Title: Sattumuksia Jänislahdella
Author: Meriläinen, Heikki, 1847-1939
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sattumuksia Jänislahdella" ***


SATTUMUKSIA JÄNISLAHDELLA

Kirj.

Heikki Meriläinen


Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1908.



1 LUKU.


Haapajärven itäisellä rannalla kivisen niemen päivän kaltavalla sivulla
kepotti valkea-ikkunainen punaseksi maalattu mökki pienine
peltotilkkuineen. Mökin kierti harvaksi ladottu lappa-aita, jonka päät
parin sadan askeleen päässä toisistaan työntyivät pitkistä saloista
tehtyinä juohteina Haapajärven syvään rantaan. Mökkiä kutsuttiin siitä
syystä Jahtirannaksi, kun sen niemen vesakkaisella tyvellä asui paljon
jäniksiä, joita Jänislahden kirkonkylän herrat kiirehtivät metsästämään
aina kussa vaan rauhoitusaika loppui. Jahtirannan mökki oli Jänislahden
pappilan maalla noin kolmisen tuhatta askelta pappilasta ja asui siinä
leski kolmen lapsensa kanssa, jota nimitettiin Jahtirannan Kaisaksi.
Vaikka mökki olikin kaikin puolin pappilan oma niin Jänislahden entinen
rovasti oli Kaisan ottanut siihen turvattomain lastensa kanssa ilman
mitään arentia tai muuta takamaksua. Mutta se rovasti oli kuollut ja
uusi hänelle aivan tuntematoin rovasti oli näinä päivinä tuleva jonka
mieltä hän asumiseensa nähden ei tiennyt. Siitä syystäpä Kaisan mieli
näinä päivinä oli levottomampi kun moneen vuoteen. Väliin painui Kaisan
mieli aina raskaaksikin ja kyyneleet vierähtivät kasvoille.

Luonnossakin oli nyt ihaninta mitä huhtikuun viimepäivinä voi olla.
Varhaisen kesän helteiset päivät riuduttelivat tyynen järven selällä
lepäileviä viimeisiä jäälauttoja ja rannan puissa urvat synnyttivät
lehtiä. Lukematoin lintujoukkokin kaijutti rinteen metsiä sorsaparvien
kisaellessa välkkyvällä lahden pinnalla, josta kauvempaa aina väliin
kajahteli suuren selkäkuikan huikea ääni.

Tästä ei Kaisan mieli lieventynyt, ajatukset vaan arkoina kiertivät
siinä yhdessä kysymyksessä: mitä sanoo uusi rovasti, josko tämä
rakkaaksi tullut rauhallinen koti täytyy jättää kuni muuttolintu jättää
pesänsä, jättää koko synnyinseutunsa aina syksyn tullen. Voi meitä
turvattomia, huokasi aina väliin Kaisa silitellessään lastensa päitä ja
väliin katsellessaan lahden selällä parikkain uiskentelevia
vesilintuparvia. Kyyneleet kostuttivat aina silloin Kaisan vaalenneita
kasvoja.

Eilen tiedettiin uuden rovastin perheineen saapuneen Jänislahden
pappilaan ja tiedettiin sen tänäpäivänä, virkavuotensa ensi
sunnuntaina, kirkossa saarnaavan tulosaarnansa, jota kuulemaan riensi
nyt ken vaan kynnelle kykeni. Mutta talojen emännillä se oli paras
kiire joutua kirkolle jo paljo ennen kirkkoon menoa keritäkseen käydä
tervehtimässä uutta rovastinnaa ja jos mahdollista saada hieman niinkun
tutustuakin toisiinsa. Niinpä jo varhaisesta aamusta nähtiin ihan
parruspuitaan myöten lastatuita ihmisvenheitä mennä johkasevan
Jänislahden perää kohti, että koko kiiltävä Haapaselän pinta kauan
aikaa aivan kauttaaltaan oli venheitten synnyttämänä väreaallokkona
mitkä ristiin vierivät järven pinnalla sortaen aalto aallon, kunnes
taas tapasi uusi vastasyntynyt aaltoryhmä mikä kaikki heikompansa sorti
alleen ja voittajana vieri siksi kunnes heidät hävitti sama kohtalo.

Kaisa oli tänä aamuna noussut hyvin varhain toimitukseen lähtemään
pappilaan ja päästäkseen ennen muita rovastinnan puheille kuin hänellä
oli suurempi syykin päästä tutustumaan rovastin perheeseen kun
kenelläkään muilla.

Mutta kummaa kummemmaksi kävi nyt Kaisan kiire, kun näki jo yhtenä
pilvenä mennä viiltävän kolmi ja nelihenkisiä kirkkovenheitä rantansa
alatse eikä toivonut enää edes vilahdukseltakaan saavansa nähdä
rovastinnaa tänä päivänä. Tämä pelko povessaan juosta kytyytti nyt
Kaisa metsän varjostamaa rantatietä pappilaa kohti ja oli hän hyvin
lääpästyneen näköinen tullessaan pappilan kyökkiin. Sinne oli monia
kymmeniä emäntiä jo ennen Kaisaa kerinnyt joille kyökkipiika tiuskui ja
äksenti. Mitä te tänne nyt tunkeudutte. Nuopa nyt vasta ihmisiä ovat
kun täyttävät huoneen ettei ole jalan sijaa. Luistakaa toki ulos sitä
tietä mitä olette tulleetkin. Kaisa oli aikeessa palata samassa takasin
välttääkseen talonväen suuttumusta, mutta kun näki että kaikki muutkaan
eivät olleet kovin kiireisiä pakenemaan jota paitsi toisia yhä työntyi
sisään huolimatta piian yhäkin kiivaammasta säksymisestä niin Kaisa sai
hieman rohkeutta ja sanoi: "Minulla olisi rovastinnalle asiaa."

Kaisan sanoista kävi piian korviin salainen, kaino asiallisuus, sen
kuultuaan hän hieman lamautui säksyämisestään, mutta kuitenkin melkeen
vihassa aukasi kyökin toisessa päässä olevan oven ja tuikeasti
katsellen sanoi: "Kun lienee asiallista asiaa, niin tuollakai se on,
kun menet tuosta oikeanpuolimaisesta ovesta sisään." Samassa kuului
joukosta ääniä: "Minä, minä ja minäkin tahtoisin tavata rovastinnan.
Minullakin olisi asiaa rovastinnalle." Mutta piika nykäsi kyökin oven
kiinni semmoisella voimalla, että rakennus tärähti ja sanoi: "On vuotta
voita syödä. Tapaattehan sen nyt vastakin, jos nyt tulo tuohakassaan
ette menekkään läkähdyttämään. Luulisi toki tuon ikäisillä ihmisillä
senverran olevan harinetta antaa ihmisille rauhan siksi, että saavat
tulohengästyksensä huokua ulos."

Emännät, tämän kuultuaan lähtivät luimussa korvin lipumaan ulos. Kaisa
tunsi povessaan mieluisen liehauksen piian kovuudesta ja seisattui ihan
hengittämättä kyökin oven taakse kuulemaan mitä piika toisille
emännille kyökissä puhui. Ja samassa hän kuuli, kun rovastinna siinä
huoneessa, mihin hän neuvottiin menemään, kerkeällä kielellään oikein
innoissaan puhua selkutteli entisen kotipuolensa kuulumisia Jokilahden
emännälle, joka oli tuonut vasta saatuja haukia rovastinnalle
tuomisiksi, päästäkseen siten jo ensi alussa rovastinnan kanssa hyviin
väleihin. Kaisa ei kuitenkaan malttanut kauan kuunnella ennenkun sitasi
suurikirjaisen vaaleapohjaisen päähuivinsa nurkat leukansa alle
lujempaan, nykäsi sitä hieman enemmän otsalleen ja kainona työntyi
sisälle.

Rovastinnan mustat silmät lensivät nyt tuikeina Kaisaa vastaan ja kun
puhelukin keskeytyi kokonaan, niin Kaisa hämmästyi, että jäi seisomaan
oven pieleen ja tuskin sai sanotuksi hyvää huomenta. Eikä hän
oikeastaan tiennyt kenelle sitä sanoisikaan, sillä hän oli mielessään
kuvitellut rovastinnaa isoksi, lempeäkasvoiseksi rouvan hoilakkeeksi,
juuri samanlaiseksi kuin entinenkin oli. Mutta edessään hän sohvan
kannella istua tupottamassa näki nyt lyhyen paksun talonpoikaispukuisen
akan töpsän, jonka leveässä otsassa paurotti kaksi mustaa silmää, kuin
nutun nappia, rävähtämättä katsomassa häneen.

Rovastinna Kaisan omituisesta luonnon valosta ja liian arkaluontoisen
näköisestä sisääntulosta hieman tyrmistyi, luullen Kaisan jonkun verran
mielivikaiseksi. Sempä vuoksi hän niin terävästi katsoi Kaisaa. Mutta
kuitenkin tavallisen leppoisalla äänellä kysyi: "Mitäs teillä olisi
asiaa?"

"Rovastinnalle minulla olisi", kuului Kaisan alakuloinen sana ja
samalla kierti silmillään koko huoneen, näkyisikö siellä senlaista,
jota voisi niinkuin summassa tuntea paremmin rovastinnaksi, kuin sitä,
mikä edessään istui. Mutta mitään eivät kerinneet hänen silmänsä
keksiä, kun edessään olevan ja häneen yhä tuijottavan eukon pyöreästä
suusta kuuluivat sanat: "Mitä teillä minulle olisi?"

"Olisihan sitä paljonkin, vaan nyt ei liene tilaa pitempiin, tulin vaan
teitä näkemään", sanoi Kaisa. Mutta tähän loppuivat hänellä sanat,
tuntui siltä kuin ei osaisikaan enempi sanoa, nykäsi vaan päähuiviaan
yhä enemmän silmiensä eteen ja tuntui kyyneleet rupeavan kiehumaan
silmien nurkissa ja pää painahti alemmas.

Tämän huomasi Jokilahden emäntä ja ennenkun rovastinna kerkesi mitään
sanoa kiirehti sanomaan:

"Kaisalla taitaa olla huolena talonasia, kun hänen kotinsa on kahden
isännän."

"Miten niin", kuului rovastinnan sanat ja hieman tulehtunein kasvoin
kääntyi Jokilahden emäntään todellakin kuulemaan miten sen vieraan
laita oikeastaan on.

"Se hänen kotinsa, kun on tämän pappilan maalla", alkoi emäntä, "ja
sitäpaitsi pappilan oma. Mutta kun tämä Kaisaparka joutui leskeksi
kolmen pienen lapsen kanssa, niin entinen rovasti, eli oikeammin
rovastinna, otti tämän siihen Jahtirannan mökkiin asumaan ja siinähän
tämä on nämä leskivuotensa elänyt, kuni herran kukkarossa. Ja entinen
rovasti jos olisi elänyt niin rovastinna kyllä olisi Kaisan ihan
sylilapsenaan kantanut elämän halki, se niin piti tästä Kaisasta. Mutta
se on mennyt eikä voi mennä menneen jälessä Kaisa, paremmin kun me
muutkaan."

"Jahtirannan mökki" -- keskeytti rovastinna. "Siitä oli jo illalla
puhetta... No elkäähän nyt Kaisa niin kovin ruvetko murehtimaan.
Ettehän vielä tiedä sitä surkeutta itkeä, mitä ei ole tapahtunut.
Tulkaahan tänne istumaan! Ihmisiä sitä mekin olemme, eikä vaan entinen
rovasti ja rovastinna. Kas niin, istutaanhan tässä näin vierekkäin,
niin kyllä surut haihtuvat."

Tämän kuullessaan Kaisan sydän hytkähti; istuessa rovastinnan viereen
sohvalle hyrskähti ilon puuska ihan ääneen ja kyyneltulva purkautui
yhäkin rajummin, mutta se heti taukosi itsestään, kun mieli vakautui
niihin rovastinnan sanoihin "ihmisiä sitä mekin olemme" ja siihen, että
hän nyt oli ainoa siinä keittiöön tunkeilevassa suuressa akkajoukossa,
joka sai istua rovastinnan vieressä.

Rovastinnan mieleen jäi Jokilahden emännän sanat "oikeammin
rovastinna", joista hän kuuli, että entinen rovastinna on ollut Kaisan
elämän turva, niin tahtoi nyt ilmoittaa jo mielensä, että hän on
entisenlainen. Hän kääntyi vielä enemmän Kaisaan päin ja sanoi: "Onhan
se kamalaa joutua leskeksi varsinkin noin nuorella ijällä. Mutta ennen
kaikkea Jumala kuulee leskien valitukset ja ottaa korviinsa orpojen
huudon... Saattaahan olla, että me samoin, kun entisetkin tämän talon
asukkaat otamme teidät sylilapsenamme jonkun taipaleen kantaaksemme
elämän halki, kuten tämä emäntä sanoo, etenkin kun Jahtirannan mökki on
meidän. Olettehan siinä tapauksessa, kun saman talon perhettä, tunnutte
ihan sukulaiselta meille."

"Niin se on tosi se vanha sananlasku", keskeytti Jokilahden emäntä
iloissaan, "löytää se luoja loukostakin. Kaisa kun jäi leskeksi, ei
luullut päähän päivän pääsevänsä, vaan entisen rovastinnan turvissa eli
sen ajan, kuin pellossa, ja eipä tunnu päivät pahenevan tästäkään
lähtien".

"Kyllä luulen voivani luvata, että ei Kaisan päivät pahene tästäkään
lähtien", vakuutti rovastinna päätään mukauttaen sanainsa mukaan.

Mutta Jokilahden emäntä kun näki nyt olevansa niin vaikuttavassa
asemassa, niin vieläkin enemmän painakseen rovastinnan mieleen Kaisan
kohtaloa jatkoi: "Kyllä se olikin kamalista kamalimpaa Kaisan leskeksi
jääminen. Monen muun sitä kyllä täytyy jäädä leskeksi, mutta useimmassa
tapauksessa se kohtalo tulee lähestymällä, eikä niin silmänräpäyksessä
kun Kaisa paralle, sillä häneltä hukkui mies".

"Hukkui"! huudahti rovastinna ja tuskaisen näköiseksi kasvonsa
kupristaen kallisteli suurta päätään, jota tehdessään tuskin kuuluvasti
sanoi: "Herra Jumala sentään".

"Hukkuihan se eräänä helluntai-aamuna kuusi vuotta sitten", jatkoi
Jokilahden emäntä. "Ei silloin Kaisa jäänyt yksinään leskeksi, vaan
viisi muita hänen lisäkseen ja lapsijoukot jäivät kaulaan jokaiselle".

"Herra Jumala! mihin ne niin?"

"Tuohon Lampokoskeen, ei tästä kovin kauvas. Olivat parkkilastia
lähteneet laskemaan tänne Suituan niskaan. Tiedättehän, parkkilasti on
korkea, jos korkea ja heilakka, jos heilakka niin kevättulvaisen kosken
nujerrellessa ja röyhyytellessä venettä sinne tänne ylös ja alas, oli
lasti horjahtanut toiselle laidalle. Silloin yksi humpsaus, vene kumoon
ja miehet suinpäin parkkikerppujen sekaan lorakkoon, jossa kosken kuohu
nieli syvyyteen, kuin sannan jyväset mereen. Vetelä on vesi varaksi
tyynelläkin, vaan vielä vetelämpi se on koskessa".

"Hyvä Isä sentään... Lähtivätkin pyhänä, vieläpä suurena juhlana. Se
oli kai Jumalan rangaistus pyhätyöstä... Voi voi sentään, että ihmiset
eivät ajattele Jumalan lakia rikkoessaan, mitä perästä seuraa", sanoi
rovastinna ja tummissa kasvoissa näkyi kauhistuksen väreitä.

Jokilahden emäntä punalti päätään näyttääkseen jyrkästi vastustavan
mielensä rovastinnan päätelmälle ja sanoi: "Eipä se nälkä katso pyhää,
eikä arkea. Silloin juuri aukesi venekulku, niin täytyi lähteä hakemaan
henkieloa, kun perheet olivat nälkään kuolemassa, eikä kukaan voinut
toistaan tulesta auttaa".

"Niin, eläs ollakkaan. Kuusi vuotta sitten ... sehän oli yleinen
nälkäaika. Se on totta se. Täytyyhän sitä hengen hädässä".

Puhe vaikutti Kaisaan, että uudet kyyneleet rupesivat vierimään
kasvoille, vaikka hän ei tiennytkään minkätähden ne tulivat, mutta ei
kuitenkaan niitä voinut pidättää vaikka tuntuikin häpeältä itkeä
rovastinnan vieressä istuessaan. Kun hän ei voinut kieltää itseään,
niin nykäsi päähuivinsa kasvoilleen, painoi sitä käsillään kasvojaan
vasten ja hyrski että koko ruumis tutisi.

Rovastinna taputteli nyt Kaisaa olkapäähän ja lohdutteli: "No jälelle
jäänyttä kiveä ei saa ruveta katsomaan. Olkaa nyt huoletta te voitte
tulla minun ensimäiseksi ystäväkseni. Puhun tästä rovastille ja rovasti
kun on niin ahne raamatunselitysten pitäjä, se vaikkapa on semmoinen
rintatautinen raihnainen ja räkänen niin se vaan kiertelee kylissä
raamatunselityksiä pitäen. Se sielunhoito se on meidän rovastin a ja o
alku ja loppu, ensimäinen ja viimeinen. Niin, ehkä ensi viikolla
tulemme käymään siellä. Minä haluan nähdä teidän lapsiannekin, uskon
että teillä on sieviä lapsia... Tehkäähän nyt siellä toukojanne ja
valmistautukaa kaikinpuolin hyväksenne käyttämään tätä varhaista,
kaunista kesää. Ajatelkaas, kuinka suuret lehdet ovat jo puissa
toukokuun kolmantena päivänä. Katsokaas miten tuomi jo kukan alkuja
luo. Oi kuinka ihana todellakin on tämä kevät. Ei ole suruun syytä.
Ilosta ja tyydytyksestä nyt puhuu luonto".

Tämän sanottuaan rovastinna laski kätensä Kaisan olkapäältä alas, nousi
seisalleen, ja päästäkseen Kaisasta erilleen, ojenti lyhytsormisen
turpean kätensä Kaisalle, johon Kaisa tuipasi ohuen kätensä vaikka
siinä mielensä hämmennyksessä ollessa ei tajunnutkaan mitä se merkitsi
ennenkun rovastinna lisäsi: "Hyvästi nyt. Viekää lapsillenne minulta,
tuntemattomalta ystävältä terveisiä".

Kaisan kasvot olivat taas kyynelistä vapaat, vaikka näkyikin niissä
niitten tuhraamia kuivuneita läkkiä. Olisi tuntunut lystiltä vielä
viipyä niin ystävällisen rovastinnan luona, mutta kun huomasi, että
rovastinna muitten kiireitten tähden tahtoi hänestä päästä, niin lähti
ulos ja mieli oli niin täynnä hyviä toiveita, ettei osannut rovastinnan
viimeiseen sanaan: "me tulemme ensiviikolla käymään teillä", sanoa
vastineeksi mitään. Kumarteli ja niijaili vaan moneen kertaan vielä
ovessa mennessäänkin, ja kyynelten tuhraamissa kasvoissa näkyi
sydämellinen tyytymys.

Jokilahden emäntä näki nyt hyväksi vieläkin Kaisan puolesta sanoa
jonkin sanan. Ja ennen kun rovastinna kerkesi istuutuakkaan jälleen,
nousi emäntä seisalleen ja entistään asiallisemman näköisenä lähestyi
rovastinnaa.

Rovastinna kun näki, että emännällä on joku erinomaisempi seikka
mielessä, niin kehoitti emäntää tulemaan viereensä istumaan.

Emäntä jo sohvalle rovastinnan viereen istuessaan tapansa mukaan laski
toisen kätensä rovastinnan olkapäälle ja sanoi: "Olisi minun ja monen
muun mielestä todella mainio asia, jos tuo Kaisa löytäisi teissä
turvansa samoin kuin entisessäkin rovastinnassa ja saisi asua siinä
paikassa, mihin se nyt on niin lämpimästi kotiutunut. Jos hän siitä
tulisi pois, niin tuskin hänestä olisi enää ihmiseksi, hän on siksi
heikko kappale".

"Hyvä Isä! Miksi niin?" kuului rovastinnan sanat ja silmät pyöristyivät
renkaisilleen rävähtämättä katsomaan emäntään.

"Siksi, että se on lapsi ja lapsena pysyy. Jos ei saa lapsena olla, se
murtuu. Hän oli jo pyöräinorsilla jäädäkkö ihmiseksi miesvainajansa
jättämismurheen aikana. Ja jos olisimme, ja etenkin entinen rovastinna,
vähempää huolta hänestä pitäneet, niin ei olisi Kaisa ihmisten
joukossa. Mutta se entinen rovastinna osti tuon Jahtirannan mökin
entisiltä asukkailta ja asetti siihen ja hoiti yöt päivät, kun
vastasyntynyttä, niin siihen se hiljalleen vakausi siksi mikä hän on.
Vallan vanupäistä hänestä ei tule koskaan".

"Johan minä huomasin hänestä ihan ensi näkemässä", keskeytti
rovastinna, "että hän on päästä pilalla, tai on ollut ennen. Sen näin
ihan hänen silmänluonteestaan".

"Miksi ei sitä näkisi", vakuutti emäntä. "Hän lienee jo siinä suuressa
jaossa jäänyt vähemmälle osalle. Esimerkiksi hän on hartaitten
uskovaisten ainoa lapsi, vaan ne parhaalla mahdillakaan eivät saaneet
oppimaan lukemaan. Hän ei tunne iitä vaikka kaksisauvassa tiellä
vastaan hiihtäisi."

"No, herra Jumala! Miten se on päässyt seurakunnan yhteyteen ja
naimisiin?... Kuulinhan teidän sanovan, että hän on leski".

"Niin onkin. Asia on näissäpuhutuiksi semmoinen, että hän jo
seitsemäntoista vanhana sikiönä sekautui ikävällä tavalla
miesvainajansa Erkin kanssa. Kaisan vanhemmat olivat silloisen rovasti
Paulinin kanssa ihan ystävykset, kun paita ja pohkea. Tämän Kaisan äiti
oli silloin kesäisen päivän rovastin jalan juuressa itkenyt ja
pyydellyt Kaisaa otettavaksi seurakunnan yhteyteen. Rovastipa oli
suostunut pyyntöön, mutta oli kuitenkin erään pitkänpituisen
iltarupeaman jankannut ja hikoillut Kaisan kanssa uskotellen hänelle
raamatun totuuksia. Mitä lienee saanut aikaan sitä ei kukaan tiedä.
Seuraus vaan oli se, että Kaisa ensipyhänä samalla kun kuulutettiin
kristilliseen avioliittoon nähtiin ensikerran ripillään... Joko nyt
käsitätte?"

"Kyllä... Mutta voi raukkaa todellakin... Muuten on niin sievä ja
kaunis. Jumalan luoman puolesta ihan kun tauluun maalattu. Kädetkin
niin hienot, pehmeät ja valkoset juuri kun herrasväessä kasvaneella."

"Hyvän päivän lapsipa hän onkin. Kodin kukkana hän olikin kotonaan".

"Sanoitte ainoa lapsi. Miksi hän kodistaan joutui niin ajelulle?"

"Huonot ajat kun olivat, hävisivät vanhemmat ihan puille paljaille.
Köyhäinhoitoon kuoli isä ja äiti on ruotilaisena Keralan kylällä...
Erkki oli mies, kuin mies, mutta kun joutui kirvesvarrellaan elättämään
joukkoaan, niin suoraan siinä pidettiin".

Rovastinna tämän kuultuaan kallisteli päätään ja tuskin kuuluvasti
sanoi: "Ja Kaisa sitten aivan saamatoin".

"Se ei ole aivan totta. Vaikka täytyy sanoa, että varsinainen leipä on
ollut juuri tästä talosta, niin avulle asti se ansaitsee kutomisella ja
ompelemisella. Ja ahkerampaa tuskin löydätte vaikka kirjoilla
hakisitte. Eikä hänen kotinsa ole saamattoman koti. Lapsetkin niin
puhtaat ja hyvissä vaatteissa, ettei herroilla paremmin ja huone puhdas
ja kukkia monenlaisia huoneessa juuri kun porvarin salissa".

"Vai niin, vai niin. Häntä täytyy tulla tuntemaan. Eipä kumma, jos
entinen rovastinna on häneen mieltynyt. Ei mikään ole miellyttävämpi
kuin tuollainen iso lapsi, kun se muuten on puhdas elämäntavoiltaan ja
sielultaan".

"Kyllä varmaan Kaisa tulee teitä miellyttämään", vakuutti emäntä.
"Vaikkapa Kaisa onkin vähän kevytkenkäinen, kuten hän on, vaan kunhan
se taas selviää näistä nykyisistä huolistaan, niin näette Kaisassa koko
Järvilahden pitäjän miellyttävimmän naisen".

"Soma on sitä tulla tuntemaan", sanoi rovastinna lopuksi ja alkoi
vetäytyä pois emännän seurasta minkä emännän terävä silmä huomasikin
eron merkiksi. Hän nousi seisalleen ja tarjosi kätensä hyvästelläkseen
rovastinnaa. Mutta rovastinnan kädestä pitäen sanoi: "Tokihan käynette
meilläkin. Tullaan siellä aikaan. Meillä pyydetään aina verestä kalaa,
haukia kuin juohteita, siikoja kuin lohia, säynäitä kuin sianporsaita
saadaan joka päivä. Eikä nekään ole yksinään varana. On meillä vielä
vanhaakin lihaa viisi siankinkkua, raavaan raukko ja kolme
lampaanpaistia. Ja onpa kolme vasikkaakin, joilla on selät kuin
polsterit, jos niistä yhden syömme, niin ei koirakaan perään hauku."

"Ai, vasikan paisti", keskeytti rovastinna loistavin kasvoin. "Rovastin
paras tämän elämän herkku on juuri vasikanpaisti. Kyllä uskon, että
rovasti lähtee sinne raamatun selitystä pitämään".

"Niin no, silloinpa saamme tarjota mitä meillä on".

"Kiitos, kiitos. Onhan se kirjoitettukin, että joka evankeliumia
ilmoittaa hänen pitää evankeliumista elatuksensa saaman. Te olette
aivan oikeassa. Kiitos, kiitos".

"Milloinpa minä en liene oikeassa ollut. Harvoin olen tietä kysynyt,
enkä ole koskaan eksynyt", sanoi emäntä leikillisesti nauraen ja lähti
ulos. Mutta somasti muistui mielessä se rovastinnan raamatunpaikan
lukeminen, kun jätti "siitä" sanan pois. Nyt muisti hän kerran erään
hengenmiehen selittäneen sitä raamatun kohtaa, että apostoli ei
tarkoittanut sanoessaan: joka evankeliumia ilmoittaa, pitää saaman
vasikanpaistia, vaan hengen ravintoa, mutta rovastinnalla se raamatun
paikka oli vasikanpaistin kanssa yhteydessä.

Tätä hän itsekseen mietti; lystikkäästi hymähdellen astui kirkkoon päin
vievää santaista tietä paistaessa toukokuun herttaisen aamupäivän ja
kirkonkellojen ensikertoja moukahdellessa ilmoittaen kirkon ovien
olevan jo auki.



2 LUKU.


Parin päivän takaa rovasti ja rovastinna kymmenlukuisine lapsineen ja
kolme kirkonkylän muijaa kantajina tulivat venheellä Jahtirannan Kaisan
kotiin, kylään, kuten rovastinna oli Kaisalle luvannutkin.

Rantaan tultua ja rannalle noustua lapset kesäpukuisina lähtivät
juosta vilkittämään sankkana parvena taloon; niitä seurasivat
soutajamuijatkin, mutta rovasti jäi rannan töyräälle seisomaan. Siinä
hän seisoa hamotti, pitkä, tumma viitta yllään, kuin variksen pelätti
ja katseli järvelle ikäänkuin nähdäkseen niitten tulojälkensä väreitten
harvenevan ja häviävän näkymättömiksi sinertävän kirkkaalla järven
pinnalla, mikä puolipäivän auringon valaisemana törmältä katsellen
näytti olevan kallistuksissa törmää vasten. Siinä hän katseli ulapalle,
vaikka ei siellä mitään erityistä ollut mikä hänen viekkaasti
vilkkuvaan juutalaissilmäänsä olisi voinut näkyä. Eikä hän tahtonut
olla näkevinäänkään mitään, mikä on maallista, sillä hän tahtoi
näyttäytyä paljaana hengen miehenä, kuten oli jo vaalisaarnassaankin
sanonut, hän tahtoi koota vaan yksinomaan tavaraa taivaassa.

Rovastinnakin aikoi jäädä rovastin mukaan seisomaan rannalle, mutta kun
talosta alkoi kuulua Kaisan iloinen ääni lapsien sinne saapuessa, niin
lähti hän lyhyillä jaloillaan kiireimmän mukaan astua töpeltämään taloa
kohti, missä Kaisa huutaen terve tulemaan, terve tulemaan, juoksi
vastaan ja luokse päästyään ryhtyi taluttamaan rovastinnaa, kun hänen
mielestään rovastinnan kulku näytti niin aikaansaamattomalta siihen
kiireeseen nähden, mitä muistutti käsien sinne tänne huiskiminen astua
petkeltäessä ylösmäkeen. Mutta ei rovastinna kuitenkaan tulta polttaen
kiirehtinyt taloon, vaan ennen kaikkea kiirehti näkemään taloa
ulkopuolelta ja ihaili: "No ihme ja aika, kun teillä on täällä sievä
talo ja kauniilla paikalla. Järvikin tuossa päivän puolella niin
somasti juuri kuin laitettu. Ja miten nätti puisto tuossa pellon
vaiheilla vielä monista eri puista juurikuin istutettu. Rovasti hoi! Et
usko kuinka nätti puisto täällä! Tulehan tänne! Ja kuinka kaunista
nurmea tuossa järven kielellä, ihanhan siinä kukat kohta puhkeavat, ai
ai. Ja tässäkö perunamaa? Onko se jo kylvettyä? Onhan se. Ai ihme kun
perunakin on jo kylvetty. Kuulehan. Hermanni, kun perunakin täällä on
jo kylvetty. Ai ai. Ei ole kumma jos teidän olisi vaikea tästä lähteä,
vaan ei teidän tarvitse tästä koskaan lähteä, ei suinkaan, eihän toki
missään nimessä."

Tämän kaiken kertoi rovastinna senlaisella kiireellä, ettei Kaisa
kerinnyt sanoa sekaan mitään eikä hän juuri osannutkaan puhua mitään
siitä hyvästä mielestä, että oli saanut pappilan herrasväet
vieraikseen, hoki vaan ehtimiseen: "Kun tulitte, kun toki tulitte. Ai
ai kun tulitte." Sitten hän otti puukasastaan pieniä kuivia puita
syliinsä, juoksi niitten kanssa keittiöönsä tulta laittamaan ja jätti
rovastinnan yksinänsä ihailemaan puistoa ja kaikkea mitä näki.

Rovastinna oli nyt tästä parin sadan askeleen pituisen matkan kävelystä
ja puhumisesta väsynyt aivan läähättämään asti ja istui nyt puiston
siimekseen kahden kauniin haavan väliin asetetulle puulavitsalle, missä
ryöheä oksainen kuusi jäi selän taakse ikäänkuin muuriksi itätuulta
vastaan. Siihen kahden puolen kuni kanan pojat talosta juoksivat
nuorimmat lapsetkin ja kiirehtivät äitinsä rinnalle. Tulivatpa talon
lapsetkin vierasten lasten mukana kainoina sormiaan suissaan
pyöritellen katsomaan vieraita ja kun antoivat kättä rovastinnalle,
niin saivat nekin tulla istumaan yhteen joukkoon.

Vanhemmat pappilan pojat eivät perustaneet äitinsä seurasta, vaan
asettuivat nurmelle koppisille, mistä rupesikin hälinä ja keppien kopse
kuulumaan ja aina kapsauksen kuuluessa koppi vimmatusti pyörien lenti
milloin järveen, milloin Kaisan perunakylvökselle, milloin mihinkin.
Niinpä pojat milloin järvestä koppia kahlaessaan kahlasivat liki
vyötäisiään veteen ja muutenkin veden pärskämisestä kastuivat melkeen
likomäriksi ja toisekseen juoksivat pölisevää porokkaa Kaisan
perunakylvöksellä. Siitäpä Lilli, rovastinnan kymmenvuotias tyttö,
marisi. "Voi, mamma, katsokaa mamma, kun Janne, Konsta ja Kaapus
rypevät itsensä tuolla tavalla vedessä ja porossa. Voi, ettekö näe
mamma miten Kaapuksenkin uusi mekko ja pöksyt ovat ihan poron
vallassa."

"No elähän Lilli", muistutti rovastinna. "Se on terveellistä pojille,
ne ovat saaneet talven koulun penkillä istua kyköttää niin antaapa
niitten nyt ensi kerran tänä kesänä venytellä jäseniään. Kyllä poro
pesemällä lähtee."

Siihen katkesi Lillin marina senkin tähden että rovastikin tuli nyt
sinne. Hän ei kuitenkaan näkynyt välittävän kestään, istua köhjähti
vaan lavitsan nenälle juuri kun olisi yksin maailmassa rykästelihän
vaan ja tyhjää nieleksiä kumautteli, että paksut kaulasuonet korkeina
makkaroina näkyivät harmaalla kaulalla.

Kun rovastinna näki rovastin niin kovin itseensä vajonneeksi, niin
tahtoi hän huomiota viedä kopimiehiin ja ihastuneena alkoi: "Kas tuota
Jannea taas, miten paukautti koppia että lentää ihan näkymättömiin.
Mistään tuo perät tekee. Katsohan sinäkin, Hermanni, tuonne miten koppi
mennä rollottaa. Sinne se nyt kupsahti kanervikkoon. Lienee siinä
Konstalle nyt kotvaksi hakemista. Mutta samaa talon työtäpä se
lienee... Saatte siinä nyt Janne ja Kaapus avossasuin odottaa kukaties
tovinaikaa... Kas. Eläpäs vaan. Mutta Konsta löysi, kun löysikin jo
kopin ja tuolta tuon matkan päästä se nyt nakata virittää tulemaan. Kas
niin vaan, Jannen keppi on vastassa! Katsohan, Hermanni, miten Jannea
vetää jo kieroksi ja katsohan keppiä miten se on ottamuksillaan. Kas
niin! Se olikin kepsuu... Katsohan, katsohan, Hermanni, miten tuo koppi
nyt viiltää tuolla ilmassa, nyt se vasta taipaleen tekee. Saa siellä
nyt Konstu riepu juosta ja kupustaa, kun menee tuone mäen taakse ettei
näe suuntiakaan mihin putoaa. Mutta jopas arvasivat toisetkin, että
lähtivät joukolla hakemaan. Se olikin parasta... Viipymäänpä rupesivat
siellä".

Rovasti ei näistä rovastinnan kehoituksista paljon innostunut, olihan
vaan rovastinnalle mieliksi joskus katsovinaan sinne kopin lyöjiin
päin. Oli vaan itseensä sulkeutuneena ja mietti mille kannalle on
asetuttava tässä uudessa paikassa ja minkälaisena näyttäytyminen jo
esim. tänä päivänä ja mistä raamatun paikasta olisi näin pienessä
joukossa otettava selityksen aine. Ottaisinko neljän kaltaisesta
kylvöpellosta... Ei, ei se sovi nyt, kun on vaan neljä akkaa kuulemassa
ja niistä täytyisi kolme tuomita helvetin omaksi tai vähintäin riettaan
jälille ja yksi vaan autuutta perimään. Ei, ei se sovi, ne
loukkautuisivat ne kolme siitä, sanoi rovasti mielissään ja hieman
punalti päätään... No tuhlaaja pojasta... Ei siitäkään näin pienelle
joukolle... Hyvästä paimenesta... Kas, se sopii. Siitähän voi puhua
vähillekin kuulijoille kun se aine kuuluu juuri papille itselleen...
Siitä minä puhun, sanoi taas rovasti mielessään ja rupesi miettimään
miten hän sovittaa itsensä siihen paimenen kohdalle, miten hän juuri on
ottanut tehdäkseen kaiken minkä voipi varjellakseen laumansa susilta ja
muilta ilveksiltä. Ja miten hengen maailmassakin löytyy monenlaisia
susia, miten joku susilaji vaanii ilveksen tavalla, kuten tavallinen
ilveskin jänistä. Ja miten taas löytyy senlaisia susia, jotka
suorastaan hyökkäävät niskaan. Siitä minä puhun, sanoi rovasti
mielissään ja punalti taas hieman kuivan näköistä päätään. Sen näki
rovastinnakin ja ymmärsi nyt rovastin syventyneen niihin
hengellisiinsä, niin ei tahtonut häiritä millään puheellaan. Mutta kun
pojatkin olivat kadonneet sinne mäen kirman taakse, niin olo alkoi
tuntua yksitoikkoiselta ja hän lähti astua mylkentämään talon asuntoon
missä jo oven aukaistessaan huudahti: "Ai ihme, miten täällä on siistiä
ja puhdasta ja kaikki sievästi ihan kun herrastalolla!"

Samassa työnsi auki saranoilla varustetun akkunan sieltä puiston
puolelta ja huusi: "Tuleppas, Hermanni, katsomaan, miten täällä on
sievästi. Et usko. Täällä on keinutuolikin, ihan kuin herrastalossa".

Rovasti kun kuuli, että siellä on keinutuoli, missä on kaikkein helpoin
ajatella niin rykäsi nyt rinnastaan sinne kertyneen ysköksen, sylki sen
maahan ja lähti astua toikkuroimaan sisälle. Rovasti istui nyt
keinutuoliin ja ilostuneemman näköisenä äsköisestään puheli sitä ja
tätä, vaikka ei mitään asiallista. Ja kukapa siinä olisi mitään
asiallista kuullutkaan, kun rovastinna kävellen huoneen kaikilla
suunnilla kyseli: "oletko sinä, Kaisa, tämän ja tämän ja tämänkin
huonekalun itse laittanut, vai ovatko ne entisen pappilan herrasväen
antamia?"

Kaisa kyllä kahvia keittäessään koitti vastata rovastinnan kyselemiin
minkä kerkisi, mutta kyselemiset eivät sillä loppuneet se vaan kyseli
ja kyseli.

Nyt kuitenkin Kaisalla joutui kahvi, jota juodessa rovastinnan pienet
tytöt katselivat siitä auki olevasta akkunasta ulos ja näkivät, että
pojat, kun eivät löytäneetkään enää koppiaan, olivat menneet uimaan ja
mäikäröimään rannalle.

Tämän nähtyään Lilli kiimasi rovastinnaan syliksi ja alkoi: "Voi,
mamma, kun Janne, Konstu ja Kaapus ovat menneet uimaan. Saammeko mekin
mennä, saammeko mamma?"

"Ei nyt toki vielä, kylmähän nyt on vielä", esteli rovastinna vaikka
puoleksi näytti lupaavan.

"Eihän se ole meille kylmempi, kun pojillekaan ja näin lämmin
päiväpaiste. Me menemme, mamma?"

"Me kävimme jo eilen uimassa joka henki, äitikin," sanoi Saimi, Kaisan
vanhin tyttö, innostuneena uimapuuhasta, päästäkseen hänkin mukaan.

"No, kun ette kauvan ui, niin menkää talon lasten kanssa, huuhtokaa
talvi pois selästänne. Sanni ja Lilli, menkää sinne päämestariksi,
mutta muistakaa se ettette kauvan ui", sanoi sitten rovastinna ja
hymyili nähdessään miten se lupa teki lasten kasvot loistaviksi. Mutta
lapset tämän kuultuaan pölähtivät kuni linnun poikaset lentoon
juoksemaan ulos ja sitä soittuaan rantaan, johon juostessaan Saimi
huusi: "Me menemme tänne Hiekkakaarteeseen. tänne, tulkaahan tänne,
täällä me aina uimme".

Rovastikin seurasi silmillään rantaan juoksevaa lapsijoukkoa kun tie
sattui akkunasta juuri näkymään rovastille siihen keinutuoliin, mutta
ei kerinnyt mitään sanoa ennenkuin Kaisa alkoi:

"Tuo uiminen lapsille se se herkkua on. Meidänkin nämä tytöt ihan
väkisellä pakkautuivat, kun rannat vaan sulivat että poretta vähän
tuli. Ihan varaa piti etteivät saisi tietämättä mennä. Mutta eilen
eivät eläneet elossaankaan, jos eivät olisi sinne päässeet ja niin me
sitten kävimme kun kävimmekin ja somalta se tuntui, vaikka vesi se on
vielä kuin rauta. Vaan näin lämpimällä säällä siinä se menee ja jälestä
se tuntuu aika lystille, ettei sitä osaa sanoakaan. Nyt niitä meidän
tyttöjä ei pitele piteleväkään, etteivät saisi edes yhtä kertaa
päivässä uida".

"Se on terveellistä, se on vallan terveellistä", mukautti rovastikin.
"Mutta näin raihnaisella ruumilla, kun minulla on, ei voi mennä näin
kylmän veden aikaan, ei ennenkuin vesi lämpiää".

Sen sanottua rovasti otti raamattunsa ja rupesi sitä selailemaan.
Kaikki uskoivat nyt rovastin olevan aikeessa raamatunselitykseen ja
niin he lopettivat puhelunsa ja istuivat tyyninä odottaen mitä tuleva
oli. Rovastinna viittasi Kaisaakin huoneen perällä olevalle sohvalle
rinnalleen istumaan.

Kaisa ei odottanutkaan toista käskyä, vaan lievahti nyt rovastinnan
kädellään viittaamaan paikkaan ja ihastuneena siitä, että hän sai taas
istua rovastinnan vieressä, hemotti nyt Kaisan pyöreä muoto
punaverisenä ja viehättävänä kun kesäkukka rovastinnan pituuteensa
verraten liian lihavan olennon rinnalla. Rovastinkin viekkaat silmät
salavihkaa vilahtelivat siihen pariin siinä raamattua selaillessa,
mutta vakautuivat viimmein silmät erääseen raamatunkohtaan. Nyt hän
kädellään painoi rintaansa, ryki ja kakisteli päästäkseen asiaan
käsiksi ja ikäänkuin puhdistuakseen kaikesta maallisesta. Tämän
tehtyään hän vielä muutamia kertoja nieleksiä kurnuutteli tyhjää, otti
hartaan muodon ja alkoi kuivalla käkättävällä äänellä lukea hyvästä
paimenesta. Tätä tehdessä rovastinna tapansa mukaan alkoi paksua
ruumistaan nyökytellä edes ja taas ja väliin puoleen ja toiseen
ikäänkuin tahdiksi lukemiselle.

Kaisakin kun näki rovastinnan aivan taukoamatta nyökyttelevän, niin
luuli kuuluvan asiaan ja rupesi hänkin samaan mukaan heiluttelemaan
hoikkasta ja notkeaa vartaloaan, vaikka lukemisesta hän ei ymmärtänyt
mitään. Eikäpä Kaisan mieli nyt joutunutkaan lukemista kuulemaan, se
oli siinä, kun sai taas istua rovastinnan rinnalla ja niissä
rovastinnan äskeisissä sanoissa, että "ei teidän tarvitse tästä koskaan
lähteä pois, eihän toki, missään nimessä".

Rovasti oli nyt katkaissut lukemisensa ja raamattu aukinaisena polvien
päällä sanojaan tapaillen ja moneen kertaan parsien selittää vätysti
miten juuri papit ovat ne paimenet, joitten täytyy antaa itsensä
lammastensa edestä uhraamalla ei vähemmän kuin kaiken aikansa, kaikki
ponnistuksensa ja kaiken kaikkeaan mitä ikään voipi. Ja kun näki nyt jo
kaikkien noitten sanankuulijain hartautensa merkiksi rovastinnan tahdin
mukaan nyökyttelevän ruummistaan, niin kokosi hän siihen tavattomaan
suureen suuhunsa sanoja, että hänenkin terveytensä on mennyttä kalua,
kun kerran sairaan luona käydessä vilustui, mutta se ei maksa mielestä
mitään, kun sairaan sielu tuli varmasti pelastetuksi kuni tulesta
kekäle. Suurena oli jo rovastin korviin asti aukeava suu sanomaan näitä
sanoja, vaan samassa aukesi ovi minkä auvetessa kuului Lillin hätäinen
ääni: "Aili sukelti järven pohjaan, eikä tule pois, vaikka me huusimme,
huusimme ihan joukolla, mutta ei tule, siellä on vaan selällään."

"Herra Jumala siunatkoon", huudahti rovastinna tuskaisesti ja ulos
syöksyessään huusi: "Hyvät ihmiset kiirehtikää apuun!" ja lähti juosta
mylkentämään rantaan päin missä näki lapsijoukon rannalla.

Tähän katkesi nyt rovastin saarna, viskasi raamattunsa lähellä olevalle
pöydälle ja lähti pitkillä säärillään juosta rötkistämään niin
tottumattomattoman näköisesti kun ensikertaa eläissään olisi
juoksemassa. Kaikki ne soutaja-akatkin juosta huntostivat sinne
Hiekkakaarteeseen, missä näkivät lasten hätäilevän mikä alastonna,
millä joku vaatekerta päällään.

Kaisa se kuitenkin kaikista ensiksi joutui rantaan ja alkoi silmäillä
sinne lasten osottamaan suuntaan, mihin ne sormillaan osottivat ja
sanoivat: "Tuolla, tuolla se on Aili. Se liikkuu siellä, vaan ei tule
pois, vaikka olemme huutaneet."

"Liikkuuko!" huudahti Kaisa ja terotti silmiään siihen valkoiseen
esineeseen, mikä näkyi syväyksen rinnalta järven pohjasta noin
kaksikymmentä askelta rannasta.

Hän ei kuitenkaan huomannut sen liikkuvan, mutta hiljalleen läikkyvä
kirkas järven pinta petti lasten silmät.

Rovastinnan korviin oli käynyt lasten sanat "se liikkuu siellä", niin
se lisäsi hänen hätäänsä ja huusi: "Hyvät ihmiset, ottakaa Aili pois
järvestä! Ottakaa, ottakaa Aili pois. Voi voi Aili raukka. Ottakaa,
ottakaa Aili pois järvestä. Tepä nyt ihmisiä olette, kun ette ota lasta
pois järvestä!"

Rovastinna kun näki hätäillessään, että kaikki ovat hätäytyneet,
etteivät mihinkään kykene, niin syöksyi järveen, vaikka hän ei
nähnytkään missä paikassa Aili oli ja mennä tohkasi jo vyötäisiään
myöten veteen, vaan rovasti harppasi jälessä ja veti rannalle. Siinä
hän olkapäistä pidellen hallitsi tuskissaan parkuvaa ja riuhtoilevaa
rovastinnaa ja vakuutteli: "No, elähän nyt mamma, ei tässä hätä auta,
johan pojat tuovat venettä. Kyllä nyt kohta saadaan Aili pois. Maltahan
nyt mielesi, mamma, korvathan särkyvät siitä huutamisen paljoudesta.
Kas, nyt vene on jo paikoilla. Kyllä nyt Aili saadaan ylös."

Janne, Konsta ja Kaapus olivat huomanneet hädän ja soutaa meliskoivat
venettä paikalle, mutta kun ei veneessä eikä rannalla ollut mitään niin
pitkää asetta millä olisi yltänyt pohjaan siinä kohti missä Aili oli,
niin lähtivät jokainen, paitsi rovasti, jonka täytyi yhä pidellä
tuskissaan parkuvaa rovastinnaa, juoksemaan mikä minnekkin saadakseen
asetta, mikä yltäisi pohjaan Ailin kohdalle. Sieltä ja täältä alkoi nyt
aitain särkemisen ryskettä kuulua ja yksi ja toinen jo juoksi millä
aidas millä mikin karanko olalla, joitten kanssa hyppäsivät venheeseen
ja silmänräpäyksessä syöksivät venheen sille paikalle, missä Aili
näkyi. Mutta kenenkään ase ei ylettänyt hipasemaankaan Ailia, vaikka
kuinka koittivat kurkotella. Ja kun kuivain aidastensa kanssa sorrivat
vedessä pohjaan päin niin vene pyörien sinne tänne pakeni milloin
selälle milloin minnekkin ettei pienimmäksi hetkeksikään asettunut
Ailin kohdalle minkä vaikutti se, että kuivat aidakset vedessä
kiskoivat itseään veden pinnalle niin voimakkaasti, että taaskin voivat
pitää vedessä. Tästä akat alkoivat syyttää toisiaan ja hätäillä. "Elä
sinä sillä lailla." "Enhän minä, vaan tuo Soppa." "Vai Soppa, kun itse
juuri työnnät venhettä." "Miten minä työnnän, kun ei yltä pohjaan."
"Tuo Elli, kai se." "Vai Elli." "Itse harritte kuin hankisääsket." "No
herra Jumala tätä venettä, kun pyörii kuni syötävä. Elkää edes kaatako.
Elkää Jumalan luomat kaatako. Herranen aika, kun pakenee vaan selälle.
Jumala armahtakoon meitä."

Tämän näkeminen yhä suurensi rovastinnan hätää ja itseään väännellen
parkui: "Ottakaa rakkaat ystävät Aili pois. Voi rakas Jumala, kun
hukkuu tuo lapsi tuonne, eivätkä ota pois. Voi minua onnetonta, minun
täytyy päästä noutamaan Aili pois." Akkain sorriessa kulkeutui
kuitenkin venhe Ailin kohdalle ja rovastinnan yhä tuskaisemmaksi käypä
parkuminen kävi Kaisan korviin ja kun tiesi osaavansa sukeltaa niin
paiskautui veteen umpipäähän, mistä melkein samassa tuokiossa pullahti
veden pinnalle varatonna retkottava alaston Aili kainalossa. Akat
kiirehtivät nyt ottamaan venheeseen ja kohti kurkkuaan huusivat:
"Herrainen tuota Kaisaa, herrainen tokiisa tuota Kaisaa! Sinä vasta
ihminen olit." Ja Ailin kun olivat saaneet venheeseen rymeytyivät
joukolla vetämään Kaisaa venheeseen. Mutta kun saivat Kaisan venheen
laidalle ryntäitään myöten jo Kaisa itsekin rupesi auttamaan itseään
venheeseen. Nyt vesi rupesi riitelemään Kaisan jalkoja venheen alle.
Silloin venhe humahti vettä täyteen mistä ilmaa repäisevä parahdus
kuului: "Herra Jumala, kun hukumme kaikki!"

Kaisa heittäytyi nyt venheestä irti ja alkoi uida maalle, niin akatkin
tointuivat hädästään ja meliskoivat sitä vesilastissa olevata venhettä
rantaa kohti minkä pohjassa Aili oli yhä veden sisässä samassa asemassa
kun järvenkin pohjassa.

Rovastinna riuhtoen itseään rovastin käsistä irti huusi: "Tuokaa,
tuokaa pikemmin Aili tänne. Hyvä Jumala kun vielä venheeseen hukuttavat
lapsen! Tuokaa Jumalan luomat Aili tänne, voi, voi!"

Jopa joutui venhe lähelle rantaa mitä akat pohjasta pitäin nyt melkein
syrjittäin työntivät rantaa vasten silmät yhä hätäisesti pyöreinä
äskeisestä hukkumisen pelosta. Silloin rovastinna riuhtasi itsensä
rovastilta irti täysin sylin rymähti ottamaan venheen pohjassa vedessä
heiluvaa Ailia. Mutta kun sai Ailin käsivarsilleen ja näki sen pään
varatonna retkahtavan alas, niin rovastinnan suusta pääsi sydäntä
särkevä parahdus: "Voi, voi! Kuollut on!" Siinä kauhussaan oli vähällä
pudottaa Ailin rantahiekalle, vaan Kaisa tapasi kiinni ja kantoi
nurmelle. Sinne ne märät akatkin juosta vutkeltivat ja huusivat:
"Puistellaan, puistellaan! Ei se ole kuollut, kun se on pehmyt. Kyllä
se virkoaa, kun se on vielä pehmyt. Näin vaan puistellaanhan ja
retuutetaan, joka jäsentä, kättä, jalkaa näin vaan, tai vaan
riiputetaanpas jaloista. Näin vaan. Puistelkaahan nyt kaikkia jäseniä.
Retuuttakaa vaan kättä, jalkaa... Niin vaan... Juuri niin... No
pannaanpas taas nurmelle ja nujuutetaan siinä, näin vaan... Näin vaan."

Tätä nujuuttamistaan akat Ailin virkoamisen toivossa ihan innoissaan
tekivät pitkän aikaa neuvoen toinen toistaan mihin rovastikin kälkätti
sekaan yhtä ja toista. Mutta akat eivät joutaneet kuulemaan rovastin
kälkätyksiä paremmin kun rovastinnankaan voivotuksia, kun se myötäänsä
tuskitteli. "Voi Aili rakas, voi Aili rakas!" Kuuluivat ne akkain
korviin vaan jonkunmoisilta sekaääniltä lapsijoukon parkumisien seassa,
mistä kaikesta syntyi ilmaa täyttävä ruihina.

Mutta kun ei tästä viimmeinkään näyttänyt tulevan apua, niin jättivät
Ailin nurmelle selälleen, missä Ailin retkottavat jäsenet näyttivät
uppoavan nurmeen ikään kun maa vetäisi sitä itseensä. Nyt väkistenkin
tunkeutui kamala hätä jokahisen poveen ja kaikkien sanat muuttuivat
tuskaisiksi voivotuksiksi. Entistä rajummin rupesi rovastinnakin
vääntelemään ruumistaan ja yhäkin tuskaisemmin pökkelehti sitä ja tätä
väliin ottaen aina Ailin syliinsä. Laski sen aina eri paikkaan nurmelle
ja tuskitteli: "Voi, että päästin uimaan. Voi voi, että päästin uimaan.
Minun onnettoman on syyni, että päästin uimaan. Voi voi että päästin
uimaan!" Kaikki akat nyt epätoivoisina vääntelivät käsiään, mutta
Kaisan kasvot muuttuivat virkeiksi. Näkyi muistavan jotakin ja sanoi:
"Mutta koetetaan äidin taikaa, että poltetaan elävän puun taulaa nenän
alla ja harjataan jalkopohjia. Minulla on tallessa sitä".

Sen sanottuaan Kaisa juoksi taloon ja pienen tuokion perästä juosten
palasi sinistä savua suihkava taulan palanen kädessä ja harja toisessa.

Akatkin muistivat nyt sen vanhan taijan ja kun näkivät Kaisan tulevan
niin ihastuneena nostivat Ailin käsiensä päälle vatsalleen missä Kaisa
asettui pitämään palavaa taulaa Ailin nenän alla ja joku harjasi
jalkopohjia. Nyt olivat akat jo varmana pelastuksesta ja hokivat: "Voi
ihme, että sinulla oli sitä. Voi ihme, että sinulla oli sitä. Luoja
kaikki laittaa hyvin, että sinulla oli sitä taulaa."

Eipä kauvan kestänytkään ennenkun Ailin suusta purahti kahteen kertaan
vettä, minkä perästä aivasti niin kovasti, että koko ruumis hytkähti
mukaan. Silloin akkain suista kuului yhteen ääneen iloinen huudahdus:
"Hyväpään tulee".

Rovastinna syöksähti nyt Ailin kimppuun huutaen: "Elää, Aili elää!
Aili, Jumalan kiitos, elää! Aili! Oi antakaa minun syliini Aili. Voi
Ailini, voi Ailini, minun rakas Ailini, kultanen Ailini." Mutta kun Aili
ei ollut vielä täydellisesti tointunut, niin akat eivät antaneet olivat
vaan tolkussa kun lasinvetäjän hepo Kaisan pitäessä palavaa taulaa
Ailin nenän alla ja erään akan harjatessa jalkopohjia yhäkin
kiivaammin.

Nyt vielä Ailin suusta purkautui vettä monta suun täyttä, mutta viimein
rinta ponnahti hengityksen voimasta ja suusta kuului kipeästi kirahtava
voivahdus.

Nyt akat laskivat Ailin nurmelle levitetylle rovastinnan saalille,
mihin rovastinna ryöpsähti suutelemaan Ailia ja hoki: "Voi Ailini
rakas. Voi minun Ailini rakas, Ailini. Minun kultanen Ailini! Oi, oi
minun sydänkäpyseni, sinä minun kulta Ailini, että vielä elät!"

Siihen keräytyivät toisetkin lapset ja käsiään räpyttäen huusivat:
"Eläähän Aili! Eipäs Aili hukkunut, näimmehän me, että liikkui se
järvessä".

Akat samoin kuin rovastinnakin unohtivat oman märkänä olemisensa
Ailin tähden ja sen pelastumisen ilosta istuivat vaan Ailin lähelle
nurmelle ikään kuin levähtämään työnsä tehtyä. Niinpä rovastikin
tarkan näköisenä istua könehti joukkoon ja ikäänkuin äskeisen
raamatunselityksensä jatkoksi alkoi hartaalla painolla kälkötellä:

"Jumala se kaikki sallii. Jumalan kädessä me olemme. Ei hiuskarva putoa
ilman hänen tahtoaan. Niin se on, Jumalan kädessä me kaikki ja
kaikkinemme olemme... Mutta tuo kylmä vesi. Se ei ole terveellistä,
että paiskautua uimaan jääkylmässä vedessä. Kumma, että mamma lupasikin
ne. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Mutta hyvä on kuitenkin näin. Jumalan
kädessä me olemme".

Akat eivät kuitenkaan joutaneet kuulemaan rovastin kälkätystä, vaan
kilvan kertoivat vanhoja kuulemisiaan elävän puun taulan ihmeellisestä
voimasta, miten se ja sekin oli sillä pelastettu henkiin, vaikka oli
vuorokauden ollut järven pohjassa. Ja miten sekin Kosulan ukkovainaa
oli kesäisen päivän ollut Pankkakoskessa ihan tulenpalavassa
jyrhämässä, että repimällä oli saatu kiven välistä pois, vaan kun
olivat hyväsen rupeaman polttaneet elävän puun taulaa nokan alla ja
harjanneet jalkopohjia semmoisella harjalla, jonka tekijää eivät
tienneet, niin siitä oli ukko ruvennut aivastelemaan ja vironnut ja
elänyt päälle päivänsä.

Ihmettelivät vielä sitä kun siinä hätäytymisen pökerryksissä äsken ei
juohtunut mieleen muille kuin Kaisalle.

Kaisakin kertoi, että häneltäkin yritti unohtua, vaikka se on äidin
opettama taika. Kertoi äidillään olleen aina tallessa elävän puun
taulaa ja siitäpä hänkin oli saanut ja ilman sitä taulan palasetta ei
olisi tyttö elävien joukossa. "Se on totta se. Se on totta se", kuului
akkojen suusta yhteinen vakuutus.

Rovastinna ei tätä akkain puhetta kuunnellut, hoiteli vaan Ailia, mikä
heikkona sairaana ja vaaleana kuin haavan lastu makasi kentällä. Ja kun
ei osannut enää mitään tehdä sen ensimäiseksi hoitamiseksi, niin alkoi
rovastille: "Ailin ei ole hyvä tässä. Lähdemme kai kotiin. Eikös
lähdetä, vai mitä sanot, Hermanni? Asetamme Ailin venheeseen maata niin
siinä se menee. Eikös niin?"

"Lieneehän se parasta", sanoi rovasti ja alkoi kömpiä ylös.

Rovastimme tarttui nyt syliksi Ailiin ja lähti kantamaan venheeseen,
mistä pojat olivat jo veden viskanneet pois ja laittaneet lähtöön
valmiiksi. Kaikki ymmärsivät sen lähtöhommaksi ja kohta nähtiinkin
valkea purtilon näköinen venhe rientävän Jänislahden perään päin, jonka
perässä rovasti itse selkäkenossa viiletti ja nuorimmat lapset
iloissaan hälisivät rovastinnan kanssa. Ja kun eivät Ailin pelastumisen
ilosta osanneet muutakaan sanoa niin hokivat: "Eipäs Aili hukkunut,
vaikka mamma luuli. Näimmehän me, että Aili liikkui järvessä. Mamma
pelkäsi tyhjää. Eipään se Aili hukkunut". Mutta Lillin silmät olivat
pyöreinä ja hätäisinä josko Aili kuitenkin kuolee, kun näki sen olevan
niin kovin kipeän ja mammankin näki olevan niin murheissaan ja
huolissaan.



3 LUKU.


Rovastinnan tämän päiväinen elämä oli kun unta. Aivan kuin pahaa unta,
mistä herättyään iloitsee, että se oli unta. Mutta nukuttuaan joutuu
samoja synkkiä vuoria ja hirvittävien syvyksien partaita kynsin hampain
kiipeilemään missä kauhistus ja pelko panee vapisemaan koko olennon,
että herää ja iloitsee kun se oli unta. Mutta nukuttuaan kuitenkin
joutuu taas yhtä kauhistaviin pimeisiin käytäviin missä vanhain
rakennusten päälle luhistumisen ja eksymisen pelko täyttää mielen ihan
tukehtumisen rajalle, josta taaskin vaivoin herää ja iloitsee, että oli
unta.

Niin synkkä ja tuomitseva mieli siitä, että oli luvannut lapset uimaan
oli rovastinnan mieli vielä iltamyöhällä valvoessa Ailin vuoteen
ääressä. Se hauska nautinto luonnosta Jahtirannan Kaisan puistossa ja
se repäisevä sydämmen ilo Ailin virkoamisesta olivat vaan vilahduksia
mistä ei jäänyt mitään jälkeä eikä tuottaneet mitään valoa nykyiseen
mieleen, missä tuonoin ankaruus ja epätoivo yhdessä tunkeutuivat
sieluun ja täyttivät koko tunteitten syvimmätkin syvyydet.

Mutta nyt nukkui Aili ja kasvoille kohosi ihana punastus, että
rovastinna ei ikänään muistanut ei Ailin, eikä kenenkään lapsensa
kasvoja niin ihastuttavan miellyttävinä nähneensä.

Ne puhuivat rauhasta, ne puhuivat ihanan kesäyön hiljaisesta rauhasta
nukkuvien maassa. Mutta ne puhuivat äidille tänä hetkenä vielä enemmän,
ne puhuivat ijankaikkisesta rauhasta autuaitten maassa.

Rovastinnan täytyi itkeä, mutta se itkeminen tuntui sanomattoman
suloiselta. Jokahinen kyynel oli murunen siitä sielua täyttävästä
tuomion ja epätoivon synkkyydestä, mikä kyynelten vuotaessa tuntui
sulavan kuin keväinen lumi helteisen auringon paistaessa.

Huomenaamuna Aili nukkui pitempään kuin tavallisesti ennen, mutta
noustessaan oli virkeä, kuin eilen ei mitään olisi tapahtunut.

Tästä rovastinna oli enemmän kuin iloissaan ja kun Ailin oli saanut
puetuksi ja annetuksi pienen ruoka-annoksen, kiirehti hän Ailin kanssa
rovastin kamariin näyttämään Ailia. Ovessa tullessaan jo sanoi:
"Katsoppas, pappa, meidän Ailia, kun se on ihan terve ja ruokaa tahtoi
herättyään ensi sanakseen. Se eilinen kylpy kai vaikutti nälän. Mutta
kuules, Hermanni! Mitä hyvää osaamme tehdä sille Jahtirannan Kaisalle
siitä keksinnöstä, millä pelasti Ailimme henkiin?"

"Mitäpä sitä olisi tarvis tehdä mitään", kuului rovastin kuiva vastaus.

"No, hyttynen, hyvänen aika. Miten voisimme niin kiittämättömät olla
sellaiselle hyväntekijällemme?"

"Siten, että Kaisa on meidän mökkiläinen. Sillä on velvollisuus tehdä
enempikin."

"En voi ymmärtää nyt sinua... Minun täytyy päästä edes kiittämään
Kaisaa, kun eilen siinä harakassa ihan hyvästelemättä lähdimme. Etkös
sinäkin lähde? Otamme Ailin, Lillin ja Mimmin mukaan."

"Ole huoletta, veikkonen. Kaisa tulee vaan siitä ylpeäksi... Lähtisit
sinä pappilan rouva hupsua akkaa kiittämään. Miltä tuo näyttäisi",
sanoi rovasti yhä kuivemmasti ja ylpeästi käänsi päätään pois
näyttääkseen, ettei hän tahdo kuullakkaan senlaista hommaa.

Rovastinnan pullea muoto tuli levottomaksi ja hän sanoi päättävästi:
"Minun kuitenkin täytyy päästä kiittämään Kaisaa vaikka läpi valkean...
Voi, voi miten onnetoin olisinkaan, jos Aili minun ajattelemattoman
tekoni tähden olisi tuonelan omana, mikä ilman Kaisaa niin olisi."

Rovasti kääntääkseen rovastinnan mieltä siitä asiasta pois alkoi: "Tänä
päivänä, kun on näin kaunis ilma lähdemme kävelymatkalle tuonne
hautuumaalle. Sinne kuului olevan aivan kuiva tie. Tuosta sillan takaa
kuului lähtevän aivan kuiva, hyvä kärrytie. Eikä se kovin kaukana
olekaan, tuossa vaan salmen takana kankaalla. Lillin ja Ailin otamme
mukaan. Mimmi ei jaksaisi niin pitkältä kävellä ellemme tuota
Lahdenperän muijaa pyydä kantamaan... Lähdemme ihan aamiaisen syötyä."

"Lähdemme vaan... Siinä tapauksessa jätän huommiseksi Jahtirannalla
käynnin", sanoi rovastinna ja lopettaakseen siitä puheen, alkoi
silitellä Ailin päätä, joka lattialla seisoen ja voileipää kädestään
syödä jykertäen, oli nojannut selkänsä sohvalla istuvan äitinsä polvia
vasten. Sitä hän hymyillen silitteli hiljakseen puhellen: "Sinä Ailini,
rakas! Minun kiharatukkainen Ailini olet vielä tässä. Oi kuinka
kauhistava on muistaa sitä eilistä päivää. Mutta miten opettavaista
sentään onkaan olla senlaisenkin tapauksen keskellä. Ilman senlaista
tapausta ei tulisi koskaan tietämään miten lapsi on likellä äidin
sydäntä. Tavallinen taudin tuoma kuolema ei sitä opetusta anna."

Rovasti ei tähän puheeseen jatkanut mitään. Vötkötti vaan
leposohvallaan selkäkenossa ja rykästeli enemmän haihduttaakseen
rovastinnan ajatuksia kuin rykimisen tarpeessa ja ajatteli: Kyllä se on
totta, että nuo akat ovat kaikki yhtä hupsuja. Eivät tiedä edes omasta
arvostaan. Pappilan rouva lähtisi nyt mökin akkaa kiittämään. Vie ja
vikise.

Aili pureskellessaan voileipäänsä katseli kumpaisenkin silmiin ja kun
näki äitinsä hymyilevän hänelle, niin tahtoi sanoa jotain ja kun ei
muuta osannut niin sanoi: "Enhän minä kuollut."

"Ethän tuota, Jumalan kiitos, kuollut, kun pelastuit. Tiesitkö miten
pelastuit?"

"Heräsin vaan kun unesta. Rintani oli kipeä."

"Voi lapsirukka... Mutta mitenkäs hukuit?"

"Se puukappale, minkä kanssa uin, kun karkasi, niin menin pohjaan.
Silloin meni vesi henkeeni etten saattanut huokua enkä liikuttaa
mitään. Kuulin kun rannalla huusivat tulemaan pois, vaan en päässyt."

"Kuulit huudon... Mutta näitkös sitten meidän valkeaa venhettä päälläsi
ja sitä kun Kaisa tuli noutamaan ja otti syliinsä?"

"En... Milloin se tuli?"

"Silloin kun se kantoi sinun sieltä järven pohjasta venheeseen ja
kannettiin siihen nurmelle, missä heräsit."

"En minä ole nähnyt", toisti yhä Aili silmät pyöreinä ja näkyi
koittavan muistella muistaisiko hän siitä mitään.

Tämä keskustelu vei rovastinkin huomion puoleensa ja osanottavalla
tavalla sanoi. "Kylläpä oli todellakin kuolema likellä. Tavallisesti
veteen joutuneitten tiedetään näkevän ja kuulevan kaiken, se vaan,
etteivät voi liikuttaa mitään. Ne hengen salpautuessa saavat senlaisen
omituisen halvauksen, että tulevat aivan voimattomiksi ja ainoastaan
senlaiset voivat virota. Ne, joilta kaikki tietäminen katoo, sanotaan
kuolleeksi. Ja onhan sitä Ailillakin jotakin edes hämärää tietoisuutta
voinut säilyä, vaan liki ne kuitenkin ovat länget olleet olkapäitä."

"Ja siitä ei päästä mihinkään", keskeytti rovastinna, "että se on
Kaisan ansio, että Aili elää ja luojan laitos oli sekin kun sillä piti
löytyä sitäkin elävän puun taulaa. Mitä se se on? Senlaista ainetta en
ole kuullut ikänäni ennenkun eilen."

"Hym... Se on taulaa kun taulaa. Näithän sinä monastikkin Karppolan
Jörkki ukolla meillä aina kun se tuluksilla iskeä tuiskutti piippuunsa
niillä niin nauroit, että ukko taas sikaa hengittää. Elävän puun
taulaksi sanovat taikurit senlaista taulaa, mikä on tehty senlaisesta
käävästä, joka on otettu vielä lehtiä kasvavasta koivusta, missä joku
puoli on ollut niin laho, että on kääpiä kasvanut. Se elävän puun
nimitys on vaan taika nimitys. Taula kun taula, eikä mikään muu, olipa
kääpä otettu pökkelöstä tai lehtiä kasvavasta puusta."

Rovastinna mietti ja nujautteli päätään:

"Mutta sittenkin, voihan siinä lehtiä kasvavasta puusta otetussa
käävässä olla erilaisia aineksia kun pökkelöstä otetussa käävässä... Ja
oli miten oli, Kaisan keksintö se oli, että Aili virkosi. Ja sentähden
minulla on niin suuri kiitollisuuden velka Kaisalle, että täytyy lähteä
erityisesti kiittämään Kaisaa. Jospa tänä päivänä lähdemmekin käymään
hautuumaalla, niin huomenna minä lähden Lillin, Ailin ja Mimmin
kanssa."

"Sinä et tunne asemaasi", keskeytti rovasti kylmästi. "Ihminen vasta
viisi päivää ollut pitäjässä, niin tämmöisen pappilan rouvana lähteä
sormella hämmennettävää mökin akkaa, omaa turvattiaan kiittämään, mihin
hänellä oli enemmän kun velvollisuus. Mitä järkeä siinä on... Jotakin
toista olisi, jos hakisit toveruutta tuonlaisten kun Niemelän, Sojolan,
Könnilän, Kytölän, Peltolan ja Nujulan emännistä, mitkä ovat lähikyläin
suurimpia taloja, niin se olisi jotakin toista, Mutta ennen pitkää
tulet saamaan toveruutta herrastalojen rouvista. Mikä seikka kuuluu
asiaan."

"Herrastalojen rouvista. Ihmisiähän ne ovat muutkin", sanoi rovastinna
ylenkatseellisesti ja nousi seisalleen lähteäkseen pois. Ailikin kun
huomasi äitinsä kyllästymisen, niin kiirehti aukasemaan ovea ja lähti
äitinsä edellä ison salin poikki juosta kipittämään pieneen saliin,
mistä kuului toisten lasten hälinä ja sinne hän tiesi äitinsäkin
tulevan.

Huomen aamuna oli yhtä kaunis ilma kun edellisinäkin päivinä.
Rovastinna ei nyt enää rovastin mieltä kuunnellut, vaan pyysi ne
entiset muijat soutajikseen ja heti aamiaisten jälkeen nähtiinkin
pappilan valkea vene mennä töllöttävän Jänislahden Jahtirannalle päin.
Rovastinna istui keskellä venhettä, Lilli toisella, Aili toisella
puolen ja Mimmi edessä nojaten selkänsä äitinsä polviin. Aili istui
rannan puolella äidistään, mistä hän venheen kulkiessa ikäänkuin luki
rannan puita ja kertoi: "Katsokaa mamma kun tuossa on aivan samanlainen
koivu, kun meidän entisen kodin rannassa minkä käyrällä tyvellä meidän
mirri aina kalan suolia syötyään maata motkotti. Aivan samanlainen,
köyrätyvinen ja laaja latvainen kukotus eikös olekkin, mamma? Ja tuokin
kuusi on samanlainen kuin meidän entisen kodin saunan perässä, aivan
samanlainen mustanpuhuva ryhötys. Mutta tuo rosotyvinen petäjä tuossa
rannan äyräällä on samanlainen kun meidän entisen kodin kujosten
suussa, johon Konsta aina kiipesi saarnaamaan. Katsokaa mamma, eikös
ole samanlainen? Tuokin suuri oksa tuolla ylhäällä tojottaa." Mutta
venhe läheni Jahtirannan talon rantaa, minkä huomattuaan Kaisa juosta
loimotti rantaan ja huusi: "Kuinka Aili voipi, onko Aili mukana?"

Rovastinna huiskutti nenäliinallaan, ja huusi vastaan: "Kaisa, Kaisa.
Sinä hyvä Kaisa. Aili on terve kun käki. Täällä on venheessä Aili".

Venheen keula kun töksähti nyt rantaan, niin Kaisa syöksähti
venheeseen, eikä muistanut tervehtiä rovastinnaa tervetulleeksi, vaan
koppasi Ailin syliinsä ja hoki: "Sinä Aili, sinä Aili, sinä Aili, minun
pelastettu Ailini", lähti mennä huurottamaan kotiinsa ja vasta aivan
lähellä kotiansa kääntyi takasin ja huusi: "Tulkaa toki taloon. Antakaa
anteeksi, etten ennemmin pyytänyt."

"Tulemme, tulemme, kunhan korjaamme Mimmin kenkää, kun sanoo hierovan
jalkaansa", kuului rovastinnan iloinen ääni ja hän lähti likenemään
taloa. Kaksi vuotias Mimmi punaisine päähineineen tulla nytyytti edellä
ja rovastinna ja Lilli rinnan perässä, sitä mukaa kuin Mimmi antoi
tietä.

Huoneeseen tultua rovastinna vähensi vaatteensa aivan paitahihasilleen,
minkä tehtyään aukasi akkunan, josta katseli ja alkoi enemmän Kaisalle
mieliksi kuin asian vuoksi puhella: "kun olette jo lakasseet kaikki
kartanon seutunne ja miten ihanaa nurmea. Oi, oi, kun se vihottaa
kauniisti, kun tuulen väreet näkyvät jo nurmen laihossa. Oi, oi kun
kaikki on kuin kesäsydämmellä."

Kaisa ei sitä kuunnellut, vaan kaipasi miksi rovasti ei tullut.

Rovastinna kääntyikin varsin niittenkin soutaja akkain tähden
kertomaan, että rovasti ei koskaan lähde kylään muuten kun joko sairaan
luo, tai raamatun selitykseen. Sillä on se sielun hoito ja pelastus
ensimäinen ja viimeinen. Eilen illallakin kun rengit vaon päässä
leväyttivät hevosiaan niin siinä jo puhui niillekin sielun tilasta ja
jumalattomain viimeisen päivän hirmuisuudesta. Siitä ja siitä sielun
asiasta hän vaan puhuu ja tahtoo ollakkin vaan paljasta sitä.

Kaisa ei vierasten tuottamassa hyvässä mielessä osannut muutakaan, niin
koppoi taas Ailin syliinsä ja hyvitteli: "Sinä minun Ailini, sinä
pyöreä silmäinen Ailini, että olet terve ja ketterä kun ei mitään olisi
tapahtunut. Voi, voi sinua sirkka, kun olet sievä ja riski, vaan etpä
silloin potkitellut, kun minä järven pohjasta otin kainalooni. Sinä
sirkka."

"Oi, oi", keskeytti rovastinna. "Se seikka ei lähde mielestäni, ettekä
usko miten kiitollinen siitä pelastustyöstä olen. Aivan asiakseni
täytyi lähteä kiittämään, kun sellaisesta kauhistavasta hädästä ja
murheesta toimititte pelastustyöllänne näin sydämmellisen ilon."

"Elkää kiittäkö", kiirehti Kaisa sanomaan väliin. "Eihän minullakaan
olisi tätä iloa muuten, Ailin pelastumisesta. Ette usko, miten minun on
lysti olla, kun näen Ailin terveenä, hän kun oli jo ihan kuoleman
kielissä. Tässä kangasta kutoessanikin ei silmänräpäystäkään ole, ettei
olisi Aili mielessä, vielä erittäin senkin tähden, tuleeko Aili
terveeksi ja milloin. Mutta nythän tämä sirkkunen on terve. Voi, voi,
sinä pyöreä poskinen tummatukkainen sirkkuseni!"

"Niin, kangasta kutonut. Mikä kangas teillä nyt onkaan?" käänsi
rovastinna puhetta ja siirtyi katselemaan kangaspuissa olevaa kangasta.

"Onpahan vaan kolminiittinen. Nimismiehen rouva kudottaa pojilleen
kesävaatteiksi ja mitä kaikkea tuosta tehtänee; kaksikymmentä kyynärää
kudotaan näillä loimulangoilla ja sitten mitä tuonee kuteiksi, itse
aikoi käydä määrämässä. Jotakin kait siitä tulee, kun luomaa on
yhdeksänkymmentä kyynärää".

"Vai nimismiehen rouvalle. Aivanko te herrastaloihin teette käsitöitä",
keskeytti rovastinna ja alkoi enemmän tarkastella vaatteen kevyyttä.

"Herrastaloissapa se on meidän leipämme ollut nämä leskivuodet".

"Mitä ne maksavat kyynärästä, esim. tämmöisestä vaatteesta
kutomapalkkaa?"

"En minä sitä määrää tiedä, kysyvät aina mitä minä tarvitsen niin sitä
antavat".

"Vai niin. No sehän onkin parasta sillä lailla. Minun kyllä täytyy
saada teidät kankurikseni myöskin, vaan milloin minä saan kun on näin
pitkä, mitä yhdeksänkymmentä kyynärää, tätä, ja nyt on vasta alussa".

"Ei tämä kauvaksi kestä. Saimi tekee puolat niin kymmenen jopa
kaksitoista kyynärää helkyttelen päivässä".

"Kaksitoista kyynärää päivässä näin lujaa vaatetta! Kun on ihan kuin
tuohta tuo vaate. Sehän on ihan uskomattoman paljon".

"Olen iskenyt tätä oikeen uhasta kun rouva niin varotti. Niillä pojan
poloksilla ei huono kestä kun ne myötään jyryävät kuni pässikaritsat
rannioilla rantakivillä, ja missä milloinkin. Mutta se ei paljon
hidastu, jos kutoo lujemmaksikin, pitää vaan raskaampana kättään".

"Sen minä sanon, että kenellekään ette saa luvata tämän jälkeen
kutoaksenne kun minulle. Meillä juuri on tämänlaisen vaatteen tarvis.
Meidän pojillakin ei ole kesävaatteista paljon puhettakaan. Ai, ai,
että tuli toki puheeksi. Olettehan kutoneet kaksivartistakin? Se olisi
alusvaatteiksi rovastillekin sopivaa".

"Olen minä kutonut kaksivartista, toimikaista, pohjikaista,
kolminiitistä, kahdeksanniitistä ja mitä milloinkin ovat kudottaneet.
Olen kutonut trikootakin".

"Trikootakin!" huudahti rovastinna.

"Olen kutonut trikootakin. Minun kutomatani trikoota entinen rovasti
piti jo monta vuotta ja jos kauvankin olisi elänyt niin ei olisi
ostamaan lähtenyt".

"Kyllä se hyvä Kaisa on niin, että kun vaan tämä kangas loppuu niin
minulle pitää ruveta kutomaan. Eikös niin?"

"Samahan se on. Ja kenellekkäs minä sitten kutoisin, jos en teille, kun
vaan annatte", sanoi Kaisa loistavin kasvoin ja kehoitti rovastinnaa
kääntymään kahvipöydän ääreen, missä Saimin keittämä kirkas kahvipannu
kykötti kolmen puhtaaksi pestyn kuppiparin vaiheella.

Kahvin juotua rovastinna lähti ulkokausteelle vielä ihailemaan jotakin
Kaisan mieliksi. Kaikkea ihaillessaan huomasi tien lähtevän kauniiseen
koivu ja kuusi sekaiseen metsään niin kysyi: "Mihin tämä näin soma tie
menee? Muistuttaa meidän entistä hautuumaan tietä, missä rovasti aina
käveli".

"Se menee juuri teille. Se on ihan tuommoinen kuiva tie koko matkan,
saattaa vaikka pännäkengässä kävellä".

"Vai niin. No, kukas uskoisi, että tänne on tämmöinen tie. Ihan täytyy
lähteä katsomaan tätä tietä".

Sen sanottuaan rovastinna lähti kävellä mötöstelemään sitä tietä
metsään ja sinneppä lähtivät kaikki muutkin. Kaisa otti Mimmin syliinsä
ja kiirehti rovastinnan rinnalle ikäänkuin näyttelemään tien
merkillisyyksiä.

Rovastinna sitä tietä kävellessään myötään ihaili: "Ai, ai, kun tämä
tie on soma. Ei uskoisi miten tuo metsä vaikuttaa ihmisen sieluun.
Tuntuu kuin mikähän turvallinen muuri ympäröisi, missä kumminkin näkyy
luonnon synnyttämä elo ja puhtaus. Katsokaahan, miten nuo kasvavat
lehdet kuultavat puhtaudesta. Ja katsokaa miten kaikki nuo puun kerkät
pienistä neulaisista kudotut kätensä ojentavat korkeuteen ottamaan
vastaan sieltä elonsa voimaa... Oi, jospa ihmisen sielukin pysyisi niin
uskollisena korkeuden Jumalalle, aina ja aina vaan ojennetuin käsin
pyytämässä korkeuden loppumattomista aarteista elonsa voiman. Kuinka
ihana paratiisi olisikaan tämä elämä... Oi, oi kuinka soma on elää
tämmöisiä hetkiä. Tuntee kohoavansa ihan elämän jokapäiväisyyksien
yläpuolelle. Oi, sinua metsä. Sinä sanatoin metsä, minkälainen
totuudentien opas sinä olisitkaan, kun sinulta tulisimme kysymään...
Ah. Ah."

Rovastinna tuli nyt ikäänkuin mykäksi, hän niin nautti siitä
metsätiestä, kun sellaista ei ollut koskaan kulkenut. Entisen
kotinsakin luona hautuumaan tien varrella oleva metsä oli vaan vähäinen
puska istutettua metsää ja lapsena ollessa ei metsä puhunut mitään.
Ailin pelastumisen johdosta oli rovastinnan sydän ja sielu nyt niin
avonainen ottamaan vastaan ja kuulemaan luonnon pienimmätkin
kuiskaukset. Senpä tähden hän nyt ikäänkuin vasta heränneenä luontoa
ymmärtämään kykeni vasta ensikerran eläissään nauttimaan luonnon
sanattomasta puheesta. Nauttimaan niin, ettei nyt enää kyennyt pukemaan
sanoiksikaan nautintoaan. Elämäkin tuntui vaan suloiselta unelta hiljaa
kävellessä metsän varjostamaa tietä ja metsän hiljaa huokaillessa
helteisen etelätuulen silloin tällöin lievästi puhallellessa.

Kun matka oli jo joutunut enempään kuin puoleen, niin eräs akka niistä
soutaja-akoista muistutti: "Mehän kohta tulemme pappilaan. Mihinkäs
meidän venhe jää?"

"Ai, tosiaankin", heräsi rovastinna sanomaan. "Olemmeko niin pitkältä
kulkeneet?"

"Enemmässä kuin puolimatkassa olemme", toisti Kaisa.

"Mutta minä todellakin menen tätä tietä kotiin, että näen koko matkan.
Sohvi ja Elli menevät palauttamaan venheen. Maria minulle oppaana
kantaa Mimmiä, jos Kaisa tahtoo palata pois. Kaisalla kuitenkin lienee
kiire kankaansa kutomiseen."

"Kiirehän se on, eihän se eisty, jos sen takana ei liene, eikä minun
aikani muussa kulukkaan kun työssä. Tiedättekö, hyvä rovastinna, että
minä teen aina työtä."

"Mutta täytyyhän tehdäkin."

"Minä teen työtä levähtäessänikin."

"Miten se on mahdollista?"

"Kun teen kovaa työtä, että väsyn ja tarvitsen levätä, niin
levähtäessäni teen työtä, kun syön niin teen työtä kun huvittelen
itseäni, teen työtä, univuoteellani kun valvon, teen työtä, kun
jostakin kärsin, teen työtä, ainoastaan kun nukun, niin silloin nukun."

"Oi, sinä Kaisa. Minulla on teiltä niin paljon oppimista. Minun täytyy
kuulla se arvoitus. Istumme tähän tuon muhkean kuusen varjoon." Siihen
he marjanvartiselle sammaleiselle maalle laskeusivat istumaan, missä
Kaisa hymyillen kertoi:

"Usein on minulla kaksi kangasta, ainakin silloin, kun on
kahdeksanniitinen ja kahdellatoista sukkulalla kudottava. Silloin on
kaksivartinen toinen kangas. Kahdeksaniitistä kahdellatoistakin
sukkulalla kutoessa ja muistaessa mikä sukkulainen nyt on otettava ja
montakokertaa sillä heitettävä, pitää sellaisessa jännityksessä, että
pian väsyy. Silloin siirryn kaksivartisen ääreen, jossa ei ole mitään
ajattelemista, kädet ja jalat tekevät kaiken omalla opitulla tavallaan.
Kun jalat väsyvät polkemisesta ja kädet sukkulan heittämisestä, otan
silloin täplikkään sukan kudelman, missä on vaan sormilla työtä. Ja kun
lähden huvikseni kävelemään otan yksilankaisen sukankudelman, jota
sormet tekevät itsestään. Sitä teen syödessänikin. Kun palan haukkaan,
niin kudon ja taas palan haukkaan ja kudon."

"Mutta mitäs silloin teette, kun jostakin kärsitte kuten sanoitte?"

"Silloin otan ompeluksen ja poljen ompelukonetta niin vimmatusti, että
sen räminään hukkuu kaikki muu."

"Entäs kun kokonaan väsytte, mitäs silloin teette?"

"Ajattelen uutta kankaanlaitosta ja kudon sitä yksinkertaista
sukankudelmata, joka ei ole mitään työtä. Sitä kudon univuoteellanikin,
usein löydän herätessäni kudelman rintani päältä ja sormet kudelmassa,
jolloin ne, vaikka ensin hieman kankeasti, alottavat työnsä, ennenkun
oikein saan silmänikään auki."

"Olette varmaan ahkerin ihminen auringon alla. Oletteko kaiken ikänne
olleet niin työteliäs?"

"Aivan pienestä penikasta. Se on ollut aivan luontainen taipumukseni.
Ja lienee se sukuvikakin. Minun sukuni isän puolelta on kaikki
senlaista myyrän sukua, kokonaan omituista siinä suhteessa."

"Onkos se sukuvika, kun luulen näkeväni teistä, että olette aivan
herkkä suremaan ja iloitsemaan?"

"Siinä suhteessa olen kuin lapsi. Se taipumus on perintöä äidiltäni.
Äitini voi katkerasti itkeä, jos hiuksen toinen ryöstäisi hänen
päästään ja voi sydämmensä pohjasta iloita, jos hiuksen arvoisen hyvän
joku tekee."

"Mutta sellaisella luonteella luullakseni on kaikkein helpoin mennä
maailman läpi. Siinähän ei ole yhtä ilmaa kauvaksi."

Kaisan mieli näkyi nyrvähtävän ja sanoi: "Eipä niinkään, hyvä
rovastinna." Ja silloin ilmestyi kirkkaat kyyneleet Kaisan silmäin
nurkkiin, joita rovastinna ei ymmärtänyt surunko, vai ilon tuottamia ne
olivat.

Rovastinna nousi nyt seisaalleen ja puristaen kahteen käteensä Kaisan
käden kiitteli moneen kertaan ja lupasi palata taas jonkun päivän takaa
katsomaan, koska tänne on näin hyvä ja hupainen tie. Sen sanottuaan
erosivat Kaisa tyttöineen ja kahden soutajamuijan kanssa Jahtirannalle
ja rovastinna Lillin, Ailin ja Mimmiä kantavan Marin kanssa Jänislahden
pappilaan päin, millä matkallaan rovastinna yhä aivan katkeamatta
ihaili sitä tietä somaksi ja hupaiseksi.



4 LUKU.


Rovastinna kotiin tultuaan kiirehti rovastin kamariin varsin saadakseen
tietää millä päällä rovasti on hänen käynnistään Jahtirannalla ja alkoi
kertoa: "Sinä, Hermanni, et usko, kuinka lysti oli käydä Kaisan kotona
ja kun sinne on niin soma tiekin. Tulin sieltä maata myöten kotiin enkä
koskaan lähdekään muualta kun on niin kuiva ja sileä tie kuin höylätty
ja niin kauniin metsän läpi, että sinä et usko. Oikein nautin siitä
tiestä. Kaisa saattoi enempään kun puolimatkaan. Ja miten lysti oli
sitä Kaisaa tulla lähemmin tuntemaan. Kyllä se on surkeasti väärin
pitää häntä mielipuolena ja höperönä kuten sinäkin Hermanni sanot. Hän
on semmoinen kankurikin, että poistieltä. Kuulehan, että semmoista
kolminiitistä vaatetta vahvaa ja tiheää kun tuohta, kutoo kaksitoista
kyynärää."

"Kaksitoista kyynärää, seitsemän metriä päivässä. Sehän on ennen
kuulumatointa", sanoi rovasti ja hieman punalti päätään.

"Se todellakin on ennen kuulumatointa. Meidän entiset kankurit eivät
saaneet puoltakaan. Ja maksettiin niille kaksikymmentäviisi penniä
kyynärästä kudonta palkkaa, eikä tahtonut elää sillä. Kaisahan tienaisi
ihan mahdottomia, jos niin paljon maksettaisiin."

Rovasti tunsi, että rovastinnalla on aikomus ruveta Kaisalla
kudottamaan kankaita niin tekeytyi asialliseksi ja sanoi: "kymmenen
penniä kun maksaa kyynärältä niin siitä hän jo tienaa markka
kaksikymmentä penniä päivältä ja sehän on jo korkea palkka."

"No niin. Vaan sillepä muutkin kuuluivat maksavan minä laatuna sattuu,
mitä Kaisa milloinkin tarvitsee, se ei ole rahan päälle."

"Niinpä niin. Mutta kaikki mitä antaa on laskettava rahaksi ja
rahamäärän jälkeen tehdä lasku. Se on rehellistä se. Ja siinä ei tule
vääryyttä kenellekään".

Näistä viimeisistä sanoistaan antoi rovasti kuulua sellaisen
päättäväisyyden, että se niin täytyy olla tullakseen rehellisesti
tehdyksi ja antaakseen taas kerran rovastinnankin tietää, että hän on
ja tahtoo olla rehellisin mies maailmassa.

"Oli niin miellyttävä kuulla sitä Kaisaa, kun se kertoi ahkeruudestaan.
Sanoi nukkumasta herätessäänkin löytävänsä sukankudelman rintansa
päältä ja kätensä kudelmassa, missä ne alottavat työnsä ennenkun
silmätkään oikein aukiaa. Kun kuului hän jo aivan pienestä pahasta
olleen niin työteliäs niin eipä kummaa jos häntä ei ole saatukaan
lukemaan opetetuksi. Siitä juohtui mieleeni tuo meidän Kaapro kun sille
ei lapsenakaan kelvannut aseeksi muu kun vasara. Sillä se pieksi ja
räikytti kaikki palasiksi mitä eteensä sai. Ja mikä työ oli saadessa
vähääkään lukemaan, mutta kylläpäs pajassa kului aika. Ja nyt on kaksi
vuotta ollut toisella luokalla ja kuuluu sanoneen Kustaalle ettei hän
lähde enää kouluun, vaan sepäksi hän rupeaa. Niin luonto se on vahvempi
oppia ollut Kaisalla kun muillakin. Luonto se on joka tikan poikaa
puuhun vetää kuten sanotaan."

"Eikö Kaisa sitten osaa lukea?"

"Ei. Jokilahden emäntä viime pyhäaamuna kertoi, että Kaisa ei tuntisi
iitä vaikka tiellä kaksisauvassa vastaan hiihtäisi."

"Vai niin", sanoi rovasti, mutta sen sanottuaan sulkeutui itseensä
keinutuolissa enemmän selkänojasinta vasten, käänsi salaperäisesti
hymyilevät kasvonsa lakeen päin ja ruskean harmaat silmät vilkkuivat
levottomasti.

"Mutta kyllä Kaisa sentään ymmärtää autuuden asiasta vaikka ei lukea
osaa. Ja senpätähden juuri on Kaisalle tarpeellista saada papin suusta
kuulla raamatun totuutta kun ei siitä voi itse lukemalla saada irti ja
sinun on aina aikavälistä lähdettävä raamatunselitykseen. Kaisan on
tukala päästä kirkkoon kun lapset eivät jäisi kotiin eikä kotia voi
jättää autioksi kun on sillä ihmisten vaatteen kudoksia."

"Samahan tuo on. Laita vaan milloin tahaan, että sinne tulee ihmisiä,
niin voinhan käydä kun sinne on tiekin niin hyvä", kuului rovastin
lauhkea sana, jonka sanottuaan hän tapansa mukaan nieleksi kurnautteli
tyhjää, että paksusuoninen harmaa kaula kutmahteli nielemisen mukaan ja
silmät entistä levottomammin vilkkuivat mistä näkyi sielun salainen
voimakas palo joissakin likaisissa aineissa.

Rovastinna oli sangen iloinen, että sai rovastin taipumaan käymään
Kaisan luona raamatunselitystä pitämään. Tuntui kun naisen sielu olisi
sillä pelastettu. Eikä tullut ajatelleeksi josko Kaisallekin käy samoin
kun hänellekin, että rovastin raamatunselityksestä ei koskaan jäänyt
mieleen muuta kun paljas kuiva muoto. Ne muodolliset nyökytykset ja
tilaisuuden hiljaisuus. Kaikki muu oli kopisevaa tyhjyyttä mistä usein
rovastinna tunsi itsensä surulliseksi, mutta ei kuitenkaan voinut
ymmärtää, että jää ei voi palaa eikä syntymätöin elää.

Tulevalla viikolla oli päätetty eräänä päivänä pitää raamatunselitys
Jahtirannan Kaisan kotona ja rovastinna levitti sanaa, vaan ei sinne
kuitenkaan silloin määrättynä hetkenä tullut ihmisiä kun muutamia
mökkien muijia, joita rovastinna oli väkivetoon vaatinut, olivat
lähteneet rovastinnalle mieliksi. Mutta palasivat niin tympeinä
etteivät sanoneet enää koskaan lähtevänsä. Mäntylän Matleena se oli
enimmin kyllästynyt, kun oli Saviniemelle pyydetty perunan kylvöntään
täksi päiväksi. Olisi saanut sieltä tienestiä ja tuli rovastinnan
huomautuksesta lähteneeksi tänne Jahtirannalle raamatunselitykseen. Nyt
hän palatessa Kaikkolan isolle Liisalle porisi: "Eläs toki
raamatunselitystä! Jonnijoutavaa vätkytystä, vätystystä ja vatustusta,
jossa ei ole päätä eikä häntää, eikä pontta eikä perää."

"Samat sanat sanon minäkin", kuului Liisan mukautus, vaikka eivät
olleet Liisan sanat niin vihaiset.

"Sen sanon", jatkoi Matleena. "että erilähtimet olivat entisellä
rovasti vainaalla. Sillä ukolla olivat siksi teräväpäisiä sanat että ne
töhertämättä pystyivät ihmisen nahkaan ja halutti kuulla toisenkin
kerran. Mutta tuon lystin uskoo kerralla. Tuomoinen 'kometiija' vielä
nähtävänä kun heilutaan ja nyökytetään kun kellon heilari. Eläs
helteessä kolmasti. Hyvä sentään... Olen niin vihainen koko hommalle,
etten kohta sovi omiin riepuini".

"Kyllä todellakin tuo rovastin jumalisuus taitaa olla tehtyä. Kovin
pintapuoliselta ne tuntuvat nuo raamatunselitykset. Ja mitätöntä
hapuilemista tuo oli sekin tulosaarna toissa pyhänä. Vaan eipä nuo
liene kaikilla papillakaan lahjat yhdenlaiset", sanoi Karisen Sohviija
tyytyväisesti.

"Mitä sitä sitten rupeaa papiksi kun ei ole lahjoja" sävähti yhä
Mäntylän Matleena.

"Kunpa sitä ei muuhunkaan kykene, kuten eräs ukko sanoi tervalastia
Ouluun soutaessaan", kuului joukosta ivallinen sana.

Karisen Sohviija kuuli että puhe muuttuu ivalliseksi niin alkoi
vaikeroida: "Kyllä on Jumalan kirous langennut Jänislahden seurakunnan
päälle, se on nähtävissä. Kappalainen saatiin ensin tuomoinen lapukka.
Odotettiin kun päivän nousua rovastin tuloa, mutta tämä on yhäkin
mitättömämpi. Koko seurakunta joutui paljaitten palkkapaimenien
haltuun, joka on nähtävästi korkeimman rangaistus siitä, että ei ole
niitten sanasta otettu ojennusta, jotka ovat hengessä ja totuudessa
tehneet työtä".

"Mutta ei tuo räkärysä kauvan toki eläne".

"Kyllä sitä pahaan kirveeseen aina vartta jatkuu", kuului joukosta
kärsimättömät sanat.

"Luojan kädessä ne ovat onnen ohjat", jatkoi yhä Sohviija. "Voihan
pahankin päivän perästä vielä paistaa kirkas päivä, jos ei kerrassan
koko Jänislahden seurakunta liene heitetty aivan pimeyden valtaan".

Samaan suuntaan kun Sohviijakin puhelivat sitten loppumatkan koko
matkue siksi kunnes pappilan kartanolle tultuaan hajautuivat kaikki
omia teitään menemään kotiinsa. Ainoastaan Riihelän Kustaava jäi
odottelemaan jälempää tulevaa rovastinnan joukkoa, missä rovasti pitkä
tumma viitta yllään ja musta koppahattu päässään keppi kädessä astua
lahni edellä ja rovastinna lasten kanssa perässä siksi kunnes pappilan
kartanolle tultua rovastinna tuli rovastin rinnalle ja lapset
kumpaisenkin sivuille yhdeksi ryhmäksi. Sitten se hitaasti liikkuvana
keskenään puhelevana matkueena lähestyi rakennuksen korkeita portaita,
jotka kiivettyään katosivat rakennuksen sisään, kuni tyhjyyteen mistä
ei mitään kuulunut.

Kustaava halusi tavata rovastinnaa kahdenkesken päästäkseen enemmän
tuttavuuteen rovastinnan kanssa ja pääsikin kyökin kautta mentyään
rovastinnan puheille, kuten oli toivonutkin. Nyt hän kertoi juurta
jaksain kaikki ne puheet mitä tiellä oli puhuttu.

Tämän kuultuaan rovastinna kauhistui ja tuli aivan surulliseksi ja
vannoen vannoi, että sitte on kumma, jos hän enää hommaa
raamatunselityskokousta mihinkään. Niissä päätöksissään meni rovastille
kertomaan kaiken mitä Kustaavalta oli kuullut. Rovasti tekeytyi
rauhalliseksi. Leposohvallaan venyessään tapansa mukaan nieleksiä
kurnautteli tyhjää ja pani silmänsäkin puoleksi kiinni ettei niistä
voisi lukea mitä sydämessä liikkuu. Viimein hän hyvin varovasti ja
korvat terotettuina kuulemaan rovastinnan mielen pienentäkin vivahdusta
kysyi: "No loukkautuivatko ne siitä, kun minä siitä Saarasta ja
Haagarista selitin?

"Ei Kustaava siitä erityisesti maininnut... Jospa lienevät siitäkin".

"No oliko siinä sitten mitään liikaa sinun mielestäsi? Raamatun
totuuttahan se oli".

"En minä saata sanoa. En minä ymmärtänyt olevan mitään liikaa.
Tietystihän se on ihmisten eripuraisuuden tähden tullut laiksi ja
tavaksi se yksivoimaisuuden pakko, koskapa ennen aivan raamatun
pyhimmilläkin miehillä on ollut monta. Kuinka monta niitä oikeastaan
lienee Salomoonillakin ollut?"

"Sillä oli tuhat, mutta sen asiat joutuivat epäkuntoon, kun se otti
vaimoja pakanain tyttäristä. Mutta ainoastaan siitä syystä... Kun olisi
pysynyt rajoinsa sisällä, niin ei olisi ollut muistuttamisen syytä".

Rovasti oli nyt hetken äänetönnä, mutta sitten hän saarnaavalla tavalla
lausui: "Sehän on raamatun totuus, että raamattu juuri on se
loukkauskivi kaikille syntisille, että joka siihen itsensä satuttaa se
loukkautuu ja kenen päälle se lankeaa, se murennetaan. Syntinen ihminen
ei siedä totuutta kuulevansa. Pimeys ei siedä valkeutta, valkeuden
säteet ovat jo pimeydelle kauhistus".

Niitä sanoja kuullessa meni rovastinnan pää jo itsestään hieman
kallelleen ja ruumis rupesi nyökkäsemään, vaan kun rovastin puhe loppui
siihen, niin rovastinnankin ruumis vakautui ja sanoi: "Kunpa heille ei
hyvä kelpaa, niin olkoot itsenään. Minä kyllä en hommaa enää raamatun
selityskokousta koskaan".

"Sehän meille on parasta, tehdään se mikä on pakosta, pidetään vaan
huoli, että virkapalkat tulevat tarkoin perityksi eli omamme jollekkin
perittäväksi ja ehkäpä saamme tulevassa pappilan syynissä pyöräytetyksi
niin että tämän pappilan saamme ensimäisen luokan pappilaksi, siis
puolta suuremmaksi, niin kaikki on hyvin".

"Saisihan tämä ollakkin isompi, kun noilla poikarievuillakaan ei ole
omituista huonetta ollenkaan, kun tytöt tarvitsevat nuokin
vinnikamarit".

"No ehkäpä saadaan. Tuomari Lundqvist on ymmärtäväinen mies, kunhan
sille puhun niin luulen menevän läpi. Seurakuntalaiset, sen uskon,
eivät osaa puolestaan valita siihen syyniin sellaista miestä, joka
ymmärtäisi asiain kulusta sitä tai tätä."

Rovastin viimeisissä sanoissa kuului rovastinnan korvaan hieman
epärehellisiä vivahduksia, vaan kun oli äskeisen Kustaavan kertomuksen
johdosta kyllästyneellä mielellä koko seutukuntaan, niin tuntui se
kaikki oikeutetulta ja tyytyväisenä lähti astua mylkkäsemään pienen
salin kautta kyökkiin näkemään piikain toimia.

Raamatun selityksiä ei nyt pidetty lähellä eikä kaukana ja kirkko
toimien suorittamiseen oli rovasti saanut apulaisen, joten rovastin
sanaa ei kuultu koko kesänä. Mutta lääkäri oli rovastia sen
rintatautinsa tähden kehottanut kauniilla ja kuivilla ilmoilla
oleskelemaan havumetsissä niin paljon kun mahdollista ja kun juuri
Jahtirannan tien varsilla oli sellaista metsää niin rovasti valitsi sen
oleskelupaikakseen, joten oli tilaisuus joka kerran siellä käydessään
käydä talossakin. Ja Kaisa kun kutoi rovastinnalle kankaita niin jos
nähtiinkin rovastin siellä käyvän jokapäiväkin, niin ei kenenkään
huomioon käynyt mitään liikaa. Sattuipa rovastinnakin tulemaan sinne
rovastin ollessa siellä ja vaikka Kaisa joskus hulmahti hyvinkin
likelle rovastia istumaan ja katseli hyvinkin lämpimästi rovastia
silmiin, niinkun rovastin kasvoissa ei näkynyt värähdystäkään
osanotosta siihen, niin rovastinna ymmärsi sen vaan Kaisan
ajattelemattomuudeksi ja tietämättömyydeksi sivistyneen elämän
tavoista, jos hän näkikin Kaisan käytöksessä liikaa, niin antoi
mielellään anteeksi, kun tiesi Kaisalla olevan niin vähän ystäviä ja
tiesi Kaisan herkän luonteen niitä kaipaavan.

Tämä kesä meni tällä tavalla ja talvella ainoastaan hyvällä
suksikelillä varsinkin kuutamoiltoina tiedettiin rovastin käyneen
hiihtelemässä Jahtirannalla päin. Mutta tulevana kesänä aivan kesän
tultua rovasti alotti koiransa kanssa kulkunsa Jahtirannan metsissä
missä usein nähtiin Kaisakin rovastilla toverina. Sattuipa tietä
kulkiessaan Pirkkalan Riita-kaisa näkemään tämän toveruuden. Tultuaan
kerran matkaltaan kiirehti hän ystävänsä Keralan Fiinan luo ja
punastuksissaan vapisten kertoi: "Sinä et tiedä sitä mitä minä tiedän."

"Mitäpä sinä enintä tiedät?" sanoi Fiina leikillisesti ja keskeytti
taikinan alustuksen mitä oli kaksin käsin alustamassa.

"Tiedän sen, että tuon rovastin suhde Jahtirannan Kaisaan ei ole
oikea."

"Niinkö luulet?"

"En luule, vaan tiedän."
Fiina ei pitkään aikaan kyennyt sanomaan mitään, tunsi vaan
vapisevansa. Viimein alkoi puhella: "Kyllä minä kuitenkin pyydän, että
et puhu kenellekään, ettei rovastinna saisi tietää. Se näkyy olevan
sellainen hyvänpäivän lapsi ja hyväsydämminen ihminen, että ei tiedä
maailmassa pahaa olevankaan. Hän jos saisi tietää, niin surisi
kuollakseen."

"En aiokaan puhua tämän enempi, vaan sanon kuitenkin sinulle. Mutta
mikä kuitenkin on sen lorun loppu. Mille riekenelle joutuu Kaisaparka,
josta entinen rovastinna teki ihmisen ja ihmisempä pahasenkin. Kaisa on
siitä asti ihan työllään elättänyt joukkonsa, vaikka oli ihan
Niuvanniemelle joutumassa."

"Se on juuri se josko vieläkin joutuu Kaisa niille jälille", sanoi
Fiina ja rupesi alustamaan taikinataan kun huomasi uunissa lämmityksen
jo parhultaa palaa rekottelevan. Alustaessaan sanoi vielä, varmuudeksi;
"Elähän huoli toki puhua kenellekään, paha on parempi peitossa." Sen
sanottuaan tunsi mielensä surulliseksi ja itsekseen huokasi: "Se on
sielujen paimen se."

"Se on todellakin sielujen paimen se", parsi Fiinan sanoja Riita-Kaisa
ja lähti kotiinsa, kun näki Fiinalla olevan kiireen. Eikä ajatellut
puhua kenellekään sen enempi tiedoistaan. Mutta pari päivää sen perästä
kuitenkin oli samanlaisia kertomuksia kerrottu rovastinnallekkin, mikä
niitä kuultuaan kiirehti rovastin kamariin ja tullessaan puoleksi
huutaen alkoi: "Kuulehan sinä, Hermanni, kun nyt on nostettu sellainen
puhe, ja sen ja senkin lainen puhe, että sinä Hermanni, olisit
sekaantunut Jahtirannan Kaisan kanssa."

Rovastin kasvot tuskin huomattavasti värähtivät, mutta silmäluomet
kuitenkin värisivät ja nekin vaan niin vähän, että rovastinna ei sitä
huomannut. Puoleksi umpeen puristetuilla silmillään nyt rovasti otti
selvää rovastinnan mielestä uskooko se eli ei. Ja kun näki, että
rovastinna yhtä keveältä kannalta käsittelee sitä asiata, kun
puheestakin kuuluu, niin asettui välinpitämättömälle kannalle ja
ylenkatseellisesti kysyi: "No uskotko sinä niitä puheita sitten?"

"En, rakas Hermanni minä toki usko. Tulisinko minä niitä kertomaan kun
uskoisin", kuului rovastinnan vilpittömät sanat. "Tiedänhän sen että
pahat ihmiset, jotka eivät voi uskoa toisesta ihmisestä mitään muuta
kun pahaa, eikä puhua muuta kun pahaa, niin ne laittelevat ja puhuvat
mitä sylki suuhun tuopi."

"Tuo juoru on tosin terveellinen varotus meille pysymään kokonaan
erillään Kaisasta", alkoi rovasti oikein ajatusalta. "Olen tänä kesänä
nähnyt siinä sellaisia merkkiä, ettei niitä voi pitää tavallisina. Ne
ovat joitakin päänvikaisuuden oireita. Hän usein nähdessäni on aivan
täydellinen leuhka."

"Sitähän minäkin luulin viimeksi käydessäni huomaavani kun hän liikkui
niin keveällä tavalla ja nauroi melkein tyhjällä. Oli aivan
toisenlainen mielestäni kun viime kesänä... Voi, voi, voi sentään Kaisa
parkaa. Mieli on kallista, jota aina tarvitaan... Kaikeksi onneksi ei
ole sillä meidän töitä nyt."

"Senpä vuoksi minä sanon, että ei tarvitse enää sekautua. En minäkään
käy enää siellä päinkään. Täällä hautuumaan takana kankaalla on
samallaista havumetsää, minä alan siellä kulkemaan, vaikka se onkin
kauempana", kuuluivat rovastin päättävät sanat. Sitten hän rykästeli ja
sylettyään ysköksensä sylkiastiaan nieleksi kurnutteli tyhjää, että
kaula oikein äänteli. Sen tehtyään heittäytyi leposohvalleen aivan
hermottomaksi siten näyttääkseen rovastinnalle miten irtonainen hän on
koko siitä jutusta ja ettei hän tahdo kuullakkaan enää.

Kun sen huomasi rovastinna, niin lähti pois, ja mieluinen hymy näkyi
rovastinnan tumman punertavilla viattomasti loistavilla kasvoilla.

Parin viikon kuluttua rovastinna kuitenkin sai voittamattoman halun
käydä Kaisaa katsomassa, että oli aivan levotoin siitä kaipiosta. Tien
oli satanut viime yönä märäksi siksi ei lähtenyt tänä päivänä, vaan
päätti lähteä huomenna, vaan nytkin oli satanut tien märäksi ja siksi
pyysi Karisen Mallun ja ison Liisan soutajikseen ja niin tulivat
venheellä. Jahtirannan rantaan tullessaan rovastinna tyrmistyi, kun
Kaisa hurjana juoksi rantaan ja niin oudosti kajahtavalla korkealla
äänellä huusi: "Kun tulitte, kun tulitte, kun viimeinkin tulitte, toki
viimeinkin tulitte!" jota huutaen suoraa päätä syöksyi rovastinnaan
syliksi ja suuteli moneen kertaan huolimatta rovastinnan
estelemisestäkin. Malla ja Liisa samoin kuin rovastinnakin tulivat ihan
puhumattomiksi. Katselivat vaan säikähtynein silmin mitä tämä
oikeastaan on. Mutta kohosivat kuitenkin taloon, johon Kaisan lapset
juuri tulivat marjasta kullakin pienet ropeet kukkurillaan kauniita
tosikypsiä vattuja. Saimi se loistavin kasvoin joudutti ropeensa
ensimäiseksi rovastinnalle, josta rovastinna sydämellisesti kiitteli,
otti rinnastaan ison neulan ja sillä rupesi yksitellen nostelemaan
niitä vattuja suuhunsa. Mutta yhä hän pysyi tyrmistyneenä nähdessään
Kaisan yhä niin luonnottoman hilpeänä leimakehtavan ja puhelevan tulta
ja taivasta sekasin. Ja väliin aina huurahti rovastinnan viereen
syleilemään rovastinnaa yhä vaan hokien: "Kun tulitte, kun tulitte, kun
tokiisa tulitte! Oi kun hyvä olla kun tulitte".

Rovastinna koitti nyt viedä puhetta vakavammalle tolalle kertoilemalla
viime pyhänä haudatuista ruumiista siitä ja siitä leskestä, miten se ja
se ja sekin jäi pienten lasten kanssa päin taivasta ja miten juuri
Sivolan Reeti-isäntä parasta-aikaa sairastaa ihan kuolemaisillaan
jättämässä köyhän lesken seitsemän lapsen kanssa maailmaan. Mutta Kaisa
ei niitä rovastinnan puheita kuunnellut, hulmusi vaan sitä ja tätä.

Rovastinna kun näki että Kaisa ei voi yhtyä eikä seurata mitään
puhelemista, niin rupesi tuntumaan ikävältä viipyminen. Kun oli Saimin
keittämä kahvi saatu juoduksi niin rovastinna kaivoi taskustaan
kourallisen lanttia, mitkä jakoi lapsille marjoista ja rupesi
lähtemään. Mutta Kaisa tarttui syliksi rovastinnan kaulaan ja melkein
huutaen sanoi: "Ette vielä saa lähteä. Ettehän toki raski heittää minua
tänne niin vähällä. Minulla on niin ikävä rovastia, ette usko kun
minulla on ikävä, vaan kohta se nyt tulee, sen koiran näin äsken
juoksevan tuossa veräjän takana. Olkaa nyt edes niin kauvan, että
rovasti tulee, se ihan kohta tulee. Ettehän lähde ennen?"

"Kyllä rovasti saattaa tulla koirineen jälestäkin", hyvitteli
rovastinna. "Heitähän nyt, hyvä Kaisa, irti, minulla on kiire kotiin,
tuleepa tänne rovasti, se joutaa enemmän viipyä. Elä nyt purista,
Kaisa, niin kovin, minä ihan kuolen. Kuule, hyvä Kaisa, heitähän nyt
irti, minä tulen ihan kohta takaisin."

Rovastinnan täytyi ihan riuhtoa itsensä Kaisasta irti, mutta sitten
Kaisa pyörähti kasvot hätäisen näköisenä, silmät rävähtämättä katsomaan
rantatien suuhun, mistä se aina näki rovastin tulevan. Mutta kun siellä
ei mitään näkynyt, niin pyörähti rovastinnan jälkeen juoksemaan rantaan
ja kiirehti nenäliinallaan huiskuttamaan, johon rovastinnakin vastasi
pakenevasta venheestään samalla tavalla niinkauvan kun venhe kiertyi
niemen suojaan.

Rovastinna oli venheessä kauvan ääneti ja alakuloisena, kun kynsille
lyöty. Mutta viimein huokasi syvään ja sanoi: "Kaisa parka... Miten
todellakin on hänen laitansa."

"Jumala yksin tietää hänen kohtalonsa. Me tiedämme vaan sen, että
nykyään hänen laitansa ei ole hyvin", kuului Mallan nureksiva ääni
hänen hiljalleen soutaa lurkkiessaan ja alakuloisena katsoessaan
jalkoihinsa.

"Mutta mitä osaisimme tehdä hänen auttamisekseen?"

"Emme mitään", kuului Liisan lyhyt, päättävä sana, mutta Malla jatkoi:
"Josko rovasti voisi jotakin, kun sillä on rovastia niin ikävä."

Tämän sanoi Malla nähdäkseen vaikuttiko hänen sanansa rovastinnan
kasvoissa mitään värettä siten nähdäkseen tietääkö rovastinna siitä
kylällä liikkuvasta juorusta mitään. Mutta rovastinnan kasvot pysyivät
puhtaasti vapaina ja osanottavaisella tavalla sanoi: "Minun täytyy
todellakin puhua siitä rovastille."

Sen sanottua oli pitkän hetken ääneti ja näkyi miettivän. Viimein
punalti hieman päätään ja virkkoi: "Mutta mitähän se Kaisa höpötti
siitä Haagarista ja Ismaelista? Ne kun ovat raamatulliset nimet eikähän
Kaisa kuulu osaavan lukea muutakaan, sitä vähemmän raamattua. Sitä minä
ajattelen".

Mallan ja Liisan kasvot punastuivat, mutta Malla kerittäytyi sanomaan.
"Viime kesänähän juuri Kaisan kotona oli rovasti pitänyt raamatun
selitystä Saarasta, Haagarista ja Ismaelista."

Tätä sanoessaan Malla taas katsoi salaisesti rovastinnan silmiin
näkyikö niissä mitään liikaa värettä. Mutta ne olivat yhtä viattomat,
kuin äskenkin ja ihastuneesti sanoi: "Se on totta se. Nyt minäkin
muistan. Aivan sitä se haveksii... Se noilla tuollaisessa tilassa
olevilla muistuu mieleen kaikki mitä ikänään ovat kuulleet ja nähneet,
kuitenkin niin hajanaisesti, kun uninako. Niillä kaikki koko elämän
kokemus on yhtäaikaa silmien edessä kuni taulu. Mutta kuitenkin niin
hämäränä, ettei siitä voi eroittaa kokemusten eroituksia ja sentähden
ne puheetkin menevät niin sekasin, sikin sokin, että ainoastaan sen
elämäntapauksia seurannut voi tuntea, mitä se milläkin sanallaan
tarkoittaa ja missä se milloinkin menee".

"Niin se on."

"Kyllä se niin on," todistivat soutaja-akat. Tämän sanottuaan kaikki
jäivät nyt äänettömiksi, tuntui kuin joku salainen paino olisi sulkenut
suut.

Kotiin tultuaan rovastinna puhui rovastilla käynnistään Jahtirannalla
ja kehoitti rovastin käymään lohduttamassa Kaisaa. Mutta rovasti
vihaisesti tikaisten sanoi: "Minäkö, minä... Minäkö lähtisin hupsun
akan kanssa äkseeraamaan! Se joltakin näyttäisi. Hym!"

Nämä sanansa rovasti sanoi sellaisella painolla ja ruumiinsa
liikkeillä, jotta rovastinna oikein huomaisi miten hän on viatoin
siihen kylällä liikkuvaan juoruun.

Pitkän aikaa keinutuolissaan ääneti oltuaan sanoi rovasti
päättäväisesti: "Jos kukaan näkee Kaisan meille tulevan, niin pitää
sanoa, ett'en ole kotona! Minä en halua häntä nähdä. Vahinko, että
tulinkaan häntä tuntemaan."

Tämän sanottuaan jäi rovasti umpimielisen näköisenä istumaan
keinutuoliinsa, mutta silmät vilkkuivat rauhattomina tavotellen sitä ja
tätä esinettä, samalla kun toisella jalallaan autteli herkkää
keinutuoliaan hiljalleen keinumaan.

Rovastinna tuli surulliseksi Kaisan kohtalosta. Hän ei kyllä aikonut
enää rovastille puhua Kaisan puolesta. Mutta kun ei tiennyt mitään
keinoa hänen auttamisekseen, niin tunsi syvää katumusta, että oli
ensinkään antautunut hänen tuttavakseen ja tekemisiin hänen kanssaan.



5 LUKU.


Kaisa ei ollut nukkunut moneen yöhön, eikä syönyt kahteen päivään
mitään, itki vaan melkein myötään. Hän vaan itki ja itki. Kaikki
elämäntiet näkyivät pahoina mielessä. Mitä enemmän niissä ajatukset
viipyivät, sitä katkerammaksi kävi mieli. Ei mikään työ saanut mieltä
vaihtumaan, eikä ollut ketään, kenelle olisi puhunut, joka olisi häntä
ymmärtänyt.

Siksi hän nyt lähti niiltään nimiään juosta huurottamaan pappilaan
saadakseen siellä tavata rovastia ja rovastinnaa, mutta pappilan
rannassa olevat vaatteitten huuhtojaeukot hymyillen kertoivat rovastin
juuri vasta ikään lähteneen Jahtirannalle päin.

Kaisan silmät pyöristyivät ja hän puolihätäisesti huudahti: "Mitä tietä
se meni? En huomannut tullessani."

"Sitä tavallista tietä," kuului akkajoukosta ääni ja kaikkien kasvoissa
näkyi salainen hymy ja kaikkien silmät olivat terotettuina Kaisan
liikkeisiin.

"Voi, voi, että se nyt juuri lähti sinne," sanoi Kaisa ja lähti
juoksemaan kotiinsa päin.

Puolimatkaan tultuaan hän seisahtui, repäsi päähuivinsa päästään ja
huusi: "Rovasti hoooi! Huhuuui... Huhuuui!"

Väliin hän aina kuunteli ihan hengittämättä, että korviin ei muuta
kuulunut kun sydämen jyskytys. Taas juoksi hän palasen matkaa ja teki
samoin, joten hän viimein kulkeutui kotiinsa.

Nyt oli jo ilta. Lapset olivat tehneet jo vuoteen, mutta istuivat
kuitenkin akkunan pielessä alakuloisina odottaen äitiä tulevaksi
kylästä.

Kaisa kun näki, että rovasti ei ole tullut ja lapsiltaan kuuli, että ei
ole käynytkään, niin sai ihan suonenvedon tapaisen kohtauksen. Hän
heittäytyi vuoteelle, missä hän väänteli ruumistaan, riuhtoi käsillään,
repi tukkaansa ja vaatteitaan ja huusi: "Voi minua onnetonta! voi,
minua onnettomista onnettominta!"

Lapset ympärillä hätäisinä kyselivät: "Mikä teillä on äiti? Mikä teillä
on kipeä? Oi sanokaa, äiti, mikä teillä on kipeä? Me hieromme. Oi,
sanokaa, äiti kulta, mikä teillä on?"

Siitä ei Kaisa näkynyt tajuavan mitään, hän eli vaan omaa elämätään.
Lasten pyytäminen näytti vaan lisäävän tuskia. Mutta viimein häneltä
purskahti voitamatoin itku, mikä pani tärisemään koko ruumiin.
Itkettyään pitkän hetken, hän kuitenkin hieman rauhoittui, nousi ylös
ja vaistomaisesti kiirehti akkunasta katsomaan eikö sieltä näkyisi
rovastia tulevaksi.

Tässä akkunan poskessa Kaisan istuessa, lapset asettuivat vuoteelleen
ja nukkuivat. Kaisa siinä yhä vaan tulehtunein kasvoin istui myöhään
yöhön. Mutta taivas meni yht'äkkiä paksuun pilveen ja pimensi ilman
niin pimeäksi, kun elokuun yönä voi olla. Harvan untuvan näköinen
läpinäkymätön synkeys laskeutui ilmasta alas, niin että kaikki metsän
puutkin näyttivät luhistuvan maan tasalle sen painon alla. Kaukaa,
tuskin huomattavasti, vilahti silloin tällöin salaman valo, mikä
muistutti Kaisan mieleen erään papin saarnan mailmanlopusta. Kaisan
ruumis rupesi vapisemaan ja ikäänkuin turvaa etsien kytjähti hän lasten
viereen vuoteelle, missä väkisten tuskaisina tulivat sanat suuhun:
"Voi, minua onnetonta. Oi, rakas Jumala, että kuolisin tähän. Mutta oi!
Rakas Jumala... Annathan anteeksi elämäni pahuuden, jos se on ollut
paha... Haagar... Olenko minä Haagar... Rakas Jumala, annathan
anteeksi? Voi, voi, kun olen näin onnetoin."

Rupesi aivan todella tuntumaan mailmanlopun lähestyminen, jonka
kauhistusta peläten hän peitti kasvonsa käsiin ja kyyristyi kasvoilleen
Saimin viereen. Sydän jyskytti ankarasti ja aivot kihisivät, kuin
kiehuva vesipata. Nyt kuitenkin rupesi yhtä äkkiä korviin kuulumaan
kummallista sipinätä. Kaisa hypähti, silmät kirkastuivat ja hän jäi
hetkeksi kuuntelemaan hengittämättä. Tuokion kuunneltuaan kysyi
kuiskaten: "Mitä? Metsäänkö? Mitä sinä puhut... Uimaanko? En minä nyt
lähde... Rovastiko Hiekkarantaan?..."

Tämän sanottuaan hyppäsi hän ylös ja tulisessa kiireessä alkoi
typerehtää sitä ja tätä, syyteli lastensa vaatteita sinne ja tänne ja
hätäili: "Oi, oi, kyllä minä lähden, mutta missä nuttuni ja huivini?
Oi, sentään, mihin ne ovat tulleet, eihän niitä näy missään. Oi, oi
sentään... Etsi sinäkin? Mikä sinun on nimesi? Ka, onhan teitä
montakin. Oletteko kaikki sitä rovastin joukkoa, pitääkö se rovasti
raamatunselitystä? Pitää kai kun on niin paljon kuulijoita. Mutta kun
en löydä nuttuani enkä huiviani, enhän viitsi avokauloin..."

Nyt liian hätiköimisen painosta syöksyi veri päähän, että päätä huimasi
ja ei pysynyt pystyssä, vaan täytyi kaatua vuoteelle, missä maailma
meni aivan mustaksi silmissä ettei nähnyt mitään. Nyt Kaisan
hätäileminen muuttui yhäkin tuskaisemmaksi, hän melkein huusi: "Voi,
voi sokeaksiko tulin! Voi, rakas Jumala. Sokeaksiko tulin! Oi, etten
näe edes rovastia... Oi, oi, että upposokeaksi. Voi minua onnetointa!"

Pitkän tuokion hätäiltyään Kaisa tunsi ikäänkuin heräävänsä ja silmänsä
selviävän näkemään. Silloin hän ihastuneena huudahti: "Oi, että oli
toki unta! Pahaa unta... Mitä se kuitenkin merkitsi?... Oi, että
kuitenkin oli unta! Samassa Kaisan silmät terottuivat huoneen hämärään
seinään. Hän nousi nyt ylös ja siirtyi katsomaan likeltä sitä paikkaa
seinässä mihin hänen silmänsä ensin terottuivat ja kummastuen hän
sanoi: Elämän taulutko?... Ai, Saimin, Naimin ja Martan taulut ovat
puhtaat kuin liina, mutta minun tauluni on likanen, ihan verinen. Oi,
Saimi, Naimi ja Martta, nouskaa itsekin katsomaan miten teidän taulunne
ovat puhtaat juuri kuin puhtain liina. Mutta voi, voi... minun tauluni
on likainen. Ihan se on veressä... Koitan sitä pestä."

Huoneessa oli saaveroinen vettä täynnä. Siitä Kaisa otti kauhalla vettä
ja hulautti seinälle, minkä tehtyään alkoi kaksin käsin hutuuttaa sitä
märkää seinää ja ihastuneena huudahti: "Puhdistuu toki, oi, puhdistuu
toki!" Sen sanottuaan palasi vesisaavin luokse ja kiihkoisesti puhellen
rupesi ihan hurjana syytämään vettä siihen seinälle.

Nyt sitä vettä räiskähti nukkuvain lasten silmille, josta ne rupesivat
kiemuroimaan ja unimielissään kätisivät: "Elä elä. Mitä se siinä?
Elähän, Naimi, sinä. Elähän..."

Siitä lasten kätinästä ei Kaisa ollut milläänkään, humasi vaan kauhalla
vettä siihen seinään, että lattiakin oli jo huleisillaan ja hoki:
"Lähtee toki, lähtee toki. Puhdistuu toki. Kas niin, kerta kerralta
puhdistuu!"

Saimi se lapsista ensiksi selvisi tajulleen ja alkoi hätäillä: "Äiti,
mitä te houraatte? Kuulkaa, äiti, mitä te siinä? Voi, ettehän ole
tajullannekaan. Voi, äiti rakas, antakaa minulle se kauha!"

Siitä huolimatta Kaisa vaan syyti, että pohja jo kopusi vesiastiassa.
Viimein kuitenkin leimahti seinän luokse ja alkoi kädellään osotellen:
"Sinun taulusi, Saimi, on tässä. Katsohan, miten se on puhdas. Sinun,
Naimin ja Martan taulut ovat puhtaat. Katsos, kuinka ne ovat puhtaat
kuni puhtain liina, mutta minun tauluni tästä nurkasta, tuosta juuri,
on vielä likanen, vaan annas kun käyn saippuata, niin kyllä se lähtee,
kyllä se puhdistuu viimeinenkin."

Sen sanottuaan viskasi kauhansa vesiastiaan ja mennä huurahti ulos.
Mutta ulos tultuaan luuli metsän rinteellä näkevänsä ihmisiä menemässä
Hiekkakaarteeseen päin.

Sinne nyt lähti Kaisa juoksemaan ja huusi: "Uimaanko menette? Onko
siellä rovasti? Ai, tuollapa sen koirat vielä haukkuvat kaukana.
Minäkin tulen uimaan, me kerkiämme rovastin tuloon uida, kun noin
kaukaa vielä kuuluu koirien haukunta. Ai, ai, että tulee rovasti. Tulee
toki rovasti..."

Hiekkakaarteen poskessa oli kivinen niemi mikä kaitasena ja terävänä
pisti järveen, jonka nenässä oli syvä likellä. Siitä se Kaisa ennenkin
aina paiskautui uimaan ja usein meni samalla umpisokkeloon ja ui veden
alaitse Hiekkakaartoon ja siellä kohosi lastensa iloksi aina veden
pinnalle. Niinpä nytkin Kaisa juosta tohkasi siihen niemen kärelle.
Siinä hän opitulla tavallaan rupesi riisumaan vaatteitaan päältään ja
heittämään rannan kivelle. Mutta samassa alkoi hän melkein huutaen
puhella: "No, vaate päälläkö te uitte? Minä olen aina uinut alasti...
Niin todellakin, näin yöllä on vesi kylmempi. Katsokaas, kun minä tulen
sinne, minä tulen ihan sukkelossa sinne asti."

Lasten silmät olivat kirkastuneet kuullessaan äitinsä ulkona huutelevan
ja he kiirehtivät akkunaan katsomaan. Kun he näkivät äitinsä hurjana
juoksevan rantaan, niin lähtivät jälkeen ja hätäillen huusivat yhdestä
suusta: "Äiti, äiti, elkää menkö uimaan! Kuulkaa, äiti, elkää menkö
uimaan. Voi, voi, äiti rakas, ette saa mennä uimaan!"

Kun Saimi oli jo saamaisillaan äitiään kädestä kiinni, niin Kaisa
näytti ikäänkuin lapsiaan pakoon kiirehtivän ja ottamalla oikein pitkän
laukan syöksyi päistikkaa järveen ja samassa katosi veden pinnan alle,
että lapset kuulivat vaan ankaran parskahduksen, jonka perässä
vaahtoinen vesi hyrskähti korkealle ilmaan, mutta putosi samassa, josta
sitten lähti renkaina laajenevat väreaallot pakenemaan kaikille
suunnille ja ne hiljalleen vierien katosivat tyhjyyteen. Parskahduksen
kohdalla näkyi vielä muutamia vaahtosoreita, jotka nekin laukeilivat
tyhjiksi, että jälelle jäi vaan tyyni, pilviyön synkistämä vedenpinta.

Lapset nyt hätäisin silmin katselivat ihan hengähtämättä ulapalle,
mistä ja milloin näkyisi äiti kohoavaksi veden pinnalle, mutta kun ei
alkanut näkyä, niin tuskainen ahdistus rupesi karvastelemaan lasten
kurkuissa. Ja kun he eivät muutakaan osanneet tehdä, niin huusivat:
"Äiti, hoi, tulkaa pois! Äiti rakas, tulkaa jo pois! Me kuolemme
suruun, jos ette tule pois. Voi, voi, kun ette tule pois!"

Pilvinen, synkkä taivas puhkesi nyt satamaan vettä ihan taivaan
täydeltä, että yksi kohina täytti ilman. Mutta tästäkin huolimatta
lapset vaan katselivat ulapalle ja katkerasti itkien huutelivat: "Äiti,
hoi! tulkaa jo pois, tulkaa pois!" Muutakaan he eivät osanneet tehdä.

Kun sateen synnyttämä hämärä peitti kokonaan näkemästä ulapalle niin
lapset ottivat venheen rannasta, jolla soutelivat järven pintaa sinne
ja tänne, yhä vaan huudellen: "Äiti, hoi, äiti hoi!" Kun ei sekään
auttanut, tulivat maalle ja kyyristyivät niemen kärelle ison kiven
viereen, missä vielä monta tuntia märkinä väristen huusivat äitiään
tulevaksi. Mutta viimein, kun alkoi päivä valjeta, lähtivät jälekkäin
juosta retostamaan pappilaan, millä matkallaan myötään valittivat: "Voi
meidän äitiä, voi meidän äitiä. Voi, voi, meidän äitiä!"

Pappilan keittiössä oli piika päässyt vasta ylös ja rapisteli unen
töhmeröisiä silmiään panna tuhertaessaan kenkiä jalkaansa, kun Kaisan
lapset, Saimi eellimäisenä, hiipivät sisään ja vettä juoksevat hameen
helmat löpsähtelivät paljaisiin nilkkoihin.

Vieraitten tulemisesta piiankin silmät hieman kirkastuivat kun näki
vielä lasten silmät olevan niin itkeneen ja itkevän näköisiä. Luuli
sitä surua kuitenkin sateen synnyttämäksi, jonka tiesi häviävän kun
pääsivät lämpimään kyökkiin. Senpätähden hän puoleksi kylmästi ja
haukotellen kysyi: "Mikäs teitä nyt ajaa jälestä, kun näin aikaseen
tuommoisella ilmalla olette liikkeellä? Sataa, että yksi jyrinä on
kuulunut koko aamupuolen yötä."

Saimi puristi nyt käsillään rintaansa, että myötäänsä tunkeutuvalta
itkulta voisi parahtamatta sanoa sanansa ja ponnistaen kaikki voimansa
kokoon sanoi: "Äiti meni järveen."

Silloin Naimi ja Martta parahtivat kohti kurkkuaan itkemään ja siksipä
ei Saimikaan voinut enempi pidättää itseään, vaan parahti vieläkin
kovemmin, kun toiset ja itkun seasta sanoi: "Eikä tule pois, vaikka
olemme koko yön huutaneet."

"Järveen! Herra Jumala. Järveenkö Kaisa meni? Miten ja mistä se meni,
venheestäkö?" hätiköi piika silmät pyöreinä ja hyppäsi seisaalleen,
vaikka toisessa jalassa oli vasta kenkä ja toisessa sukka ja toppuroi
sitä ja tätä.

"Se juoksi rantaan ja siitä meidän kiviniemeltä paiskautui järveen,
jonka perästä emme ole nähneet", sai Saimi sanotuksi ja itku muuttui
yhäkin voittamattomammaksi.

"Järveen! Herra Jumala hyvästi siunatkoon", jatkoi piika. "Järveen!
Mielenhäiriössä kai? ei suinkaan muuten. Herrainen kuitenkin. Sitä se
rovastinna on pelännytkin, että kunnian kukko ei laula siitä ihmisestä.
Niinpään kävikin. No herra ihme kuitenkin... Rovasti ja kaikki
herrasväki vielä nukkuu, kenelle siitä nyt sanoisi. Voi, voi sentään...
No elkäähän lapsirukat nyt niin kovin itkekö, ihanhan sydämmenne
halkeavat. Eihän se sillä tule takaisin... Minä kuitenkin menen
sanomaan rovastille."

Sen sanottuaan lähti piika enemmän juosten kun käyden mennä kopeltamaan
porstuan ja salin poikki rovastin kamaria kohti, toisessa jalassa
koppasi kovakantainen kenkä, toisessa sipsutti vaan sukka.

Rovasti oli vasta päässyt rykimästä ja kuunteli sateen synnyttämää
jyrinätä, joka tuntui kuuluvan aivan joka puolelta. Mutta kun se oli
vaan sateen synnyttämä jyrinä, niin eihän se mitään outoa ollut. Senpä
tähden aikoikin painautua nukkumaan, ehkäpä yskäkin antaa taas hetken
rauhan. Piian hätäisesti nilkuttavat, lähenevät askeleet kun kuuluivat
korviin, vaikuttivat kuitenkin virkistyttävästi ja hän käänsi jo päänsä
valmiiksi näkemään tulijaa. Ja kovin pöllähtivät pyöreiksi silmät, kun
oven tavallista kiireimmin auettua ilmestyi ovelle piian hätäinen
muoto, jossa vesiharmaat silmät seisoivat renkaisillaan, että
valkuaiset näkyivät aivan eheinä kiehkuroina ympäri terästen ja samalla
alkoi hätiköidä: "On tapahtunut kumma. Ette usko rovasti minkälainen
tapaus on tapahtunut tänä yönä!"

"Mikä? Sano heti!", sanoi rovasti hieman kiukkuisena ja nosti päänsä
ylemmäksi kuulemaan paremmin.

"Kun Jahtirannan Kaisa on mennyt järveen tänä yönä. Mielenhäiriössä kai
raukka."

"No tuo hupsu höperö, meni tuo nyt mihin meni", sanoi rovasti
ärtyisesti ja painoi päänsä vuoteeseen sekä murisi: "Sellaisen sanoman
kanssa tullaan ihmisiä säikyttelemään yösydämmellä. Luulin, että rengit
ovat oriin hukuttaneet, kuten ne viikolla yrittivät tehdäkin sitä
uittaessaan."

"Nuo lapset kun itkevät ja parkuvat äitinsä surkeutta, niin tulin
sanomaan, kun muillekaan en osannut sanoa. Eikähän nyt ole enää yö,
kellohan on kohta kuusi", sanoi piika tyrmistyneenä peräytyessään ja
ovea kiinni vetäessään. Mutta ovenraosta sen juuri kiinni tullessa
kuului piian korviin rovastin rauhallisempi sana: "Vie mammalle kahvia
ja herätä niitä lapsia hyvittelemään."

Nyt piika sai uutta kiirettä, hän kenkäpuolessa juosta kimputti samoja
jälkiään kyökkiin, mistä lasten katkeramielinen itkun tuhkuminen kuului
vastaan. Hän toimitti tulen hellaan, ennenkuin malttoi toiseen
jalkaansa panna kenkää ja tulta laittaessaan hyvitteli lapsia:
"Heittäkäähän nyt itkunne. Ei se tule sillä takasin, kyllä se Jumala
sentään pitää teistä huolen. Isätöin, äiditöin orpo kuin taivaan lintu
olen minäkin, vaan aikaanpa häntä on tultu, kunhan tässä rovastinnalle
saamme kahvia, että saamme sen jalkeille niin kyllä se keksii teille
ensimäisen avun. On onni, että olette ennestään jo rovastinnan
ystävyydessä. Siinä äidissä onkin monelle turvattomalle äiti. Olkaa nyt
vaan huoletta ja peskää silmänne, että rovastinna ei teitä säikähdä.
Tässä vettä ja tässä naulassa pyyhkeitä."

Lapset, Saimi ensiksi, pesivät kasvonsa piian laittamasta vesivadista
ja pyyhittyään ne, istuivat kyökin loukkoon lattialle ja kytistyivät
likomärkine vaatteineen kylki kylkeen kiinni siihen loukkoon istumaan.
Siinä istuessa aina väliin rinnoissa puhkesi voimakkaita nikon tapaisia
nykäyksiä, jotka panivat aina pienet ruumiit kokonaan vapisemaan,
kurkkuihinkin palasi aina karvas pala ja silmäin nurkkiin kihosivat
kyyneleet. Mutta kun kuulivat piian puhuvan rovastinnan
säikähtämisestä, niin koittivat kaikin voiminsa estää itkuksi
puhkeamista. Kurkuissaan tuntuvia karvaita paloja koittivat painaa
nieleksimällä alas.

Nyt tuli kyökkiin Oravakankaan Heta ja rapisteli päähuivistaan vettä ja
ihmetteli sitä veden tuloa eikä huomannutkaan lapsia loukossa ennenkun
rupesi panemaan huiviaan valumaan lasten pään päällä olevaan naulaan.
Silloin hän oudostuen virkkoi: "No mitä! Jahtirannan Saimi, Naimi ja
Marttako täällä?"

"Mutta tiedättekö, mitä siellä on tapahtunut?" kerittäytyi piika
sanomaan.

"No, herra Jumala, mitä?"

"Sitä että Kaisa on tänä yönä mennyt järveen, luultavasti
mielenhäiriössä."

Heta löi käsiään yhteen ja sanoi: "Kun tuo ajatus jysähti rinnassani
kun näin nuo lapset tuossa. Vai järveen... Niinpään kävi kun viikolla
aavistinkin."

"Sitähän rovastinnakin on aavistanut jo toista viikkoa."

"Minä näin", jatkoi Heta, "jo toissa päivänä, että tuosta ei kunnian
kukko laula kun se Kaisa vaan itki ja itki eikä antautunut mitään
puhumaan, vaikka kuinka koitin kierrätellä, ei kun itki ja itki. Minä
kysyin häneltä sitäkin, että onko sinulla ollut sulhanen, joka on
heittänyt ja silloin kyllä purskahti voimakkaampi itku, vaan ei
ruvennut sanomaan onko sitä ollut ja kuka se on ollut. Sen hän monen
tingan perästä sanoi, että rovastia hänellä on ikävä. Kävi oikein
säälikseni, kun se vaan itki ja itki niin katkerasti, että jokahinen
jäsen meni mukaan."

"Mutta mikä hänelle kuitenkin lienee tullut että se on ruvennut
suremaan", sanoi piika kummastellen ja kädet menivät itsestään ristiin.

Heta otti taskustaan nuuskarasiansa, pisti siitä kumpaseenkin
sierameensa ja sitä tehdessään sanoi: "Kyllähän sitä mieli tekee uskoa,
että Kaisalla on ollut sulhanen, lienee sitten likellä tai kaukana,
joka on sen pettänyt. Olen melkein varma, että Kaisa ei ole viime
aikoina ollut terveessä tilassa ja siinä on se surun syy."

"Sitähän minäkin. Kun Kaisa on ollut meidän täällä ollessa ihan ilonen
kuin käki metsässä ja vihanta kuin kesän heinä, niin nyt viime aikoina
se kasvojen väri niin yhtäkkiä muuttui ja silmien ympärille ilmestyi
semmoiset tummat kiehkurat ikäänkuin kuollut veri olisi silmien
ympärillä."

"Sepä se. Siitäpä sitä minäkin päättelin, että vika on myllyssä. Nepä
merkit juuri eivät ole ennenkään pettäneet", vakuutti yhä Heta ja
pyyhki nuuskan törkyä nenänsä alta.

"Voi, Kaisa parka. Kukahan onnetoin se mies on ollut mikä Kaisan
saattoi sille riekenelle. Kaisa on ollut niin herttainen. Rovastinnakin
on siitä niin paljon pitänyt. Mutta millähän äänellä se nyt panee kun
kuulee tuon tapauksen."

"Luulen, että saadaan siitä miehestä tieto, kyllä se tehty tiedoksi
tulee." Sitten hän otti uudelleen nuuskarasiansa ja ikäänkun siitä
voimaa saadakseen pisti sitä hyppysillään pitkään, alaspäin riippuvaan
nenäänsä ja kurautti oikein hartia voimasta. Sitten otti taas
taskustaan nenäliinansa ja sillä pyyhki melkein ylähuulen tasalle
riippuvan nenänsä alta liiat roskat pois ja alkoi Saimilta kyselemään:

"Onko teillä tänä kesänä käynyt paljon vieraita?"

"Ei ole käynyt enempää kuin ennenkään."

"Onkos Väyrylän kylän tytöt käyneet usein teillä?"

"Eivät ole käyneet."

"Ovatkos Väyrylän Risto ja Joeli käyneet teillä?"

"En minä muista nähneeni."

"Ketäs muita mies vieraita on käynyt?"

"En minä muista muita kun rovastin."

"Mitä se rovasti teillä teki?"

"Mitäpä hän teki, istui."

"Istuiko äitisi rovastin sylissä?"

Nyt Saimi punastui, eikä puhunut mitään, painoi vaan päänsä alas. Mutta
Heta yhä pyyteli:

"Sanohan pois, eihän siinä mitään pahaa ole, sanohan pois. Todellakin,
istuiko äitisi rovastin sylissä?" Saimi painoi päänsä vieläkin
alemmaksi ja tuskin kuuluvasti kuiskasi: "Istui."

Nyt Heta iski silmää piialle ja sanoi semmoisella tavalla, ettei Saimi
siitä ymmärtäisi mitään: "Mutta mitähän, jos se olisi totta" --

"Sekö tuommonen puhe. Ei, ei, ei, tuhannen kertaa, ei!" sanoi piika
kauhistuen ja punoi pyöreätä, mustatukkaista päätään, että ei tahtonut
kahvin laskemisesta rovastinnalle vietävään kuppiin tulla tolkkua.

Nyt kahvia viedessään rovastinnalle piika ilmoitti tapahtuman ja
rovastinna ei joutanutkaan kahviaan juomaan, vaan lähti tulla
petkeltämään kyökkiin ja nähdessään Kaisan lapset loukossa huudahti:
"Hukkunutko äitinne! Ja mitä kummaa. Oletteko tekin olleet hukkumassa,
kun olette ihan märkinä kuin järvestä nostetut, vai mitä?"

"Raukat! Tuommoisessa valosäteessä koko pitkän pituisen yön rannalla
värisseet ja huutaneet äitiään tulevaksi pois ja sitten vielä tulleet
tänne halki semmoisen sateen, kun nyt on ollut, niin eipä kumma, jos
ovat märät. Ihan juoksi vesi jokahisesta vaatteen niemekkeestä, kun
tulivat tänne keittiöön."

"No Herra Jumala sentään..." sanoi rovastinna. "Ja etteivät kuitenkaan
kaikki menneet, kun Makkosen lampaan karitsat emänsä jälessä Hiltulan
kaivoon. Hyttynen, hyvänen aika kuitenkin... No tulkaahan minun
jälessäni niin katselen kuivaa päällenne, se on ensimmäinen asia." Sen
sanottuaan lähti rovastinna kamariinsa ja lapset märkine vaatteineen
sliippasivat perässä. Pikku hetken perästä lapset palasivatkin kuivissa
vaatteissa kyökkiin, missä saivat paksut voileivät käsiinsä. Mutta nyt
rupesi kuulumaan liikettä ja hälinää kaikkialla ja kohta nähtiin
miesjoukko, rakennusmiehiä ja kaksi renkiä keksien, sauvomien ja mikä
minkin saikaran kanssa menevän rantaan, mistä kohta lähti
kolmihankainen miesvenhe mennä tohkasemaan Jahtirannalle päin.
Rovastinna keittiön akkunasta pitäin luki montako siinä venheessä oli
ja sanoi: "Seitsemän miestä. Ne lähtivät haraamaan sitä hukkunutta...
Mutta voi tokiisa sitä Kaisa parkaa... On selittämätöintä miten Kaisa
joutui niin onnettomaan mielentilaan."

"Heta luulee olleen Kaisalla sulhasen, joka on pettänyt", sanoi piika
ja vilkasi Hetaa silmiin.

"Niinkö todellakin luulette?"

"Niin luulen ja uskon", sanoi Heta umpimielisesti ja rupesi taas
taskustaan nuuskarasiaansa kaivamaan esiin.

"Mutta todellakin. Kuka ja missä sellainen katala on, joka Kaisan
saattoi tuolle jälelle... Voi maailmaa pahennusten tähden."

"Se itse tietää paremmin, kun me, kuka ja missä on syyllinen Kaisan
onnettomaan kohtaloon, se itse tietää mitä hän on tehnyt." Tämän sanoi
Heta sellaisella tavalla, josta kuului, että hän tietää kuka se on,
vaan ei tahdo sanoa.

"Voi kuitenkin sellaista ihmistä," huokasi rovastinna. "Parempi olisi,
että myllynkivi sidottaisiin hänen kaulaansa ja hän heitettäisiin meren
syvyyteen."

Näitä sanoja rovastinnan sanoessa tuli rovasti kyökkiin ja sanoi. "No
jopa ne nyt lapset ovat saaneet kuivaa päälleen." Sen sanottuaan meni
hän pieneen saliin, mutta salaisesti vilkuili mennessään Hetaan ja
rovastinnaan, kun kuuli olevan puheen Kaisan kohtalosta.

Rovastinna ei rovastin käynnistä ollut tietäkseenkään, istui vaan
kyökin tuolilla kädet ristissä rinnoilla ja oli haikeamielisen
näköinen. Hän odotteli josko Heta alottaisi puhetta, että saattaisi
uudelleen viedä puhetta siihen kysymykseen, kuka on syyllinen Kaisan
kohtaloon. Vaan kun näki Hetan olevan niin umpimielisellä tuulella,
niin itsekseen vaan sanoi: "Voi, voi, Kaisa parkaa!" Sen sanottuaan
kääntyi Kaisan lapsiin, jotka olivat jo saaneet voileipänsä syödyksi ja
kysyi: "Söisittekö vielä toiset voileivät, vai mitä? Kyllähän teillä
varmaan on nälkä, milloin lienettekään syöneet?"

Lapset eivät virkkaneet mitään, allapäin vaan kainoina istuivat kyökin
nurkassa ja Saimin silmien nurkissa kiilsi kirkkaat kyyneleet. Kun
lapset eivät rovastinnan puheeseen vastanneet mitään niin rovastinna
sanoi piialle: "Teeppäs, Kerttu, vielä voileivät näille lapsille.
Aamiaisen aikana saavat sitten keittoa."

Sen sanottuaan rovastinna poistui pieneen saliin, johon näki rovastin
menevän. Mennessään vielä haikeamielisesti huokaisten sanoi: "Voi, voi,
Kaisa parkaa!"



6 LUKU.


Miehet olivat Kaisaa haranneet koko päivän, mutta eivät löytäneet.
Kaisa kun paiskautui järveen, niin oli hänelle näkyvinään etempää ne
toiset uimamiehet, joita hän sukkelossa uiden koetti tavottaa. Mutta
ulapalla, ei sataakaan askelta rannasta, oli selkäsyvän rinne, missä
kävi Haapajärveen tuleva Liekojärvestä laskeva pyörrevirta, jossa aina
vesi on kylmempi, kun tyyni vetisillä paikoilla. Kaisa tähän virtaan
jouduttuaan tönkistyi aivan kuni sidottu ettei voinut yhtään jäsentään
liikuttaa. Virta vastasi nyt vaatteisiin ja kuljetti omia teitään ja
pyöritellen miten milloinkin vei Haapajärven syvimpään syvyyteen, jossa
se yhäkin hiljalleen pyörien vajosi pohjaan ja jäi suulleen makaamaan
kädet levällään ja jalat suorina kuin puikot.

Tähän syvyyteen eivät miesten haraköydet yltäneet, joten Kaisa jäi
sinne ja miehet rupesivat luulemaan, että Kaisa ei olekaan
Haapajärvessä, vaan yön hämärässä on opitulla tavalla uinut
umpisukkelossa, lapsiaan eksyttääkseen, johonkin niemen kainaloon,
jossa on noussut maalle, mennyt sitä tietään metsään ja hirttänyt
itsensä, tai muuten lopettanut. Tämän ajatuksen kertoo nyt mukana ollut
pappilan renki Esko rovastille sellaisella varmuudella, että siinä ei
ollut epäilemistä. Sen kuultuaan rovasti sanoi: "Se on nimismiehen asia
haalia kylän väki kokoon ja etsiä metsistä. Me kyllä olemme osaltamme
hakeneet."

Rovastinnakin myönsi siihen: "Me kyllä puolestamme olemme tehneet, mitä
olemme voineet. Mutta voi, voi, sentään sitä Kaisa parkaa... No surmaa
ei ole nimetöintä. Kunhan olemme hänelle tehneet mitä olemme voineet,
sekä eläessä, että vielä kuoltuaankin."

Sen sanottuaan rovastinna näpisti suunsa visuun kiinni ja
tyytyväisyyden valo näkyi pyöreämuotoisissa lihavissa kasvoissa.

Mutta rovastin silmät ne vilkkuivat levottomina istuessa kamarinsa
keinutuolilla. Sitä hän ei kuitenkaan millään liikkeellä ilmaissut,
että hän oli vähääkään rauhatoin. Hänen kasvoissaan olikin niin paksu,
karkea, harmaa nahka kun juuri sitä varten laitettu, että sen alle voi
kätkeä suurimmatkin mielenmuutteet.

Rovasti näki rovastinnan olevan viattomassa tyytymyksessä, mutta
kuitenkin ajattelevan Kaisaa. Viedäkseen rovastinnan ajatuksia siitä
pois hän sanoi: "Kahden viikon perästä meillä on piispantutkinto."

"Niin todellakin." sanoi rovastinna, ikäänkuin herättyään. "Olipa onni
ettei tuo Kaisan häsäkkä sattunut silloin. Todellakin, silloin sitä on
häsäkkätä. Sinäkin Hermanni silloin vihitään Jänislahden rovastiksi,
täytyy tehdä kallis virkavala. Mutta sehän ei ole vaikea, kun vaan on
uskollinen tehtävälleen... Voi, voi, kun sitä on todellakin tämä elämä
yhtä hyörinätä ja pyörinätä vaan. Kun nyt taas pääsisi siitä
piispantutkinto ajasta sivu, niin saisihan ehkä hengähtää... No Jumalan
avulla voitamme kaikki."

Nyt oli rovastinnan mieli uronnut Kaisan muistoista kokonaan ja
ajatteli vaan miten selvitään piispantutkinnossa ja mitä ja mitä
laitoksia tulemme tarvitsemaan, jotka ovat hänen huolestettavansa.
Seuraavana yönä unissaan näki rovastinna Jahtirannan Kaisan puhtaissa
morsiuspukimissa tulevan vihkimähuoneesen ja oli odottavinaan sulhasta
tulevaksi ja rovastia vihkimään. Siihen hän heräsi ja mieleen tuli
herätessä ne eilisen aamuset Oravankankaan Hetan umpimieliset sanat
jonkun syyllisyydestä Kaisan kohtaloon. Hän tunsi painuvan mielensä
pahaksi, minkä pakottamana kysyi piika Kertulta aamukahvia tuodessa:
"Tokko sinäkään sait selvää eilen aamulla Hetan umpimielisyydestä? Ketä
hän luulee syylliseksi Kaisan kohtaloon?"

"Kyllä minä tiesin Hetan mielen, vaan en minä kuitenkaan tahdo sanoa."

"No Jumalan tähden, sano toki!"

"Heta pitää totena sen tuonosen juorun, minkä tekin tiedätte."

"Ettäkö rovasti!"

"Niin juuri."

Tämän kuullessa rovastinnalta yritti kahvikupit pudota käsistä
lattiaan, kasvot menivät melkein mustiksi ja silmät rävähtämättöminä
tuijottivat, vaikka ne eivät katsoneet mihinkään esineeseen. Pitkän
tuokion perästä vapisten kysyi: "Mitäs sinä luulet?"

"En minä usko. Minä sanoin eilen aamulla Hetallekin ihan kuivia
sanoja."

Rovastinnan kasvot rupesivat sulamaan ja rupesi jotakin sanomaan
Kertulle, mutta hän ei tahtonut kuunnella, lähti vaan kyökkiinsä pieni
tarjotin toisella kämmenellään ja toisella aukoi ja lukitsi matkallaan
olevia ovia. Ajatteli vaan, että sopikoot sotkunsa, ei se liikuta
häntä.

Rovastinnan mieli jäi nyt kiinni kahteen kysymykseen. Hetan sanoista
hän eilen aamulla kuuli varmuuden. Rovastista ei voinut uskoa
sellaista. Mutta ei hän kuitenkaan saanut Hetan sanoja mielestään pois.
Väkisten painui mieli raskaaksi. Sitä mielensä painoa ei rovastinna
ilmoittanut rovastille, vaan piti omana salaisuutenaan ja taisteli
itsekseen. Mutta tulevalla viikolla rupesi kulkemaan rovastinnan luona
akkoja, joilla kaikilla oli se sama asia, puhua kuulemiaan rovastin ja
Kaisan väleistä. Nyt rovastinna tunsi loppuvan voimansa taistella niitä
juoruja vastaan, joten eräänä iltapäivänä tunsi ikäänkuin
voittamattoman voiman itseään pakottavan tästä sanomaan rovastille. Nyt
rovastinna oikein kevein jaloin meni rovastin luo ja sanoi kuulemansa,
oikein tarkastaen rovastin silmiä näkyisikö niissä mitään merkkiä.
Rovasti oli iloinnut siitä, että Kaisa oli hukkunut, eikä siis ollut
kenenkään kyseltävänä ja tiuskaten hän nyt sanoi: "Oletko sinäkin
tulemassa hulluksi, vaiko jo lienet, kun sellaisia kuuntelet ja vielä
tulet minulle kertomaan. Koko tuo juoru on vaan keksitty kostoksi siitä
kun minä tämän pappilan sain syynissä määrätyksi suurennettavaksi
puolta suuremmaksi. Mutta sillä eivät pitkälle pääse, kyllä päätös
paikaltaan puree."

"Totta tosiansa. Siitähän se onkin kotosin," sanoi rovastinna
ihastuneena. "Nyt minä en kuule enää moisia puhujia. No, ne keksivät
nuo pahat ihmiset. Mutta tyhjä säkki ei pysy seisallaan. Kuiva rikka
pian putoaa hännästä."

Nyt rovastinna tunsi ymmärtävänsä seurakunnan pahuuden ja miten ihmiset
voivat laitella vaikka minkälaisia juttuja ainoastaan sentähden, että
pappila suurennetaan puolta suuremmaksi, joka on aivan tarpeen vaatima,
että pojatkin saavat omat huoneet.

Tämän kostoksi aikoi nyt rovastinna jättää Kaisan lapsistakin
huolenpidon vaivashoidon huoleksi. Siitäpähän näkevät, ketä ovat
pistäneet. Tämän sanottuaan rovastinna tunsi ikäänkun taakan pudonneen
hartioiltaan ja vielä keveämmin jaloin kävellä tölkkäsi rovastin
kamarista salin poikki ulos ja ikäänkun elämänsä tärkeimmistä huolista
päässeenä istahti asuinrakennuksensa korkeilla portailla olevalle
häkkitaustaiselle penkille nauttimaan kesäillan viileydestä. Samalla
päätteli, että huomenaamuna hän käy vaivaishoidon esimiehelle
sanomassa, että korjaavat nuo Kaisan lapset pois. Pankoot orsille tai
parsille, siitäpähän todellakin näkevät, ketä ovat pistäneet moiset
juorujen levittäjät.

Kaisan lapset olivat komennettu asumaan työväen pirtissä ja olivat ne
nyt asettuneet akkunaan katsomaan työmiesten kotiin tuloa ja näkivät
rovastinnan yksinään istuvan rakennuksen portaalla. Sen nähtyään
lähtivät ihan kuni kilpaa juoksemaan sinne ja rovastinnan luokse tultua
Saimi otti rovastinnan helmasta hänen lihavan, lyhytsormisen kätensä ja
puristi sen käsiensä väliin ja nojaten rovastinnan polveen, melkein
syliin kumartuen sanoi: "mamma mamma." Toiset lapset Saimin käytöksestä
saivat rohkeutta, että kiipesivät sohvalle ja istuivat rovastinnan
viereen, missä iloisesti katsellen rovastinnan silmiin, nojasivat
itsensä häntä vasten. Rovastinna ei ollut tästä tietääkseenkään. Istui
vaan selkä kenossa vaaleaksi maalatulla häkkitaustaisella sohvallaan ja
aikoi pysyä tylynä lapsille. Mutta Saimi itse tietämättään minkätähden
hän _niin_ teki puristi yhä rovastinnan kättä ja kun ei osannut
muutakaan sanoa niin kertoi yhäkin sitä talon lapsilta kuulemaansa
lausetta: "mamma, mamma."

Ne toistakymmen vuotiaan tytön suusta kuuluvat, lapsellista
turvallisuutta ilmaisevat sanat kuitenkin kulkivat läpi rovastinnan
olennon, niin että ikäänkuin väkisten tulvahtivat rovastinnan pyöreille
kasvoille polttelevat kyynelet. Pyhkäistyään ne pois, otti hän kätensä
Saimin käsistä irti ja silitti hänen kellahtavatukkaista päätään ja
sanoi: "Menkää nyt keittiöön. Kerttu antaa illallista. Kiittäkää
Kerttua ja menkää hyvinä lapsina pirttiin vuoteellenne nukkumaan ja
siunatkaa itsenne." Sen kuultuaan lapset kilvan lähtemään, mutta Saimi
vielä pyörähti ympäri ja iloisesti katsoen rovastinnan silmiin sanoi:
"Luemmeko me Isämeidänkin."

"Lukekaa, lukekaa", sanoi rovastinna hymyillen. Tämän kuultuaan lapset
juoksivat keittiöön. Mutta rovastinna jäi kummeksien miettimään kuka
heille on Isämeidän opettanut -- eihän Kaisavainaan sanottu osanneen
lukea vähääkään... Kukapas muut kun rovasti se on opettanut siellä
Jahtirannalla käydessään... Ai kuinka soma on lasten ja imeväisten
suusta kuulla tuollaiset sanat... Niin. Kukapas muut kun rovasti se on
Isämeidän noille lapsille opettanut ja eipä ole sana kivistöhön eikä
pisteleviin orjantappuroihin langennut. Ei. Nyt ilmestyivät uudet
kyynelet rovastinnan kasvoille, joita kirkkaan valkoisella
nenäliinallaan pyyhkiessään itsekseen sanoi: "Voi kun olin paha, kun
noin puhtaat lasten sydämmet uhrasin koston uhriksi... Hyvä Jumala,
anna anteeksi pahuuteni ennen tuon auringon laskua... Niin. Anna
anteeksi, eläkä näitä soimaa".

Rovastinna aikoi nyt oikein nauttimalla nauttia siitä harvinaisen
kauniista kesäillasta. Mailleen painuva aurinko juuri parhaillaan
punasi rauhallisina lepäileviä pilviä ja siinä hohteessa kaikki kesän
kasvit, metsien puut ja huoneitten nurkat ja katotkin näyttivät olevan
ilman punertavaan silkkiin pukeutuneita. Mutta samassa alkoi salista
kuulua rovastin epämääräiset askeleet, mistä hän yskien ja kakistellen
tulla väjähti portaille ja istua kajahti toisella puolen käytävästä
olevalle istuimelle ja nojasi hänkin itsensä istuimen häkkikaiteista
taustaa vasten. Siinä hän alkoi puhella käkätellä pelloista,
kesäkynnöistä, niityn aidoista, haravista, viikatevarsista ja suovain
pielistä. Ne rovastin hajanaiset ja tehdyiltä maistuvat tarinat
rupesivat rovastinnasta tuntumaan väsyttäviltä ja hän ajatteli lähteä
ruokasaliin Kertun avuksi illallista laittamaan ja muutenkin tuntui
olevan sinne salainen veto, kun sieltä kuului kaikkien lasten iloinen
hälinä ja väliin aina Kertun komentavat äänet. Mutta samassa sieltä
ruokasalista päin tulla vilkasi Aili, joka nähtyään rovastinnan siinä
istumassa, suoraa päätä juosten syöksähti rovastinnan syliin ja kasvoja
suudellen sanoi: "mamma, mamma".

Silloin rovastinna kiepasi Ailin rintojaan vasten ja suudellen sanoi:
"Sinä minun Ailini, minun kultainen Ailini, sinä illan perhonen elät
vielä. Se onnetoin Kaisa pelasti sinut, sinä illan kultasiipinen
perhonen. Mitä tekisinkään Kaisa paralle, jos olisi tässä." Mutta sen
kuultua rovastin pitkät silmäripset rupesivat luikkamaan tavallista
tiheämpään ja kuului halveksiva murahdus: "Hymm."

Tämän ei rovastinna antanut häiritä iloaan, vaan hän nousi seisalleen
ja ilossaan kiemuroivaa Ailia sylissään kantaen lähti melkein puoleksi
juosten mennä hynttyyttämään ruokasaliin.

Nyt oli rovastinnan mielestä kokonaan hävinnyt ajatus Kaisan lasten
toimittamisesta vaivaishoitoon. Jahtirannan torpan asukkaaksi ja torpan
aituuksen vartijaksi toimitti hän erään lapsettoman pariskunnan,
joitten hoitoon rovastinna toimitti Kaisan lapset ja kolmantena päivänä
jo lupasi pitää niitten ruuasta huolen. Eikäpä rovastinnan lupaukset
olleetkaan turhia, sillä usein nähtiin rovastinnan valkean venheen
lähestyvän Jahtirannan torpan rantaa, mihin Kaisan lapset käsiään
räpyttäen ja ilosta huutaen juoksivat vastaan, mutta ei useinkaan niin
puhdaskasvoisina, kuin Kaisan eläessä. Useinpa rovastinna pakottikin
Kaisan lapset pesemään kasvonsa ja kätensä ja kampaamaan tukkansa
ennenkun saivat tulla antamaan kättä ja ottamaan niitä tuomisia, mitä
rovastinnan soutajamuija korissaan kantoi rannasta taloon.

Tämä Jahtirannan torppa tuli nyt yhä edelleen rovastinnan
mieluisimmaksi käymäpaikaksi, sillä siellä ei tarvinnut koskaan kuulla
niitä hävyttömiä puheita, mitä muu maailma tuntui olevan täynnä
rovastin ja Kaisavainaan väleistä, mitkä jutut yhdessä Kaisan kuoleman
sanoman kanssa levisivät ympäri Jänislahden seurakuntaa, missä
kierrettyään ne tarinat kymmenin kerroin lisäytyneinä palasivat
takasin. Ja turhaan niitä kuullessaan rovastinna huokaili: "Voi
maailmaa pahennusten tähden." Turhaan hän vihasi seurakuntalaisia
niitten juorujen takia, sillä kertojat siitä vaan innostuivat niitä
varsin tuomaan rovastinnan tietoon kun kuulivat sen harmittelevan.

Rovastinnalle niitä kuitenkin kerrottiin siinä ajatuksessa, että hän
kertoisi rovastille. Tämän tiesi rovastinna ja sentähden tuntui se
hänestä vieläkin pahemmalta kun ei kuitenkaan voinut rovastista uskoa
sitä, mitä hänen täytyi kuulla, eikä voinut kertoa rovastille.

Rovasti ei siitä kuitenkaan sillä päässyt, että rovastinna ei kertonut
kuulemiaan. Jokahisen Jänislahden naisen kasvoissa näkyi syvä inho
nähdessään rovastia. Eikä yhdenkään miehen kasvot pysyneet vapaina
nähdessä rovastia, vaan toisten kasvoissa näkyi katkera, tulinen viha
ja toisten kasvoista pureva iva, mikä pukeutui raakoihin sanoihin,
missä ikänä tilaisuus vaan salli.

Tästä kaikesta ei rovasti ollut tietävinään. Paksuja huuliaan
nipistellen vaan ylpeästi hymyili ja itsekseen punoi, että tulkaahan
piispantutkintoon, kyllä silloin tulette tuulen tuntemaan, taivahan
tajuamahan.

Nyt oli lauvantai ja tänä päivänä oli huomiseen rippikirkkoon
kirjoitettu nuorta kansaa enemmän kuin harvoinkaan muulloin. Tämän
nuoren kansan öisiä liikkeitä tahtoi nyt pitää rovasti silmällä, että
oikein silminnäkijänä voipi tulevan pyhän aikana sanoa piispalle, kun
tulee kysymys seurakunnan henkisestä tilasta. Sentähden ei rovasti tänä
iltana asettunut ollenkaan yöteloilleen, vaan odotti maatapanoaikaa,
jolloin hän aikoi lähteä tarkasteluretkelleen. Ja niinpä hän, kun
syyskuun ilta oli pimennyt pimeimmilleen, pani koppahattunsa päähänsä,
otti kepin käteensä ja lähti ulkokausteelle kävelemään. Mutta
rovastinna, kun tiesi seurakuntalaisten vihan, niin ei päästänyt
yksinään, vaan lähti kumppaniksi ja paikalla ulos tultua kiersi lihavan
kätensä rovastin pitkään, luiseen käsivarteen. Samassa kulki nyt kaksi
nuorta miestä sivu, taluttaen saman ikäistä naista keskessään, joka
keveästi nauraa rehletteli miesten puheitten melkein tyhmille
sukkeluuksille. Toinen miehistä tirkisti rovastia silmiin ja
ivallisesti sanoi: "Lintu Hermanni"... Hänkin on vielä ylhäällä ja
tyttöä vetää siivestä... Vetää kun mies. Näetkö Kalle tuota?"

"Näen", sanoi kysytty, "vaan eipä ole enää Jahtirannan Kaisa kynkässä."

Sitten seurasi sarja paksuja sukkeluuksia miesten kesken. Kaikelle
sille nauraa keklotteli nainen heidän keskessään kävellen imelänä, kuin
sokeroitu maitorieska ja tyytyväisenä kuulemaansa nautintoon. Näitä
sukkeluuksia ladeltiin naisen yhä nauraessa niin kauan kun luultiin
niitten kuuluvan pappilan herrasväen korviin.

Mutta näitten äänien johdosta saapui joukko toisia nuoria miehiä ja
naisia, mitkä yhtyivät nyt yhdeksi joukoksi ja veivät puheet yhäkin
ruokottomammiksi, missä rovastin ja Kaisan välit olivat ikäänkuin
sitovana pohjana. Miehille se lisäsi vaan intoa, kun naiset yhteen
ääneen sydämmensä pohjasta ja kohti kurkkuaan nauraa kotkottivat. Tätä
lystiä pidettiin ikäänkuin rovastin luvalla hänen kunniakseen.
Minkäänlaiset sanat eivät tuntuneet olevan hävettävää, vaikka tiesivät
olevan rovastin ja rovastinnan kuulemassa.

Rovasti ja rovastinna eivät olleet tätä kuulevinaan, vaan ihan kun
tukituin korvin käsikynkässä kävelivät nurmista pengertä joen rantaa
kohti. Menivät kahdesti pappilan ohi kulkevasta tiestä yli, menivät
aina niin kauas, missä noin parin sadan askeleen päässä näistä teistä
leveä, tyyni joki katkasi korkean, vaaleamultaisen kangasselänteen,
jossa tuuheat monihaaraiset tervasmännyt seisoivat joen törmän
korkealla töyräällä. Tähän kuului nyt läpi tyynen pilviyön pienimmätkin
liikkeet ja äänten vivahdukset kauttaaltaan yli koko kirkonkylän ja
sivukulkijatkaan eivät siitä helposti huomanneet. Tähän paksukaarnaisen
tuhuramännyn vähä nurmiselle kentälle nyt istuivat rovasti ja
rovastinna vierekkäin. Siinä rovastinna, muistamatta, että hekin olivat
tulleet kuuntelemaan, eikä puhelemaan, alkoi: "Hyi, noita
seurakuntalaisia, hyi... Oikein puistattaa, niin kävi ilkeäkseni... Ja
mistä ne ovat kaivaneet senkin Lintu Hermannin nimen, joksi ne sinua
siellä Riutanniemelläkin haukkuivat... Hyi... Eihän vaan tuo piika
Kerttu olisi jollekin sanonut, mistäpä ne täällä muuten tietäisivät.
Hyi... Voi, todellakin tätä maailmaa. Pahoja ihmisiä, pahuutta,
murhetta, ja kaiken kaltaista ikävyyttä täynnä. Niinpä on
kirjoitettukin: Voi maailmaa pahennusten tähden sillä pahennukset
kumminkin tulevat... Sekin Kaisa parka. Lienee vielä hirttänyt itsensä,
laittanut sen viheliäisen henkensä metsien kummitukseksi,
loppumattomaksi kiusaksi ihmisille. Ja missä hänen kurja ruumiinsakaan
on, kun ei kylänväkikään löytänyt... Siitä kuitenkin saamme iloita,
että olemme hänen hyväkseen tehneet, mitä olemme voineet... Taas kuuluu
tuo Lintu Hermannin nimi... Kuulee aivan selvään, että siitä
katkeruudesta ne työntävät tuota roskaa, kun sinä viekkaudella sait
päätetyksi tämän pappilan suurentamisesta... Tuhat täytinen, no mistä
ne ovat kaivaneet tuon Lintu Hermannin nimen. Kuulitko, kun nytkin
kuului kiljuva ääni: 'Lintu Hermanni ja perkele suuressa palatsissaan
Jahtirannan Kaisa sylissä'. Juuri itse rietas kai niille tuommoisia
korviin kuiskii. Ja vielä tuon Kaisan mennyt olento vedetään mukaan."

"Olehan nyt", keskeytti rovasti rovastinnaa nyhjäyttämällä kylkeen ja
teralti katseensa ja korvansa joen takana muhjottavaan,
korkeametsäiseen Hopeavuoreen, mistä rupesi kuulumaan juopuneitten
rivoja kiljumisia ja inhottavia laulun loilotuksia, viulujen ja
harmonikkojen epämääräisiä säveleitä, miesten hohottavia ja naisten
kikattavia nauruja, kaikki sekautuen yhdeksi katkeamattomaksi äänien
sekamelskaksi. Tätä kuulemaan kiintyivät nyt rovastin ja rovastinnan
korvat, silmät tähdättyinä yhtämittaa niinkutsuttuun Hopeavuoren
harjuun, mistä ääni kuului.

Kauvan aikaa nyt istuivat siinä äänettöminä, mutta viimein rovasti
virkkoi: "Ne ovat juopuneita nuo".

"Voi hirmuista elämää," lisäsi rovastinna. "Tulevatko nuokin huomenna
Herran ehtoolliselle?"

"En luule."

"Mutta mitäs jos tulisivat... Voi kauhistus tuota elämää. On kun rietas
olisi irti... Kauhistus, hirmuinen kauhistus olisi Jumalan edessä, jos
tuollaiset tulisivat kirkon perään. Ihan kai pyörtyisin, jos tietäisin
noitten siellä olevan."

"En luule noitten tulevan. Ne tietävät minut kovaksi mieheksi. Mutta
toiselta puolen olisi hyvä, jos tulisivat, sillä huomenna juuri
saarnataan ahtaasta portista, juuri siitä miten harvat sen löytävät ja
että siitä ei pääse sisälle ei juomarit, ei tappelijat, ei varkaat --
rupesi sanomaan huorintekijät, vaan tapasi sanansa ja käänsi -- eikä
kukaan, ei ihan kukaan tuollaisen elämän pitäjä."

"Mutta tuoltahan kuuluu ilmitappelua", keskeytti rovastinna ja samassa
kihnasi seisalleen ja osotti sormellaan toiseen suuntaan, mistä joen
yli kuului tappelun ähellys. "Hyi. Minua rupeaa ihan pelottamaan. Aivan
kai tappavat toisensa."

Tämä pisti rovastinkin korvaan kuni salama ja itse huomaamattaan kohosi
seisalleen keveämmin kun koskaan ennen ja terotti korvansa ja silmänsä
sinne, mistä mustana uomana muhjottavan joen polven yli kuului tappelun
ryske.

Tuokion perästä punalti päätään rovasti ja sanoi: "Kirkkoraatiin täytyy
nuo rivot saada... Huomenna tai ylihuomenna täytyy vetää nuo kurjat
tilille tuosta työstään. Se täytyy tehdä, sitä ne häpeävät varsinkin
kun tietävät tulevan pyhän aikana olevan piispantutkinnon, missä juuri
kirkkoraati tekee selvän seurakunnan tilasta."

"Mutta voi kuitenkin tuota elämää", keskeytti rovastinna. "Ihanhan
kaatuu koko maailma... Maailmanlopun viimeiset ajat lienevät todellakin
käsissä."

"Ei auta. Kirkkoraatiin täytyy saada. Renki Eskon täytyy lähteä
ottamaan selko, kutka nuo ovat ja tuokin joukko tuolla Hopeamäellä."

Samalla rovasti työnsi kätensä rovastinnalle, johon rovastinna
turvallisesti tarttuikin ja lähtivät astua haparoimaan pois. Mutta
pappilan sivu kulkevalla tiellä, kuni laitettu, sattui olemaan renki
Esko monen muun nuorukaisen kanssa menemässä Hopeamäelle, mistä se
iloinen ruihukka kuului. Rovasti tunsi halun nyt oikein ankarasti torua
renki Eskoa pyhäyönä liikkumisesta, mutta kun täytyi saada asialle niin
ei käynyt laatuun. Kuitenkin, näyttääkseen miten ankara hän on pahasta,
polkea jämähytteli kantapäätään kenttään ja kohti kurkkuaan ärjyi:
"Sinun, Esko, täytyy poliisikonstaapelin kanssa mennä tuonne
ilkityöpaikalle ja haastaa kaikki ensi maanantaiksi kello kymmenen
ajaksi kirkkoraatiin, ihan kaikki, juuri kaikki ja kaikkien nimet
kirjoittakaa ylös. Juuri kaikki."

"Kyllä, kyllä", virkkoi Esko mennessään, mutta toverit löivät leikiksi,
joista muuan sanoi hyvin kuuluvasti: "Lintu Hermannin nimi tulee
ensimäiseksi siihen kirjaan. Senhän ensimäiseksi näimme tyttö
kainalossa."

Toinen ja kolmaskin suu oli aukeamassa siihen ivaleikkiin jatkoksi,
mutta kun korviin kävi se Ilvesniemeltä päin kuuluva tappelu, kiistävä
toraaminen, niin seisattuivat kuni ukkosen lyömät ja Kissalan Aapeli
sanoi: "Mutta nyt on paha irti."

Kaikki ikäänkuin vaistomaisesti äänettömänä siirtyivät sille samalle
joen töyräälle, mistä rovasti ja rovastinna tulivat ja kaikkien silmät
ja korvat terottuivat Ilveskankaalle päin.

"Siellä on tappelua."

"Ihan emätappelus."

"Tappelevat kuni oinaat kesällä."

"Että kangas jytisee."

"Ja pienimmät puut ruskavat kuni tuskassa."

"Mutta jopas hieman helpottivat, kuunnellaanpas ketä nuo ovat, nuo
kaurariihen puijat."

"Tuo on Keksiälän Iivari, tuo joka kiljuu, että hän osaa soittaa.
Tunnustatko, että hän osaa soittaa niinkuin Turkin sulttaanin
hovisoittaja."

"Ihan varmaan se on Keksiälän Iivari. Se ei anna perään, kiljuu vaan,
että hän osaa soittaa juuri kun Turkin sulttaanin hovisoittaja... Sitä
hän vaan tiukkaa, että sanotko, tunnustatko, että hän soittaa kun
Turkin sultaanin hovisoittaja."

"Mutta tuo on Törmälän Santeri, joka ärjyy, että sinä et osaa soittaa.
Se on sama kun porsasta hännästä vetäisi, se sinun soittosi. Ihan
niinkun sikaa hännästä vetäisi."

"Se on Santerin ääni, vaan Iivari on tuo joka taas kirkui: Olenko minä
sika. Sanotko sinä minua siaksi? Tunnustatko, sanotko sinä minua
siaksi, sinä Mehtosen linnun rosvo."

"Tuota ei Santeri kestä. Ei tule hyvää tuosta. Kuunnellaanhan miten
käypi. Kovin kähisee Santerin ääni, kun tiukuu: Sanotko sinä minua
Mehtosen linnun rosvoksi, sanotko, sanotko Mehtosen linnun rosvoksi?"

"Niin, mutta Iivari ei ole hätäpoika, säköö vaan: sinä olet Mehtosen
linnun rosvo. Järkinaholta kerran Mehtosen ansasta veit suuren
koirasteeren, kun koira, niinkun paha koira, niinkun rosvokoira."

Nyt kuului ähellystä, lyöntien kajahduksia ja kipeitä sanoja: "Elä
tapa, elä tapa, elä Jumalan luoma tapa!"

Tähän teroittivat nyt kaikki pojat korvansa oikein päitään kallistaen,
että kumpi niistä on se huutaja. Mutta nyt kuului entistä ankarampi
lyönti, johon liittyi sydäntä särkevä, sanatoin parahdus ja tappelun
temmellys lakkasi. Silloin pojat säpsähtivät, että askeleen siirtyivät
paikastaan ja itse tietämättään sanoivat: "Voi, voi. Voi hyvä isä.
Tappoi se miehen,"

Sen sanottuaan jäivät kuitenkin äänettöminä kuuntelemaan, josko tuo ei
kuitenkaan niin pahasti liene. Mutta mäntyisen kankaan harjulta kuului
vaan pakenevain askelten jytinä ja risujen ruske ja tappelutantereelta
kuului katkera, samakka voivotus ja epämääräisiä sanoja: "Suuri Jumala,
ota, ota viimeinen henkeni. Rakas Jeesus, ota viimeinen henkeni. Pyhän
nimesi tähden, ota tämä murhattu henkeni. Ota, ota pois tämä murhattu
henkeni!"

Sitten kuulosti, että valittaja joutui suulleen maahan, sillä ääni
rupesi kuulumaan kuni maan läpi ja kohta sammui aivan kuulumattomaksi.

Pojat vielä pitkän hetken kuuntelivat äänettöminä ja aivan vapisivat
kauhistuksen tunteesta.

Kissalan Aapeli viimein sanoi: "Se oli Iivari, joka murhattiin. Voi
Jumala sentään. Nuori, riski, köyhäin vanhustensa turva..."

"Iivari se oli, kyllä sen kuuli noista viimeisistäkin voivottavista
äänistä, että Iivarin ääni se oli."

"Niin se oli."

"Niin se oli", kuului poikain joukosta vapisevat sanat.

"Mutta mitä tekisimme, menisimmekö paikalle?" sanoi pappilan renki,
Esko. "Hakisimme tuolta talon rannasta venheen ja ottaisimme tästä
suunnan yli joen, sillä tuolta sillan kautta kiertämällä emme sitä
pimeässä yössä löytäisi. Tästä kun suoraan menisimme tuonne joen
rantaan ja siitä menisimme maalle ja rintamaan kohoaisimme tuonne
kankaalle, niin siitä se löytyisi. Se on aivan lähellä tuossa
jokitörmän niskoilla... Mitä teemme, lähdemmekö?"

"Ei velikulta me lähdetä, en ainakaan minä lähde", sanoi Sankkolan
Matti.

"En minä, en minä, en minäkään lähde", kuului kaikkien poikain suista
sanat: "Mutta mitäs tekisimme? Jotakin kai pitäisi tehdä. Sanoisimmeko
vaan konstaapelille", kuului Eskon alakuloiset sanat.

Sankkolan Matti tiesi, että hänen esitykseensä taipuvat kaikki, niin
tekeytyi hyvin asialliseksi ja sanoi: "Jos olemme viisaita, niin emme
hiisku hiirille, emmekä heinille koko seikasta. Näemmehän, ettei täällä
koko perällä ole ketään liikkeessä, muita kun me. Kaikki muut ovat
tuolla Hopeamäellä. Menisimme nyt tuonne, niin kuka todistaisi, jos tuo
murhaaja esimerkiksi rupeaisi väittämään koko tapahtuman meidän
niskaamme."

"Se on totta, se on totta", kuului yhteinen myöntymys. Sen sanottuaan
lähtivät vetäytymään pois ja ikäänkuin näkymättömästä vetovoimasta
hiljalleen kävellen tulivat renki Eskon mukaan huoneeseen.

Poikia ei kuitenkaan Eskon makuuhuoneessa tuntunut nukuttavan, tuntui
lystiltä valvoa, kun oli kaikki huoneen asukkaat niin vertaista väkeä.
Kaikki olivat toveruksia olleet rippikoulussa ja yhtä aikaa olleet
kirkon perässä vannomassa seurakuntavalansa.

Tavallista alakuloisempina vaan puhua suputtelivat sitä ja tätä sen
johdosta, kun renki Esko kertoi olleensa Jahtirannan Kaisaa haraamassa
eikä ollut löytynyt mistään ja siitä, että sitä ei löytynyt
metsästäkään, vaikka kylän väki haki pitkän pituisen päivän, kun neulaa
kissain ja koirain kanssa. Se katosi kuin suola suureen mereen.

Sankkolan Matti oli koko toisten poikain keskustelun ajan ollut ääneti,
istui vaan selkäkenossa seinää vasten Eskon vuoteen päässä ja sormensa
nenillä punoi ylähuulessaan viuhottavia parran haiveniaan muka viiksien
tapaisiksi ja pitkä ripsisiä vesiharmaita silmiään vaan silloin tällöin
räpsäytti tapansa mukaan. Viimein hän hieman tuimalla tavalla punalti
päätään ja sanoi: "No sitä tuon hyvän isän aitauksessa on vaikka
minkälaista elävätä, niinkun tuo Lintu Herkkokin. Mutta jos se Kaisa
löytyisi ja olisi asiain peräänkysyjätä niin ei sen rötkylän jalkaa
mato purisi."

"Minkä sille taitaa. Kun kerran Kaisa kuoli, niin meni kun Mehtosen
viina."

"Niin sanoi isäni, että jos on asiain selvittelijä, niin käsiin käypi.
Oravakankaan Heta kertoi meillä, että Kaisa on ollut aivan päälle
näkyvässä raskaassa tilassa, luuli kohta puolikantoiseksi."

"No parempi oli niin, että meni sitä tietä. Ruojahan siitä kuitenkin
olisi tullut ruojan siitoksesta."

"Kun se sitten vielä kuvattelee joskus raamatun selitykseen kuten
äskenkin."

"Mutta mitäs selitystä se sitten on, se selitys. Kehenkä se teki
kipeätä sekin äsköinen selitys. Paljasta tapailemista, haparoimista,
kuin väkkärällä, mistä saisi tuulta siipiinsä."

"Sitä myötenhän se on työ, kun tekijä. Sen sanon minäkin, että eri
hampaat oli raamatun purentaan ukko Bäcklundilla, joka meitä
rippikoulussa hantuutteli. Raamatun ja armon sanan voimalla ukko
pehmitti meitä miehen alkuja, että itkeä saimme käsissä."

"Niin, mutta suudella tahdoimme sitä kaljupäätä ukkoa ihan joka aamu,
kun hän loistavin kasvoin tuossa korkeilla portaillaan aina otti
vastaan aamutervehdyksemme ja kertoi aina jonkun kertomuksen vapahtajan
lapsena, tai meidän ikäisenämme olemisesta ja vertaili meidän olojamme
hänen oloihinsa."

"Niin. Mutta ukko ei puhunut kirkkoraadista mitään."

"Ei puhunut, ei tiedetty sellaisia kompeita olevankaan."

"Hym. Se kyllä olisi ilmeisin leuhkon työ, jos tuo Lintu Herkko
toimittaisi sen kirkkoraatiin. Tuo joukko tuolla loilotusmäellä on
semmoista väkeä, joka ei hänestä perusta, ei äyrin vertaa, ei rapakapan
arvoa. Annas näitä velikultia ruvetaan sadottaisin taljaamaan siihen
kiirastuleen, moiseen puhdistusvalkeaan, niin kelpaa sillä nauraa... Se
maksaisi vaivan olla näkemässä kun esimerkiksi Kokanniemen Teemu
könöttäisi kaikkine sanankuulijoineen kirkkoraadissa. Se siellä
kuitenkin lienee parhaana kellokkaana taas tuolla Hopeamäellä."

"Senpä tähden juuri rovasti tahtookin saada semmoiset kun Teemu
joukkoineen niihin kirjoihinsa ja kirkkoraatiin, että häpeäisivät",
muistutti renki Esko.

"Häpeäisivät... Ne miehet häpeäisivät... Mitä ne siitä häpeäisivät.
Siinä leikissä toki Teemu ja kaikki hänen laisensa nauruhermojaan vasta
oikein ruokkisivat ja saisivat uutta vettä myllyynsä. Mutta en luule
toki höperönäänkään Lintu Herkon laittavan kirkkoraatia, vaikka
lapsille peloksi sanoo: tuolla on mörkö."

"Laittaa. Saatte nähdä, että laittaa, kun mies on uhannut monta kertaa
ja nyt varsinkin piispan tutkinnon edellä. Laittaa se kun laittaakin",
toisti renki Esko.

"Mutta siihen ei tule ketään. Ei kirkkoraadin jäsenetkään."

"Ne kyllä tulevat. Ne ovatkin yhtä luuta, kuten pitääkin olla koko
karja yhtä rotua. Mutta muita en minäkään usko tulevan."

"Niin, mutta se löylytyttää piispalla", huomautti renki Esko.

"Se löylytyttää sitten koko seurakunnan yhteen lautakuntineen ja siitä
samasta sarvesta saamme mekin vaikka kykötämme täällä näin hyvinä
lapsina samalla aikaa kun Teemu joukkoineen riemuaa hänen ilossaan."

"Hym. Piispako antautuisi kuppariämmän toimiin uskomaan juoruja ja
niillä haukkumaan syyttömiä ihmisiä, kuten meitäkin."

"Löylyyttää, kun poika, saattepa nähdä, että niin löylyyttää kun
itselleen kelpaa joka miehen."

"Mutta siinä kaupassa menettää piispa kunniavähäsensä."

"Menetti, mitä menetti, mutta hän uskoo kirkkoraatia ja ketäpä muuta
sen tarvitseisikaan uskoa. Nehän ovat kengän nauhain päästelijöitä
ja... No en huoli sanoa."

"No, mutta jälkimäinen villitys tulee pahemmaksi ensimäistä. Jos piispa
rupeaa jonnijoutavilla löylyyttelemään kirkossa, niin saa kyllä kohta
nähdä ihmeitä. Sen sanon, että jos saattaa esimerkiksi Jokilahden
emännän pitkän nenän touhuilemaan niin sitä ei kestä kauan, ennenkun
muija lähtee ulos ja kohta on naisten puoli kirkossa tyhjä. Sama on
laita jos Tuomalan Antti ukon käyrä nenä kerkiää punastua, niin kohta
nähdään ukko körttiröijyineen mennä köröttävän ovea kohti ja kaikki
muut perässä, kuni pienet kalat valaskalan pyörteessä."

"Mutta sangen juhlallinen näkö, jos piispan hengessä ilmestyisi
tuollainen voima, että ainoalla puhalluksella pölähyttäisi kirkon
tyhjäksi. Mainio teko. Kerrassaan ihmeellinen teko."

"Mutta tuo ilmestys rupeaa minussa kutkuttamaan, että aionpa siihen
lisätä tulta. Jokilahden emäntää kyllä tapaan huomenna ja kerronpa
oikein hartaasti nämä kirkkoraatihankkeet kaikkine siitä johtavine
seikkoineen ja meidän hankkeemme kirkon tyhjentämiseen. Se puhuu
monelle muulle vertaiselleen ja silloin Jokilahden emäntä samoin kun
moni muukin jo kirkkoon tullessaan jättää toisen takajalkansa lähtevään
asemaan, että asian aikana joutuu potkaseutumaan ulos kuni todellakin
hengen voimasta... Se on totta, että moisen pyhän synoodin miehet pitää
opettaa erottamaan laki ja evankeliumi toisistaan ja se koulutus on
meidän asiamme. Ah!"

Sorsalahden Mattia rupesi raukasemaan, niin köllistyi kaikkine
vaatteineen renki Eskon vuoteelle ja köllistyessään sanoi: "Matit ovat
miehiä ja Mustit ovat koiria. Minä olen Matti ja sentähden rupean
nukkumaan. Nukun kissain unet, koirain unet, ketun unet, karhun unet ja
kaikkien kalojen unet, kuten ennen ämmät lauloivat."

"Hän on siitä ylpeä kun on piispan kaima", huomautti renki Esko.
"Piispa kuuluu olevan Matti Rungenius."

"Olkoon vaikka Rumpukenius minä vaikenen kuin muuri. Juuri kuin kivinen
muuri on tästä lähtien tämä suurikorvainen Matin pää". Sen sanottuaan
hieroi ruumistaan ikäänkuin päästäkseen syvempään vuoteeseen ettei
kuuluisi muitten puheet.

Tätä esimerkkiä seuraten toisetkin pojat alkoivat asetella mikä
mihinkin niinkuin nukkuakseen. Mutta Matti rupesi särähyttelemään
oikein repäseviä kuorsauksia, vähin aina puhua pulikoiden katkonaisia
sanoja hevosista, lehmistä, lampaista, nuotan vedosta, seitsemästä
ohrakykäästä, kirkkoraadista, piispanluvusta, kaikista sekasin. Mutta
väliin hän aina sanoi selvästi: "Tappoi se miehen, niinkuin susi
koiran, niinkuin penikka koiran", jonka sanottuaan aina melkein
kipeällä tavalla voivotteli ja mutisi murhatusta hengestä.

Siitä valpastuneena toiset vielä kotvasen supattelivat keskenään, mutta
yksi ja toinen taukosi vastaamasta toiselleen, joten koko joukon
supatukset vähitellen muuttuivat raskaiksi hengityksiksi, joista
silloin tällöin kuului joku uneksivan katkonainen sana ikäänkuin
vastaukseksi, tai säestykseksi Sorsalahden Matin melkein yhtämittaisiin
puhelemisiin.



7 LUKU.


Kirkkoraatia ei ensi maanantaiksi tullut, mutta sen sijaan tuli
poliisitutkinto Keksiälän Iivarin katoamisesta. Siinä kuitenkin ei
tullut muuta selville kuin että Törmälän Santeri ja Keksiälän Iivari
olivat pyhää vasten yöllä olleet vähän päissään, noin vaan
rohkeimillaan päissään ja sen tähden joutuneet vähän riitoihin, kuten
päihtyneitten tapa on aina riidelläkin, mutta he myöskin ovat herkät
sopimaan. Siinä kaikki poliisitutkinnon tulos.

Mutta tiistaina löytyi Iivarin ruumis Ilveskankaan alta joesta ja kun
vainajan päässä oli haavoja niin nimismies määräsi uuden
poliisitutkinnon lauantaiksi, kun silloin piispanluvun takia tulee
ihmisiä kirkolle, saadakseen siten selville, kutka ovat olleet Iivaria
ja Santeria viimeksi näkemässä. Tämän tähden laittoi nimismies vielä
eräät lautamiehet tiedustelemaan pitäjän kaikilta suunnilta kutka
olivat viime pyhänä olleet kirkolla ja nähneet Iivaria, ne olivat
haastettavat lauantaiksi poliisitutkintoon Jänislahden pappilaan. Nyt
lautamiesten mukana kulkeutui tieto pitäjän kaikille suunnille Iivarin
murhasta ja siitä epäluulosta, kun Iivarin juuri silloin pyhänä olisi
pitänyt lähteä Tapionniemen kaupungin raastuvanoikeuteen todistajaksi
Santerin veljen palojutussa ja että jos olisi Iivari päässyt
todistamaan, niin Santerin veli ei olisi saanut palorahoja, vaan olisi
joutunut vankeuteen. Tämä asianhaara lisäsi kauhistusta Iivarin
kuolemansanomaan, että kaikkien kasvot tulistuivat, jotka vaan sen
sanoman kuulivat. Tähän liittyi myöskin tieto Jahtirannan Kaisan
hukkumisesta ja sen mielenhäiriön syistä ja siihen se kavaluus millä
saatiin määräys pappilan suurentamisesta puolta suuremmaksi, niin
kauhistus valtasi jok'ikisen ihmisen. Ja puhetta yhdessäkään
ihmisasunnossa Jänislahden pitäjässä tällä viikolla ei ollut muusta
kuin näistä seikoista, joten koko hengitettävä ilma tuntui
tukehduttavalta, kuni ukkosen edellä.

Se että Keksiälän Iivari oli kadonnut ja löydetty mistä löydetty ei
rovastin mieltä vaivannut. Hän tiesi että ihminen on kuolevainen
olento, jonka eroaminen täältä täytyy tapahtua kuoleman kautta. Vaan se
harmitti rovastia, että Santeri, hänen oma mökkiläisensä, oli sattunut
Iivarin kanssa olemaan yksissä silloin Iivarin katoamisen aikana tai
sen edellä.

Rovastinnan povi oli kokonaan täysi siitä, että niin monenlaiset toimet
sattuivat juuri nyt piispanluvun ja rovastin vihkiäisten kanssa samaan
aikaan. Eikä voinut edes puhella kenenkään kanssa mielensä lievikkeesi.
Oli kyllä kymmeniä akkoja apulaisina tulevan piispan kokouksen ajan
varusteita laittamassa, mutta jok'ikisen niiden kasvoista voi lukea sen
Jahtirannan Kaisan ja rovastin välisen juorun ja kauhistuksen Iivarin
murhasta. Niinpä akat aina puhuivatkin ja sopottelivat, kun vaan
rovastinnalta silmä välttyi.

Tämän lisäksi tuli tieto, että Iivarin ruumiinavaus on myöskin
lauantaina ja että kuvernöörin määräyksestä tulee tohtori leikkelemään
Iivarin puoleksi mädännyttä ruumista, joka leikkaushuoneessa oli jo
sitä varten ja sanottiin siitä kalmanhajun tulevan pappilaankin asti
tuulen ollessa sieltäpäin.

Nyt oli rovastinnan kuorma jo raskaampi kuin kantaa voi. Häneltä pääsi
voittamatoin, polttava itku, mitä tuhkien hän nyt kiirehti rovastin
luokse, kun tiesi hänen kamarissaan olevan. Ovessa tullessaan jo alkoi:
"Aivan kuin helvetin aallot ovat meitä hukuttamassa, kun vielä sekin
ruumiin leikkeleminen on lauantaina. Et usko Hermanni, kun minun on
karvas mieli, kun juuri nyt piti kaikki sattua yhteen."

"No, rauhotuhan, mamma, nyt," kiirehti rovasti lohduttamaan. "Jumalan
voima on suurempi helvetin aaltoja. Tämä kaikki kiertyy meille hyväksi.
Minä päinvastoin iloitsen tästä, että pahan voiman juuri täytyy
näyttäytyä näin selvänä nyt juuri kun se on kukistumisen partaalla.
Olen tässä juuri kirjottamassa seurakunnan tilasta, sen pahuudesta,
oikeata tilastoa, minkä annan piispan käteen. Katsos, kaksi arkkia on
jo kirjoitettu ja kolmas vielä tulee. Ei auta peitteleminen, valoon
täytyy saada kaikki pimeyden juonet. Minä en pahaa hellittele, minä
Jumalan voimalla lyön kaikki alas."

Rovastinnan kyyneleet kuivivat ja rovastin puhuessa jo ruumiskin rupesi
nyökkäsemään. Rovastin puheen loputtua hän sanoi: "kun ei olisi
sattunut edes tuota ruumiin leikkausta silloin, niin kaikkihan muuten
olisi mennyt."

"No, olehan, mamma, huoletta siitäkin," keskeytti rovasti. "Kaikki
ihmisen elämähän on sattumuksia täynnä... Elämän tie on tie, mikä
täytyy kulkea. Tiellähän aina on vastaan tulijoita ja eihän siihen saa
jäädä kumpanenkaan matkustaja. Toisen ja toisen täytyy päästä sivu
toisestaan, muuten ei ole matkan jatkaminen mahdollistakaan. Kun
vastaan tulijoita on paljon yhdessä ryhmässä, niin silloin on tungos
suurempi ja sivuuttaminen vaikeampi, vaan se ei ole tien syy, eikä tie
lähde niitten vastaantulijain mukaan vaan kaikkien, pahainkin
vastaantulijain, täytyy tie jättää paikoilleen."

Taas rovastin puhuissa mieli rovastinnan ruumis nyökähtelemään, mutta
kun mieli oli muun muassa kulkeutunut Santerin kohtaloon niin
muistutti:

"Että sen Törmälän Santerin, meidän likimmän mökkiläisen, piti vielä
sattua olemaan viimeksi sen Iivarin kanssa. Ja kuka uskoisi, että hän
nyt olisi antaunut tappelemaan. Onhan hän aina ollut ensimäinen ja
viimeinen raamatunselityksissä ja olenhan hänen nähnyt kirkossakin
aivan usein".

"Kylläpähän sekin selviää yhdessä toisten kanssa. En usko, että Santeri
on ollut siellä. Santeri on seurakunnan Jumalaa pelkkääväisimpiä
miehiä, viimeksikin rippisaarnassa ollessa, kun minä puhelin viimeisen
päivän palosta ja ihmisen tilasta silloin, niin Santerin silmäripsissä
kiikkui kirkkaita kyyneliä, juuri heränneen sielun sulattamia kyyneliä.
Tämäkö olisi nyt tapailut, murhasta ei puhettakaan... Ei ei... Se on
mahdotonta... Se on mahdotonta..."

"Kun hänestä pääsisi läpi... No, Jumalan avulla," sanoi rovastinna
tyhjentynein mielin kuultuaan rovastin päätelmät ja saatuaan rovastille
sanoa mielihaikeansa. Sekin tuntui somalta, että rovasti oikein
kirjoitettuna kirjana antaa piispalle seurakunnan paheet ilmi. Olisi
tehnyt mieli puhua pitemmältäkin rovastin kanssa, vaan ilmankin oli
mielestään viipynyt liiaksi kauan poissa leivontapirtistä, missä
kymmenen akkaa hääri leivoksien kanssa, jotka piti olla jo heti
puolenpäivän jälkeen valmiina kaikki, sillä piispan joukon tiedettiin
tulevan jo tänä iltana. Sinne leivontapirttiin kiirehti nyt rovastinna
ja kasvoissa näkyi mieluinen valo liikkuessa leivonta joukkonsa
neuvonantajana kepeämmillä askelilla, kuin koskaan ennen. Hymyili
vaan niille juorujen synnyttämille kasvojen väreille, joita näki
leipoja-akkain kasvoilla. Tiesi niitten ensipyhänä muuttuvan
toisenlaisiksi väreiksi ja hymyili ja hymyili vaan, ja sulkeutui
itseensä.

Nyt oli valennut se päivä, jona piti tapahtua kaikki ne kolme
tutkintoa. Niinpä jo ihan päivän valettua nähtiin Jänislahden pappilaan
tulevan miestä ja naista, nuorta ja vanhaa, millä kontti, millä laukku
kielellä painaen evästä täynnä, mistä näkyi, että on lähdetty
kerrassaan enemmäksi aikaa. Mutta kaikilla oli surullisen ja
epätoivoisen näköinen leima kasvoilla. Jokahinen oli tyrmistyneen
näköinen. Jokahisen silmät tähtäilivät väliin Ilveskankaalle ja väliin
lahden takaa näkyvään Jahtirannan mökkiin. Ei kukaan ikämiehistäkään
toisiaan tavatessaan puhuneet tavallisia puhelujaan ilmoista, kesästä,
elonkorjuusta riihenpuimisesta, nuotanvedosta ja minkä mistäkin
talousoloista. Enintäin vaan kyseltiin toisiltaan että ketä teiltä
tuli, ketä jäi kotiin ja ketä teiltä ja teiltä haastettiin tänne
poliisitutkintoon. Mutta se katkesi sitten siihen, jokahinen jäi
itseensä sulkeutuneena katsomaan mitä tuleva on, ainoastaan pieni
toivon säde povessa, että huomenna toki saadaan piispalta kuulla
oikeita rauhan sanoja, joita ei ole sitten, kun rovasti Bäcklundilta
neljä vuotta takaperin, kuultu.

Nyt kun kirkkoraadin jäsenet olivat jo tulleet, niin piispa tahtoi
joutua tutkimustaan pitämään ennen niitä toisia tutkimuksia. Mutta
toisien tutkimuksien pitäjillä oli samallainen kiire, ikäänkuin tavaran
jakoon. Niinpä nähtiinkin nimismiehen kahden poliisin seuraamana
virkapukuisina ja asiallisen näköisinä saapuvan pappilan
pirttikartanoon. Ja samalla nähtiin tohtorinkin ajavan pappilan
päärakennuksen sivuitse kulkevaa tietä kestikievariin, mistä hänen
tiedettiin apumiehineen menevän hautuumaalla olevalle leikkuuhuoneelle,
johon Iivarin ruumis oli viety jo silloin kun se oli löydetty.

Tämän tietäessä valtasi outo tunne piispankin tämän sattumuksen
johdosta. Mutta siitä hän ei ollut tietävinään, sitä enemmän näytti
vaan syventyvän tehtäväänsä. Ytimiä myöten kuitenkin viilsi joka kerran
kun kuului esiinhuutajan kaikuva ääni kun se pirtin portaalla pirtissä
pidettävään poliisitutkintoon aina nimeltään huusi yhden kerrallaan
niitä, jotka olivat haastamalla tilaisuuteen kutsutut.

Kun piispa oli saanut varsinaisen tutkimuksensa suoritetuksi, niin nyt
kirkkoraadin jäsenten ja pappien kanssa ruvettiin keskustelemaan
seurakunnan tilasta, miten ne ovat olleet ennen ja nyt. Tehtiinpä
selkoa aivankin pikkuseikoista, joitten luultiin olevan syynä
seurakunnan nykyiseen rappiotilaan.

Rovasti sai nyt tilaisuuden kertoa mietteensä asiasta aivan mielensä
mukaan ja juurta jaksain samaan tapaan, mutta monta kertaa
perinpohjaisemmin ja pienimpiäkin pikkuseikkoja myöten, kun mitä hän
oli siihen piispalle annettavaan kirjaansa kirjoittanut. Tämän
kertomuksen kaikki kirkkoraadin jäsenet yhdestä suusta tunnustivat
oikeiksi sanomalla: "Niin se on, niin se on. Kyllä se niin on".

Tässä ei ollut piispalla muuta vaivaa kun nyökäytti suurta lihavaa
päätään merkiksi, että kyllä hän kuulee ja ottaa huomioon jokaisen
sanan. Ei vielä silläkään aikaa, kun rovasti oli toisessa huoneessa
rykimässä, piispa puhunut mitään, sillä hän arvasi olevan rovastilla
vielä sanottavaa. Niinpä olikin. Rykimästä tultuaan rovasti kertoi
miten hän ihan seurakuntaan tultuaan otti sielunhoitoasian lujille,
rupesi pitämään raamatunselityksiä kaikkialla ja miten hänen toimestaan
Pekan Kyösti Vegeliuksen postillan avulla pitää myötään
hartauskokouksia pitäjän kaikilla suunnilla ja miten lahkolaisetkaan
eivät ole päässeet pesimään tässä seurakunnassa. Ja että kaikesta tästä
kylvöksestään hän ei ole saanut nähdä muita hedelmiä, kuin paljaita
ohdakkeita ja pisteleviä orjantappurapensaita.

Tämän sanottua näpisti visuun, harmaat syvään vajoneet huulensa siten
näyttääkseen, että hän ei tahdo läheskään kaikkia puhua, mitä hän on
tehnyt ja jonka kertominen kuulustaisi omalta kiitokselta.

Nyt tunsi piispa olevan hänen vuoronsa jotakin sanoa. Hän pani lihavan
päänsä hieman kallelleen ja alkoi: "Aina siitä asti, kun vihollinen sai
kylvää okdakkeensa ihmiskunnan nisukylvökselle, on rikkaruoho ollut
herkempi nousemaan näkyville kun oikea oras. Mutta työ ei ole siltä
turha. Kunhan vaan on hoidettu hyvin, kynnetty syvään ja äestetty
pehmeäksi, että siemenen ei tarvitse langeta kivistöhön, eikä tien
oheen, missä kaikenlaiset kulkijat niitä polkisivat, niin lopulta on
oikea oras varttuva ja tuottava satakertaisen hedelmän. Tätä paitsi ei
puutu esimerkkiä siitäkään, että missä mitä jyrkimmin asetutaan pahaa
vastaan, niin sitä suurempana ja voimakkaampana hallitsijana se
näyttäytyy. Jota vastaan siellä missä ei taistella pahaa vastaan ei
luonnon silmillä nähdä sitä olevankaan. Täytyy olla hengen silmät
näkemään sen töitä ja vaanimaan, ettei se saisi muuttua valkeuden
enkeliksi kuten se useimmassa tapauksessa esim. lahkolaisten muodossa
muuttuukin. Sen tähden täytyy opettajan olla varustettuna hengen
miekalla ja sauvalla. Hengen kaksiteräisellä miekalla ja lain ankaralla
sauvalla lyömään sudet, karkottamaan karhut, olivatpa ne pukeutuneet
vaikka kameelin villaiseen pukuun."

Rovasti omisti näistä piispan sanoista täydellisen kiitoksen ja sai
lisää vettä myllyynsä niin jatkoi: "Sitä mieltähän minä olen ja luulen
noitten arvoisien kirkkoraadin jäsenten olevan, että on saatava joku
rangaistuslaitos kirkon yhteyteen, kuten ennen oli jalkapuu ja
mustapenkki. Sillä tämä kirkkoraadin eteen kutsuminen on vaan
narripeliä näille pahimmille rivoille. Vaan jos vänättäisiin esim.
mustaan penkkiin, tai jalkapuuhun, tai johonkin samantapaiseen häpeä
paaluun, niin sen luulisin tepsivän. Eikös niin, arvoisat kirkkoraadin
jäsenet, ole teidän mielestänne?"

"Kyllä se niin on, niin se on kyllä, se voisi olla paras keino, kyllä
se niin on", kuului kirkkoraadin jäsenten yhteinen myönnytys.

Nyt piispa nyhjäytti paksua ruumistaan istuessaan salin hyllyvällä
sohvalla ja tapansa mukaan virallisella tavalla lausui: "Mutta penkki
ja jalkapuurangaistus on meillä jäänyt. Mutta meillä on kaksi lakia,
kirkkolaki ja maallinen, yleinen laki. Nämä kumpanenkin ovat meidän
kädessämme, että pienimmästä rikoksen vivahduksestakin joutuu
tavallinenkin talonpoika rangaistukseen, sitä enemmän tunnetut rivot,
jos vedämme lain eteen. Tunnettuja rivoja täytyy meidän vetää lain
eteen pienimmistäkin ilkitöistä. Jumala on säätänyt lain pahoille
rangaistukseksi ja hyville kiitokseksi. Lain rautavitsalla täytyy
meidän niitä ruoskia, jotka sanasta paaduttavat vaan itsensä, eivätkä
tottele. Ilman armoa, ilman pienintäkin armon osotusta täytyy meidän
ruoskia tottelematointa kansaa, silloin kun meillä on vitsa kädessämme.
Sen kun teemme, niin ennen pitkää saamme nähdä, että paha on maasta
kadonnut ja silloin tarvitsemme ainoastaan evankeliumia, suloista,
yrttisekaista palsamivoidetta, voidellaksemme niitä irvistäviä haavoja,
mitä lain ruoska on aikonaan synnin rangaistuksena viiltänyt syntisiin
runkoihin".

Nämä viimeiset lauseensa lausui piispa hyvin lämpimällä tavalla, joten
kirkkoraadin jäsenet vieläkin enemmän sydämmensä pohjasta mukauttivat:
"Kyllä se niin on, kyllä se niin on. Hyvin ymmärrämme, että kyllä se
niin on."

Nyt piispa tahtoi ikäänkuin kiinnittää kirkkoraadin jäsenten mieliä
rovastiin, jonka kuuli nyt esimerkiksi lahkolaisista niin puhtaana
varjelleen seurakuntansa ja alkoi entistä lämpimämmällä tavalla:
"Pimeydessä asuvan silmät eivät siedä kirkkautta, pimeys on niille
luonnollinen. Tämäkin seurakunta, uskon minä, on näihin asti saanut
pimeydessä olla. Mutta kun jäi rovastin paikka avoimeksi, ne varmaan
toivoivat hyvää pappia, ahkeraa sielujen hoitajaa, luulen minä, vai
miten, arvoisat kirkkoraadin jäsenet?"

"Kyllä, kyllä. Mitenkäs muuten. Kyllä se niin on ollut", vastattiin.

"No kun se tuli, niin ei tunnettu. Pimeydessä asuneet silmät eivät
siedä valoa. Mutta tämä silmätauti ei ole uusi, se on ollut jo ennen
Kristusta... Monta sataa vuotta odottivat juutalaiset Mesiasta
tulevaksi, mutta kun se tuli niin eivät sitä tunteneet, eivät sietäneet
sitä ijankaikkisen valon kirkkautta minkä vapahtaja toi mukanaan, vaan
alkoivat vainota, parjata ja häväistä suurimmaksi kansan häiritsijäksi.
Sama on laita täällä Jänislahdella. Valoa toivottiin, vaan valoa ei
siedetä, ennenkun siihen silmät tottuvat. Mutta valoa täytyy pimeyden
paeta ja valon voima on voittavana ja hallitsevana voimana ennen pitkää
Jänislahdellakin."

Näissä viimeisissä piispan sanoissa kuului kuin hän olisi sanonut
amenen tämän laatuisille puheluille. Siksi toiset piispan toverit
muuttivat keskustelun tavallisiksi tupakkipuheiksi, missä kirkkoraadin
jäseniltä kyselivät kesästä, minkälainen oli heinän saanti, minkälainen
tuli ruisvuosi, minkälainen ohravuosi, miten kaloja saadaan, miten
niitä pyydetään ja muuta sellaista, että meni yhtenä rupatuksena koko
huone. Ja kirkkoraadin jäsenet tunsivat povessaan ylpeyttä siitä, että
saivat olla piispan joukossa. Tunsivat olevansa monta vertaa
korkeammalla asteella siitä pirttikartanon puolella olevasta väestöstä
mistä yhä vaan lakkaamatta kajahteli ontelosti kaikuva esiinhuutajan
ääni. Niillehän juuri kuului se piispan määräämä rautaisen vitsan
heilutus, eikä heille, samoin kun nämäkin tutkimukset olivat kun yö ja
päivä toisiinsa verraten. Tuntui ihan siltä, että he ovat auringon
poikia siihen nähden, kun pirttikartanon puolen joukkoa tuskin voi
sanoa kuunkaan lapsiksi heidän valoonsa verraten.

Viimein kuitenkin oli poliisitutkinto loppunut, joten nimismieskin
pääsi tulemaan päivällisille piispan joukkoon, johon tohtorikin oli
erityisen kutsun kautta saatu tulemaan.

Mutta kirkkoraadin jäsenet kuitenkin saivat päivällisten ajaksi poistua
pirttikartanoon. Se seikka olikin kirkkoraadin jäsenten mielestä
syvempi alennus, kun päivälliskartanon ja pirttikartanon portaitten
korkeuden eroitus, vaikka sekin oli pari metriä. Aivan kylminä
karuilivat kirkkoraadin jäsenten hartioissa nekin äskeiset piispan
lämpimät puheet, joille he muistivat olleensa valmiit sanomaan amenen.
Mykkinä vihasta ja tuikein katsein nyt kirkkoraadin jäsenet hakivat
eväskonttinsa pirttiin, joista kuivettuja eväitään melkein viskelemällä
heittelivät pirtin pitkälle, likaiselle pöydälle, jonka taakse istuen
rupesivat äänettöminä syömään kuni rahtikuormain edestä riisutut
nälkiytyneet hevoset.

Yhtä ilottomat oli kuitenkin piispan joukonkin päivälliset. Aivan
tukehduttavalta tuntui ilma, jonka salainen paino teki koko tuon lähes
kaksikymmenhenkisen pöytyen melkein äänettömäksi. Ainoastaan tohtori,
ollen arvokkaimpana henkilönä tätä äänettömyyttä saadakseen pois, alkoi
siellä piispan puoleisessa päässä pöytää kertoilla ulkomaisista
sanomalehdistä lukemiaan tietoja sodan uhkauksista ulkovaltojen
välillä, joitten johdosta piispan kanssa tekivät päätelmiään missä
määrin se tulisi vaikuttamaan Suomen oloihin, jos sillä ja sillä
vallalla ja sen ja sen kysymyksen ratkaisu tuottaisi sodan. Mutta tämä
oli niin kaukaista ja koko keskustelu niin tehdyn väkinäistä ja kuivaa,
että se ei saanut kuulijoissa mitään mieluisuutta vireille.

Mutta piispan notarius istuessaan talon neidin rinnalla, jonka pyöreitä
kasvoja punasi kahdeksantoista kesämarjan hohtavat, herttaiset veret,
tunsi olevan velvollisuutensa kohottaa toveriaan siitä haudasta mihin
tämän yleinen alakuloisuus oli melkein painanut. Kauan hän kuitenkin
mietti sitä mistä hän lähtisi sillä sama tukehdus vaivasi häntä kun
muitakin. Mutta viimein veti jänispaistivadin eteensä ja tarjottuaan
ensin rovastinnalle ja vieressään istuvalle neidille nosteli siitä
lautaselleen aikasen röykän niitä mieluisen näköiseksi kypsennettyjä
jäneksen lihoja. Tätä tehdessään hymyillen ja hieman päätään punoen
sanoi: "Mutta tämän pitäjän nimi ei ole suotta aikojaan Jänislahti.
Minun mielestäni kuitenkin pitäisi tämän pitäjän nimi olla kerrassaan
Jänispaisti, eikä sen vähempi."

"Jänispaisti. Hihhihih."

"Niin, niin. Onhan jänikset ottaneet näihin päivällisiin osaa enemmällä
kun viidenkymmenen prosentin kustannuksella."

"Jänispaisti. Se olisikin pitäjän nimi", kuului toistamiseen neidin
hymyilevästä suusta ja virkistyneet silmät vilahtelivat notariukseen.

"Niin, niin", lisäsi notarius. "Minä en ankarammin puolusta mitään niin
kun jäniksen kunniata. Sillä jos jänispaistia vaan olisi harvemman
kerran edessäni kun on, niin olisin siihen valmis vaihtamaan vaikka
minkälaisen ja miten saadun esikoisuuteni. Senpätähden minun mielestäni
olisi sangen oikein, että jänispaistin arvo pyhitettäisiin oikein
pitäjän nimellä, mikä tulisi näkymään kirkonkirjoissa ja kaikissa
hippakunnan asiakirjoissa. Ja mikä olisikaan mieltä ylentävämpää, kun
saada arkkipiispalta määräys käydä Jänispaistissa piispantutkintoa
pitämässä... Ette usko miten se tuntuisi hyvälle, somalle ja
mukavalle."

Tätä sanoessaan notarius heilautti lystikkäästi lyhyttukkaista päätään
ja hymyili yhä sydämmellisemmän näköisesti.

"Taidatte olla ahkera metsästäjä kun panette niin suuren arvon
metsälliselle", virkkoi rovastinna hymyillen ja virkistyneemmän
näköisenä, jota sanoessaan vilkasi notariukseen ja itsensä ja
notariuksen välissä istuvaan tyttäreensä.

"Olen aivan typerä siihen. Ainoastaan tässä saan jäniksen kiinni,"
sanoi notarius jota sanoessaan pisti kahvelinsa lihaläjään niin
reippaasti juuri kun se todellakin olisi siinä ollut kiinni otettava.

"En usko sitä, olettepa siksi vilkas mies", jatkoi rovastinna.

"Mutta jänis on paljon vilkkaampi. Ampumaan kun ei ole minussa miestä,
niin kyllä jänis tietää mitä sellaiselle miehelle on tehtävä. Se poika
käyttää sitä etua mikä sillä jaloistaan on."

"Uskokaa hänen puhettaan ettei ole miestä ampumaan", keskeytti
notariuksen vierellä istuva tuomiorovasti. "Mies viimeisessäkin
suuressa kilpa-ammunnassa ampui ensimäisen palkinnon."

"Niin, mutta mepä puhummekin täällä vaan jäniksistä ja jäniksen
ammunnasta. Se pyöreäsilmäisenä voi laukata seitsemän kertaa keittiön
ympäri sillä aikaa kun palkinnon ampuja tähtää maaliin."

"Te on totta, ettei aina ole sama mies tarkka maaliin ampuja ja
metsästäjä", myönsi tuomiorovasti. Kun näki, että nämä metsästystarinat
miellyttivät rovastinnaa, niin tekeytyi hänkin iloiseksi ja leikillisen
iloisella tavalla alkoi kertoa: "Muistanpa erään hauskan tarinan
eräästä syntymäkaupunkini pormestarista siltä ajalta kun olin
mustalaispojan kokoinen ja juosta vökellin vaan koiran asemesta muitten
mukana metsästysretkillä. Hän, se pormestari, oli kieltämättä
ensiluokan ampuja kilpa-ammunnassa ja niin innokas, että hän
ampumaharjoituksissa oli aina mukana, kun mustalaisen sika ja puhui
niistä ampumisistaan aina ja aina. Ja se intonsapa häntä veti joka
kerran metsästysseurueisiinkin, mutta jänistä hän säikähti niin
tavattomasti sen sattuessa näkymölle tulemaan. Niinpä kerran oli meitä
kymmenkunta muuta miestä hänen kerallaan erään suuren tilanhaltijan
jänisrikkaissa metsissä metsästämässä, missä isäntäkin oli koirineen
mukana. Mutta kun meille, vainajien kantajille, kertyi liian paljon
kantamista, niin isäntä toimitti meidät, pari poikasta, viemään
taakkamme kotiinsa, laitettavaksi niistä pari tai kolme jänistä
päivällispöytään. Mutta salavihkaa viskutteli meille, että laittaisimme
yhden niistä Sannanurmen veräjälle keppien varassa seisomaan siksi kun
me täältä palaamme. Me tiesimme ennestään, että isäntä on
muutamanlainen koiransilmä, mutta emme tienneet sitä mikä sillä nyt oli
mielessä. Me teimme työtä käskettyä ja laitoimme kun laitoimmekin
suuren jäniksen kamuran puoleksi syrjittäin istua tököttämään keskelle
tietä. Silmätkin pienillä tikuilla pönkittelimme niin renkaisilleen,
kuin ilmosella jäniksellä ja karvatkin laitoimme ihan luonnolliseen
asemaan. Tämän kaiken tehtyä palasimme takasin metsästysjoukkoon ja
sanoimme isännälle missä jänis odottaa. Aikansa metsästettyään alkoi
metsästysseurue kulkeutua taloon päin. Nyt jälekkäin tietä huolettomina
astua kölkkästessä isäntä hieman hämmästyen seisattui tiellä, otti
taka-askeleen, mutta samassa viittasi kynttä kantta jälessään tulevalle
pormestarille jänistä ja sanoi: 'Nyt ampukaa!'

"Mutta pormestari rupesi ihan vapisemaan siitä arvaamattomasta ilmiöstä
ja vapisi ja vapisi ja muutti ja muutti asentoa varmaan yhden minuutin
ja tähtäsi ja tähtäsi. Sillä aikaa olivat kaikkien toisten pyssyt kohti
jänistä varalta, josko tuo kyllästyy tuohon odotukseen ennenkuin
pormestari kerkiää laukasta. Mutta laukesihan se pormestarin pyssy kun
laukesikin, eikä ampumisen tulos ollut parempi kenellekään, sillä
silmät ja korvat menivät jäniksellä täyteen haulia sekä tappuran ja
ruudin palannutta törkyä. Mutta sattuipa eräitä hajahaulia romahtamaan
niihin keppeihinkin, joitten varassa jänis tonhotti pystyssä. Nekin
horjahtivat ja tönköttynyt jänis köllähti pitkälleen ja kangistuneet
jalat jäivät sojottamaan kohti taivasta. Silloin pormestari riemuissaan
huudahti: 'Niin sattui, kun vanhalta oppineelta', ja lähti juosta
vökeltämään ottamaan kiinni. Vaan toiseksi muuttui pormestarin ihastus
nostaessaan köhmöttynyttä, kylmää jänistä. Ihan harmillisesta vihasta
kähisten sanoi: 'Te pojat, peijuonit'."

Kaikkia muita nauratti ja kutkutti tuo kepponen, mutta ettei pormestari
tästä hänelle tehdystä pilasta nostaisi mörköelämää, alkoivat toiset
hämmentää sitä kertoen heille tehdyistä kepposista. Meillä pojilla oli
pitkällaiset tukat ja siksi emme uskaltaneet sinä iltana lähestyä
pormestaria.

"No, missä ne koirat olivat, kun ne eivät sitä pönkitettyä jänistä
kohti sattuneet, ennen miehiä?"

"Ne juosta hulmottivat tietysti mikä mistäkin metsiä myöten, sitä mukaa
kun kuulivat miesten kulkevan, mutta sitäpaitsi ei ne olisi kuolleesta
jäniksestä perustaneet, vaikkapa kohti olisivat sattuneet."

Tämän tarinan aikana olivat kaikki lopettaneet syöntinsä ja jääneet
selkäkenossa istuen kuulemaan sen tarinan loppua. Ja kun se oli
loppunut, niin kohosivat kaikki ylös ja kiirehtivät rovastinnan luokse
kätellen kiittelemään päivällisen edestä, minkä tehtyään hajosivat mikä
minnekin ympäri salia oleville istuimille istumaan. Muutamat istuivat
ensin ja sitten toiset säätynsä ja luonteittensa mukaisesti niitten
puhelutovereiksi. Niinpä notariustakin tuo luonteenomainen voima veti
kasvitarhan puoleisen akkunan poskessa istuvan talon neidin luokse
ikäänkuin jatkamaan äskeistä ruokapöydässä syntynyttä tuttavuutta.

Notarius kyllä tiesi, että viskaalin poika kosii sitä neitiä, mutta sen
hän ei tuntenut estävän tekemästä pintapuolista tuttavuutta. Niinpä
hän, punoen tummia hyvin kiertyneitä viiksiään, istui akkunan toisen
posken kohdalla olevalle istuimelle, missä toisen posken kohdalla
olevalla istuimella neiti istui. Mieluista olikin se neidistä, sillä
notariuksen siihen istuessa neiti itse huomaamattaan nyhjäytti pyylevää
ruumistaan notariukseen päin ja punahuulinen mansikkasuu vetäytyi
sievään hymyyn,

Kohtapa heillä alkoikin keskustelut. Sattuvia ne notariuksen tarinat
olivatkin neidin mielestä, koskapa hän aina väliin oikein imelästi
nauraa kikatti ja hyvin usein nauroi notariuskin, että olkapäät
tutisivat ja vesi tihisi ruskeanharmaista, kirkkaista silmistä.

Mutta nyt lähti tohtori ja nimismies pois ja vanhemmat papit asettuivat
keskustelemaan vakavista, virallisista asioista, niinpä notariuskin
lopetti neidin kanssa sen hauskan keskustelunsa ja siirtyi sinne
pappien joukkoon kuulemaan niitten toimia ja mitä valmistuksia heillä
on huomisen päivän varalle.

Ei kuitenkaan heillä mitään varsinaista ollut. Katselivat vaan kukin
pieniä taskuraamatuitaan ja etsivät niitä värsyjä, mitä tulisivat
rovastin vihkimisessä lukemaan ja terottivat niitä mieliinsä, että
muistaisivat ulkoa lukea.

Samoin haki notariuskin pienen raamattunsa, jota muitten mukaan
katseli, mutta mielessään sanoi: "Minä luen hyvästä paimenesta, joka
antaa henkensä lammastensa edestä. Jos mikään niin se miellyttää
rovastia. Siitä minä luen", ajatteli hän ja hieman punalti päätään
aatteelleen vakuudeksi ja painoi raamattunsa kiinni. Eikä kauvan
ennenkuin toisetkin papit tekivät samoin ja alkoivat tarinoida
jokapäiväisiä tarinoita, mihin rovastikin käkötteli sekaan. Mutta
piispa se pysyi yhäkin vähäpuheisena ja synkän näköisenä. Koko olento
näytti ihan jäykistyneeltä.



8 LUKU.


Sunnuntai-aamu valkeni pilvisenä. Synkkien kuuropilvien taakse peittyi
koko lähinen taivaan kansi. Ja vaikka yksi joukko kuuron tönkiä raskaan
etelätuulen ajamana pakenikin pohjoista kohti, niin toinen toistaan
synkempi ryhmä uusia ouruja vieri sijaan.

Tätä katseli nyt piispa istuessaan pappilan kattopäällisillä, korkeilla
portailla. Piispan kasvoilta oli kokonaan kadonnut se eilisessä
päivällispöydässä saatu eloisuus. Hän oli illalla yön pimeydessä
kuullut kylältä raakoja kiljumisia, hävyttömiä laulun loilotuksia ja
oli yöllä nähnyt kamalia unia, mitkä nekin osaltaan synkistyttivät
mieltä. Ja toiselta puolen oli nyt tarkat tiedot seurakunnan
pakanallisesta tilasta. Julma todistus oli seurakunnan tilasta sekin
kun eilisessä poliisitutkinnossa lähes kolme sataa ihmistä on
kuulusteltu ja kirkkoväen keskellä tehdystä murhasta tuli ainoastaan
selville, sekin pappilan häpeäksi, että pappilan mökkiläinen Törmälän
Santeri on erään lapsensa hautajaistenpitäjän kontista varastanut
viinalekkerin ja sen saatuaan murhatun kanssa kadonnut metsään... Oi
katala kansa! Sodoman ja Gomorran kansa joka synneissänsä hukkui paitsi
yhtä Lootia. Oi Sodoman ja Gomorran kansa, joka peitti pahat tekonsa,
mutta, jota Jumalan vihan tulisade seurasi.

Näissä mietteissään istua jökötti piispa ja silmäili lahden
lipottelevia laineita, katseli kellastumaisillaan olevilla
ruohikkorinteillä uiskentelevia, lähtöönsä valmistautuvia sorsaparvia.
Katselipa väliin läheltä ja kaukaa näkyviä talojen savuja mitkä vaalean
harmaina töyhtönä virkeän etelätuulen painosta kaatuivat pohjoista
kohti. Ne muistuttivat eläjiä savujen luona, mutta ne eläjät olivat
paatuneita, synteihinsä vajonneita jänislahtelaisia... Niin... Mutta
tänäpäivänä täytyy heidän korvansa kuulla se Sodoman ja Gomorran
tulisaarna, ehkäpä edes joku sielu ottaisi ojentuakseen ja pelastuisi
ikäänkuin tulen kautta. Mutta tulen kiivaus oli kaikki vastahakoiset
syöpä.

Eipä lauhtunut piispan mieli, vaikka pyhäpukuisilla ihmisillä
täytettyjä kirkkovenheitä alkoi tulla tuhjuta ihan salmen täydeltä,
jotka hilpeämielisessä kilpasoudossa kiireesti lähenivät pappilan
loivasti kaltevaa, lyhytnurmista rantaa. Ja vaikka pappilan avara
kartano täyttyi ihmisillä, nuorilla ja vanhoilla, niin kaikkien otsissa
ja oikeissa käsissä luuli piispa näkevän pedon merkin, eikä ollut
tietääkseenkään jos joku ikämies rohkeni hattuaan kohottaen sanoa hyvää
huomenta. Jäykkänä, liikkumattomana, elottoman näköisenä kuni pakanain
Jumala korkealla telineellään hän istui ja suurilla mustilla silmillään
vaan katseli yli sen kirjavan lauman, mihin näki salmella lähenemässä
venheissä myötään tulevan lisää. Tätä hän katseli vielä hetken.
Paksuhuulinen, leveä suu jyrkässä mytyssä ja tuhkanharmaat
keltapilkkuiset, risaiset kasvot värähtämättöminä. Mutta kohta hän
jäykän näköisellä voimalla nousi seisalleen, jolloin hänen tummanharmaa
pukuinen, paksu, ryhdikäs olentonsa varmoilla askelilla poistui
sisälle. Yhtä jäykkänä hän pysyi sielläkin. Ei toveriensakaan hilpeämpi
mieli vaikuttanut häneen lieventävästi.

Ei sekään muuttanut piispan muotoa vaikka sisällä liikkuvassa väessä
yht'äkkiä syntyi hälisevä puhe. Nyt oli löytynyt Jahtirannan Kaisan
ruumis. Kirkkomiehet olivat löytäneet Haapaseliltä. Oli vasta ollut
kohoamassa veden pinnalle. Oli näkynyt olkapää ja löytäjät olivat ensin
luulleetkin edellisistä venheistä pudonneeksi vaatemytyksi. Sitten
olivat sitoneet purjeköyteen ja venheen jälessä soutaneet rantaan, kun
eivät voineet ottaa venheeseen, se kun kuului haisevan niin kovin.
Piispa ei ollut sitä kuulevinaan, istua mökötti vaan keinutuolissa
toinen kämmen korvallisessa, kyynäspää varattuna keinutuolin
kaiteeseen, mitä toisella jalallaan heilutteli niin vähän että sen
tuskin näki heiluvan. Kun muut katselivat akkunoista sitä rannassa
näkyvää ihmisryhmää mistä arvelivat Kaisan ruumista tuotavaksi, niin
piispa vaan umpikuljuisesti vilkasi sinne päin, otti raamattunsa
polviensa päälle, pani kultarenkaiset rillit paksulle, pöheisen
näköiselle nenälleen ja rupesi selailemaan raamattua. Mutta ei hän
siitä mitään näkynyt löytävän. Kaikki lehdet olivat kirjaimia täynnä,
mutta vaan kirjaimia ja kirjaimia ja korkeintaan vaan sanoja ja sanoja
eikä mitään muuta.

Kirkonkellot ne jo soivat, joitten pilvi-ilman vaikuttava
raskasmielinen jumina kuului pappilan asunnoihinkin. Ja avara, suurien
ikihonkien vaiheella, kauniilla ruohikkorantaisen salmen töyräällä
oleva vaalean keltainen valoisa kirkko, oli jo täpösen täynnä ihmisiä.
Kellot rupesivat nyt soimaan pappien tulosoittoa ja papit
kymmenlukuisena mustana joukkona, missä piispa ja rovasti olivat
ensimäisenä parina, lähtivätkin pappilan kartanosta kirkkoon tulevaa
suoraa, santaista tietä myöten likenemään kirkkoa. Mutta heti kun
piispan joukkue lähti talosta kirkkoon päin työntyi eteen makasiini
kartanon taite kulkevaa tietä hevonen, minkä vedettävällä
kärrynlavoilla makasi Jahtirannan Kaisan haiseva ruumis resuisella
kulinkuorella peitettynä, minkä alta kuitenkin näkyi Kaisan
muodottomaksi turvottuneet, alastomat jalat ja irtoillaan reuhoittavat
pitkät, pellavan keltaiset tukat.

Hevosta seurasi joukko ihmisiä kauhistuksen ilme kasvoillaan
vaikeroiden Kaisan kohtaloa. Kuuluipa joukosta juuri rovastille
tähdätyt naisen sanat: "Kivestä täytyy olla sydän sillä ihmisellä, joka
tietää Kaisan saattaneensa tuolle jälelle. Kiveä kovempi täytyy olla
tunto sillä, joka on syyllinen tähän, eikä tuntene kipua tunnossaan."

Tästä ei rovasti eikä piispa enempi kun koko pappisjoukko olleet
tietääkseenkään mitään. Virallisessa tahdissa kepit sauvoina käsissään
kävelivät vaan ruumislavan perässä siksi kunnes hevonen noin sata
askelta kuljettuaan samaa tietä kääntyi hautuumaalle menevälle tielle
viedäkseen ruumiin siellä olevaan leikkuuhuoneeseen.

Tiehaarassa erosivat kaikki kirkkoon vievälle tielle, ainoastaan
tummapukuinen ikämies nähtiin ajavan harmaata hevostaan hautuumaalle
päin mitä toinen mies synkkämielisenä ja puhumattomana seurasi mukana.

Kirkkoon menevien ihmisten silmät seurasivat ruumiin vetäjiä kunnes ne
painuivat salmen sillalle laskeutuvan mäen suojaan. Mutta piispanjoukko
sitä vastoin tahtoi välttää silmiään sitä näkemästä ja joutumasta
mieleensä mitään. Juhlallisena, parikkaana jonona astua roikkasivat
vaan kirkkoon, missä avara kirkko täynnä ihmisiä odotti pappien tuloa
kuni auringon nousua halla-aamuna.

Kirkonmenot alkoivat tavallisessa järjestyksessä, kuin ennenkin, virren
laulamalla. Mutta sydämellisempänä kuin koskaan ennen ottivat
seurakuntalaiset osaa kaunisäänisen nuoren lukkarin virteen. "Mun
silmän käden nostan j.n.e."

Sen virren juhlallinen humina hävittikin kaikkien kasvoista entisen
synkkyyden. Juhlallinen odotus näkyi vaan kaikkien kasvoissa.

Alkumenojen aikana ei piispalta kuultu mitään. Hän istua mökötti vaan
eräässä penkissä kirkon perällä, eikä näkynyt edes katsovankaan muuta
kun niitä muistoksi saatuja, paksuihin sormiinsa pujotettuja,
hohtokivillä koristettuja sormuksiaan ja virsikirjansa mustaan kanteen
leimattua ristinhirsipuun kuvaa. Ja toisekseen taas sormuksiaan ja
lihavaa pehmoista kättään, jolla hän muisti jo monen lapsen päähän
vettä nostaneensa.

Mutta virren loppuessa rovasti verkalleen nousta väntti saarnatuoliin
ja noustessaan kakisteli rintaansa. Nyt oikaisi piispakin itsensä
suoremmaksi, nojasi leveät hartiansa penkin nojasinta vasten, laaja,
korkeaotsainen muoto kääntyneenä saarnatuolia kohti. Samoin ikään, kun
piispan esimerkkiä noudattaen, kiinnittivät kaikki ihmiset katseensa
saarnastuoliin, kasvot tarkkoina kuulemaan mitä rovastilta nyt lähtee
näin merkillisenä päivänä. Mutta kun tuokion kuunneltuaan kuulivat
saarnan olevan sitä entistä samaa, moneen tuhanteen kertaan märehdittyä
kuivaa vätkytystä, niin ihmisten päät alenivat kuni helteen raukasema
kaalikko ja alkoivat aikansa kuluksi sopotelia keskenään, mikä mitäkin.
Emännät kyselivät toisiltaan lehmäin tämänkesäistä lypsyä, montako
saavia voita ja montako ammetta piimää. Piiat kyselivät toisiltaan
mistä on "pesti" tulevaksi vuodeksi. Isännät puhuivat laihoistaan,
miten halmeessa, miten pelloissa on laiho hyöteä ja montako tuhatta
sidettä nyt on puitavia rukiita.

Yltä yleensä meni kirkko yhtenä sopottavana sohinana, mitä lisäsi
tuhansien nukkuvien hiljemmät tai kovemmat kuorsaukset, jonka kaiken
pääsävelenä kuului paaluava saarnan kaiku.

Mutta renkipojat ne lukemattomissa ryhmissä, toistensa esimerkistä
intoutuneina kiuhtuivat kellojen vaihantaan. Sieltä ja täältä alkoi
kuulua ävehdyksiä: "Se on tarkka, jos tarkka. Se on niin tarkka kun
aurinkokin.

"Kysyhän Jussilta, se kyllä tietää tämän, niin kuin oman itsensä."

"Se on tarkka ja terve, kun mustalaisen hevonen."

Nämä poikain ävähdykset viilsivät piispan suuria korvia että luuli
niistä palasten kimpoilevan, ja risaisiin kasvoihin ilmestyi tummia
täpliä.

Viimein kuitenkin rovastin saarnasta kajahti amen. Tämä ikäänkuin
salaman lyömällä kohotti jok'ikisen pään pystyyn. Supotukset katkesivat
kaikkialla kuni puukolla ja kuorsaukset, poikien ävähdysten kanssa
sammuivat kuni kipinä veteen. Kaikki olivat herkkinä kuulemaan ja
näkemään mitä tästälähtien tuleva on. Ja tuokion odoteltuaan näkivätkin
piispan vankan olennon ilmestyvän kirkon perään.

Pitkän hetken hän siinä kirja käsissään seisoi, katsella nulisteli
korkeitten kulmaluittansa alta, jyrkkiä silmäyksiä heitti kaikkialle
yli kirjavan lauman. Mutta viimein hän aukasi leveän, paksuhuulisen
suunsa ja kovalla, ankaralta kajahtavalla äänellä lausui: "Mutta Herra
näki ihmisen pahuuden suureksi maan päällä. Kaikki hänen sydämensä
aivoitus oli ainoastaan paha joka aika. Ja Herra katui ihmisen
tehneensä maan päälle."

Nyt hän piti pienen loman, ikään kun kooten voimiaan huojotteli
ruumistaan ja erityisellä oikein jyrähtävällä painolla lausui: "Herra
katui tehneensä ihmisen."

Taas hän piti pienen loman, mutta kohta jatkoi: "Ei uskonut
kaikkivoipa, kaikkien luoja, suuri Jumala luodessaan ihmistä omaksi
kuvakseen, että hänen tarvitsisi koskaan katua sitä tehneesä. Mutta
niin kävi jo Noan päivinä ja käy tässä seurakunnassa, että Herra katuu
tehneensä ihmisen."

Tuon katui sanan hän aina lausui vieläkin hirmuisemmalla voimalla, että
kirkko jyrisi vastaan.

Nyt otti kirjansa välistä sen rovastin kirjoittaman listan ja ikäänkuin
toiseksi saarnansa pääaiheeksi luki sen Jänislahden seurakunnan
rikosluettelon.

Tämän tehtyään rupesi aivan hirmuisella ankaruudella huutaen
ennustamaan Jänislahden seurakunnalle samallaista rangaistusta kun Noan
päivinä sai ihmiskunta osakseen. Vaan ei päässyt sekään pitkälle
ennenkuin rupesi huutamaan: "Sillä vallalla mikä minulla on, minä
määrään teille lakia, määrään teille rangaistuksia, joitten alla te
turhaan väsytte huutaessanne armoa."

Tämän kuultuaan Tuomalan ukko hyppäsi penkistään ylös ja pitkillä
askelilla lähti kiireimmän kautta ikäänkuin luimussa korvin astua
työntämään ulos ja ennenkuin pääsi kynnyksenkään luokse paiskasi ihan
lyömällä laajapartaisen huopahattunsa pitkätukkaiseen päähänsä. Samalla
kuului ankara jyrisevä humahdus kirkossa ja hirmuisella jyrinällä lähti
väki suoltumaan kirkosta ulos ikäänkuin tulta pakoon. Ja kohtapa
nähtiinkin kirkossa ainoastaan piispa niiden yhdeksän pappinsa kanssa,
kirkkoraadin jäsenet, rovastinnan luona kolmine muuta herrasnaista ja
siellä täällä joku paljaspäinen puolisokea ja vähäkuuloinen vanhus.

Vaikka piispa nähdessään ihmisten suoltuvan kirkosta ulos kovensi ja
kovensi ja koitti kovemmin ja aina vaan kovemmin huutaa sitä
tuomiosaarnaansa ihmisten perään, niin ne menivät, jotka lähtivät ja
kohta nähtiin kiihkeästi pärisevää väkeä tiet tulvanaan joka suunnalla.

Venheillään tulleetkin ohjasivat matkansa suorinta tietä rantaan ja
kohtapa nähtiin Jänissalmellakin pois rientäviä venheitä ihan salmen
täydeltä, mistä kuului korkea polina kuni suolan vetäjäin venäläisten
matkueesta. Se joukon yhteinen polina oli vaan siitä, kun piispa on
niin hullu, niin sormella hämmenneltävä höperö, että tuon maailman
pahennuksen sepittämällä juorulla rupeaa tuollaista ihan päätöntä melua
pitämään.

Piispa saarnasi vielä pitkän hetken ihmisten mentyäkin. Mutta
mitättömältä se rupesi kuitenkin tuntumaan tyhjille seinille
huutaminen, joten hän lopetti saarnansa ja kävi rovastin
vihkimistoimeen käsiksi. Mutta sen tehtyäänkin oli vielä hikisenä ja
tulehtuneen näköisenä tullessaan sakaristoon siksi aikaa kun toiset
papit suorittivat kirkossa kirkonmenon lopputoimituksia.

Levottomana hän käveli sakariston lattialla ja hiki valui pöheisiä
korvallisia pitkin paksulle läskisen näköiselle kaulalle, mistä hän
sitä enintä hieroi keltasen väriseen nenäliinaansa. Sitä tehdessä
mustat silmät paloivat kuni tulessa ja leveä rinta ponnahteli
ankarasti. Mutta huopeni viimein täyteläinen rinta kävellessä
sakariston kaikuvalla lattialla ja kasvoistakin hieman häipyi ankarin
luonne.

Nyt hän istahti auki olevan akkunan pieleen, missä vanha suntio
toisessa pielessä istui ja katseli mäntyjen juurilta näkyviä
hautaristejä ja niitten juurella rehottavia ystävien ja sukulaisten
istuttamia ja hoitamia kasvipensaita.

Piispa luuli näkevänsä suntion silmäkuopissa vereksien kyynelten
kosteita jälkiä ja päästäkseen tietämään minkä tuottamia ne kyyneleet
ovat olleet tekolempeydellä sanoi: "Olen käynyt monessa kirkossa ja
tunnen Suomen kansaa enemmän kun moni muu, mutta eläessäni enemmän
viittä kymmentä vuotta, en ole ennenkuin nyt nähnyt, että kansa ei
sietäisi papin ja piispan sanaa."

"Minun hartioillani on sulanut enemmän kun seitsemänkymmentä lunta",
sanoi suntio päätään kääntämällä. "Sillä ajalla olen tässä kirkossa
nähnyt neljätoista vakinaista rovastia, joista monet tuolla nurmen alla
lepäävät töistään. Samalla ajalla olen nähnyt kahdeksan eri piispaa
pitävän heille kuuluvat menonsa, joista niistäkin jo monet lepäävät
töistään, mutta tällaiseen menoon en vielä ole sattunut."

Näissä suntion sanoissa kuului syvä ylpeys ja peruuttamatoin lujuus,
eikä kääntänyt päätäänkään piispaan päin, vaan katseli niitä
hautaristejä ja tuuheita mäntyjen oksilla kiemuilevia pieniä lintuja.

Tämän sanottua kihahti uudet kyyneleet suntion syviin silmäkuoppiin,
mutta niitä hän koetti hävittää räpyttämällä pitkiä silmäripsiään,
ettei piispa niitä huomaisi. Piispa kuitenkin ne huomasi ja uskoi
suntion mielen hieman pehminneen hänen äskeisestä puheestaan ja hän
sanoi: "Olen ensi kertaa täällä, enkö voi tietää missä ja kuinka
syvällä ovat juuret ja mihin perustuu tuo kansan käytös, mikä
näyttäytyi tänään kirkossa, sielun hoitajaa kohtaan?"

"Uskoakseni viisauteen."

"Viisauteen... Mitä tarkoitatte?... kansan viisauteenko, vai mitä."

"Niinpä niin."

"Viisauttako on mielestänne kaikki tämä... Miten se on ymmärrettävä?"

"Siten, että meitä lailla ja asetuksilla ahdistetaan kaikilta puolilta
juuri kun metsänpetoja, että jos mihin liikumme, niin laki ja asetukset
ovat joka askeleella kintereillämme... Maamme hallitus on arkipäiväimme
askeleet kietonut lailla ja asetuksilla niin ahtaalle, että olemme joka
päivä kun kiinni joutumaisillaan oleva metsänpeto. Jos lähdemme
leiväksemme kaatamaan kaskea, niin laki on edessämme. Jos lähdemme
yhteisistä järvistämme kaloja pyytämään ruuaksemme, niin laki on
edessämme. Jos lähdemme yhteisistä metsistä metsästämään saadaksemme
sieltä herkkupalan itsellemme, niin laki on edessämme... Kirkko on
tähän kesään asti vielä ollut se paikka, jossa evankeliumin
anteeksiantava, suloinen voima on ahdistettuja sielujamme tukenut ja
viikon vaivoissa meidän olemuksiamme täyttänyt aina uudella ja uudella
elämän voimalla. Mutta nyt on sekin mennyttä. Laki ja laki, tuomio ja
tuomio kiljuvana jalopeurana kiertää vaan kintereitämme kaikkialla,
eikä mitään muuta. Mutta kirkko kamisee tyhjänä ja tulee kamisemaan
tyhjänä aina siksi, kunnes evankeliumin hyvä enkeli palaa tänne
takaisin."

Tämän sanottuaan suntio näpisti kohtalaisen paksut huulensa visuun,
siten antaakseen sanoilleen peruuttamatointa painoa ja alakuloisena jäi
katsomaan niitä hautaristejä, joitten messinkiset kirjaimet kimmeltivät
vasta paistamaan selvinneen keskipäivän auringon paisteessa.

Nyt kuului kirkosta loppuvärsyn laulu, jonka perästä piispa tiesi
usahtavan sen pappijoukon kirkosta sinne sakaristoon. Siksi ei ruvennut
jatkamaan. Sanoi vaan, että tästä asiasta puhumme vasta enemmän. Mutta
niissä sanoissa kuului kuitenkin hieman masentuneempi henki ja
jonkunmoinen myötätuntoisuus.

Heti huhaltikin kirkosta sakaristoon yhdeksän pappia ja lukkari, jotka
hälisten rupesivat toimittautumaan pois ja virkapukunsa jätettyään
suntion korjattavaksi talteen, työntyivätkin ulos ja paritusten
lähtivät pappilaan vievää santaista tietä astua koikkasemaan pappilaa
kohti. Teillä eikä pihoilla nyt ei näkynyt ketään muita ihmisiä kun
rovastinnan mukana kourankokoinen ryhmä kirkonkylän herrasväkeä, jotka
olivat pappien sakaristossa käymisen tähden joutuneet heidän edelleen
ja mennä töppäsivät jo parin sadan askeleen päässä papeista.

Kun rovastikaan ei suntiota ennen ollut pyytänyt
vihkiäispäivällisilleen niin hän kirkon lukittuaan toi kirkon avaimet
kirjastohuoneen naulaan entiseen paikkaansa ja sanaa puhumatta kiirehti
rantaan, missä hänen venheensä väki häntä odotti. Ja kohta nähtiin
sekin venhe hurjalla kiireellä mennä kahmistavan Jänislahtea pitkin.
Mutta puhumattomana ja synkkänä istui suntio venheessään, synkempänä
kuin ikänään ennen kirkosta palatessa, eikä tämä päivä tuntunut
ensinkään pyhälle. Tuntuipa ihan kun se selkää lämmittävä aurinkokaan
ei olisi sama aurinko, joka on lämmöllään luonut nuo tuhannet lehdet
rannan puihin ja kasvattanut ja kypsyttänyt ne aaltoilevat toukovainiot
sirpille alttiiksi mistä on koottu nuo muhkeat kykät talojen pelloille.
Niitä hän katseli ja äänetöinnä istui kulkiessa kolmihankaisen
venheensä kotirantaa kohti. Äänetönnä oli koko venheen väki allapäin,
jäykkämielisinä istuen vaan soutivat. Ei muuta ääntä kuin honkavitsain
kitinä ja airojen kolke kuulunut koko matkueesta.



9 LUKU.


Piispan matkueen mentyä oli rovastin mieli paremmalla sijalla kuin
koskaan ennen. Hän tunsi olevansa nyt oikeuden ja totuuden ankaran
puolustajan, piispan, vihkimä rovasti. Tämä tuntui tavattoman somalta.
Ja ihanana tulevaisuuden aamuruskona punotti mielessä sekin kun
nimismies ystävyydessään oli luvannut Törmälän Santerin kuoleman syyn
tutkimisen lopettaa siihen. Ja sekin kun piispa oli Jahtirannan Kaisan
ruumiin luvannut haudata kaikessa hiljaisuudessa. Ainoastaan kirkossa
oli tavan vuoksi mainittava, että Jumala on tapaturmaisen kuoleman
kautta kutsunut luokseen Kaisa Emilia Kyllösen. Tämän kuolon
ilmoituksen koristeeksi mietti hän sitä ilmoittaessaan lukea jonkun
raamatunlauseen ja virren värsyn jostakin kuoleman virrestä. Ehkäpä se
kuulijoissa synnyttäisi jotakin vastapainoa Kaisan ja hänen välisille
juoruille etenkin kun hän sen tekee erittäin hartaalla tavalla.

Näitä nyt rovasti mietti yksinäisessä kamarissaan venyessään mukavalla
leposohvallaan. Ja näistä merkeistä hän nyt viittoi tien ja loi pohjan
tulevalle toiminnalleen ja koko elämälleen Jänislahden rovastina.
Mieluinen, ruusutarhan hajuinen ilmakehys tuntui ympäröivän hänen
olemustaan. Tämä tuntui sanomattoman somalta ja pitkän hetken tästä
nautittuaan toivoi, että hän tähän ihanaan unelmaan saisi nukkua ja
virkistää ruumistaan siitä piispan joukon tuottamasta väsymyksestä.
Rykästeli ja kakisteli hän nyt muutamia kertoja, jonka perästä kääntyi
syrjälleen, pani kätensä päänsä alle ja veti silmänsä kiinni. Mutta
ikäänkuin kiusalla tehden rupesi nyt rakentajain möyke kuulumaan
korviin moninkerroin selvemmin kun valveilla ollessa. Hetken siinä
viivyttyään, kääntyi hän selälleen, pani peitteen korvilleen ja veti
taas silmänsä kiinni. Mutta juuri kuin itse rietas olisi johtolankansa
pään sitonut hänen korvansa lehteen kuului rakentajain möyke siihenkin
asemaan, että tuntui se aivan suututtavalta.

Nyt oli se äskeinen ihana ilmakehä rovastin ympäriltä haihtunut kuin
aamun usva päivän tuuliin. Äkein kasvoin nousi nyt rovasti ylös, pani
pitkän viittansa päälleen, koppahatun päähänsä ja puoleksi vihassa
tempasi kamarin loukosta vaaleaksi maalatun käsnäisen keppinsä ja lähti
ulkokausteelle kävelemään.

Ulos tultuaan rovasti kaipasi rovastinnaa mukaansa, vaan sai kuulla,
että hän oli mennyt Jahtirannalle Kaisavainaan lapsia katsomaan, kun ei
ollut moneen päivään päässyt siellä käymään sen piispanjoukon takia.

Tämä tieto suututti rovastia vieläkin enemmän, mutta suuttumustaan hän
ei kuitenkaan mitenkään ilmaissut, lähti vaan halki kartanon astua
vötkimään ja aikoi kävellä oikein arvokkaalla tavalla, kun oli nyt
vasta vihitty rovasti. Vaan kuitenkin ne askeleet horjahtivat puoleen
ja toiseen, eikä suuntakaan pysynyt suorana, mihin hän aikoi mennä,
vaan lenkoili se sinne ja tänne.

Jahtirannalle päin ohjasi rovasti nyt matkansa senkin tähden josko
sattuisi rovastinna Jahtirannalta palatessaan tulemaan vastaan, jolloin
hän saisi rovastinnalle sanoa suoran totuuden, että ne Kaisan sikiöt
ovat jätettävät vaivaishoidon haltuun.

Tässä tarkoituksessa hän nyt pitkän hetken käveli vainion perällä sinne
tänne vuotellen rovastinnaa, että ilta jo hämärsi, kun hän siellä yhä
käveli.

Nyt siitä vainion aidan ulkopuolitse kulkevaa tietä kulki sivuitse
joukko iloisia rippikoulupoikia palaamassa kotiinsa kirkosta missä
kappalaispappi oli niitä kouluttanut. Nämä kun näkivät rovastin siellä
vainiollaan kävelevän niin ikäänkuin ihastuneina näkemisestä, alkoivat
melkein huutaen puhella: "Kas, Lintu Hermanni kun odottelee pimeää,
päästäkseen Jahtirannan Kaisan kestiin."

"Ai, isä Aabraham... Ei ole Kaisa kotona mennäksesi ehtoosaarnan pitoon
Haagarista ja Ismaelista."

"Ai, isä Abraham. Ette koskaan saa enää nähdä Kaisaa."

"Ainoastaan muistaa... Oi, sinä paha maailma, joka pois otat elämän
ilon."

"Niinkuin Talkkuna Matilta. Häneltähän kuoli rakastettu seisalleen ja
silmät jäivät selälleen, kuten hänen oma valituksensa kuului."

"Voi Hermanni parka... Olethan yhtä onnetoin mies kun Talkkuna Matti."

"Niin, maallisen ilon puolesta, mutta Talkkuna Matti osasi tehdä
konttia ja tuohivakkoja, joista sai ohria ja valmisti vatsansa
täytteeksi ihan kunnialla saatua talkkunaa. Mutta Hermanni parkaa saa
kunta elättää kuni Mikko Piiraista Kaikkolan kalasaunaan."

"Oi, Hermanni parka. Olet koko Jumalan mieliharmi."

"Jumala ei hänestä perusta enempi kun lehtikerpusta seipään nenässä".

"Ja variksen pelätistä kaurahalmeella."

Nyt pojat päästivät yhteisen naurun niin ivallisen ja ilkeämielisen,
kun vaan osasivat ja nauroivat niin kovasti kuin vaan taisivat ja
jatkoivat matkaansa.

Pojat tiesivät, että rovasti ei heitä tunne, eikä saa selville mistä he
ovat ja sentähden varoittelivat toisiaan, että ei kukaan täällä
kouluaikana puhuisi tästä kenellekään. Mutta juuri silloin kun pojat
toisiaan varoittelivat tuli Aholan Anni heitä vastaan tiellä. Hän kuuli
pojilla olevan jotakin keskinäistä tuumanpidettä. Sentähdenpä hänen
silmänsä enemmän tavallista teroittuivatkin heihin ja tuli katsoneeksi
ketä he olivat.

Rovasti näki nyt Annin tulevan sieltä ja varmaan tiesi poikain tulleen
häntä vastaan, niin nyt rovasti nähtyään Annin tulevan kiirehti hänen
kimppuunsa saamaan tietää ketä ne pojat olivat, olivatko ne
koulupoikia, vai muita kulkijoita.

Anni vähän tyrmistyi ja oli kahdella päällä, mitä hän sanoo, sanooko
hän koulupojiksi, vaiko miksi kulkijoiksi. Mutta kuitenkin sanoi, että
rippikouluunhan niitten sanottiin tulleen... Näkyi tuossa olevan
Hillerin Iikka, Körölän Kusti, Kaipaalan Esko, Latolan Kalle, Kejosen
Aapeli. Konttosen Tuokki ja oli siinä vielä pari tai kolme, joita ei
hämärässä tuntenut.

"Vai niin, vai niin", hymästi rovasti, eikä puhunut sen enempää mitä
hän kyselyllään tarkoittaa. Sekin miellytti häntä kun kuuli Annin
olevan tulossa hänen kotiinsa tapaamaan häntä saadakseen pojalleen
muuttokirjan Rytylin kaupunkiin. Ja lähtikin Annin kanssa yhtä matkaa
kotiinsa. Mutta kotiin tultuaan rovasti pyysi Annia hieromaan hänen
hartioitaan saadakseen Annin siten viipymään huomiseen, että osottaisi
hänelle ne illalliset ilkeät pojat.

Nyt rovasti Annin nujuuttaessa luisia hartioitaan noin kauttarantain
kyseli niitten poikain vanhemmista, niitten lasten kasvatuksesta,
minkälaisessa sovussa ne elävät naapureittensa kanssa y.m.

Tähän Anni ei tuntenut kykenevänsä vastaamaan niinkuin tahtoisi. Sanoi
vaan, että kyllä ne ovat tavallisia ihmisiä, hyviä ihmisiä ne ovat,
eikä siltä kylältä ole ennen mitään pahaa kerrottu.

"Niin ennen, vaan entäs nyt?"

Nyt Anni hieman punastui ja oli ääneti. Nytysteli vaan rovastin
hartioita noin vaan lievänlaisesti ikäänkuin sillä tavalla saadakseen
rovastin tekemän uuden kysymyksen, johon hän voisi ehkä paremmin
vastata. Mutta rovasti vaan sängynpäällä vötkötti äänettömänä, eipä
edes yskinyt, eikä kakonut, että Anni olisi päässyt puhumaan yskästä.
Viimein kuitenkin Anni pani päänsä kallelleen ja vaikeroiden virkkoi:
"Nythän tuo on. Jumala paratkoon, koko seurakunta kuni riettaan
vallassa... Täytyy sanoa, että todellakin koko seurakunta on kun olisi
itselleen pääriettaalle annettu arennille. Ei pienellä, eikä suurella
ole muusta puhetta kun sen kurjan Jahtirannan Kaisakadon kohtalosta,
johon valitettavasti teidät, hyvä rovasti, sekotetaan syylliseksi."

"Mitä kaikkea ne osaavat puhua?"

"No ne nyt puhuvat vaikka mitä. Ne puhuvat Kaisa-vainaan kesken
synnyttämisestä ja siitä johtuneesta mielenhäiriöstä. Ovatpa
tietävinään senkin mihin te olette sen keskensyntyneen haudanneet.
Puhuvatpa Keksiälän Iivarin murhan salaamiseen syylliseksi ja... No ne
nyt puhuvat, vaikka mitä, mitä vaan sylki suuhun tuopi, joita minä en
viitsi ruveta kertomaan enkä suulleni vetämään."

Tämän sanottuaan Anni sylkästä loiskautti pitkän syljen siten
näyttääkseen, miten syvästi hän inhoaa niitä puheita.

Nyt tunsi rovasti olevan hänen vuoronsa sanoa, jota varten hän kääntyi
selälleen tarjoten rintapuoltaan hierottavaksi. Nyt rovasti rykästeli
ja kakisteli, jonka tehtyään huokasi syvään ikäänkuin sillä tavalla
särpästen hengen voimaa keuhkoihinsa. Sitten hän vielä murmisteli
harmaanahkaista muotoaan ikään kuin asetellen asian mukaiseksi, jonka
tehtyään hän melkein kovalla äänellä jatkoi: "Paha ja pahan isä saatana
pysyy niinkauan piilossa, kun se näkee vihollisensa. Se voi kätkeä
kyntensä kuin kissa käpälöittensä sisään. Se voi pukeutua valkeuden
enkeliksikin, kuten raamatussakin sanotaan, silloin kun sillä rauha on.
Vaan jos häneltä rauha rikotaan, tai uhataan hänen majaansa, silloin
siitä tulee kiljuva jalopeura... Saatana tietää minut vihamiehekseen.
Se tietää minut armottomaksi vihamiehekseen. Se tietää minut siksi
mieheksi, joka ilman armoa ilman pienintäkään armoa käyn käsiksi, en
ainoastaan hänen tekoihinsa, vaan hänen asuntoonsa. Ja sentähden, juuri
sentähden se kiljuen kiertää minua kuni ärsytetty jalopeura. Mutta
minulla on aseet, joilla minä hänet lyön alas. Minulla ovat lain ja
evankeliumin aseet, joita Jumalan pyhän sanan ja hengen voimalla
käyttäen lyön alas koko pimeyden vallan. Pimeyden valta tässä katalassa
ja kataluuteensa hukkuneessa Jänislahden seurakunnassa on suuri ja
voimakas, vaan Jumalan voima on tuhansin kerroin suurempi, jonka edessä
pimeyden voima on pakeneva, kuni yö nousevan auringon edessä."

Tämä saarna oli kuulunut toisiin huoneisiin rovastinnalle, joten hänkin
tuli sinne kamariin ja istua kyhnähti ovensuutuolille ja nyökytteli
siinä itseään tapansa mukaan. Ja tavattoman somalta se tuntui
rovastinnastakin, kun kuuli rovastin olevan niin varman voitostaan.

Rovasti tiesi nyt tehneensä hyvän työn juorujen tappamiseksi, kun hän
oli nämä sanansa saanut puhua Annille, joka kulkee hierontaretkillä
ympäri pitäjän. Hän oli varma siitä, että Anni kätki kaikki nämät sanat
sydämeensä ja kylvää niitä toisiin sieluihin kierrellessään kylästä
kylään. Annista tämä kuitenkin tuntui tehdyltä itsensä kehumiselta ja
hengettömältä mäkinältä, eikä tuntenut vähääkään muuttavan mieltään,
eikä kääntävän uskoaan Jahtirannan Kaisan suhteen. Kuitenkaan hän ei
sen rovastin puheen johdosta mitään virkkanut, hieroa nytysteli vaan
ja kääntyi rovastinnan kanssa puhumaan siitä kun niille Jahtirannan
Kaisa-vainaan lapsiraukoille Jumala suuressa viisaudessaan toimitti
sellaisen hoitajan kun rovastinnan, ja miten seurakuntalaiset ovat
siitä kiitolliset rovastinnalle.

Kun tästä Annin puheesta rovasti kuuli, että seurakuntalaiset ovat
niitten lasten hoitamisesta kiitolliset, niin päättikin mielessään sen
äskeisen päätöksensä olla sanomatta rovastinnalle ja ajatteli sitä
tietä hänkin voittavansa seurakunnan suosiota. Somalle tuntui
rovastista kun tänä iltana oli saanut paljon tehdyksi, kun sai Annille
puhuneeksi. Tuntui ihan kun se äskeinen suloinen ilmakehä näkymättömänä
usvana laskeutuisi ympärille. Ja nyt kun ei rakentajain möyke ollut
kuulumassa, niin luuli saavansa nukkua siihen suloiseen uneen, mitä hän
äsken tavotteli.

Mutta kun kaikkialla oli asetuttu yön hiljaisuuteen, niin suloinen
ilmakehä oli poissa ja tuntui kun ne äskeiset Annin puheet olisivat
keränneet kaikki koko elämänaikuiset pahat teot yhteiseen kimppuun ja
tuoneet ne hänen eteensä. Niistä muistoista hän melkein nautti,
ainoastaan siitä katkeroitu, kun muut ne tiesivät. Makeasti hän nautti
Jahtirannan Kaisankin välisistä muistoista, mutta se hänet pani ihan
vapisemaan kun ihmiset tiesivät senkinlaisen salaisuuden kun sen
keskensyntyneen hautaamisen. Siihen hänen ajatuksensa takertuivat ja
rupesi miettimään mikä on sen saattanut ihmisten tietoon. Tätä hän ei
päässyt miettimästä ja tuli ihan levottomaksi. Hän nousi ylös
vuoteeltaan ja katseli ja käveli huoneessaan ja tunsi olevansa juuri
yhtä likellä sitä tekoa kun jos olisi nyt sitä tekemässä, sillä yhtä
hiljanen yöhän hänet silloinkin ympäröi ja sama vavistus oli ruumiissa.
Viimein hän ikäänkuin väsyi sen ajattelemiseen ja toivoi tulevan unen.
Mutta yhä silloinkin kun oli jo vaipumassa uneen tuli mieleen se
keskensyntyneen ruumis milloin paperiin käärittynä, milloin alastomana.
Ja aina ja aina vaan uudelleen kirkastuivat rovastin silmät ja tuntui
kun koko huone olisi täynnä pahoja henkiä ja silmiä näkemässä niitä
tekoja. Herättyään hän kuitenkin taas nautti niistä salatuista ja
salaan jääneistä muistoista ja koitti taas niihin hautautua nukkumaan,
mutta tuli sama temppu. Tämä ensimäinen yö vihittynä rovastina oli
levottomin kuin ikänään ennen. Ainoastaan päivän valjetessa sai hän
unta, josta siitäkin heräsi tavallista aikaisemmin ja nousi odottamaan
tulevia koulupoikia näkisikö sen näköisiä, kun ne illalliset ilkiöt
olivat.

Jopa huomasikin ennen tavallista kouluun menoa poikajoukon tulevan
työväen pirttiin. Ne näyttivät saman kokoisilta kun nekin illalliset.
Nyt rovasti kutsui Annin luokseen ja pyysi salaisesti ottamaan selvän
olivatko ne niitä.

Anni tulikin nyt pirttiin ja rupesi uuniin työntelemään halkoja juuri
kun hän olisi lämmityksen panoon tullut. Ja niitä halkoja uuniin
pannessaan ja niistä tuohia rapostellessaan muka sytykkeiksi kysyi: "No
missä te illalla niin myöhään viivyitte, kun vasta hämärissä tulitte
minua vastaan tuolla vainioitten takana?"

Pojista tuntui, kuin se kysymys ei kannattaisi vastausta ja eivätkä
siitä moni perustaneetkaan, hälisivät vaan keskenään ja hommasivat
kissanhännän vetoa. Mutta yksi kuitenkin urahti, että kävivät tuolla
kauppiaassa ja siellä viipyivät.

"Mitä se sinuun kuuluu, missä me viivyimme", virkkoi toinen ylpeästi.

"Aikaa Jumala loi, eikä kiireestä puhunut mitään", lisäsi kolmas yhäkin
ylpeämmästi.

"Eipä ei. Minä vaan ilman kysyin kun Kotkaniemen Maikki oli jo kotonaan
silloin, kuin siellä olin ja te vasta tuossa tulitte vastaan", sanoi
Anni lauhkeasti, jota sanoessaan oli menevinään noutamaan halkoja
lisää. Mutta Anni menikin rovastin kamariin ja loistavin kasvoin sanoi:
"Nyt ovat pirtissä ne samat poika viikarit, jotka tuolla tiellä eilen
illalla tulivat vastaan."

Tämän kuullessa rovastin lasittuneet harmaat silmät kiilsivät kun
tinanapit ja valkuaiset näkyivät ympäri terästen. Ääneen puhumatta pani
pienen takin päälleen, koppahatun päähänsä, koppasi käsnäkeppinsä
käteensä ja lähti tavottamaan pitkillä askelilla astua latmimaan
pirttiin.

Pirtissä olikin pojat ihan kolmella parilla kuumentuneet kissanhännän
vetoon oikein paitahihasillaan ja olivat parhaallaan jymyssä kun
rovasti aukasi oven ja vihasta kähisten ärjäsi: "Vai täällä olette,
vaan nyt olettekin satimessa."

Sen sanottua rovastin ruosteiset rumat hampaat kiristyivät yhteen ja
voimiensa takaa sillä käsnäisellä kepillään löi likimmäistä poikaa
selkään, että keppi katkesi. Mutta siitä huolimatta sillä keppinsä
palasella yhä hakkasi sitä parkuvaa poikaa joka ei kyennyt itseään
puolustamaan, kun se ensimäinen isku oli käynyt käteenkin, että käsi
meni varattomaksi.

Toiset pojat yrittivät hätäytymään, mutta yksi heistä kuitenkin
kiljahti: "Hei pojat. Annetaan sen rohjukselle samalla mitalla
itselleen." Sitä sanoessaan syöksähti uunista ottamaan niitä Annin
panemia halkoja ja samassa tempasi niitä kolmisen sieltä ulos. Pojat
juoksivat niihin käsiksi ja toiset hyökkäsivät rovastilta ryöstämään
niitä kepin palasia ja huusivat: "Nyt ei olla Jahtirannalla. Ei olla
nyt Jahtirannalla. Samalla mitalla. Mitta kun mitta, likistetty ja
sullottu." Silmänräpäyksessä olikin muutamilla pojilla halot kourissa
ja toisilla rovastin kepinpalaset. Ja viimeinen silmänräpäys oli jo
kulumassa kun rovasti sen hurjistuneen poikajoukon käsissä olisi ollut
ihan pataluhtana. Siksi hän hyökkäsi ovea kohti, että ovi räikäsi
seinään. Sitten ulos päästyään lähti juosta rötkistämään omalle
puolelleen minkä henki takua käski. Ja vielä kamariinsa tultuaankin
puoleksi tajutoinna toppuroi sitä ja tätä ennenkuin pääsi selville,
mitä se oli ja mitä se olisi ollut, jos olisi viipynyt pirtissä
pitempään. Punalteli hän päätään ja itsekseen sanoi: "Lyöneethän
kirotut olisivat... Lyöneet sen orjat olisivat... Vaan sai se yksi
kuitenkin siipeensä... Sai se siipeensä, että tuntuu... Sai se. Sai."

Nyt hän taas rupesi rykimään ja kakistelemaan ikäänkuin puhdistuakseen
siitä äskeisestä pöläkästä. Mutta tässä kakistellessa tuli mieleen
saada merkityksi näitten poikain ilkeys kirkonkirjoihin, josta koituu
vastusta niille rippikoulun käynnissä, jos vaan eivät ymmärrä heidän
vanhempiensa kanssa tulla pyytämään anteeksi ja sovittamaan tekoaan.
Tämä ajatus tuntui oikealta ja se kakisteleminenkin tuntui tavallista
enemmän puhdistavalta kun tunsi pääsevänsä kostamaan niille pojille sen
ilkeyden ja vieläpä sitä tietä saada nöyrytetyksi niitten vanhemmatkin
tulemaan hänen luoksensa. "Kaikki on hyvin. Ei niin pahaa, jossa ei
hyvää", sanoi hän itsekseen ja siitä mietteestään ihastuneena pesi
kasvonsa, kampasi päänsä ja mieluisesti hymyillen heittäytyi
leposohvalleen pitkäkseen ja kädellään auttaen nosti toisen jalkansa
toisen päälle ristiin. Kun jalka tuntui raskaalta, niin tuli mieleen
nuoruudenaika miten hän koulupoikana ollessaan, kun mökkien muijat
tapasivat hänet nauris ja hernetarhoistaan varastelemasta, miten hän
muijain korentojen kanssa hätyyttäessä aina käsiensä varassa hyppäsi
kolmikyynäräisestäkin aidasta yli, jonka tähden kutsuttiinkin
aitomukseksi... Mutta ei nyt enää pääsisi kyynäränkään korkuisesta, ei
pääsisi ei... Mutta sitä aitomus nimeä toki eivät täällä tiedä. Nyt hän
nousi, pani nutun päälleen ja meni kansliaan, aukoi siellä kirkonkirjat
pöydälle, kutsui sinne Anninkin ja käski sen istumaan oven pielessä
olevalle tuolille.

Rovasti seisoviltaan tarkasteli niitä kanslian suurella pöydällä olevia
kirjoja pitkän aikaa ja oli hakevinaan, vaikka hän ei mitään hakenut,
ainoastaan Annille tahtoi näyttää virallisuuttaan. Sitten hän istui
pöydän luona olevalle tavallista korkeammalle pyöreälle jakkaralle ja
kääntyessään Anniin päin huokasi syvään ja alkoi: "Nyt minä kuitenkin
kummaan yhdyin, kun menin pirttiin. Ne pahennukset olivat ihan
joukollaan laittautuneet kissanhännän vetoon ihan lakittomin päin ja
paitahihoillaan juuri kuin parempaankin työhön. Minä hengellisenä
opettajana en sitä voinut sietää ja kielsin, jopa löinkin kepilläni
muuatta, johonka minulla hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä
oli oikeus. Mutta nämä, tiedättekö, hyökkäsivät minun päälleni,
ryöstivät minulta kepin, katkasivat sen ja yksi ruoja alkoi uunista
lappaa halkoja, joitten kanssa kävivät kimppuuni, kuin usutetut koirat,
että kiitin, kun pääsin pois. Ja ainoastaan Jumalan avulla pääsin ehein
nahoin... Ja tämä on nyt rippikoulupoikain teko seurakunnan
rovastille... Ja minunlaiselleni rovastille, joka en tahdo, enkä tee
hiuskarvankaan vääryyttä kenellekään. Niin tapahtuuko enää rumempaa
tekoa maailmankaan lopulla, kun tämä... Tätä en kuitenkaan ihmettele,
sillä perkele kun kerran saa ihmisen ja ihmisjoukot palvelijoikseen,
niin niitten minkäänlaiset teot eivät ole liian rumia kelvatakseen
isännälle... Mutta minkälainen on oleva sen isännän antama palkka...
Mikäs on se muu kun huutava helvetti, ijankaikkinen itku ja hammasten
kiristys... Nyt minä todella uskon ja tunnen kuinka suuri valta ja
voima on helvetin ruhtinaalla tässä seurakunnassa."

"Johan sanoin illalla, että itse päärietas tämän on saanut arennille",
sanoi Anni alakuloisena, pani kätensä ristiin ja hieman nyökytteli
itseään siten näyttääkseen, että se on paha hänenkin mielestään.

"Mutta minä kuitenkin tulen taistelemaan vanhurskauden sota-aseilla. Ja
hengen miekalla tulen minä lyömään niitäkin äskeisiä poikia ja niitten
vanhempia ja sentähden minä pyydän teitä sanomaan niitten poikain ja
niitten vanhuksien nimet, että merkitsen tänne kirkonkirjoihin."

Nyt Anni tyrmistyi. Alaspäin riippuvat löpsäkät kasvopäätkin menivät
aivan tulehtuneen näköisiksi ja pää painui alas, eikä tiennyt mitä
sanoisi. Viimein kuitenkin rykäsi ja hieman vapisten sanoi: "En minä
rupea miksikään ilmiantajaksi... Vielä vetäisitte oikeuteen
todistajaksi."

"Todistajaksi... No ettehän nyt minua ymmärrä vähääkään... Johan
sanoin, että tulen taistelemaan vanhurskauden sota-aseilla ja
vanhurskauden sota-aseet ovat rauhan sana, rauhan ja sovinnon anteeksi
antava sana. Ja se sana on se hengen miekka, jonka edessä ei kestä
helvetin voimat. Ja tämä rauhan ja sovinnon siunattu sana on se hengen
miekka, jolla minä tulen lyömään näitä poikia ja niitten vanhempia. Ja
sentähden olen teidät kutsunut tänne saadakseni teitä tekemään sen
palveluksen, että sanoisitte minulle niitten nimet ja vielä pyytäisitte
niitä tulemaan minun luokseni saadakseni heille puhua ja Jumalan
sanalla nuhdella heitä. Käräjäin käynti olkoon kaukana minusta. Joko
nyt ymmärrätte tarkoitukseni?"

"No... Mutta minun nimeäni siihen juttuun ette saa merkitä."

Nämä Annin viimeiset sanat tuntuivat rovastista ihan suututtavilta, kun
niissä kuului luottamattomuus häneen ja hänen sanoihinsa, vaan
suuttumuksensa hän salasi ja oikein kätensä levittäen sanoi: "No
hyvänen aika. Mitä Jumalan tähden minä tässä jutussa teidän nimellänne
tekisin. Tarvitsen ainoastaan teidän sanojanne saadakseni tietää
niitten poikain ja poikain vanhuksien nimet ja mistä ne olivat. Tokko
nytkään ymmärrätte?"

"Ymmärränhän tuon, vaan kuitenkin tahtoisin olla erilläni. Niistä saa
vaan vihoja."

"Enhän minä, hyvä Anni, sano kuka minulle on ilmoittanut. Ja vihojako
te sitte pelkäätte, enhän minäkään niitä pelkää."

"Teilläpä on laki, jolla pakotatte virkapalkkanne maksajat maksamaan
saatavanne, vaan minulla on ainoa tavara-aittanani ihmisten hyvä tahto.
Sentähden en tahdo lukita sitä ainoaa aarrettani vihoittamalla ihmisiä,
jotka minulle eivät ole mitään pahaa tehneet." Näissä Annin viimeisissä
sanoissa kuului jo lujuutta, vaikkapa niitä sanoessaan Anni tunsi
itsensä vapisevan.

"Ja ihmisten vihan tähden te ette siis tahdo palvella Jumalaa. Eikö
tämä ole jo kauheaa", sanoi rovasti ja nyökytti päätään.

Tähän ei Anni enää vastannut mitään, nousi seisalleen ja lähti ulos
eikä palannut, vaikka rovasti käski vielä istumaan. Mutta Anni tunsi
koko olentonsa nyt vapisevan pahasta omastatunnosta kun oli rovastille
sanonut koko seurakunnan olevan riettaalla arennilla ja kertonut
ihmisten puheita. "Se on totta, että kun pirulle antaa yhden sormen,
niin se vie koko käden, mutta minun kättäni ei vie niinkuin luulee...
Ei vie, ei vie", sanoi Anni itsekseen ja päätään punutteli seisoessaan
pappilan porstuassa. Mutta nyt muisti kuitenkin, että hänellä on se
poikansa muuttokirja saamatta, jonka tähden täytyi kiirehtiä takasin
kansliaan ennenkun rovasti kerkiää tulla pois.

Nyt nähdessään Annin palaavan takasin, rovasti ihastui ja luuli
omantunnon pakottaneen Annia tulemaan. Mutta Anni jo ovea kiinni
vetäessään sanoi: "pyytäisin nyt sen poikani Jussin muuttokirjan, jota
juuri tulin hakemaankin."

Rovasti hymyillen rupesi sitä valmistamaankin, mutta sitä
valmistaessaan mietti mitä hän nyt tästä päästyään Annille sanoo ja
ajatteli oikein lämmittävänsä Annin sydämmen ja sentähdenkin käski
Annia istumaan.

Anni ei kuitenkaan istunut, seisoi vaan oven pielessä ja hengitti niin
hiljaa, että sydämmensä lyönnin kuuli korviinsa. Ja kun sai sen
muuttokirjan näppiinsä niin rupesi vetäytymään oveen. Silloin rovasti
rykäsi, vilkasi puoli hätäisen silmäyksen Anniin ja sanoi: "Istukaa nyt
vielä, minulla olisi teille sanomista.

"Mitä teillä olisi", virkkoi Anni pitäessään jo lukon kahvasta toisella
kädellään kiinni ja toisessa kädessä riippui se paperi, minkä yhdessä
nurkassa näkyi Jänislahden kirkon kuva.

Rovasti huokasi syvään ja erityisellä painolla sanoi: "Minulla on
sanomista teidän kuolemattoman sielunne ijankaikkiseksi hyväksi."

"No sitte vasta," sanoi Anni punahtuen ja meni.

Rovastista tuntui nyt tämä Annin käytös yhäkin suututtavammalta ja hän
katui, että tulikin sen luntun kanssa niin paljon vaivaa nähdyksi ja
nyt meni kun lintu pyydyksestä, ettei höyhentäkään saanut. Se häntä
suututti kaikista katkerammin, kun Anni illalla myötätuntoisuudellaan
ja kertomalla seurakuntalaisten puheita hänestä oli saanut hänet
petetyksi luottamaan häneen ja toivomaan häneltä palvelusta. Hän ei
kavaloilla saarnoillaan mitään voittanut. Tunsi ihan väsyneeksi itsensä
ja kyllästyneeksi elämään. Kaikki, mikä näkyi silmiin, näytti pahalta
ja kaikki mikä tuli mieleen, tuntui pahalta. Nyt hän lähti ulos
kävelemään, mutta sekin tuntui pahalta. Sieltä hän palasi kamariin ja
heittäytyi leposohvalle, mutta sekin tuntui pahalta.

Kun ei kuitenkaan ollut mihin paeta, niin venyi hän siinä ja johdatteli
mieleensä mitä hän rupeaa nyt seurakunnan kurissapitämiseksi tekemään.
Mutta salista rupesi kuulumaan jonkun raskaita askelia ja heti
aukesikin kamarin ovi ja sisään työntyi kolme miestä, joilla nähtävästi
oli hänelle asiaa. Nyt rovasti kun tunsi olevansa niin elämäänsä
kyllästynyt, niin ei käskenyt vieraita istumaankaan, vaan rykäsi, sylki
laatikkoon ysköksensä ja kohteliaasti kysyi: "Olisiko sitä kansliaan
asiaa?"

"Meillä ei ole muuta asiaa, kuin se, että Salomo Kejonen vaati teitä
poikansa pieksämisestä oikeuteen. Käräjät alkavat Siekkilässä". Sen
sanottuaan lähti lautamies vetäytymään oveen, jota esimerkkiä
seurasivat todistajatkin, eikä sanoneet hyvästiäkään.

Rovasti oli nyt kuni ukkosen lyömä, mutta tointui hän siksi, että
kielsi lähtemästä, käski palaamaan kamariinsa ja istumaan. Sitten hän
rykästeli ja nyökytteii päätään pitkän hetken, jonka kestäessä
erinomaisella painolla sanoi: "Salomo Kejonen haastoi poikansa
pieksämisestä käräjiin... Minut, joka en tee enkä tahdo tehdä en
hiuskarvan edestä kenellekään vääryyttä... Mutta Salomo vaan haastoi
käräjiin, eikä vähemmästä kun poikansa pieksusta... No niin..." Nyt
rovasti nosti päänsä pystympään ja otti rauhallisen muodon, pani sitten
päänsä pyhästi kallelleen ja ensin vähän rykästettyään alkoi: "Helvetin
aallot ovat tulisia aaltoja. Ne ovat tulesta palavia hirvittäviä
hyökyaaltoja, mutta niitten voima ei ole raamatun jumalallista voimaa
voittanut, eikä koskaan tule voittamaan... En kiellä, etten olisi
Jumalan palvelijana Salomo Kejosen pahaa ja pahasti kasvatettua poikaa
lyönyt hänen pahan tekonsa hyvin ansaituksi rangaistukseksi, mihin
minulla hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä omassa
talossani, oli oikeus. Niinhän teki vapahtajakin. Tekipä ruoskan millä
ajoi Jerusalemin temppelistä linnun kauppiaat ja muut vaihettajat ja
kaatoi niitten pöydät."

"Mutta raamatussa ei näy, että vapahtaja olisi ketään lyönyt sillä
ruoskallaan," huomautti lautamies.

"Niin kun tottelivat ilman... Jos poikakin olisi totellut ilman, niin
tietysti minäkin en olisi lyönyt, mutta pyhä kiivaus on aina kaikki
vastahakoiset lyöpä."

Nyt rovasti painoi otsansa käteensä, nieleksi tyhjää ja tapansa mukaan
rykästeli, mutta tuokion perästä jo nosti päänsä ja entistään
hartaammalla tavalla ja alkoi: "Uskallan toki toivoa, ettei Salomosta,
joskin melkein pakanalallisesta isästä, ole Jumalan kuva niin kokonaan
hävinnyt, ettei hän ymmärrä minun hyvää tarkoittaneen pojalleen
vaikkapa ankarankin puoleisen rangaistuksen muodossa. Tiedän, että
syntisessä ihmisessä vihan kiukku, kun saa jotakin sytykettä, niin se
saa aikaan suurimpia hirmutöitä, mitä ihmiskunnassa tehdään. Syntisen,
saastaisen intohimon synnyttämä on tämäkin haaste, mutta kun tullenee
Salomo tänne puheilleni, niin mielelläni annan anteeksi sen
häväistyksen, mitä hän tällä haasteella on tarkoittanut... Jos hän
tulisi luokseni, vaikka tänä iltana, niin sanoisin hänelle monta hyvää
sanaa, mitä hän tarvitseisi elämässä ja kuolemassa ja sovinto ja rauha
tulisi välillemme."

Näissä viimeisissä sanoissa kuului, että lautamies kehottaisi Salomoa
tulemaan rovastin puheille. Lautamies tarjosi nyt kättä rovastille ja
lupasi mennessään ilmoittaa Salomolle rovastin mielen.

Rovasti puristi nyt lämpimästi lautamiehen kättä ja erityisesti vielä
pyysi aivan tänä iltana Salomoa toimittamaan luokseen, minkä pyyntönsä
lopuksi oikein sydämmellisesti sanoi: "Niinhän on kirjotettu pyhässä
kirjassa, että sovi nopeasti riita veljesi kanssa, koska vielä tiellä,
elämän tiellä olet. Emmehän tiedä, josko meistä toinen tai toinen eli
kumpanenkaan huomenna enää elossa on". Tämän sanottuaan hän päästi irti
lautamiehen käden ja saattoi portaille asti, missä jäi hymyillen
katsomaan kun lautamies hattu takaraivollaan lähti astua heittelemään
Salomon talolle päin. Tätä katsellessaan hän ajatteli, että mahtaa
tuntua lautamiehestä hyvälle, kun niin korkealta ja pyhältä
virkamieheltä, kun rovastilta, tuomiorovastin veljeltä sai niin
lämpimän käden puristuksen. Jos mikään niin se se on ainetta
lepyttämään vielä Salomoakin.

Nyt hän palasi kamariinsa ja alkoi sovitella sanoja, mitä hän Salomolle
puhui. Ottipa hyllyltään vanhan katkismuksen mitä hän aina
lukukinkerimatkoilla oli pitänyt mukanaan. Siitä hän luki huoneentaulut
läpi ja keräsi sieltä sopivat sanat sekä isää, että poikaa vastaan ja
sovitteli niistä kokonaisan saarnan. Nyt hän käveli kamarinsa lattialla
ja lakkaamatta kuvitteli mielessään miten nöyrän näköiseksi menee hänen
edessään Salomo, kun kuulee kaiken tämän. Sitä hän kuvitteli silmät
ikäänkuin sidotut siihen ilman suuntaan mistä tiesi Salomon tulevan.

Salomo ei kuitenkaan tullut tänä iltana, eikä toisena eikä
kolmantenakaan. Silloin rovasti laittoi toisen kutsun, mutta Salomoa ei
näkynyt, kuului vaan itsepintaisia uhkauksia: "Ei askeltakaan sinne
päin. Tehnyt työnsä vastatkoon. Eipä vähä mitään, voi sovinnoille. Nyt
eivät ole asiat Jahtirannan Kaisan kanssa."

Nyt rovasti ymmärsi astuneensa häkilään, eikä auttanut muu, kun ruveta
miettimään, miten oikeudessa osaisi vastata, että oikeus ymmärtäisi
olleen ihan välttämätöintä niin menetellä.

Kaksi viikkoa oli vielä käräjiin, joten oli kylliksi aikaa laatia
vastaselitys asiaan.

Nyt rovasti perkkasi läpi vanhan ja uuden raamatun osat keräten sieltä
itselleen sopivat lauseet ja sepitti pitkää pitemmän uskonnollisen
saarnan. Siihen hän aina vähän väliä sovitti lauseen: "Minulla
hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä oli oikeus. Tai että
minä hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä sen olin pakotettu
tekemään."

Huomenna oli jo se päivä jolloin asia oli oikeudessa käsiteltävänä.

Myöhäisenä yöhetkenä lopettaessaan kirjoitustaan, tapasi rovastin
väsymys, että ei kyennyt oikein ajattelemaan asian kulkua ja niin
sattui ponsissaan tulemaan lause: "Minä löin, että keppi katkesi, joka
minulla aina on hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä oikeus
ja kohtuus."

Rovasti huokasi nyt helpottavan huokauksen, rykästeli ja nieleksi
tyhjää ja uskoi, että se on oikein, eikä lukenut enää läpi sitä
kirjoitustaan, vaan jätti sen pöydälleen huomeneksi valmiiksi.
Univuotellaan rovasti kuvitteli miten kummallisesti se kuitenkin
vaikuttaa oikeusvirastoon, kun luetaan tuo kirjoitus. Sellaista ei
liene tiheään, sillä eihän hengenmiehiä usein vedetä oikeuteen, siksipä
juuri pitääkin olla erinomaista. Kun univuoteellaankin vielä valvoi,
kuvitteli ja teki pyöreitä johtopäätöksiä huomisesta käräjäasiasta.
Mutta huomenaamuna nukutti niin pitkään, ettei sittenkään joutunut
tarkastamaan kirjoitustaan, vaan täytyi semmoisenaan viedä käräjiin.

Oikeudessa kun Salomo oli tehnyt kanteen poikansa pieksämisestä, niin
rovasti esitti paperinsa oikeudelle. Nyt hän asettui tarkastamaan minkä
vaikutuksen sen kuuleminen tekee oikeuden jäseniin. Tuomari luki
kirjoituksen ponnessa lauseen: "Minä löin että keppi katkesi joka
minulla aina on hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä oikeus
ja kohtuus."

Tämän kuuleminen muutti jokaisen kuulijan kasvoissa väriä, mikä lientyi
ivalliseksi tyyneksi hymyksi.

Tuomarikin keskeytti lukunsa tämän lauseen loppuun, kääntyi rovastiin
ja kysyi: "Miten tämä on ymmärrettävä."

"Tuota, niinkun se on kirjoitettu", vastasi rovasti päätään nyökyttäen.

"Ettäkö keppi on aina teillä hengellisenä opettajana ja maallisena
isäntänä?"

"Ei kun minä."

Mutta lause kuului: "Minä löin, että keppi katkesi, joka minulla aina
on hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä. Tahdotteko te sitten
tästä kepistä palkkiota?"

"Tahdon, tahdon, kuinkas muuten, palkkio, palkkio, kohtuullinen
palkkio, korkea oikeus", kiirehti rovasti sanomaan ja kasvoissa näkyi
täysi tosi.

Nyt muuttuivat tuomarinkin kasvot hyväntuulen näköisiksi ja
rauhallisesti sanoi: "No käykää ulos."

Kaikki asialliset lähtivät nyt oikeushuoneesta ulos, mutta rovasti
viereiseen huoneeseen tultuaan alkoi käsiään hykerrellä: "Nyt se oikeus
tuomitsee minulle hinnan siitä kepistä, vielä muun hyvän lisäksi. Mutta
niin se oikein onkin. Mitenkäs muuten. Ai, ai. Nyt se oikein menee.
Minä kutsuin Salomoa kaksi eri kertaa sovinnolle, mutta se ei
päätäänkään kääntänyt, mutta nyt se oikein menee, että poika sai
selkäänsä ja minä vielä kepistä saan maksun."

Ihmiset hymyilivät ja mukauttelivat, että sittenhän tietää koira
uineensa, kun häntä kastuu. Sittenhän se on oikein, kun se oikein
menee.

Nyt aukesi oikeushuoneen ovi ja saivat tulla kuulemaan päätöstä.

Lautamiesten kasvoissa näkyi yhäkin äsköisen ivan jälkiä, mutta tuomari
asettui totiseksi ja alkoi lukea: "Kihlakunnan oikeus on ottanut tämän
asian lopullisesti tutkiakseen ja koska rovasti Valkeavuori on itse
tunnustanut lyöneensä Salomo Kejosen poikaa, niin oikeus katsoi
kohtuulliseksi tuomita rovasti Valkeavuoren kahdenkymmenen markan
sakkoon, mikä varojen puutteessa on suoritettava neljän päivän
vankeudella, sekä maksamaan kantajalle kuluja ja kipurahoja
viisikymmentä markkaa."

Tämän kuultuaan rovasti ei kyennyt katsomaan kenenkään silmiin, vaan
luimussa korvin ja ketään näkemättä lähti astua vötkimään kotiinsa
päin. Mutta koko matkan hän punoi päätään ja puri hampaitaan kuni
tuskassa ja itsekseen sipitti: "Neljän päivän vankeudella... Varojen
puutteessa neljän päivän vankeudella... Hävytöntä... Paljas kirottu
häväistys... Minä kahdenkymmenen markan sakosta tuomitaan vankeuteen...
Neljän päivän vankeuteen... Hyi... Tuomari ivahymy kasvoissaan vetää
suustaan tällaisia lauseita... Suuren Jänislahden seurakunnan
kunniallinen rovasti, tuomiorovastin veli tuomitaan kahdenkymmenen
markan sakosta vankeuteen... Neljän päivän vankeuteen... Hyi...
Tuhannen kertaa hyi."

Kammariinsa tultuaankin yhä panutteli päätään ja entistä kiivaammin
nieleksiä kurnautteli tyhjää ja sameat lasittuneet silmät suurempina
kun koskaan ennen katselivat kamarin akkunasta Jänislahdelle päin.
Mutta mihinkään esineeseen ne eivät varsinaisesti kiintyneet, eikä
voineet kiintyä, kun sielun silmien edessä olivat niin elävinä ne äsken
oikeuspaikassa nähdyt, sekä oikeuden jäsenten, että muitten ihmisten
purevan ivalliset kasvot. Ja kaikki, mihin vaan silmät sattuivat,
näyttivät olevan ivan hymyssä, seinän raotkin kartanon toisella puolen
ja rakentajain moukaritkin maatessaan rakennustelineillä näyttivät
irvistelevän ivanaurussa.

Tämä tuntui rovastista ihan tukehduttavalta ja toivoi yötä. Ehkäpä uusi
päivä vielä kaikki muuttaa voisi, tuumi hän ja koetti tyyntyä.



10 LUKU.


Nyt oli rovasti päättänyt Salomo Kejoselle kostaa siten, ettei päästä
poikaa rippikoulusta. Olipa hankkinut tietoonsa nekin toiset pojat,
jotka olivat Salomon pojan kanssa siellä tiellä ja siinä
pirttitappelussa. Niille päätti tehdä samoin, jos ei pojat ja poikain
vanhemmat tule pyytämään häneltä anteeksi. Niin jäivät pojat vielä
tulevana kesänäkin pääsemättä rippikoulusta. Toiset pojat kuitenkin oli
laitettu toiselle kirkolle käymään rippikoulunsa, mutta Salomo ei
kyennyt sinne evästämään poikaansa ja niin täytyi jäädä kotiin. Tästä
Salomon mieli synkistyi ja mielessään kutoi kostoa. Mutta rovasti ei
kuitenkaan osannut aavistaa mitään, vaan yhäkin ahkerammin rupesi
käyttämään sitä tohtorin määräämää mänty- ja kuusisekaisissa metsissä
oleilemista päästäkseen kerrassaan vapaaksi siitä kiusallisesta
rintayskästä jo ennen uusien huoneitten valmistumista. Niinpä hän kulki
nyt jokapäivä salmen takana olevalla sekametsäisellä kankaalla, kun se
oli muutenkin rauhallinen paikka. Siellä ei kulkenut kenenkään eläimiä,
eikä kellään ihmisellä ollut sinne mitään asiaa, joten rovasti saattoi
siellä riisuutua aivan alastikin, silloin kun ilma oli kuuma ja lämmin.

Tänä päivänä oli päivä niin lämmin ja kaunis kun elokuun kymmenes päivä
voi olla. Rovasti valitsi tämän päiväiseksi olopaikakseen kuusi-,
koivu- ja mäntysekaisen päivän kaltevan vietteen. Tässä riisuutui hän
nyt aivan upposen alasti. Vaatteensa pani hän suuren petäjän juurelle
alusekseen. Niitten päälle petäjän tyveä vasten selkäkenoon hän nyt
asettui puoleksi makaavaan asentoon ja ohuen saalinsa levitti
peitteekseen kärpästen suojaksi.

Siinä hän nyt rojotti hermotonna. Hän tahtoi nyt jättää koko olentonsa
aivan luonnon vaikutuksen alaiseksi eikä koskaan ennen ollut
tuntunutkaan olo niin mieluisalta kuin nyt. Ennen oli hän ollut
ainoastaan mänty- ja kuusimetsässä, missä ainoastaan havupuitten
yksitoikkoinen humina kuului korviin, mutta nyt hän oli
lehdikkometsäisen notkon liepeellä, missä helteisen päivän lievä tuuli
henkäili koivujen latvoissa ja sai koivujen ja haapojen lehdet
ystävälliseen lipinään.

Tämä tuntui rovastista tavattoman virkistävältä. Ajatteleminenkin
rupesi tuntumaan niin helpolta, että aivan ajatukset itsestäänkin
pyrkivät liitelemään aivan mahdollisuuksien rajojen ulkopuolellekin,
aina palaten nähtyihin ja kuultuihin seikkoihin ja niihin lähtökohtiin
mistä mikin johtuu ja taas kiiveten taivaankappalten selittämättömään
piiriin. Niin ne nyt rovastin lasittuneet silmät tavallista suurempina
harreilivat korkeuteen, tavotellen ajatusten jälkiä, mutta mitään ne
eivät siitä helteen autereisesta ilmasta keksineet. Nyt kuitenkin
sattuivat rovastin silmät kääntymään siinä edessään karkeamultaisella
mättäällä seisovaan kitukasvuiseen pieneen mäntyyn, joka kellahtavan
vaaleine kerkkineen siinä orpolapsen kaltaisena seisoi.

Siitä vierähytti hän silmänsä notkon liepeellä kasvaviin hyöteisiin
puihin, missä jusevatyviset rauvuskoivut lepottivat suurilehtisinä ja
mielihyväisen näköisinä. Samoin kuuset ja männytkin mustan puhuvine
lehvineen seisoivat kuni juhlassa.

"Se on sekarotuisuus, mikä tuon eron tekee", sanoi rovasti itsekseen.

Saadakseen yhä paremmin selväksi mietettään hän ihan asiaan
syventyneenä katseli kankaan hoikkana seisovia lyhyenlaisia,
hieno-oksaisia mäntyjä ja väliin taas notkon liepeen kuusisekaisen
metsän hyöteäneulaisisia mäntyjä ja kuusia ja taas tuokion perästä
puoliääneen virkkoi: "Se on sekarotuisuus, joka tuon eron tekee. Muisti
hän nyt kolmea koiraansakin. Toppe on puhdasrotuinen lintukoira. Se on
vaan lintukoira eikä mikään muu, ei lähde edes matkaankaan, kun ei
nähne pyssyä otettavan mukaan, murjottaa vaan välinpitämätönnä kaikesta
muusta. Samoin Liekki on pudasrotuinen jäniskoira, mutta toista on
tämän sekarotuisen Nekun laita, tämä haukkuu kaikkea, mitä koiran tulee
haukkua, joskin ei varsinaisesti mitään, mutta on aina liukas
liikenteinen ja lihmakka ja uskollinen toveri. Onpas se nytkin tuossa
luonani, maata mököttää huolettoman näköisenä, mutta annas jos tulisi
joku viisas ihminen tai elukka, kyllä mies heräisi. Niin. Se on juuri
sekarotuisuus, joka sen eloisuuden tekee".

Nyt rovasti jäi oikein ihailemaan ja nauttimaan Nekun näkemisestä kun
se siinä lähellään kuusen siimeksessä pitkää pituuttaan hermotonna
motkotti, silmäkin ummessa, vatsan kohdalla vaan ruskeat suortuvaiset
karvat harvalleen liikkuivat huokumisen vaikutuksesta.

Tässä miettiessään tuli rovastille mieleen se kun häntä koulupoikana
ollessa toiset pojat sanoivat hänen ei olevansa isänsä pojan... Mutta
todellakin... Miksi en ennen ole tullut ajatelleeksi... Tämä hieman
käyrä ja liiaksi alaspäin riippuva nenäkin on juuri ihan juutalaisnenä
ja nämä loukeat kasvot tumman harmaine, paksuine nahkoineen ovat ihan
kuin juutalaisen päästä otetut. Ja tämä terävä päälakikin mustine,
kovine tukkineen ihan kuin ilmosen juutalaisen pää. Ja luonteeni...
Voinhan salata kavaluuteni ihan kuin parhain juutalainen...
Todellakin... Äitini... No. Se on äitini asia, pääasia on se, että
pojasta on tullut viisas ja kekseliäs mies. Ja se on juuri
sekarotuisuus, joka sen tekee. Puu voi olla kaikkein miellyttävin
ainoastaan ollessaan sekarotuinen. Koira voi kaikkien luonnon
omaisuuksien puolesta olla täydellinen koira vasta ollessaan
sekarotuinen.

Samoin ihminenkin voi olla täydellinen ihminen ainoastaan ollessaan
sekarotuinen... Todellakin... Miksi en ennen ole tullut ajatelleeksi.
Mutta ovatko todellakin kaikki maailman viisaimmat miehet sekarotuisia.
Ja onko todellakin täydellinen viisaus ja hilpeämielisyys mahdollinen
omata ainoastaan sekarotuisen ihmisen?

Niitä hän nyt mietti ja katseli yhä vertaillen niitä kesäpäivän
lenseässä tuulessa huojuilevia röyheä oksaisia, suuri lehtisiä
rauvuskoivuja pienilehtisiin hieskoivuihin ja oli ihan vajonnut niihin
mietteisiinsä. Mutta nyt hänen lähellään hermotoinna makaava koira
silmänräpäyksessä ponnahti ylös ja vihaisen haukunnan kanssa syöksyi
pari pitkää laukkaa rovastin selän taakse metsään, mistä kuului
vihlaiseva lyönti ja koiran ääni sammui siinä silmänräpäyksessä.
Samassa syöksähti rovastin sivulle noin kolmen askeleen päähän
tuohinaamaan ja pitkävillaiseen nurinkäännettyyn turkkiin pukeutunut
tuohikenkäjalkainen olento uhkaavassa kädessään koiran verestä
punertava entinen kaartilaisen kirkkaaksi hiottu kaksiteräinen miekka.

Tämän nähdessään rovasti parkasi kipeän, sanattoman hätä-äänen ja
ryöpsähti vierellään seisovan suuren petäjän suojaan ja aikoi paeta.
Mutta siinä pyörähtäessä kääriysi oman peitteensä ympäri, ettei saanut
jalkojaan allensa ja samassa tapasi tukehduttava yskä, joka rupesi
ryittämään ja paksua verta pulppuamaan suusta ja sieramista eikä
näyttänyt saavan enää henkeään takasin.

Tämän nähtyään se tuohinaamainen olento lähti pakenemaan metsään. Minkä
jytisevien askelien kuuleminen synnytti rovastissa pelastuksen ilon ja
sai henkensä takasin ja tointui katselemaan ympärilleen. Mutta mitään
ei enää näkynyt muuta kun koira makasi nurinniskoin sammaleisella
kentällä, pää halkaistuna ja aivot roiskahtaneena sylen päähän. Tämä
kaikki oli tapahtunut yhdessä hengenvedossa ja hätäisinä olivat nyt
rovastin vereen tarrautuneet kasvot tätä nähdessä ja tuntiessa rintansa
ihan kuolettavan kipeäksi.

Nyt rovasti toppuroi vaatteita päälleen ja kipeästi voivahdellen ja
myötään siunaillen lähti kotiinsa joka askeleella sylkien verta. Mutta
pääsi hän kuitenkin omin jaloin. Hoipertelevat ja sinne tänne
vintsahtelevat olivat ne askeleet, millä hän rintaansa käsillään
painaen ja myötäänsä verta sylkien, hätäisin ja vereen tuhraunein
kasvoin läheni kotinsa korkeita portaita. Tämän huomasivat
rakennusmiehet ja nähtyään rovastin kohtalon juoksivat apuun ja
taluttivat kamariinsa ja taluttaessaan hätäillen kyselivät: "mikä on
tapahtunut, mistä tämä tämmöinen kumma?" Mutta rovasti vasta sitten kun
oli päässyt omalle leposohvalleen kykeni sanomaan: "Murha...
Salamurha... Katala murha."

Silloin kuitenkin rupesi ryvittämään aivan tukehduttavasi, että
ahtaasti vinkuen palasi henki takasin ja verta tuli suun täydeltä.
Rovastinna oli pirtissä lasten ja piikojen kanssa leipomassa. Joku
rakennusmies oli vienyt rovastin kohtalosta sanan rovastinnalle, joka
nyt juosten tuli kamariin ja nähtyään rovastin verissään porahti
hätä-äänen ja rupesi huutaen itkemään ja syöksähti suutelemaan rovastin
verisiä kasvoja. Kaikki muutkin, paitsi ne kaksi rakennusmiestä,
rupesivat kohtikurkkuaan itkemään, että yksi voivotuksilla sekotettu
itkunulina täytti koko sen puoliskon rakennusta. Rovastin saattajat
rakennusmiehet katsoivat rovastin meininkiä tyyninä ja koettivat
odottaa, että kykeneisikö rovasti sanomaan missä se murhan uhka on
tehty ja kuka, tai kutka sen tekivät. Mutta kun sellaista ei tullut,
niin lähtivät työmaalleen, missä hymyillen sanoivat: "Kohta saamme
uuden rovastin, entinen ei ole enää monipäiväinen kalu."

Tämän kuultua levisi mieluinen hymy jokahisen rakennusmiehen kasvoihin,
mutta eivät kuitenkaan siitä ruvenneet puhumaan mitään. Muuten vaan
niitten liikkeistä näytti, että se tieto antoi kirveille uutta lipua ja
hartioihin uutta voimaa.

Tämä päivä meni talon kaikilta ihmisiltä paljaassa hätiköimisessä
rovastin kanssa, kun sen luulivat kuolevan ihan siihen paikkaan. Vasta
huomenaamuna rovastinna toimitti renkinsä katselemaan sitä
tapahtumapaikkaa, näkyisikö siellä mitään viestiä pahantekijästä.
Rengit sinne osasivatkin aivan hyvin niitä rovastin yskimiä verijälkiä
myöten. Mutta siellä ei näkynyt mitään muuta kun se nurinniskoin
makaava koira, pää kahtena palana ja petäjän juuressa lätäkkö
hyytynyttä sylkisekaista verta ja rovastin vaatteita toisella puolen.
Rengit katselivat sitä kuollutta koiraa ja näkivät että yhdellä iskulla
on koiralta pudonnut toinen puoli päätä ja että aivotkin ovat
roiskahtaneet kahtena palana kentälle. Koittivat vielä metsistä
katsella sitä asetta, millä oli koira murhattu, mutta ei siellä mitään
näkynyt. Eikä muutakaan merkkiä pahantekijäin jäljistä näkynyt. He
kokosivat rovastin vaatteet syliinsä ja niitä kantaen lähtivät pois.
Mutta surullisen kamealta tuntui olo, jota tunnetta lisäsi sekin, kun
sinne jäi se tuttu, syyttömästi murhattu koira makaamaan verissään
henkensä uhraavan uskollisuutensa palkaksi. "Semmoinen se on maailman
palkka", sanoivat rengit itsekseen muistellessaan iloista Nekkua.

Kun sieltä tapahtumapaikalta ei mitään viestiä saatu, niin rovastinna
toimitti nimismiehen poliiseinen ottamaan selkoa kylältä kuka on
pahantekijä. Mutta sitäpaitsi laittoi renkinsäkin tiedustelemaan eikö
jotakin tietoa saataisi, että päästäisiin pahantekijäin jäljille.
Rengit kun tiesivät, että Salomo Kejosella on poikansa koulunkäynnin
päältä kainia rovastille, niin menivät ensiksi Salomon kotiin
nähdäkseen eikö siellä mitään viestiä näkyisi. Mutta Salomo makasi
sairaana, ihan vuoteen omana, missä vaimonsa hieroi sen päätä ja
niskasuonia ja sanottiin sen jo kolme päivää sairastaneen. Nyt tulivat
rengit Jokilahteen. Mutta Jokilahden emännän joukeat kasvot poikain
kertomuksia rovastin kohtalosta kuullessa tulistuivat ja pitkä nenä
rupesi touhuilemaan ihan tavattomasti ja melkein huutaen alkoi poruta:
"Vai jo ruoja toki sai muistipalan... Kun nuo eivät tuota sen tulen
kamurata vetäneet Sikolampiin, että olisi saanut samallaisen lopun kun
hankki Jahtirannan Kaisalle. Vai vielä sitä etsitään muka pahantekijää.
Päätä minä silittäisin kun tietäisin, kuka se on, ja moni muu
silittäisi, minä uskon... Kun olisi tehnyt kaksi vuotta ennen niin
vähemmän olisi hämmentänyt tätä seurakuntaa ja sitä vähempi olisi
syntiä niskassaan."

"Jospa se lienee niistä päässyt viime yönä, kun pastori on käynyt
ripittämässä", keskeytti renki.

"Tunnustikoon tuo sitte tekonsa? Mitä vielä."

"Jospa se lienee tunnustanut, kauvan tuo pastori kuului olleen kahden
kesken rovastin luona ja Oravakankaan Heta tuo tänä aamuna kuului
piioille kertovan, että oven raosta kuulijat ovat kuulleet rovastin
tunnustaneen ne Jahtirannan Kaisan väliset seikat. Ja kovasti tuo
kuului itkeneen, oli ulvonut kun susi saaressa."

"Ähäh, hyvä ruoja, satuitko kerran satimeen, moinen herännyt pappi,
sielujen paimen... Olisin minä silloin kysynyt: Haukuttaisitko nyt
piispalla kuni usutetulla koiralla seurakuntalaisia?"

"Kyllähän se nyt ei ole enää haukuttamassa, eikä haukkumassa. Tuskin
näkee tätä iltaa."

"Hm. Saatte nähdä, että kyllä paha kirveeseensä vartta jatkaa, kunhan
siemeneksikään on vanhaa henkeä luitten raossa."

"Päästään se matokin kuolee. Kyllä ei kestä kauvan sitä veren sylkyä,
ei mustalainenkaan, sitä vähemmin oikea ihminen."

"Mikäs se sitten on muu kun mustalainen ja vieläkin pahempi; hän on
juutalainen. Äiti kuuluu olleen kuin kieletöin kontti, johon on käpy
saanut pudota, mistä on sattunut putoamaan. Tämän herran lahjan kuuluu
tehneen juutalaispapalle, joten se isälleen on kaikkein vähimmän
sukulainen."

"Kuolee ne kuitenkin juutalaisetkin".

"No ei niissä kuitenkaan ole henki siinä paikassa, missä muissa
ihmisissä. Jo tuokin rahilo olisi siihen sylkemiseen aikoja kuollut,
kun olisi sydän ja henki ollut samalla paikalla kun oikeilla
ihmisillä."

Pappilan rengit tunsivat, ettei emännän kanssa lopu väittely, eikä
heidän asiansa selviä, siksi lähtivät äänen puhumatta kävelemään pois.
Ja vaikka olivat nuoria miehiä, niin tuntui tuo Jokilahden emännän puhe
pahalta kuolemaisillaan olevasta sairaasta, oli hän miten paha tahansa.
Sehän on oma asiansa. Tulivat tästä ihan mykiksi ja äänettöminä
astuivat Kuokkalaan toivossa kuulevansa siellä suopeampia sanoja
kuolevasta, vaikkapa vihamiehestäkin. Mutta Kuokkalassa saivat kuulla
melkein samat läksyt kun Jokilahdessakin, vaikkakin vähän salatummassa
muodossa.

Kävivät vielä muutamissa muissa taloissa, joissa niissäkin oli sama
mieli. Siksi tunsivat he parhaaksi tulla kotiin. Kotiin tultuaan
kertoivat rovastinnalle sen Jokilahden emännän puheet sanasta sanaan ja
sanoivat turhaksi ruveta etsimään sitä pahantekijää kun koko
seurakuntalaisilla tuntuu olevan sama mieli.

Tämän kuultuaan rovastinna murtui katkeraan itkuun ja itki katkerimmin
kun eläessään ennen ja valitti: "Jokilahden emäntäkin joka on minun
ensimäinen ystäväni. Jokilahden emännältä olen täällä ollessani
ensimäisen lahjan saanut ja siten voitti ystävän sijan sydämmessäni...
Ja hän... Ja hän nyt elämäni pahimpana päivänä voi olla tuollainen ja
tuolla tavalla lisätä minun suruani, lisätä vaan kiviä kuormani
päälle... Mitä on tämä elämä... Tuskaa, tuskaa... Sattumuksia.
Sattumuksia ja aina vaan uusia, sydäntä repiviä sattumuksia". Hän itki,
että luuli pakahtuvan. Mutta tässä itkiessään teki kuitenkin
päätöksensä, kuten rengit olivat kehoittaneetkin, ei vähintäkään enää
tiedustelevansa sitä rovastin säikäyttäjää ja itkunsa seasta sanoi:
"Antakoon suuri Jumala hänelle anteeksi rikoksensa. Syntisiähän kaikki
olemme. Vetäköön häntä se synti Jumalan, suuren, kaikkien syntien
anteeksi antajan luokse saamaan ijankaikkisen synnin päästön. Missä
synti suureksi tutaan, siinä armo ylenpalttiseksi tutaan".

Tämän sanottuaan rovastinna rauhoittui itkustaan juuri kun se lupaus
olisi puhdistanut hänen mielestään katkeruuden. Ja renkien korviin
noista rovastinnan viimeisistä lauseista oli kuuluvinaan salainen kaiku
siitä, että rovastinna nyt jo tietää rovastin ja Jahtirannan Kaisan
rumat välit, joka seikka tunnusti olevankin yhtenä pakottajana
sovintoon sen rovastille pahantekijän kanssa.

Tästä rovastinnan päätöksestä kulki tieto Salomo Kejosenkin kotiin.
Salomo kohta kääri kylmässä vedessä kastellun kääreen päähänsä ja lähti
toikkuroimaan metsään. Sillä ei mihinkään tuntunut olevan niin
mieluisen hengittää sitä iloaan kun metsään. Siellä hän
mielikuvitustensa vallassa harhaili sinne tänne ja kun aina sattui
tulemaan ison petäjän juurelle, niin silloin tuli mieleen kuva niistä
rovastin kauhistuksen painosta mustuneista ja kamalasti irvistyneistä
kasvoista, joista hänen tuohipeittoisiin korviinsa särähti sydäntä
repäsevä hätä-ääni, joka hänetkin pani vapisemaan, ettei olisi hänessä
ollut minkään tekijää. Ja joka kerran kun tämä muistui, niin tunsi hän
menevän läpi koko olentonsa samallaisen väristyksen ja tunsi koko
ruumiinsa vapisevan. Vielä tulevana yönäkään ei saanut unta näiltä
muiston tuottamilta väristyksiltä, kun sitä paitsi aina palasi mieleen,
että mitä sanoisi hän nimismiehelle, jos se kuitenkin tulisi häneltä
kyselemään jotakin. Ja niin meni unetoinna tämäkin yö. Rupesi jo
tuntumaan pelottavalta, josko sitä ei saisi enää koskaan unta.

Huomenna kello yhdentoista aikana rupesi kuulumaan kirkonkellojen
soitto. Jokahinen arvasi ne rovastin sanomakellojen soitoksi. Ja mihin
ikänä kellojen ääni kuului, riensi jokahinen paljastetuin päin
kuuntelemaan. Ja tuntui kun se elokuun helteisen päivän sinertämillä
vuorilla kiiriskelevä kellojen kaiku rovastin pahat teot Jänislahden
seurakunnasta siirtäisi niin kauvas kun itä on lännestä. Ja kun
viimeinen kaiku vuorien rinteillä sammui, niin jokahisen sydän vastasi:
amen.



11 LUKU.


Nyt oli Jänislahden seurakuntaan rovastin viran pitäjäksi tullut
määrätyksi jänislahtelaisille aivan tuntematoin mies ja jokahisen mieli
oli arkana siitä, josko sekin on samallainen herra kuin entinenkin.
Päästäkseen siitä selville rupesivat nyt Jänislahden seurakuntalaiset
kulkemaan kirkolla niin tavattomasti, että jokaisena uuden papin
saarnapyhänä oli väkeä Jänislahden kirkolla kuni parhaana jouluna ja
kirkon kylän ihmiset saivat kaukalaisille tuhansiin kysymyksiin vastata
minkälainen se nyt on se uusi pappi. Aina kuului vastaus: "Se on hyvä
pappi, kerrassaan hyvä pappi." Hänen tummapartaiset, iloisesti
hymyilevät tekopyhyydestä vapaat kasvonsa ja reipas käytöksensä
miellyttivät kaikkia näkijöitä, että jokahinen tahtoi saada tehdä
tuttavuutta hänen kanssaan, jonka tähden sairaitten luona käydessä ja
lukukinkerimatkoilla oli hän pääsemättömissä tunkeilijoista, jotka
mitkä minkin tekosyyn nojalla tahtoivat häntä saada puhutella. Mutta
aina hän niistä hymyillen selvisi ja joka kerran hän itse
tietämättäänkin tuli sanoneeksi sanoja, jotka jäivät ainiaaksi heidän
mieliinsä. Ja vuosikauteen ei Jänislahdella puhuttu mistään niin paljon
kun tästä uudesta papista. Ja kirkolle tultuakin jokahisen kasvoissa
näkyi iloinen eloisuus, eikä pappilan suurentamisestakaan kuulunut
sanankaan nurinaa. Isännät aina siitä tullessa puheeksi sanoivat
reippaasti: "Meillä on hyvä pappi, sille tehdään hyvä koti." Ja niinpä
tekivätkin paljon pulskemman ja paremmasti kuin määräysten mukaan
tarvitsikaan tehdä. Tällä uudella rovastilla oli herttainen vaimo,
kolmen pyöreäsilmäisen lapsen äiti. Entinen rovastinna oli poistuessaan
paikkakunnalta jättänyt tälle uudelle rovastinnalle sydammen asiaksi
pitää huolta Jahtirannan Kaisan lapsista ja kasvattaa niitä hyviksi
ihmisiksi. Tämä oli uuden rovastinnan mielestä paras lahja mitä pois
muuttavalta voi toivoa. Siitä hän tiesi, että entinen rovastinna on
ollut hyvä ihminen, joten hänkin tahtoi olla yhtä hyvä. Ja senpätähden
Jahtirannan Kaisavainaan lapset nähtiinkin jokaisena kauniina päivänä
pappilan lasten kanssa yhdessä, yhtä hyvissä pukineissa kuin talonkin
lapset. Eikä kukaan outo voinut niitä erottaa, että ne eivät olisi
talon lapsia. Tämäkin yhdenvertaisena leikkivä lapsiliuta sai talojen
emännät hymyilemään ja lämpimästi muistelemaan entistä rovastinnaa,
joka hyvyydellään oli ne orvot, turvattomat lapset toimittanut tälle
tielle. Ja tästä niittenkin äkäsimpäin vanhan rovastin vihaajain
emäntäin mieliin kasvoi peite ja vanhan rovastin katkera muisto
kokonaan hävisi mielestä. Mutta tulipa tieto piispan tulosta taas
piispantutkintoa pitämään ja vihkimään uutta rovastia virkaansa.
Tiedettiin tulevan sen saman piispan mikä viimeksikin kävi. Tämä tieto
herätti seurakuntalaisissa vanhan rovastin muistot ihan kun eiliset
asiat. Ja tukat näyttivät talojen emännillä nousevan pystyyn toistensa
kanssa puhellessa piispan tulemisesta. Ja oli se mielissä kuin
rajumyrsky olisi tulossa ruhjomaan kypsymäisillään olevaa viljapeltoa.
Mutta yhtä vähän kun luonnon myrskyn tuloa voi estää tämänkin
tulemista. Ei kukaan uskonut piispasta sen parempaa, kun mitä olivat
ensikerralla nähneet. "Paha pysyy pahana, vaikka porossa keittäisi",
sanoivat aina hänestä puhuessaan.

Piispan tutkintopäivä oli nyt tullut ja oli lenseä kesäkuun
sunnuntai-aamu kun piispa istui nyt taaskin Jänislahden pappilan
keltaiseksi maalatun, uhkean rakennuksen korkeilla portailla nauttien
Pohjolan kesä-aamun herttaisuudesta. Levollisena hän nyt katseli
vaaleansinertävällä taivaan kannella rauhallisina lepäileviä
valkolaitaisia pilven lempareita, jotka kuitenkin hiljalleen lipuivat
pohjoista kohti näkymättä mihin pysähtyisivät. Näitä katsellessa
muistui piispan mieleen kuinka hän viisi vuotta takaperin näki tältä
paikalta katsellessaan synkät pilviourut, jotka mahtavalla voimalla
pakenivat pohjoista kohti jättämättä sentään jälelleen mitään puhdasta
tietä, kuten nyt nuo pilvileiposet jättivät.

Niitä hän siinä katseli ja ajatteli kuinka monta kertaa kuluessa viiden
vuoden, ovat pilvet, milloin myrskyn riuhtomina, milloin ajellessa
liepeän tuulen, milloin sinne, milloin tänne samoilleet tuota samaa
kantta ja kuitenkin ei näy siinä pienintäkään viirua, eikä
tahrapilkkua... Eivät ulotu sinne myrskyjen tiet, eivät riennot turhan
maailman. Autuas puhtaus ympäröipi kaikkialla Hänen majaansa. Hänen,
joka on yksinään mahdollinen saamaan ylistyksen, kunnian, kiitoksen ja
voiman. "Niin ... kuinka monta kertaa", huokasi hän, "kuluessa viiden
vuoden minunkin sieluni taivaan kansi on ollut sinne tänne raivoavien
myrskypilvien peittämänä. Ja kuinka monta kertaa on taas ollut tyyni ja
valoisa, ainoastaan joku pilven haitale on siellä täällä näkynyt. Ja
ellei suuri Jumala olisi pyhän henkensä suloisella etelätuulella
lakaissut pois niitä pimentäviä huuruja, niin sieluni silmät eivät
koskaan olisi saaneet nähdä puhdasta taivaan kantta, jossa armon
aurinko täydessä kirkkaudessa on, kiitos Jumalan, lukemattomia kertoja
paistanut lämmittäen sielua ja tehden kaikki hyväksi, kylmimmistäkin
talvista luoden mitä ihanimman kesän... Niin... Oi kuinka ihanaa on
tuntea ja tietää, että niin on. Että on olemassa voima, näkymätön
voima, joka hallitsee kaikkia... Niin... Herran laki on täydellinen ja
virvottaa sielut. Herran todistus on vahva ja tekee yksinkertaiset
taitaviksi."

Nyt hän huomasi vanhan suntion kartanolla keppi kolmantena jalkana
astua työntelevän ylöspäin. Piispa hyppäsi nyt seisalleen
kiirehtiäkseen tervehtimään tulijaa ja jo portaita laskeutuessaan huusi
hyvää huomenta ja korkeaa kiiltävää hattuaan heilutti kädessään
merkiksi, että suntio paremmin huomaisi.

"Huomenta, huomenta, rakas piispa", huusi suntiokin vastaan ja lähti
kiireimmin askelin pyrkimään piispan ojennettua kättä kohti.

Suntion sana, "rakas piispa" pyyhkäsi piispan mieltä somasti ja samalla
hieman oudosti, kun muisti, että viimekerralla käydessään hän ei
tiennyt sellaista ansainneensa. Senpätähden ottikin nyt piispa suntion
käden kahteen käteensä ja puristi sitä kauvan, samalla kun lausui: "Oi,
että olette vielä elossa. Oi mikä sattumus, että saan teitä nähdä, olen
niin usein teitä muistanut. Ja ihan terve ja reipas kun nuori mies. Oi
kuinka hauska nähdä teitä."

"Yhähän tuota on kynttä ketoon pistetty", mukautti suntiokin.

Nyt piispa talutti suntion rinnallaan portaita ylös ja istutti pienen
pöytänsä taakse vastapäätä itseään ja näyttääkseen oikein
perinpohjaista yhdenvertaisuuttaan, hän kysyi: "Mikä toimi on ollut
lempitoimenne elämässänne? Kysyn siksi, kun olette niin vanhaksi
pysyneet hyvässä voimissa."

"Maamiehen toimi, sen ohessa kalastus ja metsästys."

"Kalastus ja metsästys. Ne juuri ovat niitä toimia, jotka jo nuorena
perustavat sen ruumiin lujuuden, mitä vanhana tarvitaan ja yleensä
maamiehen säännöllinen elämä on paras tuki terveydelle. Oletteko
lukeneet mitään enemmän kun tavallisissa talonpoikaisoloissa luetaan?"

"Luen kaiken ajan, mikä on muista toimista vapaata."

"Vai niin. No mitä kaikkea te niin paljon luette?"

"On viisi, tai välistä kuusikin eri sanomalehteä tilattu, niin ne
antavat paljon lukemista ja siihen kirjoja lisäksi."

"Vai kuusikin sanomalehteä. Vai seuraatte niin uskollisesti yhteisen
elämän kulkua."

"Täytyyhän sitä aikansa mukana kulkea."

"Tilataanko muihinkin taloihin niin paljon sanomalehtiä."

"Kyllä ne niitä tilaavat ja sitäpaitsi ovat eri kyläryhmiin perustaneet
lukutupia, joihin on tilattu kymmeniä eri lehtiä."

Tämän kuultuaan piispa tunsi tyrmistyvänsä, eikä osannut muuta sanoa
kuin: "Vai niin. Vai niin. Vai niin." Nyt muisti viime kerralla
suntiolta kuulemansa sanat: "Kansan viisauteen."

Piispa jäi nyt äänettömäksi, mutta hetken kuluttua alotti: "Tunnen niin
kummasti paljon erilaisemmaksi tämän Jänislahden seurakunnan tilan nyt
kun viime kerralla käydessäni. Rovastilta eilen kysyin siihen syytä,
mutta en saanut vastausta. Saisinkohan teiltä, joka olette ikänne
olleet tämän kansan keskessä."

"Se on helposti vastattu. Sanoohan vanha sananlasku, että minkälainen
kokki, sellainen rokka. Ja minkälainen kellokas, sellainen karja."

"En ymmärrä sanojanne."

Suntio hieman tyrmistyi ja jäi hetkeksi ajattelemaan, mutta kun ei
tuntenut vastaamattakaan pääsevän piispasta erilleen niin sanoi: "Eipä
ole oikein hautain kautta käydä asioihin, jotka ovat olleet ja
menneet."

"En vieläkään ymmärrä mitä tarkoitatte hautain kautta käymisellä."

"Tarkoitan sitä, että tulisimme puhumaan vainajista."

"No niin. Mutta sanoohan sananlasku, että totuus ei mätäne
haudassakaan. Se tarkoittaa sitä, että kukaan ei voi totuutta
vääryydellä viedä hautaan ja kätkeä sitä sinne. Totuus on kumminkin
nouseva näkymölle ennen tai myöhemmin."

Suntio jäi taas ajattelemaan ja mietti mitähän urkkimista tämä nyt on,
mutta hetken perästä sanoi: "On se totta sekin. Olen minäkin ijälläni
nähnyt monta sellaista esimerkkiä, että ajan pyörteistä selvittäytyy
totuus näkyviin omalla voimallaan, mutta usein kuitenkin ilmestyy se
liian myöhään."

"Niin... Valitettavasti... Mutta totuus on silloin kuitenkin näyttänyt
voimansa ja sehän onkin totuuden voiman ijankaikkinen tarkoitus ja
tehtävä, taistella vääryyttä vastaan ja voittaa se. Niin oli se aikojen
alussa ja niin on se vielä tuomiopäivänäkin, jolloin vääryys saa
totuudelta viimeisen iskun... Mutta puheemme valtautui yleisiin
asioihin. Tarkoitukseni oli vaan puhella tämän seurakunnan nykyisestä
tilasta. Valvoin illalla myöhään ja nautin tästä Pohjolan valoisasta,
ihmeen kauniista ruusuhohteisesta kesäyöstä. Mutta ei kuulunut kylältä
mitään sellaisia laulun loilotuksia, ei tanssikemuja, eikä mitään
sellaista törkyä, kun viimein käydessäni, eikä rovastikaan eilen
tiennyt kertoa mitään pahaa. Kuinka se on ollut mahdollista viidessä
vuodessa tulla sellainen muutos?"

"Johan sanoin, että minkälainen kokki, sellainen rokka. Jos silloinen
rovasti olisi teille sanonut, että tähän kaikkeen on hänen syynsä,
niinkuin hän sanoi kuolinvuoteellaan, niin te olisitte paremmin
ymmärtänyt rovastia, olisitte myöskin ymmärtänyt seurakuntaa ja
seurakuntakin olisi ymmärtänyt teitä."

Piispan risaiset, lihavat kasvot punastuivat tämän kuunnellessa ihan
korvia myöten, mutta hän koitti sitä salata ja kiirehti sanomaan: "Nyt
todellakin sain vastauksen... Nyt ymmärrän... Juuri sellainen syy
täytyy olla, sillä tuollaiseen seurakunnan kokokäänteeseen viiden
vuoden ajassa ei riitä muut keinot."

Nyt piispa näpisti visuun paksut huulensa ja nyökytti suurta, raskasta
päätään. Otti sitten pöydältä pienen matkaraamattunsa, selaili sen
lehtiä, joissa näkyi tiheissä punaisella kynällä viivoitettuja
lauseita, mutta ei hän niistä mitään nähnyt. Viimein hän pani sen
raamattunsa kiinni, pani kätensä ristiin, laski ne ristiin liitetyt
kätensä sen raamattunsa päälle ja hieman syvämielisenä sanoi: "Vai
tunnusti rovasti Valkeavuori rikoksensa kuolinvuoteellaan."

"Niin hän teki. Kyllä hän teki perinpohjaisen katumuksen ja kaikilta on
saanut anteeksi, ei kukaan muistele hänen vikojaan. Mutta kyllä
hänenkin täytyi pohjaan juoda uudesta syntymisen katkera kalkki. Aivan
hän kohti kurkkuaan huusi sielunsa tuskissa viimeisen yön. Mutta päivän
valjetessa hän sai todistuksen synteinsä anteeksi saamisesta ja sitten
hän riemuitsi kuin pieni lapsi. Sitten hän jo melkein huusi ilosta,
vaikka ruumiin voimat olivat jo loppuneet ettei jaksanut kättäänkään
liikuttaa."

"Se on kaunista, se on suurta, se on jaloa... Kamala on synnissä
eläminen, mutta tuhansin kerroin kamalampaa on synnissä kuoleminen."

"Kyllä hänellä oli ihana kuolema. Näkyi tuntevan, että taivaan enkelit
häntä kantelevat jo käsissään kun hän sammaltuvalta kieleltään sanoi
viimeiset sanansa: 'Tulkaa. Minä menen valmistamaan teille sijaa'."

Tämän sanottua suntion syviin silmäkuoppiin ilmestyivät kiiltävät
kyyneleet.

Piispa oli sanomassa, että taivaan enkelit juuri iloitsevatkin enemmän
yhden syntisen pelastumisesta, kuin yhdeksästä hurskaasta. Mutta
rovastinna ilmestyi ovelle ja pyysi piispaa ja suntiotakin tulemaan
sisälle aamiaiselle. Siihen keskeytyi piispan keskustelu kun sitäpaitsi
suntio ei voinut seurata sisälle, hänen täytyi lähteä aukasemaan
kirkkoa, jonka ovien edessä jo suuret laumat ihmisiä seisoi
odottamassa. Erotessa piispa vaan puristi suntion kättä ja
ystävällisesti sanoi: "No tapaamme vieläkin." Hän jäi katsomaan, kun
suntio laskeutua kömpi portaita alas ja kartanolle tultuaan sekoi
kirkkoon rientävään väkijoukkoon. Mutta tässä hän tunsi kummallisen
vaikutuksen käyvän läpi olentonsa, kun kirkkoon rientävässä
väkijoukossa ei näkynyt yhtään, joka hänelle olisi päätään nyökäyttänyt
tai lakkiaan kohauttanut. Jokahinen näkyi ikäänkuin varovan silmiään
ettei häntä näkisi. Tiesi hän nyt siihen syynkin, mutta pahalta se vaan
tuntui. Ja alakuloisena lähti piispa kävelemään sisälle.

Jänislahden kirkko tuli tänäpäivänä vieläkin täydemmäksi ihmisiä kun
viimeisenä piispan lukupyhänä. Mutta nyt ei ihmiset tulleet kirkkoon
nähdäkseen piispaa ja hänen komeaa pappilaumaansa, vaan tulivat
kuulemaan rovastin saarnaa, etenkin kun oli nyt pyhä kolminaisuuden
sunnuntai, jolloin saarnattiin pysymisestä vapahtajassa. Ja kun saarnan
nousuvirsi "Ah sielun vallita suo Herran" oli loppunut ja rovasti
ystävyydestä loistavin kasvoin ilmestyi saarnatuoliin, oli jok'ikinen
pää pystyssä, silmät ja korvat avoinna ottamassa vastaan jokahisen
sanan.

Rovastin saarna oli nyt alussa harvasanaista, harvasanaisempaa kun
koskaan ennen, niin harvaa, että jokahisen lauseen välissä kerkisi
kaiku sammua kirkossa. Kaikki ensimäiset lauseensa hän sitoi vapahtajan
sanoihin "Pysykäät te minussa". Ne sanat hän aina lausui sellaisella
painolla, ettei ne voineet mennä sivu yhdenkään sielun ja kohtapa
kiilsikin kirkas kyynel niin nuoren kun vanhankin silmännurkassa.

Kun näillä harvaan lausutuilla painavilla lauseillaan oli saanut
kuulijainsa sielut janoavalle kannalle, tihensi hän saarnansa
tavallisen tiheäsanaiseksi, kuten hänen tapansa oli aina saarnata. Nyt
alkoivat sanat lennellä terävinä, sydämiä viiltävinä, mutta samalla
lämmittävinä, että uudet ja uudet kyyneleet pyrkivät jokahisen
kasvoille. Ne eivät olleet nyt katkeran mielen tuottamia kyyneliä, vaan
ne olivat suloisen ijankaikkisuustunteen sulattamia, sydämiä
puhdistavia, ihania kyyneleitä, joita jokahinen, niin vanha kun
nuorikin, mielellään ja häpeämättä kantoi kasvoillaan.

Piispa ikäänkuin jähmettyneenä istui kirkon penkissä koko saarnan ajan.
Ainoastaan silloin tällöin räpsäytteli pitkäripsisiä silmiään ja istua
möllötti kirkon penkissä suuret kasvot saarnatuolia kohti.

Mutta saarnan loputtua kun rovasti katosi saarnatuolista, jokahinen
pyyhki viimeiset kyyneleet silmiensä nurkista ja rauhallisina riensivät
ulos, että kirkkoon jäi vaan seipäiksi sinne tänne muutamia ihmisiä ja
nekin ikäänkuin varpaisilleen potaltaakseen ulos milloin tarvitaan.

Piispa toimitti nyt kirkossa tehtävänsä kiireimmän kautta, eikä ollut
tietävinäänkään tästä kansan ylönkatseellisesta käytöksestä. Mutta
tehtävänsä suoritettuaan ikäänkuin ketään näkemättä kiirehti pappilaan,
mihin suntiokin kirkon lukittuaan tuli jättämään hyvästit hänelle ja
hänen seuralaisilleen. Mutta suntion ilmestyttyä pappilaan ilostuivat
hänen kasvonsa ja ystävyytensä osotteeksi lähti suntiota saattamaan
Jänislahden rantaan, missä hänen venheensä väki oli odottamassa.

Pappilan kartanoa rinnakkain kävellessä piispa sanoi: "Täydellisesti
ymmärrän teitä, ymmärrän kaikkia Jänislahden seurakuntalaisia ja
tunnustan, että syystä sain osakseni sen kansan ylönkatseen, minkä
osottivat pakenemalla kirkosta. Mutta sen minä mielelläni kärsin kun se
on syystä, vaikkakin eksytetystä syystä."

Sitten oli pitkän tuokion ääneti, näkyi miettivän, vaan sitten hän
painavalla tavalla sanoi: "On kirjoitettukin ja totta se onkin, että
vähä hapattaa suuren taikinan... Hyvin ymmärrän, että tämän seurakunnan
kansa ei ole hallittava lailla ja lain voimalla, vaan se on hallittava
teoilla."

Viimeisen lauseensa piispa lausui voimakkaalla painolla, tahtoi oikein
painaa suntion mieleen, että hän on tunnustanut erehdyksensä
jänislahtelaisille.

"Se on totta. Se on enemmän kun totta", vakuutti suntiokin ja päätään
nyökytti sanojensa mukaan sanainsa vakuudeksi.

Nyt seisahtui piispa rannan töyräälle, otti suntion käden kahteen
käteensä ja sanoi: "Oli iloinen, ikimuistettava sattumus, kun teitä
sain vielä tavata, mutta ei liene enää mahdollista nähdä teitä elävin
silmin. Ijankaikkinen Isä, suuri Jumala ijankaikkisella siunauksellaan
siunatkoon teidän elämänne viimeisen ajan ja sitä enemmän
ijankaikkisuutenne."

Suntion silmäkuoppiin ilmestyi kyyneleet sanoessaan: "Se olkoon Hänen
armollinen tahtonsa."

Sen sanottuaan suntio meni venheeseensä, mikä samassa käännettiin
matkalle ja kolmen airoparin pakottamana lähti halkasemaan Jänislahden
peilikirkasta pintaa.

Piispa tunsi povessaan soman tyytymyksen kun edes muutaman kyyneleen
oli saanut Jänislahdella käydessään heltymään. Hän otti nyt taskustaan
keltaisen nenäliinansa ja heilutti sitä ystävyytensä merkiksi.
Suntiokin otti päästään mustan huopahattunsa ja venheensä pintalla
istuen heilutti sitä vastaukseksi. Ja kun piispa ei lakannut liinansa
huiskuttamisesta, niin suntiokin heilutti hattuaan aina ja aina vaan
korkeammalla. Ja vielä sittenkin kun venhe urkeni kaukaisuuteen, että
näkyi se vaan pienenä sorrijaisena järven pinnalla, näkyi rihmasäikeen
paksuisena ukon pitkä käsi taivasta kohti, jonka nenässä mustan marjan
kokoisena heilui hattu.

Mutta lehtisen saaren suojaan kiertyi venhe, sinne katosi ukon
hattukin, katosivat venheen synnyttämät väreaallotkin lahden pinnalta,
katosi kaikki jälkeä näkymättömäksi. Ainoastaan suntiovanhuksen
kunnioitettava kuva ja hänen ennen ja nyt kertomat sanansa jäivät
ainiaaksi piispan mieleen.

Nyt muisti hän oman arvonsa ja virallisen pönäkkänä lähti lyhytnurmista
kartanokenttää kävelemään ylöspäin. Musta, silkkinen, kesäkuun
auringonpaisteessa välkkyvä, korkea hattu vaan vakavassa tahdissa
heilahteli puoleen ja toiseen sen mukaan kun askeleet vaihtuivat.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sattumuksia Jänislahdella" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.