Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kommunistinen yhteiskunta vuonna 2000 - Jatkoa ja vastaus Edward Bellamyn romaaniin "Vuonna 2000"
Author: Michaelis, Richard, 1839-1909
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kommunistinen yhteiskunta vuonna 2000 - Jatkoa ja vastaus Edward Bellamyn romaaniin "Vuonna 2000"" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KOMMUNISTINEN YHTEISKUNTA
VUONNA 2000

JATKOA JA VASTAUS EDWARD BELLAMYN
ROMAANIIN "VUONNA 2000"


Kirjoittanut
Richard Michaelis


Saksasta suomentanut
H. K.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Arvi A. Karisto 1909.



Tekijän alkulause.


Jokainen pyrkimys etsiä totuutta ja aikaansaada parannusta oloissamme
ansaitsee tunnustusta -- silloinkin, kun emme voi hyväksyä suuntaa ja
ehdotettuja toimenpiteitä. Herra Edvard Bellamyn kirja "Vuonna 2000" on
yritys parantaa ihmiskunnan tilaa ja on senvuoksi kiitosta ansaitseva;
mutta jos me hänen parannusehdotuksiltaan riisumme sen kimmeltelevän
vaipan, johon hän on ne pukenut, ei jää jälelle muuta kuin silkkaa
kommunismia. Ja tämä on kaikkialla, missä se on otettu käytäntöön ilman
uskonnollista pohjaa, osottautunut mahdottomaksi toteuttaa.

Chicago on viimeisinä neljänätoista vuonna ollut kommunistisen ja
anarkistisen liikkeen keskustana Yhdysvalloissa. Kun minä
toimittamassani lehdessä "Freie Presse" puolustin niitä perusaatteita,
joilla amerikalainen valtio-olemus lepää, Europan liiaksiasutuista
teollisuusmaista maahan kuljetettuja oppeja vastaan, tutustuin niin
hyvin näihin kuin noiden yhteiskunnanpelastajien houreisiin ja
omituisuuksiin, jotka aivan täydestä todesta luulivat, että heidän
hallussaan muka oli jokin aivan varma parannuskeino, jonka avulla he
eivät tekisi täydelliseksi ainoastaan kaikkia inhimillisiä laitoksia
vaan vieläpä itse ihmisetkin.

Herra Bellamy edustaa sentään maltillisempia mielipiteitä kuin mitä
monet muut ovat opettaneet; mutta hänellä on Chicagon kommunistein ja
anarkistein kanssa yhteistä se, että hän on käynyt kykenemättömäksi
oikein arvostelemaan nykyajan laitoksia, oloja ja ihmisiä, että hän
katsoo aivan liian vähäisiksi ne esteet, jotka vaikeuttavat hänen
ehdottamiensa muutosten toimeenpanoa, että hän todella uskoo, että hänen
valtioilmalinnansa tuossa tuokiossa muuttuvat tosikuviksi ja että hän
asuttaa pilviparatiisinsa enkelien kaltaisilla olennoilla, jotka ovat
päässeet kaikista inhimillisistä heikkouksista eivätkä missään
tapauksessa tekisi mitään vääryyttä. Oletus, että miehet ja naiset
kommunistisessa valtiossa kokonaan vapautuisivat itsekkyydestä,
kateudesta, vihasta, luulevaisuudesta, riidanhalusta ja vallanhimosta,
on yhtä järkevä tai järjetön kuin otaksuminen, että ihminen voi nukkua
113 vuotta ja sitte herätä yhtä nuorena ja voimakkaana kuin oli maata
mennessään.

Mitä kummallisia toimenpiteitä yhteiskunnanpelastajat toisinaan
ehdottavatkaan! Joh. Most tahtoo yhdenvertaisuuden nimessä ensin ottaa
hengiltä ne, jotka eivät kaikissa asioissa ole samaa mieltä kuin hän.
Sitte hän poistaisi kaikki lait ja virkamiehet ja päästäisi sitten
luonnon vapaasti irralleen.

Herra Bellamy taasen tahtoisi, niinikään yhdenvertaisuuden nimessä,
riistää kaikilta kelvollisilta ja ahkerilta työmiehiltä melkoisen osan
siitä, mitä he työllään ovat ansainneet, ja jakaa sen kykenemättömille,
tuhmille ja laiskoille työmiehille, ja tämä olisi sitte sitä, mitä Herra
Bellamy nimittää oikeudeksi ja yhdenvertaisuudeksi.

Ja saavuttaakseen tämän otaksutun "tasa-arvoisuuden" täytyisi herra
Bellamyn luonnollisesti uhrata vapaa kilpailu, tuo jättiläisvoima, joka
on nostanut meidät kaikki ja herra Bellamyn meidän kanssamme sille
korkealle sivistys- ja siveellisyystasolle, jolla ihmiskunta nyt on. On
totta, että vapaan kilpailun seurauksena on ollut ja vieläkin on suuria
väärinkäytöksiä. Mutta jokainen järjestelmä voi johtaa väärinkäytöksiin,
ja se seikka, että jotain asiaa väärinkäytetään, ei ollenkaan todista,
että asia itsessään olisi huono.

Ei kukaan voi kieltää, että vapaa kilpailu on kristillisen sivistyksen
vuosisatoina korkealle kehittänyt ihmiskunnan henkisiä ja aineellisia
voimia, että vapaa kilpailu näiden vuosisatojen kuluessa on kannustanut
kaikkia ihmisiä panemaan liikkeelle paraat kykynsä ja nostanut sukumme
niin korkealle tasolle, että tavallisella työmiehellä on enemmän
mukavuuksia ja nautintoja saatavissa kuin niillä kuninkailla, joista
Homeros laulaa.

Jokaisella ihmispolvella on suoritettava suuria tehtäviä, ja meidän
tehtävämme on järjestää kapitaalin ja työn väliset suhteet, jotka ovat
tulleet erittäin vaikeiksi sen jälkeen, kun höyryvoiman keksimisen
kautta useilla ammattialoilla on tapahtunut suuria muutoksia.

Meidän on löydettävä keinot ja tiet, ei välttääksemme työtä, jota herra
Bellamy kirjassaan pitää jonakin pahana, vaan parantaaksemme aikamme
aivosyöpä: alituinen epävarmuus ja köyhyyden pelko. Mutta sen voimme
tehdä yhteistoiminnan kautta ja vakuutusyhtiöiden avulla, jotka ovat
perustetut keskinäisyyden pohjalle, ilman että meidän täytyy joutua
kommunismiin, tuohon inhimillisen yhteiskunnan alhaisimpaan olomuotoon.

Epätäydellisyyden, joka on ihmiskunnalle ominainen, täytyy
luonnollisesti esiintyä myös kaikissa sen töissä ja laitoksissa, eikä
senvuoksi mikään ole helpompaa, kuin jossain tulevaisuuden-romaanissa
osottaa kaikkien ihmisten ja asioiden riittämättömyys ja sitte
rakennella enkelien asumia pilvilinnoja.

Minä aion nyt tehdä katsauksen tulevaisuuteen. Olen osottava, kuinka
herra Bellamyn kauniin kertomuksen täytyy loppua, jos sitä jatketaan.
Aikomukseni on osottaa, että herra Bellamy yrittää saada aikaan
ehdottoman yhdenvertaisuuden tilan, mutta sitte, epäillen sen
mahdollisuutta, puoltaa eriarvoisuutta, joka monessa suhteessa tulisi
rasittavammaksi kuin nykyiset olot. Olen näyttävä, että herra Bellamyn
esittämän hallitusmuodon vallalla ollessa suosikkijärjestelmän ja
turmeluksen julkisessa ja ammattielämässä täytyisi runsaasti rehottaa.
Olen todistava, että herra Bellamyn Yhdysvalloissa on hyvin vähän
inhimillistä vapautta huomattavissa ja että itsetietoinen, riippumaton
Amerikan kansa ei koskaan kärsisi sellaista orjuutta, ja minä olen aivan
epäämättömästi näyttävä toteen, että kansa herra Bellamyn ylistämässä
valtiossa tulisi olemaan paljoa köyhempi kuin nyt.

En suinkaan kiellä, että meidän yhteiskuntamme on kipeästi
perinpohjaisten parannusten tarpeessa; mutta en ole valmis sokeasti
seuraamaan herra Bellamya, herra Most'ia tai ketä tahansa vaan siitä
syystä, että hän väittää heti voivansa vapauttaa maailman kaikista
epäkohdista. Minulla ei ole aikomusta päistikkaa syöksyä pimeyteen.

Jos herra Bellamy ja hänen kannattajansa ovat niin varmat siitä, että
voivat perustaa tuhatvuotisen valtakunnan, jossa inhimillinen onni
asustaa, niin tehkööt niinkuin "Amana Societyn" kommunistit, jotka
perustivat Jowan valtioon yhteiskunnan, jossa vallitsee uskonnon
pohjalle perustuva omaisuuden yhteys. Yhdysvaltain hallituksella on
vielä suuret alat hyvää maata, johon herra Bellamy ja hänen ystävänsä
voivat asettua ja maailmalle osottaa, kuinka ihmiskunta käden
käännähdyksessä tehdään täydelliseksi. Mutta heidän ei pitäisi vaatia
Yhdysvaltain kansaa hylkäämään nykyistä hallitusmuotoaan ja
yhteiskuntajärjestystään, ennenkuin herra Bellamy ja hänen ystävänsä
ovat todistaneet, että heidän yhteiskunnan parantamiseksi keksimänsä
keinot ovat käytännössä varmasti tehoavia.

      Chicago, Huhtikuulla 1890.

                                      *Richard Michaelis*



ENSIMÄINEN LUKU.


Esitelläkseni itseni niille lukijoille, jotka eivät tunne herra Edward
Bellamy'n kirjaa "Looking Backward" ("Katsaus taaksepäin")[1], kerron
tässä lyhyesti elämäni merkilliset tapaukset, jotka kerrotaan mainitussa
teoksessa.

Minä olen syntynyt 26 p. jouluk. 1857 Bostonissa ja sain kasteessa nimen
Julian West. Kävin ensin alempaa koulua ja sitte ylemmän opiston
kotikaupungissani; mutta kun minulla oli melkoinen omaisuus, en
antautunut mihinkään virkaan enkä ammattiin. Olin kihloissa kauniin
Edith Bartlett'in kanssa. Aikomuksemme oli mennä naimisiin heti, kun
uusi taloni saataisiin asuttavaan kuntoon. Valitettavasti kirvesmiesten
ja muurarien lakot useita kertoja keskeyttivät rakennustyön, ja minä
asuin edelleenkin isäini talossa, jossa kolme perheemme sukupolvea oli
elänyt.

[1] Suomeksi ilmestynyt Työväen Sanomalehti Osakeyhtiön kustannuksella
Helsingissä v. 1907 nimellä "Vuonna 2000". Kaikki tässä kirjassa
esiintyvät viittaukset sivulukuihin tarkoittavat tätä painosta.

Kun usein kärsin unettomuutta, olin antanut vanhan taloni perustukseen
laittaa holvin, johon suurkaupungin melu ei päässyt tunkeutumaan untani
häiritsemään. Holvi oli kokonaan tulenkestävä ja raitista ilmaa tuli
sinne rautaisen putken kautta, joka ulottui talon katolle.

Saadakseni unta olin usein pakotettu käyttämään mesmeristin apua. Niinpä
myös 30 p. toukok. 1887. Vietettyäni kaksi unetonta yötä lähetin mustan
palvelijani Sawyerin erään tri Pillsbury'n luo, joka tällaisissa
tilaisuuksissa aina kernaasti oli auttanut. Lääkäri oli juuri
lähtemäisillään kaupungista, etsiäkseen itselleen toimialaa New
Orleansissa ja viimeisen kerran hän siis nyt minua hoiti. Minä käskin
Sawyeriä herättämään itseni seuraavana aamuna klo 9 ja vaivuin sitte
mesmeristin temppujen vaikutuksesta raskaaseen uneen.

Kun heräsin, huomasin, että olin nukkunut 113 vuotta, 3 kuukautta ja 11
päivää.

Minä sain tietää, että vanha taloni oli palanut ja Sawyer liekeissä
saanut surmansa. Tri Pillsbury oli jättänyt Bostonin, maanalaisen holvin
olemassaolo oli ollut ystävilleni tuntematon, taloa ei oltu enää
uudelleen rakennettu ja niin olin maannut raskaassa unessa enemmän kuin
sata vuotta, kunnes eräs tri Leete, joka asui talossa, joka oli osittain
rakennettu entisen taloni tontille, v. 2000 alkaessaan erään
laboratorion rakennustyötä löysi holvini sekä minut.

Sain tietää, että Edith Bartlett oli minua 14 vuotta surtuaan mennyt
naimisiin, että tri Leeten rouva oli Edith'in tyttären tytär ja hänen
tyttärensä Edith siis sen nuoren naisen tyttären tyttärentytär, jonka
tahdoin naida 113 vuotta sitte.

Murtumaton voimani kesti sen valtavan vaikutuksen, jonka nämä tiedot
minuun tekivät. Tunsin itseni pian tri Leeten talossa kotiutuneeksi,
sitä enemmän, kun nuori Edith piankin sydämessäni anasti sen paikan,
joka kerran oli kuulunut Edith Bartlett'ille. Eikä kestänyt kauaa,
ennenkuin Edith Leete, romantisella, sääliväisellä sydämellä varustettu,
rakastettava tyttö, suostui rupeamaan äitinsä isoäidin seuraajaksi,
s. o. morsiamekseni.

Mutta vielä huomattavampia, kuin oman kohtaloni muutos, olivat
yhteiskunnallisella alalla tapahtuneet muutokset.

Tri Leete selitti minulle uuden asiain järjestyksen.

Yksityisten liikeyritykset olivat lakanneet. Valtio pitää 20:nnen
vuosisadan lopussa huolta kaikista yrityksistä, joita ennen yksityiset
henkilöt tai seurat ja yhtiöt olivat panneet alulle ja johtaneet. Kaikki
terveet ihmiset, naiset niinkuin miehetkin, kuuluvat 21:nnestä 45:nteen
ikävuoteensa työarmeijaan. Yli 45 vuotta vanhoja henkilöitä otetaan
palvelukseen ainoastaan poikkeustapauksessa, suuren hädän uhatessa.

Raha on poistettu; mutta jokainen Yhdysvaltain asukas saa yhtä suuren
osan "teollisuusarmeijan" työn tuloksista maksumääräyksenä, paperilipun
muodossa, jonka arvo on merkitty dollareissa ja centeissä. Jokaisessa
kaupunginosassa ja jokaisessa suuremmassa maaseutupiirissä on
varastohuone, josta kansa saa kaikki mitä se tarvitsee. Ostettujen
tavaroiden hinta merkitään reikäämiskoneella ostajan maksumääräyslippuun
ja hänen saamisestaan hallituksen kirjoissa vedetään pois ostettujen
tavaroiden hinta.

Ruuan valmistavat suuret keittiöt. Vaatteet pestään ja paikataan
suurissa laitoksissa. Kullakin on vapaus syödä joko kotonaan tai
ruokaloissa. Ruokalajeja on runsaasti ja voipa saada itselleen
ruokalassa erityisen aterioimishuoneen. Aterian hinta riippuu siitä,
mitä ruokalajeja tilataan ja missä ne nautitaan.

Joka perheellä on oma talonsa. Sisustus on asukkaan omaisuutta. Vuokran
suuruus riippuu talon suuruudesta ja sisustuksesta ja merkitään sekin
reikäämiskoneella lippuun.

Kaikkien Yhdysvaltain asukkaiden tulee käydä koulua, kunnes ovat
täyttäneet 21 vuotta. Silloin he tulevat työarmeijan jäseniksi.
Ensimäisenä kolmena vuonna heitä sanotaan rekryyteiksi eli oppilaiksi.
Heidän tulee toimittaa tavallisimpia töitä ja ehdottomasti totella
upseereja eli päällysmiehiä. Heidän käytöksestään pidetään kirjaa, johon
merkitään jokaisen rekryytin kyky ja käytös.

Ensimäisten kolmen vuoden kuluttua voi jokainen rekryytti valita
toimialansa. Mikäli mahdollista, pannaan rekryytit sellaisiin toimiin,
joista eniten pitävät. Ensinnä saavat ne rekryytit valita, joilla on
paraat todistukset. Monien täytyy valita toinen, vieläpä kolmaskin
kerta, koska eräille toimialoille on liian paljon pyrkijöitä. Ja taas
toisten on tyydyttävä niihin paikkoihin, jotka heidän esimiehensä heille
osottavat.

Kaikki työarmeijan jäsenet jaetaan kykynsä ja käytöksensä mukaan kolmeen
osastoon ja parailla todistuksilla varustetut oppilaat voivat
kolmivuotisen rekryyttikauden jälkeen päästä sen ammattikunnan
ensimäiseen osastoon, johon tahtovat yhtyä.

Ammattikunnan kenraali nimittää sen kaikki upseerit. Luutnantit otetaan
ensimäisen osaston jäsenistä. Kapteenit valitsee kenraali luutnanttien,
överstit kapteenien joukosta. Kenraalin valitsevat hänen ammattikuntansa
entiset jäsenet, s. o. ne, jotka ovat täyttäneet 45 vuotta. Kaikkien
ammattikuntien entiset jäsenet valitsevat myös päälliköt läheisten
ammattikuntien muodostamille kymmenelle suurelle osastolle eli ryhmälle,
joihin työarmeija on jaettu. Nämä päälliköt valitaan ammattikuntain
kenraaleista. Entiset ammattikuntain jäsenet valitsevat myös
Yhdysvaltain presidentin, jonka täytyy olla ollut yhden noista
kymmenestä suuresta osastosta päällikkönä. Presidentti, työarmeijan
kymmenen suuren osaston päälliköt ja kaikkien ammattikuntien kenraalit
asuvat Washingtonissa.

Työarmeijaan kuuluvilla ei ole oikeutta äänestää upseerien vaalissa,
jotka heitä tulevat komentamaan. 24-vuotisena työaikanaan he eivät
millään lailla ole edustetut; mutta jos he tahtovat esimiestään vastaan
valittaa, voivat he jättää valituksensa tuomarin ratkaistavaksi, jonka
päätöksestä ei voi vedota.

Tuomarit valitsee presidentti niiden ammattikunnan jäsenten joukosta,
jotka ovat eronneet työarmeijasta ja ovat yli 45 vuotta vanhoja.
Tuomarien palvelusaika on viisi vuotta.

Tuomioistuimet, asianajajat, vankilat, sheriffit (nimismiehet),
veronkantajat ja -maksajat ja monet muut virat ovat poistetut.
Rikollisia käsitellään sairaaloissa mielenvikaisina.

Liittohallitus ohjaa kaikkea. Jos se huomaa, että jollekin toimialalle
tunkee paljo vapaaehtoisia, samalla kun toiset ammattikunnat valittavat
halukasten puutetta, niin hallitus pidentää työaikaa suosituissa
ammateissa ja vähentää työtuntien lukua niissä ammateissa, jotka
tarvitsevat enemmän pyrkijöitä.

Naisilla on omat upseerinsa, kenraalinsa ja tuomarinsa, ja he
muodostavat työn apuarmeijan. He saavat samat nosto-osotteet kuin
miehetkin, ja kun keittäminen, pesu ja talouskapineiden korjaus
toimitetaan muualla, on 20:nnen vuosisadan naisella enemmän aikaa
tuottavaan työhön kuin naisilla 19:nnen vuosisadan lopulla.

Rekryytit, jotka ovat palvelleet kolme vuotta, voivat siirtyä
teknillisiin, lääketieteellisiin ja muihin opistoihin; mutta jos he
eivät kykene seuraamaan luokkansa mukana, täytyy heidän erota. Lääkärit,
joilla ei ole tarpeeksi potilaita eivätkä siis nauti kansalaistensa
luottamusta, saavat tyytyä siihen, että heille osotetaan toinen
toimiala.

Jos ihmiset haluavat perustaa sanomalehden, voivat he kokoontua ja
yhteisesti luovuttaa valtiolle tarpeellisen määrän
maksumääräyslippujaan, korvatakseen sille toimittajien, latojien ja
painajien työn menettämisen.

Jos joku tahtoo julkaista kirjan, voi hän sen kirjoittaa joutohetkinään
ja painattaa, luovuttamalla valtiolle osan maksumääräyslipuistaan
latomisen, painamisen ja paperin maksuksi. Myydyistä kirjoista hän sitte
saa vastaavan korvauksen.

Papit, aivan niinkuin sanomalehdentoimittajat, ovat niiden
kustannettavat, jotka tahtovat kuulla heidän saarnojansa.

Rammat ja muut, jotka eivät kykene täyttämään työarmeijan jäsenelle
kuuluvia velvollisuuksia, saavat siitä huolimatta täyden osansa työn
tuloksista. Se tosiasia, että he ovat ihmisiä, oikeuttaa heidät saamaan
täyden osan kaikesta hyvästä, mitä maa tuottaa, tuottakoot itse vähän
tai ei mitään.

Yhdysvaltain eri valtioiden hallitukset ovat hyödyttöminä poistetut.

Kaikki muut sivistyneet kansat ovat järjestäneet työn ja kansalaistensa
käyttämisen samalla tavalla kuin Yhdysvallat ja he käyvät vapaata
kauppaa keskenään. Joka vuoden alussa tasoitetaan eri maiden saamiset
sellaisilla tavaroilla, jotka kaikkialla ovat käypiä.

Uusi asiain järjestys tekee kansoille mahdolliseksi elää ilman suruja ja
seuraus siitä on, että useimmat terveruumiiset miehet ja naiset
saavuttavat 85--90 vuoden ijän.

Näin kertoi minulle tri Leete useiden keskustelujen kuluessa uudesta
yhteiskuntajärjestyksestä. Tohtori puhui suurella innostuksella
valtiosta, jossa hän elää, eikä epäillyt kutsua sitä tuhatvuotiseksi
valtakunnaksi.

Tri Leete vapautti minut siitä surusta ja epävarmuudesta, jota tunsin
vastaiseen toimintaani nähden työarmeijassa. Hän ilmoitti minulle, että
minulle oli tarjona 19:nnen vuosisadan historian professorin paikka
Shawmut opistossa Bostonissa.



TOINEN LUKU.


Kun ensi kertaa astuin Shawmut Opiston isoon saliin, jossa minun tuli
pitää luentoni, huomasin lähellä salin ovea noin 40 vuoden ikäisen
herran. Hän oli liian vanha, jotta olisin voinut häntä pitää
ylioppilaana, ja kun en ollut häntä nähnyt, kun tri Leete minulle
esitteli laitoksen professorit, olin jonkun verran utelias tietämään,
mistä syystä hän läsnäolollaan kunnioitti ensimäistä luentoani.

Sydämellinen vastaanotto, joka oli osakseni tullut professorien
puolelta, se tosiasia, että ylioppilaat täyttivät joka paikan salissa,
vaikuttivat minuun kannustavasti ja kun yliopiston johtaja tri White oli
muutamilla imartelevilla sanoilla esittänyt minut elävänä todistajana
19:nnen vuosisadan sivistyksestä, aloin luentoni mitä paraimmassa
mielentilassa.

Puheeni oli tietysti kokonaan niiden sanojen vaikutuksen alaisena, mitkä
tri Leete oli minulle lausunut 19:nnen ja 20:nnen vuosisadan eduista ja
varjopuolista toisiinsa verraten.

Minä selitin, että kuulijoiden ei pitänyt minulta odottaa mitään
yleiskatsausta kummankin vuosisadan sivistyksen omituisuuksista, ei
myöskään mitään nykyisen asiaintilan ylistystä. Minä tahdoin vaan
kosketella eräitä olosuhteita, joita voidaan pitää kummankin vuosisadan
tunnusmerkkeinä.

Yhdeksännentoista vuosisadan ajanhengen tunnusmerkkinä kuvailin
mieletöntä kilpailua. Tässä inhottavassa taistelussa täytyi ihmisen
"pettää, kehua, tunkea toisia syrjään, väärentää, ostaa liian halvalla
ja myydä liian kalliilla hinnalla, hävittää kilpaileva liike, jonka
avulla hänen naapurinsa elätti pienokaisiaan, houkutella ihmisiä
ostamaan, mitä heidän ei olisi pitänyt ostaa, ja myymään, mitä heidän ei
olisi pitänyt myydä, riistää työntekijöitään, kiristää velallisiaan ja
pettää velkojiaan"[1], voidakseen elättää niitä, joiden elättäminen oli
heidän velvollisuutensa. Minä osotin, että 19:nnen vuosisadan lopulla
"on täytynyt olla paljon sellaisiakin henkilöitä, jotka olisivat
mieluummin uhranneet oman elämänsä, jos siitä yksistään olisi ollut
kysymys, kuin pitäneet sitä yllä toisien käsistä riistetyllä
leivällä"[2]. Minä esitin, että tämä mieletön ja tuhoisa kilpailu aina
oli jäytänyt ihmisten henkeä ja ruumista ja että tämä kalvava kuume
vielä oli pahentunut täydellisen köyhtymisen alituisesta pelosta.
Epävarmuuden kummitus oli vainonnut 19:nnen vuosisadan ihmistä askel
askeleelta, se oli hänen kanssaan istunut pöydässä, hänen kanssaan
noussut vuoteeseen ja kuiskannut hänelle: "Tee sinä työtä kuinka paljon
tahansa, nouse ani varhain ylös ja raada myöhäiseen iltaan, ole viekas
ryöväri tai rehellinen palvelija -- et sittenkään koskaan voi olla varma
asemastasi. Nyt voit olla rikas, mutta kuitenkin voit vielä tulla
köyhäksi. Jätä lapsillesi perinnöksi kuinka suuria rikkauksia tahansa --
et kuitenkaan voi koskaan ostaa varmuutta siitä, ettei poikasi joudu
joskus palvelemaan nykyistä palvelijaasi tai ettei tyttäresi täydy
joskus myydä itseänsä leivän tähden."[3].

[1] S. 227, 228.

[2] S. 227.

[3] S. 264.

Sata kolmetoista vuotta sitte raatoivat ihmiset kuin orjat, kunnes
olivat näännyksissä, saamatta silti edes varmuutta siitä, etteivät
köyhdy tai kuole tuskallista nälkäkuolemaa. Tänään, siunatun
yhdeksännentoista vuosisadan lopussa, vaeltakoon ihmiskunta vapauden,
turvallisuuden, onnellisuuden ja tasa-arvoisuuden ruusunhohtoisessa
valossa. Kahdennenkymmenennen vuosisadan nuoriso nauttikoon etevissä
kouluissa erinomaista opetusta ja valitkoon kolmivuotisen oppiajan
päätettyään vapaasti alansa. Työarmeijassa palvellessaankin sallikoon
työajan lyhyys heidän edelleen kehittää henkistä sivistystään ja jääköön
heille kuitenkin enemmän lepoaikaa kuin sata vuotta sitte olisi katsottu
sopivaksi tehtaissa, maanviljelystyössä ja muilla toimialoilla.

Vapaina kaikista suruista, ollen täydellisesti sopusoinnussa toisten
ihmisten kanssa, ilman valtiollisten puolueiden häiritsevää vaikutusta,
omistaen rikkauksia, jommoisia kansain historia ei tunne, voisimme
todella sanoa: "Ihmiskunnan pitkä, kolkko talvi on ohitse. Sen kesä on
tullut. Se on murtanut kotelonsa. Taivas on sen tarkoitusperänä"[1].

[1] S. 240.

Minä olin puhunut innostuksella, niin, syvällä liikutuksella ja odotin
ainakin suosiollista vastaanottoa puheelleni. Mutta ainoastaan
yksityisiä ja kylmiä suosionosotuksia kuului, kun olin lopettanut
esitykseni. Tuskin neljäs osa salissa olevista ylioppilaista katsoi
vaivakseen osottaa yhtyvänsä esittämiini mielipiteisiin ja nämäkin
harvat näyttivät enemmän kohteliaisuudesta kuin sydämellisestä
myötämielisyydestä tuovan julki suosionsa. Tämä kylmä vastaanotto oli
minulle sellainen pettymys, etten ollut tarpeeksi rohkea heti
jättääkseni istuinpaikkaani ja mennäkseni ylioppilasjoukkion läpi näiden
poistuessa salista.

Olin senvuoksi jotain puuhailevinani pulpettini ääressä, kunnes kaikki
olivat lähteneet tiehensä, lukuun ottamatta herraa, joka
sisäänastuessani oli kiinnittänyt huomiotani. Hän jäi ovelle seisomaan,
silminnähtävästi odottaen poistumistani.

"Te kuulutte yliopistoon", kysyin minä, peittääkseni hämillisyyttäni.

"Kuulun toki", vastasi hän huulillaan keveä hymy, joka vaati minua
edelleen kyselemään.

"Arvattavasti minulla on ilo teissä oppia tuntemaan yksi herroista
virkaveljistäni", jatkoin minä. "Nimeni on West."

"Vielä kuukausi takaperin olin professori Forest, teidän edeltäjänne
19:nnen vuosisadan historian opettajana. Nyt olen yksi pedelleista[1] ja
esimieheni on ystävällisesti antanut minun hoidettavakseni juuri tämän
salin."

[1] Pedelleiksi sanotaan eräänlaisia yliopiston vahtimestareja. Suom.
muist.

Viime päivinä olin kuullut niin paljon uutta ja hämmästyttävää, etten
juuri vähästä hämmästynyt.

Mutta että yliopiston professorin toimeksi voitiin antaa saman salin
puhtaana pitäminen, jossa hän sitä ennen oli opettanut, se kaikui niin
uskomattomalta ja avasi omaan vastaiseen uraani nähden niin
epämiellyttäviä näköaloja, etten voinut salata hämmästystäni.

"Ja mikä on aiheuttanut tämän kummallisen paikanmuutoksen?" kysyin minä.

"Vertaillessani ihmiskunnan sivistystä ja tilaa vuonna 1900 ja vuonna
2000 tulin toisiin johtopäätöksiin kuin te", vastasi Forest.

"Ette kai toki tahtone väittää, että ihmisillä viime vuosisadan lopulla
oli paremmat olot kuin nykyisellä polvella?" kysyin minä, samalla
hämmästyneenä ja uteliaana.

"Se on tosiaankin minun mielipiteeni", sanoi Forest.

"Tämän omituisen katsantokannan voin selittää vain siten, että teillä ei
ole ollut tilaisuutta persoonallisesti tutkia oloja, jotka teistä
näyttävät niin kiitettäviltä", huudahdin.

"Minun täytyy tietysti myöntää, että olen oppini saanut kirjastoistamme
ja että te 19:nnen vuosisadan sivistystä koskevien mielipiteittenne
tueksi voitte vedota persoonalliseen kokemukseenne", vastasi Forest.
"Sitävastoin ette kai niin hyvin tunne asian nykyistä tilaa. Te olette
ammentaneet tietonne 20:nnestä vuosisadasta yhdestä ainoasta lähteestä,
ja tämä lähde on tri Leete. Minä voinen siis väittää, että minulla on
tarkemmat tiedot teidän aikanne sivistyksestä kuin teillä meidän
oloistamme, koska minä voin vedota useampiin todistajiin kuin te."

"Sitte ette hyväksy mielipiteitä, joita esitin luennossani?"

"Teidän esitelmänne julkaistaan epäilemättä kaikissa hallituksen
lehdissä, siis melkein kaikissa maan sanomalehdissä", vastasi Forest,
välttäen antamasta suoraa vastausta kysymykseeni.

"Te puhutte hallituksen lehdistä", kysyin ihmeissäni. "Onko
hallituksella sanomalehtiä ja tarvitseeko se äänenkannattajia?"

"Tietysti hallituksella on omat lehtensä. Ja on yhtä vaikeaa kuin
epämiellyttävää julkaista lehteä, joka hallitusta moittii tai vastustaa.
Meillä on senvuoksi hyvin vähän sellaisia lehtiä."

"Mutta sanoihan tri Leete minulle: "Meillä ei ole puolueita eikä
politikoitsijoita, ja vallanhimo ja lahjojenotto ovat sanoja, joilla on
nykyään vain historiallinen merkitys."[1]. Ja nyt te puhutte hallituksen
vastustajista ja heidän sanomalehdistään?" Tätä lausuessani ilmeni
epäilystä sekä äänessäni että katseissani, mutta herra Forest ei siitä
joutunut hämilleen.

[1] S. 48.

Hän purskahti äänekkääseen nauruun ja sanoi sitte: "Suokaa anteeksi
iloisuuteni, mutta tri Leete on suuri leikinlaskija ja hän on aina
varma, että leikkipuheellaan saa kuulijakunnan nauramaan! Todellakin!
Tämäpä on verratonta! Olisinpa tahtonut nähdä hänen naamansa, kun hän
teille kertoi nämä ilmestykset."

Ja Forest puhkesi uudestaan nauramaan, niin että kyyneleet silmistä
tippuivat.

"Pyydän anteeksi, herra West", jatkoi herra Forest, kun hänen
iloisuuteensa vastasin vaitiololla. "Mutta te ymmärtäisitte kyllä minua
ja yhtyisitte todennäköisesti nauruuni, jos tuntisitte tri Leeten yhtä
hyvin kuin minä ja sitte kuulisitte hänen puhuvan politikoitsijoiden
puutteesta. Mutta tahdon tässä heti selittää", lisäsi herra Forest
rauhallisemmalla äänellä, "etten suinkaan halveksu tri Leeteä. Hän on
hiukan häikäilemätön kujeilija ja ovela politikoitsija; muutoin niin
hyvä mies, kuin meidän aikanamme suinkin on mahdollista."

"Tri Leete on politikoitsija?" kysyin uudelleen hämmästyen.

"Onpa kylläkin. Tri Leete on hallituspuolueen vaikutusvaltaisin johtaja
Bostonissa. Hänen vaikutustaan saan kiittää, että vielä olen yliopiston
kanssa tekemisissä."

Forest huomasi, etten käsittänyt tätä selitystä ja lisäsi sentähden:
"Kun minä, vertaillessani kummankin vuosisadan sivistystä, tulin siihen
johtopäätökseen, että kommunismi oli osoittautunut erehdykseksi, pantiin
minut syytteeseen opiskelevan nuorison viettelemisestä ja
turmelemisesta. Tuomio, tällaisissa tapauksissa tavallinen, kuului:
"houruinhuoneeseen suljettava." Sillä meidän vallanpitäjiemme mielestä
voi vain mielipuoli nousta parasta yhteiskuntajärjestystä vastaan, mikä
ihmiskunnalla milloinkaan on ollut. Tri Leete selitti kuitenkin, että
minun mielipuolisuuteni oli niin vaaratonta laatua, että sulkeminen
houruinhuoneeseen oli tarpeeton, samalla kun se tulisi kalliiksikin.
Minä voisin vielä ansaita ylläpitoni, toimittamalla helpompia töitä
yliopistorakennuksessa. Siten olisin professoreille ja ylioppilaille
elävänä varoituksena, että olisivat varovaisia puheissaan ja opeissaan."

"Ylioppilaat näyttävät olevan teidän mielipidettänne, sillä he ottivat
puheeni hyvin kylmästi vastaan", huomautin, kääntääkseni keskustelun
toisaalle ja estääkseni isäntäni ominaisuuksia enää joutumasta puheen
alaisiksi.

Forest'in läpitunkevat, harmaat silmät katselivat silmänräpäyksen ajan
omiini. Sitte hän sanoi ystävällisesti.

"Uskon, että olette puhuneet vakaumuksenne mukaan, herra West. Mutta
eikö teistä ole tuntunut, ettette ole tehneet oikeutta ajallenne ja
aikalaisillenne. Pakottiko kilpailu tosiaankin jokaisen pettämään
naapuriaan, nylkemään työmiehiään, kuristamaan velallisiaan ja
riistämään leivän toisen suusta? Olivatko tosiaankin teidän aikanne
useimmat ihmiset pettureita ja verenimijöitä? Olivatko kaikki työmiehet
orjia, jotka joka päivä tekivät työtä, kunnes nääntyivät?
Aikakauskirjoista ja historiallisista teoksista tiedän hyvin, että
suurten ammattiyhdistysten jäsenet teidän päivinänne usein tekivät
lakkoja, koska pitivät kahdeksaa tuntia työpäivänä ja kieltäytyivät
hyvää maksuakin vastaan tekemästä työtä 9 tai 10 tuntia. Siitä päättäen
teillä oli voimakas, ylpeä ja riippumaton työväenluokka, ja minusta on
melkein loukkaus sanoa heitä orjiksi. Ja mitä tyttöihin tulee, olen
lukenut valituksia siitä, että perheenemäntien teidän aikananne oli
hyvin vaikeata saada itselleen apulaista ja että keittäjättäret ja
palvelijattaret kykynsä mukaan saivat kahdesta viiteen dollariin
viikossa ynnä ruoan. Siveällä tytöllä ei siis ollut mitään syytä "myydä
itseään leivästä." Tosin ei teidänkään päivienne sivistys ollut
likimainkaan vioista vapaa. Itse asiassa ei mikään maan päällä ole
täydellistä. Mutta teidän kuvauksenne 19:nnen vuosisadan sivistyksestä
oli niin synkästi väritetty, että ylioppilaat, jotka hekin tietävät
jotain noiden päivien historiasta, eivät mitenkään voineet innostua
luennostanne. Se tuskin olisi voinut olla mahdollista jo siitäkin
syystä, että useat näistä nuorista miehistä eivät lähimainkaan niin
ehdottomasti ihaile nykyisiä oloja kuin te. Puhun aivan suoraan, herra
West, ja toivon että annatte anteeksi avomielisyyteni. Tahtoisin tehdä
teille palveluksen, kuvaamalla teille olojamme, laitoksiamme ja
ihmisiämme aivan sellaisina kuin ovat."

Hänen äänessään oli niin lämmin sävy ja hänen katseensa niin
ystävällinen, etten voinut olla poismennessäni puristamatta hänen
kättään, vaikkakin kaikki hänen sanansa olivat suunnatut ystäviäni ja
omia mielipiteitäni vastaan ja senvuoksi minuun koskivat. Menin
alakuloisena kotiin, mielessäni punniten niitä vastaväitteitä, joita
Forest oli esittänyt luentoani vastaan.

Tapasin tri Leete'n ja naiset yhdessä. Edith kysyi minulta, oliko
ensimäinen esiintymiseni professorina käynyt toivomusteni mukaan.
Periaatteeni on olla aina suora ja rehellinen. Minä kerroin sentähden
ystävilleni asiain menon, luentoni pääsisällyksen, kylmän vastaanoton,
jonka se sai osakseen, ja oman pettymykseni. Mainitsin myös, että herra
Forest oli arvostellut puhettani, ja myönsin, että hänen eroava
mielipiteensä oli oikeutettu sikäli, että olin väittänyt kaikissa
19:nnen vuosisadan ihmisissä olleen ne paheet, jotka kilpailu minun
aikanani oli kasvattanut ainoastaan yksityisissä. Sanoista, jotka Forest
oli lausunut tri Leete'stä, en luonnollisesti maininnut mitään.

Minun kertomukseni ei nähtävästi tehnyt tri Leete'en aivan mieluista
vaikutusta. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän sanoi: "Arvelen, että
häikäilemätön kilpailu 19:nnen vuosisadan lopulla ehdottomasti
pienemmässä tai suuremmassa määrässä turmeli koko kansan -- useimmissa
tapauksissa suuremmassa määrässä. Senvuoksi pidän luentoanne
erinomaisena esityksenä johtavista periaatteista enkä luule, että teidän
olisi syytä tuumaakaan väistyä omaksumastanne kannasta. Kylmän
vastaanoton, jonka saitte osaksenne, ei tarvitse teitä huolestuttaa. Se
on Forest'in opettaja-ajan seurauksia. Hän on ylioppilaittemme päihin
kylvänyt väärät mielipiteensä, sokean kunnioituksensa vapaata kilpailua
ja vastenmielisyytensä asiain nykyistä järjestystä kohtaan. Teidän
tehtävänne on nyt selittää noille nuorille miehille kummankin
yhteiskuntajärjestyksen arvo toisiinsa verraten. Alinomaa koettamalla
johtaa ylioppilaita harhaan panee Forest kärsivällisyytemme lujalle
koetukselle. -- Onko hän teille maininnut olleensa teidän edeltäjänne?"

"Hän teki sen, kun häneltä kysyin, kuuluiko hän opettajistoon. Hän
sanoi, että hänet oli erotettu "kerettiläisyyden" tähden ja että hän saa
teitä kiittää siitä, että pääsi verrattain lievällä rangaistuksella."

"Forest'in tapa ei ole salata mielipiteitään, ja uskallan siis olettaa,
että hän on teille antanut kauniin kuvauksen tri Leete'stä", sanoi
isäntäni hymyillen.

Asiain sillä kannalla ollen oli minusta tarkoituksenmukaisinta toistaa
mielipiteet, jotka Forest oli lausunut tri Leete'stä, varsinkin kun ne
eivät olleet ilkimielisiä, vaan pikemmin imartelevia isännälleni. Voin
ehkä lisätä, että olin hiukan utelias kuulemaan, mitä tri Leete'llä oli
sanottavaa Forest'in väitteeseen, että hän oli politikoitsija ja
hallituspuolueen johtaja.

Sanoin siis: "Forest nauroi sydämellisesti, kun toistin sananne, ettei
teillä ole puolueita eikä politikoitsijoita. Hän sanoi teitä
leikinlaskijaksi, ovelaksi politikoitsijaksi, hallituspuolueen
johtajaksi ja kunnon mieheksi."

Tri Leete hymyili hiukan tuimasti, kun hän vastasi: "Se on
luonteentodistus, josta minun oikeastaan pitäisi olla ylpeä, koska sen
on lausunut morkkaajaksi muuttunut arvostelija. Mitä tulee Forest'in
väitteeseen, että olisin politikoitsija, voin siihen vaan vastata, etten
koskaan ole ollut missään virassa; ja se seikka, että hallitus
erikoistapauksissa kysyy neuvoani, ei kai tehne minua hallituspuolueen
johtajaksi, sillä se kunnia on tullut usein muidenkin kansalaisten
osaksi. Valtiollisia puolueita meillä ei ole. On tietysti muutamia
parantumattomia moittijoita, joita, niinkuin Forest'ia, on mahdoton
tyydyttää, ja joitakuita radikaalisia riitapukareita. Mutta heihin ei
panna paljon huomiota, kunhan vain eivät häiritse ihmisten rauhaa. Jos
he sen tekevät, lähetämme me heidät parannuslaitokseen, jossa heitä
hoidetaan sopivalla tavalla."

Vaikka viimeiset sanat lausuttiinkin tavallisella kevyellä
keskustelusävyllä, tekivät ne kuitenkin minuun syvän vaikutuksen. "Jos
he sen tekevät, lähetämme me heidät parannuslaitokseen, jossa heitä
hoidetaan sopivalla tavalla." Eikö tämä todistanut oikeaksi Forest'in
väitettä, että ne, jotka uskalsivat vastustaa kommunismia, melkein aina
tuomittiin suljettaviksi houruinhuoneeseen.

Epämieluisat ajatukseni keskeytti Edithin hempeä ääni: "Minä arvelen,
rakas isä", sanoi hän, "että herra Forest on yhtä kunniallinen kuin
hyväätarkoittavakin mies, ja hänen pitäisi sallia lausua ajatuksensa,
vaikkapa ne olisivat vääriä tai omituisiakin. Ylioppilaat epäilemättä
lopuksi huomaavat, että meidän yhteiskuntajärjestyksemme on niin hyvä
kuin se olla voi. Sitäpaitsi on huvittavaa kuulla joskus toisiakin
mielipiteitä."

Isällisellä hellyydellä laski tri Leete oikean kätensä Edithin runsaille
kiharoille ja sanoi: "Naiset Ranskan kuninkaan Ludvig XVI:n hovissa
pitivät myös erittäin huvittavina mielipiteitä, jotka aiheuttivat
vallankumouksen ja maksoivat monille "huvitetuista" naisista ja
herroista heidän päänsä, jotka giljotiini katkaisi. -- Ajatukset ovat
tulikipunoita, jotka helposti voivat aiheuttaa tulipalon, jollei niitä
tarkasti valvota."



KOLMAS LUKU.


En ollut koskaan erityisesti tutkinut kansantaloutta eikä siis koskaan
ollut juolahtanut mieleeni tutkistella taloudellisten periaatteiden
arvoa. Vapaa kilpailuko vai omaisuuden yhteyskö olisi, ihmiskunnalle
edullisempi -- tämä kysymys ei ollut vielä koskaan juolahtanut mieleeni.
Kun siis Tri Leete yhtä varmalla kuin vaikuttavalla tavallaan selitti,
kuinka yhteiskunta vapaan kilpailun poistamisen jälkeen oli järjestetty,
en edes ollut huomannut, että tämä järjestys lepäsi kommunistisilla
periaatteilla. Minä arvelin, että ihmiskunta oli luonut itselleen
tuhatvuotisen valtakunnan, ja kun tri Leete sanoi minulle, että kaikki
ihmiset 20:nnen vuosisadan lopulla elivät yhtä mukavasti, melkeinpä
ylellisesti, kuin hän itsekin, silloin en epäillyt, että jokaisen täytyi
olla tyytyväinen uuteen yhteiskuntajärjestykseen.

Mutta ylioppilaiden puolelta osakseni tullut kylmä vastaanotto ja
keskusteluni herra Forest'in kanssa opettivat minulle, etteivät kaikki
Yhdysvaltain asukkaat Herran vuonna 2000 pitäneet nykyistä
yhteiskuntajärjestystä tuhatvuotisena valtakuntana, ja minun täytyy
myöntää, että tämä huomio koski minuun kipeästi. Sillä suloinen rauha,
ennen tuntematon levollisuus oli astunut sydämmeeni, kun tri Leete
kertoi rajattomasta onnellisuudesta, jota ihmiskunta sai nauttia
20:nnellä vuosisadalla.

Uusi asemani velvoitti minua nyt perusteellisesti tutkimaan
kansantaloudellisia kysymyksiä. Tosin olisin yksinkertaisesti voinut
kuvailla yhteiskunnallisia ja valtiollisia oloja Yhdysvalloissa
edellisen vuosisadan lopulla ja ne taustana ylistellä uutta asiain
järjestystä; mutta se ei olisi minua itseäni tyydyttänyt. Tahdoin itse
perusteellisesti ja vertaillen tutkimalla saada selville, kummalle
taloudellisista suunnista etusija oli myönnettävä. Senvuoksi seurustelin
herra Forest'in kanssa, saadakseni kuulla hänen perustelunsa tri
Leete'in esittämiä oppeja vastaan. Tämä seurustelu herra Forest'in
kanssa ei tavallaan ollut minulle aivan mieluisa, minut kun aina valtasi
epämieluisa tunne ajatellessani, että Forest'in mielipiteet ja
periaatteet osottautuisivat oikeammiksi. Sillä Forest'in mielipiteiden
voitto oli minusta sama kuin palaaminen oloihin, jotka olivat minulle
perinpohjin vastenmieliset tuottamiensa surujen ja epämukavuuksien
tähden. Minusta näytti tri Leeten valtiojärjestys paratiisilta, josta
Forest tahtoi minut karkoittaa.

Seuraavissa luennoissani rajoituin tarkasti kuvaamaan "työmarkkinoita"
Bostonissa v. 1887. Huolellisesti karttaen kaikkia liioitteluja vedin
esillä olevista tosiasioista ainoastaan eittämättömiä johtopäätöksiä.
Minä osotin, kuinka pääoma ja työ kumpikin olivat kärsineet noiden
päivien lukuisista lakoista ja ylistin nykyistä asiain järjestystä,
koska se tekee tuollaiset järjettömät taloudelliset taistelut
mahdottomiksi.

Luentojeni jälkeen keskustelin aina herra Forest'in kanssa, joka oli
yhtä halukas puhumaan uudesta yhteiskuntajärjestyksestä kuin tri Leete.

"Hallituksen ystävät sanovat minua parantumattomaksi morkkaajaksi",
sanoi Forest, "ja he ovat oikeassa, joskin voisivat pukea arvostelunsa
hiukan kohteliaampaan muotoon ja sanoa, että olen taipuvainen
arvostelemaan ja punnitsemaan kaikkia asioita. Jokaista hallitusta,
jonka alaisena kohtalo minut asettaa elämään, tutkisin ja arvostelisin,
olipa hallitus hyvä tai huono. Minä en kanna mitään kaunaa niitä miehiä
vastaan, jotka tänään hallitsevat Yhdysvaltoja. Päinvastoin myönnän,
että he osottavat suurempaa viisautta, tarmoa ja kärsivällisyyttä
toiminnassaan kuin sen hallituksen jäsenet, joka erosi 12 vuotta sitte.
Johtavat periaatteet ovat väärät ja senpätähden täytyy seuraustenkin
olla huonot, tehköön hallitus mitä tahansa, paikkaillakseen huonon
järjestelmän huonoja seurauksia".

"Arvelette siis, että nykyinen järjestelmä on aivan väärä?" kysyin minä.

"Voitteko sitä epäillä?" vastasi Forest. "Katselkaahan ympärillenne.
Onko johtavana perusajatuksena luomakunnassa yhtäläisyys vai erilaisuus.
Te löydätte usein yhdennäköisyyttä, ette koskaan yhtäläisyyttä.
Kasvientutkijat ovat koonneet tuhansittain lehtiä, jotka ensi
silmäyksellä näyttävät aivan yhtäläisiltä; mutta huolellisesti
tutkimalla ovat he keksineet aivan varmoja eroavaisuuksia. Erilaisuus on
luonnonlaki ja jokainen yritys saada aikaan ehdotonta yhtäläisyyttä on
luonnonvastainen ja järjetön. Sellaiset yritykset ovatkin kaikki menneet
myttyyn. Kun muutamat ensimäisistä kristityistäkin, lähimäisrakkauden
johdattamina, ottivat keskuudessaan käytäntöön omaisuuden yhteyden, ei
tämä luonnonvastainen yritys ollut pysyväistä laatua. Itse Prokrustes
vainaja ei voinut tulla toimeen yhdellä vuoteella kaikkia varten; hän
tarvitsi niitä kaksi, yhden pitkiä ja yhden lyhyitä uhrejaan varten,
jotka joutuivat hänen käsiinsä. Mekin voisimme asettaa niin, että
vastedes kaikkien miesten pituus on kuusi jalkaa, rintakehä
ympärimitaten 42 tuumaa, nenä kreikkalainen, silmät siniset, tukka
ruskea ja ääni tenoriääni, yhtä hyvin kuin voimme koettaa pakottaa
kaiken elämän kommunistisessa yhteiskunnassa yhtäläisyyden pakkoröijyyn,
luullen, että ihmisellä siinä muka on hyvä olla -- Ottakaamme vaan
henkisten ja ruumiillisten lahjojen erilaisuuden ohessa huomioon
erilaiset taipumukset ja erilainen maku, ja toiminta-alojen moninaisuus
ja vastatkaamme sitte kysymykseen, voiko ehdottomaan yhtäläisyyteen
perustettu yhteiskuntajärjestys olla pysyvä".

"Jos olen muodostanut itselleni oikean kuvan yhteiskuntanne
järjestelystä, niin olette tunnustaneet kaikkien ihmisten oikeuden
ylläpitonsa saamiseen, antamalla jokaiselle yhtä suuren osan työn
tuloksista; mutta te olette myös antaneet jokaiselle tilaisuuden valita
sellaisen toiminta-alan, josta hän eniten pitää. Te olette edelleen
yhteen ammattikuntaan kuuluvat työmiehet jakaneet osastoihin ja
asteisiin, kannustaaksenne heitä pyrkimään kunnianhimoaan tyydyttääkseen
yhä korkeampiin asteisiin, ja olette siten luoneet asemien
eroavaisuuden, joka vastaa ihmisten erilaisuutta, josta äsken
huomautitte".

"Niin on", sanoi Forest. "Olemme ensin tunnustaneet yhtäläisyyden
periaatteet ja sitte jäsentäneet yhteiskuntamme erilaisuuden
perustuksella, jolla tavoin pääsimme suoraan tunnustamasta sitä
tosiasiaa, että uusi yhteiskuntajärjestys sekä oppiin että
todellisuuteen nähden on epäluoma. Kysymys, johon meidän on vastattava,
on hyvin yksinkertainen: "_Olemmeko kaikki toistemme kaltaisia?_" Jos
niin on, silloin on kommunismi ainoa oikea yhteiskuntamuoto ja jokaisen
pitäisi silloin saada yhtä suuri osansa yhteisen työn tuloksista. Jos
emme ole kaikki yhtäläisiä, jos olemme sekä ruumiillisilta että
henkisiltä kyvyiltämme erilaisia, jos työn tulokset ovat eri suuret,
silloin ei ole mitään järkevää syytä jakaa työntuloksia tasan. Mutta me
julistamme ensin yhtäläisyyden periaatteen ja väitämme, että me tämän
yhtäläisyyden perustalla panemme tasan työn tulokset; -- ja sitte me
ja'amme kaikki työmiehet oppiaikanaan osottamansa kyvyn mukaan
ensimäisen, toisen ja kolmannen luokan työmiehiin... Ja useissa
tapauksissa ovat nämä luokat vielä jaetut kahteen asteeseen, ylempään ja
alempaan. Tästä siis näemme, että työmiehet on jaettu kuuteen osastoon
ja vieläpä nimenomaan sillä perustuksella, että heidän kykynsä ovat
_erilaiset_. Että heidän ahkeruutensakin on erilainen, sitä ei suoraan
tunnusteta, mutta on kuitenkin tosiasia. Ihmisten _erilaisuus_ siis
_suoraan_ tunnustetaan; mutta työn tulokset _jaetaan tasan
yhtäläisyyden_ nimessä.

"Nyt on epäilemättä jokaisella", jatkoi Forest ponnella, "luonnollinen
oikeus toimintansa hedelmiin. Mutta me otamme ensi asteen oivalliselta
työntekijältä osan hänen työnsä tuloksista, antaaksemme sen kuudennen
osaston jollekin laiskurille. Luonnollisesti se on suoraa _ryöväystä_,
joka ei edes kätkeydy "hallitusperiaatteen" kuluneeseen vaippaan; sillä
tunnustammehan, jakamalla työmiehet erilaisten kykyjen perustuksella
kuuteen osastoon, suoraan, että yhtäläisyys "on hölynpölyä". --
Kuitenkin tuomitaan kaikki, jotka eivät pidä ahkeran riistämistä laiskan
hyväksi korkeimpana valtioviisautena, paraimman yhteiskuntajärjestyksen
vihollisiksi, mistä ihmiskunnan historia tietää kertoa."

"Te olette joihinkin määrin 19:nnen vuosisadan sivistyksen puolustaja",
vastasin minä. "Mutta meidän aikanamme monet työväen johtajat nimittivät
työnantajia "palkanvarkaiksi", s. o. näitä syytettiin siitä, että olivat
itselleen ottaneet liian suuren osan työn tuloksista saadusta rahasta ja
antaneet työmiehille liian vähän palkkaa. Minusta näyttää kaiken
omaisuuden tasanjako paljoa oikeammalta kuin jakotapa, jonka mukaan
verrattain vähäinen joukko työnantajia voi rikastua työtätekevän
monilukuisen kansan kustannuksella".

"Minä en ole mikään 19:nnen vuosisadan sivistyksen puoltaja", huudahti
Forest. Minä väitän vaan, että _vapaa kilpailu_, joka oli vallalla sata
vuotta sitte, on paljoa _parempi_ kuin _kommunismi_, jonka alaisina nyt
työskentelemme. Työnantajien väärä voitto, josta te puhutte, olisi
helposti ollut autettavissa, jos teidän työmiehenne olisivat yhtyneet
osuus- eli kumppanuskuntiin. Sata vuotta sitte ei ollut olemassa mitään
lakia, joka olisi estänyt tusinaa suutareita vuokraamasta itselleen
huoneustoa ynnä höyryvoimaa, ostamasta muutamia ompelu- y. m. koneita ja
valmistamasta omaan laskuunsa jalkineita. Eikä ollut mitään lakia, joka
olisi kieltänyt muita työmiehiä ostamasta jalkineitaan ainoastaan
tällaisilta työkunnilta. Jos niin olisi tehty, olisivat työkunnan
osakkaat saaneet tehtailijan, tukkukauppiaan, pikkukauppiaan ja
työntekijän voiton, s. o. kaiken voiton mikä yleensä työstä on
saatavissa. Kaikkien ammattialojen työntekijät olisivat vähitellen
liittyneet työkunniksi, niin ollen yhtähaavaa työnantajia ja
työntekijöitä. -- Jos työmiehet katsoivat paremmaksi olla käyttämättä
tätä oikeutta ja tätä tilaisuutta; jos he eivät viitsineet ottaa
niskoilleen itsenäisestä liikkeenharjoittamisesta johtuvia suruja ja
vaaraa; jos he mieluummin tekivät työtä työnantajalle, jättäen tämän
niskoille liikkeenjohtamisesta koituvat huolet ja uskallukset; silloin
heillä ei myöskään ollut oikeutta valittaa yrittelijän voittoa, jonka he
yhtä hyvin olisivat voineet saada.

"Ja kun teidän aikanne työmiehet olivat tyytymättömät palkkaan tai
kohteluun, voivat he itselleen etsiä toisen toimen, jota meidän
työmiehemme eivät voi, koska valtio on ainoa työnantaja. Periaatetta,
että jokaisella on oikeus siihen, mitä hän tuottaa, ei milloinkaan
kielletty teidän aikananne. Mutta me olemme yhdenvertaisuuden ja
oikeuden nimessä hyväksyneet sen "oikeudenmukaisen" periaatteen, että
ahkeraa saa ryöstää laiskan hyväksi. Jos 19:nnen vuosisadan työmiehet,
sensijaan että uhrasivat lakkoihin jättiläissummia, olisivat työalan
toisensa jälkeen perustaneet osuuskunnalliselle pohjalle, olisivat he
verrattain vähällä vaivalla ratkaisseet sen, mitä te nimititte
sosiaaliseksi, yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. -- Meiltä taas olisitte
silloin säästäneet sen inhottavan muodon, jonka mukaan meidän
yhteiskuntamme on nyt järjestetty ja hallittu."

"Työväenjärjestöt ja metelit olivat vaan seurauksia pääoman
keskittymisestä, jota oli kasaantunut suuremmat joukot kuin koskaan
ennen", sanoin minä, toistaen tri Leeten mielipiteet tästä kysymyksestä.
"Ennenkuin tämä kokoontuminen alkoi, kun kaupan ja teollisuuden
harjottajina vielä olivat lukemattomat pienet, vähäisellä pääomalla
varustetut liikkeet vähälukuisten mutta suunnattomalla pääomalla
varustettujen suurliikkeitten asemesta, oli työntekijän asema
työnantajaan nähden jotenkin vapaa ja riippumaton. Ja kun silloin
pienikin pääoma tai uusi aate riitti hankkimaan jokaiselle uuden
liikkeen, tuli työntekijöistä yhtämittaa työnantajia, eikä näiden
luokkien välillä ollut määrättyä tai ylipääsemätöntä rajaa. Silloin ei
tarvittu työväenjärjestöjä eikä myöskään voinut syntyä yleisiä
lakkoja."[1]

[1] S. 42.

"Teidän sijassanne, herra West, en tekisi tri Leeten lauselmia
omikseni", sanoi herra Forest hymyillen. "Tohtorilla on usein ollut
tilaisuutta saada tässä asiassa todempia tietoja; mutta hän ei vaan
tahdo luopua vääristä väitteistään. Minä ja muut olemme nämä hänen
mielipiteensä niin usein kumonneet, että lopulla jo kävi
yksitoikkoiseksi. Lakot eivät ole, niinkuin tri Leete sanoo, mikään
verrattain uusi ilmiö kansantaloudellisella alalla. Yksi suurimpia
lakkoja, joista historia meille kertoo, "_Secessio in montem sacrum_"
(lähtö pyhälle vuorelle)[1], tapahtui jo v. 494 e. Kr. ja keskiajalla
lakkasivat työläiset usein työstä, saadakseen korkeampia palkkoja,
vaikka työ siihen aikaan oli paljoa lujemmin yhteen liitetty
(ammattikunnat) kuin rahavalta. Ja mitä tulee työmiesten mahdottomuuteen
päästä työnantajiksi, voin yliopiston kirjastosta näyttää teille
saksalaisen lehden "Freie Presse", joka v. 1888 ilmestyi Chicagossa ja
jossa sen toimittaja, kumotessaan sen ajan kommunistien samallaisia
väitteitä, viittaa siihen tosiasiaan, että Chicagossa v. 1888 oli 12,000
saksalais-amerikkalaista, jotka olivat joko talonomistajia tai
tehtailijoita tai muita itsenäisiä liikkeenharjoittajia. Kaikki nämä
olivat varattomina, enimmiten englannin kieltä taitamattomina tulleet
Chicagoon ja siellä päässeet hyvinvointiin, vieläpä useat rikkaiksikin.
Tämä sotii sitä väitettä vastaan, että varattomat 19:nnen vuosisadan
jälkipuoliskolla auttamattomasti olivat rahavallan kynsissä. -- Ei
mikään ole helpompaa kuin umpimähkään lausua väitteitä. Näiden
väitteiden todistaminen on usein vaikeata. Ja tri Leete on suuri
tuollaisissa huimissa tehtävissä".

[1] Rooman työtä tekevä alhaiso, plebeijit, lähtivät v. 494 e. Kr.
miehissä pois kaupungista lähellä olevalle n. s. "pyhälle vuorelle",
eivätkä tulleet takaisin, ennenkuin ylimykset, patriisit, olivat tehneet
muutamia myönnytyksiä. Suom. muist.

"Mutta ettekö kaikki elä erittäin mukavasti?" kysyin toivossa saada
kieltämättömiin tosiasioihin vetoamalla Forestia lopettamaan
hyökkäyksensä uutta asiain tilaa vastaan. "Eikö teillä vallitse ennen
tuntematon hyvinvointi? Ettekö ole hävittäneet köyhyyttä sukupuuttoon?
Ja eivätkö nämä saavutukset ole pienten uhrausten arvoisia?"

"Me emme elä niinkään mukavasti. Meillä ei vallitse ennen kuulumaton
hyvinvointi. Te tulette pian havaitsemaan, että arvioitte liian
korkeaksi sivistyksemme sekä laadun että hedelmät. Ja mitä köyhyyden
hävittämiseen tulee, niin on "saavutus" oleellisesti siinä, että
rikastutamme taitamattomia, tuhmia ja laiskoja taitavien ja ahkerien
naisten ja miesten työn tuloksilla. Sen tekin olisitte voineet tehdä 113
vuotta sitte, mutta te ette olleet tarpeeksi yksinkertaisia ja
väärämielisiä, ryhtyäksenne tuollaiseen ryöväämiseen".

"Jos kansa on tyytymätön nykyiseen yhteiskuntajärjestykseen, niin voihan
se muuttaa sen", vastasin minä. "Teidän puheistanne päättäen ovat
hallituksen vastustajat niin harvat, ettei sillä puolueella ole mitään
merkitystä: tehän sanoitte minulle, että on vaan harvoja lehtiä, jotka
hallitusta vastustavat. Tämä minusta näyttää todistavan sitä, että kansa
yleensä on tyytyväistä nykyiseen asiain järjestykseen".

Forest näytti hyvin vakavalta, kun hän vastasi: "Te tietysti luulette,
että meillä on sama vapaus kuin teillä 113 vuotta sitte. Mutta
valtiollisessa elämässä on kaikki senjälkeen muuttunut. Teidän aikananne
kansalaiset olivat hallituksesta kokonaan riippumattomat,
lukuunottamatta ehkä virkamiehiä ja niitä, jotka suorittivat töitä
valtion laskuun. Tänään hallitus ryhtyy kaikkeen ja melkein jokainen on
välillisesti tai välittömästi korkeampien virkamiesten suosiosta enemmän
tai vähemmin riippuvainen. Joka uskaltaa asettua julkisesti hallitusta
vastaan, voi olla varma siitä, että virkamiehistön viha kohtaa häntä
itseään, hänen sukulaisiaan ja ystäviään. Senvuoksi on hyvin vähän
niitä, jotka ovat kylliksi rohkeita julkisesti uhmatakseen hallituksen
vihaa, vaikka nykyinen asiain järjestys monille onkin suorastaan
vastenmielinen".

"Miksei kansa sitte valitse kongressiin edustajia, jotka uusia lakeja
säätämällä muuttaisivat nykyistä, nähtävästi niin epätyydyttävää asiain
järjestystä?" kysyin minä, vakuutettuna siitä, että Forest
morkkaamishalussaan oli liian paksulta käyttänyt mustia värejä.

"Kongressilla on nykyään vähän vaikutusvaltaa", vastasi Forest. "Valta
on melkein tykkänään presidentin ja kymmenen ison osaston johtajan
käsissä. Heillä on melkein rajaton valta, mikä jonkun verran muistuttaa
"kymmenen neuvoston" valtaa Veneziassa niihin aikoihin, jolloin
ylimysvaltainen tasavalta oli kunniansa kukkuloilla. Kun se saa joka
henkilölle 24 vuoden ajaksi osottaa hyvän tai huonon paikan, vieläpä
ottaa 45 vuotta täyttäneitä takaisin työarmeijaan ja siten saada
epämieluiset henkilöt uudelleen valtansa alle, niin on meidän korkeilla
hallintovirkamiehillämme tyrannivalta, jommoisesta ei kenenkään teidän
ajan ruhtinaan mieleen juolahtanut edes uneksiakaan".

"Te tiedätte tietystikin", jatkoi herra Forest, että
"ammattitaidottomain luokkaan luetaan kaikki kolmen ensimäisen vuoden
työntekijät. Vasta tämän ajan kuluttua saa nuorukainen, jota siihen
saakka voidaan käyttää mihin työhön tahansa johtajien määräyksen mukaan,
valita erityisen toimialan!"[1] Te tulette näkemään, että nuo nuoret
ihmiset noiden kolmen vuoden aikana ovat riippuvaiset esimiesten
suosiosta tai epäsuosiosta. Nämä voivat määrätä rekryytille helppoa ja
puhdasta, mutta myös yhtä hyvin likaista ja epäterveellistä työtä.
Vastaväitteitä ei kärsitä. Sillä "ihminen, joka kykenee suorittamaan
palveluksensa, mutta itsepäisesti kieltäytyy sitä tekemästä, voidaan
asettaa toisista erilleen ja ruokkia ainoastaan vedellä ja leivällä,
kunnes hän taipuu".[2]

[1] S. 56.

[2] S. 101.

"Te tiedätte edelleen, että joka henkilön työt merkitään kirjaan, ja ne,
jotka ovat osoittaneet erityistä kuntoa, saavat palkinnoita, kun taas
laiminlyöntejä rangaistaan."[1]. Tri Leete on epäilemättä myös teille
sanonut, että "on mielestämme tarpeetonta asettaa nuorten koko tulevaa
elämää riippumaan nuoruuden tavallisesta kevytmielisyydestä, ellei
suurempia vikoja ilmesty sen ohessa ja kaikki jotka ilman erityisiä
vikoja ovat suorittaneet ensimäisen asteen, voivat valita itsellensä
alan, joka parhaiten vastaa kunkin taipumuksia." Mutta nyt ei ainoastaan
käytöstä ja taitoa tutkita tarkasti, "vaan myös arvostelukirjojen
näyttämä keskiarvo määrää, minkä arvoasteen kukin saa täysioikeutettujen
työntekijäin keskuudessa."[2]. "Vaikka teollisuuden ja maanviljelyksen
eri haarat vaativatkin erilaista sisällistä järjestystä aina luonteensa
mukaan, on kuitenkin kaikkialla tapana jakaa työntekijät kykynsä
perusteella kolmeen luokkaan ja useilla aloilla on nämä vielä jaettu
kahteen osastoon. Oppiaikanaan osottamansa kyvyn mukaan saa nuorukainen
ensimäisen, toisen tai kolmannen luokan työntekijän arvon... Uusi
luokkiin jako toimitetaan aina määräaikojen kuluttua...[3] Eräs
tärkeimpiä ylimmän luokan jäsenyydestä johtuvia etuja on työntekijän
oikeus saada valita joku ammattinsa haara tai toimiala
erikoisalakseen."[4]. Tri Leete on kai teille myös kertonut, että
mahdollisuuden mukaan huonoimmankin työmiehen toivomukset otetaan
huomioon!... "Mutta nämä alempain työluokkain toivomukset, mikäli ne
ovat sopusoinnussa toimialan yhteisten etujen kanssa, toteutetaan vasta
sitte, kun ylempiin luokkiin kuuluvain vaatimukset on täytetty, joten he
usein saavat tyytyä valintaan, mikä vastaa heidän vaatimuksiansa vasta
toisessa tai kolmannessa sijassa, voidaanpa heidät, jos niin tarvitaan,
muuttaa toiseen työhönkin. Tämä vapaa valitsemisoikeus astuu voimaan
jokaisessa korotuksessa, ja jos joku menettää entisen arvoasteensa, on
hän samalla myöskin vaarassa joutua vaihtamaan toimensa, josta hän
pitää, toiseen vähemmän mieluisaan..."[5]. Yhteiskunnan tärkeimpiin
toimiin pääsevät ainoastaan ensimäisen luokan jäsenet."[6].

[1] S. 98.

[2] S. 98.

[3] S. 98.

[4] S. 99.

[5] S. 99.

[6] S. 101.

"Nämä määräykset todistavat oikeaksi sen, mitä olen sanonut hallituksen
mielivaltaisuudesta. Luutnantit, kapteenit, everstit nimittää
asianomaisen ammattikunnan kenraali ja nämä taasen ovat noiden kymmenen
suuren osaston kymmenen päämiehen käskyn alaiset. Nämä virkamiehet
voivat antaa nuorille ystävilleen, jotka rekryytteinä astuvat
työarmeijaan, kevyttä työtä ja hyviä todistuksia ja he voivat asettaa
nämä nuoret ystävänsä tilaisuuteen päästä niin pian kuin he ovat
suorittaneet ensimäiset kolme vuotta palvelusajastaan, heti jonkun
ammattikunnan ensimäisen luokan ensimäiseen asteeseen. Ja tuollainen
vaikutusvaltaisten ihmisten suosikki voi, vietettyään hauskan
rekryyttiajan ja heti päästyään ammattikuntansa ensimäisen luokan
ensimäiseen asteeseen, heti saada luutnantin arvon ja muutamissa
vuosissa yletä korkeimpiin kunniavirkoihin. -- Te ette voi kieltää,
herra West, että meidän lakisäädöksemme tekevät mahdolliseksi tuollaisen
suosikkijärjestelmän."

Minun täytyi myöntää, että sellaiset tapaukset voivat olla mahdollisia.

Herra Forest jatkoi: "Toiselta puolelta voivat sellaiset nuoret miehet,
jotka eivät ole meidän hallituksemme loistavien tähtien poikia tai
ystäviä, pitää itseään sangen onnellisina, jos he toisessa luokassa
ollessaan saavat todistuksen, joka ei kokonaan riistä heiltä toivoa
edelleen yletä arvoasteissa. Hallituksen julkisten vastustajien
sukulaiset voidaan asettaa eri ammattikuntien kolmannen luokan toiselle
asteelle ja heille voidaan antaa sellaiset todistukset, että heiltä on
riistetty kaikki toivo päästä korkeampaan arvoasteeseen. Ja tuollainen
suosikkijärjestelmä ei ainoastaan ole mahdollinen, vaan rehottaa se
täydessä kukoistuksessa laajalti. Sellaisten ihmisten pojilta ja
sukulaisilta, jotka ovat tunnetut hallituksen vastustajiksi, on huonompi
olo kuin orjilla ja heitä kohdellaan usein kuin jalkapalloa."

"Eikö ole mitään tuomioistuinta, johon he voisivat valittaa?" kysyin
minä.

"On. Väärin kohdellut vaimot ja miehet voivat valittaa tuomarille",
vastasi herra Forest. "Mutta alemman luokan tuomarit ovat
yksinkertaisesti henkilöitä, jotka ovat täyttäneet 45:nnen ikävuotensa
ja jotka presidentti on nimittänyt tuomareiksi viideksi vuodeksi. Nämä
tuomitsevat, niinkuin tri Leete teille kai on kertonut, kaikissa
tapauksissa, jolloin työarmeijan jäsen on nostanut esimiestään vastaan
kanteen väärästä kohtelusta. Kaikki sellaiset kysymykset ratkaisee yksi
ainoa tuomari _lopullisesti_; kolme tuomaria määrätään ainoastaan
erittäin raskauttavissa tapauksissa.[1] -- Presidentin tuomareiksi
nimittämät henkilöt ovat luonnollisesti hallituksen luottamusmiehiä ja
ystäviä eikä heiltä voi odottaa, että he tuollaisia valituksia
käsitellessään tuomitsivat hallituksen virkamiehiä vastaan ja
"lainvihollisen" hyväksi. Ja kun sellaiset valitukset ratkaistaan
lopullisesti, kantajan saamatta oikeutta vedota korkeampaan oikeuteen,
niin ei väärää kohtelua osakseen saaneelle työarmeijan jäsenelle jää
mitään muuta jälelle kuin palata vanhalle paikalleen, jossa hänen
esimiehensä, jota vastaan hän on kanteen nostanut, ei luonnollisesti
kohtele häntä paremmin kuin ennenkään. Päinvastoin saa "lainvihollinen"
useimmissa tapauksissa kalliisti maksaa, että hän on kantanut upseeria
vastaan. Seuraavassa jaossa luokkiin ja asteihin voi upseeri pistää tuon
onnettoman ihmisen kolmannen luokan toiseen asteeseen, jollei häntä jo
ole sinne alennettu. Joka tapauksessa voi suuttunut upseeri osottaa
tyytymättömälle likaisimman ja epäterveellisimmän työn."

[1] 167--169.

Tämä Forestin luoma kuva oloista työarmeijassa näytti minusta sitä
kauhistuttavammalta, kun vertasin sitä tri Leeten ruusunpunaisiin
kuvauksiin. Minä olin siitä niin tyrmistynyt, etten kyennyt edes
yrittämäänkään ryhtyä vastustamaan entisen professorin ja edeltäjäni
kuvauksia ja johtopäätöksiä.

Oltuaan jonkun aikaa vaiti jatkoi nykyinen pedelli: "Ajatelkaa nyt
mainitsemieni tosiasioiden yhteydessä, että "työntekijöillä ei ole
äänioikeutta tai vaikutusvaltaa heidän esimiehiään valittaessa."[1]
"Kunkin ammattialan kenraali nimittää kaikki alaisensa toimimiehet,
mutta häntä itseään ei nimitetä, vaan hän valitaan äänestyksellä, ...
s. o. vaalin toimittavat ne, jotka ovat aikansa sillä alalla palvelleet
ja saaneet eron."[2] Niin ovat siis, hyvä herra Vest, työarmeijan
jäsenet 24 vuoden ajan esimiestensä suosiosta tai epäsuosiosta kokonaan
riippuvia. Jos he tämän ajan kuluessa tahtovat saada kevyttä tointa,
täytyy heidän sokeasti totella kaikkia käskyjä ja kaikilla käytettävissä
olevilla keinoilla pyrkiä suosioon. Heidän täytyy vaikuttaa
äänivaltaisiin ystäviinsä niin, että nämä eivät ainoastaan äänestä
hallituksen puolesta, vaan myöskin tekevät sen mahdollisimman
mieltäosottavalla tavalla. Tilapäiset lahjat, kuten viini ja sikarit
herättävät monissa upseereissa ystävällisiä tunteita; jollei työarmeijan
jäsen käytä kaikkia tällaisia keinoja ja temppuja, on mahdollista, että
hän 24 vuoden ajan saa viettää elämää, jonka rinnalla viljelysorjan tai
hiilikaivostyömiehen elämän 150 vuotta siten täytyi näyttää kerrassaan
kadehdittavalta. Sillä viljelysorja oli muistajalleen kuitenkin
kallisarvoinen kappale, jota ei kevytmielisesti saanut hukata, samalla
kun kaivosmies voi jättää työnsä ja muualta hakea itselleen tointa, jos
työ tai kohtelu eivät häntä miellyttäneet. Sitävastoin työarmeijan
jäsen, joka on joutunut tämän tai tuon upseerin vihan alaiseksi tai joka
on asetettu yhteiskunnan vihollisten listalle, koska hänen äänivaltaiset
sukulaisensa ovat äänestäneet hallitusta vastaan, -- sellainen
"teollisuusarmeijan" jäsen saa viettää elämää, jota hyvällä syyllä
voimme nimittää "kahdeksikymmeneksi neljäksi vuodeksi helvettiä maan
päällä".

[1] S. 153.

[2] S. 153.

"Te näette tästä, herra West, miksi kongressilla ei ole mitään
vaikutusta. Suurin osa sen jäsenistä on alituisessa hommassa, saadakseen
itselleen, sukulaisilleen ja ystävilleen suosionosotuksia sen kautta,
että joka tavalla koettavat palvella hallitusta. Ja tämä on
yhdenvertaisuus paraiten järjestetyssä yhteiskunnassa, mitä ihmiskunta
koskaan on tuntenut! Tämä on se, mitä tri Leete nimittää inhimillisen
onnellisuuden tuhatvuotiseksi valtakunnaksi."



NELJÄS LUKU.


"On kokonaan luonnon lakien mukaista ja sentähden oikein", alkoi Forest
seuraavan keskustelumme, "että mies tukee poikaansa, sukulaisiaan ja
ystäviään ja auttaa heitä eteenpäin elämässä. Miestä, joka sen tekee, en
koskaan moittisi, vaan päinvastoin niitä, jotka laiminlyövät sen, mitä
minä pidän jokaisen miehen velvollisuutena. Mutta luonnollisesti täytyy
pojan, sukulaisten ja ystävien olla kelvolliset niihin toimiin, joihin
heitä ehdotetaan. -- Muistelen, että muutamat historioitsijat ovat
kirjoittaneet suosikkijärjestelmästä, joka teidän aikananne olisi
vallinnut valtion virkoja täytettäessä, ja että varsinkin kenraali
Grant'ia syytettiin siitä, että hän aina nimitysasioissa oli antanut
sukulaisilleen ja ystävilleen etusijan. Mutta juuri se minua miellyttää
tuossa suuressa sotapäällikössä, että hän niin järkähtämättömästä piti
kiinni ystävyydestä, ja sitä kernaammin annan hänelle anteeksi
erehdykset, joita hän toisinaan teki virkamiehiä valitessaan. Sillä
näihin erehdyksiin oli syynä hänen hyvä sydämensä, joka aina oli
uskollinen ystäviä kohtaan ja välistä taipuvainen liian suureksi
arvostelemaan heidän kykynsä ja kunniallisuutensa. Jolleivät
sukulaisuuden ja ystävyyden siteet enää pidä koossa, mihin me sitte enää
voimme luottaa. Ja koska jokaisen luonnollisesti täytyy tuntea
sukulaistensa ja ystäviensä mieli ja kykeneväisyys paremmin kuin muiden
ihmisten ominaisuudet, niin on aivan paikallaan, että hän antaa etusijan
niille, jotka ovat häntä lähinnä ja joiden kelpoisuuden hän tuntee."

"Yksi niistä monista vioista, joita meidän julkinen ja ammatillinen
elämämme potee, on se seikka, että ei ainoastaan suosikkijärjestelmän
vaan myöskin lahjomisen _täytyy_ mitä suurimmassa laajuudessa kukoistaa.
Sata kolmetoista vuotta sitte voivat miehet, jotka olivat Yhdysvaltojen
ohjaksissa tai joilla lähinnä alemmissa hallituspiireissä oli
vaikutusvaltaa, toisinaan mielensä mukaan täyttää virkoja, joissa oli
vähän työtä ja hyvä palkka; mutta tuollaisia paikkoja oli verrattain
vähän. Liittohallituksen asettamien virkamiesten luku oli, ellen erehdy,
vain n. 80,000 ja suurin osa näistä 80,000 virasta oli pieniä
postimestarinpaikkoja. Pienten kylien ja piirien postimestarit eivät
saaneet mitään palkkaa, vaan osan postimerkkien myynnistä kertyneistä
rahoista, ja tämä tulo oli niin kurjan pieni, että ainoastaan kauppiaat,
jotka muutoinkin viettivät päivänsä puodissaan ja pitivät tuota
"kunniaa" vähine tuloineen vain sivuasiana, voivat ottaa vastaan
tuollaisen valtioviran. Lisäksi tuli, että nuo verrattain harvat
valtionvirat, joita voitiin kutsua "laiskanviroiksi", täytettiin
uudelleen joka neljäs tai ainakin joka kahdeksas vuosi. Mutta meidän
hallituksillamme on pitempi elonaika. Viimeksi eronnut oli vallassa 26
vuotta. Ja niiden paikkojen luku, joka hallituksellamme on oikeus
täyttää, on sangen suuri. Jokaista kahtatoista naista tai miestä kohti
on meillä valvoja eli luutnantti; puhumattakaan kapteeneista,
eversteistä j. n. e. Ja kerrassaan uskomattomia me saamme aikaan
kynänkäyttelyn alalla. Niinkuin arvattavasti tiedätte, pidetään meillä
kirjaa niin hyvin työ- kuin jakamisosastoissa; niin, vieläpä enemmänkin:
jokaisella Yhdysvaltain asukkaalla, miehellä ja naisella, on hallituksen
kirjoissa oma tilinsä velastaan ja saatavastaan."[1]

[1] S. 69.

"Katsoen väestömme yhä kasvavaan suureen lukumäärään on se, niinkuin kai
arvannette, oikea jättiläistyö. Tiedättehän, että se osa
Pohjois-Amerikaa, joka ennen kuului Englannille, liittyi Yhdysvaltoihin
ja että väestömme v. 1990 toimitetun väenlaskun mukaan nousi 414
miljoonaan. Nyt se arvioidaan 500 miljoonaksi."[1]

[1] Ensimäinen virallinen väenlasku toimitettiin Yhdysvalloissa v. 1790;
väestön luku oli silloin 3,929,314. V. 1880 oli asukkaita 50,155,738 ja
v. 1890 yli 65 miljoonaa. Sadassa vuodessa se on kasvanut
kymmenkertaiseksi. Jos kasvaminen edelleen tapahtuisi yhtä nopeasti,
olisi Yhdysvalloissa ja Kanadassa v. 1990 1,040 miljoonaa ihmistä. Minä
olen kuitenkin laskenut vuotuisen lisääntymisen vain 2 %:ksi jonka
mukaan Yhdysvalloissa ja Kanadassa v. 2000 olisi n. 500 miljoonaa
asukasta. Tekijän muist.

»Suunnattoman laaja kirjanpito, jonka kommunismi (omaisuuden yhteys) on
tehnyt välttämättömäksi, sekä työajan lyhyys, jota mies- ja
naiskirjanpitäjät puolueen johtajien suosikkeina nauttivat, pakottavat
pitämään kirjanpitäjää jokaista 50 ihmistä kohti. Viime hallituksen
aikana oli jopa jokaista 42 asukasta kohti yksi luvunlaskutaiteilija.
Tämä antaa hallitukselle tilaisuuden mielensä mukaan jakaa 10
miljoonalle naiselle ja miehelle siistiä ja mukavaa työtä. Tähän 10
miljoonaan hyvään paikkaan tulee teidän lisäksi lukea jotakuinkin sama
määrä työarmeijan upseerinpaikkoja ja virkoja hallituksen
varastopaikoissa; puhumattakaan muista halutuista virkapaikoista. Tästä
voitte ilman sen pitempiä selityksiä mitata sen vallan, jota hallitus
käyttää yksinomaan virkoihinnimitysoikeutensa perustuksella, ja minkä
kiusauksen tämän suunnattoman vallan käyttäminen tuo muassaan."

"Eikö siis", kysyin minä, "niiden, jotka pyrkivät vastuunalaiseen
paikkaan, niinkuin esim. kirjanpitäjien, täydy ensin suorittaa
tarpeelliset tutkinnot, ennenkuin he ottavat täyttääkseen niin raskaita
velvollisuuksia?"

"Kirjanpito on yhtenä oppiaineena kouluissamme", vastasi Forest. "Muuten
ei meillä kirjanpitoa hoideta kovin omantunnonmukaisesti. Senvuoksi
vastuunalaisuuden taakka ei suurestikaan paina hallituksemme suosikkien
hartioita, enkä luule, että kukaan suosikeista sitä niin tunnolleen
panee. Sille, joka ei kuulu hallituspiireihin, on luonnollisesti
mahdotonta tarkalleen sanoa, kuinka huonosti kirjoja pidetään. Mutta kun
viimeksi vallassa ollut hallitus 12 vuotta sitte erosi, keksittiin
suorastaan pohjaton mädätyksen ja petosten kuilu. Kaikkien olemassa
olevien varojen arvo määrättiin ja huomattiin silloin, että tavaroita
puuttui 432 miljoonan dollarin arvosta. Erotetun hallituksen jäsenet
tosin selittivät, että nämä tiedot olivat väärät ja pelkkää panettelua
ja että uusi hallitus oli asettanut kirjanpitäjiä vartavasten muka
saamaan selville 400 miljoonan dollarin varkauden, voidakseen entisen
hallituksen jäsenet roistoina valtiollisesti kuolettaa. Eronneet
virkamiehet myönsivät, että tavaroita voi puuttua, koska varastojen
virkailijat aina olivat punninneet ja mitanneet runsaasti; kuitenkaan
tämä vaillinki ei muka voinut todistaa viime hallituksen petollisuutta
eikä missään tapauksessa 432 miljoonan jättiläissummaan. Toiselta puolen
pysyivät, uudet virkamiehet väitteissään ja lukivat vaillingin entisen
hallituksen turmeltuneisuuden ansioksi, sen jäsenet kun olivat ottaneet
enemmän tavaroita kuin heillä oli lupa ottaa eikä heidän
luottolipuistaan oltu lävistämällä poistettu vastaavaa määrää."

Minä kysyin Forest'ilta, mitä hän arveli näistä syytöksistä ja
vastaväitteistä.

"Minä luulen, että ne erääseen määrään ovat liiankin perustellut", sanoi
edeltäjäni professorin virassa. Meidän viheliäisen järjestelmämme
vallitessa on kiusaus monelle ihmiselle liiankin suuri. En moittisi
lainkaan sitä, että hallituspuolueen johtajat antavat sukulaisilleen ja
ystävilleen paraat paikat, jos nämä vaan voisivat hoitaa hyvin heille
uskottuja virkoja. Mutta maan 20 miljoonaa parasta paikkaa ei suinkaan
ole paraiden ja kunnollisinten naisten ja miesten käsissä. Ne virat ja
paikat, joita ei ole annettu korkeimpien virkamiesten sukulaisille ja
lähimmille ystäville, annetaan hallituksen innokkaimpien ja
vaikutusvaltaisimpien kannattajien sukulaisille. Ja senkin vielä voisi
sietää, jos suosikkijärjestelmä loppuisi turmeluksen ja rasittavan
mielivallan rajalla. Mutta se menee vielä paljoa pitemmälle."

"Syytättekö nykyistä hallitusta ja sen ystäviä turmeltuneisuudesta ja
mielivallasta?" kysyin minä; olin näet päättänyt lopettaa kaikki
keskusteluni herra Forest'in kanssa, jos tämä esittäisi jonkun kunnialle
käyvän syytöksen isäntääni kohtaan.

"Minä puhun nykyisestä hallintojärjestelmästä ja mainitsen vain
tosiasioita tai tekoja, jotka voin näyttää tosiksi," vastasi Forest.
"Minä en syytä ketään, juuri sentähden, että olen tästä kaikesta
mielissäni. Minä arvaan, että kysymyksenne tarkoittaa tri Leeteä ja
vaikka sitä ei tehty suoraan, tahdon kuitenkin siihen suoraan vastata.
Mielestäni tri Leete on paraita ja kunniallisimpia puoluejohtajistamme,
mutta hänkin käyttää hyväkseen etuja, jotka meidän järjestelmämme
vallitessa ovat vallassaolijoille niin helpot saavuttaa."

"Tahtoisitteko olla hyvä ja todistaa väitteenne", sanoin levollisesti,
mutta varmasti.

"Jätän teidän ratkaistavaksenne, olenko väitteissäni mennyt liian
pitkälle", jatkoi Forest. "Eikö tri Leete ole teille sanonut, että hän
jo monta vuotta on aikonut rakentaa kemiallista laboratoriota suureen
puutarhaan talonsa viereen. Ja eikö hän ole teille kertonut, että hän
tuotti työmiehiä ja että nämä kaivoivat esiin holvin, jossa te
nukuitte?"[1].

[1] S. 28.

"Tosiaankin! Tri Leete sanoi, että hän aikoi rakennuttaa kemiallisen
laboratorion", myönsin minä. "Mutta eikö hänen maksumääräyslippunsa
salli sellaista menoerää?"

Forest näytti hiukan lystikkäältä, kysyessään, olinko koskaan nähnyt,
kuinka suuri kaikkiaan vuotuinen palkan määrä oli. Minä tunnustin, etten
sitä tiennyt. Tri Leeten elintapa osotti ylellisyyttä ja näytti minusta
vastaavan korkeitakin vaatimuksia. En ollut senvuoksi vielä koskaan
tullut ajatelleeksi hänen vuositulojensa todellista suuruutta.

"Jos suvaitsette", sanoi Forest, "puhumme kansan voinnista toisella
kertaa. Tänään rajoitumme tutkimaan kommunismin taipumusta synnyttää
suosikkijärjestelmää, lahjojen ottoa, orjamaisuutta ja mielivaltaa. --
Mitä tri Leeteen tulee, on tosiasia, että hän rakennuttaa itselleen
kemiallista laboratoriota, huolimatta siitä, että tämä homma on selvässä
ristiriidassa laitostemme tarkoitusten ja hengen kanssa. Tämän
yliopiston maakerroksessa on sangen hyvä sellainen laboratorio ja tri
Leete olisi epäilemättä mielensä mukaan voinut tehdä siellä kokeitaan,
jos hän vaan olisi hakenut lupaa siihen. Yksin hänen vaikutuksensa olisi
hänelle sen hankkinut. Mutta hänen turhamaisuutensa panee hänet
rakennuttamaan tarpeetonta rakennusta, mikä seikka tarjoaa radikaaleille
(äärimmäisyysmiehille) uuden ja selvän todistuksen heidän syytöstensä
todenperäisyydestä vallitsevaa hallitusryhmää vastaan.

"Mistä radikaaleista te puhutte?" kysyin minä.

"Tarkoitan radikaalisia kommunisteja, jotka taistelevat nykyistä
hallitusta vastaan, koska he tahtovat poistaa kaikki uskonnolliset
menot, avioliiton ja senkin vähän henkilökohtaisen omaisuuden, jonka
omistaminen vielä on sallittua. Valtiollisista puolueistamme ja niiden
periaatteista puhumme myöhemmin. Tahdoin vaan saada teidät vakuutetuksi
siitä tosiasiasta, että tri Leete omaksi tarpeekseen ja selvästi vastoin
kommunistisia periaatteita rakennuttaa itselleen kemiallista
laboratoriota, sangen kallista laitosta, jota ei voitaisi saada aikaan
kymmenenkään ihmisen paikkalipuilla, ja että hän täten aiheuttaa
tahallaan moitetta kaikkien hallituksen vastustajain puolelta."

"Eikö tri Leete voi maksaa kohtuullista vuokraa laboratoriosta?" kysyin
minä. "Minä puolestani arvelisin, ettei nykyään vapaina olevia työvoimia
voida sen paremmin käyttää, kuin talojen rakentamiseen, joiden vuokrat
siten korottavat valtion tuloja."

"Mutta meillä ei ole mitään liikoja työvoimia, niinkuin pian saatte
nähdä", sanoi Forest. "Ja kuvitelkaapahan sen ohessa, mitä tapahtuisi,
jos jokainen kansalainen vaatisi yhtä paljon varoja rakennustöitä ja
tieteellisten koneiden hankkimista varten. Teidän täytyy huomata, että
tri Leete vaatii itselleen etuoikeutettua erikoisasemaa, mikä haiskahtaa
omavaltaisuudelta ja suosikkijärjestelmältä. Hän käyttää asemansa suomaa
valtaa väärin ja herättää siten pahaa verta."

Minä en voinut näitä Forest'in selityksiä vastaan esittää mitään pätevää
ja vaikenin senvuoksi.

"Mutta suosikkijärjestelmä ja hallitusvallan tilapäinen
väärinkäyttäminen tri Leeten kaltaisten miesten hyväksi eivät vielä ole
pahimmat ilmiöt julkisessa elämässämme", sanoi Forest edelleen. Sekin
tosiasia, että vaikutusvaltaiset miehet usein ottavat silkkiä,
turkistavaroita ja kultakoristeita vaimojaan ja tyttäriään, viinejä ja
sikareja itseään varten lahjaksi sellaisilta ihmisiltä, jotka
tarvitsevat heidän suositustaan, olisi siedettävissä, vaikkakin
sellaiset tapaukset ilmiselvästi todistavat jonkunlaista
turmeltuneisuutta julkisessa elämässämme. Tämän kirotun kommunismin
pahimmat seuraukset ovat toiselta puolen hallituksen kaikkien
vastustajain mielivaltainen kohtelu ja häikäilemätön vainoaminen,
toiselta puolen orjamaisuus, imartelu ja panettelun halu. Jokainen mies
ja jokainen puolue, joka on saavuttanut haluamansa aseman, puolustaa
sitä kaikkia vastustajien hyökkäyksiä vastaan. He palkitsevat ystäviään,
jotka heitä auttavat, ja koettavat sortaa vastustajiaan. Senvuoksi on
sangen vaarallista antaa suurelle hallitukselle valta, joka antaa
hallitseville tilaisuuden pitää kansaa sen jokapäiväisessä toiminnassa
elinaikansa riippuvana virkamiesten suosiosta."

"Teidän kuvauksenne mukaan näyttää nykyinen asiain järjestys
sietämättömältä", sanoin minä."

"Jos kyselette eri ammattialojen jäseniltä, varsinkin
maanviljelijöiltä", vastasi Forest, "havaitsette, että olen kuvannut
olot juuri sellaisiksi kuin ne ovat. Jokainen työarmeijan jäsen tietää,
että kyky ja ahkeruus yksinään ainoastaan poikkeustapauksissa riittävät
auttamaan kansalaista tärkeämpään asemaan. Valtiollinen vaikutusvalta on
se kaikkivoipa vipu, joka yksinään voi nostaa meidät korkeampiin
asemiin, ja tämän vaikutusvallan saavuttamiseksi täytyy työntekijän
tulla matelijaksi, hiipijäksi, toveriensa ilmiantajaksi ja esimiestensä
lahjojaksi; niin, hänen täytyy rukoilla kaikkia äänivaltaisia
sukulaisiaan ja ystäviään luopumaan itsenäisyydestään ja kannattamaan
kaikkia hallituksen jäseniä ja sen toimenpiteitä."

"Jos työarmeijan jäsenet voisivat valita upseerinsa eli
päällysmiehensä", jatkoi herra Forest selitystään, "ei arvatenkaan kuri
"teollisuusarmeijassa" olisi niin kireä; mutta vaikkapa työntekijät
joskus silloin nousisivatkin virkamiehiä vastaan, olisi sekin parempi
kuin nykyinen asiain tila, jonka kuluessa kaikilla, jotka ovat joutuneet
esimiestensä vihoihin, on kauheat päivät. Itsemurhat tulevatkin
sentähden vuosi vuodelta yleisemmiksi ja niiden luku, jotka itse
päättävät päivänsä, on nyt neljä kertaa niin suuri kuin teidän
aikananne."

"113 vuotta sitte kiinnitettiin huomiota itsemurhaajain suureen lukuun
Europan sotajoukoissa", huomautin minä miettiväisenä. "Nämä miehet
surmasivat itsensä, vaikka heiltä ei puuttunut vaatteita, ruokaa ja
asuntoa."

"Aivan niin", vahvisti Forest. "Välttämättömillä elintarpeilla ei ilman
vapautta ole suurtakaan arvoa. Monet sotilaat lopettivat teidän
aikananne päivänsä, koska eivät voineet elää ilman vapautta. He
luopuivat elämästään, vaikka heidän palvelusaikansa kesti vain kaksi,
kolme tai viisi vuotta ja heillä rauhanaikana oli verrattain helppo
palvelus. Meidän työarmeijassamme kestää palvelus 24 vuotta parasta
ikäämme. Miehet ja naiset ovat koko tämän pitkän ajan esimiestensä
mielivallan alaisia ja saavat, kuten jo mainitsin, yhden valtion
virkamiehen puolelta kärsimästään vuosia kestäneestä huonosta kohtelusta
valittaa vain jollekin toiselle valtion virkamiehelle. Ja nämä n. k.
"tuomarit" ratkaisevat tuollaiset tapaukset lopullisesti useimmiten
niin, että kehottavat kantajia palaamaan työhönsä ja esimiestensä
tyytyväisyyden avulla hankkimaan itselleen kohoamisen toiveita."

"Te puhuitte politikoitsijoista, herra Forest", kysyin minä. "Ottavatko
monetkin miehet toiminnassa osaa valtiolliseen elämään?"

"Senpä luulen", huudahti Forest; "vaikkakin tosin omalla tavallaan.
Monet miehet ja naiset, jotka ovat täyttäneet 45 vuotta, eivät tee muuta
kuin puuhaavat politiikan kimpussa. Luottokortillaan voivat he elää,
missä tahtovat, ja useimmat katsovat edullisimmaksi elellä
Washingtonissa jossa he innokkaasti ja toimeliaasti jahtaavat
suosionosotuksia ystävilleen ja suosikeilleen sekä semmoisille
ihmisille, jotka tavalla tai toisella ovat ostaneet näiden
politikoitsijoiden palvelukset. "Lobby",[1] joka teidän aikananne piti
peliänsä kongressin käytävissä, kuvataan joukkioksi saaliinhimoisia,
tunnottomia seikkailijoita, jotka hyvää maksua vastaan ottivat
taivuttaakseen kongressin jäseniä säätämään lakeja yksityisten
henkilöiden tai yhtiöiden hyväksi. Mutta jos tuota verrattain
pienilukuista ja ulkonaisessa esiintymisessään sentään jotenkin siivoa
joukkiota tahtoisi verrata nykyisen Washingtonin valtiollisiin
keinottelijoihin, niin olisi se melkein samaa, kuin jos verrattaisiin
pyhäkoulua pahantapaisten kasvatuslaitokseen, jollaisissa teidän
aikananne kasvatettiin nuoria tyhjäntoimittajia. Miljoonat ihmiset,
jotka toivovat parempaa työtä tai ylennystä ja joiden vaikutus ei ulotu
kotipaikkansa rajoja ulommas, kääntyvät Washingtonissa olevien
politikoitsijoiden puoleen ja ostavat näiden palvelukset."

[1] oik. "eteinen". Suom. muist.

"Mutta mitä voi se, joka hakee suosituksia, tarjota niille, jotka
oleskelevat Washingtonissa, saadakseen heidät käyttämään hyväkseen
vaikutusvaltaansa", kysyin minä; "eihän nykyään enää kukaan aarteita
kokoa."

"Sitä kylläkään ei kukaan nykyään tee", vastasi Forest hymyillen. "Mutta
monet ihmiset tahtovat aika ajoin hankkia itselleen "hauskoja päiviä" ja
tätä tarkoitusta varten he tarvitsevat ehkä vuosittain 5- tai
10-kertaisen oman luottokorttinsa määrän. Monet meidän poliitisista
tähdistämme elävät isoisesti. Heidän luonaan käy paljon vieraita, joita
he kestitsevät hienoilla ruoilla ja hyvillä viineillä, ja monet
etevimmistä "lobby'n" jäsenistä tekevät samoin. Joka haluaa itselleen
jotain suosionosotusta, hänen täytyy antaa pois melkoinen osa
luottokortistaan, ja hän puolestaan, jos hän tulee ylennetyksi, ottakoon
runsaan korvauksen tulevilta alaisiltaan."

"Mutta minkätähden ihmiset eivät ole tyytyväiset laillisiin tuloihinsa?"
kysyin minä, tuskallisesti hämmästyneenä siitä, että virkakeinottelu ja
turmelus näkyivät rehottavan vielä upeammin kuin 113 vuotta sitte.
"Eivätkö ne tulot, jotka luottokortti antaa, riitä elämän ylläpitoon?"

"Ihmisiä ei voi koskaan tyydyttää", sanoi Forest. "Nykyään kansan
kunnollista ja ahkeraa osaa riistetään laiskojen ja tyhmien hyväksi.
Suosiossa olevatkin saavat alistua hävyttömän kohtelun, kiristyksen ja
nöyryytyksen alaisiksi esimiestensä puolelta."

"Eivätkä edes kaikkein kykenemättömimmätkään miehet ja naiset, joilla
työn tulosten tasanjaosta on suurin etu, ole kaikki tyytyväisiä. Monet
heistä vaativat poistettavaksi kaiken henkilökohtaisen omaisuuden ja
yksityisen taloudenpidon. Itse asiassa on ainoastaan pieni osa
kansastamme todella tyytyväinen. -- Hienojen ruokien, kallisten
ateriain, hyvien viinien ja havannasikarien hankkimiseen luottokortit
eivät riitä, ja ihmisten, jotka tahtovat sellaisia nauttia, täytyy etsiä
henkilöitä, jotka jollain ehdoilla ovat valmiit ne kustantamaan. --
Mutta Washingtonissa ei asusta ainoastaan n. s. hyvinelelijöitä, vaan
myös paljon tyttöjä ja nuoria naisia, jotka, halveksien säännöllistä
työtä työarmeijassa ja taloushuolia, solmeilevat rakkausliittoja, syövät
hienosti, käyttävät kalliita pukuja ja jalokiviä ja elävät hurjan,
irstaan elämän alituisessa pyörteessä".

"Prostitutsioni kukoistaa siis Washingtonissa entiseen tapaansa?" kysyin
kummastuneena.

"Valitettavasti on niin asian laita", vastasi Forest. "Tietysti noilla
tytöillä on kirjurin tai kirjanpitäjän toimi jossain hallituksen
osastossa; mutta nuo paikat ovat vaan laiskanvirkoja. Ystävieni, jotka
itse ovat tutustuneet näihin Washingtonin elämän salaisuuksiin (ja
tuskinpa voidaan salaisuudeksi sanoa sitä, mikä on yleisesti tunnettua),
olen kuullut lausuvan mielipiteenään, että monet korkeammat virkamiehet
kuluttavat luottolippujensa 50-kertaisen määrän kevytmielisten naisten
seurassa. Tämän summan he saavat kokoon osittain niin, että he ottavat
henkilöiltä, jotka haluavat heidän suositustaan, osan näiden
luottolipusta. Toinen osa tuhlattua omaisuutta saadaan hallituksen
varastohuoneista, joissa korkeampien virkamiesten kortteihin merkitään
otetuksi paljoa pienempi määrä, kuin mitä he todella ovat ottaneet.
Sillä varastoissa palvelevat tietävät, että heidät hyvin pian
erotettaisiin paikoistaan ja siirrettäisiin jonkun ammattialan kolmannen
luokan toiseen asteeseen, jos he uskaltaisivat kohdella hallituksen
suurmiehiä tavallisina ihmisinä. Tämä ylellinen elämä vaikuttaa
houkuttelevasti moniin miehiin ja naisiin, ja niinpä on, kuten jo ennen
olen maininnut, Washingtonin väkiluku tavattomasti lisääntynyt, joten se
nyt on maan väkirikkain kaupunki."

"En voi käsittää, kuinka kansa voi kärsiä niin turmeltunutta ja
mielivaltaista hallitusta kuin teidän kuvaamanne on", sanoin minä; "ja
olenpa vakuutettu, että teidän synkkänäköisyyteen taipuvainen
elämänkäsityksenne on vaikuttanut arvosteluunne."

"Riippuu kokonaan teistä, tahdotteko jäädä epäilevälle kannalle
tietojeni todenperäisyyteen nähden, vai eikö", vastasi Forest.

"Jos pyydätte vapautta, voidaksenne hallitsijoillemme Washingtonissa
pitää yhden intoa uhkuvista puheistanne nykyisen yhteiskuntajärjestyksen
eduista, niin teille täällä mielihyvällä annetaan lupa heittää luentonne
joksikin aikaa, ja Washingtonissa teidät otetaan loistavasti vastaan.
Sillä innostus, jolla te ylistätte meidän olojamme 19:nnen vuosisadan
oloihin verraten, valaa vaan vettä hallituksen myllyyn. Te tulette
silloin huomaamaan, että asiain tila on juuri sellainen, jollaiseksi
olen sen kuvannut, ja jos puhelette työarmeijan jäsenten ja heidän
ystäviensä kanssa, jotka kannattavat hallitusta, saatte nähdä, että tämä
tapahtuu ainoastaan siksi, että he epäilevät parannuksen mahdollisuutta
nykyisen järjestelmän vallitessa ja pelkäävät vaan olojen huonontumista,
jos radikaalit pääsevät ohjaksiin."

"Kuinka voivat yleiset asiat enää joutua huonommalle kannalle, kuin ne
teidän kuvauksenne mukaan ovat?" huudahdin minä.

"Monet pelkäävät, että radikaalit poistavat avioliiton ja panevat
pakolla voimaan "vapaan rakkauden" kaikkine seurauksineen", selitti
Forest. "Radikaaliset lehdet -- ainoat, jotka käyttävät häikäilemätöntä
kieltä hallitusta vastaan ja kiivaasti sitä ahdistavat -- vaativatkin
tosiaan, että uskonnolliset menot kiellettäisiin, että avioliitto
lakkautettaisiin, että poistettaisiin perhe, yksityinen talous ja sekin
vähäinen yksityisomaisuus, jonka omistaminen vielä on sallittu."

"Mutta miten sopivat nämä radikaalisten lehtien lausunnot ja vaatimukset
siihen, mitä te olette puhuneet hallituksen vastustajien kohtelusta?"
kysyin minä. "Jos on tavallista, että hallituksen vastustajat suljetaan
houruinhuoneisiin, niin en käsitä, kuinka radikaalisten lehtien voidaan
sallia saarnaavan niin inhottavia periaatteita."

Forest nauroi, vastatessaan: "Radikaalisia toimittajia suositaan, ja he
ovat erikoisasemassa; sillä he tekevät hallitukselle arvokkaita
palveluksia, pelottamalla kansan suurta joukkoa hallitusta kannattamaan.
Joka kerta, kun ammattialojen kenraalien vaali lähestyy, saavat
radikaalisten lehtien toimittajat tyhjentää koko varastonsa
haukkumasanoja ja mielettömiä vaatimuksia. Muutamia päiviä ennen vaalia
painavat hallituksen lehdet otteita noista likaisista hyökkäyksistä
uskontoa, avioliittoa ja perhe-elämää vastaan ja esittävät kansalle
kysymyksen, toivooko se tuollaisia muutoksia. Sitte vaaditaan kansaa
kannattamaan hallitusta, joka tosin ei voi tyydyttää kaikkia ihmisiä,
mutta joka kuitenkin on paras, mitä maailmassa on koskaan ollut -- ja
niin edespäin lempeästi loppumattomiin."

"Radikaalisia toimittajia siedetään siis vaan pöpöinä, joiden tulee
pelotella kansaa, jotavastoin maltillisten kirjailijoiden ei ole
sallittu lausua mitään moitetta nykyistä yhteiskuntajärjestystä tai
hallitusta vastaan?"

"Niin on", vakuutti Forest. Mutta pelkäänpä, että hallitus pelaa sangen
uhkarohkeata peliä. Radikaalit voittavat epäilemättä alaa ja heidän
joukossaan on paljon epätoivonvimmaisia veikkoja, jotka milloin tahansa
ovat valmiit nostamaan hävityksen mustan lipun. Jos kansa olisi vapaa ja
riippumaton, ei vaara olisi niin suuri. Silloin kaikki vapaat miehet
yhtyisivät puolustamaan valtiollisia oloja, joita he pitävät arvossa.
Mutta asiain tällä kannalla ollessa ovat joukot tottuneet taipumaan
vähemmistön herruuden alle. Sentähden kaikkeen valmistauneiden miesten
toimeenpanema kapina tapaisi vain vähän vastarintaa kansalaisten
puolelta, jotka olisivat valmiit taistelemaan nykyisen asiain tilan
puolesta. Ja turmion päivä on ihmiskunnalle se päivä, jona radikaalit
pääsevät valtaan."

"Ettekö te minulle sanoneet, että kaksitoista vuotta sitte silloinen
hallitus joutui tappiolle vaaleissa ja senkautta kukistui?" huomautin
minä. "Ja eikö se todista, että selleisellakin vallalla varustettu
hallitus, kuin teidän, voidaan kuitenkin lopuksi kukistaa? Ja ettekö
vielä sanoneet, että nykyiset ylimmät virkamiehet ovat kunnollisempia ja
parempia miehiä kuin ne, jotka muodostivat edellisen hallituksen?"

"Ei voi kieltää, että on tapahtunut parannus yleisten asioiden johdossa;
mutta tämä parannus ei ole juuri oleellista laatua. Todellisuudessa on
tapahtunut virkamiesten, vaan ei järjestelmän vaihdos.
Suosikkijärjestelmä, lahjojen otto ja tapainturmelus ovat hiukan
vähentyneet; mutta niitä ei ole juurineen hävitetty. Päinvastoin ne
vieläkin rehottavat liiankin rehevästi. -- Juuri ne henkilöt, jotka
kaksitoista vuotta sitte erityisesti kunnostautuivat taistelussa, jotka
innostuksella ajoivat nykyisten puoluejohtajain valitsemista, koska he
näiltä odottivat julkisen elämämme puhdistusta ja kaikkien varjopuolien
poistamista -- juuri nämä henkilöt ovat nyt heittäneet kaiken toivon
siitä, että kommunismin vallitessa voisi yleensä olla olemassakaan
oikeudentuntoista ja rehellistä hallitusta. Tuo vaalivoitto on siis,
juuri siksi että se supistui vaan henkilöiden vaihdokseen, hävittänyt
kansan luottamuksen olojen parantumiseen nykyisen järjestelmän aikana.
Niinmuodoin on voitto enemmän vahingoittanut kuin hyödyttänyt.
Talonpoikamme olisivat vahvin ja luotettavin osa väestöämme taistelussa
järkevien hallitusperiaatteiden puolesta; mutta huolimatta suuresta
luvustaan he muodostavat ainoastaan yhden ammattikunnan. Heillä on
ainoastaan yksi kenraali ja yksi osastonpäällikkö aina vähemmistössä. Ja
koska he ovat nykyisen hallituksen vastustajia, ei heitä kohdella niin
hyvin kuin muiden ammattikuntien jäseniä."

"Eivätkö talonpojat saa yhtäläisiä luottokortteja kuin muutkin
kansalaiset?"

"Saavat tietenkin; mutta he valittavat, että he saavat huonoimmat
tavarat eikä täyttä osuutta julkisiin laitoksiin tai parannuksiin. He
väittävät, että heidät aina syrjäytetään. -- Talonpojat olisivat
luotettavimmat radikaalien vastustajat; mutta kohtelu, joka heidän
osakseen tulee hallituksen puolelta, on tehnyt heidät niin
tyytymättömiksi, että taistelussa nykyisen hallituksen tai edes vaan
nykyisen järjestelmän pystyssä pitämiseksi heihin ei voida luottaa.
Erikoisesti valittavat talonpojat sitä, että kaupunkilaiset
teattereihin, konserttisaleihin ja muihin huvittelu- ja
virkistyspaikkoihin nähden ovat ehdottomasti etuoikeutetussa asemassa.
On tietysti mahdotonta rakentaa teatteria tai konserttihuonetta okaiseen
tienristeykseen; mutta jos otetaan huomioon asukasluku kaupungeissa ja
maaseudulla, niin on myönnettävä, että talonpojista, heidän lukuunsa
katsoen, pidetään sangen viheliäisesti huolta. Hallitus nojaa
kaupunkilaisten ja pääasiallisesti kaupunkilaisista muodostettujen
ammattikuntien kannatukseen; senvuoksi kaupunkilaisia suositaan
maalaisten kustannuksella. Toiseksi talonpojat valittavat, että heille
tehdään vääryyttä tavaroiden jaossa. Muodin vaihtelun, ilman muutosten
tai muiden syiden tähden jää varastoihin usein joukko jäännöksiä, jotka
täytyy myydä alle valmistuskustannustenkin.[1] Nämä tavarat hallitus voi
myydä, milloin se tahtoo, s. o. kun se arvelee saavansa niistä paraan
hinnan. Mutta hallitus voi myös yksinään määrätä, mitkä tavarat on
myytävä alennettuihin hintoihin. Nyt väittävät talonpojat, että
maalaisille tyrkytetään vanhentunutta, muodista joutunutta ja huonoa
tavaraa uutena, samalla kun suositut saavat aivan uusia ja virheettömiä
tavaroita alennettuun hintaan. -- Minä en suinkaan tahdo väittää, että
kaikki talonpoikien valitukset olisivat perustellut. Osittain asian
laita ei niin liene. Mutta valitukset itsessään todistavat
tyytymättömyyttä ja ne ovat mahdollisia ainoastaan siksi, että meidän
hallituksellamme on niin täydellinen valta, että moista ei ihmiskunnan
historia tunne. Se on järjestelmä, joka on kaikkiin epäkohtiin syypää."

[1] S. 151.

"Onko paitsi radikaaleja ja hallituspuoluetta olemassa vielä muitakin
järjestöjä, jotka pyrkivät hallitusasioiden johtoon?"

"Meillä on maltillinen puolue, joka toimii vireästi ja on hyvin
järjestetty; mutta se pyrkii valtaan vaan hallituspuolueen keskuudessa
ja sen kautta. Hallitus ei osota mitään vihamielisyyttä tämän ryhmän
jäseniä vastaan, vaan antaa heidän olla olojaan. Tähän asti he eivät ole
saavuttaneet suurtakaan menestystä."

"Minä näen hyvin, ettette anna nykyiselle yhteiskuntajärjestykselle
paljoakaan tunnustusta mistään, mitä sen vallitessa on tapahtunut. Mutta
ettekö usko, että köyhyyden poistaminen, kaikkien ihmisten nostaminen
lähimain samalle yhdenvertaisuuden asteelle ovat suuria ja arvaamattomia
voittoja ihmiskunnalle? Minä muistan liiankin hyvin, kuinka
sanomattomasti köyhät minun aikanani saivat kärsiä. Minä en tunne
tarpeeksi nykyistä asiain järjestystä, voidakseni hyväksyä kaikki
selostuksenne ja mielipiteenne tai niitä vastustaa. Mutta minä katson
köyhyyden täydellistä poistamista niin suuremmoiseksi saavutukseksi,
että minä, huolimatta siitä että tuomitsette nykyisen järjestelmän, en
voi luopua toivosta, että nykyisen yhteiskunnan onnistuu voittaa
vaikeudet ja puutteet, joista kaikki inhimilliset yritykset ja laitokset
kärsivät."

"Arvoisa herra West, olen aivan erikoisesti iloissani siitä, että te
viimeisissä sanoissanne kommunismin puolustukseksi toitte esille samoja
perusteita, joita teidän aikananne silloisen yhteiskuntamuodon
puolustajat esittivät kommunismia vastaan. Se todistaa yksinkertaisesti
kahta seikkaa: ensiksi, että Jumalan auringon alla ei ole mitään
täydellistä, ja toiseksi, että myös jokaisen hallituksen täytyy se
myöntää. Todellisen köyhyyden poistaminen olisi, kuten myöhemmin
epäämättömästi olen todistava, käynyt päinsä kommunismiin joutumattakin.
Siten olisimme välttäneet tämän kurjan yhteiskuntamuodon kamalat
seuraukset. Se tosiasia, että hallitusmiehet voivat kohdella
työarmeijassa olevia vihamiestensä ystäviä kuin orjia ja että
sellaisetkin hallituksen vihamiesten ystävät, jotka kunnollisuutensa ja
työnsä avulla ovat ylenneet, voidaan vuosittain tapahtuvassa uudessa
paikkojen jaossa alentaa kolmannen luokan toiseen asteeseen, ja
suosikkijärjestelmä, jonka hallitus on ottanut käytäntöön -- nämä seikat
ovat kukoistukseensa saattaneet ennenkuulumattoman imartelun,
orjamaisuuden, panetteluhalun ja turmeluksen. Amerikalaisten historia ei
tunne toista aikaa, jolloin sekä julkisessa että liike-elämässä olisi
ollut nähtävänä niin vähän vapaudenrakkautta ja miehuutta. Kun 230
vuotta sitte Englanti yritti panna toimeen teetullin, silloin tarttuivat
amerikalaiset aseihin, koska he eivät tahtoneet myöntää hallitukselle
verotusoikeutta, niin kauan kun amerikalaisilla ei ollut parlamentissa
edustajia, jotka olisivat verot myöntäneet. Nyt hallituksen
käytettävissä on jokaisen miehen ja naisen 24-vuotinen työ, Amerikan
kansan paraimmissa voimissa olevan osan saamatta edes tilaisuutta
äänestää siitä, miten hallituksen tulisi ohjata niiden työtä, joiden
kätten työstä koko kansa elää! Tämä kurja orjuus, jommoista ei koskaan
ole ollut _sivistyneiden_ kansojen keskuudessa, ei voi enää kauaa
kestää. Se on häviävä verivirtoihin. Sillä todet ovat Schillerin sanat:
Kahleensa katkoneen orjan edessä vapise, vaan älä vapaan miehen."[1]

[1]   Vor dem Sklaven, wenn er die Ketten zerbricht;
      Vor dem freien Manne erzittere nicht.



VIIDES LUKU.


Rauhan ja ilon taivaasta, vain hyvien ihmisten asumasta ihannevaltiosta
oli Forest syössyt minut epäilyksen ja alakuloisuuden syvään, synkkään
mereen.

Tri Leeteltä ja hänen perheeltänsä ei luonnollisesti murheellinen,
hämmentynyt olentoni jäänyt huomaamatta, ja samalla kun tohtori
nähtävästi odotti, että taas ryhtyisin hänen kanssaan keskusteluihin
yhteiskunnallisista kysymyksistä, koetti Edith minua lohduttaa. Hän
näytti olevan siinä uskossa, että vieras ympäristö ja outo asemani
vaikuttivat painostavasti sielulliseen tilaani.

Minä kuitenkin vältin selityksen antamista. Olin päättänyt jatkaa
keskustelujani Forestin kanssa, mutta samalla luoda itselleni oman,
selvän mielipiteen oloja itse tutkimalla. Sillä ainoastaan omien
kokemusten kautta saatoin päästä itsenäiseen, varmaan tietoon siitä,
missä määrin tri Leeten ja toiselta puolen Forestin kuvaukset pitivät
paikkansa.

Sentähden kuljeskelin yliopistoon mennessäni ja sieltä tullessani katuja
pitkin ja puhelin kaikkien kanssa, joihin tutustuin. Minusta näytti
kovin oudolta, että kaikki tulivat hyvin varovaisiksi, vieläpä näyttivät
pelokkailta ja epäluuloisilta, heti kun tein heille kysymyksiä yleisten
asiain hoidosta, periaatteista, joille valtio oli rakennettu, upseerien
käytöksestä, varastojen hoidosta ja tunsiko kansa itsensä onnelliseksi
vai eikö.

Harvoin sain suoran vastauksen, josta voin huomata iloista
tyytyväisyyttä tai äkeää tyytymättömyyttä. Vain muutamat radikaalit
sättivät mitä kiivaimpia voimasanoja käyttäen nykyistä asiain tilaa ja
maan korkeimpia virkamiehiä, ja muutamat naiset olivat siksi
avomielisiä, että selittivät, etteivät lainkaan pitäneet työskentelystä
tehtaissa.

Mutta vaikka ihmiset yleensä olivat hyvin varovaisia mielensä ja
ajatustensa ilmoittamisessa, tulin kuitenkin selville siitä, että
tyytyväisyys oli kommunismin kukkaistarhassa yhtä harvinainen kasvi,
kuin 113 vuotta sitte Yhdysvalloissa. Radikaalien raa'at haukkumiset
maan korkeimpia virkamiehiä vastaan eivät luonnollisesti voineet saada
minua vakuutetuksi siitä, että tehdyillä syytöksillä oli perusteita.
Mutta huomiota näytti minusta ansaitsevan se seikka että työarmeijan
miehet ja naiset, joiden kanssa keskustelin noista syytöksistä, eivät
antautuneet syytettyjä puolustamaan. He näyttivät karttavan joutumasta
pahoihin väleihin kummankaan puolen kanssa, niin kauan kun heidän
esimiehensä eivät heitä vaatineet hallitusta puoltamaan.

Niin minussa vähitellen pääsi valtaan vakaumus, ettei omaisuuden
yhteyskään ollut kyennyt luomaan yleistä onnellisuutta ja
tyytyväisyyttä, jonka tri Leeten kuvausten mukaan olin odottanut
tapaavani. Mutta olin kuitenkin taipuvainen otaksumaan, että ihmiset
yleensä elivät koko mukavasti, ilman suuria suruja, eivät juuri
tyytyväisinä kohtaloonsa, mutta eivät myöskään haluten muuttaa asiain
tilaa. Edelleen minusta näytti kansan suuri enemmistö olevan henkisesti
hidasta ja raskasmietteistä, ikäänkuin ainoastaan harvat olisivat
ottaneet toimeliasta osaa asioiden kulkuun.

Eräänä päivänä, kun palasin kävelyretkeltäni pitkin Bostonin katuja tri
Leeten taloon, kuulin eräästä viereisestä huoneesta, jonka ovi oli auki,
sangen kovaäänistä keskustelua. Jo ensimäiset sanat kiinnittivät
tahtomattani huomiotani. Ne lausuttiin syvällä, liikutuksesta
vapisevalla äänellä ja kuuluivat:

"Neiti Edith on rohkaissut minua jatkamaan käyntejäni."

"Me näemme aina kernaasti teitä luonamme, herra Fest", vastasi tri
Leete. "Me kaikki olemme kutsuneet teitä edelleen käymään luonamme."

"Olette kylläkin niin tehneet; mutta ymmärrättehän kai, mitä tarkoitan",
jatkoi ääni. "Minä olen niin usein käynyt talossanne ja olen tänään
kysynyt neiti Edithiltä, tahtooko hän tulla vaimokseni, koska tyttärenne
on rohkaissut toiveitani voittaa hänen rakkautensa. Mutta nyt minulle
kylmästi ilmoitetaan, että olen antautunut väärien toiveiden valtaan, ja
huomaan oikeaksi epäluuloni, että yhdeksännentoista vuosisadan
bostonilainen, jonka olette puutarhassanne olevasta kellarista
kaivattaneet esiin, on se mies, jolle neiti Edith antaa etusijan
kaikkien muiden edellä -- senkin, jolle hän vielä muutama päivä sitte
antoi toiveita."

"Herra Fest, toivon, että edustatte kahdennenkymmenennen vuosisadan
sivistystä ja käytöstapaa suuremmalla siivoudella, kun puhutte
tyttärestäni ja vieraastani", sanoi tri Leete hiukan kiihtyneenä.

"Tietysti minun ennen kaikkea tulee noudattaa siivoa käytöstä, sittekun
minua vuoden ajan on sydämettömällä kiemailulla vedetty nenästä, ja nyt
huomaan, että tyttö, jota rakastan, antaa minun rinnallani etusijan
143-vuotiaalle ihmislapselle", sanoi Fest katkerasti ja pilkallisesti.

"Kuinka voittekaan puhua tuollaisia loukkauksia ja valheita!" huudahti
Edith vihansa vallassa. "En ole koskaan kymmenvuotisen ystävyytemme
aikana tullut ajatelleeksikaan, että teissä olisi muita tunteita minua
kohtaan kuin veljen."

"On jo aika lopettaa tämä keskustelu", selitti nyt tri Leete.
"Tällaisten selitysten jälkeen epäilemättä herra Festille hänen
tunteensakin sanoo, että tähänastisia välejä ei enää voida jatkaa."

"Luonnollisesti eivät välimme enää voi jatkua", huusi Fest
vihanvimmassa. "Minä jätän teidät nyt ja selitän täten, etten enää astu
taloonne ystävällisessä tarkoituksessa. Jos joskus palaan, palaan
vihollisena etsimään kostoa onneni ja sydänrauhani hävittämisestä.
Varokaa sitä päivää!"

Sanat, joita tämä ihminen käytti Edithiä ja hänen isäänsä vastaan,
suututtivat minua, ja huoneeseen astuen sanoin: "Pyydän, että
säästäisitte korskeat sananne, kunnes ehkä joskus jossain
taiteenharrastajain teatterissa näyttelette konnan osaa, ja jättäkää
heti tämä huone."

Edessäni oleva mies oli kuusi jalkaa ja kolme tuumaa pitkä, hänellä oli
leveät hartiat ja mahtavat nyrkit. Hän katsahti pilkallisesti alas
minuun ja sanoi: "Kas vaan! Esiinkaivettu vanhus! Tällä kertaa minä
tahdon vielä teitä säästää, ukkoseni; mutta jos vielä kerran hävyttömin
puhein astutte tielleni, niin pistän teidät säkkiin ja viskaan teidät
Massachusetts-lahteen."

Ennenkuin ehdin vastata tähän uhkaukseen, oli Fest jättänyt huoneen ja
talon.

"Kuka oli tuo mies?" kysyin tri Leeteen kääntyen, koettamatta peittää
närkästystäni.

"Hän on koneenrakentaja, sangen kelvollinen mies ammatissaan ja
työarmeijan kapteeni, selitti tohtori. "Hänen vanhempansa asuivat
naapuritalossa ja poikana ollessaan hänellä oli tapana leikkiä Edithin
kanssa."

"Jos tahtoisin arvostella työarmeijan upseerien sivistystä ja
seurustelutapoja tämän hetken kokemusten mukaan, täytyisi minun sanoa,
että siivous on pikemmin mennyt taakse- kuin eteenpäin."

"Tämä on harvinainen tapaus atavismia"[1], selitti tri Leete.
"Tuollainen tuittupäisyys on meidän aikanamme sangen harvinainen ja
ainoastaan perinnöllisyyden avulla selitettävissä."

[1] atavismi=perinnöllisyys.

En voinut jatkaa tätä keskustelua, joka olisi voinut saada hyvinkin
ikävän lopun. En voinut kuitenkaan olla huomauttamatta että tavat ja
seurustelumuodot 113 vuotta sitte vetivät kummankin sukupuolen väliin
rajan, joka tosin oli näkymätön, mutta jonka tunnusti jokainen, jolla
oli jotain aavistusta sopivaisuudesta, ja että minun aikanani tuskin
yksikään mies olisi tullut siihen luuloon, että tyttö olisi häntä
rohkaissut, jos asian laita todellisuudessa ei ollut niin. En
vähintäkään epäillyt, että Edith oli tässä asiassa käyttäytynyt niinkuin
paras tyttö hänen aikakaudellaan. Tämä kiusallinen kohtauskin oli
yhdenvertaisuuskiihkon seurauksia, joka oli kaikkialla huomattavissa ja
joka nähtävästi joihinkin määrin oli hävittänyt tuon hienon rajaviivan,
joka 113 vuotta sitte erotti kummankin sukupuolen siveellisen
kasvatuksen saaneet jäsenet. Mieleeni johtui kysymys, jonka kerran olin
tehnyt tri Leetelle:

"Ja siis tunnustavat 20:nnen vuosisadan tytöt rakkautensa?" johon tri
Leete vastasi:

"Jos se huvittaa heitä. Heillä ei ole suurempaa syytä kuin rakastuneilla
miehillä salata tunteitaan."[1]

[1] S. 218.

Niin tosiaankin! Jos tytöt tunnustavat rakkautensa samoin kuin miehet
sen tekevät, silloin on hieno rajaviiva molempien sukupuolien välillä
tosiaan poistettava.

Minut valtasi levottomuuden, niin, vastenmielisyyden tunne.

"Ehkä olisi sentään tarkoituksenmukaista asettaa herra Fest ainakin
muutamaksi kuukaudeksi lääkärin hoidon alaiseksi", sanoi tri Leete
miettiväisenä. "Hän on nähtävästi erittäin voimakkaassa kiihotustilassa
eikä ole mahdotonta, että hän tekee jonkin ajattelemattoman teon, jota
hän myöhemmin saisi katua."

"Satakolmetoista vuotta sitte olisimme asettaneet tuollaisen miehen
rauhantakauksen alaiseksi", sanoin, koska minussa herätti kauhua ajatus,
että mies voitaisiin sulkea houruinhuoneeseen vaan siitä syystä, että
hän vihapäissään oli lausunut muutamia uhkauksia.

"Mutta mitä te teitte miehelle, joka huolimatta takauksesta rikkoi
rauhan?" kysyi tohtori.

"Me rankaisimme häntä tapaukseen soveltuvien lakien mukaan: rahasakolla,
vankeudella tai, jos murha oli kysymyksessä, kuolemalla."

"Me toimitamme miehen, jossa perinnöllisyys puhkeaa esiin, sairaalaan,
jossa hän on eteväin lääkärien hoidettavana, kunnes nämä katsovat hänet
kyllin parantuneeksi ja päästävät hänet vapaaksi", sanoi tri Leete
suurella itsetyytyväisyydellä ja lempeydellä, sytyttäen samalla uuden
havannasikarin.

"Minä en usko, että uskallat liikaa", sanoi Edith, "jos sallit miehen
jatkaa tointaan. Hän kuohahtaa nopeasti; mutta pian hän taas
rauhoittuu."

"Siitä en ole niinkään varma", vastasi tri Leete miettiväisenä. "Mikäli
häntä tunnen, ovat hänen tunteensa, kun ne kerran liikkeelle joutuvat,
syvät ja pysyvät. Mahdollista on, että hän rauhoittuu, mahdollista,
ettei. Kaikissa tapauksissa on vaarallista olla tuollaisen ihmisen
mielialoille alttiina."

Ristiriitaiset tunteet ja ajatukset täyttivät sydämeni ja pääni. Olin
vakuutettu siitä, että keskustelun jatkaminen johtaisi vakavaan riitaan
tri Leeten kanssa, enkä ollut sillä tuulella, että olisin voinut
pitemmältä puhella hänen kanssaan. Syytin senvuoksi ankaraa päänkipua ja
läksin ulos kävelemään.

Viimeisen tunnin kokemukset eivät lainkaan maistuneet inhimillisen
onnellisuuden tuhatvuotiselta valtakunnalta, josta tri Leete niin usein
oli puhunut. Mies, jolla on upseerin asema työntekijäin armeijassa,
syyttää Edithiä mitä raaimmalla tavalla kiemailusta. Hänen käytöksensä
ei suinkaan vastannut niitä suuria kiitossanoja, joita tri Leete oli
lausunut 20:nnen vuosisadan nuorten ihmisten sivistyksestä ja
kasvatuksesta. Joka tapauksessa todisti tämä riita Festin ja tri Leeten
perheen välillä, että ihmiskunnan tyydyttäminen ei ollut onnistunut
kommunisminkaan käytäntöön ottamalla, s. o. hankkimalla kaikille
riittävän suojan, vaatteita ja ruokaa. Viha ja kateus uhkasivat
rakkauttani, ja Fest näytti olevan mies, joka kykeni tekemään
tyytymättömyytensä minulle selväksi. Keino, jonka avulla tri Leete aikoi
estää pettyneen rakastajan kostotuumat, tuntui minusta vielä
vastenmielisemmältä kuin taistelun mahdollisuus Festin kanssa. Ja
vieläkin heräsi minussa kysymys, tokko Edith Bartlett, morsiameni vuonna
1887, olisi jollekin miehelle jättänyt edes mahdollisuuttakaan
valitukseen, että hän olisi hänen edessään kiemaillut tai häntä
rohkaissut rakkaudentunnustukseen.

Kun minä seuraavan luentoni jälkeen tapasin herra Forestin, kysyin
häneltä: "Jos olen saanut oikeat tiedot, ovat monet 20:nnen vuosisadan
tytöistä kehittyneet siksi, mitä me nimitimme emansipeeratuiksi
naisiksi?"

Forest heitti nopean, tutkivan silmäyksen kalpeihin kasvoihini, jotka
todistivat unetonta yötä, ja vastasi sitte: "Typerä yritys poistaa
luonnon määräämät erilaisuudet keinotekoisella yhdenvertaisuudella ei
ole säästänyt naisten ja miesten välisiä suhteita. Kumpikin sukupuoli
kuuluu työarmeijaan, kummallakin on upseerinsa ja tuomarinsa, kumpikin
saa saman palkan.

"Teidän vanhojen kotienne kuningatar on syösty valtaistuimeltaan. Me
nautimme ruoka-ateriamme suuremmoisissa höyrykeittolaitoksissa ja jos
meidän radikaalimme (ainoat todella johdonmukaisesti ajattelevat
kommunistit) joskus voittaisivat, silloin saisimme asua suurissa
kasarmeissa, joihin mahtuu tuhansia ihmisiä. Avioliitto ja perhe-elämä
poistetaan, samoinkuin uskonto ja henkilökohtainen omaisuus; vapaa
rakkaus on oleva tunnussana ja me tulemme elämään kuin kaniinilauma. --
Luonnollinen sopivaisuudentunne, joka on hennomman sukupuolen
pääominaisuuksia, on onneksi estänyt useimpia vaimoistamme ja
tytöistämme joutumasta kommunismin alhaisten ja alentavien oppien
uhriksi. Mutta oikea tyttö meidän aikanamme on sangen merkillinen,
joskaan ei juuri miellyttävä otus. Oletteko jo oppineet tuntemaan neiti
Cora Delong'in, neiti Leeten orpanan?"

"Vielä ei minulla ole ollut sitä huvia."

"Te ette voi häntä välttää", ennusti Forest iloisesti nauraen. "Neiti
Cora on miehen ja naisen ehdottoman tasa-arvoisuuden innokas puolustaja.
Ja kun monet nuoret miehet mielistelevät tuttaviansa nuoria tyttöjä,
katsoo neiti Cora oikeaksi ja kohtuulliseksi itse puolestaan "hakkailla"
nuoria miehiä. Hän ei pidä lainkaan sopimattomana sanoa heille, että hän
ihailee heidän kauneuttaan, että hän heitä rakastaa, vieläpä jumaloi;
hän koettaa heiltä ryöstää suukkosia ja kutsuu heitä ryypylle, aivan
kuin teidän aikananne nuoret miehet kutsuivat tuttaviaan naisia
nauttimaan annoksen jäätelöä. Hän polttaa sikaria ja pelaa nuorten
ystäviensä kanssa biljardia, sanalla sanoen: hän tekee mitä vaan,
poistaakseen sukujen välisen erotuksen. Ja katkerasti valittavat Cora
Delong ja hänen kaltaisensa tytöt, että he eivät voi hävittää kaikkia
miehen ja naisen välillä olevia eroavaisuuksia."

"Minulla ei suinkaan ole palavaa halua tutustua neiti Delong'iin",
myönsin minä. "Ja persoonallisen kokemuksen perustalla täytyy minun
sanoa, että minusta entinen tapa hoitaa taloutta näyttää
miellyttävämmältä. Mutta eivätkö 20:nnen vuosisadan naiset elä paljoa
mukavammin kuin rikkaimmatkaan naiset minun aikanani. Ja ettekö te saa
naisianne tekemään enemmän työtä kuin me? Tri Leete kertoi niin
minulle."[1]

[1] S. 210.

"Tri Leete on suuri optimisti, aina kun on kysymyksessä sanoa sana
kommunismin hyväksi", vastasi Forest. On suorastaan mahdotonta määrätä,
minkä arvoinen vaimojen ja tyttöjen työ oli vuonna 1887. Mutta minä
epäilen isäntänne väitettä, "että meidän naisemme tekevät enemmän työtä"
(kuten tri Leete sanoo), kuin teidän aikanne naiset."

"Mutta keittäminen, pesu ja silitys yksityiskodeissa 19:nnen vuosisadan
lopulla antoi varmaankin kelpo lailla enemmän työtä kuin menettely
nykyisen järjestelmän mukaan", huomautin minä. "Lisäksi tulee, että
kuten tri Leete vakuuttaa, nykyään ei enää ole mitään kotityötä."[1]

[1] S. 93.

"Tuo on taas yksi niitä väitteitä, jotka ovat tri Leeten vahvin puoli",
vastasi Forest. "Kuka lakaisee huoneet, tekee vuoteet, puhdistaa
ikkunat, pyyhkii tomut ja pesee lattiat? Epäilemättä tri Leeten perhe on
poikkeus; sillä työarmeijan naiset tekevät useimmat työt, joskaan ei
kaikkia, hallituksen vaikutusvaltaisen edustajan kodissa Bostonissa.
Oletteko koskaan nähneet rouva Leeten tai neiti Leeten tekevän kotityötä
tai yleensä mitään työtä?"

Minun täytyi vastata kysymykseen kieltävästi; sillä tosiaankin olin vaan
nähnyt Edithin sitovan kukkakimppua; mutta työtä en ollut nähnyt hänen
tai hänen äitinsä suorittavan. Jos hän oli työarmeijan jäsen, piti
hänellä olla asema, joka antoi hyvin vähäksi aikaa työtä. Hän ei ollut
koskaan minulle maininnut, että hänellä olisi jotain tehtäviä, ja
muistin varsin hyvin, että tri Leete ensimäisiä päiviä oleskellessani
heidän perheessään sanoi häntä "väsymättömäksi varastoissa
kulkijaksi",[1] siten osottaen, että hänellä oli runsaasti vapaata
aikaa.

[1] S. 79.

"Taloissa, joissa työarmeijan jäsenet asuvat, eivät naiset saa mitään
apua työarmeijan apujoukon muodostavilta naisilta. Heidän täytyy itse
toimittaa kaikki mainitsemani työt, eikä ruoanvalmistus suurissa
ruokaloissa tuota heille niin suurta ajansäästöä kuin te näytte
luulevan. Naisten täytyy kolmasti päivässä muuttaa pukua; sillä he eivät
voi ruokapöydässä esiintyä samassa puvussa, jota he käyttävät koti- ja
tehdastöissä. Ja jos heillä on pieniä lapsia, täytyy heidän nekin
vaatettaa kolme kertaa huolellisemmin, kuin olisi tarpeellista, jos
lapset söisivät kotona."

"Isoissa ruokaloissa keitettäessä", jatkoi Forest, "ei aineita, kuten
kokemus osottaa, säästetä ja uskon sentähden, ettei suurten määrien
keittäminen tule lainkaan halvaksi. Edelleen täytyy näiden suurten
ruokaloiden valmistaa monenlaisia ruokia, ja kuta vaihtelevampi on
ravinto, sitä enemmän jää jäännöksiä, joita ei voida käyttää. -- Näistä
syistä on työarmeijaan kuuluvilla naiduilla naisilla todellisuudessa
vähän vapaata aikaa; paitsi taloustoimia paljo tehtävää, ja suurin osa
valmistaisi ruokansa mieluimmin kotonaan. He voisivat silloin
talousaskareiden ohella valmistaa ateriat, hävittämättä siltä enempää
aikaa, kuin mikä menee puvun muuttamiseen ennen yhteiseen ruokalaan
lähtöä. Varsinkin perheet, joissa on paljo lapsia, tahtoisivat
mieluummin keittää ruokansa kotonaan. Sairauden sattuessa perheessä on
niinikään yhtä vaikeata kuin monimutkaista saada suurista ruokaloista
sopivaa ravintoa sairaille. Eräs rouva Hosmer sanoi minulle joitakuita
päiviä sitten, että hän ja hänen seitsemän lastaan jo monta kertaa
olivat saaneet jäädä ilman ruokaa, koska ei aina ollut mahdollista saada
kaikkia tarpeeksi ajoissa puetuiksi ja pestyiksi."

"Mitä työtä annatte naiduille naisille?" kysyin minä.

"Tämä on arka kohta kiitetyssä yhteiskuntajärjestyksessämme", vastasi
Forest. "Useimmat naidut naiset eivät pidä työskentelystä työarmeijassa
ja koettavat sitä senvuoksi kaikin keinoin välttää. Lasten aiheuttamaa
työtä ja huonovointisuutta syytetään useimmiten, kun tahdotaan esittää
syytä poissaoloon työstä."

"Luulen, että lääkärinkin on sangen vaikeata määrätä, ovatko esitetyt
syyt päteviä vai eivätkö", huomautin minä.

"Aivan varmaan. Useimmissa tapauksissa on lääkärin mahdoton syyttää
naisia pahoinvoinnin teeskentelemisestä ja todistaa syytöksiään", jatkoi
herra Forest. "Nämä vaikeudet, joita naidut naiset aiheuttavat, ja sen
tosiasian, että huolehtiminen pienistä lapsista estää heitä vuosikausia
työskentelemistä työarmeijassa -- nämät seikat esittävät radikaaliset
kommunistit tueksi vaatimukselleen, että perhetalous on kokonaan
poistettava. Radikaalit väittävät, että heidän järjestelmänsä on paljoa
hyötyisämpi kuin nykyinen. Tulisi paljoa halvemmaksi panna satoja tai
tuhansia asumaan yhteen rakennukseen ja ruokkia heitä siinä, kuin pitää
taloja, joissa voi asua vain yksi, kaksi tai kolme perhettä. He
väittävät edelleen, että, kun avioliitto on poistettu ja "vapaa rakkaus"
pantu laiksi sukupuolisuhteiden järjestämiseksi, miehen ja naisen
tilapäiset ja ohimenevät liitot tuottavat paremman sadon kuin
avioliitto. Nämä lapset kasvatettaisiin suurissa lastenhoitolaitoksissa,
niin että äidit, lastenhoidosta vapaiksi päästyään, voivat omistaa koko
päivänsä palvelukselle työarmeijassa."

"Miten halpamaista!" huudahdin. "Kaikki inhimilliset laitokset,
sukupuolten keskinäiset suhteet pitäisi meidän perustaa vain laskelmille
siitä, mikä paraiten kannattaa! Ja meidän pitäisi erottaa lapset
äidistään, vain koska tulisi halvemmaksi ruokkia noita nuoria
"kaksikätisiä" sadottain, vaikkakin joukkokasvatuksessa kuolevaisuus
niiden kesken olisi kymmenen tai kaksikymmentä prosenttia suurempi."

"Kuitenkin radikaalit ovat kommunistien joukossa johdonmukaiset
ajattelijat", sanoi Forest. "Peruskivi, jolla kommunismi lepää, on
tasa-arvoisuus. He voivat puolustaa vaatimustaan, että työn tulokset
ovat jaettavat tasan, vain sillä väitteellä, että me kaikki olemme
yhdenvertaisia, ja koska me kerran sitä olemme, ei ole mitään syytä,
miksi eläisimme eri suurissa ja eri tavalla rakennetuissa taloissa,
miksi emme käyttäisi samanlaisia vaatteita ja söisi samallaisia ruokia.
Jos olemme kaikki samallaisia, on jokaisella yhtä hyvä oikeus jonkun
tytön rakkauteen, kuin kellä tahansa toisella, ja samoin on joka tytöllä
yhtä suuri oikeus jonkun miehen rakkauteen kuin toisellakin. Eikä ole
syytä antaa kommunistisessa yhteiskunnassa yhden lapsen osalle tulla
enemmän hoitoa kuin toisenkaan tai sallia yhden äidin viipyä lastensa
parissa enemmän kuin toisen, siten menettäen kalliita silmänräpäyksiä,
jotka kuuluvat yhteiskunnalle ja jotka voidaan käyttää hyödyksi
perunankuorimisessa. -- Radikaalit ovat ainoat suorasukaiset
kommunistit."

"Mutta eihän toki jokainen tyttö voi rakastaa kaikkia miehiä eikä mennä
heidän kanssaan naimisiin, yhtä vähän kuin jokainen mies voisi rakastaa
ja ottaa vaimokseen kaikkia tyttöjä", huomautin minä, hiukan huvitettuna
Forestin äkeästä ivasta, vaikkakaan ei syvä vastenmielisyyteni
radikaalien saarnaamia inhottavia periaatteita vastaan päästänyt
iloisuuttani oikein valloilleen.

"Meidän radikaaliset maailmanparantajamme eivät vielä ole kyenneet
minulle aivan selvästi selittämään, miten he tahtovat järjestää "vapaan
rakkauden", jos nimittäin sen järjestämisestä yleensä voi olla puhetta",
vastasi herra Forest. "Vaikeuden täysin valaista tätä kysymystä
selittää nähtävästi se seikka, että maailmanparantajat eivät vielä
keskenään ole selvillä siitä, millainen "vapaan rakkauden" pitäisi olla.
Muutamat radikaalit näyttävät olevan taipuvaiset sietämään kahden eri
sukupuolta olevan yhteiselämää vain niin kauan, kun molemminpuolinen
taipumus kestää. Mutta todella valistuneet ja johdonmukaisesti
ajattelevat kommunistit eivät voi sallia kestävää liittoa, koska se on
jyrkässä ristiriidassa hyväksymämme ehdottoman yhdenvertaisuuden
periaatteen kanssa. Luultavasti he sopivat siitä, että otetaan joka
päivä uusi puoliso ja, jotta molemmat sukupuolet olisivat samanarvoiset,
voidaan naisille antaa valintaoikeus joka maanantaiksi, keskiviikoksi ja
perjantaiksi, miehille joka tiistaiksi, torstaiksi ja lauantaiksi.
Sunnuntait myönnetään kai kohteliaisuudesta myös naisten käytettäviksi.
Ja kaikkien riitaisuuksien välttämiseksi siinä tapauksessa, että useampi
maailmanparantaja valitsee saman tytön tai että useammat neidot ja
vaimot tahtovat ottaa saman miehen, voidaan panna toimeen arpajaisia tai
heittää arpaa järjestyksestä. Myös korttipelillä tai noppakuutioilla
voidaan määrätä, kellä on ensin oikeus, kellä sitte. Niin tapahtuu
kaikille oikeus!"

"Minä en voi käsittää", sanoin "kuinka miehet, jotka väittävät vapaan
ajatuksen olevan erikoisoikeutenaan, voivat suunnitella noin
eläimellisiä periaatteita elämää varten ja suosittaa niitä ihmiskunnalle
muka edistysaatteina. Naisten kohtalo tulisi tosiaan säälittävä, jos nuo
periaatteet joskus pääsisivät voitolle. "Vapaan rakkauden" täytyisi
alentaa naisten asemaa, koska se antaisi vanhenemassa olevan naisen
puolisolle oikeuden erota tästä. Ja ihmiskunta yleensä olisi säälittävä,
jos lasten hoito riistettäisiin äideiltä ja uskottaisiin muille
ihmisille."

"Olisi mielestäni pelottavin isku ihmiskuntaa vastaan, mitä milloinkaan
on suunnattu", vastasi Forest, "jos lasten hoito ja alkukasvatus
riistettäisiin äideiltä. Ei mikään nainen, ei mikään mies, olkoon kuinka
hyvä ja jalo tahansa, voi tuntea vierasta lasta kohtaan tuota rakkautta
ja kärsivällisyyttä, joka täyttää vanhempien sydämen. Kommunistisetkin
lainlaatijat ovat tähän saakka kunnioittaneet tunteita, jotka sitovat
miehen, vaimon ja perheen. Ihmiskunta vajoaa raakalaisuuden tilaan sinä
päivänä, jona perhe hävitetään, jona äiti erotetaan lapsestaan ja mies
vaimostaan. Riistettäköön avioliitolta jalostava vaikutus, jonka ilojen
ja surujen yhteinen kantaminen, kaikkien ajatusten ja tunteiden
alituinen vaihtaminen antaa sukupuolten välisille suhteille; silloin
alennetaan miehen ja naisen keskinäinen suhde eläimelliseksi. Useita
kaikkien ihmisten paraita ominaisuuksia voimme seurata niiden
alkulähteille saakka: äitiemme äärettömään rakkauteen ja
kärsivällisyyteen pyrkimyksessään kasvattaa rakkaita lapsiaan hyviksi ja
kunnon ihmisiksi. Ei mikään maailmassa voi lapselle korvata äidin
menetystä; ei mikään voisi ihmiskunnalle korvata sitä hyvää vaikutusta,
joka äideillä on kasvaviin sukupolviin."

"Luuletteko, että teidän radikaalinne koskaan saavat kylliksi valtaa
voidakseen syöstä äidit asemastaan ja poistaa avioliiton?" kysyin hiukan
uteliaana.

"Nouskoot vaan radikaalit ja kukistakoot nykyisen hallituksen. Pankoot
toimeen yhtä ja toista, tapaamatta vastustusta suuren joukon puolelta,
joka vain sietää nykyistä järjestelmää eikä suurestikaan ponnistelisi
sen puolustamiseksi. Mutta meidän radikaaliset maailmanparantajamme
saisivat kokea sangen ikäviä yllätyksiä, jos he koettaisivat erottaa
miestä vaimostaan, äitiä lapsestaan. Melkein jokainen äiti taistelisi
naarasjalopeuran rohkeudella lapsistaan, ja tunnenpa miehen, joka ei
panisi kortta ristiin nykyisen hallituksen häviötä estääkseen, mutta
taistelisi kuolemaan saakka, ennenkuin antaisi itsensä erottaa sydämensä
vaimosta. Sillä hyvä, rakastava vaimo on korkein, mitä Jumala voi
miehelle antaa, eikä kukaan rohkea ja kunniallinen mies anna vaimoaan
itseltään riistää, niin kauan kun vielä pisarakaan lämmintä verta hänen
suonissaan juoksee."



KUUDES LUKU.


"No herra Forest", sanoin minä, kun taas tapasin entisen professorin ja
edeltäjäni, "tahtoisitteko ystävällisesti sanoa minulle, kuinka suuret
tulot jokaisella Amerikan yhdysvaltojen kansalaisella on."

"Keskimääräinen tulo laskettiin viime vuodelta 204 dollariksi", vastasi
Forest.

"Kaksisataa neljä dollaria, sanotte!" huudahdin ihmeissäni. "Onko siinä
kaikki? Tri Leeten tietojen mukaan ja hänen elintavoistaan päättäen olin
laskenut sen vähintäin kolme kertaa niin suureksi."

Forest hymyili. "Kuinka suuri oli teidän aikananne Yhdysvaltain asukkaan
keskimääräinen vuositulo?" kysyi hän.

Minun täytyi myöntää, ettei minulla ollut siitä mitään käsitystä.

"165 dollaria", sanoi herra Forest, "kaksi kertaa niin paljon kuin
Saksan ja Ranskan asukkailla keskimäärin."

Minä jouduin aivan hämilleni näistä luvuista. En ollut koskaan ottanut
kansantaloutta koskevasta tilastosta selkoa, ja vuosittain olin pannut
menemään ainakin kaksikymmentä kertaa 165 dollaria. Muistin vaan kerran
sanomalehdissä lukeneeni, että kaikkien työtä tekevien miesten, naisten
ja lasten vuotuinen tulo nousi yli 400 dollarin, ja minulla oli hämärä
aavistus, että miesten vuotuinen tulo oli keskimäärin 600 dollaria.
Kerroin tämän herra Forestille.

"Te ette ole ottanut lukuun naisia ja lapsia, jotka eivät ansainneet
mitään, vaan elivät miestensä, isiensä ja veljiensä ansioista", selitti
Forest. Vuotuinen 204 dollarin tulo kutakin miestä, naista ja lasta
kohti osottaisi siten melkoista lisäystä kansan varallisuudessa, jos
luku olisi oikea. Mutta niin ei ole asian laita. Jotta kansan
hyvinvointi saataisiin näyttämään oikein suurelta, arvioidaan kaikki
työn tulokset paljoa korkeampaan arvoon kuin teidän aikananne.
Luonnollinen seuraus on että dollarin arvo luottokorteissamme tavaroita
otettaessa on pienempi kuin teidän päivienne dollarin. Olen vertaillut
keskenään kaikkien elintarpeiden ja ylellisyystavaroiden hintoja vuosina
1900 ja 2000 ja havainnut, että hinnat ovat kohonneet lähes 95
prosentilla. Kansalaisen keskimääräinen vuosiansio valtiossamme on siis
oikeastaan vaan 112 dollaria. Se ei siis ole kasvanut 24 prosentilla
vaan vähentynyt 33 prosentilla."

"Kuinka selitätte nämä merkilliset tiedot?" kysyin minä.

"Kysymys on helpompi tehdä kuin siihen vastata", arveli Forest.

"Odotan jännityksellä selitystänne", huomautin minä. "Tri Leete on
esittänyt niin monta hyväksyttävää syytä "kummallisen
talousjärjestelmämme luomaan yleiseen köyhyyteen"[1], että tulin aivan
vakuutetuksi teidän kansanne suuremmasta rikkaudesta. Hän mainitsi useat
"onnistumattomat liikeyritykset 19:nnellä vuosisadalla", "kilpailusta
johtuvat vahingot", "aina uudistuvan liikatuotannon" kaikilla aloilla
ynnä sitä seuraavan työnpuutteen, "käyttämättä jääneiden pääomain ja
työvoimain kautta syntyvän tuhlauksen", joka kaikkina aikoina aiheuttaa
tappiota, ja hän huomautti erikoisesti, että 19:nnellä vuosisadalla
"yhtä ainoata onnistunutta liikeyritystä vastasi tavallisesti neljä tai
viisi epäonnistunutta."[2]

[1] S. 34.

[2] S. 189.

"Niin! Tunnen hyvin tri Leeten mielipiteet ja perusteet hänen
tilapäisistä puheistaan sekä hänen kirjoituksistaan, joita hän toisinaan
julkaisee hallituksen lehdissä", vastasi Forest. "Ja hän on epäilemättä
esittänyt muitakin syitä, jotka vahingoittivat työtä teidän aikananne.
Luultavasti hän on maininnut sotajoukon ja laivaston aiheuttamat menot,
tulli- ja veronkantovirkamiehet, monet tuomarit ja virkamiehet, joita te
tarvitsitte. Hän on luultavasti puhunut siitä työn paljoudesta, minkä
aiheutti pesu ja keittäminen yksityisissä kodeissa, sekä välikauppiaiden
lukuisuudesta, jotka antoivat tavaran käydä käsiensä kautta, ennenkuin
työn tulokset joutuivat työmiesten käsistä niitä tarvitseville. Ja tri
Leete lienee kai maininnut asianajajat, rahamiehet ja heidän
apulaisensa, jotka tosin tekivät työtä tavallaan, mutta joiden työllä ei
ollut minkäänarvoisia tuloksia. Kaikki ne työvoimat, jotka
työskentelivät noilla aloilla, ovat nyt liitetyt työarmeijan
palvelukseen."

"Tosiaankin", vastasin minä, "on tri Leete esittänyt useimmat
mainitsemistanne seikoista syinä aikamme köyhyyteen. Ja kun noita syitä
ei enää ole, näyttää minusta luonnolliselta, että teidän
työjärjestelmänne vallitessa kansan keskimääräisen vuosiansion täytyy
olla suurempi, ja minua ihmetyttää vaan se, ettei hyvinvointi ole vielä
suuremmassa määrässä kasvanut."

"En aio tuhlata aikaa", alkoi Forest, "ryhtyäkseni seikkaperäisesti
tutkimaan, kuinka suuren tappion kaikki nuo jo mainitut seikat tuottivat
19:nnen vuosisadan työlle. Mutta minusta näyttää, että liioittelette
niiden merkitystä. Onnistumattomat liikeyritykset esimerkiksi
vahingoittivat kylläkin yrittäjiä, mutta useimmissa tapauksissa niistä
oli arvotuloksia, jotka lisäsivät kansallisvarallisuutta ja lopullisesti
tulivat toisten hyödyksi. "Mieletön kilpailu" teki päinvastoin tavarat
halvemmiksi, lisäsi senkautta niiden käyttöä ja siten niiden valmistusta
ja tuli siis sekin ihmiskunnan hyödyksi. Väite, että 19:nnellä
vuosisadalla neljä liikeyritystä viidestä epäonnistui, on noita tri
Leeten väitteitä, joita kymmenen väkevimmän miehen yhteenlaskettu usko
ei voisi sulattaa. Teidän täytyy itse paraiten voida päättää, että se on
mieletöntä liiottelua."

"Olemme jo puhuneet säästöstä, mikä syntyy ruoan valmistamisesta
yhteisissä keittolaitoksissa", jatkoi Forest. "Jos siitä todella on
jotain etua, on se kaupungeissa vähäinen, maalla vielä vähäisempi, eikä
se missään tapauksessa korvaa siitä johtuvaa kotoisen mukavuuden tunteen
puutetta. Edelleen tulee meidän ottaa huomioon, että monet tuomarit,
asianajajat, rahamiehet, virkamiehet ja välikauppiaat sekä heidän
apulaisensa olivat miehiä alle 21 tai yli 45 ikävuoden. Nämä miehet,
jotka siis eivät olleet siinä ijässä, jolloin työarmeijaan kuulutaan,
ovat luettavat pois niistä, joiden tulokseton toiminta on katsottava
tappioksi."

"Mutta kuitenkin täytyi tappioiden, jotka johtuivat huonosti
sijoitetusta kapitaalista ja huonosta työstä y. m. m. asioista, olla
aivan tavattoman suuret", sanoin minä. "Ja nämä tappiot selittävätkin
sangen hyvin kansan suuren köyhyyden viime vuosisadan lopulla."

"Epäilemättä olisi asia niin", arveli Forest, "jollei olisi muita syitä,
jotka vaikuttavat tuottokykymme vähentymiseen. Mutta sellaisia syitä on
useampia, ja te olette huomaava niiden suuren tärkeyden ja kantavuuden,
kunhan mainitsen ne teille. Pääsyy töittemme tuloksen vähennykseen niin
paljouteen kuin laatuunkin nähden on kilpailun poistaminen. Tämä
jättiläisvoima oli se, joka kristillisen sivistyksen 19 ensimäisenä
vuosisatana pani liikkeelle jokaisen paraat henkiset ja ruumiilliset
kyvyt. Mutta siitä saakka, kun kommunismi on pantu voimaan, kun laiskin
työmies saa saman kuin ahkerinkin, s. o. sitte kun ahkeralta riistetään
osa hänen työnsä tuloksista laiskan hyväksi, sittekun jokainen varmasti
tietää saavansa yhtä suuren osan työn tuloksista, tehköön hän paljon ja
hyvää tai vähän ja huonoa työtä, -- siitä saakka ovat kansan suuret
joukot vuosi vuodelta käyneet yhä välinpitämättömämmiksi ja hitaammiksi.
He eivät enää ponnista paraita voimiaan, tuottaakseen paljon ja hyvää
työtä. He tahtovat elää mukavasti. Henkiset ja ruumiilliset kyvyt ovat
yhä alaspäin menossa. Yhdysvaltain kansa, joka ennen oli kuulu
kekseliäisyydestään ja tarmostaan, huononee. Kelvollisinten ylentäminen
korkeampiin asemiin olisi mahdollisesti kannustanut ponnistuksiin,
jollei politikoitsijoiden suosikkijärjestelmä olisi jo määrännyt kaikkia
hyviä paikkoja niiden vaalikiihottajien sukulaisille, jotka ovat
hallituksen kätyreitä."

"Toinen syy kansan hyvinvoinnin vähenemiseen on työajan, niin vuosien
kuin jokapäiväisten työtuntien, lyhentäminen. On sangen vaikeata
tarkalleen määrätä, kuinka monta ihmistä kumpaakin sukupuolta ja eri
ikää teidän aikananne teki hyötyä tuottavaa työtä. Viimeinen väenlasku,
joka pantiin toimeen ennen teidän vaipumistanne satavuotiseen uneenne,
oli v. 1880. Kertomus on hyvin seikkaperäinen, mitä tulee sekä eri ikää
olevien henkilöiden lukuun että heidän sukuperäänsä y. m. Mutta mitä
työläisten ikään tulee, jaetaan heidät kertomuksessa vaan kolmeen
luokkaan. Ensimäiseen kuuluvat kaikki henkilöt alle 15 vuoden, toiseen
16--59 vuoden ikäiset ja kolmanteen kaikki 60 vuotta täyttäneet. Poikia
ja tyttöjä alle 15 vuoden oli työssä 1,118,356; 60 vuotta täyttäneitä
1,004,517, joista 70,873 naista. Yhdysvaltain 50,155,783 asukkaasta
kuului työarmeijaan kokonaista 17,392,099 henkeä, joista 2,647,157
naista, palvelijat siihen luettuina."

"Muistan lukeneeni nämä luvut", huomautin minä.

"Vuoden 1880 väenlasku osottaa siis, että yli 12 prosenttia Yhdysvaltain
työarmeijaan kuuluvista henkilöistä oli alle 15 tai yli 60 vuotta",
laski Forest edelleen. Tämä on tosin sangen surullinen tulos. Alle 15
vuotta olevien tyttöjen ja poikien olisi vielä pitänyt käydä koulua, ja
60 vuotta täyttäneillä olisi pitänyt olla riittävä toimeentulo, ettei
heidän enää olisi tarvinnut tehdä työtä. Mutta siitä ei voi olla
epäilystä, että viime vuosisadan lopussa työarmeija oli suhteellisesti
paljoa suurempi kuin nyt. Sillä 1880 vuoden väenlaskun mukaan oli
Yhdysvalloissa 21--45 vuoden ikäisiä 15,527,215, mutta työarmeijaan
kuului 17,392,099. Teillä oli siis työssä 2,173,184 sellaista henkilöä,
jotka meillä ikänsä vuoksi eivät ole velvolliset kuulumaan työarmeijaan.
Tässä tietysti otaksutaan, että meillä kaikki ihmiset, jotka ovat
työvelvollisuusijässä, myös todella tekevät työtä; mutta, kuten
tunnettua on, ei asian laita ole niin. Sillä sairaat, mielenvikaiset,
rammat, pienten lasten äidit y. m. s. eivät tee mitään työtä. Teidän
täytyy siis myöntää, että teidän aikalaisenne pitivät suhteellisesti
paljoa suurempaa työarmeijaa kuin me."

"Se näyttää minusta epäilemättömältä tosiasialta", vastasin minä.

Forest veti nyt taskustaan esiin paperin ja laski edelleen: "Tässä on
luettelo kaikista niistä ammattioloista, jotka ovat otetut lukuun
väenlaskussa v. 1880 ja jotka te voitte lukea luottamattomiin
(improduktiivisiin) ammatteihin. Olen tässä esittänyt tuottamattomina
monta toimialaa, joiden hyödyllisyyttä ja tarpeellisuutta voisi
puolustaa. Monet näistä ihmisistä ovat toimintansa kautta ainakin
säästäneet aikaa niiltä ihmisiltä, jotka tekevät tuottavaa työtä. Monet
naiset eivät ehkä olisi kyenneet kehittymään taiteilijattariksi,
laulajattariksi tai muuksi semmoisiksi eivätkä niissä ammateissa toimia,
jollei heillä taloudenhoidossa olisi ollut apua. Kun otetaan nämä
palvelijat lukuun, oli herran vuonna 1880 Yhdysvalloissa, 1,654,319
henkilöä sellaisessa työssä, jonka tri Leete sanoisi tuottamattomaksi.
Jos luemme nämä 1,654,319 ihmistä pois niistä 2,173,084 hengestä, jotka
teidän aikananne kuuluivat työarmeijaan, olematta työvelvollisuusijässä,
jää jälelle vielä 518,765 työtä tekevää henkilöä joko alle 21 tai yli 45
vuoden ijässä."

Minä kehoitin herra Forestia jatkamaan selityksiään ja hän sanoi:
"Teillä oli siis v. 1880 epäilemättä paljoa enemmän ihmisiä
hyödyllisessä työssä (tietysti väestön lukumäärään verraten) kuin
meillä. Ajatelkaapahan sen lisäksi, että teidän aikanne työmiehiä
kannusti vapaa kilpailu, että heidän pyrintönänsä oli joskus päästä
riippumattomiksi, voidakseen vanhoilla päivillään elää huolettomasti, ja
että he tämän päämaalin saavuttamiseksi panivat liikkeelle paraat
voimansa. Teidän aikalaisenne tekivät siis työtä useampia vuosia kuin
me, työpäivä oli pitempi, kilpailu kannusti voimakkaasti kaikkia, ja
niin ollen oli aivan luonnollista, että teidän aikananne saatiin
valmiiksi paljoa enemmän ja paljoa parempaa työtä kuin nykyään."

"Se minun kai täytyy myöntää", vastasin.

"Ja meidän yhteiskuntajärjestyksemme luonne pakottaa yhä kehitystä
siihen suuntaan, että työaikaa yhä edelleenkin lyhennetään ja että työn
tuotteet käyvät vielä vähemmiksi ja huonommiksi, kuin mitä nyt ovat",
jatkoi Forest selittelyjään. "Katsokaamme esim. maanviljelijöitä, jotka
näyttävät olevan nykyiseen yhteiskuntajärjestykseen niin tyytymättömiä,
kuin suinkin vaan on mahdollista. He valittavat katkerasti, että he
teaattereihin, museoihin, konserttisaleihin ja muihin julkisiin
laitoksiin nähden ovat huonommassa asemassa kuin kaupunkilaiset. Myös
väittävät maalaisemme, että heidän työnsä on paljoa raskaampaa kuin
kaupunkilaisten. Tyytymättömyyden seurauksena oli maalaisväestön
pyrkiminen kaupunkeihin paljoa runsaammassa määrässä kuin teidän
aikananne, jolloin sitä jo valitettiin. Maa olisi jäänyt aivan ilman
maanviljelystuotteita, jollei hallitus olisi ryhtynyt estämään
maalaisten muuttoa kaupunkeihin. Tulokkaita ei otettu lainkaan avosylin
vastaan. Heidät yksinkertaisesti _käskettiin_ tekemään maatyötä. Tämän
kautta sammui heiltä toivo saada asua kaupungeissa, -- mutta samalla
myös heidän kunnianhimonsa ja työhalunsa. Maalaiset ovat nyt vakuutetut
siitä, että heiltä muut alat ovat suljetut, että heidän täytyy kaiken
ikänsä viljellä peltoa ja että kaupunkilaiset heidän kustannuksellaan
elävät paremmin kuin he itse. Seuraus on, että he tekevät niin vähän ja
niin huonoa työtä kuin mahdollista ja että maanviljelystuotteiden määrä
yhä vähenee. Ja useita kertoja on täytynyt nälänhädän välttämiseksi
lähettää kaupungeista alimmanasteen työmiehiä maalle avuksi."

"Kertokaahan vaan minulle pahinkin", sanoin väkinäisesti hymyillen;
sillä minä näin, kuinka tri Leeten minulle kuvaama ihana pilvilinna
luhistui Forestin logiikan[1] murhaavan tykkitulen alla.

[1] lokiikka-oppi johdonmukaisesta ajattelemisesta, johdonmukaisuus.
Suom. muist.

"Olemme nähneet", jatkoi Forest taas esitystään, "että työarmeija v.
1880 oli suhteellisesti paljoa suurempi kuin meidän, että työaika oli
pitempi ja että kilpailu kiihoitti työmiehet käyttämään kaiken
työkykynsä. Mutta teidän tulee myös ottaa huomioon, että me tuhlaamme
tavattoman määrän työtä työnvalvontaan ja kirjanpitoon. Teidän
pikkukauppanne tapahtui enimmäkseen käteistä maksua vastaan ja pienet
liikkeenharjottajat hoitivat pienen kirjanpitonsa iltasin, kun olivat
sulkeneet kauppansa. Meillä sitävastoin on valtion kirjoissa jokaisella
miehellä, naisella ja lapsella oma tilinsä.[1] Meillä on virasto, jolle
"jokaisen lääkärin määräaikoina täytyy jättää kertomus
toiminnastaan."[2] Meillä on toinen virasto, jossa pannaan kirjoihin
kaikki apu, mitä työarmeijan jäsen käyttää taloustoimissaan tai muuhun
tarkoitukseen. Siellä merkitään käytetty apu sen menopuolelle, joka sitä
on tarvinnut, ja sen tulopuolelle, joka sitä on antanut.[3] Meillä on
virastoja kaikkia inhimillisen työn haaroja varten ja niiden pitäisi
olla oikeita malliesimerkkejä, osottamaan miten hallitus paraiten voi
tuhlata inhimillistä työvoimaa. Tuottavan työn koko ala on, kuten
tiedätte, jaettu kymmeneen suureen osastoon. Kukin näistä käsittää
joukon läheisiä ammatteja. Jokaisella näistä alaosastoista on taas oma
virastonsa, jossa pidetään tarkkaa kirjanpitoa kaikesta, mitä
asianomaisella ammattialalla tehdään, käytettävissä olevista
työvoimista, tehdystä työstä j. n. e., samoin kuin nykyisestä
tuotantokyvystä ja mahdollisuuksista kohottaa sitä. Erityinen osasto,
joka pitää huolta tavaroiden jakamisesta, tekee arviolaskun
tarvittavista tavaroista ja kun hallitus on tämän menoarvion hyväksynyt,
määrätään kullekin noista kymmenestä suuresta osastosta heidän
tehtävänsä, nämä kymmenen osastoa jakavat tehtävät eri ammattikunnille
ja nämä panevat sitte jäsenensä työskentelemään.

[1] S. 69.

[2] S. 96.

[3] S. 94.

"Jokainen ammattivirasto on vastuunalainen sille uskotusta työstä, ja
sen toimintaa tarkastaa asianomainen piirihallinto ja hallitus.

"Jakotoimistot eivät ota vastaan tavaraa, ennenkuin ovat sen koetelleet.
Ja niin tarkka on valvonta, että "vaikka tuotteen huonous tai
virheellisyys huomattaisiinkin vasta kuluttajan käsissä, voidaan
syyllistä etsiä aina siihen työntekijään saakka, joka on valmistanut
tuotteen erikoisosia."[1]

[1] S. 148.

"Tuo suunnaton kirjanpito- ja valvontajärjestelmä, jonka avulla hallitus
voi saada selvän työmiehestä, joka on tehnyt viallisen neulan tai huonon
sikarin, antaa sille myös tilaisuuden pitää suosikeitaan varten avoinna
lukemattoman määrän hyviä paikkoja; mutta luonnollisesti kansan
tuotantovoima ja valmistuvien tavaroiden määrä vastaavassa suhteessa
vähenevät. Lisäksi tulee, että kuluttajien luku on suurempi kuin ennen."

"Kuinka sen selitätte?" kysyin.

"Eikö tri Leete ole teille maininnut, että tavallisen lujarakenteiset
henkilöt elävät keskimäärin 85 -- 90 vuoden vanhoiksi?"[1]

[1] S. 160.

"On kylläkin."

"Hyvä. Tämähän selittää, miksi on tullut lisää kuluttajia, jotka
jokainen vaativat täyden osansa työn tuloksista luottokortin muodossa",
selitti Forest. "Ihmiset elävät nykyään kauemmin kuin teidän
aikalaisenne. He harrastavat mukavuutta, ja samalla kun henkinen
terävyys, tarmo ja yritteliäisyys yhä vähenevät, sitä kauemmin ruumis
elää."

"Vihdoinkin myönnätte, että nykyisen järjestelmän kautta on jotain
saavutettu!" huudahdin minä.

"Jos sitä voi yleensä sanoa miksikään saavutukseksi", arveli Forest,
"että henkisen elämän ja toiminnan kustannuksella saavutetaan yhä
tyhmistyvän ihmisen ijän pidennys." --

Ja hetken vaiti oltuaan lopetti Forest esityksensä kommunistisesta
yhteiskuntajärjestyksestä 20:nnen vuosisadan lopulla seuraavasti:

"Luulen osottaneeni, että valtio-olemuksemme oletettuun kaikkien
ihmisten tasa-arvoisuuteen perustuvine laitoksineen on erehdys, että
luontoon perustuva eriarvoisuus nykyään on monessa suhteessa paljoa
rasittavampi kuin teidän aikananne, että suosikkijärjestelmä ja turmelus
rehottavat tänään yhtä hyvin kuin 113 vuotta sitte, että
henkilökohtaisesta vapaudesta on tuskin mitään jälellä ja sen sijalle
astunut sietämätön orjuus ynnä mateleminen ja silmäinpalvelus esimiesten
edessä, että työarmeijan jäsenet, äänioikeutta vailla ollen, riippuvat
upseeriensa armoista, että ne "teollisuusarmeijan" jäsenet, joita
pidetään hallituksen vastustajina, saavat viettää kurjaa elämää, jota
hyvin voisi nimittää "kaksikymmentäneljä-vuotiseksi helvetintuskaksi
maan päällä", ja että vapaan kilpailun poistamisesta on ollut
seurauksena henkisten voimien ja kansan hyvinvoinnin alaspäin meneminen.
Todella onkin vapaan kilpailun poistaminen, työvuosien ja päivien
lyhentäminen ja lukemattomien laiskanvirkojen perustaminen
vaikutusvaltaisten politikoitsijoiden laiskottelevia suosikkeja ja
jalkavaimoja varten siihen määrään vähentänyt tuotantoa, samalla kun
kuluttajien määrä yhä on kasvanut, että keskimääräinen vuositulomme nyt
tuskin on suurempi, kuin teidän päivinänne tavallisen työmiehen. Se
antaa meille vain hyvin kohtuullisen toimeentulon. Eikä mielestäni voi
olla epäilystäkään siitä, että jos ihmiskunta edelleen elää tämän
järjestelmän alaisena, sen muutaman vuosisadan kuluttua täytyy vaipua
takaisin raakalaisuuteen."



SEITSEMÄS LUKU.


"Te olette olleet niin ystävällinen, että olette minulle esittäneet
mielipiteenne nykyisestä yhteiskuntajärjestyksestä", aloin seuraavan
keskusteluni herra Forestin kanssa; "mutta mainitsitte myös kerran, että
yhteiskunta 19:nnen vuosisadan lopulla kaipasi monia parannuksia. Ettekö
tahtoisi nyt minulle sanoa, millä toimenpiteillä te olisitte koettaneet
parantaa minun aikakauteni epäkohtia?"

Forest hymyili. "En pidä itseäni minään maailmanparantajana, joka voi
tehdä ihmiskunnan ja sen laitokset täydellisiksi. Älkää koskaan
unohtako, että kaiken, mitä me epätäydelliset ihmiset voimme saada
aikaan, täytyy kantaa inhimillisen epätäydellisyyden leimaa. Kuten
kaikilla ihmisillä, on minullakin mielipiteeni yhteiskunnallisista
laitoksista, ja jos tahdotte niitä kuulla, tahdon ne mielelläni teille
esittää."

"Pyydän sitä."

"Kysymys, jota monet nimittävät sosiaaliseksi kysymykseksi, on mahdoton
ratkaista", alkoi Forest. "Luontoon perustuva erilaisuus on aina tuntuva
ihmisessä. Jokaisen yrityksen samallaisuuden saavuttamiseksi täytyy
mennä myttyyn. On aina oleva viisaita ja tyhmiä, ahkeria ja laiskoja
ihmisiä. Kykenevät miehet ja naiset eivät koskaan tyydy siihen, että
työn tulokset jaetaan tasan ja heiltä siten riistetään osa heidän työnsä
hedelmästä. Jos taas työn tulokset jaetaan ansion mukaan, ovat monet
niistä, jotka saavat vähemmin, tyytymättömiä. On sentähden mahdotonta
tyydyttää kaikkia ihmisiä, jaettakoonpa työn hedelmät miten tahansa.
Mutta jos onkin mahdotonta tehdä jokaista kokonaan tyytyväiseksi ja
onnelliseksi emme silti ole vapaat velvollisuudestamme koettaa voimiemme
mukaan saada aikaan parannuksia oloihimme."

"Minä käsitän kantanne. Mutta sanokaapa, mitä parannusehdotuksia te
olisitte tehneet, jos te olisitte eläneet 19:nnen vuosisadan lopulla."

"Teidän päivienne yhteiskunnan pahimpia vaivoja olivat järjetön työtapa,
monopoolijärjestelmä, joka teki mahdolliseksi suunnattomien rikkauksien
kokoomisen, ja ymmärtämätön työläissääty, joka mieluummin antoi nylkeä
itseään tai lakkasi kokonaan työstä, sensijaan että olisi
työläisosuuskuntia muodostamalla vähitellen perustanut kaikki
inhimillisen toiminnan haarat työläisten hyväksi keskinäisen
yhteistoiminnan pohjalle. Suuri epäkohta oli myös verotuksen nurjuus.

"Melkein kaikki inhimillisen toiminnan alat antoivat tuotteita, joiden
todellisesta tarpeesta ja kuluttamisesta ei kellään ollut selvää
käsitystä. Maanviljelys antoi joka vuosi suuren määrän tuotteita yli
tarpeen, jonkatähden ne olivat niin halvassa hinnassa, että talonpoikien
täytyi elää jotenkin niukasti. Monet tehtaat kävivät yötä päivää, kunnes
markkinat olivat tulvillaan niiden tavaroita. Silloin näitä myytiin
hinnasta mistä hyvänsä, usein alle valmistamiskustannusten, lukuisia
vararikkoja seurasi, tehtaat suljettiin ja niin tehtailijat kuin heidän
työmiehensäkin kärsivät suuria tappioita senkautta, että olivat
pakotetut olemaan toimettomina, kunnes liikatavara oli hävinnyt. Sitten
alkoi uudelleen kuumeenomainen työskentely."

"Kuinka te olisitte taistelleet tätä epäkohtaa vastaan?" kysyin minä.

"Hallituksen olisi pitänyt tutkia, kuinka paljon eri tavaroita vuodessa
keskimäärin kulutettiin ja missä suhteessa asianomaisten ammattiolojen
tuotantokykyisyys oli niiden valmistamien tarpeiden kulutukseen."

"Ja entä sitte? Olisiko hallitus sitte eri ammattialoilla antanut
tehtäväksi vissien tuotteiden valmistamisen? Ja kuinka nämä tehtävät
olisi jaettu, jotta työmiehet olisivat olleet tyytyväisiä?"

"Hallituksen olisi yksinkertaisesti pitänyt ottaa selvä eri tavaroiden
vuotuisesta kulutuksesta ja eri ammattien kyvystä valmistaa tarvittavat
tavarat. Ammattikuntien asia olisi silloin ollut järjestää tuotanto.
Tuollaiset hallituksen tiedot, joista kävi selville likimääränen tarve,
olisivat työtä tekeville antaneet jotenkin selvän kuvan heidän
tehtävästään. Jokainen ammattiala olisi voinut järjestäytyä, valita
edustajia koko maata käsittävään kansalliskokoukseen ja täällä jakaa
työt. Umpimähkäinen työskentely, markkinoiden täyttäminen suunnattomissa
määrin valmistetuilla tavaroilla olisi silloin voitu välttää; ja
kuitenkin _olisi voitu säilyttää vapaa kilpailu_ sekä eri tehtaiden että
yksityisten työmiesten välillä, vapaa kilpailu, jonka kautta yksin
saadaan runsaasti ja kelvollisia tuotteita."

"Entä jos sittekin olisi valmistunut enemmän tavaroita, kuin
kulutettiin", huomautin minä.

"Se olisi tietysti ollut asianomaisen ammattialan syy ja se olisi saanut
kärsiä seuraukset", vastasi Forest.

"Mutta otaksukaamme, että kaikki samaan ammattiin kuuluvat olisivat
liittyneet yhteen, saadakseen tuotteistaan suhteettoman suuren hinnan ja
muodostaakseen järjestöjä, mitä minun aikanani sanottiin trusteiksi?"
kysyin minä. "Kuinka olisitte estäneet sellaisen kansan nylkemisen?"

"Kansan suojelemiseksi jokaista tuollaista ryöstöyritystä kohtaan olisi
pitänyt säätää yleinen laki, joka olisi määrännyt, että sellaisiin
ryöstötuumiin osallisten yksityisten henkilöiden, osuuskuntien ja
yhtiöiden kaikki omaisuus olisi valtion toimesta otettava takavarikkoon
ja myytävä enimmin tarjoovalle, jos vain hyväksyttävä tarjous
tehtäisiin. Siihen saakka olisi hallitus hoitanut liikettä
valtuutettunsa kautta tai lakkauttanut sen. Maahantuonti olisi korvannut
tarpeen, kunnes liike taas olisi saatu täyteen käyntiin."

"Ja miten olisitte estäneet ne lukuisat työseisaukset, jotka niin usein
häiritsivät meidän päiviemme työtä?" kysyin edelleen.

"Kehottamalla työmiehiä perustamaan tuotto-osuuskuntia", vastasi Forest.
"Minä olen jo näyttänyt, kuinka helppoa olisi ollut perustaa tuollaisia
osuuskuntia. Tusina räätäleitä tai suutareita olisi voinut vuokrata
höyryn voimalla käyvän työhuoneen, hankkia muutamia neuloma- tai muita
koneita ja myydä tuotteensa suorastaan muille työntekijöille. Siten he
olisivat saaneet pistää omiin taskuihinsa tehtailijan, suur- ja
pikkukauppiaan ja työmiehen voiton, s. o. kaiken voiton, minkä yleensä
heidän tuotteistaan voi saada. V. 1887 ei ollut mitään lakia estämässä
työmiehiä perustamasta tuollaisia tuottoyhdistyksiä tai ostamasta
vaatteitaan, kenkiään, huonekalujaan j. n. e. ainoastaan
tuotto-osuuskunnilta. Kun olisi huomattu, että työmiehet tahtoivat ostaa
vain tuottoyhdistyksiltä, olisivat tehtailijat sangen kernaasti olleet
valmiit luovuttamaan laitoksensa halvasta hinnasta, halvemmasta, kuin
mikä työmiehiltä olisi mennyt sellaisten perustamiseen. Arvelen, että
teidän aikananne ei suinkaan ollut hauska johtaa liikettä, jossa
työskenteli paljon väkeä. Sillä monet työnseisaukset varmaankin tekivät
liikkeenjohtajille mahdottomaksi tehdä ennakkolaskuja tulevaa vuotta
varten tai tehdä sitoumuksia. Senvuoksi, niin kuvittelen mielessäni,
olisivat tehtaiden omistajat olleet iloisia, jos olisivat voineet myydä
laitoksensa edes johonkin määrin kohtuullisiin hintoihin. Eivätkä
työmiehet olisi voineet menetellä viisaammin kuin saada tehtailijat
edelleen johtamaan liikettä kohtuullista palkkiota vastaan. Tämä olisi
suuresti edistänyt liikkeen kehitystä edelleenkin suotuisaan suuntaan.
Tekemällä tämmöisen sopimuksen olisivat työmiehet kuukausittain
maksamalla jonkun osan hinnasta päässeet liikkeen omistajiksi, he
olisivat siten varmasti saaneet työstään täyden maksun, entinen omistaja
olisi saanut laitoksistaan kohtuullisen hinnan, päässyt kaikista
huolista vapaaksi ja saanut työstään myös kohtuullisen maksun."

"Luulen, että työnantajat minun aikanani väkensä loppumattomien
vaatimusten ja lakkojen tähden olivat saaneet niin kyllänsä suurten
liikeyritysten johtamisesta, että he kernaasti olisivat myyneet
omistamansa tehtaat", huomautin minä. "Mutta mitä olisi tullut suur- ja
pikkukauppiaista?"

"He olisivat voineet myydä varastonsa ja sitte joko yhtyä johonkin
osuuskuntaan tai hoitaa sellaisen myymälää. Myös olisi heillä ollut
vapaus valita jokin muu toimiala", vastasi Forest. "Teidän aikanne
työmiehet olisivat siten voineet mainitulla tavalla järjestää
ammattialan toisensa jälkeen osuustoiminnan pohjalle, kunnes koko
teollisuus olisi ollut suurten, koko maan käsittäviksi liitoiksi
yhdistyneiden osuuskuntien käsissä."

"Mutta meidän työmiehemme eivät tahtoneet ottaa hartioilleen sitä
edesvastuuta, niitä huolia ja vaaroja, jotka aina ovat yhteydessä oman
liikkeen harjoittamisen kanssa. He pitivät parempana tehdä työtä
palkasta ja koettivat tätä aina vähän päästä saada kohotetuksi tekemällä
lakkoja ja estämällä muita astumasta lakkolaisten tilalle", sanoin minä.
"Teille nämä seikat ainakin ovat tuttuja".

"Tietysti", vastasi Forest, "ja lienee tehnyt puolueettomaan katselijaan
ikävän vaikutuksen, että kunnolliset työntekijät, jotka ymmärsivät
perusteellisesti ammattinsa, jäivät palkkatyöläisiksi, sen sijaan että
olisivat yhteisellä kustannuksella perustaneet omia liikkeitä, ja
koettivat työnantajiltaan pusertaa enemmän rahaa, kuin nämä tahtoivat
tai voivat maksaa, samalla kun väkivallalla estivät toisia henkilöitä
tekemästä työtä tehtailijoiden tarjoamasta palkasta. Se seikka, että
19:nnen vuosisadan loppupuolen työmiehillä ei ollut kylliksi rohkeutta,
henkistä kykyä ja riippumattomuuden tunnetta, tehdäkseen työtä omaan
laskuunsa, se on ihmiskunnan syössyt kommunismiin. Että tämän kirottavan
valtiomuodon täytyi olla valitettava erehdys, riippui inhimillisestä
luonnosta. Sukupolvi, joka vielä oli niin alhaisella kehitysasteella,
etteivät suutarit edes olleet kylläksi yritteliäitä ja viisaita
valmistaakseen yhteisesti kenkiä ja saappaita, vaan paljoa mieluummin
jäivät "palkkaorjiksi", tekivät lakkoja ja rusikoitsivat toisia
työntekijöitä, jotka tahtoivat tehdä työtä tarjotusta palkasta;
sellainen surkea sukupolvi oli tietysti henkisesti kokonaan kykenemätön
muodostamaan valtiota, joka järjestäisi kaiken inhimillisen toiminnan ja
kaikkien työntuotteiden kulutuksen."

"Kaikissa tapauksissa on työntekijäin yhteistoiminta, järjellinen
ratkaisu sille, mitä monet työmiehet vielä tänään sanovat sosiaaliseksi
kysymykseksi", jatkoi Forest edelleen, oltuaan jonkun aikaa vaiti.
"Tuollaiset osuuskunnat vakuuttavat työmiehille täyden palkan heidän
työstään ja pitävät pystyssä kilpailun, tuon ihmiskuntaa kehittävän
mahtavan voiman. Mutta näemmekö me eläissämme tällaista
työväenkysymyksen ratkaisua, on sangen epäiltävää."

"Mitä tulee tehtaissa ja työpajoissa työskenteleviin työntekijöihin,
näyttää minusta ehdotuksenne sangen hyvältä", myönsin minä. "Mutta miten
olisitte järjestäneet maatyön, lääkärien ja asianajajien,
rautatievirkamiesten ja työmiesten, raitiotiehenkilökunnan, kauppiasten,
pankkimiesten ja monien muiden työn?"

"Menkäämme askel askeleelta eteenpäin", vastasi Forest hymyillen.
"Katsokaamme ensinnä kysymystä maalaisväestön asemasta,
agraarikysymystä, joka kaikkina aikoina eniten on vaikeuttanut
yhteiskuntajärjestyksen muuttamista. Nykyisen kommunistien järjestyksen
vallitessa rakastavat maanviljelijät vain vähän sitä maaperää, jota he
viljelevät. Maa kuuluu heille yhtä vähän kuin se, mitä he siitä saavat.
He luulevat, että heidän täytyy työskennellä kaupunkilaisten hyväksi,
jotka heidän kustannuksellaan saavat etusijan kaikessa. -- Jos minulta
19:nnen vuosisadan lopussa olisi kysytty, kuinka tahtoisin
maalaiskysymystä käsitellä, olisin puoltanut sellaista lakia, ettei
kukaan saisi omistaa enempää kuin 40 acrea[1] maata. Ne talonpojat,
joilla silloin oli enemmän maata, olisivat saaneet pitää sen, mutta
heidän kuolemansa jälkeen ei kukaan olisi saanut periä enempää kuin 40
acrea. Sellaisella "maatilkulla" voi talonpoika hyvin elää, ja vaikka
maanviljelijät teidän aikananne paljon kärsivät karjan, viljan ja
erilaisten hedelmien liikatuotannosta, niin heidät kuitenkin vapautti
nykyhetkestä huolehtimasta toivo väestön alituisesta lisääntymisestä
varsinkin siirtolaisuuden kautta;[2] sillä väestön lisääntyessä kohosi
tietysti maanviljelystuotteiden arvo."

[1] acrea=n. 16 hehtaaria.

[2] Lukija ymmärtää helposti, että tässä, niinkuin seuraavassakin, on
erikoisesti puhe Yhdysvaltojen oloista. Suom. muist.

"Mutta miten olisitte estäneet maanviljelystuotteiden ylituotannon,
josta maalaisväestö kärsi niin paljo v. 1887?"

"Tilastollinen toiminta olisi tietoja antamalla palvellut niinhyvin
talonpoikia kuin muitakin työtätekevää väestöä", sanoi Forest.
"Talonpoikien olisi pitänyt muodostaa koko maan käsittävä liitto, joka
olisi järjestänyt tuotannon koko maan maatilojen erilaisen tuotantokyvyn
mukaisesti. Ja jos olisi käynyt selville, että maamiehet voivat maastaan
saada paljoa enemmän maanviljelystuotteita kuin tarve vaati, olisivat he
voineet käyttää osan maastaan uusien hyötykasvien viljelykseen, joille
he ehkä olisivat saaneet menekkiä, tai olisivat he yksinkertaisesti
voineet säästää työtä, antamalla osan maata olla viljelemättä."

"Teidän nyt kuvailemassanne yhteiskunnassa ei jokaisella olisi ollut
oikeutta maahan?" huomautin minä.

"Kaiketikin! Jokaisella, joka tahtoi ja voi maksaa tilanomistajan
vaatiman hinnan", vastasi Forest. "Ei jokainen voi omistaa maatilaa.
Oliko teillä sellaista?"

"Ei."

"No hyvä! Kommunistisessa yhteiskunnassa ei kellään ole edes niin paljoa
maata, että siihen voisi kepin pystyttää."

"Miten olisitte järjestäneet lääkärien ja asianajajien toiminnan?"

"Lain kautta vahvistamalla erityisen taksan. Ja itse lait olisin tehnyt
yksinkertaisemmiksi poistamalla tuon kamalan sekasorron, joka syntyi
niinsanotusta oikeudenkäytöstä, joka johdettiin lukemattomien edellisten
tapausten ratkaisusta. Pitkään aikaan en tahtonut uskoa, kunnes sain
aivan epäämättömiä todistuksia siitä, ettei niin laajaa kauppaa käyvällä
kansalla, kuin amerikkalaiset olivat, 19:nnen vuosisadan lopulla ollut
yhtenäistä rikos- eikä yhtenäistä kauppalakia. Tämä tosiasia ja
sekasorto, joka syntyi siitä, että eri tuomioistuimet aikaisemmin
samallaisissa jutuissa olivat langettaneet erilaisia päätöksiä
(päätöksiä, joihin eri riitapuolien asianajajat aina oikeudessa voivat
vedota) teki varmaankin Yhdysvallat veijarien ja sellaisten asianjajain
paratiisiksi, jotka vähemmin piittaisivat oikeuden voitosta kuin
mahdollisimman suuren "palkkion", tai paremmin sanoen syntirahan
saamisesta".

"Sellaisesta syytettiin minun aikanani usein tuomioistuinten jäseniä ja
asianajajia", lisäsin minä. "Mutta sanokaapa nyt, mitä olisitte
rautatie- ja sähkölennätinvirkamiehille tehneet; jos..."

"Kyselkäähän, olkaa hyvä, hiukan hitaammin", pyysi herra Forest. "Minä
olisin ostanut maan kaikki rautatie-ja sähkölennätinlinjat
kohtuullisesta hinnasta ja antanut niiden maksuksi hallituksen asettamia
velkakirjoja. Rautatie-ja sähkölennätinlinjoista saadut tulot olisi
käytetty juokseviin menoihin ja annettujen velkakirjojen korkojen
maksuksi, jäännös taas niiden lunastamiseksi."

"Minusta näyttää tämä ehdotus olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä
sanoitte niistä kamalista epäkohdista, jotka ovat seurauksena siitä,
että hallitus saa liian suuren vallan käsiinsä", huomautin minä.

"Ei suinkaan", vastasi Forest. "Sellaisten olojen syntymiseen, kuin
nykyiset ovat, ei riittäisi rautateiden ja sähkölennättimen
hallitseminen, ollenkaan lukuunottamatta sitä, että _nykyään_ kaikki
työmiehet ovat hallituksesta riippuvaiset ja ettei heillä ole oikeutta
valita virkamiehiä eikä mahdollisuutta vaihtaa työnantajia, koska valtio
on ainoa työnantaja, jotavastoin teidän aikananne kaikilla valtion
palvelijoilla oli äänioikeus ja heillä oli tilaisuus vaihtaa paikkansa
toiseen, jos olivat tyytymättömiä. Myös muistelen, että teidän aikananne
alettiin panna toimeen uudistuksia virkamiesalalla. Olen lukenut siitä
ristiriitaisia arvosteluja. Monissa kirjoituksissa väitettiin, että
tasavaltalaisten laitosten varmuus vaati virkamiesten vaihtamista usein,
samalla kun toiset katsoivat tällaista mielipidettä naurettavaksi.
Jokainen järkevä ihminen olisi pitänyt miehen, joka häntä palveli
uskollisesti ja toimellisesti, niin kauan kuin mahdollista
palveluksessaan. Kansan pitäisi tehdä samoin ja pitää palvelijansa
viroissaan niin kauan kun he tekisivät velvollisuutensa, kuulukoot mihin
valtiolliseen puolueeseen tahansa.[1] Ainoastaan siten saataisiin
julkisten asiain hoito hyvälle kannalle. Muistan lukeneeni, ettei
kirjeenkantajia ja muita postin palveluksessa olevia voitu erottaa,
jolleivät olleet todistettavasti laiminlyöneet velvollisuuksiaan. Jos
samat periaatteet olisi sovellettu kaikkiin rautatie- ja
sähkölennätinvirkamiehiin siitä hetkestä, jolloin nämä laitokset
olisivat joutuneet Yhdysvaltain hallituksen käsiin[2], jos kaikki
entiset virkamiehet olisi pidetty paikoillaan entisillä palkoillaan,
niinkauan kun tekivät velvollisuutensa, ei rautateiden ja
sähkölennätinten ottaminen valtion huostaan ja niiden yhdistäminen
postilaitokseen olisi tuottanut suuriakaan vaikeuksia. "Setä Sam"[3]
olisi tietysti voinut maksaa yhtä hyvät, ehkä paremmatkin rautatie-ja
sähkölennätinlinjat."

[1] Kun Yhdysvaltain uusi presidentti astuu toimeensa, täytyy suuren
joukon virkamiehiä erota, jättääkseen virkansa uuden presidentin
puoluelaisille.

[2] Vielä nykyäänkin kuuluvat Yhdysvaltain rautatiet ja
sähkölennätinlinjat yksityisille yhtiöille. Suom. muist.

[3] "Uncle Sam", pohjoisamerikalaisten pilanimi, lyhennys sanoista
U. S. Am. = United States (of) America = Amerikan Yhdysvallat.

"Tuo kuuluu sangen hyväksyttävältä."

"Ja on hyväksyttävää. Saksa oli jo silloin, kun kirjoitettiin 1887,
tehnyt hyvin onnistuneen kokeen, yhdistäessään postin, rautatiet ja
sähkölennättimen hallituksen alaisiksi laitoksiksi. -- On tosiaankin
kerrassaan merkille pantavaa, että niin maailmaa ymmärtävä, toimelijas
ja kauppaakäyvä kansa, kuin Yhdysvaltain kansa 19:nnen vuosisadan
lopulla, jätti pääliikeneuvot yhtiöiden käsiin, joilla tietysti oli
tarkoituksena vain saada niistä niin paljo voittoa kuin mahdollista."

"Monessa teidän aikanne historiateoksessa", jatkoi Forest, "tapaa
kummastelun ja närkästyksen ilmauksia siitä, että 14:nnella ja 15:nnella
vuosisadalla rosvoritarit monissa Europan maissa saivat pitää peliänsä.
Nämä kunnon veikot pidättivät linnojensa ohi kulkevia kauppiaita,
matkustajia, vaativat veroa ja antoivat heille toisinaan siitä hyvästä
suojelusta jonkun matkaa eteenpäin. Nämä olivat "säädyllisten"
rosvoritarien "liikeperiaatteet". "Säädyttömät" ryöstivät
yksinkertaisesti matkustajat eivätkä siis mitenkään eronneet
tavallisista maantierosvoista. Meillä on tässä kysymys vain sellaisista
ritareista, jotka omavaltaisesti ottivat veroa heidän alueittensa läpi
kulkevien teiden käyttämisestä. Nämä herrat uskalsivat terveet
jäsenensä, vieläpä elämänsäkin, kantaessaan maanteillä kulkijoilta
veroa, sillä kauppiaiden täytyi olla varustettuja miekoilla ja
keihäillä, heillä oli usein aseellisia palvelijoita mukanaan ja he
tekivät usein menestyksellä vastarintaa. Useampi kuin yksi ritari
kaatui, koettaessaan nostaa veroa, taistelussa maantiellä; monta
rosvolinnaa, joiden asukkaat olivat lähikaupunkien vitsaus, hävittivät
porvarit, ja herra rosvoritari sai hengellään maksaa veronkantohalunsa.
Toisin teidän aikananne. Herrat, jotka silloin verottivat matkustavaisia
ja tavaroita, joita kuljetettiin valtateillä, voivat sen tehdä kaikessa
rauhassa. Myös voivat he näitä veroja kohottaa melkeinpä aivan mielensä
mukaan. Ainoa, mitä heidän sitävarten tuli tehdä, oli kutsua rautateiden
johtajat kokoon jonnekin ja päättää kohottaa hintoja matkustajain ja
tavaran kuljetuksesta. Tuollaisilla kokouksilla oli huonot seuraukset
ainoastaan, jos näissä tilaisuuksissa juotu samppanja oli huonoa. Olipa
melkein naurettava olotila, että kauppaa harjottava kansa antoi koko
maan suunnattoman henkilö- ja tavaraliikenteen alttiiksi yksityisille
osinkoja jakaville yhtiöille, ja hyvän todistuksen rautateiden
omistajien kohtuullisuudesta v. 1887 antaa se seikka, että he kohtelivat
kansaa edes niin hyvin, kuin kohtelivat; olihan heillä oikeastaan valta
menetellä mielensä mukaan."

"Kaasu- ja vesilaitokset samoinkuin raitiotiet olisitte arvatenkin
ottaneet valtion huostaan?" kysyin minä.

"Tietysti", vastasi Forest. "Mutta ennenkuin olisin koskenut kaupunkien
asioihin, olisin hallituksen huostaan ottanut ne metsä- ja kaivosseudut,
jotka silloin kuuluivat Yhdysvaltoihin, s. o. minä olisin pannut toimeen
järjestetyn metsän- ja vuorikaivoshoidon. Jos Yhdysvaltain kansa olisi
edes jonkun verran säästänyt suunnattomia metsiään, jotka aiemmin
peittivät suuria osia maasta, ei meidän nyt, vuonna 2,000, tarvitsisi
kärsiä puiden puutetta."

"Mitä olisitte tehneet pankkimiehille ja kauppiaille?"

"En mitään", vastasi Forest. "Lukuisat tuotantoyhdistykset eivät olisi
tarvinneet ainoastaan miehiä, jotka voivat johtaa tehtaita, vaan myös
asiamiehiä ja kirjanpitäjiä. Sillä työmiehet olisivat hyvin pian tehneet
sen havainnon, ettei kätten työ yksin riitä suuren liikeyrityksen
hoitamiseen menestyksellisesti ja osakkaiden yhteiseksi hyödyksi.
Liikkeen johtajina ja kirjanpitäjinä olisivat monet pankkiirit ja
kirjanpitäjät taas saaneet työtä. Kaikellaisten puotien omistajat taas
olisivat, myytyään varastonsa, saaneet sangen helposti paikkoja, jos
tuotto-osuuskunnat olisivat käsittäneet kaikkia tavaroita, niinkuin
teidän aikananne n. k. Country Stores."

"Luulen, että teidän järjestelmänne vallalla ollessa kaikki puodit
olisivat olleet pakotetut sulkemaan ovensa", huomautin minä. "Sillä eri
ammattikunnat olisivat aivan varmaan avanneet omia myymälöitä, ostaneet
paljottain kaikki tavaransa ja jälleen myyneet ne osuuskuntien jäsenille
pienellä voitolla. Sellaisten liikkeiden kanssa eivät kauppiaat tietysti
olisi voineet kilpailla. Niiden kauppiaiden, jotka eivät olisi saaneet
paikkoja osuuskuntien myymälöissä, olisi täytynyt käydä käsiksi johonkin
muuhun työhön -- useille heistä kova kohtalo!"

"Teollisuuden siirtyminen yksityisten tai osakeyhtiöiden käsistä
osuuskuntien huostaan ei tietysti olisi tapahtunut äkkiä, vaan
vähitellen", selitti Forest. "Siten kauppiailla olisi ollut ehkä
kolmekymmentä tai viisikymmentä vuotta aikaa mukautua uusiin oloihin.
Heidän lapsensa olisivat, sensijaan että olisivat tulleet kauppiaiksi,
voineet liittyä tehdasosuuskuntiin. Sitäpaitsi ei ole mitään syytä
otaksua, että kaikki yksityinen kaupanteko olisi osuuskuntain
myymälöiden tähden lakannut. Tavaran halpuus yksinään ei hanki sille
ostajia. Ostettaessa merkitsee maksu paljon, ja monet maksavat kernaasti
esineestä, joka heitä miellyttää, enemmän kuin esineestä, joka kylläkin
on yhtä tarkoituksenmukainen, mutta ei yhtä aistikas. Senvuoksi
kauppiaat, jotka osottivat hienoa makua tavaroita ostaessaan, voivat
aina olla menekistä varmat, huolimatta kaikista osuuskunnista. -- Myös
olisivat yksityiskaupat monissa paikoin maaseutua pysyneet edelleen
olemassa."

"Te sanoitte, että olisitte säätäneet koko maata koskevan lain, ettei
kukaan saisi omistaa enempää kuin 40 acrea maata", sanoin minä.
"Olisitteko myös rajoittaneet kaupunkilaisten oikeutta omistaa maata
kaupungeissa?"

"Yhden talon omistaminen olisi ollut kylliksi jokaiselle oikein
ajattelevalle ihmiselle", vastasi Forest. "Ei kukaan voi kieltää, että
miljooniin nousevien rikkauksien kokoontuminen yksityisten käsiin,
samalla kun toisilla ei ollut edes välttämättömiä elintarpeita, valmisti
tätä kirottua kommunismia."

"Mutta miten olisitte estäneet suurten rikkauksien kokoontumisen?"
kysyin uteliaana.

"Järjestämällä uudestaan verotuksen", vastasi Forest. "Monien verojen
asemasta, jotka suureksi osaksi rasittivat enemmän varattomia kuin
rikkaita, olisin säätänyt perintöveron, joka olisi käytetty valtion ja
kuntien menojen korvaamiseen. Jokaisesta perinnöstä alle 10,000 dollaria
olisi otettu veroa yksi prosentti, 20,000 dollarin perinnöstä kaksi
prosenttia, 30,000 dollarista kolme prosenttia, 100,000 dollarista
kymmenen prosenttia, 200,000 dollarista kaksikymmentä prosenttia,
500,000 dollarista viisikymmentä prosenttia. Jos joku olisi jättänyt
jälkeensä niin suuren omaisuuden, että jokaiselle perilliselle olisi
tullut 500,000 dollaria (siis 250,000 dollaria, kun perintövero olisi
siitä vähennetty), olisi ylijäämä katsottu ihmiskunnan perinnöksi ja
käytetty valtion ja kuntien menojen suorittamiseen."

"Eikö tuollainen laki olisi lamauttanut yritteliäisyyttä ja vapaata
kilpailua, jota te olette ylistäneet kaiken inhimillisen edistyksen
alkulähteeksi?" kysyin minä.

"Se olisi vain estänyt suunnattomien rikkauksien kasaantumista, mutta ei
suinkaan vapaata kilpailua, vaan päinvastoin sitä suojellut", vastasi
Forest. "Ihmiset, jotka omistivat kaksi- tai viisikymmentä miljoonaa
dollaria ja käyttivät niitä suuria rahavarojaan häikäilemättömästi
"taistelussa olemassaolosta", olivat vaarallisempia kuin vorot ja
murtovarkaat. He voivat kukistaa jokaisen vähempivaraisen kilpailijan ja
usein he käyttivät säälimättömästi valtaansa. He polkivat vapaan
kilpailun maahan, kartuttivat miljooniaan ja raivasivat kirotulle
kommunismille tietä. Eikö ollut suuri vääryys, että ihminen, joka jos
jollakin keinoin oli koonnut suuren omaisuuden, voi tämän kokonaan
jättää pojalleen, tehden tälle mahdolliseksi edelleen jatkaa
kilpailijoiden tappamista ja yhä uusien miljoonien kokoamista. Mitä voi
kelvollisin ja taitavinkaan ihminen monilla ammattialoilla saada aikaan,
kun tapasi toisen ihmisen, jolla ehkä oli vähemmin kykyä, mutta paljo
rahaa eikä yhtään omaatuntoa, ja joka mitä häikäilemättömimmällä tavalla
käytti miljooniaan kilpailijoidensa tuhoamiseksi. -- Ei! Rikkaat
vanhemmat jättäkööt kyllä lapsilleen melkoisen omaisuuden, turvatakseen
rakkaimpansa elatushuolilta; mutta heidän ei pitäisi jättää omille
lapsilleen tilaisuutta puristaa seinää vastaan ja tappaa köyhempien
vanhempien lapsia olemassaolon taistelussa."

"Tuollainen perintövero olisi minun aikanani kohdannut kiivasta
vastustusta", huomautin minä.

"Mahdollista kyllä", vastasi Forest. "Todennäköisesti olisivat nuo
lyhytnäköiset miljoonainomistajat, jotka menettelyllään aiheuttivat
kommunismin, sitä vastustaneet. Olen sittekin sitä mieltä, että
tuollainen laki olisi hyödyttänyt sekä yleensä ihmiskuntaa että
miljoonainomistajien lapsiakin. Ainoastaan tämänlaatuinen laki, joka
olisi aiheuttanut miljoonaomaisuuksien hajoamisen, olisi kyennyt
torjumaan kommunismin ja anarkismin rynnäkön. Jokainen, joka peri
250,000 dollaria, olisi voinut hyvin olla tyytyväinen tähän summaan ja
halusta luovuttaa ylijäämän yhteiseksi hyväksi. Uhraamalla yhden osan
perinnöstään olisivat noiden jättiläisomaisuuksien perijät itselleen
pelastaneet loput ja heikontaneet kommunismia. Sitä paitsi epäilen
suuresti, tokko suuret omaisuudet tekivät niiden omistajia hyviksi tai
onnellisiksi."

"Jos Yhdysvalloissa v. 1887 olisi säädetty tuollainen laki, olisivat
useimmat miljoonainomistajat muuttaneet omaisuutensa rahaksi ja
siirtyneet Europaan asumaan", huomautin Forestin selityksiin.

Tämä vastasi: "Niin luulen minäkin. Mutta se, joka saa haltuunsa suuren
omaisuuden, jota hän ei itse ole koonnut, voi hyvin suorittaa kunnalle
suuren veron, ja tuollaisen perintöveron aiheuttama suurten omaisuuksien
paloittelu olisi katkaissut kärjen kommunistiselta kiihotukselta.
Luonnollisesti olisi tuollainen perintövero pantu toimeen isompien
sivistysvaltioiden välillä tapahtuneiden neuvottelujen jälkeen kaikissa
yht'aikaa."

"Kiusaus koettaa välttää korkeata veroa olisi ollut sangen suuri",
vakuutin minä. "Monet olisivat koettaneet ainakin osaksi päästä
kiertoteitse veroa maksamasta joko ilmoittamalla perintönsä
viranomaisille todellista pienemmäksi tai lahjoittamalla jo eläessään
osan omaisuudestaan lapsilleen ja sukulaisilleen."

"Petoksen yritys olisi voitu rangaista koko omaisuuden menettämisellä",
sanoi Forest; "lahjat taas olisi voitu verottaa samoin kuin perintö.
Tuollaisen lain oikeudenmukaisuuteen ja siunausta tuottavaan
vaikutukseen nähden olisi kyllä voitu ottaa lukuun joitakuita vaikeuksia
sen käytäntöön panossa, varsinkin kun nämä vaikeudet vain alussa
olisivat olleet pahempaa laatua. Niin pian kun rautatie-ja
sähkölennätinlinjat olisivat olleet hallituksen huostassa ja teollisuus
ja elintarpeiden kauppa siirtynyt osuuskunnille, olisivat 50 tai 100
miljoonan dollarin omaisuudet olleet vain muistoja, sillä nuo muutokset
olisivat estäneet sekä köyhtymistä että suurten rikkauksien syntymistä.
Välittäjien ja välikauppiaiden luku olisi melkoisesti vähentynyt,
jokainen mies olisi rohjennut käydä hyötyä tuottavaan työhön ja saanut
siitä palkan, joka olisi vastannut hänen työnsä hyvyyttä ja paljoutta."

"Eikö olisi muodostunut sellaisia nurkkakuntia kuin ne, joilla te
väititte olevan niin suuren vaikutuksen teidän hallitukseenne?" kysyin
minä. "Ja eivätkö ne olisi itselleen anastaneet tuotto- ja
kulutusyhdistysten johtoa? Eivätkö tuollaiset nurkkakunnat olisi voineet
maksaa hyvälle työntekijälle huonosti, huonolle suosikilleen taas
hyvin?"

"Sellaista olisi voinut tapahtua; mutta seurauksena olisi ollut, että
kelvolliset työmiehet olisivat jättäneet osuuskunnan, jossa heitä
petettiin laiskurien ja hutilusten hyväksi. He olisivat helposti
päässeet toiseen osuuskuntaan, sillä hyviä työmiehiä pidetään arvossa
kaikkialla, missä kilpailu vallitsee. Sitävastoin osuuskunta, joka olisi
karkoittanut parhaat työmiehensä, olisi mennyt taaksepäin ja tullut
kykenemättömäksi kestämään kilpailua. Tuollaiset haitat olisivat siis
helposti itsestään korjautuneet."

"Luonnollisesti puollatte keskinäisiä vakuutusyhtiöitä eri ammatteihin
kuuluvien osuuskuntien kesken, yhtiöitä, jotka vakuuttaisivat kaikki
osakkaansa tapaturmien, sairauden ja työkyvyttömyyden varalta ja
myöntäisivät heille määrätyssä iässä eläkkeen", sanoin minä. "Ja kai
nämä vakuutusyhtiöt olisivat myöntäneet myös palo- ja henkivakuutuksia?"

"Se seuraisi tietysti järjestelmästä, joka kommunismin tarjoamiin
harvoihin etuihin yhdistää kaiken sen hyvän, mikä on tuloksena vapaasta
kilpailusta", vastasi Forest.

"Olisitteko edistäneet maahanmuuttoa?" kysyin edelleen. "19:nnen
vuosisadan lopulla olivat monet rehelliset, hyvää tarkottavat, ei
suinkaan ahdasmieliset ihmiset, joita ei kukaan voinut syyttää
muukalaisvihasta, sitä mieltä, että Yhdysvallat olivat jo itseensä
ottaneet kaikki vieraat ainekset, jotka ne vielä voivat sulattaa, ja
että jälellä olevat maat olisivat olleet varattavat Yhdysvaltain
asukkaiden lapsille ja jälkeläisille. Vastenmielisyys enempää
siirtolaisuutta vastaan oli varsinkin saksalaisten ja irlantilaisten
dynamiitti sankarien syy."

"Voin kuvitella mielessäni", vastasi Forest, "että monet teidän
aikananne siirtolaisten tavat ja omituisuudet olivat synnynnäisille
amerikalaisille vastenmieliset ja että dynamiittisankarien rikokset maan
lakeja vastaan, joka oli vieraanvaraisesti ottanut heidät vastaan,
vaikuttivat syvää suuttumusta englantilais-amerikalaisissa. Siitä
huolimatta luulen, että teidän aikalaisillanne oli täysi syy edistää
siirtolaisuutta. Ankara lakien käyttäminen _kaikkia_ sen rikkojia,
niinhyvin _maassa syntyneitä_ kuin _maahan muuttaneita_, vastaan olisi
ollut maalle hyödyksi ja tehnyt tarpeettomiksi kaikki yritykset
rajoittaa siirtolaisuutta. Todella haitallisia siirtolaisia ei
kuitenkaan olisi voitu estää maahan pääsemästä, jos he vaan sinne
tahtoivat päästä; sillä jos Yhdysvaltain satamat olisi suljettu heiltä,
olisivat he tulleet maahan Mexikon tai Kanadan kautta."

"Samat näkökohdat tuotiin minun aikanani usein esiin", huomautin
myöntäen.

"Sen verrattain vähäisen vahingon, minkä siirtolaiset aiheuttivat,
korvasi monin kerroin se hyöty, minkä Yhdysvallat saivat Europasta
tulevasta ihmisvirrasta", jatkoi Forest. "Se yksinkertainen tosiasia,
että sadattuhannet terveet ihmiset, joiden kasvatus oli Europan maille
maksanut satoja miljoonia dollareja, astuivat Amerikan mantereelle, oli
Yhdysvalloille suuri voitto. Noiden miesten ja naisten pelkkä läsnäolo
kohotti maan hintaa siellä, minne he asettuivat, siten rikastuttaen maan
omistajia. Monet siirtolaisista olivat opinkäyneitä työmiehiä ja
käsityöläisiä, toiset taiteilijoita ja tiedemiehiä. Mutta nämä miehet ja
naiset eivät tunteneet maan tapoja, liike-elämää ja muita olosuhteita,
eivätkä monasti englannin kieltäkään. Heidän täytyi sentähden täällä
toimintaansa _alkaessaan_ tyytyä alhaisimpiin paikkoihin. Senkautta he
luonnollisesti nostivat enemmän tai vähemmin korkeampiin paikkoihin ne,
jotka jo asuivat Yhdysvalloissa."

"Monet näistä ihmisistä, jotka tulivat tänne kaikista osista Europaa,
olivat kykeneviä ja sivistyneitä ihmisiä, joista aikaa myöten tuli
vanhempien uudisasukasten edistyviä kilpailijoita. Mutta alituinen
ihmisvirta, joka valui Europasta Yhdysvaltoihin, rikastutti ja kohotti
kuitenkin alinomaa Amerikan kansaa, ja sentähden olivat kaikki
siirtolaisuutta vastaan suunnatut iskut epäviisaita. Lainlaatijat, jotka
puolustivat sellaisia toimenpiteitä, muistuttavat minusta miestä, joka
tahtoi teurastaa hanhen, joka joka päivä muni kultamunan."

Hetken vaitiolon jälkeen päätti Forest selityksensä seuraavasti: "On
tietysti mahdotonta esittää sellaisia ehdotuksia yhteiskunnan
parantamiseksi, että kaikkien sellaisten ehdotusten tulee sisältää kaksi
perusaatetta. Kaikkien parannusehdotusten tarkoituksena pitäisi olla
_poistaa inhimillisestä yhteiskunnasta ansaitsematon köyhyys_
hävittämällä sen pelko tarkoituksenmukaisten vakuutuslaitosten avulla ja
_säilyttää vapaa kilpailu_, tuo valtava voima, joka alituisesti
kannustaa jokaista käyttämään paraat voimansa itsensä ja ihmiskunnan
kohottamiseksi korkeammalle asteelle."



KAHDEKSAS LUKU.


Kun olin jättänyt herra Forestin viimeisen keskustelumme jälkeen, olin
osittain hänen selitystensä, osittain omien havaintojeni kautta tullut
vakuutetuksi siitä, että kommunismi ei ollut, niinkuin tri Leete väitti,
perustanut inhimillisen onnellisuuden tuhatvuotista valtakuntaa, vaan
päinvastoin monessa suhteessa vienyt ihmiskuntaa alaspäin!

Minulle oli selvää, että minun täytyi suoraan kertoa tri Leetelle
kantani muutos ja jättää opettajatoimeni Shawmut-Collegessa, huolimatta
välttämättömistä huonoista seurauksista.

Tri Leete oli kohdellut minua mitä suurimmalla hyvyydellä. Olin varma
siitä, että rakastettava isäntäni olisi minulle suonut ystävyytensä
siinä tapauksessa, etten heti alusta olisi kommunismiin innostunut. Hän
olisi varmaan sietänyt toisia mielipiteitä, kunhan en vain olisi
julkisesti ryhtynyt hallitusta vastustamaan. Ehkä hän olisi suostunut
liittoonikin Edithin kanssa. Mutta nyt olivat asiat vallan toisin.
Mielipiteitteni muutos oli varmaan tuntuva tri Leetestä peräti
vastenmieliseltä. Hän oli minua suosittanut miehenä, joka oli
erikoisesti sopiva Forestin seuraajaksi 19:nnen vuosisadan historian
professorina. Nimitykseni oli kokonaan hänen suosituksensa ansio ja
kommunismista luopumiseni täytyi ehdottomasti vahingoittaa tri Leeten
arvoa kansalaisten silmissä. En epäillytkään, että tämä koskisi syvästi
isäntääni. Olihan äkillinen mielipiteitteni vaihdos
yhteiskuntajärjestykseen näin seuraus siitä, etten tuntenut
kansantaloudellisia ja yhteiskunnallisia oppeja ja kokemuksia. Siitä
huolimatta täytyi luopumiseni vahingoittaa minua suuresti tri Leeten
perheessä ja valtiollisissa piireissä. Eikö minua täytynyt katsoa
pintapuoliseksi, mitättömäksi ja kiittämättömäksi ihmiseksi, joka en
ainoastaan ollut muutamassa viikossa muuttunut omaisuuden yhteyden
innokkaasta puolustajasta tämän opin jyrkäksi vastustajaksi, vaan myös
käytöksellään saattanut hyväntahtoisen ystävänsä sangen kiusalliseen
asemaan?

Ja mitä oli Edith ajatteleva mielenmuutoksestani ja luopumuksestani
professorin virasta? Hän rakasti ja kunnioitti isäänsä. Tulisiko hänen
nuori taipumuksensa tässä vaikeassa taistelussa osottautumaan
elinvoimaiseksi? Sokean ihastukseni uuteen asiain järjestykseen oli
hallituksen sanomalehdistö tehnyt koko maalle tunnetuksi. Luopumiseni
tästä opista heti sen jälkeen, kun lähemmin olin tutustunut siihen ja
sen toimeenpanemisen seurauksiin, asetti hallituksen äänenkannattajat
sangen kiusalliseen, melkeinpä naurettavaan asemaan. Oli arvattavaa,
että minua kohdeltaisiin periaatteettomana kansan villitsijänä, ehkäpä
vaarallisena roistonakin. Luonnollisesti voin odottaa, että minut
pistettäisiin jonkin kolmannen luokan toiseen asteeseen ja minulle
määrättäisiin mahdollisimman epämiellyttävä työ, mitä keksiä voi, --
jollei minua vaan teljettäisi suoraa päätä houruinhuoneeseen. Voisinko
enää ajatellakaan vaatia Edith Leeteä, joka oli kasvanut arvossapidetyn
isänsä kodissa kuin kukkanen hyvin hoidetussa puutarhassa, jakamaan
kohtalonsa miehen kanssa, jota ihmisten täytyi pitää joko heikkopäisenä
lavertelijana tai periaatteettomana teeskentelijänä, jolle paikka
kolmannen luokan toisessa asteessa oikeastaan vielä oli aivan liian
hyvä.

Pelko, että kadottaisin Edithin rakkauden, työnsi joksikin aikaa kaikki
muut ajatukseni syrjään; sillä Edith Leetessä rakastin Edith Bartlettia
ja ajatus, että Edith voisi minusta luopua, painoi kuin alppivuori
sydäntäni. En koskaan eläissäni ollut tuntenut itseäni niin toivottoman
kurjaksi, kuin kulkiessani tri Leeten taloa kohti viimeisen keskusteluni
jälkeen herra Forestin kanssa.

Silmänräpäyksen punnitsin mielessäni ajatusta lopettaa kurja, toivoton
elämäni omalla kädelläni; mutta sitte päätin kestää kohtaloni kuin mies.
Astuin siis tri Leeten taloa kohti, lujasti päättäneenä sanoa
ystävilleni suoraan totuuden ja tehdä velvollisuuteni kunniallisena
miehenä.

Tapasin tri Leeten, joka aina muulloin oli ystävällinen ja tyven,
kiihoittuneessa mielentilassa. Hänen katseensa oli huolestunut ja
samalla uhkaava. Ennenkuin ehdin häntä puhutella, pysähtyi hän huoneen
läpi kulkiessaan eteeni ja sanoi:

"Olen saanut luotettavan tiedon, että yhteinen ystävämme Fest tahtoo
nostaa radikaalit kapinaan. Viimeisinä päivinä on pidetty useampia
salaisia kokouksia ja minä tiedän, että Festillä on aikomus alkaa kapina
täällä Bostonissa."

"Kuinka aiotte tehdä tyhjäksi hänen yrityksensä?" kysyin minä. "Aiotteko
kutsua kokoon kansalaiset ja antaa vangita salaliittolaiset? Olen
kaikissa tapauksissa käytettävissänne", lisäsin, iloissani, että voin
isäntääni palvella ainakin radikaaleja vastaan. Sillä minä inhosin
heidän oppejaan vielä enemmän kuin heidän johtajiaan.

"Epäilen, tokko on valtiollisesti viisasta julaista kehoitusta
kansalaisille", vastasi tohtori. "Sellaisen toimenpiteen kautta saisi
salaliitto vaan liian suuren merkityksen. Olisi pitänyt antaa tuo Fest
lääkärien hoitoon heti, kun hän viime kerralla jätti taloni. Hän
yksinään on vaarallinen. Hänen kannattajansa eivät itsessään merkitse
suuria. Mutta kapina voi aina tulla vaaralliseksi sellaisen miehen
ollessa johtajana, jossa, kuten Festissä, rohkeuteen ja persoonalliseen
voimaan yhdistyy jonkinlainen raaka kaunopuheisuus. Varovaisuuden vuoksi
olen antanut käskyn vangita salaliiton päämiehen ja viedä hänet varmaan
paikkaan lääkärin hoidettavaksi."

Minä en voinut tätä askelta hyväksyä, vaikka se olisikin tehonnut.
Minuun vaikutti epämiellyttävästi, ettei tahdottu kohdella valtiollista
vastustajaa avonaisesti sellaisena ja tehdä häntä vaarattomaksi, vaan
että taas tässäkin tapauksessa lörpöteltiin parannuslaitoksesta ja
lääkärin hoidosta. Katsoin kuitenkin tällä kertaa hyödyttömäksi esittää
mielipidettäni tällaisesta valtiollisten vastustajain kohtelusta ja
kysyin herra Leeteltä vain, olisiko hänellä joitakuita minuutteja aikaa
uhrata omille asioilleni. Katsoin velvollisuudekseni puhua nyt
avonaisesti Edithin isän kanssa.

Ystävällisesti, kuten aina, kääntyi tri Leete puoleeni ja pyysi minua,
jos ei minulla ollut mitään sitä vastaan, lykkäämään keskustelumme
seuraavaan aamuun.

Suostuin siihen.

Menimme ruokailuhuoneeseen ja istuuduimme pöytään. Rouva Leete oli
tuottanut keittolaitoksesta kevyen illallisen; mutta kellään ei ollut
ruokahalua. Olimme kaikki levottomia.

Tri Leete katsoi kelloaan.

"Festin pitäisi jo olla virkamiesten ja lääkärien hallussa", sanoi hän.
"Odotan vaan tietoa siitä."

Kun oli kulunut muutamia minuutteja levottomassa odotuksessa, kuulimme
kadulta melua. Suuri kansanjoukko täytti eteisen ja ruokailuhuoneen.
Etumaisena oli Fest, joka nähtävästi oli kestänyt kiivaan taistelun.
Hänen villainen paitansa oli revitty ja teurastuspiilusta, jota hän piti
oikeassa kädessään, tippui verta.

"Tässä olen taas, tri Leete", huusi hän mahtavalla, hiukan käheällä
äänellään. "Olen teitä varoittanut ja sanonut teille, etten enää koskaan
astuisi taloonne ystävänä. Ja koska te, kirottu vanha teeskentelevä
tyranni, olette antaneet käskyn sulkea minut, terveen ihmisen,
houruinhuoneeseen, olen minä päättänyt, että teidän vielä tänä iltana
pitää kuolla. Bostonin kansa pitää vapautettaman teidän
hirmuvallastanne."

Minä sieppasin veitsen ja astuin tri Leeten sivulle, valmiina
suojelemaan häntä ruumiillani.

Mutta tässä silmänräpäyksessä väkijoukon huomio kiintyi Forestiin, joka
tunkeutui joukon läpi, hyppäsi ruokapöydälle ja hetkeäkään odottamatta
huusi: "Te kaikki tunnette minut ja tiedätte, että olen tämän miehen
vihollinen." Samalla hän osotti tri Leeteä. "Kun en tahtonut puolustaa
viheliäistä hallitustamme, erotettiin minut professorinpaikastani ja tri
Leete oli se, joka osotti minulle renginpaikan yliopistossa."

"Sepä on aivan tuon kurjan ukkorähjän tapaista", huusi eräs
likaisennäköinen mies.

"Senvuoksi sanon: Alas hallitus, joka tahtoo kuristaa puhevapauden!"
puhui Forest edelleen. "Alas hirmuvalta! Mutta älkäämme teurastako tätä
vaivaista vanhaa syntistä. On arvotonta meidän kaltaisille voimakkaille,
aseellisille miehille, aivan sopimatonta, tappaa aseeton, vanha ihminen.
Sulkekaamme hänet samaan hulluinhuoneeseen, johon hän tahtoi lähettää
ystävämme Festin."

"Niin! Aivan oikein! Sulkekaa hänet hulluinhuoneeseen!" mylvivät
radikaalit.

Oli selvää, että Forest koetti pelastaa tri Leeten henkeä. Katseeni
sattui Edithiin. Hän oli kuolonkalpea, mutta tyven. Hän oli kietonut
vasemman käsivartensa isänsä ympäri ja hänen katseensa kohtasi minun
katseeni ystävällisenä, kuten aina. Onnettomuudeksi huomasi Fest tämän
Edithin katseen ja hänen mustasukkaisuutensa purkausi uudella vimmalla
esiin.

"Te kirotut narrit", huusi hän kiukusta melkein tukehtuneella äänellä.
"Ettekö huomaa, että Forest koettaa pelastaa tuon kavalan ja vaarallisen
vanhan tyrannin hengen? Mutta sen ei pidä häneltä onnistuman. Osanani
saaliista vaadin Leeten henkeä ja hänen elävän tyttärensä."

"Tee, mitä tahdot, Bob", huusivat jotkut joukosta.

"Jättäkää tämä talo, Forest", käski Robert Fest. "Minulla ei ole mitään
vihaa teitä vastaan. Mutta jos astutte tielleni, saatte kantaa
seuraukset."

"Niin kauan kun minä elän, ette tässä talossa murhaa tätä miestä",
vastasi Forest. "Teidän pitäisi hävetä, Fest! Teidän käytöksenne ei ole
kunniallisen miehen arvolle sopiva."

"Vaiti, narri", huusi Fest raivoissaan. "Tuo teeskentelevä lurjus Leete
on jo kyllin kauan pitänyt kansaa orjuudessa. Hänen täytyy kuolla, ja
jollet sinä väisty matkaasi, saat seurata häntä helvettiin."

Vimma, jommoista en koskaan ennen ollut tuntenut, valtasi minut.

"Mitä on tämä vanha mies tehnyt, herättääkseen verenhimoasi, sinä kehno,
tunnoton pelkuri", huudahdin, hyökäten Festiä kohti, pistääkseni
veitseni hänen rintaansa. Mutta tusina käsiä teki minut aseettomaksi,
samalla kun Fest käski:

"Pistäkää tuo riemuvanhus säkkiin ja viskatkaa hänet mereen. Vaikka en
olekaan professorin silmissä kunniallinen mies, pidän kuitenkin sanani
ja olen tuolle esiinkaivetulle kummitukselle luvannut, että upotan hänet
kuin koiranpenikan, jos hän vielä kerran juoksee jalkoihini."

Hän kohotti verisen kirveensä ja astui tri Leeteä kohti, joka seisoi
liikkumattomana paikallaan, harmaat silmänsä suunnattuina raakaan
vihamieheensä.

Vielä kerran koetti Forest pelastaa vanhan herran henkeä, asettumalla
tämän eteen; mutta eräs mies, jolla oli siivoton parta ja pienet,
eläimellisesti kiiluvat silmät, iski pitkän veitsen uskollisen Forestin
rintaan. Sanoen: "Me olemme kuitit, Leete", hän vaipui maahan.

Edith taisteli kahden miehen kanssa, jotka koettivat häntä erottaa
isästään, kun Festin teurastuskirves putosi tri Leeten harmaaseen
päähän.

Sanaakaan sanomatta hän kuolleena vaipui lattialle.

Edith parkaisi äänekkäästi ja meni tainnoksiin. Fest otti hänet hänen
isänsä verellä tahrattuihin käsivarsiinsa.

"Hän kieltäytyi tulemasta vaimokseni", sanoi hän, irvistäen samalla
kertaa raa'asti ja ilkeästi. "Nyt hän on minun, ilman tyhmiä
avioliittomenoja."

Ja astuessaan Edithiä pois kantaen ovea kohti huusi hän kumppaneilleen:
"Pojat, lyökää kuoliaaksi kaikki hallituksen ystävät! Tunnin päästä
tapaan teidät raatihuoneella."

Tein viimeisen, epätoivoisen ponnistuksen, ravistaakseni päältäni
miehiä, jotka minua pitelivät kiinni ja -- heräsin 31 p:nä toukokuuta v.
1887 omassa vuoteessani. Vieressäni olivat eräs lääkäri ja palvelijani
Sawyer, jotka pitkän aikaa olivat turhaan koettaneet saada minua
heräämään syvästä, mesmeristin aiheuttamasta unesta.

Kului enemmän kuin tunti, ennenkuin ajatuskykyni palasi; mutta sitte
syvä huokaus teki ahdistuksestani lopun.

Salaman nopeudella kulkivat hauskan ja samalla kuitenkin kauhean uneni
yksityiskohdat silmieni ohi. Uudelleen punnitsin mielessäni niitä
perusteita, jotka tri Leete ja Forest olivat mielipiteittensä
puolustukseksi esittäneet, ja tunsin itseni sanomattoman onnelliseksi
tietäessäni, että elin 19:nnellä vuosisadalla enkä kommunistisessa
yhteiskunnassa, joka minusta tuntui jättiläiskokoiselta kuritushuoneelta
rangaistusvankien kapinan-aattona.

"Mieluummin tahdon kuitenkin tehdä vapaudessa raskasta työtä, kun joka
päivä vankilankaltaisessa yhteiskunnassa olla muutamia tunteja enemmän
joutilaana", sanoin ajatuksiin vaipuneena itsekseni. "_Sillä työ ei ole
mikään onnettomuus._ Ja ennenkuin taivun kommunistisen orjuuden
alaiseksi, tahdon mieluummin toimia muutamia vuosia kauemmin ja
kieltäytyä muutamista elämän mukavuuksista. Useimmat nautinnot, joita
tavoitamme, näyttävät sitäpaitsi haluttavimmilta niin kauan, kun meillä
ei niitä ole. Kun olemme saavuttaneet, mitä olemme tavoittaneet, ja sen
nautintoon tottuneet, kadottaa se melkein aina kaiken viehätyksensä."

Päätin vastaisuudessa uhrata paraat voimani kaiken sen edistämiseksi,
minkä täytyy olla ihmiskunnalle onneksi, mutta ennen kaikkea kehoittaa
tyytyväisyyteen, joka on inhimillisen onnen ainoa luotettava perusta.
Onnellisuushan ei suinkaan riipu niin paljoa hyvinvoinnista, kuin moni
luulee: niin, todellisuudessa maine ja rikkaus liiankin usein hävittävät
onnellisuuden. Tunnemmeko itsemme onnellisiksi vai emmekö, riippuu
suureksi osaksi elämänkatsomuksestamme.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kommunistinen yhteiskunta vuonna 2000 - Jatkoa ja vastaus Edward Bellamyn romaaniin "Vuonna 2000"" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home