Title: Jouluvieraita
Author: Nervander, Emil, 1840-1914
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jouluvieraita" ***


JOULUVIERAITA


E. Nervander


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1903.



Alkulause.


Monta vuotta sitten julkaisin suomeksi joitakuita kirjasia nimellä:
"Honkain tarinoita", "Uotilan isäntä" sekä "Katri. Kertomus
17:vuosisadalta", jotka eivät silloin vielä olleet ilmestyneet ruotsiksi
ja joista muuan ystäväni puki kaksi ensinmainittua erittäin huolelliseen
suomenkieliseen asuun.

Siitä lähtien on monta kirjoitustani ja kaunokirjallista pikkukyhäystäni
julkaistu yksin ajoin suomeksi ja ruotsiksi, mutta olosuhteiden vuoksi
ei näin ole käynyt niiden kaikkien.

Nyt on haluni palanut julkaisemaan tämän pienen kokoelman vaatimattomia
kertomuksia, joista moni vasta nyt on suomennettu, toisia taas olen
julkaissut tilapäistä salanimeä käyttäen, ja minua ilahuttaisi, jos
suomalaisten kotiemme nuoriso niitä kohtaan osottaisi hiukankaan sitä
suopeutta, mikä varhaisemman polven neitosten ja nuorukaisten puolelta
tuli nuoruudenaikaisten kyhäysteni osaksi.

      _Tekijä._



Jouluvieraita


Jouluaatto oli käsissä. Oli nyt aamupuoli tuota lapsuuden ja kodin
ihanaa päivää.

Pienessä kodissa, joka, kappaleen matkaa kirkonkylästä sijaiten, oli
kahden vanhan, naimattoman sisaren hallussa, puuhaili vanhempi heistä --
hänen nimensä oli Hedda -- tyynesti ja rauhallisesti hienoksi
siistityssä keittiössä, jonka porstua erotti kahdesta asuntohuoneesta.
Hän oli par'aikaa uunista nostamassa kahta paistinlevyä, täynnä
mantelikiekuja, jotka jo olivat alkaneet vaaleanruskeaan vivahtaa ja
täyttivät huoneen hyvällä hajulla.

Ladottuaan leivokset kahdelle isolle posliinivadille jäähtymään, pani
hän niistä yhden kristallilautaselle, jonka hän otti hyllyltä
poistuessaan keittiöstä, ja astui sisarten vierashuoneeseen, saliin,
joka ulottui koko rakennuksen poikki. Salissa oli akkunat niin hyvin
itään kuin länteen, niin aamu- kuin ilta-aurinkoa päin.

Huone oli yksinkertainen ja jotenkin tilava. Se herätti tulijassa
hiljaisten muistojen tunnetta, tunnetta, jonka ainoastaan kauvan ja
huolella säilytetyt, vanhan, ennenaikaan hyvinvoivan kodin kalleimmat ja
rakkaimmat perinnöt voivat ympäristöönsä kätkeä. Käyräviivainen
piironki, jota koristivat pronssiset rokokohelat ja samasta metallista
valetut leijonanjalat sekä harmaankirjavasta marmorista veistetty laaka;
pöytäkello, joka muodoltaan oli puunjuurelle rakennetun mehiläispesän
näköinen; pari kynttiläjalkaa keltaisesta marmorista, jotka olivat
pienten korinttilaisten pylvästen muotoisiksi muovaellut; muutamat
vanhasta kullatusta hopeasta valmistetut hajurasiat sekä pari muuta
pikkukapinetta näyttivät kaikki tahtovan todistaa, että olivat
omistajattarilleen olleet liian rakkaiksi käyneet voidakseen edes
hätätilassa siirtyä heidän käsistään. Kullattuihin puitteihin sovitettu
ja ylinnä muinaisaikuisella otsamaalauksella somistettu, keskikokoinen
seinäpeili siroine helmikoristeineen, joka peili oli salin seinää
kaunistamassa molempien itäpuolella olevien akkunoitten välillä, puhui
sekin samanlaista kieltä. Pieni sohva ja mahonkituolit, jonkunlaiset,
hyvin mataloilla sivunojilla varustetut taburetit, jotka olivat
päällystetyt viheriällä, kiiltäväksi kirjaillulla villavaatteella,
näyttivät nekin sangen muhkeilta, samoin kuin uutimet ja sisähuoneeseen
vievän oven verho, joka riippui nuorasta pronssirenkaissa, kaikki
samanlajista kestävää tamastikangasta. Ainoastaan huolellisesti
puhdistetut kasvit joka akkunan edessä olevilla kukkapöydillä sekä
häkissään innokkaasti laulavat kanarialinnut haastelivat uusista
tulokkaista vanhojen sisarten kotiin.

Kevein ja nopein askelin Hedda meni lautasineen läpi salin
sisähuoneeseen, jossa hänen kahta vuotta nuorempi sisarensa Roosa jo
useita vuosia oli vuoteen omana kitunut, voimatta ilman muiden apua
liikkua mihinkään huoneessa. Heddan kurttuiset kasvot, joita ympäröi
harmahtavat pörheät hiukset, pistäen esille hänen valkean
nokkospalttinamyssynsä alta, ilmaisivat hilpeyttä, jota elämä ei vielä
ollut masentanut.

Tänään oli Roosa jouluaaton kunniaksi puettaunut vanhaan, mustaan
silkkihameeseensa ja makasi peiton päällä, luoden huoneeseen astuvaan
sisareensa lempeän, lakkaamattomassa kärsimyksessäkin hymyilevän
silmäyksen.

"Saa nähdä, rakas Roosa, kuinka meidän joululeivoksemme tänä vuonna ovat
onnistuneet", virkkoi Hedda, laskiessaan lautasen pienelle pöydälle
sisaren vuoteen viereen. "Ah, miten herkulliselta se näyttääkin ja
kuinka hyvälle se tuoksahtaa", lausui Roosa hilpeästi. "Panit kaiketi
taikinaan riittävästi sokeria ja manteleita, jotta lapset tuntevat ne
vanhojen tätien leivoksiksi?"

"Siitä saat olla varma", vastasi Hedda nauraen. "Olen ehkä liiaksikin
tavaraa haaskannut. Panin taikinaan ainakin kolme ruokalusikallista
enemmän kuin tavallisesti tuota parempaa voita ja valvoin leivosten
paistumista niin tarkkaan, että toivon parasta".

"Nehän ovat erinomaisia -- kiitos hyvä Hedda! Kun sitä elää niin
niukoissa oloissa kuin me, niin tuntuu ilahduttavalta, jos voi
ystävilleen tarjota jotakin oikein maukasta. Eikö sinun tullut kylmä
vetoisessa keittiössä?"

"No niin, tänä aamuna siellä oli jokseenkin koleata. Ajattelehan, vesi
oli sankoon jäätynyt. Kai meidän täytyy siirtää munalaatikko salin
nurkkakaappiin, kunnes pakkanen vähän lauhtuu. Mutta keittiö on
miellyttävän lämmin, sen jälkeen kun siinä leivottiin."

"Kunhan vaan siellä ei häkää liene?"

"Eipä toki, pikku Roosaseni. Ehkä sinulle edeltäpuoliskahvi maistuisi,
koska meillä nyt on juhlapyhä edessä?"

"Kiitos, rakas Hedda. Minulle tekisi kuppi kahvia hyvää ja eiköhän
sinullekin kaiken tämän joulupuuhan jälkeen. Ja olkoon meille nyt näin
joulun sattuessa se ylellisyys sallittu."

"Olkoon vaan. Sinun pitäisi nähdä kahvipussi; se on niin täyteläinen ja
pullistunut, ihan kuin olisi jonkun kauppaneuvoksen ruokasäiliöstä. Ei
tule viipymään kauvan, ennenkuin kahvi on valmis", lisäsi hän päätään
nyökäyttäen ja lähti taasen keittiöön, missä kahvipannu pian iloisesti
porisi tulella.

Hiljaa tikutti seinäkello Roosa sisaren huoneessa, missä oli
miellyttävän lämmin ja lumivalkoisista uutimista ja sänkyjen
kirjo-ompeluisista patjasista alkaen äsken valkaistuun uuniin ja
siisteihin seinäverhoihin saakka, joiden vaaleanharmajaan pohjaan oli
painettu vaaleanpunaisia kukanoksia, niin puhdasta, niin siistiä kaikki.

Roosa sulki ja avasi taasen silmänsä, vilkaisi isän, äidin ja veljen
muotokuviin, jotka olivat öljyyn maalatut. Nämät henkilöt olivat aikoja
sitten kuolleet. Hän kuunteli, mitenkä porstuanovi avattiin ja
suljettiin, sekä ihmetteli, kuka oli tullut. Sitten hän lausui moniaita
hyväilysanoja kanarilinnuille, jotka tänään olivat mitä hilpeimmällä
tuulella ja lauloivat täyttä kurkkua.

Ennen pitkää aukesi taasen salin ovi. Hedda palasi siskonsa luo ja hänen
edellään käveli nuori tyttö, kantaen kahvitarjointa.

"Näetkö, Roosa", sanoi hän, "pikku Emma on tullut toivottamaan meille
hauskaa juhlaa, vaikka hän eilen jo sai luvan olla poissa joulupäivinä.
Ja ompa hän ollut minulle oikein hyväksi avuksi keittiössä."

"Hyvää päivää, hyvää päivää, kiltti Emma! Sinäpä olit oikein
ystävällinen. Jospa nyt teille kaikille tulisi iloinen juhla", virkkoi
Roosa hyvin tyytyväisenä heidän nuoren auttajansa kohteliaisuuteen.

"Ja niinpä on Emma", jatkoi Hedda, tytön ansioita luetellen, "tuonut
meille kelkan täyden tuoreita kuusen havuja, niin että voimme pitää koko
pitkän juhlan porstuata hienona."

"Mutta sinähän olet oikein kiltti", sanoi Roosa ystävällisesti,
pehmeällä kädellään keveästi taputtaen nuoren, kukoistavan tytön sormia,
jotka olivat pakkasesta käyneet punaisiksi. "Nyt täytyy sinun, Hedda,
tarjota Emmalle kuppi lämmintä kahvia leivän kanssa ja, kuulehan vielä,
mantelikieku myöskin. Sinun pitää juoda kaksi kuppia, niin että
lämpenet; tänään on ulkona kylmä. Ja onnellista juhlaa, kiltti lapseni,
vie terveisiä kotia! Onnellista juhlaa!"

Hedda saattoi Emman sairaan huoneesta, ja, ystävällisesti päätänsä
nyökäyttäen, kiitti Roosa nuorta tyttöä, kun näki tämän poistuessaan
pistävän muutamia hentoja kuusenoksia linnuille häkin ristikosta.

"Kuinka ystävällisiä kaikki sentään ovat meille vanhoille", ajatteli
Roosa taasen yksin jäätyään.

       *       *       *       *       *

Päivä kului kulumistaan. Molemmat siskot söivät pientä, vaatimatonta
puolista kilvan kanarilintujen kanssa, ja sitten alkoi Hedda laittautua
illempana lähteäkseen heidän läheisimpien sukulaistensa luokse
pappilaan. Hänen piti siellä viettää pari tuntia jouluaatosta. Semmoinen
oli Roosan ehdoton tahto.

"Näetkös, hyvä Roosa", sanoi Hedda, sitoessaan päähänsä parhaimman
valkoisen myssynsä, "tiedät kyllä, että minä en halua jättää sinua,
mutta en tahdo menetellä vastoin mieltäsi, koska itse lupasit serkulle,
että minä tulisin. Ja niin he saattaisivat luulla, että sinä olisit
hyvin huonona, joll'en tulisi tänä iltana heille, ja sitähän he eivät
saa ajatella, koska päivä päivältä tulet mielestäni yhä reippaammaksi.
Saa nähdä, emmekö me molemmat ensi vuonna yhdessä vietä jouluaattoa
pappilassa. Siitäpä vasta oikea ilopäivä koituisi."

"Niin, saa nähdä", sanoi Roosa hymähtäen.

Alkoi jo hämärtää.

Roosa kysyi paljoko kello oli ja virkkoi sitten: "Onko sinulla nyt
kaikki valmiina, jos pappilan nuori väki tänäkin vuonna tulisi
tervehtimään minua jouluaattona?"

"Niinpä niinkin", vastasi Hedda ja alkoi sytyttää kynttilöitä molemmissa
huoneissa. "Isoisän kauniit pontalviinilasit ovat esillä salissa ja
näyttävät muhkeilta kristallikarahvin rinnalla, jossa tuo punainen
kirsikkamarjaviini niin koreasti helmeilee. Ja mantelikie'ut, uskallan
toivoa, tulevat kiihdyttämään ruokahalua. Luulen niiden tänä vuonna
onnistuneen yhtä hyvin kuin Margret tädin täällä ollessa viisi vuotta
sitten, jolloin saimme osaksemme paljon kiitosta leivoksistamme."

Samassa sairaan herkkä korva kuuli ääniä, jotka lähestyivät taloa. Hedda
riensi asettelemaan patjoja siskon ympärille, niin että hän saattaisi
olla puoleksi istuallaan vuoteessa ja ottaa nuoria vieraita vastaan,
joiden kuultiin nyt tulevan portaita ylös.

"Tiedätkö, Hedda hyvä", virkkoi sillä välin Roosa, "meillä on täällä
pienessä ystävällisessä nurkassamme sentään oikein hyvä ja hauska
ollaksemme", ja hän puristi heikosti siskon uskollista kättä.

"Jumalalle kiitos kaikesta", lausui Hedda, luoden sairaaseen äidillisen
silmäyksen, "kesästä, ja keväästä, syksystä ja joulusta".

Hellävaroen hän vielä laittoi sisaren hienon myssyn kuntoon, veti oman
kaulavaippansa ylemmäksi hartioilleen ja meni hilpeänä ja iloisena kuin
ainakin vastaanottamaan nuoria vieraita, jotka tällä välin vanhan tavan
mukaan olivat keittiössä heittäneet yltään päällysvaatteensa.

Nuorisojoukko, joka seuraavassa tuokiossa täytti vanhojen siskojen
huoneen, muistutti, näin täällä ollessaan, pientä kimppua tuoreita
kukkia: kahdeksantoistavuotias Tyyra, joka tänään tavallista enemmän
ilosta hehkui, kuusitoistavuotias, kaino Jenny sekä näiden nuoret
sisaret, rakastettava, hempeä Anni ja meluava Eeva. Muistettava on
myöskin reipas, jo kahdentoista vuoden ikäisenä miehekäs Matti, joka
tätien edessä tarmokkaasti kumarsi ja siinä onnistui vetämään näiden
huomiota uusiin, ihan kummallisen äänekkäihin saappaihinsa, joiden
kirjavia, sangen komeita raksia hän ei katsonut varsin sopivaksi
näyttää muille kuin pappilan renkituvan pojille.

Nuoret kokoontuivat reippaan, ystävällisen Hedda tädin ympärille kuten
kananpoikaset emonsa turviin. Hänellä oli heidän jokaisen varalle
leikillinen sana taikka pieni hyväily, viedessään heidät siskon luo,
joka silminnähtävästi ihastui, nähdessään näitä nuoria ja sitä kainoa
intoa, jolla kukin kiiruhti antamaan joululahjansa, pieniä salaperäisiä
kääröjä, joihin uskomattoman paljon lakkapahkurolta oli painettu. Hedda
täti saisi pappilassa joululahjansa, mutta nuoret tahtoivat kaikin
mokomin olla itse näkemässä kun Roosa täti avasi hänelle kuuluvat
kääröt, sillä se tuotti heille verratonta huvia.

Kiitokset olivat tietysti yhtä sydämmelliset kuin antajain tarkoitukset,
ja nyt seurasi tuo joka vuosi uudistuva kysymys: "Rakas Hedda, mitä
meillä nyt on herttaisille vieraillemme tarjottavaa?" jolloin näiden
mieliin aina johtui -- eikä siitä ollut kovinkaan pitkä aika kuin
vanhemmat näistä vielä olivat lapsia -- mitä herkullisimmat
mantelikie'ut, jommoisia ainoastaan tädit osasivat leipoa, sekä pienet,
kummallisen näköiset lasit, jotka näyttivät ikäänkuin sadoista
läpikuultavista jääpalasista kokoon pannuilta ja joissa makea
kirsikkamarjaviini, punaisena loistaen, ikäänkuin tulta iski.

"On kuin onkin" -- olihan "meillä" tänäkin vuonna yhtä ja toista
rakkaille lapsille tarjottavaa, ja kana poistui poikasineen saliin,
jossa sitä pakistiin ja naurettiin ja syödä mukellettiin. Katkonaisia
lauseita niinkuin: "juuri tänä aamuna leivotut" -- "ota lisää hyvä
Tyyra" -- "kah, Matissa on miestä nujertamaan vähintäin neljä kiekua"
ynnä muuta ystävällistä pikkupakinaa kuului sairaan sisaren huoneeseen,
jossa hän hetkiseksi pani levähtämään kootakseen voimia
jäähyväishetkellä vielä kerran näkemään nuoria ympärillään. Tällä välin
ilahtuneet katseet ja valkoiset hampaat ylistelivät kaunopuheliaalla
tavalla tätien oivallisia leivoksia kerrassaan maailman parhaimmiksi.
Hedda täti oli nurkkakaapista ottanut täysinäisen pussillisen kiekuja,
jotka Anni tänä vuonna veisi kotia isän ja äidin "maisteltaviksi". Mutta
kohta oli käsissä hetki, jolloin heidän kaikkien täytyy rientää kotia
pappilaan, seurassaan Hedda täti, joka pikaisella lempeällä katseella
tarkasti, ettei sisarelta mitään puuttuisi, sillä aikaa kun hän itse
kerran taas viivähtäisi kotvasen ulkona.

Nyt alkoivat jäähyväiset ja niihin liittyvät terveiset ja kiitoslauseet
-- lasten täytyy välttämättömästi ottaa mukaansa matkalle pari
mantelikiekua evääksi, ja rattoisa telme sekä runsas valo huoneissa
houkutteli kanarilinnut yhtymään jouluriemuun, kun se, hyökyaaltojen
tapaisesti kuohahtaen, täytti siskojen hiljaisen asunnon. Tyyra vaan oli
käynyt hiukan vakavammaksi entistään ja piti kauvan Roosa tätiä kädestä
vanhuksen nyt heittäessä hyvästiä erikoiselle lemmikilleen pappilan
lasten joukossa.

Kun nuoret olivat poistuneet huoneista ja keittiössä alkaneet pukea
yllensä päällysvaatteitaan, sammutti Hedda kynttilät, jättäen vaan yhden
kummassakin huoneessa palamaan, sekä toimi tarpeelliset varokeinot
tulenvaaran välttämiseksi. Hän asetti patjat sangen huolellisesti
siskonsa ympärille ja varusti hänen pöytänsä kaikella, mitä hän
mahdollisesti tarvitsisi kahtena seuraavana tuntina sekä suuteli häntä
hyvästiksi otsalle, aivan kuin pitkä matka olisi ollut edessä.

Roosa jäi yksin. Hän kuuli, mitenkä iloinen temmellys keittiössä vuoroin
kiihtyi ja vuoroin asettui. Hetkiseksi syntyi hiljaisuus, kaksi ihmistä
puheli hiljaisella äänellä keskenään. Sitten kuului Hedda käskevällä
mutta samalla iloisella äänellä sanovan: "Kas niin, tulkaa lapseni! Minä
olen Tyyralle sen luvannut. Sitten saamme tietää kaikki."

Heti sen jälkeen porstuan ovi suljettiin, lasten hiljaa keskenään
kuiskaillessa, ja pian saattoi taas kuulla iloisia nuoria ääniä seuran
poistuessa pihalta.

Ääneti ja vanha sydän täynnä iloa katseli Roosa rakasten lasten pieniä
joululahjoja ja ummisti juuri silmänsä, kun salin ovi hiljaa aukesi ja
Tyyran tuttu ääni, kärsimättömyydestä hiukan vapisten, kuului virkkavan:
"Elä säikähdä, hyvä Roosa täti, tämä on Tyyra", jonka jälkeen nuori
tyttö, valkea karvalakki päässään, riensi vanhuksen luo, istahti sängyn
laidalle ja sulki Roosan käden omiinsa. Painaen punastuneet poskensa
niitä vastaan hän lausui: "Minulla oli sinulle vielä, rakas tätiseni,
pieni joululahja, ja toivoisin, että sinä siitä pitäisit oikein paljon."

"Rakkain, kiltti Tyyrani, itse olet paras joululahjani", kuiskasi vanhus
lempeästi luoden samassa tyttöön hellästi kysyväisen silmäyksen.

"Entäs tämä sitten", lausui Tyyra aivan hiljaa ja asetti pöydälle
vuoteen ääreen puitteilla varustetun valokuvan, "tämä on minun oma rakas
sulhoni!"

"Lemmikkini!" huudahti Roosa melkein nuoruuden ilolla ja kohousi
patjoiltaan istumaan. "Tyyra, lapseni! Jumala siunatkoon teitä molempia!
Miten kunnon mieheltä hän näyttääkään!"

"Niin, eikö totta, pikku, kiltti tätini. Mauno on paras poika
maailmassa", ja niin hän kertoi ihan hiljaa, aivan kuin peläten, että
koko maailma kuuntelisi hänen puhettaan, mikä hänen sulhonsa nimi oli,
ja mitenkä he, Tyyran oleskellessa viime syksynä Helsingissä, olivat
toisiinsa tutustuneet ja menneet kihloihin, mitä hän oli ja miksi hän
aikoi, ja ett'ei kukaan paitsi isä ja äiti asiasta tiennyt, ei
sisaruksetkaan. Mutta tänä iltana, tunnin kuluessa, Mauno saapuisi
pappilaan junalla, ja silloin kaikki saisivat sen tietää, mutta Roosa
tätihän ei saisi olla viimeinen, ja siksi oli Tyyra niin asettanut,
että hän silmänräpäykseksi oli jäänyt muista jälelle.

Roosa katsahti äidillisen hellästi nuoreen tyttöön, joka heikosti
valaistussa huoneessa onnesta säihkyvin silmin istui. Tuon tuostakin
teki vanhus joitakin pieniä kysymyksiä, jotka nekin ikäänkuin lisäsivät
Tyyran onnellisuuden mittaa, ja sitten hän kauvan katseli nuoren miehen
kuvaa, hyväellessään Tyyran kättä. Vihdoin hän lausui enemmän itsekseen
kuin nuorelle morsiamelle: "Mauno, niin, Mauno on hänen nimensä.
Tahdotko, Tyyra, rakas lapseni, avata lapepiironkini ja tuoda minulle
sieltä tuon pienen keskimäisen laatikon!"

"Varsin mielelläni, täti kulta!" vastasi Tyyra, ja pian olikin pieni
laatikko vanhuksen käsissä. Sen pohjalla huomattiin muutamia
kellastuneita kirjeitä, joiden päälle pienehköjä koteloita ja rasioita
oli ladottu.

Roosan kalpeat kasvot punehtuivat hiukan, hänen ottaessaan
hermostuneesti vapisevalla kädellä kotelon ja avatessaan sen, jolloin
hienosti maalattu nuoren miehen pienoismuotokuva tuli näkyviin.

"Katsohan, oma lemmikkini, tässä näet sen, joka on ollut minun
Maunoseni."

"Täti kulta", oli kaikki, mitä Tyyra saattoi sanoa, hänen äänensä mitä
suloisimmasti sointuessa. Hän katseli ryhdikkään nuorukaisen muotokuvaa,
nuorukaisen, joka siinä kuoppa poskessaan ja lakki vallattomasti
niskaan työnnettynä, rohkein silmin katseli maailmaa.

"Mauno oli köyhä, minä olin silloin rikas, hyvinkin rikas", jatkoi
Roosa. "Minun isäni ajoi hänet pois, ja meidän lyhyt unelmamme onnesta
oli teille tietämättömille hävinnyt. Me pidimme kuitenkin niin
sydämellisesti toisistamme, Tyyraseni. Siitä on nyt piankin 35 vuotta
kulunut. Minä surin katkerasti, ja terveyteni murtui vähitellen. Hänkin
sortui -- sortui tavallaan ja kuoli nuorena nuoren tytön ikisuruksi ja
lakkaamattomaksi kaipaukseksi; tämä tyttökin verkalleen lakastui ja
kuihtui. -- Näetkös, pienoiseni, tuossa toisessa kotelossa huomaat kaksi
sormusta. Anna minulle ne. Tuo, jossa sinikivi on, oli hänen ensimäinen
joululahjansa minulle; toisen sormuksen hän antoi minulle erotessamme.
Minä pidin niitä, kunnes käteni niin kuihtui ja laihtui, ett'eivät
sormukset pysyneet sormessa. Sinä olet ainoa sivullinen, joka tunnet
näiden sormusten muistot, eläkä koskaan, elä edes minunkaan kanssani
enää tästä puhu; mutta et tahtone kieltäytyä kantamasta tuota sinistä
sormusta, rakas lapsi? Oli uskollinen poika, joka antoi sen tytölle,
joka ei koskaan, ei edes nytkään, voi häntä unhottaa, kun hän, vanhana
ja tuskien runtelemana, on tehnyt maallisesta olostaan tilinpäätöksensä.
Käyköön sinulle velvollisuus keveäksi tai raskaaksi, katso tuota
kirkasta, sinistä kiveä, ja se on sanova pikku Tyyralle: Usko rauhan
antaa. Ja menehän nyt kotia, siellä varrotaan jo pikku morsianta! Sano
terveisiä Maunollesi vanhalta tädiltä, joka rukoilee Jumalaa teidän
onneksenne. Lykkää laatikko jälleen sijoilleen" sanoi hän, pitäen itse
muotokuvan nuoruutensa lemmikistä.

Tyyran palatessa lapepiirongin luota virkkoi vanhus: "Kuinka hauskan
joulun toitkaan minulle, minun oma pikku Tyyraseni. Hyvästi!"

Paljosta puhelemisesta väsyneenä hän kallisti päänsä takaisin patjalle
ja sulki silmänsä. Tyyra suuteli hänen kättänsä ja hiljaa, onnellinen
sydän täynnä huhtikuun hattaroita, hän poistui huoneesta, sulki
porstuanoven ja otti avaimen Hedda tädille. Nuoruuden kevein askelin hän
asteli kohti kotiaan, kohti rakkautta ja kohti tulevaisuutta, jonka
taivas jouluaattona säteili kirkkaana ja sinisenä kuin sinikivi
uskollisuuden sormuksessa hänen sormessaan.

       *       *       *       *       *

Kun Hedda kahdeksan tienoissa palasi ilosta loistavasta pappilasta,
paloivat kynttilät, jotka hän kotona ennen lähtöään oli sytyttänyt, yhtä
levollisesti kuin hänen lähtiessään.

Hiljaa hän astui saliin ja meni sisähuoneeseen. Roosa lepäsi siinä
tyynenä ja rauhallisena vuoteellaan. Jonkunlainen levoton tunne valtasi
Heddan, ja hän lähestyi siskoansa, joka nyt, lempeästi hymyillen, avasi
silmänsä.

"Terve tuloa taas!" lausui Roosa ja ojensi kätensä sisarelleen, joka
istui sängyn laidalle.

"Ja sydämmellisimmät terveiset joulukuuselta pappilassa, jossa ilo tänä
iltana on ollut ylimmillään. Voitko arvata -- mutta -- mutta mitä kummia
-- tässähän on Mauno itse pöydälläsi! Vai niin, sepä sitten olikin pikku
Tyyran salaisuus."

"Niin, Mauno on ollut täällä koko illan, Tyyran Mauno ja hän", sanoi
Roosa, avaten kätensä, jossa hän oli pitänyt entisen ystävänsä
pienoismuotokuvaa. "Minä nukahdin niin sikeästi ja tunnen itseni niin
voimistuneeksi levollisen unen harvinaisesta lahjasta. Minä näin
unissani jälleen vainajani, hän oli edessäni nuorena ja reippaana kuten
muinoin ja katsoi minuun niin armaasti kuin silloin ja lausui: Nyt olen
tekevä sydämesi terveeksi, niin terveeksi. -- Ah, rakas Hedda! Meillä on
ollut pienessä kodissamme rauhaisa, ihana jouluaatto."

"Jumalalle kiitos kaikesta, oma rakkahin Roosani", sanoi vanhempi sisar.
"Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Kenties Hän suo sinulle jälleen
terveyden kalliin lahjan."

"Kenties", sanoi Roosa, ja hänen kiitollisissa katseissaan kuvastui
puoleksi surunvoittoinen, puoleksi kirkastettu ilme. "Jumala on hyvä.
Hän meille uskon, Hän meille rauhan antaa."

Tyynenä ja rauhaisana sulki yö helmaansa vanhojen siskojen yksinäisen
majan, jouluyö tuikkivine, kirkkaine tähtineen, joka tuudittaa väsyneen
ikuiseen lepoon.



Mies ja vaimo


Jouluilta oli kohta käsissä, aikainen hämärä oli jo tullut. Suomen
pääkaupungin suurimmilla kaduilla oli pitkin päivää vallinnut vilkas
liike, eikä vieläkään sanottavaa aukkoa näkynyt jouluostoksillaan
vyöryvässä ihmisvirrassa.

Siinä, jotenkin syrjäisessä kaupungin osassa, johon vähäinen
kertomuksemme vie lukijan, ei liike tosin ollut niin vilkasta, mutta
kumminkin näki kaduilla liikkuvista, että heillä oli vielä paljon
toimitettavaa, ennenkuin voivat sanoa olevansa valmiit vastaanottamaan
iloista jouluaattoa.

Ylhäällä vaatimattoman kivitalon kolmannessa kerroksessa oli lamppu
muutamassa kadun puoleisessa huoneessa jo sytytetty. Akkunaverho oli
vielä ylhäällä ja me näemme kalpean ja riutuneen, mutta vielä nuoren
naisen kumartuneen viehättävän ja hienon, valkoisesta silkistä tehdyn
peleriinin ylitse, jota hän reunusti joutsenen untuvilla.

Huoneessa oli kaikki hiljaa. Seinäkellon yksitoikkoinen tikuttaminen ja
silkkikankaan kuhina teki äänettömyyden vieläkin syvemmäksi ja
painostavammaksi. Mutta nuori ompelijatar ei sitä näkynyt huomaavan,
kiireessään ei hän tarkannut sitä sekavaa melua ja astumista, jota
kuului viereisestä huoneesta, pienestä salista vaatimattomassa
huoneistossa, jossa nuori vastanainut koulunopettaja vaimoineen asui.
Jos hän tarkkaavammin olisi kuunnellut melua, olisi hän älynnyt, että
siellä parhaallaan siirretään huonekaluja ja että sinne kannettiin
jotakin raskasta esinettä.

Mutta, kuten sanoimme, ompelevan naisen koko huomio oli kiintynyt
työhön, jonka hän keskeytti vaan muutamaksi sekunniksi heittääkseen
rauhattoman katseen seinäkelloon, jonka viisarit herkeämättä siirtyivät
eteenpäin.

Huonetta lähemmin tarkastaessa näkee helposti, ettei nuori nainen asu
siinä yksin. Pöydällä uunin vieressä on piippu tupakkakartuusin
rinnalla, kenkäpari pilkistää esiin vaatekaapin takaa ja naulassa oven
suussa riippuu haalistunut miehen kesäpäällystakki. Nämät esineet
omistaa uutteran ompelijattaren mies, jonka kanssa hän kaksi vuotta
sitten meni naimisiin, jättäen siihen aikaan varakkaan ja sivistyneen
kodin antaakseen koko nuoren sydämmensä rikkaat tunneaarteet
varattomalle alemmalle virkamiehelle, joka oli mieltynyt häneen ja
kiinnittänyt monta tulevaisuuden toivetta siihen rikkauteen, jonka nuori
vaimo aikanaan toisi uuteen kotiin.

Mutta vanha juttu uudistui. Onnellinen kuherrusaika ei vielä ollut
päättynyt, kun odottamattomat suuret tappiot pakottivat appi-isän
vararikkoon, joka raskas isku vei vanhan miehen hautaan, johon vainaja
myöskin vei mukanaan aavistuksen siitä surullisesta tulevaisuudesta,
joka tulisi kohtaamaan hänen rakasta tytärtään. Pettyneet toiveet
suuresta perinnöstä paljastivat vävyn heikon ja kurjan luonteen kaikessa
alastomuudessaan ja muuttivat sen myötätunnon, jota hän kenties oli
tuntenut hellää ja harrasta puolisoaan kohtaan, ilkeäksi haluksi saada
kaikissa mahdollisissa tiloissa osottaa tälle kylmyyttään ja
halveksumistaan.

Vaimo puolestaan koetti alussa, vaikka pelko sydämessä, salata
itseltään, että hän oli kadottanut puolisonsa rakkauden, joka kumminkin
oli hänelle vielä kaikki kaikessa. Joskaan miehensä ei enään ollut häntä
kohtaan sama kuin ennen, tulisi hän hellyydellään lopulta sulattamaan
jääkuoren miehensä sydämmeltä, jonka hän kokemattomassa nuoruudessaan
oli luullut niin lämpöiseksi ja jaloksi, tavatessaan onnensa lyhyenä
hetkenä sieltä jonkun kimaltelevan jyväsen, jonka hän varmasti uskoi
puhtaaksi kullaksi. Mitä huoli mies semmoisen jalokiven omistamisesta!
Eihän se antanut tyydytystä hänen nautinnonhimolleen. Ja mistä koittaisi
hänelle enään se iloinen, mukava elämä, jota hän niin varmaan oli
odottanut. Eihän hän edes tahtonut kuollakkaan, tuo nainen, joka esti
häntä toisella taholla, vielä nuorena ollessaan, kalastamasta rakkauden
pyydyksellä rikasta vaimoa.

Hänen niukka palkkansa tuskin riitti vaatimattomaan elämään, mutta kävi
aivan riittämättömäksi, kun hän nyt, näyttääkseen miten välinpitämätön
hän oli vaimoaan kohtaan, joka ilta haki iloisten ystävien seuraa kodin
ulkopuolella. Vähäinen luotto oli pian lopussa ja ystävät rupesivat
vieromaan häntä paljon enemmän kuin hän itserakkaudessaan saattoi
aavistaakaan. Seuraa täytyi hänen kumminkin saada. Hän haki sitä
yhteiskunnan alemmista kerroksista ja muuttui vakituiseksi
illanistujaksi kaupungin huonoimmissa ravintoloissa. Vaimon rakastava
silmä huomasi miten mies päivä päivältä vajosi. Hän mietti yöt ja päivät
tuskaisessa sydämessään hellimpiä sanoja, jotka kenties pelastaisivat
miehen perikadosta, mutta miehen kylmä katse, hänen halveksiva
napisemisensa kodin köyhyydestä, työnsivät nuo kenties jo löydetytkin
taikasanat takaisin siihen äänettömään sopukkaan, jossa ne muuttuivat
hartaaksi rukoukseksi rakastetun henkilön onnen puolesta.

Jo kauvan sitte oli mies herennyt pitämästä huolta vaimonsa
pikkutarpeista. Yhdentekevää oli hänestä näkikö vaimonsa puutetta. Vaimo
oli heti isänsä kuoltua alkanut ensin salaa, sitten julkisesti hankkia
koru- ynnä muilla ompeluksilla lisätuloja kodin tarpeitten
tyydyttämiseksi. Kun mies kiusaa tehdäkseen ei vastaanottanut vaimonsa
pikkuansioita, joita vaimo niin suurella pelon ja samalla onnen
tunteella miehelleen tarjosi, pani vaimo tavallisesti rahat jollekin
pöydälle, josta ne hyvinkin pian hävisivät miehen taskuihin.
Säännöttömällä elämällään mies lopulta menetti virkansakin, jonka
jälkeen vaimon uutteruus ja miehen ajoittainen kirjoitustyö oli kaikki,
mikä ylläpiti edes tätä rauhatonta kurjuutta uudessa "kodissa."

Kuinka toisellainen oli asema nuoressa naapuriperheessä, josta
aikaisemmin hiukan mainitsimme. Ilo ja yksimielisyys, työ ja rakkaus
tekivät puolisojen pienet uhraukset toisilleen niin suloisiksi ja
kepeiksi kantaa. Maallisia hyvyyksiä ei siellä tosin ollut paljon, mutta
päivä päivältä alkoi rattoisa varallisuus kainosti punehtuen hiipiä
pieneen kotiin, ja täksi jouluillaksi olivat sekä mies että vaimo
uutterasti ponnistelleet voidakseen odottamattomilla lahjoilla tulkita
toisilleen onneaan.

Mutta palatkaamme sen kovia kokeneen nuoren vaimon luo, jonka
tuttavuutta me hätäisesti teimme ja jonka jätimme jouluillan hämärässä
lopettamaan työtä, josta hän odotti melkoista lisätuloa.

Mies oli päivällisen syötyään tapansa mukaan mennyt kaupungille
heitettyään ivallisen katseen vaimonsa uutteriin sormiin, jotka eivät
vielä olleet ehtineet saada kallisarvoista työtä valmiiksi ja maksua
perityksi.

Miehen poissa ollessa sai vaimo työn määrätyksi ajaksi valmiiksi ja
tyytyväisyyttä tuntien nousi hän tuoliltaan, pani lumivalkoisen
peleriinin koteloon, joka heti sen jälkeen käytiin noutamassa ja
maksettiin. Työpalkastaan otti hän päältä sen, minkä välttämättömästi
seuraaviksi päiviksi tarvitsi, sekä pani tapansa mukaan jäännöksen
vähäisestä summastaan pöydälle.

Melkein samaan aikaan, jolloin joulun sanotaan astuvan portaita ylös
malttamattomasti odottaviin koteihin, kuuluivat myöskin raskaat askeleet
lähestyvän onnettoman vaimon hiljaista kotia. Ne olivat kotiin tulevan
miehen askeleet. Hän näytti vastoin tapaansa olevan melkein hyvällä
tuulella ja vähäinen rakkauden ilme välähti hänen kauneilla kasvoillaan,
nähdessään, että työ, jota vaimonsa oli ommellut, oli jo noudettu.

Riisuttuaan kuluneen päällystakkinsa, jota hän koetti pitää niin
mukiinmenevässä kunnossa kuin suinkin, alentui hän oikein puhuttelemaan
vaimoaan.

Monta sanaa ei hän sanonut, mutta ne olivat niin suloiset kuulla, sillä
niissä tuntui piilevän kaiku vanhasta rakkaasta äänenpainosta.

"Nythän on jouluaatto", sanoi hän ja katsoi hymyillen vaimoonsa
ylähuulen hiukan värähdellessä, aivankuin hän itse olisi ollut epävarma
onnistuiko hän saamaan ääneensä muinaisen hellän kaiun.

Sanomattoman hellästi ja arasti katsoi vaimo mieheensä ja sanoi: "Niin
on; etkä sinä voi uskoa, kuinka iloinen minä olen saatuani hyvissä
ajoin työni valmiiksi".

"Minkä työn?" kysyi mies teeskennellyn välinpitämättömästi.

"Sen kauniin silkkipeleriinin, jonka minä suureksi ilokseni sain
tehtäväkseni". "Vai niin", sanoi mies. "Se on varmaankin joululahja
jonkun rikkaan miehen vaimolle. Mitä sanoisit, jos minä sinulle
lahjoittaisin semmoisen helyn? Se maksaa kai sangen paljon", lisäsi hän
kysyvästi.

"Sen kyllä uskon" vastasi vaimo, "koska minäkin ainoastaan tekopalkkaa
sain niin paljon", ja hän mainitsi saamansa pienen summan.

"Ah, sinähän olet oikein rikas ja voit viettää jouluaattoa oikein
herroiksi. Mutta koska nyt on joulu, ja kun sinä muistaakseni jonkun
kerran ennen olet tarjonnut mulle rahoja, niin en minä nyt tahdo kieltää
sinulta sitä iloa. Onhan nyt jouluaatto vai miten? Sinun ei pidä panna
pahaksesi", lisäsi hän tuttavallisesti hymyillen ja muka korjaten
kaulustaan.

Puhtaudessaan liikuttavalla ilontunteella, jossa luuli pitkällisen surun
ja kärsimyksen sulautuneen onnelliseksi unheeksi, vastasi vaimo
ainoastaan: "Niin mielelläni!" ja otti pienellä lemmenarmaalla
kätösellään rahat pöydältä antaakseen ne miehelleen, mutta hillitsi
itsensä samassa, avasi salaa kukkaronsa ja otti sieltä sen vähäisen
summan, jonka hän oli varannut omiin tarpeisiinsa.

Koko pieni summa kädessä astui hän sitten miehensä luo ja ojenti sen
kainona ja onnellisena hänelle, melkeinpä peläten, ettei miehensä sitä
ottaisi vastaan.

Mies otti rahat näöltään aivan tyynenä ja välinpitämättömänä, silittäen
kammalla tummia kiharoitaan, joita hänen vaimonsa niin mielellään vielä
kerran olisi tahtonut lempeällä kädellä hyväillä.

"Vai niin, kiitos sulle siitä", lausui hän jättäen peilin ja ottaen
laatikosta puhtaan nenäliinan. "Minä voin niitä tarvita tänä iltana,
muilla on kai tällä kertaa paljon rahaa."

Katsomattakaan vaimoonsa astui hän sitten ovelle, otti hitaasti ja
huolettomasti päällystakin ylleen, nyökkäsi päätään jotenkin
ystävällisesti, mutta väsyneesti ja meni ulos.

Nöyränä, emme voi sanoa nöyryytettynä, seisoi vaimo paikallaan, katsoi
ovelle, joka oli sulkeutunut rakastetun jälkeen, kuuli hänen askeleensa
loittonevan yhä kauemmaksi, kunnes kaikki taas oli hiljaista.

Oli kuin ei hän edes huokauksellakaan olisi tahtonut ilmiantaa Jumalalle
miehensä rakkauden puutetta.

Sitten astui hän pöydän luo, väänsi hiljaa vapisevalla kädellä lampun
sydäntä pienemmäksi säästääkseen öljyä, istuutui sitten akkunan ääreen
ja katsoi kyynelettömin silmin, miten kerros kerroksen jälestä alkoi
loistaa joulukuusen lempeässä hohteessa. Hän ei sitä ajatellut, hän ei
kadehtinut ketään, hän ei muistanut itse jouluaattoa, hänen ajatuksensa
hiipivät arkoina sen jäljissä joka oli hänet jättänyt.

Kauvan hän istui siinä. Melu naapurin huoneesta oli aikaa sitten
lakannut ja tuskin mitään ääntä kuului enää sen ohuen seinän lävitse,
joka erotti huoneet toisistaan. Silloin kuuli hän naapurin iloisesti
huutavan salista: "Nyt on kuusi sytytetty, eukkoseni! Nyt saat tulla
sisään!" Kirkas ja melkein lapsellinen naisääni kuului silloin puhkeavan
ilonhuutoon, joka varmaankin sammui suuteloon. "Mun kiltti, häijy
poikani, mitä sinä, olet tehnyt!" kuului sama ääni mitä armaimmalla
äänenpainolla sanovan, ja samassa kaikui miehen joululahjasta --
muhkeasta flyygelistä -- Beethovenin ihmeellinen "Adelaïde", jonka
taivaanihanissa sävelissä rakkauden onni ja suru kyynelissä liitelevät
rakastetun ympärillä, eivätkä näytä hennovan erota maailmasta
kimmotakseen ylös siihen taivaaseen, joka heille on avoinna.

Hämärässä huoneessa istuva naisparka kuunteli alussa ihmettelyn
tunteella näitä ääniä, jotka olivat olleet hänelle niin rakkaat hänen
onnensa päivinä. -- Mitä kauvemmin hän iloitsevaa ja valittavaa laulua
kuunteli, sitä selvemmin astui hänen sielunsa silmien eteen entinen
aika, se aika, jolloin hänkin oli saanut rakastaa ainoastaan hyvää ja
kaunista ihmiselämässä. Hän ajatteli kauhulla, ettei hänellä kenties
nyt enään ollut voimia siihen, vaikkakin hänellä joskus olisi aikaa
ajattelemaan sieluaan. Hän tiesi nyt uhranneensa elämänsä hänelle, jota
hän vieläkin rakasti niin hartaalla rakkaudella, että hän uskoi sen
voivan pelastaa hänet kaikesta turmiosta, ja ääriään myöten täyttyneestä
sydämestä, joka niin kauan ja niin tuskaisen voimakkaasti oli kärsinyt,
valui nyt kyynelvirta.

Se oli rakastavien joululahja hänelle.

Hänen siinä itkiessään lakkasi soitto, mutta hän tunsi itsensä niin
ihmeellisen levolliseksi. Säveleet viereisestä onnellisesta kodista
tulivat hänen toverikseen yön pitkinä hetkinä. Ne puhuivat hänelle
ylevämmästä elämästä ja pitivät toivoa rakkauden voitosta valveilla
hänen sydämessään.

Hiljaa väänsi hän lampun sydämen taaskin korkeammalle ja alkoi tehdä
työtä rakastetun hyväksi.

Jouluaamun sarastaessa lähetti hän palavan rukouksen taivaaseen hänen
puolestaan. Kenties ottaa joku niistä lempeistä enkeleistä, jotka
silloin palaavat maan päältä, missä he jouluaattona ovat vierailleet,
tämän rukouksen mukaansa ja laskee sen Kaikkivaltiaan jalkojen juureen.



Joulutervehdys sydänmaasta


Ankara lumituisku oli raivonnut kautta maan. Monellaisia seisahduksia
oli siitä aiheutunut kulkulaitoksissa, vieläpä juuri jouluaaton
edellisenä päivänä. Kaikkialla puuhailtiin maanteiden avaamisessa
liikenteelle. Lumiaura eteni vitkalleen ajajien hurjasti hoilatessa ja
ruoskansiiman vinhaan vinkuessa. Olipa paikka paikoin tieltä raivattava
yksinäinen petäjäkin, jonka rajuilma oli kumoon kaatanut.

Sähkölennätinjohdon käyttämisessä oli pyryilma niinikään saanut aikaan
keskeytyksen. Puut olivat näet maahan sortuessaan katkaisseet moniaita
johtolankoja. Siitäpä syystä jouluaattopäivän aamuna lähetettiinkin eri
asemilta työmiehiä ja tarkastajia mahdollisuuden mukaan ensi tilassa
korjaamaan tapahtuneita vaurioita.

Niiden työmiesten joukossa, jotka Helsingistä ensimäisellä aamujunalla
sanotulle matkalle lähtivät, oli Fritiof Koivu, seitsemänkolmatta
vuotias pohjalainen. Häntä oli ollut asemalle saattamassa tuona
varhaisena aamuhetkenä hänen nuori vaimonsa: pienenläntä nainen vielä
lapsellisine, kauniine kasvonpiirteineen, joissa kuitenkin tällä kertaa
tukahutettu itku kuvastui miellyttävän hymyilyn alta, jolla hän heitti
jäähyväiset miehellensä, ojentaessaan hänelle huolellisesti varustetun
eväspussin. Näkyi kyllä, että tämä oli heistä ikävä pettymys, kun näin
joutuivat erotetuiksi toisistansa jouluaattona, vieläpä juuri nyt,
jolloin heidän pikku Elsansa paraiksi oli ennättänyt niin isoksi, että
hän hyvin saattoi iloita kaikesta siitä ihanuudesta, mitä jouluilta oli
myötänsä tuova.

Kohisten kiiti juna täynnä väkeä lumivaippaan verhottujen seutujen
halki. Keskenänsä rattoisasti keskustelevien matkustajien joukossa oli
Koivulla siinä vaunun kolkassa, missä hän oli joutilaan paikan tavannut,
hyvää aikaa aprikoida, kuinka velvollisuuden täyttäminen nuoresta,
elämänhaluisesta perheenisästä sentään toisinaan saattoi tuntua
vaikealta.

Hän oli ajatellut ruveta koneenrakentajaksi. Sellaisissa aikeissa oli
hän jo moniaita vuosia sitte, suuria vaikeuksia voittaen, saapunut
Helsinkiin. Olipa hän päässyt oppilaaksi sikäläiseen polyteknilliseen
opistoonkin, mutta vallan varaton kun oli, kävi hänelle ajan pitkään
mahdottomaksi jatkaa opinnoitaan. Sen vuoksi oli hän uudelleen ruvennut
tavalliseksi työmieheksi. Eräs hänen lapsuudentuttavansa, joka oli
kotoisin samoilta seuduilta kuin hänkin, ja jolla nyt oli virka
sähkölennätinlaitoksen palveluksessa, oli alkanut joutohetkinä opettaa
häntä sähköttämään. Mutta puuttuva kielitaito pystytti esteet hänen
edistykselleen tälläkin alalla. Kun nuori ystävämme viisi vuotta sitte
oli tullut tuttavaksi eli ehkä paremmin rakkaussuhteisiin tytön kanssa,
joka nyt oli hänellä aviosiippana, onnistui lapsuudenystävän hankkia
hänelle varma, joskin niukkatuloinen paikka sähkölennätinhallituksen
palveluksessa. Tässä toimessa hänellä oli ollut menestystä. Lupasivatpa
hänen synnynnäiset koneenrakentajataipumuksensa hänelle melkoista
paremmankin tulevaisuuden, kun hän sen lisäksi kaikkina noina
työteliäisyyttä kysyvinä vuosina varojensa ja tilaisuuden mukaan oli
koettanut kartuttaa tietojansa.

Ja kaikkien hänen tulevaisuudensuunnitelmiensa yli kohosi kirkkaan
aamutähden lailla hänen pieni, rakas nelivuotinen Elsansa viattomasti
ja, kuten aina, iloisesti hymyillen isälle ja äidille; hänen pieni,
rakas Elsansa, joka tänä iltana ensi kerran saisi nähdä loistavan,
ihmeellisen joulukuusen, ja jonka ensimäinen, kauniin kaunis nukke
salavihkaa lepäsi kääreeseen kietaistuna äidin piirongin laatikossa.
Tämän rakastetun lapsensa ensimäiseksi, reippaaksi joulupukiksi oli isä
toivonut saavansa pukeutua. Mutta lumituisku, lumituisku!

Niinpä niin. Se se olikin sattunut juuri paraiksi. Kuta etäämmälle juna
ehti, sitä varmemmin saattoi työmiehen tottunut silmä havaita, miten
vaivaloinen työ hänelle joutui suoritettavaksi sinä päivänä noissa
asumattomissa metsäseuduissa, jonne hänet oli lähetetty. Ja ne kun vielä
sijaitsivat monen penikulman päässä rautatiestä, niin oli hänellä,
joskin hänen onnistuisi saada työnsä valmiiksi ennen aikaisen iltapimeän
tuloa, vähän tai ei ollenkaan toivoa ehtiä iltajunalla takaisin
kaupunkiin. Mutta joulun, vieläpä oikein iloisen ja hauskan joulun saisi
pikku Elsa sentään tänä iltana viettää. Sen oli äiti hänen lähtiessään
luvannut, ja mitä hän kerran lupasi, sen hän myös piti. Senhän isä tiesi
vallan hyvin.

Vihdoin oli saavuttu asemalle, mistä hänen oli hevoskyydillä jatkettava
matkaansa maanteitse. Muutaman tiiman kuluttua oli hän matkansa perillä
metsämailla. Myrsky oli nyt jo kokonaan herennyt temmeltämästä. Syvä,
juhlallinen hiljaisuus vallitsi äänettömässä seudussa, jossa kyynärän
korkuiset kinokset sinivalkoisina kimaltelivat siinäkin niukassa
valossa, minkä talviaurinko jaksoi levittää maille, mantereille vuoden
lyhimpänä päivänä. Kauan ei kestänyt, ennenkuin hän jo oli täydessä
työssä. Työvehkeinensä hän kapusi milloin yhteen, milloin toiseen
sähkölennätinpylvääseen kiristämään lankoja ja liittämään toisiinsa
katkenneita päitä.

Sitä tekoa tehden etääntyi hän vaivaloisesti työskennellen yhä syvemmäs
metsämaille. Lyhyt päivä läheni loppuansa. Mutta aina vaan ilmaantui
hänelle uutta työtä. Tämä ikäänkuin kiihoitti häntä ponnistamaan kaksin
verroin voimiansa. Hänen liikkeensä tulivat ripeämmiksi, hänen käyntinsä
yhä nopeammaksi, hänen kourasemisensa yhä voimakkaammaksi ja lujemmaksi.
Tajuttomasti täytti hänen sielunsa tieto siitä, että hän kunnialla
saattoi olla kelvollinen ja hyvä työntekijä yleisön palveluksessa. Hän
ei enää ponnistellut voimiansa siinä mielessä, että pääsisi ottamaan
osaa jouluiloihin kotonansa. Ei. Vaan sitä varten hän ponnisteli, että
saisi sähköjohdon taas kuntoon laitetuksi, saisi nuo mitättömät langat,
joista kumminkin usein elämä, terveys, onni, kunnia ja hyvinvointi
riippuu, saisi ne tekemään tehtävänsä. Kuumeentapaisella innolla hän
työskenteli. Siinähän sitä oli joululahjaa kaikille -- siinä, mitä tuo
yksinkertainen työmies kaukana sydänmaassa kiireellä valmisteli.

Aurinko oli mennyt mailleen milt'ei suoraan etelän taivaalle. Hämärä
tunkeusi esiin alussa melkein huomaamatta ensin etäällä petäjikössä,
sitte hitain, vitkallisin, mutta yhtä kaikki varmoin askelin se eteni
avonaiselle maantielle aivan kuin olisi se halunnut olla vielä
ilmaisematta pimeän yön tuloa, tuon pitkän yön, joka pyrkii kokonaan
vallitsemaan luontoa. Mutta kauan se ei sentään voinut aikomuksiansa
salata. Kaikkihan jo mailla mantereilla tiesivät, että heidän oli
pakosta antautuminen pimeän syleilyyn, ja voitonvarmalla voimalla
levitti sankka hämärä vaippansa kolkon talvimaiseman yli. Ei
hiiskaustakaan kuulunut siitä, että tämä ilta juuri oli kodin rakkain,
iloisin ilta, ei hiiskausta että esiin tunkeva pimeys tulisi mustaan
verhoonsa sulkemaan tuhansia ja taas tuhansia viritettyjä, kimmelteleviä
joulukynttilöitä ja tuhansia yhtä loistavia, iloisia lasten silmiä.

Jo oli ystävämme kaukaisessa sydänmaassa ennättänyt harjanteen
korkeimmalle kohdalle, missä metsän kera loppui hänen työnsä.
Alapuolella harjua sijaitseva seutu oli näet ollut suojassa myrskyn
tuhotöiltä. Viimeisen kerran tänä iltana hän pystytti ylhäällä harjun
laella tikapuunsa sähkölennätinpylvästä vastaan kiinnittääkseen
katkenneet langat toisiinsa.

Vasta nyt kun hänen työnsä oli loppuun suoritettu, hän jouti
tikapuiltaan siinä missä seisoi silmäämään laajahkoa seutua, joka hänen
silmiensä eteen avautui, esiytyen illan sankassa hämyssä valtavan
autiona ja rajattomana epävarmoine, metsien, kukkuloiden ja lakeuksien
muodostamine ääriviivoineen. Muutaman kivenheiton päähän hän saattoi
silmillänsä seurata sähkölennätinlankojen suoraa suuntaa, noiden
lankojen, jotka ulottuivat kauas kaupungista kaupunkiin ja paikasta
toiseen avarassa Suomenmaassa yhdistäen satoja tuhansia koteja
keskenään.

Hänen siinä seistessään käsi vielä noiden lankojen nojassa,
jotka hänelle tänään olivat niin paljo työtä aiheuttaneet, johtui
hänen mieleensä, kuinka hän useita vuosia sitten opiskellessaan
sähköttämään oli eräänä jouluaattoiltana avustanut ystäväänsä,
sähkölennätinvirkamiestä, ja kuinka he silloin olivat innolla toimineet
vastaanottaessaan ja lähettäessään monen monia, vilpittömiä,
sydämellisiä joulurauhan ja jouluilon toivotuksia. Olivathan nekin
tervehdykset noita, kotvan kuluttua kokonaan pimeän peittoon hälveneviä
lankoja myöten kiitäneet kodista kotiin. Niille ei yksikään välimatka
ollut ollut liian pitkä, ei mikään sydänmaan seutu liian kolkko. Ne
olivat pakkasesta ja pimeästä huolimatta tulla huristaneet toivotuille
perille hymyilevinä ja herttaisina joulukuusen valopiiriin. Ja samalla
tapaa kuin silloin, ne nytkin, kun hän oli saanut työnsä päätökseen,
tänä jouluaatto-iltana kiitäisivät päämääräänsä, risteillen keskenään
lumivaippaan verhotussa synnyinmaassa.

Hän muisti sen juuri siksi samaiseksi sähkölennätinkonttorissa
viettämäksensä jouluaattoillaksi, jolloin hän oli lujasti päättänyt,
että, maksoi mitä maksoi, hän hankkisi itselleen ja tytölle, jota hän
rakasti, oman kodin -- ja tähän samaiseen kotiin hän ei nyt voinut
lähettää ainoatakaan ystävällistä sanaa jylhästä metsästä.

Vaipuneena ajattelemaan omaisiansa tuo suurten runoilijaimme
runolliselta synnyinseudulta kotoisin oleva työmies alkoi konemaisesti
kolkuttaa sähköttämistahdissa johtolankaa. Ja jos vaan tottunut korva
olisi ollut kuulemassa, olisi se varmaan selittänyt naputuksen seuraavin
sanoin: "äiti kulta, Elsa kulta, oi kuin teitä molempia kovin
rakastan!"

Mutta vaikkakin vain sydänmaan syvä äänettömyys kuuli nämä häipyvät
äänet, niin ne sittenkin saapuivat toivotuille perille niinkuin jokaisen
hartaan ja todellisen tunteen laita on elämässä; eli niinkuin saapuu
perille jokainen sydämellinen menestyksen toivotus niille, joita
hellästi rakastaa.

Ja kun äiti pienessä kodissa kertoi ilosta loistavalle Elsalle, että isä
oli hänelle lahjoittanut tuon kauniin nuken, ja kun lapsi soperrellen
kiitti "kilttiä isää", silloin olivat nuo heikot häipyvät sanat
sydänmaasta rakkauden tenhovoimalla saapuneet toivotuille perille ja isä
oli saanut olla ottamassa osaa kodin jouluriemuun.



Koti!


Sattumalta jouduin eräänä sysimustana marraskuun iltana pieneen
kestikievaritaloon, joka sijaitsi kappaleen matkaa yleisestä maantiestä,
missä tämä syyssateesta likomärkänä mutkitteli Hämeen sydänmaiden läpi.
Talo oli menettänyt merkityksensä matkailijamajana sen jälkeen kun
rautatie oli pantu läpi seudun kulkemaan; sen ainoana tehtävänä oli,
tarinain näkymättömän, hyvän haltijattaren tavoin, hankkia kyytihevosia
jollekin matkustavaiselle, joka lähellä olevalta asemalta niitä
tilautti.

Minäkin olin samana päivänä kulkenut junalla ja saapunut kysymyksessä
olevalle asemalle, jossa minun oli määrä kohdata erästä toveria.
Postissa oli kuitenkin kirjeemme hukkunut, ja kun juna minuutin
viivyttyään riensi eteenpäin, ja minä huomasin olevani yksin
kohtauspaikalla, ei minulla enää ollut muuta neuvoa kuin etsiä yösijaa,
mistä sellainen oli saatavissa.

Pieni, vilkas yhdentoistavuoden ikäinen poikanulikka, joka junan mentyä
oli alottanut miehekästä tappelua erään läheisestä herraskartanosta
olevan postinkantajan kanssa, otti huomattavalla mieltymyksellä
opastaakseen minut kestikievaritaloon. Hän esitti itsensä talon
ylimääräiseksi sanansaattajaksi kulkiessamme pitkin kaitaista polkua,
joka kierteli nuoren ja tiheän männikön läpi, missä pimeän tultua
pikemmin tunnusteli kuin näki puita. Mutta vikkelänä kuin näätä lippasi
poika eteenpäin kivien ja mätästen yli, ollen jotenkin ylpeä
luottamustoimestaan, eikä vaatinut paljon kehotusta ylläpitääkseen
vilkasta keskustelua niiden vajaan kymmenen minuutin kuluessa, mitkä
matka kesti.

Aatoksi häntä nimitettiin, vaikka hän oli kastettu Aatolfiksi; isä ja
äiti olivat molemmat kuolleet, ja kestikievarin isäntä oli hänet
huutolaisena ostanut. Aatto oli juuri taistelussa asemalla olevan
toverin kanssa ollut pääsemäisillään voitolle, kun hän minun tähteni oli
keskeyttänyt tappelun. Hän oli ainoa vieras talossa, sillä isännän ja
emännän apuna olivat yksinomaan pojat ja tyttäret. Talon koira, joka
seurasi mukana ja tuhansilla iloisilla keikauksilla ja sydämellisillä
katseilla tervehti minua, niin pian kuin minä kiipesin yli aidan, oli
nimeltään Turva ja osasi kyllä haukkua outoja ihmisiä, jotka tulivat
taloon.

Ja tuolla pellon takana, jonka ojan vartta kuljimme, oli talo, ja sen
yhdestä ainoasta akkunasta välkkyi valoa meitä vastaan. Kesäisin oli
täällä kyllä lisärakennuksessa kolme huonetta matkustavaisille, mutta
ne olivat ainoastaan kesähuoneita. Kyllä emäntä kuitenkin saattoi
hankkia minulle huoneen yöksi, niin uskalsi Aatto minulle vakuuttaa,
yksitoistavuotiaan poikasen kaikella luottavaisuudella ja vakavuudella.

Totta puhuen, en ollut juuri hyvällä tuulella sen johdosta, että olin
toverini suhteen pettynyt enkä saanut hänen kanssaan jatkaa matkaani,
mutta mikäli olin ehtinyt pojan lapsellisesta juttelusta lämmetä, pääsi
tämä kaikki haihtumaan, kun, taloon saapuessani, minut opastettiin
huoneeseen, josta tukala kuumuus lehahti minua vastaan, avatessani oven.
Kynttilä sytytettiin ja minä näin pienen matalan huoneen, jonka tilan
täytti suurimmaksi osaksi komerolla varustettu, leveä ja matala uuni,
siten muistuttaen tuota sadun kääpiötä, jolla on silmä keskellä otsaa,
ruskeanpunainen kaappi, samanvärinen leveä sänky, jonka värisiksi
myöskin ovi ja pienen akkunan kehys sekä pöytä ja tuolit olivat
maalatut.

Se, joka sytytti kynttilän, oli emäntä, vanha nainen, joka tyynin ja
ystävällisin, melkein äidillisin silmäyksin katseli minua ja arveli,
että hän ei voinut muistaa nähneensä minua ennen talossa. Minä en
vastustanut häntä ja pyysin illallista, sellaista, mitä heti oli
saatavissa.

Muuta kalaa ei talossa ollut kuin silakoita, ja potaatit olivat jo
ehtineet jäähtyä, mutta lihaa saataisiin, jos vaan malttaisin odottaa,
niin kauan kun sitä keitettiin. Selitin tyytyväni siihen, mitä talossa
sillä hetkellä oli tarjottavana, jonka jälkeen eukko, ystävällisesti
nyökyttäen päätänsä alkoi askaroida kaapissa, jonka alempi osasto oli
varustettu laskulevyllä ja parilla kolmella ulosvedettävällä laatikolla.
Hän liikkui silloin hyvin hiljaa ja varovaisesti, raottaen hiukan kaapin
ovea ja samaten laatikoita, ihan kuin minun vanhalla tädilläni ennen
aikaan oli tapana, kun hänen piironginlaatikostaan piti ottaa esille
hansikaspari taikka tanu; koettaen niin paljo kuin mahdollista välttää
meidän liian uteliaita silmiämme, sillä me tunsimme kunnioituksen
sekaista mieltymystä noihin kirjaviin soikuhuiveihin, kirjailtuihin
vöihin, kuvakirjauksin kudottuihin harsonauhoihin sekä muihin
vanhanaikuisiin harvinaisuuksiin, joita hänen kätköissään oli.

Samalla tavalla haki vanha emäntäni kaapeista ja laatikoista
varovaisesti veitsen ja kahvelin, pari asettia, lautasen, pienen vadin,
lasin ja kaatimen, jotka vähitellen ilmestyivät tuolille kaapin viereen.
Minä kuulin kuinka kaapin oven takana pullo täytettiin toisesta ja näin
sen jälkeen uraiseksi valetun ryyppylasin pujahtavan näkyviin, ja sitä
seurasi puoli tuoppia vetävä viinapullo. Pullon kyljessä olivat
luettavina lupaavat sanat "Hienon hienoa kirsikkamarjaviinaa qualité
superienne". Kaiken tämän sälytti emäntäni tarjoimelle ja katosi,
jättäen minut yksin lämpimään kamariin, jossa konemaisesti aloin tutkia
seinille ripustettuja aikatauluja ja taksoja -- ei edes voinut keksiä
päiväkirjaakaan, joka aina tarjoutuu matkustavaisten ensimäiseksi
lohdutuksen lähteeksi yksinäisyydessä.

Sen jälkeen huvittelin sillä, että kädellä tunnustelin matalan huoneen
orsia sekä itse kattoakin, joiden yli sanomalehtipapereja oli
liisteröity, jota vastoin harmajankeltaiset tapetit peittivät seiniä.
Kun sitten satuin katsomaan karkeiden, puhtaiden ja vasta silitettyjen
valkeiden kalinkokaihtimien taakse, jotka melkein ulottuivat akkunan
kaikkien pienten, rihvelitaulun laajuisten ruutujen yli, mielistyin
suuresti huomatessani, että akkunat vielä olivat yksinkertaiset ja että
ne saatettiin -- toinen puolisko ainakin -- avata. Virkistävä viileys
pääsi näin huoneeseen, josta sain kiittää raitista syysilmaa, joka nyt
metsästä virtasi sisälle ja täytti pienen kammioni.

Lumivalkoiset kaihtimet ohjasivat katseeni sänkyyn. Karttuunipeite oli
vallan uusi ja siihen oli kudottu hietaleivosten muotoisia
tähtikoristuksia. Tyynyt ja patjat, joita oli melkoinen joukko,
näyttivät myöskin olevan melkein käyttämättömät, lakana ja
tyynynpäällinen olivat jotakin paksua, valkeata pumpulikangasta, kaikki
puhdasta ja siistiä. Niin, kaiketi täälläkin yksi yö kuluisi.

Samassa siististi puettu, reipas, nuorenlainen nainen tuli sisälle,
kantaen illallista tarjottimella, jolla toistamiseen havaitsin kaapista
otetut posliiniesineet. Tuvassa oli nyt suuri leipomapäivä, ja Iida,
joka oli vanhempi tytär, otti nyt palvellakseen minua. Hän ja hänen
vanhempi kolmikymmenvuotias veljensä Vihtori eivät olleet kansakoulua
käyneet. Heidän kouluiässä ollessansa rakennettiin parast'aikaa
rautatietä, ja työmiehiä oli majoittunut talon täyteen, jonka vuoksi
vanhempien lasten apua tarvittiin kotona, työtä kun siihen aikaan oli
niin paljon. Nuoremmat lapset, Manda ja Kalle, olivat sitä vastoin
käyneet kansakoulun. Manda oli virkannut pienen, yksinkertaisen huivin,
joka oli levitetty pöydällä olevan peililaatikon yli, ja Kalle, jonka
rihvelitaulu riippui akkunanpielessä, oli jo kaksi kesää palvellut
reservissä. He olivat kaikki ikänsä olleet kotona talon töissä ja
auttaneet isää ja äitiä, jotka nyt olivat noin 70 vuoden vanhat ja
joilla ei ollut ollut vieraita palvelijoita, sittenkun lapset olivat
kasvaneet niin isoiksi, että voivat ulkotöihin ryhtyä. Nyt oli isä sitä
paitse huutokaupalla saanut Aaton; poika teki jo runsaasti hyötyä, ja
vanha muori arveli olevan hauska nähdä lapsiaan kotona, koska ei kukaan
hänen pojistaan eikä tyttäristään joutunut naimisiin. Ei Iidalla eikä
Mandallakaan sitä paitse ollut kosijoita. He oleskelivat enimmäkseen
kotona eivätkä juuri useammin menneet kylään kuin jos kirkkoon oli
asiaa, kumpikin vuorostaan pyhäpäivinä.

Tämän kertoi minulle Iida vastaukseksi kysymyksiini, laittaessaan
reippaasti vuodettani yöksi ja tuodessaan raitista lähdevettä, josta
kaikesta olin mielissäni. Maistelin vähäsuolaisia hopeankarvaisia
silakoita, jotka ikäänkuin toivat minulle tervehdyksen entisiltä,
saaristossa vietetyiltä iloisilta päiviltä. Tuore leipä levitti hyvää
tuoksua, maito oli vielä väkevää ja raitista, ja valkoinen juusto, joka
oli sitkeän venyvää kuin kumilasti, sen oli Manda itse leiponut ja Kalle
oli veistänyt sitä varten tarvittavan korean juustonkehän.

Ilta kului verkalleen. Pieni seinäkello tikutti tasaisesti ja hiljaa,
kerta kuului ohitse rientävän, tavarajunan vihellys. Tuvassa kävi kaikki
hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi; vihdoin kuulin kuinka porstuan ovi
pantiin säppiin, ja kohta uinaili kammioni takana isossa tuvassa
talonväki päivän työstä. Ainoastaan hiiren hiljainen ja tyytyväinen
nakertaminen tapetin takana katkaisi syvän äänettömyyden. Pieni elukka
tunsi olevansa aivan kuin kotonaan eikä vähintäkään askeleistani
häiriytynyt. Eihän talossa ollut kissaakaan, ja vanha muori näytti
liiaksi hyväsydämiseltä edes ajatellakseen loukkuja ja muita ansoja,
joista elukan vapaus ja henki olisivat joutuneet vaaraan.

Koettaessani kävellä edestakaisin ahtaassa huoneessa, sattuivat
silmäykseni silloin tällöin matalaan sanomalehtipaperien peittämään
kattoon. Huomasin, että kynttilä kädessä enemmättä vaivatta sain selvää
"Hämäläisen" ja "Hämeen Sanomain" lihavasta painoasusta. Nuo
"Hämeenlinnan" sanomakirjalliset riitelijät liittyivät nyt hyvässä
sisarusrakkaudessa toisiinsa. Eikä tainnut mokomalle sanomalehtien
halveksijalle kuin minulle tehdä kovinkaan pahaa kerta silmäillä
maaseutulehtiäkin.

Ensimäinen pätkä, johon katseeni kiintyi, olikin J. V. Snellmanin
muistoonpanot Aleksanteri II:n käynnistä Hämeenlinnassa ja Parolan
leirissä kesällä 1863 ja tuon suomalaisen isänmaanystävän "audienssista"
maan suuriruhtinaan luona.

Luettuani uudestaan suurella innolla tämän kertomuksen, siirryin muihin
kirjoitelmiin: "Fennomaaneista ja svekomaaneista", "Nya Pressenistä",
August Strindbergistä j. n. e. ja lopetin varsinaisella iltalukemisella,
nimittäin kertomuksilla, joista näin hajanaisia palasia "Torpan
tytöstä", "Klaarasta", "Maalarista" ja "Käräjäkirjurista", kaikki nämä
rakkautta, toivoa ja uskoa uhkuvia, ja niissä kuvatut henkilöt
"rakkaudentaudin" uhreja.

Enempää ei tarvittu illan kuluksi, vieläpä kului se sangen mukavastikin,
ja sitten vaivuin mitä makeimpaan uneen, talousaskareissaan puuhaavan
pikku hiiren hiljaa nakerrellessa. Näin unta keisarinnasta, joka hymyili
minulle virkkaen: "Aber Sie sind ja ganz freundlich" (mutta Tehän olette
vallan ystävällinen) ja äidistäni, joka tuli käärimään peitettä
ympärilleni, kuten hänen tapansa oli kun hän, lasna ollessani, tuli
toivottamaan onnea pojalleen sen johdosta, että tämän syntymäpäivä oli
huomenna.

Kuinka makeasti sitä uinaileekaan erämaassa! Varhain aamulla, ennenkuin
päivä oli alkanut sarastaa, heräsin siitä, että kukko täydellä todella
ja ponnistuksella huutaa kiekasi porstuassa ihan oveni edessä, missä
talon kanat herransa kera avonaiselle yliselle vievällä katonorrella
pitivät yömajaa. En tiedä, kuinka kauan huolellinen perheenisä kaiutti
herätyshuutojansa, sillä minä käänsin toista kylkeä ja hymähdin sekä
nukahdin uudelleen, kunnes Iida kello 6 toi minulle kahvia. Nyt läksimme
Aaton kanssa halki metsän joutuaksemme asemalle aamujunalle, joka ei
sekään tuonut odotettuani mukanaan.

Kun sitten palasin takaisin taloon, tulin mielestäni kotiini, jossa
kaikki oli minulle hyvin tuttua, ja jossa ymmärsin joka katseen,
jokaisen työn, ilon ja huolen. Minä näin sen heistä kaikista ja
itsessäni tunsin, että saatoin olla kuin lapsi talossa ja ihastuksella
vietin avarassa tuvassa päiväni.

Minä näin tässä seitsenkymmenvuotisen kodin, missä tottumusta, tuota
suloista, tyyntä olemisen muotoa ei ulkonaisen maailman levoton
tuulahdus vähintäkään ollut häirinnyt, missä intohimot, niin jaloimmat
kuin alhaisimmatkin, olivat ventovieraita, missä kaikki ilmaisi
keskinäistä luottamusta. Siinä vallitsi veljellinen pyrkimys elämän
viihtymyksen saavuttamiseen kodin onneksi ja niiden velvollisuuksien
täyttämiseen, joita yhteiskunta heiltä kaikilta vaatii. Niin, kellä
olisi sydäntä ilkkua tuolle, rahvaan käsityskannan mukaan, vanhalle
poikamiehelle ja näille "vanhoille piioille", joiden tyyneen mieleen se
ajatus, että aika oman kodin perustamiseen oli tullut, ei täydellä
todella ollut pälkähtänytkään. Vanhukset, jotka jo alkavat huomata
sydämensä tykytyksen hiljenevän, muuttavat kaiketi piankin viimeiseen
maalliseen kotoonsa kirkkomäellä. Silloin kai on vanhin poika huomaava
ajan otolliseksi isäntämiehenä ottaa itselleen emäntä, silloin kaikki on
oleva toisin. Mutta tulevatko nämä sisarusten sydämet milloinkaan enää
sykkimään yhtä tyynesti, yhtä onnellisesti kuin nyt, jolloin heissä ei
asu vähintäkään kaipausta, vähintäkään kaukomielisyyttä, vaan päivä
aina, kallistuessaan iltaan, jättää jälkeensä muiston täytetyistä
velvollisuuksista.

Jollei pikku Aattoa, tuota huudolla olevaa vaivaista olisi, ei mikään
häiritsisi kodin rauhaa. Vanha eukko uskoi minulle, että Aatto oli
luonnoltaan huimapäinen ja ettei hän ollut oppinut aina totta puhumaan.
Pikku Aatto jutteli vuorostaan kaikessa hiljaisuudessa minulle, kuinka
hänen nyt oli hyvä olla, paljon parempi kuin entisessä paikassa, johon
hän huutokaupalla oli joutunut. Täällä emäntä oli hänelle hyvä, "lapset"
kaikki tyyni samanlaiset, ja "isäntä sitten -- hänpä vasta mainio on",
ja näin puhuessaan loi poika minuun lämpimän katseen vinoista
silmistään, jotka elämän kovien kokemusten takia vielä arasti vilkuivat.

Illan tultua palasivat miehet ulkotöistään. Kattolamppu sytytettiin
silloin, ja yksinkertaisiin talon tarpeiksi tehtäviin veistotöihin
käytiin nyt käsiksi. Tyynesti ja väliin hilpeästikin pakistiin, johon
pakinaan varsinkin Kalle otti osaa, hän, joka oli ollut ulkona
maailmassa, ollut Lammilla reservissä. Isä ja äiti nauroivat sydämensä
pohjasta kertoessaan, että muut pojat tavallisesti laihtuvat,
aseharjoituksissa ollessaan, mutta Kalle, hän oli niin lihonut, että he
töin tuskin tunsivat omaa poikaansa noiden kuuden viikon poissaolon
jälkeen.

Iltajunalla tuli kirje toveriltani, joka lupasi saapua asemalle
seuraavana aamuna. Hopeanhohtoiset silakat ja kotona tehty juusto
ilmaantuivat uudelleen illallispöydälleni ja sänky levitettiin
rauhallisine unelmineen minua vastaanottamaan.

Toivotin talonväelle hyvää yötä ja vetäysin huoneeseeni, jossa piirsin
paperille seuraavat rivit. --

Nyt alkaa kello olla puoli kymmenen. Hiljaisuus on jo kauvan vallinnut
talossa. Jo kauvan sitten on Turva tänä iltana viimeisen kerran
varottavalla haukunnallaan vastannut niihin ääniin, joita sattumalta
kuului pimeästä metsästä.

Sisällä avarassa ja puhtaassa tuvassa nukkuvat jo kaikki, isä ja äiti,
sisaret ja veljet sekä Aatto, leposijoillaan. Heillä ei ole
aavistustakaan siitä aarteesta, minkä talonhaltija heidän
häiritsemättömässä rauhassaan tuvan kurkihirren alla heille on varannut.
Valonsäde tunkeutunee kamarini oven raosta pimeään porstuaan, sillä nyt
juuri antaa kukko toistamiseen rohkeiden ja totisten herätyshuutojensa
kuulua, mutta vaikenee pian, koska kanat ovat tarpeeksi hienotunteiset
ollakseen välittämättä ukko-vaarin unikohmelosta. Tyyneys ja öinen rauha
vallitsevat taas kodissa. Ainoastaan pieni vikkelä hiiri liikkuu
huoneeni seinäverhon takana huolellisissa näppärissä talouspuuhissaan,
noudattaen tutussa talossa vanhaa tapaansa.

Hiljainen, tyyni, rauhaisa metsän kolkka, josta pikku Aatto huomenna
varhain on, hilpeästi jutellen, opastava minut pois. Jokainen saastainen
käsi olkoon häpäisemättä rauhaasi, sinä rauhaisa talo. Sinä et kuule,
kuinka yöjuna, syyspimeässä käheästi viheltäen, nyt rientää sivu,
huutaen: ei mitään rauhaa, ei mitään lepoa, ei mitään kotia!



Koivun rungossa

1860--1890


Oli kesäisen kaunis ilta alussa syyskuuta vuonna 1860. Helsingin
laidassa olevassa Kaisaniemen puistossa istui muutamalla syrjäpenkillä
kaksi vanhanpuoleista hyvin puettua rouvaa puhellen keskenään ja sen
ohessa silmillään seuraten kolmea nuorta tyttölasta, jotka jutellen ja
nauraen kävelivät läheisyydessä.

Heistä saattoi huomata, että he hiljakkoin olivat jättäneet kouluvuodet
taaksensa ja että he todennäköisesti tulisivat jo ensi talvena
ensikerran lähtemään ulos "avaraan maailmaan". Koko heidän olentonsa yli
oli nuoruuden tervein kaste laskeutunut, eikä ole kummastelemista, jos
nuo kaksi rouvaa äidillisen ylpeillä silmäyksillä seurasivat nuoria
tyttäriänsä, missä näiden vartalot koivujen valkeiden runkojen välistä
häämöittivät. Äkkiä pysähtyivät nuoret tytöt kahden kauniin koivun
eteen, vaihtoivat muutamia sanoja, ja heidän naurunsa kaikui heikommin
kuin äsken.

He olivat tehneet tärkeän päätöksen: koivujen valkeihin runkoihin
leikkaisivat he nimikirjaimensa, kaksi sisarusta toiseen isompaan
koivuun; kolmas nuori tyttö oli valinnut korkean ja hoikan puun
säilyttämään nimensä siitä ajasta asti, jolloin hän oli seitsemäntoista
vuoden vanha. -- He aavistivat kaikki, että se päivä oli tuleva, ehkä
piankin, jolloin viimeinen nimikirjain mahdollisesti olisi oleva toinen
kuin nyt ja sykkivin sydämin he alottivat salaperäistä leikkiään
terävällä kynäveitsellä. Aina silloin tällöin he heittivät sivulle
salaisia silmäyksiä nähdäkseen, tarkastiko sattumalta heitä joku vieras
silmä, heidän piirrellessä kirjaimia koivuihin.

Mutta ei ketään näkynyt, ei läheltä eikä kaukaa mitään liikettä
huomattu, paitse iloista, ystävällistä huminaa puiden latvoista. Mitä
tämä kuiskailikaan?

Auringon laskeuduttua jonkun verran alemmaksi, niin että sen paiste
tunkeutui lehtien lomitse valaisemaan hietaista käytävää varjokkaassa,
pitkässä lehtokujassa, olivat näiden kolmen tytön nimien alkukirjaimet
sirosti leikatut valkeihin koivujen runkoihin. Hoikemmasta puusta
saattoi erottaa: H. A.

Kotvasen kuluttua poistui pieni seura puistosta, jonka hämärässä nuoret
tytöt jonkunlaisen lapsellisen pelon valtaamina tunsivat humisevien
koivujen huostaan uskoneensa nimimerkkinsä. Mutta eihän sitä kukaan
huomannut, ei kukaan!

       *       *       *       *       *

Kyllä kuitenkin. Eräs nuori ylioppilas oli sen huomannut. Hän oli
istunut kasvitieteellisessä puutarhassa, jonka ainoastaan tiheä
ruusupensasta ja aita erotti mainitusta pitkästä lehtokujasta. Hän oli
istuutunut muutamalle penkille kirja seurakumppaninaan, mutta luvusta ei
tahtonut mitään tulla, sen jälkeen kun hänen huomionsa oli nuoriin
tyttöihin kiintynyt. Mitä piti hänen tehdä? Hän ei tahtonut tyttöjä
häiritä -- ja yksi heistä erittäinkin oli niin miellyttävä, seisoessaan
siinä hoikan koivun juurella piirtelemässä nimeään sen runkoon. Toiset
nimittivät häntä Hedvigiksi, sen hän kuuli. Kuka mahtoi hän ollakkaan?
Mitä välittää kahdeksantoistavuotias nuorukaissydän arvosta ja
syntyperästä, kun aamuruskon hohde ennustaa rakkauden auringon pian
kohoovan.

Kun kaikki taas hänen ympärillään oli hiljennyt, heittäytyi hän
notkeasti aitauksen yli ja astui koivun luo. "Hedvig A.", sanoi hän
puoli-ääneen, selvittäen niin hyvin kuin osasi kirjaimia puun rungossa.
Hänen rohkeaan katseeseensa ilmestyi vakava, melkein hellä ilme hänen
katsellessa näitä kahta kirjainta, joitten hän hämärästi aavisti pian
tulevan hänelle merkitsemään enemmän kuin mikään muu maan päällä. --
Hän kääntyi ympäri poistuakseen, mutta pysähtyi äkkiä ja uursi
seuraavassa silmänräpäyksessä nimikirjaimensa A. L. tytön kirjainten.
viereen sekä piirsi molempien alapuolelle päivämäärän: 18 3/9 60.
Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi tahtonut heittää tätä H:ta ja tätä
A:ta turvattomiksi illan sakeneviin varjoihin.

Olisiko hänestä mies tarjoomaan hänelle rauhaisaa ja onnellista
kotisuojaa elämän myrskyiltä? Ah, nuorukaisellehan on koko avara maailma
auki ja sen taivaanrannat niin vapaat kuin valtameren partaalla.

"Minä olen jälleen näkevä Hedvigin", ajatteli Arvid L. "ja hän on oleva
minun".

Kun ilta lähestyi ruskottavine kirkkaine taivaineen, tuntui Arvidista,
että tähdet eivät koskaan niin ihmeen puhtaasti ja pyhästi katselleet
Jumalan autuasta maailmaa kuin sinä iltana.

       *       *       *       *       *

Arvid sai ennen pitkää tietää, että Hedvig oli varakkaan tilanomistajan
ainoa tytär, joka tilanomistaja vaimonsa kautta oli sukulaisuussuhteissa
muutamiin meidän vanhempiin aatelisiin sukuihimme. Mutta Arvidhan oli
ylioppilas ja kahdeksantoista vuoden vanha! Entäs sitten, jos hänen
kotinsa olikin köyhä maalaispappila, ja hän itse kahdeksasta
sisaruksesta vanhin. Muutamien vuosien opinnot vaan, ja hänelle oli
koko lakitieteellinen ura avautuva tasaisena ja sileänä sekä
kullankoristeisista virkapuvuista kiiltelevänä.

Ollen komea ja iloinen, hyvä laulaja ja innokas tanssija oli hän jo
suuresti suosittu ja melkein joka paikassa häntä kaipasi se Helsinki,
joka huvittelee. Hän sai sentähden piankin tilaisuuden tutustua
Hedvigiin ja hänen äitiinsä, jotka joka syksy ja kevät, pitemmän tahi
lyhyemmän ajan oleskelivat pääkaupungissa.

Nuoret tulivat tutuiksi Kaisaniemen "Meripaviljongissa" eräässä
hauskassa illanvietossa, jonka ylioppilaslaulun ystävät olivat panneet
toimeen. Lehdet olivat jo kellastuneet, mutta syysaurinko heitti niihin
kaunista valoansa.

Kun seura puolisten aikana teki lähtöä, kuljettiin eri joukoissa läpi
puiston kaupunkiin. Arvid oli, nuoren onnensa hurmaamana, liittynyt
siihen piiriin, jonka keskustana Hedvig ja tämän molemmat ystävättäret
olivat, ja tie vei sivu niiden kahden koivun, joiden runkoihin nuoret
olivat nimensä leikanneet.

Niin, tuskin kuukauttakaan oli siitä kulunut, mutta tämä lyhyt,
seuraelämässä vietetty aika oli antanut niin paljon tottumusta nuorille
tytöille, että he, iloisesti leikkiä laskien, kertoivat muille seuran
tuttaville, miten olivat tehneet kokeita "puunpiirtämisessä", ja niitä
tahtoivat luonnollisesti kaikki päästä tarkastamaan, josta seurasi, että
molemmat koivut tuossa tuokiossa olivat riemastuneen nuorisojoukon
piirittäminä. Ainoastaan Arvid lähestyi hitaasti ja milt'ei
välinpitämättömästi, sillä aikaa kun hänen sydämensä katumuksesta ja
ylpeydestä löi levottomasti, tietäessään, että hänen nimensä oli
nähtävänä Hedvigin nimen rinnalla.

Katseltiin ja juteltiin, naurettiin ja tehtiin pieniä näppäriä
huomautuksia muun muassa tuosta A. L. merkistä, joka Hedvigin nimen
rinnalla oli nähtävänä. Mutta kun on tavallista, että yhdestä koivun
rungosta voi löytää useitakin nimiä, niin ei kenenkään mieleen
juolahtanutkaan, että tämä olisi muuta kuin sattuma. Nuo kolme
ystävätärtä ymmärsivät alapuolella olevasta päivämäärästä, että heitä
silloin oli pidetty silmällä. He heittivät toisiinsa pikaisen, muilta
huomaamatta jääneen silmäyksen, ja Hedvigin posket sävähtivät
punaisiksi. Mutta Arvid oli lähestynyt tien varrella olevaa
kourilammikkoa ja käveli siinä alla päin pahoilla mielin, sivaltaen
poikki moniaita polttiaisia kävelykepillään.

Lähtiessään puistosta sattuivat nuo kolme ystävätärtä hetkisen olemaan
erikseen. "A. L.", "A. L.", sanoivat sisarukset hiljaa. "Kuka on tämä
A. L.?" Samassa lähestyi Arvid ja katseli heitä kauniilla, avonaisilla
silmillään. Arvid L., mahtoiko se juuri olla hän? Tämä ajatus välähti
hennon lapsen aivoissa, lähti kevätpääskysen kevein siivin liitelemään,
lensi niin korkealle kohti taivaan sineä, että pilvien seassa saattoi
viserrellä ilojaan näiden tulematta maan päällä kenenkään kuultaviksi.

       *       *       *       *       *

Ja talvi kului niin joutuisasti, ja kevät meni menojaan, ja kesä saapui,
tuoden mukanaan lintujen laulua, ja puki maan viheriäksi. Ensimäinen
rakkaus pääsi nyt, vieraista silmäyksistä saastumattomana, kahteen
nuoreen sydämeen asumaan. Hedvigissä se asui syvänä, totisena ja
puhtaana, Arvidissa voimakkaana ja palavana. Olisiko hän ehkä Hedvigille
kuiskannut jonkun sanan rakkaudestaan? Se oli kuitenkin tarpeetonta.
Hedvig huomasi kyllä, että Arvid rakasti häntä. Ja Arvid puolestaan, hän
tunsi selvästi, että Hedvig olisi tahtonut henkensäkin uhrata
herättääkseen hänessä mitä jaloimpia, mitä ylevimpiä ajatuksia; päivä
päivältä hän yhä enemmän näki, kuinka rakkauden voima kehitti tuota
vielä äsken niin lapsellista tyttöä suurisieluiseksi naiseksi, jota maan
kuona ei tohtinut tahrata.

Sinä ensimäisen rakkauden pyhä aamuhetki, kuinka katseletkaan, rikkaana
viattomuudesta ja kauneudesta, kirkasta taivasta kohti, kunnes sinutkin
maan sumut kätkevät niiden aarteiden joukkoon, jotka ne ovat anastaneet
ja ikuisiksi ajoiksi itselleen pidättäneet.

       *       *       *       *       *

Tässäkin alkoi tuo vanha juttu ihmissielun heikkoudesta. Nuorelta,
suositulta ylioppilaslaulajalta olivat lakitieteelliset opinnot hitaasti
edistyneet eikä hänellä ollut tarmoa irroittaumaan seuraelämän
hauskuuksista, erittäinkin kun nämät tarjosivat hänelle mitä
otollisimpia tilaisuuksia tapaamaan sitä tyttöä, jota hän niin
lämpimästi ja avomielisesti rakasti. Turhaan koetti tyttö terästää hänen
tahtonsa voimaa, ja levottomin mielin Arvid itsekin huomasi, kuinka aika
liukui niinkuin hieta hänen kädestään. Kun vihdoin Hedvigin vanhemmat
näkivät, että nuorten mieltymys toisiinsa oli vakavinta laatua,
katsoivat molemmat aivan luonnolliseksi, että heidän välinsä täytyy
loppua, mutta kaikki oli tapahtuva ilman sanottavampaa väkivaltaa, ilman
mitään marttyyrituskia. Sentähden ei Hedvigin jalosukuinen äiti sen
enempää kummastunut, kun hänen rikas herransa ja miehensä muutamana
ehtoona, jolloin Arvid oli mitä tuttavallisimmassa keskustelussa heidän
kanssaan, hartaalla innostuksella alkoi puhua nuoren miehen todellisen
ihanasta tenorista. Ja samalla Arvidille hän hienotunteisesti tarjoutui
avustajaksi, luvaten kustantaa hänen lauluopintojansa ulkomailla, jos
hän olisi halukas heti lähtemään Milanoon, erään sikäläisen siihen
aikaan hyvin tunnetun mestarin luo. Itse hän vaan tahtoi saada
palkakseen iloa siitä, että hän tulevaisuudessa voisi esittää hänet
kotimaallensa todellisena taiteilijana.

Arvidin oma, salaisin tulevaisuuden unelma oli nyt muuttunut melkein
todellisuudeksi, ja ketä olisi hän kernaammin tahtonut kiittää tästä
onnesta kuin oman Hedviginsä jaloa isää. Kauhistuen vastasi Hedvig
siihen ilosta loistavaan silmäykseen, jonka Arvid, kaikkea tätä
kuullessaan, häneen loi. Kylmänä ja ankarana uhkasi halla hävittää sen
tyynen tulevaisuuden kuvan, josta Hedvig rakkaudessaan oli lemmitylleen
uneksinut.

Hänen arkoihin katseihinsa vastasi Arvid luottamuksella ja uskolla, ja
ennenkuin kevätillan keveässä hämärässä erottiin, oli arpa heitetty ja
päätös kahden ihmissydämen vastaisesta kohtalosta langennut.

Mutta ulkona Kaisaniemen tyynessä puistossa pukeutui tuo hoikka koivu,
joka säilytti nuorten nimet, toivehikkaaseen vihreään ja kevättuuli
hyväili lempeästi sen valkoista runkoa.

       *       *       *       *       *

Tuon hyvin tuntemansa koivun juurella tapasivat Hedvig ja Arvid toisiaan
samana päivänä, jolloin Arvidin piti lähteä kiireiselle, pitkälliselle
matkallensa laulun maahan. He olivat jo tytön vanhuksille uskoneet
rakkautensa ja vastaukseksi heiltä saaneet ystävällisiä hymyilyjä.
Seitsemäntoista ja yhdeksäntoista vuoden vanhat! Ja rakas lapsi oli
saanut ottaa vastaan niin monta iloista hyväilyä, niin ilahduttavia
neuvoja odottamaan tulevaisuudelta onneansa; hän ei siis voinut muuta
kuin luvata vanhemmilleen olla vastoin heidän tahtoansa rupeamatta
kirjeitä vaihtamaan Arvidin kanssa, jonka nyt häiritsemättä pitäisi
uhrata kaikki voimansa taiteelleen.

Tuolla koivun juurella he heittivät hyvästit toisilleen. Rakkaudesta
liikutettuna antoi Hedvig hänen tietää, minkä ankkurisijan elämän
myrskyjä vastaan hänen sydämensä Arvidille ikuisesti oli varannut, ja
Arvid kuunteli häntä kuin pyhimystä, jonka esirukouksista hän oli varma.
Hedvig ei voinut pettää, sen tunsi Arvid, ja kun heidän huulensa
ensimäisen ja viimeisen kerran kohtasivat toisiansa, oli hän vannonut
vaikean valansa koettaa tulla sen naisen arvoiseksi, jota hän ihaili ja
rakasti enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Nuorten hyvästijättöä
kuunteli ainoastaan laululintuspari, joka koivun oksien sekaan oli
rakentanut pesänsä.

Muutamia tunteja myöhemmin lähti satamasta liukumaan höyrylaiva, joka
vei laulajan kohti hänen kaukaista toivomustensa päämäärää.

       *       *       *       *       *

Kertomuksemme voi olla lyhyt, kun on käsiteltävänämme ne surulliset
vuodet, jotka nyt meidän kerrottavaksemme, seuraavat. Arvidin kaunis,
pehmeä ääni ei ollut tarpeeksi suuri ulkomaan vaatimuksiin nähden, ja
kun hän tuli itsekin tästä yhä enemmän vakuutetuksi, laimeni hänen
intonsa, ja hänen entinen taipumuksensa elämän iloisiin puoliin alkoi
yhä enemmän herätä. Sammumattomalla hellyydellä palasivat kuitenkin
hänen ajatuksensa lemmityn luo kotimaahan. Kun ne kolme vuotta, joiden
kuluessa hänen suosijansa oli häntä runsaasti avustanut, alkoivat lähetä
loppuansa, heittäytyi hän hurjasti huvitusten ansoihin, ja 22 vuoden
ikäisenä huomasi hän elämänsä olevan jo puoleksi häviön partaalla. Hänen
tunnonvaivojensa ja katumuksensa, hänen murtuneen itseluottamuksensa ja
hänen tahtonsa voimattomuuden yli kohosi Hedvigin enkelinpuhdas kuva
päivä päivältä yhä korkeampana, yhä saavuttamattomampana. Ah, hän ei
tiennyt, että kuta syvempään hän vajosi, sitä korkeammalle liiteli
Hedvig kohti taivasta, jotta laupias Jumala kuulisi hänen rukouksensa
hänen rakkaansa onnen puolesta.

Vihdoin palasi Arvid kotimaahan. Hänen isänsä oli sillä välin kuollut ja
hänen äitinsä lukuisine lapsineen joutunut puille paljaille. Helsinki
oli kovin muuttunut, kun Arvid tarpeellisimmankin puutteessa sinne
palasi. Useimmat hänen vanhoista tovereistaan olivat jo jättäneet
yliopiston, eikä kukaan täällä kiinnittänyt huomiotansa
epäonnistuneeseen, lauluäänensä menettäneeseen taiteilijaan. Hänen
entinen suosijansakin otti hänet, tosin kohteliaasti ja surkutellen,
mutta huomattavan kylmästi vastaan. Hän tarjoutui kuitenkin, kun he
erosivat, antamaan Arvidille tilapäisen apurahan, kuitenkin niin
vähäpätöisen, että ainoastaan pakottava hätä ja toivo päästä Helsingistä
pois saattoi Arvidin ottamaan sen vastaan.

Hänestä tuntui mahdottomalta uudestaan ryhtyä lakitieteellisiin
opintoihinsa. Sellaisen ohjelman kaikkia edellytyksiä puuttui häneltä.
Hänelle ei ollut enää mitään pelastuskeinoa tarjona, ja hän päätti,
tahdonvoimansa viimeisten jäännösten tukemana, heittäytyä yhteiskunnan
meren syvyyteen.

Hän vapautti nyt lyhyellä kirjeellä, jolle hän koetti antaa kylmän
muodon, mutta jossa kaunis jälkikaiku hänen entisestä rakkaudestaan
vielä soi, Hedvigin uskollisuudenvalastaan ja katosi Helsingistä,
ilmaantuakseen muutamaan tuntemattomaan maaseutupaikkaan. Siellä otti
hän suomalaisen nimen ja antautui puotipalvelijan toimeen. Sisällinen
levottomuus vei hänet kuitenkin paikasta toiseen ja väkijuomilla koetti
hän nukuttaa sitä jäytävää tuskaa, josta hän ei koskaan päässyt
vapaaksi. Lasi tuli hänen uskolliseksi kumppanikseen moneksi pitkäksi
vuodeksi ja vei hänet askel askeleelta yhä syvemmälle kurjuuteen, yhä
synkempiä kohtaloita kohti. Joskus hän vielä unissaan saattoi nähdä
nuoruutensa rakkauden valoisan haamun, mutta päivällä hän aina karkoitti
tämän kuvan mielestään.

       *       *       *       *       *

Mutta lempeänä ja tyynenä jatkoi Hedvig elämänsä kulkua, tuntematta
ensinkään mielen katkeruutta häntä kohtaan, joka hänen kohtaloonsa oli
sekaantunut. Rakkaus on voimakkaampi kaikkea muuta maailmassa, ja Hedvig
siunasi sitä hetkeä, jolloin tämä voima ylhäältä oli laskeutunut hänen
rintaansa asumaan ja suonut hänelle kykyä kaikkeen hyvään.

Arvidista hän oli vaan kuullut, että hän murtuneena oli palannut
Italiasta, ja hymyilyllä, jota eivät enkelitkään voi unohtaa, luki hän
sen kirjeen, jolla Arvid päästi hänet valastansa vapaaksi, valasta, jota
Hedvig ei kaiken maailman aarteidenkaan hinnalla tahtonut unohtaa.
Arvidin sanoista hän huomasi, että hän yhä edelleen oli hänelle rakas,
ja sen uskon nojalla hän tahtoi vaeltaa läpi elämän, rukoillen hänen
puolestaan niin kuin äiti rukoilee kaukaisessa maassa sairastavan
lapsensa puolesta, jota hän ei voi toivoa enää saavansa nähdä.

Niinä kolmenakymmenenä vuotena, joita tämä kertomus koskee, tapahtui
Hedviginkin elämässä paljon huomattavaa. 27 vuoden ikäisenä jäi hän
isättömäksi, ja muutamia vuosia myöhemmin vei kuolema häneltä äidinkin.
Hän oli nyt melkoisen omaisuuden riippumaton haltija ja oli sentähden
tilaisuudessa haihduttamaan elämänsä tyhjyyttä hyödyllisellä ja mielensä
mukaisella toiminnalla. Kuinka mielellään olisikaan hän tahtonut ojentaa
nuoruutensa ystävälle sisarellisen pelastavaa kättä, mutta hänen
uutterat tiedustelunsa eivät vieneet ystävän kohtaloiden jälille. Hän
näki, että Arvid tahtoi olla häneltä salassa. Ehkä hän jo lepäsi
tyynessä tuntemattomassa haudassa. Mitä sitten, hän eli hänen
rukouksissaan, siinä sydämessä, johon hän oli virittänyt rakkauden
puhtaan liekin palamaan, eikä hän olisi edes uskaltanut Herramme eteen
astua, ell'ei hänellä sylissään ollut puhtaana hänen henkensä.

Hedvig oleskeli vuodet umpeensa maatilallaan, jonka lukuisat
alustalaiset runsaimmassa määrässä niittivät hedelmiä hänen
hyväntekeväisyyslaitoksistaan, mutta jonkun kerran kesäaikaan pistäysi
hän pikimmältään Helsingissä.

Silloin vei tie hänet vanhastaan tutun koivun juurelle, joka nyt oli
kasvanut tanakaksi ja jykeväksi ja jonka karkeasta kuoresta ainoastaan
hänen tottunut silmänsä saattoi erottaa nuo epäselvät kirjaimet, jotka
kerran piirrettiin puun valkeaan, sileään runkoon. Vuodet olivat
painaneet leimansa niin hyvin siihen kuin häneen itseensäkin, mutta
molemmat säilyttivät uskollisesti yhteistä muistoansa nuoruuden
iloisilta kevätpäiviltä, eivätkä lukeneet niitä talvia, jotka sen
jälkeen olivat luntansa sataneet.

       *       *       *       *       *

Harhaillessaan maaseudulla asusti Arvid kesällä 1890 muutaman
peninkulman päässä Helsingistä eikä hänellä ollut enää mitään syytä
vastustaa haluansa vielä kerran nähdä sitä kaupunkia, missä hän ennen
oli elänyt onnellisimmat päivänsä.

Helsingissä ansaitsi hän elatustansa tilapäisellä kirjoitustyöllä,
kirjoitti puhtaaksi joitakuita arkkeja, kun sen hyväksi näki, laati
jonkun valtakirjan taikka sepitti jonkun kirjeen Lapinlahden kulmilla
sijaitsevien työväen asuntojen asukkaille, jossa paikassa hän itsekin
asui vuokralla. Hänen siisti käytöksensä sai hänen suosijansa antamaan
anteeksi hänen huolettoman herrasmiespukunsa kuten myöskin yhden ja
toisen humalan, joka hänen oli onnistunut saada.

Tuli sitten tuo kauhistuttava hirmumyrsky, joka mainittuna kesänä 28
päivänä elokuuta jälkeen puolen päivän suuremmoisen voimakkaana kulki
meidän seutujemme yli, hirmuisella tavalla hävittäen maamme eteläosissa
puistoja ja metsiä. Koko seuraavalla viikolla ei puhuttu muusta kuin
hirmumyrskyn tuhoista, ja sen mukaan kuin sanomalehdet kuvailivat sen
hävitystöitä kaupungin eri paikoilla, riensi kansa itse omin silmin
katsomaan niitä.

Kun Arvidkin vihdoin kuuli tarkemmin kerrottavan, miten myrsky oli
raastanut vanhaa Kaisanientä, oli hänestä kuin sisällinen voima olisi
vetänyt hänet sinne. Hoikka koivu, kirjaimia rungossa, kuvastui elävänä
hänen muistossaan, ja hän koetti hymyillen poistaa tätä lapsellista
muistoa mielestään. Eräänä kauniina päivänä iltapuolella valtasi hänet
taas salaperäinen levottomuus, hän pisti viinapullon taskuunsa ja
arveli, että hän saattoi sen tyhjentää yhtä hyvin Kaisaniemessä kuin
kotinurkassaan.

Astuessaan tuohon hänellekin muistorikkaaseen, rauhaisaan puistoon ja
nähdessään korkealle kasvaneita puita maahan kaatuneina taistelukentällä
surmansa saaneiden soturien kaltaisina vetääntyi hän takaisin,
säikähtäen surullista näköä. Hänestä näytti kuin olisi hän katsonut
takaisin entisyyteensä kaikkine murtuneine toiveineen, mitättömiksi
käyneine aikomuksineen, lakastuneine, hävitettyine, rikki revittyine
ajatuksineen ja tunteineen.

Niin, hirmumyrsky oli tuhonnut hänen sielunsa, sen huomasi hän nyt niin
hyvin. Tämä hävitetty puisto on vielä uudesta syntyneenä luonnon
lempeästä helmasta nouseva, mutta sielunsa muistot hän on vievä mukanaan
hautaansa.

Kuta kauemmin hän puistossa käveli, sitä julmemmalta hänestä hävitys
näytti. Hän tunsi itsensä enemmän kuin konsanaan vanhaksi ja murtuneeksi
katsellessaan hirmumyrskyn tuhoamaa nuoruusaikansa puistoa.

Hitain askelin mennessään tunnettujen koivujen luokse näki hän nämä jo
pitkän matkan päästä kaatuneina, isomman puun juurineen, toisen --
Hedvigin koivun -- suoraan poikki parin sylen korkeudelta maasta.

Kaksi työmiestä sahasi parast'aikaa jälkimäistä koivua tyvestä poikki.

Arvid istahti kumoon puhalletun puun rungolle ja seurasi ääneti työn
menoa.

Miehillä näytti olevan kiire, ja pian oli koivu poikki sahattu, jonka
jälkeen he mittasivat noin kahden kyynärän pituisen kappaleen
poistettavaksi rungosta.

Arvid oli huomaavinaan, että se kappale, jota työmiehet alkoivat sahata
erilleen, juuri oli se paikka, johon Hedvig ja hän muinoin olivat
nimensä piirtäneet.

Hän meni lähemmäksi ja katseli runkoa. Kas, siinä hän saattoi vielä
heikosti erottaa merkit

      H. A.     A. L.
         18 3/9 60

Vapisevalla äänellä hän kysyi lähimpänä seisovalta työmieheltä:
"minkätähden te mittasitte juuri tuon kappaleen? Mitä tuolla mahdetaan
tehdä?"

"En tiedä", vastasi mies, "herrain tuumilta tämä näyttää. Noin tunti
sitten tuli tänne eräs vanha rouva ja lupasi meille kymmenen markkaa,
jos me sahaisimme hänelle tämän kappaleen kukkaruukun alustaksi. Niinpä
niinkin, kellään ei siihen ole oikeutta, mutt'ei maistraattikaan tuon
koivunkannon tähden köyhdy, ja onhan kymmenen markkaa kaunis raha. Hän
lupasi tuoda sen meille kello 1/2 6; mitähän kello nyt mahtaa olla?"

Arvid kuunteli niinkuin unissaan. Mies jatkoi:

"Hän matkustaa kuudenjunalla."

Sen jälkeen ryhtyivät miehet taasen innolla työhönsä, joka pian oli
suoritettu, ja nyt he asettivat muhkean luonnollisen jalustan tien
viereen kappaleen matkaa syrjään.

Veri oli noussut Arvidilla päähän, ja hänen kuihtuneihin, kalpeihin
kasvoihinsa kuvastui heikko ilme entisiltä päiviltä. Niinkuin kuumetta
sairastava hän horjui taaksepäin kaatuneen koivun läheisyyteen, missä
äsken oli istunut, ja peitti kasvonsa käsillään. "Se täytyy olla
Hedvig", ajatteli hän. "Olenko minä hänet jälleen näkevä? Olenko minä
tunteva hänet? Ah, minua ei kukaan enää entisiltä ajoilta tunne.
Syyskuun kolmas päivä! -- Tänään juuri ja 30 vuotta sitten." Samassa hän
kuuli ihan läheltä vienon naisäänen ja vaivaloisesti nosti väsynyttä
päätänsä. Pieni, mustiin puettu naishenkilö oli sillä välin hiljaa
lähestynyt kaatuneiden puiden taakse.

"Kiitoksia", virkkoi hän ystävällisesti työmiehille. "Näen, että olette
pitäneet sananne. Tässä ovat teille rahat. Kiitoksia vielä kerran."

Kevein, kiireisin askelin nainen lähestyi poikkisahattua koivunrunkoa,
joka oli käytävän varteen pystytetty. Hieno hymy, täynnä sydämellisintä
tunnetta, kirkasti hänen tyyniä, vieläkin kauniita kasvojansa, ja
käsillään hän kosketteli varovaisesti karkeata kuorta, iloisesti
kuiskaten itsekseen: "Pikku Arvid!"

Tämä istui jäykkänä aivan kuin hänen verensä olisi jäätynyt. Hän tunsi
Hedvigin joka piirteestä, joka äänenvivahduksesta, mutta jalostuneena,
puhdistettuna ja monta kovaa kokeneena. Hän näki miesten nostavan ylös
koivunrungon ja Hedvig etunenässä poistuvan sen kanssa. Hänen povensa
alkoi verkalleen paisua, verkalleen mutta voimakkaasti. Kun viimeinen
vilahdus Hedvigistä katosi puiston puiden taakse, nousi Arvid seisalleen
ja, huitoen vapisevia käsiään, tahtoi hän ikäänkuin syrjään työntää sitä
näköä, jota oli katsellut, sekä käydä hoiperteli niinkuin juopunut
täysinäinen viinapullo taskussaan myrskyn tuhoomalle kummulle
rautatiealueen aitauksen viereen. Siellä hän paneutui pitkäkseen
kaatuneiden runkojen sekaan ja makasi aivan kuin horrostilassa.

Hetken kuluttua kuului lähtövihellys läheiseltä rautatienasemalta.
Jäntevänä, kuin jos olisi koonnut viimeiset voimansa, nousi hän
istumaan. Koko hänen olentonsa ilmaisi odotusta, mitä jännittävintä.
Juna lähestyi vielä hitaasti, ja se tuli, lisäten vauhtiaan, yhä
lähemmäksi. Se riensi hänen ohitsensa, hänen istuessaan pirstottujen
puiden seassa, ja hän heittäysi maahan, peitti kasvonsa laihoilla
käsillään ja koko hänen ruumistansa värisyttivät kouristuksen tapaiset
nyyhkytykset.

       *       *       *       *       *

Nuori ylioppilas sattui kulkemaan Arvidin ohitse, hänen siellä niin
katkerasti itkiessään, että sydän oli vähällä haljeta. Kummastellen
ylioppilas pysähtyi ja kysyi, osoittaen tyhjää pulloa miehen jalkain
juuressa: "Oletteko juovuksissa, mies?" Arvid pidätti itkunsa ja
katsahti nuorukaista. Pää oikean kätensä varassa vastasi hän:

"Se oli äsken täynnä; viinan olen kaatanut tähän hävityksen maahan."

Suuremmalla myötätuntoisuudella kuin äsken kysyi ylioppilas taas:
"Sanokaahan oletteko kipeä, niin haen teille apua."

Jotakin jaloa ilmaisi Arvidin raukea katse, kun hän vastasi: "Olen nyt
jo parantunut!"

Sitten hän nousi seisomaan, pyyhki käden selällä kyyneleet silmistään,
asettui taasen muutamalle puunrungolle istumaan ja virkkoi: "Olette
nuori ja ylioppilas, niinkuin minäkin 30 vuotta sitten olin. Minä
kaipaan veljeä, jonka kanssa saisin puhua. Jos tahdotte, nuori herra,
kuulla hämärää eloni tarinaa, niin istukaa, ja minä olen oleva teille
kiitollinen siitä hyvästä, että olette minua kuunnelleet, kun sydämeni
on liian täynnä, voidakseni kestää yksin-oloa."

Ylioppilas istuutui, ja hänen kasvoihinsa kuvastui hämmästystä puhuva
ilme. Arvid selitti hänelle, avomielisesti ja yksinkertaisesti, mitä jo
tiedämme hänen elämästään siihen katkeraan hetkeen asti, jona hän
jälleen näki Hedvigin.

"Hän mainitsi hiljaa nimeni", lisäsi Arvid epäröiden, "kun hän kajosi
koivunrunkoon. Minusta oli, kuin hän siunatulla kädellään olisi
kajonnut, heikkoon, syntiseen sydämeeni, ja silloin puhkesivat tunteeni
ilmiliekkiin."

Arvid nousi seisomaan, katsahti merkitsevästi ympärilleen ja kysyi
rohkeasti, mutta samalla arvokkaasti nuorelta ylioppilaalta:
"Tunnetteko, herrani tämän paikan työnjohtajaa ja tahdotteko saattaa
minut hänen luoksensa?"

Ylioppilas ojensi kätensä Arvidia kohti, mutta tämä ei kiinnittänyt
huomiotansa siihen. Sanaakaan virkkamatta he molemmat menivät
työnjohtajan luo, ja tämä käski Arvidin seuraavana aamuna, kirveellä ja
lapiolla varustettuna, saapua työhön puistoon.

Arvid kiitti ja kääntyi pois mennäkseen. Ylioppilas oli häntä
seuraavinaan, ja kun he olivat moniaita askelia astuneet, kysyi
nuorukainen, eikö hän nyt, tietäessään että hänen muistonsa oli
Hedvigille rakas, vielä kerran kunniakkaana miehenä ajatellut tulla
häntä tapaamaan.

Arvid seisahtui, hänen kasvonsa lensivät ihan punaisiksi, hän huoahti
syvään ja lausui vakavakatseisena: "Kentiesi tuhlaajapojan tavoin,
etsien äitinsä kotia, siunatakseen häntä ja antaakseen hänen kiittää
Jumalaa rukouksen ja rakkauden voimasta."

Sitten tarttui Arvid ylioppilaan käteen, puristi sitä voimakkaasti,
nyökäytti päätään hänelle jäähyväisiksi ja katosi puiden taakse.

       *       *       *       *       *

Tuon omituisen tuttavuuden viehättämänä meni ylioppilas seuraavana
aamuna Kaisaniemen puistoon. Hän näki Arvidin innokkaasti puuhaavan
koivun kimpussa, koivun, jonka runkoon nimet olivat piirretyt.
Huomatessaan nuorukaisen Arvid nosti iloisesti lakkiansa ja lapiollaan
osoittaen rakkaan puun juuria, hän huudahti:

"Kaikki on sujuva hyvin! Juurineen päivineen! Juurineen päivineen! Siten
saadaan uutta maaperää, jossa uudet siemenet itävät."



Toteutuvia ennustuksia


I

Oli perjantai, kaunis sydänkesän päivä alkupuolella 1880-lukua. Ekkerön
tullikamarin edustalla olevalta laiturilta nähtiin vanhan eukon
vaeltavan askelin, jotka ilmaisivat tottunutta jalankävijää, Marsundiin
vievää maantietä myöten. Hän oli vähäistä ennen saapunut
ahvenanmaalaisella aluksella Ruotsista, ja, vaikkapa hänen täysin selvät
kirjansa eivät olisikaan sitä sanoneet, olisivat jokunen kirjava pikku
esine hänen yksinkertaisessa puvussaan sekä hänen sysimustat silmänsä ja
tumma ihonsa kertoneet, että hän oli mustalainen, tavaton vieras
Ahvenanmaalla. Hän kulki kuitenkin oikeilla asioilla ja aikoi, vaikkapa
vaan muutamia kruunuja lakkarissa, pyrkiä aina Sortavalan seuduille
saakka sopiakseen siellä asuvain heimolaistensa kanssa hänelle tärkeästä
perheasiasta.

Päästyään salmen poikki jatkoi hän matkaansa itäänpäin kenties vielä
rivakammin, ja vasta parisen tuntia taivallettuaan hän asettui istumaan
yksinäiseen ja varjokkaaseen paikkaan tien varrella levätäkseen
hetkisen.

Silloin kuului iloinen ja meluava seurue lähestyvän viulun soidessa ja
muutamain ilolaukausten pamahdellessa. Siinä kulki hääsaattue kaikessa
komeudessaan vanhuksen ohitse, kun hän kyyristyneenä pensaan taakse
terävin katsein silmäili nuorta morsianta, joka täydessä juhla-asussa,
korkea kruunu päässä, koristettuna kiillekullalla ja keinotekoisilla
kukkasilla, ajoi saaton etupäässä komean sulhasen vieressä, joka
Ahvenanmaan tavan mukaan oli noutamassa häntä kotitaloonsa vihkiäisille.

Kohta kun saattue oli kadonnut näkyvistä, palasi vanhus syvästi huoaten
lepopaikalleen tien varrella ja näytti vaipuvan mietteisiin, joista
hänet kuitenkin pian herättivät syrjästä lähenevät iloiset äänet.

Kolme ihan nuorta tyttöä, jotka olivat käyneet lähimmässä talossa
katsellakseen siellä morsiussaaton lähtöä, palasi nyt lapsellisesti
puhellen ja ilakoiden.

Tultuaan lähemmäksi ja huomatessaan, että tiepuolessa istuva vanha
nainen oli mustalainen, vaikenivat he heti ja silmäilivät arasti
toisiaan.

Mutta kokenut mustalainen, joka ei tahtonut päästää käsistään hyvää
tilaisuutta pienen ansion saamiseen, tervehti tyttöjä kohteliaasti ja
ystävällisesti sekä arveli heille sattuneen onnellisesti, sillä jos
tahtoivat tietää kohtalonsa, niin ei hän ikipäivinään voisi sitä
varmemmin ennustaa kuin nyt, jolloin hän juuri oli saapunut vieraaseen
maahan, ja tässä tien varrella, missä ei kukaan vielä ollut astunut
morsiussaaton jälkien yli.

Tytöt tosin pysähtyivät, mutta väittivät, etteivät he uskoneet
ennustuksiin eivätkä myöskään tahtoneet tietää vastaisia kohtaloitaan.
Vanhuksen jatkaessa ystävällistä puhettaan alkoivat tytöt epäröiden
katsella toisiaan, silmäsivät varovasti kaikille tahoille ympärilleen
sekä kuiskasivat muutamia sanoja keskenään, jonka jälkeen antoivat
mustalaisnaiselle merkin seuraamaan heitä kappaleen matkaa metsään,
missä ei kukaan heitä näkisi.

Mustalaisakka katseli ensin tarkkaan pyörän jäljet maantiellä ja seurasi
sitte heitä ääneti. Heti kun tytöt olivat pysähtyneet, otti hän
vanhimman tytön, Hannan, kädestä kiinni ja tarkasteli sen viivoja. Hanna
tulisi, niin ennusti akka, vuoden kuluessa kulkemaan yhtä koreassa
juhlapuvussa sekä vähintäin yhtä lukuisan saattojoukon seuraamana, kuin
se morsian, jonka he kaikki äsken olivat nähneet, mutta hänen matkansa
kävisi päinvastaiseen suuntaan, ennustus, joka sai toiset tytöt
hymyillen, kuiskaamaan muutamia sanoja punastuvalle ja onnelliselle
Hannalle.

Köyhän ja kauniin Elsan, hiljaisimman noista kolmesta, tulisi, niin
sanoi vanhus, kohtalo kuljettamaan itäänpäin, ja hänetkin akka näki
koreaksi morsiameksi puettuna kulkevan pienen saattojoukon etunenässä.

Kun sitte nuorin tyttö Henriikka, jota pidettiin rikkaimpana kaikista
kolmesta, uteliaana ojensi esiin vapisevan kätensä, tarkasti
mustalaisakka tuota rumanpuoleista tyttöä terävin, tutkivin katsein,
joka näkyi tahtovan tunkeutua tytön suuriin ihmeellisen tummansinisiin
silmiin. Kahdesti sipaisi eukko karhealla kädellään kiivaasti Henriikan
kättä ja luotuaan viimeisen tarkastavan silmäyksen käden viivoihin
työnsi käden luotaan, sanoen melkein vihaisella äänellä: "Morsiuskruunua
ette koskaan tule kantamaan, eikä jälkeäkään morsiussaatostanne ole
näkyvä maantiellä".

Sen alakuloisuuden vallitessa, jonka nämä sanat synnyttivät tytöissä,
kurotti mustalaisakka kiireellisesti kätensä periäkseen palkan
vaivoistaan, ja saatuaan lanttinsa käänsi hän tytöille selkänsä sekä
katosi seuraavassa tuokiossa näkyvistä. Mutta vanhuksen ennustuksista
eivät nuoret puhuneet kellekään, koska heitä hävetti, että olivat
antaneet houkutella itsensä kuuntelemaan mustalaisakan lörpötyksiä.

       *       *       *       *       *

Noin vuosi sen jälkeen osui tieni Ahvenanmaalle, jonka kirkolliset
muistomerkit kiinnittivät mieltäni. Sitä paitsi olin viehättynyt kansan
elämästä. Suurempiin juhliin talonpoikaiskodeissa saavuin sentähden
usein kutsumattomana vieraana, ja otettiin minut aina kohteliaasti ja
ystävällisesti vastaan, niinkuin on tapana näiden saarien säädyllisten
asukasten kesken.

Eräänä iltana -- oli taas perjantai, tuo tavallinen ensimäinen hääpäivä
Ahvenanmaalla -- matkustin Getan pitäjässä ja huomasin äsken
pystytettyjä "juhannusriukuja" erään erittäin hauskan näköisen talon
veräjällä. Korkeat riuvut, joiden jokaisen latvaan oli kiinnitetty hento
kuusi, sinne tänne ripustetut kirjavat huivit ja saalit sekä
juhlapukuisen rahvaan, ajopelien ja hevosten täyttämä pihamaa kertoivat
kyllin selvästi, että hääjuhlaa parhaillaan vietettiin.

Käskin kyytimiehen pysähyttää hevosensa veräjän edustalle ja astuin itse
pihalle, jossa isäntä tuli minua vastaan sekä kohteliaasti pyysi jäämään
katselemaan, kuinka nuoriso huvittelihen. Hänen poikansa oli tänään
tuonut kotiin vaimokseen kunnollisen ja hyvän tytön, ja koko suku oli
ilolla vastaanottanut nuoren ja iloisen Hannan, joka minuunkin teki
hyvän vaikutuksen mustassa, hienossa puvussaan ja koreassa
morsiuskruunussaan.

Kun minä häävieraiden joukossa tapasin useita, joihin olin vähäistä
ennen tutustunut naapuripitäjässä, ja koska nuoret juhlailossaan olivat
puheliaita, sain pian tietää salaisuuden, jonka morsian vasta tänään
oli uskonut ystävilleen, sen nimittäin, että mustalaisakka oli hänelle
vuosi sitten ennustanut, että hän vuoden kuluessa tulisi morsiuspuvussa
kulkemaan tietä länteenpäin, ja tämä oli sanasta sanaan käynyt toteen,
sillä aina sille syrjätielle saakka, joka pohjoiseen päin vei Getaan,
oli morsiussaatto kulkenut länttä kohti.

Häätalossa ihmeteltiin suuresti ennustuksen toteutumista ja puhuttaessa
tästä ja muista ennustuksista selveni, että oli ollut kolme tyttöä,
jotka olivat antaneet mustalaisakan ennustaa itselleen. Yksi näistä,
köyhä ja kaunis Elsa oli, kuten oli ennustettu, todellakin muuttanut
itäänpäin Sundiin, jossa häntä piti kuten omaa lastaan se isäntäväki,
jota hän palveli, mutta ei mitään oltu vielä kuultu niistä
vaatimattomista häistä, joita mustalaisakka oli hänelle ennustanut.
Päinvastoin kuului Elsa, joka oli liian heikko palvelemaan, jo kekriksi
palaavan köyhään kotiinsa.

Tällä tavoin sain tietää tämän kertomuksen alussa mainitun, maantien
varrella sattuneen pienen kohtauksen, mutta kolmannesta tytöstä, joka
oli kättään katsottanut, oli mahdoton saada morsianta kertomaan edes
vähintäkään, vaikkapa kuinka koetettiin häntä houkutella ilmaisemaan
asiaa. Mainittiin arvaillen yhtä ja toista, myöskin "rikasta
Henriikkaa", niinkuin tyttöä vielä nimitettiin, vaikka hänen isänsä
useitten onnettomuuksien kautta oli menettänyt melkein koko omaisuutensa
ja nyt eleli vaimonsa ja kuuden lapsen kanssa pienehköllä tilalla.
Mutta tämänkin arvaamisen väitti morsian jyrkästi vääräksi. Lopulta kun
luultiin päässeen totuuden perille, ja nuoret yleisesti ja varmasti
väittivät erästä tyttöä, jolla ei ollut mitään koko asian kanssa
tekemistä, tuoksi todelliseksi "kolmanneksi" niistä, joille oli
ennustettu, nähtiin yhtäkkiä iloisessa piirissä solakan tytön, jolla ei
ollut niin säännöllisiä kasvonpiirteitä kuin ahvenanmaalaisilla
ylimalkaan, mutta jolla oli paljoa sielukkaampi katse kuin minkä
tavallisesti siellä kohtaa, astuvan morsiamen luo ja kiertävän
käsivartensa tämän vyötäisille.

Se oli Henriikka. Vähän hämillään ja punastuen sanoi hän yrittäen
jotenkin onnistuneesti leikkiä laskemaan: "Ja tässä on kolmas -- hänestä
tulee vanha piika, joka ei koskaan ole kantava sellaista kaunista
kruunua kuin Hanna, ja jonka morsiussaatto ei ole jättävä vähintäkään
jälkeä maantielle."

Oli jotakin väkinäistä siinä leikillisessä äänenpainossa, jolla nuoren
tytön ystävättäret ikäänkuin lohduttaen sanoivat: "Henriikasta muka
tulisi vanha piika" -- mutta vanhan isännän ääni siihen sijaan kaikui
iloiselta, kun hän kääntyneenä poikiin päin huudahti reippaasti:
"Pitäkääpäs huolta siitä, pojat, ettette anna hyvästä Henriikastamme
tulla vanhaapiikaa, ja ruvetkaamme nyt piiritanssia hyppimään, niin
menemme Henriikka ja minä piiriin, jotta hän itse saa valita armaansa."

Vilkas nuoriso muodosti heti piirin vanhan isännän ja Henriikan
ympärille, mutta ennenkuin piirileikki ennätti alkaa, ajoivat pihaan
kääsit, joissa oli myöhästyneitä, rakkaita sukulaisia Sundista.
Piiritanssista ei tullut mitään, mutta sen asemasta alottivat soittajat
reippaan "neliaskelisen" suuressa tuvassa, jonne nuoriso nyt kiiruhti.

Illan kuluessa tervehtivät Sundista saapuneet vieraat morsianta tämän
lapsuuden ystävättäreltä Elsalta. Hänen rintatautinsa oli osoittautunut
pitkälle kehittyneeksi keuhkotaudiksi, ja viime sunnuntaina oli hänet
laskettu maan poveen. Koska isäntäväki hänestä piti, oli hänelle annettu
kauniit ja valkoiset käärinliinat ja myrttiseppele päähän, niinkuin sopi
Kristuksen morsiamelle. Oli myös pantu pieni myrttikruunu hänen
arkulleen, jota kaikki tuon pienen talon asukkaat olivat saattaneet
hautaan.

Siten toteutui toinenkin ennustus, vaikkapa aivan odottamattomalla
tavalla. Elsan nuoreen muistoon yhdisti nuoriso tästä illasta alkaen
yleisesti ennustuksen Henriikan vastaisesta kohtalosta. Ennustajan
sanoja vastaan ei auttanut ponnistella, se oivallettiin, ja kun
Henriikan poissaollessa puhuttiin hänestä, sanottiin häntä ainoastaan
"vanhaksi piiaksi", ensin leikillä ja sitte tottumuksesta, ja
täydellisesti luottaen ennustuksen totuuteen. Joskus sattui
Henriikka itse kuulemaan nuo pilkalliset sanat, ja ken voisi
kummeksia, että ne kävivät ikäänkuin hieman kipeästi tuon ainoastaan
kahdeksantoistavuotiaan tytön sydämeen. Lämpimällä ja lempeällä
katseella silmäili hän kuin ennenkin lapsuuden ystäviä, jotka kyllä
pitivät hänestä, mutta hän rupesi vähitellen karttamaan nuorten seuraa
-- hänestähän tulisi vanha piika. Mitä tekemistä hänellä oli nuorten
joukossa?


II

Siirrymme muutamia, vuosia ajassa eteenpäin. On huhtikuu 1886. Kevät oli
tullut tavattoman aikaseen Uplantiin, jossa kuljeskelin paikasta toiseen
oppiakseni tuntemaan erittäinkin maakunnan kirkkojen taidehistoriallisia
muistomerkkejä.

Viimein halusin saada järjestää muistiinpanoni, ennenkuin jatkoin
matkaa, ja silloin aloin arvella, että viivähdän jossakin kohdin tässä
rauhallisessa seudussa, missä viihdyin erinomaisen hyvin. Totta
puhuakseni oli kai haluni oikeastaan saada täysin nauttia ihanasta
keväästä, joka kiirehti verhoamaan metsät ja maat vihreään vaippaansa ja
huokui niin tuoreelta ja iloiselta, kuin ikuinen nuoruus olisi ollut sen
helmassa.

Minulla oli onni matkassa. Osuin Odensalan pappilaan, joka mielestäni
oli ihanteellinen pappila, ehkäpä juuri siksi, että se sillä kertaa ei
oikeastaan ollutkaan mikään -- pappila. Paraikaa kuluviksi armovuosiksi
oli se nimittäin vuokrattu kansakoulunopettajalle, joka perin
ystävällisine ja hauskoine perheineen asui alakerrassa, kun taas
armovuodensaarnaajan ja minun hallussani oli koko yläkerta.

Pastori oli sivistynyt, miellyttävä ja iloinen nuori mies, pohjaltaan
vakava, ja mikä parasta, hänet huomasi aina samaksi, niinhyvin
arkielämässä kuin saarnatuolissa ja rippikoulussa, jota tähän aikaan
pidettiin ja joka pidätti hänet kirkossa kaikkina arkipäivinä aamupuolen
päivää.

Kirkko ja pappila, kevätvehreiden korkeain puiden ympäröiminä, olivat
ainoastaan viidenkymmenen askeleen päässä toisistaan, ja kun pastori
lopetti rippikoulun, saavuin minä kirkkoon, jonka hurskaita vanhoja
maalauksia minä mieltymyksellä katselin. Jolloinkulloin, kun oletin
rippikoulun oppilaitten jo poistuneen, satuinkin tulemaan kesken
opetusta ja kuulustelua, ja sain silloin mitä kauniimman käsityksen
nuoresta opettajasta, joka oli hyvä ja ystävällinen kaikkia nuoria
kohtaan niinkuin vanhempi, kokeneempi veli.

No, sehän ei kuulu tähän, mutta selittää kenties sen seikan, että minä
parissa viikossa niin helposti perehdyin kaikkiin paikkakunnan
ruotsalaisiin oloihin, jotka minussa herättivät mielenkiintoa. Nuori
pappi ikäänkuin aavisti ne kysymykset, joihin muukalainen kulloinkin
halusi saada vastauksia, ja johti itsestään puheen niihin. Varsinkin oli
keskustelu valaisevaa ja hupaista erinomaisen hauskasti aterioidessamme
isäntäväen parissa, ja pian tunsin olevani perheen jäsen. Olin mukana
heidän käydessään vierailulla naapuritaloissa, ja samoilin heidän
kanssaan maita ja mantereita, missä sinivuokot jo kaunistivat
mäenrinteitä sekä kevään esikot ja corydalis loistivat siellä täällä
lehdoissa ja kedoilla, leivojen iloisesti viserrellessä sinitaivaalla ja
pienen Svartsjön lammen päilyellessä kirkkaana ja sinisenä lehti- ja
havumetsän muodostamissa puitteissaan.

Eräänä päivänä -- se oli perjantai ja huhtikuun 9 päivä -- kertoi
ruotsalainen ystäväni, että hän seuraavana päivänä tulisi vihkimään
nuoren palvelustytön, joka oli Suomesta kotoisin, ja reippaan
ruotsalaisen pojan, joka oli ollut renkinä, mutta jolla nyt oli torppa
Svartsjön puolella. Minä, joka jo olin tottunut olemaan mukana
talonpoikaisissa ristiäisissä pappilassa ja vihkiäisissä kirkossa, sekä
maahanpaniaisissa kirkon muurien ulkopuolella, en kiinnittänyt suurta
huomiota uutiseen.

Rippikoulu päättyi samana päivänä, ja nuoret laskettaisiin sunnuntaina
ripille, jonka tähden minä lauvantaina saatoin millä ajalla hyvänsä
käydä kirkossa, missä niin mielelläni oleskelin.

Oli iloista hälinätä sinä lauvantaina kirkossa: nuoret työskentelivät
innokkaasti koristaakseen temppelin vehreillä seppeleillä,
katajanhavuköynnöksillä ja paperikukkasilla sekä niin monilla
suuremmilla ruukkukasveilla, kuin naapuritaloilla oli lainata. Ja tuo
kaunis maalaiskirkko näytti jo oikein juhlapukuiselta.

Yhtäkkiä huomasin nuorten iloisen hälinän taukoavan, käännyin kuoriin
päin katsomaan keksiäkseni syytä äänettömyyteen. Niin, he olivat kaikki
kokoontuneet kuoriin. Siellä seisoi ystäväni pappi ja siellä polvistui
morsiuspari, jonka saattona oli ainoastaan kaksi nuorta miestä,
silminnähtävästi ylkämiehen veljiä.

Morsian, niin, hänhän oli varmaan Suomesta kotoisin, arvelin minä ja
siirryin vähitellen kuoriin päin, missä vihkimätoimitus samassa päättyi.

Morsian oli puettu yksinkertaiseen mustaan hameeseen ja hänellä oli
ainoastaan muutamia kukkia hiuksissa.

Pienen saattueen kulkiessa sivuitseni sattui morsian juuri nostamaan
silmänsä ja minä näin tyynen ja onnellisen hohteen sielukkaassa,
tummansinisessä silmäparissa, jonka varmasti tiesin joskus ennen
nähneeni. Seurasin poistuvia, ja kun he hetkiseksi pysähtyivät
kirkkomaalle, astuin heidän luokseen.

Niin, nuori morsian oli "rikas Henriikka" Ahvenanmaalta, hän oli tuo
"vanha piika", nyt ainoassaan 20-vuotias ja onnestaan käynyt
kauniimmaksi. Hänkin tunsi heti minut ja kertoi muutamin sanoin kahden
viime vuoden vaiheet.

Kodin niukka toimeentulo oli pakottanut hänet hakemaan palvelusta, ja
kun hän melkein koko Ahvenanmaalla jo oli tunnettu "vanhan piian"
nimellä, piti hän parempana muuttaa Ruotsiin. Hän tuli ensin
Norrteljeen, ja oli hänellä siellä se onni, että kunnollinen
talonpoikaisemäntä Odensalasta pestasi hänet. Samassa talossa palveli
Kalle Petteri renkinä. Nuoret alkoivat pitää toisistaan, isäntä auttoi
tuota kunnon poikaa saamaan torpan Svartsjön tuolta puolen, ja nyt
olivat he vihityt ja aikoivat metsän halki kulkea pieneen hauskaan
tupaansa, jonka hän mielellään olisi tahtonut näyttää minulle, mutta
koska minä nyt olin aikeessa jättää rakkaan Odensalan, niin eihän se
käynyt päinsä.

"Mutta", sanoi Henriikka iloisesti ja veitikkamaisesti hymyillen,
ojentaessaan minulle kätensä jäähyväisiksi, "jos herra kotimatkallaan
Suomeen joutuu kulkemaan Ahvenanmaan kautta niin tervehtikää siellä
kaikkia ystäviä ja tuttavia minulta ja sanokaa, että voitte todistaa,
että ennustus sanalta sanaan kävi toteen: Henriikka ei koskaan kantanut
morsiuskruunua päässään eikä yhtään jälkeä näy maantiellä hänen
morsiussaatostaan -- sillä Kalle Petteri ja minä ja hänen veljensä
astumme metsän halki kotiimme."

Hänen katseensa oli kauniimpi kuin koskaan ennen, kun hän iloisesti
nyökäytti jäähyväisiksi -- ja minä näin nuoren pariskunnan seurueineen
reippaasti poikkeavan metsään, missä sinivuokkoja ja kevään esikkoja
loisti kevätauringon paisteessa.



Hyvällä tuulella


Olemmehan yksimielisiä siitä, että voi päivänsä hauskemminkin viettää
kuin istumalla varsinkin talvisaikaan rautatievaunussa Tampereen ja
Seinäjoen välillä, ellei matkusta vanhojen tuttujen seurassa. Meistä
kärsimättömistä suomalaisista, niin hitaita kuin muuten olemmekin,
tuntuu juna kulkevan armottoman hitaasti, vaikka koko edellisenä päivänä
olemme omalla hevosellamme nytyytelleet korkeintaan 8 peninkulmaa. Ja
vaikka ympärillämme olisikin puoli tusinaa mukiinmenevää muuta
matkustajaa, istumme ja mökötämme, samalla tapaa kuin edellisenä päivänä
reessämme, jossa me huokailimme yksinäisyyttämme. Seurusteleminen ei
juuri kuulu suomalaisiin avuihimme; kohtelias sana, ystävällinen katse
on tuhlausta, kun on kysymys oudoista ihmisistä. Niin oli laita silläkin
matkalla, jolla seuraava pikku tapahtuma sattui.

Maisema oli ylimalkaan hyvin yksitoikkoista, teillä näkyi vain
aniharvoin ihmisiä ja liikettä tuskin ensinkään. Kaikki henki
hiljaisuutta, ulkona oli yhtä hiljaista kuin vaunuissa.

Kun vihdoinkin olimme päässeet Myllymäelle ja siellä avanneet suumme
syödäksemme hiukan, saimme jatkaa matkaamme pohjoiseen päin.

Olimme kaikki kohtalon yhteen tuomat matkustajat vaunussa jälleen
paikoillamme. Ei kukaan ollut eksynyt pois eikä uusia tullut lisää.
Tuossa istui vanhanpuoleinen rouva ketunnahkakapassa, joka jo pitkälle
matkalle kodikkaasti tuoksui kamfertille. Hänen pyöreitä sormiaan
koristi puolisen tusinaa sormuksia ja hän näytti tietävän että oli
jotain varakkaannäköistä hänen ulkonaisessa ihmisessään. Hän muuten ei
ollut ollenkaan epämiellyttävä, tuo hyvä rouva lämpimässä päähineessään,
mutta kun hän oli vaiti, ei kenenkään juolahtanut mieleen puhutella
häntä.

Hänen lähimpinä naapureinaan oli keski-ikäinen nainen, joka koko matkan
oli koettanut nukkua, ja jota onnistumatonta yritystä hän vieläkin
jatkoi, ainoastaan silloin tällöin kädellään sivellen täyteläistä
matkalaukkuaan ja hiukan tarkkaavasti silmäillen kahta nuorta tytärtään,
jotka hajamielisesti lukivat, toinen uutta, puoleksi aukileikattua
kirjaa, toinen vanhempaa, sidottua.

Kauimpana vaunun toisessa osastossa istui nuoren nuori ylioppilas, joka
oli ujon näköinen ja koetti puolustaa oloansa seurassa -- itsepäisesti
tutkimalla sinikantista luentovihkoa.

Kuudentena olin minä itse; vaitiolo oli velvollisuuteni ja
kansallisominaisuuteni.

Näin saavuttiin ensin Inhan ja sitten Ostolan pienille asemille. Lyhyet
pysähdykset.

Ostolassa kuului ääniä junasillalta.

Vaunun ovi lensi auki. Keppihevonen pitkän varren päässä pisti ensinnä
päänsä esille, kantajansa seuraamana.

Se oli lihavanläntä, suurikasvuinen, kuuskymmenvuotias herrasmies
supiturkissa ja majavannahkalakissa. Ystävällisellä katseella, aivan
kuin olisi juhannusilta ja kokkotulet palamassa, joitten läheisyydessä
kahvipannut porisivat, katseli hän taakseen noin 17-vuotiaaseen tyttöön,
nähtävästi tyttäreensä, joka seurasi häntä kantaen koko joukon pienempiä
matkakaluja. Tytär vastasi ukon iloiseen silmäykseen säteilevällä,
ystävällisellä katseella, joka antoi hänen terveille, vaikkei erittäin
kauniille kasvoille hyvin viehättävän ilmeen.

Tuskin päästyään ovesta lausui vanhus jyrisevällä bassoäänellä, jossa
kumminkin oli koko joukko silmäin ystävällisyyttä, "no nyt sitä
lähdetään kruunun parasta kyytiä. Onhan sulla kaikki tavarat mukanasi,
Liisaseni? Täällähän on hyvää tilaa. Jos herrasväki suvaitsee? Istu sinä
tuohon tyttöseni, niin saan turkkini ja itseni tälle sohvalle."

Reippaasti riisui hän turkkinsa, istuutui mukavasti ja seuramiehen
tavoin, käänsi sydämiä voittavan katseensa kultasormuksia kantavaan
rouvaan ja sanoi: "Olipa hauska nähdä vaunussa näin paljon väkeä. Seuraa
sitä elämässä tarvitaan. Niinkuin näet, Qvinta, on meillä oikea onni
tänään. Tämä on minun tyttäreni, yksi kotini hempukoista. Vai niin,
nuori armollinen neiti suvaitsee hymyillä", jatkoi hän kääntyen
vilkkaasti sen nuoren neidin puoleen, joka luki puoleksi leikattua
kirjaa. "Ehkäpä nimelle Qvinta? Mutta se on todellakin hänen nimensä,
vaikka me tavallisesti kutsumme häntä Liisaksi. Mutta nimihän ei asiaan
vaikuta; kuta useampia sitä parempi, silloinhan niitä voi vaihdella sen
mukaan kuin päivä on kaunis tai pilvinen, herrasväki matkustaa kai
Seinäjoelle saakka. Me seuraamme ainoastaan Töysään. Vietämme huomenna
hääpäivää -- Tertian, kolmannen tyttäreni, nimittäin. Hän on huomenna
ollut neljä vuotta naimisissa ja asuu neljän peninkulman päässä
Töysästä."

Yhy--yhy, ryki hän nauraen. "Niin se sattuu. Hänen miehellään, joka
omistaa pienen tilan siellä, on samat alkukirjaimet kuin suurella
Nordenskiöldillämme: A. E. N. Se on oikein totta, mutta hupaista se on.
Hän kävi käräjiä Pietarissa ja voitti, ja sitten sai hän koko jutusta 5
ruplaa 90 kopeekkaa, kopeekat venäläisissä postimerkeissä, jotka eivät
edes olleet käytettyjä."

Ja taas hän ryiskeli ja nauroi samalla kertaa niin herttaisesti, että
tuli melkein kevätilmaa koko vaunuun.

Katseet eivät enää karttaneet toisiaan, ujo ylioppilaskin pani
luentovihkonsa, kumminkin vielä avonaisena, viereensä penkille, sillä
välin kuin hänen katseensa huomaamatta kääntyi Liisan nuorekkaisiin
kasvoihin, jotka kuoppaposkineen ja teeskentelemättömine lämpöineen
iloisissa silmissä, olivat kääntyneet puheliaaseen isään, ilman että hän
silmänräpäystäkään näkyi toivovan tämän puheliaisuuden lakkaavan. Eikä
semmoinen toivomus olisi hyödyttänytkään, sillä ennen kuin kukaan meistä
muista sai mitään sanotuksi, jatkoi vanhus, yhtä ystävällisesti, mutta
hiukan himmentyneellä bassoäänellä:

"Tyttäreni Tertia on ollut hyvin sairaana, keuhkokuumeessa, mutta on nyt
aivan terve ja tulee kai hänestä kohta yhtä reipas kuin ennenkin, kunhan
liha ja voimat ennättävät palata. Nyt hymyilee toinenkin armollinen
neiti! Se on kai nimelle Tertia! Neiti näkyy ymmärtävän latinaa ja
sitäpaitsihan meitä tässä on kolmekin miehenpuolista, jotka voimme
suomentaa latinaiset laskusanat. Jumala antoi rakkaalle vaimolleni ja
minulle ensimäisen lapsemme, pikkuisen tyttöpalleroisen, 24 vuotta
sitten syyskuun 24 p:nä, Elisabetin päivänä. Ja sen päivän mukaan sai
hän nimensä. Ja kun se nyt oli ensimäinen lapsi, ja minulla aina on
ollut hiukan rakkautta oppiin, niin annoimme hänelle sitä paitsi nimen
Prima, Prima Elisabet, sehän sopii hyvin. Kolme vuotta myöhemmin tuli
kaksi pikku tyttöä samalla kertaa tuomaan vielä enemmän päivän
paistetta Pöllyvaaraan, se on tilani nimi, ja kun nimi Elisabet oli
rakkain, minkä me tiesimme, nauroimme me, vaimoni ja minä, ja annoimme
kahdelle pikku enkelille saman nimen, mutta siten että toisesta tuli
Secunda Elisabet ja toisesta Tertia Elisabet. Ja Tertian luo me nyt
olemme matkalla, Qvinta, minä ja keppihevonen", lisäsi hän nauraen niin
että ilontunne alkoi vallita vaunussamme.

"Noh, latinaiset laskusanat, niin kauniita kuin ovatkin, kuulustavat
hiukan pakanalliselta, vaikka Vöyrin pastori, joka kastoi lapset,
hyväntahtoisesti ei pannut vastaan, ja sen vuoksi sai toinen uusista
tulokkaista muuttaa nimensä Eliiseksi ja toinen Betyksi, se sopii niin
hyvin", jatkoi hän yhä innostuneempana kertomaan, "kun molempain nimi
oli Elisabet."

"Sitten tuli neljäs, rakas tyttäremme Qvarta, joka nyt on 19-vuotias.
Sama leikki taasen. Mutta hänen arkinimensä laadimme "Elisabet" nimen
toisesta ja neljännestä tavuusta ja saimme mitä koreimman: Lisbet, jota
kaikki pitävät hyvin näppäränä. Se kuulustaa niin tanskalaiselta. Ja
sitten Qvinta Elisabet, tämä pikkuinen tässä, joka on ikään kuin kvintti
sydämeni viulussa ja joka nyt on saanut lähteä vanhan isänsä kanssa
hääpäivän viettoon A. E. N:n luo; hänelle me valitsimme toisen ja
kolmannen tavun, ja sattui niin hauskasti, että niistä saimme nimen
Liisa!"

"Ja kun rakas vaimoni ja nämä sydänkäpyseni ovat ympärilläni, en kaipaa
mitään maailmassa. Ne hemmoittelevat minut ihan pilalle, niin että
väliin on oikein vaikea olla. Mutta lysti meillä on, lystin ehkä
Elisabetin päivänä, kun koko "viitoseni" nimipäivä vietetään samalla
kertaa, ja se on samalla huokeaa, vaikkakin silloin on suuret kalaasit
ja tanssitaan aamun koittoon saakka."

Qvinta hymyili ystävällisesti isälleen meidän kaikkien yhtyessä hänen
sydämelliseen nauruunsa. Junan vihellys ilmoitti meidän saapuvan
Töysään. Ukko puki nopeasti turkit ylleen, Qvinta kokosi tavaransa ja
iloisina niinkuin tullessaan, sanoivat he meille jäähyväiset. Viitaten
keppihevoseen, jota hän huolellisesti kantoi kainalossa, virkkoi ukko:
"Tämä on Tertian pojalle, pikku Primukselle, Primus Natanaelille, kuten
hänen nimensä äidinisän mukaan on. Jääkää hyvästi, hyvät naiset ja
herrat, hupaista matkaa ja kaikkein nöyrin kiitos hauskasta seurasta."

Nuo iloiset, koruttomat ihmiset olivat sulattaneet jäykkyyden
suomalaisesta rautatievaunusta ja vanhoina tuttavina katselimme vaunun
ikkunasta ukkoa, jota hänen molemmat tyttärensä saattelivat ja jota
vastaanottamassa oli sekä A. E. N. että Primus Natanaelkin.

Tuo ujo ylioppilas, joka jo aikoja sitten oli pistänyt luentovihkon
taskuunsa, oli hänkin vähitellen lähennyt meidän puolta vaunusta ja
istuutui nyt junan taas lähtiessä liikkeelle sille paikalle, josta
Qvinta oli lähtenyt, vaikka hän ujona pysytteli sohvan reunamalla.

"Kukahan oli tuo puhelias, iloinen herra, joka niin sydämellisesti
nauroi", ihmetteli matkalaukkua vaaliva rouva.

"Ja kuinka miellyttävän ja vaatimattoman näköinen tuo nuori neiti Qvinta
olikaan", huudahtivat hänen tyttärensä kääntyen ylioppilaaseen.

"Mikä olikaan hänen maatilansa nimi?" mietti sormusniekka rouva.

"Niin, minkä niminen se oli?" kysyimme me muutkin.

Silloin kohottihe ylioppilas pari tuumaa paikaltaan ja lausui punastuen:

"Pöllyvaara".

"Niin, Pöllyvaara, niin se oli", muistimme me muutkin samassa, ja kun
"Pöllyvaara" nyt oli saanut tuon nuoren miehenkin huulet aukenemaan,
puhelimme siitä lähtien kaikki kuten ainakin hyvät naapurukset
Seinäjoelle asti. Tuntui nyt niin hauskalta, kun ei oltu enää yhtä
vakavia, sillä olimmehan juurikään nähneet, kuinka helposti iloinen ja
tyytyväinen mieli voi levittää rattoisia lahjojaan ympärilleen
oudoillekin matkatovereille rautatievaunussa.



Ison sisaren häät


Pieni älykäs, selväjärkinen kahdeksanvuotias Roopetti asui vanhempain
sisarustensa kanssa äidin ja isän luona pienellä arentitilkulla, noin
kolme kilometriä pikkukaupungista. Nähdessään miten kovakouraisesti isä
kohteli kahta vanhempaa veljeä pienimmästäkin viattomasta
poikamaisuudesta, jota he jonkun kerran salaa harjoittivat, huomasi
Roopetti paraaksi esiintyä mallikelpoisen tottelevana ja siivona
poikana, jonka vuoksi hän pääsikin tutustumasta isällisen kurin kaikkeen
kovuuteen. Mutta kun hän oli ihan varma, ettei isän silmä riittänyt
kaikkialle ja ettei juoruttaisi hänen leikeistään, antoi hän isän poissa
ollessa vilkkaalle, reippaalle luonnolleen täyden vallan, ja
naapuritorpan Juosepin, ikäisensä uskollisen toverin kanssa laski hän
talvi-iltana hämärässä jyrkimpiä mäkiä, jolloin toverukset antoivat
äänensä kuulua, minkä kerkesivät.

Isän jälleen kotiutuessa istui Roopetti hiljaa ja ääneti kuten
tavallisesti suuressa tuvassa, tekemättä mitään ja ikävissään
kuunnellen suuren seinäkellon hitaita nakutuksia, kunnes yö ja
nukkumatti vihdoin tulivat, tuoden mukanaan unia hauskoista
temmellyksistä, joissa hän oli nähnyt muitten poikain kaikessa
vapaudessa vitsaa pelkäämättä hyörivän.

Ja sitten hänen vanhempi, jo täysikäinen, kaunis ja herttainen sisarensa
joutui kihloihin toisen paikkakunnan rikkaan kauppiaan kanssa, joka
matkoillaan oli tutustunut tyttöön. Häitä ei vietettäisi morsiamen
köyhässä kodissa, vaan komeasti ylkämiehen kustannuksella vieläpä pienen
kaupungin seurahuoneessa.

Ilonväreet karsivat Roopetin selkärankaa ja sydän tykytti levottomasti,
mutta hän oli yhtä vakaisen näköinen kuin ainakin kuullessaan
ihmeellisiä kertomuksia hääkomeudesta. Ja vihdoin koitti hääpäivä, jota
hän levottomuudella viikkokausia oli odottanut, sillä hänkin saisi olla
mukana -- sen oli sisar luvannut. Ukkosen isku oli sen vuoksi isän lyhyt
tuomio, että Roopetti, koska vielä on lapsi, ei saa olla mukana
hääilossa. Ja sitä tuomiota kotona ei kukaan voinut muuttaa, sen kaikki
tiesivät.

Roopetti parka! Hänen pieni sydämensä kouristui surusta; kyyneleet
täyttivät rinnan ja kurkun, kun hän ulkonaisesti tyynenä istui tuvan
penkillä, mutta kyyneltäkään hän ei päästänyt silmään, ja paraansa
mukaan koki hän salata sanomattoman katkeraa pettymystään. Koko maailma
oli hänestä musta ja seinäkellon vitkalliset napsaukset tuntuivat
vihattavilta hänen korvissaan, kuta lähemmäksi ne antoivat hääjuhlan,
tuon suuren ihmeellisen juhlan lähetä.

Kuinka kauniilta, jopa enkelimäiseltä hänen sisarensa näytti valkoisessa
morsiuspuvussaan harsoineen ja myrttiseppel tummilla kiharoillaan. Kun
hän kyynelsilmin salaisesti oli syleillyt ja hyväillyt pientä veljeään,
puristi tämä epätoivon voimalla hänen kättään ja piilousi musertuneena
hänen morsiusharsonsa taakse, mutta kun isä hetki sen jälkeen kulki
ohitse istui hän hiljaa kuten tavallisesti penkillään. Mutta sisällä
riehui sydänparka, ja Roopetti olisi ottanut vaikka kaikki maailman
selkäsaunat, jos hän vaan olisi voinut hiipiä hääiloihin mukaan.

Kaikki muut lähtivät vihdoin juhlapuvuissa hääjuhlaan, mutta Roopetti
istui yksinään autiossa, pimeässä pirtissä, jossa muutamia hiiliä vielä
kimalteli takassa. Äänetönnä, itkemättä istui hän, isän ankara katse
mielessä. Ovikin oli sulettu, ettei hän voinut edes etsiä Juoseppia
suruaan jakamaan, eikä hän sitä halunnutkaan, sillä hän häpesi itseään
aivan kuin jotain hyvin halpaa ja huonoa tässä maailmassa.

Silloin kuului äkkiä nopeita askeleita porstuasta, avain kiertyi
lukossa, ja piika pisti päänsä ovesta sanoen, että isä oli käskenyt
Roopetin tulemaan häihin sekä huolellisesti sulkemaan oven jälkeensä.
Morsian oli rukoillut hänen puolestaan. Niine sanomisineen katosi tyttö
kiirein askelin.

Oli ihan kuin taivas olisi auennut Roopetille. Oliko se oikein totta,
että hän sai olla mukana häissä. Mutta niinhän isä oli sanonut. Pyörällä
päästään hyökkäsi hän ulos semmoisissa tamineissa kuin oli, mutta oven
hän muisti sulkea.

Hän juoksi pimeänä, lokaisena syysiltana niin nopeasti kuin pienet
jalkansa kantoivat tuon pitkän, matkan kaupunkiin, pysähtymättä
silmänräpäystäkään henkeä vetääkseen.

Ja hän tuli kaupunkiin, näki juhlatalon loistavan ja portaat
valaistuina. Samaa kyytiä hän juoksi portaita ylös ja aikoi hyökätä
saliin, kun ovenvartija sulki häneltä tien, työntäen hänet käsivarresta
takaisin.

Samassa sattui hänen rakas äitinsä kulkemaan ohitse, veti poikansa
syrjään ja kuiskasi hänelle jotain korvaan sekä vei hänet
keittiöpuolelle.

Roopetti parka iloissaan ei ollut laisinkaan muistanut pukuaan ja
pyhävaatteet olivat jääneet kotia. Tässä hän nyt seisoi avojaloin
huonoimmissa arkitamineissaan, jalat liassa ja vaatteet märkinä
sateesta. Eihän häntä voitu viedä hääsaliin!

Mutta Roopetti sai kumminkin olla mukana sisarensa häissä. Hän sai istua
suuressa keittiössä, jonne äiti ja pikku sisko sekä morsian kaikessa
komeudessaan tuon tuostakin tulivat onnellisen Roopetin luo, tuoden
hänelle makeisia ja leivoksia ja hilloa ja ensimäisen samppanjalasin
hänen elämässään.

Roopetti oli kuin taivaassa. Hänen kirkkaat silmänsä paloivat ilosta,
antaessaan loppumattomalla ruokahalulla leivoksen toisensa jälkeen
kadota suuhunsa ja mahtavasti verottaessaan makiais- ja hedelmälautasia.
Ja kun vanhanpuoleinen, hyvänluontoisen näköinen vahtimestari kulki
ohitse kantaen sikarilaatikkoa, kasvoi hänen miehuutensa tunne niin,
että hän juoksi vahtimestarin jälkeen ja kohoten varpailleen otti
kourallisen hienoja polttoaineksia, pistäen ne riemuiten karkean
takkinsa taskuun.

Kuten kaikki muukin ilo maailmassa loppuivat sisarenkin häät kerran, ja
pikku Roopetti marssi avojaloin kotia, muistellen kuin unissa kaikkea
hyvyyttä, mitä hän tuosta ihmeellisestä keittiöstä oli nähnyt
kannettavan hääsaliin.

Aikaisin seuraavana aamuna, kun syyskuun aurinko nousi kultaisen
kirkkaana ja koko luonto oli ikään kuin nuortunut eilispäivän sateen
jälkeen, ajoi Roopetti uskollisen toverinsa Juosepin kanssa samoissa
vaatteissa, joissa hän eilen oli esiintynyt hääjuhlassa, lehmänsä
metsään.

Ja kun Roopetti oli ennättänyt kertoa ystävälleen kaikki mitä hän muisti
ihanasta hääillasta ja kun he olivat päässeet syvälle metsään, veti hän
taskustaan eilisen saaliinsa, hienot sikaarit.

Tuntijan ryhdillä kääntelivät ja katselivat paimenpojat
havannasikariansa, purasivat pään suuhunsa sekä vetivät haikuja kaikin
voiminsa, lehmäin ammuessa ja pureskellessa harvakseen kasvavia
ruohonkorsia.

Mutta pojat seisoivat hajasäärin vastakkain käden typykät lanteilla ja
irvistelivät toisilleen savupilvien läpi. Nyt olivat hekin kerran
herroja, vaikkakin avojalkaisia ja hurstivaatteissa, mutta onnellisempi
ja ylpeämpi oli tuskin kukaan satujen kuninkaan pojista.



"Syntistä elämää"


Eräässä maamme rannikolla sijaitsevassa läänin pääkaupungissa asui
onnellinen keski-ikäinen pariskunta, joka aina oli yksimielinen elämän
suurissa kysymyksissä sekä yhteisesti harrasti jokapäiväisiäkin asioita.
Ja kun mies, ollen taitava voimistelunopettaja, oli vakuutettu
voimistelun tärkeydestä ja arvosta terveyden ylläpitäjänä, rupesi hänen
rakas vaimonsakin yhtä lämpimästi ihailemaan tätä oivallista sielun ja
ruumiin terveenä pitämisen taitoa. Tämän tähden harjoitettiinkin tuossa
yksimielisessä ja onnellisessa kodissa vapaita liikkeitä määrätyillä
kellonlyömillä.

Mutta tähän sopusointuiseen kotiin tunkeutui äkkiä rauhanrikkoja, komea
soittoaliupseeri, joka oli voittanut perheen uskollisen, monivuotisen
palvelustytön, kelpo Hannan rakkauden. Hanna puolestaan tietenkin oli
upseerinsa sydämen täydellinen valtiatar. Hän oli tosin rakastettuansa
hiukan vanhempi, mutta hänellä oli kelvollisimman perheenemännän
taipumuksia. Hän oli vielä sangen pulskannäköinen, ja hänellä oli
postisäästöpankkikirja, johon kirjavia "arvomerkkejä" oli kertynyt yhä
useampia vuosi vuodelta. Koreita olivat nuo merkit, niin arvelivat sekä
soittoniekka että Hanna istuessaan usein selailemassa tuota arvokasta
kuvakirjaa. Heilläkin oli sama maku ja katsomus, mikä talossa muutenkin
oli vallitsevana.

Tietenkin oli herrasväki, voimistelunopettaja rouvineen, koko
naimapuuhaa vastaan, mutta kun Hanna itsepintaisesti vetosi oikeuteensa
perustaa soitannollinen koti, täytyi herran ja rouvan perääntyä, mutta
kuitenkin sopivat he kaikessa ystävyydessä niin, ettei Hanna menisi
vihille, ennenkuin hän kotipaikoiltaan oli onnelliselle perheelle
hankkinut yhtä kelvollisen ja uutteran palvelustytön kuin hän itse oli.

Ja tämä asia luisti sukkelasti, oikein presto prestissimo, kuten
soittoniekka lausui, ja Hanna hymyili ja ajatteli pappia.

Kun uusi tyttö, Kristiina oli hänen nimensä, oli taloon saapunut,
kuulutettiin kihlatut. Mutta odottaessaan seppelettä ja kruunua, jakeli
Hanna runsaasti opetusta vastatulleelle maalaistytölle, joka ei koskaan
ennen ollut oleskellut herrastalossa, mutta kuitenkin osottausi
vikkeläksi ja näppäräksi, jos kohta kaupunkilaistuumat eivät vielä
oikein tahtoneet mahtua hänen käsityspiiriinsä.

Viikon kestäneen yksityisopetuksen jälkeen päätti Hanna, että Kristiina
saisi alkaa harjoitella sisäkön tointa. Hänen ensi tehtäväkseen
määrättiin aamukahvin vieminen herrasväelle.

Kunnollisesti kammattuna ja siististi puettuna nosti Kristiina, kuten
Hanna oli neuvonut, varovaisesti kahvitarjottimen käsivarrelleen, avasi
hiljaa saliin vievän oven ja astui sisään, mutta jäi hämmästyksestä ihan
kuin kivettyneenä seisomaan, niin kummallinen oli näkö, joka häntä
siellä kohtasi.

Keskellä salia, selin Kristiinaan seisoi tukeva pariskunta, herra ja
rouva vieretysten, valkeissa, sangen keveissä aamutamineissa kädet
kupeella.

Korkealla äänellä ja pitkäveteisesti lausui herra pari käsittämätöntä
sanaa, jonka jälkeen molemmat aivan verkalleen notkistivat polvensa
ulospäin ja melkein vaipuivat maahan. Ikäänkuin jonkun näkymättömän
koneiston vaikutuksesta he kohosivat hiljalleen, tahdissa varpailleen,
kunnes taas seisoivat suorina kuin kynttilät, mutta yhä edelleen kädet
kupeella.

Enenevällä hämmästyksellä katseli maalaistyttö, seisoen lumottuna
paikallaan, noita ikäihmisiä, joita hän oli luullut niin siivoiksi. Pari
kolme kertaa he uudistivat tuollaisen "syntisen elämän", mutta silloin
herra taasen korotti äänensä ja huusi omituisesti venyttäen kaksi sanaa,
joilla oli se vaikutus, että molemmat valkoiset haamut yhdellä kertaa,
aivan kuin olisivat olleet yksi ainoa ihminen, kääntyivät ympäri ja
asettivat käsivartensa ja säärensä niin hirvittäviin asentoihin,
vasemmat ulottimet kauheasti jännitettyinä taaksepäin, ja oikeat
uhkaavasti eteenpäin, puristivat nyrkkinsä onnetonta tyttöraukkaa kohti,
joka tästä niin säikähti, että tunsi itsensä melkein pahoin voivaksi.
Hän laski luotaan tarjottimen lähinnä olevalle pöydälle niin kiivaasti,
että kahvikannu kaatui, ja niin juoksi hän kovasti huutaen ovesta ulos
keittiöön, jossa hän itkien huusi hämmästyneelle Hannalle: "Herra ja
rouva ovat tulleet rutihulluiksi molemmat! Jollen olisi karannut ulos,
niin he olisivat hyökänneet minun niskaani. En kuuna päivänä enää mene
heidän luokseen."

Hanna oli pahemmassa kuin pulassa, ennenkun sai yksinkertaisen
maalaistytön älyämään, että herrasväki tällä tavalla aamupuhteella
hulluttelee säilyttääkseen terveytensä puoliseksi. Mutta kun hetkisen
kuluttua herra ja rouva täysissä tamineissa ja, mikäli Kristiina voi
käsittää, päänsä puolesta jotenkin selvenneinä, astuivat keittiöön ja
hymyillen lohduttivat Kristiinaa kahvitarjottimen onnettoman kohtalon
johdosta, tointui hän taas sen verran, että lakkasi itkemästä, istahti
tuolille, pani kädet rinnan yli ristiin ja vaipui mietteisiin. Huomata
saattoi kuitenkin, ettei kohtaus vielä ollut hänelle täydellisesti
selväksi käynyt.

Samassa pistäysi soittoniekka iloisen näköisenä hänelle vallan tuttuun
keittiöön, ja saatuaan kuulla syyn tuohon sekamelskaan, joka ritardando
uhkasi sekaantua hänen aikeihinsa, virkkoi hän hilpeästi: "Ja tuopa nyt
oli jotakin! Sillä tavalla kasarmilla voimistellaan joka päivä. Tule
tänne, Hanna sinä, joka myöskin tempun tiedät!"

Ja nytpä vasta voimistelua syntyi! Ihan samalla tavalla kuin herra hän
komensi: "polviasento ulospäin!" ja silloin vajosivat kyökkipiika ja
soittoniekka maahan ja liehahtivat siitä jälleen pystöön sekä tekivät
ihan samoja polviliikkeitä, kuin Kristiina äsken oli nähnyt herrasväen
salissa tekevän. Tämä katseli salavihkaa noita uusia hassuttelijoita,
mutta mitä hän silloin ajatteli kaupunkilaisista, ei hän koskaan ole
antanut kenenkään tietää.

Ja sitten komensi aliupseeri: "Jalka-asento eteenpäin -- käsivarret
eteenpäin!" ja niin joutuivat molemmat samaan asentoon, jota Kristiina
oli niin kauheasti säikähtänyt.

Tämäpä oli vasta voimistelua! Herra ja rouva nauroivat katketakseen
kihlattujen voimisteluharjoitukselle, katsellessaan soittajaa pitkässä
sinellissään ja Hannaa kyökkiesiliina edessään.

"Näin meidän pitää joka aamu tehdä uudessa kodissamme", virkkoi
soittoniekka. "Niinpä kyllä", arveli Hanna, "terveyden ylläpitämiseksi!"
Kesken tuota sydämellistä naurua, joka nyt seurasi, nousi Kristiina
nokka kenossa paikaltaan, sieppasi pyyhinliinan ja meni, harmissaan
tiuskuen: "ett'et häpeä, Hanna!" suoraa päätä saliin poistamaan jäljet
siitä hävityksestä, jonka hän, koettaessaan ensi kerran tuossa
jumalattomassa kaupungissa toimia sisäkkönä, oli aikaan saanut.

Siellä palvelee Kristiina vielä tänäkin päivänä ensimäisessä paikassaan,
ollen iloinen ja tyytyväinen, aivan kuin kaiken elinaikansa olisi
voimistelusalissa asustanut.



Kirjojen jouluyö

Fantasia


Eräs nuoruuden ystävä kertoi minulle kerran seuraavan jutun, jonka hän
sanoi kokeneensa eräänä jouluiltana muutamia vuosia sitten ja jonka hän
salli minun kirjoittaa muistoon, toivoen kuitenkin, etten sitä kutsuisi
unelmaksi, kuten aikomukseni oli, vaan kernaammin näyksi. Mutta viimein
myönsi hän, että hänen mielikuvituksensa toisinaan on hyvin vilkas ja
tekee hänelle kepposia, jotenka lopulta sovimme siitä otsakkeesta, mikä
luetaan tässä ylempänä. Ja nyt annan sananvuoron hänelle aina
kertomuksen viimeiseen riviin asti.

       *       *       *       *       *

Olin vähää ennen joulua saapunut Helsinkiin, kertoi hän, ja asianhaarain
pakosta täytyi minun jäädä sinne joulunpyhiksi, mikä oli minusta hyvin
vastenmielistä. Ajan kuluksi ja varsinkin saadakseni jouluaaton kuta
kuinkin kulumaan olin hankkinut itselleni uutta joulukirjallisuutta sekä
myöskin yliopiston kirjastosta lainannut vanhan, oivallisen pienen
kirjan urkujen soitosta -- kuten tiedät, olen suuresti urkujen soittoon
innostunut ja ihastunut. -- Ja niin tuli jouluaatto.

Jotta et muuttaisi hyvää ajatustasi maustani, tahdon muistuttaa, että
haluttomuudella ja tuon tuostakin pakosta haukotellen lueskelin noita
tuoreita kypsymättömiä joulutuotteita, kuin raakulat toistensa
kaltaisia, ilman omaperäisyyttä ilman mielikuvitusta, -- joka, kuten
äsken sanoit, on heikko puoleni -- käyttäen kieltä, joka milloin hoippuu
sinne tänne, milloin mennä viilettää yhtä epäkauniisti ja
huolimattomasti kuin moni nainen polkupyörällä. Mutta ehkäpä en ollut
onnistunut kirjojen valinnassa, varsinkin mitä erääseen novelliin tulee,
joukossa vaateliain ja pisin; se oli todellakin vähällä minut kerrassaan
tuskastuttaa.

Vähän väsähtyneenä huonosta henkisestä ravinnosta pyysin
hotellihuoneeseeni puolen pulloa samppanjaa, jouluaaton kunniaksi,
heittäysin sohvalle ja kävin käsiksi rakkaaseen ystävääni, vanhaan
urkukirjaan, joka oli sama kappale -- tunsin sen omituisen ruudukkaasta,
vanhanaikuisesta merkkisiteestä -- sama kappale, josta nuorempana kerran
olin ammentanut hyviä tietoja.

Tälläkin kertaa huvitti minua teos ja johti ajatukseni sinne tänne
maailmalle, katedraaleihin ja basilikoihin, linnankirkkoihin ja
maalaiskirkkoihin, joita muistellessani mieleeni johtui matkamuistelmia
monenlaisia. Tyhjensin lasini ja muistin kotiväkeni ja monta muuta
rakasta ystävää ja huomasin vihdoin ihmeekseni, että jouluaatto oli
loppuun kulumassa -- oli kohta puoliyön aika.

Oli kuin vanha ystäväni, urkukirja, olisi huomannut samaa, sillä jo pari
kertaa oli se yrittänyt putoamaan kädestäni. Mutta minua huvitti vielä
kysyä siltä neuvoa muutamista pikkuasioista.

Silloin löi kello 12.

Kohta sen jälkeen kuulin jonkun huoneessani heikolla äänellä huoahtavan:
"Kuinka ikävää!"

"Mitä asiaa?" pääsi huuliltani, samalla kun mukavasta asennostani
kohousin puolittain istumaan ja loin silmäyksen ympärilleni huoneeseen.
En nähnyt ketään.

"Kuinka ikävää" toisti sama hento ääni. "Tämäkin jouluyö taas menee
minulta hukkaan."

Nyt huomasin selvästi, että sanat lähtivät kädessäni olevasta kirjasta,
eikä sinua ihmetyttäne, että hiukan outo mieliala minut valtasi.

"Tiedättehän, hyvä herrani", jatkoi kirja, "että kuolleiden sallitaan
lyhyeksi aikaa herätä jouluyönä. Silloin lähtevät he hautuumailta ja
kulkevat lähimpään kirkkoon, missä he urkujen hiljaa soidessa
kuljeskelevat toisiaan tervehtien ja muistellen maallista elämäänsä,
kunnes ensimäinen aamuvartio kutsuu heidät takaisin lepopaikkaansa.
Myöskin meillä kirjoilla on oma hautuumaamme, suuret kirjastot[1], ja
myöskin meille suopi lempeä sallimus eloa muutamiksi lyhykäisiksi
hetkiksi jouluyönä, jolloin saamme pitkään, väsyttävästi
paradeerattuamme kirjahyllyllä liikkua ja tervehtiä toisiamme. Silloin
olemme ainoastaan kirjoja ilman tuota monesti petollista kirjailijanimen
mallikaapua. Omien ja kumppaniemme silmien edessä on silloin ainoastaan
sisällyksemme, selvänä ja todenmukaisena, sisällys ihka semmoisenaan
ilman mitään harhaan saattamisen halua.

[1] "Mikä on kirjasto. Ihmishengen hautausmaa." Z. T.

-- Kas, tämä kuuluu omituiselta, tulin vihdoin sanoneeksi ja tunsin
itseni todellakin huvitetuksi omituisesta jouluvieraastani. -- Eikä
kukaan ole teitä yllättänyt jouluyönä, vaan ehkäpä ei ihminen voisi
nähdäkään teidän henkivaellustanne kirjastojen saleissa?

"Luulen että hän voisi meitä nähdä, pimeässä nimittäin, mutta jos siellä
olisi valoa, häikäisisi hänen silmiään täydellisesti kullanhohtavat
kirjailijanimet, jotka jouluyönäkin loistavat hyllyillä. Mutta -- tähän
asti ei ole yksikään ihminen eksynyt jouluyönä hiljaiselle
hautausmaallemme. Oi, herrani -- virkkoi kirja liikuttavasti -- mehän
olemme tuttavia vanhastaan, ja minä tiedän että Te vähän pidätte
minusta, oi, viekää minut sinne vielä tänä yönä. Myöskin viime
jouluyönä olin lainassa, ja minua oikein vapisutti eilen, kun minut
otettiin alas hyllyltä. Enhän tiedä, millainen sisällykseni nyt enään
on. Teidän turkintaskunne on niin tilava ja lämmin. Pistäkää minut sinne
ja viekää minut elämään pari tuntia! Vielä ei ole liika myöhästä."

-- Mutta Tehän ymmärrätte -- siinä oli jotain niin rehellistä ja
sivistynyttä tuon vanhan kirjan äänessä, että olisi ollut vaikea häntä
*sinutella*, -- mutta Tehän käsitätte, etten voi millään päästä
kirjastoon keskellä yötä.

"Tulkaa vain, hyvä herrani, rukoilen sitä. Kun minä olen mukananne --
minullahan on kannessa hautuumaamme leima ja hyllyllä olevan
hautapaikkani numero -- ei mitään vaikeutta tule olemaan."

-- No olkoon menneeksi, vastasin minä, otin turkin päälleni ja kirjan
varovasti pöydältä, jonne olin sen asettanut, ja pistin sen taskuuni
lausuen hieman hämilläni: "Teidän luvallanne."

Seuraavassa tuokiossa olin kadulla.

Kiirein askelin astuin kirjastoa kohti enkä ollut huomaavinanikaan
kotiin palaavia jouluvieraita, jotka tulivat vastaani, muistin
ainoastaan omaa jouluvierastani, joka lepäsi niin hiljaa taskussani.
Tunsin itseni melkein levottomaksi, niinkuin kuvailen rikoksentekijän
mielentilan olevan.

Oli kirkas kuutamo, ja Nikolainkirkon torninkello osoitti puoli yhtä,
kun nousin kirjaston rappusia, otettuani esille kirjani ja katsottuani
varovaisesti, ettei kukaan minua huomaa.

Samassa silmänräpäyksessä avasin minä kirjapalatsin oven äänettömästi.
Minä -- suokaa anteeksi -- me astuimme sisään, kirja liidellen
rinnallani, ja ovi sulkeutui kohta yhtä äänettömästi.

Mitä ihmeellisin näky kohtasi meitä, kun pääsimme sisään kirjastoon,
jonka kaikki ovet olivat avoinna ja jonka korkeita, ihania saleja leppeä
kuutamo heikosti valaisi.

Pitkissä riveissä, jotka näyttivät loppumattomilta, liiteli salista
saliin tuhansia ja yhäkin tuhansia kirjoja, kohteliaasti ja
sivistyneesti puhellen keskenään kaikilla maailman kielillä. Ne olivat
kaikki pystyssä ja kokonaan läpikuultavia. Jokaisen kirjan ylilaidasta
lähti miellyttävä viheriä valo, joka eri asteissa kävi himmeämmäksi
alempana, missä sitä kohtasi harmahtava hämähäkinverkon ja tomun
kaltainen massa, täyttäen sekin missä suuremman missä pienemmän alan
alhaalla huoneessa.

Toverini liiteli kaiken aikaa lähelläni, nähtävästi iloisena siitä, että
sai osottaa minulle kiitollisuuttaan antamalla minulle tietoja
sellaisesta, mitä minun oli vaikea käsittää.

"Katso", sanoi hän miellyttävällä vox humanalla, sillä urku-äänilajilla,
joka on mielestäni niin kaunis, "katso, viheriä valo kirjoissa on pysyvä
hyvä sisällys tai muuten mitä niissä on arvokasta, se, mikä on
vaikuttanut valon palveluksessa. Se, mikä on arvotonta tai mikä syyllä
on joutunut unhotukseen, on tuo harmaa kuona tuolla alhaalla."

Me liikuimme hiljaa eteenpäin niitä leijaavia rivejä kohti, jotka
liitelivät ohitsemme lukemattomin joukoin koskematta toisiin ja
kääntämättä kertaakaan selkäpuoltansa minua kohti, niin että olisin
voinut tarkastaa, näkyikö niissä tekijän nimet.

Kun ystäväni, urkukirja, huomasi uteliaisuuteni, sanoi hän soinnukkaalla
äänellä: "Meillehän ei tekijä merkitse mitään, sisällys on kaikki, valo
meissä on tullut korkeudesta ja nousee myöskin sinne ylös. Me tahdomme
kaikki antaa tilaa korkeammalle valolle."

Minä katselin nyt kirjojen kauniita kiertoliikkeitä; toiset liitelivät
ainoastaan miehen korkeudella lattiassa, toiset ylempänä jopa ylhäällä
komeiden holvien alla.

Katseeni kierrellessä pitkin parvekkeita, huomasin siellä täällä
joukottain kirjoja paikoillaan hyllyillä. Ne olivat sen näköisiä kuin
kirjat tavallisesti ovat päivänvalossa, mutta kultaus nimissä oli niin
himmeä, etten voinut niitä lukea. Minä pyysin hiljaa toverini kertomaan,
miksikä ne eivät ota osaa muitten omituiseen juhlakulkuun sekä
ilmoittamaan, mitä merkitsevät ne harmaat kirjavarjot, jotka joukottaan
häämöttävät esiin hämärästä.

"Ne, jotka näyttävät kirjoilta päivänvalossa", vastasi hän minulle,
"ovat myöskin kirjoja ihmisten silmissä; me kutsumme niitä
makulatuuriksi. Ne eivät koskaan enään herää. Ne ovat kokonaan täynnä
kuivaa tuhkaa, eikä niissä ole yhtään sijaa valon säteelle. Arvotonta
makulatuuria! Oh, makulatuuriksi joutuu niin moni meistä, moni hyvin
aikaisin, jopa parinkin joulun perästä. -- Ja nuo harmaat varjot, ne
ovat todistettuja valheita ja häväistyskirjoituksia, ulkokultaisuuden ja
tekopyhyyden ilmeitä, joita kirjailijat itse eivät ole uskoneet,
lumpputöitä, mitkä ynnä makulatuuri ovat meidän hautuumaittemme luita,
mutta joiden vuoksi niitä kuitenkin tuon tuostakin täytyy laajentaa. Ne
muodostavat kuitenkin yhdessä nollan nideluvussa ja saavat siten vielä
kuoltuaankin valhetella ja kerskailla -- ja pysyä paikoillaan
osottaakseen mitä suuria kirja-aarteita isänmaalla on."

Kulimme nyt erään pöydän ohitse, jossa oli läjittäin sitomattomia
kirjoja. Muutamat lehdet läpättivät ikäänkuin tuulenhenki olisi niitä
liikutellut.

"Nuo tuossa ovat uusia tulokkaita", kuulin ystäväni sanovan. "Niitä ei
ole vielä haudattu, -- se tapahtuu vasta sitten, kun kirjansitoja on
varustanut meidät ruumisvaatteella ja meidät täällä on leimattu ja
asetettu kukin paikalleen. Sitte vasta voimme jouluyönä liikkua ja
keskustella. Tekijät elävät vielä persoonallisesti noissa tulokkaissa.
Katso miten levottomasti tuon pienen kirjan tekijä liikuttelee lehtiä.
Hän uskoo teoksensa kuolemattomaksi eikä tiedä, miten raskas
lyhkäinenkin olemassaolo on monelle kirjalle. Vasta hautauksen jälkeen
kirkastuu meidän kirjojen silmä -- ennen kuin tekijäin."

Katselin lähemmin tuota pikku kirjaa; se oli sama, joka muutamia tunteja
ennen oli minua melkein tuskastuttanut. -- Lapsi raukka, mitä sinulla on
täällä tekemistä! ajattelin.

"Ne saavat kohta onnellisina levätä unhotettuina, kun kuolevat nuorina",
sanoi ystäväni kauniilla äänen soinnulla, ikäänkuin aavistaen mitä
ajattelin. "Te unhotatte taas kirjan tekijän vuoksi, eikö niin!"

Huomasin samalla pitkän kirjojen juhlasaaton hiljaa hiipivän pitkin itse
lattiaa. Ne muistuttivat harmaavelimunkkeja, niitä kun peitti paksu
tomu- ja sorakerros; ainoastaan heikko viheriä valo muodosti ikäänkuin
tonsuurin heidän ylälaitaansa. Ne olivat surullisen näköisiä ja näkyivät
ikävöivän tullaksensa makulatuuriksi, sillä raskasta oli niiden elää,
kun tiesivät, ettei heidän vähäinen arvonsa vuosisatojen kuluessa ole
vähentynyt eikä lisääntynyt. Kuulin ystävältäni, että nuo kaikki monia,
monia aikoja sitten on mainittu eräässä kirjallisuushistoriassa ja yhä
edelleen laahautuvat muitten mukana, vaikkei kukaan niitä lue, kaikkein
vähimmin nykyiset kirjallisuushistorioitsijat, jotka uudestaan ja
uudestaan kertovat, mitä niissä muinoin on kirjoitettu. Munkkiraukat,
teidän jouluyönne eivät totta tosiaan ole hauskoja! Milloin on
vapautuksen hetki koittava! Aivan, niiden päällä liiteli nopeassa
tahdissa suuri joukko pieniä, ihan pieniä kirjasia, kimmeltävän
vihreitä kuin loistomadot, ainoastaan vähän lukin verkkoa muassa, mikä
herneen muodossa pyörähteli ympärinsä. Ne olivat kaikki samannäköisiä,
ne olivat yhdessä kuin helmet helminauhassa ja nauroivat iloisesti kuin
pikku tyttöset, jotka käsikädessä kiiruhtavat koulusta helpon lukutunnin
päätyttyä.

"Kas, meidän rakkaat, pienet almanakkamme!" kuulin kuiskailtavan
ympärilläni.

"Niin", sanoi urkukirja, "tässähän ne ovat; ne ovat rehellisesti
palvelleet aikansa eivätkä ole koskaan tahtoneet käydä paremmasta kuin
mitä olivat, hyödyllisiä ja tosia, ja vieläkin voivat he tehdä hyötyä
vanhoilla päivillään, sen tietää historiantutkija parhaiten. Tuo pieni
herne niissä on ilmanennustukset, ja ne ovat ainoat, mikä almanakassa
oli valetta, mutta sen tiesivät kaikki edeltäpäin.

Niiden jälestä seurasi täplikäs joukko, täplät valoa ja varjoa; jokunen
joukossa oli viheriän ja harmaan kirjavan shakkilaudan näköinen. Ne
näkyivät itse ilkkuvan olemassa oloaan, mutta ujoja ne eivät juuri silti
olleet. Eihän ollut heidän syynsä, että he olivat maailmaan tulleet. "Me
kutsumme noita rangaistusvangeiksemme", lausui rinnallani oleva kirja
hymyillen. "Ne ovat tuomitut elämään vielä jonkun aikaa, sillä nehän
ovat täynnä hyvää lainatavaraa ja näpistelyjä sieltä ja täältä." -- Ja
nyökäten oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas tervehtivät ne oikeita
vanhempiansa ja huusivat niille: "Hyvää joulua, isä! Hyvää joulua
äiti!" niin reippaasti, kuin olisi ollut heidän tarkoituksensa saada
tekijävainajansa kääntämään kylkeä haudassaan.

Tuhkan harmaana, ilman valon kipinääkään sisässään hiipi äänetönnä
milloin ylöspäin, milloin alaspäin, milloin longerrellen ja milloin
varovaisesti palaten takaisin entisille jälilleen yksinäinen laiha
kirja. "Se on kalmistomme aave", kuiskasi seuraajani väristen. "Hän ei
saa kuolla eikä voi kuolla."

Aaveen selkärangassa luin loistavin kultakirjaimin: Suomenkielen asetus.

Minuakin yritti kauhistuttamaan ja minun valtasi sääli tuota toisten
syntien vuoksi kärsivää haamua kohtaan.

Käännyin pois, ja huomioni kiintyi korkeuteen, missä majesteettisessa
kulkueessa näkyi liitelevän joukkoja, loistaen, mitä ihanimmalla
smaragdinviheriällä valolla, hohteella ikäänkuin toisesta valoisammasta
maailmasta. Ne kevyet varjot, mitkä näkyivät muutamissa heistä,
vaihtuivat valonloisteessa ja katosivat seuraavana hetkenä.

Niiden tullessa oli ikäänkuin kaikki hautuumaalla olisivat saaneet
voiman kohottautua tavallista korkeammalle, ja syvä äänettömyys syntyi,
missä ne liikkuivat.

En kysynyt, keitä ne olivat -- minä kuiskasin hämmästyneenä. Se on
raamattu, suurien kuolemattomien henkien teokset. Mutta ystäväni ei
minua kuullut. Hänkin oli noussut korkealle ylös smaragdinvihreää valoa
kohti.

Hetki sen jälkeen oli tämä ihana näky kadonnut toiseen osaan kalmistoa;
rinnallani näin nyt taas ystäväni katsomassa yhä korkeuteen. Ikäänkuin
unesta heräten, viittasi hän ylös korkeaa kupoolia kohden, missä
tulenkipinöitä levottomasti lenteli kuin tulikärpäsiä etelän yössä.

-- "Huomaako silmänne valonloisteen tuolla ylhäällä?" kysyi hän. "Se
tulee niistä kirjoista, jotka säilyttävät tulevaisuuden siemenet
sisässään, näkymättömät vielä Teille. Niiden täytyy elää kauvan täällä
hautuumaalla, ennenkuin keksitte valonkipinät niissä. Sitten loistavat
ne kauniilla ja tasaisella valolla, kunnes nekin kuten kaikki maallinen
laskeutuvat alas ja ehkä vihdoin onnellisina saavat sulkeutua unholan
suloiseen valtakuntaan."

Samalla etsi urkukirja äkkiä käteni, hiipi hiljaa kouraani, ja minä
tunsin maneettisen voiman vetävän minua ovea kohti, joka avautui ja
sulkeutui yhtä salaperäisesti kuin tullessamme.

Kadulla oli jo kaikki hiljaista ja autiota, tornikello oli vast'ikään
lyönyt kolme, minä pistin kirjan turkintaskuun ja astelin ikäänkuin
unessa hotelliin.

Tultuani huoneeseeni panin turkkini naulaan ja paneusin levolle mitä
omituisimmassa mielentilassa.

Vaivuin paikalla uneen ja näin yhden noista leppeän elokuun yön suurista
tähdenlennoista, jolloin pyhä Laurentius vuodattaa kyyneleitä maan
päälle. Tuhansia ja vielä tuhansia tähtiä satoi alas taivaasta ja sammui
lennossa, samalla kun kiinto- ja kiertotähdet tasaisella valolla
kulkivat ikuista rataansa ja linnunradan epälukuisat tähdet sulivat
yhteen ijankaikkisuuden arvoituksia peittäväksi hunnuksi.

       *       *       *       *       *

Tähän lopetti nuoruudenystäväni kertomuksensa. Hän oli melkein
juhlallisessa mielentilassa. Vakava hymy huulilla lisäsi hän:

"Niin, ystäväni, saat tästä ajatella ja sanoa mitä haluat. Kutsu
kertomustani näyksi, fantasiaksi, mutta se ainakin on varma että, kun
aamulla etsin tuota ihmeellistä kirjaa, löysin sen turkkini taskusta,
tietysti äänettömänä kuin kirja ainakin. Niin pian kuin tilaisuutta
tarjoutui, vein sen takaisin 'hautuumaalle', jonka ohitse en koskaan
kulje muistamatta siellä sisällä viettämääni jouluyötä."



SISÄLLYS


                                    Siv.
Jouluvieraita......................   1.
Mies ja vaimo......................  18.
Joulutervehdys sydänmaasta.........  28.
Koti!..............................  36.
Koivun rungossa 1860--1890.........  48.
Toteutuvia ennustuksia.............  70.
Hyvällä tuulella...................  83.
Ison sisaren häät..................  91.
"Syntistä elämää"..................  97.
Kirjojen jouluyö. Fantasia......... 103.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jouluvieraita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.