Title: Vanhoista kätköistä
Author: Nervander, Emil, 1840-1914
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vanhoista kätköistä" ***


VANHOISTA KÄTKÖISTÄ


Emil Nervander


Ensimmäisen kerran julkaissut
Yrjö Weilin 1906.



Sisällys:

                                                                Siv.
Forssan-valssi....................................................1
Ludvig Åkerfeltin joululahjat....................................53
Hän on tullut hulluksi...........................................83
Neljä lapsellista tyttöä.........................................93
Pienois-kultuurikuvia Rauman kirkosta 1600- ja 1700-luvulla
    I    .......................................................115
    II   .......................................................124
    III. Edesmenneen Jordanin samettihousut ja rouva Bartramin
         hame, sametista se myös................................133



FORSSAN-VALSSI.

ERÄS ELÄMÄNKOHTALO.



I.

TANSSIT FORSSASSA


Oli tanssiaiset Forssassa muutamana pyhäiltana heinäkuun loppupuolella
monta vuotta sitten. Nuorisoa, poikia ja tyttöjä, jotka palvelivat
isolla pumpulitehtaalla, oli lukuisasti tullut saapuville; kuusimiehinen
saksalainen torvisoittokunta, joka oli näille seuduille osunut, oli
sekin omiansa tänä iltana tilaisuuteen viekoittelemaan.

Tavallisuudesta poiketen tanssittiin tällä kertaa suuren väenpaljouden
takia ulkona, sillä tanssitupiin ei mahtunut. Vuorotellen pistettiin
valssiksi ja polkaksi, soitto kajahteli niin voimakkaana ja
tahdikkaasti, että tanssivien luku hetki hetkeltä kasvoi.
Tottumattomimmatkin kavaljeerit hairahtuivat vasten tahtoaankin
hyppimään, pyörähdellen toistensa kanssa aivan sekaisin, ja koko
tanssikenttä jyskyi ilosta ja innosta. Kas niin! tämäpä oli aivan toista
menoa, kuin oli tavallista nähdä käsiharmonikkain vinkuessa.

Mutta vetopeli oli kuitenkin, jos kohta ainoastaan puoleksi tunniksi,
saava kunniansa, sillä nuoriso tahtoi välttämättömästi tanssia tuota
kotimaista »purppuria», kansantanssia, jota paitse tämmöistä tilaisuutta
ei Hämeessä ole ajateltavissa.

Saksalaiset soittoniekat saivat täten nauttia vallan tarpeellisen
lepohetken niiden olutpullojen ääressä, joita heille runsaasti oli
hankittu. Pojat ja tytöt asettuivat parittain ahtaaseen piiriin, joka
kuitenkin tahtoi tulla melkein liian avaraksi. Sillä tämän tanssin
tunnusmerkkinä on, että parit taitavasti kulkevat risteillen toistensa
sivuun, niin että tottumaton silmä ei huomaa muuta kuin sekavaa hyppyä,
jossa tanssijat kovaa vauhtia rientävät edestakaisin eri suuntiin. Ei
mikään tanssi sovellu hämäläiselle niin hyvin kuin tämä rasittava ja
pitkäveteinen purppuri, hän kun on sitkeä, voimakas, kestävä ja vähän
vaihteleviin huvituksiin tottunut.

Poloneesi, jolla tanssi aletaan, oli nopeasti suoritettu, ja parit
olivat taasen joutuneet omille paikoilleen. Nyt ruvettiin toista vuoroa
jäntevästi ja voimakkaasti polkemaan, ja tämä onkin tanssin päänumero.
Tanssivien piiri supistui huomaamatta yhä pienemmäksi, ikäänkuin ei
millään muotoa olisi tahdottu jäädä tuota hyvin tunnettua
purppuritungosta tuntematta.

Kun vihdoin oli päästy vilkkaimpaan ja reippaimpaan, »suutarin» nimellä
tunnettuun vuoroon, nähtiin joukko nuoria, pulskia poikia tulevan
Mustialasta päin ja lähestyvän tanssikenttää. Heidän esiintymisessään
oli jotakin omituista, jota itsetietoinen yhteishenki luopi, he
kantoivat siistejä talonpoikaispukujaan taitavasti ja heidän
pitkävartiset, kiiltävät saappaansa antoivat heille puolittain
sotilaallisen leiman.

Tämä pieni joukko oli oppilaita Mustialan maanviljelysopiston alemmalta
osastolta, joka opisto sijaitsee noin puolen peninkulman päässä
Forssasta, jonne uutinen saksalaisten torviniekkain tulosta jälkeen
puolenpäivän oli tullut nuorten talonpojanpoikien korviin.

Helposti saattoi huomata, että pojat olivat tervetulleita vieraita
nuorille tehtaantytöille, jotka naurusuin iskivät kujeellisia silmäyksiä
ja vartoivat tilaisuutta saadakseen kuiskata joitakin sanoja toisilleen,
kun sitä vastoin nämät tulokkaat näyttivät olevan kokonaan
välinpitämättömiä siitä huomiosta, joka tyttöjen puolelta tuli heidän
osakseen.

Viimein loppui pitkä-tanssi, ja heti sen jälkeen, kun vastakkaiset parit
vielä kiittivät toisiansa, kai'utti saksalainen torvisoittokunta
valssin, johon hikoilevat parit uupumusta tuntematta heittäytyivät.
Muutamat rohkeammat Mustialan pojat, jotka voitonvarmoina joukosta
hakivat tuntemansa tytöt, olivat nyt vauhtia lisäämässä.

Tanssivien piirin läheisyydessä seisoi muuan Mustialasta tulleista
pojista, puhellen joidenkuiden Forssan työmiesten kanssa. Hän saattoi
olla kahdenkymmenen vuoden vanha, tämä vaalea, pitkävartaloinen, mutta
ei aivan hoikka nuorukainen, jonka koko olento uhkui terveyttä ja
nuoruutta. Hänen kasvojensa piirteet eivät suinkaan olleet epäjalot,
mutta muuhun ei huomio kiintynyt kuin hänen tavattoman pieneen suuhunsa
ja sen raitisverisiin huuliin sekä hänen lempeään, vielä viattomaan
katseeseensa, joka silloin tällöin hymyili samalla kertaa ivallisesti ja
vilpittömästi. Kun hän puhui, sekaantui hänen muuten miehuulliseen
ääneensä hieno sammallus -- jotakin vähemmin usein suomalaisessa
yleisössä huomattavaa. Aleksis Salminen -- se oli hänen nimensä --
heitti kyllä väliin iloisen silmäyksen tanssivien puoleen, mutta oli
nähtävästi liian kaino ja outo tässä seurassa, rohjetakseen tanssiin
ottaa osaa, vaikka moni kaunis tyttö heitti komeaan poikaan rohkaisevia
silmäyksiä, kun he tanssissa lensivät hänen ohitsensa. Soittoniekat
olivat väsymättömät, valssia seurasi tulinen polkka, ja ilo kasvoi hetki
hetkeltä.

Lyhyen välihetken kuluttua soitettiin taasen uutta valssia, niin
viehkeää ja hivelevää melodiaa, että riehuva joukkokin hetken aikaa
ääneti kuunteli kauniin valssin ensimäistä osaa, ennenkuin uudestaan
heittäytyi tanssin pyörteeseen.

Myöskin Aleksis kuunteli ihan äänetönnä valssin säveliä, hänen katseensa
tuli omituisen totiseksi, ja, katselematta sitä tyttöä, joka seisoi
lähinnä häntä, koski hän keveästi hänen olkapäähänsä, kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen ja vei hänet tanssiin.

Tyttö, jonka kanssa hän tanssi, oli hento ja solakka vartaloltaan. Hän
oli yksinkertaisesti, melkein liian vaatimattomasti puettu. Hänen
tukkansa oli tumma ja hänen ihonsa harvinaisen musta ollakseen tämän
maan tyttären. Kun hän laski käsivartensa tytön vyötäisille, heitti tämä
pikaisen, melkein harmistuneen katseen häneen, jota toinen ei kuitenkaan
havainnut. Koko tanssin kestäessä oli hän kokonansa silmiänsä
nostamatta.

Mutta Aleksis hymyili itsekseen lempeintä hymyilyään, kun hän
tuntemattoman tytön kera pyöriskeli, eikä hän välittänyt niistä
pilkallisista silmäyksistä, joita ympärillä seisovat häneen kohdistivat.

Hetken kuluttua loi hän ystävällisen katseen tyttöön, ikäänkuin he
pitkistä ajoista olisivat olleet tuttuja, mutta heidän katseensa eivät
kohdanneet toisiansa. -- Valssin hivelevät, puoleksi surunsekaiset
sävelet valtasivat kuitenkin molemmat, tunkeutuivat heidän nuoriin
sydämiinsä ja puhuivat ikäänkuin sanoissa heille: »Ah, kuinka minä
lemmin sinua, ah, kuinka minä lemmin sinua!» Ei useampia kuin nämä
harvat, jotka mitä uskollisimmin liittyivät sävelien juoksuun läpi koko
valssin suurimman osan.

Tunne, joka nyt nuoren pojan rinnassa heräsi, oli suloinen ja
herttainen; se ei ollutkaan uusi, se oli uinaillut siellä jo jonkun
aikaa, mutta vasta nyt hän sen tunsi.

Silloin soitto lakkasi, ja tanssivat parit pysähtyivät. Aleksis puristi
ystävällisesti tytön kättä ja virkkoi: »kiitos, se oli hauskaa!»

Vasta silloin nosti tummasilmäinen tyttö katseensa, ja hänkin hymyili,
mutta niin tottumattomasti, niin totisesti, kuin jos hänen silmänsä nyt
vasta olisi oppineet hymyilemään.

-- Kiitos! virkkoi hän, samalla kertaa lämpimästi ja nöyrästi.

-- Mikä teidän nimenne on? kysyi Aleksis ja heitti hänen kätensä irti.

-- Regina.

-- Minun nimeni on Aleksis, lisäsi hän. Kai me vielä kerran yhdessä tänä
iltana tanssimme?

Ja taasen heidän katseensa toisiinsa sattuivat, pojan nuoruudenraitis,
ystävällinen ja viaton; tytön arka, niin totinen, mutta syvä ja kaunis,
että Aleksis ajatteli itsekseen, ett'ei hän koskaan ole nähnyt
sellaisia, ihmeellisiä, tummia silmiä.

Sitten he erosivat.

-- Kuinka sinä löysit tuon mustalaistytön? Älähän huoli tanssia hänen
kanssaan, sanoivat Forssan pojat Aleksille nauraen, joka taasen oli
heihin liittynyt.

-- Miks'en? kysyi hän ja heitti ystävällisen silmäyksen tytön jälkeen.

-- Niin, ei hänen kanssaan kukaan tavallisesti tanssi; hänen isänsä
kuuluu olleen mustalainen.

-- Vai niin, vastasi Aleksis. -- Se asia ei minuun koske. Kai hän mahtaa
olla yhtä hyvä kuin muut tytöt.

-- Niin, hitto vieköön, arvelivat tehtaanmiehet ja nauroivat
poikamaisesti.

Aleksis ei sitä korviinsa ottanut, mutta hän hymyili itsekseen, kuten
hänellä usein oli tapana, ja hänen katseensa lensi kauas yli peltojen ja
kenttien ja pysähtyi etäällä olevaan metsänrinteeseen.

Sill'aikaa saattoi kuulla, miten paikkakunnan pojat koettivat
käsiharmonikoillaan vedellä viimeksi kuultua valssia; tytöt hyräilivät
pidettyä sävellystä, ja koko tanssikentän yli, läpi kansanjoukon
kaikuivat viileänä kesäiltana sävelet: »ah kuinka sinua lemmin!»

Kun saksalaiset soittoniekat huomasivat, että uusi valssi oli innostanut
nuorisoa, soittivat he kaikkien ihastukseksi sen vielä kerran. Pojat ja
tytöt liittyivät lähemmin toisiinsa tanssissa, eikä kukaan pojista
jättänyt naistansa, ennenkuin soitto oli lakannut. -- Aleksiskin oli
Reginan kanssa, jonka hentoa vartaloa hänen käsivartensa hellästi
piteli, tanssinut koko tämän valssin, ja tuon tuostakin sattuivat heidän
katseensa totisina toisiinsa.

Kun valssi lakkasi, oli tanssi-innostus myöskin päättynyt. Kun lähdössä
oltiin, jolloin hänen toverinsa olivat valmiit lähtemään kotia päin
peninkulman pituiselle matkalle Mustialaan, sanoi Aleksis Reginalle,
jonka rinnalle hän oli pysähtynyt:

-- Ensi pyhänä kello 6 tulen yksin Forssaan, tule minua puolitiehen
vastaan, niin saamme jutella hetkisen yhdessä.

-- Tahtooko Aleksis sitä? kysyi Regina.

-- Niin se olisi hauska, vastasi hän ja otti hänen molemmat kätensä
omiinsa, loi häneen ystävällisen katseen ja nojautui lapsellisesti
eteenpäin, niin että hänen huulensa lähestyivät Reginan otsaa.

Silloin katsahti Regina taas häneen, kallisti päänsä hiljalleen, ja
vieno puna lensi ensimäisen kerran hänen tumman ihonsa yli.

-- Kiitos tästä illasta, sanoi hän ja katsoi taasen nuorukaiseen. Voihan
nyt hyvin!

-- Jumala olkoon sinun kanssasi, sanoi Aleksis hajamielisenä, aivan kuin
hän olisi sanonut sen ventovieraalle henkilölle.

Sen jälkeen he erosivat, ja Aleksis riensi nopein askelin ja ryhdiltään
entistään uljaampana saavuttaakseen toverinsa, jotka olivat kappaleen
matkaa hänestä edellä.

He kulkivat joutuisasti eteenpäin myöhäisenä kesäiltana, alussa
hyräillen, mutta sitten hiljaisella äänellä laulaen uutta valssia --
jota heti alkoivat nimittää nimellä »Forssan-valssi.»

Valssin sävelet kaikuivat myöskin Aleksin korvissa, mutta hänen huulensa
olivat ummessa, kuitenkin liitti hänen sydämensä toverien lauluun vähän
väliä nuo itsepintaisesti hänen mieleensä sattuneet sanat: »voi, kuinka
sinua lemmin!»



II.

METSÄSSÄ.


Aleksis Salminen oli nuorin viidestä lapsesta, jotka puolitoista vuotta
ennen tämän kertomuksen alkamista parin viikon kuluessa olivat
kadottaneet vanhempansa, jotka niille jättivät melkoisen omaisuuden.

Kun vanhin veli, Lauri, jo oli naimisissa ja suureksi osaksi velaksi oli
tullut erään talon omistajaksi muutamassa syrjäisessä pitäjässä, toivoi
tämä, että sisarusten yhteinen suuri ratsutila myytäisiin ja pesä
jaettaisiin. Sisarillakin -- Johanna oli kuutta, Maria neljää ja Iida
kahta vuotta vanhempi kuin Aleksis -- oli aikomus jättää autio talo
Hämeessä asettuakseen vuodeksi tahi kenties pitemmäksikin ajaksi
Helsinkiin. Siellä oli Johanna hoitava nuoremmille sisarille taloutta,
koska näillä oli tarkoitus kaupungissa perehtyä hienompiin naisten
käsitöihin sekä myöskin naispukujen leikkaamiseen ja ompelemiseen. Siten
tulivat helposti sisarukset yksimielisiksi siitä, että peritty ratsutila
sekä kaikki, mitä vanhemmat olivat jättäneet, irtainta ja kiinteätä,
olisi myytävä ja pesä jaettava.

Vielä päätettiin perheneuvottelussa, että Aleksis, joka silloin oli 18
vuoden vanha, ensi tilassa pyrkisi Mustialan maanviljelysopistoon, jonka
kurssin suoritettuaan hän saisi ostaa itselleen hyvän tilan. Tähän
yritykseen sisaret tahtoivat panna suuremman osan rahoistansa,
asettuakseen sitten emännän virkaan hänen taloonsa, josta nauttisivat
erityisiä etuja, kunnes Aleksis löytäisi varakkaan tytön, joka hänelle
soveltuisi vaimoksi.

Aleksis, ollen perheen nuorin, hyvänlaitainen ja viaton, tyytyi nyt
kuten ainakin siihen, mitä kotona hänen tulevaisuudestansa päätettiin.
Hän ei tullut edes ajatelleeksi, että hän olisi oikeutettu punnitsemaan
sisarusten ehdotusta, josta syystä hän iloisesti ja ystävällisesti
myöntyi heidän tuumiinsa.

       *       *       *       *       *

Aika kului ehkäisemättä edelleen, ja me olemme tavanneet Aleksin
oppilaana Mustialassa, jossa viimeisen, vuoden kurssi nyt hänelle oli
alkanut. Seuraavana kesänä hän olisi vapaa ja isäntänä omassa talossaan
-- tämä iloinen ajatus virkisti häntä, joten hän vastustamatta mukaantui
opiston ankariin ohjesääntöihin ja ahkerasti otti osaa rasittaviin
tehtäviin, vaikka hän kotona oli tottunut sangen suuriin mukavuuksiin ja
nauttinut hellintä huolenpitoa äitinsä puolelta, jonka silmäteränä hänen
nuorin rakastettavin poikansa oli.

       *       *       *       *       *

Forssan tanssiaisten jälkeisenä päivänä muisteli Aleksis tuon tuostakin
työnsä ohella tummasilmäisen Reginan hentoa vartaloa ja hänen hiljaista,
totista olentoansa. Hän kummasteli hiukan, miksi tämä outo tyttö niin
usein juolahti hänen mieleensä. Hänhän oli vielä luvannut kohdata häntä
seuraavana pyhänä? -- No niin, mitä pahaa siinä voisi olla!

Kuta lähemmäksi viikko lähestyi loppuansa, sitä useammin tuli hän
ajatelleeksi tuota pientä tyttöä, jonka kanssa hän Forssassa oli
tanssinut.

Regina -- niin, hänestä oli tämä viikko niin kummallinen, että hän
kesken yksitoikkoista, mutta tarkkaavaisuutta kysyvää työtänsä tehtaalla
hämmästyneenä tuli itseltään kysyneeksi, onko hän oikein valveillaan.
Hän ei ollut iloinen eikä surullinenkaan, mutta hän muisteli usein, että
hänen oli kiittäminen Jumalaa -- mistä, sitä hän ei itselleen
selvittänyt, mutta koko hänen sielunsa oli täynnä nöyrää kiitollisuutta.
Hän oli kokenut jotakin, joka teki hyvää hänen sydämelleen, hänelle oli
oltu ystävällisiä, ja juuri Aleksis se oli, jok'ei ollut halveksinut
häntä niin kuin muut, tuo uljas, kaunis poika, jonka suopeat, ivalliset
silmäykset hän näki edessään ja jonka hieno sammallus kuului niin
omituisen hauskalta hänen korvissaan.

Kun hän illalla meni levolle ja ummisti silmänsä, näki hän hurmautuneena
pari raitista, verevää huulta lähestyvän omia huuliansa -- hän, jok'ei
eläessään maistanut ainoatakaan suudelmaa äidiltänsä.

Reginan äiti oli jo 28 vuoden vanha, kun hän joutui naimisiin erään
torpparin kanssa. Heidän avioliittonsa oli lyhytaikainen; tuo reipas
mies sairastui ankarasti ruttotautiin ja kuoli pari kuukautta häiden
jälkeen. Noin vuoden kuluttua hänen kuolemastaan antoi leski eräänä
pimeänä syysyönä naapuriensa hämmästykseksi hengen Reginalle, jonka
tavattoman tumma iho johti seudun ihmiset juoruten muistelemaan muuatta
mustilaisjoukkoa, joka vuoden alusta lyhyemmän ajan oli oleskellut
paikkakunnalla, ja siitä syystä kutsuttiin lasta aina
mustilaispenikaksi.

On ainakin varmaa, että äiti ei voinut kärsiä Reginaa. Hän hoiti lastaan
aina sen syntymisestä asti kaikella mahdollisella tavalla huonosti sekä
ruoski ja pieksi sitä, kun se tuli jonkun verran isommaksi. Tuo hento
olento näytti kuitenkin olevan elinvoimiltaan sitkeä ja luonteeltaan
tavallista kärsivällisempi, huolimatta siitä, että hänessä oli
mustalaisverta.

Kun Regina oli tullut 8 vuoden vanhaksi, ajoi hänen äitinsä hänet kotoa
pois ja, viskaten hänen jälkeensä leipäpalasen, käski tytön kerjäten
hankkia itselleen toimeentuloansa maailmassa. Jos hän palaisi, uhkasi
luonnoton äiti pieksävänsä hänet kuoliaaksi.

Regina ei ollut koskaan valittanut äitinsä kovuutta, joka hänestä tuntui
melkein luonnolliselta asialta, koska hän alusta asti oli sellaiseen
kohteluun tottunut. Pieni tyttö arveli kuitenkin nyt, kulkiessaan yksin
maailmassa tulematta ruoskituksi ja piestyksi, että hänellä oli parempi
olo, jos kohta ruoka väliin oli yhtä niukka kuin kotonakin.

Kerran hän joutui vanhanpuoleisen suopean vaimon haltuun, joka otti
lapsen hyväntahtoiseen hoitoonsa ja antoi hänen asua luonansa. Hän
opetti Reginalle lukemisen taitoa, joka nähtävästi huvitti pientä
tyttöä, sekä myöskin hurskasta ja yksinkertaista kristinoppia. Tällä
ajalla tuli Regina kaikessa umpimielisyydessään tuntemaan sitä tyyntä
rauhaa, sitä häiriytymätöntä lepoa, joka kuvastui vanhuksen koko
olennosta, vaikka hän ajoittain parantumattoman taudin tähden kärsi
suuria ruumiillisia tuskia. Vanhus oli aina tapaisensa, samanlainen niin
paremminvoipaisuutensa hetkinä ja välttämättömien tuskiensa odotuksessa
kuin itse kärsimyksissäänkin. Tätä Regina usein ajatteli ja tuli vihdoin
huomaamaan, että vanhuksen rauhan ja levon salaisuus oli juuri hänen
loppumattomassa kärsivällisyydessään. -- Tämmöiseen kärsivällisyyteen
oli Reginakin lapsuudestansa asti saanut tottua, ja se olikin ainoa hyvä
lahja äidiltä, eikä Regina tahtonut koskaan menettää tätä kallisarvoista
perintöä.

Vihdoin kiihtyivät vanhan naisen tuskat niin suuressa määrässä, että
hänet täytyi viedä sairaalaan, jossa hyväntahtoisesti koetettiin
lieventää vanhusraukan loppuhetkiä.

Regina, joka ei luonnollisestikaan voinut häntä seurata, sai taas
maantien kodikseen, mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin hän kyllästyi
kerjäämiseen. Ja kun hän juuri tähän aikaan kulki Tammelan pitäjän läpi,
hankki hän itselleen, vaikka olikin vielä nuori ja heikko, paikan
sikäläisessä Forssan pumpulitehtaassa.

Hiljaisena ja uutterana toimitti hän täällä tehtävänsä ja ansaitsi
niukan leipänsä. Niiden monien, puoleksi haaksirikkoisten tyttöjen
joukosta, jotka täällä työskentelivät, huomattiin tuskin tuota
umpimielistä, turvatonta naista. Tumman ihonsa takia hän tuon tuostakin
sai kuulla häväistyssanoja, mutta siihenhän Regina oli lapsuudestansa
saakka tottunut.

Pitkä työviikko oli kulunut loppuun, ja pyhä oli taas käsissä. Päivä oli
auringonpaisteinen ja viileä, ilman painostavaa lämpöä.

Mustialassa oli hiljaista ja tyyntä. Ne pojat, jotka eivät olleet
lomalla, venyttelivät vuoteillaan, muutamat olivat nukahtaneet, ja
toiset miettivät, kuinka parhaiten saataisiin päivä loppumaan.

Silloin muisteli Aleksis, että Regina oli luvannut tulla tapaamaan häntä
kuuden ajoissa. Kello oli jo viisi. Toveriensa huomaamatta hän poistui
huoneesta, onnistui saamaan luvan olemaan ulkona kello 9:ään sekä lähti
astelemaan suoraa tietä Forssaan päin.

Saavuttuaan puolitiehen näki hän Reginan verkalleen tulevan kohti
sattumalta ihmisistä tyhjällä maantiellä. Hänellä oli yllänsä sama
yksinkertainen puku kuin viimeksi, sillä erotuksella vaan, että
kaitainen, valkea kaulus nyt ympäröitsi hänen paljasta kaulaansa.

Kun he ystävällisesti, vaikka hiukan oudosti, olivat toisiaan
tervehtineet, sanoi Regina:

-- En ollut aivan varma siitä, että Aleksis tulisi.

Veitikkamaisesti hymyili Aleksis tavallisella laillaan, mutta näytti
kuitenkin samalla kertaa hiukan hämmästyneeltä. Sen sijaan että olisi
vastannut, tarttui hän tytön käteen ja siten he kävelivät hetken aikaa
eteenpäin sanaakaan virkkamatta.

-- Oliko hauska viime pyhänä? kysyi Aleksis katkaistakseen
äänettömyyden.

-- Kuinkas muuten, vastasi Regina ja katsahti hiukan kummissaan häneen.

-- Te tanssitte hyvin, virkkoi Aleksis edelleen ja heilutti keveästi
hänen kättänsä.

Regina ei mitään vastannut, vaan veti pois kätensä ja asetteli hiukan
huiviansa, joka oli niskaan luistanut.

He olivat nyt päässeet muutamien tien varrella olevien asuntojen sivuun.
Heidän läheisyydestään lähti kuja maantietä menemään yli peltojen
muuatta metsikköä kohti, joka edempää näkyi.

-- Mentäisiinköhän sinne, kysyi Aleksis, metsässä on niin viileää.

-- Miks'ei, täällä tulee niin paljon ihmisiä vastaan, kuului Reginan
yksinkertainen vastaus.

Aleksis avasi veräjän, ja he kävelivät eteenpäin läpi korkeiden,
laineisten ruislaihojen, jotka alkoivat keltaiseen vivahtaa.

Taas vallitsi hiljaisuus hyvän aikaa.

Kun Regina väliin kumartui katkaistakseen pientarelta sinikukan tahi
papinkauluksen, katseli nuorukainen veljellisellä lämmöllä hänen hentoa
vartaloansa.

-- Tänä vuonna saatte aikuisin ruveta rukiin leikkuuseen, virkkoi tyttö.

-- Aikuisin kyllä, joll'ei ilma tästä muutu, arveli Aleksis.

-- Aleksis on varmaankin talollisen poika? kysyi hän taas.

-- Niin olen, vastasi hän. Vanhempani ovat molemmat kuolleet; ensi
vuonna ostan itselleni oman talon.

-- Jumala antaa teille kyllä onnea, lisäsi tyttö.

-- Miksikä niin? kysyi Aleksis lyhyen hetken kuluttua.

-- Tehän olette hyvä ihminen, vastasi tyttö ja loi häneen kiitollisen
katseen.

Hän tarttui nyt tytön käteen uudestaan, ja he menivät näin metsikköön
asti. Siellä Regina istahti alas ja alkoi järjestellä niitä kukkia,
jotka hän matkalla oli poiminut, yksinkertaiseksi kukkakimpuksi. Aleksis
heittäytyi maahan hänen viereensä, niin että hän saattoi katsoa häntä
suoraan silmiin.

Matkalla aloitettu keskustelu, johon nuorukaisen mieli halusta oli
kiintynyt, eli vielä hänen aatteissaan ja hän jatkoi sitä siis.

-- Minä ajattelen ostaa itselleni talon Hämeen kalaisilla seuduilla.
Kalastus on joutohetkinä aina ollut minun erityinen hupini. Tulee kyllä
olemaan hauskaa hoitaa omaa taloa.

-- Jospa sentään saisin teillä palvella, tuumaili Regina hyvin
totisesti.

Aleksis hymyili makeasti ja lapsellisesti ja tarttui hänen käteensä.
Tuuli puhalsi raittiisti ja nyki ruohon siemenröyhyjä ja katajapensasten
hienoja tupsuja sekä suhisi salaperäisenä korkealla kuusten latvoissa.

-- Mutta minä en kelpaa palvelemaan, jatkoi tyttö huoahtaen. Minä en ole
mitään oppinut.

Aleksis katsoi ylös, ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa. Outo
vieras, salainen kyynel kiilsi Reginan silmissä. Hellästi ojensi poika
kätensä, kietoi sen tytön kaulaan ja kallisti hänen päänsä päätänsä
vasten, niin että heidän huulensa keveästi koskivat toisiinsa, mutta
tämä kesti ainoastaan pari silmänräpäystä, jolloin hän veitikkamaisesti
ja viattomasti katsoi tytön avonaisiin silmiin.

Sitten hän asettui taas entiselle paikalleen, pää vasemman kätensä
nojassa, katsoi entistään totisempana taivasta kohti ja virkkoi:

-- Minun kolme sisartani tulevat hoitamaan talouttani, kunnes menen
naimisiin, jos se milloinkaan tapahtuu.

-- Ovatko ne hyviä sinulle, toisti Regina.

-- Ovatko ne hyviä minulle, uudisti hän. -- Luulen kyllä että he
tarkoittavat minun parastani.

-- Sen luulen minäkin, sanoi tyttö.

Taasen syntyi hiljaisuus. Hetken kuluttua otti Regina ylös huivinsa,
jonka hän sitä ennen oli laskenut luotansa ja sanoi:

-- Sinä olit kiltti, kun tulit ulos tänä iltana. Nyt on meidän aika
poistua.

Aleksis tarttui vielä kerran hänen käteensä, mutta kietoi taas kohta
käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä yhtä keveästi kuin
edellisellä kerralla, mutta hiukan kauemmin, ilman että sanaakaan
vaihdettiin.

Molemmat nousivat nyt ylös ja kääntyivät takaisin läpi ruispellon.
Aleksis uteli häneltä hänen tointaan tehtaalla, ja tyttö jutteli melkein
kaikki, mitä jo tiedämme hänen lapsuudestansa. Keskustelu ei siis ollut
mikään hupaisa, mutta se teki syvän vaikutuksen nuorukaiseen, joka oli
kasvanut rakkaassa kodissa. Hänet, joka ei koskaan maailmassa ollut
turvaa vailla, valtasi nyt ensimäisen kerran sydämellinen halu saada
jotakuta ihmistä turvata, ja kylmäkiskoiselta maailmalta suojata
kernaimmin tuota turvatonta, hentoa olentoa, joka luottamusta täynnä
kulki hänen rinnallaan. Olisiko sellainen onni hänelle milloinkaan
suotu?

Silloin hänessä heräsi muisto sisaristaan. Mitä nämä mahtaisivatkaan
sanoa, jos näkisivät hänen tuttavallisesti kävelevän tämän köyhän,
halveksitun tehtaantytön kanssa, jos aavistaisivat, että hänen sydämensä
sykki lämpimästi hänelle.

Mutta mitä nuo tarkkatuntoiset ja kunnioitettavat sisaret eivät
havainneet, sen keksivät vieraat silmät, jotka kohtasivat nuoria, kun he
saapuivat maantielle, ja jotka ihmeissään loivat katseensa nuoren,
varakkaan ratsutilallisen pojan jälkeen, joka saattoi tuota perin köyhää
työnaista kappaleen matkaa Forssaan päin. Juorupuheet, jotka eivät
mutkikkaimpiakaan kiertoteitä kammoksu ja aina ovat varmat
tarkoituksensa päämäärästä, lähtivät jo tänä iltana liikkeelle ja
hiipivät sitten hiljaisin, äänettömin askelin kylälle.

Lähempänä Forssaa oli paljo väkeä liikkeellä pitkin maantietä, ja nuoret
olivat pakoitetut eroamaan, aivan kuin olisivat olleet ventovieraita
toisilleen. Tyttö toisti vaan vielä kerran: »Sinä olit vallan kiltti,
kun tulit», johon Aleksis aivan tyynesti vastasi: »Ole rauhallinen,
Regina, ja voi nyt hyvin. Minä tapaan kai sinut pian taas.»

       *       *       *       *       *

Paluumatkalla kohtasi Aleksis tovereita, jotka hänen kanssansa riensivät
kotiapäin Mustialaan. Eräällä heistä oli mukanansa harmonikka ja hän
veteli »Forssan-valssia», mutta sävelet eivät tällä kertaa saaneet
Aleksin sydämessä noita tunnettuja sanoja syntymään. Hän oli vakavalla
tuulella, ja vastenmielisesti hän tunsi, ikäänkuin häntä jotkut
näkymättömät kahleet olisivat hallinneet, jotka sitoivat hänen
vapautensa ja joista hänen täytyi itsensä temmata irti, vaikka häneltä
nyt näytti siihen voimaa puuttuvan.

Kotia tultuaan hän heittäysi pitkäkseen, mutta vastoin tavallisuutta ei
uni tahtonut mitenkään tulla.

Ensimäinen rakkaus, joka nyt autuaallisena oli vallannut Reginan nuoren
sydämen, kolkutti yön hiljaisuudessa hänenkin sydämensä ovea, mutta hän
ei tohtinut sitä avata, vaan hän kuunteli, kahden vaiheilla ollen, noita
vähitellen heikkeneviä kolkutuksia. -- Ehkä kotona hänen parastaan
kuitenkin tarkoitettiin!

Niinhän oli aina ollut.



III.

ERONHETKI


Kiireistä työn aikaa jatkui, ja pyhinä satoi vettä virtanaan yhtä päätä,
niin että Forssassakäynnit joksikin ajaksi Mustialan pojilta jäivät
sikseen.

Syyskuun alussa sai Aleksis vanhimmalta sisareltaan Johannalta kirjeen,
jossa tämä toi esille syvimmät huolensa siitä onnettomuudesta, johon hän
jo edeltäpäin oli huomannut rakkaan, nuoren veljensä joutuvan, jos hän
jatkaisi kevytmielistä, ajattelematonta suhdettansa tuohon kurjaan
tehtaantyttöön, josta suhteesta hänen todelliset ystävänsä olivat
sisarille tiedon saattaneet. »Ethän koskaan ajatelle», kirjoitti hän,
»tuoda meille, siskoillesi, jotka olemme valmiit sinun ja sinun
todellisen onnesi hyväksi uhraamaan kaikki, sellaista naista kälyksi?
Sinä parhaiten tiedät, minkä neuvon äitimme nyt sinulle antaisi, jos hän
eläisi, ja sinun täytyy kai ymmärtää, että me nyt sinulle kokemattomalle
nuorukaiselle olemme äidin sijassa. Isien siunaukset rakentavat lapsille
pesän, sanoo meidän Herramme», -- siten jatkui kirje sekä loppui
kylmällä, hiljaisella ja hurskaalla Maria-siskon siunauksella ja
nuorimman sisaren Iidan kuumilla kyynelillä.

Punastuen luki Aleksis tämän kirjeen. Ensimäinen tunne, jonka se hänessä
herätti, oli häpeä, minkä lapsikin tuntee, kun se tottelemattomuudesta
on joutunut kiinni. Sitten hän itsensä takia oli kiukuissaan ja
sadatteli epäitsenäisyyttään. Mutta jouduttuaan toistamiseen tämmöisten
ristiriitaisten tunteitten valtaan alkoi hänessä herätä mitä hellintä
myötätuntoisuutta Reginaa, tuota kovaa kokenutta turvatonta, viatonta
tyttöä kohtaan, jonka koko häpeä oli hänen köyhyytensä. Hän ei ollut
nuorukaisen voimalla ja rohkeudella avannut sydäntänsä kauneimmalle
enkelille, minkä taivas lähettää maan päälle: ensimäiselle rakkaudelle;
se tuli nyt kuihtuneena, nuhtelevana, kyyneltyneenä hänen puoleksi
avattuun sydämeensä ja istui siellä äänetönnä ja kalpeana kynnyksellä.

Ollen luonnostaan hento ja runollinen ei hän tuntenut näitä tunteita
niin selvästi, että olisi voinut ne sanoihin pukea, mutta ne elivät
hänen mielessään tunnonvaivojen tapaisina, jotka etsivät lievennystä
herättämällä eloon oudon vieraan hänen lapsellisessa sydämessään:
miehuullisen uhkamielisyyden.

Ensi kerran hän nyt kirjoitti omaisilleen lyhyen ja kylmän kirjeen,
pyytäen heitä lohduttamaan itseänsä sillä, ett'ei hän koskaan tekisi
heille eikä itselleen mitään häpeällistä.

Sittenkun hän -- se tapahtui muutamana pyhänä -- oli kirjoittanut tämän
kirjeen, lähti hän Forssaan ja löysi Reginan siitä työmiesperheestä,
jossa tällä oli asuinsijansa. Hän sattui olemaan yksin kotona, kun
Aleksis saapui.

Ilo saada hänet jälleen nähdä karkotti kaiken hämmästyksen, jonka
hänessä herätti Aleksin äkillinen ilmestyminen hänen asuntoonsa, ja
Regina otti hänet vastaan ihan kuin olisi ollut luonnollisin asia, että
hän oli tullut häntä tapaamaan.

Aleksin katse oli tavallista ystävällisempi, ja hänen äänensä sointui
vienona ja rakkautta uhkuvana.

Kun hän oli istahtanut, veti hän tytön hiljaa syliinsä ja suuteli häntä
sydämellisesti.

Regina punastui hienosti, mutta istui rauhallisena hänen polvellaan.
Silloin kietoi Aleksis hiljaa tytön käsivarren oman kaulansa ympäri ja
kertoi mitä lämpimimmin sanoin, mitä hänen siskonsa olivat hänelle
kirjoittaneet ja kuinka hyvät ja herttaiset nämät aina häntä kohtaan
olivat olleet, vaikka he eivät saattaneet käsittää, että hän ei enää
ollut mikään lapsi. Hän arveli, että he kyllä aikaa myöten taipuisivat,
erittäinkin jos oppisivat Reginan tuntemaan.

Vihdoin sanoi hän:

-- Eiväthän ne tahdo tehdä minua onnettomaksi, sillä nyt minä tiedän,
ett'en voi rakastaa ketään muuta tyttöä kuin sinua, ja kai Jumala niin
ohjaa, että minä kerran olen tuova sinut vaimonani kotiani.

Regina, joka alussa oli istunut tyynenä ja ainoastaan katsellut
totisilla silmillä Aleksia, liikahti levottomasti, kun tämä mainitsi,
että hän hänestä piti. Näitä hänen viimeisiä sanojaan kuullessaan nojasi
hän päänsä kätensä varaan ja käänsi miettivän näköisenä katseensa
huoneeseen päin.

-- Olitko tuuminut mennä naimisiin minun kanssani? kysyi hän nöyrästi
asentoansa muuttamatta.

-- Toivon vielä, että niin on käyvä, vastasi toinen ja kumartui
eteenpäin voidakseen paremmin häntä katsella.

-- Sitä minä en ollut ajatellut, toisti Regina ikäänkuin itsekseen. --
Sinullehan täytyy olla parempi kuin minä. Minä olin vain niin onnellinen
siitä, että olit minulle ystävällinen, ystävällisempi kuin milloinkaan
olin ajatellutkaan ihmisen toista kohtaan saattavan olla. Ja minä pidin
sinusta niin paljon. Ei, et saa ajatella meneväsi naimisiin minun
kanssani. Olisihan se syntiä sinua kohtaan.

Ja Regina loi häneen niin vakavan ja sydämellisen katseen, että hän
peitti silmänsä käsillään.

Huoneessa syntyi sellainen hiljaisuus, kuin ei ketään elävää sielua
olisi siellä ollut.

-- Mutta minähän pidän sinusta niin sydämellisesti, minun oma tyttöseni,
virkkoi vihdoin Aleksis melkein kainosti, ja olenhan minäkin sinulle
rakas?

Silloin nousi Regina hänen sylistään ja asettui tuolille istumaan, niin
että hän käänsi selkänsä Aleksille, sekä painoi päänsä molempien
käsiensä varaan, jotka nojasivat tuolinselkää vasten.

-- Tiedätkö sinä, Aleksis, virkkoi hän, että minä olen jäykkämielinen,
eivät iskut eivätkä lyönnit ole voineet ainoatakaan kyyneltä puristaa
silmistäni, mutta nyt minun täytyy itkeä, tietäessäni että minua
rakastat.

Ja hän purskahti itkemään ja vuodatti runsaita, onnellisia kyyneliä, hän
ei nyyhkyttänyt, mutta hänen hento vartalonsa vapisi hiljaa. Aleksis
istui äänetönnä ja kummastuneena paikallaan. Kaikki tämä tuntui
vaatimattoman, ystävällisyyteen tottuneen nuorukaisen mielestä niin
omituiselta ja mahdottomalta, että hän tunsi itsensä melkein
sanattomaksi eikä oikein tietänyt, mitä hänen piti tehdä.

Vihdoin hän nousi ylös ja laski kätensä tytön olkapäälle ja lausui
hiljaa:

-- Regina!

Tämä loi häneen ilokyynelistä loistavan katseen ja, ojentaen häntä kohti
molemmat kätensä, nousi ylös ja virkkoi viattomasti:

-- Niin, kyllä rakastan sinua! Anna minun suudella sinua kerran!

Hän suuteli pojan huulia, minkä suudelman tämä monin kerroin takaisin
maksoi.

Sitten sanoi hän hymyillen:

-- Sinä näet, ett'en ole suruissani. Nyt sinun pitää tehdä, niinkuin
minä neuvon. Talonväki tulee pian kotia, eikä kuulu niille, mitä me
olemme puhuneet keskenämme. Sitten seurustelemme ainoastaan tuttavina.
En ole ajatellut, että sinä minut naisit, mutta jos niin kerran tahdot,
niin olet minut löytävä samanlaisena kuten nytkin. Ja
omassatunnossasihan tietänet, että olet tehnyt minut onnelliseksi, ja
että minä aina olen sinua muistava. Jos osaisin kirjoittaa tai
kirjoitusta lukea, kävisi ehkä joskus päinsä sillä tavalla päästä
pakinoillesi, mutta koska nyt muiden apua siihen tarvitaan, niin minä en
sitä tahdo. Joka tapauksessa on se yhdentekevä. Tiedäthän, ett'en voi
sinua koskaan unohtaa ja että minä olen paljoa onnellisempi kuin
sanoilla voin ilmaista.

Aleksis oli, tytön näin puhellessa, silitellyt hänen tummia hiuksiansa,
ja pidätetyt kyyneleet olivat antaneet hänen silmilleen kostean
loisteen. Tuon tuostakin hän keveästi suuteli tyttöä, ett'ei tämän edes
tarvinnut puhettansa keskeyttää.

Pihalta kuului talonväen ääniä. Molemmat nuoret puristivat sanaa
sanomatta toistensa käsiä ja heti sen jälkeen kuin perhe oli astunut
huoneeseen, jätti Aleksis jäähyväiset ja palasi Mustialaan. Hän oli jo
tyynempi kuin äsken oli luullutkaan, niin virkistävästi oli Reginan
itsensäkieltäytymisen taito häneen vaikuttanut.

       *       *       *       *       *

Ainoastaan toveriensa seurassa kävi Aleksis sittemmin joskus Forssassa
koko sillä ajalla, jolloin hän edelleen oleskeli opistossa. Heille
molemmille oli tämä ilahduttavaa, ja Regina oli aina ystävällinen.
Joskus koetti Aleksis silloin päästä häntä salaa suutelemaan, mutta
siihen ei Reginan puolesta tullut mitään vastinetta. Sellaisissa
tilaisuuksissa kuiskasi Aleksis hänelle aina: »Ole rauhallinen, Regina,
kyllä ne minun parastani tarkoittavat», ajatellen silloin sisariaan.

Vihdoin pidettiin päästötutkinto. Aleksis sai hyvät todistukset ja erosi
tyytyväisenä opistosta. Täksi juhlalliseksi päiväksi oli sisarten
kehoituksesta hänen veljensä Frans saapunut Mustialan opistoon ja piti
niin tarkkaan Aleksia silmällä, että tämä ei saanut tilaisuutta päästä
Forssaan hyvästijätölle. Erään tuttavansa kautta saattoi hän lähettää
Reginalle terveisiä ja pyysi häntä samalla tytölle sanomaan, että hän
häntä kyllä muistaisi. Ja niin tuli ero Mustialasta ja -- Reginasta.



IV.

SISARET TALOSSA


Eteensä katsovina ja toimeliaina kuten ainakin olivat sisaret sillä
välin hankkineet Aleksille sopivan tiluksen. Heidän valintansa oli
paras, mitä toivoa saattaa. Maatila, joka myytiin huutokaupalla, meni
tavattoman helppoon hintaan, asuin- ja ulkohuoneet olivat hyvässä
kunnossa, metsä välttävän hyvä ja asema -- ihan kaupunkiin vievän
laivakulkuväylän vieressä -- oivallinen.

Aleksilla ei ollut muuta tehtävää kuin allekirjoittaa kauppakirjat sekä
myöskin valmiiksi laaditut velkakirjat siskoille. Molemmat vanhemmat
sisaret luovuttivat kumpikin 6,000 markkaa kauppaa tehtäessä, nuorin
sisar Iida taas pani 10,000 markkaa likoon. Maatilan velka nousi 22,000
markkaan kaikkiaan, mutta lainanantajathan olivat hänen omat sisarensa,
jotka saivat kiinnityksen maahan. Aleksis saattoi itse panna suunnilleen
saman suuruisen summan lunastukseksi, niin että hän tällä tavalla, ja
täydellä syyllä, oli talon isäntänä.

       *       *       *       *       *

Nuoremmat sisaret olivat Helsingissä ottaneet perehtyäkseen käsitöihin,
varsinkin koruompelukseen ja solmustelemiseen. Nuo huonekaluista sangen
tyhjät, tilavat huoneet tässä melkoisessa rakennuksessa, jonka
herrasmies oli rakennuttanut, olivat ennen pitkää täpösen täynnä
virkattuja pöytäliinoja ja peitteitä, kaikille mahdollisille paikoille
levitettyinä. Kaikki varsinaiset vierashuoneet olivat Aleksia varten ja
tekivät tyhjyyden hänen ympärillään sen kautta vielä tuntuvammaksi.
Sisaret taas olivat vaatimattomasti ja ahtautta arastelematta asettuneet
yhteen isompaan pihanpuoleiseen huoneeseen, jossa he piilossa pitivät
»perheneuvotteluja» Aleksista ja hänen toimistaan ja töistään.

Näissä hartaissa ja salaperäisissä neuvotteluissa, jotka viime kädessä
kohdistuivat heidän nuorimpaan veljeensä ja hänen naimapuuhiinsa, jotka
he oman tahtonsa mukaan olivat suunnitelleet, näytti siltä, kuin
Johannalla olisi ollut määräämisvalta. Mutta nuorin sisar, joka oli enin
rahaa pannut liikkeelle, muodosti itse asiassa neuvottelun päätökset,
joita vanhin parhaimman kykynsä mukaan sai toteuttaa. Maria ei monta
sanaa puhunut, istuessaan vakavan levollisena pienen pöytänsä ääressä,
jäykkänä ja kylmänä, sekä valmisteli tavattoman leveää reunakoristetta
alttariliinaan, joka hänellä oli aikomus lahjoittaa pitäjän kirkolle
koristukseksi. Äänetönnä ja vastustamatta hän suostui kaikkiin Iidan
ehdoituksiin, niin että sisarten mielipiteissä ei syntynyt pienintäkään
erimielisyyttä.

Aleksis johti omin päinsä talon töitä sisarten niihin sekaantumatta. Jos
hän kuitenkin joskus vitkasteli kalastusretkillänsä eikä kuitenkaan
tuonut mitään saalista kotia, saattoi tapahtua, että Johanna,
alistuvaisuutta teeskennellen, pyysi häneltä anteeksi, että hän oli itse
hiukan puuttunut päivän työjärjestykseen mikä tavallisesti oli aivan
päin seiniin tahi kokonaan tarpeetonta -- »sillä eihän se sovi», lisäsi
hän, »että vouti määrää, kun talossa on omaa väkeä.»

Aleksis pantiin aina yksin syömään isoon ruokasaliin. Sangen kehno
ruoka, minkä kirjo-ompelijat toivat hänen pöydällensä, oli huonosti
valmistettu sekä lisäksi niukkakin. Herneitä ja perunoita laskettiin
teevadille, maitoa tuotiin kahdessa lasissa, silli oli pilaantunutta,
liha sitkeätä ja syötäväksi kelpaamatonta, perunat, velli ja puuro
jäähtynyttä tahi pohjaan palanutta.

Kun Aleksis väliin tunsi kovaa tarvetta päiväksikään päästä irti näistä
ikävistä oloista, antautui hän muutamien lähistössä asuvien poikien
seuraan, ja niinpä saattoi tapahtua, että hän jonkun kerran näiden
mukana lähti kaupunkimatkalle, ja silloin pidettiin iloisempaa elämää
kuin hänen ikävässä kodissaan oli tapana. Mutta sisaret pitivät
kuitenkin huolta siitä, että hän sai tilaisuutta katua tämmöisiä
huvimatkoja, kekseliäitä kun olivat sopivalla tavalla pitämään ohjakset
sisarellisissa käsissään. Ei kenenkään ihmisen kuitenkaan onnistunut
saada heitä älyämään, että heidän menettelynsä tässä suhteessa oli mitä
kehnointa, mitä tyhmintä.

Tottuneena mukaantumaan vanhempien sisarustensa oikkuihin ja ollen
muuten luonteeltaan rauhallinen, taipui Aleksis, pahaa sanaa hiiskumatta
ja vähintäkään mistään kiivastumatta, tähän kaikkeen. Olisi voinut
luulla, että hän niin käyttäytyi, toivoen siten sisarten vähitellen
väsyvän. Ei, hän tunsi itsessään, että hänen varhain masennettu
toimintakykynsä kärsisi tappion taistelussa tarmokkaita sisariaan
vastaan. Hän vetääntyi sen vuoksi yhä enemmän heistä erilleen. Pitkät
syys- ja talvi-illat vietti hän yksin huoneessaan, istuen
keinutuolissaan ja vedellen harmonikkaansa, minkä huvin perhekunta
kernaasti näytti hänelle suovan.

Silloin hän usein soitteli Forssan-valssia, mutta hiljemmin kuin muita
sävelmiä. Hänen ajatuksensa liitelivät surumielisinä, kauas luokse
hennon Reginan, josta hän tiesi, että hän lempi häntä yksinkertaisesti
ja uskollisesti. Näinä hiljaisina yksinäisinä iltoina, jolloin sade
usein tuskallisesti pieksi akkunaruutuja taikka kun lumimyrsky tuimasti
vinkui yli ulapan jäiden, uneksi hän keväistä, jotka olivat vielä
koittavat, ja silloin yltyi hänen rakkautensa Reginaan ja hänen ikävänsä
kasvoi yhä voimakkaammaksi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana kesänä hän lähti iloisin mielin asevelvollisena ottamaan osaa
Urjalan reserviharjoituksiin. Vaikka hän ei isosti tuntenut halua
sotauralle, oli hän kuitenkin ennen arvannostoa, usein
aavistamattaankin, salaa toivonut joutuvansa vakinaiseen väkeen, siten
tullakseen pakoitetuksi myymään talonsa, lakkauttamaan taloudenpitonsa
sekä ainakin kahden vuoden ajan olemaan vapaana sietämättömistä
kahleista, joita hänen hellä luontonsa ei voinut katkaista.

Nyt hän sai tyytyä kuuden viikon lomaan, jotka hänen piti viettää
Urjalassa, mistä ei ollut pitkä matka Forssaan.

Tämä seikka ei ollut herättämättä perheneuvoston tarkkaavaisuutta, ja
siitä syystä sopi vallan hyvin, että joku tahi pari sisaruksista, mitä
parhaimmalla tuulella ja varustettuna mitä runsaimmilla ja maukkaimmilla
lahjoilla talon varastosta, saapui leiriin tervehtimään velimiestä, joka
nöyränä ja tyynenä otti heidät vastaan ja piti heille seuraa, kunnes
iltasoitto viimein vei vartiattaret hänen luotansa.

Aleksin komea ja nuorekas vartalo näytti muhkealta sotilaspuvussa,
erittäinkin kun hän käytti omia vaatteitaan eikä kruunun. Tätä eivät
Iidan silmät voineet olla huomaamatta. Seuraavana pyhänä hämmästytti
tämä Aleksia sillä hauskalla sattumalla, että hän toi mukanansa leiriin
erään »ystävättärensä.» Tämä tyttö oli varakkaan värjärimestarin taikka
värjäritehtailijan -- millä jälkimäisellä nimellä hän mieluummin
suvaitsi itseään kutsuttaa -- ainoa tytär.

Ystävätär, jonka nimi oli Amalia, oli tosin kolme vuotta vanhempi kuin
Aleksis sekä yhtä iso ja tanakka kuin Regina oli pieni ja hento. Hän
näytti kuitenkin aika komealta loistavassa, kallisarvoisessa puvussaan,
joka oli viimeisen muodin mukaan tehty, ja muutoin häntä koristivat
sormukset, korvarenkaat ja koruneulat. Hän oli sitä paitse luonteeltaan
hilpeä ja seuraelämässä mukava, jutteli paljon, nauroi vielä enemmän
sekä käytti ahneesti hyväkseen sitä ruokavarastoa, minkä Iida oli tuonut
mukanaan.

Aleksis, joka ei heti huomannut viritettyä ansaa ja joka kenties tuli
hyvälle tuulelle siitä kohteliaisuudesta, joka nähtävästi tuli hänen
osakseen tämän uljaan naisen puolelta, joka nyt leirissä kävi, suostui
muitta mutkitta täksi pyhäksi jäämään Urjalaan.

Ateriaa, joka syötiin muutamassa metsikössä ja johon iloinen
reserviläinen ja Aleksin ystävä -- muuten ylioppilas -- oli pyydetty
osaa ottamaan, höystettiin hilpeillä jutuilla ja pakinalla. Kun kahvi
oli juotu, ilmestyi ruokakorin pohjalle pullo punssia, jonka jälkeen
iloisia maljoja tyhjennettiin, joihin Iidakin otti osaa, ajatellen
nähtävästi niinkuin entinen ruununvouti: »kun *minä* juon, on se
oikein!»

Myöhemmin jälkeen puolenpäivän tanssittiin tavallisuuden mukaan
leirissä. Tukevuudestaan huolimatta Amaliakin otti osaa tanssiin
hauskalla mielellä, pyyhki aina vähän väliä hien otsaltaan ja
kasvoiltaan, eikä hänellä ollut mitään sitäkään vastaan, että toiset
reserviläiset veivät hänet tanssiin, vaikka hän nähtävästi mieluimmin
tanssi komean Aleksin kanssa.

Kauniiksi ei voi sanoa tuota hyvää Amaliaa. Hänen pieni nypyrä-nenänsä
ikäänkuin nousi varpaillen päästäkseen hiukankaan esille hänen pullevien
poskiensa välistä, ja silmät olivat pienet sekä katosivat tykkänään, kun
hän nauroi. Kun Forssan-valssia kerran illan kuluessa alettiin soittaa,
vetääntyi Aleksis, aivan kuin olisi hän saanut pistoksen sydämeensä,
hetkiseksi pois koko tanssipaikalta. Hänen sielunsa silmiin kuvastui nyt
Regina. Tämän tytön tummat, lämpimät silmäykset olivat nyt häneen
rakkautta hehkuvina tähdätyt ja Aleksis muisti, miten omituisella
äänenvivahduksella hän oli kerran sanonut: »Anna minun kerran sinua
suudella.»

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan Regina istui muutamassa tanssituvassa Forssassa. Hän istui
siinä vain illan kuluksi eikä tanssin vuoksi, sillä eihän kukaan
tanssinut hänen kanssaan. Hän oli entisensä näköinen, paitse että hänen
kasvojensa ilme oli entistään tyynempi ja ystävällisempi. Tunnetun
valssin säveliin, jotka tänäkin iltana hivelevinä ja houkuttelevina
kaikuivat, yhtyi hänen uskollinen sydämensä, riemuiten: »voi! kuinka
sinua rakastan.»

       *       *       *       *       *

Iida ja Amalia poistuivat hyvissä ajoin leiristä, edellinen onnellisena
siitä, että hänen vehkeensä olivat hyvin onnistuneet, jälkimäinen
ajatellen miellyttävää suhdettansa Aleksiin, sillä hänen ei ollut vaikea
oivaltaa ystävättärensä aikeita.

Kun ylioppilas Arvid ja Aleksis olivat jääneet kahden kesken, virkkoi
Arvid nauraen:

-- Minä luulen, piru soikoon, että hän tuli sinua kosimaan.

-- Ketä sinä tarkoitat? kysyi Aleksis hajamielisesti.

-- Kultatynnyriäpä tietenkin, vastasi Arvid.

-- Tule, lausui Aleksis nurpeillaan, mennään oluen juontiin. Minä
tiedän, missä sitä tavaraa tänä iltana on saatavissa!

       *       *       *       *       *

Seuraavalla viikolla tuli ensimäiselle kutsuntaluokalle poislähtö.
Arvid, joka nyt halusi kenenkään häiritsemättä antautua opintoihinsa,
seurasi ystäväänsä Aleksia tämän maatilalle jäädäkseen sinne myöhään
syksyyn saakka.



V.

UUSIA VEHKEITÄ.


Että Aleksis omapäisesti ja sisarten mielipidettä kysymättä oli
päättänyt ottaa Arvidin täyshoitoon luokseen katsoivat nämät
oikeuksiensa loukkaamiseksi.

Iidakin, joka äsken leirissä oli hilpeälle ylioppilaalle osoittanut
sulinta herttaisuutta, oli täällä kotona hänelle hämmästyttävän
epäkohtelias. Mutta nuoret miehet eivät sen enempää asiasta perustaneet.
Entisellään alkoi vähitellen olla tuo vanhastaan tunnettu Aleksin
rattoisa mieliala, joka ilmeni niin huolettomalla tavalla, että se
herätti perheneuvostonkin hämmästystä. Niinpä Aleksis, kun
päivällisruuat olivat kerrassaan syötäviksi kelpaamattomat -- mikä
muutoin ei ollut ensinkään harvinaista -- iski Arvidille
veitikkamaisesti silmää, jonka jälkeen he virkeällä ruokahalulla tekivät
pikaisen lopun pöydällä olevista leipä- ja voivaroista, joita sisaret
eivät huomanneet niukentaa, sekä »kastoivat kaulaansa» kaljalla
täytetystä karahvista, poikamaisella hilpeydellä ylistäen pöydän
herkkuja niin kovaäänisesti, että sisaret, jotka heitä muuten alinomaa
väijyivät, tarpeeksi asti tällä kertaa saivat kiitossanoja kuulla.

       *       *       *       *       *

Maailman kavaluudesta ja nurinkurisuudesta jatkuu kirousta enemmän kuin
niiden mitättömyys oikeastaan ansaitsisikaan. Ne synnyttävät usein
valhetta ja vihaa, joista muita ilkeitä paheita vuorostaan johtuu.
Noiden kolmen vallanhimoisen sisaren mieletön menettely, kun he
koettivat tanssittaa veljeänsä sen pillin mukaan, joka heidän korvissaan
ihanimmin soi, oli yksi niitä pieniä siemeniä, joista rikkaruoho versoo.

Kerrankin tapahtui, että kun nuoret miehet, istuessaan hyvin
ruokahaluisina pöytään, taasen huomasivat sen perin kurjaksi ja
niukaksi, kaikki heidän leikilliset yrityksensä tukehtuivat harmiin, ja
yhdessä he muitta mutkitta poistuivat ruokasalista. Nyt Aleksis
valjastutti hevosen kääsikärryjen eteen, lähteäkseen, kuten hän
rengilleen sanoi, kaupunkiin puolista syömään.

Ja kaupunkimatka tulikin perinjuurinen ja päivällinen oivallinen, josta
ei ensimäistä, toista eikä kolmattakaan ryyppyä puuttunut, jossa olut ja
portteri virtana juoksi ja viini ja samppanja yhtenään vuoti. Loppuosa
päivästä kului humussa ja sumussa; rähinä ja tappelu saattoi nuorukaiset
lopuksi poliisikonttoriin, josta ainoastaan runsaat sakot heidät
pelastivat.

Selvänä miehenä oli Aleksis sävyisin ja suuttumattomin ihminen
maailmassa, mutta juopuneena joutui hän ajattelemaan sitä väkevyyttä,
minkä luonto hänen ruumiiseensa oli kätkenyt, ja silloin heräsi myöskin
se uhkamielisyys ja toimintakyky, jotka hänelle usein hänen elontiellään
olisivat olleet tarpeen ja korkeampia tarkoitusperiä varten
välttämättömämmät kuin nyt. Tämmöisissä tapauksissa hän tuli
vallanhimoiseksi ja vaati, että hänen käskyjänsä piti välttämättömästi
toteltaman. »Tahdon näyttää, että minä olen mies ja oma herrani» oli
hänellä tapana silloin lausua.

Kun nuoret miehet palasivat kotia seuraavana päivänä, oli heillä
matkassa sangen runsaasti juomatavaroita, joilla he, kuten itse
sanoivat, höystäisivät ruokaansa ja mieltänsä ikävässä talossa.

Hämmästyksen valtaamina näkivät sisaret tämän, mutta he eivät tohtineet
sanallakaan väittää vastaan, kun huomasivat sen jyrkän uhkamielisyyden,
jota Aleksis heille nyt osoitti. He olivat nyt älynneet liian pitkälle
menneensä sekä keksivät uuden keinon, jonka kirjeessä ilmoittivat
vanhemmalle veljelleen, kutsuen kaikessa hiljaisuudessa häntä avuksi.

Tämä näin keksitty sotatemppu oli näyttävä vapaaehtoiselta
peräytymiseltä, jota todelliselta rauhalta tuntuva aselepo seurasi.
Päivän tunnussanana oli aulius ja ystävällisyys.

Tämän kotoisen valoisuuden ensimäisistä ilmeistä lämpeni Aleksin hempeä
sydän, puhkesi uusille vesoille kuin puu keväällä. Hän uskoi taas
täydestä sydämestä sisariinsa, että he tarkoittivat hänen parastansa, ja
koetti palkita heidän hyvyyttänsä uusilla voimainsa ponnistuksilla. Iloa
ja riemua tuntien hän puuhasi maanviljelyksessään, jota hän muutoin ei
koskaan laiminlyönyt, ja kun ilta tuli, istui hän tyytyväisenä kirjansa
ääressä tahi keinutuolissaan. Silloin kajahti usein hänen
harmonikastansa sävelmä toisen perästä, mutta useimmiten kuitenkin
Forssan-valssi. Silloin hänen katseensa oli yhtä hyvänsuopea kuin
ennenkin ja silloin hän iloisesti ja veitikkamaisesti iski silmää
ystävälleen Arvidille, jolle hän oli uskonut suhteensa Reginaan.

Lokakuun lopulla Arvid matkusti pois, kehoittaen eronhetkellä Aleksia
naisväen vehkeiden takia olemaan onneansa hukkaamatta.

Heikkoluontoinen, herkkäuskoinen ja epäitsenäinen Aleksis, jonka sydän
oli hyvä, mutta ymmälle joutunut oli nyt jäänyt yksin. Muutaman askeleen
päässä hänen selkänsä takana vaani häntä vallanhimo, tyhmä ylpeys ja
tekopyhyys valmiina panemaan tuumansa lopulliseen täytäntöön.

       *       *       *       *       *

Vähän ajan kuluttua tuli pyhäkekrin aika, jolloin palvelusväki maalla
vanhan kansan tapojen mukaan viettää n. k. kissan-viikkoa, joksi
ainoastaan talon kaikkein välttämättömimmät askareet jäävät paikoillaan
pysyvien palvelijain ja isäntäväen itsensä toimitettaviksi.

Römppäviikon viimeisenä päivänä saapuivat taloon uudet rengit, jolloin
itsekullakin oli saattajana joku vanhempi, arvokkaampi henkilö, joku
omainen tahi edullisimmassa tapauksessa entinen isäntänsä, joka sillä
tavalla tahtoi suosittaa uutta palvelijaa.

Muutamin paikoin Hämettä ja ehkä muuallakin Suomessa vallitseva vanha
kaunis tapa vaatii, että vastasaapuneet ja heidän saattajansa syövät
uudessa paikassa ensimäisen ateriansa yhdessä isännän kanssa, jolloin
emäntä pitää passauksesta huolen. Ateria on muhkea, ja isäntä itse
tarjoilee ruokanaukkuja vierailleen.

Mainittua tapaa noudatti Aleksiskin. Pöydässä ei keskusteluaineita
puuttunut, vieraat kun olivat eri pitäjistä tulleet, ja jokaisella oli
paikkakunnaltaan jotain uutta kerrottavana. Yksi näistä uusista
rengeistä oli Forssasta ja tiesi puolestaan jutella, että eräs köyhä
tehtaannainen siellä, jota tavallisesti nimitettiin mustalaistytöksi ja
jonka nimi muutoin oli Regina, hiljainen ja siivo tyttö sitä paitse, oli
siihen määrään lumonnut erään työnjohtajan, että tämä oli häneen
kerrassaan pikeytynyt, vieläpä tyttöä kosinutkin. Mutta tyttö oli ollut
kyllin järjetön vastatakseen, ett'ei hän ikinä enää naimisiin menoa
ajattele.

Sill'aikaa kun sydämen pohjasta naurettiin tuota hullunkurista tyttöä,
tarttui Aleksis toisen kerran viinapulloon, kaatoi omaan lasiinsa ja
antoi pullon sitten kiertää ympäri pöytää. Tyhjentäessänsä lasinsa,
virkkoi hän äänekkäästi: »Sen tytön maljan me juomme pohjaan!» Niin
kävikin ja vieläpä vieraille yhtä suureksi mielihyväksi kuin äskettäin,
eikä kukaan paitsi Aleksin sisaret, jotka pöydässä toimittivat emännän
virkaa, tietänyt, että malja täydessä totuudessa tyhjennettiin.

Joulun aikana saapui sisarten kirjallisesta kehoituksesta hänen veljensä
Frans taloon, ja Aleksis, joka ei ollut huomaavinaan niitä salaperäisiä,
pitkällisiä neuvotteluja, joita sisarukset suljettujen ovien takana
pitivät, otti hänet sydämellisesti vastaan.

Iidan puuhat eivät tarkoittaneet enempää eikä vähempää -- päättäen siitä
mitä veli Aleksille myöhemmin uskoi -- kuin tämän asettamista
holhuunalaiseksi, hän kun muka oli kykenemätön omaisuuttaan hoitamaan,
mutta Frans, joka omasta kokemuksestaan tiesi, että ankaralla ja
vakavallakin miehellä on kyllin tekemistä koettaessaan tehdä vastarintaa
naisen vehkeilyille, ymmärsi nuoren veljensä surkuteltavan suhteen
kolmeen naiseen, jotka katsoivat itsellään olevan taloon osaa ja
voivansa velvoittaa nuorimman veljensä myöntymään heidän aikeihinsa.
Nämät halpamaiset vehkeet Frans teki tyhjiksi.

Sen sijaan keksittiin uusi keino, millä Aleksis mahdollisesti oli
suostutettava sisarten naittamispuuhiin. Päätettiin, että Maria,
välinpitämätön kun oli kaikesta maallisesta, muuttaisi talosta ja
samalla sanoisi irti sen 6,000 markan suuruisen lainan, jolla hän
talonostossa oli avustanut.

Aleksis hankki kuitenkin ilman suurempia vaikeuksia tämän summan
antamalla kiinnityksen taloonsa, mutta hankalammaksi kävivät olot
hänelle, joka ei suinkaan ollut mikään liikemies, kun taloon jääneet
sisaret sittemmin aina kun tilaisuutta oli noudattivat armottomasti tätä
menettelytapaa, jos kohtakin pienemmässä muodossa. Kaksi peräkkäin
seurannutta katovuotta tuotti hänelle vieläkin enemmän hankaluuksia, ja
Aleksis oli sitä paitsi maanviljelyksensä edistämiseksi pakoitettu
kiinnitystä vastaan hankkimaan sangen suuren lainan.

Harvat olivat hänellä nyttemmin levollisuuden päivät, levollisimmat ehkä
ne päivät, jolloin hän Urjalassa palveli viimeistä
asevelvollisuuskauttaan. Silloin sisaret kuten ennenkin häntä valvoivat,
ja rikas Amaliakin kävi häntä tervehtimässä. Amalia lähestyi nyt 27:ttä
ikävuottaan eikä kuitenkaan ollut löytänyt makunsa mukaista kosijaa
huolimatta siitä kultaisesta syötistä, joka kiilsi hänen »koukkujensa»
nenässä.

       *       *       *       *       *

Kun Aleksis oli suorittanut asevelvollisuutensa ja palasi kotiin,
päättivät sisaret, että nyt, kun veli oli päässyt 24 vuoden ikään, oli
heidän viimeinen, suurin valttinsa liikkeelle pantava.

Siinä tarkoituksessa astuivat molemmat eräänä syyskuun iltapäivänä
veljen huoneeseen ja, tuotuaan esille moniaita tekosyitä
puolustuksekseen, ilmoittivat olevansa pakoitettuja sanomaan irti kaikki
rahat, jotka hänellä vielä oli heiltä lainassa. He olivat muka kuitenkin
kyllin ystävälliset samalla kertaa neuvomaan hänelle varman keinon,
jonka kautta hän voisi pelastua taloudellisesta ahdinkotilastaan,
jättämällä hänelle kirjeen, jonka Amalia oli Iidalle kirjoittanut. Siinä
kirjeessä rikas tyttö selitti ystävättärelleen, että hän piti Aleksia
kaikkia muita kosiomiehiään parempana ja että hän heti myöntyisi
sulhaseen sekä samalla antaisi hänen vapaasti käyttää melkoista
äidinperintöään, jonka hän jo oli haltuunsa ottanut.

Aleksis kuunteli heitä vaijeten ja vakavana. Kun he alkoivat lukea
Amalian kirjettä, sulki hän silmänsä ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.
Kun he olivat lopettaneet lukemisen ja aikoivat antautua suullisesti
asiaa selvittelemään, pyysi hän aivan lyhyesti saada olla tämän illan
yksin, hän ei muka voinut hyvin eikä mitään iltaruokaa halunnut.

Sisaret iskivät toisilleen silmää ja poistuivat sitten huoneesta sanaa
puhumatta. Ehkä heidänkin sydämessään vienommat sävelet olivat päässeet
soimaan, sillä he eivät saattaneet olla huomaamatta, että heidän nuori
veljensä kärsi katkerasti, vaikka hän tukahdutti kaikki valitukset.

Kun Aleksis jäi yksin, lukitsi hän huoneensa ovet, ja siellä sisällä oli
kaikki ääneti. Hän tunsi sydämessään ruumiillista pahoinvointia. Se ei
suinkaan ollut ensimäinen kerta, mutta tähän asti hän ei ollut siihen
huomiotansa kiinnittänyt. Nyt hän meni pöydän ääreen istumaan, nojasi
kyynäspäät siihen ja kallisti päänsä käsiensä varaan. Tällä tavalla hän
istui ainakin puoli tuntia, katkerien ajatusten ja kaivertavien
tunteiden kiusaamana.

Viheltäen jotain runonpätkää nousi hän vihdoin seisoalleen ja alkoi
kävellä edestakaisin huoneessaan. Hänen kauniit, lapselliset kasvonsa
eivät koskaan olleet lempeämmät kuin nyt, kun hän kyyneltynein silmin
katseli syksyn moniväriseen loisteeseen pukeutuneita vaahteroita,
kellastuneita koivuja ja tuota kylmän sinistä ulappaa, jota laskeutuva
syyskuun aurinko valaisi, aurinko, joka ikäänkuin jätti rakkaat
jäähyväiset kesälle. Hänen kasvojensa piirteet lensivät katkeraan
hymyyn. Hän avasi lapepiironkinsa luukun ja otti sieltä konjakkipullon
ja lasin, jonka hän täytti reunoja myöten. Hän nosti sen ja antoi
auringon säteiden loistaa läpi tuon tulisen juoman, jonka hän sitten
yhdellä henkäyksellä kaatoi suuhunsa.

Hän tyhjensi vielä muutamia lasillisia tätä huumaavaa juomaa, sieppasi
sitten rakkaan harmonikkansa ja istahti keinutuoliin. Hän soitti toisen
lempisävelmänsä toisen perästä, aina tuon tuostakin lasiinsa turvautuen.

Kun auringonterä oli lähennyt taivaanrantaa ja alkoi vaipua sen taakse,
hän täytti ja tyhjensi, vaikka jo oli täydessä humalassa, vielä pari
lasia ja soitti sen jälkeen »Forssan-valssin». Tämä kaikui nyt kerta
toisen perästä, yhä tunteellisempana ja yhä vienompana, kunnes seutu
kätkeytyi keveään hämärään ja hänen kamarinsa pimeään peittyi.

Puoleksi epätoivoisena nousi hänen voimakas vartalonsa nyt, hänen
kasvoistaan olivat pienimmätkin viehkeyden ilmeet kadonneet, ja hänen
silmänsä tuijottivat ikäänkuin olisivat kaukaa jotakin etsineet.
Voimakkaalla iskulla hän löi soittokoneensa pirstaleiksi pöytää vasten,
niin että säpäleet lensivät ympäri huoneen. Uupuneena hän kaatui niiden
sekaan lattialle ja nukahti täydellisesti tajuttomana seuraavassa
silmänräpäyksessä.



VI.

HÄÄT


Seuraavana päivänä Aleksis lähti Iidan kanssa kaupunkiin ja toi
kohteliaalla, mutta kylmällä tavalla kosiotuumansa Amalialle esiin. Tämä
ja hänen isänsä, tehtailija, hyväksyivät sen luonnollisestikin ilman
muitta mutkitta. Vielä samana iltana vietettiin kihlajaiset suljetussa
seurassa, johon perheen lähimmät ystävät kuuluivat.

Koska Amalia jo kauan oli ajatellut naimisiin menoa, olivat hänen
runsaat myötäjäisensä jo täydellisessä kunnossa, josta syystä ei mitään
estettä ollut sen sulhasmiehen toivomuksen tiellä, että häät niin pian
kuin suinkin olisivat vietettävät.

Koska Amalia nyt vihdoin oli varma siitä tulevaisuudesta, jonka hän oli
asettanut toiveittensa päämääräksi, niin lievensivät onni ja ilo
suuressa määrässä hänen vähemmän miellyttäviä ja narrimaisia puoliaan,
ja tämä kävi paljo helpommin päinsä siitä syystä, että hän oli sangen
viekas, mutta samalla luonnostaan sangen hyväntahtoinen olento sekä sitä
paitsi Aleksiin rakastunut.

Heidän taloutensa kuntoon asettaminen antoi Aleksille paljon hommaa,
jonka tähden hän sen jälkeen ainoastaan jonkun kerran kävi asioilla
kaupungissa. Hän vaati ehdottomasti, että hänen talonsa myytäisiin,
sillä siihen oli hänen raskaimpien vuosiensa muisto yhdistetty; hän
tahtoi myöskin, että ostettaisiin uusi tila kaukaa Hämeen
pohjoispuolelta, jossa sellainen oli juuri silloin myytäväksi tarjottu.

Näiden asiain selvittäminen kysyi sentähden tarkkaan hänen aikansa ennen
häitä, jotka Amalian toivomuksen mukaan olisi vietettävä suurella
komeudella kaupungissa.

Tuon rikkaan porvaritytön häät eivät olleet näinä viikkoina suosittuna
puheaineena ainoastaan siellä, vaan myöskin monella muulla seudulla,
jonne isän liikehommat ulottuivat. Kertomuksia niistä tuli Forssaankin,
jossa moni vielä muisteli komeata, nuorta Salmista sekä oli mielissään
siitä rikkaasta naimiskaupasta, jonka hän nyt oli tekevä. Reginallekaan
ei tämä uutinen ollut mikään salaisuus, mutta vähemmän kuin muut hän
näytti sitä kummastelevan, vielä vähemmän hän siitä välitti.

       *       *       *       *       *

Vihdoin koitti hääpäivä, kylmä, auringonpaisteinen talvipäivä muuten.
Vihkiminen toimitettiin pienen tuttavapiirin läsnäollessa morsiamen
kotona ja se tapahtui aivan säännöllisessä järjestyksessä. Sulhanen
näytti olevan jotenkin totinen, mutta siihen oli jo totuttu, kun hän
koko kihlausaikansa oli osoittanut vakavaa miehuullista käytöstä.

Morsian sitä vastoin loisti ilosta, ja erään Helsingin parhaimman
ompelijattaren taitavuuden ansioksi on luettava, että komean,
kallisarvoisen morsiuspuvun onnistui melkoisesti poistaa hänen
ulkomuodostaan hänen ruumiinsa tukevuutta, joka seikka sekin puolestaan
oli hänelle yhtenä lisänä illan hauskuuteen.

Vihkimisen jälkeen ajettiin kaupungin hotelliin, johon heti oli
kokoontunut suuri joukko kutsuvieraita ja jossa tanssit, toinen toistaan
vilkkaammat, seurasivat toisiansa pataljoonasoiton kaikuessa. Aleksis ei
ollut tuosta hänelle muistorikkaasta illasta asti Forssan ajoilta
tanssinut torvisoiton mukaan, jonka tähden hän ikäänkuin tunsi sydämen
ahdistusta äkkiä kuullessaan ensi valssia soitettavan. Hän astui
kuitenkin vakavin askelin morsiamen tykö ja vei hänet tanssiin sekä
tanssi muuten innokkaasti morsiusneitojen, sisariensa ja muiden nuorten
tyttöjen kanssa.

Pulskat häät olivat houkutelleet suuren kansanjoukon tuona kolkkona
talvi-iltana katselemaan, joskin vain vilaukselta, kaikkea tätä loistoa,
jonka tähden morsiuspari useat kerrat, paikkakunnan tavan mukaan, astui
ulos porstuaan »näyttämään itseänsä» meluavalle ja eläköön-huutoja
kohottavalle joukolle, joka yhtä vähän säästi suosionosoituksia kuin
sukkeluuksia ja pistosanoja.

Joka kerta kun he näin tulivat ulos, nähtiin sulhasen katseen, joka nyt
oli niin totinen, tähtäävän yli kansanjoukon. Hän ikäänkuin odotti, että
hän sieltä keksisi jonkun, mutta jos niin oli asianlaita, niin ei hän
nähtävästi löytänyt sitä, jota etsi. Hänen levottomat kasvojensa ilmeet
eivät ainakaan mitään muuta osoittaneet.

Kun Aleksis tämmöisen näytelmän perästä palasi tanssisaliin, pisti eräs
vahtimestari hänen käteensä pienen kirjeen, jonka tämä sanoi juuri
saaneensa muutamalta talonpoikaisukolta sulhaselle jätettäväksi.

Päällekirjoitus oli Aleksille aivan outo: kankea, tottumaton, melkein
lapsellinen käsiala, mutta kirjaimet tasaiset, oikein muodostetutut.

Aleksis meni erääseen sivuhuoneeseen, joka oli tyhjä, avasi kirjeen ja
luki, jolloin kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja tuo entinen lempeä
ilme taas kirkasti hänen kasvonsa, seuraavat rivit:

      »Hyvä Aleksis!

Nyt tartun kynään ja tahdon sinulle sanoa, että voin hyvin ja toivotan
sinulle samaa. Älä ole pahalla mielellä, äläkä huolehdi tulevaisuudesta.
Älä minun tähteni ole levoton, sinähän tiedät, että minä olen hyvin
onnellinen. Jumala siunatkoon sinua. Hän ohjaa kyllä kaikki sinun
parhaaksesi, toivottaa ystäväsi

      Regina».

Aleksis tuli syvästi liikutetuksi. Hän pani paperin kokoon niin
hellävaroen, ikäänkuin se olisi sisältänyt jotain pyhää. Hänestä tuntui,
kuin hän vielä olisi ollut lapsi, ja hänen äitinsä olisi hänelle puhunut
lempeästi, anteeksiantavaisesti ja lohduttavasti.

Hän meni akkunalle ja katseli kirkkaasti valaistusta huoneesta ulos yön
pimeyteen, missä vain tähdet kirkkaasti tuikkien välähtelivät. Hänen
levoton sielunsa, joka viime aikoina oli ollut perin väsynyt, tunsi nyt
rauhaa, ja henkensä syvyydestä hän kuiskasi lämpimästi: »Kiitos, pikku
Regina!»

Silloin kuului pihalta päin vilkkaita huutoja, että morsiusparia
tahdottiin nähdä, ja kohta tulivat marsalkat häntä hakemaan, jonka
jälkeen hänen ynnä morsiamensa täytyi astua ulos näyttämään itseänsä
väkijoukolle. Heidän astuessaan ulos porstuaan virkkoi hän hiljaisen
juhlallisella äänenpainolla morsiamelleen: »Jospa minä voisin tehdä
sinut onnelliseksi!»

Ihastuneena näistä todellisen lämpimistä sanoista, jotka hän nyt
ensimäisen kerran kuuli jumaloidun puolisonsa huulilta, esiintyi morsian
ylpeänä ja autuaallisen onnellisena kansanjoukolle. Aleksinkin kasvojen
ilmeet olivat hyvin muuttuneet. Hänen utelias katseensa, jonka hän nyt
heitti yli joukon, ilmaisi sydämellisintä osanottoa.

Eläköön-huutojen kaikuessa vilkkaammin kuin koskaan ennen kiintyi hänen
katseensa muutamaan hentoon, naiselliseen haamuun, joka seisoi muista
edempänä, peittäen päänsä huiviinsa. Tämä oli Regina; hän olisi hänet
vaikka tuhansien joukosta eroittanut.

Hänen nuoruutensa lempeä loiste kuvastui selvästi hänen katseestaan,
hänen otsastansa haihtui jokainen pilvi, hän unohti, että hän täällä
seisoi ylkämiehenä toinen nainen vierellään ja vasten tahtoansa vei hän
kätensä kulmillen voidakseen häntä selvemmin tarkata.

Kun Regina huomasi, että Aleksis hänet tunsi, kietoi hän hitaasti ja
vielä tiiviimmästi huivinsa yli kasvojensa ja virkkoi hiljaa itsekseen:
»Aleksis raukkaseni!»

Aleksis tunsi, kuinka veri kuohuten virtasi hänen sydämeensä, joka
voimakkaasti tykytti. Hän ei havainnut, että morsian ja morsiusneidot jo
alkoivat vetääntyä takaisin, ennenkuin yksi sulhaspojista -- se oli
hänen ystävänsä Arvid -- hiljaa koski hänen käsivarteensa ja sanoi: »Nyt
mennään sisälle.»

Kalpeana kääntyi Aleksis ympäri ja nosti nopeasti kätensä sydämelleen.
»Odotahan», kuiskasi hän Arvidille, tarttui hänen käsivarteensa ja
horjahti. »Hiljaa! Älä häiritse niitä, jotka ovat sisällä. Minä tahdon
levätä».

Arvid tuki häntä voimakkaasti, mutta kenenkään huomaamatta, ja vei hänet
siihen sivuhuoneeseen, josta sulhaspojat joku hetki sitä ennen olivat
hänet tavanneet, sulki ovet ja riensi salista kutsumaan erästä kaupungin
lääkäriä, joka myöskin oli häävieraana.

Samassa kaiutti pataljoonan soittokunta Forssan-valssin, jonka sävelet
vähitellen hiljeten kuuluivat Aleksin korviin; ne soivat kesäulapan
aaltojen tavoin, jotka hempeillä syleilyillään hyväilevät rannikkoa.

Ollen täydessä tajussa, mutta sangen uupunut tunsi Aleksis suloisen
väsymyksen vähitellen leviävän suoniinsa ja hän ummisti silmänsä
saadaksensa uinua.

Lääkäri saapuikin ja käski Arvidin tuoda sairaalle joitakin elähdyttäviä
lääkkeitä. Tutkittuansa Aleksia arveli hän, että sairas jo kauvan oli
potenut arveluttavaa sydänvikaa; suurin varovaisuus oli siis tarpeen,
jotta tämä vika ei pääsisi pahenemaan. Kiihkeä tanssiminen, salin tukala
kuumuus ja porstuassa vallitseva vihainen kylmyys sekä joku
mielenliikutus kenties olivat olleet syynä tähän kohtaukseen, joka
kaikeksi onneksi nyt oli ohi.

-- Ei tanssia nyt enää tänä iltana, ei mitään äkkinäisempää voimain
ponnistusta pitkiin aikoihin, joll'ette tahdo panna henkeänne vaaran
alaiseksi, sanoi lääkäri vihdoin sekä lisäsi vielä muutamia muitakin
neuvoja sairaalle.

Aleksis, joka tunsi jonkun verran tointuneensa, vaikka hän vielä oli
jotenkin uupunut, vaati, että hääsalin iloa ei hänen tähtensä
keskeytettäisi, sekä lupasi olla aivan levollinen ja hiljaa, jos hän
vain saisi näyttäytyä vierasten joukossa.

Muutamien minuuttien kuluttua palasi Aleksis, lääkärin käsivarteen
nojaten, tanssisaliin. Hän oli kyllä kalpea, mutta hänen kasvojensa
ilmeet olivat kuitenkin iloiset.

Lääkäri vei hänet istumaan morsiamen viereen, selittäen, että lievä
pyörtymiskohtaus pakoitti sulhasmiehen vain katsomaan muiden reipasta
tanssia sekä kuiskasi vihdoin Amalialle:

-- Meidän täytyy tänä iltana hyvin varoa nuorta ylkäämme, jotta saisimme
hänet jonkun ajan kuluessa virkoamaan ja reipastumaan.

Amalia ei enää koko sinä iltana väistynyt Aleksin vierestä. Hän piti
hilpeästi leikkien silmällä, ett'ei Aleksis saanut rasittaa itseänsä;
hän ei edes saanut puhua muuta kuin jonkun sanan silloin tällöin.

Aleksis katseli, miten hänen häissään sydämen pohjasta hauskaa
pidettiin. Hänen huulillaan oli lapsellisen hyvänsuopa hymy, ja hänen
kasvoistaan loisti onnellisen uinaileva ilme. Hän unohti usein senkin,
että hän juuri oli ylkämiehenä, ja valitsi, entinen tunnettu
veitikan-ilme silmissään, ystävänsä Arvidin toimimaan varaisäntänä tässä
juhlallisessa tilaisuudessa.

Kuinka onnelliseksi tunsikaan Aleksis nyt itsensä! »Jumala ohjaa kyllä
kaikki parhaimpaan päin», toisti hän itsekseen ja tunsi sydämessään
sulinta kiitollisuutta, kun hän ajatteli tulevaisuuttaan.

       *       *       *       *       *

Kun Regina näki, että Aleksis, pimeydestä ja varjoavasta huivista
huolimatta, oli hänet tuntenut, poistui hän hitaasti ja kenenkään
huomiota herättämättä häätalosta. Tänne oli vastustamaton sisällinen
voima viime hetkessä hänet Forssasta ajanut, vaikka hän ensin oli vain
aikonut mennä asemalle kirjettä viemään.

Hänen täytyi nähdä hänet vielä kerran, vaikka hän taas ei saisi nähdä
eikä tuntea. Aleksin suloinen, onnellinen katse täytti nyt hänen
sielunsa sanomattomalla autuudella, joka lämmitti hänen sydämensä, hänen
vaeltaessaan ilman tarkempaa päämaalia eteenpäin kylmässä talviyössä.

Hetken kuluttua huomasi hän, että hän oli kaukana ihmisasunnoista,
autiolla maantiellä.

Silloin pääsi hänen rinnastansa syvä huokaus; hän pani kädet ristiin
niskansa taakse, katsoi tähtitaivasta kohti ja lausui intohimoisesti:

-- Kuinka minä rakastan sinua!

Niin hän seisoi hetkisen, katse kohti korkeutta. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän kääri huivinsa tiukemmin ympärilleen ja meni
eteenpäin yön pimeässä.

Hänestä ei ole sittemmin mitään jälkeä huomattu, eikä liene ollut monta,
jotka hänen kohtaloaan ovat tiedustelleet. Forssaan, missä hänelle vähän
aikaa sitä ennen oli uudestaan tehnyt naimatarjouksen se kunniallinen
mies, joka oli häneen rakastunut, hän ei enää palannut; tämä on ainoa
tosiseikka, joka varmuudella hänestä tiedetään. Ei mitään ruumistakaan
ole löydetty, joka voitaisiin otaksua hänen ruumiikseen. Hän katosi
talviyön pimeään kuni varjo, äänettömiin, jäljettömiin. --



VII.

LOPPU


Uupuneena hääillan puuhista oli Aleksis pakoitettu viipymään vielä pari
päivää kaupungissa saadakseen uusia voimia matkaa varten. Hän oli
sill'aikaa hyvin ystävällinen Amalialle, valittaen, että hänen kohta
häiden jälkeen oli täytynyt ruveta sairaanhoitajaksi niin suurelle
lapselle kuin hän oli.

Amalian onnistui pidättää mielensä tyynenä, vaikka hän lääkäriltä oli
saanut tietää nuoren puolisonsa vaarallisen sydänvian. Hänen entinen,
jotenkin meluava iloisuutensa oli nyt hiukan asettunut, mikä seikka
vaikutti tyynnyttävästi Aleksiinkin ja teki hänet entistä
taipuvaisemmaksi tuttavallisiin keskusteluihin sen naisen kanssa, joka
nyt oli tuleva hänen elämänsä kumppaliksi. Että hän ei kuitenkaan
rakastanut eikä voinut häntä rakastaa, niin, sen hän tiesi liiankin
hyvin.

Kun lääkäri oli antanut tarkkoja määräyksiä ja ohjeita, miten Aleksin
sydänvikaa oli hoidettava, sekä vielä kehoittanut mitä huolellisimpaan
varovaisuuteen, lähtivät vastanaineet matkalle ja saapuivat hyvissä
voimissa uudelle, muhkealle maatilalleen. Täällä muisti Aleksis heti,
helpoituksesta huoahtaen, että sisaria varten ei mitään erityistä
huonetta oltu sisustettu. Hänhän oli ostanut itselleen vapauden --
kalliistako vai ei, sitä hän ei vielä tiennyt.

Amalia oli jo heidän kuulutusaikanansa huomattavasti kylmennyt
suhteessaan Iidaan eikä hän myöhemminkään ollut osoittanut vähintäkään
halua saada nähdä kälyänsä uudessa kodissaan. Tämän he katsoivat suuren
kiittämättömyyden ja omanvoitonpyynnin osoitteeksi, sillä olihan Aleksis
heidän lihallinen veljensä, ja hänellä olisi ainakin alussa vaikea tulla
toimeen ventovierasten ihmisten parissa.

Lepo ja rauha, jota Aleksis nyt nautti, vaikutti aluksi nähtävästi hyvin
hänen terveytensä tilaan. Mutta sairaus oli jo liian pitkälle ehtinyt
tullakseen niin helposti poistetuksi. Kohtauksia sellaisia kuin
hääiltana sattui nyt uusia, ja Aleksis valmistautui kaikessa
hiljaisuudessa välttämättömään ja pikaiseen lähtöön tästä elämästä.

Amalian kirjeenvaihdosta lääkärin kanssa ja myöskin tämän ilmoituksista
olivat Aleksin sisaret saaneet tietää, että hengenvaara joka
silmänräpäys uhkasi heidän veljeänsä, josta he mustasukkaisesti pitivät.
He riensivät sentähden suoraa päätä hänen uuteen kotiinsa, jossa Amalia
hämmästyksellä otti heidät vastaan, aavistaen, että heidän tulonsa
veljen tykö häntä kovin häiritsisi.

Eräänä päivänä, jona Aleksis tunsi itsensä reippaammaksi, ei Amalia
saattanut panna vastaan, kun sisaret rukoilivat, että saisivat ottaa
jäähyväiset häneltä. Hän koetti varovaisesti mieheltään tiedustella,
halusiko hän, että pyydettäisiin sisaria tulemaan hetkiseksi häntä
puhuttelemaan.

Aleksis oli jonkun aikaa vastaamatta hänen kysymykseensä. Vihdoin hän
virkkoi:

-- On ehkä parasta. Käske heitä tulemaan, mutta pian, ennenkuin tulen
liian väsyneeksi.

Ne, jotka tekevät kuolemaa ja kovaa tautia sairastavat, eivät
tavallisesti kiinnitä huomiotansa aikaan eivätkä paikkaan. Heitä
kummastuttaa, että ystävät, maapallon toiseltakin puolelta haettavat,
eivät heti ole saapuvilla, eikä heitä ihmetytä, jos ne, joiden ovat
otaksuneet olevan hyvin kaukana, seuraavassa silmänräpäyksessä saapuvat.
Heistä tuntuu kuin tuo käsittämätön, juhlallinen arvoitus ajasta ja
paikasta jo alkaisi selvitä heidän katseelleen, joka maan päällä nyt on
sammumassa.

Kun Amalia lisäsi: »Ehkä nyt jaksat ottaa heidät vastaan, he istuvat
ulkona salissa», nyökkäsi Aleksis myöntyväisesti ja loi miettivän
katseen eteensä.

Sisaret astuivat hiljaa sisälle, tervehtivät ystävällisesti veljeänsä ja
silittelivät hänen otsaansa.

Aleksis hymyili hyväntahtoisesti ja lausui katse puoleksi maahan
luotuna:

-- Kuten tiedätte, en saa paljon puhua. Kiitoksia nyt kaikesta. Meidän
Herramme yksin johtaa kuitenkin kaikki parhaaksemme, kun hän niin
tahtoo, sen nyt näen. En ollut häijy, tuskin kevytmielinenkään. Tahdoin
vain elää rauhassa, levossa ja rakkaudessa kaikkiin. Kenties minä nyt
olen tehnyt pahaa Amalialle -- ja ehkä eräälle toisellekin --, mutta
Jumala ei sitä viaksemme katsone. Älkää murehtiko, jos minä menen pois.
Ei ole vaikea kuolla. Kiitos nyt, kiitos siskot -- antakaa minulle
anteeksi. Ja hyvästi nyt. Minä olen väsynyt.

Kyyneleet silmissään lukivat sisaret katkonaisin sanoin Herran
siunauksen nuoren veljensä puolesta, jonka rauhaa olivat maan päällä
häirinneet; rukoilivat häneltä anteeksi kaikesta sekä jättivät hänet
vihdoin. Veljen ystävälliset silmäykset -- silmäykset ystävälliset kuten
ainakin -- seurasivat nytkin heitä. Elämän rajalla virtaa keveimpänä ja
lempeimpänä viides rukous ihmisen sydämestä.

Illalla tunsi Aleksis hiukan helpoitusta ja arveli, että hän ensi
tilassa ostaisi itselleen hanurin. Se oli tuleva hänelle niin hyväksi
seurakumppaniksi niinä hetkinä, jolloin Amalia puuhaili
taloustoimissaan. Sitten hän pani maata ja nukahti hyvin.

Seuraavana aamuna, kun Amalia tuli hänen huoneeseensa häntä
tervehtimään, makasi hän vielä silmät ummessa ja näytti uinailevan. Hän
ei koskaan ollut nähnyt hänen kasvoissaan niin tyyntä ja rauhallista
ilmettä, ja hänen kävi melkein sääli herättää häntä hänen suloisesta
unestaan.

Hiljaa hän kuitenkin koski hänen käteensä; se oli kylmä. Sydänhalvaus
oli vähää sitä ennen tuskattomasti sammuttanut hänen elämänsä. Tuohon
ennen umpinaiseen sydämeen oli kuolema hiljaa ja tyynesti astunut
hänelle avonaiseksi jätetystä ovesta sekä ottanut haltuunsa aution
asunnon. Jumala johtaa kyllä kaikki parhaimpaan päin, niinhän kuuluivat
myöskin Reginan viimeiset sanat hänen Aleksis-raukalleen.



LUDVIG ÅKERFELTIN JOULULAHJAT



ENSIMÄINEN LUKU

Kuinka Ludvig Åkerfelt on joutunut kihloihin ja nyt valmistautuu
viettämään jouluaattoa tulevan appiukkonsa perheessä.


Eräänä jouluaattona jokunen aika sitten nähtiin Helsingin suurimmalla
kadulla vallitsevassa liikkeessä erään nuorenpuoleisen, tuskin
kolmenkymmenvuotiaan herrasmiehen, milloin jalkasin, milloin
vuokra-ajurilla, kulkevan puodista puotiin palaten jokaisesta melkein
aina joku uusi käärö kädessään ja kiiruhtaen, sitä myöten kuin ostoksien
luku eneni, jättämään ne sivumennen palvelijalle Seurahuoneeseen, jossa
hän piti asuntoa.

Tarkemmin jos katsomme, huomaamme me tässä nuoressa miehessä -- ja hänen
iloisissa terveissä maalaiskasvoissaan -- aikoinaan ylioppilaspiireissä
hyvin tunnetun vihastumattoman hyvänpäivän lapsen Ludvig Åkerfeltin,
joka nyt oli hyvinvoipa tilanhaltija jossakin lounaisosassa maatamme.
Hän oli nyt tullut pääkaupunkiin niin mieluisessa asiassa kuin
kiittämään pientä morsiantaan, valtioneuvos Herbstin kaunista tytärtä
Ireneä, siitä herttaisesta »jaa» sanasta, jonka tämä nykyisin postissa
oli lähettänyt vastineeksi hänen vaivalloisesti kokoonpantuun
kosimakirjeeseensä.

Morsiamen pari kirjainta sisältävän pienen kirjeen mukana oli seurannut
isällisiä ja äidillisiä kyhäyksiä valtioneuvokselta ja
valtioneuvoksettarelta ja luonnollisesti kutsut joulunviettoon heidän
luokseen Helsinkiin. Tässä viattomassa toimituksessa tapaamme me nyt
Ludvigin. Hän astuu nyt juuri ulos Göhlen komeasta joulunäyttelystä,
josta hän oli onnistunut saamaan muutamia kauniita esineitä, jotka
puolestaan olivat onnistuneet välttämään helsinkiläisten huomion.

Hän on pysähtynyt kaupan ulkopuolelle, hieman epätietoisena minne hänen
nyt pitäisi kääntyä, kun hän samassa huomaa olevansa kahden iloisen
entisen ylioppilastoverinsa ympäröimänä -- kaksi nuorta lääketieteen
ylioppilasta, jotka vilkkailla mieltymyksen osoitteilla tervehtivät
tuota iloista maalaisserkkua.

-- No, olipa helkkarin hauskaa, huudahti Ludvig. Älkäämme laiminlyökö
yhtäkään hetkeä, vaan etsikäämme heti vanha tuttu pöytämme
oopperakellarista saadaksemme pienen kodikkaan aamiaisen ja lasin kuten
muinoin. Sillä tietäkäät pojat, että teillä on syytäkin juoda minun
maljani, nykyisin kihlautuneen hyvin toimeen tulevan miehen. Niin juuri!
Oikealle, niin saatte kuulla enemmän.

Sydämellisesti onnitellen seurasivat nuo entiset toverit Ludvigia
oopperakellariin, jossa he odottaessaan aamiaista istuutuivat muutamain
soodavesipullojen ja konjakin ääreen.

No, näin oli asian laita. Ludvig, joka kesällä oli Naantalin
kylpylaitoksessa pikiintynyt kauniiseen Ireneen, oli nyt hänen
onnellinen sulhasensa. Sehän oli hiivatin hauskaa, ja nytkin kuten aina
oli hänellä onni myötä, että juuri tarpeellisella hetkellä kohtasi
hyväntahtoisia auttajia. Joululahjat, morsiamen sukulaisille nimittäin
annettavat, olivat tuottaneet hänelle paljon päänvaivaa, enemmän vielä
senkin vuoksi, että valtioneuvoksen perheessä oli välttämättömimpänä
ehtona varustaa jokainen joululahja runosäkeellä.

Turhaan oli Ludvig vakuuttanut, ett'ei hän koskaan, ei edes
ajatuksissaan ollut esiin loihtinut sen parempaa runosointua kuin: »Ho
hoi, ja jaa!» mutta mikään ei ollut auttanut. »Kuta enemmän päin seiniä,
sitä hauskempi», oli hän saanut vastaukseksi ja tulevalta anopiltaan
sitä paitsi kaikessa salaisuudessa sen tervetulleen neuvon, että
pyytäisi jonkun runomiehen apua. Nyt tulisi entisten toverein näyttää
miten pitkälle heidän ystävyytensä ulottuu, ja kirjoittaa runosäkeet
kaikkiin joululahjoihin.

-- Odottakaahan, niitä tulisi olemaan noin 12--14 kappaletta, joista
melkein puolet on jo ostettu. --

Kalle ja Ville, molemmat lääketieteen ylioppilaat, vakuuttivat, että he
kaikeksi onneksi eivät ymmärtäneet runonsepitystä sen enempää kuin
Ludvig itsekkään, mutta Flaccus, Flaccus, tuo iloinen runoniekka ja
yliopistossa vanhentunut ylioppilas, oli tapansa mukaan kaupungissa ja
hänhän oli kuin luotu auttajaksi tässä tapauksessa. Mutta, mistä saisi
käsiinsä tuon aarteen nyt, juuri joulumarkkinain pyörteessä? Telefooni
sai alkaa tehtävänsä, ja viimeinkin, kun oli kysytty oikealta ja
vasemmalta, kahviloista ja tupakkakaupoista, annettiin Kaisaniemen
keilaradalta se lohduttava tieto, että Flaccus ihan omassa persoonassaan
oli siellä keilanheitossa, seuranaan eräs nimismies Savosta,
»makasiinirotta Viaporista ja muuan vararikon tehnyt kauppias herra ties
mistä pikku-kaupungista. Kunhan vaan lähetetään issikka häntä noutamaan,
niin pian on hän oleva neljäntenä miehenä aamiais-seurassa. Ja samassa
kun palvelija ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä eräässä sivuhuoneessa,
astui Flaccuskin sisään tyynine käytöksineen ja lyhyine virkatakkineen
kuten ennenkin, vatsa kuitenkin hiukan pyöreämpänä kuin tätä ennen,
Ludvigin häntä viimeksi nähdessä, mutta tuo lempeä, kevyt ja
veitikkamainen piirre leikki yhtä poikamaisesti kuin ennenkin silmien ja
suun ympärillä.

Siitäkös syntyi hauskat aamiaiset, hyvä ruoka ja hienot viinit
maustettiin leikillisillä huomautuksilla entisistä ylioppilaskujeista ja
pienistä hetkellisistä hairahduksista.

Sitten kun kihlausta oli tervehditty samppanjakorkkien pamauksilla ja
kahvi sekä liköörit tuotiin pöydälle, otettiin Ludvigin joululahjahuolet
käsiteltäviksi. Kalle, joka seurusteli valtioneuvoksen perheessä, säesti
Ludvigia tämän kuvaillessa perheen jäseniä, eloon herättääkseen edes
yhden kipinän innostusta Flaccuksessa. Mutta kauan kesti, ennenkuin
hitustakaan taipumusta runollisiin tehtäviin ilmaantui hänessä.
Esitettiin valtioneuvos ja tämän puoliso, pikku morsian ja tämän
kahdeksan-vuotias sisko Cecilia, veljet: luutnantti Rikard ja ylioppilas
Birger, jo ennestään Flaccukselle tuttu, -- niin, vieläpä taidetta
ymmärtävä taloudenhoitajatar Ebba, mutta kaikki yhtä turhaa. Vasta kun
perheen sukulaiset otettiin käsille, ensinkin setä Lasse, hyvinvoipa
painoasiamies jossakin maaseutukaupungissa, ja tämän hurskas
aviopuoliso, ilmaantui ylioppilasrunoilijan katseeseen lempeä kiille,
jonka toverit niin hyvin tunsivat. Keväisen huhtikuun kujeileva mieliala
ilmaantui hänen katseeseensa, hitaasti ojensi hän kätensä, otti
sikaarin, sytytti sen vielä hitaammin, veti keveän sauhun, tarttui
liköörilasiin, kilisti Ludvigin kanssa sanoen: »No, kuten tahdot!»

Varmasti hän tahtoi ja Ludvigin puolesta toverit myös. Ludvig repäisi
lehden muistiinpanokirjastaan ja alkoi merkitä siihen joululahjojaan ja
niiden vastaanottajia. Pikku morsian oli saapa kultakellon oikein
erinomaisen sievän, sekä täydellisen koristereunusteen ihan -- ties mitä
mallia se nyt taasen olikaan, jota herra Mellin sanoi sen olevan. Tavat
ja mallit eivät olleet Ludvigin vankkoja puolia. Kaksi kertaa oli hän
saanut reput lakitieteellisissä koekirjoituksissa, minkä jälkeen hän oli
heittänyt luvut sikseen. -- Vielä tulisi Irenen saada komea kaulaketju
mitä kauneimmista alabasterikivistä ja sitä paitsi ostaisi hän hänelle
vielä jotakin pientä, ja tulisi lahjojen runosäkeitten kääreissä olla
hienoja, kauniita, kevyitä ja runoutta tuoksuvia, aivan kuin tuo
herttainen tyttö itse. Jospa sentään Flaccus olisi saanut nähdä hänet!
Valtioneuvokselle ei Ludvig vielä ollut keksinyt muuta kuin Almanach de
Gothan, valtioneuvoksettarelle oli hänellä kallisarvoinen
ompelulaatikko, jotakin vietävän mallia sekin, muhkean oli kauppias
kehunut sen olevan; luutnantille oli Ludvig valinnut oivallisen
teaatterikiikarin ja ylioppilaalle toalettilippaan, joka sisälsi harjoja
ja sen semmoisia, kaikki hopeakoristeisia. Mitä taas setä Lasseen,
painoasiamieheen tuli, oli Ludvig tahtonut olla niin antelias kuin
suinkin, ja kun tuo vanha herra oli innokas tupakoitsija, oli Ludvig
hänelle valinnut laatikon sikareja, kaikkein parhaita mitä hän käsiinsä
oli saanut, sekä tämän rouvalle, täti Sohville, jumalisen kirjan:
»Hartauden harjoituksia joka vuoden päivälle.»

-- Tässä on nyt sinulle, parahin Flaccus, koko luettelo, sanoi Ludvig.
Koeta nyt parastasi! Minulla kyllä, hitto vie, ei ole aikaa sekaantua
koko hommaan. On vielä koko joukko ostoksia tehtävä, niin että ennen
kello 7:ää illalla ei teidän tarvitse ajatella näkevännekään minua kuin
joskus pikimmiltään. Mutta mikään ei estä teitä rupeamasta milloin
tahansa käärimään jo ostettuja tavaroita paketeiksi ja kirjoittamaan
niihin osoitteita ja runosäkeitä, eikä sitäpaitsi kotiintumasta
Seurahuoneen n:o 14:ään, jossa asun. Kuule, Ville, sinut määrään minä
varaisännäksi minun poissaollessani. »Paina nappia» ja pitäkää hauskaa
sillä aikaa. Ja muista Ville, ei mitään kursailemista tänään! Maksa pois
lasku tänne, kun tahdot, niin minä sitten selvitän sen sinulle. Vai on
sinulla Matti taskussa! No sitä parempi. Ole hyvä -- tämä kelvannee
vähäksi aikaa. Ja nyt minä täytän lasit. Kas noin -- ja kas noin, ja
kiitos paljon, te kunnon veikot, kun otatte tehdäksenne minusta
runoilijan ja valmistaaksenne minut uusiin perheoloihin, somiin tapoihin
-- comme il faut, kuten sanotaan. Minä tulen voittamaan kaikkien
sydämet, vieläpä neiti Ebba Vesterlundinkin, taloudenhoitajattaren.
Kippis nyt sen asian päälle ja jääkää hyvästi pariksi tunniksi!

Ludvig otti lakkinsa, nyökkäsi iloisesti ja oli samassa hetkessä
matkalla Leppäsuon kasvihuoneelle antamaan itse ohjeet mitä ihanimpaan
kukkavihkoon, jonka Irene oli saapa jouluaattona.

Kello oli jo kuitenkin kerinnyt kolmeen, ennenkuin tilanhaltijamme jätti
kukkakaupan. Hyvää kyytiä hän nyt antoi laskea kohti kaupunkia, jossa
hän kulki kaupasta kauppaan valiten ja hakien sellaista nukkea, joka
voisi löytää armon hänen tulevan kahdeksanvuotiaan kälynsä silmissä.
Lopuksi löysi hän yhden, jonka sanottiin olevan Pariisin mallia, ja hän
omisti sen itselleen samalla riemulla kuin kemisti kunnian keksiessään
jonkun uuden alkuaineen.

Seurasi sitten käynti eräässä kirjakaupassa, jossa oli niin paljon
väkeä, että Ludvig kiitti onneaan, kun sai käsiinsä erään komean
kuvateoksen, Jonas Lien uuden romaanin ja Gustafva Björklundin
keittokirjan, molemmat korukansissa, sekä jonkin lastenlehden
tilauskortin. Kaikki tämä mukanaan oli hänellä aikomus suunnata kulkunsa
Seurahuoneelle, kun hänen mieleensä samassa johtui, että Irene kerran
Naantalissa oli ihaillut erästä viuhkaa, jonka väri ja malli oli jäänyt
rakastajan muistiin, ja nyt täytyi hänen etsiä edes jonkun verran
samannäköinen »vifti», kuten tanskalainen sanoo. Se, jonka hän
innokkaasti etsittyään päätti ottaa, ei kuitenkaan ollut käsin silkille
maalattu, kuten se, jota Irene oli ihaillut, mutta tämä oli kaikessa
tapauksessa non plus ultra, kuten kaupassa sanottiin, hienoa,
lävellistä, valittua, somaa ja kaunista norsunluutyötä.

Kokonaista kolme tuntia oli kulunut hänen kulkiessaan puodeissa ja nyt
vihdoinkin katsoi Ludvig Åkerfelt auttavasti päässeensä
joululahjavelvollisuuksistaan sulhasmiehenä ja olevansa hyvällä alulla
tulemassa hänelle tähän asti tuntemattoman perheen jäseneksi. Vielä
iloisemman näköisenä kuin tavallisesti, vaikka lämpimänä ja hiukan
väsyneenä, kiirehti hän huoneeseensa, seurassaan poikanen, joka kantoi
hänen uusia joululahjaostoksiaan.

Jo eteiseen kuuluivat n:ro 14:stä toverien iloiset naurunpurskaukset, ja
kun Ludvig syöksähti huoneeseen, kohtasi häntä kodikas näky: nuo kolme
ystävää ja auttajaa kaikki paitahihasillaan paperiarkkien ja valmiiksi
käärittyjen pakettien ympäröimänä, täydessä touhussa uusien käärimisessä
ja osoitteiden laadinnassa.

Tykistömäinen joukko pulloja ja karahviineja pisti savupilven keskestä
luonnollisesti esiin pakettien välistä, ja mitä tyynimmän sotapäällikön
näköisenä istui Flaccus kynä kädessä, lukien erästä säettä ystäväin
arvosteltavaksi.

-- Hyvä, hyvä! huusivat Ville ja Kalle, kun samassa Ludvigin iloinen
muoto tuli näkyviin.

Puheen hälinä ja melu piiritti hänet silmänräpäyksessä, ja sen keskeytti
vain silloin tällöin Flaccuksen viranomainen ääni, kun hän vaati
Ludvigilta tietoja uusista joululahjoista, jotka hän oli mukanaan
tuonut, sekä niitten jakamisesta.

-- Viuhka on Irenelle, kuvateos kiltille appiukolle, nukke ja
tilauskortti luonnollisesti Cecilialle, keittokirja
taloudenhoitajattarelle ja romaani Irenelle. -- Ja kas niin, pojat, nyt
me kyllä olemme ansainneet lasin. Onko teillä seltteriä täällä? Hyvä!
Maljasi Flaccus, sinun etupäässä! Sinä olet saanut olla touhussa, sen
näen kaikista näistä lapuista. Vai olet sinä Kalle kirjoittanut
puhtaaksi ne. Maljasi sitten! Ja Ville lakkaa. No maljasi, sinä iloinen
sielu! Nythän minun ei tarvitse muuta kuin kädet ristissä katsella
päälle. Mutta kyllä se onkin pahuksenmoista juoksua täällä Helsingissä.

-- Nyt täytyy sinun kuulla jotakin Flaccuksen mestariteoksista»,
huudahti Ville. Tääll' on helliä ja vienoja, siveellisiä ja hieman
kevyitäkin. Millä aletaan?

-- Mitä kirjoitit sinä, hyvä Flaccus, Irenen kultakelloon, sen tahtoisin
tietää?

Huomaamattomasti räpäyttäen vasenta silmäluontaan ojensi Flaccus
kätensä, etsi runosäkeen käsikirjoituspaperien joukosta ja sanoi:

-- Pelkkää lorua, kuten tulee ollakin tällaisissa tapauksissa. Tässä on
kaiku omasta veltostuneesta sydämestäsi:

      Vaikk' pieni oon, käyn aina vaan,
      Käyn hiljaa tyynehesti;
      En taaksepäin käy milloinkaan,
      Vaan eteen tasaisesti.
      Jospa vaan sydämes vartia oisin
      Ja huolilta maailman sen varjella voisin,
      Niin ilotkin iloitsisin sen kanssa
      Kuunnellen onnen kuiskettansa.

-- No, tuohan sointuu oikein kauniilta ja todelliselta, minun
mielestäni, sanoi Ludvig. Kuulostaa ikäänkuin sinä itse olisit
rakastunut, veli Flaccus. Olisihan jo aikakin, vai mitä te sanotte,
pojat?

-- Palaa -- salaa -- valaa, mumisi Flaccus, ei ollen kuulevinaankaan
ystävän puhetta, täydessä runontekopuuhissa sikaarilaatikkoa varten.

Yhä jutellen silmäili Ludvig milloin yhtä, milloin toista säettä ja
levitti iloisella luonnollaan ikäänkuin auringon säteitä ympärilleen,
joiden täysi loisto näkyi hänen hyväntahtoisesta ilmeestään, kun hän sai
käsiinsä säkeen:

      Oi sua, veli pörröpää,
      Koitappas tukkaas silittää!

jonka hän ääneen ja mitä sulavimmin luki toverien, vieläpä Flaccuksenkin
sydämellisesti säestäessä hänen nauruaan.

-- Tuohan sopii mainiosti Birgerin hiusharjoihin. No, kyllä näyt sinä,
Kalle, vilkkaasti kuvailleen kaikki tulevat sukulaiseni. »Pörröpää»,
sehän sopii kuin tehty Birgerille ja hänen tuuhealle tukalleen.

      Oi sua, veli Pörröpää,
      Koitappas tukkaas silittää!

kertasi hän ja sai taas tovereilta vallatonta osanottoa nauruunsa.

-- En minä kyllä hituistakaan käsitä runoutta, mutta tämä, jo minunkin
ymmärrykseni mukaan, on vietävän hauskaa, ja tämä säe on tuottava
minulle kunniaa tänä iltana.

Ja toverit nauroivat hillittömästi.

-- Se kai johtuu minun omasta poikamaisesta luonteestani. Tästä tulee
hauska jouluaatto. Mutta apropos pojat, missä, te aijotte sen viettää?

-- Ville ja minä olemme luvanneet päivystää sairashuoneella, sanoi
Kalle, ja Flaccuksella on kai, kuten tavallisesti, omat ihmeelliset
tiensä.

-- Minä menen erään nuoren leskirouvan luo, erään tohtorinna
Nassevitschin, niin muistaakseni hänen nimensä oli, sanoi Flaccus
tyynesti. Hän on syntyisin luterilainen ja miehensä puolelta sukua
kapteeni Blomagoffin, Viaporin »provianttirotan» kanssa. Hän kutsui
minua sinne tänään keilaradalla.

-- No, onnea sitten mitä hauskimpaan joulunviettoon tohtorinnasi kanssa,
nauroi Ludvig, silittäen kädenselkämällä poskiaan, mutta samassa
hypähtäen ylös. No, eikö hitto vie, minun vielä pidä ajattaa partanikin!
Ei täällä sitten saa hetkeäkään istua alallaan, toista se on
talonpoikaisoloissa. Kello on jo 1/2 7, tunnin päästä minua jo odotetaan
valtioneuvokseen. Kerkiättekö te nyt, kunnon veikot, valmistaa kaikki
nämät minun poissaollessani?

-- Nämät ja vielä paljon muutakin, vastasi Ville innostuksissaan.
Maljanne, hyvät herrat! Malja Ludvigin parranajo-onnelle!

Ja sydämellisen naurun vielä kaikuessa Ludvig kiirehti parturiin, jossa
nyt kuten ainakin tällaisena iltana oli väkeä huoneen täydeltä.

Jospa vain voisimme suljettujen ovien läpi heittää silmäyksen
Seurahuoneen n:ro 14:ään, näkisimme nuo kolme vallatonta ystävää
lakkaamassa, kirjoittamassa ja liisteröimässä runosäkeitä kaikin voimin,
naurunpuuskausten kaikuessa kovemmin kuin mitä tarpeenmukaista
olisikaan. --

Vihdoinkin oli kaikki valmiina. Ville antoi palvelijan tuoda isonlaisen
korin, johonka kaikki joululahjat aseteltiin järjestykseen, minkä
jälkeen palvelijalle annettiin käsky viedä kori valtioneuvos Herbstille.

Kun Ludvig hetken perästä palasi, oli koko joululahjatouhu ohi, ja huone
saanut sen puolisiistin näön, jonka matkustava nuorimies niin
harvinaisen taitavasti ymmärtää antaa asunnolleen. Ystäväin lasit
täytettiin vielä kerran, Ludvig heitä sydämellisesti kiitti, kukkavihko
Leppäsuolta, kaunein mitä konsanaan morsian voi toivoa, tuotiin
säntilleeen ja Ludvigilla oli toverein pois mentyä vain neljännestunti
pukeumisaikaa ja pukeutuesssaan hän mitä lämpimimmillä toveritunteilla
itsekseen puoliääneen kertasi: »Rehelliset, iloiset pojat! Kyllä minä
myöskin vuorostani olen teitä auttava!»

Kello oli vastikään lyönyt puoli kahdeksan, kun Ludvig tyytyväisenä
itseensä ja koko maailmaan soitti ovikelloa tulevan appensa luona, jossa
ilo ja häiritsemätön joulurauha odottivat häntä.

Ollen varmat, että sulhasmies pääsee sisään, lopetamme kertomuksemme
ensimäisen luvun, kertoaksemme seuraavassa ja viimeisessä Ludvig
Åkerfeltin ensimäisestä ja ainoasta jouluaatosta sulhasmiehenä.



TOINEN LUKU.

Mimmoisen vaikutuksen Ludvig Åkerfelt ja hänen joululahjansa tekevät
tuleviin sukulaisiin, mitenkä hän voittaa elinkautisen ystävättären ja
kuinka jouluaatto valtioneuvoksella päättyy.


Jo eteiseen tuli Ludvigia vastaan herttainen morsiamensa, antaen jo
siellä pienen suutelon kiitokseksi sulhonsa tuomasta kauniista
joulukukkavihosta. Kodissa, joka loisti tulimerenä, liikuskelivat
perheen jäsenet vielä pienissä puuhissa illan kunniaksi, ja kohta olivat
harvat kutsutut vieraatkin saapuneet, setä Lasse ja Sohvi täti, kaksi
nuorta luutnanttia, Rikardin virkatovereita, kolme nuorta naista, kaikki
kuuluen melkein samaan epävarmaan ikäluokkaan, kaikki kotiintuneita
perheessä ja kaikki aivan samankaltaisesti puettuja, niin että Ludvig
hieman sekaantui ja morsiamensa täytyi kahdesti heidät esittää.

Valtioneuvos itse pitkine, laihoine, mutta komeine vartaloineen,
käytöksellään hieman muistuttaen diplomaattia, oli mitä kohteliain
isäntä, ja valonhohde kyntteliruunusta ja joulukuusesta heijastui niin
hyväilevästi hänen paljaaseen päälakeensa. -- Valtioneuvoksetar, ollen
kotoisin Pietarista, oli taloudellinen, ystävällinen pieni rouva,
murtaen hieman puhettaan, ja ehkä koko olennossaankin muistuttaen Nevan
kaupungin tapoja. Setä Lassella, jota kohdeltiin rohkaisevalla ja
kehoittavalla hilpeydellä, oli jo aikansa palvellut peruukki, ja hänen
punaruskean lyhyen täysipartansa oli nähtävästi hän itse tai joku
maaseutukaupungin parturi viimeksi puhdistanut. Hän näkyi pitävän
velvollisuutenaan aina pysyttäytyä kunnioitettavan puolisonsa
lähettyvillä, täti Sohvin, joka paikkakunnallaan kuuluu herättäneen
huomiota kirjailijattarena sekä nykyajan jaloimpain aatteiden
suojelijattarena. --

Nuo kolme perheen ystävätärtä kuuluvat sitä paitsi olevan soitannollisia
ja toinen luutnanteista myös, jota vastoin toinen, samoin kuin poika
Rikardkin, julkisesti ihaili operetteja ja varieteeta sekä enemmän kuin
tarpeellista olisi ollut pääkaupungin ravintola- ja
sikaarikauppaneitejä. Ylioppilas Birgeristä, joka kotona oli
umpimielinen ja hiljainen, katsottiin toverein keskuudessa tulevan
hyvänpäivän lapsen ja herkkusuun, ja lopuksi pikku Cecilia oli kaikkien
hemmoittelema lempilapsi, iloinen ja kiltti, ja hänestä näkyi lupautuvan
jotakuinkin kaunis tyttö.

Ruokasalissa -- jonne vastakihlautuneiden tie sattumalta johti -- sai
Ludvig tilaisuuden uudistaa eilisen tuttavuutensa neiti Ebba
Vesterlundin kanssa. Tämä oli neljänkymmenenviiden vuotias nainen, jolla
oli varma, vaikkakin hieman eriskummainen, vääntynyt käytös, tehden
saman vaikutuksen kuin polkupyörä puolitaitavan pyöräilijän käsissä;
kasvoillaan oli hänellä kohtelias, imelä hymy, ja usein nähtiin
kielenpään äkkiä pistäytyvän esiin ja katoavan ei suinkaan
klassillisesti kauniitten kaarevien huulien välitse.

Niin pian kun tee oli juotu ja seuran ijäkkäämmät henkilöt täksi iltaa
ottaneet omat varmat paikkansa sohvapöydän ympärillä, rupesi
joululahjoja tulla tupsahtamaan sisään, vanhaan helsinkiläiseen tapaan.
Nuoret, jotka mieluummin halusivat olla liikkeellä, auttoivat pikku
Sissiä suurien ja pienien saliin heitettyjen kääröjen poimimisessa ja
veivät ne sitten valtioneuvokselle, joka, pannen hyvän koron sanoihin,
luki ääneen ehdottomasti joka pakettiin kuuluvat runosäkeet, jotka usein
herättivät yleistä naurua ja suurta hyväksymistä.

Myöskin Ludvigin joululahjoista olivat jo muutamat ilmaantuneet oikeilla
osoitteilla: Almanach de Gotha valtioneuvokselle ja tuo todella kaunis
valkea kaulakoriste Irenelle, joka punastuen antoi Ludvigin itsensä
kiinnittää lukon äidin ja toisten ijällisten vielä kerran kuunnellessa
noita runollisia säkeitä, jotka olivat koristetta seuranneet ja jotka
valtioneuvos lausui hyvällä painolla.

Sitten tuli Rikardin paketti, johon oli kirjoitettu:

      Vuosi vuodelta,
      Päivä päivältä
      Heikko ihminen katseensa luo
      Ylös korkeuteen,
      Tuonne taivosehen --
      Luoja kerran sielt' apunsa tuo.

Rikardin kasvojen ilme oli jotenkin koomillinen, kun hän paketista veti
esiin suurenmoisen postillan: »Hartauden harjoituksia joka vuoden
päivälle», hieman kummallisen ja odottamattoman joululahjan nuorelle
soturille.

Täti Sohvi, joka istui Rikardin vieressä, katsahti lorgnetin läpi
alkulehteä, sanoen: »Kallisarvoinen, arvokas kirja, rakas Rikard», jonka
tämäkin kohteliaasti kumartaen myönsi, ollen varma, että antajatar oli
naapurinsa.

Rikard laski kunnioittaen kirjan luotaan, nousi ylös ja hieman viiksiään
kiertäen totisena kuiskasi Ludvigille, joka seisoi Birgerin kanssa
joulukuusen luona: »Minä sain postillan.»

-- Sinäkö, huudahti Ludvig, kuka olisi uskonut!

-- Juuri minä, sanoi Rikard. Lanko, tule ottamaan lasi punssia sen asian
päälle, ja he menivät erääseen sivuhuoneeseen.

Samassa huusi valtioneuvos Birgerin nimeä, lukien seuraavan runonpätkän:

      Vaikka ootkin varaton,
      Elos vapaa, huoleton,
      Niin jos perheen varat käsiis saat,
      Kohta ystävilles jaat.
      Hienot, hienot päivälliset,
      Monet pienet illalliset
      Ymmärrät sä toimeenpanna.
      Huudetaan vaan: "Vielä anna!"

Valtioneuvoksen ääni oli selvä ja tyyni kuten ainakin, kuitenkin ojensi
hän hieman pitkäveteisesti joululahjan punastuvalle pojalleen.
Valtioneuvoksetar pelasti kaikki pälkähästä, sanoen ystävällisesti:

-- No, Birger, minkämoinen on meidän illallisemme tänä iltana? jota
seurasi yleinen nauru, ja hieman kiukustuneena veti Birger esiin
Gustafva Björklundin Keittokirjan, sanoen lukiessaan käsialaa
runosäkeessä:

-- Jonkun ystävän tekemää tyhmää pilaa! Kyllä otan hänestä selvän.

Ludvig, joka oli palannut tupakkahuoneesta samassa kun loppuosa runosta
luettiin, huomasi heti Flaccuksen laskeneen leikkiä
taloudenhoitajattaresta ja punastui hämmästyneenä huomatessaan
joululahjain harmillisen vaihdoksen. »Jumalan kiitos», ajatteli hän, kun
Birger oli lausunut epäluulonsa, »minä pääsen ehjin nahoin tällä kertaa.
Mutta sääli Birgeriä, hänhän näyttää aivan nololta. Jospa vain olisimme
kahden kesken!»

Taaskin joululahja! »Valtioneuvos, ritari y. m.» Kun osoite oli luettu,
rykäsi valtioneuvos hieman, silitti vaistomaisesti kaljua päätään ja
luki tyynellä, mutta sointuvalla äänellään:

      Oi sua, veli pörröpää,
      Koitappas tukkaas silittää!

-- Neuvo tuli jotenkin myöhään, lisäsi valtioneuvos arvokkaasti
hymyillen.

Aukaistuaan käärön otti hän esiin kallisarvoisen lippaan, josta
hopeanhohtavat harjat loistivat ivallisesti tuota vanhaa herraa vastaan.

-- Saanko nähdä käsialaa, sanoi hänen rouvansa. Aivan outoa. Keneltähän
se lienee!

-- Sehän on yhdentekevä, rakas Julia, sanoi valtioneuvos, sysäten
lahjansa syrjään. Hieman kallisarvoista eikä suinkaan sukkelata pilaa.
Offenbach on oikeassa sanoessaan: »Voimakkaita miehiä on kyllä, mutta
sukkelia?»

Ludvig-rukka seisoi kuin unesta herännyt. »Oi sua veli pörröpää», joka
niin paljon oli antanut ilon aihetta ja joka oli tuottava hänelle
kunniaa tänä iltana! Hyi pahus, minkämoisia hutiluksia; eivätköhän vaan
jo kerinneet tulla pikku tuuleen tuolla n:ro 14:ssä, ajatteli Ludvig,
uskoen hyvää lähimäisistään. Syvään hän huokasi ja näytti aivan
rikolliselta, kun Irene hieman alakuloisena kuiskasi:

-- Isällä on paljon kadehtijoita.

Ei, sitä ei hän ottanut uskoakseen, se ei voi olla mahdollista. Tässä
täytyi olla erehdys, kauhea erehdys. Mutta vaikkakin alakuloisena ja
häveten tuossa uudessa seurassa, niin sittenkin hän poikamaisessa
mielessään toisti kuin mitäkin säveltä: »Koitappas tukkaas silittää!
Koitappas tukkaas silittää!» Tästä ei ole pääsevä rangaistuksetta tuo
kirottu Flaccus, joka ehkä nyt hyvällä omallatunnolla istuu juomassa
teetä kapteeni Blomagoffin leskiserkun luona.

Tuo vähäinen alakuloisuus hälveni kuitenkin seuraavassa hetkessä jättäen
kaikkiin vieraisiin ja erittäin nuoriin erinomaisen halun kääntää kaikki
puheet hauskoiksi ja nauruhermoja kutkuttaviksi, niin että Ludvigiinkin,
huolimatta marttyyrimäisestä pulastaan, palasi entinen mielialansa
takaisin, varsinkin kun hänen kaunis kuvateoksensa kunnioitusta uhkuvine
runosäkeineen aivan oikein tuli valtioneuvoksen käsiin, samoin
tilauskortti Sissille ja Jonas Lien romaani Irenelle, jota
viimeksimainittua joululahjaa seuraava runosäe täytyi lukea
toistamiseen, niin hieno ja kaunis se oli, sanoivat nuo kolme
yhtäläisesti puettua naista ja nyökkäsivät Sohvi tädille.

Mutta lieneekö mitään iloa tässä surun laaksossa, huokasi syvään, hyvin
syvään Ludvig-rukka, kun Lasse sedän kunnioitettava nimi kohta sen
jälkeen huudettiin ja seuraava runoteelmä luettiin:

      Tuo käsi niin hyvä, niin hellä ja sievä,
      Miten somasti onkaan se saksia vievä!
      Nyt innostuneena hän hommailee,
      Sulosuunsakin kauniisti hymyilee.
      Ja paikata, leikata, ommella saa,
      Vaan ken siitä kiittää, se arvatkaa!

Valtioneuvoksen muoto ja ääni olivat turhaan koettaneet pysyttäytyä
tyyninä. Hän antoi palttua kaunoluvulle ja viime säkeet hän melkein
kuiskasi -- suurten hikipisarain noustessa Ludvigin otsalle.
Onnettomuudeksi hän oli, kun Irenen kirjaan kuuluvat, ihaillut
runosäkeet oli luettu, saanut paikkansa anoppinsa viereen, aivan
keskelle sitä perhettä, jonka jäseniä hän kerta kerran perästä ilkeästi
pisteli.

Mutta setä Lasse oli se, joka ei suotta hätäillyt. Aukaistuaan käärön
otti hän esiin tavattoman komean neulomalippaan, tutki jokaista pikku
esinettä erikseen lapsellisella ihastuksella, ja sanoi näyttäen
sormustinta rouvalleen:

-- Nuo ovat hopeasta. Ne ovat kaikki sieviä esineitä ja kaikki niin
hienoja ja komeita.

-- Köllähän nuo ovat oikein hienoja, ja sitenhän valitaan kuten osataan,
sanoi pietarilaisella murteellaan tuo ystävällinen rouva
valtioneuvoksetar, joka levottomana oli noussut seisomaan ja nyt nojausi
täti Sohvin olkapäähän, taputti häntä hieman ja kuiskasi:

-- Menä menen vehäsen katsahtamaan pekkupuuhiani.

Myöskin valtioneuvos keskeytti lukijatoimensa ja sanoi ystävällisesti
setä Lasselle:

-- Me kaksi, mehän istumme tässä aivan ilman lasia ja sikaria.
Jouluaattona suonevat näin likisukulaiset ja ystävät ja minun rakkaat
vieraani meille vanhoillekin pienen vapauden naisten seurassa. Eikö
niin? No, kuuleppas Birger, tuo meille vähän punssia ja sikareja.
Äänikin käy käheäksi paljosta lukemisesta, kun joulupukki tänä vuonna
näkyy olevan itse anteliaisuus, vai miten Sissi?

Helpoituksesta huokaisten kiiruhti Ludvig auttamaan Birgeriä, joka
vieläkin oli hieman nolona purevasta joululahjastaan, jonka saamiseen
Gustafva Björklund oli häntä niin viattomasti auttanut.

-- Jospa vaan kaikki olisi ohi, ajatteli Ludvig, tämähän vie ihan päin
seiniä. Mitkähän joululahjoista vielä ovat jälellä ja kenenkähän käsiin
nekin joutuvat? Nuo hutilukset, nuo hutilukset!

Tultuaan tupakkahuoneeseen näki hän nuoret sotilaat nauraa virnuilevan
noita kummallisia, ivallisia joululahjoja ja ihmetellen mikä pahus oli
osakkaana tässä pelissä. Oli kuin Ludvig olisi tullut pulasta toiseen.
»Mutta eihän tuota enää voi auttaa», ajatteli hän ja vaivaten mitä
surullisimmilla ajatuksilla aivoraukkojaan odotti hän illan päättymistä.
Vieläpä hän tunsi sitäkin kauheaa pelkoa, että hänen Irenensä purkaisi
kihlauksensa, kun hän saisi tietää, että hän, Ludvig, oli tuo
»kadehtija» ja että Ludvig oli kutsunut Irenen isää »Pörröpääksi», ja
käskenyt tämän -- huh sentään!

-- No, tuossahan on sulhanen, kuului kaikeksi onneksi iloisesti
luutnanttein triosta.

-- Lasi punssia täytyy toki herra Åkerfeltin juoda meidän kanssamme
jouluaaton kunniaksi. Saako luvan olla?

Ja Ludvig joi, ja nuoret miehet kaikki vahvistivat tämän jouluaattoisen
tuttavuutensa veljen maljalla ja menivät ilon vallitessa saliinkin
juomaan vanhempain herrain kunniaksi, jotka viimeksimainitut vihdoinkin
olivat saaneet punssilasit. Tämän keskeytyksen perästä rupesi taas
joululahjoja Sissin suureksi iloksi tulemaan. Lomaaika olikin jo
Sissistä ollut pitkä kuin aritmetikan oppitunti koulussa.

Näin oli Ludvigkin saanut viettää rauhaisan ja iloisen neljännestunnin.
Valtioneuvoksetar, jolla, näin sivumennen sanoen, oli se pieni pahe,
että hän joskus poltti hienon sigaretin, ja joka oli nytkin huoneessaan
suonut itselleen sen nautinnon, oli jo ottanut entisen paikkansa
sohvapöydän ääressä, kun samassa täti Sohvin nimeä huudettiin, ja
valtioneuvos ensin äänekkäästi sittemmin yhä hiljenevällä äänellä luki:

      Nuoruus kiehuu, baletti liehuu,
      Sydämissä vakaissa liekit ne riehuu,
      Sua aina, sua aina jos käyttää voisin
      Sun avullas kauniita -- -- -- -- -- --

-- Ja niin edespäin kuten muistamme tuosta tutusta operetista, keskeytti
valtioneuvos lukuaan ja ojensi kohteliaasti käärön täti Sohville, joka
sanomattoman loukkaantuneen näköisenä luki lopun runosäkeestä ja
kääröstä otti esiin komean teaatterikiikarin, sanoen:

-- En todella tiedä, ketä minun tulee kiittää tästä huomaavaisuudesta
vähäpätöistä naista kohtaan, joka on kotoisin pienestä
maalaiskaupungista, jossa ei kaikeksi onneksi teaatteri kukoista.

-- Näytäppä minulle, Sohvi hyvä, puuttui puheeseen Lasse setä
tavallisella uteliaisuudellaan. Tiedätkö, tämä on hyvin kallisarvoinen
kapine, rakas Sohvi.

-- Ja hyvin käytännöllinen, lisäsi Sohvi täti ivallisella äänellä.

-- No, täidän luonnonehanissa säuduissa, sanoi valtioneuvoksetar
hyväntahtoisesti, on sellä hyvä tarkastella ehania säutuja!

Mutta nuorten herrain joukosta kuului valtioneuvoksen keskeyttämän
säkeen jatko piano pianissimossa: »kauniita nilkkoja nähdä soisin»
salaperäisten silmäniskujen ohella, ja myöskin nuo kolme soitannollista
naista juttelivat tavattoman vilkkaasti Irenen kanssa, kun taas
kirjatietoinen täti Sohvi päättäväisesti otti mieheltään kiikarin pois
ja pani sen koteloon, jonka hän kokonaan upotti taakseen sohvaan.

Ja sitten tuli valtioneuvoksettaren vuoro saada osansa noista
salaperäisistä joululahjoista, jotka silloin tällöin painajaisten tavoin
ilmaantuivat tervetulleitten joululahjain joukosta. Muori pani vasemman
kätensä oikean kyynäspään alle, nojasi poskeaan oikeaa kättä vasten ja
kuunteli iloisena runosäettä:

      Nuo tummat ja sorjat,
      Nuo vaaleat norjat
      Sun lempeäs syttymään koittaa.
      Niin onnekas oisin,
      Jos vainen voisin
      Sinut puoleeni kerran voittaa.
      Sua, armasta, muille en sois!
      Vain sulle salaa
      Mun lempeni palaa
      Ja viimein mä katoon sun luotasi pois.

-- Äläpäs tule mustasukkaiseksi ukkoseni, sanoi valtioneuvoksetar
hilpeästi ja otti kääröstään suuren sikarilaatikon, jonka hän kätevästi
aukaisi hedelmäveitsellään, ystävällisesti sanoen:

-- Tähkää hyvin hyvät härrat! Mäidän tämän eltaisella elkeällä
ystävällämme näkyy olevan sälvillä, että menäkin joskus tupakoitsen,
mutta nämät ovat leean väkeviä. Tähkää hyvin, hyvät härrat! Nämät
näkyvät olevan hyviä.

-- Kiitän nöyrimmästi, sanoi Lasse setä, valiten sikarin. Nämät
mahtanevat olla hyviä. Tiedäppäs, Sohvi, minä satuin tänään
tupakkakaupasta kysymään juuri tämän lajin hintaa ja he määräsivät
niistä 40 markkaa sadalta.

-- Miten ajattelemattoman kalliita, sanoi Sohvi täti olkapäitään
nostaen.

Mutta Ludvig oli kärsinyt kaikki kiirastulen tuskat tämän hävyttömän
joululahjan tuottaman vaikutuksen ajalla, joululahjan, jonka terävin
kärki taittui valtioneuvoksettaren tunnustukseen. Ludvigin omaa
herttaista anoppia oli pilkattu! Se oli varmaan Kalle, joka niin
tarkalleen tunsi perheen kaikki jäsenet. Voi sentään, kuinka Ludvig oli
häntä rankaiseva! Katuvaisena läheni hän valtioneuvoksetarta, ikäänkuin
hän olisi tahtonut suojella häntä koko maailmaa vastaan, ja tunsipa hän
halua julkisesti syyttää itseään kaikista tämän illan onnettomuuksista,
kun valtioneuvoksetar samassa, katse sydämellisenä ja äidillisenä,
sanoi:

-- Koskapa nyt menun peentä salaisuuttani äi änää tarvitse salassa
petää, neen anna menulle, rakas Ludvig, laimea paperossi, jos senulla
sattuu olemaan.

Tuo tottumatoin maalaisraukka enemmän syöksyi kuin istui lähimmälle
tuolille muorin viereen, ja tarjoten sigarettia kotelostaan sanoi hän
kyyneleet silmissä, aivan hiljaa:

-- Minun hyvä, parahin -- rakas anoppini, älä ole pahoillasi tuosta
tyhmästä pilasta -- sinä et saa olla pahoillasi!

-- Pahoillani, vastasi tämä yhtä hiljaa, mitä tyynimmästi sytyttäen
sigarettinsa, pahoillani, ähkä senulle Ludvig? Et kai se senä ole, joka
olet tahtonut antaa menulle näin väkeviä tupakka-aineita?

-- En koskaan, en koskaan, kautta taivaan, en koskaan, huudahti Ludvig
ääneen ja mitä hullunkurisimmalla innolla.

Ja valtioneuvoksetar nauroi niin, ett'eivät he vähään aikaan paljoakaan
kuunnelleet valtioneuvosta, joka järkähtämättömän tyynenä luki
joululahjarunoja ja antoi lahjat omistajilleen, joiden joukossa ei
suinkaan Ludvig ollut vähäosaisin tässä uudessa sukulaispiirissä.

Taasen heitettiin yksi Ludvigin joululahjoista sisään ja osoite oli
neiti Ebba Vesterlundille, jolla vain silloin tällöin oli hetkinen aikaa
viivähtää salissa ja jonka Sissi nyt toi sisään vastaanottamaan
lahjaansa ja sen näin kuuluvaa runosäettä:

      Jouluaatto ilon tuopi
      Sulle se myös "viftin" suopi.

Ja neiti Vesterlund hymyili oikein kauniisti pelkästä ilosta, kun hän
kotelosta otti Irenen kauniin komean viuhkan, joka häntä erinomaisesti
kaunisti, varsinkin kun hän sen auki levitetyllä lävellisellä
valkoisella lehdellä peitti punastuvat kasvonsa.

-- Voi, kuinka komea, sanoi hän. Näin kallisarvoista lahjaa en ijässäni
olisi osannut odottaa, ja minä vakuutan, että ikuisesti olen oleva
antajalle kiitollinen. Noin rakas muisto! jatkoi hän, leyhyttäen
viuhkallaan ja heittäen salaperäisen, paljon käsittävän silmäyksen
Ludvigiin, joka tässä silmänräpäyksessä, ehkäkin hämmästyen lahjan
saajaa, tunsi ensi kerran hituisen lempeimpiä tunteita tovereitaan
kohtaan, jotka olivat tehneet hänelle kaikki nämä kepposet.

Ja neiti Vesterlund purjehti taloustoimiinsa, ja oli kuin viuhka olisi
leyhyttänyt viimeisenkin vihanhattaran pois tuosta muuten niin
valoisasta salista, johon vielä joululahjoja loppumattomassa sarjassa
tulla tupsahti.

Nyt heitettiin sisään kaksi yhtä aikaa, jotka Sissi innokkaasti nosti
ylös ja vei isälleen, joka suutelemalla lasta otsalle palkitsi hänen
vaivansa, sekä huudahti:

-- Nämät kääröt ovat molemmille tyttärilleni. Irene hyvä, tuleppas tänne
ottamaan lahjaasi, sanoi hän, nähdessään Irenen seisovan pianon luona
keskustelemassa Ludvigin ja jo koko lailla puheliaan Birgerin kanssa.

Irene tuli, ja valtioneuvos luki säkeen:

      Ulkomuoto kaunis on,
      Mutta sydän kylmä, kova.
      Sydän lapsen koita suojella
      Ett'ei maailma sais -- turmella.
      Ensi joulu varmaan tuopi
      Monta moista lahjaa sulle,
      Ehkä vielä silloin suopi
      Syleilynkin armaan mulle.

Viipymättä sen jälkeen luki valtioneuvos mainiolla painolla, ehkä
lopussa hieman epäilevästi, sen säkeen, joka seurasi Sissin joululahjaa,
ja vaikka se jo ensimäisestä luvusta onkin tuttu, täytynee se ehkä vielä
kerrata:

      Vaikk' pieni oon, käyn aina vaan,
      Käyn hiljaa tyynehesti;
      En taaksepäin käy milloinkaan,
      Vaan eteen tasaisesti.
      Jospa vaan sydämes vartia öisin
      Ja huolilta mailman sen varjella voisin,
      Niin ilotkin iloitsisin sen kanssa
      Kuunnellen onnen kuiskeitansa.

Molemmat sisaret ottivat samalla kertaa lahjansa Ludvigin levottomana --
mitä hän ei enää voinut salata -- lähetessä ryhmää, kun Irene laatikosta
veti esiin komean parisilaisnuken ja pikku Sissi taas suurin silmin
tutki kultakelloa, rintaneulaa, ketjua ja rannerengasta, jotka loistivat
samettikotelossaan, mutta joista kalleuksista Sissin silmät
vastustamattomasti vetääntyivät kauniiseen nukkeen, kauneimpaan minkä
hän ikinä oli nähnyt.

Näky houkutteli vieläpä setä Lassenkin vallattomasti hymyilemään, ja
valtioneuvoksetar, joka myös oli jättänyt paikkansa sohvapöydän luona ja
liittynyt ryhmään, huudahti:

-- Kumpi menun tyttäristäni nyt onkaan morsian, Sissi vai Irene? Tässä
mahtaa olla joku ärehdys, vai miten, rakas Ludvig?

Oli kuin aurinko olisi loistanut Ludvigin iloisten, terveitten
piirteitten yli, kun hän tarttui valtioneuvoksettaren käteen ja
kunnioittavasti sitä suudellen sanoi:

-- Ei ainoastaan yksi, vaan monta muuta harmittavaa erehdystä pitkin
koko jouluaattoa. Melkein kaikki minun pienet joululahjani ovat
joutuneet vieraisiin käsiin, ja siitä saan kiittää kolmen iloisen
ylioppilastoverin erehdyksiä. Puuhaa ja juoksemista kun oli pitkin
päivää, jätin minä lahjain käärimisen ystävieni huostaan ja kun minä,
kuten kaikki tiedätte, en osaa vaatimattomintakaan runosäettä panna
kokoon, tekaisivat he myöskin runosäkeet. Ja siksi on käynyt, niinkuin
on käynyt, niin että -- niin että en koko tänä iltana ole tiennyt,
olenko valveilla vai uneksinko.

Nauraen ja hymyillen olivat kaikki kokoontuneet Ludvigin ympärille hänen
puhuessaan liikutettuna kuin suurestakin rikoksesta tavattuna, vaan
kuitenkin avomielisesti.

-- Mutta nyt säuraa synninpäästö, sanoi valtioneuvoksetar, ja syntinen
armahdetaan.

-- Niin, antakaa minulle synninpäästö, hyvä herrasväki, sanoi Ludvig
mielihyvissään, minulle ja tovereilleni!

-- Suostutaan, vastasi toisten hyväksyessä valtioneuvoksetar, levittäen
kätensä itämaalaisella kumarruksella.

-- Äiti, keskeytti Sissi, joka kärsimättömänä seisoi äitinsä vieressä,
voimatta silmiään kääntää tuosta ihanasta nukesta, jonka kanssa Irene
leikki, äiti, saiko Irene tuon kauniin nuken?

-- Tahdotko sinä vaihtaa siskon kanssa? kysyi Ludvig pikku kälyltään,
ottaessaan kultakoristeet tuolilta, johon Sissi oli ne jättänyt.

-- Raskitko sinä Irene antaa minulle nuken? kysyi Sissi rukoilevasti, ja
hyväili siskoa, joka suudellen häntä antoi tuon toivotun nuken lapselle,
kauniimman joululahjan mistä Sissi ikinä olisi osannut uneksiakaan.

-- Ja katsohan Sissi, tähän kelloon on jo kaiverrettu Irenen nimikin,
sanoi Ludvig, antaen lahjan Irenelle.

-- Ja metä me muut nyt olemme senulta saaneet poikaseni, kysyi
valtioneuvoksetar. Me säisomme tässä yhtä uteliaina kuin tyhminäkin,
vyyhteen sotkeutuneina. Saanko menä petää sekaarini, vai meten?

-- Ei, ei suinkaan. Ehkäpä vyyhti viimeinkin selviää, sanoi Ludvig,
ollen hyvin iloinen, viimeinkin selvitessään siitä verkosta, johonka hän
oli sotkeutunut. Minä esitän, että hyvä täti Julia antaa sikarilaatikon
setä Lasselle ja ottaa häneltä ompelulaatikon, sekä vaihtavat
runosäkeet, ja että täti Sohvi luovuttaa kiikarin Rikardille sitä kirjaa
vastaan, jonka tämä sai, ja että sinä, Birger, »Veli Pörröpää, tahtoisit
tukkaas silittää», ja antaa keittokirjan --.

-- Oliko se sinulta, senkin veitikka? keskeytti Birger kaikkien
nauraessa.

-- Keittokirjan sekä runon, jatkoi Ludvig yhä enemmän innostuen, neiti
Vesterlundille.

-- Kiitän suuresti, sanoi Ebba neiti, joka samassa viuhka kädessä tuli
saliin.

-- Ja viuhka, saatoinhan tuon arvatakkin, ett'ei niin komea lahja ollut
minulle aijottu?

-- No tietysti, parahin neitini, sanoi Ludvig mitä kohteliaimmin,
kevyesti puristaen Irenen kättä, jonka tämä oli laskenut Ludvigin
käsivarrelle. Jospa vaan tuo pieni joululahja voisi tuottaa iloa!

-- Kuinka herra Åkerfelt voi niin sanoa! sanoi Ebba neiti hymyillen ja
antoi erehdyksestä pienen kielensä pään olla näkyvissä kaksi kertaa niin
kauan kuin tavallisesti kielenpään pistäytyessä näillä huviretkillään.
Sanoin en voi lausua, kuinka kiitollinen olen tuosta kallisarvoisesta
lahjasta, joka on oleva muisto koko ijäkseni.

-- Ja nyt mä kai kaikin olemme tyytyväisiä ja annamme sulhaselle
synninpäästön änsi jouluun asti, sanoi valtioneuvoksetar, neiti
Vesterlundin kuiskatessa jotakin hänen korvaansa.

-- Hyvät herrat ja naiset, ei ainoastaan ensi jouluun, vaan ikiajoiksi,
mitä runoiluun tulee, lausui Ludvig, kiertäen käsivartensa solakan
morsiamensa ympärille, eikö totta Irene, että tämä on ensimäinen ja
viimeinen joulu, jolloin sinä tahdot nähdä minut tyhmänä sulhasmiehenä
pääkaupungissa.

-- Ja nyt, hyvät härrat ja naiset, sanoi valtioneuvoksetar hieman
kumartaen, nyt käykäämme illalliselle. Neiti Vesterlund sanoo, ättä hän
on niin innoissaan leyhytellyt viuhkallaan lepeäkalaa, että hän pelkää
sen jäähtyvän, jos me vaan annamme odottaa etseämme. Lasse serkku,
käsivartesi, ole hyvä!

Emäntä ja Lasse setä etupäässä menivät kaikki ruokasaliin, jossa
illallinen nautittiin riemun vallitessa ja äskenkihlattujen maljoja
juodessa.

Onnenmantelin joulupuurosta sai setä Lasse ja näytti yhtä tyytyväiseltä
ja iloiselta saadessaan tämän »kauniin kapineen», kuin aikoinaan
saadessaan tuon kuuluisan yhden markan setelin, jonka herra J. Kr.
Svanljung Vaasasta oli lähettänyt hänelle, kuten hänen toisillekin
kunnioitettaville tovereilleen heidän virasta erotessaan, tulojen
lisäksi.

Ja niin päättyivät Ludvig Åkerfeltin koettelemukset hänen ensimäisenä ja
viimeisenä jouluaattonaan sulhasmiehenä, sillä jo pääsiäisenä tulevat
häät olemaan.



HÄN ON TULLUT HULLUKSI!



HÄN ON TULLUT HULLUKSI!


Muutamassa Hämeenmaan pitäjässä asuu vielä nuori kappalaisen leski
pienessä hauskassa rakennuksessa, jota muutamat koivut, perunamaa,
tuparakennus ja kuivillaan oleva kaivo ympäröivät. Tämän kaiken oli
hänen toimekas miehensä eläessään hänelle leskentilaksi hankkinut.
Neljään huoneeseen ja kyökkiin tarvittavat huonekalut kuuluvat myöskin
hänelle, samoinkuin kaksi pientä, siivoa ja näppärää tyttölasta, jotka
iloisten peippojen tavoin laulelevat aamusta iltaan. Hänen omaisuuteensa
voitaisiin myöskin lukea uskollinen, nuori palvelustyttö, joka kymmenen
vuoden vanhasta asti on kasvanut kappalaisen talossa ja joka ei
milloinkaan, ei vahingossakaan, ajattelisi erota pienestä perheestä.
Hän, jos kukaan, siihen kuuluukin; hän tekee työtä kahden edestä. Ja
kokee kovaa kolmen edestä, jos niin vaaditaan. Hän on aina iloinen,
tyytyväinen ja tarkka talon puolesta ja sen arvosta.

Kyökki ja sen viereinen huone on rouvan, pikku tyttöjen ja Sannin
hallussa -- Sanni on tämän nuoren uskollisen palvelustytön nimi -- mutta
muut huoneet vuokrataan tilapäisille kesä- ja talvivieraille,
enimmäkseen ylioppilaille ja maistereille toisinaan jollekin
taiteilijalle, jotka joksikin ajaksi asettuvat kauniille ja rauhaisalle
seudulle asumaan. Sanni ei juuri mielellään halua naisihmisiä
hyyryläisiksi -- ne, jotka sinne ovat hairahtuneet, ovat pitäneet niin
suurta melua kauraryynipuuroistaan, kakao-juomistaan, pienistä
kauluspesuistaan ja silityksistään. Sitä paitse tuntuu turvallisemmalta,
jos mies on talossa, kuin oleskeleminen paljasten nais-ihmisten ja
lasten parissa. Sitähän ei tiedä, mitä tyynimmässäkin nurkassa saattaisi
tapahtua.

Ja niin tuli eräänä kauniina kesäkuun päivänä nuori ylioppilas taloon.
Hän oli kasvoiltaan kalpea, mutta tukka, silmäkulmat ja hienot viiksien
alut olivat sysimustat. Hänen katseessaan oli jotakin surunvoittoista,
hän näytti mietiskelevältä ja käyttäytyi vaatimattomasti. Muutamalla
sanalla hän pyysi päästä täyshoitoon tässä paikassa, ja kun hän näytti
kaikin puolin siistiltä mieheltä, luovutettiin hänelle perheen
nukkumahuoneen seinän takaa kamari, jolla pienine porstuakuisteineen oli
eri sisäänkäytävä.

Rouva ja Sanni eivät koskaan saattaneet mielessään kuvailla niin
harvapuheista ja hiljaista nuorta miestä kuin tämä oli. Hänen
huoneestaan ei vähintäkään hiiskausta kuulunut. Tosin hän aamuisin ja
iltaisin jonkun hetken hiukan voimisteli, harjoitteli vapaita liikkeitä
rautasauvalla ja painoilla, josta pientä melua saattoi syntyä, mutta
tämäkin suoritettiin niin tahdikkaasti, että siihen tuskin pantiin
mitään huomiota viereisessä huoneessa. Ja yhtä vähän haittaa oli siitä,
että hän kauniina kesä-iltoina teki pitkiä ja myöhään kestäviä
kävelyretkiä, josta syystä usein kuultiin hänen ovensa aukeavan ja
taasen hiljaa sulkeutuvan, mutta naristen luonnollisesti vielä senkin
jälkeen kuin viereisessä huoneessa oli menty levolle.

»Mepä olemme saaneet mukavan hyyryläisen», virkkoi rouva aina vähän
väliä. »Vahinko vaan, että nuori, siivo poika on niin harvapuheinen,
mutta hän hautoo varmaankin hiljaista surua sydämessään.»

»Hm!» mutisi Sanni, jok'ei juuri uskonut siihen, mitä onnettomasta
rakkaudesta puhuttiin.

Ja siihen se jäi.

Eräänä iltana meni perhe taas, päivän vaivoista väsyneenä, tyynesti
levolle. Tiedettiin hyvin, että ylioppilas taas oli kävelemässä, mutta
hänellähän oli erityinen sisäänkäytävä ja hän tuli aina hiljaa sisälle,
niin että hänen naapurinsa eivät enää heränneet oven narisemisesta.

Mutta keskiyön aikana he heräsivät nyt ihan äkkiä kovasta jyrähdyksestä,
joka kuului ylioppilaan huoneesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä jymähti
lattia vielä kovemmin samassa huoneessa.

Säikähtyneinä kavahtivat rouva ja Sanni istumaan vuoteillansa ja
ihmettelivät, mitä tämä mahtoi merkitä; paukkeita kuului vieläkin
tiheämpään ja jyrkemmin.

»Mitä hän mahtaakaan ajatella?» kuiskasi rouva. »Mitä hän mahtaa hommata
näin keskellä yötä?»

»Hän iskee laattiaan voimistelupainojaan», sanoi Sanni ja kuunteli
mielen jännityksellä.

Sitten kävi taas kaikki hiljaiseksi ylioppilaan huoneessa, kuitenkin
saattoi kuulla, miten hän paljain jaloin juoksi edes takaisin, ja
lopuksi kuulusti, kuin hän olisi itsekseen tanssiskellut hiljaisena
kesä-yönä.

Mutta silloin kuului taas voimakas jyrähdys vasten laattiaa; kuulusti
melkein siltä kuin tuo rajumielinen nuorukainen raivostuneena olisi
tahtonut musertaa koko lattian. Kuultiin kuinka hän läähättäen polki
jonkinlaista intialaista sotatanssia, ja heti sen jälkeen seurasi isku
toistaan niin nopeasti, kuin hän ei olisi käsitellyt ainoastaan toista,
vaan molempia painojaan yhdellä kertaa.

Ja niin syntyi taas hiljaisuus.

Silmät pystössä istui rouva sängyssään, pikkutytöt itkivät ja hiipivät
äidin luo uskaltamatta huutaa. Mutta yötamineissaan seisoi Sanni korva
seinään painettuna ja tuijotti eteensä vinhasti.

Silloin kuultiin ylioppilaan rivakasti heittävän huoneensa oven
selälleen.

Samassa silmänräpäyksessä riensi Sanni käsillään huitoen kyökin ovea
kohti ja huusi korkealla äänellä:

»Hän on tullut hulluksi! Nyt hän tulee tänne!»

Hän veti kiireesti avaimen suulta ja iski oven kiinni, niin että
kajahti, sekä piti kaikin voimin kiinni ovenrivasta siten estääkseen
tuota hurjaa hyökkäämästä rouvan ja lasten kimppuun.

Verkalleen ja juhlallisella äänellä virkkoi Sanni ikäänkuin itsekseen:

»Olen kauan pelännyt, että näin loppuisi -- juuri tuollaiset hiljaiset
ja umpimieliset ihmiset tulevat tavallisesti pähkähulluiksi, ilman että
siitä voi vähintäkään merkkiä heissä ennen huomata.»

Nyt kuultiin, että ylioppilaan ovi taas suljettiin.

»Hän tuli takaisin», kuiskasi rouva, »nyt kai hän uudestaan taas alkaa
elämöidä.»

Pikkutytöt käärivät päänsä peittoihin, maatessaan samassa vetosängyssä
äitinsä kanssa, ja tarttuivat vapisten hänen käsiinsä.

»Yöilma on kaiketi hetkeksi selvittänyt hänen päänsä», sanoi Sanni
totisena, kun hiljaisuutta ylioppilaan huoneessa yhä jatkui. »Mutta
kyllä hänen päänsä joutuu taas pyörälle, kunhan hän vaan on ehtinyt
painaa sen tyynyä vasten», lisäsi hän kokeneen lääkärin tavoin.

»Poika raukka», huokasi rouva säälittäen.

»Ja tuollaiselle me sitten vuokrattiin huone», torui Sanni itsekseen,
istuessaan sänkynsä laidalle.

Niin kummalliselta kuin se kuuluukin, on kuitenkin totuuden mukaista,
ett'ei naapurin huoneesta enää mitään häiritsevää melua lähtenyt;
päinvastoin hän tuntui vaipuneen rauhalliseen uneen, jonka vaatimaton
kuorsaus jonkun kerran katkaisi.

Väsymys valtasi lopuksi niin rouvan kuin lapsetkin ja he nukahtivat,
mutta Sanni istui uskollisesti kuten ainakin koko yön sängynlaidalla,
kuulostellen, tulisiko tuolle kauhealle naapurille uusi hulluuden
kohtaus.

»Pois menköön talosta jahka herää», päätti hän toistamiseen mielessään.
»Hänhän saattaisi viedä hengen rouvalta ja lapsilta.»

Kello 6 meni Sanni ulos kyökkiin, sulki huolellisesti sänkykamarin oven
ja kätki avaimen seinällä riippuvaan suolakkoon, jotta »hän» ei löytäisi
sitä, jos hän murtautuisi kyökkiin.

Sitten hän viritti valkean, pani kahvipannun tulelle ja jauhoi kahvin
hiljaa ja varovaisesti, jotta kahvimyllyn ratina ei herättäisi onnetonta
nuorukaista.

Nyt on ratkaiseva hetki käsissä, jolloin hänen on vieminen hänelle
kahvia. Tämähän kuuluu hänen tehtäviinsä, eikä hän koskaan ole muille
heittänyt mitään sellaista. Ja kukapa muu kuin hän olisi velvollinen
tekemään lopun rouvan ja rakasten pikkulasten pelosta.

Päättäväisesti hän ottaa kahvitarjottimen käsivarrelleen ja astuu
kyökkiportaita alas. Hänen poskensa hehkuvat ja uskollisista kauniista
silmistään hohtaa sankarillinen loiste, kun hän nousee ylös niitä
rappusia, jotka vievät ylioppilaan huoneeseen.

Kun Brax, tuo pohjalainen salvumies, joka asuu tuparakennuksessa,
samassa sattuu astumaan ovestansa ulos, kuiskaa Sanni salaperäisesti,
mutta käskevästi hänelle:

»Ottakaa nuora mukaanne ja asettukaa tänne oven taakse, ja kun minä
huudan, niin rientäkää heti sisälle. On jotenkin hullusti käynyt nuoren
herran tuolla sisällä.»

Brax, joka aina oli sukkela ja käsikähmään halukas, ei ollut hidas
seuraamaan kehoitusta, ja niin pian kuin hän oli asettunut tarvittavaan
asentoon, avaa Sanni avaimellaan oven ylioppilaan huoneeseen ja pysähtyy
uteliain katsein kynnykselle.

Nuorukainen on jo valveillaan ja voitonriemuisa hymy karkelee hänen
huulillaan. Hänen totinen katsantonsa on samassa hävinnyt ja hän luopi
Sanniin tämän mielestä tylsän katseen.

»Enkö minä ollut oikeassa», ajatteli hän, tervehti hiljaa, astui
totisena sisälle ja laski tarjottimen pöydälle.

»Hyvää huomenta!» sanoi ylioppilas iloisesti. »Ettehän vain heränneet
siitä pienestä melskeestä, jota viime yönä pidin?»

Ja Sannin hämmästykseksi jatkoi hän näin:

»Kun täällä makasin unta silmiini saamatta, näin hiiren juoksevan yli
laattian, ja koska minä en milloinkaan ole saattanut kärsiä noita
ilkeitä elukoita, kavahdin ylös, sain käsiini voimistelusauvat ja aloin
niillä tavoitella tuota pientä vikkelää petoa, johon oli vaikea satuttaa
niin raskaita aseita. Hiiri pääsi kaikkiin nurkkiin piiloon ja tuo ilkiö
syöksyi välin melkein suoraan jalkoihini, jonka tähden sain täällä
hypellä jokseenkin kauan. Mutta vihdoin minun onnistui hipaista elukkaa,
niin että se alkoi liikkua hitaammin, jonka jälkeen minä toistamiseen
suuntasin iskuni siihen, mutta aina sivuun, kunnes viimein voimakkaalla
lyönnillä musersin raukan ja kiireimmän kautta nakkasin pihalle. Kenties
te ette sittenkään heränneet, se olisi ollut hyvä», virkkoi hän
ystävällisesti puolittain kysyvässä muodossa tytölle, joka hänen
kertomuksensa alussa epäilevästi tarkkasi nuorta miestä, joka näytti
niin viattomalta.

Mutta ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, joka kaiketi oli pisin,
minkä hän oli pitänyt, alkoi nolous ja suuttumus vuorotellen kuvastua
Sannin silmistä, kunnes hän ilosta säteilevänä ja kaikuvasti nauraen
juoksi ovelle, veti levottomasti odottavan Braxin mukaansa kyökkiin ja
jatkoi isoäänistä nauruaan, niin että rouva ja lapset kurkistivat
varovaisesti oven raosta, joka sekin vaan lisäsi Sannin riemua.

Ja ylioppilas vuorostaan, kun hän äkkiä huomasi olevansa yksin
huoneessaan, heitti kummastelevan silmäyksen Sannin jälkeen, kaatoi
sitten ihan tyynesti itselleen kupillisen kahvia ja lausui itsekseen:

»Pelkään, että tyttöraukka on tullut mielipuoleksi. Näinköhän minä hänet
viime yönä herätin!»

Kun hän samassa seinän läpi kuuli rouvan, Sannin ja pikkutyttöjen,
vieläpä Braxinkin purskahtavan toiseen naurukohtaukseen toisensa
perästä, pukeutui hän joutuun ja meni heidän luokseen, jotka kaikki
veitikkamaisesti häntä katselivat.

Ja niin tuli selitys, kertomus seurasi toista, ja hiljainen nuorukainen
jutteli paljon onnistuneesta hiirenajostaan, kunnes lopuksi näytelmät,
jotka molemmin puolin seinää samaan aikaan olivat suoritetut, selvisivät
kaikille.

»Mutta että minä sittenkin herätin teidät, sitä en tullut ensinkään
ajatelleeksi!» huudahti hän hyvänlaatuisesti kaikkien mieltymykseksi.

Siitä hetkestä asti tunsi hän olevansa talossa kuin kotonaan. Sanni ja
hän, nuo molemmat »hupsut», tulivat hyviksi ystäviksi ja puheliaita
ovatkin nyt molemmat. Niin, tapahtuu toisinaan, että ylioppilas
kamarissaan nyttemmin on kyllin varomaton, kun hän sydämensä pohjasta
kaijuttaa jotakin oikein rattoisaa laulua, vaikka hänellä ei lauluääntä
ole, mutta silloin kuuluu pikkutyttöjen seinään takominen viereisestä
huoneesta, jolloin he nauraen huutavat:

»Nyt herätti Gösta setä meidät taas!»



NELJÄ LAPSELLISTA TYTTÖÄ.



NELJÄ LAPSELLISTA TYTTÖÄ.



I.


Jos lukija tahtoo tehdä hyvin ja astua sisään, niin olemme nyt kaikin
hauskassa, kaksikerroksisessa asuinrakennuksessa eräällä Länsi-Suomen
suurtilalla. Voimme siis nyt häiritsemättä tehdä talonväen tuttavuutta.

Erään everstiluutnantin perhe asuu talossa. Itse isäntään emme saa
ollenkaan tutustuakaan, mutta vierashuoneessa näemme hänen kuvansa
nuoruuden ajoilta: jäykkä herra, tuikea katse. Hän kuuluu nykyisin
olevan iloinen ja reipas maanviljelijä, jonka lyhyt tukka ja
sotilasmaiset viikset vain enää muistuttavat menneitä aikoja. Hän on
parast'aikaa valtiopäivillä, edustamassa »sukunsa valtiollisia
mielipiteitä», mutta häntä odotetaan piakkoin kotiinpalaavaksi. Sillä
toukokuu on lopulleen kulumassa tässä kertomuksessa.

Mutta talon rouva on kotona ja kaksi hänen vanhaa kälyään,
hovineuvoksetar ja neiti Julia, jotka talossa asuvat, sekä
esittelijäsihteerinleski von Zweifuss, joka matkustelee ympäri maan ja
vierailee tuttaviensa luona. Pojat ovat molemmat kadettikoulussa. Mutta
talon ainoaan tyttäreen saamme toki tutustua, vallattomaan neiti
Editiin, jonka vikurimieltä ja reipasta luonnetta ei ulkomailla annettu
englantilainen kasvatuskaan ole voinut poistaa.

Nyt on tämän iloisen immen luona kolme iloista vierasta, nuorta
ystävätärtä, joista kaksi Turusta ja kolmas kotipitäjästä, ja he aikovat
jäädä sinne pariksi, kolmeksi hauskaksi viikoksi. Kuustoista,
seitsentoista vuotiaita, päät täynnä kujeita, -- hiljaista ettonehetkeä
ei voi koko talossa ajatellakaan, ellei koko laumaa ajeta ulos
kauniiseen kevätluontoon, joka on kypsyttänyt ensimäiset kukkaspenkereet
puistoon.

Enin huolta tuottavat nuo iloiset immet neiti Planchettelle, talon
ystävälliselle, hiukan hajamieliselle taloudenpitäjälle. Vaikka vasta
kahta vertaa noita leperteleviä neitosia vanhempi, rakastaa hän jo
tyyneyttä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta ollen
hyväluontoinen ja tottunut kieltäytymään ei hän voi keksiä, miten hän
saisi takasin sen ihanan nautinnon, jonka unta antava
sunnuntai-iltapäivä tuossa klo 3--5 välissä on tottunut tuottamaan
hänelle. Silloin istuskeli hän ennen aina pienessä kammiossaan keittiön
vieressä ja ajatteli sitä ainoata mainittavaa, minkä hänen sydämensä oli
kokenut. Hänelläkin oli näet ollut pieni, pikkuruinen romaani aikoinaan,
vaan se oli ollut niin lyhyt ja päättynyt niin arkimaisesti, että hän
ainoastaan kitaran kieliä hiljaa näppäilemällä sai runollista
tuoksahdusta niihin aviotuumiin, joita hänellä ja rakennusmestari
Bomanssonilla oli ollut. Ja kun nuo nuoret tytöt jollakin hänelle
käsittämättömällä tavalla olivat saaneet selville, että hänkin kerran
oli rakastunut, kiusasivat he nyt niin kiihkeästi häntä hänen ainoina
lepohetkinään. Ja silloin täytyi hänen näyttää heille se hatun vuori,
joka oli ollut »mestarin» hatussa, ja jonka sijalle hän oli ommellut
uuden, silkkisen, sekä se rikkinäinen mittapuu, jonka »mestari» oli
unhoittanut lemmittynsä luo, kun lähti Merikarviaan, -- missä sitten
meni naimisiin myllärin lesken kanssa. Enempää ei sitä romaania
ollutkaan, mutta merkillinen se sittenkin tyttöjen mielestä oli. Neiti
Planchette rakastuneena! Kun mettiset hyrräsivät he hänen ympärillään,
niin että hänen salaa täytyi pistää pieni murunen kanverttia
poskihampaalleen -- se vähän aina rauhoitti.

Olimmepa vähällä jättää mainitsematta vielä yhden perheessä olevan
vieraan, nimittäin 22 vuotisen ylioppilaan Bernhard Freymannin:
komeapukuinen, kohtelias ja hieno, pienikasvuinen herrasmies,
everstiluutnantin erään vanhan asetoverin poika. Tämä oli käymäseltään
talossa, hän kun oli lähdössä 2-vuotiselle matkalle Pariisiin,
perinpohjin oppimaan diplomaattien kieltä. Herra Bernhard oli Hangon
radalta poikennut tänne ja aikoi seuraavana päivänä nousta Köpenhaminaan
menevään laivaan. Maatilalle tultuaan sai hän kumminkin tietää, että
laiva oli joutunut jollakin tavalla epäkuntoon eikä lähdekkään ennenkuin
kolmen päivän perästä, ja hän jäi nyt emännän kutsusta näiksi
odotuspäiviksi herraskartanoon. Tänä iltana aikoi hän kumminkin
iltajunalla ajaa Helsinkiin, sieltä seuraavana päivänä palatakseen
takaisin.

Ajopelit nuorta herraa varten ovat jo portaiden edessä ja vähän
myöhemmin tulevat esiin talon suuret perhevaunutkin, joilla nuo
vanhemmat naiset aikovat käydä pappilassa. Talon emäntä tiesi tekevänsä
lemmikkityttärelleen Editille mieliksi, kun ei vaatinut häntä vakavaan
pappilaan, jossa tytöllä ei koskaan ollut hauska. Tytöt saivat joukon
varoituksia ja heidät uskottiin neiti Planchetten erityiseen hoitoon
kotiin.

       *       *       *       *       *

Nyt minun täytyy ilmaista eräs salaisuus. Perheessä on puuhattu
odottamatonta vastaanottoa everstiluutnantille, kun hän palaa
valtiopäiviltä. Verannan oven päälle on asetettava lippukoristuksia ja
vihreää ja niiden keskelle hänen nimikirjaimensa; ja kun talon herra
nousee vaunuista, otetaan hänet vastaan tervehdyslaululla, jota
esittävät nuo neljä tyttöä, puettuina ylioppilaiksi ja seisten lasit
kädessä virvoittavan maljan ympärillä.

Nuo kolme ystävätärtä odottavat nyt kärsimättöminä sopivia pukuja, joita
he ovat tilanneet nuoremmilta veljiltään, Editille puku hankitaan kotoa.
Itse ovat tytöt mustasta villasta tehneet itselleen pienet, sievät
viikset ja kasvonsa he aikovat maalata päivän polttaman näköisiksi.
Kukaan ei ole tunteva heitä tuona iloisena hetkenä.

Ja nyt tänä iltapäivänä, kun kaikki ovat lähteneet talosta, nyt on
pantava suuri pääharjoitus toimeen.

-- Ja viini-kylmäkastiboolin me saamme, eikö totta, neiti Planchette,
että oikein voimme harjaantua olemaan ylioppilaita. Niinhän, saammehan,
herttainen neiti Planchette? Niin, niin, rakas neiti-kulta, malja, lasit
ja paperossia, niin, niin, paperossia myöskin, ja tulitikkuja -- ja
sitten lauletaan!

-- Mutta miltäs tämä näyttää tytönvaatteissa! huudahtivat molemmat Turun
neitoset, -- siitähän menee kaikki innostus pilalle. Meidän täytyy
harjoitella puvuissa, eikö niin, Edit?

-- Mutta mistä me tänään saisimme pojanvaatteita! huudahti
taloudenhoitajatar.

-- Oi, Planchette, virkkoi Edit, jospa sinun rakennusmestarisi vielä
olisi täällä! Mutta sinun täytyy hankkia meille pojanvaatteet mistä
tahansa; hakekaamme ullakolta, kaikista vaatekammioista. Kaikki avaimet
esiin, ja liikkeelle, herra Planchette! Eteenpäin pojat, vapaat,
suomalaiset ylioppilaat!

-- Mutta neiti kullat, enhän voi sitä auttaa. Everstiluutnantin vaatteet
ovat teille liian suuret, poikien vaatteet liian pienet. Teidän täytyy
harjoitella ilman pukuja.

-- Mutta se on mahdotonta! kuului huuto neljästä iloisesta kurkusta.

Ja tytöt ottivat Planchetten väkisin mukaansa. Yksi heistä kiersi
kätensä hänen vyötäreilleen ja kiinnitti viikset huulilleen: »oi kuinka
ujo sinä olet, tee nyt minulle mieliksi, lintuseni.» Naurellen
seurasivat toiset tytöt esimerkkiä ja pian oli Planchette tanssien
kulkemassa pitkin ullakoita, vaatekammioita ja muita säilytyspaikkoja.
Mutta ei löytynyt muuta kuin turkkeja, matkapukuja, ja joitakuita
talvisia miesten vaatteita, mahdottomia tähän tarkoitukseen
käytettäviksi.

Pettyneinä toiveissaan, mutta silti iloisina hyppivät nuoret vintin
rappuja alas ja tulivat vierashuoneiden ovelle. Yhden oli ovi raollaan.

-- Asuuko tuo pikku herra Freyman täällä? kysyi Agnes.

-- Tässä asuu, kas hän ei ole sulkenut oveaan, vastasi Planchette,
pysähtyen sulkemaan oven.

-- Ai sinä pieni, hieno, nätti pariisilainen, virkkoi Bertta ja heitti
lentomuiskun nuoren herran huonetta kohti.

-- Ah, jospa olisimme hänen vaatteissaan tänään, huokasi Ellen. --
Minusta tuntuu, että olisin voittamaton ylioppilaana. Edit, eikö mennä
sisään, katsomaan tuon nuoren herran matkavarustuksia?

-- Mennään vain, vastasi Edit, heti paikalla, mutta Planchette häntä
vastusteli ovella, kieltäen sisään menemästä.

-- Planchette, Planchette, Planchette! kaikui nyt mettiäishyrinänä hänen
korviensa ympärillä, ja seuraavassa tuokiossa oli hän jo itsekin,
tietämättä miten se oli tapahtunut, herra Freymannin huoneessa.

Täällä tytöt kohta uteliaina rupesivat tarkastamaan kaikkia,
huonekaluja, matka-arkkuja, matkalukemisia y. m., sillä välin kuin
Planchette istahti keinutuoliin ja huokaili näitä raskaita
valvomisvelvollisuuksiaan.

Hänet herätti huokailuistaan yht'äkkiä Agneksen riemuhuuto: tämä seisoi
avonaisen vaatekaapin edessä ja parpatti:

-- Tytöt, tytöt! näin paljon vaatteita on hänellä mukanaan. Kokonainen
varasto ihka uusia komeita pukuja, ah kuinka nättejä!

-- Ah! ah! ah! toistivat toiset, ryhmittyen vaatekaapin edustalle,
nostellen ja siirrellen noita mallikelpoisessa järjestyksessä olevia
pukuja.

-- Elkää koskeko niihin, huusi Planchette koettaen karaista heikon
äänensä niin käskeväksi kuin mahdollista. -- Elkää koskeko niihin,
tytöt!

Toisten tyttöjen taas hääriessä ja reuhtoessa Planchetten ympärillä
astui Edit mahtavana esiin ja työnsi kaikki muut syrjään, virkkaen
passoäänellä: --

-- Minä täällä herra olen, vai miten pojat? Tässä olemme tehneet mainion
löydön. Nyt työhön! Joka mies pukuunsa, ja puolen tunnin perästä on
oltava pääharjoituksessa. Planchette saa hoitaa vaatevarastoa ja pitää
lukua joka kappaleesta.

-- Hurraa! huusi Agnes. Mutta molemmat Turun neitoset kuiskailivat
epäillen: -- Eiköhän tämä, Edit, mene liian pitkälle?

-- Antakaa minä suljen kaapin, huokaili Planchette melkein itkien.

Mutta hän oli niin surullisen näköinen, että koko tyttöparvi taas sen
johdosta remahti nauramaan, huutaen vallattomasti: »Planchette!
Planchette! Planchette!»

-- Pitäkää lukua vaatekappaleista, komensi Edit toistamiseen. -- Ei
kukaan saa tietää mitä olemme täällä pyhätössä toimittaneet. No niin,
minä otan tämän harmajan kauniin kesäpuvun.

-- Kuinka uskallat? kuului vielä ihailunsekainen huudahdus epäileväin
tyttöjen taholta, jotka nyt jo muuten olivat täydellisesti tuumassa
mukana hekin.

-- Kaikkina maailman aikoina! Mitähän mahtaa herra Freyman ajatella,
huokaili Planchette vielä.

-- Aijotteko sitten kavaltaa meidät hänelle, vastasi Edit, katse
murhaavana, ja kääntyi taas tyttöjen puoleen: -- Kas niin, Bertta saa
tämän lyhyen vihertävän röijyn. Neiti Planchette, pitäkää pöytäkirjaa!
Ellen saa tuon sinertävän takin ja vaaleat housut. Ja Agnes, katsotaan,
hän saa tämän komean frakkipuvun. Se tulee sinulle mainiosti sopimaan.

-- Ei, Edit, en tahdo olla frakissa, kun muut ovat arkipuvussa. Katso,
katso, tuolla perällä on mitä somin samettitakki. Sen otan minä.

-- Soma se onkin, toistivat toisetkin.

-- Mutta kuka saa sitten frakin, tämän kauniin muodikkaan frakin? kysyi
Edit, näytellen tuota juhlallista vaatetta.

-- Planchette! Planchette! Planchette! huudahtivat riemuten tytöt ja
hyökkäsivät kuin villit metsäkoirat onnettoman uhrinsa kimppuun, joka
maahan masennettuna huokaili: »elkää taivaan nimessä!» Hän vaipui
voimatonna lepotuoliin ja siinä huomasi hän, nuorten hillittömästi
nauraessa, olevansa ensimäinen, joka epäpyhitti herra Freymannin,
tulevan »apulähetin», huoneen esiintymällä siellä valkoisissa
alusvaatteissa.

Seuraavassa tuokiossa seurasivat tytöt esimerkkiä, riisuivat vaatteensa,
ja tuon nuoren säntillisen matkustajan makuuhuone, jonka hän oli uskonut
yksinäisyyden hengetärten hoitoon, muuttui kohta mitä hilpeimmäksi
pukuhuoneeksi, jossa vallitsi koko se suloinen epäjärjestys, joka niissä
on tavallinen.

Poistukaamme hetkiseksi. Meitä on liian monta, mahtuaksemme kaikki tänne
sisälle, emmekä sen enempää tahdokkaan kurkistella kulissien taakse.
Soitamme sen sijaan telefoonissa ja kysymme, kuinka nuo vanhat naiset
jaksavat pappilassa, jonne perhevaunut heidät eheinä saattoivat.



II.


Pappilassa oli ruustinna parhaalla tuulellaan. Kahvi oli sattunut hyvää
ja makoset vehnäset kestivät kunnollisesti sen kiitoksen, jota niille
tuhlattiin. Ja noiden viiden naisen kielet olivat siteistään irti.
Vieläpä neiti Juliakin, joka yleensä ajatteli enemmän kuin puhui, otti
osaa keskusteluun, joka lopuksi luisui yhteiskouluun taikka niihin
koteihin, joissa yhteiskoulun ystäviä oli.

Everstiluutnanska, joka pani suurta arvoa siihen, että hän isänkodissaan
oli saanut hyvin vakavan ja kaavamaisen, vanhanaikaisen kasvatuksen,
lausui maltillisesti, mutta syvällä vakaumuksella pahasti pelkäävänsä
noita epänaisellisia rohkeita yrityksiä. Naisvoimistelijat ja
luistelijattaret, jotka julkisesti yleisölle esiintyvät, palkovenheellä
kulkijat ja pyöräilijät, jotka omin päin retkiä tekevät -- siinä oli nyt
tuon kasvatuksen alkua. Reformipuku se nyt onneksi jäi ehdoitukseksi,
mutta nuo urheilijaneitoset ne eivät siltä juuri arastele miespukuja:
hatut ja lakit, jopa ylioppilaslakitkin, ovat jo aivan miesmäiset.
Kuinka on tämä päättyvä? Hän kertoi aina pitäneensä huolta, ettei hänen
tyttärensä pukuun päässyt moisia epänaisellisia ilmiöitä.

Olipa rouva varsin tyytyväinen itseensä, kun hän lausuntonsa lopetti.
Hän oli puhunut viisaasti ja maltilla.

Neiti Julia huomautti vähän opettavasti: »Niin, Vorsicht ist besser als
Nachsiht.»

Hovioikeudenneuvoksetar, joka kuului niihin rakastettaviin vanhoihin,
jotka eivät usko, että maailma kaikissa suhteissa huononee, huomautti,
että monet naiset nyt vasta ovat ruvenneet oivaltamaan velvollisuuksiaan
myöskin ihmiskuntaa; ei ainoastaan kotiaan kohtaan, ja rouva von
Zweifuss, joka oli tottunut vierailemaan aivan eri tavalla ajattelevaan
ihmisten luona eikä tahtonut vastustaa ketään, hän vaipui vain syvemmin
käsitöitään tarkastamaan, sillä välin kun luutnanska yhä vakuuttavammin
kumosi kälynsä mielipiteitä. Ruustinna vihdoin keskeytti tuon jo
jotenkin vilkkaan väittelyn ehdoittaen »pientä lisätilkkaa», koska
ystävättäret kerran olivat suvainneet kehua hänen kahviaan.

Everstiluutnanska raukka, jospa hän olisi tiennyt, että hänen Editinsä
juuri tällä hetkellä ei ollut muuta kuin -- ylioppilaslakkia vailla.

       *       *       *       *       *

Nyt soitamme rautatienasemalle, jonne nuori ystävämme Bernhard Freyman
äsken lähti.

Säntillisenä miehenä ei hän tahtonut saapua liian myöhään, mutta ei
myöskään liian aikaiseen ja oli siis laskenut saapuvansa runsaasti
neljännestuntia ennen junan lähtöä. Arvaamaton tapaturma sattui
kumminkin matkalla; juopunut talonpoika ajoi hurjaa vauhtia kuormansa
hänen ajopeleihinsä kiinni ja siinä toinen aisa halkesi. Meni aikaa
vahingon hätimmittäiseen korjaamiseen ja kulkunopeuttakin oli sen
jälkeen jonkun verran rajoitettava. Kuinka olikaan, sai Pariisiin aikova
nuorukainen asemalle saapuessaan nähdä junan huristavan tiehensä, saman
junan, jolla hänen olisi pitänyt matkustaa Helsinkiin.

Hän lähetti siis sähkösanoman Helsinkiin, että hän seuraavana päivänä
aikoi sinne lähteä aamujunalla, jatkaakseen sitten sieltä kaluineen
päivineen suorastaan Hangon kautta ulkomaille; maalla oleskelu oli siis
nyt keskeytettävä.

Hra Freyman palasi siis heti takasin herrastaloon rikkinäisissä
ajopeleissään; ja kun nämä kotimatkalla näyttivät aivan hajoavan, nousi
hän jalan astumaan loppumatkan, käskien, hienotunteisena kuin ainakin,
kuskin ilmoittaa neiti Planchettelle hänen pian tapahtuvan paluunsa.

Me voimme jättää hra Freymannin yksin astelemaan kauniissa kevätillassa
ja näkemään rohkeita unelmia seurustelustaan ylhäisissä piireissä --
Pariisissa.

       *       *       *       *       *

Meidän ollessamme telefoonin ääressä ei nauru eikä leikinlasku ole
hetkeksikään tauonnut nuorten tyttöjen pukuhuoneessa; se nousi
korkeimmilleen, kun Planchette vihdoin kiihkeän vastarinnan jälkeen
seisoi puettuna frakkiin ja lautasliina kainalon alla kuten kyyppareilla
ainakin. Hän onkin niin äärettömän hullunkurisen näköinen, seistessään
siinä melkein itkuun purskahtamassa, hiukset sileiksi kammattuina, ja
hän huoahtaa valittaen: »Taivas teitä armahtakoon, te hullut lapset!»

Nyt hän saa käskyn lähteä kyökkikamariin valmistamaan
viinikylmäkastiboolin, jota harjoituksissa välttämättä sanotaan
tarvittavan, ja kuin siipipuoli pääsky hiipii hän, hännystakin liepeiden
liehuessa, ovesta ulos ja pistää salaa kipenen kanverttia
poskihampaalleen.

Nuoret tytöt nyt täydentävät pukunsa ja pian rehentelee huoneessa neljä
reipasta nuorukaista, lakkaamatta punoen pieniä viiksiään.

-- Oi kuinka nuo mustat viikset sinua pukevat! huudahtaa Agnes
ihastuneena valkotukkaiselle Ellenille. -- Kuule, nosta housunlahkeitani
vähän ylemmäs, ne vetävät maata, hyi -- ja minä kun olin luullut olevani
ainakin yhtä pitkä kuin hän.

-- Mutta miten kehtaamme koko huomispäivän olla yhdessä herra Freymannin
kanssa? huomautti Bertta hiukan arasti. -- Minä ainakaan en voi olla
punastumatta, kun hänet kohtaan.

-- Siitä elä sure! lohdutti Agnes. Eihän hän tiedä mitään koko asiasta,
ja sitä paitse emmehän me mitään pahaa ole tehneet.

-- Mutta kuinka hauskaa olisi olla poika! huudahti Edit. -- Kuinka minä
hakkailisinkaan teitä kaikkia.

-- Ja minä Planchettea, virkkoi Bertta samassa sisään saapuvalle,
frakkiin puetulle taloudenhoitajattarelle, jonka he taas tempasivat
piiritanssiin mukaansa.

-- Mutta joutukaa nyt alas, että tämä kamala leikki kerrankin loppuu,
kehoitti Planchette.

-- Niin, hyvät herrat, harjoitukset alkavat, vaati Edit. -- Kyyppari,
tuo samppanjamme, heti!

-- Malja ja lasit ovat puistonpuoleisessa kuistissa. Kaikki on
järjestyksessä. -- Niin lausui Planchette luoden pelokkaan silmäyksen
siihen kauheaan epäjärjestykseen, joka huoneessa vallitsi.

-- Eh bien, allons, messieurs! komensi taas Edit, työntäen kyypparia
edeltä.

Planchette hiipi varovasti alas, jälestä »ylioppilaat» käsi kädessä,
mahtavin liikkein ja palavat paperossit suussa, laulua jo hyräillen.

Ennen kuin he ehtivät alakertaan, kääntyi Planchette varoittavin
liikkein heitä vaatimaan äänettömiksi, vaan tytöt, vain ilossaan yltyen,
yhä korkeammin lauloivat: »Vapaita hengen lapsia!»

Mutta samassa näkyi herra Freymannin pieni, säntillinen ruumis eteisen
ovella; hän pysähtyi ikäänkuin kivettyneenä, katseli ihmeissään
portaille, josta frakkipukuinen Planchette ja nuo neljä »ylioppilasta»
laskeusivat. Sanomattomasti huudahtaen ryntäsivät nämä kaikki vihurina
joka taholle, hätääntyivät, palasivat takaisin ja juoksivat seuraavassa
tuokiossa takaisin ylös ja kiirehtivät nuoren herran huoneeseen, jonka
oven he sisältä päin salpasivat.

Mitä Freymannissa liikkui, kun hän näki koko vaatevarastonsa noin
yht'äkkiä leimahtavan ja katoavan, siitä ei ole kukaan koskaan saanut
selvää. Vaistomaisesti nosti hän kohteliaasti lakkia pakeneville
olennoille, kääntyi tyyneesti ja meni eteisestä sisään saliin, jossa
istahti pianon ääreen ja rupesi soittamaan erästä Mozartin sonaattia,
säntillisesti ja varmasti.

Mutta »pukuhuoneessa» oli suruisen näköistä. Nuoret tytöt olivat kuin
huumautuneet. Eivät tienneet itkeäkö piti vai nauraa, pukujako piti
ruveta muuttamaan vai mitä tekemään. Planchette istui kädet sylissään
eikä puhunut sanaakaan, tuijotti vain eteensä ja huokaili syvään. Hän
oli mielestään niin häväisty kuin jos nimismies olisi tavannut hänet
varastamasta.

-- Mitä nyt tehdään, mitä tehdään? vaikeroivat tytöt ja rupesivat jo
miettimään katuvaista kirjettä, jonka lähettäisivät herra Freymannille.
Silloin kuului saapuvain vaunujen ritinää ja tytöt ryntäsivät ikkunaan.

-- Äiti palaa kotiin! kuului uusi onnettomuuden huuto, joka leikkasi
Planchette-raukan luita ja ytimiä. Hän koetti kalpeana nousta tuolilta,
vaan ei voinut.

Ah, jos heillä olisi ollut siivet, kyllä he olisivat lentäneet kauas
eivätkä palanneet koskaan!

Rovastia oli äkkiä ruvennut vaivaamaan tavallinen hengenahdistus ja
tavallista aikaisemmin olivat senvuoksi vieraat pappilasta lähteneet.
Mutta retki oli ollut hauska, ja nuo vanhat naiset olivat mainiolla
tuulella.

Oudostellen, ettei nuorista tytöistä ketään ollut vastassa, astui talon
emäntä saliin, jossa Freyman kertoi tapaturmastaan ja paluustaan.

-- Ettekö vielä ole neitosia nähnyt? kysyi rouva ystävällisesti. --
Freyman vastasi, että hän ei vielä ollut lähtenyt heitä hakemaan.

-- Mutta missä ne ovat. Missä on Planchette? Mitä, täällä on viinimalja
kuistilla. No, siitä kai mekin saamme osamme.

Seurue asettui kuistille, vaan everstiluutnantska lähti hiukkasen
uteliaana huoneisiin nuorisoa hakemaan. Mutta palvelusväestä ei ollut
kukaan heitä nähnyt. Kulkiessaan eteisen läpi kuuli rouva silloin Editin
valittavan äänen:

-- Äiti, äiti!

-- Missä olet lapseni?

-- Täällä ylhäällä, tule, äiti hyvä, tule pian.

Levotonna nousi rouva yläkertaan, kysellen, että mikä on hätänä. »Missä
te piilette, lapset?»

-- Täällä, äiti, herra ... herra Freymannin huoneessa.

Tuo arvokas rouva astui hämmästyneenä huoneeseen, mutta pysähtyi ovelle
huutaen:

-- Mitä on tämä? Lapsi-kullat! Ja neiti Planchette frakissa!

Tytöt, jotka hätääntyneinä olivat ryhmittyneet yhteen, loivat katseen
Planchetteen, joka heilutellen ruumistaan istui lautasliina vielä
kainalossaan itku kurkussaan. Tämä näky tempasi heidät taas nauramaan ja
kerääntyen rouvan ympärille rupesivat he kertomaan seikkailustaan:

-- Isälle paluujuhlaksi... Malja kuistiin... Laulavia ylioppilaita...
Pääharjoitus... Kaikki poissa... Freymannin vaatteet niin sopivat...
Planchette-raukka on viaton... Freyman tuli vastaan eteisessä...
Planchette puettiin kyyppariksi... Äiti hyvä, mitä nyt on tehtävä...
Auta meitä äiti...!

Niin tulvivat sanat hymyäviltä huulilta ja everstiluutnantska sai
vihdoin koko jutun selville. Silloin hän käski tyttöjä vaikenemaan,
mietti hetkisen ja virkkoi sitten päättävästi:

-- Nyt menemme kaikki alas -- pääharjoitukseen!

Vastalauseet eivät auttaneet, rouva oli leppymätön.

-- Se on oleva ajattelemattomuutenne ja sopimattoman menettelynne
rangaistus. Rehellisyys maan perii! Alas vain kaikki tyyni!

Sitten kääntyi rouva tuon masentuneen Planchetten puoleen ja virkkoi:

-- Neiti Planchette, joka jo on kantanut maljan esiin, on hyvä ja pitää
huolta, että herra Freymannin huone tulee järjestykseen. Se ei saa enää
olla pukuhuoneena.

Eikä hän voinut estää pienen hymyn ilvehtimästä silmäkulmassaan.

Kiitollisesti hymyillen pyyhki Planchette salvetilla kyyneleiset
silmänsä ja virkkoi niiaten niin syvään, kuin frakkihousuiltaan pääsi:

-- Kiitos, armollinen rouva. Ei minusta ole kasvattajaksi, sen olen aina
tiennyt.

Ja iloisena kajahti taas hänen ympärillään tuo hänelle kamala huuto:

-- Planchette! Planchette! Planchette!

-- Oi, kuinka te olette onnellinen, neiti Planchette, kun ei teidän
tarvitse tulla alas kuistille, kuiskasi Agnes puoliääneen.

-- Niin, sanokaas muuta, myönsi Planchette. -- Mutta minä olisinkin
hävennyt silmät päästäni.

-- Kas niin, lapseni, nyt alas, virkkoi rouva. -- Nythän ollaan
naamioissa.

Ja arkaellen, punastuen, sipsuttivat tyttöset pienin askelin rouvan
perästä. Vaan Agnes kuiskasi toisille:

-- Meidän täytyy nyt koettaa olla reippaita, muu ei auta. -- Ja niin he
laskeusivat alas verannalle ylioppilasmarssia laulaen.

Siellä puristi everstiluutnantska ystävällisesti ja vakavasti sekä
ikäänkuin salaisesta suostumuksesta syrjässä seisovan oikean ylioppilaan
kättä ja virkkoi, laulun kaikuessa, vanhemmille naisille:

-- Herra Freyman ja meidän pienet tyttäremme ovat täällä meille tämän
huvituksen hankkineet; se on pääharjoitus, joka on tarkoitettu mieheni
kotiinpaluun kunniaksi. Voimme nyt kuvitella, että hän parast'aikaa
nousee vaunuista tässä rappusten edessä. Ikävä vaan, ettei hän myöskin
saa lämpöisesti puristaa herra Freymannin kättä, pyytääkseen häntä
olemaan kuin kotonaan tässä talossa.

Kohteliaasti ja suurta elämänkokemusta osoittaen näytti nuori mies tänä
iltana olevansa oikea diplomaatin alku ja iloisin iloisten joukossa.

Sitten laulettiin tervehdyslaulu talon isännälle, juotiin maljoja ja
hurrattiin ja lopuksi ehdotti everstiluutnantska hymyillen, että hänen
miehensä parhaan ystävän poika joisi veljenmaljan sen nuoren,
vallattoman ylioppilaan kanssa, joka häntä äidikseen kutsui. Sen maljan
Edit joi niin reippaasti kuin hän ei koskaan olisi saanutkaan ankaraa
englantilaista kasvatusta, jonka johdosta neiti Julia ei voinut olla
hiukan ilkeästi kuiskaamatta rouva von Zweifussin korvaan kultaista
elämänohjettaan: »Vorsicht ist besser als Nachsicht.»

Sitten saivat nuoret ylioppilaat väistyä omiin huoneisiinsa, joissa
neiti Planchette heidät otti riemunkyynelin vastaan sekä huudahtaen:

-- Neiti-parat, kuinka se mahtoi olla tuskallista!

-- Eikö mitä, vastasi Agnes jo täydellisesti tyyntyneenä. -- Veli
Bernhardhan käyttäytyi niin hiton hienosti.

-- Niin kyllä, myönsi Bertta. -- Tytöt, emmekö sido hänelle kukkavihkoa
huomiseksi, kun hän lähtee, ja kiinnitä siihen tervehdystä neljältä
vallattomalta maalais-tölleröltä Pariisiin.

-- Niin, niin, sen teemme, huusivat toiset.

-- Mutta on toki hyvä, virkkoi Edit muistellen tuota veljenmaljaa, --
että hän matkustaa jo huomenaamuna ja jää ulkomaille kahdeksi vuodeksi.
Kun hän palaa, olemme jo suuria neitosia.

-- Tytöt, huusi Agnes, sitä ennen olemme jo kaikki naimisissa! Kuka
uskaltaa peukalonsa siitä?

-- Planchette! Planchette! Planchette! huusivat kaikki rajulla riemulla
-- peukalonne sen asian puolesta!

-- Nyt annan peukaloni minkä asian puolesta tahansa, vastasi Planchette
niin iloisesti kuin hän olisi unhoittanut kokonaan sekä Bomanssonin että
myllärin eukon. -- Nyt annan peukaloni mistä tahansa, kun armollinen
rouva oli niin suopea, että vapautti minut tuosta kauheasta frakista!



PIENOIS-KULTUURIKUVIA

RAUMAN KIRKOSTA

1600- ja 1700-LUVULLA

I--III



PIENOIS-KULTUURIKUVIA RAUMAN KIRKOSTA 1600- ja 1700-luvulla



I.


Myönnämmehän kaikki, ettei kirkonarkistossa oleva vanha käsinkirjoitettu
kirja ulkomuodoltaan ole miellyttävä. Kuluneet kannet ja selkämykset,
ummehtuneen kuiva haju kellastuneista lehdistä, nyherömäinen käsiala
1600-luvulta ja vähän väliä esiin tulevat luettelot tuloista ja menoista
houkuttelevat sitä, joka pintapuolisesti selailee kirjaa, pian kyllä
sulkemaan tuon paksun rämän.

Mutta jos sattuu, että joku tulee lukeneeksi parikymmentä sivua siitä ja
tarkanneeksi sitä tai sitä nimeä sekä tapaa ne eri oloissa aina sitä
myöten kuin vuosiluvut kirjan lehdillä kasvavat, huomaa hän ihmeekseen,
miten elämä pienessä menneisyyden piirissä rupee virkoamaan, heikko
elämänkipinä, joka on jälellä menneestä ajasta, syttyy vähitellen
laimeaksi liekiksi, jonka valossa näkee pienois-laitapiirroksia
historian lehdillä. Mielikuvitus siirtää mikroskooppinsa verkalleen
pitkin rivejä, piirteet esiintyvät selvempinä, tapausten kulku alkaa
tulla huomattavaksi, ja sielunelämä paljastuu, aluksi vieraana
edistyneemmälle ajalle, mutta lähemmin tarkastettuna pohjaltaan niin
ihmeellisen tuttuna. Monta pikaisesti haihtuvan ihmiselämän sukupolvea
tarvitaan, jotta ihmiskunta menee vaaksan verran eteenpäin sillä
radalla, jonka loppua ei kukaan voi aavistaa.

Ja heränneellä innolla lukee enemmän. Monta lehteä ei tarvitse kääntää
nähdäkseen pääkohdat usean poismenneen elämästä; ilo välkkyy siinä, suru
heittää varjonsa, pienet heikkoudet hoipertelevat ohi, suuret intohimot
temmeltävät keskenään, ja paheet, niin kauan salatut, niin kauan
unhoitetut, kiemurtelevat nyherömäisten kirjaimien kesken, mutta
esiintyvät haalenneesta musteesta täysin selvinä silmiemme eteen.

Ne poistuvat, nuo ihmiset, jotka me olemme herättäneet vuosisatoja
kestäneestä unesta, ne poistuvat toinen toisensa jälkeen, toiselta
kirjan lehdeltä, työstä ja tuloilta, toiselle sivulle, johon pieni
menoerä heidän ikuisesta lepomajastaan on merkittynä. Debetin ja
Kreditin päälle on risti vedetty, elämän historia on lopussa, vanhat
nimet eivät enää astu vastaamme, uudet syntyvät ja häviävät, aina sitä
myöten kuin tutkistelemme niitä rivejä, joita vuosisatojen kuluessa on
piirretty kirjan lehdille.

Vakavuuden rinnalla voivat vanhat kirkonkirjat, niinkuin jokapäiväinen
elämäkin, osoittaa pieniä tuttavanomaisia piirteitä, hauskoja
omituisuuksia, kuvaavia yhteiskunnalle ja yksityiselle. Mutta lähemmin
tarkastaessa eroovat ne naivisuudessa ja koomillisessa vakavuudessa
tuskin muun kuin ajanvärityksen puolesta meidän ja kenties kaiken
tulevaisuuden jokapäiväisestä elämästä puutteellisessa maailmassamme.

Muutamia sellaisia jokapäiväisiä pikkukuvia käyn tässä piirtämään
kirkonkirjojen mukaan, joita eräällä satunnaisella loma-ajalla kävin
läpi Raumalla, johon pieneen kaupunkiin nyt muutamme tarkastamaan
muutamia kultuurikuvia Kaarlo X Kustavin ajoilta III:n Kustavin ajoille
asti.

       *       *       *       *       *

Koska näitten muistiinpanojen lähtökohtana on Rauman kirkonarkisto, on
meidän ensin katseltava hieman ympärillemme vanhan luostarikaupungin
kirkossa, joka on runsaasti koristettu pyhimyskaapeilla ja tauluilla,
seinä- ja kattomaalauksilla, ja luotava silmäys seurakuntaan, joka
asianomaisesti jaettuna täyttää penkkijonon viimeiseen paikkaan saakka.

On kuningas Fredrikin aika. Uusi penkkijako on jälleen tapahtunut. Sen
ovat omavaltaisesti toimittaneet kirkkoherra ja pormestari sillä
seurauksella, että moni seurakuntalainen tuntee vääryyttä kärsineensä.

Siellä ne nyt istuvat arvonsa mukaisesti. Miesten puolella ensi penkissä
tuima, kiivasluontoinen kapteeni Jerlström Lahden kartanosta
riitaveljensä, pormestari Sidbergin rinnalla. Muut paikat tässä
kunniapenkissä ovat varatut ylhäisille matkustavaisille tai niinkuin
niitä kutsuttiin »kunniallisemmille» säätyläisille. Toisessa penkissä
istuvat kersantti Brummer, postimestari Sonck, kasööri Almlöf ja kolme
arvokasta kauppiasta. Seuraavassa penkissä on viisi kauppiasta ja
auskultantti Strandsten. Näitten takana istuu kuusi kauppiasta ja sitten
yhtä monta porvaria.

Toisella puolella pikku käytävää istuu ensi penkissä neljä muhkeata
raatimiestä, tullari ja kauppias A. Sonck, yksi kaupungin
arvohenkilöitä. Niiden takana viskaali Renner, nimismies Bernsten ja
viisi kauppiasta, joiden joukossa Carl Bartram, jonka siveä vaimo
maaliskuun 6 p:nä 1736 oli antanut aihetta suureen suruun ja moninaiseen
kiusaan. Hän oli näet silloin kaikessa hyväntahtoisuudessa ja
jumalanpelvossa lahjoittanut kirkolle messupaidan mustasta sametista,
jonka hän oli ommellut kokoon vanhasta hameesta, jota -- kuten tuo
ärtyisä varapastori Josef Ståhlberg saattoi todistaa -- olivat
käyttäneet hän itse ja »hänen esi-isänsä», jonka vuoksi pastori itse
piispalle valitti tästä »vastenmielisestä lahjasta», mitä suurimmaksi
häväistykseksi hyvälle lahjan antajalle.

Suuren käytävän varrella olivat 10 ensi penkkiä luovutetut porvareille
ja neljälle käsityöläiselle, 11:es ja 12:es kaupungin viskaalille ja
palovartijoille, joitten takana oli arestanttien paikat. Eteläiselle
seinälle oli asetettu lyhyitä penkkejä, joissa kussakin oli tilaa
kahdelle porvarille, mutta 13:nnessa ja viimeisessä istui piiskuri Erik
Naula yksinään kuin syyhyinen lammas. Ennen oli tyhjä penkki eroittanut
hänet kaikesta kunniallisesta väestä.

Ja nyt tulemme naisten puolelle, jossa näemme kapteeni Jerlströmin
rouvan ja tyttäret sekä pormestarittaren rehennellen istuvan ensi
penkissä lyhyellä puolella, jossa penkissä myöskin ylhäiset naisvieraat
saisivat paikkansa. Lähinnä takana istuvat muiden joukossa raatimiesten
ja tullinhoitajan vaimot, jota vastoin kornetti Valsteniuksen leski sekä
postimestarin, kasöörin ja kersantin vaimot saavat tyytyä kolmansiin
penkkiriveihin.

Kapealla penkillä seinän vierellä istuvat rovastin, pormestarin ja
Sonckin piijat, »vaan kaupungin muut piijat jäävät suurelle käytävälle»
seisomaan. Vastapäätä pikkukäytävän puolella istuvat kunniapenkillä
seurakunnan rovastin rouva tyttärineen, pastori Rennerin leski ja
pastorinrouva Polviander. Näiden takana kappalaisen ja apulaisten vaimot
ja tyttäret, koulumestarin vaimo j. n. e., jonka jälkeen järjestyksessä
seuraavat kauppiaiden ja porvarien rouvat ja vaimot y. m.

Pikkulehterin alla pohjoisella sivulla saamme nähdä kaupungin
porvaritytöt, lukkarin vaimon sekä joukon alempain säätyjen naisia. Yhtä
sekalainen seurakunta täyttää kokonaista 12 penkkiä samalla sivulla
pikku käytävän partaalla. Onnettomuutta uhkaavana on 13:as tyhjänä, --
sen takana istuu näet useita naisia, joiden joukossa Krookin Maija ja
Anna, joista ei Raumalla siistissä seurassa puhuttu.

Lapsipuolen tavoin pidelty maaseurakunta saa tyytyä suuren lehterin alla
oleviin penkkeihin, arvon mukaan tietysti. Rusthollarit ja rouvasihmiset
ensin sekä rakuunain ja sotilasten vaimot, »palvelusväki ja muut
irtolaishenkilöt» kauimpana takana.

Suuren lehterin amfiteaatterin tavoin rakennetuilla 19 penkillä istuvat
talonomistajat ja tullivartijat, kaupungin salvumiehet, porvarien pojat
ja vävyt, lampuodit, talonpoikain pojat ja vävyt, kaupungin rengit,
joista rovastin rengit ensinnä j. n. e. Tältä lehteriltä, jossa oli niin
paljon nuorta väkeä, kuului jumalanpalveluksen aikana toisinaan melua,
jonka vuoksi sinne oli asetettu tarkastusmies Simon nuoria kurissa
pitämään ja syyllisiä ilmi antamaan.

Vaan kas! Alhaalla kirkossa nousee suntio keskellä saarnaa ja astuu
uhkaavan näköisenä neljänteen penkkiin miesten puolella, josta hän
voimakkaalla kädellä tempaa ulos pari maalaisseurakunnasta olevaa
renkiä, jotka olivat tunkeutuneet kunniallisten ihmisten joukkoon ja
jotka hän nyt -- 3 taalarin vuotuista palkkaa vastaan -- kuljettaa
töllistelevän kansajoukon läpi ulos kirkosta.

Jos olisimme saapuneet kirkkoon ennen varsinaisen jumalanpalveluksen
alkua, olisi meillä ollut tilaisuus nähdä lapsenkaste kuorissa, meluavan
väkijoukon tungeskellessa ympärillä. Tämä huono tapa herätti jo silloin
pahennusta ja sitä koetettiin hävittää.

Huuto ja melu ei ollut muuten mitään tavatonta Herran huoneessa tähän
aikaan, joka kuitenkin ulkonaisessa siivoudessa oli koko joukon edellä
suurten Kaarlojen ajoista. Silloin tapahtui monesti kirkoissamme pahoja
vallattomuuksia. Niinpä 1655 Rauman kirkossa muuan talonpojan leski ja
Tykkilän Antin vaimo panivat toimeen sellaisen metelin
jumalanpalveluksen aikana, että kirkko korkeasta käskystä suljettiin
joksikin aikaa ja avattiin jumalanpalvelukselle vasta, kun runsaat sakot
oli suoritettu Turkuun. Ja 1680 täytyi Margareta Tavastin maksaa 2
taalaria kirkolle »tappelustaan», kuten kirkonkirjassa sanotaan. Itse
joulupäivänä 1712, keskellä saarnaa, löi muuan mies lehterillä erästä
poikaa kepillä päähän, niin että verihaava tuli. Vielä heinäkuun 13 p:nä
1779, Kustaa III:n aikana, sai kaksi ylhäistä naista Jordanin suvusta,
rouva Anna, syntyisin von Gierten, ja rouva Vendla Jordan maksaa 1
taalarin 2 killinkiä sakkoa pahennusta herättäneestä käytöksestä,
luultavasti pikku torasta ja haukkumisesta.

Ettei Rauman kirkko ollut ainoa maassa, jossa tuollaista tapahtui, käy
selville vanhoista asiakirjoista. Perniössä esim. v. 1661 aatelismiehet
Sass ja Sabelstjerna riitelivät keskenään kunniapaikoista ja ratkaisivat
asian kohta paikalla kaksintaistelulla, kirkon kuorikäytävässä. Vähän
sen jälkeen joutui kaksi arvokasta Perniön rouvaa penkkeihin astuessaan
riitaan samasta syystä ja antoivat virsikirjoilla toisiaan korville että
läiskyi. Tästä synnistä suljettiin Perniön kirkko joksikin aikaa ja
jumalanpalvelukset pidettiin pappilassa.

Nyt palaamme Rauman kirkkoon, jossa jumalanpalvelusta kestää. Koulupojat
laulavat virsiä kuorissa, jossa pienet urut, posetiiviksi eli regaliksi
sanotut, säestävät laulua, pienokaiset kirkuvat täyttä kurkkua, niin
etteivät rippivieraat voi kuulla rippisanoja, jonka tähden poikia
kehoitetaan ehtoollista jaettaessa laulamaan hyvin hiljaa.

       *       *       *       *       *

Mutta jumalanpalvelus on lopussa ja me lähdemme kirkosta, jonka
ulkopuolella näemme reservirakuuna Simeonin ja hänen veljensä Mikon
istuvan paalussa, häpeäpuussa, joka piti rangaistusta kärsivien jalat
liikkumattomina. Veljekset, jotka saivat siten istua koko pitkän
sunnuntain, olivat surkeita naamaltaan, ja tuomitsi papisto heidät
häpeärangaistukseen sentähden, että he, vaikka varoituksen saaneina,
»olivat vielä kovin taitamattomia kristinopissa.» Kasvoiko heidän
kristinuskon taitonsa paalussa, sen tietää yksin hyvä Jumala.

Heidän vieressään istuu jalat parissa muussa pölkyn reijässä eräs
syntinen, lapio kädessä. Se on muuan »kirkonpalvelija», eräs
haudankaivaja, joka kärsii hänelle hyvin suotua rangaistusta, koska
hänessä oli siihen aikaan useissa paikoin maatamme vallitseva, ahne
tapa, että hän kaivoi esille vielä uusia arkkuja, pyöräytti ruumiit
multaan ja sitten möi kirstut. Häpeärangaistuksen lisäksi sai hän maksaa
10 hopeataalaria sakkoja.

       *       *       *       *       *

Tapa haudata kuolleet kirkkoon tuli kristinuskon mukana Suomeen. Niin
tehtiin jo Henrik Pyhälle. Tapa siirtyi katolisesta ajasta
protestantiseen ja säilyi, vaikka kirkot ilettäväisyyteen saakka
täyttyivät joskus ainoastaan kyynärän verran lattiapalkkien alle
haudatuista ruumiista, aina 1700 vuosiluvun loppuun saakka monessa
paikassa maatamme.

Yhtä ahdas kuin säätyrajoituksen takia penkkien jako oli, yhtä vapaa oli
oikeus tulla haudatuksi kirkon pyhien seinien sisälle -- rahasta. Kuten
meidän päivinämme, niin silloinkin oli valmistettu hautataksa, jonka
mukaan esim. Raumalla hauta kuorissa maksoi 12 taalaria, kuoron ja
ensimäisen pilarin välillä 8, sitten toiseen pilariin saakka 7 taalaria
kuparia j. n. e. Halvin hauta kirkossa, kauimpana vasemmalla, maksoi 5
taalaria.

Rauman hautausmailla, joihin luonnollisesti köyhä väki haudattiin, ei
vanhimpana aikana maksettu multarahoja. Kun asianomaiset v. 1735
ehdoittivat, että hautasija uudessa hautausmaassa maksaisi 24 killinkiä
ja vanhassa 16, herätti se myrskyisen vastenmielisyyden
kirkonkokouksessa. Varsinkin panivat talonpojat vastaan, ja heidän
johtajansa, isäntä Kolla, lähti vihapäissään kokouksesta, huutaen
äänekkäästi toisia talonpoikia seuraamaan häntä, mutta sitä he eivät
kumminkaan tehneet. Tämä köyhille vastenmielinen ehdoitus tehtiin
myöhemmin uudelleen, mutta sai osakseen saman katkeran vastauksen, josta
syystä tuomiokapituli vihdoinkin v. 1739 antoi asioiden jäädä
entiselleen.

Kuten tunnettu, on meidän vuosisataamme saakka säilynyt se turhamielinen
tapa, että kiitosrukouksessa kuolleista teeskennellyin lauseparsin
kerrotaan heidän elämäntöistään, vaikka vainaja sitten olisi ollut
kuinka vähäpätöinen tahansa, vaikkapa ainoastaan lapsi. Jos ei papilla
ollut muuta sanomista, kuvaili hän imelän hartaana vainajan viime
hetkiä, hänen viime sanojaan, viime lääkkeitään j. n. e. Tämmöisiä
henkilösaarnoja luettiin muinoin haudalla, mutta v. 1755 määrättiin,
että ne olivat pidettävät kirkossa. -- Meidän aikamme on palannut
vanhaan tapaan, kiitellen kernaimmin hiljaisen, vakavan haudan partaalla
vainajata, sanomalehtien kertojien pannessa muistiin muistoseppelten
antajat, arkun kantajat ja ruumissaaton osanottajat.

Ennen vanhaan oli yleisenä tapana avata arkut kirkossa ja asettaa
ruumiit yleisön nähtäväksi, mutta tämän vastenmielisen ja ruttojen
aikana vaarallisen tavan poisti Kustaa III:s ankaralla kiellolla v.
1773.

Maahanpanijaisissa piti kulta lapsellista leikkiään turhamaisuuden,
kaipauksen ja surun kanssa. Suuri ero oli, tapahtuiko hautaus yhdellä
vai kahdella kellolla, pienellä, suurella, suurimmalla vai »kaikkien
suurimmalla» paariveralla, -- hienoin, jos se toimitettiin kummallakin
viimemainitulla yhtä haavaa. Arkut laskettiin hautaan 9 kyynärää
pitkillä, valkoisilla[1] »käsiliinoilla», varattomat tyytyivät yhteen,
mutta varakkaammat »pistoovasivat» itselleen 4 jopa 6 »käsiliinaa.»
Kumminkin sattui usein, että jalosukuisten kuolinpesät kauan olivat
kirkolle velassa hautajaisloistostaan, usein niin kauan, että koko velka
unohtui. Ainoa raumalainen, joka laskettiin hautaan kuudella
käsiliinalla, oli eräs v. 1787 autuaasti kuollut jalosyntyinen
luutnantti; viisi vuotta myöhemmin sai kirkko vetää ristin tämän
komeuden kustannuksien yli. Mutta vaikutus eli vielä kauan muistossa.

[1] Vasta noin v. 1810 tuli Raumalla valtaan tapa käyttää mustia
reunuksia. Surusauvoista puhutaan, omituista kyllä, vasta v. 1824.



II.


Rauman kirkon tulot eivät olleet sinä aikana, jota tämä kertomus koskee,
erittäin suuret, mutta eivät myöskään tavattoman pieniä. Pieni
yhteiskunta osoitti tavattoman yleistä anteliaisuutta vanhaa kirkkoaan
kohtaan, lahjoitti sille rahoja, oli mukana sitä korjaamassa pienillä ja
suurilla avustuksilla sekä koristi sitä kuvilla, öljymaalauksilla,
kynttiläkruunuilla sekä muilla esineillä, joilla useilla nyt on
taidehistoriallinen arvo.

Ollaksemme täysin avomieliset täytyy meidän tunnustaa, että kirkolla oli
melkoiset tulot sakoista, jotka tuomittiin kaikenlaisista rikkomuksista,
mitä kaikennäköiset henkilöt eri sukupuolista ja kansanluokista
sattuivat tekemään. Vuosisatojen kuluessa vilisee kupari-ja
hopeataalareita, joita siten kerääntyi pelastamaan asianomaisia
pelätystä jalkapuusta, _locus peccatorum_.

Hienompien sakkojen joukossa olivat n. s. »huikentelevaisuussakot»,
jotka sai maksaa se avioliittoon aikonut, joka haki eroa kihlatustaan,
ja jotka nousivat kokonaiseen 6 taalariin.

Toinen tulo kirkolla oli 1600- ja 1700-luvuilla, kun se tuotti tullitta
melkein joka vuosi Tukholmasta tai Lyypekistä aamin rippiviiniä, josta
se, kuten näyttää, sangen suurella voitolla möi vähittäismääriä
lähipitäjäin kirkoille, joiden muuten olisi ollut hankala hankkia
tarvittavat varat. Ja kun kaikki asianosaiset olivat tyytyväisiä, ei ole
meidän syytä sekaantua tähän pieneen kaupankäyntiin.

Tilit hoidettiin 1600-luvulla kaikkein viattomammalla tavalla, jonka
vuoksi vaillinkeihin tottunutta jälkimaailmaa ei voi kummastuttaa niin
kovin, että Rauman seurakunta v. 1656 pastorivainajan kuoltua huomasi,
että hän 15 vuonna »kirkon rahoista oli ottanut itselleen useampina
erinä» kokonaista 55 1/2 taalaria, josta vahingosta nyt koetettiin hakea
korvausta kirkkoväärtiltä, »joka oli sallinut anastukset», ja jonka
palkka à 3 talaria onneksi oli kantamatta 15 vuodelta. Vaillinkia
tahdottiin anteeksiantavalla mielellä selittää syntyneeksi pastorin
matkoista, avuliaisuudesta palanneita avuttomia sotavankeja kohtaan
j. n. e.

Apua tuommoisille entisille sotilaille kerrotaan muuten usein annetun
kirkon varoista. Nämä köyhät »Turkista tulleet vangit» ovat seisovia
eriä tileissä, varsinkin Isonvihan jälkeen, mutta tämmöisiä
»turkkilaisia vankeja» oli myöskin v. 1648. Monta taalaria kirkko
lahjoitti myöskin muille vaivaisille, niinpä v. 1652 eräälle paholaisen
riivaamalle naiselle Ruotsista, jolla oli Linköpingin piispan antama
suosituskirja; v. 1686 »kurjalle vaimolle, jota Saatana kamalasti
vaivasi»; v. 1733 kahdelle »juutalaiselle» y. m.

Mutta sille, joka antaa, pitää myöskin annettaman, sen todistaa tässä
kaksi nimellä »Afbrända Raumo stadz kyrkians Stam Book» (Rauman palaneen
kaupunginkirkon keräyskirja) v:lta 1682 hyvin säilynyttä kirjaa
kirkonarkistossa. Ne käsittävät vuodet 1682--87, jolloin Raumalta
lähetetyt miehet kulkivat ympäri Suomen ja Ruotsin, keräten hurskaita
apuja Rauman Pyhän ristinkirkon ja koulun uudesta rakentamiseksi, jotka
olivat joutuneet tuhkaksi suuressa palossa, joka ensinmainittuna vuonna
poltti kaupunkia.

Nämä keräyskirjat, jotka Raumalle toivat monta sataa taalaria, ovat nyt
suuri käsialakokoelma pääasiallisesti sen ajan pappismaailmasta.
Nimikirjoitukset päättyvät monimutkaisiin koukeroihin, jotka piti tehdä
yhdellä ainoalla, yhteensä monen metrin pituisella kynänpiirrolla niin
säännöllisesti, että koukero oli kauniin pitsimallin näköinen.
Taiteellisen taidon hankkiminen tässä kirjoitustavassa oli huvitus sen
ajan suurille lapsille.

Yksi ja toinen oppineista lahjoittajista on liittänyt merkitsemiinsä
summiin runoja ja mietelmiä latinankielellä; hyvin usea käytti ruotsin
ja saksan kieltä, mutta ei kukaan suomea. Usein huomautettiin: »vähistä
varoista», »varoista», »hyvästä sydämestä» y. m. Ylhäiset näkivät
hyväksi antaa hovimestarinsa tai jonkun muun palvelijan merkitä lahjan,
esim. »Armollisen Rouvani, korkeasti jalosukuisen Rouva Merta Possen
puolesta» tai »Armollisen herrasväkeni korkeastijalosukuisen Herra
Gustaf Soop-vainajan perillisten puolesta.»

1687 vuoden pienestä Helsingistä on täällä noin 14 nimeä: Sand, Rücker,
Strohlbom, Steen, Westman, Jacobsson, Cratz, Petrus M. Nicander ja
muita, joista ehkä ei ketään jälkeläistä suorassa polvessa nyt enää
täällä elä 210 vuoden kuluttua. Suvut kuolevat pian tai sekaantuvat
»muun löysän kansan» joukkoon. -- Mainittu Petrus M. Nicander oli
konrehtorina Helsingin koulussa. Hän kai viittasi laihoihin tuloihinsa,
jotka eivät sallineet hänen lihoa, keräyslistaan kirjoittaessaan: »Kun
nyt ei ole leveää takkia (»vid kaftan») ja varojen puutteessa annan
iloisesta sydämestä tällä kertaa ainoastaan 5 äyriä hopeassa.»

Melkein näihin aikoihin, vuosien 1689 ja 1705 välillä, kutsuvat Rauman
kirkonkirjat mielellään arvossa pidettyjä herrasmiehiä nimellä:
»signor», »seigneur» ja »monsieur», joka kuuluu kylläkin kauniilta:
signor Abraham Sonck, seigneur Johan Gebhard, signor Tocklin, monsieur
Mukell y. m.

Isoviha jätti syviä jälkiä Raumallekin, jossa rauhanteon aikana v. 1721
oli ainoastaan 7 porvaria ja 6 hevosta. Kirkolla oli kumminkin ollut
tilaisuus parempina päivinä lainata 300 talaria kuparirahaa Turun
tuomiokirkolle ja koetti nyt luonnollisesti saada takaisin nämä rahat,
joka ei ollut niinkään helppoa. Mahdollisesti velkakirjat olivat
hävinneet, mutta vihdoin v. 1727 kirkonasiamiehen onnistui saada rahat
ja sai kauniin palkkion avustaan. Kolmesataa taalaria hyviä
kupariplootuja painaa melkoisesti, jonka vuoksi »mies, joka kantoi ne
tuomiokirkosta» Rauman asiamiehen kortteliin Turussa, sai kokonaista 9
äyriä vaivoistaan, jota paitsi raatimies Sporrnberg, joka kuletti
tukevat rahat Turusta Raumalle, palkittiin 4 plootulla. Onnellista olisi
kaikille velallisille nykyisin, jos velkojien olisi yhtä vaikeata
kulettaa kotiinsa rahansa, silloin ne ehkä jäisivät velkomatta.

Lähdemme nyt pariin kirkonkokoukseen sen ajan Raumalla ja viivähdämme
pari minuuttia piispantarkastuksissa siellä. Ne pidettiin molemmat
kirkossa.

Kirkonkokouksessa tapaamme jäykän kapteeni Jerlströmin Lahdesta ja
pormestari Sidbergin muitten seurakunnan äänivaltaisten etunenässä.

Riidellään kovasti omavaltaisen penkkijaon johdosta, jonka pormestari ja
kirkkoherra olivat toimittaneet, ja Sidberg saa kärsiä sen häpeän, että
alati pisteliäs varapastori Ståhlberg päivän pöytäkirjaan merkitsee,
että kaupungin pormestari tänä sunnuntaina ei ollut jumalanpalveluksessa
saapuvilla, »vaan jumalanpalveluksen päätyttyä saapui kotoaan.»

Kun pormestaria häväistiin, niin se tuntui kapteeni Jerlströmistä aina
hyvältä, eikä lisä olisi haitaksi, arveli kai kuumaverinen soturi, jonka
vuoksi hän mahtavana kiipee esille kuorin äsken uudesta tehtyyn suuhun,
jota rakennusta pormestari oli valvonut. Keskeyttäen päivän
kiistakysymyksen, osoittaa kapteeni äkkiä syntyneellä esteettisellä
kauhulla tätä, kuten hän sanoo, »hävytöntä ja siveetöntä rakennusta,
jossa on sileä hirsi» matalan oven yli, ja siinä ylhäällä »kaksi
hävytöntä kärkeä tolpanpäissä», vaatien herra kapteeni, että kärjet ovat
sahattavat poikki, jolloin hän niitten sijaan tahtoo Turusta tilata
kaksi kullattua nuppia ja ne kirkolle lahjoittaa.

Liikutettuna tästä kirkkoherra kiittää jaloa kapteenia kädenlyönnillä,
ja kirkkoherran esimerkkiä seuraa suurin osa seurakuntaa.

Mutta pormestari, tottuneena keksimään keinoja, pitää paraimpana ottaa
asian suurelta kannalta, antamatta itseään häikäistä kultaisilla
nupeilla. Hän huomauttaa sen vuoksi, että »tämmöistä lahjaa kapteeni
Jerlström ei anna rakkaudesta Jumalan huoneeseen, vaan tehdäkseen harmia
hänelle, pormestarille», jonka johdosta molempien suurkukkojen välillä
alkaa vähemmän kohtelias keskustelu, jossa pormestari saa niellä aika
siistejä salaviittauksia työmiesten palkkojen puutteellisesta
tilityksestä y. m.

Vilkkaaseen keskusteluun sekaantuu varapastorimme, ja kuulemme hänen
mielihyvällä todistavan, että hän puheenalaisessa rakennustyössä oli
neuvonut pormestaria kääntymään seurakunnan puoleen, johon tämä oli
vastannut, »ettei tämä asia kuulu seurakunnalle enemmän kuin piippu
tupakkaa.»

No hyvä! Luvatut kullatut pallot saapuivat Turusta, mutta pormestari
näki hyväksi olla asettamatta niitä kuorioven pylväisiin. Tämä tärkeä
asia vedettiin seuraavana vuonna esille rovastin tarkastuksessa, jolloin
tarkastuksen pitäjä diplomaattisesti huomautti, että »kohtuullista on,
että, mitä kunniakkaat ihmiset suvaitsevat kirkon koristamiseksi
lahjoittaa, se on kiitollisuudella tunnustettava ja asianomaisesti
kunnioitettava.» Mitä tämä lausunto vaikutti pormestariin ja
kullattuihin palloihin, on jälkimaailmalle jäänyt tuntemattomaksi.

Sillä välin kapteeni Jerlströmistä alkoi tuntua, ettei hän sunnuntai
toisensa jälkeen jaksanut istua samassa penkissä kirkossa kuin
pormestari. Hän kumminkin antoi vuoden kulua, miettien keinoa, jonka hän
ensi sopivassa tilaisuudessa aikoi esittää ja saada päätökseksi, ja joka
lienee esiintynyt pormestarille hyvin odottamattomassa muodossa.

Tuli kirkonkokous, kaikki kävi tavallista menoaan, ja vihdoin kapteeni
avasi suunsa ja sanoi, ettei hän tahtonut olla kenenkään tiellä hänelle
osoitetussa ensi penkissä kuorinsuussa, sitä vähemmän kun hän ei
luottanut pormestarin ja kirkkoherran toimittamaan laittomaan
penkinjakoon. Tämän johdosta hän -- Lahden kapteeni -- tahtoi omaa
persoonaansa varten rakennuttaa pienen penkin *suurelle lehterille*,
aivan oven suuhun seinän viereen. Hän, Lahden kapteeni, yksi seurakunnan
etevimpiä, suurella lehterillä keskellä kaupungin kirvesmiehiä ja muita
palvelusmiehiä, keskellä kasvavia nuoria porvareita, keskellä renkejä
»ja niitten eturivissä rovastin»!

Seurakunta ei voinut muuta kuin suostua korkean herran ehdoitukseen eikä
sillä ollut sitäkään vastaan, että rakuunat ja sotamiehet samalla
lehterillä vastedes seisoivat Lahden kapteenin penkin vieressä pitkin
lehterin laitaa, »joka seikka suuresti miellytti puheenalaista
kapteenia.»

Hämmästys lienee ollut yhtä suuri, kuin omituinen kosto tuntui
suloiselta. Voimme sen vuoksi ilomielin jättää kapteenin pieneen uuteen
penkkiinsä isolla lehterillä, rakuunain ja sotamiesten muodostaman
kunniavahdin ympäröimänä, mutta yhtä helppoa ei ole erota pormestarista,
kun hän, ehkä hiukan nolona, nyt istuu yksinään ensi penkissä
»hävyttömän» sileällä hirrellä koristetun kuorioven luona.

       *       *       *       *       *

Piispantarkastuksissa olisi meillä tilaisuus nähdä useimmat Turun
piispat puheenalaisena aikana esiintyvän edessämme, mutta kertomus
niistä veisi meidät liian kauas. Tämmöisissä hiippakunnan ylipaimenen
toimittamissa tarkastuksissa meneteltiin yleensä hyvin siististi ja
käsiteltiin yleisemmänpuoleisia kysymyksiä, vaikka myöskin voi tapahtua,
että piispaa vaivattiin paikkakunnan juoruilla, kuten esim. varapastori
Ståhlberg piispa Jonas Fahleniusta rouva Bartramin lahjoittaman
messupaidan johdosta.

Täydentääksemme näitä pienois-kultuurikuvia kerrottakoon tässä, kuinka
papisto piispa Joh. Brovalliuksen v. 1755 Rauman kirkossa pitämässä
piispantarkastuksessa valitti, että tanssihuveja (»luststugor») pidetään
pyhäpäivinä, että juoppouspahe on lisääntynyt ja että epäiltävää on,
toimitetaanko aamu- ja iltarukouksia joka perheessä. Parantaakseen näitä
epäkohtia päätettiin asettaa valvontamiehiä pitämään näitä asioita
silmällä ja kaikki epäkohdat heti ilmaisemaan. Tämmöisiä
siveyssantarmeja, jotka oli pakko asettaa kuninkaallisen suojeluksen
alaisiksi, oli vielä v. 1784 -- Kustavi III:n päivinä.

Viimemainittuna vuonna, 1784, kun Jakob Haartman piti
piispantarkastusta, otti kaupungin silloinen pormestari J. E. Norméen[1]
vaatiakseen notarion (pöytäkirjurin) asettamista kirkonkokouksiin, asia,
joka herätti suurta paheksumista sekä piispassa että kirkkoherrassa. Ei,
pöytäkirjan pito oli täydellä luottamuksella edelleenkin jätettävä
asianomaisten pappien käsiin -- jotka kumminkin useimmiten olivat
asianosaisia niissä asioissa, jotka näissä kirkollisissa
kuntakokouksissa tulivat puheiksi.

[1] Hän oli Nurmen saarelta Rauman saaristosta, josta hän otti nimensä.
Tuommoiset ruotsalaiset nimien johdannaiset suomalaisista paikannimistä
eivät olleet harvinaisia Raumalla, kuten kirkonarkisto ilmaisee. Siten
muodostuivat sukunimet: _Ilvan_ Havaisten kylästä Eurassa; _Pagvalin_
Pakalan ja _Panelius_ Panelian taloista, molemmat Kiukaisissa;
_Yrjander_ Yrjälän talosta Eurassa; _Kållberg_ Kollan ja _Kordelin_
Kortelan talosta Rauman maaseurakunnassa; _Eurén_ Euran ja _Lapenius_
Lapin pitäjästä.

Piispantarkastuksissa Raumalla kouluopetus aina sai kiitosta, paitsi v.
1784, jolloin mitään kuulustelua ei voinut tapahtua: »Opettaja
(»pädagogus») Fridéen» sanotaan pöytäkirjassa, »oli omavaltaisesti
lähtenyt tiehensä (»strukit sin väg»), johon epäilemättä syy oli ollut
että hän tiesi, ettei hän voisi kunnialla suorittaa nuorison
kuulustelua.» Suuri piispallinen kuvaelma, sen voi arvata!

Ja lopuksi: Raumalla oli lopulla 1700-lukua täydellisiä riitoja suomen
ja ruotsin kielen asemasta jumalanpalveluksessa ja koulussa, jotka
riidat v. 1782 päättyivät hyvin kuumaan otteluun »fennomaanin» rovasti
Adam Gerhard Sackliniuksen (Rauman kirkon historioitsijan) ja
»svekomaanin» koulunopettaja Hendric Björnbergin välillä. Mutta kun
taistelutavassa tuskin näkee eroitusta 1782 ja 1897 vuosien välillä,
niin emme voi siitä kertoa mitään, joka ei olisi meille kaikille tuttua,
ja sen vuoksi nyt suljemme vanhat raumalaiset kirkonkirjat.



III.

Edesmenneen Jordanin samettihousut ja rouva Bartramin hame, sametista se
myös.


Nimi kuulustaa kaiketi hiukan vallattomalta, mutta tarina sinänsä on
hyvin totinen, melkein liikuttava ja päälle päätteeksi ihan tosi, jos
saa uskoa siihen, mitä kirkonarkistolla on kerrottavaa. Ja kaiketi sitä
on uskottava.

Siis luulemme voivamme aivan peittelemättä puhua Jordan-vainajan
samettihousuista ja rouva Bartramin samettihameesta.

Tiedättekö, hyvä herrasväki, mitään mainitusta herrasta ja mainitusta
rouvasta? Epäilemättä ette, ell'ette ole Raumalta, jonne tämä tarina
meidät vie.

Rauman muinaisessa luostarikirkossa, joka vuonna 1891 siistittiin
perinpohjin, oli siihen asti tilaisuus nähdä kuorin lattiasta kohoneva
muurattu hauta, joka oli Jordanin perheen leposijana. Muurihauta
tasoitettiin silloin kuorin lattian tasalle.

Sinne haudatuista mainitaan ensiksi »entinen eversti, sitten maaherra»
Michael Jordan, jonka jälkeläiset kulkivat nopeasti alaspäin,
luutnanteiksi, korpraaleiksi ja ratsutilallisiksi, jonka viimeksi
sanotun arvonimen omistajana suvun viimeinen miespuolinen jälkeläinen
laskettiin tähän perhehautaan marraskuussa 1746. Rauman sukuhaara,
luvalla sanoen, sammui siis miespuolella, mutta -- edesmenneen everstin
samettihousut jäivät jäljelle ja ovat vieläkin tallella.

Eversti-vainajan »sanotaan» olleen sotilas kuningas Kaarlo X Kustavin
päivinä ja »sanotaan» niinikään ottaneen osaa Puolan sotaan, josta hänen
edelleen »sanotaan» saaliina tuoneen yhtä ja toista vanhaan Raumaan,
jonka läheisyydessä sijaitsevan Lahden kartanon isäntä hän oli.

Rauman ja kirkon uskollisena poikana hän ei vitkastellut lahjoittamasta
sikäläiselle kirkolle kaikellaista kaunista ja kallista kalua, joka oli
joutunut hänen »puolalaiseksi sotasaaliikseen» -- kun saa kirjoittaa
»_puolalaiseksi_ sotasaaliikseen», niin se on, totisesti, mieluista ja
virkistävää vaihtelua, sillä meillähän vanha traditsiooni väittää
itsepäisesti, että kaikki ne vanhat ja arvokkaat huone- ja taidekalut,
joita on tavattu Suomessa, ovat tulleet »30-vuotisen sodan aikana» --
vahinko vain, että eversti Jordanin lahjoitukset on merkitty jo 1641
vuoden kalustoluetteloihin, siis juuri tuon iankaikkisen 30-vuotisen
sodan aikoina ja ennenkuin Kaarlo X Kustavilla oli huvi sotia Puolassa.
Mutta kuten sanottu: _puolalaista_ sotasaalista, niin tietää
traditsiooni tällä kertaa järkähtämättämästi.

Niiden tavarain joukossa, jotka Jordan lahjoitti kirkolle, oli
»kallisarvoinen kullattu alttaritaulu», s. o. suuri, puinen,
veistoksilla koristettu oikea katolilainen alttarikaappi, joka vieläkin
on kirkon hallussa; edelleen kullattu kalkki ynnä öylättilautanen;
helmillä ommeltu messupaita vihreästä taftisilkistä, joka näyttää
menneen kaiken maailman tietä, mutta varmaa on, että edesmenneen
everstin viheriät samettihousut ovat vielä tallella.

Mutta johan riennän kertomuksen edelle, ja sen tähden on minun
kiiruhdettava noin sata vuotta ajassa eteenpäin eli maaliskuun 6 p:ään
1736 saadakseni huvin esitellä lukijalle rouva Bartramin mustan
samettihameen, niin ritarillinen minun kumminkin täytyy olla.

Niin, juorut kulkevat ympäri maan ja läpi aikojen ja tietävät kertoa
sekä totta että valetta. Nyt oli asia se, että eversti Mikael Jordan ja
hänen jalosukuinen puolisonsa lahjoittivat vuonna 1643 Rauman kirkolle
ristikoristeisen ja kummankin aatelisella vaakunakilvellä ja
alkukirjaimilla somistetun messupaidan viheriästä samettibrokaadista,
joka luonnollisesti otettiin kiitollisuudella vastaan ja jota käytettiin
juhlallisissa tilaisuuksissa.

Kun minulla on ollut tilaisuus, mikäli olen muistelevinani, »Navossa,
Sauvossa, Kemiössä ja Rymättylässä sekä vielä monessa muussa kirkossa»
nähdä mitä kauneimpia alttarivaatteita, messukasukoita ja -paitoja
muhkeasta kirjo-sametista, -silkistä, -hopeasta ja -kullasta, jotka
kirkkokoristeet eittämättömästi on aikoinaan laitettu jalosukuisten ja
kunniallisten rouvien morsiusleninkien, alus- ja pönkkähameiden
kunnioitettavista jäännöksistä, niin uskon lujasti ja vakaasti siihen
huhuun, joka Raumalla liikuskeli aina vuodesta 1643 rouva Bartramin
aikoihin asti ja on nyt meidän päivinämme vironnut henkiin taas, että se
vihreäkukkainen samettikangas, josta Jordanin antama messupaita
aikoinaan tehtiin, alkujaan oli osa -- edesmenneen Jordanin housuja.

Kun sanottu kirkollinen vaatekappale on vielä tallella, olen
taidearkeoloogina ottanut koettaakseni selvittää asiaa tieteellisesti,
mutta en ole muuta saanut toteen kuin että eversti-vainaja, jos vain
huhu puhui totta, on käyttänyt harvinaisen leveitä housuja. Mutta onko
ne saatu saaliiksi 30-vuotisesta vai Puolan sodasta, sen kysymyksen
ratkaisu menee minun horisonttini yli ja jätän sen vastaisten
taidearkeoloogien selvitettäväksi.

No, voiko nyt ihmetellä, että hyvä rouva Bartram uskoi tähän huhuun
silloin kun hän tunsi hengessään kehoitusta antamaan kirkolle lahjan?
Hän oli kauppias Carl Bartramin jalohyveinen puoliso, rikkaan kauppiaan,
joka istui neljännessä penkkirivissä miesväen puolella -- hänen oma
paikkansa oli heti ruustinnan ja muiden säädyllisten rouvien takana
naisväen puolella -- mutta Bartram lienee ollut tarkanpuolinen mies,
joka todennäköisesti ei koskaan suonut itselleen sellaista ylellisyyttä,
että olisi käyttänyt vihreitä samettihousuja, vielä vähemmin sitä, että
olisi antanut ratkoa ne auki »Jumalalle kunniaksi ja kirkolle
kaunistukseksi», kuten sanat siihen aikaan kuuluivat, milloin oli
kysymyksessä pieninkin kirkolle annettu lahja. Mutta mitäpä oli muijan
tehtävä? Saada uutta samettia messupaidaksi Bartramin puodista -- sitä
ei käynyt ajatteleminenkaan, varsinkaan kun Bartram ei ollut pariin
vuoteen nauttinut sitä etua, että olisi saanut hankkia kirkkoviinin.
Rouvalla ei ollut lepoa ei rauhaa, tuumaili yöt päivät, mylläsi nurin
narin laatikkokirstunsa ja tapasi käsiinsä vanhan -- luvalla sanoen --
hameen, jota hän ja hänen »esi-isänsä» (kuten kirkon asiakirjat
väittävät) olivat käyttäneet ja kuluttaneet iloisissa ja surullisissa
tilaisuuksissa. Mieli hyvänä hän istuutui, ratkoi tuon pehmoisen
samettipukimen, silitti sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, niin että
se näytti ihka uudelta, mittasi ja leikkasi sekä ompeli messupaidan,
jonka hän selästä koristi valkoisella ristillä, -- samalla kun hän
kaikkia näitä hommatessaan kertoi asiasta ystäville ja sukulaisille, ja
niistä kai useimmat kadehtivat sitä kunniaa, joka hänelle tulisi, kun
lahja viimein annettaisiin kirkolle. Mitäpä hän välitti siitä, että
köyhä varapastori Josef Ståhlberg diplomaatisilla asiamiehillä
neuvotutti häntä jättämään sikseen sen hulluuden että tahtoi tyrkyttää
vanhaa mustaa samettihamettaan hyvin-, kunnian- ja korkeaarvoisten
pappien hartioille! Siinä lörpötyksessä ei nyt voinut olla muuta kuin
kateutta ja sakkaa.

Tuli sitten se suuri päivä, maaliskuun 6:s 1736 -- mikä sunnuntai
paastossa tämä päivä oli sinä vuonna, sitä en ole tullut katsoneeksi --
jolloin hyvä rouva Bartram nöyryydessä voi jättää ihka valmiin
messupaidan herra miehellensä ja tämä taas vuorostaan vei sen kaupungin
kirkkoherralle, joka kiitollisuudella otti tuon todennäköisesti hyvästä
sydämestä annetun lahjan vastaan ja joka ennen pitkää antoi herrojen
komministerien käyttää sitä.

Tämä oli enemmän, kuin tarmokas, ankara ja häikäilemätön varapastori
Ståhlberg sietää jaksoi. Tuntematonta on, mitä hän yksityisesti lausui
tästä »vastenmielisestä lahjasta». Hän odotti aikaansa, sillä ei
vähemmälle henkilölle kuin hänen korkeaarvoisuudelleen piispalle
itselleen hän aikoi esittää oman ja kanssaveljiensä valituksen rouva
Bartramin hameesta.

Hänen ei tarvinnut kauan odottaa sopivaa tilaisuutta, sillä jo
maaliskuun 1 p:nä seuraavana vuonna, 1737, sattui piispa Jonas Fahlenius
tulemaan Raumalle pitämään piispantarkastusta, ja silloin löi koston
hetki.

Leikki oli kaukana siitä, mitä varapastori silloin esitti
anomuskirjelmässään, joka sanasta sanaan otettiin
piispantarkastuspöytäkirjaan.

Kerrottuaan ensin messupaidan alkuperän rouva Bartramin »ja hänen
esi-isäinsä vanhasta ja kuluneesta s. v. hameesta -- (kirjaimet _s. v._
merkitsevät todennäköisesti latinalaisia sanoja: _sit venia_, jotka
vastaavat suomeksi: »luvalla») -- jatkaa Ståhlberg:

»ja kun aikaa ennen oli tiettyä, että sellainen lahja oli Jumalan
huoneelle aiottu antaa, olen minä yhden ja toisen hänen ystävistään,
jotka siitä kertoivat, antanut ymmärtää, ettei se ole säädyllistä, koska
se koituisi Jumalan huoneelle häpeäksi, saarnaviralle, joka sellaista
vaatekappaletta käyttää, ylenkatseeksi ja kaikille oikeamielisille
ihmisille, jotka tietävät sen laadun, murheeksi ja pahennukseksi: herra
kirkkoherra ja herrat komministerit täällä ovat myöskin kuulleet samaa
tyytymättömyyttä, ollen minä näyttääkseni kanteeni toteen eritoten
vedonnut Malakiaan 1 ja 2 lukuun[1], paitsi muihin raamatun paikkoihin,
jotka moisen lahjan hylkäävät: johon herra kirkkoherra on vastannut:
että syyhyn tulematta voi sen ottaa vastaan, koska on olemassa
entispäätös jalosyntyisessä herra maaherrassa Lahden Jordanissa, joka on
messupaidan vanhoista s. v. housuistaan teettänyt ja lahjoittanut
kirkolle. Nyt on kyllä totta, että täällä on vihreä samettinen
messupaita ja siinä edesmenneen Jordanin nimi, mutta onko se ollut
housuina tai muuna, ei voi tietää, koska hän eli viidennessä polvessa
takaperin. Sellaista esimerkkiä, vaikka se olisikin tosi, ei pitäisi
seurattaman, vaan pikemmin työskenneltämän sinne päin, että kuulijat
sokeudesta, varmuudesta ja taitamattomuudesta totiseen pelkoon,
kunnioitukseen Jumalaa ja Jumalan huonetta ja palvelijoita kohtaan viedä
ja johdattaa voitaisiin. Niinkuin on tämänkin lahjan antaja todella
siinä luulossa, että hän sillä on tehnyt Jumalalle mieluisan
palveluksen, varsinkin sitten kun herra kirkkoherra, antamatta asiasta
tietää, kiitollisuudella on vastaan ottanut tämän saman ja
vastenmielisen lahjan ja sitä herrojen komministerien käyttää antanut.
Sen takia kysytään, mitä sanotulle messupaidalle on tehtävä ja eikö sitä
kirkon eduksi voitaisi myödä yksityishenkilöille sen hinnan ja arvon
mukaan, jonka kirkkoraati kohtuulliseksi havaitsee: Jotta aukeisivat
niiden silmät, joilla on varoja ja aikeita osoittaa rakkauttaan ja
kunnioitustaan Jumalaa, Jumalan huonetta ja palvelijoita kohtaan eivätkä
saituudessaan ja julkeudessaan taikka myöskään typeryydessään paremmin
osaa käyttäytyä: sekä se pahennus, jota yksi ja toinen on voinut tuntea,
pois juuritettaisiin, Jumalalle kunniaksi, hänen huoneensa, alttarinsa
ja palvelijainsa puolustukseksi sekä yleiseksi kehoitukseksi totiseen ja
teeskentelemättömään jumalanpalvelukseen ja pelkoon.»

[1] Nämä luvut käsittelevät osalta saastaisia uhreja.

       *       *       *       *       *

Meidän korvissamme kuuluvat kuumasisuisen ja ankaran varapastorin sanat
ihan varmaan jokseenkin korkealla lentäviltä ja pöyhkeiltä. Olkoonpa sen
laita miten tahansa, lähimäistä kohtaan rakkautta uhkuvia ne eivät
olleet, ja skandaali noita »saitoja, julkeita taikka myöskin typeriä»
lahjoittajia kohtaan oli niin julkinen kuin siihen aikaan juuri voi
saada toimeen.

Piispa Fahlenius näyttää, pöytäkirjasta päättäen, tunnollisella
tahdikkuudella olleen tilaisuudessa sanaakaan lausumatta --
mahdollisesti hän lupasi lähettää vastauksen neuvoteltuaan konsistoorin
kanssa. Luultavinta on, että hän paheksui Ståhlbergin ankaraa, etten
sanoisi vihamielistä intoilua, sillä kun tuomiokapituli jonkun ajan
perästä antoi joitakuita määräyksiä tarkastuksessa käsiteltyjen asiain
suhteen, sanottiin, mitä yllä mainittuun messupaitaan tulee, ihan
lyhyesti, että konsistoori on jo »antanut vastauksen yksityisesti
asianomaiselle pastorille.»

Tätä Rauman kirkkoherralle lähetettyä yksityiskirjettä ei ole löydetty,
ja jäisimme epätietoisiksi tämän yli puolitoista vuosisataa sitten
sattuneen skandaalijutun lopullisesta päätöksestä, ellei kirkonarkisto
antaisi äänetöntä vastaustaan siihen: rouva Bartramin messupaitaa ei
enää tapaa myöhemmistä kalustoluetteloista, eikä liioin ole laskuihin
otettu mitään tuloerää sen myömisestä. Luultavasti pantiin vaate
syrjään, se unohtui ja hoidon puute sen vähitellen hävitti, sillä nyt ei
enää siitä ole tunnettavaa jäännöstä Rauman kirkon tavattoman suuressa
messu-pukujen kokoelmassa.

Häväistyä kauppiasta hyvitti kirkkoraati kuitenkin jo seuraavana vuonna
1738 sillä kunniaa tuottavalla luottamuksella ja taloudellisella edulla,
että hän sai Kielistä tuottaa sen melkoisen viinivaraston, jota Rauman
kirkko siihen aikaan myöskenteli kaikessa viattomuudessa mitä
tuottavimmasta hinnasta maaseurakunnille j. n. e. Bartram eli kauemmin
kuin hänen ankara riitaveljensä Josef Ståhlberg, tämä kun kuoli v. 1742
ja Bartram vasta v. 1750.

Mutta edesmenneen eversti Jordanin »housut» riippuvat valmiina
siirtymään aika hyvässä kunnossa minä päivänä tahansa jonkin
historiallisen museon kirkolliseen osastoon, jonka vuoksi tämän
historiallisen kertomuksen loppu voisi kuulua: »hameet häipyy, housut
säilyy» -- ainakin Rauman kirkossa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vanhoista kätköistä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.