Title: Paavolan kauhu - eli Rikkaus ja rakkaus
Author: Niemi, Herman, 1857-1922
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Paavolan kauhu - eli Rikkaus ja rakkaus" ***


PAAVOLAN KAUHU

eli

Rikkaus ja rakkaus


Kirj.

--n. Nm. [Herman Niemi]


Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1879.
Emil Hagelberg'in kustannuksella.



        "Jos arvossa mä oisin
        Ja rikkahitten rinnalla,
        Niin totta varmaan voisi
        Viel' onnenikin kukoistaa."

                    Suom. kansanl.



SISÄLLYS:

    I. Perusteita
   II. Lapset ovat Herran lahjat
  III. Kuolema on armoton
   IV. Maailma on paha
    V. Paavolan kauhu
   VI. Toivon tähdet himmenevät
  VII. Kavaluus
 VIII. Vielä kavaluutta
   IX. Seikat selviävät
    X. Päätös



I.

Perusteita.


Kauniin, monilahtisen ja saarisen veden rannalla K--n pitäjäässä
keski-Satakuunassa on Paavolan rustholli. Sen asema on hyvin kaunis.
Kolmelta puolelta piirittää sitä sinertävä vesi, joka kesäisinä aikoina
kuohupäisinä aaltoina lainehtii sen lehtimetsällä peitetyitä rantoja
vasten. Maa kohoaa vähitellen niemen keskustaa kohden, jolla talon
rakennukset seisovat. Aaltoilevat viljavainiot ympäröivät niitä ja
kohisevat haavat ja humisevat koivut ja pihlajat kaunistavat peltoin
pientareet.

Näky-ala talosta on viehättävä. Länteen, ja etelään päin leviää
kirkas R--veden pinta, jonka takaa siintävät tuuheat lehdikot, mitkä
varjoavat haamottavia kyliä. Saaret siellä ja täällä ovat ikään kuin
veteen asetetuita kukkas-vihkoja. Itäpuolelta näkyy noin virstaa
leveän lahdelman takaa kirkko, joka kunnianarvoisasti kohottaa
harjaansa taivasta kohden. Sen vieressä seisoo kellotapuli, josta
Lauvantai-iltoina ja juhlain aattoina kuullaan rauhaa ja lepoa
julistava juhlallinen kelloin ääni ja lepopäivinä Luojan ylistykseen ja
palvelukseen kutsuva soitto ja sumeasti sointuvat ruumiskellot. Talon
rakennukset eivät enää ole samat, kuin kerrottavamme tapahtuman aikana.
Ai'an hammas on ne mitättömiksi syönyt ja uudet ovat sijaan rakennetut.

Taloa hallitsi, vuosia sitten, rikas onnellinen aviopari. Isäntä oli
paikkakunnan miehiä ja häntä pidettiinkin suuressa arvossa. Emäntä oli
oikea vaimoin esikuva. Hänen kätensä piti kodin aina miellyttävänä ja
valvoi sen puhtautta; hänen lempeä luonteensa ja sävyisä käytöksensä
oli esimerkkinä, jota jokainen koki kaikin voiminsa seurata.

Noin puolen virstaa Paavolasta pohjoiseen päin on korkea harju, joka
estää kylmät pohjatuulet taloon tuntumasta. Sen rinteellä oli pieni
torppa, jota nimitettiin Mäkeläksi. Uhkealta ei se näyttänyt eikä siitä
enää olekaan jälellä muuta, kuin pari soraläjäksi muuttunutta muurin
perustusta ja muutamia lahonneita alahirsiä. Asujina torpassa oli köyhä
Mikko vaimoneen ja lapsineen. Ahkeruudellaan kokivat he voittaa kovan
onnen tuottamat vastaukset, vaikka ei se aina tahtonut oikein menestyä.
Mutta Paavolan haltioissa oli heillä aina turva puutteen aikoina. He
eivät katsoneet ylön köyhää eikä tarvitsevaista; heidän talostaan ei
milloinkaan lähtenyt kukaan auttamatta ja Jumala näkyi heidän
armeliaisuutensa aina monin kerroin palkinneen.



II.

Lapset ovat Herran lahjat.


Oli Sunnuntai-aamu Elokuussa. Ilma oli tyyni ja aurinko lähetti
valaisevia lämmittäviä säteitään maahan. Kirkon kelloin ääni kaikui
juhlallisesti rauhallisessa luonnossa. Pitkin laajaa R--veden pintaa
kiirehti kirkkoa kohden suuria veneitä, joissa valkopaitaiset miehet ja
naiset kilvotellen soutivat. Paavolasta kiirehti pieni kaksihankainen
vene kirkkoa kohden. Siinä souti kaksi miestä ja kolmas ohjasi sen
kulkua perästä. Veneen keskikohdalla istui kaksi pidellen kumpanenkin
sylissään vaatekääryä, jonka sisästä silloin tällöin kuului pieniä
kirahduksia ja vienoa hengen vetoa. Pian päästiin rantaan ja miehet
kulettivat naisten kannettavat kirkkoon.

Jumalan palvelus ei ollut vielä alkanut, kun he astuivat sakastiin.
Siellä avattiin kääryt. Toisessa oli Paavolan haltiaparin ensimäinen,
jo kauvan toivottu ja ikävällä kaivattu lapsi, sirkeä tyttö, joka
seurakunnan yhteyteen otettaissa sai nimen Lyyli; toinen sisälsi heidän
torpparinsa, Mäkelän Mikon, ja hänen vaimonsa, viidennen lapsen,
terävän poian. Hän sai nimen Johannes. Yhtenä päivänä olivat he
syntyneet ja yht'aikaa he kastettiinki, jonka jälestä kulettajat
aarteineen palasivat kotiinsa, toiset Paavolaan, toiset Mäkelään.

Iltapäivällä oli Paavolassa iloa. Sinne olivat kutsutut pitäjään papit,
lukkari ja ympäristön rikkaat ja arvoisat isännät emäntineen ristiäisiä
viettämään. Ravintoa ei puuttunut enempää, kuin iloakaan, sillä
isäntäväki oli saanut lahjan, jonka tuloa jo monta vuotta olivat
varronneet ja toivoneet. Semmoisen kunniaksi olisivat he mielellään
uhranneet puolet rikkaudestaan, jos se vaan olisi kysymykseen tullut.

Mäkelän torpassa olivat asiat toisella kannalla. Iloisia kyllä
oltiin sielläkin, mutta mitään pidontapaisia ei ollut. Äiti makasi
vuoteessaan, pieni Hannes, joksi Johannesta lyhennetyllä nimellä
nimitettiin, vieressään. Toiset lapset kävivät tuon tuostakin häntä
katsomassa ja taputtelivat ilosta käsiään, kun saivat nähdä pienen
veljensä pyöreät kasvot.

"Kukahan tuon noin korean poian meille toi?" huudahti viisi vuotias
Ida.

"Jokohan se tulee huomenna kanssamme ulos juoksemaan?" jatkoi häntä
nuorempi Kalle iloissaan.

Äiti ei vastannut mitään, katseli vaan hymyillen lasten viatointa iloa.

Pian astui Mikko sisään. Hän oli käynyt Paavolassa, josta oli saanut
kantamuksensa ruokatavaraa "tyttären tuliaisia," niinkuin sitä
sanottiin. Lapset juoksivat häntä vastaan, mikä mitäkin kysyen. Isä
levitti ruokia pöydälle ja perhe nautti kiitollisena rikkaan lahjoja ja
ylisti Taivaallista isää, joka oli vaikuttanut armeliaisuuden tunteita
varallisten sydämissä.

Pikku Hannes alkoi itkeä. Isäkin riensi katsomaan uutta armastaan.
Hetken perästä valuivat suuret kyyneleet hänen silmiinsä ja suustaan
kuului huokaus.

"Minkä tähden vuodatat kyyneleitä?" kysyi vaimo.

Hetken perästä vastasi mies: "Meille on lisääntynyt perhettä; meillä on
nyt kuusi lasta. Me olemme köyhiä ja onnettomia; tuskalla ja vaivalla
olemme eläneet tähän asti; miten voimme elää eteenpäin!"

Vaimo vastasi: "Mikko! Elä anna toiveidesi synkistyä; elä raskauta
itseäsi huomisen päivän surulla. Olemmehan eläneet tähänkin asti, eikö
Jumala voi meistä yhtä hyvin pitää huolta eteenpäinkin. Onhan kaikki
lapsemme terveitä ja vilkkaita. Ja koska Jumala on meille taas
lahjottanut yhden lisää, niin voimme olla iloisia siitä, ett'ei Hän ole
meitä unhottanut ja että taas on yksi Herran enkeli, joka vartioitsee
Hänen pieniänsä, ottanut asunnoksensa meidän matalan majamme. Koska Hän
on uskonut pienen Hanneksen meidän kasvatettavaksemme taivaan
valtakunnan jäseneksi ja perilliseksi ja lahjottanut hänelle sielun ja
ruumiin, niin kuinka voisimme epäillä hänen vähemmistä tarpeistansa,
vaikka kylläkin köyhiä olemme. Olkaamme iloisia, rukoilkaamme Jumalalta
voimaa täyttääksemme pyhiä velvollisuuksiamme ja tehkäämme työtä, niin
mailman vaivat, vaikka ne kyllä mustilta ja synkiltä eteenpäin
ajatellen näyttävät, raukeavat tyhjään ja me saamme viimein Herran
runsaasen armoon turvaten hyvällä omantunnon levolla kallistaa päämme
hautaan ja uskalluksella sanoa: Herra! Tässä me olemme ja lapset,
jotka meille annoit."

Näitä puhuissaan kirkastuivat vaimon silmät, joista myöskin muutamia
kyyneleitä valui vaaleille poskilleen. Mikko huokasi syvään, mutta
pysyi muuten äänetönnä; saman teki vaimonsa. Lasten viatonta ja iloista
leikkiä katsellessa rauhottui vähitellen vanhempain sydämet ja Mikko
rupesi taas katselemaan maailmaa paremmalta puolelta ja unhotti
köyhyytensä, onnettomuutensa ja hän päätti valittamatta ryhtyä taas
työhön, toivoen parempia aikoja ja siunausta toimillensa. Päätöksensä
hän täyttikin. Perheensä eli entiseen tapaansa eikä Hannes näyttänyt
paljoa lisäävän kuormaa vanhempainsa niskoille. Jos toisinaan murhe ja
vastoinkäymiset pimensivät tulevaisuuden ja tekivät elämän tukalaksi,
niin toisinaan oltiin taas toivossa rikkaita ja onnellisia; ja jos ei
aina tunnettu lapsia niin suuriksi Herran lahjoiksi, kuin Paavolassa
katsottiin Lyyli-tyttöä, niin ne sitä huolellisemmin kumminkin tulivat
varjelluiksi maailman pahuudelta, jota rikkaiden usein on kovin vaikea
estää parhaimmallakaan huolella ja tahdolla.



III.

Kuolema on armoton.


Vuosia kului. Paavolassa elettiin onnellisina. Pieni, iloinen Lyyli oli
isäntäväen suurin aarre. Hän kasvoi vilppaaksi tytöksi ja häntä
rakastivat ei ainoastaan vanhempansa, vaan koko talon väki. Hänen
mieluisin leikkikumppaninsa oli Mäkelän Hannes, joka usein kävi
Paavolassa. Sen sallivatki Lyylin vanhemmat mielellään, koska hän oli
hiljainen ja hyväntapainen lapsi.

Eräänä päivänä tuli Hannes taas Paavolaan. Koko päivä kului leikitessä.
Illalla, kun hänen piti kotiansa lähteä lausui Lyyli: "Etkö tulisi
meille asumaan, ettei aina tarvitsisi yöksi kotiisi mennä?"

"Tulen kyllä, jos saan tuoda isäni ja äitinikin tänne," vastasi Hannes.

"Minä tahdon pyytää äitini ottamaan sinun meille," vakuutti Lyyli ja
ystävät erosivat. Mutta Lyyli piti lupauksensa. Hän meni äitinsä luokse
ja rukoili häntä niin hartaasti Hanneksen edestä, että hänen oli
mahdoton kieltää. Äiti lupasi toimittaa asian isälle.

"Kuuleppa ukkoseni!" lausui emäntä isännän tultua. "Minua on pyydetty
toimittamaan sinulle erästä hyvin tärkeätä asiaa."

"No, mitä se?" lausui isäntä.

-- "Mitä sanot tuosta, jos ottaisimme Mäkelän Hanneksen meille asumaan?
Lyylin päähän pisti se ajatus tänään eikä hän tau'onnut pyytämästä
ennen, kun lupasin siitä puhua sinulle. Se näyttäisi minunkin
mielestäni kohtuulliselta, että huojentaisimme köyhän torpparimme
kuormaa, koska ei meillä omat lapsemme estä sitä tekemästä ja varamme
kyllä sen sallivat."

"Tehdään tahtosi mukaan," lausui isäntä hetken mietittyään ja aamulla
sai Lyyli kuulla tahtonsa olevan täytetyn.

Hanneksen tullessa ystäväänsä katsomaan, riensi Lyyli häntä vastaan ja
ilmotti iloisen asian hänelle. Mutta Hannekselle olivat oma kotinsa ja
vanhempansa liian rakkaat muuttaakseen heti rikkaaseen Paavolaan.
Kau'an aikaa oli hän toisinaan omassa, toisinaan Lyylin kodissa ennen,
kun hän oikein perehtyi jälkimäiseen. Molemmat lapset olivat iloisia,
kuin taivaan lintuiset ollessaan yhdessä, eikä tarvinnut Hanneksen enää
kärsiä puutteita eikä syödä petäjäistä, joka usein oli vanhempainsa
ainoa hyvyys, jota voivat tarjota lapsillensa; hänelle oli Paavolan
hyvyys ja rikkaus tarjona melkeen yhtä paljo, kuin Lyylillekin. Mutta
kaikessa onnellisuudessaankin säilytti hän elämänsä läpi rakkaan
muiston vanhemmistaan sydämessään eikä unhottanut heitä, jotka kaikessa
köyhyydessäänkin olivat hänen tähtensä monta unetonta yötä viettäneet
ja monta murheen kyyneltä ja hikipisaraa vuodattaneet. --

Lyylin ja Hanneksen elämän aamu oli ihana, kuin kevät. --

Keväinen aurinko lämmittää maan ja sulattaa lumen. Kukat alkavat
arkoina kainosti nostaa päätänsä maan pinnan yli. Auringon niitä
suudellessa, kallistavat ne päänsä toisiansa kohden ikään kuin
kuiskataksensa: "voi, kuinka nyt taas alkaa ihana aika! Elämämme on
iloa; siksi me olemme muilleki." Mutta -- voi onnettomuutta! Pohja
tuuli alkaa puhaltaa. Sen kylmä viima värisyttää hentoja kukkia. Yöllä
tulee halla ja päivällä on aurinko pilvien takana. Lunta alkaa sataa;
talvi ottaa vielä kerran valtaansa ja niin ovat kevään ensi kukkaset
murtuneet, kuolleet! Vasta monen päivän perästä kohoaa aurinko
kirkkaana taivaalle ja silloin vasta alkaa kesä. Niin on usein ihmisen
elämänkin. Se alkaa iloisesti; on ilona muille ja itselleen, mutta
silloin tulee joku hirveä takatalvi, joka murtaa onnellisuuden
rakennetut ja vielä toivottavina olevat tuulen-tuvat. Sen jälkeen vasta
alkaa todellinen elämä. Mutta usein on se murtuminen, vaihdos niin
ankara, että se katkasee elämän langan eikä todellinen onnellisuus eikä
rauha toteudukaan tässä maailmassa; se ilmestyy sitä kirkkaampana
oikean onnellisuuden ja rauhan kotimaassa. Niin oli määrätty käymään
Lyylille ja Hanneksellekin.

Lapset olivat jo ennättäneet kahdentoista vuoden ikäisiksi. He olivat
saaneet todellisen puhtauden kuvan sieluunsa, taikka oikeimmin sanoen,
se oli sinne kasvanut. Paavolan elämä oli hiljainen ja siveä. Pyhinä
käytiin ahkeraa kirkossa ja kotona olevain tarpeeksi oli suuri Raamattu
aina puisilla jaloillaan tuvan pöydällä. Siitä isäntä usein kotona
ollessaan luki väellensä. Kirosanoja eikä siivottomia puheita ei kuultu
kenenkään suusta. Senlaisessa elämässä tottuivat lapset pyhänä ja
kalliina pitämään sen, mikä sitä ansaitsi, jota muutoin monet saarnat
ja opetukset olisivat tuskin voineet matkaan saattaa. Hyvä esimerkki on
paras kasvattaja.

Oli syksy; suviviljan leikkuu-aika. Paavolan väki oli vainiolla; siellä
oli isäntäkin. Emäntä oli kotona Lyylin kanssa. Hän oli jättänyt tulen
keitin-huoneesen ulos mennessään; sinne oli Lyylikin jäänyt. Hetken
kuluttua huomasi hän sakean savun törmäävän ra'ollansa olevasta ovesta.
Hämmästyneenä riensi hän sisään, jossa hän hirmuksensa näki ahnaiden
liekkien kiertelevän seiniä pitkin. Hätääntyneenä alkoi hän etsiä ja
huutaa Lyyliä, mutta turhaan; hän juoksi ulos, mutta turhaan hän haki
tytärtänsä. Vielä kerran ryntäsi hän keittiöön liekkien läpitse
katsomaan, jos hän siellä ehkä olisi pyörtyneenä, mutta tyhjänä täytyi
hänen taaskin palata takaisin. Mutta silloin olivat hänen vaatteensa jo
ilmi tulessa ja hän itse niin nääntyneenä, että voimatonna kaatui
pihalle.

Lyyli oli, nähdessään tulen päässeen uunin halkiomesta seinään,
lähtenyt, äitiään turhaan etsittyään, vainiolle, jossa ilmotti vaaran.
Siellä kiirehti väki kotia isännän jälessä. Tultuaan pihalle, näki
isäntä vaimonsa pyörtyneenä palavine vaatteineen makaamassa. Vaatteensa
revittiin väleen pois ja pian oli hän vironnut, mutta tilansa oli
sangen arveluttava. Tuli sammutettiin myös pian eikä sen tekemä vahinko
ollut suuri kuoleman kielissä olevaa emäntää lukuun ottamatta.

Kolme päivää tuon onnettoman tapauksen jälkeen oli Paavolassa
surupäivä. Silloin jätti emäntä rakastavan perheensä itkemään ruumiinsa
viereen ja muutti itse ijäisiin rauhan majoihin. Hänessä tunsi Paavolan
väki kadottaneensa äitinsä, jota ei maailmassa millään voinut palkita.
Lyylistä tuntui niin, kuin olisi hän jäänyt yksin maailmaan eikä se
ollut vaikuttamatta Hannekseenkaan, vaikka hänellä vielä omatkin
vanhempansa elivät.

Seuraavasta sunnuntaista viikko eteenpäin vietettiin Paavolassa
hautajaisia. Silloin seurasi kirkossa saarnan jälestä puhe, jonka
tekstinä olivat sanat: "Joiden kaunistus ei pidä oleman ulkonaisissa
hiusten palmikoissa eikä kullan ympäri ripustamisessa eli vaatteiden
pu'ussa; vaan salainen ihminen, viatta sydämessä, lakialla ja
hiljaisella hengellä, se on kallis Jumalan edessä."

"Pastori puhui oikein," kuiskasivat ihmiset toisilleen puheen
päätyttyä, mutta Paavolan isännän silmistä valuivat kuumat kyyneleet,
sillä hän sen paraiten tiesi.

Pidot olivat komeat aikaansa katsoen, mutta niissä ei nähty iloisia
kasvoja, niin kuin kaksitoista vuotta takaperin Lyylin ristiäisissä.



IV.

Maailma on paha.


Emäntä on perheen sydän, niin sanoo sananlasku. Jos sydän, oli se
sitten missä esineessä tahansa, on puhdas, eheä ja terve, niin on koko
esine samanlainen. Puu, jonka sydän on mädäntynyt, kuivaa pian; sen
oksista murtuu vähitellen yksi ja toinen ja putoo maahan. Niin on
perheenki laita. Missä sen sydän, emäntä, on puhdas, missä hän
hiljaisella ja lakealla hengellä toimiskellen on muiden esimerkkinä,
missä hän lempeydellä ohjaa hänelle kuuluvat asiat ja tekee kodin
miellyttäväksi, siinä on taivas maan päällä. Mutta missä emäntä on
kelvoton virkaansa hoitamaan, missä hän on mädänneenä sydämmenä, siinä
seuraa koko perheen turmelus ja me saamme tuta helvetin maailmassa.
Usein tapahtuu myös niin, että edellä puheena olleen hyvän haltiattaren
kadottua, pois muutettua, turmelus muuttaa entisen hyvän alan ja jos
sitä ei ai'assa voiteta, niin on se pian syössyt onnettomuuteen koko
perheen. Niin kävi Paavolassakin.

Emännän kuoleman jälkeen vietettiin siellä ensin surullista elämää.
Surullisinna oli isäntä. Vaikka vaimonsa olikin jättänyt hänelle
kuvansa perinnöksi Lyylissä, joka olikin isännän ainoa toivo ja ilo, ei
hän kuitenkaan heti voinut unhottaa surkeata vahinkoansa ja tukahuttaa
katkeraa ikävyyttänsä, sillä hän tiesi kadottaneensa sen, jota ei
taideta kullalla eikä hopealla palkita. Mutta maailma on paha ja
kavala. Se kietoo pauloihinsa heikot sydämet ja upottaa turmeluksen
syvyyteen. Isäntä ei osannut etsiä lohdutusta ikävyydelleen oikeasta
suunnasta, hän alkoi vähitellen kääntyä sinne päin, josta sitä oli
näkyvällä tavalla saatavana. Yhä useimmin alkoi hän olla suruaan
lievittämässä kylässä ystäviensä luona, joita hänelle yhä enemmän
karttui, joka on parhaana todistuksena siitä, että ne kaikki eivät
olleet kunnon miehiä; yhä ikävämmäksi kävi hänen kotinsa, josta hän
koki mahdollisuuden mukaan olla pois. Se ei tuntunut hänestä enää siltä
rauhaisalta ja hiljaiselta onnellisuuden ja tyytyväisyyden asunnolta,
mitä se oli vaimovainajansa eläissä. Hän oppi vähitellen ottamaan
lohdutusta pullosta, vaikka hän ei ensin kehdannut kotiinsa päihtyneenä
mennä, mutta viimein sai hän kylläksi rohkeutta siihenkin.

Oli sunnuntai ilta syksyllä, vähän toista vuotta emännän kuoleman
jälkeen. Paavolassa oli aivan toisenlainen elämä, kuin ennen. Kukaan ei
lukenut väen tuvassa. Rengit ja piiat olivat menneet kylään tanssiasia
viettämään. Isännän kammiosta kuului hirveää melua. Siellä istui isäntä
pöydän ääressä, muutamia juopuneita ukkoja ympärillänsä.

"Kuulehan, ystäväni!" lausui Marttilan vanha setä, laskien kätensä
isännän kaulalle. "Sinusta on tullut kumminkin jo mies. Ennen et paljoa
missään kylissä käynyt, ja jos sinne ilmestyitkin, ei sinua saatu edes
ryyppyä ottamaan. Mutta nyt jo olet päässyt siitä hienoudestasi. Niin,
järkeä karttuu samassa määrässä, kuin ikääkin ja kun mies on sanalla
sanoen mies, niin hän ei häpeä ryyppyä ottaa. Ryyppy onneksi, veikko!"

Isäntä ei puhunut mitään, mutta ei häntä oikein miellyttänyt Marttilan
sedän puhe, sillä se tuntui häntä loukkaavan, vaikka se aivan toisessa
tarkotuksessa lausuttiin. Se muistutti hänen mieleensä, miten olivat
asiat ennen ja miten silloin, mutta pahuus oli jo saanut hänen niin
paulaansa, että siitä oli vaikea irti päästä.

Yö oli jo ohi puolen ennen, kun vieraat lähtivät ja silloin oli jo
isäntä parhaana juopuneena joukossa. Väki ei siitä suurta huolta
pitänyt, olihan se tavallista naapurissakin. Oli kuitenkin kaksi
olentoa, jotka kovin sitä oudoksuivat. Ne olivat Lyyli ja Hannes. He
eivät olleet tottuneet sellaiseen elämään. Se hirmustutti heitä, se
saatti heidän kyyneleensä vuotamaan.

"Voi!" huokasi Lyyli, "jos äitini eläisi, niin ei isä tuolla lailla
käyttäisi itseään." Sen myönsi Hannes todeksi. Lyyli tunsi raskaalla
sydämmellä, että hän oli äidissään kadottanut myös isänsäkin. Hän tunsi
olevansa kuin lintu, jonka emän on surma syönyt; Mäkelän Hannes oli
ainoa, jolle hän taisi tyhjentää sydämensä huolet ja kaipaukset
ja joka hänen murheesensa otti osaa, kantoi hänen kuormaansa ja
lohdutti ikävinä aikoina. Sen palkitsi hän tuhatkertaisesti lempeällä
käytöksellään ja suloisilla silmäyksillään, jota parempaa köyhä Hannes
ei voinut toivokaan.

Vuosia kului. Isäntä vajosi yhä syvemmälle juoppouden syntiin.
Vähitellen se aina lisääntyi. Ensin oli hänen omatuntonsa vielä arka
ja saatti hänelle monta tuskaa. Usein teki hän hyviä päätöksiä,
kääntyäkseen pois huonolta tieltänsä ja muuttaa elämänsä tapaa silloin,
kun se vielä olisi ehkä mahdollista ollut, mutta perkele on lii'aksi
viisas ja kavala laskeakseen irti saaliinsa, jonka hän on kerran
paulaansa saanut. Se hajotti hänen hyvät päätöksensä ja teki viimmein
omantuntonsa äänen, joka tähän asti oli häntä usein soimannut ja
muistuttanut, kuulumattomaksi. Muutaman vuoden kuluessa oli hänestä
tullut "antura juoppo." Lyyli vuodatti usein katkeria kyyneleitä hänen
tähtensä ja koki rukouksillaan häntä taivuttaa parannukseen, mutta
kaikki turhaan. Monesti sai hän hiipiä piiloon isänsä uhkauksia paeten.


V.

Paavolan kauhu.


Kävellessämme ruokkoomattomissa metsissä, näemme joskus roskain ja
rikkain keskellä ihania ruusuja, jotka levittävät suloa ympärilleen ja
ovat koko tienoon kaunistuksena. Me katselemme niitä surkutellen ja
huokaamme: "voi! kuinka suloisia ja kauniita te olisittekaan, jos
kasvaisitte sopivammalla paikalla." Semmoinen ruusu oli Lyyli Paavolan
ruokkoomattomassa ja siivottomassa kodissa. Häntä näytti pahuus
ikäänkuin karttavan ja isäntäkin sai aina piston sydämeensä, nähdessään
hänen kyynelsilmin viattoman enkelin kaltaisena rukoilevan häntä
heittämään ryyppäämisen, mutta se oli vaan hetken liikutus, joka pian
taukosi ja menetti voimansa.

Lyyli oli jo lapsena tullut taivutetuksi Jumalan pelkoon. Äitinsä oli
häneen istuttanut hyviä tapoja ja nöyryyden henkeä. Ne istutukset
kasvoivat kauniita hedelmiä niin, että hänestä sittemmin tuli
kunnollisen äitinsä todellinen kuva, ei ainoastaan ulkonaisesti vaan
sisällisesti.

Ystävänsä Hannes oli myös pienenä ollessaan köyhässä kodissaan saanut
hyvän kasvatuksen. Monenkaltaiset puutteet siellä ja vieraan valta,
vaikka se oli lempeäkin, olivat opettaneet hänen tyytymään pieneen
osaan maailmassa ja sen kiitollisena vastaan ottamaan. Vaikka hän
muutti jo pienenä Paavolaan, ei hän kuitenkaan unhottanut köyhää
kotiansa, vaan kävi usein sunnuntai iltoja siellä viettämässä. Silloin
isänsä aina otti vanhan raamattunsa esille ja luki siitä iankaikkisen
neuvon, opetuksen ja lohdutuksen sanoja. Usein sai hän kuulla isänsä
neuvon: "Poikani! me olemme tosin köyhät, mutta jos uskomme, niin
saamme paljo hyvää Herralta." Vahvistetuin sydämin palasi hän taas
Paavolaan, missä sai nähdä synnit vallallaan kauheimmissa muodoissaan.

Me näemme ulkona monenlaisten heikkoin kasvien käyttävän turvanaan
isompia kasvia ja niiden puutteessa muita esineitä. Rajuilmain ja
myrskyin raivotessa kallistauvat ne niiden suojaan. Näemme astioissa
kasvatettaville kukilleki asetettavan jonkun sauvan eli varvun
turvaksi. Mutta kuinka käy ulkona oleville kasveille silloin, kun ei
ole mitään turvaa, kun myrskyt raivoavat? Käykäämme kovan sateen
jälestä kedolle. Siellä näemme, miten heikot kukkaset ovat kallistaneet
päänsä toinen toistansa vasten ja niin välttäneet vaaran. Kukkien
tavoin tekivät Paavolan nuorukaisetkin myrskyin raivotessa. Lyyli
turvasi Hannekseen, koska hänellä ei ollut muuta, joka häntä olisi
ymmärtänyt, ja Hannes tunsi itsensä vahvemmaksi kumoamaan suurimmatkin
vastukset silloin, kun hän sai taistella sekä Lyylin että itsensä
tähden. He eivät huolineet ihmisten pilkasta, jota kyllin saivat
kuulla, kun he tiesivät olevansa puhtaat ja viattomat. Hannes, tuo
"Paavolan vävypoika," joksi häntä nimitettiin toisinaan, pysyi aina
yhtä hiljaisena ja vakavana eikä Lyyli, "Mäkelän miniä," joka oli hänen
pilkkanimensä, hävennyt ilmottaa hänelle surujansa ja murheitansa eikä
luottaa hänen neuvoihinsa ja rauhottua hänen lohdutuksistansa. Isäntä
ei estänyt heidän yhteyttänsä, koska ei nähnyt siitä mitään haittoja
olevan, eikä seurannut niiden neuvoja, jotka varottivat häntä panemaan
Hanneksen pois talostaan, jos ei mielinyt häntä vävyksensä ottaa, sillä
poika oli ahkera työntekiä, joka ei milloinkaan aikaansa laiskana
viettänyt.

Hannes ja Lyyli olivat jo viidentoista vuotiaat. He alkoivat käydä
rippikoulua. Matkalla, joka aina tapahtui veneellä kirkolle, kuultiin
Hanneksen aina selittävän Lyylille niitä asioita, mitä hän ei oikein
ollut käsittänyt, maksoipa Lyylikin joskus velkaansa muistuttamalla
niitä, mitkä eivät olleet Hanneksen päähän pystyneet.

Oli Heinäkuun ihana sunnuntai aamu. K--n pitäjään kirkolle kokoontui
kansaa runsaasti. Silloin laskettiin sen vuotiset rippilapset
Herranehtoolliselle. Paavolasta kulki vene kirkkoa kohden. Siinä meni
Lyyli ja Hannes; Mäkelän Mikko istui perässä suurine virsikirjoineen.
Hän puhui lapsille sen päivän merkityksestä heidän elämässään. Lyyli
oli vaalean ja heikon näköinen. Kotoa lähteissään ei ollut hänelle
kukaan neuvoja antanut; ei yhtään rukousta kohonnut sieltä hänen
puolestaan korkeuden Isälle. Isänsä oli tavallisuuden mukaan viipynyt
kylässä aamuun saakka ja sitte nukkunut, jota tekemään oli jäänytkin.
Hannes oli ollut vanhempainsa luona, jotka lähettivät poikansa ja
Lyylinkin edestä hartaita rukouksia taivaalliselle Isälle. "Oi! kuinka
olet onnellinen, Hannes, koska sinulla ovat vanhemmat," huokasi Lyyli,
mutta Mikko lausui:

    "On isä taivahassa kaikkien,
    Mi katseleepi hymyillen
    Armaita aina lapsiaan.
    Te lapsiansa olkaat vaan:
    Se onni suurin ihmisen,
    Min tunnustatte riemuiten,
    Kun saavutatte autuuden."

Vene pääsi kirkkorantaan ja väki kävi kirkkoon. --

Oli kesäinen ilta kaksi vuotta jälkeen edellisen tapauksen. Ilta oli
tyyni ja lämmin; aurinko oli laskullansa. Pieni venhe kulki keinuen
raivonneen tuulen jälestä loikasti aaltoilevaa veden pintaa Paavolasta
kirkkoa kohden. Veneen perässä istui nuori neitonen. Hänen yllänsä oli
musta vaatteus, päässään pieni musta huivi. Sen mukaan, minkä hänestä
istuallaan ollessaan voi päättää, oli hän hoikka, solakkavartaloinen.
Kullan keltaiset hiuksensa rippuivat yhtenä palmikkona hartioillaan.
Soikeasti pyöreiltä kasvoiltaan loisti vielä lapsellinen viattomuus ja
ruusun punaisilla poskillaan lepäsi naisellinen vienous ja hempeys,
joka hiljaista surua osoittavain kasvon juonteiden kanssa yhdistyi
viehättäväksi kainoudeksi. Tummain kulmakarvainsa varjostamista,
sinisistä silmistään loisti sisällinen rauha, jota ulkonaiset murheet
eivät voineet sortaa. Suunsa meni aina vienoon hymyyn ja poskilleen
nousi tavallista heleämpi puna, kun hän silloin tällöin loi tarkan ja
nähtävästi arkeilevan silmäyksen soutajaan. Sylissään oli hänellä
monenlaisista kukista kudottu seppele. Lähes kyynärpäihin asti
paljailla käsillään piteli hän perimelaa, jolla ohjasi veneen kulkua.
Hän oli Paavolan Lyyli. Soutajana oli Hannes. Hänkin oli jo kasvanut
vereväksi nuorukaiseksi; hän oli ko'okas vartaloinen ja silmänsä
osottivat miehuutta ja urhoollisuutta. Harvakseen veteli hän tukevasti
airoillaan, jotta venhe kiiti hyvää vauhtia eteenpäin. Usein katsahti
hän mielihyvillään perässä istuvaa neitosta, mutta hän samoin, kuin
neitonenkin, näytti karttavan silmäysten yhteen sattumista. Hän oli jo
pienestä poi'asta ollut Paavolassa, jossa hänen ei tarvinnut mitään
aineellista puutetta kärsiä; se oli kaikki Lyylin ansiota, jota hän
koki voimainsa mukaan palkita hänelle. Vähitellen oli hänen vallannut
kummallinen tunne, tunne, jota hän ei voinut käsittää. Mutta päivän
selvästi havaitsi hän elonsa ja onnensa kokonaan riippuvan Lyylistä,
jonka läheisyydessä hän löysi ilonsa ja hänestä erotessaan tunsi aina
vastahakoisuuden. Että Lyyli kärsi, vieläpä mielellään suvaitsikin
häntä läheisyydessään, sen hän piti jo suurena onnenaan; mutta
suuremman ilon tunsi hän tietäissään hänen tunteensa olevan omainsa
kanssa yhteen sopivat, sen oli hän lukenut hänen lempeistä silmistään;
sanaakaan niistä ei oltu puhumalla keskusteltu. Siihen olivat molemmat
liiaksi ujot. -- Mihin oli nuorten matka, sen saamme vasta nähdä.

Kun venhe oli jo rantaan päässyt. nousivat matkaajat ja läksivät
astumaan, kirkkoa kohden.

"Tunnetko," lausui Lyyli, "itsesi onnelliseksi saadessasi tavata
vanhempiasi ja kuulla heidän neuvojansa?"

"Tunnen," vastasi Hannes. "Minä surkuttelen sydämmestäni sinua,
äiditöntä ja, suoraan sanoen, isätöntäkin orpotyttöä."

"Surkutteletko minua?" kysyi Lyyli hiljaisella äänellä. "Sydämmestäni
iloitsen tietäissäni, että joku ottaa osaa murheeseni. Minä kiitän
siitä sinua!" ja suuret kyynelet vierivät hänen poskilleen.

Astujat olivat jo ennättäneet kirkolle. He kulkivat hautaus-maahan,
jonka peräpuolella seisoi korkea puinen risti eräällä hautakummulla.
Sen luokse he hiipivät. Lyyli ripusti kukkasseppeleensä ristiin ja
lausui: "Niin, siellä sinä, äitini, lepäät rauhassa! Sinun eläissäsi
oli maailma minulle ruusuinen paratisi, silloin en tuntenut mitään
murhetta enkä surua. Minulla oli silloin isä, mutta nyt on sen viina
minulle tehnyt tylyksi ja kylmäksi. Maailma on minulle ohakkeinen ja
kylmä, surua ja murhetta täynnä. Voi äitini, miksi menit pois ja jätit
minun tänne, miksi en päässyt kanssasi. Oletko koskaan kuullut
ahdistetun tyttäresi huokauksia?" Hän vaipui itkien kummulle eikä
Hanneskaan voinut pidättää kyyneleitään vuotamasta nähdessään enkelinsä
ahdistuksen.

Hetkisen äänettömyyden perästä lausui Lyyli: "Muistoksesi, äitini,
ripustan tämän seppeleen hautamerkkiisi ja tahdon sen aina tuoreena
pitää niin kauvan, kun elän. -- Voi!" jatkoi hän, "jos vaipuisin tähän
näkemästä ja kärsimästä maailman kurjuutta! Mitä sanoisit siitä,
Hannes!"

"Minä," vastasi Hannes vähäsen mietittyään, "painaisin silmäsi kiini ja
sanoisin isällesi: jo viiminen totuuden, hyvyyden ja viattomuuden
henki lähti Paavolasta; vartokaa vaan myrskyn nousemista."

"Mitä tarkotat sillä?" kysyi Lyyli äkkiä.

"Tarkotan vaan," vastasi Hannes, "kun Loth Sodomasta lähti, ei kaupunki
enää pitkää aikaa seisonut."

"Minä en ymmärrä sinua," lausui Lyyli; "luuletko sitte Jumalan minun
tähteni kärsivän meidän pahuutta?"

"Luulen," vastasi Hannes. "Mutta lähtekäämme jo kotia, ett'emme taas
saa pilkkaa ja parjausta kuulla."

-- "Mitä huolit siitä?"

-- En itse tähteni mitään, mutta sinun tähtesi, sillä siitä voisi
sinulle tulla vielä monenlaisia haittoja elosi retkillä."

"Mitä haittoja?" kysyi Lyyli uteliaana.

"Minä en tahdo niitä sanoa: ne tiedät kyllä itse," vastasi Hannes,
luoden salaisen silmäyksen Lyyliin.

"Minä en ymmärrä sinua; selitä paremmin," pyysi Lyyli.

"Minä tarkotin vaan," lausui Hannes matalalla, tuskin kuultavalla
äänellä, "sinä olet rikas, kaunis ja nuori neitonen. Sinulle tulee
vertaisiasi kosioita ja ehkä voisi tapahtua niin, että menettäisit ne
minun tähteni. Se oli asia, jonka ai'oin sinulle sanoa," jatkoi hän,
luoden ujosti silmänsä Lyyliin.

Lyyli joutui hämilleen. Hetken perästä lausui hän: "Hannes! Toivotko
sinä minulle kosioita?"

Hannes vuorostaan hämilleen joutunna painoi silmänsä maata kohden
hiljaa lausuen: "En todella toivo niin. Mielelläni olisin se itse,
mutta -- -- mutta -- --"

"Mitä, mutta?" kysyi Lyyli lempeällä äänellä.

"Mutta," vastasi Hannes huo'aten, "meidän välillämme on syvä juopa,
jonka ylitse minun on mahdoton päästä."

-- "Mikä on se juopa, jonka ylitse pääsön niin mahdottomaksi katsot.
Etkö rakasta minua?"

-- "Minä rakastan sydämmestäni sinua, sen tunnustan ja pyydän anteeksi
että niin olen jo kauvan tehnyt. Mutta joku toinen asia on se, joka
tekee sydämmeni hartaimman toivon turhaksi."

-- "Mikä se sitte on. Eikö rakkaus voita kaikkia? Sinä sanot
rakastavasi minua ja minä rakastan sinua, sehän on kahdelle sydämmelle
suurin onni, minkä maailmassa voi saavuttaa."

-- "On kyllä. Mutta yksi asia on meille vastakkainen, se sortaa meidän
onnemme; minä aavistan sen. Sinä olet rikas, mutta minä olen köyhä."

-- "Mitä se haittaa. Sehän on onni, että minulla on sitä, mitä sinulta
puuttuu."

-- "Niin se kyllä on meidän kesken, mutta mitä sanoo isäsi ja muut
sukulaisesi?"

-- "Minä uskon, että isäni ei siitä mitään sano. Onhan hänellä jo kyllä
tavaraa."

-- "Kyllä niin. Mutta ihmisen sydän on ahne; mitä hänellä jo kyllä on,
sitä hän yhä enemmän haluaa."

-- "Voi kyllä niin olla, mutta toivokaamme kuitenkin olevan toisapäin.
Pääasia kuitenkin on se, että minä rakastan sinua, sillä sinä olet
ollut minun turvani ja ystäväni, jota en koskaan voi unhottaa.
Sentähden kysyn, etkö hylkää minun rakkauttani; vaikka maailmassa emme
voisikaan toistamme omaksemme saada, niin pidän kuitenki sydämmesi
omanani. Sallitko sen?"

-- "Sallin, jos saan sitte pitää sinun sydämesi."

-- "Siihen olen jo vastannut."

"Minä uskon," jatkoi Lyyli, "että Jumala täyttää meidän toivomme, koska
se on puhtaan rakkauden vaikuttama ja että äitini, jos hän vielä
eläisi, antaisi meille siunauksensa."

"Niin," vastasi Hannes, "tässä äitisi haudalle olemme siis vannoneet
toisillemme ikuisen uskollisuuden valat. Tästä eteenpäin tahdon elää
sinulle, olla sinun suojeliasi, sen minkä voin. Niin kau'an, kun
elämäni kestää en salli sinulle mitään pahaa tapahtuvaksi. Hyväksytkö
lupaukseni?"

Lyyli katsoi häneen kyynelistä kiiltävillä silmillä ja näytti
onnelliselta. Sen hän hymyillen tunnustikin. Nuorten tullessa oli väki
saunasta kulkemassa. "Missäs Paavolan nuori isäntä ja emäntä ovat taas
käyneet?" kuului ivallisia kysymyksiä. Niitä kuullessaan tykytti Lyylin
sydän tiuhempaan ja hieno salainen puna nousi hänen poskilleen. Vasta
ensi kerran vaikuttivat ne häneen, kun hän tiesi asiassa olevan jotain
perää.



VI.

Toivon tähdet himmenevät.


Paavolassa ehdittiin yhä etemmäksi pahuuden tiellä. Isäntä vajosi yhä
syvemmälle juoppouden syntiin. Näytti jo aivan mahdottomalta hänen
parantumisensa, pahentumisen tilaakaan ei enää näyttänyt olevan. Hän
oli muuttunut kokonaan toiseksi mieheksi, kuin hän vaimonsa eläissä oli
ollut. Sen siaan, kun ennen vietettiin hiljaista ja siivoa elämää,
kuului nyt Paavolassa yhtämittaista melua, vannomista eikä tappeluakaan
puuttunut. Isäntä usein kulki kylässä, josta juopuneena tultuaan oli
ensimäinen kaikessa pahuudessa. Hannes ja Lyyli säilyivät kuitenkin yhä
eteenkinpäin turmelukselta. He olivat onnellisia itsessään ja toinen
toisessaan kaiken kurjuuden keskellä. Nähdessään isännän tilan,
päättivät he olla ajatuksiaan hänelle ilmottamatta siksi, kunnes asia
sen vaatisi ja karttivat tarkasti kaikkea, mikä olisi voinut siitä
tiedon hiiskaustakaan levittää.

Eräänä päivänä matkusti isäntä Turkuun, jossa hän viipyi pari viikkoa.
Kotiväki luuli hänen jo jossakin surmansa saaneen ja Lyyli vuodatti
katkeria kyyneleitä hänen tähtensä. Päivät päästä päähän vartosi hän
hänen tuloonsa aavistamatta, että se oli tuova muassaan hänelle ikuisen
onnettomuuden.

Lauvantaina iltapuolella saapui isäntä viimeinkin kotia. Mutta hän
ei ollut yksinänsä, vaan seurassaan oli eräs nuori mies omalla
hevosellansa. Hannes oli kotona ja kiirehti hevosia riisumaan. Isäntä
oli hyvin humalassa eikä näyttänyt hänen toverinsakaan aivan selkeällä
päällä olevan. Hoiperrellen menivät he kammariin, jättäen hevoset
Hanneksen huostaan.

"Nyt alkaa ensimäinen ukonilma elämämme ihanuuden keväällä," mumisi
Hannes itsekseen, arvaten mikä vieras isännän seurassa oli eikä hän
luulossaan pettynytkään.

Tuskin oli hän saanut hevoset pois, ennenkun isäntä ilmestyi porstuan
ovelle, kysyi Lyyliä ja käski häntä hakemaan puheillensa.

Lyyli oli mennyt Leppäniemen kalliolle järven rannalle vihtoja
tekemään. Sen tiesi Hannes. Sieltä meni hän häntä hakemaan.
Lähestyessään soi sieltä hänen vastaansa iloisesti kaikuvan laulun
säveleet. Sanat hän kuuli kyllä, mutta hän ei niitä käsittänyt, hän
tarkkasi vaan ääntä, joka soi niin, kuin häkissä istuvan linnun, joka
hetkeksi huomaamattansa unhottaa vankeutensa ja laulaa ilosäveleen,
mikä pian kuitenkin muuttuu valitukseksi, joka saattaa kuulian
sydämmestä huokauksen nousemaan ja silmistä kyyneleet vuotamaan.

Kuullessaan laulun, seisahtui hän miettimään, menisikö ollenkaan
häiritsemään armaansa kentiesi viimistä ilohetkeä. Vastustamattomalla
voimalla tunki hänen päähänsä ajatus: "voi lintuseni! Vielä laulelet
onnellisuuden keväänä toivorikkaita liverryksiä tietämättä, että tuota
pikaa saattaa tulla kaikki toivotut tuulen-tupasi maahan ruhjotuksi ja
kentiesi vielä itse menehtyneeksi raunioiden alle." Hän ei voinut
vastustaa kyyneleitään. "Voi!" hän huokasi, "kuinka monta kertaa soisin
itseni vaikka mihin, saadakseni sinulle iloa ja onnea; miksi minua on
ollenkaan!" Hän pidätti kuitenki tunteitansa ja astui lähemmäksi. Lyyli
havaitsi hänen, lopetti laulunsa, juoksi häntä vastaan ja kysyi:

"Mikä sinun on tänne saattanut?"

"Tulin sinua, armaani, hakemaan," vastasi Hannes.

"Joko isä tuli kotia?" kysyi Lyyli äkkiä.

"Jo," kuului vastaus, kuin maan alta.

"Mitä nyt on tapahtunut?" kysyi Lyyli säikähtyneenä, sillä hän huomasi
Hanneksen puheessa ja käytöksessä jotain erinomaista. Hannes ei
vastannut mitään. Lyyli laski kätensä hänen kaulalleen ja sanoi: "Sano
pian rakas Hannes! Kärsikäämme yhdessä, mitä on osaksemme tullut. Elä
salaa minulta mitään. Sano, sano!"

"Ei mitään, ei mitään, armaani, ole erinomaista tapahtunut, minä vaan
olen itsekseni surullinen," vakuutti Hannes. "Mutta käykäämme nyt
kotia, isäsi lähetti minun sinua hakemaan," jatkoi hän, mutta Lyyli
kysyi kysymistään siksi, kun Hannes ilmaisi ajatuksensa.

"Tähän asti," lausui hän, "olemme saaneet käydä rakkautemme tiellä
ruusuilla, tuntematta niiden terävien piikkien pistoja jalkoihimme. Nyt
tulee niiden aika."

-- "Mitä on tapahtunut, mitä tarkotat? Sano suoraan, minä en voi
varrota enempää aikaa."

-- "Kyllä sanon. Isäsi kanssa on nuori mies, jonka olen tuntevinani
Katajan rusthollin poi'aksi M--n pitäjäästä. Lopun arvannet
sanomattani."

-- "Eikö mitään enempää?"

-- "Ei"

-- "Mennään sitte kotia!"

Mutta Hannes näytti vielä estelevän. Hän tahtoi jotakin vielä sanoa.
Lyyli seisahtui sen nähtyään.

"Voi Lyyliseni!" huokasi hän, "kuinka sinua rakastan."

"Ja minä rakastan sinua!" kuiskasi Lyyli vastaan, "mutta tiedämmehän
sen entiseltäkin, vaikka se aina tuntuu joka päivä uudelta ja sointuu
sydämissämme suloisesti."

-- "Niin kyllä! Mutta minä rakastan sinua lii'an paljo, vetääkseni
sinua kanssani onnettomuuteen, joka minun osakseni on maailmassa luotu.
Minä tiedän, että isäsi ei suostu kauppaamme hyvällä. Hän rakastaa
rikkautta ja sitä vaatii hän vävyltäänkin, mutta minä olen köyhä. Sen
tähden hän ei huoli minusta. Olenhan kuullut hänen usein kehuvan, miten
rikkaan vävyn hän toivoo saavansa ja miten hän halveksii köyhiä."

-- "Mitä sitte tarkotat?"

-- "Minä pyydän, minä rukoilen sinua, jätä minut, eriä minusta. Se on
sinulle paljoa parempi. Minä taas, minä uhraan itseni sinun tähtesi,
minä jätän tämän paikkakunnan!"

"Mitä sanot?" keskeytti Lyyli, "etkö rakasta minua sen paremmin kuin
että olisit valmis hylkäämään minun vastuksien tähden ja pakenemaan
paikkakunnaltakin. Oletko siis pettänyt minua tähän asti?"

-- "Ei! Ei! Tuhat kertaa ei; sitä en ole tehnyt. Minä olen sinua
rakastanut ja rakastan vielä nytkin enemmän, kuin itseäni. Sen tähden
juuri pyydän, jos sinä luulisit onnen tapaavasi minutta, niin elä ole
minuun sidottuna. Minä tahtoisin mielelläni elää onnettomana, jos vaan
sillä tietäisin ansainneeni sinulle jotaki hyvää: Lyyli! Elä saata
itseäsi minun tähteni onnettomaksi."

-- "Jos sinä vaan minua rakastat, jota en ensinkään epäilekään, niin
olen onnellinen. Sinutta on elämäni synkkä ja vaikea; sinä olet minulle
kaikki kaikessa. Minua ei voi sinusta eroittaa muut, kuin yksi ainoa ja
se on -- kuolema! Jumalakaan ei erota kahta rakastavaista sydäntä
toisistansa; minä pysyn aina omanasi, jos sinä vaan et minua jätä,
vaikka emme saisi yhtyä ennen, kun tuolla, tuolla, missä kukaan ei enää
estä meitä, missä kaikki vaan on rakkautta, missä synti ei enää estä
puhtaan rakkauden aikomuksia. Haudan tuolla puolen tapaamme toisemme
puhtaina ja viattomina, jos emme täällä maailmassa tämän erän perästä,"
ja rakastajat likistivät toistansa rintaansa vasten ja uudistivat siten
jo ennen vannomansa ikuisen rakkauden liiton. "Minä myös aavistan
pahaa, mutta kiirehtikäämme jo kotia!" kuiskasi Lyyli.

"No, missä niin kau'an olet viipynyt?" huusi isäntä tyttärelleen
vastaan, seisoen hoiperrellen porstuvan ovella. "Tule sisään nyt! Olen
tuonut sinulle oivallisen Turun tuljaisen. Tule, tule vaan! Oiva rikas
ja pulska rusthollin poika naapuripitäjäästä. Kas niin!" lausui hän,
vetäen kammarin oven itsensä ja tyttärensä jälestä kiini. "Kas niin,
Matti! Tässä on tyttäreni. Eikös ole hän pulska ja kaunis tyttö niin,
kuin jo sanoin tullessamme?"

Matti, tuo isännän seurassa tullut nuori mies, nousi seisaalleen,
tervehti Lyyliä, joka häveten isänsä puheita oli kainostellen
seisahtunut ovipieleen.

"Niin," lausui isäntä, "poika turva talossa, vähä vara tyttärestä,
mutta eipä mene tytötkään hukkaan, koska niillä saadaan oivallisia
vävypoikia. No, mitä sanot Lyyli; täällä olemme katsoneet etuasi ja
parastasi. Tämä Matti tulee mieheksesi, meille vävyksi. Silloin saan
minä jo heittää huoleni ja talon toimet nuoremmille hartioille ja
laskeutua lepoon ja rauhaan. -- No -- no -- Lyyli! -- etkös mitään
sano?"

Lyyli oli punastunut ja joutunut hämille jo ensi sanoista eikä
näyttänyt voivan saada sanaa suustansa. Viimein lausui hän, luoden
rukoilevan silmäyksen isäänsä:

"Ei! -- Isä kultani! Älkää tahtoko minua vielä miehelle menemään;
olenhan vielä aivan nuori. Sallikaa minun vielä viettää elon keväimen
juhlahetkiä!"

"Heh, heh," nauroi isäntä. "Kauniita puheita. Tuonlaisia tytöt aina
ovat. Suu puhuu toista, kuin mitä sydän ajattelee. Ainahan niillä on
jotakin vastaan puhumista. Kyllä minä tunnen ja tiedän sen su'un eikä
tämä ole ensi kerta, kun tänlaista kuullaan."

"Ei, isäni!" lausui Lyyli vähän rohkeampana, "elkää luulko minun
leikkiä tekeväni. Minä puhun täyttä totta, sitä, mitä ajattelenkin."

"Ohoh! Kyllä tästä hyvää tulee," nauroi isäntä. "Otetaampa ryypyt
kaupantekiäisiä," jatkoi hän, täyttäen viinalla pikarit, jotka pian
tyhjennettiin. "Huomenna saadaan enemmän puhua asiasta. Menepäs nyt,
tyttöseni, laittamaan meille illallista!" jatkoi hän, taputtaen
punaposkista tytärtään, joka pian oli käskyn täyttänytkin.

Kun väki saapui kotia, kuultiin kuiskuttavan: "Meillä kuuluu olevan
sulhaspoikia, mutta kuinkas nyt käy vanhalle vävylle?" Mutta Hannes ei
hiiskunut mitään, oli vaan miettiväisen näköisenä. Lyylin puheille ei
hän tahtonut mennä, ett'ei laittaisi hänelle enempää kärsimisiä
isältään.

Illallisen syötyä ja askareiden tehtyä meni Lyyli kammariinsa. Hetken
perästä ilmestyi sinne isäntäkin.

"Kuules tyttäreni!" lausui hän te'eskenteleväisellä äänellä. "Miksi
sinä olet niin surullinen? Miksi näytät niin vastahakoiselta meidän
tuumiimme? Vartootko parempaa sulhasta, kuin Matti on, vai tahdotko
vaan osottaa vastahakoisuuttasi?" jatkoi hän, ottaen taas entisen
tuiman muotonsa ja äänensä.

Lyyli säpsähti huomattuaan isänsä. Hänen puheestansa tunsi hän myös
surukseen asian olevan täyttä totta eikä mitään leikkiä.

"En, isäni!" vastasi hän matalalla äänellä. "Minä en tahtoisi olla
vastahakoinen, mutta minä en voi suostua teidän kauppaanne, ottaakseni
Matin joksi häntä nimititte, miehekseni. Minä rukoilen teitä," jatkoi
hän kyyneleet silmissä, "elkää pakottako minua tekemään vasten
luontooni ja uhraamaan elämääni onnettomuudelle. Isäni, rakas isäni!
Täyttäkää minun toivoni ja antakaa hänen mennä matkaansa!"

"No, mitä inhoot sinä Matissa?" lausui isä hellemmällä äänellä. "Mitä
oikeastaan tarkotat; ottaisitko jonkun toisen? Sano!"

"Oi! jos uskaltaisin sanoa, mitä ajattelen!" huokasi Lyyli puolittain
ääneensä.

-- "Sano, sano! Johan minä äsken sinulle luvan annoin."

"Minä -- -- rakast -- -- minä rakastan -- -- -- --" kuiskasi Lyyli.

"Ketä, ketä?" kysyi isä pikaisesti.

"Lupaatteko olla minulle lempeä isä jos sen sanon?" kysyi Lyyli, luoden
silmänsä rukoilevaisesti isäänsä ja pyyhkien kyyneleet poskiltaan.

"Lupaan, jos se vaan on sallittavaa laatua," vakuutti isä.

-- "Minä rakastan Hannesta -- ja hän rakastaa minua."

"Hannesta!" ärjäsi isäntä inhoten. "Vai Hannesta! Mitä olet ajatellut
sitä tehdessäsi?" pauhasi hän vihassaan. "Mikä on Hannes? Köyhä renki,
köyhä, kuin rotta, ja sinä -- sinä olet rikkaan rusthollarin ainoa
tytär! Oletko ollut hullu, vai viisas sellaisia ajatellessasi? Sano!"

"Isäni, isäni!" lausui Lyyli itkien. "Lupasittehan olla minulle lempeä
isä, kun --"

"Vaiti, vaiti!" keskeytti isä. "Enkö luvannut sillä ehdolla, jos asia
on sallittavaa laatua. Mutta nyt, nyt -- Kuinka olet uskaltanut tehdä
sellaista?" jatkoi hän ärjyen kiukkuisena.

"Minä," lausui Lyyli, "olen luottanut siihen, että te tarkotatte minun
hyvääni ja sen tähden ette estäisi aikomustamme."

"Ole vaiti! Se on parempi, kuin turhia puhua," tiuskasi isäntä. "Voi
sinä kurja, kun et ymmärrä hävetä ihmisiä, antaessasi rakkautesi
tuollaiselle köyhälle lurjukselle; voi minua onnetonta, kun en ole
uskonut ihmisten puheita, vaan olen itse kasvattanut sen haukan, joka
on hionut kynsiänsä, viedäksensä kanani!"

-- "Elkää toki, isä kulta, sanoko häntä haukaksi; hän on siivo
ja -- --"

-- "Köyhä! sano niin. Mutta pitkittä puheitta sanon miettiäksesi: jos
et pian heitä hullutuksiasi, niin käytän isällistä valtaani. Tuon poika
tuhmeliinin ajan pois koko maakunnasta ja sinä saat kärsiä töittesi
hedelmiä. Sillä, niin totta kun olen Paavolan rusthollin omistaja, en
sellaisesta tyhjäkukkarosta vävykseni huoli! Kuuletko sen! Katajan
Matin olen määrännyt mieheksesi; kaupat olemme tehneet ja siinä ei
sinun vastuksesi pitkällekään auta. Parasta olisi pitkittä mutkitta
suostua tahtooni."

"Ei, isäni! Minä en mene Matille, siihen ette voi minua pakottaa,"
lausui Lyyli rohkeana, nähden nöyristelemisen ja rukouksen
voimattomaksi.

"Jassoo, vai niin nyt on asiat," ivasi isäntä ja ilkeästi nauraen jätti
hän kammarin.

"Voi, voi!" huokasi Lyyli itkien, "mitä hän aikonee tehdä. Minä näin
hänen kasvoillaan ja tunsin äänessään jotakin ilkeätä ja kavalaa. Voi!
Hän ei ole enää minulle isä, hän on vierasta hirmuisempi. Se on viinan
ansio!" Hän jäi kammariinsa yöksi, joka hänestä tuntui i'ankaikkisuuden
mittaiselta.

Isäntä meni vieraansa luokse nauraen.

"No, miten ovat asiat?" kysyi Matti.

"Eipä juuri hullummin," vakuutti isäntä. "Tyttö on vaan vähän suostunut
kasvinkumppaniinsa Hannekseen, joka on meillä ottopoikana."

-- "Olen siis saanut kilpakosian. Onko tuo vaarallinen?"

-- "Mitä nuorten vehkeistä! Minähän olisin aika töyhäpää antaissani
senlaisen köyhän poikaluntin kanssasi kilvotella. Minähän tässä isäntä
olen."

-- "No niin! Oikein puhuttu. Raha se on, joka asiat ohjaa. Te käännätte
asian minun edukseni?"

-- "Vielä tuota kysyt. 'Köyhät, laiskat ja varkaat ovat kaikki samaa
sukua ja luonnetta,' sanoi Turun kauppias ja minä lisään vielä siihen:
Jumala varjelkoon heidän kanssaan tekemisiin joutumasta. Mutta asiaan
taas. Tällä kerralla ei taida tämän parempaa tulla. Sinun on nyt
meneminen tyhjänä kotiasi. Ensiksi on tuo poika nahjus saatava tieltä
pois. Mutta en tahtoisi häväistä hyvää nimeäni tekemällä hänelle
vääryyttä. Varrotaan vähä aikaa, ehkä aukenee jokin kuoppa, johon saan
hänen oikeudella sysätä. Sen vaan vannon ett'ei hän ikinä Paavolassa
isäntänä ole eikä myös tytärtäni saa. Sinun on taloni, tavarani ja
tyttäreni niin, kuin kauppamme on ollut, ole varma siitä. Ole vaan niin
hyvä, että vartoot niin kauvan, kun olen ennättänyt purkaa tuon
naurettavan kaupan, nuorten välillä. Sen teen pian ja perustuksia
myöten."

-- "Vartoonhan aivan kernaasti. Varrotaan vähempiäki lahjoja." Lasit
tyhjennettiin ja kädet lyötiin kaupan vahvistukseksi. Yö kului juodessa
ja reuhkatessa.

Aamulla lähti Matti matkaansa, toivotettuaan isännälle hyvää onnea
asioita toimittaissaan. Lyyliä ei hän nähnyt, hän näki vaan komean
talon ja paljon muuta rikkautta. Se häntä parhaiten huvittikin. Lyylin
oli hän vaan niiden muassa saava.



VII.

Kavaluus.


Talven tultua alkoi Suomessa levitä paha uutinen. Venäläiset, niin
kerrottiin, olivat taas tulossa Suomeen. He olivat jo ko'onnet
joukkojansa rajalle. Siitä ei sentään pahemmin säikähdytty, eihän siitä
ollut vielä pitkä aika kulunut, kun he täällä olivat olleet. Siihen oli
jo totuttu.

Kaikeksi onnettomuudeksi toteutui tuo uutinen jo Helmikuussa. Silloin
kutsuttiin sotaan kaikki sotilaat. Paavola oli rustholli. Sieltäkin
lähti ratsumies isänmaata varjelemaan. Mutta sodan aikana ei
piisannutkaan yksi mies sotatoimiin. Olihan hän aina kuoleman vaarassa
ja hänen kaaduttuaan täytyi olla heti toinen sijassaan. Täytyi olla
varamies tiedossa.

Siinä näki Paavolan isäntä hyvän tilaisuuden saadaksensa Hanneksen
tieltään pois, kentiesi iäti päiväksi. "Sillä," niin kun isäntä sanoi,
"eipä taitaisi tyttöä miehelle menemään saada niin kau'an, kun Hannes
olisi saapuvilla eikä ilkeä omalle lapselleen ruveta julkista
väkivaltaa tekemään." Tuon tuumansa piti hän kuitenkin salassa.

Eräänä Helmikuun iltana sai Hannes kutsun isännän kammariin. Hän meni
arvellen tulevan puheen tuosta rakkausasiasta, jonka Lyyli oli sanonut
isälleen ilmottaneensa.

"Nyt on taas sota maassamme," lausui isäntä niin vakavana, kuin voi.

"Niin kuuluu," vastasi Hannes ihmetellen, miksi isäntä hänelle
sellaisia asioita puhui.

-- "Sinne nyt rientää Suomen nuorukaisia kilvassa." Hannes ei
vastannut.

-- "Etkö haluaisi sinäkin mennä kurittamaan tuota ilkeätä Ryssää?"

Ei vastausta.

-- "Minä tarkotan, etkö rupeisi meidän sotamieheksi, jos nykyinen
sattuisi kaatumaan?"

Hannes oli miettivän näköinen. Viimein hän vastasi: "minähän olen vielä
liian nuori, en taitaisi kelvatakaan."

"Ei se haita mitään; kyllä sinä kelpaat," vakuutti isäntä.

"Pelkään, ett'eivät vanhempani laske minua," jatkoi Hannes.

"Kyllä siihen neuvo tiedetään," selitti isäntä, pudistaen päätänsä,
huomattuansa väärällä puolen alkaneensa ja kokien miettiä ja sovitella
sanojaan paremmin.

Hetkisen äänettömyyden perästä alkoi hän taas puhua. "Minä," hän sanoi,
"olen kuullut puhuttavan, että ai'ot vävykseni. Onko siinä perää?" --
Se oli ensi kerta kun hän mainitsi siitä hänelle. --

Hannes mietti hiukan. "Minä," hän lausui tyynenä, "olen rakastanut ja
rakastan vieläkin tytärtänne ja hän, -- hän on vastannut."

-- "Teillä ovat kaupat?" Hannes ei kieltänyt.

"Mutta," lausui isäntä vihaansa hilliten, niin vakavana, kuin suinkin
saatti, "on vähän vaikeata antaa sinulle häntä vaimoksesi; olethan
aivan köyhä."

Hannes oli ääneti.

"Mutta," isäntä jatkoi, "nyt saat tilaisuuden ansaita hänen jos rupeat
sotamieheksi ja jos Herra kenties säästää, niin lupaan hänen sinulle."
Sitä lausuessaan katsoi hän epäillen ympärilleen ja hiljensi
äänensä. Mutta Hannes ei sitä huomannut. Hänen rakkauden jalostama,
yksinkertainen sydämensä ei voinut käsittää maailman kavaluutta. Hän
pyysi vaan mietintö aikaa huomiseksi, johon isäntä suostui ja iloitsi
onnistumisestansa.

Heti isännästä päästyään, pistäytyi hän Lyylin luokse. "Isäsi," hän
kuiskasi, "on luvannut sinun minulle."

"Mitä sanoit? Puhuitko totta, vai valhetta?" kysyi Lyyli maltittomana.

"Totta puhuin," vakuutti Hannes; ja hän kertoi koko asian Lyylille,
joka sen kuultuaan vaaleni.

"Se on liian kova ehto minun tähteni," lausui hän surullisesti
silmäillen Hannesta.


"Sinun tähtesi, armaani, olen valmis tekemään mitä tahansa, kun se vaan
on suinkin mahdollista," vastasi Hannes. "Minä lähden sotaan, jos
nykyinen meidän sotamies kuolee ja jos sinä sen myönnät. Jos siellä
menettäisin henkeni, tiedän sen uhranneeni isänmaalleni sinun tähtesi.
Moni on menettänyt elämänsä huonompainkin asiain ja palkintoin tähden.
Ja jos taas terveenä palaan, olemme onnellisimmat maailmassa. Etkö,
rakkaani, suostu aikomukseeni?"

Lyyli huokasi. Hän näytti levottomalta kuullessaan Hanneksen puheita.
"Minä," lausui hän hetken kuluttua, "pelkään, että, jos sotaan menet,
et sieltä ikinä enää palaa; olen kuullut isäni usein puhuvan meiltä
joka sodassa kaatuneen miehen, jopa useimmankin ja se varmaan on myös
sinun osaksesi tuleva. Mutta en kuitenkaan tahdo estää sinua; sitä vaan
pyydän, elä mene minun tähteni, vaan velvollisuuden tunnon tähden
isänmaatasi kohtaan."

Hannes katsoi Lyyliin ilosta kiiltävin silmin. "Ajatukseni olen jo
lausunut," hän sanoi. "Se on siis päätetty. Minä annan isännälle
lupaukseni."

Lyyli nyykäytti päätään tyytyväisyytensä osotteeksi. Hannes lähti
vanhempainsa luokse kuullaksensa heidän mieltänsä. Äiti oli vastaan
koko tuumaa, mutta isä lausui: "Ei sota sorra eikä kuollo kaada, jos ei
salli suuri Luoja." Viimein myöntyi äitikin. Asiain oikean laidan he
arvasivat, vaikk'ei Hannes siitä mitään puhunut. He arvelivat sitte
kuitenkin tuon rakkaus-seikan, josta olivat kuulleet puhuttavan ja
jonka ennustivat onnettomuutta tuottavan, tyhjään raukeevan, kun nuoret
tulisivat erilleen, jos Hanneksen olisi sotaan lähteminen.

Lyyli sillä aikaa yksin ollessaan ei voinut estää epäileviä ajatuksia
päähänsä tunkeumasta. Hän ei voinut enää uskoa isänsä lupauksia; hän
pelkäsi kavaluutta; hän muisti isänsä ilkeän hymyn ja uhkaukset sillä
ai'alla, kun häntä tahdottiin Katajan Matin vaimoksi. Hän ihmetteli,
miksi hän oli saanut olla siitä saakka omilla oloillaan eikä oltu
Hanneksellekaan mitään virkattu, mutta sitä selvemmin luuli hän
käsittävänsä, miksi Hannesta vaadittiin sotamieheksi. Siitä päätti hän
kuitenkin olla puhumatta hänelle, koska asia ei siitä paranisi. Hän
kärsi yksin epäilyksensä raskauttamatta sillä armaansa sydäntä, joka
muutenkin oli hänen tähtensä saanut paljon kärsiä.

Seuraavana aamuna ilmotti Hannes isännälle, tahtovansa ottaa vastaan
tarjotun viran. Isäntä oli iloinen nähdessään aikomuksensa niin hyvin
menestyneen.

"Varusta siis itsesi valmiiksi," lausui hän, "kolmen päivän perästä
saat lähteä matkaan."

"Kolmen päivän perästä," kertoi Hannes hämillään, sillä hän toivoi
pidempää harjotus aikaa.

"Niin, kun sanoin," vakuutti isäntä. "Meiltä sodassa oleva mies makaa
sairaana ja sinä saat astua hänen siaansa." Tuon pikaisen lähdön oli
isäntä kyllä jo tiennyt Hannesta viekotellessaankin, mutta hän tahtoi
sen pitää salassa, saadakseen hänen paremmin suostumaan. Nyt oli jo
asia varma, koska hän oli jo lupauksensa lausunut, eikä muuta enää
tarvinnut, kuin saada hän vaan lähtemään -- sitä parempi, jos ijäksi
päiväksi, ja sitä juuri isäntä hartaimmin toivoikin. Hanneksella ei
ollut muuta neuvoa, kun tyytyä käskyyn ja valmistaa itsensä matkaan ja
tarkemmin mietittyään olisi hän tahtonut jo seuraavana päivänä lähteä
taistelemaan maansa edestä ja ansaitsemaan ihanaa palkintoansa, jonka
varmaan uskoi saavansa takaisin tultuansa, jos sitä ennen ei olisi
päässyt vartoomaan häntä toiseen maailmaan, vuodattaneena sydänverensä
viimeisellä tappelutantereella kalliimpainsa tähden. Lyyli sitä vastaan
hämmästyi paremmin, sillä hänen hempeä naisen sydämensä kauhistui sodan
veren vuodatuksia ja maailman murhan intoa ja vihaa. Hän oli vieras
tämän maailman melskeille, mutta hänen kuitenkin täytyi antaa
parhaimman aarteensa turman suuhun. Sitä ennen toivoi hän sulhonsa
pääsevän vaan kotona sotamiehenä olemalla, tarvitsematta tappeluin
melskeisin käydä. Mutta hän ei sittekään sanallakaan estänyt Hannesta,
vaan kehoitti häntä uljaalla mielellä täyttämään mitä tarvis vaati ja
mitä osaksi oli langennut.

Vielä kerran saivat rakastajat tilaisuuden tyhjentää toisellensa
sydämensä tunteet.

"Mutta," lausui Lyyli lopuksi, "minä pelkään ja aavistan, että meitä
petetään. Syntiä on puhua ja ajatellakin sellaista isästänsä, mutta
minä en voi tukahuttaa aavistustani, joka sanoo, että hän lähettää sinun
sotaan päästäksensä sinusta ja sitte -- sitte --" kyyneleet virtasivat
hänen silmistään ja puheensa loppui.

"Elä pelkää," lohdutti Hannes, joka ymmärsi, mitä Lyyli tarkotti,
"onhan hän kuitenkin isäsi."

-- "On kyllä, mutta viina villitsee viisasten mielet ja tekee isänkin
sydämen kivikovaksi."

"Ole kuitenkin rauhassa!" lausui Hannes, sillä hänen olivat samat
tunteet vallottaneet, jonka tähden ei hänkään voinut parempaa
lohdutusta antaa armaalleen. "Minä pyydän vieläkin," jatkoi hän, "jos
voit minun unhottaa, niin tee se. Minä rakastan sinua niin paljon,
etten sallisi minun tähteni joutuvan onnettomuuteen; en tiedä jos enää
koskaan palaan. Jos luulet onnesi saavuttavasi, niin elä hylkää sen
tilaisuuksia minun tähteni."

-- "Ei, ei, minä en unhota sinua milloinkaan. Minä vannon, että, jos en
sinun omaksesi pääse täällä maailmassa, olen mullan morsian. Tuolla
synkän haudan toisella puolella ei sitä enää kukaan estä, pysykäämme
puhtaina, niin saamme siellä toisemme tavata;" ja suutelolla
vahvistivat rakastajat lupauksensa.

Määrätty päivä joutui ja Hanneksen täytyi lähteä. Isännän läsnä ollessa
ei hän uskaltanut mitään puhua armaalleen. Mutta rakastavaisten silmät
puhuivat paljoa enemmän, kuin parhain puheniekka sillä ajalla
ennättäisi sanoiksi ladella. Jäähyväiset olivat pian sanotut. Isäntä
kätteli kylmäkiskoisesti ja toivotti hänelle onnea suullaan, mutta
sydämellään onnettomuutta. Väki ivaili Paavolan nuoresta isännästä
tehtävän sotaherran ennen, kun hänelle tytär ja talo annetaan. Lyyli ei
puhunut mitään; hän ei itkenyt, hän ei valittanut, hän kärsi kaikki
salaisesti sydämessään, seuraten silmillään sulhoaan, joka uljaasti,
vaikka raskautetuin sydämin, ratsasti pois. Hänen sydämensä oli
lii'aksi täynnä voidakseen sitä kyyneleittä tyhjentää. Vasta sitte, kun
hän, joka oli hänen ainoa ystävänsä ja turvansa ollut, oli kadonnut
silmäinsä edestä, vetäytyi hän kammariinsa, jossa antoi vapaan vallan
tunteilleen. "Nyt," hän lausui, "ei ole enää mitään ystävää, ei mitään
turvaa, ei mitään lohdutusta; ei yhtään ystävällistä sanaa eikä
lempeätä silmäystä; nyt olen yksin maailmassa. Synti ja pahuus siellä
ja täällä törkeimmässä muodossaan ympäröivät minua; viinan tulvan
laineiden kuohu ja tyrsky murtaa ympäriinsä maahan kaikki ihmisyyden,
jonka raunioiden alle se on murtava minunkin, ja miks'eikös se sitä
tekisi; voi, jos se sen jo pian tekisi ja päästäisi minun kurjan
kärsimyksistäni! -- Hyvästi armaani, hyvästi sydämeni valittu! Sinua en
enää näe, etkä sinä näe minua täällä maailmassa; minä tunnen maailman
synkistyttävän eloni, pian se on sen katkaisevakin. Elämäni on synkkä,
kuin hauta, mutta pian on se kirkastuva entistä valoisammaksi."



VIII.

Vielä kavaluutta.


Hanneksen lähdön jälkeen oli Lyyli, kuin kukkanen sateettomalla
kesällä; hän lakastui ja riutui vähitellen. Hänen isänsä ei sitä
kuitenkaan huomannut ja, jos huomasikin ei pitänyt väliä. Hän jatkoi
entistä elämäänsä, jossa yhä edistyi, mutta onnettomuudekseen aina
pahaan päin. Nyt oli hän erittäin hyvillään, saatuaan Hanneksen pois
tieltään; olihan nyt toivoa saada Lyyli suostumaan naimiskauppaan
Katajan rusthollarin kanssa; voihan tuon poika nahjuksen palaamisen
tehdä Lyylille hyvin epäiltäväksi. Hänen turmeltunut sydämensä ei
voinut käsittää unhottumatonta liittoa kahden puhtaasti rakastavan
sydämen välillä; hän luuli sen olevan yhtä pian rikotun, kuin hänen
viinapäissään annetut lupauksensa. Epäilytti ja kammotti häntä
kuitenkin vähän Hannekselle antamansa lupauksen rikkominen, sillä joku
salainen ääni kuiskasi hänen muuten jo kivikovaksi paatuneesen
sydämeensä, että tuollainen julma rikos kuitenkin kerran tulee
kostetuksi. Mutta itseksensä kuitenkin hän salaisella, pirullisella
voittoriemulla kerskaili ettei ollut kukaan, paitsi Hannes sitä
kuullut, unhottaen, että kolmaskin, nimittäin Jumala, siinä saapuvilla
oli ollut. Oli miten olkoon, mutta hän päätti ryhtyä taas toimeen. Se
kuitenkin jäi jäämistään aina kesään asti.

Eräänä Heinäkuun iltana tapaamme isännän taas tyttärensä kammarissa.

"No," lausui hän tavallista lempeämmällä äänellä. "No, joko nyt olet
huomannut hourupäisyytesi ja unhottanut Hanneksen?"

"Mitä? Minäkö unhottaisin hänen," vastasi Lyyli pikaisesti. "En koskaan
tee sitä; miksi sitä kysyttekään? Olettehan luvannut antaa minun
hänelle vaimoksi."

Isäntä pudisti päätänsä ja kirosi itsekseen. "Minäkö luvannut sinun
hänelle?" ärjäsi hän vihassaan. "Kuka tuonlaisia juoruja on levittänyt?
Vai minä olisin tuonlaisia naurettavia tehnyt!"

Lyyli säikähti. "Nyt tiedän," lausui hän itselleen, "mitä on edessäni.
Niin kävi, kuin aavistinkin."

Isäntä jatkoi: "nyt siis on aika mennäksesi miehelle, vapauttaaksesi
vanhaa isääsi talon toimista."

"Ei, isä kultani," lausui Lyyli rukoilevalla äänellä, laskien
polvilleen isänsä eteen. "Elkää pakottako minua siihen; minä en ole
tottelematon, käskekää mihin muuhun hyvänsä, niin täytän tahtonne,
mutta tässä en sitä voi. Armahtakaa minua ja sallikaa minun olla yksin.
Ettehän muutenkaan minulle, omalle lapsellenne, pahaa toivo ettekä
toimita, miksikä siis tässä sitä tekisitte. Minä rukoilen ja
pyydän -- -- -- --"

"Vaiti!" tiuskasi isänsä. "Lopeta! jo olen kyllin kuullut. Sinä saatat
vihani kuohumaan. Tuo poika, jota sanot rakastavasi, on mennyt sotaan,
josta hän ei ikinä enää palaa. Tästä vastaan hangottelemisestasi on
loppu tehtävä; minä en voi sitä enempää kärsiä. Tiedäthän, että olen
isäsi ja että minulla on valta naittaa sinun kenelle tahdon, siinä ei
tule sinun juonesi kysymykseen. Nyt on tahtoni, että Katajan Matti nai
sinun ja tulee meille isännäksi. Ensi Lauvantaina tulee hän meille ja
Sunnuntaina vietetään kihlajaiset. Ja sen sanon, että jos pienenkin
vastahakoisuuden sinussa huomaan, niin varo, varo, en tiedä sitte enää
mitä teen."

"Voi isäni!" rukoili Lyyli. "Minä en voi rakastaa Mattia enkä -- --"

"Vaiti!" ärjäsi isäntä. "Tässä ei ole kysymystä sinun rakkaudestasi.
Asia on jo päätetty; ei mitään puolustuksia enää." Viimiset sanansa
lausui hän ulos astuessaan. Lyyli jäi yksin kammariinsa. Hän ei tiennyt
mitä olisi ajatellut. Hän tiesi, ettei isänsä puhunut turhia, sen hän
oli usein tullut näkemään. Hän ei voinut mitenkään suostua isänsä
tahtoon; hän oli antanut Hannekselle lupauksensa, jota hän ei voinut
eikä tahtonut rikkoa, siihen, niin päätti hän, ei voisi häntä koko
maailmakaan pakottaa. Mutta hän oli vaan heikko turvaton nainen; mitä
oli siis hänen tekeminen? Niitä ajatellessaan joutui hän kokonaan
häiriöön. Hän rakasti Hannesta, hän kammosi ja inhosi Mattia. Sen hän
tiesi, muu kaikki oli synkkää ja pimeää. Ainoa päätöksensä oli pitää
pyhänä Hannekselle antama lupauksensa ja seurata sydämensä hartainta
halua, muun kaiken jätti hän sattumuksen ohjattavaksi.

Koko viikon oli hän kuin sairas. Hän ei puhunut kenellekään mitään;
kukaan ei puhunut hänelle mitään. Yksinään käveli hän usein Leppäniemen
kalliolle, joka oli hänelle rakas paikka. Siellä oli hän kerran
vannonut rakastavansa Hannesta, siellä olivat he vannoneet
uskollisuutta toiselleen. Siellä hän hetkeksi unhotti tuskansa,
muistellessaan armastansa. Isäänsä hän ei usein nähnyt eikä hänelle
mitään puhunut, sillä hän tiesi kaiken avun toivon olevan turhan
mieheltä, jolta viina oli sydämen jäädyttänyt. Hän vartosi vaan
Sunnuntaita tietämättä, miten asia oli päättyvä.



IX.

Seikat selviävät.


Lauvantai-ilta joutui. Lepopäivän rauha näytti laskeuvan yli koko
luonnon. Kirkon kelloin ääni kaikui juhlallisesti raittiissa
kesä-ilmassa, julistaen rauhaa ja sovintoa sitä kaipaaville, kuormia
kantaville ihmis-sydämille. Viikon töistä väsyneinä kulkivat ihmiset
kotiinsa, laskivat työaseensa nauloille ja vartoivat hiljaisina
illallistansa.

Paavolassa löytyi kuitenkin yksi sydän joka ei saanut rauhaa eikä lepoa
maailmassa, sydän jolle maailma tuntui synkältä korvelta, jossa
raatelevaiset pedot kiljuen ja murhaa himoten, kavalasti kierrellen
etsivät saalistansa. Oli nuori naisen sydän, täynnä rakkautta ja
viattomuutta, joka huokaili sortumaisillaan maahan murtavan taakan
alla, jota ei voinut lievittää lepopäivän rauha eikä kelloin sovintoa
julistaen kaikuva ääni, joka kuului lahden ylitse; oli neito, jonka
koko maailma oli hylännyt -- ei hylännyt, vaan tahtoi käyttää omana
välikappaleenansa, tahtoi upottaa hänen syvyyteen, ikuiseen
onnettomuuteen ja kiusaukseen; oli neito, jonka tunteita maailma ei
tuntenut -- ei, tunsi kyllä, mutta tahtoi niitä sortaa ja tukahduttaa;
oli neito, jonka onnen tuo monen mielestä ihmisen onnea taivaaseen asti
korottava rikkaus oli muuttanut suurimmaksi onnettomuudeksi; oli heikko
nainen, jolla ei ollut yhtään turvaa eikä puolustajaa väkivaltaa
vastaan. Hän oli Lyyli, rikkaan Paavolan rusthollarin ainoa tytär. Hän
oli tavallisuuden mukaan toimittanut askareensa, mutta oli ollut hyvin
kummallisen luontoinen. Hän ei puhunut, hän ei nauranut eikä
itkenytkään, näkyi vaan paljon kärsivän sisällistä tuskaa.

Väki puhui: "Huomenna, kuulemma, on meillä kihlajaiset; mutta tuo
sotilas-poika, mihinkäs hän jää, koska meidän tyttären saakin Katajan
Matti. Kuuluuhan isäntä luvanneen ottaa Hanneksen vävykseen, jos hän
sodasta palaisi, mutta se lieneekin sitte paljasta akkain juorua. Mutta
miksikäs Lyyli on niin surullinen. Pakottaneeko isäntä häntä väkisin
Matille menemään."

Senlaisia puheita oli Lyylikin kuullut sivultapäin, mutta hän ei
vastannut mitään eikä kukaan häneltä kysynytkään. Väen illallisella
ollessa katosi hän. Hän ei ollut kammarissaan, ei isänsä luona; piiat
eivät häntä mistään löyneet. Siitä ei kuitenkaan enempää puhuttu eikä
sitä ihmetelty; olihan hän usein sillä tavalla kadonnut ja aina
takaisin tullut; olihan hänellä tapana usein kävellä vainioilla
kesä-iltoina. Siellä arveltiin hänen nytkin olevan. Oli se kuitenki
vähän kummallista, kun häntä ei ruvennut kuulumaan eikä näkymään.
Pitihän tulla sulhasmiehiä sinä iltana. Lyyli oli kun olikin
kadoksissa.

Me tapaamme hänen vanhassa rakkaassa paikassaan, Leppäniemen kalliolla,
istumassa. Hän oli aivan ääneti. Hänen sydämensä oli liiaksi täynnä
purkaakseen sitä sanoilla eli kyynelillä, ajatuksetkaan eivät tahtoneet
oikein sujua. Ympärillään humisi vieno tuulen henki viljakkaissa
lehtipuissa, ikäänkuin kehtolaulua soittain. Pienet lintuset
livertelivät kiitosta luojalleen ja hyppivät oksalta oksalle. Ne
katselivat surullisesti puun juurella kyyneleitä vuodattavaa ihanaa
neitoa; ne aikoivat lauluillaan lievittää surevan ihmislapsen surua ja
kaihoa. Hänen jalkainsa juuressa hymyilivät kukat tuoksuen ja seisoivat
totisina ikäänkuin yön virvottavaa kastetta varroten ja kesän pian
katoovaa ihanuutta nauttien. Vieressään, vaikka paljoa alempana,
loiskuivat kirkkaan R--veden aallot kallioista rantaa vastaan ja
palasivat siitä takaisin, ikäänkuin leikitellen suudellen sen jyrkkää,
viheriäitä vesoja ja sammalia kasvavaa nurmea. Luonnon ihanuus vaikutti
kuitenkin häneen niin paljon, että hän hetken perästä voi tunteitansa
pukea huokauksiin.

"Voi!" huokasi hän, "ei ole siitä vielä pitkä aika kulunut, kun
tässä vannoin rakkauteni hänelle, joka nyt on kaukana sodan
melskeessä, kukaties siellä jo sortunutkin. Silloin olimme onnellisia
likistäissämme toistamme rintaamme vasten, vaikka jo hyvin tiesimme,
miten meidän oli käyvä; silloin olin onnellisin neito maailmassa, sillä
nojasinhan rintaan, jossa olin löytänyt vastineen omalle sydämelleni,
rintaan, jossa olin löytänyt kaikki, mitä vaan hyvää maailmassa
toivoin. Mutta voi! Onnellisuus ei kestänyt kauvan. Hän on nyt poissa.
Oi, jospa hän vaan täällä olisi, niin varmaankaan eivät asiat olisi
näin!" ja hän antoi vallan kyynelilleen, jotka virtana valuivat hänen
surun kalventamille poskilleen.

"Minä olin," jatkoi hän itsekseen, "onnellinen lapsi, minulla olivat
onnelliset vanhemmat. Mutta oi, kuolema oli armoton, se vei minulta
äidin; oi! miks'ei se vienyt minuakin äitini seurassa kärsimästä
maailman surkeutta, miksi minun piti tänne jäädä? -- Minulle jäi
kuitenkin isä, mutta hänen on vielä julmempi ja paljoa kavalampi
vihollinen, kuin kuolema, nimittäin tuo kirottu viina minulta ryöstänyt
ja upottanut myrkkyaaltohinsa. Se on vielä hirveämpää; äitini tiedän
tapaavani haudan tuolla puolella kirkkaana ja onnellisena, mutta --
mihin on isäni joutuva? Voi sinä kirottu viina! Kuinka monen ihmisen
maallisen onnen olet turmellut, kuinka monta ihmistä kadotuksen
syvyyteen upottanut ja vielä upottava olet; kuinka monen turvattoman
naisen ja viattoman lapsen vuodatettuihin kyyneleihin olet alkusyynä
ollut!

"Minä olen rikkaan isän lapsi; moni köyhä kadehtii minua sen tähden ja
ihailee onneani, tietämättä, että monta kertaa olen huo'annut ja nytkin
verikyyneleisin sydämin huokaan: voi! miksi olen rikas? miks'en ole
köyhä? Rikkaus on sortanut minun onneni; sen se on tehnyt monelle
muulle ja tekee vieläkin. Voi sinä maailman tavara, voi maailman
kunnia! Minä hylkäisin mielelläni teidät molemmat, jos voisin saada
takaisin armaani ja elämäni onnen, tahi edes toivon, saadakseni hänen
eli, jos hän surmansa sodassa saa, rauhan varrota siksi, kun pääsen
haudan toiselle puolelle, jossa ei enää kukaan häntä minulta pyydä
ryöstää. Oi! Minä olen onnettomin nainen maan päällä. Minulla ei ole
äitiä; isä minulla on, mutta hänen sydämensä on viina karaissut
kivikovaksi. Hän pitää minua kauppatavaranaan, voittaakseen rikkautta,
jota hänellä jo kyllin on; hän ei tahdo tuntea sydämeni tunteita, vaan
polkee niitä jalkainsa alle; hän ei tunnusta minulle ihmisarvoa.
Minulla ei ole enää turvaa eikä puolustajaa täällä; ainoa, joka minulla
oli, on kavaluudella ja petoksella minulta viekoteltu. Voi minua
onnetonta tyttöä. Kotona minua jo varmaanki vartoo mies, jonka kasvoja
en koskaan soisi näkeväni; ennen soisin itseni tuhat kertaa maan alle,
ennen kun menisin hänelle, rikkoon lupaukseni, jonka Hannekselle
vannoin. Miten tämä on päättyvä? Voi, äitini; jos tietäisit Lyylisi
tuskan ja ahdistuksen, niin varmaan tulisit sitä lievittämään. Mutta se
on turhaa! Hän on poissa. -- Voi tunnoton isä! Miksi et pelasta
tytärtäsi?" Ja taas saivat kyyneleet vallan. -- Ja puut humisivat niin
surullisen vienosti, lintuin laulukin oli jo vai'ennut. Kukat
notkistivat surullisesti päitänsä kosteaan maahan ja laineiden loiske
oli tau'onnut. Ilta oli muuttunut kesäisen yön tummaksi hämäräksi; yhä
istui neito puun juurella itkien. Hetken perästä hän nousi
seisaallensa. Hän katseli veden kirkkaalle pinnalle. Siellä näkyi
ikäänkuin veden neitoja onnellisina, hymyilevinä, soitellen
uiskentelemassa. Hän katseli tarkemmin: yhä selvemmin näkyivät
neitoset, yhä suloisemmalta tuntui heidän soittonsa; yhä himmeämmäksi
muuttui maa ja taivas, yhä heikommiksi tulivat voimansa. Hän yhä vaan
katseli. Veden neidot olivat niin ystävällisen näköisiä, ne
viittailivat hänelle ikäänkun olisivat tahtoneet lausua: "tule meidän
seuraamme itkevä impi; täällä ei ole huolta eikä surua." Hän vaan
seisoi ja katseli, huomaamatta, että murhe oli vaivuttanut hänen
voimansa. Tietämättänsä, tuntemattansa vaipui hän polvilleen ja putosi
jyrkältä kalliolta -- veteen, jossa veden neidot häntä tervehtivät
siskokseen. Vieno huudahdus ja vähäinen loiskahdus ilmoitti tapauksen
olleen aivan todellisen eikä minkään mielikuvitelman. Riutuneet
voimansa ja säikähdyksensä eivät sallinut hänelle pelastusta; hän
painui veteen lausuen: "hyvästi tuskat ja kärsimykset; hyvästi armaani,
olin uskollinen kuolemaani asti, hyvästi isäni, minä rukoilen
puolestasi!" Ja metsä soitti niin surullisesti, kukkaset painoivat
päänsä lähemmäksi maata ja veden väreet raukenivat. -- -- --

Illalla auringon laskiessa saapui sulhanen, Katajan Matti, seuranensa
Paavolaan. Isäntä oli häntä vastaan ottamassa, mutta morsianta, Lyyliä,
ei näkynytkään. Sulhasen seurassa olevat miehet saivat toimekseen
hakea hänen; luultiin, näet, hänen vaan olevan sulhoansa piilossa
tavallisuuden mukaan. Mutta kaikkein kummaksi hakeminen oli turhaa;
kukaan ei ollut häntä nähnyt vähiin aikoihin. Isännän ajatuksiin lensi
jo paha aavistus, joka sai hänen hetkeksi miettimään tekoansa.
Viinalla, jota otettiin pitkät ryypyt vävyn tervetuliaisiksi,
sammutettiin kaikki vaikeat ajatukset. Lyyli jäi, kun jäikin löytämättä
eikä häntä kotiin kuulunut sinä päivänä; hakeminen jätettiin aamun
työksi, mutta toivottiin hänen hakemattakin yöllä löytyvän.

Asetuttiin levolle. Isäntä meni yksin kammariinsa. Hän vaipui raskaasen
unen horrokseen. Yht'äkkiä näki hän oven aukenevan ja sisään astui
olento, jonka hän vaivalla tunsi Lyyliksi. Hänen vaatteensa
olivat lumivalkeat, joista kiilsi useita kirkkaita vesi pisaroita.
Verhottomassa päässään kantoi hän vesi-ruohoista sidottua seppelettä.
Hän ei enää ollut surullisen näköinen, miten ennen, vaan suunsa oli
vienossa hymyssä, silmistään loisti rauha ja kasvoiltaan kuvasti
kirkkaus, joka osotti onnea ja tyytyväisyyttä. Enkelin kaltaisena
lähestyi hän isäänsä ja käsiään häntä kohden ojentaen hymyili hän niin
autuaallisesti, mutta suustaan ei kuulunut yhtään sanaa. Nähtyään
hänen, hämmästyi isäntä tunnottomaksi, sillä hän heti huomasi sen ei
olevan todellisen Lyylin, jota vielä vahvisti haamun äkkinäinen
katoaminen.

Hetken kuluttua oli isäntä selinnyt unestaan. Näkynsä muisti hän aivan
selvästi ja sen tarkotuksen hän tiesi vielä selvemmästi. Nyt tiesi hän,
missä Lyyli oli ja sen, kuka hänen sinne pakottanut oli, tiesi hän
vielä paremmin. Mitään järellistä ajatusta aivoihinsa saamatta käveli
hän vapisten paikasta toiseen aamuun saakka.

Aamun tultua ruvettiin toden teolla Lyyliä etsimään, mutta yhtä
turhaan, kuin illallakin. Isäntä kuulusti piioilta, missä hän tapasi
käydä useimmin ja vastaukseksi sai kuulla hänen Leppäniemen kalliolla
monta iltaa viettäneen. Sinne kiirehti isäntä kenellekään sanaakaan
lausumatta. Tultuaan paikalle, ei hän mitään erinomaista havainnut,
mutta tarkemmin silmäiltyään, näki hän muutamia sammaltukkoja uivan
vedessä, johon olivat kallion reunasta irtautuneena pudonneet.
Mielipuolen tapaisena oli hän vähällä syöstä itsensä järveen, mutta sen
sijaan hän kuitenkin juoksi kotiinsa huutaen: "arvasinhan sen! Voi
minua onnetonta murhamiestä! Voi tyttäreni!" -- -- -- --

Puolipäivän aikana makasi Lyyli jo kauniine vaalean punasine poskineen
kammarissaan. Hän näkyi saavuttaneen nyt sen levon ja rauhan, jota
hänellä ei ennen ollut. Hänen kasvonsa eivät enää näyttänyt kärsivän,
surevan neidon, vaan hiljaista, levollista rauhaa ja onnellisuutta
nauttivan ja sitä muillekin julistavan enkelin kasvoilta. Niitä
katsellessaan lausui isäntä kyynelsilmin:

"Voi Lyylini! Jospa sinun vielä takaisin saisin, niin jo tietäisin mitä
tekisin, mutta se on mahdotonta; sinä olet jo jättänyt minun. Minä olen
sinun murhannut, armas tyttäreni! Oi! tämä on hirveää; en voi tätä
kestää!" ja hän itki, kuin pieni lapsi. Nyt ei enää kelvannut viina
lohduttajaksi. -- Kun perkele on mielestänsä kyllin syvälle upottanut
saaliinsa, niin hänkin kieltää viimein lohdutuksensa ja ivaa ja pilkkaa
onnettoman ahdistuksia; niin kävi Paavolan isännällekin. Hänelle ei
kuulunut lohdutusta pahasta eikä hyvästä, hän joutui mielipuolen
kaltaiseksi, jommoisena ollessaan yhä vaan rukoili tyttärensä jättämään
hänet ja pakenemaan murhaajaansa, omaa isäänsä. Parin päivän perästä
tointui hän kuitenkin.

Katajan Matti aikoi ensin kylmällä sydämellä seurata asian juoksua
niihin osaa ottamatta, mutta nähtyään Lyylin ihanana lepäävän
hengetönnä, puhkesi häneltäkin huokaus: "Ah! kuinka ihanaa olisi ollut
nimittää sinua omaksensa tahi olla edes vapaa turmiostasi, mutta sitä
kauheampaa on tietää olleensa välikappaleena, jolla kukoistava onnesi
murrettiin, sinä kiilana, jolla puhdas sydämesi ai'ottiin erottaa
valitustasi, mutta jota ennen se mursi ja katkasi elämäsi. Oi! elä
kanna päälleni kaikkivaltiaan tuomarin edessä, vaikka en kenenkään
sääliä, sitä vähemmän sinun, ansaitse." Hän läksi Paavolasta, johon sen
perään ei koskaan enää tullut.

Kylään levisi sanoma, ettei Paavolan asiat olleet oikein hyvin. Tytär,
Lyyli, oli kuollut veteen, johon oli pudonnut Leppäniemen kalliolta,
isäntä oli mielipuolen tapaisena surusta y.m.

Seuraavana Sunnuntai-aamuna oli musta ruumiskirstu kirkkomaan portilla,
väkeä mustana ympärillä. Pappi ja lukkari tulivat, joka viimeksi
mainittu alotti virren, neljä nuorta miestä tarttui liinoihin, joilla
he kantoivat vainajan viimiseen lepokammioonsa; saattojoukko seurasi
perässä. Pian oli toimitus päätetty ja niin oli Paavolan Lyyli kadonnut
maailmasta. Moni silmä välkkyi kyynelistä, moni sydän sykki entistä
tiuhempaan; moni tietämätön kuiskasi hiljakseen: "enkelit eivät asu
maassa, ruusut eivät kukoista kau'an!" Kukkaset kumartelivat tuulen
tuudittelemina, ikään kun tahtoen lausua: "rauha nukkuneille!" Kerttu
visersi pensaassa, osottaen tahtovansa toivoa samaa. Muutaman päivän
perästä osotti harmaaksi maalattu, puinen risti kummun, jonka alla
Paavolan Ruusu rauhallisesti lepäsi äitivainajansa rinnalla. --

Katajan rusthollissa M--n pitäjäässä makasi nuorukainen vuoteessaan. Hän
oli äsken palannut kylästä, ihmisten huhun mukaan kosiomatkalta ja
sitten heti vaipunut sairaaksi. Hän näytti kuitenkin enemmän
hengellisesti, kuin ruumiillisesti sairaalta. Levotonna paiskeli hän
itseään paikasta toiseen ja käänteli houreen tapaisesti silmiään sinne
tänne, asetti käsiään eteensä ja lausui: "Pakene minusta ihana, viaton
neito! Minä en ollut syypää kuolemaasi; se on isäsi asia, minä olin
vaan välikappaleena." Kukaan ei tiennyt mitä sairas tarkotti, vasta
myöhemmin se selveni. Muutaman viikon kuluttua oli Matti, sillä hän
sairas oli, teljettynä pieneen kammioon, josta tuon tuostakin kuultiin
mielipuolen huutoja ja sadatuksia. Eräänä aamuna, paria vuotta
myöhemmin, löydettiin kammion lukittu ovi auki kiskottuna ja vähää
jälkeenpäin onneton asukas M--järven aalloista.



X.

Päätös.


Raskaalla sydämellä oli Hannes lähtenyt Paavolasta. Hänkin oli epäillyt
isännän lupauksen totuutta, koska hän oli käyttänyt kaikenlaisia
vilppiä häntä kohtaan. Mutta hän ei kuitenkaan voinut uskoa häntä
sanaansa pitämättömäksi. Iloisesti toivoen kaikki hyvin päättyvän,
kärsi hän kaikki sodan vaivat ja teki urhoollisesti tehtävänsä.
Toverinsa kunnioittivat häntä vakavana, kestävänä sotilaana, joka ei
milloinkaan nähnyt säästävän itseänsä eikä henkeänsä siinä, missä sen
alttiiksi antamista tarvis vaati. Vaikka hän aina oli tuimimmassa
melskeessä, ei hän milloinkaan loukkautunut; kuolema näkyi välttävän
häntä. Se tahtoi häntä säästää kestämään tuskaa ja taistelua, joka
asemakseen otti hänen sydämensä ja jonka rinnalla sodan vaivat olivat
leikkiä vaan.

Mutta Suomen, Hanneksen kaltaisten poikain urhoollisuus ei auttanut
pelastamaan maata vihollisen jaloista. Ensin aluksi teki päälliköiden
kelvottomuus kaikki toimet turhiksi ja pidätti uroot käymästä
Venäläisiä vastaan, vieden niitä yhä edemmäksi pohjoiseen päin siksi,
kun viimein kaikki voittojen mahdollisuuskin oli jo ohitse mennyt.
Mutta vielä silloinkin näyttivät Suomen pojat miehuuttaan ja kääntyivät
tuon tuostakin pakomatkaltaan vihollisiansa vastaan, joista toisinaan
kauniita, vaikka seurauksiltaan pieniä, voittoja saaden pelastivat
kunniansa. Heidän täytyi kuitenkin sortua ylivallan alle ja jättää
maansa kokonaan vihollisen valtaan. Olkijoella tehdyn aselevon mukaan
oli Suomen urhojen siirtyminen rakkaasta isänmaastansa Ruotsiin
syksytalvella samana vuonna. Mutta vielä sielläkin pysyivät he uljaina
lippuinsa alla ja kestivät sittemmin useita rynnäköitä, toivoen siitä
apua onnettomalle synnyin maallensa. Mutta se oli kaikki turhaa.
Seuraavana syksynä luovutettiin Suomi Venäjälle Haminan rauhassa.
Sotilaat saivat palata kotipaikoillensa; monta ei niitä enää jälellä
ollutkaan. Niistä, mitkä miekka oli säästänyt, olivat monenlaiset
taudit ja puutokset vielä osansa ottaneet. Heikkoina, horjuvaisina,
raajarikkoisina palasivat jälelle jääneet uroot, jotka toivorikkaina,
rivakkaina olivat lähteneet kotoonsa uhraamaan ruumiinsa ja henkensä
isänmaalleen. Kohtalo, jonka alaiseksi Suomi silloin tuli ja vaikka
sittemmin onneksi kääntyneenä, oli sangen kova ja se pakottikin monen
jättämään syntymämaansa ja muuttamaan "emämaahan," Ruotsiin. -- -- --

Oli kesäinen ilta v. 1810. K--n pitäjään kirkkoa kohden kulki nuori,
riutunut sotilas ratsastaen. Hän oli Paavolan Hannes. Tultuaan
hautausmaan portille, astui hän maahan, sitoi ratsunsa ohjista aitaan
ja kulki itse kalmistoon. Hän tahtoi mennä katsomaan, vieläkö Paavolan
emäntävainajan risti oli koristettuna tuoreella kukkasseppeleellä; hän
tahtoi nähdä, vieläkö armaansa, jota ansaitsemassa hän oli riuduttanut
elämänsä, oli hyvin voiva, vieläkö hän oli pitänyt lupauksensa, jonka
teki silloin, kun he yhdessä kävivät ensimäistä seppelettä viemässä
rakastetun emännän ja äitin ristille. Rakastavaisten mielestä tuntuu
pienikin odotusaika i'ankaikkisuuden mittaiselta, ja sen tähden
tahtovat he saada asioista ja tapahtumista, jotka heitä koskevat,
tiedon niin pian, kun vaan on mahdollista. Se hätäisyys pakotti
Hanneksenkin poikkeemaan kalmistossa tiedustelemaan Lyylin vointia; hän
ei jaksanut varrota siksi, kun olisi ennättänyt hänen kotiinsa.

Hän lähestyi kumpua. Mutta -- olihan siinä aivan lähellä toinenkin
risti; kenenkähän se oli? Ja seppele? -- siitähän ei ollut enää muuta,
kuin muutamia kuivaneita karoja jälellä! Synkkä aavistus sydämessä,
riensi hän kiireisin askelin kummulle. Silmänsä eivät olleet pettäneet.
Seppelettä ei ollut; lähellä seisoi toinen risti, josta hänen silmänsä
heti huomasivat sanat: "Tässä lepää -- -- -- -- Lyyli -- --." Se oli
ikäänkun salaman isku Hannekselle; hän astui horjuen askeleen taakse
päin ja lausui tuskallisella äänellä: "Hän on kuollut; kuollut
varmaankin minun tähteni! Voi Lyyli, Lyyli!" Ja hänen heikot voimansa
pettivät; hän vaipui maahan. Kyyneleitä vuodattaen ja polttavin sydämin
siinä ollessaan muisti hän armaansa epäilykset ja ne vaan lisäsivät
hänen tuskaansa. Vähitellen tointui hän tilastaan ajatellen: "hyvästi
siis maallinen onni, jota niin paljon olen kuvitellut. Pitihän minun
tuon tietämänikin, ett'en ole koskaan onnen lempilapsi ollut. Mutta
vähät siitä. Minä tyydyn mielelläni osaani, jos vaan hän on ollut
onnellinen täältä lähteissään; mutta voi! minä aavistan, että hän on
minun onnettoman tähden saanut paljon kärsiä ja kukatiesi minun tähteni
murtunutkin. Sen saanen vasta kuulla."

Vapisevana, horjuvin mielin astui hän kalmistosta, nousi ratsulleen ja
kulki hiljalleen Paavolaa kohden.

Aurinko oli laskullaan, kun Paavolan pihaan saapui sotilas ratsastaen.
"Jokos Hannes tulee?" kyseli väki. Mutta eihän ratsastava sotilas ollut
hänen näköisensä. Hannes oli ollut pulska ja reipas, punaposkinen
nuorukainen. Tämä sitä vastaan laiha, kalvea ja riutunut kuin varjo.
Oli miten oli, mutta sisään astui Hannes, vaikka paljon entisestään
muuttuneena.

Talon väellä oli paljo kyselemistä, mutta Hanneksella ei näyttänyt
olevan haastelemisen voimaa eikä haluakaan. Hetken perästä tuli isäntä,
tervehti häntä tavalla, jonka Hannes tunsi olevan aivan toista laatua,
kuin sen katselemisen, minkä sai lähteissään. Hänen kasvoistaankin oli
jo paennut entinen kylmäkiskoisuus ja itsekkäisyys, joka niistä ennen
kuvasti ja joiden sijaan olivat tulleet kärsimyksiä ja katumusta
kuvaavat juonteet.

"Terve tuloa!" lausui isäntä matalalla äänellä.

"Kiitos toivotuksestanne," vastasi Hannes. "Nyt", jatkoi hän ollen
Lyylistä tietämättömänä olevinaan, "olen täyttänyt vaatimuksenne,
vartoon vaan palkkaani lupauksenne mukaan."

Isäntä ei vastannut mitään. Hän henkäsi vaan raskaasti ja näytti
tuskalla voivan pidättää kyyneleensä vuotamasta. Hanneskaan ei voinut
sillä kertaa enempää kysyä, vaikka hän ei tietoansa ilmaissut.

Iltasen syötyään ja isännän kanssa kammarissa kahden ollessaan, kysyi
hän taas: "Missä on Lyyli? Enhän ole häntä vielä nähnyt."

"Elä kysy häntä enää!" vastasi isäntä huo'aten. "Hän ei ole enää täällä
maailmassa; hän on jo haudan toisella puolella. Hän on -- kuollut!" ja
kyyneleensä alkoivat vuotaa.

"Miten hän kuoli?" kysyi Hannes niin vakaana, kuin suinkin saattoi.

"Sinä kysyt, miten hän kuoli. Siihen vastaan suoraan: minä -- minä
murhasin hänen," ja hän vaipui puoleksi tunnotonna istuimelleen.

-- "Te olette murhannut tyttärenne?"

-- "Niin!" -- Ja keskustelu loppui hetkeksi, sillä kummallakaan ei
ollut sen pitkittämisen voimaa eikä haluakaan. Mutta kummankin
huokaukset ja kyyneleet kertoivat kovasta, vaikka aivan erilaisesta
taistelusta.

Viimein lähestyi isäntä Hannesta ahdistuksesta horjuen ja lausui
sortuneella ja vapisevalla äänellä:

"Hannes. Minä olen käyttänyt pirullisinta kavaluutta ja tehnyt
hirmuisinta vääryyttä sinua kohtaan, mutta siitä olen saanut kyllin
ansaitun rangaistukseni. Minä tahdon kertoa sinulle rikokseni ja sitte
ottaa vastaan tuomion: Nähtyäni tyttäreni ja sinun vain tulevan yhä
rakkaammaksi ja saatuani siitä kokea vastuksia hänen naittamiselleen
rikkaalle rusthollarille, päätin laittaa sinun petoksella tieltäni
pois, saadakseni lisätä maallista rikkauttani, jota minulla jo kyllin
oli. Minä vihasin sinua, ja ainoastaan sen tähden, että olit köyhä,
omantuntoni mukaan puhuen, en sinussa muuta vikaa löytänyt. Minä sain
sinun petoksella sotamieheksi. Sillä jo luulin päässeeni tarkotukseni
perille, mutta se oli turhaa. En ymmärtänyt silloin, että puhtaat
sydämet voivat toisiinsa eriämättömästi kiintyä, sillä minä olin itse
kokonaan turmeltunut. Minä luulin rakkauden katoovan silloin, kun
rakastavaiset olisivat erotetut, mutta siinä erehdyin surkeasti.
Tyttäreni rakasti sinua yhä kuin ennenkin, vaikka ko'in hänelle
selittää, että hän ei sinua kentiesi enää koskaan näkisi. Siitä
huolimatta aloin kuitenkin häntä pakottaa Matille vaimoksi, vaikka
kyllä tiesin hänen vihaavan tuota rikasta rusthollaria jota minä
rikkaana ja ahneena ollessani pidin parhaana miehenä maailmassa. Nähden
muusta ei apua olevan, päätin käyttää kovuutta, sillä isekkäinen
luontoni ei sallinut tuumani turhaan raukeevan. Te'in niin, kun
päätinkin ja -- -- -- ja -- --"

-- "Entäs sitte?"

"Sitte," jatkoi isäntä, ollen epätiedossa, mitä sanoisi; "minä löysin
armaan tyttäreni -- järvestä sinä päivänä, jona piti hänen
kihlajaisensa vietettämän!"

-- "Hän hukutti siis itsensä?"

-- "Ei suinkaan, minä toivon, että hän ei sitä tehnyt. Luulen hänen
vahingon kautta sinne joutuneen, mutta kuitenkin tiedän ja tunnustan,
että se tapahtui minun tähteni; minä uskon sen, että jos en olisi häntä
pakottanut väkisin naimisiin ja sitä vastustettuaan häntä uhkaillut,
niin hän vielä olisi tässä meidän molempain ilonamme. Sen tähden
tunnustan suoraan, että olen hänen murhaajansa, Jumala sen minulle
anteeksi antakoon!"

-- "Onneton isä, onneton isä! Mutta minä olen yhtä onneton, sillä ne
kaikki ovat tapahtuneet minun tähteni."

-- "Ei, ei. Älä sano niin. Syyt on kokonaan minun. Tämä on kaikki
minulle kuritukseksi tapahtunut ja olen suuresti kiitollinen, että
sillä olen päässyt; minä olen ansainnut paljon enemmän rangaistusta;
minä en ole mahdollinen enää maailmassa kenellekään silmiäni
näyttämään. Tahdotko kuulla onnettoman, vaipuneen sydämen katkeria
mietteitä?"

Hannes ei vastannut mitään, mutta isäntä jatkoi:

"Minä olin ennen onnellinen; minä olin rikas, minulla oli sievä ja hyvä
aviopuoliso, minulla oli lapsi, jota rakastin enemmän, kuin mitään
maailmassa. Mutta kuolema korjasi puolisoni ja minä yksinäni ikävyyden
vaivaamana rupesin elämään maailman mukaan. Minä aloin tehdä leikkiä
viinan kanssa tietämättä ja muistamatta että se on tuhansia sieluja jo
onnettomina vajottanut maailmassa kurjuuteen ja ijankaikkisuudessa
helvetin pimeyteen ja syvyyteen. Mutta minä tahdoin vaan olla miehenä
miesten seurassa. Minusta tuli juomari, vaikka en itse huomannut,
taikka oikeen sanoen, en ollut huomaavinani ennen, kun olin jo niin
syvälle vaipunut, ett'en enää voinut itseäni pelastaa. Maailma turmelee
sydämet, mutta se tekee sen niin viekkaasti ja kavalasti, salaa ja
petollisesti, kuin käärme. Me emme sitä huomaa ennen kun jo olemme sen
varmoja, katoomattomia uhria, kun olemme kokonaan turmeluksen vallassa.

"Voi sinä kirottu viina! Sinä upotit minun syvyyteen, josta tuskalla
enää ikinä pääsen. Kuinka monta katkeraa kyyneltä sai armas lapseni,
Lyyli, vuodattaa minun sinun vaikutuksestasi luonnottomana isänä
ollessani ja viimiseksi, kuinka hirveän kirouksen olet päälleni
saattanut murhatessani hänen.

"Voi maailman rikkaus! Sinä saatit minun pirullisessa ahneudessa
halveksimaan siivoa, hyväntahtoista nuorukaista ja sen tähden
saattamaan turmioon oman lapseni. Mitä nyt teen sinulle; mihin panen
rikkauteni, koska minulla ei enää ole omaista. Voi armas Lyylini! Jos
sinun takaisin saisin, niin olisin valmis uhraamaan kaikki, mitä
minulla on. Mutta se on turhaa. Voinko edes milloinkaan saada anteeksi
rikostani, jonka tein sinua kohtaan. Sydämeni, miksi et itke
verikyyneleitä, maa, miksi et repeä, miksi et niele helvetin pimeyteen
minua hirmuista murhamiestä?"

Niin huokaili katkerilla tunteilla täytetty isän sydän. Hannes oli sitä
kuullessaan vaipunut ajatuksiinsa. Hän tuskin kuuli mitä isäntä puhui;
hän mietti vaan, mitä kärsimyksiä armaansa, Lyyli oli hänen tähtensä
saanut kestää. --

Eräänä päivänä lausui isäntä Hannekselle: "minulla ei ole enää ketään
sukulaista, jolle taitaisin taloni ja tavarani antaa; minä julistan
sinun perillisekseni. Suostutko siihen, poikani?"

"Kiitoksia tarjoumuksestanne!" vastasi Hannes. "Mutta minä en usko enää
tarvitsevani maallisia tavaroita. Minä jätän pian kaikki tänne ja
muutan toiseen maailmaan; minä tunnen voimani riutuvan ja ruumiini
lakastuvan."

Isäntä lausui huo'aten: "viiminenkin toivoni on kadonnut. Sen olen
kyllä ansainnut."

Hannes oli menettänyt nuoret voimansa sotaretkellään. Hänen nuori
ruumiinsa ei kestänyt niin kovia ponnistuksia, kuin siellä tarvittiin.
Hän riutui riutumistaan ja silmin nähtävästi ei hänellä enää pitkiä
aikoja ollut jälellä. Sisällinen suru ja kaiho auttoi vielä häntä
hautaa lähemmäksi. Aikaansa vietti hän milloin Paavolassa, milloin
vanhempainsa luona Mäkelässä. Mutta rakkaimmat paikat hänelle olivat
Leppäniemen kallio ja Lyylin hautakumpu kalmistossa. Niillä istuen
vietti hän monta iltahetkeä muistellen entisiä armaita, onnellisia
aikoja, milloin sai elää rakastajan ja rakastetun ihanaa elämää, jonka
aurinko, Lyylin puhdas sielu, säteili hänen ihanista silmistään
lämmittäviä, sulostuttavia säteitään.

Eräänä Elokuun iltana tapaamme Hanneksen taas istumassa lemmittynsä
haudalla ajatuksiinsa vaipuneena. "Lyyli!" kuiskasi hän. "Sinä menit
minua ennen pois, mutta kau'an ei tarvinne varrotaksesi armastasi, hän
tulee pian perässäsi. Meidän ei sallittu täällä maailmassa omistaa
toisiamme, mutta tuon synkän haudan tuolla puolen tapaan sinun yhtä
puhtaana tahi puhtaampanakin, kuin täällä. Puhdas rakkaus on kuin hieno
sade, joka kuivilla kesillä virkistää luonnon ja saattaa kaikki uuteen
eloon. Se kirkastaa kiiltävillä helmillänsä kukkasten lehdet ja terät.
Rakkaus jalostuttaa aatteet, se puhdistaa sydämet, virkistää sielun ja
tappaa itsekkäisyyden. Se on Jumalasta alkuansa ja sitä hän suvaitsee
ja siunaakin. Rakkaus on i'ankaikkisuuden onnellisuuden loistoa. Maassa
se puhtaanakin on vielä himmeää, mutta haudan tuolla puolen on se
i'ankaikkisesti kirkas ja loistava.

"Oi! jospa jo pian minunkin lakastunut ruumiini kannettaisiin tänne ja
peitettäisiin multaan. Silloin vapautettu henkeni kohoisi ikuisiin
rauhan majoihin, jättäen tämän surkean maailman."

Niin huokaili Hannes aavistamatta, että toivonsa piankin tuli
täytetyksi. Hän kävi yhä heikommaksi ja lakastui kuin kukkanen, joka
myrskyn kestettyään on jälleen kohottanut päänsä ihailemaan ilmaa, joka
ei enää kuitenkaan ole sovelias hänen elämällensä. Hän oli uhrannut
elämänsä armaansa ja isänmaansa tähden, mutta joita kumpaistakin oli
onnettomuus kohdannut.

Kolme päivää siitä, kun tapasimme Hanneksen Lyylin haudalla, vaipui hän
vuoteelleen, josta ei enää noussut. Isännälle, joka kyyneleitä
vuodattaen pyysi häneltä anteeksi petostansa ja kavaluuttansa, lausui
hän: "Maailma ei ole toteuttanut minun toiveitani eikä kuvitelmiani,
mutta siitä en syytä teitä. Se on maailman yleinen tapa ja te olette
vaan olleet välikappaleena sen täyttämisessä. Minä, kukatiesi, olen
toivonut liikoja ja sen tähden saanut katkeruutta kärsiä. Maailma ei
ole onnellisuuden eikä rauhan kotimaa; maailmassa ei ole enää
paratiisia, sen olen jo aikoja sitte huomannut. Ne kaikki ovat maailman
ulkopuolelta toivottavat ja etsittävät. Minä suon sydämestäni anteeksi
teidän rikoksenne, jotka olette minua vastaan tehnyt, jos niitä on ja
pyydän teitä tekemään samoin minulle. Minä rukoilen puolestanne,
ett'ette enää lankeisi syntiin, josta tuskalla olette irralleen
päässyt."

Itkeville vanhemmilleen lausui hän: "Minä olen osani jo maailmassa
toimittanut, vaikka en osaksikaan velvollisuuksiani täyttänyt. Elkäätte
surko, että pääsen täältä parempaan elämään."

Kau'an ei hänen enää tarvinnut kärsiä tuskia. Parin päivän perästä
loppui hänen monivaiheinen, vaikka lyhyt elämänsä. Seuraavana
Sunnuntaina saatettiin hänen ruumiinsa viimiseen lepokammioonsa,
armaansa rinnalle, lepäämään. Isäntä lausui:

"Levätkäätte rauhassa! Maailma on taistelutanner, jossa usein vääryys
totuuden polkee, mutta hauta sovittaa kaikki ja haudan tuolla puolen ei
ole vääryydellä eikä kavaluudella mitään valtaa."

       *       *       *       *       *

Monta vuotta on jo vierähtänyt sitte, kun Lyyli ja Hannes kannettiin
maan mustaan poveen lepäämään. Jos, ystäväni, satut kulkemaan sen
kalmiston ohitse kesä-iltana, niin aukaise rautaristikkoinen portti ja
astu tuohon hiljaiseen rauhalaan! Käy sitte suoraan kalmiston perälle,
niin saavut heidän hautakummullensa. Siinä kasvaa vahvaa ruohoa ja sen
seassa pari ruusupensasta ja monen laisia kukkia; aivan lähellä
levittää pihlaja suloista tuoksuansa. Iltatuulen henkiessä kumartelevat
ruohot ja kukat maata kohden. Ne tahtovat lausua: "Ihmislapsi! Sitte
vasta olet onnellisuuden saavuttanut, kun olet sydämesi puhtaana tuonne
maan kylmään poveen säilyttänyt. Te'e se!" Ruusut seisovat totisina,
ikään kun siskoonsa surren. Ne eivät taivuttele itsiään. Jos tahdot
ymmärtää, mitä ne sanovat, niin astu lähemmäksi, haista niiden suloista
hajua ja ihaile niiden kauneutta ja puhtautta! Pihlajassa humisee tuuli
niin surullisesti, mutta kuitenkin suloisesti. Pieni lintu istuu sen
oksalla ja laulaa. Mitä se laulaa? -- Se laulaa lempeä, se laulaa
rakkautta; rakkautta, joka ikuisilla siteillä yhdistää sydämet
toisiinsa; rakkautta, joka kohoaa yli katoovaisuuden, rakkautta, joka
säteillään lämmittää kylmää maailmaakin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Paavolan kauhu - eli Rikkaus ja rakkaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.