Title: Tyttö Helgolannista
Author: Nieritz, Gustav, 1795-1876
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tyttö Helgolannista" ***


TYTTÖ HELGOLANNISTA

Kirj.

Gustav Nieritz


Suomennos Saksan kielestä.


Helsingissä,
K. E. Holm'in kustannuksella.
1877.



SISÄLLYS:

 1. Vanha kalastaja
 2. Haaksirikko
 3. Uusi tuttava
 4. Ystävä
 5. Pahan tavan valta
 6. Työ palkan perii
 7. Erikäs
 8. Liddyä kohtaavat kummalliset tapaukset
 9. Liddy rupee parantajaksi
10. Hauskoja vieraita
11. Solmu liestyy ja aukenee
12. Selityksiä



ENSIMÄINEN LUKU.

Vanha kalastaja.


Aika, jolloin tämä kertomus saapi alkunsa, on Huhtikuu vuonna 1820, ja
ensimäinen paikka, johon se viepi nuoret lukijansa, on Saksanmeri eli
Pohjanmeri, jonka ala täyttää noin kymmenentuhatta neliö-peninkulmaa
maanpallomme pinnasta. Yhä kovemmaksi lounastuuli oli peittänyt tähän
asti kirkkaan taivaan tummilla pilvillä ja ilman rantaan jättänyt vaan
kapean kaistaleen, josta maillensa menevä aurinko lähetti viimeiset
säteensä äärettömän vedenpinnan yli. Valkeat vaahtopäiset aallot
vyöryivät eteen päin pitkissä ja syvissä vaoissa; ne näyttivät mielivän
toisiansa tavoitella ja taistella keskenänsä, jolloin heistä kuului
jymiseviä, pauhaavia ääniä. Laskeuva aurinko oli koko seudun yli
levittänyt loihtuvalonsa, jonka ihanuus kolkon maiseman rinnalla näytti
vielä jalommalta. Helgolannin saaren punertavat kallioseinät kohosivat
selvästi näkyviin tummaa taivasta kohden ja olivat mieluisana
lepopaikkana äärettömällä merellä toivotonna harhailevalle silmälle.

Saaren lukuisain kattojen yli kohoavan kirkontornin kellot lähettivät
jäähyväisensä eroavalle päivän tähdelle raikkaalla, kauas kaikuvalla
soitolla. Oli ehtoorukouksen hetki. Saaren matalammasta osasta kulki
leveä tie ylös kunnaan kukkulalle. Se oli täynnä ihmisiä, jotka
vireässä liikkeessä vaelsivat ylös ja alas. -- Mereltä katsoen he
näyttivät mustalta muurahaisparvelta, joka kulkee edes takaisin
puuhaellen pesänsä rakentamista. Ankkurissa olevat laivat satamassa
mahtoivat, ainakin suuremmaksi osaksi, olla syynä tähän vireyteen;
sillä rannalle rakennetut mökit olivat enimmältään köyhäin kalastajain
asuntoja, joita tällainen väen liike tuskin lienee tarkoittanut.
Korkeimmalla kukkulalla liehui mahdottoman suuri lippu, jossa oli
saaren nykyisten omistajain, Englantilaisten, värit. Lähellä oleva
kanuuna, jonka miehistöllä aina oli palavat sytyttimet, pakoitti kaikki
sivuitse purjehtivat laivat osoittamaan kirjavalle kankaalle sille
tulevaa kunnioitusta. Tämä lippu muistutti Saksalaisia laivureita
maavouti Gesslerin riman päähän pystytetystä hatusta, jolle
nöyryytettyjen kerran täytyi paljastaa päänsä. Kuuliaisempina kun
Tell mukauntuivat he täytymykseen, ja kun kanuuna pamahtaen lausui
"hattu pois päästä", levittivät he lippunsa, eivätkä olleet
tykkiänsäkään laukaisematta, jos heillä vaan sattui niitä olemaan,
johon Englantilaiset samalla tavalla vastasivat "kiitoksia paljon."
Kuinka monta tuhatta centneriä ruutia ja kuinka monta tuhatta taaleria
lieneekään vuosittain tämän kohteliaisuuden vuoksi merellä ja
satamoissa turhaan pamahutettu ilmaan? Moni vanha saituri lienee
joutunut kiusaukseen ruveta tästä ilmeisestä tuhlauksesta nurisemaan;
mutta merenkulkija, joka pitää tämän tavan kiitettävänä, jopa
jalonakin, on hänelle parempaa opettava. Tosiaankin, kun merenkulkija,
joka kenties moneen viikkoon ei ole nähnyt muuta kuin vettä ja
taivasta, vihdoin huomaa laivan taikka toivotun sataman tulevan
näkyviin ja kun silloin tulen leimaus vilkkuu häntä vastaan, kepeä
savukiehkura tupruelee ilmaan, ja tykin jyrinä pyörii aaltojen yli,
niin tämäpä hänestä tuntuu ikään kuin vuorelaisten tervehdys: "onnea
matkalle!" niinkuin ystävän "terve tultuasi", niinkuin viheriä
kosteikko äärettömässä aavikossa, ja ilolla hän vastaa tervehdykseen,
kulunkeja laskematta.

Ja eiköhän liene parempi näin viattomalla tavalla tuhlata ruutiansa,
kuin käyttää sitä tuhansien veljien surmaksi? Ja eiköhän vuoden pitkään
nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat tupakan savussa puhalla monta sataa
tuhatta taaleria ilmaan kenenkään ihmisen sitä pahaksumatta? Tämän
pienen poikkeuksen perästä käännyn takaisin Helgolantiin, jonka
rakennuksia valkoinen tulitorni hallitsee hiljaisessa vakavuudessa
ikäänkuin isä lapsiansa. Levollisena se katselee alas vyöryviin
aaltoihin, jotka taukoamatta näyttävät kokevan huhtoa pois koko
kallion, jolle se on perustettu. Peileillä varustetusta tornista ei
musta savu vielä tihkuele, lasilevyjen takaa ei vielä loista kaiket yöt
palava valkean valo, jota on määrätty toivotuksi johtotähdeksi pimeässä
kuljeksiville. Leimahtava valo, joka välkkyy lyhdyn toisella sivulla,
on vaan auringon viimeisen säteen heijastus, jonka meri pian nielee.
Merellä liikkuu laivoja joka haaralla. Siellä näkyy purjeilla
peitettyjä kolmimastoisia aluksia ja niitä yhä vähempiä aina pienimpään
kalastajan veneesen asti. Edelliset rientävät kohisten, niinkuin
majesteetilliset joutsenet pöyhistyneillä kuvuilla ja siivet kohollaan,
vaahtoavien aaltojen halki; vaan pienimmät liitelevät kyyhkyisten
kaltaisina eteenpäin pienen purjeensa avulla. -- Sade tihmoaa
hiljalleen alas, ja kalat ryöpsähtävät iloisina ylös vedestä,
tervehtien vesipisaroita, jotka katoavat näkymättömiin isoon
valtakuntaansa.

Yhä tiheämmäksi ja läpikuultamattomammaksi muuttui sateen hieno, harmaa
vaippa, joka peitti kaikki esineet. Tällä hetkellä avattiin erään
rannalla olevan mökin ovi. Kaksi miestä, toinen jotenkin ijäkäs, toinen
nuorempi, noin kahdeksantoista vuoden vanha, astui ulos. He kantoivat
yhdessä pientä ympyriäistä ruskeata pajukoppaa, josta useoita
nuoranpäitä riippui alas. Sen yläreunaan, joka oli korkista, oli
vieretysten asetettu lukemattomia ongen koukkuja, joihin oli pujoiteltu
matoja ja isompien kalojen tähteitä syötiksi.

Miesten vaatteet olivat karkeasta karvakankaasta; heillä oli
roimahousut, pitkä takki, sen alla ahtaat liivit, ja lakki päässä.
Jalassa oli pitkävartiset, hyvin rasvatut saappaat. Miehet astuivat
ääneti taakkoinensa erään kalaveneen luo, johon he laskivat taakkansa,
ja toistivat sitte vielä pari kertaa saman työn. Viime kerralla saattoi
kalastajan vaimo heitä ulkopuolelle mökkiä, jossa hän heitti heidän
hyvästi sanoen: "Jumala teitä varjelkoon! palatkaa onnellisesti
takaisin!"

Vanhus kiitti vaan päänsä nyykähdyksellä, mutta nuorukainen vastasi:
"kiitoksia, täti! jääkäät hyvästi!"

He astuivat veneesen, sovittivat pienen purjeen tuulta myöten,
kiinnittivät sen köydet sekä peräsimen ja lähtivät hyvillä mielin ulos
merelle. Vene oli tuskin kahtatoista kyynärää pitkä, mutta jotenkin
leveä ja syvä; sillä oli kummallekin puolelle kaltava kansi, jonka yli
veneen laita kohosi tuskin puolta kyynärää. Peränpuolella, jossa vanha
kalastaja istui, olivat loput onkisiimoineen. Aukon kautta, jota sopi
sulkea eräällä siihen tarkasti sopivalla arkulla, päästiin kannen alle.
Siellä olivat kalastajan vähäiset tarvekalut, ja muutamat vakat, joihin
saadut kalat pantiin. Nämä olivat sen vuoksi puolilleen täytettynä
puhtaalla merivedellä. Täyden puolen tunnin he kulkivat eteenpäin
virkkaamatta ainoatakaan sanaa toisillensa. Oli jo niin pimeä, ett'ei
enää voineet selvästi nähdä veneen toisesta päästä toiseen. Meri
hyrski, purje liehueli tuulessa, purjeraaka vinkui ja narisi, vaan
muuta ääntä ei kuultu.

Äkkiä leimahti korkealla ilmassa tulipunainen, kosteassa ilmakehässä
etäälle välähtelevä valo. Siitä valkeavaahtoiset laineet kävivät
ruusunpunaisiksi. Se oli ihana näkö.

"Katsokaa, eno!" virkkoi nuori mies, "tulitorni loistaa jo."

Vanhus oli vielä vähän aikaa ääneti, tuprutellen sakeampaa savua
piipustaan. Sitte vastasi hän tylysti: "kalastaja, joka on kaloja
pyytämässä, ei saa suotta jaaritella niinkuin vanha akka; vaan hänen
täytyy osata olla vaiti. Sytytä lyhty, Vilho!"

Tämä totteli ja ripusti lyhdyn mastopuuhun. Samaan aikaan ilmaantui
merelle monta samallaista liekkiä, milloin lähempänä, milloin
loitompana, joka saattoi Vilhon unhoittamaan enon vasta antamat nuhteet
ja kysymään: "emmekö rupee yhteen seuraan oman väkemme kanssa?"

"Ei!" vastasi tämä vakavasti. Yhä eteenpäin kiiti vene, siksi kuin
tulitornin liekki viimein tuskin kiiltomadon kokoisena pilkoitteli
taivaan rannalla. Toistenki kalaveneitten liekit olivat jo kadonneet.
Nyt kalastaja päästi purjenuoran irti, jotta purje liehui maston
ympärillä ja vene äkkiä hiljensi vauhtinsa.

Sitte hän otti kopasta ongenköyden pään, kiinnitti siihen pienen tyhjän
tynnyrin, ja vähän päässä siitä isollaisen kiven, ja heitti sitten
molemmat mereen. Vilho auttoi häntä vikkelästi, irroitti onkikoukut
kopan reunasta ja laski ne varovasti veteen, jossa ne noin kahden
kyynärän päässä toisistansa lyhyissä siimoissansa riippuivat alas
pitkästä onkiköydestä. Vähän väliä sitoi hän köyteen pieniä piikiviä,
jotka painoivat sen veden pinnan alle. Kun yksi koppa oli tyhjennetty,
kävi hän toisen sisältöön käsiksi, kunnes kaikki ongensiimat olivat
köyteen solmitut ja varustetut veden pinnalla uivilla korkkipalasilla.
Tätä työtä tehdessään he vähitellen soutelivat venettä eteenpäin, sen
mukaan kuin monen sadan sylen pituisen köyden laskeminen mereen sitä
vaati. Ajatteleppas vielä, että tähän oli sidottuna enemmän kuin
tuhannen noin kahden kyynärän pituista hienoa siimaa koukkuinensa,
täkyinensä, niin voit kuvailla itsellesi, minkälaista kalastaminen
merellä on. Pitkän köyden toiseenkin päähän pantiin tynnyri, jonka
läheisyyteen vene nyt pysähtyi. Vaikka tihmasade ja aaltojen räisky oli
kastellut heitä ihoon asti, eivät venemiehet hievahtaneet paikaltaan,
vaan odottivat kärsivällisesti, että kala-raukat tarttuisivat
petollisesti peitettyihin koukkuihin. Tällä ikävällä tavalla aikailtiin
noin puolitoista tuntia, jonka ajan kuluessa vanha kalastaja vaan
pari kertaa oli lämmittänyt ja virvoittanut itseänsä lekkerin
tulisella sisällyksellä. Nyt läheni heitä kiireesti liekki, joka
suuruutensa ja korkean asemansa vuoksi ei näkynyt kuuluvan mihinkään
kalastajaveneesen. Samassa se väkevä humina, joka tavallisesti kuuluu
tuulen puhaltaessa laivan purjeisin, ja aaltojen kohina, joita emäpuu
valtavasti jakailee, ilmoitti, että lähenevä alus oli sangen iso laiva.

Pian tulikin korkea, tumma runko kalastajien näkyviin, jotka peläten
päälle-purjehtimista kokivat kimeillä huudoilla antaa laivan miehille
tiedon läsnäolostaan. Tämä oli kuitenkin tarpeetonta; sillä laiva oli
tahallaan laskenut matalan kalastajaveneen lyhtyä kohden. Tultuansa sen
läheisyyteen, kääntyi se äkkiä vastatuuleen ja keinueli nyt hiljalleen
aalloilla. Samassa kaikui kimakka ääni:

"Ohoi, kalavene?"

"Kalavene!" kuului vastaus.

"Onko luotsi veneessä?"

"Luotsi on," vastasi vanhus.

"Osaatteko luotsata laivan Elbe-virran suuhun?"

"Totta kaiketi, yhtä helposti, kuin löydän oman vuoteeni kotona."

"Paljonko siitä vaaditte? Kuinka paljon meidän tulee maksaa?"

Arvelematta vastasi kalastaja: "kolme sataa taaleria."

"Oletteko hullu?" kaikui laivasta. "Sanokaa lyhyesti tarkin hinta."

"Kolme sataa taaleria!" vastasi vanhus jäykästi.

"Se on liian paljon," vastattiin. "Me annamme teille sata
viisikymmentä."

Kalastaja nauroi ilkkuen, ja lausui: "Arvelen minä toki lastin ja
miehistön olevan vähintäkin sata kertaa minun vaatimukseni arvoiset.
Parhaitenpa sen itse tietänette!"

"Vaadittu summa on liian suuri," huusi toinen ääni laivasta, "niin
paljoa emme voi teille luvata."

"Suurempi on minun edesvastaukseni, jos otan laivanne haltuuni,"
vastasi kalastaja. "Hengelläni ja omaisuudellani täytyy minun vastata
laivan turvallisuudesta, eikä se ole helppo asia näillä vesillä, jotka
ovat täynnä hietasärkkiä, luotoja ja salakareja. Taidatteko ennustaa,
milloinka saan palata kotiin ja kuinka kauan minun sitten taas täytyy
olla työtönnä ja elää tällä ansiollani? Luotsin tulot ovat useimmiten
sangen epävakaiset ja välistä ne tuskin riittänevät paluumatkan ja
ajanviivykkeen maksamiseksi."

"Mutta, eno," sanoi Vilho hiljaa, "koko vuoden pitkään ette ansaitse
kolmea sataa taaleria kalastuksellanne."

"Vaiti, poika!" tiuskasi vanhus. "Et sinä näitä asioita ymmärrä;
sorretun luotsinviran kunnia ei salli minun tinkiä. Joka ei pidä
itseänsä arvossa, sitä ei muutkaan kunnioita."

"Ettekö suostu kahteen sataan?" tinki yllä mainittu ääni.

"Kolme sataa eikä äyriäkään vähempää!" huusi kalastaja vakavasti.

"Jättäkää tuo pölkkypää rauhaan," huusi toinen laivasta. "Rahat
tahdomme itse ansaita, vaikka meidän senvuoksi täytyisi pari päivää
kauvemmin kulkea merellä. Purjehtikaa ahnehtijan yli," lisäsi hän
vimmoissaan. "Semmoista konnaa ei kukaan kaipaa."

Näytti siltä, kuin olisi aiottu täyttää lausuttu uhkaus; sillä laiva
kääntyi entiseen suuntaansa ja kiiti hyrskien ja kohisten venettä
kohden. Töin tuskin pääsivät tämän omistajat soutamalla laivan
vaarallisesta läheisyydestä, joka nyt, seurattuna vanhan kalastajan
herjauksilta, purjehti koukkujen yli, saattoi ne epäjärjestykseen, jopa
upotti osan niistä mereen.

Yhtä harvapuheinen, kuin Vilhon eno ennen oli näyttänyt olevansa,
yhtä runsaasti valuivat nyt vihan sanat hänen huuliltaan. Kaikki
kalastaja-kielen herjaussanat, jotka suinkin johtuivat hänen mieleensä,
antoi hän laivan miehille evääksi matkalle. "Kapaturska minä olen,"
lisäsi hän sitten, "jos eivät nuo miehet olleet tuhman-pöyhkeitä,
visukinttuja Englantilaisia. Rehellinen Saksalainen ei olisi sillä
lailla menetellyt. Sepä vasta urostyö olisi ollut, jos tuolla isolla
sianpurtilolla olisivat purjehtineet näkinkengän kumoon. Joutukoot nyt
hai-kalojen ruuaksi!"

Yhä vielä sadatellen rupesi hän nyt etsimään katkaistua koukkuköyttä
vetääkseen sitä veneesen. Kalat, jotka siellä täällä sätkyttelivät
koukuissa, otettiin irti ja heitettiin jo mainittuun vesisäiliöön. Kun
uponnut köyden pätkä antoi aihetta uuteen vihoittelemiseen, lausui
Vilho hiukan nuhtelemalla: "turvallisempi kai olisi ollut, eno, jos
olisimme ruvenneet yhteen seuraan naapureimme kanssa. Yhden ainoan
veneen avulla olisimme voineet löytää kadonneen köydenpätkän."

Eno ei vastannut mitään. Mutta, kun myöhemmin eräs kalavene vihdoinkin
lähestyi, oli tämän apu ukolle aivan suotuisa. Molempain veneitten
väliin vedettiin köysi, jonka keskikohtaan ripustettiin raskaat
rautaiset ketjut, varustettuina useilla koukuilla. Upottaen tämän
veteen, soutelivat veneet eteenpäin siihen suuntaan, johon koukkuköysi
oli laskettu, ja muutamain turhain yritysten perästä saivat he
kadonneen pätkän koukuille ja vetivät sen ylös. Sydän-yön aika oli jo
kulunut, kun veneet kääntyivät takaisin Helgolantiin.



TOINEN LUKU.

Haaksirikko.


Vanha Wäber, Vilhon eno, kuorsasi jo vuoteellaan kotimajassa. Vilhokin
oli kääriynyt lämpöiseen peitteesen, vaan ei kuitenkaan saattanut
nukkua; sillä vieraan laivan kohtalo huolestutti nuorukaisen hellää
mieltä. Hän ajatteli monin kerroin, ett'ei hän suinkaan niin tylysti ja
itsekkäästi olisi vaatinut korkeinta palkkaa, vaan että hän aivan
ilmaiseksikin olisi vienyt laivan satamaan. Sentähden syntyi hänessä
kiihkeä halu saada siihen tarvittavat tiedot, ja hän päätti ottaa
tarkan vaarin kaikesta, mikä häntä siihen auttaisi. Vihdoin, kun
hänenkin väsyneet silmänsä olivat ummistumaisillaan, säikähdytti häntä
äkkiä kanuunan jymisevä pamahdus. Kun paukahdus kymmenen minuutin
kuluttua uudelleen kuului samalta suunnalta, herätti hän enonsakin.

"Kuulkaa, eno!" huusi hän peljästyksissään. "Rantasärkällä lauaistaan
hätä-ampumia. Voi Herra Jumala, kunhan ei vaan olisi se laiva, jonka
teidän olisi pitänyt luotsata Elben suuhun!"

"Mitäs jos olisi?" kysyi kalastaja haukotellen. "Katkaistun köyden
tähden he jo olisivat tämän ansainneet, heidän itaruudestansa
puhumattakaan."

"Mutta, eno, mitäpä laivan miehistö saa laivurin itsepintaisuudelle?"

"Kuten isäntä, niin palvelijakin," vastasi Wäber, "minä takaan, että he
nyt mielellänsä antaisivat nuo kolme sataa taaleria kymmenkertaisesti,
jos sillä voisivat pelastua karilta."

"Eno, se, joka voisi tehdä hyvää, eikä sitä tee, hänelle se on
synniksi, sanoo pyhä raamattu. Ettekö tahdo auttaa haaksirikkoon
joutuneita?"

"Auttaako? hm! miten se on ymmärrettävä? Ei sitä luotsia ole, joka
voisi heitä haaksirikosta pelastaa, jos he todellakin ovat lähellä
Kantosärkää; mutta sopisihan mennä kokoilemaan niitä tavaroita ja
ihmisiä, jotka vielä veden päällä pysyvät. Edelliset jäävät löytäjälle
ja jälkimäiset tuottavat palkintoja. Kiireesti siis työhön, ett'eivät
toiset ennätä ennen meitä."

Lämpöinen vuode vaihetettiin pian läpimärkiin vaatteisin. Miehet
astuivat veneesen ja laskivat rannalta huolimatta tuulesta, sateesta ja
pimeydestä.

Wäber näytti taas, että avara meri oli hänen oikea kotinsa, jossa hän
tuli toimeen yhtä hyvin kuin ahtaassa tuvassaan. Vaikk'ei hän
pilkkopimeässä yössä voinut saada johdatusta tähdistä, käänsi hän
kuitenkin veneen oikeaan suuntaan, kompassia kysymättä, ja ikään kuin
muuttolinnut, joiden myös on tapana kulkea ilman oppaatta, laski hän
pelkäämättä ulos hyrskivälle merelle. Heikko masto notkui tuulessa
niinkuin varpa, vene kallistui veden pintaan asti; suolaiset aallot
huuhtoivat kantta, monta kertaa uhaten miehiä upottaa; mutta kalastajat
eivät säikähtyneet.

Tällä vaarallisella matkalla kuulivat miehet vielä monta hätä-ampumaa,
jotka yhä vähemmillä väli-ajoilla kuuluivat kiihkeästi pyytävän apua;
mutta, kun ne neljänneksen tunnin kuluttua kokonaan vaikenivat, lausui
Wäber levollisesti: "Nyt se on tehty. Kanuunat ovat ryypänneet suunsa
täyteen merivettä eivätkä sentähden voi sitä avata. Nyt ne eivät enää
kelpaa hai-kalojenkaan ruuaksi."

Tämä puhe hirvitti rehellistä Vilhoa. Hän ei huolinut kanuunoista eikä
niitä muistanutkaan; mutta hellimmällä säälillä hänen ajatuksensa
kääntyivät niihin ihmisiin, jotka jo varmaan olivat saaneet surmansa
aalloissa. Hänessä riehui katkera vihan tunne enoa vastaan, jonka
voitonhimo oli tuottanut niin monen onnettoman perikadon. Vene kiiti
halki aaltojen nopeasti kuin vesilintu. Mutta hätäisenä päästä
pelastamaan, mitä vielä pelastettavissa oli, toivoi Vilho itsellensä
siipiä voidaksensa pikemmin rientää vaaran paikkaan. Kauan oli jo tämä
kulku kestänyt, moni salakari ja hiekka-särkkä oli sivuutettu eikä
vieläkään oltu perille päästy. Päivän ensi koite ruskoitti jo idässä,
kun vihdoinkin merellä uiskentelevat laivan pirstat osoittivat, että
surkea aavistus oli tosi ja että veneen tuli liikkua varovasti
välttääksensä yhteentörmäystä näitten esineitten kanssa. Wäberin
kunniaksi sanottakoon, että hän ensin katseli, olisiko ihmisiä avun
tarpeessa, ennenkuin hän käänsi huomionsa arkkuihin ja tynnyreihin.
Mutta kun ei karilla eikä aalloissa näkynyt ainoatakaan ihmis-olentoa,
rupesi hän sitä kiihkeämmin täysin määrin harjoittamaan ranta-oikeutta
ja hinaamaan veneesen kaikki, minkä hän luuli maksavan vaivan.
Surullisena oli Vilho häntä auttamassa ja päätti sydämmessään olla
ottamatta vähintäkään osaa saaliista, jolla hänen mielestään ei
suinkaan voinut olla Jumalan siunausta. Jo oli veneessä, sekä kannen
alla että päällä, monta arkkua ja tynnyriä, joiden sisältö näytti
olevan jokseenkin kallisarvoista, kun koko joukko kalastaja-veneitä
läheni myöskin ottaaksensa osaa tähän toivottuun saaliisen, joka
vuosittain tuottaa Helgolantilaiselle melkoisen lisäyksen hänen
elatukseensa. Nyt veti nuorukaisen huomion puoleensa eräs esine, joka
todellakin näytti sen täysin väärin ansaitsevan. Se oli tynnyri, jonka
pohjapuoli oli kiinnitetty laudan palasista hätäisesti kyhättyyn
lauttaan. Köysi, jonka toinen pää monin kerroin oli kierrettynä
tynnyrin ympärille ja joka näytti olleen johonki tarpeesen käytettynä,
oli Vilholle aivan suotuna välikappaleena, ja siitä hän veti lautan ja
tynnyrin veneen läheisyyteen. Pelon ja ilon sekainen huuto pääsi hänen
huuliltaan, kun hän veneen korkeammalta kannelta katsoi alempana
olevaan tynnyriin ja siellä havaitsi nähtävästi hengettömän ihmisen,
joka pienuutensa vuoksi näytti olevan lapsi. Näin olikin. Noin yhdeksän
tahi kymmenen vuoden vanha tyttö, kyyristyneenä ja kädet ristissä,
istui tynnyrin pohjassa, jossa jo oli jotenkin paljon merivettä.

Tämä oli kauhistuttava näkö. Ainoastaan vanhempain alttiiksi antava
rakkaus oli voinut, huolimatta omasta vaarastaan, keksiä nämät keinot,
pelastaaksensa sydämmensä lemmikin silminnähtävästä perikadosta. Kukapa
tietää, minkälaisella kuoleman kauhistuksella tämä lautta tehtiin ja
millä tuskalla pienoinen otettiin äidin sylistä ja pantiin tynnyriin,
millä ristiriitaisilla tunteilla se viimeinkin heitettiin meren valtaan
ja köysi liukui vapisevista käsistä! -- Luultavasti oli jo silloin
viimeinenkin pelastuksen toivo kadonnut, kun nuo poloiset jättivät
lapsensa tuon heikon tynnyrin turviin. Varmaankin oli äidin ja isän
silmä kääntynyt aaltoihin päin, jotka pois veivät heidän kalliimman
aarteensa valtameren äärettömään avaruuteen, kun itse laiva jo oli
pirstoiksi särkynyt. Kaiketi oli hukkuvaisten vanhempain viimeinen
silmäys pyhitetty tyttärelle, ja vedellä täyttyvä korva vielä tajusi
sen hätähuutoja. Voi, kuinka katkeralta kuolema suolaisen meren
aalloissa lienee tuntunut noille onnettomille vanhemmille, jotka
vajosivat syvyyteen tietämättä lapsensa kohtalosta mitään!

Puuhaellessaan tynnyrin hinaamista veneesen oli Vilho vähällä syöksyä
mereen. Avuliaasti auttoi eno häntä taintuneen, köntistyneen lapsen
virvoittamisessa. Täydellisesti se onnistui vasta kotona, kun lapsen
päältä oli riisuttu märjät vaatteet, hän oli pantu lämpöiseen vuoteesen
ja hänelle annettiin lämmintä teevettä juotavaksi, jonka jälleen hän
oksensi nielaistun meriveden ja vaipui syvään uneen. Vilhon ihastus
ihmishengen pelastamisesta oli ääretön. Aivan niinkuin eno piti vedestä
kootut arkut ja tynnyrit oikeana omaisuutenansa, uskoi Vilhokin
itsellänsä olevan jonkunlaisen omistus-oikeuden pelastettuun lapseen,
ja hän piti velvollisuutenansa ottaa sen erityiseen huostaansa. Tämä
olikin tarpeellista sen vuoksi, että vanha Wäber sittemmin näytti
aikovan hyljätä lapsen, kun ei kukaan tunnustanut sitä omakseen eikä
tullut sitä rahalla lunastamaan. Olipa onni, että rouva Wäberillä oli
hellempi, lempeämpi luonto kuin hänen miehellänsä, ja että hän piti
tyttöä hyvänä hänen kauneutensa ja suloisuutensa vuoksi. Ne lapset,
jotka Jumala oli hänelle antanut, olivat kaikki kuolleet, ja hän piti
haaksirikkoisen tytön tervetulleena palkintona niistä ja vanhuutensa
toivottuna turvana.

Herätessään unesta täydellisesti tointuneena ja nähdessään olevansa
pienessä, köyhässä ventovierasten keskellä, purskahti Liddy (tämä oli
tytön nimi) kovaan itkuun. Turhat olivat Wäberin vaimon lohdutus-sanat
sekä kirjavat simpsukat, joita Vilho sydämmensä tuskassa antoi hänelle;
ainoastaan ankara Wäber sai lapsen asettaumaan.

"Ole kohta siivolla!" tiuskasi hän. "Jos et pian lakkaa vaivaamasta
korviani, niin minä heti paikalla pistän sinut tynnyriin takaisin ja
heitän mereen, jossa kalat sinun syövät, niinkuin ovat vanhempasikin
syöneet."

Mitä hyvyys ei voinut, sen vaikutti pelko. Liddy vaikeni ja mukauntui
surulliseen kohtaloonsa. Vastarintaa tekemättä antoi hän pukea itsensä
kalastaja-tytön karkeisin vaatteisin ja toimitti nöyrästi ne
pienet työt, jotka annettiin hänelle tehtäväksi. Mutta entisistä
elämänvaiheistaan hän ei voinut antaa tyydyttävää selitystä. Hän sanoi
eläneensä äitinsä kanssa maalla kauniissa huoneissa ja isänsä usein
olleen poissa matkustuksilla. Hiljakkoin oli tämä palannut kotiin ja
kertomuksillaan saattanut äidin itkemään, jonka jälkeen kaikki kapineet
pantiin kokoon, ja sitten astuttiin laivaan. Yöllä, kun hän makasi
sikeimmässä unessaan, temmattiin hän vuoteeltaan ja pantiin tynnyriin,
vaikka hän huusi ja rukoili, ja sitten hän pelosta meni tainnuksiin.

Syystä saattoi arvata Liddyn vanhempien olleen varallista, jopa
ylhäistäkin väkeä, vaan heidän sukunimistänsä sekä haaksirikkoon
joutuneesta laivasta ei tyttö voinut tehdä vähintäkään selkoa.

Vaikka Liddy alussa katkerasti murehti vanhempiansa sekä oudoksui uusia
olojansa, niin tämän kuitenkin paransi aika, joka on paras lääkäri ja
lohduttaja. Liddyn surua lievittämässä oli paitsi tätä kalastajan
vaimon ja Vilhon ystävällisyys ja lapsen mieli, joka helpommin kuin
vanhan voi mukauntua elämän vaiheisin. Parin viikon kuluttua oli
katkerin suru unhotettu ja Liddy oli tottunut nykyiseen tilaansa.



KOLMAS LUKU.

Uusi tuttava.


Eräänä iltana olivat Wäber ja Vilho palanneet kotiin kalastusretkeltä,
joka oli sangen hyvin onnistunut, ja koko perhe oli tästä varsin
hyvällä tuulella. Sillä aikaa kuin miehet puhdistivat ja järjestivät
siimojansa ja köysiänsä, keitti Wäberin vaimo illalliseksi äyriäisiä,
hummeria, merisirkkoja ja garneelia ja muita kuoriais-eläviä. Liddy ei
seisonut joutilasna, vaan oli ripustamassa siimoja kuivamaan. Tästä
työstä kutsui häntä hänen kasvatus-äitinsä ja käski hänen seisoa
takkavalkean ääressä pitämässä keitosta huolta. Liddy totteli. Milloin
hän lisäsi puita takkaan, milloin katsoi kattilaan, missä monijalkaiset
meri-elävät ryömivät. Erittäinkin häntä ihmetytti tavattoman suuri
hummeri, jonka toinen kynsi oli paljon suurempi ja leveämpi kuin Liddyn
käsi, ja joka koki painaa pienemmät naapurinsa allensa. Nämä taas
ponnistivat kaikki voimansa pysyäksensä veden pinnalla, ja taistelivat
sentähden, vaikka turhaan, mahtavamman vastustajansa kanssa. Yhä
kiivaammin peuhasivat elävät; heidän kiihkonsa eneni sen mukaan, kuin
vesi hehkuvasta liekistä kuumeni. Liddy pelkäsi jo, että elävät
tappelunsa vimmassa putoaisivat pois täydestä kattilasta. Nyt kuuli hän
jonkun aukaisevan tuvan ovea ja luullen sitä takaisin tulevaksi
kalastajan vaimoksi huudahti hän: "äiti, tulkaa pian tänne! äyriäiset
pyrkivät kaikki pois kattilasta."

"Miten se olisi mahdollista?" kysyi vieras ääni, ja hämmästynyt lapsi
mäki tuntemattoman miehen lähenevän takkaa ja heti kääntävän silmänsä
kattilaan päin. Vaatteensa olivat, vaikk'ei komeat, kuitenkin
kalastajan pukua paremmat. Hänellä oli lyhyt, harmaa, isonappinen
takki, mustat housut, jotka ulottuivat polvien yli ja olivat niihin
pitkillä nauhoilla sidottuna, mustat pumpulisukat ja jotenkin jykeät,
leveillä tinasoljilla koristetut kengät. Ympyriäinen kampa, sellainen
kuin maaväellä on tapana pitää, oli hänen sileässä tukassaan, joka
pitkissä suortuvissa valui alas takin kaulukselle.

"Voi, voi!" alotti hän nuhdellen, "noita eläinparkoja! Hyi sellaisia
kristityitä! Vanhurskas armahtaa juhtaansa, mutta jumalattoman sydän on
armoton. Tiedätkö, armas lapseni, mitä varten äyriäiset niin peuhaavat
ja taistelevat? Sulasta hengen hädästä, sanon minä sinulle. Etkös ole
se haaksirikkoinen lapsi, jonka tuo uljas Vilho pelasti tynnyristä?
Katso, samoin kuin nuo hyönteiset kattilassa, niin sinun vanhempasi ja
kaikki, jotka olivat haaksirikkoon joutuneessa laivassa, ovat
taistelleet aaltoja vastaan ja turhaan kokeneet päästä veden pinnalle.
Epätoivossaan he ovat tainneet temmata viimeisen lautapalasen toistensa
käsistä ja siitä taistelleet, sillä eroituksella vaan, että ne
hukkuivat kylmään veteen, mutta nämä kiehuvaan. Jos nuo mykät elävät
osaisivat puhua, niin ne huutaisivat: armahtakaa! armahtakaa!
pelastakaa meitä tuskistamme, suokaa meille pikainen kuolema, vaan
älkäät meitä pitkällisellä kiduttamisella siihen saattako. Me tunnemme,
yhtä hyvin kuin te, kuinka tuli polttaa ja vaivaa! Me nielemme tulta!
Tuli polttaa hennot sisälmyksemme! Tuli -- yhä ankarammin vaivaava tuli
katkaisee heikon elämän-lankamme!"

Liddy katsoa tuijotteli vierasta, joka sangen liikuttavalla äänellä
kertoeli verkalleen keitettyjen äyriäisten kärsimyksiä. Vähitellen
ymmärsi hän sanojen merkityksen ja hellä sääli tuotti kyyneleitä hänen
silmiinsä. Oivaltaen sen kiireisen liikkeen, jonka lapsi teki kattilaa
kohti, lisäsi vieras: "liian myöhäistä, lapseni! Epätoivon taistelo on
loppunut ja kattilassa on kaikki hiljaa. Viimeisen kerran kohotti
hummeri, apua anoen, ison kyntensä ja kuoriais-eläimet uiskentelevat
kiehuvassa haudassaan aivan niinkuin Egyptin sotaväki Punaisessa
meressä."

Mies vaikeni ja katseli miettiväisenä kattilaan. "Kuinka ihmeellistä!"
lausui hän sitten, "meitä ihmisiä tuo kamala kuolema rumentaa, mutta
noita halveksittuja eläimiä se kaunistaa. Heidän ruskea likavärinsä
muuttuu ihanimmaksi ruusunpunaksi. Miten huolellisesti meidän Herramme
on heitä varustanut ja varjellut vihollisia vastaan. Ovathan ne
pantsarillaan muinaisten ritarien kaltaiset, jotka eivät jättäneet
vähintäkään paikkaa ruumiissaan vihollisillensa altiiksi. Katso,
tyttäreni! aivan näin tulee meidänki olla varustettuina saatanan ja
pahojen ihmisten ryntäyksiä vastaan. Kiusaajan lähestyessä, ota uskon
kilpi, vyötä kupeesi vanhurskauden rinta-raudalla, älä sovita
vartaloasi kure-liiveihin, vaan Jumalan haarniskaan, suojele päätäsi
autuuden kypärillä, olkoon jalkasi valmiiksi kengitetyt ja varjele
itseäsi hengen miekalla, joka on Jumalan sana. Mutta ymmärtäneekö tuo
lapsi minua? Kah kun en voi olla saarnaamatta silloinkaan, kun se on
aivan suotta. Armas pienokaiseni! Osaatko sinä syödä äyriäisiä? Eivätkö
nuo eläimet, jotka näyttivät niin hirveiltä, sinua inhoita?"

Liddy katseli miestä kummastuneena ja sanoi: "osaanhan toki syödä
äyriäisiä."

"Sen tekee tottumus," vastasi tämä. "Tosiaankin se ihminen, joka
hirvesi syödä ensimäisen äyriäisen, lienee ollut ylen uskalias taikka
varsin nälissään. Jos tuolle tytölle antaisin sammakoita, sisiliskoja
taikka --"

"Hyvää iltaa, herra pastori!" sanoi kalastajan vaimo astuen sisään,
"mikä tuopi meidän majaamme niin kunnioitetun vieraan?"

"Ensiksikin maalliset huolet," vastasi herra pastori; "minä tulisin
teiltä tilaamaan yhden keitoksen kaloja. Mutta samassa täytyy minun
myöskin pitää huolta teidän sielunne autuudesta. Vast'ikään olen
huomannut teistä jotakin varsin moitittavaa. Kuinka taidatte
kristittynä vastata siitä, että panette äyriäiset kylmään veteen
tulelle ja niin julmalla tavalla kidutatte niitä kuoliaaksi? Sitä en
koskaan olisi voinut ajatella teistä, jota aina olen pitänyt hurskaana
rippilapsenani."

"Puheenne alku oli vähällä peljättää minua," vastasi vaimo. "Hoh, hoh!
niin kauan kuin minä voin muistaa, ei äyriäisiä ole keitetty muulla
tavalla. Minun vanhempani ja esivanhempani ovat niin tehneet ja ovat
autuaallisesti kuolleet."

"Tuhanten vuosien vääryydet," innosteli herra pastori, "eivät yhteensä
ole yhdenkään tunnin hurskautta. Sielunhoitajananne käsken minä teitä
tästälähin ensin tappaa äyriäiset kuumalla vedellä, ennenkuin panette
ne kiehumaan. Tavallinen luulo on, että kaikki, jotka eivät huuda,
eivät tunne kipujakaan. Ihan päin vastoin! Mitä varten me huudamme, kun
meitä lyödään, haavoitetaan taikka kidutetaan? Kipua keventääksemme.
Sentähden mykät olennot ovatkin enemmän säälittävät, kun eivät voi sitä
tehdä. Minulla oli eräs muuten sangen kelvollinen palvelustyttö, jonka
minun täytyi eroittaa palveluksestani, sentähden ett'ei hän voinut tahi
kenties ei tahtonut teurastaa Jumalan luontokappaleita vähemmän
julmalla tavalla. Elävältä ankeriaalta hän pisti silmät ja pään puhki
kaksihaaraisella kahvelilla ja naulasi sen sillä lailla kyökin pöytään
kiinni, saattaaksensa siten mukavammin nylkeä ja leikellä sitä;
tunnustipa hän aivan julkeasti, että hän, niinkuin ylhäisissä taloissa
on tapana, oli leikannut reidet eläviltä sammakoilta ja sitten jättänyt
ne avuttomina oman onnensa nojaan."

"Tahdon teitä totella, kunnioitettava herra!" sanoi kalastajan vaimo
liikutettuna. "Tässä annan teille käteni sen päälle."

"Hauska on sitä kuulla," vastasi herra pastori. "Muutenpa olettekin
hyvä kristitty, ja sen olette osoittaneet tämän haaksirikkoisen
lapsenkin suhteen. Sentähden Jumala varmaan suopi teille menestystä.
Sillä sen, kun olette tehneet yhdelle näistä Hänen vähimmistä
veljistänsä, sen teitte Hänelle. -- Mutta pitäkää huoli siitäkin, että
perheenne jäsenet, naapurinne ja ystävänne, eivät harjoita samallaista
vääryyttä, kuin te tähän asti tietämättömyydestä olette tehneet. Minun
on aikomus mitä pikemmin saarnassani teroittaa kuulijoilleni, mikä
moitittava tapa eläinten rääkkääminen on. Mutta suokaa minun nyt
toimittaa asiani. Onko teillä valituita kaloja minulle?"

"On kyllä," vastasi vaimo suopeasti. "Tulkaa itse, kunnian herra,
katsomaan, ja etsikää, mitä teille sopii."

Herra pastori läksi kalastajan vaimon ja Liddyn kanssa, jonka toimi
takan ääressä jo oli päättynyt, kalaveneelle, jossa oli melkoinen määrä
meren asukkaita kala-arkussa. Niitä oli ympyriäisiä ja litteitä,
monta eri muotoa, kokoa ja väriä. Edelliset olivat makrilleja,
pietarinkaloja, kultarautuja, merenhaukia, meren-ankeriaita, kapeljoita
y.m. Jälkimäiset, rauskukalan sukuun kuuluvat, olivat kammelias,
santikka ja maariankala. Ne olivat muotoansa kärväis-läpsän taikka
paperileijun kaltaisia; niillä ei ollut mitään näkyvätä päätä, silmät
olivat litteän ruumiin yläpuolella ja pyrstössä oli kynsi.

Herra pastori valikoitsi ja maksoi kaloista vähäpätöisen summan;
kasvatus-äiti antoi Liddylle käskyn kantaa ne herra pastorille hänen
kotiinsa. Tyttö rupesi mieluisesti tähän toimitukseen ja lähti
hengellisen herran seurassa matkalle, jonka tämä tiesi lyhentää
opettavaisilla puheillansa. Hän kertoi tytölle, ett'ei kaloilla ole
keuhkoja niinkuin ihmisillä, vaan että niillä on kitaset keuhkojen
asemesta, että niillä on uimarakko, jonka ne täyttävät vedellä
painuessaan alas syvyyteen, mutta jälleen tyhjentävät ylöspäin
pyrkiessään. Hän opetti tytölle, ett'ei kaloja palele kylmemmissäkään
vesissä, niillä kun ei ole lämmintä verta, ja hän käänsi tytön huomion
siiten tiheään suomupukuun, joka peittää koko niiden ruumiin ja jonka
päällä on limakalvo. Hän vakuutti tytölle, että ihmiset ensin olivat
oppineet laivan rakentamista kaloista; sillä pyrstö oli antanut aihetta
perämelan keksimiseen, evät airojen, ja suipukka, vettä helposti
halkaiseva pää samoin emäpuun keksimiseen. "Armas lapseni," lisäsi hän,
"luonto on ääretön ja ihmisen velvollisuus on yhä enemmän oppia sitä
tuntemaan, ylistääksensä Jumalan kaikkivaltaisuutta ja hyvyyttä.
Vedenpisara on olopaikkana tuhansille pienille eläville. Mikä ääretön
joukko niitä lieneekään valtameressä! Yksin simpukoita tunnetaan monta
tuhatta lajia, jotka kilpailevat toistensa kanssa muodon ja värien
kauneudessa ja loistoisuudessa, vaikka enin osa heistä oleskelee meren
pohjalla, ihmisen silmälle näkymättömänä. Ken voipi selittää, miten nuo
madot saavat kivenkovuisen, kauniisti kiilloitetun, usein erinomaisilla
piirustuksilla varustetun huoneensa? Nämät ovat erikokoisia, pienimmät
kuin sinapin siemen, isoimmat vaskirummunkin suuruiset, ja korallit,
nuo mitättömien matojen rakentamat kotelot, kohoavat huoneen
korkuisiksi kariksi, joita vastaan tukevimmatkin laivat särkyvät. Tästä
opimme, mitä yhdistetyt voimat matkaansaattavat, ja ett'ei pidä
halveksia vähäpätöisintäkään vihollista."

Tätä puhuessaan olivat pastori ja Liddy nousseet saaren korkeimmalle
kukkulalle, jossa edellisen talo oli aivan kirkon vieressä. Sinne oli
heiltä kuitenkin vielä jommoinenki matka kuljettavana. Jo rupesi
hämärtämään, ja täällä korkealla kallion töyräällä viuhahteli tuuli,
joka alhaalla tuskin tuntuikaan. Liddy katsahti ylös ja seisahtui
äkkiä, pelosta kiljaisten.

Vähän matkan päässä havaitsi hän, näet, äänettömän joukon oudonnäköisiä
olentoja seisovan ikäänkuin sotajärjestyksessä, paikaltansa
liikkumatta, pienintäkään ääntä päästämättä. Ne näkyivät kaikki
järkähtämättä katsoa tuijottavan vyöryävään mereen ja olivat enemmän
kummitusten kuin elävien olentojen näköisiä.

Hengellinen herra sanoi hymyillen, havaittuansa syyn tytön pelkoon:
"Tuletko tänä päivänä ensikerran tänne, kun et ennen ole noita
veitikoita nähnyt? Kylläpä heistä uskon, että he kaipauksella
katselevat mereen ja mieluisammin palaisivat sinne, kuin täällä ovat
tuulen keikutettavana. Tyttäreni! jos milloinka huomaat jotakin
kammoittavaa, astu vaan pelkäämättä suoraan sen luoksi, ja pelkosi on
haihtuva kuin härmä auringon paisteessa. Tehkäämme nytkin niin ja minä
takaan, että vielä naurat omaa pelkoasi. Onpa sinulla kädessäsi noitten
kummitusten kumppania," -- hän viittasi kala-haaviin, -- "vaan ethän
niitä kuitenkaan pelkää."

Vieläkin vähän säikähtyneenä seurasi Liddy pastoria, joka rohkeasti
astui hengetöntä sotaväkeä kohden. Ja mitähän näkivät likemmäksi
tultuansa? Useoita satoja, jopa tuhansiakin, noin parin kyynärän
pituisia seipäisin pistettyjä kaloja, pyrstöt pystyssä ylöspäin ikään
kuin höyhentupsut. Niistä lähtevä sangen paha katku saattoi kävijämme
aivan pian kääntymään pois niiden läheisyydestä ja palaaman entiselle
polullensa.

"Nuo kummitukset, joita äsken näit," virkkoi pastori, "omat oikeita
tuulenpieksijöitä; sillä sittenkuin tuuli on, kuten vast'ikään näit,
heitä pieksänyt, rupeavat ne vuorostansa tuulen pieksijöiksi, vaeltaen
ulos maailmaan monennimisinä, siten paremmin kelvataksensa ihmisille.
Kapeljoiksi nuo veitikat kutsuvat itsensä tuoreina merestä tultuansa.
Näillä seipäillä kuivettuneina ne muuttuvat kapakaloiksi. Jos heille
osoitetaan se huomio, että he suolataan, niin ottavat tuon ylhäisen
nimen 'Laberdan'; mutta, jos he suolaamisen perästä kuivataan,
kutsutaan suoraan kapaturskaksi. Kolmella viimeisellä nimityksellä he
tulvailevat yli suuren osan maanpalloa; sillä heidän lukunsa on
legiona, ja miljoonia pyydetään joka vuosi, eikä heidän kuitenkaan
vielä ole havaittu vähenevän. Tätä voi ainoasti sillä tavoin ymmärtää,
että tiedetään jokaisen naaras-kapeljon sisältävän neljä, jopa kuusi
miljonaa munaa. Mitä viisaus Jumalassa, että niin ääretön sikiäväisyys
on olemassa ainoastaan hyödyllisissä elävissä eikä raatelevissa
pedoissa taikka myrkyllisissä matelijoissa!" -- Tultuansa kotinsa
ovelle laski pastori tytön luotansa, kutsuen häntä pian tulemaan
takaisin.

Ennättääksensä kotiin iltaiselle rupesi Liddy kohta kiireesti kulkemaan
kotiin päin. Pian oli hän tullut seipäisin pistettyjen kalojen
läheisyyteen, joita nyt tulitornin punertava liekki valaisi. Täällä
häntä valloitti sanomaton alakuloisuus ja sydämmen ahdistus. Herra
pastori oli äsken lausunut, että nuo kalat seipäiltänsä ikävöimällä
katselivat alas mereen, heidän oikeaan kotiinsa. Ja kaipauksen tyttökin
tunsi, katsellessaan kallion kukkulalta veden ääretöntä valtakuntaa,
jonka aallot synkällä pauhinalla vaahtoellen särkyivät kalliota
vastaan.

Olihan tuolla hänen rakastettujen vanhempainsa kylmä, syvä, musta
hauta, haaksirikkoisten surkea kalmisto, joidenka lepopaikkaa ei mikään
muistopatsas, ei risti eikä vihanta ruohokumpu osoittanut! Näitten
rakastettujen ruumiit olivat kenties nyt ahnasten meripetojen syötävänä
ja inhoittavat madot kalvoivat sitä suuta, jota Liddy niin usein oli
suudellut. -- Hirveä ajatus! Nyt hän vasta täydelleen huomasi, kuinka
onnellinen hän oli ollut hellien vanhempiensa huostassa, ja kuinka
paljon hän haaksirikon kautta oli kadottanut. Yksinäisenä ja hyljättynä
oli hän nyt avarassa maailmassa, eläen vierasten ihmisten armoilla, ja
näiden sääliväisyys ei ollut verrattava isän ja äidin rakkauteen, joka
vielä kuoleman hetkenä oli hänen pelastustansa ajatellut. Nyt hänellä
ei ollut veljeä, ei sisarta, ei ystävää eikä edes leikkikumppaliakaan,
ja näitäpä hänen lapsellinen mielensä kuitenkin haikeasti ikävöitsi.
Katkerat kyyneleet valuivat hänen silmistänsä, ja hän painoi kasvonsa
käsiinsä. Hän olisi mieluummin maannut vanhempainsa vieressä
suolaisessa syvyydessä. Ruokahalu oli häneltä kadonnut; keitetyt
äyriäisetkin inhoittivat häntä, nämät kenties olivat olleet hänen
vanhempainsa ruumiita ahmimassa. -- Näin seisoi Liddy suruunsa
vaipuneena, unohtaen kaikki ympärillänsä. Tästä hänen herätti lempeä,
lohduttava ääni, joka sydämmellisellä ystävällisyydellä lausui: "mitä
varten itket, armas pienoiseni? mitäs täällä teet niin myöhään? etkös
tule kotiin minun kanssani?"

Liddy katsahti ylös ja näki nuoren vaimon seisovan edessänsä, häntä
hellästi katsellen. Vaimon halvat vaatteet ynnä kantokori hänen
selässänsä osoittivat, että hän, samoin kuin Liddyn elatusvanhemmatkin,
oli alhaista kansanluokkaa.

"Oletko sinä se haaksirikkoinen tyttö, jonka tuo uljas Vilho tuonain
veti ylös merestä?" jatkoi hän puhettansa.

Kun Liddy myöntäen nyökäytti päätänsä eikä nyyhkytyksiltä voinut puhua,
toisti vaimo kysymyksensä: "mitä vasten itket? onko kukaan tehnyt
sinulle pahaa?"

Liddy pudisti päätänsä ja sai vaivalla sanotuksi: "minä suren --
rakastettuja vanhempiani."

"Sen kyllä uskon," vastasi vaimo sääliväisesti. "Mutta sureminen ei
auta mihinkään, eikä herätä vanhempiasi kuolleista."

"Mutta ne makaavat meren syvyydessä, jossa hai-kalat heitä syövät!"
jatkoi Liddy.

"Maa on Herran joka paikassa," lohdutti vaimo, "ja yhtäpä se meille
taitaa olla, josko meren kalat taikka maan matoset syövät mitättömän
ruumiimme. Mutta kerran on meri samoin kuin maakin antava takaisin
kuolleitansa, silloin kun he kokoontuvat viimeisen päivän tuomiolle."

"Mutta miten se on mahdollista?" sanoi Liddy epäileväisesti, "kun
kalat, äyriäiset ja muut elävät ovat syöneet heidän ruumiinsa ja
kuljettaneet ne kauas pois?"

"Minä en tiedä, miten se on mahdollista," vastasi vaimo, "mutta uskon
sen kuitenkin vakaasti, sillä Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Sen
on myös Kristus meille opettanut, jonka sana on totuus. Sentähden hän
on noussut kuolleista antaaksensa meille tämän varmuuden ja
poistaaksensa kuoleman kauhun. Jos uskomme petollista tietäjätärtä,
joka meille jotakin mieluista ennustaa, sopiiko meidän epäillä, kun
totinen ja kaikkivaltias Jumala lupaa meille korkeimman onnen?"

"Jospahan edes tarkasti tietäisin paikan, missä vanhempani ovat, taikka
voisin käydä heidän haudallansa!" lausui Liddy vielä itkien.

"He lepäävät Jumalan helmassa," vastasi vaimo, "ja koko maa on meidän
yhteinen hautamme, josta Herra vielä on kokoova meidän luumme. Tätä
kaikkea on herra pastori minulle opettanut, kun luulin menehtyväni
suureen hätääni. Sellainen mies on suuri lahja tässä meidän
saaressamme, jossa on niin paljon köyhiä viheliäisiä ja sen vuoksi
meidän tulee häntä korkeasti kunnioittaa. Onpa minun kohtaloni
kuitenkin surkeampi kuin sinun. Annappas! minä kerron sen sinulle.
Mieheni oli kalastaja, samoin kuin vanha Wäber ja nuori Vilho. Viisi
vuotta olimme onnellisina ja rauhassa eläneet ja Jumala oli armossaan
siunannut avioliittomme kahdella lapsukaisella. Pieni Marttani oli
juuri saanut ensimäiset hampaansa, kun mieheni oli kalastusretkellään.
Ilosta maltoin tuskin vartoa hänen takaisin-tuloansa. Seisoin ovella
odottamassa, voidakseni heti juosta häntä vastaan kertomaan suloista
uutista; voi! ilta kului, samoin yökin, kuluipa monta päivää -- mieheni
ei koskaan palannut takaisin. Niinkuin sinä, niin minäkin astuin
meren rannalle ja huusin armasta puolisoani kääntymään kotiin päin
kohisevilta aalloilta. Turhaan! Ranta kävi ainaiseksi olinpaikakseni ja
kyyneleet olivat ruokani. Pienokaiseni itkivät ja vaikeroivat minun
kanssani; mutta heidän isänsä ei tullut. Silloin pappi tuli minun,
epätoivoon vaipuvan, luoksi ja kehoitti minua lempeillä ja
ankaroillakin sanoilla jälleen tulemaan helläksi äidiksi nälkäisille
ja viluisille lapsilleni. Hän virvoitti minua pyhän raamatun
lohdutussanoilla ja teki minun kykeneväksi lohduttamaan muitakin
murehtivaisia, vaikkapa vaan yksinkertaisella tavallani. Näin minä nyt
elän Jumalan tahtoon tyytyväisenä ja odotan kärsivällisesti, siksi kuin
Herra aikanansa jälleen saattaa meidät kaikki yhteen. Näethän siis,
armas lapseni, ett'eivät vanhempasi yksin lepää meressä, ja että paitsi
sinua on monta onnetonta maailmassa."

Liddylle oli vaimon yksinkertainen kertomus todellakin lohdutukseksi.
Jokainen onnettomuus on helpompi kantaa, kun tietää saman kovan onnen
muitakin kohdanneen. Hänen kyyneleensä kuivuivat ja mielellään seurasi
hän vaimoa, jolla oli asuntonsa aivan lähellä Wäberin tupaa ja joka
saattoi hänet sinne asti.

Vilhon tarkka silmä huomasi heti, että Liddy oli itkenyt, ja myöskin,
ett'ei ruoka tytölle maittanut; kuitenkaan hän ei virkannut siitä
sanaakaan. Makea uni palkitsi Liddyä kaikista kärsimisistä ja saattoi
häntä ainakin yön aikana niitä unhoittamaan.



NELJÄS LUKU.

Ystävä.


Vaikk'ei hyvänsuopea Vilho tuntenut syytä Liddyn suruun, koetti hän
kuitenkin vähillä neuvoillansa sitä lievittää.

Sen vuoksi hän oli ani varhain aamulla haeskellut joukon kirjavia
simpukoita rannalta, ja eilis-iltana keitettyjen äyriäisten kuorista,
kynsistä ja jaloista kokoonpannut monellaisia miesten, hevosten ja
muiden kuvia, joilla hän aikoi huvittaa Liddyä tämän herätessä. Tyttö
kiitti sydämmellisesti hänen lahjoistaan, vaan ei kuitenkaan voinut
iloita, ja tästä poika suuresti huolestui.

"Mitä varten sinä itkit niin kovin paljon eilen illalla?" kysyi hän
tytöltä, vakavasti katsellen tämän yksitotisia kasvoja.

Ensin Liddy oli vastahakoinen ilmoittamaan oikeata syytä, mutta ei hän
kuitenkaan tahtonut kieltää totuutta. Kun Vilho monta kertaa toisti
kysymyksensä, sanoi hän viimeinkin: "istuessani yksin kalliolla,
jossa kapakalat olivat seipäisin ripustettuna, ajattelin rakkaita
vanhempiani, ja sentähden täytyi minun itkeä. Olenhan minä orpolapsi,
jolla ei enää ole veljeä eikä sisarta?"

Vilho ei tähän vastannut sanaakaan, vaikka hän pari kertaa aukaisi
suunsa puhuaksensa, hän vaan aivan äänetönnä ryhtyi työhönsä, joka oli
verkon kutomista. Mutta hetken perästä, kun kalastajan vaimo astui
tupaan, virkkoi hän vakavalla äänellä: "täti, vieläkö muistatte
viime-pyhäistä saarnaa?"

"Muistan jotenkin," vastasi vaimo, "vaan mitä varten sitä rupesit
kyselemään?"

"Sen saatte kohta kuulla. Tiedättehän siis, että pappi saarnasi
rakkaudesta lähimmäistä kohtaan, jota meidän pitää osoittaman kaikille
ihmisille ilman eroitusta. Hän sanoi, että meidän on pitäminen huolta
sekä lähimmäistemme ruumiista, että myöskin heidän sielustansa. Pyhä
velvollisuutemme on tehdä heitä ymmärtäväisemmiksi ja hurskaammiksi,
taikka sanalla sanoen täydellisemmiksi. Tätä voimme tehdä siten, että
olemme lähimmäisillemme hyväksi esimerkiksi, kehoitamme heitä hyvään ja
varoitamme heitä pahasta, autamme heitä ahkeraan kirkon ja koulun
käyntiin sekä piplian ja muitten mieltä ylentäväin kirjojen lukemiseen,
ja saatamme heitä viimeinkin hyväin, ymmärtäväisten ihmisten
keskuuteen. Täti! tällä saarnallansa on pappi teitäkin nuhdellut.
Olette kyllä osoittaneet armeliaisuutta tuolle köyhälle orpolapselle,
olette ottaneet hänen majaanne ja häntä elättäneet; mutta eipä hän
vielä ole päässyt meidän kirkkoomme ettekä vielä ole häntä kouluun
lähettäneet, ettekä ole antaneet mitään mieltä-ylentävää kirjaa hänen
käteensä. Tosin hän ei meillä saa kuulla mitään pahaa, paitsi enon
kirouksia silloin tällöin, ettekä salli hänen olla joutilaana.
Mutta se onkin kaikki, mitä olette tehneet. Älkää siis ihmetelkö,
jos tuon pienokaisen mieli käy raskaaksi, kun hänellä ei edes ole
leikkikumppalia. Älkää tehkö hyvää tekoanne puoleksi, vaan lähettäkää
lapsi kouluun oppimaan jotakin ja tutustumaan muiden lasten kanssa."

Suu ammollansa oli rouva Wäber kuunnellut sisarensa pojan saarnaa.
"Poika!" virkkoi hän viimeinkin, kun Vilho vaikeni, "oletko mieletön?
Mitähän tarkoitat? Kenpä voi vaatia meitä tekemään vielä enemmän tuon
tytön hyväksi, jonka me suuressa köyhyydessämme olemme ottaneet
lapseksemme? Koulu ja kirjat maksavat rahaa!"

"Täti!" sanoi Vilho keskeyttäen häntä, "tulevasta viikosta alkain
maksaa eno minulle palkan. Siitä saatte ottaa koulurahan tytölle.
Hyvästä kirjasta on sittemmin neuvo pidettävä ja Liddy tulee kahta
vertaa hilpeämmäksi, kun hän joutuu iloiseen seuraan. Uskokaa minua:
joka antaa köyhille velaksi, se lainaa Herralle, ja hän on varmaankin
runsaasti palkitseva teille sen hyvän, minkä olette lapselle
osoittaneet."

Vanha Wäber, saatuansa tiedon Vilhon hyvästä aikomuksesta, oli
äreissään tuommoisista tyhmistä houkkioista, jotka eivät ymmärrä pitää
rahaa arvossa ja sentähden eivät mitään ansaitsekaan, vaan kuitenkin
hänen vihdoin täytyi myöntyä Vilhon tuumiin; sillä tämä uhkasi muutoin
hankkia itselleen uuden isännän.

Liddy oli jotenkin hämillänsä, kun hän ensi kerran astui lasten
joukkoon, jotka uteliaasti häntä katselivat ja vaivasivat häntä
kysymyksillään. Luonnonperäinen arkuus kuitenkin pian haihtui, ja hän
kiitti sydämmessään henkensä pelastajaa Vilhoa siitä, että tämä,
toimittaessaan häntä kouluun, myöskin samassa oli hankkinut hänelle
joukon leikkikumppalia. Eräs pieni tyttö oli hänelle erittäinkin
ystävällinen. Tämä istui samalla penkillä kuin hän ja koetti sentähden
päästä tuttavuuteen uuden naapurinsa kanssa sillä tavalla, että hän
tarjosi hänelle puolen aamiais-ruoastaan.

"Ota vaan, Liddy kulta!" sanoi pienoinen, kun ei Liddy tahtonut tätä
vastaan-ottaa.

"Tunnetkos minua?" kysyi Liddy.

"Totta kaiketi!" vastasi tyttö. "Kaikki me sinun tunnemme ja tiedämme,
että Vilho pelasti sinun tynnyristä. Mutta kun tuo vanha Wäber on niin
kovin nyreä, emme ole uskaltaneet käydä sinun luonasi; muuten olisimme
aikaa sitten tulleet sinua tervehtimään ja antaneet sinun kertoa
haaksirikosta."

"Mikä on sinun nimesi?" tutkisteli Liddy naapuriltansa.

"Minä olen Donnerin Muthel," vastasi tyttö. "Kävelihän äitini toissa
iltana sinun kanssasi, nähtyänsä sinun niin katkerasti itkevän. Me
asumme aivan lähellä teitä tuossa pienessä, siniseksi maalatussa
huoneessa."

"Onpa sinunkin isäsi hukkunut mereen, niinkuin minunkin rakkaat
vanhempani?" sanoi Liddy nyt tutummaksi tultuansa.

"Hukkunutko? ei, sitä minä en usko, sillä hän osasi uida niinkuin kala
vedessä. Vanha Wäber sanoo nähneensä, kuinka hai-kala sieppasi hänen
suuhunsa. Siitä on jo kolme vuotta, kun hän kuoli."

"Mutta millä keinoin te nyt elätte?" tiedusteli Liddy uteliaasti.

Muthel aikoi juuri vastata tähän kysymykseen, kun herra koulumestari
rupesi heitä torumaan: "voi teitä pieniä kielipaltoja! pitääkö minun
liimata suunne kiinni? Heti paikalla nenät kirjaan, taikka minä teidät
opetan!"

Peljästyneinä vaikenivat lapset ja koettivat palkita pahantekonsa kahta
vertaa suuremmalla ahkeruudella. -- Sittemmin herra koulumestari kiitti
Liddyä siitä, että hän jo osasi sangen hyvästi lukea ja taitavasti
vastata kysymyksiin. Lukemisen perästä hän lahjoitti Liddylle ison
tötterön täynnä mantelia ja rusinoita, jotka tämä tunnokkaasti jakeli
kumppaneillensa. Kun hän näiden seurassa astui saaren alempaan osaan,
tuli häntä vastaan kaksi Englantilaista upseeria varustusväestä.

"Annappas meillekin vähän sokeritötteröstäsi," sanoi toinen heistä
astuen hilpeän lapsiparven keskelle ja ojentaen kätensä ikään kuin
pyytääksensä.

Vikkelästi tarjosi Liddy heille aukean tötterön ja punastuen lausui hän
ujosti, kumppalien nauraessa: "täss' on, hyvät herrat, ottakaa, mitä
mielenne tekee."

Upseeri oli aivan hämmästyksissään, kun hän kuuli tämän vastauksen
omalla äidinkielellänsä tuon köyhän-näköisen tytön suusta. Hän kääntyi
kumppalinsa puoleen ja sanoi. "Kas niin, Edward, tässä tapasimme
kotimaalaisen!" -- Sitten hän taskustansa otti puolen kruunun ja
heittäen sen tötteröön lisäsi hän: "tötteröstäsi puuttuu paras; se on
sokeri. Osta sitä, ja sitten minä jälleen tulen sinulle vieraaksi."

Ystävällisesti jättäen hyvästi lähtivät Englantilaiset pois ja
kunnioituksella katselivat muut lapset Liddyä, joka osasi puhua
Englannin kieltä yhtä hyvin kuin saksaakin.

"Kuka on opettanut sinun puhumaan Englannin kieltä?" kysyi Muthel
ollessaan yksin Liddyn kanssa, kun muut tytöt olivat menneet pois.

"Sitä minä en itsekään tiedä," vastasi tämä. "Isäni puhui tavallisesti
Englannin kieltä ja äitini saksaa minun kanssani. Voi, jospa he vielä
eläisivät! Silloin minun olisi paljon parempi kuin nyt, eikä Vilhon
tarvitsisi maksaa koulurahaa minun edestäni."

"Sinun tulee kiittää Jumalaa siitä, että on käynyt näinkin hyvin,"
vastasi Muthel. "Jos Vilho ei olisi tavannut sinua, niin olisitpa joko
hukkunut taikka kuollut nälkään tynnyrissäsi."

"Sen kyllä ymmärrän!" lausui Liddy, "enkä tahdokaan nurehtia."

"Sinä tahdoit tietää, millä me elämme," huudahti Muthel vilkkaasti.
"Tässä on meidän kotomme. Astuppas sisään! Äitini ei ole paha. Näytänpä
sinulle käsitöitämmekin."

Liddy meni Muthelin seurassa rouva Donnerin matalaan tupaan. Vaimo tuli
ystävällisesti häntä vastaan ja tervehti häntä sydämmellisesti. "Jokos
olet unhoittanut surusi?" kysyi hän sääliväisesti, ja meni sitten,
kuten tämmöisten luonnon lasten tapa on, hankkimaan pienelle
vieraallensa jotain syötävää. Hän leikkasi viipaleen leivästään, ja
voin asemesta levitti hän siihen jotakin mustaa taikinaa ja tarjosi sen
sitten Liddylle.

Tämä katsoa tuijotti sitä kummallista kiiltävää pöperöä, joka oli ikään
kuin yhteen tahraantuneet haulit.

"No?" sanoi rouva Donner, eikö maita? Olen tarjonnut sinulle, mitä
minulla parasta on."

"Mitä tämä on?" kysyi Liddy ujosti, hypistellen leivän viipaletta.

Äiti ja tytär nauroivat sanoen: "se on kaviaaria eli kalan mätiä, josta
maksetaan paljon ja jota pidetään suurena herkkuna."

"Kalanmätiäkö?" kysyi Liddy ja katseli leivän viipaletta kahden
vaiheella.

"Ne ovat merikalojen munia, joita minä sullon pieniin pönttöihin ja
lähetän mannermaalle," selitti rouva Donner. "Maistappas vaan!"

"Kalanmunia?" kysyi Liddy tuskallisena. "Eiväthän toki muuttune
kaloiksi vatsassa, niinkuin sammakoista ja konnista on havaittu?"

Tästä hänelle aika tavalla naurettiin, ja viimeinkin hän rohkeni
maistaa mätiä.

"No, maittaako?" kysyi rouva Donner.

Liddy oli aivan hämillään. Hän ei tahtonut valhetella eikä myöskään
olla epäkohtelias, ja sentähden oli hän vaiti.

"Sano suoraan vaan!" lausui Muthelin äiti. "Eikö se sinulle maita?"

Silloin tunnusti Liddy, että kuiva leipä maistui paremmalta kuin
suolainen kaviaari. Vaimo ei sitä pahaksunut. "Enpä minäkään pidä
paljon kaviaarista. Se on vaan rikasten ruokaa, joilla on varoja syödä
ja juoda kaiken päivää. Nämä ovat tavallisesti niin onnettomat,
ett'eivät tunne oikeata nälkää ja janoa. Sitä puutetta pitää tuon
kiihoittavan kaviaarin palkitseman, ja sen vuoksi he siitä maksavat
paljon rahaa. Semmoisia keinoja ei meidän, Jumalan kiitos, tarvitse
käyttää; työ ja puutteet tuottavat meille ruokahalun. Mutta
ylellisyydessään ei rikas tiedä, mitä hänen pitää syömän; sen vuoksi
hän viklan jälkiäkin ja pääskysen pesiä, joita hän tuottaa tuhansien
peninkulmien päästä."

Tyttöjen mielestä oli tämä melkein mahdotonta; he eivät kuitenkaan
epäilleet rouva Donnerin puhetta, he vaan ihmettelivät. Sitten näytti
Muthel vieraallensa, mitä muuta hän ja hänen äitinsä työskentelivät.
Terävällä raudalla leikkasivat he kalan suomuja kaikellaisiin muotoihin
ja kokoihin, joista suurten kaupunkien naiset sitten kutoivat ja
ompelivat jos joitakin kauniita kaluja. Rouva Donner teki myös pieniä
kaloja korkista, joita hän päällysti valkoisella palttinalla, ja tytär
veti viivan pitkin niiden selkää sinisellä värillä. "Niillä," vastasi
rouva Donner Liddyn kysymykseen, "houkutellaan suuremmat kalat
tärppimään onkikoukkuihin ja äyriäiset käymään rysihin. Tuhmatpa nuo
kala parat ovatkin, jotka pitävät noita kömpelösti jäliteltyjä tönkkiä
oikeina kaloina eivätkä havaitse heille viritettyä paulaa!...
Huomatkaa, lapset! jos joku tulevaisuudessa koettaa houkutella teitä
johonkin, lupaamalla taikka antamalla teille palkan, joka vaadittuun
työhön verrattuna on suunnattoman suuri, niin peljätkää siinä
viritettyä paulaa, ja olkaa varovaiset."

Liddy säikähtyi, vaikk'ei hän oikein ymmärtänyt rouva Donnerin sanoja.
Hän pelkäsi nimittäin jonkun paulan piilevän tuon ansaitsemattoman
kultarahan alla ja ilmoitti sentähden huolensa Muthelin äidille. Mutta
tämä rauhoitti häntä sillä vakuutuksella, että tyttö surematta sai
pitää puolen kruunun suorana lahjana.

Rouva Donnerilla oli vielä muitakin töitä. Hän kehräsi hampusta hienoja
köysiä, kutoi kalastajoille pieniä ja isoja verkkoja, ja Erdmuthe toi
viimein nähtäväksi pöntöllisen kaikellaisia matoja, joita hän
joutohetkinä kokoeli meren rannalta ja sitten möi kalansyötiksi.

Liddy punastui häpeästä ajatellessaan, että tuo paljon nuorempi
Erdmuthe oli ahkerampi kuin hän. Ja kun nyt herra koulumestari juuri
oli eilen selittänyt neljättä käskyä ja puhunut lasten kiitollisuudesta
vanhemmillensa ja muille holhoojillensa, päätti hän itseksensä
olla ahkera ja kiitollinen elatusvanhemmillensa ja Vilholle,
niinkuin Erdmuthekin. Tämän aikomuksensa hän todellakin täytti, ja
tarkkuudellaan sekä uutteruudellaan hän viimein pääsi niin pitkälle,
että hän oppi kutomaan, ompelemaan, kehräämään, keittämään, pesemään,
leipomaan ja osasi toimittaa kaikki talon askareet.

Wäberin vaimo ja Vilho näkivät hyväntekonsa täten hyvin palkituksi ja
tuon äreän Wäberinkin täytyi mieltyä lapseen, joka paikkasi hänen
rikkinäiset verkkonsa, pesi, kuivasi ja järjesti koukun siimat, hankki
täkyjä, kutoi hänelle lämpöisiä sukkia ja palveli häntä kaikin tavoin.

Sentähden Liddy päivä päivältä menestyikin viisaudessa ja iässä ja
armossa Jumalan ja ihmisten edessä.



VIIDES LUKU.

Pahan tavan valta.


"Enkös ennustanut oikein, kun sanoin, että Herra on teitä palkitseva,
täti, siitä hyvästä, minkä olette tuolle orpo raukalle tehneet? Onhan
Liddy jo tuonut kotiin puolen kruunun, jolla hän voipi ostaa kauniin
kirjan itsellensä!"

Näin puhui Vilho riemuellen, kun Liddy koulusta tullessaan näytti
upsierin lahjan. -- Kalastajan vaimo myöntyi hänen tuumaansa ja käytti
hänen neuvonsa mukaan osan rahasta koreakansisen uuden testamentin
ostamiseen, josta Liddyn usein iltasilla täytyi lukea toisten kuullen.
Jumalan sana, joka jo on osoittanut voimansa niin monissa miljoonissa
ihmisissä, vaikutti nytkin kaikkiin kalastaja-tuvan asukkaisin
paitsi vanhaan Wäberiin. Nuoren lukijan molemmat kuulijat tunsivat
evankeliumin yksinkertaisista sanoista ihmeellisen herätyksen, sydämmen
liikutuksen, valistuksen ja lohdutuksen. Tätä nykyä he aivan usein
olivatkin lohdutuksen tarpeessa. Sillä aina siitä päivästä asti, jona
vieras laiva, osaksi vanhan Wäberin syystä, oli joutunut haaksirikkoon,
oli synkkä, kamala henki saanut hänet valtoihinsa ja kietoi hänet
yhä lujempiin kahleisin. Sananlasku: jolla syntiä tehdään, sillä
rangaistaanki, oli hänessä toteen käynyt. Merestä korjattujen kalujen
joukossa oli myös rommitynnyri, jota Wäber ei myönyt, vaan määräsi
omaksi tarpeeksensa. Rommi tuli hänelle vietteleväksi myrkyksi, jota
hän päivä päivältä nautti yhä suuremmassa määrässä, niin että hän aika
harvoin oli oikein selvänä. Koska ihmisen todellinen luonto tulee ilmi,
kun hän on humalassa, ja Wäber oli luonnoltansa äreä ja riidan-himoinen
mies, niin hänen perheensä jäsenet saivat kärsiä sangen paljon hänen
tähtensä. Vilho raukan kohtalo oli kovin; sillä hänen täytyi aina olla
enonsa seurassa ja kärsiä häneltä haukkuma-sanoja, herjauksia ja
lyöntiäkin. Ei kukaan olisi moittinut näin kiusattua Vilhoa, jos hän
olisi koettanut hankkia itselleen toista isäntää, ja tosiaankin oli
vaan kolme seikkaa, jotka estivät hänen tätä tekemästä. Nämä olivat,
näet, hänen huolensa Liddystä, hänen kiitollisuutensa tätiänsä kohtaan
ja Jumalan sana, joka yksin saattoi virvoittaa tämän onnettoman perheen
sortunutta sydäntä. Todellakin, kuten hirvi haluaa raitista vettä, niin
Vilhokin halusi pyhän raamatun lohdutussanoja, kun hän, kärsittyänsä
ilkeän enonsa kiusan-tekoa, iltasilla tuli kotiin väsyneenä ja
uupuneena.

Kun vanha kalastaja oli herennyt raivoamasta kohmelossaan ja kornaten
makasi vuoteellaan, tuotiin pyhä raamattu esiin ja tuotti surullisille
lohdutuksen. Se suloinen rauha ja ihastus, jonka hartaat kuulijat siitä
ammensivat, oli aivan toista, verrattoman korkeampaa laatua kuin se
hurmaus, mihinkä ilkeä kalastaja joutui turmelevaisen juomansa
nautinnosta. Jos joku lukijoistani epäilisi tämän väitöksen totuutta,
niin sanon, häntä sen enempää tuntematta, hänelle suoraan vasten
silmiä, ett'ei hän suinkaan vielä ole ollut oikeassa hädässä. Sillä
paremmin kuin kaikki kirjan-oppineet ymmärtää todellisesti murheellinen
pyhän raamatun lauseita ja tuntee siinä olevan jumalallisen voiman.

Voi, miten turmiollinen toki juopumus on! Ei siinä kyllä, että juomari
ikuisiksi ajoiksi tekee vahingon omalle sielullensa ja ruumiillensa;
hän on muillekin ihmisille, etenkin oman perheensä jäsenille, monen
tuskan tuottajana. Rouva Wäber ei suinkaan enää voinut miestänsä
rakastaa, päin vastoin hänen täytyi ylenkatsoa häntä hänen riettaan
himonsa tähden. Hänkin kärsi sangen paljon Wäberin alinomaisesta,
useinpa kovakouraisestakin kiusan-teosta, ja lukemattomia kyyneleitä
hän hiljaisuudessa vuodatti perheellisen onnensa välttämättömästä
häviöstä. Sillä saadaanpa kaivokin tyhjäksi, miks'ei sitten
rommi-tynnyriä. Kaikki rommi oli vaeltanut Wäberin suuhun ja vatsaan,
mutta himo ei ollut sammunut. Se tuli vaan päivä päivältä rajummaksi ja
vihdoin hillitsemättömäksi. Onneton Wäber oli jo joutunut niin surkeaan
tilaan, että kaikki hänen jäsenensä vapisivat, jos hän ei saanut
suuhunsa melkoista määrää tätä hurmaavaa juomaa. Nyt hän joi, ei
ainoastaan nautinnon halusta, vaan myös tukehuttaaksensa oman tunnon
soimauksia, joita hän tunsi paheensa seurausten tähden. Pian tuli puute
ennen varalliseen kalastaja-perheesen. Vilho ei saanut enää mitään
palkkaa, Liddyn täytyi heretä koulunkäynnistään, ja vaimon oli pakko
myydä parhaimmat kalunsa voidaksensa suorittaa talouden maksuja; sillä
hänen miehensä kantoi kaiken ansionsa rommikauppiaalle. Monesti oltiin
tarpeellisimmankin puutteessa, eikä onneton vaimo nähnyt mitään loppua
kurjuudelleen. Tähän aikaan oli Liddy usein syynä siihen, että vanha
Wäber joutui tuliseen riitaan vaimonsa ja Vilhon kanssa. Hän, näet,
piti tyttöä hyödyttömänä rasituksena, jonka hän mitä pikemmin aikoi
ajaa pois talosta, ja töin tuskin hän taipui vielä jonkun aikaa
pitämään tyttöä talossaan. Seurustelemisessa Erdmuthen ja tämän äidin
kanssa oli Liddyllä vähäinen lohdutus nykyisessä tuskallisessa
tilassaan. Mutta tämäkin viaton virvoitus riistettiin häneltä pois.
Sillä, kun hän eräänä iltana nuoren ystävänsä kanssa tuli ulos heidän
huoneestansa, tapasivat he vanhan Wäberin, joka jotenkin juopuneena
palasi kotiin saaren ylä-osasta. Havaittuansa Liddyn kiljaisi hän
vihaisella äänellä: "kelvoton tyttö, vai seurusteletko sinä tuon väen
kanssa? Joko nyt sinäkin rupeet minun vihollisteni puolelle, sinä, joka
syöt armoleipää minun luonani? Minä lyön sinut mäsäksi, jos vielä
kerran astut tuon kynnyksen yli taikka pidät vähintäkään yhteyttä tuon
roskaväen kanssa."

Donnerin vaimo, joka kammariinsa oli kuullut nämä kovalla äänellä
lausutut sanat, tuli ulos ja sanoi lempeästi, mutta kuitenkin
vakavasti: "Mestari Wäber! eikö mieheni kuolemakaan voinut sammuttaa
vihaanne, kun vielä näin siirrätte sen minulle ja lapselleni? Enkö minä
jo ole kyllin masentunut mieheni kuoleman kautta? Vieläkö tahdotte
onnettomuuttani kartuttaa loukkaamalla hyvää nimeäni? Muistakaa, että
vanhurskas Jumala on taivaassa ja Hän kerta rankaisee kaiken pahuuden.
Minun miehenikö syy vai teidänkö se oli, että kauppias Mehliger katsoi
paremmaksi heittää lainan luotsimisen Glückstadt'iin hänelle kuin
teille?"

Wäber ei vastannut sanaakaan eikä saattanut luoda silmäänsä nuhtelevaan
vaimoon, vaan tarttui Liddyn käsivarteen ja vei hänen kovasti toruen
kotiin. Tästälähin välttääksensä kovempaa rangaistusta, tyttö vaan
salaa, kasvatus-äitinsä tieten, uskalsi käydä Erdmuthea ja hänen
äitiänsä tervehtimässä.

Eräänä aamuna Helgolannin saarelaiset saivat ihaella sangen
suurellaista näkyä. Niin kauas, kuin silmä kannatti, oli meri
peitettynä suurilla laivoilla, jotka isona purjemetsänä kulkea
suhisivat aavalla ulapalla. Avarassa puoli-kehässä he lähenivät saarta,
jonka asukkaat Englantilaisen miehistön kanssa tulvailivat tätä
harvinaista näytelmää katsomaan. Se oli kokonainen laivasto isoimpia
linjalaivoja, joissa oli enemmän kuin tuhannen tykkiä. Jokaisella
laivalla oli niitä kolme riviä päälletysten, ja ne kurottivat mustat
kitansa ulos neliskulmaisista aukoista, uhaten kuolemalla ja turmiolla
jokaista lähenevää vihollista.

Helgolannin merkki-tykki jo jumahtaen lausui: "hattu pois päästä!" ja
pian liehuivat laivaston kaikista aluksista Englannin kirjavat liput.
Nyt alkoivat keskinäiset tervehdykset tavallisella merilaivan kielellä.
Näistä mahtavista sanoista koko saari vapisi. Oli melkein syytä
pelkoon, että se vajoisi suolaiseen syvyyteen näiden huumaavien
pamausten törähdyttämänä. Tykin-reiät olivat ikäänkuin hornan kidat,
jotka vuorotellen syöksivät suustansa tulenliekkiä ja savupilviä, niin
että viimein tuskin mastojen ja raakojen ylimmäiset huiputkaan näkyivät
savusta. Kun haiku haihtui, oli laivasto jo satamassa ankkurissa,
näytellen katselijoille ihmis-neron suuruutta rakennus-taidon
ihmetöissä, linjalaivoissa. Todellakin täytyy kaikkien muiden
rakennusten maan päällä näiden uivien koljojen rinnalla jäädä
takapajulle. Näitä katsellessamme tuntuu, ikään kuin raukenisimme
tyhjiin; mutta samassa jälleen iloitsemme, kun ajattelemme, että se on
meidän oma henkemme, joka on keksinyt tuon jättiläisen ja saanut sen
kokoon metallista, puusta ja muista kasvi-aineista. Emme tiedä, mitä
enimmän ihmettelemme, laivan suurta kokoako, sen lukemattomien osien
sopusuhtaisuutta, koko laivan sievyyttä ja komeutta, vai sitä
helppoutta, jolla tämä raskas jättiläinen tottelee johtajansa
vähintäkin viittausta ja saadaan kääntymään mihin päin hyvänsä.
Ikäänkuin hevonen, jonka luonnollinen hurjuus masennetaan ja ohjataan
pienellä rautapalasella ja muutamilla kapeilla nahkahihnoilla, niin
sadankahdenkymmenen kanuunan linjalaivakin miehistöinensä päivinensä
tottelee tuon pienen perä-rattaan käskyjä palttina-purjeiden avulla,
jotka kuljettavat tuota mahdotonta venkaletta vaahtoavien laineiden
halki.

Ei Liddy enemmän kuin muutkaan nuoret kyllästynyt noitten laivojen
katselemiseen, joiden ympärillä ihmiset koko päivät pitkään
hääräilivät. Tässä oli avara tila uteliaisuudelle ja voitonhimolle, ja
kaikellaista kauppaa harjoitettiin matruusien ja merisotamiesten
kanssa. Kateudella katseli vanha Wäber, kuinka paljon rommia laivaston
miehet joka päivä nauttivat, varsinkin kun hänen täytyi rahanpuutteen
tähden melkein kokonaan olla tämän mielijuomansa puutteessa. Sentähden
olikin hänen omaisillansa pitkät päivät, eivätkä he voineet tehdä
mitään hänelle mieliin. Päivää ennen, kuin laivasto lähti
Helgolannista, nähtiin kalastaja hiljaan, mutta vilkkaasti
keskustelevan erään linjalaivan perämiehen kanssa.

"Viisi puntaa on liian vähän," sanoi hän Englantilaiselle, "sillä poika
on kyllä sadankin arvoinen."

Pitkällisen kinaamisen perästä näkyi kauppa tulleen hierotuksi, jonka
jälkeen Wäber erkani perämiehestä sanoen: "Sekä minun että teidän
itsenne tähden täytyy teidän asettaa niin, ett'ei meidän suostumuksemme
tule ilmi. Helgolantilaiset, vaikka kyllä ovat Britannian Majesteetin
uskollisia alamaisia, pahaksuvat kuitenkin, jos heidän saarelaisiansa
väkisin tehdään matruuseiksi."

Aikaisin seuraavana aamuna lähti Wäber Vilhon kanssa kalastamaan. Kun
edellinen noin peninkulman päässä saaresta pysähtyi heittääksensä ulos
koukkuköyden, lausui Vilho arvelevaisesti: "Kuulkaa, eno, minun
mielestäni tämä paikka ei ole sopiva meidän yrityksellemme. Ettekö
tiedä, että laivasto tänään purjehtii pois ja lähtee aivan tähän
suuntaan? Tykkien jyrinä peloittaa kalat meiltä pois, ja kukapaties
laivat purjehtivat siimojenkin ylitse."

"Joko nyt taas muna on olevinaan viisaampi kuin kana?" ärjähti Wäber,
"sinä teet, mitä minä käsken, etkä pidä huolta mistään muusta."

Sill'aikaa kuin Vilho nyt kalastajan käskyn mukaan antoi käyden soljua
mereen, istui Wäber joutilaana ja katsoi levottomasti saareen päin,
josta laivasto juuri par'aikaa lähti liikkeelle. Leimaukset välähtivät,
valkoinen savu kohosi ylös ilmaan, ja jyristen vyöryivät tykkien
pamahdukset aaltojen yli. Pian sen jälkeen tuli koko laivasto
purjehtien ikään kuin uiva joutsen-parvi ja käänsi, kuten Vilho jo oli
ennustanut, kulkunsa kalastaja-veneesen päin. Taas jäi Wäber joutilaana
istumaan, käskettyään sisarensa pojan kiiruimmiten vetää koukku-köyden
takaisin veneesen. Kun poika raukka hiljaa huoaten kiinnitti koko
huomionsa mereen ja siinä olevaan köyteen, veti eno siihen asti salassa
pidetyn punaisen lipun maston huippuun, ja tuijotti taukoamatta
laivastoon päin, jonka purjeilla verhotut laivat vähän matkan päässä
vasemmalla puolella suhisivat veneen ohitse. Vilho oli nyt lopettanut
vaivaloisen työnsä. Hiestyneenä katsoi hän ylös, ja näki nelihankaisen
veneen soutavan heidän alukseensa päin. Tämä outo näky saattoi hänen
huudahtamaan: "Eno, tuolta tulee vene! odotammeko sitä vai lähdemmekö
ulos merelle? Sanotaan, ett'eivät nuo Englantilaiset sinitakit tee
mitään leikin vuoksi."

Wäber ei vastannut mitään. Hänen päivettyneet kasvonsa olivat
hämmästyttävän kalpeat; harmaat silmänsä tuijottivat päässä ja
silminnähtävä levottomuus oli kuvautunut hänen muotohonsa. Tästä
peljästyneenä huudahti Vilho kiihkeästi: "eno, kääntäkää vene
purjetuuleen, vielä on aikaa paeta!"

Nämä sanat herättivät kalastajan tainnoksistaan. Äreästi vastasi
hän: "ole vaiti! mitäs köyhän kalastajan olisi Englantilaisilta
pelkäämistä?" -- Nyt Vilho huomasi tuon liehuvan lipun, jonka kalastaja
oli vetänyt ylös veneen mastoon.

"Mitä tämä on?" huudahti hän levottomana, ja ensi kerran juolahti
mieleen ajatus petoksesta: "minkä tähden annatte tuon punaisen vaatteen
liehua tuossa?"

Vaikka kalastaja pari kertaa aukaisi suunsa puhuaksensa, ei hän
kuitenkaan saattanut saada sanaakaan lausutuksi. Yhä enenevällä
sydämmen ahdistuksella katseli Vilho mykkää enoansa, milloin lähenevää
venettä, joka jo oli saavuttanut kalastajat veneen. Siinä oli kahdeksan
matruusia, ja heistä hyppäsi kohta neljä veneesen. Viipymättä ottivat
he nuorukaisen keskellensä, ja heidän esimiehensä kysyi pilkallisesti
Wäberiltä: "onko tämä se karitsa, jota olette meille kaupitelleet, se
Jooseppi, jonka mielitte myydä hänen kuninkaallisen majesteettinsä
kolmikannelle, Neptunolle?"

Tähän kaunistelemattomaan kysymykseen vastasi vanha kalastaja
vihaisella silmäyksellä, jonka hän loi kysyjään. Mutta tämä ei siitä
hämillensä joutunut, vaan lisäsi "Jos ette ole hävenneet itse tekoa,
miksi häpeätte sen tunnustamista? Tässä on verirahanne!" --
Halveksivalla katsannolla heitti hän osto-hinnan vanhan syntisen
jalkojen eteen; mutta tämä ei ollut sitä huomaavinansakaan.

Se on useasti havaittava ilmiö, että jumalallisten ja inhimillisten
asetusten rikkojat eivät anna rikoksellensa sen oikeata nimitystä,
vaan ennemmin koettavat peittää sitä jollakin oikeuden varjolla.
Tällainen itseänsä häpeäminen on syynä siihen, ett'ei varas edes
vertaisellensakaan tunnusta mitään varastaneensa; hän käyttää aina
jonkun kauniimmalta tuntuvan nimen. Sen tähden hän myös kovasti
pahaksuu nimiä "varas" ja "lurjus", vaikka hän on ne solkenaan
ansainnut. Petollinen palveluspiika hankkii vaan itselleen
_kissarahoja_ pettäessään herrasväkeänsä; vilpillinen kauppias, jolla
on väärät mitat ja painot, _nipistää_ vaan, ja hedelmävaras vaan
_kurittaa_ kirsimarjoja, luumuja ja päärynöitä. Lyhyesti sanoen,
kaikellaisille paheille on ihminen keksinyt omituisen sanakirjan, jonka
avulla hän syntejänsä kaunistaa.

Näin menetteli myöskin vanha Wäber, joka mielellään olisi pettänyt
sisarensa pojan vähemmän häpeällisellä tavalla, niinkuin Juudas petti
Herransa suun antamisella. Sentähdenpä hän suuttui veneen suoraan
perämieheen, joka nyt rupesi kalvettunutta ja vapisevaa Vilhoa
puhuttelemaan. "Poikaseni," lausui hän, "totta kaiketi sinä säästät
meiltä vaivan antaa sinulle hyvästi selkään tehdäksemme sinut
meikäläiseksi. Kyllähän itsekin ymmärrät, että on parempi tulla
kuningas Yrjö neljännen sinitakiksi, kun kauemmin jäädä sukulaisen luo,
joka milt'ei voisi vaihtaa sinun yhteen kurjaan rommipulloon."

Vilho raukka katsoi surumielisesti rukoillen enoansa, joka käänsi
kasvonsa pois ja hajamielisenä heilutteli koukkuköyden päätä.
Sitten hän katseli tanssivia aaltoja, joihin hän nyt elämäänsä
kyllästyneenä olisi heittäynyt, jos eivät ympärillä seisovat matruusit
vastustamattomana esteenä olisi seisoneet hänen tiellänsä. Hän katseli
heidän tukevia jäseniänsä, heidän kovia uhkaavia nyrkkejänsä ja huomasi
siitä, että kaikki vastustaminen olisi turha. Mitään sanomatta astui
hän perämiehen käskystä toiseen veneesen ja vasta sitten, kun juopa
hänen ja kavalan kalastajan välillä levenemistään leveni, sai hän
puheensa takaisin.

"Eno!" huusi hän vapisevalla äänellä, "Jumala antakoon teille anteeksi,
mitä olette tehneet minulle, onnettomalle nuorukaiselle. Jos tahdotte
jälleen sovittaa tehtyä vääryyttänne, niin pitäkää tätiäni hyvänä,
älkääkä hyljätkö Liddyä."

Yhä isoneva väli ja aaltojen loiskina estivät kalastajan kuulemasta
uljaan nuorukaisen sanoja. Pian oli vene kadonnut syvään langenneen
Wäberin näkyvistäkin. Aikailematta kääntyi tämä takaisin saareen päin.



KUUDES LUKU.

Työ palkan perii.


Vasta yön selkään tuli Wäber aivan juopuneena takaisin kotiinsa.

Liddy makasi jo halvalla vuoteellaan; mutta rouva Wäberiä oli huoli
miehestään ja sisarensa pojasta pitänyt valveilla. "Missä on Vilho?"
huusi hän miehellensä, kun tämä hoiperrellen ja ilman kumppalittansa
astui tupaan.

Kun rouva Wäber monta kertaa oli toistanut kysymyksensä, vastasi
kalastaja vihdoin änkyttäen: "mitäpä minä tiedän? eikö hän ole täällä?
olenko minä hänen kaitsijansa? onhan poika jo kylliksi vanha pitämään
itsestänsä huolta."

Juoppo-lalli vaipui vuoteellensa ja kornasi muutaman minutin kuluttua
pitkään ja kovasti. Vaimon tuska eneni joka sekunnilta. Hän juoksi
rantaan etsiäksensä Vilhoa veneestä, vaan ei löytänyt häntä sieltäkään.
Siitä huolimatta, että kukaties hurja miehensä rupeisi häntä
rääkkäämään, herätti vaimo hänen unesta ja kiljaisi taukoomatta
kysymyksen hänen korvaansa. Tästä heräsi Liddykin ja yhdisti äänensä
kasvatus-äidin huutoon, saadaksensa selitystä Vilhon poissa olosta.

Lakattuansa raivoamasta siitä, että hänen unensa häirittiin, sanoi
kalastaja: "Tuon kelvottoman nuorukaisen ovat kalat vieneet. Hänen piti
vetää koukku-köyttä veneesen, mutta horjahti ja suistui mereen, ja
sinne hän jäi. Onko se minun syyni?"

Lausuttuansa nämät hirveät sanat, joita kuullessa rouva Wäber ja Liddy
milt'eivät joutuneet tainnuksiin, nukkui tuo törkeä mies uudelleen
kuurona ja tunnotonna omaistensa haikeille valituksille.

Vilhon katoamisen perästä oli koto-rauhan viimeinenkin jäännös
hävinnyt. Enemmän kuin milloinkaan oli Wäber juopumuksen orjana. Se
apulainen, joka hänen täytyi ottaa Vilhon sijaan, oli raaka,
pahantapainen ihminen; sillä paremmat kyllä varoivat menemästä
yleisesti tunnetun ja halveksitun juomarin palvelukseen. Sellainen
asiain laita ei voinut kauan kestää ja muutos oli tapahtuva tavalla
tahi toisella. Se tapahtuikin, mutta toisin, kuin oli aavistettukaan.

Kaksi vuotta oli Liddy elänyt Helgolannin saarella. Hän oli täyttänyt
kaksitoista vuotta, ja viime aikoina enimmästi elänyt niistä lahjoista,
joita rouva Donner, vähistä varoistansa, ja myöskin herra pastori tavan
takaa antoivat hänelle. Nyt hän oli rouva Wäberin ainoa lohdutus ja
sentähden tälle tuiki tarpeellinen.

Muutamana sumuisena iltana oli suurin osa saaren miesväestä yhdessä
seurassa lähtenyt kalastusretkelle. Noin kaksisataa venettä oli
sumu-ilmassa ulkona aavalla merellä. Hämärän tultua nousi kova tuuli,
joka pian kiihtyi rajuksi myrskyksi. Jo oli sydän-yö, mutta ei vielä
yksikään kalaveneistä palannut takaisin ja aallot olivat nyt niin
korkeat, että ne helposti olisivat satojakin veneitä kerrassaan
kaataneet. Pitkin rantaa seisoivat vaarassa olevien kalastajien vaimot
ja lapset, valittaen, vapisten ja rukoillen Jumalaa. Heidän
hätähuutonsa voitti rajujen aaltojenkin tyrskyn, eikä kukaan heistä
pitänyt lukua myrskystä, sateesta ja yön kylmyydestä. Viimein johtui
heille mieleen se neuvo, että sytytettäisiin valkea noille tuulen
ajelemille, merellä kulkeville veneille merkiksi, joka osoittaisi
heille tien kotosaareen. Kaikkiin lyhtyihin, mitkä saatiin käsille,
sytytettiin valkea. Lyhtyjen kantajat, monta sataa luvultaan, nousivat
muitten asukasten kanssa saaren korkeimmalle huipulle, likelle vanhaa
valotornia, ja antoivat, tuulesta ja myrskystä huolimatta, valonsa
loistaa pilkko pimeään, ja odottivat hartaasti toivoen ja rukoillen
omaistensa kotiintuloa. -- Heidän odotuksensa ja toivonsa ei ollutkaan
turha. Parvittain ja vähillä väli-ajoilla tulivat kalastajaveneet
rantaan, vastaan-otettuina vartoojien riemuhuudoilla ja niiden
tuskallisilla kysymyksillä, jotka vielä omaisiansa kaipasivat.
Noin kello kolmen aikana aamulla olivat kaikki veneet miehinensä
onnellisesti kotiin saapuneet, paitsi yksi ainoa, vanhan Wäberin. Hänen
vaimonsa oli myös Liddyn kanssa viettänyt tämän hirmuisen yön rannalla.
Kun muut olivat iloisina palanneet kotiin miehinensä, poikinensa ja
isinensä, oli hän nyt ainoa, joka toivotonna jäi meren rannalle
seisomaan. Jokaiselta rantaan tulevalta veneeltä oli hän kuulustellut
miehensä kohtaloa, alinomaa oli hän kertonut kysymyksensä, ja vihdoin
hän sortuneella äänellä kääntyi viimeisen puoleen. Tämä toi hänelle sen
hirmuisen sanoman, että hänen miehensä vene luultavasti oli aattoihin
uponnut. Vähän matkan päästä oli hän kuullut Wäberin haukkuvan
renkiänsä, jonka kanssa tämä oli joutunut riitaan rommipullosta. Kohta
sen jälleen oli raju, ankara huuto kaikunut halki ilman, ja sitten ei
venettä enää näkynyt.

Suruunsa sortuneena seisoi onneton vaimo pauhaavan meren rannalla.
Hänen harmaat hiuksensa liehuivat tuulessa, ja sadevesi tippui niistä
samoinkuin hänen vaatteistansakin. Luoden surun lakastuttamat silmänsä
tähdittömään taivaasen, väänteli hän äänetönnä työhön tottuneita,
käsnäisiä käsiänsä, ja ikään kuin nuori viiniköynnös kiertelee vanhan
kuoleutuneen puun runkoa -- niin Liddykin hyväillen ja tukien
vasemmalla kädellään syleili hyväntekijäänsä, oikealla yhä kantaen
palavaa lyhtyä. Silmistä valuvat kyyneleet sekaantuivat sadepisaroihin,
jotka virtasivat nuoren tytön kasvoja alas.

Näin he seisoivat kauan aikaa liikkumatta, mitään puhumatta. Viinein
tunki onnettoman lesken sydämmen pohjasta nämä sanat: "Herra! älä käy
tuomiolle hänen kanssansa, vaan ole hänelle armollinen." Vähän
tointuneena lisäsi hän sitten: "rakas Liddy! rukoilkaamme, että Jumala
armahtaisi hänen kurjaa sieluansa."

Ja he rukoilivat raju-ilman pauhatessa. He rukoilivat niin, kuin
sopiikin -- hartaasti, Jumalan tahdolle alamaisina. Sammumaisillaan
kiilui valkea lyhdyssä; sitä tulisemmin paloi innostuksen liekki
rukoilevaisten sydämmessä. Se tunkeusi pilvien kauhun ja pimeyden
kautta taivaasen ja näytti heille kauniimmassa kuin tähtien valossa
taivaallisen Isän, joka on itse rakkaus ja mielellään kuulee
vanhurskaan rukouksen, kun se on totinen. Hänen henkensä -- rauhan ja
lohdutuksen henki -- laskihe alas rukoilevien sydämmiin, niin että he
vahvistettuina lähtivät kotiin ja levollisina jaksoivat ajatella
tietämätöntä tulevaisuutta.

Wäberin venettä ei sen koommin nähty, ja hänen sekä hänen
apulaisensa perikato huomattiin varmaksi. Leski sai pienen raha-avun
kalastaja-kassasta, kuitenkin sillä ehdolla, että hän käyttäisi sen
omaksi hyödyksensä eikä tuon vieraan lapsen elakkeeksi. Tästä vielä
enemmän lannistunut vaimo alkoi luopua koko luvatusta avun saannista,
päästäksensä tuosta vaikeasta ehdosta; mutta Liddy esti tämän alttiiksi
antavan rakkauden osoituksen. Hän oli kuullut erään Englantilaisen
upsierin, joka pian oli saava eron palveluksestaan ja lähtevä kotiin
Englantiin, etsivän nuorta tyttöä pienen lapsensa hoitajaksi. Äkkiä
päätti hän ruveta tähän palvelukseen sen kautta päästääksensä
kasvatus-äitinsä kaikesta huolesta. Erinomaisen suloiselta tuntui
hänestä se ajatus, että hän kenties kerran säästetyllä palkallansa
saattaisi maksaa suuren velkansa kasvatus-äidillensä. Ennenkuin hän
tarjousi upsierin palvelukseen, antoi hän tiedon tästä aikomuksestaan
eräälle miehelle, jota hän kunnioitti ja rakasti niinkuin isäänsä --
kunnian-arvoiselle papille. Tämä oli nähtävästi hämmästyksissään, kun
Liddy ilmoitti hänelle aikomuksensa. Äänetönnä katseli hän tuota pientä
puhujaa. Hänen silmässänsä kiilsi kyynel, ja liikutettuna vastasi hän
vihdoin:

"Armas tyttäreni! Aikomuksesi on semmoinen, kuin sen Jumalan käskyn
mukaan tuleekin olla. Käytä itsesi vastakin näin, että sinun kävisi
hyvin ja että sinä kauan eläisit maan päällä. Sillä lapsen kiitollinen
rakkaus on Jumalan silmissä hyvä ja otollinen. Mutta, tyttäreni, ei ole
siinä kyllä, että tahdot ruveta palvelukseen; ensin sinun pitää tarkoin
tutkia itseäsi, voitko myös tehtäväsi kunnollisesi _täyttää_.
Lapsentytön virka ei ole vähäpätöinen, vaan se on mitä tärkeimpiä,
vaikka useammat pitävät sen palvelustytön arvoa ylempänä, joka ruokaa
keittää ja huoneita siivoaa. Mutta se on väärin; siliä lapsentytölle me
uskomme, mitä meillä on kalliinta ja rakkahinta, meidän omat lapsemme,
jotka meidän Vapahtajammekin asetti opetuslapsillensa esikuvaksi. --
Huolimattomuutensa ja ilkeytensä kautta voipi lapsentyttö saattaa
holhottavansa ennen-aikaiseen kuolemaan taikka hengellisen turmeluksen
tielle. Oletko ajatellut sen edesvastauksen suuruutta, minkä otat
päällesi? Mene siis ja tutki itseäsi Jumalan edessä, oletko tuohon
tärkeään virkaan sopiva. Anna minulle vastaus huomen-aamuna taikka jo
tänä iltana. Koettele myös itseäsi, tuleeko sinulla olemaan kylliksi
rohkeutta suoraan tunnustaa vikasi, jos hoidettavasi lapsi sinun
syystäsi joutuu johonkin vahinkoon. Moni lapsi olisi voinut pelastua
tuskallisesta kuolemasta, jos heidän hoitajansa ajoissa olisivat
tunnustaneet oikean syyn heidän kitumiseensa."

Liddy noudatti herra pastorin viisasta neuvoa ja tarkan itsensä
tutkimisen jälkeen pysyi hän yhä lujana päätöksessään. Iloksensa sai
hän myös edeltäkäsin kolmen kuukauden palkan palveluksestaan. -- Kun
hän kävi papin luona jäähyväisiä sanomassa, antoi tämä hänelle vielä
monta hyvää opetusta. Muun muassa sanoi hän: "Jos tahdot pysyä
hurskaana, tulee sinun aina illoin tutkia itseäsi, oletko kuluneen
päivän aikana toimittanut jotain hyvää taikka pahaa. Älä myöskään
unhoita joka päivä rukoilla Jumalaa. Jos et voi sitä tehdä oikealla
ilolla -- jos tunnet jonkun salaisen levottomuuden tuntoasi vaivaavan,
niin siitä voit päättää, että olet tehnyt jotain pahaa; koeta sitä
silloin jälleen palkita. Olet kertonut minulle, että sinulla ennen oli
useat palvelijat, jotka käskyjäsi tottelivat. Älä anna muiston tästä
harhauttaa itseäsi uudessa ammatissasi. Hän, jota Cherubim ja Seraphim
palvelevat peitetyillä kasvoilla, ei tullut maan päälle palveltavaksi,
vaan palvelemaan ja antamaan henkensä monien lunastukseksi. Se on minua
ilahuttava, jos kerran kuulen sinulle hyvin käyneen. Muista minua
uskolliseksi ystäväksesi, jolla todellakin on isän mieli sinua kohtaan.
Mene rauhaan, rakas tyttäreni! Herra siunatkoon ja varjelkoon sinua!"

Raskaalta tuntui Liddylle ero niistä hyvistä ihmisistä, joita hän oli
saarella tavannut, raskahimmalta ero kasvatus-äidistä. Pastorin
neuvosta hän ei kuitenkaan ilmoittanut tälle mitään aikomuksestaan,
keventääksensä kumpaisellekin eronhetken katkeruutta, vaan
kirjoitti sen sijaan kirjeen hänelle ja pyysi pastoria olemaan hänen
lohduttajanansa. Seuraavan päivän aamukoitteessa piti laivan lähteä
merelle palveluksesta vapautetun sotaväestön kanssa. Edellisenä iltana
he olivat menneet laivaan, mutta Liddy oli ollut kotona yötä.

Kauan aikaa, ennenkuin lähtevän laivan tykki antoi merkin ankkurin
nostamiseen, nousi Liddy jo makuu-sijaltansa. Itkien lankesi hän
polvillensa hyväntekijänsä vuoteen viereen, katsellen noita
rakastettuja kasvoja, joita hän kenties ei koskaan enää saisi nähdä.
Suurella hartaudella rukoili hän onnea Jumalalta kasvatus-äidillensä ja
jätti hänet Jumalan armolliseen huostaan. Sitten suuteli hän vienosti
vanhan vaimon vaaleita huulia ja lähti kiireesti ulos tuvasta
jätettyänsä kirjeen ja rahat, jotka hän oli saanut, vuoteen vieressä
olevalle tuolille.

Kirjeesen oli hän kirjoittanut:

  "Armas Äitini!

  Äitinipä oletkin, sillä oikea äitini ei olisi voinut tehdä minulle
  enemmän hyvää, kuin sinä olet tehnyt. Paljon olet kärsinyt minun
  tähteni; mutta et sittenkään ole minua hyljännyt. Sitä en eläissäni
  unhoita ja sentähden olen aina kiitollinen tyttäresi. Minun tähteni
  et myöskään tahdo ottaa vastaan apurahoja kalastaja-kassasta.
  Sitä minä en kuitenkaan voi sallia ja olen sentähden ruvennut
  lapsentytöksi eräälle Englantilaiselle upsierille, joka tänään
  vartiaväestön kanssa palaa takaisin Englantiin. Suo anteeksi, ett'en
  ole sinulle siitä mitään puhunut; sen tein vaan senvuoksi, ett'en
  sinua huolestuttaisi. Tässä oleva raha olkoon pienenä alkuna suuren
  velkani suorittamiseen; se ei ole varastettua, vaan se on edeltäkättä
  saatu palkkani. Herra pastori sanoo sinulle enemmän ja on aina sinua
  lohduttava. Jää Jumalan haltuun ja pidä rakkaassa muistossa

                                                        oma _Liddysi_."

Laukaus pamahti laivasta hänen astuessaan ulos tuvasta. -- Rouva Donner
seisoi Erdmuthen kanssa majansa ovella, jossa he odottivat lähtevää
Liddyä, sanoaksensa hänelle jäähyväiset ja onnen toivotukset matkalle.
Vielä kerran nuoret ystävykset syleilivät toisiansa ja Liddy riensi
veneesen, joka vei hänet suureen kolmikansi-laivaan. Hän ei saattanut
kääntää silmäänsä pois saaresta, jossa hän tosin oli nähnyt monta surun
päivää, mutta paljon iloakin nauttinut. Vasta laivassa väentungossa ja
hälinässä hänen surunsa vähän hälveni ja tuskin tunnin kuluttaa oli
Helgolanti jo hänen silmäpiiristänsä kadonnut.



SEITSEMÄS LUKU.

Erikäs.


Suurilla herroilla Englannissa on usein tiluksia, joita ei kenenkään
Saksalaisen ruhtinaan tarvitsisi hävetä. Peninkulman pitkälle ulottuvat
huolellisesti istutetut ja hoidetut puutarhat, joidenka hoito maksaa
satoja tuhansia vuosittain. Suuret joukot aljoja metsän eläimiä ja mitä
harvinaisimpia lintuja ovat näitä puistoja elähyttämässä, ja kalliimmat
veistokuvat kaunistavat viheriöitä, sametinnäköisiä nurmikoita.
Kartanoissa, jotka ovat niin laveat, että niissä kyllä saattaisi asua
satoja ihmisiä, elää yksi ainoa perhekunta ja sekin vaan kolme
kuukautta vuodessa, jonka jälkeen huoneet loppuvuoden ovat autioina ja
käyttämättä. Surullisena katselee maamies näitä maallisen suuruuden
muistomerkkejä, jotka ovat rakennetut köyhäin alamaisten hiellä, sillä
heidän isäntänsä eivät suinkaan ole heille isän sijassa, vaan katsovat
paremmaksi tuhlata ylenmääräisiä tulojansa iloisessa pääkaupungissa
taikka ulkomailla.

Lord Habberton'in maatilat olivat paraimpia maassa. Maakartanoitten ja
maitotalojen vuokraajat toivat joka vuosi melkoiset rahasummat
päähoviin, joka, eri ajoilla rakennettuna, oli kahdessa osassa, toinen
vanhan ritarin-linnan kaltainen, toinen uudempi. Ne olivat eroitetut
toisistaan suuren pihan ja korkeiden muurien kautta ja olivat ikäänkuin
kaksi eri kartanoa. Edellisessä asui vanha synkeämielinen lordi,
toisessa hänen poikansa Kaarle, joka oli erikäs, vaikka vielä nuori
ijältänsä. Muutamana kauniina poutapäivänä, jommoisia sameassa
Englannissa ei ole monta, käveli kaksi palvelijaa pitkin linnan
puutarhan puhtaita käytäviä. Vaatepartensa oli varsin silmään pistävä
ja ilmaisi kohta heidän isäntänsä eriskummaisuutta. Päässä oli suuri
leveälierinen hattu taikka luukko mustasta silkistä, joka peitti koko
muodon aina leukaan asti. Vartalon ympärillä oli avara, monipoimuinen
pitkä mekkopaita mustasta tibetistä, jonka alta tuskin jalatkaan
näkyivät. Jalassa heillä oli hirvennahkaiset kengät, joilla oli niin
ohuet anturat, että astuntaa tuskin voitiin kuulla. Tässä puvussa
milt'ei elämään kyllästyneitten erakkojen kaltaisina kävelivät
nautinnon-himoiset palvelijat puutarhassa, jonka uhkeasti rehoittava
kasvikunta olisi ihastuttanut ketä hyvänsä paitsi heitä.

"Heikki!" virkkoi toinen heistä, "täällä en suinkaan enää tule kauan
pysymään. Ei tätä elämää kestä. Vanhempani määräsivät minun leipojaksi;
mutta minä karkasin pois opista, sillä yöllä valvominen ei ollut
minulle mieleen. Mutta nyt olen, mies parka, joutunut ojasta allikkoon;
sillä täällähän täytyy luopua kaikesta, minkä Jumala on suonut ihmisten
iloksi. Täällä ollaan mykkinä kuin kalat, maataan päivällä ja valvotaan
yöllä, seura-elämästä ei ole puhettakaan -- voisihan vähemmälläkin
saada minun pakenemaan maailman ääriin saakka."

"Niinhän toki, Gumprecht," vastasi toinen, "sinä olet oikeassa.
Isäntämme en, suoraan sanoen, pöllöpää. Hänellä on taskut täynnä
rahoja, kellari täynnä viiniä, talli täynnä kauniimpia hevosia, eikä
hän kuitenkaan käytä mitään tästä hyväksensä. Kuules, Gumprecht, minä
olen aina toivonut tulevani noin mahtavan rikkaaksi mieheksi. Mutta jos
tietäisin tulevani yhtä hupsuksi, kuin isäntäni on, niin toden totta
tahtoisin mieluummin kaiken ikäni olla köyhänä kuin kirkon rotta."

"Kumppaniemme tuolia vanhan lordin luona," lausui Gumprecht,
"ei ole parempi kuin meidänkään, vaikk'eivät he pukunsa suhteen ole
kimröökin-kauppiaitten näköisiä. Koko tuo suku lienee vähän omituinen."

"Huomenna on kilpa-ajo Exeterissä," sanoi Heikki; "jos meidän
isäntämme olisi niinkuin muut nuoret miehet hänen säädyssänsä, niin
ratsastaisimme hänen kanssaan sinne, panisimme vetoon pari tuhatta
puntaa, nauraisimme, riemuelisimme, joisimme sydämmen ilolla, ja
nauttisimme sillä lailla elämää, joka kyllä kuitenkin on lyhyt ja
täynnänsä orjantappuroita. Jos lähden karkuun, niin lähden jo huomenna,
saadakseni olla kilpa-ajoissa."

"Ja minä," lausui Gumprecht, "tahtoisin nyt ruveta kilvan-juoksuun --
päästäkseni sänkyyn. Koko yön -- u -- ah!" hän haukotteli, "on minun
täytynyt siivota ja juuri meidän herramme salaisessa huoneessa. Olen
tomuttanut kaikki seinät ja nurkat, hivuttanut lattian kiiltäväksi ja
toimittanut satoja muita pieniä askareita, jotka kyllä vaativat juoksua
ja rientämistä. Enpä juuri olekaan utelias; mutta kuitenkin tahtoisin
mielelläni tietää, mitä on tuon suuren mustan peitteen alla jokaisessa
kammarissa. Päältäpäin se näyttää sängyltä taikka ruumiin arkulta;
mutta siinä on korkea kyttyrä, jota en voi selittää."

"Sen kalun tähden olen minäkin usein päätäni vaivannut," sanoi Heikki,
"ja usein on mieleni tehnyt katsoa peitteen alle, vaikka isäntä
kovimman rangaistuksen uhalla on sen kieltänyt. Tekisinpä sen
sittenkin joskus, kun herra ei ole huonessa, jos ei kappalainen olisi
vakuuttanut, että peitteen alla on pieniä tiukuja, jotka vähimmästäkin
liikuttamisesta rupeavat soimaan ja saattavat herran saapuville. Minä
ajattelen kuitenkin, ett'ei hän minua syö, vaikka kerran katselen tuota
katua, ennenkuin karkaan. Jos luovun palveluksestani haukkumasanoilla
taikka ilman niitä -- jos itse menen pois talosta, taikka jos minä
täältä ajetaan -- se en minulle yhdentekevä."

"Sinä!" sanoi Gumprecht, "voisipa sinulle tapahtua jotain pahempaakin;
ylhäisten herrojen kanssa ei ole hyvä riitaantua. Isännällä kyllä olisi
valta piirrättää päästökirjan sinun selkääsi, semmoisen, jonka
mustansinisiä puustaavia et hopussa saisi pois pyyhityksi."

Heikki nauroi, ja Gumprecht nuhteli häntä tästä. "Oletko unhoittanut,"
sanoi hän, "että Habberton-house'ssa ei saa nauraa? Yhden ainoan kerran
vaan oli James Bill nauranut, ja silloinkin vaan aivan hiljaa, ja
tuossa paikassa hän sai eronsa."

"Hyvä!" vastasi Heikki, "minä säästän siis nauruni huomiseksi, jolloin
aion lähteä kilpa-ajoon. Mutta tuolta kuuluu vieraan ihmisen kova
astunta. Tutkitaanpa tuota harvinaista ilmiötä."

Näillä sanoilla hän käänsi ylöspäin luukon, joka ehti häntä vapaasti
näkemästä, ja huomasi Liddyn, joka käyskenteli puutarhassa kahden
pienen lapsen kanssa. Liddy hämmästyi kovin nähdessänsä nuo
kummallisesti puetut miehet ja tempasi säikähtyneenä molemmat lapset
luoksensa. Heikki muuttui kohta juhlallisen näköiseksi ja kysyi
vakavalla äänellä: "kuka on antanut sinulle luvan tulla tähän
puutarhaan?"

"Säästä kysymyksesi," katkaisi Gumprecht hänen puheensa, "tyttö on
tyttö on lastenhoitajana meidän kappalaisella, jonka orpana, luutnantti
Schlicks, lapsensa kuoltua heitti tämän hänen huostaansa. Tiedäthän,
että meidän kummallinen isäntämme ei kärsi lapsia eikä vaimoja
linnassaan, ja että kappalainen perheinensä asuu tuossa pikkuisessa
rakennuksessa tuolla. -- Lapseni!" sanoi hän sitten kääntyen Liddyn
puoleen, "älä ole milläsikään, oleskele vaan tässä puutarhassa
huviksesi, että se edes jollekin ihmiselle tuottaisi hyötyä ja
huvitusta."

"Nuo kasvot ovat liian hienot ja mielekkäät lapsentytölle," sanoi
Heikki. "Parempi olisi, jos kappalainen antaisi hänen ja lasten
pukeutua semmoiseen pukuun, kuin meilläkin on. Voisipa kerran sattua
niin, että herra päivälläkin tulisi puutarhaan taikka ikkunasta
huomaisi pienokaiset, ja silloin olisi kappalaiselle paha tarjolla,
vaikka hän johonkin määrin on herramme suosiossa."

"Kyllä he niin puetaankin, sen hän minulle sanoi," lausui Gumprecht;
"kohta kun tilatut kaaput ja päähineet ovat valmiit."

"Tyttö voisi saada minun pukuni," virkkoi Heikki, "kun hän vaan
malttaisi odottaa huomiseksi. Jos tuossa riivatussa puvussa tulisikin
kilpa-ajoihin Exeteriin, uskoisivat minun Trappistiksi ja kivittäisivät
minun."

"Heikki!" sanoi Gumprecht iloisena, "minulle johtui kelpo keino
mieleen, mitenkä sinä huomenna saattaisit olla läsnä palveluksestasi
karkaamatta. En mielelläni tahtoisi eritä niin uskollisesta
kumppalista, kuin sinä olet, ja jos oikein asiaa mietitään, ei meidän
Kaarle herramme likimaillenkaan ole niin ilkeä kuin hänen isänsä
ja monet muut herrat. Työ ei meitä liioin rasita, emmekä saa
haukkumasanoja koskaan, eikä ole palkkakaan halveksittava. Paitsi
sitä en minä luovu siitä toivosta, että herramme jälleen tulee
täysimieliseksi ja palkitsee meille nykyiset vaivaloiset päivämme. Onpa
hän ennen ollut paras mies koko maailmassa.

"No," sanoi Heikki, "mitäpä tuolla pitkällä puheellasi oikeastaan
tarkoitat?"

"Sen saat kohta kuulla. Huomenna meillä on päivä-vahti herran luona.
Kilpa-ajon tähden kaikki, jotka liikkumaan kykenevät, lähtevät
Exeteriin, jopa kappalainenkin rouvineen, lapsineen. Me olemme sitten
yksin linnassa ja saatamme tehdä, mikä meitä ikinä haluttaa. Nyt saat
kuulla tuumani, jota et suinkaan hylkää. Jos räätäli huomiseksi ei ole
valmistanut tuon tytön kaappua, niin sinä puet hänet vaatteihisi. Jos
ne ovat liian pitkät, sopii niitä lyhentää silmäneulan tahi nuppineulan
avulla. Kun lupaat tytölle pienen lahjan, rupee hän varmaankin
mielellään sinun sijaiseksesi kuudeksi taikka kahdeksaksi tunniksi,
sillä aikaa kuin sinä olet Exeterissä. Vaimon uteliaisuuskin ja halu
laskea vähän leikkiä saa hänen varmaankin siihen suostumaan. Eikä
hänellä ole siinä mitään vaaraa. Jos niin sattuisikin, ett'ei herra
koko päivänä nukkuisi yhtään, olen minä saapuvilla, jos hän jotain
haluaisi. Siinäkin kummallisessa tapauksessa, että hän sinuakin
tarvitsisi, ei ole mitään pelättävää. Eipä hän näe muuta kuin
jalkojamme, usein ei niitäkään; sentähden ei nuoren sijaisesi pienuus
eikä äänensäkään tule saattamaan sinun pientä petostasi ilmi."

"Sinun esityksesi on oivallinen!" huudahti Heikki iloissaan. "Minua
ihastuttaa sekä toivo päästä Exeteriin, että varsinkin tämä sukkela
vaihto."

"Minulla on siis sinun suostumuksesi?" lausui Gumprecht. "Nyt minä
valmistelen tyttöä hänen huomeiseen tehtäväänsä. Mikä sinun nimesi on,
armas lapseni?"

"Liddy Wäber," vastasi tämä.

"Kaunis nimi!" muistutti Heikki, "jota ainoastaan niin kummallinen
herra kuin meidän saattaa pitää rumana. Älä anna hänen sitä kuulla,
ellet heti tahdo menettää hänen suosiotansa."

"Mistä olet kotoisin?" tutkisteli Gumprecht vielä.

"Tänne tulin Helgolannin saaresta."

"Hs!" kuiskutti Heikki. "Helgolanti on meren keskellä ikään kuin
jauhokokkare kattilassa, ja kaikki, mitä on meressä, mitä sieltä tulee
taikka siihen menee, sitä meidän isäntämme ei voi kärsiä. Hän on siinä
suhteessa niinkuin Juutalaiset, jotka arvelevat, ett'ei vedestä ole
mitään hyötyä. Sentähden hän kuivautti järven täältä puistosta,
sentähden hän hakkautti maahan nuo kauniit lehmukset ja poppelit linnan
edustalta, sillä niiden suhina tuulessa muistutti hänelle meren
aaltojen loiskinata; sentähden hän ikäänkuin vesikauhuinen pakenee
kaikkea vettä, eikä voi lähteä pois tästä kirotusta linnasta, sillä
onpa kaikkialla lammikoita, ojia, järviä, puroja ja virtoja, joita hän
kammoo."

"Ei suinkaan tuo herra raukka juokaan muuta kun olutta taikka viiniä?"
kysyi Liddy sääliväisesti.

"Eipä niinkään," vastasi Heikki. "Siinäpä juuri kumma onkin. Hän ei
juo muuta kuin vettä, joka kuitenkin on värjätty kaikellaisilla
sekoituksilla, esm. kirsimarjan ja vatun liemellä, viinillä, teellä
y.m. ja tätä juodaan läpikuultamattomista astioista, ett'ei näkyisi
mitään nestettä."

"Kuuleppas Liddy!" sanoi Gumprecht, "sinun täytyy olla vähän avuksi
tälle kelpo pojalle, siten että huomenna muutamaksi tunniksi rupeet
hänen virkaansa. Se ei ole sinulle vahingoksi."

"Mutta," sanoi Liddy, "sitä minä en tohdi. Voin kyllä hoitaa lapsia,
mutta en ymmärrä toimittaa miespalvelijan virkaa."

"Olkoon se meidän huolenamme," vastasi Gumprecht. "Sinulla ei ole
vähintäkään vaaraa, ja linnassa saat nähdä kaikellaisia kauniita
kaluja, jotka varmaan sinua huvittavat."

Liddy, joka jo oli oppinut käyttämään itseänsä taitavasti ihmisten
seuroissa, suostui viimeinkin sykkivällä sydämmellä, kuitenkin sillä
ehdolla, ett'ei hänen herrasväellänsä olisi mitään sitä vastaan. Sinä
iltana, joka oli erittäin kaunis, antoi kappalaisen rouva hänelle
luvan, kun lapset olivat ruvenneet makuulle, vielä hetkisen kävellä
puistossa, kuitenkin sillä käskyllä, että hän huolellisesti karttaisi
jokaista, jonka kasvot olivat peitossa, ja olisi aivan puhumatta.

Huoletonna käveli Liddy avaran puiston lehtokujia. Ihastuksella
hengitti hän sisäänsä oivallisten kukkien tuoksua, ihaeli tähtitaivasta
ja kuun kultaista sarvea, ja ajatteli mennyttä aikaa hiljaisella
alakuloisuudella. Neljännes vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli
jättänyt Helgolannin saaren. Lyhyt oli hänen palvelus-aikansa
Englantilaisen upsierin, kappalaisen orpanan, luona, jonka pieni lapsi,
vaikka huolellisesti hoideltuna, kuitenkin pian kuoli. Kaksi kirjettä
oli hän jo kirjoittanut kasvatus-äidillensä ja herra pastorille, ja
kerran saanut vastauksenkin. Nyt hän saattoi iloisena katsoa ylös
taivaallisen Isänsä puoleen ja Häntä rukoilla, sillä hänen sydämmensä
oli pysynyt puhtaana. Hän oli myöskin mielihyvissään huomisesta
toimestansa; sillä hän toivoi siitä saavansa pienen palkan, jonka hän
aikoi tarkasti säästää kasvatus-äidillensä.

Mieli täynnä näitä iloisia mietteitä, oli hän milt'ei joutumaisillaan
erikkään syliin, kun tämä kepeällä astunnalla tuli kävellen tien
mutkassa. Peljästyneenä jäi tyttö seisomaan eikä muistanutkaan mennä
piiloon. Vaan herra kävi sivuitse häntä huomaamatta. Uteliaana katseli
Liddy häntä. Hän oli vaatetettu aivan niinkuin hänen palvelijansakin,
sillä eroituksella vaan, että kirjoitus-taulu riippui nauhalta hänen
olallansa. Pää oli alas painuneena ja kasvoja ei voinut nähdä.
Ikään kuin kummitus hiipi tuo musta haamu puiston läpitse. Hänen
ilmestymisensä oli Liddyssä herättänyt kauhun, joka ajoi hänet kotiin,
ja saattoi häntä katumaan annettua lupaustansa.

"Kuinka onneton tuo herra raukka on!" ajatteli tyttö vuoteellansa.
"Mitäpä rikkaus ja korkea arvo häntä hyödyttävät? Varma on, ett'ei
rikkaus yksin tee onnelliseksi. Mikäpä häntä surettanee? Eikö häntä
voisi auttaa?"

Näin miettien Liddy nukkui.



KAHDEKSAS LUKU.

Liddyä kohtaavat kummalliset tapaukset.


Leveä luukko heitettynä valkeiden kiharoiden yli ja mekkopaita
tavallisten vaatteiden päällä lähti Liddy seuraavana aamuna Gumprechtin
seurassa tyhjään, autioon linnaan. Väristen hän astui ylös leveitä
portaita, jotka veivät suurelle portille. Sen oikealla ja vasemmalla
puolella näkivät he kaksi isoa kuvapatsasta, joista toinen, painaen
sormensa huuliansa vastaan, näkyi vaativan äänettömyyttä, vaan toinen
vakavasti loi silmänsä maahan. Useampia kuvapatsaita seisoi vielä
muurin komeroissa korkeiden rappusien eri osastoilla, joissa tulijoiden
askeleet kajahtelivat. He olivat kivettyneiden jättiläisten kaltaisia,
ja Liddyn mielestä melkein peloittavia. Raskaan, mahonkipuisen oven
kautta, astuivat he avaraan esisaliin, jonka seinät olivat täynnä
kuvatauluja leveissä kullatuissa kehissä. Nuo monet maalatut kasvot
katsoivat kaikki suoraan sisään-astuviin ja niiden silmät näyttivät
milt'ei tunkevan heidän lävitsensä. Kylmä väristys kulki pitkin Liddyn
ruumista. Sivu-oven kautta tultiin pitkään huone-riviin, joka oli
kaunistettu maisema-kuvauksilla, kuvaelmilla historiasta ja
oivallisilla aseilla.

"Laiskurit!" mutisi Gumprecht itsekseen, "heillä on ollut semmoinen
kiire kilpa-ajoon, ett'eivät edes ole malttaneet sulkea ikkunan
luukkuja kiini."

Varsin konstikkaiden tuluksien avulla sytytti Gumprecht kaksi
vahakynttilää ja rupesi sitten panemaan kiinni luukkuja, jotka eivät
pienimmästäkään saumasta laskeneet päivän valoa sisään.

"Mitenkä?" sanoi Liddy ihmeissään, "keskellä päivääkö täällä
ikkunan-luukut suljetaan ja kynttilöitä poltetaan?"

"Yö ei ole kenenkään ystävä," vastasi Gumprecht, "eikä minun
herranikaan. Hänestä on tullut valon-arka yölintu; hän nousee vasta,
kun aurinko on levolle mennyt." Sitte hän rupesi opettamaan Liddylle,
mitä tämän oli tarpeellinen tietää.

"Tuossa," sanoi hän, "on vettä, tässä on kirsikkamarjan-, mansikan, ja
vatun-lientä; tässä pullossa on madeiraa, tässä portviiniä ja tuossa
sampanjaa. Täällä on teekone väkiviinalamppuineen ja tuolla on
leipäkori."

Hetken aikaa vielä jatkettuansa opetustaan ja muistutettuansa tyttöä
vähintäkin sadasta eri asiasta lopetti hän viimeinkin näillä sanoilla:
"jos vastoin meidän luuloamme kello kutsuisi meitä sisään, niin sinä
asetut vasemmalle puolelleni etkä liiku yhtään, paitsi jos hän ojentaa
sinulle kirjoitus-taulun, jolloin minä olen sinulle avullinen. Mutta
älä puhu sanaakaan, vaikka mitä tapahtuisi."

Näistä muistutuksista joutui Liddy semmoiseen tuskaan, että Gumprecht
katsoi tarpeelliseksi rohkaista hänen mieltänsä juottamalla hänelle
lasillisen väkevää viintä. Tämä onnistuikin niin hyvin, että tyttö tuli
aivan puheliaaksi ja rupesi tyystin tarkastelemaan kaikkia esineitä
huoneessa. Hän oli iloisimmallaan, kun äkki-arvaamatta hopeakellon
kilinä kuului ja saattoi hänen uudelleen edelliseen tuskallisuuteen.

Gumprechtkaan ei kokonaan voinut salata hämmästystään; kuitenkin hän
viittaamalla kehoitti Liddyä pysymään rohkeana, ennenkuin hän aukasi
erikkään huoneen ovea.

Kaappuun puettuna, pää luukon peitossa, istui tämä kirjoituspöydän
ääressä. Ikään kuin komennon jälkeen marssi Gumprecht vapisevan
kumppaninsa kanssa esiin ja asettui kahden askeleen päähän herrastansa.
Kasvojansa kääntämättä ojensi tämä hänelle kirjoitus-taulun, jonka
jälkeen Gumprecht meni ulos, iskien silmää Liddylle. Kuten jälestäpäin
tuli selville, oli erikäs pyytänyt erään kirjan kirjastostaan. Liddy
oli pelosta menehtymäisillään, kun hän havaitsi olevansa yksin tuon
peloittavan miehen kanssa. Sekunti toisensa perästä kului eikä
Gumprecht tullut takaisin. Viimein hän uskalsi vähän luoda silmänsä
erikkääsen, joka, pää käden nojassa, istui liikkumatta kirjoituspöydän
ääressä. Hänen kasvoistansa ei Liddy voinut nähdä muuta kuin vähän osan
isosta mustasta parrasta. Mutta pian hän jälleen painoi päänsä
alaspäin; sillä mies nousi seisoalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä
työnnettiin tuo peloittava kirjoitus-taulu tytön silmien eteen.
Hämmästyksestä oli hän pudottaa taulun vapisevasta kädestään, nähtyänsä
siinä kirjoitettuna käsky-sanan: "soitantoa!" Tuskansa oli ääretön.
Mihinkä kummaan hänen oli rupeaminen tämän selittämättömän sanan
johdosta? Pitäisikö hänen itse soittaman vai hankkiman soittoniekkoja
paikalle? Ja mistä ne saataisiin? Epätoivon alaisena katseli hän
taulua, joka yhä oli hänen kädessänsä. Kauhistava minuutti kului tällä
tavalla. Sitten taulu rajusti nykäistiin hänen käsistään ja lisäksi
pantiin sanat: "soitantoa! pian! torvilla ja rummuilla!"

Nyt oli Liddy pahemmassa kuin pulassa. Kyynelsilmin vaikeroitsi hän:
"minä en osaa soittaa, kaikkein vähimmin torvilla ja rummuilla." Tämä
lyhyt puhe vaikutti erikkääsen melkein voimakkaammin kuin soitanto sana
Liddyyn. Hän nykäsi luukon pois kasvoiltaan, näytti valjut, laihtuneet,
kiharapartaiset kasvonsa ja rikkoi jo vuosikausia ankarasti noudatetun
äänettömyytensä, kummastuneena huudahtaen: "kuka sinä olet? kenen
lapsia olet?"

Liddy ei uskaltanut katsoa kysyjään vastatessaan: "minä olen Li-- Wäber
ja kap-- ja tämän linnan kappalaisen luona."

"Sinä änkytät pelosta, poika! puhu vapaasti ja pelkäämättä. Äänesi
soipi viehättävästi, ja herättää minussa onnellisempien aikojen
muistoja. Minkätähden sinä olet täällä?"

"Minun piti oleman sijaisena, kun hän on lähtenyt Exeteriin."

Gumprechtin pikainen takaisin tulo teki erikkään jälleen mykäksi.
Luukko heitettiin taas kasvojen yli. Otettuansa anotun kirjan
palvelijalta ojensi herra hänelle kirjoitus-taulun, jossa olivat
Liddylle käsittämättömät sanat.

Gumprecht tajusi asian paremmin kuin tyttö. Hän läheni erästä kauniisti
kiillostettua kaappia, veti erään vieterin ylös, ja kohta kaikuivat
täydellisen soittokunnan viehättävät säveleet. Soitanto alkoi huilujen,
oboijien, klarinettien ja torvien suloisilla akkordeilla, joihin
sittemmin vaskitorvien, pasuunien ja rumpujen majesteetilliset äänet
sekaantuivat. Kun Liddy nyt, ihastuneena nauttien ensikerran kuultujen
säveleiden suloisuudesta, unhoitti koko maailman, käveli erikäs pitkin
askelin edes takaisin huoneessa ja näkyi kiinnittäneen ajatuksensa
aivan toisiin esineisin kuin soitantoon.

Soitannon tauottua sai Gumprecht taulun kautta käskyn viedä kirja
takaisin kirjastoon ja sen sijaan hakea toinen. Hänen mentyänsä kääntyi
erikäs Liddyn puoleen, käskien hänen nostaa luukon kasvoiltaan. Kun
tämä oli noudattanut hänen käskyänsä, katseli hän erinomaisella
mieltymyksellä tytön punehtuvia kasvoja.

"Poikani," sanoi hän huoaten, "Jumala on suonut sinulle kauniit kasvot.
Älä salli paheen milloinkaan turmella niiden puhtautta." Vielä kerran
hän terävästi tutkien katsoi tyttöön ja sanoi sitten äkkiä: "tahdotko
ruveta minun palvelukseeni?"

Tämä kysymys tuli niin arvaamatta, ett'ei tyttö tiennyt, mikä olisi
sopivin vastaus siihen; "jos herra kappalainen siihen suostuu eikä
Heikki raukkaa minun tähteni luovuteta palveluksesta," lausui hän
viimeinkin vitkalleen.

Erikäs laski itse tytön luukon alas, kuullessansa pois lähetetyn
palvelijan lähenevän, ja ojensi hämmästyneelle miehelle taulun siihen
kirjoitetuilla sanoilla: "poika Wäber on otettu minun palvelukseeni ja
se ilmoitetaan kappalaiselle."

Viittaamalla lähetti hän sitten pois molemmat palvelijat, jotka
vetäytyivät esi-huoneesen. Liddyn yksinkertainen kertomus siitä, mikä
oli tapahtunut, saattoi Gumprechtin sangen suureen kummastukseen, joka
tarttui muihinkin palvelijoihin heidän palattuansa niiden joukkoon, ja
Liddy kohosi tämän kautta johonkin arvoon linnassa. Tytöllä oli nyt
kyllin tilaisuutta oppia tuntemaan uuden herransa oikkuja ja
kummallisia omituisuuksia. Häntä erikäs suvaitsikin luonansa paremmin
kuin muita. Kabinetissa hän myös näki tuon salaisen peitteen niiden
esineiden päällä, jotka olivat herättäneet uteliaisuuden eivätkä olleet
hänenkään mielikuvitukseensa vaikuttamatta. Kun nyt hänen
palvelusvuoronsa vaan tuli joka kolmas päivä, niin häneltä vielä
liikeni aikaa kappalaisen lapsille, jotka suurella rakkaudella olivat
häneen kiintyneet. Sillä lailla oli kulunut neljätoista päivää, jona
aikana hän oli jotenkin perehtynyt uusiin toimiinsa. Tarkan
huomaavaisuutensa ja terävän järkensä avulla arvasi hän usein herransa
tahdon, ennenkuin tämä oli sitä kirjoittanutkaan, jota herra kyllä
huomasi ja josta hänen suosionsa nuorta palvelijaa kohtaan yhä eneni.
Harvoin hän laiminlöi tilaisuutta vaihtaa muutamia sanoja Liddyn kanssa
ja katsella hänen muotoansa.

Muutaman helteisen päivän perästä oli iltapuoleen uhkaavia ukkosen
pilviä kokoontunut taivaan rannalle. Tuuli ajoi ne yhä lähemmäksi, ja
raju-ilma puhkesi juuri linnan ylitse. Jo aikaa ennen oli erikäs kovin
levottomana liikkeellä. Hänen käskystään olivat kaikki palvelijat
kokoontuneet linnan huoneisin, joidenka ikkunan-luukut olivat suljetut.
Ne hohtivat sytytettyjen vahakynttiläin valossa ja kaikuivat Kaarle
herran nopeista askeleista.

Kohta kun tuuli ulkona alkoi yksitoikkoista suhinaansa, Gumprecht,
herransa käskyä odottamatta, veti ylös kaikkiin huoneisin sijoitettujen
pelikellojen vieterit, ja muurit kaikuivat jälleen sointuvista
säveleistä. Mutta kun ukkonen majesteetillisella jyrinällänsä voitti
torvienkin ja rumpujen äänen ja mahtavilla pamahuksillaan täristytti
linnan muureja, rupesivat palvelijat aivan kummallisella tavalla
kohtelemaan nähtävästi taintunutta herraansa. Tukittuansa hänen
korvansa pumpulilla ja käärittyänsä hänen päänsä monenkertaisiin
huiveihin, veivät he hänet sohvalle, jonka syvimpään nurkkaan hän kätki
päänsä, joka nyt peitettiin useilla villavaipoilla ja pienillä
polstareilla. Sitten tarttui kuusi palvelijaa yhtä moneen rumpuun ja he
rupesivat niitä pärryyttämään niin rajusti, että koko huone tärisi ja
Liddy pelkäsi korvansa halkeavan. Samassa pojat iloisesti irmastelivat
ja paukuttivat rumpujansa kuten hullut ainakin. Kun heidän kätensä
väsyivät, tuli toisia miehiä heidän sijaansa ja näin he vuorotellen
jatkoivat tuota melua, niin kauan kuin ukkonen jylisi ja sade tulvaili
alas.

Tämä kummallinen leikki ei vielä ollut loppunut, kun aivan odottamaton
vieras ilmestyi. Vanha herra, yöpuvussa, ja suuri joukko kaluunoilla
koristettuja palvelijoita hänen jälessään, astui suuttuneen tavalla
aukinaisesta ovesta huoneesen, missä mainittua melskettä yhä kesti. Se
vihainen katsanto, joka seurasi hänen kätensä viittausta, teki pikaisen
lopun rummuttamisesta. Koko tuo musta joukko, joista useammat olivat
vetäneet luukkonsa pois kasvoilta, asettihe nöyrään asentoon ja olivat
tässä tilassa melkein kiinni saatujen pahantekijöiden näköiset.

Äkkinäinen äänettömyys saattoi peitossa olevan erillään uskomaan, että
raju-ilma jo oli kulkenut ohitse. Hän pudisti sentähden korkealle
ladotun taakan pois päästänsä, joka vaatteisin käärittynä oli näöltänsä
kuin pagodin pää. Hän oli kaiketi ollut tukehtumaisillaan, näytti aivan
hiestyneeltä ja oli pörröisellä parrallaan pikemmin hirviön kuin
sivistyneen, korkeampiin seuroihin kuuluvan ihmisen kaltainen. Erikäs
raukka! Raju-ilman kauhistuksista onnellisesti pelastuneena oli hän nyt
joutuva toisenlaisten kauhujen uhriksi.

Vanha herra, joka juuri oli itse lordi Habberton, iski vihaisen,
halveksivan silmäyksen kurjan näköiseen poikaansa. Vihdoin lausui hän:
"Onko tämä poikani, hyvin kasvatettu viidenneljättä-vuotias mies, vai
lapsellinen mielipuoliko, joka muuttaa harmaapäisen isänsä viimeiset
vuodet surupäiviksi. Voi, että minun täytyy elävin silmin nähdä, kuinka
poikani joutuu ihmisten ja omain palvelijainsa narriksi! Vilkaseppas
kerta tähän peiliin, että oppisit tuntemaan omaa kurjuuttasi! Tämä on
jo kolmas vuosi, kun olen kärsinyt hullutuksiasi. Mutta kerran
taivaallinenkin kärsivällisyys loppuu. Tämän kerran minä vielä sinua
pyydän ja rukoilen: tule jälleen järjelliseksi ihmiseksi ja hyväksi
pojaksi. Rohkaise mielesi, särje ne alakuloisuuden kahleet, jotka
vievät sinulta järjen viimeisenkin jäännöksen. Ota itsellesi lempivä
vaimo omasta säädystäsi, ja kaunistakoon hilpeät lapset sinun elämäsi
iltapuolta. Tahdotko totella minua, suotko minulle myöntävän
vastauksen?"

Erikäs, joka palvelijoiden avulla oli päässyt vaatteista ja korvissa
olevista pumpulitukoista, ei vastannut sanaakaan, vaan jäi seisomaan
liikkumatta, pää painuneena vasten rintaa.

"Noh!" huusi lordi kiivaasti, "tahdotko myöntyä minun tahtooni, vai
etkä tahdo? Vastaa!"

Poika loi häneen surullisen silmäyksen ja tarttui sitte tauluunsa,
kirjoitti siihen muutaman sanan ja antoi sen isällensä.

Vihoissaan vanhus heitti sen lattiaan.

"Puhetta minä sinulta vaadin enkä kirjoitusta", huusi hän. "Onko isäsi
sinun silmissäsi vähemmän-arvoinen kuin tuo lapsi, joka mielestäsi
yksin ansaitsee kuulla sinun puhuvan? Puhu! tahdotko minua totella, vai
etkö tahdo?"

Kaarle herra laski ristissä olevat kätensä kuin uupuneena alas ja sanoi
surullisella äänellä: "minä en voi."

Nämä kolme sanaa kiihoittivat vanhuksen vihan korkeimmalleen; hän olisi
varmaankin lyönyt poikaansa, jos hän ei olisi hävennyt noita monia
läsnä-olijoita.

Kauan katseli hän ankarasti onnetonta poikaansa ja kääntyi sitten
nähtävästi aivan levollisena ympärillä seisovien puoleen.

"Vallan väärin tekisin," lausui hän, "jos kauemmin tuhlaisin varojani
mokoman ihmisen hullutuksiin. Kukaties puute vaikuttaa sen, minkä
velvollisuuden tunto ei ole saanut aikaan. Te kaikki," sanoi hän
kaapunkantajille, "olette tästä hetkestä vapaat palveluksestanne.
Palkkanne maksetaan heti kohta. Tästälähin olkoon Kaarle herra itsensä
ja kummallisen mielenlaatunsa nojassa. Mielipuolena pysyköön hän nyt
tämän linnan ja tämän puutarhan rajojen sisäpuolella, joiden
ulkopuolelle hän tätä ennen itsepintaisuudessaan ei ole tahtonut mennä.
Ikään kuin kerjäläiselle annan minä hänelle jokapäiväisen leivän omasta
pöydästäni, mutta en rahtuakaan enempää. Nyt korjatkaa luunne pois
täältä!"

Koko palvelija-joukko pötki tiehensä, paitsi Liddy, joka oli kätkeynyt
tuolin taakse, ja erikäs jäi yksin tähän loistavaan huoneesen.

Vähän aikaa seisoi hän äänetönnä miettien, meni sitten makuukammariinsa
ja lukitsi oven jälkeensä.

Kun huone jäi tyhjäksi, tuli Liddy ulos piilopaikastaan, sammutti
melkein loppuun palaneet kynttilät, avasi yhden ikkunan luukut, siirsi
sohvan eteen pienen renkun, laskeutui siihen istumaan ja nojasi päänsä
sohvaan.

Ennen pitkää makasi hän jo makeata unta tässä oudossa asemassa ja
hurjimman melun perästä seurasi nyt äänetön hiljaisuus.



YHDEKSÄS LUKU.

Liddy rupee parantajaksi.


Liddyn uni oli pitkä ja makea. Se olisi kestänyt vieläkin kauemmin, jos
hän ei olisi herännyt siihen, että hänen päähänsä hiljaa koskettiin.
Avattuansa uniset silmänsä näki hän entisen isäntänsä, erillään,
seisovan hänen vieressään. Toisessa kädessä tämä piti palavan
kynttilän, toisella hän silitti Liddyn vaaleita kiharoita, joilta tuo
ruma luukko oli liukunut alas. Katsahtaessaan ylös huomasi Liddy, että
ikkunan luukut, jotka hän oli aukaissut, jälleen olivat suljetut, niin
että kammari oli pilkko pimeä. Erikkään kasvoista päättäen oli hänellä
varmaankin sangen paljon kärsimistä, kuitenkin näytti hänen muotonsa
enemmän surumieliseltä kuin kammoittavalta. Vähän värähtelevällä
äänellä puhutteli hän tyttöä: "lapsi, mitä tässä vielä teet? etkö ole
kuullut, että minä olen kerjäläinen, jolta ei enää ole mitään
saatavana?"

"Juuri sentähden, hyvä herra, olen minä jäänyt tänne," vastasi Liddy.
"Minun luullakseni nyt tarvitsette minun apuani enemmän kuin ennen."

Erikkään kasvot ikäänkuin vetäytyivät itkuun. Äkkiä hän kääntyi pois,
oli hetken aikaa ääneti ja sanoi sitten hiljaisella äänellä: "Lapsi,
pakene pois onnettoman läheisyydestä, ett'ei hänen surunsa tarttuisi
sinuunkin ja sinua turmelisi."

"Sitä minä en pelkää!" vastasi Liddy rohkeasti. "Pikemmin minä toivon
voivani auttaa teitä siitä, jos sallitte minun jäädä tänne ja lupaatte
seurata minun neuvoani."

"Parantaako?" lausui erikäs katkerasti. "Yksi vaan saattaa minua
parantaa -- se on kuolema!"

"Tahi laupias Jumala," virkkoi Liddy luottamuksella; "sillä Hän on
kuolemaa väkevämpi."

Näiden sanain totuus saattoi erikkään vaikenemaan, ja Liddy jatkoi
rohkeammin: "Eiköhän, hyvä herra, se ollutkaan paras, että vanha herra
särki taulun ja ett'ette voi hankkia toista itsellenne? Tästälähin
teidän _täytyy_ aina puhua minun kanssani. Onpahan kuitenkin puhe
kallis Jumalan lahja, josta ei voi kyllin kiittää. Mitähän linnut ja
muut eläimet siitä antaisivatkaan, jos voisivat toisiansa puhutella? Ja
tuon ruman luukon heitämme pois päästänne, varsinkin sisällä huoneissa,
joissa ei ole tapana pitää mitään päässä. Siihen puettuna olette aivan
vanhan nokisen majavan näköinen. Mitä varten olette jälleen sulkeneet
ikkunan luukut, jotka minä tahallani aukaisin, ennenkuin panin
maata? Tahdotteko ijäisesti elää pimeydessä, joka vaan enentää
surumielisyyttänne? Ja lisäksi vielä tämä tukehduttava ilma! Voi, hyvä
herra! antakaa minun aukaista ikkuna ja luukku, että raitis ilma
pääsisi sisään." -- Näin puhuessaan tyttö olikin aukaissut luukun ja
ikkunan niin paljon, että kirkas päivän valo saattoi tulvailla sisään.

"Voi! kuinka taivaallinen tuoksu tuolla ulkona on virvoittavan
ukkosen-ilman perästä! Haistakaapa, armollinen herra! ja huomatkaa,
kuinka virvoittava tuo raitis ilma on, joka ikään kuin uudestaan
synnyttää ihmisen. Älkää pahaksenne panko, hyvä herra! mutta minä
suutuin teihin viime yönä sentähden, että tukitte korvanne Jumalan
äänelle, ukkosen jylinälle, ettekä huolineet katsella leimausta, joka
vaan saattaa pahantekijöitä vahingoittaa. Ettekä edes tahtoneet kuulla
tuulen suhinaa, joka on Hänen hengähdyksensä, -- eikä virvoittavan
sateen tulvailemista, josta vaan seuraa hedelmällisyys. Vaikka myrsky
kuinka rajusti ympärilläni riehuisi, sanon minä nöyrästi, mutta
pelkäämättä: elämäni on sinun kädessäsi, tee minulle, niinkuin sinulle
otollinen on. Niin on minua hyvä pappi Hel--" hän keskeytti puheensa,
sillä hän ei tahtonut vihatun saaren nimittämisellä vaivata herransa
korvia. Nyt hän rupesi itseksensä ihmettelemään omaa rohkeuttansa, joka
saattoi hänen näin ujostelematta lavertelemaan, mutta vielä enemmän
sitä malttavaisuutta, jolla erikäs häntä kuunteli ja salli hänen
mielensä mukaan toimitella. Hän oli ikäänkuin kaikista siteistä
vapautettuna, kun hän erikkäässä ei enää nähnyt ylhäistä ja rikasta
käskijää, vaan hylätyn, apua tarvitsevan raukan, jota hän päätti
uskollisesti palvella.

Kun tyttö aukaisi yhä useampia luukkuja ja ikkunoita, vetäytyi erikäs
takaisin salaiseen kabinettiinsa. Liddy kuuli hänen salpaavan oven,
eikä hän ollut herraansa oikein tyytyväinen, vaikka hänen täytyi
tunnustaa, että tämä jo oli myöntänyt sangen paljon. Hän kokosi jälelle
jääneet kynttilän pätkät, jotka hän pani hyvään talteen, ja korjasi
pois, mitä vielä rauhattoman yön perästä oli esillä. Hän piti itseänsä
ikään kuin koko linnan emäntänä, kun hän sai siinä näin aivan oman
mielensä mukaan hallita ja vallita, ja tästä oli hän aivan hyvillänsä.
Hän puhdisti ja pyyhki tomut pois ja tepasteli väsymättömällä
toimeliaisuudella toisesta huoneesta toiseen. Äkkiä hän pelästyi ison
kellon kimeästä helinästä. Kun hänellä nyt oli kaikki toimet --
portinvartian, linnanvoudin, ruuan-keittäjän, kellarin hoitajan,
kamaripalvelijan j.n.e. -- niin hän riensi alas rappusia odottamatonta
vierasta vastaan-ottamaan. Mutta hän ei nähnyt ketään, havaitsi
kuitenkin tarkemmin tutkittuansa todenmukaisen syyn kellon soimiseen.
Vetonuoran alla oli vasu, joka sisälsi vadillisen jokapäiväistä ruokaa
ja usealle ihmiselle riittävän leivän. Tämä löytö oli hänelle varsin
tervetullut, sillä hän oli jo jotensakin nälissään. Hän piti
itsensä oikeutettuna käyttämään osan ruo'asta itsellensä, mutta
tyytyi kuitenkin vaan leipäpalaseen, ja joi sitten lasillisen
kristallikirkasta vettä. Se maittoi hänelle hyvin ja hän toivoi
herrallensa yhtä hyvää ruokahalua. Kärsivällisesti odotti Liddy
muutamia tuntia hänen ilmautumistansa, vaan juoksi sitten entisen
herrasväkensä luo, jonka lapsia hän lupasi joka päivä käydä
tervehtimässä, josko vaan muutamaksi hetkeksikin. Kappalainen, joka
todellakin tarkoitti hyvää Kaarle herralle ja vaan pakosta oli hänestä
luopunut, vahvisti Liddyä hänen päätöksessään pysyä uskollisena.
Hilpeästi Liddy sitten hyppeli linnaan takaisin, jossa hän tapasi
Kaarle herran kirjoituspulpettinsa äärestä. Liddy pani pahaksensa,
ett'ei herra ollut huomaavinaan hänen sisääntuloansa, ja vielä enemmän
hän oli pahoillaan siitä, että tämä ystävällisesti lausuttuun
kysymykseen: "tahtooko armollinen herra syödä?" vastasi vaan vähäisellä
pään nyykähdyksellä. Sitä paitsi hänellä oli tuo ilettävä luukko
päässään, jonka Liddy olisi tahtonut nähdä meren syvyyteen upotetuksi.
Jotenkin alakuloisena tästä havainnostaan meni hän noutamaan
väkiviinalampun päällä lämmitettyä ruokaa. Hän valmisti pöydän niin
hyvin, kuin suinkin taisi, ja kun vielä oli jälellä muutamia jäännöksiä
entisestä ylellisyydestä, ei ateria ollutkaan pelkkää kuivaa leipää ja
kasvaksia. Olipa tyttö vielä löytänyt muutamia vajaita viini-putellia
ja asetti nekin pöydälle. Tämä laiha muona ei näkynyt erittäin
huvittavan erikästä. Mykkänä kuin kala, kiittämättä Jumalaa hänen
antamista lahjoistaan istahtui hän pöytään, kaiveli kahvelilla
höyryävässä vadissa, nieli palasen tavattomasta ruoasta ja sysäsi sen
sitten inholla pois, jonka jälleen hän särpi muutamia jäännöksiä
entisestä ateriastaan ja joi lasillisen vettä, puoleksi sekoitettuna
viinillä. Sitten hän viittasi tyttöä ottamaan ruoan pois pöydältä. Tämä
teki sen huoaten. Viimein hän rohkaisi mielensä ja sanoi: "minä soisin,
herrani, että olisitte tehneet työtä niinkuin minä, silloin tämä hyvä
ruoka maistuisi teille niin hyvältä kuin kuiva leipä minulle. Työ on
Jumalan kallis lahja, josta on monellainen hyöty."

Erikäs ei virkkanut tähän sanaakaan. Myöhemmin, yön tultua, sanoi hän
käskeväisesti: "kynttilä!"

Liddy tutkisteli kynttilävarastoansa, otti muutamia pätkiä, joiden hän
arveli riittävän koko yöksi, ja pani yhden niistä sytytettynä
kynttiläjalkaan. "Paljon kynttilöitä!" käski herra.

"Unhoitattepa, armollinen herra," vastasi Liddy, "ett'ei meillä nyt
enää ole jäljellä kuin aivan vähän kynttilöitä, joita meidän täytyy
varsin säästämällä käyttää, ell'ette tahdo ennen pitkää ruveta elämään
pilkko pimeässä."

Erikäs käveli nureissaan edes takaisin huoneessansa, milloin istahtaen
sohvallensa, milloin kirjoituspöytänsä ääreen, jossa hän vuorotellen
luki ja kirjoitti. Vihdoin käski hän Liddyn näyttää häntä alas
puistoon. Liddy totteli ja jäi, kun herra oli lähtenyt ulos linnasta,
kynttilä kädessä porstuaan odottamaan. Mutta kun herra ei ensinkään
palannut, pani hän isomman kynttilän-pätkän jalkaan, laski sen
rappusille ja meni takaisin huoneesen, jossa hän samoin kuin eilenkin
pani sohvalle maata.

Sikeimmässä unessa hän tunsi itseänsä puisteltavan ja kuuli, vielä
puoleksi unelmissaan, erikkään käskevän; "soitantoa!" Hänen oli sangen
vaikea tointua unestaan sen verran, että hän jaksoi vetää pelikellojen
vieterit, jotka heti rupesivat helisemään. Mutta niiden ääni ei
Liddystä nyt ollut niin suloista kuin ennen; hän olisi mieluummin
nukkunut. Kun soitanto oli loppunut, sanoi hän: "Armollinen herra! eikö
mielenne tekisi mennä makuulle? sitä varten yö on tehty ja kirkas,
suloinen päivä valvomiseen. Te käytätte Jumalan järjestyksen aivan
väärin."

Erikäs katsahti suuttuneena tokinaiseen puhujaan ja pysyi lujana
päätöksessään olla koko yön valveilla ja rasittaa nuorta palvelijaansa
moninaisilla toimituksilla.

Sillä lailla kului monta päivää ja yötä, joina Liddy tuskin sai olla
rauhassa pari tuntiakaan. Yhä enenevä hermottomuus rupesi häntä
raukaisuttamaan ja hänen verevät poskensa nähtävästi vaalenivat. Hän ei
enää juoksennellut, vaan hiipi hiljaa huoneissa ja puiston läpi. Aina
heikommaksi kävi hänen toivonsa saada erikästä parantumaan. Viimein ei
tämäkään voinut olla huomaamatta tuota silminnähtävää muutosta
Liddyssä.

"Mikä sinua vaivaa, poikani?" kysyi hän tavattomalla sääliväisyydellä.
"Sinä näytät kovin kärsivältä ja uupuneelta."

"Kummastuttaako tuo teitä, armollinen herra?" vastasi tyttö. "Päivällä
teidän nukkuessanne pitää minun olla valveilla, ja yöllä taas valmiina
teitä palvelemaan. Kauan en voi kestää enää ja paitsi sitä kaikki
kynttilät jo ovat lopussa. Teidän täytyy nyt istua pimeässä."

Tämä vaikutti. Kaarle herra käyskenteli puistossa sydän-yöhön asti,
kunnes rupesi väsymään, meni sitten levolle ja käski Liddyn tehdä
samoin. Tästälähin hän mukauntui päiväjärjestyksen. Nyt ei muu
auttanut, täytyi aukaista ikkunan luukut ensimmältään aivan vähän, että
tarpeellinen määrä päivänvaloa pääsi sisään. Vähitellen veti Liddy ne
yhä enemmän auki, kunnes erikäs oppi sietämään täydellistä päivän
valoa. Synkkämielisyytensä ei kuitenkaan ottanut poistuaksensa, vaan
näkyi päin vastoin, kuten Liddy huomasi, päivä päivältä enenevän hänen
pitkällisistä käynneistänsä salaisessa kabinetissaan. Jospahan tyttö
olisi tietänyt, mikä salaisuus siinä oli peitossa!

"Mitä sinä luet?" kysyi eräänä aamuna erikäs, havaittuansa Liddyn
istuvan kirjastossa lukemassa erästä paksua kirjaa.

Tyttö näytti sormellaan erästä raamatun lausetta ja sanoi: "tässä on
kirjoitettuna: murhe on tappanut monta ihmistä, eikä kelpaa mihinkään."

"Kuka sitä sanoo?" kysyi erikäs innolla.

"Eräs mies, Jesus Sirach, joka eli ennen Kristuksen syntymää," vastasi
Liddy. "Se, mikä oli totuus enemmän kuin tuhat vuotta takaperin, se on
totuus vielä tänäkin päivänä. Murhe ei kelpaa mihinkään. Älkää katselko
minua niin synkeästi; vaikka vielä olen lapsi, puhun minä kuitenkin
omasta kokemuksestani. Minulla ainakin olisi syytä alakuloisuuteen.
Sillä monta surullista seikkaa on minulle tapahtunut lyhyellä elämäni
ajalla. Olen ollut hengen hädässä, olen kadottanut rakkaat vanhempani,
olen nähnyt paljon vaivaa ja puutetta, ja minun täytyy nyt palvella sen
sijaan, että minulla ennen oli palvelijoita. Mutta kuitenkin olisin
tyytyväinen, jos vaan voisin lievittää teidän surumielisyyttänne. Sillä
sellainen alakuloisuus, sanoo minun raamattuni, tuottaa kuoleman.
Murheellanne te vaan turmelette terveytenne ja elämänne. Ja joka omaa
itseänsä vahingoittaa, sitä voipi syystä sanoa pahantekijäksi.
Näettehän, minä olen pannut kaikki raamatun lauseet merkkiin, jotka
teihin sopivat, eikä teidän pidä suuttuman minuun; sillä ne eivät ole
minun sanani, vaan Jumalan sanoja. Kauan aikaa olen jo hartaasti
halunnut saada puhua teille totuuden, ja kun nyt kerran olen päässyt
alkuun, täytyy minun puhua suuni puhtaaksi. Raamattu sanoo: joka ei
tahdo työtä tehdä, ei hänen pidä syömänkään. Ymmärrättekö nyt, miksikä
ruoka ei maita teille? Sentähden, ett'ette tahdo tehdä työtä. Se on
teille aivan ansaittu rangaistus siitä. Ja joka saattaa tehdä jotain
hyvää eikä sitä tee, hänelle se on synti. Se on synti, ett'ette noudata
isänne tahtoa siinä, mitä hän teiltä vaatii; synti sekin on, että
vaivaatte minua yöt päivät itsepintaisuudellanne. Se on synti, että
aivan aikasin noustessanne sanotte: hyvää huomenta, lepo-aikaa; se on
synti, että teette ruumiinne vanhaksi ennen aikojaan. Olettehan vasta
kuudennella neljättä! Rumalla parrallanne ja uuttuneilla kasvoillanne
te näytätte kuudenkymmenen vuoden vanhalta ukolta."

Erikäs kuunteli tätä puhetta kummastuksissaan, suu auki. Kun Liddy
viimein hengästyneenä taukosi puhumasta, sanoi erikäs puoleksi
Liddylle, puoleksi itselleen: "Lapsihan tuo vaan on!" -- Sitten hän
kiireesti lähti salaiseen kabinettiinsa, ikään kuin peläten
nuhdesaarnan jatkamista. Tämä ei kuitenkaan ollut ilman hyviä
vaikutuksiansa. Se näyttihe alussa siinä, että Kaarle herra kohteli
Liddyä paljon säästäväisemmin ja itse toimitti monta tehtävää, joita
hän ennen oli vaatinut palvelijoiltansa. Hän rupesi myös pitemmältä
puhumaan Liddyn kanssa, ja tiedusteli hänen taitoansa tavallisissa
tieteissä, joita jokaisen ihmisen, joka ei tahdo pysyä aivan
sivistymättömänä, tulee omistaa itsellensä. Hän huomasi, että Liddy
tiesi enemmän, kuin hän oli luullutkaan, ja alensi itsensä melkein joka
päivä antamaan hänelle opetusta vielä puuttuvissa opinhaaroissa. Kun
tuli luonnontieteen ja erittäinkin kasviopin vuoro, osasi Liddy
taitavasti toimittaa niin, että erikäs sovitti opetuksensa eläviin
kasveihin, jonkatähden hänen usein päivälläkin täytyi käydä puistossa
tiedonhaluisen oppilaansa kanssa.

Tämän johdosta sai Liddy tilaisuutta vieläkin tehdä toisenkin yrityksen
nuoren herransa parantamiseksi.

"Olipa vahinko", sanoi tyttö eräänä päivänä, "että käytävät näin
metsistyvät, kun ei kukaan hoida puutarhaa ja minä vielä olen liian
pieni kelvatakseni puutarhuriksi. Onpa vahinko, että nämät päärynät,
persikat, pähkinät, omenat ja muut hedelmät puussa mätänevät ja
näivettyvät, taikka putoovat mäsäksi maahan. Kun nyt puutarha kerran on
jätetty teidän haltuunne, voisin minä viedä ne hedelmät, joita ette
jaksa syödä, kaupaksi ja niillä saada monta killinkiä. Silloin minä
voisin hankkia kaiken, mitä teiltä nyt puuttuu, niinkuin kynttilöitä,
sokeria, teetä j.n.e. eikä teidän tarvitsisi sitä keltäkään kerjätä."

Erikäs huomasi tämän aivan oikeaksi. Ennen pitkää oli Liddyllä ilo
nähdä herransa istuvan puussa hedelmiä ottamassa -- nähdä, kuinka hän
kitki ruohon käytäviltä, hakkasi pois vesoja, käänsi kukkapenkit ja
ryhtyi muihinkin töihin. Työn halu heräsi ja hänen surumielisyytensä
yhä lieventyi, ruoka rupesi maittamaan, tulipa unikin, ja hän alkoi
uudelleen voimistua ja käydä pulskeaksi. Liddy ei kuitenkaan vielä
saanut häntä ottamaan ruiskukannua, ammentamaan siihen vettä ja
kastamaan kukkia. Hän kammosi vettä yhtä paljon kuin ennenkin ja
karttoi sen läheisyyttä, vaikk'ei hän sitä nähnytkään. Liddy huomasi
tämän selvästi eräänä päivänä, kun erikäs hänen kanssansa oli kulkenut
tavattoman kauas siihen puiston osastoon, joka oli lähinnä vanhaa
linnaa. Kun he olivat tulleet erään sangen korkean ja pääsemättömän
pensas-aidan luo, jonka takana vähän matkan päässä vielä korkeampi
muuri kohosi, vaaleni erikäs ja sanaakaan hiiskumatta kääntyi hän
kiireesti takaperin. Liddy kysyi, minkätähden hän teki niin, vaan ei
saanut mitään vastausta. Uteliaisuus ajoi hänet kappalaisen luo ja
siellä hän sai tietää, että pensas-aidan ja muurin takana oli se suuri
järvi, joka oli vanhan ja uuden puiston rajana, ja että molemmat, sekä
pensas-aita että muuri, olivat laitetut, erikkään hartaasta pyynnöstä,
estämään vihattua järveä näkymästä.

Myrskyt ja raju-ilmat tuottivat erikkäälle aina suuren levottomuuden;
mutta Liddyn esimerkki oli kuitenkin vaikuttanut häneen niin paljon,
että hän oli päässyt kaikesta lapsellisesta pelosta.

Erikkään mielenmuutos, jos kohta askel askeleltakin tapahtuva, ei
saattanut kauan pysyä salassa hänen isältänsä. Se tapahtui kappalaisen
sekä Liddynkin kautta, joka tuon tuostakin tuli vanhaan linnaan
pyytämään herrallensa kaikellaista, jota välttämättömästi tarvitsi.
Vanha herra piti tyttöä hänen ainoan, rakastetun poikansa parantajana
ja kohteli häntä sen mukaan. Sitä enemmän hän rupesi pitämään Liddystä,
jota enemmän hän oppi tuntemaan tämän viehättäviä ominaisuuksia. Mutta
tässäkin kävi toteen sananlasku, ett'ei ole niin hyvää, ett'ei pahaa
rinnalla. Jota hilpeämmäksi erikäs muuttui ja jota ystävällisempi hänen
isänsä oli, sitä enemmän rupesi lordin mahtava suosittu, hänen
hovimestarinsa, osoittamaan silminnähtävää nurjuutta, jopa vihaakin
Liddylle ja hänen toimellensa. Voudin synkkä katsanto ja uhkaavaiset
silmäykset ja sanat saattoivat tytön kammoksumaan käyntiä vanhassa
linnassa, ja hän tuli vaan ani harvoin tuon ilkeän miehen näkyviin.
Mutta hän huomasi myöskin mielipahaksensa, että tämä ikäänkuin
saaliinhimoinen peto väijyen hiiviskeli ympäri heidän-puolisessa
puistossa. Hänen siellä olonsa herätti tytössä salaisen kauhun, jonka
syytä tämä ei voinut itsellensä selittää, vaan jonka tähden hän
iltasilla harvemmin kuin ennen käveli puistossa.



KYMMENES LUKU.

Hauskoja vieraita.


Syksy alkoi kellastuttaa puiden ja pensaiden lehtiä ja irroittaa niitä
emistänsä, oksista. Päivät kävivät lyhyemmiksi, illat pitemmiksi ja
kolkommiksi. Muutaman viikon kuluttua puisto jo kukaties olisi parasta
koreuttansa vailla. Vaikk'ei erikäs vielä ollut täydellisesti
entisellään, oli hän kuitenkin paranemaan päin. Kolmen asian suhteen
hän vielä oli eriskummainen: hän ei luopunut vanhasta puvustaan eikä
parrastaan ja kammosi vettä niinkuin Liddyn tullessakin. Sitä
paitsi hän joka päivä oleskeli vähintäin yhden tunnin salaisessa
kabinetissaan, jossa tuo tunnettu peite oli, -- Liddyn mielestä se oli
ikäänkuin kielletty puu paratiisissa. Liddy piti vielä luukkoansa ja
salasi erikkäältä oikean sukupuolensa ja ristimänimensä. Hän oli tehnyt
itselleen sen lupauksen, ett'ei hän näitä ilmoittaisi, ennenkuin erikäs
luopuisi tuosta ilettävästä parrasta ja luukosta. Auringon virvoittava,
lempeä paiste muutamana kirkkaana iltana houkutteli tyttöä alas
puistoon siksi ajaksi, kun hänen herransa oli salaisessa kabinetissa.
Sattumalta hän tuli sen pensas-aidan luokse, jonka läheisyydestä herra
tuonain niin äkkiä oli palannut takaisin. Miettiväisenä nosti hän
sinisilmänsä ja pyhkien pitkät kiharansa pois otsalta katseli hän sitä
viheriätä kasvi-muuria, jolla ei ollut mitään lomaa eikä aukkoa.
Yhtäkkiä häntä säikähytti erilleen taivutettujen oksien rasaus, aivan
hänen lähellänsä. Peläten jonkun pedon taikka lordin peloittavan
hovimestarin tulevan hänelle pahaa tekemään, kääntyi hän jo
pikaisimpaan pakoon; mutta samassa kuuli hän rukoelevan äänen
pensas-aidasta päin, josta nyt käsi ja kädessä vanha hattu joutui
näkyviin. Kerjäläinen, köyhä raukkahan se siis vaan olikin, joka tuli
häneltä almua anomaan. Mutta mitenkä se oli päässyt pensas-aidan
taakse, joka kappalaisen kertomuksen mukaan oli ympäröittynä muurilla,
ja minkätähden hän siellä oli? Ja mitä Liddy nyt voisi antaa tälle
miehelle, kun hänellä ei ollut äyriäkään rahaa? Tytön tätä hiljaa
itsekseen miettiessä rupesi kerjäläinen toisellaisella äänellä
kyselemään asioita, jotka eivät ensinkään kuuluneet hänen ensimäiseen
pyyntöönsä. Hän tahtoi tietää, kenenkä tämä hovi oli, palveliko sen
omistaja kuninkaallisessa laivastossa, oliko tässä kunnassa
rauhantuomaria ja muita sellaisia asioita.

Jota kauemmin Liddy kuunteli tätä jotenkin vieraalta soivaa
Englannin-kielistä puhetta, sitä tutummalta se hänestä kuului.
Saadaksensa selkoa siitä, kuka puhuja oikeastaan oli, täytyi hänen
ajatella kauas, kauas takaisinpäin; se kaikui ikään kuin haudan tuolta
puolen toisesta maailmasta. Hänen päätänsä pyörrytti -- mutta samassa
epätietoisuuden verho poistui ja huuto: "Vilho, oi Herra Jumala,
onkohan tuo mahdollista?" pääsi kalliilla äidinkielellä hänen
vapisevilta huuliltaan.

Pensas-aidan risukosta, joka teki veriset naarmut hänen poskeensa,
tunkihe eräs huonoihin vaatteisin puettu mies tuimasti esille. Kun hän
nousi pystyyn ja äänetönnä katsoi Liddyä silmiin, tunsi tämä henkensä
pelastajan, kuolleeksi uskotun, kaivatun Vilhon. Kun he nyt ilosta
itkien toisiansa syleilivät, keikahti toinenkin henkilö pensastosta
näkyviin, astui onnellisten viereen ja halusi ottaa osaa jälleen
näkemisen iloon. Se oli kalastaja Donner, jonka vanha kostonhimoinen
Wäber oli myönyt, samoin kuin Vilhonkin, Englantilaisen sotalaivaston
palvelukseen. Sattumus, taikka oikeammin Jumala, oli johtanut asiat
niin, että nämät molemmat onnettomat joutuivat samaan laivaan, josta he
sittemmin yhdessä pääsivät pakenemaan. Tätä nykyä he kuleksivat ympäri
maata pyrkien johonkin kaukaiseen satamaan, josta toivoivat pääsevänsä
rakastettuun Helgolantiinsa takaisin. Donner pyyhkäsi kaksi isoa
kyyneltä silmistään kuullessansa, että hänen vaimonsa oli pysynyt
uskollisena ja rehellisesti elättänyt sekä itseänsä että lastansa.
Mutta ankaran koston uhkasi hän vanhalle Wäberille ja ainoastaan Liddyn
kertomus, miten Jumala jo oli tälle kaikki kostanut, saattoi hänen
mielensä rauhoittumaan.

Nyt ruvettiin vakaisesti neuvoittelemaan, mitä olisi tehtävä. Tarkoin
mietittyänsä päättivät ystävämme, että Liddy antaisi erikkäälle tiedon
asiasta, kuitenkin ilmoittamatta pakolaisten olopaikkaa, ennenkuin hän
oli tiedustellut isäntänsä mielipidettä heistä.

Hän lupasi myöskin toimittaa heille ruokaa, ja oli vaan huolissaan
siitä, missä he saisivat seinän suojaa tämän kylmän yön ajaksi. Miehet
nauroivat Liddyn hädälle ja kehuivat kyllä viettäneensä kolkompiakin
öitä taivas-alla, eivätkä liioin olleetkaan yösijan puutteessa.

"Voi!" sanoi Liddy, "kunpa vaan tietäisin, ett'ei tuo vanhan herran
ilkeä hovimestari olisi meitä väijymässä, voisin aivan helposti viedä
teidät linnaan, jossa on huoneita yltäkyllin. Tämä sopisi monestakin
syystä. Minä tietäisin, että te olisitte turvassa, ja voisin myös kohta
antaa teille tiedon siitä, mitä herrani teistä päättää."

"Hovimestari kaiketi on lurjus?" murahti Donner, "sillä niinpä useammat
ovat, jotka toisia väijyilevät. Kun en saata täyttää kostoani vanhalle
Wäberille, tahtoisin siirtää sitä toiseen konnaan ja antaa hänen
maistaa merimiehen nyrkkiä, jotka usein ovat maksaneet velkansa
kipeästi koskevalla rahalla."

"Eipä hänestä paljon hyvää puhuta," vastasi Liddy, "vaikk'en sitä sen
vuoksi mainitse, että tekisitte hänelle pahaa, sillä sen on Jumala
viidennessä käskyssä kovasti kieltänyt. Mutta semmoinen huhu käy, että
hänen tekisi mieli periä vanhaa herraa, ja sentähden hän vihaa minun
herraani, erikästä, jonka hän pitää loukkauskivenä. Puhutaan myöskin,
että hän koettaa kartuttaa ja kostuttaa eripuraisuutta isän ja pojan
välillä sekä kaikin keinoin estää nuoren herran naimista."

"Jos yhdessäkään noissa huhuissa on perää," lausui Donner, "hän
ansaitse saada aika tavalla selkäänsä. Tulkoonpa vaan minun silmäini
eteen! Kourani, jotka eivät pitkään aikaan ole vetäneet purjeen nuoraa
eivätkä solmua sitoneet, haluavat kerran taas saada jotakin tehtävää.
Mutta mistä tuon kunnon miehen tuntee, jos se kerran meidän näkyviimme
joutuu?"

"Teitä varoittaakseni, vaan ei saattaakseni teidän tappelun-himoiset
kouranne hänen kimppuunsa, ilmoitan teille, että hovimestarin helposti
tuntee hänen kiharaisesta tukastaan ja kesakkoisesta, pöhöttyneestä
naamastaan. Hänen hartioillansa olisi tarpeeksi leveyttä kahdelle
miehelle, mutta kaulasta ei ole paljon tietoa."

"Kuule tyttö!" sanoi matruusi naurahtaen, "kelpaisitpa, luulen ma,
poliisivirkaan. Sinun kirjoittamasi ilmoitus minun halvasta
persoonastani kyllä minut ilmi antaisi. Vaan näythän, nuori
liittolaisemme, seisovan ikäänkuin kuumilla hiilillä. Menkäämme
takaisin omaan mökkiimme."

Luvattuaan tulla pian takaisin erkani Liddy ystävistään ja riensi
linnaan, jossa hän nyt hartaasti odotti herraansa.

Donner ja Vilho pujahtivat takaisin pensas-aidan läpi ja hiipivät
sitten pitkin muuria oppiaksensa paremmin tuntemaan, kuinka turvallinen
heidän nykyinen olopaikkansa oikeastaan oli. Kun ei muurista näkynyt
tulevan loppua ollenkaan, virkkoi Donner: "mäyrät, ketut, kaniinit,
jopa kaikki nelijalkaiset maan alla asujat pitävät aina luolissansa
enemmän kuin yhden aukon avoinna, jonka kautta hätätilassa pääsevät
pakoon. Sopiiko meidän olla heitä typerämmät? Vilho, pidäppäs varalta,
ett'ei vieraita aluksia pääse meidän kulkureitillemme, sill'aikaa kuin
minä kiipeen ylös mastonkoppiin keksimään uusia maita. Olisipa häpeä,
jos tällä lyhyellä lupa-ajallamme olisin unhoittanut kapuamisen, niin
ett'en pääsisi tämän muurin päälle, joka ei suinkaan ole erin korkea!"

Onnellisesti voitettuansa kaikki esteet riippui Donner molemmista
käsivarsistaan muurin päällä ja kurkisti kuroitetulla kaulalla
varovasti sen yli. Sitte hän jälleen rupesi kipuamaan alas ja puhui
kuuntelevalle Vilholle: "tuolla on kaikellaista, jota meidän sopii
käyttää hyväksemme. Ensiksikin erään tornin rauniot tiheässä
petäjikössä, ja toiseksi iso järvi, jonka rannassa ikäänkuin meitä
varten vene on ankkurissa. Torni on oleva meidän kajuuttimme, joka
suojelee meitä pahoilta ilmoilta, ja pursi on pelastuskeinona
vainoojien kynsistä. En mistäkään hinnasta enää tahtoisi saada kunnian
olla sinitakkina Brittiläisen majesteetin laivastossa. Mutta kun hädän
ja vaaran aikana tie muurin _ylitse_ saattaisi viivyttää meitä, niin on
kukaties paras, että koetamme raivata tien sen _läpitse_. Tällä
rautakangella, joka on jäänyt minulle muistiksi merimies-elämästämme,
voimme kaivaa melkoisen läven tähän kiviseen laivankylkeen." --
"Eiköhän olisi parempi," väitti Vilho, "että kaivaisimme reiän siihen
paikkaan muurissa, joka on vastapäätä pensas-aidan aukkoa, niin voimme
hädän tullessa pikemmin pelastua?"

"Poikani," vastasi Donner, "sinä olet vielä nuorukainen, muuten olisi
kokemus sinulle parempaa opettanut. Paina siis mieleesi se sääntö, että
paetessa ei pidä koskaan kulkea suoraan, eikä koskaan kaivaa salareikää
vastapäätä toista, ellei tahdo huojentaa takaa-ajoa vihollisille.
Vaikka nyt vainoojat näkisivät meidän pujahtavan pensas-aidan aukosta
ulos, olisivat he kuitenkin epätiedossa, olemmeko juosseet pitkin
muuria oikealle vai vasemmalle, ja kuluttaisivat sillä lailla aikaa,
joka sinun ehdoituksesi mukaan ei suinkaan tapahtuisi."

Vilho suostui kumppalinsa tuumaan ja molemmat kävivät kiivaasti työhön
käsiksi. -- "Kuten näet," sanoi Donner, "on muuri tehty tasaisista
kivistä. Kun vaan ensin olemme tehneet pienenkin aukon, tulee työ
käymään vallan helposti. Viimeistä kivikerrosta tuolla puolen muuria
emme huoli ottaa pois, ennenkuin lähdemme yökortteriimme."

Pian oli muuriin tehty reikä, jonka jälkeen he menivät takaisin
pensas-aidan aukolle Liddyä vartomaan. Tämä tulikin pian. Hän toi
heille ruokaa, mutta myöskin sen ikävän sanoman, että hänen herransa
yhä aikaili kabinetissaan, jonkatähden Liddy ei saanut häntä puhutella.
Hän pyysi ystävänsä sydän-yön aikana tulemaan linnaan, jossa hän toivoi
voivansa antaa heille tarkempia tietoja. Sitten hän juoksi takaisin
linnaan.

"Mennäänhän nyt ankkuriin tuohon torniimme," virkkoi Donner
"saadaksemme rauhassa nauttia näitä makeita. Onpa jo kyllin pimeä, niin
ett'ei helposti voi huomata meidän läpikäytäväämme; tekisipä mieleni
pari tuntia venyä rippu-matossani, sillä minua vähän nukuttaa."

Perille tultuansa Donner aivan tarkasti tutkisteli raunioita, ja
vakuutti sitten, että kohta rappujen alla oli paras ja turvallisin
piilopaikka. "Siihen on yhdistetty," sanoi hän, "kaikki etenkin meille
suotuisat edut. Se on pimeä, salainen, ja siihen päästäksensä täytyy
ensin kiivetä miehen korkuiselle muurilla, jonka tähden sitä
hätätilassa voisi puolustaa vähäistä vihollis-joukkoa vastaan. Sitä
paitsi saattaa muurin aukosta katsella seutua."

Pakolaiset sijoittivat itsensä heti kolkkaan. Tyydytettyään vatsansa
vaatimukset menivät he kohta levolle. Donner makasi ennen pitkää
sikeässä unessa; mutta Vilho taisteli unta vastaan, joka ei ollut
hänelle vaikeatakaan mielenliikutuksessaan Liddyn tapaamisesta.

Vastoin mainiota kokemustansa olisi Donner kovalla kornaamisellaan
joutunut itsensä-pettäjäksi, jos kokematon Vilho olisi hänen
esimerkkiänsä seurannut eikä pysynyt valppaampana kuin hän. Töin tuskin
oli Vilho tehokkaimmalla herätys-keinolla -- nenään nipistämisellä, --
saanut kumppalinsa valveille, niin eräs henkilö, jonka lähenevät
askeleet suurta hälinää nostamatta kuuluivat pimeässä, jo oli saapunut
torniin. Täysin heränneenä ei Donner liikkunut paikaltaan, vaan
kaappasi sivullansa olevan raskaan rautakangen ja tarttui lujasti
siihen. He kuulivat nyt sisääntulijan varovasti aukaisevan ja jälleen
sulkevan erään oven. Kohta sen jälkeen kuulivat he hälinän aivan
likeltä, mutta vähän syvemmältä. Kynttilän valo tunki aukosta, jota he
tähän saakka eivät olleet huomanneet, se kun vei pilkko pimeään tornin
loukkoon. Tähän loukkoon käänsi Donner nyt tarkimman huomionsa.
Varovasti läheni hän aukkoa, joka oli niin iso, että hänen päänsä
mahtui siitä läpi, ja katseli alaspäin pieneen ympyriäiseen holviin,
jota lattialla seisova kirkas lyhty valaisi. Hän näki siellä tikapuut,
joiden päät ulottuivat melkein holvin lakeen asti, vähän pahnoja
seinuksella ja vielä miehen, jonka kihara tukka heti saattoi Donnerin
arvelemaan häntä vanhan lordin ilkeäksi hovimestariksi.

Korista, minkä hän oli tuonut mukanansa, nosti mies nyt kannen pois,
veti taskustaan paperikäärön ja ripoitti osan sen sisällöstä pieneen,
höyryävään ruokavatiin. Loput hän pudisti korissa olevaan viinipulloon,
ja tämän tehtyä hän pyyhkäsi pois suuret hikiherneet otsastaan.

"Minä en voi tätä välttää," sanoi hän tylysti itsekseen, "minun täytyy
näin tehdä -- pakko vaatii. Ja tämä keino onkin paras. Enhän minä rupee
käsin häneen -- en näe hänen kuoleman kamppaustaan, en kuule hänen
vaikeroimistansa -- mutta pääsen kuitenkin hänestä erilleni. Ensi yönä
otan hänen ruumiinsa, vien sen vähän matkaa järvelle ja upotan sen
pohjaan kivillä. Niin on, ei kannata viivytellä! Jokainen katsoo omaa
etuansa. Sovinto äijän ja pojan välillä tulee yhä varmemmaksi. Kohta
kun Kaarle herra tulee täysjärkiseksi, herää myös isän rakkaus
poikaansa uudelleen. Silloin voisi tulla puheeksi asioita, jotka
saattaisivat minun menettämään virkani, omaisuuteni, jopa päänikin.
Tällä keinoin pääsen myöskin näistä vaivaloisista jokapäiväisistä
käynneistäni täällä. Mutta entäs jos saisin tuon nuoren herran
ystäväkseni, entäs jos suurta palkintoa vastaan -- vaan sehän on
mahdotonta! ei hän eikä tämä milloinkaan antaisi minulle anteeksi --
molemmat ovat liian paljon kärsineet -- sentähden on paras tukkia sen
suu, jonka sanat voisivat tuottaa minulle turmiota."

Nain itsekseen höpötettyänsä sysäsi hän jalallaan pois pahnat, joiden
alta neliskulmainen kiviliuska, jossa oli rautarengas, tuli näkyviin.
Sen hän kiskaisi ylös ja lykkäsi sen syrjään, laski sitten tikapuut
pimeään aukkoon ja astui alas ruokakorineen ja lyhtyineen.

Sen mukaan kuin kynttilän valo syvyydessä yhä enemmän hämmentyi, teki
Donner rivakan liikunnon, ikään kuin olisi hän ollut aikeissa lähteä
pois piilopaikastaan. Samassa hän kuitenkin asettihe entiseen
vakoilevaan asemaansa, ja hiljainen, mutta vakava "ei!" pujahti hänen
huuliltaan.

Ei aikaakaan, niin hovimestari jälleen tuli ylös aukosta, asetti
tikapuut ja kiviliuskan paikoillensa, levitti pahnat kiven peitoksi,
laski lyhdyn seiniviereen, jossa Donnerin terävä silmä havaitsi
tulukset, puhalsi kynttilän sammuksiin ja sulki oven jälkeensä. Kun
askeleet jo aikoja olivat lakanneet kuulumasta, hengähti Donner syvään.

"Ohoh!" mutisi hän; "olisinpa vallan mielelläni paiskannut kankeni tuon
konnan päähän. Oikein käteni syhyivät. No! toivonpa kuitenkin, että tuo
kiharatukkainen salamurhaaja kerran joutuu hirsipuuhun, vaikkapa minun
itse täytyisi kietoa hamppuinen paula hänen lyhyen kaulansa ympäri.
Hyi! miten kevytmielisesti hän menetteli ihmis-hengen kanssa, ikään
kuin vaan olisi käsissään kapeljo taikka rausku! -- Mutta kummallista
on, että jokainen pahantekijä aina koettaa peittää pahaa tekoansa! Jos
hän ei taida muita pettää, koettaa hän kumminkin sitä oman itsensä
edessä puolustaa, ikäänkuin hän sillä tavoin saisi sisällisen
tuomarinsa, omantunnon, ääntä vaikenemaan. Mutta älkäämme enempää
viivytelkö, vaan rientäkäämme pelastamaan kuolemasta tuota kurjaa
olentoa, joka, murhaajan puheesta päättäen, päälle päätteeksi on
vaimo."

He lähtivät pois kolkasta, jolloin Donner, heiluttaen kankea kädessään,
sanoi: "minä ajattelen, tämä rauta on tukeva kyllä, että sitä voi
käyttää tiirikkana holvin ovea vastaan, josko meidän selkämmekin
täytyisi antaa siihen vähän painoa."

Muutaman minuutin päästä väkivaltaisesti murrettu ovi lensi auki; vielä
vähemmässä ajassa sytytti Donner kynttilän, vieritti kivilevyn syrjään,
laski tikapuut syvyyteen ja astui itse niitä myöten alas loukkoon,
jonka aukolle Vilho jäi kanki kädessä vartioimaan.



YHDESTOISTA LUKU.

Solmu liestyy ja aukenee.


Vartovalle Vilholle rupesi aika jo käymään pitkäksi, kun Donneria ei
ensinkään kuulunut takaisin. Mutta vihdoinkin hän pääsi tuskastaan, kun
kynttilän valo ja Donnerin lohduttava ääni ilmoittivat hänelle tämän
onnellista palaamista.

"Saatte olla iloissanne," kuuli hän Donnerin sanovan, "ett'eivät
nälkä eikä jano ole saattaneet teitä maistamaan tuon konnan myrkkyä.
Kaikkien tarpeiden puutteessa kun olemme, emme edes olisi voinet antaa
puuöljy-ryyppyäkään myrkynvastineeksi. Näitä tikapuita teidän vielä
täytyy kiivetä ylös päästäksenne raittiisen ulko-ilmaan, jossa ette
niin isoon aikaan ole saaneet käydä. Onneton vaimo! Me kuitenkin
vietimme vankeutemme surullisen ajan enemmän laivan kannen päällä kuin
sen alla. Mutta teidän on täytynyt madon lailla asua maan alla.
Malttakaapas, minä autan teitä -- noin, rohkeutta vaan! älkää peljätkö
mitään, vaikka niinkin hullusti kävisi, että vankivartianne tulisi
takaisin. Kyllä me tuon lahonneen laivan pian upoksiin purjehtisimme."

Donnerin näin puhuessa näki Vilho erään vaimon horjuen astuvan ylös
tikapuita myöten. Hänen vaatteensa tulivat vallan homeelle. Hän näkyi
olevan sangen heikko ja kivuloinen, jonkatähden Vilho tarjosi hänelle
käsivartensa tueksi, kun he olivat astuneet ylös holvin lattialle, --
ja tätä tarjomusta ei hyljätty.

"Tämä on se onneton olento," selitti Donner kumppanillensa, "jonka tuo
kunnon hovimestari vuoden verran on pitänyt täällä ikään kuin sisään
muurattuna ja jonka hän äsken aikoi murhata. Hän on vainon-alainen ja
sentähden meidän kumppalimme. Siis emme saa jättää häntä pulaan."

"Christoph," sanoi Vilho, "sill'aikaa kuin minä odotin sinun takaisin
tuloasi, kuulin minä linnan kellon ilmoittavan sydän-yötä. Olispa siis
aika lähteä linnaan, niinkuin Liddylle lupasimme."

"Liddy!" huudahti vaimo vavahtaen, "Jumalan nimeen! kuka on tuo Liddy?"

"Hän on," virkkoi Donner, "palvelija lord Hopp -- Hopp -- mikä nyt
onkaan tuon pahuksen nimi? Hoppan, Hoppdik --"

"Habberton!" oikaisi vanki vapisten.

"Niin, niin, siltäpä se melkein kaikui. Ne on helkkarin vaikeat, nuo
englantilaiset nimet. Vanha koulumestarini jo sitä valitti. Kun
kirjoitetaan _härkä_, niin luetaan _aasi_, sanoi hän. Siitä minä kiitän
Saksalaiset nimet."

"Liddy on vaan hänen palvelijansa," lausui vaimo surumielin. "Mutta,"
lisäsi hän vilkkaasti, "minun Kaarleni, nuori herra, elää toki vielä."

"Niin on!" myönsi Donner. "Mutta hänpä kuuluu viettävän aivan
kummallista elämää, Liddyn kertomuksen mukaan. Oletteko koskaan
kuulleet erikkäästä puhuttavan? Semmoista vimmattua väkeä kuuluu vaan
löytyvän Englantilaisten seassa. He kääntävät kaikki nurin narin,
kuten vakuutetaan. Useat sanotaan rupeevan erikkääksi pelkästä
turhamaisuudesta, siten saavuttaaksensa suurempaa mainetta."

"Mihin," sanoi vaimo, "aiotte minua viedä? Viekää minut, minä rukoilen,
nuoren herran luo! Totta -- minä en tiedä -- pääni on sangen heikko."

"Kyllä minä sen uskon," sanoi Donner sääliväisesti. "Eihän se olekaan
kumma. Me saatamme teidät ensin Liddyn luokse, joka tulee määräämään,
annammeko itsemme ilmi erikkäälle, vai emmekö."

Vaimo oli melkein tainnuksissa eikä vastannut mitään, ja miehet
kuljettivat häntä enemmän kantamalla kuin taluttamalla.

"Se ei mitään tee," sanoi hyvänsävyinen Donner, kun vaimo oli
pahoillaan siitä, että hän tuotti heille niin paljon vaivaa. "Ette
paina läheskään niin paljon kuin tynnyrillinen laivankorppuja. Eipä
olisi hätää, jos emme ikänämme olisi tarvinneet kantaa raskaampia
taakkoja! -- Vilho, osaammekohan linnaan asti ilman kompassitta tämän
puiston pimeitä kulkureittiä? Kun tuo konnamainen hovimestari tuskin
enää tarvinnee lyhtyänsä tämän onnettoman olennon tähden, lienee paras,
että purjehdimme linnaan hänen kynttilänsä valossa."

"Kunhan emme vaan sillä yllyttäisi kavaltajaa käymään meidän
kimppuihimme," arveli Vilho.

"En minä kavaltajaa pelkää!" virkkoi Donner. "Hänen tulee päin vastoin
peljätä minua. Rautakankeni saattaa yhtä hyvin tutkia kavaltajan suun,
kuin se äsken sai suljetun oven aukenemaan."

Siihen heidän puheensa loppui. Viipymättä puiston käytävät kuljettiin;
jo näkyivät linnan mustat muurit jotenkin etäältä, kun eräs mies
pysähdytti pakolaisemme sanoen: "Seis! kutka olette? Mitäs teillä
täällä on tekemistä?"

Hovimestarin ääni oli Donnerille entiseltään kylliksi tuttu, niin
ett'ei hänen kauan tarvinnut olla epätiedossa, kuka ankara kysyjä oli.
Paremmaksi varmuudeksi hän vielä nosti lyhdyn niin korkealle, että sen
säteet kirkkaasti valaisivat tuon konnan inhoittavia kasvoja. Mutta
tämän kautta huomasi hovimestari myös miesten seurassa sen ihmisen,
jonka siellä oloa hän pelkäsi enemmän kuin mitään muuta maan päällä.
Toinnuttuansa ensi hetken pelästyksestä huusi hän kimeällä äänellä:
"hei! Wilkens! Kennedy! joutukaa tänne!" ja koetti saada vapisevan,
puolikuolleen vaimon haltuunsa.

Donner löi lyhdyn pirstoiksi hovimestarin päähän ja sanoi levollisesti
kumppanillensa: "Vilho! ohjaa sinä kauppalaivamme tuohon satamaan; minä
sill'aikaa suljen tien tältä merirosvolta."

Vilho totteli ja kuuli mennessään, lyhyen kahakan perästä,
valitushuudon, jota seurasi täydellinen hiljaisuus. Kun sitten Donner
saavutti pakolaiset linnan rappusilla, virkkoi hän hymyillen; "aivan
kuoliaaksi en minä sitä miestä moukuttanut, mutta haavalääkäri
kuitenkin tarvinnee muutamia kuukausia paikataksensa hänen
lapaluitaan." Kun he olivat päässeet linnan pihaan, tuli Liddy juosten
heitä vastaan. "Jumalan kiitos, että olette täällä," kuiskasi hän.
"Minä pelkäsin, ett'ette osaisi tänne linnaan. Minulla ei ole enää
pienintäkään kynttilän pätkää, jota olisin voinut asettaa ikkunaan
teille merkiksi. Herrani on polttanut viimeiset tänä iltana. Voi, enpä
vieläkään ole saanut puhutella häntä. Kohta, kun avasin suuni
puhuakseni, käski hän minun olla vaiti. Hän oli hajamielinen ja näkyi
tuumailevan tärkeitä asioita. Nytkin vielä hän pitkin askelin astuu
edes takaisin kamarissaan. Ennenkuin hän on mennyt makuulle, en tohdi
viedä teitä ylös, vaikka kaikissa huoneissa on pilkko pimeä. Odottakaa
nyt täällä, kunnes tulen teitä noutamaan."

"Mikä harmi on tuommoisesta erikkäästä!" sanoi Donner närkästyneenä.
"Jos ei herrasi olisi sellainen, niin pian saisimme laivapaperimme
kuntoon. Pimeässä et liene huomannut, että joukkomme on lisääntynyt
yhdellä vaimolla -- onneton vainottu olento, joka on avun tarpeessa
vielä enemmän kuin me. Tuossa hän on uupuneena kyyryllänsä kovilla
rappusilla. Kuuleppas, mitä hänellä on sinulle sanottavaa. Hyvä rouva!"
huusi hän ääneensä vaimolle, "sanokaa tälle palvelevalle hengelle,
kenen puoleen te aiotte kääntyä."

Pelosta ja uupumuksesta melkein pyörryksiin joutunut vaimo ei näkynyt
käsittäneen selvästi lausuttua kehoitusta.

"Voi tuota ääntä!" mutisi hän itsekseen. "Olisiko hän vaan hänen
palvelijansa?"

Mutta Liddy sanoi kiireesti: "kauemmin en tohdi täällä viipyä, mutta
toivon kuitenkin pian pääseväni takaisin." Hän juoksi ylös rappusia.

"Tuuli ei vielä ole myötäinen," virkkoi Donner. "Täytyy sentähden
luovia, vaikka se on kyllä ikävää."

Sitte ei kukaan heistä sanonut sanaakaan noin neljännekseen tuntiin.
Silloin äkkiä leimahti ulkoa kirkas valo, joka valaisi linnan pihan,
ikään kuin olisi ollut päivän aika. "Meille tulee valkeus," sanoi
Donner jälleen, kun useat kimeät, uhkaavat äänet lähenivät, "mutta
meille se ei kuitenkaan näy olevan iloista. Mitä on tekeillä? onko
herra hovimestari rusennetun olkaluunsa tähden ruvennut veisaamaan
Jeremiaan valitus-virsiä ja sillä lailla nostattanut linnan-väen
jaloillensa, meitä siitä kurittamaan? Jospahan olisin lyönyt hänen
pääkallonsa murskaksi! Sääliväisyys ei ollut tässä paikallansa. Nyt
meidän täytyy koettaa iskeä kiinni erikkääsen, maksakoon mitä tahansa,
siis eteenpäin!"

Hän tarttui vapisevaan vaimoon ja kantoi hänen ylös rappusia erikkään
kammariin, jonka ovet hän tarkasti sulki ja salpasi.

"Vihollinen ryntää eteenpäin!" huusi Donner Liddylle, joka pelästyneenä
juoksi heitä vastaan. "Herätä isäntäsi meille avuksi, jos luulet
hänellä olevan kuntoa siihen. Toimita meille piilopaikka niin hyvä,
kuin voit, muutoin syntyy tulisin tappelu. Voittoa ei suoda heille
huokeaan hintaan, ja ennenkuin antaun, ruhjoo kankeni vielä monen
pääkallon murskaksi."

"Pelastakaa minut!" vaikeroitsi vaimo kuoleman tuskissa. "Missä on
minun puolisoni? Viekää minut hänen luoksensa. Jumalan tähden, älkää
antako minun enää joutua vainoojani kynsiin. Voi, mihinkä minä pakenen
tuon hirveän edestä?"

Liddy oli ikäänkuin pyörryksissä. Milloin hän juoksi herransa
makuukammariin, kahden vaiheella, pitäisikö hänen kolkuttaa ovea,
milloin taas takaisin ystäviensä luo, joiden tila tuli yhä
tukalammaksi; sillä jo kuultiin murretun oven jyskinä ja yhä lähemmäksi
tunki vainoojien melske.

Vanki oli mennä tainnoksiin. Hänen surkea tilansa herätti syvää
säälimystä uljaassa Donnerissa. "Auta ensin tuota onnetonta raukkaa,"
sanoi hän Liddylle, "kyllä me itseämme autamme."

"Ei hätä lakia lue!" sanoi Liddy nyt vakavasti. "Se pakoittaa minua
tekemään jotain, jota tähän asti en ole uskaltanut." Hän tarttui vaimon
käteen ja pujahti hänen kanssaan herran salaiseen kabinettiin.

"Kappalainen on valehdellut minulle," sanoi hän palatessaan, "eipä
helissytkään, kun minä tartuin peitteesen. Minä toivon, ett'ei kukaan
häntä sieltä etsi. Ja minun herrassani on kaiketi myöskin suuri muutos
tapahtunut, koska hän on pannut pois luukkonsa. Nyt keksin hyvän
keinon! Donner," huusi tyttö hilpeästi, "kas tässä, heittäkää tämä
musta vaippa vaatteitenne ylle, ja sinä Vilho otat minun vaippani." Hän
riisui pikaisesti pois kaappunsa. "Sillä on pituutta kyllin."

"Pitääkö meidän tässä ruveta leikin-tekoon," mutisi Donner äreästi,
"kun vihollinen panee kaikki kanuunansa paukkumaan laivaamme vastaan
kerta toisensa perästä." Hän totteli kuitenkin viipymättä. "Ja mitäpä
tämä valepuku hyödyttää?" kysyi hän vielä, Vilhon avulla nostaessaan
huoneen kaikki raskaammat kalut oven eteen, jota vihollinen jo
rautakangillaan paukkautti.

"Te olette olevinanne meidän herramme palvelijat," vastasi Liddy, "ja
täytyyhän teidän kaikella muotoa peittää merimies-vaatteitanne."

Hirveällä ryskeellä paukahti lukko auki. Mutta tuo suuri huonekalu-läjä
esti ryntääjiä pääsemästä eteenpäin, ja he olivat vihan vimmassa.

"Jos ei tämmöinen jyske saa erikästä hereille, niin hän makaa
todellisessa kuoleman unessa. Takaisin, jos mielitte henkeänne
säilyttää." kiljaisi hän vihollisille, jotka jo kävivät liikkuvaan
linnoitukseen käsin kiinni. "Keitä te olette, jotka rohkenette väkisin
tunkea meidän herramme huoneisin? Rosvojoukko kai olette, kun semmoista
menoa pidätte."

"Ja kuka sinä hävytön olet?" kaikui vastaus, ja yhä levenevästä
ovenraosta tulivat vanhan lordin vihaiset kasvot näkyviin; "väistytkös
pois heti paikalla!"

"Varo harmaita hiuksiasi, vanhus!" ilkkui Donner, "ett'ei ne joudu
liian likiseen tuttavuuteen minun kankeni kanssa."

Tästä häpäisevästä kohtelusta hurjistuneena huusi vanha lordi raivosta
vapisevalla äänellä: "Tiedätkös lurjus, kuka minä olen? Minä olen lordi
Habberton ja minä aion kurittaa sinua hävittömyydestäsi."

"Ja minä taas olen poikanne uskollinen palvelija, joka en koskaan
salli, että hänen kotirauhansa rikotaan; sillä kenen ruokaa minä syön,
sen virttäkin viritän," vastasi Donner.

"Hän valehtelee!" huusi raukea ääni joukosta. "Minä tunnen tuon konnan
hänen kielestänsä. Hän on se, joka löi minut raajarikoksi."

"Aha!" naurahti Donner, "sinä olet siis se kettu, jonka pesän minä
hävitin. Raajarikoksiko sinut löin? Aivan niin! häpeäksesi se tapahtui!
ja häpeätä sinä olet saava, kunnes roikut ansaitussa hirsipuussa. No,
ettekö pakene! Vilho, auta minua napsauttamaan tuota näsäkästä miestä
hyppysille."

Hänen puheensa keskeytyi, kun erikäs ilman parratta ja leuka käärittynä
veriseen liinaan, astui huoneesen, ilmoittaen hämmästyksensä
odottamattomasta metelistä, ääneensä huutaen: "haa! -- mitä tämä on?
mitä tämmöinen hälinä? ja keitä te olette?"

"Kyllä teille sitten kaikki selitetään," vastasi Donner. "Mutta
auttakaa minua ensin tekemään kunniallista sovintoa isänne kanssa.
Muuten tässä pian syntyy verinen kahakka, sen minä vakuutan."

"Isäni!" sanoi erikäs vakavalla, mutta lempeällä äänellä, "minä pyydän
teitä selittämään syytä teidän myöhäiseen ja väkivaltaiseen käyntiinne
täällä. Jos jotain vääryyttä on tapahtunut, olen minä ensimäisenä sitä
rankaisemassa."

"Syyn sinulle kyllä sanon," vastasi lordi, aivan iloissaan poikansa
muuttuneesta käytöksestä. "Tiedä siis, että uskollinen palvelijani Joel
täällä puistossa joutui salamurhaajan käsiin ja lyötiin niin, että hän
oli hengen vaarassa. Rosvo on joukkoinensa vetäynyt tänne linnaan ja
äärettömällä julkeudella ottanut tämän piilopaikaksensa. Se on sama
hävytön ihminen, joka täällä on pitänyt niin isoa ääntä."

"Antakaa nyt minullekin suun vuoroa", sanoi Donner. "Tuo mainio
uskollinen Joel on niin sanoakseni elävältä haudannut erään naisen ja
aikoi tänäpänä tappaa häntä hiirenmyrkyllä. Sitten oli hänen
aikomuksensa upottaa hänet järveen ja siten salata ilkityötänsä. Mutta
me olemme sen konnantyön estäneet ja pelastaneet naisen, ja kun tuo
hyvä Joel tahtoi meitä siitä estää, pehmitimme vaan vähäisen hänen
hartioitansa. Mutta liekö hän sillä jo sovittanut pahantekonsa, se on
toinen asia. Siinä on koko kertomus."

"Missä nainen on? Kuka hän on?" kysyivät isä ja poika yht'aikaa.

"Teitä, hyvä herra, hän sanoi Kaarleksensa," vastasi Donner, "kerran
myöskin puolisoksensa --"

"Hän valehtelee," väitti Joel, "se vaimo on mielipuoli, petturi."

"Ole vaiti, siksi että sinulta kysytään," ärjäsi Donner. "Te löydätte
vaimon," lisäsi hän levollisemmin, "tuosta huoneesta, johon Liddy on
hänet kätkenyt."

"Liddy?" kysyi erikäs, uudelleen hämmästyen, "ken on tuo Liddy?"

"Miten?" huudahti Donner ihmeissään, "ettekö tunne palvelijaanne taikka
palvelustyttöänne Liddyä? Siitä teitä oikeaksi erikkääksi huomaa."

"Pyhä Jumala! olisko nuori Wäber, minun palvelijani, tyttö?" sanoi
erikäs säikähtyneenä. "Hänen kasvonsa! hänen äänensä! ja minun
mieltymykseni --"

"Onko tuo pienoinen narrannut teitäkin?" arveli Donner. "Kyllä minä sen
hänestä uskon, koska hän vaaran uhatessakaan ei ollut sitä halua
vailla. Mustan kaapun alta ette havainneet naispukua, ha ha!"

"Minä annan teille rahaa niin paljon, kuin jaksatte kantaa," sanoi Joel
salaa lordin kahdelle palvelijalle, jotka kannattivat hänen voimatonta
ruumistaan, "jos löydätte naisen ja korjaatte hänen täältä pois.
Heittäkää hänet ulos ikkunasta, ett'ei kukaan häntä täällä näe."

"Mutta missähän Liddy Wäber on?" tutkisteli erikäs uteliaasti.

Donner oli kysymykseen vastaamatta vihoissaan huudahtaen: "Siirtykää
takaisin, te konnat. Pitääkö minun lukeman teille sotalakia? Aiotteko
pujahtaa linnoitukseen, vaikka sovintoa par'aikaa hierotaan? Siirtykää
taikka kankeni kolahtaa teidän niskaanne."

Palvelijat, jotka Joelin käskystä aikoivat tunkeuda erikkään salaiseen
kabinettiin, vetäytyivät hämmästyneinä takaisin.

Nyt vasta Donner vastasi: "Liddy? Haa! Hän on todellakin pötkinyt
pakoon. Hän ajattelee: kaukana tästä ollaan hyvässä turvassa. Sellainen
on naisen luonto!"

"Mennäänpä tähän huoneesen etsimään kadonneita," virkkoi lordi.

Mutta hänen poikansa sanoi: "tämä huone on minun pyhä paikkani, johon
palvelija-joukko ei saa astua sisään, eikä silmäyksillään saastuttaa
sen salaisuuksia. Menkäämme yksin sinne."

Näin sanoen otti hän eräältä palvelijalta kynttiläjalan; lordi seurasi
hänen esimerkkiänsä, toiset jäivät uteliaina seisomaan salaisen huoneen
ovelle. Hovimestari ei näkynyt olevan tästä mielissään.

"Saattakaa minut kotiin," pyysi hän läsnä olevia, "minä voin sangen
huonosti." Mutta ei kukaan hievahtanut paikaltaan.

Sill'aikaa olivat isä ja poika menneet kabinettiin, jossa, paitsi jo
mainittua peitettä, ei ollut huonekaluja ensinkään. Eikä siellä näkynyt
ketään ihmistä. Ennenkuin hätäinen lordi ennätti käydä kiinni
peitteesen, oli hänen poikansa jo tarttunut nauhaan, jolla peite
vedettiin ylös ja käärittiin kokoon.

Avonainen kiviarkku, jossa vaimon ruumis lepäsi, joutui sen alta
näkyviin. Noin kolmen askeleen päässä siitä oli tynnyri, ja sen
ylä-aukosta eräs lapsi, jonka kasvojen juonteet osottivat kuolevan
tuskaa, ojensi ylös kätensä pyytäen apua. Kaikki tämä oli valmistettu
kuultavan valkeasta alabasterista ja teki tässä mustaksi maalatussa
huoneessa ihmeellisen vaikutuksen. Kynttilän valossa näkyi noissa
ruumiissa olevan henki; ja niissä oli sen kautta jotain todellakin
aaveen-tapaista.

"Isäni!" lausui erikäs liikutetulla äänellä, "tässä näette suruni ja
alakuloisuuteni kalliit esineet. He eläisivät vieläkin ja tekisivät
minut onnellisimmaksi ihmiseksi, jos ette -- -- -- --"

Mielenliikutus ei sallinut hänen puhua enempää. Vanha lordi kalpeni.
Hän oli kokonaan masentunut.

"Ymmärrättekö nyt," virkkoi poika uudestaan, "minkätähden vesi,
vaimot ja lapset, ukkosen leimauksen valo, korkeitten puitten suhina ja
sateen rapina oli minusta niin hirveätä? Mutta suuren synnin olen
tehnyt siinä kohden, että murheeni tähden unhoitin ihmis-arvoni,
laiminlöin velvollisuuteni isääni ja isänmaatani kohtaan ja rupesin
tyhjäntoimittajaksi. Eräs lapsi -- olkoon se sanottu omaksi häpeäkseni
-- on saanut minun paremmille tuumille. Voi! jospa se olisi minun
Liddyni!"

Tällä hetkellä tuli Liddyn pää näkyviin tynnyrin takaa, missä hän oli
piiloitellut. Erikäs oli kääntänyt silmänsä kattoon päin; verinen liina
oli valunut alas hänen poskiltaan, jotka olivat parratonna, vaan
merkittynä pienellä partaveitsen haavalla; neljän kynttilän täysi valo
valaisi hänen kasvonsa, jotka eivät enää näyttäneet peloittavilta.
Silloin kuului tynnyrin takaa: "Isä!" ja toistamiseen ilohuuto: "Isä!"
Tyttö itkien ja riemuillen, vaipui erikkään syliin. Kolisten putosi
kynttiläjalka tämän kädestä. Innokkaasti syleillen löydettyä tytärtänsä
sanoi hän puoleksi tukehtuneella äänellä: "Herrani ja Jumalani, suuren
surun olet minulta poistanut. Tämä ilo antakoon minulle voimaa
kantamaan toista murhettani."

Ja ilosta itkien suuteli hän kuolleeksi uskotun lapsensa heleänpunaisia
huulia. Mutta taas liikkui jotakin kivi-arkun pimeässä varjossa.
Hiljainen huokaus kuului ensin ja sitten matala ääni lausui: "Kaarleni,
missä olet? pelasta minua! oi, pelasta minua!" Ja kaksi valkoista kättä
tarttui kiinni arkun reunaan, jonka takana onneton vaimo tähän asti oli
maannut tainnoksissa ja nyt hän niitten nojalla nousi pystyyn. Hänen
kasvonsa olivat yhtä valkoiset kuin alabasteri, aivan yhdennäköiset
kuin arkussa olevan ruumiin, ja hän katsoa tuijotti isää ja tytärtä,
jotka toisiansa syleilivät.

"Voi minua! kuolleet nousevat ylös," huusi vanha lordi kauhulla
peittäen kasvonsa.

Mutta Liddy, joka havaitsi kuolleista nousseen ennen kuin hänen isänsä,
ei ensinnä tahtonut uskoa omia silmiänsä; sitten hän isän sylistä
riensi äidin syliin. Ja hänen ilohuutonsa: "äiti! oma äitini!"
sekaantuivat erikkään sydämmellisiin huudahduksiin. "Eliisani! Sinäkö
se todella olet, armas Eliisani?"

Lukija kuvatkoon itsellensä tätä autuaallisen yhtymisen iloa!



KAHDESTOISTA LUKU.

Selityksiä.


Liddy ja hänen äitinsä olivat lopettaneet kertomuksen surullisista
kohtaloistaan. Sen jälkeen erikäs loi nuhtelevan, milt'ei vihaisen
silmäyksen ikään kuin kysyen isäänsä, joka tähän oli ollut äänetön
kuuntelija vaan.

Tämä lausui nyt lempeällä äänellä: "älä tuomitse minua, Kaarle,
ennenkun olet minua kuunnellut. Sanoma siitä, että olit nainut köyhän
Saksalais-tytön porvari-suvusta, jonka tapauksen sinä osasit minulta
salata kymmenen vuotta, saattoi minut kovin suuttumaan. Vihani
ensimäisessä raivossa uhkasin minä saada sen liiton rikotuksi, joka
niin kovasti loukkasi ylpeyttäni. Siitä sinä estit minua sillä, että
vaimoinesi pakenit aikoen laivalla purjehtia Hamhurgiin. Minä riensin
sinun jälkeesi toisessa laivassa, joka saavutti sinun laivasi juuri,
kun se oli joutunut haaksirikkoon lähellä Helgolantia. Me saimme teidät
molemmat aaltojen vallasta ja syleillen piditte vielä kiinni
toisistanne. Tainnuksissa olitte, mutta vielä teissä oli henki.
Käyttäen tätä seikkaa hyväkseni päätin minä eroittaa teidät toisistanne
ja luuloitella kumpaistakin, että toinen oli kuollut. En uskonut sillä
tekeväni syntiä; sillä molemmat olisitte ilman minun avuttani olleetkin
kuoleman omat. Häpeäkseni minä tunnustan, että, kun en voinut löytää
mitään jälkeä teidän lapsestanne, minä en ollut siitä yhtään pahoillani
enkä ruvennut sitä sen enempää tiedustelemaan. Kun en ollut kyllin luja
voidakseni säälimättä nähdä niin hellän ja suloisen olennon surua, kuin
sinun vaimosi on, annoin minä hänet Joelin haltuun, ja nyt huomaan,
että hän on ollut julma ja kavala. Kun tämä heittiö näki, että sinun
murheesi, joka oli muuttumaisillaan täydelliseksi synkkämielisyydeksi,
oli murtanut minun ylpeyteni ja tehnyt minun taipuvaiseksi jälleen
yhdistämään teitä, hämmästytti ja huolestutti hän minua ilmoittamalla
vaimosi kuolleeksi. Nähtävästi tuo ilkiö toivoi sillä petoksella
voittavansa joitakuita etuja. Näet tästä, ett'ei minun vikani ole niin
suuri, kuin miltä se näyttää."

"Minun luullakseni," sanoi erikäs, "olemme molemmat hairahtuneet, minä
siten, että vastoin tahtoanne rupesin avioliittoon, ja te siten, että
aioitte väkivaltaisesti purkaa sitä, vaikka se jo oli pyhitetty
kymmenenvuotisen yhdessä elämisen ja viattoman lapsen syntymisen
kautta. Isäni, mikä on nyt aikomuksenne? Rupeetteko vieläkin liittoamme
vastustamaan vai suotteko sille isän siunausta?"

"Kysymyksesi minua surettaa," vastasi vanha lordi. "Katsele näitä
valkeita hiuksia, jotka ennen aikojaan ovat käyneet harmaiksi
murheesta, -- lue ne yöt, joina minä onnettomana ja katuvaisena olen
vuoteellani venynyt sinun tähtesi, -- ne päivät, jotka ovat ilottomina
kuluneet sinun omituisuutesi tähden, kuinka hartaasti sydämmeni halajaa
rakkautta, niin sinä et enää kysy tuolla tapaa. Minä kadun entistä
kovuuttani ja siunaan tätä hetkeä, joka on teidät jälleen yhdistänyt;
minä tervehdin vaimoasi rakkaaksi tyttärekseni ja tätä tyttöstä
rakkaaksi lapsen lapsekseni. Tulkaa kaikki isänne syliin!"

Vanhus itki ääneen, kun hänen lapsensa häntä syleilivät -- ja näin
tavatonta asiata kummastellen kaikki palvelijat kutsumatta astuivat
sisään avonaisesta ovesta. Myös Heikki, Gumprecht, kappalainen ja
kaikki erikkään palveluksesta eroitetut miehet olivat niitten joukossa.

Vanha lordi ei ensinkään suuttunut tästä hätäisestä uteliaisuudesta,
vaan käytti tilaisuuden esitelläkseen miniänsä ja lapsen-lapsensa
palvelijoille ja kehoittaakseen näitä uskollisuuteen ja kuuliaisuuteen
heitä kohtaan.

Vilho näytti olevan aivan hämmästyksissään siitä, että Liddy näin äkkiä
oli kohonnut rikkaaksi ja suurisukuiseksi perilliseksi. Mutta Donner
kääntyi vanhan lordin puoleen sanoen: "katsokaa, vanha herra, onpa tuo
teidän kiitetty Joelinne aika roisto, ha! ha! Koiran voitto ensimäinen,
miehen voitto viimeinen. Mutta kun nyt asia on niin hyvin päättynyt,
annatte kaiketi meille luvan lähteä matkoihimme ja nousta laivaan, joka
viepi meidät rakkaasen Helgolantiimme. Olisittekohan niin hyvä, että
siihen lainaisitte meille pari puntaa? kyllä se maksetaan takaisin
kiitollisuudella palattuamme kotiin, vaikka minun täytyisi panttauttaa
koko mökkini sen tähden."

"Olkaa huoletta," vastasi onnellinen erikäs; "te ja kaikki, jotka
olette armasta Eliisaani ja Liddyäni auttaneet taikka jollakin tavalla
olleet heille hyödyksi, tulette runsaasti palkituiksi -- te itse sekä
uljas Vilho, rouva Wäber ja teidän vaimonne ja tyttärenne ja kai
kirkkoherrakin. Minä lähtisin itse teidän kanssanne lausumaan
kiitoksiani, jos en pelkäisi mertä, joka ryösti minulta, mitä minulla
oli kalliinta. Mutta luultavasti joku teistä suostuu tulemaan
Englantiin ottamaan osaa meidän onneemme."

"Sitä minä epäilen, paitsi mitä Vilhoon ja hänen tätiinsä tulee,"
vastasi Donner. "Helgolantilaisen mielestä ei mikään vedä vertoja hänen
saarellensa ja Pohjanmerelle, jossa hän on oma herransa."

"No," sanoi Liddyn isä, "tulkoon siis ainakin lapsemme kallis hoitaja
meille kunnioitettavaksi ja pidettäväksi oikeana äitinämme. Mutta
Vilhon täytyy oppia uljaaksi merimieheksi, ja kerran tahdon nähdä häntä
komean laivan kapteenina. Kaikki ne ajat, jotka häneltä liikenevät,
viettäköön hän meillä ja pitäköön meidän perhettämme omanansa."

Vilho ilmoitti ilonsa tästä ystävällisestä puheesta suosiollisella
murinalla ja kumarsi jotenkin kömpelösti, niin että hänen jalkansa
rakensi liiankin likeistä tuttavuutta hänen takanansa olevan miehen
kanssa.

"Tapahtukoon siis," sanoi vanha lordi, "kullekin ansionsa mukaan --
mutta" -- otsansa rypistyi uhkaavaisesti -- "missä on tuo kunnoton
hovimestari, missä on Joel?"

Tämä oli päässyt pakoon, vaikka hän olikin heikko ja raihnas. Kun
palvelijajoukko pani liikkeelle nopeat jalkansa häntä etsiäksensä,
kuului lähimäisestä huoneesta ikkunan kilinä ja sitten raskas
putoominen linnapihan litteille kiville. Minkä Joel oli määrännyt
Liddyn äidille, siihen hän nyt itse joutui -- kuolemaan ikkunan kautta.

"Työ palkan perii," mutisi Donner itsekseen, kun kaikki seisoivat
kauhistuksissa ehdollisen syntisen kauheasta lopusta. "Jumala olkoon
hänelle armollinen!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tyttö Helgolannista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.