Title: Valdemarsborg'in sukukartano
Author: Onkel Adam, 1804-1889
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valdemarsborg'in sukukartano" ***


VALDEMARSBORG'IN SUKUKARTANO

Kirj.

Onkel Adam [Carl Anton Wetterbergh]


Simon Hellner'in Rikkauksien vastakohta.


Suomennos.


Tampereella, Emil Wesander'in kirjakaupan kustannuksella.
Takausyhtiön kirjapainossa, 1884.



SISÄLLYS:

Joulu
Loppiais-ilta
Tittut
Sukukartano
Luonna-käynti
Sukukartanon-kirje
Vallasväki Blomros
Tehtaan-isäntä Anton vapaaherrattarinensa
Juhlan ruhtinatar
Eräs heimo-kokous
Taasen eräs kirje
Tyttö
Lemmitty
Ukko ja tyttö
Kaksois-häät
Taasen Tukholmassa
Uskottu
Viran-määräys
Mökki Roslag-tullin luona
Vanhus Valdemarsborg'issa
Eräs onnettomuus
Vuoden päästä
Nuo kaksi
Felikshill
Kodicilli
Punjetteja ja iloa
Amerikalainen
1851
Päivä Algeriassa



JOULU.


Joulupuuhat olivat vihdoinkin ohitse, huoneet hiljan pestyt ja lattiat
valkiat, ehk'eivät juuri lumi-valkeat, vaan eivät kaukana siitä.
Kahdessa ruukussa oli kukkivia hyacintteja -- miten olla? noin kolme
päivää ennen joulua. Niiden piti kukkia koko joulunajan.

Ah! kuinka ne ilahuttivat kaptenska Berndtsson'ia, hänen astuessansa
tuohon pieneen saliin ja nähdessänsä kaikki kukkasensa järjestyksessä.

-- Kiitos kiltti Mariani, -- sanoi hän kolmentoista vuotiaalle
tyttärelleen; -- kiitos, kiitos! Herra Jumala, sitten on kauan aikaa
kun minä olen saanut olla silmänräpäyksen alallani. Ovathan kai
kynttilät jaloissa ja Berndt'in kamari siivossa.

-- Niin, kiltti äiti saattaa olla huoletta. Olenhan minä leikannut
koristuksia ja kaunistanut niillä kirjahyllyn ja asettanut sille
valkoisen karahviinin ja B:llä merkityn lasin, jonka isä antoi hänelle
viime vuonna joululahjaksi. Eikös ole hyvin, äiti?

-- Niin, lapseni! Kun ei hän vaan rikkoisi lasia, sillä isä on saanut
sen minulta, silloin kuin me olimme kihloissa, ja sinä saatat uskoa,
että silloin oli kovat käsissä, ennenkuin hän tahtoi antaa sitä
Berndt'ille viime vuonna; mutta minä pyysin niin kauniisti.

-- No, niin, minun mielestäni ei se ollut paljon, sillä Berndt on
kiltti poika ja hän on oppinut niin sanomattoman paljon ... en minä
tiedä mitä se on taasen, mutta viivoista, pisteistä -- ja ympyröistä se
on, joita piirretään mustalle taululle, sanoi rovasti.

-- Se on matematiikiä, sanoi isä, joka nuoruudessaan luki sellaista,
jos kohta hänellä nyt on toista ajateltavana, (huo'aten) isä parka.

-- Aina äiti huokailee -- alkoi Maria, -- aina kuulee vaan "isä parka";
ja tietääkö äiti, en minä luule olevan mitään hätää hänellä eikä
meillä.

-- Sitä et sinä ymmärrä, lapseni, minä sen parhain tiedän.

-- Noh, mitä nyt? Ah, äitiseni, että voin unhottaa Göthildan!...
Göthilda parka pienokainen! Niin, niin, on kyllin surtavaa raukka
pienokainen!

-- Niin sinä, se onkin suru, pieni, pieni, kiltti tyttöseni.

-- Se on liian ikävätä, -- lausui Maria; mutta tiedättekö äiti, vanha
Tiina Briita Thorslagenista sanoo Göthildan saaneen noidan-nuolen; hän
tarkoittaa, että joku, joka on vihainen isälle, on lähettänyt taudin
Göthildaan ... mutta en minä sitä usko.

-- Ei, Maria, ei ole ketään koko maan piirillä, joka vihaisi isää; ja
sitä paitsi on se vaan taikauskoa. Ei, se on vaan risatautia, sanoo
tohtori Helmer, joka vaivaa rinnassa ... ja se lohduttaa minua, sillä
minun sisarellani Marianalla oli myöskin sellainen tauti lapsena
ollessaan, mutta nyt hän on terve ja raitis.

-- Jumalalle kiitos siitä, äiti! -- sanoi Maria iloisesti.

-- Noh, tahdotko äiti nähdä niitä joululahjoja mitä minä annan
Berndt^ille? Yksi pari jäniksen karvaisia sormikkaita ... ne
lämmittävät oppineen veljeni kirjuri-sormia... Kas tässä hiusketjut.

-- Hiusketjut! Mitä hän niillä tekee?

-- Niin, äiti kulta, -- aikoi Maria ystävällisesti ja salaperäisesti,
-- niin, näkeekö äiti kulta, pieni, hyvä äiti, pyytäkää isää ... niin,
äiti sen tekee, sen minä näen äitistä -- sanoi hän hyväillen; -- eihän
isä tarvitse tuota pientä hopea-kelloa, jonka hän peri Jaakko sedältä;
se on vaan laatikossa ja mustuu .... ja se ... ah, kuinka iloiseksi
Berndt tulisi, jos hän saisi kellon!

-- Kellon? Mitä Berndt kellolla tekee? Hän käy vielä koulua.

-- Berndt? -- alkoi Maria, ikäänkuin hänen veljeänsä loukattaisi, --
onhan Berndt jo neljäntoista vuotinen; hän on minua vuotta vanhempi.

-- Mutta näetkös, Maria, hän on vaan poika ja...

-- Niin, äiti niin luulkoon, ett'ei Berndt'in tovereilla olisi kelloja;
niin, hän on siitä puhunut monta kertaa, että heillä on aivan monta
kelloa luokalla, ja niin seisoskelevat ja vertailevat ja kehuvat he ...
ja Berndt vaan, jolla ei ole kelloa. Kulta, hyvä äitiseni, pyytäkää
isältä! Minä autan kanssa.

Samassa silmänräpäyksessä kuultiin eteisen ovien aukenevan ja
hiljainen rautalinkun rapina. Se ei ollut kuitenkaan muuta kuin pari
kahle-koiraa, jotka tulivat isäntänsä, kapteeni Filip Berndtsson'in,
seurassa, joka oli ollut ulkona metsästämässä, sillä Jumala oli antanut
sataa viti-lunta, eikä kapteeni jättänyt hyvää tilaisuutta koskaan
käyttämättä.

Muutaman hetken kuluttua astui hän sisään, vaan Maria seisoi niiaten
oven luona ja veitikkamaisesti hymyillen: -- Isä pyyhkikää jalkanne
mattoon, sillä nähkääs, täällä on hiljan pesty.

-- Ho, hoh, vai niin ... hm, niin, se saattaa olla niin. Hyvää päivää,
äiti, hyvää päivää, Maria! Minä sain vaan yhden jänes-raukan, joka on
tuolla laukussa... Anna Skott'ille ja Flintalle vähän ruokaa; he ovat
niin tyhjiä, että maha on tarttunut selkärankaan. Kas niin, Maria,
olenko minä nyt soma? kysyi hän tytöltä, katsellessansa isoja
saappaitansa.

-- Niin, nythän te isä olette hieno kuni prinssi.

Kaptenska, joka päätänsä nyykäyttäen oli rientänyt kyökkiin, tuli
sisään tarjottimella, jossa itse "kahvikaisella" eli pannulla oli
paikkansa; nyt piti juotaman kahvia, sillä nyt oli jouluaaton aamu.

-- Ja te olette odottaneet minua.

-- Sen me teimme mielellämme, pikku Filippini ... tule ja istu.

-- Kuinka on Göthildan laita? Hän yski viime yönä vallan kauheasti, --
sanoi kapteeni. -- Tiedätkös, äiti, se vaivaa minua nähdä kuinka tuo
tyttöparka huononee, hän, joka ennen oli niin pyyleä ja punaposkinen ja
väkevä kuin karhu ... ja nyt...

-- Oh, Jumalan kiitos, hän nukkui sitten, ja nyt on hän jokseenkin
voimakas... Jumalan avulla, Jumalan avulla.

Kapteni pani kupin pois ja tarttui vaimonsa käteen.

-- Niin Hetaseni, Jumalan avullahan käy kaikki hyvin tässä maailmassa,
vaikk'ei kävisikään niinkuin me tahdomme.

Samassa aukeni ovi ja Göthilda astui sisään. Tämä hento olento oli noin
kahdentoista vuotias, sillä oli suuret, kirkkaat ja puhtaan siniset
silmät ja iho niin hieno, ja niin kirkas kuin valkean orjantappuran
sisimmät terälehdet keväällä ovat, mutta kasvoilla loisti punainen
ruusu, hieno haihtunut, ikäänkuin kylmä tuulen vihma olisi sen sinne
ajanut -- ja sellaisia ruusuja puhaltaa kuoleman tuuli pian poskelle.

-- Hyvää huomenta isä ja äiti! -- sanoi Göthilda, mennen hitaasti
lattian yli, -- hyvää huomenta! Ah! joll'en minä vaan hengästyisi, kun
minä kävelen, -- sanoi hän hymyillen.

Maria otti häntä kädestä ja talutti hänet vanhempiensa luo.

-- Kuinka on laitasi. Göthilda!

-- Hyvin, isä kulta ... minä olen paljon parempi, sanoi hän,
huomatessansa saaneensa merkin äidiltänsä; sillä he olivat sopineet
niin, että he kumpikin muka olisivat voimakkaita, eivätkä he surettaisi
isää, vaikka he kumpikin tiesivät, että asian laita oli huono.

Kaptenska tarjosi lämmintä maitoa Göthildalle, sillä hän ei saanut
juoda kahvia, ja keskustelu kääntyi paremmalle tolalle.

Kapteeni puhui metsästyksestä ja kuinka hän kaksi tuntia sitten oli
seisonut Högrödjassa ja kuullut koirain liitelevän sinne ja tänne,
kunnes he viimein löysivät ja ajoivat Jössin pyssyn kantaman päähän.
Maria oli sill'aikaa kuiskutellut Göthildan kanssa, joka hymyili ja
näkyi päättävän jostakin tärkeästä asiasta. Vihdoin lopetti kapteeni
kertomuksensa näillä sanoilla:

-- Niin se kävi, mutta niin paljon minä sanon vaan: tänään makaan minä
päivällis-unta, ja sitten asetumme me kaikki paraatiin Berndt'iä
vastaanottamaan.

-- Niin Berndt, isä! -- sanoi Maria, -- Berndt raukka, jonka nyt täytyy
ajaa neljä penikulmaa, ennenkuin hän saapuu kotiin.

-- Niin, pojan täytyy kärsiä jotakin. Eikä hän ole sokeriakaan, että
hän sulaisi. Ei se ole mitään sen suhteen, mitä minä sain kärsiä,
silloin kuin minä olin kadettina. Kulkea kahdeksan kolmatta penikulmaa
pieni, hento kappa yllä ... se oli toista kuin kulkea paksu takki yllä,
johon äiti itse on kutonut saran ... se ei ole mitään harsoa, lapseni.

-- Mutta, hm ... äiti.

-- Vai niin ... niin, kulta Filip, Maria on pyytänyt minua ja sanonut,
että sinä kyllä voisit antaa Berndt'ille tuon vanhan kellon, jonka sinä
sait Jaakko vainajalta joululahjaksi.

-- Niin, kulta, hyvä isä, tehkää se! pyysi Maria.

-- No mitä, mitä hän kellolla tekee?

-- Mutta, -- rupesi rouva, -- se ilahuttaisi häntä kovin.

-- No niin, kun aika tulee, jolloin hän astuu rykymenttiin palvelemaan.
Minä en ole tilaisuudessa saada hänelle siellä vapaata paikkaa ... hän
saa mennä alaupseerina; tässä ei muu keino auta.

-- Kulta isä, minä pyydän myös Berndt'in puolesta; antakaa hänelle
kello! -- sanoi Göthilda, luoden rukoilevat silmät isäänsä.

-- Vai niin, sinäkö kanssa, -- hymyili kapteeni koettaen väkisin
näyttäytyä iloiselta; -- sinä olet kanssa salaliitossa.

-- Niin, isä kulta.

-- No niin, anna mennä, kunpahan ei poika vaan tulisi ylpeäksi.

-- Ei maakan, isäseni, ei se haittaa mitään, -- sanoi Maria säteillen
voitto-riemusta; kaikilla toisillakin pojilla on kellot, ja se ei
haittaa mitään... Berndt on sitäpaitsi ymmärtäväinen ja viisas ja lukee
niin kiltisti Latinaa ja kieliä sekä Kreikkaa, ja taitaa piirustaa
ympyröitä mustalle taululle, ja historiaa ja maantiedettä...

-- Ja seitsemän viisaan viisauden. Jumala armahtakoon minua sinun
tähtesi, Maria, mutta, jollei sinusta maailmassa tule lopotin, niin
eivät lahjat ole oikein tasattu, -- sanoi kapteni nauraen. Hänen pitää
saaman kellon ... niin hän saa sen. No, anna minun olla ... minä tiedän
ilman sitäkin, että sinä olet iloinen, Maria, se on hyvin tehty
sinulta, että sinä ajattelet Berndt'iä.

-- Niin, mikäs tässä auttaa; Berndt raukka jää aina unohdukseen.

-- Rakas Maria, kuinka sinä puhut, -- virkkoi äiti; -- emme me
Berndt'iä unhoita.

-- Anna hänen olla, äiti; hän tietää senkin, että Berndt'in
koulunkäynti, huone ja ruoka kaupungissa maksavat kaksi kertaa enemmän
kuin meidän molempain tytärtemme; hän tietää senkin että poika ei voi
auttaa meitä millään, ja että hän sitävastoin auttaa äitiä; hän tietää
senkin, että hän saa kehrätä ja että sinä kudot kaiken, mitä tuolla
riepusudella on yllään ... kaiken tuon tietää hän, ja kuitenkin luulee
hän, ett'ei siinä ole kyllä.

-- No niin, Herran Jumala, mutta me olemmekin tyttöjä ja me tullemme
kyllä tässä maailmassa toimeen -- lausui Maria viisastellen, se on
toinen asia poika raukan kanssa, joka ei voi mitään työskennellä
käsillänsä, vaan ainoastaan päähänsä ajamalla.

-- No niin, Maria, siinä sinulla on oikein: tyytyväisyys on suurin
lahja. Mutta niin paljon tietänet, että itse saat kiilloittaa kellon.
sillä se on tullut jokseenkin tummaksi laatikossa varsinkin kun on
ruutia viereisessä kaapissa -- joka ei ole hyvä hopealle.

-- Oh, kyllä me sen saamme koreaksi, minä ja Göthilda autamme
toisiamme.

Sanottu ja tehty. Tytöt, kumpikin kiilloittivat tuon vähäisen
hopeakellon, vaan saivat vasta myöhään illalla ilon nähdä sen
hopeakarvaisena; sillä pitää hopeakelloa ruutipussin läheisyydessä ei
todellakaan ole hyödyllistä metallin kiillolle.

Oli jo iltapäivä, ja tuo kiillotettu kello, joka oli asetettu käymään,
naksutti tik tak, tyttöjen suureksi iloksi. Kummallakin oli arvokkaat
joululahjansa, sillä Göthildalla oli hyvää aikaa virkata ja neuloa, ja
siis oli hänen varastonsa suurin. He saivat lakanankappaleen, jonka
äiti oli niin sanoen varastanut mieheltänsä, vähäisen, vähäisen, joka
lopullisesti poltti heidän hienoja sormiansa ja se siis kiinnitettiin
vanhaan kynänpätkään, josta seurasi että lakan haju lopulta tuntui
pohjaan palaneelta.

-- Kas nyt!... Nyt on se oivallista: "Korkeasti kunnioitettu Herra
Koululainen Herra Berndt Berndtsson Hagetorp'issa". Niin pitää oleman
kellossa. Eikös se näytä oikein miehen käsialalta, Göthilda, juuri kuin
Berndt itse olisi sen kirjoittanut. -- Niin, ei se ole erilaista.

-- Tiedätkös, sormikkaissa on oleva näin: "Piku härä Bärn
Haaketorp'issa". Niin kirjoittaa aina korpraali, vanha Thorvigg,
tervehtiessänsä Berndt'iä. Kumpa vain osaisi kirjoittaa värsyjä...
Tiedätkös, isä osasi kirjoittaa värsyjä nuorena. Äidillä on muutama,
joita hän kirjoitti hänelle; ne ovat niin kauniita, niin kauniita,
ettei äiti voi koskaan oikein lukea niitä sisältä; ja äiti luki ne
täällä eräänä päivänä minulle.

-- No niin, isä kirjoittaa kyllä vieläkin niitä, vaikk'ei kukaan tiedä
siitä, -- sanoi Göthilda.

-- Kas nyt, sinä, nyt on herttaisuus siinä ... jos hän nyt tulisi, paha
poika ... "riepususi" sanoi isä. Niin se onkin kauheata kuinka hän
kuluttaa, hänellä ei pidä mikään. Minä en tiedä kuinka ne käyttävät
itseänsä, nuo pojat, mutta niillä tarvitsisi olla rauta haarniska kuni
kenraali vainaja Fröjenkult'asta, niinkuin muistat, käytti. Semmoinen
voisi sellaisella herralla kestää.

-- Hiljaa, Maria, minä luulin kuulleeni kulkusia.

-- Mitä?... Ei, ei, ei se ollut muuta kuin äitin avainkimppu, hän on
riisikryynejä noutamassa... Se on kauheata, että isä on ostanut viisi
naulaa riisikryynejä jouluksi; ja sitäpaitsi paljon kanelia ja pippuria
ja inkivääriä... Se on tavatonta kuinka paljon perheen elatus maksaa,
niin sanoo äitikin joka päivä ... ja sitten on palkkakin niin vähäinen
... niin, sen voit uskoa, isä on lähes kolmekymmentä vuotta palvellut,
ja sentään hänellä on niin vähäinen palkka, että...

-- No, mutta se on sentään monta sataa riksiä, huomautti Göthilda.

-- Niin, mutta näes, vuodessa on kolmesataa kuusikymmentä viisi päivää,
ja sitten ei hän saanut komppaniaakaan kuin vasta viisi vuotta
takaperin.

-- Miks'ei hän saanut sitä?

-- Niin, näeppäs, oli muutamia vanhoja kapteeneja, jotka eivät
tahtoneet ottaa eroa ja elää eläkerahalla, sillä se on vähempi, eivätkä
he voi nähdä nälkää vanhoilla päivillänsä, ja sitten, sanoo äiti,
valitsevat he ennen sen, ett'eivät he te'e mitään ja antavat
luutnanttien tehdä palveluksen, kuin että he kuolisivat nälkään ... ja
sitä ei voi kukaan ihmetellä.

-- Niin, niin, isällä on kyllä murheensa, isä raukka.

-- Niin, kyllä hänellä sitä on, mutta jos sinä olisit terve, Göthilda,
niin olisi kaikki hyvin ... niin, niin se olisi, -- lisäsi Maria,
suudellen siskoansa otsalle.

-- Ah, Jumalan avulla! huokasi Göthilda. -- Tiedätkös, minä olen siis
surun lapsi -- lisäsi hän, raueten itkuun.

-- Kulta Göthilda, älä niin sano ... sinä olet riemun lapsi... Ei, ei,
Göthilda, sinä et ole surun lapsi.

-- Tiedätkös, sanoi tuo sairas tyttö, -- kun sinä autat äitiä hänen
toimissansa, niin pistää minun sydäntäni, kun minun täytyy istua
sisällä, enkä voi kävellä kymmentäkään askelta hengästymättä:
tiedätkös, se on ikävää, niin ikävää ... sinä et voi koskaan uskoa
kuinka ikävää on istua tuolla sisällä ja kuulla teidän työskentelevän
... se on niin ikävää juoda soppaa, tuota hyvää soppaa, sokurilla
sekoitettua ja niin makeata... Äiti ei maista sokeria, sentähden, että
piisaisi minulle.

-- Ei, Göthilda, äitillä on kyllä sokeria ... hänellä on kyllä sokeria.

-- Ei maar, sen minä kyllä tiedän kaikki ja senkin, että sinä ompelet
erästä ristiliinaa, toimittaaksesi minulle kutun ja kutun maitoa, jota
minä juon.

-- Ei maarkaan, isä sen toimitti.

-- Eipä, kyllä sinä, Maria se olet, minä sen kyllä tiedän. Mutta --
lisäsi hän, pyyhkien vesihelmet silmistänsä, -- kyllä siitä hyvää
tulee; kyllä Jumala auttaa, sanoo äiti.

-- Mutta nyt kulkuset kuuluivat, -- sanoi Maria, -- ja varmaan se on
alhaalla kujanneessa, nyt tulee meidän armollinen veljemme. Näytä nyt
iloiselta, ja ole iloinen, Göthilda! Kas noin ... ja juuri noin... Ei,
minun täytyy mennä ulos tuota komeutta katsomaan, kun armollinen veli
tulee pienellä karetilla... Oi, kuinka tyhmiä me olemme; ei, eihän nyt
rekikeli olekaan, vaikka maa on valkoinen... Se on hiljaista! No, kyllä
minä jo tiedän, se on Tiina Kaisa, joka lämmittää Berndt'in kamaria ja
kalistelee kakluunin ovia. Kun herrasväki tulee kaupungista, niin pitää
kuulua jyrinää, eikä kulkusten ääntä ... me istumme tässä oikein
ajatuksissamme. Nyt pitää varovasti noukkia jäännökset pois, ettei
kukaan huomaa mitään. Kuinka Berndt sentään tulee iloiseksi kellosta...
Hiljaa! No sinä, nyt jyrisee. Nyt tulee karetti...

Ja silmänräpäyksessä oli Maria ulkona. Hän ei ajatellut kuinka tämä
nopeus, tämä iloinen rohkeus pisti Göthildan sydäntä, kun hänen täytyi,
sanoakseen, "terve tuloa Berndt", istua alallaan siksi kunnes hän
tulisi.

-- Nöyrin palvelijanne, korkeasti kunnioitettava herra konrehtoristi!
-- tervehti Maria veljeänsä, joka käärittynä avaraan, harmaasen
sarka-nuttuun, hiljalleen ajoi pihaan, itse pitäen ohjia kädessään,
Antti Pietarin porttia avatessa.

-- Hyvää päivää, Maria! -- oli vastaus. Sitä et saata uskoa, kuinka
kompastelevainen Stjerna on; näepäs kuin hän on hiessä, vanha raukka,
ja sentään, -- lisäsi hän, hypäten vaunuista, -- olen minä kävellyt
jokaisen ylämäen ja me olemme ajaneet kello seitsemästä aamulla.

-- Hiljaa nyt, älä polje niin kovaa, isä makaa päivällissijaansa.

-- Kuinka on Göthildan laita.

-- No niin; hän on tuolla sisällä.

Nyt tuli äiti ja otti poikansa syliin ja kysyi, oliko hänen ollut vilu,
jonka hän epäsi; katsoen sarkanuttuunsa, jota vastoin sormensa
kieltämättä olivat turmeltuneet, etenkin kun nuori herra oli tahtonut
opetella ajamaan, ja semmoinen ei tapahdu rankaisematta, kun täytyy
paljain käsin pidellä köysi-ohjia muutaman pykälän pakkasessa. Tämä
ilmoitus ilahutti Mariaa sydämellisesti -- hänen sormikkaansa olivat
siis tervetulleet.

Kohta istuivat äiti ja lapset sisällä. Berndt oli ripeä poika,
verevillä poskilla ja hyvissä voimissa, lyhyeksi leikatulla, vaalealla
tukalla ja lempeä, itseensä luottava katse elävissä silmissä.

-- Sinun täytyy välttämättömästi saada jotakin lämmintä, -- sanoi äiti,
rientäen ulos.

Nuot kolme siskoa olivat siis yksin.

-- Herra Jumala, Göthilda, kuinka sinä olet laihtunut -- sanoi Berndt;
sinun pitää juoda olutta ja syödä munia ... niin teki eräs minun
tovereistani, jolla oli vilutauti ja laihtui kuin närhi; mutta hän
paisui yht'äkkiä.

-- No niin, kiitoksia neuvostasi, -- sanoi Göthilda, -- mutta tohtori
Helmer ei sano niin.

-- No niin ... niin, saat sitten kai jättää sen tekemättä. Tiedättekös
mitä, tytöt... On sentään kiusallista, olla köyhä.

-- Kuinka niin?

-- Niin näetkös, se olisi sentään hauskaa, että joskus olisi
kaksitoista killinkiä. Tiedätkös. se oli niin, että minulla oli toveri,
jonka isä on vanha eron ottanut sotamies, ja näet, eilen hän lähti
kotiin. Silloin pyysi hän lainata kahtatoista killinkiä viedäkseen
isällensä rullatupakkia, sillä ukko pitää siitä ja hän lupasi,
saatuansa teini-rahaa, maksaa ... mutta minulla ei ollut äyriäkään. Ja
sen minä sanon suoraan, tytöt, älkää tähdätkö Joululahjoilla, se
harmittaisi minua vaan, minulla ei ole niin paljoakaan, että kynnelleni
panisin, teille antaa.

-- Kaikkea muuta, ei ole ketään, joka olisi vaivaa nähnyt sinun
tähtesi, -- sanoi Maria. -- sitä ei hänen pidä luuleman. Kiitä Jumalaa,
että äiti ja minä kerkiämme valmistamaan hänelle... Berndt on oikein
riepususi.

-- No sinä, vai niin, mutta pikku Maria, eivät vaatteetkaan voi
ijankaiken pitää... Mutta kuulkaas, tytöt, niin kiusallista ...
tiedättekös. Viime viikolla leikimme me koulussa ja minä en tiedä
kuinka se kävi, mutta minä revin suuren reiän lakkiini.

-- Eihän se vaan ollut tuo uusi lakki, jonka Antti räätäli neuloi?

-- Oli kyllä.

-- No Herran Jumala, semmoista tuulihullua, joka repii uuden lakkinsa,
jonka Antti räätäli sanoi neulovansa niin tukevaksi, että sillä voisi
kulettaa vaikka kapan suoloja Roomaan ja sieltä takaisin, neuloksenkaan
ratkeamatta.

-- Niin, kuitenkin se on nyt rikki, ja jollei hän saa kokoon sitä, niin
kyllä Göthilda saa, sillä äiti vaan suuttuisi ja se on tarpeetonta.

-- No, kyllähän minäkin sen neulon, -- sanoi Maria, joka huomasi
laskeneensa liian pitkälle sisarellisen huolensa. -- Berndt voi sen
kyllä huomata, että minä vaan tein pilaa... Ei Berndt saa tulla kotiin
nurjana ja äreänä.

-- Ei maarkaan... Sen voitte uskoa, tytöt, että se on sentään raskasta
olla köyhä... Ja mitä luulette siellä on tuskin ketään, joka edes
tuntee isää. "Mikä sinun nimesi on?" -- Berndtsson. -- "Vai niin, sinä
olet nimismies Berndtsson'in poika?" En, minun isäni on kapteeni, --
"vai niin... Vai niin, sinä olet Berndtsson". -- Se tulee siitä,
nimismies on rikas ja isä köyhä. "Sinusta tulee kai sotilas, sillä
sinulla ei ole varoja lukea, poika parka", sanoo rehtori ... se pistää
minun sydäntäni ja voitte uskoa, se on sentään väliste niin
kiusallista.

-- No, en voi sanoa, -- sanoi Maria. -- Sinä saatat sanoa, isä on
rehellinen mies, sen tietää koko pitäjä ja komppania myös, vaikkei hän
ole rikas ... ja, isän ei tarvitse kumartaa ketään.

-- Niin niin, mutta, isä raukka, hänen täytyy sentään tehdä siten ...
sillä isällä on velkaa, sen sanoi Pietari Gräfling, kauppamiehen poika,
eräänä päivänä. Minä tölmäsin tuota pelkuria niin, että hän loukkasi
nenänsä. Silloin hän suuttui ja sanoi: Anna minun olla, ja sano
isällesi, että maksaa minun isälleni velkansa.

-- Sellainen hävytön...

-- Niin, niin se kävi, minä löylytin häntä aikalailla ja sanoin: "Niin
minä maksan isäni puolesta"; ja sitten hän nilkutti kotiin, ja kanteli
rehtorille; mutta rehtori ei välittänyt koko asiasta, sanoi vaan:
"Berndtsson teki oikein puolustaessansa isäänsä", ja hän ei saanut
muuta vaivastansa, kuin sen, että me kutsumme räfsvinet (metsäsika)
Gräfling'in (mäyrä) sijaan.

-- Vai niin; se ei ole kummaa, että suutuit, Berndt'iseni, -- sanoi
Göthilda.

-- Ei, sitä ei kummastele kukaan, -- jatkoi Maria, jonka pienet kasvot
punottivat kuin pioni; -- sitä ei kummastele kukaan... Mutta missä
lakkisi on? Kyllä minä sen laitan, jollei se varsin pahoin ole rikki.

-- Ei tätä paremmin, -- lausui veli, ottaessansa irti muutamia neuloja,
jolloin pitkiä riepaleita rippui alas.

-- Herran Jumala, ja tällaisena uusi lakki! No, no, kyllä se sentään
käy päinsä.

Tämä puhe ei juuri ylentänyt jouluiloa. Lapset kuvasivat myös
vanhempainsa puutteen suuremmaksi kuin se todella oli. Kapteeneilla on
hyvin pieni palkka, ja hän on, saavuttaessansa tämän paikan urastansa,
tavallisesti niin velkaantunut, että suurin säästäväisyys on tarpeen,
tullaksensa toimeen. Jättääksensä jälkeensä vaimollensa ja lapsillensa
jotakin on hänen mahdotonta ajatellakaan, jollei hän ole saanut
rahaperintöjä -- kapteenina täytyy hänen kuolla sillä vakuutuksella
että hänen omaisensa jäävät vähiin varoihin. Se oli kuitenkin tämän
tähden kuin Berndtsson oli uhrannut puolet ikäänsä, eikä se ollut
kummallista, jos hän joskus veti syvän huokauksen tästä turhasta
työstä, että säästää jotakin palkastaan. Hänen luutnanttina tehdyt
velkansa nielasivat kaikki jäännökset, kohta oli hän tuleva
eläkkeen-ikäiseksi; hän oli karkoitettava tieltä pois; sillä uusi nuori
päällikkö tahtoi nuoria kapteeneja; hän ja alemmat upsierit tulisivat
yksissä neuvoin karkoittamaan eläkkeen-ikäisen miehen, jolla ei ollut
mitään keinoa tulla toimeen perheinensä eläkkeellä. Tällaiset olivat
lähimmät tulevaisuuden toiveet. Kuitenkin oli Berndtsson'illa hilpeä ja
iloinen luonne. Maalliset murheet eivät häntä vaivanneet paljon, mutta
sitä enemmän hengelliset; jonka vuoksi Göthilda, niinkuin hän sanoi,
oli surun lapsi.

Joulu-aatto-illan monet lahjat hajoittivat kuitenkin joinkin lasten
ajatukset. Tuo kiiltävä kello, joka putosi kuni pilvistä ilahutti
Berndt'iä sanomattomasti; siinäkin näki hän yhden todistuksen siitä,
ettei isä ollutkaan niin köyhä kuin hän sanoi. Antaa hopeainen kello,
oli jotakin, jota eivät Berndtsson'in mielestä muut voineet tehdä kuin
varakkaat henkilöt.

Tämä ilo tarttui Mariaankin -- ja että Göthilda oli se, joka oli
lahjoittanut kaikkein enin, ilahutti häntä sanomattomasti.

Berndt oli myöskin näyttäytynyt. Muutamia piirustuksia, raunioita --
sillä taide aletaan joko päällä tai rauniolla niinkuin etydi --
lahjoitettiin isälle, äitille ja Marialle; mutta Göthildalle oli
hänellä jotakin harvinaisempaa. Oli, näet, sievä lintu-häkki, jonka hän
itse oli tehnyt, ja sen sisällä oli viheriävarpunen, niin kevyt, että
se heti istui uuden omistajattarensa hienoille, läpi kuultaville
sormille sekä söi hampunsiemeniä hänen kädestänsä. Lintu oli oikeastaan
lahja Berndt'in emännältä; mutta häkki - se oli hänen oma tekemänsä.
Niin vietettiin joulu-aatto-iltaa Hagetorp'in virkatalossa.



LOPPIAIS-ILTA.


-- Joulu on loppunut, -- virkkoi kapteeni vaimolleen loppiaispäivän
iltana. Hyvä Heta, se on meidän lastemme viimeinen joulu... Se on
viimeinen, jona he lapsena ovat yhdessä.

-- Sinä ajattelet aina surullisesta rakas Filip ... toivokaamme.

Kapteeni alkoi taas: Yhtäkaikki jos toivomme tai emme, se on sentään
heidän viimeinen lapsi-joulunsa. Berndt on suuri, hän on jo pian
kasvanut joulu-ilosta. Maria on piakkoin iso tyttö ja hänen ajatuksensa
kääntyvät tulevaisuuteen; ja Göthilda.

-- Göthilda, niin.

-- Göthilda, meidän vähäinen, hyvä tyttömme, unohtaa pian meidän
joulumme toisen juhlan tähden ... hän ei tulevana jouluna elä...

-- Mutta emmekö me saata toivoa?

-- Emme, Heta, emme, emme yhtään; ei meidän tule toivoa, vaan
ainoastaan valmistautua toivomiseen. Helmer ei anna toivoa ... _ei
yhtään_, vaimoni.

Rouva Berndtsson loi alas katseen; se oli kova, mutta odotettu tuomio.

-- Me, -- virkkoi kapteeni, emme voi muuta kuin että teemme lasten
viimeisen joulun niin herttaiseksi kuin mahdollista. Meidän täytyy
koettaa kaikkia, antaaksemme heidän viettää loppiaispäivä niin
hauskasti kuin lasten on tapana... Se on viimeinen lasten ilo, jonka me
näemme, vaimoseni... Se on viimeinen.

Kapteeni oli samalla totinen ja tyven; hänen vaimonsa näki, että hän
nyt oli totuttanut itsensä ajatukseen kadottaa lapsensa. -- Rengit ovat
ulkona, hakkaamassa nuorta kuusta; siitä on tuleva Göthildan kuusi ...
hänen tähtensä pitää se olla salissa kynttelöittynä; sen ääreen
valmistetaan heidän joulupöytänsä; siellä he saavat huvitella mielensä
mukaan, puhua niinkuin he tahtovat, me jätämme heidät rauhaan. Berndt
saa olla isäntänä ja Maria emäntänä... Göthilda heidän vieraanansa,
jonka ... tulee lähteä pois, -- lisäsi kapteeni, pusertain vaimonsa
kättä, -- ymmärrätkös?

Oi! hän ymmärsi hänet varsin hyvin -- hän oli aina häntä ymmärtänyt,
hän oli tehnyt päätöksen sielussaan tutkia sitä, joka hänelle oli
annettu mieheksi.

Siis käytettiin kaikki talon varallisuus tekemään illan niin
loistavaksi kuin suinkin. Sali puettiin kuusilla kakluunin ympäri.
Joulukuusi koristettiin paperi-tähdillä ja palasilla isän, ennen
saamattomasta vahatapulista. Se kului kokonaan. Kaiken tämän kanssa
olivat Berndt ja Maria innokkaassa työssä, sillä he ymmärsivät hyvin,
että se oli ainoastaan Göthildan tähden, kuin tämä kaikki tehtiin --
että se ... hänen viimeinen joulunsa; he eivät ajatelleet, että se oli
myös heidänkin.

Göthilda ei tietänyt mitään kaikesta tästä komeudesta. Hän istui
makuuhuoneessa pienellä sohvalla ja leikki nukkinensa; sillä hänellä
oli vielä niin elävä mielenkuvitus, joka on lasten ominaisuus, tämä
Jumalallinen voima, että puhaltaa henkeä nukkeen, että kuulla linnun
puhuvan ja ymmärtää mitä kerkkä sanoo kumartaessansa niityllä. Kaikki
talossa, isä, äiti ja sisarukset juttelivat pitkät tunnit tuon kipeän
tytön kanssa.

-- Nyt on kaikki valmisna! -- sanoi Berndt, virittäessänsä kynttilät
tuohon kauniisen, korkeaan kuuseen, joka kohosi kattoon, ja jonka
ääreen joulupöytä oli valmistettu. Siinä ei ollut vähiä tavaroita --
joukko leivoksia, konvehtia, omenia, pähkynöitä, saksanpähkinöitä,
rusinoita ja manteleja -- ja kaikki tämä Hagetorpissa, jossa ennen töin
tuskin oli ollut joulupöytää ja ainoastaan pieni kuusen-näre, ei
suurempi, kuin että sitä voitiin pitää kynttiläjalassa pöydällä. Tämä
taasen oli saavissa -- se oli toista, kuin tuo tavallinen vähäinen
huisku.

Illalla tulivat Berndt ja Maria sisään, tuoden nojatuolin Göthildalle;
hän piti kannettaman sinne, ett'ei hän hengästyisi ja sitten sisarukset
kantoivat hänet saliin.

-- Eikös ole kaunista? Göthilda! - kysäsi Berndt, laskiessansa
taakkansa joulupöydän ääreen.

-- Ah, niin kaunista, niin kaunista! hymyili Göthilda, sydämestään
iloiten; -- niin tavattoman kaunista!

-- Niin, näetkös, sen ovat isä ja äiti tehneet sinun tähtesi
Göthilda... Sinun pitää ilahuttaman itseäsi kerran oikein jouluna.

-- Ja meidän myös, -- lisäsi Berndt, -- ja nyt istukaamme.

-- Kiitoksia, äiti ja isä! -- sanoi Göthilda; -- kiitoksia, kiitoksia!
Onko tämä minun tähteni.

-- Niin, se on sinun joulukuusesi; nyt teidän tulee iloita omin päin,
lapseni, siksi kunnes pöytä katetaan. Iloitkaat nyt ... minä menen
ulos, ja isällä on vähän toimia huoneessansa.

Nuot hyvät vanhemmat tahtoivat jättää lapsilleen itsenäisen vapauden.

-- No, mitäs tarjotaan? -- sanoi Berndt, -- Maria ole hyvä ja tarjoo
herrasväelle ... minä en ymmärrä sellaista emäntää.

-- No, ei se ole hän, joka ensiksi saa, tietäköön hän ... ei, anna
olla! Göthilda, ole niin hyvä.

-- Kas niin, tuo oli kohteliaasti, kiitä nöyrimmästi, minun armollinen
mamselli sisareni! -- nauroi Berndt.

-- Mutta millä meidän tulee huvittaa itsiämme ... sillä viipyy kauan,
se ei ole enemmän kuin kuusi, kello ... mitä Göthilda sanoo.

-- Niin sinä, sinä saisit puhua jostakin, josta olet lukenut.

-- Hm, minä olen lukenut paljon, sen saattaa uskoa, -- sanoi Berndt,
pyhkäisten tukan otsaltansa; -- minä en tiedä mikä teitä huvittaisi.

-- Hoo kaikki, kulta Berndt! -- sanoi Maria, -- ota yksi rusinarypäle,
ne ovat oikeita sinirusinoita, sanoi äiti, jahka minä avaan
kuorimantelin Göthildalle... Kas niin, ala nyt.

-- Oletteko te kuulleet, -- alkoi Berndt, -- kertomusta keisari
Maksimilian Martinswand'illa?

-- Emme, emme, Berndt, kuinka se oli.

-- Niin, nähkääs, monta sataa vuotta sitten oli Saksanmaalla keisari,
nimeltä Maksimilian eli Maksi. Tuo on kaunis nimi, Maksi. Hän oli
nuori, jalo ja rohkea herra, kaunis kuni päivä, ja oikea sankari
istuessaan jalon ratsunsa selässä, puettuna haarniskaan ja
sametti-kaapuun, joka kultapuuhkaisena liehui hartioilla, ja hänen
päässänsä oli keisarillinen lakki.

-- Minä kummeksin, -- sanoi Maria, -- oliko hänellä sisarta ollenkaan,
joka parsisi hänen lakkiansa.

-- Kas niin, onko hän taasen siinä ... niin, sen minä sanon: ellei hän
ole vaiti, niin olen minä vaiti.

-- Oi, pieni, hyvä Berndt, tuossa on sinulle manteli, kunhan vaan
puhut, niin kyllä minä olen vaiti.

-- Niin, nähkääs, tämä on vallan tosi kertomus, eikä siinä ole yhtään
sanaa valetta. Keisari Maksimilian oli kerran Tyrolin maassa. Siellä on
vaan korkeita vuoria, tavattoman korkeita vuoria, jotka ulottuvat aina
pilveihin, jyrkkiä ja usein pystysuoranakin, varsin kuin seinä.
Senvuoksi on heillä nimenä "Wand"; suomeksi seinä, -- niinkuin
Rödgafveliakin Omherg'illä kutsutaan senvuoksi, että se on pystysuora
kuni huoneen pääseinä. Siellä vuoristossa eli Tyrolin alpeilla,
niinkuin niitä myöskin kutsutaan, on eräs eläinlaji, joita kutsutaan
vuorivuohiksi, uskokaa, että ne ovat nopeita eläimiä, jotka elävät
korkealla vuorilla ja jotka vaaratta juoksevat kuilujen ja
äkkijyrkänneitten yli niin varmaan ja nopeasti, kuin nuoli. Keisari oli
sellaisella metsästysretkellä Tyrolin korkeilla vuorilla; tämä on
vaarallinen metsästys, ja kaikki, joka on vaarallista, kaikki, joka
koettaa rohkeutta rinnassa, on suurta ja kuninkaallista.

"Oli aamu: aurinko tuskin nousnunna, niin että se loisti kallioitten
huipuille -- alhaalla laaksossa oli vielä pimeä -- kun keisari
Maksimilian seurueneensa ratsasti metsän kautta, saapuaksensa vuoren
korkeuteen. Tultuansa sinne, sitoivat he hevoset puihin ja menivät ylös
kalliohuippujen välistä, pitkin juoksevia puroja ja lumikenttien yli,
sillä semmoisilla korkeilla vuorilla pysyy lumi hyvin mieluisasti koko
kesän. Metsästysseura hajosi, ja kohta oli keisari ihan yksin. --
Hän seisoi korkealla vuoren huipulla, katsellen ympärillensä
tähystelemällä, saadakseen nähdä, missä vuorivuohet olivat laitumella.
Nyt näki hän niitä ja riensi niitten liki. Hänelle tulisi kiivas ylös
ja alas nousu. Hän kiipesi ylös tuota ryhmyllistä vuorta ja hiipi niin
hiljaa näitten arkojen eläinten liki, jotka eivät aavistaneet pahaa,
vaan söivät hienoa ruohoa pienellä äkkijyrkällä kalliolla. 'Vaan
muutama askel vielä', ajatteli keisari, 'niin olen minä voittanut ja
olen tässäkin suuri mies' -- sillä hänen sydämensä oli röyhkeä ja
kopea. 'Nyt olen minä korkein valtakunnassani', ajatteli hän,
'korkeimmalla paikalla ja lähinnä Jumalaa voimassa'. Mutta nyt
vuorivuohet näkivät hänet ja riensivät pois kuni tuulispää
kalliohuippujen yli.

"Silloin keisari vihastui ja riensi perässä. Pian seisoi hän jyrkällä
kalliolla, joka meni pystysuoraan alas laaksoon. Jolla on rohkeatta
rinnassa, se hyppää ylitse, sanoi keisari ja hän teki hyökkäyksen;
mutta hän ei päässyt sen yli, vaan hän putosi alas syvyyteen. Hän ei
tietänyt, oliko hän elävä vai kuollut, herätessänsä pehmeällä
sammal-sijalla. Jumala varjelee kuitenkin sitä, jolle hän on antanut
kuninkaallisen voiman, sanoi keisari itseksensä, nousten ylös pehmeältä
sijaltansa, johonka hän oli pudonnut. Mutta näkeekö hän oikein --
jalkainsa alla on metsää ja maata, ja hänen yläpuolellansa pystysuora
vuori kuni tornin seinä, häntä melkein holvittaen, ja ainoastaan pari
askelta hänen jaloistansa käy vuori alas pystysuoraan, äärettömään
syvyyteen laaksoon asti. Ei mitään poispääsöä, ei mitään pelastusta,
kaikin puolin äkkisyvyys ja takana kallioseinä.

"Tuossa seisoi kaikkein mahtavin lähinnä Jumalaa, korkein koko
valtakunnassansa, avutta, näkemättä ja hyljättynä. Nuot kopeat
ajatukset vaikenivat ja tuska tuli sijaan. Keisari huusi, ei kukaan
kuullut häntä -- ääni hukkui vuoren kaikuun. Jos joku olisikin ollut
lähellä, niin ei hän olisi saattanut tietää, mistä tuo ääni kuului,
mutta ei kukaan ollutkaan lähellä; sillä hän seisoi korkeimmalla
kukkulalla, kuin Tyroolissa oli -- hän seisoi Martinswand'illa.

"Mutta pari paimenta Zierlin laaksossa, jotka siellä laumojansa
ajelivat, sattumalta katsoivat ylös kalliolle ja huomasivat jonkun
pienen, niinkuin muurahaisen, liikkuvan Martinswand'illa".

-- Jumalan kiitos, -- sanoi Göthilda, -- hän pelastettiin.

"Ne näkivät, -- jatkoi Berndt -- jotakin pienoista, juurikuin
muurahainen liikkuisi Martinswand'illa ja molemmat huomasivat myös,
että se oli ihminen. Jumala olkoon tuolle raukalle armollinen, sanoivat
he keskenänsä; sieltä ei kukaan taida häntä pelastaa, sillä vuori
kallistun hänen ylitsensä niin, ettei ole mahdollista saada sinne edes
köyttäkään.

"Siinä samassa tuli keisarin metsästysseurue suurella vauhdilla
ratsastaen laaksoon. Oletteko te nähneet armollista keisariamme?
kysyivät hoviherrat, metsästäjät ja nuoret miehet. Silloin osoittivat
paimenet Martinswand'ille.

"Taivaan Jumala ... taivaan Jumala häntä auttakoon! -- huusivat kaikki,
jotka näkivät ihmisen liikkuvan tuolla ylhäällä tavattomassa
korkeudessa.

"Nyt sota-airut toitotti: -- Oletteko te, armollinen keisari, niin
antakaa meille merkki; heittäkää kivi alas. -- Kaikki olivat hiljaa ja
odottivat kiven putoamista, muutaman hetken kuluttua kuulivat he kiven
putoavan kilisten äkkisyvyyteen.

"Vaan ei kukaan voinut päästä sinne, ei kukaan, ei kukaan taitanut
pelastaa tuota rohkeata keisaria. Hän kirjoitti pieniä paperilippuja ja
heitteli niitä alas törmältä -- hän rukoili pelastusta; mutta ei kukaan
löytänyt niitä kirjeitä -- hän ei voinut ilmoittaa itseänsä. Silloin
sortui kaikki hänen rohkeutensa; hän katseli sydäntänsä ja tutki sitä
ja siellä huomasi hän ylpeyttä ja ylellisyyttä. Hän huomasi vasta nyt,
että hän oli ihminen, niinkuin kaikki muutkin ja ainoastaan tomu
Jumalan kädessä.

"Ja hän nöyryytti itsensä.

"Silloin hän heitti vihdoinkin lipun alas sekä pyysi miehiänsä
kanssansa herran ehtoolliselle, alahalla joen rannalla olisivat he.
niin että hän sen näkisi, hän yhdistyisi silloin heidän kanssansa
rukoukseen ja sitten kärsivällisesti odottaisi nälkään ja janoon
kuolemista.

"'Antakaa minulle merkki', kirjoitti hän, 'laukauksella, silloin kuin
synnintunnustus luetaan, ja toinen, silloin kuin te rukoilette; sillä
silloin tahdon minä myös rukoilla teidän kanssanne'.

"Jo illastui, kuin laakso oli ihmisiä täynnä, jotka kokoontuivat
juhlallisessa juhlakulussa kalkin ja leivän kanssa. Laukaus jyrisi
vuoristossa merkiksi, että kansanjoukko luki synnintunnustusta ja nyt
lankesi keisari polvillensa ja rukoili innokkaasti kuni lapsi tuota
hyvää Isää, ei henkensä puolesta, vaan armoa ja rakkautta, ja kun
toinen laukaus jyrisi läpi laaksojen, jaettiin sakramenttiä. Ja
ilta-aurinko loisti kalkille, niin että keisari näki tuon kiiltävän
kullan. Ja hän nautti ajatuksissa ominaistensa kanssa pyhää
ehtoollista.

"Ja nyt oli kaikki lopussa, ja oli ilta ja kuu paistoi vuorenhuippujen
yli Martinswand'ille ja tuon hyvän keisarin yli, joka hiljaisesti,
nöyränä odottaen lunastusta makasi sammalissa rukoillen.

"Silloin tuli siellä nuori poika hänen luoksensa; hänen otsallansa
hohti viattomuus ja kirkkaus, ja hän oli puettuna paimenpojaksi.

"'Tule, tule!' -- sanoi poika; 'minä tunnen tien sinua pelastaakseni'.

"'Kuka sinä olet?'

"'Se on se sama, minä olen lähetetty teitä täältä pois viedään kansanne
luo, sillä teidän sydämenne on nöyrtynyt Jumalan edessä'.

"Ja poika meni keisarin edellä pois kallion aukkoon ja katosi. Keisari
seurasi häntä kallion sisään ja hän näki nyt pojan käyvän edellänsä
pitkiä käytäviä myöten. Siellä oli valosaa, niin että keisari näki
kuinka malmikerrokset, kuni käärmeet, kiertelivät ylös ja alas pitkin
kallion seinämiä; kuinka ihania jalokivikukkia kasvoi kallion
kätketyissä saleissa: mutta mistä valo tuli ei hän tietänyt. Hän luuli,
että se oli poika, joka hohti lempeästä valosta, ikäänkuin kiiltomato
kiiltää, lämpöisenä kesäiltana sateessa.

"Tie oli pitkä; mutta -- mihin poika joutui? Hän katosi kerrassaan.
Keisari oli taasen pimeässä ja luuli olevansa kallioon suljettuna,
mutta yht'äkkiä oli hän kallion aukolla, muutaman maaran-pensaan
keskellä, ja hän näki taivaan tähtikirkkaana ja korkeana holvittavan
maisemaa. Nyt tunsi hän Zierlin laakson -- hän oli pelastettu.

"Ja se oli Jumalan enkeli, joka talutti häntä kallion kautta -- sitä
tietä ei ole sittemmin mikään ihmisjalka astunut, ei ihmissilmä sitä
rotkoa nähnyt. Mutta niin sanoo kertomus. Keisari Maksimilianista tuli
suuri ja jalo ruhtinas, ja suku suvulta siunasi häntä siitä kuin hän
oppi Martinswand'illa".

-- Tuon kertomuksen olen minä lukenut koulussa, mitä pidätte siitä?

-- Niin, se oli hyvä, että hän pääsi alas sieltä ja että hänestä tuli
suuri ja hyvä kuningas, -- sanoi Göthilda.

-- Nyt minun luullakseni syökäämme omenoita, -- keskeytti Maria; tuo
oli ilottava kertomus, minä vallan kauhistuin.

-- Niin, niin keisarinkin kävi. Kuitenkin ei se olisi hullua olla rikas
ja ylhäinen; sillä niillä on sentään hyvin vähän tehtävää, -- lausui
Berndt. -- Ja, Herran Jumala, tytöt, te ette tiedä mitä se on, että
olla ulkona maailmassa.

-- Noh niin, kyllä me sen tiedämme, -- oli Marian vastaus; sillä kyllä
hän sydämellisesti piti veljestänsä, mutta oli vaikeata sentään tahtoa
hänelle jotakin etuoikeutta, ollenkin kun hän, kolmentoista vuotiaana,
pikemmin tulisi täysikasvaneeksi naiseksi kuin hän neljäntoista
vuotiaana mieheksi. Tällä ijällä syntyy aina jokin rettelö sisarusten
kesken, jotka ennen ovat sopineet relativisesta ijästänsä, mutta
muutaman vuoden aikana eivät he ole huomanneet kuka heistä on vanhin.
Tähän vaikuttaa myöskin eräs maailman tapa, eräs poikamainen ylpeys
veljissä, eräs vissi solvennusäänne ja useinpa kilvotteleminenkin kuka
heistä on väkevin, joita ei tavallisesti tapaa tytöissä, ja siis löytyy
harvoin perheissä yhtä ikäisiä lapsia, joissa eivät tytöt helposti yhdy
kasvattamaan jotakin raa'oista veljistänsä, kuitenkaan saamatta
kiitosta vaivastaan.

-- Noh, nyt olen minä jutellut kertomukseni, -- sanoi Berndt. -- Sen
olen minä koulussa lukenut paljoa paremmin, kuin minä olen sen
kertonut, te saatte uskoa; vaan saksankielellä ja sitä ette te osaa
tytöt.

-- No me saamme kumminkin elää, -- oli Marian vastaus, -- enkä minä
ymmärrä minkävuoksi tyttöjen tarvitsisi oppia niin monia kieliä. Äiti
taisi ranskaa, mutta nyt ei hänellä ole aikaa mitään lukea
ruotsiksikaan ... ja sitäpaitsi niin...

-- No mitä sinä puhut; kylläkin se olisi hauskaa, joll'ette te olisi
taitamattomia.

-- Sitä paitsi löytyy niin paljon oivaa ruotsalaista kirjallisuutta,
keskeytti Maria, -- että tytöllä ja vieläpä rouvallakin olisi kyllin
tehtävää sitä lukeissa ja ymmärtäissä ... ja sitäpaitsi niin eivät ne
koskaan kuitenkaan ole muuta kuin noita ijankaikkisia romaania, mitä
kieltä ne opettavatkin -- sen sanoo äiti.

-- Vai niin ... nyt olen minä jutellut kertomukseni ja minusta tulisi
teidän nyt kertoa jotakin.

-- Minä en tiedä mitään, -- sanoi Maria, -- sillä äiti ei puhu mitään,
ja piikojen kertomuksia minä en koskaan kuuntele.

-- No niin, sen minä voin uskoa; joka juoksee keittiössä ja aitassa ja
auttaa rinkilöitä leipoessa ja kaikkea sellaista, sillä ei ole aikaa
oppia mitään hauskaa.

-- No, eikös sitäkin tarvita! Kuinka te muuten olisitte saaneet
joululeipää? -- kysyi Maria.

-- Maria on aina hyvä, sanoi Göthilda, joka lempeillä silmillänsä oli
kau'an katsellut vähän riiteleviä siskojansa. Tiedättekö te, minä
taidan kyllä semmoisen kertomuksen, minäkin; minulla on aikaa miettiä
sellaisia.

-- Niin sinä olet aina kiltti sinä, -- sanoi Berndt, taputtaen
Göthildan ahvettuneita poskia; -- puhu sinä.

-- Niin puhu sinä, -- pyysi Maria.

-- Se on vaan historia, tarina, jonka minä kuulin hyvin pienenä
ollessani, silloin en minä ajatellut sitä, enkä sitä edes
muistanutkaan, mutta sittemmin se on mieleeni johtunut ja vähittäin
tullut aina selvemmäksi ja selvemmäksi.

-- Noh, kuinka se oli?

-- Niin, tahdotteko kuulla tarinaa?



TITTUT.


"Tapahtui kerran -- niin kertoi vanha muori, silloin kuin hän oli yli
kahdeksan kymmenen vuoden; te muistatte hänet, vanhan muorimme. Minä
olin silloin pieni, niin pieni, että minä kiipesin hänen syliinsä ja
tavallisesti nukuin minä hänen kertoessaan, ja siis en minä koskaan
kuullut tarinaa kokonaisuudessa, vaan minä olen sittemmin koonnut
katkelmat, ja se on minulla nyt taasen kokonaisena. -- Niin, sanoi
muori, oli kerran pieni tyttö, juuri kuin sinä, joka juoksi ja leikki
suuressa ja ihanassa puistossa. Siellä oli, sanoi muori, korkeita
leveä- ja vaaleanvihreä-lehtisiä, kirkkaita palmupuita kuni smaragdi,
sanoi muori, ja puitten latvoilla istui pieniä lintusia, jotka
loistivat kuni jalokivet ja lauloivat niin kauniisti, että oikein
helisi koko puistossa. Ja näettekö te, lapsi luuli kuulleensa kuinka
kesätuuli kuiskasi kukkien seasta; tule kanssani! tule kanssani avaraan
maailmaan!

"Silloin kuuli hän myös, kuinka kukkaiset maassa sanoivat. Älä mene,
jää, tyttöseni, jää kotiin, jää kotiin! Varsinkin muuan pieni
sinisilmäinen kukka, joka ojan äyräällä huuhtoi pieniä jalkojansa,
pieni ja vieno kukka, nimeltä Lemmikki, rukoili enin; jää kotiin! jää
kotiin! Ja eräs toinen, yhtä vieno ja yhtä sininen silmiltään,
hyvittelihe keinuen puissa, sillä hän luikerteleiksi ylös tammea
pitkin; se oli päivänkukka, joka kapueli ylös ja alas ja kumarteli
tuota pientä tyttöä, sanoen: Älä tottele kesä-tuulta. Oi! hän on
käskenyt minuakin seuraansa; mutta minä olin hänelle liian viisas --
nyökäytti hän päätänsä, niin kuin pienet aina tekevät, luullen jotakin
mainiota puhuneensa.

"Tiedätkö, sanoi eräs vanha tammi, joka oli kokenut, tiedätkö, tyttö,
se on viisainta jäädä kotiin. Tuo kesätuuli on veijari; tuolla alhaalla
teidän luonanne, kukkien seassa, on hän niin hyvänluontoinen ja lempeä,
mutta minä saan kokea hänen itse-valtaansa. Joskus hän tahtoo
painiskella kanssani -- mutta mies on mies -- ja kun ei se onnistu,
lähtee hän merelle, ja kun hän siellä matkailee, niin kysyy hän
laivalta, jonka hän kohtaa: Oletko sinä tuolla poissa olevien puitten
sukua, ehkä sinä olet tammen? ja jos niin on, vihastuu hän ja jyskyttää
laivaa kallioihin, niin että se särkyy; se on vaan sentähden, etten
minä tahdo seurata, enkä anna tehdä kanssani niinkuin hän tahtoo, enkä
kumartele kun armollinen herra tulee -- mutta mies on mies aina.

"Tuo pieni tyttö kikki näin vuodet umpeen; mutta vihdoin eräänä
kauniina päivänä puhui tuuli niin kauniisti, että hän tahtoi seurata.
Asetu selkääni! sanoi pääsky, ja pikemmin kuin hän luulikaan mentiin
kallioiden, järvien, metsien ja niittyjen yli kauas, kauas pois
maailmaan. Kaikki tämä oli hyvin hauskaa, sillä se kävi niin äkkiä.
Mutta sitten istui pääsky liimavipaleelle, jolla pieniä lintuja
pyydetään -- sellaisia liimavipaleita tavataan usialla -- ja pääskynen
kävi kiinni siivistänsä siihen. Silloin tuli sinne pitkä, laiha
mamselli -- se oli hänen liimavipaleensa ja hän näki tuon pienen tytön
ja hän otti sen luoksensa.

"Siellä ei ollut kukkia, vaan sellaisia, joita neiti oli paperille
piirtänyt, ei muuta lemuavaa kuin eau-de-cologne-pullo, ei muuta
puhekumppania kuin häkissä oleva pieni paljaspäinen lintu, sirkku, joka
sanoi: Minä tahdon ruokaa! minä tahdon ruokaa! sitten söi se koko
päivän. Mutta tyttö suuttui, istui ja kuoli. Oli aamuhetki ja aurinko
paistoi akkunasta kun kulta ja paistoi häkkiin ja sirkkuun joka sanoi:
Nyt ovat hampunsiemenet loppuneet, minä tahdon ruokaa, pilivitt,
pilivitt! Silloin sai tyttö nähdä kuinka auringonpaiste muka muodostui
kuvaksi, josta tuli pieni poika, varustettu siivillä ja hopea-avaimet
kädessä ja mustat renkaat niissä -- ja hän seisoi siten hänen
edessänsä.

"'Älä ole vihainen, tyttöseni -- sanoi hän; -- sinun ei tarvitse olla
täällä, kyllä minä, jos sinä tahdot, lukitsen sinut, niin että sinä
pääset mamsellista, linnusta ja koko vankeudesta'.

"'Kiitos! kiitos! poikaseni! Seuraatko sinäkin?'

"'Siihen ei minulla ole aikaa, mutta minä tulen joskus, ja kun kaikki
ikävyys on ohitse, aukasen minä sinulle taasen. Kuitenkin kuvailen minä
sinulle kauniita tauluja, ja niin saat silloin ja tällöin leikkiä
tittut avainreijästä'.

"Silloin otti poika tuota pientä tyttöä kädestä ja sulki hänen pieneen
konttoriin rappujen alle, varsin semmoiseen, johonka pieniä lapsia
teljetään, kun eivät he ole kilttiä. Mutta siellä oli hyvin hauskaa ja
valosaa, vaikkei siellä ollut akkunaa; mutta tuo pieni poika nyppi
muutamia höyheniä siivistänsä, ja ne loistivat kuni kirkkaat tähdet ja
kiuhtivat kaikissa muodoissa, niin että siellä, jossa lapsi oli, ei
ollut pimeätä. Ja niin lukitsi poika taasen konttoorin ja kurkisti
sisään avainreijästä. -- 'Katso, näetkö minua?'

"'Kyllä, minä näen sinun hyvät silmäsi'.

"'Mitä sinä nyt näet?' -- kysyi poika, ja antoi avaimen reijän olla
avoinna.

"'Niin, minä näen isäni puiston ja kaikki kukat, ja kuulen kaikkien
lintujen ja puitten puhuvan -- ja purojen ja tuulen, kaikki kuni
ennen'.

"'Hyvä', -- sanoi poika, -- 'nyt olet sinä nähnyt kyllin'. Ja niin
työnsi hän tittut'in kiini.

"Tuskin oli hän poissa kun tyttö kuuli nimeänsä mainittavan: -- Se
tavatonta kuinka Amanda nyt on tullut hyväksi; hän lukee läksynsä ja
istuu niin hiljaa ja niin siivosti eikä laisinkaan tahdo leikkiä -- se
on todellakin hauskaa kasvattaa tuota tyttöä.

"Niin, ajatteli lapsi, -- nyt olet sinä löytänyt sen; minä istun
täällä, enkä opi, Jumalan kiitos, sanaakaan sinun tyhmyyksistäsi -- ja
sitten nauroi hän.

"'Nyt menee koko katkismus häneltä ulkoa kuin vesi' -- sanoi tuo laiha
mamselli.

"'Mitä vielä', -- nauroi lapsi, -- 'enhän minä osaa katkismusta'.

"Ja näin puhuttiin alinomaa, niin että hän kuuli jokaisen sanan, sillä
oli ainoastaan ohut seinä hänen ja toisten välillä.

"Silloin tuli tuo pieni poika, ja avasi avainreijän hänelle, joka luuli
ainoastaan muutaman hetken kuluneen, ja sanoi: kurkista ulos, Amanda
kurkista!

"'Oletko se sinä? Anna minun nähdä!'

"Ja nyt näki hän avainreijästä mamselin kamarin, ja pöydän ääressä
istui rukinpää, sorvattu varreltansa hoikaksi ja se oli kankea niinkuin
semmoiset päät aina ovat.

"'Kuka on tuo rukinpää?'

"'Niin, he luulevat sen sinuksi; sillä minä panin sen sinun sijaasi,
sulkiessani sinut ja minä käänsin heidän silmänsä niin, että he
luulevat sen sinuksi'.

"'Ja tuota he kehuvat niin monista hyveistä', -- sanoi tyttö, nauraen;
-- 'ja tuo taitaa katkismuksenkin kuni vettä'.

"'Tiedätkö mitä', -- kuiskasi poika; -- 'katso ulos taasen; mitä sinä
näet? Sano kaikki minulle mitä näet'.

"'Kyllä, minä näen taivaan tähtiä täynnä -- nyt näen minä taivaan
herttaisia esineitä täynnä -- nyt köyhän naisen rukoilevan, -- ei, nyt
tulee tuolla kaunis poika kuni sinä, hänen luoksensa'.

"'Mitä vielä?' -- kysyi poika.

"'No, nyt hän muuttui lapseksi -- sitä en minä ymmärrä'.

"'Niin, se on hänen rukouksensa vuoksi', -- sanoi poika.

"'Nyt leijailee hän ylöspäin. Nyt näen minä -- minä en taida sitä
kuvailla, en, sitä en minä voi. Sellaisia värejä, sellaista loistoa
lempeydestä en minä ole ennen nähnyt. -- Nyt kuulen minä laulua,
tuhannen tuhatta laulavan: -- kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja
maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!'

"'Noh, mitäs sanot!'

"'Ah minä en tiedä mitä sanon -- olen vaan niin ilonen, niin ilonen;
ah, niin ilosena en koskaan ole ollut'.

"'Näetkös', -- sanoi poika, -- 'tuo on katkismuksen sisältö, mutta sitä
ei rukinpää ymmärrä. ja se ei tee mitään, kun sinä vaan sen ymmärrät'.

"'Niin, minä en ymmärrä sitä, mutta minä tiedän sen', -- sanoi lapsi,
taputellen käsiänsä. Ja poika katosi.

"Nyt kuuli hän puhuttavan, että Amandan piti mennä naimiseen; hän oli
rikas ja hänen pitäisi saaman rikkaan miehen, ja tuumittiin kuka se
olisi. Sitten häät -- mutta lapsi oli niin onnellinen konttoorissansa
rappusten alla, kun ei hän ollut myötä.

"Mutta Amanda raukkaa minun tulee surkeen, -- kuuli hän monen
sanovan; -- sillä hän ei voi rakastaa sitä ihmistä. Kova, ylpeä ja
omanvoiton-pyyntöinen ihminen. Mutta Amanda on, Jumalan kiitos,
puukuva, joka ei muuta ajattele kuin pukemista.

"'Jumalan kiitos, täällä istun minä hyvässä rauhassa!' -- ajatteli
tyttö; 'naittakoot vain rukinpään kuinka he tahtovat, kun he antavat
vaan minun olla rauhassa'.

"'Oletko kuullut?' -- kysyi poika vähän ajan päästä. -- 'Tahdotko sinä
nähdä?'

"Tyttö katsoi ulos. Ah. kuinka oli hauskaa katsella. Joukko herroja oli
rukinpään ympärillä, ja he arvelivat, ett'ei mitään kauniimpaa muka
löytyisi luonnossa -- sillä se oli lakierattu ja kiiltävä, sorvatun
nuken muotoinen. -- Ja he arvelivat sen olevan nerokkaan, 'puupää', ja
että sillä oli jaloin sydän tappuroitten sisässä -- ah, se oli varsin
naurettavaa.

"'Mutta ovatko ne varsin viisaita?' kysyi lapsi ystävältänsä.

"'Kyllä, he ovat hyvinkin viisaita, sillä he ovat muka viisaimpia kuin
Jumala itse', -- sanoi poikaa -- 'siinä on suuri joukko ihmisiä, jotka
eivät pidä muusta, kuin siitä, joka on tehty ihmiskäsillä. Kankaasta
tehdyistä kukista, rullotuista paperilipuista, posliinista tehdyistä
linnuista; peililasi lähteistä, taivaasta, kattoon kuvattuna ja
valaistuna kynttilöillä kyntteliruunussa tähtien asemasta, siitä he
pitävät'.

"'Ja he ovat viisaita?' kysyi tyttö.

"'Kyllä, kai he ovat, koska he hylkäävät kaikki Jumalan tekemät'.

"'Se olisi hauskaa päästä ulos niitten joukkoon', -- sanoi lapsi. --
'Pikku poika, päästä minut ulos vähäsen'.

"'Kyllä pääset, mutta minä ennustan, että sinä pian hiivit takaisin'.

"Silloin avasi hän oven, mutta tuskin oli tuo pienokainen näyttäytynyt,
kuin kaikki ylenkatseellisesti nauraen käänsivät hänelle selkänsä.
Muuan vanha rouva kysyi häneltä, kuka oli hänet käskenyt; täällä ei
ollut mitkään lasten kemut. Eräs vanha herra otti hänet kainaloonsa ja
viskasi hänet sivulle, ja vihdoin tahtoi eräs papukaija, joka taisi
puhua, silputa hänellä silmät, ja eräs koira, joka saattoi istua
puupala kuonolla ja laskea viiteentoista, tahtoi purra häntä. Juuri
parhaasen aikaan tuli hän takaisin konttoorinsa rappusten alle ja
sanoi: Jumalan kiitos! Niin paljon näen minä, että paras on vaan katsoa
avainreijästä. -- Ja niin katosi poika.

"Nyt kuuli hän. kuinka Amandan mies oli onnellinen, kuinka hän kävi
rappuja myöten hänen yllänsä, kuinka hän raappi ja kumarteli jokaisella
astuimella ja talutti rukinpäätä kanssansa ylös. Molempia viimasi, ja
nyt avasi poika avaimenreijän; kurkista!

"Ja nyt näki tyttö tuon uljaan miehen monine riippuvine mitaleinensa,
ja hän oli kalpea ja laiha, elähtänyt ja kaljupää, ja vieressänsä
rukinpää, ylpeänä, puettuna silkkiin ja kultaan, mutta suru kasvoilla,
molemmat seisoivat he komeassa huoneessa ja lähellä erästä kullattua
valta-istuinta, jolla eräs toinen kelmeä ja alakuloinen ihminen istui.

"'Mitä he puuhaavat, nuot onnettomat ihmiset?' -- kysyi lapsi.

"'He puuhaavat' -- sanoi poika, 'olla onnellisia'.

"'Onnellisiako? Mutta näyttäväthän he vallan onnettomilta'.

"'Niin, siltä se näyttää; mutta tämä on sellainen onnellisuus, jota
ihmiset tahtovat. Vaan Jumala lahjoittaa heille jokainen silmänräpäys:
kaikkea armoa, kaikkea rakkautta, kaikkea autuutta joka kuni vesi
löytyy kaikkialla ja tuhansissa pienissä juotissa juoksee luomisen
kautta, kasteesta, joka tulee ylhäältä, eivät he tahdo maistaa, eivätkä
tunnustaa. Ei, näet, värjätyllä sammalella ympäröitty peili on heille
rakkaampi, kuin lähde, jonka reunalla pieniä lemmikkiä on laskeutunut
ruohoon'.

"'Mutta eivät suinkaan he ole oikein viisaita?' arveli tyttö.

"'No, kyllä se niin mahtaa olla, koska he ymmärtävät itse luoda onnen,
kauniimman kuin Jumala heille tarjoaa'. -- Taasen katosi poika; ja nyt
kuuli hän kuinka tuo korkea pariskunta kukertui portailta; heidän
entiset ystävänsä auttoivat toisiansa heitä alas heittäessä, ja nyt he
olivat onnettomia ja köyhiä.

"Silloin tuli poika taasen, ja iltakin tuli. Kurkista! sanoi hän ja
tyttö näki kaksi vanhaa ihmistä istuvan erään lähteen reunalla metsässä
ja he joivat vettä siitä; ja he sanoivat: Jumala on kuitenkin hyvä,
joka antaa meille virvoitusjuomaa, kun ihmiset ovat karkoittaneet
meidät. -- Eräs koira makasi heidän jaloissaan, hän oli heidän ainoa
ystävänsä, mutta hän ei taitanut mitään muita konsteja, paitsi
huiskutella häntäänsä ja olla ystävällinen, ja sitä ei hän koskaan
ollut opetellut.

"'Nyt he ovat onnettomampia kuin ennen', -- tuumasi tyttö.

"'Ei mar. Kun ruvetaan ajattelemaan Jumalaa, ja huomataan kuinka
vähästä kaikki on hänen rinnallansa, niin ollaan onnellisiksi tulossa;
etkö sinä näe kuinka he hymyilevät. -- Niitten luo saat kernaasti
mennä'.

"Ja tyttö meni pois niitten luo, ja molemmat hymyilivät iloisesti;
mutta rukinpää putosi tomuksi, ja lapsi istui siinä puhumassa tarinaa
toiselle lapselle. Ja niin, kun lapset parhaillaan leikkivät, tuli
poika taasen, kurottaen kätensä ystävälleen ja hän sanoi: Näetkös, on
aamu, punottaa jo idässä. Ja hän seurasi nöyrästi kulettajaansa; mutta
kun he menivät portaitten alaisen konttoorin ohitse, kas, silloin oli
kaikki poissa ja muuttunut, konttoori oli poissa ja portaat olivat
tähtirikkaina tikapuina, jotka ulettuivat maasta taivaasen, ja tuhannen
lasta kiipesi, kuni päivän kukkasen köynnökset, noita korkeita
tikapuita ylös; mutta alhaalla oli kukkula, viheriäinen, kukkarikas
kukkula, ja kukkulalla korkea huone, josta valo lähti yli koko
maailman; mutta kukkula oli hauta. -- Se oli koko maa.

"'Näetkö', -- sanoi enkeli lapselle, -- 'kuinka kauan luulet olleesi
rappujen alla'.

"'Oh, yhden päivän, tiedän mä', -- arveli lapsi.

"'Ei, kahdeksankymmentä vuotta olet sinä istunut siellä piilossa; hyvä
sinulle, ett'et sinä antanut pukea itseäsi -- hyvä sinulle, että sinä
piilotit itseäsi, silloin kun vielä olit lapsi'.

"Ja se oli niin helppoa käydä tikapuita myöten, ja kun he siellä
seisoivat, niin tuli Pyhä Pietari, joka avaa taivaan portit lapsille.

"'Mikä on nimesi?' -- kysyi Pyhä Pietari.

"'Amanda', -- vastasi lapsi.

"'Amanda, sinä olet ollut ylpeä, pöyhkeä ja röyhkeä köyhille ja
matelevainen ja pelkääväinen mahtavien edessä; sinä et pääse tänne
sisälle'.

"'Suloinen Pyh Pietari, minä olen istunut suljettuna konttooriin koko
ajan ja minä olen vaan kurkistanut ulos avaimenreijästä toisinaan, ja
minusta ovat he kaikki olleet hulluja; sitäpaitsi niin se oli vaan
puetettu rukinpää minun sijaisenani; minä olen istunut koko päivän
samallaisena, mutta minä en ole koskaan saanut muuta kuin tirkistää
vähäsen'.

"'Hänellä on oikeus', -- sanoi poika, jonka siivet olivat kasvaneet
joutsenen siipien kokoisiksi ja ne kiilsivät kuni helmitetty hopea, --
'hänellä on oikeus; salahuoneessa, jonka ylitse maalliset otukset ovat
kulkeneet ylös ja alas, on lapsi istunut koko ajan ja leikkinyt
muistoinensa, viattomine ajatuksine ja minun kanssani'.

"'Mutta kuka olet sinä?' -- kysyi tyttö; -- 'me olemme kauan olleet
tuttuja'.

"'Minulla on kolme nimeä: Toivo, silloinkuin minua rakastetaan --
Kuolema, silloin kuin minua pelätään -- Totuus, silloin kuin minut
tunnetaan, jonka lapset aina tekevät, niinkuin sinäkin'.

"Ja taivaan portit aukenivat, ja Pyhä Pietari kumartui lapsen edessä;
sillä Vapahtaja on sanonut: 'Sallikaat lasten tulla minun tyköni!'
Totisesti, totisesti sanon minä teille, jokainen, joka ei ole niinkuin
lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle".

-- Mitä pidätte kertomuksesta? -- kysyi Göthilda.

-- Kiitos! hyvin, suloinen Göthilda.

-- Tiedättekös, nyt minun mielestäni on, jos tuo lapsi olisi vanha
muori ja minä tuo toinen.

-- Nyt on ruoka valmisna, -- sanoi äiti, sisään tultuansa.

-- Onko teillä ollut hauskaa?

-- On, sanoi Maria; -- Berndt, hän vei meidät korkealle vuorelle, mutta
Göthilda on vienyt meidät aina ylös taivaasen.

-- Nyt -- sanoi isä, -- saadaan nähdä kenestä Loppiaiskuningas tulee;
puurossa on manteli, ja joka sen saapi, hänestä tulee kuningas.

-- No, sitten se olen minä tai isä, -- sanoi Berndt, -- tai sinä, --
lisäsi hän, -- sillä valta-istuin ei saa mennä vaimon puolelle, aina
sittenkuin kuningatar Kristina tuli paavilaiseksi ja Fredrikin puoliso
antoi pois ruunun.

-- Jumala paratkoon, kuinka hän on rikkiviisas, -- arvikoi Maria; --
mutta niin paljon mekin tiedämme.

-- No, mutta kenestä sitten kuningas tulee? -- kysäsi väliin jokainen.

-- Se taitaa minusta tulla, -- hymyili Göthilda.

-- No se on hyvä, sinun hallitukseesi olen minä tyytyväinen, -- sanoi
Berndt; -- jos Mariasta olisi tullut, niin olisin minä paikalla tehnyt
kapinan.

-- Ja se, aprikoi Maria ivallisella muodolla kauniissa silmissänsä, --
tulee tiedän mä siitä, että sinun ruunusi nyt on ehjä.

-- Hm, -- mutisi Berndt, joka ei taasen tahtonut takaisin tuohon lakki
kapitteliin.

Kun oli pöydästä päästy, niin asetettiin Göthilda kuninkaalliselle
valta-istuimellensa, vaatetetulle istuimelle, jonka yli oli taivas,
ja isä sanoi: -- Nyt tulee jokaisen pyytää armoa kuningattareltamme;
minä alan: Mitä teidän majesteettinne tahtoo antaa alimmalle
palvelijallensa.

-- Suudelman, isä, syleilyn ja kiitoksia tästä illasta, koko ajasta! --
sanoi tyttö, kurottaen laihoja käsiänsä.

-- Kiitos! Jumala sinua siunatkoon, tyttöseni! sanoi kapteeni, häntä
syleillen.

-- Ja minä? -- sanoi äiti.

-- No, äitille annan minä koko taruni, Berndt saa kyllä kirjoittaa
sen muistiin, ja se on äitillä oleva, silloin kun lapsi seisoo
tähti-tikapuilla. Minun ei, Jumalan kiitos, ole tarvinnut piiloittaa
itseäni; sen saa äitiseni, hyvä, rakas äiti -- sanoi tyttö ja suuri
kyynel pari kimmelsi hänen mielevissä, viisaissa silmissänsä. -- Ja
minä, sanoi Berndt sittenkuin tuo syvä liikutus oli loppunut ja kaikki
näyttivät tyyneltä; -- mitä teidän majesteettinne minulle antaa?

-- Sitä, jota tahdot, Berndt; tahdo jotakin.

-- Minä haluan tulla rikkaaksi, mainioksi ja mahtavaksi.

-- Sen Jumala voi sinulle antaa rakas Berndt; mutta minä rukoilen
Jumalaa sinun puolestasi; sen minä lupaan.

Silloin tuli Maria, joka oli hiljaisesti katsellut juhlallisuutta,
syleilemään sisartansa kaulasta, ja hän itki katkerasti.

-- Ei, Göthilda, ei, minulle ei sinun tarvitse antaa mitään ... ei
mitään, ei mitään! Mutta rukoile sinä Jumalaa, että minä tulisin niin
onnelliseksi kuin äiti, niin hyväksi kuin voin, kärsivälliseksi ja niin
lohduttavaiseksi ... näetkös, sen minä tahdon.

-- Niin, tapahtukoon tahtosi, pikku Maria! -- sanoi kuningatar; -- nyt
lienevät kuningatar-toimeni loppuneet?

-- Ei, se kestää vuoden umpeen, Göthildaseni, sinä olet kuningatar
tulevaan Loppiaiseen asti.

Kapteeni koetti muuttaa luonteet iloisiksi. Tuo onnistuikin, mutta
siitä ei tullut tavallista riemua, tavallista lastenleikkiä; vaan siitä
tuli riemu, joka oli korkeampi, jalompi, mutta tavallista hiljaisempi
ja hartaampi. Näytti siltä kuin Göthilda olisi tarinallansa vihkinyt
kaikki toisellaiseen iloon, että hänen laupeat silmänsä levittivät
erästä juhlallista valoa kaikkein esineitten yli niin, että, sanalla
sanoen, eivät kynttilät palaneet ruunussa maalatun taivaan alla, vaan
siellä ja täällä kiilsi tähtiä, ja ne näyttivät, missä tikapuut
seisoivat, joilla lasten kerran tulisi käydä.

Näin päättyi lasten viimeinen joulu Hagetorp'issa. Tuskin oli kuukausi
kulunut, kuin Göthilda pyysi äitiltänsä eräänä ehtoona saada nähdä
joulukuustansa. Se myönnettiin, sillä tyttö oli ollut tavattoman
hiljainen ja äänetön koko päivän, ja nuot helevät silmät olivat saaneet
omituisen huomaamattoman valon, jonkun heleän heijastuksen, juurikuin
aurinko laskeutuisi metsän taakse ja kuu loisi viimeistä sädettänsä
puitten ruusujen lävitse alas ja heijastuisi tyyneen veteen.

-- Kuinka sinä nyt voit, Göthilda? -- oli äitin kysymys.

-- Hyvin, äiti, paljon paremmin, minä en ole isoon aikaan henkinyt niin
keveästi kuin nyt.

-- Jumalan kiitos! Kyllä saat joulukuusen sisälle.

Joulukuusi sytytettiin ja asetettiin sohvan eteen, jossa Göthilda
huokaili. Sisarukset istuivat hänen vieressänsä ja laskivat leikkiä;
oli taasen olevinaan joulu. Göthilda hymyili. -- Taidatko sinä, Berndt,
kertoa tuota tarinata, jonka minä kerroin Loppiais-iltana, tarinaa
tittut?

-- Taidan kyllä, ja jos minä jotakin unohdan, niin auttanette te minua
langan päähän. -- Ja sitten hän alkoi tarinan. -- Ei, niin ei se ollut,
auta minua, Maria! sanoi hän toisinaan, ja Maria auttoi; mutta
loppupuolella ei hän osannut oikein kertoa tähti-tikapuista, eikä hän
hyväksynyt Marian avunantoa.

-- Ei, ei, niin ei se ollut ... ei, nyt en minä osaa. Kulta Göthilda,
kuinka oli tähtitikapuitten kanssa; jota myöten lapsi kulki enkelin
keralla.

Ei vastausta.

Sisarukset hypähtivät ylös. -- Göthilda makasi nukkuneena ja
hymyilevänä -- mutta hän ei hengittänyt. Silloin Maria juoksi isänsä
tykö ja sanoi: tulkaa Göthildan luo ... nyt ei ole Göthildan laita
oikein, minä en uskalla huutaa äiteä.

-- Miks'et, lapseni? sanoi kapteeni. -- Göthilda on mennyt ylös
tähtitikapuita myöten... Eikö se ole niin!

Ja hän seurasi häntä ja hän näki tuon pienen ruumiin.

-- Äiti, Göthilda on Jumalan luona! oli ainoa mitä kapteeni sanoi. --
Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!

Vaan Joulukuusi sai palaa koko yön juhlavuoteen ääressä, missä vuoden
kuningatar uinahti.



SUKUKARTANO.


Jotakin pulmallista riippuu aina, vieläpä on jotakin kauheata ja
aaveellista vanhoissa sukukartanoissa. Niitten historia onkin koko
sukukuntamme historia; niitten vanhat muurit ovat olleet monien
miespolvien todistajina, jotka syntyivät ja menivät pois, yksi toisensa
perään.

Tuo sama on kai tapahtunut jokaisella asutulla paikalla maanpalloa;
sillä jokaisella ihmisellä on, niin aristokraatilliselta kuin tuo
kuuluukin, sukuperänä, jonka aika menee takaisin historiaan alkuun, ja
sen vuoksi ei tarvita muuta todistusta, kuin, että vaan ollaan; mutta
ei voida seurata tätä sukuperäluetteloa, eikä nähdä jaksoa ja siis
uskotaan, että meidän edessämme on useampi kuin yksi ainoa mutka.

Toisin oli Valdemarsborg'issa, jonka salissa esi-isien kuvat riippuivat
ajanlaskullisessa järjestyksessä.

Jotakin kauheata löytyy jo semmoisessa kuva-joukossa, olletikin
tällaisessa; sillä perustuskirjeen johdosta piti sukukartanon-omistajan
kuva maalattaman sekä asetettaman sinne ensimäisenä vuotena kartanon
haltuunsa saatua. Siellä näki siis kaksikymmenvuotiaan, hymyilevän
nuorukaisen, joka oli punakka, iloinen, raju muodoltansa, hänellä oli
keveä metsästyspyssy kädessänsä, kohta rinnatusten ukon kanssa, joka
oli valtioneuvosten kauhtanassa ja komentosauva kädessä, synkkä ja
ankara katsannoltaan; ja kuitenkin valtioneuvos vainaja oli tuon nuoren
miehen pojanpoika jolla oli metsästyspyssy, josta myös aikoinaan tuli
mahtava mies sekä kuoli vanhana; mutta tätä ei kuvakokous kerro.

Me olemme sitten viimeisen luvun eläneet kymmenen vuotta; ne ovat
kuluneet äkkiä, se on tosi, mutta kymmenen vuotta tämän jälkeen
luulemme me kääntäneemme vaan yhden ainoan lehden, niin pian kuluu
aika, silloinkuin se lentää meistä.

Siis, kymmenen vuotta pikku Göthildan Loppiais-päivän jälkeen, astumme
me Valdemarsborg'in saliin.

Oli syyskesä, ja aurinko paistoi kovin kahdella marmorikamiinilla
varustettuun avaraan huoneesen, jossa oli kuvia nurkissa, kiinalaisia
äijiä piironkien edessä ja nuot monet kuvat, jotka tirkiskelivät alas
kaikilta seiniltä.

Muuan vanha mies, ukoksi saattaisi häntä kutsua, sillä hänen hiuksensa
olivat valkeat, mutta muuten ripeä, suora ja korkea varreltansa, seisoi
akkunan ääressä ja katseli järvelle päin, jossa kalastajat kokivat
verkkojansa; sillä nyt oli aamu.

Tuon vanhuksen sula otsa oli heleä ja korkea, sillä nuot valkeat
hiuskiehkurat olivat kammatut ylös à la Kaarlo XII, koko hänen
käytöksensä oli sotaisa, ripeä ja jäntevä; kreivi Feliks Olivesköld
olikin ollut sotilas ja niin sanoen vormussansa kasvanut; hän olikin
Kustaa kolmannen aikalainen ja hänellä olikin koko tämä ylimysvaltainen
hienous ja taitavuus, joka kuului vanhaan käytöstapaan, eikä rahtuakaan
tasavaltaista suorasukuisuutta, joka on kansan mielen mukaista, vaan
näyttää raa'alta ylpeydeltä, kun se yhdistetään sukurehevyyteen ja sen
vaatimuksiin.

Jokaisella aikakaudella on ja täytyy olla omat tapansa, jokaisella
aatteella oma ulkomuotonsa, josta se ei taida poiketa poistumatta
kauneuden radalta. Löytyy monta vanhentunutta, nyt hylättyä
mielipidettä, jotka oikeassa puvussansa, oikeassa muodossansa olivat
sekä kunnian-arvoisia että kauniita; mutta jotka eivät voi taasen
kohota, koska tuo ulkonainen muoto nykyään on mahdoton. Tuo vanha
ritari-elämä on sellainen mielipiteitten kokoelma, joka on kuollut ja
ohitse mennyt, ainoastaan senvuoksi, ett'ei sellainen ristiritari
hännystakissa ja silkkiliiveissä näyttäytynyt paljon muuna kuin
väkivaltaisena, raakana narrina.

Suurin ja vaikuttavin isku, minkä ylimysvaltainen elementti on saanut
ranskan revolutionissa, ei ollut sivistys eikä suuren joukon vaatimus,
vaan se, että aristokratia pakoitettiin pari sukupolvea jättämään pois
vaatimuksiensa ulkonaisen muodon. Siis on sen täytynyt poistaa vanhan
varustuksensa, se on totuttanut kansan näkemään itsensä puettuna
toisten tavoin, elämään ja puhumaan toisten tavoin; ja nyt, jos taasen
vanha varustus päälle pantaisiin, on se naurunalaista, eivätkä ihmiset
luule muuta kuin, että se on pilan vuoksi asetettu naamio. Mutta vielä
siihen aikaan kuin meidän kertomuksemme sijaitsee, eli siellä usioita,
jotka eivät olleet muotoansa muuttaneet, vaan olivat vanhoillaan, ja
varmaa on, että nämät vielä elävät kansan suussa "Kreivi vainajan"
nimellä ja heistä puhutaan kunnioituksella, sillä ne olivat menneen
ajan jäännöksiä, vaan eivät mitään ilvenäytteliöitä, jotka pukeutuvat
hylättyihin vaatteisin.

Tuo vanha kreivi oli sellainen, hienosti sivistynyt mies, ei taidon
laveuden, vaan elämän käsityksen kautta, tiesi hän, mitä hän tiesi;
hänen päänsä ei ollut pyhän jäännös arkkunen, jossa taito oli
suljettuna ja pimeydessä, vaan se oli selvä, sukkela, valosa ja
järjestetty, niin että jokaisella asialla oli paikkansa ja aina
käsillä. Hän ei ollut koskaan rykymentissänsä eikä maatilallansa
tavannut vastusta; hän ei ollut koskaan itse sekaantunut politiikiin,
eikä hän koskaan ollut huomannut tulleensa suorastaan loukatuksi,
eikä siis hän tietänyt tosiaankaan itse oliko hän syntynyt
ylimysvaltaiseksi, hän ei tietänyt, että hän omaistensa joukossa kulki
kuni joutsen ankkojen seassa kaula pitkällä ja loistavine siipine.

Äkkiä kääntyi hän huoneesen päin ja hairasteli silmillänsä esi-isien
pitkää riviä: se oli varsin täynnä -- oma kuvansa lopetti rivin, siinä
ei ollut tilaa useammalla.

-- Kolmekymmentä kartanonomistajaa kahtenasatana vuotena, -- sanoi hän
itsekseen, -- se on paljon, he eivät eläneet vanhoiksi ... moni on
kuollut ensimäisenä, moni kolmantena vuotena ... minä olen elänyt
kauemmin, viisitoista. Mutta -- lisäsi hän, -- Frans'ille ei ole mitään
paikkaa ... mihinkä hänen tavaransa asetetaan ... ei ole sijaa sille.

Tuo vanhus istuutui suuren pöydän ääreen, joka oli keskellä lattiata,
ja vaipui syviin ajatuksiin.

Eräs tyttö hiipi sisään varpaisillansa raskaista kaksois-ovista, jotka
kuulumatta liukuivat saranoillansa. Ei vanhus huomannut tätä. Hän
seisoi aivan hänen vieressään, kun hän katsahti, ja hän karahti, mutta
hän hymyili pian.

-- Noh, Emma, olen kai kuullut puhuttavan sefireistä, mutta sinä olet
todellakin semmoinen; kuinka tulet sinä sisään? Tulitko sinä auringon
säteissä, lapseni?

-- En, hyvä eno, varsin luonnollisesti ovesta, mutta eno istui niin
syvissä ajatuksissa, ja sitten niin... Minun asiani on oikeastaan sanoa
enolle, että kahvi on valmista. Tahtoivat kantaa sen tänne, mutta minä
asetin niin, että vähäinen marmoripöytä katettiin, alaalla kaskadin
luona... Olenko minä enon mielestä tehnyt pahoin vai hyvin, ehkä olen
minä tyhmästi käyttäinyt.

-- Et, hyvä lapseni, se on minun lempipaikkani; tule! No, Emmaseni,
sinä näytät niin iloiselta ja terveeltä, sinä olet kuni hiljan
puhjennut ruusu aina naurusuin.

-- Niin, hyvä eno, posti on tullut.

-- Vai niin, se ilahuttaa minua. Oliko minulle kirjeitä?

-- Ei ... ei, mutta minulle oli... Ah, ah! eno, minä olen niin iloinen.

-- No mikä sitten?

-- Niin, eno, Akseli tulee tänne, hän tulee tänäpänä.

-- Veljesi?

-- Niin, hyvä eno, minä olen pyytänyt häntä niin kovin ja sanonut,
ett'ei eno ollenkaan ollut hänelle vihainen; sitäpaitsi ovat Akseli ja
Frans nyt ystävät, he tulevat yhdessä.

Kreivin kasvot synkistyivät. -- Tyttöseni, minä en ole vihainen
Akselille, en ole koskaan ollutkaan; mutta jotakin täytyy tehdä muodon
vuoksi, lapseni; ei sopinut minun myöntää Frans'in väärin tehneen.

-- Mutta eikö hänessä sentään ollut vääryys? -- kysyi Emma.

-- Oli, en voi kieltää, hän teki hyvin väärin ja oli vähällä saattaa
hyvän perheen onnettomaksi ajattelemattomuutensa kautta. Jumalan
kiitos, että kaikki on käynyt hyvin.

-- Niin, Jumalalle olkoon kiitos! Mutta, hyvä eno, olkaa nyt iloisen
näköinen, kuni tavallisesti, niin hyvä kuni tavallisesti ... tehkää
niin, niin tulee Emma niin iloiseksi, myöskin Akseli ja Frans.

-- Niin, hyvä lapseni, olenhan minä iloinen. Mutta sanos minulle eräs
asia... Sano vilpittömästi.

-- Saanko luvan kaataa kuppinne täyteen, hyvä eno? -- keskeytti tyttö
vähän punehtuen.

-- Kyllä, lapseni; mutta sano minulle suoraan, naiset ovat aina
todellisia kahvikupin ääressä, niinkuin miehet lasin ääressä...

-- Kukatiesi eno suvaitsee enemmän sokeria?

-- Anna minun hoitaa asia, Emmaseni, mutta sano... Nyt tulee Frans.

-- Niin, sen kirjoittaa Aksel ... se on kauheata mitä kaskadi kohisee,
tulee tosiaankin vähäkuuloiseksi.

-- Niin, Frans tulee; mitä pidät sinä hänestä?

Tyttö katsoi maahan.

-- Nyt täytyy sinun puhua todellisesti vanhan enosi Feliksin kera.

-- Niin, eno kulta, -- alkoi tyttö, luoden kauniit silmänsä ukkoon. --
Eno on usein kysynyt minulta Fransia; mutta ei eno ... ei, ei! Se on
mahdotonta.

-- Mutta minkävuoksi sitten, hyvä Emma.

-- Ei, eno; olisi hän semmoinen kuin eno, niin minä pitäisin hänestä
sydämellisesti; mutta nyt ... ei.

-- Tuo on ainoastaan tuon ikävän historian tähden mamseli Berndtsson'in
kanssa.

-- Niin, eno, silloin hän käytti itseänsä alhaisesi, keskeytti Emma,
nousten seisaallensa punaisena kuni pioni, -- oikein alhaisesti, ja
veljeni teki oikein, pakoittaessansa häntä toveriensa läsnä ollessa
anteeksi pyytämään, niin kreivi ja sukukartanon-omistaja kuin hän
olikin.

Tuo vanhus huokasi syvään.

-- Rauhoitu, Emma; se on naisellisuus, joka innolla kohottaa sinua,
puolustamaan sukupuolesi kunniaa erästä ajattelematonta, kerskaavaa
vastaan ... anna olla, huonoa menetystä ... anna olla; mutta se
muistutus opetti häntä.

-- Anteeksi, eno, sanoi Emma, heittäytyen vanhuksen kaulaan; --
anteeksi, hän on sentään poikanne, sen minä unhoitin.

-- Minä olen luullut sinusta. Emma, tulevan hänen tukensa, hänen
seuraajansa, hänen ystävänsä täällä maailmassa ... että sinä
taivuttaisit hänen luontonsa, pehmentäisit sen, jalostuttaisit kaiken
tämän rikkauden perijän, mutta sinä et tahdo sitä.

-- En, eno, minä en voi.

-- Mutta hän rakastaa sinua.

-- Ei, eno, hän ei tee niin ... ja jos hän niin tekisikin, ei se ole
minua, vaan punasia poskiani kuin hän rakastaa. Minä en ole koskaan
kuullut hänen arvostelevan naista muulla tavalla kuin hevostakaan.
Toisella on pienet koivet, toinen on hoikka varreltansa, kolmannella on
koreat hampaat, kauniit silmät, valkea ja pyöreä kaula, ja niin
edespäin. Kun Frans puhuu naisista, muistuu aina mieleeni kuinka
hevoisseppä oli kotona isän luona ja kuinka he puhuivat
rykmenttikokouksista. Silloin sain minä kuulla kaikki viat ja ansiot
koko ratsukunnan hevosissa, ja noin puhuu Fransikin pidoista ja
naisista, joiden kanssa hän tanssi. Tuo oli raskas kuni galieri, toinen
hyppäsi kuni harakka vaksissa, kolmas oli poikki menemäisillänsä, niin
hoikka hän oli, neljäs sopertui ja viides oli jotensakin kaunis. Eno,
eno. Se, joka näin puhuu tytöistä, hänestä ei koskaan tule hyvä mies?

-- Ei sinun tule sanoa, hän tuomitsee nyt pintapuolisesti; mutta jos
hän saa herttaisen puolison, niin...

-- Eno kulta, sellaista ei minusta tule, kaukana siitä, minusta tulee
äreä vaimo.

-- Sinä tahdot kai, -- sanoi ukko hymyillen, -- saada rukoilian
mieheksesi?

-- Rukoilian? (päätänsä puistaen). En, hyvä eno, ei ole mitään
hölmöllisempää kuin rukoilevainen mies. Knutsbon patruuna on sellainen
... saattaako nähdä mitään kurjempaa! Ei, vaimolla ja miehellä tulee
olla sama ajatus, sama tahto ... näkeekö eno, tuo kaikki on tukalaa.

-- Siis Fransilla ei ole mitään toivoa?

-- Ei, hyvä eno, minä olen köyhä tyttö, minä olen ottolapsi teidän
luonanne ... se on teiltä jalosti tehty, että tahdotte ajatella minua
Valdemarsborg'in hallitsijattarena. Mutta se olisi huonosti minulta,
jos minä pettäisin teitä rakkahimmassa ajatuksessanne ... ei, ei, sitä
en minä voi.

-- Siis älkäämme puhuko tästä aineesta. Minä toivon, että Frans nyt
kahden vuoden matkustuksen kautta on tullut toiseksi ihmiseksi ...
saadaan nähdä. Koska he tulevat?

-- Vielä tänäpänä ennen puoltapäivää; hevoset olivat tilatut
Rödhäll'assa kello kymmeneksi; he ovat siis täällä kello kaksitoista,
jos kaikki käy hyvin.

-- Sinä et saa näyttää vaivatulta etkä vihaiselta, Emma: iloitkaamme
tänään.

-- Niin, eno, minä en ole vihainen, Jumala paratkoon, kun vaan saan
olla tuota asiaa ajattelematta. Tietääkö eno, minun kyyhkyseni ovat
niin kilttiä; mutta he ovat vallan hävittäneet kukkaseni, he ovat
repineet niitä, niin että ne ovat huiskin haiskin ... minä toruinkin
niitä tänään.

-- Ja he pelästyivät luonnollisesti kovin siitä, että olivat loukanneet
hallitsijattarensa kukkaisia?

-- Ei maarkaan; he näyttivät aivan malttamattomilta: minä en koskaan
ollutkaan niin ankara, mutta hyvän herrasväen tulee toisten saada
herneitä pihassa eikä kukkapengerteessäni. Luulen niiden voivan hyvin
kukkieni joukossa; mutta eivät he ymmärrä luonnon ihanuutta, nuot
älyttömät, kauniit elukat.

-- Niin, äkseerauta komppaniaasi kuni parhain taidat, mutta pidä
järjestys kaikella muotoa, -- nauroi eno, suudellen tyttöä kaulalle. --
Minä olisin tahtonut nähdä sinä hovineitsinä kuningas ja kuningatar
vainajan hovissa ... sinä olisit verevillä poskillasi...

-- Ollut kuni pioni valko-vuokkojen joukossa, -- sanoi Emma niiaten.

       *       *       *       *       *

-- Ajetaan, sillalla jyrisee, -- huusi Emma juosten akkunaan. -- Ei,
nähkääs eno, tuolla he tulevat.

-- Mennään heitä vastaan ottamaan, -- sanoi kreivi ja he menivät
yhdessä.

Vaunut seisahtuivat portaitten luo ja kaksi nuorta miestä hyppäsi ulos.
Toinen heistä oli nuori kreivi, sukukartanon-omistaja.

-- Hyvää päivää, isä kulta! -- sanoi hän lähestyen isäänsä
tervehtimään. -- No, kas Emma! Näes vaan, kaunis kuni ruusu. Tuo on
Akseli, tunnetko taasen veljeäsi?

Emma seisoi hämmästyneenä, hän ei ollut nähnyt veljeänsä,
sittenkuin pienenä poikana, ja nyt oli hän uljas mies, todellisella
sotilas-muodolla.

Kreivi Frans loi silmänsä raukeasti ja huolettomasti ympärillensä.

-- Täällä Valdemarsborg'issa on vallan samoin kuin ennenkin. Kuinka isä
viihtyy täällä talonpoikais-maalla?

-- Aivan hyvin: minä olen mielestäni voinut hyvin väkeni kesken.

Nuori kreivi veti suunsa irveesen, ja se oli hymyn muotoinen.

-- Vai niin; no niin, voi olla hauskaa jonkun ajan tutkia kansaa...
Suvaitse. Emmaseni, että tarjoan käsivarteni sinulle.

Oli jotakin niin mahtavaa nuoren kreivin, sukukartanon-omistajan
tavassa, jolla hän kohteli isäänsä, että sen todellakin tuli olla isä,
joka semmoista voi anteeksi antaa. Tuo nuori kreivi on luopunut
vanhasta ylimysvallan käsityksestä kunnioittaa vanhempiansa ja hän
luuli tarvitsevansa pitää ainoastaan niin paljon, kuin hän tarvitsisi
itseensä perityn arvonsa rikkikuluneesta aatteesta. Tämä, niinkuin
kaikki aatteet, jotka ovat syvästi tarttuneet aikakausiin, ei ole
sillänsä, vaan se on koko ajatuksen ja mielipidetten jakso, joissa ei
ainoatakaan voi eroittaa, kokonaisuuden raukeamatta. Isällinen
mahtavuus yhdellä ja lapsellinen nöyryys toisella puolella ovat vallan
erottamattomina sidottuna perittäväisyyden ymmärryksellä; sillä
jokainen murre sitä vastaan on vapauttaminen, ja yksi ainoa sellainen
taittaa mutkan astejaksosta, jolla ei saa olla muuta alkua kuin Jumalan
tahto, jos se on oleva seisovainen. Tuo nuori kreivi hävitti siis itse
vaatimuksiensa perusteen ja hän antoi niitten turvautua rikkauteen;
mutta tämä ei ole aatelin -- vaan raha ylimysvallan uloskäynti kohta.

-- Vai niin, tuolla istuvat vielä arvoisat esi-isäni, -- sanoi kreivi
Frans, tullessansa auringon valaisemaan saliin, -- Saan sanoa, he
näyttivät katkerilta ja totisilta, nuot vanhat patruunat... Ah, isä,
olin unohtamisillani, että minä olen kutsunut tänne muutamia ystäviä;
he tahtovat metsästää täällä.

-- Kernaasti, Frans, he ovat tervetulleita.

-- Se on merkillistä kuin alustalaiset yleiseen ovat lihavia. Lapset
ovat vähäisien kirkko-enkelien näköisiä niin pian kuin vaan tullaan
Valdemarsborg'in tiloille.

-- Se ilahuttaa minua.

-- Niin, sen voi nähdä, että he voivat hyvin; mutta jos isän
rahakukkaro voi yhtä hyvin, on toinen kysymys. Kuinka paljon on isällä
Valdemarsborg'ista?

-- Enemmän kuin minä tarvitsen.

-- Anteeksi, isäseni, lausui poika surkuttelevalla naurulla; -- kaikki,
mitä voidaan saada, tarvitaan. Minä, esimerkiksi, en voi käyttää edes
vähääkään huvituksiin.

-- Minä voisin uskoa, -- sanoi isä, -- että semmoinen summa, joka on
kapteenin vuotuisen eläkerahan kokoinen, kuukaudessa taitaisi ja
pitäisi riittämän.

-- No niin, sen aikuinen raha olikin jotain.

-- Mutta tuhansien täytyy perheinensä elää koko vuoden sillä, kuin
sinulla on kuukaudessa.

-- Niin, tehkööt, kuinka he tahtovat, siitä minä en välitä: mutta niin
paljon tiedän minä, että nuori Vildhjerta voi käyttää enempi kuin minä,
ja hänen kartanonsa on vähempi kuin tämä... Mutta isä antakaa anteeksi,
jos minä muistutan, etteivät lapset siellä näytä kirkko-enkeleiltä,
vaan he ovat hyvässä ja kepeässä työvoimassa.

Vanha kreivi kohotti harmaata päätänsä.

-- Rakas Frans, minä en tiedä, onko yleiseen menty vanhoista, hyvistä
tavoista, mutta minä vastaan otin sukukartanon sellaisena kuin se on.
Ei kukaan Olivesköld ole tähän saakka, ja minä toivon, ei tästäkään
lähin tule unohtamaan, että hänen tulee olla isänä alustalaisillensa
eikä sinä, joka imee heidän ytimensä ja elää heidän hiestänsä.

-- Parain isä, minä en suinkaan tahdo kinata, sillä minun tulee
kunnioittaa yhtä hyvin isän ikää kuin kokemustannekin, mutta löytyy
asioita, jotka ovat tarpeellisia ja jotka maksavat rahaa. Voitteko te
ajatella jotakin, joka pahemmin alentaa arvoa, kuin se mikä minulle
tapahtui Wiesbaden'issa?

-- Mitä sitten? -- kysyi vanha kreivi.

-- Niin, minä olen lähellä tuttu ruhtinaalle Wallrode-Minningen'istä
... hän on alaluutnanttina Preussiläisessä palveluksessa ... ja
Traumreichen'in herttuan Claes'in kanssa, joka baijerin tykkiväessä käy
arvo-askeleensa; siinä kyllä, he ovat minun hyviä ystäviäni.

-- Mitä vielä?

-- Niin, nähkää, isäni, oli aika, jolloin ruotsalainen valtioneuvos oli
parempi kuin Saksanmaan ruhtinaat ja ruotsalainen kreivi vähintäkin
niin hyvä kuin he.

-- Mitä vielä?

-- Niin, siellä pelattiin, se jotenkin oli korkealle ... ruhtinas
Wilhelm Clausthal'ista hoitaa siellä rahastoa ... mutta minä en
saattanut pelata, sillä häviö olisi saattanut nousta muutamaan
tuhanteen riksiin ... ja kuitenkin on Valdemarsborg yhtä suuri, kuin
tavallinen saksalainen herttuakunta.

-- Minulla ei ole mitään tähän esitykseen vastattavaa.

-- Isän ei tule paheksua, mutta perheen arvo ei semmoisesta voita
mitään, kun ulkomailla matkustetaan.

-- Tiedätkö, Frans, ennen muinoin matkusti nuori vapaasukunen mies
ulkomaille, oppiaksensa sitä, jota hän ei kotona voinut oppia; hänen
matkustuksensa oli osa hänen kasvatuksestansa, hän kunnostutti itseänsä
tiedoilla, ahkeruudella ja tutkimisella, hän etsi mainioitten miesten
tuttavuutta, hän kävi vieraissa armeijoissa sotataitoa oppimassa,
kaikki yhdessä tarkoituksessa, nimittäin saattaaksensa olla
kuninkaallensa ja isänmaallensa hyödyllinen. Hänelle ei ollut korkea
sukuperänsä muuna kuin kiihoittajana, joka yllytti häntä astumaan
esi-isiensä jälkiä, lisäämään eikä hävittämään heidän kunniatansa,
lisäämään eikä hävittämään sitä omaisuutta, jonka he jättivät
perinnöksi.

-- Niin, minä tiedän, parhain isä, -- sanoi kreivi Frans
huolimattomasti -- meillä on eri ajatukset, mutta aika on muuttunut ja
me sen kanssa. Isä. joka asuu maalla, ei seuraa ajan kulkua. Aateli on
kadottanut entisen asemansa, bourgeoisi on kohonnut sen rinnalle, ja
meidän täytyy kilpailla rikkaitten porvaripoikain kanssa ... ja tämä ei
tapahdu ilman rahoja.

Tuon vanhan kreivin kasvot osottivat syvää surua.

-- Frans, Frans! Tässä kiistassa täytyy sinun tulla allepäin; sillä
peritty omaisuus ei koskaan vastaa sitä, joka on ansaittua. Tuo
edellinen on tasaisena, se on parhaimmassa kohdassa mukaisensa. Tuo
toinen kasvaa taukoamatta; mutta ei meidän kunniamme olekaan rahassa;
se on juossut ylös uhrauksilla, ja mitä me nautimme on sen hedelmää.

Kreivi Frans nauroi ja sanoi: -- Kuuluu siltä, että me molemmat olemme
eri aikakaudelta ... minä en tahdo vastustaa isääni.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa oli Akseli keskustellut sisarensa kanssa. He tulivat nyt
vasta, monta vuotta erillänsä oltua, tutuiksi, nuot molemmat köyhät
lapset, sillä kreivin sisar, heidän äitinsä, oli ollut naimisissa
köyhän, aatelittoman kapteinin kanssa, ja Emma oli siis vaan eräs
mamselli Ernberg, ilman sukuperää ja ilman minkään omaisuuden
vaatimusta. Sama oli hänen veljensä laita. Molempien tuli kuitenkin
kiittää vanhaa kreiviä kasvatuksestansa, mutta mitään perintöä heillä
ei ollut toivottavana, ei edes lahjaakaan.

Vanha kreivi oli yksi niistä, jotka eivät koskaan tahdo näyttää
hyväntekijän roolia; mutta joka aina antoi toisten nauttia oikeutta ja
piti itselleen vähimmän. Hänen väkensä voi siis, kuni poika muistutti,
melkein liiankin hyvin, he tasasivat tosin hyvin vähän omastansa
isännällensä, mutta sentähden nauttikin hän ani harvalta kiitosta.
Vaaditaan jonkinlaista sukkeluutta tullaksensa kunnioitetuksi
hyväntekijänä; vähäinen summa saattaa olla kylliksi auttamaan muutamia
köyhiä leskiä, puettamaan muutamia alastomia lapsia ja antamaan
myötäjäisiä muutamille tilustan köyhille morsiuspareille; mutta näistä
lahjoista saadaan ylistystä, kunniaa ja kiitosta; mutta jos, kuni vanha
kreivikin, laittaa niin, että siellä ei löydy yhtäkään tuiki köyhää
leskeä, vielä vähemmin alastomia lapsia ja tarvitsevia morsius-paria
tilalla, niin koko järjestäminen maksaa verraten enempi eikä tuota se
sentään likimainkaan niin paljon kiitollisuutta. Kansa pitää silloin
tilaansa jotenkin luonnollisena ja tavallisena ja he kiittävät
yhtävähän tuota hyvää isäntää, kuin ihmiset kiittävät tuota hyvää
Jumalaa sen edestä kuin hän antoi. Jumala ei anna vaski-rumpuilla eikä
torvilla ilmoittaa, että hän suvaitsee antaa jyviä ja siemeniä, vaan
antaa ne aivan hiljaisesti kasvaa tähässä -- ja harvat häntä kiittävät.

Niin tapahtui kreivillekin; ei kellään ollut pahaa laisinkaan hänestä
sanottavana, hän oli hyvänluontoinen isäntä, se oli selvää, mutta
kukaan ei tullut siihen mieleen, että hän oli tavattoman _jalo_ isäntä,
ja niitten joukossa, jotka eivät sitä ajatelleet, oli hän itse.

Ne, jotka parhain huomasivat hänen arvonsa, olivat nuo molemmat
sisarukset, jotka melkein jumaloitsivat häntä. Hän tarvitsikin
todellakin jonkun, joka hartaasti pitäisi hänestä; sillä pojassa oli
hänellä pikemmin vihollinen kuin ystävä ja alustalaisissansa ihmisiä,
jotka eivät heijastaneet tilaansa eivätkä edes katselleetkaan, että se
saattaisi olla toisinkin, sillä Valdemarsborg'illa oli aina ollut hyvät
kontrahdit -- se oli sellainen pilkku, että siellä oli hyvät
kontrahdit, ja sillä oli tuo juttu loppunut.

Muutama päivä sen jälkeen kokoontuivat metsästys-ystävät; heistä ei
juuri kukaan ollut vanhalle kreiville mieluinen, eikä kukaan ollutkaan
tullut sinne muuta kuin vaan huvia varten. Nyt metsästettiin ja
kestättiin parhaalla tavalla, ja ainoa, joka koko seurasta pysyi ukon
luona, oli Akseli, Emman veli. Tämä oli eräänä päivänä kotona, kun
toiset menivät metsälle.

-- Frans on vaan yhtäläinen, -- lausui ukko; minä luulin hänen voivan
koota Euroopassa varastoa, jota hän ei kotona näy tahtovan koota.

Akseli vaikeni.

-- Sinä olet kulkenut omaa tietäsi, Akseli; miks'et sinä seurannut
Frans'ia.

-- Hyvä eno, minä huomasin ... minä luulin...

-- Sinä vaivasit häntä, eikö niin?

-- Niin, siltä tuo näyttäisi.

-- No, kuinka oli tuon tapauksen laita kapteeni Berndtsson'in tyttären
kanssa.

Akseli punehtui: Eno kulta, se on aine, josta...

-- Josta sinä et puhuisi halusta; mutta minä tahdon tietää sen.
Tunnetko sinä perhettä?

-- Kyllä, minä olin paikkakunnalla topografillisissa töissä ja silloin
olin minä usein heillä.

-- Ja tyttö?

-- Ah, eno, hän on hyvä, yksinkertainen ja suoramielinen tyttö.

-- Ja kaunis?

-- Niin, no niin, kohden kaunis.

-- No niin, mitä vielä? Kuinka poikani siellä tutustui!

-- Tuo oli valitettavasti minun syyni; minä tulin maininneeksi perhettä
Frans'ille ja muutamille hänen ystävillensä, ja...

-- No vielä!

-- He luulivat, että minä ... että minulla olisi aikomuksia tyttöä
kohden, rakastuisin... Jumalani, minulla ei ole mitään muuta elääkseni
kuin enon hyvyys, enkä ole koskaan ajatellut...

-- Yhtä hyvä; jatka, poikani.

-- Niin, Frans tahtoi saattaa minut mustasukkaiseksi, hän arveli
kaikkien tyttöjen olevan luottamattomia, kevytmielisiä, avonaisia
liehakoitsemiselle ja ulkonaisella kiillolle. Minä matkustin sinne
ihastuttamaan häntä, -- sanoi hän, -- mitä lyödään vetoa?

-- He löivät vetoa Frans'in kanssa, oliko se niin?

-- Oli. kaikesta tästä en minä kuitenkaan silloin tietänyt; mutta vähän
sen jälkeen sain minä aavistuksen, että muutamat Frans'in ystävistä
olivat puhuneet, että Frans'illa muka oli rakkauden seikka Maria
Berndtssonin kera. Minä menin tuota päätä erään luoksi ja minä sain
monen maistamisen jälkeen, säälivällä puheella, neuvon, ett'en
ajattelisi "semmoista kappaletta"; tämä oli lause. Minä seisoin kuni
kivettynyt... Minä puolustin tyttöä, he nauroivat minulle, ja viimein
sain minä tietää että kirje, jonka hän muka oli kirjoittanut, luettiin
Frans'in iltakokouksissa punssilasin ääressä. Se oli mahdotonta, eno,
se oli mahdotonta... Minä pyysin saada yhtyä Frans'in ja ystäviensä
kanssa. Minä otin kanssani pari ystävistäni. Se oli kauhea näytelmä; he
nauroivat minulle, haukkuivat tyttöä pahimmilla soimauksilla, sanalla
sanoen, olin vähällä kadottaa kylmäverisyyteni. Minun täytyi tietää sen
tila ... ja jos se olisi totta; hyvästi sitten kaikki luottamus
ihmisiin.

-- Ja sitten?

-- Minä pyysin nähdä kirjeet; ne olivat kaikki omistetut Vallköping ja
Hagetorp; naisen käsialaa ... minä vaalenin. Minä en nähnyt mitään
keinoa pelastaakseni tytön mainetta, sittenkään jos historia olisi
ollut valheellinenkin ... minä uskoin sitä; mutta Frans oli ollut
poissa jonkun ajan ja hän sanoi olleensa Hagetorp'issa. kirjeet
sisälsivätkin asioita, jotka todistivat, että se, joka ne oli
kirjoittanut, tunsi paikkakunnan, ja ne olivat selvin kirjoitetut
Fransille ja joskus sellaisella äänellä, että se pisti minun sydäntäni.

"Ja kaikki nämä kirjeet olet sinä saanut?" kysyin minä. (Niitä oli
kahdeksan, kun ne noukittiin kokoon toverien taskuista).

-- Niin, hyvä ystäväni: niin, minä arvelen niitten olevan sinun
ihaillultasi, vaikk'en minä tunne hänen käsialaansa. Kuitenkin niin,
näetkös, ett'ei ainoastaan Akseli Ernberg ole se, joka voi miellyttää
tyttöä, tuota pientä, näppärää mamsellia Maria.

"Ja olet kai vastannut?

"Kuinkas muuten.

"Tietääkö hänen isänsä siitä?

"Ei ... ei, se on selvää, ett'ei isää vihitä semmoisen.

"Minä julistan, -- sanoin minä raivossani, sinut, Frans Olivesköld,
hyväntekijäni ainoan pojan konnaksi, joka siten saattaa kavaltaa tytön
luottamusta, jos kohta hän onkin ollut niin heikko että...

"Hyvät herrat, te kuulette, mitä serkkuni suvaitsee lausua -- sanoi
Frans; -- me muistanemme sen.

"Minun seuralaiseni hilasivat minut ulos... Jumala tiesi, kuinka se
olisi päättynyt, sillä minun vereni kiehui. He nauroivat rajusti, kun
minä vietiin pois".

-- Ja enempi? -- kysyi kreivi.

-- Minä en voinut malttaa mieltäni; mutta eräs ystävistäni, tyven
luonnoltansa, sanoi: Minä olen merkinnyt kaikki annisteet, niin hyvin
_hänen_ kirjeistänsä, kuin myöskin niistä, jotka _hän_ on mustaukseksi
saanut, sillä se mainitaan vasituisesti jokaisessa.

"No, mitä tuo hyödyttää?

"Sinä et voi hallita itseäsi, anna minun toimeta, sanoi minun ystäväni,
-- sinä et saa tehdä mitään.

"Minä mietin muutaman päivän melkein tainnuksissa ilman ajatuksia,
ilman tunteita, paitsi jokseenkin viiltäviä oli minulla, jotka mursivat
minun sielun rauhaani. Vihdoinkin tuli ystäväni.

"No, sanoi hän, -- nyt saadaan vähän valoa asiassa. Tässä, -- jatkoi
hän, -- on todistus kenraalipostikonttorista, ettei mitään kirjettä ole
tullut kreivi Frans Olivesköldille eikä mainittuina päivinä ole täältä
yhtään kirjettä mennyt Vallköping'iin.

"Minä tartuin paperiin vapisevin käsin.

"Siis teemme me käynnin heidän liittolahossansa.

"Me menimme siis sinne, ystäväni olisi puheenjohtajana. Hän pyysi, että
me taasen saisimme nähdä kirjeet. Frans epäili, mutta hän jätti ne, kun
me muistutimme ennen nähneemme ne samat.

"Akseli, tässä, -- sanoi ystäväni, -- tahtoo nähdä nuot onnettomat
kirjeet, jotka saattoivat hänet hairahtamaan.

"Minä purin huuliani saattaakseni olla vaiti.

"No niin, ha, ha, ha! -- rupesivat toiset; -- silmät aukenevat jalon
naispuolen oivallisuuden vuoksi; me onnittelemme Akselia, vaikka läksy
olikin jotenkin kimakka ... ha, ha!

"Ystäväni silmäili kirjeitä; ne olivat nuot samat.

"Minä saan, -- alkoi hän tyyneesti; -- antaa kreivi Frans'ille tämän
lipun. -- Hän jätti hänelle otteen postikartoista.

"Frans kalpeni. -- Antakaa tänne kirjeet, repikäämme nuot joutavat,
älkäämme koskaan enää mainitko niitä.

"Kirjeet ovat minun taskussani, sanoi ystäväni, -- ja huomenna
näytetään ne poliisille.

"Mitä? -- huusivat kaikki -- se on väkivaltaa: kuka antaa luutnantille
luvan tehdä niin...

"No niin, tässä on matkakirja, sen omistajalle annettu, -- lausui hän,
vetäen pistoolin povestansa, viritti hanan, jatkaen: Nämät kirjeet
koskevat kunnian-asiaa, silloin käytetään pistooleja ja minä seuraan
tapaa; se on, että joka koettaa ottaa kirjeet pois, saa luodin
otsaansa, ja näettekö te, se on kaksipiippuinen ja molemmat ovat
ladatut.

"Tuli yleinen hiljaisuus.

"Noh, -- rupesin minä, mutta ystäväni hillitsi minua.

"Se on selvä, että kirjeet ovat todellisia, ne eivät suinkaan ole
vääristettyjä; mutta joku kukatiesi heittäisi varjon niiden levittäjän
yli. Minä koitan saada oikeudessa selkoa asiassa.

"Kreivi Frans oli hetken ollut vaiti mietiskellen; viimein rupesi hän
nauramaan. Se on sentään pirullinen historia eräälle tytölle, joka
tuolla talonpoikaismaalla ei tiedä mistään ... se on pilaa.
Näyttääkseni teille ... niin yhtähyvä, tyttö ei tiedä sanaakaan koko
historiasta. Se on kylliksi, repikäämme rikki nuot kirjeet.

"Silloin minun ei ollut mahdollista enää hillitä itseäni; minä
sieppasin pistoolin ystäväni kädestä, ja Jumala tiesi mitä sanoin;
mutta muutaman hetken kuluttua oli Frans polvillansa pyytämässä armoa
rikoksestansa.

"Nyt mennään, edemmäksi hän ei voi mennä, -- sanoi ystävämme, ja me
menimme.

"Kirjeet hävitettiin; minä olen usein tavannut perheen sittemmin, sillä
ei ole edes aavistusta koko tapauksesta, yhtä vähän kuin siitäkään,
kuka se on, joka on rahaa lähettänyt pojalle, jonka sen kantta oli
tilaisuus päästä upsieriksi".

-- Vai niin, tuoko historia on?

-- Niin.

-- Ja nyt olette ystäviä, Frans ja sinä?

-- Niin, niin tavastaan, vaikk'en minä toivo hänen unhottavan tapausta.

Vanha kreivi istui kauan ääneti: vihdoin katkaisi hän äänettömyyden ja
sanoi: -- Se on myöhäistä, se on myöhäistä. Ansaitsemattoman rikkauden
kirous on se, että tulee olla väkevä ja hidas luonne sitä vastustaa.
Fransilla on tuo edellinen, mutta surkuteltavasti ei tuota toista.
Hänellä on elävä mieliala, -- jatkoi isä, -- älykäs ja selväjärkinen
pää. poikana lupasi hän paljon. Hänellä ei ole pahoja taipumuksia;
mutta kaikki tuo hyvä, joka hänellä oli, työnhaku, oppivaisuus, kaikki
on kadonnut halvatun aatteen tähden: minä en koskaan voi tulla
köyhäksi, minun ei tarvitse tehdä työtä.

Olisit sinä nähnyt hänet poikaijällä, -- toisti kreivi silmäyksellä,
joka samassa määrin vaaleni, kuin hänen mielikuvituksensa asetti hänet
menneisin aikoihin. -- Olisit nähnyt hänet, millä ilolla hän
työskenteli, kuinka elävä hänen kuva-aistinsa oli, kun oli kysymys,
millä tavoin joku vapaa hetki piki kulutettaman. Minulla on vielä
tallella pieniä myllyjä ja muita mekanillisia töitä, joita hän omin
käsin on tehnyt; minulla on käännöksiä vieraista kielistä; minulla on
pieniä alkuperäisiä esitelmiä, joita hän lapsena kirjoitti, ja
kaikissa niissä elää ripeä henki, joka pyrkii eteenpäin ja koettaa
etsiä selvyyttä mukanansa. Mutta se on ohitse; imarteleminen,
epäjumaloitseminen, huono ja pöyhkeä käytöstapa niillä, jotka ovat
hänen kanssansa seurustelleet... Minä en tiedä, lisäsi ukko, -- mutta
kyllä oli paremmin minun nuoruudessani; kuitenkin luulin minä niin.
Silloin saattoi olla iloinen ilman kaikkia näitä tuhansia laitoksia,
kuin nyt tarvitaan huvitukseen.

-- Voi nytkin olla iloinen vähällä kyllä, -- muistutti Aksel,
hymyillen.

-- Kyllä niin, voi niin olla; mutta näyttäisi siltä kuin sielunviljelys
-- minä en sano sivistys, sillä se on sana, joka merkitsee kaikkia eikä
mitään, -- kuin sielunviljelys ei olisi kulkenut tasapainossa
aikakauden muiden edistyksien kanssa taiteessa ja käytännöllisessä
hoidossa: se vaikuttaa, että nyt ikäänkuin maailma löydetään tehtynä
itsekseen, eikä huomata, että itse ollaan niinä voimina, joiden tulisi
työskennellä, sitä vielä enemmän täydentääksensä. Ollaan kuni
kuvanveistäjä, joka on suljettuna atelieriinsä, jossa ainoastaan on
valmiita kuvia, tai suurien mestarien suunnitelmia, joita ei arvaa
kourata ... hän istuisi kädet ristissä ja nauttisi näkyä; mutta
pölkkyä, johon hän tekisi, ei hän luulisi koko maailmassakaan olevan.

Heidän keskustelunsa katkaisi Emma.

-- Ei, eno, -- sanoi hän, -- minä en voi, se on mahdotonta, niin kauan
olla poissa teidän luotanne; enkä minä tiedäkään, minkävuoksi herrat
istuvat noin itseksensä ja puhuvat viisaudesta, enkä minä saa olka
kanssa. Eno on tehnyt minut uteliaaksi.

-- Ja sinulla on täysi syy vaatimuksiisi, -- hymyili ukko.

-- Sinä uskonet, Akseli, Emma tässä on minun lukijattareni. Hän taisi
kieliä vallan hyvin, tullessansa minun luokseni, niitä oli sisareni
hänelle opettanut.

-- Niin, Emma kilpaili minun kanssani, pienenä ollessamme, -- sanoi
Akseli, lisäten iloisesti: -- Hänellä oli parempi kielipää kuin
minulla.

-- Niin niin, sen kyllä uskon, -- nauroi Emma; -- tämä, tietääkö eno,
tuli siitä, että Akseli oli hidas ja haluton. Kun hänen piti
"expliceraman", niin ei hän välittänyt siitä, vaan tapauksesta ja
tarinasta, jonka kappale sisälsi: jos hän saattoi välttävästi
luiskahtaa kielen ominaisuuksien lävitse, niin että hän sai sen tietää,
niin luuli hän sen olevan tarpeeksi kyllä.

-- Mutta sinä luit perusteellisesti, hymyili eno.

-- Niin, kuin eno tietää ... mutta sitten...

-- Sitten, lapseni?

-- Niin, eno, sittenkuin minä olin oppinut ranskaa, niin en minä
ymmärtänyt, mitä minun tuli sillä tehdä oikeastaan. Ainoat, mitä minä
sillä kielellä olin nähnyt, olivat romaanit; no hyvä kyllä, mutta
päivittäin lukea romaaneja on melkein sama, kuin että vuosi umpeen elää
hedelmäkeitolla ja syltyksi tehdyillä peuran kynsillä; se voi olla
varsin hyvä yhden kerran, ja vaikka useimminkin, mutta alinomaa ... ei,
tulee lopulta niin tyhjäksi sielunen, kun viimeinkin tietää...

Hän hymyili.

-- Mitä tiedetään, lapseni? Jatka!

-- Niin, kun on lukenut kolmesataa romaania, niin tietää, esimerkiksi,
että kaksisataa kuusikymmentä rakastavaa ovat saaneet toinentoisensa ja
neljäkymmentä tullut onnettomiksi, ja niin edespäin.

-- Mutta lapset, romaani on kuvaus elämästä.

-- Niin, eno, olkoon vaan, mutta sitten olisi parempi tutkia itse
elämää. Ei opi kasvioppia rouvalta, joka valmistaa teennäis-kukkia,
vaan ulkona luonnossa elävien kukkien seassa. Ei, eno, niin vaikeata
kuin alulta oli, niin kiitän minä teitä nyt.

-- Mistä, lapseni? Anna Akselin kuulla kuinka me molemmat askaroimme,
sen sijaan, että olisi ikävä.

-- Niin, tiedätkö, Akseli, kun minä tulin -- se oli äitin kuoltua,
silloin otti eno minut -- kun minä tulin, olin minä koko näppärä
mamselli pienokainen, joka taisi ranskaa, saksaa ja vähän englannin
kieltäkin. Eno kysyi taitojani, enkä minä ollut hidas kertomaan
hänelle, että minä taisin ranskaa parhain. Se ilahuttaa minua, sanoi
eno, sitten saatat sinä lukea minulle ääneeti. -- Niin, Herran tieten.
Eräänä kauniina päivänä pyysi eno minua lupaustani täyttämään. Minulla
on kirja tuolla yläällä, jota lukenemme, sanoi hän. Eno hymyili, --
keskeytti Emma itsensä, -- mutta Jumalalle kiitos siitä.

-- No jatka, -- pyysi Akseli.

-- Niin Akseli minä toivoin enon tuovan vähäisen kirjan viheriäisessä
tai punaisensa maroquin'issa, erään semmoisen, kuin minä olin neiti
Arvidsköld'illä nähnyt olevan koko joukon, jonkunlaisen kalenterin ...
tuo asia kävisi helposti.

-- Ja sitten?

-- Niin, isot ajat odotettuani, tuli eno seitsemä-nioksinen kirja
kädessä.

-- Seitsemässä niteessä?

-- Niin, seitsemässä nioksessa. "Meidän tulee", sanoi eno, "tehdä pieni
historiallinen kurssi, tuo on hyvä historia, vaikkei se siinä, mitä se
Ruotsiin koskee, ole luotettava; nuo hyvät ranskalaiset eivät taida
koskaan oppia nimiä." Pieni kurssi historiassa, ajattelin minä; ja minä
olen jo tutkinut läpi kotoisin, jo koko joukon historiaa. -- Mistä
alamme? kysyin minä; sillä se oli minulle mahdotonta aaveksia, että eno
vaatisi kahdeksantoista vuotiaalta tytöltä, että hän lukisi seitsemän
nidettä maailman historiaa.

-- "Alusta luonnollisesti", sanoi eno, istuen, varsin kuin jos se olisi
selvä asia.

Akseli nauroi. -- No, sitten sait työtä.

-- Niin Jumalani! Kuinka onnettoman ikävää oli ensimäinen nios; mutta
eno otti kysyäksensä minulta, ymmärsinkö minä kieltä oikein, ja minun
tuli tehdä selvä siitä, kuin olin lukenut.

-- Eno kai tahtoi, sanoi Akseli, -- antaa sinun tunnollesi toisen
suunnan.

-- No niin, -- lisäsi ukko, -- ystävällisellä katseella Emmaan; --
vissisti luulin minä Emman liika hyväksi kaipaamaan sitä iloa, jota
todellinen tieto lahjoittaa. Tietää _jotakin_ on kuitenkin paljon
parempi kuin, että aavistaa koko joukon olevan siinä sekasorrossa, jota
ennen kutsuttiin tiedoksi. Jatka seitsemää niostasi, Emma!

-- Ah niin, se oli todellakin niin, että minä nios niokselta tulin aina
enempi elähytetyksi aineestani, ja kun minä olin lukenut neljä, en minä
olisi millään maailmassa jättänyt kolmea jälellä olevaa lukematta. Se
oli minun talvityömääräni. "Tiedätkös", sanoi eno eräänä kevät-päivänä,
"minä olen tuntenut mainion Linné'n"; ja niin kertoi hän tuosta
kuolemattomasta miehestä minulle.

-- Niin, minä olin silloin ylioppilas, kuin hän eli, -- sanoi kreivi,
-- ja Linné oli yksi niitä ihmisiä, jotka, minä en tiedä kuinka,
vetivät koko maailman tieteesensä. Siitä tuli ei ainoastaan tapa --
vaan myöskin halu luontoa tutkimaan, joka heräsi minussakin. Minä
käytin siis Linnén luennoita ja kiinnyin tähän tutkimiseen tuon
herttaan yksinkertaisuuden vuoksi, jolla hän esitteli ainettansa...
Siinä tultiin, jos niin saan sanoa, niin lämpimäksi vaatteissa
tieteesen, että luuli syntyneensä siihen... Ja sinä, Emma? -- kysyi
hän.

-- Niin, nyt sain minä ottaa selvää kukista, ja eno ja minä tutkimme
niiden ihmeteltävää rakennusta; minä en oppinut paljoa, mutta se
huvitti minua sanomattomasti ... ja noin on eno nyt kolmena vuonna,
vuosi vuodelta, houkutellut minua oppimaan enemmän; ja jos aika ennen
oli pitkä, niin on se nyt liian lyhyt; minä omaan niin paljon kuin
tahdon tietää, niin paljon, paljon.

-- Minä en sitten ihmettelekään niin paljon, ett'ei sinulla ole
romaaneja pienessä kirjastossasi, ei edes tavallisia lukukirjoja
"valittuine kappaleinensa".

-- Ah, Akseli. tiedätkös, tuo noukittu oppi ilman järjestystä on
minusta aivan kuin parooni Arvidsköld'in vanha emännöitsiä, joka aina
oli ravittu ja kuitenkaan ei hän koskaan syönyt, vaan ainoastaan
maistoi. Akka oli laiha kuni varjo, ehkä hän maistoikin maailman
kaikkia ylellisyyksiä ... ja sellainen laihuus on tuon ijankaikkisen
maistamistavan seurauksia. Ei, jos tahtoo huvia siitä kuin on oppinut,
niin tulee tietää mitä on oppinut ja että on selvä täydentehty käsitys
aineesta. Nyt, kuulen minä, tulevat herrat kotiin... Kaikella muotoa,
eno kulta, älkää antako niiden huomata, että minä olen oppinut niin
rahtuakaan, sillä silloin he kutsuvat minua sinisukaksi, töpössä
oppineeksi, ja niin edespäin. Minä olen näinä päivinä kuullut niin
monta pilasanaa oppineista naisista, että minä oikein kauhistun.

Metsästysseura palasi hyvine saaliinensa. Koira, joka oli juossut
taimilavalle, loukkasi jalkansa poikki ja se ammuttiin, ja eräs jänes
oli saanut kolme laukausta niskaansa, ennenkuin se kaatui, mutta eli
vielä, koirilta pois otettaissa, jotka repivät sen räämäksi. Tämä oli
tuo ylentävä kertomus päivän ilosta; sillä harmiksi kuului, että muuan
jänes pääsi pakoon, vaikka toinen etukoivista oli poikki ammuttu.

Ainoastaan jotenkin tottumattomat metsästäjät tuollaisella
kerskaamisella esittelivät rohkeuttansa, että he ovat nähneet jäneksiä
koirain hampaissa kimaltavan ja revittävän. Tottuneemmat pitäisivät
metsästystä ammattina, eivätkä he aprikoitse, lyövätkö he jänestä
kiveen tai vääntävätkö he haavoitetun suorsan kaulaa -- tuo kuuluu
käsityöhön, eikä käsityö ole kauheata: mutta metsästyshuvi, huvina
katsottu, on kumminkin raakaa ja kaikkein vähemmin on sopivaa, sitä
perin juurin kertoa. Meillä on muuten lempeitä, somia lauseita
kaikkeen, lauseita, jotka heittävät peitteen sen yli, joka meitä muuten
kauhistuttaisi. Antaa linnaväestön "juosta miekan yli" ei kuulu niin
kauhealta, vaikka sillä tarkoitetaan, että ihmisjoukko on tullut
kuoliaaksi raadelluksi painetilla ja kalvalla teurastetuiksi, jos tämä
lause sentään olisi tuo oikea; mutta teurastaja tappaa niin pian, kuin
hän voi; silloinkuin ne "juoksevat miekan yli", saa se käydä kuinka
hyvänsä. "Anastaa maata" ei kuulu vaaralliselta, ja kuitenkin merkitsee
se usein sentään samaa kuin ryövääminen ja polttaminen. Tällä tavoin
ovat kauheudet lyhennetty, vääryydet vieläpä julmuudetkin -- ja asia
näyttää aivan yksinkertaiselta.

Kuitenkin oli tämä illan puhe-aineena, ja vähän jokainen herroista
koitti voittaa toisiaan perinpohjaisissa historioissa.

Kah! kuinka he olivat ravakkaita jäneksille.

Muutama päivä sen jälkeen jättivät nuot hyvät ystävät Valdemarsborg^in,
jossa taasen oli hiljasta.

Nuori kreivi Frans sai, heidän pois mentyä, vallan toisen luonteen. Hän
puhui kuinka tuskallista maalla olo oli, kuinka mieluisasti hän
matkustaisi Tukholmaan.

Eräänä päivänä tuli posti, ja kreivi sai tuon odottamattoman
ilmoituksen, että hänen kälynsä, eräs vanha neiti du Valmy, oli
kuollut.

-- Ah, onko täti Juliana kuollut, lausui Frans; -- eikö tarvitsisi
mennä Utå'hon peijaisiin.

-- Ei, -- oli vanhan kreivin lyhyt vastaus.

-- Mutta isä, kumminkin menen minä; joku meistä täytyy olla
peijaisissa.

-- Kuules, Frans, tätini Juliana on nyt kuollut; mutta niin hyvä kuin
tätisi oli, niin juonikas oli hän... Levätköön rauhassa ... mutta sinne
matkustamisesta ei synny mitään.

-- Mutta isä, viime aikoina on hän ollut hyvin jumalinen niin
tavallista enemmän; vieläpä luullaan hänen olleen herännytkin.

-- Hyvin mahdollista; minä toivon hänen kääntymisensä olleen
todellinen. Mutta Frans, se, joka juonillansa lyhensi äitisi päivät,
joka tuhansilla koukuilla teki elämäni katkeraksi, ja lopuksi joka
ensiksi vuodatti ylpeyden myrkkyä sydämeesi -- sille antakoon Jumala
anteeksi -- minä en sitä voi.

-- Mutta, Jumalani, -- sanoi Frans nauraen, -- oliko tuo sitten niin
pahaa, että täti Juliana antoi minulle tiedon oikeuksistani; se oli
tyhmästi, että minä kerroin sen teille. Minä olisin sentäänkin kerran
saanut tietää, että minä olen Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja
... ja onhan se kieltämätöntä, isä ... se on asia, jota te ette
kertoakaan voi estää.

-- Frans, sinä olit vallan toisellainen, ennenkuin täti Juliana
myrkytti sielusi; minä kadun ijankaikkisesti, että minä vaimoni
sairastaessa annoin hänen tulla tänne. Siitä hetkestä tuli kirous
huoneeseni, eikä se sittemmin ole luopunut täältä.

-- Hyvä isä, se on raskasmielisyyttä. Jos isä muuttaisi kaupunkiin,
sillä oleskella täällä maalla seuratta, tekee isän vaan
synkkämieliseksi. Ihminen tarvitsee hauskuutta.

-- Mitä minä sitten hävittäisin? Sano se, Frans.

-- Ajan sureksemisen.

-- Aika ei minusta koskaan ole ollut pitkä ... omatuntoni ei ole saapa
mitään sanomista minulle kahdenkesken, jota en minä mieluisesti voi,
enkä tahtoisi kuulla, ja missä saan minä semmoista seuraa, kuin Kustaa
kolmannen älyrikkaissa, eli niissä syvissä ajattelijoissa, jotka asuvat
kirjastossani.

-- Ha ha, tuo on jotakin, mutta he ovatkin kaikki tyyni kuolleita, isä
kulta.

-- Kuules, Frans, ei mitään kuollutta ole, kuin me voimme ajatella sen
elävänä... Tiedätkö, suoraan sanoen, sinun seurakumppanisi oli minusta
kuni menneen ajan kuohu, vaahto vanhoista ukoista ja vanhasta
pölpöttelemisestä, joka on saanut hahmon ja joka aaveili ... minusta
ovat minun kirjanikin todellakin näitä elävämmät.

-- Vai niin, isä ei pitänyt ystävästäni; he ovat muuten sieviä poikia
kaikki, mutta heidän sivistyksensä ei ole klassillista laatua, niinkuin
isä näkyy vaativan. No, eikö kukaan meistä matkusta tätini
peijahaisiin?

-- Ei.

-- No, anti mennä sitten, -- lausui Frans, jolla ei ollut rahoja kyllin
omin neuvoin toimeen tullaksensa.

-- Jotakin arvokasta on noissa vanhanaikaisissa katsantotavoissa, --
hymisi Frans itseksensä, -- ja jotakin tyhjää kaikissa nyky-aikaisissa.
Ha! ainoastaan 22 vuotias, tavattoman rikkauden perijä, terve ... ei
päätä eikä taitoa vailla ... hyvin kuulusa kaikkialla ... usiampia
ystäviä kuin minä tahdon ... menestys kauniin sukupuolen luona, joka on
kadehdittavaa: ja kuitenkin niin helvetin ikävää. Mitä tulee tehdä?

"Ei luonnollisesti mitään", sillä muutamilla kuluneilla rikseillä voin
minä saada kaikkea. Jos minä tahdon tietää jotakin tieteellistä, niin
on siellä aina joku hyväntahtoinen professori, joka antaa minulle
johdelman; minun ei tarvitse kuoria rapuja, vaan minä saan sen asemasta
syödä ravunpyrstö piirakan. Jos minä tahdon jotakin sorvatuksi,
taotuksi, piirustetuksi -- no kas, sen kyllä käsityöläinen tekee
paremmin kuin minä; jos minä tahdon kuulla musikia, niin menen minä
konserttiin, eikä minun tarvitse koskea omaa pianoani -- mitä p--rua
tulee sitten minun tehdä?

"Huvitella -- huvitella -- niin, sehän on keino.

"Tuo turhamaisuus on kuitenkin ikävintä kaikista täällä maailmassa; ja
miksikä muuksi sukukartanon omistaja olisi ai'ottu, jollei siihen, että
rakkailla jälkeen elävillä olisi suruton elämä?

"Todellisesti oli se täti Juliana, ihmisvainaja, joka lisäsi minun
vaatimukseni, siinä on isällä oikein; mutta -- ne ovatkin laillisia
vaatimuksia".



LUONNA-KÄYNTI.


Nuori sukukartanon omistaja teki vähäisiä huviretkiä naapuristossa;
sillä kotona oli ikävää. Serkku Emman kanssa ei maksanut vaivaa jutella
-- hän kuin pelkäsi häntä: Akselin kanssa hän ei enempää kuin, mitä
tarpeellisuus vaati, tahtonut jutella, sillä tämä oli loukannut häntä,
ja vanhalta kreiviltä sai hän kuulla nuhteita.

Hän oli siis poissa, kun eräänä kauniina päivänä iltapuolella vanhat
berliniläis-vaunut, paksut ja pulsukkaat kuni tynnyri kahden hikisen
hevosen vetäminä, verkalleen tulivat pihaan. Vaunut pysähtyivät oven
eteen, ja keski-ikäinen mies astui niistä, kysellen vanhaa kreiviä.

Tämä oli tavallisuuden mukaan kirjastossansa kun Emma tuli sisään
tuolla erinomaisella ilmoituksella, että se oli todellinen vieras,
eräs, jonka kasvoja ei kukaan tuntenut.

-- Anna viedä hänet vierashuoneeseni, minä tulen heti.

Näillä käskyillä Emma riensi alas, mutta hän kohtasi tuon vieraan.

-- Saakos puhua kreivin kanssa? -- kysyi hän.

-- Kyllä.

-- Missä?

-- Hän on kirjastossa, mutta tulee heti alas.

-- Suvaitkaa minun mennä hänen luoksensa sinne, missä hän on.

Niin sanoen meni vieras ylös rappusia ja hän oli muutaman minutin
kuluttua kirjastossa.

Vanha kreivi nousi ylös ja hän katseli vierastaan tutkivin silmäyksin.

-- Tervetuloa, parooni! -- sanoi hän ystävällisesti ja tuolla
liukkaalla käytöstavalla, joka oli hänen maailman tavallensa niin
omituista. -- Terve tuloa, vaikka te täällä tapaatte minut näin
jokapäiväisesti.

-- Nimeni on Berndtsson, kapteeni Berndtsson.

Vanhus kavahti. -- Berndtsson? Minä olen ... minä olen kuullut nimenne
ennen.

-- Hyvin mahdollista, herra kreivi.

Tuo vanhus pelkäsi, eitä Berndtsson'in asia oli hyvityksen etsiminen
Frans'ilta ja hän sanoi: -- Minä en luule että meidän nimemme ovat
olleet koskaan ristiriidassa keskenänsä, jos niin on...

-- Ei ollenkaan; mutta minä olen matkustanut tänne ilmoittamaan herra
kreiville jotakin, jota en minä ole voinut jättää jonkun toisen
toimitettavaksi.

-- Vai niin ... istukaa parhain kapteeni. Missä saatan minä olla teidän
hyödyksenne.

Kapteeni Berndtsson hymyili: -- Ette missään, herra kreivi ja ... minä
epäilen, että minä edes teen teille hyvää työtä.

-- Mitä vielä?

-- Minä olen pesän selvitysmiehenä neiti Juliana du Valmy vainajan
kuolinpesässä.

-- Vai niin, teillä on ehkä joku saaminen minulta ... vainajalla oli
omituinen kyky saada saamisia kaikilta.

-- Ei.

-- No, mitä sitten? Te näytätte niin ongelmaiselta, hyvä kapteeni.

-- Herra kreivi, kun te saatte kuulla asiani, niin ette te pidä sitä
ihmeellisenä, jos minä olen ongelmainen.

-- Mutta alkakaa sitten!

-- Niin, neiti du Valmy on asunut samassa seurakunnassa kuin minäkin.
Me emme ole seurustelleet hänen kanssansa, kumminkin hyvin vähäsen;
hänen luonteensa oli ... yhtä kaikki, me emme seurustelleet hänen
kanssansa.

-- Niin, minä tunnen hänen luonteensa ja hänen menetystapansa. Hän oli,
Jumala antakoon minulle anteeksi, ei kukaan muu kuin eripuraisuuden
Jumalatar Eris... Ja teidän asianne? -- keskeytti, kreivi itse itsensä,
huomatessansa lausuneensa liian todellisesti tuosta vainajasta.

-- Minä tulin, -- toisti kapteeni, -- joku aika sitten kutsutuksi neiti
du Valmy'n luo. Hän oli jo silloin kipeä, mutta käveli vielä yläällä,
ei kukaan aavistanut sen olevan niin lähellä. Tultuani sinne, otti hän
minut vastaan ystävällisesti. "Minä olen kutsunut teitä", sanoi hän,
"koska te olette kunnon mies, koska minulla on täysi luottamus teihin".
Hänen muotonsa oli vallan muuttunut, niinkuin hänen olentonsakin. --
Minä en saattanut muuta kuin kummastella tuota alkua, mutta neiti
jatkoi: "Minä tunnen, ettei minulla ole monta päivää jälellä ja minä
tahdon, niin hyvin kuin voin, toimittaa tilini eläissäni. Te tunnette
minua aivan vähän", jatkoi hän, tirkistellen minua terävillä ja
kuitenkin puoleksi lakastuneilla silmillänsä; -- "te tunnette minua
aivan vähän, mutta niin paljon tiedätte te, että viisaus on ollut minun
taidollisuuteni ja sitä olen minä käyttänyt. Minulla on siis ehkä
enempi, kuin te luulettekaan, itseäni nuhdeltavana."

-- Juliana raukka! -- huokasi kreivi.

-- "Teidän tulee luvata minulle, että, niin pian kuin minä olen
haudattu, matkustatte Valdemarsborg'iin, ja että jätätte langolleni
tämän mytyn. Mitä se sisältää, olen minä teille kertova". Ja pitäen
myttyä kädessänsä, kertoi hän minulle historian, jota paitsi olisin
ennemmin tahtonut olla... Kyllin siitä, minä tiedän mitä näissä
papereissa on, jotka minä olen määrätty teille jättämään.

Vanhus murti sinetin. Oli kirje neiti Julianalta, seurattuna muutamilta
liitteiltä kopioittuna. Kreivin kasvot välähtivät kiistailevissa
tuuteissa; saattoi huomata, että hän väkisin masensi ylenkatseellisen
tunteen -- mutta hän vaikeni ja luki.

-- Utå'ssa, ... niin, se on oikein, siellä on hän syntynyt, -- hymisi
kreivi itseksensä. -- Minä olin Pariisissa, ... enkä tullut kotiin
yhteen vuoteen.

Vihdoin pani hän paperin luotansa, nousi ylös, käveli muutamia
askeleita lattialla, mutta hän seisahtui yht'äkkiä. Hän näkyi
unhoittaneen kaikki kuin häntä ympäröi, mutta yht'äkkiä näkyi hän
huomanneen kapteenin, hän kurotti kätensä, sanoen: Eikö totta,
kummallinen historia! -- Jos minä olisin kymmenen vuotta sitten saanut
sen häneltä tietää, sen siaan, että hän myrkytti hänen sielunsa
uskottelemisella joutilaasta elämästä ... ah, kuinka minä silloin
olisin kiittänyt häntä.

-- Asiata ei taideta saattaa auttaa. Alkuperäiset kirjat ovat hänen
testamentissansa, joka on Svean hovioikeudessa ... tapauksen täytyy
tulla esiin.

-- Epäilemättä; sitä ei saata auttaa, jollei hän matkusta ja katoa.
Muuten perilliset sekoittaisivat taivaan ja maan, vaikk'ei heillä ole
oikeutta perintöön... Kumminkin testaatorin tahdon mukaan.

-- Mutta kuinka nuori kreivi on...

-- Ottava asiani? Minä en tiedä ... mutta hänen täytyy tietää se, ja
antakoon Jumala onnellisena hetkenä! Kuitenkin pelkään minä, ettei
katumus, vaan koston himo, ole tehnyt kälyäni niin avosydämiseksi.
Frans on kohdellut häntä ... niin, herra kapteeni, minä lisään ... hän
on kohdellut häntä, niinkuin kaikkia muitakin, kopeasti ... mutta se on
Jumalan tahto, minun tulee menetellä. Te olette vaiti niin kauan, herra
kapteeni, ja erityisistä syistä toivoisin minä, että te lähtisitte
heti; minä en tahdo, että Frans näkee teidät täällä.

-- Kyllä, niinkuin kreivi tahtoo.

-- Niin, minä toivon niin, minulla on syynä... No, onko teillä lapsia?

-- On kaksi, poika ja tytär.

-- Kuinka vanha on poikanne?

-- Yhden kolmatta vuotias, ja on vänrikkinä R:n rykmentissä.

-- Vai niin ... luontuu hyvin?

-- Niin, Jumalalle kiitos! ja sitäpaitsi on hänellä oma onnensa; hän on
saanut tehdä yhden matkan ulkomailla.

-- Onko teillä varoja semmoisiin?

-- Ei, hän on matkustanut rahoilla, jotka hän on saanut varsin
tuntemattomasta kädestä, postissa tulleessa kirjeessä, neuvolla käyttää
niitä hyvin.

-- Ja sen on hän?

-- Niin, Jumalan kiitos!

-- Tunnetteko te sisareni poikaa Aksel Ernberg'iä.

-- Niin, ... ehkä hän on täällä?

-- On, mutta hän ja Frans ovat nykyään poissa. Hyvästi, kapteeni! Me
tapaamme vielä toisemme.

       *       *       *       *       *

Kapteeni oli tuskin lähtenyt, ennenkuin herrat tulivat jo kotiin.
Frans'illa oli tavallisuuden mukaan ollut ikävää, ja että olisi jotakin
tehtävää, työskentelivät hän ja Akseli maaliin ampuamisella.

Oli auringon laskun aika eräänä kauniina elokuun-iltana, ja kuu, hän
rupesi näkymään heleänä ja valkeana metsän yli, kun sana tuli kreivi
Frans^ille, että hän menisi vanhan kreivin puheille.

-- Nyt saa kuulla vähäisen saarnan vanhain viisaudesta ja kaikkea
huvittavaa mitä tuolla yläällä olevilla vasikannahkaisilla hännystakki
herroilla on puhuttavana, hymisi hän itsekseen mennessänsä.

Vanha kreivi oli kirjastossa; hän käveli edestakaisin lattialla; mutta
kun poika tuli sisään seisahtui hän.

-- Mitä isä käskee?

-- Ei mitään, Frans, ei mitään; minä tahtoisin vaan puhua sinun
kanssasi.

-- Vai niin ... ja se olisi? -- lausui Frans ivailevalla äänellä; onko
noilla herroilla tuolla yläällä hyllyllä jotakin, kuin sopii minun
halpaan henkilööni?

-- Frans, pistää kuni piili sydämessäni, kun minä _tässä_
silmänräpäyksessä näin röyhkeytesi... Minkä tähden olet sinä ylpeä?

Frans tahtoi vastata, mutta hän keskeytettiin.

-- Luuletko sinä omin voimin hetkeäkään pystyssä pysyväsi; etkö sinä
luule, että sinä lankeaisit ja raukeaisit, jos sinun turvasi lankeisi
sinusta ... sinä olet ylpeä kuin jos humalaköynnös tahtoisi ylpeillä
sentähden, että hän saavutti korkeuden, luuletko sinä, että voitaisiin
ottaa pois seiväs, jota myöten se nojautuu ilmaan, että hän putoaisi.

-- Herran tieten, kuinka isä on juhlallinen... Hyvä isä, minä en ole
vastustanut kuvaustanne, se on sangen kaunis; mutta minä olen nyt
kolmenkolmatta vuotias ja, antakaa minulle anteeksi, isäni, en minä ole
mikään hätikkö ... en ainoastaan ylpeä, vaan rohkeakin; kysykää
ystäviltäni, jos minä koskaan...

Vanha kreivi nauroi ylenkatseellisesti.

-- Minä en tarkoita ulkonaista rohkeutta, senlaatuista rohkeutta, joka
yhtä usein on tyhmän rohkeutta ja turhuutta kuin todellinen jalo tunto,
voida uhrata henkensä hyvän asian eteen. Me emme tosiaankaan näkisi
rohkeita ryöväreitä, jos tuo persoonallinen rohkeus itsestään olisi
jotakin jaloa, siksi se tulee vasta tarkoituksensa kautta ... tässä
pyhittää tosiaankin tarkoitus keinoa. Mutta Frans, löytyy
toisenlainenkin rohkeus ... voida kantaa kaitselmuksen tahtoa niin,
ettei musertuisi mistään kohtauksesta, kuinka kovaa se sattuukin. On
rohkeus, joka korottaa meidät kaikkien tapauksien yli... Tiedätkös
minkälaatuista rohkeutta tuo on?

-- Niin, se on tietysti jotakin vanhanaikaista rohkeutta, semmoista,
kuin korkealla Sokrates vainajalla oli, silloin kuin hän...

-- Ei Frans, se kutsutaan kristilliseksi urhoollisuudeksi,
kristilliseksi kärsivällisyydeksi ja varovaisuudeksi. Kuuletko sitä.

-- Isä kuita! me tulemme varsin teologiaan; se on tietysti kauneimpia
tieteitä, mutta...

-- Minä tahdon vaan tietää, onko sinussa rohkeutta ... sinä olet ylpeä,
Frans, se voi asiata auttaa... Onko sinussa rohkeutta.

Poika näkyi kiihoittuvan näistä kysymyksistä.

-- Niin, isäni, minulla on enempi rohkeutta kuin te luulettekaan.

-- No hyvä, Frans, lue sitten nämät paperit.

Kreivi Frans otti net vastaan, ei hämmästymättä, sillä hänellä oli yksi
ja toinen asia, joita ei hän mieluisasti tahtonut isän tietoon; mutta
hän tyyntyi, kuin hän näki täti Julianan käsialan.

-- Suvaitseeko isä, että minä luen ääneen ... onko se ehkä tarkotus? --
lausui hän tahallisella, huolivalla äänellänsä.

-- Niin, lue ... lue ääneesi, Frans!

"Hyvä lankoni! Minä tiedän, että te ette ole saattanut kärsiä minua,
että te ehkä vastahakoisesti otatte tämän kälynne kirjeen vastaan.
Mutta se on ihmiseltä, joka, teidän tätä lukeissa, jo on Jumalan
tuomion edessä. -- Hänen on tuomio, hyvä lanko, eikä teidän. Minä
tunnustan, että minä olen menetellyt voitonhaluisesti, loukatusta
itserakkaudesta -- minä olen tehnyt pahoin.

"Jos te muistatte tuon ajan, jolloin te kävitte vanhempieni luona,
muistatte varmaan minutkin. Te ette suinkaan tietänyt -- mutta minä
rakastin teitä kaikella sillä tulella, josta vaimon sydän on voimakas;
te valitsitte kuitenkin minun sisareni. Hän oli hyvänluontoinen,
yksinkertainen minuun verraten -- mutta hän oli se, joka sopisi tulla
naimisiin Valdemarsborg'in sukukartanon omistajan kanssa. No hyvä --
teidän vaalinne oli tehty. Minä rupesin silloin vihaamaan teitä; mutta
kun en minä saanut teitä omakseni, tahdoin minä kumminkin voittaa niin
paljon kuin minä taisin sisareni onnesta ja samalla kiusata teitä,
kostaa teille. Se onnistui aika ajalta sillä, eitä minä kylvin
epäluulon siemeniä sisareni sieluun -- te ette, niinkuin minä toivoin
ollut onnellinen vaimonne kanssa.

"Te matkustitte Ranskaan; sisareni muutti tänne Utå'hon -- tuo tapahtui
vasten tahtoanne; mutta minä tahdoin niin ja minä voitin. Te olitte
poissa ja puoli vuotta poissa menonne jälkeen syntyi poikanne Frans".

-- Asia alkaa todellakin liikuttaa minua; -- sanoi Frans nauraen.

(Jatkaen lukuansa): "Minun mielihaluni oli, että syntyisi miespuolinen
sukukartanon omistaja Valdemarsborg'iin; minä voisin silloin, jos minä
saisin valtaa hänen kasvatuksessansa, aina johdattaa niin, että minulla
olisi hyötyä sukulaisuudesta, sittenkin kuin sekä te että minun
sisareni olisitte kuolleet. Tässä näette nyt minun ajatukseni. -- Minun
sisareni oli kipeänä vaarallisessa poltossa, silloin kuin hän synnytti
lapsensa, hän oli silloin tainnuksissa ja useoita päiviä sen jälkeen,
-- kyllin siinä, hän ei tietänyt, että hänen lapsensa oli tyttö -- ja
kuollut, ilman että hän koskaan oli hengittänyt..."

-- Mitä? Mitä? mitä on tämä? -- kysyi Frans, syösten ylös.

-- Missä on rohkeutesi, Frans? -- kysyi kreivi kylmästi, mutta
sortuneella äänellä.

Frans istui taasen ja alkoi lukea:

"Eräs tyttö -- eräs -- eräs tyttö. Siinä kyllä, tämä ei sopinut minun
tuumiini; minä toin ylös..."

Nuori kreivi vaikeni, hän kalpeni aina enemmän ja enemmän, ja heitti
vihdoin kirjeen lattialle.

-- Frans! Frans! näetkös, löytyy koettelemisia, jotka ovat kovempia
kuin kuolema, tarvitaan rohkeutta, jalompaa, suurempaa, kuin se, ettei
pelkää pistoolin suuta. Ei, Frans, sinä et ole minun poikani ... et
Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja. Sinä et ole kreivi, sinulla ei
ole muita etuoikeuksia, kuin ne, jotka sinussa mahdollisia ovat ...
Frans, sinä olet koreilematta ihminen.

Nuorukainen tirkisteli tunnottomasti eteensä.

-- Taltu, Frans: luuletko sinä, että minä vähemmin rakastan sinua
sentähden? Etkö sinä luule, että onnettomuus on tehnyt sinut pojakseni?
Katso minuun, Frans: näytänkö siltä, kuin minä sinua vihaisin? Sinä
näet itse, ett'en minä taida sinua auttaa ... että Jumala on niin
asettanut, että sinun täytyy...

-- Kuolla! niin -- mutisi Frans.

-- Sinä olet siis pelkuri, hyvä Frans ... oivalla tilaasi; sinun isäsi
oli jyvätorpparina Utå'ossa: hän on kuollut, hänellä oli usianpia
poikia, kuin sinä ... no hyvä, tahtovatko he kuolla sen vuoksi,
etteivät he ole kreiviä? Sinä olet saanut kasvatuksen, sinä olet tullut
toiseen alaan, olenhan minä sinulla, niin kauan kuin minä elän, tai
riippuuko sinun onnesi minun kuolemastani? Niin sinä näytät käsittävän
sen.

Frans vaikeni.

-- Kas niin, Frans ... ensi kerran kymmenenä vuotena, -- sanoi ukko,
ojentaen käsiänsä; -- tule, Frans, ja tule siksi minä et sinä moneen
vuoteen ole ollut ... pojakseni!

Tuo nuori mies syöksi kreivin jalkain juureen ja laski päänsä ukon
polvelle.

-- Herra! -- sanoi vanha kreivi juhlallisesti, -- käännä kasvosi meihin
armollisesti ja opeta meille oikea tie, että taasen sovitettuna tulla
luoksesi! Anna minun, taivaan isä, kerran seisoa edessäsi ja: Herra!
tässä olen minä ja lapsi, jonka minulle annoit. Amen, amen.

-- Amen, kuiskasi Frans, nostaen päätänsä. -- Se oli kova kamppaus, --
lausui hän, pyyhkien tuskan hikeä otsaltansa, -- kova kamppaus ... minä
lankesin syvään ... minä luulin, että satutin itseni kuoliaaksi ...
mutta minä elän. Rukoilkaa enempi, isä... Minä muistan, että te minun
piennä ollessani rukoilitte vuoteeni ääressä, kun minä kuolemisillani
olin, mutta minä pelastuin ... rukoilkaa nytkin!

Ja hän painoi taasen päänsä alas, ja isä rukoili lämpimästi,
innokkaasti, sydämestänsä, ja kyyneleet vuotivat noista rehellisistä
silmistä alas nuorukaisen otsalle.

Kuu paistoi kirkkaasti huoneesen ja valaisi ukkoa ja tuota polvillaan
olevaa nuorukaista sekä noita tuhansia äänettömiä todistajia, jotka
monessa rivissä olivat pitkin seiniä. Silloin nousi Frans ylös, ja hän
suuteli isänsä kättä, sanoen: -- Me saamme nähdä, mitä on tehtävä,
mutta rohkeutta on minussa ... eikä ainoastaan ylpeyttä, -- lisäsi hän
suuremmalla voimalla kuin vanhus toivoikaan.

Vanhus määräsi, että Frans asuisi hänen oman huoneensa viereisyydessä;
sillä hän pelkäsi tuon tuiman nuorukaisen äkkinäistä luonnetta, joka
helposti saattaisi houkutella häntä itsemurhaan. Voimalliset luonnot,
jotka ovat hennontuueet, tarttuvat usein tuohon oikotiehen, kun he
tapaavat sen, joka vie onnellisempaan tulevaisuuteen, ylen
orjantappuroiden, aivan yhtäläisestä syystä kuin moni arvaa henkensä
heikolle jäälle ennemmin, kuin että hän kävelee turhan mutkatien. Frans
ei kuitenkaan näkynyt sitä ajattelevan, hän antoi menetellä kanssansa
kuni hengettömän kalun kanssa, ei hän näyttänyt kärsivän eikä miettivän
vaan ainoastaan elävän, tunti tunnilta.

Niin kului muutama päivä. Vanha kreivi ei ollut ilmoittanut edes
Emmallekaan tuota tärkeätä salaisuutta; hän ei ollut itsekään tehnyt
päätöstä, kuinka hän menettelisi. Koko asia olikin hänelle kovin
vastahakoinen; mutta täti Juliana, näköisensä kuolemassakin, oli tehnyt
niin monta varokeinoa että, jos olisi tahtonut salatakin seikkaa, se ei
ollut mahdollista vähemmällä kuin että nuori kreivi luopuisi kaikista
oikeuksistansa tai että hän kuolisi. Molemmissa näissä tapauksissa ei
tarvinnut sitä ilmiantaa, ja tämän katsoi kreivi parhaaksi.

Kuitenkaan ei Frans kestänyt kauan tätä kovaa iskua, vaan hän
sairastui. Hän lankesi arveluttavaan kuihtuma-tilaan, mutta hän koetti
kuitenkin pitää miehuutensa, kumminkin vanhan kreivin läsnä ollessa.
Turhuus ensin ja, sitten hänen parempi luontonsa joutuivat
työskentelemään hänessä, kunniantunto velvoitti häntä näkymään siltä,
kuin, että hän kantaisi kohtaloansa kuni mies.

-- Sinun täytyy mennä Frans'in luo, -- sanoi ukko Emmalle; -- sinun
täytyy mennä hänen luoksensa ja puhua hänelle hyvää.

-- Mutta, eno kulta, Frans ei kärsi oppineita töpössä, ja minä pelkään
aina hänen mielestänsä meneväni piiristäni; minä raukka, jolla ei ole
mitään puhuttavaa viime hameista, viime konsertista tai viime
paaleista, minulla ei ole mitään puhuttavaa, jota hän ei katsoisi
oppineelta.

-- Mene, lapseni, hän on nyt toisissa ajatuksissa, mene.

Emma meni raskain mielin serkkunsa luo. Hän istui nojatuolissa päätänsä
nojaten käteensä eikä hän huomannut hänen läsnäoloansa. Vihdoin aukasi
hän silmänsä, ja hänen kelmeät, rumannäköiset, surulliset kasvonsa
lepyttivät Emmaa, paljoa ennemmin kuin hän kurotti kätensä ja ehti
sanoa: -- Terve tuloa, Emma, tervetuloa!

-- Sinä olet kipeä, Frans?

-- Kipeä? En maarkaan, Emma, mutta ... yhtäkaikki. Sano minulle, Emma,
keskeytti hän tuumansa, -- sano minulle, luuletko sinä, että minä olen
paha?

Emma loi alas silmänsä.

-- Sinä vaikenet ... niin, sinä luulet, että minä olen paha ... eikö
ole niin ... että minä olen kova, tunnoton, raaka, turmeltunut olento
... sano suoraan, Emma!

-- Rakas Frans, älä kysy minulta; minä ... minä pidän sinua ... ei,
päästä minut.

-- Ei, Emma, sinun täytyy puhua.

-- Niin, -- alkoi Emma ja hän kiinnitti tunnokkaat silmänsä häneen, --
minä olen pitänyt sinua pahana, pilattuna, itserakkaana; mutta nyt ...
ei, nyt en minä sitä usko.

Frans hymyili.

-- Kuules, Emma, sinulla on oikein. Mutta sanos minulle, mimmoinenka
minusta tulisi? Kun minä olin neljäntoista vuotias, sanoi täti Juliana
minulle, ettei minun tarvitse tehdä työtä, että minä olin toisellainen
ihminen kuin muut. Hän juuritti sieluuni ylpeyden samalla huolella,
samalla itsepäisyydellä, kuin katuruusu istutetaan. Hän vuodatti
tipottain ylpeyden myrkkyä sydämeeni, ja sinä ... minä tunsin kuinka
myrkky leveni, lisääntyi ja tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle. Minä
tulin erääsen kouluun. Opettajani antoi minulle kreivinä nähtäviä
etuoikeuksia; toverini kadehtivat minua, loukkasivat minua usein tai
he tulivat orjiksenikin. Sama kohtaus jatkui akatemiassakin.
Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja oli loistokohta säädyllisen
nuorukais-joukon keskellä, johon yhdistyi koko hännys nuorukaisia,
jotka tahtovat tehdä onnea tai tahtovat lainata loistoa
kanssakäymisellänsä henkilöiden kanssa, joilla oli nimi. Minulla oli
siis suuri lahko ja minä tein mitä minä tahdoin. Vihdoin tulin minä
Tukholmaan, minä olin siellä samassa piirissä ... minä ylennyin,
niinkuin minä luulin. Kreivi -- isäni olin sanova -- näkyi minusta aina
enemmän vanhanaikaiselta, hänen aatteensa aina enemmän ahdasmielisiltä,
hänen mielensä aina supistuneemmalta ... minä päätin, ettei hän
ymmärtänyt nauttia elämää ja ettei minulla ollut muuta tehtävänä ... ja
tällä tavalla, Emma, -- lisäsi hän, tarttuen hänen käteensä, -- tällä
tavalla olin minä eroitettu ihmissuvusta, varsin toisilla tarpeilla,
toiveilla, iloilla kuin muut; minä näin itseni olevan, kuni ihminen
kuussa esineitten joukossa, joita en minä tahtonut tuntea... Voitko
sinä nyt selvittää tätä?

-- Voin, -- sanoi Emma, -- varsin hyvin; mutta mikä on nyt kerrassaan
avannut sinun silmäsi tuosta todellisesta tilasi onnettomuudesta?

Frans vaikeni.

-- Minä en tahdo kysyä sinulta, hyvä Frans, koska se kiusaa sinua.

Frans katseli häntä tarkkaavaisesti.

-- Kuules, Emma, minä olen näinä päivinä ajatellut jotakin, joka koskee
sinua.

Emma punehtui.

-- Sinä tiedät isän toiveet.

Emma oli vaiti.

-- Sinä tiedät net, mutta sinä kauhistut niitä.

-- Niin.

-- Älä tee niin, Emma! Tiedätkös, minä olen rakastanut sinua tavallani
... sinun muotosi, kävelyksesi ja taitosi, minä olen pitänyt kaikesta,
joka saattaisi olla koristukseksi; mutta minä olen pelännyt sinun hyvää
sydäntäsi, puhdasta intoasi, tietojasi ... siis, ole tyyni siinä
suhteessa; minä pelkään sinua vieläkin; mutta minä tarvitsen sinua!

-- Tarvitset?

-- Niin, Emma, enemmän kuin luuletkaan. Minä olen nyt siinä tilassa,
jossa ei mikään lohdutus tule kysymykseen.

-- Mutta mikä sitten, Frans?

-- Se on se sama, mutta se on nyt niin, ettei mikään lohdutus saata
tulla kysymykseen, sillä se ei hyödytä yhtään. Lohdutus ei ole muu kuin
turva, joka asetetaan alle, kuin toive on murtunut; aivan kuin sinä,
nähdessäsi puoleksi taitetun oksan kukkaisissasi, sidot siinä sen
nauhalla pystöön, niin että hän voi parantua kuni ... tuo on lohdutus
... mutta jos se on vallan erillään ruhosta, mitä sinä silloin teet,
jos tahdot pelastaa oksan elämän.

Emma ajatteli hetken; vihdoinkin laski hän kätensä nuorukaisen olalle,
sanoen hymyilevällä, lapsellisella luottavaisuudella:

-- Niin, Frans, minä panen sen alas uuteen maahan, ja se juurittuu ja
siitä tulee oma kasvi puolestansa.

Frans tarttui tuohon kurotettuun käteen, suuteli sitä innokkaasti,
sanoen:

-- Jumala siunatkoon sinua, Emma siitä sanasta!... Ja hän juurittuu ja
siitä omituinen kasvi tulee... Olihan se niin kuin sinä sanoit oksasta,
joka taittui irti ruhosta?

-- Niin, kulta Frans; mutta minä en ymmärrä sinua.

-- Sinä tulet varmaan tulevaisuudessa ymmärtämään minua, sanoi Frans,
Akselin tullessa sisään ja katkaistessa heidän keskustelunsa.

Frans otti toisen asennon, nosti päätänsä ja näkyi riistävän itsiänsä
irti langenneesta aistintilastansa, jonka, tuntien hänen luonteensa,
olisi luullut ylpeydeksi, kun hän oli niin likellä kilvoittelijaa.

Näin jatkoi Frans pitemmän ajan tarkastustansa ja taasen
tarkastustansa, tulevaisuuden mahdollisuutta. Vanhan kreivin kasvot
selkenivät päivä päivältä; silla Frans'ista tuli varsin toinen ihminen
kuin hän ennen oli ollut. Hänen oli täytynyt alkaa siitä mihin hän
kymmenen vuotta sitten oli lopettanut; mutta tämä alku oli vaikea tehdä
-- kuitenkin vanha kreivi ja ennen kaikkea Emma johdattivat häntä niin
vähitellen toivojen radalle. Syksypuoleen oli hän terve taasen ja
käveli ulkona.

-- Kuules, -- sanoi hän eräälle rengille, joka ajoi peltoja; -- Kuules,
onko tuo työ vaikeata?

-- No, armollinen kreivi, ei suinkaan, kun vaan on tottunut siihen.

-- Annas minun koittaa!

-- No ei, ei sitä tarvitse, kyllä se käypi päinsä.

-- Mutta minä tahdon koittaa kyntää, sinun täytyy minua opettaa.

-- Herran Jumala? Eihän armollinen kreivi tahdo oppia sellaista?

-- Kyllä, rakas Matti, minä tahdon ... kas niin, anna minun koittaa.

Kauan kiisteltyänsä sai hän koittaa. Se on selvää, että se kävi
huonosti; mutta työ näkyi huvittavan tuota nuorta miestä.

-- Hi hi ... kas vaan! Kyllä näkyy, että armollinen kreivi jaksaa ...
hän nostaa sahroja kuin jos ne olisivat kalikoita... No niin, ei
haittaa mitään, kyllä minä kynnän jälkenne, niin ettei tuo mitään
haittaa, vaikka sahrat hiukan luisuvatkin; muuten niin armollinen
kreivi ... toruu, toruu, toruu... huis! Minä luulin kärkien tulevan
hulluiksi... Kas niin, antaa mennä vähän oikealle päin.

-- Oikealle päin?

-- Niin, tiedän mä, näin, tiedän mä.

-- Vai niin, se on hyvä, nyt minä ymmärrän.

Nuori kreivi ajoi niin kauan kuin hän jaksoi ja hän meni terveempänä ja
iloisempana kotiin, mutta ruumiiltansa väsyneenä.

Tullessansa kotiin, tapasi hän vanhan kreivin, joka hymyili, sanoen: --
sinä olet kyntänyt, Frans; se on hyvä liikunto.

-- Liikunto? Ei, minä aion todenperästä oppia sitä; sillä jos minulla
olisi maanviljelys, niin...

-- Oikein, Frans, se on oikein.

Frans jatkoi harjoituksiansa, se näkyi huvittavan häntä, eikä juuri
kauan viipynytkään, ennenkuin hän rengiltä sai arvolauseen, että
hänellä oli "älykäs kyky" kyntämisessä.

Mutta talvi tuli -- silloin sai hän kirjeen kirjeeltä lukuisilta
ystäviltänsä Tukholmasta, jotka havaitsivat elämän ikäväksi ilman
häntä. Hän luki kirjeet ja vastasi ainoastaan yhteen, ilmoittaen, ettei
hänen terveytensä sallinut tänä talvena nauttia pääkaupungin
huvituksia. Todellisuus oli, että tuo katkaistu vesa oli ruvennut
juurtumaan uudessa maanlaadussa, että se nyt oli ruvennut itse luomaan
voimiansa, huolimatta emotaimesta, ja samassa heräsi tuon nuoren miehen
rinnassa ennen aavistamaton omatunto.

Oli todellakin toista tuntea olevansa mies puolestansa kuin olla ennen
hoitolapsena. Tuo edellinen ei tunne mitään, joka kehottaisi häntä
taivuttamaan itsiänsä satunnaisen etuoikeuden edessä: tuon jälkimäisen,
joka itse omaa sellaisen, täytyy kunnioittaa sitä kaikissa muissa.
Siitä tuleekin, että miehellä itse puolestansa on harvoja, joita hän
pitää itseänsä etevämpinä, hän elää jonkunlaisessa veljeydessä
ylhäisten ja alhaisten kanssa, jota vastoin onnen lapsella on useita
hänen ylitsensä ja useita häntä alempana. Tuo edellinen on
ihmispiirissä, jossa kaikki on yhtä hyviä kuin hän, mutt'eivät
parempia; tuo jälkimäinen keskellä portaita, herroja päällänsä ja orjia
alapuolellansa. Tuo jälkimäinen aate on erinomattainkin levinnyt
germanilaisessa heimossa eikä se hevillä haihdu. Saksalaiset ovat
Euroopan Hindulaista filosofillisilla ajatuksillansa esineistä,
kärsivällisyydestänsä ja säätyluokistansa, itsemasentamisesta ja
eripuraisista.

Frans oli kuitenkin nyt kokonaan toinen ihminen -- hänellä oli ehkä
vähäsen aikaa tarpeeksi varustaaksensa siksi silmänräpäykseksi
itseänsä, kuin hänen ainoa turvansa, vanha kreivi, menisi häneltä.
Silloin täytyisi salaisuus hänen sukuperästänsä ilmoittaa, eikä hän
enään olisi kreivi eikä Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja.

Mutta päätös oli tehty; vanhus oli antanut hänelle aatteen, ja
Frans'illa oli kyllin voimaa siitä kiinni pitääksensä, ettei se pääsisi
veltostumaan -- ja kuta enempi hän oli taistellut, sitä
voimallisemmaksi tunsi hän itsensä.

Talvi-päivinä hän veisteli; iltasilla oli hän isänsä ja Emman seurassa.
Akseli oli matkustanut siihen komppaniaan, jossa hän oli luutnanttina,
ja se oli juuri se, jossa kapteeni Berndtsson oli päällikkönä. Hän oli
tätä siirtoa hakenut ja saanutkin; minkävuoksi? -- sen arvasivat vanha
kreivi ja Frans; mutta ei kukaan heistä maininnut siitä sanaakaan,
vaikka vanhus aina hymyili, kun hän sai kirjeen Akselilta ja tämä
kertoi, että hänellä oli hauskaa Hagetorp'issa.

Silloin, talvi-iltoina, luki Emma ääneensä, jossa Frans muutokseksi
auttoi häntä. Nämät illat tulivat hänen ilohetkiksensä, hänen sielunsa
huvituksiksi; ne olivat kerrassaan levon ja rauhan hetkiä ja samassa
silmänräpäyksiä, jotka alinomaa laajensivat hänen näköalaansa. Oli
jotakin niin patriarkallista yksinkertaisuutta näissä talvi-illoissa,
kun tuuli suhisi ulkopuolella linnaa, mutta oiva valkea paloi
kamiinissa, ja kaikki niin tyyntä, hiljaista ja rauhaisaa tuolla
sisällä. Kuinka ihana eikö tuo nuori lukijatar ollutkaan! Mitä
selvyyttä eikö hänen lukunsa antanut ymmärrykselle, sillä se on tosi,
että eräs, joka lukee hyvin, juurikuin taluttaa kuulijaa aineen
kaikkiin käytäviin, kun sitävastoin se, joka lukee huonosti,
lakkaamatta näkyisi tahtovan syöstä hänet pois katuvierustalla.



SUKUKARTANON-KIRJE.


Frans oli tullut vallan tyveneksi; hän saattoi nyt vanhan kreivin
kanssa puhua onnettomuudestansa, vaikuttamatta häneen mitään. Hän sanoi
itse, että hän oli semmoinen, joka herää voipuneena, mutta poltosta
parantuneena, jonka murre on uhannut elämää; hän alkaa silloin uutta
elämää ja muistaa kuinka hän ennen vuosikausiin ei ollut ainoatakaan
päivää terveenä, mutta ei kipeäkään: kuinka kaikella silloin oli aivan
toinen väri kuin miten hän nyt katseli asiaa; ja kuinka senjälkeen
kaikki tämä kerrassansa hajosi ja sisällisellä itseparantamisvoimalla,
väkisinäisillä taitteilla ja lopullisesti hiljaisella levolla poistui
tuo pahe. Sellaisen ky'yn antaa eläimellinen osa meidän olemisessamme
ja hengellinen vielä korkeimmassa määrässä sentään, ja tuo on senvuoksi
kuin me iloisella miehuudella, rukouksella ja toiveilla voimme
läpikäydä mitä hyvänsä -- jotakin parempaa voi ja täytyy kuohua
jokaisesta murteesta; tuo pahe on vieras esine, myrkky, -- ja Jumala on
antanut meidän sielullemme itseparantamisvoiman poistaaksemme sitä.

-- Jalo isäni, -- sanoi hän siis eräänä iltana kreiville, jota hän nyt
paljon hartaammin rakasti isänä kuin ennen, sillä hänen oikeutensa ei
ollut millään etuoikeudella ympäröitty eikä pyhitetty millään
lainsäännöllä, -- jalo isäni, tuo sukukartanokirje ei lainkaan koske
minua enään; mutta koska se oli vähällä tehdä minusta huonon ihmisen,
niin tahtoisin minä kuitenkin tietää jotakin siitä.

Vanhus otti esille heti muutamia papereita pulpetistansa.

-- Tämä on kopia itse testamentista, joka sisältää tuon tavallisen, eli
että Valdemarsborg pitää säilytettämän Olivesköldin suvussa ja
lankeeman pojalle isän jälkeen -- kuitenkin, lapseksi-otto ei kelpaa --
sekä että kartanoa ei koskaan peritä naispuoliselta haaralta eikä
heidän perillisiltänsä. Tämä on itse sukukartanon kirjeen sisältö,
johon on liitetty useita lisäyksiä, niinkuin että kaikkien sukukartanon
omistajien kuvat pitää asetettaman saliin ensimäisenä vuotena, kartanon
haltuun saatuansa, että meidän sukuhautamme pitää yhä pidettämän, net
siellä riippuvat liput hyvin hoidettaman ja varustettaman uusilla
tangoilla, kuin vanhat ovat mädänneet, että vaakunat uudestaan
maalattaisi, ynnä monta muuta hyvin turhamaista sääntöä.

"Millä tavoin pitää meneteltämän, sittenkuin suku on sammunut
miespuolelta, ei ole sukukartano-kirjeessä nähtävänä, vaan viitataan
siihen, mitä on säädetty eräässä asiakirjassa, joka on liitettynä
suljetussa käärepäällyksessä.

"Minä näin nuorena ollessani Svean hovi-oikeudessa itse pääkirjan
pergamentilla ja tuon salaisen mytyn; se oli varustettu vanhan
kenraalin, valtiomarskin Oxenstiernan ja hovioikeuden sinetillä. Mitä
se sisältää, sitä en minä tiedän".

-- Minä en tiedä mistä tuo tuli, -- jatkoi Frans, -- mutta kun minä
luulin olevani perillinen, pidin minä selittämätöntä ylenkatselajia
niin kutsuttua esi-isääni kohtaan. Hänen tylyt kasvonsa, tuo matala,
leveä, yksipäinen otsa, ankara suunmuoto, tuo ylpeä kasvojen luonto
eivät miellyttäneet minua ja kuka tiesikin, että tämä itsekkyys, joka
tahtoo mennä ja todellakin menee vuosisatojen läpi, tämä koetus suvun
ylläpitämisessä huolimatta mistään tapauksista, ja pitää yllä sitä
rahoilla, teki tuon vanhuksen ylenkatsottavaksi silmissäni. Sanokaa
minulle kuitenkin nyt minkälainen ihminen hän oli -- kenraali, se on
hyvä; mutta tiedättekö te vielä muuta, isäni?

-- Vanha kreivi, kenraali Olivesköld, esi-isäni, eli Kustaa suuren
aikana; hän oli yksi niitä miehiä, jotka urhoollisuudella ja
miehuudella kohosivat arvoaskelittain. Hän alkoi palvella numerossa
Itä-Göthan rykymentissä, talosta, jonka nimi oli Oliveberg, ja häntä
kutsuttiin siis Oliv -- se oli hänen sotamies-nimensä. Kolmenkymmenen
vuotiaan sodan aikana nousi hän arvossa ja sen lopussa tuli hänestä
kenraali. Hän oli, niinkuin toisetkin sankarit tällä ajalla, katsonut
eteensä ja oli, kun hän vihdoinkin oli kyllästynyt kunniaan, vieläpä
kohta elämäänkin, sangen rikas. Hän erosi kuningatar Kristiinan noustua
hallitusistuimelle; hänestä tuli hänen pahin vastustajansa, sillä hän
suojeli oppia ja älyä -- kahta asiaa, joita hän ei saattanut kärsiä --
ja hän antoi vapaasuku-arvon lemmitty-joukollensa ja, niinkuin ukko
eräässä kirjeessänsä lausuu, "lautasen nuolijoille"; ja tämä näkyi
haavoittaneen häntä syvimmin -- ei senvuoksi, että hän itse kuului
aateliluokkaan, sillä niitten kera ei hän koskaan ollut yhtynyt, vaan
senvuoksi että hän, kuni hän sanoikin, "että hän, säästämättä
miehuuttansa, henkeänsä ja vertansa kuninkaallisen Majesteetin ja
Ruotsinmaan hyödyksi, oli ansainnut muutakin, kuin että hän
asetettaisiin 'lautasten nuolijain ja neulamestarien joukkoon'.

"Ettei hänen sukunsa sammuisi, niin nai hän vanhoina päivinänsä ja sai
pojan, joka sai nimen Feliks.

"Tämä nimi kuuluu jotenkin latinalaiselta, ja ukko oli huonolla
kannalla latinan puolesta; vaan se oli kuitenkin saanut rakkaan soinnun
hänen korvissansa.

"Juuri silloin kuin Ruotsalaiset suuren Kustaa Adolfin kaatumisen ja
Nördlingen tappelun jälkeen olivat arveluttavassa tilassa, lähti
silloinen eversti Olivesköld kerran varsin umpimähkään rykmenttinensä
seikkailuihin. Hänen onnistui kumminkin saada eräs ruuti- ja
muonakuormasto kynsiinsä, niin että vihollisen ampumavarain ja ruan
puutteessa täytyi jättää asemansa, joka muuten oli niin luja, ettei
Ruotsalaisten silloinen voima olisi voinut sitä valloittaa. Hänen
ilmoittaessansa tästä valtiokanslerille, vastasi tämä:

"'Teidän tulee tosiaankin tästä lähin ottaa nimeksenne 'Feliks' sen
jalon teon muistoksi, joka teillä oli vihollisten kanssa; ja jonka
puolesta minä suuresti teitä onnittelen'.

"Tämä oli se _teko_, jonka vanha kenraali tahtoi ikuistaa kutsumalla
poikaansa Feliks'iksi (= onnellinen), ja aina sitten on tuo luultu
perillinen saanut tämän nimen".

-- Niin, minullakin on se, -- huokaili Frans, -- mutta kohtalo on
tahtonut ett'en minä koskaan ole käyttänyt sitä.

-- Sinä saatat lukea perustus-kirjeen.

-- En, isäni, se ei kuulu minuun.

-- Ei ... mutta Frans, Jumalalle kuitenkin kiitos siitä, mitä on
tapahtunut! Minä kuolen ennemmin lapsettomana kuin että jättäisin
jälkeeni sellaisen pojan, kuin sinusta olisi tullut... Jumalan tiet
ovat ihmeelliset, mutta armollinen on hän rangaistessansa.

-- Niin, isäni; ihmeellistä kyllä, tunnen minä itseni nyt
onnellisemmaksi kuin ennen, onnen päivinäni, silloin oli aina jotakin,
jota en minä saattanut tyydyttää, jotakin, jota minä toivoin ... mutta
en minä tietänyt mitä se oli. Kaikkein katkerinta oli se ylenkatse,
mikä minussa oli naisia kohtaan ... sen on Emma puhaltanut pois
hengellänsä; minä olen vain yhden ainoan kerran uskonut naisellista
olentoa, ja heti, ensi kerran kuin minä tarvitsin ystävätä, kohteli hän
minua pelastaen, lepyttäen ja vapauttaen.

-- Niin, niin, Frans, se, joka ei ymmärrä, mikä nainen on, on sokean
kaltainen, jolle kerrottiin taivaan-sinisen taivaan ihanuudesta.
"Kyllä, minä sen ymmärrän", sanoi hän, "se maistuu hyvältä". -- Ei, ei,
se ei maistu miltään. -- "Niin, kyllä minä nyt ymmärrän. Se haisee kuni
jasmini". -- Ei, ei. -- "Vai niin, se on sitten pehmeä kuni sametti".

"Se, rakas Frans, joka ei tiedä, että nainen on se, joka kokoo sydämeen
meidän onnemme, kunniamme, toivojemme pirstaantuneet säteet, ja antaa
net takaisin meille, muodostuneina yhdeksi ainoaksi kuvaksi; se, joka
ei ymmärrä, että hän on se, joka kuitenkin lopullisesti ottaa meidät
vastaan satamassa -- kodin rauhassa -- vaan luulee, että hän on joku
lemmen haltijatar, kaunis esine tai välttämätön pahe; hän on kadottanut
sielunsa tunteet, eivätkä net parane muulla kuin kiduttavalla
operationilla, sellaisella, joka saattaa ottaa pois kaiken hänen
näköpiiristänsä".

-- Ja teidän aikeenne, isäni? -- kysyi Frans.

-- Minulla ei ole vielä mitään aikeita. Toivokaamme, että minä elän
muutamia vuosia vielä... Ja kuitenkin, Frans, tulkoon sinusta mies
puolestasi, kehitä luontoasi, perusta omalle pohjalle. Ja Jumalalle
olkoon kiitos, niin paljon on minulla, että sinulla on turva ja jotakin
millä aloitat. Muuten, anna Jumalan pitää huoli kaikesta muusta.

-- Niin, isäni ... mutta teidän ei tule minun tähteni unhoittaa Akselia
ja Emmaa. Jos minä olisin jäänyt siksi kuin olin, niin olisivat he...

-- Aivan oikein, -- sanoi kreivi tyytyväisesti hymyillen; minä aionkin
jakaa tavarani. Sinä et saa enempää kuin hekään. Siis ei tule mitään
rikkauksia kysymykseen, ja sitä paitsi, Frans, -- lisäsi hän, taputtaen
poikaansa olaalle, -- sitäpaitsi niin ovat minun alustalaiseni vallan
hyvissä voimissa...

-- Hiljaa, hiljaa, isäni! -- huusi Frans; -- nyt olen minä itse
koittanut heidän työtänsä enkä sano siitä enää sanaakaan.

-- Näetkös, Frans, kuinka hyvä on kuitenkin itsekin koittaa maailmaa...
Kuinka kaikki silloin tasaantuu ja tulee oikein jaetuksi.



VALLASVÄKI BLOMROS.


Joka sunnuntai aamupuolisena, huolimatta ilmasta, oliko se kaunis vai
ruma, nähtiin eräs pariskunta kulkevan Jaakopin kirkkoon Tukholmassa.
Heidän seurassansa nähtiin aina tyttö, soma ja hieno kuni keijäinen, ja
niin kaunis, että nuoret herrat asettuivat aina niin, että he
saattoivat häntä silmäillä ja, sittenkuin hän oli kadonnut, sanoo
toinen toisellensa: "saakelin kaunis vunukka ... oikein pieni
paholainen... Kauniit jalat ... varsin sievä nenä ... pyöreät huulet";
ynnä muuta, jollei siellä heidän joukossansa ollut mitään älyniekkaa,
silloin aina myös sai kuulla pari kokkasanaa, kuinka paljon niiden
synnyttäminen joskus maksoikin.

Tuo pariskunta oli vallasväki Blomros, joilla oli pieni huoneensa Åland
nimisessä solukassa.

Aloittaaksemme sillä, joka on asianomainen, mainittakoon, että rouva
oli oikeastaan niin kutsuttu hatturouva, se on, hän teki vaimoväen
hattuja sekä elätti sillä perhettä, herra Blomros taasen oli ollut
jonkunlainen notarius ja silloin tällöin kirjoitti hän asianomaisille,
oli jonkunlainen asioitsija ja niin edespäin.

Rouva Blomros oli suuri, jokseenkin vanha henkilö, puettuna raitavaan
silkkisarkakaapuun, uusimman kuosin mukaan kukitettu hattu päässä ja
oiva puuhkio käsissä, joka oli mäyrännahkainen, jota hän ylpeästi
kantoi edessänsä. Mies sitävastoin oli pieni varreltansa
"ympärileikatussa heiluviitassa", joka riippui hänen yllänsä
luonnollisissa laskoksissa, jonkavuoksi notarius matkan päästä näytti
peltin nyöristä vapaalta, alituisesti liikkuvalta tupsulta.

Häntä kutsuivat net, jotka hänet usein näkivät varsin yksinkertaisesti
"Tupsuksi", kuni rouva Blomros, katsoen hänen sotaisaan muotoonsa, oli
leikinlyöjiltä saanut nimen "Rynnäkkökypäri". Ja tuo sievä tyttö?
Epäilemättä vanhuksien tytär, vaikka, Jumala sen tietää, hän ei ollut
heidän näköisensä. Kuitenkin meni hän (ja useimmat ihmiset eivät olleet
nähneet häntä muuta kuin kirkkoon mennessä ja sieltä palatessa) meni
hän ja häntä pidettiin vanhuksien tyttärenä eli jonakin sinnepäin, eikä
kukaan pitänyt juuri väliä sen tiedustelemisesta, sillä hän asui liian
monta porrasta ylöspäin, että joku olisi nähnyt vaivan etsiä missä se
oikeastaan oli.

-- Mutta, -- lausui herra Blomros, -- tänään on minulla paljon
tehtävää.

-- Niin meilläkin, -- vastasi rouva, joka, tuon nuoren tytön avulla,
laittoi vaaleanpunaista samettihattua, reunustettu saman värisellä
joutsenen udulla, se oli tilattu rouva Gyllenpatron'ille, se on,
entiselle rouva Smeurlien'ille, joka asui Österlångkadulla, ja
kahdenkymmenen vuoden onnellisen yhdessä olon jälkeen oli jäänyt
leskeksi ja sitten antanut kätensä eräälle nuorelle vänrikille, joka
sillä ajalla, kuin hän oli asioissa Smeurlien vainajan kanssa, rakasti
suuresti kunnioittaen rouvaa, joka miehensä pulpetista löysi suuren
joukon tuon rakkaan sinetillä varustettuja nimiä. Hän oli nyt nuori
rouva ja hänen täytyi vaatettaa itseänsä uuden arvonsa mukaan, kun
hänen talvella tuli seurata miestänsä hänen vanhempiensa luo etelään
päin, koska he niin äärettömästi vartosivat "saada sulkea armaan
tyttären syliinsä". Tämä lyhyesti kerrottu hatun tulevasta
omistajasta, ja rouva Blomros tuntien tämän luonnon laadun oli vähän
äreä tänäin -- jotakin, jota hänen tupsunsa ja tyttö saivat jakaa
markka markalta, niinkuin laissa on. -- "Niin meilläkin; muuten sinun
toimesi taitavat olla tavallista laatua".

-- Hm, ei suinkaan; se ei ole mitään...

-- Niin, sen tiesin edeltä käsin.

-- Ei mitään, -- jatkoi notarius, -- ei mitään vähempää kuin eräs
testamentti, joka on jätettävä kuninkaalliseen hovioikeuteen ja se
kyllä maksaa itsensä ... se kyllä maksaa itsensä.

-- Vai niin, mutta, jos Jumala on hyvä, niin saattaa pappikin siitä
puhua... Noh?

-- Niin, näes, minä istun kamarissani enkä tee juuri mitään.

-- Hei, kyllä minä sen tiedän.

-- Niin, ja minä en ajatellut niin mitään... Kuinkas tänä aamuna oli,
kuinkas.

-- Mitä vielä? Rakas Blomros sinä näet, että minulla on tehtävää...
Onko se sopivaa, Emili, onko se sopivaa! Luuleeko hän, mamselli, että
rouva Gyllen ... mikä se hänen nimensä taasen oli, Smeurlinska, tahtoo
laskoksen noin? Oi, taivaan Jumala! ... Niin, puhu, Blomros, me
hoidamme omamme.

-- Kas, naputetaan ovelle. Tulkaa sisään! sanoin minä, ja niin tuli
sisälle, taidatkos arvata ken?

-- En suinkaan, minulla on muutakin tehtävää kuin arvata.

-- No niin, ei kukaan muu kuin hän, nuori luutnantti, joka auttoi
meitä, silloin kuin hevoset karkasivat viime vuonna iljakolla.

-- Kas, hän!

-- Niin hän, niin. Kuules, hän sanoi: minulla on ehkä kunnia, sanoi
hän, kunnia olla tunnettu taasen?

-- Niin, hän on varsin kohtelias mies, sanoiko hän, kunnia, sanoiko?

-- Niin tosiaankin. Eikö minulla ole kunnia nähdä herra luutnantti
Berndtsson'ia? sanoin minä.

-- Ja se oli todellakin hän, tuo sievä poika! -- sanoi rouva. -- Noh?

-- Niin, näetkös, hänellä oli asiaa isältänsä, kapteini Berndtsson'ilta
ja hän pyysi minua noudattamaan mitä laillisesti tulee, tulee
testamentissä noudattaa, jonka nimittäin vieraitten läsnäollessa teki,
päätti ja alle kirjoitti -- Neiti Juliana du Valmy Utå'sta. Se on
tärkeä paperi ja minun tulee jättää se kuninkaalliseen hovioikeuteen,
koska kuninkaallinen hovioikeus on aatelisten perheitten yliholhoja ja
neiti du Valmy vainaja, joka on kirjoittanut ja allekirjoittanut...

-- No, eikö tuo romotus lopu?

-- Niin, näetkös, tämän testamentin on allekirjoittanut, N:o 2.679
aatelista sukua du Valmy Utå'sta ja Skörlundasta. Meidän luutnanttimme
tulee iltapäivällä tänne.

-- Herra Jumala, tuo noiduttu hattu... Niin, älkäämme neuloko noin
tavattoman tukevasti, kyllä se nuorella rouvalla pitää, niin kauan kuin
hän tahtoo sitä käyttää. Vai niin; silloin täytyy sinun tuoda hänet
sisään luoksemme.

-- Vai niin, vai niin.

-- Me olemme vierashuoneessa. Niin, sen minun täytyy sanoa, olisin minä
ollut tyttö, niin varmaan olisin minä rakastunut tuohon kohteliaaseen
mieheen, niin kohtelias oli hän. Ah Jumalani! Eikö hän sanonut: "eihän
armolliseni vaan loukannut itseänsä", -- sanoi hän ... minulla olikin
päässäni tuo vivahtava samettihattu, jonka kreivitär, joka asuu tuolla
alaalla Blasii-holm'assa, oli tilannut... Armolliseni! Ja sitten kysyi
hän nimeämme ja talutti minua toisessa käsivarressa ja Emiliä toisessa,
ja niin hankki hän meille nestettä ja vettä sekä antoi minulle Eau de
Colognea, sillä minä olin vähällä pyörtyä ... sinä muistat kai hyvin
kaiken tuon, Emili?

-- Niin, täti, aivan hyvin.

-- Eikö hän ollut kohtelias ja siisti mies.

-- Oli, täti.

-- Sinun tulee olla hyvin kohtelias, Emilini, etkä sinä saa näyttää
niin vieraalta, kuin sinä tavallisesti olet, etkä alakuloiselta ... se
on kaunista nuorelle tytölle, ja Jumala varjelkoon minua opettamasta
sinulle muuta niinkauan kuin sinä olet meidän leikissämme ... mutta
jonkunlaista kohteliaisuutta täytyy hänelle osoittaa, joka tuli kuin
pelästyksen enkeli.

Se tapahtui todellakin. Kello neljä oli luutnantti Berndtsson siellä.
Sittenkuin me viimeksi näimme hänet, on hänestä tullut täysi kasvanut
kaunissilmäinen mies, ja hänellä oli muodin mukaiset viikset. Oli
jotakin voimakasta ja päättäväistä hänen kasvoissansa, jotakin, joka
heti miellytti ihmisiä hänen eduksensa. Hänen käytöksessänsäkin oli
jotakin rakastettavaa, yhtähaavaa miellyttävää ja omatakeista että se,
joka tahtoi häntä tarkastella, saattoi kyllä huomata, että hänellä oli
ponteva luonne, joka teroitti tulevaisuutta.

Tuo pieni hyväntahtoinen notarius vei hänet tuohon niin kutsuttuun
vierashuoneesen, huoneesen, josta oli muuan noita ihania näköaloja,
naapurin kattojen ja niihin kuuluvien räystäskuorien yli. Huone oli,
paitsi sohvaa ja sinisellä Vadstenassa kudotulla liinalla päällystettyä
divanipöytää, kaunistettu herra ja rouva Blomros'in öljy-kuvilla, jotka
eräs kuleksiva taituri oli maalannut, ja hänellä oli ollut se omituinen
lahja, että oli maalannut nenän korvan läheisyyteen, joka kuului
perspekiiviin, mutta, joka tekikin kuvat kelvottomiksi olemaan
alkuperäisten tunnusmerkkeinä.

Suurella ihastuksella alkoi rouva: -- Oh nöyrin palveliatar ... en
uskaltanut toivoa taasen nähdä herra luutnanttia ... me asumme niin
kaukana poikessa, ja Blomros ei tahdo mennä yleisiin huveihin. Olkaa
hyvä ja istukaa.

-- Se oli minun velvollisuuteni, -- sanoi Berndtsson kohteliaasti, --
etsiä perhettä, jonka kanssa minun on ollut onni tutustua, vaikk'ei
juuri onnellisessa tilaisuudessa.

-- Oh, me emme koskaan saata kyllin kiittää luutnanttia. Sata kertaa
olen minä kysynyt Blomros'ilta: Rakas Blomros, etkö sinä ole nähnyt
herra luutnantti Berndtsson'ia? Mutta ukko-kultasellani on heikot
silmät eikä käy juuri koskaan ulkona. Niin, minä oikein surkuttelin
sinua, Blomros'ini, senvuoksi, ett'et sinä hoida terveyttäsi etkä
ole liikkeellä. Herran Jumala, isä vainajani, joka oli tullin
palveluksessa, harrasti liikettä niin, että hän käyskenteli sekä
aamu- että iltapäivinä; ja hänestä tulikin kahdeksankymmenenviiden
vuotias ja hän oli roteva viime hetkeen saakka, ja hänellä oli
sellaiset hampaat, että hän viimeisenä jouluna, kun hän eli, pureskeli
pähkynöitä.

Tuo oli todellakin sopiva aine keskustella ihmisten kanssa, joka itse
lakkaamatta puhuu, ja niin oli rouva Blomros'in laita.

-- Kah, Jumalani, -- keskeytti hän vihdoinkin yksin puheensa, -- kah,
kuinka Emili viipyy kahvinensa. Asia on niin, luutnantti tietäköön,
että piiat ovat saaneet luvan mennä ulos, toinen kotiin vanhempainsa
luo etelään päin ja toinen vähän kaupustelemaan, eivätkä he koskaan
saavu takaisin.

Oikeastaan ei vallasväki Blomros'illa ollut muuta palvelijaa kuin muuan
matami, joka kävi siellä, siivoomassa, vettä kantamassa ja auttelemassa
keittiössä, silloin kuin vallasväki nimittäin söi keittoruokaa, joka ei
kuitenkaan aina tapahtunut.

-- Ah, kuinka me olemme odottaneet tuota siunattua tippaista, -- sanoi
rouva, Emilin sisään tullessa tarjottiminensa.

Emili oli tosiaankin kaunis kuni Hebe, kun hän allapäin ja punehtuneena
nii'asi vierasta.

Näytti siltä, kuin kahvi olisi elähyttänyt luutnanttia, sillä nyt
onnistui hänen saada puhuakin, ja hänen hauskat pilapuheensa, hänen
ystävällinen kohteliaisuutensa vaikuttivat pian sen, että itse Emilikin
sekaantui keskusteluun. Se ei kuitenkaan tahtonut onnistua, koska täti
Blomros useimmiten keskeytti hänet, sanoen: -- Emili kulta, sinä olet
ainoastaan lapsi. -- Ja hän oli kuitenkin seitsemäntoista vuotias, ja
silloin tyttö ei enää saata olla lapsi.

Perhe neuvostossa oli päätetty, että luutnantti pyydettäisin jäämään ja
notariuksella oli jo suloinen esimaku lihamöykyistä ja munakokkeleista,
joka oli aimoinen ruokalaji sellaisissa juhlallisissa tilaisuuksissa.

Emili jätti heidät siis pian, paistaaksensa itsiensä Matami Malm'in
seurassa keittiön-lieden luona.

-- Mamselli Emili on vaan sukulainen, kuulen ma, -- sanoi luutnantti;
-- minä luulin, että hän oli tytär tässä perheessä ... hänessä on
jotakin yhtäläisyyttä.

-- Niin kyllä, moni on sen sanonut, ja ne ovat kai, luulen ma, nuot
siniset silmät ... sillä hänellä on tumman sinervät silmät, melkein
tummemmat kuin minulla, jotka, hyvä ukkoseni, väittää olevan
ruunilaukkaiset... Eikö mitä, lapsi parka! Hän ei ole lainkaan sukua
meille.

-- Vai niin, mutta hän on löytänyt kuitenkin äitin.

-- Niin, Jumala sen tietäköön, minä olen tytölle varsin kuin äitinsä ja
pidän häntä ankarasti ja kohtuullisesti, sillä ei tule oppia
kahistelemaan ja liekailemaan Jumalan lahjoilla.

-- Niin, siitä minä olen varma.

-- Niin onkin... Ei, hän ei ole sukua, hän on ottolapsi. Kas, se oli
nyt niin, että meillä oli täällä tyttö, mutta, joka oli vähän minun
sukuani, varsin sievä tyttö, niin sai hän keuhkotaudin ja kuoli
sairashuoneessa. Voi, Jumalani, Jumalani; kuinka kurja ja laiha hän oli
kuollessansa; koko hänen käsivartensa ei ollut paksumpi kuin minun
pikku lilleni... Ja niin Blomros ja minä ajattelimme, ja niin sanoi
Blomros: Emmekö saata ottaa maanjunkkari Frid'in tytärtä luoksemme?
Sillä nähkääs, maanjunkkari Frid asui ... ei kaukana Teljestä ja hän
oli vanha tuttu Blomros'ille, ja siellä olimme me nähneet lapsen.
Silloin armahdin minä kakaraa, joka oli ainoastaan kymmenen vuotias ja
otin hänen tänne; sillä hän oli sekä isätön että äiditön ja yksin koko
maailmassa, ilman sukulaista.

-- Se oli teiltä jalosti.

-- Oh, sen Jumala tuomitkoon, -- sanoi rouva hurskaalla luottamuksella;
-- mutta niin paljon minä tiedän, että hän on saanut täällä sekä
sivistystä että ihmistapoja.

-- Sitä en minä epäile.

-- Niin, ja kuin me olemme hullut musiikiin, sekä Blomros että minä, ja
meillä on klaveri, niin olemme me sallineet hänen oppia soittamaan
erään vanhan mamsellin luona, joka asuu tuolla alaalla talossa,
hyvänluontoinen ihminen, hän on Kungsholm'an urkurin Löfgren'in tytär,
ukko Löfgren aikoinaan.

-- Minä olen varma, että rouva Blomros'iila itselläänkin on kyllä
taitoja opettaa, -- sanoi Berndtsson.

-- Kyllä niin, olisi minulla aikaa; mutta sitäpaitsi niin nyt on tuo
soitto niin keinollista, oikein keinollista, siihen en minä
nuoruudessanikaan yhtynyt. Ei, Emili tulee soittamaan, sittenkuin me
olemme saaneet vähän haukattavaa; sillä me toivomme, sekä Blomros että
minä, saada kunnian pidättää herra luutnanttia.

Tuo nuori mies ei näkynyt vastenmielisesti ottavan kutsua vastaan, ja
siten purkautui puhe vanhassa virran juomassansa. Juuri kuin Mayn putoo
Rheiniin Koblenz'in luona, niin puuttui notariuskin puheesen, koskeva
neiti Julianan testamenttiä ja sen lisäyksiä, jotka olivat avattavat,
siinä tapauksessa, jos kreivi Olivesköld Valdemarsborg'ista
kuollessansa jättäisi jonkun pojan jälkeensä: -- "eräs, hm, kummallinen
ehto, koska hänellä todellakin on poika".

-- Sinä muistat kai hänet, nuoren kreivin, joka...

-- Niin, hän on kauhea ihminen ... niin kyllä, tälle hyvälle ystävälle
saatamme me mielellämme puhua siitä.

-- Se olisi hauskaa, sillä minä en tunne häntä, -- sanoi Berndtsson, --
mutta hänen orpanansa on minun hyvä ystäväni; hän on reima nuorukainen,
luutnantti ja hän asuu kotonani vanhempaini luona.

-- Vai niin, vai niin! ... noh sitten taitaa se olla turhaa kertoa
historiaa, joka ei millään tavalla kunnioita nuorta kreiviä.

-- No niin, puhukaa, niinkuin sanottu on, minä en tunne häntä, jollen
huhun mukaan tuulihattuna.

-- Niin, jokseenkin sinnepäin. Niin, suoraan sanoen, Blomros käveli
eräänä päivänä kadulla... Jumala tietäköön, ettei hän häiritse ketään
ihmistä. Silloin kohtasi hän herrajoukon ja eräs niistä tervehti
kohteliaasti ja pysähtyi, niin että Blomros-parka, jolla on heikot
silmät, luuli, että se oli joku tuttu. Mutta vieras kumarsi, sanoen:
"Ah, kuinka se oli hauskaa minulle kohdata rakasta setääni!" -- Blomros
ei ollut koskaan nähnyt tuota ihmistä ennen.

-- En, -- keskeytti Blomros, -- en koskaan ijässäni.

-- Vaan tuo vieras ei tahtonut laskea häntä, vaan pänttäsi, että
Blomros oli hänen setänsä, -- jatkoi rouva, -- ja syleili häntä ja
puristeli Blomros parkaa ja oli vähällä loukata häntä. No, vihdoin
laski hän hänet, sanoen: kah, anteeksi, nyt huomaan erehdykseni ...
eikö se ole notarius Tupsu, jonka kanssa minun on kunnia... Blomros
vihastui, sillä ukkoseni ottaa joskus pahan pään, ja meni menojaan.

-- Siinä notarius teki oikein.

-- Niin, enkös tehnyt? Mutta minä sanoin mietteeni, lausuen: Herrat,
te, jotka olette parempia ihmisiä, käytätte itseänne varsin
konnamaisesti vanhaa miestä kohtaan.

-- Ja niin he nauroivat, -- lisäsi rouva innostuneena; -- eikä se ollut
kukaan muu kuin nuori kreivi; hänellä tulisi olla parempi äly.

Ateria oli valmisna ja jokseenkin pian päättynyt, vaikka luutnantti
asetettiin notariuksen ja rouvan väliin, sillä siinä oli paras paikka.
Berndtsson johti puheen viisaasti musiikiin, ja rouva vakuutti, että
Emili soittaisi aterian loputtua. Kävi niin. Vanha klaveeri avattiin ja
notarius tomutti hiukan sitä, puhaltamalla kieliä, ja Emilin täytyi
istuutua.

Instrumentti oli kehno, mutta tällä huonollakin soittoneuvolla soitti
Emili hyvin, tunteellisesti ja maukkaasti, ja Berndtsson istui vaan ja
ajatteli miltä se näyttäisi, jos tuo sievä tyttö istuisi loistavassa,
valikoitussa salongissa soittamassa parempaa pianoa. Hän uneksui tuosta
ihmettelemisen surinasta, joka olisi kulkeva kuunteliain joukossa.
Hänen unensa pysähtyi -- tuo soma tyttö nousi ylös ja hän änkytti
muutamia kohteliaisuuksia, jotka hän kuitenkin vaistomaisesti tähtäsi
tätille, aikoessaan niitä tytölle, jotakin, joka oli hyvä molemmin
puolin.

Vielä istui hän jälellä, keskustellen somasti kuinka onnellista se
olisi, jos saisi elää jonkun perheen piirissä -- kuinka tyhjää hänestä
oli kuitenkin nuoren miehen elämä Tukholmassa, kuinka ikävää. Hän puhui
todellakin viehättävästi kodistansa -- sanalla sanoen, rouva ja
notarius vuorostansa pyysivät häntä pitämään heidän perhettänsä toisena
kotinansa, pyyntö, joka tosiaankin ilahutti tuota nuorta miestä.

-- Varsin sievä mies, tuo luutnantti, sanoi rouva, kun notarius, joka
saattoi vieraan valolla rappusia alas ja sulki portin, palasi. --
Varsin kohtelias, nuori mies, -- sanoi hän, -- todellakin niin tarkka,
niin tarkka... Mutta, Herran Jumala, kuinka sinä soitit huonosti, rakas
Emili, sinä, joka olet oppinut, maksoimmehan me mamselli Löfgren'ille
kuusi killinkiä tunnista; siitä tulee koottu ropo, siitä, tyttöseni
... ja niin istut sinä ja sekaannut tuon tuostakin ja soitat tuon
valssin, Bethovens tiedän mä sitä valssiksi.

-- Täti kulta, minä olin tosiaankin niin ujo, niin.

-- Niin, ujo sinä aina olet, ja sinä teet siinä oikein muille miehille;
mutta kun minä pidän armossa nuorta miestä, niin on se hänen siveän
puhtautensa takia, eikä sinun silloin tarvitse olla niin ujo kuin
niitten töllöjen edessä, jotka sinua kurkistelevat kirkkoon mennessäsi.
Se on varmaa, ettei luutnantti Berndtsson ole saattanut tyttöä
ujoilemaan sillä tavoin. Mutta, Jumala armahtakoon, minä ymmärrän kyllä
mamselli Frid'iä, hän tietää, että näyttää somalta tuo, kun hän luo
alas suuret silmänsä, niin että nuot pitkät silmäkarvat näkyvät, ja
vähän punehtuu ja näyttää autuaalta ... niin, sen tietää mamselli
pienokainen. Mutta sen minä sanon, Emili, ei mitään teeskentelyä, ei
mitään romaanimaisia keinoja minun läsnäollessani, vaan katso tuimasti
miestä silmiin ja puhu hänen kanssansa, niin että soi. Näyttää siltä
kuin jos sinä olisit sorronalainen tässä talossa ... ikäänkuin notarius
olisi häijy sinulle, tai minä, joka olen kuni äiti...

-- Täti kulta!...

-- No niin, Emilini, sinä saatat saada pahempaakin kuin täällä ... se
ei tapahdu kaikkialla, että sinä saat lihamöhkäleitä ja munakokkelia ja
munia paljaana arki-iltana.

Täti oli nyt kerran tullut kurituksen tielle ja jatkoi sitä,
notariuksen kävellessä edestakaisin pitkin erästä mattoa, joka oli
ovien välillä, ja se oli jaettuna mustiin ja punasinertäviin ruutuihin.
Tämä oli hänen tapansa kuluttaa tuota vähän jälellä olevaa iltaa, jota
rouva käytti jalommalla tavalla, eli luonnolla kanssa-käymisestä yhtä
perusteellisesti, kuin itse Knigge.

Berndtsson taasen oli sekä iloinen että ikävystynyt. Hän tunsi erään
sanomattoman ilon tunkeutuvan sieluunsa, ajatellessansa tuota suloista
tyttöä; mutta silmänräpäyksessä tuli ajatus ja hän kysyi itseltänsä. --
Mitä sinun tulee tehdä? Sinä olet itse köyhä, hän köyhä... Ei, ei! En
minä häntä ajattele.

Nämät päätökset eivät kuitenkaan olleet mistään arvosta eivätkä
vaikutuksesta. Kun rakkaus tunkeutuu säteinensä sieluun, niin ovat ne
yhtä vastustamattomia kuin auringon, kuin totuuden valon säteet. Ei
löydy mitään maallista voimaa, joka juuri kuin estää auringon
paistamasta ja totuuden sanat valkeuden vauhdilla rientämästä
väkijoukon läpi. Järki, miete, kaikellainen ihmisellinen viisaus,
kaikellainen väkivalta -- ei voi estää toista eikä toista.

Kuitenkin päätti luutnantti olla käyttämättä vallasväki Blomros'in
kutsua. Hänen ei tulisi nähdä tyttöä.

Tähän päätökseen pysähtyi hän, ja, todellakin, se oli viisainta
nuorelle miehelle, joka oli päättänyt tulla mainioksi ja rikkaaksi;
sillä hän ei saattanut koskaan tuota vähäpätöistä roolia, jota hänen
isänsä näytti, sitä outoutta, jossa hän eli, ja tuota taukoamatonta
murhetta, joka oli sijoittunut hänen kehtonsa ympäri ja niin
usein noloutti ilon tuolla kotona -- nuot ijäisesti ijankaikkiset
raha-huolet, jotka sortivat jokaisen toiveen ja väsyttävinä riippuivat
jokaisessa siitä suoriutumisen kokeessa.

Se oli tämä jota hän tahtoi ja hänen täytyi välttää -- köyhyyden ja
tarpeen pakkonuttua ei hän tahtonut kantaa, ja kun aina, jollei
ylenkatseesta, kuitenkin puheesta ja armottomuudesta tulee se kirjaus,
jota kansa panee onnettomuuden pukuun, sen takia hän kauhistui; sillä
hän näki ympärillänsä ihmisiä, jotka eivät omanneet näitä murheita,
eivätkä olleet poikkeen sysättyjä, ja kuitenkaan nämät ihmiset eivät
olleet likimainkaan niin hyviä, niin valistuneita eivätkä niin arvossa
pidettäviä kuin hänen isänsä.

Kun katsotaan tuota epätasaista jakoa, niin täytyy, uskoaksensa
ijankaikkista oikeutta, myöskin uskoa sitä tilaa, jossa henki saattaa
olla ja todellakin on onnellinen ainoastaan itse kauttansa, itsenäinen
kaikesta muusta paitsi omasta suunnastansa ja vapaasti seuraa sitä
tietä, jonka hän on valinnut, ulkonaisten esteitten hämmentämättä.

Kun katsotaan kuinka luonnonlahjoja silvotaan, hävitetään ja muutetaan
ainoastaan sen vuoksi, ett'ei isä saata antaa poikansa oppia tahi tämä
opetus on nurinpuolinen ja surkuteltava; kun katsotaan kuinka
tuhansittain hyviä siemeniä mullitetaan liian syvälle maahan ja
rikkaruoho, joka anastaa pinnan, kasvaa rehevästi kukkapenkereellä,
niin täytyy toivoa toisia aikoja ja toista maanlaatua ja ilmaa, joka
voi vaurastuttaa kaiken tuon hyvän, jonka täällä täytyy uinahdella
ilman puutteessa.



TEHTAAN-ISÄNTÄ ANTON VAPAAHERRATTARINENSA.


Oli kylmä talvi-aamu. Kello ei saattanut olla enempää kuin noin
kaksitoista aamulla. Tämä lause kuuluu jotenkin kummalliselta; mutta jo
lapsena opin minä, että ottaisi sen tavan mihin menee, ja nyt astumme
me erääsen pieneen salonkiin tehtaan-isäntä Antonin luona Tukholmassa,
sangen rikas mies, jolla oli suuri talo Hallituskadulla, viistosti
vastapäätä -- yhtä kaikki mitä, minä en tahdo tarkkaan osoittaa taloa.

Tuossa pienessä eli niin kutsutussa viheriässä salongissa huomaamme me
lähinnä ovea erään kakadun, kiipien tangollansa ja sillä on suu auki ja
puoleksi kohotetut siivet, joka tervehtii sisään-astuvaa kirkunalla,
joka on soveliasta takamaalla, vaan ei salongissa.

Tuokempana kahvipöydän ääressä istuu kaksi naista, tuo toinen on
vanhempi nainen nuorehkolla ulkomuodolla, ja tuo toinen on tyttö, joka
on tuon vanhemman näköinen, niin paljon kuin hiljan täysi puhjenta on
kukan muotoinen, joka on kadottamaisillansa muutamia lehtiä.

Tuo vanhempi oli vapaaherratar Anton ja tyttö hänen tyttärensä ensi
naimisesta.

Anton on tosiaankin varsin aateliton nimi; mutta tämä ei haittaa
kuitenkaan rouvaa kutsuttaa itseänsä vapaaherrattareksi. On jotakin
perittäväisyydessä, joka vaimonpuolella ilmasee kaikkea mahdollista
hävinnön lajia. Sellaista etuoikeutta ei saata koskaan tuhlata,
aatelista kilpeä saattaa yhtä vähän soentaa, kuin neekerin saattaa
pestä valkeaksi. Siinä kyllä, vapaaherratar oli tosiaankin mennyt
naimisiin vallan aatelittoman miehen kanssa, mutta hän kohoitti hänet
arvoon, ja siis pantiin suur'aatelinen nimi hänen nimensä eteen,
merkiksi, ett'ei se alusta ollut kylläksi hyvä tuolle uudelle
yhdistykselle.

Tehtaan-isäntä Anton oli leskimies, kuin hän nai samoin leskirouva
vapaaherratar Grünewald'in, syntyänsä vapaaherratar Detlovsky.

-- No, Attalie lintuseni, -- alkoi vapaaherratar, -- oletko sinä saanut
mitään toimeen oppilainesi?

-- Ah, äiti! -- huokaili tyttö, hymyilevänä, -- se ei tosiaankaan ole
niin helppoa, kuin äiti luulee; sillä hän on varsin kauheasti
itsepäinen ja luihu sitten, niin että häntä tuskin saa puhumaan.

-- Meidän tulee kuitenkin tuoda hänet salonkiin, muuten sanottaisin,
ett'en minä tahdo nähdä häntä siellä, ja ... mutta à propos, on
kauheata kuinka kakadu huutaa. Attalie, anna sille muutamia manteleja,
ei saata puhua hänen melultansa.

-- Ei, nähkääs äiti, kuinka hyvä hän on, -- sanoi neiti Attalie
Grünewald, tarjoten tuolle valkealle suosikille kuorimantelia, -- kas,
kuinka hän kuorii joka mantelin... Onko äitillä jotakin käskettävää?

Äiti oli pannut pois kupin ja näkyi tahtovan puhua jotakin tärkeätä.

-- Hyvä Attalieni, kuinka vanha olet sinä nyt? -- kysyi äiti.

-- Kahdenkolmatta vuotias, hyvä äiti, sen te kyllä tiedätte.

-- Niin, sen minä tiedän; mutta, tyttöseni, nyt on tärkeä muutos
kysymyksessä.

-- Mikä sitten, äiti?

-- Minä luulin varmaan, että hän, rikas sukukartanon-omistaja Frans ...
kreivi Frans ... hän on sangen kohtelias sinua kohtaan ... minä luulin,
että...

Tyttö punehtui hieman.

-- Niin, minä luulin varmasti Attalie lintuseni ajattelevan itse
tulevaisuuttansa.

-- Mutta hän on sellainen tuulihullu.

-- Tuulihullu, sellainen oli isä vainajasikin, hän oli raju tuulihullu
ja sitäpaitsi köyhä, mutta hänellä oli kuitenkin nimi, kuului.
Tiedätkös, lapseni, se oli sinun tähtesi kuin minä menin naimisiin
kunniallisen Antoniini kanssa; minä saatoin sitten nähdä ihmisiä
korkeimmista luokista; minä ajattelin, että minun Attalieni olisi...

-- Ah, äiti, tiedetäänhän se, ett'en minä ole rikas, vaan päinvastoin.

-- Mutta mieltymys, Attalie lintuseni... Eikös Anton rakastunut minuun,
niin vanha kuin olin? No, tuo kreivi...

-- On varsin kadonnut. Eräs hänen lähemmistä ystävistänsä, nuori
Gyllensvingel, kertoi minulle eräänä päivänä, että hän ... kreivi
Frans, tarkoitan minä ... on tullut filosofiksi, heränneeksi,
methotistiksi ... niin, Jumala tiesi, jollei hänestä olisi tullut
kveekari.

-- Tuo muutos on ehkä tapahtunut sinun kauttasi.

-- Jos minä ymmärsin nuorta Gyllensvingeliä, niin taitaa se olla eräs
tyttö, joka...

-- Tyttö?

-- Niin, eräs hänen orpanansa. Hän kuuluu olevan varsin kaunis, sillä
minun kertojani oli tuolla alaalla Valdemarsborg'issa, niinkuin
talonpojat taitavat kutsua kartanoa, kesällä metsästämässä muutamia
päiviä, ja silloin näki hän henkilön.

-- Mitä vielä?

-- No niin, hän kuuluu olevan vähän hölmömäinen, tuo hyvä _mamselli_.

-- Vai niin, mamselli?

-- Niin, se taitaa olla hänen arvonimensä.

-- Eikö hän tule takaisia? Minä en saata uskoa, että nuori mies hänen
luonteellansa saattaa viihtyä maalla ... se on mahdotointa.

-- Niin, luullaan niin, mutta rakkaus tekee ihmetöitä.

-- Kuitenkin surettaa se minua varsinkin nyt, -- sanoi vapaaherratar.
-- Meidän "mamsellin" tulee nyt tulla seura-elämään; hänellä on rahoja
eikä hän näytä juuri niin rumaltakaan, ja ihailijat ympäröivät häntä,
tuo on selvää.

-- No niin, sellaisia ovat miehet.

-- Niin, tosiaankin, he eivät huomaa mitään lujia omaisuuksia.
Ihanuudesta eivät he välitä, luonnonlahjoja eivät he ymmärrä. Muuten
sinä soitat niin hyvin pianoa, että itse professori Drake sanoi, että
sinä soitat todellakin ihastuttavasti. Itse Viderberg'illä on tuskin
niin sointuvaa ääntä kuin sinulla ja sinä puhut ranskaa miellyttävästi
ja helposti... Mitä tahdotaan sitten vielä vaatia tytöltä. Sitä en minä
ymmärrä.

-- No niin, toiset tahtovat pitää naista paremmin piiaksi sopivana;
hänen tulee käydä talouden toimissa, kiilloittaa pannuja ja hänellä
tulee olla nokipilkkuja kädessä.

-- Tuo oli kauhea kuvaus.

-- Vaan ei liiallinen... Näitä kutsutaan hyviksi perheen äideiksi. Tahi
myöskin pitää heillä olla muutamia kulta-tynnyriä, ja silloin ei heillä
tarvitse olla edes auttavaa ymmärrystäkään ja vielä vähemmin
mieltymystä, ihanuutta ja kaikesta tuosta puhutaan.

-- Niin, avioliitto on ollut kauppa-asiaksi, se on tuo vaimo parka,
jonka täytyy ostaa itsellensä miehen, muuten jää hän tulematta.

-- No niin, äitiseni, niin kelpaan minä kumminkin
koti-opettajattareksi.

-- Varjele minua! Ei, lapsi, kuole ennemmin kuin että tulet
koti-opettajattareksi; sitäpaitsi ei sinun tarvitse sitä, sillä minun
osani pesässä ei ole vähäpätöinen, ja jollei se ole kyllin hankkiaksesi
itsellesi loistavaa naimiskauppaa, niin saatat sinä kuitenkin tulla
säädyllisesti naiduksi, tulla kapteenskaksi tai majurskaksi,
asessorskaksi tai joksikin sellaiseksi. Arvonimesi pidät sinä kaikissa
tapauksissa.

-- Mutta, hyvä äiti, kuinka meidän oikeastaan tulee olla Liinaa
kohtaan.

-- Niin, viekäämme hän tänä iltana salonkiin. Tämä on hänen
kahdeksastoista syntymäpäivänsä, ja minä ehdottelin Anton'ille, että se
vietettäisiin kemuilla ja tällä tavalla... Anton on sangen heikko tytön
suhteen.

-- Mutta hän on siihen varsin tottumaton. Tietääkö äiti, tuolla
alhaalla maaseudulla rovastinnan tätinsä luona on hän elänyt kotoisana
koko ajan. Taussimaan on hän kuitenkin saanut oppia ja lukea koko
joukon kirjoja ja käydä talouden toimissa ... mutta Jumalani, äiti,
vieläpä hän taitaa leipoa rinkilöitäkin, ja pieniä, pieniä
sokerikorppuja, siitä puhui hän eräänä päivänä. Tuolla tädillä on niin
pieniä korppuja, tietääkö äiti, että saattaa panna koko pivollisen
jokaiseen kuppiin.

-- Se on vanhaa tapaa.

-- Vai niin ... kuitenkin niin en minä tiedä kuinka tulee olla Liinaa
kohtaan.

"Kuinkas mamselli Liina voi?

"Hyvin.

"Olivatko näytelmät eilen miellyttävät?

"Oli.

"Oliko viime paali virkistyttävä?

"Niin ... ja niin edespäin. Saattaahan vallan kuolla sellaisen
keskustelun ajalla".

Vapaaherratar hymyili.

-- Se ei taida siis vahingoittaa sinua, että vedetään
rinnakkaisviivoja. Kuitenkin mene Liinaa etsimään, minä tahdon puhua
hänen kanssansa.

Neiti meni ja vapaaherratar vaipui syviin ajatuksiin niin, että
hän tuskin huomasi, kuin hänen tytärpuolensa hiljaa ikäänkuin
pelon-alaisena, että hän narskattaisi ovea, astui sisään.

-- Vai niin, oletko se sinä, Liinaseni. Minä toivotan sinulle onnea
syntymäpäivänäsi. Niinkuin kuulin Attalielta, oli piikasi koristanut
pöydän sinulle; varsin hyväntahtoisesti tuolta ihmis-paralta.

-- Niin, vanha Maria pitää minusta.

-- Niin, se on selvä, muuten ei kai sinun tätisi olisi niin
itsepäisesti tahtonut, että hänen pitäisi tulla tänne sinun kanssasi
... meidän perheesemme ei hän sovi, tuo hyväntahtoinen ihminen; mutta
koska sinä olet niin tyytyväinen, niin...

-- Niin, minä olen hyvin tyytyväinen, hyvä äiti.

-- Istu, Liinaseni. kuules, lapseni, sinä olet nyt suuri tyttö ja sinun
tulee ensi kerran tänä iltana näyttäytyä maailmassa.

Liina katsoi alaspäin.

-- Ei sinun tule katsoa alaspäin, sillä asia itsessänsä ei ole niin
mitään. Mutta Liinaseni, oliko teillä mitään kanssakäymistä tuolla
alhaalla tätisi luona?

-- Oli.

-- No, se taisi olla pitäjäläisten kanssa?

-- Niin.

-- Vai niin. Oliko ketään arvokasta heidän joukossansa?

-- Oli, äiti, suuresta arvosta.

-- No, kutka sitten?

-- Niin, professori Ekner, jalo, taidokas mies, ja eno sitten ukko,
joka...

-- Vai niin, ainoastaan ukkoja. Mutta eikö siellä ollut ketään, jolla
oli oikeastaan jonkunlaista arvoa?

-- Minä en ymmärrä äitiä.

-- Jumalani, lapsi, eikö siellä edes asunut mitään köyhää paroonia
pitäjässä, ei siellä ollut mitään kamariherraa?

-- Ei.

-- Eikä mitään kamarijunkkaria?

-- Ei.

-- No, mitä siellä sitten oli?

-- Niin, eräs hovijunkkari.

-- No, vihdoinkin, se oli kuitenkin hovicharge. Siis eräs hovijunkkari,
ja hän?

-- Niin, hänellä on vaan polttimo, ja...

-- Vai niin, se on tuollainen ... hän käy ruotsalaisissa saappaissa ja
elää elinkeinolaisena ... vai niin. Mutta, Liinaseni, nyt ovat asiat
varsin toisin. Sinä et tapaa täällä professoreja eikä rovasteja; he
ovat hyviä _paikallansa_; mutta ei tule sekottaa tietojen aatelia,
niinkuin muuan kirjailija sanoi, sydämen aateliin, se on, niihin,
joilla on ylempi ajatustapa.

-- Ylempi ajatustapa, äiti?

-- Niin, me emme ymmärrä oikein toisiamme. Minä tahdon selittäidä. Sinä
tiedät, lapsukaiseni, että kuningas on kaikkein korkein yhteiskunnassa.

-- Kyllä.

-- Sinä tietänet, että kuningas, joka hallitsee ja käskee monta
miljoonaa ihmistä, saattaa valita näiden joukosta arvokkaimmat ja
parhaimmat, ja sen hän tekeekin.

-- Niin.

-- Niin kyllä. Mutta, katsos, oletko sinä koskaan kuullut, että kukaan
kuninkaallinen henkilö on ollut oppineitten miesten ja nerojen seurassa
ja niin edespäin ... etkö sinä ole lukenut historiaasi paremmin! Koska
näet sinä professorien esiintyvän hoviseurassa tahi saattanut näyttäytyä
edes koskaan muulloin kuin niinä päivinä, jolloin otetaan vastaan
_pêle-mêle_ kansaa kaikista säädyistä. Tämä tulee siitä, että oppi,
tiedot ja kaikki sellainen ei kuitenkaan muodosta herttainta puolta
maan sivistyksestä. Oppineet, niin sanoakseni, kyntävät maata, tekevät
kaivamistöitä; mutta sivistyneet kasvattavat sen kukkia ja hoitavat
niitä. Sivistys on varsin toista kuin tieto, lapseni. Minä olen nähnyt
sivistyneitä ihmisiä, jotka tuskin olivat lukeneet lyhyintä Ruotsin
historiaa, eivätkä lainkaan tienneet, missä Hernösand on; mitä olen
nähnyt ihmeitä oppineista, joilla ei ollut "qvintiniäkään" sivistystä,
vaan kelpasivat ainoastaan yksinään istuskelemaan. Sivistys on kuin
seurustella ihmisten kera ja, ymmärrä minua oikein, saattaa puhua koko
päivän ja kuitenkin illalla saattavat panna maata hyvällä
omallatunnolla, etteivät he oikeastaan ole sanoneet niin mitään.

-- Mutta, äiti!

Vapaaherratar jatkoi: -- Sinä kai luulet, lapsukaiseni, että jokaisessa
tilaisuudessa tulee ajatella läpi kotaisin sitä ainetta, josta on
kysymys. Kuule kanssapuhetta ja sinä huomaat, että sivistyneet
ikäänkuin liuskahtavat itse aineen ylitse; sinä et saa koskaan kuulla
arvostelua, sillä niistä ei pidetä, jotka tuomitsevat, sillä
luonnollisesti jokainen tahtoo itse tuomita. Sinä et saa koskaan kuulla
aprikoimista, sillä jokainen osaa itse aprikoita, ymmärrätkös; ei siis
tule tehdä sitä eikä tätä ja kuitenkin, Liinaseni, kaukana siitä
keskustella yksitavuisesti. Tulee puhua, olla miellyttäväinen,
tarkkaavainen, puuhata aineessa ... olla suorasukainen, vaan ei koskaan
saa lausua mitään tarkoituksiansa eikä mietteitänsä.

-- Mutta, äiti, tuo sivistynyt elämä teidän salongissanne mahtaa olla
jokseenkin ikävää.

-- Ikävääkö? Lapsi, taidetaanko sitä kutsua ikäväksi, kun ei koskaan
saa vastusta? Onko tuo mitenkään huvittavaa, että henkilöt, joiden kera
puhutaan, taukoamatta ovat omaa ajatusta? Siitähän tulee keskenäinen
sota, joka ei koskaan taukoa... Tai jos he ovat nerokkaita ja taidoissa
etevimpiä ja pakoittavat jonkun ääneti kuuntelemaan heidän puhettansa,
siitähän tulee ijankaikkinen luento, ja kun etsitään seuraelämän
huveja, niin ei ole pakollista alituisesti myöntyä eikä taukoamatta
kinata eikä lakkaamatta tulla neuvon-alaiseksi.

Liina oli vaiti.

-- Sinä huomaat, että minussa on oikeus, -- jatkoi äiti-puoli, -- ja
jos on taitoja, niin tulee kaikella muotoa karttaa, ettei niitä
ilmaise; sillä jokainen tahtoo itse sanoa sanasen joukkoon ... sanalla
sanottu, tätä kutsutaan ihmisyydeksi, _savoir vivre_, eli miksi sinä
tahdot, ja sitä opitaan ainoastaan harjoittamalla.

Tässä silmänräpäyksessä astui tehtaan-isäntä sisään. Tämä oli mies,
jota olisi saattanut kutsua tavalliseksi, jollei hänen muotonsa ja koko
hänen persoonallisuutensa olisi ilmaissut sydämmellistä "_bon hommie_"
(meillä ei ole mitään suomalaista sanaa käytettävänämme).

Hän oli lähes kuusikymmen vuotias, mutta vielä tukeva, jotenkin lihava,
punaposkinen ja hänellä oli sävyisä ja tasainen nenä, joka juuri kuin
huvin vuoksi oli ottanut paikan iloisan silmäparin keskiväliin, jotka
eivät kumminkaan tehneet ukon-nuolia, vaan hymyilivät tyytyväisinä
kaikelle. Hänkin oli ollut onnen hoitolapsi. Hän oli yksi niistä
syntyneistä asiamiehistä, joilla ei ole edes hyvää päätä muissa kohden,
mutta uskomaton vaisto heti voiton löytämisessä keinojen kautta. Tätä
kutsutaan sukuviaksi ja se onkin jonkinmoinen nero. Kuitenkin oli se,
niinkuin kaikissa todellisissa neroissa, hänestä itsestänsä aivan
yksinkertaista, eikä hän ajatellut koskaan, että hänessä olisi
syntyessänsä tuo nero -- niin suuri oli hänen neronsa todellakin.

Jos me otamme tietoja niinkutsutuista hyvistä päistä, tuomitsevat he
aina itseänsä petollisesti, siihen kuin he todellakin kelpaavat, se on,
johon heillä on taipumus, joka siis menee vaivatta, niin sitä he
pitävät vähäpätöisenä, juuri senvuoksi, ett'ei heillä siinä ole mitään
vaivaa; mutta jos he sattuvat kohtaamaan jotakin jossakin, joka on
heille vaivalloista, ja he siinä koittavat kappaleen eteenpäin
itseänsä, niin luulevat he, että he juuri tässä mahtavat suurentaa --
ja he pysyvät kuitenkin aina vaivaisina. Varmaa on, että ihminen, joka
osaa uida antaa vihkiä itsensä uimamaisteriksi ja pitää itseänsä
tavattoman mainiona miehenä, -- kuin sitävastoin ankka on sekä ujompi
että ui tulematta koskaan maisteriksi.

Tuo iloisa mies tervehti vaimoansa suukkosella.

-- Hyvää päivää, vapaaherrattareni! -- sanoi hän. -- No sinä istut ja
puhut Liinan kanssa. -- Hyvää päivää, Liinaseni! Jumala varjelkoon
sinua, lapsi! Mutta todellakaan etkö sinä ole hyvin vaurastunut tuolla
alaalla siskoni luona. Sinä olit, Theolinda vainajan eläessä, ja sinä
olit kotona, juuri kelmeä raukka, teeveden poikanen ha, ha! Mutta kas
rieskamaito, paahdettu juusto, tuore juusto, tuore voi, marjat ja maito
... ha, ha! tuo virkistyttää ihmistä.

-- Minä istun ja puhun Liinalle seura-elämästä, -- sanoi vapaaherratar.

-- Niin, seuraelämä, ja ha... Sitä en minä ole juuri koskaan
ymmärtänyt, muulloin kuin nuoruudessani, kuin meitä oli muutamia
ystäviä maljan ääressä. Se oli elämää ja tupakansavua niin, että oli
kuin pilvihattaroita katossa, ha, ha! Mutta toiset ajat, toiset
tavat... Ja. kuuleppas seuraelämästä, niin tietää äiti sen asian juurta
jaksain. Se oikein miellyttää minua vähän kuin puhutaan minulle meidän
huvittavista ja elähdyttävistä pidoistamme ... vapaaherrattareni on
henki kaikessa, ha, ha ... todellakin henki. Ja sinä, Liinaseni,
sinusta tulee yksi henki lisää, ha, ha. Mutta missä on Attalie?

-- Hän vaatettaa itseänsä päivälliseksi.

-- Vai niin ... tuleeko tänne keitään?

-- Ei, ei tänäpänä, vaan katsoen siihen...

-- Pah ... kah, nyt on Liinan syntymäpäivä... Kahdeksantoista vuotta,
tyttöseni. Tule tänne! (suudellen häntä otsalle) Jumala siunatkoon
sinua, hyvä Liina, tulkoon sinusta niin hyvä henki, kuin äiti-vainaasi
oli, tulkoon sinusta, Liinaseni, niin sinusta tulee iloinen elämässä ja
tyyni kuolemassa!

Patruuna pyhkäisi äkkiä hymyilevät silmänsä, sanoen:

-- Ha ha, minä olen niin helläsydäminen kuni joku vanha matami... Se on
pilkallista joskus. -- Ja niin hän nauroi taasen.

-- Niin, hyvä Anton, on vaikeata täyttää Theolinda vainajan paikkaa, --
sanoi vapaaherratar hellästi.

-- Eikö mitä, ei lainkaan vaikeata; minun vapaaherrattareni on
suloinen, hyvä vaimo, kuni Theolinda vainaja, Jumalalle kiitos, minulla
on onni naimisissa.

Siinä olikin tuolla hyvällä tehtaan-isännällä oikeus, sillä hänen
luonteensa oli niin tyytyväinen, niin tasainen ja iloisa, ja hänen
mietintövoimansa oli niin nykerä, ett'ei hän saattanut tulla
onnettomaksi naimisessa, muuten kuin, että hän saisi vallan hirviön.
Sitävastaan ei hän nauttinut erittäin sielun iloja, tuo niinkutsuttu
myötätuntoisuus oli hänellä varsin outo. Kun hän vaan tiesi, että
hänellä oli vaimo, joka otti hänet hyvin vastaan, sillonkuin hän katsoi
ylös, joka oli emäntänä pöydässä ja salongissa, jota kutsuttiin
vapaaherratar Antoniksi, silloin oli hän iloinen. Että häntä nyt
kutsuttiin "vapaaherratar Anton", ilahutti häntä päälle kaupan, ja
senvuoksi hän käytti lempisanaa: minun vapaaherrattareni.

Attalie astui sisään.

Luonnikkaampaa pukua ei olisi saattanut helpolla nähdä, ja
vapaaherratar heitti voittoriemuisen silmäyksen tyttäreensä ja enemmän
huomaamattoman Liinaan, joka vielä, puettuna, valkeaan aamupukuunsa,
näytti vähän nunnamaiselta.

-- Ah, katsokaa isä! lausui Attalie, rientäen suutelemaan
tehtaanisännän pyylevää kättä, ennenkuin hän ehti sitä estää. -- Hyvää
huomenta, isä kulta!

-- Huomenta, lapsi? Kello on yli yhden... Mutta katsos, todellakin
kaunista; sinulla on makua, saat luvan vaatettaa Liinan täällä, ja
tehdä hänet pieneksi damiksi, niinkuin sinä itsekin olet... Ah, siitä
on tuleva varsin hauskaa.

-- Oi, Liina osaa niin paljon enempi kuin minä, hän on oppinut niin
paljon ja hän osaa niin paljon.

-- Niin, Jumalalle kiitos siitä ... sillä siitä, joka ei mitään osaa,
tulee köyhä aikoinaan. Mutta katsos, Liina ei ole koskaan elänyt näin
suuresti. Kun Theolinda vainaja eli, niin näimme me ani harvoin
vieraita, ja silloinkin aina vaan asiakumppania ja jonkun
matkustavaisen. Nähkääs, me emme muuttaneet tänne ylös, ennenkuin
Theolinda parka terveytensä takia tarvitsi alituisesti lääkäriä ... hm,
ja silloin, nähkääs, ei saattanutkaan juuri tulla kysymykseen...
Kuitenkin pyysi Theolinda, että Liina saisi olla sisareni ja lankoni
luona, siksi kuin hän tulisi vähintäin kahdeksantoista vuotiaaksi, ja
sen minä lupasin ja ... ja yhtäkaikki, Liina on minun tyttäreni ja
hänen tulee olla minun talossani.

Tuskin huomattava tyytymättömyyden pilvi lensi vapaaherrattaren
kasvojen yli ja Attalien ylähuuli tärisi ikäänkuin suonenvedon puuskan
vaikuttamana.

Liina oli istunut ääneti, mutta hänen viisaat silmänsä olivat
kiinnitetyt äitiin; hän huokasi hiljaa, kun hän näki pilvihattaroita,
jotka hän ymmärsi, vaikk'ei isä nähnyt vähääkään miettivän lausettansa
_minun_ tyttärestäni ja _minun_ talostani.

-- Onhan isällä meitä kaksikin, -- sanoi Liina, tarttuen Attalien
käteen: -- Attalie on myöskin isän tytär.

-- Niin onkin, minä pidän paljon pikku Attaliestani. Oh, on oleva
hauskaa nähdä teidät yhdessä.

Attalie tarttui Liinan käteen lämpimämmin kuin koskaan ennen; hän oli
kiitollinen tuolle rikkaalle perijälle, vaan ainoastaan
silmänräpäyksen.

Kiitollisuudessa on vähän runoutta, joka on suorasanallista lukua, kun
tulikivi tulitikussa: se leimahtaa, sammuu itsekseen, mutta kas puu
palaa sitten.

-- Kas niin, hyvä Anton, pukekaamme itsemme. Rakas Attalie, auta
Liinaa, vanha Maria ei ymmärrä tuota asiaa. Hyvästi, hyvä Anton,
hyvästi.

Vapaaherratar nousi ylös ja meni huoneesta ulos, ja Attalie tarttui
Liinan käteen.

-- Niin, pukeudu kauniisti, tyttöseni, kauniisti kuni sokurinukke, ha,
ha, -- sanoi isä.

Tehtaan-isäntä istui nyt siellä yksin, selaillen muutamia
kuvapiirrustuksia saamatta kuitenkaan huvitusta muusta kuin kauniista
kansista. Taide-teokset eivät olleet hänelle mukavia.

Hänestä oli kuitenkin viime naimisissansa tullut taiteen ystävä ja
hänen huoneensa olivat koristetut niin monilla palkintotauluilla kuin
hän suinkin sai. Jotain Akademian palkintokappaleista, seuraavat
klassilliset teokset, verhotut toga viris'illä ja kothurnilla.
"Augustus pitäen muistopuhetta Caesarista" -- "Eva itkien Aapelin
kuoloa" -- tahi Cicero pauhaten: _quosque tandem abutere Catilina
patientia nostra_. Myöskin oli siellä koko joukko meidän
laatutaulujamme: Kehräävä akka, ja akkoja ja lapsia kaikellaisissa
mahdollisissa asennoissa.

Ruotsalaisessa taiteessa näkee suuria luonnonlahjoja ja paljon
ahkeruutta ja luonnon uskollisuutta, mutta vissin selittämättömän
aineitten köyhyyden. Näyttää siltä kuin meidän taiteilijamme jonkun
näkymättömän voiman kautta olisivat sidotut renttumaisiin mökkeihin ja
samallaisiin lapsiin ja aikoihin. Missä vaan näkee ruotsalaisen
laatutaulun, niin siinä on yksitoikkoinen kuva, se osoittaa, että
meidän maalarillamme on vähän käsitysalaa heitä liikuttamaan, varsin
ahdas elämän kokemus löytääksensä perijohtoja tauluillensa. Meidän
maamme on pieni ja se on muita matkimassa -- senvuoksi näkee
usein Saksalaisia talonpojan tupia kuvattuina "kotimaisissa"
laatumaalauksissamme.

Tehtaanisännän salonkia koristivat useat sellaiset taulut ja
keskipaikoilla sohvaa yläpuolella, ämmä joukon ympäröimänä, jotka
poovailivat, kehräsivät, loukuttivat pellavia, joivat kahvia, oli suuri
valokuva Kaarlo XIII:sta. Tehtaanisäntä oli yksi niitä harvoja, joilla
oli tämä kuva.

Tapaukset asettivat niin, että patruuna mannerkunnan liitossa voitti
moninaista ja, että kuningas oli osoittanut hänelle suurta armoa.
Senvuoksi riippui hän nyt tuolla koristeena ja silmäili hymyillen
pitkin huonetta. Kaunis ukonpää.

-- Hm, -- hymisi patruuna; -- Liina on varsin kaunis, hänellä on
Theolinda-vainajan silmät ... nyt on ainoastaan jälellä keino naittaa
hänet hyvälle miehelle ja se ajoissa, ennenkuin nuot täkäläiset
teikari-haukat minun vaimoni tänne on vetänyt ja tehnyt tytön päästänsä
hulluksi. Ripeys esiintyy kohta, jos sitten niin he valitsevat ja
valitsevat ja saavat lopulta jonkun soman herran, joka muutamissa
vuosissa tuhlaa pois koko perinnön ... ei kaunista ... ei kaunista!

-- "Erään elinkeinolaisen on hän saava, maanviljelijän tai jonkun
semmoisen, vaan ei sotilasta -- nuot sotilaat ovat minusta epäluuloista
väkeä. Huonot palkat on heillä, huonot asiatkin, ei mitään tehtävää,
kauniit vaatteet -- minkä se on joutuva?"

-- "Niin, sen on joku rikas tyttö maksava, ja niin tekevät he itsensä
niin herttaisiksi ja ihastuttaviksi ja tanssivat ja lierakoitsevat,
siksi kuin tyttö hepukka rakastuu, ja sitten niin... -- Huolettavaa
on, että on tyttöjä. Attalie ei tahdo muuta parempaa kuin sellaista
juuri; sillä hän rakastaa häntä töin tuskin niin paljon kuin hän hänen
rahojansa."

-- "Minä olen neuvotteleva vapaaherrattaren kanssa". Tämä oli tuon
kunnollisen miehen mietinnön loppu.



JUHLAN RUHTINATAR.


-- Hm, Liinaseni, sanoi tehtaan-isäntä hiljaa tyttärellensä, kun
vapaaherratar, Attalie ja hän istuivat seurahuoneessa. -- Sinä olet
niin kelmeä, tyttöseni, Herran Jumala, eihän vaan vaarallista ole ...
toimitettu sinun huviksesi. Näetkös, me elämme nyt toisin, kuin
Theolinda vainajan aikana; katsos, silloin me kömmimme ylös, Theolinda
parka, hän ei saanut koskaan olla kanssa nauttimassa meidän varojamme.
Ole luja, tyttöseni ... hm, me saamme hauskaa, sangen hauskaa.

-- Mutta, mitä minä olen puhuva, isäseni?

-- Niitä ja näitä, tipuseni, niitä ja näitä, sillä ei ole niin väliä.

-- Liina pienoinen on valkean ruusun näköinen, -- lausui vapaaherratar,
keskeyttäen tuon hiljaisen keskustelun, jota hän ei näkynyt mielellänsä
sallivan, -- hän on valkean ruusun näköinen; ah, se sopiikin sille,
joka ensi kerran astuu maailmalle.

-- Ensi kerran, äiti? -- virkahti Liina, ja hieno puna leveni hänen
poskillensa; -- ensikerran oli kai...

-- Vai niin, Liinasella on ennenkin ollut sisäänpääsö maailmaan, sitä
en minä tiennyt, -- keskeytti hänet vapaaherratar jalosti hymyillen.

-- Niin, äiti, -- toisti Liina totisesti, -- silloinkuin minä ensi
kerran pääsin herranehtoolliselle, niin...

-- Vai niin, vai niin, nyt minä ymmärrän; mutta eihän se ole
alottelemista maailmassa, vaan korkeastaan Herramme luona.

Liina katsoi alaspäin, ja hänen silmiänsä kasteli pari kyyneltä.

-- Älä suutu, Liinaseni, mutta minä tarkoitan sinulle hyvää, hyvä
lapseni.

-- Hm, -- sanoi patruuna, -- Liinalla on kuitenkin tavallansa oikein,
vaikk'ei vapaaherrattarellakaan ole väärin, toista on astua maailmaan
alttarin luona ja toista salongissa, vai kuinka?

-- Vallan oikein, ukkoseni; mutta kaunista on omata uskonnollinen
mieli; minä rakastan pientä Liinaa tämän mielialan, tämän suloisen
haaveksemisen vuoksi, joka tekee hänet sangen viehättäväksi ... sinun
tulisi ottaa se varteen, sinun, Attalie; silmät saavat niin kauniin
ilmauksen, kun on uskonnollinen.

-- Niin, siinä on sinulla oikein, vapaaherrattareni, -- sanoi patruuna;
-- minä muistan kuningas-vainajan ajan, korkean vainajan Kaarlo
kolmannentoista, joka riippuu tuolla ... katsokaas, tuo punainen risti
on hänen omaa tähdistöänsä, se olisi saattanut olla minullakin, jos
minä olisin totellut kuningas vainajata. Rakas Anton'ini, sanoi hän
minulle kerran herttua-hallitsiana ollessansa! rakas Antonini! Sinusta
tulkoon vapaamuurari, sillä he ainoastaan ovat todellisia kristityitä
ja heillä on syvät uskonnolliset totuudet ... hm, mutta sitä ei minusta
tullut.

-- Sinä olit suuressa suosiossa kuningas-vainajalla -- sanoi
vapaaherratar, joka tiesi, että tämä kysymys ilahutti tehtaanisäntää.

-- Niin, todellakin sanoakseni, suuressa suosiossa. Minulla oli paljon
luottamusta, hm, muun muassa ... minä tahdon puhua tuon asian,
istuessamme ja odottaessamme.

-- Ah niin, hyvä mies, tuo huvittaa meitä kaikkia, ... eikö totta,
meitä kaikkia?

-- Niin, meitä kaikkia, -- vakuutti Attalie.

-- Niin, nähkääs, alkoi hän, -- ei ole monta, jotka ovat osakkaina
suureen salaisuuteen, nimittäin hengellisen tähdistön perustamiseen.

-- Hengellisen tähdistön?

-- Niin, hengellisen tähdistön, nimittäin, "_St. Helena et Redemtoris
Crucis_", jonka kuningas vainaja perusti; se jaettiin ani harvoille,
enkä minä tunne tämän salaisuutta. Luultavasti muutettiin se sitten
Kaarle kolmannentoista tähdistössä ja yhdistettiin tuohon korkeaan
vapaamuurarisuuteen.

-- Mutta kuinka sinä sen tiedät.

-- Niin kas, minä olin kerta yläällä hänen majesteettinsä tykönä, ja
hän sanoi: Rakas Anton'ini, sinä olet aina ollut uskollinen ja vait'
oleva alamainen.

-- Niin, kuin tuurakala, alamaisuudessa, sanoin minä. "Sinun tulee
tehdä ihmisyydelle eräs palvelus", -- sanoi hänen majesteetinsä.

Alamaisuudessa kyllä, -- sanoin minä.

Silloin kertoi hän minulle aikovansa perustaa tähdistön ja pyysi minua
jossakin ulkomaalaisessa seudussa -- sillä minä vein laivalla ulos
siihen aikaan rautaa -- antaa piirtää tämän uuden tähdistön sinetin.

-- Ja se oli? -- kysyi vapaaherratar.

-- Niin, se oli tehty Hampurissa.

-- Ja tunnusmerkit?

-- Niin, katsos, sangen soma. Ylinnä aurinko risti sisässä, liljojen
kaltainen päissä, ja sen ympäri luettavana: "_In hoc signum vinces_",
joka, sanoi hänen majesteetinsä, merkitsee: tässä merkissä olet
voittava eli tällä merkillä, se on, jos olet kristitty. Lähinnä sen
alla oli kaksi lippua ristiin pannulla J:llä ja X:llä, joka osoittaa
vapahtajaa, ja sitten eräs kilpi neljällä kypärillä ja kilven sisässä
risti ja sen ympärillä aurinko ja kolme naulaa alapuolella. Kilpeä piti
kaksi ristiritaria, jotka olivat saaneet liian pitkät kädet; mutta se
näytti hyvältä. Minä jätin sinetin hänen majesteetillensa, mutta
ymmärrettävä on, että jos tähdistöstä olisi tullut jotakin, niin olisi
se minulle melkein ollut itsestänsä tuleva.

Tehtaan-isännän luonto, joka ennen oli ollut jokseenkin alakuloinen,
oli nyt suosi-aikaa kertoessa tullut ilomieliseksi, ja vapaaherratar
tahtoi senvuoksi yllä pitää sen, niin ett^ei patruuna, niinkuin joskus
tapahtui, silloinkuin vieraat saapuivat, näyttäisi raastetulta ja
vaivatulta. -- Oi, niin sinulla olisi ollut kaksi kunniamerkkiä, siihen
Vaasan merkki luettuna, joka sinulla on.

-- Niin, sen sain minä taloudellisista vaivoistani, -- sanoi patruuna,
järjestäen Vaasaansa, joka oli kallellansa.

-- Oi, ei ainoastaan senvuoksi, hyvä mieheni; sinä vallan unohdat, että
sinä kolme kertaa olet nauttinut maanmiestesi luottamusta.

-- Niin, olla valtiopäivämiehenä. No niin, tuo on pitkä historia tuo.
Nähkääs, minut valittiin siinä suhdassa, että minä olin Skräköping'in
porvareja, jossa minä olin laittanut huopatehtaan ja suoritin
porvarilliset ulosteot. Nyt oli niin, että minä olin hallituksen
suhteen hyvällä kannalla ... sinä nähkääs, minä tunsin kuningas
vainajan ja tiesin, että hän tarvitsi rahoja .... hän oli lainannut
koko joukon minulta ... ja ilman rahoja ei hän voinut maksaa. Sen sanoi
hän suoraan ... hm, ei tuo kai ole liian paljon, että kansa maksaa
kuninkaallensa palkkaa niin, että hän saattaa tehdä suoran puolestansa.
Ei se liian paljon ole, että hänellä on rahoja palkitaksensa ansioita
korkean mielialansa mukaan; ei se liian paljon ole, että hänellä on
vähän sotilaita, jotka hän saattaa pitää hyväksensä ja isänmaan
puolustukseksi sitäpaitsi. Ja niin tuli siitä, että tahdottiin
tullitonta sisääntuontia juuri noille huoville ... sellaista tehdasta
ei perustettu tyhjällä; no, jos se olisi ollut jotakin toista, niin
olisin minäkin saattanut huutaa kaikenlaista vapautta; mutta annas
olla, se on sentään selvää, että ostajat tahtovat kaikkea vapaasti ja
hyvästä hinnasta; mutta mistä sitten elinkeinolaiset eläisivät.

-- Ei, se on mahdotonta.

-- Pitäisikö minun senvuoksi, että muutamat kuninkaalliset sihteerit ja
luutnantit saisivat verkaa paremmalla hinnalla tahi ett'ei huopa
maksaisi enempää, kuin villan arvon, kieltää isänmaani parhaan?
Pitäisikö minun hylätä kuningas ja isänmaa ja päinvastoin kaikkea
otollisuutta tahtoa itselleni pahempaa?

-- Ei, se on selvää.

-- Kuitenkin olisi nähty, kuinka isänmaan tehdas liikkeelle olisi
käynyt, joll'emme me, minä ja minun ystäväni, olisi vastustaneet.
Vastustaminen on ainoa, jota tarvitaan; eteenpäin menee se kyllä, niin
hyvin toisessa kuin toisessakin... Ja niin, lisäsi patruuna, -- kolme
kertaa minua kunnioitettiin kanssa porvarieni luottamuksella. Siinä oli
kovat käsissä, uskonette.

-- Kuinka niin? Sinun moiselle...

-- Niin näes, porimestari tahtoi välttämättömästi tuonne ylinnä; sillä
nähkääs, palkka tuolla alaalla on huono, ja hän tahtoi saada, sitä ei
saata kukaan ihmetellä, tuomiokunnan. Mutta kas, hän ei tullut, ja
kuitenkin sai hän tuomiokunnan.

-- Se oli sinun ansiostasi?

-- No niin! no niin, minä tein, mitä voin. Katsokaas,
henkivartia-ratsukaarti tarvitsi rahoja, en minä muista kuinka paljon,
mutta se oli muutamia satoja tuhansia riisejä, ja se näytti
arveluttavalta. Minä viivyin vähän, sillä se riippui ainoastaan minun
äänestäni valiokunnassa, ja niin me keskustelimme ja minä tein pieniä
ehtojani, nimittäin, että porimestari saisi tuomiokunnan.

-- Ja sen hän sai?

-- Niin, sen hän sai.

-- Mahtaa olla sangen tyydyttäväistä, että saattaa vaikuttaa
valtiopäivämiehenä niin paljon, että mainio mies tulee muistetuksi.

Patruuna naurahteli.

-- Mainio ... hm, oh se ei ollut juuri niin, mutta kas, me tahdoimme
mielukkaasti päästä hänestä; sillä hän ei kelvannut juuri niin
mihinkään ja juuri senvuoksi oli porvaristo aikeissa lähettää hänet
yläilmoihin, silloin toivoivat he, että porimestari suosiosta ja
armosta saisi toisen toimen ja he saisivat hänen sijaansa Arvidsson'in
raatimiehen.

-- Vai niin, sekö syy olikin?

-- Niin kas, se oli syynä siihen, että hän minusta oli ruma kala
suomustaa ... ja kas, ei kukaan ihminen puolustanut minun huopiani,
minä olin varsin pakoitettu itse nousemaan ylös.

Samassa silmänräpäyksessä vierivät vaunut kadulle ja pysähtyivät portin
eteen.

Tehtaanisäntä juoksi akkunaan katsomaan.

-- Ne ovat paruuni Klarstjernalaiset.

-- Varsin suloisia tyttöjä, Liinaseni, niiden kera tulee sinun lähemmin
tutustua, myöskin kotiopettajatar on sangen sievä.

-- Niin, Jaguette on äärettömästi rakastettava tyttö, -- sanoi Attalie,
joka oli tähän saakka istunut ääneti, kuni nukkekaapissa, punaposkisena
ja pauloitettuna, -- ah niin, Jaquette on tyttö, jolla on todellakin
vakavat taidot.

-- Niin, sangen kiltti tyttö.

Samassa silmänräpäyksessä astuivat nuot pienet ja puolikasvaneet neiti
Klarstjerna't sisään, kotiopettajattarensa, mamselli Bleklöf'in
johtamina, joka jonkunlaisella omalla juhlallisuudella astui esiin
vapaaherrattaren luo, sanoen:

-- Vapaaherratar käski minun esiin tuoda tervehdyksensä
vapaaherrattarelleni ja pyytää anteeksi, ett'ei hän saata omata
kunniata tulla. Vapaaherrattarella on...

-- Minä toivon, ett'ei hän voi pahoin.

-- Niin, valitettavasti ei hän voi hyvin tänään; hän on varmaan
kylmettynyt, joka niin herkällä luonnolla, kuin hänellä on, helposti
tapahtuu; hän on kuitenkin juonut kaneeli-teetä, joka on hänen
luonnollensa hyvää ... pikku Jannette, ei hänen tule noin niiata.

-- Tervetullut, pienet enkelini! -- lausui vapaaherratar noille
neljälle neidille. -- Saan esittää teille tyttäreni Liina Anton'in.
Tulkaat hänen ystäviksensä, hän pyytää sitä.

Mamselli Bleklöf käänsi harmaat silmänsä alottelijaan, sanoen:

-- On todellakin huvittavaa samalla erällä nähdä viattomuuden ja
mieltymyksen yhdistyneinä suloisimmassa sopusoinnussa... Suvaitseeko
vapaaherratar olla armollinen...

-- Antakaa anteeksi, armaani! Tämä on mamselli Bleklöf, näitten pienten
Klarstjernojen johdattaja.

-- Niin, meistä on tuleva ystävät, minä olen varma siitä, minun
sydämeni sanoo sen minulle ennakolta ... viattomuus ja viehättäväisyys
yhteydessä, yksinkertaisuus... Ah! me olemme usein puhuvat
taivaallisesta maasta puinensa ja vuorinensa, lirisevistä puroistansa
ja peilijärvistänsä. Hyvää päivää, sinullekin, rakas neiti Attalie! Oi,
on kauan sitten, koko kahdeksan päivää, kuin näimme toinen toisemme.
Sinulla on tänäpä "_beaujour_" mikä huikaiseva väri; sinä olet
ihmeteltävä, Attalie, nyt kuni aina ... ja herra patruuna. Minä näen
herra patruunasta, että ilo tuntuu isällisessä sydämessä, kuin siihen
saa sulkea rakkaan tyttären.

-- Nöyrin palvelija! Niin, se on niin todellakin ... hm, ja että
vapaaherratar voi pahoin ... toivon, ett'ei se ole vaarallista. Antakaa
anteeksi! -- keskeytti hän itse itsensä, rientäen ulos toisia vieraita
vastaan ottamaan.

Katsoaksemme läpi koko kutsumuslista, olisi vaivalloista työtä sekä
minulle että lukijalle. Kyllin siitä, vaunut vaunujen perästä
pysähtyivät ja jättivät matkustavaisensa, herra herran jälkeen saapui
ja antoi palvelian etehiseen ripustaa päällysvaateensa ja asettaa
kalossit poikkeen, ja pian vilisi tehtaan-isännän kartano vieraista
sanan tavallisessa ja talolle kunniaa tuottavassa merkityksessä; se on,
oli varsin vieraita, ei ystäviä eikä tuttuja tuossa yksinkertaisessa,
jokapäiväisessä merkityksessä.

Ollakseen ystävä, tarvitaan nimittäin vissi yhtäläisyys ajatuksissa --
ollakseen tuttu, vissi yhtäläisyys elämän tavoissa ja tottumuksissa;
mutta ollakseen kutsuttu vieras, ei tarvita mitään muuta kuin, että on
suu, joka osaa puhua ja syödä, jokseenkin vetävä vatsa ja koipi-pari,
tullaksensa perille, ja että on näihin kaikkiin yhdistyneenä antanut
esittää itseänsä ja säännöllisesti tehnyt "visitejä".

-- Kas tuossa on meillä "_belle incomme_", -- lausui eräs pitkä herra,
joka oli ottanut paikkansa erään piironkin luo; -- Miltä tuntuu,
Berndtsson?

-- Tytär talossa?

-- Niin, kuka taitaa tänä iltana katsoa ketään muuta kuin häntä. Hän
näyttää jotenkin sievältä, vähän kelmeä, vähän muodostumaton
varreltansa, mutta saattaa tulla ajalla paremmaksi; kauniit silmät ...
eikö totta? ... varsin kauniit silmät ja hyvänluntoiset sitten, niin
todellakin.

-- Hänellä on viehättävä ulkomuoto.

-- Viehättävä? Miten tahdotaan ... sinä tarkastat kaikkea niin
filosofillisesti.

-- Minä en saata huomata, että se on filosofiaa.

-- Teillä Mariebergalaisilla, upsiereillä, tietysti, ja sankareilla
aikonaan, on kuitenkin kummallinen vivahdus akademian apulaiseen tai
muuhun oppineeseen herraan, jokin, en tiedä mikä, mathematillisuus
kaikessa teidän... Mutta se ei vahingoita, ei laisinkaan.

Berndtsson hymyili, mutta se ei ollut iloista eikä sydämellistä.

-- No niin, -- sanoi hän, -- jokainen tuomitsee katsantotapansa mukaan.
-- Ja näin sanoen katosi hän väki-joukkoon. -- Nuori luutnantti
suuttui; hän on hauska mies, tuo Berndtsson, niin riivatun hieno ja
siveä sielultansa kuni Vadstenalainen nyplääjä.

Nämät sanat lausui tuo pitkä herra eräälle pienelle vikulierille, jolla
oli tuo miellyttävä kelmeys, joka niin paljon taitaa miellyttää
naissukupuolta. Hän oli sangen nuori, sitäpaitsi sangen naasti, mutta
hän peitti kuitenkin vaivalla kuuta, joka ujona ja pelonalaisena
tirkisteli noiden harvojen päälaella olevien hiuskarvojen läpi.

Tuo pitkä ja tuo pieni herra näkyivät kuuluvan samaan joukkokuntaan.

-- Kirot ... vahinko Olivesköld'ille! Hän oli kauniin sukupuolen
tuntija; hän olisi ollut täällä paikallansa.

-- Katsos, Gyllensvingel, -- lausui tuo pieni, -- neiti Attalie valssaa
oikein hyvin, kauniit koivet.

-- Niin, hän on kaunis "muikku"; vahinko vaan, ett'ei hänellä ole rahoja
... sellaiset vaan kelpaavat (Olivesköld'ille) "kurtiseerattavaksi".
Olivesköld olisi mielellään saattanut, mielellään pysyä hänessä, hänestä
olisi tullut varsin hyväntahtoinen rouva, siitä ei kysymystäkään.

-- Sinä kai olet hyvissä kirjoissa hänellä?

-- Minäkö? En niin, en enemmän kuin koko maailmakaan; sitäpaitsi mitäs
muuta on tehtävää kuin heittäytyä hänelle? Sinä uskonet, hänellä on
silmäpari, sillä kelpaa vaikka kaloja ostaa ja hän on viehkeä
todellakin jokaista musikusta ihmettelemään, joka hivuttaa täällä
Tukholmassa rokaansa. Kuitenkin syödään täällä hyvin, ja luonnollisesti
niin tulee alkaa rouvan tyttärellä, ja niin edespäin, jollei äiti olisi
niin vanha, niin ei hän olisi noin hyvä ja... Mutta näetkös ...
mamselli! Oh, ei niin pahoin ... kirous, eikö hän valssaa Berndtsson'in
kanssa ... niin niin, se on somaa, eikö hän ole jo oppinut hymyilemään.

-- Sen he kyllä pian oppivat, -- virkahti tuo toinen; -- mutta
tiedätkös, ei ole ketään koko Tukholmassa, joka nauraa sulolla, paitsi
yksi.

-- Niin, minä tiedän ketä sinä tarkotat, se on Adolfine. Niin, hän
näyttää riivatun suloiselta, pienet kuopat poskissa ja nuot valkeat
hampaat. Hän nauraakin aina.

-- Niin, kumminkin silloin kuin minä teen pilaa hänen kanssansa,
niin...

-- Vai niin, se on vaan paljasta pilantekoa? Muuten on hän
kummallisesti säilyttänyt muotonsa; minä muistan hänet, kun hän kulki
pitkin kammioissa saippuaa ja hajuvettä myymässä; sitten otti muuan
jalo henkilö hänet kasvattilaan, ja niin tuli hän "La Croix''iin" ja
nyt viimeksi "Blå Porten'iin". Riivattua, kuinka muutamat pidättävät
itsensä, eikä hän maalaa poskiansa; minä olen usein taputtanut häntä
poskelle ihan uudella silohansikalla, mutt'ei hiemankaan ei punasta
eikä valkoista ... se on luonnostansa.

-- Kah, näetkös, Berndtsson näyttää niin autuaalta.

-- Niin niin, satatuhatta riksiä on jotakin saada, mutta siinä tulemme
me kaksi olemaan... Minä en suinkaan mene sinun tiellesi?... Kun
iltainen tulee, niin tulee tehdä itsensä miellyttäväksi neiti
Attalielle, sillä ensin tulee valloittaa ulkovarustus, ja sitten
pyrimme me itse linnoitukseen. Se olisi kummallista, jos tuollainen
hyvänluontoinen ja röyheä patruuna, kuin Berndtsson, panisi erään
Gyllensvingel'in takalaitaan? -- nyt on valssi loppunut, meidän tulee
tehdä velvollisuutemme, kosi sinä muutteeksi mamsellia, veli Theofron;
minä alan neitillä.

Gyllensvingel läheni Attaliea, joka oli ottanut paikkansa Liinan
viereen. Tuota oivaa neitiä ympäröi koko ympyrä ihailijoita, jotka
kuuluivat ihmetellen kuuntelevan hänen puhettansa.

Gyllensvingel syöksyi esiin, sanoen:

-- Minä seisoin tuolla poikessa Löwenpilin kanssa puhelemassa ja me
molemmin päätimme, että me olimme onneton ihmispari.

-- Onko paruuni onneton, se minua ihmetyttää, -- lausui neiti Attalie.

-- Ah niin, neitiseni, kun näkee niin monen suloisuuden liitelevän
_ohitsensa_ ... mitä muuta on silloin?

-- Viisaalla on onni itsestänsä, herra paruuni, -- lausui Attalie
hymyellen.

-- Mutta sydän, armaani? Missä autuus oikeastaan asuisi, jollei
siellä?... Mutta minun oikea asiani on kysyä teiltä, onko koko teidän
pieni kirjanne täynnä kannesta kanteen, vai saatetaanko joku
silmänräpäys lahjoittaa -- onnettomalle.

-- Minä epäilen, paras paruuni; äiti on kieltänyt minua paljon
tanssimasta.

-- Ah, sitten on vapaaherratar sangen kova; minä olen varma, että hän
saa sellaisella kiellolla "opionin" vastaansa. "Opioni" on vaarallinen,
myöskin naisille, ja minä julistan itseni vapaaherratarta vastaan siinä
tapauksessa... Se on voimaansa liian kauas kurottamista.

-- Mutta tahdotteko te sitten todellakin, että minä koko kuukauden
jälkeenpäin päivittäin saan kuulla "moraleja" tohtori Gyllinder'iltä.

-- Ah, Jumalani, tuo kunnon tohtori ei ole koskaan ollut nuori, hän oli
kai tiedemies jo silloin kuin hän sai kasteen, ja pelkäsi
kylmettymistä, tuntiessansa vesipisaran päässänsä ... ette kai häntä
tottele? Antakaa hänen "moraliserata".

-- Mutta, ei se ole vallan huvittavaa.

-- Ottakaa häneltä aseet pois.

-- Millä minä tekisin tiedemiehen aseettomaksi?

-- Yhdellä silmän-iskulla.

-- Ja joll'ei tuo auta?

-- Hymyllä.

-- Ja joll'ei tämä auta?

-- Niin, menkää pianon luo ja antakaa muutamien hopeasointujen,
sellaisien, joita ainoastaan te voitte esiintuoda, saattaa mies
ihastuksiin.

-- Te luulette liian paljon minusta, herra paruuni; mutta minä
vakuutan, että minä pelkään tohtoria, ja hän on kieltänyt äitiä, ja
äiti on kieltänyt minua.

-- Ja senvuoksi tulee minun seisoa tuolla poikessa piirongin luona ja
olla onneton! Katsokaa kirjaanne: eikö siinä olisi vähän tilaa, vähän,
vähän ainoastaan minulle? Minä tulin myöhään, liiaksi, mutta siihen oli
kelloni syypää; minä etsin huomenna kostoa kellosepälle.

-- Minä rukoilen hänen puolestansa.

-- Se ei auta, armaani ... hän on syösnyt minun vereen ... niin, tuskan
okeaniin; sanalla sanoen, hän on vihani uhri, jonkun tulee tuntea
Nolandin epätoivon.

-- Ah, nykyaikaan ei ole vanhoja ritareja.

-- Vaan sitä enemmän uusia. Tuskin annetaan mitään päivää ilman
vara-tähdistö kokousta, ja kaikki nämät, vieläpä "Svärdritarit".
lupaavat puolustaa, niinkuin todellisen ritarin tulee...

-- Naisia?

-- Ei, kristinuskoa, kuningasta ja isänmaata; muttei naisia mainita.

-- Siinä näette, ett'ei meitä ajatella.

-- Päinvastoin, kristinusko, kuningas ja isänmaa tarvitsevat
puolustusta, mutta te, naiset, puolustatte itse itseänne; niin, te
menette hyökäten eteenpäin, minä vakuutan, ett'ei Napoleon ottanut niin
monta vankia Mantuassa, kuin yksi ainoa kaunis tyttö saattaa vangita.

-- Te liioittelette meidän pientä valtaamme, jos meillä jotakin on.

-- Pientä valtaa, kuulinko minä oikein? Niin, niin tulee teidän sanoa,
ei tosiaankaan ole edes yhtä voittajaa, joka ei aina luulisi, että
hänellä on pieni valta, vieläpä liiaksikin ... enemmän valtaa ...
vallanhimoa on Evan perisynti; eikö hän pakoittanut tuota mies parkaa
omenaa haukkaamaan?

-- Hän tarkoitti hyvää, omenat kuuluvat jälkiruokaan.

-- Ei, neitiseni, siihen aikaan oli omena "_pièce de resistance_",
mutta sittemmin on se vaikuttanut miehen orjuuttamisen, niin lykättiin
net jälkiruoaksi yhdessä rusinoiden ja kuorimantelien kera... Te
huomaatte, että minä tunnen raamatun kannesta kanteen; tuo on Moseksen
kirjassa; parahin neiti. Minä en anna teille voittoa.

-- Saattaa niinkin olla; te miehet, ette anna meille koskaan voittoa;
kaikkea miehet ymmärtävät, kaikkea he osaavat.

-- Ja kaikkea he kärsivät nöyrästi ja kärsivällisesti, kaikki kahleet
he kantavat, jos te ne asetatte heidän niskoillenne ... sanalla sanoen,
olla orjana on juuri minun luonteistani, erään tahdon orjana joka,
joka, vaikka tyrannillinenkin joskus, kuitenkin puserretaan niin, että
kaikki meidän voimamme katoaa... Tehän näette minut nyt, kuinka minä
rukoilen, kuinka minä pyydän ... pyytäisikö kukaan muu niin paljon,
kuin orja...

-- Paruuni on todellakin innokas ... antakaa kun katson! (selailee
erästä pientä kirjaa) kuudes valssi sitten, herra paruuni!

-- Ah, minä olen onnellisin auringon alla.

-- Mutta teidän tulee pyytää anteeksi minun puolestani äidiltä ja
tohtorilta.

-- Ah, minä toivon kaikkea vapaaherrattaren hyvyydestä ja tohtorin minä
vaadin kaksintaisteluun.

-- Ja hän valitsee pillerejä aseiksi.

-- Niin, sitäkin, sitäkin... Te sallitte, että minä kiusotan
Löwenpil'iä voitollani; poika parka, minä surkuttelen häntä, mutta en
taida häntä auttaa. Hän, meidän kesken sanoen, sanoi varmaan, ett'en
minä saisi sitä onnea, joka nyt on minun.

-- Ah, älkää sortako häntä, herra paruuni, -- naurahteli Attalie.

-- Kyllä, hän on sorrettava; sillä hän oletti, että te olette kova
timantti.

-- Mutta, hän ei muistanut, että into on vielä kovempi.

-- Siis kuudes valssi... Nyt olen minä jotenkin levollinen ja saatan
siis kysyä teiltä, mamselli Liina, miltä teistä tuntuu Tukholma?

-- Sangen somalta.

-- Niin, todellakin, sellaisia "_environg'eria_", kuin Tukholmalla, ei
millään Europan pääkaupungilla ole, Constantinopelia mainitsematta.
Kuitenkaan ei Tukholma ole talvella juuri miellyttävä ... vähän lunta
katoilla ja mustat kadut. Te olette olleet operassa?

-- Olen.

-- Ja nähneet?

-- Viimeksi "Friskytten".

-- Se on herttainen Weber'in työ ... kohtaus suden luolassa on
suloisin, mitä saattaa nähdä ... pöllöt, ilman kuvastukset ja musiiki
sitten, äänien myrsky ... eikö teitä kauhistus valloittanut?

-- Ei.

-- Se tapahtuu joskus nuorille naisille, mutta te olette tottunut
luonnon suurenlaisiin ilmauksiin... Ah! luonto naiseni, on jotakin,
joka voittaa keinon.

-- Siinä en minä saata jakaa paruunin mielipidettä, virkkoi Attalie,
sillä hän huomasi, ett'ei Liina saattaisi ollenkaan siinä läväistä
itseänsä.

-- Kas niin, kun minä luulin, että "alliansi" oli loppunut, heitätte.
te minulle hansikan. Mutta, neitiseni; minä olen varma voitostani.

-- Mahdollista, minä en tahdo siitä kinata; mutta paruunini, missä
näette te luonnon niin suloisena kuin eräässä Fahlcranz'in taulussa?

-- Kyllä, armaani, ei kauempana kuin Eläintarhassa.

-- Siellä tomuttuu ajokaluista ja kerjäläiset saattavat huudoillansa
kuuroksi.

-- Antakaa anteeksi, armaani, te unhotatte vallan, että minä heti
teidät saan kiinni valheesta. Te unhotatte, että se olette te, joka
ajatte jossakin näissä ajokaluissa, ja että se ehkä olette te, joka
kurotatte ulos kätenne ja annatte kerjäläiselle lahjan... Eikö se ole
kaunis luonto, elävä luonto, jonka läpi teidän sydämenne kimmeltää ...
tahi, minä toivon, että mamselli Anton antaa minulle voiton. Neiti
tässä on, sen olen minä suoraan teille sanova ... niin, neitiseni, minä
olen kai kanteleva teistä jollekin; mutta neiti tässä kohtelee minua
vallan hirmuisesti; mutta minä en ole yksin siitä. Kyllin siitä, minä
en saa koskaan voittoa, vaikka minulla olisikin taivaallinen totuus
puolellani; minä en saa ajatella, enkä tuntea, hän vaatii ehdollista
kuuliaisuutta; ei saa pitää ihanaa ihanana, ihmeteltävää ihmeteltävänä;
mutta minä teen niinkuin Galilé.

-- Ja hän, herra paruuni!

-- Hän polki laattiata, kun hän tuli pakoitetuksi vannomaan
tieteellistä uskoansa, että maa liikkuu; "se liikkuu kuitenkin", sanoi
hän. Minäkin poljen epätoivossa ja tietäessäni oikeutetusta asiastani,
ja sanon: ihana on kuitenkin ihanaa. Eikö minulla ole oikein, mamselli
Anton?

-- Minä en todellakaan tiedä.

Musiiki näpäytti ja paruuni otti ystävänsä kera paikan piironkin luona.

-- Kuules, Löwenpil, oletko sinä nähnyt egyptiläistä museota
Pariisissa?

-- Olen, kuinka niin?

-- Mitä sanot tuo muumia, joka on tuolla?

-- Muumia?

-- Niin, näetkös, melkein yhtä paljon puhuu mamselli Anton.

-- Mutta hän näkyi puhuvan paljon Berndtsson'in kera.

-- Niin, sen minä uskon, hän tuli ehkä muistojen kera isä kultansa
luota, ja puhui kevät-tou'oista ja kirnupiimästä; tuota näkyy tuo piika
parhain ymmärtävän.

-- Sinun keskustelusi neitin kera oli sitä innokkaampi.

-- No niin, hän on oikein sievä "lutka"; vahinko vaan, ettei hän ole
tarjooja-mamselli Schweizerissä.

-- Mistä te puhuitte?

-- Tuo oli yksinkertainen kysymys; mitä muuta puhuisi, jollei vaan
turhia juttuja; hän tahtoi olla olevinansa vikkelä, ja niin saattaa
kutoa kokoon mitä vaan, hän nauraa varsin hyvin, vaikka suupielet
menevät vähän vinoon.

-- Mutta ei mitään Adolfinen suhteen Blåporten'illa.

-- Niin, sen minä uskon, tuolla tytöllä on _savoir vivre_ ja _savoir
faire_; siitä olisi tullut varsin oiva salonkineiti, jos hän olisi
kuulunut siihen luokkaan -- se on toinen asia.

-- Etkö tanssi?

-- He en, minä olen epätoivossa tänä-iltana, minä en tanssi kenenkään
muun kuin neiti Attalien kanssa, sen minä tiedän, että akka pitää
siitä; ja näetkös, akalla on kaikki sananvalta tässä talossa ja niin
pyritään likemmä muumiata ja ruvetaan puhumaan, mikä sen nimi taasen
on: herajuusto, taale, voinvalmistus ja kuminajuusto, ja niin edespäin,
saadakseen hänen puhe-elimensä käymiseen, ja sitten, veliseni, saat
sinä pienet saatavasi maksetuksi.

-- Niin, sinä teit minulle sutkauksen diskantissa.

-- Vai niin; no sinähän olit takauksessa ja sitäpaitsi olet rikas; mitä
sinä tekisit rikkauksillasi, jollet sinä auttaisi ystävääsi?

-- Siinä saattaa sinulla olla oikein, mutta mene pian naimisiin, niin
että...

-- Niin, tiedätkös, minä olen jättänyt hiidelle itseni, minä nain
mamselli Liinan; ei ole muuta neuvoa. Sinä saattaisit varsin ottaa
neiti Attalien.

-- Kiitän nöyrimmästi, mutta minulla on esteitä.

-- Adolfine ... oh, sillä ei ole niin väliä. Mutta yhtä kaikki,
sellaisena kuin minä nyt olen tässä, niin aion minä mennä tuohon pyhään
aviosäätyyn ja, jos Jumala tahtoo, yhdistyä tuolla poikessa olevan
muumian kanssa; tuo on todenperäinen viattomuus -- eräs "landttärna"
(ei lyhty, ymmärrätkö) ja se on oleva sangen kummallista totuttaa
itsiänsä tuohon "genre'iin".

-- On kyllä, sinä voit kaikkea mitä vaan tahdot.

-- Niin niin, tottumus tekee asian. Kuudenteen valssiin menen minä ja
poljen lattiata neiti Attalien kanssa. Menkäämme tuonne ulos ja
istukaamme vähän: täytyy olla jäykät, lepuutetut jalat, käydäkseen
tuohon työhön käsiksi.

Keskustelu paruunin ja Liinan kanssa oli tapahtunut, niinkuin me ennen
olemme kertoneet, niin ettei hän erittäin ollut voittanut sellaisen
tuntijan suostumusta; mutta keskustelut Berndtsson'in kera näkyi
paremmin luonnistuman.

Berndtsson oli yksinkertainen, vilpitön eikä liiaksi sivistynyt
nuorukainen, joka ei likimainkaan ollut väsynyt elämän nautinnoihin.
Köyhyys ja pelko velkaantumisesta oli säästänyt hänelle monta
kokemusta, joita toiset suorittivat varsin ilottomalla elämällä. Hän
oli usein nähnyt, missä murheissa hänen isänsä oli elänyt ja eli,
ainoastaan senvuoksi, että hän oli velkaantunut; kuinka korot, erään
Sisyphus-kallion kaltaiset, alituisesti saapuivat ja tekivät kaikki
koetukset, suruttoman vanhuuden levonhetken saavuttamisessa,
mahdottomiksi. Tämä vaikutti, että hän oli aikoinaan tottunut vissiin
kohtuuteen, vissiin taipumukseen olla vähään tyytyväinen, joka suurelta
osalta hänen ystäviänsä puuttui.

Ihmetellään usein, minkä vuoksi nuoret miehet niin usein antautuvat
velkoihin; luullaan, että se johtuu kevytmielisyydestä, säästämisen
kykenemättömyydestä ja joutuvasta laiskuudesta, sanalla sanoen, olevan
luonnonlaatu-vian vallassa. Tämä ei kuitenkaan ole aivan usein niin,
vaan vika onkin usein valtiossa, joka antaa niin pieniä palkkoja, ettei
mikään visuus sitä auta, vaan velkaantuminen on poistumaton. Siis tulee
nuorukainen juuri silloin kuin mieli on iloisimmallansa ja kuin
tulevaisuus avaa porttinsa, asemaan, jossa hänen ei ole mahdollista
elää velkaan tulematta. Hän on rikasten miesten poikain toveri ja
ystävä ja hänen täytyy, jollei juuri kilpailla, niin olla kuitenkin
heidän kanssansa. Alituisesti kasvaa velka huolimatta kaikesta hänen
säästäväisyydestänsä, ja kohta huomaa hän, ettei tätä pahetta voi
auttaa ilman perintöä tai -- rikasta tyttöä.

Nyt tulee hänen koittaa saada sellainen; hän kieltäytyy, päättäissänsä
naida rikkaasti ja varallisesti, kaikista vaatimuksistansa
omistaaksensa sen, jota hän mahdollisesti rakastaisi; sillä hän ei
saata ennakolta lukea hyväksensä, jollei velkasumma pakoita häntä
naimaan, paljoa ennemmin kuin hän on nähnyt sen, jota hän rakastaa; ja
jos hän on nähnyt hänet, niin tulee hänen poistaa se ajatus
tulevaisuudelle vaarallisena. Mitä on hän tekevä? Asiat menevät
selvästi alaspäin -- jos he menevät vähän hitaammin tai vähän
nopeammin, saattaa olla se sama; jos vaimo maksaa muutaman tuhat riksiä
enemmän tai vähemmän, ei se kuulu asiaan; mutta kieltäytyä kaikista
elämän iloista, sitä ei hän saata. Hänestä on avioliitto jonkunlainen
ikävä luostarielämä -- jonkunlainen yhdyskunta, jolla ei ole muuta iloa
itsellänsä kuin selvät asiat, ja siis tahtoo hän nauttia, koska hän
saattaa, elämän riemuista, ja tulla mieheksi ja asiamieheksi sitten.

Hänen tulee kuitenkin rakastaa, panematta itseänsä vaaran-alaiseksi ja
sitomatta itseänsä; hänen tulee katsella vaimoa kuin leikkikalua, joka
ei kelpaa muuhun kuin huvitukseen; hänen tuli etsiä hänet juuri sieltä,
jossa hän ei saa tietää, mikä vaimo se saattaa olla. Minkä vuoksi?
Niin, senvuoksi, että hänen tulee olla vapaa, kuin tilaisuus
vakavuuteen ilmaantuu.

Vähitellen tulee hän vapaaksi kaikista tunteista ja oppii vihaamaan
naista; no hyvä, silloin hän on valmis naimisiin; silloin tapaa hän,
annas olla, rakastettavan ja varakkaan tytön; mutta hän ei ymmärrä
häntä. Viattomuuden hienoa tuoksua ei hän tunne, koska hän tulee
irstauden hollituvasta.

On kuitenkin monta, jotka eivät ole niin onnellisesti onnettomia; mutta
näillä on ollut tavallisesti joku apu ja, ennen kaikkea, niitä ei saa
heittää huolimattomasti velan pyörteeseen, jos he luulevat, että heillä
on etuoikeuksien vaatimuksia ja jos vissit oikeudet suosivat heitä,
että he saavat olla vapaat.

Koko tässä otteessa näyttäytyy ylenkatse naisia kohtaan tässä muodossa
etupäässä sellaisissa, jotka tietävät itsestänsä tai arvelevat, että he
elävät varojensa yli, tämä olkoon nautintopyynnistä tai senvuoksi,
ett^ei se saata olka toisin.

Myönnettävää on, että ulkonaiselle ilon pilkistykselle,
silmänräpäykseksi uhrataan sisällinen, todellinen tyytyväisyys ja että
etukädessä eletään perheellistä onnea ja pantataan vanhuuden lohdutus
pankkiin, joka, silkoin kuin sen tahtoo lunastaa, kauan sitten on ollut
maksuvoimaton.

Niin paljon tuomitaan siitä niinkutsutusta silohansikoitusta
raakuudesta; kukahan on se, joka sitä imettää? Tuomitaan tapojen
riettautta, joka joskus tekee, että nuot "sivistyneet" eivät saata
ajatella yhtä asiaa selväksi, vaan tahraavat kaikki, mihin heidän
ajatuksensa sattuvat. Kuka on saattanut riettauden? Pidetään
ylenkatsetta naista kohtaan, raakuuden perustuksena; kukahan sen antoi?
Meidän vaatimuksemme ovat net, että tuo sivistynyt eläisi varojensa yli
ja meidän ahneutemme, että vähennettäisin, mikä suinkin on
tarpeellisinta. Onnettomuus on siinä, että koetetaan heitellä
sisällisen rikkauden puutetta ulkonaisen loistolla.

Kuitenkin on Berndtsson tuon vieraan avun kautta, jonka hän oli saanut,
saattanut yllä pitää itseänsä niin, ett'ei hän edes voinutkaan
velkaantua.

Hänellä ei ollut siis tuota tavallista syytä, eikä hän ollut
senvuoksikaan, kuin monet muut, hylännyt toivoa seurata sieluansa;
sillä hätä ei ollut oven edessä; hän _saattoi_ mennä köyhäänkin
naimiseen, sittenkuin hän olisi saanut komppanian; mutta saattoipa hän
mennä rikkaaseenkin, jos onni olisi hänelle suotuisa. Tämän toivon
perustuksessa ei ollut vakituisesti mitään rainastelevaa
itsekkäisyyttä, mutta isän pula, tuo vähäinen arvo, jota tuo _köyhä_
kapteeni Berndtsson nautti juuri köyhyytensä takia ja katsomatta hänen
jaloa sieluansa ja virassa kelvollisuuttansa, oli syvästi teroittunut
nuorukaisen mieleen.

Nyt kohtasi hän Liinan, ja oli jotakin tuossa tytössä, joka vangitsi
hänet. Kun hän vertaili häntä tuohon köyhään hattumamselliin, huomasi
hän selvästi, että tämä jälkimäinen todellakin olisi tuo oikea -- sitä
ei hän itse ymmärtänyt; mutta ei se ollut kauneus, ei hänen ujo
käytöksensä -- ei mikään, jolle hän olisi voinut antaa nimen, joka
sellaisella noitavoimalla piti hänen ajatuksensa tässä tytössä jälellä,
jonka hän ainoastaan kerran oli nähnyt. Liina oli hyvä, viaton lapsi,
ei kaunis, mutta jotakin ajattelevaa sinisissä silmissä, kipinä sielua
ja totuutta, joka helevästi eroitti sen tyhjän hymyn. joka loisti neiti
Attalien silmissä.

Siis ei Liina ollut mitenkään merkillinen, mutta hän oli rikas; ja
kuinka tuo vaikuttikaan, varmaa oli, että luutnantti Berndtsson luuli
rakastavansa häntä, vaikka hän huomasi, että Emilin kuva ikäänkuin
tahtoi asettua hänen ja Liinan väliin.

Liina puolestansa näkyi tuossa nuoressa luutnantissa tuntevan lapsuuden
ystävän. Hän ei huvittanut häntä millään peräti pilanteolla eikä
turhilla veija-sanoilla, jota niin usein saa salongeissa,
keskustelutapa, joka on puhumassa, vaan ei mitään sanomassa. Mutta
mistä he sitten puhuivat? Jumala tiesi; vaan eivät kirnupiimästä eikä
kuminajuustosta, vaan vallan kokonaan toisista, jotka huvittivat heitä
molempia.

Berndtsson'illa oli aine puhuttavana, joka äärettömästi näkyi
huvittavan Liinaa. Hän oli nimittäin kadettiaikanansa ollut usein
Rödbyn pappilassa ja tuon kunnon rovasti Mollén'in luona, joka oli
naituna tehtaanisännän sisaren kanssa. Hän tunsi siis heidät ja koko
ympärillä olevan seudun.

Tämä oli Liinasta, joka ei vielä ollut ehtinyt tottua uuteen
elämän-tapaan, vallan kuin hän yhdellä kerralla olisi tullut
siirretyksi lapsuutensa edeniin.

-- Ja te muistatte, -- sanoi hän, -- pöydän puutarhassa?

-- Niin, se oli harmaa kalkki-kiivu lehtimajassa; siinä olen minä usein
istunut kirjoineni.

-- Ehkä te olette kirjoittaneet nimennekin? -- kysyi hän ja hänen
poskensa saivat innokkaamman punan.

-- Niin, vieläpä hakannutkin, nimittäin kynäveitsellä. Minä ja
Helmer ... tunnettehan te nuoren Helmer'in?

-- Tunnen niin, sen minä teen.

-- Minä ja Helmer olimme ystävät ja olemme vieläkin; hän oli kadetti
silloinkuin minäkin; mutta juuri tuossa lehtimajassa päätti hän olla
jatkamatta. Hän istui siellä eräänä kauniina kesä-aamuna minun
kanssani, ja me, niinkuin pojilla on tapana, teimme tuumailuja
tulevaisuudestamme. Se olisi luonnollisesti tuleva loistavaksi,
kumminkin minun, -- lisäsi Berndtsson, naurahdellen. -- Helmer taasen
levollista ja rauhaisaa tulevaisuutta ja sittenkuin hän kauan oli
kuunnellut minun tuumailujani, ja ääneti silmäillyt kenttiä ja metsiä,
keskeytti hän minut, sanoen: "Niin, tuo kaikki on hyvää, mutta kuin
sinusta tulee kenraali, niin olen minä pienessä talossani, tuota
sotilaselämää en minä osaa". Ja tämä tuli hänen päätökseksensä.
Ainoastaan kuudentoista vuotias, otti hän äitinsä pienen talon
huostaansa ja on nyt kelpo maanviljeliä.

Liina oli ääneti kuunnellut kertomusta; mutta kun puhuja taukosi,
heitti hän kysyvän silmäyksen häneen.

-- Niin, oikein, olikin kysymys pöydästä. Niin, kuin me jätimme hyvästi
toinen toisellemme, niin lupasimme me ikuisen ystävyyden, ja sen
vahvistukseksi hakkasimme me B. B.. ja C. H. kivipöytään.

-- Niin, minä olen nähnyt nuot molemmat nimet, -- sanoi Liina, mutta
ikäänkuin alakuloisena. -- Minä muistan nähneeni nuot molemmat nimet.

-- Ne ovat kai jo haihtuneet pois? -- kysyi Berndtsson, jonka
haaveisille tuo paennut nuoruuden muisto taasen oli esissä nyt
terveissä väreissä.

-- Ei, varsin vahingoittamattomat, sen voin minä vakuuttaa ja sen vähän
sammalen, joka oli siinä, otin minä siitä pois tietämättä...

-- Että se oli kenraali ja maanviljeliä, jotka siihen olivat
yhdistetyt! -- nauroi Berndtsson. -- Mutta Helmer, -- lisäsi hän, -- on
kuitenkin enemmän maanviljeliä kuin minä kenraali. Onhan se kai pieni
talo, kuin hän hoitaa?

-- Niin, varsin pieni.

-- Ja hän onnistuu kuitenkin? -- kysyi Berndtsson.

-- Niin, sen minä uskon. Heillä on niin sievää, hänen äitillänsä ja
hänellä, todellakin niin hauskaa, että ... että tuntisi itsensä kuni
kodittuneeksi heidän pienessä asunnossansa; sillä, kuni luutnantti
muistaa, ei se ole suuri.

-- Kyllä, sen minä muistan; mutta Helmer onkin järjestyksen ihminen ja
puhdas henkilö, joka voi paljon, vaan ei sokeasti totella muita. Hän
olisi tuskin sopinut sotilaaksi, sillä hän tahtoi aina ensin tietää:
miksi minun tulee tehdä näin tai näin? Ja vasta sittenkuin hän oli
saanut sen tietää, tarttui hän tekoon.

-- Mutta onko sitten sotilas niin vallan tahdoton? -- kysyi Liina.

-- On, se on oleva niin, tai oikeimmin, se kuuluu meidän kunniaamme,
ett^ei meillä ole mitään omaa tahtoa; sillä armeija on elävä
puolustuskone, eikä se käy laatuun, että se ajattelee itse.

-- Niin, silloin pelkään, että Kaarlo ... Helmer aioin sanoa ... olisi
siinä pahassa pulassa; sillä tuota kuulin minä sedän aina sanovan: "tuo
on vastahakoinen herra, joka on pehmeä kuin vaha, silloinkuin hänen
sydämensä määrää hänelle jotakin", niin sanoi setä.

-- Varsin oikein tuomittu, sellainen oli hän poikana, eikä hän ole siis
muuttunut.

-- Minä lyön vetoa, että vallasväki nyt parhaillaan on tuolla alaalla
Rödeby'ssä, -- virkkoi neiti Attalie, -- kun on kerran elänyt maalla,
-- niin ei unohda tuota vapaata luontoa.

-- Niin, neitiseni, me puhuimme vapaasta luonnosta, mutta se oli
ihmisestä, jolla oli mieli, vapaa kuni luonto.

Neiti hymyili. Mutta siltä se näytti, ettei hän kääntänyt huomiotansa
vastaukseen, jokin, joka keskustelu-tavallensa olikin varsin tarpeeton.

-- Ah niin. Vapaus on jotakin, jota me kaikki halaamme, vieläpä kakadu
tuolla sisällä rakastaa vapautta ja valittaa hädissänsä.

-- Hän näkyy, -- sanoi Berndtsson, naurahdellen, -- kuuluvan tuohon
tavallisimpaan luokkaan, joka luulee, että vapaus saadaan, kun vaan
huutaa aikalailla, mutta joka ei uhraa ainoatakaan mantelin sitä
saavuttaaksensa.

-- Ah, te panettelette minun kakadu'ani! Se ei ole hyvänlaista
luutnantilta; niin ymmärtäväistä eläintä ja niin mieltynyttä nähdään
harvoin. Tai mitä sanot, Liina? Eikö kakadu ole liiaksi sievä olento?

-- No niin, mutta, Attalie, varmaan pidän minä kuitenkin tuhat kertaa
enemmän tavallisesta varpusesta, vaikk'ei hän olekaan ulkomaalainen,
vaan varsin yksinkertaisesti ruotsalainen.

-- Ah, sinulla on kummalliset ajatukset, Liinaseni! Tahdot verrata
kakadun varpuseen; sen minä puhun kakadulle.

-- Vai niin, armaani ymmärtää lintujen kieltä, -- sanoi paruuni
Gyllensvingel, joka oli lähestynyt; -- niin todellakin, teillä mahtaa
olla korkeammat taidot kuin muilla. Noh, mitä sitten sanoo tuo
siveellinen suku? He ylistävät Jumalaansa, niin oli vanhassa
virsikirjassa; mutta sanovatko he mitään muuta?

-- Niin, paljon enemmän, vieläpä teistäkin, paruunini.

-- Jumalani, puhuvatko linnut minusta! Ja mitä?

-- He sanovat, että teistä aikoinaan tulee mahtava mies.

-- Ei armaani, he sanovat vaan: Gyllensvingel, hän on orja, hän
niinkuin mekin. Suvaitsetteko te? Nyt alkaa kuudes valssi.

Se alkoi ja kaikki oli taasen liikkeessä.

Näin pitkitettiin juhlaa myöhään yön selkään.

Tehtaanisäntä, kuni kohtelias isäntä ainakin, kulki pitkin ja kestitsi
vanhoja kertomuksilla korkeasta vainaja majestetistänsä Kaarlo
kolmannestatoista ja kaikista aineista, jotka hänen asioitsija
päässänsä olivat saaneet nimensä numeroitten viereen.

Sellainen pää näyttää melkein ryytikaupalta, jonka omistaja,
tehdäksensä itsensä vahingosta vapaaksi, on ottanut joltakin
korukauppiaalta osan hänen varastoansa. Enimmäkseen sokuria ja kahvia,
ryytineilikoita ja pippuria, mutta sisällä puotikamarissa on hänellä
rihmakeriä, vähän pitsejä, joku saali, ja niin edespäin. Nämät tuo hän
esille kuin naisia tulee; mutta niin kauan kuin tavalliset "kundit"
tekevät kauppaa, ei hän ole mikään muu kuin ryytikauppias.

Nyt toi patruuna esiin kaikki kalleudet muistinsa varastosta, eikä hän
ajatellut, että suurin osa oli suorastansa vanhanaikuista.

Vihdoinkin kohtasi hän Berndtsson'inkin.

-- Kuulkaas, herra luutnantti, -- lausui tuo kunnon ukko, joka näkyi
syttyneen ystävyyteen nuorukaista kohtaan. -- Kuulkaas! Nyt on niin
asiat, että luutnantti joskus käy meitä tervehtimässä arkinakin;
kurkistaa joskus tännekin ... tehkää niin, sangen tervetullut!

Berndtsson kiitti; mutta ei kukaan heistä ollut huomannut, että
Gyllensvingel'in ystävä oli kuullut tuon lyhyen keskustelun.

-- Veljelläni ei ole onnea tänä -- iltana, -- lausui siis tämä
paruunille.

-- Kuinka niin? Minä luulen, että minulla on varsin ahnas onni.

-- Kyllä, tyttöjen luona ehkä.

-- Ja mitä muuta tarvitaan?

-- Niin, näetkös, onko tehtaanisäntä käskenyt sinun käydä tervehtimässä
arkinakin, se on, amikalisella kannalla seurustella perheen kanssa?

-- Ei; kuinka sitten?

-- Niin, näes, hän on sitävastoin käskenyt Berndtsson'ia niin tekemään.

-- Vai niin; tahtoisiko ukko perustaa pienen seura-elämän hiljaisista
nuorukaisista! No, tuo oli hauskaa... Ei, ei sanaakaan minulle, vaikka
me olemme puhuneet monta kertaa mutta toisella kerralla puhuimme me
Kaarle kolmannentoista piipunpesästä, ja toisella kerralla hänen
piippunsa -- hammasluusta, luulen ma ... varsin hauska mies tuo meidän
isäntämme.

-- Niin niin; mutta katso paremmin eteesi.

-- Oh, se on akka tekevä; minä menen tuota päätä hänen tykönsä.
Kuuntele sinä, niin saat kuulla, että hän käskee, se on hiukkasta
terävämpi kuin ukon.

Paruuni läheni vapaaherratarta, joka iloa säihkyvillä silmillä katseli
sitä nuorta miesparvea, joka ympäröi Attaliea, kun sitävastoin vissi
niukkuus vallitsi Liinan läheisyydessä. Jokainen hieman pelkäsi, että
hän katkaisisi kaulansa muutamilla yksitavuisilla _niin_ ja _ei_ tahi
tuolla vieläkin kauheammalla _vai niin_. Vähän tahtoi kukin avata
aatteitansa teräsestä, yhdistyneenä yhdeksi langaksi ja pelkäsi kovin,
että hän saisi sen poikki leikatuksi; sillä solmiaminen on vaikea
tehtävä.

-- Täällä on äärettömän virkistyttävää tänä -- iltana, sanoi paruuni.

-- Niin se huvittaa minua, -- vastasi vapaaherratar, jos meidän
ystävillämme saattaisi olla muutamia silmänräpäyksiä viatonta iloa
meillä; se on silloin heidän tähtensä.

-- Meidän tähtemmekö? parahin vapaaherratar, meillä ei saata olla muuta
kuin hauskaa; oltaisihan ihmisvihaajia, jollei täällä aina oltaisi
tyytyväisiä. Luonnollisesti juhlassa, jonka tämä joukko muodostaa, ei
saata nauttia yhtä totista iloa, kuin se, että hiljaisessa kotiudessa
nähdä rakkauden ja kristillisen riemun paratierattuina.

-- Ah niin! niin on se; Jumalalle kiitos, me olemme onnellisia.

-- Niin, ja levitätte autuuden itse majaankin... Tiedetään kyllä, kuka
on henki kaikissa yhdistyksissä ihmisyyden hyväksi.

-- Ah, parunini, siinä tapauksessa on meillä tuomio, joka...

-- Kyllä, varsin totta, mutta mahtaa olla suloista, että saattaa tehdä
hyvää.

-- Oh, se on niin vähäpätöistä; meidän viime näyttelymme Rospigg'ien
hyväksi ... näittekö te sen?

-- Kyllä, ja niin oli siellä eräs työ neiti Attalielta; eräs hirvi
harso-ompeluksessa.

-- Vai niin, te näitte sen?

-- Niin, vieläpä minä huusinkin sitä, mutta luonnollista kaikki
tahtoivat sitä ja minä en saattanut mennä niin korkealle, kuin se meni.

-- Niin, niin se nousi sangen korkealle, joka suuresti ilahutti
Attaliea, koska nuot Rospigg parat saivat siis hänen kauttansa pienen
avun.

-- Neiti Attalie on kaikenperijä äitinsä sydämestä.

-- Sellainen on aina nainen, -- lausui vapaaherratar. -- Teillä
miehillä on niin paljon ajattelemista, että te unhotatte puutteen,
mökin lapset.

-- Aivan totta.

-- Tuo ehkä huvittaisi teitä, että jonkun kerran kuvailematta tulette
tervehtimään meitä ja täällä juotte teetä; te ette saa odottaa muuta
kuin hiljaisen perhe-elämän: äitin lapsinensa, nojaten itseänsä jalon
puolison ja isän puoleen.

Patruuni kumarsi ja vakuutti, että hänen sielunsa läpi tunki todellinen
riemu; ja sitten raukesi keskustelu, kunnes vihdoin, vihoviimeinkin,
vallan katkaistiin sanoilla: "Ruoka on pöydässä".

-- Se oli pitkä keskustelu, -- lausui ystävä, pureskellen piirakkaa; --
minä luulen, sieluni kautta, että heillä on ravunpyrstö täytteenä ...
se on kummallista keksiä, kuinka paljon porvaristo pitää
ravunpyrstöistä. Ja sinut kutsuttiin.

-- Niin, tietysti, mutta tuli ensin mennä pitkän penitentia'n kautta
filantropissa. Te miehet, sanoi hän, unhotatte mökin lapsia; se ei ole
kumminkaan minussa omalla tunnollani.

-- No ei, nauroi tuo toinen ja tyhjensi portviini lasin. -- Vai niin,
te puhutte ... ota itsellesi lasi, se on varsin hyvää ... hädästä, ja
niin edespäin.

-- Niin, ja Rospiggalaisista ja neiti Attalien hirvestä näyttelyssä.

-- Vai niin; olitko siellä?

-- En suinkaan, mutta minä näin sen Emilin luona, sinä tiedät,
neulousmamsellin; hän hypisteli kokoon koko hirven, kaikki koivet,
taivaan ja maan ... sanalla sanoen, koko työn, joka sitten meni ja oli
neitin sormien työnnä ihmisten silmissä.

-- Ha ha! Vai niin, vähän ulkokullaisuutta.

-- Ei, ei vähääkään, siinä oli kumminkin neljä neliökyynärää, ja
hirvellä oli niin suuri ruunu, että mikä nainut herra hyvänsä olisi
saattanut olla tyytyväinen.

-- Mutta sinä tulet kutsutuksi?

-- Niin, etkös sitä kuullut? ... teelle ja "hiljainen perhe-elämä",
"äiti lapsinensa" ja kappale "jaloa isää". Se on tiettyä että minä
sitäpaitsi saan pienen sievän "supé'n" ja soitannollista nautintoa
papukaijan ja neitin kautta. Mamselli on hiljainen kuni kala, suljettu
kuni kassa-arkku ja tyhmä kuni lastu; siitä oiva vaimo tulee aikoinaan.

-- Sinä olet varma asiassasi.

-- Vallan.

-- Mutta, Berndtsson?

-- Berndtsson? Nimestä kuuluu, että hän on se, joka häviää tässä
ottelussa. Berndtsson? Luuletko sinä, että tuollainen rikas tyttö,
jolla on vapaaherratar äitipuolena ja Vaasanritari isänä, saattaa eli
saa (sillä en minä luota suuresti hänen omaan kunniatuntoonsa) mennä
naimisiin sellaisen kanssa, jonka nimi päättyy sanaan "son". Oletko
sinä koskaan kuullut, että varakas tyttö, näin suuressa maailmassa, on
ottanut jonkun Pettersson'in, Mårtensson'in, Jönsson'in tai
Berndtsson^in? Et, veliseni, vähän enempi on sentään kunniatuntoa.

-- Mutta, jos ukko tahtoo...

-- Ukkoko? Jumalani ja anojani, oletko sinä elänyt kiinalaisessa
tattarissa? Koska ovat ukot uskaltaneet sanoa muuta kuin "Jumala teitä
siunatkoon, lapsukaiset?"... "Äiti ei ole antanut minulle lainkaan
rauhaa", ja niin edespäin. Älä sure ennakolta koittavaa päivää ... hän
on minun.

"Supé'm" jälkeen tanssittiin taasen, ja vasta aamupuoleen erkani seura
ja niiden joukossa mamselli Bleklöf oppilainensa.

-- On jotain kohtalaisen parahultaista, sanon minä; sopivan vapauden ja
pakon välillä, -- sanoi mamselli. -- Kuulkaas Gustafva? Onko hänen
vilu, niin kääriköön turkit ympärillensä... On kohtalaisen
parahultaista, jota ei kukaan talon tyttäreistä ymmärrä. Neiti Attalie
on jotenkin irstas, ja se vaikuttaa, että kaikki nuoret miehet
kerääntyvät hänen ympärillensä; se ei ole mikään hyvä merkki heidän
kunnioituksessansa, kun he niin saartavat jonkun tytön... Mitään
sellaista en minä koskaan sallinut... Gustafva, nukkuuko hän?...
Sellaista ei mikään sivistynyt tyttö saata sallia; sillä ensimäinen
sääntö on, että tulee pitää miehet kaukana, kaukana, sanoin minä.
Tytöllä tulee olla atmospher (atmospher on sama kuin ilmakehä)
säädyllisyydestä ja korkeasti moraalinen perustus... Hän kuulee kai,
mitä minä sanon, Gustafva?

Neiti Gustafva, joka oli nukkumaisillansa keinuviin vaunuihin, sanoi:
-- Niin, ilmakehästä.

-- Niin, oikein atmospher ... lausutaan at-mos-fäär ... ympärillänsä
mielen hienoudesta, joka poistaa tuon tyhjän imartelemisen. Miehet ovat
petollisia, eivätkä tahdo koskaan muuta kuin loukata tytön hienoja
hermoja. Tytölle kuuluu, että hänellä on hienot hermot, eikä hän saa
olla piijan kaltainen; muita kyllin siitä. Gustafva näki kai mamselli
Liina Anton'in.

-- Kyllä, vastasi tyttö haukotellen.

-- Hän taasen on jäykkyys itse: ilman keskustelu-taitoa, ilman
käytöstapaa, vieläpä ilman tavallista kieli-sivistystä. Kuten näkyy,
hän ei ole lukenut ainoatakaan ranskalaista romaania alkukielellä,
vieläpä on hän tuskin lukenut mitään romaania; se on surkeata...
Makaako Gustafva? Niin, Jumalani, hän makaa.

Mamselli Bleklöf vaikeni ja mediteerasi tuota turhan-aikaista maailmaa.
Syynä tähän hänen filosofialliseen elämän-havaintoonsa oli yön
valvominen, joka oli väsyttänyt häntä, ja osaksi tuo eremiitinen tila,
jossa hän oli juhlassa ollut. Kukaan ei ollut näyttänyt huomanneensa
tuota pientä ihmistä, joka harmailla silmillänsä harhaili seurassa; ei
yksikään näkynyt muistavan, että tuolla poikessa pesän luona oli koko
makasiinillinen sivistystä, lainasto ihmisten kera seurustelevien
hyväksi, ja sitäpaitsi jalo, lämmin ja hellä, vaikka vähän kokoon
rutistunut, naisellinen henki. Kaikki katsoivat vaan kuorta ja antoivat
itse sydämen olla sopukassaan huomaamatta. Saattaa vähemmästäkin tulla
filosofiksi, kuin tämä oli.

Ei ole muuta kuin yksi askel siitä, ettei tule pyydeksi paalissa -- ja,
että päistikkaa heittäytyä valon-lähteesen.



ERÄS HEIMO-KOKOUS.


Oli kesäkuu seuraavana kesänä. Kaikki oli silloin korkeimmallaan
ihanuudessa. Niityt olivat vielä kukkia täynnä, sillä ei viikate ollut
vielä tullut niitä niittämään; sillä kukkaroheinä ei kilissyt vielä,
sillä kun kukkaroheinä kilisee, niin silloin täytyy niityt niittää ja
kukkien kaatua.

Kastanjat, nuot kaksi suurta, jotka ovat keskellä ketoa
Valdemarsborg'in vanhan herraskartanon edessä, kukkivat parhaillansa,
ja syreenit, jotka, puunkaltaisina, verhosivat talon ympärillä olevaa
muuria, olivat sinipunertavia. Kaikki oli hiljaista ja maan iloa.

Oli iltapäivä, kun vanha kreivi ja kapteeni Berndtsson istuivat yhdessä
lehtimajassa. Kreivi oli hankkinut itsellensä piippuja ja tupakkaa
kapteeni Berndtsson'ia varten, vaikk'ei hän itse käyttänyt tuota
ylellisyys-tavaraa eikä edes kärsinyt hajuakaan; mutta hän piti tuosta
kunnon kapteenista ja oli nähnyt hänen tähtensä tuon vaivan, vaikka hän
enemmäkseen oleskeli ulkona vierainensa, silloin kuin tämä tahtoi
polttaa, ja istuutui aina tuulen puolelle.

-- Vaivaanko minä herra kreiviä, niin panen minä piipun pois, -- sanoi
Berndtsson, kun vanha kreivi yskähti.

-- Ette maarkan, ystäväni, minä kärsin varsin hyvin tupakansavua, enkä
huomaa sen minua millään tavalla häiritsevän ... jatkakaa vain.

-- Niin, -- jatkoi kapteeni, kolistaessansa piippua ja pistäessään
uudesti piippuunsa; -- niinkuin sanottu on, rakastaa hän tytärtäni;
hänellä ei ole mitään, eikä hänelläkään, mutta Jumalan avulla, niin...

-- Niin, minulla ei ole mitään sitä vastaan; sitäpaitsi on hän
luutnantti ja hän on oppinut säästämään.

-- Minä tahdon mielelläni tietää herra kreivin ajatuksen, sillä vielä
en minä ole saanut suoranaista luottamusta ... isä, Jumala varjelkoon,
on vasta toisen kädestä saava tiedon sellaisista; vaan vaimoni on se,
joka on saavuttanut heidän luottamuksensa ja joka on ollut heidän
airuenansa minun luonani, ja nyt olen minä taas noiden nuorten
valtiosihteerinä Valdemarsborg'issa.

-- Ja teidän diplomaattinen lähetyksenne onnistuu, paras kapteeni, --
sanoi kreivi. -- Akselista tulee kunnon mies ja Mariasta hyvä vaimo.
Kuitenkin, -- lisäsi tuo vanhus, hymyillen, eikö heistä tule
romantillinen pari. Akseli Ernberg on vilpitön nuorukainen, sivistynyt,
mutta hänellä on vastustamaton tarve tulla maahovilaiseksi. Minä
kuvailen häntä kapteenina jossakin virkatalossa, kuinka hän pellolla
tai metsässä on unhoittava, että hän on nähnyt Parisin, maailman
kaupungin; ja pikku Maria näyttää minusta, että hänkin käy
mielukkaammin talouden-toimissa ... eikö se ole niin?

-- On, niin varmaan, -- nauroi kapteeni, -- hänkään ei ole varsin
romantillinen puolestansa.

-- No, silloin olemme me kaikki tänä-iltana sanovat heille, että he,
Jumalan nimessä, saavat toinen toisensa, -- sanoi kreivi; ja koska
Akseli Ernberg on minun sisareni poika, niin saa hän eläessäni arennin,
eivätkä ehdot ole liian kovat.

-- Kiitos, herra kreivi! kiitos, kiitos! Nyt pääsin minä senkin asian
esittämisestä; sillä nähkääs, minun diplomaattisella toimellani oli
sekin solmu. Herra kreivi tietää, ett'emme me voi antaa Marialle suuria
myötäjäisiä; ja siis, joll'ei herra kreivi olisi astunut välittäjäksi,
olisi asia ollut mahdoton. Kiitoksia Mariani puolesta!

-- Nyt menkäämme ylös, -- lausui kreivi keskeyttäen, -- kaikki muut
istuvat suuressa galleriassa, ja siellä tulee kai ukkkojenkin olla.

Suuressa galleriassa, eli siinä huoneessa, josta me ennen olemme
kertoneet, olivat nuori kreivi Frans ja luutnantti Berndtsson olleet
pitkässä keskustelussa. Frans puhui hänen, kuten hän sitä kutsui,
"fideikommissarie-ajastansa" ja hänen niin kutsutuista ystävistänsä.

-- Minä saan silloin tällöin rapportteja tuolta yläilmasta ja tiedän
siis, -- sanoi hän, nauraen, -- että sinä olet sangen korkealla
mamselli Anton'in, tehtaan-isäntä Anton'in perillisen luona,
hyvänluontoinen mies, jonka minä näin Tukholmassa, ja neiti Attalien
isäpuoli ... niin, yhtä kaikki liikanimestä, mutta hän on vapaaherratar
Anton'in tytär ensi naimisista. Kuinka on sen asian laita?

-- Ei mitenkään, -- sanoi Berndtsson, viivytellen, -- ei mitenkään.
Minä rakastan tyttöä, mutta en todellakaan tiedä, jos hän...

-- Vai niin, puoleksi päätetty, juuri puoleksi... Oh, kyllä se menee.
Se olisikin ollut onnettomuus tuolle lapsi paralle, jos hän olisi
saanut Gyllensvingel'in; kaikista minun entisistä ystävistäni ja
toveristani oli hän tyhmin, jolla oli vähin sydäntä, mutta enemmin
luottamusta itseensä.

-- Niin, mutta vapaaherratar Anton koettaa saada hänet vävyksensä.

-- Niin, Attalien kanssa se on selvää, mutt'ei se ole hänen
tarkoituksensa. Hän tahtoo vaan rahoja; sillä hänen huvituksensa
maksavat rahaa. Hän ei ole kuitenkaan varsin hyvä sinua kohtaan, kuni
Löwenpil kertoo minulle, sillä hän on minun ahkerin kirjeenvaihtajani
ja tahtoo välttämättömästi minut tuonne ylös. Löwenpil parka, hänellä
on rahoja ja hän on hyvä, hyvänluontoinen ihminen, joka on suorastaan
muitten käsissä, varsin ystävämme Gyllensvingel'in. Tämä tulee
kalliiksi ja raskaaksi kantaa, sillä luonnollisesti tulee hänen
alinomaa tulla väliin silloin kuin joukkokunnan asiat pimenevät, ja nyt
on hän yksin.

-- Ja senvuoksi tahtoo hän kai ystävä Olivesköld'iä tuonne ylös? --
kysyi Berndt.

-- Niin kai; kulkee aina paremmin kahdella vetäjällä kuin ainoastaan
yhdellä; mutta ... mutta se aika on, Jumalan kiitos, ohitse; ja
fideikommissariekuume, ylpeys, rentusteleminen ja naisylenkatse ... ja
kaiken on tuo sini silmä tyttö, joka istuu tuolla poikessa ja puhuu
Marian ja Akselin kera, minulle opettanut.

-- Sinun morsiamesiko?

-- Niin ... morsiameni. Mutta ei kuitenkaan ainoastaan hän, tiedätkös,
se tahtoo vielä enempi, kuin viattoman tytön sanan, se työntää breche'ä
valeluuloilla, raakuudella ja ylpeydellä barrikaderatun nuoren miehen
sieluun. Kun sydän tekee kapinan Jumalan ijankaikkista ja rikkaudella
täytettyä hallitusta vastaan, niin rientää tämän roistoväki, kaikkien
näiden kurjat laskut barrikadeeraaman taasen jokaista tilaisuutta; eikä
silloin tule tuo hyvä sisälle, ennenkuin kaitselmus yhdellä
siiveniskulla kaataa kääpiö rakennuksen. Se on tapahtunut minulle; ja
heti, niin pian kuin este tuli, tuli hän ja kolkutti ja kysyi: Onko
mikään hyvä enkeli siellä sisällä? Silloin ei ollut todellakaan
linnoitus niin huono kuin se ennen näytti.

-- Ja tämä tapaus? -- kysyi Berndt, jolla yhtä vähän kuin muillakin oli
luottamusta nuoren kreivin syntyperästä; -- ja tämä tapaus?

-- Oh, ei mikään; minulle vaan kerran sattui niin, että minä opin olla
mihinkään nojaan turvaumatta tänään, vaan käyttämään omia koipiani.
Mutta palatkaamme Liina Anton'iin, ... niinhän hänen nimensä on. Mitä
toivoa on sinulla?

-- Vähäpätöisesti.

-- Mutta puhu suoraan.

-- Niin hän näyttää minulle etukynnen ennen muita, hän on ystävällinen
minua kohtaan ... ehkä enemmän senvuoksi, että minä tunnen Rödebyn
pappilan, jota hän rakastaa niin paljon.

-- Onko hän maininnut erästä maanviljelijää, nimeltä Helmer?

-- On, monta kertaa.

-- Me asumme vaan penikulman päässä hänen luotansa; mennään sinne, jos
sinä tahdot.

-- Menkäämme, niin! Oli kauan sitten kuin minä kohtasin hänet, tuon
kunnon pojan. Mutta minä en tunne topografiaa, minä en käsittänyt, että
se on niin lähellä.

-- Se tulee uudesta tiestä; ennen oli lähes kaksi peninkulmaa melkein
ummessa oleva tie mäkien ja rämeitten yli, mutta nyt menee se suoraan
ja tasaisesti ja on lähes puolta lyhyempi.

-- Koska menemme?

-- Huomispäivänä. Vai niin, sinulla on todellakin toivoa, mutta kuules,
rakas Berndtsson'ini, rakastatko sinä tyttöä vai hänen rahojansa? Anna
anteeksi, sinä! Minä kysyn kuni ystävä.

Berndtsson loi alas katseen ja viivähti vähän vastauksessa. Tämän
kysymyksen oli hän niin usein tehnyt itsekin itsellensä, että hän tunsi
sen sitten vanhaltansa.

-- Sinä et vastaa, Berndtsson, -- sanoi Frans, -- mutta sano suoraan:
rakastatko sinä Liinaa vai hänen rahojansa?

-- Sinä siis luulet, että minä saattaisin voitonpyynnistä...

-- Rakas Berndtsson, minä puhun omasta kokemuksestani kun minä sanon
sinulle, että tulee tehdä tarkka kalunkirjoitus, ennenkuin tietää, mitä
sydämessänsä oikeastaan kantaa. Meidän kaikkien laita on sama kuin
vanhan, hyvin järjestetyn talouden laita. On paljon, niin paljon
tiedetään, mutta kaikki tuo on tullut niin vähitellen, ei tiedä koska.
Kuitenkin jos ruvetaan tarkastamaan, mitä se on, niin huomataan
loppumaton romusto, josta ei ennen ole tiedetty; kuitenkin harvoin
annetaan pesää itse ylös; mutta, näetkös, muutto-aikana tulee se
esille, ja se on juuri tuosta muuttokuormasta kuin kirjoitus sanoo:
"Sinun tekosi seuraavat sinun jälkeesi". Siis luulen minä, ett'et sinä
itse tiedä; mutta tarkasta.

-- Millä tavoin?

-- Niin, ajattele, että Liina on vallan samallainen kuin hän nyt on,
samalla ulkomuodolla, samalla sivistyksellä ja samalla hyvällä
sydämellä; mutta rikkaan Anton'in tyttären asemassa köyhä, esimerkiksi
papin tytär, tai sellainen olento raukka, joka istuu ja neuloo maksua
vastaan; olisitko sinä silloinkin kiintynyt häneen.

Berndt punehtui.

-- Minä en todellakaan tiedä, -- sanoi hän; -- mutta Jumala tiesi, minä
en olisi uskaltanut kiintyä häneen.

-- Uskaltanut? Onko rakkaus sitten jotakin, jota saattaa määrätä
mielensä mukaan? Saattaako arvelulla olla mitään vaikutusvoimaa
mielihartauteen ... minä en tarkoita, että ihmisparista tulee mies ja
vaimo; sillä se Jumala nähköön on aivan toista... Mutta saatetaanko
todellakin mennä arvelemaan: tämä käy laatuun ja tämä ei käy laatuun.

-- Kyllä kai, muutenhan tapahtuisi, että varsituisesti rakastuisi
johonkin piikaan; se tapahtuu toki harvoin, vaan jokainen pitää
itseänsä vertaistensa piirissä.

Frans hymyili: -- Tuo noin, Berndtsson, ei tule siitä, että arvellaan;
vaan siitä, ett'ei löydetä sellaista sielunviljelystä, joka on
tottunut; ei elämän tapaa, ajattelemista, ei puhumisen tapaa, jota
saattaisi rakastaa. Se tekee sen luokan, jonka piirissä me saatamme
rakastua, sangen ahtaaksi; me saatamme yhtä vähän rakastaa sanan
korkeimmassa merkityksessä sitä, joka on meitä ylempi eli alempi elämän
tavoissa ja sivistyksessä. Talonpoika yhtä harvoin rakastuu
sivistyneeseen naiseen, kuin sivistynyt mies rakastuu piikaan.

-- Niin, -- sanoi Berndtsson, -- minä olen usein ajatellut tuota
asiata; mutta minä rakastan todellakin häntä sangen paljon, ja Jumala
sen tietää, jollen minä tekisi samoin, jos hän olisi köyhä.

-- Jos hän esimerkiksi olisi hattumamselli? -- kysyi Frans.

Berndtsson'in kasvot hehkuivat: -- Mitä sinä tarkoitat?

-- Sinä olet minusta hauska mies! Mitä minä tarkoitan, en juuri mitään;
mitä minä tarkoittaisin?

-- Et mitään, mutta sinä panit sellaisen koron...

-- Mihin?

-- Oh, ei mihinkään, mutta sinä sanoit "hattumamselli", ja se kiinnitti
minun huomiotani.

-- Vai niin, nyt minä ymmärrän, sinä olet kuullut Gyllensving'in
historiasta jotakin.

-- En.

-- Et? minä luulin niin, sillä en minä tiedä, jollen minä ole puhunut
siitä, mitä Löwenpil kertoo asiasta; se ei lainkaan kunnioita
Gyllensvingel'iä.

-- Kuinka on se sitten?

-- No niin, sinä saat nähdä kirjeen.

Keskustelun ehkäsivät ukot, kreivi ja kapteeni, jotka astuivat sisään.

Kapteeni vihtoi vaimoansa ja sanoi: -- Kreivillä ei ole mitään asiata
vastaan, vaan Aksel ja Maria saavat vuokrata Segersgårde'n.

-- Jumalaa kiitos, -- sanoi kaptenska, rientäessänsä lapsiensa luo,
jotka saivat osan uutisesta. Siitä syntyi rajaton ilo.

Akseli ja Maria lähestyivät kreiviä ja kapteenia, jotka olivat taasen
yhtyneet puheesen, ja sanatta heittäytyi tyttö isänsä kaulaan.

-- Nyt on käynyt niin, kuin Göthilda vainaja sanoi; nyt saan minä kuni
äitikin pienen talouden hoitaakseni ja miehen, josta minä sydämestäni
pidän.

-- Niin, Jumala sinua siunatkoon, tyttö! Mutta älä riipu minussa, vaan
kiitä kreiviä.

-- Tämä tapahtui, ja tuo vanha aatelismies puristi hellästi lasten
käsiä ja sanoi.

-- Tietääkö, kapteeni Berndtsson, se on kuitenkin hauskaa, nähdä
onnellinen ihmispari, vaikka ... se on eräs muistutus ... teidän
rakkautenne, lapset, on kasvanut vallan pienellä romantillisella
tempulla. Te olette molemmat noin vähitellen mieltyneet, ja Jumala
tiesi, jos kerran vähän mustasukkaisuus on virkistyttänyt teidän
rakkauttanne.

-- Ei, ei laisinkaan, eno kulta, sanoi Akseli.

-- Nähkääs, -- nauroi ukko; miltä se näyttäisi jossakin kirjassa? Eräs
pari, jotka kasvavat yhdessä, tietämättä koska tai kuinka ... se ei
sovi elämän kuvaelmissa.

-- Mutta itse elämässä käypi se laatuun, eno; onpa melkein parhainta,
autuaallisinta, pyhintä, jota ei saata kuvailla eikä kertoa.

-- Niin, siinä on Akselilla oikein, -- sanoi Frans, joka ääneti oli
kuunnellut; -- mutta isä, Emma ja minä, me olemme juuri romantillinen
pari. Minä olen selvästi Leander, joka äreitten aaltojen läpi ui minun
Heroni luo ja tuo tyven lamppu, joka valaisi rannalla. Siinä on toki
jotain romantillista.

-- Ei taideta kieltää, Frans; sinun kohtaloillasi on vissi loisto, jota
Akselin kohtaloilla ei ole.

Seuraavana päivänä matkustivat Frans ja nuori Berndtsson Helmerin
pieneen taloon.

Oli kaunis ja suora tie metsän kautta ja se johti eräälle korkeudelle,
jossa Berndtsson äkkiarvaamatta näki Rödebyn kirkon ja sen vieressä
pappilan, jonka puutarhaa ympäröi punainen säle-aita. Vaan muutaman
pyssynhollin päässä sieltä, kuni maalla sanotaan, oli Helmerin pieni
talo. He olivat pian siellä.

-- Onko herra Helmer kotona?

-- On, hän on niityllä, -- vakuutti muuan piika, joka heti meni ulos,
häntä kotiin kutsumaan.

Vieraat astuivat toki sisään ja akka kohtasi heidät, joka vanhuuteensa
katsoen oli jotenkin ripeä.

Sittenkuin esitteleminen oli loppunut; sanoi akka: -- Ah Jumalani,
jollei Kalle olisi keskeyttänyt, niin olisi hänkin ollut luutnantti,
hänkin, eikä hänen olisi tarvinnut olla kuni talonpoikana.

-- Mutta hän yhtä onnellinen on sentään.

-- Kyllä, niin sanoo hän. Katsokaa äiti, sanoo hän, nyt olen minä oma
herrani, kun vaan maksan verot ja papille, ja Jumalan kiitos sen voin
minä, sanoo Kalle. Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, me tulemme varsin
hyvin toimeen, niin pieni kuin maapala onkin. Ah! jos minä vaan olisin
terveenä. Mutta sen kreivi tietäköön, että mennä vuonna, niin olin minä
kipeänä neljätoista viikkoa, eikä kukaan uskonut, että minä jäisin
henkiin; niin, Kalle istui ja valvoi luonani, ja itse luulin minä joka
hetki kuolevani, mutta siitä tuli taasen hyvää.

-- Rouva Helmer näyttää karskilta, -- sanoi Frans, -- varsin kuin
ennen, vai kuinka Berndtsson?

-- Niin, se on tosiaankin niin, -- vakuutti tämä.

-- Niin, te sanotte niin, mutta Frans, minä en saa koskaan voimiani
takaisin; vanhuus on parantumaton tauti... Jos minun silmäni olisivat
terveet, mutta nyt ei numero kahdeksan riitä kauvemmin. Ah, saattaisi
ehkä luutnantti, joka asuu Tukholmassa, toimittaa minulle väkevän
silmä-lasi-parin tuon Leja'n luota. Hän oli kai markkinoilla, mutta hän
on niin kauhean kallis, ja kas, Kalle ei ymmärtänyt tinkiä, jota tulee
tehdä sellaisille herroille, vaan sen sijaan niin sanoi Kalle, kotiin
tultuansa: Minä luen äidille, siksi kunnes ehdin kirjoittaa
Berndtsson'ille; niin, sen sanoi Kalle.

Samassa silmänräpäyksessä tuli neljännes kruunun perintöä talon
omistaja, maanviljelijä, Karl Helmer. Hän oli sellainen olento, joka
näkyi edustavan itse terveyttä ja iloakin.

-- Oh, mitä näen! Niin, kah suurta luutnanttia... Hyvää päivää, rakas
Berndt, hyvää päivää Frans! painakaa puuta!... Äiti, onko äitillä
mitään tarjottavaa?

-- Kah niin äkkiä, totta kai olen sitä jo ajatellut, tietysti.

-- Kiitos, äiti! No, niin tällaiselta minä näytän ... luulen mar, että
minullakin on vähän vaalean-ruunia partaa. -- (Koskien leukaansa) --
niin tosiaankin; ja ylimalkaan niin olen minä se, kuin minä olin ...
talonpojan poika.

-- Sinä olet onnellinen, sinä, -- sanoi Berndtsson, joka sitten
edellisen illan keskustelun jälkeen oli tuntenut jotakin levotonta
mielessänsä.

-- Olen, Jumalan kiitos! Kuules, Berndtsson, oletko saanut kirjeeni?

-- Niin, mutta minä tiedän, mitä se sisältää.

-- Vai niin, se oli kummallista!

-- Niin, se on tapahtuva.

-- Mutta kuinkas sen tiedät?

-- Kyllä, minä tinkin kylläksi hintaa.

-- Berndtsson, -- nauroi Helmer, -- nyt olet sinä vallan hullu.

-- Hm, etkö sinä taida ymmärtää, että äitisi on kertonut minulle...

-- Ah, äiti, hän ei tiedä sanaakaan siitä asiasta.

-- Kyllä, varmaankin.

-- Mikä asia sitten?

-- Lasisilmät.

-- Lasisilmät! -- Ja nyt alkoi hän nauraa sydämen pohjasta. -- Sinä et
saata käsittää kuinka tuo kuuluu hauskalta.

Berndtsson ei käsittänyt mitään, vaan sanoi vihdoinkin:

-- No, sitten on se kai jotakin muuta?

-- Niin, täsmällensä, se on vallan toista, mutta silmälasit päälle
kaupan. Niin niin, varmaa on, että jollen minä olisi pitänyt sinusta,
niin et sinä olisi silloin saanut kirjettäkään; mutta minä ajattelin
sinne ja tänne ja niin löysin minä sinut, kunnon toverini, sinun tuiki
rehellisen olennon, numero 73 Berndt Berndtsson'in Hagetorp'ista, sen
niin kutsutun Bernsten'in... Sen pojat, menkäämme nyt ulos taloa
katsomaan; minä olen niin kiintynyt tänne, ett'en minä ymmärrä kuinka
kävisi, jos minä muuttaisin täältä.

Näin sanoen vei hän vieraansa puutarhaansa.

-- Katsos, Berndt, -- toisti hän, -- tuo tuossa on oikea "higaråpuu",
jonka minä ostin Valdemarsborg'ista, minulla on se ollut jo, annas
olla, viisi vuotta, ja mennä vuonna sai äiti kaksi kannua marjoja,
onhan se kokolailla! Se onkin hyvässä maassa. Sitäpaitsi olen minä
ottanut pano-oksia, me näemme net kohta. No, miltä näyttää.

-- Hyvältä, rakas Helmer, sangen hyvältä.

-- Niin, sen minä uskon. Koko tämä puutarhan tarha oli kahdeksan vuotta
sitten takamaana. Minä olen omilla käsilläni kaivanut jokaisen
lapiollisen ja olen äitin puutarhuri. Sinä et saata koskaan uskoa,
kuinka äiti on turhamainen. Kun minä olen pois matkustava, niin
napittaa hän takkini; sillä sitä en minä ymmärrä ... minä olen vaan
lapsi, ainoastaan seitsemänkolmatta vuotias. Talvella on hän esillä
matkavöinensä ja ranneturvinensa, ja jos minä saan nuhaa, niin ajaa hän
minun sisäänni seljateetä.

-- Ja sinä juot? -- kysyi Frans, nauraen.

-- Juon, luonnollisesti, minä kappaan sisääni kupillisen, sillä muuten
akka suuttuisi; mutta Jumala tiesi kuinka tulisinko toimeen ilman akkaa
... me kuulummekin yhteen, vaikka minä useat kerrat suutun hänen
ravintojärjestyksiinsä. Äiti ei ole taitamaton sellaisissa; sillä hän
lukee, ajankuluksensa tietysti, Huselandin "keino elää kauan"; Jumala
antakoon hänen nauttia itse sitä.

Tällä tavoin kertoi Helmer nyt yksitoikkoista elämäänsä. Hän näkyi
olevan varsin iloinen kohdatessansa parin, jonka kanssa saattoi puhua,
ja senvuoksi puhuikin hän itse enimmän.

Vieraat saivat tarkastella kaikki, saivat selvän jokaisesta
pano-oksasta toimistossa, jokaisesta kukkasesta rabattissa ja
jokaisesta lehmästä, jokaisesta vasikasta ja jokaisesta
pellonpalstasta. Se oli kokonainen maanviljelys-kurssi, joka yhtä
paljon väsytti Berndtsson'ia, kuin se näkyi huvittavan Frans'ia.

Vihdoinkin saivat he käskyn ja päivällinen oli valmis.

Eukko oli pukeutunut, se on ottanut päähänsä "vakaan negligén" jossa
oli ruuni nauhatöyhtö päällä päin ja oman vakaan saaliinsa jonka hän
aikoinaan oli saanut Helmer vainajalta.

Ensimäinen, jota muistutettiin, oli, ett'ei Kalle söisi liian paljon
ruunia papuja.

-- Kun hän saa, niin pitää hän niin kauheasti niistä, -- kuului, --
mutta kerran lapsena oli hän kuolemaisillaan juuri ruunista pavuista.

Ja niin sai Kalle pitkän esitelmän terveyden-hoidosta, jonka ohessa
eukko kanteli hänestä hänen ystävillensä ja tarkoitti, että, jollei
häntä olisi ollut, olisi hänen poikansa jo aikoja sitten kuollut, sillä
hän oli sangen heikko, huolimatta siitä, ettei hän koskaan oikeastaan
ollut kipeänä ja että hän näytti itse voimalta ja terveydeltä. Mutta
sen tiesi äiti paremmin kuin hän itse.

Keskustelu pöydässä ei siis ollut erittäin huvittava, vaikka Helmer,
niin pian kuin vaan sopi, keskeytti sen.

-- No, sinä Berndt, sinä seurustelet patruuni Anton'illa?

-- Kyllä.

-- Ja tunnetko Liinaa?

-- Kyllä ... jokseenkin.

-- Hän on sangen sievä tyttö; -- sanoi Helmer; -- tiedätkös, hän on
monta kertaa auttanut minua puutarhassa.

-- Niin, Herran Jumala, vallan kuin sisarpari.

-- Vai niin, -- sanoi Frans, -- kuni siskopari?

-- Niin kyllä, he kutsuivat toinen toistansa sinuksi, -- sanoi akka,
joka tällä keksinnöllä karkoitti punan Berndtsson'in ja hymyn Frans'in
poskille.

-- Niin se on, -- sanoi Helmer, -- varsin yksinkertaista. Asia oli
näin, että tyttö, hän saattoi silloin olla kahdeksan vuotinen, se oli
juuri kuin hän oli tullut tänne, kerran tahtoi juosta tänne, silloin
oli hänellä punainen saletti, ja elukat tulivat villiinsä, tunkeutuivat
hänen ympärillensä ja olivat puskemaisillansa häntä. Silloin tulin minä
ja kävin tyttöraukkaan kiinni. Hän oli pyörtynyt kauhistuksesta. No,
minä kannoin hänet kotiin; ja äiti sai olla lääkärinä. Herätessänsä,
niin hän istui polvellani ja piti minua kaulasta. "Kiitos, rakas
Kalle", sanoi hän. Ennen oli hän kutsunut minua Helmer'iksi. "Kiitos,
Kalle, kiitokset olet saapa", ja niin suuteli ja taputti hän minua.
Sitten niin näyimme me olevan vanhoja tuttuja, ja minä kutsuin häntä
sinuksi, aina siihen asti kunnes hän viime vuonna kävi rippikoulua;
sillä nähkääs, sitten kutsuin minä häntä Liinaksi.

-- Hän on sangen yksinkertainen, -- nauroi Frans; -- mutta onko
herrasväki sittemmin suudellut toisiansa?

Hän lausui tämän ainoastaan senvuoksi, että hänellä olisi huvittavaa
Berndtsson'in ja Helmer'in kanssa; mutta joutui pahempaan pulaan.

Äiti otti nimittäin sanasta kiinni.

-- Kuinka taitaa kreivi puhua niin! Ei, sen Jumala tietää, että
molemmat lapset vaelsivat puhtaina kuni enkelit Herramme luo... Jumala
varjelkoon minua, olisinko minä sallinut eli rovasti tai ruustinna
että ... hm, ei, Jumalan kiitos, Kalle ei ole mikään sellainen ihminen,
joka viettelee nuoria tyttöjä kauniilla puheilla ... ja niin kauan kuin
äiti elää, ei hän tarvitse ketään taloutta pitämään.

-- Niin, en minä tarkoittanut todenperästä, -- sanoi Frans,
huomattuansa, että hän oli herättänyt myrskyn; -- minä vaan tahdoin
saattaa Helmerin hämille.

-- Niin, minä ymmärrän kyllä; mutta Kalle on niin vakaamielinen poika,
ett'ei mitään sellaista olisi saattanut koskaan pälkähtää hänen
päähänsä ... toista on hän kuullut vanhalta äidiltänsä.

-- Niin, äiti, -- sanoi Helmer; -- en minä kosi, äitilleni sanomatta,
mutta kaihan minä saan pitää tytöistä, jos minä tahdon, tarvitsematta
sitä sanoa.

-- Tytöistä? Jumalani, Kalle! Ei, _yhdestä_ tytöstä ja siitäkin
uskollisesti ... sen sinä saat.

Berndtsson istui ääneti, nauttien ruokalajia. Kaikesta huomasi hän
voivansa pahoin eikä ollut tyytyväinen edes itseensä, Helmeriin,
Frans'iin eikä eukkoon.

Illalla lähtivät vieraat kotiinsa.

       *       *       *       *       *

-- Tuo kirje, vai niin, sen olin unhottaa, -- sanoi Frans,
Berndtsson'in seuraavana päivänä siitä muistuttaissa.

-- Niin, näetkös, minä palaan iltapäivällä Tukholmaan, ja on aika
tärkillä.

Frans etsi sitä todellakin ja jätti sen ystävällensä, joka
vaihtelevilla tunteilla luki seuraavaa.

Vanha ystävä, riitakumppalini ynnä muuta!

Minä kirjoitan kirje kirjeeltä; postirahat nousevat jo korkeaan summaan
valtiovarastossani -- etkä sinä kuitenkaan tule.

Oletko sinä tullut noidutuksi jonkun kauniin immen kautta, tai onko
sinusta tullut erakko?

Kukaan ei kaikista sinun ystävistäsi saata ymmärtää sinua; en edes
minäkään, joka muuten tunsin sinut varsin hyvin.

Minä aavistan, että sinä kaipaat Tukholman uutisia; kas tässä pieni
exposé.

Edellisellä viikolla kihlasi Jaakko rikkaan ryytikauppias Mörtsten'in
ainoan tyttären. Jumala on antanut hänelle vähemmän etuisan ulkomuodon,
mutta Jaakko väittää, että hänen sielunsa on jalo ja puhdas kuni
taivas. Se on, noin sanoen, kuin hieno tytön käsi kivenlaskian
kintaassa. Hän on vielä vähän tyhmäkin, mutta se on viattomuutta, sanoo
Jaakko; ja saamaton, mutta se on ujoutta, sanoo Jaakko. Varmaa on, että
hän on rikas ja hänellä on punasilpunen isä, joka on juonut välttävästi
ja hänellä on sortunut ääni, ett'ei hän, jos Jumala tahtoo, ole kaukana
kokoontua isiensä luo.

Tämä Jaakosta.

Mitä taasen Richard'iin (Leijonamieli, niinkuin me häntä kutsuimme, kun
hän juoksi yövartiaa pakoon, sinä muistat) tulee, niin on hän sangen
hyvällä kannalla erään vanhan tätin luona.

Sinne menee hän joka ilta lukemaan Dufvorösten'iä ja Thomas a Kempis'tä
ja muita hauskoja kirjoja.

Richard on muuten ylimalkaan kaltaisensa -- maailman lapsi
aamupuolella, mutta nyt Jumalaa lapsi kello kuudesta illalla kello
kymmeneen; sillä silloin tulee hän meille, jos meillä on pieni juntti.
Kaunista, miten alottaa. Neljä tuutia päivässä työskentelee hän
autuudellensa ja muut kahdeksan tuntia tullaksensa taasen ihmiseksi.

Kuitenkin on hän luvannut että, jos hän saa testamentin, eikä akka
muuta mieltänsä viime minutilla -- sillä hän on tukala -- niin on hän,
akan kuoltua, kutsuva meidät Eläintarhaan mässäämään, niin ett'ei sen
vertaista ole kuultu tällä vuosisadalla.

Muuten voi hän hyvin -- ja "lähettää ahkerasti kertoen terveisiä"; --
sillä, sanoo hän, Feliks on riivatun toujouro poika; ja siinä on
hänellä oikein.

Tule sinä vaan tänne, niin me juottaisimme sinulle koko Lethe'n
rakuuna-punssia.

-- No, vielä -- surullinen uutinen. Pieni Leopoldine -- sinä muistat
kai hänet? Niin, tietysti! Tiedätkö, minä en ole nähnyt häntä isoon
aikaan; mutta eilen kohtasin minä hänet erään -- paltun seurassa; suo
anteeksi, gendarm oli se oleva. Hän on siis tässä tilassa
kehruuhuoneessa laillisen puolustuksen puutteessa. Vahinko, ett'ei
meidän puolustuksemme auta, muuten niin meidän tulisi pelastaa
viattomuus -- vai kuinka?

Tuo kunnon Gyllensvingel -- miesparka asioinensa! He ja karhut ovat
epätoivossa; hän ainoastaan on tyyni. Kuukausi sitten tuli hän ylös
minun luokseni ja pyysi minulta saada kömpiä konttooriini. Niin
ymmärrettävää. Kohta sen jälkeen tuli kaksi Väinön kotkaa ja kysyivät
minulta, olenko minä nähnyt herra Gyllensvingel'iä. En -- tietysti. He
näyttivät vähän epäluuloiselta, mutta minä otin kunniata tuottavan
ryhdin, ja he menivät. Sitten kurkistin minä konttooriin ja sanoin: Kas
niin, nyt ovat he poissa; mitä sinä täällä teet? Niin, katsos, minä
luen Napoleonin monologia Nikanderilta? Sitten tarkoitti hän että minä
olin käyttänyt itseni tuhmasti, kun en maksanut heille, koska hänen nyt
tulisi asua minun luonani tuokemmaksi. Minusta olisi se synti hauskalle
ystävälleni -- ja minä maksoin. Se oli viisisataa, ilman korkoja ynnä
muuta. Kunniani kautta, eikös hän tule minulle kalliiksi, ennenkuin hän
ehtii temmata mamselli Anton'in. Suo anteeksi, se on uusi ilmiö täällä.
Mamselli Anton on nimittäin rikkaan Anton'in tytär; pieni hohko, joka
ennen oli ollut sullottuna ruukkuun ja vasta nyt tullut istutetuksi
rabattiin neiti Attalien viereen, jonka sinä tunnet.

Hän on saanut "sivistyksensä" eräässä pappilassa ala osassa maata ja on
tavallisen sievä katsella; mutta saamaton ja tyhmä -- kuni Jumala tiesi
mikä lintu hyvänsä. Kyllin siitä, siellä on nyt Gyllensvingel käynyt ja
on sangen hyvissä kirjoissa äitin ja neitin luona, mutta hänellä ei näy
olevan onnea tytön eikä isän luona. Siellä on Berndtsson taasen sangen
hyvällä kannalla.

Hän "liipattu" mies, tuo Berndtsson! pitää itseänsä niin pyhänä ja
hienona; lukee Marieberg-tutkintoa varten ja taitaa "konilliset
sektionit". Se olisi minusta alhainen näytelmä, jos hän jäisi tuohon
ujoon veitikkaan. Sen on Gyllensvingel, tuo kunnianpascha, saapa --
joko sen tai niin olen minäkin rahoittani.

Yleisesti meidän ystävällämme on enin onnea akkojen luona; ja se on
onnettomuus meidän vapauden aikonamme, joka sallii tytöllä olla oman
tahdon ja joskus tehdä vallankumouksiakin hallitsevia kohtaan. Sinä
uskonet, että hän on kohdannut sekä hyvää että pahaa, "Svingel" parka.
Sinä nait kai -- niin, se oli totta, sinä tunsit hänet varsin. --
"Tupsu", hän, pieni ukko kaapussa, jota sinä peikontapaisesti musersit
kadulla. Hänellä on kaunis tyttö talossansa, jonka sai nähdä ainoastaan
sunnuntaina, kun hän "Rynnäkkökypärin" ja "Tupsun" seurassa vaelsi niin
kilttinä kirkkoon. Tuon oli "Svingel" parka nyt saanut tietää, ja kun
ukko pienokainen on jonkunlainen notarius, joka jättää papereita
Tukholman korkea-arvoisiin, hyvin kunnioitettaviin ja vaan
kunnioitettavin oikeuksiin, ja akka neuloo hattuja, niin kiipesi hän
sinne ylös ja puhui ukon kanssa eräästä "processista" ja tilasi hatun
sisarellensa, sanoi hän. Tällä tavoin tuli hän perheen luo, ja nyt
vaati hän herrasväen näytelmiin, silmänkääntäjäisiin, nuoralla
tanssijaisiin ja apinoita katsomaan, ja oli vallan kauhistavan
huvittava. Akka ihastui niin paljosta kunniasta, ja tyttö on niin
kutsuttu ottolapsi, se on, jonkunlainen elinomainen herrasväki Tupsun
ja Rynnäkkökypärin luona; niin ei viipynyt kauan, ennenkuin hänellä oli
tuo äitihempukka puolellansa. Nyt saattoi hän olla vähän rohkeampi,
mutta se ei menestynyt. Tyttö raivosi ja oli tainnut lukea lain meidän
"Svingelillemme", niin että hän päivään, kahteen, sen jälkeen näytti
typerältä kuni nahka-kaschetti, jolla joku rovasti on maannut
päivällissijaa.

Mutta se taukosi sitten, ja äiti taisi vakaamielisesti ryhtyä leikkiin.
Kulta isä, jonka luo tyttö tahtoi paeta, pelästyi kuni ruukku; mutta
kyllin siitä -- tyttö on nyt poissa. Itse Rynnäkkökypäri ei tiedä
sanaakaan, missä hän on, ja "Svingel" on etsinyt häntä, niinkuin hän
olisi kadottanut nuppineulan.

Jaakko kertoi eilen, että löydettiin erään tytön ruumis järvestä,
Eläintarhan kaivon luota; se olisi ikävää "Svingel" paralle, jos hän
kutsuttaisiin vieraaksi poliisiin. Kuitenkaan ei se kai ole niin
vaarallista; mutta ystävämme on kuitenkin peloissaan, että historia
tulisi Anton'in korviin; se olisi kaunis kepponen siinä luvussa sekä
hänelle että minulle.

Niin vietämme me päivämme viattomassa ilossa, niinkuin veli huomaa, ja
tarvitsemme ainoastaan sinua, saadaksemme liittokuntamme täydelliseksi.
Meillä molemmilla olisi hiukan hauskaa Gyllensvingel'in kera -- vai
mitä?

Muuten on täällä aurinko ja kesäpäivät; saattaa ripustaa silavan-sivun
jollekulle seinälle Munkbro'hon päin, saadakseen ottaa sen paistettuna
alas tunnin kuluttua; koirat tahtovat tulla hulluiksi, kuni
sanomalehdetkin, ja molemmilla tarvitsisi olla kuonokoppa; muuten on
vesi Riddarholm'an kanavassa vihreätä -- niin että me täältäkin näemme
luonnon rikkauksinensa. "Blåporten'illa" on ahvenia, ja suuria rapuja
kellari-solen'issa ja niin edespäin.

Tule tänne! Tule tänne! Jätä vihreä-herkut sinne; anna isä-ukon, tuon
kunnon miehen, hoitaa itse itseänsä, ja tule tänne. Täällä on sinulla
kuitenkin parhaat ystäväsi, hauskoja veitikoita tyyni, ja niiden
joukossa parhain kaikista, nimittäin

                                      Sinun uskollinen esirukoilijasi
                                      Theophron Löwenpil.

Tukholmassa kesäkuulla.

Berndtsson vapisi kuni haavanlehti (tämä on tavallinen lause) kirjettä
lukiessansa. Hän vuoroin vaaleni kuni kuollut, vuoroin hehkui hän kuni
suonet olisivat tahtoneet paukahtaa poikki. Kuitenkaan ei tässä
tunteessa ollut vihaa Gyllensvingel'iä kohtaan, sillä ei tiikeriä
vihata, vaikka kauhistutaan, kun hän on saavuttanut saaliinsa ja
raatanut sen metsän syvyyteen. Sitävastoin kauhistui hän Emilin
kohtaloa.

Hän pani kirjeen luotansa ja vaipui syviin ajatuksiin.

-- Se taitaa kuitenkin olla ukkoparka, joka on piiloittanut hänet, --
sanoi hän itseksensä. -- Tupsu parka!

-- Sinä näytät olevan synkällä mielellä, -- lausui Frans; no, sehän oli
kai kaunis historia?

-- Varsin kaunis.

-- Kyllä, mutta vallan tavallinen. Tuo tyhjäntoimitus tuopi sellaisia
tyhmyyksiä mukanansa, ja rakas Gyllensvingel'inikin samoin kuin koko
liittokunta ovat komplotti tyhjäntoimittajia. Sinä näet ne melkein
jokainen vahdinmuutto Kaarle III:n torilla; tunkien itseänsä väkijoukon
läpi lorgnetti silmäkulmilla ja ylpeyttä joka jäsenessä. Sinä uskonet,
he pitävät itsensä kukkina nuorukaisten joukossa ... minä olen ollut
yksi niitä, ... he eivät kuitenkaan ole mitään muuta kuin
silohansikoittuja ja kornetteja käyttäviä hampuusia.

-- Kyllä, sen minä uskon, -- vastasi Berndtsson lyhyesti.

-- Kyllä, -- jatkoi Frans. -- Tavallinen hampuusi tulee toimeen
risoissansa ... nämät tulevat toimeen muotillisilla velaksi otetuilla
vaatteilla; molemmat voittavat enemmän hävyttömyydellä ja molemmat ovat
todelliseen sielunviljelykseen katsoen samassa henkisessä raakuuden
kannassa.

-- Tiedätkös, -- jatkoi hän vakaasti, -- tiedätkös, käy huonosti
vanhalle Europalle: hänellä ei ole mitään nuoruuden-voimaa. Vapaus on
kysymättömänä ja käsittämättömänä; vanha on tullut tieltä pois, eikä
mitään uutta ole sijassa. Vapaus viljelemättömänä, uskotta,
rakkaudetta, ei ole kujeeton vapaus, jonka kautta kunnia pelataan pois,
omatunto, isänmaa ja oma sydän.

-- Sinä tuomitset ankarasti, -- sanoi Berndtsson, jotakin sanoaksensa.

Frans hymyili surullisesti.

-- Niin, ehkä; se on mahdollista minunkin kanssani samoin kuin viinan
juopon kanssa, joka on kääntynyt ja mennyt raittiuden seuraan, he ovat
aina enemmin sanatillisia, mutta ainoastaan senvuoksi, että he kaikkein
parhain tietävät kirouksen ja seuraukset. Ei, Berndtsson, minä en saata
tinkiä kirjaintakaan. Se, joka on toivottomin meidän toivottomassa
sivilisationissamme on juuri tämä typeryys, tämä tunnottomuus, joka
yhdistyneenä rajattomalla vaatimuksella, löytyy meidän sivistyneissä
nuorukaisissamme, ja tämä tylsä apinoimisen pyynti, joka on
sivistymättömissä. Missä löytyy ehkä se voima, joka rakentaa jotakin
uutta tuolle mädäntyneelle vanhalle? Me näemme ja surkuttelemme, että
alituisesti tahdotaan taasen paikata jo kerran lahonnutta; mutta meidän
tulee itkeä niitä, jotka rakentavat tuon uuden. Pharaojen vanhain
jättiläis-palatsien katolle rakentaa nyt kerjäläismatkue viheliäisen
majansa -- ja sanottakoon vanhasta ajasta mitä tahansa, mutta uusi on
niin paljon kehnompi, ett'ei sillä ole tahtoa eikä voimaa.

-- Mutta on useita, jotka -- virkkoi Berndtsson, -- jotka pitävät sitä
vähän parempana. Sinä ja minä...

-- Niin, meitä on kaksi. Tunnetko usiampia?

-- En, en nuorten joukossa.

-- Ja me kaksi, Berndtsson, emme ole suurin paremmat; minä olen ollut
syvälle vaipunut ja olen noussut, ja sinä ... sinä tahdot naida rahoja.

-- Minäkö?

-- Niin kyllä, Berndtsson; siitä en minä pidä, se on valhe omissa, tuon
tyttö-paran, koko maailman ja Jumalan silmissä.

-- Mutta Frans!

-- Sinä et saata suuttua minulle, rakas Berndtsson, mutta sinä olet
onnenetsijän alku. Sinä tahdot etsiä onnea: mitä se on? Niin, sinä et
etsi onnea, vaan tahdot välttää onnettomuutta, sitä, että olla köyhänä,
kuni sanotaan; eikö se ole niin.

Berndtsson oli vaiti.

-- Näetkös, sen laita on sama kuin monen muunkin; että kun tahdotaan
välttää toista, niin joudutaan toiseen paheesen. Annas olla, että
sinusta tulee rikas; tiedätkös, senvuoksi et sinä ole onnellisempi.

-- Mutta sinä luulet, että...

-- Niin, sen teen minä, rakas Berndt; anna minun nähdä, ett'et sinä
uhraa tärkeintä elämässäsi, perheellistä onneasi, mitättömällä rahalla;
ei osteta itseänsä autuuteen, ja sinä ... mutta siitä toinen kerta.
Mutta yhtä hyvin, täällä tunnen minä kuinka tulee olla, -- lisäsi hän,
osoittaen sydäntänsä.

Berndtsson'in ajatukset olivat ainoastaan kiintyneet Emilin
katoamiseen, niin että ystävän sanat laskeutuivat hänen sieluunsa kuni
uinailevat jyvät kylväjän kädestä putoavat maahan, joka heti peittää ja
piiloittaa heidät. Mutta joku aika sen jälkeen ovat net juuri nämät
kylvetyt jyväset, jotka peittävät tuon paljaan maan vihannuudellansa,
ja vielä muuan aika tuon jälkeen kantavat ne monenmoisia hedelmiä.

Niin ei ainoa todellinen sanakaan katoa -- vaan se kylvetään; se
haudataan hetkeksi, unhoitetaan, poljetaan; mutta toisella kerralla
työntää se itsensä taasen esille ja kasvaa -- eikä kukaan tiedä, kuka
jyvän kylvi, joka sitten laihon kantoi, vaan ne, jotka korjaavat,
luulevat sen itse tehneensä.

Ne ovat juuri nämät laihot, jotka muodostavat aikakausien pienen
kapitali-voiton, ja kuta enemmin me kylvämme, sitä suurempi on laiho
toisena aikana, jota emme me saa nähdä, sen vuoksi että meidän nimemme
ovat unhottuneet ja taistelut, joissa olemme taistelleet
säikähyttääksemme sitä pivollista totuudesta, joka meillä oli
kylvettävänä, varpuisilta, jotka aina koittavat hävittää itse siemenen.

Frans tarkasteli ääneti ystäväänsä.

-- Sinä olet surullinen, Berndtsson, -- sanoi hän vihdoin; -- se on
sinulle hyvä, se tuottaa sinulle siunausta ja iloa.

-- Sanotko niin? -- huusi tuo nuori mies ja hypähti ylös; -- sanotko
niin? Sano toistamiseen. Tuo suru tuottaa sinulle siunausta ja iloa.

-- Niin, niin, siunausta ja iloa! -- sanoi Frans liikutettuna, tarttuen
ystävänsä käteen. -- Jumala siunatkoon sinua, Berndtsson ... onnea ja
iloa.



TAASEN ERÄS KIRJE.


Tuskin oli Berndtsson palannut kotiinsa huoneesen Tukholmassa, kun jo
pöydällä oleva pieni ja lyhytvartinen kirje kääntyi hänen huomioonsa.

Hän arvasi että se oli Helmeriltä, avasi ja luki sen:

Veli Berndtsson!

Sinä olet, kuten minä varmaan tiedän ja tunnen, kunnon mies aina
sydämen sopukkaan, ja sitäpaitsi ainoa, jonka luo minä saatan kääntyä.

Asia on nimittäin se, että minä pidän eräästä tytöstä, joka nyt asuu
Tukholmassa, mutta häntä taitavat, kuni rovasti sanoo, vartioida
lohikäärmeet ja kyyt. Mutta sinä olet tuttu talossa. Siis ota
myötäseuraava lippu ja vakoile tilaisuutta, ja niin otat sinä
vastauksen, ymmärrätkös, mutta älä pistä nenääsi kirjeesen, vaan lähetä
se tänne minulle. Totta sanoen olen minä ollut tilaisuudessa pyytää
sinua suullisesti; mutta kirjallisesti käy se paremmin.

Vastaus lähetetään kirjeessä rovasti Mollén'ille, Rödeby'n pappilaan,
suoraan sanoen, senvuoksi että äiti, joka on niin hyväntahtoinen, ei
saata antaa kirjeeni olla koskematta, vaan murtaa net kaikessa
viattomuudessa; se on tapahtunut muutamia kertoja, mutta nyt ei saa
tapahtua; sillä äiti on vallan jalou rakkaasta pojastansa

                                                      Vanha toverisi
                                                       Carl Helmer.

Tuolla myötäseuraavalla kirjeellä oli päällekirjoitus: Lina Anton.
Käteen.

Berndtsson saattoi olla tuskin nauramatta.

-- Niin, juuri kaunis toimi, -- sanoi hän itseksensä; -- mutta hän
luottaa minuun, ja he rakastavat toisiansa, siis...

Nuorukainen ihmetteli itse itseänsä, että hän sellaisessa kovassa
iskussa saattoi jäädä niin tyyneksi.

Fransilla on oikein, -- sanoi hän; -- nyt vasta ymmärrän, ett'en minä
rakasta häntä niin paljon, kuin tarvitaan häntä onnelliseksi tehdäkseni
ja itsekin tulla siksi. Kaitselmus ei siis mahda tahtoa, että joku
Berndtsson niminen tulisi rikkaaksi -- mutisi hän itseksensä, rientäen
ulos kaupungille.

Hän riensi Åland sopukkaan hyvin tunnettuun N:o 10:neen, mutkitteli
itsensä ylös noita pimeitä portaita ja saapui vallasväki Blomros'in
luo.

Rouva oli yksin kotona.

Tuo pitkä ihminen näytti äkeältä ja jorolta, mutta selkesi jokseenkin,
tuntiessansa taasen luutnantti Berndtsson'in.

-- Oh, nöyrin palvelijatar, herra luutnantti, sangen huvittavaa saada
nähdä herra luutnanttia... Kohta vuosi sitten kuin meillä oli kunnia;
olkaa niin hyvä ja astukaa sisään! lausui hän ja avasi oven tuohon niin
kutsuttuun etuhuoneesen.

Nyt tuli pitää hyvä mieli. Berndtsson vakuutti, että hän "usein oli
aikonut, vaan hän oli pelännyt tulevansa vastukseksi", ja niin
edespäin.

Rouva puolestansa vakuutti, ettei "niin rakas vieras" saattaisi tulla
millään tavalla vastukseksi, ja niin edespäin.

Vihdoin kysyi vieras notariusta.

-- Niin, Herran Jumala, Blomros parka, hän on ollut jonkun ajan varsin
kivulloinen ja hänen täytyy joka ilta käyskennellä kaksi tuntia. Ah
niin... Hän tulee kyllä pian; luutnantti tuskin tuntee hänet taasen,
hän on niin ransistunut. Minä sanon monta kertaa: "Blomros'iseni, älä
laske surua niin sydämelle ... kiittämättömyys on maailman palkka.
Katso minua, Blomros, kuinka minä pidän ryhtini ja turvaan Jumalaan;
sillä se on minun yksityinen ajatukseni, että Jumala lopulta auttaa".
Niin, mutta mitä minun saarnani auttaa! Ei niin paljoakaan kuin
"_gratia probata_" sitä, joka on katkaissut kaulansa. Kas, ukkoseni on
heikko, sangen heikko ja hyväsydäminen, niin, Jumalani, niin hyvä
sydäminen, että saattaisi varastaa vaikka nenänkin häneltä ja sydämen
ruumiista.

-- Onko tapahtunut joku onnettomuus?

-- Kah, eikö luutnantti ole sitä kuullut, joka on joka miehen suussa?

-- En, minä olen ollut maalla.

-- Ah, Jumalani, Herraseni luutnantti! Niin, luutnantti näki kai ...
niin, sen teki luutnantti ... tuo tyttö, jonka me armeliaisuudesta
olimme ottaneet kasvattaaksemme?

-- Kyllä.

-- Niin, se oli kaunis kappale. Nähkääs, Jumala varjelkoon, mamselli
luuli, että hän näytti joltakin ... "kaunis nahka se menee hiiteen",
sanoo sananlasku; mutta sitä eivät sellaiset mamsellit koskaan muista.
Ja niin luuli hän, että meidän perheemme oli liian halpa; silla nähkääs
luutnantti, arkina niin juomme Blomros ja minä vaan vähän olvijuustoa
iltasilla; mutta hieno mamselli on liian hieno.

-- Ja sitten?

-- Niin, nyt saapi luutnantti tietää, että tämä on vakaamielinen perhe
sekä Jumalan pelvossa että niin edespäin; sillä sekä minä että Blomros
käymme joka pyhä kirkossa, on paha sää tai kuurosade, yhtä kaikki,
kuuntelemassa Jumalaa, sielun uhria, ja sen luutnantti tietäköön, että
tyttö aina sai olla kanssa ja kuulla Jumalan sanaa, ja sitten meidän
kanssamme sai hän kaalia ja sangen hyvää ruokaa, häpeä sanoa, niin
ett'ei mitään hengellistä eikä maallista puuttunut.

Rouva veti henkeänsä.

-- Vielä niin, en tiedä, mutta hän rupesi, meidän tietämättämme,
alhaisen väen seuraan, ja niin ... kerran oli hän poissa. Se oli häijy
kappale, ja jollei se olisi ollut Blomrosille vastenhakoista eikä
meistä olisi tullut veisu koko kaupungille, niin olisimme me varmaan
antaneet poliisin ottaa selko hänestä, sillä kas, me olemme elättäneet
ja vaatettaneet häntä, ja vaikka hän ei ollut laillisesti pestattu
piika, niin olisimme me voineet ottaa hänet takaisin laillisesti; mutta
kas, Blomros ei tahtonut ja on pyytänyt minun antaa armon käydä
oikeasta, ja koska Blomros on kivulloinen ja heikko, Blomros parka,
niin luulin minä, että se oli niin hyvä, kun hän oli teillä
tietämättömillä.

-- Mutta, eikö ole mitään aavistusta.

-- Ei lainkaan. Kerran luulimme me varmaan, että se oli hän; sillä eräs
ihminen oli hukuttanut itsensä Brunsvik'iin; ja tuollaiset kuikat eivät
koskaan ajattele Jumalaansa eikä Luojaansa, vaan seuraavat pahoja
himojansa, johon kuuluu, silloin kuin saatana viettelee ihmistä, käden
kurottaminen omaa henkeänsä kohtaan. Ja minä lähetin Blomros'in ...
niin, minä käskin, että hän menisi raatihuoneesen katsomaan; mutta se
oli toinen, niin varmaan on hän hengissä... Oh, hän ei ole pelannut
loppuun, hän, tuo ilkinen kappale; mutta sen minä sanon, että minä vaan
narraisin, jos hän tulisi kehruuhuoneesen.

Berndtsson oli nyt tyytyväinen, eikä hänkään ollut luullut, että tuo
suloinen tyttö olisi saattanut antautua itsemurhaan, mutta saada selvä
hänestä ennen rouva Blomros'ia tai Gyllensvingel'iä, siinä oli keino.
Ja sitten?

Sellaisilla nuorukaisilla ei ole koskaan mitään _sitten_; kaitselmus
ohjaa sitä asiaa.

Rouva Blomros tyhjensi koko sappivarastonsa Emilin yli, eikä hän ollut
lopettanut, notariuksen sisään astuessa.

Tuo pieni suu vieläpä näytti pienemmältä kuin ennen, hänen laihat
kasvonsa laihemmilta ja kelmeimmiltä.

-- Tunnetko vielä vierastamme? -- kysyi rouva.

Notarius lähestyi ja sydämellistä iloa osoittava valo leveni hänen
kasvoillensa.

-- Ah. se on luutnantti Berndtsson, -- sanoi hän; sydämellisesti
tervetullut.

-- Minä istun juuri ja puhuu meidän kadonneesta kuikastamme. Luutnantti
on ollut maalla, eikä hän tietänyt koko tuosta haikeasta historiasta.
Niin. se on kaunis historia.

-- Niin, Emili parka! -- huokaili notarius.

-- Parka!... Niin, se juuri on paroitettavaa, kuikka, jonka me
armeliaisuudesta otimme, juurikuin ojasta, kuikka, jonka me olemme
antaneet käydä rippikoulua, oppia tanssimaan ja soittamaan ja oppia
kaikki konstit, mitä on! Kiittämätön olento, joka juoksee pois luotani,
jolla on niin paljon tilauksia! Eikö tuolla sisällä ole kaksikymmentä
hatunpohjaa neulomatta; mitä voin minä yksin tehdä vaan kahdella
kädellä? Ja niin juoksee hän tiehensä, juuri nenämme edestä! Ei,
Blomros, olisin minä mies, niin en minä jättäisi sitä asiaa, ennenkuin
kaikki otettaisin ojennuslaitokseen; mutta mitä voi yksinäinen,
turvaton, heikko nainen tehdä?

-- Mutta minä unhotan vallan, että meillä on vieraita, -- sanoi hän
vihdoin, rientäen ulos.

Notarius istui, katseensa jäykästi lattiaan kiintyneenä ja hän hypähti,
Berndtsson^in kysyessä: -- Kuinka on sen laita?

Ukko katsahti ylös ja tunsi taasen jotakin, joka antoi luottamuksen
Berndtsson'in sanaan.

-- On huonosti, hyvä luutnanttini.

-- Kuinka niin? puhukaa! -- sanoi nuorukainen innokkaasti.

-- Niin, nähkääs luutnantti, -- toisti ukko, pelon alaisesti katsoen
oveen päin. -- Niin, nähkääs luutnantti, äitillä, joka on kaikessa nyt
vähän väärin Emiliä kohtaan.

-- Niin, minä tunnen historian alun. Gyllensvingel...

-- Niin ... vai niin, niin, sitten tietää luutnantti kaikki tyyni.

-- En, en kaikkea, paras notarius; minä arvaan...

-- Mitä?

-- Että te...

-- Että minä ... mitä sitten?

-- Että te tiedätte, missä Emili on ... että te olette pelastaneet
hänet.

Ukko puristi päätänsä: -- En!

-- Kyllä, parahin notarius, puhukaa suoraan: te tiedätte, missä hän on;
no älkää epäilkö minua ... mutta minä en pyydä häntä nähdäkseni.

Tuo vanhus tarkasteli Berndtsson'ia ja hymyili hyvin.

-- Luutnantti on kunnon nuorukainen, -- sanoi hän; -- te ette halua
kohdata häntä?

-- En.

-- Ja te lupaatte, ett'ette etsi häntä?

-- Niin.

-- Luvatkaa Jumalan kantta!

-- Kyllä, Jumalan ja autuuteni kautta.

-- Ettekö mainitse kellenkään tässä maailmassa sanaakaan?

-- Niin.

-- Niin, se on kyllä ... se näkyy teistä, että se on kylläksi. Niin,
minä tiedän missä tyttö on; mutta siinä ei ole kyllin.

-- Kuinka niin?

-- Niin, nähkääs, kun hän katosi, jätti hän kaikki parhaat vaatteensa
jälelle, ja ne on nyt vaimoni pannut lukon taakse, ett'ei voi saada
ulos lankaakaan.

-- Eikö mitään muuta.

-- Niin, se on kyllin siitä ... sillä nähkääs luutnantti, se on
kuitenkin vaimoni, joka ansaitsee sen vähän mitä meillä on, ja minulle
on tekemätöntä roposen saaminen, siis en minä saata auttaa tuota lapsi
parkaa.

-- Sen voin minä ehkä auttaa, -- sanoi Berndtsson. Kas tässä
palkkaneljännekseni, se ei ole paljon, mutta vähän aluksi.

-- Oh, kuinka se käy laatuun?

-- Kyllä, ottakaa; eihän se ole teidän tähtenne, paras notarius.

-- Niin, se on tosi, -- lausui notarius, pistäen rahat taskuunsa;
mutta, -- lisäsi hän, viivähtäen, -- te ette saa kertaakaan kunniaa
niistä, sillä jos minä sanon, että se on nuori herra, joka on antanut
ne hänelle, niin ei hän tahdo ottaa niitä.

-- Niin, olkaa vaiti, notarius, mutta auttakaa häntä.

-- Minä pyydän anteeksi, sanoi rouva, sisään astuessansa, -- että minä
olen niin kauan viipynyt ulkona, mutta mitään Emiliä ei meillä nyt ole,
joka kävisi talouden-toimissa, vaan minun täytyy itse työskennellä omin
käsin kaikissa.

Tämä näkyikin; sillä rouvan kädet olivat punaset ja selvästi hiljan
pestyt.

-- Noh, Blomros ... hm, sinä näytät vähän hauskemmalta; niin on se,
että saa rakkaan vieraan. Olenpa minä monta kertaa sanonut: kiltti
Blomros, sinä et saa istua aina yksinäsi, vaan kutsukaamme tänne vanha
sihteeri Stenqvist tuolta vastapäätä, niin voit sinä pelata lautaa
vähän ja haihduttaa surun. Mutta ukko ei tahdo mitään, vaan hänestä on
suoraan tullut ihmisvihaaja, sittenkuin tuo kuikka petti hänet. Niin,
se on syvästi koskeva hänen isällistä sydäntänsä, nähdä itsensä
petettynä ... ja minä ... minä, joka olin kuni äiti tuolle häijylle
kappaleelle, en minä koko öinä makaa ja kastelen sijani kyyneleillä;
mutta kohta ovat kyynellähteet kuivuneet, eikä kannata itkeä sellaista
maankulkijaa.

-- Ho, nyt on suru poissa, äitiseni, -- sanoi notarius, -- minä en
välitä vähääkään Emilistä; hän saa olla siellä kuin hän on, äiti, ja me
vanhat saamme huvitella itseksemme.

-- Niin, sen sinä sanot, joka et tee kortta ristiin perheen hyväksi ...
niin Jumala nähköön, sillä en minä tarkoita mitään pahaa, sillä sinä
raukka olet niin kivulloinen, ett'et sinä juuri mitään jaksa.

-- Me toivomme, että notarius tulee paremmaksi, -- virkahti luutnantti.

-- Niin, jos niin hyvin olisi, mutta Emili on kyllä lyönyt naulan hänen
ruumis-arkkuunsa.

-- Ei vaarallista, äitiseni, -- nauroi notarius; -- minä oikein tunnen
itseni terveemmäksi taasen; se oli hyvä käyntituuri, kuin minä tein ja
niin tapasin minä tämän kunnian ystävän ... luutnantti Berndtsson'in
... ha ha ha, minä olen oikein keveä sydämeltäni.

Keskustelu sai toisen käänteen, ja notarius oli saanut rattoisuutensa.

      *       *       *       *       *

Kun Berndtsson myöhään meni kotiin, mutisi hän itseksensä.

-- Kas niin, nyt olen minä siinä taasen. Kauniita "aspekter" köyhälle
luutnantille, oikein kaunista! Olla homme d'affaires toisen puolesta
rikkaan tytön luona ja olla rakastunut korvia myöten köyhään... Ah, se
on suloista!

Hän ei saattanut olla hymyilemättä, ajatellessansa todellakin omaa
asemaansa.

-- Ehkä Fransilla oli oikein; ehkä! -- Tämä oli hänen jälkivärsyssänsä,
hänen viimeinen ajatuksensa illalla ja ensimäinen aamulla.



TYTTÖ.


Berndtsson teki, vaikka jotenkin raskaalla mielellä, -- sillä hän meni
nyt ambassadörinä, kirjeenkantajana, tai miksi sitä tahdotaan kutsua --
luonna käynnin Anton'ille.

Hän löysi perheen koossa ja ystävä Gyllensvingel'in siellä, hauskalla
tuulella, kuni tavallisesti. Tuo hauska mies laski leikkiä neiti
Attalien kanssa, jolla oli hyvä vivahdus mielevyyden halusta, jokin,
joka on yhtä tavallista kuin tuo todellinen mielevyys on harvinaista.
Silloin ja tällöin sanoi tuo kohtelias nuori mies muutamia
liehakoitsevia sanoja Liinalle, joka kuitenkin näkyi ottavan net
vastaan samalla tavalla kuin tottumaton pallonlyöjä pallon; nimittäin
niin, että hän kadotti kaiken suloisuuden.

Gyllensvingel'iä näkyi kuitenkin jotenkin Berndtsson vaivaavan, jonka
onnistui paremmin saada ystävällinen hymyily "hölmön" huulille; mutta
saada puhua hänen kanssansa tai jättää hänelle kirje oli mahdotonta.
Sen sijaan syötti patruuna häntä muutamilla historioilla ja
tavallisilla trivialisilla reflexioneillansa, joita hän luetteli samoin
kuin kippari viinilistaansa. Selvää oli, että ukko sydämellisellä
ilolla näki Berndtsson'in tulevan, sillä hän ei saattanut ottaa osaa
vapaaherrattaren ja neitin kaunotaiteisiin keskusteluihin paruunin
kanssa eikä edes koittaa vetää vertoja heille helpossa ja huvittavassa
kanssapuheessa.

Kuin pappa antautui keskustelun syvyyteen, niin tarttui vapaaherratar
aina keskustelu-rihmaan ja kietoi "rakkaan ukkonsa" ajatukset niin,
ett'ei hän tuntenut taasen yhtäkään niistä. Hänellä oli omituinen
taipumus niitä lumoamaan, jonkunlainen _à la Bosco_. Kun patruuna
esitti jotakin aatetta, joka saattoi jokseenkin vastata pientä
merisikaa, niin muutti vapaaherratar äkkipäätä sen kyyhkyiseksi.
Sanalla sanoen, patruunaa ei huvittanut keskustella sekundantin kanssa,
jos kohta muutos olikin imarteleva. Hän rupesi nyt maanviljelykseen,
aine, joka sopi, koska Berndtsson nykyään oli ollut maalla.

Saatiin tietää, että palkkuvehnä oli jokseenkin oivaa ja että
taivaan-ohra antoi hyvän sadon. Saatiin vieläkin tietää mitä vehnä ja
ohra maksoi aina sitten Suomen-sodan, ja nyt tultiin sota-näyttämölle,
josta hän otti muutamia esimerkkiä urhoollisuudesta -- Kaarle
kolmannentoista, sekä kuinka hän oli etsinyt, vaan ei löytänyt, --
sankarikuolemaa; jotakin, jota ei kukaan vastusta; ja niin tultiin
siihen, kuinka Kaarle kolmastoista, samoinkuin kuningas Ane'hin
vanhakin, kuoli elämäänsä kyllästyneenä, ja vieläpä hänen
kuvapatsaastansakin.

Ei ollut ketään Tukholmassa, joka niin pyhillä tunteilla katsahteli
tuota kuvaa, jota neljä jalopeuraa ja yksi kaartilainen vartioitsivat.
Patruuna arveli, että se oli tahattomasti sen näköinen, myöskin
asentonsa puolesta.

Siis sai tuo Berndtsson parka istua siellä raskaalla mielellä eikä
keveämmällä kirjeelläkään.

Kuinka saisi hän sen esille? Niin, hän tahtoi katsoa tuota pientä
kakaduta ja kuulla hänen puhuvan, mutta se olikin neiti, joka oli hänen
suojeliattarensa, ja siis sai hän neitin seuraansa. Ah! neiti antoi
kakadun istua sormellansa ja antoi hänen kuhnuttaa päätänsä tuota
kukoistavaa poskea vasten ja keskustella; ah, niin liikuttavaa.

Liina jäi sisälle, eikä häntä näkynyt saavan liikkeelle.

Niin kului koko ilta, mutta ei tilaisuutta tullut; ja Berndtsson toivoi
sellaista, katkaistaksensa, kun se kuitenkin oli tapahtuva, langan ja
esirukoilijan asemasta tulla tuon nuoren tytön uskotuksi.

Supé päättyi -- ei mitään keinoa. Mutta yht'äkkiä kuului läppääminen,
valkea oli irti.

Vapaaherratar pyysi rohtoja, neiti tuli levottomaksi, että valkea olisi
lähellä -- sillä jos väkeä paloi sisään "Söder'issä" ei sillä ollut
niin väliä, -- ja Gyllensvingel, joka kuuli läppäämisestä, että se
koski hänen koti-tienoansa, riensi pois. Liina sitä vastoin näytti
tyyneltä; mutta kun vapaaherratar sanoi: se on kummallista, että sinä
olet niin tyyni, sai hän tämän vastauksen: Minä toivon, että palaa joku
makasiini, niinkuin viimeinkin, jokin, joka silloinkin tapahtui.

Patruuna riensi myös pois, kun makasiini oli vaarassa, ja siis oli
Berndtsson yksinään jälellä noiden kolmen naisen kera. Tytöt taluttivat
äitin läheiseen huoneesen; häntä pyydettiin jäämään, koska vaaran
hetkenä olisi joku, johon luottaa, ja siis käveli hän siellä
seurahuoneessa yksin Kaarle kolmannentoista ja häntä ympäröivien
akkojen kera.

-- Rakas Liina, -- sanoi neiti, -- mene sinä tuonne ulos, jonkun tulee
kai puhua tuon tuskauttavan miehen kera. Että saattaa olla niin
sivistymätön ja jää. Mutta kohteliaisuus vaatii että... Mene sinä,
Liina, minä hoidan äiti parkaa. Kuinka äiti paran laita on? Hän ei saa
tulla kipeäksi eikä kuolla pois pikku Attalietansa.

Liinan sisään tullessa, kääntyi Berndtsson ja hymyili nähdessänsä
_hänen_ tulevan. Hän pelkäsi, että neiti tekeytyisi kohteliaaksi, mutta
siitä ei tullut: mitään.

-- Minulla on, -- alkoi hän, -- teille jotakin puhuttavaa.

Tyttö punehtui ja astui askeleen ta'apäin. Hän oli niin usein saatettu
hämille "Liinan luutnantilla", niinkuin Attalie ja vapaaherratar häntä
nimittivät, niin että hän melkein pelkäsi noin yht'äkkiä saavansa tuon
tärkeän kysymyksen.

-- Minulla on teille kirje, -- jatkoi Berndtsson, ottaessansa esiin
tuon pienen kirjeen. -- Kas tuossa ... luottakaa minuun, minä olen
vastuunkin tuopa, minä tottelen käskyjäni.

Selvä puna peitti tytön posket; niin kauniina, niin enkelihyvänä ja
puhtaana ei hän koskaan ollut ennen häntä nähnyt. Se kosee paljon
nuoreen tyttöön, että noin astua alas lapsuuden taivaasta ja tulla
tavalliseksi ihmiseksi -- hän punehtuu aina ja katsoo maahan.

Niin teki nyt Liina; mutta pian hän hymyili, luoden rehelliset silmänsä
tuohon uskottuun, ja ojensi hänelle kätensä.

-- Kiitoksia, luutnantti Berndtsson; te ette tiedä kuinka suuresti minä
teitä kiitän.

-- Eriskummallinen kohtalo, -- sanoi tuo, -- on saattanut niin, että
Helmer juuri on valinnut minut... Minä olen äskettäin kohdannut hänen;
hän on samallainen kuin ennenkin, hilpeä, suora ja rehellinen henkilö.

-- Niin, semmoinen on hän... Mutta suokaa anteeksi, luutnantti, nyt
menen minä huoneeseni kirjettä lukemaan. -- Ja hän meni ulos.

-- Kyllä, aivan kaunista, -- mutisi Berndtsson itseksensä,
naureskellen; -- tässä seisoo nyt nuori luutnantti, jolle olisi onni
tapahtunut, ja tyttö menee ulos toisen rakkauden kirjettä lukemaan.
Mitä on minulla muuta? Niin, Kaarle kolmastoista, hän näyttää sangen
armolliselta; hän on korkea kuningas-vainaja ja sellaisena ei hän voi
minulle antaa edes virkataloakaan. Niin juuri kaunista! Mutta minä
tunnen kuitenkin hieman iloa vahingosta; sillä Gyllensvingel'kin
polttaa turhaan hiiliänsä. Luonnollisesti Liinasta ja minusta nyt tulee
paljoa suuremmat ystävät, kuin ennen ja siis on hän luuleva ... ha ha
ha! Saattaa tulla varsin oivia kohtauksia jalosta jaloudesta ja
mustasukkaisuudesta.

Liina palasi takaisin. Hän näytti iloiselta, kuin lapsi, joka on saanut
joululahjan.

-- Noh, oliko kirje tervetullut?

-- Oli, oli, varmaan oli se niin. Mutta, luutnantti Berndtsson, vielä
on minulla yksi rukous...

-- Kyllä, kernaasti.

-- Luuletteko te, että minä olen kovin vaivaloinen?

-- Mikä kysymys?

-- Tahdotteko te tehdä minulle sekä Helmerillekin erään palveluksen?

-- Kyllä.

-- Asia on sitä laatua, että äiti puhuu sellaisella ylenkatseella
maahovilaisista, että...

-- Ett'ei hänen tule tietää mitään?

-- Niin, se on selvää; mutta vielä yksi!

-- Kyllä, kernaasti.

-- Te tiedätte, että minua pidetään rikkaana.

-- Kyllä.

-- Rikas tyttö saa aina koko joukon sellaisia, jotka tahtovat hänen
rahojansa ja hänet itse päälle kaupan.

-- Kieltämättä.

-- Jos nyt te, parahin luutnantti Berndtsson, tahtoisitte puhua minulle
paljon niin, että...

-- Niin että se näyttäisi siltä, kuin...

-- Niin.

-- Aivan mielelläni, parahin Liina, -- sanoi Berndtsson, joka luuli
että hänellä oli sisar edessänsä.

-- Sillä nähkääs, -- toisti Liina, -- minä kuulen, että äiti tahtoo
päästä minusta niin pian kuin mahdollista, ja saattaisi tulla tarjous,
jonka isä hyväksyisi ... silloin, kuinka saattaisin minä siitä
suoriutua? Mutta jos te noin näkyisitte ajattelevan minua, niin...

-- Estäisin minä muita ilmaantumasta?

-- Niin, ja sitäpaitsi niin isä pitää teistä, niin että...

-- Että ehkä minulla itselläkin olisi saattanut olla toivo? Liina
huokasi.

-- Minä olen siis käyttäinyt enemmän omatta voitotta kuin viisaasti.

-- Mutta, -- toisti Liina, -- olisitteko te todellakin tahtoneet
omistaa minut, vaikk'en minä ole pitänyt teistä? Sillä te olette kunnon
hyvä ihminen, kukatiesi parempikin kuin Helmer, mutta tietäkää,
Helmer'istä minä pidän ... hänestä enkä kenestäkään muusta.

-- Ei, parahin mamselli Liina, se ei koskaan olisi saattanut johtua
mieleeni.

-- Kiitoksia, luutnantti Berndtsson! Olkaa minun ritarini ja asettukaa
suosiollisesti väliin, kun joku tahtoo ryöstää tytön Helmer'iltä.

-- Kyllä; ja te rakastatte sitten Helmer'iä niin paljon.

Liina silmäili Berndtsson'ia, äänetönnä.

-- Niin, -- sanoi hän viimeinkin, -- niin paljon, ett'en minä voi
ajatellakaan itselleni mitään onnea ilman häntä... Nyt on myöhäistä
eroittaa meitä; silloin murtuisi sielu... Niin se on, luutnantti
Berndtsson, niin se on.

Liina oli niin täynnä totuutta, että sen osoitti jokainen hieno
kasvojen juonnekin tuon pienen suukkosen ympärillä ja se loisti
jokaisessa tuon kostean silmän säteessäkin.

-- Siis päätetty, -- sanoi nuorukainen, kätellen häntä, -- siis
päätetty: te olette minun ystäväni, samoinkuin minä teidän.

-- Kiitos, kiitos! ikuinen kiitos! Minä kerron Helmer'ille, kuinka me
olemme sopineet; se on vallan välttämätöntä, sillä äitillä on tuhansia
keinotteluja, ja itse papukaijakin toisinaan sanoo: Naittaa pois!
Naittaa pois! pois! pois! Liina, Liina, pois Liina! Ainetta
tutkistellaan ahkerasti.

-- Te ette siis ole onnellinen?

Liina vaikeni mutta loihe vihdoinkin silmänsä ylös ja sanoi: -- Minä
saattaisin kukatiesi olla, jos minä kuuluisin tänne, mutta...

       *       *       *       *       *

Näin tapahtui tuo erinomainen liitto näiden molempain nuorten
kesken, ja sillä aikaa kuin vapaaherratar tyttärineen keskusteli
tulevaisuudesta.

-- Se ei vahingoita, -- sanoi vapaaherratar, joka nyt, sittenkuin hän
oli ilman vieraita miehiä, tunsi hermonsa voimakkaammiksi, -- se ei
vahingoita, että nuot molemmat ovat yhdessä; se on todellakin
välttämätöntä, että me naitamme Liinan pois; miehet ovat sellaisia,
että he vaan etsivät omaisuutta ja kultaa ... sinä olet kai huomannut,
Attalie?

-- Mitä, äiti kulta?

-- Sen, että paruuni näkyy tahtovan kääntää kohteliaisuuksiansa sinusta
Liinaan.

-- Paras on, ett'ei tuo säveä Liina ymmärrä siitä vähintäkään, -- sanoi
neiti, nauraen; -- ei saata nähdä mitään naurettavampaa kuin
Gyllensvingel'in muoto, silloin kuin hänen kokeensa pikku Liinan
tunnottomuuden takia eivät onnistu; se on ihmeellistä, että voi olla
vallan niin ilman tuntoa.

-- Sellaista ei tarvita maalla, ollenkin pappilassa; sellaisessa
kartanossa ei löydy mitään himoja... Mutta hänet täytyy naittaa pois,
joll'ei nimittäin hän ole kaikkea hävittävä. Sinä tulet vuosi vuodelta
vanhemmaksi, lapseni; se aika on jo aikoja ollut, jolloin sinun olisi
tarvinnut tehdä mies onnelliseksi ja juuri nyt, juuri kuin sinä olit
voittamisillasi ... juuri kuin nuot kaikki notkistivat polviansa sinun
triumfivaunujesi ympärillä juuri silloin saimme me perhekalleuden
kotiin ... tuon Liina raukan. Se on todellakin surkuteltava, tuo lapsi
raukka; onnellisempi hän, jos hän saisi tuommoisen maineettoman
henkilön, kuin Berndtsson; hän on sentään jonkinmoinen ja voidaan
näyttää meidän seuroissamme. Hän on köyhä eikä pitäisi niin väliä, kun
he vaan jotakin saisivat; ja sitäpaitsi kuuluu hän maalaisrykmenttiin
että nuori vallasväki tulisi asumaan jossakin virkatalossa tai pienessä
kaupungissa, jossa he voisivat vähällä kyllä huvitella sydämen
pohjasta.

-- Huvitella? Äiti... Liinalla ei näytä olevan halua tiluksiin; hän on
vakava luonnoltansa, niin ett'ei hän välitä maailman komeuksista. Ah,
äiti, hän lukee virsiä joka ilta vuoteellaan.

-- Niin, hänen on kaiketi vaikea nukkua.

-- Ah, se ei näy olevan syynä; mutta kun pikku Liinan rakkahin seura on
Maria, niin voi käsittää minkä verran sielun sivistystä pappilassa
saadaan, jossa tuskin löytyy "_belles lettres_", vaan ainoastaan
vanhoja postilloja eli, niinkuin Gyllensvingel eräänä päivänä sanoi,
"Pyhä sana lammasnahkaturkissa".

-- Niin, Jumala suokoon, -- sanoi vapaaherratar, -- että hän kiintyisi
niin, ett'ei hän enään olisi minään esineenä...

-- Ihmettelemiseen, tahtoo äiti sanoa.

-- Niin, oikein, Attalie, ihmetteleminen; sillä se on varsin varmaa,
että paruuni ihmettelee hänen -- yksinkertaisuuttansa. Ah, hän on
luonnon lapsi... Nyt luulen minä, että läppääminen on tau'onnut.

Kuunneltiin ja kuultiin pian tehtaanisännän tulevan seurahuoneesen.

-- Se ei ollut niin vaarallista, eräs makasiini ... tyhjä, mutta
korkeaan vakuutettu. Se paloi pohjia myöten, mutta läheiset huoneet
eivät vahingoittuneet. Hm, kuinka äitin laita on? Vai niin, paremmin.
Vapaaherratar oikein säikähtyi.

Näin sanoen astui hän sisään rouvansa luo.

-- Kuinka pikku vapaaherrattareni laita on?

-- Jotenkin paremmin, hyvä Anton. Ett'et vaan liene käynyt itseäsi
liian lämpimäksi, sinä saatat kylmettyä niin helposti yö-ilmassa... Ja
kuinka oli valkian laita?

-- Ei mitään vaaraa, ei mitään vaaraa.

Vasta aamupuoleen meni Berndtsson sieltä.

Etenkin tulee jonakuna kesäaamuna juuri auringon noustessa mennä ulos
Tukholman kaduille. Se on omituinen, tavaton näky, katsella niitä
ihmistyhjinä, autioina ja hiljaisina. Niin kauas kuin silmä kantaa, ei
näe yhtään ihmistä, ja kuitenkin näkyy jotakin, näyttää siltä kuin se
olisi ollut joku olento, joka hiipi pitkin kuolleiden kaupunkia. Tämä
elottomuus vaikuttaa sen, että luulee melkein vaeltavansa jossakin
näissä hyljätyissä, nimettömissä autio-kaupungeissa, joita me vielä
ihmettelemme.

-- Myöskin noiden palatsien keskessä liikkui ennen monina vuosisatoina
tavaton ihmisjoukko, sukuja kuoli ja sukuja tuli, tapaukset antoivat
sijaa tapauksille, kohtalon tuhannet juonet olivat kuni verkko
kiintyneinä kaikkien niiden ympäri, nämät vapaat olennot, jotka
kumpikin pitivät itsiänsä koko maailman käännekohtana -- ja kaikki on
poissa, kaikki on aika la'assut pois ja kaikki unhoitettu.

Koska -- kerran on se kuitenkin tapahtuva -- on Tukholmakin oleva
saarillensa unohdettu raunio-kasa? Koska kaikki nämät nimet, jotka nyt
loistavat kuolemattomalla valolla, tai, jotka kiiltävät silmänräpäyksen
-- yhdessä uinailevat unhotuksessa, ja ainoastaan vain joku paimen tai
muinaistutkija vaeltaa siellä, ja tuo jälkimäinen rautavartaalla ja
lapiolla tiedustelee, oliko kuninkaallinen palatsi ympyriäinen vai
neliskulmainen ja tekee sen tärkeäksi löydöksi, jaloksi lisäykseksi
muinais-aikojen sivistyshistoriaan. Sellaisia ajatuksia liikkui
Berndtsson'in mielen-kuvituksessa, kun hän seisahtui Norrbro'lle ja,
nojaten käsipuihin, katseli linnaa aamu-auringosta säihkyvine
akkunarivineen.

Mielellänsä heittäytyy sellaisiin ajatuksiin, kun luulee, että nykyinen
hetki on tyhjä ja köyhä. Silloin antaa ajatuksen joko kiitää takaisin
muinaisuuteen tai kau'as tulevaisuuteen. Molemmat ovat opettavaisia.

-- Ah, ihmiskunnalla on pitkä tulevaisuus, kuni luonnolla; tarvitaan,
sanoo Elie de Beaumout, kolmesataatuhatta vuotta tekemään maailman yhtä
astetta kylmemmäksi, ja tämä aste muuttaa luonnon varsin huomaamatta.
Mikä tulevaisuus!... Ja me luulemme ehtineemme niin kauas tiedossa,
ihmisyydessä... Ah ei, me olemme vielä barbarisessa aikakaudessa ja me
maksamme paljon tuolle alemmalle meidän luonnostamme. Ja mikä aika eikö
jo ole kulunut, -- ajatteli Berndtsson, -- eikö meidän sivistyksemme
ole jo ennen ollut, vaikka se on hävinnyt? Egyptissä tavataan kuparisia
miekkoja ja tikareita; Pariisissa näin minä useita; ne ovat niin
keveitä, luulisi net hontoiksi, mutta ne eivät ole. Sisällä on pieni
miekka, _puinen_ tikari, ei hiiltynyt, vaan terve, peitetty
vaskilevyllä niin, ett'ei juottamisen jälkeä huomaa. Tunnettiin siis
galvanoplastika jo neljätuhatta vuotta siiten ... ja ehkäpä silloin
joku Berzelius'kin eli, tai joku Newton oli suostunut pyramidijen
rakentamiseen.

Berndtsson oli yö-valvomisesta ja siitä merkillisestä tilasta, johon
hän oli joutunut, tavattomassa mielenvoimassa. Näkyi ainoastaan yksi
ainoa ajatus työskentelevän hänessä, nimittäin se, että hän tahtoi
kauas pois ajasta, kauas nykyisestä. Hän antoikin siis ajatuksiensa
liidellä avaraa tulevaisuutta pitkin, ja koetti juuri esittää
pääkaupunkiamme kaiken loiston kadottaneena, kun hän säpsähti, sillä
joku löi häntä olkapäälle.

-- Hyvää päivää, hyvä luutnantti, -- lausui notarius Blomros; näin
aikaisin ulkona!

-- Niin, ja notarius?

-- Minä olen ulkona pienellä aamukävelylläni, nähkääs luutnantti.

-- Ja Emili?

-- Niin, tähän aikaan on hän jo yläällä ja työskentelee ... oh, hän
nousee auringon kanssa. Nähkääs luutnantti, hän on itse ahkeruus.

-- Ja hänen luonteensa?

-- Niin ... näkeekö luutnantti, äiti oli jotenkin yksivakainen ... äiti
raukka tarkoitti hyvin, on ymmärrettävä; mutta tyttö arveli, että hän
oli kuni vähän sorrettu; mutta kas, se oli vaan hyväntahtoisuutta
äitiltä.

Tuo hyvä notarius oli niin tottunut nöyryyteen, että hän oli
hovisaarnaajan muotoinen, joka kuninkaallisissa maahanpaniaisissa
ajattelee, että hänen tulee alamaisuudessa haudata majesteeti.

-- Niin, se on selvää, että se oli hyväntahtoisuudesta, -- sanoi
Berndtsson, joka huomasi, että ukko paljon pani painoa "äitin" tyttöä
kohtaan osoittamaan hyvyyteen.

-- Kuitenkin niin oli tyttö vähän sorrettu, mutta nyt on hän ilonen
kuni lintu ja laulaa ... ja laulaa kuni pieni viheriävarpunen, hä hä!

-- Hän on siis onnellinen?

-- Niin ... niin, Jumalan kiitos; ja nyt ei enään ole mitään vaaraa ...
sillä kas, nyt voi hän itse auttaa itseänsä. Niin, luutnantti, te ette
tahdo mitään pahaa tytölle, te olette kunnon mies ... hm, kas, minä
sanon sen, sillä niin sanoi Emili eilen.

-- Emili? Mitä?

-- Niin nähkääs, minä tulin maininneeksi teidän nimeänne, ja silloin
sanoi hän: -- Hänellä on toisellainen ulkomuoto kuin tavallisilla
herroilla, sanoi hän; sillä kas, hänellä ei ole suuria ajatuksia
herroista yleiseen, ja paruuni ei tehnyt asiaa paremmaksi.

-- Ei, sen voin uskoa. Mutta, hyvä notariukseni, missä on hän?

-- Ettekö te luvanneet, ett'ette koskaan kysyisi?... Hän on hyvässä,
rehellisessä paikassa, kaupungin ulkopuolella ... vihannassa ruohossa,
jonne ei kukaan tule eikä voi löytää pientä kukkaistani ... hä hä!

-- Ei, minä en tahdo kysyä; siis hyvillä ihmisillä?

-- Niin, Jumalani, oman lihallisen serkkuni luona. Äiti ei ole koskaan
tahtonut kärsiä sukulaisia, sillä, nähkääs, äitissä vähän on ylpeyttä;
hänellä itsellä on hyvä ja varakas suku, eikä hän tahdo sekoittaa
itsiänsä, vaan pikemmin hieman koroittaa itseänsä, hm.

-- Ja siis?

-- Niin, siis ei hän koskaan ole tahtonut seurustella serkkuni kera,
vaikka hän on niin hyvä ihminen; mutta nähkääs, ihminen tekee
vispilöitä ja luutia ja asuu omalla perityllä pohjalla, vähäsessä
torpassa ... hm, sitä ei äiti koskaan ole voinut kärsiä. Mutta Emili
voi siellä kuni helmi kullassa ja on rauhassa koko maailmalta.

-- Kuulkaas, notarius, -- lausui Berndtsson, -- te saatatte tehdä
minulle erään palveluksen.

-- Kyllä, kernaasti.

-- Mainitkaa minut Emilille ... ainoastaan mainitkaa minut, minä
tahdon, että hän muistaa minut.

-- Niin, sen hän kyllä tekee; niin sen hän tekee, se on varmaa, -- oli
notariuksen vastaus. -- Hyvästi, luutnantti Berndtsson, hyvästi.

Tuo pieni mies kulki pois; ja Berndtsson meni vihdoinkin kotiin.

Siellä hänen huoneessansa näytti tyhjältä ja ikävältä. Vuokrattu piano,
jolla hän silloin tällöin haaveili, oli auki sitten eilis-päivän.
Nuorukainen heittäytyi tuolille ja näkyi tarkastelevan muutamia
nuottia, jotka olivat nuottikantimella.

Hänellä oli ainoastaan yksi ainoa ajatus, ja se oli Emili. Hän heräsi
toisinaan unelmistansa, naurahti ja kysäsi itseltänsä: -- Onko se ehkä
viisasta köyhältä luutnantilta. Mutta hän lankesi taasen
haaveiluihinsa.

Silloin lankesivat hänen silmänsä nuottilehteen. Siinä oli irtonainen
paperi; se oli käännös; jonka hän päivää ennen oli tehnyt. Se oli
Matthisen "Wiederhall" ruotsiksi.

Sisältö oli juurikuin se olisi ollut kirjoitettu Emilille.

-- Juuri niin ajattelin minä, -- jatkoi nuorukainen; -- juuri niin ...
juuri niin.



LEMMITTY.


-- Onko luutnantti likeisemmässä tuttavuudessa luutnantti Berndtsson'in
kanssa? -- kysyi kenraali Jakobsstege ajutantiltansa.

-- Olen, herra kenraali.

-- Minä näin hänet viime supéella Anton'in luona. Hän näkyisi olevan
kunnioitettava nuorukainen.

-- Niin. No niin, hän on todellakin hyvä nuorukainen, mutta köyhä,
hyvin köyhä; hänen isänsä on muuan kapteeni Berndtsson.

-- Vai niin; niin, minä luulen, että olen kuullut jotakin hänestä.

-- Niin, sangen hyvä mies, mutta (nykäisten olkapäitään) köyhä kuni
kirkkohiiri.

-- Vai niin; oh jaa se tapahtuu sangen usein meille sotilaille.
Pidetään minun kuutta-tuhatta pankkoani jotenkin suurena, mutta mitä on
se oikeastaan? vähäarvoinen minun arvoiselleni armeijassa.

-- Totta, herra kenraali!

-- Kuulkaas, rakas Sundler! ottakaa vaari nuoresta Berndtsson'ista ja
käskekää hänen käymään soiréessani. Hän on sangen sievä, nuori mies,
minä näen hänet mielelläni.

-- Kyllä, niinkuin herra kenraali käskee.

-- Sanotaan, toisti kenraali, että hän taitaa olla kihloissa, salaisuus
vielä, vaikka kaikki ihmiset tietävät. Anton'in tyttären kanssa.

-- Niin, minä olen kuullut vähän sinnepäin; mutta tietysti tahtoo Anton
vävyn loistavammalla nimellä.

-- Niin -- no niin, Anton on narri, ja hänen vapaaherrattarensa,
meidän kesken sanottu, turhamainen olento. Oh, minä muistan hänet
hyvin, kuin hän oli naimisissa Grünewald paran kanssa; hänet hävitti
hän täydellisesti ja hänestä tulikin senvuoksi varsin suoraan turvaton
leski. Molemmat ovat huonompia; mutta se on kuitenkin kunnioitettava
perhe. Sundlerin tulee käydä siellä -- sellaisia supéita saadaan tuskin
koko Tukholmassa ja siellä tapaa kaikki, joilla on jotakin arvoa
kanssakäymisessä; saattaa saada sopivan "viran"; siellä pelataan
jotenkin korkealle ja niin on siellä neiti kosittavana. Menkää sinne,
Sundler.

-- Niin, minä olen todellakin ajatteleva -- ja Berndtsson.

-- Niin, nähkääs Sundler, mies on mennyt oikeata tietä, sillä hän on
ihastuttanut tytön ja äitin. Minä näin itse kuinka tuo pienoinen kuvio
hymyili hänelle -- ainoastaan hänelle; sillä muuten käyttää hän
itsiänsä melkein kuni puunukke ja on juro ja poikkipuolinen. Hänellä on
tosiaankin vallan omituinen tapa kaikkia kohteliaisuuksia kieltämään --
Sundler voi kai arvata, että tuhlataan rikkaalle perijälle paljon
koruja; mutta se näyttää juuri siltä, kuni mieleeni johtuu, kuin piika
äiti vainajani luona asetti kukkasia ja hakatuita hakoja uunin jalan
ympäri. Hän ei tullut laisinkaan liikutetuksi, ja sama näkyy olevan
mamselli Anton'inkin laita. Nuoret mies-raukat, kun eivät saa muuta
vastausta kuin _niin, ei_ ja _vai niin_.

-- Mutta kuinka sitten on Berndtsson käyttäinnyt?

-- Jumala tiesi; mutta varmaa on, että hän, puhuessansa hänen
kanssansa, on yhtä vilkas, kuin muuten kuiva ja harvasanainen.
Sellaiset henkilöt ovat hiuskarvalta sen pikarin näköisiä, joka
isä-vainajallani oli; sitä tuli käyttää erityisellä tavalla, muuten
niin siitä ei saanut mitään. Berndtsson tietää mutkan. Hän mahtaa olla
"liipattu" mies, tuo Berndtsson.

-- No niin, hänellä on hyvä pää ja hyvät taidot; hän on äskettäin
ottanut Marieberg-tutkinnon.

-- Tutkinnon, rakas Sundler! Taidot -- ne ovat vallan uutta sotaväessä;
mutta mitä niillä oikeastaan tekee? Meidän sankari-isillämme ei ollut
mitään tarpeettomia taitoja; minun nuoruudessani ei kaivettu järkeä
kirjoihin, ja siitä huolimatta olen minä ja moni muu noussut sangen
korkealle. Saattaa olla oiva sotilas muutenkin, vaikk'ei sitä ole
oppinut kirjasta. Mutta, Sundler, Berndtsson on viisas ja ajatteleva
ihminen, joka tietää mitä hän tekee -- sillä ei hän kuviota rakasta, se
on selvä; mutta mies on viisas ja kohden kunnioitettavaa. Tuokaa siis
hän tänne, Sundler! Miehen tuttavuus ei ole hylättävä.

       *       *       *       *       *

Berndtsson oli tosiaankin onnen portailla.

Kenraali Jakobsstege oli yksi niitä miehiä, joista entiset ajat olivat
rikkaat, nimittäin sellaisia, joita käytetään kaikkialla, sen ohessa
kun ei muita käytetä juuri mikinkään tai kumminkin niin ahtaissa
piireissä, ett'ei heidän kelvollisuutensa koskaan voi tulla
tilaisuuteen näkyä.

-- Todella sanoen, on näkynyt siltä kuin olisi enempi etsitty niin
kutsuttua "käytännöllisyyttä", kuin todellista kelvollisuutta johonkin
vissiin ammattiin. Saatetaan missä hyvänsä käyttää kautschukki-hihnaa
sarannoiksi, mutta on mahdotonta käyttää teräksestä, sopiva
kassa-arkkuun, oven tai pulpetin sarannoiksi. Pidettiin siis
kautschukkia, jota saattoi käyttää mihin hyvänsä, parempana kuin nuo
itsepintaiset rautakappaleet, jotka vaan sopivat yhteen, eikä pidetty
niin paljon väliä kestäväisyydestä eikä todellisesta kelvollisuudesta
siihen tarkoitukseen.

On joskus nähty yhtä ja toista sellaista, tuon järjestetyn yhteiselämän
kaikki kelpaava rohdintutti sopii tavallansa täyttämään sitä aukkoa,
johon se pannaan. Saattaa varsin hyvin sulkea joku akkuna lautapalalla
tai tyynyllä, ja tarkoitus voitetaan, nimittäin se, että pakkanen
tungetaan ulos, mutta valokin tulee suljetuksi, mutta akkuna onkin
kahteen tarkoitukseen -- pakkasta sulkemaan, vaan ei valoa. Sellainen
"käytännöllisyys" tapaakin aina vaan täyttää toisen ehdon täsmällensä,
mutta tekeekin aina aukon ylä- ja alapuolen väliin, esteenä siihen,
että Hallituksen tahto saa, sellaisena kuin se on, tulla tunnetuksi
alamaisille. Kenraali Jakobsstege oli sellainen sulkija, joka yhtä
vähän totteli, kuin mielellänsä käski, ja joka oikeastaan oli korkean
vallan ja kansan inkarnationi -- sillä tuon edellisen käskyt ja tuon
jälkimäiset toiveet sammuivat kenraalin oman, oikullisen tahdon
syvyyteen.

Se on selvää, että nuo viisaat, nuo, jotka tunsivat itsestänsä, että
hekin saattaisivat täyttää jonkun tyhjän paikan, kuni auringon kukat,
seurasivat kenraalin ylös- ja alasnousua eläintarhan kautta, ja se
vaikutti, että Berndtsson tuli nyt huomatuksi, lemmityksi ja häntä
sanottiin hyväksi toveriksi, jonkinmoista, joka todellakin oli totta,
mutta joka nyt vasta _cum gratia et privilegio_ tunnustettiin,
sittenkuin kenraali oli _imprimatur_'insa hänen luonteellensa, ja
jollei tämäkään olisi tapahtunut, niin kävihän huhu, että hän oli
kihloissa rikkaan Anton'in tyttären kanssa, kyllin hankkiminen hänelle
ystäviä. Nyt huomattiin, että Berndtsson oli sangen "oiva nuorukainen",
"luja ja rehellinen luonteeltansa", "ihminen, jolla oli pää ja sydän
oikeassa paikassa". Sanalla sanottu, tuo ennen huomaamaton luutnantti
tuli kerrassaan sangen huomatuksi personaksi -- ja kaikki tämä
senvuoksi, että luultiin hänen olevan hyvissä kirjoissa -- hölmön luona.

Berndtsson oli liian viisas, ett'ei hän muka olisi huomannut syytä, ja
liiaksi maailman mies, ett'ei hän muka olisi käyttänyt hyödyksensä
tuulenpuuskaa. Hän tiesi, ett'ei hän koskaan tulisi passaatiin ja sen
vuoksi hissasi hän purjeet käyttääksensä, niin hyvin kuin hän taisi,
sitä viuhkaa, joka puhalsi.

Hän kävi siis yhtä usein patruuna Anton'in kuin kenraalin kartanossa.
Koko maailmahan tiesi, että hän oli kihloissa, vaikka se vielä
pidettäisin salassa. Tämä vaikutti, että kuin tuo kunnon patruuna oli
ulkona kaupungilla jossakin seurassa, niin täytyi hänen, niin
perusteellisesti kuin hän tahtoikin alkaa Kaarle XIII:lla, kuitenkin
aina lopettaa pakoitettuna puhumaan luutnantti Berndtsson'ista, ja hän
sai silloin tietää, että hän oli kaikkein oivallisin nuorukainen,
mainio upsieri, ja sellainen ihminen, joka tulevaisuudessa olisi
hyödyttävä synnyinmaatansa.



UKKO JA TYTTÖ.


-- Hä, miten täällä on kaunista, todellakin nättiä ja naastia,
niinkuin äitin on tapa sanoa! -- lausui pikku notarius, aika lailla
naureskellen; -- ja mitä teet sinä, lapseni?

-- Ompelen. isäseni!

-- Hm, tiedätkös, tuo luutnantti Berndtsson...

-- Niin, mitä? -- kysyi Emili, punehtuen.

-- Niin sinä, hän...

-- Mitä?

-- Niin, hän on onnen juusto.

-- Jumalalle kiitos siitä?

-- Hä, hä, minä luulen, että kanaseni on mieltynyt mieheen; niin,
varsin sievä on hän. Mutta näetkös, nyt on hän kihloissa.

Emili painoi itsensä työnsä yli, sillä hän tunsi, että hän muutti
väriänsä. Se oli jotakin, joka pisti sydämeen, vaikk'ei hän koskaan
ollut kuvitellut että -- Ei! mutta kas, siellä asuu lapsi sydämessä,
pieni lapsi, jolla on usein tapana miettiä omin päinsäkin; se on tuo
enkeli, joka saattaa olla viaton ja hyvä monessa, joita maailma
surkeilematta tuomitsee -- ja sangen häijy sikiö niissä, joita maailma
jumaloitsee. Ei ole ketään toista, kuin Jumala, joka sen oikein tuntee.

-- Niin, näes, hän on todellakin kihloissa rikkaan mamselli Anton'in
kanssa; sangen rikas naimiskauppa, niin, tavattoman rikas naimiskauppa.
Äiti arvelee hänen saavan monta sataa tuhatta; niin, äiti tietää sen
niinkuin viisi, niinkuin Isä meidän siunauksen.

-- Niin ... minä toivotan hänelle onnea.

-- Nähkääs vaan, hä, hä, tipu ei todellakaan ole tyytyväinen tähän
uutiseen; mutta näes nyt, tipuseni ... hm, se on tukalaa alottaa,
hm ... mutta näes, minä tapasin hänet hiljattain, ja silloin niin
tulimme me puhuneeksi sinusta.

-- Mutta minkätähden teki isä niin?

-- Hm, tiedän mä, totta kai sinusta saa puhua yhtä kuin
ruhtinattarestakin, tiedän mä, kaikessa nöyryydessä ja kunniassa?

-- Ja enempi, isäni?

-- Niin, näetkös, me puhuimme sitä ja tätä, ja niin kysyi hän sinua ja
sanoi sinun olevan sievän tytön ja niin edespäin. Ja niin kysyi hän ...
sillä hän tietää, ett'et sinä ole kotona meillä, näes, mutta enempää ei
hän tiedä.

-- Ja sitten...?

-- Niin, ja sitten kysyi hän, jos sinulla on klaveeri mukanasi.

-- Se oli kummallinen kysymys.

-- Ei, sanoin minä, mutta kitara hänellä on, jolla hän linkuttelee
elfen-sormillansa, sanoin ma, hä, hä.

-- Kah, puhuiko isä siitä?

-- Puhuin, miks'en! Mutta tiedätkös, silloin hän käski minua käymään
luonansa seuraavana päivänä; ja niin minä menin. "Parahin notarius",
sanoi hän (sillä hän pelkää arvattavasti, että se huomattaisin
hullunkurisesti Anton'illa), "mutta antakaa tämä paperi Emilille ja
nämät nuotit myös, ne ovat sovitetut kitarille".

-- Mitä? -- huusi tyttö, iloisena; -- ja nämät ovat isällä?

-- Kyllä niin, mutta, kanaseni, isällä, hänellä on net kyllä; sillä
kas, kun ei hän tiedä, missä sinä olet ja hän sitäpaitsi nyt on
sidottu, niin ei taida siinä mitään pahaa olla, että isä ottaa
sellaisia.

Niin sanoen veti notarius auki erään paperikäärön ja antoi Emilille
erään käärityn paperiarkin.

-- Hm, minulla ei ole silmälasia. Onko se tuossa?

-- Ei, se on muuan kirjoitus raastupa-oikeuteen.

-- Vai niin, anna se tänne sitten, se ei ollut siis oikea.

Monen erhetyksen perästä tuli vihdoin Berndtsson'in pieni käännös
esiin.

-- Ah, minä soitan ja laulaa sen isälle! Nuotit näyttävät helpoilta.

Hän hyräili nuotit läpi ja alkoi sitten selvällä, taipuvalla ja
täysinäisellä äänellänsä laulaa:

    Sun oon ma -- vuorten, laaksoin eroittaissa,
    Jos myrsky täällä kuinka raivoaa,
    Ja hiekkaan peittyy liljat erämaissa,
    Sun olen vaan.
    -- -- -- -- --
    Jos vaikka omaks' saisin marmorilinnat,
    Jos loiston, valon maissa asuisin,
    Ja tarjottaisiin aarteet kallihimmat,
    Sun olisin.

    Ja ollessani kuolin vuotehella,
    Kun vaihdan...

    (Suomentajan mukailema.)

-- Ei, ei, minä en osaa, minä en osaa! -- huusi Emili, heittäytyen
itkien ukon syliin. Minä en osaa.

-- Ho, menihän tuo hyvin, kanaseni, se kuului niin kauniilta: ... kah,
sinä itket; onko mitään itkemistä, että lapsi on kohtelias ... hm,
sehän on kaikessa nöyryydessä ja hyvyydessä.

Emili oli tullut äkkiä liikutetuksi; mutta muutaman silmänräpäyksen
kuluttua nosti hän taasen ylös kauniin päänsä, pyyhkäisi hymyillen
silmänsä ja sanoi:

-- Minä olen kuitenkin kovin lapsellinen.

-- Niin, laula nyt lapseni, laula loppu.

Ja Emili lauloi, vaikka murtuneella äänellä:

    Ja ollessani kuolin vuotehella,
    Kun vaihdan kodin iloon tämän maan,
    Mä viimeiseksi tahdon kuiskaella,
    Sun olen vaan.

Hän taukosi, pani pois instrumentin ja kääri paperin kokoon.

-- Hm, tuohan oli sangen kohteliasta luutnantilta; erinomaisen sievä
mies, niin, jalo mies, tuumallinen sydämeen asti, tuo luutnantti; niin
sellainen on hän.

-- Isä ei saa mainita, että minä itkin.

-- Eikö mitä, lapsi, eikö mitä; enhän minä ole mikään velmu-akka. Mutta
sinä uskonet, että hän kuitenkin aina mahtaa pitää sinusta hieman ja on
ikäänkuin tahtonut antaa sinulle jonkun muiston ... niin, jonkun
muiston kaikessa nöyryydessä ja kunniassa. Muuten saat sinä luulla,
että minä olen kyllä näyttänyt hänelle talvitien; sillä sellaisia
riettaita ryökäleitä, kuin Gyllensvingel, en minä kuolemakseni kärsi;
hän on yhtäläinen mies, kuin tuo hullu Olivesköld ... hän, joka syleili
minua.

Kun ei hän saanut vastausta, niin jatkoi hän:

-- Niin, oliko tuo sopivaa avonaisella kadulla herjata vanhaa miestä,
joka ei koskaan ole tehnyt madollekaan niin mitään, oliko tuo sopivaa?

Ei vastausta.

-- Ei, -- jatkoi notarius, -- se oli varsin konnamaisesti tehty ja
senvuoksi sanoinkin minä: "Herrat hävetköön, sillä tavallako kohdellaan
vanhaa miestä"; niin, sen minä sanoin, sillä kun on tehty väärin, niin
en minä kursaile totuutta sanoessani selvään ääneen.

-- Isä kulta?

-- Niin sinä, sen minä sanoin; minun vaimoni oikein ihmetteli.

-- Isä kulta, minä tahtoisin pyytää teiltä jotakin.

-- Mitä sitten, lapseni?

-- Niin, nähkääs, minä tahtoisin niin mielelläni, että Berndtsson
tietäisi, kuinka kiitollinen minä olen ... sen minä tahtoisin; Mutta
miten se kävisi laatuun?

-- Hm, minä esiin tuon sinun komplimang'isi.

-- Ei, Herran Jumala! älkää sanoko komplimang... Ei, ei, isä! Sanokaa
hänelle, että Emili kiittää häntä kovin, kovin! ... musikista ja ...
värsyistä; niin, sanokaa niin.

-- Niin, sinä kiität häntä kovin, vai niin ... sinä tulit
enchanterad...

-- En maarkaan, älkää käyttäkö mitään ranskan sanaa; sanokaa vaan, että
minä tulin iloiseksi.

-- Vai niin, että sinä tulit iloiseksi; vai niin, nyt minä tiedän. Se
on tuleva noin toimitetuksi, kuin jos sinä olisit päämieheni jossakin
riita-asiassa.

-- Mutta isä!

-- Niinpä kyllä.

-- Mutta ehkä se on parasta viivyttää sitä, siksikunnes hän tulee
naimisiin.

-- Hää? naimisiin? Miksi niin?

-- Niin, nähkääs isä, äiti arveli, että miehet saavat aina sellaisia
ajatuksia.

-- Minkälaisia ajatuksia?

-- No niin, sen kai isä voi ymmärtää.

-- En, sitä en minä saata käsittää.

-- Ah, Jumalani, saattaisihan hän luulla ... isä kulta, saattaisi hän
luulla, että minä rakastaisin häntä.

-- Vai niin; oh, siinä ei ole mitään vaaraa, niin typerä ei hän ole;
mitä vielä, sitä ei hän koskaan ajattele; olisihan se omituista kuulla,
että sinä muka olisit oikea kappale, joka saattaisit rakastua
kihlattuun mieheen.

-- Mutta onko se varma sitten?

-- Niin, se on kaikki varmaa, sillä kas, äiti on sanonut sen, ja äiti
tietää sen varmalta taholta, niin varmalta taholta.

-- Kyllä?

-- Niin sinä, ei keltään huonommalta kuin mamselli Bleklöf'iltä, joka
on Klarstjerna'in kotiopettajatar; sillä kas, hän tilasi hatun
itsellensä äitiltä, punakuorisen, antaaksensa väriä ihmisen kasvoille
... ja näetkös, hän on hyvä tuttu neiti Attalie Grünewald'ille, joka
niin sanoakseni on mamselli Anton'in sisar, vaikk'eivät he oikeastaan
ole muuta kuin, mitä laki sanoo, erisukuisia lapsia.

-- Se on siis...?

-- Vallan varmaa, että luutnantti Berndtsson saa Tukholman rikkaimman
tytön, vaikka hän kuuluu olevan vähän tyhmä; sillä sen on paruuni
sanonut äitille viimein, kun hän oli meillä, sinua kuulustamassa.

-- Vai niin.

-- Ja ilman vasituista hienoa sivistystä, sanoi mamselli Bleklöf ...
sillä äiti pakoitti häntä niin, että totuus tuli ilmi. Se on, kuni
tiedät, äitin uutis-kysymyksien laita, vallan samoin kuin on Pyhässä
Raamatussa: Minä en päästä sinua, kuuluu siinä, minä en päästä sinua.
Äiti riippuu kiinni kuni iilimato ... äiti parka.

-- Niin.

-- Niin, jotain hauskaa tulee hänellä olla, äiti paralla; nyt ei
hänellä ole sinuakaan toruttavana, kanaseni; sinä pakenit tuota
mies-ilkiötä. Mutta, Jumalani, ennenkuin minä ehdin kotiin, niin nyt on
äiti levoton. Hyvästi sinulle, kanaseni!

Näin sanoen poistui notarius.

Tuskin näki Emili hänen katoavan puiden taka tuossa pienessä
ryytimaassa, joka ympäröi huonetta, kuin hän jo otti taasen esille
värsyt.

"Ja nämät on hän kirjoittanut", kuiskasi hän hiljaa. "Hän kuuluu
toiselle, mutta senvuoksi saatan kai minäkin pitää hänestä. Jumalani!
Minkä vuoksi, minkä vuoksi? -- Ei, minä en tohdi ajatella sitä."



KAKSOIS-HÄÄT.


Oli seuraava talvi. Joulu oli kulunut hiljaisesti menojaan ja
pintapuoliselle katsojalle yksinkertaisella tavalla Hagetorp'an
virkatalossa; mutta oli kuulutettu kolmena viimeisenä Joulukuun
sunnuntaina mamselli ja luutnantti, ja väki odotti siis pian heidän
häitänsä, jossa he saattaisivat saada polkea lunta jonkun akkunan
ulkopuolella, saadaksensa nähdä morsianta ja sitten vallasväen tanssia.
Mutta, kummallista! Piiat eivät olleet kuulleet sanaa mistäkään. Ei
mitään vasikkaa juotettu, eikä sikojakaan, ei mitään sanaa viety
sokuri-leipojalle, ei edes rouva Fransille, pitäjän monitaitavalle
keittäjä-rouvalle. Kuinka kaikki tämä oli ymmärrettävä? Mutta päivää
ennen loppiaista tuli luutnantti talli-rengin luo, ja joka samassa oli
sotilas N:o 58 Henkivartia komppaniassa Petter Stolt, sanoen:

-- Kuules, Stolt!

-- Jumala varjelkoon luutnanttia!

-- Me saamme hyvän kelin.

-- Niin, sen minä uskon, jahka vaan tiet puhdistetaan.

-- Sinä saat laittaa suuren komiskan reilaan ja rasvata silat ja
kiillottaa messinki-helat, sillä huomen-aamulla aikasin lähdemme
matkaan.

-- Hm, vai niin; minkä sitten?

-- Niin, aina Valdemarsborg'iin.

-- Kreivin luo?

-- Niin.

-- Niin, kyllä tapahtuu... Hä, hä, kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän,
hä, hä!

-- Niin, siinä on sinulla oikein, Stolt, sinä saat olla kanssa mutta
annas minun nähdä, ett'et sinä juo itseäsi juovuksiin Stolt.

-- Voi Herran Jumala, kuinka luutnantti sanoo! En minä ruukkaa...

-- Oo jaa, se kas oli noin, kuin sinä viimein tulit kotiin kaupungista,
mutta annas olla se tekemättä.

-- Niin, kas se ei ollut muuta kuin, että minä kohtasin korpraali
Ferm'in juurikuin minun piti mennä ulos, ja niin sanoi hän: "Tulee
sisään, Stolt, niin otamme 'Uddevallan'" ja niin saatiin minä
Armanskalle, ja sitten niin pakkana nipisti, ulos tultuani.

-- Niin, se on hyvä, mutta muista, että nytkin on kylmä.

       *       *       *       *       *

-- Niin, saitteko jotakin? -- lausui Stolt, tultuansa ylös keittiöön.
Niin, saitteko jotakin, piiat?

-- Mitä sitten?

-- Saitteko jotakin hää-kaakusta?

-- Emme; mitä se on, kuin hän puhuu?

-- Niin, nähkääs, minä tulen häihin, mutta sinne eivät Hagetorp'an
piiat pistä nenäänsä, vaan ainoastaan minä... Nähkääs, tytöt, minä
vaan.

-- Niin, kauniin pojanhan he ottavatkin mukaansa.

-- Niin, eikös ole! Minä kammaan "muntasit" niin, että minä näytän
joltakin, sanoin ma.

-- Niin, juurikuin kissa kuonokarvoinensa.

-- Sanoiko hän niin, Tiina luuskaseni!

-- Se on synti, että ne ovat niin valkeat. Tahtooko Stolt
muntasi-mustetta, niin on minulla sitä padan alla.

-- Ah, hän saattaa maalata itse itseänsä vähän enemmän, hän on alkanut
nenällä, ha ha ha!

Niin se olikin, ja senvuoksi kompasana palkittiinkin rähinällä.

Nyt luuli Stolt nöyryyttäneensä piikoja, hän otti trippeli-palasen,
joka oli muurilla, ja meni.

-- Nähkääs vaan, hän otti kiillotus-aineeni, tuo häijy ilkiö. Nyt
luulen ma messinki kiiltää, ja hän pöyhkeilee kammoista.

Kuitenkin oli nyt arvotus selitetty, ja se tuli vielä selvemmäksi, kun
kaptenska jätti muonavarat Tiinalle, jonka tuli olla emäntäpiikana
sillä aikaa.

Kaikki tässä maailmassa huononee; se tulee aina huonommaksi ja
huonommaksi. Jos net olisivat ainoastaan ihmiset, jotka heikontuisivat
hyveessä ja mielenmaltissa, kävisi se kuitenkin hyvin laatuun, sillä se
on kuitenkin inhimillinen asia, mutta että itse luontokin huononee --
se on epäiltävä tilaisuus. Jokainen hiukan muistaa, että meidän
nuoruudessamme oli se vallan toisin; oli jotakin tervettä, iloista
luonnossa, jota se nyt ainoastaan poikkeuksittain tapaa olla. Kaikki
saatettaisin selittää harhanäkönä itse meistä, tai että me nyt katsomme
kaikkea himmeimmillä silmillä ja hipuneimmilla tunteilla -- jollei
taimikaan olisi huonontunut. Lunta, hiukan helisevä keli oli aina
meidän nuoruudessamme; mutta miltä se nyt näyttää? Näyttää siltä kuin
jollei maa kauemmin anna narrata itseänsä, vaan niin kauan kuin tämä
oli tavallista; nyt istuu hän koko talven ja pöyhkeilee erityisellä
harmaalla yksinkertaisuudella.

Siis saattaa hyvin huomata, ett'ei se ollut juuri hiljakkoin, kuin
häitä Valdemarsborg'issa vietettiin, kun siihen vielä kuuluu, että
Loppiaisiltana sinä vuonna oli helisevä reki-keli ja auringon
paistama ilma, varsin mukava kylmyys tytön poskia purppuroimaan;
mutta niin tyyni, että kapteeni saattoi hyvin verkalleen polttaa
piippuansa, saamatta jäätä harmahtaviin viikseihinsä, Ja Stolt sitten,
"sivili-vaatteissa", se on, pitkäkauluksisessa ajajakaapussa ja
valkoset viikset ylös kammattuina, istui siinä kuskilaudalla ja
läiskäytti piiskalla, joka edellisenä iltana varustettiin uudella
silkki-mäiskällä, jonka mamselli Maria oli antanut.

Kapteenin peitti hänen vaimonsa, se on, hän kietoi hänen ympärillensä
matkavyön, vähittäin niin pitkän, kuin Boa constrictor, ja veti sen
ympärille huolimatta papan kaikista protesteista. Sittenkuin tämä oli
tehty ja "ukko" oikein turkeissansa ja varustettuna nahkalaukku
kaulassansa, puki hänet Maria, joka vuorostansa peitti äitin kuni
egyptiläisen muumian, ja viimeksi auttoi luutnantti morsiantansa.
Vihdoin istuutui vallasväki. Nuot "siunatut hatturasiat" vaivasivat
kaptenin jalkoja; ja vihdoin kuului: "Aja, Stolt!" ja Stolt ajoi pois,
nyökäten pöyhkeästi piioille, ja niin oli vallasväki poissa.

-- Hm, se on vahinko, ett'ei Berndt saata tulla häihin, -- sanoi
kapteeni; -- kaikkien lasten olisi tullut olla kanssa.

-- Niin, nyt on jotakin, joka puutuu.

-- Niin, kaksi, isä ... Göthildakin, --anoi Maria; -- muuten olisi hän
ollut morsiusneitona tänäpänä.

-- Aina sinäkin tulet! -- sanoi kaptenska, vilkuttaen silmiänsä, sillä
tuo saattaisi tehdä isän vihaiseksi, ja nyt tulisi pitää hänet hyvällä
tuulella. Rouvat ottavat toisinaan itsellensä tuon kiittämättömän
vaivan pitää herroja miehiänsä hyvällä tuulella.

-- Anna hänen puhua, äiti, -- sanoi kapteeni ystävällisesti; --
näetkös, tämä ei ole ainoastaan riemujuhla, eukkoseni, vaan myöskin
pyhä juhla, jota me tänäin vietämme.

-- Niin, ukkoseni.

-- Ja näetkös! Silloin saattaa Göthildankin muisto mielellänsä olla
kera, se ei vahingoita iloa, eikä pahenna tuota tärkeätä hetkeä.

-- Niin, siinä on sinulla vallan oikein.

-- Niin, näetkös, vanha akkaseni, muistatkos seitsemänkolmatta vuotta
sitten, kuin me vietimme tätä juhlaa ... ja sinä, koko elämän on
onnellisuus ja suru tällä ajalla mennyt ohitsemme; me olemme
vanhentuneet yksissä, näetkös, akkaseni, on paljon kiittämistä siitä
... ja että meillä on kaksi jälellä niistä kolmesta jotka Jumala antoi
meille ... me olisimme saattaneet kadottaa heidät kaikki.

-- Niin, Berndtsson, siitä minä usein kiitän Jumalaa.

-- Niin, näetkös, päivä on tärkeä; nuot molemmat alottavat nyt samaa
vaihtelevaa rataa, ja silloin olkoon Göthilda, tuo hyvä enkeli,
mielellänsä kanssamme. Hän on tervetullut häihin, hänen hyvänluontoinen
henkensä siunatkoon kernaasti, niinkuin mekin, lapsia.

Oli jotenkin omituista kuulla näitä vakavia mietelmiä, säestettyinä
kulkusien kilinällä, rekikomiskan rientävän eteenpäin tuolla tasaisella
lumipinnalla noiden valkealla ja viheriällä puettujen metsä-kuusien
välillä.

Kello kolme ilta-päivällä olivat he perillä.

-- Hoi, katsokaa isä! katsokaa isä! -- huusi Maria.

Kapteeni kääntyi, ja -- portailla seisoi vallan todellakin Berndt,
heidän rakas poikansa.

-- Niin kylläs saat! -- uhkasi kapteeni, kohottaen piippuansa; -- niin
kylläs saat, poika, siitä, että valehtelit isällesi.

-- Se oli somaa, ettäs tulit, -- sanoi äiti, -- kun et vaan kuni
tavallista matkustanut tuossa ohuessa kaapussa.

-- Se on sisustettu, äiti kulta! -- vastasi luutnantti iloisesti,
auttaessansa äitiä vaunuista.

       *       *       *       *       *

Valdemarsborg'in suuri sali oli somasti koristettu, ja koska nyt oli
Loppiais-ilta, niin oli kaksi oivaa joulukuusta, nekin koristetut aika
vaha-kynttilä joukolla.

Vieraita ei ollut monta. Siellä ei ollut muita kuin naapurit, jotka,
erityisistä säädyistä ja tiloista, tekivät erityisiä olennoita tuossa
loistavassa taulussa. Niin valosaa ei ollut isoon aikaan ollut
huoneessa, ja nuot vanhat suku-isät olivat ainoastaan yhden kerran
ennen nähneet maalatuilla silmillänsä häitä. He istuivat siellä
kumminkin liikkumattomina, noloina tai iloisina, kuni he aina olivat
olleet -- mutta vanha kenraali Olivesköld, testatori, näytti varsin
vihaiselta.

Kynttilät olivat viritetyt, vieraat kokoontuneet, pappi tullut. Kaksi
kulter-tuoli paria oli esillä, kaikki olivat hiljaa. Silloin aukenivat
ovet, ja toisen kautta tuli sinne kaksi morsianta, morsiusneitojensa
seuraamina; ne olivat Emma ja Maria; toisen kautta tuli kaksi
sulhaista, toinen sivilivaatteissa, se oli nuori kreivi Olivesköld,
toinen vormussa, se oli hänen orpanansa Akseli Ernberg.

Oli juhlallinen toimitus, kuin nuot molemmat morsiusparit vihittiin
vanhempainsa läsnä ollessa; sillä vanha kreivi oletti molempien
nuorukaisten isää, kapteeni Berndtsson taasen molempien morsianten.

Sitten tuli tanssit ja ilot. Vanha kreivi oli laittanut kaikki
komeimmasti musikin ja virvoituksien puolesta.

Toisena aamuna saatiin nähdä nuo nuoret rouvat "negligé'ssä". -- No, se
on tavallista; mutta löytyykö mitään kauniimpaa kuin tuollainen nuori
perheen-emäntä, joka ensi kerran otti paikkansa rouvain lukuun? Siinä
on jotakin niin lempeätä, niin toivorikasta, ja samalla tuollainen
vivahdus naisellisesta mieltymyksestä sellaiseen olentoon, joka nyt
kerrassaan huomaa polkeneensa lapsenkengät ja näkee elämän edessänsä
uusilla velvollisuuksilla, uusilla riemuilla ja uusilla suruilla.
Kaikki tulee toisaksi tästä hetkestä, kuin nuorikko tarjoaa omaisensa
ja vieraansa hyvin katettuun kahvipöytään.

Ei saattanut kieltää, että Emma oli kaunein; myöskin ulkomuoto hänen
silmissänsä omasi syvempää ja naisellisempaa jaloutta, kuin Marian,
joka oli ilo itse ja hänellä oli jotain jokapäiväistä koko olemisensa
tavassa. Nähtiin selvästi, että Emmalla oli tai hän luuli omaavansa
rikkaasti vaihtelevan tulevaisuuden edessänsä, ja että hän juuri nyt
kurkisteli selvästi siihen; jota vastoin Maria oli kasvanut juurikuin
siinä mielessä, että hänestä aikonaan tulisi köyhä kaptenska, kuni
äitinsäkin, ja kun nyt Jumala oli suonut hänelle mieheksi luutnantin,
niin näkyi hänen tulevaisuutensa olevan jotenkin määrätty.

Mutta molemmat muodostavat _les honneurs_ kahvipöydässä, ja Maria ei
näkynyt ajattelevan miestänsä, niin ilonen oli hän, jota vastoin Emma
innolla, jota tuskin ennen nähtiin hänen silmissänsä, tarkasteli
Fransia, joka itse näytti tyyneltä, hilpeältä ja onnelliselta.

Nämät olivat häät Valdemarsborg'issa, joista sitten pitkät ajat seudun
akat puhuivat, lisäten: "Kahta niin kaunista morsiusparia, kuin
Valdemarsborg'issa oli, saakin hakea."



TAASEN TUKHOLMASSA.


-- No, luutnantti on ollut tuolla Valdemarsborg'issa? -- kysyi kenraali
Jakobsstege lemmityltänsä luutnantti Berndtsson'ilta, sittenkun tämä
oli palannut Tukholmaan ja käynyt kenraalin soirréessa.

-- Olen, herra kenraali.

-- Hän on kummallinen ukko, tuo vanha kreivi; varmaan arvossa
pidettävä, sangen varakas mies, mutta kaikkein eriskummallisimmat
ajatukset on hänellä.

-- Häntä on yleiseen pidetty jalona ihmisenä.

-- Ymmärrän, ystäväni, mutta ... jalo ihminen, mitä on se sitten
oikeastaan? Minä en ole koskaan muuta huomannut, kuin että se on muuan
narrilaji.

-- Kuinka niin, herra kenraali?

-- Esimerkiksi ukko tuolla alaalla, eikö hänen väkensä ole ylen kaikkea
määrää nenäkästä! Muuan veljeni poika, nuori Jakobsstege, joka on
attaché Pietarin lähetyskunnassa, oli vähällä joutua pulaan tuon jalon
miehen roistojen kautta tuolla alaalla ... niin niin, minä en puolusta
häntä, sillä me olemme tavallansa sukua. Vaimoni on hänen serkkunsa
tytär. Niin, nuori Jakobsstege matkusti tuossa seudussa ja muutti
kyytiä kestikievaritalossa. No, hän oli kuullut monta kertomusta
vanhasta kreivistä, ja silloin sai hän nähdä erään talonpojan rengin,
joka näytti tavattoman lihavalta ja väkevältä, niin huvitti hänen
sanoa: kuulutko sinä Valdemarsborg'iin. Tuli myöntävä vastaus. "Niin,
sen minä voin nähdä, sinä olet niin hyvin syötetty". Silloin tuli mies
hävyttömäksi ja tuumasi, että heidän kreivinsä oli jotakin toista
kuin, mitä luutnantti luulee, tuollainen siivoton olento! -- kuin
"ruhka-aateli", sanoi mies.

"Veljeni poika, kiivas luonnoltansa, antoi miehelle korvapuustin. Mutta
mitä luulette? Mies lensi hänen kimppuunsa, tarttui häntä kaulukseen ja
heitti -- hm -- mies oli väkevä ja olisi saattanut kelvata sotilaaksi
-- heitti Jakobsstegen vaunuihin niin, että oli onni, ett'ei hän
murtanut kaulaansa. Onko se säällistä? No kansa, joka kaikki kuului
tilustaan, tunkeutui vaunujen ympäri, kuni ärsytetty metsäkarja, ja
veljeni poika läksi, iloisena ett'ei saanut enempää".

-- Nyt kysytään: eikö joku tuollainen saattaisi kärsiä korvapuustia?

"Onko likivalta menevä niin pitkälle, ett'ei saattaisi voidella
nenäkästä talonpoikaa, ilman, että hän antaa takaisin? Kuitenkaan niin
ei kukaan muu ole, kuin ukko, syypää tähän kaikkeen -- muuten kunnon
mies, sangen rikas, tietysti, sangen kunnia-arvoinen ihminen; mutta
hän saattaisi olla kahta vertaa rikkaampi joll'ei hän antaisi
talonpoika-roistojen nylkeä itseänsä".

-- Niin, hän on varsin hyvä isäntä.

-- Niin, nähkääs luutnantti, kaikella on määränsä. Talonpojalle tulee
tehdä oikein, vaan ei hyvää. Kävisikö se laatuun, että tällä tavalla
saa järjestystä? Jos net tekee herroiksi, niin tulevat he ylpeiksi
vaan.

-- Mutta, keskeytti kenraali itse itsensä, -- teidän tulee yletä,
parahin luutnanttini; teidän kaltaisen miehen tulee pyrkiä eteenpäin.

-- Kiitän!

-- Nähkääs, ukko Tallinderista, tuosta itsepäisestä Suomalaisesta, joka
väittää, ha ha, että hän voi toimittaa virkansa, en minä pidä. Minä
hankin hänet johonkin konttooriin -- hän saattaa olla kyllin hyvä
istumaan jonkun postilaukun ääressä.

-- Saatettaisiin kaivata hänen poismenoansa rykmentissä -- kaikki
rakastavat veteraania, joka Suomen-sodassa antoi niin monta esimerkkiä
todellisesta urhoollisuudesta.

-- Kuulkaas! oikaisi kenraali -- sanokaas suomalaisesta itsepäisyydestä
-- tuollainen mies ei aprikoitse edes kuulaakaan, ennenkuin se on hänen
otsassansa.

-- Kuitenkin toverit rakastavat häntä ja vieläpä käskynalaisetkin.

-- Se on varsin huvittavaa kuulla, lausui kenraali, rypistäen
ylähuultansa; mutta minä -- minä en pidä lainkaan hänestä -- ja siis
nuot muut myötätunteiset eivät tee mitään asiassa. Mutta puhuaksemme
muusta -- aiotteko te pian naida?

-- En tiedä, huoliiko minusta kukaan, hymyili luutnantti.

-- Oh, niin minä tiedän -- varsin ystäväni; teidän ei tarvitse ripittää
itsiänne -- minä kyllä tiedän siitä asiasta. Kuitenkin jahka ukko
Tallinder menee pois, niin teistä tulee hänen seuraajansa.

-- Mutta, herra kenraali.

-- Mitä? minä tahdon kai uskoa, että minun tahtoni on väriittä -- ha ha
ha! -- te olette ylentuntoinen herra, armaani -- se ei kelpaa asioissa
-- antakaa tuo olla tekemättä -- siinä on hyvät tulot; mutta ehk'ette
te välitä tuloista? ha ha ha! -- löytyy erityisiä onnen lapsia, jotka
saavat rahaa palkkioksi siitä, että he rakastavat kaunista tyttöä. Se
tapaa maksaa muuten rahoja! mutta jokaisella on vuoronsa.

Kuni näkyy oli luutnantti Berndtsson hyvällä kannalla kenraalin luona,
mutta hän huomasi varsin hyvin, että tämä ainoastaan oli hänen luullun
sitomuksensa vallassa tuon rikkaan Anton'in kera ja oli vaihdettava
samassa hetkessä vihaksi, kuin Liina selitettäisin ei hänen vaan
Helmer'in morsiameksi.



USKOTTU.


Vapaaherratar Anton ja neiti Attalie olivat kuitenkin vähittäin
johtaneet tehtaan-isännän mielipiteet siihen suuntaan kuin he
tahtoivat.

Ukolla ei ollut erittäin paljon Berndtsson'ia vastaan, mutta tämä ei
sanonut sanaakaan, vaan jatkoi ainoastaan pieniä luona käyntejänsä
silloin tällöin, ja näissä tilaisuuksissa oli hän keskustelussa Liinan
kanssa.

Vapaaherratar ja neiti jättivät noille nuorille kaiken mahdollisen
vapauden; mutta siitä ei tullut mitään kosioimista kuitenkaan. Liinaa
ivailtiin, ja hän antoi ivailla itseänsä ja hymyili vaan. Mihin
Berndtsson tuli, sai hän kuulla osoituksia nuorista luutnanteista,
joilla olisi miljooneja -- sillä summia liioitellaan aina -- mutta hän
vaan hymyili.

Berndtsson puolestansa ei saattanut oikein saada selkoa itsestänsä.
Hänen järkensä ei saattanut sopia naimis-aatteesta tuon karanneen
neulous-mamselli paran kanssa; mutta hänen sydämensä tuli niin
juonikkailla koukuilla, kietoen niin hänen tunteensa, että järki
tavallisesti lopetti tuolla vanhalla sananlaskulla: "Yksi hullu saattaa
kysyä enempi kuin kymmenen viisasta vastata".

Kuitenkin luuli hän, että hän vähittäin unhottaisi Emilin, kun ei hän
nähnyt häntä; mutta kas, hän näki sangen usein pienen notariuksen,
kuuli puhuttavan hänestä, sai selvän hänen ajatuksistansa, hänen
elämänsä tavasta. Niin, ukko ei saattanut olla kertomatta
hyväntahtoiselle luutnantillensa, että Emili "oikein oli parkunut",
kuin hänen piti laulaa niitä värsyjä.

Tämä oli asettamassa koko joukon hänen mielikuvitettansa liikkeelle.

Hän tunsi nyt selvästi, että tuo ihana, lempeä tyttö rakasti häntä, ja
hän rupesi nyt filosoferamaan mitä onnea on tässä elämässä oikeastaan.

Jos tahdotaan miettiä tätä ainetta, niin täytyy ehdottomasti mielensä
mukaan ottaa piste, josta vedetään ensimäinen viiva tulevaisuutensa
päämaaliksi. Saattaa panna tuon pisteen mihin tahansa, se riippuu
vapaasta tahdosta; antaa sen olla sielunharmoniaa, ihanuutta,
rikkautta, taitoja, hyvettä tai mainio nimi -- yhtä kaikki, jotakin sen
tulee olla, ja tullaan aina johonkin päätökseen; mutta jos aletaan
vielä miettiä, mistä pisteestä tulee alkaa, niin tullaan aina
onnettomaan välipulaan. Tämä tapahtui Berndtsson'illekin.

Liinan ja luutnantin, hänen sydämensä uskotun, hänen tottelevan
postinkantajansa, väli oli todellakin lämpimämpi kuin he itse
havaitsivatkaan. Liina puhui niin innokkaasti ja suoraan tuolle
nuorelle miehelle, juurikuin jos hän olisi ollut hänen veljensä; olihan
hän Helmer'in ystävä, sehän oli melkein enempi. Berndtsson'ista taasen
oli hän hänen siskonsa ja hän puhui sydämellisemmin hänen kuin jonkun
muun kanssa; hän oli hänen silmissänsä pieni pyhimys: olihan hän
Helmer'in morsian, ja morsian on aina vähän parempi kuin joku muu
tyttö.

-- Te näytte niin hajamieliseltä, luutnantti Berndtsson, -- sanoi Liina
eräänä iltapäivänä, kuin vapaaherratar ja neiti olivat jättäneet heidät
rauhaan ikkunaloukkoon; -- tiedättekö, niin olen minäkin, kuin minä
ajattelen mitä isä sanoo Helmer'istä; minä tahtoisin mielelläni, että
isä pitäisi hänestä, muuten se tekisi minulle pahaa; ... mutta te?
minkävuoksi te olette niin hajamielinen?

-- Se on vaikeata sanoa; mutta yhtäkaikki, minä tahdon laaatia teille
kysymyksen -- hyvä tyttö tietää neuvon kaikkeen: tuleeko seurata järkeä
vai sydäntä?

Liina hymyili.

-- Niin, se on riippuvaa; sillä joskus on järki, joskus sydän tyhmä, ja
jos net puhuvat tyhmyyksiä, niin ei niitä tule seurata.

-- Niin, on juuri kysymys, mikä on tyhmää.

-- Se, joka on hyvää, ei ole koskaan tyhmää, vaikkapa se siltä
näyttäisikin. No, minä kerron teille historian, niin saatte sanoa,
oliko se oikein vai tyhmästi.

-- Ja tämä historia?

-- Te olette nähneet vanhan Mariani?

-- Olen.

-- Hän on ainoa paitsi teitä, jonka kanssa minä saatan puhua
Helmer'istä; hän on hyvä akka, josta minä paljon pidän.

-- Ja hän on tehnyt jotakin hyvää, joka ei ole tyhmää, -- naurahteli
Berndtsson.

-- Ei; nyt tulemme me aineesen. Maria on monta kertaa kertonut minulle,
että hänellä, nuorna ollessansa, oli toveri, josta hän paljon piti. He
palvelivat yhdessä monta vuotta; mutta niin tuli rakkaus väliin ja hän
meni naimisiin. Vanha Maria oli luullut, että he muka olivat muuttaneet
Tukholmaan; mutta miten oli mahdollista saada selkoa heistä, kun
luultavasti mies oli ottanut toisen nimen ja siis oli tuntematon.
Ajatelkaas sitten hänen iloansa, kun hän eräänä päivänä kohtasi
nuoruuden-ystävänsä. Hän on nyt leskenä ja köyhä; mutta sanoi vanha
Maria, (joka ei koskaan muista kuinka pitkä aika on kulunut hänen
nuoruutensa ja nykyisyyden välillä) hän on, sanoi Maria, sama
hyvänluontoinen tyttö kuin ennen, vaikka hän on vanhentunut.

-- Ja enempi?

-- Niin, Maria on käynyt tervehtimässä ystäväänsä ja tuli kotiin vallan
ihastuneena. Siellä asuu eräs tyttö eukon kanssa ... se on hän, josta
minä tahdon puhua, jos se huvittaa luutnanttia.

Berndtsson oli suurimmassa mielenjännityksessä.

-- Puhukaa, parahin mamselli Liina, puhukaa! -- pyysi hän.

-- Hän oli, sanoi Maria, kaunein Jumalan luoma olento kuin hän oli
nähnyt. Nuoruudenystävä oli kertonut hänen kohtalonsa; mitä luulee
luutnantti! tuo köyhä tyttö, jolla ei ollut edes kattoakaan päänsä yli.
pakeni kasvatus-vanhempainsa luota, senvuoksi, että muuan rikas paruuni
kosi häntä; mieluummin kuin, että hän möisi sydämensä kultaan ja
rikkauteen, kunniaan ja loistoon, pakeni tuo nuori tyttö köyhyyteen ja
pimeyteen. Oli onni, että eräs hyväntahtoinen akka, joka on sukua
Marian nuoruuden-ystävälle, otti huolen tytöstä. Ukko käy toisinaan
häntä tervehtimässä; ja se on hänen suurin ilonsa.

-- Ah niin ... onko se niin?

-- On, niin sanoo kumminkin Maria. Kuitenkin niin mahtaa tuo olla
hyväntahtoinen ukko.

-- Niin, se on hän varmaan.

-- Tunnetteko te häntä?

-- Hm, en suinkaan. Se on vaan arviota, mutta kuinka voimme me tuomita,
että hän on niin hyväntahtoinen?

-- Niin, että hän on auttanut häntä rahoilla, ei ole niin kummallista,
varakas ukko ei saata paremmin käyttää ylellisyyttä kuin pelastaaksensa
turvatonta tyttöä; mutta hän koittaa myöskin hankkia hänelle
sielun-nautintoa.

-- Miten sitten?

-- Niin, hän on hankkinut hänelle kitaran ja ... ukko mahtaa olla
tavaton ukko; ja niin kirjoittaa hän pieniä runojakin hänelle?

-- Tekeekö hän?

-- Tekee, Maria puhui, että hänen palvelustoverinsa oli maininnut, että
hän on antanut tytölle värsyjä, ja että hän joka päivä laulaa niitä,
taukoamatta; sangen kauniita värsyjä, niin oli Marian ystävä
vakuuttanut.

Berndtsson huokasi syvään.

-- Tiedättekö te, mamselli Liina, minä olen teidän uskottunne --
tahdotteko te olla minun.

-- Kyllä; mutta sanokaa nyt, tekikö tyttö oikein? Järkeä ei hän
totellut, sillä järki sanoi luonnollisesti, että hänen ennemmin piti
mennä naimisiin rikkaan paruunin kanssa, kuin että hän koko ikänsä
neuloisi poimuille taitetuita yökaapuja; mutta sanokaa...

-- Hän teki oikein, niin, Jumalan kautta hän teki oikein, -- sanoi
Berndtsson.

-- Nähkääs, saattaa käyttää itseänsä sangen tyhmästi ja sentään tehdä
sitä, kuin pitäisi. Mutta luottamuksenne, luutnantti Berndtsson; minä
olen ainoastaan vain nuori tyttö raukka, mutta te olette melkein kuni
veljeni; puhukaa!

-- Niin, nähkääs, -- alkoi Berndtsson. joka huomasi eristetyn tilansa
tukalaksi; -- nuot värsyt olen minä kääntänyt saksasta, säveltänyt,
kirjoittanut omalla kädelläni ja lähettänyt tuolle tytölle.

Liina säpsähti. Sellaista luottamusta ei hän ollut odottanut.

-- Nähkääs, mamselli Anton, minä rakastan tuota tyttöä, samoinkuin te
rakastatte Helmeriä; senvuoksi olen minä niin luotettava asioitsija.

-- Niin, ja hän ansaitsee sen?

-- Niin, Jumalan kautta, niin.

-- Ja hän?

-- Minä luulen, että hän...

-- No mitä?

-- Nähkääs, hyvä mamselli Anton, minä olen köyhä ja minun täytyy pyrkiä
eteenpäin onnen radalla; se olisi tyhmää, kukatiesi väärinkin, pyytää
toista jakamaan köyhyyttäni ja murheitani.

-- Mutta, jos hän tahtoo niin?

-- Mutta minun ei tule sitä tehdä... Ei, suoraan sanoen, olenko minä
kyllin onnen-etsijä unhottaakseni häntä, ja kuitenkin -- minä en voi.

-- Parahin luutnantti, tehkää, mitä sydämenne käskee, niin teen
minäkin. Ah, tietäkää, että minä olen kärsinyt paljon Helmerin tähden;
sillä Ilse täti ja setäkin tuolla alaalla arvostelivat sen olevan liika
halpaa rikkaalle Liina Anton'ille; ja nähkääs, minä saan kärsiä paljon,
paljon, ja voin tuskin toivoa, että kuitenkin vanhempani suostuivat
ehdotukseen; mutta kas, luutnantti Berndtsson -- "hänet taikka ei
ketään" -- sen tähden saatan minä elää ja kuolla.

Berndtsson tarkasteli todellisella ilolla tuota nuorta tyttöä ja
voimakkaan tahdon ilmausta, viehkeätä rakkautta ja kärsivällisyyttä,
joka oli hänen muodossansa.

-- Jättäkää nuot suuret tuumanne, ja jos te luulette, ett'ette te voi
tulla onnelliseksi hänettä, niin tehkää kuni minä: kärsikää mitä te
saatte kärsiä, pilaa, naurua, nuhteita, kaikkea; mutta älkää jättäkö
tuota ainoata, jota te todellakin voitte kutsua omaksenne ...
tunnon-rauhaa.

-- Kiitos! -- lausui Berndtsson, -- kiitos teille, ystäväni morsian,
kiitos joka sanasta! Minä tahdoin vain kysyä elävältä, ajattelevalta,
tuntevalta olennolta, samallaiselta kuin minä itsekin voin kysyä:
olinko minä viisas vai hullu? Te olette vastanneet.

-- Kun te tapaatte tästälähin hänet, niin tervehtikää häntä minulta.

-- Minäkö? Minä en tiedä, missä hän asuu, ja olen luvannut, ett'en edes
kysyisi itsiäni perille, muuten voisin Marialta saada tiedon siitä;
mutta minä en tahdo tunkea pyhyyteen. Minä olen, -- lisäsi Berndtsson,
-- nyt saanut neuvoa, ja sitä samaa kahdelta taholla: yhdeltä sangen
kokeneelta ihmiseltä ja kokenemattomalta viattomuudelta. Kummallista,
molemmat ovat yhtä.

-- Niin, sitten voitte te kanssa luottaa niihin.

-- Tuo oli pitkä _tête-à-tête_, -- lausui neiti Attalie; -- ah te,
vallasväkeni, miten te olette onnellisia!

-- Kuinka niin? kysyi luutnantti.

-- Oi, Jumalani! että te saitte nähdä kreivi Baltzarsköld'in
arapialaisen hevosen, todellinen Beduini, vakuutti paruuni eräänä
päivänä.

-- Mekö?

-- Niin, kaksi tallirenkiä veivät sen vähä aikaa sitten sivuitse, niin
kertoi kamarineitsy. Ah, Jumalani! ett'en minä saanut nähdä tuota jaloa
eläintä! Minä olen varsin mieltynyt kauniisin hevosiin. Paruuni puhui,
että se on kovin vihainen ja että se tappoi erään Beduinin, tuo kiltti
elukka, yhdellä ainoalla potkulla; se on tavatonta, kuinka semmoinen
eläin on virma. Nyt sitä opetetaan ratsuksi joka päivä kuninkaan omassa
tallissa, mutta se heittää pois selästänsä ratsupalvelijat, minkä
ennättää. Ah, se on erämaan poika, hän ei pidä meidän ilmanalastamme.
Eläin raukka ... mutta te näitte kai sen?

-- Emme, todellakaan emme.

-- No, sanottakoon! Oli kaksi livré'en puettua tallirenkiä, jotka
taluttivat sitä, ja hän potkasi ta'apäin, niin että kengät
säkenöitsivät kuni hopea, sanoi äitin Lisett; ja te ette kai olisi
saattaneet huomata sellaista, etenkin te, herra luutnantti, joka olette
sotilas?

Nyt astui tehtaan-isäntä sisään.

-- Hm, kirottu tapaus! tuo arapialainen ryösti itsensä irti ja karkasi
pitkin katuja akkojen ja lasten yli.

-- Jumalani, silloin saattaa hän vahingoittaa itseänsä; mikä synti, jos
noin kaunis eläin! -- sanoi neiti Attalie.

-- Niin, se saattaa kyllä tapahtua, mutta kas, saatammepa me olla
ilmankin tuollaisia rätyvarsoja; meidän vanhat ruotsalaiset konimme
ovat kymmentä kertaa paremmat.

-- Kas, niinkö isä sanoo!

-- Niin näes, he syövät heiniä, saavat joskus vähän kauroja, muuten
heiniä ja peluja, ja silloin tulevat he hyvin toimeen. Tuollaisen
vauhkon pitää saada paljaita kauroja, ja Jumala tiesi, joll'ei vielä
riisiryynejäkään; ja mitä tekee hän? Ei mitään; ratsastaa ei sillä voi.
eikä sitä voi valjastaa vaunujen eteen, mutta lähteä karkuun rengeiltä,
sen hän taitaa ja juosta suoraa päätä Jaakopin kirkkoa vastapäätä
olevaan ruukkulautapuotiin, sen hän taitaa.

-- Onko hän?

-- Niin, ja hän rikkoi sekä ruukut että matamin päälle kaupan.

-- Ah, niin naurettavaa! Ha ha, minä tahtoisin juuri nähdä tuon
matamin.

-- Oi, se ei ollut niin kaunista; hänen saivat he kantaa
sairashuoneesen.

-- Ihmis-parka, se oli vallan syntiä hänelle, vaikka se oli varsin oiva
tuuma Zephyr'iltä; hänen nimensä on Zephyr ja kuuluu olevan oikeata
hevos-aatelia, polveutuen kuningas faraon ajoista.

Zephyr oli ja siitä tuli illan keskustelualue.



VIRAN-MÄÄRÄYS.


-- Nyt on ukko hakenut ja saanutkin postinhoitajanviran, -- sanoi
kenraali Jakobsstege _protegé_'ellensä. -- Siinä oli kovat käsissä,
sillä oli suuri joukko kynäsoturia postitoimistossa, jotka hakivat, ja
etenkin oli vanha, ansiokas postimestari, joka oli uskottava asia;
mutta, kuinka asia mulkattiin, niin pääsimme me ukko Tallinder'istä,
ja nyt saa hän hoitaa Nuckköping'in postia ja istua luukun ääressä
kunnia-merkkinensä. Nyt tulee teidän hakea hänen virkansa.

Berndtsson haki, ja pari kuukautta sen jälkeen saattoi hän kiittää
kenraalia virasta, jonka hän oli kuitenkin hyvillä perustuksilla saanut
ja ilman mitään nureksimista rykymentissä.

-- Mutta nyt, -- mutisi Berndtsson itseksensä, -- on minulla hyvä
virka; nyt saatan minä todellakin, jos tahdon, naida jonkun köyhän
tytön.

Nyt tuli se hänelle mahdolliseksi -- sittenkuin hänen tarkoituksensa
tulevaisuuden varaksi olivat karttuneet -- ottaa selvä, missä Emili oli
piiloitettuna.

Vanhalta Marialta kysyttiin siis eräänä päivänä varovasti ja hän antoi
sen vastauksen, että akan tupa oli kaukana, kaukana ulkopuolella
Roslagin tullia. Tietä sinne ei hän niin varmaan saattanut sanoa, koska
ei hän ollut huomannut sitä, kun hän meni nuoruuden-ystävänsä seurassa;
mutta se kävi, ellei hän erehtynyt, ensin oikeaksi ja sitten, ell'ei
hän muista väärin, vasemmalle, eli ehkäpä vähän oikeallekin; mutta
sitten meni se varmaan vasemmalle ja niin taasen vasemmalle vähäinen
tie, ja niin tultiin suurelle tielle, jota mentiin vähän matkaa
eteenpäin, ja niin meni se "vissisti" taasen vasemmalle; mutta ehkä --
sitä ei hän niin varmaan muistanut -- oikealle, suoraan metsän kautta;
ja niin edespäin.

Luutnantti sai nimittäin erään niitä topografillisia selityksiä, jotka
ovat niin auttamattomasti valaisevat, joll'ei nimittäin niitä koskaan
tarvitse seurata. Nyt taasen oli tuo epäiltävä asia. Notarius oli
peloillansa "kanasestansa", kuni jalokivestä, ja pelkäsi ryöväriä
jokaisessa ihmisessä, joka kysyi tietä. Tarkoitustansa ei Berndtsson
tahtonut mainita; sillä ehk'ei tyttö huolisi hänestä, ja selviä
rukkasia, jolleipä häntä muut kuin notarius, olisi nähnytkään, ei hän
tahtonut saada. Ei muuta jäänyt jälelle kuin että hän itse etsisi, ja
hän alkoi siis vakoilla seutua Roslag tallin ulkopuolella.

Hän käveli usein tuon pitkän matkan sinnepäin; mutta kuinka hän menikin
oikealle ja vasemmalle, ei hän ollut tilaisuudessa löytää sen näköistä
mökkiä, kuin vanha Maria oli hänelle sanonut. Hänen tutkimisensa olivat
siis vallan turhat, ja notarius, jonka hän silloin tällöin tapasi, ei
näkynyt millään tavalla pakoittamattomana puhua, missä hänellä oli
"kanasensa". Hän vaan kertoi, että hänen on täytynyt viedä sinne
kirjoja, sillä hän tahtoi toisinaan lukea, ja miten oli, pujahti sekin
ilmi, että hän (notarius) ja Emili usein puhuivat luutnantista, ja
vihdoin, että notarius oli puhunut, mitä koko maailma tiesi, eli että
ystävä oli kihloissa.

-- Oletteko te raivossa, notarius?

-- Minäkö? En suinkaan; mutta äiti on sanonut...

-- Siinä on äitillä väärin; minä en ole kihloissa, kuuletteko te! Minä
en ole sidottu, enkä minä ai'okaan koskaan edes kosia mamselli
Anton'ia.

-- Hm, ja äiti sanoi noin varmaan...

-- Kyllä mahdollista, mutta erehdys on se.

-- Ja hän oli saanut sen tietää mamselli Bleklöf'iltä.

-- Mahdollista kyllä, mutta niin se ei kuitenkaan ole, ja minä
velvoitan teidät, notarius, omantuntonne kautta, sanomaan Emilille,
ett^en minä ole kihloissa, enkä aiokaan mennä kihloihin mamselli
Anton'in kanssa.

-- Niin, siiloin hän varmaan tulee iloiseksi.

-- Tuleeko hän?

-- Kyllä, sillä hän tuli vähäisen mielipahoillensa, kuin minä kerroin,
että ... mutta sitten hän tuli taasen iloiseksi, laulut saatuansa.

-- Rakas notarius, antakaa minun tavata hänet; missä hän asuu?

-- Hm, kah vaan? Onko luutnanttikin kevytmielinen olento?

-- En, mutta minä tahdon tavata hänet.

-- Ja senkö minä toimisin? En, hyvät ystävät olemme, mutta minä
piilotan aarrettani... Hä, hä, jos äiti ... menisi Jumalan luo,
niin ... hä hä; ei minä piilotan ruusuani. Hänen ei tarvitse enään
karata jonkun herran takia.

-- Luuletteko te, että hän pakenisi minua?

-- Aivan varmaan, hän pelkää niin herroja, että hän karkaa maailman
loppuun, päästäksensä niitä näkemästä ... niin, sen hän tekee.

-- Oi todellakin? Sitä en minä tahdo uskoa.

-- Ah, hän ei luota niihin laisinkaan, ja niin sanon minäkin: Älä
koskaan usko miestä; niillä on kaikilla pirun juonet.

-- Mutta te olette itsekin mies, herra notarius, -- sanoi Berndtsson,
joka ei saattanut olla itsekään nauramatta tätä muistutustansa.

-- Minä? Vai niin; mutta kas, minä olen naimisissa äitin kanssa ja se
muuttaa asian. Muuten niin olin minäkin pieni veitikka nuoruudessani,
oikea veitikka, ja narrittelin tyttöjen kanssa, hä hä ... ei, ei
luotettavaa, ennenkuin he tulevat naimisiin ja vakaviksi, kuni -- kuni
minä. Ei, herra luutnantti, ei. Myöskin on Emili vasituisesti pyytänyt
minua, ett'en minä sanoisi luutnantille, että hän itki värsyistä tai
että hän niitä laulaa usein ja niin edespäin; ja kaikkea tätä en minä
olisi sanonut, joll'en minä niin varmaan olisi tietänyt, ett'ette te
koskaan tapaisi toisianne.

-- Mutta mitä tuo tekisi?

-- Mitä tuo tekisi? Niin, nähkääs luutnantti, minä olen nyt kuni äiti
tytölle, ja minäkö sallisin, että tuollainen nuori sievä herra saisi
tietää missä kana asuu ja ehkä menisi sinne ja menisi taas sinne, niin
että hänen maineensa ... en maarkaan; sitäpaitsi olisi akka,
serkkuni... Jumala varjelkoon minua viemästä "lotkoja" ... niin, akka
se on, joka niin sanoo tietysti; mutta sitä ei hän koskaan sallisi.
Hänen huoneensa, nähkääs luutnantti, on ollut rukoushuone, pitäisikö
siitä sitten tuleman ryövärien luola?

-- Ei, notarius kulta, te ette ymmärrä minua. Mutta jos minun aikeeni
olisivat rehelliset?

-- Vai niin! kyllä kai! rehelliset, mitä tarkoitetaan?

-- Niin, että minä tahtoisin tarjota tytölle käteni.

-- Mitä? Sen minä uskoisin, että muuan luutnantti, joka päivä päivältä
käy rikkaan Anton'in talossa ja jonka vaan tarvitsee sanoa; "Tyttöseni,
tahdotko minut?" niin tulee hänestä rikas mies; hm ... ei, herra
luutnantti! Kunnon mies te olette, hyvä Emilitä kohtaan olette te
ollut; mutta lähimmäistä ei katsota hampaita edemmäksi... Ei, te
luulette kukatiesi, että vanha Blomros antaa vetää itseään nenästä? Ei
suinkaan ... minä olen liian vanha ja perin-oppinut lakimies lisäksi,
hä hä hä! Minä pidän tytön itse ... no niin, sen minä teen.

Oli siis mahdotonta saada selkiä Emilistä. Ukko vartioitsi häntä
sellaisella mustasukkaisuudella, joka oli voittamattomasti sitkeä.
Heikoilla luonteilla ei ole muuta voimaa kuin sitkeyden, mutta tässä
ovatkin he saavuttamattomia. Tämä itsepäisyys oli tuolla kunnon ukolla,
joka nytkin teki täten omantunnon-ahdistuksesta. Hän paheksui
sydämessänsä äitin käytöstä niin suuresti, että hän antautui tähän
vastapuoliseen ylellisyyteen. Äiti oli melkein tahtonut myödä tytön;
ukko päätti, että hän, jos mahdollista, olisi säilytettynä aina tuohon
suureen tilipäivään. Äiti antoi vietellä itsiänsä, antoi nuorten
miesten imarrella, jotka pitivät Emilistä, itsiänsä; ukko päätti olla
kiinni-pääsemättömänä kaikkiin syihin, ja sillä tavoin oli ja tuli
mahdottomaksi saada tietää, missä tuo ihana tyttö asui.



MÖKKI ROSLAG-TULLIN LUONA.


Mökki oli pieni, puitten sekaan piiloitettu, mutta siinä olikin
rauhaista ja hiljaista, vieläpä ympäri olevissa seuduissakin.

Tuo ikävä talvi oli mennyt. Tällä ajalla ei ollut muu, kuin joku
metsämies, kuleskellut sivuitse koirinensa, eikä muuta kuin joku jänis
oli uhrannut elämänsä noissa lehdittömissä lehdoissa.

Nyt oli taasen kevät. Koivun lehdet olivat puhjenneet, sametin
hienoisina ja Smaragdi-vihreinä, itse tammetkin lykkäsivät lehtiä, ja
haavoissa net jo suhisivat. Jumala tiesi, mihinkä nuo pienet
laululinnut joutuvat talvella. Silloin näkyvät nuo somat, sievät
herrat, jotka pihlajien latvoissa huvitteleivat talvikauden. Näiden
joukossa näkee punatulkun, vaalean punaisiin sametti-liiveihin ja
harmaasen hännystakkiin puettuna, ja ristinokan, joka on hyvin
vaatetettu, vaikka jokseenkin kömpelö varreltansa, ja tuon ihanan
tilhen, joka tuon tuostakin pöykeilee pehmeistä höyhenistänsä ja
loistavista väreistänsä. Mutta nyt kevät-puoleen tulee laulajaparvi,
hamppu-linnun johtamana; tämäkin on hyvin puettu; mutta taidot ovat
vähäiset. Mutta sitten tulee viheriävarpunen, jonka pientä ruhoa tuskin
saattaa eroittaa lehtiryhmien joukosta, ja leivonen, joka liitelee
yläällä ilmassa ja jota ei näe auringon paisteelta. Molemmat ovat
yksinkertaisia, vaatimattomia, -- sillä heillä on taitoa, eivätkä he
ole likimainkaan niin tyhmiä, kuin nuo oivat punatulkut ja ristinokat.

Niitty mökin ympärillä oli nyt vihreä, ja tuo ainoa piste, missä multa
näkyi, oli akan pernamaalla ja tuolla pienellä polulla, joka
kiermusteli ruohostossa. Ja kuitenkin oli tämä mökki niin lähellä
pääkaupunkia, että kellot kuuluivat, kun ne soivat, ja vieläpä, jos
tuuli oli hyvä, tunnin-lyönnit muutamista kaupungin torninkelloista,
jotka aina kuni ambitioneeratut, lyövät yhtä aikaa.

Akkuna oli auki, katsokaamme sisään.

Siellä istuu Emili; terveenä ja ihanana kuni kevät-aamu. Hän
työskentelee, hän laulaa lauluansa -- tuota mieli-lauluansa, kuni
tiedätte. Hän hymyilee, hän on onnellinen.

Akka oli nimittäin kysynyt vanhalta Marialta, oliko se totta
tosiaankin, että Berndtsson oli kihloissa Liina Anton'in kanssa, eikä
Maria saattanut salata nuoruuden-ystävältänsä, että Liina piti
toisesta, ja että luutnantti oli vaan tämän asiamies. Niin
kummalliselta kuin tämä kertomus kuuluikin, ilahutti se kuitenkin tuota
nuorta tyttöä, joka ei suinkaan ajatellut saada Berndtsson'ia
omaksensa, mutta joka kuitenkin iloitsi, ett'ei hän ollut kihloissa.

Ukko Blomros oli viattomuudessansa puhunut niin paljon, että Emili
varsin hyvin oli ymmärtänyt, ett'ei Berndtsson ollut unhottanut häntä
ja että hän mahdollisesti -- rakastaisikin häntä. Värsyt, niiden
sisältö, se asianhaara, josta notarius oli kertonut, että Berndtsson
kunnioitti hänen tyyneyttänsä: kaikki oli herättänyt iloa tuon lapsi
paran sielussa.

Ja nyt puhui hän itseksensä: "Nyt en minä kuitenkaan taida niin vähän
ranskaa -- hyväntahtoinen notariukseni! ah, ah, miten minä pidän
hänestä! Mutta mitä minä ranskalla? Sitä en minä käsitä", jatkoi hän
hymyillen, "ja mitä teen minä tuolla kaikella muulla, kuin minä opin?"
Hän nyökäytti tuota kaunista päätänsä. "Niin niin, ja sentäänkin olen
minä vallan tavattomasti ahkera, sanoo notarius; niin niin, se on niin
hauskaa -- mutta miksi on se hauskaa?"

-- "Niin" -- alkoi hän. vetäen syvän huokauksen -- "se on kuitenkin
hänen tähtensä. Jos hän -- niin, jos hän -- ei maarkaan, se ei ole
mahdollisia; mutta jos hän -- saatanhan kai ajatella _jos_ -- niin ei
hänellä olisi raaka, sivistymätön ja tyhmä vaimo -- ei suinkaan,
silloin tulisi hän onnettomaksi. Jumala varjelkoon minua saattamasta
hänelle ikävää hetkeä! Mutta jos hän kuulisi, että hänen vaimonsa olisi
ikävä; jos minä tulen vanhaksi, enkä näytä näin terveeltä kuin nyt:
silloin olisi hyvin tyhjää, jollemme me voisi kuni oikeat sydämen
ystävät puhua toinen toisemme kanssa; silloin olisi hyvin onnetonta,
jollen minä voisi seurata häntä. ajatella, tuntea kuni hän.

"Ja kas, se on sen vuoksi kuin minä työskentelen.

"Notarius arvelee, että minä oppisin kotiopettajattareksi; niin, se on
kanssa hyvä tulla kotiopettajattareksi, ja se kai minusta sentäänkin
tulee.

"Senvuoksi on minulla nyt nuo kaikki kirjat, tuo sanakirja, tuo
maailmanhistoria naisille -- Angelini. Mutta, Herran Jumala, minä en
käsitä, mitä naisista ajatellaan; aina niille lörpötellään, aina niiden
kanssa kisataan kuni lastenkin kanssa, ja kuitenkin, kuitenkin ovat he
ne, joilla _täytyy_ olla voimaa avata itsellensä tulevaisuus -- sen
olen minä tehnyt -- ja säilyttää toivo ja miehuus, silloin kuin kaikki
pettää".

Hän vaikeni muutaman hetken.

"Lauluissa oli", sanoi hän hiljaa:

    Ja ollessani kuolin vuotehella,
    Kun vaihdan kodin iloon tämän maan,
    Mä viimeiseksi tahdon kuiskaella,
    Sun olen vaan.

"Niin on niissä. Minä olen usein ajatellut: Emili, mitä sinä
ajattelisit, tekisit, jos sinä seisoisit hänen kuolinvuoteensa ääressä,
olisit hänen vaimonsa ja pyhkiäisit kuollon-hien sen ainoan otsalta,
kuin sinulla oli maan päällä? Niin" -- lisäsi hän, ja suuri kyynel-pari
kiilsi silmäkulmissa, "minä taistelisin aina viimeiseen hetkeen tulevaa
kuolemaa vastaan -- tuuma tuumalta, silmänräpäys silmänräpäykseltä; ja
jos hän sentäänkin voittaisi -- mitä sitten? Minäkö epäilisin,
vaipuisinko minä takaisin tomuksi?"

Hän ajatteli muutaman hetken, mutta sitten avasi hän nuot ihanat
silmänsä, joissa säde jumalallisesta rakkaudesta ja voimasta kimalteli.

"Ei, ei! Minä työskentelisin sen siaan, että saisin, kultaseni kunnialla
haudatuksi, niinkuin sanotaan; ei, se ei ole kunnian vuoksi, mutta se on
ainoa työ, jota voidaan tehdä. Ei kukaan voisi moittia tuota surullista
juhlallisuutta -- maahanpaniais-rinkilöiden tulee olla suuria -- ah
niin; tapahtuu monelle, että nuo suuret maahanpaniaisrinkelit ovat
viimeisenä rakkauden merkkinä --viimeisenäkö? -- niin viimeisenä. Ja
sitten? Niin, työ; minä hyvin tiedän, että hän on kuitenkin minun
luonani -- ei kaikkia siteitä sentään revitä -- emmehän me langetetut
hurskaasen itsekkäisyyteen; minkävuoksi me täällä sitten kärsisimme ja
nauttisimme toisten suruista ja toisten riemuista, jos me siellä,
ainoastaan senvuoksi, että me eläisimme valossa, unhottaisimme ja
ylenkatsoisimme niitä, jotka vielä taistelevat pimeydessä.

"Ei, ei! Se ei ole mahdollista; sillä mitä sitten on rakkaus, ystävyys?
Ei mitään, kohtaus markkinoilla. Minkävuoksi solmiamme me ikuisia
siteitä, joll'eivät ne voisi pitää ikuisesti? Miksi me toivomme, jos
meidän tulee toivoa, että me tulisimme kuitiksi kaikesta, joka on
meille rakkainta?"

Emili vaipui syviin ajatuksiin.

-- "Ja, se on merkillistä" -- toisti hän -- "enkä minä saa häntä
omakseni, mutta minä olen kuitenkin niin varma, niin todellakin varma,
että me tapaamme toisemme, että me kuitenkin kuulumme toisillemme, --
kuitenkin, niin päinvastoin mitä maailma ajattelee -- ha! nuot
ajatukset puhaltuvat kai pois, nuo väliseinät kai kukistuvat, ne ovat
ihmistöitä".

Tuo nuori tyttö oli erinomaisissa pinteissä. Yksinäisyys, tämä
itse-opinto, jota hän oli aloittanut, tämä tyystä tutkiminen joka
sielun-sokkelosta oli vaikuttanut, että hän nyt sekä ajatteli että
tunsi selvemmin kuin ennen. Äitin alituinen kiista ja tuo
poroporvarillisuus koko _hänen_ ajatuskulussansa olivat alituisesti
sameroittaneet Emilin sielua. Tuon viattoman tytön tunteet olivat aina
juosseet samaa kulkuväylää, mutta notariuksen perheessä olivat ne
sahasulkuaan joutumaisillansa ja seisahtumaisillansa, jossa lastut,
tikut ja kuoret alituisesti peittelivät peilikirkkaan pinnan; nyt
taasen yksinäisyydessä juoksivat ne toivon kevätviheriäisiä rantoja
pitkin; muruset, jotka ennen olivat sameroittaneet vedenpinnan, olivat
tulleet rantaäyräille heitetyiksi; ja nyt oli jokainen tippa
peilikirkas ja aivan selkeä.

On monta luonnetta, joita vaan tarvitsee puhaltaa puhtaiksi
ystävällisellä sanalla -- ja kas, kristalli on aivan kirkas
alapuolelta; kun sitävastoin toiset, ruusujen peittäminä, ovat
savivellistä, sitä paksumpia, samerampia ja siivottomampia, kuta
syvemmäksi tullaan.

"Ei, nyt olen minä väsynyt" -- lausui Emili illan tultua, -- "nyt
lauletaan hiukan, siksi kunnes muori tulee ja naputtaa".

Ja hän otti kitaransa ja lauloi lempi-värsyjänsä.

Kun hän oli tullut toiseen värsyyn ja lauloi:

    "Jos vaikka omaks' saisin marmorilinnat,
    Jos loiston, valon maissa asuisin,
    Ja tarjottaisiin aarteet kallihimmat,
    Sun olisin".

Niin kolkutettiin.

-- Onko muori jo kotona, se oli aikaista, -- sanoi Emili iloisesti ja
aukasi oven.

-- Anteeksi, Emili! -- sanoi Berndtsson, joka, tutkimusmatkoillansa,
oli kuullut laulun.

Emili punehtui.

-- Minä luulin, että se oli muori.

Berndtsson ei astunut sisään.

-- Minä olen luvannut notariukselle, etten hakisi teitä, minä olen
tunnossani luvannut teille, Emili, ett'en astuisi sisään teidän
luvattanne: saanko tulla sisälle?

Emili seisoi siinä maahan katsoen.

-- Vastaa, Emili!

-- Mutta muori ei ole kotona, -- lausui hän väistäen.

-- Niin, teillä on oikeus, ei minun tule tulla sisälle, koska te olette
yksin. Mutta, sanokaa minulle: saanko minä tulla toisten? Tahdotteko te
sen, Emili!

Tyttö ei tietänyt, mitä hän vastasi -- hän vaikeni.

-- Te olette vaiti, Emili, -- sanoi Berndtsson, -- mutta muistakaa,
meidän elämämme saattaa riippua...

-- Meidän? -- kysyi Emili vavisten, -- meidän elämämme? Ei, älkää
sanoko niin, älkää sanoko meidän.

-- Mutta, minä sanon meidän.

-- Niin, tulkaa sitten sisälle.

Ja nyt avasi hän oven rakkaalle vieraallensa.

-- Ah, Emili, -- toisti Berndtsson, -- kuinka on meidän välimme?

-- Hyvä, hyvä! -- sanoi tyttö, ilolla säihkyvillä silmillä. Jumalani,
Jumalani! kuinka tyhmä minä sentähden olen.

-- Kuinka sitten?

-- Oi niin, -- alkoi hän, puoleksi itkien, -- minä olen tyhmä, hyvin
tyhmä, kun päästin teidät sisään -- erään luutnantin vuoksi. Herra
Jumala! niin tyhmä.

-- Kuules, Emili! ... nyt tai ei koskaan... Tahdotko tulla vaimokseni?
-- kysyi Berndtsson tuota pikaa, huomaamatta hänen tuskaansa.

Emili vaikeni ja näkyi horjuvan, sillä hän nojautui tuota pientä pöytää
vasten.

-- Tahdotko tulla vaimokseni? -- kysyi nuorukainen taasen, -- ja
rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä?

-- Niin, niin! sen minä tahdon! -- huusi tyttö, heittäytyen hänen
rinnoillensa; -- niin, minä laulan ikuisesti: "Sun olen vaan".

       *       *       *       *       *

-- Siis päätetty, hyvä Emili! -- toisti Berndtsson, sittenkuin he
molemmin olivat tyyntyneet.

-- Mutta, sanoi hän, -- yhtä minä pelkään; minä olen taitamaton ja
tyhmä itsestäni... Jumala tiesi, jos minä taidan sivistykselläni tehdä
miehen onnelliseksi.

-- Hyvä tyttö, juuri tuo epäilys näyttää, että sinä teet. Elä pelkää,
sinä opit kahdeksassa päivässä enemmän kuin mies vuodessa; sillä näes,
kun ajatukset menevät sydämen kautta päähän, niin tulevat ne
selvemmiksi ja puhtaammiksi, juurikuin Jumalan ajatukset; mutta kun ne
työnnetään ainoastaan päähän, ovat ne siellä säiliössä.

-- Kukatiesi.

-- Niin, näes, pelkät taidot päässä ovat kangaspakkoja, mutta ajatukset
sydämmessä ovat kankaita, jotka henki saa valmiina itseänsä
ympäröimään. Sielun on parempi kantaa yksinkertaista pukua, kuin käydä
vaatteitta ja huolimattomasti, vaikka hopeahohtoakin olisi säiliössä.

-- Kyllä, kyllä, sitä olen minäkin usein ajatellut, ja ajatellut: hän
saa ottaa minut semmoisena kuin olen, taitamattomuuksineni, monine
virheineni, niin, aivan sellaisena kuin olen.

-- Niin, sen minä teen.

-- Ja niin, -- jatkoi Emili, -- niin olen minä usein ajatellut: niin
saa hän kasvattaa minut miksi hän tahtoo, hän saa lainata minulle
ajatuksensa, tarkoituksensa ja taitonsa, ja minä vaan opin... Tahtooko
Berndtsson saada sellaisen oppilaan.

-- Ah kyllä, Emili!

-- Eikä suuttua minulle, jos minä olen tyhmä; sillä kas, Jumala tiesi
sentään, jos minusta saattaa juuri tulla mitään oivaa "dam'ia". Ei
suinkaan Berndtsson tahdo elää isosesti tai nähdä vieraita.

-- En, päinvastoin.

-- Ja me saamme olla itseksemme.

-- Jumalan kiitos!... No, Berndtsson on kai köyhä?

-- Niin.

-- Jumalan kiitos! silloin ymmärrän minä yskän. Mutta mitä kaikki
ihmiset sanovat, eikö kukaan ole mielipahoissansa, ja Berndtsson
saattaa saada mielipahaa minun tähteni?

-- Ei, lapsi! ei maar', minä olen oma herrani.

-- Jumalalle kiitos siitä! Ja kuinka paljon saamme elääksemme?

-- Oi, se ei ole paljon; minun tuloni voi nousta kahdeksaan sataan
pankkoon.

-- Kahdeksaan?

-- Niin, kahdeksansataa pankossa.

-- Herran Jumala!

-- Kyllä, se on...

-- Mutta mihin panemme me noin tahattoman paljon rahaa? Notariuksella
ei ollut milloinkaan enempi, kuin neljä sataa riksiä, ja hän maksoi
sentäänkin sata riksiä hyyryä, niin että me kolmisin elimme kolmella ja
me elimme hyvin.

-- Oi, kulta Emili, siis on meillä varoja.

Taasen naputettiin.

-- Herran Jumala; nyt tulee muori.

Se oli aivan oikein eukko, joka tuli.

-- Kulta muori ... hm, minä olen saanut vieraita, -- sanoi Emili.

-- Oi niin, erään herran, sen kyllä tiedän, sanoi muori iloisesti,
laskiessaan maahan koppansa etuhuoneessa.

-- Vai niin, muori tietää? -- kysyi Emili ja hän tunsi kuni joku paino
olisi poistunut sydämeltä.

-- Niin, minä tunnen kyllä tuon herran.

Ja nyt avasi akka oven ja astui sisään, sanoen: -- Niin, kyllä minä
tunnen pikku notariuksen.

-- Mutta eihän tuo olekaan pikku notarius, -- toisti akka vihastuneena.
-- Vai niin, minä ymmärrän... Onko minun mökkini... Ei, sitä se,
piruvieköön! ei ole. Kuka tuo herra on?

-- Niin muori, se on minun sulhaseni.

-- Niin, sulhaseni! sulhaseni! sen näköinenkin hän on! Eräs
upsieri-roisto...

-- Akka kulta! -- alkoi Berndtsson, mutta keskeytettiin heti.

-- Vai niin! Minä en kuule mitään, minä en tahdo kuulla mitään, vaan
menköön seura tiehensä! Pankoon hän, mamselli, pillit pussiinsa, ja
ottakoon hynttyynsä ja tuon saatanan viulurempukan, tai miksikä sitä
kutsutaan, ja menkää pois molemmin; sillä, Jumalan kiitos; ei poliisi
eikä metsävahti ole kaukana ja väkeä kyllin.

Berndtsson äkkäsi. -- Kuulkaas, -- sanoi hän; -- tunnettehan te vanhan
Marian Anton'illa?

-- Vallan! mitä se tähän kuuluu? Hän on rehellinen ihminen, paljoa
parempi ja rehellisempi, kuin satatuhatta ... minä en tahtoisi sanoa
niin pahasti ... hyi!!

-- Se on _hän_, joka on neuvonut minut tänne.

-- Se on helvetin valhe, olin sanomaisillani.

-- Kyllä.

-- Hän?

-- Niin, todellakin.

-- Ja kuka on hän?

-- Luutnantti Berndtsson.

-- Hm ... hm, vai niin. Sitten on se hän, joka on kirjoittanut veisun?

-- Niin, niin olen.

-- Ja se on hän, joka on tuttu serkulleni, tuolle notariukselle?

-- Niin.

-- Tietääkö hän tästä ilveestä?

-- Ei, ei vielä, mutta te, hyvä akkaseni, saatte puhua siitä hänelle,
Anton'in Marialle, vieläpä mamselli Anton'illekin; sillä se on
rehellisesti tarkoitettu.

-- Rehellisestikö? Niin, älkää suuttuko, herra luutnantti, mutta,
suoraan sanoen, minä olen nyt elänyt viisi ja viisikymmentä ja yhden
talven lisäksi, mutta minä en ole vielä koskaan nähnyt ainoatakaan
tuollaista sievää herraa, joka olisi käyttänyt rehellisesti köyhää ja
turvatonta tyttöä kohtaan.

-- No, nyt saatte te nähdä.

-- Se olisi ihmeellistä, -- toisti akka. -- Mutta te näytätte sangen
rehelliseltä, tavattoman rehelliseltä, rakas luutnantti, ja sitä paitsi
olen minä kuullut niin paljon hyvää teistä sekä Marialta että
notariukselta -- niin saattaisi tuo olla Jumalan ihmetyö ja merkki.

-- Niin, muoriseni, hän ei petä minua, -- virkahti Emili.

-- Oi, sitä ei hän huomaa, mamselli; hän ei tiedä, millaisia
ketunhäntiä he ovat, ei! Mutta jos nyt luutnantti tarkoittaa
rehellisesti ja aikoo antaa papin ... ei suinkaan, sitä en minä voi
koskaan uskoa. Mutta jos nyt ... niin Jumalan nimessä, niin, Jumala
siunatkoon häntä, Emili pienoiseni! -- jatkoi. -- Mutta jos niin käy,
niin minä kuolen ilosta, oi, kuinka tyhmä minä olen.

-- Ei, se ei ole tyhmästi, vaan totta, hyvä akka.

-- Kyllä, niin se on; meillä köyhillä on sellainen luottamattomuus
herrasväkeen, se ei ole meidän vikamme. Meidän täytyy palvella, meidän,
koko ikämme, meidän lapsistamme tulee piikoja tai renkejä eli
sellaisia, jotka ovat huonompia. Jos rikkaat sairastuvat, niin saamme
me valvoa heidän luonansa, jos heidän lapsensa kuolevat, silloin me
liinata ruumiin; jos meillä on kaunis tyttö, niin on heidän
nuorukaisillansa oikeus vietellä heitä, koirankaan saamatta sille
haukkua. Jos me valitamme, niin heitetään ulos; jos me käymme käräjiä,
niin emme käsitä lakia, vaan häviämme... Niin herra luutnantti,
tällaiselta se meistä näyttää, vaikka Jumalan sanassa onkin, että
kaikki ihmiset ovat saman isän lapsia.

-- Muori kulta! -- sanoi Emili, -- hänestä tulee minun mieheni, ja
meistä tulee rikkaat, meistä, sillä hänellä on kahdeksansataa riksiä,
-- pankossa, muori!... Kahdeksan...

-- Kah, se on kauheata.

-- Niin, muori, nähkääs... Jos minä nyt vaan taitaisin jotakin.

-- Oi, se ei puutu. Mutta, koska hänestä tulee niin rikas, mamselli
pienoisestani, niin eipä kai muori Örling koskaan saa tulla teille?

-- Kyllä, usein, usein.

-- Niin, te saatte olla kotona meidän tykönämme.

-- Ja syödä pöydässämme, -- lisäsi Emili...

-- Niin, -- vahvisti Berndtsson.

-- Oi Herra Jumala! minä kyllä tiedän, mikä sopii, minä; oi en, ...
"joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa", kuuluu.

Täten jatkoivat nuo kolme ystävää keskustelua illan pimeyteen asti, ja
kuta enemmän he puhuivat, sitä enemmän heitä akka uskoi.

-- Mutta, -- sanoi hän viimeksi, -- luutnantti ei saa tulla tänne
muulloin kuin pyhä-iltoina, sillä silloin olen minä kotona. Se ei
sovellu, ja sitäpaitsi, niin kauan kuin tyttö on minun huoneessani,
niin...

Tämän vahvistivat molemmat, ja sitten jätti Berndtsson tuon pienen
mökin, jossa hänen tulevaisuutensa, hänen toivonsa ja hänen onnensa
asui.



VANHUS VALDEMARSBORG'ISSA.


Taasen olivat kaikki ystävät kokoontuneet Valdemarsborg'iin; mutta
siellä ei ollut enään niinkuin ennen. Vanha kreivi oli, niinkuin usein
tapahtuu vanhuudessa, kerrassaan, tavattoman terveestä ukosta, vaipunut
vanhuuden heikkouteen ja haurauteen. Hän ei ollut kipeä, mutta vanhuus
oli yhdessä vuodessa vaikuttanut paljon enemmän kuin kymmenen vuotta
ennen. Oli vaikeata tässä ukossa taasen tuntea tuota menneen vuoden
niin karskia miestä.

-- On aika, -- sanoi tuo vanhus, kaikkien ollessa koossa ja teetä
juodessa kokoussalissa, -- että me teemme tilimme. Vanhuus on nyt
tarttunut minuun, ja minä huomaan, ett'en minä saata elää kauan täällä.

Frans ja Emma syleilivät itkien tuota vanhusta.

-- Älkää itkekö, lapset, se on kuitenkin tapahtuva, -- lausui tuo
vanhus lempeäästi ja rakkaasti silmäillen lapsiansa. -- Kuten kapteeni
Berndtsson tietää, -- toisti hän, -- ei Frans ole minun poikani; se oli
hänen onnensa...

-- Että hänellä oli, -- virkkoi Frans, -- että hänellä oli isä
kuitenkin, isä...

Hän ei saattanut sanoa enempää.

-- Se oli hänen onnensa, -- jatkoi vanhus, -- että hän kerrassaan
työnnettiin _luokasta_ ja oppi olemaan vallan yksinkertainen _ihminen_;
että hän vapautettiin perintö-oikeuksista ja siis täytyi hänen oppia
tuntemaan oman voimansa ja inhimilliset oikeutensa; se oli, sanalla
sanoen, onni, että hän päästettiin siitä lumouksesta, johon
periväisyyden ja syntyperän jumalallinen oikeus sitoo lapsiparkansa.

-- Te, -- jatkoi vanhus hetkisen vaiti oltuansa, liikutettuna, -- te
tuomitsette ennakkoluuloja, te vihaatte niitä, jotka perustavat
vaatimuksensa niille, mutta te ette tiedä, te, mitä se on että
lapsuudesta saakka käydä sidottuina näihin ennakkoluuloihin. Te ette
tiedä, kuinka sielu rypistyy kokoon, kuinka tuo jalous, joka tahtoo
korkealle, kuivettuu tai uudistuu, kasvaessansa perityn oikeuden
pyhällä perustuksella. Näettekö te, kuinka haudoilla viheriöitsee,
kuinka mullaksi muuttuneet ruumiit antavat rikkaruohoille ja
koristuksille elatuksen, mutta eivät melkein koskaan hyödyllisille
kasveille -- ja jos se on siellä viljeltävä, niin täytyy unhoituksen
ensin la'asta pois muiston, että siinä oli pyhitetty paikka. Älkää
tuomitko ankarasti, aika ei ole vielä tullut päätöstä varten, vielä
ovat nuo perityt etuisuudet sisään sullottuina, itse kansan arvossa
pitäminä, paikka -- ja ennenkuin kansa itse panee sen käytäntöön omansa
kanssa, kasvaa siinä ainoastaan auringon-ruusuja, jotka kääntyvät
auringon mukaan, joka ruusupensas tai villikaali kadonneen elävän
maailman haudoilla.

Älkää valittako, että ne kasvavat siinä, missä niiden tulee kasvaa;
älkää myös valittako, että he itsepintaisesti puolustavat turvettansa
ja että ne tuhansine siemenine ja juuri-vesoneen estävät teidän
kokeenne ja jokaisen puollustuksen, jokaisen palon jälkeen lykkäävät
esiin voimakkaampina, terveempinä, innokkaimpina kuin ennen. Teidän
vihanne, teidän erhetyksenne, teidän oma turha voimienne
arvosteleminen, teidän lyhytnäköisyytenne, teidän itseluottamuksenne ja
teidän kevytmieliset liekkinne on tuo tuhka, josta ennakkoluulot
alituiset tuovat uutta elatusta.

Tuon vanhuksen silmät säteilevät omat tulestansa, osoittaessansa näitä
sanoja ystävillensä.

Kaikki olivat ääneti, sillä tuo vanhus näkyi tahtovan puhua. Vihdoin
alkoi hän taas.

-- Minussa, -- sanoi hän, -- kuolee eräs ennakkoluulo isän puolelta;
mutta jos kohta kaikki minun luokastani kuolevatkin, niin ei aate
kumminkaan kuole. Uudet päät kohoovat perustamaan uutta valtaa; uudet
kokeet tekemään mitä perittäviksi onnistuvat. Meissä kaikissa on eräs
tarve työ-alamme laajentamiseen, niin kauas kuin me saatamme. Tämä
puuhaaminen, että maallisessa suhteessa emme pelkää kuolemaa, on eräs
esikuva siitä, että me voimme sen henkisinä olentoina. Me olemme
ihmisiä ja me tahdomme perältäkin uudestaan istuttaa äärettömiä
ajatuksia -- me koitamme sitä, mutta istutus kuolee; me uudistamme
kuitenkin aina koitoksemme. Ne ovat nämät koitokset, nämät, annas olla,
muodostavat luonnokset, joita me kutsumme perityiksi etuoikeuksiksi;
miksi jäävät ne muodottomiksi? Niin, senvuoksi, että ne ovat sellaisia
koetuksia, ettei maallisessa elämässä pelätä perikatoa. Onko se sitten
kummallista, että nämät luonnokset vaipuvat alas juurikuvastansa,
tulevat vallan toisiksi kuin ennen, että hyödyllinen vilja vähitellen
muuttuu rikkaruohoksi? Mutta nähkääs, uudet ajatukset tunkeutuvat
vanhojen väliin -- älä kehu niitä moniksi ja tuleviksi; ei, ne ovat
sekä harvat että heikot ja kuivuttavat noiden vanhojen välissä, jotka
kasvavat niiden yli; mutta jokainen siemen on jumalinen ajatus ja se
juurittuu ja sen täytyy kasvaa -- ja vihdoin täytyy sen palkita tuota
vanhaa. Nähkääs, minä en usko niitä etevyyksiä, joita minun arvoni
antoi minulle ja muille, minä en usko, että ne edes kauankaan saattavat
pysyä pystyssä; mutta kaukana siitä uskon minä, että ne kynänvedolla
tai väkivallalla antavat karkoittaa itsensä; ne kuoleentuvat
vähitellen.

-- Nyt olen minä sanonut ajatukseni, -- toisti tuo vanhus, hymyillen.
-- Nyt tahdon minä sanoa teille, miten Frans'illa ja Emmalla on se
oleva.

Minun säästöni, loukkaamatta niitä perillisiä, joita testatori
kodicill'in mukaan tulevat omistamaan ja luultavasti jakamaan
sukukartanon, olen minä, aina siitä saakka kuin löytö Frans'ista tuli
minun tietooni, koettanut käyttää niin hyvin kuin olen voinut. Minä
olen ilolla nähnyt Frans'ista tulevan kelvollisen maanviljeliän; minä
en ole kuitenkaan tahtonut, että häntä, _entisenä_ kreivinä,
löytölapsena, meidän maamme alhasmieliset häpäisisivät; sillä, uskokaa
minua, raakuudella on vielä tavattomat alat meidän maassamme, ja se on
tämä raakasuus, joka ei saata arvostella ihmis-arvoa, joll'ei se ole
merkitty ennakkoluuloon vanhalla mynttimerkillä.

-- "Kruunua tai Klaavia", se on alhaison mielipeli, silloinkuin kruunu
tulee päälle päin, niin voitetaan peli, silloinkun klaavu näkyy,
hävitetään se, -- ja kuitenkin on myntti läpi kotaisin yhtä hyvää
metallia.

Fransia, kunnioitettuna ja arvossa pidettynä kreiviksi kelvottomana,
nyt halveksittaisin ja työnnettäisin pois, jos hänestä tulisi
kelvollinen kanssaporvari. On totuttu häntä kunnioittamaan arvon takia
ja se pidettäisiin päätettynä, ettei mitään kunnioitusta olisi jälellä,
jos tämäkin lankeaisi pois. Tämä kurjuus tekee kansan suosion niin
epävarmaksi ja niin vähä-arvoisaksi, samassa kuin se tekee kansan
tahdottomaksi koneeksi sille, jolla on valtaa ja viisautta kylläksi,
käyttääksensä sen voimaa siten, että se sortaa itse itsensä.

Te näette, ettei tarvita muuta, kuin herättää tuo kansallinen
ammatti-henki, ärsyttääksensä toista kansaa toista vastaan, kuin jo saa
koko kansan uhraamaan verensä ja omaisuutensa oman, kuni kuuluu, "pyhän
oikeutensa puolesta", ja lopuksi tulee aina, että se on antanut enemmän
voimaa _sisäisille_ sortajillensa ja koroittanut väkivallan laiksi.

Asiain näin ollen ei maksa vaivaa ajatella, että Frans jäisi tänne,
enää _sitten_ kuin hän kadottaa "vankinsa". Kun minä kuolen, täytyy
totuuden tulla ilmi, siitä on täti Juliana pitänyt huolta suuresti
ihmeteltävällä tarkkuudella. Tämä oli ainoa totuus, jonka hän tunnusti
elämässänsä; hän ei olisi tehnyt sitä jollei hän olisi luullut, että se
syöksisi minut ja Fransin onnettomuuteen; senvuoksi ottikin hän sen
toimeksensa, joka oli hänen luonnollensa tärkeätä, että edes kerran
sanoa tosi sanan; mutta Jumala on sen toisin ohjannut, siunaukseksi
kirouksen asemasta. -- Kas tässä, -- sanoi ukko, käärien auki erään
paperikäärön, -- mitä pidätte te tästä näin?

Paperi sisälsi piirustuksen muutamista somista maalaishuoneuksista,
jotka pitkin erästä sisäjärveä olivat puiden varjoissa.

-- Nähkääs, mitä pidätte: tuota taloa ovat Frans ja Emma asuvat. Tässä
on tiluksien kartta, ne eivät ole pienet, osaksi viljellyt ja
kallisarvoiset metsät ja karjanlaitumet on siellä. Kaikki tarkastelivat
tauluja ja karttaa. Vihdoin sanoi kapteeni Berndtsson:

-- Ja missä on tämä talo?

-- No niin, jotenkin kaukana -- Pohjois-Amerikassa ja Iowa valtiossa.
Talon nimenä on minun jälkeeni Felikshill, ja Frans pitää
liikanimenänsä toisen nimensä, Feliks'in _kreivin_ kanssa on pian
loppu.

-- Ja koska te muutatte? -- kysyi nuori Berndtsson.

-- Muutaman päivän päästä, -- vastasi Frans; -- kaikki kalumme ovat jo
laivassa, joka on Göteborgissa.

-- Ja kaikesta tästä en minä tietänyt niin rahtuakaan.

-- En minäkään, sanoi Frans, -- kauemmin kuin puoli vuotta sitten,
silloin näytti isäni minulle näköalan, hän on itse rakennuttanut siellä
ja kaikessa hiljaisuudessa lähettänyt sinne kelvollisimmat
työntekijänsä, yhden silloin ja toisen tällöin. He saavat osan maata
yhdessä minun kanssani; isä ei kärsi tuota torppari-järjestystä.

-- Nyt, -- alkoi ukko, -- olette te nähneet minun tuumaani. Frans
sanoo, että hän tahtoisi olla täällä, siksi kuin minä kuolen; sitä ei
hän saa. Hän ei saa eikä hänen tule nähdä sitä surkuteltavaa pilaa,
jota heitetään lankeavan suuruuden, tyhjäksi tehdyn varallisuuden ja
anastetun nimen takia. Minä tahdon, että Frans jättää maansa,
tuntematta tuota kurjuutta, joka tomun tapaan, peittää tuon puhtaan
peilikirkkaan pinnan jalosta uskollisesta kansan luonteesta, tuota
hometta, joka kuluttaa meidän muistojemme pyhät puut -- minä tahdon,
että hän rakastaa kansaansa, iloitse sen pienistä pyrinnöistä ja,
samoin kuin minäkin, toivoo sitä päivää, jolloin ajan tuuli puhaltaa
pois tomun, ja valon ja uskon päivät estävät homeen kasvamista. Mutta
minä en tahdo, että hän tuomitsisi koko kansaa niiden raajarikkojen
mukaan, joita ihminen, joka on kadottanut ulkomaisen etunsa, aina saa
ympärillensä; minä en tahdo, että hän saa kuulla, kuinka tuo
piileskellyt kateus purkautuu ilon-räikinällä; minä en tahdo, että hän
saa kokea, kuinka turhamielisyys rientää panemaan painoa hänen
sydämmellensä; sanalla sanoen, minä tahdon, että hän, hyvänä
Ruotsalaisena, rakkaudella ja sydämen miehuudella, työskentelemisen
halulla ja ystävällisellä muistolla, jättää vanhan maailman,
asettaaksensa asumaan uuteen. Kun näin muutetaan, tulee sen tapahtua,
samalla tapaa kuin vaan päältäkin muutetaan, iloisella, miehuullisella,
rakkautta täynnä olevalla mielellä, joka elää toivossa.

-- Ja nyt, lapseni ja harvat ystäväni, iloitkaamme nää päivät, harvat
-- sitten on ukko yksin; mutta Aksel tuossa ja Maria olkoot minun
luonani. Minä käyskentelen täällä sukuperäsalissa, varsin iloisena,
että nyt on sukeperän loppu -- varsin onnellisena, että Fransissa omaan
uskollisen pojan, joka ei mitään peri, paitsi paraimman kuin minulla
on...

Ukko syleili häntä ja kyyneleet juoksivat alas pitkin hänen kuihtuneita
poskiansa.

... Parhaimman, mitä sisällä on: siunauksensa. Jumala siunatkoon sinua,
Emma! Kas tuossa perintö -- kaikki -- kaikki mitä minulla on antaa
teille pitkälle matkallenne.

       *       *       *       *       *

Jälellä olevat päivät kuluivat tyynesti, iloisasti ja hiljaisesti.
Vanha kreivi näytti olevan hyvin iloinen siitä, että hän piakkoin sai
nähdä tuumansa täytettyinä, ja ainoastaan Frans ja Emma näyttivät
surullisilta, enempi sen vuoksi, ett'eivät he koskaan enään saisi
nähdä tuota rakasta ukkoa.

Vihdoin tuli lähtöpäivä. Vaunut olivat esillä. Kaikki oli valmisna.

-- Kas niin, lapset, -- sanoi ukko, -- nyt on aika tullut. Hyvästi
jääkäät, lapset! Jumala siunatkoon teitä!

... Ei, ei! Frans! -- lisäsi hän, -- ei niin, ei niin ... ei, älkää
itkekö, älkää tehkö eronhetkeä ikävämmäksi kuin sen tarvitsee olla...

Vanhus vaipui, mutta hän piti mielenlujeutensa kylläksi molempia
syleillessänsä; mutta hän riisti itsensä irti ja meni alas puutarhaan.
Vielä kerran hän kääntyi, nyökkäsi lumivalkeata päätänsä, viihtoi
kädellänsä ja katosi lehtimajaan.

Hyvästi! Hyvästi! kaikui nyt kaikkein huulilta, hyvästi! ja pian
kiitivät vaunut tanhualla.

Kapteeni Berndtsson riensi alas puutarhaan, hakemaan vanhaa kreiviä.
Tämä istui turvepenkillä ja katseli tarkasti erästä sudenkorento-paria,
jotka ajelivat toisiansa kukasta kukkaan.

-- Nähkääs kapteeni Berndtsson, kuinka nuot lyhytikäiset olennot
huvittelevat, vaikka heidän täytyy kuolla, auringon laskiessa...
Nähkääs, heillä on kahden hauskaa, vaikka ilo on lyhyt...

Kapteeni tahtoi esiin tuoda lasten viimeiset jäähyväiset, mutta kreivi
keskeytti hänet, sanoen:

-- Kun on seitsemänkymmenen vuotias, kuin minä, niin on oppinut paljon
ja muun ohessa myöskin riistämään itsensä irti rakkaimmasta, kuin on...
Se tulee lopulta tavaksi, kapteeni Berndtsson, se tulee tavaksi eikä
tule lopulta vaikeaksi. -- Puhukaamme muusta. Kuulkaas, aikooko
Berndt'inne mennä naimisiin?

-- Minä en todellakaan tiedä, hänellä on vapaa tahtonsa.

-- Aivan niin, kapteeni Berndtsson, siinä tuskin neuvo sopisikaan.
Mutta Frans puhui minulle, ettei taida tulla mitään tuon rikkaan
mamselli Anton'in kanssa... Te olette kai kuullut huhun?

-- Olen herra kreivi.

-- Siitä ei taida tulla mitään; mutta sitä vastaan taitaa hän rakastaa,
sanoi Frans.

-- Ketä?

-- No, niin kiivaasti! No niin, Frans pyysi minua puhumaan teidän
kanssanne, sillä Berndt pelkää, että te...

-- Tyttö mahtaa olla hänen arvoisensa?

-- Mitä arvelette, kapteeni Berndtsson?

-- Niin, että hän on...

-- Kansasta, eikö niin?... Tekin, kapteeni Berndtsson?

-- Niin, minä en voi kieltää, että...

-- Rakas kapteeni, te ette voi kieltää, ett'ette te, katsomatta teidän
vapaisiin ajatuksiinne syntyneistä etuoikeuksista, joita ei teillä
koskaan ole ollut, voi riistää irti itsiänne niistä oikeuksien
käsityksistä, jotka kuuluvat teidän säätyynne.

-- Niin, herra kreivi, niin on se todellakin.

-- Mutta jos nyt teidän poikanne rakastaisi hyvää, oivaa tyttöä, jonka
isä ei ole kapteeni, ei edes kaninkaan uskottu palvelija, mitä sitten
sanoisitte?

Kapteeni oli vaiti muutaman silmänräpäyksen; vihdoinkin sanoi hän
jotenkin pitkällä vedolla:

-- Jos hän on hyvä, rakastettava tyttö, hm, niin...

-- Aivan niin, parahin kapteeni, luottakaamme Berndt'in omaan
mielialaan, älkäämme koettako _laskea_, mitä hänen sydämensä sanoi
hänelle paljoa ennemmin, kuin hänen ajatuksensa joutukaan.

-- Niin. ja tyttö on?

-- Hän on kasvatettu erään vanhan notariuksen luona, jonka rouva neuloo
hattuja. Akka on paha, ja tyttö on ukon suojelemana paennut sieltä,
elää nyt työllä -- neulomisella.

-- Siis neuloja?

-- Ja sen te sanotte ylenkatseellisesti. Tekeekö se kai mitään asiaan,
eikö se ole hyvä työ... Rakas kapteeni Berndtsson, te olette valistunut
ihminen lämpimällä sydämellä ... riistäkää itsenne irti kaikista näistä
ennakkoluuloista jotka rippuvat nimissä tai viroissa, kaikki ihmiset
ovat yhtä hyviä.

Nuot molemmat ukot keskustelivat kauan tästä aineesta, ja samaan aikaan
kertoi Berndt kaikki äitillensä. Hän ei ollut likimainkaan niin
ennakkoluuloinen, kuin tuo harjoitettu ja välttämättömään
kuuliaisuuteen tottunut kapteeni; sillä nainen ymmärtää aina paljoa
paremmin kuin mies, mitä rakkaus todellakin on.

Itse Mariakin oli ymmärtäväinen rouva ja hän antautui asiaan, ja
lopuksi tuli, että he molemmin, vieläpä Akselikin, jos niin
tarvittaisin, puhuisivat isälle. Ei kukaan heistä arvannut, että Frans
oli pyytänyt vanhusta asiaa alkamaan, yhtä vähän kuin Berndt oli
pyytänyt tätä apua.

Kun nuo molemmat herrat palasivat, näytti kapteenska pelonalaiselta ja
Maria, miksi sitä voisi kutsua, "kummalliselta". Se oli selvää, että
molemmilla oli jotakin sydämessä ja että he molemmin kiistelivät
tottumattomuudesta, salata sitä, mitä he ajattelivat. Sitä ei tavattu
siinä perheessä.

Kuitenkaan ei kestänyt se kauan, kun jo kapteeni itse keskeytti
äänettömyyden ja puhui poikansa kanssa.

Perheneuvostossa päätettiin, että Emili tulisi kotiin kapteenin luo,
siksi kunnes he voisivat mennä naimisiin.



ERÄS ONNETTOMUUS.


-- Minä kummeksin, -- lausui kreivi muutamana päivänä sen jälkeen,
aamulla kahvipöydän ääressä; mitä se oli, kuin minä yöllä huomasin.
Minun on vaikea nukkua -- vanhain laita on niin -- minä makasin tuolla
yläällä hereilläni ja ajattelin Fransia ja Emmaa ja heidän uutta
kotiansa, silloin sain minä nähdä ilmiön. Minä en tiedä, mikä se mahtoi
olla; mutta näkyi juurikuin veripunainen, taivaalla suoraan pohjoisessa
metsän yli. Minä arvelin jotakuta valkeanvaaraa, mutta en voinut kuulla
soittoa; se oli arvattavasti jonkinlainen revontuli.

-- Mutta minä, -- sanoi kaptenska, -- luulin kuulleeni heikkoja
kellon-säveliä, kukatiesi oli valkeanvaara.

-- Sitten oli tuo Rödeby'ssä päin, -- sanoi Berndt, -- se on suoraan
pohjoisessa täältä metsien ja vuorten takana.

Keskusteltiin tästä aineesta, kun kreivin vanha palvelija tuli sisään
kahville.

-- Valkeanvaara? -- sanoi hän; niin, Herran Jumala Rödebyn rovastila on
palanut, ja...

-- Mitä, Rödebyn rovastila?

-- Niin, ja monta ihmistä on kai hukkunut: se kuuluu olleen kauhea
palo.

-- Ketkä?

-- Sitä en minä tiedä, mutta tiesi, jollei se olisi itse rovasti
Mollén.

-- Minä lähden sinne, -- sanoi Berndt; -- antakaa minulle ratsuhevonen.

Muutaman hetken kuluttua istuivat Berndt ja Aksel kumpikin ratsullansa
ja ratsastivat Rödeby'hyn päin.

Mikä näky -- hiiltynyt, kukistunut huoneus, savuavat rauniot, pari
puoleksi kukistunutta uuninpiippua. Itse puutkin puutarhassa, nuo
herttaiset lehmukset pihassa, koirakoppi, joka oli nurkalla, kaikki oli
hävinnyttä, palanutta ja mustaa.

-- Mitä on tapahtunut? -- kysyivät tulleet muutamilta miehiltä, jotka,
mustina ja korventuneissa jakuissa, palokoukuilla vetelivät hiiltyneitä
hirsiä toisistansa irralleen.

-- Oh niin, Herran Jumala, sen herrat kyllä näkevät.

-- Onko kukaan palanut?

-- On maar', kaksi lehmää ja neljä lammasta; parhain lypsylehmä.

-- Mutta ei ketään ihmistä?

-- Ei, ei niin oikeastaan, mutta kas, tuo oli vähällä tapahtua, ja
jollei Herra Helmer olisi pelastanut rovastia, olisi hän kyllä jäänyt
sinne. Mutta kas, Herra Helmer vahingoittui, hän, kun uuninpiippu
putosi alas; he kantoivat hänen kotiin, mutta kyllä hän vielä elää.

Molemmat ystävät riensivät sinne.

Astuessansa huoneesen, oli siellä jo ennen heitä ukko Mollén ja Liinan
täti. Molempien oli täytynyt lainata vaatteita, ja oli vaikeata olla
nauramatta rovasti Mollén'ia joka istui siellä puettuna ukko Helmer
vainajan viheriäiseen metsästys takkiin renseinensä ja nyöreinensä.
Hänen surullinen muotonsa vaikutti kuitenkin sen, ett'ei naurettu hänen
kummalista pukuansa.

-- Täällä ovat asiat huonosti, -- sanoi ukko Mollén, -- hyvin huonosti.

-- Saanko mennä sisään? -- kysyi Berndt.

-- Jahka kysyn... Niin menkää sisään.

Kun Berndt astui sisälle, kohtasi häntä muuan niitä näkyjä johon
lääkäri oli tottunut, mutta joka mahtavasti koskee tottumattomaan,
nimittäin, silloinkuin ilo ja terveys yht'aikaa muuttuvat perikadoksi
ja kuolemaksi.

Kaarlo Helmer makasi kalpeana ja tuo korkea otsa verissä; koko hänen
muotonsa oli rumentunut tuskasta; hän näkyi uinailevan. Mutta hän avasi
silmänsä, ja kuin hän sai nähdä Berndtsson'in hymyilivät nuo kelmeät
huulet.

-- Terve tuloa, Berndt! -- sanoi hän hiljaa; -- niin, täällä on
kaunista, näetkös, minä olen aivan runneltu ... nyt on menoa, näet.

-- Älä sano niin Kaarloseni! -- sanoi äiti; kun lääkäri tulee, kyllä
hän auttaa sinua.

-- Niin, toivokaamme, äitiseni, -- lausui poika lempeästi. Ah, äiti,
lämmittäkää vähän soppaa minulle.

-- Kyllä, oitis, mutta...

-- Niin, kyllä Berndt hoitaa minua, älkää pelätkö mitään.

Kun äiti oli mennyt, tarttui Helmer tempoovaisesti kiinni ystävänsä
käteen.

-- Tiedätkös, Berndt, -- sanoi hän, -- se on kovin kovaa, että näin
nuorena, voimakkaana, terveenä ja toivoa täynnä, jättää tämä kaunis
maailma.

-- Mutta, hyvä Helmer, onko se niin varmaa...

-- Niin, sinä, varmaa, minun täytyy kuolla tai kumminkin tulla
raajarikoksi koko elin-ajakseni -- ja silloin pyydän minä mieluummin
saada kuolla rauhassa. Kuules, Berndt, kun sinä tulet Tukholmaan, niin
lohduta häntä, niin hyvin kuin voit. Sano hänelle, että se oli hän eikä
hänen omaisuutensa ja kultansa, josta minä pidin; sano hänelle, että
minä ikuisesti pidän hänestä ... ja kuules, anna tänne sakset... Näes,
Berndt, anna hänelle tämä hiuskiehkurani ... niin, tee se.

-- Sitä paitsi, -- toisti hän hetkisen vaiti oltuansa, sillä hän voi
tuskin puhua, -- sitä paitsi niin ... niin hoida sinä äitiäni, sovita
niin, että hän saa lepoa ia rauhan vanhoilla päivillänsä... Näes, minä
en voi ... nyt tulee sinun tehdä kalkki. Kauniita toimia, vai kuinka?
-- lisäsi hän, ja eräs hänen entisistä, lapsellisesti iloisista,
hymyilyistänsä lensi hänen kasvoillensa.

Berndt istui mykkänä ja tarkasteli ystäväänsä, joka taasen näkyi
nukahtavan. Se ei kuitenkaan kestänyt kauan.

-- Vai niin, vielä jälellä, rakas Berndt, vai niin... Tiedätkös, minä
ajattelin, kuinka minulle käypi toisessa maailmassa... Oi, minulle ei
saa käydä pahoin... Tiedätkös, minä olen ajatellut, olenko minä koskaan
vihannut ketään ihmistä ... en, en! en koskaan? Jos minä tiedolla ja
tahdolla olen tehnyt vääryyttä... En, en! Jos minä olen koskaan
vihastunut ... en! Näetkös, minä luulen, että Jumala tuolla yläällä
kyllä näkee kaiken tuon minun sydämessäni ... niin, sen hän tekee.

-- Niin, sen hän todellakin tekee.

-- Tiedätkö minä olen ajatellut kaikkea tuota, sillä minä tahdon ottaa
ripin yhdessä äitini kanssa. Hän ja minä olemme viimeisen kerran --
niin, Berndt, viimeisen kerran -- ja sitten mahtaa kai lunastus
tulla... Ja sinä, silloin pääsen minä vapaaksi ja terveeksi taasen ...
tai mitä luulet?

-- Niin, sen minä uskon.

-- Joka vaan voisi valmistaa äitiä, -- toisti hän; -- hän luottaa niin
varmasti lääkäriin, ett'ei hän usko, että minä olen oikein kuollut,
ennenkuin hän on sen sanonut. Nyt ei riitä äitin Huseland -- se oli
muuten hänen lempilukemisensa -- sen olen minä monasti huomannut. Se
oli totta, sinun pitää auttaa äitiä haudalla ja istuttaa sille
tuollaisia penseer'iä, niistä Liina pitää, ymmärrätkös.

-- Niin, Kaarlo, minä toivon vielä.

-- Ei, ei, rakas Berndt, minä olen saanut kuolin-iskun, koko
uuninpiippu putosi päälleni ja on runnellut minut kuni rievun; ei -- se
on mahdotonta.

Nyt palasi eukko soppanensa. Vanhus näkyi olevan niin tekemisessä
nykyisyyden kanssa, ett'ei hän ajatellut lohduttamatonta tilaansa.

-- Kas niin, Kaarloseni, minä kaadoin tilkkasen viiniä, se vahvistaa
sinua. -- Herran Jumala! tuollainen kauhea onnettomuus, ja nuo
rovastilaisparat, jotka eivät ole saaneet edes kahve-tilkkasta... Oi,
Herran Jumala, en minäkään saata ehtiä kaikkiin, kun Kaarlo makaa
täällä niin kurjana ja rikkirevittynä, mutta Kaarlo, hän on terve ja
hänen ihonsa on hyvä parantumaan, niin että minä kyllä toivon, että
minun poikani tulee taasen terveeksi.

Berndt ja Aksel viipyivät siellä koko päivän. Lääkäri tuli, ja hänen
tutkimisensa oli kuoleman tuomio.

-- Onko se vaarallista, herra tohtori? -- kysyi akka.

-- Se on hyvin arveluttavaa, ja...

-- Mutta ei suinkaan hän mahda kuolla, hänen ihonsa on hyvä
paranemaan... Herran Jumala, hän on lyönnyt ja silponut itseänsä
lukemattomat kerrat, mutta kas, hänellä on niin raittiit nesteet, ja se
on pää-asia, sanoo Huseland.

-- Kyllä, niin on se, mutta vahingot saattavat olla kuitenkin niin
suuret, että...

-- Ei, se ei ole mahdollista, poikani, joka on niin voimakas! -- lausui
akka, joka ei selvästi tahtonut kuulla tuota päättävää sanaa.

Häntä armahdettiinkin siitä. Ilta-puolella nauttivat hän ja Kaarlo
Herran-ehtoollista yhdessä, ja kun ahti oli loppunut, kutsuttiin Berndt
sisälle.

-- Kas niin, rakas Berndt, nyt olen minä valmis, -- sanoi Kaarlo,
autuallisesti loistavalla silmäparilla. -- Hyvästi, poika! ... hyvää
yötä, sinulle, tervehdi sitä kuin käskin ... kas niin ... hyvästi!

Berndt jäi jälelle yöksi, istui tuolilla etuhuoneessa.

Kun aurinko nousi, tuli äiti hiipien sinne, tuijottavin silmin
katsellen ihanaa aamuruskoa, joka pistäytyi esiin puitten välistä. Hän
tarttui molemmin käsin Berndtsson'in käsivarteen, sanoen hiljaa:

-- Tulkaa sisään! tulkaa sisälle minun kanssani! Kaarlo makaa ... mutta
hän makaa niin raskaasti ... niin raskaasti, minä en tahdo häntä
herättää; koittakaa te.

He menivät.

Siinä makasi Kaarlo kuollon hymy huulilla; silmät olivat puoleksi
ummessa, otsa kylmä.

-- Äiti! -- sanoi Berndt, -- minä en voi häntä herättää, eikä Vapahtaja
sano enää kertaakaan: "Nuori mies, nouse ylös!" -- ja hänen äitinsä oli
leski.

Tuo vanhus vaipui tuolille vuoteen viereen, otti nenäliinansa esille ja
löyhytti pois kärpäsen kuolleen nuorukaisen otsalta, ja niin istui hän
koko päivän ja löyhytti ja pyyhkieli, mutta ei sanonut sanaakaan --
hänestä ei hän vielä ollut kuollut.

Koska äiti uskoo, että lapsi on kuollut?

       *       *       *       *       *

Vapaaherratar, Attalie ja Liina istuivat yhdessä tuossa tavallisessa
seurahuoneessa, kun patruuna astui sisään.

-- Mikä on, rakas Anton? Sinä näytät niin synkältä, -- sanoi
vapaaherratar.

-- No kas, että täällä Tukholmassa palaa, käy hyvin laatuun, sillä
täällä ei voi kukaan säilyttää itseänsä naapureilta; vaan täällä täytyy
huoneitten seurata toisiansa. Ja sitten meillä on ruiskujakin, jotka
auttavat, ja kaartilaisia ja vedentuojia, ja kaikki kunnossa.

-- Mutta miksi tämä?

-- Niin kas, on palanut tuolla alaalla Rödeby'ssä. sanoo lankoni
kirjeessänsä: eräs särö muurissa, oli leivottu edellisenä päivänä,
rohtimia ullakolla.

-- Mitä, onko palanut? -- kysyi Liina, hypäten ylös.

-- Niin, lapsi, niin lapsi ... mutta ole tyyni. Oh, vahinko ei voi olla
suuri, sillä kaikki huonekakut voivat olla korkeintaan viidensadan
riksin arvoisat -- muutamia sini-maalattuja sohvia ja muutamia
kiivu-pöytiä, se ei voi olla suuri vahinko. Minä luen teille kirjeen.
Hm. "Rakas lanko!"

Nyt luki patruuna lavean kertomuksen tulipalosta.

-- He asuvat akka Helmerin luona ... niin, hm...

"Kaikkein kauheinta oli -- luki patruuna -- oli, että nuori Helmer tuli
niin pahoin vahingoitetuksi, että hän kahdentoista tunnin kuluttua..."

-- Mutta mikäs Liinan on? -- kysyi isä, kun tuo vaalea tyttö näkyi
vaipuvan maahan.

-- Ei mikään, isäni, -- sanoi hän ja tarttui tempoovaisesti kiinni
itseensä, -- ei mikään ... lukekaa!

-- Hm ... "kahdentoista tunnin kuluttua kuoli". -- Mutia Liina,
kaaduthan sinä. Herran Jumala, tuokaa tänne vettä.

Itse vapaaherratarkin riensi ylös; siinä Liina oli kelmeä ruumis, mutta
hän ei kuitenkaan mennyt tainuksiin.

-- Lukekaa enempi, isäni! -- pyysi hän puoli sortuneella, kähisevällä
äänellä.

-- Rauhoitu vaan! Herran Jumala, se oli varmaan kauheaa tuolle nuorelle
miehelle, mutta, Jumalan nimessä, sen tulee ottaa järjellisesti, lausui
vapaaherratar, kaataen eau de Cologne'a nenäliinaan.

-- Lukekaa, isäni! -- pyysi Liina.

-- Hm, hm ... "kahdentoista tunnin kuluttua" ... "nota bene, tämän tule
veli varovaisuudella kertoa Liinalle."

-- Mitä? Herran Jumala, nyt olen minä ehkä ottanut hengen omalta
lapseltani, -- lausui patruuna, vallan kauhistuneena. -- Liina kulia,
Herran Jumala, Liina kulta, katso minun, pienoiseni, hyvä tyttö ... älä
katso noin nolosti eteesi... Tiedätkös, sinä saat matkustaa ulkomaille,
me lähdemme Pariisiin, Neapeliin, Romaan, me näemme... Ei, Liina, katso
minuun, älä katso noin nolosti tuohon seinään; mitä sinä näet?

-- Rakas Anton, anna Liinan rauhoittua. Lähetä noutamaan henkilääkäri
Tyning'iä. Liina kulta, ole nyt järjellinen ja malta mielesi, ajattele,
että onnettomuus on todellakin onnettomuus, mutta, että meidän tulee
ottaa se järjellisesti; kas niin, juo vähän vettä... Minä en luullut,
että Liinasella olisi niin heikot hermot, ihmettelen enempi Attaliea,
kun ei hän pyörtynyt.

-- Oi Attalie, hän ei pyörry, jolle hän ole liiaksi kovaan nyöritetty,
-- sanoi patruuna, joka nyt surussansa antoi sydämen puhua suoraan.

-- Mitä kuulen minä?

-- Niin, sen sinä saat kuulla, ettei tässä tule mitään vertauksia
Attalien ja minun tyttäreni välillä... Katso minuun, Liina, katsos
minuun, puhu minulle.

Liina istui mykkänä, juurikuin hän olisi ollut kuollut.

-- Minä poistun, -- sanoi vapaaherratar, me saatamme muuten hukkua
kiukkujen myrskyyn; on ihmisiä, jotka eivät saata hillitä itsiänsä
surussa eikä vihassa. Jumalalle kiitos! minä saatan.

Vapaaherratar meni.

-- Kuules, Liina, kuten sanottu, saat sinä matkustaa ulkomaille, sinä
saat lähteä yksinään isän kanssa, me molemmin, tyttöseni, me molemmin
... niin, me molemmin, sinä.

-- Missä on Berndtsson? -- kysyi Liina, ikäänkuin hän olisi äkkiä
herännyt.

Patruuna tarttui tähän aineesen.

-- Niin, Berndtsson, Liinaseni, sinä pidät Berndtsson'ista, sinä saat
mielelläsi hänet, niin, aivan mielelläni; hän on oiva poika, ja te
saatte maatalon, Riddersborg'in ... pidätkö sinä siitä? ... tai
Vahlstad'in, tai Suuren Tillinge'n. Siellä te asuisitte kuni
kyyhkyispari, ja niin tulen minä teidän luo, ja niin...

Liina pudisti päätänsä.

-- Jumalan kiitos, nyt taidat sinä sekä puhua että liikuttaa itseäsi;
mutta, Herran Jumala! tosin oli tuo synti tuosta nuoresta miehestä,
mutta hän kuoli kuitenkin levollisena ja iloisena ... jahka katson
vielä; hm, "Berndtsson oli hänen luonansa".

-- Oliko hän, oliko hän? Jumalani! -- sanoi Liina. Ah, isäni, antakaa
minun ja vanhan Marian olla itseksemme.

Oli onni, eitä Liinalla nyt oli vanha Maria. Hän ymmärsi hänet kaikista
parhain.

Liina istui koko yön yläällä ja luki lävitse Helmerin kirjeet. Ah!
niissä hengittiin aina vaan elämän-riemusta, toivosta ja ilosta.

-- Minä en käsitä Liinaa, -- lausui vapaaherratar illalla
tyttärellensä; -- niin nolo olento ottaa niin itseensä, sen vuoksi,
että eräs maanviljeliä eli vuokraaja maaseudulla lyödään kuoliaaksi
tulipalossa! Se on niin tavallista, että joku onnettomuus tapahtuu,
etenkin nuorille, varomattomille ihmisille. Täällä tuskin puhutaan
sellaisista, luetaan sanomalehdissä varsin haihtuvasti, ja siihen
loppuu asia.

Neiti Attalie lisäsi varsin liikuttavasti.

-- Mutta, äitiseni, isä olikin kovin varomaton, puhuessansa muutamille
naisille niin äkkipäätä tapauksesta. Hänen olisi tullut huomata...

-- Oh, rakkaani, isä ymmärtää kankirautaa, vaan ei hermoja. Isä paralla
ei ole sivistystä, hän ei saata hillitä kiukkujansa; niin, sinä, minä
olin vähällä joutua hänen raakuutensa valtaan; mutta, Jumalan kiitoa,
minä tiedän, mitä minä teen, minä en anna silmänräpäyksenkään vietellä
itseäni, voin, sanalla sanoen, hillitä itseäni.

-- Ah niin, äitiselläni onkin tavaton kyky pitämään contenans'ia
kaikissa tilaisuuksissa.

-- Niin, Jumalani, kuinka olisi muuten käynyt? Kun sisaresi -- hän oli
kymmen vuotias, niin ... kyllä minä surin, mutta minä en häirinnyt
ketään surullani. Minä sulkeunnuin sisään muutamaksi päiväksi tavan
mukaan, mutta kun minä taasen näyttäydyin seuraelämässä, ei kukaan
saattanut huomata, että minä olin jotakin kadottanut. Minua
ihmeteltiin. Myöskin oli pikku Anastasie ollut niin kauan kipeänä, että
minä olin väsynyt sielun ja ruumiin puolesta ja oikein sydämmestäni
kiitin Jumalaa, kuin hän otti hänet pois; sitäpaitsi hän oli isän
näköinen, varsin pieni, julma ja huonosti kasvanut olento-raukka, joka
ei olisi saattanut tehdä mitään onnea tässä maailmassa. Niin, minä olen
paljon kärsinyt, vaan kantanut kaiken.

-- Ah niin, äiti on "esimerkki kristillisestä mielenmaltista" sanoo
hovisaarnaja Kröplin, "äidillisestä rakkaudesta ja lempeydestä
vertaisiansa kohtaan", sanoo hän.

-- Vai niin, hän sanoo niin. Kirjoita hänet muistiin, ettei häntä
unhoteta seuraavista päivällis-kemuista. Hän on suuresti jalo mies. No,
mitä sanoi ystävämme Tyningen?

-- Oi, hän selitti sen ei olevan vaarallista ja määräsi sydäntä
virvoittavia rohtoja, samallaisia, sanoi hän, kuin hän määräsi Kustaa
Adolfin ruhtinattarelle, silloinkuin Baden'in suuriruhtinas hukkui.

-- Ehkä se on sellaista kultatinkturia, kuin tuo hyväntahtoinen Tyning
määräsi minun hermoilleni, -- sanoi vapaaherratar, -- todellista
kultatinkturia, selvästi keltaisia rohtoja, vaikka ne maistuvat
kirjoitusmusteelta. Ah, minä olen kärsinyt paljon ja täytyy kärsiä, kun
minun mieheni ei ymmärrä minua.

-- Ah niin, tapahtuu usein, etteivät miehet ymmärrä meitä.

-- Eivät, lapseni! He voivat harvoin käsittää meidän sisällisiä
tunteitamme; se on, niinkuin hovisaarnaaja Kröplin niin kauniisti sanoi
eräässä saarnassansa hovissa, se on, niinkuin hän sanoi: Nainen saa
vaeltaa ymmärtämättömänä elämän läpi; ei kukaan saata käsittää, sanoi
hän, "sitä tunteitten merta, joka kuohuu naisen sydämestä, ei kukaan
voi mitata hänen rakkautensa ja kieltäymisensä syvyyttä". Niin, se on
hyvin kauniisti sanottu. Kröplin onkin hyvin uuden-aikainen kuulla,
koko sivistynyt maailma käyttää häntä; hän on lohdutus ja ilo monelle
paremmalle sekä rikkaalle että isoselle ihmiselle, joka siitä
huolimatta ei ole tyytyväinen elämään eikä voi arvata sen arvoitusta.

-- Niin, elämä on arvoitus, -- sanoi Attalie; mutta mitä sanoo äiti
siitä, että paruuni Gyllensvingel on ostanut hevosen, ainoastaan
senvuoksi, että minä sanoin pitäväni niin paljon hevosista.

-- Hieno kohteliaisuus, pikku Attalie, se todistaa, että hänellä
on tunto, että hän käsittää, niinkuin Kröplin sanoi sunnuntaina,
"tuo sisällinen elämän salaisuus" ... eikö se kuulu somalta: "tuo
sisällinen elämän salaisuus"?... Joka sen voi, hän arvaa naisen
pienimmätkin toiveet, kuin sitävastoin se, joka on raaka ja pitää
naista kauppatavarana, ei huomaa, mitä se on, että on häntä kohtaan
suuresti ihmeteltävä kunnioitus.

-- Niin, Gyllensvingel on hyvin sievä mies, mutta rikas ei hän ole.

-- Ei, minä tiedän. Oh, lapseni, rikkautta ei tarvita, kun vaan sydän
on rikas, ja sitäpaitsi, jos sinusta, niinkuin minusta, tulisi
kaksinkertainen vapaaherratar aikoinaan, niin voi kyllä isä auttaa...
Huolimatta kaikesta hänen sivistyksensä puutteista, niin on isä parka
sentään varsin hyväntahtoinen mies, joka tavallisissa tiloissa antaa
kiertää itsensä sormen ympäri. Siis saatat sinä saada kunnon
myötäjäiset ja pienen kauniin kartanon, ja näetkös, minä kokoon
puolestani, sillä sitä ei voi kukaan sanoa että Anton on ahne minua
kohtaan, minä saan niin paljon rahaa kuin minä tahdon.

-- Minä en käsitä Liinaa.

-- Oh, lapseni, hän teeskentelee. Kun tuollaisten sivistymättömien
luontojen tulisi näyttää tuntoa, niin ei heillä ole määrää; he eivät
tunne sitä hienoa sopivaisuutta, jota ainoastaan sivistys voi
lahjoittaa, sitä tarkkuutta, joka sanoo koska _sopii_ peljästyä
yksinkertaisesti, tai kauhistua, tai huokailla, tai surullisesti
hymyillä, tai itkeä. Tuollainen luonto ottaa joko liian paljon tai
liian vähäisen, eikä sillä ole valtaa esittää tunteitansa muille
sellaisella tavalla, jolla ei ole loukkaava, vaan pikemmin, kaunis
muoto. Itse kristillisyys käskee, ett'ei meidän tule elää ainoastaan
itsellemme hyödyksi, me olemme velvolliset muitakin huomaamaan eikä
meidän tule saattaa epäsopua seuraelämässä tunteittemme ja ajatuksiemme
kautta ... se on karkea egoismi, lapseni, jota ei sivistyneellä ole,
mutta joka on sivistymättömän joukon merkki. Villi lapseni mylvii,
silloinkuin hän on ikävissään, meidän alhainen kansamme _nihkuttaa_ tai
itkee, keski-kansamme ainoastaan itkee ja sivistynyt vie nenäliinan
silmillensä. Sinä näet, kuinka surunosoitus tulee sitä lempeämmäksi,
sovinnaisemmaksi, kuta korkeammalle me nousemme raakuudesta.

-- Ah kyllä, äitillä on niin oikein, niin totisesti oikein, sanoi
Attalie. -- Äiti kullallani on aina oikein.

       *       *       *       *       *

Liinan tuska kantoi alusta alkaen tätä tyyneyden merkkiä, jonka se niin
usein ottaa hyväksensä nuorissa, kiinne-tapaisissa luonnoissa,
silloinkuin he näkevät, että heillä ei ole mitään.

Seuraavana päivänä, sanoman saatuansa, oli hän taasen perheessä,
harvasanainen, kuten tavallisesti, mutta taivaallinen tyyneys otsalla
ja jotakin haaveksivaa katseessa. Hän oli samallaisessa mielentilassa
kuin nuori uusikko, joka ottaa hunnun -- koko tämän keijaavan maailman
jättää hän taaksensa ja sitoutuu koko nuoruuden intoisuudella
ainoastaan _yhteen_ aatteesen, jonka hän muodostaa tuhansiin muotoihin.
Tämä aate on tuo ainoa -- parempi tulevaisuus.

Niin teki nyt Liina. Hän luuli olevansa likempänä rakastettuansa, kuin
hän koskaan oli ollut; nyt ei kukaan voinut riistää sitä häneltä: ei
vanhempien ennakkoluulot, ei aika, ei ikä, ei unhe, sillä hän tiesi,
että hän kerran kuitenkin, nuorennettuna ja taasen lapsena, tapaisi
nuoruuden ystävänsä nuoruuden iankaikkisessa kevät-valtakunnassa.

Berndtsson riensi heti tapaturman jälkeen Tukholmaan. Hän toivoi
joutuvansa ennen sanomalehtiä; mutta uutinen, joka voi runnella niin,
kuin se joka sanomalehdissä esitellään, jyrkästi, kuni tavallinen
notisi, ja ennen kaikkea hirmuinen uutinen, joka voisi olla tilaajoita
kiihoittava, täytyy tulla heti niihin ja oli siis jälkikirjoituksena
tullut kerrotuksi eräässä maakuntalehdessä ja koko Tukholmaan
levitetyksi, ennenkuin Berndtsson tuli sinne.

Hän ei tietänyt, että rovasti oli rientänyt kirjoittamaan, ja vielä
vähemmin, että tuo kunnon ukko oli pannut sen jälkeenpäin, sen sijaan,
kuin se olisi pitänyt olla alussa, jotakin, joka on tarpeellista
turvallisissa kirjeissä.

Berndtsson kävi tehtaan-isännän luona.

Ensimäinen, jonka hän tapasi, oli tehtaanisäntä itse.

-- Niin, se oli kauhea tapaus tuolla alaalla, -- sanoi ukko, -- ja
Liinaan se koski niin, että ... hm, se oli...

-- Tietääkö hän kaikki.

-- Vallan, tuosta nuoresta miehestäki, josta lankoni kirjoitti, ja minä
luin kirjeen heille tuolla yläällä. Hm, vapaaherratar ja Attalie,
joilla tavallisesti on heikot hermot, eivät näkyneet pitävän siitä
mitään; mutta Liina, joka muuten on ollut tyven puolestansa, tuli niin
ihmeelliseksi, että minä todellakin peljästyin. Hm, kas, minulla on
ehdotus: me matkustamme kerta Ranskaan ja Saksaan ja niin edespäin,
niin tuo virkistyttää luonnetta... Menkää ylös niiden luo.

Berndtsson'in tullessa salonkiin, istuivat nuo kolme naista siellä,
Liina, kuten tavallisesti, työnsä ääressä, vapaaherratar, lataillen
hiljattain ulostullutta romaania, ja neiti, työskenteli
reflexionipeilin ääressä.

-- Ei, kas luutnanttiamme! -- lausui vapaaherratar, pannen pois kirjan.
-- Terve tuloa! ... No, te olitte tuolla valkeanvaarassa.

-- Olin, -- tuli vastaukseksi, Berndtsson'in mennessä, vähällä
tervehdyksellä vapaaherrattarelle, ja lähestyessänsä Liinaa.

Tyttö pani työnsä pois ja kiinnitti haaveilevat silmänsä
Berndtsson'iin.

-- Ja te tulette, siinä aikeessa että...

-- Tuomaan teille jäähyväiset, -- sanoi Berndtsson hiljaa.

-- Muistiko hän minua?

-- Kyllä, hän puhui melkein yksinomaan teistä.

Liina hymyili.

-- Ja...

-- Mitä?

-- Ja lähetti teille tämän hiuskiehkuran, -- sanoi Berndtsson, antaen
hänelle käärityn paperin.

Liina otti sen, mutta hän hypähti yht'äkkiä ylös, sanoen:

-- Kas tässä, Äiti ja Attalie, mitä minä olen saanut ... kiehkuran
hänen hiuksistansa ... ah, ah! miten olen iloinen... Nyt saatan minä
kuolla tyytyväisenä...

-- Mutta lapsi?

-- Minä puhun nyt, -- sanoi Liina totisesti ja juhlallisesti, -- Kaarlo
Helmer oli minun elämäni ja kuolemani... Ja kuulkaa: minä en tahdo
mitään kaikesta tästä rikkaudesta, en! Mutta minä tahdon asua hänen
äitinsä luona, hänen huoneessansa -- hänen muistoksensa. Äiti, minä en
ole kauemmin esteenä.

-- Mutta, lapsi! sinä raivoat; niin ei se sovi. Ja te, herra
luutnantti, te olette aavistaneet todellakin toisen seikan, se oli siis
epähuomio.

-- Niin, epähuomio, sanoi Liina; mutta, lisäsi hän innossansa, -- mutta
te olette nähneet hänen kuolevan... Ah, Berndtsson, olkaa minun
veljeni, minun ystäväni, minun kaikki, minun koko elämäni tuki ...
olkaa minulle isänä, äitinä, veljenä ... kaikkena, kaikkena! ja antakaa
minun asua tuolla alaalla: puhukaa isälleni, puhukaa.

Berndtsson lupasi, häntä rauhoittaaksensa, puhua isälle.

-- Siis, -- sanoi vapaaherratar, -- nyt saatan minä ymmärtää sen syvän
liikutuksen, joka tarttui Liinaan. Niin, Liinaseni, minä puhun
Anton'ille, ja sinä saat muuttaa tuonne alas akan luo.

Liina lankesi nyt ensi kerran äitipuolensa helmaan, häntä kiitellen.

Liinan toivoon myönnyttiin helposti, ja vähäsen myöhempään kesällä
matkusti patruuna Rödeby'hyn tyttärenensä. Hän oli ollut kauan kyllä
suuressa maailmassa, toivoaksensa takaisin tuohon pieneen...

Akka Helmer käveli siellä tyhjässä rakennuksessa enemmin automatin,
kuin elävän ihmisen näköisenä. -- Tapahtuu joskus, että elämän kellon
viisarit putoavat pois, vaikka kello sentäänkin jatkaa käymistänsä;
mutta turhaan. Kuitenkin, sen täytyy käydä, niin kauan kuin vieteri
vielä on jänteissä ja vitjat pitävät. Niin käveli nyt tuo vanhus, ilman
muuta tarkotusta, kuin se, että kerran saisi seisahtua.

Liinan tultua, näkyi hän heräävän haluttomuudestansa. Hän vei tytön
Kaarlon kamariin. Kaikki oli siellä samassa järjestyksessä, kuin hänen
eläissänsäkin; puoleksi kirjoitettu kirje Liinalle oli paperien
joukossa pöydällä; muutamia kirjoja au'astuina, muutamia vehnän-korsia
akkunalla ja hänen metsästys-laukkunsa riippui seinällä, niinkuin hän
itse oli sen ripustanut. Ei mitään oltu liikutettu.

-- Tässä tahdon minä asua, äiti Helmer, -- sanoi Liina; -- minä makaan
tässä sohvassa, niin saapi Kaarlon vuode olla peitettynä, niinkuin se
on.

Liina näytti onnellisemmalta ja levollisemmalta, muutettuansa tuohon
pieneen kamariin. Hän sai työksensä auttaa akkaa, ja niin jätti
tehtaanisäntä tyttärensä.

-- Hyvä isä! -- sanoi Liina, muutamaa hetkeä ennen hänen pois
lähtöänsä. -- Hyvä isä! älkää ajatelko tehdä minua rikkaaksi, vaan
jakakaa omaisuutenne toisella tavalla. Antakaa minulle vuotuinen eläke,
mutta antakaa Attaliean saada muuan pääoma ja antakaa sitten
jäännöksenne hyödyllisiin tarkoituksiin. Minä soisin, että te tänne
perustaisitte oppilaitoksen, jota kutsuttaisiin Kaarlo Helmerin köyhäin
tyttöjen kouluksi; johon minä tahdon, jos elän, tulla opettajattareksi.

-- Oi, sellaisia romantillisia ajatuksia! -- sanoi isä; -- sinä kyllä
tulet iloiseksi taasen ja tahdot tulla meidän luoksemme.

Liina pudisti päätänsä.

-- Mutta jollei niin tapahtuisi, isä, -- sanoi hän, -- jos minä olisin
onnellinen täällä?

-- Sitten saatan minä ajatella asiaa. Ole nyt tyven, tyttöseni, ole
tyven ja tule iloiseksi.

Näin sanoen ja muutamia kyyneleitä silmissä jätti tehtaanisäntä ainoan
lapsensa Helmer'in tupaan.



VUODEN PÄÄSTÄ.


Vuosi oli kulunut, ja isä ja poika Berndtsson olivat, kuten
tavallisesti, rykymentin kokouksessa. Luutnantti oli muuttanut
Tukholmasta ja oli vuokrannut pienen paikan, ei kaukana Hagetorp'asta,
jossa hän aikoi asua Emilin kanssa. Tuo hyvä lapsi oli saanut armon
tulevien appelaistensa silmissä, ja se on hyvin paljon. Täytyy hyvä
sydän, hyvä järki ja hyvä käytöstapa, kun menestyksellä käy vuoden
pituisen koetuksen läpi tulevien appelaistensa luona, kun ei nimittäin
ole mitään muita ominaisuuksia, vaan persoonalliset.

Emili oli onnella kestänyt koitoksen, ja kaptenska piti aina enempi
tytöstänsä, kuta enempi hän oppi tuntemaan tuota yhtäaikaa niin
lapsellisesti hyvää ja totista mieltä, ja kapteeni arveli että kahvi
maistui aina paremmalta, silloin kuin Emili oli sen keittänyt, kuin
äitin keittämä, Jumala yksin tietää miksi -- mutta se oli todellakin
parempaa.

Maria, perheen tytär, joka silloin tällöin tuli heidän luo, oli myöskin
ankara tuomaritar, ja se, joka piti taaemmaksi "silmänsä auki", se on,
tarkasteli tyttö-paran pienimmätkin teot ja pani huomioon jokaisen
hänen sanansakin.

Häät piti vietettämän kokouksen jälkeen; oli jo kuulutettu.

       *       *       *       *       *

Kun kenraali Jakobsstege tuli tarkastusta pitämään, saattoi jo
luutnantti Suudler'in käytöstavasta huomata, ett'ei kapteeni eikä
luutnantti Berndtsson olleet hyvissä kirjoissa kenraalin luona.

Luutnantti Sundler oli yksi niitä verrattomia armon taskutermometeriä,
jotka ovat niin oivallisia avata, jos tarvitsee tietää, mimmoisissa
kirjoissa on. Kun luutnantti tuhlasi ystävyyttä ja kiitosta jollekin
henkilölle, niin ei se merkinnyt, että se oli ansaittua, eikä että
luutnantti arvosteli persoonaa, vaan ainoastaan, että tuo oli hyvissä
kirjoissa kenraalin luona, tai jonkun muun luona, joka voi hyödyttää
luutnanttia. Muuan vissi juhlallinen painavaisuus oli nollakantana,
väistetty ystävyys oli muutamaa astetta alempi -- ja nenäkkyys vielä
kylmempi, aina vainomiseen saakka, joka oli alin lämpömyys. Luutnantti
oli siis kummallinen kapteenia kohtaan ja väistelevä luutnantti
Berndtsson'ia kohtaan.

Upseeri kunnan käydessä tervehdyksellä, ei kenraali ollut näkevinään
kumpaakaan Berndtsson'ia. Heidän kohtalonsa oli päätetty.

Tarkastuksessa tutkittiin ankarasti varastoa. Esikunnan päällikkö ja
ajutantti katselivat suurimmalla tarkkuudella kaikkea; mutta ei juuri
mitään ollut muistutettavana, laskut olivat kunnossa -- kaikki.

Vanhan Berndtsson'in komppaniassa oli taasen paljon muistutettavaa,
milloin nappi, joka oli vähän irrallansa, milloin hihna, joka ei ollut
menestynyt värjättäissä, miehistön vyöt olivat joko liian hellästi
tai liian kireesti vyötetyt, sanalla sanoen, kaikki oli nurin, ja
kapteeni Berndtsson sai ensikerran eläissään kovanlaisia nuhteita.
Aksiisissä sai hän paikkansa vasemmalle sivustalle, ja nyt määrättiin
rintama-muutoksia, niin että hän oli vähällä kukistua, eikä sentäänkään
ojennus ollut hyvä. Vieläpä kun joukon tuli käydä kaunomarsissa,
muistutettiin Berndtsson'in komppaniaa, ett'eivät he katsoneet kyllin
vinosti kenraalia, siliä säännön mukaan tulee miehistön ojennettujen
kiväärein ja häneen katsoin marsia hänen ohitsensa, jonka, silloinkuin
marsitaan linjassa, ja kenraalin paikka on toisella sivustalla, aina
täytyy tapahtua niin, että miehistö katsoo vinosti siihen, joka
tervehtii. Sanalla sanoen, se ei ollut hyvä Berndtsson'eilla, ja se
vaikutti että toivottiin ukon suuttuvan ja "ottavan eron", niin että
yksi komppania tulisi avoimeksi.

Kenraali, joka piirikunnassa kulki kuni Jehu, läksi heti päivällisen
jälkeen, mutta hänen piti palatessansa tulla tekemään kapteeni Jolman
Svärdtähdistön ritariksi.

Oli sunnuntai, kahdeksan päivää sen jälkeen. Miehistö oli asetettu
nelikulmioon, jumalanpalvelusta viettämään. Ei ole mitään
jumalanpalvelusta, joka itsessänsä olisi juhlallisempi, kuin
tuollaisen Jumalan vapaan taivaan alla, kun aurinko paistaa ja
metsät viheriöitsevät. Se on aivan tuon synkän juhlallisen tunteen
vastakohta, jota saapi kokea, kun kuulee urkujen jymisevän korkeissa,
puolihimmeissä holveissa jossakin Göthiläisessä kirkossa,
jossa joka pilari kannattaa vaakunaa, ja seinät ovat tahratut
muistokirjoituksilla; täällä taasen tuntee jotakin niin iloista ja
toivo-täyttävää virtaavan sydämeen, kuin kansa, musiikin ja noitten
pitkäveteisien rummun pärrytyksien avulla, veisaa virttä taivaan
valoisan holvin alla ja luonnon helmassa, jossa kaikki merkit
osoittavat uudesta syntymistä, jossa jokainen kukka, joka perhonen on
elävä olento, joka alituisessa vaihtelevaisuudessa juoksee ylös tuosta
maatuneesta. Siellä näkee parhain, että elämä ja ihanuus on
loppupisteenä, eikä kuolema eikä mädännys.

Virsi loppui, ja pappi oli alkanut saarnan, silloin kuultiin vaunujen
vierivän. Useat upsieriet riensivät paikaltansa, tervetulettamaan
kenraalia, joka nyt saapui vähän aikaisemmin, kuin oli odotettu.

Nuo kaksi miestä, jotka olivat asetetut tähystämään, huomataksensa
tuota saapuvaa, eivät olleet ehtineet viihtoa, kun kenraali jo oli
vallan lähellä. Hän tuli siis vallan aavistamatta. Rykmentin päällikkö
otti suurella kohteliaisuudella vastaan tuota mahtavaa miestä.

-- Minä kuulen, että te pidätte jumalanpalvelusta, -- sanoi kenraali;
-- minä tuskin luulin ehtiväni näin aikaisin, mitä kello on, Sundler?

-- Yksitoista ja kolme ja puoli minutia, herra kenraali.

Saarna päätettiin pian. Sen loputtua, komennettiin: reilaan! ja nyt
marssivat joukot kentälle ja saivat äksierata pari tuntia siksi kunnes
päivällinen oli laitettu ruokatelttaan.

Kenraali oli tottunut ääntä viemään ja muut vaikenemaan, ja siis
kuultiin hänen äänensä kauttaaltaan.

Muun ohessa hän lausui:

-- Eversti näki palveliani Thorvald'in ... oiva mies tuo Thorvald;
mutta minun on täytynyt päästä hänestä.

-- Kuinka sitten, herra kenraali? -- kysyi eversti suurella innolla.

-- Niin, Thorvald'ini mieli rakastua neulomus-mamselliin Tukholmasta;
se on selvää, että tuollainen neulomus- tai hattu-mamselli on alhainen
esine, ja täytyy olla hullu tai huono kapine, jos niitä rakastaa tosi
aikeessa; mutta Thorvald ei tahtonut kuulla syitä, rakkaus oli
saattanut miehen hulluksi ja minun oli pakko ajaa hänet pois, se on
onnetonta, kun antautuu roistoväen seuraan.

Jokainen huomaa tämän tarkoittavan Berndtsson'ia, joka tunsikin, kuinka
häneen heitettiin silmäyksiä. Vanha kapteeni Berndtsson punehtui
vihasta, mutta ei ollut mitään sanomista.

Illalla tapahtui ritari-lyönti, ja kenraali lähti.

-- Kas niin, nyt olemme me vapaat vuodeksi, -- sanoi vanha kapteeni
Berndtsson, pukeutuessansa teltissä arkivaatteisiin. -- Se on sentään
pi--n kovaa, että vanhana miehenä täytyy olla koirana; minä en ole
vaivaava heitä monilla kokouksilla; mutta sinä, Berndt?

-- No minä jään; kenraali Jakobsstege tulee maaherraksi B:n lääniin, ja
sitten saamme me toisen kenraali-ylipäällikön, joka ei ole, kuten
kenraali, laskenut minusta tulevan rikasta miestä. Minä teen niinkuin
Thorvald, minä pidän neulousmamsellini, enkä anna potkia pois itseäni
-- siitä tulemme me kaksi osallisiksi. Kaikki hyljäsivät kenraalin
käytöksen. Ainoastaan joku _varova_ "toveri" arveli, että Berndtsson
itse oli hävittänyt "onnensa."

Aseharjoituksen loputtua, matkustivat isä ja poika kotiin, ei varsin
iloisina expedition'ista, mutta kun he tulivat Hagetorp'aan päin,
vastaan ottivat naiset heitä, kaptenska ja Emili, ja kaikki
unohdettiin; sillä perhe-elämällä on kumminkin jälellä niin paljon
alkuperäistä voimaa yhteisen elämän yli, että se saattaa parantaa, kuin
tuo edellinen haavoitetaan, juurikuin ei mikään ulkonainen onni, ei
mikään kunnia eikä rikkaus saattaisi parantaa niitä haavoja, kuin
onneton perhe-elämä saattaa.



NUO KAKSI.


Liina Anton asui akka Helmerin luona -- kaikki tuon kaivatun huoneessa
oli kajoomatta, sellaisena kuin hän oli sen jättänyt, samoinkuin
Fredrik suuren huone Sans Souss'issa. Tämä teki, että niin hyvin
vanhalla kuin nuorellakin joka hetki oli muistutus siitä hengestä, joka
oli mennyt ennen heitä molempia, vaan ei heistä; sillä molemmat olivat
varmaan vakuutetut jälleen-näkemisestä. Tämä usko, joka on jokaisen
ihmissielun syvyydessä, on juuri se, jota parhain tarvitsemme;
mutta se pidetään niin päätettynä, että jokainen ihminen tuntee
kuolemattomuutensa, ettemme me pidä itsestämme enemmän huolta, kuin
että me asetamme sen käsityksen toisille pantuna perustuksena. No hyvä
-- Italiassa kasvaa oivia viinirypäleitä, siellä on niiden ilmanala;
mutta täytyykö meidän sentähden antaa niiden metsistyä ja vähitellen
kuihtua? Niin on meidän uskommekin kuolemattomuuteen -- miksi sitten
puhdistamme tätä käsitystä niin kauan, ettei mitään muuta enää ole
jälellä, kuin tyhjä sana? -- mitä sitten tarkoitamme meidän
kuolemattomuudellamme, koska emme me saa ajatella mitään itsellemme,
jota me saattaisimme kutsua _luvalliseksi_, elämisen tavaksi tämänkin
elämän jälkeen? Filosofia on tehnyt ankaran rantahyökkäyksen tuon
hurskaan sydämen uskonpiiriin, silloinkuin se valikoitsi kaikki
ajatukset, kaikki uskon, toivon ja rakkauden tunteet, jotka eivät
kaikissa osissa sovellu yhteen _puhtaan_ ajatuksen kanssa. Myönnettävää
on, ett'emme me voi _ajatella_ kuoleman salaisuuksia, mutta me tunnemme
sitä enemmän, me aavistamme, me uskomme. On usein mahdotonta nuoteilla
osottaa kansanlaulun sulautuvaa melodiaa -- jos me sen teemme, niin
saamme me useimmin siitä keinollisen tuotteen -- emme sitä, joka
virtasi kansan sydämestä ja joka panee heitä värisemään ilosta tai
surusta.

Ja kuitenkin -- eivätkö nämät laulut ole sävelrakennuksia, eivätkö ne
puhu sielulle, niinkuin ne kerran syntyivät semmoisessa. Niin on meidän
uskomme kuolemattomasta olemisesta -- kukaan ei voi asettaa näitä pyhiä
ajatuksia järjestelmään -- kukaan ei voi tutkia niitä lakeja, joiden
mukaan ne tulevat ja menevät -- ja kuitenkin ovat ne kokonainen
rakennus äänettömiä ajatuksia -- aatteita, joita ei mikään ihmiskieli
voi lausua. Uskoa kuolemattomuudesta tahdotaan tehdä yksinäiseksi
irtonaisuudeksi aina samallaisella käsityksellä: mutta onko
kuolemattomuus yhdelle juuri sama kuin toisellekin -- ovatko autuus tai
autuuttomuus ainoat käsitykset, joihin me saatamme tai saamme tarttua
mennessämme toiseen elämään -- toiseen toimialaan?

Tämä ajatus ei ole kuitenkaan ihmissielussa eikä Raamatussa; sillä
"minun isäni huoneessa on monta asuinsijaa", kuuluu -- taidammehan me,
täälläkin, tuntea itsessämme, mihin sijaan mihin tilaan me kuulumme.

Kehutaan entisten aikojen vanhurskautta ja unhotetaan vallan, että
tämä, jossa se oli, lakkaamatta oli yhdistetty sen kanssa jota me
kutsumme taikauskoksi. Se on, kansalla oli silloin yksi käsitys, eikä
se ollut siinä neuvottomana ulkoläksyneen. Tämä käsite oli väärä, se on
tosi -- tuhansittain yksinkertaisia luonnontapauksia pidettiin silloin
henkien ilmestyksinä -- aika on paljastanut monta petosta; mutta
olivatko tai ovatko ne senvuoksi _kaikki_ samallaisia? Kuta enempi me
tutkimme omaa sydäntämme, sitä selvemmin ymmärrämme me, että usko
kuolemattomuuteen -- tuo luja, innokas, henki -- maailmassa todistettu
päätelmä, että toinen tila löytyy tämän jälkeen -- tulee sekavammaksi
samassa suhteessa, kuin me poistumme luonnontunteesta ja menemme
miettimisen alalle. Tätä tulee "hengellisesti päättää." Saattaisiko
sitä otaksua, että maailma niin vaipuisi itsekkäisyyteen ja itsensä
jumaloitsemiseen, jos se _selvästi_ tuntisi itsessänsä, että tämä elämä
on ainoastaan esipihana toiseen.

Onko se ehkä kristillisyys, joka puuttuu -- eikö se pikemmin ole ehkä
pakanuus, jota kaivataan -- sillä pakana ajattelee kumminkin sielun
kuolemattomuutta -- se ei ole sivistymättömyys, vaan tuo väärä
sivistys, joka epäilee tai panee kysymyksen sivulle päin.

"Tulee kyllä aika sitä ajatella" -- on tuo salainen ajatus, joka
yhdistyy kuoleman kauhuun -- sen asemasta, että ajatus tarttuisi
mielellään siihen, ja kuolemaa pidetään vapauttajana tylyn vieraan
asemasta. Mutta se ei tapahdu sen kautta, että esitteleminen toisesta
elämästä tulee aivan muodottomaksi -- että pidetään, mitä muuan älykäs
notabiliteti tutkinnossa kerran vastasi kysymykseen: mikä on henki? "Se
on viehka."

Sanalla sanoen -- meidän innossamme maallisen esineen _todellisesta_
käsitteestä, vauhdilla temmatessamme pois rikkaruohon, olemme me
myöskin temmanneet hyvän siemenen ja saarnaamme turhaan uskon,
rakkauden ja luopumuksen evankeliumia ihmisjoukolle, jolla ei ole syytä
uskoa, rakastaa tai luopua.

Akka Helmer kuului vanhaan maailmaan -- hänessä oli paljon taikauskoa
-- joskus hyvin naurettavaakin, jos jokin, joka suinkin ilahuttaa
ihmisparan sydäntä, oli se. Saattaa nauraa sellaista äitiä, kuin akka
Helmer, joka varmaan uskoi nähneensä poikansa kävelevän -- mutta sitä
ei pidä tekemän.

Itse Liinallakaan ei ollut tätä kiven kovaa uskoa "viuhkaan," ett^ei
hän uskonut, mitä hän toivoi, että hänen ainoa ystävänsä katsoisi
häneen tuossa matalassa majassa. Sanalla sanoen, kaipaaminen on aina
taikainen -- ja ainoastaan nautinto korkeimmassa potensissaan ja tuo
kuiva miettiminen saattaa olla oikein järkevä, oikein "valaistu." Se on
sentään kummallista, että ne ihmiset, jotka ovat ylinnä -- myöskin aina
ovat taikauskoisia. Napoleon oli sellainen, nero, joka näytti
todellisuutensa koko maailmaa hallitessa -- ja hän oli lapsellisesti
taikauskoinen -- sanovat "ymmärtäväiset," joilla ei ollut kyllin
ymmärrystä kilpailla köyhän artilleriluutnantin kanssa, vaan täytyi
kumartua hänen edessänsä tomussa, -- se on jotenkin hyvin surkuteltavaa
pienten luontojen tuomiopäätteissä suurten yli.

Liina riutui alituisesti -- näytti, kuni hän olisi ennen aikojaan
vaurastunut, ei surusta, sillä hän tiesi niin paljon, tunsi niin paljon
ja uskoi -- ja se, joka uskoo, ei sure -- mutta kuitenkin.

-- Tiedätkö, sanoi akka Helmer eräänä aamuna, kuin kevätaurinko
pistäytyi akkunasta sisään -- yöllä oli hän minun luonani -- ja sanoi
jotakin -- sinusta, -- niin, sinusta.

-- Mitä sitten, äiti --?

-- Niin, näes, se on päivän totuus -- hän sanoi: Terveisiä Liinalle --
hän on minun täälläkin.

Liina loi alas katseen, hän lankesi syviin unelmiin -- hän ei
vastannut.

-- Kuinka sinun on, kysyi akka muutamana päivänä senjälkeen kun Liina
istui akkunan luona ja kauan tirkisteli muuanta iltapilveä, joka
liiteli seudun yli. Kuinka sinun on?

-- Hyvin, äiti -- minä luulin Helmerin katselevan minua pilvien takaa
-- minä en nähnyt häntä, mutta minä tunsin, että hän oli minua lähellä
-- että tuo pilvi. -- Tukekaa minua, äiti -- kas niin, minä tulen,
kuiskasi tyttö ja uupui takaisin.

-- Hänkin, mutisi akka Helmer -- Herra! koska lasket palvelias rauhaan
menemään?

       *       *       *       *       *

Jota toivotaan, se tapahtuu joskus.

Ah, jos minä saisin kuolla samassa kuin Liinakin. sanoi tuo vanhus
monta kertaa.

Ja Jumala kuuli hänen rukouksensa -- muutama päivä jälkeen makasi hän
kuolinvuoteella -- hän höyri -- eikä vanhus enää saa olla mukana
häissä, haaveili hän -- enkö ole kutsuttu -- eikö tuossa seiso
marsalkki siipinensä ja kutsuu akkaa myös -- niin, niin, kiitoksia
poikani -- nyt olemme me kaikki täällä.

Ja niin, uneksien poikansa kunniapäivästä, nukahti hän, tuo vanhus --
"yksinkertainen" -- äiti yhtä taikamaisesti, yhtä lapsellisena kuten
ainakin.

Nyt lepäävät he kaikin kolme mullassa.

Kauppaneuvos antoi panna tyttärensä haudalle kalliin hautakiven, jossa
seuraava komea hautakirjoitus:

            Muistoksi
         LIINA ANTON'ille.

    Kauppaneuvos ja Kunink. Waasa-tähdistön komentajan y.m.
    Anton'in tyttärelle.

Sillä ah! juuri kuin sydän haava tuli, hänen ainoa lapsensa meni
häneltä -- sai hän Komentajanauhan. -- Se oli kuitenkin lohdutus --
jotakin kaunista ilottomalle sydämmelle. Se oli tuon kunnon
kauppaneuvoksen taika -- että häntä lohdutettiin tähdellä. Se ei
kuitenkaan lopullisesti riipu muusta, kuin siitä, mitä epäjumalia me
palvelemme -- jos me jumaloitsemme itseämme -- jos me jumaloitsemme
niitä, joita me pelkäämme tai niitä, joita me rakastamme.

Sanalla sanoen: Kauppaneuvos ei tullut lohdutetuksi; mutta hän oli kuni
lapsi, joka, senvuoksi, että hän on haavoittanut sormensa ja itkee, saa
äitiltä kauniin sormuksen, pannakseen seuraavaan. Niin haavoitumme ja
parannumme me eri tavoin -- kaikki todistaa kuitenkin, että me olemme
lapsellisia. Onhan hyvä olla lapsellinen?



FELIKSHILL.


On jotakin, minä en tiedä mitä, mutta kuitenkin jotakin ihastuttavaa on
nähdä ihminen taistelussa kohtalon tai luonnon esteiden kanssa.
Uutisasukas hengen valtakunnassa, joka raivaa tietä uusille
aatteille, uusille tulevaisille voitoille, uusille kehittämisille
ihmiskohtaloissa, on esine, joka kiinnittää tarkkaavaisuutta ja jonka
täytyy herättää joko ihmettelemistä tai vihaa -- hän ei voi pysähtyä
jokapäiväisen uran nivellierauspisteesen -- ikuinen voima kohottaa
häntä, hänen täytyy, kuni ruotsalaisen vallin, kohoutua tasangon yli,
ja hän nostaa mukanansa itse vesimerkin, itse sen viivan, jonka
inhimillinen viisaus on hakannut kallioon. Yhtä huvittava on
uutisasukas tavallisessa tarkoituksessa, joka raivaa villiä luontoa, ja
tekee sen toisaksi, kuin se on ollut.

Ne, jotka muuttavat uuteen maailmaan ja niiden joukossa Frans ja hänen
ystävänsä, olivat tosi uutisasukkaita -- se yhteiskuuta, johon he
kuuluivat, ei ole kokonaisuudessansa muu kuin valtio, joka on
uutisasukas hengen maailmassa -- joka raivaa uusia teitä vapaassa
luonnossa, minkään vanhan estämättä. Sanalla sanoen -- Pohjois-Amerika,
tuo nuori veikko, on tullut kasvatetuksi alinomaisessa taistelussa
rajua luontoa vastaan ja alinomaisessa protestissa tukahduttavaa,
keinoteltua ja vanhentunutta vastaan.

Vanha Olivesköld oli, kuin salaisuus sukukartanonomistajan synnystä
tuli hänelle tutuksi, ja kuin hän näki, että tämä rohkaisi itseänsä ja
omalla voimallansa nosti itsensä alennuksestansa päättänyt antaa hänen
kuolla Ruotsilta. Hän tunsi meidät ruotsalaiset aivan hyvin, ettei hän
muka huomaisi, että mitättömäksi tehty kreivi tulisi yhtä ankaran
hyökkäyksen esineeksi, kuin tuo onnellinen sukukartanon omistaja oli
ollut sokean ihmettelemisen ja karttavaisuuden esineenä. Tässä
ihmettelemisessä, karttavaisuudessa on kuitenkin aina, samoinkuin
ohuessa ruokamullassa metsäniityllä, kourallinen turhuutta -- se oli
tämä, joka irroitti nuo kauniit kukkaset, joiden juuret eivät
ulettuneet syvemmä; mutta sen alla alkoi aukko -- punahiekka, se
maanlaatu, joka aina tulee näkyviin, silloinkuin tuota laihaa kenttää
kynnetään -- kateus, tuo vanha ruotsalainen kateus, joka tekee, ettei
kreiviä eikä paroneja kärsitä, ainoastaan senvuoksi, ettei itse ole
sattunut tulla siksi.

Jos Frans olisi Ruotsissa langennut korkealta asemaltansa, niin olisi
hän ei ainoastaan saanut katsella niitä kauniita kukkasia, joita
seurustelemisen ja tuon rikkaan perillisen tuntemisen turhuus on
kasvattanut -- vaan hän ei olisi kynnettyyn aukkoon voinut istuttaa
yhtäkään kanervakukkasta, pientä ujoa ystävyyttä, sillä sekin tarvitsee
elatusta.

Hän ei olisi milloinkaan hankkinut itselleen sitä etua, joka
aatelittomalla henkilöllä on, sitä, että ennen kaikkea kuuluisi kansaan
-- hänestä ei olisi tullut mitään -- nurinviskattu suuruus -- ja kas!
vaeltaja polkee jalon, ikuisen Babylonin raunioita, jotka ovat
langenneet soraksi, mutta hän ei tallaa pienimmänkään mökin kattoa,
senvuoksi, että mökki on olemassa; mutta Babylonin palatsit ovat
olleet.

Hän oli, tuo vanhus, ajatellut: Frans on uusi ihminen ja uudessa
maailmassa täytyy hänen vaikuttaa. Hän oli senvuoksi, tuttavuuksiensa
kautta, antanut ostaa suuria maanpalstoja lännestä ja vuosi vuodelta
antanut sinne muuttaa väkeä -- hänellä oli siellä pieni valtakunta
pojallensa lahjoittaa, jossa hän vapaasti saisi vaikuttaa ja vapaasti
vaurastua. Nämät omaisuudet eivät olleet sukukartanoita; tuo vanhus oli
sinne saattanut ahkeran maanviljeliä-liittokunnan.

Felikshill'iksi kutsuttiin tuota sievää maataloa, joka, keskellä avaraa
puutarhalaitosta, oli kuten keskipiste pitkälle ulottuvalle, nuorien ja
metsien väliin piiloutuneelle laaksolle, joka kuului ruotsalaisille.
Vielä olivat he kaukana kansallisista myrskyistä ja harjoittelivat
rauhassa voimiensa vaurastumista, että jos he tulevaisuudessa tulisivat
tuohon suureen häkkäpyörään. Liittokunnilla, niinkuin yksityisilläkin
on lapsuuden-aika, jolloin niiden tulee rauhassa oppia elämään ja
kasvamaan, ennenkuin nuoruuden aika tulee pyrintöinensä, tai miehuuden
aika taisteluinensa ja voittoinensa.

Felikshill ja se laakso, joka oli sen hallussa, oli samallainen kolonia
lapsuuden-tilassansa -- voitonpyynti, höyrylaivat, vekselit ja
rautatiet eivät olleet vielä ehtineet sinne. -- Tuo pieni liittokunta
kasvoi hiljaisuudessa ja ilman vaatimuksia, tyytyen siihen mitä sillä
oli ja toivoen vielä parempaa tulevaisuutta.

Frans Olivesköld, tai, kuten häntä nyt kutsuttiin, Herra Feliks, oli
innokas maanviljeliä, oiva kalastaja ja ripeä metsästäjä. Hänen
entisellä hurjalla elämällänsä oli perustuksensa vaikutus hengessä,
jolla ei ollut alaa vaikutuksellensa -- elämänvoima, joka
liiallisuudessansa loi vaan sairaita kasvannaisia, sen sijaan, että se
olisi luonut jotakin soinnullista; nyt oli hänellä alaa suuresti kyllä,
-- ja juomalalli, heittiö, laiskuri, hän, joka oli loukannut yleistä
tunnetta -- oli nyt kelvollinen, sävyisä, ilomielinen ja kunnioitettava
mies ja isä.

Ei ole mitään, joka helpommin kukistaa meidät, kuin nerovoima, jota ei
voida tyydyttää -- äly ja kelvollisuus lankee usein -- tyhmyys ja
kelvottomuus ei koskaan; sillä tuo edellinen on onneton vieras, joka ei
tunne kelvottoman piirin lakeja, jota vastoin tuo jälkimäinen on siellä
syntynyt ja luonnostansa kotiintunut.

Frans oli kuollut syntymämaallensa; mutta ei niin kuollut, kuin
rikollinen on, vaan niinkuin me pidämme todellista kuollutta. Siteet
olivat ainaiseksi kuluneet -- yksi ainoa piti vielä kuitenkin, kaikkein
tärkein -- rakkaus. Tämä vaikutti, että hän hoiteli ruotsalaisia
muistojansa ja piti net elävinä monille ystävillensä, se on, kaikille
noille työmiehille, joiden hauskat farmit olivat hajallaan järven
ympärillä, tai siellä ja täällä kurkistelivat vuorten kupeilta.
Sivistymättömyydelle ja taitamattomuudelle on hyvin helppoa unhottaa
oma maansa -- sivistynyt ei niin. -- _Patria, ubi bene_, on tuon raa'an
joukon ja tuon ylen hienonnetun mietteen sananlasku -- ne, jotka ovat
keski välissä, eivät unhota koskaan, että heillä on ollut isänmaa, ja
Ruotsalaiset kaikkein vähin. Tämä rakkaus vanhaan Ruotsiin vaikutti, et
Frans^illa oli valikoittu ruotsalainen kirjasto, jota alituisesti
lisättiin kaikella, jolla saattoi olla arvoa -- se on kaikella, joka
oli tosi ruotsalaista. Hän tunsi, vieraalla maalla, juuri sen
pöyhkeyden vastakohdan, jota me täällä kotona panemme meidän niin
kutsuttuun rakkauteemme ulkomaalaista kohtaan. Se ei ole mikään
todellinen rakkaus ulkomaalaista kohtaan, vaan pieni turhuus. Me olemme
niin kauheasti peloissamme siitä, ett'ei meitä, asuessamme Europan
häntä-joukkona, puoleksi Venäjän syleiliminä -- saateta lukea
Europalaisiksi, että me suorastaan kiellämme, sivistyksen saattavan
kasvaa täällä kotona kylmässä maassa, jonka vuoksi me alituisesti
tuotamme ulkomaalaisia ruukkukasveja ja luulemme, että meidän luontomme
on kukkiva, kun vaan kukoistaa ruukuissa Joulun-aikaan. Me tuomme
ummehtuneita paisteja, läkkilaatikoissa säilytettyinä, Appertin tavan
mukaan, Bordeaux'ista ja pidämme tuota "umpihenkisyyttä" oivana, samoin
kuin me tuomme vanhoja ruotsalaisia ajatuksia Ranskasta ja Englannista
ja meidän tieteellisen sivistyksemme ulkoa siten, että erään Linnén,
erään Berzelius'en ensin täytyy tulla maailmanporvariksi, ennenkuin me
ruotsalaiset käsitämme, että he kelpaavat johonkin. Tässä tapauksessa
on Ruotsin kansa ikivanhoista ajoista ollut sopusoinnussa hallituksen
kanssa.

Ja kuitenkin rakastaa ruotsalainen köyhää, kadehtivaa isänmaatansa
enemmän kuin ranskalainen rakastaa tuota omia lapsiansa niin hyvin
palkitsevaa Ranskaa. Ruotsalainen rakastaa Ruotsia -- ranskalainen
kehuu Ranskaansa, englantilainen ylpeilee sumulla täytetyistä
saaristansa, mutta ei kumpikaan, niinkuin ruotsalainen, rakasta
maatansa äitinä -- miksi? Niin, meidän äitimme on köyhä ja hän on
kasvattanut meitä ankarasti.

Tuota pientä siirtokuntaa Felikshill'in luona piti ko'ossa siis sangen
kauan yhteiset muistot, yhteinen kieli, uskonto ja toiveet. Toisella
sukupolvella ei ole muuta kuin muutama harva ilmajuuri, joka heiluu
tuulessa, irtikiskottuna vanhempain vanhasta kodista, heidän kielensä
on sulava tuohon suureen kielivirtaan -- ruotsalaisten sointuvan
musikaalisen kielen on katkonainen englanninkieli tunkeva pois --
meidän romantilliset muistomme syöksevät uudet vaikutukset, uusi
luominen poikkeen, samoinkuin sokerilehmus ja poppeli ovat tunkeneet
pois muinaismaailman jättiläispalmut -- rautateiden kohinassa ei saa
kuulla nimiä Engelbrecht ja Torstensson -- heidän suuruutensa ei kuulu
uudesta luotuun maailmaan, vaan on eräs, jota vaan säilytetään; mutta
sitävastoin on nimi Eriksson, hän, joka, ollessansa ruotsalainen
luutnantti, teki kokeita Frösö'ssä Jemtlannissa oleskellessansa, hänet
saattoivat hänen tuttavansa naurunalaiseksi kummallisena henkilönä --
hänen nimensä kohoo kolinasta eikä se katoa -- sillä se kuulun koko
maailmalle.

Frans eli onnellisesti perheensä kesken. Yksi poika: Feliks, ja yksi
tyttö: Felicia, olivat hänen ja äitin ilo.

He ovat siis tuo pieni yhteiskunta, joka vähitellen vaurastuu ja kasvaa
tuossa uudessa maassa -- yhteiskunta, ehkä pieni sydän tulevalle
valtiolle, -- alkaen, niinkuin kaikki alkaa, perheestä ja kartutettuna
sen rakkauden lailla, siksi kunnes perheestä tulee kansanliitto, ja
rakkaus karttuu kirjoitetuissa laissa: sillä nämä eivät ole
rankaisemista, vaan lohduttamista varten.

Oli kaunis sunnuntai-ilta Elokuussa, kun, tavan mukaan, naapurit olivat
koossa herra Feliks'in luona. Nuo kunnon, entiset, ruotsalaiset
talonpojat, nykyään amerikkalaiset porvarit kaikessa kunniassa,
polttivat piippujansa, niin että savu sinisissä laineissa tuprueli
taivasta kohden -- vaimot, juhlapukuihin puettuina, oli kokoontuneet
lehmuksien juurille, jotka varjostivat kartanon pihamaata, ja lapset
melusivat, pikku Feliks'in ja hänen sisarensa johtamina, hurmasti
iloiten kukkien ja pensaiden keskellä. Se on selvää, että vanhempien
seurassa sai kuulla sangen paljon politiikiä, jos tällä sanalla
tarkoitetaan kaikkia, mikä vaan koskee meidän asemaamme
kanssaporvareina. Politiiki on nyt käsite, niin laajalle ulottuva,
ett'ei, tulematta pidetyksi politiikillisena haaveilijana, edes
kertaakaan voi sanoa: Minä elän, minä hengin -- sillä selvää on, että
jos me elämme ja hengimme, niin olemme me vississä suhteessa
ihmisyyteen, ja varsin perusteellisesti "maltillinen" mies saa ajatella
yhtä vähän sitä, että hän elää, kuin hän saa käsittää, että hänellä on
enempi tekemistä ihmisyyden kuin Sirius'en asukkaiden kera.

Joka nyt muodosti tuon pienen yhteiskunnan kiusakallion, oli se, että
koko joukko sekottuneita kansakuntia oli asettunut muutaman ja
kolmenkymmenen peninkulman päähän Felikshillistä, ja siis alettiin
siellä huomata, että asuttiin ahtaasti ja häirittynä. Muukalaiset
olivat jo kaataneet metsänriistaa -- heidän koiransa olivat olleet
äärimäisimmän untisasunnon luona sillä puolella ja vieläpä purreet
lampaitakin. -- Kyllin siitä, tuo pieni valtio, ennen niin yksinäinen
ja niin rauhaisa, oli kerrassaan saanut itsellensä ulkonaisen
politiikin ja olipa vielä nähnyt tarpeelliseksi lähettää ministeri tuo
muukalaisen vaeltajakunnan luo, vaatimaan palkintoa purruista
lampaista.

Tämmöinen tapaus oli ennen kuulumaton Felikshill'in historiassa. Mutta
kaikki neuvottelu loppui kerrassaan, kun liittokunnan postintuoja
saapui kirje-pakan ja sanomalehtien kera.

Useimmat kirjeet olivat Ruotsista -- rakkaimmat, sisältörikkaimmat ja
pisimmät olivat Valdemarsborg'in vanhukselta. Hän elää siis vielä,
sanoi Frans kyyneleet silmissä, mutta hän ei elä kauan -- ehk'ei hän
enään tällä hetkellä ole hengissä. Ja hän luki jaksoja tuon vanhuksen
kirjeestä -- hän luki ääneensä ja selvään tuon kuolevan isän viimeisen
siunauksen lastensa yli tuossa uudessa maailmassa -- ja kansa kuunteli,
ikäänkuin he olisivat kuulleet äänen toisesta maailmasta.

Jumala siunatkoon vanhaa kreiviä! huokasi kansa, kun lukeminen oli
loppunut -- hän on kipeä, sangen kipeä -- rukoilkaamme! Ja kansa
laskeutui polvillensa ja rukoili hyväntekijänsä, vanhan ruotsalaisen
aristokratin puolesta, hänen puolestansa, joka oli käyttänyt syntymis
etuoikeutensa ja rikkautensa ainoastaan tehdäksensä onnelliseksi niin
monta, kuin hän suinkin oli saattanut.

Ja erämaassa -- tuossa herttaisessa luonnon-temppelissä emme me tiedä
niin varmaan, kuka on ylinnä; mutta me tiedämme paremmin kuin muulloin,
kuka on se, joka käy Herran asioissa.

Ja kun rukous päättyi, löi kello seitsemän -- 28 päivänä Elokuuta 1833.



KODICILLI.


Oli syksy 1833. Berndtsson'in ja Ernberg'in olivat kokoontuneet
Valdemarsborg'iin, sillä vanha kreivi oli kutsunut heidät sinne.

Ukko istui, kumarruksissa ja tyynyjen ympäröimänä, nojatuolissansa.
Hänen oli vaikea henkiä eikä hän saattanut maata. Näin oli hän istunut
lähes kuukauden, säilytetyillä sielunvoimilla, mutta vähennetyillä
elämänvoimilla.

Nyt oli hän koonnut ystävät ympärillensä ja antoi lukea heille
testamenttinsa. Hän lahjoitti Akseli Ernberg'ille ja Marialle enimmän;
nuorelle Berndtsson'ille vähemmän osan rahaa ja muutamia kalliita
kaluja, ja pojallensa Amerikassa, Fransillensa, ei mitään muuta kuin
kellonsa ja piirroksensa, osan kirjakokoelmasta ja muutamia pieniä
kaluja, joita Frans lapsena oli toivonut omistaa.

Sittekuin nämät määräykset olivat tehdyt ja laillisessa järjestyksessä
seilatut, lausui ukko heikolla äänellä:

-- Nähkääs, lapset, minä olen elänyt kauan kyllä; minä kiitän Jumalaa
joka hetkestä, kuin hän on antanut minun elää: en senvuoksi, että
kaikki hetket olisivat olleet hauskoja, vaan senvuoksi, että minä olen
saanut oppia paljoa enempi surullisista kuin onnellisesta. Minä kiitän
Jumalaa ystävieni puolesta, läheisempieni puolesta; minä kiitän häntä
siitä, että minä olen saanut kuihtua -- että minä, näkevänä ja kaikella
järjellä säilytettynä saan vähitellen, rauhallisesti ja sovitettuna,
täältä lähteä pois. Minä kiitän häntä vihdoinkin siitä, että hän on
antanut uuden, voimakkaan suvun kasvaa; kaikesta siitä hyvästä,
herttaisesta, puhtaasta, jonka hän on antanut itää kansassa; minä
kiitän häntä kaikesta -- kaikesta.

Vanhus vaikeni, mutta hän nosti kätensä korkeuteen ja näkyi vaipuneen
syvään, innokkaasen rukoukseen.

-- Eikö totta, Berndt, -- sanoi hän sitten, kääntyen luutnantti
Berndtsson'in puoleen; -- eikö totta, minä ehkä tapaan kohta Kaarlo
Helmer'in ja hänen Liinansa, tuon uskollisen, rakkaudesta rikkaan
hengen, joka eli ja kuoli hänen nimensä huulilla ja hänen kuvansa
sydämessä... Miksikä olisi tämä ikuinen rakkaus, jos se vaan olisi
jotakin katoavaista? Mitä olisi toivo, jollei sitä täytettäisi.

Näin puhui vanhus niiden kera, niin paljon kuin voimat sallivat.

He jäivät hänen pyynnöstänsä jälelle.

Eräänä päivänä, ei kaukana tästä, -- lisäsi hän, -- te löydätte ukon
tuolissa makaavana... Te ette tahdo häntä herättää, ettekä te sitä
voisikaan. Nähkääs, silloin minä olen tuolla niiden luona, joita minä
rakastan, ja sitten vartoon minä teitä... Laittakaa niin, että me
tapaamme... Tehkää kaikki niin hyvin kuin ymmärrätte, pyytäkää armoa,
ymmärtääksenne kaikki, ja Jumala on antava teille valoa. Se, joka on
uskollinen loppuun asti, saapi elämän kruunun.

Kuten vanha kreivi oli sanonut, istui hän muutama päivä tämän jälkeen
kuolleena tuolillansa. Emili, joka oli vahtimassa sinä hetkenä, oli
hiljattain puhunut hänen kanssansa, ja hän oli sanonut: "Emili, nyt
luulen minä, tahtovani levätä", ja hän jäi ääneti istumaan.

Viimeinkin luuli hän, hänen makaavan liiaksi kauan, ja läheni häntä
hiljaa; hän ei tahtonut häntä herättää -- eikä hän voinutkaan.

Vanhus istui siinä hymyilevänä: jotakin nuorukallista, lapsellista
hurskautta oli jäänyt hänen kelmeille huulillensa. Kuolevan muoto on
usein pyhän hikiliinan vastakohta -- Vapahtajan rakkaus hohtaa
kankeitten kasvojen läpi.

       *       *       *       *       *

Kolme kuukautta kuolemantapauksen jälkeen, oli suku täti Julianan
testamentissa olevan määräyksen mukaan, kokoontunut Tukholmaan.

Oli melkoinen joukko vanhoja tätejä, kuninkaallisia sihteereitä,
upseereja ja pappeja, jotka nyt äkkiä huomasivat, olevansa sukua tuolle
kummalliselle ukolle Valdemarsborg'ista.

Poika oli poissa ja häntä oli turhaan muistutettu ulko- ja sisämaisissa
sanomalehdissä, antamatta kuulua itsestänsä. Piti siis ruveta
avaamaan täti Julianan testamenttia. Tämä tapahtui. Mikä ilo jalossa
sivu-sumussa, kun se aivan oikein sisälsi todistuksia, että Frans
Feliks Olivesköld varsin yksinkertaisesti oli luotilapsi.

Kenraali Jakobsstege, joka oli yksi sukulaisista, arveli, että tämä
oikeastaan oli ollut romantillinen mietelmä tuolta hullulta ukko
vainajalta, ja nyt kertoi hän ystävillensä sadottain kertomuksia
vanhuksen kaikista "hulluuksista". Yksi osa oli luonnollisesti
vasituisia satuja, toiset olivat mukailtuja ja toiset taasen tosia. Nuo
jälkimmäiset eivät osottaneet mitään muuta, kuin että ukko oli ollut
perin pohjin rehellinen ja jalo mies, joka oli ollut liian rikas ja
arvossa pidettävä, että hän olisi pitänyt väliä tavallisista muodoista.

Neiti Juliana vainaja oli, anatomillisella tarkkuudella, kaivanut ylös
jokaisen tilaisuuden, joka voi loukata nuorta kreivi Frans'ia; hän oli,
matematillisella precisionilla, sulkenut kaikki keinot johonkin
selitykseen ja näkyi testamentissänsä istuvan ja ihailevan, että hän,
niin kauan kuoleman jälkeen, voisi tehdä erään ihmisen onnettomaksi.

Se oli tuo ikuinen kateus, joka ei sammunut haudassakaan, joka varsin
elävänä tirkisteli neiti "vainajan" testamentistä.

-- Meidän tulee siis lukea tuo toinen testamentti tai kodicilli, --
sanoi kenraali. Mutta siihen tarvittiin vuosi.

Frans Olivesköld'ille, jonka olopaikka oli yleiseen tuntematon,
ilmoitettiin ulko- ja sisämaisissa sanomalehdissä sisällys neiti
Juliana du Valmyn testamentillisesta hyväntahtoisuudesta ja että,
jollei hän yön ja vuoden kuluessa ilmoittaisi itseänsä, piti häntä
enempää kuulematta Valdemarsborg'in sukukartanokirjeesen kuuluva
kodicilli avattaman ja sen sisältö toimitettaman testatorin tahdon
mukaan.

Vuosi kului -- mutta ei sanaakaan Fransista. Hän kirjoitti
ystävillensä, kertoi tietävänsä asian; mutta ei vastannut mitään.

Oli Tammikuussa 1835 tuo suuri päivä.

Kenraali Jakobsstege, joka nyt juuri mietiskeli, mikä olisi parempi,
läänin hallitseminen vai postikonttoorin, oleskeli Tukholmassa. Hän
oli väsynyt aseitten kalskeesen ja tahtoi vetäytyä takaisin lepoon.

Gyllensvingel oli, heti Liina Anton'in kuoltua ja kun neiti Attaliesta
näkyi tulevan ukko Anton'in ainoa perillinen, kerrassaan lämpimimmästi
rakastunut häneen. Luonnollisesti oli tähän perusteena sydämien
yhtämielisyys ja molemmin puolinen kunnioitus, rakkauden vakavin
perustus.

Kauppaneuvoksen olikin heti täytynyt korjata kaksi rappusta ylöspäin
olevan kerroksen talossansa ja pitkän ajan olivat puusepät, maalarit ja
tapitsierarit työskennelleet, saadaksensa kaikki kuntoon. Sellainen
yksimielinen rakkaus tarvitsee paljon käsityöläis-apua, tullaksensa
kuntoon.

Illalla, ennen tuota suurta päivää, oli supé Gyllensvingel'in luona.

Vapaaherratar oli ihastuttava, hänen tyttärensä oli nyöritetty ja soma
kuni nukke. Paruuni Gyllensvingel itse, joka jo oli saanut jonkunlaisen
lihavuuden, joka todisti hyviä päiviä, oli viime ajoilla antautunut
politiikiin. Ei ollut ketään, joka olisi kiivaammin kuin hän tahtonut
yllä pitää lainaustoimia -- "luottamuksetta, järjestyksettä asioissa ei
mikään valtio voi seisoa", kuului nyt. Hän herätti sen esityksen, että
kaikki velkakirjat olivat heti otettavat pantiksi, tai velallinen
pantaisin vankeuteen; hän ei tietänyt mitään ilettävämpää kuin
huolimattomat asiamiehet. Se oli toista, kuin Löwenpil'in konttooriin
mateleminen.

-- Niin, siinä on paruunilla varsin oikein; vakavia ajatuksia,
todellakin vakavia ajatuksia! Olisi hyvä, jos meidän ihan uudet
valtiomiehemme tietäisivät niin paljon. Kuten sanottu on, ei ole muuta
kuin yksi keino yhteiskuntaa järjestäessä: vankeus ja selkäsauna;
petytään, jos luulee, että roistoväki kärsii mitään muuta; ei; "kurita
roistoja," se on minun oppini; se ei tee mitään, jos yksi tai toinen
saapi hiukan enempi, kuin hän kärsisi.

-- "Kymmenessä vuodessa on se unhotettu." Se riivattu hellyys, joka on
olemassa; sitä käytetään nyt, se on ajan vaatimus; ei, putkaan seurue!

-- Niin, se on minun tarkotukseni, -- sanoi Gyllensvingel. -- Mutta,
_à propos_, kuinka on tuon Olivesköldin sukukartanokirjeen laita? Tuo
naurettava historia, tuosta _niin kutsutusta_ "kreivi Fransista."

Niin, se oli kyllä naurettavaa!

-- Niin, mutta ... mutta sen voi jokainen nähdä, joka tunsi hänet; hän
oli raakaluontoinen, kurja olento, taitamaton kurja ihminen; hänen
kanssansa seurusteltiin nimen vuoksi; mutta ... jos hän nyt tulisi
tänne, niin ei minulla tosiaankaan olisi muuta tehtävää, vaan minä
antaisin palvelijani heittää hänet ulos.

-- Aivan oikein! hän taitaa käydä kerjäämässä Amerikassa, -- sanoi
kenraali, -- puita sahaamassa ja niin edespäin, niin että hän on
astunut oikeaan säätyynsä. Kuitenkin on testatorin kodicilli avattava
huomenna.

-- Se on selvä, että perintö lankee vaimonpuolisille perillisille, ja
silloin on herra kenraali lähinnä Valdemarsborg, joka on hyvin kaunis
kartano. Minä olin siellä tuon Fransin luona, me metsästimme muutaman
päivän. Hyvin kaunis kartano ja siinä on hyvät metsästysmaat.

-- Niin, Jumala tiesi! -- sanoi kenraali, rypistäen silmäripseitänsä;
-- mutta se on suurin luultavaa, että kenraali Olivesköld vainaja on
tahtonut antaa naissukulaisillensa. Minun vaimoni on todellakin ukko
vainajan likin perillinen.

-- Siis voisi Valdemarsborg taasen tulla erään kenraalin käsiin.

Kenraali Jakobsstege hymyili.

-- No niin, se taitaisi todellakin tapahtua.

-- Mutta silloin ei taida kenraali pitää kaikkia niitä kummallisia
tapoja ja pitoja, joita vanha kreivi on käyttänyt. Hän oli muuten eräs
niitä vanhoja Mecenatereja -- tai kumminkin tahtoi hän näkyä niistä.

-- No niin -- me saamme nähdä. --

-- Sillä, se on selvä, sellainen tapa kuluttaa koko kartanon.

-- Aivan varmaan. Vaikka ukolla olikin tuo suuri kartano, niin ei hän
koskaan ollut tilaisuudessa tehdä yhtä ainoatakaan pitoa. Minä olen
kuullut yhdeltä ja toiselta, joka oli onneton, tullessansa hänen
pöytäänsä, että siellä syötiin kauhean laihasti. Kaksi ruoka-lajia --
joskus viiliäkin pöydällä, ja kun oli sunnuntai, lättyjäkin. Ja tämä
kreivin herttaan Valdemarsborg'in omistajan luona.

-- Niin, se oli kauheata.

-- Ei herra paruuni, se ei tulle minun syykseni, _jos_ minä saan
kartanon, jota minä todellakin aavistan, koska muuten olisi muutamia
yleisiä perustajia, ja että tehdä niitä lähes kaksisataa vuotta jälkeen
kuolemansa olisi jotenkin aivan kummallista... Ei -- jatkaakseni --
_minun_ ystäväni eivät ole saavat lähteä Valdemarsborg'ista nälkäisinä.

-- Herra kenraalia huvittaikse vieläpä nytkin kestitä vieraitansa
jotenkin anteliaasti; Löwenpil sanoi, ett'ei hän ollut kolmeen päivään
selvä, sittenkuin hän oli viimein kenraalin luona.

-- Ah, me joimme muutamia lasillisia, minä tahdon aina että minun
ystäväni olisivat iloisia, koska se on niin oleva, niin ... mutta sillä
välin täytyy tarkastella asioitansa ja katsoa ettei tule syödyksi.

-- Sen teki ukko vainajani.

-- Niin, todellakin. Kuitenkin tahtoisin minä mielelläni veljeni pojan
mukaani, sillä hän tuli kerran ahdistetuksi tuon naurettavan ukon
alammaisilta. Hän ehkä voisi tuntea miehensä... Oi, on jo kaksikymmentä
vuotta sitten, mutta se olisi naurettavaa, jos hän saisi seisoa
hämmästyneenä nenäkkäisyytensä tähden.

-- Ha ha ha! Niin, minä olen kuullut tuon historian, kenraali oli hyvä
ja kertoi sen, minä luulen, vuosi sitten.

-- No niin, se oli tavallinen tapaus kyllä, joka osottaa, että
herraskartanon rengit ovat nenäkkäitä. Ruotsalaiset ovat korskeita ja
sellainen tavallisesti ylpeilee isännästänsä -- jos hän on rakastettu
-- ja sellainen oli tuo kummallinen kreivi. Kuitenkin voi tuo
ihmisystävällisyys mennä niin liiallisuuksiin -- talonpojalle tulee
tehdä oikein, vaan ei hyvää.

-- Se on ollut minunkin ajatukseni, -- lausui Gyllensvingel, -- ja se
ilahuttaa minua, että kuulen herra kenraalin säätyisellä ja etevyydestä
tunnetulla miehellä olevan samallainen. Koska on tuo kumma paperi
avattava.

-- Huomenna kello kymmenen olemme me kutsutut Svean Hovioikeuteen.
Niin, tosiaankin, se on tärkeä hetki, semminkin minulle. Minä
tarvitsisin todellakin jonkinlaista lepoa ... käytettynä, paremmin
sanoen luottamuksilla rasitettuna, olen minä ollut aina tähän asti. Nyt
on jonkunlainen lepo tullut, sillä en minä ole tällä hetkellä
nykyaikainen; mutta muuten olen minä todellakin väsynyt kaikkiin. 1830
täytyi minun matkustella ympärinsä, ottaakseni selkoa terveyden-tilasta
ja, missä vaan voin järjestää sairashoitoa ja poliisijärjestystä;
sitten on minua käytetty kaikkiin Hallituksen haaroihin ... minun on
täytynyt työskennellä meidän epävissä laeissamme, minun on täytynyt
matkustella onnentoivotusretkillä, milloin sinne ja milloin tänne...
Tosi kyllä, minä olen saanut paljon armon osoituksia, lisäksi kenraali
äkkinäisesti katsoen kirjavilla tähtijoukoilla koristettua rintaansa --
mutta minä alan väsyä.

-- Niin, se on selvää, -- sanoi paruuni, -- että elämällä, joka on
täynnä vaivoja isänmaan palveluksessa, on myöskin iltansa, jolloin
lepoa tarvitaan; mutta vielä on herra kenraalilla niin paljon voimaa,
että isänmaa vielä voi odottaa paljon kenraalin toimista.

-- Hoo ... on niin monta, jotka ... jotka, mutta, yhtä kaikki, minä
alan todellakin väsyä ja tahdon vetäytyä lepoon.

-- Lääni ehkä?

-- No niin, miks'ei, saattaa vanhoilla päivillä huvitella itseänsä,
pientä lääniä hoitamalla. Minä olen istunut niin monissa komiteoissa,
että minä kyllä taidan edustaa, siinä ei ole mitään haittaa.

-- Minä, kuten moni muukin, toivon kuitenkin saada pitää herra
kenraalia Tukholmassa. Perehtyminen maaseutuun ei ole hyvä miehelle,
joka...

-- Joka on tottunut työskentelemään koko elämänsä, siinä on paruunilla
oikeus; minä en voi antautua laiskuuteen, jos minusta tulee maaherra,
niin surkuttelen minä alamaisiani. Heidän tulee pitää silmänsä auki.

-- Herra kenraalia on yleiseen kunnioitettu ankarasta
järjestysluonnostansa ja tarkkuudestansa, sanoi kohteliaasti paruuni.

-- No niin, mitä on tehtävä, virkaansa täytyy hoitaa, vastasi kenraali
ujostellen.

-- Sallittaneeko, että vieraita on läsnä, kodicilliä avattaissa?

-- Kyllä, paruuni voipi, jos niin tahtoo, seurata minua; siellä täytyy
olla muutamia jäävittömiä vieraita läsnä.

-- Minä kiitän; minä tahtoisin todellakin olla ensimäinen, joka
onnittelisi herra kenraalia kauniista Valdemarsborg'ista, semminkin,
kun jokainen isänmaatansa rakastava ei voi toivoa muuta, kuin että tämä
kartano tulee voimallisiin kouriin.

Noita molempia herroja häiritsi patruuna Anton, joka, viheriällä
nauhallansa koreiltuna, lähestyi. Tuo hyvä ukko oli vanhentunut silmin
nähtävästi Liinan kuoltua; kuinka oli sentään, niin sai ihminen ja isä
voiton lapsen mieleltä, niin ett'ei vaasa-nauhalla likimainkaan ollut
tuota parantavaa vaikutusta, kuten Frans oli ennustanut.

Tuo patruuna raukka käyskeli, hänkin, vallan hyljättynä tässä
maailmassa, eikä hänellä ollut ketään, johon luottaisi. Kun hän joskus
vapaaherrattarelle mainitsee Liina, huoaten, sai hän pitkän luennon
"Kristityn velvollisuuksista, tyytyä Jumalan tahtoon" ja kokonaisen
historian pikku Anastasiesta ja vapaaherrattaren kristillisestä
miehuudesta, että hän, huolimatta syvästä surustansa, tanssa
amaranthilla. On, olisi luultavasti hovisaarnaaja Kröplin sanonut,
"kristillisen rohkeuden meri" äidillisessä koipi-parissa, jotka
tanssivat sydämen tuskankin ollessa. Minä en tiedä, jos hän niin olisi
sanonut, mutta yleiseen oli hänen perin ihmeteltävä puhetaitonsa, joka
teki hänet niin nyky-aikaiseksi, että kaikki arvokas kansa "käytti"
häntä, jotenkin loiskuvainen laadultansa ja se virtasi kukkamereen.
Ruusut ovat herttaisia, kuin he, toisten kanssa kasvaessansa, seisovat
vapaina luonnossa tai taidon hoitamina; mutta meitä varjelkoon laupias
isä ruusunkryyni-vellillä elämästä.

Kuitenkaan ei tehtaanisännällä ollut mitään lohdutusta, ei mitään.
jonka rintaa vasten hän olisi nojannut väsynyttä päätänsä; sillä ei
ollut ketään hänen likeistensä joukossa, joka edes olisi ymmärtänyt
tuota pienoista, tuota niin suurta vähäpätöisyyttä, joka ukolla oli
tuotavana sydämestänsä. Hänessä oli kuitenkin kipinä teeskentelemätöntä
luonnetta, mutta tämäkin kipinä oli liiaksi sekä vapaaherrattarelle,
paruunille ja vapaaherratar Attalielle. Ja luultavasti oli heillä
kaikilla kuitenkin perustuksensa jonkinmoinen yksinkertaisuus,
jonkunlainen lapsellinen hyvyys, jonka Jumala kerran tuntisi oman
kuvansa viuhkana; mutta kas, tämä lapsi asui, kuten lapsi Göthildan
sadussa, konttoorissa portaitten alla ja leikki "tittut'ia" toivon
haltian kanssa, sillä aikaa kuin rukin-nuppi edusti salongissa ja kehui
kristillistä miehuuttansa, sen asemasta, että hän häpeisi egoismin
kylmää välinpitämättömyyttä kaikesta, paitsi tuosta rakkaasta
minuudesta.

       *       *       *       *       *

Kello oli kymmenen tulossa toisena aamuna, kun kenraalin vaunut
pysähtyivät Svean Hovioikeuden tykö. Hänellä oli paruuni Gyllensvingel
mukana ja hän ivaili tahallisella, mielevällä tavallansa; mutta tuo
hyvä kenraali oli sentään jotenkin kelmeä. Nuo Olivesköld'it olivat
olleet kummallisia nuppia, ja kenraali vainaja oli sitäpaitsi palvellut
paljaasta sotamiehestä ja mennyt vallan toista tietä, kuin tuo kenraali
Jakobsstege oli mennyt tai aikoi mennä. Eipä Jakobsstege voinutkaan
siihen mitään, että teiden täytyy olla erilaiset.

Kenraalin astuessa etuhuoneesen, oli siellä jo muutamia sukulaisia. He
olivat ehkä kyllä sangen kaukaista sukua Valdemarsborg'iin, mutta he
tunnustivat sangen mielellänsä sukulaisuutensa.

Itse rovasti Nisker'kin Utsugnan pitäjästä, joka oli naimisissa erään
naisen kanssa, joka huomattiin olevan erään naispuolisen, kreivi
vainajan rouvan, orpanan tytär oli saapunut, uuteen kauhtanaan
puettuna, joka oli ostettu tätä tilaisuutta varten. Hän kumartui aina
maahan asti kenraalin edessä, jonka kanssa hän muinoin oli istunut
valtiovarain valiokunnassa.

-- Hyvää päivää, kunnon rovastini, -- lausui tämä, -- oletteko tekin
täällä.

-- Olen, herra kenraalin armollisella luvalla; vaimo vainajani oli
hiukan sukua Valdemarsborg'in kreivi vainajalle ja ... minulla
puolestani on, Jumalalle kiitos ja kunnia, säästetyt varat, mutta
lapseni, minä olen velvollinen valvomaan lapsieni etua ... se on isän
velvollisuus.

Rovasti Nisker olisi puhunut kauemmin, joll'ei ovi olisi au'ennut, ja
muuan notarius huutanut: "Ne, joiden tulee olla läsnä tuota kodicilliä
avatessa, joka koskee Valdemarsborg'in sukukartanoa, tulkoot sisään
vierainensa".

Nyt kiitivät kaikki Hovioikeuden sessionisaliin, jossa entiset
presitentit rippuivat pitkin seiniä.

Hovioikeuden sihteeri huusi:

-- Herra kenraali, ent. vara maaherra, nimitetty ylihovi-jahtimestari,
kunink. Maj:tin Svärdtähdistön suuren ristin komentaja, keisarillisen
venäläisen St. Annan tähdistön ritari, preussiläisen Pour merite
militaire tähdistön ritari, keisarillisen itävaltalaisen Mariae
Theresiae tähdistön jäsen y.m. vapaasukuinen herra Jaakko Jakobsstege.

-- Olen.

-- Rovasti ja kirkkoherra Utsugnan ja Tomstugan pitäjässä, Theologian
kandidati, maisteri Samuli Nisker.

-- Ja -- haa!

-- Telgen raatimies, leipuri Pär Knodd.

-- Olen, tässä seisoo hän, -- lausui Knodd, joka oli pieni pullakka,
lystikäs ja vähän-älyinen mies.

-- Leskirouva, kaptenska Tattarhufvud, asiamiehensä, notarius
Ostersten'in kautta.

Notarius jätti valtakirjansa.

-- Leskirouva, pastorska Tiina Wedén, syntynyt Wedén, saman asiamiehen
kautta.

Tällä tavoin olivat kaikki, jotka asuivat kaukana ja jotka olivat
petetyiksi täti Julianan antavaisuudella, antaneet notarius
Östersten'ille valtakirjansa.

-- Siis kaikki täällä, ja vieraat?

-- Minun puolestani, -- sanoi kenraali, -- paruuni Gyllensvingel.

-- Ja minun puolestani, -- sanoi rovasti Nisker, kumartaen, --
ystäväni, veli Kröplin ... herra kunink. hovisaarnaaja, maisteri
Josaphat Kröplin.

-- Ja minun puolestani, -- sanoi leipuri Knodd, olen minä ottanut
mukaani naapurini tuolta kotoa, Bernsten'in ... hm, hän on muuten
sorvari ammatiltansa, ja on oikea porvari Telge'stä.

Silloin esitteleiksi pieni laiha mies uloskasvaneessa hännystakissa,
kumarsi ja lisäsi: -- Ja haa, se olen, kuten veli Knodd sanoo.

Näiden läsnäolevien pitäisi nyt katsoa ja protokollassa selittää, --
alkoi divisioni-päällikkö puhua, -- kuinka he arvelevat näistä
sineteistä, joilla kodicilli on seilattu, ovatko ne oikeat ja eheät.
Kaikki katsahtivat tuota salaperäistä myttyä ja selittivät, että
sinetit olivat vahingoittumattomat.

-- Siis murtaa sitten sihteeri tämän asiakirjan auki, jonka tulee lukea
sen sisältö ääneen, senvuoksi, että se kunink. hovioikeuden
protokollaan sanasta sanaan otetaan.

Myttyä ympäröivät silkkirihmat katkottiin, ja nyt otti sihteeri esille
suuren käärityn pergamentin, siihen kuuluvine pulleroineen.

Hän alkoi lukea:

"Kolmeyhteisen Jumalan nimessä! Allekirjoittanut, kavallerian kenraali,
kaikkein armollisimman kuningattaremme, vapaasukuisen ruhtinattaren
Kristinan kunniakkaassa palveluksessa, vapaasukuinen Antti Olivesköld
Valdemarsborg'ista on, tarkastettuani kaikkea katoavaisuutta ja
tuntiessansa vanhuuden heikkouden lähestyvän, tehnyt tämän lisäyksen
ennen kirjoitettuun ja seilattuun testamenttiini, jonka kautta minä
teen Valdemarsborg'in, siihen kuuluvine rajapyykitettyine ulkopitäjä
rälsi-tiloinensa fideikommiss'iksi (sukukartanoksi) miehen puoleisille
sukulaisille minun jälkeeni, miehelle miehen perään, siksi kunnes suku
miehen puolelta on sammunut.

"Jos Olivesköldiläinen suku isän-puolelta sammuisi, niin määrään minä
nais-sukulaisteni eduksi seuraavaa, nimittäin":

-- Minä onnittelen, -- lausui Gyllensvingel kenraalille.

§ 1. Ett'ei sukukartano saa joutua kellekään nais-sukulaiselle tai
tälle linjalle, ellei poikaa ole tai ei myöskään, että jos joku minun
jälkeeni tukevaisista on mennyt laillisiin naimiseen, jolloin kuuluu
miehelle kartanon hoito oikeana holhojana vanhimmalle pojallensa, joka
siis täydellä fideikommisi-oikeudella lailliseen ikään jouduttuansa
ottaa Valdemarsborg'in haltuunsa.

§ 2. Koska minä itse Jumalan armosta olen palvellut korkeaan arvoon
sotilas-säädyssä, niin ei saa kukaan muu kuin näillä varustettu
_sotilas_ ottaa Valdemarsborg'ia haltuunsa.

-- Minä onnittelen teitä, herra kenraali, ah, se on hauskaa! --
kuiskasi Gyllensvingel.

"Mutta kuin minä itsekin, samoin Jumalan avulla, monissa tuimissa
taisteluissa, Jumalan nimen kiitokseksi ja kunniaksi ja rakkaan
isänmaani voitoksi, olen saanut monta voittoa, jotka omisti armollinen
kuninkaani ja Herrani, Hänen korkea Majesteetinsä kuningas, Gustavus
Adolphus vainaja ajoissaan, niin tehdään määräyksessä nimenomainen
ehto, ett'ei kukaan muu sotilas saa omata oikeutta perintöä pyytämään
tai vastaan ottamaan, jollei hän vähittäin ole ollut sotaretkellä ja
siellä itseänsä urhoollisesti ja miehuullisesti käyttänyt, samoin kuin
minä, ja avonaisessa tappelussa ulkona kentällä taistellut isänmaansa
vihollisia vastaan".

Kenraali kalpeni, se oli lisäys, joka kerrassaan hävitti kaiken.
Rovasti vetäisi suunsa nauruun, ja raatimies Knodd'in silmät säihkyivät
ilosta.

-- "Ja -- jatkoi testamentti, -- jos tämä on ainoa ehto, jolla joku
sukulaisuuden kautta vaimonpuolelta saattaa tämän fideikommissin
voittaa; kuitenkin toivon minä Jumalassa, ett'ei mitään puutetta
urhoollisista miehistä minun suvussani saata tulla, ja panen siis
siunaukseni tähän fideikommissiin, joka täten tulee sen omaksi, joka,
samaten kuin minäkin, elämästä ja kuolemasta julkisessa taistelussa ja
ulkona kentällä on lyönyt vihollisen".

§ 3. Jollei ketään sellaista olisi, niin, jos kohta muitakin sotilaita
perimään ilmaantuisi, ei se kuitenkaan voi niille langeta, vaan on,
jollei ketään sellaista ole, Valdemarsborg tiloinensa joutuva
vanhimmalle jälkeläiselle, joka suorastaan etenevässä polvessa löytyy
vanhan ystäväni ja komppania-toverini, Elias Frid'in jälkeen, joka oli
Mustassa Kavalleriassa, ja minun sivullani kaatui tappelussa Stum'in
luona. Koska Elias Frid on palvellut yhdessä minun kanssani sotamiehenä
ja kaksi kertaa urhoollisuudellansa on pelastanut henkeni sekä kaikessa
käytöksessänsä oli miehuullinen ja urhoollinen ruotsalainen soturi,
niin olen minä täten tahtonut kunnioittaa hänen muistoansa, sen
osoitukseksi, että minä, Andreas Olivesköld, vaikka Jumalan armosta
olenkin korkeaan virkaan ja luottamukseen joutunut, kuitenkin panen
suurimman arvon halpaan soturiin, joka vähillä rahoilla ja mainioksi ja
kunnioitetuksi tulon toivotta, kuitenkin hengellänsä ja verellänsä
puollustaa kuningastansa ja maatansa.

§ 4. Jollei taasen ketään sukulaista Elias Frid'in jälkeen, joka asui
Böksjö'llä Klintan pitäjässä ja joka sen kirkon kirjoissa täytyy olla
merkittynä, tätä lisäystäni avattaissa ilmaantuisi eikä saattaisi
perintö-oikeuttansa vahvistaa, niin tulee Valdemarsborg'iin perustaa
Kavallieri-rykmentin hevoissiittolaitos, niin että tämä rykmentti
oppisi hyvin ratsastamaan, ja on silloin ratsuhuone rakennettava
Valdemarsborg'iin ja ovat harjoitus-kokoukset siellä pidettävät.

Annettu Valdemarsborg'issa 2:na päivänä Maaliskuuta vuonna, Kristuksen
syntymän jälkeen, yksituhatta kuusisataa ja viisikymmentä ja kaksi.

                                                   Andreas Olivesköld.
                                                       (Sinetti.)

Että kenraali vapaasukuinen herra Andreas Olivesköld meidän läsnä
ollessamme on vakuuttanut, että yllä seisova testamentti, jota emme
kuitenkaan ole nähneet, on hänen viimeinen järkähtämätön tahtonsa, ja
että tämä tapahtui täydessä ymmärryksen tilassa ja vapaasta tahdosta,
todistavat kerrassaan läsnä olleet. _Ut supra_ (kuten yllä.)

                  Daniel Corylander.      Petrus Holstman.
                     Past. Loci.              Tuomari.
                             Andreas Corylander.
                                 Stud. Upsal.

Tämä tärkeä asiakirja oli luettu, ja läsnä olleet marssineet pois.
Kenraali oli äänetön ja kelmeä; Gyllensvingel'illä ei ollut lohduttavaa
sanaa sanottavana.

-- Hullu ukko, tuo testatori, -- sanoi vihdoin kenraali. -- Hän luuli
että Ruotsi olisi ainaisesti sodassa... Kuinka saattaa voittaa
taisteluja sodatta.

-- Minä luulen kuitenkin, -- sanoi Gyllensvingel, -- että koko
testamentti menee myttyyn, sillä nuo sotilas-lapset ovat kai kuolleet
sukupuuttoon, eikä sitäpaitsi ole nykyään tuota testatorin mainitsemaa
kavalleriaa. Herra kenraali saapi nähdä, että kartano lankee
sukulaisille.

-- Kyllä, mutta jaettuna, herra paruuni, jaettuna ... muutama
homehtunut tuhat-riksinen, jonka saattaa yhtähyvin omata kuin kadottaa.

       *       *       *       *       *

-- Kuules, Bernsten, -- sanoi raatimies Knodd, -- nyt menkäämme
Vapaamuurin-taloon ryyppy ottamaan ... tuo ei lisännyt läskiä ... mutta
yhtäkaikki, kun ei vaan hän, tuo kenraali, saanut mitään, hi hi! Minun
vatsaani oikein hiukaisee tuon kestin jälkeen.

Rovasti Nisker söi päivällistä ystävänsä, veli Kröplin'in luona, ja
matkusti illalla monine kiitoksine. Tullessansa kotiin, näytti hän
ikävältä -- se oli kaikki, mitä tuolla retkellä voitettiin.



PUNJETTEJA JA ILOA.


Joku aika sen jälkeen tulivat kärryt helkkuen tiellä Saksnäs'in
virkataloon päin, jossa rykymentin majoitusmestari Berndtsson asui.
Kuin kärryt kääntyivät oven eteen, hiipi pieni olento heilukaapuun
puettuna, niistä ja puhui kauan ja innokkaasti kyyti-talonpojalle,
koskien hatturasiaa ja pientä kapusäkkiä.

Berndtsson, joka kuuli Bellan haukkuvan, katsoi ulos ja näkyi taasen
tuntevan kaapun.

-- Niin ... ah niin, Emili! -- huusi hän, -- se on meidän vanha
notariuksemme.

He riensivät molemmin ulos.

-- Terve tuloa, notarius! huusi Emili, ukkoa syleillen.

-- Nöyrin palvelija ... otin vapauteni, hä, hä, hä! Kanna sisään
hatturasia, rakkaani, ja kapusäkki ... kovin hauskaa nähdä luutnanttia
ja pientä rouvaa.

-- Älkää sanoko niin, hyvä isä! sanokaa Emili, sanokaa Berndt!

-- Vai niin, hm ... kun vaan saan siivota vähän itseäni.

Hän jätettiin rauhaan luutnantin kamariin, ja hetkisen kuluttua astui
notarius varsin koreana saliin, hattu kädessä; mutta hän oli puettu
pitkään kaulahuiviin ja punjetteihin ja hänen hattuansa ympäröi tylli
-- nauha.

-- Kah, isä, miten on?

-- Ah niin, -- alkoi notarius, -- niin lapset, äiti...

-- Onko äiti kuollut?

-- Niin, kuka olisi voinut luulla, että hän menisi ennen minua? Oi,
Herra Jumala, että tuli elää tuokin suru... Hi hi hi! minä en voi muuta
kuin nauraa, niin kummastuneilta näytätte te.

Kaikessa ei notariuksen murhepuku näkynyt sopivan hänen iloisille
kasvoillensa. Notarius oli elähtävä, hilpeä ja kensti, paitsi
silloinkuin hän puhui äiti vainajasta.

-- Tänäpänä kahdeksan päivää sitten haudattiin Adolf Fredrikin luo ja
hänellä oli omat kellot, äiti paralla.

       *       *       *       *       *

-- Minulla on, -- sanoi notarius, sittenkuin hän oli lämmennyt
vaatteissa, ja sittenkuin lapset olivat alkaneet huvitella itseänsä
hänen kanssansa, joka ei viipynyt kauan. -- Minulla on sangen tärkeä
uutinen... Ei, antakaa kaulaliinan olla, lapsukaiset!

-- Antakaa vaarin olla, hyi, onko Liinan tapa tehdä niin! -- sanoi äiti
vakavasti pikku Liinalle, joka oli pistänyt pyylevän kätensä
notariuksen kaulaliinan sisäpuolelle ja uhkasi hävittää koko paryrin.

-- Tärkeä uutinen? kysyivät molemmat.

-- Niin, näet, Emili, minä en ole saattanut ennenkuin vasta äidin
kuoltua varastaa vanhaa Raamattuasi.

-- Kiitos isä! Onko se mukana?

-- Ja niin... Odota vähän, -- lisäsi hän, juosten ulos ja hän tuli
takaisin Raamattu kädessä. -- Ja, niin on kerrottavana, että
Valdemarsborg'in fideikommissikirjeen kodicilli on avattu.

-- Ja Jakobsstege?

-- Mitä vielä!

-- No, mitä sitten?

-- Niin näes, Emili, mikä on tuo nimi, jonka on tällä kannella? --
kysyi notarius, ja hänen silmänsä kipenöitsivät nimettömästä ilosta, --
mitä on tässä? "Eilias Frid fik thenna Biblia til skiäncks af Anders
Oliv then 3 Januari Anno 1622". ("Elias Frid sai tämän Raamatun
lahjaksi Anders Oliv'ilta 3 p:nä Tammikuuta v. 1622").

-- Elias Frid, niin, isä, se oli minun isäni isän isän isä, tai noin,
se on viimeisellä kannalle, -- sanoi Emili.

-- Hm, tiedättekö te, nyt sisältää testamentti, että perillinen
suorastaan etenevässä polvessa tästä Elias Frid'istä on ... hm, hm.

-- Mitä? Onko jotakin siitä testamentissa? -- sanoi Berndtsson. -- Mitä
se on saapa?

-- Minä en saata pu -- puhua... Niin, veli, niin, veli! Se eli _hän_
(nainen) saapi ... saapi ... Val ... Valdedemarsborg'in.

-- Mitä?

-- Niin, niin on siinä kirjoitettu. Herran Jumala! Herra Jumala,
taivaan isä, jos minä nyt saisin kuolla keskellä iloa.

Vanhalla notariuksella oli oikeus; sukulaisuus todistettiin helposti,
juuri niiden muistoonpanojen johdosta, jotka olivat raamatussa. Ja
vuosi tämän jälkeen otti Berndtsson Valdemarsborg'in haltuunsa.

Berndtsson'in oikeuden tunto kielsi häntä ottamasta sitä kokonansa. Se
palotettiin niin, että Aksel ja Maria saivat yhden osan, ja toista
hallitsi Berndtsson, Frans'in ja Emman protesteista huolimatta, heitä
varten.

Vanhalla notariuksella ja vanhalla kapteenilla vaimoinensa oli
huoneensa kullakin alakerrassa tuota suurta rakennusta, sillä ei kukaan
niistä rakastanut portaita; mutta joka päivä lapset kolkuttivat
notariuksen ovea huutaen: saammeko tulla vaarin luo. Tämä tapahtui, ja
he menivätkin mieluimmin sinne, sillä vaari Blomros huvittelihe
veistämällä ja laittamalla heille joululahjoja. Vaari Blomros oli niin
sydämellisesti hyväntahtoinen.

Joulukuusi paloi salissa Göthildan iltana, Loppiaisena. Mitä hän oli
Loppiais-kuningattarena antanut, sen oli Jumala vahvistanut: Hän oli
antanut hiljaisan perhe-elämän Marialle ja Berndt'ille, sitä kuin hän
oli toivonut -- itsenäisyyden.

-- Nähkääs, lapset, tuo on täti Göthildan kuusi, -- sanoi Berndtsson;
-- nähkääs, se oli pieni sisko, joka oli minulla. -- Ja niin kertoi hän
hänen satunsa "Tittut".

-- Onko se sitten niin hyvä, -- kysyi pikku Felicia Berndtsson, -- onko
se sitten niin hyvä, aina olla lapsena?

-- On, Felicia, niin on se, kysy vaarilta, eikö ole hyvä olla lapsena
aina vanhuuteen saakka, saattaakseen iloita ja nauttia jokaista
pienintäkin iloa, ikäänkuin se olisi suuri. Kysy vaarilta!

-- Onko se niin, vaari? Sanokaa, vaari!

-- On, lapseni, minä olen kumminkin, _minun_ mielestäni, huomannut sen
olevan hyvän, että minä olen koko elämäni leikkinyt tittut'ia toivon
kanssa ... se ei lopultakaan minua pettänyt.



AMERIKALAINEN.


Tuossa niin kutsutussa puutarhasalissa Felikshillissä,
yksinkertaisessa, mutta kauniissa kehyksessä kukkivien kiertokasvien
ympäröimänä, istui vanhan, jalon Kreivin kuva -- mestariteos, elämää ja
totuutta täynnä. Ei saattanut olla huomaamatta niitä kauniita, jaloja,
ajattelevia kasvoja, ei saattanut mielellään unhoittaa tätä hienoa,
jaloa hymyä suun ympärillä, joka näkyi olevan valmiina, koska hyvänsä
"kukkia puhuttelemaan". Koko tämä olento ilmoitti jotakin hienoa
sivistystä, jaloa, mutta inhimillistä hyvää kuitenkin, joka, sanalla
sanoen, mainitaan olevan ylevä ilmaus.

Se on jotenkin varmaa että tuollainen ilmaus on harvoissa, jotka eivät
ole juosseet pois vanhasta sivistyskannasta -- nykyisessä juoksijoissa
on paljon jaloutta ja hyvettä, mutta ani harvoin aatelinen ilmaus
kauneimmassa merkinnössä, joka on visseissä todellakin aatelisissa
suvuissa, tai sellaisissa, joissa sielunviljelys isäänmaan-rakkauteen
yhdistyneenä -- annas olla -- jalouteenkin, on mennyt isästä poikaan
monessa mies-polvessa.

Samoinkuin ruusu, joka viljelyksen kädestä vähitellen on saanut toisia
muotoja ja toisia värejä, on kadottanut piikkinsä ja niiden sijaan
saanut vaalean vihreän, tumman sammal-peitteen, niin vaikuttaa viljelys
ihmiseenkin, muuttaen monissa polvissa itse tuon ulkomuodonkin. Tämä
esikuva ilmautuu selvästi, jos hairahtumattomalla katseella tarkastelee
yhden maan vanhoja sukuja ja vertaa niitä semmoisiin, jotka itse ovat
taistelleet itseänsä ylöspäin. Siten on joka maalla oma syntynyt
aristokratinsa, joka näkyy olevan omaa juurtansa, joka varmaan,
ulkomuodossakin, eroittuu kansan joukosta -- ja joka usein siitä saa
kiittää vuosisatoja vanhaa viljelyä, joukoista erotettuna elämisen ja
ajattelemisen tapaa. Sen huomaa selvemmin vanhoissa sivistyneissä
valtioissa ja harvemmin uusissa. Aatelisella Hispanialaisella tai
Englantilaisella on aivan toinen muoto kuin Venäläisellä jälkeläisellä,
jonka suku kohosi tyhjästä Katarinan tai Pietari kolmannen aikana. Tuo
jalo muoto ei tule, jos kohta individi olisikin maansa sivistyksen
huipulla -- se on jotakin, joka on perittävää.

Frans Olivesköld'illä oli lapsena ollut sellaisen sukumerkin kanta,
mutta se katosi, ja uutis-asukkaalla Frans Feliks'illä ei ollut tuota
jaloa ilmausta, mutta ehkä hyvä, joka tuotti luottamusta. Ja
vakituisesti ei hänellä ollutkaan sukuperää -- ja _jos_ hänellä
olisikin ollut niitä, niin oli hän juoppo-päivinänsä hukannut niiden
merkin.

Näitä tarkastuksia teki Frans itse usein, nähdessänsä tuon jalon ukon
katselevan ales kukilla täytetyltä seinältä.

Tuo patriarkallinen rauha, joka muinoin ympäröi Felikshill'iä, oli nyt
jättänyt tilaa rikkaammalle elämälle. Nuo uudet siirtolaiset olivat
muuttaneet lähemmäksi -- kaupunki perustettiin tuota pikaa virran
äyräälle -- höyrylaivat jullivat säännöllisesti sinne, rautatie kulki
Felikshillin viljaisan, rauhaisan laakson kautta -- maa oli nousnut
arvossa, rahat olivat vilkkaassa liikkeessä -- ja kansa oli jo
kadottanut tämän rakkauden maahansa, tämän hartauden siihen paikkaan,
johon me olimme laskeneet työmme, johon me olimme rakentaneet toiveemme
rauhaisalle ja hiljaiselle tulevaisuudelle.

Villeydellä on _omat_ nomadinsa -- teollisuudella ja rahanpyynnillä
omansa -- ei kellään niistä ole isänmaata _siinä_ merkityksessä, kuin
tilallisella maanviljeliällä, joka on perinyt tarpeensa ja elää isäinsä
maalla. Näin valitteli Frans, kuin toinen toisensa perään hänen
ruotsalaisista ystävistänsä myi sarkansa tai alkoi kaupitella ja
ravintolaa pitää. Vähän tarttui jokaiseen tuo kaikkivaltias sävel ja
heistä tuli vastaisuudessa rikkaita amerikalaisia poismuuttaneiden
ruotsalaisten sijaan, jotka ottivat vaarin muistoistansa ja rakastivat
kotoansa, maatansa ja omaisiansa ylinnä kaikkia.

Koko tuosta pienestä siirtokunnasta oli tullut leiri kodin asemasta,
levähdys-paikka tulevaisen rauhan ja ilon lähteen asemasta.
Paimentolaisparvi paimentolaisparven jälkeen tunkeutui sinne.

Frans vetäytyi siis kuoreensa ja hoiteli maatansa, omaamatta kuitenkaan
monta vanhoista naapureistansa. Hän oli liiaksi paljon ruotsalainen,
voidaksensa soveltua näihin uusiin oloihin, liiaksi vanhan-aikainen,
yht'äkkiä muuttaaksensa nyt luontoansa.

Hän oli siis suljettu perheesensä. Hän kohtasi uhalla, niin hyvin kuin
hän voi, tuota suurta virtaa, joka liikkui hänen asuntonsa ulkopuolella
-- ja siis hoiti hän kaksinaisella huolella ruotsalaisia muistojansa ja
teki lapsistansa ruotsalaisia -- jankee'in asemasta.

-- Mutta, sanoi Emma eräänä iltana miehellensä, sittenkuin Feliks --
nyt kaksitoista vuotias poika oli jättänyt heidät -- mutta -- älä naura
minua Frans -- mutta meidän Feliks'istämme ei suinkaan koskaan tule
oikeaa amerikalaista.

-- Minä epäilen sitä -- enkä minä sitä tahdokaan, minä panen arvoa
kauppaan ja käytäntöön -- mutta myödä kaikkea -- ei -- niin suurta
kauppamiestä ei minusta koskaan tule.

-- Eikä Feliks'istäkään. -- Sinä et voi uskoa, millä ihastuksella hän
minulle puhuu siitä, kuin hän on oppinut -- kuinka hän jumaloitsee
ruotsalaisia muistoja -- kuinka hänen silmänsä loistavat, puhuessansa
Banér'ista, Horn'ista, Torstenson'ista ja Oxenstjerna'sta -- hänestä
tulee varmaan sotilas aikoinaan.

-- Mutta ei täällä, Emmaseni -- se ei kelpaa -- vaikka Amerika nyt
onkin alkanut käydä valloitusretkillä, sotaa muutakin kuin itseänsä
puolustamista varten -- näes, se on menoa monarkkiaan -- ellen minä
erehdy.

-- Mitä?

-- Niin, vaimoni -- jos tahdotaan sotaa, niin tahdotaan aseilla
kartuttaa valtaansa, tai jos sitä tarvitsee puolustaa aseilla, niin ei
presidentti riitä -- silloin täytyy siellä olla päämies, joka on
välinpitämätön äkkinäisistä puolue-muutoksista. -- Niin on aina ollut,
sillä se auttaa vähän, puolustaa tällä rahalla itseänsä yhden miehen
tai luokan valtaa vastaan, tekemällä taivaan selvää vääryyttä. Se ei
ole kyllin, että, niinkuin nuo vanhat republikit, ajavat niitä
maanpakolaisuuteen, jotka urhoollisuudellansa ja nerollansa ovat
pelastaneet maansa -- tulee aina sellainen, joka ei anna heittää pois
itseänsä ja jota vahva aseellinen puolue holhoo -- ja hän perustaa
dynastin. Niin kauan kuin joku kansa on yksin, ulkonaisiin hyökkäyksiin
kiinni pääsemätön, niin kauan kuin _se rauhassa saa_ vaurastua, niin
voi se hallita itse itseänsä -- mutta ei niin, silloin sen täytyy koota
voimansa vastustaaksensa hyökkäystä -- tai vielä vaikeampaa, jos se
tahtoo ryöstää, aseilla voittaa sitä, jota eivät rahat voi antaa. Sinä
näet sen siinäkin, että melkein kaikki Tasavallan presidentit ovat
olleet kenraalia, miehiä, jotka ovat johdattaneet jotakin aseellista
voima. Jo siinäkin on vapaatahdoton tunnustus siihen, ettei vielä
tässä silmänräpäyksessä sydän ja laki ole niinä, vaan rahat ja voima,
jotka viimeisessä kädessä vaikuttavat. Ei vaimoni -- minä uneksuin
patriarkallista valtiota -- mutta, näes, me olemme tulleet
kauppavaltioon -- ja minä epäilen. Mutta, Emma -- me puhuimme
Feliks'istä -- oletko huomannut?

-- Mitä?

-- Näetkös tuolla kaukana kukkien joukossa.

-- Isän-isä -- niin -- ah niin -- Feliks on hänen näköisensä.

-- Niin -- se on kieltämätöntä -- Feliks on niin hänen näköisensä,
että me saatamme antaa tuon isän pienen valokuvan tulla tänne
Valdemarsborg'ista -- se maalattiin, silloinkuin _hän_ oli kolmentoista
vuotias ja page -- minä muistan sen hyvin -- se on meidän Feliksimme.

-- Se on kummallista.

-- Niin, kovin kummallista. Minä en ole hänen näköisensä ja siis täytyy
yhtäläisyyden olla äitin perintöä vaikka et sinäkään ole hänen
näköisensä. Tapahtuu joskus, että yhtäläisyys tulee takaisin monien
sukupolvien perästä.

Feliks oli todellakin kummallisesti vanhan kreivin näköinen, vaikka
hänellä olikin isänsä näköä. Tämä oli kuitenkin peitettynä erään
ilmauksen varjoon, joka elävästi muistutti tuota vanhusta hänen
onnellisimpina ja puhtaimpina hetkinänsä. Silloin näki tuon vanhuksen,
kuten nyt pojankin silmissä ja suun ympärillä jotakin, jota ei
saattanut nimittää muuten kuin sanalla "Uljas" -- jotakin, jota ei
saata kuvailla, mutta joka kuitenkin löytyi.

Felicialla oli äitinsä muoto -- sama hurskas, suloinen, mutta kuitenkin
vakava ilmaus noissa sini-silmissä -- sama taipuvaisuus, ja sama
luonnon-lujuus. Kun Feliks pienellä tussarillansa, isänsä seurassa,
kulki vuoristossa, vuorikauriita metsästämässä, tai kun hän itse kokosi
laakson pojat ja näytteli heidän kenraalinsa roolia -- istui tuo pieni,
sievä tyttönen äitinsä vieressä kukkasalissa -- ja hymyili usein,
heittäessänsä silmäyksiä vanhan kreivin muoto-kuvaan, sanoen:

Äiti, se on kummallista, miten Feliks on isän-vainajan näköinen

Niin, lapseni, vastasi äiti, -- Jumala antakoon hänen olla isän-isä
vainajan kaltaisen kaikessa, niin jalon, niin herttaisan kaikessa, kuin
hän oli -- silloin tulee hän siunaukseksi kaikille -- silloin
saattaisikin hän kerran kohdata tuon vanhuksen ja tulla tunnetuksi
yhdeksi hänen suvustansa.



1851.


On niin pimeätä mökissä -- pane pesään valkeata -- pane enempi -- ei
anna olla -- nuot liekit, tiedä, tyttöseni -- nuot liekit.

Oh, eihän se voikaan palaa ilman liekkiä, tiedän mä, vastasi eräs
puolikasvuinen tyttö vanhalle, harmaapäiselle akalle, joka puoleksi
istui vuoteella ja ikäänkuin haperoitsi rautaisilla käsillänsä ilmaa.
-- Te olette niin tukala, ettei kukaan saata tehdä teidän mieliksenne.
-- Te saatatte joutua siihen, ettei teillä ole ketään, jollette te ole
tyytyväinen.

Tyytyväinenkö? kuinka, mutisi tuo vanhus, raappien valkeata päätänsä,
tyytyväinenkö? niin -- kuules Tiina -- minä olen aina ollut viisas
ihminen ja edeltäkäsin laskenut, kuinka minä saisin vanhuuteni rauhaa
-- mutta.

Oh, teillä ei ole mitään hätää, sanoi tyttö nenäkkäästi.

Rakas Tiina, olethan sinä minun lihallisen sisareni tyttären tytär,
sinä olet minun vertani, niin ei sinun tule vastata.

Oh, koska ette ole tyytyväinen, niin ei voi kukaan kestää tässä
saatananloukossa, vastasi tyttö nenäkkäästi, heittäessänsä raakkuja
valkeesen, jotka räiskyen leimahtivat ja valaisivat nyt tuota ennen
pimeätä huonetta. Se oli jotenkin suuri ja tavallansa huonekaluilla
hyvin varustettu -- vanha pähkinä-kaappi messinkikoristeinensa ja kello
päällystiminensä, pyntätty paimenien ja paimenettarien kuvilla,
kallisarvoisia esineitä muinais-päiviltä, jotka osoittivat, että
omistajattarella, vaikkei hän kuulunutkaan parempaan säätyyn, kuitenkin
oli kaikenlaista, joka muistutti siitä. Seinillä riippui muutamia
vipsuja vississä koreudessa, ja niiden joukossa etupäässä pieni
metaljonki naisen kuvalla veti huomiota puoleensa. Se esitteli nuorta
naista puuteroituina ja kukilla kaunistetuilla hiuksilla, jotenkin
sellaisilla, joita kuningas Kustaa III:nen hallituksen alussa vielä
käytettiin. Kasvojen juonteet olivat kaukana rumat, vaan pikemmin
kauniit, mutt'eivät miellyttävät. Jotain vaatimatonta ja samalla
viekasta piileskeli noissa tavattoman pienissä silmissä, joita suojasi
ankaruutta osoittava, tumma silmäripsepari. Mutta katsomatta tuohon
vastenmielisyyteen, jota tunsi, oli vaikeata kääntää silmiänsä näistä
kasvoista, joissa oli jotakin niin elävää, mutta samassa niin sydäntä
liikuttavaa, että tuli varsin kummalliseksi mieleltänsä. On vissejä
muotoja, jotka ehdottomasti vangitsevat tarkkaavaisuuden, jos kohta ne
ovatkin vastenmielisiä.

Tiinaseni, viritä kynttilä, pyysi akka, jonka puoleksi suletut silmät
kummallisesti kipenöitsivät roviota kohden. Viritä kyntteli -- te
saatte kuitenkin yhtä paljon minun jälkeeni -- kyntteli saatetaan kyllä
hyvin minulle antaa.

Tyttö mutisi muutamia ärtyisiä sanoja siitä, että se voisi olla
tarpeetonta, mutta hän viritti kuitenkin kynttelin. Muutaman
silmänräpäyksen päästä oli hän kadonnut.

"Hän meni", mutisi akka, vitkalleen nousten ja katsoen ympärillensä
huoneessa. -- "Hm -- viisas olen minä aina ollut -- kaikissa ajattelin
minä avutonta vanhuutta -- ja minä kokosin -- minä säästin -- minä --
hu! hu! -- nyt olen minä kuitenkin avuton -- he tahtovat vaan periä
minut, minä elän niille vaivaksi -- mutta minä olen elävä -- elävä".

Tuon vanhuksen laajat kasvot vääntyivät nauruksi keskellä kiukkua ja
epätoivoa -- minä olen elävä -- elävä harmiksi. Ha, ha, minä en tahdo
kuolla, minulla on paljon tekemistä, paljon täällä -- täällä --
sykkiikö sydän? -- oi niin, varmaan sykkii se -- mutta voimatonna.

Hän vaikeni muutaman hetken. Kuinka, toisti hän -- se on kuitenkin
kummallista -- nyt vanhoilla päivilläni, kuin minulla olisi ollut
lepoa, olen minä levottomin. Puhutaan omasta tunnosta, siitä en minä
koskaan ennen tietänyt -- se on tauti, vanhuuden heikkous, sanoi neiti
vainaja aina. Hän katselee minua tuolta -- katso noita pieniä,
säteileviä silmiä -- katsokaa vaan, katsokaa -- ei, älkää katsoko -- se
olet sentäänkin sinä -- niin sinä, neiti Juliana du Valmy, jonka täytyy
kärsiä -- niin -- niin on se. Minä olin vaan sinun palveliattaresi --
minä olin työkalu. Ei se ole kirveen syy, että hän murhaa, ei se ole
luotin syy, että hän läpäisee ihmissydämen laudan asemasta. Vanhus
pudisti harmaata päätänsä niin, että haihtuvat hiukset lainehtivat
pitkin otsaa. Minä nauraisin rakasta neitiäni. -- Oi, hänen ei ole
ikävä, hänen, siellä kuin hän on -- oi, hän sopii siihen seuraan.
Hiljaa! tuleeko siellä joku? Ei.

Kuuluu joskus siltä, kuin jos joku jyskyttäisi seinää -- juurikuin
tissuttelisi lattialla karvaisilla jaloilla -- mielen-kuvitusta,
taika-uskoa -- sanoi neiti vainaja aina -- hän ei uskonut mitään, hän.

Vanhuksen keskeytti tyttö, joka taasen tuli sisään, yhtä synkkänä, yhtä
nenäkkäänä ja likaisena kuin ennenkin. Hän luuli olevansa kuin
vankeudessa, sillä sukulaiset olivat lähettäneet hänet sinne, valvomaan
elämää "akalta", kuten Tiinan isä, kivenporaaja Jaakko Ullqvist, aina,
kuin hän istui Återvänd-krouvissa, sanoi krouvari-akan hänelle velaksi
kieltäessä. Tiina on tuolla Evedal'issa odottamassa akasta henkeä,
jonka ehkä piru ottaa jonakuna päivänä -- ja silloin saapi Stenbergska
kaikki omansa täydellisesti ja vieläpä päällisiäkin, piru vieköön.

Oh, hän on sitkeä, hän -- piru ei häntä ota, ennenkuin hän kypsyy.

Ha, ha, oi -- sitten ei se viivy kauan, hän on ollut kypsä aina
nuoruudesta -- nähkääs Stenbergska, hän on pirun kasvilassa neidin
luona Utå'ssa -- ihmisvainaja. Tämä mies oli akan ainoa sukulainen,
hänen ainoa tukensa ja turvansa vankeudessa.

Kuules, Tiina minä olen sentään hyvin heikko, lausui akka -- olisi ehkä
hyvä toimittaa tänne pappi.

Aiotteko te sitten kuolla?

No niin, voisi kyllä tapahtua, ja silloin olisi hyvä puhutella pappia.

Välittikö muorin neiti papista?

Ei suinkaan, hän oli maailmallinen viime hetkeen asti, hän; mutta minä
tahtoisin sentäänkin. --

Oh, se vaan maksaisi.

Vanhus vaipui takaisi vuoteellensa -- tämä: "se vaan maksaisi" --
tuskautti häntä enemmän kuin mikään muu: mutta hän kokosi voimansa
uudestaan -- antoi kuulua käheätä, koleata naurua, joka kuitenkin pian
muuttui yskäksi. Tämän jotensakin tasaannuttua, sanoi hän voimalla,
joka tyttöä kummastutti: nyt sinä menet Antti Elmerin luo ja pyydät
häntä tulemaan tänne, ja se oitis -- kuuletkos?

Tuo tavattomuus äänessä teki vaikutuksensa, tyttö meni.

Antti Pietari, lähin naapuri, tuli, ja häntä pyysi akka seuraavana
päivänä menemään pappia hakemaan.

       *       *       *       *       *

Oli seuraava päivä iltapuoleen. Ei ketään muuta, kuin pappi ja akka,
ollut tuossa puoli pimeässä mökissä.

Pappi puhui hiljaa, mutta voimakkailla sanoilla tuolle sairaalle.

Niin, minä kirjoitin kirjeet neitin käskystä, sanoi hän -- niin, sen
minä tein.

-- Ja tarkoitus?

Oi, sitä en minä tiedä; mutta varmaan tahtoi neiti vahingoittaa nuorta
mamselli Berndtsson'ia ja sitten vahingoittaa nuorta kreiviäkin: sillä
hän ei tahtonut muuta kuin turmiota.

-- Ja sinä kirjoitit?

Niin, minä tottelin, minä olin uskollinen palveliatar.

-- Sinä olit rikoksen-alainen, uskotko, että Jumala vanhurskaudessaan
hyväksyy sinun puolustuksiasi -- uskotko, että Kristus on vuodattanut
kallista vertansa, pelastaaksensa sinua synnistä, jollet sinä kadu?

Niin, tosiaankin oli se varomattomasi -- kadun sitä; mutta siitä ei
tullut mitään vahinkoa.

-- Niin, Jumala ohjasi sen niin -- se oli Jumalan rangaistuksen alku,
ett'ei pahaa aikomusta voitettu. Hän tahtoi herättää sekä sinua että
emäntääsi -- mutta te ette heränneet.

Emme, neitiä vaan kiukutti, kun ei se onnistunut; mutta minä iloitsin.

-- Sinulla oli kuitenkin vähän sydäntä -- onko sinulla enempätä
omalla-tunnollasi?

On kyllä, mutta minä en voi muistaa kaikkea -- rakas kulta, hyvä
pastori, toisti hän hieman mietittyänsä ja tarttui pastorin käteen,
rakas, hyvä pastori, jatkoi hän uikuttaen, mutta kyynelenkään silmää
kastelematta -- auttakaa minua, voidakseni välttää rangaistusta --
rangaistusta -- helvettiä, liekkejä piinaa, ai, minä tunnen jo niitä,
riistää jo sydäntäni, aivankuin tuhannen kynttä olisi siellä.

-- Minä en voi sinua auttaa, minä olen heikko ihminen kuten sinä --
mutta elävä usko, syvä katumus, lämmin, innokas rakkaus sovinnosta --
näetkös -- jos voit kaiken tämän, niin käänny Vapahtajasi puoleen, ja
hän armahtaa sinua.

Tekeekö hän? pastori -- ah! minä voin siis löytää armoa.

-- Kyllä -- sen voit, syntis parka.

Minä olen -- alkoi tuo vanhus monesti huoaten ja keskeytyen, kauan
ajatellut tätä hetkeä. Tietääkö pastori, minun hopeani tuolla kaapissa,
minun lainatut rahani -- kaiken tuon hyvän, minä sain ne neitiltä.

-- _Saitko_ kaikki, kaikki?

En, pastori, en kaikkea -- en, niissä kaikissa on synti kiinnitettynä.

-- Jatka, puhu vaan totta, muista, se ei ole minun, vaan kaikkitietävän
tuomarisi ja Herrasi edessä, kuin sinä nyt puhut.

Niin, pastori -- niin -- niin, katsokaas, kaikki tämä hyvyys vaan
kiusasi minua -- kaikessa oli synti kiintyneenä -- kiiltävässä hopeassa
oli kirous -- jokaisessa esineessä, kuin minulla oli, jotakin
rikollista -- ai, ai, Jumala -- vapahda minua, auta minua?

-- Puhu.

Niin, minä pelkäsin usein kuolevani vaurastumattomana -- kuitenkin
tunnustaakseni totuuden ennen kuolemaani, kirjoitin minä kaikki
muistiin -- pani kaikki kuntoon, -- jos se voi auttaa -- mutta se on
liian myöhäistä -- liian myöhäistä -- liian myöhäistä -- Jumala olkoon
minulle, syntisraukka, armollinen! Pitkä epätoivoinen tuska keskeytti
hänen puhettansa. Vihdoinkin alkoi hän taasen. Tuolla pulpetin oikeassa
laatikossa on seilattu mytty, ottakaa se, pastori, ja lähettäkää se,
minun kuoltuani, sille, jolle se kuuluu. Vasemmassa on testamenttini,
pankaa se täytäntöön.

Pappi löysi sekä mytyn että testamentin.

Hän istui siellä kauan -- eikä myöhään; mutta kun tuo nenäkäs tyttö
tuli sisään, äkkäsi hän akan haikeasti itkevän.

Kah, miten te tillittelette, sanoi tyttö -- hän mahtoi puhua kauniisti,
tuo pappi.

Niin, sanos, mitä tahdot Tiina, nyt voin minä itkeäkin, nyt, -- nyt --
tiedän minä Vapahtajani elävän, -- ja hän itki, hiljaa ja nöyrästi,
rukoilevana ja äännetönnä.

Ja yö tuli ja hiljaisuus -- ja kuolema.

       *       *       *       *       *

Noh, perintö meni kaivoon, Ullqvist, sanoi krouvari-akka Återvänd
krouvissa luona käyvälle vieraallensa, kivenporaajalle.

Niin, sellainen saatanan akka -- antaa vaivashoidolle kaikki tyyni,
paitsi vanhat vaatteensa, jotka Tiina arvoltaankin sai siitä kuin hän
oli siellä, hänen täältä mennessänsä.

Nyt on velaksi saanti loppunut, Ullqvist, -- kun hän tahtoo saada, niin
tiedän minä, ettei hän ole saanut eikä saakaan mitään perintöä.

Saa? -- niin, kas siitä tulee riita, niin että nurkat paukkuu --
pitääkö papin ahmaavan kaikki sisäänsä -- ei kiitoksia -- minä olen jo
aikoja sitten puhunut komisarjukselle ja Krypling'in Pekalle, jotka
ymmärtävät lakia molemmat, ja he sanovat että testamentti kumotaan
kihlakunnan oikeudessa, ja se vaivattu, sillä kas, akka ei ollut oikeen
viisas lopulla, vaan hän katui syntejänsä.

Oliko hän sen vuoksi hullu? Sen voi Ullqvist itse tarvita lopulta,
juotuansa itsensä kuoliaaksi.

Sanooko hän niin, Stenbergska -- noh, haalatkaa tänne puolikorttelia.

Ei!

Oh, hän antaa kai puhua kanssansa, kas tässä, se on, sieluni kautta,
ämmän kirkkohame, veljesten kesken, viina-ankkurin arvoinen.

Rouvani -- akka tutki esinettä -- oh, kaksi kannua puhdistamatonta voi
Ullqvist saada.

Ehkä Stenbergska antaa kolme?

En.

No, sitten menen minä akka-hanhilaan.

Viisi tuoppia saa hän.

Kas niin, anna kaupan kulkea, ha, ha, ha. Jumala siunatkoon akkaa,
siellä missä hän on -- tulee muutama hauska päivä hänen kuolleella
tomullansa.

       *       *       *       *       *

Tuolla mytyllä. jonka vanha Martha, Neiti Julianan entinen kamarineitsy
ja apuri, antoi papille, oli seuraava päällekirjoitus: Herra kapteeni
Berndtsson, Valdemarsborg.

Mytty oli sangen iso ja hyvin pitsierattu, se oli tuon vanhuksen
sovinto-työ; mutta sellainen, jota ei annettu, ennenkuin hän, vapaa
siitä rangaistuksesta, mitä se sisälsi -- makasi haudassa.



PÄIVÄ ALGERIASSA.


Kuinka pitkä ja vaivaloinen eikö sivistyksen taistelu barbarilaisuutta
vastaan ole? Se on jatkuva luominen taitteinensa, vuosisatoinensa, jota
tarvitaan muodostamaan muutamaa tuumaa ruokamultaa, jossa jalommat
kasvit voipi itää. Mutta joka taholta tunkee kansallisuus raakuuteen,
väkivallalla, viekkaudella ja ristinmerkillä -- kaikki keinot, hyvät ja
pahat, vaikuttavat samaan suuntaan -- sillä kaikkein yhteinen vaikutus
on kuitenkin se jonka Jumala on määrännyt. Sivistykseen täytyy raivata
tietä, täytyy levittää ensimmäistä ruokamulta-kerrosta pinnalle,
ennenkuin kristillisyyden rauhanpalmu saattaa juurittua. Siten
työskentelee teollisuus ja sivistys kaikilta puolilta tutkimattomaan
Afrikaan ja täytyy viimeinkin kohdata sen sydämmessä -- ei mitään
paikkaa saa olla maan päällä, joka ei kerran tunne todellista Jumalaa.

       *       *       *       *       *

Yö oli ollut jotenkin kylmä, tavattoman kostea ilman-alan suhteen, ja
kun aurinko nousi vuorten takaa, loisti kaste yrttien lehdillä, kuten
puhtaimman veden timanttipisarat.

Bivuakivalkeat olivat sammuneet -- ainoastaan siellä ja täällä nousi
kaita savun kieli ylös tummansinistä, kirkasta taivasta kohden.

Afrikalainen muukalaislegiona oli sijoittunut yhteen näistä
mielyttävistä laaksoista, jotka siellä ja täällä, vihreinä ja
vesirikkaina, ovat kuni keitaat siinä muuten afrikalaisessa ja auringon
paahtamassa Algeriassa. Mutta täällä, jyrkkien kallioiden ympäröimänä,
puettuna tropiikisen ilmanalan rikkaalla kasvistolla ja ainoastaan nuo
paljaat huiput alastomina ja ruuminpunaisina, oli laakso, jossa myrtti
ja tamarinttipensaat tiheissä joukoissa makasivat kuni lepäävät
sotilaat vallilla, sillä aikaa kun orangipuut, nääntyneenä valkoisista,
hyvänhajuisista kukistansa olivat kuni vedettit, joiden tehtävänä on
muiden vartioiminen. Täällä levättiin, voimia ja tietoja odottaessa.

Upsierit ja miehistö olivat sijoittuneet ruohostoon ja huvittelivat
itseänsä niillä tuhansilla vehkeillä, niillä lauluilla ja niillä
seikkailujen kertomisella, jotka sotaelämässä vastaavat meidän
seurahuvejamme. Mutta mitä nämät ovat sota-elämän vapaan ilon suhteen,
joka silmänräpäyksessä kasvaa täydelliseksi eikä tiedä siitä
pitkällisestä pyrkimisestä, välinpitämättömyydestä hauskuuteen, huviin,
iloon ja ihastukseen? Seuraelämän sekä ilo että suru on keino
keksintöä, joka tulee tipattain, mutta sota-elämä syöksee kuni virta.
Hoilaa! -- kuuletkos mitään?

Se on kavalleriajoukkomme, se on Spahis -- saattaa kuulla töminän, kun
panee korvansa maata vasten. Nyt tulee Spahis.

Oikein niin, luutnantti Feliks, -- se on meidän Spahis, he osaavat
ratsastaa, he.

Kas tuossa he tulevat, -- nuot ovat jaloja eläimiä ja pulskat ovat
ratsastajatkin.

Kas tuossa ovat he, -- minä epäilen, onko heillä mitään lisäystä
muonavarastoon, -- alkaa tulla siitä laista niukka, rakas luutnantti
Feliks, lausui puhuja, eräs vanhempi upsieri, jolla oli tavattomat
viikset, jotka riippuvat kuni lerppuva korppisiipipari ales noille
auringon paahtamille poskille.

Tuo nuori luutnantti lepäsi, päätänsä nojaten satulaansa, joka oli
mestarillista Maurilaistekoa.

Tiedätkös, sanoi hän, täällä on kuitenkin vallan toisellaista kuin
kotona.

Niin, sinne on pitkä, vaikka meillä on jotenkin pitkä kotiin
jok'ainoalla, eikä ole juuri lyhempi Brabant'iin, jossa minä olen
syntynyt, -- mutta sotilaalla ei olekaan muuta kotia kuin leiri, kuten
merimiehellä ei ole muuta kuin laiva. Me olemme olleet monessa kuumassa
rässissä, luutnantti, -- miltä tuo Amerika oikeastaan näyttää?

Se on todellakin vaikeata kuvailla, vastasi Feliks, hienosti hymyillen,
ei saata harvoilla otteilla kuvata neljännestä maanpalloa.

Niin, se on tosi, se -- niin -- mutta kas tuossa tulevat nyt Spahis.

Ei saattanut mieluummin katsella kauniimpaa joukkoa kuin tämä, mutt'ei
yhdellä silmänluonnilla saadakaan parempaa käsitystä ilmanalasta,
tavoista ja kansasta. Nämät ratsastajat, todellisia itämaalaisia, eivät
omanneet meidän hevosmiestemme kankeata, miteltyä ratsastamisen tapaa.
Europalainen istuu kiinni ruuvattuna satulassansa, Afrikalaista
sitävastoin näkyy ikäänkuin joku magneetillinen voima pidättävän,
vaivaamatta itseänsä. Siinä on keino ja luonto vierekkäin. Joukot
pysähtyivät vähän matkaa päävoimasta, ja muutamassa silmänräpäyksessä
olivat nuo kauniit hevoset satulattomat ja ruokitut. Ei kaukana
perässäpäin tulivat, erään Afrikalaisen jääkärijoukon seuraamina, suuri
rivi marketentari-rattaita, joita omasi ja hallitsi korkeimmassa
määrässä erilainen kansa. Ranskalaisia marketentaria, ruskettuneita,
miesmäisiä ja rumia, -- ja Juutalaisia, jotka eivät täälläkään
unhottaneet kansalaistensa tointa.

Kas niin. Jumalan kiitos, nyt saattaa saada viinipullon, sanoi tuo
viiksisuu -- eletään, koska eletään ja kuollaan päivää ennen tätä. Näin
sanoen lähetti hän palveliansa viiden frankin kappaleella ja
tarpeellisilla neuvoilla. Tuo nuori luutnantti sai olla yksinään
ajatuksinensa.

Se on sentään, sanoi hän itseksensä, niinkuin isäni sanoi, --
viikinkiluonne, joka on ruotsalaisissa. Minun oli mahdotonta soveltua
tuolla oleviin oloihin. Mahdollisesti pidimme me liian paljon huolta
vanhoista muistoistamme; mutta kauppaan ja käytäntöön olin minä
kelvoton, -- meidän guerillasotiimme Meksikoa vastaan olin minä liian
hyvä, -- nuo vapaajoukot, joita rahoilla ostetaan, kaikessa kunniassa,
-- täällä -- on myöskin jonkunlainen vapaehtoinen joukko, mutta ne
syntyvät kunnianhimosta tai ehkä oikeammin hengestä, joka vielä kytee
uskontuhassa aina sitten ristiretkien. Täällä mennään maailmaa
civiliseramaan, eikä ainoastaan uusia kauppapaikkoja voittamaan.

Nuorukainen hymyili. Se on sentään vanha viikinkiluonne, joka meissä
vielä elää, meissä ruotsalaisissa, vaikka minne muuttaisimmekin. Jos
kukka muutetaan eteläisestä maanpuoliskosta pohjoiseen, kukkii hän
keskellä talvea, -- sillä silloin on kesä hänen kotimaassansa, -- ja
jos ruotsalainen muuttaa minne tahansa, on hän syntynyt ja kasvanut
sotilaaksi, -- joll'ei hän olisikaan aseissa. Hän on silmänräpäyksen
mies, -- hän vaatii kaikkea hetkeltä ja hänen on vaikeata ajatella
itsellensä pitkää tulevaisuutta, -- sen vuoksi olemme me niin uutteria
työssä, niin väsymättömiä tuumien luomisessa, -- juuri ajattelematta,
josko me tai joku mun korjaamme elon. Sen vuoksi on tuo vanha Ruotsi
kerrassaan niin rikas ja niin köyhä, -- tulevaisuudessa rikas, mutta
varoista köyhä, kunniaa janoava, mutta ilman kultaa.

Kun minä täällä olen läpikäynyt tulikokeeni, niin -- niin, silloin
palaisin minä Ruotsiin. Niin tahtovat vanhempani. Ehkä silloin tuo
vanha maa tarvitsee minua, -- ehkä minä voin hyödyttää sitä maata, joka
on Lännen etuvartiana Itää vastaan, sivistyksen barbarilaisuutta
vastaan. Tulee ehkä aika, jolloin tämä etuvartio huutaa "aseisin", ja
Kaarlo kahdennentoista päivät taasen koittavat ihmetöinensä, sillä
ruotsalaiset eivät tyydy tavallisiin, alhaisiin, hyödyllisiin
voittoihin, vaan heidän tulee tehdä ihmetöitä, onnistukoot tai ei, --
se on heille melkein sama, kun vaan aikakauden lehdillänsä täytyy
tunnustaa: he olivat kuitenkin, mitä he aina ovat olleet.

Kuulkaa, toveri, sanoi tuo viiksihuulinen mies, murtaessansa mykkyä,
jonka palvelija oli saanut postista, jota Afrikan jääkärit hoitivat.
Kuulkaa luutnantti, täällä on teille kirje. Kauhea joukko temppeleitä
-- Burlington Iowasta, näen mä.

Tänne -- tänne! se on kotona, huusi nuorukainen, ylös hypähtäen, --
antakaa minulle kirje.

Hän avasi sen kiireesti -- se oli heiltä kaikilta -- isältä, äitiltä ja
Felicialta, tuolta sievältä tytöltä.

Rakas Feliks! kirjoitti isä. Me kirjoitamme tänään kaikki -- tiedätkö
miksi? Minä luin suurella ilolla viime kirjettäsi, kirjoitettu Burlan
luona leirissä. Sinä tiedät minun uskoni siitä, että meidän elämämme ja
meidän kuolemamme, koko ulkonainen kohtalomme on määrätty edeltäkäsin,
-- se on vaan tuo sisäinen, joka on meillä itsellä, -- meidän
motivimme, meidän omatuntomme -- kyllin siitä -- äiti pelkää elämääsi,
minä en sitä tee enempää, kuin jos sinä istuisit jossakin
kauppa-konttorissa New-Yorkissa.

Häntä ei sitävastoin voi saattaa uskomaan, että nuo lentävät luodit
eivät ole vaarallisempia kuin hiipivät taudit, kuin sumu jostakin
suosta tai kulkutaudin tarttumiset. Minä olen ottanut kuvauksen,
lohduttaakseni häntä, silloinkuin hänen kuvitusvoinmansa kiihdyttää
pelko. Minä olen näyttänyt hänelle luetteluja, jotka todistavat, että
useampia vuosittain hukkuu ajaessa, tavallisilla maanteillä ja
hevosilla, kuin niitä, jotka hukkuvat rautateillä tapahtuvissa
onnettomuuksissa. Sota, sanon minä, korjaa monta kerrassaan, mutta
kuitenkin verrattomasti vähemmän kuin taudit korjaavat. Yhden vuoden
sota ei murhaa niin paljon kansaa kuin yhden vuoden rauha. Vieläpä
sittenkuin sinä nyt jo olet käväissyt niin monta vaaraa, että sinä olet
saanut kunnialegionan, niin toivoo hän, eitä Jumala varjelee sinua
tästä lähin kuten ennenkin. Tottuu vähitellen uskomaan Jumalan
kaitselemusta.

Suurempi vaara kuin sota uhkasi sinua kuitenkin.

Muutamia päiviä sitten sain minä kirjeen Berndtsson'ilta, sisältävä
muutamia asiakirjoja. Minä olen varoitukseksi sinulle, elävänä
esimerkkinä, mihin ylpeys saattaa viedä ihmisen, kertonut omat
kohtaloni -- sinä tiedät ne kaikki -- rakas Feliks -- kaikki. Minä
pyydän varjelemaan sydäntäsi ylpeydestä, silloinkin kuin onni hymyilee
sinulle. Koita olla mies puolestasi, itsenäinen ulkonaisesta onnesta,
-- se on pettävä.

Nuo asiakirjat, jotka Berndtsson lähetti minulle, on hän saanut eräältä
ihmisellä, jonka minä näin muinoin täti Julianan luona Utå'ssa. Tämä
henkilö oli hänen ainoa uskottunsa, hänen kätyrinsä kaikissa himmeissä
juonissansa, joita hän kutoi, pohjia myöten turmellaksensa jaloa
isääni, murhataksensa hänen leponsa, myrkyttääksensä hänen onnensa ja
kiskoaksensa hänet irti kaikesta, kuin hänelle oli rakasta.

Se ei kuitenkaan luonnistunut -- siitä, jonka hän on aikonut hänen
päiviänsä katkeroimaan, tuli sen sijaan hänen onnensa ja hänen
vanhuutensa ilo. Juuri hänen vihansa kautta, joka saattoi hänet
kiskomaan irti tuon viimeisen siteen, joka minun isäni tulevaisuuden
kera, -- tempaamaan häneltä hänen ainoan lapsensa, -- minut, --
kukoistivat uudet ilot vanhuksen sydämessä. Niin muuttaa tuo
rakkaudesta rikas Jumala kirouksen siunaukseksi.

Kuten sinä tiedät, niin tuli minusta toinen ihminen hänen keksintöjänsä
kantta, -- mutta, kulta Feliks, nuo asiakirjat, jotka ovat minun
edessäni, todistavat, että nuo keksinnöt olivat valheellisia. Jokainen
asiakirja, joka todisti niistä, oli väärä, tuon äsken kuolleen
palveliattaren ja hänen apulaisensa kirjoittama.

Näkyy selvästi sentään, että vanha Martha vain hetkisen omastavoitosta
lainautui täti Julianan tuumiin. Katumus oli jo valmisna, hänen
rikkoessansa, -- ja tämä vaikutti, että hän uskollisesti säilytti
vastatodistuksia, jotka olivat hänellä saatavissa, ja näitä oli monta.
Kaikki nämät paperit on nyt minulla, ja voin siis, kuten Berndtsson
tahtoo, täydellisesti näyttää oikeuteni Valdemarsborg'in omistajana.

Minä en tahdo tuota kuitenkaan, -- minä olen täällä luonut itse kotoni,
ehkäpä aatteenkin, meidän elantotapamme on saattanut minut
mahdottomaksi vanhalle synnyinmaalleni; mutta sinä?!

Kulta, rakas Feliks, sinä olet nyt kreivi Olivesköld; -- sukumerkki,
sinun yhtäläisyytesi isäni kanssa, ei ole valhetellut, -- sinä olet
todellakin sen suvun jäsen, joka parina vuosisatana on kunnioittanut ja
hyödyttänyt synnyinmaatansa. Älä anna ylpeyden, vaan nöyryyden hengen
hallita itsesi, -- älä ole hävittämässä, vaan ole isäsi vertainen
kunniassa ja sillä nimellä, jota sinä kannat. Tämä on suuri,
runollinen, ikuinen totuus periväisyydessä, että se, oikein
ymmärrettynä, pakoittaa omistajan käymään samaa rataa, kuin hän on
isänsäkin, panemaan kunniansa työt niihin muistoihin, kuin hänellä on.

Se on tämä ajatus, joka yllä pitää koko kansoja ja joka ei katoa,
ennenkuin vuosisatoja tyrannius on kuluttanut pois aina muistoon saakka
mistä he olleet. Se on periväisyyden aate, joka vaikuttaa, että Ruotsi
vielä tänäinkin on jalopeura, jota vaan tarvitsee herättää, taasen,
kuten ennenkin, taistelemaan etupäässä uskonsa, valon ja totuuden asian
puolesta -- mutta kas -- uuskreikkalaisilla on orjuus hävittänyt sen
heidän kunniapäivänsä muistoon saakka, -- ja vaan jättänyt niin paljon
jälelle heidän kansallisesta leijonaluonteestansa, ettei se anna
käyttää itseänsä sälytys-aasiksi, -- itsepäisyys on sankarihengen
viimeisin huokaus.

Kumminkin anna minun nähdä, että sinä Afrikassa kehität tehtäväsi, käy
eteenpäin sankarien joukossa ja opi tulemaan sankariksi, ja kun sinä
väsyt vuosista ja kunniasta, siellä tai Ruotsin palveluksessa, niin
asetu lepoon Valdemarsborg'iin ja ala uusi sarja vanhoja Olivesköldejä.

Äitikin tahtoo kirjoittaa -- minä lopetan. Jumala siunatkoon ja
varjelkoon sinua.

Äitin kirje sisälsi _jotakin_ tuosta uudesta kreivin-arvosta, mutta
sangen paljon sodan vaaroista. Hän ei näkynyt toivovan, että hänen
Feliksinsä, sotakentällä kumminkaan, korjaisi laakereita, jotka
varjoisivat vaakunakilpeä. Vieläpä hän puhui kosteasta ilmanalasta --
kastumisen vaarasta -- tämä Afrikalaiselle, joka toivoi vesipisarta.

Felicia, tuo hyvä tyttö, näkyi hyvin iloiselta ja toivoi tulevaisuutta.
Hän kirjoitti muun muassa: Kas tässä, Feliks, on sinulle pieni
noitakirja, minä olen itse virkannut sen, ja luonnollisesti "nuoren
kreivin kunniaksi," ja se ei ole voinut löytää kauniimpaa kuin
Olivesköldiläis-vaakuna, joka näyttää niin rauhaisalta, ja se on
kuitenkin oleva sankarivaakuna. Tuon pienen kirjan sisällä,
salapaikassa, (kirja on muuten aiottu siksi, että siihen pantaisiin
meiltä tai joltakin entisen hänen korkeutensa Algierien Deijin
tyttäriltä tulleet kirjeet, sillä minä luulen, että veljeni, -- kreivi,
-- ei rakastu _uudessa arvossansa_) -- eräässä salakammiossa on
muutamia muistoja sinulle.

Oli ennen tapana, että urhollinen ritari kantoi muistoja joltakin
naiselta, ja minä ja äiti olemme sellainen naispari jota sinä kyllä
voit muistaa, tapellessasi Kabylein kanssa.

       *       *        *       *       *

Feliks hymyili, -- siis yhtä odottamattomasti kreivi, kuin isästäni
tuli aateliton, -- totta, kaitselmus on tahtonut tuon täti Julianan
kautta meitä opettaa.

Te näytätte niin iloisalta, toveri -- hyviä kirjeitä, sanoi tuo tuima
toveri, joka oli antanut viinipullon hyvältä maistua ja sillä välin
tarkkaavaisesti katsellut nuoren ystävänsä kiehtaavia kasvoja.

Niin, hyviä. --

Noh, mitä uusia -- onko heillä siellä sota?

Ei.

Mutta, mille te hymyilette?

Eräälle nimitykselle, parahin ystäväni.

Nimitykselle, -- eivätkö kirjeet olleet Amerikasta? -- oletteko te
kongressin asiamies?

En.

Mutta, olihan se Amerikasta?

Oli, ja -- me tuomme viinipullon, toveri, niin saatte kuulla.

Ja viinipullo vihreällä vallilla, puoleksi sapeeliinsa nojaten, kertoi
Feliks koko tapauksen.

Siis todellakin kreivi, -- noh, onnea vaan -- minä vielä muistan, että
entisinä aikoina, juuri Ranskan jaloimpana etikettiaikana, muuan
ruotsalainen kreivi otettiin ruhtinaaksi. Tuon tulee komppanian saada
tietää.

Ei, Jumalan tähden.

Niin, -- toverit, huusi kapteeni, tulkaa tänne -- tämä urhoisa toveri,
luutnantti -- Feliks, on kreivi. -- Eläköön tuo ruotsalainen kreivi ja
hänen urhoollinen väkensä.

Tuo ei saattanut loppua vähemmällä kuin muutamalla putelli tusinalla,
ja tämän suoraa päätä kokoon pannun juhlan syy leveni kuni salama
muukalaislegionassa, kummallisilla kertomuksilla tuosta uudesta
kreivistä somistettuna.

Keskellä eläköön-huutoja, naurunrähinää ja lasien kilinää tulivat
muutamat Spahis laukaten leiriin, huudolla. "Kabyliä vuoristossa!"

Kabylein oli onnistunut hiipiä vuorisolain kautta kukkuloille, heidän
päävoimansa lähestyessä, leirissä olevien sotilaitten niskaan
hyökätäksensä.

Tuskin olivat Spahis ennättäneet ilmoittaa lähestyvää vaaraa, kun se jo
oli esissä. Sadottain laukauksia jyrisi vuoren solista ja kivien takaa,
ja jokainen luoti kohtasi uhrinsa.

He ampuvat hyvin, nuo kabylit.

Kun tämä äkkinäinen hyökkäys kerrassaan kehoitti lähtöön ja tuotti
epäjärjestystä tuon ylös rientävän joukon kesken, karkasivat Kabylein
päävoimat laaksoon.

Äkkiä oli nyt Feliksin hevonen satuloittuna, ja tuo urhea ratsastaja
omaistensa etupäässä. Ankarasti rynnäten riensivät he eteenpäin metsää
kohti, jossa Kabyleilla puiden ja pensaiden takana oli varmat
piilopaikat ja josta he antoivat murhaavan tulen pitkistä pyssyistänsä
raivota hyökkäävien joukkojen kesken. Mutta karskisti eteenpäin, -- tuo
nuori sankari, joka samoin kuin isänsäkin uskoi kaitselmuksen
lähetystä, -- kaikilla sankareilla on ollut sellainen usko -- ratsasti
rohkeasti eteenpäin, rohkaisten joukkojansa, enimmin sen kautta, että
hän aina oli ensimmäisenä vaarassa.

Tämä on ruotsalaista sotilasluonnetta. Aina Kustaa Adolfin ja Kaarle
XII:stan päivistä, -- kansalla on rohkeutta, kun se vaan näkee
urhoollisia miehiä -- urhoollisuus on niille ja ehkä kaikille
joukoillekin jonkunlainen tarttuva tauti -- mutta ruotsalaisilla on
enempi vastaan-ottoa sen vuoksi kuin useimmilla.

Eteenpäin! eteenpäin! -- ne pakenevat, he eivät uskalla pitää puoltansa
-- huusi nuorukainen.

Koska oli Kabyleillä miehuutta, mutisivat muutamat sotilaat, -- he ovat
salamurhaajia, vaan eivät sotilaita.

Etujoukko oli ehtinyt metsään, -- Kabylit karkoitettiin sieltä ja he
pakenivat taasen soliensa kautta, innokkaasti muukalaislegionan ja
Afrikalaisten jääkärien seuraamina, jotka tussareillansa varmaan
osaavat viholliseensa.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin tuo petollinen hyökkäys oli takaisin
lyöty, ja pieni metsä kaikui haavoitettujen valituksista ja kuolevien
korisemisesta.

Tuo nuori sankari, jonka univormun muutamat kuulat olivat reväisseet,
jotka näkyivät tahtovan armahtaa häntä, järjesti taasen väkensä. --
Monta puuttui. Pelastakaamme haavoitetut, sanoi hän -- muistakaa,
jääkärit, ett'ei kukaan, joka on haavoitettu, ole meidän vihollisemme,
hän on kärsivä ihminen.

Hyvin sanottu nuorelta kreiviltämme, mutisi vanha urhio; mutt'eivät nuo
ruskeat kabylikoirat ole oikeita ihmisiä -- täällä Afrikassa on oikeita
apinoita, jotka tahtovat olla ihmisen nimessä.

Kuitenkin alettiin etsiä haavoitettuja. Feliks itse näytti esimerkkiä.
Haavoitettu Kabyli makasi pienen metsän laiteella -- hän valitti, hän
rukoili, hän väänteli tuskissansa -- silloin ratsasti Feliks, häntä
auttamaan; mutta tuskin oli ehtinyt kymmentä askelta lähelle, kuin hän
kaatui, luotin lävistämänä, joka oli sattunut lämpimään, sykkivään
sydämeen.

Tuo nuori sankari horjui ja kaatui hevoisesta, tuon haavoitetun
Kabylin, -- joka nyt oli terve, -- rientäessä metsään ja kadotessa.

Salamurha! salamurha! huusivat sotilaat, eivätkä he antaneet sitten
mitään armoa.

Feliksin ystävät hautasivat hänet sen laakerin juurelle, jossa hän
kaatui. Se, joka rakastaa miehuutta, tuota puhdasta sotilasluonnetta,
se, joka uskoo, että kaunista rataa on silvottu, ja että kokonaisen
suvun muistot valvovat tämän puun ympärillä, taittaa, Algierissä
käydessänsä, oksan laakerista, yhtähyvin kuin siitä, joka on
Virgilius'en haudalla, tai pisarapiilipuusta Sanct Helenalla.

Maakunnasta tuli pian rauhaisa ranskalainen alusmaa, ja tuon nuoren
sankarin ystävät panivat hänen haudallensa kiven, jossa oli seuraava
kirjoitus:

                          Tässä lepää
                      FELIKS OLIVERSKÖLD
                    Valdemarsborg'in kreivi,
   viimeinen suvustansa, isillensä ja isäinmaallensa verraton.

Tuo verinen kunnialegionaristi on nyt ainoa, joka on jälellä tuon
kaatuneen sankari-nuorukaisen jälkeen. Suku on sammunut isän puolelta.

LOPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valdemarsborg'in sukukartano" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.