Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kauppaneuvoksen härkä
Author: Pakkala, Teuvo, 1862-1925
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kauppaneuvoksen härkä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KAUPPANEUVOKSEN HÄRKÄ

Nelinäytöksinen komedia


Kirj.

Teuvo Pakkala


Otava, Helsinki, 1922.



    Ystävälleni ROBERT KILJANDERILLE

                             Teuvo Pakkala



HENKILÖT.

PORMESTARI.
PORMESTARINNA.
ALEKSANDRA  |  heidän tyttäriään.
ELLEN       |
KAUPPANEUVOS.
ROUVA DANELL, leski.
NEITI SALMELA.
HURMERINTA, sanomalehdentoimittaja.
NAATUS, kolleega.
KANTTORI.
POMMERI, värjärimestari
RAUTIAINEN, kauppias.
HILLERI, vahtimestari.
TARJOILIJANEITI.
PALVELIJA.
PAINOPOIKA.
TALONPOIKA.
DAVID, harpunsoittaja.
Juhlavieraita ja lapsia.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Juhlapidot kaupungin seurahuoneella.

Suurehko huone somistettuna ja oven päällä kauniste kirjoituksella:
»Terve tuloa!» Perällä ovi avoinna saliin, josta näkyy juhlapukuista
yleisöä. Vasemmalla toinen ovi. Oikealla kaksi ikkunaa, ja tällä puolen
sohvaryhmikkö, sohva viistossa, takana kasveja ja jokunen kipsikuva.
Vasemmassa nurkassa suuri toalettipeili.

Salista kuuluu silloin tällöin tanssimusiikkia pianolla.

Esiripun noustessa HILLERI, frakkipuvussa, pyyhinliina kainalossa,
puuhaa kyypparin toimissa, PORMESTARI, KANTTORI ja POMMERI seisovat
keskilattialla lasit käsissä.

KANTTORI (kohottaen lasia). No ei muuta kuin heimanblok, eläköön
raittius!

PORMESTARI. Mitäs sanotte uudesta sanomalehdentoimittajasta?

POMMERI (suuret, kultasankaiset silmälasit päässä, seisoen hajasäärin,
poltellen sikaria, tarkoittavan kehuvasti). Puhuja! Hyvä puhuja, oikein
hyvä puhuja. Ollapa, kanttori, meilläkin sellainen puhelahja!

KANTTORI. Ei hän nyt niin erinomainen puhuja ole, on epäkonsekventti
lausuessaan ja mitä sisältöön tulee, niin ei ole tarpeellista--
tarpeeksi--rutiinia. Mutta hänellä tuntuu olevan erinomaisen tarkka
silmä observeeraamaan itsekunkin kykyä ja talangia. Minusta tuntui, kun
puhelimme, että hän minut, Pommeri, tunsi jotakuinkin hyvin.
Erinomaisen tarkka silmä.

PORMESTARI. On paikkakunnallemme suuri onni ja kunnia, että saimme
hänet tänne!

KANTTORI. Rohkeniskohan mennä esittämään hänelle intiimituttavuutta.
Joko setä on juonut veljenmaljat?

PORMESTARI. En ole vielä, mutta minähän aina ehdin, kun hän asuu
meillä.

POMMERI. Minä kyllä uskallan lähteä.

KANTTORI. Eipä sen vuoksi, ettei uskalla. Mikäs minun on uskaltaissa,
kun olen johtokunnan jäsen ja siis hänen prinsipaalinsa. (Menee
saliin.)

POMMERI. Kanttori rinsipaali! Mikä se minä sitten olen, kun minä olen
johtokunnan puheenjohtaja. (Yrittää menemään saliin.)

HILLERI (menossa vasemmalle). Pommeri! Pommeri! Elä mene, Pommeri!
Sinun nenäliinasi on taskusta tipahtamaisillaan. (Menee vasemmalle.)

POMMERI (kääntyy takaisin, katsoo vihaisesti Hilleriä). Sinun
nenäliinasi! (Pormestarille.) Se on tyhmä tuo Hilleri! Kerran, miten
minä lienen leikilläni hänelle esittänyt, että juodaan veljenmalja,
niin se otti sen todeksi.

PORMESTARI. Mistä Hilleri raukka sen ymmärtäisi, hän kun on vähän...
(Pyörittää sormea otsallaan.)

POMMERI. Ja minä olen koettanut selittää sille ja hyvällä jos pahalla
muistuttaa, että se ei passaa seurassa hänen sinutella minua.
Kahdenkesken kyllä saisi, vaan ei seurassa. Mutta ei se ymmärrä.

PORMESTARI. Mutta minua se ei sinuttele kahdenkeskenkään ollessamme.

POMMERI. Kahdenkesken sillä ei minulle olekaan koskaan mitään
sanottavaa. Mutta annahan, kun on muita tahi niinkuin nytkin kun ollaan
seurassa, niin silloin se minulle löytää asiaa myötäänsä. (Matkien.)
Kuule, Pommeri! Pommeri, kuule! Sinä Pommeri! Veli Pommeri!
(Äkäisesti.) Mitä ne sen taas ovat tänne ottaneetkin, aivan kuin
kiusaksi minulle!

PORMESTARI. Eihän tuo neiti yksinään nyt olisi ehtinyt mihinkään.

POMMERI. No eivätkö ne voi saada ketään muuta auttajakseen kuin tuon
Hillerin?

PORMESTARI. Isäntä tykkää Hilleristä, sanoo vikkeläksi ja taitavaksi.

POMMERI. Kieltäisit sinä tulemasta.

PORMESTARI. Mitenkä minä voin kieltää?

POMMERI. Onhan hän sinun vahtimestarisi.

PORMESTARI. Niin, mutta ei minulla silti ole mitään oikeutta kieltää
häntä muista toimista, jos hänellä on aikaa.

POMMERI. Olkoon sitten, mutta kantaalin se tekee. Niinhän se monastikin
tekee.

PORMESTARI. Minä häntä varotin, ettei hän räppäisi nyt, ja hän lupasi,
ettei hän maista ollenkaan.

POMMERI. Minusta näyttää, että on jo maistanut. Silmät jo vilkuilivat.
Saat nähdä, että kantaalin se tekee. Häpäisee koko kaupungin nyt, kun
on uusi toimittaja täällä. Mutta ei ole minun häpeäni. (Nauraa hohottaa
ja menee saliin.)

HILLERI tulee vasemmalta tarjotin kädessä.

PORMESTARI. Muistaahan Hilleri, mitä Hilleri lupasi?

HILLERI nauraa omituisesti, joka on samalla itkua ja naurua.

PORMESTARI (hämmästyen). Hilleri on jo niin humalassa, että itkee!

HILLERI (alamaisesti niinkuin aina pormestaria puhutellessaan). Kyllä
minä nauran nyt, herra pormestari.

PORMESTARI. Se on niin kiusallista, kun sitä ei koskaan tiedä milloin
Hilleri nauraa ja milloin itkee!

HILLERI. Jos herra pormestari tahtoo, niin minä voin herra
pormestarille vasta sanoa aina edeltäpäin, milloin minä nauran ja
milloin itken. Nyt minä kyllä nauroin.

PORMESTARI. No mikä Hilleristä oli niin lystiä?

HILLERI. No kun herra pormestari kysyi, että muistaako Hilleri mitä
Hilleri lupasi.

PORMESTARI. Herra isä, kun Hilleri on tyhmä! Ymmärtääkö Hilleri, miten
tyhmä Hilleri on?

HILLERI. Ymmärrän, herra pormestari.

PORMESTARI. Minä painan vielä Hillerin mieleen: ei tippaakaan! Ja
Hillerin pitää lähteä täältä pois yhtä aikaa kuin minä.

HILLERI (kumartaa). Pyytäisin nöyrimmästi, herra pormestari, että
saisin lähteä hiukkasen aikaa ennen kuin herra pormestari.

PORMESTARINNA (tulee salista). Alfred, kuule!

HILLERI poistuu.

PORMESTARINNA. Muistathan sinä, mitä lupasit, Alfred?

PORMESTARI. Mutta mamma kulta, enhän minä vielä ole maistanut
tippaakaan. Juuri otin tämän lasin käteeni lähteäkseni juomaan
veljenmaljan. Vaan onko sekin sinusta liikaa?

PORMESTARINNA. Mutta kultaseni, ymmärräthän sinä, mitä minä tarkoitan!

PORMESTARI. Minä en ymmärrä.

PORMESTARINNA. Minä en tahdo mitään muuta kuin sen vain, että sinä,
pappa, aina pitäisit mielessäsi, että sinä, pappa, olet paikkakunnan
korkein ja arvokkain virkamies.

PORMESTARI. Onko sinusta sitten sopimatonta, että minä juon
veljenmaljan hänen kanssaan? Sinähän olet hänet hommannut ja
sellaisella touhulla meille asumaan ja olet ollut niin--

PORMESTARINNA. No pappa, pappa! Mitäs me nyt joutavia. Mene sinä nyt
vain skoolaamaan hänen kanssaan. Ja me Aleksandran kanssa lähdemme pian
kotia, mutta sinä voit tulla sitten hänen kanssaan. Mene nyt, pappa,
mene.

PORMESTARI. Minä tuskin joudan olemaan niin kauan kuin hän viipyy, ja
minä luulen, että minun pitää lähteä jo ennen kuin tekään joudutte,
sillä minulla on huomenna maistraatin istuntokin. (Lyö näppiä.) Minun
pitää muistaissani sanoa Hillerille, että Hillerin pitää huomenaamuna
välttämättömästi julistaa muuan kuulutus kaupungilla. Se on jäänyt
aivan viime nipukkaan.

PORMESTARINNA. Sano, pappa, samalla, että Hillerin pitää tulla
nuohoamaan meille aamulla, sillä tänään oli tulla nokivalkea.

PORMESTARI. Ai ai! Se taitaa Hilleri vähän huolimattomasti hoitaa sitä
nuohoojantointa. (Menee vasemmalle ja heti oven aukaistuaan.) Hilleri!
(Vetää oven kiinni jälkeensä.)

ALEKSANDRA (tulee salista). Mamma, mamma, kun on hauska! Minä olen
saanut niin paljon tanssia. Ja minut on jo pyydetty kolmanteen
franseesiin, jos vielä tanssitaan.

ROUVA DANELL (mustissa, tulee salista). Voi, kun herra--herra--mikä se
taas olikaan hänen nimensä? Minä en tahdo sitä millään muistaa!

PORMESTARINNA. Hurmerinta. Onhan se tunnettu nimi. Eikö Josefine ole
lukenut sanomalehdistä? Niissähän on kuulemma paljon kirjoitettu
hänestä.

ROUVA DANELL. Vai niin! Tämäkö se nyt on se, joka sen suuren rosvon ja
murhamiehen otti kiinni ja kuoli?

PORMESTARINNA (nauraa pitkään). Tämäkö se kuoli?

ALEKSANDRA. Nyt minäkin hoksaan, mitä mamma nauraa! Miten se täällä
tanssisi, jos se kuollut olisi? Hihihi.

ROUVA DANELL. Mutta minusta hän on aivan kuin se.

PORMESTARINNA. Tämä on runoilija.

ALEKSANDRA. Hän on kirjoittanut noin paksun kirjan.

PORMESTARINNA. Ja aivan runoa kuulemma.

ALEKSANDRA. Hän lahjoitti minulle kirjansa. Ja hän oli kanteen
kirjoittanut, että--miten se mamma olikaan?

PORMESTARINNA. Se oli runoa, alussa Aleksandran nimi, ja sitten hänen
nimensä: Urho Armas Hurmerinta.

ROUVA DANELL. Minä en tiedä ketä hän muistuttaa.

ALEKSANDRA (huomaten yht'äkkiä). Hän on aivan kuin niissä meidän
muutamissa korteissa ruutukuningas.

ROUVA DANELL. Hänessä on jotakin niin paljon--minä en osaa sanoa mitä
se on. (Lähtee äkkiä saliin.)

ALEKSANDRA. Me olemme jo sinut. Armaaksi häntä kutsutaan.

PORMESTARINNA. Vai niin! Mitä hän puhelee?

ALEKSANDRA. Kysyi, kuinka monta veljeä minulla on, niin minä sanoin
ettei yhtään, ja sitten hän kysyi montako sisarta, niin minä sanoin
että kahdeksan, ja että pappa ja mamma aina--

PORMESTARINNA. Kenen muitten kanssa hän näyttää enimmin puhelevan?

ALEKSANDRA. Neiti Salmelan kanssa.

PORMESTARINNA (ihmeissään). Neiti Salmelan kanssa?

ALEKSANDRA. He ovat vanhat tutut. Helsingissä ovat tutustuneet.

PORMESTARINNA. Vai niin. Minä ajattelinkin, että mikäs nyt, kun neiti
Salmelakin tuli ihmisten joukkoon.

ALEKSANDRA. Neiti Salmela kuului olevan hyvin rikas. Hänen isänsä on
jonkun suuren ja vanhan aateliskartanon omistaja.

PORMESTARINNA. No mitä hän sitten on tullut tänne konttoristiksi?

ALEKSANDRA. Tuossahan on muuan nenäliina. Neiti Salmela äsken haki
nenäliinaansa. Minä menen kysymään, onko tämä hänen.

PORMESTARINNA. Ei tarvitse! Sinun ei tarvitse hieroa hänen kanssaan
mitään läheistä tuttavuutta ja ystävyyttä. Hän rupeaa sitten meillä
hyppäämään. (Ottaa nenäliinan Aleksandran kädestä ja viskaa sohvalle.)
Hakekoon itse! Kylläpähän sen tuosta löytää.

ROUVA DANELL (salin ovelta). Tantti ja Aleksandra! Tulkaa, tulkaa!
Herra--herra--hän taas pitää puhetta!

ALEKSANDRA. En minä viitsi puheita kuunnella!

PORMESTARINNA. Mutta sinun pitää olla siellä, kun herra Hurmerinta
pitää puhetta. (Ottaa Aleksandraa kädestä ja vetää hänet mukanaan
saliin.)

HILLERI (tulee vasemmalta, ilman pyyheliinaa, lasi kädessä, nuortuneen
näköisenä, liikkeet hillityt ja sujuvat, laulaa hiljaa ja
tunteellisesti).

    Oi ruusunen,
    sä suloinen,
    oi etten sua nähnyt ois!

TARJOILIJANEITI (pöyhkeästi ja koreasti puettu, hyvin ylpeä, tulee
vasemmalta kädessä tarjotin kahvineen ja punssipulloineen jäämaljassa).
Kas niin! Siinä se nyt oli! (Vie tarjottimen pöydälle.)

HILLERI panee lasinsa pöydälle, istahtaa tuolille lynkäpäisilleen
polviaan vasten, peittäen käsillä kasvonsa, nauraa nauruaan.

TARJOILIJANEITI. On ilveitä hullulla!

HILLERI. (nousee seisomaan ryhdikkäänä, kädet housuntaskuissa, ja
katsoo tarjoilijaneitiä aivan kuin aikoisi jotakin sanoa, mutta kääntää
päänsä pois hänestä ja heiluttaen hänelle käsiteräänsä.) Liian matala!

TARJOILIJANEITI (tyrkkää). Korjaa täältä luusi! (Menee vasempaan ja
ovelta ärsyttävästi.) Hullu! (Vetää oven kiinni.)

HILLERI (seisoo jonkun aikaa tuijottaen, ottaa lasinsa ja ryyppää
pohjaan). Se on samantekevä, mitenpäin muna on padassa. (Ottaa
punssipullon pöydältä ja se kädessä lähtee saliin päin, mutta pysähtyy
ovensuuhun kuuntelemaan puhellen pausseilla.) Aivan niin!--Ideaali!--
Korkealle, korkealle!--Periaatteet!--Ne ovat tätä nykyä paljon
huonommassa hinnassa kuin lankut!--Luja periaatteenmies!--Muista
kauppaneuvoksen härkää!

Salista kuuluu eläköönhuutoja.

HILLERI astelee sohvan taakse, jonne istahtaa näkymättömiin.

HURMERINTA, toisella puolen POMMERI, toisella KANTTORI ja jälessä
PORMESTARI, tulevat salista, kaikilla boolilasit kädessä.

POMMERI (taputtaen olalle Hurmerintaa). Kiitoksia, veli, siitä
puheesta! Se oli puhe se, miehen suusta.

KANTTORI (taputtaen olalle). Kiitoksia ideaaleista! Kiitos! Niitä on
vähän, joilla on ideaaleja.

POMMERI. Kiitoksia periaatteista! Periaatteet ne ovat--ja niitten pitää
olla just lujat.

KANTTORI. Mutta ideaali! Ideaali! Ja niinkuin veli konstateerasi, ja
niinkuin se oikein olla pitääkin, ja niinkuin minä olen aina
puolustanut, että korkea ideaali!

HILLERI (sohvan takana hihkasee). Hih! Huh! Apinamarkkinat!

PORMESTARI. Mikä se oli?

KANTTORI. Joku tuolla ulkona huusi. (Menee ikkunaan ja katsoo ulos.)
Mitä lienee ollut poikia.

PORMESTARI (Hurmerinnalle). Minusta tuo booli selvittää vain! Minä
tilasin senvuoksi vähän punssia ja kahvia. Juoko veli punssia?

HURMERINTA. Kiitoksia, setä. Kyllä minä olen joskus sitäkin maistanut.

PORMESTARI (kummastellen). Tässä on kyllä kahvit ja jäämalja, vaan ei
mitään punssipulloa!

POMMERI (taputtaa pormestaria olalle) Sen on korjannut sallimuksen
käsi.

KANTTORI. Katsos vain Pommeria, kun tekasi sukkeluuden. Lähteekö sitä
katajastakin tervaa?

POMMERI. Lähtee muutakin! Saanko minä herroille tarjota samppanjaa?

KANTTORI. No kun ehti ennen minua!

PORMESTARI. Mutta taitaisi olla parasta, että menisimme johonkin
toiseen huoneeseen, tämä kun oikeastaan on naisia varten.

POMMERI. Niin, mennään vain. Onhan täällä huoneita.

POMMERI ja PORMESTARI menevät vasempaan.

NAATUS (tulee perältä, pidättää Hurmerinnan). Herra Hurmerinta! Saanko
teiltä ryöstää muutaman minuutin? Pari minuuttia vain.

KANTTORI (vasemmalle mennessä). Mutta elä viivytäkään koko iltaa! Herra
Hurmerinta kuuluu meidän seuraamme. (Menee.)

NAATUS. Pari minuuttia vain. Siinä pikku puheessa, joka illan alussa
minulla oli kunnia pitää, tapahtui sellainen seikka, että minä unohdin
itse pääasian. Mutta, ollen se minulla kirjoitettuna (ottaa taskustaan
kaksi pitkää paperiliuskaa) olen minä tilaisuudessa lukemaan sen nyt
tässä. Luenko ehkä kokonaan, että tulee yhteys näkyviin?

HURMERINTA. Minä olisin varsin kiitollinen, jos minä saisin tuon
muistoksi tästä kunniakkaasta illasta.

NAATUS. Kyllä. Mutta siinä tapauksessa minä ensin tässä silmään
pikimmältään, olisiko mahdollisesti jotakin vaillinaisuutta taikka
epäselvyyttä kuin myöskin huomaamattomuutta. Ja ikäväkseni näen heti
alussa muutamassa sanassa jääneen t:n viivan pois. Onko mahdollisesti
herra Hurmerinnalla lyijykynää?

HURMERINTA. Valitettavasti ei.

NEITI SALMELA tulee peräovesta.

NAATUS (kumartaa). Naatus--kolleega.--Onko neidillä lyijykynää?

NEITI SALMELA. Salmela--neiti.--Ei.

NAATUS menee saliin.

HURMERINTA. Mutta onpa teistä, neiti Salmela, tullut juhlallinen!

NEITI SALMELA. Juhlahan nyt onkin.

HURMERINTA. Minkä vuoksi ette tanssi? Tanssittehan Helsingissä?

NEITI SALMELA. Minä haen hävinnyttä nenäliinaani.

HURMERINTA. Missä minä näinkään jonkun nenäliinan? Tuolla on sohvassa.
Ehkä se on tämä?

NEITI SALMELA. Kiitos.--Hyvästi, herra Hurmerinta.

HURMERINTA. Joko te lähdette? Elkää toki vielä!

NEITI SALMELA. Tuskin täällä kuitenkaan tulee enää muuta kuin tanssia.

HURMERINTA. Mutta istukaa nyt toki hetkiseksi, minä pyydän. Tuskin
olemme kahta sanaa saaneet vaihtaa. Minä lähden sitten teitä
saattamaan, saanko luvan?

NEITI SALMELA. Teillä on velvollisuuksia.

HURMERINTA. Minä toivon, että minulla on sekä velvollisuus että oikeus
liittyä hetkiseksi seuraanne, kun te kerran olette tullut minun
tervetuliaisjuhlaani vieraaksi. Ja siitä aivan odottamattomasta
kunniasta, jota minulle on osoitettu tällä hämmästyttävällä
vastaanotolla, on minulla epäilemättä velvollisuus lausua kiitokseni
etupäässä teille.

NEITI SALMELA (hämmästyen). Minulle? Herra Hurmerinta, te puhutte
käsittämättömiä!

HURMERINTA. Eihän minua täällä ole kukaan muu tuntenut kuin te, ei
ainoakaan sielu.

NEITI SALMELA. Hyvä herra Hurmerinta, minulla ei ole tähän teitä
hämmästyttävään kunnianosoitukseen mitään muuta osaa kuin vähäpätöinen
läsnäoloni. Vaikka keväästä asti olen paikkakunnalla ollut, olen täällä
aivan outo kaikille. Minä en olisi voinut mitään vaikuttaa, jos olisin
tahtonutkin. Kaikki on vain teidän oman maineenne ansiota, yksistään.
Eilen näin listan, jossa ilmoitettiin teidän tänään tulevan ja
vastaanottojuhlan olevan nyt illalla. Siinä kaikki mitä tiedän.

HURMERINTA. Tämä on hämmästysten päivä.

NEITI SALMELA. Iloisten hämmästysten päivä.

HURMERINTA. Kun minä olin parahiksi saapunut kaupunkiin, sain
ystävällisen kutsun yksinkertaiseen illanviettoon. Ja kun minä tulen
yksinkertaiseen illanviettoon, niin--(katselee ympärilleen) niin mitä
näenkään! En tahtonut uskoa silmiäni astuessani saliin ja näihin
huoneisiin. Ja ihmiset uppo-outoja, vaan rientävät vastaan kuin minä
olisin ollut... (levittää kätensä).

NEITI SALMELA. Kuningas.

HURMERINTA. Ja minä jouduin ihan haltioihini!

NEITI SALMELA. Sen kuuli puheistanne.

HURMERINTA. Mutta siinä kuitenkin kaikitenkin oli ja on osa teilläkin.

NEITI SALMELA. Sittenkin?

HURMERINTA. Muistatteko, missä näimme toisemme ensi kerran?

NEITI SALMELA. Minä näin teidät eräässä iltamassa, jossa lausuitte
muutaman erittäin kauniin runonne.

HURMERINTA. Minä näin teidät Suomalaisessa teatterissa eräänä iltana,
kun näyteltiin--mikä se nyt olikaan?

NEITI SALMELA. »Ei lempi leikin vuoksi.»

HURMERINTA. Niinhän se taisi olla. Meidät sitten esiteltiin lämpiössä.

NEITI SALMELA. Kolmas kerta.

HURMERINTA. Mitä kolmas kerta?

NEITI SALMELA. Meidät silloin esiteltiin.

HURMERINTA. Minä todella en muista, että meitä sitä ennen olisi
esitelty.

NEITI SALMELA. Olisitteko muuten runoilija!

HURMERINTA. Mutta silloin kiintyi koko mieleni ja kaikki ajatukseni
teihin.

NEITI SALMELA. Kolmas kerta toden sanoo!

HURMERINTA. Minkä vuoksi olette niin ivallinen? Ettehän koskaan ennen
ole ollut.

NEITI SALMELA. Jos niin käsitätte, pyydän anteeksi.

HURMERINTA. Kaikessa tapauksessa tuntuu teissä nyt jotakin kylmää ja
katkeraa. Aivan toinen olitte ennen. Olitte aina kuin lämmin, virkeä
kevättuuli. Aina innostunut ja innostuttava.

Äänettömyys.

HURMERINTA. Te katositte aivan yht'äkkiä Helsingistä? (Odottaen
hetkisen vastausta.) Minä kirjoitin kotianne teille.

NEITI SALMELA (ehättäen keskeyttämään). Minä tulin tänne melkein suoraa
päätä Helsingistä.

HURMERINTA. Mitähän lieneekin, mutta laivan tänään lähestyessä rantaa
minulle yht'äkkiä johtui mieleen ajatus, että olisipa somaa, jos
näkisin teidät laivasillalla. Arvaatte hämmästykseni, kun sitten
salinovesta astuessani näin teidät. Eikö ole ihmeellistä?

NEITI SALMELA. Sattuuhan sellaista paljon.

HURMERINTA. Mutta saavutettuani teidät nyt näin yhtä äkkiä, kuin
minulta katosittekin, minä nyt--

NEITI SALMELA. Herra Hurmerinta!

HURMERINTA. Minä tahdon saada sanotuksi, että minä teitä rakastan.

NEITI SALMELA. Ajatelkaa, missä olemme, ajatelkaa toki!

HURMERINTA. Vastatkaa minulle ratkaiseva sana, yksi ainoa sana. Minä en
tahdo jäädä epätietoon.

NEITI SALMELA. Nyt ei ei ei. Ei nyt. Sitten kun tulette minua
saattamaan.

HILLERI nauraa.

HURMERINTA. Se oli vain joku tuolla ulkona.

NEITI SALMELA. Se on muuan hullu! (Rientää saliin.)

HURMERINTA kiiruhtaa katsomaan ikkunasta ulos.

HILLERI (nousee seisomaan sohvan taakse, enemmän hutikassa kuin edellä;
Hurmerinnan kääntyessä päin). Saanko minä laulaa pienen laulun?

HURMERINTA (ystävällisesti). Kernaasti minun puolestani.

HILLERI (nuotittomasti, pitkäveteisesti, alussa hiljaa). Tääääää kylä
on yks (kovasti) pikkainen kaupunkiiiiii. (Puhuu.) Eikö niin?

HURMERINTA. Pieni kaupunki tämä on, mutta minkä minä olen nähnyt,
erittäin kaunis kaupunki, idyllinen!

HILLERI. Kyllä minä tämän tunnen!

HURMERINTA. En minä sitä sen vuoksi sanonut, ettei veli tuntisi--

HILLERI (nostaa kätensä). Top top top!--Top!--Herra sanoi, että veli?

HURMERINTA. Emmekö ole vielä tehneet lähempää tuttavuutta?

HILLERI (pudistaen päätään). Emme.

HURMERINTA. Anteeksi. Minun on tietysti vaikea muistaa kenen kanssa
olen, kenen en. Saanko korjata tuhmuuteni esittämällä nyt veljenmaljan?

HILLERI. Toinen tuhmuus!

HURMERINTA. Te ette suvaitse?

HILLERI. En. Sitä tuhmuutta minä en tee ikinä!

HURMERINTA (ivallisen kohteliaasti). Pyydän anteeksi tuhman
tungettelevaisuuteni ja uhkarohkeuteni.

HILLERI. Jää anteeksi saamatta, uskon minä!--Ettekös te ole Suomen
suurin runoilija?

HURMERINTA. Kömpelöä pilaa.

HILLERI. Moittikaa sanomalehtiä, niitä minä siteeraan.

HURMERINTA. Puhuttiin vain jotakin minun lahjoistani tahi muuta
sellaista.

HILLERI. Sitä on siinäkin. Mutta--minäkin olen tehnyt runon.

HURMERINTA. Oo!

HILLERI. Tahdotteko kuulla?

HURMERINTA (kumartaa). Mikä suuri kunnia minulle!

HILLERI (katsoo kattoon, sitten jonkun ajan kuluttua). Yks muurahainen
tallattiin--(jää katsomaan Hurmerintaa silmiin äänettömänä).

HURMERINTA (pitkän äänettömyyden perästä). Entäs sitten?

HILLERI. Ei sitten mitään!

HURMERINTA (pilkallisen vakuuttavasti). Mikä jylhän kaunis runo!

HILLERI. Ja kuitenkaan sanomalehdet eivät ole minusta puhuneet mitään.

HURMERINTA (ivallisella uhalla). Ehkä minulla tulee olemaan kunnia
puhua teistä lehdessäni.

HILLERI. Minkä vuoksi te sanotte, että ni?

HURMERINTA. Mitä ni?

HILLERI. Että lehdessäni?

HURMERINTA. Niin sanoessani tietysti tarkoitan vain lehteä, jonka
toimittajaksi olen valittu.

HILLERI. Onko teillä sitten sellainen kontrahti, että voitte sanoa ni?

HURMERINTA. Kaikesta päättäen olette lakitieteen tohtori.

HILLERI. Minä olen profeetta.

HURMERINTA. Tarkoitatte varmaan professori?

HILLERI. Se nyt lempoa, etten minä koskaan saa tarkoittaa sitä, mitä
sanon! Minä olen profeetta. Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!

HURMERINTA. Puhukaa, profeetta. Otan nöyrällä sydämellä vastaan.

HILLERI. Te, herra runoilija, äsken puhuitte tuolla salissa, mitäs te
puhuittekaan? Minä en oikein saanut kiinni. Teillä ajatus lensi, lensi
niin korkealle. Mutta minä ajattelin että antaa sen lentää, kyllä routa
porsaan kotiin ajaa.

HURMERINTA. Sehän vasta kaunista runoa!

HILLERI. Päinvaston, rumaa, sillä se on totta. Minä profeteeraan aina
totta.--Tiedättekö te mikä porsas on?

HURMERINTA. Olen nähnyt silloin tällöin.

HILLERI. Se on kauppaneuvoksen härkä.

HURMERINTA. Miten järkevää!

HILLERI. Tunnetteko kauppaneuvoksen härkää?

HURMERINTA. Minulla ei ole sitä kunniaa.

HILLERI. Saanko minä esittää?

HURMERINTA. Se on aivan liian suuri kunnia minulle.

HILLERI. Minä olen tuuminut, että se voisi olla teille hyödyksi. Teidän
on kuitenkin pakko tutustua siihen.

HURMERINTA. Jos se on se, joksi otaksun, niin varmaan pääsen siitä
pakonalaisuudesta.

HILLERI. Tupultti erehdys. Pruu priimuu, niinkuin herra pormestari
sanoo, se on varma kuin kuolemanne, että teidän täytyy tutustua siihen.
Ptruu sekunduu, kauppaneuvoksen härkä ei ole se, joksi otaksutte. Mutta
minulla on kuva siitä (kopeloipi taskuaan).--Perhanan eukko--nimittäin
minun eukkoni.--sai sen sittenkin varastetuksi. (Vikkelästi.) Mutta
minä toimitan sen teille huomenna.

HURMERINTA. Minä olen kiitollinen, vaikka en ymmärräkään asian
tärkeyttä.

HILLERI. Ymmärryksen puute on paha vika, sydämen puute vielä pahempi.

HURMERINTA. Viisaasti haastettu.

HILLERI. Siihen teitä auttakoot kaikki jumalat. Ja nyt minä tahtoisin
juoda onneksenne hyvällä sydämellä. Saanko luvan?

HURMERINTA. Kiitoksella vastaan otetaan.

HILLERI kumartuu sohvan taakse.

NAATUS (tulee perältä paperiliuskat kädessä). Nyt on niin, että minä
heti tässä alussa huomasin muutamia aukkoja, jotka minä mielelläni
tahtoisin täyttää. Senvuoksi pyytäisin, että minä saisin tämän pitää
huomiseen, jolloin toisin tämän. Jos suinkin mahdollista?

HURMERINTA. Olkaa niin hyvä.

KANTTORI (lasi kädessä vasemmalta, heti ovessa). No niin! (Kääntyy
huutamaan kamariin) Niinkuin sanoin. Naatus on jaaritellut koko ajan.
Täällä seisovat samoilla jalkainsa sijoilla.

POMMERI (vasemmalta, lasi kädessä). Tule sinäkin, Naatus, tänne samaan
sakkiin. Ei meiltä tärpätti lopu!

PORMESTARI (vasemmalta, lasi kädessä). Mutta emmekö saa lauluksi?
Kanttori, mitä virkasi vaatii!

KANTTORI. Niin tosiaan. (Hurmerinnalle.) Laulaako veli?

HURMERINTA. Ei ole laulunääntä enemmän kuin sammakolla, mutta minä
kuuntelen.

KANTTORI. Naatus laulaa ensi tenoria, Pommeri bassoa, minä toista
tenoria ja setä pormestari--meidän solisti!--mitä ääntä hyvänsä.

PORMESTARI (kohottaen lasia laulaa).

    Den andra bägaren, hurra,
    Kamrater, skall kungen ha!

Siihen, kun pormestari on saanut lauletuksi, on salista rientänyt
muutamia juhlapukuisia herroja, jotka ovat istuttaneet Hurmerinnan
tuolille, ja heidän nostaessaan häntä kannettavaksi saliin PORMESTARI,
KANTTORI, POMMERI ja NAATUS kertaavat yhdessä:

    Den andra bägaren, hurra,
    Kamrater, skall kungen ha!

HILLERI (joka tällä aikaa on noussut seisomaan toalettipeilin pöydälle,
lasi kädessä, matkien soiton säestystä). Tatatutatitutatii!

Kaikki kääntyvät katsomaan, ja kantajat kääntävät samassa Hurmerinnan
Hilleriin päin.

HILLERI (kohottaa lasin). Terve tuloa--hulluinhuoneeseen!

KANTTORI (kiireellisesti huutaen). Porilaisten marssi. Porilaisten
marssi!

Saatto lähtee laulaen saliin.

PORMESTARI (jääden huoneeseen, seisoo peilin edessä, jonka pöydällä
Hilleri on). Hilleri! Hilleri! Hilleri! Hilleri ei ole enää raastuvan
vahtimestari. Ja vikkelästi alas ja ulos.

HILLERI (ylpeänä). Kuka se on, joka minulle puhuu?

PORMESTARI. Minä se olen. Pormestari!

HILLERI (alamaisesti). Vai herra pormestari. Nöyrimmästi anteeksi.
Mutta jos se olisi joku muu, niin minä en tulisi. Vaikka olisi itse
kauppaneuvos, niin en tulisi. Mutta kun herra pormestari käskee, niin
minä heti tottelen. (Laskeutuu alas.) Enkö ole aina totellut herra
pormestaria?

PORMESTARI. Totteliko Hilleri, kun minä sanoin, että Hilleri ei saa
maistaa? Hilleri on kuitenkin maistanut.

HILLERI. Ja ryypännyt, herra pormestari. Minä tunnustan suoraan herra
pormestarille, että herra pormestari näkee tässä aika vahtimestarin ja
viiden lapsen isän. (Toverillisen pyytävästi.) Mutta herra pormestarin
ei tarvitse muille sanoa.

PORMESTARI. Minkä vuoksi Hilleri sitten maistaa, kun Hilleri tietää,
ettei pysy rajoissaan?

HILLERI. No eihän se monta kertaa satu. Vai sattuuko?

PORMESTARI. Se on kyllä tosi, ettei se satu monasti.

HILLERI. Ja kun minä olen sellainen kuin minä olen, niinkuin
pormestarinna sanoo.

PORMESTARI. Se on lieventävä asianhaara kyllä. No puhutaan sitten
huomenna, kun Hillerikin on selvillään.

HILLERI. Niin, herra pormestari, puhutaan huomenna. Minä lähden siis
nyt, herra pormestari?

PORMESTARI. Niin, Hilleri menee nyt. Mutta Hilleri menisi siivosti ja
sievästi.

HILLERI. Herra pormestari, minä ajattelin, että jos, kun minulla on
niin huono veri, taas tuolla (viittaa saliin) sattuu jotakin, olisi se
hyvin paha.

PORMESTARI (miettien, kekseliäästi). Hilleri voi mennä ikkunasta.

HILLERI. Sitä minä en olisi huomannutkaan. Mutta jos kadulla on
kauppaneuvoksen härkä.

PORMESTARI (menee katsomaan ikkunasta). Ei ole.

HILLERI (menee ikkunan luo ja nousee ikkunalle). Herra pormestari ei
siis tule yhtä aikaa, niinkuin herra pormestari minulle määräsi?

PORMESTARI. Minä viivyn vielä hiukkasen aikaa.

HILLERI. No minun ei siis, herra pormestari, tarvitse sitä tärkeää
kuulutusta--?

PORMESTARI. Kyllä, kyllä! Hillerin pitää muistaa se!

HILLERI. Ja pormestarinna oli käskenyt nuohoamaan.

PORMESTARI. Niin, Hilleri nyt muistaa!

Salista kuuluu eläköön-huutoja.

HILLERI. Hyvästi, herra pormestari.

PORMESTARI. Hyvästi, Hilleri.

HURMERINTA syöksyy kiireesti salista, ottaa pöydälle heittämänsä
boolilasin ja yrittää kiiruhtamaan saliin takaisin.

HILLERI nauraa nauruaan.

HURMERINTA säpsähtäen pysähtyy ja huomaa Hillerin ikkunalla.

HILLERI. Minä olen se profeetta! (Hyppää alas kadulle.)

HURMERINTA. Setä, minä tuota miestä pelkään.

PORMESTARI. Ei sitä tarvitse pelätä. Se kyllä on ... (pyörittää sormea
otsallaan), vaan hyvin siivo. Ainoastaan joskus kun maistaa, on vähän
kiusallinen.

HURMERINTA (uhkaavasti). Kyllä minä hänet vielä--! (Yrittää menemään
saliin.)

PORMESTARI. Minne sinä menet?

HURMERINTA. Minä vielä pidän pienen puheen.

KANTTORI (tulee salista, lasi kädessä, paatoksella). Veli Hurmerinta!
Minä pyydän tässä vielä omasta puolestani lausua muutamia, ainoastaan
muutamia sanoja.--Jos vakavuutta, voimmepa sanoa, jos hellyyttä, jos
löytyy vielä, niinkuin minä tahtoisin sanoa--

POMMERI tulee puoliruumista myöten näkyviin vasemmanpuoleisesta ovesta
ja katsoa tirkistelee.

KANTTORI (huomattuaan Pommerin, tarkoituksella)--huolimatta siitä, että
jotkut ja voinpa sanoa, niinkin paljon, että joku tahtoo intrigeerata--

POMMERI (kankealla kädenliikkeellä). Pruur Hurmrint! Kom port! Kom para
port! Häär fins toist sort!

Esirippu.



TOINEN NÄYTÖS.


Pormestarin sali. Perällä kolme ovea, oikeanpuolinen ruokasaliin,
keskimäinen eteiseen, vasemmanpuolinen pormestarin kamariin. Oikealla
kaksi ovea lähekkäin, perimäinen Aleksandran, etumainen Hurmerinnan
kamariin. Vasemmalla kolme ikkunaa.

PALVELIJA tulee Hurmerinnan kamarista kahvitarjotin kädessä.

PORMESTARINNA. Onko herra Hurmerinta jo ylhäällä?

PALVELIJA. Makuullapa tuo oli, luki jotakin ja pani (matkien) hi hi hi,
ho ho ho. Rutihullu! (Yrittää menemään pormestarin kamariin.)

PORMESTARINNA. Mihin sinä menet?

PALVELIJA. Tietysti vien pormestarille kahvia.

PORMESTARINNA. Pormestari meni kaupungille.

PALVELIJA. Mutta eihän nyt vielä ole maistraatin aika.

PORMESTARINNA. Eikö pormestari saa muualla käydä kuin maistraatissa?
Hä? Eikö saa? Sinäkö sen määräät, mihin pormestari saa milloinkin
mennä? Jätä sinä vain se valta minulle.

PALVELIJA. Niinkuin se onkin. (Menee ruokasalin ovesta.)

HILLERI (nuohoojan puvussa, tulee eteisestä) Hyvää huomenta, armollinen
pormestarinna.

PORMESTARINNA. Hilleri ei hyvää huomenta ansaitse. Sellaisen häpeän
Hilleri teki eilen! Kun Hilleri on sellainen kuin Hilleri on, niin
pitäisi Hillerin ymmärtää, ettei Hillerin sovi ollenkaan maistaa, sillä
se vie heti sen vähänkin ymmärryksen.

HILLERI (pyyhkii silmiään). Pormestarinna puhuu aina niin kauniisti ja
viisaasti.

PORMESTARINNA. Saa nähdä, antaako pormestari anteeksi.

HILLERI. Saa nähdä.

PORMESTARINNA. Pormestari ei ole vielä pukeutunut.

HILLERI. On hyvä, että herra pormestari on kotona. Kauppaneuvoksen
härkä näkyi juuri menevän syömään esplanaadiin.

PORMESTARINNA. Onko se taas ollut seurahuoneen edustalla koko yön?

HILLERI. Tietysti.

PORMESTARINNA. Ja nyt vasta lähti?

HILLERI. Ja nyt vasta herra pormestarikin tulisi kotia, jos ei ennen
olisi tullut.

PORMESTARINNA (hätäillen). Hilleri menee nyt nuohoamaan.

HILLERI. Piiat eivät suvaitse.

PORMESTARINNA. Mitä se semmoinen on! (Menee ruokasaliin.)

HILLERI (eteiseen). Nyt, herra pormestari.

PORMESTARI (tulee eteisestä, jättää keppinsä ovenpieltä vasten). Oliko
pormestarinna hyvin--?

HILLERI. Herra pormestari, hyvin!

PORMESTARI. Eihän se ole kumma! Minä Hillerille sen sanon, vaikka ei
Hillerin tarvitse muille sanoa, että tässä Hilleri näkee aika
pormestarin!

HILLERI. Ja yhdeksän lapsen isän, niinkuin pormestarinna sanoo.

PORMESTARI. Niin, ja yhdeksän lapsen isän!

HILLERI. Ja kaikki niin kauniita tyttöjä!

PORMESTARI. Mutta tämä on viimeinen kerta! Kun minä vain tästä
pääsisin.

HILLERI. Kyllä herra pormestari tästä pääsee.

PORMESTARI. Hilleri ensin koettaisi puhella pormestarinnalle.
Pormestarinna tykkää hyvin paljon Hilleristä.

HILLERI. Ja Hilleri pormestarinnasta. Me aina pormestarinnan kanssa
yhdessä valitsemme niin leningit kuin alushameet. Mutta muille minä en.

PORMESTARI. Hilleri voisikin alkaa siitä, että pormestarinnan pitää
saada uusi leninki.

HILLERI. Taikka siihen lopettaa, miten vain nyt sopii.

PORMESTARI. Niin, miten Hilleri parhaaksi katsoo.

HILLERI. Herra pormestari menee vain kamariinsa. Minä sitten koputan
ovelle, milloin parhaaksi katson.

PORMESTARI (menossa kamariinsa). Mutta Hilleri! Se kuulutus!

HILLERI. Kyllä muistan. Mutta, herra pormestari! Ei saa nukkua!

PORMESTARI. En en en. Minunhan pitää lähteä pian maistraattiin. (Menee
kamariinsa.)

PORMESTARINNA (tulee ruokasalista). Mitä se Hilleri puhuu, että piiat
eivät antaneet nuohota? Eihän Hilleri ole kyökissä käynytkään!

HILLERI. Niin, nähkääs, hyvä pormestarinna, piiat ovat hävyttömiä,
niinkuin pormestarinna on monasti sanonutkin. Ne ovat aina minulle
kiukutelleet, että taas tuo mokoma Hilleri tulee siivottomuutta
pitämään. Monta kertaa ovat irvistelleetkin.

PORMESTARINNA. Se on ollut vain leikkiä. Eikö Hilleri sen vertaa
ymmärrä? Menkää nyt.

ALEKSANDRA (juoksee kamaristaan, puolipukeutuneena). Mamma, mamma! Nyt
Fiina toi postista sen paketin, ja minä avasin sen. On niin kaunis
puku, niin niin niin kaunis. Minä puen sen ylleni, että Hillerikin
näkee.

PORMESTARINNA (joka on käynyt ikkunasta tähystelemässä kadulle, jättäen
ikkunan auki). Mitäs Hillerin siitä tarvitsee nähdä!

ALEKSANDRA. Eipä mammallekaan kelpaa koskaan mikään leninki, jos ei
ensin kysy Hilleriltä. Hillerin pitää saada nähdä minunkin leninkini!
Olkaa vain täällä, Hilleri, niin kauan kuin minä puen sen ylleni.
(Menee kamariinsa.)

PORMESTARINNA (yhä rauhattomampana). Hilleri menee nuohoamaan sillä
aikaa, kuin Aleksandra pukeutuu.

HILLERI. Siihen varmaan pormestarikin saa pukeutuneeksi.

ROUVA DANELL (ikkunasta). Hyvää päivää, tantti. Minulla on hyvin
tärkeää asiaa pormestarille. Onko pormestari kotona?

PORMESTARINNA. Josefine tulee sisään. (Hillerille.) Mitä minä nyt
sanon?

HILLERI. Pormestarinna tietysti pistää pikku valheen.

PORMESTARINNA. Kunpa osaisin!

HILLERI. Helppohan se on osata, sanoo vain päinvastoin: että pormestari
ei ole kotona, ei ole vielä eilisestä juhlasta tullut.

PORMESTARINNA. Hilleri menee heti nuohoamaan siitä! (Menee eteiseen.)

HILLERI (pormestarin kamarin ovelta). Herra pormestari. Tänne tulee
vieras. Jaksaako herra pormestari odottaa vähän aikaa? Mutta herra
pormestari ei saa nukkua! (Menee ruokasaliin)

ROUVA DANELL (tulee eteisestä). Minulla olisi pormestarille ollut
sellaista asiaa, että kun muuan poika pallolla rikkoi ikkunan, olisin
kysynyt, eikö sitä poikaa mitenkään saisi pakotetuksi maksamaan.

PORMESTARINNA (tulee eteisestä rouva Danellin keralla). Mikä poika se
oli?

ROUVA DANELL. Muuan kerjäläispoika.

PORMESTARINNA. Mitä sellaiselta saa? Eikähän ikkunalasi niin
summattomia maksa.

ROUVA DANELL. Kaksi markkaa!

PORMESTARINNA. No mitä kaksi markkaa on Josefinen rahoissa, joita on
kai lähelle satatuhatta.

ROUVA DANELL. Enemmän!

PORMESTARINNA. No niin! (Hämmästyen.) Mutta nythän minä vasta huomaan.
Minä ajattelinkin, että mitä outoa Josefinessa on! (Katselee hänen
pukuaan.)

ROUVA DANELL. Onko tantista tämä kaunis?

PORMESTARINNA. Josefinen leskivuosi on siis loppunut?

ROUVA DANELL. Ei. Se loppuu vasta ylihuomenna kello 12 päivällä. Mutta
minun musta pukuni oli niin huono, niin minä kysyin pastorilta, enkö jo
voisi panna vaaleaa pukua.

PORMESTARINNA. No nyt on kohta onnellinen meidän kanttorimme.

ROUVA DANELL. Mutta herra--herra--mikä hän onkaan?

PORMESTARINNA. Herra Hurmerintaako Josefine tarkoittaa?

ROUVA DANELL (innostuen). Ai, kun hän on herttainen! Hänessä on
jotakin, josta minä pidän hirveän paljon, tantti ei usko miten hirveän
paljon!

PORMESTARINNA. Vai niin! Mutta eihän herra Hurmerinta ole kaunis. Ei
voi verratakaan kanttoriin.

ROUVA DANELL. Mutta hän on noin (osoittaa vartaloa ylhäältä alas
molemmin käsin).--Onko hän köyhä?

PORMESTARINNA. On, luullakseni, hyvin köyhä.

ROUVA DANELL. Ei herra Hurmerinta ole kotona?

PORMESTARINNA. Ei, herra Hurmerinta meni Aleksandran kanssa kävelemään.

ROUVA DANELL. He taisivat mennä kauaskin?

PORMESTARINNA. Kauas, hyvin kauas aikoivat.

ROUVA DANELL. Minä ajattelin, että jos olisivat menneet johonkin
lähelle, niin olisin mennyt heitä tavottamaan.

PORMESTARINNA. Minä uskon, että he ovat jo kotia tulossa ja kävelevät
sillalla.

ROUVA DANELL. Sitten he varmaan pian tulevat, minä odotan heitä.--Onko
tantilla vatsa kipeä?

PORMESTARINNA. On.

ROUVA DANELL. Nyt he tulevat. Minä kuulin Aleksandran äänen.

PORMESTARINNA. Ei suinkaan! (Enemmän hädissään.)

ROUVA DANELL. Mutta jopa tantin vatsa onkin kipeä.--Nyt tulevat
portaita! Kuulkaa!

PORMESTARINNA. Hilleri kolistelee nuohotessaan.

ROUVA DANELL (säikähtäen). Ei suinkaan Hilleri tänne tule?

PORMESTARINNA. Pelkääkö Josefine?

ROUVA DANELL. Hän on niin kiusallinen. Tahtoo minulta rahaa.

PORMESTARINNA (ihmetellen). Hillerikö? Itselleenkö?

ROUVA DANELL. Ostaakseen lapsilleen makeisia. Onko tantilla kaksi
viisipennistä?

PORMESTARINNA. Ei ole kuin yksi.

ROUVA DANELL. No tantti lainaa sen minulle.

PORMESTARINNA. Minulla ei ole muuta kuin tämä, ja minä tarvitsen sen
haettaakseni kermaa.

ROUVA DANELL. Tantti ottaa tämän kymmenen penniä ja antaa minulle sen
viisi penniä, minä saan sitten toisen viisi penniä, kun on haettu
kermaa. (Vaihtavat rahoja)

HILLERI tulee ruokasalista kumartaen rouva Danellille.

ROUVA DANELL. Tässä on nyt Hillerille makeisrahaa, viisi penniä.

HILLERI. Ei se riitä.

ROUVA DANELL. Eilen ette pyytänyt kuin viisi penniä saadaksenne
penninkorpun kullekin lapsellenne.

HILLERI. Mutta nyt minulla on (nostaa toisen käden sormet ja toisesta
kädestä etusormen).

ROUVA DANELL. Hilleri on valehtelija! Eilen näytitte vain yhdellä
kädellä.

HILLERI. Mutta tänä päivänä ei enää riitä yksi käsi.

ROUVA DANELL. Kyllä on Hilleri tyhmä, kun luulee etten minä tiedä,
että--(sekautuen) mitä minä ajattelinkaan sanoa?

HILLERI. Varmaankin jotakin, joka olisi ollut hyvin viisasta.

ROUVA DANELL. Mutta minulla nyt ei ole kuutta penniä.

PORMESTARINNA. No kymmenen penniä.

ROUVA DANELL. Ei ei ei! Minulla ei ole kuin viisi penniä.

HILLERI (alkaen kävellä ympäriinsä hokien). Kuusi penniä tahi yksi
muisku, kuusi penniä tahi yksi muisku, kuusi penniä tahi yksi muisku...

ROUVA DANELL. Hilleri, te olette hullu!

HILLERI (asettuu lähelle). Raha tai yksi muisku!

ROUVA DANELL. Minun leninkini, minun leninkini! (Juoksee eteiseen.)

PORMESTARINNA. Hilleri! Hillerihän on humalassa! Kävikö Hilleri
kapakassa?

HILLERI (painelee päätään). Se on vielä sitä eilistä. Tämä on
paakruusi. Ja se on paljon pahempi kuin humala. Eikö pormestarinna ole
huomannut sitä pormestarissa koskaan? Se on vaarallista. Silloin pitää
olla hyvin varovainen, nauraa vain ja sanoa: no elä nyt, kultaseni!
Pane nyt maata, ukkoseni, ja levähdä. Minä sitten paistan sinulle
sillin. Niin minun eukkoni tekee, eikä meillä koskaan riidellä, sen
pormestarinnakin tietää.

PORMESTARINNA. Voi, voi Hilleri. Minä sen suoraan sanon, että monta
kertaa olen kadehtinut teitä ja ajatellut, että minä monessa muussa
tyytyisin paljon vähempään, kunhan vain olisi sellainen kotionni kuin
teillä.

HILLERI. Tai edes sellainen kuin tohtorin herrasväellä. Ajatelkaas,
pormestarinna, kun minä tänä aamuna pistäysin siellä, niin tohtori itse
soitti pianoa ja tohtorinna tanssi Emilia-tyttärensä kanssa, aurinko
niin kauniisti paistoi huoneeseen, ja kanarialintu lauloi.

PORMESTARINNA (itkien). Mitäs kun he!

HILLERI. Mutta tohtorinna onkin aina niin iloinen, aina naurusuin kuin
nuori tyttö.

ALEKSANDRA (tulee kamaristaan uudessa puvussaan). Hilleri ja mamma,
katsokaa nyt!

HILLERI. Ai ai, kuinka sievä! Kerrassaan kaunis!

PORMESTARINNA. Mutta kyllä se maksaakin, Hilleri, se maksaa--minä en
tohdi sanoakaan. Ja pappa ei vielä tiedä koko asiasta mitään. Minua
pelottaa niin kauheasti!

HILLERI. Mutta pitäähän neiti Aleksandrallakin olla puku, joka joltakin
näyttää.

PORMESTARINNA. Noniin. Voi hyvä Hilleri, puhukaa te pormestarille,
pormestari teihin niin luottaa.

HILLERI. Kyllä minä puhun. Olkaa huoleti. Ollaan vain iloisia. Ei
suinkaan herra pormestari ole vielä mennyt maistraattiin? Ei ole, koska
on hänen keppinsä tuossa oven pielessä.

PORMESTARINNA. Kas siinähän on papan keppi!

HILLERI. Niin. Siinähän herra pormestari melkein aina pitää sitä. Ja
siitä minä näen, milloin hän on kotona, milloin ei. Se on niin varma
merkki, että se ei petä monasti.

PORMESTARINNA (riemastuen). Ja kun minä en ole huomannut! Se oli pappa
varmaan kävelemässä aamulla, kun minä kävin hänen kamarissaankin.

HILLERI. Hoo, herra pormestari oli jo varhain liikkeellä, minä näin.

PORMESTARINNA. Minä en tiedä minkä vuoksi minä olen nyt niin iloisella
mielellä! Minä olisin nyt valmis vaikka tanssimaan!

HILLERI. Minäpä mielelläni tahtoisin kerran nähdä pormestarinnan
tanssivan, kun herra pormestari on aina kertonut, että pormestarinna
ennen tyttönä oli tanssinut niin kauniisti, jonka kyllä uskookin, kun
näkee neiti Aleksandran tanssivan. (Alkaa laulaa sievästi ja
houkuttelevasti osaa Donauwellenistä.)

ALEKSANDRA. Tulkaa, mamma!

PORMESTARINNA ja ALEKSANDRA lähtevät tanssimaan valssia.

HILLERI heidän tanssiessaan laulaa ja naputtaa tahtia rystysellään
oveen, mutta hetken kuluttua kopauttaa aina väliin nyrkillään ja
lopuksi lisää voimaa kantapäillään.

PORMESTARI viimein avaa oven, tulee naurusuin sisään, sieppaa kaksi
kynttiläjalkaa kynttilöineen ja niitä kiluuttaen yhtyy säestämään
Hilleriä, joka yhä laulaa ja lyö oveen tahtia.

PORMESTARINNA huomattuaan pormestarin innostuu tanssiessaan ja kääntää
päätään koettaen aina nähdä pormestarin, jolle nauraa onnellisena
hymyillen.

HURMERINTA, kädessä suurehko kirjekuori, jossa on käsikirjoitus
sisässä, tulee kamarinsa ovesta nauraen henkimeneissä, istua retkahtaa
tuolille, mutta siitä siirtyy hervottomana toiselle ja taas
kolmannelle, jota toiset jäävät hämmästyneinä katsomaan.

HURMERINTA (hilliten nauruaan). Anteeksi, mutta minä en voi muuta.--Ei
suinkaan tässä kaupungissa ole henkilöä, jonka nimi on Hilleri?

PORMESTARI. On kyllä.

HURMERINTA. Minun pitää saada se mies käsiini. Ja minä häntä syleilen
ja suutelen!

PORMESTARI. No nyt on meidän vuoro nauraa!

HILLERI seisoo haarajaloin jäykkänä kuin pölkky mulkoillen, PORMESTARI
nauraa kokoonkäpristyneenä, PORMESTARINNA heittäytyneenä tuolille
selkäkenoon, ALEKSANDRA pitkäkseen lattialle.

HURMERINTA (itsekseen). Totisesti se profeetta puhui illalla totta.

PORMESTARINNA. Voih voih voih, pappa rukka, minä kuolen! Auta, pappa!

PORMESTARI. Voih voih voi, mamma rukka, minulta sydän pakahtuu!
(Taluttaen pormestarinnaa menee kamariinsa.)

ALEKSANDRA (nousten lattialta, viittaa Hilleriä). Tuossa on Hilleri.
Pussaa nyt! (Menee kamariinsa.)

Pitkä äänettömyys, jolla aikaa Hilleri seisoo liikahtamatta ja
Hurmerinta astelee sinne tänne hämillään ja neuvottomana.

HURMERINTA. Niin no--minä olin kuvaillut teitä aivan toisenlaiseksi--
onhan teidän nimenne Hilleri.

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA. Oletteko lähettänyt minulle muutaman kirjoituksen nimeltä
»Kauppaneuvoksen härkä»?

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA. Oletteko ennen kirjoittanut sanomalehteen?

HILLERI pudistaa päätään.

HURMERINTA (silmää oudoksuen, kävelee). Hauskaa olisi, jos
kirjoittaisitte vastakin.

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA. Mahdollisesti teillä on runsaasti aiheita?

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA (hermostuneesti liikkuu edestakaisin tietämättä, mitä
sanoisi). Minä teitä viivytän toimessanne.

HILLERI pudistaa päätään.

HURMERINTA. Minulla itselläni on nyt vähän kiire. Mutta minä hartaasti
pyydän saada tavata teitä.

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA (kumartaen). Siis näkemiin.

HILLERI (kumartamatta jäykästi). Näkemiin. (Lähtee astumaan kulkien
kuin katonharjaa.)

HURMERINTA. Kuulkaas. Haluaisin mielelläni mainita lukijoille, että
olette luvannut vastakin kirjoittaa lehteen. Onko teillä mitään sitä
vastaan?

HILLERI. Ei. Kirjoittakaa, minä vien mennessäni painoon.

HURMERINTA. Sehän käy hyvin, saamme sen vielä tähän numeroon. (Repäisee
taskukirjastaan lehden, jolle kirjoittaa mustekynällään.) Minä
mainitsen tässä vain lyhyesti, että lukijat saavat usein nähdä
lehdessämme saman mestarillisen kynän jälkiä, jonka ensimaiseen
tuotteeseen tässä lehtemme numerossa jokainen lukija on varmaan
mielihyvällä tutustuva. (Antaa liuskan Hillerille.)

HILLERI nyökäyttää jäykästi päätään, menee eteiseen.

HURMERINTA katsoo hänen jälkeensä pitkään, astuu jonkun askeleen ja
taas pysähtyy katsomaan, ja vielä uudelleen, alkaa sitten kulkea
edestakaisin hykertäen käsiään ja vuoroon pyyhkäisten tukkaansa väliin
tehden liikkeitä kuin ilmaisisi ihmettelynsä jollekin.

POMMERI (on tullut kiireisesti eteisestä ja seisahtunut laitellen
silmälasejaan, napittaen takkinsa ja koeteltuaan eri asemia astuu
jonkun askeleen lähemmäksi, rykäisten). Hyvää päivää!

HURMERINTA. Kas! (Käy tervehtimään.) Terve, terve! Käy painamaan puuta.
(Alkaa taas kävellä.)

POMMERI (istahtaen ja kerien peukaloitaan). Veli näyttää
vunteerailevan.

HURMERINTA (käy Pommerin eteen ja lyö olalle). Minä olen tutustunut
omituiseen mieheen.

POMMERI (levottomana). Tuota omituiseenko?

HURMERINTA. Mies kuin sahapölkky!

POMMERI (kerien kiireesti peukaloitaan). Sahako tuota pölkky?

HURMERINTA. Mutta minä aavistan, että hän on nero!

POMMERI (hereten kerimästä). Veljellä on tarkka silmä!

HURMERINTA. Harvinainen nero.

POMMERI (nousten). Tarkkapa on silmä!

HURMERINTA. Ammatiltaan hän on vain--

POMMERI. Värjäri vain!

HURMERINTA. Nuohooja?

POMMERI. Ei kuin värjäri. Värjäri toki! Värjärimestari! (Kiskaisee
takkinsa auki ja pistää peukalot liivin hihareikiin.) Ja ne, jotka
enemmän ymmärtävät, sanovat tehtailijaksi! (Alkaa mahtavana kävellä
edestakaisin. Menee sitten Hurmerinnan luo, lyö olalle.) Saanko minä
veli kirjaltajalle tarjota pikku päivälliset seurahuoneella.

KANTTORI (tulee eteisestä, laulaa). Santa Lucia, Santa Lucia. (Puhuu.)
Tuo Pommeri kuorsasi koko yön, mutta me pormestarin kanssa (laulaa):
Sävelten vallassa kuningas olet sa, Santa Lucia, Santa Lucia!

POMMERI. Mutta sinun, kanttori, olisi pitänyt olla kuulemassa, mikä se
nero on!

KANTTORI. Nero on timantti, säihkyvä ja välkähtelevä jalokivi.

HURMERINTA. Oikein ja kauniisti!

POMMERI. Se oli oikea sana! Kiitos, kanttori.

KANTTORI. Mutta eivät kaikki, voimmepa sanoa, eivät monet, ja uskallan
mennä niinkin pitkälle, että ainoastaan harvat osaavat erottaa oikean
jalokiven tavallisesta lasista.

HURMERINTA. Veli on oikeassa!

POMMERI. Oikeassa olet, veli kanttori!

KANTTORI. Jos minä olisin runoilija, niin minä tekisin runon
neronjalokivestä, joka--

HURMERINTA (lyö olalle). Se on minulla jo tehtynä. Minä olen löytänyt
tuollaisen jalokiven!

KANTTORI. Saanko luvan kutsua veli runoilijan päivällisille
seurahuoneelle.

POMMERI (nauraa makeasti syrjässä). Hohhohhoh.

HURMERINTA. Veli Pommeri minut tässä juuri kutsui.

POMMERI (kanttorille). Vör seent!

KANTTORI. Sen viinaryypyn ja voileivän te voitte niellä milloin
hyvänsä. Mutta minä kutsun oikeille ideaalipäivällisille. Ja minä
kutsun pormestarinkin. (Menee pormestarin kamariin.)

POMMERI. Mutta pormestarinnalla ne onkin tässä talossa housut, ja minä
pistouvaan hänetkin. (Rientää pormestarin kamariin.)

HURMERINTA (kulkee edestakaisin, innostuneena). Neron jalokivi! Se oli
sana!

PAINOPOIKA (tulee kiireellä eteisestä, kumartaen ja toisella kädellä
viitaten ikkunaan, toisella pyörittäen lakkia tulisella vauhdilla
kätensä ympäri, änkyttää).
Fffffffkkkkktttttrrrkkkkksssskkkkhhhhttttkkknnsssttt
(=faktori käski huutaa ikkunasta).

HURMERINTA (ottaa kukkaron taskustaan). Tule joskus toisella kertaa,
minulla ei nyt ole pientä rahaa.

PAINOPOIKA (pudistaa päätään ja kuin edellä).
Fffffkttttttrrrrkkkkksssskk.

HURMERINTA (pudistaa päätään). En minä ymmärrä.

PAINOPOIKA (lakki rauhassa, iloisesti, reippaasti ja vikkelästi
laulaa). Saanko minä, herra toimittaja, asiani teille laulaa ja laulaa?

HURMERINTA. Mutta sehän käy näppärästi!

PAINOPOIKA (laulaa). Herra toimittaja tänne on aivan vasta tullu ja
tullu, faktori käski sanoa, että Hilleri on hullu.

HURMERINTA (seisoo tyhmistyneenä, silmää vuoroin käsikirjoitusta
vuoroin poikaa). Hulluko? Hillerikö hullu?

PAINOPOIKA (laulaa). Faktori käski toimittajan ikkunasta huutaa ja
huutaa.

HURMERINTA. Mutta kyllä minun täytyy sanoa, että teistä jompikumpi on
hullu, joko sinä taikka faktori!

PAINOPOIKA (menee ikkunaan viitaten, laulaa). Herra toimittaja
katsoo, paino on vastapäätä ja päätä, faktori seisoo ikkunassa ja
(hätäyneenä keskeyttää laulun, alkaa pyörittää lakkia änkyttäen)
tttthhhhtttttpppphhhttttppphh--telia (=tahtoo puhutella).

HURMERINTA (silmää ikkunaan). Niin on, näemmä. (Menee ikkunaan
puhelemaan.) Hyvää päivää. Vai niin! Vai niin!--Kyllä minä olen nähnyt
hänet. Ja kyllä minua hän vähän epäilyttikin.--Minun täytyy tunnustaa,
että aamulla kiireessä ja kesken uneni herätettynä minä en joutanut
lukemaan kirjoitusta, vaan annoin sen silmäiltyäni vain siksi, että
näin olevan selvää ja hyvää käsialaa. Korrehtuurissa tosin näin sen,
mutta oikein tarkkaavasti luin sen vasta äsken itse käsikirjoituksesta.
En minä voinut aavistaa, että hän on hullu.--Mitä? Niin. Aivan niin.
Onko lehti painossa!--Ai sun turkanen! No mikä nyt neuvoksi?--Mitä?
Että otetaan pois Hillerin nimi? Mutta sittenhän kirjoitus tulisi
toimituksen, minun omiin nimiini. (Nauraa.) Muuttuuko kirjoitus sillä
järkeväksi, kun hullun kirjoittajan nimi poistetaan!--Mitä?--Niin on,
kyllä sekin on totta, että nimi paljon vaikuttaa.--Aivan niin.--
Meilläkö ei ole mitään muuta keinoa?--No tehdään niin.--Kiitoksia
huomautuksesta.--Saa painaa. (Poistuu ikkunasta. Pojalle.) Täällä
taitaa olla paljon hulluja?

PAINOPOIKA (änkyttäen). Kkkkkkttttppppptttkkk.

HURMERINTA. Ja mikä on se kauppaneuvoksen härkä, josta minulle jo eilen
illalla muuan hullu puhui?

PAINOPOIKA (viittoen eteiseen toisella kädellä ja toisella pyörittäen
lakkia, änkyttää). Kkkkkttttsssskkkttppp.

TALONPOIKA tulee eteisestä, katselee vilkkaasti ympärilleen ja väliin
yht'äkkiä rupeaa hyvin tarkoin jotakin yksityistä kohtaa tutkimaan.

HURMERINTA (painopojalle). Sinä saat mennä.

PAINOPOIKA suu pilkallisessa naurussa katsoen talonpoikaa menee
eteiseen.

HURMERINTA (talonpojalle). Mitäs teillä olisi asiaa?

TALONPOIKA (kiirehtimättä). Päivää! (Katselee kattoon ja seinille,
kääntyy kurkistamaan eteiseen.)

HURMERINTA (äänettömyyden jälkeen). Kenelle teillä on asiaa?

TALONPOIKA (katselee muualle). Olisi (katselee välillä jotakin esinettä
hyvin tarkasti) sanomalehteenpanijalle.

HURMERINTA. Minä se olen. Olisiko teillä pantavana jotakin
sanomalehteen?

TALONPOIKA (katselee tuolia sivullaan, istahtaa sille, katsoo lattiaa
vierellään, tipauttaa siihen lakkinsa ja asettuu istumaan kumarassa
kyynärpäät reisien varassa, kädet ristissä ja sylkäisee jalkojensa
väliin). Olisi.

HURMERINTA. Mitä?

TALONPOIKA (koettelee tuolinjalkaa katsellen sitä hyvin tarkasti).
Olisi (koettelee ja katselee taas toista tuolinjalkaa) pantava (nousee
seisomaan ja tarkastelemaan tuolin istuinlautaa ja koko tuolia, istuen
taas) kauppaneuvoksen härkä. (Jatkaa havaintojensa tekoa.)

HURMERINTA (kääntyy äkkiä, äänekkäästi). Hmmm! (Huiskuttaa kättään.)
Siinä se nyt on taas!

NAATUS (tulee eteisestä). Hyvää päivää. Saanko minä pari minuuttia.
Minun piti nimittäin lähteä neuvottelemaan veljen kanssa. Se nyt on
niin, että minä täydentäessäni (vetää taskustaan tavattoman pakan
pitkiä kirjoitettuja liuskoja) kuin myöskin lisätessäni jouduin siihen
ajatukseen, että minä, tämän jos vielä täydentäisin, voisin
mahdollisesti julkaista väitöskirjana. Silloin tähän tosin tarvitsisi
lisätä toinen osa. Vai mitä veli arvelee? Ehkä minä luen tämän
kokonaisuudessaan nyt?

HURMERINTA. Suo minun kysyä, onko tuossa mainittu jotakin
kauppaneuvoksen närästä?

NAATUS. On. Tässä on useammassakin kohden. (Levittelee liuskoja) Tuossa
esimerkiksi, kun puhutaan kvantitatiivisesta ja kvalitatiivisesta
painosta lauseessa. Minä luen tämän veljelle.

HURMERINTA. Minä sitten mieluimmin lukisin yksinäni, kun veli on sen
painattanut väitöskirjaksi.

NAATUS. Niin, minä tulin sitä kysymään, että jos ei veli panisi
pahakseen, niin minä en nyt tätä antaisikaan veljelle, vaan sitten
painetun eksemplaarin. Sopiiko?

HURMERINTA. Varsin hyvin.

NAATUS. Velikin on sitä mieltä, että tähän tulee vielä lisätä toinen
osa?

HURMERINTA. Melkein kallistun sille puolen.

NAATUS. Mutta sitä varten minun pitää saada vähän tietoja sanasta
kippurahäntä. Ja minä kerran kuulin tämän pormestarin piian käyttävän
sitä sanaa. Minä menenkin nyt häneltä kysymään. (Kokoaa liuskansa ja
menee ruokasaliin.)

TALONPOIKA (ottaa lakkinsa, miettii hiukkasen, nousee seisomaan ja
katselee ympärilleen). Hyvästi! (Yrittää lähtemään.)

HURMERINTA. Hyvästi.

TALONPOIKA (kääntyy äkkiä). Ja kiitoksia. (Pää liikkuen joka taholle
menee eteiseen)

ROUVA DANELL (syöksyy eteisestä). Voi voi voi voi herra--herra--herra
(heittäytyy tuolille painaen rintaansa).

HURMERINTA. Mikä teidän on? Löikö se vähämielinen teitä, ja eihän vain
puukolla?

ROUVA DANELL. Ei ei,--kauppaneuvoksen härkä, kauppaneuvoksen härkä,
kauppaneuvoksen härkä--

HURMERINTA (äänekkäästi). No tuota raukkaa jo epäilin eilen illalla!
(Kääntyy naurahtaen.)

ROUVA DANELL. Se on minulle aina niin vihainen.

HURMERINTA (istahtaa vähääkään välittämättä selin rouva Danelliin ja
huolettomaan asentoon, ottaa taskukirjansa, jota tarkastelee
huolestuneena, ja puhelee aivan kuin ei ketään olisi huoneessa). Tjaa!
Miten, miten minä selviän? Yksi vekseli 15 päivä ja toinen jo 20. Ai ai
ai ai!

ROUVA DANELL. Tarvitsetteko rahoja?

HURMERINTA (katsomatta rouva Danelliin). Paljon.

ROUVA DANELL. Minulla on.

HURMERINTA (kuin edellä, lempeästi). Hauska tietää.

ROUVA DANELL. Kuinka paljon herra--?

HURMERINTA. Ainoastaan viisisataa markkaa.

ROUVA DANELL. Minulla ei ole nyt mukana--

HURMERINTA. Sepä paha, ai ai kun oli paha. Menkää hakemaan.

ROUVA DANELL. Mutta minä voin kirjoittaa shekin.

HURMERINTA. No se on hauskaa.

ROUVA DANELL. Täällä ei taida olla mustetta ja kynää.

HURMERINTA (taskustaan ottaa mustekynän, jonka laittaa ja antaa rouva
Danellille olkansa yli). Tässä, olkaa hyvä. (Jää tarkastelemaan
kirjaansa, huolestuneen näköisenä.)

ROUVA DANELL (ottaen laukustaan shekkikirjan ja asettuen
kirjoittamaan). Ainoastaan viisisataa?

HURMERINTA. Niin, ainoastaan viisisataa.

ROUVA DANELL. Kuinka onkaan--?

HURMERINTA. Nimenikö? Urho Armas Hurmerinta.

ROUVA DANELL. Ai kuinka kaunis! (Kirjoittaa ja tuo Hurmerinnalle
shekin.) Olkaa hyvä.

HURMERINTA (ottaa shekin ja kiittää kohteliaasti, vaan huomiotta).
Kiitän!

ROUVA DANELL. Jos tarvitsette enemmän, niin ilmoittakaa vain.

HURMERINTA. No tuokaa huomenna viisisataa.

ROUVA DANELL. Ainoastaan viisisataako?

HURMERINTA. Tjaa! Sitten joku määrä kultarahoja ja pikku seteleitä
taskurahoikseni--niin että niitä on joka taskussa.

Kuuluu kaukainen aisakellon ääni.

ROUVA DANELL (säikähtäen). Kuulkaa!

HURMERINTA. Mitä?

ROUVA DANELL. Se on Hilleri. Hän tulee ja tahtoo minulta kuusi penniä!
Minä menen Aleksandran kamariin. (Juoksee.)

HURMERINTA. Tämä jo alkaa olla surullista! (Rutistaa shekin ja viskaa
myttyrän pöydälle.)

Ulkoa kuuluu lasten huutoa: »Kauppaneuvoksen härkä! Kauppaneuvoksen
härkä!»

HURMERINTA (menee ja vihaisesti kiskaisee ikkunan kiinni). Huomenna
toki loppuu mätäkuu!

NEITI SALMELA (pieni paperikääry kädessä, tulee eteisestä arastellen,
käy keskilattialle, Hurmerinnan kääntyessä). Päivää!

HURMERINTA (rientää kädet ojennettuina). Rakas Eeva!--Käy istumaan.
(Osoittaa paperikääryä.) Mikä tuo on?

NEITI SALMELA. Pieni käännös.

HURMERINTA. Sanomalehteenkö? Jätetään se nyt ja puhellaan.

NEITI SALMELA. Otinkin sen enemmän näön vuoksi, oikeana asianani oli
saada puhella vähän kanssasi.

HURMERINTA. Se minulle mieleen. Mutta sinusta on tullut niin
niukkasanainen, oikein tuskastuttavan niukkasanainen ja kummallinen.
Minä en sinua totta puhuen ymmärrä.

NEITI SALMELA. Ehkä ymmärrät, kun selitän sinulle.

HURMERINTA. Minä odotan jännityksellä.

NEITI SALMELA. Niinkuin muistat, oli minulla aikomus suorittaa
ylioppilastutkinto.

HURMERINTA. Siitähän meillä oli usein väittelyä. Minähän se sinulle
puhuin järkeä ja koetin saada hurjan innostuksesi jäähdytetyksi
ja turhanpäiväiset illusionisi poistetuksi. Ylioppilasneiti:
narrimaisuutta, muotihulluutta! Otit puheestani vaarin. Ja viisaasti
teit kun luovuit.

NEITI SALMELA. Minun täytyi.

HURMERINTA. Täytyi?

NEITI SALMELA. Sain eräänä päivänä isältäni Helsinkiin kirjeen, jossa
isä kirjoitti asiainsa tilasta.

HURMERINTA. Ovatko ne huonot?

NEITI SALMELA. Ovat olleet. Mutta nyt on isällä työpaikka, jossa hän
tulee toimeen hiljalleen ja viihtyy hyvin. Ja minulla on toimi täällä,
setäni konttorissa.

HURMERINTA. Minä en ymmärrä!

NEITI SALMELA. Kunhan selitän. Isäni oli auttaessaan erään sukulaisemme
tehdasyritystä ostanut osakkeita, sitten osakkaana joutunut
johtokuntaan, sitten takuuseen j.n.e. j.n.e., kunnes tehtaan joutuessa
vararikkoon isän oli myytävä edullisimmalla tavalla kaikki
omaisuutensa.

HURMERINTA. Maatilakin?

NEITI SALMELA. Se ensimäisenä ja sitten kaikki muu jälessä. Kaikki!
Ymmärrät miten tämä vaikutti minuun, joka olin elänyt kuin prinsessa ja
jolla oli sellaiset tulevaisuuden unelmat kuin muistat. Tietysti oli
monet päivät, viikkomäärä itkua ja hammasten kiristystä. Olin
suutuksissa isälle, vaikka hän muutamissa päivissä muuttui ihan
valkotukkaiseksi. (Pyyhkäisee silmistään kyyneleet.) Sitten isäni sai
eräänä päivänä kirjeen veljeltään, täkäläiseltä kauppaneuvokselta, joka
tehtaan vararikossa oli menettänyt parituhatta markkaa ja siitä syytti
isää. Siinä silmänräpäyksessä kirjoitin tänne sedälleni, lyhyesti vain
pyysin häneltä työtä mitä hyvänsä ja millä palkalla hyvänsä. Setä
kirjoitti ja käski tulla, luvaten hommata minulle toimen pankissa.
Mutta kysellessäni neidiltä, jonka sijalle minä tulin, mihin toimeen
hän menee j.n.e., sain selville, että minä tulin kuin julma anastaja
sieppaamaan leipäpalan hänen suustaan. Heti paikalla lähdin pankista
ja menin setäni luo ja sanoin että se ei passaa! Tuima ottelumme
päättyi niin, että hän antoi minulle työtä omassa konttorissaan.
Sitä työtä! Karhuma- ja uhkauskirjeitten puhtaaksikirjoittamista,
velkahakemusasiakirjain y.m. jäljentämistä, ja sitten numeroita,
numeroita, numeroita, numeroita...

HURMERINTA. Ja huono palkka?

NEITI SALMELA. Ei! Hän maksaa hyvän palkan kaikille.

HURMERINTA. Vai niin!

NEITI SALMELA. Hän on kai pohjaltaan oikeastaan hyvä, vaan luonteeltaan
kiivas ja kehittynyt despootiksi ja paljaaksi affääriksi. Hän riiteli
vastaan pitäen hirveän metelin, kun minä ilmoitin, että suoritan
hänelle sen kaksituhatta markkaa, jonka menettämisestä hän oli
syyttänyt isää. Hän tyrkkäsi minut ulos ovesta, mutta minä tulin heti
takaisin ja kuukauspalkastani, jonka juuri olin saanut, viskasin osan
hänen eteensä, jättäen itselleni, minkä välttämättömästi luulin
tarvitsevani ruokaani ja asuntooni. Mutta sitten seuraavassa kuussa kun
taas maksoin, hän otti jo kuin tietyn saatavan, ja vaati, että
suorittaisin enemmän kerralla. Minua suututti ja inhoitti, että
viskasin koko kuukauspalkkani hänen eteensä. Hän otti, vaikka hyvin
tiesi, ettei minulle jäänyt millä leipää suuhuni saada. Hyvä Jumala
antakoon anteeksi ajatukseni, joita itsekseni olen hänestä lausunut,
samoin kuin senkin, että olen samalla silmällä katsonut muitakin
ihmisiä täällä. Minusta oli koko tämä kaupunki räähkälintujen
inhoittava pesintäpaikka.--Voi kun sydämeni on ollut musta! Se oli
mustimmillaan eilen illalla siellä juhlassa. Kuule! Minä siellä
vahingonilolla nautin ajatuksesta, että kyllä sinun ihastuksesi ja
innostuksesi vielä haihtuu, ja ettei ole pitkä aika, ennenkuin kulet
kuin pieksetty koira! Mutta sitten kun--(Vaikenee äkkiä ja laskee alas
katseensa.)

HURMERINTA. Sitten kun--?

NEITI SALMELA (hetkisen äänettömyyden perästä, tarttuen molemmin käsin
Hurmerinnan käteen). Ja kun me asuntoni portilla erosimme, jäin minä
katsomaan sinun jälkeesi. Huusin sinua, vaan sinä et kuullut. Olin
lähteä juoksemaan, vaan samassa käännyit toiselle kadulle. Minä jäin
siihen hirveässä tuskassa ja hädässä.

HURMERINTA. Minkä vuoksi?

NEITI SALMELA. Kuvailin, että he täällä sinut kiduttavat, polkevat
jalkoihinsa ja repivät kuoliaaksi. Juoksin huoneeseeni ja itkin.
(Hetken äänettömyys.) Aamulla kun heräsin, tuntui minusta aivan kuin
olisin ollut Helsingissä. Yht'äkkiä kauppaneuvoksen härkä--

HURMERINTA (nousee äkkiä). Kas niin! (Kääntyy neiti Salmelaan) Mikä on
se kauppaneuvoksen härkä?

NEITI SALMELA. Tavallinen härkä, ei muuta. Samanlainen kuin missä
hyvänsä.

HURMERINTA (istuu uudelleen). No, kerro mitä se kauppaneuvoksen härkä!

NEITI SALMELA. Se muistutti missä minä olen. Mutta minusta tuntuikin
kaikki aivan toisenlaiselta kuin ennen. Tuntui kauniilta unelmalta.
Täällä sinä ja minä! Kaukana suuresta maailmasta. Sinä kuninkaana
omassa pienessä valtakunnassasi.

HURMERINTA. Eipä vähän!

NEITI SALMELA (nousee). Eikö totta? Sinä voit valvoa lakien
noudattamista, kumota ja säätää tapoja, toimeenpanna parannuksia
kaikilla aloilla, johtaa, neuvoa, nuhdella ja palkita, sinä voit
puoltaa heikkoja ja kurittaa sortajia--sinä olet kuningas!

HURMERINTA (taputtaa neiti Salmelaa hyväillen poskelle). Nyt sinä alat
olla täydellisesti entinen!

NEITI SALMELA säpsähtäen peräytyy ja jää seisomaan syvä
vastenmielisyyden ilme kasvoilla.

HURMERINTA. Mikä sinulle tuli?

NEITI SALMELA. Sinun kätesi haisevat rouva Danellille.

HURMERINTA (haistaa kättään). Rouva Danell kävi äsken täällä, vaan en
minä häntä edes kätellyt. (Muistaa rutistamansa shekin pöydällä) Tuota
paperiahan minä kyllä olen pidellyt. Mutta onpa sinulla tarkka
hajuaisti. (Haistaa paperia.) Mikä hieno parfyymi!

NEITI SALMELA. Minä inhoan, minä sitä ihmistä inhoan!

HURMERINTA. Hän on hullu?

NEITI SALMELA. Ei. Vaan tunnoton saituri!

HURMERINTA (nauraa). Erehdys! Suuri erehdys!

NEITI SALMELA. No kuulehan! Syrjäansiokseni olen ottanut
puhtaaksikirjoitustyötä, ja joku aika sitten tuotiin minulle
jäljennettäväksi muuan kuvernöörin välipäätös yhden markan saatavasta,
jonka rouva Danell oli pannut hakemukseen. Ihminen, jolla on kaksi
komeaa taloa kaupungissa ja kai rahojakin pankissa!

HURMERINTA. Onko niin!

NEITI SALMELA. Mutta väärinhän oikeastaan on tuomita niin ankarasti,
kun ei tunne ihmistä tarkemmin. Hänellä voi olla joitakin suuria
puolia, jotka olisivat ainakin joksikin hyvitykseksi.

HURMERINTA (innostuen). Minä uskon! (Ottaa paperimyttyrän, oikoo sen ja
näyttää neiti Salmelalle.) Mitäs sanot tästä?

NEITI SALMELA (hämmästyen). Viidensadan markan shekki sinulle! Minkä
vuoksi rutistettu?

HURMERINTA. Se on soma juttu. Minä luulin häntä suorastaan
vähämieliseksi ja laskin pilaa, kun hän tarjosi rahallista apuaan. Ja
kun hän antoi minulle tämän shekin, niin rutistin sen arvottomana.

NEITI SALMELA. Niin sitä voi tulla nolatuksi!

HURMERINTA. Mitä tuohon markanjuttuun tulee, niin minä ajattelen, että
mies, jolta hän hakee, voi olla joku ilkeä kiusankapine, jolle
tuollainen kuri on omiaan.

NEITI SALMELA. Minua hävettää! Minä lähetin puhtaaksikirjoitettavat
paperit takaisin rouva Danellin asiamiehelle, mukana velkasumman ja
arviolta kuluja.

HURMERINTA. Maksoit omasta kukkarostasi!

NEITI SALMELA. Niin, ajattele! Sinne meni kymmenkunta markkaa, jotka
olin koonnut isä rukalle sikareihin, joita hän ei enää kustanna
itselleen. Sääli oli, mutta minua niin sapetti.--Voi voi! Minä varmaan
olisin pian täällä kuollut sappitautiin, jollet sinä olisi tullut
kääntämään mieleni. Minä olen ollut aivan hullu. Eiväthän ihmiset
täällä liene huonompia kuin muuallakaan.

HURMERINTA. Päinvastoin! Erinomaisia. Minä uskon täällä voivani paljon
vaikuttaa. Ja minä tunnen siihen halua ja intoa!

NEITI SALMELA. Sinä heitä innostutat hyvään ja kauniiseen, autat hyviä
kohoamaan, pahoja parantumaan, sinä heitä--

HURMERINTA (keskeyttäen). Minun lämmin, virkeä kevättuuleni! (Panee
kätensä hänen poskilleen ja yrittää suutelemaan.)

NEITI SALMELA (tuskallinen ilme kasvoilla, vetää päänsä pois). Käsiesi
haju vaivaa minua, minä en voi sille mitään!

HURMERINTA. Tjaa!

NEITI SALMELA (hymyillen). Pane kätesi selkäsi taakse.

HURMERINTA (tekee kuin käsketty). No?

NEITI SALMELA. Minä suutelen sinua. (Kietoo kätensä Hurmerinnan
kaulaan.)

HILLERI vahtimestarin kalunoidussa puvussa, aisakello kädessä on tullut
eteisestä ja pysähtynyt hetkiseksi, sitten varpaillaan hiipii ikkunaan
ja avaten sen yrittää soittamaan kelloa kadulle.

NEITI SALMELA säikähtäen juoksee eteiseen.

HURMERINTA (suuttuneena rientää Hillerin luo ja tarttuu häntä
käsipuoleen). Mitä te täällä teette? Mitä?

HILLERI (virallisella äänellä ja kaikenkirjavilla äänenpainoilla,
äänekkäästi). Kuulutus. Keisarilliselta senaatilta läänin kuvernöörin
kautta maistraatille tulleen armollisimman käskykirjeen mukaan viime
kuluneen toukokuun 13 päivältä tänä vuonna, jossa käskykirjeessä,
viitaten kuninkaalliseen asetukseen vuodelta 1754, niinkuin se kuuluu
muutettuna--

HURMERINTA. Menkää kadulle määkimään!

HILLERI. Mahdotonta, hyvä herra, aivan mahdotonta.

HURMERINTA (katsoo häntä tarkkaan). Minä olen teidät nähnyt jossakin!

HILLERI. Kyllä, herra toimittaja--humalassa.

HURMERINTA. Ahaa! Te olette se profeetta!

HILLERI. Niin, herra toimittaja,--aina humalassa profeetta. Ja
kauppaneuvoksen härkä on nyt täällä pihassa, jos herra toimittaja
haluaa nähdä--

HURMERINTA. Saanko luvan kysyä nimeänne?

HILLERI. Hilleri on nimeni, herra toimittaja.

HURMERINTA. Hyvä! Onko teitä kaksi?

HILLERI. Meitä on, herra toimittaja, seitsemän.

HURMERINTA. Ehkä kaikki veljeksiä?

HILLERI. Kuusi niistä on veljeksiä.

HURMERINTA. Onko nuohooja Hilleri teille sukua?

HILLERI. Herra toimittaja, hän on aivan samaa lihaa ja luuta kuin minä.
Minä olen nimittäin just nuohoojakin.

HURMERINTA. Oletteko vielä muutakin kuin profeetta, nuohooja ja
vahtimestari?

HILLERI. Mitä vain milloinkin tarvitaan. (Ottaa taskustaan sakset,
kamman ja partaveitsen.) Ehkä herra toimittaja suvaitsee, niin--(tekee
liikkeitä).

HURMERINTA. Annetaanhan olla toisiin. (Ottaa käsikirjoituksen, josta
katsoo.) Teidän nimenne on siis Benjam Josef Sebulon Isaskar Assar
Hilleri?

HILLERI. Siihen pitää vielä lisätä yksi nimi, Gad, sillä minulle on
tänä päivänä syntynyt taas poika, ja minä joka pojan kohalle omistan
itselleni uuden nimen Jaakopin poikain nimisarjasta alkaen lopusta,
sillä nähkääs, herra toimittaja, se Juudas on niin kovin lähellä
alkupäässä.

HURMERINTA (katsoo pitkään ja terävästi Hilleriä). Ja kuitenkin se nimi
teille sopisi parhaiten!

HILLERI. Minä terotan saksia, puhtaaksikirjoitan, korjaan kelloja--

HURMERINTA. Ette enää minua eksytä! Te onnistuitte saamaan kaulaani
ansan, mutta minä vedin pääni pois! Aioitte saada minut naurun, pilan
ja ivan alaiseksi. Se ei kuitenkaan varsin onnistunut. Minä tunnen nyt
teidät ja minä teidät paljastan!

PORMESTARI (tulee kamaristaan). Täällähän se onkin Hilleri.
Pormestarinna tahtoisi tavata Hilleriä.

HURMERINTA. Minä sanon teille, setä, että tuo mies on suuri lurjus!

PORMESTARI. Hilleri! Hilleri! Hilleri! Onko Hilleri humalassa?

HILLERI. Ei, herra pormestari, ei nyt, ei! (Menee pormestarin
kamariin.)

PORMESTARI. Sitähän minäkin. (Katsoo pitkään Hurmerintaa, sitten
taputtaa olalle.) Kuule, mene nyt maata ja nuku sen aikaa kuin
minä olen maistraatissa. Mamma itse aikoi meille paistaa silliä.
(Makustelee suutaan.)

KANTTORI ja POMMERI tulevat pormestarin kamarista Hurmerinnan luo.

PORMESTARI (jatkaen puhettaan Hurmerinnalle). Ei nyt saa olla huonolla
tuulella. Meillä on tänään illalliset, Pommerin tarjoamat, huomenna
koko perheen huvimatka Onnellisuudensaareen ja ylihuomenna kanttorin
päivälliset, jolloin saamme kuulla suuren uutisen. Niin on mamma
määrännyt. Mutta nyt minun pitää joutua maistraatiin. (Menee
juoksu-jalassa eteiseen.)

POMMERI (katsoo kelloaan). Ja minun pitää lähteä pankkiin.
(Hurmerinnalle, kädet liivin hihareijissä.) Minä olen
tiskonttikometiiassa.

KANTTORI (lyö otsaansa). Sakramenttoo! (Pistää kättä Hurmerinnalle.)
Terve nyt! (Lähtee kiireesti, vaan pysähtyy ja kohottaa kättä.) Mutta
ylihuomenna! (Käsi sydämellä laulaa:) Margareta taratita tamtaa,
Margareta--

PORMESTARI (tulee eteisestä). Pihalla on kauppaneuvoksen härkä!

KANTTORI. Minun pitää päästä vaikka neulan silmästä. (Menee
laitimaiseen ikkunaan.)

POMMERI. En minäkään tänne rupea jäämään arestiin! (Menee toiseen
laitimaiseen ikkunaan.)

PORMESTARI. Ei auta muu kuin vanha konsti. (Menee keskimäiseen ikkunaan
ja alkaa hommautua siitä kadulle.)

POMMERI. Kuule, sinä veli Hurmerinta! Kun tuo kanttori sanoi, että
rinsiipit eivät merkitse mitään!

KANTTORI. Mitä niillä kuivilla prinsiipeillä tekee? Niillä ei maailma
edisty!

POMMERI. Huittalarumsis! Vai ei edisty? Niillä se juuri edistyy, mutta
sen pitää olla rinsiipin luja kuin paksu tervaköysi. (Laskeutuu
kadulle.)

KANTTORI. Mutta mies, joka nostaa ideaalin lipun korkealle--
(Laskeutuu.)

PORMESTARI. Minun mielipiteeni taas olisi, että saisi olla niin
ideaaleja kuin prinsiippejä. (Laskeutuu.)

HURMERINTA (joka on katsonut suu auki ikkunaparaatia, kääntyy ympäri
kuin jotakin henkilöä etsien). Mitähän tämä oikeastaan on!

ROUVA DANELL (pistää päänsä Aleksandran kamarin ovesta). Ei Hilleri ole
enää täällä? (Tulee sisään.) Herra--herra--tahdotteko minua vähän
auttaa?

HURMERINTA. Olen iloinen saadessani siihen pienimmänkään tilaisuuden,
rouva Danell. Te äsken lähditte niin kiireesti, etten minä saanut
lausua teille--

ROUVA DANELL. Nyt minulla on kiire, hirveän kiire. Minun pitää heti
joutua kotia.

HURMERINTA. Rohkenen nöyrimmästi pyytää suosiollista lupaanne saada
astua kynnyksenne yli tullakseni kotonanne esiinkantamaan
kiitollisuuteni.

ROUVA DANELL. Niin minun luo? Mutta vasta ylihuomenna klo 12.

HURMERINTA. Lausun sydämelliset kiitokseni.

ROUVA DANELL. Oletteko hyvä ja nostatte tuonne kadulle tuolin, että
minun on helpompi laskeutua ikkunasta.

HURMERINTA. Mutta hyvä rouva Danell, ette suinkaan te ikkunasta?

ROUVA DANELL. Pihalla on kauppaneuvoksen härkä.

HURMERINTA. Minä lähden ajamaan sen pois! (Yrittää.)

ROUVA DANELL (hätäytyen). Ei ei ei ei, se surmaa teidät.

HURMERINTA. Mutta eihän se ole kuin tavallinen härkä?

ROUVA DANELL. Ei ei ei, ette saa mennä, minä pyydän ja rukoilen. Se oli
eilen puskenut muuatta miestä niin pahasti, että oli tullut verta. Ette
saa mennä! Minä en laske teitä.

HURMERINTA. Kun niin tahdotte, hyvä rouva Danell. Minulle on erittäin
mieluista ja suloista, jos istutte täällä odottaen kunnes se menee.

ROUVA DANELL. Minä en nyt voi viipyä, en. Minä pyydän, nostakaa tuo
tuoli kadulle ikkunan alle.

HURMERINTA. Te tahdotte välttämättömästi--?

ROUVA DANELL. Välttämättömästi!

HURMERINTA (nostaa tuolin kadulle). Kun rouva Danellin täytyy, niin--

ROUVA DANELL (nousee ikkunaan). Minun täytyy, sillä ompelijatar lupasi
tulla presiis kellon lyönnille. (Laskeutuu.)

HILLERI tulee pormestarin kamarista.

HURMERINTA. Eikö täällä ole yhtään poliisikonstaapelia?

HILLERI. On, herra toimittaja, on täällä yksi poliisikonstaapelikin.

NEITI SALMELA (tulee eteisestä tulistuneena). Minä olen iät ja ajat
odottanut, että tuo kauppaneuvoksen härkä siirtyisi muualle, mutta ei.
Siinä seisoo portin suulla ja vahtii poliisikonstaapelia, joka istuu
aidalla.

HURMERINTA. Sinun täytyy mennä ikkunasta. Rouva Danellkin meni juuri
nyt. Hän kertoi, että se härkä oli eilen puskenut muuatta miestä kai
pahastikin.

HILLERI. Mahan puhki. Mutta se oli vain muuan maalaisrenki. Sen isäntä
kai kävi herra toimittajaa puhuttelemassa.

NEITI SALMELA (nousee tuolille ikkunan edessä). Muista, että olet
kuningas! (Yrittää astumaan ikkunalle.)

HILLERI. Neiti Salmela! Te ette saa sitä tietä kulkea!

NEITI SALMELA. Mitä hupsuatte! Vai onko teissä miestä laittamaan tie
auki?

HILLERI. Sen teen, kun maltatte hiukan aikaa. Hiukan aikaa vain, hyvä
neiti, niin pääsette kulkemaan kuin kuningatar. (Menee ikkunaan ja
pudistaa rajusti tiukua, sitten virallisella äänellään huutaa.)
Kuulutus. Esiintulleesta syystä kaikkia kaupunkilaisia, joilla karjaa,
lehmiä tahi hevosia on, täten huomautetaan poliisijärjestyksen
määräyksistä ja erityisesti kiellosta, ettei elukoita sakon uhalla saa
saattajatta laskea kulkemaan kaupungin läpi laitumelle tai sieltä
kotia. Maistraatti. (Puhuu.) Tämä sitä huvittaa!--Nähkääs nyt! (Viittaa
kadulle.) Siinä se on. (Neiti Salmelalle.) Ja nyt teille on tie auki.

NEITI SALMELA (katsoo pitkään Hilleriä silmiin, ojentaa kätensä).
Anteeksi! (Pudistaa Hillerin kättä ja rientää kiireesti eteiseen.)

HURMERINTA. Tällainenko se nyt on täällä se kauppaneuvoksen härkä?

HILLERI. Minkälainen se on siellä Helsingissä?

HURMERINTA. Ei siellä ole mitään kauppaneuvoksen härkää!

HILLERI. Eikö? No on rovastin härkä?

HURMERINTA. Eei!

HILLERI. Eikö siellä kenelläkään ole edes pikku mullikkaa?

HURMERINTA. Sitäkö te siis tarkoititte, niinkuin minä alussa luulinkin?

HILLERI (tyhmän näköisenä). Mitä sitä? Mitä herra toimittaja meinaa?

HURMERINTA (ottaa käsikirjoituksen). Minä luulin, että tämä oli
mielikuvituksesta kirjoitettu. Mutta tämä taitaa olla melkein totta?

HILLERI. Sitähän se moitti entinen toimittaja.

HURMERINTA. Vai tarjositte hänellekin? No mitä hän sanoi?

HILLERI. Minä en muista, me nähkääs molemmat olimme--humalassa.

HURMERINTA. Humalassako te olette tämän kirjoittanutkin?

HILLERI. Niin, ryypiskellessäni--eikös siinä näykin kahvinjälkiä?

HURMERINTA. Näkyypä tosiaan. Te ryypiskelitte puolikuppisia?

HILLERI. Kokokuppisia.

HURMERINTA. Hmm! Nyt minä ymmärrän!

HILLERI. Minun ei pitäisi ryypätä koskaan, ei edes kahviakaan, minä kun
olen sellainen kuin olen, niinkuin pormestarinnakin sanoo.

HURMERINTA (katsellen käsikirjoitusta). Mutta mitäs tämä on tässä, tämä
lyijykynällä kirjoitettu?

HILLERI. Se entinen toimittaja siihen jotakin sorkki, mutta se on niin
sotkuista käsialaa, että on oikein ihme, ettei siitä miehestä ole
tullut sen korkeampaa virkamiestä.

HURMERINTA (tapaillen lukee). Tästä syntyisi kaiken kauhea (hämmästyen
nostaa katseensa ja tuijottaa Hilleriin) bellum omnium inter omnes!

HILLERI. Mikä kaiken kauhea?

HURMERINTA. Kaikkien sota kaikkia vastaan!

HILLERI. Kauhea sota? Olipa hyvä, ettei pantu lehteen--vai mitä herra
toimittaja äsken sanoi?

HURMERINTA. On se lehdessä, siitä on vain Hillerin nimi poissa.
(Rientää ikkunaan, avaten, huutaa.) Hoi siellä painossa! (Tavottaa
äkkiä silmäänsä kuin olisi joku lyönyt, poistuen ikkunasta.) Tuo härkä
paholainen syytää hiekkaa ja kiviä.

HILLERI. Mitä pitäisi?

HURMERINTA. Pitäisi kieltää painamasta lehteä!

HILLERI (menee ikkunaan ja pitäen kättään silmiensä suojana, aivan kuin
varoen hiekkaa lentämästä, huutaa). Pöllönen hoi! Pysäytä se rakkisi!
Herra toimittaja käski!

ÄÄNI. Just pysäytän, viimeinen on menossa!

HILLERI nauraa itkunauruaan.

HURMERINTA. Mitä te itkette? Eihän teillä ole hätää! Mutta minulla!
(Kävelee edestakaisin.) Kirjoitus voi olla totta. Mutta se voi olla
yhtä hyvin sopimaton, loukkaava, persoonallinen, liioiteltu.

Ikkuna sälähtää rikki.

HURMERINTA. Kas, kas! Nyt se särkee ikkunat!

Esirippu



KOLMAS NÄYTÖS.


Huone sama kuin edellisessä.

Esiripun noustessa pormestarin tyttöjä huoneessa, suurempia ja
pienempiä, ja heidän hoitajansa, joka pitää huolta pienemmistä.
Suuremmista yksi soittaa huuliharpulla taidokkaasti ja nähtävällä
nautinnolla jenkansäveltä, kaksi tyttöä tanssii jenkkaa ja yksi, ELLEN,
kulkee niska kyyryssä matkien vihaista härkää, puskee jonkun tuolin
kumoon ja sitten asettuu soittajan eteen katsellen altakulmainsa ja
ravistaen vähän väliä päätään.

PORMESTARI (kaupungille menossa). Mamma, kun Hilleri tulee tänne, niin
sanot sinä hänelle, pruu primuu: että Hilleri kirjoittaa puhtaaksi sen
kuulutuksen, joka on minun pöydälläni; pruu sekunduu: että kun
poliisikonstaapeli on heinänteossa, ja kun kerrotaan että laivalla on
tulossa joku sotaherra, ja sen vuoksi laivarannassa välttämättömästi
pitää olla poliisikonstaapeli, niin pyytäisin Hilleriä menemään, mutta
hänen täytyy välttämättömästi olla poliisikonstaapelin virkapuvussa.
Sen vuoksi menköön poliisikonstaapelin asuntoon ja hänen vaimoltaan
pyytäköön konstaapelin virkapuvun lainaan, sanoen että pormestari
käski, kun asiat ovat niin ja niin.

PORMESTARINNA. Olisit tästä kirjoittanut paperilipulle ja jättänyt sen
pöydällesi, niin ei olisi minun tarvinnut vahtia, milloin Hilleri
tulee.

PORMESTARI. Minä kirjoitinkin, mutta--

PORMESTARINNA. No kyllä Hilleri sitten huolen pitää! Mene sinä nyt
vain, mutta elä viivy kauan.

PORMESTARI. Minä vain pistäydyn. (Menee eteiseen.)

PORMESTARINNA (eteiseen). Kaikki huvimatkaa varten on valmiina, ja me
lähdemme heti, kun sinä tulet. Sule ovi jälestäsi. Hyvästi, kultaseni.
(Kääntyy huoneeseen.) Voi hyvät lapset, kun te pidätte ääntä! Ja kenen
luvalla te olette tänne saliin kerääntyneet? Pois! Pois! Pois! Menkää
pukeutumaan huvimatkalle. Fiina panee niille ne uudet leningit. No
menkää nyt! (Ajelee ruokasaliin lapsia, jotka tahtovat poikkeilla sinne
tänne.)

ELLEN jää lopuksi yksin saliin seisoen kuin vihainen härkä, nyrkit
sarvina.

PORMESTARINNA. No Ellen, mitä sinä nyt?

ELLEN. Eikö mamma tunne tätä?

PORMESTARINNA. Mene nyt siitä!

ELLEN. Se menee vain, milloin se itse tahtoo!

PORMESTARINNA. Mitä ilvettä tuo taas on?

ELLEN. Eikö mamma ole lukenut lehdestä? Tämä on kauppaneuvoksen härkä.

PORMESTARINNA. Sinä et saa tuollaisia ilveitä pitää! Tuo on rumaa. Jos
et sinä herkiä, niin minä sanon papalle, kun hän tulee kotia!

ELLEN. Tietääkö mamma, mitä se nyt tekee?--Se halveksii. (Lähtee
liikkeelle hitaasti ja puskee kumoon pienen pöydän, jolla on kortteja,
kävelee sitten pää kekkasten ruokasaliin.)

PORMESTARINNA. Hyvä isä tuota tyttöä! Mistä se niitä saakin tuollaisia
ilveitä? Ja kun se on niin itsepäinen!--Mutta Aleksandra, missä hän on?
(Menee Aleksandran kamarin ovelle, jonka avaa.) Vieläkö sinä olet
sängyssä!--Mitä sinä nyt luet?--No yhäkö sitä! Etkö sinä ole sitä vielä
saanut luetuksi. Hirveän ikävääkö?--Ole nyt edes hiljempaa! Ota kirja
mukaasi ja lue se loppu siellä!--Et välitä hänestä? Armaastako?

HURMERINTA (tulee kamaristaan). Hyvää huomenta, täti!

PORMESTARINNA (painaa Aleksandran kamarin oven kiinni ja menee
kättelemään Hurmerintaa). Hyvää huomenta, Armas. Minä tuossa toruin
Aleksandraa, kun se on vielä sängyssä. Ei ole malttanut nousta
lukiessaan sitä Armaan kirjaa--hän lukee sitä jo toista kertaa.

HURMERINTA. Hauska kuulla.

PORMESTARINNA. Nyt Armas saa nähdä hyvin kaunista ja runollista, kun
menemme sinne Onnellisuudensaareen. Se on hyvin kaunis. Rakennus, joka
meillä on siellä, on vain hyvin pieni, sellainen maja, ja me sanommekin
sitä »Majaksi». Tietysti olemmekin enimmäkseen ulkona. Pappa se koko
ajan istuu ongella, hän on kiihkeä onkimies. Hänellä on oma pieni
onkiveneensä. Armas ja Aleksandra voivat toisella veneellä soudella
siellä ympäriinsä.

HURMERINTA. Kyllä kai minä ehdin pistäytyä kaupungilla, ennenkuin
lähdemme?

PORMESTARINNA. Mihin Armas menee?

HURMERINTA. Minä käyn vain pankissa.

PORMESTARINNA. Kyllä, kyllä Armas ehtii pankissa käydä.

HURMERINTA. Kanttori aikoi pistäytyä täällä tähän aikaan--

PORMESTARINNA. Varmaankin rahoja Armaalta lainaa?

HURMERINTA. Ei. Vaan hän pyysi minua tarkastamaan jonkun hänen
kirjoituksensa, runon, jonka hän aikoo lukea, vai oliko se joku puhe,
jonka hän aikoo pitää, minä en saanut oikein selvää.

PORMESTARINNA. Vai niin. Minä arvelin, että hän lainaa rahaa. Sillä
tosin hänellä on rikas morsian, mutta niin itara, niin kitsas, niin
itara ja kitsas, että Armas ei voi kuvitella! Kyllä Armas hänet
tunteekin: rouva Danell!

HURMERINTA. Ovatko he kihloissa?

PORMESTARINNA. Ei julkisesti, sillä rouva Danellilla on vielä
suruvuosi. Mutta huomenna kanttorin päivällisillä he julkaisevat
kihlauksensa. Armas tietysti pitää heille puheen.

HURMERINTA. Niin, kyllä. Näkemiin, hyvä täti. (Menee eteiseen.)

PORMESTARINNA (jälkeen). Armas ei saa mennä muualle, ettei viivy.
(Kovemmin.) Armas! Ottaako Armas ruokaryyppyjä? Vai niin. Minä kysyin
vain sen vuoksi, että minä papalle valmistan syrpriisin, otan hänelle
vähän mukaan, sillä pappa hirveästi rakastaa ruokaryyppyjä.

PALVELIJA (tulee ruokasalin ovesta). Paljonko sitä paloviinaa pitää
panna?

PORMESTARINNA. Pieni ryyppylasillinen vain, yksi ainoa.

PALVELIJA. Mihin sen saa sopimaan semmoisen vingerporinmäärän!

PORMESTARINNA. On kai meillä joku pieni tyhjä pullo.

PALVELIJA. Enpä ole erottanut muuta kuin litranvetoisen lysolipullon.

PORMESTARINNA. Minä tulen itse hommaamaan. Onko ruokatavarat jo kaikki
laitettu?

PALVELIJA. Millä aikaa? Ei suinkaan sitä joka paikkaan repeä samalla
kertaa!

Soitetaan eteisen ovikelloa.

PORMESTARINNA (hätäytyen). Se on rouva Danell, minä kuulen soitosta.
Kuule, mene sinä eläkä laske tänne!

PALVELIJA. Mitä minä sille sanon?

PORMESTARINNA. Valehtele jotakin!

PALVELIJA. Mistäpä minä sen taidon nyt sieppaan?

PORMESTARINNA. Sano vain aina päinvastoin.

PALVELIJA. Niillä on konstinsa noilla rouvillakin.

PORMESTARINNA. Eihän auta. Rouva Danell jos pääsee tänne, niin
lyöttäytyy mukaan huvimatkalle. Ja minä en häntä tahdo, en millään!

PALVELIJA. Minä sanon sille, mitä sylki suuhun tuopi. (Menee eteiseen.)

PORMESTARINNA (eteiseen). Ei saa kuitenkaan olla hävytön. Mutta minä
tiedän, mikä varmaan auttaa, jos ei muu. Tahdo siltä rahaa. Se on niin
kitsas, niin kitsas. Pyydä häneltä vain viisi penniä, niin silloin hän
lähtee hyppyyn kuin henkeä uhattaisiin. Ja muista sulkea ovi hänen
jälkeensä, muuten meidän sali taas muuttuu kievariksi, niinkuin
eilenkin. (Juoksee ruokasaliin.)

ROUVA DANELL (tulee eteisestä, laukku kädessä). Ei minulla mitään niin
kovin tärkeää asiaa olekaan pormestarille. Voi kun tämä sali näyttää
nyt niin hauskalta!

PALVELIJA (on tullut rouva Danellin jälessä). Ei ollenkaan hauskalta!

ROUVA DANELL. Ei suinkaan se ollut neiti Aleksandra, jonka minä olin
näkevinäni tuon kamarin ikkunasta.

PALVELIJA. Neiti Aleksandra se oli.

ROUVA DANELL. Eivätpä silmäni sittenkään valhetelleet. (Nauraa.) Neiti
Aleksandra oli vielä paita päällä.

PALVELIJA. Ei ollut paitaa.

ROUVA DANELL. Minä näin äsken pormestarinnan kaupungilla ostoksilla. Ei
suinkaan hän ole vielä tullut kotia?

PALVELIJA. On tullut.

ROUVA DANELL. Ei sinun tarvitse pormestarinnalle sanoa, että minä olen
täällä. Minulla on vain vähän asiaa herra Hur-Hur-Hurmerinnalle. Ei
suinkaan hän ole kävelemässä?

PALVELIJA. On parasta aikaa.

ROUVA DANELL. No minä odotan häntä. Sinä saat mennä.

PALVELIJA. Hyvä rouva, antakaa minulle viisi penniä.

ROUVA DANELL. Kernaasti, sillä sinä aina puhut totta. Pormestarinna jäi
minulle eilen velkaa viisi penniä, sinä saat sen häneltä periä.

PALVELIJA. Se ruvetkoon olemaan teidän hassunanne! (Menee ruokasalin
ovesta.)

ROUVA DANELL yksin jäätyään menee Hurmerinnan kamarin ovelle ja
kurkistaa reikelinavaimen reijästä raottaen oven. Juoksee laukulleen,
josta ottaa seteleitä ja kultarahoja, ja rientää Hurmerinnan kamariin.

HILLERI (tulee eteisestä ja pysähtyy haistellen, huomaa rouva Danellin
laukun, menee kurkistelemaan ja nostaa irtonaisia seteleitä. Pudistaa
päätään.) Täkykaloja! (Ottaa laukusta kauniin kirjekuoren.)
Hurmerinnalle. Vai toisen apajalle sinä. (Ottaa avonaisesta
kirjekuoresta 500-markkasen, kääntyy selin yleisöön ja kuin kaukaa
katsellen levittää 500-markkasen, jonka sisässä on rouva Danellin
valokuva). Valokuva ja viidensadanmarkan raamit! (Valitsee lattialta
olevista korteista ja vaihtaa sen valokuvaan.) Tämä on onnistuneempi!
Ristirouva! (Pistää kuoreen, panee laukkuun ja yrittää pormestarin
kamariin.)

KANTTORI (tulee eteisestä). Tiedätkö, Hilleri, onko herra Hurmerinta
kotona?

HILLERI. Ei ole, äsken tuli minua vastaan, mihin lie mennyt. Eikä
pormestarikaan ole kotona, ja pormestarinnalla on, tiedän minä,
erittäin kiire, ja minulla on kiire.

KANTTORI. Minusta tuntuu, että rouva Danell on täällä?

HILLERI. Niin minustakin. (Menee pormestarin kamariin.)

ROUVA DANELL (tulee Hurmerinnan kamarista). Hyvää päivää, kanttori.

KANTTORI (hämmästyen itsekseen). Ei enää mustissa! (Lyö otsaansa.)
Kuinka minä olen niin erehtynyt päivästä? Rouva Danell! (Ottaa
taskustaan paperin, jota silmää, asettuu seisomaan puhujan asentoon
pidellen toisella kädellä tuolista, toinen käsi, jossa on paperi, selän
takana.) Rouva Danell! Kun ensimäinen ihminen kulki paratiisin
lemuavissa lehdoissa, yksin, ilman kumppania, ilman toveria, jolle
olisi voinut ilmaista ihastuksensa--ihastuksen, jota tunnemme
katsellessamme luontoa, niin humisevassa metsässä kuin rannalla tyynen
lammin, jonka pinnalle laskeva aurinko kultaisen sillan luo. Eikö synny
meissä silloin selittämättömiä tunteita--tunteita, joita ei selittää
voi? Näistä tunteista voimakkain, jaloin, voimmepa sanoa ylevin on--
rakkaus. Rouva Danell! Ottakaa vastaan minun rakkauteni.

ROUVA DANELL. Minun suruvuoteni päättyy vasta 24 päivänä, huomenna.

KANTTORI. No sitähän minäkin, että vasta huomenna se on 24:s.

ROUVA DANELL. Keskiviikkohan meillä on tänään?

KANTTORI. Keskiviikko.--Minä tulen siis huomenna kello 12.

ROUVA DANELL. Herra--herra--(osoittaa Hurmerinnan kamariin) tämä herra
on pyytänyt saada tulla.

KANTTORI (hämmästyen). Herra Hurmerintako? (Masentuneena). Minä olen
luullut, että te rakastatte minua.

ROUVA DANELL. Hyvä kanttori, kyllä minä rakastan teitäkin. Te olette
kaunis. Mutta herra Hurmerinta on--minä en tiedä mitä hänessä on, josta
minä pidän niin hirveästi.

KANTTORI. Hyvästi, rouva Danell. Hyvästi. Me emme enää näe toisiamme.

ROUVA DANELL. Minne te matkustatte?

KANTTORI. Se on sama vaikka koskeen!

ROUVA DANELL. Fyi kanttori! Ei saa niin sanoa. Se on synti!

KANTTORI. Te ette käsitä miten jalosti ja ylevästi teitä rakastan,
miten teitä rakastan puhtaasti ja kauniisti niinkuin rakastavat
ainoastaan metsän lintuset, jotka meitä tervehtivät sävelillään jo
varhain kesäaamuisin, auringon vasta ruskottaissa, jos satumme silloin
heräämään.

ROUVA DANELL (pyyhkii kyyneleitä). Ei sitä tiedä vielä, rakastaako
Hurmerinta minua.

KANTTORI. Jos hänellä onkin aivan muuta asiaa!

ROUVA DANELL. Huomenna sen kuulee.

KANTTORI. Lähettäkää minulle sitten tieto.

ROUVA DANELL. Minä lähetän heti Liisan. Ja »joo» merkitsee, että herra
Hurmerinta rakastaa ja »ei», että ei rakasta.

KANTTORI. Siis jos Liisa sanoo »ei», niin minä saan tulla.

ROUVA DANELL. Niin.

KANTTORI. Hyvästi, rouva Danell.

ROUVA DANELL (ojentaa kätensä). Te puhuitte niin kauniisti, että minä
ymmärsin kaikki.

KANTTORI. Se oli minulla vielä kauniimmasti kirjoitettu, vaan minä en
muistanut kaikkea. (Kumartaa.) Hyvästi. (Menee ovelle.)

HURMERINTA (tulee eteisestä). Terve mieheen! Joko sinä olet pois
menossa? Tule nyt sisään, niin minä luen sen kirjoituksesi.

KANTTORI. Minä en sitä enää tarvitsekaan. Minä menen ja kirjoitan uuden
ja oikein kauniin, niin ideaalisen, ettet sinä koskaan voi niin
ideaalisesti puhua. (Menee.)

HURMERINTA jää katsomaan kanttorin jälkeen.

ROUVA DANELL (katseltuaan itseään kuvastimessa). Hyvää päivää!

HURMERINTA (kääntyy, huomaavasti). Oo, rouva Danell! Anteeksi, minä en
huomannutkaan. Hyvää päivää! (Kättelee.)

ROUVA DANELL. Minä nyt tulin tuomaan teille sen, mitä pyysitte.--(Ottaa
laukustaan, jonka avaa Hurmerinnan silmien edessä, kirjekuoren ja antaa
Hurmerinnalle.)

HURMERINTA (kummastuksissaan ottaa kuoresta rahan ja hämmästyy). Mitä!

ROUVA DANELL. Muistinko väärin? Viisisataa te sanoitte, vai olenko
muistanut väärin? Pyysittekö enemmän?

HURMERINTA. Niin, en. Viisisataa. Te olette äärettömän jalomielinen.
Minä en löydä sanoja kiitollisuuteni ilmaisemiseksi. (Rientää
kamariinsa ja hetken kuluttua palaa tuoden kirjan.) Minä olen saanut
teiltä luvan tulla luoksenne, ja pidättäen itselleni edelleenkin tämän
suloisen oikeuden, tässä hätäyksissäni vähäiseksikään merkiksi
tulvehtivasta kiitollisuuteni tunteesta, pyydän antaa teille sen, mitä
minulla on parasta.

ROUVA DANELL (ottaa kirjan). Mikä tällä on hintana? (Istuu
katselemaan.)

HURMERINTA. Kolme ja viisikymmentä.

ROUVA DANELL. Oo! (Selailtuaan vähän kirjaa pysähtyy jotakin lehteä
lukemaan.) Kuulkaa, mitä tuo nolnol merkitsee?

HURMERINTA. Ai, onko siinä painovirhe? Sepä on ikävä! (Käy katsomaan
rouva Danellin olan yli.) Missä se on?

ROUVA DANELL. Tuossa ja tuossa ja tuossa ja tuossa, niitä on joka
paikassa.

HURMERINTA. Niin tämä. Se on oo!

ROUVA DANELL. Oo? (Itsekseen.) Oo--oo pee kuu är äs tee uu--?

HURMERINTA. Tämä on huudahdus. (Lausuu.) Oo Margaretha, oo
Margaretha!--

ROUVA DANELL. Onko siitä kauan, kun hän kuoli?

HURMERINTA (hämillään). Kuoli?--Kyllä, kyllä siitä on.

ROUVA DANELL. Oliko hän kaunis?

HURMERINTA (neuvottomana). Kyllä--kyllä--kyllä hän--

ROUVA DANELL. Oliko teistä se kuva minun näköiseni?

HURMERINTA. Anteeksi, rouva Danell, mikä kuva?

ROUVA DANELL. Se, joka oli kirjekuoressa.

HURMERINTA. Niin--niin oli--kyllä se oli--(Ottaa taskustaan
kirjekuoren, josta hakee kuvaa, hämillään.) Kyllä on, kyllä on.
(Huomaten.) Ihmeellisesti teidän näköisenne. Mutta--(Menee ja ottaa
kortin.) Kaikki sanovat, että tämä ruutukuningas on ihan minun
näköiseni. Onko teidän mielestänne?

ROUVA DANELL (ihastuen). Aivan teidän näköisenne! Aivan teidän
näköisenne!

HILLERI ilmestyy pormestarin kamarin ovelle.

HURMERINTA (ottaa kirjekuoresta kortin). Mutta te olette kuitenkin
paljon kauniimpi kuin tämä ristirouva.

ROUVA DANELL. Olenko todella kauniimpi kuin tämä?

HURMERINTA. Paljon kauniimpi!

ROUVA DANELL. Saanko minä tämän ruutukuninkaan?

HURMERINTA. Jos se teitä miellyttää--

ROUVA DANELL. Saanko ottaa tämän ristirouvankin?

HURMERINTA. Olkaa niin hyvä.

HILLERI (aivastaa). Äts-hih!

ROUVA DANELL (nousee). Hilleri! Te Hilleri olisitte eilen minua
pettänyt!

HILLERI. Millä tavoin, rouva Danell?

ROUVA DANELL. Te tahdoitte kuusi penniä ostaaksenne joka pojallenne
pennin korpun.

HILLERI. Niin pyysin, rouva Danell.

ROUVA DANELL. Eikös se kuudes poika ole aivan vasta syntynyt?

HILLERI. Eilen, rouva Danell.

ROUVA DANELL. Mutta niin pienet lapset eivät syö korppua!

HILLERI. Eivätkö?

ROUVA DANELL. Eivät syö! Minun piikani sanoi, ja sitten minäkin
hoksasin.

HILLERI. Mitäs herra toimittaja tästä asiasta arvelee?

ROUVA DANELL. Enkö minä ole oikeassa?

HURMERINTA kumartaa.

ROUVA DANELL. No! Saatte nyt hävetä, Hilleri. Elkää koskaan enää tulko
pettämään ihmisiä!

ELLEN (tulee ruokasalista, kaksi kohennusrautaa sarvina). Tämä on
kauppaneuvoksen härkä! (Uhkaa rouva Danellia.)

ROUVA DANELL väistyy, lähtee juoksemaan ympäriinsä ja viimein huutaen
syöksyy eteiseen.

ELLEN seuraa rouva Danellia.

HURMERINTA. Se oli kauppaneuvoksen härkä, se! Mutta eihän siitä
kirjoituksesta ole kuulunutkaan mitään. Vai onko Hilleri kuullut?

HILLERI. En, herra toimittaja.

HURMERINTA (kävellen edestakaisin). Minä olen sen nyt lukenut
tarkemmin. Minusta se ei enää tuntunut sellaiselta kuin ensi kerran
lukiessani, jolloin minä pidin sen aivan yleisenä kuvauksena vain.--
Mutta tällaisena tosioloista otettuna minä olisin tahtonut sen toisella
tavoin. Minä--jos olisin sitä ollenkaan ottanut--kaikessa tapauksessa
olisin muuttanut yhtä ja toista siinä,--esimerkiksi se, mitä on sanottu
sanomalehdentoimittajista ja kirjailijoista ylimalkaan, olisi saanut
olla kokonaan poissa, kun kirjoitus kerran, niinkuin sanoin, perustuu
tosiseikkoihin. Olisi pitänyt vain kirjoittaa tosiseikoista
semmoisinaan. Mutta muuten näistä epäkohdista olisin minä kirjoittanut
vain lyhyesti ja asiallisesti--käsittääkö Hilleri?

HILLERI. Voi hyvä herra toimittaja, jos olisi herra toimittajan
käsitys, niin johan sillä kelpaisi toimittajaksi vaikka johonkin
Helsingin lehteen.

HURMERINTA. Se on omituista, miten te juovuksissa olette terävä ja
pureva. Te olette aivan kuin toinen mies.

HILLERI nauraa itkunauruaan.

HURMERINTA (taputtaen olalle). No no, elkää nyt. Eihän mitään! Kullekin
on annettu se mikä on annettu, ja tulee tyytyä siihen. Minä muuten
pyydän Hilleriltä nöyrästi anteeksi, että eilen tulin lausuneeksi
sanoja, jotka olivat varsin sopimattomia. Mutta ymmärtäähän Hilleri,
että kun ei tunne ihmistä, niin erehtyy hänestä hyvin helposti.

HILLERI. Sattuu se minullekin, herra toimittaja.

HURMERINTA. Mutta--oletteko kysynyt neuvoja tohtorilta?

HILLERI. Tohtori sanoo, että minulla on vika korvissa. Minun pitäisi
pitää ne tukossa.

HURMERINTA. Silmät teillä näyttävät omituisilta.

HILLERI. Tohtori määräsi silmälasit, vaan ei löydy minulle sopivaa
numeroa.

HURMERINTA. Teillä on kuusi lasta?

HILLERI. Kuusi poikaa, herra toimittaja.

HURMERINTA. Ei yhtään tyttöä?

HILLERI. Minä niistä tykkäisin hyvinkin, vaan eukkoni sanoo, että aina
sitä rukiilla ohria saa.

HURMERINTA (nauraa). Teidän lapsenne ovat terveitä?

HILLERI. Ovat, Jumalan kiitos.

HURMERINTA. Tässä on kymmenen penniä teille, että saatte ostaa heille
namusia.

HILLERI. Herra toimittaja, se on aivan liikaa, viisi penniä riittää
hyvin. Mutta minulla ei ole antaa takaisin viittä penniä--vaan kyllä
herra toimittaja voi kai ottaa sen tästä kymmenestä markasta?

HURMERINTA. Eikö mitä, pitäkää vain kokonaan se kymmenen penniä. (Menee
kamariinsa.)

HILLERI (ovelta). Ei ei, liika on aina liikaa. Herra toimittaja antaa
sitten joskus, kun rahoissa paremmin sopii. (Palaa takaisin.)

NEITI SALMELA (tulee eteisestä, kätellen). Päivää, Hilleri! Oletteko
lukenut eilisenpäiväistä lehteä?

HILLERI. Luin minä »Soopankeittolaitoksesta».

NEITI SALMELA. Heittäkää pois tuo naama.

HILLERI. Minä vien naamani kokonaan pois. Hyvästi, neiti.

NEITI SALMELA. Elkää menkö vielä, minä tahtoisin puhella muutaman
sanan.

HILLERI. Mutta minulla on niin tulisen kiire, sillä minä olen määrätty
poliisikonstaapeliksi laivarantaan. Minun täytyy joutua. Hyvästi, neiti
Salmela, hyvästi.--Herra toimittaja on tuolla kamarissaan. (Menee
eteiseen.)

NEITI SALMELA (kiiruhtaa Hurmerinnan ovelle ja koputtaa). Se olen
minä.--Enhän voi tulla sinne! Tule sinä tänne. Ja joudu, minulla on
niin paljon puhuttavaa!

HURMERINTA (tulee kamaristaan). Mitä nyt niin paljon ja sellaisella
äänellä?

NEITI SALMELA (osoittaa kadulle). Kuule!

HURMERINTA. Mitä?

NEITI SALMELA. Etkö kuule naurua?

HURMERINTA. Kuulen, ja olen kuunnellut jo kauan. Mitä se on?

NEITI SALMELA. Lukevat »Kauppaneuvoksen härkää»!

HURMERINTA. Sitä lukevat?

NEITI SALMELA. Niin, nyt vasta! Minä eilen, heti kun lehden käteeni
sain, luin sen ensimäisenä ja varmaankin kymmenen kertaa uudelleen
nauruni lomassa. Ja minua sitten suututti, kun muut eivät huomanneet
sitä.

HURMERINTA. No miten ne nyt ovat sen huomanneet?

NEITI SALMELA. En tiedä miten. Mutta luultavasti ei ole kukaan eilen
koko lehteä silmännytkään, ainakaan kirjoituksia. Sillä en minäkään ole
sitä tähän saakka lukenut, sitten kun alussa jonkun kerran koetin hakea
siitä jotakin, löytämättä koskaan mitään.

HURMERINTA (osoittaen kadulle). Kuule, kun ne nauravat!

NEITI SALMELA. Niin! Ja se on pitkin katuja vain samallaista. Ihmiset
seisovat ryhmissä, lapset istuvat seinävierillä pää päässä kiinni ja
kuuntelevat, kun joku niistä lukee.

HURMERINTA. Kuule tuota hälinää! (Menee silmäämään ikkunasta ja
peräytyy takaisin.) Kirjapainon edusta on mustanaan väkeä!

NEITI SALMELA. Siellä minun tullessani faktori, vai mikä lie ollut, möi
ikkunasta lehtiä ja huusi sitten, ettei ole enää ainoatakaan.

HURMERINTA. Mutta ne nauravat vain, eikö niin?

NEITI SALMELA. Nauravat, nauravat, nauravat.--Armas! Kun minä eilen,
noustessani tuohon ikkunaan, huomautin: muista, että olet kuningas,
niin tarkoitin, että sinä ruoskisit heitä rautaruoskalla, iskisit ja
nuijisit heitä. Mutta sinä olit viisas kuningas. Sinä otit huomioon,
että he ovat ihmisiä, joita ei saa lyödä hengettömiksi. Sinä lempeästi
naurusuin vitsot meitä kaikkia. Meitä kaikkia! Minäkin sain itselleni,
melkein joka rivillä.

HURMERINTA. Sinäkin?

NEITI SALMELA. Niin. Näin pelkuruuteni, saamattomuuteni, tyhmyyteni.
Minä olisin voinut ja minun olisi pitänyt olla aivan toinen ihminen.

HURMERINTA. Mutta kuule sinä tuota naurua!

NEITI SALMELA. Se kasvaa, paisuu! Olet onnellinen kuningas.

HURMERINTA. Ja sinä kuningatar. (Hyväilee.)

NEITI SALMELA. Minä koetan tulla arvoiseksesi. (Tuskan ilme kasvoilla.)
Sinun kätesi, sinun kätesi taas!--Mutta minähän olen kunnoton!
(Kiihkeästi tarttuu Hurmerinnan käsiin ja suutelee niitä.)

ELLEN tulee eteisestä kuin ennenkin palokoukut sarvina, ryntää
vihaisesti ja puskee neiti SALMELAA, joka huudahtaen kääntyy päin ja,
nähtyään Ellenin, tarttuu toiseen kohennusrautaan, kiskaisten sen
Ellenin kädestä.

ELLEN raivostuu ja alkaa hurjasti hosua toisella kohennusraudalla.

NEITI SALMELA (uhkaavasti). Tyttö sinä!

HURMERINTA. Se on talon lapsia, tule pois! (Vie neiti Salmelan omaan
kamariinsa)

ELLEN (kokoaa sarvensa, asettuu seisomaan ja vihaisesti katsoo
Hurmerinnan kamariin päin). Se opettaa rakastavaisille, ettei kulku
tääll' ole ruusujen ja kukkasten pääll'--amuuuu, amuuu, amuuu. (Menee
ruokasaliin.)

PORMESTARI (tulee eteisestä, sanomalehden palanen kourassa, nauraa
makeasti, istuu tuolille). Tämä pitää näyttää mammalle. (Nauraa
edelleen.)

PORMESTARINNA (sanomalehden palanen kädessä tulee ruokasalista,
nauraen). Tämä pitää antaa papalle. (Huomaa pormestarin, menee istumaan
tuolille vastapäätä ja nauraa.)

PORMESTARI. Oletko mamma lukenut eilistä lehteä?

PORMESTARINNA. Olen vähän, sain tämän reväistyksi piikain käsistä.
Oletko sinä?

PORMESTARI. Olen, sain tämän kadulla pojilta ostaa kahdella markalla.

Nauravat nenät vastakkain.

PORMESTARINNA. Siinähän on mukavasti sanottu sinusta, pappa.

PORMESTARI (käy vakavaksi). Minusta?

PORMESTARINNA. Niin, sillehän minä juuri nauran.

PORMESTARI. Sinustahan, mamma, siinä on sanottu niin sievästi, ja sille
minä nauroin.

PORMESTARINNA (käy vakavaksi) Minusta?

PORMESTARI. Tuossa on, lue! (Antaa lehtipalasensa.)

PORMESTARINNA. Lue sinä tuosta. (Antaa lehtipalasensa.)

PORMESTARI (luettuaan). Onko tämä minusta?

PORMESTARINNA (kesken lukunsa). On, on. Sinuun se sopii.

PORMESTARI lukee uudelleen.

PORMESTARINNA. Tarkoitetaanko tällä minua?

PORMESTARI (kesken lukunsa). Tietysti, tietysti.

PORMESTARINNA. Mutta tämä on hävytöntä!

PORMESTARI. Se ei ole hävytöntä, mutta tämä on enemmän kuin hävytöntä!

PORMESTARINNA. Minä sanon, että se sinusta on ihan puntista prikkuun,
aivan oikein, aivan oikein, aivan oikein. Mutta tämä!

PORMESTARI. Se, se juuri on niin kuin olla pitää, liian vähän vain
sanottu. Mutta--

PORMESTARINNA. Tämä on sinun syysi!

PORMESTARI. Minun? Oho! Päinvastoin!

PORMESTARINNA. Minä olen monta kertaa sanonut, että jos tulisi joku
sanomalehdentoimittaja ja näkisi tämän kaiken--

PORMESTARI. Vai niin! Vai niin sinä olet sanonut? Kun sinä juuri olet
aina kieltänyt, jos minä olen aikonut ruveta toimeenpanemaan
järjestystä. Sinä olet hänkkärehtänyt--

PORMESTARINNA. Hänkkärehtänyt?

PORMESTARI. Niin juuri. (Matkien.) Kauppaneuvos suuttuisi ja
kauppaneuvos tekisi sitä ja sitäkin, se on ollut sinun nuottisi.

PORMESTARINNA. Itse olet ollut nahjus etkä ole uskaltanut--

PORMESTARI. Uskaltanut!

PORMESTARINNA. Niin. Olet sanonut, että mikä sitä riitelemään ja
sakottamaan, että koettaa elää rauhassa--

PORMESTARI. No eikö ole eletty rauhassa? Hä? Eikö ole ollut hyvä sopu?
Häh?

PORMESTARINNA. Minäkö sen sovun ja rauhan olen hävittänyt? Minäkö?
Syytätkö sinä minua siitäkin? (Itkien.) Alfred, Alfred! Kuka sen
tietää, kuinka pian minusta pääset.

PORMESTARI. Mutta enhän minä, mamma, ole sanonut, että sinä sen olet
hävittänyt. Minähän kysyin vain, että eikö ole ollut sopu ja rauha?
Meitä ovat kaikki kunnioittaneet. Nyt ne meille nauravat vasten naamaa!

PORMESTARINNA. Minä en ilkeä enää näyttäytyä omalla pihallakaan.

PORMESTARI. Ja kiitä siitä Hurmerintaa, jonka sinä hommasit meille
asumaan.

PORMESTARINNA. Kas niin, taas minun syyni. Minä se olen hommannut, minä
vain aina.

PORMESTARI. No kukas hänet hommasi? Etkö juuri sinä? Sinun piti saada
lapset sullotuksi ahtaalle ja tuo kamari tuosta Aleksandran kamarin
vierestä Hurmerinnalle. Sinä lensit ja leuhotit, hommasit hänelle
juhlat, menit laivasillalle vastaanottamaan kuin suurtakin herraa. Mitä
varten?

PORMESTARINNA. Sinäpä se ensinnä ehdotitkin, että otettaisiin meille.

KANTTORI ja POMMERI tulevat eteisestä käsikynkässä.

POMMERI. No, onko nyt mielenne hyvä, kun olette saaneet koko kaupungin
--miten sinä kanttori sanoitkaan?

KANTTORI. Blamaseeratuksi

POMMERI. Ja sikaneeratuksi! Minä kysyn onko?

PORMESTARI. Mekö, pormestarinna ja minäkö olemme sen tehneet?

POMMERI. Kuka esitteli tänne Hurmerintaa sanomalehdentoimittajaksi?

KANTTORI. Sinä, pormestari!

PORMESTARINNA. Ja kuka hänet valitsi?

PORMESTARI. Johtokunta, johon en kuulu minä.

POMMERI. Minä johtokunnan esimiehenä en lausunut puoleen enkä toiseen,
mutta sinä, kanttori!

KANTTORI. Minä puolustin, mutta minä luulin häntä toiseksi mieheksi,
ideaaliseksi mieheksi.

POMMERI. Siinä sinä nyt näet, mihin niillä iteaaleilla pääsee! Ei,
rinsiippi se olla pitää! Jos olisi pietty rinsiipistä kiinni--

KANTTORI. Eilen illalla sinä olit illallisilla hänen kanssaan.

PORMESTARINNA. Käsi kaulassa!

POMMERI. Käsi kaulassa?

PORMESTARI. Käsi kaulassa todella olitte, kun juotiin kahvia ja
munkkia.

PORMESTARINNA. Ja Pommeri koetti kaikella tavoin vaikuttaa, että
Hurmerinta esittäisi lehdessä teitä valtiopäiville.

POMMERI. Mikäs se oli takana kanttorilla iteaalisilla päivällisillään,
jotka pitäisivät olla huomenna! Syötä nyt sitä iteaaleillasi.

KANTTORI. Enpä syötä!

POMMERI. Ja pormestari ja pormestarinna ovat Hurmerintaa kantaneet
kämmenillään. Muka Aleksantralle mieheksi.

KANTTORI. Hukka yritys. Hän naipikin rouva Danellin!

PORMESTARINNA. Meidän Aleksandra ei välitä hänestä, ei ollenkaan. Ja
minäkö antaisin tyttäreni tuollaiselle miehelle, jolla ei ole
ymmärrystä tuon enempi.

PORMESTARI! Eikä kiitollisuutta! Pidetty kuin omaa poikaa, niin tuolla
tavoin.

POMMERI. Koira! Minä niin syötin ja juotin juuri silloin kun se oli
haukkua räkyttänyt. Lempsatti, etten minä eilen tullut lukeneeksi
lehteä. Nyt minua vasta alkaa oikein harmittaa! Aika kantaali. Aika
kantaali!

HILLERI (tulee eteisestä poliisikonstaapelin virkapuvussa, jonka kaikin
puolin selvään näkee lainapuvuksi). Herra pormestari. Se sotaherra,
joka laivalla tuli, oli teurastaja Tolosen poika, Pekka, joka on
rakuunarykmentissä siknalistina.

PORMESTARI. No niin! Tyhjää hölpöttivät!

HILLERI. Mutta kauppaneuvos tuli kotia.

KAIKKI. Kauppaneuvos!

PORMESTARINNA. Pappa, käske Hurmerinnan muuttaa pois, heti!

POMMERI. Ja heti viralta pois! Heti!

KANTTORI. Kutsutaan johtokunta koolle tänne nyt heti!

POMMERI. Niin, mitä veli pormestari sanoo siitä?

PORMESTARINNA. Niin, kokoontukaa vain täällä.

KANTTORI. Meitä on jo kaksi johtokunnan jäsentä, kun saadaan vielä
joku, Naatus ja--

PORMESTARINNA. Naatus onkin tuolla kyökissä, ollut jo aamusta asti,
tutkii piikain kieltä.

PORMESTARI. Kauppias Rautiainenhan asuu aivan tässä vieressä.
Lähetetään joku meidän tytöistä käskemään hänet.

POMMERI. Se olisi melkein parempi, ettei se Rautiainen tulisi.

KANTTORI. Mutta pitää olla vähintään kolme johtokunnan jäsentä paitsi
puheenjohtajaa.

POMMERI. Mitäs sitä tarvitsee olla niin iteaalinen.

PORMESTARI. Mutta ettei Hurmerinta voisi syyttää laittomuudesta.

KANTTORI. Ja me äänestämme Rautiaisen kumoon.

POMMERI. No olkoon, eipähän sillä, että paljon painaa semmoinen
nappikauppias, yks Rautiainen!

PORMESTARI. No mamma, hommaa sinä sananviejä Rautiaiselle.

PORMESTARINNA. Mutta ilmoita ensin, pappa, Hurmerinnalle, että saa
muuttaa meiltä pois heti. Heti!

PORMESTARI. Tarvitseeko sitä nyt--?

PORMESTARINNA. Tietysti!

PORMESTARI. Mutta kun Pommeri ilmoittaa johtokunnan kokouksesta,--niin
arvaahan se siitä.

POMMERI. Sinä kanttori saat hänelle ilmoittaa.

KANTTORI. Mutta sehän on puheenjohtajan asia.

POMMERI. Se on liian suuri kunnia Hurmerinnalle, kun puheenjohtaja
ilmoittaa. Sanoa tokaise sinä vain.

KANTTORI. Mennään yhdessä, niin on samalla kuin todistajan läsnä
ollessa sanottu.

POMMERI. Niin tosiaan.

KANTTORI ja POMMERI (lähtevät vierekkäin, vaan oven eteen tultuaan
kääntyvät takaisin molemmat yht'aikaa). Pannaan tuo Hilleri!

PORMESTARI. Niin todella. (Hillerille.) Hilleri ilmoittaa herra
Hurmerinnalle--

HILLERI (keskeyttäen)--että talosta pois ja johtokunnan kokous on heti,
ja hänet erotetaan virasta.

POMMERI. Hillerikin se ymmärtää!

PORMESTARI. Mutta Hilleri ei vielä mene, ennenkuin minä pääsen
kamariini.

POMMERI. Mitäs minäkään täällä, minä tulen sinne istumaan siksi aikaa.

KANTTORI. No mahdun kai minäkin sinne?

PORMESTARINNA. Minä menen hommaamaan sitä sanaa Rautiaiselle. Mutta
minkä vuoksi minua kuitenkin itkettää? (Menee ruokasaliin.)

HILLERI (työntää auki toisen ovenpuoliskon, sitten avaa toisenkin ja
peräytyy seisomaan ulohtaammalle). Herra Hurmerinta!

HURMERINTA (tulee saliin kummastuen). Mitä nyt?

HILLERI. Pruu priimuu: Herra pormestarin ja armollisen pormestarinnan
yhteisestä käskystä minä tässä neiti Salmelan todistajana ollessa
ilmoitan, että herra Hurmerinnan on muutettava tästä talosta heti. Pruu
sekunduu: Sanomalehtiosakeyhtiön johtokunnan esimiehen, värjäri Anders
Mattias Pommerin käskystä ilmoitan, että mainitun johtokunnan kokous on
nyt piammiten ja päätetään siinä herra Hurmerinta erottaa
toimittajanvirasta.

NEITI SALMELA (on tullut kamarista). Mitä?

HURMERINTA. Mitä pilaa tämä on?

HILLERI. Kunnioittakaa tätä pukua, jollette minua.

Kadulta, josta tähän asti on kuulunut silloin tällöin naurua, sittemmin
kiistaa, kuuluu kovaäänistä riitaa.

NEITI SALMELA. Minä jo ymmärrän! Minulle on kaikki selvillä!

HURMERINTA. Kuulkaa tuota melua kadulla!

NEITI SALMELA. Niin. Se on toista kuin ontot eläköönhuudot!

HURMERINTA. Mutta tuohan on vihamielistä riitaa!

NEITI SALMELA. Se on terveellistä! Näin juuri piti käydäkin. Piti antaa
sellainen tuulentupsaus, että pölähtivät ilmaan akanat, jotka ovat
olleet päälläpäin kaikessa. Nyt se alkaa!

HURMERINTA. Mutta hyvä lapsi, mitä me teemme ja mitä voimme tehdä, kun
minut erotetaan?

NEITI SALMELA. Jos ei muuta, niin minä käsin kirjoitan toimittamasi
lehden ja kulen talosta taloon lukemassa sitä kuin posetiivinsoittaja
soittamassa. Mutta on muitakin neuvoja, en tiedä vielä, mitä, vaan pane
tavarasi kasaan ja muuta seurahuoneelle.

HURMERINTA. Muuttaa kyllä pitää, se on tietty, kun on käsketty. Mutta
tuskinpa ne voivat minua niin vain erottaa virasta?

NEITI SALMELA. Mene kokoamaan vain tavaroitasi ja kiireellä.

HURMERINTA. Pianhan ne ovat kootutkin, sillä en ole ehtinyt vielä
isosti levitelläkään. (Menee kamariinsa.)

NEITI SALMELA. Me, Hilleri, nyt neuvottelemme, mitä on tehtävä.

HILLERI (katsomatta neiti Salmelaa silmiin). Te kutsutte minut
ministeeriksenne.

NEITI SALMELA (katsoo häntä ja nauraa). Mutta heitetään nyt leikki ja
kujeet. Istukaa nyt. Puhutaan vakavasti ja suoraan.

HILLERI. En istu enkä puhu!

NEITI SALMELA. Minkä vuoksi?

HILLERI. Sen vuoksi, etten minä osaa puhua teidän kanssanne, neiti
Salmela.

NEITI SALMELA. Minkä vuoksi?

HILLERI. Sen vuoksi, että--

NEITI SALMELA. Että--?

HILLERI. Että tämä naama ei passaa, ja kotinaamani jätän aina kotia.

NEITI SALMELA. Minä pyydän saada teiltä neuvoa, vähän vain neuvoa.

HILLERI. En voi teitä neuvoa. Meillä on eri usko.

NEITI SALMELA. Mistä?

HILLERI. Juuri siitä, mistä ei saisi olla.

NEITI SALMELA. Minä en ymmärrä teitä.

HILLERI. Turhaa on silloin puhella.

NEITI SALMELA. Mutta, hyvä Hilleri, kuunnelkaa, kun minä puhun teille.
Minä pyydän, minä rukoilen. Minä en pääse alkuun, jollette te anna
minulle vähänkään tietoa. Istukaa nyt ja antakaa minun puhua.

HILLERI (joka koko aikana ei ole katsonut neiti Salmelaa silmiin,
istahtaa tuolille lynkäpäisilleen ja panee kätensä kasvojensa
suojaksi). Puhukaa.

NEITI SALMELA. No kuulkaa! Onhan täällä muitakin kuin kauppaneuvoksen
härän palvelijoita?

HILLERI nyökäyttää päätään.

NEITI SALMELA. Ja niitä on ehkä koko suuri joukko?

HILLERI nyökäyttää päätään.

NEITI SALMELA. Ne kaikki toivoisivat asiain olevan toisin, mutta
toisilta puuttuu rohkeus ryhtyä mihinkään, toisia vaivaa saamattomuus,
toiset ovat paatuneet välinpitämättömyyteen j.n.e.

HILLERI nyökäyttää päätään.

NEITI SALMELA. Ei siis tarvitse muuta kuin saada joukko liikkeelle tahi
osakaan heistä, parhaat, niin toiset tulevat vähitellen jälessä? Eikö
niin?--No nyökäyttäkää tahi pudistakaa päätänne, Hilleri!

HILLERI. Kuka ensin panee liikkeelle?

NEITI SALMELA. Ei tietysti kukaan, jos ei kukaan yritä. Mutta minä aion
yrittää. Nimittäkää minulle muutamia valituimpia. Minkälainen mies on
tohtori?

HILLERI. Hyvä.

NEITI SALMELA. Ketä muita?

HILLERI. Kysykää häneltä.

NEITI SALMELA. No hyvä. Nyt minä olen valmis!

HILLERI. Viitsittekö vaivautua vähän lähemmäksi, ettei tarvitse niin
äänekkäästi puhua?

NEITI SALMELA. Mielelläni. (Siirtyy aivan lähelle Hilleriä)

HILLERI (neiti Salmelan puolimainen käsi kasvojen suojana). Olette
valmis lähtemään, toivotte suuria aikaansaavanne ja mahdollisesti
saattekin.

NEITI SALMELA. Minä saan, minä tunnen sen varmasti.

HILLERI. Te aiotte saada perustetuksi uuden lehden, eikö niin?

NEITI SALMELA. Niin. Ja se ei pitäisi olla mikään vaikeus.

HILLERI. Mutta oletteko valmis pettymykseen? Tiedättekö mitä on
pettymys?

NEITI SALMELA. Se on minulle tuttu. Olen sen koulun käynyt.

HILLERI (äänettömyyden jälkeen). Vähimmällä puuhalla ja vähimmällä
pettymyksellä pääsette siten, että minä otan sen kirjoituksen syykseni.

NEITI SALMELA (kiivastuen). Hilleri! Luuletteko, että Hurmerinta on
raukka? Vai ettekö ymmärrä, että se olisi kurja keino! En olisi
odottanut teidän tuollaista ajattelevankaan saati sitten lausuvan
julki.--Me emme enään puhele!

HILLERI (nousee). No niin. Ministeerinne saa siis mennä?

HURMERINTA (tulee kamaristaan). Minä kasasin kaikki kiireimmittäin.
Olisiko Hillerillä aikaa viedä minun tavarani seurahuoneelle?

HILLERI. On kyllä, herra toimittaja.

NEITI SALMELA. Hyvästi, Armas! (Menossa eteiseen.)

HURMERINTA. Me tavataan sitten jolloinkin jossakin.

NEITI SALMELA. Ja silloin jotakin kuuluu! (Rientää eteiseen.)

HURMERINTA. Niin se nyt kävi, Hilleri. Lyhyeen loppui ilo.

HILLERI. Herra toimittaja ei tosiaan ole monta päivää ollut täällä.

HURMERINTA. Mutta minä tuumiskelin tuolla itsekseni, että jos Hilleri
tulisi johtokuntaan ja ilmoittaisi itse, että te olette kirjoittanut
sen kirjoituksen.

HILLERI. Kyllä, kyllä minä tulen, herra toimittaja.

HURMERINTA. Minä luulen, etteivät ne Hillerille mitään siitä--ja mitäpä
ne Hillerille voivatkaan?

HILLERI. Minkä ne minulle voivat!

HURMERINTA. Ja minä selitän, että minä outona ja aivan vasta tulleena
paikkakunnalle--

HILLERI. Aivan niin, herra toimittaja, sanotte että mistä sen tietää,
mikä on totta mikä valetta.

HURMERINTA. Minä teen oikein kirjallisen lausunnon, niin voin paremmin
muodostaa ja punnita kaikki. (Menee kamariinsa.)

HILLERI (jälessä). Aivan niin, herra toimittaja, ja kirjoittakaa hyvin
nöyrästi ja alamaisesti.

NAATUS (tulee ruokasalin ovesta liuskoja kädessä). Eihän täällä ole
vielä ketään. (Menee katsomaan Hurmerinnan ovelle.) Ei täällä olekaan
vielä johtokunnan jäseniä ketään.--No minä menen piika Maijaa
puhuttelemaan vielä.--Vai niin, vai pormestarin kamarissa. (Lähtee
pormestarin kamariin päin.)

POMMERI (pistää päänsä pormestarin kamarin ovenraosta). Naatus jo on
täällä. (Tulee sisään.) Pidetään vain kokous, tulkoon Rautiainen, jos
tahtoo. Tulkaa sisään! Pormestari, tule sinäkin kuuntelemaan, olethan
sinä osakas. Ja olisi saanut olla muitakin osakkaita. Ei olisi
haitannut. Se kun ei tullut hoksatuksi sitä.

PORMESTARI ja KANTTORI tulevat sisään.

KANTTORI. Olisi tehty oikein julkinen kokous!

RAUTIAINEN (tulee eteisestä). Hyvää päivää!

POMMERI. Päivää. No nyt kun Rautiainen tuli, niin on lainvoipainen
kokous. (Istahtaen) No istukaa nyt ja aloitetaan kokous! Naatus
kirjoittaa pöytäkirjan.

HILLERI tulee Hurmerinnan kamarista kapsäkki kummassakin kädessä ja
vaatemytty kainalossa.

POMMERI. Hilleri! Sät törren vast!

HILLERI. Minä en engelskaa osaa, vaan sanopa Pommeri ruotsiksi, niin
heti ymmärrän!

POMMERI. Tämä on lehtipuulaakin tiretsuunin kokous!

HILLERI. Huittalarumsis! (Lähtee harppomaan eteiseen.)

POMMERI. Naatus, vedä sinä nuo kamarin ovet kiinni.--No niin. Eikö se
ole johtokunnan yksimielinen rinsiippi, että Hurmerinta pois?

KANTTORI. On!

POMMERI. Naatus, kirjoita pykälä, että pois!

RAUTIAINEN. Herra puheenjohtaja.

POMMERI. Mitä sillä Rautiaisella on sanottavaa?

RAUTIAINEN. Minulla ei ole ollut tietoa, mistä on kysymyskään. Nyt
kuulin, mutta en tiedä, minkä johdosta tämä äkillinen päätös tehdään.

POMMERI. Lukisit sanomalehtiä, niin ei tarvitsisi selittää!

RAUTIAINEN. Minä olen lukenut ja säästän herra puheenjohtajan vaivoja.
Mutta on toinen seikka: tietääkö toimittaja syitä tähän, tietääkö edes
johtokunnan kokouksestakaan?

POMMERI. Sinulla on aina niitä verukkeita!

RAUTIAINEN. Jos johtokunta tahtoo ihmisellisellä tavalla menetellä,
niin on herra Hurmerinta kutsuttava sisään, ilmoitettava, mistä häntä
syytetään, ja annettava tilaisuus puolustaa itseään.

PORMESTARI. Kyllä niin on tehtävä.

POMMERI. Sinä Rautiainen luulet, että minä pelkään? Naatus, käske
sisään Hurmerinta!

HURMERINTA tulee kamaristaan, kirjoitettu paperiarkki kädessä.

POMMERI. Tietääkö Hurmerinta, mikä mies minä olen? Minä olen vain
värjäri. Niin, värjäri vain! Mutta tätä kaupunkia ei olisi olemassa,
jos ei minua olisi.--Elä sinä Rautiainen levittele silmiäsi, sillä se
on tosi! Viime tulipalossa, kuka pelasti kaupungin? Jos en minä olisi
omalla ekstinttorillani joutunut ajoissa--

KANTTORI. Eläpä nyt, Pommeri, kehu itseäsi, sillä eri mies se oli, joka
pelasti kaupungin, komensi ja johti kaikki.

POMMERI. Sinä vissiin? Sanopa sinä, pormestari, miten tämä tulipalo
oli!

RAUTIAINEN. Mutta eihän se kuulu tähän asiaan!

POMMERI. Se kuuluu tähän asiaan, että minua ei saa tulla lehdissä ja
varsinkaan omassa äänenkannattajassani haukkumaan, sillä minä olen
rehellinen mies. Muuta ei minulla ole sanottavaa, sanokoot nyt muut.

NAATUS. Saanko minä nyt lausua mielipiteeni?--Minulla on tehtävä eräs
kysymys herra Hurmerinnalle. Otsakirjoituksena muutamalla artikkelilla
oli »Soopankeittolaitoksen perustamisesta». Mutta itse kirjoituksessa
oli sitten sopankeittolaitoksesta puhuttu. Minä en päässyt selville
tarkoitettiinko esittää perustettavaksi soopan- vai sopankeittolaitos,
vaiko molemmat.

RAUTIAINEN. Mutta onko tuo nyt--! Senkö vuoksi maisteri Naatus tahtoo
toimittajan erotettavaksi, että itse olette--jääköön sanomatta!

NAATUS. En minä tahdo erotettavaksi.

KANTTORI. Herra puheenjohtaja! (Nousee seisomaan) Tässä asiassa voisi
vetää esiin useampia kantoja, mutta tärkein kanto on se--

NAATUS. Veli käytti väärää sanaa, tämä, jota veli tarkoitti, on
nominatiivissa kanta, genetiivissä kannan--

POMMERI. Ei saa keskeyttää puhujaa!

KANTTORI. Minä tahdon vain sanoa, että Suomen kansa, tämä kansa, joka
vuosisatoja on luottanut--

RAUTIAINEN (nousee kiivastuneena). Minua hävettää!

POMMERI. Ei saa keskeyttää puhujaa!

RAUTIAINEN. Minä keskeytän! Minua hävettää, ei teidän raukkamaisuutenne
eikä se kömpelyys ja tuhmuus, jolla esiinnytte, se on teille lieventävä
asianhaara, sillä silloin raukkamaisuus ei jää huomaamatta niinkuin
kaikella taitavuudella peitettynä, minua hävettää se, että minä olen
ollut samallainen raukka, niin istuessani tämän johtokunnan jäsenenä
kuin muissakin yhteisissä asioissa. Ja silmänvoiteesta kiitän
kirjoitusta »Kauppaneuvoksen härkä», jonka te tahdotte lukea herra
Hurmerinnalle synniksi.

POMMERI. Rautiainen toivoo valtiopäiville!

RAUTIAINEN. Minä panen vastalauseeni tätä johtokunnan kokousta vastaan.
Tämä on laiton, sillä tätä ei ole kutsuttu kokoon säännöissä määrätyllä
tavalla. Ja minä nyt poistun. (Menee eteiseen.)

POMMERI. Jatka sinä kanttori vain, sinulla tuntui olevan hyvä alku.

KANTTORI. Huolimatta siitä, että edellinen puhuja, joka niinkuin me
kaikki tiedämme, on--niin sanoakseni--ja vielä enemmän on ollut--niin
on minulle kerrottu--ja--

PORMESTARI. Minä pyytäisin huomauttaa, ettei mentäisi
persoonallisuuksiin.

HURMERINTA. Minä pyytäisin saada sananvuoron ja toivon, että se mitä
minulla on esiintuotavaa on antava asialle toisen ratkaisun kuin mitä
arvoisa johtokunta--

HILLERI tulee eteisestä, ojentaa HURMERINNALLE sähkösanoman ja menee
eteiseen.

HURMERINTA (silmättyään sähkösanomaa rutistaa paperiarkin). Minä pyydän
ilmoittaa, että minulle on tarjottu toimittajan paikka Helsinkiin
perustettavassa lehdessä, ja odottamatta arvoisan johtokunnan päätöstä
eroan lehdestänne, lausuen herroille kiitokseni. (Kumartaa ja repien
kirjoitetun paperiarkin poistuu eteiseen.)

POMMERI (pitkän ällistyksen perästä). Mene nyt, kanttori, sinne
valtiopäiville, niin tarkenet!

KANTTORI. Ei tarvitse sinunkaan sinne asti mennä. Kyllä näet nyt nimesi
Helsingin lehdessä.

PORMESTARI. Täytyy sanoa, että Pommerin käytös, puheenjohtajana
varsinkin, ei ollut sopiva--

KANTTORI. Minä en ehtinytkään puhua paljo.

POMMERI. Niin, niin, niin. Minä se taas olen syntipukki.

NAATUS. Mitä minä kirjoitan päätökseksi?

PORMESTARI. Olemme olleet liian kiukustuneita. En minä syytä muita,
vaan itseäni. Ja oikeastaan onhan sitä ollut syytä kirjoittaa niin ja
olisi ollut syytä sanoa pahemminkin.

POMMERI. Onko siinä kirjoituksessa oikein mainittu minun nimeni?

PORMESTARI. Etkö sinä ole sitä lukenut?

POMMERI. En minä vielä ole sitä lukenut, on ollut niin kiire. Kanttori
vain sanoi, että siinä on minustakin.

KANTTORI. Ei ollut nimeä, vaan oli niin hassusti sanottu
periaatteenmiehestä kauppaneuvoksen härän edessä.

POMMERI. Vai niin.--Mutta Rautiaisesta ei ollut mitään?

KANTTORI. Oli häneenkin sopivaa.

PORMESTARI. Mutta Rautiainen puolusti Hurmerintaa.

POMMERI. Tuota--minä esitän, että johtokunta päättäisi--

KANTTORI. Mutta voidaanko mitään päättää, ennenkuin tiedetään mitä
kauppaneuvos sanoo?

POMMERI. Niin. Tämä on hyvin ronklinen asia. Tästä on tuumittava oikein
tarkoin. Ja pitäisi saada tietää se kauppaneuvoksen meininki.

ELLEN ruokasalinovesta, sarvineen ja vyöliina käännettynä mutkalle,
jossa on hiekkaa, ryntää puskemaan Pommeria.

POMMERI. Ai lempsatti, ai, ai! Pormestari ai, ai, katso mitä tuo
tyttösi tekee!

PORMESTARI. Mari! Katri! Vappu! Vai Ellenkö se on? Ellen sinä! Ellen!

ELLEN (ryntää pormestaria kohden, joka juoksee pakoon). Ellen! Ellen!--
Ottakaa pois siltä nuo sarvet.

KANTTORI tarttuu kohennusrautoihin.

ELLEN (jättää kohennusraudat, asettuu heihin selin). Nyt se rupeaa
kuopimaan hiekkaa. (Syytää hiekkaa molemmin käsin selkänsä taakse.)

NAATUS istuu koko ajan rauhallisesti kirjoittaen ja huomaamatta mitään.

PORMESTARI. Ellen! Ellen! (Yrittää hänen luo, vaan saa silmänsä
sokaistuksi.) Mamma! Mamma! Mamma!

PORMESTARINNA (kiiruhtaa ruokasalista). Mikä täällä on?--Ellen! (Saa
silmiinsä hiekkaa.)

KANTTORI. Mutta Ellen! (Yrittää luo, vaan alkaa siristellä ja
pudistella kuin saatuaan hiekkaa ihon ja vaatteitten väliin.)

POMMERI. Tyttö pakana! (Saa hiekkaa suunsa täyteen, että alkaa sylkeä
töpehtiä.)

PORMESTARI. Missä se mamma on?

PORMESTARINNA. Täällä minä olen jossakin. (Lähtee). Ammuu, ammuu,
ammuu--

Esirippu.



NELJÄS NÄYTÖS.


Sama huone kuin ensimäisessä, mutta kuin hävityksen tilassa. Sohva
entisellä paikallaan, pöytä sen edestä vetäisty syrjään, tuolit
huiskinhaiskin ja kuvastin keskilattialla. Kauniste kirjoituksineen
»Terve tuloa» riippuu oven päällä toisesta päästään kiinni. Muutaman
tuolin selkämyksellä Hurmerinnan takki ia liivi.

Ulkoa ikkunan alta kuuluu harpunsoittoa ja nuoren pojan nenä-äänistä
laulua.

HURMERINTA, ilman takkia ja liiviä, koettaa saada kapsäkkiään kiinni,
vihdoin vihaisesti kiskaisee sieltä housut, jotka viskaa syrjään, ja
panee kapsäkin kiinni.

HILLERI tavallisissa arkivaatteissa tulee sisään peräovesta.

HURMERINTA. Hilleri! Menkää ajamaan tuo onneton harpunsoittaja
tiehensä!

HILLERI. En minä uskalla.

HURMERINTA. Ette uskalla? Eihän se ole kuin pieni poika!

HILLERI. Mutta kaikki kaupungin naiset ovat häneen hurjasti
rakastuneet.

HURMERINTA. Täällä ovat ihmiset hulluja!

HILLERI. Meidän tohtori sanoo, etteivät täällä ihmiset ole hullumpia
kuin muuallakaan.

HURMERINTA. Silloin minun täytyy tunnustaa olevani hullu, sillä tuo
poika minut saa raivoon!

HILLERI. Herra runoilija, käskekää hänen mennä pois. Osaahan herra
runoilija italiankieltä.

HURMERINTA. Jos osaisinkin, niin käskisin hänen mennä alimmaiseen
kattilaan!

HILLERI. Sen verran italiankieltä voin minä teille neuvoa. (Ottaa
loukosta kohennusraudan, jonka antaa Hurmerinnalle) Sanokaa, että
pokotroppoo!

HURMERINTA (ottaa kohennusraudan ja ryntää ikkunaan, jonka avaa). Tuki
suusi ja livistä jalkoihisi, muuten--!

HILLERI. Niin katkesi kuin puukolla!

HURMERINTA (jättäen ikkunan auki). Olisin jo äsken tuon tehnyt sen
sijaan kuin siivosti viitoin pois menemään ja viskasin rahan, josta se
vain yltyi.

HILLERI. Taisi olla kultaraha!

HURMERINTA. Kullat tässä vielä! Hyvä kun on hopeoita. (Ottaa housunsa,
joita katselee.) Hilleri. Ostakaa housut!

HILLERI. Ei minulle passaa runoilijan housut!

HURMERINTA. Nämä ovat hyvät housut. Melkein uudet. En ole näitä monta
kertaa pitänytkään. Ja hyvää vaatetta. Saatte helpolla: kymmenen
markkaa!

HILLERI. No ei olisi paljon noin mainioista housuista!

HURMERINTA. Luuletteko, että olisi ostajia?

HILLERI. Niin ostajiako? Runoilijan housuille olisi vaikka kuin paljon
ostajia, kun vain tietäisivät. Kilvan veisivät, se on varma.

HURMERINTA. Käärikääpäs ne tuohon paperiin. (Pukee ylleen liivin.) Ja
toimitatteko minulle vielä yhden asian? Viette taas kirjeen?

HILLERI. Taasko rouva Danellille?

HURMERINTA. Ei, vaan neiti Salmelalle. (Ottaa pöydältä lompakostaan
nimikortin, jolle kirjoittaa.) Mutta nyt ei ole kirjekuorta! (Viskaa
nimikortin pöydälle.) Te voitte suullisesti toimittaa asian.

HILLERI. Kyllä, jos ei se kovin mutkallinen asia ole.

HURMERINTA. Sanotte neiti Salmelalle minulta terveisiä, että minun
pitäisi saada tavata häntä heti.

HILLERI. Kyllä minä sellaisen asian voin toimittaa. (Yrittää
lähtemään.)

HURMERINTA. Te voitte ottaa samalla sen paketinkin.

HILLERI. Mitä minä tästä sanon?

HURMERINTA. Jätätte vain hänelle. Mutta sanokaa, että minä matkustan
tänä iltana laivassa.

HILLERI. Matkustatteko pois täältä?

HURMERINTA. Pois! Minuthan on kutsuttu Helsinkiin.

HILLERI. Helsinkiin kutsuttu? Ohoo!

HURMERINTA. Sanomalehden toimittajaksi sinne. (Ottaa lompakostaan
sähkösanoman, jonka antaa nähtäväksi Hillerille, ja alkaa kävellä
edestakaisin kädet taskuissa ja silmäten Hilleriä). Niin! (Yht'äkkiä
käy selittämään.) Kirjoituksella, josta siinä sanotaan, että on
herättänyt yleistä huomiota, tarkoitetaan tietysti sitä johtavaa
kirjoitusta, jonka minä kirjoitin lehteen valtiollisista asioistamme.

HILLERI. Niin tietysti.

HURMERINTA (kävellen). Se sähkösanoma tuli sopivaan aikaan. Oli hauska
nähdä, miten niiden herrain johtokunnan jäsenten naamat venyivät
pitkiksi!

HILLERI. Mutta kyllä tässä herra runoilija on pienessä ereyksessä.

HURMERINTA. Mitä?

HILLERI. Tämä sähkösanoma on täältä.

HURMERINTA. Täältä! (Lukee sähkösanomasta.) Otatteko vastaan
toimittajan paikan täällä perustettavassa uudessa sanomalehdessä?

HILLERI. Niin, täällä.

HURMERINTA. Mutta »täällä» tietysti tarkoittaa sitä paikkakuntaa, josta
sähkösanoma on lähetetty. (Hämmästyy, kääntelee ja katselee, silmää
välistä Hilleriä.) Mitä! Mitä tämä on! (Repii sähkösanoman ja jää
katsomaan vihaisesti Hilleriä.) Roisto! (Kävelee edestakaisin, pysähtyy
Hillerin eteen.) Roisto!

HILLERI. Sen sähkösanoman kirjoitti meidän tohtori, jonka nimikin oli
siinä alla.

HURMERINTA. Te ja teidän tohtorinne ja kaikki täällä olette
samallaisia!

HILLERI. Herra runoilija on nyt ereyksissä. Tohtori on hyvin soma mies
ja hyvä mies, mutta pieni koiransilmä. Hän käski minun juoksuttaa tuon
sähkösanoman herra runoilijalle johtokunnan kokoukseen, sanoi että
venytetään vähän niiden herrain naamoja.

HURMERINTA. Pitäköön pilansa esineenä muita elköönkä minua!

HILLERI. Herra runoilija on suuressa ereyksessä. Tohtori ihailee
kovasti herra runoilijaa ja järkähtämättömästi luottaa teihin, saatte
pian kuulla hänen omasta suustaan. Hän tulee luoksenne.

HURMERINTA. Mikä oli sitten tarkoitus?

HILLERI. Se mitä siinä sähkösanomassa sanottiin.

HURMERINTA. Perustetaanko tänne uusi lehti?

HILLERI. Kauan ovat sitä tuumineet, mutta on ollut puute sopivasta
miehestä.

HURMERINTA. Minkä vuoksi Hilleri ei minulle mitään maininnut ennemmin?

HILLERI. En tiennyt heidän päätöksestään.

HURMERINTA. Olisitte sähkösanoman tuodessanne antanut jonkun merkin!

HILLERI. Kyllähän minä herra runoilijaa koetin parhaani mukaan nykiä
housuntakapuolesta ja luulin, että herra runoilija huomasi. Mutta paha
se on, jos herra runoilijalle on tullut jotakin vahinkoa ereyksen
kautta.

HURMERINTA. Ei minulle mitään vahinkoa ole tullut. Ja mieluummin
jäänkin tänne. Mutta kyllähän Hilleri asettuessaan minun sijalleni voi
helposti ymmärtää--

HILLERI. Herra runoilija, helpostihan minä ymmärrän. Herra runoilija ei
voi aavistaakaan, miten paljon minun pitää ymmärtää--vaikeampiakin
asioita.

HURMERINTA. Niin--no unohdetaan nyt tämä, ja kaikki. Jääköön aivan
meidän kesken.

HILLERI. Jääköön, ja jää!

HURMERINTA. No onko se toinen puolue suurikin?

HILLERI. Ei ole suuri.

HURMERINTA. Tohtori on etevin ja innokkain mies siinä.

HILLERI. On intoa toisillakin, vaan ei ole taitoa.

HURMERINTA. Mitä tohtori sanoi minun valtiollisesta kirjoituksestani?

HILLERI. Ei ole minulle puhunut mitään.

HURMERINTA. Onko Hilleri lukenut sen?

HILLERI. Luettiinhan se meillä kotona ääneen.

HURMERINTA. Se on rohkea kirjoitus! Se on niin rohkeasti ja suoraan
kirjoitettu, että minua ihmetytti, kun sensori laski julkisuuteen.

HILLERI. Muuan minun pojistani sai päähänsä, että herra toimittaja on
varmaan ollut Turkin sodassa.

HURMERINTA. Nykyään kysytään rohkeata, varmaa ja horjumatonta
esiintymistä.

HILLERI. Nykyään ja aina.

TARJOILIJANEITI (tulee perältä röyhkeästi). Tässä on huoneesta lasku,
joka on maksettava heti. Jos herralla ei ole rahaa, niin saa herra
muuttaa heti pois!

HURMERINTA (ottaa laskun, jota katselee). Ohhoh! Onpa osattu panna
taksaa! Ja tällaisesta huoneesta, jossa on aivan tahallaan kaikki
mullinmallin.

TARJOILIJANEITI. Jos ei kelpaa, niin menkää muualle!

HURMERINTA. Menenkin. Mutta kyllä minä teitä muistan! (Ottaa rahan
lompakostaan pöydältä ja maksaa laskun.) Odottakaa nyt, minä annan
teillekin ystävyydestänne vähän--(Pistää kätensä liivintaskuun ja antaa
rahan sitä katsomatta tarjoilijaneidille.)

TARJOILIJANEITI (muuttuen erittäin kohteliaaksi). Kiitoksia! Tuhansia
kiitoksia, herra maisteri. Minä tulen tänne vähän siivoamaan. Taikka
maisteri voi siirtyä tuohon viereiseen huoneeseen, se on erittäin
kaunis huone. (Avaa oven.) Maisteri suvaitsee katsoa. Maisteri varmaan
ihastuu siihen.

HURMERINTA. Minä olen niin äärettömästi ihastunut teihin ja teidän
huoneisiinne.

TARJOILIJANEITI. Ja tuosta on ainoastaan sama vuokra kuin tästäkin.

HURMERINTA. Te olette erittäin ystävällinen.

TARJOILIJANEITI. Ja jos maisteri suvaitsee jotakin tarvita, niin
maisteri soittaa vain kellon päälle. (Menee.)

HURMERINTA. Kun sai puolimarkkasen, niin muuttui toiseksi ihmiseksi.

HILLERI. Toisille pitää olla kerrassaan markka, ennenkuin muuttuvat
toisiksi ihmisiksi, jotkut eivät muutu markalla eikä millään.

HURMERINTA. No! Hillerin ei siis tarvitse nyt mennäkään sille asialle,
koska näin kävi. Ja minä suoritan nyt Hillerin vaivat. (Liivintaskusta
antaa katsomatta kaksi rahaa Hillerille.)

HILLERI (ojentaa kätensä). Herra runoilija, minä en muutu enkä
tahdokaan muuttua toiseksi ihmiseksi.

HURMERINTA (katsoo kultarahoja Hillerin kämmenellä). Mitä? Kultarahoja!

HILLERI. Minä tyydyn olemaan sellainen kuin olen.

HURMERINTA. Mistä ihmeestä kultarahoja? (Koettelee taskuaan.) Ja
tässäkin yhä! (Ottaa vielä molemmista taskuista.) Katsokaa! (Panee
kultarahat pöydälle.)

HILLERI. Mutta sehän on tuo herra runoilijan liivi aika kana munimaan
kultamunia!

HURMERINTA. Hopearahoja olen pidellyt irrallaan taskussa.

HILLERI. Se on ruvennut hautomaan ne kullaksi.

HURMERINTA (koettelee ylätaskua). Ja täällä! Katsokaa nyt! (Koettelee
uudestaan joka taskua.) Ei ole enää.

HILLERI. Riittääkin nuo tälle päivälle. Varustakaa nyt vain liivinne
taskuihin hopeata, niin huomenna se on kultaa.

HURMERINTA (pistää kätensä housujentaskuihin ja nostaa molemmin käsin
seteleitä pöydälle). Mutta tämähän on ihmeellistä!

HILLERI. Runoilijan housut repesivät munimaan seteleitä.

HURMERINTA (koettelee takataskua). Ja täällä!

HILLERI. Missä vain tasku on! Pitäisi olla herra runoilijalla enemmän
taskuja.

HURMERINTA (ottaa takkinsa, vetää sen ylleen ja pistää kätensä
taskuihin, joista vetää esiin seteleitä). Tämähän on satua! (Lappaa yhä
pöydälle toisistakin taskuista. Katselee vaatteitaan.) Minun nämä
vaatteet ovat, se on varma. (Koettelee uudelleen takintaskuja.) Jo
loppuivat.

HILLERI. Eikö ole enää muita taskuja?

HURMERINTA (ottaa paketin, jonka repäisee auki, ja kopeloipi siinä
olevain housujen taskut). Ei ole näissä. (Viskaa housut pöydälle.) Nuo
olivat minulla päälläni, vaan nämä riippuivat siellä kamarini seinällä.

HILLERI. Tavallisesti seinistä tarttuu vaatteisiin ikäviä. (Ottaa
muutaman setelin ja haistaa.) Uhhuh! Mikä haju!

HURMERINTA (ottaa setelin, haistaa ja ihastuu). Rouva Danell!

HILLERI. Sitähän minäkin!

HURMERINTA. Sanoiko Rouva Danell Hillerille mitään, kun veitte hänelle
minun kirjeeni?

HILLERI. Paineli vain sydänalaansa.

HURMERINTA. Kuulkaa, Hilleri. Juoskaa rouva Danellin luo ja sanokaa,
että minä en matkustakaan niinkuin rouva Danellille olin kirjoittanut,
vaan olen päättänytkin jäädä tänne, ja että minä sen vuoksi pyydän
nöyrästi saada luvan tulla rouva Danellin luo vielä tänään, tuntina,
jonka rouva Danell suvaitsisi määrätä.

HILLERI. Herra runoilija kirjoittaa lipun. Sillä jos minä suullisesti
tällaista asiaa lähden ajamaan, niin siihen voi tulla liikoja. Neiti
Salmelalle asianne oli niin simppeli. (Hypistelee pöydällä olevia
housuja.)

HURMERINTA (nimikortille kirjoittaessaan). Hän mahtaa olla rikas?

HILLERI. Neiti Salmelako?

HURMERINTA. Ei, ei, vaan rouva Danell!

HILLERI. Niin, rouva Danell. Onhan se tietty asia!

HURMERINTA. Vai niin rikas! Taitaa olla kymmeniä tuhansia?

HILLERI. Satatuhatta markkaa--

HURMERINTA. Satatuhatta markkaa! (Repäisee nimikortin ja ottaa uuden,
jolle kirjoittaa).

HILLERI. Satatuhatta pankkiosakkeina

HURMERINTA. Pankinosakkeina!

HILLERI. Sitten kymmeniä tuhansia irtonaista rahaa.

HURMERINTA. Vai niin!

HILLERI. Niin, ja sitten paljon muuta törkyä, herra runoilija.

HURMERINTA. Kaksi taloa kaupungissa?

HILLERI. Ja kiinnityksiä maatiloihin siellä täällä.

HURMERINTA. Vai niin! Ja hän on kaunis!

HILLERI. Ja nerokas.

HURMERINTA. Nerokasko?

HILLERI. Niin. Rouva Danell melkein silmänräpäyksessä voi sanoa,
paljonko joku luku tekee kerrottuna kuudella.

HURMERINTA. Kuudellako?

HILLERI. Niin ja 6-1/2:lla ja 7:llä ja 7-1/2:lla ja 8:lla
j.n.e. Hänellä on, niinkuin sanotaan erinomainen rätinkipää. Ja
kauppa-asioissa itse kauppaneuvoskin kysyy usein rouva Danellin
ajatusta.

HURMERINTA. Rouva Danell kuuluu siihen puolueeseen?

HILLERI. Siihen.

HURMERINTA (repii kirjoittamansa nimikortin). Hillerin ei tarvitsekaan
mennä sinne. (Katsoo kuvastimeen.) Minun pitää saada partani ajetuksi.

HILLERI. Se olisi pian tehty, mutta kauppaneuvos kuulostaa nyt juuri
olevan tulossa tänne.

HURMERINTA. Kauppaneuvos?

HILLERI. Niin, kauppaneuvos se on, jonka ääni nyt kuuluu.

HURMERINTA. Tuohan on kuin jalopeuran kiljuntaa!

HILLERI. Ei tuo ole vielä mitään.

HURMERINTA. Tännekö hän tulee?

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA. Minunko luo?

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA. Senkö kirjoituksen johdosta?

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA. Kylläpä sillä on ääntä!

HILLERI. Kauppaneuvos arvatenkin puhelee jonkun puolituntia herra
runoilijan kanssa. Minä menen siksi aikaa muualle ja tulen sitten
ajamaan herra runoilijan parran. (Yrittää menemään.)

HURMERINTA. Hilleri! Ette saa mennä. Te olette sen kirjoituksen
kirjoittanut ja nyt tahtoisitte livistää tiehenne. Minä kyllä vastaan
siitä, mitä minä olen kirjoittanut, vastatkaa te myöskin!

HILLERI. Ei kauppaneuvos kuuntele minun sanojani, jos herra runoilija
on näkyvissä. Suoraa päätä hän syöksee teidän niskaanne.

HURMERINTA. Minä menen tieheni. Sillä minulla ei ole sen asian kanssa
mitään tekemistä. Vai ei suinkaan Hilleri tahdo väittääkään, että minä--

HILLERI. En, en toki. Kyllä minä vastaan.

HURMERINTA. No niin. (Menee vasemmalle, ovessa mennessään.) Sanokaa,
että minä en ole tavattavissa. (Vetää oven kiinni.)

KAUPPANEUVOS (tulee peräovesta kiskaisten molemmat ovenpuoliskot auki).
Missä on se herra Punaparta?

HILLERI. Kauppaneuvos tarkoittaa varmaan herra Hurmerintaa.

KAUPPANEUVOS. Mikä rinta?

HILLERI. Urho Armas Hurmerinta.

KAUPPANEUVOS. Hoo! Sehän on kuin--kuin--kuin--

HILLERI. Porilaisten marssi.

KAUPPANEUVOS. Mutta oli mikä oli, minä häneltä väännän niskat nurin.

HILLERI. Parempi armo kuin kova tuomio.

KAUPPANEUVOS. Armo? Kyllä sitten käskisi! Sitten vilisisi niitä
maailmanparantajia kuin kirjavia kissoja. Niitä täällä ei tarvita!
Menkööt--(ei löydä sanaa).

HILLERI. Kiinaan!

KAUPPANEUVOS. Niin juuri. Juuri se oli sanani veljentyttärellekin--

HILLERI. Neiti Salmelalleko?

KAUPPANEUVOS. Niin. Hänkin on muuan Porilaisten marssi, ja vielä
pahempi! Oikea Marseljeesi. Kaikki pitäisi olla (huiskuttaa molempia
käsiään) hup pup pup!--Ihminen on muka ihminen. Ajattele, Hilleri:
ihminen!

HILLERI. Jopa sanoi tyttörukka tyhmästi.

KAUPPANEUVOS. Ja sitä sisua sillä tytöllä. Jumalan kiitos, ettei se ole
mies. Sitä ei pitäisi aisoissa millään!

HILLERI. Vai niin!

KAUPPANEUVOS. Se ei nöyrry, vaikka hengen ottaisi.

HILLERI. Se veljenne tytärkö?

KAUPPANEUVOS. Niin. Ja se profeteerasi, että tänne muka joskus tulee
mies, joka panee mullistuksen aikaan ja jonka käsissä me emme ole kuin
lahonneita kannonpökkelöitä. Jokohan se nyt on tämä mies se messias,
jonka tuleman pitää? Joka luo kerrassaan uuden maailman! Minä istun ja
odotan.

HILLERI. Elkää istuko.

KAUPPANEUVOS. Hä? Elä minua säikytä! Meidän keskustelumme hänen
kanssaan loppuu hyvin lyhyeen ja nätisti. Minä ilmoitan hänelle, että
virkansa (pyyhkäisee kämmenillään). Ja jos ne pöllöt ovat tehneet hänen
kanssaan kontrahdin ja hän vetoaa siihen, niin minä lyön kirjapainon
oven lukkoon.

HILLERI. Onko kirjapaino kauppaneuvoksen?

KAUPPANEUVOS. Se on rouva Danellin rahojen panttina.

HILLERI ottaa pöydältä setelin ja vie kauppaneuvoksen nenän eteen.

KAUPPANEUVOS. Mitä?

HILLERI. Eikö kauppaneuvos tunne hajua?

KAUPPANEUVOS (haistaa, hämmästyy, hypähtää pystyyn.) Älä hiidessä!
Ovatko he jo kuinka pitkällä?

HILLERI (panee setelin kasaan, jota sitten viittaa sormellaan). Nuo
ovat vain pieniksi taskurahoiksi.

KAUPPANEUVOS. Nyt se tekoset teki!

HILLERI. Joko kauppaneuvosta pelottaa?

KAUPPANEUVOS. No hitto, mitä--mitä--mitä nyt voi tehdä? Sano!

HILLERI. Vaikeatapa taitaa olla silloin puskea, kun toisellakin on yhtä
pitkät ja tanakat sarvet.

KAUPPANEUVOS. Rouva Danellille olisi välttänyt varsin hyvin se
kanttori?

HILLERI. Minun puolestani kyllä, ja liian hyväkin olisi ollut.

KAUPPANEUVOS. Kuka lempsatti se keksi hankkia tänne tuon Porilaisten
marssin? Eihän vain se samainen neiti Salmela?

HILLERI. Alkujaan se on minun keksintöni.

KAUPPANEUVOS. Sinun? No mitä hittoa se sinä--?

HILLERI. Luulin tätä aivan toisellaiseksi mieheksi. Mutta ei tämä ollut
sopiva mies.

KAUPPANEUVOS. Ei! Ei ole sopiva. Ei ensinkään! (Kävelee edestakaisin ja
pysähtyy pöydän luo rahoja katselemaan.) Sanon vieläkin, että saakelin
Josefine! (Huomaa rahojen vieressä nimikortin, jonka ottaa käteensä).
Mitä liikaa tavaraa tämä aikoo rakkaalleen lähettää ja jättää
myytäväksi?

HILLERI. Niin rakkaalleenko?--Nuo housut.

KAUPPANEUVOS (katsoo pitkään Hilleriä). Niinkö pitkällä jo?

HILLERI. Pianhan sitä nykyaikana pitkälle päästään.

KAUPPANEUVOS (ottaa housut ja katselee niitä). Viisitoista markkaa.

HILLERI. Kymmenellä hän minulle olisi myynyt.

KAUPPANEUVOS. Mutta morsiamensa hän ei lupaa näitä myydä alle
viidentoista!

HILLERI (nyökäyttää päätään merkitsevästi). Hmm!

KAUPPANEUVOS (nostaa merkitsevästi sormensa pystyyn; innokkaasti). Hmm!

HILLERI. Ajan henki.

KAUPPANEUVOS. Nero! (Housut käsivarrella ja kädet selän takana kävelee
edestakaisin.)

HILLERI. Kauppaneuvoksella on tarkka silmä.

KAUPPANEUVOS. Ei hätää! Minä nyt tiedän mihin se mies pannaan.--
Minnekähän hän on mennyt?

HILLERI (avaa kamarin oven). Herra runoilija!

HURMERINTA (kamarista). Joko jalopeura on poissa?

HILLERI. Poissa on jalopeura, ja nyt täällä on runoilijalle ostaja.

HURMERINTA (tulee kamarista, vähän hämillään kumarteleikse). Onko
kysymys noista housuista?

KAUPPANEUVOS. Ei. (Antaa housut Hurmerinnalle.) Vaan teistä itsestänne.
Minä olen kauppaneuvos Salmela.--Ja pyydän, että olette hyvä ja tulette
luokseni päivälliselle, kello 4. Minulla on teille tarjottavana
tirehtöörin paikka täkäläisessä pankinkonttorissa. Toivoakseni teillä
ei ole mitään sitä vastaan?

HURMERINTA neuvottomana kumarteleikse.

KAUPPANEUVOS (ojentaa kätensä). Siis kello 4.

HURMERINTA neuvottomana kumartaa. KANTTORI, POMMERI ja NAATUS tulevat
peräovesta.

KAUPPANEUVOS. Päivää, päivää. Terveisiä Pietarista.

KANTTORI (juhlallisesti). Meillä on kunnia ja velvollisuus saapua tänne
sanomalehtiosakeyhtiön arvoisalta johtokunnalta lähetettyinä--

NAATUS. Arvoisan johtokunnan lähettäminä, sillä suomenkielessä ei
käytetä agenttia.

KAUPPANEUVOS (Naatukselle). Elä sinä aina lorise! (Kanttorille.) Ja
mitä sinä pauhaat kuin mikäkin paalinpappi? Puhu ihmisiksi!

POMMERI. Mikä on veljen rinsiippi? Me ensin päätimme, että herra
Hurmerinta erotetaan, sitten päätimme, ettei päätetä mitään, vaan että
--tuota--tuota--

KAUPPANEUVOS. No mitähän te lopuksi päätitte?

NAATUS. Pöytäkirjaan merkitsin lopuksi, että pyydetään herra Hurmerinta
jäämään lehteen--

KAUPPANEUVOS. Herra Hurmerinta ei jää lehteen!

POMMERI. No sitähän minä heti alussa pontevasti ajoin.

KANTTORI. Johtokunnan on siis hankittava uusi toimittaja.

KAUPPANEUVOS. Naatus on aivan omiaan.

POMMERI. Niin tosiaan. Naatuksestahan me saamme toimittajan. Mitäs
meidän tarvitsee etempää hakeakaan runoilijoita--

KANTTORI. Ketäs lehdessä ehdotetaan valtiopäiville?

KAUPPANEUVOS. Ei ketään. Minä olen tiedustellut Helsingistä, kuka
siellä helpoimmalla rupeaa, ja odotan vastausta.

POMMERI. Joo, sillä tavoinhan päästään helpoimmalla.

KANTTORI. Ei se kyllä ole oikein ideaalista.

POMMERI. Iteaalista, hohhohhoh. Mutta periaatteen kannalta se on just.

KAUPPANEUVOS. Mitä sinä, Naatus, siellä kirjoitat?

NAATUS (on istunut kirjoittamaan kuin kotonaan). Pöytäkirjaa.

KAUPPANEUVOS. Tule pois. Ja lähdetään joukolla katsomaan sitä kirkkoa,
että tarvitseeko se mitään korjausta, kun ne höpöttävät että se on
hatara. (Menee perälle.)

POMMERI. No se on tosiaan paljasta höpötystä. Ja jospa onkin vähän
hatara--

KANTTORI. Maalata se kuitenkin sietäisi, että olisi vähän ideaalisemman
näköinen. (Seuraa kauppaneuvosta.)

NAATUS. Siitähän minä sitten voin kirjoittaa johtavan artikkelin ensi
numeroon. (Seuraa toisia.)

POMMERI. Niin, sinä kirjoitat sitten, kun minä ja kauppaneuvos ensin
tarkastamme ja päätämme, mitä on tehtävä. (Seuraa toisia.)

HURMERINTA (seisoo pitkän aikaa hämmästyneenä) Olihan se kauppaneuvos?

HILLERI. Itse kauppaneuvos.

HURMERINTA. Mutta----sanoiko hän minulle, että pankintirehtööriksi?

HILLERI. Pankintirehtööriksi.

HURMERINTA (alkaa kulkea edestakaisin kiivain askelin housut kädessä
viuhtoen; pysähtyy). Ja käski päivälliselle?

HILLERI. Päivälliselle.

HURMERINTA (kuin edellä). Kello 4?

HILLERI. Kello 4.

HURMERINTA (viskaa housut kädestään). Nyt on ajettava parta ja joutuin.

HILLERI. Siihen olen aina valmis, oli kuka oli! (Asettaa tuolin
kuvastimen eteen.)

KAUPPANEUVOS (tulee peräovesta). Hilleri! Sinä kun asut lähellä sitä
teurastaja Tolosta, niin sano hänelle, että saa tulla tappamaan sen
meidän härän. (Menee.)

HILLERI. Sanotaan.

HURMERINTA. No nyt siitä päästään.

HILLERI. Mistä?

HURMERINTA. No siitä kauppaneuvoksen härästä.

HILLERI. Niin. Mutta on kasvamassa uusi mullikka. Herra runoilija ei
ole sitä vielä nähnyt. (Istuttaa Hurmerinnan tuolille kuvastimen eteen
ja katselee takaa, puolelta ja toiselta.) Ja siitä tuleekin oikein
pulska härkä, joka vielä keikkuu kukatiesi konsulina.

HURMERINTA hypähtää ylös ja katsoo vihaisesti Hilleriä.

HILLERI. Anteeksi, minä taisin sanoa vielä herra tirehtööriä
runoilijaksi.

HURMERINTA. Minä olen runoilija ja aion vielä kirjoittaa runoja!

HILLERI. Tietysti, tietysti, herra tirehtööri kirjoittaa.

NEITI SALMELA (tulee peräovesta ja syöksyy Hurmerinnan kaulaan. Pitkän
äänettömyyden perästä). Minun on vaikea puhua! Tämä riemu on
tuskallista. Armas! Sinun itsesi olisi pitänyt olla näkemässä ja
kuulemassa. Niin on kuin kaikki purot ja joet olisivat tulvillaan ja
ilma täynnä keväistä kohinaa.

HURMERINTA. Sinun innostuksesi aina on ylenmääräistä, rajatonta.

NEITI SALMELA. Ei ole. Minä ainoastaan heikosti voin kuvata sitä, mitä
olen nähnyt ja kuullut. Sinä itse saat pian tuta sen. Nyt vasta on
oikea juhla, sillä innostus on todellinen, sydämestä lähtenyt! Ja nyt
alkaa uusi aika! Armas!----(Muuttuen.) Mutta minkä vuoksi sinä olet
tuon näköinen? Minkä vuoksi sinä katsot tuolla tavoin?

HURMERINTA. Minä jo äsken sanoin sinulle, että sinun innostuksesi on
ylenmääräinen, niinkuin se on aina ja niinkuin olen siitä sinulle usein
puhunutkin. Minä tiedän, että täällä puuhataan uutta lehteä. Mutta se
on kaikessa tapauksessa epävarma yritys, jonka eteen minä en voi uhrata
varmaa tulevaisuuttani.

NEITI SALMELA. Mitä sinä puhut, Armas? Minä en käsitä ollenkaan.

HURMERINTA. Setäsi kävi täällä. Hän tarjosi minulle pankintirehtöörin
paikan.

NEITI SALMELA vavahtaa ja jää tuijottamaan Hurmerintaa ja herkeämättä
katse kiinnitettynä Hurmerintaan peräytyy askelia huomaamatta ovelle ja
edelleen saliin sillä aikaa kun ulkoa ikkunan alta kuuluu voimakas
laulu:

    Jos sydän sulia puhdas on
    ja mieli vakaa, pelvoton,
    niin yhdy meihin, tänne jää
    ja pyhä vanno vala tää:
    tää Suomenmaa mun toimeen saa,
    sen eestä vaan
    mä ainiaan
    teen työtä saakka kuolemaan!

Kerrattaessa laulu katkeaa yht'äkkiä ennen viimeistä säettä.

HURMERINTA. Mikä ne keskeytti?

HILLERI. Kauppaneuvoksen härkä.

ROUVA DANELLIN hätähuuto kuuluu ulkoa.

HURMERINTA. Mikä se on? (Rientää ikkunaan.)

ROUVA DANELL (ulkona). Auttakaa, auttakaa, auttakaa!

HURMERINTA kumartuu ikkunaan auttaen nousemaan ikkunasta rouva
Danellin. ROUVA DANELL päästyään huoneeseen kaatuu Hurmerinnan syliin
ja pudottaa laukun, joka on auki.

HURMERINTA (Hillerille). Hakekaa vettä!

HILLERI. Rouva Danell ei juo koskaan vettä, mutta jos on vähänkään
pahoinvoipa, niin käskettää luokseen pastorin.

HURMERINTA. Mitä te höpsyätte. Tulkaa auttamaan minua, että saadaan
tuonne sohvaan.

HILLERI. En minä uskalla, herra tirehtööri. Rouva Danell virkoaisi, kun
minä kädellänikään vain koskettaisin, ja sitten voisi kauhusta kuolla.

HURMERINTA. Menkää käskemään palvelusneiti tänne!

HILLERI (mennessään perälle). Eikö pastoria?

HURMERINTA. Ei!

ROUVA DANELL. Herra--herra--herra--

HURMERINTA. Rakas rouva Danell! Te toinnutte jo! Te olette pelastettu!
(Tukien häntä hellävaroin taluttaa nojatuoliin istumaan.) Te toinnutte
pian kokonaan. Eikö niin?

ROUVA DANELL. Ne taskurahat!

HURMERINTA. Minä tiedän, rouva Danell, että ne ovat teidän kädestänne.
Suokaa minun suudella sitä. (Suutelee kättä.)

ROUVA DANELL. Te matkustatte!

HURMERINTA. En matkustakaan. Minulla on onni jäädä tänne.
Pankintirehtööriksi. Ja minä otaksun, että tähän onneeni on
vaikuttanut--

Härkä ammuu ikkunan alla.

ROUVA DANELL (kuin peläten turvautuu Hurmerintaan). Ilkeä
kauppaneuvoksen härkä!

HURMERINTA. Rouva Danell! Te olette osoittanut minulle niin suurta ja
jalomielistä luottamusta, että minä rohkenen pyytää teitä omakseni.

ROUVA DANELL. Ei, ei, ei herra--se olisi synti. Sillä minun suruvuoteni
loppuu vasta huomenna kello 12. Mutta saamme me jo olla Armas ja
Josefine.

TARJOILIJANEITI (tulee perältä). Pyydän nöyrimmästi anteeksi. Mutta
Hilleri sanoi herra maisterin käskeneen minua.

HURMERINTA. Onko tuo viereinen huone vapaa?

TARJOILIJANEITI. On, on. Ja se on järjestyksessä ja erittäin kaunis
huone ja rauhallinen.

HURMERINTA. Minä otan sen. Ja tämän huoneen saatte järjestää ja laittaa
minulle toiseksi.

TARJOILIJANEITI. Heti paikalla, herra maisteri.

HURMERINTA. Jaksammeko siirtyä toiseen huoneeseen? (Ojentaen hänelle
molemmat kätensä auttaen nousemaan ja taluttaa tukien toisella kädellä
vartalosta.)

ROUVA DANELL (pysähtyy äkkiä, ihastuneena). Minä kuulen harpunsoittoa!
(Tarjoilijaneidille.) Missä hän soittaa?

TARJOILIJANEITI. Hän soittaa meidän rouvalle rouvan kamarissa.

ROUVA DANELL. Käskekää hänet tänne soittamaan! (Hurmerinnalle.) Eikö
niin, Armas?

HURMERINTA (hymyillen). Josefinen tahto on minun lakini.

ROUVA DANELL (tarjoilijaneidille). Käskekää tänne. (Pujottaa kätensä
Hurmerinnan käsikynkkään. Menevät kamariin vasemmalle.)

TARJOILIJANEITI. Kyllä minä käsken. (Silmätessään ympärille huomaa
rouva Danellin laukun, jonka ottaa ja kurkistaa sisään.) Mitä? (Ottaa
laukusta kaksi korttia.) Ruutukuningas ja ristirouva! Kukahan
koiransilmä--? (Viskaa kortit lattialle, lupsauttaa laukun kiinni ja
yrittää lähtemään vasemmalle.)

HILLERI (tulee perältä). Neitsy voi minulle sanoa kumpaa minä haen,
hattuani vai päätäni?

TARJOILIJANEITI. Päätä teillä ei ole koskaan ollutkaan. Mutta tuossa on
hattunne.

HILLERI. Sepä hyvä. Päättä sitä kyllä toimeen tulee, vaan hatutta ei.

TARJOILIJANEITI. Mutta kuulkaa, Hilleri. Miksi tätä herraa oikein
karahteerataan?

HILLERI. Herra pankkiiriksi.

TARJOILIJANEITI. No sitähän minäkin, että se ei ole mikään mökinpoika,
kun antoi juomarahana kultarahan.

HILLERI (osoittaa rahakasaa pöydällä). Nuo sille äsken kukko muni.

TARJOILIJANEITI. Herra jesta! Ja jättää tuolla tavoin. Jos sattuisi
katoamaan, niin olisi minun syyni. (Kerää rahat vyöliinaansa ja rientää
vasemmalle. Ovessa mennessään.) Herra pankkiiri! (Vetää oven kiinni.)

HILLERI (huomaa kortit lattialla, ottaa ne ja asettaa vierekkäin
pystyyn kuvastinta vasten ja katsoo nyökäyttäen päätään, kummastellen).
Hm!

NEITI SALMELA (tulee peräovesta; hiljaisesti). Hilleri. Siellä on
kauppaneuvoksen härkä.

HILLERI. Ei auta kuin odottaa, kunnes menee. (Istahtaa ja panee kädet
ohimoilleen.)

NEITI SALMELA heittäytyy hervottomasti istumaan sohvaan koettaen
hillitä itkuaan. Paiskautuu pitkäkseen kasvoilleen ja itkee rajusti,
mutta äänettömästi.

HILLERI (kohottaa päätään ja silmää neiti Salmelaa, asettuu entiseen
asemaansa; hetken kuluttua nousee ja menee neiti Salmelan luo). Neiti
Salmela. Puhelkaamme.

NEITI SALMELA nousee pyyhkien silmänsä.

HILLERI (katsoen aina silmiin, isällisesti). Niin teille kuin asialle,
jota ajoitte, oli parasta, että näin kävi. Uskokaa minua.

NEITI SALMELA. Minä uskon, sillä minä itse nyt tunnen ja tiedän. Mutta
mikä kauhea pettymys! (Purskahtaa itkemään.)

HILLERI. Sanoitte, ettei pettymys teitä pelota.

NEITI SALMELA. En ymmärtänyt teitä. En luullut teidän tätä
tarkoittavan.

HILLERI. Ettekä olisi uskonut, jos minä olisin sanonut teille, että hän
on ainoastaan--ruutukuningas. Huvittaako teitä nähdä sattuman leikkiä?
(Osoittaa kortteja.)

NEITI SALMELA (silmää kortteja). Herranen aika! Onko tämä unta vai
totta?

HILLERI. Elämä on unelma.

NEITI SALMELA. Minun elämäni on pahaa unta, pahaa unta, pahaa unta.

HILLERI. Kääntykää toiselle kylelle, oikealle kylellenne.

NEITI SALMELA (kuin havahtuen, katsoo pitkään Hilleriä kasvavalla
riemastuksella. Pitkä äänettömyys). Kuulkaa!

HILLERI (äänettömyyden jälkeen). No mitä?

NEITI SALMELA (painaa käsillä ohimoitaan) Minä en saa nyt kiinni
ajatuksistani. Minusta vain tuntuu, että jotakin on hullusti ollut
pitkän aikaa ja että voisi olla jollakin tavoin paljon paremmin,
niinkuin minulla on ennen ollut. (Tuttavallisesti kuin seisoisi isänsä
edessä hypelöipi molemmin käsin Hillerin takinpielustoita.) Saanko
tulla teidän luonanne käymään, teidän kotonanne puhellakseni? Ja te
annatte minulle hyviä neuvoja. Eikö niin?

HILLERI. Parhaani mukaan, hyvä neiti.

NEITI SALMELA (pyyhkäisten silmänsä, oikaiseksen). Tuntuu kuin olisin
päässyt pahasta painajaisesta.

HURMERINTA (tulee vasemmanpuolisesta ovesta, kääntyy jälkeensä
sanomaan). Kyllä, kultaseni, kyllä. Toivon löytäväni.

NEITI SALMELA (turvautuen Hilleriin). Voi, voi, hyvä Hilleri.

HILLERI (rauhoittavasti kädellään). Olkaa te aivan levollinen. (Kääntää
hänet seisomaan selin. Hurmerinnalle.) Herra tirehtööri hakee varmaan
näitä. (Antaa hänelle kortit.)

HURMERINTA (huomaa neiti Salmelan, hämillään). Oletko vielä täällä,
sinä--Eeva--?

HILLERI (Hurmerinnalle huomauttavasti). Neiti!--Neiti Salmela.

HURMERINTA. Minä en nyt puhu Hillerin kanssa!

HILLERI. Mutta minä puhun neiti Salmelan puolesta, sillä minun suuni
on--halpasempi.

HURMERINTA (Hillerille). Ahaa! Nyt minä tiedän mikä sinä olet! Musta
piru!

HILLERI. Minä olen se profeetta sohvan takaa, joka kieltäysin juomasta
herran esittämää veljenmaljaa.

HURMERINTA. Siitä hyvästä työstä minä olen ikuisesti oleva kiitollinen.

HILLERI. Mutta se ei kuitenkaan riitä takaamaan minulle
vahtimestarinvirkaani.

ROUVA DANELL (raottaen ovea). Armas! Löysitkö sinä, Armas?

HURMERINTA (menee ovelle. Neiti Salmelalle). Minä sinulle Eeva
kirjoitan ja--

HILLERI. Ja se on oleva ensimäinen runo, jonka herra tirehtööri on
kirjoittanut--pankissa.

HURMERINTA (ovella). Ja Hilleriä minä muistan.

HILLERI. Ja herra pankkiiria minä--säälin.

NEITI SALMELA. Uh! Siinähän se vasta onkin kauppaneuvoksen härkä! Mutta
kerran tulee mies, joka iskee!

HILLERI. Tulee, se on varma. Mutta pitää aina muistaa, että on niin
hävyttömän paljon niitä kaikellaisia mullikoita. Ja niitä tahtoo
sikiytyä omassakin ometassa.

TARJOILIJANEITI (tulee peräovesta). Menkää täältä pois. Tämä huone on
ylösotettu. (Huutaa taakseen ja viittoo.) David! David!

DAVID nuori, kaunis harpunsoittajapoika, tulee harppuineen peräovesta,
ja TARJOILIJANEITI asettaa hänet vasemmanpuolisen oven eteen.

NEITI SALMELA (Hillerille, viitaten poikaa). David! Sitä sattuman ivaa!
Nauraako vai itkeä?

HILLERI. Tehkää niin kuin minä: minä nauran ja itken yhtä aikaa.

NEITI SALMELA peittää nenäliinalla kasvonsa ja astuu horjahdellen
peräovesta. HILLERI seuraa.

TARJOILIJANEITI avaa vasemmanpuolisen oven.

DAVID (laulaa nenä-äänellä).

    Margarita de Parete
       era' a sarta d' 'e signore;
       se pugneva sempe e ddete
       pe penzare a Salvatore!
                      Margari,
          'e perzo a Salvatore!
                      Margari,
          Ma l' ommo è cacciatore!
                      Margari,
          Nun ce aje corpa tu!
          Chello ch' è fatto è fatto;
          nun ne parlammo cchiù!

TARJOILIJANEITI kädet ristissä, pää kallellaan ja suu hymyssä seisoo
kuunnellen laulua.

Esirippu.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kauppaneuvoksen härkä" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home