Title: Oulua soutamassa
Author: Pakkala, Teuvo, 1862-1925
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Oulua soutamassa" ***


OULUA SOUTAMASSA

Kirj.

Teuvo Pakkala


Otava, Helsinki, 1921.



»Kaksikymmentä kuuluu tynnyriltä nykyään maksettavan--kirkolla tiesivät
kertoa mennä sunnuntaina.»

»Niinhän ne hokevat. Kohtuhinnoissahan se tätä nykyä olisi terva. Muuan
lasti on minullakin menneenkesäisiä tervoja ja tuumailin kulettaa ne
yhtä aikaa täänkesäisten kanssa, vaan en malta nyt vuottaa. Vasta viime
perjantaina pantiin hauta paloon. Kun siitä on tervat Oulussa, niin
silloin tuskin saa enää paistikkaan hintaakaan. Senpä tähden arvelin,
jotta panen tuon yhden lastin menemään hyvän hinnan aikana. Ruttoon ne
porvarit laskevat hinnan, lupsauttavat.»

»Väleen se hinta happanee, kun vain alkaa viljemmalta sinne tervaa
valua.»

»Ei ole sitä mahtia enää tervan hinnassa kuin oli tässä takavuosina.--
Paneppas tästä piippuusi.»

»Kiitoksia.--Viisinkolmatta markoinhan tuota silloin kuulutaan
maksetun.»

»No niin tehtiin. Sillä hinnalla kelpasi kuletella tervaa.»

»Jo vain. Kunpa olisi nykyään kaksikymmentäkään pysyvänä hintana, niin
johan tuota tyytyisi siihenkin, vaan kun se lupsakehtaa kahdentoista ja
yhdenkintoista markan korvilla, niin kovin on se rumaa.»

»On niin.»

»Onko miten monta tynnyriä teillä lastissa?»

»Kaksikolmatta se kantaa meidän uusin vene.»

»Se niin--Minä kuletin kaikki tervani Ouluun viime kesänä. Eikähän
noita paljo ollutkaan.»

»Mitenkäs sinulla nyt hauta joutuu?»

»Se tänään tulee olleeksi viikon palossa, viime sunnuntai-iltana
sytytettiin.»

»Hyvähän se olikin ilma viime sunnuntaina, tyyni sää.»

»Oli, näin oli tälleen kuin tänäänkin. Ja hyviä säitä nyt on ollut koko
viikon.»

»Kauniita säitä kerrassaan, lämpimiä ja tyyniä. Viime perjantaina
rupesi hieman puhaltelemaan auringon laskulla, kun oli juuri saatu
hauta sytytetyksi, mutta siitä se kuitenkin helpotti ja tyyntyi.»

»Siellä se on haudalla kaikki rahvas?»

»Siellä. Ei tässä kotosalla ole kuin karjakko, renki Jussi ja meitä
kaksi vanhaa: ruoti-ämmä ja minä.--Jussi oli eilen lastin panossa Erkin
kanssa ja lähtee Ouluun, niin taitaa nyt lepäillä. Erkki on hakemassa
morsiantaan.»

»Olisi minulla vähän asiaakin ollut, mahtaisiko Erkki ottaa
toimiakseen? On näet minulla hyvät piipunvarren luut ja niihin pitäisi
saada Kajaanista tahi Oulusta uusi letka.--Tuommoiset luut.»

»Ka, minkäpä tähden hän ei ottaisi semmoista asiaa. Kyllä minä toimitan
Erkille, ja eiköpähän itsekin mahtane kohta tulla, jo ennen puolisia
läksi.»

»Eipä ole hänestä vuottaa, pitää jo lähteä kotipuoltakin katselemaan.»

»Eihän niihin kiire näin sunnuntaipäivänä.»

»Kiirettä ei kyllä, mutta sitähän sitä pitäisi pelätä ettei kiirettä
tulisi.»

»Niinpä niinkin.»

Naapurin isäntä pisti kättä, lausui jäähyväiset ja käski Rantalan
isäntää käymään talossa jaarikoimassa, tämä taas käski vierastaan
muistamaan jälkiään. Yhdessä astuttiin siitä pihalle ja haasteltiin
vielä muutama sana. Mutta sitten läksi naapurin isäntä astumaan
ruispellonpientaretta kotiinsa, toinen tepasteli rantaan tervalastia
katsomaan. Eihän sillä veneellä mitään hätää tyynellä, eikä ollut
siihen vettäkään isosti tullut. Isäntä silmäsi järvelle.

»Eipä näy vielä tulevaksi», tuumaili hän. Katseli taivaalle. Ei näkynyt
yhtään pilveä, ei pienintäkään tuulenkynttä.

»Miten kauan pysynee tyynenä», arveli hän ja läksi astumaan taloon.

Pirttiin tultuaan isäntä otti vaskipuitteiset silmälasinsa akkunan
keskipuusta ja vanhan »Biblian» nurkasta hyllyltä ja asettui pöydän
taakse istumaan.

Penkillä uunin luona istui ruoti-ämmä, käsi poskella, nyökytti
ruumistaan ja hartaudella seurasi hänen ajatuksensa isännän lukua.

Pirtin etehisessä nukkui renki Jussi. Lattialla hän lepäsi leili
päänalustana, kuorsasi ja puhkaili. Sikeästi miesparka nukkui.
Väsyttääkin se, kun päiväkauden ja yötä lisäksi telmii lastin panossa.

Yhtä vaatimattomalla vuoteella lepäsi Mustikin Jussin pään pohjukassa.
Sikeästi nukkui sekin ja näki unta, vinkui ja murisi, nykäsytti
käpälöitään, olipa väliin laukata kuoputtavinaankin. Hyvä siinä oli
kärpäsillä oleskella ja rohkeina ne hääräsivätkin. Mustin korvassa,
nenällä, Jussin otsalla, poskilla ja suupielissä ne pyrisivät
alituiseen, hypellen ja juosten paikasta toiseen ja pureskellen palan
sieltä toisen täältä. Musti unimielissäänkin pyristeli korviaan, samoin
kuin Jussi rypisti otsaansa, nyki suupieliään ja liikautteli päätään,
vaan eipä siitä apua kärpäsille. Hypähtivät ne vähän lentoon, mutta
pian uudelleen laskeutuivat samoille paikoin.

Luhdista astui karjakko, Anna Mari, pirttiin ja oli unisen näköinen.
Hän seisahtui keskelle pirtin lattiaa silmät tiirallaan ja rahmusteli
päätään korvallisilta päälaelle, siirsi haransa niskaan palmikon alle,
ja sieltä sitte rahmusteli, aina vähän väliin haukotellen.

»Onko siihen vielä mitä pantavaa tuohon eväsarkkuun vai saapiko sen
viedä aittaan? Ihanhan tuo varistuu tuossa», lausui Anna Mari, katsoa
tiirottaen arkkua ovenpielessä.

Kun vanha isäntä sai loppuun lukunsa, painoi hän kirjan kiinni ja
kielekkeet nastoihinsa ja ripusti vaskipuitteiset silmälasinsa naulaan
ikkunan keskipuussa.

»Saat sinä viedä sen», virkkoi hän sitte. »Eipä häneen lie enää
erinäisiä panemisia.»

Isäntä itsekin astui Anna Marin jälessä aittaan. Kaatoi nassakasta
puteliin eväsviinaa ja pani sen arkkuun. Pihalla seisoi hän hetkisen ja
katseli järvelle.

»Eipä näy vain vielä tulevaksi», virkkoi hän.

Katseli sitten taivaalle ja ajatteli että kyllä se taitaa tyynenä
kestää vielä viikommaltakin.

»Oulunjärvellä saavat panna höyryn jälkeen», lausui hän puoliääneen ja
astui pirttiin.

Jo heräili siitä Jussikin. Nousi istualleen, haukotteli ja venytteli,
kapsahti sitten seisaalleen ja läksi astumaan rantaan veneen luo.

»Eipä ole vettä paljoa, liekö isäntä käynyt.» Jussi viskasi sen mikä
siinä oli ja istahti veneen perään, pani tupakaksi ja siinä pannessaan
tarkasteli melaa ja vaulua, että olivathan ne toki tarpeellisessa
kunnossa. Kyllä ne olivat.--Erkki se oli vaulun tehnyt, mutta näytti se
olevan luja, ja melakin oli uusi, vasta toista kertaa käytännössä.
Jussi sai jo piippuunsa tulen ja johtui muistelemaan ensimäistä
oulumatkaansa. Pieni poika oli hän silloin ja isänsä kanssa kulki.--
Ontojoen koskia kun laskettiin, niin isänsä viiletti ja hän istui
perässä isänsä tykönä. Isä selitti hänelle siinä laskiessaan, miten
missäkin korvassa piti laskea, ja hän pani tarkasti mieleensä, jotta
Oulusta palattuaan osasi Partalan Katrille selittää miten Ontojoen
koskissa piti laskea... Katrille toi hän ouluntulijaisia, kaksi
rinkeliä... Silloin oli hänen isänsä talollisena ja Partalan
naapurina... Katrin kanssa he aina yhdessä oleilivat...

Jussilta oli sammunut piippu. Hän sytytti uudelleen ja silmäsi
järvelle, mutta ei siellä mitään näkynyt--tiiroja vaan lenteli,
viiplotteli selällä. Jussi tarttui melanpyyryyn, väänteli ja käänteli
melaa.--

»Ontojoen koskissa»--ajatteli hän--»sitä taaskin saa kääntää
kahmasuttaa ja lyödä loiskautella... Mitähän tuo Katri, kun minä lasken
Ontojoen kosket... Jos ei olisi näin kevättulvan aika yhä, niin minä
Kallioisessa sujahuttaisin sitä selkäväylää ... eiköhän Katrilta siinä
sydäntä purisi!»

Jussi kopisteli piippunsa ja astui veneestä maalle ja loi silmäyksen
järven selälle, josta näkyi vene tulevaksi.

»Jo tulevat», virkkoi hän ja läksi astumaan taloon ja mennessään
hyräili:

    eipä olis tarvinnut
    sen pojan syntyä,
    joka rakkahimman ystävän
    minulta valtasi.

»Näkyvät jo tulevan», virkkoi hän pirtissä vanhalle isännälle, joka
taaskin oli Raamatussa käsinä.

Jussi kävi pöydän taakse ja otti seinältä puikosta kellonsa. Se oli
»pintelikello». Hän katseli sitä sisästä ja päältä. Kauan aikaa oli hän
halunnut silinterikelloa. Oulussahan nyt sopisi vaihtaa. Kun hän pani
kellonsa takaisin puikkoon seinälle, arveli hän itsekseen:

»Etköhän siinä viimeistä yötäsi nappase! Oulusta palattua pannaan
siihen silinteri riksuttamaan.»

Ovi aukeni ja pirttiin töpösteli etukynnessä Musti, sen jälessä
vääntäysi Erkki, ja viimeisenä tulla vikelti iloinen ja pieni tytön
tynkä, mytty kainalossa. Se oli Katri Haverinen Partalan talosta,
järven selän takaa, Erkin morsian.

»Hyvää iltaa!» toivotti Katri.

»Jumala antakoon!»

Vanha isäntä painoi kirjan kiinni ja nosti sen nurkkaan hyllylle,
vaskipuitteiset silmälasinsa pani hän naulaan akkunan keskipuuhun ja
kävi pistämään kättä Katrille.

»Mitä kuuluu?» kysyi isäntä.

Eipä se Katri mitään liikoja tiennyt.

»Käy istumaan, Katri», kehoitti Erkki.

Katri kävi pistämään kättä Jussillekin.

»Terve! Mitä kuuluu?» kysyi Jussikin.

»Eipä mitään liikoja.»

Aamulla ani varhain olivat oulumiehet lähdön puuhassa, isompia puuhia
eihän niitä enää ollutkaan, sillä kaikki oli jo valmiiksi hankittu.
Eipä muuta enää kuin eväät, purje, kirves, vitsakimppu, rompsi ja
sauvomet veneeseen, niin ala työntyä matkalle.

Matkalaiset pistivät kättä isännälle ja lausuivat jäähyväiset, isäntä
toivotti onnea matkalle ja tervennä palaamaan. Veneesen käytiin, Erkki
perään viilettäjäksi ja kun oli saatu vene käännetyksi matkan mukaan,
asettuivat Katri ja Jussi keulaan soutomiehiksi.

Niin sitä nyt lähdettiin matkalle. Milloin ollaan perillä, milloin
taaskin kotona ja minkälaisten vaiheitten perästä? Eihän sitä vielä
tiedä. Tyhjänpäiväistä olisi ruveta sitä ajattelemaankaan. Hyvästi jos
sattuu, niin eihän siinä paljo aikaa mene, koko matkalla kaksi viikkoa
täältä Ontoselän ranteilta. Vaan jos huonosti sattuu, niin menee siinä
kolmekin viikkoa ja vieläkin enemmän.--

Aurinko nousi juuri. Sen punertava laita näkyi metsän yli järven takaa.
Koko järven selkä oli rasvatyven. Ilmassa ei tuntunut vähintäkään
tuulen henkeä. Linnut olivat alkaneet viserryksensä, joka vilkastui
vilkastumistaan.

Veneessä työskenneltiin äänettöminä, ei luotuista sanaa vaihdettu.

Erkki viiletti ja huopasi. Hänestä tuntui niin somalta Ouluun
lähtiessään. Kun Katri oli hänen mukanaan, sentähdenhän se Erkistä
tuntui niin oudolta ja mukavalta. Hän vilkasi aina pikimältään matkan
suuntaa ja sitten katseli Katria.

Kerran oli Katri jo käynyt Oulussa ja silloin isänsä kanssa. Somalta
hänestä oli silloinkin tuntunut ja mukavalta, vaan ei sentään niinkuin
nyt, Erkin kanssa lähtiessään. Hymyhuulin hän soutaa liputteli siellä
keulassa.

Jussi souteli Katrin vieressä ja tähysteli taivaalle tuulen kynsiä. Hän
päätti niistä, että siitä vielä purkautuu tuulemaan ja perintakaista
tuuleekin. Joskus hän silmäsi heiluvaa kellon häntää liivillänsä.
Silloin hän ajatteli, että tullessa se silinteri taskussa riksuttelee.

Soutaa liputeltu oli jo melkoinen taival. Aurinko oli jo kohonnut
korkealle ja Jussin kello alotti kuudetta tuntia. Järvi oli yhä tyynenä
eikä tuulen henkeä tuntunut ilmassa.

Mutta jopahan, kun oli vielä soudettu eräitä virstoja, alkoi
tuulenhenki käydä. Väretäpliä ilmestyi siellä täällä yli ulapan
edessäkin päin. Niistä näkyi, että tuulenhenki oli takaa. Väretäplät
laajenivat ja lisääntyivät ja pian ei ollut järven tyvenestä pinnasta
jälellä kuin pitkiä kielekkeitä saarten ja nienten nenissä. Jussi
katsasteli vielä. Mutta kun tuuli alkoi yhä viretä, heitti hän aironsa
Katrille ja rupesi purjeen laitantaan.

»Sata saarta Ontosessa, tuhat nientä Lentuassa, sanotaan. Mutta eiköhän
nuo Ontosen saaret ja niemet lähde jäämään!» tuumaili Jussi, kun näki
tuulen yhä virkeneväksi.

»Taitaa ruveta ravakastikin tuulemaan», arveli Erkki.

»Hih! Tuulihan tuota ennen sulan veden aikana!» hihkasi Jussi, kun
saatuaan purjeen laitetuksi vihuripuuska pullisti purjetta ja tempasi
venettä kiitämään.

»No, antaapa hänen nyt pyyhkiä!» lausui Erkki lakaten huopaamasta.

Katrikin heitti soutamasta, pani röijyn päälleen, huivin päähänsä ja
katsoa tiirotti purjeen liepeen alatse, että mitä siellä Erkki hommaa.
Erkki käski Jussia viilettämään, jotta hän pääsisi Katrin kanssa
syömään.

Erkki ja Katri söivät siellä keulassa ja olo yksissä eväissä tuntui
heistä niin mukavalta.

»Kun olisi purjetuulta koko matkan ja vielä palatessakin», arveli Katri
puheen aluksi.

»Eihän sitä sitten olisi muuta kuin lekittää», tuumaili Erkki siihen.

»Tässä kun viime kesänä», puuttui Jussi puheeseen, »vietiin tervoja,
niin läksi meidän matkaan Vaalasta muuan ylioppilas, vai maisteri
mikähän lie ollut--valkea lakki tuolla oli ja tähti otsassa. Sillä oli
kertoa maailman ihmeitä kosolta ja jos jonkinlaisia. Niinpä hän kertoi,
että merillä--siellä Amerikan äärillä--tuulee toisissa kohdin yhänne
päin, ihan ijankaikkisesti, ja toisessa kohdin taas vastapäin. Ihan
yhtä pohkaa vain kuuluu tuulla tuhuuttavan. Soma olisi kun Luoja olisi
luonut tännekin mokoman mallin, jotta toista puolta jokea ja järveä
tuulisi toisaanne päin ja toista taas toisaanne päin.»

»Olisihan se tervamiehen mieleen», arveli Erkki, »Mutta jokohan siellä
Amerikassakaan silleen puhaltelee.»

»Ka, mitä lie, mutta niin se valkolakki tarinoi. Johan minäkin epäilin
hänelle, että mahtaakohan, mutta hän ihan tolkussa vakuutti. Ja kuulin
minä pappilan maisterinkin kerran samaa selittävän rengeille.»

»No, se pappilan maisteri se oli aika mestari kertomaan semmoisia
kummia, ettei ne mahdu järkimiehen päähän.--Pidähän Jussi vähän ylemmä.
Anna mennä tuosta tukkilautan päitse,--tukkilautan ja saaren välistä.
Silleen.--Se pappilan maisteri kerrankin tarinoi, että tämä maailma
lentää neljä penikulmaa sekunnissa.»

»Kovinhan se sitten menikin mahdottomiin koko maisteri puheissaan»,
arveli Jussi.

»Johan se päätäkin huimaisi semmoinen kiiätys», tuumaili Katrikin.

»Menisihän täällä maailmassa pyllylleen kaikki semmoisessa hujakassa»,
arveli Erkki. »Pian taitaisi pappilan pytinkikin järveen solahtaa.»

»Tuiskonenhan siinä pian mahtaisi tulla», aprikoi Jussikin.

Niin siinä kuvailtiin seurauksia maan kulusta ja tehtiin vastaväitteitä
muihinkin pappilan maisterin ihmejutteloihin.

»No menehän Jussi syömään, minä viiletän sen aikaa», arveli Erkki.
»Siinä on pullossa viinaa, kun halunnet ottaa ruokaryypyn.»

»Ankkurin vei!» kuului tukkilaisten huuto.

»Mutta eiköhän olisi parasta laskea päivän puolitse saarta?» kysyi
Jussi. »Minä luulen, että kun ne saavat tuon varpin kelatuksi, niin
soutavat uuden saareen, petäjään. Silloin ei enää päästä saaren ja
lautan välistä. Ne näkyvät pyrkivän saaren suojaan tuulelta.

»Kyllä me kerkiämme siihen heidän ohitsensa.» Erkki viiletti vain samaa
suuntaa ja katseli tukkilautalla tukkilaisten puuhaa.

Katrikin siirtyi perään Erkin luo. Hänkin katseli lautalle. Siellä
miehet liikkuivat mikä missäkin puuhassa. Jotkut kiersivät kelaa,
toiset selvittelivät köysiä, äskeiset ankkurinviejät soutelivat
takaisin lautalle. Soman näköistä se oli heidän toimensa.

Siitä ei ollut kovin iso aika, kun tukkilaiset lauttoineen olivat
kulkeneet Partalan ohitse. Olivatpa käyneet talossakin voin ja särpimen
haussa. Aika velikultia ne olivat. Ilvehtivät ja nauroivat tyttärille.
Muuan niistä oli ollut pulska ja reipas poika Katrinkin mielestä. Vaan
ei ollut talollinen, niinkuin Erkki; loismies, mikä lie ollut...
Semmoiselle ei kannata mennä ... eikähän niihin tukkilaisiin ole
luottamista... Erkkiin saa luottaa.

»Jopahan soutavat köyttä saareen», tuumaili Jussi.

Vene oli jo sillä välimatkalla, jotta tuuli ei olisi enää vetänyt
kiertämään lauttaa ja vielä vähemmän saarta päivän puolitse. Erkki ei
tiennyt mitä tehdä. Viiletti kuitenkin yhä samaa suuntaa.

»Elä tänne laske!» huudettiin lautalta.

Sinne se vene yhä kiiti.

»No voi toljaketta!» kuului sieltä huutoja.

»Mikähän visapää liekään! Etkö älyä, ettei tätä tietä pääse?»

»On mies aika tolvana: ei vieläkään usko, laskee tohottaa vain!»

Erkki oli aivan hämmentynyt. Mutta Jussi kilpasi perään ja laski
purjeen. Nyt oltiinkin jo aivan lautan luona ja vene kiiti vauhtiaan
kohti pontutta. Veneen keulan olisi käynyt kurjasti, jollei muuan
tukkilainen voimallisesti olisi ottanut venettä vastaan ja ohjannut
pitkin pontutta. Se oli juuri se Katrin pulska ja reima poika, joka
esti veneen pahki äiskähtämästä.

»Aha, minun henttuanipa siinä Ouluun viedään!» lausui tukkilainen.

»No, tuon tytön kanssa se kuhertelikin, kun ei älynnyt mistä se hotu
vetää», arveli muuan tukkilainen.--

»Oletpa tosiaankin moukka mieheksesi, kun pyrit sitä tietä, mitä et
pääse!»

»Etkö nähnyt että köysi siinä oli edessä?»

»Ka näinhän minä, mutta luulin, että siitä kerkiäisi...», jämästeli
Erkki vastaukseksi.

»Ihan hupelo se on koko mies», lausui taas muuan tukkilainen, ja toiset
nauroivat.

Erkki parka oli hölmeissään ja tukkilaiset yhä jatkoivat ivaansa.

Mutta Jussi nousi lautalle ja tervehti sitä pulskaa poikaa. Tämä oli
Jussin tuttavia ja lisäksi kaimamiehiä,--sukujansa Piipponen. He olivat
olleet erään vuoden renkinä samassa talossa kirkonkylässä.

»Ouluun menossa», tuumaili tukkilainen Jussille.

»Sinnepäinhän se matka pitäisi», vastasi Jussi.

»Renkinäkö vai kasakkanako?»

»Renkimieshän minä nykyään olen. Minä olen tuolla Rantalassa.»

»Tää on Rantalan miehiä?»

»Niin on. Talon poika. Tää tyttö on--»

»Sen minä kyllä tunnen; se on Partalasta. Kävimme sieltä voin ja
särpimen haussa, niin näin tään siellä.»

»Eikö me lähdetä, Jussi?» kysäsi Erkki, vaikka hän ei tiennyt, mistä
sitä nyt pääsisi, kun lautta oli toisella puolen, saari toisella ja
köysi niiden välissä veneen edessä.

»Elä nyt lähde minnekkään saikkaroimaan!» virkkoi joku tukkilainen.

»Vuotahan», jatkoi Jussi Piipponen toverinsa puhetta, »jotta tää lautta
kääntyy, niin pääsette menemään ihan hyvästi, ei tarvitse muuta kuin
purjeenne nostatte ja alatte sojottaa. Väleen tää tästä kääntyy.»

Erkki katseli, että miten se on. Älysikin hän vihdoin, että kun lautta
pyörähtää alle tuulen saaren suojaan, niin heidän veneensä tulee siinä
selän puolelle. Erkki rupesi Katrillekin selittämään tätä menoa, vaan
tukkilaiset olivat jo kerenneet vallata puhevuoron.

»Siinähän olisi meille emäntä.»

»Etköhän jääkin meille, tyttö, emännäksi?»

»Jääpi se Matlena.»

»Matlena», toisti Katri ja nauraa hihitti.

»No mikäs sinun nimesi on?»

Katri ei vastannut, nauraa hihitti, ja katsoi Erkkiä ja sitten kainosti
silmäpuolellaan tukkilaisia.

»Toroteija», arveli taas joku tukkilainen leikillään.

»Ei sillä niin herrasnimeä ole», tuumaili joku kolmas. »Leena-Kaisa sen
nimi on.»

»Katri sen nimi on», lausui Jussi Piipponen, joka hieroi kellonkauppaa
kaimansa kanssa.

»No, eikös siipeen sattunut!» sanoi Leena-Kaisa -nimen keksiä. »Kaisa
kuin Kaisa.»

»Kyllä Katri minuun suostuu. Suostuthan?»

»Kuka sinusta huolisi! Mutta minun kanssa se Katri lyö ryysyt yhteen.
Sotkamon pappi meidät vihkii vitsasormuksella, kultasormus laitetaan
sitten jälestäpäin. Eikö niin Katri?»

Tukkilaiset jatkoivat leikintekoa Katrin kanssa ja Erkki sai vain
kuunnella kun morsiantaan puhuteltiin.

Mutta Jussit ne katselivat sillä välin toistensa kelloja. Tukkilaisella
oli patentliivari ja meidän Jussi katseli sitä oikein mielihyvällä.

»No, eikö vaihdeta?» kysyi tukkilainen.

»Ka, saisihan tuota joskus vaihtaakin», vastasi Jussi naurusuin. »Tää
sinun kellosi on jo vanhanpuo...»

»Vanhako? Vuosikauden on minulla ollut, ja jolta sen vaihetin oli itse
ostanut kellosepältä. Ja näethän, ettei se mikään vanha ole.»

»Liekö hänessä kaikki värkitkään?»

»No oletko hökelö? Mihinkä siitä olisi mikään päässyt, kun sitä ei ole
kuin kerran puhdistettu?»

»No niin, saattaahan siinä olla kyllä täydet värkit.» Ja Jussi katseli
yhä pyöritellen kelloa ja mieli teki. Hän painoi sen korvalleen.
Raksutteli se oikein komeasti. Ja Jussin rupesi aina enemmän sitä mieli
tekemään.

»Vaihdetaan pois!» kehotteli tukkilainen.

»Paljopa taitaisit tahtoa päällisiäkin», arveli Jussi.

Kaimamies kuiskasi Jussin korvaan.

»Tuumitaanhan sitten paluumatkalla, pitää jo lähteä taipaleelle», sanoi
Jussi ja pisti kättä kaimamiehelleen.

Lautta olikin jo kääntynyt, jotta hyvin pääsi lähtemään. Purje ylös
vain, niin ala taas purjetuulta lekittää.

Erkki oli vähän noloissaan ja häpeissään.--Kun ei saanut totelluksi
Jussin neuvoa... Ivasivat juuttaat kovasti... »Oletpa moukka
mieheksesi»... Ne ovat semmoisia irvihampaita nuo tukkilaiset...

Katri muisteli sitä pulskaa poikaa.--Se oli pulskin niistä kaikista...
Anturasaappaat, joissa oli punaista nahkaa pitkältä varren suussa,
kultasormus oli oikean käden pikkusormessa, kultanastat oli korvissa...
Reima mies ... ja siivompi kuin ne muut... »Minun henttuanipa siinä
Ouluun viedään...» Katria rupesi naurattamaan.--

»Aika irvihampaita ne ovat nuo tukkilaiset», lausui Erkki Katrille, kun
näki hänen nauravan.

Jussi muisti patentliivaria.--Siinä se nyt olisi ollut... Mutta kuka
sitä niin äkiksestä... Taisi olla vain vaihetuskelloja... Kerran
puhdistettu. Kaikkea muuta! Lie rassailtu hyväksikin... Sitten niin
paljo välejä äyväsi: viisitoista. Siihen kun vähän lisää, niin saa
uuden ja hyvän silinterin...

Tuuli oli yhä virennyt. Vilauksella mentiin muitten tukkilauttain ohi,
jotka jo olivat päässeet saaren suojaan. Eikä ollut kuin sujahuttaa
Katermaan, Ontojoen niskaan. Talossa ei joudettu nyt käymään
Katermassa, vaikka useinhan siinä käydään. Ei ollut aikaa nyt hyvän
purjetuulen aikana. Laskumiestäkään varten ei tarvitse maalle laskea,
sillä Jussi laskee itse kosket. Mikäs niitä on Jussin laskea, kun on
monet kerrat kulkenut ja parina kesänä ollut tukinlaskussakin samalla
joella. Purje laskettiin vain joen niskassa, masto kaadettiin ja
työnnyttiin suorastaan koskille.

Suituahan se on melkein pahin laskea, vaan hyvästipä tuo meni siitäkin.
Viimeisessä koskessa, Kallioisessa, käy kova hyöky-aalto selkäväylällä,
vaan Jussi osasi laskea rantaväylää, mikä on saaren pohjois-puolella.
Sitä laskiessa pitää varoa, ettei virta pääse kantamaan venettä saaren
nenään karille. Veden käynti on kova saarta kohti. Niskaan tullessa
pitää jo puoltaa oikeaan ja sitten panna vene leikkaamaan poikki
virran, keula kerrassaan kohti rantaa. Mutta sitten taas, kun saa
virran leikatuksi, pitää arvata oikeassa ajassa ja voimakkaalla kädellä
kääntää törmälle. Rantasillan kuvetta saa nyt vain antaa mennä
lojottaa, alaliepeessä puoltaa selemmäksi.--Osasihan Jussi hyvästi
senkin laskea. Eipä hätää enää mitään. Purje ylös ja myötävirtaan ja
purjetuulta vilistämään. Pianpa solahetaan taas selkävesille, Sotkamon
selille höllöttelemään.

Vinhasti vene kiiti Kiimasen ulapalla. Saaret ja niemet jäivät jälkeen
kunnes katosivat näkyvistä, uudet ilmestyivät ja ne nieli sama kohtalo.
Salmet jälessä ummistuivat, uudet edessä aukenivat, kunnes nekin
vuorostaan ummistuivat jälelle jääneinä. Ja venemiehillä ei muuta
työnään kuin katsella sitä menoa. Monta kertaa olisivat saaneet airolla
vetäistä, monta hikihelmeä olisi norahtanut ennenkuin olisivat olleet
täälläkään asti tyyntä tahi laitatuulta soutaessaan. Huolettomina
istuttiin veneessä, Jussi perässä viilettämässä, Erkki ja Katri
keulassa. Matka joutui ja kului aikakin.--

Päivällisen syötyä viiletti Erkki vuorostaan ja Jussi pani nukkumaan
keulateljolle. Olihan varhain oltu taipaleella, niin että ei ollut
liiaksi lainkaan jos nyt ummisti silmiään levätäkseen.

Katri istui Erkin luona perässä. Mukavalta tuntui heistä matka, yhtä
mukavalta, vaikka ei enää niin somalta ja oudolta kuin alussa. Tuottipa
hauskuutta heidän mielelleen, kun alkoi näkyä muitakin purjeveneitä,
oulumiehiä. Niitä jo näkyi edellä ja jälessä.

Muuan vene oli aivan lähellä heidän jälessään. Se oli lähtenyt eräästä
talosta tämän selän rannalla.

Veneestä kuului heleä laulu, laulu laulunsa perästä.

    »Minä tyttö, siivo tyttö
    siivon nimen kannan,
    enkä minä joka pojan
    halatakaan anna.

    Ei oo ruusu kauniimpi
    kuin tyttö Pohjolassa,
    eikä muuta tarvita,
    kun niin on maailmassa.»

Tuokion kuluttua helähti sieltä taas uusi laulu:

    »Tuosta se nyt kulkee poikain polku
    poikki pellon naapuriin;
    naapurissa nätti tyttö,
    hiipaseeko sydäntäs?
    punasukka, pumpulisukka,
    hiipaseeko sydäntäs?»

Katri katseli sinne, ajatellen että onkohan sielläkin ylkämies ja
morsian.--Keulalla istui kyllä miespuolinen henkilö, vaan perään ei
sopinut näkemään, purje esti.

Ehkä istuu sielläkin morsian, laulelemassa rakastetulleen.--Iloiselta
vain kuulusti.--

Sotkamon kirkko saatiin näkyviin, ja korkea uljas Vuokatin harjanne,
joka oli jo etempääkin näkynyt ja pistäytynyt aina vähän väliä esiin
muitten vaarojen takaa, näytti nyt kohoavan ihan tuossa lähellä. Matkaa
oli sinne nytkin kosolta, penikulma ehkä, vaan suuruutensa tautta
näytti se niin läheiseltä. Järven selkä oli jo soukennut ja supistui
supistumistaan kunnes se sulkeutui kapeaksi Tenetin virraksi.

»Jussi!» huusi Erkki. »Nousepas laskemaan purjetta, kohta ollaan
Tikkalanniemen sillassa.»

Jussi nousi, tuppasi unimielissään kätensä molempiin liivintaskuihin ja
kopeloi vielä povitaskuakin: »...eihän ... niin, untahan se ... äh...»
Jussi heräsi siinä makeassa uskossa, että hänellä oli taskut täynnä--
patentliivareita.

»Ota vastaan purje, niin minä täältä lasken», tuumi Erkki.

Jussi rahmusteli päätään korvallisilta ja lakin alta, kävi sitten
purjetta laskemaan ja kaatoi maston.

»Olisihan sitä hiukan asiaa Tikkalanniemeen», virkkoi Jussi.

»No, lasketaan törmään. Eihän tuossa viikkoa viivy», arveli Erkki ja
sillan alatse päästyä käännälti rantaan.

Tikkalanniemen piialle, Susannalle, oli Jussilla kirje, pienoinen mytty
ja paljon terveisiä Anna-Marilta, Susannan sisarelta. Susanna oli
Jussin vanha tuttava, hän kun oli piikana Partalassa samana vuonna kuin
Jussi siellä oli renkinä, vuotta pari ajassa taaksepäin. Tuttaviahan
olivat siis Susannalle Katri ja Erkkikin.

Susanna, joka muutenkin oli iloinen sielu, tavatessaan tuttaviaan
kotipitäjästä ja niin hyviä tuttavia, ei ollut vähän verran iloissaan.
Hän nyt hyöri ja pyöri ja kyseli enemmän kuin kolme suuta kerkesi
vastata. Jussilta hän enin kyseli ja Jussi se olikin hänen varsinainen
ilonsa esine.

»Eihän tuo lie niin kiire, ettei kahvia kerkiä?» kysäsi Susanna ja
laitteli pannua tulelle.

Matkalaiset kyllä koettivat empiä kahvinkeitosta, vaan Susanna vain
laati ja arveli, että eihän se nyt mikä kiire semmoinen ole, ettei
kahvia joutaisi vuottamaan.

»Eikähän sitä oulumatkalla niin useasti ole tarjolla», virkkoi hän ja
puuhaili. Pian hän pyöräyttikin kahvin puhellessaan ja kysellessään. Ja
oikein kermakahvit hän laittoi ja vielä hommasi emännältä korputkin.
Jopa leivälliset kahvit se Susanna puuhasi.

»No, Rantalassa sinä, Jussi, olet ollut sitte myötyriään, kun
Partalasta läksit?» kysyi Susanna.

»Siinä minä olen oleksinut.»

»Etkö sinä puuhannut mökkiä itsellesi?»

»Lie tuo ennen ollut hieno aikomus sinnepäin.»

»Rantalaan se saadaan kohta miniä?»--kääntyi Susanna kysymyksillään
Erkkiin.

»Ka, tarpeenhan tuo onkin, kun ei ole emäntää talossa», vastasi Erkki.

»No, joko sinä Jussi olet mökin puuhasta kokonaan luopunut?» kyseli
Susanna taaskin Jussilta.

»Mitäpä hänestä enää...»

»Enää! Mies parhaassa ijässään.»

»Ka, vaan näkyyhän tuo aika kuluvan toisenkin palveluksessa.»

»Ottakaahan kahvia!»--kehoitti Susanna.

»Kiitoksia.--Eihän sitä nyt olisi tarvinnut...»

»No, Erkki.--Ja Katri.--Ota Jussi kahvia.--Ota korppuakin.--No, mitä ne
pojat Partalassa nyt raataa?»

»Tervahaudalla ne ovat», vastasi Katri.

»No, miltä se Katrista morsianna tuntuu?»

»Ka, miltä tuo tuntunee», vastasi Katri, kainosti nauraen.

»Eikös se Jussi vielä ole löytänyt mielitiettyä?» kysyi Susanna
Jussilta arasti ja hieno puna nousi hänen poskilleen.

»Mitäpäs se renkimies...» Jussi näytti hyvin rauhattomalta.

Kotvanen oltiin nyt ääneti.

»Ottakaa lisää kahvia», kehoitti Susanna.

»Johan se nyt olisi välttänyt», arveli Erkki.

»Ottakaa vain.»

»Vaan itselle...» arveli yhä Erkki.

»Kyllä sieltä minullekin yltää.--Ottakaa vain.--Ottaisitko, Jussi,
tuodaksesi minulle Oulusta sievän karttuunihuivin?» kysyi Susanna.
»Minä annan rahat.»

»Kyllä kai se sieltä tulee, mutta eihän sitä rahaa osaa ottaa vielä,
kun ei tiedä hintaakaan ja sattuuko mieluinenkaan», arveli Jussi.

»Mieluinenhan se kyllä sattuu, mutta maksan sitten palatessasi, kun
niin halunnet.»

Kiitokset lausuttiin sitten Susannalle ja heitettiin hyvästit. Susanna
saattoi rantaan matkalaisia ja toivotti onnea matkalle. Vielä hänellä
oli yhtä ja toista kyselemistä matkalaisilta heidän lähtiessäänkin. Ja
kun he olivat jo menossa vähän matkan päässä, kyseli hän vielä. Sitten
hän pyörähti ja läksi kävellä lipsimään taloon.

»Soma immeinen tuo Susanna», tuumaili Erkki.

»Hyvinhän se on puhelias», arveli Jussi, »eipä outo osaisi luulla häntä
Anna-Marin sisareksi».

»Kyllä se Anna-Marikin osaa haastella kun vain mieluinen poika sattuu
haasteltavaksi», virkkoi Erkki.

»Tämä Jussihan se oli Susannan suosikki, kun olivat meillä», tuumi
Katri leikillä ja todella.

»Jussihan se oli», toisti Jussi melkein nyrehtyneenä.

»Itsehän tuo Susanna kiitti sinua minulle», arveli Katri.

»Niinhän se teki», oli Jussin vastaus.

»Niinhän sitä puhuttiin ihan, että teistä pariskunta tulee», jatkoi
Erkkikin leikintekoa.

»Puheltiin», vastasi Jussi.

»Saattoi olla puheessa perääkin.»

»Saattoi olla.»

»Senpätähden Susanna kyselikin mökinpuuhistasi.»

»Niinpä niin.»

Eivätpä osanneet enää jatkaa leikintekoaan Jussin kanssa, vaan täytyi
heidän siihen lopettaa ja alettiin puhella muista asioista, minkä
mistäkin.

Selkävettä taas laskettiin, Nuasselkää. Tuuli oli vireä ja vaahtopäässä
kävi aallot. Edellä ja jälessä pilkotti valkoisia purjeita, toisia
oulumiehiä.

Katri paneusi maata keulateljolle ja sinne kellistyi Erkkikin Katrin
viereen.

Jussi oli viilettämässä. Purjeen liepeen alta silmäsi hän matkan
suuntaa ja loi väliin katseen teljolla makaavaan Erkkiin ja Katriin.
Hän muisti miten he, Katri ja hän, kerran pieninä paitaressuina marjaan
mennessä eksyivät. Kauan kuleksittuaan ja väsyttyään istahtivat
muutaman suuren kiven juurelle. Katri itki ja itki hänkin, ja siihen
molemmat nukahtivat ja vierekkäin he nukkuivat kun etsijät löysivät.

»Yhden talon asukkaita noista tulee, kun metsäkin heidät tuolleen
kätkee», Katrin, isä sanoi.

Ja niinhän ne myötäänsä hokivat muutkin, että kyllä se Jussi tuon
Katrin vielä naipi... Paljonhan sitä yhdessä västättiinkin...

Jussi hommasi tupakkia piippuun ja lauleskeli itsekseen hiljaista
hyräilyä.

Vene kiiti nopeaan. Tikkalanniemi oli aikoja sitten kadonnut näkyvistä.
Jälessäpäin olivat Vuokatti ja Naapurinvaara. Lähellä ne yhä näyttivät
olevan, vaan niille oli laskeutunut sinertävä harso. Edessäpäin
siintävät saaret ja niemekkeet taas selvenivät selvenemistään. Ne
saavutettiin, sivuutettiin ja jäivät jälelle. Siellä ne sitten taas
siintivät jälessä tahi kokonaan katosivat näkyvistä.--

Jussi lauleli perässä yksinäisyyttään, köyhyyttään, toivotonta
rakkauttaan.

Keulateljolla makasivat Erkki ja Katri.

Erkki oli olevinaan jo Oulussa. Tervahoville hän laski. Tuuli oli
vastainen, vaan purjeessa sitä laskettiin ja hän viiletti.--
Toppilansalmen poikki tervahovin yläpuolelle oli kiinnitetty vahva
köysi ja sen alapuolella oli pystyssä olevia tukkeja, joitten nenissä
tukkilaisia seisoi. Jussi käski kääntää venettä, vaan se ei kääntynyt.
»Laske purje!»--Hän laski, vaan se nousi jälleen itsestään... »Veneesi
särkyy!» huusivat tukkilaiset, vaan herrat, joita oli salmen möljät
mustanaan, nauroivat täyttä kurkkua ja kimakimmin nauroi sen porvarin
puukhollari, jolle he tervojaan veivät. Tulla puksutti höyrykin ja
laski kohti Erkin venettä ja vihelsi. Erkkiä pelotti, jotta hiki päästä
valui. Katri tarttui häntä kaulaan ja hän tarttui Katria
vyötäryksiin...

Katri oli olevinaan tukkilautalla.--Suuri purje nostettiin ja kun se
oli nostettu, huusivat tukkilaiset: »ankkurin vei!» ja kohta lähti
lautta menemään kovaa vauhtia. Erkki viiletti. Se komea poika seisoi
kelalla. Hänellä oli hirveän punaiset saapasvarret. Oikean käden
pikkusormi oli sormuksia täynnä ja korvissa kimalteli kultanastat. »Elä
laske», tiuskasi Erkille se komea poika, vaan Katrille hän nauroi.
Erkki ei saanut pysähtymään. Lautta töykkäsi saareen ja tukit alkoivat
hajota. Komea poika hyppäsi kelalta, Katria pelotti ja hän jo oli
putoomassa tukilta. Hän tarttui komeaa poikaa kaulaan ja se tarttui
häntä vyötäryksiin...

»Taisinpa laskea liian likeltä tuota saarta», tuumaili Jussi; »siinä
pistää matala niemeke tänne selälle väki pitkälle. Ehkä siitä tällä
vedellä vielä pääs... jopahan lempsatti kurnasi!»

Vene karahti matalaan, vaan ei tarttunut kuitenkaan. Jysähtihän vain
siksi, jotta Erkki ja Katri heräsivät.

»Eihän--sitä--vielä--olla...» hätäili Erkki ja silmäili ympärilleen.
Niin, ei sitä vielä oltu Oulussa, eikä näkynyt mitään köyttä,
tukkilaisia, herroja, puukhollaria eikä höyryä puksuttamassa, eikä
ollut mitään hätää.

»Aurinko niin helteisesti paahtanut, että hiki oikein noussut», virkkoi
Erkki ja pyyhki hihalla hikeä otsastaan.

Katrikin kavahtaessaan töllisteli. Selkesi hänellekin, ettei hän
ollutkaan missään tukkilautalla, vaan Erkin veneessä, eikä se ollut
mikään tukkilainen, jota hän kaulasta puristi--(hyi, kaikkea häntä
näkee!)--vaan hänen oma Erkkinsä.

Kaikki hyvin siis.

»Eikö sitä jo olla kohta Petäisen niskassa?» arveli Erkki,
haukoteltuaan kylliksi ja selvittyään unesta.

»Eihän tästä pitkältä ole enää, mikä lie parin tunnin matka», vastasi
Jussi ja katsoi kelloansa.--»Nyt on jo kaksikymmentä minuuttia
yhdeksättä.»

»Eipä ehditty Kajaaniin tälle vuorokaudelle. Se ei lähde laskumies enää
koskille», arveli Erkki.

»Eihän se yöllä. Vaan ei meitä hidasta sen enempää jos ollaankin yötä
Petäisen niskassa», arveli Jussi. »Aamulla ehditään hyvästi Kajaaniin
siihen kun kanavista pääsee.»

Petäisen kosken niskasta ei ollutkaan pitkälti taivalta Kajaaniin: pari
lyhyttä kosken korvaa ja virtavettä jonkun verran, pari virstaa ehkä
yleensä.

»On kulettu hyvästi tämän päivän osalle», arveli Erkki, päästessä
Petäisen niskaan, jonne muitakin lasteja oli pysähtynyt. »Sattui
tuommoinen hyvä purjetuuli.»

»Meidän onnella», virkkoi Katri.

»Ainahan se väliin onnensiipi raapasee oulumiestäkin!» arveli Jussi.--

Paljon oli kerääntynyt veneitä aamuun Petäisen niskaan, kymmenkunta
venettä. Työtä oli laskumiehelle. Vaan säästi se hänen vaivojaan, kun
oli semmoisia, jotka uskalsivat jälestä laskea.

Kun ensimäistä venettä lähdettiin laskemaan, teki Jussilla kovasti
mieli lähteä jälestä. Vaan eipä viitsinyt Erkille esittää. Jos Erkki
olisi sanonut, että laskehan Jussi, niin kyllähän sitten.

Eihän sitä nyt jären kumma olisi toisen jälessä laskea tuommoisia
koskia, onhan noita pahempiakin laskettu... Tietäähän tuon, miten
näissä on laskettava. Petäisessä on pahin paikka ensimäinen korva,
jonka muuan kivi tekee lähellä rantasiltaa. Siinä pitäisi varoa sitä
kiveä ja samalla, ettei pääsisi hylkäämään selkä-aalloille. Kuurnassa
pitää laskea enemmän vasenta puolta, saaren puolta, siellä siinä se
valtavesi kulkee. Sipisen virtaan tullessa pitäisi karttaa karia, joka
on vasemmalla. Antaa mennä vain virranselkää ja siinä vähän varoo,
ettei niemen niskaan kanna--liekö tuo kovin paha siihen kantamaankaan.
Sittenhän sitä ei olisi enää muuta kuin kanavan suussa. Siinä pitää
varoa, ettei Koivukoskeen ala niellä ja ettei kiville sorru rannan
puolella.

»Olisihan tuo soma laskea kerran nääkin kosket», ajatteli lopuksi
Jussi, istuessaan törmällä ja katsellessaan koskelle.

»Mistä se tää mies on?» kysyi joku Jussilta, seisahduttuaan hänen
luokseen.

»Olenpahan Kuhmosta.--Mistä sinä olet?» kysyi Jussi takaisin.

»Sotkamosta minä olen», vastasi tämä ja istuutui siihen lähelle.

»Talon miehiä?»

»Ei itsellinen. Kasakkana olen.--Minkäslainen kello?»

»Onpahan tuossa--pintelikello vain», vastasi Jussi.

»Minulla on silinteri--tuommoinen--viidellä kivellä käypä.»

»Valehtelee taas Kusti!» sanoi joku syrjäinen.

»Vaan Kustipa ei valehtelekaan», vastasi Kusti tolkussa ja näytti
sormellaan Jussille 5 numeroa kapselissa. Jussi ei sitä katsonut, vaan
kääntyi näkemään, että kuka se puhui selän takana. Katrin kanssa oli
siinä nuori tytär ja hän se haasteli.

»Jos tunnet, Liisa, numeroita, niin katso eikö ole tuossa viitonen.--
Ihan taiten käy tämä viidellä kivellä», oli Kusti tolkussa kellonsa
puolesta.

»Sinun kellosi ei käy muulloin kuin sinä itsekin käyt», virkki Liisa ja
iski silmää Katrille.

»Eikö käy?» oli Kusti yhä kellonsa puolesta. »Tää on käynyt...»

»Ikänsä ja viisi päivää», jatkoi Liisa.

»Mene...» tokasi Kusti.

Liisa läksikin nauraen ja löi Katria kylkeen: »tule!» Yhdessä astuivat
he sitten miesjoukkoon, mikä istui ylempänä törmällä. Siellä istui
Liisan isä ja Katrin sulhanenkin tuumimassa asioita, minkä mitäkin.

»Pysyyköhän tuo tyynenä koko päivän vai ruvenneeko tuulemaan niinkuin
eilenkin ennen einettä?» arveli joku ja kaikki katselivat taivaalle.

»Eipä osaa sanoa, mitä ruvennee tekemään.»

»Höyryn jälkeen saa heittäytyä, jollei perintakaiseksi rupea.»

»Seitsemän aikanahan se höyry lähtee ja siihen tuota kerkiääkin nähdä
minkälaiseksi ilma heittäikse.»

»Näkyy tulevan laskumieskin. Kenenkä vene se on korvassa?»

Läksivät siitä ne miehet, joitten veneellä oli vuoro saada laskumies.
Mutta Erkki meni Jussin luo kysymään, että uskaltaisiko se Jussi laskea
jälestä.

»Onhan noita pahempiakin laskettu ja omin nokkinsa», tuumaili Jussi
vastaukseksi. »Onhan ne Ontojoen kosket...»

»Eihän nää ole toki niitten veroisia», arveli Erkkikin.

»Eihän tuossa maata alemmaksi mene, osaahan tuota toisen jälessä
viilettää--lasken kun laskenkin.»

Jussi jo seisoi valmiina veneen perässä. Koetteli melaa, että oliko se
hyvästi, väänteli ja käänteli sitä. Oli se hyvästi. Silmäsi koskelle.

»Eihän tuossa nyt kovin ohrasesti voine käydä toisen jälestä
laskeissa», ajatteli hän ja taas pyöräytteli ja väänteli melaa, että
olihan se ainakin kelvollisesti. Oli se.

Lähdettiin. Virta nieli ahnaasti venettä koskeen ja Jussi asettausi
hyvin tanakaksi. Oltiin nyt jo koskella ja jäpäkästi ponnisteli Jussi
melassa.

»Siinä se nyt oli Petäinen», tuumi Jussi kosken alla ja katseli
taakseen.

»Sievästihän se tultiin», virkkoi Katri.

»Mikäs se on tullessa toisen jälessä.» Niin Jussi arveli, mutta
ajatteli, että tuon jo laskee itsekseenkin.

Kun kerta päästiin Kuurnan niskaan, niin siinä ei ollut kuin pisaus
sitä tullessa ja se oli viimeinen koski.

»Tuon nyt laskee melkein ummessa silminkin. Niinhän tuo on lyhyt ja
suora kuin myllyn kuja», sanoi Erkki.

»Eihän se pituudeltaan pilassa ole eikä polviltaankaan», arveli Jussi.

»Tuossa oli paha nousta silloin kuin isän kanssa käytiin», lausui Katri
Sipisenvirtaa mentäessä ja viittasi niemeen, jonka nenitse virta kulki
ja teki väkevän korvan.

»Siinä se temppu pelaa, sen niskaan päästessä», arveli Jussi.

»Sinnepähän jäävät kaikki kovat paikat paluun varalle», virkkoi Erkki.

Sievästi oli päästy yläkanavaan, Koivukosken luona. Alakanavaan,
Ämmäkosken luona, on kulkea sileätä virtaa vain. Mutta siinäkin pitää
olla tarkka laskeissaan, jottei sorru kostevedelle Kyynärpääniemen
alla, eikä alakanavan suussa päästä Ämmäkoskeen nielemään.

Kun alakanavasta on päästy, niin eipä ole nyt koskia vähälle aikaa.
Seitsemättä peninkulmaa on näet taas järvimatkaa, Oulujärveä. Uljaat,
avarat ulapat, Paita-, Ärjän- ja Niskanselät ovat nyt samottavina.

Ilma oli tyyni ja kaunis. Äijät odottelivat höyryä lähteväksi. Sen
jälessä aikoivat he ajaa pitkän järvitaipaleen.

»Jos tuosta nyt eräitä markkoja meneekin, niin herrastellenpa pääseekin
ja joutuisaan eikä tarvitse soutaa kituuttaa saaresta saareen ja
niemestä niemeen ja viipyä päivittäin järvellä.» Niin arvelivat ukot
siinä odotellessaan höyryä.

No, terveeksi jääkäät!

       *       *       *       *       *

On Paltaselän ja aukean Ärjäselän välisenä Toukansalmi ja sen oikealla
rannalla on pieni hiekkarantainen lahdenkaartama, Neuvosenhiekaksi
sanottu, ja sen äärellä Neuvosenniemen talo. Siinä oli oulumiehiä
sääpitoa pitämässä. Vieretysten könötti lahden kaarelmassa tervalasteja
vitsaköydestään kiinni jossakin vaajassa rannalla. Oli siinä niitä aika
rivi johokkaita, ja siinä oli kiantalaista, hyrynsalmelaista,
ristijärveläistä, melalahtelaista, varislahtelaista--mene tiedä
kaikkia!

Toukansalmea kohti kiinnitti höyryvenekin kulkuaan, taistellen
vastatuulta ja aaltoja vastaan. Sen jälessä tulivat oulumiehemmekin, ja
hätä ei ollut heillä kaukana. Köytensä natisivat pahasti, saattoivat
milloin tahansa katketa ja veneet joutua tuuliajolle; veneet raskivat
aaltojen paiskoessa niitä yhteen. Toisilta halkeili varppeet, toisilta
musertui kokka tahi hajoili perä, harva taisi pysyä jotakin vammaa
saamatta. Äijät koettelivat suojella lastejaan parhaansa mukaan. Vilske
ja huuto siinä kävi, aika meka.

Kuta lähemmäksi Toukansalmea päästiin, sitä laimeammaksi kävi tuuli
maan suojassa, ja sepä olikin hätäytyneitten oulumiehien avun toivoa
elättävä tieto. Toukansalmea odotti jokainen kuin rauhansatamaa. Ja kun
sinne vihdoin viimein pääsivätkin, niin hyvillä mielin erosivat höyryn
jälestä ja laskivat veneensä Neuvosenhiekkaan, sinne entisten lisäksi.

Tuuli kävi aavan Ärjänselän perukalta. Vimmatusti syöksyi se tietänsä,
tahtoen temmata kaikki mukaansa. Se pyyhki vedenpintaa ja ajeli
aaltoja, yllyttäen niitä vastarantojen valloitukseen. Vaahtopäisinä
kähisten ryntäsivätkin nämä, tuulen aina vain kiihottaessa kohti
rantoja. Sitä ärhäkämmiksi ja pelottavammiksi ne kävivät, kuta likemmä
rantaa pääsivät. Jos saivat ryöstetyksi jostakin tukin, hirren, veneen,
tynnyrin tahi muuta semmoista, kulettivat mukanaan, viskatakseen sillä
kohtisattuvaa vastustajaansa. Menestyksensä oli toisissa paikoin huono,
toisissa paikoin saivat ne tyydytystä rajulle vihalleen. Missä oli
kivikko, kallio- tahi muutoin lujamaaperäinen ranta, siinä ne turhaan
mylläköivät. Ryntäyksensä aina torjuttiin: vaahtoa ja vettä pirskui
korkealla ilmaan ja kauas maalle ja aalto oli särkynyt ja palasi
masentuneena ryömien pitkin rannan pohjaa. Toisia tuli jälessä, ne
eivät huolineet katsoa edellisensä tappiota, vaan ryntäsivät yhtä
hurjina rannalle. Sama kohtalo saavutti heidätkin: vaahto ja vesi
pirskui korkealla ilmaan ja ryntääjä masentui. Turha oli taistelonsa
näitä rantoja vastaan, vaan taisteltiin yhä vain uupumattomalla
innolla.--Missä oli rantana hiekkatörmä, siellä oli niillä menestystä.
Kun ne hyökkäsivät törmää vastaan, niin saivat lohkaistuksi
hiekkamöhkäleen toisensa perästä. Sitä tehden maanpinta, kun alusta oli
käynyt ontoksi ja heikoksi, lohkesi ja vieri alas. Puineen, pensaineen,
kivineen, kantoineen, aitoineen, laihoineen--mitä tahansa siinä sattui
olemaan--vieri se aaltojen saaliiksi.

Tohisten tunki tuuli metsään ja pakotti puita nöyrästi taivuttamaan
latvojaan rangaistukseksi, kun estivät sitä täydellä voimalla
kulkemasta lähellä maanpintaa. Maasta olisi sen ollut hupainen temmata
roskaa, multaa, vanhoja lehtiä ja muuta keveätä irtonaista tavaraa,
joita olisi sitten saanut ilmassa pyöritellä. Eräille vanhoille
hongille ja monelle nuoremmallekin puulle, jotka olivat päätänsä
pitempiä muita tahi olivat juurensa huonosti maahan tunkeneet, antoi se
semmoisen tupsauksen, jotta ne ryskyen kaatuivat maahan, jollei
sattunut tielle joku jykevämpi toveri, jonka varaan saivat jäädä
nojaamaan.

Pelloilla se tempasi multaa ja kiersi sen korkeaksi pyöriväksi
patsaaksi, jota kuletteli sitten pitkin peltoa. Ryntäsi vonkuen pellon
aitaa vasten, kaataaksensa sen. Koetteli vielä pajan, riihen, läävän ja
asuinrakennusten kattoja irti kiskaista. Jos onnistui, kiidätti sen
sitten tuota tuonnemmaksi. Viiririukua pudisteli vihoissaan, jotta
viiri rämisi liehtoessaan sinne tänne ja päätäysi välistä pyöriä
räklättämään juuri kuin olisi tuullut joka taholta. Pirtin nurkassa
piti se aika tohinan ja jokaisessa raossa ja lävessä vonkui ja vinkui.
Etehiseenkin tulla puuskautti ja sysäsi syrjällään olevan korvon,
maitopytyn tai sangon pyöriä hyrräämään pitkin etehisen siltaa ja
löytäessään tyhjän kontin tahi vasun tupsautteli niitä paikasta
toiseen.

Ihmisiäkin, jotka liikkuivat ulkoilmassa, se kiusotteli. Jos he
astuivat vastaan, tahtoi se pysäyttää siihen paikkaan, jotta töin
tuskin pääsivät eteenpäin. Jos taas menivät myötä, työnsi se selästä,
ettei tarvinnut muuta kuin jalkojaan nostella, niin pääsivät
juoksujalassa eteenpäin. Miesten takinliepeet se pani lepajamaan ja
koetti hattua päästä temmata. Naisten hameita pullisteli se ja
hatuutteli, jotta räpse kuului.

Neuvosenniemen pirtti oli täynnä miestä, sääpitolaisia. Rähinä siinä
kävi semmoisessa miesjoukossa. Puheltiin yleisesti ja yksityisesti.
Väliin lausueli vain yksi mies, vaan toisin vuoroin pakisi joka suu
yhtäaikaa, jottei kukaan kuunnellut. Sittenpä saattoi syntyä hetkiseksi
äänettömyyttäkin, vaan hetipä rupesi pari kolme suuta taas yhtaikaa
turajamaan. Yhtä asiaa ei pitkään hankailtu ja sopi siinä juoksemaan
montakin asiaa rinnakkain, jotta ehdittiin puhella jos jostakin. Siinä
se aika kuluikin jaarikoidessa.

Päivä oli jo kulunut puoleen. Arkku arkun perästä aukesi ja suu ja
toinen ja sitä tehden useampi alkoi käydä. Jokainen oli pian
syöntipuuhassa arkkunsa ääressä. Syödessä puheltiin niin paljon kuin
syönniltä saatiin aikaa. Muutamat olivat hiljaisempia, jotta puhelivat
matalalla äänellä toverinsa kanssa, toiset rupattivat yhtäläiseen
lujasti kaikkien kuultavaksi, vaan olipa vielä niinkin sukkelia
suunsoittajia, jotta joutivat rinnan pitämään yleistä ja yksityistä
keskustelua.

Ajan kuluessa suu toisensa perästä heitti käymästä, arkku arkun jälestä
lupsahti kiinni, piippu ja toinen alkoi röyhytä ja hetkisen perästä
mies, toinen, kolmas ja niin edelleen kaatui ja keskustelu sen mukaan
hiljeni. Muutamia miehiä vain jäi valveelle veneistä huolta pitämään.

Erkkikin syötyään vääntäysi nukkumaan. Mutta Katri kuleksi Liisan
kanssa ulkokausteella joutessansa. Eivät he kuitenkaan viitsineet kauan
siellä oleksia, kun näet tuuli niin jotta hameihinsa tahtoivat
takertua. Suojaan heillä tuli asia ennen pitkää.

Pirtin etehiseen tultua pystyi Katrin silmään keltainen ovi etehisen
toisella puolen.

»Tupakoon se tuolla?» viittasi Katri Liisalle.

»Tupa kai», arveli Liisa.

Katri ei siihen heittänyt, läksi katsomaan. Hän raotti ovea ja kurkisti
sisään. Siitä hän rohkaistui enemmän ja kävi sisään. Tuvassa ei ollut
ketään, vaan ovi oli auki kamariin, josta kuului raksutus. Katri hiipi
edelleen ja Liisakin tuli katsomaan, että minne se Katri menee.

Katri teki hyvän päivän tyttärelle kamarissa--se oli talon tytär,
Reeta.

Reeta vastasi hyvän päivän ja kysyi kuulumisia.

»Eipä kuulu.----Tuoko se nyt on se masiina?» virkkoi Katri ja lähestyi
varovasti Reetan ompelukonetta.

»Tämähän se on», vastasi Reeta ja rupesi ompelemaan.

»On aika rallatuskoje», arveli Katri. »Niin pistää kiperään, ettei
silmä erota.--Ei mahtane tulla hyvää jälkeä.»

Reeta näytti ompelusta ja näytteli sitten tarkemmin konettaankin ja
selitti. Katri ihmetteli lakkaamatta.

Oli sitä nyt Katrilla ihmettelemistä ja niin se häneltä aika kului.

Jussi syötyään kävi rantaan. Viskasi veden veneestä ja katsahti olisiko
sillä ja muilla veneillä mitään vaaraa ja istui sitten rannalle ja pani
piippuun.

Ilma myräköi. Ärjä kuohui valkeassa vaahdossa. Rannalle ryntäsivät
aallot, synnyttivät jyrisevän äänen, aivan kuin olisi ukkonen käynyt
etäällä. Metsä tohisi. Väliin kuului kova jyräys, kun joku puu kaatui
tahi maanpinnan möhkäle vieri järveen.

»No, on nyt myräkkä!» kuuli Jussi äänen selkänsä takaa.

Jussi katsahti taakseen. Kusti siellä tuli ja hän istahti Jussin
viereen.

»Paljoko sinun kellosi on?» kysyi Kusti.

Jussi katsoi ja sanoi.

»Se on kuusi minuuttia jälessä Oulun kelloista», virkkoi Kusti.

»Onko sinun kellosi sitten Oulun kellojen kanssa yhdessä?» kysyi Jussi.

»On. Tämä käy ihan yksissä Oulun horisontin kanssa. Tiedäthän sinä»,
alkoi Kusti selittää, »siellä Oulussa sen tornihökkelin, mikä on siellä
saaressa, siinä sillan päässä?...»

»Joo, joo.»

»--siitähän tuota mennään sivukin ja sen sillan alatse palatessa--niin
sen valkean tornitörräkkeen, tiedäthän?»

»Joo, joo.»

»No, siinä nostetaan kahdentoista aikaan semmoinen pallonmöhkäle riu'un
nokkaan.»

»Yhy.»

»Niin, tässä mennä kesänä--se oli alkukesästä--kun kävin siellä, panin
kelloni sen mukaan. Talvella käytiin sitten siellä kilpamarkkinoissa.
Minä ajattelin mennessäni, että annahan näkyä, onko tuo kelloni
jaksanut seurata. No, ihan täsmälleen se oli pysynyt yksissä, ei puolen
minuutin eroa, ei vähääkään. Ja se ei ole perätöntä puhetta. Kunhan
olisi sattunut Tervolan renkipoika olemaan tässä, kyllä se todistaisi.
Hän seisoi ihan vieressä talvella kun katsottiin palloon!»

Täytyihän nyt Jussin uskoa.

Sitten Kusti kertoi ja selitti Jussille, miten hänen silinterinsä ei
maksa hänelle mitään. Vaihtokaupoissa oli hän näet niin voittanut.
Hänellä oli ollut huono »engelsmanni», pahanpäiväinen mukura, ilman
niitä rämppäkelloja. Sillä hän oli alkanut vaihtokauppansa. Tarkan
selon antoi hän siitä, minkä sorttisen kellon hän tällä mukurallaan oli
vaihtanut ja keltä vaihtanut, paljonko välejä antanut, minkä sitten
vaihtanut sillä, minkä taas tällä, keltä, paljonko välejä antanut tai
saanut, kaikki tarkoin aina nykyiseen silinteriinsä. »Ja tämä on pätevä
ja tarkka», virkkoi Kusti lopulta.--

»Katsohan tuonne selälle», osotti Jussi.

»No, nyt on ihme! Eikö vain siellä ole purjevene tulossa. Paholainen
itse kai siellä laskee!»

»Pääsisihän se lentämälläkin, mitäs sen sitten purjehtia tarvitsisi.»

»Hulluja nuo lie sitten täydelleen!»

»Mitä lienevät, vaan tulossa ne ovat!»

»Eiköhän siellä miehillä housut lotaja, jos heillä vähääkään järkeä
lie. Katso, kun ei kun välistä vilahtaa purjetta aallon sisästä! Voi
polosia!»

»Ne eivät olekaan Nauku-Maijan poikia», arveli Jussi.

»Saapa nähdä, pääseekö tuo onnella», virkkoi Kusti.

»Onneksi on toki tuo purje pieni ja rääsyinen», selitti Jussi.

»Kyllä on miehillä sydän kivestä ja sekin tervattu!»

»Kiireesti tulee!»

»Ihan kuin lentämällä!»

»Eihän noilla enää olisi pitkä matka.»

»Ei olisi, vaan yhä julmemmalta vain alkaa näyttää. Katsohan kun keula
nousee tojottamaan kohti taivasta ja läiskähtää sitten alas--tuelleen.»

»Molemmat miehet näkyvät olevan perässä. Toinen viilettää ja toinen
viskaa vettä ihan yhtäläiseen.»

»Siinä on leikki kaukana!»

»On niitä hurjia, kun tuommoiseen Jumalan ilmaan lähtevät.»

»Katsohan, kun vene puikkelehtaa aallolta aallolle.»

»Jo kaatuu...!»

»Ei se vielä, vaikka tänne näyttää.»

»Kunhan se pääsisi tänne lähemmäksi, niin eihän sillä sitten mitään
hätää olisi mantereen suojassa.»

»Voi hyvänen aika, minkälaista vohkaa se tulee: äsken tuolla kaukana
pilkoitti ja nyt jo tuossa rantaan pääsemässä.»

Aika vinhakkaa vene laski kohti rantaa. Ponnistella sai mies melassa,
pitäessään venettä oikeassa suunnassa, josta se pyrki pyörähtämään
hyppiessään aallon seljältä toiselle kovan tuulen työntäessä.
Ponnistella sai vesimieskin, sillä aallot yhtäläiseen ropsivat laidan
yli. Ei siinä oltu leikkimässä, ihan oli tinka työ!

»No pääsihän kuin paasikin onnellisesti. Ei sillä mikä hätänä enää ole
näin lähellä, mantereen suojassa», tuumi Kusti.

»Eihän sillä», arveli Jussi, »enää ole juuri kovin suurta hätää ... nyt
se ... jopahan...!»

Vene oli kumossa ja juuri rantaan pääsemässä.

Jussi ja Kusti kilpasivat pieneen veneeseen ja joutuivat kaatuneitten
avuksi. Miehet nostettiin veneeseen, koottiin tavarat, jotka kelluivat
veden pinnalla aaltojen selässä, ja kaatunut vene kuletettiin rantaan.

»No, eipä sinne tainnut jäädä muuta kuin suolasäkki», arveli toinen
kaatuneen veneen miehistä, katsellessaan pelastettuja tavaroita.

»Ja minulta hattu», arveli toinen katsellessaan hänkin tavaroita ja
siristellessään vettä hihoistaan.

»Jos ei vain nää olisi sattuneet joutumaan niin pian apuun», arveli
taas toinen, tarkoittaen Jussia ja Kustia, »olisi voinut käydä
hullummastikin».

»Miksi ette laskeneet ennemmin purjetta? Johan sen olisi saanut?» kysyi
Jussi.

»No, minä juuri rupesin, vaan oli jo kumossa ennenkuin kerkesin tarttua
köyteenkään», vastasi toinen miehistä.

»Ei se näkynyt pitkään arvelevan kaatumistaan, ihan se pyllähti äkkiä»,
arveli Kusti.

»No, se tuli semmoinen tuulen puuska ja rumpsautti kumoon ihan yhteen
sanaan», arveli taas toinen miehistä, tyhjentäen vettä saappaistaan.
»Se tässä rantaan kääntyessään tuuli hankasen puolelta.»

»Mistä ne on nää miehet?» kysyi Jussi.

»Kiannaltahan sitä oltaisiin.»

Taloon lähdettiin siitä heti kun oli saatu vene vedetyksi maalle ja
venekaluja kootuiksi rannalle. Pirtissä pantiin kuivamaan kaikki mikä
oli kuivattavaa, ja kaikkihan sitä olikin. Rahat leviteltiin varovasti,
taskukellot pyhittiin tarkkaan, kontti ja eväsarkku aukaistiin ja
tavarat nostettiin pois. Arkkuun ei ollutkaan toki vettä viljalti
kerennyt mennä. Riisiryynipussin kylki oli vähän kostunut ja joku
korppu, kartuusitupakat vähän nurkasta, samoin punakantinen
katkismuskin toisesta kannen laidasta, vaan muu kaikki oli
vahingoittumatonta. Kontissa oli vesi tehnyt enemmän vahinkoa.
Leipäkullan--joka pidettiin nyt kontissa kun ouluntuliaiset olivat
vallanneet arkun--oli se vellonut näökkääksi ja samaan maskiin
sekoittanut ne pari sikuripötkyä, jotka, tilan ahtauden tähden arkussa,
olivat saaneet sijansa kontin pohjalla samoin kuin russakkapulverikin.

»Kyllä se tuolla selällä antoi kyytiä. Voi pahuus, kun se kiiätti»,
tuumaili toinen tulijoista, viskatessaan orrelle takkinsa, josta vesi
alkoi lattialle tippua.

»No, se vei semmoista hamppua, jotta sydäntä mieli viiltelemään»,
lisäsi toinen, levitellessään tupakoitaan ikkunalaudalle
auringonpaisteeseen kuivamaan.

»Mistä ne nää miehet tulevat?» kysyi eräs, joka nouseskeli nukkumasta.

»Oulusta», vastasivat tulijat.

»Eihän sitä kehnokaan tämmöisellä säällä kule», arveli edellinen,
pistäen piippuun.

»Kuka se täällä Oulusta kulkee?» virkkoi taas muuan, joka myöskin
heräili unestaan ja oli saanut puheesta sen verran selvää, että
keskustelu oli jostakin erinomaisemmasta.

»Päivää!» toivottivat tulijat herääjälle. He olivat tuttavia, samasta
pitäjästä.

»Terve! Terveisiä Oulusta.»

»No, pahuusko teidät on tänne viskannut? Vai onko siellä ilma jo
laantunut?--Eihän se mitä! Vielä tuolla tohajaa nurkissa, jotta luulee
seinäin menevän.»

»Purjetuultahan me olemme tänne höllötelleet», vastasivat tulijat.

»Vieläkö!» arveli edellinen, kaivellen piippuaan.

»Täällä olisi kaupungin tupakoita, kasakkarettinkiä, vaan taitavat
olla vielä kosteita. Ehkä ne sentään jo palaisivat. Pankaahan täältä
kaupungin tupakkaa!» tarjottelivat tulijat tuttavalleen.

»Kiitoksia», lausui tämä tupakan pantuaan. »Mitenkä te oikein olette
tulleet?»

Tulijat kertoivat matkansa ja sattumansa.


»Ei sattunut pahemmastikaan», arveli tuttava.

»Eihän se toki käynyt sen nolommasti.--Esa, tulkaahan kaupungin
viinoille!» käskivät tulijat tuttavaansa.

»Oikein kaupungin viinoilleko tässä pääsi...?» arveli Esa,
lähestyessään arkkua.

»Ottakaa pois!» kehotettiin.

Esa tarttui pikariin ja ryyppäsi.

»Kiitoksia.»

»Ottakaa pohjaan!»

»Kiitoksia.»

Esa vetäysi takaisin ja puhalsi ensin ja sitten pyyhki etusormenselkään
mutruilevaa suutaan.

»Tulkaahan tekin ottamaan», käskivät he auttajiansa.

Kusti meni heti ja vetäsi poskeensa ryypyn katkeamatta. »Kiitoksia»
tuli ihan vääristymättömästä suusta. Eikä Kusti puhallellut, suutaan
pyyhiskellyt eikä mutruillut.

»Tulkaapa tekin ottamaan.»

»Johan sitä nyt kaikille oulumiehille...» arveli Jussi, vaan otti
kuitenkin.

»Eihän sitä toki kaikille vielä tule», arvelivat Oulusta palaajat, ja
kun olivat itse ryypyn ottaneet, panivat tulpan pullolle ja rupesivat
syömään.

Vaan mies toisensa jälkeen nousi istualleen ja siitä vänkäysi
seisovalle jalalle. Joku alkoi heti puuhailla tupakaksi, ja
virkkuluontoinen mies jos oikein sattui ja puhelias, tarttui heti
muitten puheeseen. Mutta toinen kun oli päässyt seisaalleen, kulki
penkin luo, vääntäysi istumaan ja haukotteli ja venytteli surkean
näköisenä.

Oli sitä syönti-aikana puhelemistakin. Nuo rohkeat Oulusta palaajat ne
antoivat aihetta. Kyseltiin tulijoilta, ja ihmeteltiin ja ihmeteltiin.
Sitten ruvettiin kertomaan eräistä, jotka niinikään olivat
jumalattomassa ilmassa uskaltaneet liikkeelle. Kuta muinaisemmassa
ajassa tapaus kerrottiin tapahtuneeksi, sitä uljaampi se oli. Jokainen
suu, joka tapauksen oli kertonut, oli siihen lisännyt kaunistukseksi ja
niin se kasvoi ja varttui, jotta nykyaikana tapahtuneeksi se olisi
liian komea ja suuri. Jokainen kuitenkin uskoi, sillä olihan se
mahdollista entiseen aikaan.

Muuan melalahtelainen kertoi Antinlahdessakin olleen tässä takavuosina
isännän, joka oli ollut mainittava oulussakävijä. Julman vankka mies ja
sydämetön. Itse oli aina laskenut Oulujoen kosket...

Paljonhan niitä on nytkin, jotka laskevat itse kaikki kosket--
kiantalaiset, hurjat, joka mies...

Kyllähän niitä on. Semmoiset, jotka ikänsä ja aikansa rymyävät
koskivesillä, nehän ne kyllä. Mutta järvikulussa se samainen isäntä oli
ollut mato. Kun vain lie ollut purjetuuli, niin hän kuului laskeneen,
tuuli sitten kuin kovasti tahansa. Sitä kummaa ei kuulu nähdyn, jotta
hän olisi tuulen takana ollessa sääpitoa pitänyt. Päänsä vaan aina oli
kuitenkin pelastanut eikä äyrin vahinkoakaan koskaan saanut. Yhden
kerran oli omaan rantaan pääsemäisillään tuuli tupsauttanut veneen
kumoon. Mutta ei sattunut hänellä silloin olemaan suoloja eikä jauhoja.
Sukka, johon oli sitonut potaatin siemenet, mitkä oli Oulusta saanut,
painui järven pohjaan, mutta sukeltamalla saatiin sekin ylös.--Niin hän
aina vain laski ja onnella laskikin.

»Onhan ne entiseen aikaan olleet uljaita, uljaampia kuin nykyajan
kansa, ja lie heillä ollut omia konstejaankin», arveli joku.

»Olihan sillä vanhalla kansalla sitä sanan mahtia...»

»Liekö se avittanut, vaan kun ovat olleet voimakkaampaa ja uljaampaa
väkeä, se tuo lie syynä.»

»Mutta mitä hän niillä potaatin siemenillä teki?»

»Ka kylvi, ja siitä se levisi potaatinviljelys tämän järven rannoille.»

»Vai hän se ensinnä?»

»Hän, ja siitä se levisi...»

Siitäpä johtui nyt uusi puheaine. Potaatin viljelyksestä, mistä se on
alkujaan ja miten se on kulkeutunut Suomeen ja kunkin kotipitäjään, nyt
puheltiin. Jussi tiesi kertoa potaateita kasvatetuksi Amerikassa ja
sieltä tulleen Englantiin. Siellä Englannissa muuan herra, joka niitä
ensinnä kylvi, oli syksyllä pitänyt suuret kestit, ilosta kun oli
saanut potaatinsiemeniä. Kesteissä oli ruuaksi potaattejakin. Mutta kun
herrat rupesivat niitä syömään, niin irvolleenpa suunsa vääntyi. Talon
herra, ollen äkkinäinen, oli keittänytkin potaatin nuppuja.

»No, herroilta jäi syönti sikseen?»

»Paljon voin ja sokerin uhalla koettivat nieleskellä niitä.»

»Liekö tuo totta?» arveli Erkki.

»En tiedä, se meidän papin poikahan se haasteli tuota erään kerran.»

»Minkätähden se ei saattaisi olla totta, erehtyyhän ne herratkin sen
verran», arveltiin yleiseen.--

»Kuka se niin rikas?» kysyi kovalla äänellä joku, joka oli ottanut osaa
keskusteluun potaatin viljelyksestä, mutta puuttui nyt muuhun
puheeseen, jota oli kuunnellut toisella korvalla.

»Meidän entinen herrastuomari.»

»On meidänkin pitäjässä muuan rikas, ja onkin oikein uhma rikas»,
arveli joku kiantalainen.

»Niin, Jörön ukko», jatkoi toinen kiantalainen. »Sillä niitä on rahoja.
Eipä hänellä muuta ole työnäkään kuin muutella niitä kuopasta
kuoppaan.»

»Kuopassako hän niitä pitelee?»

»Kuopissahan ne vanhat miehet niitä pitelevät, petäjikössä puitten
juurilla ja kivien alla. Sitten niitä muuttelevat aina uusiin kuoppiin,
jottei keksittäisi heidän kätköjään. Näin minä kerran kun se Jörön ukko
tuli metsästä ja kantoi rahojaan kotia. Oli vanha saapasrähjä, joka oli
hänellä täynnä rahoja. Siinä oli homehtunutta hopeaa kosolta. Kuinka
monta saappaan täyttä liekään hänellä.»

»Mistä hän niin oli koonnut?»

»En tiedä mistä hän lie keräillyt. Silloin entiseen aikaan terva oli
korkeissa hinnoissa ja silloin nuo kuuluu eloakin kuletelleen
myötäväksi, niin lie sen aikuisia saaliita.»

»Siunaupi sitä eräille sitä rahanroskaa.»

--»Tuon Paltamon rovastinhan ne kehuvat olevan äveriään. Sillä on
suuret tulot.»

»Liekö nuo kovinkaan.»

»Saattaa olla suuret tulot, mutta Paltamon rovasti on vain mökkiläinen
Limingan rovastin suhteen!» Niin arveli muuan vanha liminkalainen, joka
oli nyt renkinä Hyrynsalmella. »Limingan rovastilla on enemmän tuloja
kuin senaattorilla.»

»Niinkö se on suuri pitäjäs?»

»Niin. Se oli Viikkosanomissa, että Limingan rovastilla on enemmän
tuloja kuin senaattorilla.»

»Kelpaa sen elellä!»

»Vaan taitaisipa saada panna Paltamon ja Limingan rovastin
kymmenvuotiset tulot yhteen, eikä sittenkään tulisi niin paljon kovaa
kokoon, jotta vastaisi Pärpuumin rahoja.»

»Hyvinkin saisi. Liivinsä taskussahan jo Pärpuumi toki semmoisen summan
pitää.--Saisi panna Oulun kuvernöörinkin tulot lisäksi, eikä sittenkään
riittäisi.»

»On sitä sillä miehellä holetta.»

»Entäpä Kanteliinilla?»

»No, ei se ole köyhä poika hänkään.»

»Kumpi heistä lie rikkaampi?»

»Kukapa hänet tiennee--vaan köyhiä ei ole kumpikaan.»

»Ne ne ovat Oulun kaupungin rikkaimpia porvareita.»

»Ja Älliini eli Nelmanni--mikä se on--rahallinen talo on sekin.»----

Niin sitä syödessä siinä puheltiin ja puhellessa jouduttiin asiasta
toiseen.--Vaan mies ja toinen taas pisti puukkonsa tuppeen, ryyppäsi
vielä kerran piimää, pyyhki käsiselällä suutaan, siirtyi arkun äärestä
ja alkoi hommata tupakkaa piippuun. Piippuja aina useampia alkoi
röyhytä ja arkun kansia lopsahteli kiinni.

Ulkona pauhasi myrsky, telmi ja ryski. Kolme vuorokautta tuuli yhtä
pohkaa. Puolipäivän ja sydänyön aikaan se vähän laantui, vaan ei niin
paljoa, että olisi kyetty liikkeelle. Ei auttanut oulumiehillä muu kuin
odottaa ja odottaessaan syödä ja nukkua. Neljäs vuorokausi oli
kulumassa. Puolipäivän aikana purkausi tuulemaan niin rajusti, jotta
eipä koko aikaan niin. Sitte se heitti. Se oli ainoastaan lyhyt
puuskaus, viimeinen hyökkäys, jonka jälkeen se masentui, ja siitä se
laantui laantumistaan. Heti puolipäivän jälkeen oli jo melkoisesti
tyyntynyt. Viiri harvasteeseen vain kääntelihe ja kääntyessään
vingahti. Metsäkin oli lakannut tohisemasta ja puunlatvat vitkalleen
vain huojuivat. Vaahtopäiset aallot Ärjällä kävivät harvemmiksi ja
jyminä taukosi vähitellen.

Ja nyt päivällisen syötyään matkalaiset eivät panneetkaan enää maata.
He kuleksivat ulkona, tähystelivät taivaalle ja järvelle ja jokainen
arveli, että kyllä se siitä yöksi tyyntyy kerrassaan.

Mutta jo kotvasta ennen iltasta kävikin ilma ihan tyyneksi. Ärjä oli
asettunut. Loikka, mikä suurilla selillä käy vielä kauan myrskyn
jälkeen, vieri tyynenä ja rauhallisena ja synnytti rannoilla hiljaisen
loiskeen. Oulumiehet hommautuivat taipaleelle. Arkut ja muut kampsut
kannettiin veneisiin, ja sitten matkalle. Melske nyt kävi rannassa ja
porske veneitä työnnettäessä väljälle vedelle ja käännettäessä matkan
mukaan. Vakavasti kulki joka vene tietänsä, ja oli sitä tiessä
leveyttä ja pituuttakin oli. Ärjä levisi laajuudessaan: siintävissä
olivat rannat edessäpäin ja vasemmalla, jopa muutamassa kohdin
näkymättömissäkin. Uljas ulappa. Suurellinen ja kaunis rauhallisen
tyynenä, uhkea ja pelottavan mahtava--nimensä kaltainen--rauhatonna,
aallokkaana.

Kohtapa Neuvosenniemestä lähtien on Arjan pohjoisena äärenä sileä,
kallioinen ranta, Härkörannaksi sanottu, kulkijain pelokki, niin
tukkilaisten kuin tervamiestenkin. Yhtenään vain sileää kalliorantaa,
ei saarta yhtään edustalla, jotta tuuli ja aalto pääsee aina ulapan
äärimmäisestä lahdelmasta esteettömästi ja täydellä voimalla ryntäämään
rantaan saakka. Mihin siinä suojansa ottaa myrskyn syntyessä?--Monet
tukkilautat ovat siihen hajonneet, vaan useita veneitäkin on se ranta
jo niellyt ahnaasen kitaansa.

Pitkin Härkörannan kuvetta kulki matkue vitkalleen ja vakavasti. Pitkä
liuta siinä nyt oli tervaveneitä. Enimmäkseen ne kulki jälekkäin,
vaikka väliin oli pari ja kolmekin rinnakkain, kunnes niistä joku
joutui edelle ja niistä kahdesta taas toinen sortui jälkimäiseksi. Tämä
ei tapahtunut minkään kilvotuksen takia, vaan muutoin nyt siinä
soudellessa sattui silleen.

Niin suuressa joukossa kun kuletaan, niin aina siinä puhellaankin
jotakin--jollei vaan ole vastatuuli soudettavana, sillä silloinhan sitä
ei jouda työltään rupattelemaan. Lähellä kulkevain venekuntain kanssa
tavallisesti haasteltiin, vaan tuon tuostakin hihkastiin sana ja kaksi
ja väliin pitemmältäkin johonkin ulommaiseenkin veneeseen. Heläyttipä
joku »poika huoleton, nuori ja naimaton» iloisen laulunkin, laski sen
ilmoille jotta raikui. Kaiku rannoilta kertoi laulun, yhtä uskollisesti
kuin muunkin puheen ja airojen loiskeen sekä hankasten kitinän. Vaan
matkan eestyessä erkanivat veneet enemmän toisistaan, jotta matkue
muodostui pitkäksi jonoksi. Haastelu kävi hiljaiseksi ja harvemmaksi,
työ jatkui yhä uutteruudella ja hartaudella. Kustin ääni vain enää
kuului kaikkialle ja hän se vielä tuontuostakin heläytti laulun,
milloin rakkaudenlaulun, milloin sotalaulun.

    »Vilu on niin vihava
    rakkaus on lämmin,
    milloin lienee kullan kämmen
    korvan alla lämmin.»

Semmoisen hän lauloi ja sitten taas:

    »Kaakkuri, kaakkuri katolla laulaa,
    kuohuva koski se aalloilla pauhaa;
    elä ole kultani ylpeä,
    sillä nuoruuden aika on hempeä.»

Vaan sitten hän laulaa lasketteli pitemmän sotalaulun, hoilasi, jotta
raikui järven rannat:

    »Kesäkuulla lämpimällä, iltapäivällä ihanalla,
          rituraturaa.

    Alkoi sota ankara, josta ma tahdon laulella,
          rituraturaa.

    Engelsmanni ylpiä, tahtoi meitä hylkiä,
          rituraturaa.»

Vaikeni vihdoin Kustikin ilon pidännästä eikäpä nyt kuulunut enää muuta
kuin airojen loiske ja hankasten kitinä. Kotvanen oli jo soudeltu ja
taivalta tehty melkoisesti, toista penikulmaa. Aurinkokin oli kerennyt
jo laskulleen. Hohtavina rusottivat pilvet taivaan rannalla ja järven
selälle syntyi pitkä rusottava juova, joka kiemuroi tuhansina mutkina
tyynen loikan käydessä.

Mutta ei ollut päässyt aurinko täydelleen mailleen, ennenkun alkoi
pieni väre-aalto käydä loikan selässä. Näytti rupeavan tuulemaan--
pilveenhän tuo aurinko laskikin. Jokainen silmäili rauhattomin katsein
väreen käyntiä ja tarkasteli pilviä taivaalla.

»Kyllähän se siitä taas heittäikse tuulemaan», arveli kukin mielessään.

Kun oli päästy lähelle Kuoston saarta, kävi ilmanhenki tuntuvaksi ja se
oli hankavastainen. Pian vireni se ja alkoi tuulla semmoisella
voimalla, jotta sounti kävi raskaaksi. Silloinpa suuntasivat veneet
kulkunsa saarta kohti ja sen suojarannalle täytyikin heidän pysähtyä.
Kovin ankara ei tuuli ollut, vaan ei sitä jaksanut soutaa. Siellä se
nyt taas tuli sääpidon pitäminen uudelleen. Eipä muukaan auttanut ja
tyytyä siihen täytyi.

Saaressa ei ollut pahastakaan asuntoa, ei kalasaunaakaan, senpätähden
ukot alkoivat kiireimmän kautta hommata nuotioita. Ei lämmin luita
riko, varsinkin kun viileinä ja tuulisina kevätkesän öinä asuksii
työtönnä ilman avarassa tuvassa.--Kauan ei viipynytkään ennenkuin kaksi
uljasta rakovalkeaa oli palossa.

Illallisen syötyä asettuivat ukot honkavalkean ympärille istumaan,
tupakoimaan ja juttelemaan odotellessaan tyyntä. Ja yhä sitä juttua
kesti, kesti köytenään. Tokihan sitä kesti semmoisessa miesjoukossa,
josta useimmat olivat tehneet kymmeniä oulumatkoja. Yhtä ja toistahan
sitä on saanut matkoilla nähdä.--

»Missä sitä niin?»

»Siinä se oli kauppatorin laidassa semmoinen vaatteesta kyhätty huone,
jossa ne kujeilivat.»

»Niin pöytääkö kannatteli nenällään?»

»Ihan. Molemmin käsin nosti jaloista pöydän koholle päänsä korkuiselle,
asetteli sitten yhden jalan nenälleen ja siinä se sitten pöytä lekkui
ihan käsin pitelemättä.»

»Olin minäkin kerran siellä maneesissa--vai miksi ne sanoo
kaupunginpäässä sitä pitkää rakennusta, jossa ennen oli sotamiehet.
Siellä sitä näki jos jonkinlaista peliä. Siellä näet oli ihmistä ja
hevosta, jotka tekivät semmoisia kujeita, jotta ne nyt vasta oli. Ihan
ihmeitä siellä näki. Muuankin niistä konstin näyttäjistä kun lähättäysi
ilmaan, niin liki kattoa kävi ja kaksi kertaa heitti tullessaan
kuperkeikkaa ja sitten kiepsahutti seisaalleen maahan, käpälilleen kuin
kissa.»

»Onpas se ollut!»

»Ja siellä nyt näyteltiin--osaa niitä nyt kertoa! Eihän niitä uskokaan,
kun ei lie nähnyt.»

»Kävin minäkin kerran siinä maneesissa, vaan siellä silloin pelattiin
oikeata tiatteria.»

»Minkälaista se oli?»

»Siinä kuvailtiin suutarin pojan naimaan lähtöä.»

»Katsohan! Kaikkia ne kummittelevat.»

»Siinä se poika läksi naimaan muutamasta talosta. Mutta kun tuli sinne,
niin siellä jo sen tytön häitä vietettiinkin.»

»Tyttö oli jo keretty toiselle antaa?»

»Toinen jo oli korjannut tytön. Siitäpä kovin sydäntyi suutarin poika,
suuttui, jotta rakensi toran ja tappelun, särki ikkunat, kaatoi pöydät
ja piti aika mekaa.»

»No, mikä siitä?»

»Mikäpä kuin nolona ja vahvalla pelolla kotia marssimaan.»

»Tietääpä tuon!»

»Mutta ne häät, ne nyt oli niin kuvailtu, ihan kuin häät ainakin.
Siellä syötiin ja tanssittiin ja viululla soitettiin. Ja suutarin koti
oli kuin konsanaan, suutaripöytineen ja muine kaluineen; kaikki metsät
ja koko ajatus ihan kuin elävä.»

»No, on sitä jotakin. Mistä ne silleen keksivätkin semmoista?»

»Niitä on kirjoja, painetuita kirjoja oikein. Olen minä tämänkin
lukenut kirjasta. Meidän papin pojalla on semmoinen kirja.»

»Nummisuutarit oli sen nimi.» Jussi se niin sanoi ja hän sitten
tarkemmin kertoikin. Se joka oli nähnyt näyteltävän sanoi aina, että
niin se oli kuin Jussi kertoi.

»Vaan tiatteriako vai mitä meininkiä lie ollut, jota ne pitivät tässä
yhtenä kesänä siinä Kirkkotorilla?» arveli Erkki, kun Jussi oli
lopettanut kertomuksensa. »Siinä oli summaton joukko rahvasta. Ensin
soitettiin ja sitten muuan herra siellä keskellä toria alkoi saarnata
pomiloida, mitä lie saarnannut, en ymmärtänyt koko kieltä. Hänen
vieressään oli suuri tötterö, vaatetötterö, eli niinkuin suuren suuri
rinuliini. Se rinuliini sitten sen herran saarnatessa valahti alas ja
sen sisästä muljahti korkean kiven päässä oleva ihmisen pää, vaskinen
vai mitä ainetta lie ollut. Ja sitten ne herrat huusivat, jotta se
vasta mölä oli. Laulettiin ja saarnailtiin siinä vielä ja sitten se
ihmisjoukko hälveni ja siihen se jäi se ihmisen pää ja siinä se näkyy
vieläkin olevan.»

»Ei se tiatteria ollut», selitti Jussi. »Muistopatsasta ne ovat
vihkineet. Se on muistopatsas, mikä on siinä torilla.»

»Mitähän lie sitten ollut. En minä saanut hänestä eloa enkä ymmärrystä
koko menosta», tuumi Erkki.

Silleen jatkui keskustelu muisteloista oulumatkoilta. Vaan moni oli jo
vaipunut pitkälleen honkavalkean ääreen, nukahtanut piippu suuhun, ja
yhä useampia vaipui. Puoliyön tultua ei enää kuulunut puhelua: uni oli
vallannut miesjoukon. Aaltojen kuohunta kuului vastarannalta, yörastaan
liverrys humajavasta metsästä, hiljainen loiske veneitten luota, ja
palavan nuotion luota kuului kuorsaus, vaan myöskin hiljainen laulun
hyminä.

Liisa valvoi vielä, istui makaavan Katrin vieressä, neuloi sukkaa ja
lauleli hyräili:

    »On virran vierevän rannalla
    minulla mielipaikka;
    somasti metsä huokuvi,
    kova on virran valta.

    Mä kerran kera kultani
    siell' istuin leikitellen;
    kannolla kuusen katkaistun
    puhuimme kuiskutellen.»

       *       *       *       *       *

Kohta kun Oulujoki on leveänä virtana alkanut niellä Oulujärven vesiä,
polvistuu oikeanpuoleinen ranta ja polvekkeesen syntyy laaja pyörre ja
sen taakse pitkä tyyni lahti. Pyörteellä on sopiva satama
höyryvenheille, oulumiehille ja lankkulautoille.

Tällä kertaa oli Pyörre melko tyhjänä ja liike siellä hiljaista.
Muutamia lankkulauttoja ja pari kolme lankkulastia, jotka tekivät
lähtöään koskille. Olihan nyt vielä niin alkukesä ja pitkälliset
vastatuulethan nyt pidättivät ylhäältä tulijoita.

Viikkokausi on vierryt siitä, kun jätimme matkalaisemme Kuostonsaareen
sääpitoa pitämään, eikä heitä vielä ole Pyörteellä näkynyt.
Oikisuunnassa olisivat jo aikoja sitten olleet ja menneet--niin,
oikisuunnassa jo palaileisivat Oulusta.

Kaunis oli nyt sää ja tyynenä lepäsi Niskaselkä. Kaukana selällä laski
höyry-alus, näytti vain pieneltä mustalta pilkulta, josta korkeana
patsaana kehosi savu ja kaatui ilmaan pitkäksi juovaksi.

Jälessään oli höyryllä kaksi lankkulotjaa, jotka tyhmän näköisinä
seurasivat nenästävetäjäänsä, vaan lotjien jälessä johotti tervaveneitä
kahdessa pitkässä rivissä. Siellä ne olivat meidän matkalaisemmekin.
Virran niskaan päästyä hylkäytyivät veneet höyryn jälestä omin nokkinsa
Pyörteelle laskeakseen. Peräkkäin soluivat ne virtaan ja toinen
toisensa jälestä pyörähtivät Pyörteelle. Kuta tottuneempi mies melassa,
sitä sievemmin pyörähti venekin Pyörteelle, vaan äkkinäisen käsissä
sorti sitä virta kauas alas tahi joutui se virran jamaan, josta oli
vaikea soutaa kiskoa pyörrevedelle.

Pyörteelle päästyä ryhtyivät ukot kiireimmittäin varustelemaan
veneitänsä rapeilla ja hatuilla, sillä oli päivää vielä siksi jälellä,
jotta hyvästi kerkesi Niskakoskelle, vaikka menihän sitä
varustellessakin kotvaselta aikaa, vaan sittenkin...

Kaikki oli varusteltu mikä oli varusteltavanakin: räpeet sidottu
laidoille, hatut keulaan ja vaulu melassa voideltu. Laskumiehet
laittausivat veneisiin. Nimismies seisoi rannalla, merkitsi jotakin
kirjoihinsa--veneitten ja tervatynnyrien luvun--ja katseli, jotta
kävihän kaikki järjestyksessään, sitte läksi astumaan kädet selän
takana ja kepillä napsi kinttujaan. Vene toisensa jälestä kääntyi,
työntyi virtaan ja virran selkää kulki johotti kohti Niskakosken suuta.

Jo etäältä näkee kosken hyrskyä, näkee vaahtopäisten aaltojen käpryt
hyppiä puikkelehtavan, aallon nukkain vaan pistäyvän ylös, ikäänkuin ne
vilkaseisivat, että missä asti ne tulevat. Täällä tullaan, tullaan
tasaisesti vaan aikalaista vauhtia puskiessa vikevän virran, jolle on
airot vielä apuna ja laskumiehen huoparinkin. Laskumies istuu perässä,
huopailee, tupakoipi ja puhelee venemiesten kanssa, silmää matkan
suuntaa ja ohjailee venettä selkävedelle. Kosken kohina jo kuuluu ja
hyöky näkyy isommasti. Vikevämmäksi käy virta ja vene kiihtyy
kulussaan. Kosken kohina muuttuu pauhuksi, koventuvaksi pauhuksi ja
korkealle syöksyvien aaltojen taistelu näkyy täydessä uljuudessaan.
Laskumies lakkaa huopaamasta, vetäsee vielä muutamia henkisavuja ja
kopistelee piippunsa. Vinhakasti rientää vene kohti ankaraa kuohua,
kiitää nyt kuin taisteluhalusta kiihtynyt. Laskumies silmäilee
koskelle, silmäilee tyynesti ja valmistaikse asentoon.

Virta nielee ahnaasti venettä--keula laskeupi--huh!--Aallot kuohuvat
kahta puolta, nuoleksivat veneen kylkiä ja käpryistä vettä riipsahtelee
laidan yli. Suuri aalto ropsauttaa veneen keulaa vasten, vaan siitä ei
mitään--vene kiitää, kiitää kuin myrsky, kuin vimmastunut myrsky,
halkoo hurjistuneet aallot ja laskeutuu voittajana, vammattomana
tyyneen virtaan.--Siinä se oli korva, pöläys vaan.

Sielläpä on nyt toinen vene vuorostaan. Hei, kun aallot jakelevat sille
iskujaan. Ne töykkivät sitä kokkaan, ropsivat kylkiin ja roiskuu vesi
vaahdossaan korkealle ilmaan. Äkkiä aalto hyökkää kohti keulaa,
kohottaa sen harteillaan korkealle ilmaan, luiskahtaa kumarruksissaan
veneen pohjaa perään ja kohottaa sitä vuorostaan korkeuksiin ja syöksyy
silloin keula syvyyteen aallon pohjaan, jottei näy kuin perää
hiukkasen. Sieltä se taaskin ilmestyy ja kiitää huolimatta kuohujen
ryntäyksistä aallosta aaltoon. Ja pian on sekin murtautunut ankaran
vastustajansa läpi ja kulkee tyyntä virtaa.

Virta kulettelee venettä ja soutaja lisää vauhtia. Jo näkyy kuohu
uudesta korvasta, aallot hyppiä puikelehtavat. Kohinaa kuuluu, kuuluu
pauhua jälestä ja edestä. Vene rientää, yltyy menossaan. Tuossa on
karille sortunut lautta,--se näyttää nousevan ylöspäin karineen
kaikkineen ja talot ja metsät, koko manner näyttää vain tuosta
vilistävän. Tuossa sauvoo muuan vene rantaa pitkin. Kovasti ukot
työskentelevät, kiivaasti he menevätkin, vaan menevät rannan kanssa
rinnakkain, noin menevät--tuonne--tuonne--ja meitä lähestyy kuohu.
Näyttää kuin vedenkalvossa uisi joku veden hirviö, itse Ikiturso
mylleröisi veden pinnan... Se ryntää eteenpäin...

Laskumies nousee seisaalleen, soutaja lakkaa soutamasta ja nostaa
teljon syrjälleen ja vene laskeutuu kuohujen syliin. Siellä se jo
kiitää--käänteleikse--sujahtelee--ruskaa.--Vettä roiskuu.--Pauhaa
jymisten kuohuvat kivien kihot... Laskeupi pauhun ääni, pienenee
aallot...

Taas pauhaa koski jälessäpäin ja suvanto on edessä. Soutomies tarttuu
airoihin, laskumies istahtaa.

»Nythän se tulee Siitari, kovin korva», tuumi Jussi soutaessaan.

»Siitarihan se on seuraava», arveli laskumies ja laitteli tupakkaa
piippuun.

»Humu kuuluu Siitarista! niinhän ne tukkipojat aina huutelevat.»

»Onhan se heillä sananpartenaan.--Taitavat olla tukkilaiset juuri
Siitarissa häntää ajamassa», arveli laskumies.--

Vene kulki ja matka joutui. Jo kuului kohina. Virta kävi vikevämmäksi
ja joutusammin aina lähestyi kohiseva koski. Laskumies vetäsi vielä
muutamia henkisavuja, kopisteli sitten piippunsa, nosti pois
huoparimet, jotka olivat poikkiteloin veneen laidoilla hänen
istuimenaan, katsasti melaa ja vaulua, sitten silmäili eteensä
koskelle.

»Heitä sounti!»

Kosken kidassa taas oltiin, kuohujen seassa vilistettiin. Vene
sujahteli luokkana ja rusahteli aaltojen rynnätessä. Vaan vakavana ja
tyynenä seisoi laskumies perässä, teki levollisia, voimakkaita
liikkeitä käännellessään venettä jykevällä melalla.--Nyt hän kääntää
veneen poikki virrasta ja laskee tuota suurta kiveä kohti, jonka alla
vesi kuohuu kohisevana, vaahtoavana kihona... Menee, menee sen kiven
selkään vene, eihän se miten kerkiä... Eipä se mennytkään.--Niin, hän
laski sen kihon alapuolelta, ihan sen kulmitse, kiertääksensä siten
tuota pienessä vaahtopää-aallossa kihisevää matalaa, joka jäi tuonne
toiselle rannalle. Nyt hän laskee sillan kuvetta niin liki, niin liki,
että eiköhän se ... jo käänsi--vaan kääntää nyt poikki virran noihin
suuriin aaltoihin... Suts! vettä roiskahti veneeseen ja nyt mennään
hyökyaallokon kuvetta toisella puolen. On korkeita aaltoja, vaahtopää
käpryjä! Ei niitä vene kestäisi. Niitä se karttoikin laskemalla tuolla
ylempänä, missä aallot olivat pienemmät, poikki aallokon.--Taas käänsi
hän veneen poikki virtaan ja laskee toiselle rannalle, tuota
kallioniemekettä kohti... Siihen se tärskähtää ... ihan nyt... Niin,
nyt se pyörähti vene pitkin virtaa ja kulkee taas selkävettä ja ohi
tuon suuren kiven, mikä on keskellä koskea.

Tuossapa on muuan suuri tukkiruuhka tukkipoikineen. Mistä ... mistä
sitä nyt mennään?... Laskee ihan ruuhkaa kohti... Sen selkäänhän se nyt
rusahtaa... No siihen vain laskee ihan kopiksi... Kyllä kai hän näkee,
että siinä on ruuhka... Kaksipa siinä onkin, näemmä, molemmin puolin
väylää.

--Siitä se vene luikasi kapeasta raosta molempain ruuhkien välitse ja
tukkilaiset huusivat ja heiluttivat lakkiaan. Siitarista oli päästy.
Laskumies silmäsi vähän ajan perästä taakseen. Siellä tulla tohotti
toinen vene juuri alaliepeessä.

»Jokohan se meidän seuralainen joutui tuhon tielle?» arveli laskumies.
»Ei se ollut tuo vene alkujaan meidän jälessä», tuumaili hän
venemiehille.

Muutkin katsoivat sinne.

»Sehän oli se vene, jossa Liisa oli», arveli Katri. »Ei se tämä
laskumies meidän jälestä, se oli toinen. Kyllä se on laskenut hukan
suuhun», virkkoi laskumies.

Aina vain pujahti vene veneeltään näkyviin koskelta, vaan kaivattua
venettä ei näkynyt. Katseltiin ja katseltiin, niin ei.

Mutta jo taas oltiin uuden korvan niskassa ja syöksyttiin kuohuun.
Siellä suuri kivi, täällä kuohuva kiho, siellä kihisevä matala, täällä
hyökyaallokko oli kartettavana. Milloin laskettiin poikki virran,
milloin suuren kihon kulmitse, väliin sillan kuvetta, väliin kohti
kalliota, nyt keskikoskeen, nyt toista ja taas toista rantaa. Aina vain
uutta ja uutta suuntaa on ohjattava veneen kiireinen kulku.

Sievään sekin korva tultiin ja vene suisti tyyntä virtaa--uusiin
kuohuihin. Kolme korvaa näet oli vielä jälellä. Viimeinen korva vielä
kysyy laskumiehen malttia, rohkeutta, voimaa ja taitoa yhden verran
kuin äkeä Siitarikin. Siinä rynkäävät aallot hurjina, siinä on kareja
piiloutunut sinne tänne, väliin sulkeneet tien kapean kapeaksi. Vaan
ikäänkuin taikavoimalla pujottelee perämies taitavasti kiitävän,
raskaan veneen kaikkien surmaa uhkaavien vaarojen välitse salattua
tietä.

Nyt se oli koski loppunut ja vene kulki tasaista kulkua, vaan vinhasti,
ikäänkuin se vielä olisi ollut kiihtyneenä taistelusta. Mutta rantaan,
kohti korkeaa törmää kääntää nyt laskumies veneen. Hän on työnsä
tehnyt, virkansa täyttänyt täksi kertaa. Vene veneensä jälkeen laski
rantaan ja eväsarkut alkoivat veneissä aukeilla, viinapullot kallistua
laskumiesten suulle ja saipa sitten lähtöä jumalanviljakin matkamiesten
arkuista laskumiesten niitä maistellessa.

Kaikki muut olivat tulleet paitsi se vene, jossa Liisa oli, ja sen
veneen kohtalosta sitä nyt puheltiin siinä laskumiesten syödessä.
Siitarissa oli aallokko täyttänyt veneen ja rantaan pyrkiessä oli se
särkynytkin.

Laskumiesten syötyä ja palkkansa saatua läksivät laskumiehet astumaan
polkua kotiinsa ja matkamiehet jatkamaan kulkuaan, soutelemaan
virtavettä.

Jälelle se oli nyt jäänyt mahtava Niskakoski, kohina vain kuului vielä
vähän matkaa, vaan taukosi sekin pian. Sinne jäivät äkeät kuohut
jatkamaan yöt päivät, kesät talvet, aina--aina kestävää, huimaavan
uljasta leikkiään--jäivät paluun varalle! Liukkaasti ja helpolla oli
livahettu penikulma, vaan tullessa?--Silloin oli toinen tinka!

Sitä ei nyt kuitenkaan joudeta ajattelemaan, Ouluun päin on nyt matka
ja sinnepäin ajatuksetkin. Niin pian kuin mahdollista haluttiin päästä
Ouluun, kun oli oltu jo niin pitkään taipaleella. Päätettiin kulkea
yhtämittaa yötä pitkin Pyhäkosken niskaan. Ahmasen ja Utasen koskethan
siinä oli välillä, pitkät ne eivät olleet, mutta äkeät kuitenkin
koskikseen. No, niistä ei estettä, sillä oli joukossa miehiä, jotka
osasivat ne laskea etukynnessä ja toiset saattoivat sitten jälestä
laskea.

Suurena ryhmänä kulki matkue virtavaa jokea, airot loiski, hankaset
piukki, haastelu kävi ja raikui ilmoille laulukin silloin tällöin.

»Herrat tulevat tähän veneeseen», lausui muuan laskumies kahdelle
herralle, joista toinen oli pitkä ja laiha, toinen lyhyt ja lihava.
»Nämät herrat haluaisivat huvikseen laskea Pyhää, meneehän ne tässä
veneessä?» kysyi hän Erkiltä.

»Meneehän tässä», arveli Erkki.

»Me lähdimme, että laskia koskia», virkkoi toinen herra, lyhyt ja
lihava.

»Saapihan tässä», arveli Erkki ja Jussi levitti purjeen keskiveneelle,
johon herrat saivat asettua istumaan.

»Sitt nu ner här», lausui lyhyt ja lihava herra toverilleen,
avitettuaan hänet veneeseen.

»Nee», vastasi pitkä ja laiha herra ja istahti ja hänen viereensä
asettui toinenkin.

Työnnyttiin taipaleelle. Pujahettiin Sotkakoskesta Sotkajärvelle, jota
oli soudettava neljännespenikulma kosken niskaan. Siinä se meni
järvimatka, sen vertainen, puhellessa laskumiehen kanssa.

»Kuuluuhan ne Niskakoskella täyttäneen muutaman veneen», lausui
laskumies.

»Täyttihän se», tuumi Jussi.

»Mitenhän lie niin sattunut?» Erkki arveli.

»Sattuuhan se joskus niinkin», oli laskumiehen tuuma. »Paljon onkin nyt
vettä koskissa. Mutta se sama laskumies, joka nyt siellä veneen tuhosi,
mennä kesänäkin rymyytteli tavallisenkin veden aikana. Ja tuon
tuostakinhan tuo kuuluu särkeneen.»

»Mitenkään hän niin on kelvoton? Eikö osanne vai mikä hänellä?»

»Pitäisi kai hänen osatakin, monta monituista kesää kun on ollut
laskumiehenä, ja johan sitä pitää osata laskumieheksi ruvetessaan,
eihän siihen taitamattomia oteta.»

»Niinhän tuon luulisi.»

»Mutta sitä pitää olla huolella tässäkin virassa, ei sitä saa torkkua
mela kainalossa.»

»Niinpä vainenkin.»

»Siitä samasta laskumiehestähän ne kertovat--vaan se tietysti on
leikkipuhetta--että hän kerran muutamaa korvaa tullessa oli
nukkunut...»

»Silleen!»

»Venemiehet havauttaneet ja tuumanneet, että ettehän te tiedä mistä se
menee, kun on silmänne ummessa...»

»No niin!»

»Vaan ukkopa oli katsahtanut ja vihaisesti ärjäissyt: 'kyllähän minä
kuulen mistä se menee'!»

»Näethän, korvakuulolla laski», nauroi Jussi.

»Eihän sitä toki nukkua saa kosken laskussa», virkkoi Erkki.

»Oletteko kauvankin ollut laskumiehenä?» oli Jussin kysymys.

»Johan sitä taitaa tulla puolentoistakymmentä vuotta.»

»Onhan sitä siinäkin», arveltiin.

»Ei ole tainnut sattua vahinkoakaan laskiessa?» kysyi Erkki.

»Ei ole sattunut tähän asti, vaan eihän sitä tiedä milloin saattaa
raapaista onnettomuuskin. Ei se vahinko tule kello kaulassa», tuumaili
laskumies.

»Pyhän pauhu kuuluu», tuumi Jussi.

»Kuuluu.--Herrat, nouskaahan nyt katsomaan Pyhää», huusi laskumies
herroille.

Herrat olivat unen helmoissa. Pitkä ja laiha herra nukkui veneen laidan
ja tervatynnyrein välisessä kolossa ja Jussi oli asettanut kontin
tueksi hänen retkottavalle päälleen. Lyhyt ja lihava herra nukkui
keskellä venettä hyvinkin mukavasti. »Ketä ne ovat nämä herrat?» kysyi
Erkki. »Sieltä kuuluvat Oulusta olevan, Ruuperi tää lyhyt herra, tuon
pitkän nimeä en muistakaan. Varta vasten lähteneet tänne Oulusta
saadakseen Pyhää laskea», selitti laskumies. »Se niin.»

»Jo tullaan Pyhälle», uudisti laskumies huutoaan. Ei vastausta.

»Taitaa olla makeampaa uni», arveli laskumies ja niin jätettiin nyt
herrat rauhaan ja laskettiin koskeen.

Vinhakasti syöksyy taaskin vene kuohuissa ja samaa kiirettä kulkua
tekee se lopulleen kaksi penikulmaa. Uusia näköaloja, uusia luonnon
tauluja ilmestyy yhä, vaan niitä saa kuitenkin ihailla ainoastaan
hetkisen, sillä väleen kulkevat ne ohi ja katoavat näkymättömiin.

Tuossa on viistoranta, sievää lehtoa, jossa siellä täällä
kaunislehväinen kuusi pistäytyy yli muitten. Vihanta maa pilkoittaa
tässä lehdon laidassa valkeapintaisten koivujen välistä, näkyy se
paikoin tuolta etempääkin. Tuolla metsän sisässä, ihan lähellä suurta
kuusta on sammalpeitteinen louhi, jolla istuu pieni paimenpoika kontti
harteillaan ja tuohitorvi kädessään.

»Terve poika!--Törähytähän torveesi!» Poika nostaa torven suulleen ja
nyt raikuu lehto pojan soitannasta. Siitä se lehdosta lähtee ääni,
kulkee, kulkee, maiskahtaa pahki johonkin vaaran kylkeen ja heittäikse
takaisin, vaikka hiljaisempanakin. Vaan poika laskee kulkemaan yhä
uusia ääniä, jotta raikuu ilma kaikkialla.--Sinne jäi poika
soittelemaan ja kuuluu vielä torven ääni, vaan vaipuu sekin, vaipuu--
tuolta etäältä, etäältä se kuuluu,--nyt enää vienosti, hyvin vienosti
ja pian lakkaakin--ei yllä se enää tänne.

Tuollapa on talo. Vihantana paistavat pellot, ja muuatta kylvötöntä
peltoa ollaan kyntämässä. Mies kulkee könöttää aatran jälessä ja
haastelee hevoselleen, milloin muistuttaen sitä likemmäksi vakoa,
milloin kehoitellen ahkeruuteen. Rannalla pienoisen veneen vieressä
seisoo pari naista, vesikorvo edessään ja toisella korento olalla. He
katselevat veneitten menoa. Eihän siinä ole kauaksi katselemista, pian
on se pujahtanut jonkun mutkan taa. Niin se mutka mutkaltaan menee ja
aina muuttuu matkassa uusi näköala.

Nyt ovat rannat jyrkkärinteisiä ja korkeita. Tuolla ylhäällä on
pienoinen mökki. Mökin lapset juoksentelevat leikissään rinteen
liepeellä. Jos sattuisi vierimään jyrkännettä alas!--Kaikki seisahtuvat
he katsomaan tänne alas. Suuremmalla pojalla on karvalakki päässä ja
jalassa repaleiset housut, riippuen yhden kannattimen varassa. Toisella
puolella seisoo tytär avorinnoin ja puoleksi paljain käsivarsin
katselee käsi otsalla. Keskimäisenä on pieni poika paitasillaan, pienin
hän on ja alastomin, vaan pönäkin on hänen asentonsa: jalat hajallaan
ja kädet selän takana. Vaan sinne he jäivät, katosivat näkymättömiin
korkealla asemallaan ja jatkoivat kai leikintäänsä jyrkänteen äyräällä,
surman suun edessä. Tuossa pistäytyy rannasta pieni padontynkä
siivilöimään koskea puhtaammaksi kaloista. Ei ole patoraukka uskaltanut
etemmäksi muutamia kyynäriä rannasta. Viisainta onkin pitää nenänsä
ulompana kuohusta, muutoin saattaisi käydä huonosti. Onpa ukonrahjus
padon selässä, kokemassa pyydyksiään. Katselee ukkokin veneen menoa,
vaikka on kai hän jo montakin nähnyt menneeksi. »Terveeksi jää!»
»Tervennä menkää!»

»Siinä oli vanha laskumies. Se äijä on ijässään toisenkin veneen
solahuttanut tästä koskesta. Ikä vain pilasi miehen», selitteli
laskumies.

Tuossa on palanen vanhaa hajonnutta rantasiltaa, tuo kivilatomus pitkin
rantaa. Tuon tuostakin näkyy pitkin keko Pyhän vartta sillan jäännöstä,
missä pitemmältä, missä lyhemmältä. Ne muistuttavat ohikulkeville
oulumiehille heidän esi-isiensä kestäväisyyttä ja sitkeyttä. Ne ovat
merkkinä, että ennen aikaan sauvoivat ja vetivät veneensä ylös Pyhä
koskestakin--nyt ne kuletetaan maitse hevosella.

»No työpaikka on ollut tässä entiseen aikaan kun tätäkin koskea on
sauvottu ja noustu ihan ikäänkuin muitakin», arveli Erkki, katseltuaan
rantasillan hajonnutta katkelmaa.

»On siinä ukot puhkineet jos puskeneetkin», arveli laskumies.

»Monta hikipisaraa se on Pyhä niellyt», lausui Jussi. »Kun tuli tämä
hevoskyydillä kuletus tästä Pyhän kohdalta, niin moni ukko yhä edelleen
oli sauvonut ja vetänyt veneensä entistä jälkeä, ennenkuin rupesi
maksamaan paria kolmea markkaa kuletuspalkkaa, maantielle muka
viskomaan rahoja.--Niinkin on itsepintaista ihmistä, näetsen, ja
vanhaan tapaan kiintynyttä, jotta ei kun mennä jatuuttaa vain entistä
uulaa, eikä osaa ajatella, jotta uusi tapa voi ehkä olla helpompi.»
Niin se laskumies haasteli laskiessaan.

»Vaan eipä taitaisi enää olla sitä miestä, joka palkankaan edestä
läksisi vetämään ja sauvomaan Pyhää», arveli Erkki.

»Kyllähän niitä palkan edestä aina olisi lähtijöitä», tuumi Jussi.

»No, palkaksihan se tulisi, mikä pitää vedätyspalkkaa maksaa», arveli
Erkki.

»Palkaksi! Yhtä verran tulisi siitä palkasta ansioksi kuin sinulle
tervanruukusta--sulaa tappiota», tuumi Jussi. »Lopulleen kaksi
penikulmaa palavaa koskea venettä nostaessa, meneehän siinä aikaakin
kolme kertaa sen edestä mitä vetopalkka maitse maksaa. Aikaa ja ruokaa
ja vaivoja kuluisi siinä monetkin kerrat päälle palkasta.»

--»Onpa siinä vene saanut rusauksen», tuumi Erkki ja viittasi rannalla
olevaa veneen puoliskoa.

»Siihen laski mennä kesänä kallioon. Toinen mies hukkuikin», vastasi
laskumies.

»Itselaskijoitako ne olivat?»

»Itsehän ne tohottivat.»--

»Ihme etteivät nuo lehmät vieri alas tuolta», virkkoi Katri, »ihan
maleksivat jyrkänteen äyrästä. Eiköhän niistä koskaan jokukaan tipahda
koskeen.»

»Noistako lehmistä?--Eipä ole koskaan kuulunut», virkkoi laskumies.

»Katsella maurottivat ihan kuin niityn aitauksesta eikä mistään
muualta. On siellä hevonenkin, tamma varsoineen. Varsa kun terhottaa
pää pystyssä ja katselee alas, emä ei jouda jyrsinnältään.»--

Tuossa on korkean rinteen peitteenä synkkä korpi, sekaisin kookasta,
keltakylkistä petäjää ja korkealatvaista ukkokuusta lupottavine
lehvineen, joissa riippua haapsottaa pitkä vaalahtava naava.
Haamoittaapa siellä täällä ijäkäs ja jykevä honka kaljuna ja harmaana
pinnaltaan. Haamoittaessaan siellä keskellä voipia, vihantia puita on
se ikäänkuin muistuttaakseen: kerran sinutkin tavottaa elinvoimia
kuluttava vanhuus!--

Nyt kohoavat korkeat, äkkijyrkät kallioseinät molemmin puolin. Matala
petäjänäreikkö kallioilla lisää seinäin korkeutta. Kapeana juovana
näkyy taivas, se on kattona tässä kalliokäytävässä, jonka lattiana on
palava koski. Jylhän ihanaa!

Vaan laskeutuvat jälleen maat, ja muuttuvat loiviksi joen rannat.
Tuossa on vanha kasken pohja, sitä pitkin juosta kikittää lammaskarja,
ja kasken takana kohoaa yltä yleensä kanervapeitteinen korkea kumpu,
siellä taloja, mökkejä asukkaineen, peltoineen, niittyineen ilmestyy
taaskin kosken varrelle, mutta erilaista näkee niissä kuin edellisissä,
jotakin uutta katsottavaa, joka lisää hupaisuutta ja ihastusta... Pian
katoavat ne ja aina muuttuu uusi maisema, muuttuu uusi näköala--niin,
pitkin pituuttaan tarjoaa Pyhäkoski alinomaista vaihtelua, tarjoaa
uutta ja yhä uutta.

Pällisissä, Pyhäkosken kovimmassa korvassa, löi aallon käpry veneeseen,
valoi lyhyttä ja lihavaa herraa päästä taskuihin saakka.

»Hva' ä' det för skoj», karjasi lyhyt ja lihava herra, kavahtaen
istumaan ja katseli ympärilleen.--»Jaha--voi sun ... missä sitä?...
joko sitä ollaan koskella?»

»Johan sitä on aikoja oltu», vastasi Jussi, sillä laskumieheltä ei
joutaneet nyt korvat eikä suu mihinkään, ne olivat lukossa: koskessa
oli tarkka kohta, jota laskiessa kaikki huomio piti olla koolla.

»Pyhä ... koskella?» kysyi herra.

»Niin, Pyhäkoskellahan sitä ollaan, juuri Pällissä, kovimmassa
korvassa», selitti Jussi.

»Jaha.--Hickell stig upp!» herätteli herra toveriaan.

»Ne...» oli pitkän ja laihan herran lyhyt vastaus.

»Hör du!»

»Ne...»

»Nouse katsomaan ... Pyhäkoskea.»

»Tulevana ... kesänä.»

»Tulevana kesänä!» nauroi Katri.

Pitkä ja laiha herra ei noussut. Lyhyt ja lihava herra heitti
herättelemästä ja rupesi itse silmäilemään ympärilleen tahi oikeammin
eteensä, sillä huomattuaan Katrin tirkisteli vain häntä yhdellä
silmällä, tirkisteli ja vähän väliin hymyili. Katria nauratti ja
kainostutti ja hän piti huivin nurkkaa suunsa edessä, katsahteli
Erkkiin ja silmäpuolella herraan.

»Mistää työ ootta?» kysyi herra Erkiltä, koettaen käyttää ylimaan
murretta muka venemiesten mieliksi.

»Tuolta ollaan Kuhmosta», vastasi Jussi.

»Kuhmossahan syödään petäjän kuorta?» arveli herra.

»Täytyyhän sitä välistä sitäkin syödä», vastasi Jussi.

»Ja kumminkin ovat tytöt noin punaposkisia», ja herra katsoi Katriin.

»Tytöt syövät lepän kuorta, sen vuoksi ne ovat punaposkisia», tuumaili
laskumies.

»Taidat olla tämän morsian?» Herra viittasi Jussia. »Olette yhtä
pulskia molemmat.»

»Hihi hihi», pirahti Katri nauramaan ja peitti huivinnurkalla suutaan,
katsoi Erkkiin ja sitten silmäpuolellaan herraan.

»Kyllä ne ovat nuo... Kuhmon neitsyet... Ettekö rupeaisi ... minun
rouvakseni...?»

»Hihi hihi hihi.»

»Häh?»

»Miksei ... hihi hihi.»

»Ei tarvitsisikaan ... huh! ... pahuus!...»

»Ne ... hva fan!...» murisi pitkä ja laiha herra, kohoillessaan
istumaan. Aalto läikähti yli laidan Hickellille niskaan.

»Mikä ... äh!...» ähki Hickell pää vähän nuupollaan ja silmäkullat
raollaan. Vesi tippui hatun liepeestä, nenän päästä ja tukasta.

Lopulleen oli juossut jo Pyhä, asettunut oli kuohu, aallot pitivät vain
pientä kisaa ja vähän vaahdossa pisahtelivat vielä muutamia kertoja
ennenkuin laskeutuivat tyynessä lepäävän lammen suvantoon.

Viimeinen mutka oli tultu, rauhallisissa vesissä soudeltiin. Tyynenä
lepäsi joki jyrkkien rantatörmäinsä sylissä ja välkkyi auringon
paisteessa. Pääskysiä lenteli ja liverteli. Toisia lenteli suhkasi
alhaalla, veden pintaa piuailivat kallistellen ja mutkia tehden. Toisia
lenteli korkealla ilmassa, siintävissä viiplotteli. Ainapa kuitenkin
vilisi niitä törmäin rinteillä, pesiensä äärilläkin, riitti näet niitä
joka paikkaan. Pitkin jokivartta ja etäämpää vaarojen rinteiltä näkyi
ihmisasuntoja, siistejä taloja vihantine laihoineen. Näkyi tuolla
korkean metsän luona Herran huone ja tornista kuuluu kellojen kumajava
ääni. Kansaa oli liikkeessä siellä täällä ja enin osa näyttää liikkuvan
kirkolle--oli Herran päivä nyt.--Kaksi viikkoa ovat oulumiehet olleet
matkalla. No ei ole iso taival enää jälellä menomatkasta, illaksi
kerkiää tästä virtavaa jokea Merikosken niskaan ja siitä pian livahtaa
Ouluun.

       *       *       *       *       *

Onpa Oulussa Aleksanterinkintori, rantatori kaupungin eteläisessä
osassa, vaikka narikkatoriksi on käytäntö muuttanut sen ylhäisen nimen.

Narikkarantaan laski maanantai-aamuna useampia korkealla törröttäviä
tervaveneitä. Ne tulivat Toppilansalmesta, jonne olivat purkaneet
lastinsa. Rannasta nosteltiin veneestä kaljut, tynnyrein alla olleet
rangat, joita akat kilvan riensivät ostamaan, ja alettiin ratkoa
veneestä räpeitä, hattuja ja varppeita. Kun ne oli irti saatu, pantiin
ne veneen pohjalle, mutta melan ja muut venekalut hommasi kukin
porvarinsa makasiiniin säilyyn. Makasiiniin pantiin tyhjä
piimäleilikin, vaan eväsarkku ja kontti kannettiin kaksin miehin
sauvomessa ja viinanassakat kulkeusivat kainalossa.

»Ota Katri sinä tämä nassakka, kun ei näy olevan sinulla mitään
kantamista.»

Katri otti viinanassakan Erkiltä. »Menee se toinenkin», arveli hän.

»Kulkeehan tuo minullakin», tuumi Jussi. Vaan Erkki sanoi Jussille:
»anna hänen kantaa!» Jussikin sitten ajatteli, että jos se nassakka
painaa kelloa liivin taskussa.--»Otahan sitten», virkkoi Jussi.

Katri otti toisenkin viinanassakan ja toinen toisessa toinen toisessa
kainalossa astui hän Erkin ja Jussin jälessä, vikelsi. Pärpuumiin sitä
mentiin. Molemmille puolilleen katseli Katri ja kääntelihe astuessaan,
olihan sitä katselemista. Missä kummempaa mielestään oli, pysähtyi hän
vähäksi aikaa ihmettelemään, mutta sitten taas juosta hilkutteli Erkin
ja Jussin jälestä, ja nassakat kainaloissa kumisivat. Käännyttiin juuri
nurkasta toiselle kadulle, niin tuli muutamasta portista tytär hevon
selässä, semmoinen kummitus, jotta se pysäytti Katrin siihen paikkaan.
Katri katseli, katseli ja katseli niin kauan kuin näki ja kun hän ei
enää nähnyt, kääntyi hän ihmetellen mielessään taas juoksemaan Erkin ja
Jussin jälestä, vaan niitä ei näkynytkään enää. Joka taholle koetteli
hän katsella, sinnekin mistä oli tultu, ei vain näy, vähät kai ne
siellä olisi. Vaan portilla, josta se ratsastaja oli tullut, huomasi
hän, Erkkiä ja Jussia katsellessaan, hyvin korean esineen, kuvataulun.
Ihmekalu se oli Katrin mielestä, ja siirtyi hän sitä katselemaan
lähempää. Keskellä katua hän seisoi nassakat molemmissa kainaloissa ja
katseli kuvaa portilla.

»Mikä pökelö se sinä olet, joka seisoa toljotat keskellä katua leveänä
kuin seitsemän leivän uuni?» karjasi hänelle muuan hevosella ajaja.

Katri siirtyi laidemmaksi katua vähän nolona, ajatteli ajajasta, että
mikähän se sekin oli, ja katseli ympärilleen, että eikö sitä Erkkiä ja
Jussia näy. Ja kun ei näkynyt, kääntyi hän katselemaan taas sitä kuvaa
portilla. Pistäysi hän vihdoin portista sisään, että mitähän siellä
kartanolla mahtaa olla. Onpahan yhtä ja toista, vaan ei mitään suuren
suurta kummaa.

»Mitäs tyttö katselee?» kysyi muuan naisihminen astuessaan poikki
kartanon. Katri ei tiennyt mitä sanoa, oli kauan aikaa ääneti, mutta
vihdoin vastoin tahtoaan virkkoi:

»Onko se Erkki ja Jussi täällä?»

»Ei täällä mitään Erkkiä eikä Jussia ole», vastasi nainen.

Katri läksi kävelemään takaisin portille ja portista kadulle. Katseli
eikö Erkkiä näkyisi, vaan kun ei näkynyt, katseli taas sitä kuvaa
portilla.

»Mitä se siellä töllistelee--Katri!»

Katri kääntyi katsomaan, että mistä se ääni tuli. Toiselta puolen
katua, juuri vastapäätä olevan talon portilla seisoi Erkki.

»Etkö älyä tulla!» virkkoi Erkki.

Katri meni Erkin luo hyvillä mielin.

»Kun jää koko päiväksi töllistelemään», lausui Erkki, astuen edellä
pirttiin.

Katri laski nassakat kainalostaan arkun viereen, katseli pirttiä, istui
sitten penkille ja rupesi kertomaan näkemiään. Vaan Erkki aina sanoi
että eihän tuo nyt ollut maailman kummaa, näkee sitä kummempaakin.--

Nythän sitä on joutavaa aikaa, vasta tiistaina kun pääsee räkyyseen.
Pienimmät ostokset saattaa nyt ostaa joutessaan, mikäli eväsrahat
yltää. Eipähän ole sitten lähdön aikana enää kaikki haussa, ja kylliksi
sitä on puuhaa lähdön aikana sittenkin. Suolat ja jauhot saa porvarista
ja ne ehtii sitten lähtiessä ottaa. Siihen suuntaan Erkki ja Jussi
tuumivat ja päättivät istuessaan pirtissä ja tupakoidessaan. Katri
losahutti yltään matkahameen ja otti kontista mytystä toisen, viheriän
hameen, muuttipa anturakengätkin pitkävartisten pieksujen sijaan.

Ja niin sitä lähdettiin kaupungille. Erkki ja Jussi sinisissä housuissa
ja mustassa liivissä, josta näkyivät punaiset puseron hihat. Katrilla
oli anturakengät ja kirkkohame, vaan se oli monelle monituiselle
mutkalle ja poimulle kurtistunut matkalla.

Astuttiin katuja, Erkki edellä, sitten Jussi ja kappaleen jälellä astui
Katri, joka tuon tuostakin pysähteli katsomaan ja juosta hilkkasi
sitten likemmäksi. Niin astuttiin ja käytiin puodista puotiin
kyselemässä, mitä se ja sekin maksaisi, ja tinkailtiin ja tinkailtiin
ja läksivät sitten aina puodista arvellen, että eiköhän tuota saisi
muualta helpommalla.

Käydä känttyröi issikka ja Erkki arveli, että olisi tuo kerran hupanen
ajaa vieteriniekka-kärryissä, nelipyöräisissä rillakkeissa.

»Paljonko tahdot poika, kun ajat päästäpäähän katua?» kysyi hän.

»Markanhan se maksaa noin isäntämiehiltä», vastasi issikka.

»Ole tyhjää...!»

»Paljonko isäntä antaa?»

»Paljonko tahdot tästä kirkolle?» kysyi Erkki.

»Seitsemänkymmentäviisi penniä.»

»Eihän toki...»

»Paljonko sitten?»

»Paljonko tahdot tuohon nurkkaan?»

»Puoli markkaa.»

»Voi pakanaa, kun on kallis», arveli Erkki.

»Paljonko isäntä antaa?» kysyi issikka.

»Kymmenen penniä hengestä.»

»Ei saa kolmea kulettaa, vaan kolmekymmentä penniä kahdesta hengestä.»

»Ei...»

»Viisikolmatta penniä», helpoitti issikka.

Erkki katseli Katriin, joka oli jo kerennyt heidän luokseen, ja sanoi:
»ajetaanko lystiä, oikein herraspelissä?»

Katri ei vastannut mitään, hymyili vain.

»Viisikolmatta penniä, eihän tuo nyt vie ei puuhun ei pajuun sen
vertanen.--Lähtekää pois isäntä!» houkutteli issikka.

Erkki aukasi kukkaronsa, haki viisikolmatta pennisen, antoi issikalle
ja istui kärryihin.

»Tule pois Katri, eihän tuo nyt suurta koloa tee yksi suutarinmarkka.»

Naurusuin astui Katri sinne Erkin viereen ja issikka läksi ajamaan ja
ajoi hölkötteli seuraavaan nurkkaan, ja siihen Erkin ja Katrin
lystinajo loppui.

»Ei sitä tuota hyvää paljolta saa», arveli Erkki Jussille, kun tämä oli
saapunut heidän luokseen.

»Eihän toki», arveli Jussi ja matkaa taas jatkettiin, puodista puotiin
kyselemässä hintoja. Puolisen aikana läksivät kortteeriinsa; heillä oli
muutamia ostoksia tehtynä ja lähes kaikki kaupungin kauppamiehet oli
käyty.

Jussi oli jo kaikki ostellut, mitä hänellä oli ostettavaa, vaan eihän
sitä paljoa ollutkaan, muitten asioita eräitä. »Uni-kirja» Anna
Marille, naapurin renki Matille kaksi kyynärää pikanellia,
Tikkalanniemen piika Susannalle karttuunihuivi, ja sitten hän vielä oli
ostanut savipiipun, jonka aikoi viedä ruoti-ämmälle oulutuliaisia.

Erkki ei ollut saanut ostetuksi kuin pari tötteröä sikuria, Katrille
oli hän ostanut »Laulun siitä hirveästä kalasta, joka nähtiin Marsellin
edustalla...» ja pienen ympyriäisen peilin, sinkkipeltipuitteisen,
nivelniekka peilin. Paljon oli ostamatta vielä, oli kahvia, sokuria,
nisujauhoja pieni pussi, riisiryyniä muuan naula, mannaryyniä,
kasakkarettinkiä, lankapuntti, höylänterää pari, rullatupakkaa, aapinen
ja katkismus Partalan pienelle pojalle, joita hän oli jo kysellytkin,
vaan etsi yhä mistä saisi helpommalla. Apteekissa oli hänellä niinikään
vielä asioita, rohtoja oli sieltä saatava, hokmannia, tiilmannia,
kultakretaa, kreetajunia, tulivuorivettä, yhdeksänmiehen voimaa,
saakelinpojankorvanvoidetta, sydämenläklätysroppia ja kalanmaksaöljyä.
Oli sitä asiaa vielä ja niitten muistissa pito, sehän se vaivaksi käy.

»Pitäähän se Katrille ... no puolisten syötyä...» ajatteli lopuksi
Erkki.

Puolisten syötyä lähdettiin taas kävelemään ostoksille. Kävellessä
tultiin kultasepän luo, niin Erkki sanoi Katrille: »tulehan tänne
Katri». Molemmat sitten menivät puotiin ja Jussi odotti ulkona.
Kotvasen kuluttua tulivat he takaisin ja Erkki sanoi: »käydään toisessa
sepässä, jos oisivat helpompia». Astuttiin ja etsiskeltiin toista
kultaseppää. »Käydäänpäs tässä», virkkoi Erkki kun oli keksitty toinen
kultaseppä. Katri meni Erkin jälestä sisään, vaan Jussi odotteli.
Kotvasen kuluttua tulivat he, Erkki edellä ja sanoi: »mennään ostamaan
sieltä ensimäisestä».

Ja niin läksi Erkki ja Katri astumaan samoja jälkiään. Vaan Jussi erosi
Erkistä ja Katrista omille teilleen, läksi astumaan toisanne päin.
Kiiltävä sormus oli Katrin vasemman käden nimettömässä kun hän Erkin
jälestä tuli kultasepän puodista, mistä olivat jo kerran ennen käyneet
kysymässä sormuksen hintaa. Hyvillään oli Katri, hänestä tuntui niin
somalta ja oudolta, jottei hän tiennyt missä hän kätensä pitäisi. Häntä
kainostuttikin vähän pitää sormusta, arveli jotta kaikkihan ne
katsovat. Sentähden piti hän kättänsä röijyn alla ja vähän väliin
pysähtyi katsomaan, että olihan se sormus sormessa. Erkki haasteli
Katrille astuessaan edellä, vaan ei joutanut Katri siellä jälessä
kuuntelemaan, ajatteli muuta ja hommasi muuta, se sormushan se vei koko
huomion. Kerranpa kysyi Erkki ja kun ei kuulunut Katrilta vastausta,
kääntyi hän katsomaan. Katri seisoi kaukana jälessä.

»Mitä sinä seisoskelet siellä?» huusi Erkki ja Katri lopetti
sormuksensa katselon ja läksi juosta kipittämään Erkin luo. »Kun
kuhnailee kuin mikähän!...» lausui Erkki ja läksi taas astumaan edellä.
Vaan kun vähän matkaa oli astuttu, kysyi Erkki Katrilta: »oletko
koskaan ajanut höyryllä?»

»En ole», vastasi Katri jälestä.

Astuttiin nyt höyrylaivarantaan ja Erkki antoi Katrille kaksikymmentä
penniä, joilla hän pääsi pienessä höyryveneessä Toppilansalmeen ja
sieltä takaisin. Itse hän ei raahtinut lähteä, ja tuumi: »Saahan tuota
ajaa huomenna kun pitää mennä räkyyseen.» Katri läksi yksinään ja
Erkki odotti sen aikaa,--tuntikauden--rannassa. Ja kun Katri tuli
lystinajosta, lähdettiin kortteeripaikkaan. Kallistuivat molemmat
pirtin penkille aikansa kuluksi vähän nukahtaakseen. Pian Erkki
nukkuikin, vaan Katri ei saanut unta, hänestä tuntui niin somalta
siellä vasemman käden nimettömässä, niin somalta jotta vähän väliin
sitä piti katsoa, että mikä siellä, tahi että olihan se ainakin sormus.
Juuri katseli Katri sormusta sisäpuolelta, että monenko karaatin, kun
rupesi soitto kuulumaan kartanolta. Katri läksi katsomaan ja kuulemaan.
Ja kun hän meni portaille, niin se soittajaherra nosti lakkia, jotta
hän ajatteli että pitäisikö sitä mennä pistämään kättä. Vaan eipä nuo
porvarin piiatkaan menneet ... seisoivat vain. Ja se herra soitti,
oikein koreata väänsi. Vähän väliin nosti lakkiaan Katrille ja nauroi.
Viimein kun oli vähän aikaa soittanut läksi pois. Vaan ei hennonnut
Katri siihen heittää, läksi jälestä, kun näki muitakin menevän. Ja
kartanosta kartanoon seurasi Katri.

Jussi oli kuleksinut katuloita huvikseen, suotta aikojaan. Aina hän
ajatteli, että nyt se Katrin sormessa sormus kiiltää. Pysähtyi hän
kellosepän ikkunan eteen ja katseli kelloja, mutta ajatuksissaan näki
hän Katrin ja sormuksen hänen vasemman kätensä nimettömässä.

»Hei, prastui, koppasivai.»

Jussi katsoi, kuka se oli. Kusti.

»Kelloja katselet?--Vaan kuule, täällä olisi minulla vähän lilliä.--
Tulehan tänne», tuumi Kusti ja meni edellä portin taakse.

»Tämmöistä ainetta ei ole ryypännyt muut kuin minä ja yksi kuppari
Helsingissä ja sinä nyt!» kehui Kusti pullonsa sisustaa.

»Mitä se on sitten?»

»Maista vielä--anna mennä, ei se tapa--. Ryyppää vielä--! Kun ei niin
ei.--Lähdetäänpä nyt katsomaan missä se torni on, se horisontti--
muistathan, josta puheltiin.»

»Joo.»

»No lähdetään.»

Läksivät he astumaan ja Kusti piteli Jussia kaulasta. Tultuaan tornin
luo istuivat he törmälle tällä puolen jokea.

»Tuossa se on se horisontti», viittasi Kusti tornia. »Sen jälkeen se
minun kelloni käypi.» Kusti katsoi kelloaan. Sitten siinä törmällä
istuttiin ja ryypättiin ja Kusti kehui kelloaan. Ruvettiin hankaamaan
vaihtokauppaa ja tulikin vihdoin kaupat. Kusti lupasi pitää harjakaiset
ja siinä aikeessa lähdettiin narikkaan, missä sai kahvia. Astuttiin,
Kustilla käsi Jussin kaulassa ja Jussi lauloi:

    »Kukapa se senkin rakkauden,
    kukapa se senkin rakkauden
    raukenevan luuli,
    raukenevan luuli.

    Joka oli paljon kuumempi,
    joka oli paljon kuumempi
    kuin pakarituvan uuni,
    kuin pakarituvan uuni.»

»Mitä pitää isännille?» liverteli muuan narikkaeukko Kustille ja
Jussille.

»Tuuka puut laaka maat», virkkoi Kusti eukolle.

»Vaskate vara?» pani eukkokin ainoansa liikkeelle.

»Vaskate vara--kommer, kommer kouriin se on: vanhalla veneellä, herre
kuut loon su seiver se on: ei se kaadu vaikka se heiluu», lasketteli
Jussi.

»Anna kahvia eukko», käski Kusti.

»Täältä isännät saavat kahvia», virkkoi toinen eukko, »tulkaa tänne
istumaan».

»Rinttantilkuta, ranttantalkuta...»

»Isännätpä iloisia ovat.»

»In tulsi jupilo, nyt on meillä iso ilo!» kiljahti Jussi.

»Tässä on kahvia, ottakaa isännät!»

»Toi isännät, toi emännät, toipa nuo muorit. Niin kahviako. Mä kiittää
sitä emäntää mahdan, joka pöydät täyteen ahtaa...» lasketteli Jussi.

»Hei, Jussi, pane konjakkia kahviin ja kierrä poskeesi, väljähtymästä»,
kehotteli Kusti.

»Juu, lahotarjuu... Herrat ne aina sanoo, että tervamies juopi niin
paljon, vaan tervamies kun ryypynkin ryyppää, niin sitä jo moititaan.»

»No, ryyppää, Jussi», kehotteli Kusti.

»Juu...»

»Pohjaan!»

»Toisella kerralla--Tuppi--Matin mökki merralla.--Kuulkaa emäntä, vai
rouvako te ootte...»

»En ole rouva enkä emäntä, kun ei ole minulla herraa eikä isäntää»,
selitti eukko.

»Tyttö-ihmisiä sitten?» kysyi Jussi.

»Tyttö-ihmisiä.»

»Nouse lempi liehumahan, kunnia kupahumahan yli kuuen kirkkokunnan, yli
kappelin kaheksan! Ei sitten sinä ikänä, jos ei tänä kesänä nouse
noppo, seiso seppo... Vai saako teille lempeä nostaa?» kysyi Jussi.

»Mieleenhän se oisi.»

»Lisää kahvia», käski Kusti.

    »Kaks oli meitä poikaista,
    hurraamme pois, hurraa,
    ja me laulamme Oulun tansseista,
    sun konlivatu riijatu rallallei!

»Elä mölää, Jussi», kielteli Kusti.

»Olkaa siivolla, isäntä», rauhoitteli eukko.

»Siivolla sikijät, Jussi kanss'!--Vaan:

    Hämeenlinnan markkinoilta
    löysin uuden pillin,
    heijuu viikuvalla
    löysin uuden pillin.

    Jolla minä nättejä likkoja
    kammariini soitin,
    heijuu viikuvalla
    kammariini soitin.»

»Eläkä huutele», kielsi yhä Kusti

»Ryypätään sitten! Vielä hilkkasee putelin pohjassa. Minä otan
viimeisen tilkan, sen siunauksen kulauksen.»

»Elkää ryypätkö enää, isäntä», kieltelivät narikkaeukot, joita jo oli
useampia keräytynyt siihen ympärille.

»Täst' saat suuparkain, kosk' vielä mukaan läksit, saat sinä sitten
janoo nälkää nähdä, kun minusta aika jättyy», virkkoi Jussi ja
ryyppäsi.

»Ha' han petaalt?» kämäytti kysyä muuan narikkaeukko toiselta, joka oli
kahvin antanut.

»Näi», oli tämän lyhyt vastaus.

»Maksakaa kahvit», alkoivat eukot Jussille.

    »Maksettu jaksettu tanssit jo tosin
    ja oluet oisi jo ostettu,
    haihtunut kuihtunut kukkaron kuplu...»

»Maksa mies kahvit, eläkä reuhaa siinä!» toruivat eukot.

»Minä reuhaan ja pauhaan, pauhaan ja saarnaan, ja kuulkaat hartaasti,
sillä teroitan mieleenne yhden tärkeän asianhaaran. Sakkolassa ja
Sakkolan pappilassa ja sen kattilassa on aina kaalia, on aina kaalia...

»Maksatteko kahvinne?» tiuskivat eukot kaikki ympärillä.

»Lupaanhan minä... Minä kissa katin poika lupaan ja vannon, että kaikki
hiiret ja rotat hengiltä pois otetaan...» Jussi istuutui penkille, pää
retkallaan. Kusti jo nukkui.

»Herra jesta, siihen ne nyt humaltuvat, eikä saa maksua kahvista»,
päivitteli eukko.

»Kuule, maksa kahvit!» karjui muuan eukko Jussille ja ryökkyytti häntä
olkapäistä. »Pekka vai mikä sinä olet!»

»Pietari Pekan poika varasti vangilta voita, meni saksan saunaan, pani
säkin naulaan, voi suli säkkiin...» tolkutti Jussi.

»Käsketään poliisi, jos et maksa.»

Ei ääntäkään.

»Mene sinä tuolta nurkasta katsomaan eikö näkyisi poliisia, mene
Katri», toimitti akka tyttöään.

»Katri kaivoon putosi, toinen päältä katsomaan...» mutisi Jussi,
tointui ja kavahti pystöön. »Kusti hoi, lähdetään...»

»Ei ollenkaan, ennenkuin on maksettu», eukot tiuskivat.

»Mokomat retkaleet, kun tulevat muka juomaan, eikä sitten makseta»,
huusi se eukko, joka oli kahvia antanut.

»Niin, sanokaa... Mokomia tervahanhia...» alkoi eukkojen suut laulaa.
Vaan Jussi lauloi:

    »Henttuni heitti mun, heittäköön vaan,
    en minä tuota surre,
    hei, etkö sä luule tämmöisen pojan
    uutta henttua saavan!»

Niin hän lauloi ja lauloi jotta tori raikui.

»Huutele vain, kohtapa nuo poliisitkin tulevat!»

»Poliisit--sanokaa niille, että minä olen kuningas Herodes ja heidän
pitää kumartaman maahan ja rukoileman minua.»

»Kyllä kai, saathan nähdä kohta, kuka se rukoilee.»

»Kusti!» huusi Jussi.

Kusti heräsi ja rupesi laulaa hyräilemään:

    »Lähdenpä riihtä ripsumaan.
    Heijupa heijun heijuu.

    Kaurariihtä kapsimaan.
    Heijupa heijun heijuu.

    Onkos miehet kotona?
    Heijupa heijun heijuu...»

»Maksakaa kahvinne», piukasi joku eukko Kustille.

»Joo, joo, vörloot», virkkoi Kusti ja alkoi kaivaa rahaa kukkarostaan,
hyräillen:

    »Paljonko niitä tarvitaan?
    Heijupa heijun heijuu.»

Vaan Jussi istui taas penkillä ja pää retkotti rintaa vasten, silmät
puoli ummessa.

»Mikä se täällä on?» kysyi poliisi tultuaan paikalle.

»Tuohan tässä elämöipi», sanoivat eukot ja osottivat Jussia. »Sehän
tässä huutaa ja laulaa.»

    »Vaan enhän minä sillä laula,
    että heleä on ääni,
    vaan tuotahan minä laulelen
    tuon henttuni ikävääni...»

lauloi Jussi istuessaan.

»Mikä mies sinä olet?» kysyi poliisi Jussilta.

»Minä olen kuningas Herodes.--Jos sinä olet yksi herra ja yksi kuningas
murjaanin maalta, niin lankee minun eteeni polvillesi ja rukoile
minua», lausueli Jussi, yhä istua nyköttäen pää rintaa vasten.

»Vai niin!» sanoi poliisi. »Viedäänpä kuningas Herodes palatsiinsa.»
Poliisi tarttui Jussia harteisiin ja kohotti seisalleen.

»Pois moukat taikinasta, sanoi Riitu russakoita!» lausui Jussi, karisti
poliisin harteistaan, läksi astua hoipertelemaan, huudellen Kustia.
Vaan Kusti oli löytänyt kinttunsa, nähdessään poliisin tulevan, ja niin
jäi Jussi yksin. Poliisi oli puhaltanut pilliinsä ja koetti uudelleen
tarttua Jussiin kiinni.

»Mene matkaasi ... en huoli sinusta...» sopersi Jussi ja astua
hynttäili, hoipaten puolelta toiselle katuvierellä ja toisinaan sortui
keskikadullekin, väliin riensi juoksujalassa eteenpäin, väliin ei
päässyt askeltakaan. Niin hän horjuvasti teki taivaltaan, pää notkotti
rintaa vasten. Ja puheli hän Katrista ja sormuksesta, silinteristä ja
kaikesta sekaisin, nauroi väliin, väliin itki.

Poliisi kuleksi jälessä ja vasta kun toinen tuli, uskalsi käydä
käsiksi. Käsikynkkään tarttuivat he Jussia ja alkoivat kulettaa
retuuttaa häntä »rauhan satamaan».

Jussi puheli: »Kuulkaa--Kusti ... vaan kuka se on toinen?»

»Matti», vastasi poliisi.

--»Matti... Partalan Matti... Kuulehan Matti, että jos--minä--olenkin--
köyhä ja kurja--niin olisin minä elättänyt Katrin...»

Samassa kulki Katri vastaan posetiivin jälessä. Hän pysähtyi katsomaan
kun Jussia vietiin ja ihmetteli että minne sitä vietiin, vaan sitten
hän läksi taas juosta hilkkasemaan posetiivin jälkeen kohti narikkaa.

Jussi yhä kertoili poliiseille Katrista ja itsestään, kulkea
retuuttaessaan heidän käsikynkässään.

»Isäni kun kuoli, niin jäin minä ihan yksin--äitini oli jo aikoja
kuollut--ja talo vietiin maineen mantuineen--minä tulin syöttöpojaksi
Partalaan ja olin sitten renkinä, vaan olenko minä silti huonompi?»
Jussi oli ääneti vähän aikaa ja virkkoi taas tointuneella äänellä:
»Kehno itkua vääntää, vaan mies se tupakan panee!» ja sitten hän rupesi
iloissaan laulamaan:

    »Kun sinä lienet yksinäinen
    niinkuin linnunpoika...»

»So, puita veräjään!» virkkoi toinen poliisi ja painoi kätensä Jussin
suulle. Mutta silloinpa Jussi tempasi itsensä irti poliiseista ja
katsella tuijotti heihin vihaisesti. Tekivät poliisit ryntäyksen
saadakseen kiinni hänet, vaan huiskautti Jussi käsiään ja pois
karisivat järjestyksen valvojat ja apua rupesivat viheltämään. Samassa
ilmestyi Liisa Jussin viereen ja kysyi poliiseilta, mihin he häntä
veivät.

»Kortteeriin se herra viedään», arvelivat poliisit.

»Tässähän sen kortteeri on», viittasi Liisa Pärpuumia. »Lähde pois
kortteeriisi», virkkoi Liisa Jussille ja otti häntä kädestä kiinni.
Yhdessä lähtivät he astumaan, Liisa puhellen lempeästi, mutta Jussi
astui äänetönnä ja allapäin.

»Odota hetkinen», huusi Liisa muutamalle aliupseerille, joka oli hänen
kumppalinaan ja jäi puhelemaan hämmästyneitten poliisein kanssa. »Minä
tulen kohta», lisäsi hän ja katosi Jussin kanssa Pärpuumin portista.

»Laitin hänet nukkumaan ja otin rahakukkaronkin talteeni. Ei tiedä kuka
sattuu pistäytymään pirttiin, kun ei ole ketään siellä. Erkkikin oli
lähtenyt kaupungille», lausueli Liisa, palattuaan toverinsa luo.

»Minnekäpäin sitä nyt lähdetään?» kysyi aliupseeri.

»Lähdetään narikkarantaan katsomaan eikö isä jo olisi tullut Toppilan
salmesta, johan sen lastin pitäisi olla purettuna», virkkoi Liisa.

Niin läksivät astumaan kohti narikkaa ja lähemmäksi tullessaan kuulivat
sieltä posetiivin soittoa.

Siellä se posetiivi nyt soi ja siellä Katrikin seisoi lähellä ja
kuunteli hartaasti, jotta tuskinpa hän muisti enää sormusta sormessaan.
Tunsipa hän kovan nykäyksen röijynsä liepeessä. Hän katsoi, että kuka
se nyhtää.

»Terve!» ja Katri tuipasi Liisalle kättä, ja kysyi että milloin se
Liisa oli tullut.

»Tänä päivänä», vastasi Liisa. »Isä on vielä Toppilan salmessa, lastia
purkamassa.--Pärpuumissa majatalomme.»

»Sotaherra tuossa», kuiskasi Katri ja viittasi aliupseeria, eikä hän
ollut joutanut kuuntelemaan Liisan puhetta.

Liisa selitti, että se on heidän pitäjän poikia.

»No, tunteeko se sinut?» kysyi Katri ihmeissään, niin ihmeissään, jotta
posetiivi kaikkine kummineen unehtui häneltä.

»Kun on naapurista ihan, niin eikö tuntisi--tuttavahan toki», arveli
Liisa ja olisi hänellä vielä ollut lisää, vaan mitäpä hänestä.

»Eipä tuolla näy rannassa isääsi», virkkoi aliupseeri Liisalle.

Sekös ihmetytti Katria, että se sotaherra puhui. Eihän se nyt kumma
ole, jotta ihminen puhuu, vaan tuntui se niin somalta Katrista, kun se
upseeri haasteli.

»Lähdetään kävelemään», sanoi aliupseeri Liisalle.

Katrista tuntui niin somalta kun se sotaherra niin sanoessaan pani
kätensä Liisan olkapäälle ja sitten pani kätensä selkänsä taakse, jossa
toinenkin oli. Somasti se kultanauha paistoi hihansuissa ja
kaulustassa, somalta se näytti. Katri kuiskasi Liisalle: »ei suinkaan
se ole Sotkamosta?» Ihmetytti se niin Katria.

»Tule!» nykäsi Liisa Katria, lähtiessään kävelemään.

Astuivat he nyt kolmikannassa, aliupseeri ja Liisa puhellen, Katri
ihmetellen. Ja kun Liisa oikein makeasti nauroi puhellessaan ja tarttui
sotaherraa käsivarteen ja katsoi silmiin nauraen ja sotaherra taas
Liisaa hymyillen, niin silloin se hytkäytti Katrin sydäntä, se tuntui
niin somalta, jotta se vasta tuntui.

He suuntasivat kulkunsa Heinätorille, missä oli karuselli. Jo etäälle
kuului posetiivin ja rummun ääni. Alkoi Katri kysellä, jotta mikä se.
Aliupseeri selitti mistä soitto kuului. Ja kuta lähemmäksi tulivat
Heinätoria, sitä suuremmaksi paisui Katrin uteliaisuus.

Soitto kuului jo selvästi, kimakasti piukui posetiivi ja poukahteli
kumiseva rumpu. Väkeä seisoi yhdessä koossa ja heidän keskellään pyöri
vaatekattoinen karuselli.

Lähestyivät he sitä, aliupseeri ja Liisa puhellen keskenään, Katri
töllistellen loppumattomasti ja suu kolmantena silmänä. Vaan kun he
tulivat ihan äärelle seisomaan, katseli Katri aivan kuin suurinta
kummaa. Ihmisiä mennä vilisti ympäri mikä istuen reessä, mikä hevosen
selässä, mikä jalopeuran, kiiti ympäri vilisten vain ja kova soitto
kävi, ja somaa se oli Katrista, oikein ihmettä.

Soitettiin aisakelloa ja koje hiljensi pyörintäänsä ja viimein pysähtyi
ja lakkasi silloin mahtava soittokin. Entiset tulivat pois ja uusia
ihmisiä meni sijaan karuselliin. Nousipa siellä Kustikin muutaman
hevosen selkään. Hän taputteli hevostaan, otti ohjakset käsiinsä ja
alkoi laulaa:

    »Översti se ajoi hevosill' ja vaunuill',
    vaan ratsumies se ratsasti.
    Sun prillati pratipra.»

Kun kaikki paikat olivat täyttyneet, soi kello, karuselli alkoi pyöriä,
rumpu ja posetiivi soida ja Kusti lauloi kiitäessään ympäri:

    »Rumpu se lyö ja rumpu se käy
    ja miekan terät ne värisee.»

No, oli se taas Katrista kummaa ja unehtunut oli häneltä sotaherra.
Häntä nauratti kun Kusti mennä kiiätti ympäriinsä, vilisten vain.

Kun laitos taaskin pysähtyi, osti aliupseeri kaksi lippua, toisen antoi
Liisalle ja toisen Katrille, jotta saivat mennä ajelemaan kerran.

Tytöt lähtivätkin ja Katri istua kämäytti ensin hevosen selkään, kuten
Kustikin oli viime kerralla, vaan kun hän näki Liisan istuvan reessä,
meni hänkin sinne Liisan viereen rekeen.

Läksi nyt koje pyörimään ja nauratti Liisaa ja Katri nauroi ääneen ja
piti huivinnurkkaa suullaan. Nauroi se aliupseerikin katsoessaan heitä.

Vaan Kusti seisoi aliupseerin vieressä ja silmäili ja silmäili häntä.
Lähestyi askeleen lähemmäksi ja silmäsi sitten aliupseeria päästä
jalkoihin. Aina vähän ajan perästä lähestyi askeleen ja katseli,
silmäsi tarkasti ja suu hymyssä.

»Meidän pitäjän miehiä», lausui hän vihdoin puoliääneen ja säikähti,
kun aliupseeri kääntyi häntä katsomaan.

»Kettu-Kustihan se on, terve!» lausui aliupseeri, pisti kättä ja
hipasutti lakkinsa laitaa.

»Ka, tunteehan vielä», lausui Kusti ja pani lakin päähänsä ja säikäys
muuttui hyväksi mieleksi.

»Upseerina?» kysyi Kusti.

»Niin, aliupseeri.»

»Niin, no kuitenkin.--Panisiko pahakseen jos tarjoaisin vähän ... on
hyvää lilliä minulla.--Jos niinkuin passaisi, niin tuolla olisi
hyvä...»

»Ei, kiitoksia!» virkkoi aliupseeri.

»Vai ei», tuumi Kusti. »Eikö sitä siinä komennossa ruukata?»

»Ei.»

»Yhy.--Minkälainen kello?» kysyi Kusti rohkeampana.

Aliupseeri näytti ja sanoi, että hän on saanut sen hyvästä ammunnasta
palkinnoksi.

Kusti katseli ja kuunteli ja virkkoi viimein: »hyvä kello». Näytti
sitten omaansa lausuessaan: »tämä on vain pintelikello, mutta tarkka,
niin tarkka, että ennen se aurinko erehtyy.» Ja sitten Kusti selitti,
että se oli pahanpäiväinen silinteri, jolla hän oli tään vaihtanut ja
saanut hyvät välit.

Hoijakka oli pysähtynyt, Liisa ja Katri tulleet alas.

»Kiitoksia, Heikki!» lausui Liisa nauraen ja rupesi nyplimään
aliupseerin vyösolkea.

Katri ajatteli myös kiittää, vaan eipä ilennyt, kainostutti niin häntä
se aliupseeri. Pitihän sitä kuitenkin kiittää, kun Liisakin kiitti,
vaan kun se niin ujostutti. Silmäsi ja silmäsi Katri aliupseeria ja
aliupseeri katsoi häntä. Viimein niiasi Katri ja lausui: »kiitoksia!»
ja kääntyi heti toisaalle katsomaan.

Lähdettiin kävelemään taas, Heikki ja Liisa puhellen ja nauraen
keskenään, Katri muistellen hoijakassa-ajoaan. Tulipa sotamiehiä
vastaan. Katri nyt katsoi ja odotti, että mitenkä nyt. Sotamiehet
nostivat kätensä lakkiin ja kulkivat sivu, aliupseeri hipasutti
kädellään lakkiaan. Se oli Katrista somaa. Vaan vähän matkaa käveltyä
asteli toinen sotaherra vastaan. Sillä ei ollut samanlainen puku kuin
tällä, vaan sotaherraksi päätti Katri itse mielessään senkin. Heikki
pysähtyi ja nosti kätensä lakin reunaan.

»Hyvää päivää, Korhonen!»

»Jumala antakoon, herra eversti!»

»Ovatko nämät molemmat teidän morsiamianne!» kysyi eversti naurusuin.

»Ei, herra eversti», vastasi Heikki, vaan Liisa hieman punastui ja
Katri purskahti ääneen nauramaan ja peitti huivin nurkalla suutaan.

»No, jompikumpi kai niistä on?» kysyi eversti.

Aliupseeri vain hymyili.

»Vai niin, ette tahdo sanoa», virkkoi naurusuin eversti ja läksi
astumaan ja toisetkin jatkoivat matkaansa, Heikki ja Liisa puhellen
hyvin innokkaasti everstistä.

»Tuossa ne ovat», virkkoi Katri vähän matkaa kun oli astuttu.

»Kutka?» kysyi Liisa.

»Ne herrat, jotka tulivat meidän veneessämme Pyhää alas», vastasi
Katri. Ja kun herrat tulivat lähelle, pysähtyi Katri ja niiata
kiepsautti ja oli käsi valmiina, että jos niinkuin käteltäisiin. Vaan
eivät herrat pysähtyneet kättelemään.

Aliupseeri saattoi naisensa Pärpuumin portille ja tytöt kipittivät
Pärpuumin pirttiin. Siellä nukkui Jussi penkillä, raskaasti jotta
kuorsasi. Liisan isä venemiehineen oli jo tullut; iltasta nauttivat
juuri arkullaan. Erkki ei ollut kotona. Vaan pianpa hänkin astui
pirttiin, päässään uusi leipälakki, jossa sinisiä ja valkeita tupsuja
kelkkarehti ponnasta lipun kohdalla. Oli hänellä uusi letkavarsi
piippukin ja se oli kuin kello: koppa liivintaskussa ja suuluu
pujotettu napinläpeen, jotta punainen letka oli alaspäin kaarella.

Iltasen syötyä laitettiin nukkumaan pirtin lattialle ja tuumittiin
siinä lyhyeltä ennen nukuntaa päivän tapauksista. Katrin suu rupesi
hyvinkin laulamaan, vaan Erkki aina sanoi, jos Katri mitä ihmettä
kertoi, että eihän tuo niin maailman kumma ole, ja että näkee sitä
kummempaakin. Vaikeni jokainen lopulla ja vaipui uneen ja nyt kuului
hiljainen kuorsaus Pärpuumin avarassa tuvassa.

Aamulla, ennen einettä läksivät ukot Toppilan salmeen räkyyseen ja
sieltä tultuaan kiireimmän kautta hommasivat asioitaan päästäksensä jo
illalla paluumatkaa alkuun panemaan. Yhteen matkaan koetettiin
laittautua, sillä olihan rattosampi kulkea yksissä.

Hyvin oli Liisankin isä joudutellut asioitaan, ja Liisahan niitä
enimmäksi osaksi toimittelikin hänen räkyyssä olonsa aikana, jotta
puolisten jälkeen ei hänellä enää muuta ollut toimittamatta kuin langat
värjäriltä ja rätinki porvarista.

Olihan se Erkkikin saanut yhtä ja toista ostetuksi, vaan ei kaikkia
kuitenkaan, hän kun aina koetti mistä saisi huokeimmalla. Ja oli
hänelläkin niinikään rätinki saamatta.

»Jos tuota nyt tässä vuottaissaan ottaisi jonkun ryypyn»--arveli Erkki
ja otti eväsarkustaan punssiputelin, minkä hän eilen oli ostanut.
Kaivoi hän arkusta pikarinkin ja kaatoi siihen itselleen. Vaan toiseksi
kaatoi hän Katrille.

»Tule Jussi ottamaan», tarjosi Jussillekin.

»Enkä», vastasi Jussi ja oli lynkäpäisillään polviensa varassa
istuessaan penkillä, etäällä muista.

»Tule, ota!»

»Enkä.»

»Ei tää ole kuin punssia.»

»Ka, olkoon.»

Erkki ryyppäsi itse puolet ja toisen puolen antoi Katrille, ja kun hän
oli saanut tulpan pullolle ja pannut sen ja pikarin arkkuun, laati hän
tupakkia uuteen letkavarsipiippuunsa ja poltteli hyvin tyytyväisenä.
Vaan pianpa piti hänen kopistaa piippunsa, kun tultiin käskemään
rätinkiin.

Puhelivat sillä aikaa tytöt pirtissä. Katri kerroskeli näkemiänsä
ihmeitä, näytti sormustaan ja peiliä ja antoi Liisan lukea sen »Laulun
siitä hirveästä kalasta, joka nähtiin Marsellin edustalla».

»Eikö ole soma laulu?» kysyi Katri hyvillään.

»En osaa kehua», arveli Liisa ja näytti kirjan, jonka Heikki oli eilen
ostanut hänelle.

»Miksi tätä sanotaan?» kysyi Katri.

»Vänrikki Stoolin Tarinat on sen kirjan nimi ja siinä on runoja...»

»Onko ne hengellisiä, vai onko ne rakkauden lauluja?» kysyi Katri.

»Eivät ole semmoisia, ovat runokertoelmia vanhoista sotasankareista»,
vastasi Liisa, rupesi lukemaan ääneen ja luki ensin »Sven Tuuvasta»,
sitten »Kuormarengistä» ja »Sandelsista».

Jussi istui lynkäpäisillään polviensa varassa, mietti ja muisteli
eilistä päivää, minkä muisti siitä. Miten hän kotia oli tullut, ei hän
muistanut, mutta aamulla herättyään sai hän Liisalta rahakukkaronsa ja
miten se oli Liisalle joutunut, ei hän voinut käsittää. Muisti hän
vaihtaneensa Kustin kanssa kelloja tornin luona ja olikin se silinteri
nyt hänellä taskussa. Vaan ei se raksutellut niinkuin pintelikello...
Miten lie sitten ajantietäjä pätevä... Se oli kyllä se entinen kello...
Jussi muisteli ikävänkaipauksella entistä kelloaan. »Jos oisi purkaa
kaupat, vaan eihän sitä kehtaa jänestää...» Niin hän ajatteli ja häntä
kadutti vaihtokauppansa. Ja ajatteli hän, että ovat kaikki Katrit ja
Liisat ja muut nähneet hänen olleen humalassa, ja se häntä hävetti
niin, niin että se vasta hävetti.

Vaan tulivat rätingistä isännät ja alettiin hommailla poislähtöä
kerkeimmän kautta.

       *       *       *       *       *

Narikkarannassa kävi meka ja melu. Siellä ukot veneissään pitivät
»lähtöpeliä», jossa ei kaikki samaa soittaneet! Joku istui arkkunsa
luona ja järjesteli oulutuomisiaan ja kun sai järjestetyksi, lupsautti
arkun lukkoon, pujotti avaimennauhan kaulaansa, itse avaimen pisti
liivin taskuun ja rupesi muuta hommaamaan. Eräs luki rahojansa ja
luettuaan pani ne nahkalompakkoon, jonka kääri huolellisesti kokoon,
sitaisi nuoralla kiinni ja pani lompakon arkkuun. Vaan lukipa hän
eväsrahat kukkarossaan, laski paljoko oli rahoja mennyt, ja saatuaan
selville kiinnitti kukkaron, pisti sen liivin povitaskuun ja sitoi
vielä taskun nauhanpalalla. Muuan katseli vasta kellosepästä ostamaansa
kelloa, katseli ja kuunteli, muuan koetteli uutta ympyriäistä peiliään,
katseli siihen, katseli itseään sieltä peilistä, ja kun oli kyllikseen
katsellut itseään, käänsi peilin umpeen ja katseli sitä päältäpäin,
pyöritteli, käänteli ja katseli. Ken seisoi keskellä venettä ja katseli
ympärilleen toisten toimintoa, pureskellessaan suun täydeltä
nisuleipää, ken istui veneen perässä, ryyppäsi pullostaan ja huutaa
hihkasi. Näytteli toinen toiselleen ylvästellen herrastupakoitaan,
paperossia, toinenpa vastasi vilauttamalla porvarista saatua sikaria.
Muutamia asteli vielä kaupungilta, kenellä nisuleipä, kenellä
viinanassakka, kenellä sarkapakka, kenellä oli kädessä leipä ja sen
päällä muutamia sillejä, kenellä kaksi leipää ja voita välissä, kenellä
lakki kädessä ja siinä korppuja ja kenellä mitäkin. Ja kävi siinä hurma
rannassa, niinkuin käypi puhelevassa väkijoukossa, aika meka.

Rannassa oli jo Erkkikin Katrineen. Jussi oli vielä jossakin asialla.
Erkki odotteli istuen perässä, poltteli uudella letkavarsipiipullaan ja
katseli uutta lakkiaan. Katseli koreita tupsuja otsalla ja ihaili
punaista vuoria. Sitten hän pani lakin päähänsä ja kysyi Katrilta:

»Onko tämä komea lakki?»

»Onpahan tuossa», vastasi Katri.

»Onko se Katri sinulla nyt lysti, kuu on sormuskin, oikein
kultasormus?--Kyllä niillä muilla tytöillä on vesi suussa, kun
näkevät.»

»Vieläkö mitä!» virkkoi Katri, vaikka itsekin mielessään ajatteli, että
kyllä ne tytöt mieliteolla katselevat. »Johan se nyt sormuksen tähden
vesi suuhun tulisi.»

»Ei nyt vesi juuri tule, vaan käy niiden vähän sydämelle nähdessään.»

»Pöhö! Saavathan ne sormuksen milloin haluavat!»

»Saavat kun on antajia.»

»Antajista ei puutetta!--Jo tulee Jussi», katkaisi Katri puhettaan.

»Jussi se sanoi, että minä en tervanpoltolla saa rahaa, vaan annahan
kun sanon. Viidettä sataa läksi nytkin--eiköhän Jussin korvat hörösty»,
tuumi Erkki.

Jussi tuli, hän oli ollut toimittamassa loput asiat, jotka Erkiltä
jäivät toimittamatta.

»Sinä sanoit, Jussi, Pyhäkoskella tullessa, että minä en saa rahoja
tervastani, vaan siinä sinä katalasti valehtelit», lausueli Erkki.

Jussi katseli vähän hämillään Erkkiä, vaan pian hän huomasi, että Erkki
oli hyvällä puhelutuulella--porvarin ryyppyjen ja sikarien
vaikutuksesta. Ääneti oli Jussi ja lateli tavarat arkkuun, pani sinne
kirjankin, jonka hän itselleen oli ostanut, ja vei arkun avaimen
Erkille.

--»Etten saa rahoja.--Elä Jussi koskaan puhele niin, sillä viidettä
sataa markkaa läksi nytkin.--Semmoista summaa sinä et ole eläissäsi
nähnytkään... Vai hä?»

Ei vastausta.

»Viidettä sataa markkaa ... ja puolet otin, toisen puolen jätin
sinne... Kysyi se itse Pärpuumi konttoristiltä, että onko se tämä sen
Rantalan isännän poika, sen Juho Erkki Huotarisen?... On kai, sanoi
risti, ja minä sanoin, että on se.--Ryypyt ja sikarit ne läksi ja se
sotkamolainenkin sai siinä sivussa.--Vaan elä Jussi vasta sano, etten
minä saa rahaa tervoillani. Minä saan, ja minun ne ovat, vaikka
jakeleisin harakoille ja seipäille ... ja piisaakin niitä jakaa...
Mutta sinulla Jussi on aina kateus minua kohti ja viha, sinä luulet
olevasi isoviisas... Muut eivät tiedä muka mitään... Aina sinun pitää
matkitella muitten puheita... 'Ei se ollut tiatteria'... Miksei se
ollut... Jos vaikka lähdetään katsomaan Kirkkotorille, niin on siellä
se miehenpää... Vaan sinä se olet olevinasi viisaampi... Harailet
kirjoja ... hölyn pölyä höystyt ... et viittä sataa markkaa ole
nähnytkään...»

»Jo tulee Pärpuumin puukhollari», lausui Jussi puoliääneen ja läksi
hakemaan makasiinista sauvomia ja airoja. Puukhollaria sitä oli
odotettu avaamaan makasiinia ja antamaan sieltä venekalut ja
jauhokulin.

»Mitä sinä purajat Jussille? Eihän se mitä ole sinulle tehnyt», tuumi
Katri, Jussin ollessa makasiinilla.

»Eihän se ... on olevinaan niin viisas, tietävinään kaikki maailman
asiat... Että Amerikassa tuulee edestakaisin ijankaikkisesti ... senkin
valehteli Jussi...»

»Elä höpsi!» virkkoi Katri.

Jussi toi sauvomet ja airot veneeseen. »Tyhmän näköinen on mies
humalassa, ihan kelvoton», ajatteli hän, siinä puuhatessaan lähtöä ja
Erkin pajattaessa yhä viidestä sadasta markasta. »Noin ikään se
isänikin kerran ylpeili saaliistaan, vaan mitä niistä oli hyötyä koko
rahoista. Meni tervat ja tukkimetsät porvarin hyväksi, meni sinne maat
ja mannut. Konkurssin kun teki porvari, niin sinne ne isän saaliit
haihtuivat, ihan pennittömiin. Liekö hänessä suoraa peliä pidetty,
hyvähän näet on peijata tyhmää talonpojan moukkaa, eihän se miten älyä
kaikkia niitä vinkeitä. Monelta muulta talonpojalta ne on tervat ja
tukkimetsät menneet niinikään vain ihan itse edestään.--Sinne se on
herrain haltuun mennyt minunkin perintöni ... sinne sitä mahtuu ja
menee!» »Elä enää hupata siinä!» virkkoi Jussi nyt Erkille,
»laittautaan matkaan».

Kuletettiin vene makasiinin luo, josta tuotiin muut venekalut veneeseen
ja vieritettiin jauhokulikin.

Nythän sitä heillä ei ollut muuta kuin lähteä paluumatkalle. Joutuivat
muutkin matkaan, kun kunkin porvarin puukhollari oli tullut antamaan
venekalut ja suoloja tahi jauhoja, mitä kukin tahtoi. Vene veneeltään
läksi. Ja hälveni hurina sen mukaan kuin ranta tyhjeni. Kajahti vain
enää silloin tällöin laulun sävel tahi kiljahdus, minkä joku iloinen
poika laski ilmoille. Ken vielä oli rannassa, koetti joutua jottei
jäisi kovin jälelle muista. Vihdoin oli koko ranta tyhjänä pitkistä
veneistä ja iloisista, meluavista tervamiehistä. Jokainen vene oli jo
menossa, soutaa lipotti kosken alle.

Nyt ne alkavat nousuvaivat ja on ne vaivoja. Monta hikipisaraa tipahtaa
ennenkuin on kaikki kosket noustu; monta kertaa vetäessään venettä
äkeissä korvissa saa puhkien ja ähkien ryömiä ponnistella rantasiltaa
toinen käsi kolmantena jalkana. Monta kertaa saa olla ketteränä
sauvoessaan venettä väkevissä virrankorvissa. Saapipa kerrankin
teroittaa sauvointansa ja kerrankin nostaa ja pistää sitä, ennenkuin
sen saa viskata kotirannalle. Ja kerran ja toisenkin saa airolla
vetästä, ennenkuin vene jyrähtää tutuille teloilleen.

Eipä joutanut Erkkikään enää puhelemaan, lie nuo porvarin viinat jo
haihtuneet. Äänetönnä sauvoi hän keulassa ja, vetopaikoissa Jussin ja
Katrin vetäessä, rompsasi sauvoimella, oikeata rompsia kun ei vielä
tarvittu.

Merikoskesta päästyä sauvoivat nyt palaavat oulumiehet joen oikeaa
rantaa pitkänä veneraitana. Ja vilske kävi siinä. Heilahti sauvointa
kymmenittäin ja huojui sauvojaa saman verran, notkistaessaan ja
oikoessaan vartaloaan. Vilisi punaisia paidan hihoja käsien noustessa
ja laskiessa. Sauvoimien taaja porske kuului, kun keltainen venesarja
ja siinä sinihousuinen ja punapartainen miesrivi siirtyi pitkin
joenrantaa, ja kuului tuon tuostakin naurua ja kovempaa ääntä ja joskus
kiljahdustakin ja vieläpä joku katkonainen laulukin.

Niin se matkue teki taivaltaan, työnnellen veneitään vasten virtaa ja
kierrellen joen rannan mutkia. Siellä joukossa oli Erkin venekin ja
Erkki sauvoi keulassa, Jussi, tottuneempi kun oli, sauvoi perässä, vaan
keskellä työnteli Katri, työnteli avopäin.

»Sauvo yhtä aikaa, Katri», muistutti usein Jussi ja virkkoi se Erkkikin
väliin, kun Katri kolautti sauvoimensa yhteen: »mitä se siinä
saikkaroipi!»

Liisa sauvoi isänsä veneessä. Voimakkaasti hän työnteli, kauniisti
taipui pitkä sorja vartalonsa ja puikki sauvoin kädessään kuin
tottuneella ainakin.

»Onpa se reima tyttö», arveli Erkki Liisasta ja samoin muutkin olivat
miettineet.

Kun oli sauvottu iltaa jo myöhäseen, käännettiin veneet törmään jonkun
talon rantaan ja siinä yövyttiin. Aamulla taas auringon nousulla oli
venejono luikertelemassa pitkin virtavan joen rantaa. Eihän se niin
vinhakasti matka joutunut kuin alas tullessa, vaan katkesipa tuo taival
nytkin. Ei ollut näet vielä aurinko laskullaankaan kun ukot saapuivat
Syväyksen rantaan, noin neljän penikulman matkaa Oulusta. Tästä
annetaan veneille hevoskyytiä kolme neljännestä penikulmaa maantietä,
kierretään siten Pyhäkoskea, ja kyytiä saivatkin veneet nyt heti,
odottamatta kauan. Hevosien saavuttua nousi körötti vene veneeltään
joesta rattaiden selässä ja läksi kulkea jonottamaan pitkin maantietä,
ja miehet astua tassimaan jälestä. Vaan saatua veneet taas vesivaraan
rupesivat ukot iltaruualleen ja levolleen, aurinkokin oli jo mailleen
menossa.

Kaksi vuorokautta oli Oulusta lähdöstä juuri, sillä torstaipäivä
oli nyt kulunut illalleen, kun matkamiehet saapuivat Niskakosken
alle. Siinä sitä nyt oli puskemista sitä noustessa. Olihan sitä
Sotkakoskessa, Utasessa ja Ahmasessa jo saanut vetää kinnata, vaan mitä
ne ovat Niskakosken suhteen! Ainahan sitä autetaan toisiaan
tinkapaikoissa näin joukossa kun kuletaan, vaan parempihan olisi avutta
päästä, ei näet hidastaisi siten muita eikä itseään.

Kukin laitteli ja varusteli venettään, kiinnitti rompsin ja tarkasteli,
oliko köysi kestävä ja vaulu. Sitten alkoi vene toisensa jälestä lähteä
taistelemaan Niskakosken väkevää virtaa vastaan,--nyt vasten, silloin
myöten. Köysi yli olan astui mies pitkin sillan reunaa kovasti
etunojassa ja astui rompsimieskin ohjaillen ja työntäen venettä
rompsillaan. Lujalla se piti miestä korvassa aina. Taas niskassa, missä
tuli sauvonta, piti ketterästi hypätä veneeseen, tarttua sauvoimeen ja
estää venettä pääsemästä takaisin. Tosi tinka on koskessa noustessa jos
laskiessakin.

Jussi ja Katri olivat vetämässä ja Erkki rompsissa. Matalana oli Jussi
äkeimmissä korvissa, avopäin pinnisti hän. Monta kertaa jonkun kiven
tekemä korva pysäytti veneen siihen paikkaan. Silloinpa Jussi oli
tanakkana toinen jalka suorana kivensyrjää vasten, toinen jalka
notkistettuna eteen ja luottamassa sekin kivensyrjään ja ruumis
vaakasuorassa sillan kanssa. Niin hän jämötti siinä vähän aikaa. Vaan
sitten tempasutti hän ruumiinsa eteenpäin notkistetun jalan voimalla ja
läksi vene liikkeelle, läksi vauhdilla ja useinpa silloin kapsahti
Katri pitkälleen sillalle. Niin se kohosi Erkin vene aina korvan
niskaan. Vaan ainapa läksi Jussi, oman veneen saatua, katsomaan, että
jos kuka apua tarvitsisi, ja useampaa hän auttoikin. Auttoi hän kerran
Liisankin isän venettä muutamassa äkeässä korvassa. Oli se toinen mies
nuori ja heikko poikanen, joka ei jaksanut vahvasti vetää, vaan Liisa
sen sijaan kiskoi tuimasti, ja hän se itse olikin köyden päässä.

Ihmettelivät miehet Liisan reippautta ja reipas tyttö se Liisa olikin,
oikein reima. Vaan vasta Siitarinkorvaa noustessaan he reimautta
näkivät. Siellä näet kuohuissa juoksi lankkuvene, mies istui keulan
puolella ja vaimo oli melassa! Siellä se vene kiiti ja hyppi
vallattomasti kuohujen sylissä, vaan vaaratta kulki se uraa vaimon
ohjauksella.

»Onpa kunnon eukko», arvelivat miehet.

»Tuo mies laskee kosket kylkiluulla», arveli joku veitikka ja
naurettiin siinä, vaan kaikkihan oli reippaan vaimon ylistykseksi.

»No kaikkia sitä näkee», arveli yhä joku ihmetellen, vaan oli niitä,
jotka olivat sen kumman jo ennen nähneet, ja kertoi heistä joku kerran
nähneensä kaksi venettä koskessa menossa, joissa molemmissa oli eukot
laskemassa. Sieltä Niskakosken varrelta ne molemmat kuuluivat olevan
kotoisin ja soutavan lankkuja miestensä kanssa. Kaikki kosket laskevat
eukot Ouluun asti.

»Ne ämmät eivät olekaan mitä tahansa!»--

Aamusella päivän noustessa oli Pyörteellä liikettä. Yön seutuna oli
kokoutunut alasmenijöitä suuri joukko. Jo illalla auringon laskulla,
kun Oulusta palaajat tulivat Pyörteelle, oli siellä kymmenkunta
venettä, vaan nyt oli luku monissa kymmenissä. Yöllä puhalteli ylätuuli
ja se kokoeli Oulujärvellä tulijat selvästi Pyörteelle.

Tokihan siinä Pyörteellä nyt ääntä oli ja puuhaa. Toiset puuhasivat
veneitten varustelemisessa koskille, toiset istuivat hiljaisesti
veneissään ja tupakoivat, katsellessaan muitten hyörintää. Muutamat,
joilla oli tuttavia Oulusta palaavien joukossa, istuivat heidän
veneissään maistelemassa kaupunginviinoja ja tupakoita ja kuuntelemassa
Oulun uutisia: tervan hintaa, tavarain kalleutta, vedenpaljoutta
koskissa j.n.e. Törmällä kuleksi ja istuksi kosolta miehiä joutilaina,
ken hankaillen kellokauppaa, ken lakinvaihtoa, ken takin, ken
saappaitten huikkausta. Syntyi väliin suurempia joukkoja, ja silloin
kuului siitä suuri ääni ja rämähteli naurun remakka.

Kusti oli pitämässä kellotarkastusta parin miehen kanssa ja kehui
heille kelloaan, kehui minkä jaksoi ja aina suuremmalla innolla
jos huomasi uskomuksen vivahduksia kuulijoissaan. Kertoi hän
kellokauppahistoriansakin ensimäisestä kellosta tähän viimeiseen: »ja
tämä on niin tarkka ettei horisontti tarkempi», oli loppulause
kertomuksessa. Oli kokoontunut Kustille suuri kuulijakunta ja yhä hän
jatkoi esitelmäänsä »tästä kellosta».

»Se karusellin isäntä olisi ostanut minulta tään kellon, hän kun
tarvitsisi ihan tarkan kellon», jatkoi Kusti.

»Minkä karusellin?» kysyi joku.

»Onpahan siellä Heinätorilla uusmuotinen hoijakka, ulkomaalainen
hoijakka, Kamlakaarlepyystä, joka on kuulemma siellä Amurin maassa,
Suomenniemen takana missä lie.--Niin se isäntä...»

»Hoijakka--olihan hoijakka markkina-aikoina siinä Liljeplumminkin
kartanolla», arveli joku joukosta.

»Niin hoijakka--nähtiinhän tuo sekin. Ilmanaikainen rämppä! Vaan tämä
on uutta muotia, ihan toista sorttia. Tässä on kunnon hevoset ja
kerupiimit. Pyöriessä soipi pasuunat ja harppuunat.--Se isäntä siinä
olisi ostanut minulta tämän kellon, kun näet se pitää ihan määrälleen
pysäyttää, niin tarvitsee tarkkaa kelloa. Mutta minä sanoin, että kun
nyt kerran on saanut tarkan kellon, niin pitää hänet.--Ja olisi minulta
vaihtanut muuan upseerikin, joka oli sotaväen kanssa siellä karusellin
luona.»

»No mitä ne sotamiehet siellä tekivät?» kysyi joku taas.

»No, ne siellä olivat, että--jos--joku mikä tahansa sattuisi, niin
kai ... enkä tullut kysyneeksi siltä upseerilta, mitä varten he
ovat...»

»Tunsiko se sinut se upseeri?»

»Tunsi.--Sanoi sotamiehille, huusi lujasti: 'sirin-kasarinkasairua
saleetup!' Silloin sotamiehet nostivat kätensä lakkiin--tälleen näin.
Mutta se upseeri tuli minun luokseni ja sanoi: Kustihan se on?--Niin
on, herra upseeri, sanoin minä ja silloin sitä käteltiin. Sitten hän
tahtoi katsoa minun kelloani ja kärtti vaihtamaan. Sanoi sotakomennossa
tarvittavan tarkkaa kelloa. Jos sekunninkaan myöhästyy, niin ei hyvä
kuulu seuraavan, niin näet pitää ajalleen sattua.--Viidellätoista
kivellä käypi ronomeetan...

»Mitä se Kusti taas valehtelee?» lausui Liisa, joka Katrin kanssa oli
tullut miesjoukkoon.

»Vai valehtelee», lausui Kusti vakavana, vaikka hymy oli suupielissä ja
värehti yli huulien, tuikuttipa silmistäkin.

»Elkää uskoko miehet, valehtelee se», vakuutti Liisa naurusuin.

»Eläkä siinä viisaampiasi neuvo, kuin korppi harakoita», virkkoi Kusti
nauraen hänkin.

»Onko tää tyttö sinun morsiamesi?» kysyi joku.

»Ei ole, enkä huolikaan», virkkoi Kusti.

»Ei ole kaupankaan», oli Liisan leikillinen puhe.

»Etkä sinä ketään saakaan», arveli Kusti.

»En saakaan, sillä maasta ei kelpaa eikä taivaasta anneta», vastasi
taas Liisa.

»Onhan tää sievä poika», arveli joku Liisalle Kustia.

»Onpahan tuossa, on kuin kesken ristiltä siepattu», oli taas Liisan
vastaus.

»Toista suu puhuu, toista mieli ajattelee», lausui Kusti, katsellessaan
muutaman miehen kelloa. »Kyllä sinä minut ottaisit...»

»En vaikka oltaisiin vain kahden maailmassa ja tervakoppa kolmantena»,
katkasi Liisa Kustin puheen ja läksi kävelemään, lopettaen pilan Kustin
kanssa.

»Kovia sanoja», arveltiin leikillä.

»No, rakkaudesta kaikki vaikka silmä menköön», tuumi Kusti, antoi
miehelle kellonsa ja läksi kävelemään. Hajosi siitä nyt muukin joukko,
kuka kunnekin.

Vaan kaupunginviinat olivat jo alkaneet vaikutuksensa ja sama juttu
eväsviinoista, sillä nekin olivat käytännössä ajankuluksi. Hurina oli
noussut nousemistaan ja ukkojen leuat liikkuivat nyt kiivaasti ja suut
pauhasivat. Kuului karjahdusta sieltä täältä ja kovalla äänellä kehui
joku lakkiaan, toinen takkiaan, joku rahojensa paljoutta, maita ja
mantujaan.

Mutta tulipa rannalle nimismieskin. Keppi kädessä, toinen käsi housuin
taskussa ja tähtiotsalakki päässä asteli hän rantaa ja loi
virkasilmäyksen puoleen ja toiseen. Missä ei melu ottanut hiljetäkseen,
siihen hän astui ja laski kieltonsa pönäkällä äänellä.

Pianpa alkoi vene toisensa jälkeen solua koskelle ja toistakymmentähän
niitä pääsi menemään heti yhdessä poksussa. Toistapa tuli, aina vaan
vähän ajan perästä pyörähti veneitä Pyörteelle, milloin enemmän milloin
vähemmän. Oli nyt nimismiehellä kirjoittelemista ja silmäilemistä
ainakin aluksi.

Läksivät palaajatkin taipaleen tekoon. Sauvoivat virran niskaan ja
sitten soutaa lipittelemään taas Oulujärven laajoja selkiä. Oli sitä
soutelemista nyt. Oli ylätuulikin, ei kova mikään, vaan aina se
kiinnitti sekin, jottei pitkiä taipaleita jaksanut yhteen menoon
soutaa. Hiljakseen kulettiin, syötiin ja levättiin. Lauantaina
iltamalla tulivat höyryn jälessä Kajaaniin. Sievästi päästiin niin
Oulujärvi ja oli se iso asia kulussa.

Höyryn perästä erottuaan soutelivat ukot veneensä alakanavan suuhun, ja
mies veneeltä läksi hakemaan kanavalippua kaupungista, toiset
odottelivat sen aikaa, katsellen huvikseen Ämmää ja kanavaa, monestihan
ne on jo nähnyt, vaan katseleehan noita kuitenkin, kun ovat tuossa
silmien edessä.

Pauhaa siinä kovasti Ämmä, pitää ijankaikkista toraansa. Verrattomalla
jyrinällä syöksyy vesi leveän kallion kielekkeeltä syltiä syvyyteen ja
kiehuu sitten suurella kuplulla putouksen alla, ruskahtavanvaaleana
vaahdosta ja poreista. Nousee korkealle hieno pisarasade, johon päivän
paistaessa syntyy monia sateenkaaria kosken kauniiksi koristukseksi.

Siellä seisoivat miehet kanavalla ja katselivat, kun muuan lasti juuri
tuli yläkanavalta. Se liukui kiivaasti virrassa. Jo tuli sillan alatse
maan puolelta ensimäistä sillanarkun väliä, laski ihan rantasillan
kuvetta aivan likeltä. Nyt ei enää hätää Ämmään joutumisesta kun on
sulkusillan sisäpuolella. On valmiina kanavassa auki ensimäinen portti
ja kun vene on perillä, ei muuta kuin kiinni yläportti ja läpi auki
alaportista. Vesi vähenee vähenemistään, vene laskeupi ja yhä laskeupi
kuinka syvälle ja pilkistävät sieltä ylös venemiehet. Alaportti nyt
auki ja vene ala mennä, jälellä on Ämmä. Niin viekkaasti kierretään
julma vihollinen.

Tulee taas toinen vene vuorollaan. Ei laske niin liki rantasiltaa,
pelkää sitä, mutta--nyt sen on Ämmä saanut valtoihinsa! Hirveätä!--Mies
melassa katselee--katselee. Turhaan hän pelastuksen väylää etsii.--
Suunnittaa hän kuitenkin sinne, missä syvintä arvelee olevan: kääntää
veneen juoksemaan kohti keskiputousta. Huutaa ja viittoo toiselle
miehelle. Mitä hän huutaa, ei kuulu tänne pauhulta. Vaan perään juoksee
toinenkin mies ja sieltä molemmat katselevat matkan mukaan. Vene
kiiruhtaa putouksen niskaan.--Hei, vaipui keula, perä nousi, vilahti
melakin ilmassa, miehet lensivät rinnakkain kauas putouksen alle ja
puhkesi virran pinta heidän altaan ja sinne he muljahtivat
näkymättömiin. Hetken perästä ilmausi toinen ja pian toinenkin paineen
veden pintaan ja koettivat pyrkiä avuksi rientävää venettä kohti.
Muljahdellut oli jo tynnyreitäkin veden kalvoon ja kulkivat ne virtaa
pitkin. Niinikään ajelehtivat veneen keulapuolisko ja hajonneen perän
kappaleet, kiiti melakin ja näytti pyrkivän etukynteen.--Vaan kaikki
saatiin kootuksi.

»Joko ne ovat muut aikoja lähteneet?» kysyi Erkki, tullessaan
kaupungilta asioiltaan, joita hän oli toimitellut sillä aikaa kun Jussi
Katrin kanssa kuletti veneen kanavista.

»Jo voivat olla koskien niskassa!» arveli Jussi.

»Kun pääsisi yhtä nopeasti täältä kotiin kuin päästiin kotoa tänne»,
arveli Katri, kun lähdettiin sauvomaan.

»Ei pääse nyt», tuumi Erkki. »Ei ole kun harvoin semmoista
purjetuulta.--Ei tiedä kuinka kauan vielä voi viipyä, vaikka eihän
tästä enää mahdottomia olisi.»--

       *       *       *       *       *

Uusi viikko oli keikahtanut yli puolivälinsä, torstaipäivä oli iltaansa
lähellä, kun Erkin vene pyrki Tikkalanniemeen. Hitaasti lähestyi talo,
vaan lähestyi viimeinkin.

»Pitäähän sitä käydä tässä talossakin!» tuumi Erkki ja laski rantaan.

»Niin, Susannalle se huivi», lausui Katri.

Iloisena otti Susanna tuttaviaan vastaan, oikein herttaisesti. Kysyi
kuulumisia ja olihan sitä taas kysymistä.

»Venettäkö se jäi Jussi laatimaan?» kysyi hän kun ei häntä alkanut
näkyä.

»Eipä taida Jussi enää venettä laatia», virkkoi Erkki vakavasti. »Jussi
hukkui.»

»Hukkui... Missä?...»

»Sipisen virrassahan...»

»Miten se siinä...»

»Kukapa hänet oikein tiennee. Minä näet sauvoin keulassa, jotta en
nähnyt koko tapausta, eikä se Katrikaan...»

»Kyllähän minä näin silmäpuolellani, että jotakin vilahti juuri kun
vene heilahti», arveli Katri, »vaan en minä älynnyt katsoa sen
tarkempaan».

»Tottapa se, kun hän kovasti työnsi virrassa--joka on niin juuttaan
ilkeä nousta--luiskahti sauvoin ja hän suistui suinpäin virtaan. Onhan
niin sattunut usein», selitti Erkki.

»No, Jussia ei näkynyt sen enempää?»

»Ei. Minä kummastelin, jotta mitä se Jussi tekee, kun minulta ryösti
keulaa selälle ihan iltikseen ja pyörähtikin viimein virran mukaan.
Minä silloin vähän kirosinkin ja katsahdin perään, niin mies poissa, ei
näkynyt ei kuulunut. Enpä osannut ajatella aluksi mitään.»

»No, haettiinko sitä sitten?»

»Hetihän minä kaupunkiin ja ruvettiin etsimään, etsittiin se ilta ja
seuraava päivä, eikä vain löytynyt.»

»Sinne meni mies parhaassa ijässään.»

»Menomatkalla sanoikin Jussi, että siinä se Sipisessä temppu pelaa,
ennenkun on sen noussut», lausui Katri.

»Niinkö sanoi?» kysyi Susanna.

»Niinhän se taisi sanoakin», tuumi Erkkikin.

»Ei tiedä, missä se surma milloinkin piilee», huokaili Susanna.

Erkki antoi huivin, jonka Jussi oli ostanut, ja teki poislähtöä.
Kielteli Susanna kahville, sillä nyt hän vasta muisti, mutta
matkamiehet eivät joutaneet odottamaan. Rantaan saattoi Susanna
matkalaisia ja istuutui kivelle katsomaan heidän lähtöään--toisilla
tunteilla kuin menomatkalla. Ja kun vene katosi näkyvistä, purkausi
häneltä itku. Suri Susanna entistä palveluskumppaniaan.

Tenetinvirrasta olivat matkamiehet jo nousseet ja soutelivat
selkävettä. Tyyni oli ilta ja kaunis, aurinko mailleen menossa.
Hitaasti halkeili vene sileätä veden pintaa, Katrin soutaa viehkastessa
ja Erkin huovatessa. Äänettöminä työskentelivät, ei ollut puhelemista.

Erkki ajatteli, että mitenkähän siitä Ontojoesta pääsee, Katrista kun
ei ole rompsiin eikä kelpo vetäjäksikään.--Mistä sen miehen saa sitten
Jussin sijaan. Niin vähällä rahvaalla ei tule toimeen, ja teki se Jussi
kahden tavallisen miehen lailla, teki näet itse uuraasti ja huolehti
muittenkin teoista. Liian hyvä mies meni siinä manalle. Ei sitä tiedä,
milloin se kenenkin vuoro tulee. Ei tiedä, ei.--Jo kai ne mahtaa olla
Ontojoella tukkilaiset, jos heistä jonkun saisi.

Katri silmäili järven rannoille, katseli että missähän se Liisan koti
mahtoi olla. Näiltä paikoin se oli vene ilmaantunut heidän jälkeensä.--
Onkohan se tuo talo? Siitä lähtee soutamaan nuottaveneet. Kuuluu
ääntäkin, puhelua niistä ja taitaapa olla siellä Liisakin, niin
kuulostaa äänestä--Liisa se on, joka nyt laulaa.

Laulu kuuluikin nuottaveneistä ja kaiku kertoi ympäri järven rantoja
laulun.

    »Jos mä näkisin oman kullan
    kavahtaisin kaulaan.
    Palavalla sydämellä,
    niinkuin tuli taulaan.»

»Anna minä nyt tulen soutamaan», virkkoi Erkki ja vaihdettiin sijoja.

Monta kertaa he vielä saivatkin vaihtaa, ennenkun olivat
Ontojoellakaan. Lauvantai-iltana näet vasta tulivat joen alle juuri kun
tukkilaisten huuto »kello soi!» levisi pitkin jokivartta, kulki mies
mieheltä ja raikui metsä sen kulkiessa.

    »Tukkipoika se lautallansa,
    se on hyvin sorja.
    Hei juu ma laulan vaan,
    se on hyvin sorja!

    Eipä hänen tarvitse olla
    talonpojan orja.
    Heijuu ma laulan vaan,
    talonpojan orja.»

Siten lauleli muuan mies astellessaan pölkkykoukku olalla jokivartta
pitkin. Laulaja oli juuri itse Kettu-Kusti. Tänne tukkijoukkoon se oli
jo kerennyt. Ja hänestäpä maksua vastaan läksi apua koskille. Niskaan
päästiin kunnon päällisesti ja päästiin jo vähän jälkeen maatapanon.
Siellä se nyt oli hyvä tilaisuus Erkillä kysellä olisiko halullista
kasakaksi.

Sunnuntaina puolen päivän seudussa, kun Jussi Piipponen oli saanut
saatavansa tukkipäälliköltä, lähdettiin taas taipaleelle. Niin, Jussi
Piipponen, se Katrin komia poika, oli ruvennut kasakaksi ja halusipa
hän ruveta rengiksikin.--Olipa nyt Katrista soma istua hänen viereensä
soutamaan, oikeinpa teki mieli naurattamaan. Puhellen siinä soudeltiin,
ja nauraenkin. Oli Jussi näet semmoinen leikinlaskija, oikein iloinen.

Kaunis oli päiväkin, niin oli juuri kuin heidän lähtiessään kotoa:
tyyni, rasvatyyni, ja lämmin. Niemien ja saarten rannoilla lentää
luikotteli rantasipejä voivotellen sekä lentäessään että istuessaan
kiven selässä tahi kannon nenässä. Hyppiä ripsautteli västäräkkikin
rannan kivillä ja äännellen: tili, tili. Metsistä kuului lintujen
vilkas viserrys ja etäältä helähti käen kukunta. Jo tuntui Erkistä ja
Katrista paikka tuttavalta, vaikka eivät he sitä joutaneet
ajattelemaan--varsinkaan Katri Jussin vieressä.

       *       *       *       *       *

Hiljaisuus vallitsi Rantalassa tänään. Ei ollut kotona muuta rahvasta
kuin isäntä ja ruoti-ämmä, kirkolle olivat lähteneet muut, paitsi Anna
Mari, joka oli nukkumassa luhdissaan. Isäntä luki pöydän takana. Edellä
puolisten oli luettu päivän evankeliumi, veisattu virsi ja luettu
Raamattuakin, vaan nyt luki isäntä virsikirjasta »kotona olevaisten
rukousta matkalle menneiden edestä». Ja ruoti-ämmä otti osaa
hartahasti, käsi poskella, ja ruumis nyökkäsi.

»Hyvää iltaa!» toivotti naapurin isäntä, astuessaan pirttiin.

»Jumala antakoon!» vastattiin ja isäntä luki lukunsa loppuun. Vaan
lopetettuaan painoi isäntä virsikirjan kiinni, ripusti vaskipuitteiset
silmälasinsa naulaan akkunan keskipuussa ja kävi antamaan kättä
naapurille, toivottaen tervennä tulemaan.

»Kuuluuko mitä?»

»Eipä kuulukaan.--Eivät oulumiehet ole tulleet?»

»Ei vain, vaikka neljä viikkoa tulevat olleeksi matkalla. Mikä lie
heidät saavuttanut?»

»Kirkolla kuuluu puhutun, jotta Ämmään on laskenut vene ja yksi mies
hukkunut.»

»Mutta olisi kai siitä jo tullut tarkka tieto, jos se Erkki olisi
ollut.»

»No, niin luulisi.--Se on Erkki ensi kertaa Oulussa omin päinsä?»

»Niin on, vaan onhan hän jo kulkenut minun kanssani monet kerrat ja
onhan Jussi tottunut kulkija!--Mitäs se Musti siellä räiskää?--Taitavat
tulla kirkolta.»

»Ei nämä kirkkomiehiä,--vaan kuka tuo on?--Ei se tämän kylän miehiä
ole», tuumi naapurin isäntä ikkunasta rantaanpäin katsellessaan.

»Kirkonkylästä se on tuo mies», arveli isäntä, tultuansa katsomaan
hänkin. »Kyllä ne ovat meidän oulumiehiämme, koska kantavat arkkua
tupaan.--Tuollahan tuo tulee Katrikin.--Erkki on jälessä kantamassa
arkkua.--Missä Jussi... Missä Jussi ... liekö veneelle jäänyt...»

Siinä ne tulivatkin nyt oulumiehet. Jussi Piipponen ja Erkki, kantaen
arkkua sauvomessa ja konttia, Katri viinanassakoita kainalossaan. Musti
hääräsi heidän ympärillään, hyppi Erkkiä ja Katria vasten, huiski
häntäänsä, murisi ja haukkui korvat luimussa. Juoksipa väliin Piipposen
Jussinkin sivulla, nuuski häntä; vainusteli tarkkaan, vaan häntä ei
huiskannut, riippui suorana, nenä vain vähän käpertyneenä. Ei ollut hän
tuttava Mustille.

Pirttiin tultuaan tekivät matkamiehet hyvän illan, pistivät kättä ja
kertoivat terveiset Oulusta. Kotona olijat kysyivät kuulumisia, vaan
eipä ne tulijat tienneet »mitään liikoja». Kerrottiin lyhyesti
matkanvaiheet. Jussin hukunta oli isoin asia ja siitä sitä puheltiin
pitkään. Ja mainittiin Jussista yhtä ja toista hyvää. Hiljaiseksi ja
uutteraksi häntä kukin kiitti.--

Puheltuaan ja tupakoituaan otti Erkki liivinsä taskusta arkun avaimen,
vetäsi arkun penkin luo ja alkoi katsella mitä siellä arkussa oli.

»Tuossa on teidän piippuvartenne», tarjosi Erkki naapurille, otettuaan
arkusta punaletka-piipunvarren. »Tuossa on ... mikähän lie tuokin
kirja», virkkoi Erkki ja pani pöydälle Jussin ostaman Vänrikki Stoolin
Tarinat, jota kaikki alkoivat katsella ja tavaella. »Ahkera lukumies se
oli Jussi», tuumittiin.

»Tuossa--missä se on Anna Mari?» katseli Erkki Unikirja kädessä.

Samassa tulikin Anna Mari, kynsien korvallistaan ja silmät tiirollaan.
Seisoi niin keskellä lattiaa, vaan kun huomasi siellä vieraan pojan ...
oli kuin toinen ihminen.

»Tuossa on Unikirjasi!»

Anna Mari otti sen ja kilpasi luhtiin, josta vähän ajan perästä
ilmestyi uudessa hameessaan ja punarantuisessa villahuivissaan.

»Tuossa on savipiippu ämmälle, Jussi osti sen teille oulutulijaisiksi»,
virkkoi Erkki ja antoi ämmälle savipiipun.

Tavarat kun oli otettu arkusta ja katseltu niitä ja kyselty hintoja,
keskusteltiin muista oulunasioista. Olihan sitä kertomista ja kuunteli
ne hartaasti muut paitse ruoti-ämmä, joka ajatteli ja muisteli Jussia.
Vaan pian ne muutkin aina sortuivat Jussia ajattelemaan ja muistelemaan
ja silloin sitä alettiin puhella hänestä.

»Muistan sen Jussin pienestä pahasesta», kertoeli ruoti-ämmä. »Hyvin
vilkas poika oli paitaressuna isänsä kodissa. Toimetonna ja työtönnä ei
koskaan, aina oli jossakin hommassa, milloin muka veisteli
kirvesvartta, milloin rekeä ja milloin mitäkin todempaa kalua. Vaan
joutui poikaparka hänkin kurjuuden kouriin. Isänsä kuoli ja maat ja
mannut vietiin, kälmättiin. Poika, mistä hän älysi huoltaa asioitaan,
joutui joutavan jälille.--Hm.--Onni yksillä, kesä kaikilla.» Ruoti-ämmä
laati tupakkaa savipiippuun ja jatkoi: »Muistan miten ketterä hän oli
tullessaan ensi kertaa Oulusta, tuommoinen pieni nasta vielä silloin.
Niin oli kuin aika mies konsanaan. Niinessä oli kaksi vesirinkeliä,
jotka hän sanoi antavansa Katrille ouluntulijaisia. Katrin kanssa nää
olivatkin hyviä tovereita, yhtäläiseen yhdessä asuksivat. Kerran
eksyivätkin ja toista vuorokautta olivat kateissa. Muutaman suuren
kiven luota sitten löydettiin, missä maata kyyröttivät kuin linnun
pojat.»

Ruoti-ämmä sytytti piippunsa.

Piipponen etsi sijaa kellollensa--Jussin entiselle pintelikellolle,
jonka hän oli vaihtanut Kettu-Kustilta. »Tuossapa tuo on kuin tehty
sija», tuumi hän pannessaan puikkoon seinälle, jossa se kello ennenkin
oli ollut. »Siinäpä nappase.»

»Ei olisi uskonut, että Jussi kun läksi, läksi viimeistä kertaa Oulua
soutamaan», arveli ruoti-ämmä ja kyyneliä vieri rypystä ryppyyn hänen
poskillaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Oulua soutamassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.