Title: Pikku ihmisiä
Author: Pakkala, Teuvo, 1862-1925
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pikku ihmisiä" ***


PIKKU IHMISIÄ


Teuvo Pakkala


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1913.



VELI



ENSIMÄINEN LUKU.


Laura ei ollut nukeista välittänyt lainkaan. Mutta kerran ollessaan
äitinsä kanssa kaupungilla kävelyllä hän yhtäkkiä pysähtyi myymälän
ikkunan ääreen, jossa oli nukkeja, osotti niistä muuatta ja äitinsä
hämmästykseksi sanoi:

»Osta, äiti, tuo minulle.»

Se oli kyllä sievä nukke, jonka saattoi asettaa istumaan tahi seisomaan,
kädet erilaisissa asennoissa. Mutta äidin mielestä siellä oli paljon
kauniimpia ja sellaisia, jotka puhuivatkin lausuen muutamia sanoja. Hän
niitä tarjotteli, vaan Laura ei huolinut kuin siitä, jota oli osottanut.

Kun nukke tuotiin kotia, niin vanha Leena, kyökkipiika, joka sattui
olemaan läsnä laatikkoa avattaessa, siunasi ja löi kahta kämmentä
yhteen, sieppasi nuken ja juoksutti sen lehtorin kamariin:

»Lehtori, katsokaa! Rouvanne koulutyttönä, ihan ilmetty.»

Lehtori ei ollut nähnyt rouvaansa ennenkuin aikaisena neitinä, oli
tutustunut häneen vasta jonkun aikaa ennen kihlaustaan. Vikkelästi hän
otti silmälasinsa, jotka lukiessaan oli pannut pöydälle, ja alkoi
hymysuin tarkastella nukkea. Mutta hän epäilevästi pudisti päätään. Ei
hän keksinyt mitään yhdennäköisyyttä nukessa. Hän päätteli itsekseen,
että aina liioittelevan Leenan koko touhu johtui siitä, että Leena
nähtävästi piti nuken taivaansinisiä silmiä ylen kauniina. Mutta ettei
Leena mitenkään tulisi nolatuksi innostuksessaan, lehtori hänelle
ominaisen hienon kohteliaisuuden lisäksi sanoi mahdollisimman
ystävällisellä äänellä:

»Kyllä minä kuvittelisin rouvan pikku tyttönä hieman toisen näköiseksi.»

Leena oli hämmästyksissään aivan kuin olisi yhtäkkiä unesta herännyt
siihen lehtorin eteen seisomaan. Ei nukke nyt hänestäkään ollut rouvan
näköinen yhtään. Ja häpeissään hän itsekseen jupisi:

»Mikä minua taas höpsytti?»

Mutta miten ollakaan, nukke lehtorin käsissä sattui makaavaan asentoon,
jolloin se sulki silmänsä. Silloin lehtori hämmästyneenä lausui:

»Todellakin! -- Todellakin vaimoni näköinen.»

Hymy nuken kasvoilta oli kokonaan kadonnut ja suun ympärillä oli hempeän
vakava, hieman surumielinen ilme.

»Soma nukke», ihasteli lehtori hyväntuulisena.

Hän riemastui kuultuaan, että vihdoinkin oli löytynyt nukke, joka
miellytti Lauraa, hänen ainokaistaan. Hän ryhtyi heti puuhaan saadakseen
nukelle oman varsinaisen asunnon. Teetti kerrassaan pienen rakennuksen,
jossa oli kaksi huonetta, sali ja kamari, parahiksi suuria nukelle,
täydellisesti sisustetut. Niin että kun tämä pieni talo oli sijoitettu
lehtorin rouvan kamariin ja Laura saanut sen mielensä mukaiseen
järjestykseen, Leena käskettynä katsomaan sitä huudahti:

»No mutta mun päiviäni! Ihan kuin oikeassa talossa, puntista prikkuun.
Ja niin juhlallista, että sydäntä hytkyttää.» Omin valtoinsa
pulpahteleva naurunhörähdys kuului tuon tuostakin Leenan maatessa
lattialla tirkistämässä pienen talon ikkunasta sinne sisälle.

Laura näet oli järjestänyt niin, että oli katsottava määrätystä
ikkunasta, ja siitä nähdäkseen piti katsojan paneutua pitkälleen
lattialle. Lehtorin rouvalle, joka oli nuori ja tyttömäinen, oli se yhtä
helppoa kuin Lauralle itselleen, mutta lehtorinkaan, joka oli jo vähän
ikämies, ei auttanut muu kuin lattialle mahalleen!

»Todellakin», sanoi lehtori äänellä, joka ilmaisi, että vaivan maksoikin
näkemänsä.

Pienestä ikkunasta tirkistäissä näkyi verhopeitteisestä oviaukosta vain
vähäinen osa nukkelan sänkykamaria häämöittäen salaperäisessä valossa,
joka sinne tunkeutui sen värikkäiden ikkunain läpi. Mutta saliin oli
avara näköala. Katsojan vastaisella seinällä oli sohva. Siinä istui
nukke omissa onnellisissa ajatuksissaan ja kasvoilla hymy, kirkas ja
iloinen kuin peipon viserrys keväällä. Sohvan yläpuolella oli tauluna
muuan Lauran äidin valokuva nuorena tyttösenä, sekin hymyilevä.
Päätyseinässä olevista kahdesta ikkunasta, joiden välissä oli suuri
kuvastin, paistoi päivä helakasti. Luonnossa oli kaunis syksyinen päivä,
mutta tuon leikkimaailman pienessä talossa oli täysi kesän tunnelma.

»Kiitoksia», lausui lehtori noustuaan ja otti Lauran syliinsä. »Isä
pyytäisi saada ehdottaa nukkelan nimeksi: Päivölä. Mutta mikä on nuken
itsensä nimi?»

»Kirsti», vastasi Laura.

»Todellakin! Äidin kaima.» Lehtori suuteli tytärtään.

Laura makasi Päivölän edessä joka päivä. Väliin tuntimääriä
liikahtamatta.

»Mitä sinä siellä näet?» kysyi kerran äiti uteliaana paneutuessaan hänen
viereensä lattialle.

»Katso, äiti. Kirsti on aivan kuin ajattelisi jotakin hyvin hauskaa.
Eikö ole?» sanoi Laura.

»Niin on.»

»Mitähän se ajattelee?»

»En tiedä, kultaseni.»

»Minun niin haluttaisi tietää, mitä se ajattelee. Koeta sinä, äiti,
sanoa.»

»Rakas kultaseni, ei äiti osaa sanoa.»

»Se muistelee jotakin hauskaa, jota sille on tapahtunut.»

»Niin», myönsi äiti.

»Mitähän hauskaa sille on tapahtunut?»

Ei äiti osannut sanoa.

»Mitä hauskaa sinulle on tapahtunut tuossa sinun kuvassasi?» kysyi taas
Laura.

»Ei äiti enää muista.»

»Koeta muistaa.»

»Ehkä minä olin saanut hyvän todistuksen koulusta.»

»Ei se ole mitään erinomaista», sanoi Laura halveksuen. »Isähän sanoo,
että hyvän todistuksen saa, kun viitsii vähänkään lukea.»

»Ehkä minulle ei ollut tapahtunut mitään erikoista», sanoi äiti
nolostuneena onnistumattomasta yrityksestään.

»Minkä vuoksi sinä sitten olet niin iloinen tuossa kuvassasi?»

»Minulla yleensä oli hauska.»

»Mitä hauskaa sinulla oli, äiti?»

»Äiti oli silloin nuori. Nuorena odottaa ja toivoo. Ja se tekee elämän
hauskaksi.»

Laura jäi miettimään katsellen ison aikaa äänetönnä Päivölään niinkuin
äitikin. Sitten hän äkkiä sanoi:

»On aivan kuin Kirstikin odottaisi jotakin. Eikö niin sinustakin?»

Siltä todellakin näytti kuin Kirsti, seisoessaan verhojen välissä
sänkykamarin ovella tulossa saliin, olisi odottanut jonkun tulevan siinä
silmänräpäyksessä. Ja äiti aivan kuin poistaakseen syntyneen
mielikuvansa ehätti sanomaan:

»Kirsti odottaa veljeään.»

»Eihän Kirstillä ole veljeä», sanoi Laura sillä äänellä kuin olisi hän
samalla sanonut, että äiti puhuu aivan mahdottomia.

Äiti pääsi pulasta, kun lehtori tuli käskemään häntä telefoniin.

»Tule sinä, isä, sanomaan, mitä Kirsti odottaa ja toivoo», käski Laura.

»Tuskin Kirsti osaa odottaa ja toivoa mitään», sanoi lehtori, luullen
tällä vastauksella pelastuvansa nyt, kun hänellä oli kiire.

»Mutta silloin sen olisi niin paha olla kuin minun on», sanoi Laura
tiukasti.

Lehtori hämmästyi ja unohutti kiireensä.

»Onko sinun paha olla?» kysyi hän kuin säikähtyneenä.

»On.»

»Minkä vuoksi sinun on paha olla?»

Laura mietti etsien sanoja saadakseen sanotuksi sen, mitä hän tarkotti.
Hän tapaili ja tapaili, vaan ei saanut mieleistään muotoa sanottavalleen
ja lopuksi hänen täytyi tyytyä vastaukseen:

»Sen vuoksi minulla on paha olla, kun minulla ei ole niin hauska kuin
Kirstillä.»

Lehtori naurahti ja, paneutuen pitkälleen lattialle tirkistääkseen
Päivölään, sanoi:

»Mikä se sitten Kirstillä on niin hauska?»

»Sitäpä minä en tiedä ja haluaisin niin tietää.»

Olisipa lehtori itsekin halunnut tietää, mistä tuo iloinen onnellisuus,
joka loisti Kirstin koko olennossa siellä Päivölässä, jossa oli niin
yksinäistä ja hiljaista, että mieltä ahdisti katsellessa. Lehtori ei
keksinyt aiheen atuakaan ja sanoi neuvottomuudessaan:

»Eikö äitikään tiennyt?»

»Äiti sanoi, että Kirsti odottaa veljeään», vastasi Laura huulet
pitkällä.

»Niin todellakin», sanoi lehtori ihastuneena selitykseen, joka hänen
mielestään oli sukkelasti keksitty.

Laura katsoi pitkään. Hän luuli, että muut näkevät sellaista, jota hän
ei näe, ja sanoi isälle:

»Näytä, missä se veli on.»

»Veli ei ole vielä tullut. Hän on ulkomailla», alkoi lehtori selittää
kuin todellista asiaa ainakin. »Veli on ollut Roomassa. Siellä, jossa on
Pietarin kirkko. Meillähän on kuvia Rooman Pietarin kirkosta.»

»Joko on lähtenyt Roomasta?»

»Jo on lähtenyt sieltä kulkien Sveitsin kautta, joka on hyvin kaunista
vuorimaata. Olethan nähnyt kuvissa Sveitsin maisemia alppimajoineen ja
vesiputouksineen?»

»Sielläkö veli on vielä Sveitsissä?»

»Ei enää. Sieltä veli on mennyt Parisiin.»

»Onko siellä hauskaa?»

»On siellä hauskaa. Siellä on kauniita puistoja, joissa lasten on hauska
leikkiä. Muutamassa suuressa eläin- ja kasvitarhan puistossa on lapsille
kaikellaisia huveja. Siellä on pienen pieni omnibus, jolla lapset
ajelevat ympäriinsä puistossa. Siellä saa ratsastaa pienen pienillä
hevosilla tahi suuren suurella elefantilla tahi kamelilla. Ja saapa
siellä kyytiä vaunuissa, joita vetää kamelikurki.»

»Sielläkö veli on vielä Parisissa?»

»Ei. Kyllä on lähtenyt jo matkalle sieltä.»

»Milloin veli tulee?»

»Sitä en voi varmaan sanoa.»

»Tuleeko huomenna?»

»Tjah!» Lehtori joutui vähän hämilleen, mutta jatkoi sitten: »Veli tulee
Ruotsin kautta ja sieltä laivalla Helsinkiin. Isä menee katsomaan
sanomalehdestä, tuleeko huomenna laivaa.»

Niin lehtori pääsi. Hän meni ja selitti asian vaimolleen:

»Nyt pitää saada lisäksi poikanukke», sanoi hän nauraen. »Käy ostamassa
mahdollisimman pian, sillä sitä odotetaan jo huomenna tulevaksi.»

Lehtorin rouva kulki kaikki lelukaupat, mutta poikanukkea ei ollut
saatavissa. Kauppiailla oli vain vanhojen varastojen jätteitä, uusia
odottivat vasta joulun alle.

Lehtori sai keksiä syitä Kirstin veljen viipymiseen ja pitää
maantieteellisiä esitelmiään Lauralle harva se päivä. Ei olisi ollut
aina aikaa, ja vaikea oli saada esitelmiin uutta mielenkiintoa sekä
keksiä loppua, joka Lauraa tyydytti. Niin että lehtori oli helisemässä,
kuten hän päivitteli.

Tukholmassa olivat jo niin kauan viipyneet, että kumpikin oli
kyllästyksissään. Kuninkaan linnassa vierailu ei huvittanut Lauraa
ollenkaan. Lehtori seuraavaksi päiväksi keksi keinon: osti joitakin
leluja ja antoi Leenan viedä ne Päivölän Kirstille veljen tavaroina,
jotka hän on jo etukäteen lähettänyt. Se oli uutta ja tyydytti jonkun
aikaa. Mutta sitten tuli taas kova ikävä:

»Missä Kirstin veli viipyy?»

Leena tuli lehtorin avuksi satulippaineen.

Hän otti Kirstin veljen haltuunsa Tukholman kuninkaallisesta linnasta.
Sieltä olikin helppo lähteä satumaailmaan. Ja täällä oli avaruutta
liikkua. Eikä tarvinnut veljen tuloa kiirehtää, hän sai nyt viipyä
huoleti joululahjaksi. Joulun aaton aattona loppui Leenan viimeinen
kertomus:

»Niin kulki poika suistumatta Surman suuhun. Sillä hän oli reipas. Niin
astui kaatumatta pahan Kalman kartanolle, sillä hän oli rohkea ja
iloinen poika. Sitten tuli hän suureen kaupunkiin, jossa talot olivat
koreasti valaistut ja sisältä kuului kaunis soitto, mutta taloissa ovet
olivat lukossa, ettei minnekään päässyt. Sinne valaistujen ikkunain
ääreen raukka olisi kuollut, mutta joulupukki tuli ja koppoi pojan
konttiinsa. Ja huomenna hän tulee, kun joulukuusi on sytytetty. Sen
pituinen se.»

Niin tulikin. Mukana oli ristimätodistus, nimenä: Veli Erkki.

Se oli reippaan näköinen poika. Katse avonainen ja rohkea ja suu
sellaisessa hymyssä kuin olisi hän sanonut: Mehän olemme vanhoja
tuttuja. Sillä oli vaaleanharmaja töyhtöhattu, lyhyt, tummanviheriä
samettitakki, hopeanvärinen vyö, mustat polvihousut, punaiset sukat ja
kiiltonahkakengät.

»Missä minä olen tuon nähnyt?» jäi lehtori tuumimaan nukkea katseltuaan.

»Missäpä sinä sen olisit nähnyt!» naurahti rouva leikkisästi.

»Olen minä jossakin nähnyt», vakuutti lehtori pannen käden otsalleen.
Sitten jonkun ajan kuluttua sai hän irti muististaan, että muuan hänen
entisiä oppilaitaan oli ollut tuon nuken näköinen. »Mikä hänen nimensä
taas olikaan?» Lehtori koetti saada nimeä kiinni. Huomaamatta, että
Leena, joka oli tullut seisomaan hänen eteensä, tarjosi teetä, lehtori
vain katsoi häneen otsa kurtussa ja kummasteli ääneen: »Mikä kumma hänen
nimensä olikaan?»

»Veli Erkki, Veli Erkki», vastasi Leena tokottamalla aivan kuin koettaen
sitä iskettämällä iskettää lehtorin muistiin.

Lehtorin rouva ei voinut olla purskahtamatta nauramaan Leenan
erehdykselle ja hänen hassunkurisuudelleen opettaessaan lehtoria. Mutta
lehtori hymähti vain ja pehmoisella äänellään selitti Leenalle:

»Minä tässä vain muistelin muutaman oppilaani nimeä. Tuo Veli Erkki on
hänen näköisensä.»

»Nii-iin», lausui pitkään Leena nauraen itsekin erehdykselleen. Mutta
sitten alkoi puolestaan selittää: »Minusta tuo Veli Erkki vähän
muistuttaa muuatta tohtoria, vai lieneekö ollut vielä aivan valmis
tohtori?» Leena kääntyi kuin lehtorin rouvalta kysyäkseen, mutta tämä
siirtyi toiselle puolen joulukuusta korjaamaan muuatta kynttilää, joka
oli vähän, vaan ei ollenkaan haitalle asti, kallellaan. Ja Leena jatkoi:
»Kumminkin se jo tohtoroi lomalla ollessaan. Mutta sitten se otti ja
kuoli...»

»Eihän vain tapaturmaisesti?» kysyi keskeyttäen lehtori, josta alkoi
tuntua, että Leena on samalla polulla kuin hänkin.

»Tapaturmaisesti!» vastasi Leena. »Tapaturmaisestipa hyvinkin. Sairaan
luo oli haettu, hevosella, niin se hevonen pillastunut ja siinä
rytäkässä...»

»Mikä hänen nimensä oli?» keskeytti taas lehtori.

»Niin, sanokaa te minulle!» huudahti Leena. »Sen minä vain muistan,
ettei se kumminkaan Palotorninmäki ollut. Mutta rouva sen muistaa?»

»Tarkottaako Leena Vartiovuorta?» kuului rouvan ääni kuusen takaa.

»Vartiovuori juuri!» sanoi lehtori yhteen ääneen Leenan kanssa. »Erkki
Vartiovuori. Vai sieltä hän oli teidän pitäjästä.»

»Ei ollut», kuului rouvan lyhyt vastaväite.

»Naapuripitäjästä hän oli, Selän toiselta puolen», selitti Leena.
»Kanttorin poika.»

»Todellakin. Hänellä olikin kaunis lauluääni», sanoi lehtori. »Hän
esiintyi usein iltamissa täällä soololaulajana. Hänen bravuurilaulujaan
oli tuo, jonka sinäkin, Kirsti, niin hyvin laulat: 'Tuonne taakse
metsämaan'. Hyvin miellyttävä, kelpo poika.»

»Sitäkö lehtori tarkotti?» kysyi Leena.

»Juuri häntä», vastasi lehtori.

»Heti minunkin silmääni pisti, että tuopa on sen tohtorivainajan
näköinen», sanoi Leena ja ihmetteli: »Se on soma, kun nukeissakin voi
tavata jonkun ihmisen näköisyyttä.»

»Eihän se ihme ole», sanoi lehtori. »Nukethan on ihmisen muotoisiksi
muovailtukin. Mutta voi sanoa eläimistäkin, koirasta, kissasta tahi
muusta eläimestä, että tuo on sen tahi sen henkilön näköinen.»

»On totta», hyväksyi Leena lähdössä salista. »Mutta», lausui hän
hämmästyneellä äänellä ja pysähtyi ovelle, »eikö Laura tykkääkään Veli
Erkistä?»

Laura oli panemassa nukkea laatikkoon. Hän oli hyvin vakavan näköinen.
Painettuaan kannen kiinni hän vei laatikon etehiseen, aivan kuin
jättääkseen sen lahjan joulupukille takaisin.

Lehtori ja rouva hämmästyivät. Laurahan oli koko päivän puhunut Kirstin
veljestä, ollut iloinen laatikon tultua ja vielä iloisempi avattuaan
sen.

»Minä tahdon maata», sanoi Laura etehisestä palattuaan.

Tuli hätä, että Laura on sairas. Mutta Laura pudisti päätään
kyseltäessä, eikä hänellä ollut kuumetta lainkaan, kun mitattiin.
Lehtori moittien itseään päätteli, että hän oli liiaksi jännittänyt
Lauran mielikuvitusta kertomuksillaan Kirstin veljestä ja arveli, että
miten lienevät Leenankaan sadut olleet valiten kerrottuja.

Laura makasi ääneti, vaikka ei nukkunut. Hän kyllä piti silmänsä kiinni,
mutta vähän väliä raotti katsahtaen äitiin, joka istui sängyn ääressä.
Vasta kun illalliselle käskettiin ja lehtorin mentyä äiti jäi yksikseen
hänen luokseen, kuiskasi hän:

»Äiti, oliko se hyvin paha mies?»

»Kuka, kultaseni?» kysyi äiti kummastuen ja alkoi hänkin pelätä Leenan
satujen vaikutusta. »Mikä mies?»

»Se tohtori.»

»Mikä tohtori?»

»Se Vartiovuori.»

Äiti hämmästyi niin, että hätkähti kuin säikähdyksissään.

»Hyvä Jumala, mitä sinä, rakas lapseni, puhut?»

»Sinä punastuit, kun puhuttiin, että Veli Erkki on hänen näköisensä. Ja
sinä itkit siellä kuusen takana. Minä näin kyyneliä silmissäsi. Minä
näin.»

Äiti tunsi, ettei hän nyt voi hallita ilmeitään, ja salatakseen itsensä
Lauran katseelta hän kumartui ja painoi poskensa Lauran poskea vasten.
Siinä he sitten puhelivat kuiskaten kuin salaripissä.

»Miten hän oli paha?» kysyi Laura, ripittäjä.

»Ei hän ollut paha», vastasi ripitettävä, äiti. »Päinvastoin hän oli
hyvä. Kuulithan, mitä isäkin sanoi hänestä.»

»Minkä vuoksi sinä sitten itkit?»

»Hänen kuolemaansa.»

»Oliko hän *sinulle* hyvä?»

»Oli, hyvä hän oli.»

»Hänellekö sinä kuvassasi hymyilet?»

»Nuku nyt, rakas kultaseni.»

Laura herkesi äänettömäksi ja hetken kuluttua äiti meni kuvastimen eteen
ja seisoen selin Lauraan järjesteli tukkansa, sormenpäillä pyyhkieli
otsansa, silmäluomet, silmänalustat ja posket. Kääntyi sitten sivuttain
kuvastimen edessä ojentaen ryhtiään. Silloin hän näki kuvastimessa
Lauran istumassa sängyssään.

Ja he kuvastimen kautta hymyilivät toisilleen.

»Kuule, äiti.»

»Mitä, kultaseni?»

»Tuo Veli Erkki tänne minulle.»

Kun äiti lähti hakemaan sitä, huusi Laura jälkeen:

»Elä tuo laatikkoa, tuo vain itse poika.»

Nuken saatuaan Laura katseli sitä vähän aikaa ja sanoi:

»Minä pidän tästä.»

Hän käski äidin mennä illalliselle.

»Ei minua nyt haluta», vastasi äiti.

»Mene vain, ettei isän ole ikävä», sanoi Laura.

Kun lehtori ja rouva palasivat kamariin, niin Laura nukkui punaposkisena
ja hymysuin. Veli Erkki makasi päänalustalla. Lehtori tuli iloiseksi ja
hymyillen katsoen vaimoonsa sanoi:

»Ei niitä ymmärrä noita lapsia.»



TOINEN LUKU.


Seuraavana päivänä esitettiin Päivölässä Veli Erkin kotiintuloa, juuri
sitä hetkeä, kun hän on astunut huoneeseen.

Lehtorin mielestä siinä todellakin olisi ollut hauska taulun aihe:
Kirsti odottaen tulijaa on viimeistelemässä somisteluaan. Hän seisoo
kuvastimen edessä selin katsojaan, mutta hänen kuvaimensa näkyy
edestäpäin vähän sivuttain. Hienohipiäinen poski rusottaa ja
pitkäripsiset silmät säteilevät kohti Veli Erkkiä, jonka kuvain on äkkiä
ilmestynyt Kirstin näkyviin salin ovella seisovana, hymyillen niinkuin
hymyillään iloiselle yllätykselle.

Päivölässä ennen oli ollut lehtorin rouvan mielestä niin kaihoisan
hiljaista ja painostavan yksinäistä, että hänen oli ollut kerrassaan
tuskallista katsella tuota alati hymyilevää Kirstiä, mutta nyt siellä
näytti niin vilkkaan eloisalta noiden kahden elämäniloisen olennon
näkyessä neljänä, että hän omasta halustaan makasi pitkät ajat Lauran
vierellä lattialla kuin samanikäinen leikkitoveri.

Leena ei saanut tarpeekseen katsotuksi kerralla eikä kahdella.

»Sanon minä», vakuutti hän puhellen itsekseen maatessaan Päivölän
edustalla kaikessa rauhassa, rouvan ollessa kävelyllä Lauran kanssa.
»Sanon minä, että se on sitten mallevaa, puntista prikkuun. Ei tässä
maailmassa somempaa. Herrattu noita nuoria! Jo ovat onnellisia, ovat. On
tullut se, jota neitonen on odottanut, on tullut ainainen kaivattu,
pitkäin päiväin ajatus, toteutunut on öitten uni. Ja toinen tuolla
ovensuussa autuaana ajattelee: Tuossa on kaunis katsottuni, herttaiseni,
nurmenkukkani. -- Onnellisia olette, jo vain olette. Kunpa kaikki
ihmiset olisivat niin onnellisia...»

Leena vaikeni, hän nieleskeli itkuaan.

Laura, joka oli palannut kävelyltä, tuli kamariin.

Leena nousi ja sanoi heltyneellä äänellä:

»Herra lahjoittakoon sinulle, rakas Laura, kirkkaita päiviä.»

»Mitä Leena tarkottaa?»

Leena jäi vähän aikaa miettimään tehden itselleen selkoa, mitä hän
oikeastaan tarkotti. Sitten, tahtoen peittää tarkotuksensa, sanoi:

»Onnea, onnea ja menestystä, kullannuppu.»

»Leena on erehtynyt», huomautti Laura. »Ei nyt ole minun syntymäpäiväni
eikä nimipäiväni.»

»Ei olekaan mikään päiväsi, kyllä Leena tietää, mutta muuten vain Leena
toivottaa onnea.»

»Kirkastako?»

»Niin, rakas Laura, kirkasta onnea, kirkasta oikein.»

»Minkälaista se kirkas onni on?»

Leena joutui hämilleen. Taas oltiin samassa kuin äsken. Mutta sitten
hänelle äkkiä johtui mieleen mutka. Hän istahti kyykylleen Lauran eteen,
mairehymyssä suu ja sellaisella äänellä kuin olisi luvannut jotakin,
josta Laura riemastuu, hän sanoi:

»Sellaista kirkasta onnea, että Lauralle veli!»

Laura vähän aikaa mietittyään kysyi:

»Eläväkö?»

»Elävä veli, reipas ja rohkea ja iloinen poika», lupaili Leena.

Taas mietittyään vähän aikaa Laura sanoi:

»Sen pitää olla tohtori.»

Se oli niin vakavasti sanottu, että Leenaakaan ei naurattanut, vaan hän
yhtä vakavana myönsi:

»Niin, tohtori! Siitä tulee varmasti tohtori. Lukemallahan tohtoriksi
pääsee.»

Laura alkoi jo mielistyä lahjaan, jota Leena tuntui hänelle
toimittelevan ja tarjottelevan. Uteliaana hän kysyi:

»Roomastako niitä tuodaan?»

Leena hölmistyi. Oli aivan tietämätön, mitä vastata. Laura katsoi häntä
vakavana silmiin ja odotti vastausta. Ei ollut Leenalla muuta neuvoa
kuin antaa mennä:

»Roomasta niitä tuodaan.»

»Joulupukkiko tuo?»

»Tuo väliin joulupukkikin.»

»Tuoko muukin?»

»Tuo muuan kiltti täti.»

Leena oli kuin tulisilla hiilillä, kun keskustelu oli saanut tämän
käänteen. Hän pelolla odotti uusia kysymyksiä ja mietti, miten nyt
pääsisi pian irti koko jutusta. Kun Laura jäi vähäksi aikaa ääneti, niin
Leena käytti hyväkseen tilaisuutta ja lähti kiireellä pois. Mutta kun
hän oli ovella menossa, kuuli hän Lauran äänen:

»Leena.»

Leena kääntyi ja sanoi:

»Laura kulta, Leenalla on jo kiire keittämään.»

Laura sanoi sulalla isänsä suulla:

»No, Leena on hyvä ja toimittaa sen asian, niin minä olen kiitollinen.»

»Minkä asian, kultaseni?»

»Sen pojan, sen elävän veljen sieltä Roomasta.»

Leena pyörähti ja meni kyökkiin, jossa ratkesi nauramaan, ettei tahtonut
loppuakaan tulla.

Leena parka ei aavistanut, että siitä asiasta tuli hänelle vielä ankara
asia.

       *       *       *       *       *

Syksyllä Veli Erkki kuoli. Kuoli tapaturmaisesti. Ollessaan retkeilyllä
salissa se joutui Leenan jalkoihin ja musertui Leenan kengänkoron alla.

Leena säikähti niin, että lysähti istualleen. Hän ei itkenyt, vaan
voivotteli. Lehtori, joka oli yksin kotona, tuli kamaristaan katsomaan.
Hän luuli, että Leenalle oli sattunut joku taudinkohtaus, ja kysyi:

»Mikä Leenaa vaivaa?»

Leena osotti nukkea ja tukkaansa repien huudahti:

»Minä senkin hevonen!»

»Todellakin», lausui lehtori kumartuessaan katsomaan nukkea. »Todellakin
surullista. Mutta minä pelästyin, että täällä oli kysymyksessä jotakin
vakavampaa.»

»Kyllä tämä on tarpeeksi vakavaa», voivotteli yhä Leena kuin suurissa
tuskissa.

»Ehkä nuken voi vielä korjata», lohdutteli lehtori ja kokoili palasia
lattialta.

»Ei, ei, ei! Ei sitä mestaria tule, joka sen korjaisi, mikä kerran on
ollut minun kompuran jalkani alla», vakuutti epätoivoinen Leena.

»Ei todellakaan», myönsi lehtori katsellessaan onnetonta Veli Erkkiä ja
sen irtonaisia paloja. »Mutta ostetaan toinen nukke, sillähän vahinko on
täysin korvattu.»

»Ja luuleeko lehtori, että se Lauralle kelpaisi?» sanoi Leena kuin
ihmetellen, että lehtori sellaista puhuukaan.

»Samallainen nukke, minä tarkotan», selitti lehtori.

»Mutta, hyvä lehtori, jos se onkin samallainen, niin se ei kuitenkaan
ole sama. Entinen on särkynyt, kuollut, saanut surmansa kauhealla
tavalla! Laura itkee niin, että tulee sairaaksi, ja kun sattuu, niin
kuolee, sen saatte nähdä, lehtori. -- Voi minua vaivaista, syntistä.»

»Niin todellakin», sanoi lehtori miettivästi. Hän ei ollut tuota tullut
ajatelleeksi, että Laura voi onnettomuuden panna pahakseen, että se voi
koskea häneen hyvinkin kovasti. »Mikä tässä nyt neuvoksi keksittäisiin?»

»Ei mitään neuvoa, ei mitään keinoa. -- Voi minua, minkä onnettomuuden
sain aikaan.»

Lehtori lohdutti Leenaa, että Leena ei ollut yksin syyllinen
onnettomuuteen, vaan oli hänelläkin suuri osa siihen. Hän oli leikkinyt
Lauran kanssa nukeilla, kunnes Lauralle oli tullut aika lähteä
lastentarhaan kesken leikin. Hänen huolekseen oli Laura jättänyt saattaa
nuket Päivölään, mutta hän oli unohuttanut ne tuohon: Kirstin Runebergin
puistoon odottamaan Veli Erkkiä, joka oli mennyt käymään yliopiston
kirjastossa.

»Ja tuolla Kirsti vielä odottaa tietämättä kauheasta onnettomuudesta»,
voivotteli Leena. »Tuolla se hymyilee vain, niinkuin hymyilee Laurakin
kotia tullessaan. Mutta sitten?» Ja Leena ratkesi niin haikeaan itkuun,
ettei lehtori tiennyt mitä tehdä.

Tuli toki rouva kotia.

Hän säikähtyi ensin. Mutta sitten lohdutti Leenaa samoin kuin
itseäänkin:

»Sillä aikaa, kun Laura on lastentarhassa, minä käyn ostamassa kaupasta
samallaisen nuken. Se pannaan Päivölään, ja kun Laura tulee, ei hän
tiedä mitään.»

Lehtorin rouva lähti heti päällysvaatteita riisumatta. Ja Leena sai
elämäntoivoa, mutta oli säikähdyksestä niin rampautunut, ettei kyennyt
jaloilleen lehtorin auttamatta.

Rouva palasi tyhjin käsin kaupungilta. Nukkeja ei ollut enää kaupassa.
Oli sanottu, että uusi lelutilaus saapuu näinä päivinä ja ehkä tulee
silloin niitäkin nukkeja, vaan ei ollut varmaa. Ja rouva heittäysi
tuoliin surullisena.

»Oli se ikävä ja surullinen tapaus», sanoi lehtori istuen ja jääden
oikein tarkemmin tapausta ajattelemaan nyt, kun Veli Erkki tuntui
lopullisestikin menneeltä mieheltä. Ja hän muisteli vainajaa. Oli jäänyt
mieleen monta hauskaa ja kaunista kohtausta, aivan ihmiselämän
todellisia kohtauksia Kirstistä ja Veli Erkistä. Tuossa vielä äsken, kun
olivat leikkineet, hän kuljettaen Veli Erkkiä, Laura Kirstiä, olivat
nuket puhuneet heidän suullaan tulevaisuuden toiveista. Olivat olleet
kirkkaita toiveita. Kirsti oli ehdottanut, että Veli Erkki lukisi
tohtoriksi ja sitten he yhdessä retkeilisivät ulkomailla. Veli Erkki oli
luvannut. Ja oli kuvailtu jo tulevia matkoja ja hauskoja aikoja.

Lehtorin silmät sattuivat Kirstiin, joka istui muutaman kukkajalustan
juurella -- Runebergin puistossa -- odottamassa Veli Erkkiä. Toinen
elossa, toinen kuollut -- niin, todella kuollut. Lehtori huokasi.

»Mutta jos siellä kaupassa sanottiin, että niitä ehkä tulee pian, niin
silloinhan on vielä toivoa», sanoi lehtori lohdutettuna ja lohduttaen.
»Ja sitä paitse: totta kai niitä tilaamalla voi saada ainakin tehtaasta,
jossa niitä on valmistettu. Eihän tässä hätää ole. Ei Veli Erkki olekaan
kuollut!»

Lehtori alkoi selittää, miten asia järjestetään niin, ettei Laura
onnettomuudesta aavistakaan. Se käy varsin sukkelasti ja helposti: hän
jatkaa vain leikkiä siitä, mihin Lauran kanssa olivat lopettaneet.

Lauran kotiatuloon oli lehtorilla kaikki järjestetty. Kirsti oli
Päivölässä hymyilevänä, ja lehtori esitti Lauralle kirjeen Veli Erkiltä,
joka selitti, että hän on mennyt maaseudulle viikoksi tahi pariksi
lukemaan ahkerasti, suorittaakseen tohtorintutkinnon. »Koeta nyt pitää
hauskaa yksinäsi sen aikaa, rakas sisko», niin loppui kirje.

»Onnistui erinomaisesti», hymyili lehtori vaimolleen, kun oli esittänyt
asian Lauralle.

Mutta kun lehtori oli jo jättänyt mielestään koko tapauksen ja istui
työssään, tuli Laura hänen luokseen ja sanoi:

»Oletko, isä, kuullut siitä kauheasta tapaturmasta?»

»Mistä kauheasta tapaturmasta?» kysyi lehtori, luullen että Laura on
jonkun kyökissä kävijän kuullut puhuvan jostakin aivan äsken
tapahtuneesta onnettomuudesta.

Laura kertoi:

»Maaseudulle mennessään Veli Erkki on joutunut pillastuneen hevosen
jalkoihin ja siinä rytäkässä kuollut.»

»Mistä sinä sen tiedät?» kysyi vähän harmistuneena lehtori, luullen että
Leena oli asian Lauralle ilmoittanut, vaikka oli kielletty sitä
tekemästä ja kehottamalla kehotettu olemaan aivan kuin hänellä ei olisi
vähintäkään tietoa koko Veli Erkin onnettomuudesta.

Laura näytti Veli Erkin hattua ja hopeista vyötä ja muutamia
posliinipaloja, jotka tunsi Veli Erkin poskikappaleiksi ja jotka hän oli
löytänyt salista läheltä yliopiston kirjastoa.

Lehtori oli jähmetyksissään ja jännityksissään. Odotti vain milloin
Laura itkuun räjähtää. Mutta Laura ei räjähtänyt. Aivan levollisena hän
lähti kerrottuaan tuon kauhean tapauksen. Ja päivällistä syödessä Laura
puheli iloisesti ja usein itsekseen hymyili, mikä hänelle oli tullut
omituiseksi tavaksi.

»Meidän neidistä taitaa tulla sellainen tyttö, joka ei pojista välitä»,
sanoi lehtori vaimolleen ihmetellessään tälle sitä kummallista seikkaa,
ettei Laura itkenyt lainkaan Veli Erkin onnettomuutta.

»Niin, en ymmärrä», sanoi rouva. »Päivölän Kirsti kuitenkin näkyy
surevan», jatkoi rouva purskahtaen itse itkuun.

»Kirsti?» ihmetteli lehtori. »Sitäpä on soma nähdä.»

Hän meni tirkistelemään Päivölään.

Kirsti oli Päivölän salin sohvalla puoleksi makaavassa asennossa, niin
että silmät olivat puolitiehen auki.

»Todellakin!»

Sen katse oli nyt hervakka ja kyyneleinen, niin kyyneleinen, ja suu
itkunilmeinen. Hänen äänetönnä maatessaan siinä näytti kuin hän olisi
ollut puoleksi tajuillaan, puoleksi tajutonna, niin synkän surun, niin
mustan murheen vallassa, ettei voinut itkeä ääneen, ei edes valittaa.

Oli tuskallista katsoa.

Tuo syvän murheen kuva painui niin lehtorin mieleen, ettei se jäänyt
silmistä mielenkiintoisimmassakaan työssä. Laura puuhaili iloisena
itsekseen, lauleskeli ja kävi puhelemassa ja hymyilemässä, mutta
sittenkin lehtori odotti malttamattomana uutta Veli Erkkiä, Kirstin
vuoksi.

Pian saapuikin uusi Veli Erkki muutamana iltapäivänä. Lehtorin ja rouvan
iloksi ja riemuksi Leenalle, joka kävi makaamassa melkein joka päivä
Päivölän edessä hokien: minä vaivainen, syntinen.

Lehtori itse oli seremoniamestarina järjestämässä kuolleista nousseen
Veli Erkin kotiatuloa. Hän oli sepittänyt kirjeen, joka oli osotettu
Neiti Kirsti Päivölälle:

      »Rakas Sisko.

Olen varma, että sinä olet itkenyt minua kuolleena. Lähellä kuolemaa
olen ollutkin. Minulle sattui tapaturma, josta sitten sinulle kerron
tarkemmin. Olen näin kauan maannut sairaalassa, jonne minut jo
kuolleeksi luultuna oli kannettu. En ole ennemmin kyennyt kirjoittamaan.
Mutta nyt olen terve ja saavun luoksesi pian. Sitten meidän taas on
hauska. Odotan malttamattomana hetkeä, jolloin saan sinua syleillä,
rakas sisko. Siis näkemiin.

      Veli Erkki.»

Tämä kirje kädessä ja taskussa Veli Erkki, jonka sopivassa tilaisuudessa
oli ilmestyttävä Päivölään, lehtori istahti illallispöytään ja asian
valmistukseksi kysyi:

»Vieläkö Kirsti itkee?»

»Ei», oli Lauran lyhyt vastaus.

Hämmästyneinä katselivat vanhemmat toisiaan ja yhteen ääneen sitten
kysyivät:

»Minkä vuoksi ei?»

»Kirsti on kuollut.»

»Onko sekin särkynyt?» huudahti lehtori katsahtaen vaistomaisesti
Leenaan, joka seisoi ovella odottelemassa kirjeen lukua ja nähdäkseen
sen vaikutusta.

Lauran vastaus kuului:

»Kirsti Päivölä lyhyen taudin sairastettuaan levollisesti nukkui
kuoleman uneen tänään kello viisitoista minuuttia. -- Kiltti äiti,
voileipä ja pikkuruikkuinen pala juustoa, saanko?»

Lehtori syöksyi rouvan kamariin, sytytti sähkövalon vaaleanvihertävään
kattolyhtyyn ja paneutui Päivölän eteen maata. Sen salissa oli pimeää,
ainoastaan kuvastimen kohdalla kuumotti sen verran, että näkyi sen
hyllylaudalla Veli Erkki vainajan hattu ja hopeinen vyö. Mutta Päivölän
makuuhuoneeseen paistoi kattolyhdyn valo värikkäiden ikkunain läpi
omituisella valaistuksella. Sinne tirkistäessään lehtori näki Kirstin
valkoisessa puvussa makaavan sängyssä.

Kuollut?

Niin kalpea kuin kuollut.

Ennen avonaisina niin kirkkaat, iloa hymyilevät ja sitten raollaan syvää
tuskaa kyynelöivät silmät olivat nyt ummessa ja syvä rauha lepäsi
pitkäripsisillä silmäluomilla, rauha otsalla ja valkoisilla ohimoilla.
Mutta kaunishuulisen suun ympärillä oli vakava, surumielinen ilme.

Ooh, miten se oli hänen vaimonsa näköinen!

»Kuollut!»

Lehtori painoi päänsä lattiaan.

Siinä hän makasi Kirstin kuolinhuoneen edustalla, kirje ja Veli Erkki
taskussa, ja -- itki.



KOLMAS LUKU.


Lehtorin rouva oli karkottunut kamaristaan niin, että
joululahjatyönsäkin muualla teki. Leena kun kävi siellä jokapäiväistä
siivousta pitämässä, itki tuhersi. Lehtorilla oli kamarissa käyntiä
harvoin, poikkeustapauksissa vain, ja astui huoneeseen huoaten niinkuin
sieltä lähtikin.

Päivölä oli hautakumpu, lehtorin rouvan kamari hiljainen hautuumaan
puisto. Syksyn kauniit päivät sinne paisteellaan lisäsivät kaihoa,
pilviset varjollaan loivat toivottomuutta.

Mutta silloin tällöin kuului kalmistosta peiponpojan
visertelyharjotuksia: Laura siellä lauleskeli.

»En minä ymmärrä», sanoi lehtori vaimolleen, kun he istuivat salissa ja
Lauran laulu kuului taas sieltä synkästä kamarista. »Me luulimme hänen
itkevän itsensä kuoliaaksi, mutta hän laulelee iloisesti. Meihin koski,
hän kylmäksi jäi. Tuleeko hänestä tunteeton ihminen?»

»Lapset kai eivät kuolemaa ymmärrä. Pappilain tyttölasten hautajaiset
ovat yhtä mieluisia ja hauskoja leikkejä heistä kuin heidän häänsä ja
ristiäisensä», selitti rouva. »Mutta muuten ei tapaus liene mennyt aivan
jälkeä jättämättä Lauraankaan», jatkoi hän ja kertoi, että kun Laura,
ollessaan tänään hänen kanssaan kaupungilla, oli huomannut kauppapuodin
ikkunassa pojanhatun, joka oli Veli Erkin hatun näköinen, oli pyytänyt
sen saadakseen ja itkun voimalla koettanut pakottaa ostamaan.

»Vai niin? Todellakin? Olisi pitänyt ostaa se», sanoi lehtori
pehmoisella säälin äänellä. »Pelkään, että hän piti sinua
sydämettömänä.»

»Mitä hän sillä olisi tehnyt, pojan hatulla?»

»Sepä olisikin ollut hauska nähdä, mitä hän sillä olisi tehnyt. Hänen
kiihkeän halunsa takana täytyi olla jotakin muuta kuin äkillinen,
haihtuva päähänpisto.»

Lehtorin rouva naurahti.

Lehtori punastui ohimoilta. Rouvan nauru ei hänen mielestään ollut
paikallaan, sillä olihan tässä intresantti psykologinen kysymys, jonka
perille oli hauska päästä. Lehtori tapaili muotoa huomautukselleen,
mutta jokaisessa sanassa tuntui hänestä olevan loukkaava kärki, ja hän
pelkäsi äänensäkin sävyä. Sanoakseen mieltä pahoittamatta tuon
yksinkertaisen lauseen, ettei tässä ollut mitään naurettavaa, ei hänellä
ollut muuta keinoa kuin sanoa se vieraalla kielellä:

»Ma chère, il n'y a pas tant à rire.»

Rouva selitti naurunsa syyn: hänen oli yhtäkkiä muistunut mieleen
lapsuutensa ajoilta muuan tapaus, kun hän oli pojaksi pukeutunut. Ja sen
johdosta hän oli nyt ajatellut Lauraa, Veli Erkin hattu päässä.

»Sinäpä sen sanoit», lausui lehtori ilahtuneena ja mielen pohjalla
katumus, että oli antanut itsensä ajatella vaimostaan loukkaavaa. Ja
hymyillen hän jatkoi: »Olen ollut huomaavinani, että tytöt mielellään
leikkivät poikaa. Arvelin jotakin tuon tapaista minäkin, että Laura
tahtoo näytellä Veli Erkkiä. Kysymys on silloin, miten käy Kirstin. Eikö
hän virkoa kuolleista? Minä olen niin utelias näkemään, että menen
Lauran kanssa ostamaan tuon hatun. Tahi: ei! Sinä tietysti menet, etten
minä sinun kustannuksellasi joudu parempaan valoon.»

»Mutta hatun saatuaan Laura alkaa pyytää muitakin Veli Erkin tamineita»,
huomautti rouva.

»Ne hankitaan tietysti.»

»Sitten olisi parasta yksintein teettää koko puku Veli Erkin puvun
malliin», sanoi rouva, jota alkoi huvittaa ja haluttaa nähdä Laura Veli
Erkkinä.

»Se on tosi. Silloin hänen kyyneleensä tulee runsaasti palkituiksi»,
myönsi lehtori.

Kumpikin oli niin huvitettu näkemään, mitä tuleman piti, että vaikka
joulu oli jo lähellä, eivät malttaneet jättää pukua joululahjaksi. Ja
lisäksi ostettiin vielä suuri leikkihevonen kärryineen, joihin Laura
mahtui istumaan, kun Lauran mieluisimpia leikkejä oli ollut Kirstin ja
Veli Erkin ajeluttamassa käyttäminen pienellä leikkihevosella.

Merkillistä!

Laura riemastui näistä tavaroista, mutta ei hän Veli Erkiksi pukeutunut,
ei yrittänytkään. Ei sittenkään, vaikka tehtiin siihen suuntaan
viittauksia ja lopuksi suorin sanoin kehotettiinkin. Hän säilytti puvun
niineen kuin se oli laatikossa, jossa se oli tuotu, ja hevonen sai
seistä jouten sievine kärryineen. Hän niitä katseli, vaan ei koskenut.
Katseli hymyillen.

»Hän hymyilee kaikelle», sanoi lehtori. »Kaikelle ja aina, istuipa tai
kulki tahi nukkui. Hän pulppuaa hymyä kuin pieni, mutta ehtymätön lähde
vettä.»

Sitä pulppusi niin runsaasti, että Lauran aivan kuin helpotuksekseen
täytyi tuon tuostakin käydä vuodattamassa hymyä isälle ja äidille.
Kesken kaiken, aivan sanaa puhumatta hän juoksi heidän luo, katsoi
silmiin aivan kuin jotakin kysyäkseen tahi sanoakseen, mutta sanojen
sijaan tuli vain hymy, joka heti ilmaisi, ettei ollutkaan mitään
sanottavaa.

Lauran äitiä tuo alkoi vähitellen vaivata, niin että kerran, kun Laura
oli juossut hymyilemässä isälle ja sitten jonkun hetken kuluttua syöksyi
hänen luokseen hymyilemään, juostakseen sitten taas takaisin puuhiinsa,
äiti kysyi:

»Mitä sinä, kultaseni, tarkotat?»

Laura jäi ääneti aivan kuin miettimään, mitä hän tarkottaa.

»Mitä sinä hymyilet?» uudisti äiti kysymyksensä.

Laura hymyillen katsoi vuoroin isää, vuoroin äitiä, ja viipyi hetkisen
aikaa, ennenkuin hän sai valituksi monista vastauksistaan:

»Kirkkaita päiviä.»

Vanhemmat ihastuneina ja hämmästyneinä katselivat toisiaan. Sitten isä
otti tytärtään vyötäisistä, kohotti hänet monta kertaa korkealle ilmaan,
puristi syliinsä ja suuteli:

»Isän ja äidin kirkas päivä.»

Tämä kirkas päivä peittyi pilveen iloisena jouluaattona.

Koko päivän Laura oli viserrellyt ahkeraan kuin peipponen ja ollut
kirkkaampi päivänsäde kuin koskaan ennen. Eikä illalla sytytetty
joulukuusi kymmenine kynttilöineen ja kimaltelevine kulta- ja
hopeakoristuksineen ollut niin säteilevä kuin Laura, joka istui salin
sohvalle odottamaan lahjoja.

Niitä tuli toinen lahja toisensa perästä ja toinen toistaan kauniimpi.

Mutta Laura odotti vieläkin istuen sohvalla ja hymysuin tähystäen
etehisen ovelle.

»Joulupukki on jo konttinsa tyhjentänyt», sanoi isä.

Laura aivan kuin säikähti, muuttui äkkiä vakavaksi, mutta luullen isän
laskevan leikkiä hän alkoi uudelleen hymyillä ja tähysteli etehisen
ovelle.

»Ei tule enää mitään», vakuutti äiti ja saadakseen varmasti vakuutetuksi
Lauran, meni hänen kanssaan katsomaan etehiseen.

»Katso nyt, ei ole mitään.»

»Kyllä täällä onkin jo kylliksi», sanoi isä. »Joulupukin konttiin ei
olisi mahtunut enää silmineulaakaan.»

Laura oli tyytymättömän näköinen. Surullisen näköinen. Äänetön ja
hämillään. Hän ei näyttänyt välittävän vähääkään saaduista lahjoista.

Lehtori kuiskasi vaimolleen:

»Olemme tehneet suuren erehdyksen: antaneet liiaksi. On käynyt kuin
ylensyödessä: haluttaa lisää ja se, minkä on nauttinut, herättää
vastenmielisyyttä ja pahoinvointia.»

Laura oli koko illan kuin mykkä. Nukkumaankin meni sanomatta hyvää yötä
ja siunaamatta pani maata.

»Mikä hänen mahtaa olla?» kysyi lehtori vaimoltaan.

»En ymmärrä», vastasi rouva ja jonkun ajan kuluttua lähti katsomaan,
nukkuuko Laura.

Laura oli valveilla.

Äiti kumartui painaen poskensa vasten Lauran poskea.

»Mikä sinun on?» kuiskasi äiti, ripittäjä.

Ripitettävä, Laura, vastasi:

»Ei tullut kirkas onni.»

»Mikä kirkas onni?»

»Se, jota minä olen niin odottanut, että on ollut hauska olla.»

»Mitä sinä olet odottanut?»

»Sitä poikaa.»

»Minkälaista poikaa?»

»Reipasta, rohkeaa, iloista poikaa.»

»Mikä poika se on?»

»Se, jolle minä sen hatun olisin ostanut.»

»Missä se poika on ollut?»

»Roomassa.»

»Veli Erkkikö?»

»Ei, vaan elävä veli.»

Syntyi hetken äänettömyys. Sitten äiti suuteli Lauraa ja sanoi:

»Luetaan nyt yhdessä siunaus. Sitten sinä nukut rauhassa.»

Äiti nousi ja meni seisomaan ikkunan luo, josta katseli ulos.

Laura sängystään näki mustan ikkunan takana epämääräisen haamun, jolla
oli kädet ristissä ja joka puheli äidille. Nähdäkseen tarkemmin Laura
nousi istumaan, mutta äiti samassa kääntyi ja se haamukin katosi. Kun
äiti oli ovella menossa saliin, kysyi Laura:

»Kuka se oli?»

»Kuka niin?»

»Se, jonka kanssa puhelit.»

»Missä ja milloin?»

»Tuossa ikkunan luona.»

Äiti vähän aikaa viivyteltyään vastasi: »Puhelin Jumalan kanssa.»

Laura pani pettyneenä maata. Hänestä oli näyttänyt, että se oli nainen
ja äidin näköinen. Oli luullut, että se oli se kiltti täti, ja että äiti
oli käskenyt tädin mennä hakemaan veljeä, ja että täti oli luvannut ja
lähtenyt.

Hän valvoi edelleen ja vieläkin odotteli. Kuunteli jokaista ovenkäyntiä,
joka silloin tällöin kuului kaukaisena kumahduksena kivirakennuksen
suuresta käytävästä. Viimein ei kuulunut kumahduksiakaan.

Ikkunan takana oli nyt kuumottava valo. Sisällä huoneessa hämärä, että
erotti jokaisen esineen. Liikkumatonta. Äänetöntä. Tuntui, että nyt oli
joulu loppunut, että nyt ei veli enää voi tulla.

Minnekä on veli jäänyt?

Jos Leena ei olekaan muistanut toimittaa asiaa?

On, koska oli tullut veljen tavaroita.

Jos on joutunut Surman suuhun?

Ei, sillä hän on reipas poika.

Jos on kaatunut pahan Kalman kartanolle?

Ei ole kaatunut Kalman kartanolle, sillä hän on rohkea ja iloinen poika.

Jos on jäänyt siihen suureen kaupunkiin, jossa kaikissa taloissa on
kirkas valaistus ja kuuluu kaunis soitto sisältä, vaan ovet ovat
lukossa, ettei mihinkään sisälle pääse?

Sinne on jäänyt. Ei ole mahtunut joulupukin konttiin, kun oli muuta
tavaraa niin paljon, ettei silmineula olisi sopinut.

Sinne se raukka kuolee kadulle.

Lauralle tuli hätä.

Kuka pelastaa?

Kiltti täti!

Laura nousi sängystä ja hiipi pitkässä valkoisessa yöpaidassaan Leenan
luo kyökkiin tiedustamaan, missä asuu se täti.

Kyökissä oli kirkasta, kun kuu paistoi huoneeseen ikkunan täydeltä.
Mutta varjoiselta seinältä vuoteesta kuului kuin suuren koiran vihaisia
murahduksia. Laura jäi vähän pelästyneenä seisomaan keskilattialle
hopeankirkkaaseen kuutamoon.

»Eikö Leena olekaan täällä?» huusi hän.

Koira herkesi murisemasta.

»Missä Leena on?»

Joku nousi istumaan vuoteessa, katsoi kummasti, silmät suurina päässä,
ja sanoi:

»Minä olen vain halpa palvelija, että minulle näin suuri kirkkaus
tapahtuu.»

Laura tunsi nyt hänet Leenaksi ja alkoi toimittaa asiaansa. Leena ei
ymmärtänyt. Laura selitti sitten asiansa alusta alkain ja laajasti.
Mutta Leena puhui kummallisia ja vuoroin voivotteli, vuoroin itki.

Kyselyillä ja suurella miettimisellä ja sovittelemisella oli Laura
lopuksi ymmärtävinään asian niin, että hänen itsensä on käännyttävä
Rooman herran puoleen pyynnöllä. Ja hän jätti Leenan yksinään
rukoilemaan kyökin lattialle ja kiirehti isäänsä herättämään.

Lehtori aluksi säikähti, mutta sitten rauhoittui kokonaan, kun oli
huomaavinaan, että Laura kulki unissaan.

»Rakas isä», sanoi Laura ja hartaasti pyysi isää kirjoittamaan hänen
puolestaan Rooman herralle, hyvälle Paavo Antikristukselle, että tämä
käskisi kiltin tädin, joka asuu tässä kaupungissa pihan perällä,
noutamaan Lauran veljen siitä suuresta kaupungista.

Kun Laura oli asiansa loppuun selittänyt, otti isä hänet syliinsä ja
kantoi sänkyyn.

»Makaa nyt siinä levossa, enkelini.»

»Kirjoitatko, rakas isä?»

»Lähetän sähkösanoman, jos nukut rauhallisesti.»

Isän lupaukseen sai aina luottaa.

Laura painoi silmänsä umpeen. Hymy huulillaan hän vaipui pian
rauhalliseen uneen.



NELJÄS LUKU.


Kirkkaana jouluaamuna heräsi Leena, mieliala tuskallisen raskaana. Heti
silmänsä avattua oli hänellä kuin hirveä hätä, vaan ei tiennyt minkä
vuoksi. Sitten selvisi hänelle, että hän oli nähnyt unta. Tavattoman
pitkän unen:

Kyökki oli ollut täynnä taivaallista valoa. Keskellä kirkkautta oli
seisonut pieni, kaunis enkeli, jonka kasvot olivat loistaneet niin, että
Leenan silmiä oli huikaissut. Ja enkelin valkoinen puku oli välkkynyt
kuin hopeinen kangas ja siivet hehkuneet kuin aamurusko. Ja se enkeli
oli puhunut Lauran veljen kuolemasta suuressa kaupungissa, joka vuorella
on. Ja sitten oli enkeli sanonut: »Katso, oo ihminen, oo ihminen, mitä
tapahtuman pitää Roomassa, joka paavin antikristuksen alle heitetty on:
että Laura on itkevä kuin Kirsti ja hänen unensa on oleva ikuinen kuin
Kirstin uni, jos ei pelastaja tule, ettäs nauranut olet etkä polvias
notkistanut.» Ja Leena oli itkenyt ja rukoillut polvillaan, että hän
nauranut oli...

Sitä unta kesti muistella Leenan loppumattomasti.

»Merkillinen uni.»

Sitä merkillisempi Leenasta, kun hänestä tuntui, että hän on ennenkin
nähnyt jotakin samallaista. Tuo varsinkin oli tuttua, että hän oli
nauranut.

Vähitellen Leenalle selvisikin, että hän todella oli nauranut oikein
ilmissä kerran, kun Laura oli hänen käskenyt toimittaa hänelle veljen,
elävän veljen. Ja nyt Leena ymmärsi, että syntiä oli ollut nauraa, kun
sen sijaan olisi pitänyt notkistaa polvia. Sitä hän ei ollut tehnyt
kertaakaan.

Leena teki sen nyt.

Hän rukoili, ettei hyvä Jumala antaisi unen toteutua hänen vaivaisen
syntisen takia, joka on yksinkertainen ja typerä. Kääntyköön uni
hyväksi, kuolema elämäksi, olemattomuus olevaksi, ettei kohtaisi raskas
murhe lehtoria, joka on itse hyvyys, eikä murtuisi lehtorin rouva, joka
on kuin hento kedon kukkanen, ja että he saisivat nauttia viattoman
pienokaisensa Lauran elämästä ja heidän sydämensä tuta riemua
poikalapsen syntymisestä.

Leena rukoili pitkään, niin ettei tahtonut jaloilleen päästä, kun polvet
olivat kipeät olleet jo aamulla noustessa, niin hellät, ettei
sormenpäällä ollut kärsinyt koskea. Mutta hän ei nyt säälinyt polviaan,
vaan päinvastoin hänestä oli oikeus ja kohtuus, että ne olivat arat ja
hellät, jotta syntinen ruumis oikein saisi kärsiä. Hän olisi kärsinyt
mitä ruumiillista tuskaa hyvänsä, jos olisi päässyt tästä sydämen
tuskasta.

Pelotti, että on jo jotakin tapahtunut, kun ei kuulunut Lauraa kyökkiin,
jossa hän tavallisesti joka aamu oleskeli isot ajat isän ja äidin vielä
nukkuessa. Sillä Laura oli aamunvirkku, oli siihen hereillä kuin
Leenakin.

Lauraa ei kuulunut koko aamuna. Eikä Leena hirvinnyt mennä katsomaan
eikä kuulustelemaan. Aamiaispöytää kattaissaan hän vihdoin sai kuulla
rouvalta, että Laura vielä nukkuu.

»Nukkuu!»

Ihmeellistä se oli rouvastakin.

»Nukkuu?»

»Voiko Leena pahoin?» kysyi rouva. »Leena on aivan kalpea ja kuin
pyörtyvä», hätäili rouva.

Ei Leena pyörtynyt eikä häntä pyörryttänytkään. Hänen korvissaan soi
kuuluvasti: »...ja hänen unensa on oleva ikuinen kuin Kirstin uni...»

Leena mentyään kyökkiin kiireellä notkisti polvensa toisen kerran.

Jaloilleen hän pääsi ainoastaan siten, että paneutui vatsalleen ja veti
avukseen muutaman tuolin, johon nojaten kohosi seisaalleen.

»Minä vaikka käsivarteni katkasisin, jos saisin unen estetyksi.»

Leenalla oli sellainen tieto ja usko, että kun pahan unen saa estetyksi,
niin se tulee käännetyksi, siten, että kaikki siinä merkitsee silloin
hyvää, niin se, mikä muutenkin merkitsee hyvää, kuin sekin, mikä
merkitsee pahaa.

Lehtori ja rouva alkoivat huolestua, kun Laura nukkui vielä puolen
päivän aikaan. Ja kun hän ei herännyt vielä päivällisajan
lähestyessäkään, niin he käskivät lääkärin. He istuivat vakavina ja
äänettöminä Lauran vuoteen ääressä. Ja kyökissään Leena kahden
vastakkain asetetun tuolin avulla laskeutui polvilleen kolmannen kerran.

Juuri ennen lääkärin tuloa heräsi Laura virkeän ja iloisen näköisenä.

»Hyvää huomenta, neiti Unikeko», sanoi lääkäri tervehtiessään Lauraa,
joka vielä oli sängyssään. »Meillä muilla on pian ilta.»

Ja alkoi tutkimus kaikinpuolinen ja tarkka.

Ei mitään. Ei vähintäkään oiretta mihinkään, kuului lääkärin enemmän
kuin lohduttava vakuutus.

»Joulupukki on ehkä pitänyt pikku neitiämme vähän jännityksissä ja
valvottanut monet pitkät illat, niin että tytti ottaa nyt tappionsa
takaisin.» Ja lääkäri määräsi raittiit pyyhkeet ja sitten reippaasti
ylös ja ulos ja illalla oikeaan aikaan nukkumaan. Silloin on Laura
entisissä saranoissaan.

»Kuule, Laura», sanoi lääkäri Lauralle. »Huomenna on Tapani. Silloin
ovat kaikki kiltit lapset ajelemassa. Aijotko sinä nukkua huomenna
myöhäiseen? Mitä?»

»Nukun, jos näen kaunista unta», vastasi Laura.

»Vai niin? Sekö siinä oli? Vai unennäköjä me olimme ongella», sanoi
lääkäri. »Mitä kaunista unta sinä olet nähnyt, saako setäkin kuulla?»

Ei saanut setä kuulla. Laura vain kääntyi katsomaan äitiään ja hymyili
tuota hymyään: kirkkaita päiviä.

»Kas, kas vain sitä hymyä», huudahti lääkäri ja kääntyen lehtoriin hän
jatkoi: »Lied ohne Worte.»

Lehtorin rouva punastui.

Lääkäri naurahti herttaisesti ja sanoi:

»Te, hyvät naiset, niin tytär kuin äitikin, puhelette liian näkyvästi:
paljastatte salaisuutenne.» Ja hypistellen Lauran pyöreätä leukaa hän
hymyillen jatkoi: »Setä jo tietää: Laura uneksi veikosta.»

»Veli tulee tänään!» sanoi Laura.

»Ohoh, ei suinkaan», väitti lääkärisetä.

»Tulee!» intti Laura.

»Niinkö Unimatti kertoi?»

»Veli itse sanoi.»

»Siinä kauniissa unessako?»

»Niin.»

»Oliko hän suurikin?»

»Noin suuri», ja Laura osotti kädellään yli päänsä.

»Niin», myönsi setä, »niin suuri veli kyllä voi tulla. Kyllä. Pieni ei
jaksa juosta niin kiireesti. Voi se suurikin viipyä, mutta joskus
kuitenkin hän tulee Lauran luo, siitä setä on varma.»

»Isä on lähettänyt Roomaan sähkösanoman», selitti Laura.

»Vai niin, vai sähkösanoman oikein», tuumi lääkäri. »No veli tulee
tietysti lentokoneella.»

»Uskooko lääkärisetäkin, että veli tulee tänään?» uteli Laura.

»Sydämestäni toivoisin, pikku ystäväni», vastasi lääkärisetä ja
hyvästeli Lauran.

Mennessään hän selitti vanhemmille, että Laura on liian yksinäinen.
Yksinäisyys lapselle ei ole terveellistä, hänen henkinen ja ruumiillinen
kehityksensä siitä kärsii haittaa. Pitäisi olla Lauralle toveri, veli
tahi sisar, tahi vielä parempi jos olisi molemmat ja yhä parempi jos
olisi molempia.

Vanhemmista jäi kumpikin äänetönnä ja allapäin syviin mietteisiin,
niinkuin jää huokailemaan köyhä perheenäiti, jolle lääkäri on
selittänyt, että hänen kivulloinen lapsensa potee yleistä heikkoutta,
jonka vuoksi tulee antaa runsaasti hyvää, ravitsevaa ruokaa ja
reseptissä määrätyitä lääkkeitä.

Heitä ei lohduttanut heidän kirkas päivänsäkään, joka taas loisti. He
vastasivat Lauran hymyyn tosin hymyllä, mutta se oli puoleksi tehtyä,
toiseksi suruhymyä. Tiesiväthän he, että Laurankin päivänkirkas hymy
sammuu taas, kun hän näkee toivonsa ja uskonsa pettäneen, kun veli ei
tulekaan.

Lauran toivo ja usko ei nyt pettänyt: odotettu veli tuli. Ja tänään,
ihan.



VIIDES LUKU.


Lehtori ja rouva olivat iltapäivällä vieraissa. Laura Leenan kanssa
kotona. Kumpikin oli iloinen, semminkin Leena. Vaikka Leenan jalat
olivat kuin kaksi lahonnutta pökkelöä, joita väliin piti kaksin käsin
siirrellä ja nostella, niin olisi hän ollut valmis Lauran kanssa vaikka
tanssimaan, jos tämä olisi saanut sellaisen päähänpiston. Mutta Lauralla
ei ollut aikaa tällaiseen huvitteluun nyt, hän järjesteli tavaroitaan,
joita oli saanut, ja kulki huoneesta huoneeseen laulellen ja somistellen
ja kysyen Leenan mieltä.

»Leena on hyvä ja tulee taas katsomaan tätä.»

Suurella vaivalla pääsee Leena seisoalleen, menee katsomaan ja
katsottuaan sovittelee itsensä lähimmälle tuolille. Parahiksi päästyään
istumaan kuuluu toisaalta:

»Onko tämä Leenasta kaunis?»

Ei taaskaan muuta kuin: ota jalkasi ja käy. Ja Leena tekee sen
nurkumatta.

»Leena.»

Tällä kertaa kuului sänkykamarista.

»Leena ei ole nähnyt tätä?»

»Mikä se on?»

»Pojan puku.»

»Niinpä todella on. Ja niin kaunis. Herttulalee, miten kaunis», ihaili
Leena täydestä sydämestä ja vakuuttamalla vakuutti: »Sitä vielä
tarvitaan.»

»Tänään», sanoi Laura.

»Ei sitä toki tänään vielä tarvita», sanoi Leena ja nosti jalkansa
tuolille lepuuttaakseen niitä ja asettui selin seinään nojaten mukavasti
istumaan, kun huomasi, että Lauralla kuitenkin menee hyvä aika
järjestäessään vaatteita takaisin laatikkoon.

»Veli tulee tänään», väitti Laura istuen laatikkonsa ääressä, pannen
hyvin huolellisesti vaatteet laskoksiin ja kädellään silittäen rypyt.

»Isä on lähettänyt sähkösanoman.»

Leena ei virkkanut siihen mitään.

»Lääkärisetä sanoi, että veli tulee lentokoneella.»

Leena hyväksyi äänettömyydellään.

»Mutta osaakohan veli tänne meille, kun ei ole ennen käynyt?» Lauran
piti purkaa takki laskoksistaan, kun se tuli huonosti, ja laskea se
uudelleen. Sitä tehdessään hän jatkoi puhettaan: »Eihän Leenan
sisarkaan, joka maalta tuli Leenan luo, osannut. Meni väärään taloon,
ensin kellariin ja sitten toisia portaita vinnille. Poliisi hänet sitten
toi. Muistaako Leena?»

Kun ei vastausta kuulunut, kääntyi Laura katsomaan.

Leena nukkui.

Laura kävi levottomaksi nyt, kun hän tunsi olevansa kuin yksin.

»Ikkunain takana on jo mustaa, eikä veli vielä ole tullut. -- Jos on
eksynyt väärään taloon?»

Laura meni etehiseen, puki päällysvaatteet ja lähti kiireesti
laskeutumaan portaita kadulle.

Leena heräsi, kun puudutti selkää. Lepo tuntui suloiselta. Ja hän istui
odottaen, milloin Laura taas käskee jostakin toisesta huoneesta, kun
näkyi jo järjestäneen vaatteet ja menneen. Mutta kauanpa hän sai nyt
rauhassa istua. Niin kauan, että hän siihen viimein kyltyi ja lähti
katsomaan, missä Laura on.

Ei kuulunut ei näkynyt.

»No onkohan se tyttö taas mennyt sinne makkarapuodin ikkunaan katsomaan
sitä pientä sianporsaan kuvaa, joka hänestä on niin sievä.»

Leena meni etehiseen ja näkikin, että Lauran päällysvaatteita ei ollut
siellä. Hän oli kahden vaiheella, mennäkö hakemaan vai vielä odottaa.
Avasi kuitenkin ovea kuunnellakseen, olisiko Laura tulossa käytävässä.

Lauran ääni kuuluikin kirkkaana. Hän puheli jonkun kanssa, mutta käytävä
kaikui niin, ettei saanut selvää. Puheen joukkoon kuului raskaat,
kolisevat askeleet. Vähitellen puheen ja askeleitten ääni koveni ja
sekaan raikui silloin tällöin Lauran naurua.

»Mikä kumma siellä on tulossa?»

Leenan uteliaisuus kasvoi yhtämittaa.

Viimein saapui näkyviin tuo kumma. Laura talutti olentoa, jolla oli
suuri risainen vaate käärittynä huivin tavoin päähän. Jonkunmoinen
takki, jonka pitkistä hihoista ei yltänyt olennon kädet näkymään, oli
nuoralla sidottu ruumiin ympäri ja takin helmuksien alta näkyi vähän
sarkahousujen lahkeita ja suuret kengät, jotka portaissa pitivät
tavatonta kolinaa.

Kun joukkue saapui ovelle, niin Leena kysyi ihmetellen:

»Mistä Laura sitä tuo?»

»Täti antoi.»

»Mikä täti?»

»No, se kiltti täti.»

Leena hyvin ymmärsi, että asia oli väärällä tolalla, mutta tiesi
myöskin, ettei tässä suhteessa ollut hänen yrittääkään selittelyihin. Se
piti jättää lehtorin ja rouvan tuloon.

»Tyttökö se on vai poika?»

»Poika on!» kuului huivikäärön sisästä niin heleä-ääninen ja reipas
vastaus, että Leena oikein ihastui.

Etehisessä Laura purki vaatekäärön pojan ympäriltä, jolloin tuli
näkyviin vaalea- ja pitkätukkainen pää miellyttävine lapsen kasvoineen,
suurissa silmissä avonainen, hieman veitikkamainen katse ja suu oli
naurava.

»Leena pesee pojan silmät», sanoi Laura hyvin äidillisesti.

»Mutta, hyvä Laura», alkoi Leena aivan kuin joitakin esteitä tuoda.

»Leena on hyvä ja pesee», uudisti Laura ja lisäsi: »Leena on hyvä ja
myöskin kampaa pojan tukan.»

Poika vietiin kyökkiin puhdistusta varten.

»Mikä sinun nimesi on, lapsi raukka?» kysyi Leena syvällä säälillä.

»Heikki minä olen, vaan pojaksi vain minua aina sanotaan», vastasi
poika.

»Hyvä Jumala armahtakoon!» siunaili Leena avattuaan pojan takin. »Eihän
sinulla raukalla ole paitaakaan.»

»Mutta onpa aikamiehen takki», vastasi poika puoleksi kehuen, toiseksi
niin leikkisästi, että Leena naurahteli kyyneleittensä joukkoon.

»Taitaa olla isän takki?» kysyi sitten Leena.

»Ei ole isän, on vain maailman takkeja.»

»Ei taida sinulla isää ollakaan?»

»En minä isätön ole, vaikka paidaton», nauroi poika.

»Missä isäsi on?»

»Missä muutkin kuolleet.»

Laura toi omia paitojaan ja laatikon, jossa oli Veli Erkki-puku. Se oli
hieman tiukka, vaan ei haitalle asti. Matalat kiiltonahkakengät eivät
mahtuneet jalkaan, mutta niiden sijaan keksi Laura uudet kalossinsa,
jotka mainiosti kävivät kiiltokengistä.

Katsellessaan tätä Lauran kiltiltä tädiltä saamaa poikaa Leena
hyväntuulisesti naurahti, ajatellen:

»Lehtorin herrasväkenä minä ottaisin tuosta pojan ja ilmoittaisin
lehdissä: Syntynyt pulska ja reipas poika. Lauramme ikäinen, ehkä hieman
vanhempi.»

Mutta ajatellessaan tätä odottamatonta tapausta, joka oli niin yhtäkkiä
tullut ja oli kuin totta satua, Leena alkoi sitä sovitella merkilliseen
uneensa, johon se sopikin erinomaisesti joka kohdassaan, mitä hän vain
ajatteli.

»Ihan kuin puntista prikkuun», lausui hän ihastuksella itsekseen, kun
hän kerran tapasi lapset salissa seisomassa suuren kuvastimen edessä
hymyillen sinne toisilleen.

Entäs Kirstin ikuinen unikin? Sen kävi näin:

Kun poika Lauran kuljettamana tuli lehtorin rouvan kamariin, kiinnitti
hän heti huomionsa tuohon pieneen rakennukseen, Päivölään, jota
ihmetellen ja naurusuin katseli. Paremmin sinne sisään nähdäkseen hän
yhtäkkiä nosti toisen kattopuolikkaan pois ja ilahtuen sanoi:

»Tuollahan makaa ihan kuin pieni, elävä ihminen.»

»Ei se ole elävä, se on kuollut», sanoi Laura.

Poika sieppasi Kirstin käteensä ja päästi helakan, herttaisen naurun ja
käski Leenaa, käyttäen Lauralta kuulemaansa puhuttelutapaa:

»Leena on hyvä ja katsoo, kuollutko noin kurkistelee!»

Leenan sydämessä kierteli autuaallinen tunne nähdessään Kirstin taas
kirkkain, taivaansinisin silmin hymyilevän kuin muinoin onnensa päivinä,
josta tuntui Leenan mielestä olevan pitkä aika, pitkä ja raskas. Nyt oli
hautakumpu avattu, ikuisen unen kahleet katkaistu, kuolema muuttunut
elämäksi. Pelastaja oli tullut, tuossa seisoi hajasäärin ja selkäkenossa
pitäen ojennetussa kädessään Kirstiä, jota hymyillen katseli, ja joka
hymyili vapauttajasankarilleen. Leenalta pyrki yhtä aikaa nauru ja itku.

»Siinä on sinun lapsesi», sanoi poika leikillisesti ja asetti Kirstin
Lauran syliin istumaan.

Leena oli niin ihastunut oloonsa lasten kanssa, että hän ei olisi
tahtonut malttaa toimiinsakaan lähteä. Mutta täytyi mennä valmistelemaan
illallista herrasväen kotiin tulemaksi.

Lapset palasivat saliin ja siellä poika istui sohvaan tähystelemään
joulukuusta, joka ennenkin oli hänen huomiotaan kiinnittänyt
erikoisesti. Laura istui hänen viereensä ja alkoi puhella vilkkaasti.

»Rooma on suuri ja kaunis kaupunki. Onko?»

»On», myönsi poika niinkuin myönnetään silloin, kun ajatukset ovat
muualle kiintyneet.

»Sveitsi on kaunista. Siellä on vuoria ja laaksoja ja alppimajoja ja
vesiputouksia. Onhan?»

»On.»

»Parisissa on lasten hyvin hauska. Onko?»

»On», myönsi joulukuusen uskollinen tähystäjä.

Niin saavuttiin suureen kaupunkiin, jossa talot ovat kirkkaasti
valaistut ja sisältä kuuluu kaunista soittoa. »Mutta ovet ovat lukossa,
ettei minnekään pääse sisälle. Niinhän?»

»Niin», vastasi kuusen tähystäjä vähän elävämmin ja lisäsi: »Ja koirat
vihaisia.»

»Onko siellä koiria?» kysyi Laura uteliaana uudesta kuvasta, jonka sai
suureen kaupunkiinsa, ja ihastuneena, kun puhetoverinsa viimein sanoi
muutakin kuin lyhyen sanan. »Ovatko ne suuria?»

»No, on suuriakin», vastaa poika jo katsahtaen kysyjään. »Niin suuria
kuin mökin hevonen! Ja on pieniäkin. Ja paljo niitä häjyjä on. Ja niin
iljetyn vihasia minulle, pienet ja suuret.»

»Eikö sinua pelottanut?» kysyi Laura kauhistuneena.

»Eipä siinä pelko auta, kun on pakko.»

»Sinne sinä olisit kuollut?» sanoi Laura jo surullisena.

»Ei tiedä minne kuolee... Ovatko nuo syötäviä tuossa kuusessa?»

»Ovat nuo omenat. Tahdotko sinä?»

Poika kääntyi Lauraan päin ja hymyillen sanoi:

»Kyllä minä söisin.»

Laura toi hänelle omenan, otti itselleen toisen ja istui pojan viereen
sitä syömään.

Ovikello soi Leenan kyökissä ja Leena arvaten, että lehtori ja rouva
tulevat, meni kiireellä avaamaan.

»Täällä on vieraita», sanoo hän merkillisesti hymyillen.

»Ketä vieraita?»

Leena ei virka mitään. Lehtori ja rouva kuulevat salista iloista
puhelua, Lauran äänen ja pojan äänen. Uteliaina he päällysvaatteita
riisumatta lähestyvät salin ovea tirkistääkseen sisään. Mutta
vastaisella salin seinällä olevasta suuresta kuvastimesta he jo näkevät:
sohvalla istuu Laura ja toisena tuntematon poika Veli Erkiksi puettuna.
Omenaa syövät ja toisilleen hymyillen puhelevat.

Lehtori ja rouva katsoivat toisiaan aivan kuin toisiltaan kysyen: Mitä
tämä on?

»Kenen lapsi se on?» kysyivät he Leenalta palatessaan riisumaan
päällysvaatteitaan.

Leena kertoi tapauksen ja teki selkoa, minkä tiesi ja osasi. Sanoi
telefonilla ilmoittaneensa poliisiasemalle, että jos sieltä kysellään
hukkaan joutunutta lasta, niin täällä on muuan.

Kun lehtori ja rouva astuivat saliin, niin Laura hymyili heille
kirkkaimman hymynsä. Poika katsoi heihin suurin silmin, mutta niissä oli
avonainen, leikillinen katse ja suu väreili naurun hymyssä. Ja
kolmannenkin iloisen olennon näkivät he sohvalla lasten välissä
istumassa: kuolleista heränneen Kirstin. Niin että oli paljasta
säteilevää, kirkasta onnea.

Hämillään ja sanattomia olivat vanhemmat ison aikaa. Kumpikin neuvoton,
miten asia oli otettava. Yllätys oli niin äkillinen ja omituinen. Hyvin
verkalleen kävi heidän keskustelunsa, kun he viimein saivat sen alkuun
neuvotellakseen, mitä oli tehtävä. Asiassa oli monta muttaa.

Lapset olivat nyt vilkkaassa puhelussa ja toimessa. Väliin toinen ja
sitten toinen nauroi sydämellisesti. Ja aina kun poika laski helakan
naurunsa, lehtori ja rouva jäivät kuuntelemaan sitä, niinkuin
kuunnellaan keväällä ensimäisen käen kukahduksia.

Poika oli antautunut leikkiin niin täydellisesti, että näytti kerrassaan
unohuttaneen oudon ympäristönsä ja pukunsa, käyttäytyen vapaasti ja
luontevasti. Niinpä Leena, tullessaan ilmoittamaan, että illallispöytä
oli katettu, sanoikin jääden katsomaan lasten leikkiä:

»Hyvä Jumala, tuota poika raukkaa. Niin hän on kuin pieni eksynyt
koiranpentu, joka on tavannut sopivan leikkitoverin: ei ajattele, että
hän on vieraalla pihalla, eikä muista, ettei tiedä kotiaan.»

Poika oli keksinyt Lauran suuren leikkihevosen kärryineen ja kuin mitä
tottunein hevosmies hän sen valjasti salin keskilattialle. Laura
ihastuneena odotti.

»Nouse kärryihin», sanoi poika saatuaan kaikki kuntoon. »Ei sinne.
Tuohon eteen, minä taakse.»

Laura istui eteen ja poika taakse.

      »Liinakkovarsa ja nappulirattahat,
      ja itte pidän suittista kiinni.
      Kun vertaistansa rakastaa,
      ei tarvitte olla fiini.»

Tuskin muitten kuin Leenan huomio kiintyi sanoihin, joille Leena nauroi
sydämestään. Lehtori ja rouva ihmettelivät itsekseen pojan äänen
täyteläisyyttä ja kaunista sävyä.

»Sinähän olet laulajapoika», sanoi lehtori ihastuneena.

»Olen minä laulanut lantin edestä, vaan en minä nyt tahdo lanttia»,
selitti poika.

Laura nousi kärryissä seisomaan kääntyen päin poikaan ja otti kaulasta:

»Minä pidän sinusta.»

»Elä, elä pidä!» vastusti poika hätäillen.

»Pidän minä», väitti Laura.

»Meidän käy hullusti, jos pidät minusta», hätäili yhä tuimemmin poika.

Kärryt keikahtivat taaksepäin, ja poika ja Laura nurin niskoin lattialle
niin pahasti, että katsojat säikähtivät. Mutta siihen, kun he ehtivät
liikahtaakaan, oli poika jo pystyssä ja vikkelästi nosti Lauran
jaloilleen. Hän sitten katsoi Lauraa läheltä silmiin ja hymyili aivan
kuin houkuttelemalla houkutellen Lauraakin hymyilemään. Ja kun hän sai
hymyilemään, hän yhä katsoen läheltä silmiin sanoi:

»Enkö minä sanonut sinulle, muori, että elä pidä minusta, meidän käy
hullusti.»

Sitten hän nauroi ääneen taas houkutellen Laurankin nauramaan. Ja
hetkisen aikaa he nenät vastakkain nauroivat kaatumiselleen.

»Emme välitä koko onnettomuudesta», sanoi poika. »Emmehän?»

»Emme», vastasi Laura vakuuttavasti.

Kun poika alkoi uudestaan hommata hevosta kuntoon, Leena kuin tulkiten
selitti hänelle:

»Laura tarkotti äsken, että hän sinusta tykkää.»

»Kyllähän minä sen ymmärsin», sanoi hevosmies. »Mutta Laura ei
ymmärtänyt minua, kun minä koetin toimittaa, että jos hän pitää minua
kaulasta, niin kärryt keikkaa. Mutta nyt minä asetan, ettei keikkaa.»

Pojan määräyksen mukaan Laura tällä kertaa meni istumaan pojan viereen.

»Nyt saat pidellä minusta, miten haluat.»

Läimäyttäen suitsiperillä hevosta poika huudahti:

»Hei, hevonen!»

Laura huiskutti kättään isälle ja äidille sanoen äänekkäästi kuin
huutaen kauas:

»Hyvästi, hyvästi! Me menemme ulkomaille.» Ja kääntyen poikaan hän
sanoi: »Eikö niin?»

»Niin.»

Laura tarttui pojan käsikoukkuun ja poika lauloi:

      »Minä pidin sinusta
      ja sinä pidit minusta,
      ja ero piti tulla meistä,
      eikä mun silmäni kesken kuivu
      eron kyyneleistä.»

»Nyt ollaan perillä!» Ja kuin houkutellen myöntävää vastausta kysyi
poika: »Ollaanhan?»

»Ollaan», vastasi Laura, vaikka olisi vielä halunnut ajella.

Poika nousi. Jätti hevosen siihen ja katsoi taas tähystävästi
joulukuusta vakavan näköisenä. Sitten yhtäkkiä sanoi kirkkaalla äänellä:

»Hyvästi vain ja kiitoksia paljon.»

»Minne sinä menet?»

Mietittyään hetken aikaa poika vastasi:

»Johonkin.»

»Äidinkö tykö?» kysyi lehtori.

»Ei se ollut äiti», ehätti sanomaan Laura ja sanoikin tiukasti. »Se oli
vain se kiltti täti.»

»Niin, niin», myönsi lehtori Lauralle ja kysyi häneltä: »Missä sinä
heidät tapasit?»

Laura selitti:

»Tämä istui kadulla makkarapuodin seinää vasten. Siihen tuli sitten se
kiltti täti ja minä kysyin: Saanko minä tämän? Kiltti täti sanoi: Ota,
hyvä enkelini, ja Jumala sinua siunatkoon. Ja me lähdimme kotia. Sillä
kiltillä tädillä oli vielä toinenkin lapsi sylissä. Vei kai jollekin
sen.»

Siihen poika kuin vastaväitteeksi huomautti:

»Ei siinä ollut viemistä kenellekään: se oli jo kuollut.»

»Kuollut!» huudahtivat aikaiset.

»Niin. Se oli tyttö, pikku Kaisa. Kuoli kadulla.»

»Sinä kai tiedät, minne äiti on mennyt?» kysyi lehtori pojalta.

Poika viivytti vastausta aivan kuin ei olisi ollut oikein varma paikasta
ja sanoi viimein:

»Äiti aikoi junan alle.»

Lehtorin kivettyessä ja rouvan ja Leenan parahtaessa itkemään Laura meni
pojan luo, kääri kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:

»Sinä olet minun veljeni ja sinusta tulee tohtori.»

Poika Lauralle hymyili ja sanoi hiljaisella äänellä kuin puolittain
kuiskaten:

»Mutta minulla on kauhea nälkä. Annatko vielä yhden omenan?»

       *       *       *       *       *

Leena illalla, laitettuaan pojan nukkumaan lehtorin rouvan kamarin
leposohvalle, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli kääntänyt
pahan unen hyväksi.

Unessa sanottiin:

Lauran veli kuolee siinä suuressa kaupungissa, joka vuorella on. Tämä
merkitsi nyt pitkää ikää ja suurta mainetta.



ARKA KOHTA



Kreikkalaisesta sankarista Akilleesta kerrotaan, että hänen ruumiistaan
kilpistyivät nuolet ja keihäät haavoittamatta. Mutta toinen kantapää oli
altis: se oli hänen arka kohtansa.

Arka kohtansa oli kummallakin Pekalla, niin sankareita kuin olivatkin.

Toinen oli Pekka Myllylä, lyhemmässä muodossa Mylly-Pekka, jota nimeä
poikajoukossa käytettiin, toinen vain Pekka eli -- kaikessa
salaisuudessa sanottuna -- Paljas-Pekka.

Mylly-Pekka oli pisin poika joukossa, vaikka ei ollutkaan vanhimpia.
Siro kuin kangasmänty, notkea kuin koivunvarpa. Luotu merimieheksi, joka
hänestä sitten tulikin. Sen ikäisille pojille oli kunniaksi jo se, että
pääsivät frekatin märssykoriin saakka, mutta Mylly-Pekka kiipesi
ylimmälle raalle ja siinä makasi selällään. Sitä sillankäsipuuta ei
ollut, jota hän ei olisi uskaltanut kävellä, ei niin leveää ojaa, jonka
yli ei hypännyt, ei aitaa, josta ei yli päässyt. Hän oli ainoa, joka
kävi maneesin, kaupungin laidassa olevan vanhan aution sotilaskasarmin
katolla, jonne ei ollut tikapuita, ja jonka sudenkaulalle salvetut
nurkat olivat laudoitetut. Parhaimmat kyllä kiipesivät räystään alle
asti, vaan siinä nurkkauksen ulkoneva hattulaudoitus pani eteen
voittamattoman esteen. Turhaa yrittääkään ylemmäksi, niin turhaa, että
Mylly-Pekka ei ollut viitsinyt kiivetä räystään alle koettamaankaan.
Mutta kerran toinen Pekka sai päähänpiston sanoa hotaista:

»Minäpä käväisen tuolla maneesin katolla.»

Minäpä käväisen! Aivan kuin sinne olisi ollut käsipuilla varustetut
portaat. Ja poikajoukon ällistykseksi hän juoksujalassa menee
nurkkaukselle ja alkaa kiivetä. Mutta poikajoukossa jännitys loppuu
siihen, mihin Pekan kiipeäminenkin: räystään alle. Siellä oli
Paljas-Pekka ennenkin käynyt, niin että se ei ollut mitään uutta, ja
pojat ratkesivat nauraa hohottamaan ja rupesivat ivailemaan.

Paljas-Pekka oli erehtynyt: hän oli leikillään kehunut, vaan toiset
olivatkin ottaneet todeksi. Ja niin hän oli ajattelemattomasti pannut
arvonsa ja kunniansa alttiiksi. Mutta hän oli viisas poika, hän ei
sanonut: Ettekö te tomppelit leikkiä ymmärrä? Silloin ne vasta
olisivatkin ivailleet. Maahan tultuaan hän rauhallisesti nosteli
housujaan, jotka olivat hienon nuoravyön varassa, ja kysyi:

»Pääseekö Mylly-Pekka?»

Pojat töllistelemään toisiaan suu auki aivan kuin että: Niin tosiaankin?
Ja he jäivät äänettöminä tuumimaan itsekseen: Eihän kukaan voi päästä
maneesin katolle! Mutta toisakseen taas: Minnekkä ei Mylly-Pekka
pääsisi? Ja näin pojilla oli edessään kaksi vastakkaista mahdottomuutta:
mahdotonta kenenkään päästä maneesin katolle, mahdotonta Mylly-Pekan
olla pääsemättä.

Paljas-Pekka hymyillen katsoi äänettömiä poikia, että joko alkavat
leikin ymmärtää. Mutta muuan poika, vähäpätöisin joukosta, sellainen,
jota ei pidetty oikein viisaanakaan, sanoi kehumatta, vaan täydellä
uskolla ja luottamuksella:

»Kyllä Mylly-Pekka pääsee.»

Ei kukaan edellistä puhujaa kannattanut, vaan eipä, Paljas-Pekan
suureksi hämmästykseksi, yksikään vastustanutkaan. Asia oli siis
huonolla tolalla. Paljas-Pekka ymmärsi, ettei ollut mitään hyötyä ruveta
selittämään tuolle tyhmälle, ettei sinne voi päästä kuin lentävä lintu,
sillä tuo tyhmä olisi väittänyt vain: Kyllä sinne Mylly-Pekka pääsee.
Ratkaistakseen asian yhdellä iskulla Paljas-Pekka sanoi:

»Pannaan veto.»

»Pannaan vain», sanoi se tyhmä poika.

Paljas-Pekka ällistyi.

Toiset pojat jo alkoivat virnuilla ja kuului ääni:

»Ei Pekka uskallakaan panna vetoa, jänistää.»

Pekka määritteli ankarat vetoehdot.

Se tyhmä poika suostui sittenkin empimättä.

Nyt oli asia jännittävä.

»Kyllä sinä, raukka, nyt hävisit pahasti», säälitteli Paljas-Pekka. Hän
todella sääli toveriaan.

Mutta se tyhmä poika sanoi mahtipontisesti:

»Ei ole vielä senaatissa päätetty, kumpi meistä häviää.»

Pojista toiset kallistuivat tyhmän pojan puolelle, mutta toiset jo
olivat varmoja, että tietysti hän häviää.

No, ei muuta kuin hakemaan Mylly-Pekkaa koko joukolla ja suurella
touhulla.

Mylly-Pekka oli hoitelemassa pientä sisartaan äidin ollessa jollakin
asialla kaupungilla. Hän selitti, ettei hän pääse, ennenkuin äitinsä
tulee, sillä ei voinut jättää lasta yksin. Mutta toisista asia oli niin
tärkeä, että se piti saada heti ratkaistuksi, ja he ehdottivat, että
otetaan tyttö mukaan, eihän tuo paljon paina. Niin lähdettiin,
Mylly-Pekka kantaen sylissä Liisaa, joka maneesin luo tultua istutettiin
hiekalle leikkimään ja jolle muuan leipurivaimon poika antoi taskustaan,
ainaisesta varastostaan, palan nisuleipää mutusteltavaksi.

Mylly-Pekka katseli nurkkausta puolelta ja toiselta, pudisti epäröivästi
päätään, mutta sitten viskasi lakkinsa maahan ja lähti kiipeämään
vikkelästi kuin kissa. Puolitiessä menossa hän pysähtyi äkkiä ja sanoi:

»Pitäkää huoli, ettei lapsi itke.»

»Kyllä, kyllä», huudettiin, ja se nisutasku tarjosi Liisalle nisupalaa
toiseenkin käteen. Mutta Liisa ei huolinut, vaan hyvin levottomana
katseli etsivästi poikajoukkoon.

»Liisa! Veli on täällä!» huusi Mylly-Pekka, ja Liisa hänet huomattuaan
hymyili iloisesti ja huiskutti käsiään riemastuneena.

Mylly-Pekka räystään alle tultuaan kopeloi ja tapaili tapailemistaan,
vaan ei saanut sopivaa tukipistettä. Hän jo asettui liikkumattomaksi,
ruumiin paino varauksien raossa olevien sormenpäitten ja varpaitten
varassa, ja pää kenossa katseli ylös. Näytti siltä, että hänenkin tiensä
päättyy siihen, mihin muittenkin oli päättynyt. Mutta hetken katseltuaan
hän kuljetti toisen kätensä hattulaudoituksen reunaa myöten rakennuksen
päätypuolelle ja ojennetun kätensä yltämällä kahmasi kourin kiinni
laudoituksen reunaan. Soviteltuaan sormiaan muutamia kertoja hän
heittäysi tuon yhden käden varaan riippumaan, niin siirtyen rakennuksen
päätypuolelle, jossa hänen ruumiinsa lekkui siellä korkealla seinällä
kuin kellon heiluri.

Hirvittävää! Poikajoukko seisoi ja tähysti henkeä pidättäen.

Pikku Liisa nauroi kirkkaasti.

»Voi hyvä Jumala... Voi taivaan Isä ... voi rakas Pekka...» kuului
hätääntynyt ääni. Mylly-Pekan äiti oli siinä ja rukoili.

Mylly-Pekka, kun hänen ruumiinsa oli herennyt heilumasta koukisti
käsivarttaan kohottaen itseään, että pääsi kiinni hattulaudoituksesta
toisellakin kädellä.

Helpotuksen huokaus pääsi poikajoukosta. Ei näyttänyt enää niin
hirveältä, kun hän nyt riippui kahden käden varassa. Mutta mihin hän
siitä pääsee? Jaloilla ei mitään tukea, ne roikkuivat joutilaina
ilmassa, käsiään hän ei siis voinut siirtää mihinkään. Ei pääse ylös
eikä pääse alas. Ja alla oli päätyseinässä olevan oven porraskivitys,
johon putoaa.

Mylly-Pekan äiti juoksi lähimpään taloon hakemaan apua ja tikapuita.

Mylly-Pekka riippui liikkumatta hetken aikaa: hän leväytti toista kättä,
joka oli ollut ankarassa jännityksessä ruumiin lekkuessa sen varassa.
Mutta sitten hän koukisti käsivartensa kohottaen päänsä
hattulaudoituksen tasalle, tarttui hampain hattulaudoituksen reunaan,
jäi hampaistaan riippumaan ja -- kädet olivat vapaina. Molemmin käsin
hän kurotti kiinni katon päätylaudasta, kohotti keveästi ruumistaan, sai
toisen jalan hattulaudoitukselle, sitten muutamia vikkeliä liikkeitä ja
hän oli katolla mahallaan. Pyörähdettyään istualleen hän katseli alas ja
huusi herttaisen hymyilevällä äänellä:

»Liisa! Missä veli?»

Liisa remahti nauramaan oikein sydämen pohjasta niinkuin kotona
leikkiessä veljen kanssa piilosilla. Ja hän huiskutti käsiään aivan kuin
hänkin olisi tahtonut katolle.

Mylly-Pekka laskeutui räystäälle ja toisten aavistamatta hänen aijettaan
heittäysi lentoon hypäten hiekalle jonkun matkaa Liisasta.

»Jalat poikki, varmasti!» huudettiin.

Mutta Mylly-Pekka kaikkien riemuksi, joka purkautui nauruun, kyykki
jäniksen laukkaa Liisan luo, puski päällään Liisaa, joka nauraa remuten
repi veljen punaista tukkaa.

Tämä Mylly-Pekan punainen tukka oli hänen arka kohtansa.

Jos joku hänen tovereistaan pikastuessa tahi painissa kiihtyessään
tarttui häntä tukkaan ja kiskoi minkä jaksoi, niin siitä hän ei
välittänyt, hymyili vain niinkuin pikku sisarelleen tämän repiessä, niin
että se näytti hänestä olevan vain hauskaa. Mutta pilantekoa tukastaan,
sitä hän ei sietänyt.

Oikeastaan ei olisi ollutkaan hänen tukassaan mitään pilkkaamista.
Päinvastoin se oli kaunis, kauniin värinen ja kiharainen. Se väliin,
auringon sopivasti siihen paistaessa, aivan kuin loimusi punaisin
liekein. Kerran muuan lapsi olikin osottaen Mylly-Pekan tukkaa sanonut:
Palaa! Siitäpä sitten oli kehittynytkin Mylly-Pekkaa tarkottava hokema:
»Mylly palaa!»

Näillä kahdella sanalla Mylly-Pekka aina lähti heti joukosta, astui
hartiat kumarassa taakseen katsomatta. Olipa hänen nähty joskus sen
vuoksi itkevänkin. Ja kun hän ei koskaan käynyt ketään kurittamaan, niin
oli tuota asetta häntä vastaan helppo käyttää kenen hyvänsä ja kuinka
vähäpätöisestä syystä tahansa ja syyttäkin, paljaasta kiusanteon
halusta.

Aivan toisellainen oli toinen Pekka -- Paljas-Pekka, joksi häntä
sanottiin poikain kesken, mutta ei hänen itsensä kuullen, sillä tämä
nimi oli taas hänen arka kohtansa. Auta armias sitä, joka siihen
kosketti!

Tämä nimi oli syntynyt siten, että Pekalla poikain tieten ei ollut
sukunimeä, vanhemmat ihmiset kun hänestä puhuessaan aina sanoivat vain:
Se Karhulammin Matleenan poika. Siihen ei taas pojilla ollut aikaa noin
pitkään nimittelyyn. Yksistään Pekan nimellä hän kulki siihen saakka,
kun Mylly-Pekka tuli tähän osaan kaupunkia vanhempainsa muutettua tänne
kaupungin toiselta laidalta. Silloin oli Mylly-Pekka ja Pekka. Mutta
sehän oli pahasti ontuvaa. Siis Mylly-Pekka ja paljas Pekka.

Nimi oli siis aivan viaton, mutta hieman leikillinenkin. Ja tämän
merkityksen joku viisas joukossa kehitti näkyviin keksimällä hokeman:
Paljas Pekka kuin peukalo, ei housuja, ei paitaa. Se huvitti
poikajoukkoa -- paljonkos siihen tarvitaan joukon huvittamiseen. Mutta
Pekka närkästyi -- paljonkos siihenkään tarvitaan, että asianomainen
närkästyy. Ja joukon lysti loppui lyhyeen. Paljas-Pekka antoi kuuman
korvapuustin neroniekalle keksijälle.

Siitä alkaen hän ei suvainnut enää nimenään Paljas-Pekkaa. Siinä
silmänräpäyksessä kun hän kuuli tuon nimen jonkun suusta, hän puotalti
korvalle tahi antoi nyrkin iskun, jotta onneton esine tuiskahti kenttään
kuin salaman iskemänä. Harvoin häneltä pakoon pääsi, jos oli
ulompanakin. Hän ampasi jälkeen kuin nuoli, oli niskassa kiinni
ennenkuin toinen aavistikaan ja silloin iskuja sateli kuin rakeita,
sillä hän antoi »vähän juoksuvaivoistaankin». Pakoon pääsemällä pelastui
ainoastaan toistaiseksi, ensinäkemään. Hän ei unohuttanut eikä anteeksi
antanut, ei heltynyt rukouksilla, sulanut ei mairitteluilla, eikä
lahjoillakaan leppynyt. Hän oli järkähtämätön.

Kerran poikajoukkoon, joka oli kuningaspalloa lyömässä kentällä, toi
muuan toveri viestin, että Paljas-Pekka on ottanut varkaan kiinni.

Viestintuoja oli pieni kyssäselkä olento, teerevä ja touhukas, vähän
naurettavan miehekäs ja totinen sanoissaan. Innokkaana urheilun ystävänä
hän oli Pekkojen harras ihailija, niin että anteliaasti jakoi heille
ristiäisnisuistaan, joita hänellä oli runsaasti ja usein, kun hänen
äitinsä oli kätilö. Paljas-Pekka oli hänen jumalansa. Hän itse oli
nähnyt tuon suuren tapauksen, käynyt kertomassa taloissa ystäville ja
tuttaville jos tuntemattomille ja juossut sitten tänne kentälle niin,
että oli aivan lääpästyksissään.

Poikain leikki jäi kesken, kaikki kerääntyivät maratonjuoksijan
ympärille kuuntelemaan yhteen ahtautuneina kuin lampaat.

Tapaus lyhimmittäin oli seuraava:

Pekka näkee miehen juoksevan katua ja kauempana jäljessä toisia miehiä
huutaen: Ottakaa varas kiinni! Mies poikkeaa muutamaan pihaan. Pekka
jälkeen. Mies hyppää talojen väliselle aidalle mennäkseen toiseen
pihaan. Mutta siihen kun mies on mahallaan aidalla, on Pekka jalassa
kiinni kuin ankkuri. Mies koettaa potkia reutoa, mutta Pekka pysyy
jalassa kuin takkiainen. Mies laskeutuu maahan ja potkaisee Pekan irti
jalastaan, hyppää uudelleen aidalle, mutta silloin taas on Pekkakin
sääressä kiinni kuin sisukas koira. Mies laskeutuu toisen kerran alas ja
sieppaa tupestaan puukon. Mutta silloin kuuluu ääni: Seis, mies, muuten
ammun! Polisi oli ehtinyt siihen.

Maratonjuoksija lopetti kertomuksensa ylistyksellä:

»Ei koko Suomessa eikä Timpuktussakaan ole sellaista poikaa toista kuin
Paljas-Pekka!»

Ahtautuneen joukon läpi tunkeutui kiireellä sankari itse, joka
kertomuksen aikana oli saapunut paikalle. Tuimana hän asettui kertojan
eteen ja tiuskasi:

»Mitä sinä sanoit?»

Kaikki ymmärsivät mistä oli kysymys: luvattomasta nimestä. Mutta
puoltajia ilmestyi. Selitettiin, että syytetty oli vain kiittänyt,
kehunut ja ylistänyt Pekkaa. Joku, joka oli huomannut Pekan tulon,
sanoi:

»Olithan itsekin kuulemassa, miten hän ylisti sinua.»

»Mutta mitä varten hänen tarvitsi *niin* sanoa?»

Paljaaksi-Pekaksi, ymmärrättehän!

Todistettiin yhteen ääneen, että kanteenalainen ei ollut *niin* sanonut
kuin yhden ainoan kerran innostuksen vallassa.

»Ei kertaakaan eikä milloinkaan!» kuului laki.

Pekan Homeros pyysi, ettei Pekka löisi häntä kuin kämmenellä poskelle
yhden kerran ja vain vaaksan päästä.

Sen verran Pekka myöntyi. Mutta maratonjuoksijan haahmo oli koko päivän
kuin puolikypsä puolukka: toinen puoli punainen, toinen valkoinen.

Niin järkähtämätön oli tuo pieni, mutta vanttera, muuten aina
hyväntuulinen ja naureskeleva, mutta vihassa tuimakatseinen ja lyömään
nopsa- ja ropsakätinen Pekka.

Itse hän ei myöskään koskaan käyttänyt toisille haukkumanimiä eikä
arkaan kohtaan koskettelua, ei vihamiehilleenkään -- paitse yhden ainoan
kerran sankaritoverilleen ja kaimalleen, ja omaksi niinkuin kaikkien
muittenkin ihmeeksi hyvin huonolla menestyksellä.

Sakki oli silloin ongella Pitkänsillan, muutaman kauas mereen pistävän
aallonmurtajan päässä. Se oli eräillä tuulilla erinomainen onkipaikka,
josta sai paljon ja suuria ahvenia. Mutta senpä vuoksi siitä oli usein
tapeltavakin. Niinpä nytkin tämän sakin oli pitänyt apaja valloittaa
myllytullilaisilta ja sitten torjua suurempilukuisten kuusiluotolaisten
ryntäys. Lujasti ja hurjasti oli sakki saanut taistella, mutta sen
vaivat ja urhoollisuuden palkitsikin kalajumala harvinaisen runsaalla
saaliilla.

Mikä lienee ollut vikana, ettei Ahti suosinut kuitenkaan Paljas-Pekkaa.
Kun muut nyhtivät sillalle ahvenenkörrejä minkä ehtivät, niin hän sai
vain silloin tällöin erehdyksen kaupalla kaikkein tyhmimpiä ahvenia,
niinkuin Mylly-Pekka lasketteli leikillisesti. Onneton Pekka koetti
siirtyä paikasta toiseen, anastaen sijan aina siltä, joka enin sai. Tätä
menettelyä vastaan alettiin napista. Mutta Pekka selitti, että hänellä
on oikeus valita, minkä paikan vain tahtoo:

»Katsokaa!»

Hän näytti housujaan, joitten toinen lahe oli halki takaa haaroja
myöten. Se oli merkki, että hän oli ollut taistelussa mukana.

Toiset olivat ääneti. Sehän täytyi myöntää, että Paljas-Pekka oli
tapellut kuin poika. Ja niin alistuivat siihen, että kun vain
Paljas-Pekka viittasi jotakin poikaa siirtymään pois, että hän pääsee
tilalle, niin seurasi toinen viittausta kuin nöyrin alamainen.

Sitten sai Mylly-Pekka oikein suuren ahvenen, ahventen ahvenen, niinkuin
hän sanoi. Hän nosti pian toisen melkein yhtä suuren. Silloin
Paljas-Pekka nousi, meni Mylly-Pekan luo ja viittasi häntä siirtymään.

»Ongi sinä, kaima, eläkä herrastele tyhjää», sanoi Mylly-Pekka leikin
viistoon eikä ollut tietävinään Pekan vaatimuksesta.

»Minä tulen siihen onkimaan», sanoi Paljas-Pekka.

»Sinä kuljeksit ja turmelet kaikkien kalaonnen. Vetehinen ei huoli sinun
huonoista onkimadoistasi. Mistä lienevät pahanhajuisesta tunkiosta»,
saneli Mylly-Pekka hänelle ominaisella leikkisällä äänensävyllä ja
pitkäveteisyydellä.

»Se on minun asiani», sanoi Paljas-Pekka ja komensi: »Siirry, että minä
pääsen siihen.»

»Mihin siihen?»

»Siltä kohtaa onkimaan, toljake, etkö ymmärrä?»

»Ei tähän mahdu, kaima kulta, kun tässä on jo mylly ja Pekka», vastasi
Mylly-Pekka ja taas nosti ahvenen.

»Senpä vuoksi mene sinä siitä pois», sanoi Paljas-Pekka jo kiihkeänä.

»Elähän vielä, kyllä sinäkin sentään sovit tähän: tule minun syliini
istumaan», jurotteli Mylly-Pekka päästellen ahventa ongesta.

Toiset pojat nauramaan.

Paljas-Pekka huomautti pojille, että Mylly-Pekka ei ollut tappelemassa,
ei myllytullilaisia eikä kuusiluotolaisiakaan vastaan, vaan oli tullut
vasta paljon myöhemmin.

»Kun olit täällä ennemmin, niin olisit valinnut tämän paikan ja onkinut
kaikki suuret ahvenet, ettei minulle olisi jäänyt tätäkään», sanoi tämä
tarkottaen suurta ahventa, jonka taas nosti.

Paljas-Pekka huomasi, ettei hän millään saa kaimaansa lähtemään
paikoiltaan, kun tämä väisti kaikki tuolla leikillään, jolle toiset
nauroivat hyväksyvästi. Tappeluun saakka taas ei ollut aihetta eikä se
vähällä olisi tullut mieleenkään, kun hän ei ollut koskaan Mylly-Pekan
kanssa tapellut, niin että se oli aivan outo asia hänelle. Hän ei olisi
enää välittänyt Mylly-Pekan paikalle pääsemisestä, vaan harmitti se,
että hän jäisi alakynteen tässä yrityksessään ja niin nolosti
alakynteen, sillä toiset naureskelivat jo hänen siinä toimetonna
seistessä, kun Mylly-Pekka saatuaan ongesta irrotetuksi viimeisen
ahvenen viskasi taas onkensa veteen.

Paljas-Pekka poistui ja astui onkimiesten riviä toiseen päähän, ja
silloin kuului nauruntyrskettä. Mutta Paljas-Pekka ajatteli: antaa
niiden nauraa, nauravat vielä Mylly-Pekallekin. Ja istuttuaan sinne
kauas rivin toiseen päähän hän viskattuaan ongen veteen huusi:

»Mylly-Pekka, hoi!»

Siihen vastasi Mylly-Pekka:

»Hoi, kaima! Joko kala keppiäsi syö?»

»Ei, vaan mylly palaa!» oli Pekan vastaus.

Sellainen naurun purskahdus kuului pitkin riviä, että se oli kuin
räjähdyslaukaus. Ja pojat kurottausivat katsomaan, minkä näköisenä
Mylly-Pekka lähtee pois.

Varmaan nyt itkee!

Mylly-Pekka istui paikallaan ja hiljaisuuden tultua sanoi:

»Kuules, kaima! Minä näiltä ahvenilta en jouda sammuttamaan myllyä.
Mutta juokse sinä, jolla niin on hyvää aikaa.»

Pojat hölmistyivät, mutta Paljas-Pekka ei. Hän nousi ja sanoi:

»Pojat! Katsokaa: minä lähden tulipaloon.»

Ongenvapa kädessä hän juoksi lyhyvin mutta tihein askelin matkien siten
kiireistä juoksua. Juoksi Mylly-Pekan luokse. Hän suuntasi ongenvavan
Mylly-Pekan päätä kohden kuin ruiskunletkun ja sihitti suullaan matkien
ruiskusta tunkevaa vesisuihkua.

Onginta lakkasi, ja kaikki nousivat katsomaan tätä uutta näytelmää.
Pekkakin nousi. Hän rauhallisesti kokosi kalansa ja laittoi tavaransa
lähtöä varten valmiiksi. Paljas-Pekka intoutui ruiskuttamisessa: suu
sihisi ja suhisi ja ratisi ja paukkui kuin tavattomalla voimalla
ruiskusta purkautuva vesisuihku. Ja pojat nauroivat hohottivat.

Mylly-Pekka keskellä tätä voimakkainta ruiskutusta kääntyi katsomaan
kaimaansa ja aivan kuin merkiksi, että jo riittää, nosti pystyyn --
peukalonsa.

Poikain nauru katkesi kuin puukolla leikaten, sillä jokainen jännittyi
odottamaan, mikä nyt seuraa tätä odottamatonta käännettä.

Se oli niin merkillisesti pystyssä tuo peukalo, että Paljas-Pekka heti
hölmistyneenä lopetti ruiskutuksensa ja ruiskunletku putosi maahan kuin
herpoutuneista käsistä.

Vaikka miten ärsyttävällä äänellä olisi hokenut: »Paljas Pekka kuin
peukalo, ei housuja, ei paitaa», niin se ei olisi Paljas-Pekkaa niin
suututtanut kuin tuo Mylly-Pekan pysty, äänetön peukalo.

Miten oikeastaan kävi, sitä ei olisi kukaan voinut selittää, mutta
kerran vain huiskahti Paljas-Pekan käsi, ja Mylly-Pekka horjahti pitkää
pituuttaan siltaan kuin puukonpistosta.

Mylly-Pekka ponnahti pystyyn ja sitten ei kuin muutamia nopsia
liikkeitä, niin Paljas-Pekka killui hänen käsissään ilmassa hänen päänsä
päällä kuin kevyt heinäsäkki. Ja näytti siltä, että Mylly-Pekka aikoi
iskeä vihamiehensä siltaan niinkuin oli aina iskenyt suuren ahvenensa
tappaissaan sen.

Hänen notkea vartalonsa tekee voimakkaan liikkeen ja Paljas-Pekka
puulautuu kuin pölkky päistikkaa -- mereen.

Loiskaus! Vesi pärskyy korkealle ilmaan ja sillalla seisovien poikain
kasvoille. Vedenpinnalle jää Paljas-Pekan ruskeat housut suurena kuplana
kellumaan aalloille. Ja haudan hiljaisuuden vallitessa Mylly-Pekka
pojille sanoo, hyvänsävyinen hymy lapsekkailla kasvoilla:

»Vieläkö, pojat, mylly palaa, vai joko sammui?»

Pojat äänettöminä katsoivat häntä kuin aivan vierasta henkilöä, jota
eivät koskaan olleet nähneet. Hän näytti heistä nyt niin suurelta,
jättiläiseltä, joka koko tämän heidän laumansa olisi voinut puhaltamalla
puhaltaa mereen kuin höyhentukon.

Tuota jättiläistäkö he olivat pilkkailleet, ajattelematta ja arvaamatta,
että hän olisi voinut rutistaa ja lutistaa jokaisen heistä sormensa
päällä niinkuin he rutistivat imevän sääsken.

Poikia kauhistutti!

Mylly-Pekka lähti joukosta ongenvapa olkapäällä ja suuri kalakimppu
riippuen vartaassa kädestä, astui taakseen katsomatta. Pojat tähystivät
hänen jälkeensä niin kauan kuin hän näkyi.

Sitten joku sanoi:

»Minkähän vuoksi se ei ole meitä kurittanut koskaan?»

Se tyhmä poika sanoi:

»Ei varmaan ole viitsinyt meitä raukkoja.»

Paljas-Pekka ui siltaa kohden housut hampaissa. Päästyään joukkoon hän
iski märän housumyttynsä siltaan että losahti, asettui seisomaan poikain
eteen veden norosinaan juostessa paidan helmasta ja sillä äänellä kuin
olisi kehunut omaa urotyötään hän huusi:

»Näittekö te, pojat, miten hän minut viskasi?»

Nyökäytettiin päätä.

Paljas-Pekka kohotti oikean kätensä kuin valan vannoakseen ja sanoi:

»Pojat! Tuo Mylly-Pekka on jumala!»

       *       *       *       *       *

Toiset olivat vielä lasten kirjoissa ja lasten toimissa, ongella sillan
päässä ulapan äärellä, kun suuri frekatti pullistunein purjein lähti
aurinkoiselle ja aaltoilevalle merelle, ja kyssäselkä maratonjuoksija
tuli läähättäen ja viittasi laivaa sanoen:

»Tuossa ne nyt menevät, Pekat.»

Ne olivat jo meripoikia.

Menivät avaraan maailmaan kiipeämään miehen tasalle.

Kuuluu nyt toinen heistä, Mylly-Pekka, olevan kapteenina omassa pienessä
laivassaan, jolla purjehtii suuria maailman meriä, toinen Pekka
perämiehenä ulkomaalaisessa höyrylaivassa. Ja kunnon miehiä kuuluu
tulleen kummastakin. Mikäs on tulla kunnon miehiä kunnon pojista.

Tavatessaan toisensa kai puhelevat lapsuutensa aikaisista tuhmuuksista,
nauravat niille ja omillekin heikkouksilleen. Paljas-Pekka nauraa
peukalolle ja toinen Pekka myllyn palolle. Tuskin huomaavat, että heillä
on vieläkin arka kohtansa kummallakin, vaikka se vain on siirtynyt
johonkin toiseen paikkaan. Se on heillä niinkuin se on kaikilla. Eikä
siitä kukaan pääse ennenkuin kuolee -- silloin pääsee!



IIKKA RAUKKA



Kastamaton oli poika ollut, kun isä oli lähtenyt Amerikkaan, sanoen
lähtiessään vaimolleen, joka itki poika käsivarsillaan:

»Kun minä tulen, niin tuollaisen tuon kultaa.» Eväslaukullisen näet.
»Sillä ostan pojalleni koko pitäjän. Ja minä tulen pian, en kirjoita
ennen tuloani.»

Ei ollut tullut vielä siihen, kun poika olisi jo ollut rippikouluijässä,
jos olisi kouluun kyennyt.

Hän oli suuri kuin mies, komea varreltaan ja näöltään, voimakas kuin
karhu ja nopea kuin hirvi. Mutta älyltään kuin lapsi, poikalapsi siinä
ijässä, jolloin vielä leikitään hevosta.

Sitä leikki hän mielellään ja aina ja koko ikänsä.

Hevosta leikkien hän oli äidin apulaisena ollut tämän rakentaissa pientä
turpasmökkiä muutamaan mäenrinteeseen metsän helmaan syrjässä
maantieltä. Ja hevosta leikkien hän kuljetti kaupunkiin kuorman toisensa
perästä luutia, joita valmisti ja jotka hän kaupitteli kaupungissa
pyytäen luutaparista »yhden lantin».

Ne olivat hauskoja hänestä nämä kaupunkimatkat. Iloisesti hirnahtaen hän
lähti taipaleelle, olipa pyry tahi pakkanen. Sillä siellä kaupungissa
sai leikkiä, siellä oli leikkitovereita ja paljon.

Luutakuormansa kaupaksi saatuaan hän näet meni maantien suuhun ja siinä
odotteli ja hirnahteli ja silloin oli pian pikku poikia lauma hänen
ympärillään. Usein he olivat valmiina odottamassa häntä. Sillä heillä
oli hauskaa leikkiä hevosta Hepo-Iikan kanssa, kun Hepo-Iikka oli niin
mainio hevonen. Lantilla, vaikka se olisi ollut pennikin, ja
leivänpuoliskolla sai sellaista kyytiä puolenkilometrin taipaleen, että
ei parhaimmallakaan kaupungin porvarin hevosella sellaista.

Hengästyneenä hän leikin loputtua lähti kotiinsa, mutta ylpeänä
ryhdiltään ja tyytyväisenä mielessään. Ihmekö? Pojat olivat kehuneet,
että hän on hyvä hevonen, ja vasussa hänellä oli leipää ja kukkarossa
lantteja, joista äiti on mielissään.

Maantieltä poikettuaan mökille johtavalle metsätielle, jossa ei ollut
talvella kuin hänen kuormansa uurtama ja hänen polkemansa ura, hän
hirnasi kuuluvasti ilmoittaen siten äidille tulonsa. Ja mökin näkyville
tultuaan hän porhalsi täyteen juoksuun ruumis pystönä ja kaula kaarevana
kuin olisi ollut mikäkin orhi. Ja täyttä juoksua lasketti pihalle asti
kiertäen kaaressa kelkkoineen mökin oven eteen, johon pysähtyi kääntäen
sivulle päätään ja katsoen äitiä, joka seisoi mökin ovella odottamassa.

»Iikka raukka», lausui äiti.

Sitä Iikka juuri odottikin. Hän piti sitä ylistelynä, se oli kuin
taputtelu hevoselle. Ja silloin hän muka päästettiin valjaista, ja
toimitti sitten ajomiehen tehtävät.

Ajomies kantoi vasun huoneeseen ja antoi rahat.

»Jumalalle olkoon kiitos, siunatkoon Hän hyviä ihmisiä!» lausui vaimo
nähdessään rahat ja leivän paljouden.

Hänestä tuntui, että he ovat rikkaita. Sillä niin ahtaalla hän oli
ollut, monet onnettomuudet ja taudit kun olivat kohdanneet väliin häntä,
väliin poika raukkaa. Nyt oli elämä ollut myötäistä kauan. Hän oli
enemmän kuin tyytyväinen. Täällä asunto aurinkoisen mäen rinteessä,
loppumaton leipä ja ansiota niin pojalla kuin hänelläkin, vähän rahaa
säästössäkin. Ja hän oli tyytyväinen Iikkaan, jopa iloinenkin hänestä.
Olihan ollut hyvin katkeraa, ja paljon hän oli Jumalaa vastaan nurkunut
Iikan onnettomuuden takia, mutta olihan Iikka hänen toverinsa,
tottelevainen jopa nöyrä, aina tyytyväinen, aina iloinen. Miten
kaipaisikaan hän, jos poika kuolisi, jota ennen oli joskus toivonut.
Hänellä oli hätä ja tuskakin, jos Iikka kaupunkimatkoillaan joskus
viipyi kauemmin kuin tavallisesti. Tosin hänen sydäntään omituisesti
tuimasi, kun hän kuuli hirnunnan tienristeyksestä, mutta toisakseen se
oli ilahduttavaa.

       *       *       *       *       *

Pojat olivat taas leikkimässä hevosta maantiellä. Oli kaunis, leppoisa
talvipäivä. Iikka oli juoksuinnossa ja ansio oli hyvä.

Muuan mies pysähtyi katselemaan poikia, jotka olivat leikkimässä
maantiellä pitäen iloista, raikasta ääntä.

»Hevosillako te olette?»

Iikka, jota joku parasta aikaa taputteli kuin hevosta ja kehui, hirnasi
iloisesti kuin paraskin orhi, ja pojat rupesivat ääneen nauramaan.

Suurimmat pojat häpeissään vetäysivät syrjään, mutta pienemmät alkoivat
toimessa selittää.

»Se on semmoinen pöljä poika», kävi selittämään muuan poika miehelle,
kun tämä pitkistään katseli Iikkaa, joka oli puolta pitempi toisia ja
päitset päässä.

»Minkä vuoksi raukkaa hevosena pidätte?»

»Siitä on se vain lystiä, ja se saa meiltä rahaa ja leipää. Viidenpennin
lantin tai leipäpalan kun antaa, niin se vetää puolikilometriä ja
juoksee minkä käpälästä lähtee. Se on hyvä juoksemaan.»

Iikka kuopi ja hirnui niin luonnollisesti, että miestä nauratti, vaikka
tuntuikin surulliselta.

»Ja on se niin vankka, että tuolta Ylikylästä asti vetää niin suuren
kuorman luutia, ettei hevonenkaan vetäisi.»

»Ylikylästäkö tämä on?»

»Ylikylästä», vastattiin.

»Kenen poikia?»

Sitä ei kukaan pojista tiennyt.

»Kenen poika sinä olet?» kysyi mies Iikalta.

»Äidin poika.»

Pojat purskahtivat nauraa rähättämään.

»Mikä sinun nimesi on?»

»Hepo-Iikka se on», ehättivät pojat yhteen ääneen.

»Iikka raukka», lisäsi Iikka itse.

»Tosiaankin Iikka raukka. Kaimamies kuitenkin. Tiedätkö missä Koistisen
vaimo asuu siellä Ylikylässä?»

»Ei Iikka tiedä, mutta kyllä äiti tietää.»

»Missä äitisi asuu?»

»Siellä se asuu kotona», vastasi Iikka.

»No kun sinulla on samalle päin matka, niin lähde kotiasi ja ota
kelkkaasi tuo kapsäkki. Minä maksan hyvästi.»

»Istukaa tekin kelkkaan», toimitti Iikka toimessaan jo siitä, että oli
saanut silatun, välkkyvän kapsäkin.

»Istukaa vain! Se on vankka, kyllä se jaksaa», toimittivat heti
pojatkin, ja joku vallattomin työnsi miestä niin, että tämä varatonna
lysähti istualleen kelkkaan. Silloin ei Iikka joutanut muuta odottamaan,
ei päitsiäänkään pojille antamaan, vaan puhalsi innoissaan täyteen
juoksuun.

Koistinen ei voinut muuta kuin harmitella poikain vallatonta tepposta ja
odotella Iikan herkeämistä juoksemasta, jotta pääsisi kelkasta. Mutta
Iikka juoksi, juoksi yhtämenoa niin, että lumitierat vain miehen
silmille sinkoilivat.

Käännyttiin metsätielle.

Äiti oli jo odotellut ja kaipaillut Iikkaa, vaikka eihän tuo vielä ollut
tavallista aikaa enemmän viipynyt. Mutta kaipasi hän niinkuin kaipasi
aina. Oli jo monta kertaa höristänyt korvaansa. Muutamilla ilmoilla ja
tuulilla hirnuntaa ei oikein kirkkaasti kuulunut tänne asti.

Nyt kuului, ja niin iloinen hirnunta! Nyt Iikalla on mielestään paljon
leipää ja rahaa.

»Poika raukkani», lausui äiti, kuin säälien ja hellien.

»Mitä? Toinen hirnunta! Mikä nyt on niin iso asia?»

Äiti meni jo mökin ovelle.

Iikka tuli näkyviin ja vielä hirnasi iloisesti. Äiti koetti katsoa, onko
mitään erinomaisempaa kelkassa, mutta kun tie kulki suoraan kohti, ei
sopinut näkemään Iikan taakse.

Iikka paransi juoksuaan ja kohenti komeaa hevosryhtiään ja pyörähytti
kelkkansa mökin oven eteen kuormineen.

Äiti huomasi ensimäisenä päitset Iikan päässä.

»Herra siunaa! Voi onneton poikani!»

Mies kohahti kelkasta kuin salama.

»Koistinen! Mieheni!»

Ja vaimo purskahti itkemään.

»Tuoko on poikani?» sai Koistinen käheällä äänellä kurkustaan viitaten
Iikkaa, joka seisoi kelkan edessä, korskui ja kuopi ja oli purevinaan
kuolaimia.

»Tuoko on poikani?»

»Se, hevosesi!»

Koistisen kädet puristausivat nyrkkiin.

»Tuoko minun poikani, tuo pöljä!» huuti hän niin, että Iikkakin pyörähti
katsomaan vierasta, jonka oli niin komealla kyydillä ja suurella
riemulla tuonut kotimökille. Ja siinä se mies nyt seisoi julman
näköisenä, nyrkit puristuksissa aivan kuin uhaten jotakin.

»Mitä merkitsevät nyt minun rikkauteni, jotka niin suurella vaivalla ja
taistelulla olen koonnut? Sitäkö varten Jumala on minulle lopultakin
antanut menestystä, että voi kolhia sitten kahta kovemmin. Kiusa ja
kuolema!»

Hän kohotti kapsäkin kaksin käsin korkealle ilmaan ja iski kaikin
voiminsa sen kelkkaan, niin että kaustat paukahtaen katkesivat aivan
kuin säestykseksi synkälle kiroukselle, joka jyrähti hänen suustansa.

Vaimon silmissä alkoi kaikki pyöriä ja musteta. Hän nojautui mökin
seinää vasten koettaen jännittää pyörrytystä vastaan. Kun hän vihdoin
tointui, istui mies mökin portailla ja itki, mutta Iikkaa ei näkynyt
missään. Hän oli kadonnut jälettömiin.

Useita päiviä haettiin häntä koko kylän väellä, mutta turhaan.

       *       *       *       *       *

Iikka oli pillastunut, niinkuin pillastuvat hevosetkin, kun säikähtävät
jotakin. Oli porhaltanut suoraan metsään ja umpihankeen laskettanut
menemään pitkältä jos pitkältä halki metsän, poikki muutaman järven
jäisen selän, painuen yhä kauemmas asumattomia seutuja, kunnes seuraavan
päivän illalla saapui muutaman mökin luo, josta jo kauas oli pilkottanut
valo talviseen yöhön.

Uupuneena hän hirnahti mökin ikkunan takana. Mökistä tultiin katsomaan,
ja kun nähtiin aikaiseksi saapa poika päitset päässä ja kelkka perässä,
luultiin hulluksi, raivopäiseksi, eikä laskettu sisään.

Toisen kerran hirnasi, niin hevonen tallista vastasi, ja Iikka meni
sinne yöksi. Sieltä hänet aamulla löydettiin. Kun poika ei näyttänytkään
olevan mikään raivohullu, vietiin hänet huoneeseen ja ruokittiin.

Ei ollut pojassa kotinsa selittäjää, nimekseen ei tiennyt muuta kuin
Hepo-Iikka eli Iikka raukka. Ja Hepo-Iikan nimellä hän oli jäänyt
mökkiin olemaan ja elämään, sillä hän oli vankka puskurityöhön ja
varsinkin hevostyöhön hevosena parempi kuin mökin laihat konit, joita
Iikan oloaikana vaihtui monet, niinkuin vaihtui isäntäkin, mökin pojan
varttuessa aikaiseksi.

Tyytyväinen oli nykyinen isäntä Iikkaan, niinkuin oli ollut entinenkin,
jo kuollut vanhus. Ja hyvä ystävä oli nykyinen ruuna niinkuin olivat
olleet kaikki entisetkin hevoset. Ne hirnuivat Iikan nähdessään, ja
kesäisin kun haettiin hevonen laitumelta, meni Iikka ja hirnui, ja
hevonen tuli, vaikka oli kellonäänen kantamattomissa.

Mutta Iikka kantoi salaista kadetta nykyiselle ruunalle, samaa
kademieltä kuin oli kantanut entisillekin tovereille. Senvuoksi, että
niitä käytettiin kirkko- ja kaupunkimatkoilla eikä hänellä käyty
koskaan, vaikka hän oli parempi juoksemaan, sehän oli koetettu niin
monta kertaa.

Mutta sitten koitti onni kerran Iikallekin.

Torpan emäntä sairastui. Ja kun ruunalla oli menty halonhakuun, niin
pääsi Iikka viemään emäntää kirkolle rovastiin, joka oli vähän
lääkärikin. Rovasti määräsi sairaan heti suoraa päätä vietäväksi
kaupunkiin saamaan lääkärinhoitoa, muuten sairas voi kuolla käsiin.

Ruuna, jos olisi kotonakin ollut, olisi ollut kaukana, mutta kun ei
ollut kotonakaan, niin Hepo-Iikka vetämään. Ja sehän sopi hyvin, kun
Iikka oli joutuisampikin kuin ruuna.

»No nyt, Iikka, tulee pitempi taival, -- kaupunkiin», tuumi isäntä
Iikalle. »Kyllä se menee hiljalleen, eikö niin?»

Turha kysyäkään. Iikka malttamattomana hopitti isäntää, joka hommaili
kaupunkieväitä, leipää ja voita itselleen ja Iikalle ja nisuleipää ja
limunaatia sairaalle. Ja kun taipaleelle vihdoin päästiin, niin eipä
oltu pitkiin aikoihin nähty Iikassa sitä hevosryhtiä kuin nyt.

Talvisen taivaan yöksi tähittyessä lähtivät he tielle, ja kun seuraava
päivä hämärtyi, olivat he kaupungissa. Kuin vasta tallista
jaloittelemaan laskettu varsa hirnahteli Iikka iloisesti, kun saapuivat
ensimäisen kadun suuhun. Isäntä pysähdytti ja puheli Iikalle:

»Elä viitsi Iikka kaupungissa hirnua. Eikä täällä saakaan hirnua.
Lupaatko ettet hirnu?»

»Eikö ollenkaan? Sehän on komeaa.»

»Saat nisua paljon, jos et hirnu.»

Iikka lupasi olla hirnumatta.

Ja isäntä heti ensimäisen leipurin luo päästyään osti vesikorppuja
suuren pussillisen.

Iikka ei hirnunutkaan, mutta isäntä oli levoton kuitenkin, sillä hän ei
ollut nähnyt sellaista intoa ennen Iikassa kuin nyt. Majatalo oli toki
lähellä.

Mutta sillä aikaa kuin isäntä talutti sairaan sisälle, karkasi hevonen
resloineen ja siinä olevine tavaroineen, mitä vain eväistä oli jälellä.
Ei ollut isännällä aavistustakaan, minne Iikka oli kadonnut.

Iikka juoksi jo kaukana toisessa päässä kaupunkia silloin, kun isäntä
hänen kadonneen huomasi. Juoksi toiselle maantielle ja hirnahteli tuon
tuostakin.

Maantien suuhun tultuaan tutulle paikalle, jossa ennen oli poikajoukkoa
kyydinnyt omaksi ja niiden iloksi, hän pysähtyi katsoakseen oliko
poikia.

Ei ollut.

Hirnui niitä.

Ei tullut.

Iikka ei ymmärtänyt, että entiset pojat olivat jo aikamiehiä,
parrakkaita niinkuin hänkin. Niillä olisi kyllä ollut leikkiin pystyviä
poikia, vaan ne eivät hänestä tienneet muuta, kuin mitä isiltään olivat
kuulleet heidän kertoessaan lapsuutensa ajoista.

Iikka päätti vain, että pojat eivät tule sen vuoksi, kun on jo ilta. Hän
oli pahoillaan, kun ei saanut lantteja ja leipää. Mutta katsellessaan
reslaansa hän muistikin, että siellä on tavaraa, ja tarkasteltuaan
varaston hän tuli hyvin iloiseksi. Oli paljon tavaraa! Ei koskaan ollut
näin runsaasti ollut hänen kelkassaan.

»Nyt äiti on hyvillään. Sanoo: Iikka raukka.»

Hän porhalsi juoksuun. Yhtä painoa lasketti tiehaaraan saakka, josta hän
ennen oli poikennut metsään ja kotimökille. Siinä oli nyt leveä tie,
vaan sitä ei joutanut ajattelemaan. Hirnasi kerran iloisesti ja
kirkkaasti. Juoksi, juoksi. Hirnasi toisen kerran. Ja juoksi.

Höröstyneenä hän pysähtyi viimein, kun talo tuli vastaan. Katseli
ympärilleen etsien äidin mökkiä. Ja kun ei saanut mitään selvää, rupesi
hän hirnumaan niinkuin varsa emäänsä kaivatessa.

Talon tallista vastasi puolikymmentä hevosta ja talosta syöksyi koira
pihalle haukkumaan. Koiran harvinaisen äsäkästä haukuntaa oudoksuen
tulivat rengit ja piiat pian pihalle, josta alkoi kuulua siunauksia ja
hämmästyksen huutoja, ja niiden seasta hirnuntaa, joka kiihdytti melua
ja herätti naurua.

Isäntääkin ehdittiin hakemaan.

»Mikä täällä sitten on?» sanoi tanakka, harmajatukkainen isäntä
astuessaan portaille.

»Ei ole hullua ihmistä kummempi», vastasi renki.

»No tuokaa sisään pakkasesta, katsotaan mitä on tehtävä.»

»Jos se on raivohullu?» sanoivat miehet ja poistuivat syrjään.

Iikka hirnui niin kutsuvasti, että kaikki hevoset vastasivat yhteen
ääneen.

»Herra siunatkoon!» sanoo emäntä, vanhus, joka kiirein askelin tulee
pihalle. Hän joukon läpi astuu oudonnäköisen olennon luo, jota silmää.

»Iikka raukka, oma onneton, kaivattu poikani!»

Iikka heittää kelkan jutkon maahan: hän on päässyt valjaista. Hän alkaa
toimittaa ajomiehen tehtävää: ottaa vasun ja mytyt kainaloonsa. Sanoo
hymyillen äidille:

»Äiti, on leipää, ja voita ja nisuakin.»

»Iikka raukka.»

»Iikka!» lausuu kummastuksissaan nuori mies, joka on vasta tullut
tapauspaikalle. »Mikä Iikka se on?»

»Sinun veljesi», vastaa emäntä. Hän taluttaa huoneeseen pitkäpartaisen
ja pitkätukkaisen miehen. Tämä seuraakin mielellään kuin pieni lapsi
äitiään, hymyillen tyytyväisenä.



PIISPANTIKKU



Tiuran Santeri, köyhän, sokean lesken poika, oli paras lukija kaikista
laitakaupungin pojista, ja jotkut kehuivat, ettei herraspojissakaan
ollut niin hyvää lukijaa. Hänellä oli pitkäkatkismus päässä kannesta
kanteen ja hän luki sisältä mitä kirjaa hyvänsä, jota vastoin muut hänen
ikäisensä pojat vielä tavailivat aapistaan. Häntä sanottiin piispaksi.
Se oli kunnianimi.

Yhtä kuuluisa kuin Tiuran Santeri hyvästä lukutaidostaan oli Starkin
Aukusti oppimattomuudestaan. Hän oli vanhin poika joukossa eikä tuntenut
vielä kaikkia kirjaimiakaan. Häntä sanottiin Ruunankummiksi. Se oli
häijy, ruma haukkumanimi. Ja sen pahempi, sitä kykeni käyttämään mikä
naatti hyvänsä. Sillä niin vankka kuin Aukusti olikin, hänellä oli muuan
arka kohta, Akilleen kantapää. Se oli hänellä niskassa. Hänen
niskatukkansa oli niin peevelin arka, kuten hän itse kuvaili, että
vaikka kuin hellävaroen kammalla veti, niin kylmä karsi selkäpiitä ja
vesi silmiin kihosi. Ei tarvinnutkaan muuta kuin joku veti tahi oli
vetävinään niskatukkaansa, niin Aukusti irvisti pahasti ja hartiat
kyttyrässä kääntyi pois.

Aukustilla oli kaksi tapaa lähtiessään poikajoukosta äidin käskiessä
häntä. Toisinaan hän lähti iloisena ja juosten, mutta toisinaan pää
syvällä hartioitten sisässä astua hoippuroi kuin sokea. Silloin
arvasivat toiset, että nyt Aukusti menee lukemaan.

Se oli kova urakka Aukustille se lukemisen oppiminen. Äiti rankaisi
häntä väliin kokopäiväisellä paastolla. Siitä Aukusti ei ollut
milläänkään. Hän olisi mielihyvällä ollut valmis tekemään kontrahdin,
ettei hän syö kuin kerran viikossa, jos ei vain tarvitse lukea, ja olisi
hän varmaan suostunut siihenkin, että hän istuu kirjan ääreen milloin
vain, vaikka kesken unensa sydänyöllä, ja kuinka kauan vain, ja äiti saa
häntä kolhia päähän vaikka kapustalla ja puntarinperälläkin ja saa
kiskoa otsatukastakin ja kiireeltäkin, vaan -- ei niskatukasta! Sehän se
oli, kun äiti tunki hyppysensä sinne niskaan, nipisti kiinni muutamista
karvoista ja veti ylöspäin -- ai, ai, ai...!

Talven aikana ja vielä kevään kuluessakin Aukustin niskatukalla oli
ollut tuon tuostakin koko pitkältä rauhoitusaikaa, mutta kesän tultua
oli alkanut jokapäiväinen kauheus. Muitten poikain lukutyö kesäksi
höltyi, Aukustin sen sijaan kiristyi.

Aukustin äiti, Starkin emäntä, oli nimittäin saanut mieheltään kirjeen,
että hän saapuu tänä kesänä kotia. Hän oli merimies, ja nyt viimeisellä
matkallaan ollut hyvien ansioitten takia monta monituista vuotta.
Starkin lähtiessä Aukusti oli ollut pieni paitaressu. Ja tämä paitaressu
oli isän silmäterä, josta isä joka kirjeessään oli puhunut käskien äidin
hyvin hoitaa ja kasvattaa. Muuten Aukusti olisi ollutkin hyvä poika,
aivan moitteeton, mutta tuo kirjalle oppiminen! Mikä häpeä äidille isän
surusta, kun tämä kuulee poikaansa toisten sanovan Ruunankummiksi. Sen
vuoksi äiti oli uurastanut. Mutta huonolla menestyksellä.

Kuuma viikko oli ollut taas. Ja kuumin päivä lauantai, kaunis kesäinen
päivä: ei aamiaista, ei päivällistä, ei illallista, ja äidin hyppyset
niskatukassa vähän väliä. Päivä kuitenkin päättyi suloisella
evankeliumilla, kun äiti lopuksi sieppasi Aukustin edestä aapisen, löi
loppasi sillä Aukustia päähän ja sanoi: »Saat minun puolestani kasvaa
kuin ovampolainen ja papiaani.» Sen Aukusti ymmärsi niin, että hänen
niskatukalleen tuli ikuinen rauha.

Sunnuntaiaamuna äiti aamiaispöytään asetti lihavan, kauniin ruskean
pannukakun, joka vasta uunista otettuna kirisi rasvoissaan ja levitti
makean tuoksun huoneeseen.

»Tämän olen laittanut sinulle», sanoi äiti hyväntuulisesti. »Saat yksin
syödä sen.»

Mikä makeanleivänpäivä ankaran viikon ja lauantain paaston jälkeen!
Aukustin suuhun kiertyi vettä, minkä hän suinkin ehti niellä. Ja hän
hymysuin jo pani kätensä ristiin lukeakseen ruokaluvun, kuten hänet oli
opetettu. Mutta äiti lempeällä ja houkuttelevalla äänellä sanoi:

»Luetaan ensin vähän.»

Siinä silmänräpäyksessä Aukustin pää oli hartioitten sisässä ja posket
kalman kalpeina. Hän haki kirjansa ja astua hoippuroi pöydän ääreen.

»No alotetaan», sanoi äiti yhä lempeällä äänellä istuttuaan Aukustin
viereen.

Aukusti alkoi luetella kirjaimia. Se kävi kuin vettä valaen. Mutta kun
äiti alkoi niitä kysellä sieltä täältä osottaen sormellaan, niin
hairahtui Aukusti ja sitten sekaantui sekaantumistaan, niin ettei
näyttänyt tuntevan ensimäistäkään. Sen mukaan hänen päänsä oli uponnut
uppoamistaan hartioitten sisään ja hän puristi silmiään umpeen raottaen
niitä vain silloin tällöin hätäisesti kuin varkain.

»No tämän sinä tunnet?» sanoi äiti taas muutamakseen varmana Aukustin
puolesta.

»A», vastasi Aukusti. Kun ei kuulunut äidin hyväksymistä, rytkäsi hän
hartioitaan ja puristi silmiään yhä lujemmin kiinni ehättäen korjaamaan
erehdystään ja sanoi: »Pehmyt pee.»

»Pehmyt pee», sanoi äiti omituisella äänellä, vaan ei ollenkaan
vihaisella, niin että Aukusti avasi silmänsä. Mutta voi kauhistusta!
Äidin sormi oli ä:n ja ö:n kohdalla! Aukusti meni niin sykkyrään, että
oli pyöreä kuin kerä.

Hän odotti äidin voimakkaan käden tunkeutuvan niskaan tavottamaan
niskahaituvia. Ei kuulunut kuitenkaan mitään. Pitkän ajan kuluttua
Aukusti ihmetellen ja arkaillen raotti silmiään.

Äiti istui toisella puolen huonetta kadun puoleisen ikkunan ääressä ja
näytti itkevän.

Synkkä oli äänettömyys päivänpaisteisessa, pyhäasuisessa kamarissa.
Avonaisesta pihanpuoleisesta ikkunasta kuului kaukainen saarnaava lapsen
ääni: Tiuran Santeri luki kotonaan sokealle äidilleen virsikirjasta
päivän evankeliumia ja epistolaa. Hän luki niin selvästi ja niin
kirkkaalla äänellä, että se kuului kesäisen sunnuntaiaamun
hiljaisuudessa yli koko laitakaupungin kuin papin saarna kirkossa.

Santerin saarnan loputtua kesti vielä kauan hiljaisuus kamarissa. Sitten
sanoi Starkin emäntä kuin itsekseen:

»En ymmärrä. Kaikkeni olen koettanut. Koettakoon isä, kun tulee.»

Hän pukeutui ja lähti kirkkoon sanoen mennessään Aukustille lempeästi:

»Syö nyt, raukkani.»

Aukusti jäi istumaan ajatuksiinsa. Pitkän ajan kuluttua hän vei käden
niskaansa ja tuumi ääneen:

»Isä?»

Hän ei paljon isää muistanut. Isä tuntui vain kauhealta jättiläiseltä,
joka voi ottaa häntä hyppysillä niskatukasta ja riiputtaa ilmassa
niinkuin pojat kärpästä siivestä.

Aukusti alkoi hautoa mielessään karkuunlähtötuumia. Niitä hänen
suunnitellessaan alkoi taas kuulua Santerin lukua. Sitä kuunneltuaan
hetken aikaa Aukusti tuumasi ääneen:

»Mikähän peeveli siinä on konstina?»

Hän oli sitä arvellut jo useasti ennenkin, että siinä vain on joku
helppo keino, jota toiset eivät huomaa, niinkuin oli muissakin
tempuissa, joita poikajoukossa tehtiin ja joissa varsinkin Santeri oli
oikea mestari opettaen toisille leipäpalakaupalla.

Aukusti kääri pannukakkunsa paperiin, pisti poveensa, otti aapisen
taskuunsa ja lähti ulos. Hän meni Tiuran Santerin luo, ei huoneeseen
asti, vaan pisti vain päänsä oven raosta ja viittoi Santeria tulemaan.

Santeri etehiseen tultuaan katsoi silmät renkaina ja veti sieramiinsa
ilmaa pakahtuakseen, kun hän tunsi paistetun rasvan ja nisun makean
hajun, ettei makeampaa ikinä parhaan herrastalon kyökissä. Ja hän
seurasi kuin lyhyessä köydessä talutettuna Aukustia, joka sanaa
puhumatta lähti pihalle, sieltä asteli kadulle ja kulki monimutkaisia
teitä muutamaan solaan, joka oli niin kapea, että ylti ojennetuin käsin
seinästä seinään, ja jonne ei näkynyt muuta kuin kapea juova taivasta.
Se oli sitten salainen paikka!

Santeri luuli, että Aukusti täällä kaikessa rauhassa tahtoo jakaa hänen
kanssaan jonkun makean palan saadakseen hänestä liittolaisen toisia
poikia vastaan, jotka härnöittelivät Aukustia, pelottivat häntä
jalkapuulla ja pilkkasivat, ettei hän saa ikinä akkaa.

Aukusti veti povestaan pannukakun ja ojensi sen Santerille:

»Saat koko pannukakun.»

»Koko pannukakun?»

Santeri ei ojentanut kättään ottaakseen, sillä häntä alkoi pelottaa,
että tämä on unta. Pelotti niin, että itku oli tulossa.

»Neuvo minulle vain muuan konsti», sanoi Aukusti.

Nyt Santeri heräsi, otti pannukakun ja alkoi selittää, että hän on vasta
oppinut muutaman aivan uuden konstin, jota ei kukaan vielä tiedä. On
lukenut muutamasta lainakirjasta. Sellaisen konstin hän tiesi, että saa
neulan, silmineulan pysymään veden päällä kuin puutikun.

»En välitä», sanoi Aukusti halveksivasti, veti aapisen taskustaan ja
jatkoi: »Neuvo, millä konstilla olet oppinut lukemaan.»

Santeri ällistyi:

»Millä konstilla lukemaan?»

Nyt pannukakku jäi saamatta! Sillä eihän hän tiennyt mitään konstia
olevan lukemiseen oppimisessa. Hän itse oli oppinut siten, että puikko
kädessä oli seurannut kirjainmerkkejä järjestyksessään sen mukaan kuin
hänen sokea äitinsä oli ne lausunut. Ei hän siinä nyt mitään konstia
olevaksi ymmärtänyt, vaikka kuinka olisi ajatellut. Itku jo aivan
kurkussa hän alkoi selitellä:

»Se pitää olla vain sellainen puikko...»

»Hae sellainen puikko», keskeytti Aukusti.

Santeri silmäili ensin ympärilleen, näkyisikö minkäänlaista tikunsälöä,
ja kun ei ollut mitään kaluksi käypää, tuippasi hän pannukakun
Aukustille talteen, juoksi solasta ja pian taas palasi mukanaan puikko,
jonka muutamalla vuolaisulla oli tekaissut puunpalasta, mikä ensimäisenä
oli käteen sattunut.

»No tuolla vain alat osotella kirjaimia», sanoi hän Aukustille, joka oli
siellä solassa istumassa, kirja levällään polvilla.

Aukusti tarkasteltuaan puikkoa puolelta ja toiselta ja tutkittuaan
tarkkaan sen molemmat päät, alkoi osotella kirjaimia painaen puikolla
niin lujasti, että pieni reikä jäi jokaisen kirjaimen kohdalle, ja
lausui lujasti ja varmasti kirjainten nimet.

»Sinähän jo osaat!» huudahti Santeri riemastuneena.

Aukustilta pääsi naurunhörähdys.

He opettelivat Santerin kanssa yhdessä Isämeidän, ja Aukusti oppi.

Santeri oli äitinsä kanssa köyhän aterian jälkiruuaksi syömässä
herkullista pannukakkua, kun Starkin emäntä tuli ja toi heille
kaikellaista hyvää suuhun pantavaa kiitosten ja jumalansiunausten
kukkuroiksi. Hän kertoi pitkään ja leveästi Santerille ja tämän äidille
vaivansa ja huolensa ja sydämentuskansa, joita hänellä oli ollut
koettaessaan Aukustia opettaa kirjalle ja luullessaan, että Aukusti on
kyvytön, jotenkin viallinen. Sitä hänen iloaan sitten, kun hän tänään
kirkosta palattuaan tapaa Aukustin yksin, omin neuvoinsa lukea
porhaltamassa niinkuin hyvä hevonen kahlata porhaltaa hankea!

Pian levisi kertomus tästä ihmetapauksesta, että Starkin Aukusti oli
oppinut lukemaan aivan yhtäkkiä. Eikä kulunut pitkää aikaa siihen kuin
Aukusti sivuutti monet entisistä härnöittelijöistään, saapui aapisen
viimeiselle lehdelle kukon pyrstön alle ja opetteli siinä olevaa
»latinalaista» runoa ihan omin nokkinsa lukupuikkoineen.

Ja Tiuran Santerilta tuli yksi ja toinen tilaamaan lukupuikon. Hän sai
niistä leivän tai puolikkaan, korpun tahi joskus lantinkin. Mutta kun
hän kuuli niitä kehuttavan, että niillä oppii, ja kun uusia yhä
tilattiin, niin hän korotti ja määräsi lukupuikon pysyväksi hinnaksi 10
penniä. Niitä meni kaupaksi sittenkin. Joka lapsen niitä piti saada, ja
kun niitä katkeili ja hävisi heiltä, niin kysyntä oli alituinen. Joka
päivä meni joku puikko.

Mutta Santerille ilmestyi kilpailija. Muuan toisesta kaupungista
muuttaneen työmiehen poika alkoi myöskin tehdä lukupuikkoja. Hän kävi
niitä kaupalla ja myi 5:llä pennillä. Ne olivat sitten kauniita ja
hienotekoisia. Tiuran Santerin parhaimmatkin lukupuikot olivat niiden
rinnalla rumia seipäitä. Ja tekijä oli itse hyvä lukija.

Uuden mestarin teoksia alettiin äänekkäästi kehua poikajoukossa Santerin
itsensä kuullen. Santerin ei auttanut muu kuin myöntää ja hän oli jo
päättää, että luopuu koko puikkoteollisuudesta ja jättää sen
kilpailijansa yksinomaiseen huostaan, kun Starkin Aukusti sanoa
jurahutti:

»Samaahan se on, onko lukupuikko ruma vai sievä.» Hän tarkotti, että
puikko kuin puikko tahi mikä hyvänsä, jolla voi varmasti näyttää yhtä
kohtaa, ettei ole kuin leveä sormenlatuska, joka on kuin lapio osottaen
monta kirjainta yhtä aikaa, ettei tiedä, mistä oikeastaan on kysymys.
Mutta hitaisuudessaan hän ei ehtinyt selityksen alkuunkaan, kun Tiuran
Santeri huudahti:

»Puikon kauneus ei merkitse mitään, vaan se, oppiiko sillä. Siinä se on
konsti!»

Pojat ällistyivät. He katselivat vuoroin toisiaan, vuoroin Santeria,
joka nyt seisoi varman voittajan näköisenä. Santeri jatkoi:

»Starkin Aukusti jo lukee katkismusta ja Roopin poikaa, jonka Aukustin
isä on ostanut hänelle.»

»Roopin poika? Mikä se Roopin poika on?»

Kyselijät olivat ivallisia, muutamat ääneensä nauroivatkin luullen, että
Santeri koettaa heille syöttää pajuköyttä. Mutta Aukusti alkoi osotella
käsillään kirjan paksuutta, pituutta ja leveyttä ja sanoi nimeksi:

»Roopin poika Kruusoe.»

Pojat vaikenivat ja kävivät vakaviksi, niin että Aukusti sai muutamin
sanoin selittää, että kirja kertoo merimiehestä, joka
haaksirikkoutuneesta laivasta oli yksin pelastunut autioon saareen, ja
että siinä on oikein kuvatkin.

Pojat ihmettelivät itsekseen. Roopin poika Kruusoe! He vasta aapista! Ja
Aukusti oli ollut niin jälessä kaikista heistä ja nyt oli niin paljon
edellä.

Jokainen mielessään häpesi, että oli jättänyt hylyksi Santerilta
ostamansa lukupuikon ja ostanut tuolta toiselta. Tunsi tehneensä
tuhmuuden, melkeinpä synnin, jonka vuoksi ei ollutkaan edistynyt
luvussaan niinkuin Aukusti. Se oli jonkunmoisena lohdutuksena, että ei
ollut tahallaan tuota syntiä tehnyt, vaan tietämättään. Ei ollut
tiennyt, että lukupuikossa on joku konsti, vaan oli vain uskonut, että
se on hyvä, kun se on hyvän lukijan tekemä.

Santeri olisi saanut lukupuikon tilauksia kosolta, jos olisi arvannut
olla ääneti. Mutta innostuneena vaikutuksesta, jonka huomasi tehneensä
poikiin, hän jatkoi:

»Joka lukupuikkoja tekee ja myy, hänen pitää itsensä osata lukea hyvin,
muuten lukupuikko ei vaikuta mitään.»

Puolikymmentä poikaa huusi yhteen äänen riemulla aivan kuin raskaan
synninkuorman alta päässeinä, että se uusi lukupuikkomestari on mainio
lukija, lukee suomet ja ruotsit.

Santerista tuntui kuin olisi hän vaipumassa maan alle. Ruotsiakin! Hänen
maineensa oli ehdottomasti mennyttä. Mutta yhtäkkiä hän oikaisi itseään
ja ylpeän näköisenä ryhdiltään aivan kuin olisi vaatinut tuota poissa
olevaa mestaria kilpailuun, hän huusi:

»Mutta osaako hän lukea engelskaa?»

Poikajoukossa puhkesi hurja naurunrähäkkä ja kuului ilkkuvia huutoja:

»Ethän sinä, pyhä veli, itsekään osaa lukea engelskaa!»

Santeri kotia tultuaan manaili itsekseen ja viskasi koko
lukupuikkovarastonsa uuniin. Hän ei olisi enää välittänyt mistään
muusta, kunhan vain pojat eivät olisi nauraneet hänelle.

Mitä varten olikin mennyt kysymään tuosta engelskasta, kun hän itse ei
kuitenkaan osaa engelskaa. Piti tuhmuus tavata! Nyt ne nauravat ja
ivaavat, missä vain näkevät, niinkuin olivat äsken nauraneet hänen
joukosta lähtiessään ja huutaneet:

»Santeri menee lukemaan engelskaa!»

Santeri itki. Mutta sitten hän yhtäkkiä löi kämmentä polveensa. Hän oli
keksinyt!

Aukustin isähän osaa engelskaa. Viimeiset viisi vuotta kertoi puhuneensa
vain engelskaa, niin että nyt kotonaankin pakkaa tulemaan englantilaisia
sanoja. Leikkisä ja ystävällinen mies. Kyllä Stark rupeaa häntä
opettamaan. Ja sitten hän näyttää pojille, ketä he pistäneet ovat!

Seuraavana päivänä Santeri meni Starkille. Pitkäpartainen ja roteva mies
oli näyttämässä Aukustille suuren suurta kirjaa, komeaa kuvakirjaa.

»Onko se englantilainen kirja?» kysyi Santeri kiihkoisasti, mutta
pysytellen ulompana.

»Jees, mai boi», vastasi partamies.

Santeri kurkotti kaulaansa nähdäkseen. Sen verran näki kuvaa, että tunsi
sen raamatun kuvaksi.

»Onko se englantilainen raamattu?»

»Jees, inglish bibl», toisti merimies.

Santeri syöksyi lähemmäs katsomaan. Ja hänet valtasi riemastus, joka
ehdottomasti purkautui sanoiksi:

»Saakeli, samallaiset kirjaimet, kuin oikeassa kielessä!»

»O jees.»

»Sitähän lukee kuin suomalaista kirjaa», arveli Santeri iloisen varmana.

»Na, na», kielteli merimies ja selitti, että englanninkielessä ei lueta
lainkaan niinkuin kirjoitetaan, vaan aivan nurinkurin.

Santeri masentui. Nololla äänellä hän sanoi:

»Se taitaa sitten olla vaikeaa?»

»Jees. Ja suu pitää pitää aivan kuin olisi kuuma peruna suussa.»

»Elä sinä nyt juttuja puhu», sanoi Starkin emäntä.

Stark alkoi lukea raamatusta. Santeri kuunteli silmät renkaina ja suu
auki. Aukusti hymyili ja Starkin emäntä seisoi kädet puuskassa ja
nauroi. Kun Stark lopetti, sanoi emäntä:

»Tuo ei ikinä ole jumalansanaa! Niin on kuin höplöttäisi jotakin ja
tosiaankin kuuma peruna suussa.»

»Jees, niin se oudosta kuuluu. Sitähän minä sanoin», lausui Stark. »Niin
se on kuin höplötystä sellainen kieli, jota ei ymmärrä, luulee, että
puhuja tekee vain kurillaan vinkeitä suullaan. Siltä se suomikin kuuluu
englantilaisesta. Siellä laivalla kerran pyysivät minua lukemaan
suomalaista kirjaa. Nekös nauroivat, kun minä luin. Ja se olisi sama
ollut, vaikka en olisi oikeaa suomea lukenutkaan, vaan jotakin
höplöttänyt puuta heinää.»

Santeri pyysi Starkia vielä lukemaan sitä englantilaista raamattua.

»Lukekaa koko sivu», kehotti hän.

Stark oli valmis ja Santeri oli paljaana korvana.

Starkin lopetettua lukunsa Santeri lähti kotia, otti suomalaisen
virsikirjan ja matkien minkä osasi Starkin suunväänteitä ja vääristellen
sanoja hän lasketti tulemaan sen tuhannen kyytiä.

»Herranen aika, eikö se ole Santeri?» kysyi sokea äiti.

»Jees.»

»Mutta mitä sinä luet, engelskaa vai?»

»Jees, inklis piipl.»

»Missä sinä sitä olet oppinut?» kyselemään äiti.

Mutta Santerilla ei ollut aikaa vastata, sillä hän näki poikia tulevan
kadulla. Hän avasi ikkunan ja alkoi kovalla äänellä lasketella niin
kiireesti kuin suinkin, hyvillään siitä, että poikien joukossa oli se
uusi lukupuikkomestarikin.

Santerin luku teki poikiin valtavan vaikutuksen. Joku tiesi vakuuttaa,
että engelskaa Santeri luki, sillä englantilaiset sanovat myötäänsä
»jees» niinkuin Santerikin lukiessaan. Puhdasta engelskaa se Santeri
luki!

Jaa-a! Se poika se lukee mitä kieltä hyvänsä. Sillä kun se lukee kerran
engelskaa, niin tietysti se osaa lukea mitä vain eteen pannaan, ryssää
ja afrikkaa, kaikkia!

Saman päivän iltana tuli muuan poika ostamaan Santerilta lukupuikon. Hän
teki nöyrän tunnustuksen, että oli ostanut siltä toiselta. Mutta sen
puikolla hän ei ollut oppinut mitään. Santerin puikolla hän uskoi
oppivansa, uskoi varmasti.

Santeri lupasikin tehdä hänelle lukupuikon huomiseksi ja oikein hyvän
selittäen, että hyvää lukupuikkoa, jolla oppii lukemaan, ei saa tehdä
mistä puupalasta hyvänsä, vaan erikoisesta puusta ja määrätyllä ajalla,
niinkuin hän oli tehnyt Aukustin lukupuikon, ja että oli monta
monituista konstia sen teossa, uusia konsteja, joita hän oli oppinut.

Siinä uudessa lukupuikossa, jonka hän nyt tilaajalleen teki, oli toinen
pää leveä ja sen kummallekin puolen oli uurrettu ristinmerkki.

Se Santerin kilpailija nauroi tälle lukupuikolle ja Santerin konsteille.
Hän sanoi, että on samantekevä lukemaan oppimiselle, minkälainen ja
kenen tekemä puikko on, saman asian ajaa, jos ottaa risutikun tahi
vanhan piipunrassin tahi minkä hyvänsä. Mutta lukupuikko tavallisesti
vuoleskellaan kauniiksi, niin kauniiksi kuin kukin osaa.

»Entäs ristinmerkki?»

»Ristinmerkki! Yhdentekevää, vaikka kaivertaisi pukinsarven.»

Siihen joku huomautti:

»Mutta sellaisella puikolla lukijan veisi piru.»

Lukupuikkomestari nauroi.

»Se ei usko pirua», sanottiin joukossa.

»Eikä pelkää Jumalaa», jatkoi joku toinen.

Lukupuikkomestari jäi yksinään eikä hän saanut myydyksi ainoatakaan
puikkoa enää.

Kaikki ostivat Santerin uusia lukupuikkoja, joita hänen kerrottiin
vuoleskelevan sunnuntaita vasten yöllä ja sitten sunnuntaina
kirkonaikana uurtavan niihin ristinmerkit. Niitä sanottiin
piispantikuiksi.

Ostajia tuli toisesta päästä kaupunkia.

Piispantikun hinta oli 20 penniä, tuollaisen kaksiristisen. Santeri näet
sitten rupesi valmistamaan sellaisia, joissa oli kolme ristiä. Ne
maksoivat 25 penniä, ja niitä kävivät ostamassa keskikaupungin
herraspojat.



SISÄLLYS:


                                             Sivu
Veli.........................................   5
Arka kohta ..................................  79
Iikka raukka ................................ 103
Piispantikku ................................ 121





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pikku ihmisiä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.