Title: Vaaralla - Kuvia laitakaupungilta
Author: Pakkala, Teuvo, 1862-1925
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vaaralla - Kuvia laitakaupungilta" ***


VAARALLA

Kuvia laitakaupungilta


Kirj.

Teuvo Pakkala


1891.



1


Pieniä eläjiä olivat.

Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat
pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen
mies ylettyi kädellään räystääseen, ikkunat olivat seiniä pitkin
kasvavan heinäisen penkereen tasalla, niin että näytti siltä kuin talo
olisi maan sisään vajoamassa. Ja vajonnut oli ainakin toinen pää
rakennuksesta, portinpuolimmainen, sillä se oli sinnepäin isosti
könöllään. Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat
vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin
olisi niitä hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia
olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se
vältti ja sai siellä olla. Siellä oli halpasempiakin, niin että Nikkilän
talon ei tarvinnut huonouttaan hävetä.

Kaksi oli asuinhuonetta: tupa, jossa itse asuivat ja porstuan toisessa
päässä kamari, jossa hyyryläisiä pitivät. Navetta oli, pieni saunan
kömmänö ja tavalliset ulkohuoneet kartanon perällä, ja kartanoa jäi
vielä tilkun verran potaattimaaksi.

Nikkilän emännän mielestä heidän elämänsä asunnon puolesta oli kuin
silkkiä eikä hän nurkunut muutenkaan.

»Elä ole milläsikään, hätäkös meidän on», puheli hän miehelleen, tämä
kun joskus epäili elämistä. Ja kun ahtaalle otti ja itseäänkin
mietitytti, niin uskoi hän, ettei kuitenkaan vielä hätää ole, kunhan
tästä nikarasta vain pääsee, aivan kuin se olisi ollut viimeinen, jonka
jälestä kerrassaan helpottaa.

Mutta semmoista se oli ollut elämä, että kun yhdestä nikarasta pääsi,
niin oli toinen edessä. Nikarasta nikaraan oli elänyt monta herran
vuotta, siitä saakka kun Nikkilä työhön kykenemättömäksi tuli. Viime
aikoina oli eläminen tiukemmalle ottanut kuin ennen ja joskus alkanut
pelottaa, että miten hiljan hitainkin käypi. Mutta epäilys ei kuitenkaan
ollut valtaa toivolta saanut vielä koskaan. Tiukemmassakin kohdassa
uskoi hän, että kyllä he niin kauan toimeen tulevat kuin Nikkilä elää.
Sepä olikin hänen toivonsa pää, että hän jaksaisi taloutta pystyssä
pitää ja Nikkilän hoitaa, kunnes kuolema hänet korjaa, tarvitsematta
heittäytyä köyhäinhoitoon.

»Ehkäpä tuo raukka piankin pääsee täältä pois», ajatteli emäntä, »minä
kyllä jaksaisin itseni elättää».

Viime talvena oli hyvin jo tiukalle ottanut toimeentulon puolesta. Hyvin
piti neuvotella ja pujottelemalla panna. Emäntä odotteli kesää, aikaa
parempaa. Vaan olivat nikaransa hänellä silloinkin.

Heti alkukesällä pani ahtaalle, verolippu kun olisi pitänyt saada
lunastetuksi lehmälle, laitumelle sen saadakseen. Kolme markkaa siihen
tarvitsi, vaan ei ollut penniäkään, eikä ollut toivoa saamisistakaan
tähän hätään. Oli sitä vailla, ettei pitänyt koko lehmä hävittää, paras
tulolähde. Viion leski, hyvä ihminen, hankki rahan ja maksoi etukäteen
hyyryn ja niin pääsi Nikkilän emäntä siitä nikarasta.

Hyvässä toivossa oli hän, että saa alkaa koota kassaan, mitä maidolla
saa ja lakinteolla ansaitsee, vaan pian taas tuli toinen nikara.
Palosyynimiehet kaatoivat eräänä päivänä tuvan uuninpiipun ja
ropostelivat uuninkin niin pahasti, että siitä oli monta vertaa suurempi
työ kuin mitä korjuu alkuaan olisi vaatinut.

Hiljaa oltiin sinä päivänä Nikkilän tuvassa. Aivan olivat kuin mykkiä
molemmat. Vasta illalla maata pannessaan sanoi emäntä katsellessaan
hävitettyä uunin kiuasta:

»Olipa se.»

Vaan Nikkilä ei mitään virkkanut, ja emäntä tiesi miksi: Nikkilä oli
niin täysissään, ettei saanut sanaa suustaan.

»Huonohan se oli piippu ja olisi uunissakin ollut korjattavaa, vaan ei
niitten olisi tarvinnut noin repiä ja raastaa», arveli emäntä. »No
mitäpä siitä, se korjataan, sillähän siitä päästään», sanoi hän niin
kuin se olisi helpostikin tehty.

Hän ymmärsi mitä oli tehtävä. Maito piti myödä tarkempaan, niin että
ukollekaan ei jäänyt kuin iltasella pieni märkä, siksi että sai suunsa
maidolle maistumaan. Yötään täytyi emännän lyhentää entistä enemmän ja
ruokaansa vähentää. Mutta sitä varmemmin hän aina sanoikin:

»Noo, tästä nikarasta kun minä pääsenkin!»

Ja nyt hän siitä oli päässytkin. Uuni oli eheä ja uusi, piippu törrötti
katolla, mutta uusi nikarakin oli taas. Hänellä oli velkakirja, jossa
maksettavaa oli kahden hengen viiniraha à 12 penniä hengeltä = 24
penniä; 1 miehenpuoli à 2 markkaa, 1 vaimonpuoli à 1 markka; kuitin
lunastus 4 penniä. Summa 3 markkaa 28 penniä. Tämä velka oli jo
julistettu maksettavaksi, tänään juuri rumputettu rästinkanto
tapahtuvaksi huomenna edellä puolisten.

»Käy köyhäinhoidolle sanomassa, että ottakoot nahkan ja tavaran», sanoi
Nikkilä emännälleen ynseästi.

»Elä ole isä milläsikään, kyllä me vielä elämme. Ei vielä ole hätää, ei
ole hätää. On aikoja pahempiakin eletty», lohdutteli vain emäntä.

Mutta hän oli itsekin juuri ajatellut, ettei koskaan ole näin ahtaalle
ottanut, tullut noin puute puutteen selkään, ettei kerennyt henkeä
vetäistä niitten välissä. Kesästä oli vain loppu jäljellä ja ansiot
olivat menneet kuin pyyhkien, ei pennin pääkälettä säästössä, ei
varastossa huomisen päivän tarpeita. Lehmä oli ehtynyt ja ehtyi yhä
enemmän laitumien huonotessa. Ylimaalaisten kulku oli vähentynyt, jotta
lakinmenekki oli huono. Tulot huononivat sen mukaan kun talvi lähestyi.
Alkoi jo tunkeutua hänelle se ajatus mieleen, että ei pääse nyt
mihinkään, vaan köyhäinhoito heidät perii piammiten. Ja se häntä
kammoksutti yhtä paljon kuin jos olisi nähnyt pimeässä huoneessa
kummituksen loukossa naljottavan ja kiinni tapailevan.

»Ei meillä ole hätää. Tämä kun saadaan maksetuksi, niin ei olekaan
menoja sitten. Ja kesää on vielä jäljellä ja minulla on valmiita
lakkeja, joista lähtee rahaa, kun ne myödyksi saan. Ja jos saadaan vielä
lehmä jonkun ketoon, hyvälle ruualle, niin pois edestä köyhyys. Onhan
ennenkin toimeen tultu. Tästä nikarasta kun vain päästään, niin ei ole
mitään hätää», selitti emäntä toimessaan ja vakuutellen muka Nikkilää.

Nikkilä huokasi syvään ja kääntyi sängyssään seinään päin maata.

»Kun tulisi kuolema», lausui hän pitkäveteisesti.

Sitähän emäntäkin oli ajatellut. Vaan kun Nikkilä itse lausui tuon
toivomuksen, koski se emännän sydämeen kuin puukolla vihlaisten.
Kyyneleet tuppasivat yhtäkkiä silmiin ja mielen täytti kummallinen
kaipauksen tunne, aivan kuin Nikkilä olisi jo ollut ruumiina tuossa.
Entinen elämä, heidän onnensa aika rupesi kulkemaan hänen muistoissaan,
vieri ohi suloisena, hohtavana. Tuo kuihtunut mies tuossa sängyssä
tuntui rakkaalta, niin rakkaalta, että hän tahtoi sen kanssa vielä kauan
elää.

»Kunhan minä tästä nikarasta pääsen», lausui hän itsekseen niin lujalla
äänellä ja sillä äänellä, että kun hän siitä nyt pääsee, niin pääseekin
iäksi kaikista nikarista. Niin hän todella taas uskoikin ja uskonsa
tueksi tapaili mitä suinkin sai. Hän teki niin kuin suolla kulkija, joka
katselee varakseen mätäskohtia ja paremman puutteessa astuu hyvässä
luulossa pienelle heinätupsullekin.

»Onhan niitä huonompiakin eläjiä kuin me. Elääpähän Viion leskikin, omin
varoinsa on toimeen tullut, elättänyt itsensä ja tyttärensä, eikä
suinkaan ole muuta kuin mitä kynsistään saa kankaan kutomisella. Meillä
tässä on talot ja lehmät», supisi hän itsekseen.

Ja emännästä tuntui näin ajatellessaan, että heillä ei ole mitään hätää,
kun vain sai nuo verot maksetuiksi. Ehkäpä hän saa jostakin lainaan
siihen asti, kun saa Viion leskeltä hyyryrahan. Ja hän päätti lähteä
Latulta kysymään.

Sieltä he olivat ennenkin usein saaneet, viimeksi uuninkorjuun aikana.
Ne olivat hyväsydämisiä ihmisiä. Eikähän muissakaan naapureissa ollut
moitetta, kyllä ne avuliaita olivat, vaan köyhempiä vähän, etteivät
paljon koskaan kyenneet rahalla avuksi ja varsinkaan nyt, sen tiesi
arvaamallakin, kun oli heillä veronmaksu itselläänkin.

Mutta Latullakaan ei aina ollut. Ei sattunut tälläkään kertaa.

»Jauhon osto oli meillä eilen ja siihen meni tarkalleen rahat, ettei ole
pennin pölyä. Eihän noita olisi meillä nyt henkeä ahdistavia
tarpeitakaan, että siihen nähden olisi joutunut, jos olisi ollut», sanoi
Latun emäntä.

»Ei olisi meillä ollut hädän pipanaa, jos ei sitä uunin korjausta olisi
ollut», arveli Nikkilän emäntä, hänkin puolestaan.

»Niinhän se on. Niitä tulee arvaamattomia menoja ja arvatuissakin olisi
kypikyllin, sillä meidän pienten eläjäin toimeentulo on kuin kerjäläisen
nuttu: reikä rikkeimän vieressä.»

»Paljon reikiä ja vähän vaatetta, ettei tiedä minkä reijän ensin
paikkaa», lisäsi Nikkilän emäntä ja nauraa kikatti vertaukselleen.

»Aivan niin», myönsi Latun emäntä. »Hyvin oli meilläkin tuumimista, kun
oli taas tänä kesänä lyhennettävä Lindbomille velkaa, joka otettiin tämä
talo ostaissa, ja samalla olivat verot suoritettavina ja sen lisäksi
muut tarpeet. Meitä isän kanssa jo mietitytti. Ei enää olisi viitsitty
pyytää lykkäystä maksussa, kun jo kerran ennen oli pyydetty. Kyllähän
patruuni olisi vielä myöntänyt, sillä hän oli viime kerralla sanonut
isälle: elä hätäile, Lattu, ei minulla ole kiirettä, ja minä tiedän että
sinä maksat. Viisitoista vuotta olet palvellut minua, niin kyllä minä
sinut tunnen. Jos ei sinulla ole muuta asiaa, niin ota tuosta sikari
hampaisiisi ja mene tiehesi, sillä minulla on kiire tässä», kertoi Latun
emäntä ja koetti matkia patruunin karkeaa ääntä ja äkäistä puhetapaa ja
nauroi sitten makeasti patruunin puheelle ja jatkoi loppuun: »Vaan kuule
Lattu», oli patruuni ikkunasta pihalle isän jälkeen huutanut,
»laittauppa tänne jonakuna joutilaana päivänä katsomaan minun uutta
orittani. Se on eri hevonen, kuin se sinun silloinen 'Putte', jota sinä
aina kehuit, ja jonka kuolemaa sinä surit niin, ettet moneen päivään
syödä saattanut.»

Ja molemmat taas nauroivat patruunille.

»Se on niin mukava ukon kärikkä se patruuni, ja tuiki hyväsydäminen.
Vaan ei isä olisi voinut mennä siltä enää pyytämään maksun lykkäystä, ei
vaikka. Tuumailtiin että koetetaan lainata muualta. Vaan mistä sitä
olisi saanut, ja vielä lisäksi pelotti, että jos patruuni olisi saanut
tietää, että isä on muualta lainannut, niin olisi suuttunut kerrassaan.
Niinhän se teki silloinkin, kun me tätä taloa hommasimme ostaa ja
kyseltiin ensin muilta apua ja kun ei saatu, niin meni isä patruunin
luo. Vaan kun se oli kuullut, että on muualta tahdottu, niin sitäkö oli
myrtynyt: 'Pirunako sinä, Lattu, minua pidät, kun vasta viimeksi minun
luo tulet. Häh? Siltähän siltä viimeksi apua haetaan', oli heti
äystämään ruvennut ja pitänyt semmoisen myräkän, ettei ollut isä saanut
selityksen vuoroa. Niin se olisi suuttunut nytkin, jos muualta olisi
lainattu. Se olisi tietysti tokassut niin kuin aina ennenkin: 'Mistä
sinä, Lattu, olet niin paljon rahaa saanut? Eikä olisi käynyt isän
sanominen, että ansainnut. Lanttu ei valehtele koskaan, eikä sen
patruunin edessä kuulu vale menestyvän. Silmistä kuului näkevän heti, ja
se katsookin niin terävästi silmiin. Ja sitten se kuuluu rumaksi
rupeavan, jos näkee vilppiä hiventäkään.»

»Vai niin.»

»Joo. Ei se vinoa meininkiä salli.--Niin, niin tuota, meillä kävi tuumat
hyvin pyöreiksi, että mitä tehdä. Vaan Jannelta saatiin kirje ja siinä
valtakirja nostamaan hänen kahden kuukauden palkkansa konttoorista.
Poika oli säästänyt kaikki ansionsa, vaikka ei siitä ennen ilmoittanut
mitään. Kirjeessään sanoi, että kohtahan se on maksun aika patruunille,
ja kun isällä on luultavasti ollut yhtä vähän ansiota sen jälkeen kuin
hän lähti, niin tarvitsette nyt. Sitä varten on hän säästänyt joka
pennin.»

»Vai on Janne taas kirjoittanut?» kysyi Nikkilän emäntä, vaikka oli jo
muualtakin kuullut, että Latut ovat saaneet pojaltaan kirjeen ja itse
oli Nikkilälle sitä kertonut. Hän kysyi vähän niinkuin önkyissään ja oli
hyvin vakavan näköinen.

»Joo. Toissa päivänä me sen saimme, vaan ei ole ollut aikaa käydä sitä
näyttämässä», selitti Latun emäntä anteeksi pyytävällä äänellä. »Ja minä
luen sen teille nyt kun olette täällä.»

»Lukekaa, vaan saattepa käydä Nikkilällekin lukemassa, kun saatte
aikaa», sanoi Nikkilän emäntä ja oli jo hyvän tuulen näköinen.

Kun kirje oli luettu, sanoi Nikkilän emäntä melkein samaa kuin aina
ennenkin:

»Siellä se Janne seilaa. Siellä se seilaisi meidänkin Janne, jos olisi
sille elämän päiviä suotu. Merelle senkin mieli paloi. Ja yhdessähän ne
teidän Jannen kanssa olivat siellä meidän kartanolla aina laivasilla. Ja
minä muistan aina, kun meidän Janne puheli isänsä kanssa ja kehui, että
hänestä tulee merimies, ja sanoi: 'Atlantille tämän pojan mieli tekee,
siellä ei risut silmään pistä!' Mistä lie kuullut merimiehiltä tuon
hokeman», ja Nikkilän emäntä nauroi ja silmät räpätti ja vielä sitten
kertoi: »Atlantille tämän popin mieli tekee, siellä ei risut silmään
pistä.»

Vaan nauru häipyi muodoltaan, miettiväisen näköiseksi painui, asetti
käden leuan tueksi ja nyökytteli ruumistaan. Silmät vesistyivät ja
kyyneliksi herahtivat vedet silmänurkkiin. Kämmenpäihinsä hän ne
kuitenkin pyyhki, ennen kuin kerkesivät lähteä poskipäitä kostuttamaan,
nousi seisaalleen ja sanoi:

»Tottapa se ei ollut niin sallittu.»

Latun emäntä ymmärsi täydellisesti hänen ajatuksensa ja sanoi
lohduttaen:

»Yksi murhe on suotu yhdelle, toinen toiselle.»

»Niin kai, niin kai.--No hyvästi.»

»Hyvästi, hyvästi.--Sepä oli, kun ei sattunut nyt olemaan. Lauantainahan
ukko saisi sieltä työpaikastaan, vaan on siihen vielä aikaa», sanoi
Latun emäntä säälin äänellä ja lopuksi: »Mistähän te poloinen sen nyt
saatte.»

»No, ehkä minä jostakin saan», arveli Nikkilän emäntä.

Vaan ei hän todellakaan tiennyt, mistä mennä, ja mielessään jo kuvaili
miten ryöstömies tulee ja kirjoittaa lehmän ja miten se sitten myödään.

»Kun minä tästä nikarasta pääsisin, eikä suinkaan se nyt niin mene,
etten minä siitä jotenkin pääse siitä nuljahtamaan», tuumi hän hiljaa
supattaen itsekseen.

Hänen mieleensä johtui taas Karénin rouva. Siitä tiedettiin, että se on
upporikas leski ja köyhät sitä kehuivat, sillä se jouluna jakoi köyhille
ruokaa. Ja Nikkilän emäntä oli jotakin kuullut semmoista, että Karénin
rouva on päänä jossakin rouvain yhdistyksessä, joka auttaa tarvitsevia.
Hän oli aina puutteen kohdalla ollessaan aikonut mennä pyytämään tältä
rouvalta lainaa, vaan jäänyt menemättä tähän asti, kun sai muulta tai
muuten neuvottelemalla pääsi tinkapaikan sivu. Nyt hän taas mietti
mennäkseen ja se tuli tehdyksikin.

Hyvä toivo tempasi hänet lähtöön, ettei hän huomannut olevansa matkalla
rouvan luo ennen kuin keskikaupungilla, ja alkoi tuumia, missä
oikeastaan rouva asuikaan. Sen tarkempaan hän ei tiennyt tuon hyvän
ihmisen asunnosta kuin että se on iso, komea talo keskikaupungilla.

Aurinko paistoi pitkin valtakatuja, paahtoi kuumasti. Tuulen henkeä ei
tuntunut kuin katujen risteyksessä mieto löyhähdys. Ja kaupunki näytti
täällä autiolta ja tyhjältä. Siellä täällä asteli joku herra keppiään
venyttäen tai kulkea sukitti joku piikaihminen. Rumpari ja poliisi
täällä parasta aikaa liikkuivat, ilmestyivät milloin mihinkin kadun
kulmaan julistamaan julistettavaansa. Kukaan ei heitä kuunnellut. Jos
joku sattui kautta kulkemaan kun ilmoitusta parhaillaan luettiin, niin
ei päätään kääntänyt, meni vain menojaan. Turhaan täällä rumputettiin
verojen rästi-ylöskantoa.

Nikkilän emäntä kuleksi tietämättä minnepäin oikein menisi, eikä
sattunut ketään lähelle, keitä olisi kysynyt. Lähempänä ei nähnyt muita
kuin muutamia ylimaalaisia, pari poikasta ja tyttösen, jotka tulivat
muutaman porvarin portista ja viittailtuaan hetkisen lähtivät juosta
hilkuttelemaan kadunkulmaan, missä paraikaa rumputettiin, ja sen ihmeen
nähtyään astuivat rantakaupungille, jonne poliisi ja rumpari katosivat
vähän ajan perästä. Autiot kadut jäivät entistä autiommiksi. Emäntä
poikkesi kadulta toiselle ja koetteli katsella, mikä näyttäisi Karénin
rouvan talolta, ja odotteli, että jonkun tapaisi, jolta kysyä. Ei
viitsinyt mistään talosta mennä kysymään ja autioitahan nuo useimmat
olivatkin, liitumaalissa ikkunat eikä ristin sielua näkynyt kartanolla.
Kiire hänellä oli, poltteli se toivo, että rouvalta saa avun.

Hän kuvitteli, että Karénin rouva, laiha, mustakulmainen ihminen, on
hyvin ystävällinen, käskee istumaan, kyselee ja kun hän sitten kertoo
asiansa, niin rouva heti, että: »joo, tokihan sitä nyt tuon verran sopii
auttaa vaikka ketä».

Tuntui vähän oudolta, kun hän vihdoin sai tietoonsa Karénin rouvan talon
ja lähti kulkemaan sinne. Mieli vähän epäilyttämään. Vaan kun hän
ajatteli, että miksipähän ei rouva häntä auttaisi, kun se muitakin
auttaa, ja hän ei tahdo kuin lainaksi, niin hävisi kaikki epäilys, niin
että keittiön portaita noustessaan hän oli aivan varma menestyksestä ja
mieli kuvitteli, että rouva on semmoinen ja semmoinenkin ja sanoo niin
ja niinkin.

Keittiössä oli piika vain ja liehtoi kuni siivilä. Vilkaisi vähän
karsaalla silmällä tulijaa, vaan ei virkkanut mitään, eikö liene
joutanut. Jonkun ajan oltua tuli lihava, punakka rouva kahisevassa
puvussa. Hän silmäsi kulmat kurtussa emäntää ja kysyi piialta:

»Mikä tuo ihminen on?»

»Minä olen Nikkilän emäntä, olisi vähän asiaa Karénin rouvalle», alkoi
emäntä puhella hämillään ja silmät tiheään räpättivät ja suu oli
hymyssä.

»Mitä teillä on asiaa?»

»Minulla olisi vähäisen Karénin rouvalle.»

»Jaa, jaa, mitä teillä on asiaa?» tikasi rouva, niin kuin
tyhmänsekaiselle tikastaan.

»Minä, tuota, läksin rukoustamaan rouvalta rahaa vähän, että saisin
verot maksaa. Kolme markkaa 28 penniä tarvitsisin... Minä, tuota,
maksaisin...»

»Eei, ei minulla ole», ja niineen meni rouva pois taakseen katsomatta.

Nikkilän emäntä lähti kiireen vilkkaa pois ja kadulla vielä puolijuoksua
pani, ikäänkuin olisi pelännyt kuumaa tuhkaa jälkeen viskattavan.

Häntä hävetti niin äärettömästi.

»Mitä varten minä meninkään, outo ihminen? Vähä kai se minulle lainaisi,
kun ei tunne minua enemmän kuin mustalainen kirjaa. Höperö, ihan höperö
minä olen», jupisi hän itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli
puoleksi itkua. Vähitellen alkoi häntä suututtaa koko juttu ja lopulta
kävi vihaksi se rouva ja sen piika ja koko tämä komea kaupunginosa ja
rumpari ja poliisi, jotka taas tuolla vähän matkan päässä melusivat.

»Niin kuin sitä ei muka olisi jo kuultu jo, että rästit ovat
maksettavat. Ja ketä se täällä koskee? Täällähän asuu vain rikkaita,
joilla on maksaa vaikka kaksikymmentä markkaa miehenpuolelta, jollei
kaksisataakin, ja viinirahoja sen markoissa, minkä meikäläiset
penneissä.»

Hän astui pylkkäsi kiivaasti, etunojassa, kengät kivihin kopisi ja suu
supatti myötäänsä.

Mutta suuttumuksen puuska meni pian ohitse ja mielen valtasi karvaus,
joka tahtoi purkautua itkuksi.

Karvas mielensä lieventyi sekin, kun hän pääsi keskikaupungilta, sen
autioita, kuumia katuja kompurehtamasta, Vaaralle, jossa oli sileät
katuvieret ja viheriä nurmikko siellä täällä, ja jossa lapsia leikki
kaduilla ja kartanoilla ja kuului iloisia ääniä. Ja tuulen henkikin sopi
täällä käymään, että oli vilpoisempi. Matalain rakennusten yli näkyi
pilviä, joitten paksut rintuukset hohtivat kirkkaina sinistä taivasta
vasten.

Kun hän kotiportille tuli ja Mirri häntä pystyssä vastaan juoksi, kaula
kenossa puski häntä ja kehräsi toimessaan, niin unohtui kaikki harmi
turhasta retkestä ja oli kuin jotakin olisi toivottavissa ollut.

Vähän alakuloisena istui hän työhönsä, vaan arveli päättävästi:

»No kumma tuo olisi, jollei tästä nikarasta nyt jollakin tavoin pääsisi
nuljahtamaan.»

Kamarista porstuan perässä kuului kankaankutomisen luske. Pirta piukki,
polkimet narahtivat ja sukkula heti jälkeen surahti. Syvempään kumartui
Nikkilän emäntäkin ompeluksensa ääressä ja liikutteli neulaansa
vinhemmasti.

Nikkilä ätyröi sängyssään. Emäntä oli jo siihen tottunut, monta herran
vuotta kun oli sitä nähnyt, vaan hänen kävi nyt sääliksi ja mieltä
kirveli, jotta muutamia vesiä silmiin herahti.

»Ukko raukalle kun ei ollut saanut ruuaksi mitään hipleämpää palaa
moneen aikaa, ei lehmän antiakaan kuin tipan iltasella. Kun pääsisi
tästä vähän viljemmälle.»

Mutta miten päästä? Ei näkynyt mitään keinoa päästä tästä nikarasta, ja
sehän se pimitti kaiken. Tuntui kamala tunne rinnassa, aivan kuin olisi
joku kauhu pelottanut, ja tuskan hiki kohosi kasvoille.

Nikkilä ähki ja puhkuili yhtäläiseen.

Emännän mieleen johtui patruuni Lindbom.

»Jos olisi siltä mennä pyytämään lainaan, se kun on niin somaluontoinen
mies. Vaan mikäpä sitä oudolta. Eihän tuo Karénin rouvakaan, vaikka sitä
on niin kehuttu. Jos tuttu olisi se patruuni, niin sitten saattaisi
auttaa. Jos isä olisi renkinä ollut jonkun herran luona, niin se
auttaisi varmaan, sillä Nikkiläkin on rehellinen mies ja hyvä mies
kaikin puolin. Paras timperi hän oli komesrooti Bomin laivavarvissa ja
oli siellä viittä laivaa rakentamassa ja monta monituista lotkua ollut
rakennuttamassa Bomille. Jos Bom nyt eläisi, niin kyllähän se auttaisi,
niinkuin patruuni Lattua. Ja kauan me olisimme toimeen tulleet silläkin,
mutta meillä oli sen takana säästössä... Janne kun eläisi, niin ei olisi
hätää. Niin elettäisiin kuin herran kukkarossa köyhiä autellen. Niin
elettäisiin kuin Lattukin ja vielä paremmin... Meillä oli jo talo
velaton ja tulot aina tarpeisiin riittivät. Vaan piti onnettomuus tavata
tuota isää ja kuolo temmata Jannen... No se oli niin sallittu.»

Mutta siitä hän palautui ajattelemaan, mitä juuri oli ajatellut, että
kun niin olisi, ja johtui siihen aina lopuksi, miten nyt oli. Hän
ajatuksissaan kulki kuin eksyksissä kiertyen aina samaan kohti.

Tuuli puski ikkunaan, kuului jyminää ulkoa ja huoneeseen tunkeutui
hämärä. Lasten ääni kadulla vaikeni, kuului vain jalan töminää, kun
leikkipaikoiltaan pois juoksivat. Salama välähteli yhä tiheämpään ja
jyrisi kovasti.

»Jeesus siunatkoon!» lausui emäntä aina välähdykselle.

Viion leski tuli tyttärineen tupaan.

»Lähdimme tänne, kun niin kammottaa tuo hirveä ilma. Herran voimahan se
on ja hänen hallussaan, niin ettei sitä pelätä tarvitse, vaan tuntuu se
niin oudolle», sanoi leski hiljaisella äänellä.

»Niin, niinhän se on. Istukaa--Jeesus siunatkoon!»

»Minä sitä jo ajattelinkin, että eiköön siitä tule ukkonen, kun oli niin
tukalan kuuma. Hikosin aivan kuin saunassa ja ahdisti kuin painajainen»,
puhella kärisi Nikkilä.

»Niin, kuumahan se oli ja painosti tervettäkin, saati sitten sairasta.
Mitenkä Nikkilä muuten nyt jaksaa?» kysyi Viion leski hiljaisella
äänellä.

»Niinkuin märkä palaa», tokaisi kysytty.

»Tosiaankin niinkuin märkä palaa», toisti emäntä vakavasti. »Eihän siitä
meidän isän jaksannasta ole isosti taikaa.»

»Yksin päivinpähän eletään», arveli Nikkilä. »Vastahan se on tiistai
muilla niinkuin minullakin.»

»Eihän meillä ole muilla kuin maanantai», selitti Viion leski.

»No sitten minä olen edelläkin, kuluu minun aikani hopummin kuin
teidän», tuumi Nikkilä leikin viistoon ja vähän aikaa mietiskeltyään
jatkoi:

»Miten se minun päähäni on paneutunut, että nyt on tiistai? Kun minä
vielä olen ajatellut, että tänään ovat ne verotkin maksettava».

»Ei isä kulta, tänään vasta rumputettiin.»

»No niin, eihän se yksi pää pidä kesää talvea.»

»Huoleksipa se on isällekin paneutunut», sanoi emäntä ja alkoi selittää
vieraalle, että on heillä vielä kirkollisverot maksamatta.

»On ollut muita reikiä, joihin on uponneet rahat sen mukaan kuin on
saatu, että verot on pitänyt jättää viime nikaraan. Ja rahatonna ollaan
nytkin, ei aavistustakaan mistä saisi, ja huomiseen saada pitäisi. Se
ajatteluttanut jos jonnekin päin ja huolettanut hyvinkin.»

»Noo, huomiseen on vielä aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa
avun ajallansa», puhui Viion leski niin vakuuttavasti, että Nikkilän
emäntä jäi kallellapäin katselemaan ja oli sen näköinen kuin että:
tosiaan! Ja sitten kallisti hän päänsä toiselle puolelle ja oli kuin
että: tuota en ole tullut ajatelleeksikaan.

»Minä olen hakenut humppassut lainaan saadakseni tuota kolmea markkaa 28
penniä, vaan ei ole utautunut. Ja olen ajatellut pääni mistä saada, vaan
en ole keksinyt», selitti lopulta emäntä.

Viion Elsa kääriytyi emäntää vyötäryksiin ja kuiskaten sanoi:

»Minä rukoilen illalla Jumalaa, niin hän huomenna lähettää teille.»

Emäntä myhähti ja silitti Elsan päätä, vaan ei virkkanut mitään.

Tuuli tupsahti ikkunoita vasten ja kova tohina kuului, joka kiihtyi
kiihtymistään, ja hämärä huoneessa synkkeni. Salamat välähtelivät
sakeaan, näytti välisti kuin koko maailma olisi yhtenä liekkinä ollut,
ja sekaan jyrisi, että huone vavahteli ja ikkunalasit helinänä soivat.

»Jeesus siunatkoon», lausui pelon äänellä Nikkilän emäntä.

»Herran voima on suuri», supisi Viion leski.

»Kylläpä ryskää», sanoi Nikkilä ja nousi virkeän näköisenä istualleen
sängyssä.

Toisella puolen katua rapisivat raskaat vesipisarat rakennusten
kattoihin. Tulisella vauhdilla iskivät alas, että kimmahtivat koko
korkealle takaisin. Kadulla hiekkaan tupsahtivat, että hiekka kupli.
Samassa tälläkin puolen jo kattoa pieksivät, luuli katon puhki menevän.
Salamat sekaan välähtelivät ja jyrisi niin pahasti, aivan kuin olisi
taivaan kantta ratkonut.

Latun emäntä tuli kuin paiskaten sisään.

»Kyllähän ne nuo pihtipielet vielä tuosta teidän ovesta sinkoilevat, kun
minä niitä päälläni aina jymäyttelen. En muista koskaan, että se on
matala tuo ovi ja minä niin pitkä. Touhuissani vielä sitten
kulen.--Hyvää päivää kuitenkin.»

»No oletpa sään aikana liikkeessä.»

»No hyvä hyvään sopii, nahkavaate pakkaseen, niinkuin minäkin tähän
ilmaan.»

»Istukaa.»

»Enpä istu, eipä muutkaan istu, enkä istu jos muut istuisivatkin.»

»No, no?

»No minä olen sillä hameella, etten jouda. Puuro on tulella ja Liisa
vain vahtina, pian karkaa ja jättää puuron kuohumaan. Ihan väkisin sain
sen seisomaan padan ääreen, tahtoi pakkautua ukonilmaa katsomaan. Sillä
ehdolla sain, että juoksun vilkkaa tulen tänne ja jo samaa kiirettä
silpasen takaisin.--Lähdin tuomaan teille rahoja. Käydessänne en
muistanut Liisan säästöjä, enkä olisi vieläkään muistanut, vaan kun
huokailin, että onkohan se Nikkilän emäntä saanut mistään verorahoja,
niin Liisa kehumaan, että hänellä on, jos ei ole muualta saanut. Liisa
on, näet, kun on saanut maalaisilta viisi tai kymmenen penniä, kun on
niitten hevosia juotellut ja appeet tehnyt ja heidän asioitaan juossut,
ja laivarannassakin kuuluu joskus käyneen matkustajain kapsäkin
kantamista vaanimassa ja hopeisen silloin tällöin noukassut--ja missä
tuo kolunneekaan, eihän sitä rasavilliä tiedä--isäkin on antanut pennin
tai kaksi joskus sille, niin se on ne kaikki säästänyt saadakseen
talvella oikein hyvät sukset. No, sieltä Liisan kassoja kun katseltiin,
niin löytyi hopeaa ja kolikkoa yhteensä 3 markkaa ja 16 penniä. Ne ovat
ihan pennejä nuo kuusitoista. No tuohon saa täytteen, sen 12 penniä, jos
ei muuten, niin pennin aina talosta tai kahdesta talosta. Niin tuota,
elä muuta kuin minä juoksuttamaan kiireen vilkkaa niitä tänne, että jos
ette muualta ole saanut, niin ette tarvitse kovin huolehtia», laski
Latun emäntä puhetta kuin köyttä ja lopetti sitten siihen, katsellen
Nikkilän emäntää ikäänkuin että otatko vai juoksutanko takaisin.

Nikkilän emäntä oli suu hymyssä ja silmiään räpytellen kuunnellut
tyynesti puhetta loppuun ja sanoi:

»No se nyt vasta oli. Minä olen ajatellut jos jonnekin päin. Ja juuri
tässä kerron huoliani Viioskalle, niin sanoo hän: noo huomiseen on vielä
aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa avun ajallaan.--Enhän minä
ole mistään saanut ja mistä sitä osaakaan täällä Vaaralla mennä, niillä
kun on maksuja itselläänkin. Karénin rouvalta kävin rukoustamassa...»

»Karénin rouvalta?» Latun emäntä hotasi ja Nikkiläkin silmänsä pyöristi.

»Niin.»

»No tuota, onko se teille tuttu?»

»En ole ihmistä nähnyt milloinkaan.»

»Se juoksee reppasee tuo meidän äiti, hakee tutut ja tuntemattomat»,
kärisi Nikkilä.

»No niinhän se on, että hakeva hakee povestaankin», puolusti Latun
emäntä.

»Minä olen kuullut, että se olisi ja eikö se olekin semmoisessa
yhtiössä, joka auttaa köyhiä?»

»Jo olette erehtynyt ja mennyt herrain penkkiin», nauroi Latun emäntä.
»Ei se ole meitä varten se yhdistys eikä köyhempiäkään varten, vaan
pakanoita. Nehän ompelevat ja kutovat ja rahoja keräävät tuolla Ohampua
eli Kahampua eli mikä maa se lienee--Viioskahan sen paremmin tietää, kun
teidän mies on paljon merta kulkenut?»

»En minä tiedä.»

»No mitenkä kävi?» kysäisi Latun emäntä uteliaana Nikkilän emännältä.

Nikkilän emäntä kertoi koko jutun alusta aikain, miten hän oli
kuvaillut, miten se kävi ja miten häntä hävetti ja suututti. Latun
emäntä nauroi että vatsa hytkyi.

»Niin se vain sanoi, ettei hänellä ole, ja meni tiehensä kiireesti, että
silkkinen hame kahisi», toisti emäntä.

»Olisit mennyt köyhäinhoitoon» tuumi Nikkilä.

»Viimeksi minä sinne menen.»

»No tosi se on, että viimeksi siihen kelkkaan istuu», toisti Latun
emäntä. »Sinne en soisi pahinta vihollistanikaan.--Eikä vielä hätä tämän
näköinen.»

»No sitähän olen tässä minäkin isälle vakuutellut, ettei meillä hätää
ole», yhtyi Nikkilän emäntäkin vieraan arveluun ja lausui kovalla
äänellä, oikein innostuksissaan ja sitten vähän tyynemmin jatkoi jyrinän
jälkeen:

»Ei todellakaan hätä ole tämän näköinen.--Kuulkaa, istukaa nyt vähän,
ettette kaikkea unta vie.»

»Elkää houkutelkokaan», tikasi vieras kuin vihoissaan ja huiskautti
paremmaksi vakuudeksi kieltävästi käsillään.

»Tuossa on meidän Jannen kirje, toin sen Nikkilälle luettavaksi. Kyllä
sinä saat selvän siitä, joka olet mainio kirjamies.--Hyvästi vain.»

»Hyvästi, hyvästi. Kiitoksia vain nyt ensinnäkin. Oli siunattu asia,
että sain rahat. Tottapahan tavalla tai toisella saan taas maksetuksi.
Kiitoksia paljon vain ensinnäkin», evästeli emäntä hyvää vierasta, joka
jo laskeusi rappusia ja päätään pidellen tiuski Viion leskelle, joka
jäljestä meni:

»Se on ihme ja kumma, etten muista, että olen päätäni pitempi muita.»

»Se oli siunattu asia», hyvitteli Nikkilän emäntä. »On niitä hyviä
ihmisiä maailmassa. Se Liisakin, jota niin kaikki moittivat, ja tämä
tytön tyllerökin joka lupasi rukoilla Jumalalta apua meille», hyväili
emäntä Elsaa kaulasta pidellen ja Nikkilälle selitti:

»Tämä äsken kuiski minulle, että minä rukoilen Jumalaa, niin se lähettää
teille rahaa.»

»Joko sinä rukoilit?» kysyi Nikkilä.

»En minä vielä, illalla minä olisin rukoillut», selitti Elsa ujostellen
ja vähän pahoillaan, kun tuli apu ennen kuin hän kerkesi rukoilla.

Emäntä asettui työhönsä suu makeassa hymyssä ja silmät räpättivät.
Nikkilä makasi selällään kädet ristissä pään alla ja katseli
miettiväisenä kattoon. Elsa istahti ikkunan pieleen ja silmäili ulos.
Oli aivan kuin ei kellään olisi ollut sanaa sanottavaa.

Ilma oli selkeämpi, vaan vielä näkyi kadunpuoleiseen ikkunaan synkkä
pilvi, rakennusten takaa ammotti kuin musta holvi, jota kirkas ja
kaunisvärinen sateenkaari näytti kannattelevan.

»Nikkilä, ette usko!»

»No mitä?»

»Niin kaunis sateenkaari.»

»Ohhoh.»

»Jos minä olisin enkeli, niin minä juoksentelisin tuota sateenkaarta
myöten ja tuolla korkeimmalla kohdalla istuisin, katselisin tänne maahan
ja heiluttelisin jalkojani.»

»Niinkö ne enkelit tekevät?»

»En tiedä, vaan niin minä tekisi.»

»Etkö muuta tekisikään?»

»Joo. Kävisin Jumalan asioilla. Kuulkaapa! Minä tahtoisin Jumalalta
rahaa ja toisin teille. Ja Helunalle toisin kultaisen verolipun
ruskeassa samettinauhassa...»

Emäntä nauroi sydämensä pohjasta ja Nikkiläkin koetti, minkä ryinnältään
saattoi.

»Poliisitpa ottaisivat pois sen verolipun ja sakottaisivat meitä.
Verolippu pitää lunastaa maistraatista, ei se kelpaa taivaasta, vaikka
Jumalan maahan se on, jossa lehmät laitumella käyvät.»

»Minäpä sanoisin Jumalalle, niin se rankaisisi poliiseja ja sitä toista.
Mutta kuulkaapa vielä. Minä toisin lakkiverkaakin ja...»

»Sinä olisit hyvä enkeli», arveli Nikkilä.

»Ja minä kävisin täällä usein, äidin luona ja teidän, ja sanoisin
äidille isältä terveisiä ja teille Jannelta.»

»Kun toisit Jannen tänne meille, niin se vasta olisi. Meidän olisi niin
hupainen sitte olla ja helpompi elää. Ei tarvitsisi sinunkaan sitte
verorahoja tuoda, terveyttä vain», tuumasi Nikkilä.

»Ei Jannea saisi sieltä tuoda.»

»Miksi ei?»

»Sen pitää veisata Jumalalle kiitosta.»

Nikkilä ei virkkanut siihen mitään, laittausi vain istumaan mukavasti ja
rupesi lukemaan Latun Jannen kirjettä.

»Niin on onni onnellisten kuin keväinen päivän nousu», sanoi Nikkilä
hiljaisesti ja vaipui syviin mietteisiin.

»Nikkilä», havautti hänet Elsa.

»Mitä», tikasi Nikkilä.

»Jopa olette taas yrmynä.»

»Enpähän ole.»

»No kertokaa sitten taas jotakin.»

»No mitä minä kertoisin?»

»Jotakin.»

»No minä kerron», sanoi Nikkilä ja muuttui iloiseksi aina Elsan kanssa
rupattaessaan. Ja vähän mietittyään kertoi hän:

»Oli pieni tyttö, jonka isä ja äiti olivat kuolleet, eikä ollut koko
maailmassa ketään, joka olisi häntä elättänyt ja hoitanut. Hän lähti
yksin kävelemään metsään. Käveli koko päivän, ja kun ilta tuli, niin
haki hän pehmeän sammalmättään ja paneutui siihen nukkumaan. Linnut kun
näkivät, että pieni sievä tyttö siinä makasi, niin kokoontuivat kaikki
siihen puuhun, jonka juurella se mätäs oli, jossa tyttö makasi, ja
alkoivat laulaa niin kauniisti yhteen ääneen, ettei tyttö eikä kukaan
ollut kuullut niin kaunista laulua. Ja siihen se tyttö sitten nukkui.
Aamulla kun heräsi, aurinko paistoi ja linnut vieläkin lauloivat.

Mutta tytöllä oli nälkä. Hän aikoi lähteä kävelemään ajatellen, että
kyllä sieltä joku talo löytyy, kun vielä pikkuisen menee eteenpäin.
Sieltä pyytää ruokaa. Mutta kun siinä nousi istumaan ja juuri oli
lähdössä, näkikin hän siinä puussa kaksi pientä tyttöä. Ne olivat hyvin,
hyvin pieniä, ja valkoiset vaatteet oli toisella ja toisella siniset ja
kultahelmet kaulassa kummallakin, ja kun tarkkaan katsoi, näkyi niillä
hienot valkoiset siivet hartioilla. Ne nakkelivat toisilleen omenia ja
nauroivat. Sitten ne sille tytöllekin nakkasivat niitä omenia, ja kun
sillä oli nälkä, niin haukkasi hän heti ja se oli niin makeaa, ettei hän
ollut koskaan syönyt mitään niin makeaa.

Sitten ne pikkutytöt lentivät pois siitä puusta ja päätään
nyökäyttelivät ja nauroivat sille tytölle ja tyttökin lähti kävelemään,
kun oli tarpeekseen syönyt niitä omenia, joita ne pudottivat. Sitten kun
tyttö oli hyvin kauan kävellyt, tuli hän muutamaan taloon. Ja hänellä
taas oli nälkä, niin sanoi sen talon emännälle, että: 'antakaapa emäntä
kulta mulle ruokaa'.

Se emäntä sanoi että: 'saat tulla meille paimentamaan lehmiä', ja antoi
ruokaa ja sitten tyttö jäi siihen taloon paimeneksi.

Kun hän kulki lehmäin kanssa metsässä, niin lauleli hän aina. Vaan lähti
sitten kerran kävelemään ja jätti syömään lehmät. Kun oli vähän
kävellyt, tuli vastaan hyvin kaunis lampi. Sen lammen rannalla kasvoi
hyvin kauniita kukkia niin paljon, että päälle täytyi astua, ja
omenapuita siellä oli myös sen lammen ympärillä. Siihen tyttö istui
rannalle ja alkoi laulella, mutta kuulikin samassa soittoa, hyvin
kaunista. Sieltä kuului soitto sen lammen toiselta puolelta, ja kun
tyttö sinne katsoi, niin näki hän siellä kauniin puutarhan. Ja siellä
puutarhan keskellä istui poika ja soitti kannelta. Punainen
samettiviitta sillä oli hartioilla ja musta, kiherä tukka valui
valkoiselle kaulalle ja sille punaiselle viitalle. Ja se poika oli niin
kaunis, ettei tyttö saattanut muualle katsoakaan. Mutta kun sitten
pikimmältään katsahti lammelle, niin näki kauniin valkoisen joutsenen
uivan siihen rantaan, jossa hän istui. Ja se poika siellä toisella
rannalla tuli lähemmäksi ja soitti kannelta ja soittaissaan lauloi hyvin
kauniilla äänellä:

    Ällös sä tyttöni pelkää
    istua joutsenen selkään,
    hänpä sun kaunoisen tuo
    kaipaavan ystävän luo.

Ja se joutsen tuli sitten aivan sen tytön tykö ja tyttö istui sen
joutsenen selkään ja se ui sille toiselle rannalle, jossa se poika oli.
Eikä tytöltä kastuneet jalatkaan, kun se joutsen niin sievästi piti
selässään ja ui niin tasaisesti. Ja sitten se joutsen vei tytön sen
pojan luo ja se poika oli kuninkaanpoika ja se otti tytön morsiamekseen
ja vein kuninkaan linnaan, joka oli siinä puutarhan keskellä, ja siellä
ne elävät...

Mutta se oli hyvin hyvä tyttö, aina ollut tottelevainen äidilleen.»

Päivä hulmahti paistamaan täydeltä terältään. Valoisaksi muuttui tupa,
ja kirkas ikkunan kuva ilmestyi lattialle.

Emäntä avasi tuvan oven, josta raitis, tuoreelle tuoksuva ilma tunki
huoneeseen. Kamarista kuului kangaspuitten helske ja kadulta lasten
hilpeitä ääniä.



2


Poliisien kynkässä astui Tolpan Anna, tukka oli hajallaan harteilla ja
kevyt puku hulmehti tuulen leyhytellessä.

Väkijoukko, mikä oli kertynyt Tolpan Annan asunnon luo, oli jo
hajaantunut, muutamia eukkoja, joitten into vielä hehkui, seisoi kadulla
ryhmässä puhelemassa.

»Ne veivät sen putkaan.»

»Putkaanpa tietenkin.»

»Varmaankin sakotetaan.»

»Ei pääse Anna enää sakolla, vaan reissu sille tulee. Se on juuri ollut
varoituksella.»

»No onhan noita sitten edes yksi vähempi.»

»Ei ne vähene noin yksittäin.»

»No ei, sillä niitä on täällä Vaaralla kuin harmaita kissoja ja uusia
tulee aina. Eihän se tuo Lammin Kaisakaan ole kuin aivan äskeisiä?»

»Keväällä pääsi lastenkodista.»

Niin siinä tuumiteltiin, kunnas katsottava oli häipynyt näkyvistä.

Lapsijoukko oli hajaantunut ja kerennyt toimiin ja leikkeihinsä.
Muutamia suurempia poikia kulki, onkivavat kädessä ja lahkeet valmiiksi
käärittyinä, rantaan päin. Ne kertoivat toisilleen hyvin toimessaan--ei
niinkuin tavallisesti hyvistä lierapaikoista ja onkivesistä--vaan Tolpan
Annasta, miten se oli riehunut ja kiljunut ja kiroillut ja repinyt
vaatteitaan. Sama puheenaihe oli niilläkin pojilla, jotka kadulla
puujaloilla astua toikkaroivat tai kirppaa löivät. Muutamat tytöt
leikkivät »Tolpan Annaa» ja olivat hyvin huvitettuja, kunnes vanhemmat
ihmiset kielsivät sanoen, että se on suuri synti. Ja tytöistäkin jotkut
sitten rupesivat selvittelemään, että siitä tulee huonoksi ihmiseksi,
kun matkii huonoja ihmisiä, vaan toiset väittivät, ettei tule, arvellen
että kaikkia muita saa matkia, vaan ei vanhoja eikä vaivaisia. »Tolpan
Annan» leikki sillä kertaa jäi kuitenkin, vaan muuta leikkiessä
puhuttiin Tolpan Annasta. Se oli ollut niin hauskaa, kun se hyppi ja
ajoi poikia ja Latun Liisaa, kun ne sitä hameesta nykivät.

Viion leski ja Nikkilän emäntä olivat omalta portiltaan katselleet
meteliä Mustosen kartanolla ja surkeilleet sitä elämää. Surkeata se oli
heistä, vaikka se ei ollut outoa, sillä semmoista näki täällä Vaaralla
hyvin usein.

Latun emäntäkin yhtyi heihin palatessaan metelipaikalta.

»Se oli aika sota», sanoi Nikkilän emäntä.

»Sanokaa te. Kun nuo akankuvatukset--en sano paremmin--rupeavat
riitelemään tuommoisen ihmisen kanssa, joka on tuossa tilassa. Rupeavat
humalaista haukkumaan ja jotkun viisaat Jumalan sanalla häntä ruoskimaan
ja tuomitsemaan helvettiin. Mitä se ymmärsi tuossa tilassa, siitä
kimpautui vain ja yltyi. Minä sanoin niille että heittäkää hyvät ihmiset
pois kielenne pieksäminen ja antakaa sen jäädä rauhaan. Minä komensin
pojan viikarit pois, jotka sitä nykivät, ja niistä päästyään se olisikin
rauhoittunut ja mennyt kömmiinsä, vaan eläpäs että akat olisivat
malttaneet jättää. Ei vaikka enkeli olisi kehoittanut. Sillä tavallahan
siitä aina meteli nousee. Nytkään alkujaan se ei ollut sen kummempaa,
kuin että Anna oli alkanut muka lasten kanssa väkisille. Lapset sitä
nyhtivät ja töykkivät, niin että se oli kumoon lentänyt usein. Se oli
siihen asti leikkiä ja olisi asettunut, kun olisi joku lapset komentanut
pois. Mutta saapuipa eukkoja leikkiin ja silloin se muuttui toiseksi.»

»En tiedä, vaan surkeata meteliä oli», huokasi Viion leski.

»Niinhän se oli. Enkä minä häneen olisi sekaantunut, vaan menin
katsomaan, että jos meidän Liisa siellä, niinkuin olikin mokoma,
poikaviikarien kanssa. Kyllä kai minulla on huoli ja murhe sen tytön
takia», sanoi Latun emäntä valittaen. »Kyllä olette te Viioska
onnellinen, kun teillä on niin siivo tytär.»

»Joo, kyllä se on kuin enkeli, se Elsa», sanoi Nikkilän emäntä.

»Vaan kyllä Liisakin vielä mieltyy», vakuutti hän samassa Latun
emännälle.

»Huolta niistä on lapsista», lausui Viion leski vakavana.

»Huolta hyvinkin. Hyvin ovat mieltä masentavia tuommoiset näyt kuin
nytkin tämä, kun tuommoinen nuori ihminen, kuin tuo Annakin, on tuolla
jälellä», sanoi Latun emäntä.

»Niin, mikä lie poloisen saattanut tuolle tielle? Hyvähän ihminen se
hänen äitinsä oli, minkä minä häntä tunsin», tuumi Nikkilän emäntä.

»Varsin paraita luonnoltaan ja käytökseltään, vaan isänsä oli
huitukkaluontoinen, parasta sorttia, se oli herrassukua», selitti Latun
emäntä.

»Ei se sukuun kuulu», väitti Viion leski. »Useinhan näkee että huonoilla
vanhemmilla on hyviä lapsia ja hyvillä vanhemmilla huonoja. Vaan se on
Jumalan kädessä.»

»Niin, niinhän se on», myönsi Nikkilän emäntä.

»Ettäkö Jumala itse tekisi muutamista tuollaisia ihmisiä?» kysyä tokaisi
Latun emäntä. »Sitä minä en ota uskoakseni, että hän tällä tavoin
syöksisi muutamat inhoittavimpaan häpeään ja suurimpaan turmioon.»

»Niin niin, että ei suinkaan hän syöksisi...» tuumi Nikkilän emäntä taas
toisakseen.

»Ei niin, vaan Jumala sallii niin tapahtua rangaistukseksi heille
itselleen ja varoitukseksi muille», selitti tarkemmin Viion leski.

»Niin tosiaankin, sallii tapahtua rangaistukseksi...»

Joo, no se on totta että Jumalan sallimatta ei voi mitään tapahtua, ei
yhtä hiuskarvaa päästä pudota, vaan ei suinkaa Jumala laita tapahtumaan
niin esimerkiksi, että jostakin tulisi huono ihminen. Jos hän
rangaistukseksi niin tekisi, niin rankaiseisi hän silloin tätä liian
ankarasti muihin verraten. En minä usko, että Tolpan Annakaan on tehnyt
suurempaa syntiä kuin muutkaan ansaitakseen näin suurta rangaistusta.»

»Niin, siivo tyttöhän se oli...»

»Ihminen katsoo ainoastaan muotoa, vaan Jumala tutkii sydämen.
Rangaistukseksi tämän on Jumala Annalle antanut, ja varmaan hän on sen
sitten ansainnut, rikkonut niin Jumalaa vastaan ja kauas pois poikennut
hänestä, unohtanut ehkä kokonaan, voinut ehkä kerrassaan hylätä ja
pilkannut. Me emme tiedä, vaan syyttä ei ole Jumala pannut tätä raskasta
rangaistusta hänelle», puolusti Viion leski ja Nikkilän emäntä arveli:

»Tottapa on syytä ollut ...»

»Mutta ajatelkaapas Annan äitiä», Latun emäntä lausui, »mitä tuskaa hän
tuntee nähdessään lapsensa tuolla jäljellä. Kun syrjäisenkin sydän
vihloo kuin puukolla, mitä sitten äidin sydän tuntee!»

»Niin todellakin, se on tuskaa minkä se tuntee...»

»Ehkä Jumala on tämänkin antanut kuritukseksi Annan äidille. Kreetakin
oli ylpeäluontoinen, rakasti tätä maailmaa, luotti tämän ajallisen
elämän onneen ja elämän ilossa ehkä unohti Jumalan.»

»Niin, maailman turhuudessa...»

»Kuulkaa Viioska--kovi sorratte Kreetaa, ankarasti tuomitsette. Kyllähän
Kreetakin maailman turhuutta rakasti nuorempana ja oli mahtava hyvistä
päivistään niinkuin moni muu syntinen ihminen, vaan onko muut siitä
saaneet kärsiä niin kuin Kreeta. Miehensä tappoi viina, joka oli
ryöstänyt sitä ennen kaiken kodin rauhan, onnen ja siunauksen. Ja nyt
Kreeta, varakkaasta kodista ja hyville päiville tottunut, saa tuolla
köyhyydessä venyä, häkinvartijan virassa leipäpalan saadakseen. Eikö
ollut siinä tarpeeksi nöyryytystä ja kuritusta, vaan vielä piti nähdä
lapsensa ihmisten hylkynä ja kruunun kuritettavana. Hyvä Jumala!» lausui
Latun emäntä purskahtaen itkuun.

»Kovasti on häntä kuritettu», lausui Nikkilän emäntäkin surullisena.

»Tottapa hän on siinä määrässä rikkonut Jumalan mielen, että ansaitsi
niin paljon kuritusta», vakuutteli yhä Viion leski.

»Niin vihastuttanut Jumalan päällensä ...»

»Paljon hän on tietysti rikkonut», myönsi Latun emäntä ja vyöliinaansa
pyyhittyään kyyneleet silmistään jatkoi: »äärettömästi tietysti joka
päivä, joka hetki, vaan onko hän rikkonut suuremmassa määrässä kuin
muut, kun Jumala häntä niin rankaisee. Kyllähän sitten minultakin Jumala
olisi saattanut kaikki viedä, mieheni, poikani, tyttäreni, taloni,
tavarani, jos hän ansioni mukaan olisi tehnyt. Minkätähden Jumala
muutamia rankaisee niin kovasti, hävittää heiltä kaiken maallisen onnen,
kun toiset, jotka yhtä surutonta elämää viettävät, saavat nauttia
täydellistä onnea täällä ajassa.»

»Vissiin kai parantaakseen ne, joita hän rankaisee, ja tehdäksensä
heidät osallisiksi iankaikkiseen autuuteen ja toiset jättääkseen
pimeyteen», ymmärsi Nikkilän emäntä sen asian ja sanoi sillä aikaa kun
Viion leski sanaton oli.

»Ei, ei sitä niin saa käsittää», sanoi Viion leski. »Jumala tahtoo tehdä
kaikki osallisiksi autuuteen, vaan hän kurittaa, taivuttaa itsekutakin
eri tavalla. Hänellä on niin monta vitsaa kuin on lastakin. Kaikkia hän
kutsuu luokseen rakkautensa helmaan, yhtä yhdellä tavalla, toista
toisella.»

»Niin, kukapa sen oikein käsittänee», lausui Latun emäntä.

Äänettöminä seisoivat he kaikki hetkisen, Latun emäntä ja Viion leski
tuijottaen mietteissään yhteen kohti ja vakavan näköinen oli Nikkilän
emäntäkin ja etsi mihin silmänsä kiinnittäisi.

»Niin se on tässä maailmassa», huokasi vihdoin Latun emäntä, ja siihen
Viion leski vastasi: »Niin se on.» Ja sillä puhein erosivat he.

Kangaspuihin ruvettuaan jäi Viioon leski mietteisiinsä. Kyyneleitä
tunkeutui silmiin, vieri poskia pitkin ja tippui kankaalle, kun hän
lynkäpäisillään toista kättä vasten istui ja katseli ulos, tuijotti
vanhaa tuttua, aina yhdelle päin viittaavaa ruostunutta viiriä Nikkilän
navetan katolla.

Tuska oikein hänen sydäntään pakotti, ahdistava ja huimaiseva tunne.

»Kreeta raukka, mikä tuska hänen rintaansa todellakin mahtaa polttaa!»

Hän koetti ruveta kutomaan. Kiihkeästi löi hän, aivan kuin olisi
pelännyt, että kude karkaa loimien välistä, jos ei sitä kiinni jouduta
ja lujaa lyö. Ja ajateltavakseen tavoitti hän muita asioita päästäkseen
niistä, mitkä mieleen tunkeilivat. Vaan hänen kävi kuin noitten lasten
usein käy hippasilla: toinen pakenee hipan edestä syösten milloin
kiertämään tikapuita, milloin kaivoa ja milloin mitäkin esinettä,
kiertää aikansa ja kiertää yht'äkkiä kopiksi hippaan.

»Miksi niin paljon onnettomuutta täällä maailmassa ja kurjuutta, kun
voisi olla onnea? Miksi niin paljon murhetta, kun voisi olla iloa?
Saattoi kuvailla onnea ja iloa maailman täyteen, niin helposti kuvailla.
Työteko, lapsen synnyttäminen kivuilla ja kuolema, ne joilla Jumala
rankaisi ihmistä, eivät tekisi tätä elämää onnettomaksi ja kurjaksi.
Kaikkine niineen voisi tämä kaunis maailma olla vielä paratiisi, jossa
kaikki ihmiset eläisivät onnellista elämää ja kuolisivat elääkseen vielä
onnellisempaa. Minkä tähden ei niin ollut?»

Hän pysäytti työnsä, katseensa kääntyi ulos kartanolle ja tarttui siihen
viiriin.

»Synnin seurauksia ovat kaikki tuskat, murheet, vaivat ja
vastoinkäymiset täällä maailmassa», supisi hän. Mutta se riitelevä
ajatus heti siihen toi: »Vaan miksi sittenkin muutamilla on osanaan
murhe, tuskat ja kärsimykset, toisilla ylönpalttinen onni?»

Hän epäili nyt kerrassaan sitä selitystä, jonka hän niin varmalla
vakuutuksella oli lausunut Latun emännälle.

»Toisilla on yltäkyllin sitä, mitä toisilta kerrassaan puuttu. Ja
syntisiä ihmisiä ollaan kaikki.--Tuolla on Lampisen perhe: Vaimolla on
hyvä puoliso, lapset, joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat. On
talo ja hyvä toimeentulo. Kreetan lapsuudentoveri. Kreetalta on kaikki
mennyt, ei ole muuta kuin musta, kolkko elämä vain jäljellä. Jumalako
näin jakaa? Ei kenelläkään maallisella isällä ole sydäntä jakaa leipää
lapsijoukossaan niin, että toiset saisivat yli tarpeensa, muutamat
pahimpaan nälkäänsä ja jotkut eivät ollenkaan. Sulaa vääryyttä hän
tekisi, jos niin voisi tehdäkin...

Jumalalta se on kuitenkin kaikki. Jumala tarkoittaa kaikkien ihmisten
parasta ja kurittaa yhtä yhdellä tavalla, toista toisella, sen mukaan
kuin kukin tarvitsee. Kreetaa hän vitsoo tuolla tavoin. Ja tottapa hän
on niin ankaraa kuritusta ansainnut.»

Hän pisti uuden käämin sukkulaan ja alkoi kutoa, että helske kävi, ja
kertasi vielä mielessään, mitä viimeksi päätti, ikäänkuin lujemmin
vakuuttaakseen, että niin se oli. Mutta tämä päätös oli tullut vielä
väkinäisesti. Riitelevä ajatus pyrki yhä esiin.

»Minkä vuoksi Jumala vitsoi alhaisempaa kansaa ankarammin kuin ylhäisöä?
Otsansa hiessä saavat he työtä tehdä ja puutetta kärsiä ja tyttärensä
syöstään häpeän polulle. Alhaisten ihmisten tyttäriähän ne olivat kaikki
nuo, jotka olivat sillä kurjuuden polulla kuin Annakin. Parempain
ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiä, sitä ei ole kuultu...

Mutta jos se luonnossakin olisi, niin mistä se luonto semmoinen olisi
alhaisemmalla kansalla paremmin kuin ylhäisellä? Ja olihan semmoisia
tapauksia, että samain vanhempain lapsista on tullut muista oikeita
ihmisiä, vaan yksi joutunut langenneitten tielle. Mistä sille se luonto?
Tai miten siihen vaikutti sama kasvatus eri lailla kuin toisiin,
muutamat kun sanovat kasvatuksessa olevan koko asian? Mikä sitten olisi
oikea kasvatus? Karin Helliä kasvatettiin pienestä pitäen ankaruudella.
Koetettiin kaikki hänen mielihalunsa kuolettaa. Hänelle ei laitettu
nukkeakaan, niinkuin muilla tytöillä oli, se kun oli muka turhuutta.
Tyttö kun kanteli ja piispitti laudankalikkaa nukkenaan, niin otettiin
sekin pois ja toruttiin. Helli on vasta rippikoulun käynyt, mutta
semmoinen maailman lintu ja jo pahassa huudossakin. Höllä kasvatus on
paha sekin. Jos lapsen mielitekoja noudatetaan, niin kasvattaa hänen
turmeltunutta luontoaan...

Minne mennä? Kaikkialla oli umpi edessä!»

Aina uudelleen ja uudelleen kerratessaan ja pyöritellessään näitä
kysymyksiä tuli hän samaan umpiperään. Mutta aina hän sillä tavoin pääsi
lähemmäksi sitä, missä oli äsken niin varmasti seisonut, ja siihen hän
vihdoin pääsi pysähtymään:

»Jumalassa on kunkin ihmisen onnen ohjat, hänen käsissään koko maailman
meno.»

Ja mielensä vähitellen rauhoittui ja elämä alkoi tuntua turvalliselta
ajatellessaan, että tuo kaikkivaltias kuningas antaa armonsa niille,
jotka häntä rakastavat ja häneen luottavat, ja että hän rakastaa kaikkia
ihmisiä ja koettaa heitä luokseen saattaa, tehdä osallisiksi onneen ja
autuuteen.

Hän oli varma siitä, että Annan äiti ja Annakin tulevat ymmärtämään
Jumalan kurituksen ja kääntyvät häneltä armoa pyytämään, löytävät
lohdutuksensa uskossa Jumalaan ja siten saavat täällä ajassa lievitystä
kurjaan kohtaloonsa ja tulevassa elämässä täyden onnen. Hän rukoili sitä
ajatuksissaan. Ja saman hartaan ja hiljaisen rukouksen lähetti hän
kaikkien ihmisten puolesta, että he tulisivat Jumalan tuntemiseen.

Ja niin ryhtyi hän työhönsä levollisella mielellä ja iloisella tunnolla
siitä, että taaskin oli pelastunut epäuskon pauloista.

Elsa tuli kotia kuteitten nounnista ja kertoi kauhistuksissaan että
poliisit olivat kuljettaneet Tolpan Annaa. Hän ymmärsi, että sen vuoksi
sitä poliisit veivät, kun se oli _huono ihminen_, sillä poliisit olivat
vieneet muitakin huonoja ihmisiä, joiksi hän käsitti semmoisia naisia,
jotka kiroilivat ja olivat päissään, tai joista oli kuullut sanottavan,
että ne Ovat huonoja ihmisiä.

»Minne ne vievät niitä huonoja ihmisiä?»

»Vankilaan.»

»Viedäänkö ne kaikki?»

»Viedään.»

Elsa jäi miettimään siirryttyään niin lähelle äitiä käämin tekoon kuin
suinkin.

Usein hän pelkäsi, että jos Jumala tekee huonon ihmisen, ja sen
käsityksen hän oli saanut, että jos ei rukoile Jumalaa, tai jos sanoo
jotakin rumaa, tai tekee pahaa, niin silloin Jumala tekee huonoksi
ihmiseksi. Iltasilla, kun oli pimeä, silloin hän sitä pelkäsi ja rukoili
hartaasti. Muulloin ei niinkään muistanut ja jos muistikin, niin silloin
ei kuitenkaan kovin pelottanut ja silloin ajatteli hän sitäkin, että kun
rovasti on hänen kumminsa, niin ei Jumala tee hänestä huonoa ihmistä,
sillä Pietilän Fiina, joka oli jo aikaihminen ja jota kaikki kiittivät
oli hyvä ihminen ja rovasti oli sen kummi. Tämmöisissä tapauksissa kuin
nytkin ei auttanut semmoinen ajatus yksikseen.

»Tulevatko kaikki huonoiksi ihmisiksi, jotka eivät rukoile?» kysyi hän
äidiltä.

»Jumala voi rangaista monella tavalla.»

»Tekee sorakieliseksi.»

»Vaikka niinkin.»

»Rankaiseeko Jumala niitä mitenkään, jotka rukoilevat?»

»Ei.»

»Jos kaikki rukoilisivat, niin ei olisi yhtään huonoa ihmistä, eikä
sorakieltä?»

»Sorakieliä ovat jotkut luonnostaan. Vaan huonoja ihmisiä ei olisi
yhtään, jos rukoilisivat kaikki Jumalalta voimaa elämään hänen käskyinsä
mukaan.»

»Miksikään sitten eivät kaikki rukoile?»

»Kun ovat unohuttaneet Jumalan.»

Elsalle tuli tunnon hätä. Hänkin oli joskus unohuttanut rukoilemisen
kerrassaan. Ei hän ollut varma siitä, jäikö eilenkin illalla. Niin
tuntui paremmin kuin olisi jäänyt. Häntä pelotti kauheasti, että jos hän
on jo huono ihminen tai sorakieli, tai muuten rangaistu, taikka että
pian tulee.

Hän tiesi kyllä, että Jumala antaa anteeksi jos kuin suuren synnin, niin
hän oli kuullut sanottavan, ja ainahan hän rukoillessaan iltasella
maatapannessaan rukoilikin anteeksi Jumalalta, mitä oli tietensä pahaa
tehnyt ja mitä oli tietämättään. Vaan hänellä oli nyt semmoinen pelko,
että piti vielä vakuudeksi kysyä äidiltä, että antaako Jumala sitä
anteeksi, jos joskus on unohuttanut rukoilemisen.

»Kyllä Jumala antaa, jos katuvaisena hartaalla sydämellä sitä anoo ja
totisesti lupaa häntä rakastaa ylitse kaikkea.»

Elsa ei ollut oikein selvillä vielä. Rakastaa ylitse kaikkea, se oli
niin tuttu lause hänelle, sillä hän oli lukenut sen monta kertaa
katekismostaan. Vaan hän ei ollut sitä koskaan ajatelleeksi tullut. Nyt
se pystyi mieleen, vaan hän ei sitä ymmärtänyt, ei sitä »rakastaa» eikä
myöskään »ylitse kaikkea».

»Niinkuin äitikin on sinulle mieluisempi kuin muut ihmiset, niin Jumalan
tulee olla sinulle mieluisempi kuin äiti ja kaikki muu maailmassa.
Jumalaa tulee ajatella enin, enempi kuin mitään muuta», koetti äiti
selittää.

Tuntui Elsasta pahalle olo, pelotti aivan kuin olisi huonoja ihmisiä
ollut porstuassa. Kun hän oli käämejä saanut vähän tehdyksi, meni hän
toimettomana olemaan niin lähelle äitiä, että esteeksi usein oli. Ja
kuuma oli hänellä niin, että herneiksi hiki huuleen ja nenän varteen
kohosi, eikä hänellä haluttanut mitään tehdä, jos äiti jotakin käski
hänet siitä tiellä olemasta muualle saadakseen.

Hän odotti iltaa päästäkseen maata ja rukoilemaan ja sitä odotellessaan
hylkäsi hän mieluisetkin toimet, joista muuten ei ennen koskaan
luopunut. Ei hän olisi nyt lähtenyt Nikkilän Helunaakaan häkiltä
hakemaan, ja vielä pelotti että jos porstuassa on huonoja ihmisiä ja
ulkona, siellä häkilläkin. Vaan kun emäntä tuli häntä kumppanikseen
hakemaan niin sen suojassa uskalsi lähteä.

Ulkona leikki lapsia niinkuin aina ennenkin ja kaikki muukin oli
entisellään. Mielensä ei ollut niin arka, kun hän kotiin tuli. Mutta kun
hän oli Helunalle vähän ruohoja nyhtänyt ja äidille muutamia käämejä
aamuksi valmiiksi pyöräyttänyt, teki hän vuoteen ja laittautui maata.
Kiireesti vetäytyi hän peitteen alle ja pani kätensä ristiin. Tällä
tavoin hän teki, kun hän tahtoi hartaasti rukoilla: aina kun äiti oli
kipeä ja joskus kun ei ollut leipää.

Hän rukoili Jumalalta anteeksi, kun oli unohtanut eilen illalla ja
joskus muulloinkin rukoilemisen, ja anoi hartaasti, ettei Jumala tekisi
hänestä huonoa ihmistä eikä sorakieltä.

Vaan häntä pelotti kuitenkin, pelotti kauheasti. Vasta kun äiti maata
tuli siihen viereen ja Elsa kätensä äidin kaulaan kiersi, poistui pelko.
Varmuudeksi supisi hän muutamia r:llä alkavia sanoja koetteeksi
sorahtaisiko kieli, ja kun ei siltä tuntunut, että olisi sorahtanut
pääsi aivan levolliseksi.

Hän oli hyvillään ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen tunnetta
kuin välistä jotakin poikaa kohtaan, jonka hän on pelännyt lyövän tai
hänet maahan töykkäävän, vaan joka hyvin siivosti menikin ohitse.

»Rakasta ylitse kaikkea», supisi hän pitkät ajat itsekseen, ja ajatteli
äidin selitystä. Hän käsitti että piti Jumalaa ajatella taivaassa. Ja
sentähden rupesi hänen kuvailemaan, minkä näköinen Jumala oli istuessaan
siellä, ylhäällä taivaassa enkelein keskellä ja Jeesus oikealla kädellä,
kuunteli rukouksia ja katseli kuka ei rukoile, ja lähetteli enkeleitä
asioilleen tänne maan päälle.

Hän kääntyi katselemaan että jos sattuisi näkemään enkelin laskeutuva
kartanolle pihlajaan tai lentelevän taivaalla.

Ruskotti vielä vähän uunin kylkeen kadunpuolisesta ikkunasta. Tuntui
hyvin hauskalle. Skailettikello naksutti niin mukavasti, aivan kuin
olisi jotakin laulanut tai hokenut. Ulkoa ei kuulunut muuta kuin jonkun
linnun liverryksiä pihlajassa kartanoikkunan luona.

Se on tullut vissiin hänelle laulamaan, ajatteli Elsa lintua. Jos ei
hänellä olisi äitiä ja hän menisi metsään ja panisi nukkumaan siellä
jonkun puun alle, niin tulisivatkohan linnut siihen puuhun laulamaan?
Tulisivat kai ne, niinkuin sille köyhälle tytölle, onhan hänkin ollut
tottelevainen äidille. Ja sitten aamulla kun hän heräisi, niin olisi
enkeleitä puussa ja ne nakkelisivat omenia ja antaisivat hänellekin. Ja
sitten hän lähtisi kävelemään ja löytäisi talon, johon hän pääsisi
paimeneksi. Ja siellä hän sitten menisi hyvin kauas, vielä kauemmaksi
kuin se köyhä tytär. Ja siellä olisi toinen kuninkaan pojan linna...

Ja sinne kuninkaan pojan linnaan meni Elsa, lammin yli joutsenen
selässä, ja tuli kuninkaan pojan morsiameksi, ja siellä oli niin
kaunista, ettei missään ollut niin kaunista, ja siellä oli kesyjä
lintuja ja...

Silmäluomet painuivat kiinni, ja onnellinen kuninkaan pojan morsian
vaipui herttaiseen uneen.

Mutta äiti valvoi vielä, rauhattomat ajatukset karkoittivat unen.

Jos hän kuolisi Elsan tuolla iällä ollessa... Elsa raukalla on silloin
sama kohtalo edessä kuin muillakin, monella sadalla köyhällä, orvolla
lapsella: huutolaisen kamalat päivät.

Tämä oli leskestä niin varma asia, ettei siitä päässyt yli eikä ympäri.
Tähän asti hän kuitenkin oli tätä ajatellessaan lopuksi turvautunut
siihen toivoon--mistä hän sen oli saanut, sitä hän ei tiennyt
itsekään--että Elsa pääsisi lastenkotiin, jos orvoksi jäisi. Sekään ei
ollut täysin tyydyttävä, sillä lastenkodissakaan ei ollut äitiä, vaikka
kuinkakin hyvä olisi johtaja ollut. Vaan parempihan toki olisi
lastenkodissa kuin tuolla maailman jaloissa. Mutta nyt Lammin Kaisa oli
senkin ajatuksen turmellut, todistanut sen puheen, että lastenkodista
tulee paljon tuollaisia.

Kun Jumala antaisi hänelle terveyden päiviä niin kauan kuin Elsa on
kykenemätön toimeentuloansa hankkimaan, ajatteli hän taas, vaan aivan
kuin varkain. Hän oli kerran näin rukoillut hartaasti Jumalalta, vaan
sitten huomannut, että se rukous oli väärä ja syntinen. Sillä parempihan
turva Elsalle oli Jumalassa kuin hänessä, heikossa ihmisolennossa. Ja
hän sentähden koetti karkoittaa tuota ajatustakin aina, vaan se tuli
kuitenkin uudelleen, oli jokapäiväinen vieras--taikka oikeammin sanoen:
se ajatus oli hänen mielensä varsinainen asukas.

»Voihan Elsa sittenkin, jos minä eläisin vaikka kuin vanhaksi, joutua
turmeluksen tielle», ajatteli hän pyyhkäistäkseen pois tuota toista
ajatusta. »Vaan jos hän Jumalassa pysyy, niin ei horjahda.»

Ja hän lähetti hartaan rukouksen Jumalalle.

»Opeta häntä sinua tuntemaan, neuvo häntä, tue, pidä hänen sydämensä
puhtaana. Sinun on valta, voima ja kunnia!»



3


Liisa on ilkein penikka Vaaralla, sanottiin yleensä. Eikä suinkaan
äitinsä sitä vastaan pannut.

»Niin se on», myönsi hän niille, jotka Liisaa hänelle ilkeäksi
moittivat, »niin pahankurista lasta ei ole kenelläkään ihmisellä
maailmassa».

Ja hän kuritti Liisaa ankarasti hänen pahuuksistaan, niin ankarasti
ettei kukaan muu Vaaralla. Sen hän oli kuulut sanottavan ja tiesi
itsekin, vaan eipä muilla ollutkaan semmoista lasta.

Tepon isäntä oli syytänyt kerran Latun emäntää, sanonut:

»Sinä rääkkäät lastasi ja sillä sen turmelet.»

Siitä syntyi viha heidän välilleen, niin ettei Latulta käyty Tepolla
eikä Tepolta Latulla muut kuin lapset, vaikka Teppo ja Latun emäntä
olivat kasvinkumppaneita ja Lattukin oli hyvä tuttu.

Latun emäntä syytti Teppoa että se heidän Liisan oli pilannut.
Pienempänä oli Liisa ollut hiljainen, oikea nuhjus. Yksikseen muhjannut
päiväkaudet, ettei tiennyt paljon koko lasta olevankaan. Hakemalla
saatiin usein hakea loukoista ja saavien takaa ja mistä milloinkin. Vaan
suuremmaksi tultuaan kun alkoi Tepolla käydä, niin päivä päivältä tuli
rajummaksi. Alkoi kilmuilla kaikki katot ja joka reijät kontata.
Siellähän se Tepolla poikaviikarien parissa oppi kaikki konstit. Mitä
tahansa tekivät siellä, vaikka verissä päin olisivat tapelleet, niin
Teppo ei koskaan kurittanut, ei omiaan, vielä vähemmin muitten. Hyvällä
sanalla kehui ohjaavansa. Liisaakin muka torui, vaan toisin vuoroin
kehui ja kiitti kupliksi veden päälle. Siitähän se vauhtia sai.

Siihen suuntaan hän ajatteli ja miehelleenkin puhui. Vaikka toisinaan
itsekin ajatteli, että hyvällä sanallahan sitä etupäässä pitäisi koettaa
kasvattaa lasta, ja tuntui mielessä että on ehkä liiaksi tullut
kuritetuksi ja ehkä usein syyttäkin. Tuli ajatelleeksi vielä minkälainen
villipeura itse oli lasna. Ja kun Liisa kotosalla oli, niin hyvällä
sanalla saikin hänet taipumaan, eikä riitaa tullut juuri koskaan.

»Ehkäpä se siitä todellakin mieltyy vielä, niin kuin Nikkiläkin
arvelee», ajatteli Latun emäntä ja oli hyvässä toivossa.

Unehtunut oli taas Liisan ilkeyden teko Mustosen kartanolla, kun se oli
siellä nyhtämässä ollut Tolpan Annaa. Puolet siitä oli heti anteeksi
annettu, kun vanhemmat ihmiset eivät olleet kieltäneet siitä, paremmin
käskeneet. Piiskattu oli kuitenkin Liisaa ja toruttu.

Itkemättä oli äiti torunut eikä ollut valitellut, senpätähden se
Liisasta ei tuntunut niinkään kovalta. Paremmin siivolla äänellä ja
neuvolla oli sanonut:

»Mikä se on siinä makuna, että sinä et menesty muitten tyttöjen seurassa
ja leiki heidän kanssaan. Tyttöhän sinä olet etkä poika.»

Tyttöjen kanssa Liisa oli leikkinytkin mielellään, kun nämä olivat
hautajaisilla. Vaan muita heidän leikkejään hän ei viitsinyt leikkiä.
Pallilla ja roirosilla ja konkalla eivät tytöt olleet, ja jos joskus
olivatkin, niin olivat he niin huonoja, ettei heidän kanssaan viitsinyt
Liisa olla, ainakaan enemmän aikaa. Ja pojat häntä aina hakivat
joukkoonsa, ja niin tuli sinne mennyksi. Vaan nyt hän oli päättänyt,
ettei hän mene, eikä mennytkään. Tyttöjen kanssa hän oli enemmän kuin
ennen ja puuhasi ahkerasti hautajaisia. Niitä pidettiin milloin missäkin
ja nyt oli semmoiset päätetty pitää Kyttösillan luona ja oikein
herrasväen hautajaiset. Variksenmarjoista oli puserrettu mehua ja koottu
astioihin, se oli viiniä. Itsekukin oli pyytänyt kotoaan sokuripalan, ja
jos joku sai korpunkin, niin sen parempi. Tavaraa kertyi runsaasti, kun
ne yhteen kasattiin. Liisan oli äitinsä evästänyt kahdella suurella
leipäjuuston palasella.

Kytösillan luona, ulkona kaupungista, jossa sai pojilta paremmin
rauhassa olla kuin kaupungissa ja muutenkin oli lystimpi, ja johon
suuressa joukossa oli menty ja hyvin toimessa, asetuttiin nyt ja
ruvettiin järjestämään. Latun Liisa johti koko hommaa, sillä hän se
parhaiten tiesi, kun oli ollut kaksissa hautajaisissa: sisarensa ja
veljensä.

Mutta nämä olivat kuitenkin herrashautajaiset. Ja sentähden vieraat
pukeutuivat erilailla kuin talonpoikaisiin. Huivit sidottiin, niin että
ne olivat kuin hatut, ja hameet kurtattiin niikuin mamselleilla.

Lampan Eedla, jolla oli suuri nukki, oli muka lanssihteerska, hänen
miehensä ei ollut muka kotona. Heillä oli tytär Amanda, ja se oli nyt
kuollut ja hautajaiset pidettävät. Latun Liisa määräsi kullekin
tehtävät. Vimparin Aapon piti hauta kaivaa ja muutamain tyttöjen hankita
ruumis, toisten laittaa havumaja puun oksista, johon ruumisarkku
pantiin, havuttaa tie haudalle, järjestää hautajaistavarat. Liisa itse
kantoi hautajaishuoneeseen kiviä istuimiksi ja liehui sen lisäksi joka
paikassa. Kun kaikki oli kuin ollakin piti, meni jokainen muka kotiansa,
josta heitä Latun Liisa tuli kutsumaan hautajaisiin. Jokaisen luona hän
vakavana ja juhlallisena lausui:

»Terveisiä lannssihteerskalta ja herralta, että olkaa niin hyvä ja
tulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen
viimeiseen lepokammioonsa.»

»Sanokaa terveisiä ja kiitoksia», vastasi kutsuttu hänkin, niin
juhlallisesti että oikein.

Vimparin Aappo kutsuttiin:

»Lanssihteerskalta ja herralta paljon terveisiä pastorille, että olkaa
hyvä ja tulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen
viimeiseen lepokammioonsa.»

Vaan kun pastori oli vastannut niinkuin muutkin, että sanokaa kiitoksia
ja terveisiä, niin rupesi kutsuja aika puuhalla laittamaan pastoria
papilliseen pukuun.

Vieraat kokoontuivat yksitellen. He tervehtivät lanssihteerskaa vakavina
ja istuivat kädet ristissä. Viimeisenä tuli pastori kapassa ja krajissa.
Kappana oli Latun Liisan vyöliina ja krajiksi oli pistetty kaksi
paperipalasta, jotka Liisa oli sitä varten tuonut--paljaita jalkoja,
rikkinäisiä housuja ja karvalakkia, jotka eivät kuuluneet papilliseen
pukuun, varsinkaan näin herrashautajaisissa, ei kukaan huomannutkaan.
Kunnioittavaisesti nousivat kaikki istualtaan pastorin tullessa ja
pastori tervehti arvokkaasti, lanssihteerska kätellen.

Nyt Liisa toi pienellä lastun palalla sokuripalasia--muka kahvia--ja
tarjosi jokaiselle, pastorille ensiksi. Ja kun kahvi oli juotu, niin
alkoi hautaustoimitus. Virren värsyn veisattua lähti surusaatto
kierrellen ja kaarrellen, että tie tulisi pitemmäksi. Haudalla taas
veisattiin virren värsy ja pastori sanoi: »maasta olet sinä tullut ja
maaksi pitää sinun jälleen tuleman» ja viskasi kolmasti multaa hautaan.
Sen enempää hän ei osannut, vaan siellä se väittikin. Kädet silmillä
seisoivat saattajat ja lanssihteerska kasteli vähän väliä sylellä
silmiään ja pyyhki. Haudalta palattua tarjottiin viiniä ja vieraat
lähtivät hyvästellen, niin oli hautajaiset pidetty.

»Eikö ollut lystiä?» kysyi Liisa ja kaikista se oli lystiä ja
esiteltiin, että pidettäisiin toisetkin yhtäperää.

Pormestarilta oli muka nyt kuollut lapsi ja joku toinen oli vuorostaan
pormestarinna.

Kaikki oli pian taas järjestyksessä. Amanda oli kaivettu haudasta ja
lepäsi taas havumajassa pormestarin Tyyrana, valmiina vietäväksi
toistamiseen viimeiseen lepokammioonsa. Pormestarinna istui itseään
ihaillen suruhuoneessa ja hänen terveisiään kuletti Latun Liisa
arvoisille kaupunkilaisille, jotka istuivat metsikössä hajallaan mikä
milläkin mättäällä tai kivellä.

Vaan äkkiä hyökkäsi vandaaleja tähän rauhalliseen yhteiskuntaan, jossa
mitään aavistamatta vietettiin surujuhlaa, Terilän Heikki ja Lapin Mikko
sekä muutamia muita poikia ilmestyi huutaen ja kirkuen paikalle. Terilän
Heikki, joka sattui lähemmäksi pormestarin asuntoa ja huomasi
pormestarinnan, astui seinän yli katottomaan saliin, ja kun hetken
virnisteltyään rouvalle, huomasi viinitynnyrit, niin tyhjensi kohta
sisustan suuhunsa yhdestä astiasta ja toisen tarjosi lähimmälle
miehelleen, sekä sitten pistelivät sokuri- ja nisupalat päälle. Lapin
Mikko oli huomannut Tyyra vainajan ja kohta hän tarttui sitä sääreen ja
hihkaisten viskasi ilmaan tähdäten sitä petäjään, jonka oksiin se
sekosikin ja jäi sinne. Siitä innostuneina alkoivat toiset hävittää
kaikkea mitä hävitettävää luulivat olevan, riehuivat aivan kuin
hautajaisviinit olisivat päähän nousseet.

Pormestarinna istui kaiken aikaa vapisten eikä saanut sanaa suustaan.
Vasta kun kuuli toisten kirkuvan, niin silloin hänkin päästi kimakan
huudon ja syöksyi juoksuun muitten mukaan.

Vaan Latun Liisa kävi kohti poikalaumaa, pystönä kuin ruhtinatar. Muut
pojista jouduttausivat pakoon, ainoastaan Heikki ja Mikko jäivät
paikoilleen vielä kädet nyrkissä uhkasivat:

»Tuleppa tänne, Litulatu!»

Tyvenesti astui Liisa suru huoneeseen ja katseli mitä jälkeä siellä oli
tullut sekä pistäytyi katsomassa Tyyraakin. Mutta nähtyään hävityksen
kauhistuksen syöksyi hän kuin raivostunut kohti Mikkoa ja Heikkiä, jotka
löysivät jalat alleen. Mikon, joka vähän jälkeen jäi Heikistä, tapasi
Liisa ensi askeleilla, tuuppasi siimalleen hiedikkoon ja leipoi siinä
hyvän aikaa miestä, joka rääkkyi kuin syötävä.

»Teetkö vasta ilkeyttä?» kysyi Liisa, kun oli tarpeeksi kurittanut
entisestä.

»Teetkö vasta?»

»En.»

»Sano vielä toinen kerta!»

»En.»

»Mitä et?»

»Tee.»

»Mitä et tee?»

»Ilkeyttä.»

»No sano kokonaan.»

»En vasta tee ilkeyttä.»

»No sillä puhein pääset nyt. Vaan jos vasta teet jotakin.»

Itkeä nyhertäen läksi Mikko astumaan pois, vaan Heikin luo päästyään
kääntyi ja huusi:

»Karhumaija, Karhumaija, poikatyttö, Litulatu.»

Ja Heikki alkoi viskellä kivillä.

Vaan Liisa sydäntyi myös uudelleen ja kuin vihuri kiiti hän poikain
jälkeen ja katosi heidän mukanaan metsään.

Muut tytöt kokoontuivat hautajaistaloon, jonne Vimparin Aappokin tuli
metsän peitosta, jossa pensaikkoon kätkeytyneenä oli piiloitellut
poikain pilkkaa ja raastanut itseltään papilliset merkkinsä. Päivitellen
seisoivat kaikki ja katselivat hävityksen jälkiä. Vaan kun Tyyraa
menivät katsomaan, niin pääsi itku Lampan Eedlalta, kun sitä ei
näkynytkään.

»Sen viskasi Lapin Mikko tuonne puuhun», viittaili entinen
pormestarinna.

Siellä se olikin puussa, lehvällä lepäsi vatsallaan, tirkistellen alas
puun juurella surevaa joukkoa, ja oli yhtä punaposkinen, silmät suurena
ja suu hymyssä kuin aina ruumiinakin. Mutta tyttöjen kävi sääli raukkaa
ja Lampan Eedla itki, kun pelkäsi että havut siihen pistävät ja kun
kaikin puolin tuntui kamalalta tuon raukan kohtalo. Toiset koettivat
lohduttaa sillä, että Liisa antaa niille pojille hyvästi selkään ja kun
tulee, niin hakee Utin Ellin, joksi nukkea oikein kutsuttiin.

Liisa palailikin vihdoin takaisin ja verta juoksi nenästä. Oli Heikki
viskannut jollakin, joka oli sattunut nenään. Levollisesti hoiteli Liisa
nenäänsä ja sitä kädellään puristellessaan katseli ylös Utin Elliä.
Säälitti häntäkin tuo raukka tuolla, kun entinen pormestarinna kertoi,
miten Mikko oli sen jalasta viskannut sinne. Ja kun nenä herkesi
vuotamasta, kapusi hän kohta pelastamaan Elliä, ja tyttöjoukko
riemuitsi.

Liisaa miellyttääkseen ja palkitakseen esittelivät kaikki, että vielä
leikittäisiin hautajaisia.

Herraspitoja ei voinut nyt pitää, kun oli rosvot kaikki viinit juoneet
ja syöneet rinkelit ja sokerit, vaan talonpoikaispidot, joissa
mukamasten kahvia tarjottiin ja' Liisa saisi olla emäntä. Ja niin
saatiin kaatunut asia taas kohdalleen.

Talonpoikaishautajaiset olivat yhtä lystit kuin herrashautajaiset, niin
että pidettiin semmoiset heti toiset peräkkäin. Ja Liisa hommasi
ahkerasti ja täydellä toimella aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Mutta kun hautajaisia oli tarpeeksi pidetty ja leikkipaikalta kotia
lähdettiin, niin kuleksi Liisa vakavana kuin aikaihminen hautajaisiin.
Ei kuullut toisten tyttöjen pilpatusta eikä vastannut heidän
kysymyksiinsä, ja jos vastasikin, niin aivan ajatuksissaan. Toiset tytöt
arvasivat asian ja kysyivät:

»Saatko sinä taas piiskoja?»

»Saan, jos tulevat kantelemaan äidille, ja tulevatkin ne. Vaan eivätkö
olleet pojat ilkeitä?»

»Olivat», myönnettiin yhdestä suusta.

»Eivätkö sietäneet saada selkäänsä?»

»Sietivät.»

Ja Liisa oli lohdutettu, oli kuin taakka harteilta pudonnut.

»Jos oikein olisi, niin sietäisivät pojat vanhemmiltaan saada nuhteita,
eikö niin?» kysyi hän vielä vakuudeksi.

»Joo, ja piiskoja.»

Vakuutettuna siitä, ettei hän ollut väärin tehnyt, kulki Liisa iloiten
muitten kanssa. Vaan kotia lähestyessään väheni rohkeus vähentymistään.
Kotiportilla pysähtyi hetkiseksi ja levotonna oli mieli.

Jos ovat käyneet äidille kantelemassa ja äiti taas itkee... Vaan hän
kertoo äidille asian, miten se oli, ja pyytää anteeksi... Ja hän käypi
vaikka Terilällä ja Lapillakin ja pyytää niiltäkin anteeksi, Heikiltä ja
Mikolta, jos ei äiti itke... Ja Jumalalta rukoilee anteeksi, jos hän on
väärin tehnyt...

Sykkivin sydämin astui Liisa portaita ylös ja arkana avasi oven.

»Jopas sinä sieltä tulet», sanoi äiti kiivaasti ja Lapin emäntä, joka
istui sohvalla peräseinällä Mikko vieressä lisäsi:

»Pyydä nyt anteeksi Mikolta, mitä olet sille tehnyt, ja sitten Mikon
äidiltä, minulta...»

»Sietää se saada piiskojakin, ei se sillä ole hyvä, että anteeksi
pyytää», intosi pauhaavalla äänellä Latun emäntä.

»Piiskoja tietysti, vaan pyydä nyt ensin anteeksi», komensi Lapin
emäntä.

Liisa seisoi pystynä ja uhkaavana katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa.

»Pyydä joutuin anteeksi!» komensi äiti ja sysäsi hartioista Liisaa
lähemmäksi Mikkoa.

Lapin emäntäkin toimitti Mikkoa lähemmäksi Liisaa, niin että vastakkain
seisoivat lähellä toisiaan sovitettavat.

»Pyydä nyt Mikolta anteeksi, kun olet Mikkoa lyönyt», sanoi Latun
emäntä.

»Syyttömästi lyönyt», lisäsi Latun emäntä. »Eihän Mikko tehnyt mitään?»

»En», vastasi Mikko kysyttynä.

Liisa samassa töykkäsi Mikkoa, niin että se hoipertui äitinsä syliin.

»Seekatti!» sai vain Liisa sanotuksi ja yhä uhkasi Mikkoa vielä siihen
äitinsä syliin kädet nyrkissä.

»Herra Jeesus!», siunasi Lapin emäntä kämmentä lyöden ja päätään
heiluttaen.

»Kuule, Liisa!» Ja sen tien meni äitinsä ulos ja palasi piiskakimppu
kädessä.

»Jeesus siunaa vitsat, että lapsesta tulisi hyvä ihminen», sanoi äiti
nöyrästi rukoilevalla äänellä niinkuin aina, kun hän ryhtyi kurittamaan.

Liisa tiesi, että nyt ei ollut enää mitään muuta toimitusta, kuin että
ryhdytään piiskaamaan heti. Hän oli aivan masentuneena, hävetti niin
että kuumaksi posket karahti ja mieltä somasti käänsi: se hävetti, kun
vieraitten nähden, Lapin emännän ja Mikonkin nähden paljastettiin...

Mutta kun äitinsä tarttui häneen ruvetakseen piiskaamaan, pyörähti Liisa
tarttuen äitinsä kaulaan ja koetti kuiskata:

»Piiskataan äiti porstuassa!»

»Niin muka», sanoi Lapin emäntä, joka kuuli hyvästi Liisan pyynnön.

»Ei missään muualla kuin niitten nähden, joitten edessä olet pahoin
tehnyt.»

»Äiti kuulkaa ... porstuassa, rakas äiti...»

»Osaakin se», arveli Lapin emäntä.

»No ei kun tässä, sisso!» sanoi äiti, irtautti Liisan kädet kaulastaan
ja taivutti Liisaa niskasta alas.

Vaa Liisa pyörähti pois käsistä, kun äiti rupesi paljastamaan, ja
karjaisi: »Ei saa!»

»Vaan kun saa!»

»Ei saa!» karjaisi Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaansa.

»Taivaan Jumala!» siunasi Lapin emäntä.

Latun emäntä tempasi Liisaa kiinni lujalla kädellä, kuori hameet ja
piiskasi. Vaan kun hän lopetti ja heitti irti, niin kääntyi Liisa heti
Lapin emäntään, polkasi jalkaansa ja väräjävin äänin tikasi»

»Saatana!»

»Kuulitteko! Voi, voi, voi!» päivitteli kauhuissaan vieras.

Latun emäntä kaappasi uudelleen kiinni Liisan, joka teki itkua, vaan
taas sai uhkaavan muodon. Piiskattua seisoi hän jäykkänä ja katseli
Lapin emäntää uhkaavasti silmästä silmään.

»Kylläpä on, kylläpä on», kummaili Lapin emäntä.

»Semmoinen se on», sanoi Latun emäntä masennuksissaan ja sitten Liisalle
komentavasti: »Pyydä nyt anteeksi!»

Silmiään räpäyttämättä seisoi Liisa, ei hievahtanutkaan. Uudet piiskat
saatuaan, jotka vastustamatta otti, ja pystyyn päästyään paneutui samaan
asemaan ja oli kuin kivettynyt.

»Etkö pyydä vieläkään anteeksi?» kysyi äiti piiskoja huiskuttaen.

»En!» tikasi Liisa jalkaa polkien ja uhaten katsoi vierasta.

»Minua oikein pelottaa sen katse. Kyllä on jo paatunut sydän. Ei tuosta
oikia kapine tule», sanoi vieras.

»Ei siitä ihmistä tule, minä olen sen jo monta kertaa itsekin sanonut»,
lausui Latun emäntä ja rupesi itkemään. »Sitä ei jaksa kurittaakaan niin
paljon, että se pehmiäisi. On aivan kuin pahahenki olisi saanut siinä jo
niin suuren vallan».

»Kyllä se niin on, ei se muuta ole, ei se ole enää oikia laita, kun sen
suustakin puhkeilee julmia kiroussanoja», alkoi selittää Lapin emäntä
uskoen, että pahahenki todellakin oli asettunut Liisan sisälle, ja
ajatteli, että kastevesi ei varmaankaan ole ollut puhdasta, tai joku muu
vajavaisuus ollut kasteessa, tai että kun jostakin pahahenki on manattu
ulos, on se pujahtanut lapseen silloin, kun se ei ole vielä ollut
kastettu. Ja hän alkoi jo kertoa Latun emännälle jostakin lapsesta,
jossa oli pahahenki saanut sijansa. Mutta Latun emäntä kerkesi ruveta
puhelemaan Liisalle:

»Sinun ilkeyksistäsi saa myötäänsä kuulla ja saa nähdäkin ja hävetä
ihmisten edessä silmänsä täyteen. Muretta saa sinusta kantaa. Ei sinusta
hyvää ihmistä tule, sitä ei tarvitse toivoakaan. Muilla on siivot
lapset, vaan minulla tuommoinen! Mitä luulet isänkin taas sanovan, kun
hän illalla työstä ja kuulee millainen olet ollut?»

Liisa seisoi asemillaan, vaan päänsä oli vaipunut alas ja silmänsä
luonut lattiaan. Huulet oli yhteen nipistettyinä.

»Ota sinä esimerkkiä Viion Elsasta», rupesi Lapin emäntäkin neuvomaan
unehuttaen ja pahanhengen jutun ja kohta Liisankin neuvomisen alkaen
ylistää Viion Elsaa Latun emännälle. »Se Elsa se on erinomainen lapsi.»

»Joo, Elsa on kiltti lapsi», myönsi Latun emäntä.

»Joo. Harvassa niitä on semmoisia. Se on kuin enkeli, niin näöltään kuin
tavoiltaankin. Kyllä se ei tee mitään, jossa olisi moitteelle sijaa.
Niin puhdas lapsi kuin lähteen silmä. Sitä huvikseen katselee sen hommia
ja liikuntoa ja kuuntelee se tuumia. Vaan ei se mahdakaan kauan elää, se
on liian hyvä lapsi tähän maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen puhtaana
ja viattomana. Jo minä olen sitä ihmetellyt aina, ja kaikkihan sitä
ihmettelevät. Se osaakin Viioska niin hyvästi kasvattaa.»

»Hyvin kasvatettuhan se on Elsa», huokasi Latun emäntä. »Ja siivon
luontoinen lapsi sitten. Ei sen näe riitelevän koskaan, ei mitään
vähintäkään pahaa tekevän. Erinomainen lapsi. Onhan niitä aina
joitakuita hyviä.»

»Onhan se hyvä Ojanniemen Marikin», sanoi Liisa, joka kuunnellessaan
Elsasta puhuttavan oli unohtanut kaiken muun ja oli kuin ainakin ja
siirtyi nyt istumaan tuolille pöydän päähän.

»Niin, Ojanniemen Mari myös», sanoi äiti.

»Joo, Mari on hyvä tyttö, kaunis tyttö, tottelevainen äidilleen niin
tottelevainen ja nöyrä. Otappas sinä siitä opiksesi», sanoi Lapin
emäntä. »Vertaappas itseäsi siihen. Ajatteleppas oletko nytkin ollut
semmoinen kuin Mari. Mari ei toki koskaan tappelisi niinkuin sinä,
polkisi jalkaa kun kuritetaan ja noituisi.»

»Meneppäs nyt sinä pyytämään anteeksi, pyydä nyt kaikilta, Mikolta
ensiksi», kehotteli äiti uudelleen.

Liisa painoi silmänsä alas. Teki mieli pyytää, vaan hävetti.

»Tule nyt ensin pyytämään Mikolta, jota sinä olet lyönyt, ja sitten
äidiltäsi, kun olet vastustellut äitiäsi ja noitunut», sanoi Lapin
emäntä.

»Niin ja Mikon äidiltä myös, jonka kuullen olet pahanilkinen ollut. Mene
nyt.»

»Tule nyt.»

»Mene, mene.»

Odotettiin, vaan Liisa ei liikahtanut, painoi päänsä syvempään.

»Ei, ei ole vielä saanut tarpeeksi kuria», arveli Lapin emäntä.

»Mene nyt heti.»

»Ei, eihän se rupea, näkeehän sen. Se haluaa vielä piiskoja.»

»Haluatko sinä vielä! Menetkö vai pitääkö vielä piiskata? Mene nyt tai
äiti piiskaa.»

Liisa kohotti päänsä ja syrjäsilmällä katseli äitiä.

»Jo on taas uhkaavan näköinen», sanoi vieras.

»Sinä haluat siis piiskoja?» Ja äiti otti taas käsille Liisan, ja kun ei
ollut apua sittenkään, niin siunasi hän piiskat ja kuritti Liisaa.

Piiskauksen jäljestä taas koeteltiin anteeksi pyytämään saada. Vietiin
lähelle Mikkoa ja pantiin Liisan kädet Mikon kaulaan, vaan Liisa
riuhtaisi kätensä irti ja jäi syrjäkarein seisomaan ja vihaisesti
silmäili Mikkoa. Ja kun yhä pakotettiin vain anteeksi pyytämään niin
sanoi Liisa:

»Nokan alustakin märkänä, turjakkeella.»

Latun emäntä oli nauruun purskahtaa, vaan sai pidätetyksi toki, kun
Lapin emäntä suuttuneella äänellä rupesi Liisalle pauhaamaan
pyyhkiessään Mikon nokkaa vyöliinaansa.

»En minä saa sitä taipumaan», sanoi Latun emäntä.

»Antaa olla iltaan asti, kun isä tulee kotia. Pannaan Liisa siihen asti
arestiin. Saat nyt mennä konttuuriin ja olla siellä yksinäsi
ajattelemassa miten pahanilkinen olet ollut.»

Itkien rupesi Liisa vastustelemaan. Koskaan ei oltu häntä arestiin
pantu, ja se tuntui nyt kauhealta.

»Jaa, jaa, ei se auta», sanoi äiti, eikä siinä auttanut mikään,
konttuuriin sulki hänet äiti.

Liisaa pelotti kauheasti, kun ajatteli siitä pahasta hengestä, josta oli
puhuttu, ja että hänestä tulee huono ihminen. Hän koetti rynkyttää ovea
auki pois päästäkseen. Vaan äiti kävi kieltämässä uhaten pitää yönkin,
jos ei ole hiljaa.

Kun sitten silmät tottuivat vähän, niin ei pimeä kovin ollutkaan
konttuurissa. Tyynesti istahti hän vintin rappusille ja itki siinä hyvät
itkut, ja kun mieli oli siksi sulautunut, että ajatus juosta alkoi,
mietti hän, että jos pääsisi vaikka karkaamalla, niin menisi Tepolle ja
selittäisi Tepon isännälle ja emännälle asian ja kysyisi, onko hänessä
paha henki ja tuleeko hänestä huono ihminen.

Ja hän rukoilisi sitten niin hartaasti, niin, niin, niin hartaasti
Jumalalta anteeksi... Vaan ei Mikolta eikä Lapin emännältä...

Hän tunsi niitä kohtaan ankaraa vihaa. Ja melkeinpä äitiäkin kohtaan.

Hän menisi metsään ja eksyisi sinne ja kuolisi, niin äiti saisi itkeä...

Hän katseli ylös vintille ja nousi sinne sitten, käveli ihan perälle
hyvin hiljaa ja seinävierelle pani maata.

Siinä nukkuu hän vaikka kuinka kauan, niin kauan, että nälkään kuolee,
ja kun isä ja äiti tulevat hakemaan, niin hän on kuollut ja saavat
sitten itkeä ja Jannekin saa merellä itkeä...

Ja Liisa itse purkautui itkemään, itki kauan sydämensä pohjasta, kunnes
kuivui kyynelten lähteet. Vaan sitten tuntui hyvälle ja oli hauska olla.

Maatessaan siinä katseli hän pienestä ikkunan reijästä sinistä taivasta
ja valkoisia pilviä, jotka hiljakseen kulkivat siellä hyvin korkealla.
Jos hän tulisi sairaaksi, niin rukoilisi Jumalaa, että pian kuolisi ja
pääsisi taivaaseen. Hän ei huolisi kenestäkään. Yksinään olisi ja
hyppisi taivaasta noille pilville...

Siinä hänen kuvitellessaan tuli Matti Uni ja kietoi Liisan ajatukset
verkkoonsa sekä painoi hänen silmänsä umpeen.

Latun emäntä vieraitten mentyä jäi mietteisiinsä. Ei se tainnut olla
hyväksi tuommoinen paljo kurituskaan. Ja saattaahan niissä muissakin
lapsissa olla syytä. Vaikka eihän tuota tiedä, sillä Tepolla kun on
niitten poikaviikarien kanssa melskannut ja oppinut. Pahasydäminen se
on. Ei se ennen ole noin julkeasti noitunutkaan kuin nyt.

Ja huoleksi paneutui. Varsinkin kun vertasi Viion Elsaan, niin kovin oli
julkea Liisan käytös.

Kun sillä jo on tuommoiset tavat, mitä sitten, kun se tulee vanhemmaksi.
Ei tiedä vaikka tulisi...

»Hyvä Jumala varjele! mikä se semmoisia ajatuksia mieleen tuopikaan.»

Vaan ihmekö oli, jos tulivat, kun näki myötäänsä ihmisten lapsia, jotka
sille jäljelle olivat joutuneet. Ja kun Liisalla oli niin pahat vinkeet
jo, ja kaikki sanoivat, että oikeaa ihmistä ei Liisasta tule...

Latun emännän mieleen tuli Viion lesken puhe Tolpan Annasta. Ehkäpä
Jumala näin nyt rankaisee häntä Liisan kautta. Antaa hänelle samanlaisen
palkan kuin Kreetalle. Ja Latun emäntää kauhistutti ajatus.

»Herra Jumala, elä rankaise minua vihasi jälkeen ja ansioni mukaan!»

Mutta syytönhän Liisa olisi vielä? Millä hän olisi ansainnut sen
rangaistuksen kuin Tolpan Anna?

»Minä etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen
polveen», lausui hän ääneen.

Mutta millä hän olisi rikkonut Jumalan mielen enemmän kuin muutkaan.
Niin no, millä Kreetakaan?

Ja rohkea ja jänteväluontoinen Latun emäntä pelkäsi niin, että jäsenet
vapisivat.

Jos häneltä menisi mies, poika, koko onnellinen elämä, ja Liisa joutuisi
huonolle jälelle.

Hänen piti lähteä taas pistäytymään Nikkilään.

»En minä tiedä, mihin minä joudun sen tytön kanssa», sanoi hän valittaen
ja selitti, mikä muokka se on taas ollut.

»No, elä sinä niin huolehdi», sanoi Nikkilä. »Kyllä se Liisa siitä
mieltyy. Ja muistappas itseäsi millainen rajupää olit. Monta selkäsaunaa
minäkin sinulta sain, eikä sinusta silti ole kovinkaan huono tullut»,
sanoi hän hymyillen.

»Kovinkaan huono», toisti Nikkilän emäntä nauraen ja vakuutti hänkin
omasta puolestaan, että kyllä Liisa mieltyy vielä.

»Ei se nyt niin iso asia ole, jos Liisa on tapellut ja poikia vähän
kurittanut. Tottapa siihen on jotakin syytä ollut: pojat ovat
vallattomia. Antaa lasten sopia keskenään. Nehän ne parhaiten tietävät
asiansa. Vanhempi, joka syrjästä sekaantuu eikä tiedä asioista eikä
ymmärräkään, tuomitsee väärin. Minä uskon, että Liisa on kerrassaan
kelpo tyttö, ja usko sinäkin se, anna muitten sanoa mitä tahansa»,
vakuutti Nikkilä.

»Hyväähän sitä mielellään uskoisi lapsestaan kukin, toivoisi parasta,
niinpä minäkin. Vaan usein joudun ajattelemaan pahaa, se kun on Liisa
semmoinen, ettei toista maailmassa niin pahantapaista», arveli yhä
emäntä.

»Se nyt on satu, että Liisa on maailman pahinta. Ja taitaapa sitä olla
huolta itsekullakin vanhemmalla, olipa lapsi kuin hyvä tahansa.»

»No ei suinkaan tarvitse huolehtia sellaisesta lapsesta kuin tuo Viion
Elsakin on».

»Elä sano sitä», sanoi vakavasti Nikkilä. »Minä luulen, että Viioska
hyvinkin huolehtii. Viioska on viisas ihminen, kyllä se ymmärtää
huolehtia. Elsa on hyvä lapsi ja kaunis. Se on kuin timantti--vaan niitä
timantteja juuri mieluummin ryöstetään. Ei ne _huonot_ ihmiset ole
_huonoja_ lapsia olleet, ne ovat _paraita_ olleet».

»Paraat ja kauniimmat», arveli Nikkilän emäntä.

»Niin, niinpä se taitaa olla», arveli Latun emäntä ja ajatteli, että
Tolpan Anna, Lammin Kaisa, Lehtisen Helena ja ketä vain muisti, olivat
kauniita ihmisiä. Tolpan Annan hän ainakin tiesi olleen kerrassaan kelpo
tytön. Ja hänestä nyt tuntui oikein hyvälle, että Liisa ei ollut kaunis,
vaikka usein oli sitä moittinut, että kun Liisan piti tulla häneen eikä
isäänsä, joka oli kaunis mies.

Lohdutetuin mielin lähti Latun emäntä. Se oli kaikki niin vakuuttavaa ja
todelta tuntui, mitä Nikkilä sanoi. Viisaana miehenä häntä pidettiinkin
Vaaralla ja viisas hän onkin. Kyllä kaikki suunsa tukkivat ennen
miesjoukossa, kun Nikkilä rupesi puhumaan, eikä siinä ollut muilla
korjaamista hänen puheessaan. Kova onni, että hänen piti joutua tuolla
tavoin elämäänsä viettämään. Ja kunpa saisi noinkaan olla, vaan jos
joutuu köyhäinhoitoon, ja sinnehän ne joutuvat, eihän ne miten voi kauan
omin voimin toimeen tulla, kun ei ole kuin se emäntä raukka siinä
ansaitsijana ja hänkin hyvin jo hitaaksi käynyt. Silmät näkyy huononevan
ja niin se on muutenkin vanhentunut.

Mitähän varten Jumala niitäkin on niin kovasti rangaissut? Jos olisi se
heidän poikansa edes saanut elää, niin huolettomina saisivat elämänsä
iltaansa odottaa. Tahi Nikkilä siltä tapaturmalta suojautunut.

Vasta kotia päästyään muisti Latun emäntä oman kohtansa. Hän oli taas
vakuutettu, että kyllä Liisa mieltyy ja ettei se niin paha lapsi ole.
Mutta mielensä oli masennuksissa. Hänellä ei ollut kyllä enää tuollainen
polttava hätä, vaan niin alakuloinen hän oli, että melkein oli itkeä.
Tuntui niin pahalta ja painavalta.

Tuo Nikkilän joukko raukka. Sillä emännällä jää silmään tulossa ... ja
Nikkilässä vain luu ja nahka.

»Auta hyvä Jumala heitä», lausui hän heistä ajatellessaan, ja jos siitä
saikin lohdutusta, niin ajatteli noita paraita ja kauniimpia lapsia.

»Hyvä Jumala, varjele heitä siltä tieltä», lausui hän huoaten, ja
heltyneenä, mieli pehmoisena kuin vaha, lähti hän Liisaa kutsumaan.

Vaan Liisa oli omilla teillään.

Herättyään unestaan ja selvittyään, missä hän oli ja mitä varten, painui
mielensä alasyrjälle. Mutta ulkoa kun kuului iloisia ääniä, niin siirtyi
hän ikkunareijän ääreen katselemaan ulos, ja kun sinne huomio kiintyi,
poistui noloisuuskin mielestä.

Kadulla kulkevat ihmiset näyttivät pieniltä ja somilta. Ja lapset, jotka
leikkivät tuolla hiekassa ja kenturalla, olivat kuin pienen pieniä
myttyjä. Mutta vasta somalta näyttivät pojat, jotka pallilla olivat
tuolla kaupungin laidassa kenturalla. Pieniltä näyttivät. Ei erottanut
toista toisestaan muuten kuin liikunnan mallista. Niitten huuto kuului
kyllä ja hyvästi saattoi seurata leikin menoa. Somalle ja lystille
näytti.

»Nyt lyöpi Kerttulan Kalle. Se on poikaa lyömään. Omalla lyönnillään se
aina juoksee. Nyt Terilän Heikki. Se on huono lyömään, vaikka on suuri
poika. Ka, taisipa saada pallin liikkeelle, koska lähti juoksemaan. Eikö
mitä, vaan se lähti muuten ... mutta jos menettää linnan... Joo
menettipään kuin menettikin, koska kaikki ulkopuolue kerääntyi
linnoihin. Semmoinen se on se Heikki. Se aina menettää linnan tahallaan,
vaan jos muut menettävät vahingossa, niin haukkuu ja räkyää ja
pienempiään pieksääkin. Seekatti, jos minä olisin ollut... Nyt lyöpi
Karin Samppa. Se on tenava pojaksi. Paras lyöjä. Lapin Mikko ottaa
tuolla koppia. Mikon kouraan tarttuu, se ottaa jos kuin korkealta,
karutsapalliakin se ottaa... Eipä saanut, koska Terilän Heikki sitä
tarjottelee... Sen läskikäpälä, huusi Heikki. Niin mikä hän itse on?
Vaan aina sen pitää muita sortaa... Peijakas, kun minä olisin!»

Ja Liisa katseli ikkunasta seinää pitkin ulos.

Kiviä on ja kova maa.

Vaan jos pääsisi katolle.

Ei voinut kurkottaa niin pitkälle, että olisi saanut päätylaudasta
kiinni. Vaan hän työntyi takaperin ulos ikkunasta, varpain varauksiin
nojasi, ja kun niin oli ulos päässyt, niin kohosi taas ikkunan pielestä
pitäen, sai nyt päätylaudasta kiinni ja nousi seisomaan ikkunan
laitahirrelle. Siitä kiepsahti katolle, solan yli hyppäsi naapurin
puuvajan katolle ja sieltä pihalle ja juoksujalassa pallinlyöntipaikalle.

Mielessä kiehui vain Terilän Heikin vääryyden teko, kun menetti linnan
ja muita uhkaa, jos eivät saa koppia, vaikka itse ei saa koskaan.

Pojat riemuhuudoin ottivat vastaan Liisan.

»Joku pois ja Latun Liisa sijaan!» huudettiin.

»Tule meidän puolelle.»

»Tule vainkin meidän puolelle!»

»Tule meidän puolelle, pannaan Lapin Mikko pois», sanoi Terilän Heikki.
»Mikko kun kävi kantelemassa äidillesikin.»

Mikko jo alkoi väistyä paikoiltaan.

»Elä mene Mikko, ollaan me yhdellä puolen», sanoi Liisa, kun aina
muulloinkin halusi olla samalla puolen kuin Mikko, kun Mikko oli hyvä
koppia ottamaan. Mitään entisiä vihoja hänellä ei ollut, aivan kuin ei
olisi muistanutkaan. Mitäpä niissä olikaan muistelemista.

»Terilän Heikki pois», sanoi hän.

»Terilän Heikki pois», huusivat kaikki kuin yhdestä suusta.

Ja pallin lyönti alkoi nyt eri innolla, eikä kukaan uskaltanut vääryyttä
tehdä eikä pienempiään sortaa, eikä haluttanutkaan kellään.
Säännöllisesti kävi kaikki, ei pienintä intostakaan ollut, ja hauskaa
oli.

Tehtaat kun huutaa alkoivat ja muissa työpaikoissa kellot soida,
heittivät pojat leikkinsä. Silloin isät töistä tulivat, pienemmät lapset
leikkipaikoiltaan lähtivät kukin isäänsä vastaan, ja isommat
kerääntyivät kotia höyryävän ruuan ääreen, odottamaan ikävällä milloin
pääsee ruuan kimppuun.

Vaan Liisa lähti Tepolla käymään ensiksi. Ei pelottanut häntä, vaan
muuten tuntui niin pahalle mielessä, ettei saattanut kotia mennä.

»No mikä sitä Liisaa vaivaa?» kysyi Teppo, joka juuri tuli kotia ja
istuutui syömään. »Kovinhan sinä olet vakava.»

»Niin, kun me olimme hautajaisilla, niin tuli poikia ja joivat meidän
viinit ja söivät sokerit ja nisut ja nakkasivat pormestarinnan Tyyran
puuhun ja särkivät kaikki.»

»Ohhohhoh! Sepä on ollut hävitystä. Kylläpä tekivät pojat pahasti.»

»Niin», ja Liisa kertoi sitten asian menon kaikki järjestään, miten hän
noituikin kotona.

»Kylläpä olet ollut pahanaikainen. Jos on ollut syytä muissakin, niin on
ollut sinussakin. Ai, ai Liisa, kun olet tehnyt pahasti. Ajatteleppas
äiti raukkaasi, miten se on pahoillaan ja murehtii, ja isäsikin, jolle
äitisi varmaankin on kertonut. Eikös äitisi itkenyt?»

»Itki.»

»Niin no. Voi Liisa kulta, kun olet ollut paha.»

Liisa vakavana istui tuolin nurkalla alla päin ja kostein silmin alta
kulmain katseli vuoroon Teppoa vuoroon emäntää ja Iikkaakin, joka niin
tyytyväisenä söi siellä pöydän takana isänsä ja äitinsä keskellä.

»Etkös ole tehnyt pahasti?» kysyi Teppo jonkun ajan annettuaan Liisalle
mietintöaikaa.

»Olen minä kyllä.»

»No, mene sitten ja pyydä kauniisti anteeksi.»

Liisa lähti heti ja kiireellä aivan kuin olisi hänelle pistetty jotakin
käteen ja sanottu: tuossa on, vie tuo joutuin kotia eläkä suinkaan
pudota.

Vaan se putosi kuitenkin. Kun hän tuli sisään, jossa isä ja äiti
istuivat syömässä, niin isä ilvehtien kysyi:

»Missäs se meidän mamselli on ollut?»

»Lennossa», vastasi Liisa ja istuutui syömään hilpeällä mielellä.

Niinhän se aina kävi, että kun hän Tepolta lähti katuvaisella mielellä
ja täydessä aikeessa pyytää anteeksi pahuutensa, jäi se tekemättä äidin
ankaruuden takia tai isän leikkiin unehtui.

Mutta koskaan ei jäänyt pyytämättä Jumalalta anteeksi maata pannessaan.
Niinpä hän nytkin teki ja kääri sitten hellästi kätensä äidin kaulaan ja
nukkui.



4


Nousevan auringon punertava valo levisi vasta rakennusten katoille kun
Viion leski jo työlleen kyhäysi. Hän nousi nyt tavallistaan varemmin
saadakseen hyvissä ajoin päätökseen loppuvan kankaansa ja päästäkseen
sitten vielä tämän päivän nimelle uutta kehimään.

Mielensä tyydykkeeksi ja voimaisa virkeydeksi silmäsi hän kangaspuihin
istuessaan, mitä vielä oli tekemättä ja mitä jo tehtyä. Hienoina
suikaleina enää vannehtivat loimet pölkkyä, jonka hamppuvaate paistoi
kuin kerjäläisen iho repaleisten vaatteiden alta. Tuskin oli siinä
puolikymmentä kyynärää enää. Mutta lukkari oli kiertynyt paksuun
vaatekääryyn, vähän vailla sataviisikymmentä kyynärää kaunista
nelivartista oli siinä.

Siinä oli ankaran työn ja monien vaivain tulos. Mutta kestetyt vaivat
eivät enää tuntuneet, näkyi yksistään niitten hedelmä. Uutta kangasta
ajatellessaan, minkä vaivain takana se on, tuntui kuitenkin kuin tuo
sataviisikymmenkyynäräinen vaatepakka olisi ihmeen luoma. Sentähden
antautui hän sydämen halulla kiittämään Jumalaa, joka oli häntä auttanut
huojentaen hänen työtään. Ja samalla hartaudella rukoili hän, että
Jumala antaisi hänelle terveyttä ja voimia yhäkin niinkuin tähänkin
asti. Ja ajatuksissaan siinä kääntyi hän tietämättään katsomaan nukkuvaa
lastaan.

Tuossa se raukka lepäsi, nukkui rauhallisesti, hohtavin kasvoin, kädet
posken alla, puhtaana ja viattomana ja kauniina kuin enkeli.

Jos hän olisi rumakaan... Tai kun hän kuolisi... Taivas hänet perisi,
sillä tuollaisten on taivaan valtakunta... Jumalan luo lentäisi,
sielunsa kohoaisi pyhyyden ja kirkkauden asuntoon...

»Vaan jos sinä Jumala olet viisaudessasi määrännyt hänelle elämän
päiviä, niin auta häntä aina oikealle tielle», rukoili äiti hartaasti
ääneensä.

Elsa heräsi. Mutta hän ei malttanutkaan vielä nousta, kun oli juuri
nähnyt kaunista unta. Oli kuin hyvin sininen taivas ja kirkkaita tähtiä
täynnä, keskellä niinkuin syvennys, jossa Jeesus seisoi, ympärillä
enkeleitä, suurempia ja hyvin pieniä. Kaikilla oli valkoiset siivet.
Isoilla enkeleillä oli valkeat vaatteetkin niinkuin kaitaiset hameet ja
pitkä tukka, pienimmillä enkeleillä ei ollut vaatteita, pulleat posket
ja kihara tukka. Hän halusi vielä nähdä sitä unta ja painoi siinä
toivossa silmänsä umpeen ja nukkui uudelleen.

Hän nukkui pitkään. Vasta heräsi kun aurinko paistoi uunin kylkeen ja
kadulta kuului lehmänkellojen kalke. Eikä herättämättä herännyt
silloinkaan.

»Jo taitaa, Elsa, Heluna sinut jättää», herätteli äiti. »Emäntä kävi jo
kysymässä sinua.»

Raukaisi Elsaa vielä ja mieli oli ihan unnuksissa. Ei tahtonut selvitä
mitenkään.

»Heluna jättää sinut», muistutti yhä äiti. »Ja käämitkin loppuvat
minulta aivan kohta. Nouse, nouse lapsi.»

Miten se Elsasta tuntui, kuin Heluna olisi häntä puskenut kylkeen, ja
sentähden vastenmielistä oli lähteä sitä viemään. Samassa kun muisti,
että tytöt olivat aikoneet mennä tänä päivänä hiekkatöyräälle
Karjasillan taakse leikkimään, aamusta päivin jo lähteä, niin päätti
hän, ettei hän nyt lähdekään viemään Helunaa, sillä piti käämejäkin
tehdä äidille oikein paljon, että saisi huoletta olla vaikka iltaan
asti. Vieköön nyt kerran emäntä itse Helunan.

Mutta ruvetessaan huonetta lakasemaan tuli kuitenkin mielee, että
mitähän se Heluna ajattelee, kun hän ei ole sitä viemässä. Ja niin tuo
mielelle paneutui, että piti lähteä kiireimmän kautta.

Navetassa oli jo parsi tyhjänä ja kytky remotti lattialla. Kärpäsiä
lentää surahteli kuin olisivat Helunaa hekin hakeneet. Oli vähällä itku
tulla, semmoisen ikävän paiskasi tuo tyhjyys mieleen. Hän lähti juosten
karistamaan jälkeen toivoen tapaavansa vielä, ei saanut rauhaa muuten.

Kadulla kulki lehmiä häkille päin: Montinin Kultaruusu, Omena ja
Torstikki, Lepistön Punikki ja etempänä tuolla meni Kujalan Onnentähkä,
vaan Nikkilän Helunaa ei näkynyt. Elsa sai juosta häkille asti ja siellä
vasta tapasi, kun emäntä oli palaamassa. Vaan Elsa lähti vielä etämmäksi
saattamaan, kun kävi Helunaa niin sääliksi.

Heluna näytti hänestä ylpeältä, ei katsonutkaan häneen, käveli vain ja
pää kekkasi. Kontinkankaan vähän tälle puolen Elsa saattoi raukan,
taputteli kaulalle puhellen, että illalla hän tulee hakemaan ja säästää
sille leipää, ja palasi sitten tyytyväisenä hyvässä uskossa, että Heluna
jo oli leppynyt.

Mutta myöhäseen oli aika nyt mennytkin. Huone oli laastava vielä ja
käämit tehtävä, ennen kuin pääsi lähtemään. Hyvästi hän kuitenkin vielä
arveli kerkiävänsä muitten tyttöjen lähtöön. Sieväänhän se oli käämivasu
ennenkin täytensä saanut, ei siinä ollut kuin pyöräyttää.

Ei kuitenkaan tahtonut oikein luistaa käämien teko. Vyyhti oli niin
sotkuinen, että alinomaa säkeytyi. Ketterin sormin koetti hän selvitellä
ja solmiella ja kiertää käämille. Koetti oikein maltilla hakea juoksevaa
päätä, vaan eipä löytynyt. Joku pää näytti juoksevalta, mutta kun alkoi
sitä käämille kiertää, niin pian se säkeytyi ja pirskahti poikki.
Lopulta tuskastutti, oikein sanoiksi purkautumaan asti.

»Tästä ei tule kerrassaan mitään, kun ei saa kuin solmita ja solmita.»

Elsa sanoi sen niin tiukasti, että äitikin sieltä työnsä kesken katsahti
ja kysäisi:

»Mitä sinä siellä äyhkit?»

»Kun on niin sekava vyyhti, ettei kai tahallaan hatuuttamallakaan
pahemmaksi saisi. Ei ota juostakseen nimeksikään.»

»Onhan sitä vastusta. Minullakin tässä viime nipukassa rupesi
estelemään: niidet katkeilevat alinomaa, ovat kuluiksi käyneet», puheli
äiti solmiessaan uutta niittä. Vaan kun taas pääsi kutomaan, niin
helskytteli semmoisella kiireellä, että harvoin. Vilahteli sukkula
pujahtaessaan kädestä toiseen ja piti alinomaista surinaa
juoksuttaessaan lankaa loimien väliin. Ei kerennyt Elsa tuosta tuohon,
kun äiti jo rapsautti uuden käämin sukkulaansa.

»Minä otan, äiti, toisen vyyhdin koetteeksi», pyysi Elsa. »Äiti
kuulkaa.»

»Hyvä lapsi, eihä se siitä somene, sen edestään löytää, minkä taakseen
panee.»

Niinhän se oli. Hyvinhän sen Elsa ymmärsi, että työ oli tehtävä
järjestään. Ja jo arveli hän edeltäpäin, että äiti ei anna vaihtaa, vaan
kysäisi kuitenkin, kun oli niin kiire, sillä kohta kai ne tytöt menevät.

Mutta kun ei saanut, niin ei. Piti koettaa vain sen kiireemmin saada
loppuun se sotkuinen vyyhti, jotta olisi päässyt käsiksi selvempään.
Uskosta oikein taas koetti, vaan oli siinä koettamistakin. Vähän
pitempiä päänsäikäleitä lähti nyt kuin alussa, vaan nekään eivät sen
pitempiä, kuin että parahiksi kun vauhtiin pääsi, niin loppuivat. Ala
uutta hakemaan ja siinä hakiessahan se aika meni. Kärsivällisyyttä se
koetteli. Viimein sai käsiinsä muutaman pään, joka lähti juoksemaan ja
juossut olisi ehkä pitemmältikin, vaan kun alkoi kiireesti pyörittää
rukkia, niin se teki tepposensa: viskasi nuoran pyörältään ja silloin
lanka poikki, että pirskahti. Elsaa suututti, kävi niin vihaksi, että
teki mieli sanoa: seekatti se! Sihisi jo kielen käressä tulemassa, vaan
siihen se väljähtyi kuitenkin, kun samalla muisti, että se on rumaa.

Se olisi ollut kiroilemista, sillä Elsa uskoi äidin sanan, että sanoopa
minkä sanan tahansa, kun sen vihoissaa säväyttää, niin se on
kiroilemista.

Oikein pahalta tuntui, kun ajatteli, että jos olis tullut sanotuksi.
Jumala olis varmaankin heti tehnyt hänestä huonon ihmisen tai
sorakielen. Pelotti niin kauheasti, että posket kuumaksi karahtivat.

Säikähdyksestään kun selvisi, rupesi hän miettimään, että kumma, kun
Jumala ei rankaise Latun Liisaa, vaikka se myötäänsä säväyttelee, sanoo
paljon rumempaakin, kuin mitä hän äsken yritti, ja muutenkin oli
semmoinen rasavilli, poikain kanssa leikki ja tappeli. Vaan Jumala
varmaan rankaisee sitä, kun se tulee suuremmaksi, mietti Elsa. Ja
niinhän Latun emäntä itsekin oli sanonut, että Liisalle ei kunnian kukko
laula, kun se on tuommoinen lintu, ja sen oli Elsa ymmärtänyt pahaa
merkitsevän. Hänestä itsestäänkin oli Liisa vastenmielinen, melkein
pelottava. Vaan kun hän oli äidille joskus Liisasta puhunut, niin äiti
oli sanonut.

»Eihän sitä tiedä vielä mikä Liisasta tulee. Paha vaan, että hän on
semmoinen, siinä hän tekee syntiä. Vaan ehkäpä hän vielä ymmärtää ja
katuu. Sinun niinkuin muittenkin pitää Liisalle sanoa ja varoittaa häntä
ja rukoilla hänen puolestaan.»

Usein oli Elsa aikonut Liisalle sanoakin, vaan ei koskaan tullut
sanotuksi. Sillä kun hän tuli Liisan seuraan ja ajatteli sanoa, niin ei
rohjennut. Ja niin päätti Elsa nytkin, että kun hän nyt tapaa, niin
sanoo. Hiekkatöyräällä hän tapaakin nyt heti ja siellä sanoo.

Vaan siitäpä se nyt näytti, ettei hän joudukaan toisten lähtöön,
arveluttipa että tuskin pääsee ollenkaan. Siihenhän ne kerkiävät lähteä
hyvästikin, kun hän selviää sotkeutuneesta vyyhdistään, ja jos muutkin
vyyhdit olivat samanlaisia, sekavia.

Milloinka sitä sitten pääsee?... Huomenna ei ole ajattelemistakaan,
siihen jo äidiltä kangas loppuu ja tulee uuden kehuminen. Silloin ei
pääse istualtaan päkähtämään päiväkausiin.

Mieli painui vähän alakuloiseksi, kun ei päässyt muitten joukkoon, ja
kadutti, ettei ainakin tullut noustuksi heti kun ensi kerran heräsi. Nyt
olisi käämit jo tehty aikoja sitten. Eikä kumminkaan nähnyt enää sitä
kaunista unta, toista vain, mitä lie ollut huonoa...

Mutta ylihuomenen perästä oli pyhä. Silloin pääsee. Heti kirkon-ajan
jälkeen mennään hiekkatöyräälle ja ollaan koko päivä. Ja mennään vaikka
Montinin kaukavainioille asti. Siellä se onkin koivikkokunnaalla vähän
eritoista!

Siitä se mielipaha vähän lauhtui, ettei niin ikävältä tuntunut enää.
Tyytyväisempänä selvitteli hän vyyhtiä. Hän rupesi tarkemmin
kuvailemaan, mitä he tekisivät siellä kaukavainiolla, ja miten siellä
olisi hauska. Vaan hän huomasi vielä hauskempaa kuin koivikkokunnaalla,
hyvin hauskaa. He menisivät johonkin hyvin kauas, aivan Hiirosen suon
taakse, jossa lehmät laitumella kulkivat. Hän ei ollut siellä koskaan
käynyt, eikä muutkaan tytöt, vaan lehmäin kanssa menisivät. He menisivät
lehmiä paimentamaan, hän ja Ojanniemen Mari Helunaa paimentamaan, muita
ei tarvitseisi tullakaan. Olisi hauskempi, kun he vain kahden olisivat
Marin kanssa.

Semmoinen ilon ja riemun puuska täytti rinnan, että vaikealle tuntui
istua yhdessä kohti. Olisi haluttanut tuossa lattialla pyöriä ja
taputtaa käsiä, vaan ei viitsinyt, kun pelkäsi, että äiti nauraa ja
sanoo:

»Iso tyttö ja niin lapsellinen.»

Niinhän se äiti usein sanoi ja se hävetti Elsaa. Hän pysyi sen tähden
tyynenä ja rupesi kuvailemaan minkälaista siellä olisi paimenessa.
Semmoinen tasainen kenttä olisi, jossa kasvaa ruohoa, ja siellä lehmät
ovat jyrsimässä. Vaan sen takana olisi kaunis metsä: korkeat puut ja
tuuheat, niin ettei sinne aurinkokaan paista, ja maa puitten välissä
viheriää sammalta. Mutta muutamassa kohti olisi aivan kuin maja, jossa
he Ojanniemen Marin kanssa leikkisivät. Syvemmällä metsässä olisi suuri
kivi, sammalpeitteinen. Siellä he istuisivat ja laulaisivat. Ja linnut
tulisivat siihen ympärille eivätkä pelkäisi heitä, vaan tulisivat aivan
lähelle, aivan kädelle istumaan. Mutta vähän matkan päässä olisi talo,
jossa asuisi ... tai sitä taloa ei olisi, vaan etempänä olisi kuninkaan
linna, semmoisessa laaksossa hyvin synkässä metsässä, ja sieltä linnasta
tulisi kuninkaan poika ja näkisi heidät, kun he siinä kivellä istuisivat
ja laulaisivat ja kummallakin lintu kädellä, ja se kuninkaan poika...

»No jopahan alkoi vyyhti juosta», sanoi äiti.

Tosiaankin. Vyyhti oli jo parannellut juoniaan, vaikkei Elsa sitä ollut
huomannut sorruttuaan satumaailmaan. Lähti nyt lankaa. Käämi täyttyi,
täyttyi toinen, harvastellen, vaan kuitenkin. Ja siinä ohetessaan kävi
vyyhti yhä selvemmäksi. Pian alkoi annella minkä rukki suinkin nieli.
Väliin katketa rapsahti lanka, vaan niin harvoin, ettei haitaksi asti.

Suristen pyöri rukki ja kerinlaudat räklättivät ja vyyhti kiertää
sylkytteli purkaen lankaa, minkä Elsa suinkin suoltaa kerkesi. Joku
sykertynyt lankatukko juoksi vyyhdin laidassa, viipsotti toista puolta
ylös toista alas, vaan ei se ristiksi paneutunut. Viimein se tupsahti
hyppysiin ja luiskahti käämille kiertymään niine sotkuineen. Siinä oli
vähän selvittelemistä, vaan kun sen sai, niin siihen se loppuikin se
vyyhti. Ja nyt elpyi Elsassa toivokin, että pääsee vieläkin toisten
joukkoon, jos ei lähtöön juuri, niin pian jälkee.

Uutta vyyhtiä laitteli hän kiireellä kerinlautoihin. Selvä näytti tämä
vyyhti olevankin. Heti alusta pitäen lähti juosta vönkälehtämään ihan
puhtaasti.

Käämejä syntyi ja lennähteli vasuun tuon tuostakin ja taas. Niin että se
kävi kuin ennenkin ja vielä vähän paremmin, sillä Elsa koetti parastaan
joutuakseen. Pitkäänkö siinä meni, ennen kuin vasu oli partaitaan myöten
pulleita käämejä, ei kuin siunaama hetki. Eikä olisi kauan kaakastellut,
vaikka olisi pyöräyttänyt käämille viimeisetkin vyyhdit. Vaan eihän sitä
toki enää malttanut mitenkään, siksi aikoja jo olivat varmaankin toiset
menneet. Ja vasullisesta sitä oli ennenkin ollut äidille kutoa toviksi
aikaa, saati sitten nyt, kun näytti vastustavan. Illan suuhun pitäisi
nyt riittää hyvinkin. Eikä suinkaan siellä kauan oltukaan, ja jos toiset
olivatkin, niin saattoihan hän lähteä ennemmin.

Ja niin lähti hän leikkiin hyvällä mielellä.

Oh, oh miten hyvälle oli tuulen käynti kuumille poskille ja hiestyneelle
kaulalle. Ja niin tuntui mielestä hauskalle, että piti taputtaa käsiä ja
muuan kerta pyörähtää huiskahuttaa, ennenkuin kartanolta pääsi
lähtemään.

Kadulla piti sievästi kulkea. Olisivat ihmiset nauraneet, jos olisi
juossut, ajatelleet, että iso tyttö ja reuhottaa. Vaan maantiellä sai
juosta ja hyppiä vaikka miten. Siellä kulki vain maalaisia ja ne eivät
nauraneet koskaan. Siellä sai ottaa huivinkin päästäään ja avopäinkin
kulkea ja vaikka tukkakin hajallaan olla.

Elsa meni juoksuhyppyä, liehutti huivia kädessään ja hoki:

»Voi kun on lysti, voi kun on lysti, voi kun on lysti ...»

Pöly tuprahti joka askeleelta. Hän rupesi oikein taiten pölyytämään,
että pilvenä kohosi hänen jäljessään. Hän levitti kätensä ja oli nyt
muka pilvessä lentävä enkeli.

Nyt kun tulisi maalaisia vastaan! Luulisivatkohan nuo enkeliksi!--Jos
olisi tukka hajallaan ja valkoinen puku, niin luulisivat aivan oikeaksi
enkeliksi.

Elsan vei kuvailemaan, miten olisi hauskaa olla enkelinä. Pilvissä saisi
lentää ja missä tahansa. Hän lentäisi aina illalla ruskopilven laidalle
ja katseli pieniä lapsia. Ja Jumala aina käskisi mennä noutamaan jonkun
lapsen taivaaseen tahi lähettäisi ruokaa jollekin. Hän tahtoisi
Jumalalta äidillekin ruokaa ja kahvia ja nisuleipää... Olisi niin
hauska...

Vaan silloinpa hän ei saisikaan äidin vieressä nukkua eikä päivälläkään
olla äidin luona, kun pitäisi olla taivaassa... Ja kuka äidille tekisi
käämejä.

Tuli sitten lisäksi mieleen Ojanniemen Mari, että sekin jäisi eivätkä
saisi yhdessä leikkiä, eikä saisi Helunaakaan viedä laitumelle ja
noutaa.

Kun koko hänen maailmansa kuvautui jääneenä, niin tuntui Elsasta, ettei
olisikaan lysti olla enkelinä...

... Jos kuninkaan poika veisi hänet hyvin kauas, semmoiseen kauniiseen
linnaan, niin he kävisivät sitten hakemassa äidin sinne ja heillä olisi
niin hauska siellä, että. Sillä kuninkaan pojalla olisi rahaa ja he
ostaisivat Helunan. Nikkilä ja Nikkilän emäntä kävisivät vieraina ...
tai nekin muuttaisivat sinne. Ojanniemen Mari kävisi siellä aina
leikkimässä. Mari noudettaisiin sinne ja taas kotiinsa vietäisiin
komealla hevosella, paljon komeammalla kuin Åströmin se komea hevonen...
Olisi niin lysti...

Jos nyt tulisi kuninkaan poika, ajaisi maantietä ja ottaisi hänet...



5


Elsaa tarttui joku kiinni käsivarresta ja puristi kipeästi, vaan Elsa
säikähti ettei uskaltanut huutaakaan, kyyristyi ja seisoi taakseen
katsomatta.

»Sinä aika vauhake olet», kuului tuttu, Latun Liisan huutava ääni. »Kun
menee töröttää, vaikka minä huusin. Etkö kuullut?»

»En.»

»Herra nähköön sinua, nahkakorva! Ja minä rääkyin, minkä sielu sieti.»

»Eivätkö toisetkaan ole vielä menneet?»

»Jo apposten aikoja, vaan minä kävin Vimparin Aappoa käskemässä, ja se
oli kerennyt mennä kerjuulle, niin piti lähteä sitä hakea humppasemaan.
Sain käydä varmaankin kymmenessä kartanossa vahtailemassa. Lindholmin
luona tapasin--tiedätkös sinä missä Lindholmi on? Se on siellä hiidessä,
toisessa päässä kaupunkia. Siellä tapasin, ja lupasi Aappo tulevansa,
kun vielä vähän saa paloja lisää, jo sillä olikin vasu puolillaan.--
Sitten kun minä lähdin karistamaan, niin voi sun turkanen, kun minä
tulin, häntä torvella vilistin.--Jeesus kun on kuuma. Koetteleppas minun
poskiani ... ja kaulaa ... ja katso eikö ole selästä leninki märkänä.»

»Ja varpaastasi veri tulee!»

»Kiveen löin, vaan ei se tapa.--Katsohan, minulla on kaksi näin suurta
palasta nisuleipää, sain kun vein Viitasen hevosen laitumelle aamulla.
Minä vein sen sinne Rommakon rannalle. Kuivalan Janne vei samalla kertaa
Heikkilän hevosta. Me kun laukotimme Nuottaniemellä, niin ei kestänyt
Heikkilän tamma Viitasen mustalle, ei yrittääkään. Seekatti kun se meni
vihaisesti, vedet silmiin tuli minulta, vaan minä rapsin vain
suitsiperillä kahta puolta. Vaan vielä parempi menijä oli Ketolan
viimevuotinen ruuna, jonka Ketola möi joulumarkkinoilla
torniolaisille.--Kuule, onko sinulla sokeria?»

»Ei minulla ole.»

»Seekatti! Miks'et ottanut? Muilla tytöillä on.»

»En minä tiennyt...»

»Tiesithän sinä, kun eilen illalla sanottiin, että lähdetään
Karjansillan taakse hiekkatöyräälle hautajaisille ja jokaisen pitää
ottaa sokeria.»

»Ei sitä olisi tainnut äidillä ollakaan.»

»No, se on eri asia. Saat minulta, pannaan tämä kahtia», ja Liisa
puraisi sokerihitusesta puolet Elsalle.

Elsa otti vastenmielisesti tarjotun annin. Hän pelkäsi taas kovasti
Liisaa, kun he olivat kahden. Se oli niin suuri ja voimakkaan näköinen
siinä hänen rinnallaa.

Kontinkankaan kuvetta kulki metsätie Karjansillalle. Mutta siellä
kankaalla oli Tolo Mikko kivenhakkuussa ja tytöt pelkäsivät Mikkoa.
Siitä kerrottiin kaikenmoista, että se on hirveän ruma, sillä on
ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa ja kasvot aivan mustat ja se syö
sisiliskoja. Kauheinta kuitenkin oli, että se oli linnan lukkari. Samoin
pelkäsivät he Kivelän Ristoa, kun Mikko asui Kivelässä ja Risto joka
päivä kävi Mikolle kahvin viennissä ja oli sorakieli. Tytöt kiersivät
aina Kontinkangasta kuin kauhupaikkaa ainakin, kaartivat kaukaa peltojen
taitse. Ja niin etäältä eivät kiertäneet, etteivät olisi pelonalaisina
kankaalle tähystelleet. Mutta Latun Liisa teki niinkuin pojat, kulki
tietä suoraan kankaan kuvetta ja uskalsi mennä metsäänkin.

Kerran oli Liisa, kun he Ojanniemen Marin kanssa olivat kahden menneet
Karjansillalle, ottanut Marin syliinsä ja kantanut väkisten tietä ja
käyttänyt metsässäkin. Elsa pelkäsi samaa, ja kun Liisa lähti astua
reuhottamaan tietä, seurasi Elsa kuin tunnotonna jäljessä.

Kolkutus jo kuului. Elsaa pelotti, kun Liisa puheli kovalla äänellä.
Vaan kun tien ojelmukseen tulivat ja Risto näkyi kulkevan siellä edellä,
niin vavahti Elsa säikähdyksestä, sydän rupesi lyömään ja hän tarttui
Liisaa käteen ja henkeään pidätti.

Kahviputelli kainalossa asteli Risto, tallusteli ja tuumaili itsekseen.
Katseli taivaalle ja puitten latvoihin, pysähtyi tarkastelemaan muuatta
isoa kiveä tien vierellä. Sitä jonkun aikaa silmäiltyään lähti hän
astelemaan ja viittaili ja puhella pulpatti ja yhtäkkiä kyykistyi
tarkastelemaan muuatta muurahaiskekoa ja heitteli havuneuloja siihen.
Mutta kun huomasi tytöt jäljessään, heittäytyi hän äänettömäksi,
poikkesi tieltä ja painui kiireesti metsään.

Liisa nauroi ja esitteli, että ruvettaisiin härnäämään Ristoa.

»Voi ei ruveta», kielteli Elsa pelästyksissään ja rukoillen, »kuule, ei
ruveta, Liisa rakas».

Mutta varsin vain sentähden, kun Elsaa pelotti, Liisa alkoi hokea miten
pojatkin hokivat:

»Rlisto rlukka mene rlukkiisia rluumenia rlautapohja rleellä rliihestä
noutamaan.»

Liisa hoki sitä niin kauan kuin Ristoa vähänkään vilahteli puitten
välistä ja aina kovemmalla äänellä. Vasta kun kerrassaan näkyvistä
häipyi, katosi metsän peittoon, herkesi Liisakin huudettuaan vielä
kerran ja lujasti.

Elsa oli alussa kuin jähmetyksissä, vaan sitten purskahti häneltä itku.

»Jos vain Tolo Mikko tulee, niin minä sanon, että sinä se olit, joka
härnäsit Ristoa», tirskui Elsa ja uskoikin, että jos Tolo Mikko tulee,
niin se ei tee hänelle pahaa kun hän on ollut siivolla.

»Sano, sano. Minä raskin sanoa itsekin. Antaapa tulla niin minä sanon,
että Tolo Mikko, tölö nokka, Tolo Mikko, tölö nokka.» Ja Liisa alkoi
hokea sitä lujalla äänellä lähettääkseensä kivenhakkaajan kuultaviin
sanansa.

Elsa ei enää tyytynyt kävelemään, vaan lähti juosta silpomaan minkä
ennätti sydän kurkussa. Juoksi kankaan toiseen laitaan saakka, ettei
kolkutusta kuulunut.

Siellä vasta saattoi hän vapaasti hengittää, vaan sydän löi kiivaasti.
Ja hän tunsi vihaa Liisaa kohtaan ja toivoi hänelle pahaa. Toivoi, että
Tolo Mikko tulisi ja veisi Liisan vaikka iäksi. Eikä hän enää
välittänyt, vaikka Liisasta olisi tullutkin huono ihminen. Hän sanoikin
Liisalle kuin toivotuksena:

»Sinusta tulee huono ihminen.»

Sitä ei ollut Liisalle vielä muut sanoneet kuin akat ja niitten
puheisiin hän oli jo paatunut, niin ettei niistä juuri välittänyt muuta
kuin illalla aina pelotti. Elsan puhe oli aivan kuin joku poika olisi
häntä arvaamatta takaapäin niskaan lyönyt, ja sentähden hän äkkiä
synkistyi, puristi nyrkkiänsä ja ojenteli Elsaa kohti, joka seisoi
kyyristyksissään ja yhdessä kohti kuin olisi kivettynyt.

»Jos minä sivaltaisin sinua, niin ei jäisi kuin märkä sija», sanoi Liisa
hammasta purren.

Siinä seisoivat vastatusten vähän aikaa, vaan lopulta Liisa purskahti
kovaan itkuun.

»Se on vale, että minusta tulee huono ihminen, se on vale. Sinä
valehtelet ja kaikki valehtelevat.»

Nyrkeillä silmiään hieroi ja intti ehtimiseen valeeksi, itkien sydämensä
pohjasta.

Elsan rupesi käymään sääliksi Liisaa ja kaduttamaan ja häpeämään
sanojaan. Hän koetti jotakin Liisalle puhuakin hyvitykseksi, vaan Liisa
ei kuunnellut enää, astui kiivaasti tietä ja itki ääneen.

Lähempänä Karjansiltaa poikkesi Elsa tieltä ja kulki metsää kiertääkseen
Talluksen riihen luona olevaa suurta kiveä, jonka takana usein oli
herraspoikia, Montinin Jori ja Fågelbergin pojat väijymässä ja
syöksyivät sieltä yhtäkkiä ja kun kiinni saivat, niin suutelivat ja
puhuivat muuta rumaa. Ja se oli sitä pahempi, kun tytöt pelkäsivät, että
siitä tulee huonoksi ihmiseksi, jos herraspojat saavat suudella. Niin
oli Lampan Eedla kuullut äitinsä kerran puhuvan ja Eedla sen selitti
muille ja muut sen uskoivat todeksi. Mutta jotakin oli Eedla myös
kertonut, että jos heti pesee suunsa, heti paikalla, niin ei tulekaan.

Kerran oli Fågelbergin Fredrikki saanut Limmin Jennin kiinni ja
suudellut, vaan kun Jenni pääsi irti ja juoksi pakoon ja oli heti
löytänyt muutamassa mättään kolossa vettä ja siinä pessyt, niin oli
auttanut. Öisin oli hän kyllä pahoja unia nähnyt, kerran hyvin pahaa,
että oli huutamaan yöllä ruvennut, vaan kun äitinsä oli siunannut, niin
ei ollut sitten sen perästä nähnyt semmoista unta. Niin kerrottiin ja
kauheasti pelättiin herraspoikia.

Elsa tähysti Liisan kulkua ja pelkäsi, odotti joka silmänräpäys, että
nyt sieltä syöksevät pojat esiin. Ja itse hän kulki varoen, vaikka niin
etäältä kiersi, ja oli valmiina pakoon. Vaan yhtäkkiä ilmestyivät hänen
eteensä Tepon Iikka ja Lahdenperän Santeri, jotka nousivat katajapehkon
takaa. Siinä seisoivat he nyt vastatusten katsellen toisiaan silmästä
sisään, Elsa pelonalaisena, Iikka naurusuin, mutta Santeri kädet
nyrkissä ja uhkaavana alkoi:

»Miksi sinä minua kerran härnäsit?»

»En minä ole sinua koskaan härnännyt...» koetti Elsa sanoa, vaan Santeri
samassa pukkasi Elsaa niskaan, niin että Elsa silmälleen lankesi.

»Vieläkö vasta härnäät? Häh? Vieläkö vasta?» teuhusi Santeri innoissaan
ja painoi Elsaa niskasta maahan.

Elsa luuli, että hän kuolee ihan heti, kun santaakin meni suu täyteen,
eikä tahtonut saattaa hengittää. Vaan yhtäkkiä tunsi hän painon kohoavan
päältään, Santerin kouran irtaantuvan niskastaan ja kuuli Santerin
kimeästi rääkkyvän. Ja kun hän jaloilleen pääsi, näki hän Liisan
pyörittävän Santeria ja Santerin sitten syöksyvän pakoon ja yhä
rääkkyvän kuin syötävä.

Liisa tuli sitten Iikan luo ja tarttui Iikan rintapieluksiin.

»Miksi sinä, Iikka, annoit Santerin lyödä Elsaa?»

»Mitähän Elsakin on härnännyt Santeria.»

»Se on vale, ja jos olisinkin, niin Santeri on semmoinen, että se
haukkuu kaikkia. Oletko sinä Elsa koskaan härnännyt sitä?»

»En.»

»Niin no! Mitäs sinä pieksätit Elsasta? Häh?»

Siinä syntyi kova ottelu, jota Elsa vapisten ja itkien katseli.

Ottelevat kaatuivat molemmat, Liisa alle. Elsa sen verran ymmärsi, että
Liisa tappiolla on, ja itki yhä katkerammin hädissään eikä osannut
mitään tehdä avuksi. Hetken perästä nousivat ylös, vaan Liisa tarttui
uudestaan kiinni ja syntyi entistään ankarampi nujakka. Iikka nyt sortui
allekynsin ja Liisa istuallaan Iikan päällä läiski ja taputteli minkä
kerkesi.

Kun vihdoin erosivat, niin Iikka poismennessään haikeasti itki.

»Elä huoli Liisa.»

Liisa ei ollut enää kuulevinaankaan Iikkaa, lähti vain sanatonna
astumaan matkansa mukaan.

Aivan kankaan laidassa nousi Santeri pensaikosta, puljautui kuin
vesilintu sukkelosta ja alkoi:

»Tuleppas tänne Latun Liisa, karhumaija, poikatyttö, litulatu,
litulatu...»

»Seekatti! Menenkö ja vähän hatuutan?» kysyi Liisa kääntyen takaisin ja
oli nyrkit puristuksissa.

»Elä mene», pyysi Elsa, joka vielä pelkäsi, että jalat tutisi.

»Odottakoonpa. Satuthan kerran kautta kulkemaan, niin pysäytän ja kysyn,
kenen olet poika», uhkaili Liisa.

Sen kanssa he lähtivät taas matkaansa päin. Liisa kyseli oliko Elsa
loukkaantunut ja kuleksi sitten äänetönnä ja allapäin.

Elsa olisi suonut taas Liisalle kaikkea hyvää ja koetti kaikin tavoin
miellyttää häntä.

»Saa kai niitä härnätäkin Ristoa ja Mikkoa, kun ne ovat semmoisia»,
sanoi Elsa.

Liisa ei puhunut mitään, ajatteli vain itsekseen, että hän kysyy Tepolta
sitä, ja mietteissään asteli puhumatta sanaakaan.

»Vaan jos Iikka käypi kantelemassa äidillesi?» arveli Elsa vihdoin
äänettömyyden katkaisten.

»Ei käy. Iikka ei ole niitä poikia. Isälleen se kyllä sanoo, vaan isänsä
toruu--toruu se minuakin...»

Liisa painui taas äänettömäksi miettimään ja sitten omaksi
puolustuksekseen arveli:

»Mitähän Iikka antoi Santerin tehdä ilkeyttä, Iikka suurempi poika ja
ymmärtäväisempi, että olisi voinut kieltää Santeria», selitti Liisa
aivan kuin olisi kuullut vanhain ihmisten puhuvan.

Mutta ei hän sittenkään saanut tyydytetyksi täydellisesti itseään. Hän
katseli jälkeensä, että jos näkyisi Iikkaa, niin hän sanoisi, että
sovitaan pois Iikka.

»Sen Santerin olisi sietänyt saada, se on semmoinen että se on aina
pienempäinsä niskassa ilman mitään syytä», selitti Liisa.

Leikkipaikka oli jo lähellä. Tuolla näkyi hiekkatöyräs vähän matkan
päässä ja siellä tytöt leikkivät. Ne panivat kuperkeikkaa töyrästä alas.
Rinnakkain lähtivät töyräältä, huiskahtelivat sikin sokin, että jalkoja
oli pystyssä kuin torrakoita. Yhteen myttyyn keräytyivät rinteen alle ja
siitä kun selvisivät jaloilleen, niin alkoi semmoinen ilon metakka,
nauru ja huuto. Sitten taas rinnettä ylös ja huiskeikkaa alas.

Liisa pysäytti toverinsa ja kysyi:

»Eiköstään minusta tule huono ihminen?»

»Ei», vastasi Elsa empimättä ja vakuuttavasti ja hävetti häntä nyt
mahdottomasti, että oli sanonut Liisalle äsken niin.

»Kun rukoilee Jumalaa, niin eihän tule?»

»Ei.»

»Minäpä rukoilen aina. Ja minä tykkään sinusta.»

»Liisa ja Elsa», huudettiin tyttöjoukosta.

Semmoinen ilon puuska tapasi molemmat, niin Elsan kuin Liisankin, että
kohoksi maasta kiskasi. Liisa sieppasi Elsaa kädestä ja molemmat
lähtivät kuin tuulispää olisi heidät temmannut. Hyppyä juoksivat ja
Liisa tahdiksi lauloi:

    Rim min nällä reen
    evers perran pee
    litvik likka vee
    litvik likka vee
    vuotok rassassee
    unter riivantee.

Ja riemulla ottivat heitä toiset vastaan, varsinkin Elsaa hyväiltiin,
sillä Elsalla oli aina uusia ja hupaisia leikkejä.

Elsa esittelikin heti uutta leikkiä: enkelisille. Kukaan ei tiennyt
vielä miten sitä ollaan, vaan halukas oli jokainen.

»Me olisimme muka enkeleitä ja lentäisimme alas maahan», selitti hän ja
näytti miten piti hypätä. Kädet piti olla levällään ja toinen jalka
vähän koukussa taakse.

Sievältä se näytti toisistakin ja leikki alkoi. Niin että pian oli suuri
parvi enkeleitä lentämässä töyrään äyräältä alas maahan, josta
kiipesivät äyräälle ja taas enkeleinä alas.

»Katsokaa minua!» huusi jokainen lähtiessään lentämään ja koetti olla
miten paraiten enkelin näköinen.

Elsa hajotti palmikkonsa, levitti hiukset hartioille ja sitä noudattivat
heti kaikki. Vaan Elsa huomasi taas uutta siihen.

»Tytöt, tytöt! nyt minä tiedänkin miten vasta ollaan oikein kuin
enkeleitä ... nyt minä tiedät... Näin.»

»Voi, joo joo!» huusivat kaikki ja ehättivät riisuutumaan paitasilleen.

Nythän sitä vasta näytti oikein enkeliltä, jalatkin kun paremmin
näkyivät. Ja näin oli lystimpääkin.

»Katsokaa, tytöt, katsokaa minua!» huudettiin taas. Ja tosiaan
katseltiin, kuka se oli sievin enkeli. Elsa se paraiten muka osasi ja
jokainen koetti samalla tavalla panna tukkansa ja pitää päänsä, jalkansa
ja kätensä.

Se leikki oli hauskaa. Olisi vaikka kuinka kauan leikkinyt sitä, sillä
se tunnusti, vaan ei jaksanut. Lentää kyllä olisi jaksanut, vaan kiivetä
ei. Ja kun tuli Vimparin Aappo, niin Latun Liisa heti rupesi kärttämään
hautajaisille.

Enkelit pukeutuivat ihmisten lapsiksi ja rupesivat maallisiin toimiin,
murheellisiin toimiin. Talonpoikaiset hautajaiset pidettiin, sillä ei
ollut varustuksia tarpeeksi herrashautajaisia varten. Utin Elli taas
juhlallisesti saatettiin viimeiseen lepokammioonsa merimies Rahkolan
Sievä Siviänä ja taas kaivettiin ylös vietäväksi uudelleen jonakin
muuna, vaan jäi kuitenkin tällä kertaa taas sikseen.

Elsa esitti, että ruvettaisiin leikkimään kuninkaan pojan morsianta.
Siihen tarttuivat heti kaikki kuin takkiaiset.

»Minä rupean morsiameksi», ehdotteli Latun Liisa, yhtä halukas
hääpuuhiin kuin hautajaisiinkin.

»Minä rupean morsiameksi, Aappo olisi kuninkaan poika», ehdotti Takun
Hanna.

Vaan Elsa selitti, että se kuninkaan poika olisi vain mukamasten. Se ei
vielä olisi täällä, vaan tulisi sitten noutamaan morsiantaan ja veisi
sen hyvin kauas täältä, hyvin hyvin kauas, kauniiseen linnaan hyvin
kauniissa metsässä, semmoisessa, jossa puut olivat hyvin korkeat ja
metsässä kasvoi viheriä sammal, että oli aivan kuin viheriää samettia
olisi siinä. Linnan ympärillä on ruusupensaita, niin kauniita, ettei
muualla koko maailmassa.

Ja siellä on aina kesä ja linnut ja kaikki eläimet ovat aivan kesyjä.
Eikä siellä ole muita ihmisiä kuin se kuninkaan poika ja se on hyvin
kaunis.

Jokaisessa syntyi halu päästä sen kuninkaan pojan morsiameksi ja Elsalta
he sitä arvoa pyysivät. Hänen ympärillään hyppivät, taputtivat käsiään
ja kilvan kärttivät. Liisa enin hokelsi ja väkivetoon tahtoi, että hänen
pitää päästä morsiameksi, muuten hän ei rupea.

Ojanniemen Mari oli Elsan mielestä sopivin, se kun oli sievin ja pienin
ja se kuninkaan poika oli myös pieni.

»Sinä olisit, Liisa, muka sen morsiamen äiti ja se kuninkaan poika veisi
sinut mukaansa, ja sinä saisit siellä ruokaa laittaa ja hoitaa
kaikkea... Mari olisi morsian.»

Molemmat olivat tyytyväisiä ja sulasta hyvästä mielestä rupesi niin
morsian kuin morsiamen äiti pyörimään ja taputtivat käsiään. Vaan
toisetkaan eivät tyytyneet osattomina olemaan. Ja Elsan piti luvata mitä
tointa millekin. Helpostihan niitä löytyi ja tyytyivät ne, kunhan
jotakin saivat ja pääsivät mukaan tuonne hyvin kauas.

Vimparin Aapolle ei huomattu mitään tehtävää. Hautajaisia he eivät
osanneet leikkiä pastoritta, vaan häissä he eivät sitä koskaan
tarvinneet. Joku kyllä ehdotteli Aapolle rengin paikkaa, vaan Aappo ei
huolinut. Hän olisi halunnut olla kuninkaan poikana itsenä. Ja hän
närkästyi kun ei päässyt, uhotteli lähteä pois ja lähtikin, lähtiessään
viskaten lähellä olevaan vesikuoppaan Sievä Siviän, jonka viimeisen
lepokammion hän äsken oli niin juhlallisesti siunannut. Lampan Eedlalta
pääsi haikea itku ja muutkin tytöt päivittelivät, kun Aappo syyttömälle
raukalle vihojaan puski. Mutta Latun Liisa joutui Aapon jälkeen, joka
tiesi, että nyt hän on helisemässä, ja päästi rämäkän huudon jo ajoissa.
Vaan ei auttanut huuto. Liisa tapasi tukkapäästä kiinni ja
hatuuttaessaan arveli: »Vai tämä pastori!»

Liisa kun onki Sievä Siviä raukan kuopasta ja puisteli ja toi
omistajalleen ja joku esitteli että tullaan huomenna Karjasillan luo
pyykille, nukkien vaatteitten pesuun, ja pestessä muka keitettäisiin
kahvia ja oltaisiin niinkuin Pyykkisaarella, niin tuntui kaikista
hauskalle nyt jo, ja Eedlakin rauhoittui kokonaan ja pyyhki kyyneleensä.

Ja nyt tuli into ja kiire kuninkaan pojan morsianta pukemaan. Kuin
perhoset liikkuivat tytöt ympäriinsä ja poimivat kukkia helmat täyteen.
Niistä sidottiin kruunu ja seppeleitä. Sitä tehdessä puhuttiin siitä
kuninkaan pojasta kukin mielikuvituksensa luomia.

Se oli niin kaunis se kuninkaan poika, ettei koko maailmassa toista. Ja
linna niin komea, ettei koko kaupungissa niin komeaa rakennusta. Ja
siinä oli semmoinen sali, jonka katto oli kristallista ja seinät
kristallista ja samettimatot lattialla.

»Eikö olekin siellä metsässä semmoinen lasitörmä ja sen alla pumpuleita,
joihin saa hyppiä siltä törmältä?» kysyi Latun Liisa ja toiset myönsivät
ja kyselivät kukin omia mieluisiaan.

Variksenvarpaista laitettiin kruunu, valkoapilasta seppele olan yli ja
vyötäryksen ympäri, vyölinöistä puku kaikenmoisille laskoksille ja niin,
että käsivarret ja kaula olivat paljaina. Tukka oli hajallaan ja
oikeassa kädessä pieni kukkakimppu.

Semmoisissa koristuksissa pantiin hän istumaan vasenta kättään vasten
nojalleen ja sinnepäin katsomaan mistä odotettiin kuninkaan poikaa.
Toiset tytöt laskeusivat töyräältä alas sieltä katsomaan ja odottamaan
sulhoa tulevaksi. Ihastusta he olivat täynnä ja onnellisuutta jokainen,
saati sitten morsian. Joka hetki he odottivat, että milloin tulee
kuninkaan poika, ajaa mustilla hevosilla, joilla on kultasuitset ja
kaikki kullasta. Metsän laitaan tähystelivät, että alkaako jo
välähdellä, ja hiljaa kuiskaten puhuivat, että kyllä se kohta tulee.

Vaan kun toiselta puolen ilmestyi töyräälle Montinin Jori ja Vimparin
Aappo, niin lähtivät tytöt puittaamaan pakoon kuin kananpoikue ja
muitten kiire tempasi Liisankin mukaansa. Morsian raukka jäi yksinään
töyräälle eikä osannut liikkua paikaltaan, purskahti itkuun peloissaan.

Montinin Jori nauroi ja huusi:

»Flickor, kom då si!»

Muutamia tyttöjä kapusi töyräälle ja kummissaan katselivat pakenevia,
vaan kun huomasivat Ojanniemen Marin, niin remahtivat nauramaan.

»Pappa o' mamma, kom då si!» huusi joku tytöistä.

Pappa ja mamma tulivat lähemmäksi töyrään alle ja joku rouva kolmantena.
Nauroivat hekin nähdessään nyt sen kumman.

»Flickor, fråga hva' låss hon vara», huusi rouva.

»Kuka sinä olet?» kysäisi muuan.

»Mari.»

»Nii vaa mikä sinä lossa olla?» kysyi toinen.

Mari ei osannut vastata, nyyhki vain kasvot käsivarsien peitossa.

»Mikä se ole?», kysyi muuan tyttö Vimparin Aapolta, joka siinä seisoi
kädet taskussa ja naurusuin katsoi vuoroon kutakin.

»Se on Ojanniemen Mari.»

»Mari, miksi sinä olet kranssi päässä?» kysyi joku muita viisaampi.

»Kun mi-nä o-len ku-nin-kaan po-jan mor-sian.»

»Se on muka kuninkaan pojan morsian», alkoi Aappokin nyt häveltää ja
selitti se niin reimalla äänellä, että pappa ja mamma ja rouva töyrään
alla kuulivat.

»Ah morsian», lausui mamma.

»Jaja!» sanoi pappa. »Kuninkaan pojan morsian, eipä vähempää. Mutta
kaunis morsian.»

»Juu, sievä tyttö näyttää olevan», myönsi mamma ja toinen rouva sanoi:

»Erinomaisen sievä.»

Latun Liisa jo palasi takaisin, terhakan näköisenä seisahtui Marin
viereen, ikäänkuin että tulkaapa! Ja kun herra huusi sieltä alhaalta ja
kysyi Maria, kenen se on tyttö, huusi Liisa:

»Se on Ojanniemen Sannan.»

Sillä äänellä hän sen lausui ikäänkuin olisi sanonut: sen se on ja se ei
kuulu teihin.

»Ojanniemen Sannan... Mari on siis...» sanoi rouva toiselle ja tämä
nyökäytti päätään, että hän ymmärtää.

»Synti tyttöparkaa», sanoi rouva.

Herra piirteli kepillään santaan ja huusi sitten Joria noutamaan lantin,
jonka antaisi Marille.

Mutta Hulda, Jorin sisko, juoksi papan luo ja halusi hänkin antaa.

»Kenenkä sinä olet, sinä iso tyttö?» kysyi se toinen rouva Latun Liisaa
ja otti rahakukkaronsa.

Liisa häpesi, kun häntä sanottiin isoksi tytöksi, ja vetäytyi häpeissään
töyrään toiselle puolelle ja painui maahan, ettei näkyisi.

»Se on Latun Liisa», huusi Jori, ja Liisaa yhä enemmän hävetti, niin
että koetti vetäytyä likemmäksi maanpintaa, kun vielä luuli näkyvänsä.
Muuan tyttö tarjotteli hänelle rahaa, vaan hän ei ilennyt ottaa, ei
vaikka. Niin ujosteli.

Toisetkin tytöt nyt palailivat juoksun vilkkaa ja uteliaina
tiedustelivat, mitä herrasväki oli sanonut. Mari kertoi ja näytteli
kahta viisipennistä, joita jokainen katseli käsistään.

»Ketä kaikkia siinä oli?» kyselivät, jotka eivät olleet uskaltaneet niin
lähelle pysähtyä, että nähneet olisivat.

»Montinin herra ja rouva ja Karénin rouva, Montinin Jori, Hulda, Siiri
ja Lotta, Strömbergin Liisi ja Betti ja Gröndalin Fraiju ja Montinin
piika, jolla oli suuri kannannainen vasu kainalossa», selitti Liisa ja
arveli, että ne menivät Montinin kaukavainiolle leikkimään.

Sinne se oli mennyt Vimparin Aappokin herrasväen mukaan, ja arvelutti
tyttöjä, että jos se meni pastoriksi. Latun Liisa ehdotteli, että
lähtisivät katsomaa. Istuisivat jossain piilopaikassa, josta heitä ei
huomattaisi.

»Noustaan puihin istumaan siinä vainion aidan takana. Kierrettään tuolla
metsää jo edelle päin. Voi seekatti! Lähdetään! Nähdään kuin niillä on
niin komeasti.»

Toiset eivät olleet suostuvaiset tähän. Tuntui jo monella nälkä.

Elsalle tuli mieleen äiti ja alkoi huolettaa, että jos sitä on
vastustanut hyvin, ja syntyi semmoinen sääli ja kaipauksen tunne, että
tahtoi heti lähteä.

Marille tuli myös kiire kotia.

»Minun pitää lähteä näyttämään äidille näitä rahoja», sanoi hän.

»Ostetaan niillä nisua ja tullaan huomenna pitämään oikein herrasväen
hautajaisia. Niillä saadaan niin paljon, että varmaankin viidet
hautajaiset saadaan pitää», sanoi joku.

»Ostetaan, jos äiti ei tarvitse», sanoi Mari.

Ja sillä puhein lähdettiin kotia oikein kiiruulla. Niin kiirettä
kuitenkaan ei ollut, ettei Kontinkangasta joudettu kiertämään. Liisa
siellä vain yksinään meni suoraan ja mennessään lojusi jotakin muka
kasakkain laulua, niin että kangas raikui.



6


Semmoinen kiire oli Elsalla palatessaan, ettei malttanut muitten
joukossa kulkeakaan, vaan riensi kaukana edellä. Portilta juoksujalassa
sisään töytäisi ja sydän vavahteli ovea auki kiskaistessa.

Äiti oli rukin ääressä.

»No nytkö jo tulet?» sanoi äiti nyreästi. »Kun et viipynyt koko iltaakin
ja yötäkin.»

Ja käämin valmiiksi saatuaan istuutui hän kangaspuihinsa ja vihaisella
äänellä vielä sanoi:

»Niin kiire oli sinulla sinne lentoon, ettet malttanut käämiä kylliksi
tehdä, vaan pitää minun nekin laittaa, vaikka on kutomisessakin enemmän
työtä kuin tehdä jaksaisikaan.»

Hämmästyksissään seisoi Elsa keskeellä lattiaa, ei osannut mitään.

»No seiso nyt vielä siinä, tee edes muutama käämi, että saan rauhassa
tämän kankaan päätetyksi.»

Elsa istui nöyrästi rukin ääreen käämin tekoon. Ajatteli sanoa, että hän
ei uskonut kankaan näin pian loppuvan, luuli vasta huomenna.

Vaan äiti niittä solmiessaan sanoi:

»Minä koetin ehättää, että saisin tämän loppuun, ja loppuun tämän olisin
saanutkin ennemmin, vaan kun piti vielä rukin ääressäkin lanttasta
käämin teossa. Mikä kiire sinulla olikin sinne juoksuun ... ja kehtaakin
iso tytön torvelo.»

Elsan sydäntä jo puri, hävetti ja suututti häntä, että posket kuumina
karehtivat. Kuin tuupaten tuli uhkamielinen ajatus, että jos vielä äiti
sanoo, niin hän vastustaa, raaskii sanoa vaikka mitä. Ja hän mietti,
mitä sanoisi. Vaan kun ei äiti mitään puhunut, niin istui Elsa ääneti,
murjotti vihassa. Kauan hän ei kuitenkaan vihaansa pitänyt, sillä kun
hän tuli katsoneeksi äitiin, joka koetti kutoa minkä suinkin kerkesi,
niin siirtyi ynseys mielestä, meni kuin lumi Siljalta jäältä tuulen
puhaltaessa. Sääli ja rakkaus lämmitti mieltä ja muutamiin kirkkaisiin
kyyneliin suli viimeisetkin vihan rippeet. Hävetti kovasti, että oli
pahaa ajatellutkaan.

Kun kudonta oli loppunut ja äiti alkoi lappaa kangasta, puheli hän
leppyneenä:

»Et sinä olisi joutanut sinne koko päiväksi purjastamaan. Rikkailla on
aikaa, vaan köyhän lapsen pitää jo pienestä pitäen oppia työtä tekemään,
muuten on nälkäkuolema edessä. Pitäähän sinunkin jo sen ymmärtää. Ja
tiedäthän sinä, kuinka lujasta meille leipä lähtee. Minun pitää tehdä
työtä minkä suinkin jaksaa. Sinunkin pitäisi koettaa auttaa minua. Mihin
sinä lapsi raukka muutoin joudut, jos minusta pian aika jättyy. Maailman
jalkoihin, huutolaiseksi, sen sinä hyvin tiedät...»

Vaan siihen jäi puhe ja lappaminenkin, kun tuli yskänkohtaus. Niin
rajuksi ratkesi ryvintä, että henkimenneisiin asti. Tuolille jos ei
päässyt istumaan, niin siihen olisi lattialle nyykistynyt. Kauan sitä
kesti, enemmän aikaa kuin ennen. Elsaa pelotti jo, ettei se helpotakaan,
vaan tukehduttaa siihen paikkaan.

Viimein kuitenkin yskä tuntui vähän väsäytyvän, ja kun pahin puuska oli
sivu, niin siitähän se laantui laantumistaan. Vaan niin heikoksi vei,
ettei jaksanut jaloilleen, istua piti vielä ja odottaa voimain
palautumista.

»Kyllä minä tässä suoriudun hiljalleen ja kykenen lähtemään», puhui äiti
rykäysten seasta ja paineli sydänalaansa.

Vasta kun äiti oli mennyt purkautui Elsan itku, puhkesi yhtäkkiä ja
ryntäsi kuin sulkunsa särkenyt tulva. Hän ei olisi voinut sitä pidättää,
vaan ei halunnutkaan. Heittäytyi vuoteelle, painoi kasvonsa pään
alustaan ja antoi itkulle täyden vallan. Hän ei voinut mitään ajatella,
ajatukset ikäänkuin juoksivat vetenä. Hetken perästä tuli mieleen kuvia,
jotka vaihtuivat nopeaan, ja hän näki ne aivan kuin silmissään: äiti
käämiä tekemässä ... äiti istui tuolilla ja ryki henkimenneisiin ...
äiti kuoli...

Kuolleen äidin kuva pysähtyi mieleen hetkiseksi. Ja ahdistava tunne
täytti Elsan sydänalan aivan kuin olisi tahtonut pakahuttaa, ettei
henkikään päässyt kulkemaan, kurkkuun salpautui. Mutta kun viimein pääsi
tulemaan, niin laukesi kovaan parahdukseen.

»Ei ole kuollut!» huudahti Elsa tuskan äänellä, vaan vihaisestikin,
ikäänkuin sille kuvalle sanoen: sinä valehtelet. Vaan se kuva pysyi yhä
mielessä, ja kun siirtyi hiljalleen pois, niin tuli sijaan
köyhäinhuutokauppa. Siinä muodossa se tuli kuin Elsa oli kerran nähnyt.
Mutta itse seisoi hän nyt korkealla tuolilla ja myötiin,--ruma akka
ojensi käsiään ottaakseen häntä.

Tuntui kuin se akka olisi seisonut ihan hänen vieressään. Ruumista
karsi. Ei olisi uskaltanut katsoa huoneelle, vaikka mikä olisi ollut!
Kääri vain kätensä päänalustan ympäri ja painoi päänsä sitä vasten.
Koetti puristaa silmänsä umpeen lujasti, että se kuva poistuisi
mielestä, vaan ei ollut apua. Pelotti kauheasti ja kylmä karsi ruumista.
Vasta kun pisti päänsä päänalustan alle, niin oli parempi olla, vaikka
muu ruumis kaulaa myöten tuntuikin turvattomalta. Mutta sieltä
päänalustan alta uskalsi kuitenkin kurkistaa huoneelle, ja kun näki,
ettei ollutkaan sitä akkaa, niin hävisi pelko. Vierestä tuolilta sai
äidin saalin ja sen levitti peitoksi, ja huppukorviin kun paneusi, niin
oli kuin turvan takana, jottei pelottanut ollenkaan.

Kuohuva mieli asettui ja sen mukaan itkukin laimentui ja alkoi saattaa
ajatuksiaankin asetella. Vaikka tahtoivathan ne äskeiset kuvat vielä
mieleen pyrkiä, vaan kun tulivat, niin kurkisti saalin liepeen alta
huoneelle ja silloin näki, ettei siellä ollut mitään, ei äitiä kuolleena
eikä sitä rumaa akkaa vuoteen vieressä. Sillä tavoin niitten kuvien
täytyi aina poistua, ja harvemmin ne enää pakkausivatkaan.

Mutta siellä saalin alla tuli ikävä äitiä ja rupesi ajatteluttamaan,
että jos äiti ei ole jaksanut Montinille saakka sen kankaansa kanssa,
vaan on kadulle lyykistynyt. Ja sitä enemmän rupesi vaivaamaan, kuta
enemmän ajatteli ja koetti vakuutella, että on se jaksanut. Lopulla pani
se niin levottomaksi, että piti lähteä katsomaan.

Juoksujalassa kulki hän katuja, ei joutanut arvelemaan, että mitä
ihmiset ajattelevat, ei tullut edes mieleenkään. Huolena oli vain äiti.

Sitä menoaan tuli hän Montinin portille ja oli levollisempi, kun äitiä
ei ollut kadulla näkynyt, että tottakai se sitten on jaksanut. Vaan
varmuudeksi halutti nähdä. Sisään ei kuitenkaan viitsinyt mennä eikä
kartanollekaan oikein, että jos huomaavat tai jos sattuisi Montinin Jori
ja tytöt tulemaan. Hiljalleen vetäytyi seinänviertä ja pidätteli
nyyhkytystä, joka aika ajoin vielä pulpahti kuin pore vedenpintaan.
Nurkan takaa sitten kurkisti. Kyökin ikkuna sopikin näkymään verannan
kulman takaa, kun pitkäksi kaulansa kurkotti. Tikapuut olivat pahasti
edessä, vaan kun laskeutui kumarruksiin, niin puolapuitten välistä näki
alaruudut. Ja sieltäpä nyt näkyi vähän äidin päätä, toinen puoli
takaraivoa ja vähän olkapäätäkin. Äiti se oli. Tuntui äkkiä hyvälle,
posket karahtivat kuumiksi ja suukin hymyyn vetäytyi. Kerran näkyi
akkunasta toista kättä, huivin kun kaulalta nosti päälaelle. Ja nyt oli
ihan varma tosi, että se oli äiti. Ja semmoinen mielihyvä syntyi, että
naurun hykähdys tuli ääneen. Ja helpolla mielellä saattoi palata
takaisin.

Kaikki pelko oli poissa, mieli iloinen ja nöyrä. Hän päätti, ettei hän
enää mene leikkimään kauas, vaan on kotona ja tekee äidille käämejä,
niin ettei äidiltä koskaan lopu. Ja hän rupeaa kutomaan tiuhtanauhaa
jota myy ja saa rahaa, että elävät äidin kanssa oikein hyvin. Jumalalta
rukoilee, että metsästä löytäisi aarteen, josta aina käy rahaa
hakemassa, kun tarvitsevat, ja antaa Nikkilän emännällekin. Ja on niin
lysti olla, että vaikka tulisi keisari tahtomaan ottotytökseen, niin ei
lähtisi. Sittenkin kun hän suureksi tulee, on hän äidin tykönä.

Kotona hän haki tiuhtanansa ja käpynsä valmiiksi, että kun äiti tulee ja
antaa lankaa, niin rupeaa hän kutomaan.

Mutta äiti viipyi kauan ja tuntui oudolta olla yksin. Kangaspuut tuossa
olivat tyhjänä. Pölkyltä riippui alusvaate ja polkimet repottivat
lattialla, tiuhtavarvat olivat pystössä loukossa, jousi ikkunalla ja
sukkula, jossa oli vielä puolinainen käämi. Istuimella oli äidin
arkihame ja röijy ja lipokkaat vierekkäin istuimen alla. Kello naksutti
kovasti, ja kun löi tuntimäärää, niin pelotti oikein. Tuntui
yksinäiselle ja oudolle, että itku pyrki tulemaan.

Pojat juoksivat kadulla roirosilla ja tytöt hyppäsivät nuoralla. Elsaa
ei haluttanut katsoakaan heitä. Tuntui kuin olisivat olleet kaikki
vieraita. Ei välittänyt lehmistäkään, joita kulki häkiltä, ei
Helunastakaan, jonka Nikkilän emäntä oli itse hakenut. Meni istumaan
kangaspuille, painoi poskensa äidin hametta vasten ja puhkesi hiljaiseen
itkuun, tietämättä mitä oikein itki.

Itkun lähteet vähitellen kuivuivat ja ajatukset alkoivat juosta. Vaan
kun hän taas katseli ympärilleen kamarissa, jossa kaikki muistuttivat
äidistä, palautui kaipauksen tunne ja silmät uudelleen kastuivat. Hän
painoi uudelleen poskensa äidin vaatteisiin ja ääneensä rukoili
Jumalalta anteeksi, että oli ollut semmoinen.

Ja kun äiti vihdoin tuli, ikkunan ohi astui, valtasi Elsan ahdistava
ilon puuska, niin että hän huudahtaen syöksyi äitiään vastaan kadulle ja
tarttui äitiä vyötäryksiin.

»Hohoi», huokasi äiti istahtaessaan tuolille raukeana.

»Niin olen kuin lankavyyhti. Oli sitä vaille, ettei tarvinnut kadulla
levähtää. No hyvä onkin, että saa nyt huoletonna olla vähän aikaa:
Montinilta en nyt saanutkaan enää kudottavaa, vaan huomenna tuodaan
Jäntiltä», selitti hän tyytyväisenä ja laihat kasvot vähän kuin
punoittivat.

»Tuossa on silliä», sanoi hän sillä äänellä, kuin olisi se ollut jotakin
harvinaista herkkua, ja levitti kaapin päälle paperikääryn, jossa
läjässään rotkotti puolikymmentä suurta sillin lahnaketta ja löyhkäsivät
härskiä hajua.

»Ja onpa minulla muutakin hyvyyttä», sanoi hän, taskustaan kaivaen
toisen paperikääryn, pienen kouransilmään menevän.

»Siinä on teetä.»

Elsa katseli uteliaana ja hyvillään. Teetä hän ei ollut koskaan saanut,
ainakaan muistanut. Hän ei tiennyt miten sitä syödään ja mille se
maistuu.

»Eipä sanota persolle, se on makeaa», sanoi äitikin ensiksi nauraen, kun
Elsa häneltä sitä kyseli, vaan kuitenkin sitten lisäsi: »No kohtapa
tiedät; me keitämme sitä tänä iltana.»

»Jopa minä tiedänkin, jopa tiedänkin», päkelsi hän iloissaan, vaan se
selittänyt tarkempaan. Mielessään kuvitteli, että sitä juodaan kuin
kahvia. Teekupiksi ja teevadiksihan niitä sanottiikin, josta kahvia
juotiin. Mutta tuntui, että tee on makeaa, makeampaa kuin siirappi.

Äiti katseli rahojaan, luki kämmenellään hopeoitaan ja muutamia
lantteja. Kaksi kymmenpennistä antoi, joilla käski Elsan mennä sokeria
ostamaan, ja jäi itse yhä katselemaan kämmenelleen. Ei ollut iso läjä,
minkä oli saanut pitkänä kankaasta. Eihän siinä ollutkaan kaikki, kun
oli jo etukäteen pitänyt ottaa muutamia markkoja. Oli nyt saanut
kyynärältä viittä penniä vähemmän kuin ennen. Oli rouva arvellut, ettei
kannata maksaa enempi. Vaan antoihan rouva silliä ja teetä ja oli
sanonut, että harvat kutovat niin hyvää vaatetta kuin Viioska.

Hyyryrahan kun maksoi näistä, niin ei paljon jäänyt jäljelle. Mutta
tulipa hyyry jo etukäteen maksetuksi, ja Jäntin emäntä lupasi hyvän
kutomapalkan.

Hän koputti Elsaa ikkunaan ja kutsui takaisin, antoi kymmenpennisen ja
sanoi:

»No, ota tuon edestä soikeita korppuja. Käsketään Nikkilän emäntäkin
teelle.» Ja itsekseen jäi vielä tuumailemaan, että kun sai tuota teetä,
että ei tarvinnut kahvia ostaa kankaan loppiaisiksi, niin ostaa häntä
muutaman korpun.

»No nyt me saamme herkutella», sanoi äiti hymyillen Elsaa, kun tämä oli
tullut asialtaan. »Tule nyt syömään, niin juomme sitten teetä korpun
kanssa päälle, että suu jää makeaksi.»

Leipää, kylmiä potaatteja ja silliä oli ruuaksi. Vaan sillit eivät
maistuneet Elsalle, ne olivat kesäytyneitä ja haisivat. Hän jykersi
leipää ja söi muutaman potaatin. Mutta mielensä oli iloinen
ja tyytyväinen, sitä enemmän kun äiti oli suostunut hänen
nauhankutomispuuhaansa, josta hän oli heti kertonut.

»Hyvähän se on, että jotakin koettaa. Saahan tuota sitäkin koettaa»,
sanoi äiti.

Hyvillään kertoi Elsa aikeensa Nikkilän emännälle, käydessään häntä
teelle kutsumassa.

»Niin vainkin, niin vainkin, apuun päin se on», sanoi Nikkilän emäntä ja
kammariin tultua sanoi Viion leskelle:

»Kyllä Elsasta pian teille apu tulee, kun se on jo niin halukas. Pian se
valtaa istuimen äidiltään. Kun se vielä vähän kasvaa, että jalat
polkimiin yltää, niin ei tarvitse äidin kuin vähän ohjailla aluksi ja
sitten vain katsella. Mureetta saatte sitten odottaa vanhuuttanne».

Viion leski hengähti ja sanoi:

»Vielä saa kasvaa Elsa ennen kuin kykenee kangaspuihin istumaan. Eikä
sillä niihin ole kiirettä vielä, kun Jumala minulle terveyttä ja voimia
suonee. Muuta tointa kun saisi, niin olisi paljoa parempi, ja tottapa
Jumala on nähnyt jotain Elsankin varalle.»

»No joo, onhan se niinkin», myönsi Nikkilän emäntä.

»Istukaa emäntä.»

»Eihän se kankaankutominenkaan helppoa ole», sanoi Nikkilän emäntä
istuttuaan.

»Ei ole, sen minä tunnen ruumissani. Hyvin se on syönyt minun voimiani,
eikähän tuosta ala saada palkkaakaan.--Tulkaapa ottamaan emäntä teetä.»

»Oikeinko tässä teetkin.»

»Niin no kankaan loppiaisia. Varsinko tuota senkään vuoksi olisi, vaan
Montinin rouva antoi vähän teelehtiä.--Ottakaa korppukin, onhan siinä
siksi.»

»Kiitoksia. Vai antoi rouva teelehtiä.»

»Se on niin hyväsydäminen se rouva», alkoi Viion leski ylistellä. »Kun
kuuli minun rykivän, niin sanoi, että teilläpä kuulustaa olevan paha
yskä, minä annan teille vähän teelehtiä, että saatte teevettä, se on
hyvää rinnalle. Ja puodista kävi paperikääryn, luodin verran minkä lie
pannut.»

»Sillä lailla.»

»Hyvänsuuntainenhan se on... Poismenossa olin portilla, niin piika
juoksutti jälkeeni ja pisti käsiin paperimytyn. Siinä oli sillejä
useampia nauloja.»

»Isoja sillejä», sanoi Nikkilän emäntä ja tirkisteli kellastuneita,
suuria kalan lahnakkeita, jotka haiskahtivat niin oudolle Nikkilän
emännänkin nenään, että kipristeli.

»Niin. Ovat ne vähän kesäytyneitä, vaan kyllä niitä syöpi meikäläinen,
jonka on pitänyt oppia ruoka järestään syömään», sanoi Viion leski,
vaikka väkinäistä oli hänellekin niitten syönti ja sen maulla saanut
muutaman palan niellyksi, kun ne olivat hyvän tahdon antia.

»Taitaapa olla antelias ihminen», arveli Nikkilän emäntä.

»Joo, se on kelpo ihminen kaikin puolin. Sekinhän siinä on jo koko etu,
että se toimittaa työtä köyhille.»

Elsakin puuttui puheeseen ja kertoi, että Montinin herra oli antanut
Ojanniemen Marille kymmenen penniä.

»Missä?»

»No nehän menivät Montinin herra ja rouva ja lapset ja muita herrasväkiä
Montinin kaukavainiolle, kun me leikimme hiekkatöyräällä. Me olimme
kuninkaan pojan morsiamisilla juuri. Kun se tulivat, juoksimme me muut
pakoon, vaan Mari, joka oli morsian ja istui töyräällä, ei kerennyt,
vaan jäi siihen ja herra antoi tyttäriensä Marille viedä kymmenen
penniä.»

»Kuninkaan pojan morsiamisilla», nauroi Nikkilän emäntä. »Ne häntä
kuvittelee nuo lapset.»

Viion leskikin hymähti ja yltyi kiittämään Montineja ja toivotti heille
Jumalan siunausta, iankaikkista hyvää ja ajallistakin onnea.

»Minkään maallisen tarpeessa he eivät olekaan, vaan suokoon Jumala, että
he näkisivät iloa lapsistaan.»

»Joo, sehän se olisi hyvä asia, että lapsista tulisi vanhemmille iloa»,
sanoi emäntäkin.

»Ottakaa lisää teetä», käski Viion leski.

Nikkilän emäntä yritti kiittelemään, että ei toki enää, ja katseli kuin
kahden vaiheilla. Mietti, että hän ei juo, vaan Nikkilälle vie tämän
kupin, jos kehtaisi sanoa.

»Tulkaa ottamaan.»

»Kiitoksia, juokaa itse vain, johan se minulle riittää yksikin kuppi.»

»On sitä täällä. Tulkaa vain juomaan, niin viedään sitten
Nikkilällekin.»

»Te nyt lääkkeenne juotatte minulle, minä vien tämän Nikkilälle, minun
osalleni kyllä yksikin riittää», väitti nyt tiukasti emäntä. Eikä se
siitä parantunutkaan, vaikka Viion leski vielä tarjoili, kun emäntä toi
kupit ja kiitteli Nikkilän puolesta.

»Ei makeaa mahan täydeltä», sanoi emäntä ja nauroi.

Viion leski maksoi huoneen vuokran.

»Pitää maksaa rahojen aikana.»

»Eihän se ole kuukauden päätäkään vielä», arveli emäntä jotakin
sanoakseen kuitenkin, vaikka oli hyvillään saaliista, että saa velkansa
maksaa ja saa Nikkilä raukalle vähän mieluista ruokaa pitkästä kotvasta.

»Vaan minua se ei vahingoita, jos maksan ennen, kun kuitenkin on rahat
käsissä, ja teille se voi olla hyväänkin tarpeeseen.»

»Ei se tarpeetonta ole, jos paljonkin saisi. Niin no. Jos sattuu teille
joskus että ei olisi aikoinaan maksaa, niin odotan minä etemmäksikin.»

Niin, sillä tavallahan se sopii.»

»Niin autetaan mekin huonot tässä toisiamme voimaimme mukaan. Niinhän
sitä sanotaan, että ei niin rikasta, joka ei apua tarvitse, eikä niin
köyhää, joka ei auttaa voi.»

Siitä lähti puhe kulkemaan siihen suuntaan, että pienellä eläjällä on
monta tarvetta ja ottaa usein lujalle, vaan yht'äkkiä aukeaa umpiperä.

»Mitenkäs kävi minulle tänä päivänä», selitti Viion leski.

»Montinin rouvalta en saanut enää työtä, se kun aikoi lopettaa tykkänään
kankaitten kudottamisen. Minä ajattelemaan, että...»

»Mitä nyt nykitään, kun parta loppui», ehätti emäntä väliin nauraa
hekattaen.

»Minne mennä työtä kysymään», jatkoi leski vakavasti.

»Tuntui kamalalle ajatellessa, että jos työtönnä häätyy olemaan
vähemmänkin aikaa. Vaan ajattelin kuitenkin, että kyllä Jumala huolen
pitää. Kotiin tullessani tulee Jäntin emäntä vastaan ja kyselemättä
rupeaa tarjoilemaan kangasta aivan kuin olisi tiennyt, että sitä vailla
olen. Niin paljon saatte kuin kutoa kerkiätte, sanoi.»

»Sillä lailla.»

»Minä ajattelin, että noin Jumala huolta pitää.»

»Niin», myönsi emäntä vakavan näköisenä.

»Ja monta kertaa on illalla syöty viimeinen leipäkannikka, eikä ole
ollut tietoa, mistä huomenna saadaan, vaan saatu on aina.»

»Niinhän se on, että usein syö köyhä viimeisensä, vaan elää kuitenkin.»

»Elää, kun panee luottamuksensa häneen, jolta kaikki hyvyys tulee.»

»Joo», myönsi emäntä nyökyttäen ruumistaan.

»Hänen armollaan minä nämä leskivuoteni olen elänyt, en suinkaan omin
voimin. Kovia koettelemuksia on ollut, vaan hän on voimia antanut, joka
kuormankin on pannut.»

Nikkilän emäntä istui vakavana, käsi poskella mietteissään. Omalle
kohdalleen hän ei ollut ajatellut Jumalan huolenpitoa koskaan, eikä
nytkään ajatellut. Hän ei ollut elämässään huomannut mitään
ihmeellisempää. Lehmästä ja lakinteolla oli hän hankkinut toimeentulon
ja nuljahtanut nikarasta nikaraan aina jollakin tavalla. Se ainoa oli
hänen mieleensä pystynyt, kun Latun emäntä toi verorahat, kun hän ei
osannut ajatella mistä saisi ja Viion leski näytti hänestä olevan
Jumalan valittu, josta Jumala alituisesti huolta pitää ja jonka sanan
Jumala täyttää muillekin. Itsensä tunsi hän niin mitättömäksi tuon
Jumalan valitun edessä.

Viion leskikin istui hetken ääneti ajatellen, miten Jumala oli ohjaillut
hänen elämäänsä joka kohdassa. Hän tahtoi Nikkilän emännällekin sen
näyttää.

»Kun Viio hukkui, näytti minusta elämä kamalalta. Näytti kerrassaan
mustalta ja ahtaalta avara maailma. Kaikki muut elivät elämätään,
hommasivat ja hurisivat kuin kesällä nuo mettiäiset kedolla. Minä olin
aivan haluton elämään, kun poissa oli nyt se, jota olin enin
rakastanut.»

»Niin, suru se mahtaa olla puolison kuolemasta, kun jo niin pahalle
tuntuu kun lapsen viepi tuoni», keskeytti emäntä. »Kun meiltä Janne
kuoli, niin se vähän koski meitä kumpaakin Nikkilän kanssa, se pahalle
tuntui. Vaan se olikin erinomainen lapsi, nerokas ja kaunis kuin omena,
semmoinen pyöreämuotoinen ja pystynokkainen...»

»Meillä eläminen alkoi olla huoleton, ei puutetta ollut juuri mistään.
Omaa taloakin puuhattiin. Niin huoletti, että miten minä heikko nainen
tulen toimeen lapsineni. En apua osannut odottaa enemmän kuin tuo
aavalle meren selälle laivasta pudonnut, jolla ei ole muuta kuin allansa
vesi vetelä.»

»Niin.»

»Vaan minä löysin pelastuksen kallion: Jumalan. Minä en ollut koskaan
häntä muistanut, kun hyvät päivät olivat, olin maailmaan kiintynyt,
iloiten onneani, rakastin tätä elämää ja ylitse kaikkea Viioa, pidin
häntä Jumalanani.»

»Jumala otti hänet pois, näyttääkseen että on se vielä parempi»,
täydenteli emäntä lesken puhetta.

»Niin. Jumala viisaudessaan antoi minulle tämän kurituksen, että minä
näkisin, että hän on ylitse kaikkea ja häntä tulee rakastaa ja häneen
luottaa.»

Nikkilän emännän pää kallistui enemmän käden varaan ja yhä totisemmaksi
kävi muotonsa. Hän ei ollut pitänyt muuna kuin vahingon tapauksena sitä,
että Nikkilä putosi laivan rakennustelineeltä ja siinä ruhjoutui
tuommoiseksi kuin nyt oli. Ja muitten kanssa puhellessa, kun tuli
Jumalaa asiaan sekoitetuksi, ei hän tarkoittanut eikä muitten puheista
ottanut ymmärtääkseen muuta kuin jotakin semmoista, että Jumalan
sallimatta se ei olisi tapahtunut, tai toisin sanoen, Jumalalla olisi
ollut voima ja valta estää tapaus. Vaan nyt johtui ajattelemaan, että
Jumalan tahdosta se tapahtui. Jumala tarkoitti varmaan hänelle samaa
kuin Viion leskelle. Hänkin oli kai rakastanut Nikkilää liiaksi. Ja sen
vuoksi se sitten Jannekin kuoli, kun he sitä rakastivat. Hän sen nyt
ymmärsi hyvin ja uskoi.

»Sen vuoksihan Jumala käski Abrahamin uhrata ainoan poikansa, että
näkisi rakastaako Abrahami enemmän häntä vai poikaansa», tuli emännältä
ääneen.

»Niin, hän uskoi ja luotti Herraan», lausui leski. »Minä en Jumalaa
tuntenutkaan, hän oli vieras minulle. Kyllä minä häntä rukoilin,
varsinkin myrskyjen aikana, että hän varjelisi Viioa, vaan se
rukoileminen oli semmoista kuin se oli, ilman uskoa. Minä pelkäsin
kauheasti juuri rukoiltuanikin. Minä Viioa kehoittelin rupeamaan maalla
asuksimaan, senkin puolesta että minulla oli niin äärettömän ikävä, kun
hän oli pitkät ajat kotoa poissa, vaan varsinkin sen tähden, että
mielestäni oli turvallisempi elämä maalla kuin merellä. En ajatellut
sitä, että Jumala on kaikkialla yhtä voimakas Jumala. Jos minä olisin
luottanut Jumalaan, olisin rakastanut Viioa vähemmän ja Jumalaa enemmän,
niin hän olisi antanut Viionkin elää», lausui leski ja painui
mietteisiinsä. Mieleen kuvastui onnen ja ilon aika, jota he nyt
eläisivät yhdessä Jumalaa rakastaen. Hänen silmänsä kostuivat ja
välähtelivät kirkkaasti.

Kun olisi Jumala kutsuessaan käyttänyt muita keinoja ja antanut Viion
elää, kurittanut muuten vaikka kuinka ankarasti... Vaan Jumalahan tiesi
mitä kuritusta kukin tarvitsee. Hän oli ehkä niin synnin uneen vaipunut,
ettei muulla keinolla olisi herännyt.

Nikkilän emäntäkin mietiskeli, että toisin voisivat heilläkin olla
asiat. Janne elää vielä ja Nikkilä terveenä olla ja työssä kulkea
niinkuin muutkin. Vaan kun hän oli huomannut, että Jumala oli ohjaillut
heidänkin elämäänsä, syntyi hänessä usko, että Jumala auttaa häntäkin
niinkuin Viion leskeäkin. Kaikkiahan se auttaa, jotka häneen turvaavat.
Hänestä näytti kirkkaalta elämä. Oli kuin olisi pilvessä ollut tähän
asti ja hän odottanut aina auringon pääsevän paistamaan ja silloin
tällöin nähnytkin sen pilven raosta, vaan uusi pilvi sen taas peittänyt.
Mutta nyt oli selvänä taivas, pilvet kaikki katoamassa. Hän uskoi, että
Jumala voi parantaa vielä Nikkilän, ja toivoi sitä. Saihan Jobikin
takaisin kaksinkertaisesti kaikki, mitä oli menettänyt.

»Ei, pitää lähteä, toisinaan siellä isä kaipailee», sanoi emäntä, kun
oli asiansa ajatellut hyväksi ja äänettömyys tuntui pitkälliseltä.
Kiitellen ja hyvästellen lähti ja mennessään vielä lupaili, että hän
auttaa puolestaan, kun sopii.

Tyytyväisenä puuhaili Viion leski pieniä kotiaskareitaan hyvitellen aina
uudelleen mieltään sillä, kun sai työtä Jäntin emännältä. Huomenna tuo
emäntä langat. Se sopikin hyvin, että sai tämän iltaa rauhallisesti
levähtää, ei olisi malttanutkaan olla kehimistä aloittamatta, jos tänään
olisi ainekset saanut. Levähdys tuntui hyvältä, mieli oli hilpeä ja
iloinen. Ja elämän taas näin helpolta tuntuessa kiitteli hän
ajatuksissaan Jumalaa, joka hänestä tuntui olevan armosta rikas,
suloinen ja laupias, joka elättää, kasvattaa ja lohduttaa niin kuin
rakas isä.

Oli aivan hiljaista pienessä kamarissa, sillä Elsakin myyrästi omissa
ajatuksissaan. Hänestä tuntui niin kuin nyt olisi ollut sunnuntai-ilta.
Vaan muuten oli niin hauska nyt, ettei ollut koskaan ennen ollut.

Tee ei ollut maistunut makealle, ei saattanut juoda ollenkaan. Korppua
paljaaltaan nakertaen katseli hän ulos ikkunasta. Aurinko paistoi
kirkontornin ristiin ja vaskipalloon ristin alla.

Jos tuonne asti kiipeäisi, niin näkisi varmaan kauas merelle, sinne
jossa isä hukkui.

Hän muisteli muuatta kertaa, kun isä oli kotona ja hänen kanssaan
leikki. Äiti uunin edessä ammensi padasta valkeaa riisiryynipuuroa.
Tämän muisti aina, kun äiti jotakin isästä puhui, tai kun näki jossakin
keitettävän riisiryynipuuroa. Heillä sitä ei ollut sen jälkeen ollut.

»Äiti.»

»No, lapseni?»

»Kun minä kudon nauhaa ja saan rahaa, niin keitetään riisiryynipuuroa ja
te kerrotte sitten oikein paljon isästä.»

Äiti purskahti nauramaan helakasti.

»Miksi riisiryynipuuroa, ja miksi juuri silloin kertoa isästä?»

»Niin kun...» Sen enempää ei osannut selittää.

»Isä on taivaassa, lapseni. Rukoillaan me, että Jumala ottaisi meidätkin
täältä pian sinne isän luo.»

Niin Elsa rukoilikin, mutta mieluummin hän kuitenkin toivoi sitä, että
he saisivat joskus riisiryynipuuroa. Tuntui aivan kuin isäkin silloin
tulisi kotia.



7


Juoksun vilkkaa tuli Vimparin Aappo kotia ja oli hyvillään aivan kuin
olisi lehmän saanut. Alkoi selittää höveltää retkestään ja oli semmoista
kerrottavaa, että äitinsäkin oikein istahti kuuntelemaan ja
ihmettelemään. Siskonsa ja veljensä seisoivat hänen ympärillään, suu
auki ja silmät renkaina.

»Minä sain lemunaatia ja kahvia ja nisua jos kuinka paljon, piparkakkuja
ja pritsässiä ja kaikkia ... ja konvehtia ...», luetteli Aappo yhteen
henkäykseen.

Toisilla lapsilla herahteli vesi suuhun. Aappo oli tuonut monta makeaa
kertomusta kaupungilta, joista heillä oli siis oma käsityksensä.

Sinne heillä paloi mieli ja kovasti he useinkin ahdistelivat äitiään
laskemaan heidät kerjuulle. Nyt syntyi kerrassaan rynnäkkö. Niin
paistoivat he kaikki yhdestä suustaan haluaan äidille, etteivät suinkaan
kipeimmässä nälässään sen kiivaammin leipää karttaneet. Isommasta
pienimpään mankuivat hätäisinä kuin kissanpenikat lihan hajuun
päästyään.

»Eihän teistä ole vielä. Eksyisitte ensimmäisessä kadunkulmassa», koetti
äiti rauhoittaa.

»Minä en eksy», väitti Ville, Aapon jälestä vanhin joukosta, vaan
melkein matalin, sillä hänen pituutensa oli läjäytynyt hartioitten alle
suureksi kyttyräksi.

Tiukasti väittivät muutkin ja terhentelivät.

»Suu kiinni ja heti! Kun nostavat semmoisen sodan ja huutavat ettei
kuule omaa ääntään. Ei pääse yksikään. Kyllä sinne kerkiätte.--Mitä sinä
sanoit, Aappo?»

Aappo kertoi että Karénin rouva oli kysellyt kaikkia ja aikonut tulla
käymään täällä. Lapset ymmärsivät, että hekin saavat nyt nisua ja kahvia
ja niitä muita, mitä Aappokin oli saanut. Äiti taas toivoi vaatteen apua
parastaan.

Olisi siunattu apu, jos olisi saanut vanhoja vaatteita, kun ne olivat
nuo lapset niin alastomia. Vaan eihän niistä herrasväen käynneistä ollut
useinkaan apua. Kävivät ilman aikojaan katsomassa, pistivät lantin
jonkun lapsen kouraan tai jakoivat namusia. Eipä sillä että se olisi
köyhänkään lapsen suu tuohesta, vaan tarpeellisempaa olisi muu apu ruuan
tai vaatteen puolesta. Vaan kun hän oikein ajatteli, niin ei ollut
odotettavissa mitään, ja vastenmieliseltä alkoi tuntua koko rouvan tulo
ja melkein pelotti. Herrasväki oli semmoista mahdikasta ja olivat
nyrpyllä nenin aina köyhän luona.

»Ja sattuikin juuri parhaaseen siivoon», sanoi hän silmäillen
ympärilleen.

Puhdasta hänkin olisi halunnut. Vaan puhtaanapitoon olisi kaikki hänen
aikansa huvennutkin, ettei olisi saanut rikkaa ristiin pannuksi
ansiokseen. Ja siitähän sitä oli usein riitaa ja jatinaa Vimparin
kanssa.

»Muut vaimot nuo ansaitsevat aina jonkun pennin, vaan sinä et ole saanut
homehtunutta äyriä», alkoi aina Vimpari.

»Liekö noita semmoisia vaimoja», arveli toinen.

»Montakin», väitti Vimpari ja luki esimerkkejä, miten se ja sekin vaimo
saa niin ja niinkin paljon ja miten muuan elättää miehensäkin, ettei sen
muuta tarvitse kuin olla.

»Lapsettomia ihmisiä, kummako niitten. Jaksavat tehdä.»

»Et suinkaan sinäkään niin voimaton ole, ettet jaksaisi jotakin.»

»Jos jaksaisinkin, niin en kerkiä. Tuommoinen liuta lapsia, jotka
kärhäävät ja paahtavat alinomaa ympärillä, nyhtävät ja polttavat, että
olen kuin viholaispensaassa. En suinkaan joutaisi välistä päätäni
sammuttamaan.»

»Mitä olet niitä niin viljalta rakennellut», hotasi Vimpari
kylläyksissään.

Ja siitä se lähti tulinen kiista. Lasten paljoudesta siirryttiin
kiistelemään siitä, kenen syy oli, että he olivat tulleet naimisiin.
Lopuksi kaapattiin asia mikä tahansa, kunhan vain saatiin viskata syytös
toista kohti, ettei mitään olisi velaksi jäänyt.

Riidan perästä koetti vaimo hommata jotakin työtä, vaan ei siitä tullut
tuon parempaa. Ulkotöihin ei päässyt ja vaikea oli saada kotitöitä. Jos
joskus saikin sitten, niin ei se päässyt valmistumaan, niin että
teettäjä nouti työnsä keskentekoisena. Siitä sai Vimpari aina lisää
aihetta moittiakseen vaimoansa laiskaksi. Muihin myös, vieraisiin,
syntyi luulo ja levisi puheena, että Vimparin vaimo on laiska ja
saamaton, ja arveltiin, ettei Vimparin niin köyhiä olisi, jos se akka
viitsisi työtä tehdä.

»Se sinun äitisi ei taida muuta tehdä kuin ristissä käsin istua ja
odottaa, että sinä palan suuhun tuot», oli kerran muutamassa talossa
sanottu Aapolle, ja samaan suuntaan lausuttiin milloin missäkin. Aappo
kuljetti terveiset kotia ja ne kipeästi koskivat äitiin. Ja sen ne aina
vaikuttivat, että hän heitti siivoomisen neliölleen, antoi asunnon olla,
niin kuin se oli ja tuli, lasten tehdä ja tolskata, haki työtä ja sen
ääressä myyräsi. Vaan sen pitempää vaikutusta ei kuitenkaan ihmisten
puheilla ollut kuin miehensä syytöksillä. Ne unehtuivat jonkun ajan
kuluttua, ikään kuin polkeutuivat siihen likaan ja siivottomuuteen, joka
syntyi nopeasti hänen kätensä ja silmänsä muussa työssä ollessa.

Tuommoinen siivottomuuden aika se oli nytkin alullaan. Hän oli saanut
kehruuksia ja istui työssään puuliiterissä, siellä toivoi rauhassa
saavansa olla. Vaan tallissapa, jossa he asuivat, oli asiat isosti
muuttuneet sitten kuin hän puolen päivän aikana lähti ja silloin
sivumennen korjata hotasi. Ja aivan äskenkin kävi asettelemassa melua ja
siirteli paikoilleen yhtä ja toista liikuteltua esinettä.

Sängystä oli peitteen tapainen ja muinainen turkki, joka oli
päänalupolsterin virassa, kiskottu lattialle, niin että ei ollut
jäljellä kuin paikkainen olkimatrassi, joka levällään siinä kirjavana
paistoi ja muuan nurkka törrötti pystyssä kuin ilmaa nuuskien.
Vaateriekaleita oli ympäriinsä lattialla kuin olisi niitä kylvetty.
Likavesiämpäri oli loukosta kuljetettu keskilattialle ja sen ympärillä
oli luudan tynkiä: lehmät kaivolla juomassa, koko karja. Tallilapio,
jonka äiti senkin seitsemän kertaa oli ylisille toimittanut, oli taas
alaalla ja keskilattialla: se oli oikein semmoinen kasanskireki, jolla
joku herrana ajoi. Arkun kannella, jota pöytänä käytettiin, oli
mustakylkinen pata, jauhopuuroa puolillaan, ja vieressä piimäkuppi,
jossa uiskenteli pari lusikkaa. Noessa oli useampain lasten kädet ja
muutamilla oli suupielet ja posket puurossa, leuka ja rinta piimässä.
Alarikilla oli isän vanhat saappaat jalassa ja takki päällä ja lakkinsa,
jossa oli punainen vuori, nurin käännettynä, sillä hän se oli herra,
joka ajeli kasanskireellä. Ville oli paljain säärin, hän oli ripustanut
housunsa muutaman seipään nokkaan purjeeksi laivaansa, jona oli toinen
pilttuu. Toisessa pilttuussa oli Kristiinalla kauppapuoti, josta sai
ostaa, tietysti mitä vain tahtoi. Ja kaikki he olivat olevinaan jotakin,
sitä varten varustuksensa kullakin ja komeat mielestään: rojua kaikki
tyynni, saatu mistä sattui, josta lapsen mielikuvitus teki mitä tahansa.
Jonkun verran arvoa olisi äitikin niille voinut antaa, vaan näin
vierasten käetessä ei hän saattanut muuta kuin siunailla sitä siivoa ja
komentaa tiukasti kutakin hajoittamaan laitoksensa ja joutavat
kiireimmiten viemään tunkiolle.

»Rupea, Aappo kulta, sinäkin siivoamaan, että näyttäisi vähänkään
ihmisten asunnolta», pyyteli hän.

Mutta tuskin saivat pahinta siivoa korjatuksi, kun jo Karénin rouva
toisen rouvasihmisen kanssa tuli kartanolle.

He katselivat sinne asuinrakennukseen ja yrittivät muutamasta ovesta,
vaan Aappo huusi tallin ovelta:

»Täällä me asutaan.»

Kämmeniään yhteen lyöden he siunailivat ja päätään nyökyttivät tallin
ovelle tultuaan. Katselivat toisiaan hetkisen ikäänkuin että untako he
näkevät vai ilmissäkö ovat ja sitten taas siunailivat. Vähän selvittyään
päätäysi Karénin rouva kyselemään:

»Eikö tämä ole talli?»

»Talli», vastasi Vimparin vaimo naurahtaen. »Tämä on tuon Kurolan
talli.»

»No kuinka te tallissa?»

»Tallissako asutaan.»

»Niin.»

»No, se kun on köyhällä pakko olla miten milloinkin. On tulot niin
niukat, niin täytyy tyytyä asuntoon huonomman näköiseenkin.»

»No, onhan teillä mies.»

»On mies semmoinen roskatyöntekijä vain, halpapalkkainen. Ja tähän
nykyyn tuo on aikakin, mimmoista tuo lie, että välistä ei ole työtä
huonoakaan. Kädestä kärsään köyhän saalis, minkä meilläkin, että pitää
koettaa muussa päästä niin vähällä kuin suinkin, että saisi ruokaa
hengen piteiksi. Ja näin kesäaikana sitä tuleekin asunnon puolesta
toimeen, kunhan on katosta ja vähän seiniä sateen ja tuulen suojaksi»,
selitteli eukko.

»Montako teillä on lasta?»

»Tässähän nämä on kaikki, kahdeksan niitä pitäisi olla.»

»Onko teiltä kuollut yhtään?»

»Ei. Eihän nuo ole edes kuolevaa sorttia.»

»No kuinka te niin? Se on Jumalan tahto, että ne elävät.»

»Jos tuo lienee.»

»Kuinka te sanotte _jos_, kyllä se on», sanoi rouva hyvin vakavasti.

»Sanotaan, että vaivaisen kaikki lapset elää, vaivaiselta kaikki
kuolee», arveli vaimo.

»Jaa ei se ole niin, vaan se on niin kuin Jumala tahtoo», vakuutteli
rouva juhlallisesti ja melkein nuhtelevasti, ja toinenkin rouvasihminen
todisti:

»Juu, kyllä se niin on kuin Jumala tahtoo.»

»Vaan te ette varmaan luota Jumalaan», alkoi rouva udella. »Ette pidä
hyvänä mitä hän antaa?»

»Jumalaan se on asia itsekullakin, niin rikkaalla kuin köyhällä. Ja se
tulee ottaa, mikä annetaan, vaan sitä näissä oloissa tulee välistä
ajattelemaan jos jotain.»

»Jaa jaa. Te ette rukoile Jumalalta apua. Käyttekö te kirkossa koskaan?»
tiedusteli rouva tiukemmasti ja innoissaan.

»Ei tuota ole tullut käydyksi tiheään. Eihän sitä pääse siirtymään
tuolta pätinäkunnalta, paljo portista ulos päkähtämään.»

»Kyllä sitä sen verran pääsee. Ottaa vaikka jonkun toisen siksi aikaa
hoitamaan.»

Vimparin vaimo ei puhunut mitään, alkoi poimia muutamia ryysyjä
lattialta. Vieraat alkoivat puhella ruotsia keskenään. Äänestä ja
viittauksista saattoi vaimo arvata mitä ne puhelivat ja häntä hävetti,
niin että posket kuumana karehti.

»Kuinka ne nuo lapset ovat noin likaisia?» kysyi se toinen vieras.

»Harvoinhan nuo tuon näköisiä ovatkaan. Minä olin tuolla työssäni
liiterin nurkassa vähän aikaa, niin sillä aikaa ovat täällä rypeneet ja
pahnastaneet.»

»Niin vähän pidetään huolta puhtaudesta. Jos sitä on köyhäkin, niin ei
siltä ole pakko liassa olla», sanoi Karénin rouva nuhtelevalla tavalla.

Vaimo avasi jo suunsa, vaan siihen salpasi sanan ajatus, että eivät ne
ymmärrä kuitenkaan. Onnetonta kaikki moittii. Tekipä hän niin tai näin,
niin kaikkialla on aita matala hänen päälleen.

Vieraat raukoittelivat Villeä, joka kyyrötti keskilattialla pää melkein
hartioitten sisässä ja sääret paljaina.

»Onko se vaivainen tuo poika?» kysyi Karénin rouva haikeasti.

»Onhan se semmoinen kyyryselkä.»

»Hyvä isä raukkaa! Miten se on tullut?»

»Siinä oli syöjä pienempänä, ja se sen noin läjään kääri.»

»Ette vissiin aikanaan käyneet lääkärin luona?»

»Ei käyty ollenkaan.»

Vieraat kummastelivat keskenään päätään heilutellen ja Karénin rouva
sanoi:

»Minä sanon sen suoraan: te ette rakasta lapsianne. Te annatte lastenne
sairastaa ja tulla vaivaisiksi ja antaisitte ehkä kuoliakin käymättä
lääkärin luona.»

»Kuollakin saavat, kun ovat kuollakseen», sanoi vaimo kylmäkiskoisella
äänellä.

»Herre Gud», siunailivat vieraat. He päättelivät keskenään, että jos
menisi lääkärin luo ja selittäisi, että on köyhä ja lapsi sairastaa,
niin varmaan lääkäri auttaisi eikä vaatisi maksua. Ja onhan
köyhäinhoidon johtokunta, josta saa apua varattomat. Vaan alhaisempi
kansa on semmoista: ei välitä. Niillä ei ole tuntoa lapsiaan kohtaan sen
vertaa, että ne viitsisivät jotakin toimia. Samanlaista se on niitten
opetus ja kasvatus kuin hoitokin. Siksi niistä tulee pahantekijöitä ja
huonoja.

»Käypikö näistä yksikään koulua?»

»Ei käy.»

»Jaa», nyökkäsi rouva päätään kumppanilleen ja tuimansekaisella äänellä
kääntyi vaimolle puhumaan:

»Sitä vartenhan kansakoulut ovat, että köyhä kansa saa panna niihin
lapsiaan.»

»Sitä varten ne mahtavat olla, ja monen köyhän lapsi niissä käypikin,
vaan ei ole meiltä sopinut panna yhtään, kun nuo muut eivät kykene
portista ulos ja Aapolla ei ole aikaa, on tarvittu kotona se.»

»Tuskin niitä on kotonakaan opetettu lukemaan.»

»Aappo jo lukee puhtaasti, ja jo Villekin kyhäilee melkolailla, ja
yrittelee tuo Kristiinakin jo. Ei meillä ollut opetuskirjoja muita kuin
Luonnonkirja. Aapinen oli, vaan ovat sen jo repineet lehdiksi ja
tuhranneet.»

»No aapinen ei ole niin kallis, ettei sitä saisi ostetuksi, jos kuin
köyhä olisi, vaan se on huolettomuutta suorastaan», sanoi jäykästi
rouva.

Vaimo seisoi kuin syytetty ainakin. Kyllä hänkin mielestään myönsi, että
totta se oli. Vimparikin oli anniskeluun vienyt monenkin aapisen hinnan
ja oli hän sitä sanonut monta kertaa Vimparille, että sen sijaan kun
kuljet anniskelussa, menisit kirjakauppaan ja ostaisit lapselle aapisen.
Vaan ei hän nyt vieraille tahtonut ruveta miestään moittimaan.

»Eikö se ole kumma, jos tuommoisella kasvatuksella tuleekin lapsista
pahantekijöitä», sanoi rouva.

»Tulevan näkyy semmoisistakin, joilla on aapiset hyvät ja kirjoja
kainalot täynnä», puolusteli vaimo. »Se on Herran kädessä, eikä ihmisen
vallassa.»

»Jaa, jaa, vaan lapset ovat Herran lahjat ja vanhemmat ovat
edesvastauksessa niitten elämästä. Lapsi tulee ahkerasti Jumalan sanalla
neuvoa ja siihen totuttaa jo pienestä, rakkaudella kohdella, rakkaudella
rangaistakin; vaan oletteko niin tehnyt, sitä minä en luule, sillä se ei
siltä näytä», puhui rouva jo vähän nyreyksissään vaimon vastauksista.

Ei yhtään päivää kulunut, ettei vaimo olisi ajatellut lapsiaan.
Iltasella kun ne toinen toisensa perästä vetäytyivät vuoteelle ja
pujottautuivat ryysypeitteen alle ja siinä vielä sipattelivat kierähteli
äidin hiljainen siunaus heitä ja kohosi Jumalan luo rukous heidän
puolestaan. Ja aamusella kun he nukkuivat, kyhjöttivät paljaina peitteet
pois potkittuaan, niin äiti peitellen raukkojaan kuvaili heille kullekin
hyvää osaa tässä elämässä. Ja usein päivälläkin, kun he telmivät ja
mellastivat, niin äidin ajatuksen kulkivat heidän elämänsä polkua. Hän
kuvaili heille mitä parasta osasi. Pojistaan näki minkä käsityöläisenä,
minkä reippaana, uljaana merimiehenä tai muuna kunnon ihmisenä,
tyttärensä hyvinä palvelijoina. Hän ei tullut koskaan ajatelleeksikaan,
että niistä tulisi pahantekijöitä ja huonoja ihmisiä yhdestäkään. Vaan
nyt heräsi hän kuin unesta.

»Eihän tuota tiedä, mitä niistä voi tulla. Pahuuteen en ole heitä
neuvonut koskaan ja koettanut olen, minkä vain olen voinut ja
ymmärtänyt, hyvään ohjailla. Vajavaista se on kyllä ollut ja
puutteellista. Eikä ole aina tullut niin tehdyksi kuin olisi pitänyt,
vaan on usein päässyt paha sisu ja turmeltunut luonto näkymään ja
vaikuttamaan», selitti hän itkien.

Lapset alkoivat keräytyä äitinsä ympärille ja vieraita karsaasti
katsella.

Vaan Karénin rouva oli tyytyväisen näköinen, kun oli saanut sanansa
vaimoon vaikuttamaan. Säälitellen puhui hän toverilleen lapsista,
joitten täytyi kasvaa kuin luontokappaleet tallissa. Vanhemmat jos
olisivatkin, niin se ei niin tuntuisi, sillä se on heidän oma syynsä,
vaan kun viattomain lasten täytyy kärsiä vanhempain kelvottomuuden
tähden.

Hän vahvistui nyt päätöksessään ottaa Aappo kasvatikseen. Omin silmin
oli nähnyt, mistä kurjuudesta pelastaa tämän pojan ottaessaan sen.
Olihan siitä huojennusta vanhemmillekin jo täällä ajassakin.

»Kyllä se olisi Jumalalle otollinen työ», vakuutteli toinen
rouvasihminen huokaavalla äänellä, joka ilmoitti, että hänkin tekisi
samanlaisen Jumalalle otollisen työn, jos voisi.

»Ei suinkaan vanhemmilla ole mitään sitä vastaan, että minä otan Aapon
kasvatikseni», sanoi rouva vaimolle aavistaen jotakin ilon remausta ja
kiitossanojen tulvaa, johon valmisteli mielessään vastaukseksi:
kiittäkäät taivaallista isää.

Vaimo vastasi muuttumattomalla muodolla kuin jo kauan ja tarkkaan
mietittyyn asiaan:

»Mitä tuo sanonee Vimpari.»

Karénin rouva oli aivan hämmästyksissään ja toinen rouvasihminen katseli
semmoisella muodolla, joka merkitsi, että mitä ihmettä!

Pitkän äänettömyyden perästä kysyi Karénin rouva:

»No mitä te itse arvelette?»

»Hyvä kai se Aappo raukalle olisi päästä hyvien ihmisten turviin,
siellähän ei olisi hätäpäivää.»

»Minä ottaisin aivan kuin omaksi pojakseni ja kouluttaisin», selitti
rouva aikeensa melkein loppuun asti, koetteeksi että eikö äidin muoto
sittenkään muuttuisi.

»Liiaksi sitä siinä olisi», sanoi äiti jäykällä äänellä ja levollisesti
kuin äskenkin. »Se jo olisi hyvää parempi, kun saisi Aappo asiapojan
paikkaan vaate- ja ruokapalkalla. Siinähän tuo oppisi vähän ihmisyyttä,
jota ei tuolla kerjuuretkillä liene opittavissa.»

»Vaan minä ottaisin aivan kuin omaksi lapsekseni», tokotti yhä rouva,
ikäänkuin tuo äiti ei olisi ymmärtänyt vieläkään oikein asiaa.

»Liian paljon ottaisi rouva vaivaa päälleen. Sillä mahtaisiko tuo taipua
parempien ihmisten tapoihin näin halvasta kodista lähtenyt ja aivan
halpaisista vanhemmista. Työpaikan kun saisi jonkun, niin siinähän se
Aappo olisi lähempänä säätyään. On sitä ollut Vimparin kanssa puhettakin
joskus, että pitäisi käydä tarjottelemassa Aappoa ammattimiehille tai
mihin tahansa, kunhan olisi vakinaista hommaa. Vaan eihän niissä
köyhissä ole toimittajaa, minkä meissäkin. Ei ole useinkaan työtä
Vimparille itselleenkään. Eikä se Aappo tosin ole joutanutkaan vielä.
Kun on tulot niin tuiki niukat ja joukko suuri, niin on Aapon pitänyt
käydä lisää elatusvaroja anelemassa. Muista lapsista ei ole vielä
siihenkään toimeen», selitti äiti seisoen keskilattialla, lapset
ympärillään hameesta kukin kiinni pitäen. Aappo yksin seisoi erillään,
lakki takaraivolla ja kädet taskussa.

»No kysykää Vimparilta, suostuuko hän siihen, että minä otan Aapon»,
sanoi Karénin rouva, joka jo alkoi kyllästyä vaimon epäyksiin ja
selityksiin. Mutta hänen halunsa oli kiihtynyt saada Aappo, ja sentähden
hän oikein painokkaalla äänellä lisäsi:

»Sanokaa, että minä otan hänet aivan kuin omaksi lapsekseni.»

»Saatanhan minä sanoa. Kiitoksia vain rouvalle, joka on niin
hyväntahtoinen.»

Kiitetty ei enää ajatellutkaan: kiittäkäät taivaallista isää. Eikä
kasvoiltaankaan näkynyt kainoa vaatimattomuutta niinkuin alussa, rikkaan
mahtavuus vain. Hän oli nyreällä mielellä siitä, ettei tuo vaimo ollut
toisella tavoin vastaanottanut hänen hyväntahtoisuuttaan. Kylmällä
äänellä sanoi hän hyvästin eikä päätään kääntänyt, vaikka vaimo syyti
kiitoksia ja Jumalan siunauksia hänen jälkeensä. Ei ollut
kuulevinaankaan, vaikka ei malttanut olla toisella korvalla
kuuntelemattakaan.

Vimparin vaimo jäi ajatuksiinsa. Hänen mielensä oli iloa täynnä, vaan ei
niin täynnä, ettei vähän huoltakin olisi mahtunut. Että Aappo pääsisi
ihmisiin ja koulua käymään, olihan se toki odottamaton onni, niin suuri
hyvä, että tuskin saattoi uskoa sitä oikein todeksikaan, vaikka uskoihan
sen, kun muisti miten rouva oli monta kertaa vakuuttanut. Mutta ikävältä
tuntui ajatella, että lapsi tulisi hänestä erilleen. Rakasti hän kaikkia
lapsiaan, vaan Aappo oli häntä lähinnä. Aappohan oli elatustoimiin
suurta osaa ottanut ja hänellä apuna ollut, jopa alkanut viimeiseltä
puolustella häntä isänkin vihamielisyyttä vastaan. Vähin sanoillakin,
vaan varsinkin käytöksessään oli osoittanut äitiä suosivansa. Ja nyt
vietäisiin tämä perheen toimekkain jäsen, melkeinpä elatusisä, apumies,
ystävä, se josta oli enin ja lähin toivo. Se tuntui kovemmalta kuin
kaipuu. Mutta taas toisekseen, kun Aappo pääsisi lukuteille, niin
hänestä oli enemmän syytä toivoa, että hän pian voisi ruveta auttamaan
vanhempiaan ja siskojaan. Virkamiestä ei äiti pojastaan osannut
toivoakaan, vaan jotakin pienempää herraa. Se olisi jo hyvä.

Kun Vimpari tuli kotia ja vaimo selitti hänelle, että Aappoa on käyty
kysymässä ottopojaksi, niin luuli Vimpari että eukko höpsii. Vaan kun
Aappokin sen todeksi intti ja äiti takitilaan selvitti koko jutun, niin
Vimpari sanoi:

»No antaa mennä! Onhan noita meillä lapsia jäämäänkin asti. Kun
ottaisivat jokaisen, niin päästäisiin mekin muorin kanssa vähän
väljemmille vesille. Eikä tiedä, jos kouluttaa Aapon papiksi», latosteli
isä.

»Ajattele, ettei ole köyhällä valtaa: pannaan vaikka papiksi», naurahti
vaimo.

»No ei se niin kumma olisi. On niistä ennenkin köyhän pojista tullut
suuria virkamiehiä. Ja kun Aappo pääsee kouluja ja akatemioita
kulkemaan, niin eihän siinä auta muu kuin totuus, että pappina se Aappo
vielä köröttää», torisi Vimpari ja sitä hän jäi yhä jauhamaan, kun Aappo
lähti ilmoittamaan, että lupa on valmis.

Aappo alussa oli ajatellut sitä, että kun hän pääsee sinne herraskylään,
niin saa syödä lihaa ja pottuja aina niin paljon kuin jaksaa ja varmaan
nisuakin ja tottapa sai vaatteetkin, jotka rouva toimittaisi, pyytäisi
vaikka Montinin rouvalta jotkut Jorin vanhat vaatteet. Isän puhe hänen
papiksi tulemisestaan ei mennyt hänen päähänsä. Häntä oli alkanut jo
kyllästyttää pappina olo tyttöjen leikeissä ja muusta hän ei osannut
papin arvoa ajatella. Mutta koulunkäyntiä hän ajatteli mielellään ja se
tuntui mukavalle. Hän näki itsensä herraspoikana, sievissä vaatteissa ja
kirjoja kainalossa. Itsekseen puhui ja mietti, että mitähän toiset pojat
sanovat, kun saavat tietää. Entä tytöt? Viion Elsalle, jolle hänellä oli
kanimieltä siitä, ettei se häntä kuninkaanpojaksi ottanut, teki mieli
lähteä sanomaan onneaan. Ja sen kautta hän kulkikin, että jos Elsa
sattuisi ulkona olemaan, niin sanoisi. Mutta ei hän nähnyt Elsaa ulkona,
vilaukselta vain akkunan edessä korppu kädessä.

»Saan sitä minäkin vielä», huusi Aappo ja pinkaisi juoksujalassa
menemään, mielessään kuvaillen jo tänä iltana saavansa hyvyyttä jos
jonkinlaista.

Mutta toisin oli mielensä illalla, kun hän makasi Karénin rouvan
kyökissä tuoleille tehdyllä vuoteella. Koko olonsa tuntui oudolle ja
alastomalle kuin päänsäkin, josta tukka oli kolittu melkein päänahkaa
myöten. Hän häpesi päätänsä, sillä ainahan hän niinkuin muutkin härnäsi
niitä, joilla oli lyhyt tukka: kolipää kiven raossa, kolipää kiven
raossa. Hän itki jo senkin tähden. Vaan muutenkin oli paha. Oli
nälkäkin. Illalliseksi hän oli saanut pienen voitaleivän ja hienon
viipaleen lihaa, kupin teetä ja sen kanssa pienen korpun ja pullan.
Enempää ei annettu, vaikka oli paljonkin. Piika oli sanonut, ettei
anneta kuin vähäsen, jotta vatsa pienenisi. Vaan se selitys ei nälkää
poistanut. Aappo tunsi tuskia vain tuosta ärsytyksestä.

Voi, kun hän halustaan olisi ollut kotona, jossa olisi saanut syödä
jauhopuuroa ja piimää. Ikävä oli kotia sinne talliin kaikin puolin.

Ikävä oli siskoja, äitiä ja isääkin. Tuntui, että niillä olisi paljon
lystimpi. Hän itki, itki kunnes nukkui.

Useita päiviä oli Aappo, ettei käynyt entisessä kodissaan,
pistäytynytkään. Eikä hän liikkunut muuallakaan, oleskeli vain uudessa
kodissaan kyökissä. Ja siellä hän sai opetusta enimmäkseen piialta, vaan
usein rouvalta itseltäänkin, neuvoja miten ei saa tehdä ja olla, kävellä
ja katsoa, istua ja seisoa, syödä ja juoda, suutaan pitää, käsiään
pitää, nauraa, puhua. Sanalla sanoen, jos Aappo mitä teki, niin kuuli
hän: ei noin... Mutta sai hän myös neuvoja enemmän kuin muistaa jaksoi,
miten pitää. Aappo oli aina iltasella väsynyt neuvojen kuuntelemisesta
ja yöllä näki pahoja unia, ja joskus piika ja toisinaan rouvakin tuli
painajaisena ahdistelemaan.

Niin kauan Aappo sai asua kyökissä ja olla piian opetuslapsena, kuin
tuotiin uudet vaatteet. Mutta kun hän oli peseytynyt vielä ja pukeutunut
uusiin vaatteisiinsa, vei rouva hänet sisälle ja kohteli häntä hellästi
hyväillen. Puhui kauniisti siitä, että Aapon tulisi olla tottelevainen
hänelle, tarkasti mieleen panna, mitä hän neuvoo, ja käski kutsua häntä
tädiksi ja sanoi Aappoa nimittävänsä Abeksi. Suuteli ristiäisiksi ja
antoi namusia.

Makeisia purren kulki Abe tädin taluttamana huoneesta huoneeseen, joissa
sai nähdä kuvatauluja ja muita kauniita esineitä, joita ei ennen ollut
nähnyt. Täti selitteli niitä nimeltään ja viraltaan.

»Tässä on sinun kamarisi», sanoi täti, kun tulivat muutamaan pieneen
huoneeseen. »Tässä sinä saat nukkua yösi, tuossa sängyssä, täällä pitää
kirjasi tuossa hyllyllä ja täällä lukea läksysi.»

Abe katseli sievää rautasänkyä, jossa oli kullan näköiset koristukset ja
lumivalkoinen peite sänkyvaatteitten päällä. Makea hymy levitti hänen
suunsa pitkäksi viivaksi ja silmäkullat tulivat suuriksi kuin
suitsirenkaat. Täti antoi vielä anteeksi tämän Aben ruman
hymyilemistavan, ei hennonnut häiritä lapsen hyvää mieltä, jota
nähdessään hän itsekin tunsi mielensä iloiseksi.

Ei ollut joutanut Abe tähän asti katselemaan vaatetustaan, vaikka mieli
teki. Silloin tällöin kerkesi pikimmältään silmäämään kenkiään ja niihin
hän ei ollut tyytyväinen, kun ne olivat korkearuojuiset ja nauhoilla
kiinni, mielestään tyttöjen kengät. Vaan nyt vei täti hänet salissa
suuren peilin eteen ja sanoi:

»Katsoppas nyt itseäsikin. Katso kuin olet sievä.»

Täti laskeutui polvilleen kuvastimen eteen, pani Aben kädet kaulaansa ja
omat kätensä kiersi Aben vartalon ympäri.

»Katso, lapseni peiliin», sanoi hän, kun Abe ujostellen painoi päänsä
alas. Ja kun hetken aikaa oli katseltu, suuteli hän äkkiä Abea: puristi
rinnoilleen, taas suuteli, suuteli otsaa ja silmiä ja riensi sitten
kamariinsa.

Abe jäi katselemaan itseään yksinään kuvastimeen. Hän ei tahtonut uskoa
kuvakseen sitä poikaa siellä kuvastimessa. Tuntui kuin olisi ollut se
joku muu, joku herraspoika. Eikä hänellä siinä pojassa ollut mitään
moitittavaa. Vaan kun hän koetteli kädellään päätään, niin hävetti häntä
kolipäänsä, ja kun katseli housujaan, jotka olivat vain polviin asti,
eivät ne olleet hänen mieleensä. Ja oli puvussa muutakin
moitteenalaista. Kerjäläisenä oli hän tottunut toisenlaisiin
vaatteisiin, suuriin, joissa oli väljyyttä joka suunnalle, pituutta ja
leveyttäkin. Oli hänellä ollut välistä pituutta housuissa niin, että oli
kääriä pitänyt lahkeet samoin kuin takin hihojakin, vaan ei hän koskaan
sitä ollut rumaksi puhutellut, niinkuin nyt housunlahkeitten ja
puseronsa hihojen lyhyyttä. Ja pahalta tuntui, kun vaatteet olivat niin
ruumiinmukaiset. Mutta kiiltonapeista, joita oli hänen puvussaan, ja
punaisista sukista ei hän pahaa pitänyt, ne olivat niin tuiki mieluiset,
ettei niistä tahtonut silmä erota.

Täti tuli kamarista ja sanoi:

»Nyt Abe saat mennä vanhempiesi ja siskojesi luona käymään. Mutta missä
sinun lakkisi, sitä ei ole vielä koetettu.»

Täti huusi kyökkiin piialle:

»Stiina, tuo nuoren herran lakki, eikö se ole siellä.»

»Tämä uusiko?» kysyi Stiina varmuudeksi.

»No mikäs sitten? Kaikkia Stiina kysyy.»

»Mihinkäs ne vanhat vaatteet pannaan?»

»Takakartanolle», tiuskasi rouva sillä äänellä, kuin että se olisi
pitänyt tietää kysymättäkin.

Täti asetti Aben päähän sievän lakin ja katseli miten se sopii.

»No mutta nyt sinun pitää oppia tervehtimään oikein, että osaat jo, kun
menet vanhempiesi luo kylään», sanoi täti ja selitti, miten pitää sanoa,
ja näytti miten lakkia nostaa ja kumartaa.

»No koetappas nyt minulle. Tule tuolta omasta kamaristasi muka niin kuin
ulkoa ja tule tervehtimään minua», neuvoi täti.

Ja harjoitus alkoi, jota kesti niin kauan kuin kaikki kävi
tyydyttävästi. Ja kotvanen aikaahan siihen meni.

»Harjoitellaan sitten lisää. Mene nyt, vaan sano minulle ensin
hyvästiä.»

Abe antoi kättä ja kumarsi.

»Sano että: hyvästi, täti.»

»Hyvästi, täti», sanoi Abe ujosti, sillä koko homma oli outoa ja ensi
kertaa sanoi hän tädiksikin.

»Hyvästi, hyvästi, Abe», vastasi täti ja suuteli. »Mene nyt ja muista
tervehtiä, niin kuin täti on sinua neuvonut. Eläkä viivy kauan.»

Abe juoksujalassa riensi, vaan aina joskus pysähtyi katselemaan pukuaan.
Punaiset sukat ja kirkkaat napit tekivät hänen mielensä kirkkaaksi, vaan
kun muisti kolipäänsä, niin kulkeusi käsi takaraivolle ja mielen
kirkkaus vähän tummeni. Sekavilla tunteilla, mielissään ja häpeissään,
riensi hän kotiaan. Ja tultuaan talliin seisahti hän ovelle ujona, sanaa
puhumatta. Ei hän olisi viitsinyt tervehtää niinkuin oli opetettu, ei
vaikka.

»Aappo», lausui äiti riemulla aivan kuin olisi kohdannut kateissa olleen
lapsensa. »Jopa sinua siellä on tarkkaan pidetty, kun et ole käynyt
käymäseltäsikään.»

Kaikki lapset keräytyivät, mikä mistäkin juoksi, yhteen joukkoon kuin
lampaat ja katsella ällistelivät Aappoa kuin vierasta kummaa.

»Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika», sanoi äiti hymysuin.
Mutta vähän pitempään katsellessaan laskeutui hänen kasvoilleen
surunomainen totisuus, levisi hiljalleen kuin vieno väre lammen tyynelle
pinnalle.

Sillä aikaa kuin Aappo oli poissa ollut, oli hän jo näkemällä nähnyt
miten tarpeellinen Aappo oli. Käsityönsä oli hänen pitänyt jättää
kerrassaan ja antautua siivon tekemiseen. Vaan hänen voimansa eivät
riittäneet siihen, Aapon apu kun oli poissa. Itkua ja mankumista oli hän
saanut kuulla monta vertaa enemmän kuin ennen, kun ei ollut nyt niin
leipäpaloja, joilla olis tukkinut ammottavat suut. Häntä itseäänkin oli
nälkä vihaisemmin ahdistanut, kun oli pitänyt yhä vähennellä sen
suosittelemista. Hoikemmalla vatsalla oli Vimparikin työhön lähtenyt ja
illalla maata pannut. Sanalla sanoen koko talli Aappoa kaipasi.
Sentähden äiti katsellessaan Aapon uusia vaatteita tunsi melkein samaa
kuin köyhämökkiläinen katsellessaan lehmänsä lautasessa äsken tehtyä
vierasta tervakirjainta.

Mutta enin suru sydämeen toi ajatus, että hänen lapsensa oli nyt toisen.
Hän tunsi nyt niin selvästi, että oli auennut hänen ja poikansa välille
juopa, joka oli levenevä levenemistään. Aappo ei ollut enää hänen
kokonaan, vaan oli puoleksi vieras. Se oli selvänä, mitä hän muutamia
päiviä sitten vain vaistonsa mukaan aavisti.

Lapset olivat ikävissään kyselleet myötäänsä Aappoa isoimmat enin. Sillä
ruuan anto tapahtui siinä järjestyksessä, että pienemmille koetettiin
parasta antaa ja enen, vanhimmat saivat siis vähemmällä kuikuttaa ja sen
tähden heillä olikin ikävä. Odottivat joka hetki Aappoa hartaasti. Mutta
he eivät nyt tunteneet veljeään ja elättäjäänsä. Suu auki töllistelivät
vain.

»Se on Aappo. Ettekö tunne?» sanoi äiti.

»Eipään ole», inttivät muut nyreinä, vaan Ville raukka purskahti leveään
itkuun ja huusi:

»Eipäää ooo Aaappo.».

Se olisi pitänyt olla aivan erilainen, jos mieli Ville Aapoksi tuota
tunnustaa. Erilainen puvultaan, vaan varsinkin olisi pitänyt kädessä
olla vasu, josta olisi jaellut palan kullekin. Se oli vain joku muu
poika tuo Villen mielestä, eikä hän minkään edestä ottanut uskoakseen
sitä Aappoksi, vaikka äiti olisi kuinka vakuuttanut. Hänellä oli kova
nälkä, kun oli monta päivää saanut kutjottaa hyvin heikoilla annoksilla,
ja polttavalla ikävällä odotteli hän oikeaa Aappoa. Samapa se oli usko
toistenkin lasten, niin luja kuin nälkä kova.

Vimpari tuli puoliselle ja kartanolle tullessaan katseli pitkistään
talliin, kun näki herraspojan selän. Arveli, että mitähän vieraita
siellä taas on, ja jo pakkausi toivo, että on taasen lapsen hakijoita.
Vaan kun tuli ovelle ja näki pojan yksinään, niin sanoi:

»Mikäs prissi täällä on? Eihän lie meidän Kristiina ryökkynälle jo
kosija tullut.»

»Oma poikasihan se on», sanoi vaimo.

»No, ettäkö ei ole Aappo! Sun vietävä, kun on aivan kuin parempain
ihmisten lapsi, ei veistä väliä. Vieläkö muori väität, ettei siitä voi
pappi tulla? Vähintään siitä pappi tulee, sen minä sanon», lopotteli
Vimpari toimessaan.

»Saahan tuon sanoa, vaikkei sitä uskoa tarvitse», arveli vaimo.

»Minä uskonkin sen ja usko ei anna häpeään tulla. Eihän sen ole kummempi
koulussa ja akatemioissa käytyään papiksi tulla kuin nyt herraspojaksi
semmoiset vaatteet saatuaan. Tyhmemmätkin ne ...» rupesi Vimpari
todistelemaan, vaan vaimo katkasi hänen puheensa ja kysyi:

»Minne sinun vanhat vaatteesi tulivat, Aappo?»

»Takakartanolle.»

»Tunkiolle! Hyvänen aika. Niistähän olisi Ville saanut hyvät vaatteet,
sillä kun ei ole takkia ensinkään eikä housuistakaan ole paljon taikaa»,
valitteli äiti.

»No, saatathan nuo käydä hakemassa sieltä», sanoi Vimpari.

»Kuka se kehtaa?»

»Kehtaa, eihän tuo varastusta ole, jos ottaa sen, minkä muut ovat
hylänneet.»

»Mihin siivoon lienevät sattuneet.»

»Niin, muka siivoon. Onpa sinusta tullut kranttuluontoinen!--Onhan tuota
vettä, millä huuhtoa ne pestyäkin puhtaammiksi. Käy vain ja hae pois
mätänemästä», sanoi Vimpari sillä äänellä, että se oli tehtävä.

»Käypi heidät sitten illan hämyssä, en suinkaan minä päiväsydännä viitsi
mennä ihmisten tunkioita ruuskaamaan», selitti vaimo.

»On korkea sydän sinulla, ei ole köyhyys vieläkään ylpeytesi pyrstöä
leikannut», ivasi Vimpari ja kysyi:

»Onko sitä pureksittavaksi mitään puuta pehmeämpää?»

Vaimo toi kätköistään leipäpaloja ja suuren pytyn, jonka pohjalla oli
muutamia puolinaisia silakoita ja pari kolme sillin päätä, sekä kannun,
jossa oli tilkka piimää.

Halukkain silmin katselivat lapset ruokahommaa ja vesi suussa herahteli
nähdessään, kun isä pisteli suuhunsa ja maiskutteli niin makean
kuuloisesti. Vaan eivät ääntä päästäneet tahtoakseen hekin palasta,
vaikka niin mieli teki. Eivät tohtineet, kun tiesivät että isä olisi
ärjäissyt, ja ymmärsiväthän jo vanhimmat, että pitäähän jotakin saada
isä raukankin, joka työssä kulkee, sillä sen he olivat kuulleet äidin
suusta joka kerta, kun lisää ruokaa pyysivät.

Vimpari pisteli kaikki puhtaaksi ei silakan korvustakaan jäänyt. Näytti
siltä, että hän ei olisi suuttunut, jos olisi enemmänkin ollut. Mutta
kun ei ollut, niin vältti se silläkin, kun sai kipeimpään nälkäänsä.
Jonkun piimähallin ja leipänaulapuolikkaan voimalla sokasi hänen
nälkäänsä mielihyvä, joka hänessä oli syntynyt nähdessään Aapon. Niin
että Vimpari oli tyytyväinen kuin hyvänkin aterian syönyt ja pyyhki
suunsa, sivautti kädellään rennosti kuin kukkurapää jyvämitan.

»Sinä se taidat saada paljasta nisua syödäksesi?» arveli Vimpari Aapolle
puoli leikkiä toinen totta.

»En minä saa», sanoi Aappo nurkumielellä, vaan tyytyväisemmällä äänellä
lisäsi: »Ei minulle anneta paljon ruokaa, että vatsa pienenisi.»

»Niillä on konstinsa», sanoi äiti, jonka mielen mukaista tämmöinen ei
tuntunut olevan. »Kun on ruokaa, niin antaisi lapsen syödä se määränsä,
eihän enempää söisi kuitenkaan.»

»Elä sinä lorise tyhjää, kun ei ymmärrä kuitenkaan», myrähti Vimpari ja
leikinsekaisesti marmatti lisäksi: »Jos lastakin apattaisi kuin
koiranpenikkaa, niin siitä tulisi vanhemmiten niin niuharuokainen, ettei
se söisi kuin vähän tyhjää. Millä keinoin ne sitten saisivat komean
virkamahan? Saatko päähäsi?»

»Sinä puhut etkä tahdo pilkkaa», sanoi vaimo ja katsahti Vimparia, että
eihän vain ollut käynyt anniskelussa, kun oli niin iloisella mielellä.

»Mitä katsot, luuletko nälän olevan?» murahti Vimpari huomatessaan millä
silmällä vaimonsa häntä katseli.

»Eipä sillä ja sen vuoksi, vaan katselen tutakseni», arveli vaimo
leikillään, tyytyväisenä että hänen miehensä oli kuitenkin viinaton, ja
alkoi Aapolle neuvoella:

»No koeta, lapseni olla siivo ja nöyrä, että sinusta kunnon mies tulisi.
Pidä mielessäsi Jumala ja muista häntä kiittää, sillä hän sinulle on
tämänkin hyvän toimittanut.»

Kyyneleet herahtivat äidin silmiin ja kirkkaina helminä vierivät laihoja
poskia pitkin ja muutamia putoili Aapon vaatteille, kun hän puristi
häntä poveaan vasten.

»Muista myös aina vanhempiasi ja siskojasi eläkä koskaan heitä
ylönkatso, jos köyhiä ja halpoja ovatkin», lausui hän ja pyyhki
kyyneleet kämmenpäihinsä.

Aapoltakin itku pääsi ja hän meni ulkopuolelle, tallin oven taakse
seisomaan, jossa itki hyvätkin itkut. Äiti jäi seisomaan keskilattialle
ja rupesi uudestaan silmistään vesiä purkamaan. Vimpari istui arkun
kannella ja katseli hiljakseen ympäri tallia ikäänkuin etsien sijaa,
mihin silmänsä panisi, ja pysäytti viimein katseensa kenkäinsä kärkiin
laskeutuen lynkäpäisilleen polviensa varaan. Lapset katselivat vuoroin
isää vuoroin äitiä, viimein pillahti Ville itkemään ja hänen jälessään
toisetkin.

»Saa tuon jo lopettaa», sanoi Vimpari ja kohosi seisalleen, kynsäsi
päätään, otti puukkonsa ja rupesi sillä muuatta seinän rakoa
kaivelemaan, aivan kuin se olisi ollut hyvinkin tärkeä tehtävä.

Hän ajatteli, että enemmän Aapon poismenosta on vahinkoa kuin hyötyä. Jo
hän muutamana iltana, kun työstä tuli eikä ollut ruuan murua syödäkseen,
ärjäisi: niinhän tämä eläminen on kuin olisi yksi suu lisääntynyt,
vaikka olisi vähetä pitänyt.

Vaikka Vimpari sen syytöksen sanoi silloin vaimolleen, myönsi hän sen
mielessään, että Aapon meno ruuan vähyyteen oli vikana, ymmärsi sen heti
silloin ja näki sen todeksi joka päivä. Ja sitä nyt arvelutti, että
miten vain edelleen tässä elettäneen. Eilen oli Kurolan isäntäkin
ilmoittanut, että talli ei jouda enää kuin pariksi viikoksi korkeintaan,
sillä hän ostaa markkinoilla hevosen. Vuokratta asuminen siis loppui
kohta. Kohtahan tuo oli kesäkin mennyt ja talvi varana monine tarpeineen
ja talven kanssa työttömyys.

Hänestä alkoi näyttää kerrassaan kamalalta eläminen. Hampaita kiristäen
työnsi hän puukon seinän rakoon niin syvälle kuin meni ja jäi synkkänä
tuijottamaan raon mustaa pohjaa, silmät pullistuneina ja sieraimet
tohisivat. Hän seisoi kuin olisi murhan tehnyt. Kauheita ajatuksia
välähteli hänen mielessään, välähtelivät nopeaan kuin salamat, niin että
hän ei niistä kiinni saanut.

Hetken perästä heräsi hän kuin unesta ja alkoi taas kaivella rakoa,
ikäänkuin sieltä olisi ollut hyvä neuvo saatava. Siinä kaivellessa
tulikin mieleen, että onhan se panna toinen poika Aapon virkaan, saa
heti alkaa opetella. Ja jos talvella hätä tulee, niin menee
köyhäinhoitoherran luokse ja sanoo että jos ette tahdo nälkään tappaa
minua, vaimoani ja seitsemää lastani, niin toimittakaa työtä ja työstä
palkka. Muutaman vuoden kun jaksaisi, niin alkaisihan nuo muutkin lapset
kyetä edes kerjäämällä omaan suuhunsa saamaan. Vanhuuden päiviä ei
tarvitse pelätä, sillä Aappo kyllä kykenee jo silloin avuksi.

Vimpari pisti puukon tuppeensa ja ärjäsi sikiöille:

»Suu kiinni!»

Vaimolleen hän marisi:

»Sinäkin aika ihminen viitsit marista ja asiasta sitten, kun poika on
ihmisiin päässyt. Nauraahan tuosta sun pitäisi.»

Ja Aapolle sanoi hän:

»Ala lekkasta sinä jo taloosi.»

Lapset pidättivät itkuansa, turkastelivat nyrkkiinsä ja puskeutuivat
äitinsä suojaan, minkä suinkin pääsivät.

Äiti silmäsi vielä Aapon jälkeen, joka mennä kipitti portilla. Tuntui
hänestä kuin poikansa iäksi menisi ja ainaiseksi olisi nyt näkyvistä
häipynyt, kun katosi portista kadulle. Suuret vesikarpalot vyörähtivät
uudelleen, vaan hän pyyhki ne kämmenpäihinsä ja rupesi töihinsä
tyynnyttääkseen läikkyvää mieltään.

Aappo mennessään itkeä nyyherti aivan kuin usein ennen, kun kerjuulle
oli isä hänet ajanut, vaikka vasta oli tullut eikä olisi siis haluttanut
niin heti uudestaan lähteä. Mutta silloin hän itki mielikarvauttaan,
vaan nyt sydämen hellyyttänsä. Ikäänkuin syvemmältä lähtivät nyt
kyyneleet ja kirkkaampina ja kuumempina vierähtelivät poskia pitkin.
Eikä itku tahtonut lakatakaan, piti pysähtyä portin pieleen kivijalan
juureen nojalleen ja siinä odotella, kunnes asettuisi. Ja niin
mieluiselta tuntui koti halpanen, talli tuolla kartanon päässä, ja
vieraalta Karénin rouvan kauniit huoneet, että halutti palata takaisin
eikä mennä ollenkaan uuteen kotiin.

Vimpari meni työhönsä ja tapasi vielä Aapon portinpieluksessa silmiään
hieromassa. Häntä arvelutti, että pojalla taitaa olla paha mielessä, ja
sentähden hän äkäisesti tiuskaisi:

»Täälläkö sinä yhä seisot? Ala jo lapata ja kiireesti mihin sinulla on
mentävä. Mikä hyvä sinulla täällä on? Kiitä kun olet päässyt ruuan
ääreen, ettei tarvitse kiertää talosta taloon. Pääsetkö vai pitääkö
minun jouduttaa?»

Aappo lähti astua nyrkkäsemään ja itkunsa tyrehtyi kuin olisi tulpalla
suljettu.

Mielestä haihtui alakuloisuus melkein jäljettömiin, kun Aappo tapasi
Latun Liisan joka ensin kummaili Aappoa ja sitte kysellä alkoi aasta
ööhön koko Aapon kohtalon. Ja lopuksi hän ei antanut elävää rauhaa
Aapolle, ennen kuin tämä lähti näyttelemään itseään muillekin tytöille.
Ja kädestä pitäen talutti hän Aappoa toisen tytön luota toisen luo,
jotka kukin yhtyivät Aappoa ihmetteleväksi saattojoukoksi. Niin että kun
tulivat Nikkilän kartanolle, oli tyttöjä Aapon ympärillä kihisemään
asti.

Liisa meni kutsumaan Elsaa.

»Tuleppa Elsa katsomaan», huusi hän oven raosta ilonhätäisellä äänellä.

»Voi tule, Elsa», huusivat tytöt, kun Elsa porstuassa tuli. »Voi tule
katsomaan», hätäilivät aivan kuin olisivat pelänneet, ettei Elsa kerkiä
nähdä.

Hän tunsi Aapoksi katsottavansa, vaan se näytti niin oudolta, että hän
katseli sitä kuin tuntematonta vierasta hyvin vakavin katsein.

»Eikö ole Aappo sievä nyt?» kysyivät toiset.

»Onhan tuo», sanoi Elsa välinpitämättömällä äänellä. Hän ei ollut
koskaan lukua pitänyt Aaposta, enemmän kuin hautajaisleikistä, jossa
Aapolla oli niin arvokas osa ja jonka vuoksi muut pitivät niinkuin
ainakin leikkitoveristaan ja olivat sentähden hyvillään hänen hyvästään.
Aappo tuntui saman arvoiselta nyt kuin ennenkin, jos senkään veroiselta.
Kuta tarkempaan hän silmäili ja kuta enemmän toiset tytöt ylistelivät,
sitä himmeämmäksi kävi Aapon sievyys hänen silmissään. Mutta kun tytöt
esittelivät, että lähdettäisiin leikkimään kuninkaanpojan morsianta ja
Aappo olisi nyt kuninkaanpoika, niin Aappo ei näyttänyt enää Elsasta
ollenkaan sievältä, vaan päinvastoin, Elsa alkoi löytää rumia kohtia
Aapossa toisen toisensa perästä verratessaan häntä kuninkaan poikaan.
Kuninkaan pojalla oli pitkä kiharainen tukka, joka valui hartioille,
vaan Aapolla paistoi niska paljaana. Hyi, kun näytti rumalta! Eikä
Aapolla ollut sen näköiset silmätkään ja likaiset vielä
päällepäätteeksi. Ja käsissä oli Aapolla syyliä. Puserokin oli ruma,
kuninkaan pojallahan oli punainen vaippa. Ja kaikki alkoi olla Aapossa
rumaa kiireestä kantapäähän, Senpä tähden Elsa kielsi jyrkästi:

»En minä viitsi lähteä.--Enkä minä joudakaan, pitää nauhaa kutoa.» Ja
hän vetäytyi jo takaisin sisään mennäkseen.

»Lähdetään me», tuumivat innokkaasti toiset tytöt. »Lähdetäänhän,
Aappo?»

»En minä lähde, pitää mennä tädin luo ... se sanoo minua Abeksi»,
ilmoitteli Aappo hyvin jo olevinaan, otti nenäliinan taskustaan ja
niisti nenänsä, tukki sen toimella taas taskuunsa, nosti lakkiaan,
kumarsi, sanoi hyvästi ja lähti kiireesti pois.

Tytöt jäivät seisomaan Nikkilän portille ja katsomaan Aappoa ja niin
kauan katsoivat kuin se poikkesi toiselle kadulle. Aappokin silmäsi aina
vähän väliä taakseen ja sitten kiiltonappejaan ja punaisia sukkiaan ja
oli hyvillään. Mutta hyvämielensä ei kestänyt enemmän kuin matkakaan,
sillä täti torui heti, kun hän sisään pääsi.

»Abe!» sanoi täti ja puristi sormiaan. »Vähän aikaako sinä nyt olet
ollut, niinkuin täti sinun vain lupasi.--Ja voi sinun silmiäsi,
rapakossako olet kastellut ... ja käsiä!» päivitteli täti otettuaan
käsistä kiinni ja katsellen niitä. »Ja hihoja... Katso... Eikä sinulle
ole neuvottu, ettet saa nenää pyyhkiä hihoihin, eikä muuhun kuin
nenäliinaan, sitä vartenhan se sinulla on. Fyi Abea, fyi!...»

Abe katseli häpeissään lattiaan eikä ruvennut hihojaan silmäämäänkään,
vaikka täti pani ne aivan nenän eteen.

»Seiso nyt siinä ja häpeä», sanoi täti asettaessaan Aben kyökin
ovensuuhun, vaan piialle sanoi hän hiljempään:

»Se on itkenyt, näkee sen silmistä, vissiin kotona itkettäneet. Eivät
ole vissiin tahtoneet lasta tänne päästää.»

»Mitä sinulle kotona sanottiin?» kääntyi täti kysymään.

Abelta työntyi itku aivan kuin kiskaisten ja tuli oikein reutomalla.
Täti säikähti että hätä tuli.

»Hyvänen aika, Abe raukkani, elä itke, elä itke», ja piikaan kääntyen
sanoi hän suuttuneella äänellä:

»Enkö minä arvannut, että ne ovat kotona sitä itkettäneet. Kuinka ne
saattavat olla semmoisia... Elä ole lapseni milläsikään, ei sinun
tarvitse vasta käydä kotona... Koeta olla itkemättä, niin Stiina pesee
sinun silmäsi ja kätesi ja pannaan uusi pusero päälle... Elä itke»,
koetti täti parastaan.

Abea itketti rajusti ja pitkään, tyyntyi vasta omia aikojaan.



8


Kiittäen Jumalaa alkoi Viion leski uuden kankaansa.

Montinin rouva oli viime aikoina maksanut niin vähän kutomapalkkaa, että
sillä hädin tuskin toimeen tuli, kun ruuakseen söi suolavettä ja leipää.
Vaan hyvähän oli sekin. Monta raukkaa oli, joilla ei ollut leivän murua
aina ateriakseen. Ja hyvästä sydämestään oli rouva työtä antanut,
auttaakseen vain. Ja koettihan se muuten korvata vähää maksua, pistäen
välistä jotain hyvän murua kouran silmään, niinkuin viimeksikin
teelehtiä ja silliä. Viion leski ei olisi viitsinyt sentähden kieltäytyä
vastaanottamasta työtä Montinin rouvalta, jos tämä olisi vielä
tarjonnut, vaikka oli kuullut muitten enemmän maksavan. Olisi ollut se
kiittämätöntä. Mutta Jumala oli nähnyt hänen tarpeensa nytkin ja
asettanut viisaasti, että Montinin rouvalta loppui työ ja muut tulivat
tarjolle.

Sen oli hän tässäkin taas saanut kokea, että Jumala pitää ihmisestä
huolen, niin pienemmissäkin asioissa, ajatteli yhä Viion leski. Mutta
ihminen on usein sokea, ei huomaa Jumalan hyvyyttä.

Jäntin emäntä oli luvannut hyvän kutomapalkan. Ei tuo sanonut varmaan
mitä maksaa, vaan pianhan tuon näki, sillä tämä oli lyhyt kangas, jonka
kutasi sukkelaan, jos ei kummempia vastuksia satu. Saman kun maksanee,
ajatteli leski, kuin muillekin, niin ansaitsee, minkä välttämättömiin
tarpeisiin kuluukin.

Mutta lesken mieleen tuli taas se toivo, joka siellä aina kävi, vaan
tähän asti oli mahdottomana pitänyt karkoittaa: että saisi Elsaa
kouluttaa vielä tämän vuotta kansakoulussa. Ja hän alkoikin toivoa, että
tarkasti pitäen saisi sen verran säästymään yli muitten tarpeitten,
minkä vähäisen Elsa kouluansa varten tarvitsee, kirjoihin, vihkoihin,
paperiin, kyniin, ja ainahan pitää parempi pukukin olla kuin kotosalla,
jossa välttää vähemmälläkin.

Eihän Elsa tuossa kotosalla opi mitään. Nykyään kuitenki vaaditaan
ihmisiltä enemmän oppia. Ennen ei vaadittu muuta kuin osasi
katkismuksensa. Eikä kouluja silloin ollutkaan. Aikuinen hänkin oli, kun
oppi kirjoittamaan, vasta silloin kun tuli kihloihin Viion kanssa.
Häpeänä melkein pidettiin, jos jotakin opetteli enemmän kuin muut.
Niinpä häntäkin kiusoiteltiin, kun hän alkoi kirjoitustaitoa opiskella,
vanhemmat pitivät sen turhuutena ja toverit pilkkasivat. Aivan kuin
varkain piti hänen harjoitella, milloin liiterin katolla, milloin
vintissä tai jossakin yksinäisessä paikassa. Oppimatta se olisi jäänyt,
jos ei hänellä niin ikävä olisi ollut Viioa, joka merillä vuosikausia
yhteen menoon viipyi eikä voinut sille yhtään sanaa lähettää. Mutta
niinpä hän oppi kuin oppikin. Ja kylläpä sitten oli hänen taitonsa
käyttäjiä. Alinomaa tuli hänen luokseen merimiesten morsiamia ja vaimoja
kirjoituttamaan kirjeitä. Niinhän se on, että kaikesta opista on hyötyä
itselleen ja muille. Olisipa hän kirjoitustaidon opittuaan ja kun
veljeltään, joka kävi alkeiskoulua, oppi laskentoakin, päässyt
puotineitsyeksikin.

Puotineitsyen tointa toivoi Viion leski tyttärelleen. Muuta hän ei
osannut ajatella sopivampaa. Ompelijan työ oli rasittavaa ja
ompelijoista puhuttiin ylimalkaan pahaa. Huonoja ihmisiä muutamat
olivatkin, herrain kanssa seurustelivat... Vaikka olihan niitä hyviäkin
niissä, kerrassaan kelpo ihmisiä. Se olisi siinä, minkälaisten seuraan
Elsa joutuisi. Mutta pahin pelotti. Tupakka- tahi tulitikkutehtaaseen
voisi Elsa piankin päästä, kunhan vähän vanhenee. Vaan nekin tehtaan
naiset olivat huonossa huudossa. Tupakkatehtaassa oli muuan hänen
toverinsa ollut, niin kaunis ja hyvä tyttö, ja se nyt oli--juoppo ja
monta reissua tehnyt.

Ei ihminen elä horjahtamatta missään, jos ei hän turvaa etsi Jumalalta,
eikä horjahda paholaistenkaan keskellä, kun Jumalassa kiinni riippuu,
päätti leski aina. Mutta kuitenkin viimeinen ajatus, ja jos ei juuri
selvä ajatus, niin valtava tunne jäi semmoinen, että Elsalle olisi
turvallisinta puotineitsyenä jossain hyvässä kauppamiehessä. Muualla
voisi hän joutua suurten viekotusten alaiseksi.

Niin oli kasvanut taas kiihkeä halu saada Elsa koulutetuksi, että se
olisi kykenevä tuohon toimeen.

Viion leski nousi yhä varemmin työlleen kuin ennen. Pikimältään söi
ateriansa aina ja taas kangaspuihin, niin että kudonnan luske kuului
melkein lakkaamatta aamusta varhain myöhään iltaan. Tyytyväisin ja
iloisin mielin kalskutteli hän pitkät päivänsä.

Mielissään oli hän myös siitä, että Elsa oli noin vakaantunut ja tullut
aikuisemmaksi. Elsa oli jo suuri tyttö hänen mielestään, vaan tuiki
lapsellinen ollut vielä tähän asti.

Äitiinsä, ajatteli hän taas toisakseen. Niinhän hänkin oli lapsellinen,
vielä rippikoulun käytyään, oli ajattelematon hulikka, kaikkea joutavaa
kuvitusta päässä, vaan ei aikuisten ajatuksia. Kunpa Elsa malttaisi vain
noin työssään nuhjata kotosalla, niin siinähän se vakaantuisi ja
mieltyisi. Unehtuisi vähitellen lapsellisuus.

Elsa nousikin työhönsä yhtä varhain kuin äitikin ja istui ahkerasti
nauhaansa kutomassa. Ei leikkeihin yrittänytkään, vaikka toiset tytöt
kävivät kutsumassa. Ei lähtenyt Ojanniemen Marinkaan kanssa, johon Elsa
oli mieltynyt ja joka osasi aina tyttöjä leikkiin houkutella tavalla
semmoisella, ettei sitä voinut kukaan vastustaa: hän esitti itsekullekin
sitä leikkiä, mitä tämä mieluummin leikki.

»Voi voi Elsa. Tule Karjansillan taakse, voi voi. Leikitään taas
kuninkaanpojan morsianta. Minä tiedän muutaman paikan siellä metsässä,
aivan metsän keskellä kauniin, viheriän kedon, jossa kasvaa niin
kauniita kukkia, että voi voi. Ja siellä metsässä muutaman kuusen
juurella on aivan kuin huone, jossa on sammaleisia kiviä penkkeinä.
Siinä kuusessa laulaa linnut, ja enkelitkin käyvät siinä levähtämässä,
voi voi. Kuninkaan poika käy siinä majassa joka päivä. Voi voi Elsa,
tule.»

Tuntuivat ihan totiselta todelta Marin kertomukset ja viehättäviltä,
jotta halutti niin sanomattomasti lähteä. Mutta makealle tuntui myöskin
Elsan mielessä Nikkilän emännän sanat, joita hän oli kuullut, kun
ahkerasti äidin kanssa kangasta kehi, ja sitten joka päivä, kun hän
nauhaansa kutoi. Se on niin hyvä lapsi tuo Elsa. Se tekee työtä
ahkerasti ja niin vakava siitä on tullut, että on kuin täysi ihminen. Ei
riehu leikeissä ja niissä aikaansa kuluta, niinkuin muut tytöt, vaan
äitinsä avuksi tuossa nyhertää. On kai onni, kenellä tuollainen kaunis
ja hyvä lapsi.

Elsasta tuntui, ettei hän enää olisi kaunis ja hyvä lapsi, jos hän
menisi leikkimään. Ja niin hän jäi kotiin.

Tyydytystä sai hän täysin työssään. Hänellä oli nauhaa jo paljon ja
monenlaista. Kun vielä vähän kutoi, niin luuli hän jo saavansa paljon
rahaa. Ja sitten keitetään riisiryynipuuroa.

Hän mietti, ettei hän sano äidille edeltäpäin mitään, vaan nauhan
kaupalta palatessaan ostaa ryynit, ettei äiti tiedä, ennen kuin hän ne
tuopi.

Tuossa suloisessa toivossa sujui työ ja kului aika. Ja muutenkin
kotosalla olo alkoi tuntua aina vain hauskemmalta. Varsinkin oli
hupainen aamupäivällä, ennen kuin lapset nousivat ja kadulle ja
kartanolle räyhäämään kerääntyivät. Varhain aamulla, kun aurinko paistoi
vasta rakennusten katoille ja maassa varjo oli, oli niin hiljaista, että
saattoi ajatella enkelien vielä olevan maassa. Sitten kun paiste maahan
laskeutui, niin kastehelmet niin kauniisti kimaltelivat ruohistossa
kartanolla ja potaatin lehdillä.

Niitä olivat enkelit kylväneet, ne kylvivät niitä hyvien ihmisten
iloksi. Ihme kuin ne näyttivät kauniilta.

Ja linnut alkoivat sirkutella. Muuan leppäkerttu lenteli aina siinä
kartanolla, sillä oli kai pesä siellä jossain. Se lentää suikaili
paikasta toiseen ja vihelteli niin omituisesti. Usein oli sillä nokassa
jotakin, kun se lensi navetan katolle istumaan.

Hyit ddaadda huit ddadda huithuit huit ddadda ddadda ddadda ddadda, niin
se vihelteli ja naksutti iloisesti silloin ja kiepsahti navetan taakse
solaan. Ja sieltä hetken perästä taas ilmestyi lentelemään ja vihelteli.
Se varmaankin pojilleen huuteli:

»Täällä minä olen, poikani armaat, odottakaa, niin kohta taas tuon
ruokaa.»

Niin päättelivät he äidin kanssa.

Niillä mahtoi olla hauskaa noilla linnuilla.

»Niin on kaikilla luoduilla. Ihminen vain syntisyydellään turmelee
elämänilonsa», selitti äiti.

Elsa ymmärsi sen niin, että huonot ihmiset turmelivat ilonsa, vaan
kaikilla muilla oli hauskaa niinkuin noilla lintusilla.

Kun miehiä astui akkunan ohi raskain askelin ja kumaraharteisina,
eväsvasu kainalossa ja toisessa kädessä auringonpaisteessa välähtelevä
kannu, niin tuntui hänestä, kuin olisi niilläkin ollut mahdottoman
hauska ja ainoastaan hauskuudesta työhön menneet.

»Työ on pakosta, sillä elääkseen täytyy työtä tehdä», selitti äiti.
»Mutta onhan kaikilla ahkerilla työmiehillä hauska. Jos ovatkin raskasta
työtä päivän tehneet ja väsyneinä illalla kotia palaavat, niin virkistää
se heitä, kun kotona hyvät lapset ilolla vastaanottavat isänsä. Olethan
sinä nähnyt, kun Juuruksen lapset juoksevat illalla aina isäänsä
vastaan, miten iloinen on Juurus. Jussi kantaa hänen eväsvasuaan, Mari
kannua ja pikku Ikku istuu isänsä olkapäillä. Äiti on portailla
vastassa. Eikö näytä hauskalle?»

Voi voi! Hauskalle se oli näyttänyt Elsastakin, vaikka nyt selvemmin sen
huomasi. Ja nyt hän vasta ilomielin katselikin miehiä aamulla, kun ne
työhön menivät, ja sitten iltasella, kun palasivat ja lapset vastaan
tulivat.

Jos hänelläkin olisi isä! Tai jos Nikkilä työssä kulkisi, niin hän veisi
sille kahvia ja illalla menisi vastaanottamaan.

Ja hän tarkasteli miehiä, että kenen tyttö hän mieluimmin olisi.

Muuan mies meni aina työhön toisaalle päin kuin muut.

Se aina katseli hyvin pitkistään ikkunaan ja jopa kerran nyökäytti
päätään Elsalle ja hymyili.

Kukahan se oli?

Äiti sanoi sen olevan Mikko Tolosen, kivenhakkaajan.

Tolo Mikko! Mutta eihän sillä ollut silmä keskellä otsaa, niinhän se oli
melkein kuin muutkin miehet...

Nyökäytti sitten kerran hänelle päätään ja nauroi! Onkohan hänestä
tullut huono ihminen?

Elsaa todella pelotti, että kyllä hänestä on tullut huono ihminen.
Mitähän hän on tehnyt? Ei uskaltanut äidillekään puhua mitään, vaan
kiihkeästi odotti iltaa, että pääsisi Jumalaa rukoilemaan. Äiti puheli
ahkerasti kaikkea, niinkuin ennenkin, vaan Elsa oli vakavana ja
arkamielisenä. Vaivoin sai itkunsa pidätetyksi.

Mutta sinä päivänä tuli Jäntin emäntä taas kuteita tuomaan ja hän
puheikseen Elsaa kiittelemään:

»No, jos koska käypi, niin aina tuo tyttö työssä kököttää. Työkkyri
ihminen tulee Elsasta, äitiinsä hyvä tyttö. Noin jos kaikki tyttölapset
kotosalla työssä nyhertäisivät, äidin silmäin alla ja neuvottavana, niin
ei olisi tuommoisia, joita täällä Vaaralla on näin viljavalta.--Oletteko
kuulleet, kun viime yönä on ollut semmoinen tappelu Mustosen kartanolla,
herrain ja merimiesten välillä, että ovat tahtoneet maailman kaataa.»

»No mitä varten?»

»No se Lammin Kaisahan siellä on ollut syöttinä. Ja kuulkaapas, kun se
on houkutellut kumppanikseen Lehtisen Heleenan.»

»Tuon vielä lapsen?»

»Niin, nuorihan se on, ja jo kauan on siitä huonoa huhuttu, vaan ei
siitä olisi uskonut, että se noin olisi kypsynyt. Vaan kun niitä on
tovereita, jotka taluttavat köydestä.»

Huokauksien valtaan joutui taas Viion leski. Ilon ja tyytyväisyyden
piirteet kasvoiltaan hävisivät kerrassaan.

Jäntin emännän kertomuksesta lisääntyi pelko ja äidin surullinen muoto
hävittivät viimeisenkin sulun Elsan itkumieleltä. Niin että Jäntin
emäntä tuskin oli saanut oven jälkeensä suljetuksi, kun Elsa purskahti
valtavaan itkuun juosten äidin kaulaan.

»Herra Jumala, mikä sinulla on lapseni?»

Elsa ei kyennyt pitkään aikaan saamaan sanaa suustaan. Vasta monien
kokeitten perästä sai hän sanotuksi, että äiti keräilemällä sai lauseen:

»Tolo Mikko on nyökyttänyt päätään hänelle ja nauranut.»

Mutta siitä äiti ei ymmärtänyt mitään.

»Minusta on tullut huono ihminen, kun Mikko on paha mies», koetti Elsa
selittää.

»Tyynny, tyynny, kultaseni ja selitä, että ymmärrän.»

Pitkään viipyi, ennen kuin Elsa sai ymmärrettävästi selitetyksi.

»Hyvänen aika, kun sinä olet lapsellinen. Ethän sinä siitä ole tullut
huonoksi ihmiseksi, että Mikko sinua tervehtii. Huono ihminen on se
joka...»

Äiti ei tiennytkään miten hän selittäisi. Häntä kauhistutti koko ajatus.

»Jumala varjele», lausui hän tietämättään oikeastaan mitä ajatteli, vaan
aivan kuin pelon tunne syöksyi mieleen ja häneltä purkautui itku.
Syliinsä tempasi Elsan kuin ryöstäjän käsistä. He itkivät sitten
molemmat syleillen sydämellisesti toisiaan.

Mutta kun Viion leski lakkasi itkemästä, oli mielensä raikas. Niin oli
kuin kyyneleet olisivat huuhtoneet sen puhtaaksi kaikista synkistä
ajatuksista, joita sinne työntyi ja niin monenlaisia, ettei hän kerennyt
niistä selvääkään saada, vaan jotka yhteisesti ahdistivat raskaasti kuin
painajainen. Ei hän ymmärtänyt, minkä tähden hän oli oikeastaan itkenyt,
eikä sitä ruvennut pitemmältä ajattelemaankaan. Tuntui niin hyvälle ja
viehkeälle ja mielessä pyöri jotakin: kyllä Jumala varjelee Elsan.
Tuntui kuin joku muu olisi sen hänelle vakuuttanut.

»Ei Tolonen ole mikään paha mies. Päinvastoin hän on hyvä», rupesi hän
selittämään Elsalle.

»Vaan onhan se linnan lukkari?»

»No mitä pahaa siinä on. Tolonen käy noille raukoille lohdutusta
tarjoomassa, kun sunnuntaisin laulelee heille virsiä. Hän sen tekee
rakkaudesta langenneita lähimmäisiään kohtaan. Kun Jumala on antanut
hänelle kauniin äänen, niin tahtoo hän käyttää tätä Jumalan lahjaa
lohduttaakseen ja taivuttaakseen noitten rikoksiin vaipuneitten mieliä.
Siinä hän tekee hyvin. Ja varmaan moni tuolla kolkon linnan
rakennuksessa kiittää Tolosta.»

Elsa kuunteli hämillään. Tämä oli niin kovin outua, että hän ei
ymmärtänyt, ennen kuin itse kyselemällä kyseli kaikista kertomuksista,
joita tytöt olivat Mikosta kertoneet, ja sitten useampaan kertaan
tahtonut kuulla, mitä äiti hänestä kertoi. Ja äiti tiesikin hänen
hyvyydestään kertoa paljon, miten hän oli auttanut ja aina auttoi
köyhiä, antoi vaikka ainoansa tarvitsevalle, jakoi leipäpalan kädestään
kerjäläiselle.

»Kun kaikki olisivat niin hyviä ihmisiä kuin Tolonen», sanoi äiti.

Seuraavana aamuna odotti Elsa maltitonna Mikkoa tulevaksi. Hän ei enää
muista niin välittänytkään.

Tuossa se tuli. Kumaraharteisena astui, vaatteet saviset. Pärevasu oli
kainalossa.

Jos ei se nyt katsokaan tänne...

Aivan kohdalla jo oli, vaan katseli vaan eteensä maahan.

Jos se on suuttunut, kun hän ei eilen sille vastannut...

Samassa käänsi päänsä, nauroi ja nyökkäsi.

Elsa niiasi syvään. Hänestä tuntui somalle, poskia poltteli.

»Äiti, äiti, Mikko meni ja nauroi ja nyökytti minulle päätään», sanoi
Elsa käsiään taputellen.

»Mitäs sinä?»

»Voi minä en tainnut tehdä mitään!»

»Sinun olisi pitänyt vastata tervehdykseen.»

»Niiasinko minä, en minä tainnut niiata, en huomannut. Mutta huomenna
minä niiaan ... vaan jos Mikko suuttui, kun minä en...?»

»Ei suinkaan se ole suuttunut.»

Paraita ihmisiä Elsasta oli ollut tähän asti rovasti, hänen kumminsa,
Montinin rouva, jota äiti oli kiitellyt niin paljon, Nikkilän emäntä ja
Nikkilä. Nyt tuli lisäksi Tolo Mikko. Ja se anasti etusijan. Sitä hän
nyt ajatteli koko päivän.

Kenelläkään ei ollut hänen mielestään niin lysti kuin Mikolla. Mikolla
oli hänen mielestään sen tähden lysti siellä metsässä, että se näki
siellä pikkulintujen pesiä, oravia ja kaikkia eläimiä ja ne varmaan
olivat niin kesyjä Mikolle, että ihan luokse tulivat, linnut kädelle,
oravat olkapäille ja jänikset kivelle istumaan.

Niin asuksi Elsan ajatukset Mikon luona siellä metsässä päivät
päästänsä. Ja illalla tuntui ikävä, jos Mikko sattui menemään niin ettei
hän sitä nähnyt. Aamulla hän muisti hänet ensimmäiseksi ajatuksekseen.
Ja aamusella hän piti varansa, ettei Mikko näkemättä ohi päässyt. Ja
nauroivat toisilleen tervehtiessään oikein ystävällisesti. Elsa saattoi
Helunankin nyt aina etemmäksi niin kauas, että kuuli kolkutuksen
metsästä.

Nyt jos joskus menisi Karjasillan taakse, niin hän ei kiertäisikään,
vaan menisi suoraan ja kävisi Mikon luonakin. Sitten kun hän on saanut
nauhansa kudotuksi, että vähän aikaa tulee, niin käypi hän Mikon luona
ja ottaa Ojanniemen Marin mukaansa.

Jos hän olisi Mikon tytär, ajatteli hän usein ja kuvaili, miten olisi
hauska hänellä.

»Onko, äiti, Mikolla lapsia?» kysyi sitten kerran.

»Ei, eihän sillä ole vaimoakaan.»

Se ei Elsasta tuntunut miltään, ettei Mikolla vaimoa ollut, vaan se
säälitti, ettei hänellä ollut tyttöä tai poikaa.

»Voi jos minä olisin Mikon tyttö! Minä kävisin aina hänen luonaan siellä
kankaalla ja illalla menisin vastaan ottamaan aivan sinne
öljymakasiinien luo. Kantaisin eväsvasua. Ja meillä olisi niin hauska,
että.»

»Hauskahan sinusta taitaisi olla, jos isä sinullakin», sanoi äiti.

Enemmän Elsa ajatteli sitä puolta, että Mikolla olisi tytär, vaan
ajatellessaan, että hän juuri olisi Mikon tytär, tuntui hauskalta.

»Voi voi, se olisi niin hauska, että.»

Syntinä oli leski pitänyt ajatella miestään, sillä Jumalaa hänen tuli
ajatella ennen kaikkea ja aina. Vaan näin kun puheeksi tuli, joutui hän
vasten tahtoaankin kuvailemaan, miten onnellinen heidän elämänsä olisi,
jos Viio eläisi.

»Jos Jumala olisi aikeemme hyväksi nähnyt, olisi meillä oma talo, lehmä
ja pelto ja isä, eikä isä enää merillä kulkisi, vaan kotona
työskentelisi.»

Viehätystä oli sillä, mitä Elsa isästään muisti. Ja sentähden hän
ahkerasti oli kutonut nauhaa toivossa saada riisiryynipuuroa ja äidin
isästä kertomaan. Mikko kuitenkin oli tuota viehätystä himmentänyt, että
Elsa jo lopulta ajattelikin, jotta Mikko kutsutaan sitten syömään tuota
riisiryynipuuroa. Miellyttävä oli tuo äidinkin kuvailu isästä, vaan
tutummalta tuntui kuitenkin vielä Mikko. Ja sentähden hän kyseli isästä
Mikkoon verraten.

Äiti ei antautunut vertailuihin, vaan kertoi isästä kaikkea päiväkaudet.
Kun oli kerran alkuun päässyt, niin jatkui se aivan hänen tietämättään.
Vähitellen sai Elsa sen käsityksen, että parempi isä oli kuin Mikko,
paras kaikista ihmisistä.

Yhä uusia ja uusia asioita oli äidillä kertoa. Ja usein hän hyväili
Elsaa, useammin kuin ennen ja hellemmästi. Näin äiti muuttui hänestä
tutummaksi ja armaammaksi sen mukaan kuin kuva isästäkin selveni. Mutta
ei äiti yksinään tullut tutummaksi ja mieluisammaksi, vaan pienessä
kamarissa kaikki esineet, sillä niistä oli äidillä mainitsemista isästä
kertoessaan.

Isän valokuva, joka oli seinällä skailettikellon alla, ei enää ollut
litteä kuva, vaan näytti kuin se olisi välistä silmiäänkin räpäyttänyt,
välistä naurahtanut ja välistä oli se senkin näköinen, kuin olisi
sanonut niin ja niin. Kello, jonka isä oli mereltä tuonut, naksutti eri
lailla kuin ennen, niin mukavasti. Aivan selvään erotti, että se panee:

    »Isä laulaa lapsellensa,
    sirkuttelee sievällensä,
    hyvällensä hyräileepi,
    pilpattaapi pienellensä»,

niinkuin isä oli Elsaa tuuditellessaan laulanut. Tai:

    »Tilu tilu talla,
    taivahan alla
    ei ole toista
    Elsani moista.»

Niin oli isä rallatellut Elsan kanssa tanssiessaan ja meiskatessaan. Ja
kun kuunteli, niin aivan sillä lailla se kello naksutti.

Elsa itsekin alkoi muistaa seikkoja, muutamia himmeämmin, toisia ihan
selvään. Ja hän kertoili niitä vuorostaan äidille.

»Nyt minä muistankin, kun isä minun kanssani kerran tanssi», sanoi Elsa
taas kuunneltuaan kauan aikaa kellon naksutusta. »Meillä oli muitakin
miehiä silloin. Oli suuri huone ja siinä keskellä lattiaa isä pyöritti.
Ja kuulkaapa. Oli semmoinen pinnaselkäsohva niinkuin tuolla seinällä ja
siitä sohvalta minä hypin isän syliin», kertoi Elsa iloisena.

Äiti selitti sitä tarkemmin, missä he silloin asuivat. Isä oli syksyllä
tullut mereltä ja jäi talveksi kotia, ei lähtenyt merille, vaikka muut
merimiehet houkuttelivat. Kaikki merimiehet, jotka olivat Viion kanssa
olleet, olivat häneen mielistyneet. Kapteenikin oli käynyt tahtomassa
vielä laivaansa, vaan Viio oli vain sanonut, että pitää sitä kotonakin
saada yksi talvi olla.

»Silloin toi isä nuo teekupit ja muita posliiniastioita tuliaisia. Minä
muistan, kun isä niitä arkustaan nosteli, ja tuon kulhon kun otti, niin
sanoi: tästä me nyt syömme yhdessä joulupuuron. Ja niinhän me
syötiinkin.»

»Minä muistan, äiti. Isä kiikutteli minua jalalla, otti sitten
polvilleen istumaan ja pyyhki parrallaan minun poskiani. Isällä oli
suuri musta parta. Ja minä muistan, kun isä nauroi, kun minua parta
kutkutti. Te seisoitte, äiti, uunin edessä ja ammensitte padasta valkeaa
puuroa, riisiryynipuuroa. Silloin oli ilta.»

»Se oli jouluaatonilta. Ainoa joulu, jonka me yhdessä saimme viettää
isän kanssa. Seuraavana kesänä lähti isä merelle ja kuoli Leverissä.»

Leski muisti tuon joulun tarkkaan, kuin eilisen päivän, niin monta
vuotta kuin siitä olikin. Ja mieluiselta tuntui muistella. Oikein
halulla antoi hän muistonsa valaista noita ajan hämärään kadonneita
onnen aikoja. Ei ne ennen niin selvinä ja rakkaina ilmaantuneetkaan kuin
nyt, kun oli toinenkin, joka muisteli.

»Tulevaan jouluun kun eletään, niin keitetään riisiryynipuuroa», sanoi
äiti, nyt ymmärtäen miksi Elsa sitä halusi.

Vaan Elsa tahtoi että keitettäisiin heti, kun hän nauhoistaan rahaa saa.

Äiti kun lopetti kankaansa, niin ei Elsakaan malttanut enempää kutoa
nauhaa, ja johan sitä mielestään olikin koko joukko ja tarpeeksi
monenlaisia.

Tyytyväisenä vyyhti hän nauhoja lastoille, lähteäkseen niitä kaupalle.
Äiti puheli vilkkaasti, vaan Elsa tuskin kuunteli puoliakaan, ajatteli
vain saaliitaan. Nikkilän emäntä oli kiitellyt nauhoja kauniiksi ja
Jäntin emäntä. Kyllä kai herrasväki sitten osti ja maksoi niistä paljon.
Ei hän tiennyt itse hintaa määrätä.

»Niin paljon kuin annetaan», sanoi hän Nikkilän emännälle, kun tämä
kysyi, paljonko kyynärä maksaa.

Kiirein askelin ja hyvässä toivossa astui Elsa kaupungille. Hän ei
tuntenut siellä juuri muita kuin Montinin. Sinne hän ei viitsinyt mennä,
vaan päätti käydä muissa taloissa, missä sattui. Komeimpia hän kuitenkin
katseli.

Ensimmäisessä talossa, johon hän yritti, makasi suuri koira kartanolla
kyökin rappusien edessä. Ja kun Elsa läheni, katsoi se syrjäsilmällä ja
murisi aivan kuin olisi sanonut: elä tule. Ja kun Elsa vain pyrki
edelleen, niin nousi koira pystöön, kävellä vönki Elsaa kohti, nuuski
tulokasta ja meni taas paikoilleen, kiertyi makuulleen ja murisi.
Tarkoitti kai: ei pidä tulla, parasta kuin hyvällä menet pois.

Elsa seisoi neuvotonna hetkisen, vaan kun koira yhä katseli häntä
vakaisin silmin, pyörti hän takaisin ja koira nousi ja saattoi hänet
muristen portille. Toisessa talossa oli avain poissa kyökin ovelta eikä
yhtään ihmistä näkynyt. Kolmannen talon kartanolla leikki lapsia ja ne
keräytyivät hänen ympärilleen kyselemään kaikkea. Muutamat heistä
luulivat häntä mustalaistytöksi ja se häntä hävetti, että oli itku
tulla, kun pääsi kadulle.

Talosta taloon kulki hän, saamatta kaupaksi vähintäkään. Kaikkialla
ihmiset olivat ylpeitä, eivät olleet näkevinäänkään. Ei tarvitse,
sanoivat, katsomattakaan nauhaa.

Muutamassa talossa rouva kuitenkin katseli ja vei Elsan sisähuoneeseen.
Siellä oli rouvalla nauhaa kudottua ja kudottavilla monenlaista.

»Kuka rouvalta ostaa?» kysyi Elsa, toivoen että hänkin saa myydyksi.

»En minä kaupaksi kudokaan, lystikseni. Minä panen nämä näytteille
maanviljelysnäyttelyyn, joka pidetään syksyllä täällä.»

»Saako sieltä mitään?»

»Ei sieltä rahaa saa, vaan kiitoslauseen, jos on hyvää työtä.--Minä
ostan sinulta vähän tätä nauhaa, paljonko sitä maksaa?»

»En minä tiedä.»

Rouva leikkasi pienen palan ja antoi kaksi penniä.

Elsa lähti hyvillään. Rouva oli muutenkin ollut hyvä ja vielä ostanut
vähäsen. Hän alkoi taas toivoa uudestaan.

Muutamassa talossa istui paljon rouvia ulkona puutarhassa, toiset
ompelivat ja toiset kutoivat sukkia. Elsa meni sinne. Siellä oli
Montinin rouvakin.

»Ostetaanko nauhaa?» kysyi hän ujostellen ja syvään ensin niiattuaan.

»Nauhaa. Jaha. Kaunista nauhaahan sinulla onkin. Kenen sinä olet tyttö?»

»Tämähän on Viion tyttö», sanoi Montinin rouva.

»Vai niin. Minä muistelinkin, että kenen näköinen tämä on. Minä tunnen
Viioskan. Missä äiti on?»

»Kotona.»

»Mitä se tekee?» kysyi Montinin rouva.

»Kutoo kangasta.»

»Joo, sehän kuuluu olevan mainio kankuri», sanoi muuan.

»Viioskahan se on kutonut meidän seurallemme kankaita», selitti Montinin
rouva.

»Mitä varten sinä olet tätä kaupittelemassa?» kysyi muuan rouva.

»No, että saan rahaa.»

»Mitä sinä rahalla teet?»

Elsa mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:

»Ostan riisiryynejä, että keitämme riisiryynipuuroa.»

Toiset päästivät helakan naurun ja toiset katselivat pitkistään toisiaan
hyvin hämmästyneen näköisinä. Elsa luuli, että hän on jotakin rumaa
sanonut, ja karahti poskiltaan kuumaksi. Rouvat alkoivat kiivaasti
puhella keskenään, josta Elsa ei ymmärtänyt, kuin se oli ruotsia. Vaan
hyvin kummastelevilta rouvat näyttivät.

Viimein sanoi muuan rouva:

»Parempi olisi, jos lahjoittaisit nuo nauhat meidän seuralle, joka
kokoaa rahoja pakanaraukkoja varten, kuin että käytät turhuuteen.--Onko
äitisi terve?»

»On, kiitoksia», vastasi Elsa, joka luuli, että sitä kysyttiin niinkuin
tavallisesti.

»No ei se sitten tarvitse riisiryynipuuroa, etkä sinäkään.»

Ja sitten puhuivat ne jotakin ylellisyydestä ja pakanoista, joille
pitäisi toimittaa valkeutta. Semmoista hyvin paljon, jota Elsa ei
ymmärtänyt ollenkaan. Lopuksi sanoi joku:

»Sinäkin, lapsi kulta, tekisit hyvin kauniisti, jos lahjoittaisit nämä
nauhat sitä varten. Jumala taivaassa siunaisi sinua siitä ja palkitsisi
sen sinulle monin kerroin.»

Elsa ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka näin sanoi, sillä
mielellä kuin olisi se _pitänyt_ antaa.

»Kas niin. Sinä olet ymmärtäväinen tyttö», sanoi rouva taputellen Elsaa
poskelle, ja toinen rouva antoi hänelle nisuleipävasusta pari pientä
makean näköistä kakkaraa.

Elsa niiasi kiitokseksi ja toisen kerran hyvästiksi.

»Sano äidille, että sinä olet antanut nauhasi pakanaseuralle», lausui
Montinin rouva.

Siinä uskossa Elsa oli, että hän teki jonkun hyvän työn, kun rouvat
häntä kiittelivät ja hyväilivät, vaan sen enempää hän ei ymmärtänyt.
Mutta riisiryynit jäivät nyt saamatta ja siitä oli paha mieli.

Allapäin asteli hän kotiinsa päin kouran silmässä kaksi penniä.
Kirkkaita ne olivat, vaan eihän niillä saanut riisiryynejä. Ei hän
tiennyt paljonko ne maksavat, vaan kalliiksi hän niitä luuli, että
vähintään pitää olla kai kymmenen penniä.

Matkalla tapasi hän Ojanniemen Marin, joka tuli apteekista ostamasta
Snellmanin rouvan koliikitroppia äidilleen, joka oli kipeä.

»Tiedätkö, Mari, paljonko riisiryynit maksavat?»

»Tiedän, veikkonen, monta monituista kertaa olen käynyt meidän talon
emännälle ostamassa. Viisi naulaa markan», selitti Mari.

Elsa melkein kuin hämmästyksissään katseli pennejään.

»Voi lapsikulta, ei noilla saa yhtään ryyniä», sanoi Mari kovalla
äänellä.

Tiesihän sen Elsakin jo ja yhä masentuneemmaksi mieli painui. Häntä
vaivasi Marin iloiset kertomukset, missä he olivat olleet leikkimässä ja
mihin nyt aikoivat. Sen vuoksi poikkesi hän toiselle kadulle päästäkseen
Marista. Vaan tämä tuli myös samaan matkaan huomaamatta, kun oli niin
kiintyneenä kertomukseensa. Vyötäryksistä piteli hän Elsaa ja kertoa
rupatti. Hyvää ja hauskaa hänellä oli kerrottavaa, sillä hän voivotti
myötäänsä.

»Voi voi Elsa, katso!» sanoi hän äkkiä pysähtyen ja viitaten maahan.

Siinä oli kahden markan raha! Molemmat katselivat sitä kuin koreata
matoa, koskematta siihen. Mutta iloisia he olivat.

»Ole sinä Elsa tässä, minä juoksen kysymässä minun äidiltä ja sinun
äidiltä, että saako sen ottaa, ja jos saa, niin sinä saat markan ja minä
markan», häkelsi Mari toimessaan ja niin läksi juoksemaan, että kintut
vilisi, kun Elsa oli suostunut tuumaan.

Elsa seisoi rahan ääressä ja odotti sykkivin sydämin Maria takaisin.
Moneen kertaan kerkesi hän ostaa viisi naulaa riisiryynejä ja keittää ne
puuroksi ja iloita siitä, mitä äiti kertoisi isästä. Kun Mari näkyi jo
tulevaksi etäältä, juoksi ja polvet vilkkui, niin teki mieli ottaa raha
ja lähteä vastaan.

Vaan jos ei olekaan luvattu, ajatteli hän ja seisoi toimetonna.

Montinin Jori ja muita poikia astui sieltä takaapäin. Kun Elsa heidät
huomasi, pelotti häntä kovasti, että oli jättää rahan siihen ja lähteä
kävelemään pakoon. Mutta Marikin oli jo lähellä. Elsa jäi paikoilleen ja
pani jalkansa rahan päälle.

»Aha!» sanoi muuan poika. »Kenen olet tyttö?»

Elsa ei vastannut.

»Kenen olet tyttö? Sanotko vai tahdotko selkääsi?»

»Viion», sanoi Elsa ja koetti siirtyä uhkaavan pojan edestä pitäen
kuitenkin toista jalkaa paikallaan.

»Mitäs sinulla on jalan alla?»

»Raha, jonka löysimme Ojanniemen Marin kanssa. Mari meni kysymään, saako
sen ottaa.»

»Vai niin. Saa sen ottaa», sanoi se uhkaava poika, töykkäsi Elsaa ja
otti rahan.

Toiset pojat olivat riemuissaan.

»Pojat, ostetaan karamelleja», huusi muuan.

Mutta Montinin Jori otti pojalta rahan ja toi Elsalle, joka apealla
mielellä astui juoksevaa Maria vastaan. Hyvillään olivat molemmat tytöt,
se on tietty, ja Joria toisilleen kiitettiin.

»Emmekö tykkää Jorista?»

»Tykkäämme.»

Ja Jorista he sitten puhelivat unehuttaen löytämänsä rahan melkein
tykkänään.

»Sinun äitisi ei ollut kotona, vaan minun äitini sanoi, että saa sen
rahan ottaa, vaan sitä pitää säilyttää jonkun aikaa, jotta jos sattuisi
kuulemaan keneltä se on pudonnut.

Eihän sitä tiedä, vaikka olisi pudonnut joltakin köyhältä tyttöraukalta,
joka oli menossa asialle. Niin sanoi minun äitini.»

Mari ja molemmat olivat hyvin toimessaan, että joo, kyllä se pitää
tallessa pitää.

»Vie sinä äidillesi tämä, minun äitini käski antaa Viioskalle sen
talteen», lisäsi Mari.

Hyvillä mielin sen Elsa veikin, vaan mieli oli kuitenkin surullinen,
sillä eihän nytkään voinut saada riisiryynipuuroa, kun piti odottaa ja
jos joku tuli perimään.

Mutta äiti käskikin rahan viedä kokonaan Marin äidille.

»Marin äiti on köyhempi kuin minä ja kivuloinen ihminen. Ja kun sen Mari
löysikin, niin sen Jumala Marin äidille on tarkoittanut», sanoi äiti.
»Meillä on mitä tarvitsemme, sillä minä olen terve ja kykenen työhön.»

Äiti oli niin iloinen, ettei Elsa ollut koskaan nähnyt häntä niin
iloisena.

Jäntin emäntä oli maksanut enemmän kuin Viion leski osasi toivoakaan.

»Noin hyvästä kankaasta kannattaa maksaa», oli Jäntin emäntä sanonut ja
luvannut työtä niin paljon kuin Viion leski ehti tehdä.

»Nyt minä voin ansaita niin paljon, että saat kulkea vielä koulussa
tämän vuoden», sanoi äiti hyväillen Elsaa.

Hyvähän sekin oli Elsan mielestä, vaan se, mitä hän niin kiihkeästi oli
toivonut, jäi saavuttamatta, ja se mieltä alensi.

Melkein itkien sanoi hän äidille siitä, kun ei saanutkaan rahaa, että
olisi riisiryynipuuroa saatu ja että hänellä oli ikävä isää.

»No minne sinä nauhasi panit?»

»Annoin niille pakanarouville.»

»Mille pakanarouville?» kysyi äiti nauraen.

»Joille tekin olette kutonut kangasta», ja Elsa selitti minkä taisi.

Äiti ymmärsi pian asian, vaan uutta hänelle oli se, että hän oli ollut
seuran palveluksessa tietämättään. Se ei kuitenkaan päässyt himmentämään
isosti hänen hyvää luuloansa Montinin rouvasta, sillä olihan rouva siinä
tehnyt hyvin, että oli hänelle kankaat kudottaviksi toimittanut.

»No elä ole, Elsa milläsikään. Hyvinhän se oli tehty, että annoit nuo
nauhat niille rouville. Ne keräävät varoja lähettääkseen Jumalan sanan
saarnaajia niihin maihin, joissa vielä elää ihmisiä, jotka eivät
Jumalasta mitään tiedä, vaan palvelevat jumalinaan kiviä, puita, elimiä,
aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Kyllä Jumala palkitsee antisi.»

Niinhän ne olivat rouvatkin sanoneet ja sitähän Elsakin oli luullut, kun
rahan löysivät, että Jumala salli sen nyt palkinnoksi löytää. Mutta nyt
hän uskoi kuitenkin, että Jumala oli sallinut sen Ojanniemen Marin
äidille, kun Mari oli sen rahan huomannutkin. Ja Elsa sääli Marin äitiä,
joka oli köyhä ja kivulloinen. Niin oli raukka laiha nytkin, kun Elsa
kävi siellä. Ja kiitteli paljon ja siunaili Elsan äitiä. Ja hänellä oli
hyvä mieli siitä, että raha oli annettu Marin äidille ja että hän oli
nauhansa antanut niille rouville. Mutta kuitenkin tuntui kuin jotakin
olisi ollut poissa. Rauhaton oli eikä tiennyt mihin ryhtyä.

Lapset leikkivät ulkona tuulen kanssa. Kuului iloisia huutoja ja
valkoisia leijoja pilkotti korkealla sinistä taivasta vasten.

Elsa istuutui portaalle koottuaan höyheniä, niitä laskeakseen lentämään.
Kun hän päästi höyhenen hyppysistään, nousi se suoraan ylös räystään
korkeudelle ja lähti kulkemaan poikki kartanon, jossa se rakennuksen
kohdalla taas kohosi ylös ja lensi sinne katon taa. Elsa nousi
tikapuille räystään tasalle ja sieltä laski menemään. Nyt höyhen
nousikin vasta korkealle, lensi yli kartanon, kiertyen aina
korkeammalle. Siellä hyvin, hyvin korkealla se liipotteli ja painui
tuonne merelle päin, kauas, ettei kuin pikkuisen pilkotti, ja lopulta se
katosi näkyvistäkin. Niin ne menivät kaikki.

Minnekähän ne menivät?

Tuonne merelle ne vissiin lensivät, tuonne asti, jossa näkyy saaria ja
vielä etemmäksi, aivan Atlantille asti varmaankin... Jos isä vielä
eläisi ja nuo höyhenet lentäisivät siihen laivaan. Jos hän ja äiti
olisivat hyvin, hyvin pieniä ja istuisivat suurelle höyhenelle ja sillä
lentäisivät isän luo laivaan ja isä tulisi myös höyhenelle ja he
lentäisivät hyvin kauniiseen saareen Atlantin meren keskellä. Siellä ei
olisi muita ketään ja siellä olisi niin hauskaa... Siellä heillä olisi
oma talo ja lehmä, ja siinä talossa olisi hyvin sievä puutarha.
Kävisivät hakemassa sitten sinne Mikon ja Nikkilän emännän ja Nikkilän
ja Ojanniemen Marin ja äidin, ja rovasti tulisi joskus käymään, höyhenen
päällä sekin lentäisi, ja Montinin rouva ja Jori...

Tuuli oli syöntynyt. Huhahteli kovasti nurkissa ja tempoi kadulta
hiekkaa, ja kuletti pyrynä pitkin katua. Lukottomia ovia tempoi auki ja
taas kiinni paiskasi, että alituinen pauke kävi. Lasten riemuhuudot
kovenivat, kun he ihastuksissaan ääntelivät, pojat heittäessään
lakkejaan ilmaan ja tytöt päästellessään paperikiekkoja pyörimään.

Elsalta olivat höyhenet lopussa ja hän katseli merelle, kun siellä
kaukana kuohui meri valkoisena ja tuolta Hietasaaren niemen takaa alkoi
näkyä laivan purjeet.

»Nyt Toivo lähtee!» huusi poika Pietilän katolta. Pian kiipesi sinne
muitakin lapsia ja Pietilän emäntäkin.

»Nyt Toivo menee», sanoi emäntä ja lapset jäljessä. »Hyvästi, hyvästi!!»

Tytöt huiskuttivat huivejaan ja pojat lakkejaan.

»Toivo menee», sanoi Elsakin Nikkilän emännälle, joka juuri tuli ulos,
ja äidilleenkin, joka ensin koputti ikkunaan käskien Elsaa alas
laskeutumaan ja sitten tuli sitä varten ulos rappusille.

»Siellä se Pietilän timperikin taas menee», sanoi Nikkilän emäntä.
»Tuolla näkyykin vaimonsa lapsineen olevan katolla. Monet kerrat se on
saanut tuonne katolle kavuta ja aina se yhä sinne kiipeää», nauroi hän
ja hihitti.

»Kyllä tekee mieli kavuta ja katsoa niin kauan kuin näkee valkoisen
pilkunkaan», sanoi Viion leski.

»Toivo menee, Toivo menee», kuului kaikkialla, ja poikia ja tyttöjä
kapusi katolle.

»Siellä menee Pietilä ja Lassila ja Viljakainen», luettiin tuttavia, ja
lakkeja ja huiveja huiskui.

»Siellä se ehkä meidänkin Janne seilaisi», sanoi Nikkilän emäntä
itsekseen, mutta kuitenkin kovalla äänellä.

»Hurraa!» huudettiin katoilla ja huiskutettiin lakkeja ja huiveja, ja
maassa olijatkin nostivat kättään ja hurrasivat.

»Hurraa!» huusi Nikkilän emäntäkin, täydessä toimessa, aivan kuin
Jannekin olisi siellä ollut menossa, vaan nauroi sitten Viion leskelle,
että minäkin tässä muka, vaikka ei ole meiltä menevää.

Vaan niin siinä Viion leskikin seisoi kuin menevää saattaen. Mieleen oli
palannut ne ajat, jolloin Viio lähti. Noinhan se oli kuin nytkin, aivan
tuommoista. Hän meni kamariinsa ja ratkesi itkemään. Ja kun Elsa tuli
sisään, otti hän hänet syliinsä ja suuteli tulisesti.

Elsakin kääri kätensä äidin kaulaan ja puristi lujasti. Isästä vain
puheltiin koko se päivä ja hauska oli kummallakin, oli kuin juhla. Niin
tuntui Elsastakin, vaikka ei ollut riisiryynipuuroa, eikä hän sitä nyt
kaivannutkaan.



9


Nyt se on kesä mennyt, sanoivat ihmiset ja olivat alakuloisia.
Kaipauksella ja ylistyksellä puhelivat he kesästä, nimitellen sitä
kauniiksi, herttaiseksi, kesäkullaksi ja muilla lempinimityksillä. Vaan
syksystä sanottiin: ruma, kolkko, synkkä.

Ja syksy syöntyi vain. Se laski harmaat pilvensä yhä alemmaksi, liehtoi
tuulta ja sen mukana syyti vuoroin vettä, vuoroin lunta. Puut pieksi
lehdettömiksi, likaiseksi velloi maan, kaikkialla kylvi synkkyyttä ja
kolkkoutta. Talven haltia, kuuraparta pakkanen istui Pohjolan kodan
perässä mielihyvissään, kun syksy hänelle alaa valmisti.

Ihmiset häntä odottivat päästäkseen synkästä syksystä, ja johon olikin
aika hänen vallalle päästä. Varhain oli kevät, kesäkullan poika, hänet
karkoittanut ja kesä niin ylpeä ollut, ettei Jaakon päivillekään häntä
kutsunut makustelemaan maamiehen viljaa. Pimentolan pirtissä oli
yhtämittaa olla saanut pääsemättä käymään edes hetteillä ja soilla. Ja
niin kauan oli sitten vielä kesä viipynyt, ruvennut toistamiseen
kukittamaan mansikoita ja pihlajia. Mutta nytpä oli sen valta loppunut,
kun syksy syöntyi. Ja nyt oli syksykin hänen mielestään tarpeekseen
mellastanut, ja hänen vuoronsa tullut. Hän lähetti pohjatuulen maita
kylmäämään.

Eikä se tarvinnutkaan pohjatuuli, hyydelmöinen, kuin yhden yön seudun,
kun maa jo kovana kappasi ja lätäköt kaikki riittaan pani.

»Talvi tulee», sanottiin, ja siihen vastattiin:

»Jo tuon on aika tullakin.»

Kylmi yön, kylmi toisenkin. Mutta kun sitten aamulla ihmiset ylös
nousivat ja ikkunasta katsoivat, sanoivat:

»Ka talvi!»

Ja äänessä, millä se sanottiin, oli kuin: terve tuloa!

»Ka talvi!» lausui Vimparikin tallista ulos pistäytyessään, ja hänenkin
äänessään oli samaa suosiollista sointua kuin muittenkin, vaan suu ei
mennyt hymyyn eikä silmät kirkastuneet niinkuin muilla.

Se oli sunnuntai.

Ja kaunis päivä tuli silloin. Aurinko kohosi heleänsiniselle taivaalle
ja kirkasti heleäksi ja kimaltelevaksi valkoisen lumivaipan maassa ja
rakennusten katoilla ja puitten oksilla leyhkeät lumilevät, joita ne
olivat koonneet alastomuutensa peitteeksi.

Lauhkeuttakin päivyt kulta levitti ilmaan, ja missä se tuulen hengen
käyttämättömälle paikalle paistoi, tuntui siinä leppoisa lämmin.

Talliin, jossa Vimparit asuivat, koottiin lämpimiksi päiväkullan
paistetta, mikä remolleen avatusta ovesta mahtui. Ja perhe vietti siellä
ensimmäistä talvista sunnuntaipäivää.

Muutamassa pilttuussa, jonne aurinko sopi parhaiten paistamaan, istuivat
lapset ryysyihin käärittyinä yhdessä joukossa, pää päässä kiinni, ja
katselivat jo moneen kertaan katseltua Luonnon kirjaa. Ja vuorotellen
lukivat siitä lukua taitavat, hiljaa supattaen, sillä heitä oli
sunnuntaina opetettu olemaan siivolla. Iloisen näköisiä olivat, ja
kesäisen auringon ruskeaksi paahtamat posket ja kädet paistoivat
punaisina ja puhtaina, sillä isä oli pienempiä itse lumella pessyt ja
isommilla itsellään pesettänyt puhtaiksi kasvot ja kädet pyhäpäivän
kunniaksi.

Äiti oli pitkällään sängyssä huojutellen vivun nenässä riippuvassa
vasussa suurta ryysymyttyä, jossa oli pieni pikkuruinen pojan
tuiretuinen.

Vimpari istui arkun kannella lynkäpäisillään piipunnysä suussa ja
tuijotti mietteissään lattiaan.

Puuvajassa hirnui ja telmi Kurolan nuori ori, aivan kuin olisi
Vimparille melunnut, että pois tallista.

Niin se tuntui Vimparista, sillä vaikka Kurola oli hyväluontoinen mies,
sanonut jo syksyllä, kun hevosen osti, että eihän ihmisiä voi ajaa
paljaan taivaan alle, ja olisi ottanut heidät kylmäin tultua tupaansa,
jos suinkin sinne olisi sopinut, ja ruvennut puuhaamaan heille asuntoa
talveksi, niin tuntui Vimparista ilkeältä, niinkuin aina oli tuntunut,
olla toisten ihmisten vastuksena.

Mitä tehdä, minne mennä? Niin he olivat jo kuin uppoamassa lumihankeen.

Hän oli käynyt hakemassa asuntoa joka kaupungin kulmalta, vaan turhaan.
Asuntoja oli ja helppojakin kaikille muille, vaan kalliita semmoisille
kuin he olivat, joilla ei ollut maksaa vähääkään.

Mistä voi lehmättömille. Mistä heillekään 3 tai 5 markkaa rahaa
kuukaudessa hyyryyn ja puihin lisäksi, kun ei ollut ansiota senkään
vertaa, että leipää ja suolaa olisi puoleksi tarvetta saanut.
Huonekumppaniksi ei heitä kukaan tahtonut ottaa, kun oli heitä niin
suuri perhe.

Hän oli käynyt muutaman piirimiehen luona pyytämässä, että
köyhäinhoidosta annettaisiin apua jonkunkaan verran, hyyryrahat tai
puut, tai antaisivat asunnon heille köyhäinkasarmilta. Ja kun se ei
tiennyt luvata, meni hän itse johtokunnan kokoukseen.

»Terve, riski mies, tehkää työtä», siellä sanottiin.

Tosihan se oli, että hän oli terve ja väkevä, ajatteli hän nytkin. Terve
kuin pukki. Ja voimaa hänellä oli. Hän olisi voinut, niinkuin siellä
johtokunnassa halutti, kantaa ne herrat parittain, toisen toisessa
kädessä, rintapielestä kartanolle, niin ettei niillä varpaatkaan olisi
maata hiponeet. Harva mies oli hänen pituisensa ja niin väkevä. Sepä se
häntä niin hävetti ja sydämelle kävi, kun hän ei silti kyennyt
perhettään tuon paremmin elättämään.

Kyennyt! Kyennyt olisi, jos olisi työtä riittävästi ollut ja siitä
annettu palkka...

Ja hän muisteli mitä sanoi siellä johtokunnassa.

»Kunnian herrat, antakaa työtä. Kyllä minulle kelpaa. Minä rupeaisin
vaikka teille, Tikleenin komesrootti, hevoseksi: vetäisin tavaranne
laivarannasta kauppaanne. Ja lyödä saisi, jos laiskaksi näkyisin. En
minä työtä säikähdä. Toimittakaa vain vaikka alustan luontia, sitä minä
olen tehnyt ja vesi on suussa herahdellut sitä tehdessäni, kun olen
ajatellut, että tämänkin työn palkkana on leipäpala suuhun lapsilleni.
Olipa työ nenälle tai hartioille käypää, kyllä minä teen ja iloisella
mielellä, kun vaimoni ja lapsiraukkani ruokaa saavat, ettei tarvitse
niiden nälkään kuolla.»

»Vaan ymmärtäähän Vimpari, että jos täällä ruvettaisiin apua antamaan,
elättämään terveitä, työhön kykeneviä miehiä, niin saisivat
kykenemättömät nälkään kuolla. Meillä on valta auttaa ainoastaan
kykenemättömiä», selitti joku.

»Niin kuuluu ja niin on. Ja Jumala paratkoon, minä olen terve ja riski.
Vaan työhön kykenemätön minäkin olen, kun ei ole työtä. Ja minulla on
suuri lapsilauma.»

»Mitä laittelee viattomia kärsimään, kun niitä ei kykene elättämään, se
on synti», sanoi komesrooti Tiklen mahtavasti, ja toiset lausuivat
siihen hyväksymisensä ja jotka eivät lausuneet, olivat sen näköisiä,
että komesrooti oli viisaasti sanonut.

Silloinpa teki Vimparilla mieli liikutella noita herroja. Kiehui ja
kuohui sydämessä. Sanojaan hän ei voinut pidättää, vaikka hyvin tyynellä
ja ivallisella äänellä puhuikin.

»Eipä komesrootikaan elätä sitä Ojanniemen Sannan tytärtä, joka on
teidän lapsenne. Köyhä ja kivulias äiti sen elatuksesta saa huolen
pitää. Ja köyhäinhoitolahan sen maksaa siitä teidän kuuromykkä-poikanne
hoidosta, jonka Sederholmin neitsyt...»

Silloin Vimpari toimitettiin ulos.

Nyt hän tuota muistellessaan katui. Mitä hänen tarvitsi mennä
muistuttamaan ketään. Eihän se hänen tilaansa auttanut, pahensi vain. Ja
hänen syynsähän se todellakin oli, että noita viattomia oli tullut
maailmaan kärsimään. Vaan sitä tulee sanotuksi vihassa ja
kyllästyksissään, niinkuin hän oli vaimoaankin syyttänyt tuosta samasta,
mistä johtokunnan herrat häntä. Kaikkein vähin syytä vaimossa oli. Eikä
hän sitä koskaan toden teolla ollut tarkoittanut, vaikka sillä äänellä
tuli sanoneeksi.

Katumamielellä hän oli kovalla, että oli niin vaimoaan kohdellut, ja
ajatteli, miltä siitä oli mahtanut tuntua, kun se häneenkin niin pistäen
ja vihloen pani. Ja tuosta hän tuli ajatelleeksi taas koko entistä
elämää. Minkä vuoksi oli torattu ja riidelty. Mitä hyötyä siitä oli
ollut. Kun elettiin, niin miksi ei eletty sovussa ja rakkaudessa, ja jos
oli pakko kuolla niin kuoltiin.

Hän katseli syrjäsilmällä vaimoaan, joka raukka tuolla laihana ja
kuihtuneena, vaan tyytyväisenä makasi ja hellin silmin katseli vähäväliä
vasuun.

Vaimo raukkani!

Ja tuonne hän sitten silmäsi pilttuuseen, jossa lapsilaumansa eleli
hupiaan pitäen. Ville, kyssäselkä, kuiskaten alkoi juuri lukea muille:

    »Arabiassa muinoisin
    Mies, vanha Amru, eli;
    Hän oli köyhä, kuitenkin
    Luojaansa turvaeli.
    Hätänsä, huolens ainian
    Hän heitti haltuun Jumalan.

    Joelle kerran tultuaan
    Hän huomas kiven täällä,
    Mi kiilteli kuin loistossaan
    Ves'helmi kukan päällä.
    Hän korjas kiven lystikseen,
    Vei kummaksi sen lapsilleen.

    Leluna lasten oltuaan
    Se nurkkaan viskattihin,
    Vaan pantiin lakeen riippumaan,
    Kun loistons keksittihin.
    Ei Amrull' ollut kynttilää,
    Siis lyhtynä sai olla tää.

    Illalla tuli kauppamies
    Ja kiven kirkkaan keksi:
    'Tuo kivi myyppäs, tai kenties
    Sen annat ilmaiseksi.'
    'No,' vastas Amru, 'ota vaan,
    Jos nauhan rinkeliä saan'.

    Mies kiven otti kaunoisen,
    Pääkaupunkihin läksi.
    Sen kauppas kultasepillen
    Taas muille myötäväksi.
    Niin rikast' vaan ei kohdannut,
    Jok' ois sen ostaa mahtanut.

    Näet, kun oikein saatihin
    Kirkkaaksi kulmiltansa,
    Se timantiksi nähtihin,
    Isoimmaks lajiansa;
    Kuningas kruunuuns osti sen,
    Siit' tuhansia maksaen.

    Hän pidot piti köyhillen
    Nyt kruunun kunniaksi,
    Myös Amrun lapset kerjäten
    Tulivat vierahiksi.
    'Lyhtymme', huusit, 'katsoppas,
    Pitävi päässään kuningas'.

    Kuningas tämän kuultuaan
    Luo viittas kauppiasta,
    ja päätti kohta, tultuaan
    Selville asiasta:
    'Sä rahat anna Amrullen,
    Saat rinkelisi jällehen.'»

Muuan tytöistä alkoi sitten selittää, että kun he kasvavat suuremmiksi
ja pääsevät kauas kulkemaan, niin menevät joen rannalle ja sieltä
löytävät kiven ja se kivi on timantti.

»Mutta me emme annakaan sitä kauppamiehelle, vaan viemme kuninkaalle
itselleen», keskeytti Ville.

Ja toiset myönsivät ja joku taas jatkoi:

»Niin kuningas antaa meille hyvin makeaa leipää ja voita niin paljon
kuin jaksamme syödä»--»ja hernevelliäkin»--»ja siirappivoileipää»--»ja
nisuleipääkin».

Niin luettelivat herkkujaan lapset vuorostaan kukin ja viimeksi sanoi
pieni Laurikin paraan luulonsa mukaan: »ja kukon munia ja muun linnun
maitoa».

Toiset rupesivat nauraa kihattamaan ja sanoivat, ettei niitä ole kukon
munia ja linnun maitoa. Lauri intti ja rupesi viimein itkua tekemään,
jolloin toisten täytyi myöntää ja rupesivat itsekin luettelemaan
kaikenlaista.

Mutta Vimpari istui syvissä ajatuksissa taas. Hänkin ajatteli timantin
löytöä. Ei niin, että hän tuommoisen kiven löytäisi, vaan että hänkin
hädässään aina luottaen Herraan saisi avun. Jumalalla oli monta keinoa,
monenlaisia timantteja. Ehkä juuri Aapon kautta osuu heille apu. Olihan
tuo jo hänen mielestään kummallinen sattumus, että Aappo pääsi
ottopojaksi noin aivan aavistamatta. Ja kun se rouva oli luvannut Aapon
kouluttaa. Tokohan Aappo sitten varakkaana virkamiehenä muistaisi köyhiä
sukulaisiaan.

Kunhan sitä sinne asti jaksaisi. Siihen usein kurki kuolee kuin suo
sulaa.

Hevonen hirnui liiterissä kimakasti.

Niin, mistä saadaan nyt asunto? Mikä hilja hitainkin eteen tulee?

Ja niin taas äkkiä nykyiset tarpeet puhalsivat huolen huurut takaisin
pimittämään mieltä, josta toivo, vaikkakin kaukainen, oli jo synkkyyttä
haihduttanut.

»Luepas Ville vielä siitä Amrusta.»

    »Arabiassa muinoisin
    Mies, vanha Amru, eli,
    Hän oli köyhä, kuitenkin
    Luojaansa turvaeli.
    Hätänsä, huolens ainian
    Hän heitti haltuun Jumalan.»

Ja Ville jatkoi toimessaan lukemistaan, lausueli oikein suun täydeltä.
Lapset kuuntelivat henkeään vetämättä ja äitikin seurasi lukua
hymyhuulin. Kallella päin katseli Vimpari lukijaa, niinkuin harras
sanankuulija hyväsanaista pappia. Tuo ensimmäinen värssy kuitenkin
valtasi hänen ajatuksensa kokonaan. Ja yhä vain jotakin semmoista
liikkui hänen mielessään, että timanttia hän ei voi löytää, vaan voi
saada avun ahtauteensa jonkun muun arvaamattoman sattuman kautta, jos
teki ja eli niin kuin Amru. Mutta mitään muuta hän ei osannut kuitenkaan
ajatella kuin Aappoa, että sieltäpäin se oli tuleva onnen aika.

Kirkkoon alkoi soida. Vimpari otti virsikirjan ja selailtuaan sitä
hetkisen rupesi lukemaan ääneen. Joka sunnuntai hän luki niinkuin nytkin
päivän evankeliumin ja epistolan ja niihin kuuluvat rukoukset. Mitään
hänen kohdalleen niissä ei nyt tuntunut olevan, jotakin semmoista, jota
hän ei ymmärtänyt eikä ottanut edes tarkemmin sitä ajatellakseen. Vaan
hän kävi talon puolelta lainaamassa raamatun katsellakseen sanaa vähän
laajemmalta. Ja itsekseen hän sitä luki ja kotvasen ajan sen ääressä
istui. Iloisella mielellä hän oli lopettaessaan lukunsa. Siellä oli
ollutkin niin paljon lohdutusta.

Piiskuinen alkoi vasussa kiristä. Vimpari meni sitä katselemaan ja alkoi
sille luritella:

»Ohhoh, sitä miehen rutkaletta. Se on pian yhtä suuri kuin isäkin. Aika
jätkä sinusta tulee.»

Toiset lapset tulivat loukostaan vasun ääreen katselemaan veikkoaan,
jonka enkeli oli taivaasta tuonut. Ja kaikki olivat naurusuin.

»On meillä pulskia miehen alkuja», sanoi isä lapsijoukkoon katsellen.

Ville, joka kiitoksen parhaiten ymmärsi, seisoi terhakkana, aivan sen
näköisenä, että hän se parasta on joukossa, hänethän oli luvattu kohta
päästää kaupungillekin.

»Ville raukan on tauti syönyt, vaan onhan tässä näitä pulskeita poikia
puoli tusinaa. Tusinastahan se kruunu palkinnon antaa. On vähän liian
korkea määrä kruunulla. Jo se saisi näistä antaa.»

»Sinä latelet», nauroi vaimo. »Hevosen varsoista maksetaan palkinnoita,
vaan ei ihmisten lapsista.»

»Maksaa se kruunu palkinnoita kahdestatoista pojasta, kun ovat terveitä.
Ja mikä kumma se olisi. Tarvitaanhan niitä hyviä työmiehiä niinkuin
hyviä työhevosiakin.»

»Eipähän tarvita sinuakaan. Työtönnä saat olla ikäsi aikasi.»

»Niin no, jos ei työmiehiksi, niin sotaväkeen», selitti Vimpari ja alkoi
epäillä itsekin koko juttua. Mielihyvä, joka oli syntynyt katsellessaan
reipasta lapsijoukkoaan, hälventyi. Mitä siitä oli hyvää, että olivat
suuria ja terveitä. Nälkäähän ne häätyvät kuolemaan. Mitä hänkään
voimillaan teki? Eipä enempää kuin muuan rikas mies kultasäkillään
autiossa saaressa.

Hän istui taas arkun kannelle.

Siellä Amerikassa kuului voima kelpaavan. Länkinenkin kuuluu olevan
rikas mies, maatilan haltija. Aivan kuin herra olikin se puettuna täällä
käydessään. Paljas jätkä oli täällä. Ja halonhakkuuta se kuului siellä
tehneenkin ensiksi ja sitten olleen muissa urakkatöissä. Muutamassa
vuodessa oli rikastunut. Jos hänkin pääsisi Amerikkaan, pääsisi oikein
raatamaan...

»Mikähän se siinä oli seikkana, että siellä työtä saa ja työllä
rikastuu, ja täällä pitää nälkään kuolla. Tottapa siellä on vähemmän
tekijöitä. Täällä noita lienee liiaksi, ja onkin. Kruunun pitäisi maksaa
kyytirahoja köyhille työmiehille, että pääsisivät Amerikkaan liiat pois
täältä. Ja onhan sillä kruunulla laivoja, ne joutaisivat kuljettamaan
yli Atlantin Amerikan rantaa. Toimittaisi kruunu sinne kaiken alhaisen
kansan, niin jäisi vain rikkaat jäljelle. Saisivat sitten koettaa
paraansa mukaan toimeen tulla, kyllä me siellä Amerikassa elettäisiin.
Siellä on lääniä kuulemma ja voima ja kunto miehen mittana. Minäkin kun
siellä rystäisin ensin halonhakkuussa ja kaivoksissa, jotta ansaitsisin
vähän, millä maatilkun lunastaisin ja sitten se pantaisiin kasvamaan,
niin että rytinä kuuluisi. Tuommoinen poikalauma kun työhön tarttuisi,
niin jälkeä siinä pitäisi tulla. Ei monta vuotta menisi ennen kuin nuo
kykenisivät toimeen, se tuo jätkän lapsi niin pian voimistuu, herrasväen
lapset pysyvät honteloina elämän ikänsä.»

»Mitäs se isä siinä tuumailee?» kysyi vaimo.

»Tuumailenpahan vain, että kun mekin tästä Amerikkaan olisi päästy, niin
ei sitä näin tallin nurkassa nyhjötettäisi, vaan talo olisi asuttavana.»

»Mistäpä ne meille sieltä talot?»

»Meillekö? Mistäkö? Sieltä meille kuin muillekin. Onpahan Länkinenkin
saanut, vaikka oli tyhjä mies, kun meni. Suuri talo kuuluu olevankin. Ja
kun täällä kesällä kävi niin oli kuin paras herra. Ja herroja siellä
kuuluu olevan kaikki, ne paraita, jotka paraiten työhön pystyvät. Mutta
vähät minä siitä herruudesta. Sitä kuvailen vain, että kun olisi oma
talo, siinä kirjat ja karjat. Minä isäntänä raataisin tuon pulskan
poikajoukkoni kanssa, ja sinä emäntänä hyörisit. Siellä korvessa
elettäisiin kuin paratiisissa.»

Vaimo nauroi.

»Ettäkö ei?»

»Joo, joo!»

»No mitä naurat sitten?»

»Sitä lystiä», sanoi vaimo, vaikka nauroikin miehensä mahdottomia
kuvailuja. Vaan hän ei siitä huomauttanut miestään, sillä siinähän se
raukka kuvaillessaan hetkeksi unohti kovan kohtalonsa, jota se näin
kotosalla ollessaan kovin murehti ja muuten, jos voi, koetti viinaan
unohuttaa, vaikka eihän tuo nykyään kyllä ryypiskellyt hänen viimeisillä
ollessaan ja lapsen saatuaan!

Mutta Vimpari huomasi itse, heräsi kuin makeasta unesta kamalaan
todellisuuteen, aivan samoin kuin useastikin uneksiessaan seisovansa
jossakin konttorissa ja saavansa hopeoita kourallisen ja siihen heräsi,
ettei ole hänellä työtäkään eikä leipää hituakaan perheelle.

Pää painui taas alemmaksi, jäykkä, eloton katse silmissä tuijotti hän
kuollutta sittipörröä, joka selällään keuvotti lattialla kynnyksen alla.

»Eihän sitä tiedä, mitä neuvoja Jumala meidän hyväksemme pitää. On kai
hänellä meidänkin varalle hyvyyttä», sanoi vaimo nähdessään miehensä
vaipuvan synkkänä mietteisiinsä. »Eipä tiedä, jos kohtaisi joku onni
meitä, niinkuin Amruakin.»

»Eipä kyllä tiedä», sanoi Vimpari kohoten suoraan istualleen ja
kartanolle katseltuaan jonkun aikaa sanoi: »Eipä ole se Aappo käynyt
meitä katsomassa.»

»Ei ole käynyt. Somaa on kun se ei ole kertaakaan sen jälkeen käynyt
kuin silloin uusissa vaatteissaan. Luulisipa sen käyvän nyt, kun tietäisi
että on uusi veikko hänellä, tulisi sitä katsomaan. Aappohan aina oli
mielissään, kun sai veikon tai sisaren. Mutta se ei tiedä.»

»Mistäpä se sen tietää. Mutta mikä se lienee ollut siinä, kun se piika
silpasi avaimen kyökin oven suulta juuri kun minä sinne yritin. Portilla
tulin ja näin nurkan takaa käden, joka avainta tavoitteli ja sen pois
riuhtaisi.»

»Olisiko pelännyt sinua joksikin juopoksi?»

»Rouva katsoa muristeli ikkunasta varjostimen takaa, kun minä siinä
kartanolla töllistelin.»

»Se ei ole sinua tuntenut, vaan luullut joksikin rötkäleeksi, ne ovat
niin pelkureita herrasväki.»

Niin siinä tuumittiin, vaan lapsijoukossa oli alkanut levoton liike heti
kun kuulivat Aaposta mainittavan. Sen olivat vanhemmat jo monta kertaa
kokeneet, ettei Aaposta siedä heidän kuullen puhua, sillä silloin alkaa
itku ja mangunta. Vaan eivät aina muistaneet varoa. Ja nytkin pidätti
suurempaa ääntä puhkeamasta lasten tottumus sunnuntaipäivän
hiljaisuutteen. Muuan pienempiä vetäytyi kuitenkin äidin luo ja käärien
kätensä äidin kaulaan ja tukkien päätään äidin pään alle rupesi
nyyhkimään koettaen raukka pidättää itkuaan. Toisilla leuka värisi ja
silmät kosteina katselivat vuoroin isää, vuoroin äitiä pyytävin katsein.

Isä ymmärsi yhtä hyvin kuin äitikin lasten mielen ja katsoi kysyvästi
vaimoansa silmiin.

»Anna, isä raukoille.»

Vimpari avasi arkun, josta otti puolipaksun leivän puolikkaan. Eilen oli
Ojanniemen Sanna tuonut leivän ja vähän keittoa sairaalle. Keiton oli
äiti syönyt antaen kuitenkin kullekin lusikallisen maistiksi, leivästä
oli puoli jaettu lapsille. Vimpari ei ollut itse jumalanjyvää suuhunsa
pannut eilispäivänä.

»Taita itsellesi nyt siitä ja jaa loput lapsille.»

Vimpari taittoi palan ja sanoi:

»Tämä säästetään äidille ja lapset saavat tämän. Säästetäänkö tämä
äidille?»

»Säästetään», kuiskasivat lapset, jotka olivat kerääntyneet isän eteen
ja kirkkain silmin ja hymyssä suin katselivat niska kenossa isäänsä
silmiin.

Äiti väitti, ettei hän tarvitse, ja kehotti miestään ottamaan palan
itselleen.

»Sinä raukka et ole moneen päivään saanut muuta kuin tyhjää piippuasi
imeä.»

Vimpari jakoi lapsille leivän puolikkaasta ja äidille aiotusta palasta
nipisti itselleen pariksi suupalaksi ja lopun pani arkkuun takaisin.

Lapset menivät taas pilttuuseen auringon paistamalle paikalle ja siinä
mittailivat leipäpalojaan ja katselivat ja pyörittelivät niitä
käsissään, ennen kuin haukkasivat aluksikaan. Hitaasti sitten söivät,
aivan kuin säästäen, ja tyytyväisinä kuiskivat keskenään.

Vimpari istui arkun kannella, ja katsellessaan lastensa toimia kostutti
heidän tyytyväisyytensä hänen silmänsä. Hän kääntyi äkkiä katsomaan ulos
kartanolle, aivan kuin ei olisi kestänyt enempää katsella
lapsijoukkoaan. Mielensä olikin liikutuksissaan, että väkinäisesti
kykeni pidättämään itkun ja naurun sekaista hykähdystä, mikä pyrki ylös
pulpahtamaan.

Lapsiparvi köyhän särvin, tuli hänen mieleensä.

Kartanon yli tuli Ojanniemen Sanna. Hänellä oli se hyvä sanoma, että
Nikkilät ovat luvanneet saunansa Vimparin asunnoksi eivätkä tahdo
hyyryä.

»Saankos maksaa, jos joskus jaksan?» kysyi Vimpari iloisena.

»No se on tietty», vastasi vieras.

»Tuhansia kiitoksia toimistasi, hyvä Sanna. Jumala sinulle palkitkoon ja
Nikkilän emännälle ja isännälle», lausui Vimparin vaimo ja heltyi
itkemään.

»No nytkö sinä itkemään rupeat, kun suoja saatiin ja kuoleman kynsistä
pakenemaan päästiin», sanoi Vimpari, vaikka itsekin pyyhkäisi takin
hihaan silmiään.

»Latun emäntä oli minulle tiukkana, kun en ole hänelle tullut sanomaan,
että sinä olet lapsen saanut», kääntyi vieras Vimparin vaimolle
puhelemaan. »Kuoleehan se onneton», sanoi emäntä ja kiireimmän kautta
toimitti pataa tulelle. »En minä joutanut katsomaan, mitä se keittelemään
rupesi, sillä kun kyselin, että mistä saisi asuntoa teille, niin mietti
ja mietti hetkisen ja sanoi, että Nikkilässä on sauna, ja toimitti että
juoksun vilkkaan menisin sieltä kysymään.--Etteköön ala heti hommata
muuttoa, sillä kyllä sinne saa jo muuttaa. Viion Elsa toimitti puita
sinne ja rupesi lämmittämään ja Mari jäi hänelle kumppaniksi. Hyvin
toimessa olivat tytöt», selitti Sanna.

Vimparin vaimo itki. »Jumala heitä siunatkoon hyviä ihmisiä. Jumala
Siunatkoon ...», lausui hän vähä väliä. »Jumala on antanut minulle
enemmän kuin olisi uskaltanut pyytääkään. Kiitetty ole hyvä Jumala!» ja
hän tyrskyi itkien.

»No ... voi ... elä nyt ...», tyynnytteli miehensä.

Lapset kerääntyivät äidin sängyn ääreen ja suurin silmin katselivat
vuoroin kutakin, niin vierasta kuin vanhempiaan. Mitään hätää kun eivät
huomanneet, pysyivät he itkutta.

»Kiittäkää Jumalaa, lapseni. Hän on meille hyvyyttänsä osoittanut
taaskin. Hyvät ihmiset ovat meille antaneet asunnon, me pääsemme uuteen
asuntoon», selitti hän lapsilleen. »Kiittäkää Sannallekin.»

Lapsissa tuli iloista liikettä, vaan he pidättivät riemunsa osoitukset
muistaen sunnuntaipäivän hiljaisuutta. Toisiaan katselivat kysyväisesti,
kun eivät tienneet, miten sitä Jumalaa piti kiittää, ja se jäi
tekemättä. Kristiina arveli vähän aikaa, meni sitten Ojanniemen Sannan
luo ja niiasi, aivan kuin herrasväellekin, kun ne käydessään jotakin
antoivat. Sitten meni Ville ja muut pienemmät pojat pakkautuivat hänen
jäljestään ja niiasivat. Sanna syleili pienempiä hellästi.

Ori hirnaisi liiterissä.

»Joo, joo», sanoi Vimpari. »Kyllä kuullaan. Vaan odotahan, että kirkon
aika ohi menee.»

Kun vieras oli mennyt, rauhoituttiin taas tallissa. Lapset olivat
uteliaita kyselemään, asettuivat kuitenkin mitään kysymättä joukossa
istumaan ja keskenään puhelivat uudesta asunnosta.

Vaimokin oli tyyntynyt ja iloisena huojutteli vasua. Vimpari istui arkun
kannella ja katsoi ulos.

Taivaalla kuljeksi valkoisia pilven hattaroita, hiljalleen vetäytyivät
idän taivaalle, palailivat kylvöretkiltään. Kadulta kuului kulkusten
helinä ja ilmassa tuon tuostakin parvessa lenteleväin lintujen siipien
suhina ja sirityksiä. Päivä paistoi lämpöisesti, sen paisteessa loisti
kirkkaana maa ja taivas.

Nyt tuntui Vimparistakin talvi mieluiselle. Tuntui puhtaalle ja
raikkaalle ja niinkuin jotakin uutta olisi tulossa. Oli kuin uusi elämä
olisi alkanut.

Vaimo viittasi häntä luokseen ja kuiskasi:

»Minun onneni olisi ylenmääräinen, jos saisin nähdä Aapon.»

»Aappoa minunkin mieleni kaihoo.»

»Vaan kiitetään Jumalaa siitä, mitä on saatu, paljon hän on jo meille
antanut.»

Vimpari istahti tavalliselle paikalleen ja alkoi hiljalleen veisailla
karkealla äänellä:

Hyvä Jumala! Jolt' kaikki hyvyys tulee--



10


Pakkasta ja pyryä oli tullut vuorotellen koko alkutalven. Yhtämittaa oli
nyt taas pyryttänyt viikkokauden ja yhä sitä jatkui.

Sakeasti syyti lunta, jota pakkasvihuri kuljetti pyörteissään ylös ja
alas kiertäen ja kiidättäen, syösten sitten kartanoille jonkun seinän
suojamaan, johon kasvatti kinoksen, ja alas kaduille, jossa se juoksutti
sitä paikasta toiseen, kasaten sinne tänne pieniksi mykkylöiksi, joista
taas, kun aika antoi, kiskoi irti ja kuljetti muualle mieluisempiin
paikkoihin, joihin se rakenteli korkeat vallit, paikoin niin korkeat
kuin matalimmat talot täällä Vaaralla.

»Siellä on semmoinen ilma, ettei sinne panisi koiraansakaan», sanoivat
ihmiset katsellessaan ulos, ja jotka olivat ulkona käyneet, vakuuttivat:

»Se on niin vihainen tuo tuulikin, että on ihan purra pistää, sitä
vailla ettei silmiä silpase.»

Vihaiselta se näytti näin katsellakin. Piipuista ulos pyrkivän savun
tempasi sitätehden kuin sitä tuli ja ryöpsäytti alas puolelle ja
toiselle aivan kuin olisi tahtonut sillä maata pieksää. Piipuissa
humisi, liekit uunissa imi välistä ihan perälle ja toisinaan taas
tuupsautti ne uunin suupieliä nuoleksimaan, jolloin savua pullahti
huoneeseen. Ja kun sillä ei mitään häveriä saanut, niin vihoissaan syyti
lunta vasten ikkunoita ja seinän varaukset kaikki täyteen sulloi.
Kinosten harjanteilla pelmuutti lunta aivan kuin olisi aikonut siitä
alkaa sisälle syytää.

Lapset kotona istuivat ikkunain ääressä katselemassa, ei ollut heillä
halua ulos, vaikka muuten aina mielellään teuhasivat kinoksissa.
Uhkarohkeimmatkaan eivät olleet tämän sään aikana kuin kerran,
korkeintaan kahdesti yrittäneet kahlaamaan jonkun kinoksen harjanteelle,
vaan puolivälistä jo palanneet, kun tuuli viuhtoi joka puolelta ja
pieksi lumella ja oli siihen paikalle kylmettää. Kasvot sinisinä ja
hampaat lotisten kiiruhtivat he takaisin eivätkä joutaneet porstuassa
kopistelemaan lumia saappaistaan, vaan syöksyivät niineen sisään ja
tempasivat sukkelaan oven jälkeensä kiinni aivan kuin peläten, että
vihainen pyry perässä tulee. Töissä häärivät vanhemmat koettivat, mikäli
mahdollista, karttaa ulkotoimiaan ja sisään tullessaan käsiään hieroen
ja ruumistaan puistatellen sanoivat:

»Kiittää kun saa olla sisällä lämpimässä», ja lisäsivät puita uuniin tai
jouduttautuivat peltejä kiinni saamaan.

Nikkilä istui, vanhat turkkirehjut yllään ja suuret huopasaappaat
jaloissa, kadunpuoleisen ikkunan ääressä ja katseli ulos.

Paljoa ei näkynyt maailmaa, suuri kinos ikkunan edessä ja sen harjan yli
harmaja taivas. Vaan niinkään paljoa hän ei ollut moneen herran vuoteen
nähnyt, kun ei ollut sänkyään etemmäksi liikkumaan päässyt.

Vimparin vaimo oli häntä hieronut, joka päivä nyhjystellyt siitä saakka,
kun olivat Nikkilän saunaan muuttaneet.

»Ei teistä aivan tervettä saa», oli vaimo sanonut, »vaan siksi teistä
mies tulee, ettei tarvitse teidän tuossa sängyssä kyhjöttää ikänne
aikanne, kun minä teitä hieroa kyhnystelen».

»Ei tule tuohesta takkia», oli Nikkilä vastustellut. »On koeteltu jos
jotakin, jokaisen eukon reseptin mukaan se tuo äiti alussa minua
hoiteli, syötti paholaisen pahimmat ja karhun sapet ja mene tiedä mitä
kaikkea, voitelutti yhdeksänmiehenvoimalla, sääsken ihralla, kuppautti
ja toppautti. Eipä ole auttanut.»

»Ei ne auta ihmisten keinot», sanoi Nikkilän emäntä tuomiten syntiseksi
nuo entiset keinot ja ilmoittaen, ettei hän luota Vimparinkaan vaimon
keinoon. »Terveys on Jumalan lahja, hän sen voi ottaa ja antaa.»

»Niinpä niin, vaan tuleehan sitä ihmisen itsensäkin koettaa», arveli
vaimo. »Eikähän tuo ota, jos ei annakaan, jos koettaa hieroa. Kun minä
siitä uskon apua olevan ja niin mielelläni tahtoisin puolestani jotenkin
palkita hyvyyttänne, niin antakaa minun ne tehdä.»

Sen enempää kyselemättä meni hän Nikkilän luo ja alkoi toimensa tuumien:

»Näin vain nyhjyttelen, ja jos siitä apua alkaa utautua, niin joka päivä
sitä teen hyvästä sydämestäni ja jos niin tahdotte niin saunan
hyyryksi.»

Ja näinä päivinä oli Nikkilä päässyt huoneeseen vähin liikkumaan ja
istuinpaikkaansa muuttelemaan.

Olihan tuo elämälle kepeämpi, vaan ei mielen iloksi. Sillä mitä siitä
oli hyötyä. Hän ei pystynyt työhön kuitenkaan. Söi vain ja kulutti,
kulutti enemmän nyt kuin sairaampana, jolloin ei haluttanut niin ruokaa
kuin nyt. Hän oli ulompana nyt kuolemasta, jonka hän oli sängyssä
maatessaan toivonut viimeinkin nitistävän hänet, odottanut sitä joka
päivä.

Somaa sekin oli, kun se usein terveitä, vankkoja ihmisiä rutasee
hengiltä yhdellä kouran puristuksella, istualleen, seisaalleen,
syödessä, juodessa tai muussa toimessa, kun eivät odota, eivät mitään
aavistakaan ja pinnistäisivät kynsin hampain, jos voisivat, antaisivatpa
tavaransakin saadakseen elää. Niinkuin Bomin komesrootikin lupasi juuri
kuolinhetkellään monta tuhatta markkaa tohtorille, jos tämä voisi
pelastaa hänet, ja Jumalalle lupasi, että hän jakaa tavaransa köyhille
ja kirkolle. Ei auttanut, kuolema tuli ja nipisti miehen. Mutta eipäs
tule toisille, jotka odottavat sitä kuin pelastustaan. Seisoksii vuoteen
ääressä, vaan ei ota. Näyttää leikkivän kuin kissa hiirellä: tapan ...
en tapa ... tapan ... en vainkaan tapa ... tapan vainkin ... no en
sentään ... mene, saat mennä ... eläpä menekään. Sitä ilvettä oli
pitänyt hänenkin kansaan, siitä saakka kuin hän sieltä laivatelineiltä
putosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan hellitti sitten ja on
kiristellyt, kiristellyt ja antanut löysiä ja taas tiukentanut. Nyt se
oli taas päästänyt hänet sängystä tähän tuolille...

Sekin oli kun ei pitänyt pudotessa sattua kiveen, vaan kiven viereen...

Työnnälti mieleen vaimon sanat, joka viime aikoina oli myötään puhunut
Jumalan varjeluksesta ja auttavaisuudesta, että Jumalan varjeleva käsi
oli siinäkin väliin tullut. Niin niin, vaan Nikkilästä tuntui, että se
paraiten olisi niin ollut, jos hän olisi päässyt joko ihka terveenä
siitä tai kerrassaan kuollut. Jos olisi kuollut, niin ei olisi tarvinnut
näin kitua ja kiduttaa toista. Vaimonsa kyllä olisi hyvin toimeen
tullut, kun ei olisi tarvinnut elättää kuin itsensä. Työllään alussa
elellyt ja loppuikänsä tällä talon hinnalla. Nyt on ollut toisen terveys
hoidettavana henki elätettävänä ihan turhanpäiten. Hän on saanut
riehkasta ja kiusata itseään. Hänen voimansa alkavatkin sammua: ei kuule
tarkasti, näkö, joka alkuaankin on ollut heikko, näkyy huonontuvan
huononemistaan, ja tuntuu että hän välisti puhelee hyvin
lapsellisesti...

Siinä tuli juuri Nikkilän emäntä kadunpuoleisen ikkunan ohitse. Lumessa
yltäpäältä, etupuolelta varsinkin. Kahlata taaposti syvässä lumessa ja
vetää kinnasi jäljessään kelkkaa, jossa oli heinätukko sidottu keulalle,
halkoja kantamus keskellä ja kimppu reikäleipiä heinäin suojassa.

Nikkilän suu vetäytyi omituiseen hymyyn ja pulpahti hykähdys, jota
seurasi hetken perästä syvä huokaus ja silmiin norahti vedet.

Emäntä etunojassa puski edelleen askel askeleelta, jotka olivat lyhyviä.
Tuuli pieksi huivin lievettä niskassa ja kiersi hameet tiukalle säärien
ympäri. Niihin hän väliin sotkeutui ja väliin horjahti tasapainosta
pehmeän pohjan pettäessä, niin että kädet piti varalla pitää, ettei
suistuisi suulleen hankeen ja tuon tuosta hän kinokseen kämmertyikin
kyynärvarsia myöten. Niin taivalta tehden kulki hän ohi ikkunan ja
kelkka jäljessä aika ajoin nytkähteli eteenpäin, vuoroin enemmän vuoroin
vähemmän, kyntäen hankeen syvät jälet, siitä näytti niin vastahakoiselta
kulku.

»Noin se on Kaisa raukka pitkät ajat saanut vetää retuuttaa minua hylkyä
kelkankarilasta jäljessään umpitietä pitkin matkaa», lausui Nikkilä
katsellessaan kelkkaa, joka nytkähteli vähitellen näkyvistä, ja jäi
mietteissään tuijottamaan kelkan kynnöksiä ja vetäjän polkemia jälkiä,
joissa tuuli lunta pyöritteli ja umpeen niitä ajoi, aivan kuin
vihoissaan hangen pahnaamisesta.

Mutta emäntä oli kelkkoineen toimessa.

»Näin me tässä mennään, ihan kuin ei mitään», supatti hän.

Vaan väsytti taas niin, että piti vielä siinä portille pääsemässä
levähtää.

»Hun, huh. No eihän tässä ole kuin tämä nikara. Kylläpä siinä olikin
kinosta. Tuota toista puolta olisi päässyt paremmin. No päästyhän on
tästäkin, eikä tässä ole kuin tämä nikara.»

Ja niin alkoi hän taas taapostaa, hiljalleen hinausi portille, jossa ei
enää kinosta ollut niin vaivaksi asti.

»Odota vähän, Heluna», jupisi hän, kun kuuli lehmänsä ammuvan. »Täältä
saat vähän aluksi, ja heti sinua tullaan noutamaan», sanoi hän aivan kun
hyvitellen.

Portaitten päähän kelkan saatuaan otti hän heinätukon kainaloonsa ja
juoksunkynttä meni navettaan.

»Heluna kultani, oma ämmäsi», puheli hän jo navetan ovia avatessaan.

Lehmä vastaukseksi rönkäsi pitkän äänen, nälkänsä pituisen, joka ei
suinkaan ollutkaan lyhyt. Eilen puolenpäivän aikaan olivat heinät
loppuneet ja iltaseksi oli saanut muutaman oljenkorren.

»Tässä on ämmälleni, omalle kullalleni», hyvitteli emäntä antaessaan
heiniä ja kaulasta pidellen puhutteli vielä omaa kultaansa, joka
halukkaasti purra rauskutteli heiniä.

»Kohta ämmä pääsee paremmille ruuille», lohdutteli hän lopuksi sitä.

Navetasta palatessaan taas juosta hyntyytti, sieppasi leipäkimpun
kelkasta mukaansa ja tuvan oven auki saatuaan kysyi jo ennen kuin itse
sisään pääsi:

»Mitenkäs täällä isä jaksaa?» Ja suu oli hymyssä ja silmät räpättivät.

»Mikäs se on valmiilla jaksaissa», vastasi Nikkilä, ja emäntä nauraa
hihitti.

»Valmiilla hihi hii», pani hän vielä, mennessään puita hakemaan sisään.

Iloisena ja tyytyväisenä hän toimi ja hääräsi.

»Panemme ensin, isä, uunin lämmetä ja sitten me syömme, isä.»

Syödessä eivät paljon puhelleet, sillä emäntä leukaansa liikutellessaan
ei kuullut mitään. Vaan iloisella mielellä emäntä oli ja sanomattoman
tyytyväisen näköinen. Nikkilää oikein vaivasi, kun ei saanut jo tietää,
mikä hyvä onni äitiä oli nyt kohdannut.

Emäntä syötyään pani kätensä ristiin ja jotakin supatti. Se oli vanha
tapansa, tuohon supatukseen asti, vaan tämä oli myöhempi lisäys.

»Kiitoksia, isä, ruuan edestä», sanoi hän miehelleen niiaten samalla.

Se oli myös vanha tapa. Monta kertaa Nikkilä oli hymähtänyt tuolle, vaan
ei se koskaan ollut niin kummalliselta tuntunut kuin nyt, melkein kuin
ivalta. Hänestä tuntui se niin pahalle, ettei ilennyt puhua siitä
mitään, vaikka ensin aikoi.

»No mitenkäs kauppa kävi?» kysyi hän vain.

»Joo hyvin. Kuulehan, kun minä ensin menin ... menin, no mikä se nyt
onkaan se teurastaja?»

»Et sitä muista?»

»No juurihan minä sen muistin, ihan äsken, vaan mikä lie temmannut
muististani nyt sen.»

»Voi äiti raiska!»

»Mitä?»

»Rahikainen.»

»Niin, Rahikainen ... eikö se nyt ole hullua, etten minä sitä muistanut,
niin tuttu mies?»

»Sitähän minäkin tässä ihmettelen.»

»Mitä?»

»Niin että mitäs sitte?»

»Niin. Niin se tuumaa, että ei sovi hänen ostaa, kun se on poikiva
lehmä, niin ei siitä ole teuraseläimeksi, ja navetalle hänen ei kannata
ottaa, kun hänellä on tarpeeksi lypsylehmiä ja paraita laatuaan, ettei
niistä raahi menettää, vaikka joku niissä onkin, joka on myöhäinen.
Mutta siellä oli lihan ostossa Pirilän Fiina, joka on Montinilla
piikana, ja se sanoi, että heidän herrasväki ostaisi poikivan lehmän. No
minä sinne heti ja siellähän syntyi kaupat.»

»Valmiit kaupat?»

»Niin.»

»No miten ne sian säkissä ostivat?»

»Mitä?»

»Että miten ne näkemättä ostivat?»

»Niin, no eihän siinä muuta ollut, kuin että rouva kyseli, onko se hyvä
lehmä, niin minä selitin miten vanha se on, mitä lypsää ja sanoin että
Pirilän Fiina myös tietää, tuntee lehmän yhtä tarkkaan kuin minä. Ja
Fiina vakuutti, että se on semmoinen kuin minä olen sanonut.»

»No, ja niin hinnastakin sovittiin?»

»Niin, kysyi hintaa, niin minä sanoin, että en minä häntä osaa sanoa
oikein, että otettaisiin paljonkin jos saataisiin, eikä sitä millään
hinnalla myötäisi vielä, vaan on pakosta, kun on köyhyys, ettei ole
heiniä ostaa ja lehmä ei anna mitään, että rouvahan itse tietää mitä
kannattaa maksaa. Niin rouva sanoi, ettei nyt kannata paljon maksaa
lehmästä, kun on huono heinävuosi?»

»Huono heinävuosi, niinkö se rouva sanoi?»

»Niin sanoi.»

»Yhy. No mitä sinä siihen?»

»En minä mitään, ajattelin vain, että paremminhan ne herrasväki tietää.»

»Joo, nehän tietää. No paljonko se lupasi?»

»Kuusikymmentä viisi markkaa.»

»Kokonaan!»

»Niin, jos lehmä on niin hyvä kuin minä sanoin, vaan pitää maksaa
kymmenen markkaa takaisin, jos ei ole niin hyvä. Niin minä sanoin, että
saa rouva sen takaisin ja enemmänkin, jos liiaksi olen kehu...»

»Voi äiti rukka sinun kauppojasi!»

»Mitä?»

»Niin, että olisihan siitä Helunasta saanut kahdeksan kymmentä markkaa
puhtaasti maksaa...»

»Joo, sitä minäkin vähän ajattelin», myönsi emäntä. »Vaan taas
toisekseen ajattelin, että kun se on niin hyväsydäminen ja köyhille
aulis se Montinin rouva, niin se maksaa runsaasti sen, minkä suinkin
kannattaa.»

»Et ole äiti ollut kaupoissa herrasväen kanssa, sen kuulee.»

»No mitenkäs sitte.»

»Ne ilkiävät ottaa niin helpolla kuin vain saavat. Minä olen nähnyt
sinun ostavan luutia tinkimättä, vaan olen nähnyt rouvain tinkivän.»

»Kuka sitä nyt luudankaupassa tinkisi.»

»No minä olen sen omin silmin nähnyt ja omin korvini kuullut ja monta
kertaa. Vaan sen muistan kuin eilisen tapauksen, se painui niin
mieleeni, kun kauppias Turbinin rouva osteli luutia rukoilevalta pojan
ressulta, niin tinki ja tinki eikä ottanut ennen kuin sai käsiluutaparin
neljällä pennillä--ei viittä raahtinut maksaa, ison äveriään rouva.
Viisi paria osti ja säästi siinäkin viisi penniä. Työmiehen palkoissa ja
kaikissahan ne tinkivät.»

»Enpä minä uskoisi.»

»Et ole ollut tekemisissä, niin et tiedä etkä voi uskoa. En minä välitä,
että kaikki ovat semmoisia, että juuri tinkisivät ihan, vaan kun
ajattelee niitten rikkauksia ja miten sitten köyhempiään kohtelevat,
niin tuskinpa kelpo kalua löytyisi tuhannesta, vaan monta sadasta oikein
nylkijää.»

Ja Nikkilä alkoi kiivastua. Vaan hän salpasi sanatulvansa. Kääntyi ulos
katselemaan ja silmät liekehti... Millä ne olisivat rikkaat rikastuneet,
jos ei köyhän hiellä ja väellä. Tuhansia markkoja ne keräävät itselleen
köyhän raukan käsillä, vaan köyhä orja pysyy köyhänä ja usea menettää
terveytensäkin, mutta rikas ei silloin enää märkää sormeaankaan
ojenna...

»Niin kyllähän minä sitä vähän ajattelin, että kahdeksankymmentä markkaa
Helunasta sietäisi saada», sanoi emäntä jonkun hetken perästä ja lisäsi
heti: »Vaan eikö se ollut ihmeellistä, että piti sattua sen Montinin
piian sinne teurastajalle?»

»Mikä ihme se sitten oli?»

Emäntä ei sitä sen enempää ruvennut selittämään, kun tiesi, ettei
Nikkilä välitä semmoisesta, vaan meni Viion lesken puheille, hänelle
iloansa ilmoittamaan.

»No minä sain lehmäni myydyksi», sanoi hän ensimmäisiksi sanoikseen.

»Vai nii. No kenelle?»

»Arvatkaapas?»

»En osaa.»

»Ettekö osaa?» kysyi emäntä ja hymyili ja katseli sillä muodolla, että
saisipa nähdä osaako arvata.

»En, en minä arvaa.»

»No, Montinin rouvalle», sanoi emäntä molempia käsiään huiskauttaen
aivan kuin että: oletteko kummempaa kuullut!

»Vai Montinin rouvalle.»

»Joo, siellähän minä sain myydyksi», kertoi emäntä niin tyytyväisenä ja
iloisena, kuin olisi lehmän saanut eikä menettänyt.

»Miten te sinne arvasitte mennä kaupalle?»

Se oli kysytty niinkuin haluttu.

»Enhän minä olisi arvannut mitenkään, vaan se kävi niin somasti.
Ajatelkaapas eikö se ollut somaa, kun minä menin sinne teurastajalle...
joka ennen on meiltä pari kertaa lehmän ostanut ... tuon tuon ... mikä
sen nimi nyt taas onkaan ... katsoppas kun en nyt muista taas... Ettekö
te muista sitä teurastajaa?»

»Lampela.»

»Eei.»

»Puupponen.»

»Ei Puupponenkaan.»

»En minä sitten tiedä.»

»Sepä nyt somaa, kun en muista ... minäpä pistäyn isältä kysymässä.»

»Samahan se nyt on, kuka se on», yritti Viion leski sanoa, vaan emäntä
jo kerkesi mennä.

Hyvänen aika, ajatteli Viion leski, mitenkähän ne nyt tulevat toimeen,
kun on pitänyt lehmänsä menettää, josta heillä oli paraiten tuloja:
särvintä itselleen ja liian maidon saivat rahaksi, jolla leipää ja muuta
taas saivat. Kyllähän se emäntä raiska koettaa sillä lakinteolla
ansaita, vaan eihän niillä tunnu voittoja saavan, kun on paljon
tekijöitä, nuorempia, jotka ovat vikkelöitä ja koneilla ompelevat, niin
kannattaa heidän helpolla myydä. Yökaudet istuu usein raukka työnsä
ääressä, ihan on ihme miten hän jaksaakin, ettei uuvukkaan...

»Rahikainen», viskasi Nikkilän emäntä teurastajan nimen jo ovenraosta ja
itse sisään päästyään jatkoi:

»Eikö se nyt ole hullua etten minä muista sitä, niin tuttu mies, joka
on.»

»Vai Rahikainen, en minä tunne.»

»Joo se on hyvin tuttu meille. Niin kuulkaapas, kun minä menen sille
kauppaamaan lehmää--tiesin minä, ettei se teuraseläimeksi ota poikivaa
lehmää, vaan että navetalle jos ottaisi, ja kun on muille osannut mennä
tarjottelemaan--niin sanoo ... se ... se teurastaja ... olipa sen nimi
mikä tahansa ... sanoo, että hänen nyt ei sovi ostaa. Mitä nyt? kerkesin
minä ajatella ja hyvin jo tuntui mahdottomalta kaikki. Niin on siinä
Pirilän Fiina, Montinin piika, ja se sanoi heti, että heidän herrasväki
ostaisi poikivan lehmän.»

Hymyssä suin ja kallella päin jäi emäntä katselemaan Viion leskeä, että
mitäs se sanoo. Vaan kun Viion leski ei puhunut mitään, sanoi hän itse:

»Jumala asetti sen niin, että Fiinan piti sattua juuri siihen
ilmoittamaan, että Montinit tarvitsevat lehmän. Enhän minä muuten olisi
tiennyt.»

»Eipä suinkaan», myönsi Viion leski jotain sanoakseen.

Mutta sekin kuului Nikkilän emännästä samaan asiaan ja olikin pääihme,
että juuri Montinin rouva, tuo Viion lesken kehuttu ja Viion lesken
auttaja, tuli hänenkin auttajakseen, lehmänsä ostajaksi. Ja sitä hän
tarkoitti sanoessaan:

»Joo, ja Montinin rouvahan sen sitten osti.»

»Paljonkos saitte Helunasta?»

»Kuusikymmentä viisi markkaa. Isä sanoi, että olisi siitä sietänyt saada
enemmän, kahdeksankymmentä markkaa, ja sitä minäkin aioin teurastajalta
pyytää ja vähän itsekseni tuumailin Montinin rouvankin luona, vaan kun
rouva ei enempää tarjonnut ja sanoi ettei enempää kannata antaa kuin sen
kuusikymmentä viisi, niin minä ajattelin, että tottapa ei sitten. Se on
Montinin rouva niitä ihmisiä ... ja kun sitte asiat oli näin
ohjautuneet...»

»Hyvästikö rouva jaksoi?»

»Hyvästi se näytti jaksavan, niin pulska ja komea ihminen. Ja niin
puhelias se oli ja aivan kuin vertainen. Minä sanoin, että siellähän se
meillä Viioska asuu, niin se että, vai siellä se asuu. Ja yhtä ja toista
siinä puheltiin ja lopuksi käski piian kahvit antaa minulle.»

»Niinhän se on.»

»Ja niin se on. Kyllä se on ... minä kun mainitsin vain, että jos sopisi
nyt antaa rahaa minulle, että saisin samalla matkalla ostaa puita ja
leipiä, niin heti kernaasti siihen suostui ja antoi.--Ja kun minä
sanoin, että ei ole meillä heiniä ollenkaan enää ja että jos ei näin
pahalla säällä tahdota tulla lehmää hakemaan, niin minä vaikka vien
samalla heiniä, jos niin rouva tahtoo. Vaan rouva sanoi, että pannaan
hakemaan sitä heti, kääritään peitteillä lehmä, niin kyllä se tarkenee.
Pääsee lehmä heti kotiinsa, toisten pariin, sanoi rouva. Niin siitä minä
kuulin heti, että se on eläimellekin hellä.»

»No toittehan te heiniä?»

»Toin minä vähän, ostin omilla rahoillani raukalle pureksia
odottaessaan.»

»Eikös se pian poikisi Heluna?» kysyi Viion leski, kun jonkun aikaa
olivat olleet ääneti.

»No jouluksi.»

»Eipäs kauan olisi enää.»

»Eihän sitä olisi. Sentähden sitä sääli oli menettää vaan kun ei
mitenkään sovi pitää. Velalla on pitänyt jo heiniä ostaa, ja tuli tässä
nyt tarpeet niin tiukat», selitti emäntä. »Mutta sillä rahalla, minkä
nyt saimme, elämme kotvan ja tottapahan Jumala sitten taas neuvot pitää,
hänellä on monta neuvoa», sanoi emäntä lopuksi hyvin tyytyväisenä ja
katseli Viioskaa sitten kallella päin ja vakavana aivan kuin että: eikö
niin?

Viion leski ei vastannut mitään.

Pitkä äänettömyys syntyi. Nikkilän emännälläkään ei ollut enää mitään
erityistä sanottavaa ja hän palautui uudelleen muistelemaan, miten
lehmän kauppa kävi.

Viion leski oli keskeyttänyt työnsä ja kääntyi katselemaan ulos, tuttua
tuulenviiriä, joka kovassa tuulessakin pysyi samassa suunnassa ja
viittasi yhä sinnepäin, jonne uskollisesti oli viitannut ties kuinka
monta vuotta--ehkä siitä saakka, kun Nikkilä oli työhön kykenemättömäksi
tullut. Viirin varsi huojui, notkui ja väliin kumartui syvään, vaan
viiri tiukasti vastusti tuulta. Viion lesken ajatukset kävivät samaan
suuntaan kuin ennenkin Nikkiläisten kohtaloa ajatellessaan.

Köyhäin huutokaupassa hän näki heidät aina lopuksi, vaikka ei tahtonut
sitä uskoa. Ehkäpä Jumala neuvoa pitää ja pelastaa nuo vanhat raukat
siitä kurjuudesta, oli hän ajatellut. Vaan mitään neuvoa siihen suuntaan
ei ollut näkynyt. Puute oli käynyt vain tuntuvammaksi ja nythän olivat
oikein pitkällä harppauksella hypähtäneet lähemmäksi sitä kuilua, jota
kohti monet vuodet olivat varmasti kulkeneet, vaikka hitaasti, ja
jostapäin pois pyrkivät peläten sitä kuin kauhua. Hän ei voinut nyt
muuta kuin varmana pitää, että ennen pitkää joutuu Nikkilän emäntä
miehineen huutolaisiksi. Ja tuntui niin somalta emännän puhe ja usko.
Hän eli varmassa toivossa, luottaen Jumalan apuun. Leski ymmärsi, että
hän sen luottamuksen oli emännässä herättänyt, ja sitä se kävi hänen
luonaan aina vahvistamassa. Tuntui niinkuin hän olisi valhetellut
emännälle. Sillä mitä emäntä sanoo, kun joutuu lopulta köyhäinhoitoon?
Hän ei ota ymmärtääkseen kuitenkaan silloin, vaikka kuinka selittäisi,
että Jumala on sen hyväksi nähnyt. Ja tuntui hänestä pahalta,
ajatellessaan ruveta nyt sitä selittämään. Eihän sitä voisi sanoa
miksikään hyväksi työksi Jumalan puolelta, ainoastaan rangaistukseksi.
Sillä mitä se muuta olisi, kuin nuo raukat, jotka uskollisesti ovat
jakaneet elämän ilonsa ja surunsa rakastaen toisiaan ja ainoa ilonsa on
yhdessäolonsa, joutuisivat elävinä erilleen vieraitten ihmisten kylmään,
koleaan huomaan, jos ei, niinkuin useimmat, suurimpaan kurjuuteen.
Jompaankumpaan, niin olisivat he kuin elävältä haudatut. Sen tietää
emäntä itsekin ja sen vuoksi hän pelkää ja kammoo tuota kohtaloa. Johan
hän itki katkerasti kerran, kun miehensä tiukemmasti käski häntä
menemään köyhäinhoitoon häntä ilmoittamaan. Pahalta tuntui toivoa
toiselle ihmiselle kuolematakin, vaan muuta ei leski voinut. Ehkäpä
elämän ja kuoleman Herra heidät kutsuukin luokseen sitä ennen. Häneenhän
kuitenkin oli kaikissa tapauksissa paras turvata, häneen yksin.

»Jumalaltahan se on apu odotettavissa», sanoi Viion leski ruveten
kutomaan viuhasti.

»Mitä?» tuli emäntä oikein läheltä kysymään ja katsoi tarkasti silmiin.

Viion leski hämmästyi, ei saanut äskeisiä sanoja muistoonsa, koetti
niitä tapailla ja kun ei tavannut, niin sanoi jotakin sinnepäin
sanoakseen kuin äskenkin:

»Niin että ... kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.»

»Niin, niin, jopa niin, aivan. Minä luotan ja huolta hän on pitänytkin:
Nikkilä on parantunut ja lehmä saatiin noin hyvästi myödyksi. Ja kyllä
hänellä on vastakin neuvoja meidän varalle. Minä luotan, ja Nikkilä
paranee ihan terveeksi...»

Viion leski alkoi kutoa kiivaasti ja paukutti lujasti. Ja Nikkilän
emäntä hymysuin lähti omalle puolelleen, hokien Viion lesken sanoja.

»Kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.»

Porstuassa sattui joku häntä vastaan, ilmestyi äkkiä kuin loihdittu.
Pieni olento valkoisessa puvussa, kasvot kuin kirkastetut. Nikkilän
emäntä oikein tyrmistyi. Sitä olisikin luullut enkeliksi yht'äkkiä
sekin, joka oli hylännyt uskonsa enkeleistä, vaikka se ei ollutkaan kuin
Viion Elsa. Yltäpäältä lumettuneena ihan kuin olisi ollut puettu
heleänvalkoisiin, jota vasten punaisten poskien hehku ja mustien silmien
välke täydensi sitä puhdasta kirkkautta, joka lasten kasvoilla niin
usein heloittaa vanhempien ihmeeksi.

»Ettehän ole vain emäntä Helunaa myönyt!»

»Ihmislapsi, kun olet kaunis», sanoi Nikkilän emäntä oikein toinnuttuaan
ja meni lähempää Elsaa katsomaan, vakuuttuakseen, että olihan se ainakin
Elsa eikä mikään ylhäältä lähettiläs, jonka tarkoituksia hän oli
kerennyt jo ajatella moneksikin: paremman maallisen elämän ennustajaksi,
koko elämän ajalle avun tuojaksi, Nikkilän terveeksi tekijäksi,
samanlaisen lupauksen tuojaksi kuin Saara sai, Nikkilän kutsujaksi
rauhan majoille...

»Sanokaa, oletteko myönyt?»

»Olen, lapseni, olen, kaunis kultaseni», vastasi emäntä ja vieläkin
puoleksi epäillen riensi hän tupaan katsomaan, että onko Nikkilä vielä
elossa.

»Minä kun luulin Elsaa tuossa porstuassa yht'äkkiä vastatusten
sattuessamme ihan ihko enkeliksi», selitti emäntä miehelleen.

»Sinä kun niitä ihmeitäsi ajattelet myötään, niin...»

»Mitä?»

»Ja kun silmäsikin alkavat pettää.»

»Mikä muu paikka minussa sitten on pettänyt?»

Nikkilä hymähti, kääntyi poispäin vaimostaan ikäänkuin ikkunasta ulos
katsomaan ja nauroi ensin ja sitten pyyhkäisi silmästä pyrkivän
kyyneleen lausuen itsekseen:

»Äiti raukka.»

Elsa pyrähti siinä samassa tupaan. Hän koulusta tultuaan aina opetti
kahta Vimparin lasta lukemaan tunnin tai pari täällä tuvasssa, kun
saunassa oli ahdas ja kun Nikkiläkin oli tahtonut, että lapset tuvassa
pitäisivät koulunsa, hänelle kun siitä oli hupia. Vaan nyt tuli Elsa
senkin tähden, että kuulisi oikein siitä Helunasta.

Nikkilä katsoi Elsaa tarkemmalla silmällä kuin ennen, vaimonsa kun oli
tuommoisia kertonut. Ja kaunis todellakin oli Elsa. Hän oli ihaillut
Elsaa, hänen tapojansa varsinkin, vaan näköänsäkin. Mutta noin kauniiksi
hän ei ollut tosiaan häntä huomannut. Silmiään muualle väistämättä
katsoi hän. Kaunis oli Viion leski ollut, vaan kauniimpi oli Elsa.
Hänessä oli lisäksi isänsä kaunista muotoa. Kookas vartalo ja solakka.
Pystö kuin ruhtinatar, kasvot kauniit, kauniit kuin enkelin kuvissa, ja
katse lämmin. Liikkeet notkeat ja kävely kepeää. Puku sievä ja sopiva.
Nikkilä katsoi ja katsoi. Se oli tuo poskien hehkuva puna, joka antoi
terän silmien välkkeelle ja levitti suloa kaikkialle, leningin
kaulustasta kengän rihmoihin saakka. Nikkilä oli romaaneista lukenut
kuvauksia kauniista naisista, vaan nyt hänkin näki omilla silmillään
kauniin lapsen, näki puhtauden ja kauneuden yhdessä.

Elsa kääntyi häneen päin, ja hän näki suun liikkuvan ja lapsellisen
lempeän katseen.

»Oletteko taas yrmynä, Nikkilä, vai ettekö kuule?»

»Mitä, lapseni?»

»Että eiköstään Helunaa ole myyty?»

»On, on, on se myyty. Minä en huomannutkaan sinun kysyvän», selitti
Nikkilä kuin anteeksi pyytäen.

Elsa sanoi aina Nikkilän olevan yrmynä, kun hän oli vakavana eikä
tahtonut mitään puhella. Ja sillä sai hän aina hänet hyvälle tuulelle.
Vaan eipä hän ollut yrmynä ollutkaan nyt terveemmäksi tultuaan, ja nyt
tänään hän olikin virkeämpi ollut kuin koskaan eikä yrmynä ollenkaan, ei
haluakaan. Senpä tähden taisi hän nyt huomata Elsankin niin kokonaan,
niinkuin oli huomannut paljon muutakin, jota ei ennen tai josta oli
ollut välinpitämätön.

Vimpari kantoi kaksi ryysymyttyä sisään ja selvitteli niistä tuvan
lattialle kaksi pojan mollia, jotka jäivät melkein paitasillaan
seisomaan lattialle, toisella joku röijyntapainen paidan päällä,
toisella vähän housuja, joita kannatteli sarkanauha toisen olan yli.
Kasvot ja kädet olivat lapsilla puhtaat ja tukat kammatut ja silmät
suurena, oudoksuen kun katselivat alussa kuin varsa, joka ahtaasta,
pimeästä tallista tuodaan avaralle kartanolle kirkkaaseen päivän valoon.

»Prastui, kappusivai», sanoi Vimpari lapsista päästyään ja pisti kättä
Nikkilälle, vaan emännälle hän nyyhkäytti päätään sanoen sävyisästi
hyvän päivän.

»Johan sinä olet karannut laivastasi, jossa niin monta vuotta olet
uskollisesti purjehtinut?» puhui hän Nikkilälle. »Meidän äiti kertoi,
että sinä olet pystyssä, niin oikein uskoakseni lähdin katsomaan.»

»Johan se meidän isä on isosti parantunut ja paranee se vielä ihan
terveeksi mieheksi», arveli emäntä, joka oikein tarkalla korvalla oli
kuunnellut Vimparin puhetta.

»Emäntä uskoo, että Nikkilä vielä laivoja veistää, ennen kuin kuolee?»
arveli Vimpari ja katsoi syrjäsilmällä Nikkilää.

»Melkein se semmoisia höpisee meidän äiti», arveli Nikkilä.

Emäntä aikoi sanoa: ei se ole mahdoton asia ja Kaikkivaltiaan voimalle
se on vähäinen, vaan asetti kuitenkin sanansa sananlaskun muotoon:

»Toivotaan vetten takaa, ei toivota Tuonelasta.»

»Niinpä niin», myönsi Vimparikin vakavana. Ja hetken mietittyään lisäsi:
»Mikäs se olisi mahdoton asia parata sinun niin paljon, että tässä
kotosalla kykenisit kapertelemaan töiksesi.»

Nikkilä ei puhunut mitään, kääntyi ulos katsomaan. Ja Vimpari jonkun
hetken perästä hyvästeli ja lähti.

Elsa oli laittanut koulunsa käymään. Uunin eteen asetetuilla tuoleilla,
loimoavan tulen ääressä istuivat lapset ja vuoroon lukivat, kun ei ollut
kuin yksi kirja.

Nuorempi oli jo suorittanut tehtävänsä ja sillä aikaa kun vanhempi luki,
katseli hän räiskivää ja paukkuvaa tulta uunissa sekä sitä kyllikseen
katsottuaan silmäili ympäri huonetta, kunnes keksi kartanoikkunan alla
olevalla kaapin päällä korkean leipäpinkan, johon kiintyi halukas
katseensa.

»Yksi, kaksi, kolme, seitsemän, viisi», luki poika leipiä ja viittaili
niitä ja supatti ja pikimältään silmäsi aina Nikkilää tai emäntää.

»An-na meil-le tä-nä päi-vä-nä mei-dän jo-ka-päi-väi-nen lei-päm-me»,
luki toinen innolla ja toimessa.

Nuorempi pillahti itkuun aivan kuin olisi tulinen poukka lentänyt
paljaille säärille kärventämään ihan sietämättömästi.

»Mikä sinulla?» joutui emäntäkin siihen. »Polttiko poukka?»

Poika itki täyttä kurkkua, kasvot toisen käden peitossa ja toisella
viittaili kartanonpuoleiseen ikkunaan.

»Mikä siellä?» kyseli Nikkilän emäntä ja jo uskoi että poika _näkee_.
»Mörkö vai enkelikö?--Jeesus siunaa!» Ja emäntä silmäsi Nikkilää, että
eihän sitä ole vain tultu noutamaan.

»Anna sille leipää, sitä se itkee», sanoi Nikkilä, joka oli seurannut
pojan liikkeitä ja hommista nähnyt hänen ajatuksiaan.

Emäntä joudutti pojalle palan käteen ja poika heti tyyntyi. Mutta
vanhempi katseli saanutta, leuka alkoi täristä, suupielet mutruilla ja
viimein pyrki esiin ääni, joka pidätettynä turskahteli nenän kautta ja
kuulosti niin omituiselta, että Nikkilää nauratti. Mutta emäntä kerkesi
toimittaa leipäpalan toisellekin, ennen kuin itku ehti valloilleen.
Molemmat lapset pyyhkivät kyyneleensä ja silmät paloivat kirkkaina ja
kasvoilla tyytyväisyyden loisto, kun katselivat saaliitaan ja pitelivät
kämmenellään hellävaroen kuin jotakin särkyvää.

Nikkilä hymyillen katseli lapsia ja emäntä pahoitteli, kun ei ennen
huomannut antaa, vaikka olihan se jo ollut hänellä mielessä.

Vanhempi poika taas alkoi jatkaa lukuaan, yhtä tolkummassa ja kovalla
äänellä, melkein huutaen luki hän:

»Ja anna meille meidän syntimme anteeksi...»

»Kun himoitsette toisen tavaraa, muuta ei teillä vielä mahda ollakaan»,
ajatteli Nikkilä hymähdellen. Vaan emäntä istui vakavana käsi poskella
ja kuunteli hartaasti aivan kuin olisi luettu jotakin, jota ei ollut
ilmoeläissään kuullut.

»Ja elä johdata meitä kiusaukseen...»

Nikkilä muisti mihin kiusaukseen he äsken olivat joutuneet nuo
runoilijat... Kunhan jokapäiväisen leivän puutteessa raukat eivät
joutuisi vielä...

»Armahda raukkoja!» tuli Nikkilän mieleen itsestään niinkuin harras
totinen rukous tulee.

Luvussa tuli sitten joku erehdys, jota Elsa korjasi ja lausui:

»Mutta päästä meitä pahasta.»

Nikkilä kuunteli ja katsoi Elsaa, kun hän lausui. Hän lausui
painokkaasti ja puhtaasti, ääni oli kaunis ja kasvoilla lapsellinen,
syvä vakavuus. Ei se kuulostanut luvulta, ei se ollut rukoilemistakaan,
vaan oli kuin kaunis, sydämellinen, nöyrä pyyntö, jota ei voisi
kuulematta olla. Hän oli aina säälien ajatellut Elsaa. Kuta enemmän hän
tutustui häneen, sitä enemmän hän mielistyi, mutta sitä suuremmaksi
kasvoi säälikin, joka surun voimalla häntä painoi ja sai hänet usein
Elsan läsnäollessakin yrmyksi, vaan aina Elsan mentyä. Mutta nyt tuntui
kuin olisi Elsa varmassa turvassa ja tuntui kuin olisi hänestä turvaa
muillekin.

»Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», luki poika.

»Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», kertasi emäntä hymysuin
ja nousi toimiinsa.

»Lueppas sinä, Elsa, kokonaan Isämeitä», pyysi Nikkilä.

»Minkä tähden?» kysyi Elsa ja katseli kummastellen Nikkilää.

Nikkilä ujosteli tuota katsetta, hän luuli, että se voi nähdä hänen
mustaan mieleensä. Aivan hän odotti, että Elsa nytkin pudistaa hänelle
sormea niinkuin usein hänen yrmynä ollessaan ja sanoo:

»Voi voi Nikkilä, kun teillä on musta sydän.»

Elsan katse pysyi yhä kiinnitettynä häneen ja se tuntui aina vain
tuomitsevammalta.

Hän alkoi vihdoin pyyntöä uudistamatta lukea. Ja nyt Nikkilä katsoi
häntä silmiin luottamuksella ja uteliaisuudella aivan kuin likinäköinen
katselee vain tähystelijän silmiin, juuri kuin niistä näkisi tuon, mitä
tuolla kaukaisessa, hänelle näkymättömässä etäisyydessä on nähtävänä.

Lapset kun olivat menneet, jäi Nikkilä mietteisiinsä, vaan ei niin
yrmynä. Aina Elsan ollessa oli kuin jotakin lämpöistä olisi kääriytynyt
hänen kylmän mielensä ympäri, vaan Elsan mentyä se aina vähitellen oli
jäähtynyt. Mutta nyt oli kuin olisi tuohon kylmään kuoreen sulanut
reikä, niinkuin keväällä jäähän auringon paistaessa, ja siitä lämmintä
alle kuoren pyrki.

Helunaa tultiin hakemaan. Emäntä lähti leipäpala kourassa navettaa.

»Oma kultani, oma ämmäni», puheli hän, kun sidottiin peitettä Helunan
selkään. Se oli villainen peite, oikein korea, niin korea, että Nikkilän
emäntää nauratti ja tuntui sydänalassa hyvälle.

Kartanolla yritti lehmä teuhaamaan, niinkuin aina kun pitemmän ajan
päästä lehmä irti lasketaan. Se on ilontunne, joka teuhauttaa.

Vaan paksussa kinoksessa ja kovassa tuulessa jäätyi varmaan koko
hyvämieli, sillä lehmä asettui vakaiseksi ja ammoa rönkäsi vain ja
katsoi emäntää ikäänkuin että mitä varten minua tähän tuotiin. Emäntä
antoi leipäpalan suuhun.

»Mene nyt, Heluna kultani, oma ämmäni», toimitti hän ja saattoi portin
suulle asti.

Tupaan mentyään Nikkilän kanssa ikkunasta katseli, kun lehmää ohi
kuljetettiin.

Haluttomasti Heluna kulki, pysähteli vastakynttä pitämään, että
talutusköysi pingollaan tärisi. Ajaja kun piiskalla hotasi, syöksähti se
vähän eteenpäin päätään puistaen, vaan pysähtyi taas, rönkäsi kovasti ja
asettui vastakynteen.

»Tuo minua ... tuo korea peite», nauraen Nikkilän emäntä. »Kyllä
Helunalle tulee kultainen olo. No somaahan oli, kun pitikin saada se
myödyksi juuri Montinille.»

»Sinne se nyt meni», sanoi emäntä ja laskeutui työhönsä. Tuntui oudolle
ja vähän pahalle, aivan kuin olisi toivonut toisin olevan kuin oli.
Mutta kun asia oli niin somasti ohjautunut...

Nikkilä katsoi kadulle. Tuuli lunta pelmuutteli ja ajoi umpeen
pahnautuneet kohdat, ja pian oli hangen kamara taas silja niinkuin ei
olisi ketään kulkenutkaan.

Nikkilä siirtyi uunin eteen istumaan. Puut olivat jo palaneet
hiillokselle, jonka harjalla kauniit sinertävät liekit leikkivät,
leikkivät--pian sammuakseen. Ikävä nähdä!

Oli niin hiljaista tuvassa, että kuului aivan selvään kun hiilet
poksahtelivat. Tuntui kuin olisi aina silloin kuullut kuolon kamppausta
taistelevan viimeinen huokaus. Hiki nousi Nikkilän kasvoille. Hän
siirtyi ulommaksi uunista.

Hiillos kuorettui harmaalle karrelle, joka tummeni tummenemistaan, ja
hiilet siellä täällä mustuivat. Muutamin paikoin oli vielä aukko, josta
hiilien hehku punotti, vaan niihinkin kutoi jo harmajaa karsikuorta.

»Mikä se olikaan sen teurastajan nimi?» kysyi emäntä yht'äkkiä.

»No Rahikainen», vastasi Nikkilä yrmynä.

»Kyllä se oli somaa, että piti sen Pirilän Fiinan sattua siihen», puhui
emäntä itsekseen ja hymyssä suu ja silmät räpättivät.

Mustana oli hiillos uunin ammottavassa kidassa, ja Nikkilä nousi ja
heittäytyi vuoteelleen, katseessa kylmä välinpitämättömyys, kylmempi
kuin ennen. Auenneeseen reikään teki riittaa.



11


Vaaralta oli vaellettu keskikaupungille, jossa oli liikettä. Rikkaat ja
rikkaitten piiatkin ajelivat hevosilla, köyhät taas jalkaisin kulkivat,
ja kiire näytti kaikilla olevan. Oli joulukiire, sillä nyt oli joulun
aatto ja aaton aamunahan sitä on hommaa: rikkailla vielä hirveän paljon
hankittavaa, köyhillä kaikkensa.

Suurissa laumoissa kulkivat köyhät katuja, millä vasu, millä kannu,
pussi tai muu riepu kädessä, muutamilla kaikki nämä varustukset.
Touhussa kulkivat paikasta toiseen, talosta taloon, kadulta toiselle,
niinkuin lintulaumat syksyllä lentelevät puusta puuhun, puistosta
toiseen etsien marjaisinta puuta.

Ne olivat entuudestaan tietyt talot, joista jaettiin. Vaan ei vuosi
muutoksitta mene, niinpä aina toiseksi jouluksi on joku vanhoista
lähteistä kerrassaan kuivunut ja joku uusi suoni puhjennut vuotamaan:
jonkun rikkaan makasiinit sulkeutuneet, toisen avautuneet. Ja sentähden
nytkin oli avut etsimisessä ja tuli turhanpäiten näyttäydytyksi toisissa
paikoin, joista kiireellä piti takaisin palata ja rientää toiseen
tunnettuun taloon, josta ei kuitenkaan ollut taattua saalis, olihan vain
hyvän toivon takana ja mennessä piti siis pistäytyä yhden ja toisen
pohatan kartanolla katsomassa, olisiko siellä armeliaisuus ja hyvä tahto
näkymässä.

Näin kulki joukko hajallaan, kunnes löytyi hyvä talo, johon sitten
keräytyi kokoon kuin lintuparvi urpipuuhun. Tai jos tuli joku vastaan,
joka jo tarpeekseen oli saanut ja kertoi jollekin saalispaikkansa, ja
jos se oli uusi ja uhkuva lähde, niin lähti neuvottu kiireellä sinne, ja
hänen mukaansa lyöttäytyi koko lauma. Toisinaan taas yht'äkkiä erosi
tästä suuresta parvesta pienempi osa omaksi seurueekseen ja lähti eri
teille omilla toiveillaan, tai yhtyi tuohon toiseen, tuolla etempänä
kulkevaan.

Toisissa taloissa jaettiin lihaa, toisissa leipiä, muutamissa puuroa tai
hernekeittoa. Ja saaliinhaluinen joukko tunkeili jakopaikan edustalla
rähisten ja riidellen.

Käsiä oli kymmenittäin ojennettuna ylös ja pyytäviä, rukoilevia sanoja
lausuttiin seisoessa kylki kyljessä kiinni makasiinin edessä, jonka
yliseltä hyvyyttä jakavan talon renki pudotteli lihapaloja tai leipiä.
Ja aina kun pala putosi, syöksyi joukko sitä tapailemaan, survien ja
tyrkäten toisiaan, sadatellen ja haukkuen sitten sitä, joka pudotetun
palan onnistui saamaan! Hän muka ei ollut tositarpeessa niinkuin muut,
oli koko kesän ollut tienistissä, sai köyhäinhoidolta apua tai jotakin
muuta syytä oli. Ja syytä oli joukolla vuorostaan itsekutakin kohtaan,
niin että jos joukon mielen mukaan olisi jaellut, niin ei olisi
tarvinnut kenellekään antaa.

Kovempi tungos oli huoneen edustalla, josta jaettiin keittoa. Jokainen
koetti etukynteen pyrkiä ja astiansa ojentaa täytettäväksi. Panettelua
oli kaikkia kohtaan, väittelyä ja riitaa.

Vaan asuinrakennuksen kamarin ikkunassa istui tavallisesti rouva
katselemassa, ja jos ei millään muotoa joutanut koko aikaa istumaan,
niin ainakin kävi toimituksen alussa ja sitten tuon tuostakin
silmäilemässä ja kuvaili mielessään niitä ilontunteita, joita noissa
tuolla ulkona mahtoi syntyä ja olla, ja niitä Jumalan siunauksia, joita
he varmaan toivottivat antajalle. Sattui aina näkymään joku tuommoinen,
joka toista tyrkkäsi syrjään ja itse annin anasti. Silloin syntyi
katsojassa viha, joka pani ajattelemaan, että tuo on peto, jolle ei
tarvitsisi antaa ollenkaan, ei kenenkään, koska se semmoinen on, että
toisilta vei. Ja kun semmoinen saaliinsa kanssa kulki pois kartanolta,
niin puhkesi tuota katsellessa rouvalta karkea kurkkuääni, joka oli
manaava:

Uuhh!

Ja jokaista menevää ja saanutta arvosteli silmä, olisiko tuon tarvinnut
saada.

Oli muutamia miehiäkin. Miesten ei olisi tarvinnut saada ... ja kun
kehtaavatkin tulla apua hakemaan, muutamat oikein suuria ja vankkoja
miehiä...

Näin Karénin rouvakin juuri ajtteli, kun kartanolle tuli oikein suuri
mies, Vimpari, ja astui kartanon alakyökin luo, jossa joukolle jaettiin
hernekeittoa. Tyhjä pussi oli hänellä lutistuksissaan kainalossa. Rouva
vetäytyi pois ikkunasta ja katseli etempää, kun Vimpari hetken
katseltuaan kääntyi takaisin ja meni pois töllistellen kartanon yli
kulkiessaan ikkunoihin.

Näytti oikein iljettävältä mieheltä tuo Vimpari, aivan kuin mikähän
rötkäle. Leveä oli otsa ja poskipäät pongottivat korkealla, kasvot
olivat harmajat ja karkea parran sänki leukapielessä ja huulessa. Silmät
olivat pienet, katse hidas, vaan etsivä. Tuntui rouvasta kuin olisi
Vimpari katsellut, mitä ikkunasta hän yöllä parhaiten pääsisi. Huonossa
puvussa hän oli, joka lisäsi kaameutta hänen muodolleen. Nuttu oli aivan
kuin paikoista tehty, tummansinisistä, mustista ja harmaista, ja
muutamat paikanliepeet irti lepattivat. Housut olivat ehyet, vaan näytti
hyvin pahalta, kun lahkeet olivat vedetyt kureelle sukanvarsien alle,
jotta kintut näyttivät hyvin ohuilta, kun vielä jaloissa oli suuret
töppöset. Päässä oli liasta kiiltävä kesälakki, jonka alta riippui pitkä
tukka niskaan ja poskille korvat peittäen. Hartiat olivat kumarat ja
käynti notkahtelevaa.

Rouvasta tuntui oikein hyvältä, kun Vimpari meni.

Hyi, kun muutamat ihmiset ovat pahan näköisiä. Pelottaa kaukaa
nähdessäänkin niin, että vapisuttaa. Jos tuommoinen tulisi huoneeseen
... tai yöllä murtautuisi sisään. Aivanhan kuolisi kauhusta. Miksi häntä
pelottikin, että Vimpari joskus tulee. Hyi, oikein värisytti. Minkähän
tähden piti olla tuommoisia ihmisiä. Poliisien pitäisi hyvin tarkasti
vartioida tuommoisia, sillä ne milloin tahansa voivat ahdistaa
rauhallisia ihmisiä.

Soma se oli, että Abe oli tuollaisen miehen lapsi, ei olisi uskonut ...
niin siivo ja kiltti, niin erittäin siivo.

Rouva istuessaan taas ikkunaan huusi Abea luokseen.

Abe oli niin sievä. Pienet hänenkin silmänsä olivat, vaan niin sävyisät.
Kasvoissa oli jotakin karkeata vielä, aivan kuin ei olisi ahva vielä
lähtenyt, vaan niska oli valkoinen kuin lumi ja kaunis, niin kaunis
niska, että rouva ei malttanut olla suutelematta sitä. Käsissä oli
muutamia syyliä, vaan hipiä oli hieno ja valkoinen. Ja vaikka näkyi
Abessa vielä yhtä ja toista merkkiä entisyydestä, oli hänessä kuitenkin
niin paljon jo sievistynyttä näössä ja käytöksessä, että saattoi olla
varsin tyytyväinen ja varsin hyvillään.

»Mitä, täti?» kysyi hän uudelleen ja heittäytyi tätiä vasten nojaamaan
laskien toisen käden kaulaan ja toisella nyplien tädin röijynnappia.

»Minä vain kutsuin sinua katsomaan, kun jaetaan apua köyhille», sanoi
täti hymyillen, käärien kätensä Aben vartalon ympäri ja vetäen häntä yhä
lähemmäksi itseään. Ja he molemmat katselivat sinne ulos.

Siellä oli muutamia poikia, jotka olivat entisiä tuttuja Aapolle, kannut
kädessä seisoivat odotellen ja vähän väliä pyrkien tunkeutumaan jostakin
raosta joukon keskelle.

Viime jouluna oli hänkin avuilla. Vaikea oli pienten poikain saada,
tiesi hän. Muutamat eivät saaneet mitään, kun eivät päässeet lähelle.
Vaan hän sai. Hän muisteli saaliitaan. Kahdestikin kävi hän Pahlmanilta
herneitä ja monen tytön astialla nouti hän Ursinilta puuroa. Akat aina
häntä pukkivat ja töykkivät ja miehet noituivat ja sanoivat, että tuo
poika on jo saanut monesti, mitä sitä muille jää, kun yksille annetaan.
Hän vain otti...

Hän hymyili itsekseen, kun muisti miten hän tunkeutui. Ja oli melkein
kuin hän nyt olisi tunkeillut tuolla noille pojille hakemassa. Kyyryssä,
aivan kyyryssä pujottausi hiljalleen toisten jalkain juuritse ja sitten
vasta, kun etunenään pääsi, nousi pystöön ja ojensi astiansa... Leipiä
kun jaettiin ja lihoja, niin silloin meni hän seinän vierelle seisomaan
väkijoukkoon päin, ja sitten kun pudotettiin, niin ei tarvinnut kuin
kyykistyä ja ottaa, sillä aikaa kun lähellä olevat siinä tyrkkivät ja
töykkivät toisiaan ja sotkeutuivat toisiinsa.

Ja missä jaettiin alalattialta kädestä käteen ojentamalla, niin ojensi
rengille kätensä ja sanoi: vassakuu, johon lisäsi vähän rumaa, että
renkiä nauratti, niin se tuippasi heti ja sanoi: tuossa on, kun olet
niin viisas.

Teki mieli mennä noille pojille nyt hankkimaan hernettä heidän
kannuihinsa. Vaan kun täti oli kieltänyt häntä olemasta vähääkään
kerjäläispoikain ja muitten katupoikain kanssa, niin ei edes
koettanutkaan pyytää lupaa.

Kartanolle tuli muutamia tyttöjä, heilläkin kannut kädessä. Aappo tunsi
tytöt heti ja oli sanoa ja sanoikin jo että; ka ... vaan täti kysyi:

»Kenen tyttöjä nuo ovat?»

»Viion Elsa ja Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina», vastasi
Aappo aivan kuin jatkaen äsken keskeytettyä huudahdustaan ja hyvillään
että sai nyt jatkaa.

Täti ei aluksi ajatellut tyttöjen nimiä, sillä hän katseli kahta niistä,
jotka olivat sievän näköisiä. Toinen, suurempi, oli hyvin puettu,
pienempi huonossa puvussa, saaliin käärittynä, vaan se oli sievempi kuin
tuo toinen, se oli kaunis. Suuret siniset silmät, pyöreät, säännölliset
kasvot, kehittymättömät vielä, vaan lapselle erittäin kauniit. Ja nuo
silmät jo yksin.

»Kenen sinä sanoitkaan?»

»Viion Elsa, Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina.»

»Niin, vaan nuo kaksi: tuo jolla on sievä puku, ja tuo kaunis?»

»Viion Elsa», vastasi Abe heti sitä yhtä, vaan sitä kaunista hän
tapaili, ne kun hänen nähtensä olivat yhtä kauniita kaikki, kun olivat
yhtä tuttuja, ja vasta muitten tädin merkkien mukaan sai hän erotetuksi
Ojanniemen Marin joukosta.

Tytöt kulkivat lähelle joukkoa ja jäivät siinä seisomaan, Elsa ja Mari
kynkitysten, ja katselivat toimettomina ympärilleen.

Rouvan mielessä oli heti tytöt nähtyään, nuo molemmat sievät, tullut
ajatus, että niille raukoille pitäisi antaa. Hän ajatteli panna Aben
sanomaan jakajalle, että noille tytöille ensin antaa, ja vaikka Aben
itsensä käskeä viedä tytöt lähelle ja omasta kädestään antaa heille
hernevellillä täytetyt kannut. Hän oli kerennyt jo ajatella, että se
olisi niin kaunista ja hänen hauska nähdä täältä ja Abesta itsestään
hauskaa. Ja sitä ajatusta hän kypsytteli yhä mielessään katsellessaan
noita sieviä tyttöjä. Vaan häntä alkoi vähän epäilyttää tuo tyttö, joka
oli sievästi puettu, että eihän se ollut vain jonkun varakkaamman, kun
se oli niin sievästi puettu. Lähettiväthän ne varakkaatkin lapsiaan
avuille.

Ne olivat semmoisia alhaisessa kansassa...

»Viion Elsa», muisteli hän ääneen.

»Niin», vastasi Abe, luullen että täti häneltä kysyi.

»Täti, saanko minä mennä noille tytöille noutamaan hernettä?» kysyi hän
innoissaan ja oli jo ajatellut miten hän tunkeutuisi väkijoukon jaloissa
ja toisi vuoroon kullekin tytölle ja miten tytöt hyvillään nauraisivat
hänelle, kun hän toisi, ja miten nuo muut ihmiset haukkuisivat ja
töykkisivät häntä.

Vaan täti muisteli Viion Elsaa ja saikin mieleensä jotakin, josta ei
kuitenkaan sen selvempää saanut kuin pimeässä käteen saadusta oudosta
esineestä, jota tunnustelee ja tunnustelee.

»Onko sillä isää?»

»Ei, sen isä on Leverissä kuollut.»

»Leverissä?»

»Niin.»

»Liverbuul se on, rakas Abe.--Se on siis merimiehen lesken tytär?»

»Niin, Viion lesken.»

»Ai Viion, nythän minä muistan, joka kutoo kangasta?»

»Niin, Elsan äiti se kutoo.»

»Joo, joo», jo nyt rouva muisti. »Joo, joo», vakuutti hän vielä. Ja nyt
hän muisti Elsan, joka oli käynyt nauhaa kaupalla, että saisi
_riisiryynipuuroa_ keittää. Hän muisti nyt sen tapauksen tarkkaan, sillä
siitä oli ollut puhetta rouvasväen seurassa. Tämä tapaushan hyvin
kuvasi, miten useat ovat ylellisyyteen taipuvaisia, vaikka ei ole
varojakaan, ja miten sillä tavalla opettavat lapsiaankin... Ylellinen se
näytti Viion leski olevankin, kun noin puki tyttöään. Ja sitten vielä
panee hänet jouluavuille.

Rouvaa harmitti melkein ja harmittikin kun sai muistiinsa, että Viion
leskeä joku oli maininnut hyväksi, _jumaliseksi_ ihmiseksi. Kaikkea!
Teeskentelijä varmaan oli koko ihminen...

Mitä lienevät nuo muutkin lapset...?

»Onko sillä isää tuolla--mikä se olikaan tuo kaunis tyttö?»

»Ojanniemen Mari.»

»Niin, onko sillä isää?»

»Ei.»

»Kuollutko se on?»

»Ei sillä ole ollutkaan, se on jalkalapsi, kauppias Tiklenin jalka...»

»Tsyy...»

Abe meni noloksi, sillä häntä aina hävetti, kun oli sanonut jotakin
semmoista, jota ei saanut sanoa, ja odotti tavallisuuden mukaan tädin
sanovan, että mikä siinä oli rumaa. Vaan täti ei puhunut mitään, oli
vain vihaisen näköinen.

Rouvaa harmitti kovasti. Semmoinen kuin Viion leski panee lapsensa
jouluavuille kootakseen arkipäivän ruokaa runsaasti ja sitten
herkutellakseen oikein rahoillaan. Ja tuo toinen ... huono ihminen ...
semmoisille ei tarvitsisi kenenkään antaa.

»Täti, saanko mennä noutamaan tytöille hernettä?»

»Ei--Abe ei mene. Ne eivät tarvitse, se on synti semmoisille antaa. Ne
ovat ...» ja rouva selitti Abelle ylellisistä, huonoista ihmisistä.

Alakyökin ovi suljettiin, hernekeitto oli loppunut ja väkijoukko
hajautui. Ilman jääneet riensivät kiireesti pois, juoksunkynttä, mutta
jotka olivat saaneet, astelivat tyytyväisinä ja huomattuaan rouvan
ikkunassa kiittelivät hänelle.

Lyhyt talvinen päivä loppui, kun juuri parahiksi oli alkanut, niin että
se kuin kesken aikojaan olisi loppunut. Ja sen mukana loppui kiire
keskikaupungillakin, ainakin kaduilla. Kulkusten helinä, jota ilma oli
täynnä ollut aivan kuin kilpaa soittaissa, oli laimennut, niin että
yksityistä ääntä saattoi nyt seurata päästä päähän: siitä saakka kun se
vähän kuulua alkoi ja koveni kovenemistaan, kunnes taas heikkeni,
himmeni ja kuoli.

Vaan tiukkaa ääntä ne pitivät, jotka olivat ääntä pitämässä. Ne oli vain
yhdet, joilla oli vielä kai hirveän paljon hommaa, vaan niillä mahtoi
ollakin kauhean paljon.

Väkijoukot olivat kadonneet kokonaan päivän sammuessa, sillä makasiinien
ja keittiöitten ovet olivat siihen sulkeutuneet: keskikaupunkilaisten
lähimmäisenrakkaus oli tyydytetty ja aika oli pian alkaa osoittaa
rakkautta omaisilleen ja ystävilleen sekä omalle itselleen.

Kotona oltiin siis Vaaralla joka talossa, jos ei sieltä tai täältä ollut
vielä joku pienillä ostoksilla. Ja joulu tuli tänne niinkuin muuallekin,
aaton ilta astui sisään.

Lasten oli lysti, köyhimpienkin, sillä aina joku murunen jouluiloa
pirahti pieneenkin majaan. Paljonkos sitä köyhän lapsi tarvitsi
riemukseenkin asti. Jos ei muuta ollut, niin olihan odottaa aikaa,
jolloin joulu sytytettiin keskikaupungilla ja jota lähteä katsomaan.
Vaan monessa talossa toki Vaarallakin oli tulella joulupuuro, oikein
riisiryynipuuro. Ja missä sitä sen kertansa vuodessa keitettiin, tuntui
olevan oikea joulu. Vaikka ei se silti lasten mielestä ollut niin oikea,
ettei keskikaupungilla olisi oikeampi ollut, sillä sen he myönsivät
käydessään toistensa luona puhelemassa joulusta.

Latun Liisan mieli väittämään, että heillä on oikea joulu, aivan oikea,
ettei missään oikeampi. Siihen toiset panivat jyrkästi vastaan:

»Ohoh!»

Keskikaupungilla, jossa oli joulukuusetkin!

»Onpa meilläkin», selitti Liisa.

»Tyhjä kuusi.»

»Eipään. siinä on kynttilä ja kaksi piparkakkua.»

»Niin, vaan keskikaupungilla on kuusissa omenia joka oksassa ja paljon
nisua ja kynttilöitä ja koreita papereita.»

»Eläs kelposia kuin papereita, niitä saa apteekin tunkiolta jos kuinka
paljon», väitti Liisa, ja tuntui kuin hän olisi voitolla.

»Vaan eipä teillä käy joulupukki.»

»Käypipään, on jo käynyt.»

Puolen päivän aikana oli Liisa nakannut itselleen syksyllä tehdyt
ruojukset, jotka jo olivat paikoissa, äidille sakset, jotka olivat
olleet viikkokauden kateissa ja etsitty mahdottomat paikat ja ihmetelty,
että minne piti niitten kadota, sekä isälle kintaat, jotka niinikään
olivat kadonneet eineen aikana. Vaan Liisa ei selittänyt toisille
lapsille niin juurtajaksain, katseli vain toisia, että mitäs nyt
sanotte. Toisilla ei ollutkaan juuri muuta sanottavaa, kuin että
nakataan joululahjoja heilläkin, vaan ei kuitenkaan missään ole niin
oikea joulu kuin keskikaupungilla, siellä kulki oikea joulupukki.
Millainen se oikea joulupukki oli, ei voitu selittää, vaan se oli vain
semmoinen, jota ei kukaan tiennyt, mistä se tuli ja missä se oli, mutta
ei juolahtanut mieleen, miksi se ei täällä Vaaralla käynyt katselemassa,
vaan ainoastaan herrastaloissa. Ja jos kerrottiin sen käyneen jossakin
heikäläisessä talossa, niin ei kukaan ottanut hetkeksikään uskoakseen,
että se oli _oikea_.

Toistensa kanssa tekivät lapset liittoja, kutka ja kutka yhdessä
lähtevät keskikaupungille katsomaan illalla sitten kun joulu sytytetään.

Joulu syttyi luonnossa. Taivas tähdittyi ja tähdittyi yhä tiheämmästi ja
sitten nousi kuu, kohosi juhlallisesti taivaan ranteelta, suurena ja
punertavana. Vaan kohotessaan korkeammalle puristautui se pienemmäksi,
ikään kuin soveltuakseen paremmin noitten pienten ystävien seuraan,
etteivät ne niin pienuuttaan hämmästyisi. Ja tähdet tuikkivat ja
vilkkuivat innokkaasti, palavan innokkaasti tervehdykseksi. Ja maa
hymyili ja ihmisten lapset iloitsivat, köyhäin lapset täällä Vaaralla.
Sillä nyt oli aika lähteä katsomaan keskikaupungille oikeaa joulua.

Parvissa kulkivat pienet retkeilijät Vaaralta keskikaupungille
ihmettelemään ja ihailemaan. Täällä oli niin sanomattoman paljon
katselemista, niin kaunista kuin olivat kuulleet saduissa kerrottavan
kristallilinnoista. Ensimmältä eivät useatkaan nuoremmista saaneet
erityiseen huomioon mitään, kirkas kokonaisuus häikäisi huomiokyvyn,
senkin mitä heillä oli. Eivät he nähneet kuusia, ei kynttilöitä, ei
omenia, ei koreita papereita, silmä ahmusi kaikki yhdellä kertaa. Vasta
kun olivat kuleksineet ja katselleet enemmän aikaa ja useampaan kertaan
yhdet paikat, alkoivat he nähdä missä kauneinta oli ja mitä siinä oli
kaunista.

Latun Liisakin myönsi itsekseen, että täällä keskikaupungilla oli oikea
joulu, kaikkein oikein. Olihan hän nähnyt ennenkin täällä joulun, vaan
se oli unehtunut muistista ja jos ei juuri unehtunut, niin ei se niin
kirkkaana kuitenkaan paistanut mielessä, että se olisi voinut himmentää
hänen jouluaan, johon mielikuvitus edeltäpäin valoi loistoa. Mutta miten
mitättömältä tuntui nyt yksi ainoa kynttilä hänen joulukuusessaan, kun
täällä oli satoja, niin ainakin näytti. Ja mitä merkitsi hänen kaksi
piparkakkuaan. Eikä nuo paperit, joita täällä oli kuusissa, olleetkaan
samanlaisia kuin oli apteekin tunkiolla, josta hän pimeän hämärässä oli
intoksen jälkeen käynyt kopeloimassa. Ja häntä melkein hävetti, kun oli
inttänytkään muille, että heillä oli yhtä oikea joulu kuin missä tahansa
keskikaupungilla. Oli toki hyvä, ettei hän ollut nyt niitten kanssa,
joille oli väittänyt. Jos sattui niitä vastaan tulemaan, niin karttoi
hän kohakkaa sattumasta, etteivät pilkkaisi.

Liisa oli Viion Elsan ja Ojanniemen Marin kanssa. Heillä oli ollut jo
aikoja puhe, että menevät yhdessä ja vievät Vimparin lapsetkin joulua
katsomaan. Elsan taluttamana kulki Ville ja Kristiina, Mari talutti
Teutoria ja loppuja veti Liisa kelkassa.

»Eiköstään voi missään muualla olla oikeaa joulua kuin täällä?» sanoi
Liisa tovereilleen, aivan kuin joku muu joskus olisi hänelle väittänyt
toisin.

Elsa ja Mari vakuuttivat, että ei voi olla. Ja kaikki kolme aina
ihmettelivät tultuaan talon kohdalle, jossa verhottomista ikkunoista
näkyi kuusi monine pienine ja monivärisine kynttilöineen, hedelmineen,
kuivine, kauniine nauhoineen, kimallellen kullalle ja hopealle, ja
kuusen läheisyydessä liikkuvaksi ihmeen sieviin pukuihin puetuita
lapsia, jotka kuusesta ottivat hedelmiä tai muuta.

Tytöt viittasivat holhokeilleen.

»Katsokaa, lapset, kuinka kaunista!»

Lapset kelkassa samoin kuin talutettavatkin katselivat viitattuun
suuntaan, vaan eivät puhuneet mitään ja hetken katseltuaan vilkuilivat
muualle. Heistä oli kaikki niin kummaa, että joulukuusi ei ollut
kummempi kuin kuutamossa kimalteleva vesitorvi jossakin rakennuksen
nurkassa tai joku ohijuokseva koira. Mutta kun kulki ohi joku
tähtipoikaseurue, niin silloin ojentuivat koko lapsijoukon kädet
sinnepäin ja Villestä alkain nuorimpaan asti sanoivat he:

»Aappo tuolla!»

Ja syntyi heissä levottomuus, joka oli purkautua nurinaksi ja itkuksi ja
jonka tyynnyttämiseksi oli täysi työ tytöillä vakuutellessaan kaikki
kolme, oikein houkuttelemalla, ettei siinä ollut Aappoa. Mutta heidän
selityksensä, että Aappo ei tänä jouluna ole enää tähtipoikana, vaan
kylässä ottopoikana, ei lapsissa tuntunut, sillä he tähystelivät
kaikkialle nähdäkseen tähtipoikia ja niissä Aapon.

He tulivat Montinin luo ja siellä oli kaunis joulukuusi, tyttöjen
mielestä kauniimpi kuin missään muualla. Ja niin kirkasta oli siellä
sisällä, että Ojanniemen Mari sanoi:

»Voi, voi!»

Tytöt katselivat joka taholta. Salin seiniä näkyi, ne olivat kuin
ruskeaa samettia kultaneuloksilla. Ja mahdottoman suuria tauluja oli
seinillä. Katossa riippui lasikruunu, jonka särmäiset lasit kimaltelivat
kauniisti. Ihmisiä liikkui edestakaisin ja olivat iloisen näköisiä. Ne
keräytyivät saliin ja sitten tuli sinne lapsia, tyttöjä ja poikia.

Tytöt kadulla nousivat kinoksen harjalle paremmin nähdäkseen ja siitäpä
näkikin hyvästi.

Salin ovi, joka oli vastaisella seinällä, aukesi ja sisään astui--niin,
mikä lie ollutkaan. Se kumarsi ja tytöt salissa tervehtivät vastaan
niiaten. Se oli varmaan joulupukki, päättivät tytöt kinoksella.
Karvainen se olikin kuin pukki, vaan pystö kuin mies. Hyvin kummallinen
se vain oli. Se seisoi vähän aikaa yhdessä kohti, ettei kuin vähän pää
liikkui ja käänteli molemmille puolin. Sitten alkoivat tytöt salissa
räpyttää käsiään ja vanhemmat ihmiset nauroivat.

Tytöt kinoksella myös nauroivat ja puristivat toisiaan, mutta
kurkottivat taas kaulaansa, kun se pukki alkoi liikkua.

Suuren kontin selästään pyöräytti pukki lattialla eteensä, siitä otti
jonkun mytyn ja ojensi. Montinin rouva meni ottamaan sen ja niiasi.
Pukki ojensi taas uuden ja sen meni Montinin herra ottamaan ja kumarsi.
Sitten ojenteli pukki aina uutta ja milloin joku vanhempi ihminen,
milloin joku lapsi kävi tarjotun hakemassa.

Tytöt kinoksella kaula pitkällä katselivat silmiään räpäyttämättä ja
henkeään pidättäen.

»Vimparin Aappo!»

Aivan kuin yhdestä suusta huudahtivat sen tytöt, ja lapset kelkassa
samoin kuin Ville, Kristiina ja Teutori, jotka seisoivat kelkan
vieressä, alkoivat silmäillä ympärilleen ja kun eivät mitään Aapon
näköistä nähneet, niin suu auki töllistelivät tyttöjä. Hetken perästä
muuan joukosta kirahti ja kohta koko kelkkakunta oli äänessä, johon
yhtyi pian Teutori ja sitten Kristiina ja lopuksi Villekin. Mitkään
puheet eivät nyt auttaneet, lapset eivät ottaneet kuuleviin
korviinsakaan ja tuskinpa lienevät kuulleet omaa ääntäänkään, yhteisääni
oli niin vahva.

Liisan täytyi ottaa kelkan jutkosta ja lähteä vetää kituuttamaan,
juosten aluksi lasten tyynnyttämiseksi, Mari ja Elsa talutettaviensa
kanssa reppasivat jäljessä. Sillä tavoin hynttyytettyään jonkun matkaa
tyyntyivätkin lapset, ettei kuin silloin tällöin kuului joku
nikonsekainen nyyhkytys jostakin ryysyläjästä.

Tytöt saivat nyt aikaa puhella keskenään. Aaposta oli puhe.

Miten hän oli kaunis niin sievässä puvussa... Mahtoi hänellä olla hauska
...

Ja saunassa kertoivat tytöt vanhemmille että he olivat nähneet Aapon
Montinilla. Lapset joille oli toimitettu leipäpala käteen, eivät olleet
tietävinäänkään enää, vaan vanhemmat naurusuin ja uteliaina kuuntelivat.

»Ja Aappo kumarsi niin sievästi», selitti Liisa, ja Ojanniemen Mari
sanoi:

»Voi, voi».

»Aapolla oli musta takki.»

»Hyvin, hyvin sievä.»

»Voi, voi, ja oikein kaulus kaulassa, voi, voi.»

»Niin, niinkuin herraspojilla.»

»Niin, voi, voi.»

Ja selittivät he kaikki mitä olivat kerenneet Aaposta huomata ja
minkälaista oli siellä, jossa Aappo oli. Kaikki olivat niin iloissaan,
vanhemmat tietysti enin, kun ei vain Vimpari kaikkein enin.

Hän ainakin hymyili koko voimallaan tyttöjen kertoessa ja katsoi aina
vähän päästä vaimoaan sillä katseella, että: kuule äiti, kuuletko äiti!

Vimpari oli niin hyvillään ettei saanut senkään vertaa sanaa suustaan.
Hän oli aivan kykenemätön ilmaisemaan sanoilla ajatuksiaan, mutta silmät
loistivat ja niissä päilyi vedet. Salaa pyyhkäisi hän muutaman kerran
poskille norahtaneet kyyneleet, mutta niitä pyrki tulemaan toisia ja
hänellä oli muutenkin niin vaikea olo, että hän pistäytyi ulos
tynnyttelemään.

Vimpari ei ollut saanut mitään avuilla käydessään, ei kerrassaan mitään.
Taloihin sisälle ei ilennyt mennä, eikä olisi päässytkään, sillä joka
talossa oli keittiön oven suulta avain poissa. Taas jakopaikoissa ei hän
ilennyt ryöstää eikä toraan ruveta, muuten ei saanut. Neuvotonna oli hän
kotia tullut, mieli musta kuin sysi ja raskas lyijy. Jumalan jyvää ei
ollut ja pitkät Jumalan juhlapäivät edessä. Lapset itkivät nälkäänsä,
sen paremminkin olisi kestänyt, vaan heidän pyytävät katseensa, niitä ei
voinut karttaa ja ne ovat voimakkaammat kuin kovin huuti. Ja vaimo
raukka, joka oli odottanut ja toivonut...

Herra Jumala ... Auta, hyvä Jumala... Sinähän annat rikkaillekin, muista
köyhää kurjaa...

Mutta siitäkään ei ollut toivoa, vaan näitä lauseita kertasi hän
seisoessaan portailla nojaten Nikkilän tuvan seinään, uskaltamatta
lähteä sisälle saunaan.

... auta ... auta ... auta.

Hänen katseensa kulki tarkasti kuun valossa kimaltelevalla hangella
aivan kuin etsien kiiltävää hopearahaa.

... tai lähetä tappava tauti.

Mutta kuitenkin pelkäsi hän, jos siellä saunassa on joku kuollut.

»Jopa isäkin tulee», lausui vaimo iloisena, josta Vimpari oli aivan
raivostua. Karkea kiroussana oli pudota hänen huuliltaan ja toinen oli
valmiina sen takana. Lapsillekin ajatteli hän karjaista, että olkaa
hiljaa, minä taon sen pään seinään, joka ensiksi ääntää. Mutta jokainen
lapsi äänsi iloisella, niin soinnukkaalla ylimmän tyytyväisyyden
äänellä: isä! Ja käsiä ojennettiin:

»Isä, katsokaa.»

Heillä oli jokaisella korppu kädessä.

Vaimonsa näytteli, mitä oli tuotu: leipiä, herneitä, lihaluita, piimää
ja jauhoja Kurolasta ja Latulta ja Viion leski lapsille korpun kullekin.

»Jumala siunatkoon niitä hyviä ihmisiä», lausui vaimo. Istuttuaan
hetkisen vasta selveni Vimparille todellisuus ja sittenkin pysyi hän
kauan tyynenä.

»Minä en saanut mitään», sanoi hän jurosti.

»Onpa meillä taas tarpeemme. Jumalalle kiitos avustaan.»

»Vai Kurolalta ja Latulta tuotiin, ja Viion leski?»

»Niin, en olisi osannut odottaakaan.»

»En minäkään», ajatteli Vimpari, vaikka ei ääneen ajatustaan saanut. »En
osannut ajatella mistään. On se Jumala hyvä.»

Sydämensä alkoi lämmetä, mieleen pulputa iloa, joka täytti sen
hiljalleen reunojaan myöten. Ja nyt se nousi yli partaitten.

Hän pelkäsi, ettei hän voi pidättää tulvivaa mieltään.

Pihalla, yksinäisyydessä, kehtasi hän antaa kyynelien juosta. Ja siitä
tasaantui mieli.

Miten kirkkaalta näytti nyt maa ja taivas ja kaikkialla akkunoista
pilkoittavat tulet ystävällisiltä! Oli niin hiljaista.

Hän loi kuin salaa silmäyksen ylös taivaalle, pikimmältään katsahtaen
aivan kuin ujostellen. Ei hän pannut käsiään ristiin, ei sanonut
sanaakaan, ei edes selvää ehyttä ajatusta kokoillut kiittäessään
Jumalaa. Hän oli kiittämättömän näköinen kuin ujosteleva lapsi, vaan hän
tunsi kiitollisuutta.

Saunasta alkoi kuulua hiljainen, hempeä-ääninen veisuu, ja aivan kuin
olisi pelännyt hiljastuvansa riensi hän kiireesti sisään yhtyen virteen
ennenkuin pääsi saunaan sisäänkään.

Vanhempien veisatessa vakavina istuivat lapset yhdessä koossa ja
kuiskivat:

»Nytpä on joulu.»

»Ja lysti.»

Intettiin sitten kenellä heistä hauskin on. Muuan pienemmistä, joka oli
antanut puolen korppuaan säästöön huomiseksi, sanoi hänellä olevan niin
lystin, ettei Jeesuksellakaan ole niin lysti. Toiset kuitenkin tuntuivat
pitävän sitä mahdottomana.



12


Puuhaa oli Elsallakin ollut joulua varten ja hän odotti oikein hauskaa
joulua. Mitään erityistä hän ei kuvitellut, vaan odotti vain ylimalkaan
jotakin erikoisempaa, jotakin vain, joka varmaan oli tulossa. Kaikkihan
joulusta puhuivat kuin erinomaisemmasta ainakin ja kaikilla oli joitakin
aikeita tahi toimia jouluksi, muutamilla jo monta viikkoa ennen.
Hekinhän äidin kanssa olivat jo kesällä päättäneet keittää ensi
jouluna riisiryynipuuroa ja sitä varten jo silloin äiti pani
viisikolmattapennisen säästöön paperikääryssä piirongin pieneen
laatikkoon isä vainajan kirjelippaaseen. Kuta lähemmäksi joulu joutui,
sitä useammin mieleen muistui riisiryynipuuro ja sen suuremmaksi joulun
juhlallisuus kasvoi kuin myös kiihkeämmäksi sen odotus.

Ja pariapa viikkoa ennen alkoivat Elsan omatkin hommat. Hän kutoi
Nikkilän emännälle sukkarihmat. Ne olivat parissa päivässä valmiit, vaan
sitten vielä Nikkilälle kalvosimet. Nekin joutuivat hyvissä ajoin. Sitä
hauskempihan oli ajatella joulun tuloa, kun oli valmista. Eikä aika
valmistuksiin nähden tuntunut pitkältä, kun oli niin paljon vielä
hankittavaa: Vimparin kaikille lapsille, itsekullekin heistä jotakin, ja
Vimparin vaimolle ja Vimparille. Äidille myös. Hän mietti myös
Ojanniemen Marille ja Marin äidille jotakin lahjaa ja Tolo Mikolle. Halu
hänellä oli antaa joku lahja rovastille, kummilleen (jota ei ollut
nähnyt kuin kirkossa), ja Montinin rouvalle. Se jäi paljaaksi haluksi,
sillä hän ei osannut edes kuvitella, mitä näille arvokkaille henkilöille
antaisi, ja paljaaksi toivomukseksi muut paitsi lahjat Vimparin
perheelle, sillä muille ei hän kyennyt saamaan. Vimparin Teutorille oli
hänellä joululahjaksi vanha aapisensa ja muille lapsille joku esine
leikkikaluvarastostaan, josta suurin osa menikin lahjoihin. Vimparin
vaimolle sai hän äidiltä vanhan hameen, jonka äiti antoi Elsalle ehdolla
hänen edeltäpäin kysyä Vimparin vaimolta, etteihän tämä vain pahastu.
Vimpari oli ilman jäädä. Äidillä oli isossa arkussa miehenpuolen takki,
vaan sitä ei äiti suostunut antamaan ja sanoi, että se on pienikin
Vimparille. Vasta viime päivinä sai Elsa tietoon lahjan hänelle:
Nikkilältä puolipitoisen lammasnahkalakin. Siitä oli sitten pään vaivaa,
mitä hän muille antaisi, ja puuhaahan se oli sekin.

Aaton aattona oli siivoustyötä, kamarin lattian kuurausta ja mattojen
puistamista. Ja saman päivän illalla he Ojanniemen Marin kanssa
valmistelivat avuille lähtöä aattoaamuna, josta jo kauan ennen oli ollut
puhetta heillä. Elsa lähti vain kumppaniksi Marille ja heillä oli puhe,
että jos paljon saavat, niin antavat kaikille. Paljon he toivoivat
saavansakin, niinkuin se tyttö, josta Mari oli tiennyt kertoa. Se tyttö
oli rukoillut aatonaattoiltana Jumalaa ja aaton aamulla herätessään, ja
kun lähti avuille, niin oli ensimmäisestä talosta heti saanut niin
paljon, että ei ollut jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt kelkalla hakea.
Sillä tytöllä oli riittänyt antaa sitten kaikille köyhille. Ei ollut
loppunut, vaikka kuin paljon olisi jakanut leipiä ja lihaa ja herneitä
ja kaloja ja kaikkea mitä se oli saanut, ja kaikkea se olikin saanut.
Lihapalanenkaan ei ollut pienentynyt, vaikka kuin paljon olisi
leikannut, ja kun limpun oli se tyttö antanut jollekin, niin oli sijaan
heti ilmestynyt toinen. Herneitä kun oli vasusta mitallisen ottanut,
niin oli vasu jäänyt sittenkin kukkuralle, niinkuin oli ollutkin. Maitoa
kun kannusta kaasi, niin oli kannu heti parrastasalla, kun pystöön
nousi. Tyttö oli vain aina siunannut, kun oli antanut. Heilläkin oli
kelkka kysyttynä valmiiksi. Mutta kukaan ei tiennyt tästä heidän
hommastaan, jolla he aikoivat ilahduttaa kaikki. Mari se varsinaisesti
tätä puuhasi ja oli enempi siihen kiintynyt kuin Elsa, joka kyllä oli
asiasta huvitettu ja sen tähden hyvinkin toimessa, vaan piti aivan kuin
eri asiana joulun mukana tulevan ilon ja hauskuuden, tuon erinomaisen,
jota hän odotti, sillä se oli kotoista, hänelle ja äidille vain, ja se
oli kuin tuon riisiryynipuuron mukana.

Aattoaamulla kun hän heräsi, tavallista varemmin, tuntui kuin tuo, mitä
hän oli odottanut, olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tuolla ulkona,
tuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät
erilailla kuin ennen ja tuntui aivan kuin joulu olisi ollut
laskeutumassa kartanolle valkenevan päivän kanssa.

Elsa oli rukoillut aamulla herätessään hartaasti ja toivolla--avuilla
käynnin vuoksi. Tämäkin asia innostutti nyt häntä enemmän kuin ennen.
Tuntui äärettömän hauskalta jakaa kaikille. Tolpan muori, joka kesällä
oli häkillä vahtina, Priita Kaisa, joka raukka on niin vaivainen, sokea
Olli, Kero Tapani ja kaikki köyhät tulevat pyytämään ja he antavat
oikein paljon heille kaikille ja ne kummastelevat, kun ei lopu mikään,
vaikka kuinka paljon antaisi.

Tästä he keskustelivat toimessa Marin kanssa, kun varhain vielä
hämärtäissä lähtivät avuille. Näin varhain lähtivät he sen vuoksi, että
ei tarvitsisi muitten sitten mennäkään keskikaupungille, eikähän kukaan
sitten heiltä huolisikaan, kun olisivat jo muualta jo saaneet. Niin,
eikä tiennyt jos joillakuilla muilla tytöillä oli sama aie kuin heillä,
jos joku muukin tiesi tuosta Marin kertomasta tytöstä.

Muut olivat jo ehtineet palata jouluavuilta, kun Elsa ja Mari astelivat
Vaaralle päin. He itkivät molemmat, varsinkin Elsa. Yhteiseen päätökseen
olivat he siitä tulleet, että ovat jotakin syntiä tehneet, kun Jumala ei
antanutkaan mitään. Vaan Mari intti, ettei hän ole tehnyt mitään, hän
oli aivan varma siitä, jonka tähden Elsa uskoi, että syy oli hänen, ja
sitä hän itki.

Mitähän syntiä hän oli tehnyt?

»Et ole uskonut rukoillessasi?»

»Uskoin minä.»

»Olet ollut tottelematon äidillesi?»

»En ole nyt ollut, joskus ennen olen ollut, vaan aina olen rukoillut sen
anteeksi.»

Ei Marikaan voinut saada selville, mitä syntiä Elsa oli tehnyt, vaan
jotakin hän oli tehnyt, se vain varma oli, ja sen uskoi Elsakin.

Marista erottuaan asteli hän hiljalleen kotia päin ja mietti, mieli
katkerana. Selvää ei hän voinut synnistään saada. Mutta jos äiti tiesi,
kun hän sille kertoo. Varmaan äiti tietääkin.

Se ajatus huojensi vähän mieltä, vaikka vielä pelottikin, että jos on
tehnyt kukaties suuren synnin. Ja rauhattomana kiirein askelin lähti hän
kotia.

»Missä sinä lapsi kulta olet koko päivän ollut? Et ole syönyt einettä et
puolista. Riisiryynitkin ovat vielä noutamatta ja puuro pitäisi olla
kohta tulella.»

Olikohan riisiryynipuuro syntiä?... Se on syntiä... Ne pakanarouvathan
kesällä sanoivat...

»Äiti, eikö riisiryynipuuro ole syntiä?»

Elsa teki sen kysymyksen melkein itkuäänellä ja hätäilevästi.

Äiti naurahti, katsoi pitkästään Elsaa ja muuttui vähitellen vakavan
näköiseksi.

Elsa tuli vakuutetuksi, että syntiä se on, vaan äiti ei ole sitä
huomannut. Hän selitti, että he Marin kanssa, vaikka olivat rukoilleet
Jumalaa, eivät olleet saaneet ollenkaan jouluapua. He olivat jotakin
syntistä ajatelleet tahi tehneet.

Äiti kuunteli miettiväisenä.

»Ei keitetä, äiti», kielsi Elsa varoittelevasti ja päättävästi.
»Annetaan raha Marin äidille.»

Viion leskestä tuntui tyttären puhe kummalliselta. Ei vanha ja vakava
ihminen olisi noin ymmärtänyt puhua ja ajatella. Tuo oli varoitusääni
häneltä, joka näkee kaikkein aivoitukset.

Viion leski huomasi syntisyytensä. Hän oli ajattelemattomasti ja
kevytmielisesti tehnyt: joulujuhlasta olisi tehnyt miesvainajansa
muistojuhlan. Sitä vartenhan hän oli puuhannut puuroa ja niinkuin nyt
huomasi: kaikki. Se joulu, jolloin miesvainajansa oli kotona, oli ollut
hänen ajatuksissaan tätä joulua vastaan ottaissa. Miten vain voi, oli
hän koettanut asettaa huoneessa kaikki niinkuin ne olivat silloin. Tällä
tavoin hän joulun olisi viettänyt, jota tulee viettää muistoksi vain
siitä suuresta ilosta, joka tänä joulupäivänä on valmistettu kaikelle
kansalle. Hän olisi viettänyt sitä turhuudessa ja ylellisyydessä--
ylellisyydessä, sillä ilman juhlaruokaa tuli toimeen, kun oli paljon
ihmisiä, joilla tuskin oli kunnolla leipäpalaa suuhunsa.

»Ostetaan leipää sillä rahalla Marin äidille, hänellä lienee tarve, kun
ette saaneet mitään», sanoi äiti hyväillen Elsaa hellästi ja aivan kuin
anteeksi pyytäen jotakin.

Elsa oli asialle heti valmis, sillä se muutenkin olisi mieluinen asia
ollut, vaan vielä enemmän sen tähden, että hän sai näin jotenkaan
korvatuksi sitä vahinkoa, jonka hän mielestään oli saanut aikaan
Marille. Tämän asian toimitettuaan jakoi hän muutkin lahjansa. Se oli
hauska toimi, niin hauskaa mennä hiljaa oven taakse, yhtäkkiä raottaa
ovea ja viskata lahja sisään ja sitten juosta joutuin pois. Mutta kun
kaikki oli lopussa, niin tuntui kuin olisi joulukin jo loppunut ja aivan
noin yhtäkkiä. Vielä tosin oli odottaa aikaa, milloin keskikaupungilla
joulu sytytetään, ja se hiukan mieltä kiinnitti, vaan siinäkään ei ollut
enää sitä viehätystä kuin muutamia päiviä sitten, kun Marin kanssa
liitot tekivät yhdessä lähteäkseen katsomaan, ja varsinkin eilettäin,
jolloin Latun Liisa yhtyi joukkoon ja päätettiin ottaa Vimparin lapset
mukaan.

Äiti oli jo aikoja sitten herennyt kutomasta. Valkoinen vaate oli
levitetty kankaan yli, niinkuin aina sunnuntaiksi, mutta muuten oli niin
paljon erilailla kuin tavallisina pyhinä. Äidin tohvelitkin olivat
kokonaan piilossa samoin kuin muutkin työvaatteet. Rukki oli viety
vinnille ja kaikki työaseet pois näkyvistä korjattu. Kaikkia esineitä
oli siirretty ja asetettu järjestykseen. Ikkunoissa oli puhtaat
kartiinit, piirongin päällä valkoinen liina ja sängyn päällä äsken pesty
ja silitetty peitevaate. Ja kun oli siivottu perinpohjin, oli ilma kevyt
ja raitis. Minkä Elsasta tuntui tavallista erilaisemmalta nyt, sen
ikävämpi ja oudompi oli. Oli aivan kuin jotakin olisi ollut poissa ja
joka ei enää tullut, vaan jota tuntui olevan kaikkialla muualla.

Oli niin hiljaistakin nyt ulkona ja täällä sisällä. Äiti puuhaili
pientä, mitä vielä oli, ja pimeän tultua istui kartanon ikkunan ääreen
katsellen ulos kirkastuvaan kuutamoon. Elsa meni vierelle seisomaan
nojaten äitiin ja käsi äidin kaulalla. Heillä ei ollut mitään
puhelemista.

Saunan pienestä ikkunasta näkyi savustuneen lasin läpi himmeä valo.
Elsasta tuntui kuin olisi Vimparilla siellä saunassa ollut
erinomaisempaa, hyvin hauskaa. Mutta Lampisella tuolla oli kirkasta ja
siellä häärättiin toimessa, näki varjoista.

Olikohan siellä riisiryynipuuroa?... Oli kait, kun siellä syötiin
muulloinkin sitä...

Sinne jäi Elsan silmät ja ajatuksensa alkoivat hakea aivan omin
valtoinsa. Tietämättään hän ääneen lausui vihdoin:

»Kun isä eläisi vielä!»

»Hän elää, kultani, Jumalan luona taivaassa. Ja sinne pääsemme mekin,
kun elämme rakastaen Jeesusta, jonka syntymäjuhlaa me nyt vietämme»,
vastasi äiti värähtelevällä äänellä ja nousi istumasta toimittaen
lamppuun tulen ruvetakseen lukemaan. Hän luki ääneen Testamentista
Jeesuksen syntymisestä.

Siinä oli kaunista Elsan mielestä. Hän oli lukenut siitä koulussa ja
opettaja selittänyt, niin että hän muisti osan luvusta ulkoa, vaan ei se
ollut koskaan painunut huomioon niin kuin nyt. Hänen ajatuksensa tarttui
muutamaan kohtaan, siihen kun enkeli puhutteli paimenia. Ja sitä hän jäi
kuvailemaan. Oli viheriä lakeus, niinkuin sileää ketoa, jonka toisessa
laidassa oli korkea metsäkunnas. Siellä istuivat paimenet, karja lepäili
kedolla, hyvin paljon lampaita niinkuin muutamassa kuvassa oli nähnyt.
Paimenet olivat nuoria, kauniita poikia, kapeat kasvot ja suora nenä.
Heillä oli käyräpäiset kepit kädessä. Metsästä tuli enkeli, jolla oli
lumivalkoiset kimaltelevat siivet ja sininen silkkipuku, pitkä keltainen
kiharatukka, otsa valkoinen. Hän tuli paimenten keskelle. Koko taivas
punotti kauniin värisenä, kuin välistä kesäiltoina taivaan ranta, ja
metsässä punotti puitten välitse. Enkeli puheli paimenille ja sitten
ilmestyi pieniä enkeleitä punaisissa puvuissa puitten latvain
korkeudelle ja lauloivat kauniisti, että oli kuin urkujen soittoa
kirkossa. Vähitellen kohosivat ne, suuri enkeli heidän keskellään, ylös
pilviin, josta vielä laulu kuului hiljaa.

Elsa halusi lukea tämän luvun Nikkilällekin, joka nykyään usein oli
luettanut hänellä Testamenttia.

»Nyt minä Nikkilä luen teille kaunista.»

»No lueppas», sanoi Nikkilä hyvillään, ja emäntä varsinkin oli hyvillään
toimittautuen ihan Elsan viereen istumaan ja alkoi nyökytellä
ruumistaan, ennen kuin Elsa ehti lukemistaan alkaa.

Elsa alkoi lukea innolla, vaan luku heti tuntui vastenmieliseltä. Alku
oli pitkältä ikävää, ja hän kiirehti lukemista aivan kuin juosten olisi
pyrkinyt tuolle kauniille paikalle. Mutta kertomuksen kohta oli tästä
lyhyt, eikä sillä tavoin kuin Elsa olisi sen halunnut. Ja sitten heti
tuli muuta, sotajoukoista (hän oli nähnyt vain kasakoita ja pelkäsi
niitä) ja sitten semmoista, jota hän ei ymmärtänyt. Lopetettuaan
lukemisensa oli hän nolo aivan kuin olisi häntä moitittu.

»Kiitos, kiitos, minun hyvä enkelini», sanoi isäntä, ja emäntä taputteli
Elsaa poskelle ja hyväili enemmän kuin koskaan ennen.

Se kuitenkaan ei mieltä nostanut entiselleen, niin että Elsa lähti heti
kuin kyllästyksissään pois. Tyytymätönnä istahti hän pöydän päähän,
jonka ääressä äiti ääneti luki postillaa. Hän rupesi muistelemaan tuota
entistä kuvaa, vaan ei saanutkaan enää sitä mieleensä. Painoi
silmänsäkin umpeen, vaan ei hän sittenkään päässyt Bethlehemiin.
Kasakkajoukko ajoi esiin laulaen ja yksi nauraa virnistellen löi rumpua.
Kun hän suuttuneena karkotti kasakat, niin tulivat tähtipojat
kummallisissa puvuissaan, viikset noella tehty ja posket maalattu
tulipunaisiksi, murjaanien kuningas oli noettu aivan mustaksi. Ne
lauloivat laulunsa toivottaen rauhallista ja iloista joulujuhlaa,
kertoivat kertomuksensa, tekivät temppunsa, pyysivät rahaa tai tähteen
kynttilää, lauloivat kiitoksensa ja toivottivat rauhallista hyvää yötä,
niin että kaikki kävi järjestään alusta loppuun. Sitten lähtivät
kolisten, nauraa kikattaen tahi toisiaan vihaisesti survien ja muutamat
kiroillenkin. Tuo vallaton kuva pyrki uudelleen mieleen. Elsa koetti
silmiään umpeen puristaen vain ajatella Bethlehemiä, vaan tähtipojista
tuli mieleen kuningas Herodes, joka surmautti kaikki kahdenvuotiset
poikalapset ja jolle knihti toi verisen sydämen miekkansa käressä.

Elsa hylkäsi koko Bethlehemin kuvittelun yrityksen, kun siitä ei
kuitenkaan tullut mitään. Mutta ei ollut sitten mitään jota olisi
ruvennut miettimään ja ajattelemaan.

Oli niin ikävä, eikä koskaan ollut näin tyhjältä tuntunut.

Minkähänlaista oli keskikaupungilla? Viime jouluna hän oli ollut kipeä,
niin ettei hän silloin ollut katsomassa, eikä hän sitä edellisistä
muistanut muuta kuin paljon kynttilöitä ja kimaltelevan kuusen.
Uteliaisuus kiihdytti, vaan aikaa odottaa tuntui sitä ikävämmältä. Ei
tiennyt miten sen kulumaan saisi. Oli miettinyt mennä uudelleen Nikkilän
puolelle, vaan sekin tuntui niin vastenmieliseltä. Eihän sielläkään
ollut ollut mitään. Jos kiusasi Nikkilää jotakin kertomaan. Siihen oli
Nikkilä tullut haluttomaksi, ja kun Elsa oli tiedustellut syytä, niin
oli sanonut:

»Tosi on rumaa ja kaunis valetta.»

Suurella kärttämisellä sai hänet kertomaan, kun kiusasi pitkän aikaa.
Sentähden kertominen oli melkein jäänyt kerrassaan, ja kauan siitä
olikin, kun Nikkilä viimeksi kertoi.

Siitä kertomuksesta ei Elsa ollut pitänyt, sillä siinä oli kaunis
kuninkaan poika ilkeä ja ruma hyvä, olisi pitänyt olla kaunis ja hyvä ja
ruma paha. Sentähden ei Elsa ollut senjälkeen kertaakaan pyytänyt
Nikkilää kertomaan.

Jos nyt pyytäisi ja hän rupeaisi, niin kertoisi taas sellaista ikävää,
niinkuin viime kerrallakin, jolloin itketti kauan aikaa, kun se kaunis
kuninkaanpoika oli niin ilkeä ja rumaa oli sääli. Ei, ei hän tahtonut
kuulla semmoista, vaan hän kuitenkin päätti lähteä käymään Nikkilän
puolella, muuten vain.

Uuni oli lämpiämässä. Se valaisi vastaisen seinän, vaan perimmällä
sivuseinän puolella oli pimeän hämy, kun lamppu oli sammutettu tarpeetta
palamasta, Nikkilä istui tuolilla tulen äärellä mietteissään ja emäntä
peräseinällä sohvalla nyökkästen ja käsi poskella. Ei kuulunut muuta
ääntä kuin palavien puitten räiske. Entisestä eroavaa ei huomannut
muuta, kuin että lakkipölkky oli loukkoon joutanut ja kaikki
nahkapalaset, joita muulloin oli ympäriinsä joka paikassa, olivat nyt
aivan näkymättömiin menneet!

Täällä Elsasta tuntui joululta vielä vähemmän kuin heidän kamarissaan.
Niin että teki mieli ovelta palata takaisin, kun tuntui että kotona
kuitenkin oli hauskempi. Sitä paitsi aina kun hän muulloinkin tuli
käymään Nikkilän puolelle, oli hänellä heti jotakin sanomista, vaan nyt
oli hän kuin outo, joka ujostelee ja vierastaa.

»Noo Elsa», lausui Nikkilä tarkoittamatta mitään, hyväilyn vuoksi vain.

Elsa siirtyi Nikkilän luo ja jäi häneen nojaten katselemaan uunissa
leikkiviä liekkejä ja poukkia, jotka väliin singahtivat kauas
keskilattialle ja siinä sammuivat mustaksi hituseksi. Mutta pian tarttui
katse halkojen välissä hehkuvaan hiillokseen, siirtyen vain silloin
tällöin johonkin pihisemään puhanneeseen tulenkielekkeeseen tahi
pikimmältään saattoi jotakin suurempaa poukkaa. Korvia hyväili palavien
puitten pauke ja räiske ja lieskan humina. Niin että ajatusten oli
helppo liikkua ja keikkua vapaina ja irrallaan kaikista ohjaksista.
Molemmat tuijottivat uuniin, Nikkilä ja Elsa, ajellen ajatuksillaan.

Nikkilä ajatteli menneitä jouluja, varsinkin merkillisimpiä. Semmoinen
oli ensimmäinen joulu naineena miehenä. Hän oli nuori työmies, terve ja
iloinen. Vaimonsa oli semmoinen tytön tyllerö, hymyhuuli ja naurusuu,
sievä tihrusilmä... Se oli iloinen joulu, juhla jos juhla. Lipeäkalat ja
riisiryynipuurot. Niitä herkkuja oli joka joulu, kun hän oli vielä
työmies. Sitten taas ensimmäinen joulu, kun oli jo poika perheen jatkona
ja ilon teränä. Janne sommitteli silloin ensimmäisiä sanoja: isä, äiti.
Sitten ensimmäinen joulu tässä talossa, omassa talossa. Elämä sievää
kuin silkkilanka. Oli se aikaa! Uutterasti ja lujasti piti työtä tehdä,
vaan mikäs oli tehdessä, kun oli voimia ja kykyä. Siltipä tuntuikin
sitten levähdys leudolta kuin siimekseen päästessä kesän paahteella.
Joulu oli joulu. Ja nyt näin!

»Nyt on joulu», sanoi Nikkilä Elsalle puheisiin päästäkseen ja siten
irralleen siitä, mihin ajatukset taas pyrkivät.

»Niin.--Kuulkaa, Nikkilä, onko riisiryynipuuro syntiä?»

Nikkilä purskahti nauramaan ja Elsa joutui hämilleen. Hän oli muistellut
sitä joulua, kun isä oli kotona, jolloin keitettiin riisiryynipuuroa
heilläkin. Jos se oli syntiä ja isä hukkui sen tähden. Mutta miksi ei
myös äiti kuollut ja hän, jos se syntiä oli?

»Mitä sinä naurat?» tuli emäntä kysymään, kun Nikkilä nauroi kykenemättä
hillitsemään itseään. »Kysyppäs meidän äidiltäkin», kehotti Nikkilä
Elsaa.

»Niin, että onko riisiryynipuuro syntiä?» huusi Elsa emännälle vielä
hämillään vähän.

Emäntä töllisteli pitkään ja tyhmän näköisenä, katsoi vuoroon Elsaa ja
vuoroon Nikkilää ja viimein kysyi:

»Mitä se oli, minä en oikein kuullut?»

Nikkilä kertasi kysymyksen semmoisenaan.

»Elkää te minua vanhaa narratko», sanoi emäntä leikillisen näköisenä.
»Riisiryynipuuro syntiä, vähät kai se Elsa semmoisia kyselee, hihi hihi,
te joukkoa olette.»

Nikkilä alkoi Elsalta kysellä, mistä hän sellaisia mietteitä on saanut,
ja Elsa selitti takitilaan. Nikkilä vuorostaan kertoi vaimolleen
Montinin rouvan Elsalle selittäneen ylellisyydeksi riisiryynipuuron ja
synniksi tuominneen.

»Vai niin, vai niin», arveli emäntä vakavaksi muuttuen. »Tottapa se
sitten on, kyllä Montinin rouva tietää, hän on jumalinen ihminen.»

Sitä yhä supattaen istui emäntä sohvalle ja alkoi miettiä asiaa. Siinäpä
oli taas muuan synti, jota hekin olivat harjoittaneet. Ylellisyys on
suuri synti, ylensyöminen ja ylenjuominen. Niin on ihminen sokea. Hänkin
oli tuuminut laittaa taksikin jouluksi riisiryynipuuroa, vaan jäi kun ei
saanut maitoa tarpeeksi. Ja tähän asti ei ollut mennyt yhtään joulua,
ettei ollut puuroa. Emäntä huokasi kallella päin sen vuoksi, kun ennen
oli ollut, mutta ei nyt ollut, lausui hän iloisena:

»Olipa toki hyvä. Se oli niin viisaasti ohjattu, ettei saanut maitoa.»

Nikkilä katsoi vaimoaan pitkään, päästi syvän huokauksen, niin että
lyyhistyi kokoon aivan kuin kutistuakseen kerrassaan.

Äiti raukka, äiti raukka... Hyvä Jumala, ota minultakin _järkeni_, jos
tarpeelliseksi katsot säilyttää minussa hengen kipinää... Armahda sillä
_minua_ laupeutesi tähden, joskin vanhurskauttasi tahdot minussa
osoittaa muille pahoille pelotukseksi...

»Rukoiletteko te, Nikkilä?»

Nikkilä hymyili samalla tavalla kuin Elsa oli hänen nähnyt usein
ennenkin hymyilevän ja joka oli hänestä niin pahan näköistä, että hänen
mielestään olisi pitänyt Nikkilän noin panna, kun koski kipeää. Ja sen
vuoksi Elsa aina äkkiä kääntyi muualle katsomaan.

»En minä osaa rukoilla», sanoi Nikkilä.

»Ohhoh! Ja noin vanha mies.»

»Niin, vanhathan ne eivät osaakaan rukoilla, lapset vain.»

»Osaapahan äitini.»

Nikkilä ei virkkanut mitään ja vajosi mietteisiinsä. Vähän väliin hän
hymyili omituista hymyään, joka vaivasi Elsaa, niin että hän yritti
lähteä pois, vaan Nikkilä kysyi:

»No, Elsa, sanoiko äitisi, että riisiryynipuuro teille on syntiä?»

»Ei sanonut mitään, vaan kun pyysin, niin lupasi rahan Ojanniemen Marin
äidille, käski ostaa sillä leipiä, jotka minä sitten vein.»

»No mitäs teillä on iltaseksi?»

»Leipää ja silakkaa ja on kai sitä maitoakin.»

»Meilläpä ei ole maitoa.»

»Äitipä aikoi tuoda teille.»

»Yhy. Vaan maitokinhan on syntiä?»

»Maito? Jo nyt horisette, Nikkilä kulta. Ei maito ole syntiä. Te ette
tiedäkään, mikä syntiä on.»

»Tiedätkö sinä?»

»Tiedän. Syntiä on ... synti on ... mikä on synti?... Kaikki kuin sotii
Jumalan tahtoa vastaan,»

»Kyllä minäkin olisin sen tiennyt, vaan tiedätkö sinä aina, mikä on
Jumalan tahtoa vastaan?»

»Tiedän.»

»Kaikki mikä ei ole hyvää ja oikeaa, eikö niin? Mutta...»

»Mitä mutta?»

»Ei mitään, lapsikulta, minä tässä yritin horisemaan omiani, tekemään
syntiä.»

»Mutta syntihän sekin on, kun ette ole opetellut rukoilemaan.»

»On. Suuri synti onkin, kauhea synti.»

Elsaa rupesi pelottamaan, niin että hän siirtyi ulommaksi.

»Rukoiletko sinä ahkerasti?»

»Rukoilen joka ilta ja aamu. Olen rukoillut teidänkin puolesta joka
ilta, ja kun olette kipeämpi, niin aamullakin.»

»Mitä sinä olet rukoillut minulle?»

»Terveyttä, vaan nyt rukoilen anteeksi syntiänne, kun ette osaa
rukoilla... Voi, voi, ettekö te koskaan ole rukoillut? Ettekö
pienenäkään?»

»Olen pienenä, silloin osasin. Nyt minä rukoilen vain sinun puolestasi.»

»Mitä te rukoilette minulle?»

»Kaikkea hyvää.»

»Miten?»

»Minä rukoilen: Elä johdata häntä kiusaukseen.»

»... mutta päästä hänet pahasta. Sillä Sinun on valta, voima ja kunnia.
Amen»,--jatkoi Elsa siirtyessään taas nojaamaan Nikkilää vasten ja
sanoi: »Ettekö te sitäkään asti osaa loppuun? Minä rupean opettamaan
teitä...»

»Vai sanoi Montinin rouva, että riisiryynipuuro on syntiä», tuli
emäntäkin puhelemaan. »En minä olisi tiennyt sitä.--Ei se rouva mitään
Helunasta puhunut?» kysyi emäntä uteliaana, suu naurussa ja silmät
räpättivät.

»Eihän se Elsa nyt ole rouvaa tavannut, kesällä milloin lie ollut»,
selitti Nikkilä.

»Vai niin, minä luulin tavanneen nyt, avuilla kun kävivät. Kyllä kai
Heluna on jo poikinut, vai mitä luulet isä?»

»Vähättelen.»

»Mitä?»

»Olkoon kun on tai ei, sama minulle on.»

»Vaan eipäs ole rouva käynyt kymmentä markkaa hakemassa», hyvitteli
emäntä ja katseli Nikkilää ja Elsaa vuoroon hyväntuulisena. Kun
kumpikaan ei puhunut mitään, sanoi hän: »Eikös me, isä ruveta jo
syömään?» ja lähti puuhaamaan illallista supisten, että se oli viisaasti
ohjattu, ettei saanut maitoa.

Nikkilä taas hymyili kauan aikaa, ja Elsa kääntyen pois toivotti hyvää
yötä luvaten huomenna tulevansa opettamaan Nikkilää rukoilemaan.

»Rukoiletko sinä tänä iltanakin minun puolestani?»

»Rukoilen.»

»Minä rukoilen sinun puolestasi...»

Sääli Elsan oli Nikkilää ja pelkokin, kun hän kotona ajatteli, ettei
Nikkilä osaa rukoilla, ei Isämeitää. Hän selitti äidillekin asian aivan
kuin sen vuoksi, että äidiltä olisi pikaisempi apu saatavissa. Mutta
äiti selitti, että Nikkilä osaa rukoukset, vaan on muuta tarkoittanut.

Itsekseen jäi leski miettimään Nikkilän kohtaa. Hän on raukka saanut
paljon kärsiä. Jumala vitsoo häntä, vaan hän ei ymmärrä, napisee vastaan
ja on jäykkä, kauhean jäykkä ja paatunut. Ilkkui vain aivan kuin olisi
tahtonut nauraa Jumalalle vasten silmiä, kun Hän vitsoi häntä. Mutta
kyllä taipuu vielä, Jumala näkyy valinneen hänet itselleen... Valaise,
Jumala, hänen mielensä pian ymmärtämään Sinun hyvyyttäsi, valaise meidän
kaikkein...

Kuu paistoi kamarin ikkunasta sisään, köyhäin joululamppu, se valaisi
pienen kamarin, niin että erotti joka esineen, jotta saattoi toimia mitä
toimittavaa oli. Ja kun ei ollut toimia tai ei luettu, niin oli hauska
katsella ulos, kirkkautta siellä.

Kuu tuolla ylhäällä oli niin vakavan näköinen, vaan tähdet välähtelivät
kauniina, tuikkivat ja vilkkuivat alinomaa. Revontulet aaltoilivat
kiivaasti, ja väliin pisti pitkä säie keskitaivaalle saakka. Elsasta
tuntui kuin olisi tuolla ylhäällä liikkunut hyviä henkiä, niinkuin
enkelit olisivat lennelleet tähtien luona leyhytellen revontulia
siivillään ja niinkuin ne olisivat laskeutuneet maahan. Kirkasta ja
puhdastahan olikin enkelien kulkea ja niin hiljaista. Täällä ei
enkeleitä näkynyt, vaan varmaankin lentelivät ne keskikaupungilla...
Miksikähän eivät täällä?... Jos lentäisi tuohon kadulle joku, tai tuonne
katolle... Miksikähän ei tullut?... Kyllä niitä oli siellä
keskikaupungilla... Minkähänlaista siellä oli?

Sitäpä hän sitten koko illan muisteli palattuaan keskikaupungilta,
ajatteli ja uudelleen ja uudelleen muisteli ja kuvaili kuin kaunista
unta.

Missään ei ollut niin hauskaa kuin keskikaupungilla, eikä sielläkään
muualla kuin Montinilla. Oli kuin kaikki, mitä hän joululta oli
odottanut, olisi kokoontunut Montinille. Siellä kaikki olivat niin
iloisia ja niin kauniita. Hän kadehti niitä tyttöjä, jotka siellä
olivat.

Kun hänkin olisi päässyt ottotytöksi sinne keskikaupungille. Joku joka
on kaikkein rikkain, ottaisi hänet... Jos hän menisi Bergbomin herran
luo ja pyytäisi, että se ottaisi hänet ottotytökseen... Kyllä se
ottaisikin, se oli niin hyvä, ettei kukaan. Se kerran nosti hänet ylös,
kun hän lankesi, ja taputteli poskelle. Sen jälkeen hän aina niiasi
sille ja se nyökytti päätään ja nauroi ystävällisesti. Hän olisi oikein
hyvä ja hänellä olisi hauskaa. Jouluna olisivat Montinilla vieraina. Hän
olisi hyvin sievässä puvussa, niin sievässä ettei yksikään muu tyttö:
hänellä olisi tummanpunainen leninki, hyvin lyhyt, samanväriset sukat,
tukka palmikoimatta, koottu vain nauhalla, noin yli päälaen... Aappo
tykkäisi enin hänestä ja kaikki muutkin.

Miten hänkin voisi olla niin hyvä kuin Aappo, että pääsisi
ottotytöksi... Mutta Aappo tuntui niin hyvältä, ettei hän voi olla
niin... Hänen äitinsä oli aina kertonut niin hyvää Aaposta ja itkenyt
muistellessaan. Aappo oli ollut siivo ja tottelevainen, ja raukka oli
niin paljon saanut kärsiä kotona, kun piti olla maailmalla ihmisten
ylenkatseen, haukkumisien ja kovien sanojen alaisena kulkiessaan
kerjäilemässä siskoilleen ruokaa. Valmis oli hän kuitenkin lähtemään
matkoilleen aina, satoi tai paistoi, oli pyry tai pakkanen. Ei ollut
mitään mielitekoa, jota hän ei olisi jättänyt, kun oli ruokaa siskoille
saatava. Hän oli niin helläsydäminen. Miten iloinen hän oli tultuaan
jakaessaan osia. Elsankin äiti oli kiitellyt Aappoa, sanonut, että
hänestä tulee vanhain päiväin turva vanhemmilleen, ja että Jumala on
niin tahtonut palkita Aapon, kun hän on ollut hyvä lapsi... Ja nyt, kun
Elsa oli hänet nähnyt, niin ei hänen mielestään ollut ketään sellaista
kuin Aappo.

Maata pannessaan rukoili Elsa, että hänestä tulisi hyvä tyttö, oikein
hyvä. Hän muisti kertomuksen siitä köyhästä tytöstä synkässä metsässä,
joka antoi kaikki muille, ja tähdet lensivät äkkiä tytön ympärille ja
muuttuivat pelkiksi koviksi hohtaviksi markoiksi. Kaikki vaatteensakin
hän oli lahjoittanut, ja huomasi olevansa puettu uusiin. Hän poimi
markat helmaansa ja pääsi elinpäivikseen rikkaaksi... Jos hänellekin
niin kävisi...

Ikkunasta näkyi siihen vuoteelle tähtiä. Ne vilkkuivat ja välähtelivät
ja olivat kuin irti lähdössä... Jos aamuksi putoilisivat kartanolle ...
ja uusi puku ilmestyisi tuonne tuolille vanhan sijaan... Aappo tulisi
huomenna käymään kotonaan...

Silmät pyrkivät kiinni, vaan hän koetti pitää auki nähdäkseen noita
tähtiä, jos ne putoilevat. Navetan harjan yli näkyi hyvin kirkas tähti,
se oli kuin katolle putoamassa... Jos se uppoaa lumeen katolla eikä
löydy... Kun siirtyisi tännemmäksi.

Mutta se tähti muuttuikin hyvin suureksi, laidat muuttuivat viheriäksi
ja keskusta tulipunaiseksi. Sitten se hajosi pieniksi, keltaisiksi,
sinisiksi ja viheriäisiksi tähdiksi, jotka kaikki kokoontuivat suureen
koivuun Montinin kaukavainion koivikkokunnaalla, jossa oli kaunis
rakennus. Siinä rakennuksessa oli satoja kynttilöitä palamassa ja
seinillä suuret peilit. Siellä oli paljon herrasväkeä. Hän oli myös
siellä, vaan hän oli alasti, ettei ollut muuta kuin päässä se isän
mereltä tuoma harsohuivi, jossa oli valkoiset tähdet ... uudet vaatteet
oli joku kätkenyt häneltä. Äiti itki ja selitti herrasväelle, että Elsa
on syntiä tehnyt... Kaikki nauroivat, vaan Aappo tuli hänen luokseen ja
sanoi:

»Elsa on hyvä tyttö.»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vaaralla - Kuvia laitakaupungilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.