Title: Faidoni - Platonin keskustelma Sokrateen viimeisistä hetkistä ja - sielun kuolemattomuudesta
Author: Plato, 427? BC-347? BC
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Faidoni - Platonin keskustelma Sokrateen viimeisistä hetkistä ja - sielun kuolemattomuudesta" ***


FAIDONI,
PLATONIN KESKUSTELMA
SOKRATEEN VIIMEISISTÄ HETKISTÄ
JA
SIELUN KUOLEMATTOMUUDESTA.


Kreikan kielestä käänsi ja selityksillä sekä
johtavalla alkulauseella varusti
T:ri J. W. Calamnius.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Weilin ja Göös 1882.



Alkulause.


Jaloin kreikkalainen henki ja ajattelija, ylevä Platoni, ilmestyy täten
ensi kerralta suomalaisessa puvussa. Hän esiintyy yhdellä
kansantajuisimmalla teoksellaan. Kaikista Platonin mainioista
keskustelmista eli "dialogeista" on nimittäin Faidoni itse pää-aineensa,
sielun kuolemattomuuden, puolesta tajuisimpia, jonka ohessa kuvaus
viisaan Sokrateen viime hetkistä on mitä miellyttävin.

Alkulauseessa ennen suomentamaani "Aristoteleen Runousoppi"-kirjaan olen
jo ollut tilaisuudessa lausumaan, miten tarpeellinen vanhain
klassillisten teosten saaminen käännösten kautta suomalaiseenkin
kirjallisuuteemme on, koska vanhalla klassillisella kirjallisuudella,
suuremmassa määrässä kuin milläkään muulla, on ylentäväinen ja
puhdistava voima sen jalon hengen kautta, joka sen teoksissa ilmestyy.
Jos kenenkään, niin on näin laita syvämielisen ja ihanteellisen Platonin
teosten laita. Tästä kylliksi syytä saada häntä jospa pienenkin teoksen
kautta suomalaiseen kirjallisuuteemme.

Tämä käännös on jo moniaita vuosia sitten ollut valmiina, vaan astuu nyt
julkisuuteen melkoisesti korjattuna. Sen ilmestymisen mahdollisuudesta
tällä erää tulee minun kiittää kustantajaini jalomielisyyttä.

      Helsingissä Toukokuussa 1882.

      _J. W. C._



Johdanto.


Montakin arvelua on oppineitten kesken laskettu keskustelman oikeasta
tarkoituksesta ja yhtä monta arvelua siitä pääaineesta, josta tässä
erittäin keskustellaan. Likimmiten saavutettanee totuus, kun sanotaan,
että sielun kuolemattomuus ja sen asian todisteet ovat keskustelman
pää-aineena ja Sokrateen kirkastettu persoonallisuus hänen viimeisissä
hetkissään dialogin päähenkilönä.

Nämä molemmat pääkohdat eivät olekaan ainoastaan sattumalta yhteen
joutuneet, vaan historiallisen kehityksen tila on ne yhteen sovittanut.

Jollakin syyllä on sanottu, että jokaisella kansalla, millä sivistyksen
kannalla hyvänsä se lienee ollutkaan, kumminkin on ollut joku aavistus
sielun kuolemattomuudesta. Ettei tätä aavistusta puuttunut Kreikan
henkiseltä kansalta, ei oudoksuttane ketään, joka vähänkään tuntee tätä
kansaa. Sielun kuolemattomuus olikin Kreikkalaisilla enemmän kuin
paljaana aavistuksena; se jo oli ammoisilta ajoilta kansan uskona ja
n. k. "mysteriain" salaisena oppina. Mutta tänkaltaisena oppina se sekä
näissä mysterioissa – sen mukaan mitä näitä tunnetaan – että koko
Sokrateen-edellisessä filosofiassa kuitenkin enemmin oli uskonnon,
uskonnollisen tarpeen, kuin tieteellisen filosofian tuottama.
Tämmöiseksi puhtaaksi filosofialliseksi opiksi se saattoi tulla vasta
silloin, kun sokrateellis-platonilainen idealismi tunnusti sielun olevan
jotain itsenäistä ja erityistä, itsensä-määräävää ja ajattelevaa
olemusta. Mitä itse Sokrateesen tulee, oli hän lujasti vakuutettu sielun
personallisesta olossa-olemisesta ja sen kuolemattomuudesta, joka
vakuutus perustui koko hänen siveydelliseen katsomustapaan. Mutta mitään
varsinaista tieteellistä todistusta tästä kuolemattomuudesta hän ei ole
esiin tuonut. Tämän oli tekevä etevin hänen oppilaisistaan, Platoni,
jonka varsinaisena tehtävänä olikin sokratismin edistäminen ja
kehittäminen. Hienolla tunteisuudella hän siis tähän keskustelmaan, joka
kuvaa Sokrateen viimeisiä hetkiä, kuinka tuo kuoleva viisas, jouduttuaan
kehityksensä korkeimmalle kukkulalle, jalolla kuolemantavallaan oikeiksi
todistaa ja vakuuttaa koko edellisen elämänsä mielipiteet ja opetukset,
– hienolla tunteisuudella Platoni juuri tähän keskustelmaan sovitti
tieteelliset todistukset siitä opista, joka oli ylevimpiä, mitä Sokrates
oli elämässään toteuttanut. Tämän kautta saakin Platoni Sokrateen
kuvatuksi niin kirkastuneeksi ja jaloksi sekä samalla kertaa myöskin
niin taiteellisesti täydelliseksi, että Sokrates meille ilmestyy ihan
elävänä ja kokonaisena ja että me, kirjan luettuamme, emme voi muuta
kuin kaikin puolin yhtyä Faidonin loppusanoihin: tämmöinen oli ystävämme
loppu, miehen, joka, meidän täytyy se sanoa, oli oivallisin kaikista,
joita konsanaan opimme tuntemaan, ja muutoinkin viisain sekä hurskain.

Kaikki Platonin dialogit ovat samassa myöskin taideteoksia, jotka itse
filosofiallisen aineen ohessa ovat arvosteltavat myöskin ulkomuotonsa
puolesta. Näin on Faidoninkin laita; kappaleen koko draamallinen pohja
ja kehitys, luoteiden kuvaus ja kaikki sivukohdat ovat erinomaisella
kaunotieteellisellä huolella tehdyt, ja tämänkin puolesta on Faidoni
etevimpiä Platonin teoksia. Kuitenkaan eivät nämä kohdat astu samassa
määrässä silmiin tässä Platonin keskustelmassa, kuin muutamassa muussa,
esim. Symposionissa, ja syynä siihen on se, että tämän keskustelman
totinen ja korkea aihe ei salli runollista kaunistuspukua yhtä runsaasti
käytettäväksi, kuin missä aine on toista laatua. Tämä keskustelma onkin
sanottava murhenäytelmäksi. Kun Platonin kolmesta etevimmästä
keskustelmasta – Faidrosta, Symposionista ja Faidonista – on sanottu,
että "Faidro," keskustelma kauneudesta, parhaasta päästä on lyyrillinen,
ja "Symposioni," keskustelma rakkaudesta, enimmiten eepillinen, niin
sopiikin Faidonista sanoa, että se on pääsuunnaltaan draamallinen. Se on
murhenäytelmällinen draama, uskonnon ja siveydellisyyden läpi-värittämä
draama.

Lyhyt sisällön esitys olkoon lukemiselle ohjeena.[1]

[1] Romalaiset numerot itse tekstissä osoittavat lukuja. Ulkopuolella
tekstiä, syrjissä olevat tavalliset numerot viittaavat Stephanin
editionin sivulukuihin. Dialogin henkilöistä katso selitys 3 tekstin
takana.

Keskustelmaa aloittaa eräs kohtaus, jossa Faidoni ystävälleen
Ekhekrateelle Flion kaupungissa Argoliin maakunnassa, jonka ystävän
luona Faidoni kävi vierailla, kertoo Sokrateen vankeudessa-olosta ja
niistä syistä, jotka viivyttivät hänen kuolematansa, ystävien käynnistä
Sokrateen luona, Sokrateen omaisista ja muusta (Luvut I, II ja III).

Sitten kertoo Faidoni Ekhekrateen tahdosta ne kanssapuheet, joita
Sokrates piti läsnäolevaan oppilasten kanssa.

Ensiksikin antaa kahleiden irroittaminen Sokrateen jaloista Sokrateelle
tilaisuuden puhumaan nautinnosta ja kiusasta (luku III). Sen jälkeen hän
ottaa keskustellaksensa siitä väitteestä, että *kaikki todelliset
filosofit haluavat kuolla* (l. IV–XIII).

Ensin näytetään kieltoperäisesti, mitenkä tätä asiata ei saa niin
ymmärtää, että olisi luvallista itsensä surmata (l. IV–VII). Sitten
seuraa väittöperäinen puoli, jossa Sokrates koettaa todeksi näyttää,
että filosofi haluaa kuolla. Sanoen kuolemata sielun ja ruumiin eroksi
hän osoittaa, että tämä ero juuri onkin filosofin tarkoitusperänä. Sillä
filosofi etsii totuutta, mutta tätä totuuden etsimistä estää
ruumiillisuus. Mitä enemmin siis filosofi voi ruumiista irtaantua, sitä
suurempi toivo hänellä sopii olla totuuden saavuttamisesta. Mutta
täydellinen irtaantuminen ruumiista tapahtuu vasta kuoleman kautta ja
näin on kuolema siis filosofin tarkoitusperänä, jonka kautta hän
totuuden saavuttaa. Ainoastaan filosofilla voikin olla toivoa totuuden
saavuttamisesta, sillä hänen hyveensä on _todellinen_ hyve, ja
todellinen hyve on puhdistus kaikesta ruumiin-alaisuudesta ja sielun
pyhitys (VIII–XIII).

Tähän oppiin sanoo Kebes myöntyvänsä, mutta ainoastaan sillä ehdolla,
että todeksi voidaan näyttää, että sielu on kuolematon (XIV). Ja nyt
alkavat todistukset *sielun kuolemattomuudesta*.


Ensimäinen eli kosmologinen todistus (XV–XVII).

Tämä todistus perustuu siihen luonnonlakiin, joka määrää, että kaikki
kulkee kiertojuoksua siten, että vastakohta syntyy vastakohdastansa.
Niinkuin siis esim. nukkumisesta syntyy valvominen, niin syntyy myöskin
kuolemasta elämä, ja päinvastoin. Ja tämän lain totuus riippuu siitä,
että, jos ei tämmöistä kiertokulkua olisi olemassa, vaan kaikki kulkisi
yhteen suuntaan, kaikki vihdoin joutuisi yhtäläiseksi eikä löytyisikään
enään vastakohtia. Jos esm. ei kuolemasta syntyisi elämä vaan kaikki
kuollut jäisi kuolleesen tilaan, niinhän viimein kaikki olisi kuolleena.


Toinen elikkä psykologinen todistus (XVIII–XXIII).

Kebes muistuttaa, että mieleen-muistumisestakin ("die Erinnerung")
seuraa sielun oleminen ennen tätä elämätä, ja tämän todistamiseen ryhtyy
nyt Sokrates. Kaikki oppi on mieleen-muistumista, kun sielu ikäänkuin
uudestaan muistaa jotain, jota se jo oli unohtanut, jota uudestaan
muistamista joku nykyinen olo elikkä kohta välittää. Mutta mitenkä
voisikaan sielu uudestaan muistaa, ellei se olisi ollut ennen olemassa.
Simmias ja Kebes nyt myöntävät sielun olemista ennen ihmisen syntyä,
mutta väittävät, ettei sillä ole todistettu sen oleminen kuolemamme
jälkeen. Tähän tarttuen Sokrates viittaa ensimäiseen todistukseen, jonka
mukaan sielun täytyy kuolemankin jälkeen olla olemassa, kosk'ei
kuolemalla muussa tapauksessa olisikaan vastakohtaa.


Kolmas eli metafysillinen todistus (XXIV–XXIX).

Mutta vaikka sielun olossa oleminen kuolemankin jälkeen siis jo täten on
todistettu, ryhtyy Sokrates vielä uuteenkin todistukseen, koska luulee
huomaavansa, että sekä Kebes että Simmias vielä epäilevät. Tähän saakka
ei ole vielä ollut kysymystä sielun oikeasta laadusta, sen luonnosta,
sielun käsitteestä, ja muut todistukset kuin ne, jotka ovat tästä
otetut, eivät täysin riitä. Sokrates siis nyt selittämään, mitä laatua
sielu on. Sielu on liittämätön, aina samana pysyväinen ja
yhdenkaltainen, joittenka laatusanojen vastakohtina ovat: liiteperäinen,
milloin minkin kaltainen eikä koskaan samana pysyvä. Jos nyt kysytään,
mikä näistä vastakohdista on semmoinen, että sen sopii haihtua, rau'eta
ja kuolla, niin totta kait liiteperäisen sopii hajaantua samalla
tavalla, kuin se kokoonkin pantiin, mutta liittämättömän sopii, aina
samana, pysyväisenä, iäti pysyä ja elää. Myöskin on sielu näkymätön ja
jumalallisen kaltainen, ja semmoisenakin sen tulee elää, kun sitä
vastoin sen vastakohdan, nim. näkyväisen, ruumiillisen, inhimillisen,
tulee kuolla.

Tähän todistukseen liittäypi nyt *siveydellinen katsaus* (XXX–XXXIV):
Ainoastaan _puhdas_ sielu voi joutua itsensä kanssa samanlaatuisen, s. o
puhtaan luo, se on: jumaliin. Mutta jos se ruumiin himojen kautta on
tullut saastaiseksi ja totuutta vihaa, niin ajelehtii se hautojen
ympäri, siksi että se määrätyn ajan perästä joutuu sisälliseen laatuunsa
vastaavaan eläin-ruumiisen. Mutta jumaliin pääsee filosofin sielu, joka
oikeata hyvettä harrastaa, totuutta etsii ja ruumiista irtaantuu.

Nyt tulee hetken äänettömyys, jonka perästä seuraa: a) _Simmiaan väite_
(XXXV–XXXVI) että sitä samaa, mitä äsken sanottiin sielusta, voisi
sanoa myöskin esim. lyyryn harmoniasta eli soinnusta, ja kenpä tiesi
sielu ei olekaan mitään muuta kuin harmoniaa; b) _Kebeen väite_
(XXXVI–XXXVII) ettei sielun ijankaikkisuus sittenkään ole hänen
mielestään täysin todistettu, koska sielu kyllä voi ruumiin kuoleman
jälkeen vielä kauankin elää, mutta sillä ei ole sanottu, että se
ijankaikkisesti elää, koska se voisi, yhä uusia ruumiita asuntoinaan
käyttämällä ja käyttäen, kulumistaan kulua ja sittenkin vihdoin kuolla.

Sitten kerrotaan, mitä nämä vastaväitteet vaikuttivat kuulijoihin, ja
Sokrates kehoittaa välipuheessa Faidonin kanssa urhollisesti sotimaan
epäilystä vastaan sekä varoittaa filosofiallisten tutkistelujen
vihaamista vastaan (XXXVIII–XL), jonka perästä seuraa Sokrateen
vastaväitteet a) Simmiasta ja b) Kebestä vastaan.

_Vastaväite Simmiasta vastaan_ (XLI–XLIII). Sitä väitettä vastaan, että
sielu muka olisi harmonia, sotii se seikka, joka jo on myönnetty, että
sielu on olemassa ennen ruumista, jota ei voi sanoa soinnusta. Siitä
seuraisi myöskin se selvä vääryys, ettei olisi mitään eroitusta hyvän ja
pahan välillä. Sielun luontoon kuuluu myöskin, että se voi hallita
ruumista, mutta sointu riippuu aina ruumiista (soittokoneesta), mitenkä
voisikaan siis sielu olla sointua.

_Vastaväite Kebestä vastaan_ (XLIV–LVI). Ensiksi Sokrates uudestaan
kertoo ne väitteet, joita Kebes oli tehnyt (XLIV) ja ryhtyy sitten näitä
väitteitä vääriksi todistamaan pitemmän tutkimuksen kautta, josta
syntyy:


Neljäs eli ontologinen todistus (XLV–LVI).

Kertoen omaa filosofiallista kehitys-rataansa Sokrates luopi
historiallis-kriitillisen katsahduksen edellisiin filosofiallisiin
järjestelmiin, jotka eivät ole häntä tyydyttäneet. Ensiksi tarkastaa hän
jonilaista ja pythagoralaista filosofiaa (XLV), sen jälkeen Apaxagoraan
filosofiaa (XLVI–XLVII) ja alkaa sitten selittämään omaa oppiansa
ideoista (XLVIII–seur.). Kaikki ("jede Qvalität", "jedes qualitativ
Bestimmte") on mitä on, sen kautta, että se saa osaa oman laatunsa
ideasta, esim. kaunis on kaunis sen kautta, että se on saanut osaa
kauneuden ideasta, kauneudesta semmoisena (XLIX). Jokainen idea poistaa
luotansa eikä voi kärsiä eikä itseensä ottaa vastakohtaansa, vaan tämän
lähetessä se joko pakenee ja peräytyy taikka häviää, esim. suuruus
poistaa luotansa pienuuden (L, LI). Mutta semmoisiakin löytyy, jotka
eivät kyllä ole suoria vastakohtia, vaan sittenkään eivät toisiansa
kärsi, niinkuin esim. tuli ei kärsi vaan poistaa luotaan kylmyyden, lumi
lämpimän, kohoisuus tasaisuuden (LII–LIII). Tätä laatua on sielukin.
Sielu on elämän idean kanssa niin ehdottomassa yhteydessä, että,
vaikk'ei se kyllä ole kuoleman idean suora vastakohta, se kuitenkin
luotaan poistaa kuoleman, s. o. sielu on kuolematon (LIV, LV). Ja koska
kuolematon myöskin on katoomaton, niin sielukin on katoomaton (LVI).
Tähän liittäypi käyttöpuolinen seuraus: koska sielu on kuolematon, niin
tulee ihmisen suurella huolella sitä hoitaa, sillä sen mukaan,
minkälainen sielu on, määrätään myöskin sen tuleva kohtalo, ja siitä
riippuu sen vastainen vaellus; hyvä sielu seuraa kernaasti
johtaja-enkeliänsä (daimoniansa) jumalien asuntoihin, mutta
ruumiillisuudessa riippuva ja rikoksilla saastutettu sielu viedään
pakolla sille sopivaan paikkaan (LVII).

Tähän loppuu pää-aineen tutkistelu, mutta sopivasti liittää Platoni
tähän vielä _mythillisen kuvauksen tulevan elämän asuntapaikoista_ ja
manalaan menneiden eri tiloista (LVIII–LXI) sekä _viimeisestä
tuomiosta_ (LXII–LXIII). Tämä tuomio on semmoinen, että keskimääräiset
sielut, jotka eivät ole hyviä eikä peräti pahoja, viedään
Akheroni-virtaa myöten Akherusia-järveen, jossa saavat töittensä palkan.
Jotka nyt huomataan perin parantumattomiksi, ne syöstään ikipäiviksi
Tartaroon. Mutta jotka vielä voivat parantua, lähetetään määrätyksi
ajaksi, tosin nekin Tartaroon, vaan sieltä vievät eri virrat ne sitten
uudestaan Akherusia-järveen. Täällä rukoilevat he niiltä anteeksi, joita
vastaan he eläessään rikkoneet ovat. Jos nämä nyt heille anteeksi
antavat heidän rikoksensa, silloin he pääsevät tuskistaan ja
puhdistuvat. Mutta jos he eivät saa anteeksi, niin täytyy heidän
uudestaan lähteä Tartaroon, josta heidät taasen samat virrat jälleen
vievät Akherusia-järveen. Tätä menoa kestää, siks'että he täysin
puhdistuvat ja anteeksi saavat rikoksensa. Hyvät sielut taas pääsevät
noihin ylhäisiin paikkoihin, joissa ehdoton puhtaus asuu, ja ne, jotka
filosofialla ovat sielunsa puhdistaneet, ne pääsevät ylhäisimpiin ja
kauniimpiin paikkoihin, joissa elävät autuaina ja ruumiittomina. Siitäpä
syystä tulee ihmisen filosofian ja oikean hyveen kautta itseänsä
valmistaa tuolle matkalle Hadekseen (LXIII).

Sitten tulee _loppukohtaus_ (LXIV–LXVII). Sokrates valmistaupi
kylpemään, antaa opetuslapsillensa viimeiset neuvonsa, kylpee,
vastaanottaa viime kerralta perheensä ja tyhjentää sitten, opetuslasten
vuodattaessa kyyneleitä, myrkkymaljan, sanoo viimeisen sanansa ja
kuolee.



Faidoni.


Henkilöt:[1]

[1] Katso muistutus sivulla 6 johdannossa.

Ekhekrates.
Faidoni.
Apollodoro.
Sokrates.
Kebes.
Simmias.
Kritoni.
Oikeuden palvelija.



I. _Ekhekrates_. Itsekö, Faidoni, olit Sokrateen luona sinä päivänä,
jona hän vankihuoneessa tyhjensi myrkkymaljan, vai toiseltako olet
kuullut?

_Faidoni_. Itse siellä olin, Ekhekrates.

_Ekhekrates_. Mitä se siis olikaan, jota se mies ennen kuolemataan
puhui? Ja miten kuoli hän? Mielelläni tuota kuulisin. Sillä tähän aikaan
ei ainoakaan Fliasialaisista kansalaisistani matkustele Athenaan, eikä
ole kaukaan aikaan sieltä tullut yhtäkään vierasta, joka olisi tietänyt
meille jotain varmaa noista kertoa, paitsi sen, että Sokrates
myrkkyjuoman juotuaan kuoli; mutta muista ei ole tiedetty mitään
jutella.

_Faidoni_. Ettekö siis ole oikeudenkäynnistäkään saaneet mitään tietoa,
millä tavoin se tapahtui?

_Ekhekrates_. Olemme; tuosta meille joku kertoi, ja meitäpä kummastutti,
että, vaikka tuomio jo aikaa sitten oli annettu, hän kumminkin näkyy
kuolleen paljoa myöhemmin. Mitenkä oli, Faidoni, tämän laita?

_Faidoni_. Sattumus sen Sokrateelle niin sovitti, Ekhekrates. Sattui,
näet, että päivänä ennen oikeudenkäyntiä se laiva oli perältään
seppelöitty, jonka Athenalaiset lähettävät Deloon.

_Ekhekrates_. Mikä se tämä laiva on?

_Faidoni_. Se on se laiva, jossa, kuten Athenalaiset kertovat, Thesey
kerran Kretaan vei tuon kaksikertaisen seitsenluvun nuorisoa,[1] jotka
hän pelasti niinkuin itsekin pelastui. Silloin olivat Athenalaiset,
kuten kerrotaan, Apollonille tehneet sen lupauksen, että, jos nuo
tulisivat pelastetuiksi, he joka vuosi toimittaisivat, juhla-lähetyksen
Deloon; ja tämmöisen he siitä ajasta saakka aina ja vielä nytkin
vuosittain lähettävät. Niin pian kuin nyt on juhla-lähetystä ruvettu
toimeen panemaan on heillä eräs laki määräämässä, että kaupunki on
puhtaana oleva, ja ett'ei ketään saa valtion käskystä teloittaa, ennen
kuin laiva on Deloon tullut ja sieltä tänne[2] palannut. Ja tuopa
välistä viepi paljonkin aikaa, kun tuulet sattuvat heitä viivyttämään.
Juhla-lähetys alkaa silloin, kun Apollonin pappi seppelöitsee laivan
perää; ja näinpä sattuikin, kuten sanoin, tapahtumaan päivänä ennen
oikeudenkäyntiä. Siitäpä syystä saikin Sokrates niin kauan aikaa olla
vankihuoneessa tuomionsa ja kuolemansa välillä.

II. _Ekhekrates_. Mutta miten oli, Faidoni, laita itse
kuolemantapauksessa? Mitä silloin puhuttiin ja tehtiin, ja mitkä
ystävistä olivat hänen luonansa? Vai eivätkö hallitusmiehet suvainneet
kenenkään läsnä olla vaan päättikö hän elämänsä eroitettuna ystävistään?

_Faidoni_. Ei suinkaan, olihan siellä muutamia läsnä, olipa montakin.

_Ekhekrates_. Tee hyvin, kerro meille tuo kaikki miten tarkimmasti,
ell'ei sinua muu toimi estä.

_Faidoni_. Eipä estä, koetan siis teille kertoella sillä Sokratesta
muistella, joko itse hänestä puhumalla taikka kuulemalla toisen hänestä
puhuvan, on ainakin minulle mieluisinta kaikesta.

_Ekhekrates_. Toden perästä, Faidoni, niin on laita niidenkin, jotka nyt
saat kuulijoiksi. Mutta koeta läpikäydä kaikki niin tyystin, kuin
suinkin voit.

_Faidoni_. Minä puolestani tunsin tosiaankin ihmeellisiä tunteita läsnä
ollessani. Sääliksi, näet, minun ei ensinkään häntä käynyt, niinkuin
tavallisesti ystävän kuollessa käy; sillä onnen omaiselta, Ekhekrates,
näytti minusta mies sekä mielenlaatunsa että puheensa puolesta, kun hän
niin pelotta ja jalosti elämänsä päätti, niin että mieleeni johtui,
ett'ei hän ilman jumalallista sallimusta Hadekseen mennyt, vaan että
sielläkin hän, jos konsanaan kukaan muu tulisi hyvin menestymään.
Tästäpä syystä minussa ei mitään surkua noussut, niinkuin sopisi luulla
tapahtuvaksi tämmöisessä surun tilassa; eikä toiselta puolen mitään
mielihyvää, vaikkapa tapamme mukaan olimme filosofiallisiin kysymyksiin
ryhtyneet – sillä tätä laatua oli, näet, puheemme – vaan minua
vallitsi kerrassaan kummallinen ja outo tunne, johon yhtyi sekä
mielihyvää että myöskin mielipahaa, ajatellessani, että tämmöinen mies
pian oli eroava. Ja melkeinpä samaa mieli-alaa olivat kaikki läsnä
olevaiset, he milloin hymyilivät, milloin taas itkivät, semminkin yksi
meistä, nimittäin Apollodoro; sinä ehkä tunnet miehen ja hänen
luontonsa?

_Ekhekrates_. Miksikä en?

_Faidoni_. Hänpä se juuri tätä mielenlaatua oli, ja minäkin puolestani
olin suuresti liikutettu, niin ikään muutkin.

_Ekhekrates_. Ketkä ne siis saapuvilla olivat, Faidoni?

_Faidoni_. Syntyperäisistä Athenalaisista olivat läsnä tuo sama
Apollodoro ja Kritobulo isänsä Kritonin kanssa, paitsi näitä Hermogenes
ja Epigenes sekä Aiskhines ja Antisthenes. Saapuvilla olivat myös
Ktesippo Paianiailaiaen ja Menekseno sekä muutamia muitakin
Athenalaisia; mutta Platoni, luulen minä, oli sairas.[3]

_Ekhekrates_. Oliko muukalaisia läsnä?

_Faidoni_. Oli, Simmias Thebalainen ja Kebes ja Faidonides sekä
Megarasta Eukleides ja Terpsioni.

_Ekhekrates_. Entä muita? Aristippo ja Kleombroto, olivatko he siellä?

_Faidoni_. Eivät; heidän sanottiin olevan Aiginassa.

_Ekhekrates_. Oliko saapuvilla vielä joku muukin?

_Faidoni_. Luulenpa jo maininneeni melkeen kaikki.

_Ekhekrates_. Entä sitten? Mistä sanoitkaan keskustelleenne?

       *       *       *       *       *

III. _Faidoni_. Minä koetan sinulle kaikki kertoa alusta alkaen. Meillä,
näet, oli tapana jo edellisinäkin päivinä, käydä Sokrateen luona ja me
aina kokoonnuimme aamuisin oikeushuoneesen, jossa tuomiokin oli
julistettu; sillä se oli vankihuoneen lähellä. Keskenämme haastellen me
siis joka kerta varroimme, kunnes vankihuone avattiin – se, näet, ei
varhain avattu –; mutta, niin pian kuin se avattiin, menimme me sisään
Sokrateen luo ja vietimme suuremman osan päivää hänen seurassansa. Ja
tälläpä kertaa olimme vieläkin varhaammin kokoontuneet. Sillä
tullessamme edellisen päivän illalla vankihuoneesta, olimme saaneet
tietää, että laiva oli Delosta palannut. Me siis toisiamme kehoitimme
miten aikuisimmin saapumaan tavalliseen paikkaan. – Niinpä
saavuimmekin; mutta ovenvartija, joka meille aina ovet aukaisi, tuli
ulos ja käski meidän odottaa eikä ennen sisään astua, ennenkuin hän itse
käskisi. "Sillä", sanoi hän, "nuo yksitoista[4] irroittavat nyt
Sokratesta hänen kahleistaan ja ilmoittavat hänelle, että hänen tulee
tänä päivänä elämänsä päättää. Vähän ajan päästä tuli vartija takaisin
ja käski meidän astua sisään. Vankihuoneesen nyt astuessamme huomasimme
Sokrateen vast'ikään kahleista irroitetuksi ja Xanthippan – sinä hänen
tunnet – istuvan hänen vieressään, heidän pieni poikansa sylissä. Kun
Xanthippa meidät näki, nosti hän valitushuudon ja puhui niitä, mitä
naiset ainakin: "Viimeisen kerran siis saavat nyt ystävät sinua,
Sokrates, puhutella ja sinä heitä!" Kritoniin katsoen Sokrates silloin
sanoi: "Kritoni, saatettakoon vaimoni kotiin!"[5] Muutamat Kritonin
seurueesta saattoivat silloin kotiin hänen vaimonsa, joka yhä huusi ja
rintaansa löi. Mutta Sokrates kohoten sänkyyn istumaan veti jalkansa
ylös ja kynsi sitä; ja yhä jalkaa kynsien hän lausui: "kuinka kummasti
toki, minun ystäväni, näkyy olevan tuon laita, jota ihmiset sanovat
nautinnoksi; kuinka ihmeellisessä suhteessa se onkin sen kanssa, joka
näyttää sen vastakohtana olevan, nimittäin tuskan kanssa, siinä
ett'eivät nämä molemmat tahdo yhtä aikaa olla ihmisessä, vaan jos joku
toista etsii ja saavuttaa, niin hän melkein välttämättömästi toisenkin
saa, ikäänkuin lähtisivät nämä molemmat yhdessä ulos yhdestä päästä.
Niinpä arvelenkin, että jos olisi Aisopo tämän huomannut, hän siitä
olisi sadun sepittänyt, mitenkä Jumala, kun tahtoi näiden molempain
keskinäisen sodan lakkauttaa, vaan sitä ei voinut, sitoi heidän päänsä
yhteen, ja että tästä syystä jokainen, jonka osaksi toinen tulee, sitten
osaksensa saapi toisenkin. – Näin näkyy minulle itsellenikin käyneen;
kun vast'ikään tunsin jalassani kivun noista kahleista, tuntuu nyt
nautinto seuraavan."

IV. Nyt keskeytti häntä Kebes ja sanoi: "sepä nyt, Zey avita, oli hyvä,
ettäs, Sokrates, minua muistutit. Sillä noiden runoelmain johdosta,
joita olet sepittänyt, kun olet muutamia Aisopon satuja runomittaan
sovittanut sekä Apollonille ylistysvirren[6] runoellut, ovat muutamat jo
ennen, mutta vast'ikään juuri Eueno, minulta kysyneet, mitä mieleesi
joutui, koska tänne tultuasi olet niitä sepittänyt, vaikka et koskaan
ennen ole runoutta harjoittanut. Jos siis pidät mitään lukua siitä, että
minulla olisi Euenolle jotain vastaamista, kun hän jälleen minulta kysyy
– ja siitä olen varma, että hän kysyy, – niin sano, mitä minun pitää
vastaaman."

"Sano hänelle siis, Kebes, niinkuin totta onkin" – vastasi Sokrates –
"ett'en ole niitä tehnyt kilpaillakseni hänen taikka hänen runoelmainsa
kanssa, sillä tiesinpä kyllä, ett'ei tämä olisi helppoa ollut; vaan
saadakseni selkoa, mitä muutamat unelmat merkitsivät, sekä täyttääkseni
velvollisuuteni, jos ehkä tämä sattuisi olemaan se Runotarten taide,
jota minun käskettiin harjoittaa[7]. Tämän laita oli tämmöinen: Monta
kertaa edellisessä elämässäni näkyi minulle sama unelma, milloin
missäkin muodossa, aina samaa puhuen: Sokrates, harjoita ja harrasta
Runottarien taidetta! Minä puolestani luulin ennen, että se, jota
harrastin, juuri olikin se, johon unelma minua kehoitti ja yllytti, ja
että, samaten kuin on tapana juoksijoita yllyttää, unelmakin minua
kehoitti harjoittamaan sitä, jota harjoitinkin, nimittäin Runotarten
taidetta, koska, näet, filosofia on ylevin Runotarten taide, ja tätähän
minä harjoittelinkin. Mutta nyt kun tuomio oli julistettu ja jumalan
juhla viivytti kuolemaani, niin arvelin, että, jos ehkä tämä tavallinen
runoustaide oli se, jonka harjoittamiseen tuo unelma niin usein minua
kehoitti, minun ei tullut tottelematonna olla, vaan yritykseen ryhtyä.
Sillä ennenkuin olin unelmaa noudattanut ja runoilemisella
velvollisuuteni täyttänyt, arvelin turvallisemmaksi olla lähtemättäni
tästä elämästä. Näin minä siis ensiksi tein runoelman sille jumalalle,
jonka uhri-juhlaa parhaillaan vietettiin. Mutta kun olin jumalalle tämän
toimittanut ja kun arvelin, että runoilijan, jos hän tahtoi runoilija
olla, tulee sepittää runotaruja eikä suorasanaisia kertomuksia, vaan
itse en ollut mikään runotarujen keksijä, niin tästä syystä otin
runomittaan sovittaakseni muutamia Aisopon eläinsatuja, jotka minulla
olivat käsillä ja joita muistin, mitkä vaan ensiksi sattuivat.

V. Kerro siis, Kebes, tämä Euenolle, tervehdi häntä ja sano, että, jos
hän on viisas, hän minua piammiten seuratkoon. Sillä tänä päivänä, kuten
näyttää, olen minä lähtevä; Athenalaiset niin käskevät."

Simmias silloin virkkoi: "Minkä kehoituksen annatkaan Euenolle,
Sokrates! Useinkin olen, näet, sen miehen tavannut, mutta sen mitä minä
olen havainnut, ei ole hän ensinkään taipuvainen kehotustasi
noudattamaan."

"Mitenkäs niin?" sanoi Sokrates, "eikö Eueno ole filosofi?"

"Filosofi kyllä, minun luullakseni", vastasi Simmias.

"Siis on hän oleva tähän taipuvainen, eikä ainoastaan hän, vaan
jokainen, joka kelvollisesti ottaa osaa tähän asiaan. Mutta arvattavasti
hän ei ole itseänsä surmaava; sillä tätähän ei sanota oikeaksi."

Samassa kuin Sokrates näin lausui, laski hän jalkansa alas sängystä
maahan ja istui tällä tavoin koko seuraavan kanssapuheen kestäessä.

Nyt kysyi häneltä Kebes: "Mitä tarkoitat, Sokrates, tuolla lauseellasi,
ett'ei ole oikein itseään surmata, mutta että kuitenkin filosofin tulee
olla taipuvainen seuraamaan kuolevaa?"

"Mitenkä, Kebes? Ettekö te, sinä ja Simmias, ole tästä kuulleet
keskusteltavan, kun olette Filolaon kanssa olleet?"[8]

"Emme ainakaan mitään tarkkaa, Sokrates."

"No niin, kuulonhan mukaan minäkin näistä tulen puhumaan; ja mitä olen
sattunut näistä kuulemaan, sen mielelläni teille puhun. Niinhän
lieneekin sopivinta, että, kun ollaan aikeissa lähteä tuonne pois,
mietitään ja keskustellaan sinne-lähdöstä, minkälaisen luulemme lähdön
olevan; mitäpä muuta meillä olisikaan tekemistä koko ajan päivän laskuun
saakka?"

VI. "Mutta millähän syyllä itsensä surmaaminen väitetään vääräksi,
Sokrates? Sillä, niinkuin äsken kuulustelitkin, olen jo ennen sekä
Filolaolta, kun hän meidän luonamme oleskeli, että muutamilta muiltakin
kuullut, ett'ei sovi sitä tehdä; mutta mitään tarkkaa näistä en ole
keneltäkään koskaan kuullut."

"Ole vaan hyvillä mielin," sanoi Sokrates; "saanet sen piankin kuulla.
Mutta sinusta arvattavasti kuuluu kummalta, että tämä väite yksin
kaikista muista on ehdoton ja että se ei, niinkuin kaikki muu, riipu
yksityisestä ihmisestä, niin että muutamasti ja muutamille olisi parempi
kuolla kuin elää. Vaan mitä nyt niihin tulee, joille olisi parempi
kuolla, niin arvattavasti sinusta kummalta kuuluisi, jos näillä
ihmisillä ei olisi oikeutta tehdä itselleen hyvää, vaan heidän täytyisi
vartoa toista hyväntekijää."

Kebes nyt vähin hymyili ja sanoi omituisella murteellaan: "Zey
tiekköön!"[9]

"Tämä, totta kyllä," jatkoi Sokrates, "voisi kuulua järjettömältä; mutta
kyllä kai siinä jotain perääkin on. Se oppi, joka eräissä
salaisuuksissa[10] meille näistä annetaan, mitenkä me ihmiset täällä
olemme ikään kuin vankeudessa ja mitenkä ei ole oikein itseään tästä
vankeudesta irroittaa eli pelastaa, näyttää minusta vaikealta eikä
suinkaan helposti käsitettävältä. Kuitenkin, Kebes, näyttää minusta
oikein sanotulta se, että jumalat meistä huolta pitävät ja että me
ihmiset olemme jumalien omaisuutta. Vai eikö sinusta niin ole?"

"Onpa niin minusta," vastasi Kebes.

"Jos siis," sanoi hän, "joku sinun orjistasi itsensä surmaisi, ilman
sinun antamattasi mitään viittausta siitä, että tahdoit hänen kuolemaan,
etköhän siinä tapauksessa sinäkin häneen suuttuisi, ja häntä rankaisisi,
jos sinulla minkäänlaista rangaistusta silloin enään olisi?"

"Varmaankin", vastasi Kebes.

"Tällä tavoin siis ehk'ei olekaan niin järjetön se väite, ett'ei pidä
itseään surmaaman ennen, kuin jumala päällemme panee jonkun pakon,
niinkuin nyt tämänkin nykyisen minulle."

VII. "Tämä", sanoi Kebes, "kyllä kuuluu todenmukaiselta. Mutta mitä
tulee siihen, jota vast'ikään sanoit, että filosofit mielellään tahtovat
kuolla, niin näyttää se mielettömältä, jos vaan mitä äsken sanoimme on
oikein sanottu, että, näet, jumala on se, joka meistä huolen pitää, ja
että me olemme hänen omaisuuttansa; sillä että järkevimmät miehet
vastohakoisuutetta jättäisivät sen suojeluksen, jonka heille antavat
suojelijoista kaikkein parahimmat, itse jumalat, siinä ei ole mitään
järkeä. Eiväthän ne ainakaan voi luulla osaavansa paremmin itsestään
huolta pitää, jos he vapaiksi pääsevät, mieletön mies piankin voisi
arvella, että hänen pitäisi lähteä haltijataan pakoon, eikä osaisi
ajatella sitä, ett'ei pidä hyvästä luopuman, vaan miten mahdollisimmasti
siinä pysymän, koska hyvästä luopuminen olisi järjetöntä; mutta jolla
mieltä on, hän aina haluaisi olla sen luona, joka on häntä parempi. Ja
näin, Sokrates, näkyy siis äsken lausuttujen vastakohta olevan
todenmukainen; sillä juuri ymmärtävien sopii vastahakoisuudella kuolla,
mutta ymmärtämättömien ilolla."

Kun Sokrates tämän kuuli, näkyi hän olevan hyvillänsä Kebeen innosta ja,
katsoen meihin muihin, hän lausui:

"Aina se Kebes vastaväitteitä keksii, eikä ota koskaan heti uskoaksensa,
mitä hänelle sanotaan."

Simmias lausui: "Tällä kertaa, Sokrates, näyttää minustakin Kebes
puhuneen oikein; sillä minkätähden tahtoisivatkaan todellisesti viisaat
paeta hallitsijoita, jotka ovat heitä paremmat, sekä näistä mielellään
erota? Ja minusta näkyy Kebes puheellaan juuri sinua tarkoittaneenkin,
kun niin helposti saatat jättää sekä meidät että nuo, kuten itse
tunnustat, hyvät hallitsijasi, jumalat."

"Oikein puhutte", sanoi Sokrates. "Sillä arvelenpa tarkoituksenne
olevan, että minun on näissä asioissa itseäni puolustaminen ikäänkuin
oikeuden edessä."

"Aivan niin", sanoi Simmias.

VIII. "No, hyvä!", sanoi hän; "tahdonpa koettaa teidän edessänne itseäni
puolustaa paremmalla menestyksellä kuin tuomarieni edessä. Jos en siis,
te Simmias ja Kebes, luulisi tulevani ensiksikin toisten viisaitten ja
hyvien jumalien luoksi, sitten lisäksi vielä kuolleiden ihmisten luoksi,
jotka ovat paremmat, kuin ihmiset täällä, niin minä kyllä olisin
väärässä, jos en olisi vastahakoinen kuolemalle. Mutta nyt hyvin
tietäkää, että toivon tulevani hyvien ihmisten luoksi; kuitenkaan en
tahdo tuota niin kiven kovaan väittää, mutta se tyyni tietäkää, että,
jos jotakin tänkaltaista, minä ainakin sitä ankarasti väitän, että
joudun jumalien luoksi, jotka ovat hyviä hallitsijoita. Tästäpä syystä
siis en ole ensinkään vastahakoinen lähtemään, vaan elän siinä hyvässä
toivossa, että kuolleillakin on joku olo olemassa, ja, kuten vanhastaan
sanotaan, olo parempi hyvillä kuin pahoilla."

"Mitä nyt, Sokrates?", sanoi Simmias: "aiotko meistä erota ja itseksesi
pitää tämän mielipiteen, vai etkö siitä meitäkin osallisiksi tee? Sillä
ainakin minun mielestäni tämä näyttää olevan yhteinen hyvä meille
kaikille. Ja jos tästä voit meitäkin vakuuttaa, niin se samalla myös on
oleva sinun puolustuksena."

"Tahdon siis koettaa", sanoi hän. "Mutta ensiksi kuulkaamme Kritonia
tuossa, mitä lieneekään, jota hän jo kauan aikaa näkyy tahtoneen sanoa."

"Mitä muuta, Sokrates", sanoi Kritoni, "kuin että se mies, jonka tulee
antaa sinulle myrkky-juoma, jo kauan aikaa sitten minulle sanoi, että
sinua pitäisi huomauttaman siitä, että puhuisit niin vähän kuin suinkin.
Sillä hän arvelee, että ne, jotka puhuvat, pian lämpenevät, mutta että
lämpeneminen ei tuota myrkylle hyötyä, koska tämmöisissä tapauksissa
niiden, jotka näin tekevät, välistä täytyy juoda myrkkyä kaksi kolme
kertaa."[11]

Niin Sokrates sanoi: "käske miehen vaan olla hyvillänsä; ainoastaan
valmistakoon hän tuota valmistettavaansa sen verran, että hän voi
minulle kahdesti antaa, ja, jos tarvittaisiin, kolmastikin."

"Tuonpa melkein jo tiesinkin", vastasi Kritoni, "mutta hän on jo kauan
minua vaivannut."

"Anna hänen olla", sanoi Sokrates. "Mutta teille tuomareilleni tahdon jo
tilin tehdä siitä, mitenkä mielestäni mies, joka todenperästä on
elämänsä viettänyt filosofian harrastamisella, hyvällä syyllä voi
vakavana olla, kun kuolema lähestyy, sekä varmasti toivoa, että hän,
täältä erottuaan, siellä on saavuttava suurimmat edut. Mitenkä nyt näin
on näiden laita, koetan teille osoittaa, te Simmias ja Kebes.

IX. Näyttääpä melkein kuin olisivat kaikki muut ihmiset tietämättömissä
siitä, että ne, jotka oikealla tavalla ryhtyvät filosofian
viljelemiseen, eivät tavoittele muuta kuin kuolemista ja kuolleina
olemista[12]. Jos nyt näin on asian laita, niin olisipa todellakin
eriskummallista, jos ken koko elinaikansa tuota ainoata tavoittelisi,
mutta, kun se sitten juuri on saavutettavana, muuttuisi vastahakoiseksi
sille, jota hän niin kau'an on halunnut ja tavoitellut."

Simmias silloin hymyili ja sanoi: "Oletpa, Sokrates, totta Zey! saanut
minun nauramaan, vaikka tällä erää en ole nauruun ensinkään taipuvainen.
Sillä arvelenpa, että, jos tuo suuri yleisö olisi saanut tämän kuulla,
tämä sen mielestä olisi ollut aivan oikein sanottu filosofeista; ja mitä
meidän kansalaisiimme[13] tulee, niin olisivat he varmaan taipuvaiset
myöntämään että ne, jotka ovat filosofiaan puuttuneet, todenperästä
haluavat kuolla, sekä ett'eivät he ensinkään ole tietämättömissä siitä,
että ne ainakin ansaitsevat kuolla."

"Ja oikeinpa he, Simmias, puhuisivat, paitsi mitä tulee siihen,
ett'eivät olisi tietämättä. Sillä tietämättä he ovat sekä siitä, miten
todelliset filosofit haluavat kuolla, että myöskin siitä, millä tavalla
he kuoleman ansaitsevat ja minkälaisen kuoleman. Puhukaamme siis", sanoi
hän, "itseksemme ja antakaamme noiden olla. – Onko mielestämme kuolema
mitään?"

"Totta kait," vastasi siihen Simmias.

"Mutta arvaten ei muuta, kuin sielun ja ruumiin ero? Ja että kuolleena
oleminen on se, että ruumis, sielusta eroitettuna, oleskelee itseksensä
erillään, ja sielu, ruumiista eroitettuna, se niinikään erillänsä
oleskelee itsekseen? Mitään muuta, kuin tämä, ei kuolema liene?"

"Eipä muuta, kuin tämä", vastasi Simmias.

"Mietipä nyt, ystäväni, onko sinulla sama ajatus kuin minulla; sillä
tällä tavoin me, luullakseni, paremmin pääsemme selville siitä, mitä nyt
tutkimme. Sopiiko mielestäsi filosofin haluta noita niin kutsuttuja
nautintoja, semmoisia kuin esimerkiksi ruokien ja juomain nautintoja?"

"Ei millään tavoin, Sokrates", vastasi Simmias.

"No, entä lemmennautintoja?"

"Ei ensinkään."

"Entäs edelleen; noita muita huolia ruumiin hoidosta, luuletko semmoisen
miehen niitä suuriksi arvaavan? Luuletko hänen pikemmin arvossa pitävän
vai ylenkatsovan esimerkiksi kalliitten vaatteiden ja jalkineiden ostoa
ja muita noita ruumiin koristuksia, paitsi sen verran, minkä
välttämättömyys häntä vaatii näitä hankkimaan?"

"Ylenkatsoo kait minun mielestäni todellinen filosofi näitä tämmöisiä",
vastasi Simmias.

"Tämmöisen miehen koko harrastus siis sinun mielestäsi ei tarkoita
ruumiin asioita, vaan mahdollisuuden mukaan näistä luopumista ja hengen
asioihin kääntymistä?", jatkoi Sokrates.

"Niin, minun mielestäni."

"Erittäinkin tänkaltaisissa asioissa käy siis ilmi, että filosofi ennen
muita ihmisiä koettaa niin paljon kuin suinkin irroittaa sielua ruumiin
yhteydestä?"

"Nähtävästi."

"Ja useimpain ihmisten mielestä, Simmias, ei näytä elämä olevan minkään
arvoinen semmoiselle miehelle, jolla ei ole tänkaltaista huvia eikä
niihin osaa ota, vaan melkeinpä kuolleena olevalta näyttää se, joka ei
huoli ruumiillisista nautinnoista."

"Aivan totta puhut."

X. "Mutta miten on viisauden hankkimisen laita? Onko ruumis esteeksi vai
ei, jos joku viisauden harrastuksessaan sen avuksensa ottaa? Sanani
tarkoittavat tätä: antavatko näkö tai kuulo ihmisille mitään
todenperäistä, vai onko näiden laita niin kuin runoilijat meille
myötänsä juttelevat, ett'emme kuule emmekä näe mitään varmaa?[14] Ja
kuitenkin, jos ruumiillisista aistimista eivät nämäkään, näkö ja kuulo,
ole tarkkoja eikä luotettavia, niin tuskinpa sitten muutkaan; sillä
kaikki muut ovat näitä huonommat. Vai eivätkö mielestäsi ole?"

"Varmaan", vastasi hän.

"Milloinka siis", jatkoi Sokrates, "saavuttaa sielu totuuden? sillä kun
se ruumiin kera koettaa jotakin tutkia, niin on selvää, että tämä sen
pettää."

"Totta puhut."

"Eivätköhän sielulle siis nuo tosi-olemat käy selviksi ajattelemalla,
jos muutoin millään tavoin?"

"Tosiaan."

"Mutta sielu kait silloin ajattelee parahiten, kun sitä ei häiritse
mikään noista, ei kuulo eikä näkö, ei tuska eikä huvi, vaan kun se,
ruumiista huolimatta, on miten mahdollista itseksensä ja, mahdollisuuden
mukaan ilman yhteydettä ja keskeydettä ruumiin kanssa, tavoittelee
todella olevaa."

"Niin vainen."

"Eikö filosofin sielu siis tässäkin pidä ruumista sangen arvottomana ja
sitä karta, ja pyrkii vaan itsekseen päästä?"

"Siltä näyttää."

"Mutta mitenkä on, Simmias, laita tämän: sanommeko löytyvän jotakin
ehdottomasti oikeaa vai ei?"

"Sanomme kyllä, Zeyn kautta!"

"Ja ehdottomasti kaunista sekä hyvää?"

"Mitenkäs ei?"

"Oletko koskaan silmilläsi nähnyt mitään näistä?"

"En koskaan", vastasi hän.

"Oletko sitten muun ruumiillisen aistimen kautta näitä oppinut
tuntemaan? Puhun nyt kaikista senkaltaisista, niinkuin esimerkiksi
suuruudesta, terveydestä, väkevyydestä, sanalla sanoen kaikkien tosi
olosta, mitä mikin itsessään on. Voimmeko ruumiin avulla nähdä näiden
sisimmän toden? Vai onko laita niin, että se meistä, joka parhaiten ja
tarkimmiten koettaa ajatuksella käsittää sen asian todellista oloa, jota
hän jolloinkin tutkii, hän pääsee kunkin asian tuntemista likimmälle?"

"Niin aivan."

"Mutta tätähän tehnee puhtaimmasti se, joka niin paljon kuin suinkin
itse ajatuksella ryhtyy jokaiseen asiaan, eikä ajattelemisessa anna
tilaa nä'ölle eikä myöskään ajatuksen rinnalle aseta mitään muuta
aistinta, vaan joka, käyttäen ajatusta sen sulassa puhtaudessa, koettaa
tavoitella itsekutakin todella olevaa sen sulassa puhtaudessa, vapaana,
niin paljon kuin mahdollista, silmistä ja korvista jopa, sanalla sanoen,
koko ruumiista, koska tämä, jos se on myötävaikuttamassa, sielua
häiritsee ja estää sitä totuuden ja viisauden saavuttamisesta? Eiköhän,
Simmias, juuri tämmöinen mies, jos kenkään, ole tosin-olevaa saavuttava?

"Ylenmäärin totta on, mitä puhut, Sokrates", sanoi Simmias.

XI. "Eikö, siis", jatkoi Sokrates, "kaikista näistä välttämättömästi
seuraa, että todenperäiset filosofit saavat melkeinpä tämänkaltaisen
ajatuksen, niin että toisilleen myöskin puhuvat tähän suuntaan:
Näyttääpä ikäänkuin tutkinnossamme joku polku meidät johdonperäisesti
viepi siihen, että, niinkauan kuin meillä on ruumis ja meidän sielumme
on yhteenliitetty tämän pahan kanssa, me emme täydelleen voi saavuttaa
sitä, jota tavoittelemme; ja totuus se on, jota tavoittelemme. Sillä
tuhansia hankaluuksia tuottaa meille ruumis välttämättömän elatuksen
kautta; ja jos lisäksi tauteja sattuu, niin estävät ne meitä totuuden
etsinnässä. Ruumis meidät täyttää haluilla ja himoilla, pelolla ja
kaikenlaisilla tyhjillä kuvilla, sekä monenkaltaisilla joutavilla, niin
että me toden perästä juuri sen tähden, kuten on tapana sanoa, emme
ensinkään pääse mihinkään käsitykseen mistäkään. Sodatkin ja kapinat ja
riidat eivät nekään ole minkään muun vaikuttamia, kuin ruumiin ja sen
himojen. – Sillä tavarain pyynnöstä meille kaikki sodat syntyvät, mutta
tavaraa täytyy meidän hankkia ruumiin tähden, jonka palveluksessa
orjaamme. Ja näistäpä kaikista syistä meillä ei olekaan tilaisuutta
filosofiaa harrastamaan. Mutta pahin kaikesta on, että, jos me siltä
joskus tilaisuutta saammekin ja käännymme jotain tutkimaan, se joka
paikassa pujahtaa tutkimuksiimme, tuottaa levottomuutta ja häirinää ja
meitä niin hämmentää, ett'emme sen takia voi totuutta nähdä. Itse teossa
onkin käynyt ihan ilmeiseksi, että, jos mielimme joskus jostakin saada
puhtaan tiedon, meidän tulee erota ruumiista ja asiat katsoa itse
sielulla. Ja silloinpa, kuten näyttää, me saavutamme sen, jota halajamme
ja jonka ystäviksi itseämme sanomme, nimittäin viisauden, silloin, näet,
kun olemme kuolleet, vaan emme eläessämme – niinkuin tämä puhe
osoittaa. Sillä jos ruumiin kanssa yhdessä on mahdoton saavuttaa
puhdasta tietoa mistäkään, niin tapahtuu jompikumpi kahdesta: me emme
tätä tietoa ensinkään voi saavuttaa, taikka me sen saavutamme vasta
kuoltuamme. Silloin vasta, näet, mutta ei ennen, on sielu oleva
itsekseen, ruumiista eroitettuna. Ja niinkauan kuin elämme, näytämme
silloin olevamme tietoa likimmällä, kun niin vähän kuin mahdollista ja
sen verran vaan kuin välttämättömyys vaatii pidämme keskeyttä ja
yhteyttä ruumiin kanssa, emmekä itsiämme sen luonnolla saastuta, vaan
pidämme itsemme siitä puhtaina, siksi kuin itse jumala meidät vapauttaa.
Ja täten puhtaina sekä ruumiin järjettömyydestä vapaina me saamme,
niinkuin arvata sopii, oleskella samankaltaisten sielujen kanssa ja
voimme omin voimin tajuta kaikki täydessä kirkkaudessa; ja tämä kait on
itse totuus. Sillä, joka ei puhdas ole, ei sille ole sallittu puhdasta
käsittää. Näin, Simmias, luulen kaikkien niiden, jotka viisautta oikein
harrastavat, täytyvän toisillensa puhua ja tätä mielipidettä olla. Vai
eikö tämä ole sinunkin ajatuksesi?"

"Kaikin puolin, Sokrates."

XII. "Jos, ystäväni, tämä nyt on totta", jatkoi Sokrates, "eikö ole
meillä siis suuri toivo, että, kun pääsemme sinne, minne minä vaellan,
me siellä jos missään voitamme sen, jonka voittamisesta meillä
edellisessä elämässämme on ollut niin paljon huolta, niin että sen
matkan, joka nyt on minulle määrätty, voi hyvällä toivolla tehdä
toinenkin mies, ken hyvänsä tietää mielensä valmistetuksi ja
puhdistetuksi."

"Niin aivan", sanoi Simmias.

"Mutta eikö ole puhdistuksena pidettävä juuri se, josta
kanssapuheessamme jo ennen puhuttiin, nimittäin sielun eroittaminen
ruumiista niin paljon kuin suinkin sekä sielun totuttaminen
yhteenvetäymään joka ruumiin paikasta itsekseen ja keräymään itsehensä
ja niin nykyisessä kuin tulevassakin elämässä mahdollisuutta myöten
asumaan yksinänsä itsekseen, irroitettuna ruumiista ikään kuin
kahleista?"

"Sepä juuri", sanoi hän.

"Mutta eikö juuri tätä sielun irroitusta ja erkanemista ruumiista sanota
kuolemaksi?"

"Sanotaan."

"Mutta sen irroittamista haluavat, kuten sanomme, parhaasta päästä aina
ja ainoastaan ne, jotka viisautta oikein harjoittavat, ja tämäpä se
juuri onkin filosofien harrastus, tämä sielun irtaantuminen ja
erkaneminen ruumiista. Eikö niin?"

"Siltä näyttää."

"Eiköhän se siis, kuten alussa sanoin, olisi naurettavaa, jos joku
täällä eläessään koettaisi niin elämätänsä asettaa, että hän tulisi
miten likimmälle kuoleitten oloa, mutta sitten, kun kuolema tulee, siitä
tuskaantuisi. Eikö olisi tämä naurettavaa?"

"Olisi kerrassaan."

"Todenperästä siis, Simmias, haluavat filosofian oikeat harrastajat
kuolla, ja vähimmiten kaikista ihmisistä on näille kuolleena oleminen
peloittava. Mietipä asiata seuraavaltakin kannalta. Jos ne, jotka aina
ovat olleet ruumiin vihaajia ja jotka mielivät saada pitää sielun
itseksensä yksinään, jos ne, tämän toteen-käydessä, pelkäisivät ja
olisivat vastamielisiä, eikö olisi se näiden puolelta suuri
mielettömyys, jos eivät he ilolla menisi sinne, johon tultuaan he
toivovat ensiksikin saavuttavansa sen, jota he eläessään rakastivat –
ja toiseksi vielä pääsevänsä olemasta yhdessä sen kanssa, jonka vihaajia
he olivat? Ja vielä: lemmityistensä ja vaimojensa ja lastensa kuoltua
ovat monet ihmiset vapaaehtoisesti tahtoneet Hadekseen päästä,
viehätettyinä siitä toivosta, että siellä saisivat nähdä ja yhdessä olla
niiden kanssa, joita he rakastivat; mutta joka viisautta todenperästä
rakastaa ja joka on tullut siihen lujaan toivoon, ett'ei hän missään
muualla kuin Hadeksessa voi sanottavassa määrässä tätä saavuttaa, hänkö
siis vastenmielisesti kuolisi eikä sinne ilomielin menisikään? Näin kait
täytyy, ystäväni, ainakin sen uskoa, joka toden perästä on filosofi:
lujasti, näet, täytyy hänen olla vakuutettu siitä, ett'ei hän missään
muualla kuin siellä ole saavuttava puhdasta viisautta. Jos tämän laita
nyt on tämmöinen, eikö olisi se, kuten äsken sanoin, suuri mielettömyys,
jos filosofi kuolemata pelkäisi?"

XIII. "Zeyn kautta, todellakin suuri mielettömyys," sanoi Simmias.

"Jos siis", jatkoi hän, "näet jonkun, joka kuoleman tullessa on
vastenmielinen, eikö ole sinusta tämä riittävä todistus siitä, että tämä
mies on ruumiin, vaan ei viisauden rakastaja (filosofi)? Niinpä ikään
rakastaneekin semmoinen mies rikkautta ja kunniaa, joko jompaakumpaa
taikka molempia?"

"Niin juuri on laita, kuten sanot."

"Mutta", sanoi hän, "eikö sitä vastoin, Simmias, niin kutsuttu
miehullisuus paraiten tule viisautta harrastavien osaksi?"

"Tulee kait", sanoi Simmias.

"Ja hillitseväisyys, joksi joukkokin sanoo sen omaisuuden, ett'ei
häälytä himojen vallassa, vaan niitä halveksitaan ja hallitaan, eikö
sekin kuulu ainoastaan niihin, jotka enimmin halveksivat ruumista ja
elävät filosofiassa?"

"Välttämättömästi", sanoi hän.

"Sillä jospa", sanoi Sokrates, "tahdot muitten ihmisten miehullisuutta
ja hillitseväisyyttä ajatella, niin nämä mielestäsi ovat kummallisilta
näyttävät."

"Mitenkä niin, Sokrates?"

"Tiedäthän", sanoi Sokrates, "että kaikkien muitten ihmisten, paitsi
filosofien, mielestä kuolema on mitä suurimpia pahoja?"

"Totta", sanoi hän.

"Ne näistä ihmisistä siis, jotka miehullisia ovat, kun kuoleman
vaaroihin antauvat, tekevät sen vieläkin suurempien pahain pelosta?"

"Niinpä kyllä."

"Pelosta siis ja pelkuudesta kaikki muut, paitsi filosofit, ovat
miehullisia. Mutta pelkuudesta ja pelkurisuudesta miehullisena olla,
sehän kummallista."

"Tosiaankin."

"Mitä taas tulee niihin heistä, jotka hillitseväisyyttä noudattavat,
eikö ole niidenkin laita sama? He ovat hillitseväisiä eräästä
hillittömyydestä. Ja vaikkapa tätä arvelemmekin melkein mahdottomaksi,
niin sattuu kuitenkin, mitä tähän yksinkertaiseen hillitseväisyyteen
tulee, heidän laitansa olemaan senkaltainen; sillä peläten menettävänsä
muita nautintoja, joita haluavat, pidättävät he itsiään muutamista
nautinnoista, mutta ovat toisten nautintojen hallitsemina.
Hillittömyydeksi tosin sanotaan nautintojen alla orjaaminen, kuitenkin
on näiden laita se, että he muutamia haluja hallitsevat syystä että ovat
toisten halujen hallitsemina. Tämä käypi yhteen sen kanssa, mitä äsken
sanoin, että he tavallansa hillittömyydestä itsensä hillitsevät."

"Siltäpä näyttää."

"Se vaan, ystäväni Simmias, ett'ei tämä suinkaan ole oikea tie hyveesen,
tämä nautintojen vaihtaminen nautintoja vastaan, tuskien tuskia vastaan,
pelon pelkoa vastaan sekä suurempain pienempiä vastaan, ikäänkuin rahoja
vaihdetaan, vaan että ainoa ja oikea raha, jota vastaan kaikki tämä on
vaihdettava, on viisaus, ja että kaikella sillä, mitä tällä ja tämän
kanssa ostetaan ja myydään, on todellista arvoa, sekä että siis
miehullisuus, hillitseväisyys ja oikeamielisyys sekä sanalla sanottu
kaikki oikea hyve on ainoastaan viisauden kanssa yhdessä, olkootpa
sitten nautinnot, pelot ja kaikki muut senkaltaiset myötä olemassa
taikka ei.[15] Mutta jos nämä kaikki eroitetaan pois viisaudesta ja
vaihdetaan toisiansa vastaan, niin on tämmöinen hyve ainoastaan
kuvajaispeli ja tosiansakin orjallinen, eikä ole sillä mitään raittiutta
eikä totuutta; sillä totuus on itsessään eräs puhdistus kaikista
tänkaltaisista, ja niin hillitseväisyys, oikeamielisyys ja miehullisuus
kuin itse viisauskin, ovat tavallansa puhdistuksia. Siispä mielestäni
eivät näytäkään ne, jotka meille ovat mysteriot asettaneet, halvoilta
miehiltä, vaan itse teossa he jo ammoisilta ajoilta ovat meille antaneet
viittauksia siitä opista, että joka puhdistamatonna ja pyhittämätönnä
menee Hadekseen, saa saastassa maata, mutta joka sinne puhdistettuna ja
pyhitettynä saapuu, hän saa jumalien kanssa asua. Sillä, sanovat
mysteriain tietäjät, thyrson-kantajia on monta; mutta harvat ovat
jumalan innostuttamia.[16] Tämmöisiä ovat minun ajatukseni mukaan
ainoastaan ne, jotka oikein ovat filosofiaa harrastaneet. Ja yhdeksi
näistä tullakseni en minäkään ole mahdollisuuden mukaan mitään
elämässäni laiminlyönyt, vaan kaikella tavoin sitä harrastanut. Ja
oikeallako tavalla olen harrastanut sekä hyväksenikö työskennellyt,
siitä olen minä, jos jumala suopi, tuonne tultuani saava varman tiedon,
jopa, luullakseni, aivan piankin."

"Tässä on nyt, Simmias ja Kebes, minun puolustukseni siitä, ett'en
syyllä voi olla murheellinen enkä vastenmielinen jättäessäni teidät sekä
muut hallitsijat täällä alhaalla, vakuutettuna kuin olen, että siellä
ylhäällä olen saava yhtä hyviä hallitsijoita ja ystäviä kuin täällä,
vaikk'ei joukko ota tätä uskoaksensa. Jos puolustuksellani olen paremmin
onnistunut saada teidät, kuin Athenalaisten tuomarit vakuutetuiksi, niin
hyvä olisi."

       *       *       *       *       *

XIV. Kun oli Sokrates tämän puhunut, otti Kebes suun vuoroa ja sanoi:

"Kaikki muu näyttää minusta olevan hyvin puhuttu, mutta mitä sieluun
tulee, Sokrates, niin ihmisiä suuresti arveluttaa se heidän pelkonsa,
ett'ei sielu, ruumiista erottuansa, enään muka ole missään olemassa,
vaan että se samana päivänä kuin ihminen kuolee, menehtyy ja hajoaa; ja
että se, niinpian kuin se erkanee ja lähtee ulos ruumiista, haihtuu
tyhjiin ja leuhahtaa pois kuni hengähdys tai savu, eikä enään ole
missään olemassa. Jos sielu, eroitettuna kaikesta siitä pahasta, josta
vast'ikään mainitsit, olisi jossain olemassa itseksensä ja itseensä
yhdistyneenä, silloin voisi elää siinä suuressa ja ihanassa toivossa,
että se, mitä äsken puhuit, on totta. Mutta tähän, arvatakseni,
tarvitaan monilla syillä todeksi näytetty vakuutus siitä, että, ihmisen
kuoltua, sielu on olemassa sekä että sillä on voimaa ja tajua."

"Totta puhut, Kebes", sanoi Sokrates. "Mutta mitä on meidän tekeminen?
Tahdotko, että keskustelemmekin juuri siitä, onko todennäköisyyden
mukaan asian laita tämmöinen vai ei?"

"Minä puolestani mielelläni kuulisin, mikä ajatus sinulla näistä on",
vastasi Kebes.

"Silloinpa en luule kenenkään, joka on minua nyt kuuleva, olipa tuo
sitten vaikka komediantekijä,[17] voivan sanoa, että minä joutavia
lasken ja pidän puheita asioista, jotka eivät minua muka koske", sanoi
Sokrates. "Jos se siis on mieleenne, niin alkakaamme tutkistelumme!"

XV. "Tutkikaamme ainettamme siltä kannalta alkaen, ovatko kuolleiden
ihmisten sielut Hadeksessa vai ei. Kuten tiedämme, löytyy vanhastaan
eräs sanoma, että sielut, täältä lähdettyänsä, ovat siellä, ja että ne
jälleen tänne palaavat ja syntyvät kuolleista. Jos nyt asian laita näin
on, että eläväiset syntyvät kuolleista, niin mitäpä muuta kuin että
meidän sielumme todellakin ovat siellä olemassa? Sillä eihän ne
voisikaan uudestaan syntyä, jos eivät ne olisi olemassa; ja riittävä
todistus siitä, että sielut ovat Hadeksessa olemassa, löytyisi kyllä,
kun vaan toden perästä saataisiin selville se, ett'eivät eläväiset synny
mistään muusta kuin kuolleista. Mutta jos näin ei ole laita, silloin
tarvitaan toinen todistus."

"Aivan oikein", sanoi Kebes.

"Jos tahdot asian helpommin käsittää", sanoi Sokrates, "niin älä sitä
mieti ainoastaan ihmisiin, vaan myöskin kaikkiin eläviin ja kasveihin
katsoen; ajatelkaamme eikö ylipäätä kaikki, mikä tahansa on syntynyt,
ole syntynyt juuri siten, että vastakohta on vastakohdastaan alkunsa
saanut, kaikki, näet, jolla sattuu vastakohtaa olemaan, niinkuin
esimerkiksi kauniilla on vastakohtana ruma, oikealla väärä, ja tuhansia
samankaltaisia. Tuota siis katselkaamme, onko välttämätöntä, että
kaikki, jolla vastakohtaa on, syntyy omasta vastakohdastansa eikä
mistään muusta. Jos esimerkiksi jokin käy suuremmaksi, eikö ole
välttämätöntä, että se, pienempänä ennen oltuaan, siitä sitten
suurenee?"

"Varmaan."

"Siis, jos jokin pienemmäksi käy, niin se, suurempana ennen oltuansa,
siitä sitten pienenee?"

"Aivan niin", sanoi hän.

"Ja niin ikään siis väkevämmästä syntyy heikompi sekä hitaammasta
nopeampi?"

"Ihan."

"Vielä: jos jokin huonommaksi käy, eikö se synny paremmasta, samalla
tavoin kuin suurempi oikeus syntyy suuremmasta vääryydestä?"

"Kuinkas ei?"

"Tarpeeksiko siis olemme selvillämme siitä, että kaikki täten syntynsä
saa, että vastakohta syntyy vastakohdastansa?"

"Kerrassaan."

"Vieläkin; eikö näidenkin ole laita sama, kuin kaikkien niiden, missä
kaksi vastakohtaa on olemassa, että niiden välillä aina löytyy kaksi
syntyä eli muutosta: edellisestä jälkimäiseksi ja jälkimäisestä taas
edelliseksi? Niinhän esimerkiksi suuremman ja pienemmän välillä löytyy
suurennus ja vähennys, ja tämän mukaanhan me sanommekin edellisen
suurentuvan ja toisen vähentyvän?"

"Niinpä vainen."

"Eikö ole laita sama erkaantumisen ja yhdistymisen, kylmenemisen ja
lämpenemisen, sekä kaiken muunkin välillä? Ja vaikk'emme näitä
nimityksiä aina käytäkään, niin täytyy kuitenkin itse teossa asian laita
aina näin olla, että ne toisistaan syntyvät ja että kumpasestakin aina
toinen syntyy?"

"Täytyy kait", sanoi hän.

XVI. "Vielä sittenkin;" sanoi Sokrates, "onko elämisellä mitään
vastakohtaa, samaten kuin valveilla-olemisella on vastakohtana
nukkuminen?"

"On kyllä", vastasi hän.

"Mikä?"

"Kuolleena-oleminen", sanoi hän.

"Eivätkö nämäkin, jos ne vastakohtia ovat, toisistansa synny, ja eikö
näidenkin välillä, koska niitä kaksi on, löydy kaksikertainen synty?"

"Aivan varmaan."

"Toisen yhdistyksen näistä molemmista, joita mainitsin, tahdon minä
sinulle selvittää", sanoi Sokrates, "sekä itse yhdistyksen että
syntymisetkin; sinä taas saat toisen minulle selvittää. Tarkoitan
nukkumista ja valvomista; ja väitteeni on, että nukkumisesta syntyy
valvominen ja valvomisesta nukkuminen sekä että näiden synnyt ovat uneen
vaipuminen ja herääminen. Onko tämä sinusta selvä, vai ei?"

"On kyllä."

"Osoita nyt", sanoi hän, "sinäkin minulle, mitenkä elämän ja kuoleman on
laita. Etkö sano, että kuolleena-oleminen on elämisen vastakohta?"

"Sanon."

"Ja että ne toisistaan syntyvät?"

"Niin."

"Mikä se siis elävästä syntyy?"

"Kuollut", sanoi hän.

"Ja kuolleesta taas?"

"Elävä, se täytyy minun tunnustaa", sanoi hän.

"Kuolleista siis, Kebes, syntyy sekä elävä että eläväiset?"

"Siltä näyttää", sanoi hän.

"Siis meidän sielumme löytyvät Hadeksessa", sanoi Sokrates.

"Nähtävästi", vastasi Kebes.

"Eikö nyt näihin kuuluvista synnyistä eli muutoksista toinen satu
olemaan selvä? sillä tottahan muutos elämästä kuolemaan on selvä, vai
kuinka?"

"On kyllä", sanoi hän.

"Mitenkä nyt tehdään?", sanoi Sokrates; "eiköhän täytyne meidän
toiseltakin puolen otaksua samankaltaista syntymistä, vai onko tässä
luonto rammaksi joutuva? Täytyykö otaksua jotakin kuolemiselle vastaavaa
syntyä?"

"Täytyy kyllä", sanoi hän.

"Mitä?"

"Eloon elpymistä."

"Jos nyt", jatkoi Sokrates, "jotain elpymistä löytyy, eikö tapahdu tämä
elpyminen siten, että kuolleista jälleen syntyy eläviä?"

"Varmaan."

"Siis tulemme tälläkin tavoin yksimielisiksi siitä, että elävät syntyvät
kuolleista yhtä hyvin kuin kuolleet elävistä. Mutta jos nyt näin on
laita, niin silloinhan meillä onkin, niinkuin äsken arvelimme,[18]
riittävä todistus siitä, että kuolleitten sielut täytymyksestä ovat
jossakin olemassa, josta ne jälleen syntyvät."

"Minusta nähden, Sokrates, on tämä välttämätön seuraus niistä, joista
olimme yhtä mieltä", sanoi hän.

XVII. "Pidä nyt sekin silmällä, Kebes", sanoi Sokrates, "ett'emme ole
yksimielisiksi tulleet millään väärällä tavalla, ei ainakaan minusta
nähden. Sillä ell'ei toisella syntyvällä aina olisi siihen vastaava
vastakohtansa, niin että kaikki kulkee ympäri ikään kuin pyörön muotoon,
vaan löytyisi jonkinkaltainen vastakohdan suora syntyminen ainoastaan
toisesta, mutta tästä ei enään takaisin kääntyisi eikä kierrosta
tekisi,[19] niin ymmärrät, että kaikki lopuksi saisi yhden muodon ja
joutuisi yhdenkaltaiseen tilaan sekä herkeäisi syntymästä."

"Mitenkä niin?", kysyi Kebes.

"Ei ole vaikeata ymmärtää, mitä tarkoitan", vastasi Sokrates. "Sillä jos
esimerkiksi uneen vaipuminen olisi olemassa, mutta nukkumisesta syntyvä
herääminen ei olisi tähän vastaamassa, niin ymmärrät, että lopuksi
kaikki tekisi tuon Endymioni-sadun joutavaksi ja ett'ei koko taru
olisikaan millään lailla silmiin pystyvä, koska kaikki muukin joutuisi
ihan samaan tilaan kuin hänkin, nimittäin nukkumisen tilaan.[20] Ja jos
kaikki toiseensa yhteentyisi eikä olisi mitään erkanemista, niin pianpa
toteentuisi tuo Anaxagoraan otaksuma, että kaikki on yhtenä.[21] Samaten
myös, ystäväni Kebes, jos kaikki, mikä on eloon päässyt, kuolisi, ja
kuoltuansa jäisi siihen tilaan eikä jälleen elpyisi, eikö siitä ihan
välttämättömästi se seuraisi, että kaikki lopuksi olisi kuolleena eikä
mikään eläisi? Sillä jos elävä tosin tuosta toisesta syntyisi, mutta
elävä sitten kuolisi, mitä muuta voisikaan silloin tapahtua, kuin että
kaikki kuluisi loppuun ja kuolisi?"

"Eipä muuta, ei ainakaan minun nähdäkseni, Sokrates", sanoi Kebes, "vaan
minun mielestäni puhut ihan totta."

"Minun nähdäkseni, Kebes, onkin asian laita kerrassaan juuri näin",
sanoi hän, "ja tämän kun tunnustamme, emme suinkaan eksy, vaan
todenperästä olemassa ovat elpyminen ja elävien syntyminen kuolleista;
niin ikään ovat kuolleiden sielut olemassa, ja hyvillä on olo parempi,
pahoilla pahempi."

       *       *       *       *       *

XVIII. "Tosiaankin", alkoi taas Kebes sanelemaan, jos on se väite oikea,
jota niin usein olet, Sokrates, meille kertonut, että, näet, meidän
oppimisemme ei ole mitään muuta kuin mieleen uudestaan muistumista, niin
tämänkin väitteen mukaan on meidän jossain edellisessä ajassa täytynyt
oppia se, joka nyt uudestaan muistuu mieleemme. Mutta tämä olisi
mahdoton, jos ei sielumme jossakin olisi olemassa ennen kuin se syntyy
tähän ihmismuotoon; niin että siis tältäkin kannalta sielu näkyy olevan
jotain kuolematonta."

"Mutta", sanoi vuorostaan Simmias, "mitkä ovat taas näiden todistukset,
Kebes? Muistuta ne mieleeni, sillä tällä erää en niitä oikein muista."

"Tahdon mainita yhden todistuksen," sanoi Kebes, "jopa sangen oivankin,
nimittäin, että ihmiset, kun heiltä kysytään – jos vaan, näet,
taitavasti kyselee – itsestään tietävät sanoa, miten kunkin asian laita
on; mutta tätäpä eivät he voisikaan tehdä, ell'ei heissä olisi tieto ja
oikea käsitys. Ja jos joku heidät johtaa mittaus-opillisiin piirtiöihin
taikka muihin senkaltaisiin, niin sillä hän selvimmiten osoittaa, että
näin on tämän laita."[22]

Sokrates nyt otti virkkoaksensa: "Jos et, Simmias, tällä tavoin ole
tullut vakuutetuksi, niin mietipä, voitko ajatukseemme yhtyä, jos asiata
seuraavalta kannalta katsot. – Sitähän sinä epäilet, onko tuo
niinkutsuttu oppiminen jälleen-muistamista."

"Minä tuota en epäile," sanoi Simmias, "mutta minä olen juuri sen
tarpeessa, mistä puhe on, nimittäin uudestaan-muistamisen. Ja melkeinpä
minä sen johdosta, mitä Kebes koetti esiintuoda, jo uudestaan muistankin
ja olen vakuutettu; mutta siitä huolimatta minä sittenkin haluaisin
kuulla, millä tavalla sinä koettaisit asiata selvittää."

"Tällä," sanoi Sokrates. "Me kaiketi tunnustamme, että, jos joku jotakin
jälleen muistaa, hänen on täytynyt ennen se tietää?"

"Tunnustamme," sanoi hän.

"Emmeköhän sitäkin tunnusta, että, jos tällä tavoin ihmiselle tulee
jokin tieto, tämä on mieleen-muistumista? Tätä tarkoitan näin: jos joku,
jotakin nähtyään taikka kuultuaan taikka muulla tavalla aistittuaan, ei
ainoastaan tätä tunne, vaan myöskin tulee ajatelleeksi jotain toista,
jonka tunteminen ei ole sama, vaan joku toinen, emmeköhän syyllä silloin
voi sanoa, että hänen mieleensä muistui se, jota hän tuli ajatelleeksi?"

"Mitä mietit sanoa?"

"Esimerkiksi tätä: eri asioitahan on tieto ihmisestä ja tieto lyyrystä?"

"Totta kait."

"Nythän hyvin tiedät, että kun armastajat näkevät lyyryn taikka
manttelin taikka muun kappaleen, joita heidän armaimpansa tavallisesti
ovat käyttäneet, heidän käy niin, ett'eivät ainoastaan tunne lyyryä,
vaan että heidän mieleensä myöskin joutuu sen armaan kuva, jonka lyyry
on. Tämä on mieleen muistumista. Samaten voi joku, nähdessään Simmiaan,
usein saada mieleensä Kebestä, ja tänkaltaisia esimerkkiä löytyy
tuhansittain."

"Tosiaan, Zeyn kautta, tuhansittain," sanoi Simmias.

"Eikö tämä ole mieleen-muistumista?," sanoi Sokrates. "Varsinkin koska
näin tapahtuu semmoisten asiain suhteen, jotka ajan pituuden tähden
taikka sen kautta, ett'eivät ne ole olleet nähtävinä, ovat joutuneet
unohduksiin."

"Varmaankin," sanoi hän.

"Ja vielä," sanoi Sokrates: "jos joku näkee kuvatun hevosen taikka
kuvatun lyyryn, voiko hänen mieleensä ihminen muistua, ja voiko Kebes
muistua sen mieleen, joka näkee Simmiaan kuvattuna?"

"Voi kyllä."

"Ja jos ken Simmiaan näkee kuvattuna, niin hänen mieleensä myös Simmias
itsekin voi muistua?"

"Niin kait," sanoi hän.

XIX. "Eiköhän kaikissa näissä tapauksissa mieleen-muistuminen voi
tapahtua joko yhdennäköisyyden taikka erinäköisyyden kautta?"

"Voi kyllä."

"Mutta kun yhdennäköisyyden kautta jonkun mieleen jokin muistuu, eikö
hänelle välttämättömästi käy niin, että hän tulee miettineeksi,
puuttuuko vai ei jotain siihen yhdennäköisyyteen katsoen, mikä tällä on
hänen mieleensä muistuneen kanssa?"

"Välttämättömästi," sanoi hän.

"Ajattelepa nyt," sanoi Sokrates, "onko tämän laita näin. Sanommeko
ehkä, että jotakin yhdennäköistä on semmoisena olemassa, minä en
tarkoita jotain puuta, joka on toisen puun näköinen, taikka jotakin
kiveä, joka on toisen kiven näköinen, taikka jotakin muuta senkaltaista,
vaan minä tarkoitan kaiken tämän ohessa jotain toista, nimittäin
yhdennäköisyyttä itsessään; saatammeko sanoa semmoisen löytyvän vai ei?"

"Saatamme Zeyn kautta," sanoi Simmias, "ihan varmaan."

"Tiedämmekö myöskin, mitä se on?"

"Tiedämme kyllä," sanoi hän.

"Mistä olemme tiedon tästä saaneet? Eiköhän juuri niistä, joista puhe
oli? Nähdessämme yhdennäköisiä puita, kiviä ja muita senkaltaisia,
emmeköhän näistä tulleet tuota yhdennäköisyyttä huomanneeksi joksikin
muuksi kuin ne? Mutta kenties se sinun mielestäsi ei olekaan mitään
"muuta?" Mietipä sitten asiata tältäkin kannalta: eivätkö yhdennäköiset
kivet ja puut, vaikka ovatkin yhdenkaltaisia, joskus meistä näytä
yhdennäköisiltä, toiste taas ei?"

"Totta."

"Vieläkin; onko yhdennäköinen semmoisena koskaan sinusta näyttänyt
erinäköiseltä? taikka yhdennäköisyys erinäköisyydeltä?"

"Ei niin konsanaan, Sokrates."

"Siis eivät olekaan yhdennäköiset eri kappaleet ja yhdennäköisyys
semmoisena yhtä," sanoi hän.

"Eivät suinkaan, minun nähdäkseni, Sokrates."

"Mutta näistä yhdennäköisistä kappaleista, vaikka ovatkin toista kuin
tuo yhdennäköisyys semmoisena, näistä olet kumminkin saanut tuon
yhdennäköisyyden tietosi käsittäneeksi ja huomanneeksi?"

"Ihan totta puhutkin," sanoi hän.

"Olkoonpa sitten, että tämä yhdennäköisyys on samankaltainen taikka
erikaltainen kuin nuo eri kappaleet, eikö niin?"

"Jopa."

"Väliäpä ei olekaan," sanoi Sokrates. "Sillä niin pian kuin sinä,
jotakin nähdessäsi, tästä sinun näöstäsi tulet jotain toista
ajatelleeksi, olkoonpa sitten jotakin yhdenkaltaista taikka
erikaltaista, niin tämä välttämättömästi on mieleen-muistumista."

"Kaiketikin."

"Mitenkäs on taas tämän?" sanoi hän: "havaitsemmeko me jotakin
tänkaltaista noihin puihin katsoen ja muihin yhdennäköisiin, joista
puhuimme? Näyttävätkö ne meistä olevan niin yhdennäköisiä kuin se, joka
on itsessään yhdennäköinen, vaan puuttuuko niiltä jotakin, niin
ett'eivät olekaan senkaltaisia kuin se, joka on itsessään
yhdennäköinen?"

"Puuttuu paljonkin," sanoi hän.

"Emmekö tunnusta, että, jos joku jotain nähdessään tulee huomanneeksi,
että se, jota hän nyt näkee, yrittää olla samankaltainen kuin jokin muu
noista itsessään olevista, mutta että siltä jotain puuttuu eikä pääse
semmoiseksi olemaan kuin tuo toinen, vaan on huonompi, emmekö tunnusta,
että sen, joka tämmöistä tulee miettineeksi, on täytynyt ennen nähdä se,
jonka muka kaltaiseksi hän tämän sanoi, vaikka tältä kyllä jotain
puuttui?"

"On kait hänen täytynyt se nähdä."

"Vielä: emmekö samankaltaisen havainnon tehneet yhtä hyvin
yhdennäköisistä kappaleista kuin tuosta itsessäänkin yhdennäköisestä?"

"Kaikittain."

"Meillä on siis täytynyt olla tieto itse yhdennäköisyydestä semmoisenaan
ennen sitä aikaa, jolloin me ensi kerran nähdessämme yhdennäköisiä
kappaleita, tulimme huomanneeksi, että ne yrittävät olla itsessään
yhdennäköisen kaltaisia, vaikka niiltä jotain puuttui?"

"Niin kait."

"Mutta senkin tunnustanemme, ett'emme ole tuota huomausta tehneet emmekä
voikaan tehdä muulla tavoin kuin joko näkemällä taikka koskemalla taikka
muulla aistimella huomaamalla; sillä kaikki nämä ovat minusta yhtä."

"Niinpä ovatkin, Sokrates, siihen katsoen, mitä meidän keskustelumme
tahtoo selville saada."

"Aistimien kautta siis meidän pitää tuleman huomanneeksi, että kaikki
aistinnan alaiset kappaleet tavoittelevat tuota, joka on itsessään
yhdennäköinen, sekä että ne ovat tätä puuttuvaisempia. Vai miten?"

"Niin, vainen."

"Mutta ennenkuin rupeamme näkemään ja kuulemaan ja muilla aistimilla
huomaamaan, on meidän täytynyt jostakin saada tieto tuosta itsessään
yhdennäköisestä, mitä se on, voidaksemme tähän palauttaa ne eri
kappaleet, joita aistintojen kautta havaitsimme yhdennäköisiksi ja
voidaksemme samassa huomata, että kaikki tänkaltaiset pyrkivät
ollaksensa semmoisia, kuin tuo itsessään yhdennäköinen, vaikka ovatkin
sitä huonompia."

"Täytymyksellä johtuu tämä edellisistä, Sokrates."

"Emmekö heti synnyttyämme ole nähneet ja kuulleet ja eikö meillä jo
silloin ole muitakin aistimuksia ollut?"

"Olemme."

"Mutta tieto tuosta itsessään yhdennäköisestä on, sanoimme, meidän tätä
ennen täytynyt saada?"

"Niin."

"Ennen syntyämme on meidän siis, kuten näyttää, täytynyt saada se
tieto."

"Siltä näyttää."

XX. "Jos siis ennen syntyämme tämän tiedon saimme ja se meillä on
syntyessämme, emmekö siis ennen syntyämme ja heti synnyttyämme
tunteneet, ei ainoastaan yhdennäköisyyttä semmoisena ja suuruutta ja
pienuutta semmoisina, vaan myöskin kaikki muutkin senkaltaiset? Sillä
meidän puheemme nyt tarkoittaa ei ainoastaan itsessään yhdennäköistä,
vaan myöskin itsessään kaunista, itsessään hyvää, oikeata, pyhää ja,
kuten sanon, kaikkia, jota me "olemisen" nimityksellä merkitsemme,
olkoonpa kysymyksiä tehdessämme taikka vastauksia antaessamme. Näistä
siis kaikista on meidän ennen syntyämme täytynyt saada tiedot."

"Niin on."

"Ja jos näin olemme tiedot saaneet emmekä niitä myötänsä unohtaisi, niin
ne aina olisivat meillä olemassa sekä syntyessämme että koko elämän
läpikin; sillä tietäminen on juuri siinä, että, kun jostakin olemme
tiedon saaneet, se meillä on olemassa eikä ole meiltä kadoksiin mennyt.
Vai emmekö, Simmias, unohtamiseksi sano tiedon katoamista?"

"Niin aivan, Sokrates," sanoi hän.

"Mutta jos me nyt, arvelen minä, saatuamme nämä tiedot ennen syntyämme,
ne syntyessämme olemme kadottaneet, mutta sittemmin aistintojen kautta
näistä asioista jälleen saaneet ne tiedot, jotka meillä kerran ennen
olivat, eiköhän silloin se, jonka me oppimiseksi sanomme, ole juuri sen
tiedon jälleen saaminen, joka meillä ennen on ollut? Ja tämän me kait
hyvällä syyllä voimme sanoa mieleen muistumiseksi?"

"Aivan."

"Sillä sehän on mahdolliseksi näytetty, että me, jotakin aistiessamme,
olkoonpa näön, kuulon, taikka muun aistinnon kautta, tulemme
miettineeksi jotain toista kuin tätä, jota toista olemme unohtaneet ja
jota tämä aistinnon-alainen tulee likelle joko erinäköisenä taikka sen
kanssa yhdennäköisenä. Niin että siis, kuten sanottu on, kahdesta toinen
on tosi: me joko olemme kaikki näillä tiedoilla tänne syntyneet ja ne
meissä pysyvät elämämme läpi, taikkapa ne, joiden me sanomme "oppivan,"
eivät teekään mitään muuta kuin uudestaan muistavat, jossa tapauksessa
oppiminen onkin mieleen-muistumista."

"Ja ihan varmaan onkin, Sokrates, näin laita."

XXI. "Kummanko näistä nyt valitset, Simmias? Senkö että me näillä
tiedoilla synnymme vai että sittemmin mieleemme muistuvat ne, joista
ennen olemme tiedon saaneet?"

"Tällä erää, Sokrates, en taida kumpaakaan valita."

"No entä taidatko seuraavain välillä valita ja mitä niistä arvelet?
Mies, joka jotakin tietää, osaako hän tiettävistään selkoa tehdä?"

"Täytyy kait hänen se osata, Sokrates," sanoi hän.

"Onko se siis sinun ajatuksesi, että kaikki osaavat selkoa tehdä niistä,
joista puheemme nyt on ollut?"

"Tahtoisinpa vaan, että niin olisi," sanoi Simmias, "mutta pikemminpä
pelkään, ett'ei huomenna tähän aikaan enään ole ainoatakaan ihmistä,
joka voisi tyydyttävällä tavalla sen tehdä."

"Sinun mielestäsi siis, Simmias, eivät kaikki ihmiset näitä tiedäkään?,"
sanoi Sokrates.

"Eivätpä kyllä."

"Heidän siis täytyy uudestaan itselleen muistuttaa se, josta heillä
ennen oli tieto?"'

"Välttämättömästi."

"Milloinka ovat sielumme saaneet näistä tiedon? Ei suinkaan sen perästä,
kuin ihmisiksi synnyimme?"

"Eipä kyllä."

"Sitä ennenkö siis?"

"Niin."

"Ennenkuin ne ihmis-muotoon ilmestyivät, olivat siis meidän sielumme
olemassa, ilman ruumiitta, mutta tiedolla varustettuina."

"Niinpä kyllä, Sokrates, ell'emme ole noita tietoja saaneet itse
syntyessämme; sillä tämä aika on vielä otaksuttavana."

"Olkoon, ystäväni; mutta missä toisessa hetkessä me ne taas kadotimme?
sillä niinkuin äsken tunnustimme, me emme ole näillä varustettuina
syntyneet. Vai kadotimmeko me ne samassa hetkessä, kuin ne saimme?
Taikka onko sinulla mitään muuta aikaa sanottavanasi?"

"Ei, Sokrates; vaan en huomannut, että arveluni oli tyhjä."

XXII. "Onko siis, Simmias, asian laita meidän mielestämme tämmöinen?,"
sanoi Sokrates. "Jos, niinkuin aina kertaamme, toden perästä on olemassa
itsessään kaunis, itsessään hyvä ja kaikki muu senkaltainen olemus ja
jos me tähän, jonka tunnemme erääksi meissä ennen löytyneeksi omaksi
olemukseksi, palautamme ja tähän vertaamme kaikki aistimisen alaiset
esineet, johtuuko siitä välttämättömyydellä, että, samalla tavoin kuin
nuo puhtaat olemukset ovat olemassa, samalla tavoin meidän sielummekin
täytyy olla olemassa jopa ennen syntyämmekin; ja että jos näin ei ole
laita, meidän puheemme silloin on tyhjäksi joutunut? Onko nyt tosiaankin
asian laita semmoinen, onko yhtä välttämätöntä, että meidän sielumme
ennen syntyämme ovat olemassa, kuin että nuo olemukset ovat olemassa, ja
että sielut eivät ole olemassa, jos eivät nuokaan olemukset ole
olemassa?"

"Yltäkyllin välttämättömältä," sanoi Simmias, "näyttää minusta,
Sokrates, tämän asian laita, ja kauniinpa päätteen onkin puheemme siinä
saavuttanut, että sielumme, ennen syntyämme, on samankaltaisesti
olemassa, kuin tuokin olemus, josta nyt puhut. Sillä mitä minuun tulee,
niin minusta ei ole mikään niin selvä kuin se, että kaikki tänkaltaiset,
niinkuin esimerkiksi kaunis, hyvä ja kaikki muut, joista nyt olet
puhunut, varmaan ja ennen kaikkia ovat olemassa, ja ainakin minun
mielestäni on tämä ihan kylliksi todistettu."

"Mutta miten on Kebeen?" sanoi Sokrates; "sillä meidän täytyy saada
Kebeskin tästä vakuutetuksi."

"Hän luullakseni onkin täysin vakuutettu, vaikka hän kyllä, mitä
todistusten hyväksymiseen tulee, on kovimpia miehiä," sanoi Simmias.
"Kuitenkin arvelen hänen olevan – eikä suinkaan puuttuvaisesti –
vakuutettuna siitä, että sielumme oli, ennen synnyttyämme, olemassa."
XXIII. "Mutta," jatkoi Simmias, "onko se vielä kuoltuammekin olemassa,
sepä ei minustakaan, Sokrates, ole vielä todistettu, vaan tätä vastustaa
vielä tuon yleisön arvelu, jota Kebes äsken mainitsi, että sielu ihmisen
kuoleman kanssa haihtuu ja että kuolema on sille sen loppuna oleva.
Sillä mikäpä estää, että sielu syntyy ja alkunsa saa jostain muualta
sekä on olemassa, ennen tulemistansa ihmis-ruumisen, mutta, tähän
tultuaan ja tästä jälleen erottuaan, sitten itsekin kuolee ja menehtyy?"

"Oikein puhut, Simmias," sanoi Kebes. "Sillä näyttääpä siltä, kuin olisi
vaan toinen puoli todistettavista todeksi näytetty, se nimittäin, että
sielumme on, ennen syntyämme, olemassa; todistettava on lisäksi, että se
on yhtä hyvin olemassa meidän kuoltuamme kuin ennen syntyämme, jos
todistus mielii tulla täydelliseksi."

"Sepä, ystäväni Simmias ja Kebes, onkin jo todistettu", sanoi Sokrates,
"jos tahdotte tämän todistuksen yhteenpanna sen kanssa, josta jo olimme
yhtä mieltä, nimittäin että kaikki elävä saa kuolleesta syntynsä. Jos,
näetten, sielu jo ennaltaan on olemassa ja jos sen myöskin tähän elämään
tullessaan ja syntyessään täytyy syntyä juuri kuolemasta ja
kuolleena-olemisesta, eikä mistään muusta, eikö täytyisi sen siis olla
kuolemankin perästä olemassa, koska sen jälleen täytyy tähän elämään
syntyä? Todistettuna on siis nyt jo se, jota kaipaatte."

       *       *       *       *       *

XXIV. "Kuitenkin luulen huomaavani, että niin sinä kuin Simmiaskin
mielellänne tahtoisitte saada tämän aiheen laveammaltakin
keskustelluksi, sekä että teillä, samaten kuin lapsillakin, on se pelko,
että, kun sielu ruumiista lähtee, tuuli sen todellakin hajoittaa ja
haihduttaa, varsinkin kun sattuu joku kuolemaan, ei tyvenessä ilmassa,
vaan tuimassa myrskyssä."

Kebes hymyillen vastasi tähän: "koeta siis, Sokrates, meitä saada
toiseen vakuutukseen ikäänkuin olisikin meissä se pelko; taikkapa
pikemmin: ei niinkuin olisi tämä pelko meissä, vaan meidän joukossamme
ehkä löytynee lapsi, jolla tämmöinen pelko lienee. Tätä lasta siis
koettakaamme rauhoittaa, ett'ei se pelkäisi kuolemata kuni kummituksia."

"Mutta silloinpa saattekin," sanoi Sokrates, "sille laulaa joka päivä,
siksi että olette rauhaan sen lumonneet."

"Mistäs saamme, Sokrates", sanoi Kebes, "hyvän lumo-laulajan
tänkaltaisia vastaan, sitten kun sinä olet meidät jättänyt?"

"Suuri on, Kebes, Hellaan maa", sanoi Sokrates, "ja siinä löytyy
montakin oivaa miestä, lukuisat ovat myöskin muukalaisten kansat, joita
kaikkia teidän tulee läpi-tutkia, etsien tämmöistä lumo-laulajaa, yhtä
vähän rahoja kuin vaivaa säästäen; sillä muuta ei ole, johon voisitte
soveliaammin rahojanne menettää. Mutta etsiä teidän tulee itsiennekin
kesken; sillä varmaan ette ole helposti löytävät semmoisia, jotka
voisivat tämän tehdä paremmin kuin te."

"Näin on varmaan tapahtuva," sanoi Kebes, "mutta jos on mieleesi, niin
palatkaamme siihen, johon keskustelumme jätimme."

"Varmaan on se mieleeni; mitenkä se ei olisi!"

"Oivasti lausuttu", sanoi Kebes.

XXV. "Eivätköhän ne kysymykset, jotka meidän siis tulee itsillemme
tehdä", sanoi Sokrates, "ole melkein tämän kaltaisia: minkälaatuinen on
se, jonka sopii haihtua? minkälaatuisesta tulee meidän pelätä, että sen
näin käy, minkälaatuisesta taasen ei? Ja sen jälkeen tulee meidän
tarkastaa, kummanko laatuinen sielu on, ja tämän taas johdosta saamme
sielumme puolesta joko pelätä tahi toivoa."

"Oikein puhut", sanoi hän.

"Eiköhän siis liiteperäinen ja kokoonpantu ole sitä laatua, että sen
luonnonmukaisesti sopii samalla tavalla mennä hajalleen, kuin se
kokoonkin-pantiin? Mutta jos on jotakin liittämätöntä olemassa, niin
tämän ainoan, jos jonkin, ei sovi näin käydä?"

"Minun nähdäkseni on laita näin", sanoi Kebes.

"Eiköhän se, joka aina on samanlaisena ja samankaltaisena, eiköhän
suurimman todennäköisyyden mukaan juuri se ole liittämätön, mutta se,
joka on milloin minkin kaltaisena eikä koskaan saman-oloisena, eiköhän
se ole liiteperäinen?"

"Minusta ainakin siltä näyttää."

"Palatkaamme nyt", sanoi hän, "siihen, josta jo ennen olemme
keskustelleet. Itse olemus, jolle me kysellessämme ja vastatessamme
myönnämme olemisen aatteen, onko se aina samana pysyvä vai milloin
minkin kaltaisena? Itsessään yhdenkaltainen, itsessään kaunis, kaikki
itsessään oleva, joka on semmoisena olemassa, s. o. itse ehdoton
oleminen, sehän ei koskaan käy mitään muutosta, minkälaatuista tahansa?
Vaan eikö näistä kukin, joka todellakin on olemassa, yhdenlaatuisena ja
itsensäkaltaisena olevana, aina myöskin pysy samanoloisena eikä
milloinkaan millään lailla käy minkäänmoista muutosta?"

"Täytymys sen on, Sokrates, aina olla samanoloisena", sanoi Kebes.

"Mutta miten on laita noiden monien eri kauniiden, esim. ihmisten tahi
hevosten taikka vaatteitten taikka kaikkien muitten senkaltaisten,
olkootpa ne yhdenkaltaista tahi kauniita tahi mitä hyvänsä samaa laatua
ja nimeä? Pysyvätkö nämäkin samoina vai onko, ihan päinvastoin noita
edellisiä, näiden laita semmoinen, ett'ei mikään niistä ole samanoloinen
itsensä eikä toisensa kanssa, niin etteivät he siis, sanalla sanoen,
koskaan pysy samoina?"

"Niinpä vainen", sanoi Kebes, "ne eivät koskaan pysy samoina."

"Eikö näitä voi koskea, nähdä ja muillakin aistimilla huomata, mutta
noita samoina pysyviä et voi millään muulla tavalla kuin hengen
ajatusvoimalla käsittää, vaan ne ovat näkymättömät eikä voikaan niitä
silmillä huomata?"

XXVI. "Aivan totta puhutkin," sanoi hän.

"Otaksummeko siis", sanoi Sokrates, "jos tahdot, kahta olentojen lajia,
toisen näkyväisen, toisen näkymättömän?"

"Otaksumme", sanoi hän.

"Ja näkymättömän otaksumme aina samana pysyväksi, mutta näkyväisen emme
milloinkaan samana pysyväksi?"

"Tämänkin otaksumme", sanoi hän.

"No hyvä!" sanoi Sokrates, "me itse, olemmeko me mitään muuta kuin
ruumis ja sielu?"

"Emmepä kyllä."

"Kumpaisenko lajin kaltaisen ja kummalleko pitemmin sukua sanoisimme
ruumiin olevan?"

"Sen jokainen huomaa, että se on sukua näkyväiselle", sanoi hän.

"Entäs sielu? Onko se näkyväinen vai näkymätön?"

"Ei se ainakaan, Sokrates, ole ihmisille näkyväinen", sanoi hän.

"Mehän puhummekin ainoastaan ihmisille näkyväisistä ja näkymättömistä.
Vai tarkoitatko sinä jotakin muuta?"

"En muuta kuin ihmisille."

"Mitä me siis sielusta sanomme? Onko se näkyväinen vai ei?"

"Ei."

"Siis näkymätön?"

"Niin."

"Sielu siis tulee näkymätöntä likemmälle kuin ruumis, mutta ruumis taas
näkyväistä?"

"Ihan täytymyksestä, Sokrates."

XXVII. "Mutta emmekö ole jo ennen sanoneet, että kun sielu, jotain
tutkiessaan, ottaa avuksensa ruumiin, tapahtukoon tämä joko näkemällä
taikka kuulemalla taikkapa jonkun muun aistimen kautta – sillä ruumiin
avulla jotain tutkia on juuri aistimen kautta tutkiminen – sielu
silloin ruumiin kautta tulee vedetyksi niihin, jotka eivät koskaan ole
samoina pysyväisiä, sekä itse harhailee, hämmentyy ja hoipertelee
niinkuin juopunut, syystä että se on tänkaltaisiin puuttunut?"

"Aivan."

"Vaan kun se itsekseen yksinänsä tutkii, eikö se silloin tähtää tuohon
puhtaasen ja ijäti olevaan ja kuolemattomaan ja samana pysyväiseen, ja
eikö se, tämän kanssa samaa sukua, aina, milloin se vaan itseksensä on
ja sille näin on suotu, tämän kanssa seurustele sekä herkeä
harhailustaan ja eikö se, syystä että se nyt on senkaltaisiin ryhtynyt,
näiden suhteen aina ole samana pysyvä ja muuttumaton? ja eikö tätä
sielun tilaa nimitetä viisaudeksi?"

"Vallan hyvästi ja oikein puhutkin, Sokrates", sanoi hän.

"Kummanko lajin näköisen sinä nyt siis, sekä edellisistä että nyt
sanotuista päättääksesi, arvelet sielun suuremmassa määrässä olevan ja
kummalleko likemmältä sukua?"

"Jokaisen, Sokrates, itse kova-oppisimmankin, täytyy mielestäni
myöntää", sanoi hän, "että sielu kokonansa ja kerrassaan pikemmin tulee
likemmälle tuota aina samana pysyvää kuin sen vastakohtaa."

"Entäs ruumis?"

"Sen vastakohtaa likemmälle."

XXVIII. "Katso asiata vielä siltäkin kannalta, että, niinkauan, kuin
sielu ja ruumis yhdessä ovat, itse luonto on säätänyt toisen palvelemaan
ja tottelemaan, toisen taas käskemään ja hallitsemaan; kumpiko näistä
nyt sinun mielestäsi, näiden mukaan, sopii jumalalliselle, kumpiko
kuolonalaiselle? Vai eikö mielestäsi jumalallinen ole sitä luontoa, että
sen tulee käskeä ja johtaa, mutta kuolonalaisen taas totella ja
palvella?"

"Niin kait minun mielestäni."

"Kummanko kaltainen siis sielu on?"

"Selväähän, Sokrates, on, että sielu on jumalallisen, mutta ruumis
kuolonalaisen kaltainen."

"Ajattelepa siis, Kebes", sanoi hän, "eikö kaikista nyt sanotuista
meille johdu se seurauksena, että sielu suurimmassa määrässä on
jumalallisen ja kuolemattoman ja aatteellisen ja yhdenkaltaisen ja
hajoamattoman ja aina samalla tavalla itsensä suhteen olevan kaltainen,
ruumis taas inhimillisen ja kuolonalaisen ja aatteettoman ja
monenkaltaisen ja hajoavaisen ja itsensä suhteen aina eri tavalla olevan
kaltainen. Onko meillä, ystäväni Kebes, mitään tätä vastaan sanomista,
ett'ei muka näin laita olisi?"

"Ei mitään."

XXIX. "Miten siis? Koska nyt näin on laita, eiköhän ruumis ole
taipuvainen pikaiseen hajoamiseen, mutta sielu taas olemaan joko
kokonansa taikka ainakin likimäärin hajoamattomana?"

"Niin kait."

"Mutta tiedäthän", sanoi Sokrates, "että, ihmisen kuoltua, hänen
näkyväinen osansa, hänen ruumiinsa, ja joka näkyvissä on, jonka me
kuolleeksi ruumiiksi sanomme ja jonka tulee hajota, raueta ja haihtua,
ei paikalla käykään näitä muutoksia, vaan säilyy melkoisenkin ajan, jopa
aivan kauankin, jos joku kuolee, kun hänen ruumiinsa vielä on terve ja
kukoistuksensa iässä. Niinhän rau'ennut ruumis, joka on palsamoittu,
niinkuin Egyptiläiset niitä palsamoivat, melkein tykkönään säilyy
mahdottoman pitkän ajan. Ja muutamathan ruumiin osat ovat, vaikka
mätäneekin ruumis, melkeinpä vainen kuolemattomiksi sanottavat,
esimerkiksi luut ja jänteet ja kaikki senkaltaiset. Eikö niin?"

"Niin vainen."

"Mutta sielu, tuo meidän näkymätön osamme, joka on menevä toiseen
yhdenkaltaiseen, jaloon ja puhtaasen ja näkymättömään paikkaan, tuohon
todelliseen näkymättömien valtakuntaan,[23] hyvän ja viisaan jumalan
luokse, johon, jos jumala suo, minunkin sieluni piammiten on menevä,
tämäkö meidän tänkaltainen ja näin syntynyt osamme, sekö, ruumiista
erottuaan, heti haihtuisi ja menehtyisi, kuten useimmat ihmiset
arvelevat? – Paljonpa puuttuu näin olemasta, ystäväni Kebes ja Simmias.
Paljoa pikemmin on asian laita tämmöinen: jos sielu puhtaana eroaapi
vetämättä mukaansa mitään ruumiista, koska ei se tässä elämässä omasta
tahdostaan harjoittanut yhteyttä ruumiin kanssa, vaan tätä kartti ja
keräysi itseksensä, tämä kun juuri olikin sen harrastuksena, – mutta
tämähän ei ole mitään muuta kuin todellista viisaana olemista ja
todenperäistä valmistelemista helposti kuollaksensa; – vai eikö olisi
tämä kuoleman valmistusta? - - -"

"On kyllä."

"Jos sielu siis tämänkaltaisena eroaapi, eikö se silloin tule itsensä
kanssa yhdenkaltaiseen näkymättömään, tuohon jumalalliseen ja
kuolemattomaan ja viisaasen, johon tultua sille on suotu onnellisena
olla, vapautettuna harhaudesta ja mielettömyydestä ja pelosta ja
hurjista rakkauden himoista sekä muistakin inhimillisistä paheista, ja
oleskelee, niinkuin vihityistä sanotaan, muun aikansa todellakin
jumalien parissa? Tätenkö tahdomme, Kebes, ajatustamme lausua, vai
toisin?"

XXX. "Zeyn kautta, täten", sanoi Kebes.

"Mutta, arvelen minä, jos sielu ruumiista eroaa saastutettuna ja
puhdistumattomana, syystä että se on ruumiin kanssa aina yksissä ollut,
sitä palvellut ja rakastanut sekä siinä määrässä ollut sen, sen himojen
ja huvien lumoamana, ett'ei sille olekaan mikään muu näyttänyt
todelliselta, kuin ruumiillisuus, jota voi koskea, nähdä, juoda, syödä
ja hekumana käyttää, mutta sitä vastoin on harjaunut vihaamaan,
kammomaan ja pakenemaan sitä, joka on silmille himmeätä ja näkymätöntä,
tuota aatteellista ja filosofian kautta käsitettävää, luuletko, että
tämänkaltainen sielu on itsessään puhtaana?"

"En millään tavoin", sanoi hän.

"Eipä kyllä, vaan, luullakseni, ruumiillisuuden läpivaltaamana; ja tämän
ruumiillisuuden on juuri kanssakäynti ja yksissä-olo ruumiin kanssa
sielulle tehnyt luontoperäiseksi sen kautta, että sielu alinomaa oli
ruumiin kanssa yksissä ja tästä piti suurta huolta."

"Aivan."

"Joksikin painavaksi kait täytyy, ystäväni, tuota ruumiillisuutta
arvella ja raskaaksi sekä maantapaiseksi ja näkyväiseksi; ja
senkaltainen sielu, joka tästä on osallinen, paisuu ja vetyy jälleen
tähän näkyväiseen paikkaan, se kun pelkää näkymätöntä ja näkymättömäin
valtakuntaa, ja ajelehtaa, kuten sanotaan, hautapatsasten ja hautojen
ympärillä, niinkuin näiden lähellä onkin nähty varjontapaisia sielujen
aaveita, haamuja, jotka syntyvät semmoisista sieluista, jotka eivät ole
puhtaina irtauneet, vaan vielä ovat näkyväisestä osallisina, josta
syystä ne näkyvätkin."

"Niinpä vaan, todennäköisyyden mukaan, Sokrates."

"Todennäköisyyden mukaan kylläkin, Kebes; ja nähtävästi nämä haamut
eivät ole hyvien sieluja, vaan pahojen, joitten täytyy kuleksia ympäri
tämmöisiä paikkoja sovittaaksensa entistä elämänlaatuaan, joka oli
huono. Ja niinpä kauan ne kuleksivat, kunnes ne halunsa tähden tuohon
myötäseuraavaan ruumiillisuuteen uudestaan kahlehditaan johonkuhun
ruumiisen. XXXI. Mutta ne kahlehditaan, niinkuin todennäköistä on,
semmoisiin asuinsijoihin, jotka vastaavat heidän himoihinsa tässä
elämässä."

"Mitä tarkoitat, Sokrates?"

"Että esimerkiksi ne, jotka ovat himonneet syömäryyttä tahi irstaisuutta
tahi juoppoutta eivätkä ole himojansa hillinneet, nähtävästi,
sijoitetaan aasien ja senkaltaisten eläinten sukumuotoihin. Vai etkö
näin luule?"

"Aivan todennäköisiä puhut."

"Ne taas, jotka ovat etupäässä harrastaneet vääryyttä, väkivaltaa ja
ryöstöä, sijoitetaan susien, haukkain ja korpikotkien sukuihin. Vai
mihin muuhun arvelisimme tänkaltaisten sielujen joutuvan?"

"Epäilemättä tämmöisiin", sanoi Kebes.

"Eikö ole siis", sanoi hän, "muitten suhteen selvää, mihin mikin sielu
joutuu, aina sen mukaan minkälaiset sen harrastukset ovat olleet?"

"On kait", sanoi hän; "kuinkas ei?"

"Eivätkö näistä ole onnellisimpia ja eivätkö joudu parhaimpaan paikkaan
ne, jotka ovat harrastaneet tuota kansalaista ja valtakunnallista
hyvettä, jonka sanomme hillitseväisyydeksi ja oikeamielisyydeksi, joka
syntyy tottumuksesta ja harrastuksesta, ilman filosofiaa ja
ajattelemista?"

"Mitenkä nämä olisivat onnellisimmat?"

"Koska todennäköistä on, että nämä uudestaan tulevat valtiontapaiseen ja
sävyiseen sukuun, joko mehiläisten taikka vapsahaisten taikka
muuriaisten[24] taikkapa he joutuvatkin uudestaan samaan ihmissukuun ja
heistä syntyy keskinkertaisia ihmisiä."

"Nähtävästi."

XXXII. "Mutta jumalien sukuun pääseminen ei ole suotu sille, joka ei ole
viisautta harrastanut ja joka ei ole ihan puhtaana eronnut, siis ei
kenellekään muulle, kuin opinhaluiselle. Ja tästäpä syystä, te ystäväni
Kebes ja Simmias, oikeat viisauden harrastajat pidättäyvät kaikista
ruumiillisista haluista ja pysyvät lujina eivätkä niille antau, eikä
suinkaan siitä syystä, että he, kuten useimmat rahanhimoiset, muka
pelkäisivät taloudellista häviötä, eikä siitäkään syystä, että he, kuten
vallan- ja kunnianhimoiset, koska nämä tämmöisistä pidättäytyvät, muka
pelkäisivät huonon elämän kunniattomuutta ja häpeätä."

"Tämähän ei heille sopisikaan, Sokrates", sanoi Kebes.

"Eipä kyllä, Zeyn kautta", sanoi Sokrates; "senpätähden, Kebes, ne,
jotka pitävät jotain huolta sielustansa, jättävät jäähyväisensä kaikille
tällaisille ihmisille eivätkä vaella yksissä näiden kanssa, sillä nämä
eivät tiedä, mihin joutuvat; vaan koska he ovat sitä mielipidettä, että
heidän ei tule tehdä vastoin filosofiaa ja sielun vapauttamista ja
puhdistusta, niin he filosofiaa noudattavat ja kääntyvät sinne, minne
tämä johtaa."

XXXIII. "Mitä tarkoitat, Sokrates?"

"Olen sen selittävä", sanoi hän. "Opinhaluiset, näetten, tietävät, että,
kun filosofia haltuunsa ottaa heidän sielunsa semmoisessa tilassa, että
se suorastaan on ruumiisen kahlehdittu ja takertunut ja siis pakoitettu
katsomaan kaikkea olevaa tämän ruumiin kautta, ikäänkuin kahleitten
kautta, eikä oman itsensä kautta, ja että se hyörii sulassa
tietämättömyydessä, ja kun filosofia näkee, kuinka hirveä tämä
kahleitten valta on siinä, että se haluaa saada itse kahlehditun
apu-auttajaksi kahlehtimiseen: - - kuten siis sanon: opinhaluiset
tietävät, että, kun filosofia kuriinsa ottaa heidän sielunsa tämmöisessä
tilassa, se, filosofia, koettaa miedosti sielua kehoittaa ja vapahtaa
osoittamalla sille, että ruumiillisilla silmillä näkeminen on täynnänsä
erhetystä ja täynnänsä erhetystä niin ikään korvilla ja muilla
aistimilla huomaaminen, sekä houkuttamalla sielua vetäymään näistä pois
siihen määrään, kuin heidän pakollinen käyttämisensä myöntää, ja että se
kehoittaa sielua itsehensä keräytymään ja yhdistymään sekä epäluulolla
kohtelemaan kaikkea muuta kuin omaa itseänsä, missä tahansa se vaan
semmoisenaan voi ajatuksella käsittää olevaisten ehdotonta olemusta,
mutta epätotena pitämään kaikkea, joka muun avulla huomataan, ollen
missä minkinlaisena. Sillä tämä on jotakin aistittavaa ja näkyväistä,
mutta mitä sielu semmoisenaan näkee, on aateperäistä ja näkymätöntä.
Koska nyt todellisen filosofin sielu arvelee, että sen ei tule panna
vastaan tänkaltaista vapauttamista, niin se täten niin paljon kuin
suinkin pidättäypi nautinnoista ja himoista, suruista ja peloista,
ajatellen, että, kun joku antaupi tuiman ilon tahi pelon taikka surun
taikka himon valtaan, hän näistä kärsii ei ainoastaan niin suurta
vahinkoa, kuin voi joku arvella hänen kärsivän sen kautta, että hän
esimerkiksi saattaisi sairastua taikkapa varansa himojen tyydyttämiseen
tuhlata, vaan vieläpä, ilman huomaamattansa, tuon kaikkien suurimmankin
ja korkeimman vahingon."

"Minkä niin, Sokrates?" kysyi Kebes.

"Suurin vahinko on siinä, että kunkin ihmisen sielu itse tuon tuiman
ilotsemisen tahi suremisen kanssa pakoitetaan siihen luuloon, että se,
mikä hänessä tänkaltaisia mielenliikutuksia useimmiten herättää, on
oikeinta ja todenperäisintä kaikesta, vaikk'ei laita olekaan niin. Mutta
mikä näitä herättää, on parhaasta päästä näkyväiset, eikö niin?"

"On."

"Eikö siis sielu tällaisten mielenliikutusten alaisena ole kokonaan
ruumiin kahleissa?"

"Miten niin?"

"Koska nautinnolla ja surulla aina on ikäänkuin vaarna, jolla se sielun
vaarnitsee ja naulaa ruumiin kanssa yhteen sekä tekee sen
ruumiinkaltaiseksi, niin että se arvelee todeksi sitä, mitä ruumiskin
siksi sanoo. Sillä sen kautta, että se on ruumiin kanssa yhtä mieltä ja
iloitsee samoista kuin ruumiskin, on luullakseni sielun täytyminen
muuttua yhdentapaiseksi ja yhdenlaatuiseksi ruumiin kanssa sekä
semmoiseksi, ett'ei se koskaan voi puhtaana tulla Hadekseen, vaan että
se ruumiin täyttämänä eroaa, niin että piankin painuu toiseen ruumiisen
takaisin ja siihen ikäänkuin kylvettynä kasvettu kiinni ja näistä syistä
joutuu osattomaksi tuohon jumalalliseen ja yhdenmuotoiseen."

"Toden totta on, Sokrates, mitä puhut", sanoi Kebes.

XXXIV. "Näistä siis syistä, Kebes, ovat oikeat opinhaluiset sekä
säännöllisiä että miehullisia, eivätkä niistä syistä, joista useimmat
arvelevat. Eikö niin mielestäsi?"

"Niinpä kyllä."

"Niin; sillä tätä mieltä on filosofiallisen miehen sielu eikä se
voisikaan arvella, että filosofian kyllä tulee sitä vapauttaa, vaan
että, kun tämä on sen vapauttanut, se jälleen voisi antauda nautinnoille
ja suruille ja täten uudestaan itsensä kahlehtia ja koko teon tyhjäksi
tehdä tavoittelemalla, vastankohtaisella tavalla, jotakin Penelopen
kutomaa;[25] vaan hankkien itsellensä näistä myrskyistä tyyneyttä,
noudattaen järjen osotuksia ja tälle aina antauden, katsoen vaan
todenperäistä ja jumalallista ja arvelun-alaisuudesta osattomaa ja
ainoastaan näitä ravinnokseen nauttien, arvelee se pitävänsä tällä
tavoin elää niinkauan kuin elää, ja, kun se on tämän elämän päättänyt,
vapautuvansa kaikesta inhimillisestä pahasta sekä joutuvansa itsensä
kanssa yhtä sukua olevaisen ja yhdenkaltaisen luokse. Tänkaltaisen
kasvatuksen perästä, Simmias ja Kebes, ei suinkaan ole mitään vaaraa
käsissä, että sielun, jos se on tänkaltaisia harjoitellut, tarvitsisi
pelätä, että se ruumiista erotessaan muka hälvenisi, joutuisi tuulten
hajottamaksi taikka ikäänkuin erillensä-lentämällä haihtuisi eikä enää
jäisikään minäkään missään olemaan."

       *       *       *       *       *

XXXV. Kun Sokrates oli tämän lausunut, tuli pitkän hetken äänettömyys,
ja Sokrates itse istui, kuten näytti, vaipuneena ajatuksiin puhuttujen
johdosta, ja niin ikään useimmat meistä. Mutta Kebes ja Simmias puhuivat
vähän keskenänsä. Kun Sokrates tämän huomasi, kysyi hän heiltä:

"Mitä arvelette", sanoi hän, "keskustelustamme? Eihän tuntune se
puuttuvaiselta? Se tosin kyllä vielä antanee tilaisuutta monelle
epäilykselle ja vastaväitteelle, jos ken tahtoo sitä tyystin
tutkistella. Jos te siis jostakin muusta keskustelette, niin en tahdo
mitään sanoa; mutta jos vastapuhutuista olette epäilyksissä, niin älkää
vieroko, sekä itse puhuaksenne ja tutkistellaksenne, jos, teistä olisi
jossakin paikassa voitu näitä paremmin lausua, että myöskin, jos
luulette minun kanssani paremmin perille pääsevänne, minunkin taasen
mukiin ottaaksenne."

"Tosiaankin tahdon, Sokrates, sinulle toden puhua", sanoi Simmias. "Jo
kauan aikaa on kumpikin meistä epäilyksissä ollen tahtonut toinen
toistamme esiinsysätä ja kehoittanut kyselemään, koska kyllä haluamme
kuulla, mutta se arvelu on meitä pidättänyt, että tämä, käsissä olevan
onnettomuuden tähden, sinulle ehkä olisi epä-mieluista."

Kun Sokrates tämän kuuli, hymyili hän leppeästi ja sanoi: "Ai, ai,
Simmias! Tuskinpa vaan voinenkaan muita saada vakuutetuiksi siitä,
ett'en pidä nykyistä kohtaloani minäkään onnettomuutena, kun en voi
teitäkään saada siitä vakuutetuiksi, vaan te pelkäätte minun nyt olevani
tyytymättömämmän kuin edellisen elämäni aikoina. Ja, kuten näyttää, olen
minä teidän mielestänne ennustus-taitoni puolesta huonompi joutsenia,
jotka, kun huomaavat kuoleman tulevan, silloin, niinkuin he ennenkin
ovat laulaneet, oikein aika lailla ja nimenomaan laulavat, he kun
iloitsevat siitä, että ovat menevät sen jumalan luokse, jonka
palveluksessa ovat.[26] Mutta ihmiset, syystä että itse pelkäävät
kuolemata, laskevat joutsenistakin valhetta ja sanovat näiden kuolemata
itkevän ja surusta muka laulavan, eivätkä ajattele, ett'ei mikään lintu
laula, kun sen on nälkä taikka vilu taikka kun sillä on jotain muuta
surua, eipä edes satakieli ja pääskynen ja harjalintu, joitten sanotaan
vaikeroiden virittävän surusäveleitään;[27] mutta minusta eivät nämä
eivätkä joutsenet surusta laula. Vaan koska he, Apollonin omina ollen,
osaavat ennustaa, siitä syystä, minun arvatakseni, he, aavistaen
Hadeksen onnellisuutta, laulavat ja riemuitsevat sinä päivänä enemmin
kuin edellisenä elinaikanansa. Itsekin arvelen olevani joutsenten
kanssa-palvelijana sekä samalle jumalalle pyhitettynä ja saaneeni
herraltani ennustustaidon yhtä hyvin kuin ne, enkä siis luule eroavani
elämästä raskaammalla mielellä kuin ne. Ja näihin katsoen saatattekin
puhua ja kysellä mitä hyvänsä tahdotte, niinkauan kuin nuo Athenalaisten
yksitoista miestä sen sallivat."

"Oikein on, mitä puhut", sanoi Simmias; "niinpä olenkin puolestani minä
sanova, mistä olen epäilyksissäni, ja sitten on taas tämä tässä sanova,
minkä puolesta hän ei hyväksy puhutuita. Minunkin ajatukseni nyt
puhutuista on melkein sama kuin sinunkin, Sokrates, että tarkka tieto
näistä on tässä elämässä joko mahdoton taikka varsin vaikea saada,
mutta, peräti veltto mies on toiselta puolen se, joka jättää kaikin
puolin tarkastamatta, mitä näistä puhutaan, ja väsyy, ennenkuin hän on
asian joka taholta loppuun tutkinut. Sillä näiden kysymysten suhteen
täytyy saavuttaa ainakin yksi seuraavista, joko oman tutkimuksen kautta
oppia tahi muuten havaita, miten asian laita on, taikkapa, jos on tämä
mahdotonta, otaksua paras ja vastustamattomin inhimillinen ajatus
niistä, ja, tämä aluksena, koettaa elämänsä läpi purjehtia niinkuin se,
joka itsensä lautalle uskoo, ell'ei muutoin joku voi turvaallisemmasti
ja vaarattomammasti tätä purjehdusta tehdä luotettavammalla aluksella,
se on: jonkun jumalan antaman opetuksen nojassa. Senpätähden minä nyt en
ujostelekaan kysyä, koska sinäkin siihen kehoitat, enkä ole
tulevaisuudessa itseäni syyttävä siitä, ett'en nyt puhunut, mitä
ajattelin. Kun, näet, Sokrates, itsekseni ja ystäväni kanssa tässä
puhutuita tutkin, niin ne eivät näytä aivan tarpeeksi tyydyttäviltä."

XXXVI. Sokrates tähän vastasi:

"Epäilyksesi on, ystäväni, arvattavasti oikeutettu; mutta sano, missä
kohden puhutumme eivät tyydytä."

"Siinä kohden", sanoi tämä, "että voisi samaa lausua soinnusta, lyyrysta
ja kielistä, että, näet, sävellytetyssä lyyryssa sointu on jotain
näkymätöntä, ruumiitonta ja peräti kaunista ja jumalallista, mutta että
itse lyyry ja kielet ovat ruumiillisia aineita ja ruumiinkaltaisia,
liite-peräisiä, maantapaisia sekä kuolonalaista sukua. Jos nyt joku
rutistaisi lyyryn ja leikkaisi taikka repisi rikki sen kielet, niin
voisihan, käyttämällä samaa puhetta, kuta sinäkin käytit, hänkin
väittää, että tuon soinnun yhä täytyy olla olemassa ja että se ei ole
hävinnyt; – [28] sillä mitään mahdollisuuttahan ei löytyisi siihen,
että, kun kielet ovat rikki revityt, lyyry, vieläpä kieletkin, jotka
ovat kuolonalaisia, yhä olisivat olemassa, vaan sointu, joka on samaa
syntyä jumalallisen ja kuolemattoman kanssa, olisi hävinnyt, vieläpä
hävinnyt ennen kuolevaista – vaan hän sanoisi soinnun täytyvän olla
jossakin vielä olemassa sekä puun ja kielten pikemmin mätänevän, kuin
että sointu olisi jonkun muutoksen alainen. Sillä minun luullakseni
sinäkin, Sokrates, olet huomioosi sen pannut, että enimmiten otaksumme
sielun olevan jotain senkaltaista, että, kun ruumiimme on lämpimän ja
kylmän, kuivuuden ja nesteisyyden ja muitten samankaltaisten ikään kuin
pullistamana ja supistamana, meidän sielumme on näiden sekaannus ja
sointu, kun ovat nämä toisiinsa kauniisti ja suhteellisesti sekoitetut.
Jos sielu siis on joku sointu, niin on selvä, että, kun meidän ruumiimme
ylenmäärin hervostuu taikka taudeista ja muista kiusoista kiihtyy,
sielun heti täytyy hävitä, vaikkapa se olisi kuinkakin jumalallista
laatua, samaten kuin muutkin soinnut niin säveleissä kuin
taiteilijainkin kaikissa teoksissa, kun sitä vastoin kunkin ruumiin
tähteet kestävät kauan aikaa, kunnes ne joko palavat taikka mätänevät.
Mieti siis, mitä meidän pitää semmoiseen puheesen vastaaman, jos joku
väittäisi, että sielu, ollen tänkaltaisena sekaannuksena ruumiin
aineista, ensinnä häviää niin sanotussa kuolemassa."

XXXVII. Sokrates silloin katseli ympärilleen, niinkuin tapansa usein
oli, ja sanoi hymyillen:

"Mitä Simmias väittää, on varmaan oikein. Jos siis joku teistä on minua
neuvokkaampi, niin älköön olko vastaamatta! Sillä Simmias ei suinkaan
ole taitamattomasti puheseeni iskenyt. Mutta ennenkuin vastaamme,
pitäisi mielestäni ensin kuulemaan Kebestäkin, mitä hän taas
keskustelussamme moittii, jotta täten saisimme aikaa miettiäksemme, mitä
meidän pitää vastaaman, ja sitten, kun olemme häntä kuulleet, on meidän
myöntyminen heidän moitteisin, jos ne meistä tuntuvat oikealle
sointuvan; jos ei, niin yhä kiistämme puheemme puolesta. Hyvä siis,
rakas Kebes! sano, mikä se on, joka sinua huolettaa ja sinulle epäilystä
tuottaa."

"Minä sen siis sanon", lausui Kebes. "Minun mielestäni on, näetten, asia
vielä samalla kannalla ja saman syytteen alaisena, kuin ennen
sanoimme.[29] Sillä että sielun olemassa oleminen ennenkin, kuin se
tähän muotoon tuli, on aivan mielyttäväisesti ja, ellei ole liikanaista
niin sanoa, aivan kylliksikin todistettu, sitä en peruuta; mutta että se
vielä meidän kuoltuammekin on jossain olemassa, sepä minusta ei näytä
samalla tavoin todistetulta. Simmiaan vastaväitteesen, ett'ei sielu muka
olisi ruumista lujempi ja pitkäaikaisempi, en myönny; sillä kaikissa
näissä suhteissa sielu minusta näyttää suuresti voittavan. "Mistä syystä
siis vielä epäilet?" – voisi todistuksemme kannalta sanoa – "kun näet,
että ihmisen kuoltua tuo heikompi vielä on olemassa, eikö näytä se
sinusta välttämättömältä, että tuo pitemmän aikaa kestäväkin tällä
samalla ajalla pysyy säilytettynä?" Tutkipa, onko vastaukseni tähän
minkä veroinen. Samaten kuin Simmias tarvinnen minäkin jotakin
vertausta. Minun mielestäni, voi näetten, tuo äsken sanottu yhtä hyvin
paikkansa pitää, kuin jos lausuisi joku vanhasta kuolleesta kankurista
sen puheen, ett'ei mies olekaan hävinnyt, vaan että hän luultavasti on
jossakin olemassa, ja todistukseksi esiintoisi sen puvun, jonka vainaja
itse oli kutonut ja käyttänyt, että sekin on eheänä säästynyt eikä ole
hävinnyt, ja, jos ken ottaisi ollaksensa häntä uskomatta, hän tältä
kysyisi, kummanko hän arvelee pitemmän aikaa kestäväksi, ihmis-suvunko
vai vaatteen, joka käytetään ja kuluu, ja hän, tämän vastattua, että
ihmis-suku se paljonkin pitemmän aikaa kestää, tällä arvelisi
todistetuksi, että kaikella muotoa mies siis onkin elossa, kosk'ei tuo
lyhytaikaisempikaan ole hävinnyt. Mutta luullakseni ei olekaan, Simmias,
laita tämmöinen; sillä tarkasta sinäkin puhettani. Itsekukin voinee
otaksua, että, joka näin puhuu, puhuu yksinkertaisesti. Sillä tämä
kankuri on kutonut ja kuluttanut montakin tämmöistä vaatetta ja hävinnyt
myöhemmin kuin nämä monet vaatteet, mutta ennemmin, arvatakseni, kuin
viimeinen niistä, eikä ole siltään ihminen huonompi eikä heikompi kuin
vaate. Tämä sama vertaus soveltuu, arvellakseni, sielunkin oloon ruumiin
suhteen, ja kohtuutta puhuisi mielestäni se, joka näistä ihan samaa
väittäisi, että, näetten, sielu on jotain pitkä-aikaisempaa, mutta
ruumis jotain heikompaa ja lyhyt-aikaisempaa. Sillä voisihan hän sanoa,
jokainen sielu kuluttaa monta ruumista, varsinkin jos se monta vuotta
elää. Sillä jos ruumis sulaisi ja loppuisi ihmisen vielä eläessä, mutta
sielu kulunutta aina uudestaan kutoisi, niin olisi kyllä välttämätöntä,
että sielu kuollessaan sattuisi olemaan viimeisessä kutomassaan ja sai
loppunsa ennen tätä ainoata; mutta kun on sielu loppunsa saanut,
silloinpa jo näyttääkin ruumis heikkoutensa luontoa ja, pian
mätäntyneenä, se menehtyy. Senpä tähden ei voikaan, tähän todistukseen
luottamalla, olla varma siitä, että sielumme, meidän kuoltuamme, vielä
on jossain olemassa. Sillä jos joku näin väittelevälle menisi
laajempiinkin myönnytyksiin, kuin mitä sinä väittelet; jos hän tälle
myöntäisi, ett'ei sielumme ainoastaan ole olemassa ennen syntyämme, vaan
ett'ei myöskään mikään estäisi, että, kuoltuamme, muutamien sielut ovat
olemassa ja tulevat olemaan sekä että ne monta kertaa syntyvät ja
jälleen kuolevat – sillä niin luja olisi luonnoltaan sielu, että se
kestäisi montakin syntyä –; jos hän tämän nyt myöntäisikin, niin hän ei
sillä myöntäisi, ett'ei sielu monenlukuisissa syntymisissään voipuisi ja
ett'ei se yhdessä noista kuolemisistaan kokonansa voisi peräti loppua;
hän vaan tästä sen sanoisi, ett'ei kukaan tunne sitä kuolemaa ja sitä
ruumiin häviämistä, joka sielulle hävityksen tuo – sillä mahdoton
lienee itsekullekin meistä tämän tietäminen. Mutta jos nyt on asian
laita tämmöinen, niin ei sovi kenenkään, tervettä järkeä loukkaamatta,
luottamuksella odottaa kuolemaa, kosk'ei voi todeksi näyttää, että sielu
kaikissa tapauksissa on kuolematon ja häviämätön. Ja jos hän tätä ei
voi, niin täytyy kuolemata odottavaisen aina sielunsa puolesta pelätä,
että se nyt tapahtuvassa ruumiin erkanemisessa kokonaan loppuu."[30]

XXXVIII. Kun olimme nämä puheet kuulleet, valloitti meidät kaikki, kuten
jälestä päin toisillemme kerroimme, mielipaha siitä, että me, jotka
edellisestä puheesta jo olimme suuresti vakuutetut, uudestaan tulimme
hämmennyksiin ja jouduimme epäilyksiin ei ainoastaan edellisistä
puheista, vaan myöskin siitä, mitä nyt oli keskusteltavana, koska joko
me emme olleet minkään veroisia tuomareita taikkapa itse asia ei
ansainnut mitään uskomista.

_Ekhekrates_. Jumalien kautta, Faidoni, minä teille tuon hyvin anteeksi
suon. Sillä kun nyt kuulen sinun tästä puhuvan, niin minunkin mieleeni
johtuu näin itselleni sanoa: mitäs puhetta meidän nyt enää pitää
uskoman? Sillä vaikka olikin se todistus, jonka Sokrates toi esiin,
aivan uskottava, niin on se nyt joutunut epäluulon alaiseksi. Nyt kuten
ainakin valloittaa, näet, minut ihmeellisellä tavalla tuo väitös, että
sielumme on joku sointu, ja tämä väitös nyt lausuttuna hiukan muistutti
minua siitä, että itsekin ennen olen ollut tätä ajatusta. Ja samoin kuin
alustakin niin tarvitsen suuresti taaskin jotain muuta todistusta, joka
minun saa siihen vakuutukseen, ettei sielu kuole ihmisen kuolemassa.
Kerro siis, Zeyn kautta! miten Sokrates pitkitti puhettansa? – Näyttikö
ehkä hänkin, kuten teistä mainitset, joutuneen pahoillensa vai ei? Vai
ryhtyikö hän tyvenellä mielellä väitöksensä puolustamiseen? Ja
puollustiko hän sen riittäväisesti vai vaillinaisesti? Kerro meille
kaikki tämä, miten tarkimmiten taidat!

_Faidoni_. Toden perästä, Ekhekrates, useinpa olen Sokratesta
ihmetellyt, mutta enpä koskaan häneen enemmin ihastunut, kuin tällä
kertaa hänen luonaan ollessani. Se seikka, että hänellä oli jotain
vastaamista, se nyt ehk'ei mitään outoa; mutta mitä minä hänessä
parhaasta päästä ihmettelin, oli ensiksikin se, kuinka mielellään,
hyväntahtoisesti ja lempeästi hän otti kuunnellaksensa nuorukaisten
puhetta; sitten kuinka äkkiä hän huomasi, minkä vaikutuksen nämä puheet
olivat meihin tehneet, ja vielä sittenkin kuinka onnellisesti hän meidät
paransi ja meidät, jotka jo olimme ikäänkuin pakosalle ajetut ja
voitetut, sai takaisin huudetuiksi ja kehoitetuiksi, häntä seuraamaan ja
hänen kanssansa asian ratkaisuun jälleen ryhtymään.

_Ekhekrates_. Miten tuo siis kävi, Faidoni?

_Faidoni_. Minä sen kerron. Minä satuin istumaan vuoteen vieressä
matalalla jakkaralla Sokrateen oikealla puolella, hän istui minua paljon
ylemmällä. Hän nyt minun päätäni siveli, kokosi kouraansa niska-hiukseni
– hänen tapansa oli muutoinkin, kun niin sattui, leikitellä hiusteni
kanssa – ja sanoi:

"Huomenna siis, Faidoni, olet sinä leikkaava pois nämä kauniit
kiharat?"[31]

"Siltäpä näyttää, Sokrates", vastasin minä.

"Etpä toki, jos minua tottelet."

"Mitenkäs ei?" kysyin minä.

"Tänä päivänä jo", sanoi Sokrates, "olen minä leikkaava minun hiukseni,
sinä nämä sinun hiuksesi siinä tapauksessa, että väitteemme on meiltä
kumottu, emmekä enää voi sitä henkihin herättää. Ja jos minä sinuna
olisin ja minun toteennäyttämiseni tyhjään menisi, niin minä samaten
kuin Argolaiset tekisin valan, ett'en antaisi hiukseni ennen kasvaa,
kuin uudistetussa taistelussa olisin Simmiaan ja Kebeen väitteet
voittanut."[32]

"Mutta", sanoin minä, "eihän Herakleskaan riitä kahta vastaan."[33]

"Huuda siis", sanoi hän, "minua sinun Iolaonasi avuksi, niin kauan kuin
vielä päivä on."[34]

"Huudanpa kyllä", sanoin minä, "vaan en Herakleena, mutta Iolaona
Herakleen."

"Se ei tee eroitusta", sanoi hän. XXXIX. "Mutta varokaamme ensiksi,
ettemme joudu erääsen mielentilaan."

"Mihin tilaan?", kysyin minä.

"Ettemme me joudu keskustelun vihaajiksi, samaten kuin löytyy
ihmis-vihaajia; "sillä", jatkoi hän, "suurempaa pahaa ei voi ihmisen
osaksi tulla, kuin joutua keskustelun vihaajaksi. Keskustelemisen viha
syntyy ihan samalla tavalla kuin ihmis-viha. Sillä ihmisviha syttyy
siitä, kun joku ilman eroittamis-älyä lujasti luottaa toiseen ihmiseen
ja luulee tämän olevan kokonaan todenperäisen ja suoran ja uskollisen,
mutta vähän sittemmin huomaa hänet pahaksi ja epä-uskolliseksi, ja
samaten taas jonkun toisen. Ja kun jonkun useasti näin käy, semminkin
semmoisten puolelta, joita hän on pitänyt likimmäisinä ja
ystävällisimpinä, niin hän vihdoin, näin usein loukkauttuneena, rupeaa
kaikkia vihaamaan ja arvelemaan, ett'ei niin mitään hyvää ole yhdessä
ainoassakaan ihmisessä. Vai etkö ole huomannut, että tällä tavoin käy?"

"Olen kyllä", sanoin minä.

"Eikö ole tämä häpeällistä?", jatkoi hän, "Ja eikö ole ihan selvä, että
tämmöinen mies harjoittaa kanssakäymistä ihmisten kanssa ihmis-oloja
tuntematta? sillä jos hän tätä kanssakäymistä taidolla harjoittaisi,
niin hän huomaisi, että, kuten laita onkin, perin hyviä niinkuin perin
pahojakin ihmisiä löytyy ani harvassa kumpaisiakin, mutta
keskinkertaisia enimmältään."

"Mitenkä niin", kysyin minä.

"Samalla tavoin", vastasi hän, "kuin on laita pienten ja isojen.
Luuletko jotain olevan harvemmassa löydettävänä, kuin sangen iso taikka
sangen pieni ihminen, koira tai mikä muu hyvänsä? Taikkapa vallan nopea
tai vitka, vallan ruma tai kaunis, vallan valkea tai musta? Vai etkö ole
havainnut, että kaikissa tänkaltaisissa äärimmäisen etevyydet ovat
harvassa ja luvultaan vähät, mutta että keskinkertaisia on runsaasti ja
paljon."

"Niinpä kyllä", sanoin minä.

"Etkö usko", jatkoi hän, "että, jos pantaisiin pahanteon kilpailu
toimeen, ani harvat tässäkin ilmestyisivät ensimäisinä?"

"Arvattavasti", vastasin minä.

"Niinpä kyllä", sanoi hän; "mutta tässäpä suhteessa tutkistelut eivät
olekaan ihmisten kaltaisia, – minä vaan tässä seurasin sinun johtoasi
– vaan siinä, että joku ilman tutkisteluihin tarvittavaa taitoa ottaa
uskoaksensa jonkun tutkistelun oikeaksi, mutta vähän ajan perästä
päättää sen valheeksi – kuten se välistä onkin, välistä taas ei – ja
samalla tavoin milloin minkin tutkistelun. Varsinkin tiedät näin käyvän
niiden, jotka sofistillisia tutkisteluja harrastavat, että he viimein
luulevat olevansa viisaimmat ja ainoat, jotka ymmärtävät, ett'ei
missäkään aineessa eikä missäkään tutkistelussa ole mitään pontta eikä
perää, vaan että kaikki olemassa oleva kääntyy ihan ylös alas niinkuin
vesi Euripo-salmessa, eikä pidä koskaan paikkaansa."[36]

"Ihan totta puhut", sanoin minä.

"Eikö olisi, Faidoni", jatkoi hän, "valitettava tila se, jos joku,
vaikkapa löytyykin jotain todenperäistä ja varmaa puhetta, jonka voi
käsittääkin, jos, sanon minä, joku siitä syystä, että hän sittemmin
sattuisi kuulemaan senkaltaisia puheita, jotka milloin näyttävät olevan
todenperäisiä, milloin taas ei, jättäisi syyttämättä itseään ja omaa
taitamattomuuttaan ja sen sijaan, suutuksissaan, tahtoisi saada syyn
lykätyksi omasta itsestään noihin puheisin, ja sen perästä eläisi
jälellä olevan ikänsä yhä vihaten ja soimaten kaikkia puheita, ja täten
menettäisi tosi-olojen totuuden ja tiedon?"

"Zeyn kautta! todellakin valitettava tila", vastasin minä.

XL. "Varokaamme ensiksikin, siis tätä", jatkoi hän, "älkäämmekä salliko
sen ajatuksen päästä sieluumme, ett'ei filosofiallisissa puheissa muka
olisi mitään terve-järkistä, vaan ajatelkaamme paljoa pikemmin, ett'emme
itse vielä ole terve-järkisiä, vaan että meidän tulee miehen tavalla
ponnistaa ja harrastaa siksi päästäksemme, sinun ja näiden muiden koko
teidän tulevaa ikäänne varten, minun taas lähenevää kuolemaa varten.
Sillä melkeinpä tällä erää näyttää siltä, ett'en olisi minä tässä
asiassa itseäni osoittanut todellisena filosofina, vaan, samaten kuin
peräti taitamattomat, riidanhaluisena. Nämä kun jostakin aineesta
kiistelevät, eivät, näet, huoli siitä, mitenkä sen asian oikea laita on,
josta puhutaan, vaan miten heidän tekemänsä omat väitteet joutuisivat
läsnäolijain mieleen, sitä he harrastavat. Minä puolestani, arvelen ma,
olen tällä erää heistä ainoastaan sen verran eroava, että minä en
tavoittele sitä, miten puheeni läsnäolevaisille näyttäisi todelta –
ell'ei tämä syrjä-asiana seuraisi puheestani – vaan miten itse saisin
varmimman vakuutuksen asian todellisesta laadusta. Minä, näetsen, rakas
ystäväni, ajattelen näin – ja huomaapa miten itsekkäästi –: jos on
minun puheeni totta, niin kaunistahan on olla siitä vakuutettuna; mutta
jos kuoleman jälkeen ei enään ole mitään jälellä, niin minä ainakin
tämän ajan ennen kuolemaani täten olen läsnäolijoille vähemmin
vastenmielinen, kuin jos valitusvirsiä virittäisin. Mutta tämä
tietämättömyyteni ei ole minua ainiaan seuraava – tämähän olisikin
onnetonta – vaan on pian herkeävä. Valmistettuna siis, Simmias ja
Kebes, minä näin tulen tutkisteluun takaisin. Ja jos neuvoani
noudatatte, niin pitäkää vähän lukua Sokrateesta, mutta totuudesta
paljoa enemmän; ja jos mielestänne minä jotain totta puhun, niin
myöntykää siihen, mutta jos en, niin vastustakaa kaikella tavoin ja
varokaa, ett'en minä innoissani petä sekä itseäni että teitäkin ja
sitten lähde pois jättäen kuten mettiäinen pistimen teidän sieluihinne."

       *       *       *       *       *

XLI. "Meidän siis täytyy käydä käsiksi", jatkoi hän. "Ensiksikin
muistuttakaa minua siitä, mitä olette sanoneet, jos en sitä näy
muistavan. Simmias siis, luulen ma, epäilee ja pelkää, että sielu,
vaikkapa se onkin jotain jumalallisempaa ja kauniimpaa kuin ruumis,
häviää ennen kuin tämä, syystä että se on jotain soinnunkaltaista. Kebes
taas näkyy minulle sen myöntävän, että sielu on pitkä-aikaisempi kuin
ruumis, mutta arvelee kaikille olevan tietämätöntä, eikö sielu,
kulutettuaan monta monituista ruumista ja jättäessään viimeisen ruumiin,
nyt itsekin häviä, ja eiköhän kuolema ole juuri sielun hävitys, koskahan
ruumis ei koskaan lakkaa häviämästä. Vai onko, Simmias ja Kebes, jotakin
muuta kuin tämä, jota meidän pitää tutkiman?"

Molemmat myönsivät sen tämän olevan.

"Hylkäättekö siis", kysyi hän, "kaikki edelliset väitökseni, vai
myönnättekö muutamat, hylkäätte toiset?"

"Muutamat myönnämme, toiset hylkäämme", sanoivat molemmat.

"Mitä te siis", kysyi hän, "sanotte siitä väitöksestä, kun sanoimme,
että tieto on mieleenmuistumista, ja että, jos näin on, sielumme
välttämättömästi täytyy olla jossakin olemassa, ennen kuin se joutuu
ruumiin kahleisin?"[37]

"Minä puolestani", sanoi Kebes, "tulin jo silloin ihmeellisesti tästä
vakuutetuksi, ja pysyn vieläkin tässä väitöksessä kiini, niinkuin
missäkin muussa."

"Ihan samoin on minunkin laitani", sanoi Simmias, "ja suurestipa minua
kummastuttaisi, jos tästä asiasta koskaan saisin toisen ajatuksen."

"Ja kuitenkin täytyy sinun välttämättömästi, minun Thebalainen
kesti-ystäväni", sanoi Sokrates, "ajatuksesi muuttaa, jos pysyt kiini
siinä mielipiteessä, että sointu on jotain liiteperäistä ja että sielu
on joku sointu, joka on kokoonpantu ruumiisen levitetyistä aineista.
Sillä semmoistahan väitettä et hyväksyne, vaikkapa itsekin sen tekisit,
että sointu muka olisi aikaansaatuna ennen, kuin ne aineet ovat
olemassa, joista se on aikaansaatava? Vai hyväksyisitkö?"

"Enpä ensinkään, Sokrates", sanoi Simmias.

"Mutta, etkö nyt huomaa", sanoi Sokrates, "että satuit semmoisen
väitteen tekemään väittäessäsi sielun olevan ennenkin olemassa, kuin se
tuli ihmisen muotoon ja ruumiisen, sekä sen olevan kokoonpannun
semmoisista, jotka eivät vielä ole olemassa? Sillä sointu ei ole mitään
semmoista, kuin se, mihin sinä sen vertaat, vaan ensiksi syntyy lyyry ja
kielet ja sävelet, jotka kaikki vielä ovat soinnuttomat, ja viimeksi
kaikista syntyy sointu ja häviää ensiksi. Mitenkäs nyt sointuu tämä puhe
yhteen toisen kanssa?"

"Eipä niin mitenkään", sanoi Simmias.

"Ja kuitenkin", sanoi Sokrates, "pitäisi semmoisen puheen, joka sointua
koskee, sen, jos minkään, sointuman."

"Pitäisipä kyllä" sanoi Simmias.

"Tämä ei siis sinusta yhteen soinnu", sanoi hän, "mutta mietipäs nyt:
kummanko väitöksen valitset, senkö, että tieto on mieleenmuistumista,
vai senkö, että sielu on sointua?"

"Edellisen, Sokrates, paljoa ennemmin", vastasi hän. "Sillä jälkimäinen
ajatus on minussa syntynyt ilman todistuksetta jonkin todenmukaisuuden
nojasta ja päältä nähden, kuten on usempain ihmisten tapana tehdä
päätelmiään, mutta itseni kanssa tiedän, että senkaltaiset puheet, jotka
todennäköisiin perustavat todistuksensa, ovat tyhjiä korupuheita, jotka
sangen helposti pettävät sen, joka ei ole niitä vastaan varuillansa niin
geometriassa kuin kaikissa muissakin tieteissä. Tuon väitöksen
mieleen-muistumisesta ja tiedosta voisi sitä vastoin sanoa hyvällä
perustuksella todistetuksi. Sillä sanottiinhan meidän sielumme olevan
ennen ruumiisen tulemistansakin jossain olemassa, koska itse sen
olemuskin nimitetään ehdottoman olemuksen mukaan. Ja tämän ajatuksen
minä, kuten itseäni vakuutan, olen täydellisesti ja perusteellisesti
todistettuna otaksunut. Näistäpä syistä täytyy minun siis, kuten
näyttää, hyljätä se väitös, että sielu olisi sointu, lausukoon sen minä
itse taikka kuka hyvänsä."

XLII. "Mutta", jatkoi Sokrates, "mitä sinä tästä arvelet: voiko
mielestäsi sointu taikka jokin muu yhdistys olla missään muussa
suhteessa, kuin missä ne ovat, joista se on kokoonsaatu?"

"Ei millään muotoa."

"Eikä myöskään, luullakseni, tehdä eikä kärsiä mitään muuta, kuin mitä
ne tekevät ja kärsivät?"

Hän sen myönsi.

"Eihän sointu siis voi johtaa niitä, joista se on yhdistetty, vaan sen
täytyy näitä seurata?"

Simmias oli samaa ajatusta.

"Paljon siis puuttuu, että voisi sointu liikkua taikka soida taikka
millään muulla lailla tehdä vastoin niitä osia, joista se on."

"Paljon kyllä", sanoi hän.

"Mutta eikö ole luontonsa mukaan jokainen sointu siinä määrässä sointua,
missä määrässä se on soinnutettu?"

"En käsitä", sanoi hän.

"Jos se", sanoi Sokrates, "on paremmin ja suuremmassa määrässä
soinnutettu – jos näin muutoin voi tapahtua – eikö se silloin ole
paremmin ja suuremmassa määrässä sointua, mutta jos se on huonommin ja
vähemmässä määrässä soinnutettu, eikö se silloin ole huonommin ja
vähemmässä määrässä sointua?"

"Varmaan."

"Onko nyt sielunkin laita tänkaltainen, että toinen sielu on, vaikkapa,
vähemmässäkin mitassa, joko suuremmassa määrässä ja paremmin sielua kuin
toinen, taikkapa vähemmässä määrässä ja huonommin kuin toinen?"

"Ei millään muotoa", vastasi hän.

"No hyvä siis, totta Zey!", sanoi Sokrates; "sanotaanhan toisesta
sielusta, että sillä on järkeä ja hyvettä ja että se on hyvä, toisesta
taas että sillä on epäjärkeä ja pahetta ja että se on paha? Ja näin
sanotaan täydellä oikeudella?"

"Todellakin täydellä oikeudella."

"Ne, jotka sanovat sielun soinnuksi, mitä he nyt arvelevat näiden,
hyveen ja paheen, olevan sieluissa? Otaksuvatko he näitä joksikin
toisenlaiseksi soinnuksi ja epä-soinnuksi? Ja arvelevatko he, että
toinen, tuo hyvä sielu, on soinnutettu ja että tämän soinnussa olevan
sielun sisässä on toinen sointu olemassa, mutta että sitä vastoin tuo
toinen paha sielu on itsessään sointumaton ja ett'ei sen sisässäkään ole
toista sointua?"

"Minä en tiedä mitään tähän sanoa", vastasi Simmias; "mutta selvä on,
että ne, jotka tämän otaksuvat, arvelevat jotain senkaltaista."

"Mutta ennen myönnettiin", sanoi hän, "että toinen sielu ei ole enemmin
tai vähemmin sielu kuin toinenkaan. Tämä myönnyttäminen sisältää sen,
ett'ei toinen sointukaan ole suuremmassa määrässä ja paremmin eikä
vähemmässä määrässä ja huonommin sointua kuin toinenkaan sointu. Eikö
niin?"

"Aivanpa."

"Ja että sointu, joka ei ole enemmin tai vähemmin sointua, ei myöskään
ole enemmin tai vähemmin soinnutettu? Onko niin?"

"On."

"Mutta joka ei ole enemmin tai vähemmin soinnutettu, onko se suuremmassa
tai vähemmässä vaiko samassa määrässä osallinen soinnusta?"

"Samassa määrässä."

"Kosk'ei siis sieluistakaan toinen ole enemmin taikka vähemmin sielua
kuin toinenkaan, niin eihän sielukaan ole enemmin taikka vähemmin
soinnutettu?"

"Eipä kyllä."

"Ja koska sielu luonnoltaan on senkaltainen, niin eihän se voi
suuremmassa määrässä olla osallisena epä-soinnusta eikä soinnusta?"

"Ei suinkaan."

"Ja jos näin on laita, onko silloin toinen sielu enemmin osallinen
paheesta taikka hyveestä kuin toinen, jos muutoin pahe on epä-sointua,
hyve sointua?"

"Eipä suinkaan."

"Pikemmin on ehkä, Simmias, asian laita oikean johteen mukaan niin,
ett'ei mikään sielu ole osallinen paheesta, jos se on sointua. Sillä
sielu ei voi millään lailla semmoisena, se on: sointuna, olla ollenkaan
osallinen epä-soinnusta."

"Eipä kyllä."

"Eikä siis myöskään sielu, joka kokonansa sielu on, voi olla osallinen
paheesta?"

"Mitenkähän voisikaan ennen sanotun johdosta."

"Tämän tutkistelun johdosta ovat siis kaikkien elävien olentojen sielut
samassa määrässä hyviä jos sielut muutoin luonnoltaan ovat samassa
määrässä sieluja."

"Niin minusta näyttää, Sokrates."

"Olisiko sinun mielestäsi siis", sanoi hän, "tänkaltaisten väittäminen
oikein ja myöntääkö järki oikeaksi sen otaksumisen, että sielu on
sointu?"

"Eipä millään tavoin", sanoi hän.

XLIII. "Entä vielä", jatkoi Sokrates; "kaikesta, mikä ihmisessä on,
luuletko minkään muun kuin sielun hallitsevan, semminkin jos se on
järjellinen?"

"En suinkaan."

"Osoittaako sielu tätä hallitustaan sillä, että se myöntyy ruumiin
haluihin, vai sillä, että se näitä vastustaa? Tarkoitan sanoa, että, jos
esimerkiksi ruumiin on kuuma ja jano, sielu silloin vetää ruumiin
päinvastaisiin, nimittäin siihen, ett'ei se juo eikä nälän ollessa syö;
ja monta tuhatta muuta esimerkkiä näemme siitä, mitenkä sielu vastustaa
ruumiin haluja. Eikö niin?"

"Niin kyllä."

"Mutta emmekö ole edellisissä puheissamme myöntäneet, ett'ei sielu, jos
se on sointu, voi millään lailla soida vastoin niitä perus-aineita,
joista se on kokoonpantu ja joittenka kautta se pingoittuu ja höllistyy
ja liikkuu ja joutuu kaikenlaisten vaiheitten alaiseksi, vaan että sen
täytyy näitä seurata eikä ensinkään johtaa?"

"Sen myönsimme", sanoi hän; "sillä muuta emme voineet."

"Entä nyt? Nythän se meistä näkyy vaikuttavan päinvastoin, koska se
johtaa kaikki ne osat, joista se arvellaan olevan kokoonpantuna ja koska
se kaiken ikänsä melkeinpä kaikissa niitä vastustaa ja kaikella tavoin
hallitsee, milloin kurittaen niitä ankarammasti ja kiusallisilla
keinoilla, niinkuin esimerkiksi voimistelun ja lääketaiteen kautta,[38]
milloin taas hellemmästi sillä tavoin, että se ikäänkuin jonakuna muuna
keskustelee jonkun vieraan kanssa joko uhaten taikka varoittaen himoja,
vimmoja ja pelkoja. Tänkaltaisen kohdan on Homero kuvaellut Odysseiassa,
jossa hän Odysseystä sanoo:

      "Rintaans' iskien nuhdellen sydämelle hän lausui:
      "Kestä vaan, sydämein, katalampia ennenkin kestit."[39]

Luuletko, että runoilija olisi näin runoillut, jos hän olisi sitä mieltä
pitänyt, että sielu on sointu ja senkaltainen, että ruumiin himot sitä
vaan viettelevät, vaan ei semmoinen, että se itse voi himoja johtaa ja
hallita, sekä että se on jotain paljon jumalallisempaa, kuin mitä
saattaa sointuun verrata?"

"Niin, totta Zey! minustakin näyttää, Sokrates."

"Sentähden, armas ystävä, ei meidän mielestämme ole millään tavalla
oikein, että sielua sanotaan soinnuksi; kuten näyttää, me siinä
tapauksessa emme pitäisi yhtä, ei Homeron, tuon jumalallisen runoilijan,
eikä itsemmekään kanssa?"

"Niin on laita", sanoi hän.

       *       *       *       *       *

"Mutta olkoon siinä kyllin!" sanoi Sokrates. "Tuon thebalaisen Harmonian
me, kuten näyttää, helpostikin olemme meille suosiolliseksi tehneet,
mutta millä keinolla ja millä puheella pitää meidän, Kebes, tyydyttämän
Kadmoa?"[40]

"Sen olet kyllä keksivä", sanoi Kebes, "ainakin olet sinä vasten
luuloani tehnyt tämän puheesi harmoniaa vastaan ihan ihmeellisellä
tavalla. Sillä kun Simmias epäilyksiään lausui, niin minä suuresti
kummastelin, voisiko kenkään hänen puhettansa käyttää häntä vastaan.
Perin kummalliselta siis minusta tuntui, kun hän ei jaksanut puheesi
ensimäistäkään ryntäystä vastustaa. Eipä minua siis kummastuttaisikaan,
jos Kadmon puheen kävisi samoin."

"Älä, ystäväni", sanoi Sokrates, "niin suuria puhu, ett'ei joku kateus
nurinkääntäisi sitä tutkistelua, joka on meidän tehtävänämme.[41] Mutta
tämä on oleva jumalan huolena; me tahdomme, Homeron tavalla lähemmäs
rynnäten, koetella väittelysi kestävyyttä.[42] Pääasia siitä, mitä
kaipaat, on seuraava: sinä tahdot todistettavaksi, että meidän sielumme
on häviämätön ja kuolematon, jotta ei filosofiallinen mies, joka on
elämästä eroava ja joka yhä uskalluksella pysyy kiini siinä
ajatuksessaan, että hän, näin kuollessaan, on joutuva monta vertaa
parempaan tilaan, kuin jos hän elämästä eroaisi, muulla tavalla elämänsä
elettyään, jotta, sanon minä, tämmöinen filosofiallinen mies ei huomaisi
uskallustansa järjettömäksi ja yksinkertaiseksi. Mutta mitä siihen
tulee, että todistetaan sielun olevan jotain voimakasta ja jumalallista
sekä olemassa olleen ennen kuin me ihmisiksi synnyimme, niin sinä sanot
kaiken tämän ei olevan esteenä siihen, että se todistaa, tosin ei sielun
kuolemattomuutta, mutta sitä, että sielu on jotain pitkä-aikaista ja
että se on äärettömän kauan aikaa ennen ollut olemassa sekä monenlaista
tietänyt ja tehnyt. Mutta siltään se ei ensinkään ole enemmän
kuolematon, vaan juuri joutuminen ihmisen ruumiisen on sille, ikäänkuin
tauti, sen hävityksen alkuna; ja siitäpä syystä se tämän elämänsä
tuskallisesti elää ja saa viimein loppunsa niin sanotussa kuolemassa.
Mutta jos sielu yhden kerran taikka monta kertaa joutuu ihmis-ruumiisen,
se mielestäsi ei tee mitään eroitusta itsekunkin meidän pelkoon katsoen;
sillä niin kauan kuin emme voi tietää emmekä liioin todeksi näyttää,
että sielu on kuolematon, tulee meidän ainakin, ell'emme typeriä ole,
pelätä. Melkeinpä tämmöisiltä kuuluvat, luullakseni, sinun väitteesi,
Kebes; ja varsin tahallani minä ne uudestaan kertaan, jott'ei meiltä
mitään jäisi huomaamatta ja jotta sinä, jos niin tahdot, saisit jotain
lisätä taikka pois ottaa."

"Tällä erää", sanoi Kebes, "ei ole minulla mitään poisotettavaa eikä
lisättävää, vaan niin kuuluvat todellakin väitteeni."

XLV. Sokrates oli nyt kauan aikaa ääneti ja mietti itseksensä; sitten
virkkoi hän:

"Vähiäpä et vaadikaan, Kebes; sillä meidän täytyy nyt syntymisen ja
häviämisen syyt läpitutkistella. Minä sinulle siis, jos tahdot, kerron
omat kokemukseni näistä kysymyksistä; jos sinusta näyttää, että
puheessani on jotain otollista, niin voit sen käyttää sillä
vakuuttaaksesi itseäsi niistä asioista, joista puhut."

"Tahdonpa kyllä, toden totta!", sanoi Kebes.

"Kuule siis, mitä puhun. Ollessani nuorukaisena, Kebes teki mieleni
ihmeellisesti sitä viisautta, jota sanovat luonnontieteeksi, sillä
ylevältä näytti se minusta, ylevältä tietää kaiken syyt ja synnyt, mistä
mikin alkunsa saapi, mistä se häviää ja minkä kautta se on olemassa; ja
usein heittäysin sinne tänne tutkiessani ensiksikin näitä, syntyikö,
kuten muutamat sanovat, kaikki eläväiset silloin, kuin lämmin ja kylmä
joutuivat johonkin mädännykseen; ja verikö se oli, jonka kautta me
ajattelemme, vaiko ilma taikka tuli, vai eikö näistä yksikään, vaan
aivotko ne olivat, jotka aikaansaivat kuulon, näyn ja haistin aistinnat,
joista ehkä syntyisi muisto ja mielenkuvaus, muistosta ja
mielenkuvauksesta taas, kun tämä on ottanut vakaantuaksensa, tällä
tavoin syntyisi tieto. Tarkatessani taas näiden häviämistä sekä taivaan
ja maan ilmiöitä, tunsin itseni viimein niin kykenemättömäksi tällaiseen
tutkimukseen, ett'ei ensinkään apua. Mainitsen sinulle riittävän
esimerkin semmoisissakin asioissa, joita minä ennen, ainakin omani ja
muiden mielestä, selvään tiesin, häikäistyin minä tämän tutkimuksen
kautta niin suuresti, että unhotin senkin, minkä ennen tätä luulin
tietäväni, niinkuin, monesta muusta puhumatta, esimerkiksi mistä ihminen
kasvaa. Ennen, näet, luulin sen olevan itsekullekin selvää, että tämä
tapahtui syömisestä ja juomisesta; sillä kun ravinto-aineista lihat
liittyvät lihaan, luu-aineet luihin ja samassa suhteessa myöskin
kaikkiin muihin liittyi yhdenkaltaisia aineita, niin arvelin, että
silloin pienenä oleva koko käy suureksi ja että tällä tavoin pieni
ihminen muuttuu suureksi. Näin silloin arvelin; eikö se mielestäsi ollut
jokseenkin sopivaa?"

"Niin ainakin minun mielestäni", sanoi Kebes.

"Mutta otapa seuraavakin mietittäväksi. Arvelin minulla olevan täyden
syyn siihen luuloon, että kun joku suurempi ihminen nähtiin seisovan
pienemmän vieressä, hän oli päätään tätä suurempi, ja että sama on
hevostenkin laita; ja, mikä on näitä vielä selvempi, kymmenen näytti
minusta olevan enemmän kuin kahdeksan siitä syystä, että näihin tuli
kaksi lisäksi, ja kaksikyynäräinen suurempi kuin yksikyynäräinen syystä,
että se tätä ulottui puolta ulommaksi."

"Entä nyt", sanoi Kebes, "mitäs nyt näistä arvelet?"

"Nyt minä, totta Zey, olen kaukana siitä luulosta, että muka tietäisin
tänkaltaisten syyn, minä kun en itseni kanssa ole selvillä siitäkään,
lieneekö, jos joku yhden panee yhden lisäksi, se yksi, johon lisäys
pantiin, muuttunut kahdeksi, vai ovatko tuo lisäksi pantu ja se, johon
lisäys pantiin, muuttuneet kahdeksi sen kautta, että toinen pantiin
toisen lisäksi. Sillä kummalliselta tuntuu se minusta, että, jos
kumpikin niistä, heidän toisistaan erillänsä ollessaan, oli ainoastaan
yksi ja ne eivät olleet kaksi, kun ne sitten toisiansa lähestyivät, tämä
oli heille kahdeksi muuttumisen syynä, nimittäin juuri heidän
lähestymisensä ja yhteentulonsa. Enkä minä vielä nytkään voi päästä
siihen vakuutukseen, että, jos joku halkaisee yhden, tämä halkaisu on
ollut syynä siihen, että siitä on kaksi tullut; sillä silloinhan
olisikin kahdeksi tulemisen syy ihan vastakohtainen äskeiselle syylle.
Sillä äskenhän syntyi kaksi siitä, että ne vietiin toistensa lähelle ja
yhdistettiin toinen toiseensa, nyt sitä vastoin siitä, että ne
poistetaan ja eroitetaan toinen toisestaan. Niin, enpä voi itseäni
vakuuttaa edes siitäkään, että tietäisin mistä yksi syntyy, enkä sanalla
sanottu tiedä mistään muustakaan, mistä syystä se syntyy taikka häviää
taikka on olemassa, en ainakaan tämän tutkintotavan mukaan, vaan täytyy
minun itselleni umpimähkään kyhätä toinen tutkintotapa, sillä tätä minä
en milläkään tavalla voi hyväksyä."

XLVI. "Mutta kun kerran kuulin jonkun lukevan eräästä, kuten hän sanoi,
Anaxagoraan kirjasta[43] ja siinä kuulin väitettävän, että se on järki,
joka kaikki järjestää ja joka on kaiken syynä, niin minä tästä syystä
iloitsin ja minusta näytti tavallansa hyvinkin sopivalta, että järki on
kaiken syynä, sillä jos näin on laita, arvelin minä, niin järjestävä
järki varmaan kaikki niin järjestää ja kaikki niin asettaa, kuin suinkin
paras on. Jos ken siis tahtoisi selville saada itsekunkin syyt, mistä
mikin syntyy taikka häviää taikka on olemassa, niin pitää hänen tämän
suhteen selville pääsemän siitä, miten tämän on paras olla olemassa
taikka paras olla vaikutuksen alaisena ja toimia. Tämän väitöksen
johdosta ihmisen siis ei tarvitse, olkoonpa oman itsensä taikka muiden
asiain suhteen, silmällä pitää mitään muuta, kuin parasta ja
hyödyllisintä. Sillä välttämätöntä on, että, joka tämän tuntee, myöskin
tuntee, mitä paha on, koskahan tieto näistä molemmista on yksi ja sama.
Näitä ajatellessani iloitsin löytäneeni, kuten luulin, semmoisen miehen,
nimittäin Anaxagoraan, joka järkeni mukaan[44] minulle opettaisi
kaikkien olevaisten syyt, ja joka ensiksikin minulle sen sanoisi, onko
maa litteä vai ympyrkäinen, ja sen sanottuaan osoittaisi syyn,
minkätähden sen näin täytyy olla, puhuen tuosta parahasta ja näyttäen,
miten sen oli paras tämmöisenä olla. Ja jos hän sanoisi maan sijaitsevan
maailman keskikohdassa, olisi hänen selvään osoittaminen, miten sen
olikin paras keskikohdassa sijaita; ja jos hän osaisi nämä minulle
todeksi näyttää, silloin tyytyisinkin, enkä enää kysyisikään
minkäänlaista muuta syytä. Niin ikään olisin valmis häntä samalla tavoin
kyselemään auringosta, kuusta ja muista tähdistä, heidän nopeudestaan
toistensa suhteen, heidän kiertokulustaan ja muista muutoksistaan,
mitenkä heidän itsekunkin oli paras toimia ja vaikutuksien alaisina
olla. Minä, näet, en ensinkään luullut, että, kun hän sanoi järjen nämä
kaikki järjestävän, hän niille keksisi mitään muuta syytä, kuin sen,
että niille oli paras olla semmoisina kuin olivat. Kun hän siis
itsekullekin erikseen ja kaikille yhteisesti heidän syynsä antoi, niin
luulin hänen selville saattavan, mitä kullekin oli parasta ja kaikille
yhteisesti hyödyllisintä. Enkä olisikaan mistä hinnasta hyvänsä tahtonut
menettää näitä toiveitani, vaan aivan kiireesti otin hänen kirjansa
esille ja luin ne niin joutuisasti, kuin suinkin voin, jotta mitä
pikimmiten saisin tietää tuon parahimman ja huonomman."

XLVII. "Mutta ihanasta toiveestani tulin, ystäväni, temmatuksi, kun
kirjaa lukiessani yhä etenin ja näin, ett'ei hän tuota järkeä ensinkään
käyttänyt eikä tuonutkaan esille perusteita kaikkien järjestymiseen,
vaan syyksi veti ilmat ja eetherit ja vedet ja paljon muutakin
eriskummaista. Minusta näytti hänen käyneen ihan samalla tavoin, kuin
jos sanoisi joku, että Sokrates järjen perusteella tekee kaikki, mitä
hän tekee, ja sitten, kun hän koettaisi näyttää perusteet jokaiseen
minun eri tekooni, ensiksikin sanoisi minun siitä syystä nyt tässä
istuvani, että ruumiini on kokoonpantu luista ja jänteistä, että luut
ovat kiinteät ja että nivelet yhdistävät eri luut toisiinsa, mutta että
voi jännittää ja hellittää jänteitä, jotka lihan ja ihon kanssa luita
ympäröivät, kun taas iho ne kaikki koossa pitää. Kun luut siis vapaasti
liikkuvat nivelissään ja jänteet jännistäyvät ja laskeuvat, tekee tämä
minulle mahdolliseksi köyristää jäseniäni, ja siitäpä syystä minä tässä
istunkin köyristyneenä. Ja mitä minun keskustelemiseeni teidän kanssanne
tulee, voisi hän mainita toisia samankaltaisia perusteita, syyksi vetäen
äänet, ilmat, kuulot ja tuhansia tämänkaltaisia, jättäen mainitsematta
todenperäiset syyt, ne nimittäin että, kun Athenalaiset näkivät hyväksi
minun tuomita, minäkin siitä syystä olen hyväksi nähnyt tässä istua sekä
oikeaksi nähnyt tänne jäädä odottamaan tuomiotani, minkä hyvänsä
määrännnevätkin. Sillä, koira vieköön, nämä jänteet ja nämä luut, jos
niitä olisi johtanut ajatus siitä, mikä on hyödyllistä, olisivat
luullakseni jo kauan aikaa sitten olleet Megarassa taikka Boiotialaisten
luona, ell'en olisi arvellut oikeammaksi ja kauniimmaksi odottaa sitä
tuomiota, jonka valtio määrää, kuin paeta ja tiehensä lähteä.[45] Mutta
näitä tämmöisiä syiksi mainita, se olisi sangen yksinkertaista. Mutta
jos joku sanoisi, että, jos minulta puuttuisi luita ja jänteitä ja muita
senkaltaisia, joita minulla on, minä en voisikaan tehdä, mitä hyväksi
näen, niin hän kyllä puhuisi totta. Mutta että minä näitten _tähden_
teen, mitä teen, ja _tästä syystä_ järjelläni toimin, vaan en parasta
valitsemisen syystä, semmoinen väite osoittaisi vallan suurta
kevytmielisyyttä. Sillä se olisi ihan sama kuin sula mahdottomuus eron
tekemiseen niitten välillä, että todenperäinen syy on toista, toista
taas se, jonka puutteessa syy ei enään olisikaan mihinkään syynä. Mutta
väärää nimeä käyttäen kutsuvat useimmat tätä syyksi ja näyttävät minusta
tähän katsoen ikäänkuin pimeydessä hapuilevilta. Senpätähden
arvelevatkin muutamat, että joku pyörre ympäröitsee koko maan ja että
tämä aikaansaa maan pysymisen kohdallansa taivaan alla; muutamat taas
panevat, ikäänkuin leveän taikina-kaukalon alle, maan alle tukeeksi
ilman. Mutta tuota mahdollisuutta, tulla parahimmalla tavalla
järjestetyksi, niinkuin se nyt on järjestetty, – sitä mahdollisuutta he
eivät etsi, eivätkä usko mitään jumalallista voimaa olevankaan
vaikuttamassa, vaan luulevat löytävänsä jonkun Atlaan,[46] joka on tuota
voimaa väkevämpi, kuolemattomampi ja kaikki paremmin yhdessä pitävä;
mutta että todenperästä, hyvä ja oikea kaiken yhteen sitoo ja koossa
pitää, sitä eivät usko. Mitenkä tämmöisen syyn laita lienee, sen olisin
aivan mielelläni tahtonut oppilaana kuulla keneltä hyvänsä. Mutta kun
tämä toivo minulta riistettiin eikä minun ollut mahdollista sitä itse
keksiä eikä myöskään toiselta oppia, silloin läksin minä toiselle
löytöretkelleni etsiäkseni niitä syitä, joista on puhuttu; – tahdotko,
Kebes, että tästä kertoelen?"

"Sanomattoman kernaasti sen tahdon", sanoi Kebes.

XLVIII. "Kun minä siis", jatkoi Sokrates, "väsyin tosi-olojen
tutkimiseen, niin näytti minusta, että minun tämän perästä tuli olla
varuillani, jott'ei minun kävisi samaten kuin niiden, jotka katsovat ja
tutkivat auringon pimennystä; sillä näiltä turmeltuvat välistä silmät,
ell'eivät he auringon kuvaa tarkastele vedessä taikka muun välikappaleen
kautta. Tämänkaltaisen välikappaleen minäkin keksin, koska pelkäsin
sieluni kokonaan sokeentuvan, jos ruumiillisilla silmilläni katselin
asioita ja aistimillani koetin niitä käsittää. Minusta siis näytti, että
minun tuli panna turvani käsitteisin ja niiden kautta tutkia tosi-olojen
totuutta. Kuitenkaan ei pitäne se vertaus, jota käytin, kaikin puolin
paikkaansa. Sillä sitä en ensinkään myönnä, että se, joka tosioloja
käsitteiden kautta tutkii, näkee ne enemmin kuvissa kuin se, joka niitä
ilmiöinä tarkastelee. Tälle uralle minä kumminkin antausin, ja, joka
kerta perusteeksi pannen sen aatteen, jonka arvelen lujimmaksi, pidän
minä totena kaiken sen, mikä minusta nähden soveltuu yhteen tämän
kanssa, olkoon että se koskee perus-syytä taikka mitä hyvänsä muuta,
mutta mikä ei sovellu yhteen, sitä en pidä oikeana. Tahdon selvemmin
sinulle puhettani selittää; sillä arvelenpa, ett'et vielä sitä ymmärrä."

"Enpä, totta Zey, juuri paljon", sanoi Kebes.

XLIX. "Mitä nyt tarkoitan", sanoi Sokrates, "ei kumminkaan ole mitään
uutta, vaan yhtä mitä muulloinkin aina olen sanonut ja jota varsinkin
edellisessä puheessani en ole lakannut lausumasta. Ryhdyn, näet, nyt
koettamaan sinulle osoittaa sitä syyn laatua, jonka tutkimiseen olen
paljon huolta pannut, ja tässä jälleen palaan tuohon monasti puhuttuun
asiaan sekä siitä uudestaan alan, että, näet, edellytän jonkin itsessään
kauniin, itsessään hyvän ja suuren sekä muun samankaltaisen olevan
olemassa. Jos minulle tämän myönnät ja siihen suostut, että nämä ovat
olemassa, niin toivon näiden johdosta voivani sinulle näyttää ja
ilmisaada syyn siihen, että sielun täytyy olla kuolemattoman."

"Sen kyllä sinulle myönnän", sanoi Kebes, "joudu siis perille
pääsemään."

"Ajattelepa nyt", sanoi Sokrates, "mitä tästä seuraa, oletko siitä minun
kanssani samaa mieltä. Minusta, näet, näyttää, että, jos löytyy jotakin
muuta kaunista, kuin tuo itsessään kaunis, niin se ei ole kaunis minkään
muun kautta, kuin sen, että se on osallinen tuosta itsessään kauniista;
ja samaa väitän kaikesta muustakin. Suostutko tänkaltaiseen syyhyn?"

"Suostun", vastasi Kebes.

"Tästäpä syystä en enää", sanoi Sokrates, "ymmärrä enkä liioin enää voi
tunnustaa noita muita, rikkiviisaita syitä; vaan jos joku minulle
sanoisi, mistä syystä jokin on kaunis, joko siitä syystä että sillä on
kukoistavainen väri tahi muoto, taikka mistä senkaltaisesta syystä
tahansa, niin jätän kaikki muut syyt siksensä, sillä hämmennyksiin minä
niistä kaikista vaan joudun, ja pidän suorasti ja ilman muutta jopa ehkä
yksinkertaisestikin sitä ajatusta totena, ett'ei mikään muu sitä
kauniiksi tee, kuin juuri tuon ehdottoman kauneuden läsnä-olo taikka
osallisuus, olkoon tämä osallisuus sitten syntynyt millä tavalla ja
miten hyvänsä: sillä tästä en[47] nyt huoli väittää, ainoastaan siinä
pysyn, että itse kauneuden kautta kaikki kauniit esineet joutuvat
kauniiksi. Tämä mielestäni siis on varmin vastaus itselleni ja muille,
ja jos tästä kiini pidän, niin en luule koskaan horjahtuvani, vaan
päinvastoin arvelen varmimmaksi vastata itselleni ja muille, että itse
kauneuden kautta kauniit esineet tulevat kauniiksi. Vai eikö sinunkin
mielestäsi niin ole?"

"Ihan varmaan."

"Ja että niin ikään suuret esineet ovat suuria suuruuden kautta, samaten
kuin suuremmatkin, sekä pienemmät pienuuden kautta pienempiä?"

"Ihan."

"Sinä siis et sitä hyväksyisikään, jos joku toisesta sanoisi, että hän
on päänsä kautta toista isompi ja joku pienempi niin ikään päänsä kautta
pienempi, vaan sinä vannoa vakuuttaisit, että mielestäsi kaikki
toistansa suurempi ei ole minkään muun kautta suurempi, kuin suuruuden
kautta, ja että se juuri sentähden onkin suurempi, nimittäin suuruuden
tähden, ja ett'ei pienempi ole minkään muun kautta pienempi, kuin itse
pienuuden kautta, ja että se sentähden pienempi onkin, nimittäin
pienuuden tähden, koska luullakseni muutoin pelkäisit, että, jos jonkun
sanoisit pään kautta olevan suuremman ja pienemmän, ristiriitainen puhe
vastaasi syntyisi ensiksikin siinä, että suurempi olisi suurempi ja
pienempi pienempi yhden ja saman välikappaleen kautta, toiseksi siinä,
että suurempi tulee suuremmaksi pään kautta, vaikka onkin pää jotain
pientä, josta taas se ihme syntyisi, että jokin tulee suuremmaksi
pienuuden kautta. Eikö niin, tuotahan pelkäisit?"

"Pelkäisinpä kyllä", vastasi Kebes hymyten.

"Epäilisit kait siis sanoa", jatkoi Sokrates, "että kymmenen on
kahdeksaa enempi kahden kautta ja että se siitä syystä kahdeksan
voittaa, eikä enemmyyden kautta ja enemmyyden tähden? taikka että kaksi
kyynärää on yhtä kyynärää suurempi puolen kautta, eikä suuruuden kautta?
sillä tarjona olisi sama pelko."

"Niin on", vastasi Kebes.

"Ja miten? Jos yksi pantaisiin yhden lisäksi, etköhän vieroaisi sanoa,
että lisäys on syy siihen, että siitä kaksi syntyy, taikka, jos se
halkaistaan, että halkaisu on siihen syynä? vaan ääneen huutaisit,
ett'et tiedä, millä muulla tavoin mikin syntyy kuin osaa saamalla kukin
sen tosiolemuksesta, josta se on osaa saanut, ja ett'et näin ollen tiedä
muuta syytä kahdeksi tulemiseen, kuin osallisuuden kahtuudesta, ja että,
mikä hyvänsä kahdeksi mielii tulla, sen pitää kahtuudesta saaman
osallisuutta, niinkuin yhtyydestä sen, joka mielii yhdeksi tulla; mutta
nuo halkaisut ja liittämiset ja muut temput sinä arvoihinsa jättäisit ja
antaisit niiden vastattaviksi, jotka ovat sinua viisaammat.[48] Näin
kait sinä, peläten, kuten sanotaan, omaa varjoasi ja kokemattomuuttasi,
vastaisit, pitäen kiini tuon otaksumasi lujasta turvasta? Mutta jos joku
hätyyttäisi itse tuota otaksumaa perusaatettasi, niin antaisit hänen
olla, etkä mitään vastaisi, kunnes olet tutkinut, mitä kaikkia siitä
johtuu, ovatko johteet mielestäsi keskenään sointuvia vai epäsointuvia.
Ja jos sinun täytyisi tehdä tiliä otaksumastasi perusaatteesta, niin tee
se samalla tavoin, niin että perusteeksi taas panet toisen otaksuman,
nimittäin semmoisen, joka sinusta näyttää parahimmalta noista
ylhäisistä, Kunnes tulet johonkin tyydyttäväiseen; mutta jos mielit
noita ylhäisiä tosiolemuksia löytää, niin ällös asioita sekoittako, niin
että samassa hetkessä puhut alkusyystä ja johtopäätelmistä, kuten nuo
kiistelijät[48] tekevät. Sillä näillä ei ole todella-olevaisista mitään
käsitystä eikä huoltakaan. Sillä heissä on miehiä viisaudessaan
sotkemaan kaikki yhteen ja kumminkin saattamaan olla itsellensä
mieliksi. Vaan sinä, jos olet noita oikeita filosofeja, teet luullakseni
minun sanaini mukaan."

"Aivan totta puhut", vastasivat Kebes ja Simmias yht'aikaa.

_Ekhekrates_. Ja, Zeyn kautta, ihan todenmukaisesti, Faidoni; sillä
minusta näyttää Sokrates näitä puhuneen niin ihmeellisen selvästi, että
vähälläkin järjellä varustettu voi ne käsittää.

_Faidoni_. Ihan niin, Ekhekrates; ja siltäpä näytti kaikkien
läsnäolevaisten mielestä.

_Ekhekrates_. Niinpä meidänkin poissaolevaisten, kun nyt näitä kuulemme.
L. Mutta mistäs sitten puhuttiin?

_Faidoni_. Kun olimme hänelle nämä myöntäneet ja tunnustaneet, että
jokainen idea on jotain todella olevaa ja että kaikki muu olevaiset
saamalla näistä osaa myöskin näistä saavat nimityksensä, silloin,
muistaakseni, Sokrates senjälkeen kysyi: "Jos siis nämä näiksi
tunnustat, etköhän silloin, kun sanot Simmiaan Sokratesta suuremmaksi,
mutta Faidonia pienemmäksi, etköhän silloin", kysyi hän, "sano
Simmiaassa olevan näitä molempia: sekä suuruutta että pienuutta?"

"Sanon kyllä."

"Kuitenkin tunnustanet, ett'ei tuo Simmiaan suuruus Sokrateen suhteen
ole todenperästä niin käsitettävä, kuin sanat kuuluvat? Sillä Simmias ei
suinkaan mahtane olla suurempi sen kautta, että hän on Simmias, vaan sen
suuruuden kautta, joka hänellä on; eikä myöskään siitä syystä olla
Sokratesta suurempi, että Sokrates on Sokrates, vaan siitä syystä, että
Sokrateella on pienuutta tuon toisen suuruuden suhteen."

"Totta."

"Toiselta puolen taas Faidoni ei sentähden ole Simmiasta suurempi, että
Faidoni on Faidoni, vaan siitä syystä, että Faidonilla on suuruus
Simmiaan pienuuden suhteen."

"Niin on."

"Täten voi siis Simmiaasta sanoa, että hän on sekä pieni että suuri, hän
kun on kumpaistenkin keskivälillä, siten näet, että hän toisen
suuruudelle antaa tilaisuuden olemaan hänen pienuuttaan suurempi, toista
vastaan taas panee oman suuruutensa, joka on toisen pienuutta suurempi."
Sitten lisäsi hän hymyillen: "taidanpa mielestänne puhua yhtä tyystin,
kuin jos olisi kysymys suostumuskirjasta, mutta asian laita kumminkin
lienee semmoinen, kuin sanoin." – Tämä myönnettiin. – "Mutta siitä
syystä minä niin tyystisti puhun, koska tahtoisin, että sinulla olisi
sama ajatus kuin minullakin. Minun ajatukseni on, näet, se, ett'ei
ainoastaan suuruus itse koskaan voi samalla olla suuri ja pieni, vaan
ett'ei myöskään meissä ilmaantuva suuruus koskaan itseensä ota pienuutta
eikä taivu sortumaan sen alle, vaan että kahdesta toinen aina on
tapahtuva, että nimittäin toinen, kun sen vastakohta, pienuus, lähestyy,
joko pakenee ja peräytyy, taikka, tämän lähetessä, häviää. Mutta jos se
pysyy paikallaan ja itseensä ottaa pienuuden, niin se ei voi muuta olla,
kuin mitä se oli, samaten kuin minäkin, itseeni otettuani ja saatuani
pienuutta, vielä ollen se, mikä olen, olen tuo sama pienoinen; kun sitä
vastoin tuo toinen, itse suuruus, ei ole semmoisenaan rohjennut pienenä
olla. Samalla tavoin ei tahdo meissä ilmaantuva pienuuskaan koskaan
joutua suureksi taikka olla suurena, eikä myöskään mikään muu
vastakohta, niinkauan kuin se on mitä oli, joutua vastakohdakseen taikka
olla vastakohtanansa, vaan se semmoisessa tapauksessa joko väistyy
taikka häviää."

"Ihan niin minusta näyttää", sanoi Kebes.

LI. Tämän kuultuansa sanoi joku – en tarkoin muista ken se olikaan –:
"Mutta, Jumalain kautta! emmekö edellisissä puheissamme oikeaksi
myöntäneet juuri sen vastakohtaa, minkä nyt myönnämme, nimittäin, että
suurempi syntyy pienemmästä ja pienempi suuremmasta, ja että juuri se
oli vastakohtien synty, että vastakohdat syntyvät vastakohdista? Nyt
taas näyttää minusta, ikään kuin sanoisimme, ett'ei näin ole ensinkään
laita."

Sokrates, joka oli häneen päin kääntänyt päätään, sanoi, tämän
kuultuansa:

"Miehen tavalla tämän muistutuksesi teit, mutta et huomaa eroitusta nyt
ja silloin puhuttujen välillä. Silloin, näet sä, sanottiin, että
vastakohtaisesta kappaleesta syntyy vastakohtainen kappale, nyt taas
ett'ei itse vastakohta semmoisena koskaan voi itsellensä vastakohdaksi
tulla, eipä vastakohta itse olennoltaan eikä myöskään meissä ilmaantuva
vastakohtaisuus. Silloin, veljeni, puhuttiin semmoisista, joilla ja
joissa oli vastakohtia ja me annoimme niille vastakohtien nimet, mutta
nyt puhumme itse vastakohdista, semmoisinaan, joidenka läsnäolo antaa
kullekin nimitetylle kappaleelle hänen nimensä. Näistä me sanomme,
ett'eivät he koskaan tahdo ottaa toisistaan syntyäksensä."

Ja samalla katsoen Kebeesen hän sanoi:

"Kun ei vaan jokin siitä, mitä tämä puhui, olisi saanut sinuakin, Kebes,
hämmennyksiin?"

"Ei suinkaan", vastasi Kebes; "kuitenkaan en tahdo väittää, ett'ei moni
seikka minua hämmennä."

"Siitä me siis ilman mutkitta olemme sopineet", sanoi Sokrates, "ett'ei
itse vastakohta koskaan voi itsellensä vastakohdaksi tulla."

"Täydelleen", sanoi Kebes.

LII. "Tarkkaapa vielä seuraavaakin", sanoi Sokrates, "myönnätkö minulle
senkin. Löytyykö mitään, jota lämpimäksi ja kylmäksi sanot?"

"Löytyy."

"Ovatko nämä ehkä samaa kuin lumi ja tuli?"

"Eivät suinkaan, Zeyn kautta!"

"Vaan lämmin on jotain toista kuin tuli, – ja kylmä on jotain toista
kuin lumi?"

"Niin kait."

"Sinun ajatuksesi on luullakseni siis, ett'ei lumi koskaan voi, lumena
ollen, vastaanottaa lämpimää ja samassa vielä olla mitä oli, nimittäin
lunta ja lämpimää, vaan että se, kuten edellisissä sanoimme, jos lämmin
sitä lähenee, väistyy taikka häviää."

"Kaiketikin."

"Ja että tuli taas väistyy taikka häviää, jos kylmyys esille ryntää, se
kun ei koskaan uskalla vastaanottaa kylmyyttä ja samassa vielä olla mitä
oli, nimittäin tulena ja kylmänä."

"Totta puhut", sanoi Kebes.

"Muutamain näiden laita on", jatkoi Sokrates, "semmoinen, ett'ei
ainoastaan itse idea itsellensä ikiajoiksi vaadi omaa nimeänsä, vaan
että näin on laita myöskin jonkin muun, jok'ei ole itse idea, vaan joka
aina, niinkauan kuin se on olemassa, on idean tapainen. Tämä käypi
luullakseni selvemmäksi sen kautta, mitä vielä tulen puhumaan.
Epätasainen esimerkiksi, eiköhän se saa ikuisesti pitää sitä nimeä,
jolla me sitä nimitämme, eikö niin?"

"Tosiaan."

"Onko nyt näin laita ainoastaan epätasaisen, vai – tätä, näet,
tarkoittaa kysymykseni – löytyykö jotain muutakin, joka ei ole samaa
kuin epätasainen, mutta jota kuitenkin täytyy nimittää paitsi sen omalla
nimellä myöskin tuolla toisella (epätasaisuuden) nimellä, syystä että se
luonnoltaan on semmoinen, ett'ei sitä koskaan voi epätasaisesta
eroittaa? Tämmöinen on esimerkiksi kolmeuden ja monen muun laita.
Tarkkaapa tuota kolmeutta; eikö se sinun mielestäsi aina ole kutsuttava
paitsi omalla nimellään myöskin epätasaisuuden nimellä, vaikk'ei
epätasaisuus ole sama kuin kolmeus. Ja kuitenkin on laita tämmöinen sekä
kolmiluvun ja viisiluvun ja puolen kaikista luvuista, että niistä
jokainen, vaikk'ei se ole yhtä kuin epätasainen, kumminkin aina on
epätasainen. Kaksiluku taas ja neljäluku sekä tuo toinen lukujen sarja,
vaikk'eivät ole yhtä kuin tasainen, niin ne kuitenkin kaikki ovat
tasaisia. Myönnätkö tätä vai et?"

"Mitenpä en tuota myöntäisi", vastasi hän.

"Huomaapa nyt", sanoi Sokrates, "mitä tällä tahdon selville saattaa. Se
on se, ett'eivät ainoastaan nuo vastakohdat näy toisiaan ottavan
vastaan, vaan ett'eivät myöskään ne, joilla, olemattakin toistensa
vastakohtia, kuitenkin on jotain vastakohdan tapaista, ett'eivät
nämäkään näy vastaanottavan sitä ideaa, joka on heissä olevalle idealle
vastakohtainen, vaan jos tämä yrittää heihin tunkeuda, ne joko häviävät
taikka peräytyvät. Vai eikö meidän ole täytymys sanoa, että kolmiluku
pikemmin häviäisi taikka kärsisi mitä tahansa, ennenkuin se, kolmena,
ottaisi muuttuaksensa tasaiseksi?"

"Totta."

"Eikä sittenkään kaksi ole kolmen vastakohtana", sanoi Sokrates.

"Eipä olekaan."

"Siis eivät ideat ole ainoat, jotka eivät kärsi vastakohtien ryntäystä
toisiansa vastaan, vaan monien muidenkin vastakohtaisten on laita sama."

"Ihan totta", vastasi Kebes.

LIII. "Tahdotko nyt, että me, jos muutoin siihen kykenemme, määräämme,
mitä lajia nämä ovat?" kysyi Sokrates.

"Mielelläni."

"Eivätköhän nämä, Kebes, ole semmoisia, jotka pakoittavat kaikkia niitä,
jotka joutuvat heidät valtaansa, säilyttämään ei ainoastaan omaa
ideaansa, vaan aina myöskin jotain vastakohdan tapaista?"

"Mitä tarkoitat?"

"Sitä, jota äsken puhuimme. Sillä tiedäthän, että kaiken sen, minkä
tahansa kolmeuden idea on vallannut, täytyy olla ei ainoastaan kolmen
vaan myöskin epätasaisen?"

"Aivan."

"Tähän nyt, sitä tässä väitämme, ei voi koskaan tulla se idea, joka on
vastakohtainen tuolle toiselle idealle, joka tämän vaikutti."

"Eipä kyllä."

"Mutta se, joka tämän vaikutti, oli epätasaisuuden idea?"

"Oli kuin olikin."

"Mutta tämän vastakohtanahan on tasaisuuden idea?"

"On."

"Kolmeen ei siis koskaan pääse tasaisuuden idea."

"Ei ensinkään."

"Osatonna tasaisuudesta on siis kolmiluku?"

"Osatonna."

"Kolmiluku on niinmuodoin epätasainen."

"Niin on."

"Mitä nyt tulee noihin määrättäviimme, nimittäin minkälaisia ne ovat,
jotka, ehk'eivät ole jollekin toiselle vastakohtia, kuitenkaan eivät
siedä vastaanottaa tuota toista vastakohtana, kuten esimerkiksi on laita
kolmiluvun, joka, ehk'ei se ole tasaisen vastakohta, kuitenkaan ei siedä
tätä (tasaisuutta) vastaanottaa syystä, että se, kolmiluku, aina
myötänsä tuo jotain tuolle toiselle vastakohdan kaltaista, samaten kuin
kaksiluku myötänsä tuo jotain epätasaiselle vastakohtaista ja tuli
myötänsä tuo jotain kylmälle vastakohtaista ja monet muut samaten –
niin mietipä nyt, määritkö niitä siten, ett'ei ainoastaan vastakohta
siedä vastaanottaa suoraa vastakohtaansa, vaan siten, ettei myöskään se,
joka myötänsä tuo jotain sille vastakohtaista, johonka se käypi, ett'ei
tämäkään myötänsä-tuoja koskaan siedä vastaan ottaa tuon
myötänsä-tuodun, vastakohtaa.[49] Saata se uudestaan mieleesi; sillä
haitaksi ei ole, jos sitä useinkin kuulemme. Viisiluku ei siedä vastaan
ottaa tasaisen aatetta, eikä myöskään siedä kymmenluku, joka on viiden
kaksinkertaisuus, vastaanottaa epätasaisuuden aatetta. Tämä
kaksinkertaisuus on itse vastakohtana jollekin toiselle, kuitenkaan se
ei siedä epätasaisuuden aatetta; niinpä myöskään puolitoista (1 1/2) ja
muut semmoiset, esimerkiksi puoli (1/2), kolmas osa (1/3) ja kaikki
senkaltaiset, eivät nekään siedä kokonaisuuden aatetta, jos muutoin
seuraat ja olet yhtä mieltä minun kanssani."

"Aivan yhtä mieltä olen ja seuraan", sanoi Kebes.

LIV. "Kerro minulle nyt uudestaan alusta alkaen", jatkoi Sokrates,
"mutta älä anna samanlaista vastausta, mitä minä kysyn, vaan jotakin
muuta, minua jälitellen. Näin puhun siitä syystä, että minä tuon varman
vastauksen rinnalla, jonka edellisiin puheisini sain,[50] huomaan
saavamme vast'ikään puhuttujen johdosta toisenkin varmuuden. Sillä jos
nyt minulta kysyt, mitä ruumiissa pitää oleman, että se lämpöisenä
olisi, niin en enää anna sinulle tuota varmaa ja yksinkertaista
vastausta: lämpimää, vaan vastapuhuttujen johdosta olen minä sinulle
antava sen hienomman vastauksen, että siinä pitää oleman tulta. Niinpä
en myöskään kysymykseesi, mitä ruumiissa pitää oleman, että se olisi
sairaana, vastaa, että siinä pitää sairautta oleman, vaan kuumetta; ja
jos kysyt, mitä jossakin luvussa pitää oleman, että se tulisi
epätasaiseksi, niin en vastaa, että siinä pitää oleman epätasaisuutta
vaan ykseyttä, ja samaten muissakin. Mietipä, ymmärrätkö jo täysin, mitä
tarkoitan."

"Ihan täysin", sanoi hän.

"Vastaa minulle siis", sanoi Sokrates, "mitä pitää ruumiissa oleman,
että se olisi elävänä?"

"Sielu kait", vastasi Kebes.

"Onko aina näin laita?"

"Mitenkä muuten?" vastasi Kebes.

"Sielu siis aina myötänsä tuo elämää sille, jonka se valtaansa ottaa?"

"Tuo tosiaankin."

"Löytyykö jotain elämälle vastakohtaista vai ei?"

"Löytyy."

"Mikä?"

"Kuolema."

"Sielu ei siis koskaan voi vastaanottaa mitään vastakohtaista sille,
jota se myötänsä tuo, niinkuin ennen puhuttujen johdosta on
tunnustettu?"

"Toden perästä", sanoi Kebes.

LV. "Vielä: joka ei siedä tasaisuuden aatetta, miksi sitä sanomme?"

"Epätasaiseksi", sanoi Kebes.

"Miksi taas sitä, joka ei siedä oikeutta ja taidetta?"

"Epä-oikeaksi ja epä-taiteelliseksi."

"Olkoon; mutta miksi sanomme sitä, joka ei siedä kuolemaa?"

"Kuolemattomaksi", sanoi hän.

"Sielu, sehän ei siedä kuolemaa?"

"Ei."

"Kuolematon on siis sielu?"

"Kuolematon."

"Hyvä", sanoi Sokrates; "saammeko siis tuon sanoa todistetuksi? vai
miten sinusta näyttää?"

"Ihan kylliksi todistetuksi, Sokrates!"

"Entä vielä, Kebes", sanoi Sokrates: "jos nyt epätasaisen olisi täytymys
olla häviämättömän, voisiko kolmiluku muuta olla kuin häviämätön?"

"Ei suinkaan."

"Jos taas lämpimättömän olisi täytymys olla häviämättömän, eiköhän
silloin lumi, jos joku sitä vastaan panisi lämpöä, lumena ollen
peräytyisi eheänä ja sulamattomana? sillä hävitä se ei voisi eikä
myöskään paikallaan pysyen vastaanottaa lämpimää."

"Totta puhut", sanoi Kebes.

"Samaten luullakseni myöskin, jos epäkylmä olisi häviämätön ja joku
veisi jotain kylmää tulehen, niin tuli ei sammuisi eikä häviäisi, vaan
eheänä syrjäytyisi ja pakenisi."

"Välttämättömästi."

"Mutta eikö meidän täydy sanoa samaa kuolemattomuudestakin?" sanoi
Sokrates; "jos kuolematon myöskin on häviämätön, niin mahdotonhan on
sielun hävitä, kun kuolema tulee; sillä sen mukaan, mitä ennen olemme
sanoneet, se ei voi kuolemata vastaan ottaa eikä kuolleena olla, samalla
tavoin kuin sanoimme, ett'ei kolmiluku, yhtä vähän kuin epätasainenkaan,
voi tasaiseksi tulla, eikä liioin tuli, eikä tulessa oleva lämpö, voi
kylmäksi tulla. Mutta, voisi joku sanoa, mikä estää sitä, että,
vaikk'ei, kuten olemme tunnustaneet, epätasainen voi tasaisen lähetessä
tulla tasaiseksi, se kuitenkin häviää ja tasainen astuu sen sijaan? Sitä
vastaan, joka näin sanoo, emme voisi väittää, ett'ei se häviäkään, sillä
epätasainen ei ole häviämätön. Jos tämä meille myönnettäisiin, olisi
meidän helppo väitellä, että, jos tasainen lähenisi, epätasainen ja
kolmiluku vetäytyvät pakosalle, ja samaa voisimme väittää tulesta ja
lämpeydestä ja kaikista muista."

"Niinpä kyllä."

"Jos meille siis, mitä kuolemattomaan tulee, myönnetään, että se myöskin
on häviämätön, eikö sielu silloin olisi yhtä hyvin häviämätön kuin
kuolematonkin? jos ei, niin silloin tarvitsemme uutta todistusta?"

"Mitä tähän tulee, niin ei ainakaan tähän mitään uutta todistusta
tarvita", sanoi Kebes; "sillä tuskinpa olisi mitään häviämätöntä, jos
kuolematon ijankaikkisena olisi häviön alainen."

LVI. "Jumalasta siis", sanoi Sokrates, "ja itse elämän aatteesta ja
muusta kuolemattomasta tunnustanevat luullakseni kaikki, ett'eivät ne
koskaan häviä."

"Kaikki, totta Zey! sen tunnustavat", sanoi hän, "kaikki ihmiset ja,
minun arvellakseni, vielä enemmin kaikki Jumalat."

"Koska kuolematon myöskin on katoamaton, eikö siis sielukin, jos se
muutoin on kuolematon, ole katoamaton?"

"Ihan täytymyksestä."

"Kun siis kuolema ihmiseen iskee, kuolee, kuten näkyy, ihmisen kuolon
alainen osa, mutta kuolematon puoli väistyy kuolemata ja lähtee pois
tervennä ja turmeltomatonna. Varmempi, kuin mikään muu, on, Kebes, siis,
että sielu on kuolematon ja katoamaton, ja toden perästä siis elävät
meidän sielumme Hadeksessa."

"Ei ainakaan minulla ole mitään virkkaamista tätä vastaan, Sokrates,
enkä voi missään kohden todistuksiasi epäillä; mutta jos Simmiaalla tai
jollain muulla on mitään sanomista, niin parasta on, ett'ei hän vaiti
ole. Sillä jos joku haluaa näistä joko puhua tahi kuulla, niin, enpä
tiedä toista tilaisuutta, mihin voisi sen lykätä, kuin tämä nyt käsissä
oleva."

"Minäkään puolestani", sanoi Simmias, "en voi, sanottujen johdosta,
missäkään kohden olla epäileväinen; mutta sen aineen suuruuden tähden,
josta tässä on puhe, ja tuohon inhimilliseen heikkouteen katsoen, täytyy
minun vielä puolestani olla epäilyksissä puhuttujen suhteen."

"Eikä siinä kyllin, Simmias", sanoi Sokrates; "vaan muutoinkin puhut
oikein, ja meidän tulee tarkemmin tutkia ensimäisiä otaksumiamme, jospa
nämä teidän mielestänne tuntuvatkin luotettavilta; ja kun näitä olette
tarkoin tutkineet, niin voitte seurata todistuksen johtoa sen mukaan,
kuin ihmisen on mahdollinen sitä seurata; ja jos tämä teille selväksi
tulee, silloin ette sen ulompata ole todistuksia etsivät."

"Totta on, mitä puhut", sanoi hän.[51]

LVII. "Mutta", jatkoi Sokrates, "ihan täydestä syystä on, te miehet, se
seikka mietittävä, että, jos sielu on kuolematon, sen on tarvis huolta
ja hoitoa ei ainoastaan tätä aikaa varten, jota me elämän ajaksi
sanomme, vaan kaikkea aikaa varten, ja nythän näyttäneekin vaara
peloittavalta, jos ken tämän laiminlyöpi. Sillä jos kuolema olisi ero
kaikesta, niin olisi se pahoille ihmisille onnellinen keino täten päästä
vapaaksi ruumiista ja sielun kanssa myöskin heidän pahuudestaan; mutta
nyt sielu näkyy olevan kuolematon, niin ei ole sillä mikään muu pääsy
pahuudesta eikä muu pelastus kuin pyrkiminen tulla niin hyväksi ja
viisaaksi kuin suinkin. Sillä muuta ei sielu ota mukaansa Hadekseen
lähtiessään, kuin kasvatuksensa ja sivistyksensä, ja näiden sanotaan
suuresti joko auttavan taikka vahingoittavan kuollutta heti hänen
matkansa alussa tuonne alas. Kun, näetten, ihminen on elämänsä
täyttänyt, niin sanotaan hänen daimoninsa elikkä suojelushenkensä,[52]
joka hänen elossa ollen sai hänet osakseen, nyt rupeavan häntä viemään
erääsen paikkaan, johon kaikki kokoontuvat tullakseen tuomituiksi ja
josta he sitten kulkevat Hadekseen sen johtajan kanssa, jolle on käsky
annettu viedä sinne nuo täältä lähteneet. Kun he siellä ovat saaneet,
mitä heidän saada tuli, ja siellä viipyneet sen ajan, minkä heidän
viipyä tuli, saattaa heidät taas toinen johtaja tänne takaisin monien ja
pitkien aikakausien kautta. Mutta heidän matkansa ei ole semmoinen, kuin
Aiskhylon Telefo arvelee; tämä, näet, sanoo suoran polun vievän
Hadekseen, mutta minusta se ei näytä suoralta eikä yhdeltä. Silloinhan
ei tarvittaisikaan oppaita, sillä jos löytyisi yksi ainoa tie, niin
eihän kukaan voisi mihinkään eksyä. Mutta nyt siellä näkyy olevankin
monta risti- ja mutkatietä, päättääkseni niistä pyhistä tavoista ja
menoista, joita meidän on tapana täällä maan päällä toimittaa. Siveä ja
viisas sielu seuraa johtajaansa eikä ole olostaan tietämättä, mutta se
sielu, joka himollisesti ruumista ikävöitsee, niinkuin edellisissä olen
puhunut, se pitkiä aikoja ympäri ajelehtii, haluten ruumista ja näkyvää
maailmaa, ja vasta paljon vastarintaa tehtyänsä ja paljon kärsittyänsä
se vaivalla ja väkivallalla joutuu sieltä pois, tuon siihen määrätyn
johtajan viemänä. Kun sielu nyt tulee sinne, missä muutkin ovat, ja se
on puhdistamaton sekä semmoista tehnyt, että joko hirmuiset murhat sitä
vaivaavat taikka se on muuta semmoista aikaansaattanut, joka tämän
kanssa on yhdenlaatuista taikka joka kuuluu yhdenlaisten sielujen
tekoihin, silloin kaikki muut sielut tätä pakenevat ja kääntyvät pois
eivätkä tahdo olla sen matkakumppanina eikä saattajana, ja se ajelehtii
ympäri kaiken neuvottomuuden alaisena, siksi että jotkut ajat ovat
ohitse menneet, joittenka kuluttua se täytymyksestä viedään sille
sopivaan asuntoon. Mutta se sielu, joka puhtaasti ja kohtuudella on
elämänsä täyttänyt, se saa jumalia saattajikseen ja johtajikseen ja asuu
siinä paikassa, joka itsekullekin sopiva on."

LVIII. "Mutta monet ja ihmeelliset ovat maan paikat, eikä olekaan itse
maa semmoinen ja niin suuri, kuin sitä arvelevat ne, joitten on tapa
maasta puhua, sen vakuutuksen saatti minulle muuan."

Simmias tähän sanoi:

"Mitä tällä tarkoitat, Sokrates? Maasta olen minäkin paljon kuullut,
vaan en sitä, mistä sinä tulit vakuutetuksi. Mielellänipä siis tuota
kuulisin."

"Mitään Glaukon taitoa tosiaankaan, Simmias, ei mielestäni tarvita tämän
kertomiseen; mutta todeksi näyttää, että niin on laita, se on minusta
vaikeampi, kuin että Glaukonkaan taito siihen riittäisi[53]; ja osaksi
minä ehk'en olisikaan siihen kykenevä, osaksi taas, jospa siihen
kykenisinkin, niin luullakseni minun elämäni ei riittäisikään, Simmias,
semmoisen puheen pituuteen. Mutta mikään ei estä minua puhumasta maan
muodosta, minkälainen se minun vakuutukseni mukaan on, sekä sen eri
paikoista."

"No niin," sanoi Simmias, "tämä onkin kylliksi."

"Vakuutettu siis olen," jatkoi Sokrates, "ensiksikin siitä, että, jos
maa on ympyräinen ja sijaitsee avaruuksien keskipaikassa, se, paikallaan
pysyäksensä, ei tarvitse ilmaa eikä muuta senkaltaista ulkopuolista
hätäkeinoa, vaan että taivaslaen kaikenpuolinen yhtäläisyys itsensä
kanssa ja maan tasapaino ovat kylliksi pitämään sitä paikallaan. Sillä
jos tasapainossa oleva kappale on pantu yhtäläisen paikan keskelle, niin
se ei voi enemmin taikka vähemmin mihinkään päin siirtyä, vaan yhdellä
kohdalla ollen se pysyy siirtymättä. Tästä nyt ensiksikin olen
vakuutettu."

"Ja ihanpa oikein," sanoi Simmias.

"Vieläkin," sanoi Sokrates, "olen vakuutettu siitä, että maa on jotain
sangen suurta ja että me, jotka asumme Fasis-virrasta aina Herkuleen
pylväisin saakka, asumme aivan pienessä maan osassa meren ympärillä,
ikään kuin muuriaiset ja sammakot lammen ympärillä, ja että monet muut
muualla asuvat maan monilukuisissa paikoissa[54]. Joka paikassa ympäri
maan pintaa löytyy, näet, monta ja niin muotonsa kuin suuruutensakin
puolesta monenlaisia syvennyksiä, johon vesi ja sumu ja ilma ovat
yhteentulvailleet; mutta itse maa sijaitsee puhtaana tuossa puhtaassa
taivaan avaruudessa, jossa sijaitsevat tähdetkin, ja jota useimmat
niistä, joittenka on tapa näistä puhua, sanovat etheriksi eli
yli-ilmaksi, jonka pohja-sakona ovat nuo vesi, sumu ja ilma, jotka aina
juoksevat maan syvennyksiin. Siitä tietämättämme me siis maan
syvennyksissä asumme ja luulemme asuvamme ylhäällä maan päällä, juuri
kuin jos joku, asuen keskellä meren syvyyttä, luulisi asuvansa meren
pinnalla ja, nähdessään veden kautta auringon ja muut tähdet, luulisi
meren olevan taivaan, mutta raskautensa ja heikkoutensa tähden ei
koskaan pääsisikään meren pinnalle, eikä, merestä ylös sukeltaen ja
kohoten täkäläiseen paikkaan asti, koskaan olisi nähnyt eikä myöskään
toiselta nähneeltä koskaan kuullutkaan, kuinka paljon puhtaampi ja
kauniimpi täällä on kuin heillä siellä. Näin ihan juuri käy meidänkin.
Sillä asuen jossakin maan syvennyksessä luulemme asuvamme maan päällä ja
kutsumme ilmaa taivaaksi, ikäänkuin jos tähdet liikkuisivat tämän
taivaana olevan ilman läpi. Tämä on ihan samaa laatua; heikkoutemme ja
raskautemme tähden emme jaksa nousta ilman rajoille. Mutta jos joku
tulisi ilman äärimmäisiin ääriin, ja siivillä varustettuna voisi tuonne
ylhäälle lentää, niin saisi hän, samalla tavoin kuin merestä ylös
sukeltavaiset kalat näkevät täkäläisiä oloja, hänkin nähdä sikäläisiä,
ja jos hänen luontonsa kestäisi niitä nähdä, niin hän tulisi tuntemaan,
että siellä se todenperäinen taivas onkin, siellä todellinen valkeus ja
todellinen maa. Sillä, tämä maa ja kivet ja kaikki paikat ympärillämme
ovat läpiturmeltuneet ja rikki kalvetut, kuten meressäkin suolan tähden
on kaiken laita; meressä ei kasva mitään, joka ansaitsesi mainitsemista,
eikä sanalla sanottu siellä löydy mitään täydellistä, vaan juovia ja
hiekkaa ja mahdottoman paljon mutaa ja likaa löytyy siinä, missä vaan
maata on, mutta eipä mitään, joka ansaitsisi verratakaan niihin
kauneuksiin, joita meillä on. Ilmaumat taas tuolla ylhäällä mahtanevat
vielä suuremmassakin määrässä erota meidän kauneuksista. Ja jos tässä
sopii kaunis satu, niin ansaitsee, Simmias, kuulla, minkaltaiset maan
aineet taivaan alla oikeastaan ovat."

"Tosiaankin mielellämme me, Sokrates, kuulisimme tuon sadun," sanoi
Simmias.

LIX. "Ensiksikin siis, minun ystäväni," jatkoi Sokrates, "sanotaan,
että, jos joku tuolta ylhäältä katselisi maata, se näyttäisi ihan
samankaltaiselta, kuin nuo kahdestatoista erivärisestä nahkapalasesta
tehdyt pallit, kirjavalta ja varustetulta erivärisillä väreillä, joista
ne värit, joita maalaajat täällä käyttävät, ovat ikäänkuin mukaelmia.
Mutta siellä ylhäällä on koko maa tämmöisillä väreillä varustettu,
vieläpä paljon loistavammillakin ja puhtaammillakin väreillä, kuin nämä
täällä. Osaksi se nimittäin on purppuranpunainen ja kauneudeltaan
ihmeteltävä, osaksi kullanvärinen, osaksi taas valkea, valkeampi kipsiä
ja lunta, ja samoin myös varustettu muillakin väreillä, jopa paljon
monenkaltaisemmilla ja kauniimmillakin, kuin mitä me olemme nähneet.
Sillä itse nämäkin maan syvennykset, jotka ovat täynnänsä vettä ja
ilmaa, aikaansaavat jonkunnäköisen värin, loistaen noiden korkeampain
värien kirjavuudessa, niin että koko maa siten saa yhtenäisen kirjavan
kauniin näyn. Tämän tänkaltaisen maan päällä kasvavat luonnon laadun
mukaan kaikki kasvit, puut, kukat ja hedelmät; samaten on myöskin saman
luonnon laadun mukaan vuorilla ja kivillä heidän sileytensä,
läpikuultavaisuutensa ja kauniimmat värinsä. Osia näistä kivistä ovat
nuo täälläkin löytyvät, meille niin mieluiset pienet kivet, esimerkiksi
karneolit, jaspiskivet, smaragdit ja muut semmoiset; mutta siellä ovat
kaikki ilman poikkeuksetta yhtä kauniit, jopa vielä kauniimpiakin. Ja
syynä tähän on se, että kivet siellä ovat puhtaat, eivätkä ole, niinkuin
täkäläiset, rikki-kalvetut ja läpiturmeltuneet tänne yhteenjuoksevasta
vedestä, levenevästä mädästä ja suolasta, jotka kiville ja maalle ja
yleisesti sekä eläville että kasville tuottavat rumuutta ja vikoja. Itse
maa on kaunistettu näillä kaikilla, vieläpä kullalla ja hopealla ja
muulla senkaltaisella. Sillä nämä kaikki ovat siellä runsaassa määrässä
nähtävinä, monenlukuisina ja suurina sekä useassa paikoin maata, niin
että maa kokonaisuudessaan on kauniina näkönä autuaallisten katsojain
katsottavana. Eläimiä siellä löytyy monenlaisia ja ihmisiä, joista
muutamat asuvat keskellä maata, toiset ilman ympärillä, niinkuin me
asumme meren ympärillä, toiset taas mannermaan likellä olevissa
saarissa, joiden ympäri ilma virtailee; sanalla sanoen, mitä vesi ja
meri meille ja meidän tarpeisimme nähden on, se on heille ilma, ja mitä
meille ilma on, se on heille etheri. Vuodenajoilla on semmoinen
lämpömäärä, että asukkaat pysyvät taudeista vapaina ja elävät paljoa
pitemmän ajan, kuin täkäläiset ihmiset, ja näyn, kuulon, haistin sekä
kaikkien tänkaltaisten kautta eroavat he meistä yhtäpaljon, kuin,
puhtauteen katsoen, ilma eroaa vedestä ja etheri ilmasta. Heillä on
myöskin jumalien asunto-paikkoja ja temppeleitä, joissa jumalat
todenperästä ovat asumassa; he saavat jumalien ääniä kuulla, niiden
ennustuksia ja ilmestyksiä havaita ja kanssakäymistäkin niiden kanssa
harjoittaa; auringon, kuun ja tähdet he näkevät semmoisina, kuin ne
todellisuudessa ovat, ja kaikki heidän muu onnellisuutensa on näiden
mukainen.

LX. Tämänkaltainen on siis koko maa ja sen ympäristö. Mutta mitä noihin
syvennyksiin tulee, niin löytyy maassa ja ympäri koko maata monta
semmoista paikkaa, joista muutamat ovat syvemmät ja aukeammat kuin se,
jossa me asumme, toiset syvemmät ja suultaan pienemmät kuin meidän
asuntopaikkamme, toiset taas ovat syvyydeltään tätä matalammat ja
laajemmat. Kaikki nämä ovat maan alla moninaisessa yhteydessä toistensa
kanssa ahtaimpain ja laajempain läpien kautta ja niillä on laskunsa,
joittenka kautta paljon vettä juoksee toisista toisiin ikäänkuin
sekoitus-maljoihin ja siellä, maan alla, löytyy mahdoton paljous
ijäti-juoksevia virtoja ja lämpimiä sekä kylmiä vesiä, paljon tulta ja
suuria tuli-virtoja sekä monta märjän liman virtaa, joko puhtaampaa tahi
likaisempaa, samaten kuin Sikeliassa nuo ennen laava-virtaa
purskuavaiset Hede-virrat ja itse laava-virta. Nämä virrat täyttävät
kaikki ne paikat, joittenka läpitse ja ympäri ne kunakin kertana
sattuvat kulkemaan. Kaikki tämä liikkuu ylös ja alas ikäänkuin löytyisi
maan alla joku keinu-kone. Tämä kone on luonnoltaan ehkä tämmöinen. Yksi
näistä maan kuljuista on sekä muutoin suurin että myöskin koko maan läpi
läväisty, se sama, josta Homero puhuu, kun sanoo[55]:

      "Kauas tuonne pois, joss' on Manalass' syvin kulju,"

ja jota sekä hän että useat muutkin runoilijat muutoin kutsuvat
Tartaroksi. Tähän kuljuun laskevat kaikki virrat yhteen ja juoksevat
tästä taas takaisin; ja itsekukin niistä muuttuu senkaltaiseksi,
minkäkaltainen se maa on, jonka kautta ne juoksevat. Mutta syy siihen,
että kaikki virrat täällä tulvaavat ulos ja sisään takaisin, on se,
ett'ei tällä märjällä ole tukea eikä pohjaa. Se väikkyy ja läikkyy
ylös-alas, ja samaten tekee ilma ja tuuli sen ympärillä; sillä ne
seuraavat vesitulvaa, kun se syöksee milloin tuolle milloin tälle
puolelle maata. Ja samaten kuin hengehtiessämme ilma käy ulos ja
jällensä sisään, samaten joutuu siellä ilma tulvan kanssa liikkeelle ja
aikansa ulos- ja sisään-syöksyessään hirmuisia ja vallattomia myrskyjä.
Kun siis vesi esiin syöksyessään tulvaa siihen paikkaan, jota
alapuoliseksi sanotaan, niin juoksee se maan kautta sikäläisiin
virtoihin ja täyttää ne paikat siellä samalla tapaa, kuin astia
pumppaamalla täytetään; ja kun se taas sieltä vetäypi ja tänne syöksee,
täyttää se taas tämänpuoliset virrat, ja täytettyinä nämä juoksevat
ojanteensa ja maan kautta, ja kulkien kaikki niihin paikkoihin, joihin
heidän tiensä vievät, muodostavat ne täten meriä ja järviä, jokia ja
lähteitä. Täältä ne uudestaan sukeltavat maan alle, ja kuljettuansa,
muutamat kaukaisempain ja useampain, toiset pienempäin ja läheisempäin
paikkain ympäri, laskeuvat he jälleen Tartaroon, muutamat paljonkin,
toiset vaan vähän alemmalle, kuin mistä läksivät, mutta kaikki ne
kumminkin alemmalle lähtöpaikkaansa laskeuvat. Muutamat juoksevat ulos
vastaisella puolella sitä, missä laskeuivat, toiset taas samalla puolen;
onpa niitä semmoisiakin, jotka kulkevat kokonansa ympyrässä, ja jotka,
kierrettyään yhden taikka useammankin kerran maan ympäri kuin käärmeet,
jälleen laskeuvat, päästyänsä niin syvälle kuin suinkin. Mahdollista on,
näet, tunkeuda kummallakin puolen alas ainoastaan maan keskustaan asti,
vaan ei edemmäksi; sillä jos edemmäksi yrittävät, niin käypi kummankin
virran ihan päinvastoin.

LXI. Monta monituista näitä virtoja sekä suuria että monenlaisia on
olemassa; mutta näitten monien joukossa löytyy neljä eri virtaa, joista
suurin ja laveimmassa ympyrässä juokseva on niin kutsuttu Okeano-virta.
Vastapäätä tätä ja tälle vastaisessa suunnassa juoksee Akheroni, joka
virtaa autioitten paikkojen läpitse ja maan alle juosten laskeupi
Akherusia-järveen, johonka useampain kuolleitten sielut tulevat ja josta
he, siellä viivyttyänsä määrätyt ajat, muutamat lyhemmät toiset
pitemmät, jälleen lähetetään elävien sukuihin. Näiden virtain
keskivälillä saa kolmas virta alkunsa, mutta laskeupi jo lähellä
alkuansa suureen, paljolla tulella palavaan paikkaan, ja muodostaa
järven, joka on suurempi kuin meidän meri ja joka kuohuu vettä ja mutaa.
Täältä se sakeana ja mutaisena virtailee ympyrässä ja juoksee, maata
kiertäen, sekä muualle että myöskin ihan Akherusia-järven rajalle, tämän
veden kanssa kuitenkin sekautumatta; ja maan alla paljon mutkailtuansa
se laskeupi Tartaron alapuoleen. Tämä se on, jota Pyriflegetoniksi
sanotaan, ja jonka laava-virrat, missä hyvänsä ne maahan laskevat,
purskuttavat irto-murskoja. Ja vastapäätä taas tätä alkaa neljäs ja
virtaapi ensiksi hirveään ja kolkkoon paikkaan, joka, kuten sanotaan, on
kokonansa teräksen-sinertävä, ja tätä virtaa he sanovat Stygiseksi sekä
sitä järveä, jonka virta laskiessaan muodostaa, Stygin järveksi. Tähän
laskettuaan ja vesihinsä saatuaan hirmuisia voimia se maan alle pujahtaa
ja juoksee, mutkia tehden, Pyriflegetonia vastakohtaisessa suunnassa
sekä kohtaa tätä Akherusian järvessä, mutta sen toisella puolella.
Tämänkään vesi ei sekaannu minkään muun veden kanssa, vaan tämäkin
juoksee mutkia tehden ympyrässä ja laskeupi Tartaroon vastapäätä
Pyriflegetonia; ja tämän virran nimi on, kuten runoilijat sanovat,
Kokyto.

LXII. Tämmöinen on nyt näitten luonto ja laita; mutta kun elämästä
eronneet tulevat siihen paikkaan, mihin suojelushenki itsekunkin vie,
niin tutkitaan ja tuomitaan ne ensiksi, sekä ne, jotka ovat hyvin ja
hurskaasti eläneet, että nekin, jotka eivät ole näin eläneet. Ne, jotka
huomataan eläneen keskinkertaisesti, kulkevat Akheronille, nousevat
siellä niihin aluksiin, jotka ovat heille tarjona, ja tulevat näissä
aluksissa tuohon järveen ja asuvat siellä; ja täällä itseään
puhdistettuaan sekä rikoksistaan rangaistukset kärsittyään he päästetään
siitä pahasta, minkä mikin teki, ja hyvistä taas töistään he saavat
palkinnon kukin ansionsa mukaan. Ne taas, joittenka tila heidän
rikostensa paljouden tähden havaitaan auttamattomaksi, olkootpa sitten
harjoittaneet joko useita ja suuria temppelin-ryöstöjä taikka
monilukuisia oikeutta ja lakia loukkaavia murha-töitä taikkapa mitä
hyvänsä muuta senkaltaista, ne syöksee heille määrätty kohtalo
Tartaroon, josta eivät konsanaan palaja. Ne, jotka havaitaan
harjoittaneen kylläkin suuria, mutta kuitenkin autettavissa olevia
rikoksia, niinkuin esimerkiksi ne, jotka vihan vimmassa ovat isää taikka
äitiä vastaan väkivaltaa tehneet ja sittemmin ovat, tätä katuen,
elämänsä eläneet, taikka jotka muulla senkaltaisella tavalla ovat
murhamiehiksi joutuneet, näittenkin täytyy tulla Tartaroon syöstyiksi,
mutta tänne jouduttuansa ja vuoden aikaa täällä oltuansa viskaa heidät
aalto ulos: murhamiehet Kokytoon, isän- ja äidin-surmaajat
Pyriflegetoniin. Ja kun he näin virtojen ajamina ovat joutuneet
Akherusia-järven luo, niin he täällä huutavat ja nimillä kutsuvat,
muutamat niitä, jotka he ovat murhanneet, toiset taas niitä, joita
vastaan he ovat väkivaltaa tehneet, ja näin näitä kutsuttuaan he itkien
rukoilevat, että nämä soisivat heidän astua järveen ja heitä
vastaan-ottaisivat. Jos nyt onnistuvat näitä taivuttamaan, niin he
astuvat ulos ja pääsevät kärsimyksistään, mutta ell'eivät onnistu, niin
joutuvat he uudestaan Tartaroon ja sieltä jälleen virtoihin, ja näistä
kärsimyksistä he eivät pääse, ennenkuin ovat onnistuneet taivuttamaan
niitä, joita vastaan ovat vääryyttä harjoittaneet; sillä tämmöisen
rangaistuksen tuomarit heille määräsivät. Mutta jotka huomataan eläneen
erittäin hurskaasti, nämä ne vapautetaankin noista maan sisässä olevista
paikoista ja päästetään ikäänkuin vankihuoneista sekä tulevat tuohon
ylhäiseen, puhtaasen asuntoon ja asuvat ylhäällä maan päällä. Mutta itse
näistäkin elävät ne, jotka filosofian kautta ovat itsensä tarpeeksi
puhdistaneet, tulevan aikansa ihan ilman ruumiitta, sekä joutuvat näitä
vieläkin kauniimpiin asuntoihin, joita ei ole helppo tässä kuvata ja
johon paitsi sitä aikakaan ei nyt riittäisi.

LXIII. Mutta kaiken sen tähden, mitä nyt olemme keskustelussamme
maininneet, täytyy meidän siis, Simmias, tehdä kaikki, jotta täällä
eläessämme saavuttaisimme hyvettä ja viisautta; sillä kaunis on palkinto
ja toivo suuri. Mutta ruveta kivenkovaa väittämään, että näiden laita on
juuri niin, kuin minä ne nyt olen selittänyt, se ei sovi järki-miehelle;
vaan sen uskominen, että, koska kerran sielu näkyy olevan kuolematon,
sielujemme ja niiden asuntojen laita on tämmöinen taikka tämänkaltainen,
se minusta näyttää sopivalta ja sen arvoiselta, että kannattaa siihen
uskaltaa; sillä kaunis on tämä uskallus ja näitä tämmöisiä
kohoitusvirsiä sopiikin itsellensä virittää. Ja tästäpä syystä minä jo
kauan aikaa olen tätä puhetta pitkittänyt.[56] Näistä syistä saakin
sielunsa puolesta olla hyvissä toiveissa se mies, joka elämässään on
siksensä jättänyt muut nautinnot ja koristukset, jotka ruumista
koskevat, pitäen ne itselleen vieraina ja arvellen niistä paljon
pikemmin turmeltuvansa, mutta joka sitä vastoin on ahkeroinnut niitä
nautintoja, jotka oppimiseen kuuluvat ja sielua kaunistavat, ei
vierailla, vaan sielun-omaisilla koristuksilla, nimittäin
hillitseväisyydellä, oikeamielisyydellä, miehullisuudella, vapaudella ja
totuudella, ja joka näin varustettuna odottaa tuota matkustusta
Hadekseen, valmis lähtemään, milloin hyvänsä kohtalo kutsuu. Mitä nyt
teihin tulee, Simmias ja Kebes ja te muut, on tämä matka toiste teidän
tehtävänä, itsekunkin määrä-ajallaan; mutta minua jo kutsuu, kuten
traagikko sen sanoisi, sallimus, ja melkeinpä onkin minun aikani jo
mennä kylpemään; sillä minusta on parempi, kylpeä, ennenkuin minä
myrkky-juoman juon, jott'en vaimoille tuottaisi ruumiini pesemisen
vaivaa."

       *       *       *       *       *

LXIV. Hänen näin puhuttuansa sanoi Kritoni:

"Hyvä! Sokrates; mutta onko sinulla mitään käskyä antaa näille taikka
minulle joko lastesi tahi jonkun muun suhteen, jota käskyä täyttäessämme
voisimme sinulle mieliksi tehdä?"

"On kyllä, Kritoni, se, jota aina olen teille antanut", vastasi hän, "ei
mitään muuta sen kummempaa: että, näetten, te huolta pitäisitte
itsistänne, sillä tämän tekemällä te teette minun, minun omaisteni
niinkuin omannekin mieleen, mitä hyvänsä toimitatte, vaikk'ette nyt
annakaan mitään lupausta. Mutta, jos itsiänne laiminlyötte ettekä tahdo
asettaa elämätänne niiden jälkien mukaan, joista teille sekä tämän
päiväisessä että edellisissäkin puheissa on viittauksia annettu, niin
ette sen enempätä saa toimeen, vaikkapa tässä hetkessä tekisitte
kuinkakin monta ja ankaraa lupausta."

"Toimia sanasi mukaan, se on oleva meidän pyrintömme", sanoi Kritoni;
"mutta millä tavalla me sinua hautaamme?"

"Millä tavalla vaan tahdotte", sanoi hän, "jos muutoin minun saattekaan
käsiinne ja minä en lähde teitä pakoon."

Samalla hän suopeasti hymyili ja sanoi meihin katsoen:

"Miehet! Kritonia en saa vakuutetuksi siitä, että minä olen se Sokrates,
joka nyt olen kanssanne keskustellut ja kaikki puhutut järjestänyt, vaan
hän luulee minun olevan sen, jonka hän kotvasen perästä on näkevä
kuolleena, ja senpä tähden hän kysyy, miten hänen tulee minua haudata.
Mutta sen pitkän puheen, minkä olen pitänyt siitä, mitenkä minä,
myrkkyjuoman juotuani, en enää ole luonanne viipyvä, vaan olen
poislähtevä ja menevä autuaitten onnellisuuksiin, tämän minä, kuten
näkyy, turhaan olen hänelle puhunut, vaikka sillä olen tahtonut niin
teitä kuin itseänikin rohkaista. Pyydän teitä siis minua Kritonille
takaamaan ihan päinvastaisella takauksella kuin se, millä hän on minua
tuomareille ta'annut. Hän, näetten, meni tuomareille takaukseen siitä,
että tänne jäisin; mutta teidän pitäisi takaamaan siitä, että minä, niin
pian kuin kuolen, en ole tänne jäävä, vaan lähtiessäni pois-menevä,
jotta Kritoni, nähdessään ruumiini poltettavan taikka haudattavan,
helpommin tätä kärsisi eikä tuskautuisi minun tähteni, ikäänkuin
kärsisin minä hirveästi, eikä myöskään hautajaisissa sanoisi, että hän
Sokrateen asettaa nähtäväksi taikka viepi hautaan tahi hautaa. Sillä
tiedä, paras Kritoni", jatkoi hän, "että väärä lauselma ei ainoastaan
ole itsessään epä-sointua, vaan että se myöskin sielulle tuottaa jotakin
pahaa. Vaan sinun tulee olla hyvällä mielin ja sanoa, ettäs hautaat
ruumiini; ja hautaa se vaan, miten mielesi tekee ja kuten sopivimmalta
sinusta näyttää."

LXV. Tämän sanottuaan Sokrates nousi ja meni toiseen huoneesen
kylpeäksensä, ja Kritoni häntä seurasi, mutta meidän hän käski odottaa.
Me siis odotimme ja keskustelimme keskenämme niistä, mitä oli puhuttu,
ja tutkimme ne uudestaan, mutta myöskin haastelimme siitä suuresta
onnettomuudesta, joka oli meille sattunut, varmasti vakuutetut kuten
olimme siitä, että meidän nyt tuli orpolapsina elää jälellä olevan
elämämme, kun oli meiltä ikään kuin isä pois-riistetty.

Kun Sokrates oli kylpenyt ja lapsensa saatetut hänen luokseen – hänellä
oli kaksi pientä ja yksi isompi poika – ja perheesen kuuluvat naiset
olivat saapuneet, puhui hän näiden kanssa Kritonin läsnäollessa; ja kun
oli hän näille viimeiset käskynsä ja tahtonsa ilmoittanut, käski hän
naisten ja lasten mennä, mutta itse hän tuli meidän luoksemme jälleen.
Ja nyt oli jo aika lähellä päivän laskua, sillä kauan aikaa oli hän
tuolla sisällä viipynyt.

Kylvystä tultuansa hän istuikse, ja sen perästä ei paljoa enää puhuttu.
Nyt tuli noiden yksitoista-lukuisten palvelija, seisahtui hänen eteensä
ja virkkoi: "Sinua, Sokrates, minun varmaan ei tarvitse syyttää siitä,
mistä muita syytän, että he, näet, minun suuttuvat ja kiroovat, kun
minä, hallitusmiesten käskystä, käsken heidän juoda myrkyn. Sillä sinua
olen tällä ajalla erittäin oppinut tuntemaan jaloimmaksi, suopeimmaksi
ja parahimmaksi mieheksi kaikista, mitkä konsanaan ovat tänne tulleet,
ja nytkin siis hyvin tiedän, ett'et minuun, vaan noihin vihastu, koskas
tunnet, kutka syypäät ovat. Jää'ös siis hyvästi – sillä tiedäthän, mitä
tulin ilmoittamaan – ja koeta miten huokeimmasti kärsiä, mitä
välttämätöntä on."

Samassa purskahti hän itkuun, kääntihe ja läksi ulos. Sokrates katsoen
hänen jälkeensä sanoi: "jää hyvästi, sinäkin! me puolestamme tahdomme
tehdä, mitä käskenyt olet."

Ja meille hän sanoi: "Kuinka hyvänsuopa onkin tuo mies! Koko ajan, minkä
olen täällä ollut, on hän luonani käynyt ja usein kanssani keskustellut
sekä ollut parahimpana miehenä, ja kuinka jalosti hän nyt minun tähteni
vuodattaa kyyneleitä! Mutta annapas, Kritoni! noudattakaamme hänen
tahtoansa ja tuotakoon tänne myrkky, jos se jo on valmistettu; mutta jos
ei, niin valmistakoon sen mies."

"Mutta, Sokrates", sanoi tähän Kritoni, "minun luullakseni aurinko vielä
vuorilla viipyy eikä ole vielä laskenut. Ja tiedänhän minä muitten
juoneen myrkyn sangen kauan aikaa sen jälkeen, kun heitä on käsketty,
sittenkuin ovat sangen hyvin syöneet ja juoneet, muutamat myöskin
yhdessä oltuaan niiden kanssa, joita rakastivat. Älä siis kiirehdi,
sillä vielä on aikaa."

Sokrates vastasi: "ihan luonnollista on, Kritoni, että ne, joista puhut,
näin tekevät, sillä he luulevat tällä jotakin voittavansa, ja yhtä
luonnollista on myöskin, ett'en minä niin tee; sillä vähän myöhemmin
juomalla en luule voittavani mitään muuta, kuin sen, että omissa
silmissäni tekisin itseni naurun-alaiseksi, kun haluaisin elää ja
säästäisin siinä, missä ei enään mitään ole. Mene siis", jatkoi hän,
"tottele, äläkä muulla tavoin tee!"

LXVI. Kun Kritoni tämän kuuli, nyykkäsi hän pojalle, joka likellä
seisoi. Poika meni ja kauan aikaa viivyttyään palasi hän takaisin sen
kanssa, jonka piti myrkky antaman ja joka sen kantoi pikarissa valmiiksi
tehtynä.

Kun Sokrates tämän miehen näki, sanoi hän: "no hyvä, ystäväni! mitä
pitää minun tekemän, sillä sinähän näitä ymmärrät?"

"Et muuta," vastasi tämä, "kuin ettäs juotuasi kävelet, siks' että
sinulta jalat käyvät raskaiksi, ja sitten panet maata; näin se on
itsestään tehtävänsä tekevä."

Tämän sanottuaan ojensi hän Sokrateelle pikarin.

Sokrates otti pikarin aivan iloisesti, Ekhekrates, ilman vapisematta,
ilman väriltään ja katsannoltaan muuttumatta; tapansa mukaan hän vaan
jäykästi katsoi mieheen ja sanoi:

"Mitäs arvelet tästä juomasta, sopisiko siitä jollekin juoma-uhri tehdä?
Onko luvallista vai ei?"

"Me valmistamme tätä, Sokrates, ainoastaan sen verran, minkä arvelemme
tarpeeksi juoda," vastasi hän.

"Minä ymmärrän," sanoi Sokrates; "mutta rukoilla jumalia, että tämä
muutos täältä tuonne kävisi onnellisesti, se on sekä luvallista että
sopivaakin; tätä minäkin rukoilen, tapahtukoon niin!"

Ja tämän lausuttuaan hän otti ja tyhjensi pikarin ihan huokeasti ja
tyytyväisesti.

Tähän saakka olivat useimmat meistä johonkin määrin voineet pitäydä
itkemisestä; mutta kun näimme hänen juovan ja tyhjentäneen pikarin,
silloin emme sitä enää voineet, vaan minulta itseltänikin vuosivat
väkisin kyyneleet virtoina, niin että minun täytyi kasvoni peittää,
jotta saisin kylläkseni itkeä. Mutta häntä minä en suinkaan surkutellut,
vaan omaa onnettomuuttani, kun minulta semmoinen ystävä nyt oli
riistetty. Ennen minua oli Kritoni noussut, hän kun ei voinut
kyyneleitänsä pidättää. Mutta Apollodoro ei ollut edellisenäkään aikana
tau'onnut itkemästä, vaan nyt hän purskahti valitushuutoon, voivottaen
ja vaikeroiden, eikä ollut ainoatakaan läsnäolevista, jonka sydäntä hän
ei särkenyt, paitsi yksin Sokrates itse.

Mutta Sokrates virkkoi: "mitä teettekään, te kummalliset! Juuri senhän
tähden minä vaimot täältä lähetinkin, ett'eivät he tänkaltaista
epäsointua aikaansaisi; sillä kuullut olen, että hiljaisuudessa pitää
kuoleman. Olkaa siis hiljaa ja pysykää lujamielisinä."

Tämän kuultuamme häpesimme ja pidätimme itseämme itkemästä. Mutta hän
käveli, siks' että jalat, kuten sanoi, kävivät raskaiksi, jolloin hän
laskeusi pitkällensä selälleen; sillä näin oli mies käskenyt. Ja sama
mies, joka oli hänelle myrkyn ojentanut, tunnusteli aina vähän ajan
päästä ja koetti hänen jalkojaan ja sääriään, ja sitten kovasti painaen
hänen jalkaansa hän kysyi, tunsiko hän sitä, johon Sokrates kieltämällä
vastasi. Sittemmin hän taasen tunnusteli polvia; ja näin yhä ylöspäin
siirtäen kätensä hän meille osoitti, että ruumis kylmeni ja kangistui.
Ja itse Sokrateskin tunnusteli ja sanoi, että kun kylmyys sydäntä
saavutti, silloin oli hän erkaneva. Nyt oli jo vatsakin melkein kylmänä,
kun hän peitettä nosti – hän oli, näet, kasvojansa peittänyt – ja
sanoi: "Kritoni, me olemme Asklepiolle velkaa kukon; suorittakaa se,
älkääkä unhoittako!" – ja nämä olivat hänen viimeiset sanansa.[57]

"Sen teemme," sanoi Kritoni; "mieti, onko muuta sinulla sanomista."

Tähän kysymykseen hän ei enää mitään vastannut, vaan vähän ajan perästä
hän liikahti, ja mies otti peitteen hänen kasvoiltaan, niin olivatkin
silmät jähmistyneet. Tämän nähden Kritoni sulki hänen suunsa ja
silmänsä.

LXVII. "Tämmöinen, Ekhekrates, oli ystävämme loppu, miehen, joka, sen
voimme sanoa, oli oivallisin kaikista, joita konsanaan opimme tuntemaan,
ja muutoinkin viisain sekä hurskain".



Selityksiä.


[1] Tarkoittaa niitä 7 neitoa ja 7 nuorukaista, jotka Athenalaiset
vuotuisena verona veivät Kretan kuninkaalle Minoolle. Tämän poika
Androgeoni, joka eräässä Athenalaisessa juhlassa voitti kaikki
kilpa-palkinnot, joutui tämän kautta niin katkeran kateen alaiseksi,
että hän, niinkuin luullaan, Athenan silloisen kuninkaan, Theseyn isän
Aigeyn toimesta salaa surmattiin. Androgeonin isä Minoo kosti tämän
Athenalaisille sillä, että hän, voitettuansa heidät sodassa, rauhan
ehdoksi heille pani mainitun veron suorittamisen. Näille vero-uhrille
tuli se surkea kohtalo osaksi, että he syötettiin Kretan hirmu-elävälle
Minotaurolle. Thesey tappoi hirmu-elävän, pelasti, Minoon tyttären
Ariadnen avulla, itsensä ja nuo neljätoista ja lakkautti veron.

[2] Kanssapuhe tapahtuu Fliossa, mutta Faidoni on ajatuksillaan
Athenassa ja sanoo siis _tänne_, eikä _sinne_.

[3] Merkillistä on ett'ei Sokrateen likin ja paras oppilas Platoni ollut
läsnä opettajansa viime hetkissä. Hän oli sairas siitä, niinkuin
todennäköiseltä kuuluu, suuresta surusta, jonka hän tunsi Sokrateen
syyttömästä kohtalosta. Toinen oppilas, jota myöskin on kaivattu, nim.
Xenofoni, oli tällä erää sotaretkellä Aasiassa. Kuolevan Sokrateen
ympärillä oli muutoin monen eri filosofiallisen opin edustajia.
Aiskhines, joka eroitukseksi saman nimisestä puhetaiteilijasta sai nimen
Aiskhines Sokratikos, oli puhdas sokratilainen; Faidoni mainitaan
eelisen koulun perustajana; Eukleides, toinen kuin tuo mainio
matemaatikko, perusti n. k. megaralaisen koulun; Simmias ja Kebes olivat
pythagorilaisia; Antisthenes taas n. k. kyynillisen filosofian
perustaja. Aristippo sitä vastoin, joka oli Epikuron edeltäjä, huvitteli
tällä erää Kleombroton kanssa Aiginassa. Kleombrotosta mainitaan
(Kallim. Epigram. 24; vert. Cic. Tuscul. I, 34), että, kun hän sittemmin
oli lukenut tämän Faidoni-dialogin, hän syöksyi mereen.

[4] "Nuo yksitoista" olivat Athenassa poliisi-virkamiehiä, joiden
toimena oli vankihuoneen valvonta, tuomittujen rangaistusten toteen
paneminen y. m.

[5] Sokrates mainitsee itse dialogin lopussa syyn, minkätähden hän
lähetti vaimonsa pois, nim. sen, ett'ei vaimojen valitusvirret
häiritsisi hänen viimeisiä hetkiänsä. Syynä siis ei ollut mikään
kylmäkiskoisuus taikka kovuus Sokrateen puolelta. Sokrates tahtoi kuolla
samassa toimessa, kuin hän oli elänyt: filosofiallisessa keskustelussa.
Mutta tälle oli tietysti kyyneleet ja valitushuudot esteeksi.

[6] "Ylistysvirsi," Prooimion, alkuansa pienempi lyyrillinen laulu, jota
laulettiin suurempien laulujen edellä, merkitsee myös hymniä ylipäätä,
varsinkin Apollonille.

[7] Muutamat käsittävät Sokrateen sanat, "ettei olisi hänen helppo ollut
kilpailla Euenon kanssa" ironiana, sala-ivana, mutta Anthologiassa ja
Athenaeon luona löytyy Euenolta muutamia sangen nerokkaita tähteitä ja
epigrameja. Sana "musiikki," kreikaksi mousichê/, nim. tèchnê taikka
ὲπιστήμη, joka tavallisessa merkityksessään käsittää laulantoa,
soitantoa ja runotaidetta, käsittää laveammassa merkityksessä kaikki
henkiset huvitukset ja harjoitukset, ja tässä merkityksessä sen Sokrates
täällä käyttää, lukien siihen filosofiankin. Olemme sanaa suomeksi
kääntäneet sanoilla "Runotarten taide."

[8] Filolao, Krotonista Ala-Italiassa, oli etevimpiä pythagorilaisia,
jota itse Platonikin kuunteli. Hänen sanotaan ensimäisenä kirjallisesti
muistoon panneen pythagorilaiset opit.

[9] Murteisuus on siinä, että Kebes boiotilaisella tavalla sanoo i+ttô,
eikä i+stô. Tätä tavoittelee "tiekköön," sijasta: tietäköön.

[10] Tässä ei tarkoiteta eleusiläisiä mysterioita, vaan Pythagorilaisten
sala-oppeja, jotka ovat yhteydessä orfeiläisten sananpartten kanssa.

[11] Oikeuden palvelijan käytöstä voi selittää kahdesta eri
vaikuttimesta, joko säälistä tahi ahneudesta. Oikeuden palvelijan tuli
valmistaa myrkkyjuoma omalla kustannuksella, jota kustannusta
arvosteltiin 12 drakhmaksi. Sitä otaksumista, että ahneus olisi
varoituksen vaikuttanut, vastustaa jo semmoisen otaksumisen kurjuus.
Sitä vastoin on aivan luultavaa, että Sokrateen jalo personallisuus ja
stoalainen tyyneys hänessä herätti sääliä, ja kauniisti muistuttaa tämän
johdosta Steinhart (Platons Sämmtl. Werke s. 400), kuinka jalot
personallisuudet aina levittävät loistoansa myöskin alhaisemmille ja
raa'emmille henkilöille, kun nämä vaan joutuvat heidän läheisyyteensä.

[12] "Kuolla ja kuolleena olla," sekä todenperäisessä että
kuvannollisessa merkityksessä. Viimemainitussa suhteessa pyrkii
viisauden harrastaja yhä enemmin irtaantumaan aistillisuuden kahleista
sekä olemaan kuolleena himoille ja haluille.

[13] On arveltu, että, koska thebalainen Simmias puhuu, hän lauseella
"meidänkin kansalaisemme" tarkoittaisi boiotilaisia, joita Athenalaiset
pitivät typerinä. Luultavampi on kuitenkin, että Simmias katkeralla
ivalla tarkoittaa Athenalaisia, jotka nyt ovat Sokrateelle valmistaneet
sen, minkä hän filosofina hartaasti muka haluaa, nim. kuolemaa.

[14] Runoilija-sanalla tässä tarkoitetaan niitä, jotka sovittivat
filosofiallisia oppejansa runomittaan. Olympiodoro mainitsee näiden
joukosta Parmenideen, Empedokleen ja Epikharmon. Tunnettu on tuo
Epikharmon lause että "yksin henki näkee ja henki kuulee, mutta että
kaikki muu on sulaa sokeutta ja kuuroutta."

[15] Viisaus (phro/nêsis), miehullisuus (ảndrei/a), hillitseväisyys
(sôphrosy/nê) ja oikeamielisyys (dichaiosy/nê) olivat nuo neljä n. k.
päähyvettä Kreikkalaisilla.

[16] Tässä ei liene kysymys eleusiläis-mysterioista, vaan joko
orfeyläis- taikka Dionyson mysterioista. Tätä todistaa lauseparsi:
"thyrson-kantajia on monta, mutta harvat ovat jumalan innostuttamina,"
jonka lauseen mieli on, että moni kyllä mysterioita viettää, mutta harva
vaan niiden tarkoitus-perää saavuttaa. Thyrsos oli Bakkhon, kuusen
käpyyn päättyvä sauva, jonka ympäri oli muuratin varsia ja
viiniköynnöksiä kierretty. Tämmöisiä sauvoja kantoivat Dionyson juhlissa
Bakkhantinnat. Muutoin oli näissä mysterioissa, niinkuin muissakin, eri
pyhityksen eli puhdistuksen asteita, joista puhdistus (χαϑάρμοσ) oli
alin aste. Thyrson kantajiksi (ναρϑηχοφόροι) sanottiin kaikki
mysterioihin vihityt, jumalan innostuttamiksi (βάκχοι)korkeimmalla
asteella olevaiset.

[17] Tarkoittaa luultavasti Aristofaneen komidiaa "Pilvet", jossa
Sokrates ja hänen oppilaansa pilkataan pahanpäiväisiksi
kielen-pieksijöiksi.

[18] Ks. luk. XIV St. 70.

[19] Kuva on lainattu kiistämöstä eli kilpa-tantereelta, jonka päässä
olevan kääntöpatsaan ympäri kilpailijain täytyi kiertämällä kääntyä
takaisin.

[20] Endymioni, tuo kaunis iki-nukkuja Latmon vuoriluolassa Karian
maassa, sanotaan, muutaman tarun mukaan, Eliin kuninkaaksi, muutaman
taas paimeneksi. Palkinnoksi hänen oikeamielisyydestään salli hänelle
Zey ainaisen unen ja katoomattoman nuoruuden. Neitsyellinen Artemis eli
Selene vei hänet erään Latmon vuori-luolaan Karian maassa, ja käy joka
yö hänen kauneuttansa ihaelemassa, osoittaen rakkauttansa häveliäillä
suudelmilla.

[21] Anaxagoras, tuo mainio filosofi Klazomenaista, 499–427 e. K.,
aloitti teostaan luonnosta sanoilla: Kaikki oli yhtenä erkaantumatta;
mutta henki ne toisistaan eroitti ja järjesti. Diog. Laert. II. 6.

[22] Viittaa erääsen paikkaan Menonissa (St. 82 ss.), jossa Sokrates
tänkaltaisina kysymyksillä saa erään, mittaus-opissa ihan taitamattoman
orjan omasta päästä keksimään, että kunkin neliön diagonali on toista
vertaa suuremman neliön sivuna. – Tämä sielun kuolemattomuuden todeksi
näyttäminen sillä perusteella, että tiedon hankkiminen ei ole muuta kuin
uudestaan mieleen muistumista, on itse muutoin sen ohessa osoitteena
siitä Sokrateen menetystavasta, jonka kautta hän paljailla kysymyksillä
sai toisen huomaamaan ja keksimään totuuden (n. k. "Sokratinen
methodi").

[23] Alkuperäisessä tekstissä sointuvat Hades (Αιδησ), näkymättömäin
valtakunta, ja sana näkymätön (α̉ειδήσ) yhteen, jota täten on koetettu
tavoitella. ῍Αιδησ (Homeron tykönä: ᾽Αΐδησ) johdetaan tavallisesti
sanoista ίδεῖν ja a privativum ja merkitsee siis ihmisten silmille
näkymätöntä, Tuonelan valtakuntaa.

[24] Tunnettu on, että mehiläiset ja muuraiset elävät jotakin
valtiontapaista elämätä. Mutta vapsahaisistakin (eräs ampiais-laji)
tietävät vanhat kirjailijat, esim. Aristoteles ja Aeliano, samaa kertoa.

[25] Sill' aikaa kuin tuo "kova-onninen, oiva Odyssey" ajelehti ympäri
meriä hakien isänmaatansa Ithakaa, koettivat hänen puolisonsa Penelopen
lukuisat kosijat turhaan tätä luulotella, että muka Odyssey jo varmaan
olikin jossain hukkunut ja että hänen siis oli paras mennä naimisiin
jonkun kanssa heistä. Penelopen oli viimein täytynyt luvata, että näin
tulisi tapahtumaan, kun hän ensin oli valmiiksi kutonut kankaan, joka
oli jo kuteille pantuna. Voittaaksensa aikaa ja viivyttääkseen tätä
tapausta hän yöllä purkasi, mitä päivällä kutoi. Samoin tekisi tässä
tapauksessa sielu, mutta vastakohtaisella tavalla, sillä Penelope ensin
kutoi (sitoi), sitten purkasi (päästi), mutta sielu ensin vapautuisi,
pääsisi sidoksistaan, mutta joutuisi sitten uudestaan siteisin.

[26] Joutsenet olivat Apollonin lintuja, joille hän, ennustustaidon
varsinainen jumala ja suojelija, oli antanut sen lahjan, että voivat
aavistaa loppunsa lähestymistä, jolloin ne virittivät suloista
"joutsen-virttänsä."

[27] Tarkoittaa tuota muinaisuuden traagikoille niin mieluista tarua
kuningas Pandionin kahdesta tyttärestä Filomelasta ja Proknesta ja
Thrakian kuninkaasta Tereystä, jotka muuttuivat, Filomelo ja Prokne
satakieleksi ja pääskyseksi, Terey harjalinnuksi.

[28] Edellisen keskustelun kautta näytettiin todeksi, että sielu ruumiin
suhteen oli jotain näkymätöntä, jumalallista, aineetonta (ks. luvut
XXVIII, XXIX), mutta ei mitä sielu itsessään on. Tänkaltaisen
vastaväitteen tekemällä Simmias (Platoni) tässä paljastaa edellisen
keskustelun puutetta. Kuitenkaan Sokrates (Platoni) ei paikalla
ryhdykään kumoamaan Simmiaan väitettä, vaan tuopi vielä uusiakin
arveluita esille, jotka epäilystä yhä lisäävät, kunnes sitten rupeaa ne
kaikki kerrassaan kumoamaan. – Simmiaan vastaväite, että sielu on
ruumiin sointu, kuuluu pythagorealaiseen filosofiaan ja oli yleisenä
ajatuksena hyvin levinnyt.

[29] Luku XXIII.

[30] Nämä molemmat vastaväitteet, ja etenkin Kebeen väite, että sielun
ainainen kuolemattomuus ei ensinkään ole mikään seuraus sielun
olemisesta kuoleman jälkeen – koska asian laita voisi muka olla se, että
sielu muutamia kertoja uudistuu ja pukeupi uusiin ruumiisin, mutta kuluu
kulumistansa ja viimein sittenkin saa loppunsa – tekivät kuulijoihin
syvän vaikutuksen ja saivat heidät suuresti epäilemään edellisten
todistusten pontta ja todenperäisyyttä. Näin kävi myöskin Ekhekrateen,
jolle tämä kanssapuhe kerrotaan ja joka pythagorealaisena ihastui
Simmiaan väitteesen, että sielu muka oli harmonia. Pythagorealainen oli
muutoin Kebeenkin väite sielujen vaeltamisesta toisesta ruumiista
toiseen, samaten kuin tuo hänen viittaamansa oppi ruumiin ainaisesta
sulamisesta eli muuttumisesta ja uudistumisesta sielun vaikutuksesta on
yhteydessä herakleitolais-opin kanssa aineitten alinomaisesta
valumisesta. – Lyhyen haastelon perästä Faidonin ja Ekhekrateen kesken,
jatketaan kanssapuhe, joka levittää ihmeen kauniin loiston Sokrateen
luonteen ympäri.

[31] Mieskuntaiseen "efebo"-ikään joutuessaan leikkasi Athenassa
nuorukainen hiuksensa ja omisti ne jollekin jumalalle ja antoi ne sen
perästä kasvaa. Mutta surun sattuessa oli miesten tapa ne leikkauttaa.
Niin tässäkin murheen merkiksi Sokrateen tapahtumasta kuolemasta. Vrt.
Hom. II. XXIII, 140. Hiusten leikkaamis-tapa ei muutoin näy aina samana
olleen.

[32] Kun Argolaiset sotiessaan Lakedaimonilaisia vastaan joutuivat
tappioon, he tekivät valan, ettei kenkään Argolainen mies antaisi
hiustensa kasvaa, eikä kenkään Argon nainen kultakoristusta kantaisi,
ennenkuin olivat Lakedaimonilaisia voittaneet. Herodot. 1, 82.

[33] Tavallinen sananparsi, jonka alustana on Herakleen taistelu
Lernalais-lohikärmettä vastaan, jossa tilaisuudessa hänen samalla oli
itsensä puolustaminen summatonta krapua vastaan, joka häneen hyökkäsi.
Hänen täytyi nyt avuksensa huutaa veljensä poika Iolao.

[34] Päivän laskiessa tuli Sokrateen tyhjentää myrkky-malja.

[35] "Jotka pitävät vastakohtaisia tutkisteluja." Sokrates näillä
sanoilla tarkoittaa sofisteja.

[36] Euripon salmessa Boiotian ja Euboian välillä vaihteli vuoksi
(pakovesi) ja luode (nousuvesi) 7 kertaa vuorokaudessa.

[37] Luku XVIII.

[38] Voimistelun ja lääketaiteen panee Platoni muutoinkin usein yhteen;
molemmat tarkoittavat ihmisen terveyttä, ja kumpikin niistä käyttää
usein, saavuttaaksensa tarkoitustaan, mielelle ja aisteille aivan
katkeriakin keinoja. – Ylempänä käytettyjen sanojen: "hallitse ne
kaikella tavoin" sijasta –, kuten esim. Schleiermacher kääntää
– kääntävät toiset: hallitsee _kaikki mieli-alat_.

[39] Odyss. XX, 17.

[40] Leikillinen puheparsi, johon Platoni otti syyn siitä, että niin
Simmias kuin Kebes olivat Thebalaisia. Harmonia, Afroditen ja Areen
tytär, oli Thebe-kaupungin perustajan ja kuninkaan, Kadmon, puoliso. Kun
nyt Simmias oli esitellyt sen opin, että sielu oli harmonia (sointu),
niin hän häntä kuvaa Harmoniaksi, Kebestä taas Kadmoksi.

[41] Kreikkalaiset luulivat jumalien kadehtivan ihmisten liiallista
onnea ja menestystä.

[42] "Lähemmäs ryntäyden," Homeron tykönä tavallinen sanaparsi, esim.
II. V, 611: άσσον ίόντεσ.

[43] Athenaio ja Diog. Laertio mainitsevat tämän kirjan nimen olleen
Φυσικά.

[44] "Järkeni mukaan," oikeastaan: mieleni mukaan; κατα νούν, joku
sanaleikin lasku Anaxagoraan käyttämän νούσ-sanan kanssa.

[45] Kritoni oli houkutellut Sokratesta pakenemaan joko Megaraan taikka
Thebeen taikka Thessaliaan. – "Koira vieköön:" Sokrateen on usein
tapana vakuuttaa jotain elävien kautta. Tämä sanotaan johtuvan tuon
mainion kretalaisen lainsäätäjän, sittemmin Manalan tuomarin
Rhadamantyyn säädännöstä; tällä lailla, näet, vältettiin käyttää
korkeitten jumalien nimiä turhiin. Siinä ei siis ole mitään leikin
laskua eikä mitään alentavaa.

[46] Jumalaistarun mukaan kantoi Atlas niminen jättiläinen niskoillansa
taivaan kannen. Tämmöisen Atlaan, vielä voimakkaammankin, luulevat he
löytävänsä koko maailman kannattajaksi. Mutta todellinen Atlas, joka
kaikki nojaa ja kantaa, se on Sokrateen vakuutuksesta jokin järjellinen
tarkoitus, hyvyys ja oikeus.

[47] "Tästä" – siitä yhteydestä, joka on olemassa ehdottoman kauneuden
ja yksinäisten kauniiden kappalten välillä. Kauniit esineet ovat
kauniita kauneuden aatteen kautta. Jokaisen esineen oikea peruste on sen
aate. Tämän perusaatteen pitää Sokrates totena ihan "yksinkertaisesti,"
eikä ymmärrä noitten oppineitten rikkiviisaita (ironiaa) todistuksia,
semmoisia kuin esim. että kaunis on kaunis, syystä että sillä on kaunis
väri y. m. s. – Samaten on laita mathematikan todistusten, joka nyt
seuraa.

[48] Tarkoittaa Sofistoja.

[49] Kolmiluku, viisiluku ja muut semmoiset eivät ole yhtä kuin
epätasaisuus, mutta ovat epätasaisuudesta osallisina ja tuovat myötänsä
epätasaisuuden aatetta. Sama on laita neljän- ja kuusi-luvun
tasaisuuden. Kolmiluku ei ole tasaisuuden suorana vastakohtana, mutta ei
sovi kuitenkaan tämän kanssa yhteen, syystä että kolmiluku on osallinen
epätasaisuudesta ja tuopi myötänsä epätasaisuuden aatetta, joka on
tasaisuuden aatteen suora vastakohta. Niin ikään ei ole tuli samaa kuin
lämpö, mutta oman, tulen, aatteensa rinnalla se myöskin tuo myötänsä ja
on osallisena lämpimän aatteesta. Tuli ei ole kylmän vastakohta, mutta
ei kuitenkaan sovi sen kanssa yhteen, koska tuli tuopi myötänsä lämpimää
ja on osallinen lämpimän aatteesta, joka taas on kylmän suora
vastakohta.

[50] Ks. siv. 67, Steph. 100.

[51] Tämä todistus sielun kuolemattomuudesta, jota sopii sanoa
"ontologiseksi," kuuluu lyhykäisesti näin: sielu on luonteeltaan eli
olennoltaan elämää, kuolon-alainen eli kuollut sielu on sisällinen
ristiriita, siis on sielu kuolematon. Tätä todistaaksensa pitää Platoni
laveankin puheen, siv. Steph. 102–107, tarkastellen ensin
esi-platonilaista filosofiaa ja aate- eli idea-oppiansa esitellen. Sillä
sielun kuolemattomuus vasta silloin pääsee selville, kun aate eli idea
tunnustetaan tosi-olemiseksi ja olevien perusteeksi. Siitä syystä oli
hänen täytymys varmaksi todistaa aatteiden todellisuutta.

[52] Tuo ajatus, että itsekukin ihminen heti syntyessään saapi oman
daimoninsa eli suojelushenkensä, joka häntä suojelee, johtaa ja opastaa,
ja joka kauan aikaa vielä kristikunnassakin vallitsi, oli muinaisuudessa
aivan yleinen. Heitä luultiin hengellisiksi olennoiksi jumalien ja
ihmisten välillä (ks. Platonin "Symposion" St. 202).

[53] "Glaukon taito" oli muinaisuudessa joutunut sananlaskuksi, ehk'ei
varmaan tiedetä, mikä Glauko siihen syynä oli. Mainiompia sen nimisistä
miehistä oli eräs valaja Glauko, joka Lydian kuningas Alyattes II:elle
valmisti kuuluisan pyhälahjan. Toisen Glaukon sanotaan rakentaneen
Argo-laivan. Eräästä kolmannesta mainitaan, että hän oli niin taitava
tietäjä, jotta hänen sanotaan siinä opettaneen itse Apollonia.

[54] Vanhan ajan viljely-kansat asuivat Keski- (ja Musta-) meren
ympärillä, ja näihin tienoihin ulottuivat parhaasta päästä
Kreikkalaisten maantieteelliset tiedot Platonin aikana. Tämän alueen
rajat olivat idässä Fasis-virta, lännessä Herkuleen-pylväät Hispaniassa.

[55] Iliadi VIII, 14.

[56] Tätä kuvaelmaa Manalasta ei saa ottaa ymmärtääksensä niin
tarkalleen, että joka eri kohta olisi säntillensä niin, kuin Platoni sen
kuvaa. Se on päinvastoin vaan, niinkuin Platoni sitä kutsuukin, "mythi,"
joka yleisillä viivoilla piirtää kuvaelman Manalan kolkoista majoista,
jossa epä-hurskasten sielut ajelehtivat. "Mythin" tarkoitus onkin vaan
osoittaa sielun kuolemattomuuden-opin käytöllistä puolta, minne
kuolleitten kuolemattomat sielut joutuvat, ja mitenkä itsekukin ihminen
on syypää siihen, minlaiseksi hänen tilansa tulee kuoleman jälkeen.
Puhtaat ja hurskaat, filosofit, joutuvat tuonne ylhäälle jumalien
pariin, epähurskaat taas syöstään iki-päiviksi Tartaroon. Näitten
välillä on vielä kolmaskin tila, joka kuitenkaan ei ole pysyvä, vaan
muuttuva. Tähän joutuvat ne, jotka eläissään ovat noin
"keskimääräisesti" eläneet, ja joitten siis täytyy kauan aikaa ensiksi
kärsiä rikostensa rangaistuksia, ennenkuin he, puhdistettuina, otetaan
autuaallisten asuntoon.

[57] Kreikkalaisissa oli tapana lääketaiteen jumalalle Asklepiolle
(Eskulapio) uhrata kukko, kun kovasta taudista parantuivat. Sokrateelle
oli kuoleminen sama kuin tointuminen kovasta taudista. _Hän_, hänen
sielunsa, pääsi kuoleman kautta hurskasten puhtaasen asuntoon.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Faidoni - Platonin keskustelma Sokrateen viimeisistä hetkistä ja - sielun kuolemattomuudesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.