Title: Soitannollisia satuja ja jutelmia
Author: Polko, Elise, 1822-1899
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Soitannollisia satuja ja jutelmia" ***


SOITANNOLLISIA SATUJA JA JUTELMIA

Kirj.

Elise Polko


Suomeksi sommitellut Ferd. Ahlman ["Musikalische Märchen, Phantasieen
und Skizzen"].


G. W. Edlund, Helsinki, 1880.



SISÄLLYS:

 1. Violetta
 2. Kesäyö-unelma
 3. Joulujuhla metsässä
 4. Stabat mater dolorosa
 5. Ludvig van Beethoven
 6. Harmonikan keksintö
 7. Lumikukkanen
 8. Leikkikumppanit
 9. Kadonneet tähdet
10. Ensimmäisen satakielen kuolema



VIOLETTA.


Pari penikulmaa Wienin kaupungista on pieni kylä, jonka nimen minä olen
unhottanut; mutta sen en luulekaan tekevän mitään, sillä ainoastaan
yksi niin ihana kylä on koko mailmassa. Mäellä seisoo kirkkonen,
metsäruusut ja muratit suikertelevat ylös sen harmaita muureja myöten
ja ikkunoihin katselevat tiheimmästä pensastosta valkoiset, sievät,
matalat huoneukset nöyrinä niinkuin hurskaat rukoilijat. Koko tätä
rauhan sijaa ympäröivät vanhat, korkeat lehmus- ja kastanjapuut.

Kyläseurakunnan lukkarin asunto oli viehättävin kaikista, siinä kun se
ikään kuin kukkain verhoamana lepäsi erillään muista taloista. Näitä
kukkia hoiti ja huolteli vanha lukkari juuri kuin elämänsä korkeinta
iloa; ja kaikkein näiden ruusujen, orvokkien, liljain ja tulpanien
keskellä oli kasvanut kukkanen kaikista kaunein: hänen tyttärensä
Violetta. Uskollisen elämäntoverinsa hän hautasi, kun lapsensa oli
kuudennella vuodella; sepä oli haikein suru koko hänen elämässään, joka
muuten niin hiljaa ja rauhallisesti oli vierinyt eteenpäin kuin
juokseva puronen. Mutta hänellä oli myös aina rinnallaan ollut muuan
ihmeellinen ja voimallinen lohduttajatar, joka häntä jokaisen
vastuksen, jokaisen murheen yli hellin käsin kannatteli, joka hänet
armaasti syliinsä otti, kun hänen uskollinen vaimonsa oli silmänsä
sulkenut; sen lohduttajattaren nimi oli "Musika", ja se se oikeastaan
olikin hänen sydämensä hehkuvalla lemmellä rakastettu, ainokainen
haltijatar.

Muuan toinen kallis tavara oli hänellä asuinhuoneensa nurkassa,
nimittäin vanha klaveri; ja tässä tuo vanha kanttori seurusteli suuren
Bachin ja Händelin henkien kanssa, oli juttelussa vanhain Italian
mestarien kanssa ja onnellista oloa nautti siinä tenhopiirissä, joka
hänelle oli avautunut.

Violetta tosin huomasi, ett'eivät nuo puhelut aina ihastuttavan
kauniilta soineet; klaveri tuon tuostakin riuski ja surisi varsin
kummallisesti eivätkä isän sormetkaan välistä tahtoneet oikein
kerkeästi päästä paikasta pois; mutta hän varoi sitä sanoakseen ja
istui aivan ääneti ja leppeänä työssään vieressä. Kun soittaja sitte
vihdoin innostuksensa korkeimmilleen tultua taukosi ja häneen katsoi,
puhumatonna, vaan kirkastunein silmin, niin hän hymyllä huulin nyökkäsi
hänelle, vieläpä vienosti suutelikin häntä otsaan. Silloin oli isän
hänelle kertominen, mitä vanhoista mestareista tiesi, ja tyttö ei
ensinkään tahtonut uskoa, että sävelten valtakunnan suuri hallitsija
Sebastian Bach oli pitänyt rumaa pitkää peruukkia ja Händel mestari
niin ankarasti nuuskannut. Hän näistä tämmöisistä upeista ilmiöistä
sävelten taikamailmassa arveli aivan toista, oli itselleen maalaellut
varsin suloisia heleitä kuvia, jotka isä nyt niin julmasti hävitti.
Mutta melkein joka päivä toisteli lukkari ukko samoja kertomuksia ja
Violetta kuunteli yhtä hiljaisella tarkkuudella, melkeinpä hartaudella,
kuin ensi kerrallakin, eikä hänen herttaisten kasvojensa piirteissä
näkynyt niin merkkiäkään väsymyksestä. Hänkin, se onnellinen Violetta,
oli nähnyt erään kuuluisan sävelniekan, ja se ei hetkeksikään mennyt
hänen mielestänsä: ihmiset nimittivät sitä miestä "ukko Haydn".
Violettan isä sanoi häntä aina "kuninkaaksensa", ja hänen sydämensä
syvimmässä pohjukassa hehkui ihailus ja rakkaus, jonka mahdista hänen
lapsensa sielussa ei ollut aavistustakaan.

Pienenä tyttönä oli Violetta kerran pääsnyt isänsä kanssa isoon
keisarinkaupunkiin; siellä oli hän summattoman suuressa kirkossa
kuullut esitettävän komean komeata soittoa, jota "Vuodenajoiksi"
nimitettiin. Lapsen mieltä melkein masensivat ne mahtavat äänteet,
jotka ensi kerran hänen päällensä tulvailivat, ja kuitenkin oli
Violetta niin ihastuksissaan, niin hurmaavain liikutusten vallassa. Hän
uneksi "keväästä"; häneen huokui "kesänhelle" henkeänsä; sitte
jahtitorvet toitahtelivat ja muistuttivat "syksyä"; ja kun "talvi" tuli
tulojansa, niin tyttö luontelihe lähemmäksi isänsä kylkeen. Tämä taas
tuskin tiesi lapsensa olemassakaan olevan; hän istui Violettan vieressä
puoliksi hengittämättä kuunnellen ja hänen muotonsa suurine
mustasilmineen oli kuin autuuteen vaipuneena; hän nauroi ja itki
vuoroitellen. Kun kaikki oli loppunut, tarttui hän lapsensa käteen ja
tunkeutui pikaisesti, sanaakaan sanomatta, kirkosta ulos. Ulkona seisoi
paljo kansaa, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, ja keskellä
vanhanlainen, hoikkavartinen mies, jonka kasvot olivat kuin rauha ja
silmät taivahiset. "Ukko Haydn!" kuului ylt'ympäri. Violetta katsoi
häneen kainolla kunnioituksella ja uhkuvin silmin; Haydn ukolla oli
jokaiselle lempeä sana tahi kättely ja lempeä katse; naurahtelu, suopea
iloisuus ja leikillisyys pyörivät alati hänen huulillansa ja heleillä
kasvoillansa. Siinä sitte Violettan isäkin halvassa mustassa
vaatteuksessaan tunkihe tiheän kehän lävitse ja kävi Haydnia käteen,
ennenkuin tämä mitään tiesikään, ja huusi melkein läkähtyneenä:
"kiitoksia, ukko Haydn!" Mestari puolestaan oli hänen kättänsä
pusertanut, hänelle nyökännyt ja naurahtanut. Kaiken tämän oli Violetta
kyllä nähnyt; kuitenkin täytyi hänen melkein joka päivä kuulla
kertomusta tästä tapahtumasta; olihan se valokohta hänen isänsä
elämässä. "Jos vielä kerran kuninkaani näkisin", oli hänen tapansa
joskus sanoa, "niin täytyisi minun iloon kuolla; usko se, lapsi
armaani! Minusta oli hänen siunattua luomis-kättänsä kädessäni
pitäessäni, juuri kuin olisi sydämeni ollut pakahtumaisillaan."

Eräänä päivänä, kuin lehmukset kukkivat ja ruusut, ja kylä oli
koreimpaan verhoonsa pukeutuneena, tapahtui, että Violetta istui
puutarhassa uneksimassa, niinkuin hänen tapansa välistä oli.
Lehtimajassa istui isä lukemassa. Äkisti kuului lystikäs rallatus
puutarhan aidan takaa, ja tiheän pensasaidan päällitse, ihan sorean
Violetta neiden vieressä, katsoi sisään verevä ilokas naama, joka oli
nuoren solakan miehen. Hän näytti väsyneeltä ja kantoi kädessään
vähäistä salkkua sekä vankkaa sauvaa toisessa; päätä peitti pieni musta
hattu, tuuhea tummanruskea tukka riippui jokseenkin pörhöisenä ympäri
päätä ja olkapäällä oli kesy kottarainen, puhujalintu. "Tyttö kaunis,
laske minua sisään!" pyysi outo, ja hänen siniset silmänsä rukoilivat
vielä enemmän kuin sanansa. Odottamatta kuitenkaan muuta vastausta,
kuin Violettan naurahduksen, hypätä heiskahutti hän pensasaidan ylitse.
Vanha kanttori kiirehti paikalle; Violetta nauroi, niin että kirkkaat
vedet silmistä valuivat, ja nuori mies oli uhkahyppäyksen tehdessään
pudottanut salkkunsa; nuottilehdet ja lyijyskynät lensivät tuo
tuonnekin; kottarainen rääkähti: "kova onni, kova onni!" ja rupatti
monta monituista italialaista sanaa sikin sokin.

Rohkea hyppääjä ojensi kättä kanttorille, sanoen: "isä hyvänen, tässä
näette nuoren musiikin-opiskelijan Wienistä, joka on kaiken päivää
juoksennellut saadakseen suloisilta metsänlintusilta säveliä
varastetuksi; mutta tämä välimieheni tässä" -- nyt osotti hän
kottaraiseen, joka viisailla silmillä häneen katsoi -- "on minua
häpeällisesti pettänyt, leipävarani nokkinut, visertelijät mitä
viehättävimmät pois karkoittanut hullulla rupatuksellaan; ja siis
pyydän minä hartaasti, että surevan vatsan tuiki tuskallisen
mollisävelikön muuttaisitte vahvan atrian duurinuotiksi."

Tämä lystikäs puhe miellytti lukkari ukkoa erinomaisesti; hän pakotti
iloista vierastansa tulemaan lehdikkoon ja Violetta toi tuoretta
leipää, oivallista maitoa ja voita, vieläpä kirsikoitakin ja meheviä
mansikoita. Nuori mies piti kaikki hyvänään ja niinpä kottarainenkin,
puhujalintu; he kilvan söivät ja joivat, herra ja lintu, ja
rupattelivat myöskin kilpaillen. Jos vieras sanoi leikkisanan, niin
kottarainen sen matki, ja sillä välin se alinomaa huusi: "Hoi! Figaro,
ota vaari! Figaro, ota vaari!"

Hetken kuluttua olivat pienen valkoisen talon asukkaat vieraansa kanssa
niin tuttavat, kuin olisivat vuosikausia yhdessä eläneet, ja alkoipa jo
vanha kanttori puhella yhtä ja toista Bach mestaristakin, jota
tehdessään hän nuoressa musiikin-opiskelijassa näki tarkkaavaisen
kuulijan. -- Lopulta vanhan miehen sydän kokonaan aukeni tämän
ilokkaan, teeskentelemättömän nuorukaisen läheisyydessä, ja niin
salavihkaa, kuin olisi hän sille mitä kalliimman aarteen ilmaisnut,
kertoa höpötti hän mielijuttunsa Haydn ukon kättelemisestä. Hymyssä
suin ja äänetönnä kuulteli nuori mies hänen puheitansa; ja vanhuksen
lakattua kertoi hän puolestansa vesissä silmin ja vienosti vapisevalla
äänellä, että ukko Haydn oli vielä suutakin antanut hänelle. Tuota nyt
ei kanttori tahtonut ollenkaan uskoa, vaikkapa kottarainen juuri kuin
riivattuna huusi: "totuus, olipa vaikka rikoskin!" -- Kuun ja tähtien
valossa sanoivat he jäähyväiset toisillensa; silloin vasta vilpittömän
vanhuksen mieleen juolahti kysyä nuoren vieraansa nimeä.

"Nimeni on Amadeus", vastasi tämä, "ja minä olen hyvin usein takaisin
tuleva."

"Tehkää niin!" nauroi kanttori ja pudisti hänen kättänsä, "sitten
saatte myös nähdä nuottikokoelmani, oikean aarreaitan, sen mä sanon!"
-- Violetta lahjoitti samalla Amadeukselle vielä komean
ruusukimppusenkin; nuori mies siitä suuteli tyttöä niin keveästi, kuin
perhonen ihanalle kukalle suuta antaa; mutta kottarainen huusi:
"hyvästi nyt, me lähdemme menemään; hyvästi, hyvästi, toiste taas
nähdään!" Ja niin ne läksivät. Vielä kauvan kuulivat jäljelle jääneet
iloisen ihmis- ja linnun-äänen armasta kaksinlaulua.

Tuskin neljääkään päivää kului, niin iloinen musiikin-opiskelija
jälleen tulla hyppäsi pensasaidan ylitse, mutta tällä kertaa ei
väsyneenä ja näännyksissä, vaan reippaana ja ripeänä. Violetta
riemuitsi häntä nähdessään; tämä kietoi kursastelematta kätensä hänen
kaulaansa ja muiskasi suuta; kottarainen huusi: "ken on löynnyt
armahisen!" Kuinka iloitsikaan lukkari ukko, kun tuon nuoren miehen
taas näki! Hän veti hänet salamielisesti tupaseensa, avasi vanhan
kaapin, ja Amadeus näki hämmästyneenä edessään aarteen parhaita Bachin,
Händelin, Palestrinan, Pergolesen ja monen muun teoksia. Haydn ukolta
oli siinä muutamia messuja; kukin teos oli sievästi sidottuna ja
niskassa loisti kultakirjaimilla säveltäjän nimi ja syntymävuosi.
Amadeus selaili oikein onnellisen näköisenä niitä paksuja niteitä,
tunsi ja tiesi kaikki varsin hyvin, kanttorin suurimmaksi ihmeeksi,
puheli kaikista niin ihmeellisen ymmärtäväisesti ja selkeästi, ja
innostuksen kirkkaus loisti hänen kasvoistansa. Vanhus laski kaapunsa
pois, pani kätensä miekkosen olkapäille, katsoi häneen hartaasti ja
lausui: "te olette herttainen sielu mieheksenne ja teistä varmaan tulee
suuri mestari, jos Jumala teitä varjelee!" ja siinä sitte syleili
häntä ja suuteli hänen poskiansa; mutta kottarainen huusi: eläköön
"Sarastro!" -- Sitte alkoi Amadeus soittaa, ja vanha klaveri järähteli
hänen voimakkaissa käsissänsä; ihmeen ihanat sävelet tuudittelivat
Violettan ja hänen isänsä sielut suloisiin unelmiin. -- Illan tultua
mentiin puutarhaan ja poika juoksi kilpaa Violettan kanssa; he
viskelivät toisiinsa kukkasia ja ruusunlehtiä ja pilailivat, kuin kaksi
lasta, kielevän kottaraisen kanssa. Amadeus kertoi Violettalle, kuinka
paljon hän siitä linnusta piti ja ett'ei hän siitä koskaan erkanisi.
Hänen äiti vainajansa oli sen kasvattanut ja hänelle lahjoittanut, ja
nyt se oli yöt päivät hänen kumppaninansa, laskeutui iltasella
isäntänsä päänaluselle, käänsi päänsä siiven alle ja nukkui seuraavaan
aamuun.

Kesä kului, mutta ei ainoatakaan viikkoa, jolloin ei Amadeus
kaupungista tullut laulamaan Violettan kanssa -- sillä tämä lauloi
suloisella, koristelemattomalla äänellä kaikenlaisia vanhoja lauluja --
sekä haastelemaan vanhan kanttorin kanssa Sebastian Bachista ja
kertoelemaan Haydn ukosta. Kerran kanttori kysäsi: "sanokaapa mulle,
mitä pidätte Mozartista, joka nykyjään alkaa niin suurta humua
mailmassa nostaa teoksillansa; mielellänipä jotakin kuulisin hänestä."

"No niin", vastasi nuori mies, "minä hänet tunnen aivan tarkalleen,
niin hyvin kuin itsenikin, ja voin hänestä teille antaa mitä paraat
tiedot. Mozart on hyvin lystikäs, huoleton veitikka, melkein minun
näköiseni, kuitenkin vähän vakaampi, kun johtajankapulaa kädessään
pitää taikka kynää. Onnellinen hän on niinkuin lapsi ja parasta hän
myös tahtoo; hänen sielunsa uiskentelee suloisten sävelten meressä,
jotka häntä ihastuttavat; mailma hymyilee hänelle, ja hänen sydämensä
on hilpein ja iloisin koko maanpiirillä. Viiniä hän myös rakastaa,
mutta kaikkein ennemmin armaita tyttöjen kasvoja; ja sen ohessa kukkia
ja perhosia. Rakastava te olette häntä, sen voin vakuuttaa, sillä
hänellä ei oikeastaan ole ainoatakaan vihamiestä; mutta emäntä hänellä
on, jota hän lempii sanomattomasti ja joka sen ansaitseekin, sillä
hänessä on virheitä vähä; ainoastaan kateellinen hän on ja se Mozart
hupsua hiukan tuskittaa."

Kanttori heilutti päätänsä naurahdellen; mutta Amadeus jätti joutuisaan
hyvästi, vaikka tuskin tuntiakaan oli siellä ollut ja aurinko vielä oli
korkealla. "Tänä iltana esitellään eräs Mozartin säveltämä opera, Don
Juan," sanoi hän, "ja minua haluttaa tietää, miten se on oleva ihmisten
mieleen; minä olen vähän levotonta luontoa, ja tänään erittäinkin niin
kiihoksissa, ett'ei Mozart itsekään voi olla sitä kiihoittuneempi;
huomenna teille kerron siitä." Kottaraisella oli tuskin aikaa huutaa:
"nopsat jalat, rohkeutta!" ja isäntänsä ei edes muistanut Violettaa
suudella, ja kukkakimpunkin hän jätti olemaan. Mutta tyttö oli kaiken
päivää alla päin; unhotetun suutelonko vai lakastuneiden kukkain
tähden, sitä en tarkoin tiedä sanoa.

Huomispäivä kului, Amadeusta ei kuulunut eikä näkynyt; aurinko aleni
alenemistansa ja keltaiset lehdet putoilivat puista. Vanha kanttori
istui nojatuolissaan nuottikirjainsa sekaan haudattuna; Violetta
rallatteli, mutta hiljaa hyräillen vaan; ei ollut oikein iloinen
sydämessänsä. Silloin äkisti naputettiin ikkunapieleen: heleä tuttu
ääni pyysi sisään päästä; Violetta hypähti seisoalleen: sen
hullutukseen tottuneena hän avasi ikkunan ja Wienin musiikin-opiskelija
hyppäsi huoneesen. "Isä hyväseni", sanoi hän sen muotoisena, kuin
keväinen aamu, "Mozart on tehnyt tehtävänsä oikein hyvin! Don Juan on
toki varsin välttävä opera; muuten hän käski sanomaan terveisiä ja
lähetti muassaan jotakin, jonka teille heti sisään tuon. Mutta tässä
on, ottakaa ensiksi pieni muisto minulta!" -- ja niin sanoen, pisti hän
sievän vihkosen vanhan ystävänsä käteen. Se oli eräs _Ave verum_.
Violetta sai soman paperilehden, johon oli kirjoitettu: "Minun
orvokilleni!" Se oli muuan laulu, jonka alkusanat kuuluivat:

    Niityllä kasvoi orvokki,
    Huomaamatonna kauniisti;
    Kaunis olj orvonkukka.

Tyttö riemuitsi; mutta vanhus kävi vakavin silmin kaikki lehdet läpi;
sitte hän nousi tuoliltaan, meni ääneti nuottikaappinsa luo ja asetti
vihon varovasti Bachin ja Händelin keskelle. Nuoren miehen hilpeitä
kasvoja värvähytteli hiljainen liikutus; kanttori ojensi hänelle
molemmat kätensä ja sanoi: "te parhaiten tiedätte, mikä tuon paikan
arvo on!" Silloin tulivat Amadeuksen sinisilmät kyyneliä täyteen; hän
tarttui innokkaalla kiivaudella vanhuksen käteen ja huudahti: "isäseni,
minä se olenkin Mozart, iloinen, hullu Mozart, jolle te tuolla
yksinkertaisella kunnian osoituksella olette tehnyt suuremman, syvemmän
sydämen ilon, kuin mitä koko mailman kaikki mieltymyksen kaikumiset
ovat tehdä voineet. Minä kiitän teitä, mutta minulla vielä on teillekin
muuan ilo!"

Ikään kuin lapsi heittäytyi hän kirkkahaisesti katsahtavan vanhuksen
rintoihin, likisti häntä poveansa vasten ja lensi sitte ovesta ulos.
Hetkisen perästä näkyi hänen ilosta loistava muotonsa jälleen;
kottarainen huusi: "eläköön Sarastro!" ja huoneesen astui -- ukko
Haydn. Riemun salama vanhan kanttorin silmistä, hänen huultensa
vapiseminen oli ainoa tervehdys hänen mestarillensa ja kuninkaallensa.
Hänen ruumiinsa ei kestänyt sielun järistyksiä; ja kun Haydn mielevällä
myhäilyksellään sanoi "Jumalan terveeksi" ja hänelle kättänsä kurotti,
Mozart tuskan tunnolla kumartui hänen puoleensa, mutta Violetta
aavistavaisena isänsä polvia syleili, niin Jumala viittasi häntä ja
hänen henkensä kohosi taivaiden ikisointujen ilmoihin.

Monta, monta vuotta on siitä jo vierinyt; ukko Haydn johdattaa jo
aikoja sitte tuolla ylhäällä suloisia, jaloja enkelien kuoreja; Mozart
myös makaa sikeätä pitkää untansa maan kylmässä; nämät ja useat muut
tähdet ovat meidän mailmamme taivaalta laskeneet; mutta pieni kylä se
vielä aina niin hiljaisena ja herttaisena pilkistää pensasten välistä,
vanhat lehmukset tuoksuvat vielä kuin ennenkin ja kanttorin asunnossa
elelee aivan yksinänsä vanha eukko. Se on se aikanaan niin kaunis ja
viehättävä Violetta. Hän ei ole koskaan naimiseen mennyt ja elää
unelmaeloa muistoissaan. Mutta jos tahdotte hänen luonansa käydä, niin
kysykää häneltä vaan mestari Mozartia: silloinpa hänen silmänsä
vilkastuvat ja hänen kasvoillensa leviää juuri kuin nuoruuden hohde. Ja
hän on hänestä puhuva tuntikausia; lopulta hän teille ehkä näyttää
pienen, oi jo varsin kellastuneen nuottilehden, johon on kerkeällä
kädellä kirjoitettu:

    "Niityllä kasvoi orvokki."



KESÄYÖ-UNELMA.


Ihmeen lauhkean kesäyön utupeite oli levitettynä kauneudesta kylläisen
maan ylitse; kuu hymyili niin suloisesti ja tenhokkaasti, kuin
onnellisen, lempivän tytön vetistynyt silmä; kukkaset eivät tältä
katseelta voineet nukkua ja puiden lehdet kuiskaelivat keskenänsä.
Mutta erittäinkin kuun hymyily kirkasti erästä uhkeaa lehmuspuuta, joka
seisoi keskellä isoa synkeätä puutarhaa. Monta korkeata yksivakaisen
kaunista puuta oli sen rinnalle ylennyt; myöskin kaikenkarvaisia
kukkasilmiä pilkisteli matalista pensaista ja puutarhan keskupaikalla
lähellä lehmusta rehotti ihana ruohokko, lahea kuin sametti. Vihantain
pensaikkojen välistä hohtivat komean huoneuksen valkoiset muurit. Oli
sydänyö. Linnut olivat jo unessa, niinpä perhosetkin; siellä täällä
vielä pyrähteli kotia kohden joku kiiltokuoriainen, joka oli
viivähtänyt armaan ruusukuningattaren luona, ja kuppuroitsi, lemmen
nautinnosta autuaallisesi hurmautuneena, kaikkien kukkain sydämelle,
jotka tuota viehkeilijää piloillaan huutelivat.

Silloin kapisi yön äänettömyydessä keveä, ravakka astunta, ja solakka,
nuorekas mies, jonka otsa oli korkea, mietemielinen, ja silmät
ihmeellisen loistavaiset, läheni lehmusta. Puun kukat huokuilivat
suloisempia hajuja hänen lähestyessänsä ja lehdet riensivät lähemmäksi
toisiansa, ett'eivät kuun etsiviltä silmiltä peittäisi lemmityisen
katsantoa. Haaveksien katsoi nuorukainen taivaan hiljaiseen sinilakeen,
ja hänen silmäyksissään pyöri tuhansia vakaita kysymyksiä tähdille,
jotka loistivat häntä kohden; miettien katseli hän sitte pimeitä puiden
varjoja, jotka niin synkeästi, hirveästi, armahtamatta lepäsivät
heteillä kukkapenkereillä, ja hän huokasi syvältä. Silloin soi äkisti
kaukaa etäisyydestä hiljainen helinä, ikään kuin mitä kevein tuulonen
suutelee herkkää ilmakannelta, ja tumman viheriäisestä ruohokosta
rupesi valaisemaan. Hopeanhohtavia usman hattaroita kohoeli maasta ja
viehättävä ruusujen ja liljain tuoksu täytti ilmat. Lukemattomia
pienoisia sääksentapaisia olentoja, joista on se puhe, että niiden
löyhyelämä kestää ainoastaan yhden yön, liipoitteli tähän
vaaleanviheriäisillä lentimillänsä ja kokoutui tiheäksi kehäksi
ruohovaipan ympärille. Tuo suloinen helinä kävi yhä äänekkäämmäksi,
hurmaavimpia säveliä virtaili ulos varsin vaihtelevaisesti, väliin
ilakoitsevina, leikkiä laskevina, väliin vaikertelevina, surkeina,
murhehtivaisina, mutta aina mieltä huumaavina ja viettelevinä,
yltäkylläinen joukko kauniimpia ruusulehtiä laskeusi nyt alas ja
jokaisesta lehtyestä nousi kevyt keijukkamainen olento, äärettömän
herttainen, hentovartinen kuin enkeli, silmät säkenöitseväiset, hiukset
pitkät kullankarvaiset ja yllä huikaisevan valkea huntu. Jokainoa
näiden viehättäväin olentojen liikehdys oli suloisinta soitantoa,
jokainoa henkäys sävelääni, ja kun ne kihertyivät hilpeihin
hyppykehiin, niin sen vapisevan ihmislapsen sydän, jonka oli suotu
semmoisia ihmeitä katsella, oli menehtyä ihastuksesta.

Kuuntelijan kauniit kasvot kirkastuivat kirkastumistaan: silmistä uhkui
taivaallinen loisto ja huulilla leikitsi autuaallinen hymyely. Oi,
jälleenpä ne herääntyivät taas, nuo hänen lapsuutensa unelmat, ne
kulkivat ohitse niikkaellen naurahdellen, nuo hänen hilpeän
mielikuvituksensa ihanat kuvat; kultainen satumailma astui esiin
kätköstänsä kaikessa entisessä komeudessaan ja ihanuudessaan! --
Silloin helkähti hopeanheleitä kellon ääniä ja hiljainen suhina veti
hänen silmänsä ylös puoleensa. Puhtaan liljan kuvusta muodostettu
valtaistuin tuli kiikkuellen alaspäin, lukemattomia utuolentoja
ympärillä löyhymässä, puoliksi kätkettyinä ihanain, outojen kukkaisten
kupuihin. Koko ilmalinnanen riippui kahdessa kuun säteessä kiinni,
juuri kuin hopeisissa ketjuissa, ja kiikkua heilueli sinne tänne.
Ruohonkorret kurottivat mieliteolla vihantoja käsivarsiansa ottaaksensa
tenhokuningattaren istuinta vastaan; ruohokon eriskummaiset vartijat
lakuttelivat viheliäisiä siipiänsä tervehdykseksi ja tervetulijaisiksi
kuningattarelle, ja se oli kuin harpun hyminää. Mutta kuningatar nousi
valtaistuimeltansa ja koski pienokaisen jalkansa kärjellä vihantaan
vaippaan. Mitään ihko ihanaisempaa, ihastuttavampaa kuin tämä
keijuisten kuningatar -- siksi häntä nimitettiin henkien valtakunnassa
-- et ikinä ajatella voi: päässä kruununen kukkain kyynelistä, jotka
hohtivat kauniimmin kuin mailman kalleimmat kiiltokivet; kuningattaren
harsohuntu oli valoa, hänen silmänsä taivasta ja hymynsä autuutta. Hän
kohotti hennon kätensä, nyökähytti päätään ja nyt alkoi tanssi. Ah
semmoista tenhollista heilumista ja häilymistä, semmoista suloista,
armahista kiertelyä, kallistelua ja lennähtelyä! Kaikki kukat lähellä
ja kaukana avasivat itsensä, jokaisesta kuvusta lähti tuoksua ja
soittoa -- oi, sepä oli ihmeen ihanata elämää!

Tätä tunsi hänkin, se yksinäinen ihmislapsi tuolla lehmuksen juurella,
ja tämän taikayön hekuma painui niin kaikkivaltiaasti nuorelle
sydämelle, että se oli raukeamaisillansa, ja syvä huokaus, hiljainen
"oh!" ihastuksen yltäkylläisyydestä puhjennut, pääsi hänen huuliltansa.
Yhtäkkiä oli juuri kuin ankara tuulenpuuska olisi tarttunut noihin
hentoihin olennoihin: säikähtyneinä ja hämmästyneinä he horjuvat ja
hoipertavat hajalle; mutta kuningatar viittaa leikkijöille; vakaasti,
jopa murheellisesti katsoen osottaa hän lehmukseen, jota hän pitää
kudottuna tuhansiin hentoihin lankoihin. Keijukaiset verhoutuvat
huntuihinsa ja lähenevät vapisevaa nuorukaista, jonka oikea käsivarsi
on puun ympärille vyöttynyt, ikään kuin tuo vakainen ystävä, joka jo
tässä suojelee hänen rakkaita vanhempiansa ja niiden vanhempia, voisi
häntäkin varjella mahtavalta tenhomailmalta. Kuningatar heijailee
tulla; "sinä olet kuolemaan vihitty," laulaa hän, "sinä armas,
runsaasti siunattu maan lapsi, pääsemättömästi, armahtamattomasti! Ei
kukaan kuolevainen saa rankaisematta katsahtaa henkien elämään! --
_Sinun täytyy nyt huolla!_ Sinun loistoelosi on sammuva, äkisti,
ihmeellisesti, suloisesti, niinkuin tähti sammuu, loistavampana jälleen
ilmestyäksensä. Sinä olet valittu tuhansittain tuhansista sukusi
olennoista; korkea jumalatar Musika, jota kaikki taivaan ja maan henget
kumartavat, on sinut vihkinyt suudelmallansa. Onnen tähti paistoi sinun
kehdollesi; sinulle annettiin nimeksi _Felix_;  siinä nimessä on kaiken
olemisesi kuva: sinä olet oleva onnellinen, rakastettu, ihailtu,
jumaloittu, ja vihdoin, oi sinä siunattu maanlapsi, olet sinä pois
menevä maineessasi, loistossasi, mahdissasi -- ja armas, puhdas olento
on käypä sinun edelläsi, viimmeisenä hetkenä suudellen ottaaksensa
poistavan sielun huuliltasi. Oi, siunaa kohtaloasi, rakastettu
kuolevainen!"

Heläjävät sanat herkesivät soimasta, kuningatar laski taas päänsä alas,
mutta niin matalalle, että kukkakyynel hänen kruunustansa putosi
unennäkijän vaalealle otsalle, katsoi häntä taas kasvoihin
suloisimmasti hymyillen ja kuiskutti erotessaan: "hyvää yötä!"
Keijukaiset mennä suhisivat hänen ohitsensa; kaikki heittivät leikiten
jonkin muiston hurmoksissa olevan sydämelle, mikä pienen neulan kuun
säteestä, mikä kummallisen sammalkukkasen tahi kainon kielokukan, mikä
taas vaippasen, iltaruskosta kudotun, ja niin tehdessään ne laulaen
huokuivat: "hyvää yötä, hyvää yötä!" -- Valtaistuin, kuningatar,
tanssijattaret, sulohajut, valot, helinät, kaikki katosi; nuorukainen
vaipui tainnuksiin.

Kun hän jälleen silmänsä avasi, olikin aurinko häntä herättämässä: se
suuteli hänen otsaansa ja kummasteli itsekseen lemmikkinsä kalpeita
poskia; linnut lauloivat, kukat kylpivät kastevesissä ja katsoivat
ujoillen ja pelvolla häneen päin; ikivanhain puiden lehdillä taas oli
kaikellaista salaista toisilleen ilmoitettavana; hepakat perhoset
kiitivät mielikukkiensa luo, voidakseen suottaillen ja hyväillen niiden
sulohuulilta tietoonsa houkutella kuluneen yön salaisuudet; muutamat
vanhat, mustat kuoriaiset juoksivat supisten pitkin ruohokkoa,
pystyttelivät hentoja ruohonkorsia ja olivat suuressa siivoamisen
puuhassa. Mutta talon vanha puutarhuri aamulla päätänsä huiskuttaen
huomasi kummallisen vaalakan kehän, joka meni yltä ympäri ruohokkoa: se
oli keijuisvaltakunnan pienien, heikkojen siivellisten vartijain
kuolleet ruumiit.

Felix meni puutarhan kautta semmoisella kasvojen muodolla, johon
korkein ja puhtain innostus oli valoisan valtaistuimensa asettanut: hän
riensi nopein askelin hiljaiseen kammioonsa ja kätki itsensä kaikkein
omaistensa silmistä; kun hän sitte vihdoin astui rakkaittensa
keskuuteen, laski hän merkillisesti naurahtaen nuottivihkosen vanhimman
sisarensa, taidekumppaninsa ja ystäväisensä käsiin. "_Fanny_," sanoi
hän, "nuo lehdet kertovat sinulle Pelixisi _kesäyö-unelman_; kuuntele
niitä hetkinen malttavaisesti!"

Keijuiskuningattaren sanat kävivät toteen: se loistava, kunnioitettu
mestari, joka näki ihmeen ihanan kesäyö-unelman taikasävelistä, hän on
viheliäisestä maastamme eronnut! Siinä laakeriseppeleessä, joka
nuorellisia ohimoita vyötti, ei mikään lehti vielä ollut lakastuneena;
hän sulki hilpeät ja hilpeennyttävät silmänsä täysimmässä voimansa
tiedossa, maineensa himmenemättömässä loistossa. Ja me sitte? Oi, me
notkistamme polvemme sen unhottumattoman arkulla, katselemme kuumin
kyynelin ja loppumattomalla surulla hänen tyveniä kasvojansa ja
koskemme aralla kunnioituksella viimmeisen kerran siihen lepäävään
käteen, joka elämässä ei levosta tiennyt, joka niin paljon jaloa ja
ihanata loi ja aikaan sai. Kuinka pian pakeni se kirkastettu meidän
sekasortoisia maallisia sointeita! Hän vietiin valtaavasti ylös kaiken
sopusoinnun valoisaan kotiin. Siellä ovat kaikki hänen unelmansa
muuttuneet tosiksi, autuaan tosiksi: ylevän sielunsa ikävöiminen on
viihdytetty!

Mekin olemme heränneet; mutta heränneet lohduttomaan todellisuuteen.
Kuinka talviseksi on käynyt yöllä, kuinka yksinäiseksi ja surulliseksi
maan päällä! Jätettynä seisoo valtaistuin, vaienneena on kannel,
itkussa silmin ja alla päin valittaa korkea jumalatar Musika, ja
tuhansittain tuhansia ihmissilmiä katsoo kysyen vähäiseen, korkeaan
taivaasen; -- mutta voi! siltä ei tule vastausta tuohon arkaan,
katkeraan kysymykseen: "miksi?"



JOULUJUHLA METSÄSSÄ.


Onkohan ihanampaa puhekieltä täällä alhaalla -- jos ehkä eroitetaan
kahden rakastavaisen sulokuiskeet -- kuin tuoretten lehtien havina
kauniissa metsässä? Totta tosiaan, lystikkäimmän ja reippaimman
veitikankin sydän heltyy ja hän pysähtyy edelleen astumasta, kun
herttaisena kevätpäivänä nuoret, heleät puut, ihastuksesta väristen,
puhelevat keskenänsä, kun kaikki ylt'ympärillä hymyilee ja kuiskii.
Vaeltaja heittäytyy ruohokkoon, niin että tuoksuvat vihannat aallot
hänen päänsä yli yhteen kohahtavat, kukat kumartavat hänen huuliansa
suutelemaan ja hän kuunnellen katsahtaa viheriäiseen lehtitaivaasen,
uneksien kodistansa, isän ja äidin sydämestä ja armahisensa silmistä.
Leppeissä lempiloruissa kumartuu muhkea tammi solakan, viehättävän
koivun puoleen, varsin tärkeitä asioita on suoralla pyökillä väkäiselle
jalavalle uskottavana, ja siihen sekaan lakkaamatta lörpöttelee
lepäämätön haapa. Elämä, hekuma käy kautta koko metsän, ihmeellisesti
virkistävänä ihmissilmälle ja vaikuttavana ihmissydämelle.

Mutta keskellä kaikkea tätä uhkuvaa hekumaa seisoo äänetön tumma puu,
joka ei voi puhua eikä heleillä lehdillä leikkiä: se on _kuusipuu_
pienine pistävine neulasineen. Rakastaen levittää se käsivartensa,
kateutta ei asu sen sydämessä, mutta se katselee niin suruisena, Ikään
kuin murhehtiva mies nauravain, leikkiväin lasten joukossa seisoo se
lehtikoristeellisten puiden keskellä. Harvoin kyllä joku lintu
matkoillansa metsässä hetken levähtää sen oksilla; paljoa kernaammin
hän kätkeytyy tuoksuvain lehvien sekaan, jotka niin vastustamattomasti
houkuttelevat, viileyttä ja varjoa luvaten. Eivät mehiläisetkään ja
kullankarvaiset kuoriaiset poikkea hiljaiseen "Kuuselan" majataloon,
yksinään seisoo kuusi keväällä, yksin se jää loistavana kesäaikana;
vieläpä syksylläkin _sen_ puku _yksinään_ on suruvaatteiden kaltainen:
se on huolipuvussa kirjokoristeellisten puiden tähden, joihin kuolema
niiden komeudesta huolimatta huokuu. Niin tulee vihdoin talvi,
kimeltelevä jääkaapu yllä, ja sen seurassa palvelijansa kolkot tuulet;
hirveästi ne riistävät alas kaikki nuo hennot lehdet; lumivaltias
löyhyttelee joutuisaan valkoisia hahtuvia, heittääpä paksuja
vaippojakin koko maan päälle, ja kaikki lämpöinen elo jähmettyy sen
katseen edessä. Ainoastaan kuusipuu katsoo häntä silmiin pelkäämättä ja
naurahtelee umpimielisenä, kun mahtavalla jääkaapuisella loihtijalla ei
ole voimaa sen ylitse. Mutta rakas Jumala, joka itsekullekin
luoduistansa lahjoittaa ihanan ilon ja autuaan ajan, ihmisestä alkaen
alas pienimpäänkin koppiaiseen asti, on vakaalle, kärsiväiselle
kuusellekin hankkinut palkan, joka on yhtä ihastuttava kuin keväinen
ilma ja päivän paiste.

Joulukuun neljännenkolmatta päivän yönä, josta kaikki pyhät kirjat niin
monia ihmeteltäviä asioita kertovat, sinä yönä, jota me vuotuisesti
rakkaiden omaistemme helmoissa lapsen iloisella mielellä vietämme ja
_jouluksi_ nimitämme, astuu taivaan enkeli alas äänettömän kuusen
luoksi, antaa sille suuta ja kaunistaa sen eriskummaisilla, valkoisilla
kukilla. Näin se virkaansa vihitään, tuo sanomattomasta autuudesta
värähtelevä puu, ja tulee kaikista metsän puista valituksi valmistamaan
iloista _joulunjuhlaa_ kaikille linnuille ja kaikille muille pienille
olennoille, jotka eivät voineet päästä hirveän lumivaltiaan käsistä ja
joita se vankina pitää ja ankarasti vartioitsee. Kahdennellatoista
hetkellä soi sydämiä vavahuttava laulu muutoin niin vaitiolevaisen
kuusen oksista, ihmeellisen voimallinen veisaus ikään kuin hämäriltä
ajoilta nykyisyyteen humisten. Ja sen äänet menevät mahdikkaina kautta
metsän, ja kaikki linnut kuulevat sen viehättävän huminan eivätkä voi
vastustella, kohottavat lentimensä ja liipoittelevat laulavalle puulle;
puoliksi jähmettyneet kuoriaiset ja sikeästi nukkuvat kärpäset, kaikki
kaikki ne heräjävät, ravistavat raskaan talviunen siivistänsä ja
kulkevat puolivalveilla, puoliksi tointuneina, säveliä kohden. Ne
lintu-raukatkin, jotka me ihmiset ahtaasen vankihuoneesen tuomitsemme,
että ne meitä huvittaisivat viehättävällä laulullansa, kuulevat kuusen
tenhohuudon ja lyödä räpähyttelevät vienosti valittaen ja halusta
huolehtien siipensä varsin haavoille vankeutensa armotonta häkkiseinää
vasten. Ihmiskorva, ummistettuna puun ihmeellisesti ihastuttavalta
laululta, huomaitsee hämmästyksellä vaikerruksen, joka pienen vangin
rinnasta ulos pusertuu, ja siellä täällä joku lapsi, joka kirkkaan
jouluyön hurmaavalta riemulta ei voi nukkua, hiipii sääliväisesti
lemmikkinsä vankihuoneen luo, lohduttaen katsoaksensa häkin läpi
aroilla lemmekkäillä silmillänsä.

Virvatulet, jotka syksyisistä pahanelkisistä pilatöistänsä väsyneinä
rotkoissa uinailivat, keikahtavat pystyyn ja tanssivat metsän poikki
käydäkseen tiheään kehään kuusen ympärille; mutta tämä hehkuu ja hohtaa
ruusuvalossa ja veisata tunnistaa humistamistansa. Lumi kimeltelee
niinkuin lukemattomat ilokyynelet, ja virvatulet hyppivät ja
heilahtelevat ihmeellisten sävelten voimasta; keltasirkut, tiaiset,
käpylinnut, vanhat vakaiset kaarneet lapsinensa, kielevät harakat
ja varikset, huikentelevat varpuset, kaikki ovat täällä
jouluhartauksissansa, kuuntelevat ääneti ja uneksivat, silmät
puoliummessa, auringon säteistä ja kukkain tuoksusta. Silloin kuusi
yht'äkkiä ravistaa oksiansa, ja kaikenkaltaisia oivallisia siemeniä,
pieniä viehättäviä hedelmiä, herttaisia lumihiuteita kuin tähtikukkasia
putoilee ja laukuilee alas, ihastuttavia joululahjoja jokaiselle. Oi,
kuinka ne riemahtelevat, nuo luontokappaleet, hullunkurisesti
tunkeilevat kuusen ympärille sitä hyväilemään ja kiittämään! --
Hellämieliset keltasirkut ja tiaiset visertävät halusta, varpuset
tahtovat kiittää, vaikka vielä nokka on täynnä kaikenlaisia makupaloja;
kaarneet ja hurjat käpylinnut varsin yllättävät puun hehkuvilla
lempipuheillansa, niin että se on kuuroksi tulla koko pauhusta, ja
siihen sekaan suristavat kuoriaiset ja kärpäset kiitosvirttänsä, ja
sammal kohoilee lumen alla, ikään kuin olisi kevät siihen hengittänyt;
paljaat puut vapisevat, niiden oksat huokailevat ja varvuilta
valahtelee kyynelvesiä. Mutta soreat hongat ja tanakat männyt saattavat
hiljaa ryhtyä onnellisen, kirkastetun kuusen veisaukseen aina selkeään
huomispäivään asti, ja rakas Jumala katselee hymyillen tuolta ylhäältä
taivaasta tätä autuaallista joulunviettoa metsässä.



STABAT MATER DOLOROSA.


"Vedere Napoli e poi morire!" Näiden sanain (Nähdä Neapeli ja sitte
kuolla) totuus ei voinut olla kenenkään ihmisen sydämen lävitse
tunkematta eikä kenenkään silmää valtaamatta, jonka eteen Neapelia
läheisen maiseman jalo ihanuus aukeni eräänä loistoisena syksyaamuna
vuonna 1735. Siinä se oli, tuo tenhoinen kaupunki epälukuisine
kirkkoineen ja tornineen, joissa aamuruskon säteilevä kultaharso
riippui! Siinä korkealle kohosi tuo kaikista valtavimman kirkon
mahtava, pilveinpeitteinen kupulaki, Vesuvion huippu! Ja tuo komea
golfo (lahti), se lepäsi niinkuin painava, kultainen jättiläispisara
maan ylpeälle rinnalle pudonneena pilvenpäällisestä vellovasta
valomerestä, sinne tänne välkkävänä aaltoellen. Punertava lämpöinen utu
ympäröitsi sakeita myrtti- ja orangsimetsiä, hasersi ketteräin
viiniköynnösten ympärillä, jotka toisilleen ojentelivat vihannoita
käsiänsä ja viehättävässä hypyssä pyörivät pitkin puutarhaa, ja suuteli
niitä suuria kukka- ja kierrekasveja, jotka maan kuroivat kuin
monenkarvaiseen verkkoon. Oli juuri kuin olisi Jumalan henkäys käynyt
tämän ihanimman paikan yli maansa päällä, juuri kuin pitäisi tässä asua
pelkkää ikuista rauhaa, suloa ja kauneutta.

Erään kukoistavan kunnahan loivaan rinteesen, kätkettynä komeiden
laakeriruusujen uhkeasti rehoittavain pensasten sekaan, platanien ja
öljypuiden varjoamana, herttaisten magnolien ja sirojen köynnösten
puolittain peittämänä, nojautui ristiinnaulitun korkea kuva, sureva
madonna sen juuressa. Kentiesi olivat ihmeelliset onnenvaiheet tämän
kuvaryhmän tänne vieneet ja hurskas usko pyytänyt tätä kalleutta
hävitykseltä varjella, koska se oli tähän hiljaiseen turvapaikkaan
paennut; sillä teos oli liikuttavan, hämmästyttävän kaunis ja olisi
hyvin ansainnut sijaista jaloimmassakin kirkossa. Kaikissa noiden
täysikokoisten kuvain muodoissa näyttihe mestarinkäsi, joka kovan kiven
pehmeäksi muuttaa ja ihmeellisen eläväksi tekee: ristinpuussa riippui
voittanut uskonsankari eikä piinattu kuolija; kasvojen jalot piirteet
olivat pyhät, levolliset, ja melkein kirkastetut, kaunis ruumis
voittamattomassa kuolon jäykkyydessä, ei missään enää jälkeäkään
kärsimisestä ja kamppauksesta. Entäs Maria, mater dolorosa, mikä näky!
Ihanainen vartalo, kokoon murtuneena, ei vaan painuneena tuskan painon
alla, ihmeteltävä kasvoin muoto, jossa mitä hirmuisin tuska
kivettyneenä kuvautui, semmoisen murheen kuva, joka ei sinä ilmoisna
ikänä voi loppua. Kiviset kyynelpisarat riippuivat, voi noin raskaina,
silmäripsistä ja kauniin suun seutuja tempoeli vaiva, joka ei
taivahasta eikä maan päältä ollut lohdutusta löytänyt. Säälien olivat
tuoreet viheriäiset lehdet luonnelleet tämän kärsijän verhon ylle, ja
suloiset kukat, ristiinnaulitun ruumiin vierestä puhjenneina, peittivät
hellästi haavansijat. Harvoin sattui, että ohitsekulkeva hurskas
vaeltaja tämän kuvan keksi, harvoin tämän ristin edessä polvi
notkistui.

Mutta ylläsanottuna syksyaamuna tapahtui, että eräs nuori kalpea mies
heittäytyi maahan tuon yksinäisen pyhänkuvan eteen; kipeät ja vakaiset
olivat hänen kasvonsa, uupuneet ja surulliset hänen tummat silmänsä,
heikko ja sortunut oli mittava vartalo; syvältä huokaillen katsahti
hän ristiinnaulittuun. Hän katseli suuren kuolleen taivahista rauhaa
ja häntä värisytti mitä innokkain hartaus; hän näki Marian
enkelinmuotoiset kasvot, näki niissä tuon sanomattoman vaivan ja
säikähti semmoisen summattoman tuskan kuvaa. Ääretön sääliväisyys
täytti hänen mielensä; tuntui, kuin pitäisi hänen väkivoimalla
tempaista pois ne miekat, jotka viileskelivät ahdistunutta äidin
sydäntä; tuntui, kuin kovat kivikyyneleet silmäripsillä olisivat
ääneensä huutaneet armahtamista. Hänen oma kipunsa, jonka vaivaamana
hän oli tähän tullut, katosi tämän äänettömän tuskan jättiläissuuruuden
rinnalla; kaikki valitukset tunkeuivat pakahtuvaan sydämeen takaisin;
hän unhotti kalvavat vaivat omassa povessansa ja kallisti päänsä
nöyryydellä. Silloin kuului ilmassa heleä, herttainen Ave Maria,
kahden suloisen naisäänen laulama: muuan sisaruspari, jonka sairaan
äidin madonna armoissaan oli parantanut, tuli paikalle tuomaan
taivaan kuningattarelle jokapäiväistä tuoreiden kukkain kiitosuhria.
He olivat kaksi kaunista olentoa, toinen varreltansa rehevä ja
uhkea, uljassilmäinen ja vereväposkinen, toinen hempeä, vaalea,
tummasilmäinen, lempeän ja viehättävän muotoinen. He laskivat
hyvähajuiset seppeleet ristinkuvan juurelle, rukoilivat hiljaa ja
astuivat edelleen. Vaaleanverevä vielä kerran salavihkaa vilkaisi
yksinäiseen rukoilijaan.

Tämä nyt katsahti ylös ja rukoili hiljaisella äänellä: "pyhä madonna,
armahda minua; minä olen yksin, ihan yksinäni tässä kauniissa mailmassa
ja minä kärsin vaivaa; suo minulle armas sydän, joka minua lempii, ja
paranna rintani kivut!" -- Silloin ikään kuin olisi utuhuntu revennyt
hänen itkeväin silmäinsä edessä; madonnankuva vapisi, elon salama
sävähteli murheen-äidin kasvoissa ja kivinen suu huokui: "kanna minun
äärettömille tuskilleni _otollinen_ uhri, ota minulta nuo julmat,
jähmeät kyynelet, sulata ne, että suopeasti vierisivät pois ja
ahdistettua sydäntäni helpoittaisivat, anna minun hyytyneitten haavaini
verta vuotaa, niin sinun rukouksesi tulee kuulluksi."

Kun tainnoksiin mennyt jälleen pääsi ajatuksissansa selville, loi jo
puolipäivän aurinko hehkuvia säteitänsä, ja kaikki, mikä elävätä oli,
kätki itseänsä arasti sen kuumilta, paahtavilta henkäyksiltä.
Ainoastaan ylösnousnut ei niistä huolinut, hänen poskensa paloivat,
silmänsä leimahtelivat, huulillaan pyöri autuaallinen hymy;
juoksunjalkaa riensi hän Neapeliin takaisin.

Jo seuraavana päivänä taas hellät sisarukset tulivat aamuauringon
paisteessa, lauloivat lapsen hartaudella Ave Maria, ja hempeän
vaaleanverevän hopeanheleä sopranoääni oli ihastuttavana vastakohtana
viehättävän tummanverevän täysinäiselle alto-äänelle. Ja taas he
pyhänkuvan vieressä tapasivat sen ruskeakutrisen ja miettelyotsaisen
nuoren miehen; mutta tällä kertaa hän ei ollut polvillansa ristin
juurella, vaan nojallaan kunnahan rinteessä, hänen innostuneet
silmäyksensä pyörivät sinne tänne, hän piti kädessään paperilehteä ja
kirjoitteli siihen piirtimellä kaikellaisia eriskummaisia merkkejä.
Hänen kasvoillaan oli semmoinen loisto, että hurskas, kaino Lauretta
melkein unhotti laskea ruusukimppunsa madonnan helmaan ja tulinen Lucia
kummastuksissaan katseli loistavaa nuorukaista. Vitkalleen läksivät
sisarukset vihdoin menemään, mutta Lauretta laski tuoksuvan
orangsikukka-kimppusensa rinnastaan salaa putoomaan tuntemattoman
jalkoihin.

Näin näkivät he toisensa joka päivä aamusilla, nuo kolme kaunista
henkeä, eikä myrsky eivätkä juonikkaat sateet saaneet näitä vaelluksia
estetyiksi. Hehkuvan Laurettan silmäykset kävivät yhä hartaammiksi,
lempeämmiksi, hellemmiksi, mutta vienon tervehdyksen ääni ja sanat yhä
kainommiksi, värisevämmiksi, ja ihastus yksivakaisen miehen
kasvonpiirteissä yhä kirkkaammaksi.

Teki sitte tulojansa Maaliskuu, tuo Italian ihmeellisen suloinen
kuukausi uusine kukkaumppuineen, heleine lehtineen ja lauhkeine
tuulosinensa. Mutta Lauretta ei huomannut, että nuorukaisen ryhti
elähyttävistä kevään hengityksistä huolimatta raukeni raukenemistaan,
hänen astuntansa kävi hitaammaksi ja hänen poskensa lontostuivat; sillä
pettävä kumman kaunis puna vivahteli hänen jaloilla kasvoillansa ja
tummista silmistä tuikki kuin ylenluonnollinen tuli. Sitte hän eräänä
päivänä kysyi hiljaisella äänellä: "Saanko minä huomispäivänä tuoda
erään laulun, se on kiitosvirsi pyhälle äidille? Ja tahdotteko sen
minulle laulaa ihanilla äänillänne ja siten auttaa minua _uhrin_
edeskantamisessa? Madonna on semmoista uhria pyytänyt, hän on minulle
palkaksi luvannut mitä herttaisinta. Oi, kuinka minä halajan sen
toteenkäymistä! -- Auttakaa minua, auttakaa minua täyttämään pyhää
lupaustani: veisatkaa minun virteni tulevana sunnuntaina tämän
ristiinnaulitun kuvan juuressa, ja niin te tulette todistajiksi niistä
ihmeistä, jotka madonna minulle tekee." Lucia nyökäytti leppeästi
suostumustansa, mutta Lauretta pani vapisevan kätensä miekkosen käteen,
ja suuri, polttava kyynel herahti hänen silmäinsä herttaisesta
pilvestä.

Oli Maaliskuun 16 päivä, sunnuntain ilta, kuin ne taas kolmisin
saapuivat pyhänkuvan luo. Lauretta tuki nuorukaisen horjuvia askelia,
orvonkukka-seppele riippui hänen käsivarrellansa. Ristiinnaulitun kuva
katsoi vakaasti tätä joukkoa. Vaipunut mies lankesi maahan, kohotti
vaalahtuneet kätensä ja huudahti intoisesti ja syvällä liikutuksella:
"o pyhä murheen-emonen, ota vastaan minun uhrini!"

Ja hänen vierestänsä nousivat, ikään kuin soiva uhrituoksu, molempain
naisten äänet korkeuteen, ihmeellisen puhtaat, totiset ja ylevät; he
lauloivat sanat:

    "Stabat mater dolorosa
    Juxta crucem lacrimosa,
    Dum pendebat filius".

    (Murehella haikialla
    Seisoi äiti ristin alla,
    Johon poika naulitaan.)

Ei tuulenhenkäyksiä hymisnyt puiden lehtilöissä, ei kuulunut
ylt'ympärillä äännähystäkään; oli pyhä hiljaisuus, oli luonnon
vaikeneminen tämän virren, näiden sävelten jalouden ja totisen pyhyyden
edessä. Syvä, vieno surumielisyys värähteli naisten äänissä ja vuoti
alas jokaisessa sointeessa.

Rukoilija näytti ihastuksiinsa menehtyvän. Pois kääntymättä,
sanomattomasti vaikutettuina, tuskasta riutuvina, kuumeellisesti
odottavina riippuivat hänen katseensa kiinni Marian kasvoissa; ja kun
kaikuivat nämät sanat:

    "Quis est homo, qui non fleret,
    Christi matrem si videret
    In tanto supplicio?"

    (Ken ei itkun pirasoita
    Vuodattane katkeroita
    Tätä huolta nähdessään.)

    Suom. A. Oksanen.

Kun nämät tenhosuloiset sävelet jalointa sääliväisyyttä täynnänsä
lähtivät innostuneitten laulajattarien huulilta, katso, silloin vavahti
murheen-emon muoto: sanomattomin murhe haihtui, taivaallinen liikutus
valosti ihanan suun; painavat, kiviset kyynelet pehmenivät, sulivat,
noruivat pois; miekan lävistämän rinnan haavat vuotivat verta, ja
heleitä, kuumia pisaroita valui uhraajan päähän.

Silloin ne hiljenivät, nuo hänen väsyneen ruumiinsa iäti kalvavat,
raivokkaat vaivat, silloin se täysistä vapaista hengityksistä kohoeli,
tuo hänen ahdistunut sairas rintansa, ihmeen suloinen uupumus valtasi
hänet, hän levitti käsivartensa autuahasti, Lauretta heittäytyi mielen
ahdistuksissa hänen viereensä, naurahdus lensi kuin auringon säde
kokoonvaipuvan kasvoille; -- _Giovanni Battista Pergolese_ oli
kuoliaana.

Murhehtivan Marian ihmekuva on aikoja sitte rauvennut ja rapautunut,
jasmininvarret ja aloepensaat peittävät tätä herttaista paikkaa, ja sen
kuolemattoman, maineella seppelöidyn, nuorekkaan mestarin ruumis, jonka
uskovainen sielu veisasi iäti ihanan Stabat mater, lepää Vescoraton
viileässä kirkossa. Mutta sen kunnaan juurella, jonka rinteen nojassa
ristiinnaulitun kuva kerran seisoi, kohoaa tuskin huomattavana kukkihin
kudottu hautakumpu, puolittain vajoksissa ajan raskaasta astunnasta ja
surevain kypressien varjoamana. Se kätkee sen lempiväisen sydämen
puhdasta verhoa, jonka madonna kerran lupasi rukoilevalle: vienon,
vaaleanverevän _Laurettan_ maallisia jäännöksiä.



LUDVIG VAN BEETHOVEN.


Täällä riemu- ja kyynelrikkaassa mailmassamme on olentoja, jotka
ovat meidän muotoisiamme ja joita ihmisiksi sanotaan niinkuin
meitäkin, mutta joiden päälle näkymättömät jumalain kädet ovat
tuhlaavasti tyhjentäneet yltäkylläisyyden-sarven kalleimpia ja
harvinaisimpia lahjoja ja joille maa ei voi muuta enempää antaa kuin
ainoastaan jalkain alustan. Jalossa tunnossa mittaamattomasta
yltäkylläisyydestänsä nämät jumalainlemmikit sitte usein unhottavat
mailman ja ihmiset, antavat voitollisten silmäystensä mitään
huomaamatta lentää meidän riemukevättemme ja vaivatalviemme, meidän
kukkaimme ja ohdakkeittemme ylitse, ja katselevat ainoastaan siihen
ikuiseen valomereen, josta heille heidän kirkkautensa tullut on. Oi,
alentakaa toki joskus kiiltoisia silmiänne, te loistavaiset! Älkäätte
halveksiko pientä maata, joka teidät synnytti; naurelkaa ja itkekää
ihmisten kanssa, jotka teihin ihmetellen katsahtavat ja hiljaa
kruunuanne huokailevat! Varokaa itseänne, kavahtakaatte! Jokaista sanaa
teidän ilosta juopuneilta huuliltanne kuuntelemassa on vihamielisiä
valtoja ja haikeasti kostaa kaikkein eläväin emo röykkeille
lapsillensa. Manner pitelee heitä kiinni, niitä loistavia hahmoja, ja
syvyyden ja pimeyden haltijat, nuo onnenkantamain ihmisten ikivanhat,
häviämättömät viholliset, katselevat karsain silmin valiohenkilöitä,
haavoittavat paranemattomilla käärmeenpistoilla heidän varomattomasti
astelevia jalkojansa, panevat paulojansa ja vierittävät mustia
verkkojansa naurusuisille valonlapsille, joiden siivet ovat sidottuina,
eivätkä he koskaan lepää, ei päivällä eikä yöllä. Ainoastaan _yksi_
taika voittaa nuo pimeät, hirveät valtiaat, ainoastaan yksi turva ja
suoja on hornan valtaa vastaan: on kukkainen _nöyryys!_

Eräässä suuressa varjokkaassa puutarhassa _Bonnin_ kauniissa
kaupungissa istui ihanana kesäiltana neljä ystävällistä, iloista,
kiitollista ihmistä, kolme naispuolta ja yksi nuoruudenhilpeä, tarmokas
mies. He olivat ääneti kaikki, salaisesti liikutettuina, sillä maa
juuri vietti jokailtaista unelma- ja lepojuhlaansa: kuu oli
kumartuneena hiljaisen kaunistetun armaansa luokse ja sitä
katsellessansa hänen vieno muotonsa heltyi ja suli lemmeksi ja
ihastukseksi; kukat kuiskuttelivat tähtien kanssa ja länsituulonen
suuteli puiden lehtiä, niin että ne hekumasta vavahtelivat. Kaikki
laulut ja helkytykset alkoivat nukahdella; kaukaa vaan kuului valtavan,
hopealla huolitetun Rhein-virran kohina, ja hurskas kellonsoitto
kumisteli lämmintä ilmaa.

Vihdoin tämän hartaudellisen äänettömyyden lopetti nuori, soinnukas
ääni. "Mummo, äiti, Ludvig!" puheli viehättävä immensuu, "kuinka
kaunis, kuinka ihastuttava onkaan maa! kuinka rikkaat ja onnelliset
olemmekaan kaikki, jos hyviä olemme! -- Eivätkös palavimmat halumme
mene uneen tämmöisenä taika-iltana?"

Lempeät äidin kasvot kääntyivät puhelijan puoleen ja vastasivat
syvämietteisellä rakkauden silmäyksellä; mutta nuori mies laski hiljaa
voimakkaan, kaunismuotoisen kätensä sisaren vaaleatukkaiselle päälaelle
ja sanoi: "Mikä eroitus sinun ja minun välillämme, sinä armas uneksija!
Sinun lapselliset halusi vaikenevat suloisessa illan voipumuksessa,
mutta minun halaukseni, ne kiivaat, heräjävät ja koroittavat äänensä
kovemmin kuin selkeänä pauhuisena päivänä!"

"Mutta mitäpä vielä saattaisit pyytää, sinä taivasten tavottelija?"
kuiskutti tyttö, ja loi viehättävän, hellyyden ja huolen sekaisen
katseen hartaasti rakastetun jalon-ylpeihin kiihoittuneihin kasvoihin.

"Mietipäs toki asiata, rakkaani!" vastasi hän; "mikähän lienee
kauniinta maan päällä, mikähän korkeinta, mitä ihmiselle voi tulla
täällä alhaalla, mikähän lienee jumalain loistavin lahja
ponnistelevalle, haluavalle ihmissielulle?"

"Kaunein, loistavin lahja?" matki impi vakaisesti. "Oi, mummo kulta,
sitäpä meidän ensin on kysyminen sinulta, joka jo olet niin monta monta
vuotta nähnyt mailman ja ihmiset ohitsesi kulkemassa; puhu, armas, ja
auta minua!" -- Ja hän kääntyi veljestänsä hiljaiseen, kumaraiseen
olentoon, joka istui lehvakkaan lehmuksen siimeksessä ja jonka
talvisissa kasvoissa näkyivät ikuisen sydänkevähän jäljet
haihtumattomina.

"Kaunein, loistavin on tietysti _valo_, armahaiseni!" oli vanhuksen
vastaus. Eukko oli nimittäin sokea; hän ei enää isoon aikaan ollut
nähnyt kevättä, ei rakkaittensa uskollisia helosilmiä, ei päivän
kirkkautta eikä kuutamaöitä, ja hän nyt varmaan pimeydessänsä ajatteli
ijankaikkista taivasta, joka huikaisevalla loisteellaan likemmä ja
likemmä läheni hänen väsynyttä sydäntänsä ja jota kohden hänen koko
sielunsa riemahteli.

"Valoko?" -- huudahti Ludvig epäillen, ja hänen silmänsä välähtivät
niin eriskummallisesti, -- "eipähän, ei ole suinkaan valo korkein lahja
ihmiselle, valo on vaan makea virvoitus, suloinen ilo, lämmin lohdutus;
mutta valo ei ikinä ole _korkeinta!_ Valo ei ole elämää."

Silloin sisar äkisti tarttui hänen ojennettuun käteensä; "Ludvig,
_sävel_ on kauniinta!" sopotti tuo ihana olento iloisesti, ja ajatteli
isän kauniita lauleloita, veljen ihmeellisiä soittohaaveita kotona
pianon luona istuessansa, ja lemmetyisiänsä, noita suloisesti
viserteleviä lintuja, ja satakieltä helkkyrintaa, tuota taivaallista
kevätvierasta tummassa lehmuspuussa, ja kaikkia niitä rakkaita
ihmisääniä, jotka niin lempeästi hänen nuorta sydäntänsä koskettelivat.

"Sinä lapsensydämyt!" vastasi veli hyväillen; "tosin tuntee sielu
hurmaavaista hekumata, kun valtavan sointuvirran sävel-aallot sitä
kätkevät, sukelluttavat, hautaavat, kannattelevat ja kiikuttelevat;
sävel ja sointo onkin enemmän kuin valo, se on valon ruumiillinen
olemus; mutta eipä kuitenkaan _korkeinta!_ -- Äiti, äiti! etkö sinä
sitä arvaa?" huudahti hän vielä kiivaammin ja heittäytyi polvilleen sen
armaan eteen. Ja hänen älykkäät kasvonsa, joissa piirteet olivat niin
oudontapaiset, niin epäsäännölliset, kirkastuivat ihmeellisesti tänä
odotuksen ja innostuksen hetkenä: muuan ylevämpi, hänen rakkaillensa
vielä käsittämätön pyhitys ympäröitsi hänen jaloa päätänsä, ja näytti
siltä, kuin olisi oikein sädekruunu laskeutunut alas hänen
nuorelliselle päälaellensa, niin heloitti kuuvalo leimahdellen hänen
tummissa, tuuheissa hiuksissansa.

"Lapseni!" lausui äiti äärettömän lempeästi ja veti poikansa
rintoihinsa: "korkein on _rakkaus_."

Nyt nuorukainen päästi kätensä laskeumaan, riuhtasi itsensä irti ja
kuiskahutti haikeasti: "Etkö sinäkään, äiti armas? Rakkaus, sanot sinä.
Oi, onhan rakkaus ainoastaan unennäköä; ja minä en tahdo uneilla,
äitiseni, en, vaan minä tahdon toimia, elää. Kuulkaatte siis,
rakkahaiseni, ja uskokaa minua: korkein, loistokkain jumalten lahja on
_voima_, tuottavainen, alati ehtymätön voima, ja minä aavistan, minä
tunnen sen olemisen, sen itämisen ja kasvamisen rinnassani. -- Jumalat,
jumalat, sallikaatte minun saada tämä hurmaava voima, suokaa se minulle
ja ottakaa minulta sen edestä kaikki, mitä ihmiset korkeimpana ja
kauneimpanansa tunnustavat, halajavat ja rukoilevat! Valo, sointo,
rakkaus, -- mitä en tarvitse! -- Teidän lahjastanne minä alttiiksi
annan kaikki maalliset sopusoinnut, kaikki auringon ja tähtien paisteet
ja tuhannet lempikyynelet ilman ainoatakaan huokausta! Riistäkää
minulta kaikki maalliset ilot ja hyvyydet, mutta antakaa minulle
ikuinen luomisvoima, niin minä teitä ylistän niin kauvan kuin henki
pysyy. Sitte minä rakennan itselleni oman mailman! Ei en ainoastaan
_yhtä_ mailmaa, vaan tuhansittain tuhansia mailmoja on syntyvä minun
voimastani, minun käskylläni. Mitäpä minulle yltäkylläisessä elossani,
ylenpaltisessa autuudessani on tästä viheliäisestä maasta? Sopusointuja
minä olen huomaava, mutta en maallisilla aisteillani; valoa olen näkevä
mutta en suinkaan ruumiillisilla silmillä; -- ja rakkautta? -- oi, ketä
jumalat rakastavat, se ei ikinä heikkoa ihmissydäntä kaivanne!" --
Korkealle kohonneena hän siinä seisoi, jaloimman, mutta hillittömimmän
ylpeyden kuva rohkea rukoilija, rukoileva käskijä! Mikä jumala voipi
häntä vastaanseisoa?

Mutta syvä arkuus värisytti juuri kuin kylmä kauhu lempiväin naisten
sydämiä: sisaren poski vaaleni ja äidin silmä täyttyi kyynelistä. --
Pilvi hajosi kuun edessä, tuima öinen tuuli nousi äkisti; kukat
huumoksissaan ummistivat kupulehtensä, suhina ja tohina, värinä ja
vavistus kävi kautta koko luonnon ja säikähytti lepäävää maata kuin
paha unennäkö; tummat varjot laajenivat ja pitenivät; yöpöllön ilkeä
kirkuna riekui kuin pilkkanauru, lintuset havaantuivat ja lentää
rapistelivat sinne tänne.

"Uhkamielinen, rakastettu lapsi, jospa et milloinkaan tätä yötä
murheella muistelisi!" lausui vanhus ja ylensi itseänsä. Ääneti ja
huokaillen saattoivat tytär ja tyttärentytär häntä huoneen suojaan.
Ainoastaan nuorukainen viipyi unelmissaan puolen yökautta pimeän
lehmuksen alla ylellisessä autuaallisten tunteiden ja ennustavain
aavistusten nautinnossa, ja lehmuksen heilimoita, kastehelmen
painoisia, putoeli hänen rintoihinsa kuin tuoksuisia kyyneleitä.

Ja vaan joitakuita kuukausia myöhemmin, vuonna 1792, lähti _Ludwig
van Beethoven_ tutusta vanhempainsa huoneesta, toivehikkaana ja
odottavaisena mennäkseen silloin niin loistavaan _Wienin_
keisarin-kaupunkiin. Jumalain lahja, mahtava _luomisvoima_, pysyi
hänellä -- senhän me kaikki tiedämme -- vähentymättömässä loistossa,
niinkuin ei kellään muulla kuolevaisella, aina viimmeiseen hengenvetoon
asti: sävelaaltoja syntyi hänen käskystänsä, ja leikiten laski hän
niitä käsistänsä vierielemään, huolimatta siitä, josko ihmiset
notkistivat polvensa hartaudellisessa ihailemisessa vaiko ihastuksesta
itkivät ja riemuitsivat. Beethovenin simfoniat, messut, Fidelio,
overturit, sonatit, hänen kalleimmista jalokivistä kutomansa teokset,
kirkkaat virsihelmet, kaikki ne ovat hänen taivaita tavottelevan
luomismahtinsa tuotteita. Mutta pieni maa, jota hän oli ylenkatsonut,
sulki suuttuneena häneltä vähitellen kaikki kukilla koristetut ovensa,
ja ylevän vakaiseksi, samoin kuin jumalten lemmetyinen itsekin, kävi
hänen yksinäisyytensä. Pimeä haltija koski kylmällä kädellään vahingon
ilosta ilkkuvana hänen korvaansa; ja siitä päivin ei mitään sointoa
ulkomailmasta enää pääsnyt hänen suureen ja kuitenkin niin herkkään
sieluunsa. Ei mitään lemmen taikakukkaa pudonnut hänen tiellensä; ja
lopulta sammui maan armas valokin; synkkä yö ja haudan hiljaisuus
ympäröivät sitä masentumatonta jättiläisolentoa. Kaikki hänen rakkaansa
olivat jo aikoja sitte kotihinsa menneet; vieraat kädet taluttivat
saamatonta, kuninkaallista vanhusta; vieraat kädet tekivät hänen
viimmeisen vuoteensa. Ja kaikki nuo pistävät vaivat, joita hänen
maallinen olonsa tuotti, paino hän herkuleellisilla voimilla syvälle
vahvaan rintaansa takaisin, kaikki haavansa hän salasi mailman
silmiltä; ei milloinkaan tuo jalon ylpeä päästänyt ainoatakaan
valituksen ääntä; mutta ei hänen myös koskaan nähty naurahtavan.

Mutta ne, jotka häntä tunnustavat, ihmettelevät, rakastavat, varmaankin
havaitsevat sen epätoivon parkunan, joka hänen mahtavissa töissänsä
haltiakkaasti pauhaa ja mieltämme niin voimakkaasti vapisuttaa; se oli
jättiläisluonteen ikävöiminen halveksitun _rakkauden_ perään, yksinänsä
valvovan halajaminen niihin ihaniin unelmiin, joita miljonat hänen
vieressänsä niin suloisesti uneksivat. Ja ne tummat varjot, jotka
siellä täällä lennähtävät hänen luomishenkensä loistokuville, ne olivat
kahleitun, itsekseen heitetyn Prometeyn huokauksia _valon_ perään, sen
maan _sävelten_ perään, joka häntä kantoi ja jonka hän kerran
uhkamielisyydessään työnsi pois luotansa.

Ja hirveästi, leppymättömästi piteli se häntä kiinni, tämä kostava maa,
kunnes iltasella 26 p:nä Maaliskuuta v. 1827, käsi kädessä maan kevään
kanssa, myöskin ijankaikkinen kevät tulla tuhutteli yksinäisen, uhkean
sankarin luo. Loistavimman lennon jäykät siteet heltisivät, sielun
vankihuone kukistui kokoon! -- "Äiti, Äiti! nyt minä tahdon uneksia ja
levätä! Minä olen väsyneenä luomasta ja valvomasta!" huusivat kuolevat
huulet.

Mutta tuolla ylhäällä ijankaikkinen _valo_, ijankaikkinen _sointo_ ja
ijankaikkinen _rakkaus_ taivaallisessa yhdistyksessä huomaansa ottivat
suuren päästetyn ihmissielun.



HARMONIKAN KEKSINTÖ.


Isojen isossa Lontoon kaupungissa on tietysti pieniäkin huoneuksia;
niinpä oli kaupungin City-osassa muuan vähäpätöinen, kuitenkin
kolmenkertainen huoneus, jossa eräänä kolkkona Marraskuun iltapäivänä
palaa rätisi takkavalkea mitä sievimmässä pienessä kulmahuoneessa, kuin
suinkin ajatella voi. Roihu nauroi vasten naamaa yrmeälle talvelle,
joka par'aikaa ikkunaruutuihin viskeli kourallisittain lumihöytäleitä
ja jääpalasia sekä sen lisäksi ulvoi ja pauhasi kuin kahleittu karhu.
Hämärä jo harmaasen huntuun peitti äärettömän kaupungin; ainoastaan S:t
Paulin kirkontornin huippu ja Tover-linnan jättiläisrakennus vielä
puolustelivat ja vastustelivat, ylenivät vielä tuon sakean sumun
ulkopuolelle. Katujen lyhdyt olivat jo sytytettyinä ja taistelivat
jokailtaista taisteluansa päivänvalon kanssa. Kulmahuone oli myös
hämärtyneenä, ja liekkien leikkivä loisto hyppeli seinillä ylös alas,
leiskui lattialla, karkeli katossa ja pyörähteli näillä retkillään
väliin myös niihin neljään ihmiseen, jotka siellä yhdessä olivat.

Etevin ilmiö tässä pienessä perheessä oli muuan mies, joka takan
kyljessä istui matalassa nojatuolissa, pää selkälautaa vasten. Hän oli
mustissa vaatteissa, mutta päässä ei sen ajan tapaan ollut peruukia,
vaan omat harmaat valuvat hiukset, jotka ohimoilta olivat taapäin
pyyhkäistyinä. Mutta mimmoinen otsa siinä näkyi, mitkä ihmeen kauniit
otsakulmat! Oli mahdotonta ajatella jalompia ihmisen kasvoja; suuren
sielun unelmat olivat siihen piirrettyinä ja kaksi kirkasta, innokasta
silmää seisoi vieressä unenselittäjinä. Kuka olisi tätä päätä
katsellessaan saattanut kysäistä, oliko se kaunis juonteiltaan, oliko
nuoruus puhaltanut pois poskilta ja huulilta, oliko se suu, joka niin
lumoavasti hymyillä osasi, säännöllisesti muodostettu? Muoto ei
mitenkään merkillinen ollut, mutta miehen kaikki liikkeet olivat vakaat
ja jalot. Entä hänen nimensä? _Benjamin Franklin_, se rakastettava
ihmisystävä, kuuluisa Amerikan kansalainen, ylistetty oppinut. Eräs
tieteellinen toimi oli hänet nyt juuri, lopulla vuotta 1752, saattanut
Filadelfiasta Lontoosen, kussa hän aikoi viipyä moniaita kuukausia.
Kaikkein ensimmäiseksi kävi hän tervehtämässä erästä suuressa arvossa
pitämäänsä sukulaista, kunnioitettavaa mistress Davies'ta, joka
miehensä kuoltua eleli molempain taidikkain tyttäriensä, Maryn ja
Cecilian kanssa perin yksinäistä säästäväistä elämää suuressa
mailmankaupungissa.

Franklin tuskin muistikaan noita tyttöjä, jotka hän vaan
kerran oli nähnyt vielä varsin lapsina, kummastui suuresti, kun
näki kahden solakkavartisen, viehättävän, kahdeksantoista- ja
yhdeksäntoista-vuotiaan neitsyen tervehtävän itseänsä sukulaisen
tuttavuudella. Vilkas Cecilia lensi paikalla hänen kaulaansa, vanhempi
sisar Mary vaan ojensi vavisten ja punehtuen kätensä. Molemmat tytöt
voivat tuskin käsittää, että he todellakin nyt edessään näkivät sen
miehen, jonka maineella heidän äitinsä oli ikään kuin syöttänyt heitä.
Oli tuskin päivääkään mennyt, jona ei olisi puhetta ollut hänestä. Se
sätehikkö, joka ympäröitsi sen miehen nimeä, jonka taivas oli asettanut
heitä likemmäksi kuin muita, tuli päivänpaisteeksi tämän pienen perheen
sydämille. _Tuon_ hengen erinomainen etevyys, _tuon_ sielun jalo
aatelisuus ei ollut missäkään syvemmin ja hartaammin tunnustettu, kuin
kolmannessa kerrassa tätä mitätöntä huoneusta Lontoon cityssä.
Jokaisesta tapahtumasta Franklinin elämässä oli rouva Davies puhunut
tyttärillensä, jokainen sen erinomaisen miehen työ ja toimi oli näistä
kolmesta semmoinen, ett'ei siihen ollut koskemista. Hänen ensimmäinen
rakkautensa ihmeen ihanaan miss Nells'iin, hänen eronsa siitä ja uusi
yhdistyksensä sen kanssa, joka sillä välin oli ollut toisen vaimona,
oli nuorille mielille kovin kiihoittavaista. Mary ei voinut ymmärtää,
mitenkä mikään tytön sydän, jos häntä _semmoinen_ mies lempi, ikinä
saattoi toiseen mieheen luontua, kun taas Cecilia varsin oikein
huomautti, että Franklin siihen aikaan, kuin viehättävää neiti Nells'iä
kosi, ei vielä ollutkaan _korkeakunniainen_ Franklin.

"Ah, jospa olisin minä ollut neiti Nells!" oli Mary hiljaa huoahtanut,
johon sisko oli hiukan harmittavasti vastannut: "kuinka voitkaan tahtoa
nyt olla vanha ja ruma ja enää laulaa taitamatta!"

"Oi, jos hän minua rakastaisi, niin antaisinpa kaikki pois, yksin
äänenikin!"

"Olkaa, lapset, semmoisia mielettömiä, syntisiä juoruelematta!" Näillä
sanoilla oli rouva Davies sen puheen katkaisnut. "Meidän kuuluisa
sukulaisemme on nykyjään vanha ja nainut, ja jos te häntä näkemään
tulette, niin eipä kumpikaan teistä tule ajatelleeksikaan häneen
rakastumista."

Kaikkein naislemmen erinäisten ja eriskummaisten lajien seassa, joita
ei kukaan oppiniekka vielä ole koettanut järjestelmään asettaa, löytyy
yksi, joka tosin ei niin harvoin kukoista, kuin koko mailmalle
vihoittelevan suuren intohimon ihmekukka, vaan joka ilmestyessään
aina liikuttaa ja miellyttää. Se on tuo salainen, innostunut
hellätuntoisuus, joka sormi huulillaan noudattelee arvollisten,
ylhäälle kohoilevain miesten muotoja. Korkeiden palmujen, vankkain
tammien, jalojen platanien juurella kehittää se siivo kukka kainoja
lehdykäisiänsä, mitään muuta pyytämättä kuin semmoista paikkaa. Se elää
niistä auringonsäteistä, jotka puun latvahan putoavat; sen hennon
elämän hienot juuret kietoutuvat vähitellen puun juurihin; ne tuntevat
ja kärsivät yhdessä sen kanssa, sen mitään aavistamatta, ja kuolevat
sen kuollessa. Mutta ei kukaan, joka vavisten seisoo kukistuneen tammen
vierellä, sure orvokkia, jonka se maahan sorti. Ei kävisi vaikeaksi
kaikkein suurten miesten elämässä näyttää sellaisten kukkakasvien
suloista olemista. Mary Davies oli suloisimpia niistä.

Se sanoma, että Benjamin Franklin vihdoin todellakin oli tuleva
Englantiin ja Lontoossa viipyvä muutamia kuukausia, nosti tietysti
oikean ilomyrskyn Davies'in huoneessa. "Meidän pitää _hänen kuultensa
laulaa_, oikein paljon _laulaa_," huudahti Cecilia, "että hän toki
huomaa, että _meissäkin_ on jotain _ihmeteltävää_!" Ja oikeassa hän
olikin, tuo mitä herttaisin tyttönen; hänen ja Maryn laulanto ansaitsi
ihmettelemistä, nämät sisarukset olivat jo isossa Lontoossa herättäneet
huomiota ja huhua sen kautta, että heissä, mikä harvinaista oli,
runsas musiikkitaito ja ihastuttava kauneus olivat yhdistyneinä
lapselliseen kainouteen ja häveliäisyyteen. Heidän nimensä oli kylläksi
saamaan konserttisalit täyteen.

Ja niin tuli se aika, jona hän todellakin oli siellä, hän se ylistetty,
kauvan ikävöitty, ja jolloin hän melkein joka ilta istui heidän
luonansa siinä pienessä kulmahuoneessa, niinkuin tämän kertomuksen
alussa olemme kuvailleet.

Rouva Davies, muhkea ja leppeä nainen, käydä keputti sinne tänne
jokseenkin levotonna, tempasi tästä jonkun tuolin, asetti tuossa
pöytävaatteen toisin, lykkäsi siellä kukkavaasin tuonnemmaksi, meni
milloin ikkunan luo, milloin kakluunin viereen ja sanoi kymmeniä
kertoja: "onpa melkein pimeä!" Hän oli nimittäin luonnostaan hyvin
vireä eikä ollut milloinkaan ymmärtänyt haaveellisten hämärähetkien
sulolumousta, eikä myös koskaan tyttärillensä sallinut tätä vaarallista
huvitusta. Mutta sittenkuin hänen mainio sukulaisensa oli tullut,
täytyi hänen sitä kärsiä, kun Franklin juuri erinomattain rakasti hämyn
aikaa. Tytöt puheskelivat hiljaa ikkunan ääressä. Cecilia istui
jakkaralla vanhemman sisarensa jaloissa ja oli pannut hienon
käsivartensa sen helmaan. Hänen ruusuiset kasvonsa olivat ylöspäin,
mustat tuuheat kiharahiuksensa kävivät kauvas pyöreiltä poskilta ja
valuivat täyteläisille hartioille. Hän kyseli, puheli, naureli,
niinkuin kahdeksantoista-vuotias tyttö kysyy, puhuu ja nauraa, mutta
Mary vaan hajamielisenä kuunteli hänen herttaisia hullutuksiansa,
silmät olivat Franklinin pulskeaan otsaan kiintyneinä. Mary oli oikea
vanhan Englannin tytär, vaaleakutrinen ihmeen ihana olento, silmät
tummansiniset ja heleä kasvoin karva. Vakaissa liikunnoissa, solakan
vartalon asussa, pään vähän kallellaan olossa vasemmalle puolen oli
sanomaton miellyttäväisyys, mutta mustain silmäripsien raskaassa
hitaassa avautumisessa, siron suun jyrkkäkulmaisissa pielissä havaitsi
syvemmälle katsova silmä ylen pehmeän sydämen salaisen merkin, herkän
mielen peitellyn haavanjäljen, havaitsi suoran liikuttavan murheen.

"Tänäpänä pitää teidän, tyttö kullat, vihdoinkin laulaa minulle
jotakin!" sanoi nyt Franklin, "mutta antakaa vaan olla näin hämäräistä,
musiikki niin soi suloisimmin, vaikuttaa mahtavammin kuin muutoin."

Sisarukset nousivat istumasta, Mary avasi kannen klaverista, joka
seisoi lähellä ikkunaa, ja Cecilia siirsi tuolin hänelle. Vanhemman
sisaren hennot sormet juoksivat liukkaasti mustia päriseviä näppäimiä
myöten, mutta Maryn soittaen ne helisivät kultaisesti kuin kanteleen
kielet. Hän säisteli sisarensa laulua. Cecilian ääni oli ihmeteltävän
täysinäinen ja taipuvainen, mitä helkkävin, oivallisin soprano. Tyttö
lauloi täydellisellä taidolla erään Händelin aarian. Jos ääniä sopii
värihin verrata, niin loisti Cecilian ääni kuin heleä, iloisa
taivaansini. Huone oli liian ahdas niille sointeille, joita tästä
nuoresta rinnasta uhkueli. Laulajattaren lopetettua sanoi Franklin
iloisesti rouva Daviesille: "No, Fanny, vieläkö täällä on pimeä? Minä
se olen valossa!"

Myöhemmin pyysi Cecilia lempeästi miellytellen: "Mary, laulapas yksi
vanhoista balladeistasi, ei mitään aariaa, vaan se sinun _little
scottish songs_, jota ei kukaan mailmassa niin osaa laulaa kuin juuri
sinä!" Ja Mary käänsi vielä kerran pääkkösensä Franklinia kohden,
ravisti sitte kutrinsa taapäin, näpähytti surutuntoisen akordin ja
lauloi ihmeellisen, syväsuruisen veisun, entis-englantilaisen
jäähyväis-laulun:

    "Then fare thee well, my dear dear love!"

Franklin oli kuunnellen kumartunut tuolissaan ja aivan tahtomattaan
pannut kätensä ristiin; tytön laulu kävi syvälle hänen sydämehensä. Hän
tunsi itsensä äkisti palautetuksi lapsuuteensa, äidin ääni kohtasi
hänen korviansa, rakkaita suloisia lapsuuden kuvia kulki kuin utupilviä
hänen ohitsensa. Mutta kuta enemmän sävelet virtailivat, tulvi hänen
päällensä tulinen tuska, äärettömän surullinen ikävöiminen, kadonneen
_nuoruuden_ ikävä. Hän olisi saattanut tällä hetkellä heittää pois
kaikki, maineensa ja loistonsa, koko kuluneen rikkaan elämänsä, sillä
saadakseen kaksikymmen-vuotiaan nuoruuden hohteen. Silloinhan hän olisi
voinut tälle nuorelle valkoveriselle tytölle näyttää ne hehkuvat
kyynelet, jotka nyt hänen poskiansa pitkin vierivät ja joita iästyvä
mies nyt melkein häpesi. Maryn äänessä oli ylipäin jotakin hermoja
hervastuttavaa, voimia valtaavaa, niin vieno kuin se ääni itsessään
olikin. Se väreili ja vivahteli kuin kuunpaiste tyynen järven pinnalla,
ja äänteen omituinen sameus oli sanomattomasti miellyttävä. Franklin
taisteli mitä ankarimman liikutuksen kanssa, kuin hän milloinkaan oli
tuntenut, sillä vaikka olikin ruumiinsa mahdikas, oli hän kuitenkin
pohjimmaltansa hentorakenteista luontoa. Maryn lakattua laulamasta
viimmeisen värsyn yksinkertaista synkeätä lauluansa, piti hänen nousta
mennäkseen hänen luoksensa, mutta kävikin käsillään tyhjään kiinni ja
kuukertui kumoon. Otsa loukkaantui kakluunin messinkiheloihin;
vasemmalta kulmaluulta tipahteli veripisaroita.

Pieni perhe tästä tapaturmasta joutui sanomattomaan säikäykseen.
Cecilia huusi valkeata, rouva Davies koetti taintunutta ylös nostaa, --
Mary vaan, ikään kuin kuvapatsas, seisoi liikkumatonna keskellä
kamaria. Vasta sitte kuin piika kynttilä kädessä tuli huoneesen ja
rouva kuului sanovan: "Hanna, auta nyt ensin minua tässä ja juokse
sitte tohtori Snobbersin luo!" tuli tuo jäykkä olento liikuntoon. Mary
katsahteli toivottomuuden omana Frankliniin ja hiipi hiiskumatta
huoneesta. Ei kukaan häntä kaivannut, kaikki puuhasivat taintioimen
kanssa. Hän juoksi rapusta alas, avasi talon oven ja seisoi
lumisella kadulla. Hyinen pohjatuuli, joka täällä tapaili hänen
hehkuvia poskiansa ja hajoitteli hänen hiuksiansa, saattoi hänet
silmänräpäykseksi värisemään, mutta sitte hän sitä nopeammin eteenpäin
riensi, joutua saaden paljaasta tästä ajatuksesta: "hän kuolee ja minä
olen hänet kuoliaaksi laulanut!" Voi kuinka hän tällä hetkellä omaa
ääntänsä vihasi! Kuin varjo vieri hän huoneusten vieritse; kaksi
lyhyttä katuahan vaan häntä eroitti vanhan talon-ystävän ja lääkärin
asunnosta.

Eräältä pimeämmältä syrjäkadulta kuului meteliä; siitä hän ei huolinut.
Mutta joukkio iloisia poikamiehiä tulvasi paikalle, lyhdyn valo näytti
ihanat kalpeat tytönkasvot, kauhistuneena tunkihe Mary huoneuksien
varjoon, mutta turhaan -- miehet kävivät hänen ympärillensä ja
kiusasivat nuorta tyttöä kaikellaisilla pilapuheilla. -- Hän kokosi
kaiken rohkeutensa ja sanoi jokseenkin lujalla äänellä, vaikka sydän
sykki milt'ei kuuluvasti: "Jumalan laupeuden kautta, antakaa minun
mennä! Minä aivon noutaa lääkäriä erään kuolevan luokse. Tohtori
Snobbers asuu parinkymmenen askeleen päässä!" Hänen kalmankalpeat
kasvonsa, tuskalliset silmänsä, äänensä laatu puhuivat semmoista
totuutta, että vallaton poikajoukko ehdottomasti syrjään väistyi.
Ajettu vuohi välttyi, pääsi tohtorin asuntoon, syöksi sen vanhan herran
huoneesen ja kaatui, huutaen: "Franklin kuolee!", alas hänen eteensä.

       *       *       *       *       *

Benjamin Franklin oli jo aikaa sitte parantunut "pienestä
hermokohtauksestansa," niinkuin hän itse sitä naurahtaen nimitti, mutta
musta kuoleman-enkeli vielä Maryn vuoteen vieressä seisoi. Tuo
iltakävely ja siihen yhdistyneet kiivaat mielen liikutukset olivat
hennon tytön saattaneet kovaan sairauteen, josta hän vaan vähitellen
toipui. -- Kun hän vihdoin, omaistensa iloksi, oli vuoteeltaan nousnut
ja ylistetyn ystävänsä käden nojalla jälleen uskalsi astua ensimmäiset
askeleensa, kun hän näki hänen hiljaisen huolensa ja vakaan
hellyytensä, niin hän salaisesti sydämessään siunasi sitä hirveätä
iltahetkeä, joka oli hänelle tuottanut onnen, mitä hän ei koskaan ollut
kokenut, sen onnen, että oli tullut _hänen_ huoleksensa.

Mary parka! Hän ei silloin vielä aavistanut, mitä se hetki oli häneltä
vienyt! Muutamia viikkoja myöhemmin hän sen havaitsi summattomalla
surulla, haikeassa ahdistuksessa, joten koko sielunsa oli menehtyä: hän
oli äänensä kadottanut.

Tohtori Snobbers oli ainoa, joka ei ihmetellyt varomattoman iltakävelyn
seurausta. "Semmoisesta muka onnettomuudesta ei maksa vaivaa
puhuakaan," sanoi hän; "Mary itse oli henkensä kaupoilla!" Hän ei
käsittänyt, miksi naiset niin lohduttomina itkivät, sillä äiti ja sisar
tuskin vähemmän haikeasti kuin Mary itse surivat paljaan äänen
menetystä. Oi, kelle ei laulun taivaallista lahjaa ole suotu, se ei
tosiaankaan käsitä, mimmoisena puhtainten ilojen, suloisimman
lohdutuksen lähteenä se voi olla, että sydän siinä löytää kaikki, mitä
sen muutoin täytyy vailla olla! Joka laulaa taitaa, se laulaa jokaisen
ilon syvemmälle sydämehensä ja löytää katkerimmallekin lävistykselle
tuutulaulun. Tuhansittain suloisia salaisuuksia laulaessa huulille
nousee, sävelissä sydän värisee, itkee, riemuitsee, niissä se puhelee
hartaasta rakkaudesta ja hehkuvista haluista -- ja älköön kukaan sitä
siitä syyttäkö tahi rangaisko.

Kun Mary Davies, kaikkia ajateltavia keinoja hukkuneen aarteen
jälleensaamiseen koetettua, vihdoin ymmärsi, että se oli ikipäiviksi
kadonnut, ei hän tosin vaipunut synkeään lohduttomuuteen, mutta hän
surkastui hiljakseen, niinkuin kuihtuupi kukka, jolta auringon valo on
viety. Taidokas klaverin soitto häntä ei ilahuttanut enää. "Siitä minä
tuskallisimmin tunnen, mitä kadottanut olen!" sanoi hän ja soitti
vaan silloin kuin sisartansa säisti. Ensimmältä hän Ceciliankin
laulaessa joutui kyynelten valtaan, vähitellen hän kuitenkin näkyi
levollisemmaksi. Näkyväisestä hän pyysi kunnioitetulle ystävällensä
näyttää mielenmalttia, jota hän, vaikka kuinkakin koitti, -- _ei_
itsessään tuntenut.

Mutta Franklin ei antanut pettää itseänsä. Hän jätti Filadelfiaan
palajamisen toistaiseksi kuukausi kuukaudelta ja ilmestyi aina kuin
ennenkin iltahetkiksi rouva Davies'in taloon. Mutta ajatuksissaan ja
hajamielisenä, syviin miettimisiin vajonneena, hän tuijotteli eteensä
ja tuskin vastasikaan niihin kysymyksiin, joita rouva Davies ja Cecilia
hänelle tekivät. Soitantoa hän ei enää tahtonut kuulla, pieni klaveri
pysyi suljettuna hänen siellä ollessaan. Mutta Maryn häntä vienolla,
sortuneella äänellään puhuteltua hän havahti ja leppeästi vastasi, jopa
tyttö raukan vaan itseänsä liikutettuakin hän siihen päin katsoi, niin
ajatuksiinsa vaipuneelta kuin näyttikin. Hänen silmänsä seurailivat
häntä alati, ei ainoakaan huokaus, ei yksikään salainen kyynel, ei
mikään mielihaikeuden varjo, joka kasvoille lensi, jäänyt häneltä
huomaamatta. Mutta hän ei niin milloinkaan puhunut Maryn vahingosta.

Vieri niin viikkoja vierimistänsä, kesä hankkieli lähtöänsä,
ensimmäiset lehdet varisivat; silloin Benjamin Franklin eräänä iltana
tavallista myöhäisemmällä hetkellä astui hiljaiseen kulmakamariin. Äiti
ja tyttäret istuivat pikku pöydän ääressä, Cecilia luki, rouva Davies
teki työtä, Mary uneili. Tämä katsoi hämmästyneenä sisääntulijaan: niin
kirkastuneina ei hän ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojansa, syvä
sanomaton ilo loisti miehen silmistä ja loi äkisti tytönkin sydämeen
hellät onnen tunteet. Franklin astui hänen eteensä ja kävi häntä
käteen. "Armas Mary kulta," lausui hän hiljaa ja lempeästi, "sinä olet
minun tähteni suloisen äänesi kadottanut, äänen, jota en koskaan, en
koskaan unohda; tänään minä sinulle tuon jotakin palkkioksi: sinä olet
taas laulava, josko et omilla huulillasikaan. Malta vaan tässä, kun
minä menen sivuhuoneesen, ja huomaa niitä äänteitä, jotka sieltä
luoksesi luontelevat."

Odottavaisina, melkeinpä vavisten kävivät naiset toistensa viereen;
sivukamarin ovi jäi lonkalleen. Ei aikaakaan -- niin väreili, vierieli,
virtaeli suloisia sointeita kuulijain korviin ja sydämiin, niin
liikuttavan vienoja, niin erinomaisen sulavia, jommoista ei harppu, ei
huilu, ei mikään ennen kuultu soitin voinut kuuluviin saada. Ne olivat
ääniä, jotka tuntuivat tulevan toisesta mailmasta, kirkastetun
ihmisäänen säveliä, enkelinlaulua, niitä ei saattanut kyynelittä
kuunnella. Sydämen ne povesta vetivät, kuuntelevat naiset tunsivat
mielihaikeaa ja hekumaa yht'aikaa. Ja kun se äänekkäämmin kuului,
tuo ihmeellinen soitto, niin kaikki sen entis-englantilaisen
hyvästijättö-laulun haikeasurullisen sävelen tunsivat, sen viimmeisen
virren, jonka Mary oli laulanut:

    "Then fare thee well, my dear dear love!"

Silloin heistä oli kuin olisivat todellakin kuulleet _Maryn_ äänen, sen
hellän, eriskummaisen, sydäntä järähyttelevän äänen, joka aikaa sitte
oli kuollut. Toiset naiset itkeä nyyhkyttivät; mutta Mary ei saanut sen
kauvemmin itseänsä hillityksi: ahdistavimmasta innostuksesta parahtaen
riisti hän itsensä irti Cecilian syleilystä ja lensi vierikamariin.

Franklin seisoi kummallisen soittokoneen edessä. Siinä oli pyörivä
tela, jalukselle asetettuna. Tähän telaan oli kiinnitetty lasisia
puolipalloja, jotka olivat suuruutensa mukaan säännöllisessä
järjestyksessä ja niin toinen toisensa sisälle sovitettuja, että kunkin
pallonpuoliskon reuna ulottui seuraavan yli. Franklin oli asetellut
hyppysensä lasikellojen reunoille, pannut jalallaan polkemalla telan
pyörimään ja siten toimeen saanut nuo tenhokkaat sävelet.

"Mary, näin olet sinä laulanut!" huudahti hän hämmästynyttä ja
kiihoittunutta tyttöä vastaan. "Ja tuleppas nyt, että sinua taas
laulamaan opetan -- ja sinun _tässä_ laulaessasi minun sieluni laulaa
sinun kanssasi. Minä olen äänen sinulle keksinyt!"

       *       *       *       *       *

Kaunis Mary Davies se oli, joka sittemmin tällä soivalla uudella
kuuluisan Franklinin keksinnöllä (_Harmonikaksi_ hän sen nimitti)
mailman saattoi kummastuksiin. Herkenemättömällä harjoituksella oli hän
oppinut ihmeteltävän taitavasti käyttämään tätä eriskummaista soitinta.
Voitettuansa sen hetken, jona hän jumaloidulle ystävällensä sanoi
jäähyväiset -- hänen sieluansahan hän käsissään piteli --, ja
Franklinin palattua Amerikaan matkusti Mary ensin Ranskaan, sitte myös
Saksaan ja esiintyi useissa etevissä kaupungeissa harmonikansoittajana.
Niinkuin _hän_ ei kukaan sen jälkeen tätä soitinta soitellut; koko
hänen sielunsa helkkyi ja soi muassa, kuin hoikat sormet kellojen
reunoja koskettelivat. Hän oli niin ihastuttavan kaunis semmoisina
hetkilöinä, niin innostuksen kohottamana, niin salaisesta ilosta
kirkastuneena, että ihmiset, jotka häntä silloin kuulivat, joutuivat
melkein yhtäläisen hurmaannuksen valtaan. Moni ei saanut soittoa
kestetyksi, meni tainnoksiin, ja kuitenkin väkeä tunkeili ihanan
Englannittaren lyhyihin synkkämielisiin soittajaisiin, niinkuin ihmisiä
muuten tungeksii loistaviin juhlatiloihin.

Kun Maryn äiti oli kuollut ja sisarensa Cecilia ylistettynä laulajana
Italiassa loisti, palasi hän vihdoin Lontoosen takaisin, ja vasta
täällä hän havaitsi, että tuo toinen äänensä oli hänen terveyttään
tärvännyt enemmän kuin se ensimmäinen kadotettu ehkä milloinkaan olisi
voinut. Hän nyt vetäytyi kokonaan pois julkisuudesta ja eli
umpinaisimmassa hiljaisuudessa, tuskin likimpäin ystäväinsäkään
nähtävissä. Yksinänsä ja eroitettuna kaikesta, mikä hänen sydämelleen
kallista oli, näki Mary päivän menevän, toisen tulevan, ilman toivoa,
mutta ilman murhettakin. Hän ei koskaan vaikeroinnut, vieläpä oli
iloinenkin; taisihan hän _laulaa_ ja lauloihan _toisen_ sielu hänen
kanssansa! -- Ja tämä ääni, jonka hän häneltä oli saanut, pysyi niin
nuorena ja ihmeen ihanana, kuin Maryn hiukset jo aikoja sitte olivat
vaalenneet, ajan ankara käsi oli hänen kasvoinsa kauneuden pois
pyyhkinyt. Mutta _minne_ hän ne ihanat sointeet lähetti, jotka hän
vielä joka ilta rakkaasta harmonikastansa ilmiin saattoi? Sitä ei
kukaan tiennyt. --

Lääkäreitä kummastutti, kun tuo heikko olento vielä hengissä pysyi, he
eivät ymmärtäneet, mistä hän ravintonsa sai, he jo kauvan aikaa
ennustivat Maryn kuolemata. Täytyipä toki maan päällä jotakin olla,
mikä valtaavin voimin tuota sielua kiinni piteli sen särkyväisessä
verhossa.

Huhtikuun 27 päivä 1790 se oli, jona Mary taas kerran antoi kantaa
itsensä harmonikkansa ääreen; iloisesti hymyillen hän kelloihin koski,
hyvästijättö-laulu

    "Then fare thee well, my dear dear love!"

helisi hänen vielä kauniiden kättensä alla. Yht'äkkiä hän kavahti ylös,
oli kuin kuuntelisi jotakin, nojautui taaksepäin ja -- ei enää
hengittänyt. Hänen heikon elonsa lanka oli katkennut.

Mutta samalla hetkellä oli kuolon enkeli, kaukana tästä hiljaisesta
kuolinkammiosta, tuolla puolen aavaa, aavaa valtamerta, taivaihin
kannatellut suuren voimallisen sielun: _Benjamin Franklinin_ sielun.



LUMIKUKKANEN.


Ihan yksinäisessä, pienessä saaremassa, upean kuninkaankaupungin
Dresdenin katolisessa kalmistossa, on muuan syrjäinen, mutta pyhä
toivioretken paikka uskovaisille sieluille ja erinomattainkin niille
sydämille, joille ihmeistä rikas ja salaisuuksia täynnä oleva sävelten
mailma on ilmestynyt ja jotka ovat oppineet lapsen nöyryydellä
kumartumaan korkeasti ylhäisen Musikan kaikkivallan edessä. Hurskasten
rukoilijain kirkon kuvukkona on ääretön taivaanlaki, heidän
polvistuslautanansa halpa harmaa kivi, heidän pyhänkuvanansa tähdillä
ympäröitty lyyry ja heidän rukouskirjassansa ainoastaan sanat:

    _Carl Maria von Weber_.

Niin, sellaisessa rauhan majassa lepää sen maineella seppelöidyn
tomuverho! Siellä hän nukkuu, se monen itkemä, pitkää unelmatonta
untansa monien kovain taistelujen, monien loistavain voittojen jälkeen.
Elämän orjantappurain haavoittamana lauloi hän joutsenvirtensä
yksinään, kaukana rakkaasta kodista -- ja vaikeni sitte ikuiseksi.
Mailma hänen hengettömän ruumiinsa laakerilla koristi, peitti sen
kotoisiin multiin ja kokosi kuolleelle kaikki ne kunniat, jotka
elävältä kieltänyt oli. Lieneepä monta katkeraa katumuksen kyyneltä
salaa pudonnut niihin tuhansiin surumielisyyden ja kiitoksen
pisaroihin, joita poisnukkuneelle vuoti! Meistä usein tuntuu
unennäöltä, mutta suloiselta, rakkaalta, että tuo suuri mestari meidän
kanssamme, seassamme, vieressämme eli, lauloi, kärsi; ja kuitenkin on
niiden vuosien määrä, jotka sen ihanan ajan ja tämän päivän välillä
ovat kuluneet, niin varsin vähäinen! -- Erään pimeän, ahtaan kadun
varrella Dresdenissä seisoi hänen hiljainen huoneuksensa; pienestä
kukilla koristetusta ikkunasta tunkielivat ne tenhosointeet ja
sävellykset, joita hänen sielunsa täynnä oli ja joita vielä jälkimailma
on ylistelevä. Kuinka usein hänen virsikkään povensa kultainen virta
tulvaili äänettömän yön helmoihin! Ja sillä ahtaalla kadulla tungeskeli
silloin kuuntelijoita, unet ja väsymykset unohtaen, ja vuodattelivat
virkistävää sointisadetta janooville sieluillensa, antajaa palavalla
hartaudella kiittäen semmoisesta taivaallisesta virvoituksesta.
Uskollisen vaimon huolekas lempi teki sen suuren taideniekan
onnelliseksi, rajaton hellyys loisti hänelle vastaan lastensa iloisista
silmistä; mutta kaikki tuo liikuttava, itsensä uhraava mielihartaus ei
voinut tasoittaa sitä koleata tietä, jota rakastetun vaeltaa täytyi,
eikä syrjäyttää niitä teräviä pistoksia, joita kateus ja häijyys
ilkkuen iskivät hänen sydämehensä. Kuinka usein vuotikaan verta tuo
jalo, herkkä sydän! Mutta kaikki kipu ja tuska unhottui ja hautaantui,
kun kevät tuli ja kolkon kaupungin herttaiset ympäristöt lukemattomilla
miellykkeillä kaunisti: kun kukat nouseskelivat pienistä piiloistansa
ja puut tuhansilla kukansilmillä häikäistymättä katsoivat säteileviä
auringon kasvoja; kun kaikki luodut riemuitsivat ja olemisen hekumaa
tunsivat. Yksinkertainen kukkakimppu kieloja tahi orvokkeja taas
uudelleen ihastutti ja ylensi mestarin sielua ja kukkain sulohaju
muodostui hänen kultakanteleellansa tenhokkaiksi kevätsäveliksi,
kukkaislauluiksi ja keijukaisveisuiksi.

Mutta kaikista kukista hän enimmin rakasti _lumikukkasia_, noita
hentoja kukkia, niin hopeanheleitä ja saastumattomia kuin lapsen mieli.
Ja lapsi se olikin, joka hänelle joka vuosi ensimmäisinä kevään päivinä
toi täyden kimpun noita huikeanvalkeita lemmetyisiä; muuan siro, hyvä
tyttönen, erään myllärin, jonka mylly yksinään ja syrjäisenä seisoi
kauniilla Plauenin tiluksilla ja usein oli ollut mestarin hiljaisten
kävelyjen päämaalina. Tyttö pienoinen ei koskaan tahtonut vastaanottaa
palkintoa kukkasistansa, pyysi vaan hiljaa ja ujoillen: "oi, soitelkaa
minulle jotakin!" Ja sen tekikin lahjan saanut mitä leppeimmällä
hymyllä, salaa huvitellen itseänsä kuuntelevan lapsen äänettömästä
riemusta,

Niin vierivät vuodet, kunnes eräänä päivänä mestari huomasi, että
tyttönen oli tullut varsin isoksi ja soreaksi, lapsi muuttunut
kukoistavaksi immeksi. Mutta jälleen tullessansa seuraavina
kevätpäivinä oli hän kalpea, sanomattoman kalpea, ja kuolema katseli
hänen kuopakkaista silmistänsä. Ja kuinka hän nyt siinä itki niin
katkerasti, kun kunnioitetullensa valkoiset kukkaset toi ja se hänelle
entiseen tapaan suloisia, ihania sävelsatuja kertoi!

"Minä en enää tule takaisin ensi kevännä," lausui hän erotessansa,
"voikaa hyvin! Huomenna ne kutovat morsiusseppeleen hiuksiini ja niin
tulee minusta rouva!"

"Ja siitä sinä sureilla tahdot, hyvä lapsi!" sanoi mestari ja koetti
suottailla. "Luulenpa, että kiltti piikaseni rupee minulle _myös_
satuja kertomaan; sillä harvoinpa kaunis vihanta neitsytseppele on
ketään morsianta itkettänyt!"

"He eivät naita minua omalle kullalleni!" nyyhkäytti se vaalea raukka.
"Voi! muuan tuntematon mies vie minut taloonsa. Minun rakastettuni
lähti pois viimmeis joulun aikaan, kauvas avaraan mailmaan, hyvästi
jättämättä, eroterveisittä; voinko minä siis iloinen olla?" Ja hän löi
hoikat kätensä yhteen, ja viehättävistä kasvoista näkyi sydäntä vihlova
vaiva.

Ja kun kevätpäivä kaivattu ilmaantui ja kellot laaksossa soivat, kysyi
eräs vanha surusilmäinen mies halvoissa vaatteissa "sävelmestari
Weberin" asuntoa. Tämän lemmelliseen huoneesen vietynä tervehti hän
häntä suruisesti hymyillen ja ojensi hänelle täyden kimpun hentoja
lumikukkasia. "Tässä tuon teille viimmeisen tervehdyksen lapseltani!"
-- urahteli ukko vaivalloisesti -- "eilen meidän Marketta haudattiin.
Hän kuoli kuin kukka pienoinen, jota halla kouristeli, -- ah, -- ja
kuoli niin mielellään! Lempi hänen sydämensä särki, -- ja me vaivaiset
vanhemmat olemme syynä siihen. Oi, jospa olisimme arvanneet, että hän
häntä niin suuresti rakasti, sitä soreata Konrad kisälliä, totta
tosiaan me emme häntä olisi mailmalle työntänyt! Hän oli meistä liian
köyhä, se kelpo poika, uskollisuus ja lempi sydämessään; rikas mylläri,
joka kaunista lastamme pyysi, oli meille paremmin mieleen; ja kun
Konradin rakkaus oli niin kaino ja Marketta vienosti leppeänä ja
aavistuksitta mailmaan katsoi ikään kuin puhkeava ruusun-umppu, niin me
rohkenimme tuolle arkailevalle sanoa, että tyttäremme ei hänestä
huolinut, vaan oli sydämensä ja kätensä rikkaalle kosijalle luvannut.
Ja kun nyt Konrad salaisesti läksi pois, niin ylpeänä ja kuitenkin niin
kurjana, silloin meidän huoneesemme astui loppumaton surkeus; niin
rupesi Markettamme kalpenemaan, kuihtumaan, niin me tunsimme hänen
sydämensä!"

"Kuinka hartaasti hän oli poislähtenyttä rakastanut, tunnusti hän vasta
kuolinvuoteellansa. Ja vaikka hänessä oli se salainen, ankara vaiva,
oli hän kuitenkin miehellensä siivo, uskollinen, kelpo vaimo; hän ei
milloinkaan rakastettunsa nimeä maininnut; mutta tämän pienen
paperilehden me löysimme hänen rukouskirjastansa. Tuoss' on, pitäkää se
hänen muistoksensa! Te olette lapsi raukallemme paljon iloa
lahjoittanut; hän ei saanut odotetuksi sitä aikaa, jolloin ensimmäiset
lumikukkaset eloon heräsivät. Älkää unhottako häntä, Marketta
poloista!" Kuumat kyyneleet melkein tukahuttivat viimmeiset sanat
onnettomalta, katuvaiselta isältä.

Kun liikutukseen joutunut sävelniekka taas oli yksinänsä, avasi hän
paperilehden ja luki siitä vaivoin, sillä kirjoitus oli sekavaa,
epävakaista, puolittain kyynelistä hävinnyttä:

    Pois läksi kultani vaeltamaan,
    Muu jätti tänne murehtimaan:
    Kentiesi kuolikin jo rauhaan vaipuen,
    Sen tähden olen nyt näin murheinen.

    Kun kultani kanssa menin kirkkohon,
    Siell' liikkui moni kieli, viekas, armoton,
    Ja parjausta lausui he siellä montakin;
    Ne saattavat kyynelet mun silmihin.

    Nuo orjantappuraiset ne kyllä pistävät,
    Vaan viekkahat kielet on vielä häijymmät;
    Niin ankarasti polta ei tuli palava,
    Kuin rakkauden liekki, mi palaa salassa.

    Voi, mitä mulle teki isäni, äitini!
    Miest' ottamahan toista he minut pakoitti;
    Vaan kuinka voisin toista ma koskaan rakastaa?
    Niin kovin kurjaksi se sydämmeni saa.

    Oi armahani, tämä on pyyntöin hartahin,
    Sä että tulisit mun hautajaisihin',
    Kun mua lasketahan maan mustaan multahan,
    Sen tähden että sua vaan aina rakastan.

Ja mestari ei häntä, Marketta parkaa unhottanut; laulu vaeltamassa
olevasta kullasta liikkui aina ja alinomaa hänen sydämessänsä ja
ajatuksissansa; ja eräänä iltana hän laski sormensa kulkemaan klaverin
näppäimillä, ja niin siitä synnyn sai sävellys noihin surullisiin
sanoihin, ihmeellinen, surumielinen, sydäntä liikuttava ja kuitenkin
niin lapsellisen suora kuulla. Yksivakaisena säisteenä olivat
pitkälliset soitanteet; ja oli ikäänkuin olisi tuhat kyynelpisaraa
äänissä tärisnyt ja ahdistettujen ihmissydänten huolehtivia
lemmenhuokauksia väkivoimalla sointuihin sekaantunut.

Niin oli uusi lakastumaton kevätkukkanen puhjennut mestarin
loppumattomiin yltäkylläisestä sielusta, ja sen kukan hän laski
varhaisen vainajan yksinäiselle hautakummulle.

Laulakaatte sitä pientä, surullisen suloista laulua, jos teitä valtaa
huolinen kaipaus tahi muistot murheelliset! Vanhat, aikoja sitte
nukkuneet tuskat silloin heräjävät ja silmänsä avaavat, hiljaa pyytäen:
"antakaa meille vielä kerran huokaus, uhratkaa meille vielä kerran
kyynel, niin me taas kernaasti uneen menemme ja heräämme ainoastaan
silloin kuin meitä uudelleen huudatte." Mutta vihdoin sen
yksinkertaisen laulun ihmeellisen hentojen äänteiden helähdellessä
surumielisyys, kaipaus ja vaivat sulavat ja vuotavat pois huojentavissa
kyynelvirroissa. Kun teidän sielunne silmät ihannellen ovat kiintyneinä
siihen kuolemattomain soitonluomain iäti tuoreesen kukkaseppeleesen,
joka loisteisena ympäröipi kirkastetun mestarin kuvaa, kun uhkeat
ihmekukat "Eyryanthe" ja "Oberon", iäti nuori ruusu "Taika-ampuja",
hellästi hymyilevä kevään kielonen "Preciosa", lukemattomat
laulelmakukkaset ja muut viehättävät puhjennaiset teitä hurmovat ja
ihastuttavat, niin älkää silloin unhottako pientä, vaaleata
lumikukkasta, joka niin kainona tuoksuu ja niin arkana piileilee
toisten komeain kukkavartaloiden takana! Tervehtikää sitä sydämellä ja
suulla ja kiittäkää hyvää mestaria semmoisesta miellyttävästä lahjasta!
Sillä tosiaankin, tuo lumikukkanen, tuo hento, surullinen laulu
vaeltelemassa olevasta kullasta, on kiiltävä kastehelmi sen kultaisen
laakerikruunun kauneimmalla lehdellä, joka unhottumattoman miehen päätä
koristaa.



LEIKKIKUMPPANIT.


Toukokuun päivä Italian loistavan, ihastuttavan taivaan alla on niin
tenhoavainen, että me pohjolan lapset emme sitä voi käsittää, tuskinpa
joskus saatamme aavistaa unelmissamme. Maa rehoittaa ja heloittaa
moninaisessa kirjokaunistuksessa, päivänsilmä sitä ihanneltavaa
katselee täynnänsä kiihkoista, raukaisevaa halua, ja koko ilma on
palsamituoksua. Sydän ihmisen povessa puhkeaa kauniimmaksi tässä
ihanuudessa ja riemuitsee ja hehkuu, samoin kuin kaikki muukin yltä
ympärillä, ja kaikki ihmissilmät katselevat niin palaen ja haluten kuin
silmä päivyenkin. Jäykän, väsähtyneen kasvoinmuodon näkee siellä yhtä
harvoin kuin jonkin jääkukkaisenkin.

Sitä oudompi siis oli se ilmiö, kun eräs poika Toukokuussa vuonna 1793
yksin istui meren rannalla, selin kauniisen _Genuan_ kaupunkiin, joka
ikäänkuin onnesta loistava morsian nojautuu jalon meren kainaloon, ja
katsoa tuijotteli välkähtelevää, näkymättömiin ulottuvaa vedenkalvoa.
Hän oli noin kymmenvuotias lapsi, hentovartaloinen, siro-, vaan
kalpea-kasvoinen, tummatukkainen, silmäkarvat pimeät ja silmät mitä
ihmeellisimmät, mustimmat mailmassa. Nämät silmät näyttivät melkein
kamottavilta äkillisten muutostensa tähden: milloin ne olivat tulta
säkenöitsevät, valtavat ja jalot, milloin taas surkean surulliset,
varsin kuollakseen pois.

Hellä, herkkä lapsen ääni keskeytti nuoren uneksijan synkeät mietteet;
viehättävä pieni tyttönen tuli juosten ja syöksähti hänen rintoihinsa
huudahtaen: "paha Nikolo, missäs olet ollut kaiken pitkän iltapäivää?
kuinka olenkaan minä sinua hakenut joka paikasta!" ja siinä sitte
suuteli häntä innokkaasti, katsoi häneen kiivaasti suurilla, rumilla
silmillänsä ja ravisteli viimmein valkoisesta esivaatteestaan
hänen eteensä ison joukon kukkia: metsäruusuja, myrttioksia ja
orangsikukkasia.

Nikolo syleili pientä puhuttelijaa, hymyili melkein iloisena, silitti
hänen mustia hajahiuksiansa ja sanoi hiljaisesti: "Isältäni olen tänne
luikahtanut, Gianetta; minua halutti saada hiukkasen uneilla ja
onnellinen olla tässä kauniin, kirkkaan meripeilin ääressä; tiedäthän
sinä tämän olevan leikkikumppanisi mielipaikan!"

Mutta siihen mitäkään virkkamatta rupesi Gianetta vaan soimaamaan
nuoren ystävänsä pahaa isää. "Hän ei suo sinulle lepoa yöllä eikä
päivällä," kiivaili tyttö; "hän sinut vielä ennen pitkää hautaan panee;
Nikolosi ei ole vahva ja voimallinen, sanoo aina äitini; hänen hullu
viulunsa riuduttaa hänen sielunsa ja isä turmelee hänen ruumiinsa. --
Tosiaankin hän on oikeassa;" lopetti Gianetta murheellisena.

"Älä sitä luule!" vastasi Nikolo vakaasti; "minä en kuole; minä en voi
kuolla, pitäähän minusta ensin tulla suuri mies; ja heikkokaan en ole,
katsos tässä!" Näin sanoen hän kohotti itsensä pystyyn, hänen
vartalonsa näytti kasvavan, silmänsä paloivat riehutulessa, suuta
vavahutti eriskummainen naurahdus; hän nosti Gianettan yht'kkiä ylös
maasta ja piteli häntä väkevin käsivarsin vedenpinnan päällä. Tyttö ei
vaalennut, se vaan hiljaa huokaili, kun Nikolo hänet jälleen maahan
laski, mutta ei sanonut sanaakaan kuolemasta, vaan katseli häntä
kainosti sivultapäin. Pian hän kuitenkin taas oli kuin ennenkin
miellyttävän teeskentelemätön, lorueli ja lauloi, ja Nikolo antoi
kärsivällisesti itselleen kertoa kaikista hänen tuhansista
lapsellisista tuumistansa, hänen kukkasistansa ja naurukyyhkyistänsä;
ja jos hän hänen makeasti rupattaessansa välistä vaipui synkeihin
mietteihin, niin hänet havautti Gianettan suudelma tahi silittely hänen
kätösellänsä; silloin hehkui tyttö ja heloitti ja oli sanomattoman
herttainen.

Niin he istuivat meren rannalla kahden kahtustansa, tummansininen
taivaanlaki heidän päällänsä; molemmista nuorekkaista päistä loisti
kirkkautta ja auringonpaistetta, mutta pojan otsa oli yksivakainen ja
murheellinen, tytön poskipäät kevään kaltaiset. Myöhemmin, kun jo pimeä
tuli, menivät he kotiin käsi kädessä, kävelivät monia leveitä katuja,
kunnes vihdoin poikkesivat eräälle syrjäkadulle, jonka päässä seisoi
kaksi huoneusta viiniköynnösten keskellä; toisessa asui Gianetta, ja
Nikolo vastapäätä toisessa. Poikaa odotti isän kova, tuima muoto; tytön
äiti seisoi tuskallisena kuunnellen ovellansa ja suuteli hellästi
huimaa tytärtänsä. Lapset sanoivat "hyvää yötä!" ja erosivat.

Syvältä huokaillen yksinäiseen kamariinsa tultuansa avasi Nikolo äkisti
alahaisen ikkunan, että ihmeen ihana yöilma sisään virtailisi, otti
vähäisestä, ruumiin-arkun näköisestä laatikosta vanhan viulun, katseli
sitä kiihkoisimman hellyyden silmäyksillä ja alkoi soitella
mielihaaveita. Puhtaat, eriskummallisesti liikuttavat äänteet
lähtivät ulos äänettömään yöhön taikka aaltoilivat, väikkyilivät ylös
ja alas ahtaassa huoneessa, niin että seinät tuntuivat tärisevän ja
järkkyvän sävelten voimasta. Mutta tuskin oli ensi sävel äännähtänyt,
kun erinomaisen iso, kauniinkirjava risti-hämähäkki tiheästä
viinilehdikosta ikkunan kautta huoneesen pujahti. "Hei, hopealukki,
terve tultua!" sanoi Nikolo ja laski kätensä ikkunalaudalle; hämähäkki
tuli siihen ja poika pani sen viulunsa hevolle, johon se itsensä
pienillä jaloillaan kiinni kämmersi ja jäi jäykkänä ja järkähtämättä
kuuntelemaan sävelmertä, joka lakkaamatta päälle kuohahteli. Poika
soitti, kunnes käsivarsi väsyi, silmälaudat rupesivat painumaan ja
aamukoitto ruusuhuntuisena huoneesen katsoi. Sitte hän laski rakkaan
viulunsa pois, hämähäkki elpyi jälleen ja meni, juuri kuin kiittää
tahtoen, hiljaa hiipimällä Nikolon vaaleasta kädestä, jossa oli pääsnyt
ikkunalle, mistä sitte äkisti katosi viinimetsään. Pojan silmät
noudattelivat sitä ison matkaa; häntä valtasi tunne lohduttomasta
yksinäisyydestä, tunne, jonka valtoihin hän joutui joka yö, kun
ristilukki, se eriskummainen kuuntelija ja seurustelija hänen hämärinä
lapsuutensa vuosina, oli pois rientänyt.

Tätä pientä, uskollista luontokappaletta Nikolo oikein hartaasti
rakasti: ensimmäinen ääni hänen viulustansa huusi sen hnoneesen ja
vasta viimmeisen sointeen vaiettua se havahti suloisesta
horrostilastansa, ihmeellisen hurmaavaisesta unestaan, johon se
tenhosävelistä joutui. Usein, kun Nikolo synkeihin mietteihin
vaipuneena uneksui kunnianhimoisten ja rohkeain halujen, ylpeiden
toiveiden toteutumista ja silloin konemoisesti kosketti viulun kieliä,
tuli ristilukki hiljaa luokse hiipien, ja poika tunsi sen koskemisen
ikään kuin suun muiskaukseksi, sulki sitte silmänsä, unhotti
yksinäisyytensä ja ett'ei häntä rakastanut kukaan. Isä oli hänen ankara
isäntänsä; lempeä äiti oli häneltä kuollut, hänen ikäisensä pojat
karttoivat häntä kainostellen; ainoastaan pikku Gianetta hänen
kanssansa leikitteli ja häntä suuteli; mutta Nikolon sydämestä
oli osa tällä hellällä tytöllä, toinen tuolla eriskummaisella
ikkuna-ystävättärellä. Gianetta ei kuitenkaan voinut kärsiä
hämähäkkejä; "ne ovat noitia," sanoi hän kamoksuen. Eikä Nikolo koskaan
pannutkaan ristilukkia viuluhevolle, kun tyttönen hänen tykönänsä oli
ja hengittämättä, hänen ihmeteltävää soittoansa kuunnellen, oli kamarin
nurkkaseen painunut. Sen näkyikin hämähäkki pian huomaavan; se ei
milloinkaan tullut sisään, kun Gianetta oli kuulemassa; mutta jos
Nikolo viuluineen läheni ikkunaa ja salaa tiedustellen katsoi ulos,
niin hän aina näki, mitenkä se mykkä kuulijatar liikkumatonna
viinilehdellä riippui. Mutta Gianetta ei koskaan ollut tyytyväinen, kun
Nikolon käsivarsi uuvuksissa hervahti alas ja sointeet vaikenivat;
pojan täytyi vielä päälliseksi kertoella jotakin ja sen hän tekikin
mielellänsä. Mutta ei ainoastaan julmia, kauheita satuja hän kertonut
kuuntelevalle lapselle, ei, vaan myös kaikki oman hehkuvan sydämensä
unelmat, kaikki korkealle kurottelevan mielensä tuumat hän kätki
viehättävän tyttösen vaiti olevaan, uskolliseen poveen. Ja tämä ei
vastannut sanaakaan, vaan puristi hänen poltekuumaa kättänsä yhä
lujemmin ja lujemmin ja silmäili häntä aivan erinomaisesti ja
ymmärtäväisesti. Kun Nikolo kertoi Saksan kuuluisasta sävelniekasta
Mozartista, kuinka se kuudennella vuodellansa jo suuret konsertit
kirjoitteli ja säveltaiteen taivaalla tähtenä loisti, silloin hänen
poskensa paloivat, hän vavahteli kiihoittuneena ja kuumia mielipahan
kyyneliä välähteli hänen silmistänsä. "Katsos, Gianetta," sanoi hän
katkerasti naurahtaen, "mikä huitukka vaivainen minä olen hänen
rinnallaan!" -- Ja tyttö ei voinut häntä lohduttaa.

Eräänä päivänä oli Nikolo isänsä edessä ja haikeissa sielun tuskissa
soitellut mitä yksitoikkoisimpia harjoituksia: kätensä olivat varsin
voivuksissa, otsa hehkui, mutta koko hänen voimansa, kaikki ruumiinsa
elo oli silmiin kokoontunut; ne kiiluivat niin ihmeellisesti. Silloin
kuuli hän äkisti Gianettan äidin äänen; se huusi varsin pikaisesti ja
tuskallisesti hänen nimeänsä. Nikolo lensi hänen luoksensa: Gianetta
oli yht'äkkiä sairastunut, tulinen kuume oli tavannut häntä. Hän
silmäili pitkään mieluisinta leikkikumppaniansa, rakasta ystäväänsä;
tämä ymmärsi silmäyksen ja meni noutamaan viulunsa. Hänen sydämessään
pauhasi ja myrskysi. "Gianetta, nukkumalaulu sinulle!" huusi hän
huimasti. -- Tyttö hymyili. -- Silloin pojan tenhollinen viulu laulaa
vieretteli viehättävimmän, erinomaisimman, ihanimman kaikista
nukkumalauluista. Sen loputtua kohotti Gianetta itseään ylös
vuoteellensa ja mainitsi Nikolon nimen; hän syöksi hänen syliinsä.
"Kiitos sulle armahiseni!" kuiskutti tyttö, "Nikolo, nyt minä nukun
suloisesti! Mutta sinun ei vielä ole lepääminen, sinun pitää paistaman
maan päällä, heloittaman kirkkaana, kaikki loistossa voittavana
tähtenä. Lähde pois, kauvas, kauvas pois täältä! Muista minua ja näitä
sanoja!" -- Lapsi kaunoinen kallisti hiljaa huoahtaen päänsä ja --
kuoli.

Nikolo ei koko yönä lähtenyt lemmittynsä ruumiin vierestä; melkein
mielipuolena hän seuraavan päivän juoksi sinne tänne ilman vaan. Kun
hän myöhään illalla kotiin palasi, tuntui pimeä hiljainen kamari niin
kolkolta, niin kamottavalta; ikkunasta hän suoraan katseli Gianettan
kammioon: kynttilät oli siellä sytytetty, tyttönen makasi paarten
päällä, kaunistettuna ja melkein peitettynä kukkasilla, kuin enkeli
ihanaisena. Arkun vieressä oli polvillaan munkki ja rukoili sen nuoren
puhtaan sielun edestä, joka tuon kauniin ruumisverhon niin varhain oli
jättänyt. -- "Hyvästi, sulo sydämyiseni!" lausui sureva poika hiljaa,
ja kuumat kyynelet valuivat hänen vaaleille poskillensa; "minä lähden
pois, menen kauvas, voi niin kauvas kuin pääsen! eihän minua enää
mikään pidätä, minua yksinäistä, lemmen heittoa!" -- Ja siinä hän
lankesi polvilleen ja itkeä nyyhkytti värvähdellen.

Samalla hetkellä hän tunsi hiljaista, kummallista koskemista käteensä;
hän säpsähti; ristilukki siinä tulla kömpi. "Sinä se olet, puhumaton,
oi nyt ainoa elämäni toveri!" huudahti Nikolo, ja hänen kasvoilleen
lensi kuin riemun loisto. Hän katseli miettien tuota pientä luotua.
Vihdoin hän kavahti pystyyn: "vielä yksi hyvästijättö Gianettalle, ja
sitte ulos mailmaan sinun kanssasi, sinä sydämeni ainoa, tenhoava,
taivahinen lemmikki!" -- Näin sanoen hän raivokkaasti painoi viulun
rintoihinsa; silloin sen kielet laulaa helottivat ihmeellisemmin,
umpimielisemmin kuin milloinkaan: vaivanväreellisiä, toki ihmeen
ihastuttavia säveliä lentää liihotteli tuonne nukkuvan Gianettan luo;
kuollut näytti hymyilevän, kaikki kukat herttahiset tärisivät,
vapisivat kynttilänliekit, rukoileva munkki päästi kätensä rististä
alas ja häneen tuli outoja, hurmaavia unia.

Kun aamuaurinkoinen hehkusilmin pieneen huoneesen katsoi, näki se
puoliksi pyörtyneen pojan lattialla makaamassa, viulu käsivarrella;
mutta viulun kielistä riippui lujasti kiinni kämmertyneenä ristilukki
ja oli kuolleena.

Kävivätköhän toteen armaan Giannettan ennustussanat? Pojan nimi oli
_Nikolo Paganini_, -- Oletteko hänestä joskus jotakin kuulleet?



KADONNEET TÄHDET.


Oli kerran ihmeen kaunis koivu, joka seisoi koreakirjaisella,
samettisileällä ruohovaipalla ja katsoi vapaasti ja rohkeasti ulos
ilmoihin; sen sorean puun juurella taas pulpahteli kristallikirkas,
helmiheleä lähde.

Eipä olekaan tuskin mitään viehättävämpää nähdä, kuin vankka,
soleavartaloinen, hopeankarvainen koivupuu vihannoine lehtineen, joiden
hentoja poskipäitä länsituulonen varsin lemmekkäällä innolla suutelee!
Koivussa asuu metsän runotar! Mutta se koivu, josta nyt kertomaan käyn,
oli sen lisäksi aivan erinomaisen komea, eikä ollut kaukana ympärillä
pulskempaa puuta eikä herttaisempaa pientä puroa; sen tiesi kevään
luonnotar ja kaikki kukat ja puut maassa, mutta solakka koivu ja kirkas
lähde itse eivät sitä tienneet. Koivun päälaella oli ikuinen kevät;
sentähden sen oksat tohisivat niin taukoomatta. Taikanuotteja siitä
liikkeelle lähti, laskeutui maan päälle, välähteli avoimiin kukkain
sydämiin, meni menojaan kauvas kaikkiin maihin; mielissään puut
latvojansa pudistelivat, vieläpä vanhat vakaat hongatkin ja kuuset,
joiden oksilla jäinen talvi vallitsi, unhottivat lumihiuksensa ja
luulivat, että olipa nuoruuden kesä jälleen tullut. Usein oli myöskin,
kuin olisi metsäin ja kaiken, mitä elävää oli, täytynyt olla
juhlahartauksissa, sillä niin täysiä ja pyhiä ne virsinuotit olivat,
joita koivusta mailmaan kulki. Mutta onnellisin kaikista
kuulijattarista oli lähde! Sehän se _ensin_ kaikista muista kuuli
jokaisen äänteen, jokaisen soinnullisen huokauksen, jopa jokaisen
henkäyksen siitä rakkaasta puusta! Eikös koivun vartalo niin mielellään
kuvastunut sen hopeaheleihin vesiin? Ja eikös se rohjennut olla niiden
rakkaiden sointeiden herttaisena kaikuna, jotka puun oksista siihen
laskeutuivat? -- Mutta lauloipa lähdekin; viehättäviä, selkeitä ja
sydämellisiä olivat sen laulelmat, ja niihin pulska puu nyökäytti
päätänsä varsin leppeästi ja hymyellen. Mutta kaikkein miellyttävämpää
oli koivun ja lähteen puhelu; silloin se loistoisa puu salamielisesti
kumarsi päätänsä alemmaksi ja aina alemmaksi, oli kuin olisi lähde
uskaltanut olla hänen ainokainen uskottunsa, ja sen lehtien
kultavälkkeet valahtelivat siihen kuin kipenät kristallihin; lähde
knmpueli korkealle ja kutoi kanteleennäppäyksiä koivun lauleloon, ja
usein ei ollut helppo tietää, kulkivatko taikasävelet _ylhäältä_ vai
_alhaalta_, koivuko vai lähde soi. Ympärikuhisijoita oli kummallakin
yhä ja alinomaa: koppiaiset, perhoset ja linnut tulivat läheltä ja
kaukaa ja tahtoivat niitä kuulla. Tapahtui sitte niinkin, että paksu
mehiläinen, luonnollista myrinäänsä myöten, rupesi moittivan
muotoiseksi ja arveli: että soisipa paljoa kauniimmalle, jos puronen
E:duria solistaisi C:mollin asemesta, -- että _pilkallisempi_ tahti ei
haittaisi j.n.e.; mutta eräs pistelevä kateellinen tikka,
nokkimistoimestaan kopeillen, päätti: että koivu lauloi ylen paljon ja
turmeli itsensä ja ett'ei sen ääni enää ollut likimainkaan niin
mahdikas kuin alusta y.m.s. Mutta lukemattomain muiden kuuntelijain
kiitolliset riemuhuudot äänellään kokonansa voittivat semmoiset
pahankuriset surinat ja rääkkymiset.

Niin ne olivat, niin ne lempivät, niin ne lauloivat päivästä päivään;
ei kumpikaan voinut olla toisettansa, ja molempain elämä oli, vaikka
näennäisesti erillänsä, kuitenkin sopusointuista yhteyttä. Yksinpä
uneillessaankin ne toisillensa kuiskuttelivat. Ja puronen kertoi
kaikille kukille siitä ihmepuusta, ja silloin oli aina, kuin olisi
koivu autuaammin laulanut, niin herttaisina ja tosina kertomukset
puhtaalta lähteeltä tulivat. Ja kukkivat kasvit ihannellen katselivat
lähdettä ja nyökähyttelivät päätänsä ohitse lorisevalle purolle; mutta
lemmen ruusu uskalsi muita enemmän ja syöksi hehkuen sen kirkkahaisen
sydämelle, ja iloisempana ja ruusunhohteisena vieri puronen edellensä.

Tätä koivun ja lähteen ihastuttavaa suloleikkiä näkivät hyvät
enkelitkin, jotka tuolla ylhäällä paratiisissa sinisen esiripun takana
asuskelivat, eivätkä saattaneet väsyä katselemasta, kuinka lähde ja
koivu toisiansa rakastivat. "Oi, jospa nuo kaksi hyväistä, kaunista
olisivat täällä ylhäällä taivaamme tarhassa!" sanoivat he toinen
toisellensa ja hymyilivät niin ikävöiden tänne alas, että maan
kukkaissilmät vetistyivät. Ja hyvä Jumala tiesi noiden valo-olentojen
toivomukset ja sanoi päivättärelle: "anna sinä, hehkuvainen, suloisin
suudelmasi heleälle lähteelle, että se vielä kirkastuneempana juoksisi
ylös taivonkedoillemme! Maan kukkain sijaan pitää sitä kultakutrisien
enkelien täällä kumarteleman." -- "Entäs tuo jalo ihmepuu?" kysyivät
kauniit enkelit. -- "Se seuraa armasta, siskollista kumppaniansa,"
vastasi hyvä Jumala; "_nuo molemmat ovat yksi ijankaikkisesti_."

Ja päivätär antoi äkisti suuta elokkaasti pulppuavalle puhtaalle
lähteelle, siinä kuin se kuuntelevain kukkain keskellä kertoeli
laulavasta, hohtavasta koivusta. Tulisuudelmasta, helteisestä säteestä
ehtyi lähde; sen haudalle surevana kyykistyi lakastumaton lemmen ruusu.

Entäs se sorea puu?

Kun lempivän, siskollisen kumppanin suu on vaiennut, hellä silmä umpeen
mennyt, sen sielu, tuo puun kirkas peili, pois eronnut, niin puun oksat
painuvat mannerta päin ja uhkeista lehdistä lähtee kiiltävä kulta ja
putoilee kyynelhelminä alas. Pitkällisesti vaalenee vihannuus;
pitkällisesti häviää kaikki ilo, sitte kauneus, sitte voima ja vihdoin
elämä. Jalo, päivänpaisteinen ihmepuu on kuollut.

Suonut minä olisin saattavani kertoa teille vaan satusen; mutta tuo
hyväinen kumppanipari, koivu ja lähde, on todellakin maamme päällä
vieretellyt ihmishahmossa. Sitä keväisen virkeätä, siunattua puuta,
jonka suloisten soitelmain loputtua laulajametsän runotar vaikeni ja
nukkumaan kävi, nimitimme me nimellä _Felix Mendelsohn_, ja se
ihmeellinen lähde oli muuan jalo nainen, jonka ohimoille taiteen
loistava otsaripa kiertyi, lempivä puoliso, hellivä äiti, varhain
valmistuneen kirkastettu sisar ja hartain ystävätär: _Fanny Hensel_.



ENSIMMÄISEN SATAKIELEN KUOLEMA.


Niinä kauvan sitte kadonneina, autuaina aikoina, jolloin maa
paratiisiksi nimitettiin ja yltäkylläisessä, saastuttamattomassa
kauneudessa loisti --, kauneudessa, jota meille vaan hämärät, mutta
hurmaavaiset tarinat kuvailevat --, uiskenteli joutsen viehättävän
järven vesillä. Laskeuva aurinko loi kultasäkeniä vedenkalvolle ja
valeli soman linnun höyheniin huikaisevaa valoa. Mutta silloin
joutsenet osasivat laulaa joikutella; hyvä Jumala oli niille äänen
antanut, täysinäisen, mahtavan, vapisuttavan, ja joutsenen aamu- ja
iltalaulu oli ihastuttava hartausvirsi kaikille luoduille. Ja niin
lauloi sekin loistavin ja upein kaikista joutsenista, josta nyt
kertomaan lähden. Laineet värähtelivät hekumasta, päivä viivytteli
lähtöänsä, kuun kalpeat kasvot kävivät heleämmiksi, jopa tähtiäkin
siellä täällä ilmestyi kuuntelemaan noita sanomattoman hurmaavia ääniä.
Kirkastuneina katselivat kukkain silmät, puut humisivat sydämen
halusta, ja enkelit, joilla siihen aikaan vielä oli tapana joka ilta
loistaen kävellä pitkin paratiisia puhaltelemassa Jumalan henkeä
jokaiseen olentoon, jotta ne saisivat virvoittavaa unta, katsoivat
laulajaan taivaallisen hyvillä silmillä. Se taas vaikeni vähitellen;
ylpeä ilo aaltoili sen rinnassa ja kerskaten se huudahti: "Kenenkäpä
ääni on kauniimpi, ihastuttavampi kuin minun? Minä, minä yksin olen
Jumalan laulun valtakunnassa! Kuka voi minulle vertoja vetää?" -- Tätä
huutoa seurasi syvä hiljaisuus; mutta enkelien silmät synkistyivät ja
heidän valkeat olentonsa kulkivat ohitse niinkuin vienot huokaukset.
Kukat laskivat päänsä alas ja kuiskivat keskenänsä, mielipahoissaan
puut pudistelivat päätänsä. Joutsen, jota raukeat, vaaleat vesiruusut
ympäröitsivät, ei tuota pannut huoliaksensa: se vaan kallisti päänsä ja
nukkui.

Silloin äkisti ilmaa värähyttivät surumieliset, sanomattoman suloiset
sointeet ja tunkeutuivat kaikkein kukkain unelmiin, mutta varsinkin
syvälle, lainetten levähtävän laulajan rintaan. Hän ei voinut silmiänsä
kohottaa; milloinkaan tuntematon, haikea hekuma painoi väkisin hänen
silmänsä umpeen. Sävelet kävivät kovemmiksi, laulelu voimallisemmaksi,
semmoista ääntä ei joutsen ollut niin milloinkaan kuullut, väliin se
ääni riemahteli halusta heltyneenä, väliin taas vaikerteli vaivasta
vapisevana, niin että kuuntelijan ylpeää sydäntä värisytti. Kuinka
autuaallinen ja kuitenkin tuskallinen tämä yö oli lepoa saamattomalle
lainetten laulukuninkaalle! Mutta ensimmäisessä aamun koitossa
vaikenivat taikasävelet; etsien joutsen katsoi ympärillensä; kukkain
silmät olivat vetistyneinä, linnut ilohuudoilla ylistivät taivahista
yölaulajatarta, vieläpä vanhat puutkin olivat makeain muistelmain
valloissa. Ensi kerran nyt kenenkään kuulematta kaikui joutsenen
huomenlaulu. Siitä tuli suuttumus, tuska, kateus, viha hänen raivoisaan
sydämeensä; hän uida kiiruhti rantaan, kusta kuluneena yönä sointeet
olivat kuuluneet, ja tiedusteli tenhollista laulajatarta. Mutta
turhaan, ei ainoakaan lintu, ei yksikään kukkanen voinut hänelle tietoa
antaa.

Siinä se sitte huomasi kukoistavan ruusupensaan kirkkaita kastekyyneliä
tihkuvana, "Sanopas minulle, sinä kaunis kukkakuningatar," kysyi se
ruusulta, "oletko sinäkin menneenä yönä nähnyt unta taivaallisen
suloisista sävelistä? Ja tiedätkös, kenen rinnasta se ihmelähde
pulppueli?" -- "Sen tiedän, sen tunnen minä," kuiskutti ruusu ja hehkui
heleämmin: "_satakieli_ se oli, siunatuin, puhtain kaikista
laulajattarista, hän, se sävelmailman säteilevä kuningatar, hän, jota
minä rakastan kuin päivää," -- "Oi, laulanpa minäkin sen ylistystä
sinun kanssasi, ihanainen!" vastasi joutsen, "mutta minun sydämeni
palaa halusta häntä nähdäkseni, häntä suudellakseni; pitäähän kuninkaan
ja kuningattaren rakastaa toisiansa. Oi, ilmoita sinä sulohuulillasi
sille ylhäiselle, että minä häntä rakastan, että tulevana yönä häntä
odotan kristallivesillä, raikkailla laineilla, joille kuu suuta antaa;
siellä hänelle hyvähajuiset mesiruusut vastaan tuoksuvat, siellä hän on
lepäävä kuninkaan kainalossa, ja autuaasti yhdistettyinä sitte meidän
äänemme kaikuvat uneilevalle mailmalle." -- Ruusu painutti herttaista
päätänsä alemmaksi, huoaten: "oi, ett'ei se noudattaisi houkuttelevaa
huutoa, sillä minä aavistan kipua ja pahaa!"

Ja yöhyt katseli tuhansin loistavin lempisilmin kaikkea ihmeen ihanan
maan lukemattomia viehäkkeitä; joutsen souteli soreampana,
kuninkaallisempana kuin koskaan ennen kullan kiiltävillä vesillä; sen
raivokas rinta kohoeli, mustina ja kamalina säkenöitsivät silmät.
Lämmin tuoksuhenkäys, enkelin hymyily kävi kautta luonnon; silloin
kuului hiljainen siipien suhahdus, ja joutsenen sydämen puoleen painui
satakieli, laulun kuningatar. Kummastuen silmäili kuningas alas häneen:
kuinka yksinkertainen oli se harmaa vaatteus, kuinka pieni ja hento
hänen vartalonsa; mutta silmät kimeltivät kuin kaksi timanttikyyneltä,
tulista hekumaa ja valjua haikeutta taikatavalla sekaisin. Kun nyt
satakieli joutsenta silmäili, ja hiljalleen lentimiänsä liikutellen,
taivaallisella sävelkielellään puhutteli, niin se vanha paha
vihollinen, kateuden nimellinen, jälleen voimallisesti heräsi joutsenen
povessa: hän tarttui pyristeleväiseen ja painoi sen syvälle kylmään
armahtamattomaan veteen. Yksi ainoa sydäntä vihlaiseva uikahdus kuului,
ja hiljaista, kauhean hiljaista oli sitte vienoilla vesillä.

Kuningattaren kuollut ruumis makasi seuraavana aamuna rannalla,
uskollisen ruusupensaan siimeksessä, ja se oli hajoitellut kaikki
punalehtensä kuolleen päälle ja kuoleman kolkon salaisuuden se
kanssansa hautaan vei. Mutta ylpeän joutsenen luo astui eräs enkeli,
katsoi siihen yksitotisesti ja sanoi: "Sinulta ja sinun suvultasi
olkoon tästä hetkestä aikain laulun jumalallinen lahja pois otettu
ikipäiviksi!"

Ja enkelin sanat kävivät toteen. Satakielet asuskelevat aina
yksinäisten vetten luona ja laulaen itkevät ensimmäistä armasta
kuningatartansa; joutsenet taas, kauniit kiiltävät lainekuninkaat,
kuulevat joka yö nuo itkuvirret ja uneksivat kadotetusta
paratiisistansa, niinkuin mekin poloiset ihmisen lapset; mutta
ainoastaan kuolinhetkellä täytetään niiden rintain epätietoinen kova
halu: hyvän ijankaikkisen Jumalan hellä siunauksen käsi silloin
kirvoittaa niiden kielen siteet, ja hekumasta hurmaannuksissa ne
hiljaisen elämänsä pois henkäisevät vienoissa, ihmeen suloisissa
sävelissä.

Ah, niinpä meidänkin haavoista haljenneille, pettyneille sydämillemme
paratiisi aukenee viimmeisenä hädällisenä maan hetkenä: kaikki kahleet
lähtevät, sielu riemahtelee, huikaiseva valonloisto virtaa silmihimme,
taivahiset sävelet tulevat korviimme, väriseväiset huulet koettavat
niitä henkäyksillä tavoitella, noita loihtivia lauluja, -- näin me
menemme kadotettuun, innolla ikävöittyyn onnelaamme; -- ihmiset
puolestaan nimittävät noita viimmeisiä kirkastuksen sointeita
_joutsenlauluksi_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Soitannollisia satuja ja jutelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.