Title: Kapteenin tytär
Author: Pushkin, Aleksandr Sergeevich, 1799-1837
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kapteenin tytär" ***


KAPTEENIN TYTÄR

Kirj.

Aleksander Pushkin


Venäjänkielestä suomentanut Samuli S.


Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1876.



SISÄLLYS:

    I. Kaartin kersantti
   II. Opas
  III. Linna
   IV. Kaksintaistelu
    V. Rakkaus
   VI. Pugatshevin kapina
  VII. Rynnäkkö
 VIII. Kuokkavieras
   IX. Ero
    X. Piiritys
   XI. Rauhaton kylä
  XII. Orpo
 XIII. Vangitseminen
  XIV.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Kaartin kersantti.


        Kapteeniksi kaartin pääsis heti hän.
        -- Ei niin! Mut ensin armeijassa palvelkohon.
        Niin juuri, niin! Ja siellä kovaa kokekohon --
        -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
        Mut mikä hänen isäns on?

                                        Knjashnin.

Isäni, Andrei Petrovitsh Grinev, oli nuoruudessaan palvellut sotaväessä
kreivi Minnichin aikana ja otti eron pää-majorina vuonna 17--. Siitä
pitäin asui hän kylässään Simbirskin kupernissa, jossa nai erään köyhän
aatelisneidon Avdotja Vasiljevna J:n. Meitä oli yhdeksän lasta. Kaikki
veljeni ja sisareni kuolivat pieninä. Minä olin kirjoitettu kersantiksi
Semenovskin kaartiin, ja siitä tuli meidän kiittää majoria samassa
kaartissa, ruhtinas B:ta, likeistä sukulaistamme. Minua luettiin
virkavapauden saaneiden joukkoon kotikasvatukseni loppuun asti.

Viisi-vuotisena annettiin minä ratsaspalvelijan Saveljitshin huostaan,
joka nuhteettoman käytöksensä vuoksi oli koroitettu hoitajakseni. Hänen
johdollansa minä edistyin niin, että kahdentoista vuoden iässä osasin
lukea ja kirjoittaa venättä ja aivan järkevästi kykenin arvostelemaan
jäniskoirain ominaisuuksia. Tähän aikaan palkkasi isä minulle
Franskalaisen monsieur Beaupré'n, joka tilattiin taloon Moskovasta
samalla kertaa kuin viinit ja ruokaöljy. Franskalaisen tulo harmitti
kovasti ukko Saveljitshia.

-- "Hyvä Jumala!" mutisi hän itsekseen; "onhan luullakseni lapsi pesty
ja kammattu ja kylläinen. Mitäs varten rahoja turhaan viskataan ja
palkataan munsyöriä, niinkuin ei omaa väkeä olisi yltä kyllä?"

Beaupré oli isänmaassaan ollut peruukintekijänä, sitten Preussissa
sotamiehenä, mutta muutti sieltä viimein Venäjälle, ruvetakseen
utshitel'iksi (opettajaksi), itsekään ymmärtämättä, mitä tuo sana
oikeastaan merkitsee. Hän oli hyväntahtoinen, mutta sanomattoman suuri
hulivili. Hänen suurin heikkoutensa oli herkkyys kauniisen sukupuoleen;
usein hän hellyyksistänsä sai kolauksia, joita sitten voivotteli
vuorokausin. Sen lisäksi hän, kuten itse sanoi, ei vihannut pulloa,
toisin sanoen hän naukkasi ja naukkasi liiaksikin. Mutta kun viiniä
meillä ei tarjottu kuin päivällisellä, jolloin opettaja usein jätettiin
ilmankin, niin tottui herra Beaupré varsin pian paloviinaan, ja rupesi
vihdoin pitämään sitä paljoa parempana kotimaansa viinejä, sanoen sitä
vatsalle hyödyllisemmäksi. Meistä tuli pian hyvät ystävät, ja vaikka
hänen, niinkuin kontrahtiin oli kirjoitettu, tuli opettaa minulle
_franskankieltä ja saksankieltä ja kaikkia tieteitä_, niin piti hän
kumminkin sopivampana oppia minulta vähän söhertämään venättä, jonka
jälkeen sitten kukin meistä teki omia askareitaan. Me sovimme
keskenämme erinomaisen hyvin. Toista opettajaa en olisi tahtonutkaan.
Mutta pian meidät kohtalo eroitti. -- Tämmöinen oli tapaus.

Lihava ja rokon-arpinen pesutyttö Palashka ja toissilmäinen karjapiika
Akulika suostuivat kuin suostuivatkin eräänä päivänä menemään äitini
luokse, heittäytyivät polvilleen ja tunnustivat rikoksen, johon heidät,
kokemattomat, oli saattanut munsyöri. Äitini kanteli asiasta heti
isälle. Hänellä taas oli laki lyhyt ja selvä. Heti paikalla käski hän
kutsua tuon kanaljan Franskalaisen luokseen, mutta, tuli sana, että hän
paraikaan antaa minulle tuntia. Isä heti minun kamariini. Siellä oli
Beaupré makaamassa viattomuuden unta. Minä puolestani olin täydessä
työssä. Minulle oli näet Moskovasta tilattu maantieteellinen kartta. Se
rippui seinällä ilman aikojaan ja tuo suuri, paksu paperi oli jo kauan
kiusannut minua. Viimein päätin kuin päätinkin tehdä siitä paperileijan
ja ryhdyin nyt työhön, käyttäen hyödykseni Beaupré'n unta. Olin juuri
kiinnittämässä niinistä pyrstöä Hyvän toivon niemeen, kun isä tuli
kamariin. Nähtyään minun ponnistelujani maantiedon oppimisessa, nykäsi
hän minua korvasta ja, juostuaan sitten Beaupré'n ääreen, herätti hänet
jotenkin varomattomasti ja alkoi nuhdesaarnan. Hämmästynyt Beaupré
yritti nousta ylös, mutta ei jaksanut: hän oli kovin juovuksissa. Isä
tarttui silloin opettajan nutun kaulukseen ja sysäsi hänet porstuaan.
Samana päivänä jo sai Franskalainen virkaeron, ja tuostakos ilo ja
riemu Saveljitshille. Siihen päättyi minun kasvatukseni.

Elelin sitten vaan mamman lellipoikana, ajellen kyyhkysiä ja ollen
polttosilla renkipoikain kanssa. Niin tultiin kuudentoista vuoden
ikään, mutta silloinpa asiat muuttuivat.

Kerran syksyllä oli äiti vieraskamarissa keittämässä hunajamehua; minä,
kieltäni maiskutellen, katselin kuohun kihajamista. Isä istui akkunan
ääressä ja luki "Hovi-kalenteria", jonka hän sai joka vuosi. Tämä kirja
teki häneen aina suuren vaikutuksen: erinomaisella tarkkuudella hän
aina luki sitä, ja tuo luku se saattoi hänen sappensa kiehumaan ja
kuohumaan. Äiti, hyvin tietäen ukon tavat, koetti aina sysätä tuon
kirjan jonnekin piiloon, ja usein sattuikin, ettei isä saanut
kalenteriansa nähdä moneen kuukauteen. Mutta kun hän sen sitten taas
sattumalta löysi, -- niin istui hän tuntikausia sen ääressä. Niinpä hän
nytkin luki "Hovi-kalenteria", tuon tuostakin kohotellen olkapäitään ja
toistellen yhä: "kenraali-luutnantti!... Minun komppaniassani hän oli
vielä kersanttina. Ja Venäjän molempain tähdistöjen ritari!... Ja joku
aika sitten..." -- Vihdoin heitti isä kalenterinsa sohvalle ja vaipui
syviin mietteisin, jotka eivät ennustaneet hyvää.

Äkkiä hän kääntyi äitiin puoleen: "Avdotja Vasiljevna, kuinka vanha
Petrusha[1] nyt on?"

-- "Nyt alkoi seitsemästoista vuosi", vastasi äiti. "Petrusha syntyi
samana vuona kuin täti Nastasja Gerasimnovna kävi koukkuun, ja kuin
vielä..."

-- "Hyvä se", keskeytti isä; "aika on hänen mennä palvelukseen.
Tarpeeksi on jo poikaa hellitelty vaimoväen puolella. Kyllä saavat
loppua nuo kyyhkyslakkaan kiipeilemiset".

Äiti, kuullessaan erosta puhuttavan, säpsähti, niin että pudotti
lusikan kastrulliin, ja rupesi itkemään. Minä sitä vastoin ihastuin
sanomattomasti. Ajatus palveluksesta tuotti heti mieleen ajatuksia
vapaudesta, Pietarin elämän huvituksista. Jo kuvailin itseäni kaartin
upseeriksi, joka minun mielestäni oli inhimillisen onnen korkein
kukkula.

Isän ei ollut tapana muuttaa päätöksiänsä eikä vitkailla niiden
toimeenpanemisessa. Määrättiin niin muodoin lähtöni päivä. Edellisenä
päivänä sanoi isä tahtovansa kirjoittaa tulevalle päällikölleni ja
käski tuoda paperin ja kynän.

-- "Älä unohda, Andrei Petrovitsh", sanoi äiti, "panna minultakin
terveisiä ruhtinas B:lle; minä toivon, kirjoita niin, että hän on oleva
suosiollinen Petrushalle".

-- "Mitä joutavia!" vastasi isä, rypistäen kulmakarvojaan. "Mitä varten
minä ruhtinas B:lle kirjoittaisin?"

-- "Sanoithan kirjoittavasi Petrushan päällikölle".

-- "Entä sitten?"

-- "Petrushan päällikköhän on juuri ruhtinas B. Petrushahan on
kirjoitettu Semenovskin kaartiin".

-- "Kirjoitettu. Vaikka olisi kirjoitettu minne hyvänsä! Petrushaa
vaan en Pietariin laske. Mitä hän siellä oppisi? Rahaa tuhlaamaan ja
tyhjää toimittamaan! Ei mar, palvelkoon vaan armejassa, kokekoon
kovaa, haistakoon ruudin savua; hänestä tahdon sotamiestä, vaan en
kaartilais-huliviliä! Missä pojan passi? Annas tänne!"

Äiti haki passini rasiasta, jossa sitä säilytettiin yhdessä sen paidan
kanssa, joka oli ollut päälläni minua ristittäessä, ja antoi sen
vapisevin käsin isälle. Isä luki sen tarkasti, pani sitten pöydälle
eteensä ja rupesi kirjoittamaan kirjettä.

Minua vaivasi uteliaisuus. Minne minut pannaan menemään, kosk'eivät
lähetä Pietariin? Silmäni seurasivat lakkaamatta isän kynää, joka
liikkui jotenkin vitkallisesti.

Vihdoin hän lopetti, pani kirjeen ja passin samaan kuoreen, lukitsi sen
sinetillä ja sitten, ottaen silmälasit pois, kutsui minut luokseen.

-- "Tuoss' on kirje Andrei Karlovitsh R:lle", sanoi hän, "vanhalle
toverilleni ja ystävälleni. Sinä lähdet tästä Orenburgiin, palvelemaan
hänen väessänsä".

Niin nyt haihtuivat kaikki minun loistavat toiveeni! Hauskan elämän
sijaan Pietarissa, odotti minua ikävä tuolla syrjäisessä seudussa.
Palvelusta olin vielä hetki sitten ajatellut suurella riemulla; nyt
tuntui se surkealle onnettomuudelle. Mutta asiata ei käynyt
muuttaminen! Seuraavana aamuna seisoi jo kuomireki portaiden edessä:
siihen pantiin kapsäkki, laukku, jossa oli tee-serviisi, sekä kääröt
täynnä vehnäsiä ja piirakaisia, viimeisinä merkkeinä kotoisista
makeanleivän-päivistä.

Vanhemmat siunasivat minua. Isä lausui: "Hyvästi, Pietari. Palvele
uskollisesti sitä, kelle valan teet; ole kuuliainen päälliköllesi; älä
himoitse heidän lempeänsä; älä tunkeile palvelukseen, älä vältäkään
palvelusta; ja muista aina sananlaskua: säästä vaatetta uudesta pitäin,
säilytä kunniata nuoresta pitäin". Äiti itkien pyysi, että kaikin
mokomin suojelisin terveyttäni; Saveljitshin sydämmelle pantiin,
että hän pitäisi tarkkaa huolta lapsesta. Päälleni pantiin
jäniksen-nahkainen pikku-turkki ja sen yli vielä ketunnahkainen
matkaturkki. Minä nousin kuomiin Saveljitshin kanssa ja läksin
liikkeelle, itkien katkerasti.

Samana yönä tulimme Simbirskiin, jossa meidän oli viipyminen koko
vuorokausi, kaikenlaisten tarpeiden ostamista varten, jotka olivat
Saveljitshin huolena. Me otimme asuntoa ravintolaan. Saveljitsh läksi
jo aamulla varhain ostoksille. Minä katselin ensin kauan aikaa
akkunasta likaiselle poikki kadulle, mutta ikävystyin viimein ja
rupesin kulkemaan huoneesta huoneesen. Biljardi-saliin tultuani, näin
siellä pitkän herrasmiehen, noin viidenneljättä vuoden iässä,
ylähuulessa pitkät viikset, yönuttu yllä, biljardikeppi kädessä ja
piippu suussa. Hän pelasi marköörin kanssa, joka voitettuansa sai
ryypyn viinaa, mutta menetettyänsä oli velvollinen nelin ryömin
konttaamaan biljardipöydän alla. Minä rupesin katsomaan heidän
peliänsä. Mitä enemmin aikaa kului, sitä tiheämmiksi kävivät nuo
konttaus-pasierailemiset pöydän alla, kunnes markööri jäikin sinne.
Herra lausui muutamia mahtipontisia sanoja, hautauspuheen tapaan, ja
kysyi, enkö minä tahtoisi pelata hänen kanssaan. Minä en sanonut
osaavani. Tuopa näkyi häntä kummastuttavan.

Hän katsahti minuun melkein sääliväisesti. Me puutuimme kumminkin
puheisin keskenämme. Hän sanoi olevansa Ivan Ivanovitsh Surin,
ratsumestari eräässä husaarirykmentissä ja tulleensa Simbirskiin
rekryytin-ottoon ja asuvansa tässä ravintolassa. Surin kutsui minua
päivälliselle kanssaan, aterioimaan, "mitä Jumala on antanut,
sotamiehen tapaan". Minä suostuin kernaasti. Kävimme pöytään. Surin joi
paljon ja kehoitti minuakin, sanoen, että täytyy tottua palvelukseen.
Hän kertoi minulle kaikenlaisia juttuja armeija-oloista ja niille
nauroin kuollakseni. Pöydästä nousimme aivan hyvinä tuttavina. Silloin
tarjoutui hän opettamaan minua biljardia pelaamaan. "Tämä", sanoi hän,
"on välttämätöntä meikäläisille. Kun esim. ollaan marssilla ja
pysäytään jonnekin, -- millä saa ajan kulumaan? Ei muuta kuin mene
ravintolaan biljardia pelaamaan: mutta sitäpä varten pitää osata sitä!"
Minä olin tuosta täydellisesti vakuutettu ja rupesin hyvin ahkerasti
opettelemaan. Surin rohkaisi minua tuon tuostakin, ihmetteli minun
nopeata edistymisestäni ja muutaman läksyn perästä ehdotteli, että
ruvettaisin pelaamaan rahan päälle, ei muuta kuin puolen kopekan vaan,
tietysti ei voittamisen tarkoituksessa, mutta siksi vaan, ettei
pelattaisi turhan päiten, mikä hänen mielestänsä oli kaikista
kelvottomin tapa. Minä suostuin siihenkin, ja silloin käski Surin tuoda
punssia ja sai minutkin maistamaan, toistaen yhä vaan, että
palvelukseen pitää tottua, ja mikäs palvelus se muka ilman punssia on?
Minä tottelin. Peliämme kesti yhä. Mitä useammin minä maistelin, sitä
rohkeammaksi kävin. Pallot lentelivät alinomaa laidan yli; minä
kiivastuin, toruen markööriä, joka luki taivas tiesi kuinka hullusti,
vähä väliä lisäsin panosta, -- sanalla sanoen, menettelin kuin
konsanaankin poika, joka on päässyt omiin valtoihinsa. Aikaa sillä
välin oli kulunut paljon. Surin katsahti kelloonsa, laski kepin
kädestänsä ja ilmoitti, että olin menettänyt hänelle sata ruplaa.
Tuosta minä vähän hämmästyin. Rahani olivat Saveljitshin huostassa.
Minä rupesin pyytelemään anteeksi. "Älä, veikkonen, tuosta huoli",
keskeytti Surin; "saatanhan minä odottaakin".

Surinin kanssa sitten vietin koko illan ja kamariini lähtiessäni tuskin
jaksoin käydä. Surin saattoi minut sinne.

Saveljitsh parkasi, nähtyään selvän selvät merkit minun innostani
palvelukseen.

-- "Mutta mitäs tämä nyt merkitsee?" voivotteli ukko. "Missä sinä nyt
tuon näköiseksi olet tullut? Herra Jumala, eihän tuommoista ole ennen
kuultu eikä nähty!"

-- "Suu kiinni, äijä!" vastasin minä änkyttäen; "sinä olet kai
humalassa; mene maata ... ja saata minutkin".

Aamulla herättyäni tunsin kovan päänkivun; hämärä muisto oli minulla
eilis-päivän tapauksista. Muisteluni keskeytti Saveljitsh, joka tuli
sisään, tuoden teetä. "Pietari Andreitsh", virkkoi hän, päätään
heilutellen, "varhainpa, varhainpa olet alkanut huimaa elämää. Ja kehen
sinä tuletkaan? Ei isä juo, ei vaarikaan juonut; äidistä puhumattakaan:
hän ei ole iki pitkinä päivinä suuhunsakaan pannut muuta kuin kaljaa.
Ja kuka tähän kaikkeen on syynä? Kukas muu kuin tuo kirottu munsyöri.
Aina vähä väliä hyppäsi hän Antipjevnan luokse: '_matame sö vu prii_,
viinaa!' Tässä se nyt on se _sö vu prii_! kylläpä pani viisautta ja
ymmärrystä lapsen päähän, se hirtehinen! Ja mitä varten palkattiin
mokomaa murjaania! Niinkuin ei meidän herralla omaa väkeä olisi yltä
kyllin!"

Minua hävetti. Minä käännyin häneen selin ja sanoin: "Mene tiehes,
Saveljitsh: minä en huoli teestä". Mutta kun Saveljitsh kerran oli
yltynyt saarnamaan, niin ei ollut helppo saada häntä vaikenemaan.
"Katsos nyt, Pietari Andreitsh, semmoista tuo juominen on. Ja päätäkin
kivistää, ruokahaluakaan ei ole. Juomarista ei ole mihinkään... Juopas
vähän kurkkuvettä hunajan kanssa, mutta kaikista parasta kumminkin
lienee pieni kohmelo-ryyppy. Tahdotkos?"

Samassa tuli sisään poika, tuoden minulle kirjelapun I. I. Surinilta.
Minä avasin sen ja luin:

  "Armas Pietari Andrejevitsh, ole hyvä ja lähetä minulle pojan
  kanssa sata ruplaa, jotka menetit minulle eilen. Olen suuressa
  rahantarpeessa.

                                    Aina altis sinua palvelemaan.
                                             Ivan Surin".

Ei muuta neuvoksi. Minä tekeydyin aivan kylmäkiskoiseksi ja, kääntyen
Saveljitshin puoleen, käskin hänen antaa pojalle sata ruplaa.

-- "Kuinka! Mitä varten?" kysäsi Saveljitsh hämmästyen.

-- "Minä olen ne hänelle velkaa", vastasin minä niin tyyneenä kuin
mahdollista.

-- "Velkaako!" huudahti Saveljitsh, hämmästyen yhä enemmin: "mutta
milloinka sinä, hyvä ihminen, ennätit joutua hänelle velkaan? Ei, kyllä
tässä nyt on jotakin kummallista. Sano mitä suvaitset, mutta rahoja
minä en anna".

Minä ajattelin, että jos en minä tällä ratkaisevalla hetkellä saa
voittoa itsepäisestä ukosta, niin minun vast'edes on kovin vaikea
päästä hänen holhousvallastansa. Senvuoksi, luoden häneen ylpeän
silmäyksen, lausuin:

-- "Minä tässä herra olen, sinä olet palvelija. Rahat ovat minun. Minä
menetin ne hänelle siitä syystä, että niin suvaitsin tehdä. Ja kyllä se
on parasta, ettes ollenkaan viisastele, vaan teet mitä käsketään".

Saveljitsh kävi niin kokonaan ymmälle tuosta, että löi kätensä yhteen
ja jäi seisomaan kuin suolapatsas.

-- "Mitäs siinä seisot?" kiljasin äkäisenä.

Saveljitsh itkemään.

-- "Voi herttainen, Pietari Andreitsh", nyyhkytti hän vapisevalla
äänellä: "älä saata minua hautaan pelkästä sydämmen surusta. Lapsi
kulta; tottele minua, vanhaa ukkoa: kirjoita sinä tuolle ryövärille,
että sinä vaan laskit leikkiä; sano, ettei meillä semmoisia rahoja ole
olemassakaan. Sata ruplaa! No kaikki pyhät! Sano sinä, että vanhemmat
kiven kovaan ovat kieltäneet sinua pelaamasta, muuta kuin kenties
nappi-peliä".

-- "Älä valehtele", keskeytin hänet; "laita tänne rahat tai otan sua
niskapäästä!"

Saveljitsh loi minuun silmäyksen täynnä katkeraa surua ja meni rahoja
noutamaan. Minun oli sääli ukko parkaa, mutta minun teki mieli
kerrankin oiaista siipeni ja näyttää hänelle, ett'en enää ole lapsi!
Rahat lähetettiin Surinille. Saveljitsh kiiruhti heti paikalla
saattamaan minut pois tästä kovan onnen paikasta. Hän tuli
ilmoittamaan, että hevoset ovat valjaissa. Minä läksin Simbirskistä,
rinnassani rauhaton omatunto ja ääretön katumus. En sanonut edes
jäähyväisiäkään opettajalleni; toivoinhan päinvastoin, ett'en enää
milloinkaan kohtaisi häntä.



TOINEN LUKU.

Opas.


        Ei ole seudut synnin-seudut,
        Ei ole tienot tuttujani.
        Mikä tieni tänne käänsi
        Kuka kehno ratsu saatti? --
        Saatti tänne nuoren miehen,
        Saatti uljahan urohon
        Nuoren huiman hurja mieli,
        Viinan voimakin väkevä.

                       Vanha laulu.

Matkamietteeni eivät olleet oikein hauskoja. Menettämäni sata ruplaa
olivat siihen aikaan suuri raha. Minun täytyi tunnustaa itselleni
käyttäineeni tuhmasti Simbirskin ravintolassa ja tunsin itseni
syypääksi Saveljitshin edessä. Kaikki tuo oli niin tuskallista. Ukko
istui nureissaan kuskilaudalla, selin minuun; hän ei puhunut sanaakaan,
rykäsihän vaan väliin. Minun teki mieleni sopia hänen kanssaan, mutta
en tiennyt mistä alkaa.

Viimein virkoin:

-- "Älähän nyt, Saveljitsh, ole pahoillasi! Sovitaan pois! Näenhän
itsekin, että olen syypää. Kyllä minä vast'edes olen viisaampi ja
tottelen sinua. Älä nyt ole enää suutuksissa; sovitaan pois!"

-- "Voi, hyvä Pietari Andreitsh!" vastasi hän syvään huo'aten.
"Itseheni minä suuttunut olen, minä se kaikkeen syypää olenkin. Kuinka
saatoinkaan jättää sinut yksiksesi ravintolaan! Mutta tulihan näet
niinkuin synniksi mieleeni käydä tervehtimässä vanhaa tuttavaa,
lukkarin muoria. Sinne menin ja sinne jäinkin. Hyväinen aika! Mitenkäs
minä poloinen nyt kotiin menen, ja mitä sanoo pappa ja mamma, kun
saavat tietää, että lapsi nyt jo juo ja pelaa?"

Lohduttaakseni Saveljitsh parkaa minä lupasin, ett'en tästä puolin
käyttäisi kopekkaakaan ilman hänen suostumustansa. Hän tyyntyi
vähitellen; aina väliin kumminkin päätään heilutellen hän supisi: "sata
ruplaa! Onkos tämä laitaa!"

Yhä lähemmäs tultiin määräpaikkaani. Ympärilläni aava aromaa, jossa
siellä täällä näkyi mäen-törmiä ja solia. Kaikki oli lumen vallassa.
Aurinko oli mailleen menemässä. Kuomi kulki kapealla tiellä tai
oikeammin talonpoikais-reen tekemiä jälkiä myöten. Äkkiä rupesi
kyytimies katselemaan sivulle ja virkkoi viimein:

-- "Kuules, hyvä herra; eiköhän käännytä takaisin?"

-- "Miksi niin?"

-- "Ilmaan ei ole luottamista: rupeaa tuulemaan; katsos kuinka se
lennättelee lunta".

-- "Entä sitten?"

-- "Näethän tuota!"

Ja kyytimies osoitti ruoskanvarrella itää kohti.

-- "Eihän siellä näy muuta kuin lunta vaan ja selvä taivas".

-- "Entäs tuo tuolla ... tuo pilvi".

Nyt vasta huomasin aivan taivaan reunassa pienen valkoisen pilven, jota
siihen saakka olin luullut kaukaiseksi mäentörmäksi. Kyytimies sanoi
sen tietävän lumipyryä.

Olin kuullut kerrottavan sikäläisistä pyryistä ja tiesin, että
kokonaisia kuormastoja oli jäänyt lumen alle. Saveljitsh puolusti
kyytimiehen ehdotusta, että kääntyisimme takaisin. Mutta kun tuuli
näytti minusta heikolle, niin toivoin pääsevämme hyvissä ajoin
seuraavaan kestikievariin. Käskin senvuoksi ajaa eteenpäin.

Hevoset läksivät juoksemaan kiirusti, mutta yhä katsahteli kyytimies
itään. Tuuli yltyi sillä välin yltymistään. Taanoinen valkoinen hattara
kasvoi pilveksi, se kohosi raskaana yhä ylemmäs, vähitellen peittäen
koko taivaan. Lunta rupesi satamaan; lumihiukaleet olivat alusta
pieniä, mutta pian muuttuivat ne tavattoman suuriksi. Tuuli rupesi
ulvomaan; alkoi pyry. Tuokion kuluttua oli tumma taivas sulanut yhteen
lumisen meren kanssa. Kaikki katosi näkyvistä.

-- "Kas niin", huudahti kyytimies, "nyt on pyry ja aika pyry onkin!..."

Minä kurkistin ulos kuomista: kaikki oli synkkää; en nähnyt muuta kuin
ryöppyilevää lunta. Tuuli ulvoi niin vimmatulla äänellä, että näytti
henkiseltä olennolta. Pian olimme aivan lumessa. Hevoset kulkivat jalka
jalasta ja pian seisattuivat.

-- "Mitäs nyt seisotaan?" kysyin kärsimätönnä kyytimieheltä.

-- "Eipä tässä kulustakaan parane", vastasi hän, nousten maahan; "kukas
tässä enää tietää missä ollaankaan; tietä ei ole eikä sitä näkisikään".

Minä rupesin häntä torumaan, mutta Saveljitsh kävi hänen puolellensa.
"Pitipäs vaan olla tottelematon", jupisi hän äkäisenä; "olisi koreasti
käännytty takaisin kestikievariin; olisit juonut teetä, maannut
makeasti aamuun asti; myrsky olisi tauonnut, sitten olisi taas sopinut
lähteä. Ja mikä kiire meillä sitten on? Häihinkö tässä hätä, vai
minne?" Saveljitsh oli oikeassa. Mutta mikäpäs enää auttoi! Lunta satoi
laaduttomasti. Nietos kasvoi kasvamistaan reen ympärille. Hevoset
seisoivat, päät kumarruksissa, tuon tuostakin märähdellen. Kyytimies
kulki ympäri, neuvotonna korjaillen valjaita, Saveljitsh mörisi
äkäisenä; minä katsoin joka haaralle, toivoen näkeväni edes jonkun
merkin ihmisasunnosta tai tiestä, mutta mahdoton oli eroittaa muuta,
kuin lumen hurjaa kieppumista... Äkkiä huomasin jotakin mustaa.

-- "Katsos?" huusin kyytimiehelle, "mikäs musta tuolta näkyy!"

Kyytimies tirkistämään.

-- "Jumala sen tietää, hyvä herra, mitä se on", vastasi hän, nousten
rekeen, "ei se ole kuorma eikä puukaan, mutta liikkuu se vaan. Ihminen
kai lienee, joshan ei ole susi".

Minä käskin ajaa tuota outoa esinettä kohti, joka samassa rupesi
lähestymään meitäkin. Parin minuutin kuluttua olimme kohdanneet
ihmisen.

-- "Kuules, hyvä ystävä", huusi hänelle kyytimies, "tietäisitkö sinä
tietä tässä?"

-- "Tässä se on; tiellä minä juuri seison", vastasi outo; "mutta
mitäpäs siitä on hyötyä?"

-- "Kuuleppas", virkoin minä; "tunnetko tämän seudun? Otatko
saattaaksesi minua yökortteeriin?"

-- "Kyllähän minä seudun tunnen", vastasi matkamies, "on sitä, Jumalan
kiitos, niin monta kertaa kuljettu ja ajettu ristiin ja rastiin. Mutta
mikäs kulku se tämmöisellä ilmalla: eksyy yks kaks! Paras on jäädä
tänne ja odottaa, kenties myrsky tyyntyy ja taivas selkenee: kyllä
sitten tähdet tien osoittavat".

Hänen tyyneytensä rohkaisi minua. Olin jo päättänyt jäädä Jumalan
nimessä yöksi keskelle erämaata, kun matkamies äkkiä hyppäsi
kuskilaudalle ja sanoi kyytimiehelle:

-- "No, Jumalan kiitos, ei ole talo kaukana; käännä oikeaan ja anna
mennä".

-- "Mitäpäs sitä oikeaankaan mennään!" arveli kyytimies tyytymätönnä.
"Missä sinä tien näet? Vai anna mennä vaan vieras hevonen muka, oma
ruoska".

Kyytimiehellä oli mielestäni oikeus.

-- "Tosiaankin", virkoin väliin, "mistä sinä arvelet, ettei talo ole
kaukana?"

-- "Kas tuolta kävi tuuli nyt", vastasi vieras, "ja sieltä hajahti
savulle, kai talokin lähellä on".

Hänen älykkäisyytensä ja hieno aistinsa ihmetyttivät minua. Minä käskin
kääntää sinne päin. Työläästi pääsivät hevoset kulkemaan syvässä
lumessa. Verkalleen liikkui reki; milloin nousten nietoksen harjalle,
milloin kuoppaan vajoten; milloin kallistuen laidalle, milloin
toiselle. Oli kuin laivan keijuileminen myrskyisellä merellä.
Saveljitsh'ilta pääsi aina huokaus, kun kupeemme löivät vastakkain.
Minä laskin suojusnahan alas, kietouduin turkkiin ja torkahdin, myrskyn
laulaessa minulle univirttä ja hiljaisen kulun minua tuuditellessa.

Näinpä tuossa unen, jota en koskaan ole voinut unohtaa ja jossa vielä
nytkin näen jotain ennustavaista, kun vertaan sitä elämäni kummallisiin
kohtauksiin. Lukija suopi minulle tuon anteeksi, sillä hän tietää
kaiketi kokemuksestansakin, kuinka ihminen jo luonnostaankin on
taipuvainen taikauskoon, vaikka hänellä olisi kuinkakin suuri inho
kaikkia ennakkoluuloja kohtaan.

Minä olin siinä tunteiden ja sielun tilassa, jossa tosi-olo, antaen
perää mielenkuvailulle, sulaa niiden kanssa epäselväksi unenhoureeksi.
Me olimme vielä kulkevinamme lumista aromaata, jossa myrsky yhä
raivosi... Äkkiä näin portin, josta sitten ajoimme kotini pääpihalle.
Ensimmäisenä iski mieleeni ajatus: kunhan vaan isä ei panisi
pahaksensa, että näin äkkiä tulen takaisin kotia; kunhan vaan ei
pitäisi sitä tottelemattomuutena. Rauhatonna hyppäsin kuomista ja näin
äitini seisovan kovin murheellisena kuistilla. "Hiljaa", sanoo hän
minulle, "isäsi makaa kuolinvuoteella ja tahtoo sanoa sinulle
jäähyväiset". Säikähtäen kuljin äitini perässä makuukammioon. Huone oli
heikosti valaistu; vuoteen ääressä seisoi murehtivia ihmisiä. Minä
lähenen hiljaa vuodetta; äiti vetää uutimet syrjään ja puhuu: "Andrei
Petrovitsh! Petrusha on tullut: hän palasi, saatuaan tietää sinun
olevan sairaan; siunaa häntä!" Minä laskin polvilleni ja loin silmäni
sairaasen. Mitä näen minä?... Isäni sijassa makaa vuoteella
mustapartainen talonpoika, iloisesti katsellen minua. Minä
hämmentyneenä käännyn äitini puoleen, kysyen: "Mitäs tämä on? Eihän tuo
ole isäni. Mitä minä tuon miehen siunauksella teen?"... "Sama se,
Petrusha", vastasi äiti, "tämä on sinun isän-sijaisesi; suutele hänen
kättänsä, ja anna hänen siunata sinua..." Minä en suostunut. Silloin
kavahti mies vuoteelta, sieppasi vyöltänsä kirveen ja rupesi sillä
viuhtomaan joka haaralle. Minä yritin juosta pakoon, mutta en voinut
... huone tuli täyteen ihmisten ruumiita; minä kompastuin niihin ja
jalkani luiskahteli verilätäköissä... Tuo hirveä mies huuteli minua
lempeästi, sanoen: "Älä pelkää, tule vaan, niin siunaan sinua..." Kauhu
ja hämmästys valtasivat minut... Samassa heräsinkin; hevoset seisoivat;
Saveljitsh piti minua kädestä, puhuen:

-- "Nousepas pois; nyt on tultu..."

-- "Minne on tultu?" kysäsin, hieroen silmiäni.

-- "Kestikievariin. Jumala ohjasi meitä, ajoimme suoraan aitaan kiinni.
Nouse pois, hyvä herra, ja käy lämmittelemään".

Minä astuin ulos kuomista. Myrsky pauhasi vielä, mutta hiljemmin
entistä. Oli niin pimeä, että tuskin kättänsä eroitti. Isäntä tuli
portille meitä vastaan, kantaen lyhtyä liepeensä alla ja saattoi minut
ahtaasen, mutta siistiin tupaan, jossa paloi pärevalkea. Seinällä
riippui luotipyssy ja korkea kasakanlakki.

Isäntä, syntyjään Jaikilainen kasakka, oli noin kuusikymmentä vuotta
vanha, mutta vielä terve ja reipas ukko. Saveljitsh toi perässäni
tee-neuvot, pyysi tulta, keittääksensä teetä, joka ei milloinkaan ollut
tuntunut minusta niin tarpeelliselta. Isäntä meni toimittamaan.

-- "Missäs opas on?" kysyin Saveljitsh'ilta.

-- "Tääll'on, hyvä herra", vastasi ääni ylhäältä.

Minä katsahdin makuulavalle (komppeliin) ja näin mustan parran ja kaksi
kiiluvaa silmää.

-- "Tuliko vilu?"

-- "Eipä vielä, kun ei ele muuta päällä kuin ohut nuttu. Oli turkkikin,
mutta häpeä sanoa, kipeä kärsiä -- oppiin panin eilen illalla
kapakkaan: pakkanen ei näyttänyt juuri kovalle".

Samassa tuli isäntä sisään, tuoden kiehuvan samovaarin
(vedenkiehuttimen). Minä kutsuin opastani juomaan teetä; hän laskeusi
lavalta. Hänen ulkomuotonsa veti puoleensa huomioni. Hän oli noin
neljänkymmenen iässä, kasvultaan keskikokoinen, laiha, mutta harteva.
Musta parta vivahti jo vähän harmaasen: suuret silmät olivat tavattoman
vilkkaat. Hänen kasvonsa näyttivät varsin miellyttäviltä, mutta samalla
asui niissä jotain veitikkamaista. Tukka oli puolipyöriön muotoinen.
Hartioilla oli hänellä rikkinäinen nuttu ja jalassa tatarilaiset
roimahousut. Minä tarjosin hänelle kupillisen teetä; hän maistoi ja
veti huulensa kurttuun.

-- "Hyvä herra", virkkoi hän, "olkaa hyvä ja käskekää antaa minulle
ryyppy viinaa; tee ei ole meidän, kasakkain, juomaa".

Minä tein kernaasti hänen tahtonsa.

Isäntä otti kaapista viinapullon ja lasin, meni hänen luokseen ja,
nähtyään hänen kasvonsa, virkkoi:

--- "Ahaa! Oletpa taas näillä mailla! Mistä nyt matka?"

Opas iski hänelle silmää ja vastasi sananparrella:

-- "Lensin pellolle, noukin hamppua; heitti mua muori kivellä, mutt'ei
osannutkaan. Entäs teillä?"

-- "Mitäpäs meillä?" vastasi isäntä, jatkaen salaperäistä puhetta,
"iltakirkkoon soitettiin, mutta papin muori kielsi: pappi kylään meni,
piru kävi kirkolle".

-- "Ole vaiti äijä", vastasi oppaani, "kyllä sade sieniä kasvattaa, ja
kun sieniä on, kyllä konttikin saadaan; mutta nyt (ja taas hän iski
silmää) pistä kirves selän taakse: metsässä vartija kulkee. Maljanne,
hyvä herra!"

Sen sanottuaan otti hän lasin, risti silmänsä ja juoda kulautti lasin
yhtä haavaa, kumarsi sitten minulle ja palasi lavallensa.

Silloin en voinut vielä ymmärtää tuota rosvojen puhetta, mutta
sittemmin vasta arvasin sen tarkoittaneen Jaikin (Uralin) sotaväen
asiata, kansan, joka siihen aikaan juuri oli saatu rauhoitetuksi 1772
vuoden kapinan jälkeen. Saveljitsh kuunteli nähtävästi suurella
tyytymättömyydellä.

Epäluuloisia katseita loi hän vuoroin isäntään, vuoroin oppaasen.
Kestikievari oli syrjässä keskellä aroa, kaukana muista asutuista
paikoista ja näytti hyvin rosvojen pesälle. Mutta mitäs tehdä! Matkan
jatkamista ei ollut ajatteleminenkaan. Saveljitsh oli rauhaton, ja tuo
minua suuresti huvitti. Sillä välin kävin lavitsalle levolle.
Saveljitsh päätti kömpiä uunin päälle. Isäntä kävi lattialle. Pian
kuului koko tupa kuorsaavan; minäkin nukuin sikeästi.

Herättyäni seuraavana aamuna jotenkin myöhään, huomasin myrskyn jo
tyyntyneen. Aurinko paistoi. Huikaisevana kimalteli lumi äärettömällä
arolla. Hevoset olivat valjaissa. Minä kysyin isännältä paljonko olimme
velkaa, ja hän otti meiltä niin kohtuullisen hinnan, ettei edes
Saveljitshkaan ruvennut hänen kanssaan tinkimään. Eiliset epäluulotkin
haihtuivat kokonaan hänen mielestään. Minä kutsuin oppaan, kiitin häntä
avusta ja käskin Saveljitshin antaa hänelle viisikymmentä kopekkaa
juomarahaa. Saveljitsh rypistelemään kulmakarvojansa. -- "Viisikymmentä
kopekkaa, niinkö?" virkkoi hän, "ja mistä hyvästä? Siitäkö, että sinä
juuri suvaitsit kyyditä hänet kestikievariin? Ei millään muotoa: ei
meillä tässä ole liikoja viisiäkymmeniä kopekoita. Paljoksipa kävisi
ruveta joka miehelle antamaan juomarahoja; sillä tavalla pian itsekin
panisimme hampaat naulaan".

Minä en ruvennut väittelemään Saveljitshin kanssa. Itsehän olin
luvannut, että hän olisi täysi herra rahoille. Harmitti minua
kumminkin, etten saattanut osoittaa kiitollisuuttani miehelle, joka oli
auttanut minut, josko ei juuri hädästä, niin ainakin hyvin tukalasta
tilasta.

-- "Hyvä", virkoin kylmäkiskoisesti, "kun et tahdo antaa rahaa, niin
annapas hänelle joku päällysvaate matkalaukustasi: hän on liian ohuessa
puvussa. Anna hänelle jäniksen-nahkainen turkki".

-- "No mutta hyvä Pietari Andreitsh!" vastasi Saveljitsh. "Mitäs hän
sinun turkillasi tekee? kapakkaan tuo koira sen vie, ensimmäiseen
kapakkaan".

-- "Älä sinä, äijä parka, siitä huoli", virkkoi kuljeksija; "ei se ole
sinun asiasi, kapakkaanko sen vien vai olen viemättä. Herra suvaitsee
suoda minulle turkkinsa omilta hartioiltaan; semmoinen näetkös on
Herran tahto; mutta sinä kun kerran olet lakeija, niin ole lakeijana
vaiti ja tottele koreasti".

-- "Ethän sinä Jumalatakaan pelkää, sen rosvo", tiuskasi hänelle
Saveljitsh äkäisesti. "Näet, ettei lapsi vielä oikein ymmärrä, ja olet
paikalla valmis kettämään häneltä vaikka kaikki. Mitä sinä teet herran
turkilla? Eihän se mahdukaan tuommoisille hiton hartioille".

-- "Älä nyt viisastele", sanoin minä ukolle; "tuo vaan turkki tänne
pian!"

-- "Laupias Herra!" huokasi Saveljitsh. "Jäniksen-nahkainen, melkein
uuden uutukainen! Ja kelle sitte? Juoppo-ratille, juoppo-lallille!"

Turkki tuli kumminkin. Opas heti rupesi sitä päälleen koettamaan. Tuo
turkki oli tosiaankin hänelle ahdas. Ponnisteltuaan ja pinnisteltyään
ja ratkottuaan muutamia saumoja hän kumminkin sai sen yllensä.
Saveljitsh oli vähällä itkeä, kuultuaan rihmain riksahtelevan.
Kuljeksija oli erittäin mielissään lahjastani. Hän saattoi minua
rekeen asti ja sanoi, syvään kumartaen: "Kiitoksia, hyvä herra!
Palkitkoon Jumala teille hyvän työnne! En milloinkaan unohda
hyväntahtoisuuttanne". Hän meni yhtäänne, minä läksin toisaanne, ja
pian olin unohtanut eilispäivän pyryt ja oppaat ja jäniksen-nahkaiset
turkit.

Tultuani Orenburgiin, menin suoraan kenraalin luokse. Hän oli iso mies,
vähän jo vanhuudesta kyyristynyt. -- Pitkät hiuksensa olivat aivan
valkoiset. Vanha, väristänsä luopunut virkapuku muistutti Anna
keisarinnan aikuista sotilasta; puhuessaan mursi hän saksaan. Minä
annoin hänelle isäni kirjeen. Kuultuaan isäni nimen, hän katsahti
minuun.

-- "Voi sentään", sanoi hän. "Kuinka suur aika on, kun Andrei
Petrovitsh oli niin vanha kuin sie, ja nyt sie olet hänen poika! Ah, se
aika, se aika!" Hän avasi kirjeen ja rupesi lukemaan puoli-ääneen,
tehden muistutuksiansa:

-- "Hyvä herra Ivan Karlovitsh, toivoakseni teidän ylhäisyytenne". Mitä
tseremonioita! Fi! kuin ei hän häpeä! Se on tietty, distsiplin on
ensimmäinen asia, mutta niin ei passaa kirjoittaa vanhal kameraadil ...
'teidän ylhäisyytenne ei unohda' ... hm ... "ja ... koska ...
sotamarskin Minnichin ... ja myös ... Karolina ... 'Aha, Bruder!
Muistaa vielä vanhat koirankurit! ... Nyt asiaan... 'Lähetän luoksenne
minun hulivilini' .. hm ... 'Pitäkää häntä pih ... pihdissä'... Mitä se
on? Mahtaa olla semmoinen sananpars. Pitää pihdissä, mitä se on?" kysyi
hän, kääntyen minuun.

-- "Se on", vastasin minä, ottaen päälleni kaikista viattomimman
muodon. "Se on, olla lempeä, ei pitää varsin lujalla, antaa noin
enemmän vapautta".

-- "So-o, so-o, ymmärrän ... pitäkää poikaa lujana ... ai, mutta pitää
pihdis on siis jotain muuta ... 'Tämän mukaan ... hänen passinsa'...
Missä on passi? Aha ... 'Lähettää ilmoitus Semenovskin rykmenttiin'...
Hyvä, hyvä, tehdään kaikki... 'Salli vihdoin ilman muita metkuja sulkea
sinut syliini, vanhana toverina ja ystävänä'... No viimeinkin suoraa
puhetta... No niin, hyvä ystävä", sanoi hän, luettuaan kirjeen loppuun,
"kaikki teemme: sinä muutetaan kuin upseeri ---- rykmenttiin ja, ettei
aika turhaan juokse pois, saat jo huomenna reisata Belogorin linnaan,
jossa on päällikkönä kapteeni Mironov, hyvä mies, kunnon mies. Siellä
sinä opit oikeaa palvelusta ja distsiplin. Orenburgis ei mitään tehdä;
nuori mies ilman työtä, ei ole hyvä. Mutta tänään pyydän päivälliselle
minun luo".

Tämäpä nyt pulma taas! arvelin itsekseni; mitä siitä nyt oli hyötyä,
että jo melkein äidin kohdusta saakka olin kaartin kersantti! Entäs nyt
minne poikaa sysättin? ---- rykmenttiin, yksinäiseen linnaan Kirgisien
aromaiden rajalle!... Päivällisellä olin Andrei Karlovitshin luona;
kolmantena vieraana oli vanha adjutantti. Pöydässä vallitsi saksalainen
tarkkuus, ja luulenpa kuin luulenkin, että pelko liian vieraan
näkemisestä tässä yksinkertaisessa pöydässä oli syynä minun pikaiseen
lähtööni linnaan. Seuraavana päivänä sanoin jäähyväiset kenraalille ja
läksin määräpaikkaani.



KOLMAS LUKU.

Linna.


        Jos käy viholliset nuo
        Kemuloihin meidän luo
        Tervehdimme piirasilla:
        Kivääreillä, kartessilla.

                Sotamiesten laulu.

        Vanhan-aikuista väkeä nuo.

                         Lellipoika.

Belogorin linna on neljänkymmenen virstan päässä Orenburgista. Tie
sinne kulkee Jaik-virran jyrkkää äyrästä myöten. Virta ei ollut vielä
jäässä: sen lyijyiset aallot vyöryilivät raskaasti yksitoikkoisten
lumisten rantainsa välitse. Niiden takana kirgisiläiset aromaat. Minä
vaivuin ajatuksiin, suurimmaksi osaksi surullisiin. Linna-elämä ei
ennustanut minulle mitään hauskuutta. Minä koettelin kuvailla mieleeni
kapteeni Mironovia, tulevaa päällikköäni, ja ajattelin hänen olevan
ankaran, äkäisen ukon, joka ei tiedä muusta kuin virasta ja
virkatoimista ja joka pienimmästäkin syystä on valmis panemaan minut
arestiin vedelle ja leivälle. Ilta rupesi hämärtämään. Me ajoimme
jotenkin kiireesti.

-- "Vieläkö on pitkältä linnaan?" kysyin kyytimieheltä:

-- "Ei ole kuin vähän matkaa", vastasi hän; "tuolta se jo näkyykin".

Minä katselin joka haaralle, luullen saavani nähdä mahtavat muurit,
tornit ja vallit, mutt'en nähnyt muuta kuin vähäisen kylän, joka oli
ympäröity hirsilaipiolla. Toisella puolen oli muutamia heinäpieleksiä,
puoleksi lumessa; toisella vanhuuttansa vääristynyt mylly, jonka siivet
roikkuivat velttoina alas.

-- "Missäs se linna on?" kysyin ihmetellen.

-- "Tässä se on", vastasi kyytimies, osoittaen kylää, johon samassa
juuri ajoimme. Portilla näin vanhan malmisen tykin; kadut olivat
ahtaita ja vääriä; tuvat matalia ja enimmästä päästä olkikattoisia.
Minä käskin ajaa linnanpäällikön taloon, ja pian pysähdyimme puisen
talon edustalle, joka oli rakennettu lähelle kirkkoa, korkealle
paikalle. Pihalla en nähnyt ketään. Menin porstuaan ja avasin oven
eteiseen. Muuan sotavanhus istui pöydällä ja paikkaili sinisellä
tilkulla viheriän univormun kyynäspäätä. Minä käskin hänen ilmoittaa
minut. "Astu sisään hyvä herra", vastasi hän; "kyllä meillä ollaan
kotona". Minä astuin siistiin, vanhan-aikuisesti sisustettuun
huoneesen. Nurkassa seisoi astia-kaappi; seinällä riippui lasiraamissa
upseerin valtuuskirja; sen molemmilla puolin oli kuvia Kistrinan
ja Otshakovin valloituksesta, morsiamen valitsemisesta, kissan
hautaamisesta y.m. Akkunan luona istui vanha vaimo-ihminen, röijy
päällä ja huivi päässä. Hän keri rihmaa vyyhdistä, jota piteli
toissilmäinen ukko upseerin univormussa.

-- "Mitä suvaitsette, hyvä herra?" kysäsi vaimo-ihminen, jatkaen
työtään.

Minä vastasin aikovani palvelukseen ja tulleeni ilmoittaumaan herra
kapteenille, ja aioin juuri viimeisillä sanoilla kääntyä kierosilmäisen
ukon puoleen, mutta emäntä keskeytti ulkoa-oppimani puheen.

-- "Ivan Kusmitsh'iä ei ole nyt kotona", sanoi hän, "hän meni kylään,
isä Gerasim'in luokse; mutta sama se, nuori herra, minä olen hänen
emäntänsä. Tervetultua! Istukaa, olkaa hyvä".

Hän kutsui palvelustytön ja lähetti hänet hakemaan alaupseeria.

Ukko upseerin puvussa katseli minua uteliaasti ainoalla silmällään.

-- "Uskallan kysyä", sanoi hän, "missä rykmentissä olette palvelleet?"

Minä tyydytin hänen uteliaisuutensa.

-- "Uskallan kysyä", jatkoi hän, "miksi olette kaartista siirtyneet
linnueesen?"

Minä vastasin sen tapahtuneen päällystön tahdosta,

"Niin, niin", jatkoi väsymätön kyselijä, "kai jonkinlaisista
tepposista, jotka eivät sovi kaartin upseerille, vai kuinka?"

-- "Mitä sinä nyt joutavia haastelet?" sanoi hänelle kapteenin rouva,
"näethän, että nuori mies on matkasta väsynyt; vähät hän sinun
kysymyksistäsi ... pidäpäs käsiäsi vähän leveemmällä... Niin, hyvä
herra", jatkoi hän, kääntyen minuun, "älä sinä sure, jos lähettivätkin
sinut tänne korpeen. Et ole sinä ensimmäinen, et viimeinenkään, jolle
tuommoista on tapahtunut. Aika kaikki parantaa. Meillä on täällä
Aleksei Ivanovitsh Shvabrin ollut jo viidettä vuotta: miesmurhasta
sysättiin hän tänne. Jumala ties, miten tuo lie käynyt, hän näetkös
läksi kaupungin ulkopuolelle erään vänrikin kanssa: miekat otettiin
mukaan, ja niilläkös he nyt toisiansa pistelemään, kunnes Aleksei
Ivanovitsh pistikin vänrikin kuolijaksi ja vielä kahden vieraan-miehen
nähden. Mitäs tehdä? Vahinko ei tule kello kaulassa".

Samassa tuli sisään alaupseeri, nuori ja pulska kasakka.

-- "Maksimitsh!" sanoi hänelle kapteenin rouva. "Toimitapas herra
upseerille kortteeri, mutta toimita sievä ja hyvä".

"Kyllä, Vasilisa Jegorovna", vastasi alaupseeri. "Paras kai olisi
Paleshaevin luokse?"

-- "Ei mar", vastasi kapteenin rouva; "Paleshaevilla on muutoinkin
ahdasta; hän on sitä paitsi minulle kummi ja muistaa, että me olemme
hänen esimiehensä. Toimita vaan herra upseeri ... mikäs teidän
nimenne?"

-- "Pietari Andreitsh".

-- "Toimita vaan Pietari Andreitsh Simo Kusovin luokse. Hän, sen
mokoma, päästi hevosensa minun kaalimaahani. Kuinka on muutoin,
Maksimitsh; kaikki hyvin?"

-- "Kaikki, Jumalan kiitos, hyvin; se vaan, että kapraali Prohorov
tappeli saunassa Ustinja Pegulinan kanssa kiulullisesta kuumaa vettä!"

-- "Ivan Ignatjitsh!" sanoi rouva kierosilmäiselle ukolle. "Otapas
selvä Prohorovin ja Ustinjan riidasta, kumpi heistä oikeassa, kumpi
väärässä, ja rankaise sitten molempia. Mene nyt Jumalan nimeen,
Maksimitsh. Pietari Andreitsh, Maksimitsh saattaa teidät
kortteeriinne".

Minä läksin. Alaupseeri saattoi minut tupaan, joka oli korkealla virran
rannalla, aivan linnan vieressä. Toisessa puolessa tupaa asui Simo
Kusov perheen, toinen puoli annettiin minulle. Tämä oli jotenkin siisti
kamari, jaettu välilaipiolla kahteen osaan. Saveljitsh rupesi siinä
puuhailemaan; minä katsoin ulos akkunasta. Edessäni levittelihe
murheellinen aromaa. Sivulla seisoi muutamia tupia; kadulla käveli
joitakuita kanoja. Ämmä seisoi kaukalon ääressä kynnyksellä ja huuteli
sikoja, jotka vastasivat kutsumukseen ystävällisellä röhkinällä. Ja
tännekös minua nyt on sysätty nuoruuteni aikaa viettämään! ajattelin.
Minun tuli ikävä; minä läksin pois akkunan luota ja panin maata ilman
illallista, huolimatta Saveljitshin kehoituksista, joka huokaili
huokailemistaan: "Herra Jumala! Ei maista ei einettäkään! Mitä sanoo
nyt meidän rouva, kun lapsi tulee kipeäksi?"

Seuraavana aamuna olin juuri ruvennut pukeumaan, kun ovi aukeni ja
huoneesen astui nuori upseeri, ko'oltaan lyhyenläntä; hänen ruskeat
kasvonsa eivät olleet kauniit, mutta tavattoman vilkkaat.

-- "Suokaa anteeksi", sanoi hän minulle franskan kielellä; "suokaa
anteeksi, että näin suoraan tulen tutustumaan kanssanne. Eilen sain
kuulla teidän tulostanne; teki niin mieleni jälleen nähdä ihmistä,
etten malttanut odottaa. Kyllä te sen ymmärrätte, oltuanne täällä
jonkun aikaa".

Minä arvasin hänen olevan upseerin, joka kaksintaistelun tähden oli
lähetetty kaartista tänne. Me tutustuimme heti. Shvabrin oli jotenkin
älykäs mies. Hänen puheensa oli näppärää ja huvittavaa. Suurella
hilpeydellä kuvasi hän minulle kapteenin perheen, hänen seuransa ja
koko seudun, minne kohtalo oli minut viskannut. Minä nauroin sydämmeni
pohjasta. Vähän ajan perästä tuli sisään sotavanhus, jonka eilen olin
tavannut paikkaamasta univormua komendantin eteisessä, ja toi minulle
Vasilisa Jegorovnalta kutsumuksen päivällisille. Shvabrin sanoi
tulevansa yhdessä minun kanssani.

Lähestyessämme kapteenin asuntoa, näimme pienellä avonaisella paikalla
parikymmentä vanhaa sotamiestä, kolmikolkkaiset hatut päässä ja
palmikko niskassa. He olivat asetetut riviin. Heidän edessään seisoi
kapteeni itse, reipas ukko, patalakki päässä ja kirjava aamunuttu
päällä. Nähtyään meidät, tuli hän luoksemme, lausui minulle muutamia
ystävällisiä sanoja ja rupesi jälleen komentamaan. Me yritimme pysähtyä
katsomaan opetusta, mutta hän pyysi meitä menemään Vasilisa Jegorovnan
luokse, luvaten itsekin tulla sinne kohta.

-- "Täällä", sanoi hän, "teillä ei ole mitään nähtävää".

Vasilisa Jegorovna otti meidät vastaan teeskentelemättä,
sydämmellisesti, ja kohteli minua kuin olisimme aina olleet tuttavia.
Sotavanhus ja Palashka kattoivat pöytää.

-- "Mitäs se meidän Ivan Kusmitsh tänään niin on innostunut
opetukseen!" virkkoi kapteenin rouva. "Palashka! menes kutsumaan herraa
ruoalle. Ja missäs Masha[2] on?"

Samassa tuli sisään nuori, noin kahdeksantoista vanha tyttö, pullea- ja
punaposkinen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat sileiksi kammatut korvain
taakse, jotka paloivat tulipunaisina. Ensi silmäykseltä hän ei minua
lainkaan miellyttänyt. Minä katselin häntä ennakkoluulolla. Shvabrin
oli kuvannut minulle Mashan, kapteenin tyttären, typeräksi ja tyhmäksi.
Hän istui nurkkaan ja rupesi ompelemaan. Sillä välin tuotiin kaalia
pöydälle. Kun ei kapteenia vieläkään näkynyt, lähetti Vasilisa
Jegorovna Palashkan uudestaan häntä hakemaan.

-- "Sano herralle, että vieraat odottavat ja kaali jäähtyy; eihän se
opetus häneltä mihin mene; kyllä vielä ennättää huutaa äänensä
sorroksiin".

Pian tuli kapteeni, kierosilmäisen ukon kanssa.

-- "No mutta mitäs tämä on, ukko kultaseni?" sanoi hänelle rouva; "ruoka
on jo aikaa sitten pöydällä, mutta sinua saa kutsua ja kutsua etkä
sittenkään tule".

-- "Niin, näetkös, Vasilisa Jegorovna", vastasi Ivan Kusmitsh;
"virassanihan olin: sotamiehiäni opetin".

"Ole nyt!" arveli kapteenin rouva. "Kunhan opetat vaan sotamiehiäsi,
siinä kaikki: ei heidän palveluksestaan kumminkaan tolkkua lähde; vähät
sinäkin siitä hyödyt. Istuisit kotona ja Jumalaa rukoilisit, niin olisi
paljoa parempi. Käykää pöytään, hyvät vieraat, olkaa niin hyvät".

Me istuimme pöytään. Vasilisa Jegorovna ei ollut hetkeäkään ääneti;
häneltä sateli satelemistaan minulle kysymyksiä: kutka ovat vanhempani,
ovatko elossa, missä asuvat ja ovatko varakkaita. Kuultuansa, että
isälläni on kolmesataa talonpoikaa, arveli hän:

-- "No sanokaas! Onpas näet vaan maailmassa rikkaita ihmisiä! Entä
meillä, ukkoseni? Ainoa mikä onkin, on tyttö Palashka: mutta elämmehän,
Jumalan kiitos, hiljallemme. Ainoa paha vaan se: Masha on jo
naimaiässä, mutta mimmoiset on hänellä myötäjäiset? Tiheä kampa ja
pieni vastan paha sekä vaski raha, jolla -- Jumal' anna syntin'
anteeksi! -- vielä saunassa pääsee käymään.[3] Hyvä se, jos sattuu joku
hyvä ihminen; muutoin on kyöpeli edessä koreasti".

Minä katsahdin Maria Ivanovnaan; hän oli aivan tulipunaisena, silmissä
oli kyyneleitä. Minun kävi säälini häntä, ja senvuoksi kiiruhdin
kääntämään puhetta toisaalle.

-- "Minä olen kuullut", sanoin hyvin sopimattomasti, "että teidän
linnaanne uhkaavat Bashkirit".

-- "Keltäs semmoinen uutinen on saatu?" kysäsi Ivan Kusmitsh.

-- "Niin juttelivat Orenburgissa", vastasin.

-- "Joutavia!" sanoi kapteeni. "Täällä ei ole enää pitkään aikaan
mitään kuulunut. Bashkirit on peloitettu, samoin Kirgisitkin. Ei ne
tänne uskalla tulla; mutta jos tulevat, niin annan heille taas
semmoisen löylyn, että muistavat kymmenen vuotta".

-- "Eikö teitä peloita", jatkoin, kääntyen kapteenin rouvan puoleen,
"eikö teitä peloita olla linnassa, joka on alttiina semmoisille
vaaroille?"

-- "Tottuu, ystäväni, tottuu ihminen kaikkeen. Parikymmentä vuotta
sitten muutettiin me rykmentistä tänne, ja Herran tähden kuinka minä
ensi alussa pelkäsin noita pakanoita! Kun vaan näin heidän
ketunnahkaiset lakkinsa ja kuulin heidän kiljuntansa, niin, uskotkos
hyvä ihminen, sydän se aivan jähmettyi. Mutta nyt olen jo tottunut,
niin etten liikahda paikaltanikaan, kun tulevat sanomaan pahuksien
samoilevan läheistöllä".

-- "Vasilisa Jegorovna on erinomaisen urhoollinen", sanoi arvokkaasti
Shvabrin. "Sen saattaa Ivan Kusmitsh todistaa".

-- "Niin, näetkös", sanoi Ivan Kusmitsh; "meidän muori ei ole arkalasta
kotoisin".

-- "Entäs Maria Ivanovna?" kysäsin, "onko Maria Ivavovnakin yhtä
rohkea?"

-- "Mashako?" vastasi äiti. "Ei maan; Masha on pelkuri. Ei hän
vieläkään saata kuulla pyssyn laukausta. Kun tässä pari vuotta sitten
Ivan Kusmitsh kerran nimipäiväni kunniaksi laukautti meidän tykistä,
niin silloin hän poloinen säikähdyksestä oli vähällä kuolla. Sen
koommin tuosta tykin pahuksesta ei ole ammuttukaan".

Me nousimme pöydästä. Kapteeni rouvineen meni maata; minä läksin
Shvabrinin luokse ja vietin koko illan siellä. --



NELJÄS LUKU.

Kaksintaistelu.


        -- Olkoon menneeks! Ota posituuri,
        Saat nähdä kuinka lävistän sun kohta juuri.

                                         Knjashnin.

Kului muutamia viikkoja, ja oloni Belogorin linnassa rupesi tuntumaan
hauskalle, jopa miellyttävällekin. Kapteenin talossa kohdeltiin minua
kuin sukulaista. Isäntä ja emäntä olivat kunnioitettavia ihmisiä. Ivan
Kusmitsh, joka oli tullut upseeriksi sotamiehestä, oli sivistymätön,
mutta suora ja kunnon mies. Vaimonsa hallitsi häntä kokonaan, ja tuosta
hänen huolettomuutensa. Vasilisa Jegorovna piti virka-asioitakin omiin
taloustoimiin kuuluviksi ja hallitsi linnaa kuin omaa pientä
taloansakin. Maria Ivanovna jonkun ajan kuluttua ei enää ujostellut
minua. Me tutustuimme. Minä huomasin hänen olevan järkevän, hellän
tytön. Tietämättänikin kiinnyin minä tuohon hyvään perheesen, jopa Ivan
Ignatjitsh'iinkin, toissilmäiseen luutnanttiin, jonka Shvabrin kertoi
pitävän jotakin salaista yhteyttä Vasilisa Jegorovnan kanssa, vaikkei
tuossa panettelussa ollut vähääkään totta.

Minä tehtiin upseeriksi. Palvelus ei minua rasittanut. Jumalan
suojelemassa linnassa ei ollut katselmuksia, ei harjoituksia, ei
vahdissa oloja. Kapteeni omasta halustaan joskus opetti sotamiehiänsä,
mutta ei voinut vielä saada sitäkään heidän päähänsä, kumpiko puoli on
oikea, kumpi vasen. Shvabrinilla oli muutamia franskalaisia kirjoja.
Minä rupesin lukemaan, ja minussa heräsi halu kirjallisuuteen.
Aamusilla minä luin, harjoittelin kääntämistä, joskus koettelin
sepittää runojakin. Päivällisellä olin melkein aina linnanpäällikön
luona, jossa tavallisesti viivyin iltaan saakka. Sinne tuli toisinaan
iltasella myös pappi, isä Gerasim, vaimonsa Akulina Pamfilovnan kanssa,
joka oli parahin uutisten-posti koko paikkakunnassa. Aleksei Ivanitsh
Shvabrinia kohtasin tietysti joka päivä; mutta yhä ikävämmältä rupesi
minusta tuntumaan seurustelu hänen kanssaan. Hänen alituiset
pilkkapuheensa kapteenin perheestä olivat minulle vastenmielisiä,
varsinkin hänen pahanilkiset muistutuksensa Maria Ivanovnasta. Muuta
seuraa linnassa ei ollut, mutta muuta en toivonutkaan.

Ennustukset eivät käyneet toteen. Bashkirit eivät tehneet kapinata.
Rauha vallitsi linnamme ympärillä. Mutta sovun rikkoi äkkiä
eripuraisuus.

Mainitsin jo harrastaneeni kirjallisuutta. Runoni, vasta-alkajan
kokeiksi, olivat jommoisiakin, ja runoilija Aleksander Petrovitsh
Sumarokov joitakuita vuosia jälkeenpäin kiitteli niitä paljonkin.
Kerran sain sepittäneeksi runon, johon itse olin hyvin tyytyväinen.
Kirjoittajat, kuten tiedetään, joskus, saadakseen muka neuvoja, etsivät
suosiollista kuulijata. Niinpä minäkin, kirjoitettuani runoni
uudestaan, vein sen Shvabrinille, hän kun koko linnassa oli ainoa, joka
kykeni arvostamaan runoteosta. Pienen esipuheen jälkeen otin taskusta
vihkoni ja luin hänelle seuraavan sepityksen:

    Lemmen aatost' tukahduttain,
    Koitan häntä unohtaa.
    Mashaa vältellen mä tahdon
    Vapauteni saavuttaa.

    Mutta silmät, sini silmät
    Aina ovat edessäin,
    Ne ne hurmoksiin mun saavat,
    Rauhan poistaa mielestäin.

    Kun sä kuulet nämä tuskat,
    Sääli, Masha, mua oi!
    Sinä herätit muu henkiin,
    Muut ei pelastaa mua voi.

-- "Mitä arvelet tästä?" kysäsin Shvabrinilta, odottaen kiitosta, kuin
minulle välttämättömästi tulevaa veroa. Mutta suureksi harmikseni
Shvabrin, muutoin aina kohtelias, arveli, ettei laulustani ole
mihinkään.

Samassa otti hän kädestäni vihon ja rupesi armottomasti ivaamaan mitä
katkerimmalla tavalla jok'ainoata värssyä. Minä sieppasin vihkoni pois
hänen kädestään ja sanoin, ett'en enää elämäpäivänäni näytä hänelle
runojani. Shvabrin naurahti.

-- "Saa nähdä", sanoi hän, "pidätkös sanasi. Runoilijoille on tarpeen
kuulija niin kuin Ivan Kusmitshille viinaryyppy päivällispöydässä.
Mutta kuka tuo Masha on, joka on sun rauhas poistanut ja saattanut
sinut tuskaan? Eiköhän vaan ole Maria Ivanovna?"

-- "Se ei ole sinun asias", vastasin minä närkästyen, "oli kuka hyvään.
Minä en pyydä sinun neuvojasi enkä arvelujasi".

-- "Oho! Itserakas runoilija ja kaino rakastaja!" jatkoi Shvabrin, yhä
enemmin suututtaen minua; "mutta kuulepas ystävällistä neuvoa: jos
tahdot onnistua, niin älä sinä toimi runoilla".

-- "Herra! Mitä merkitsee tämä? Selitä!"

-- "Kernaasti. Se merkitsee, että jos tahdot Masha Mironovnaa tavata
hämärissä, niin älä kirjoita hänelle runoja, vaan lahjoita hänelle pari
korvarenkaita".

Vereni kuohahti.

-- "Ja miksi semmoista luulet?" kysyin, tuskin jaksaen pidättää
suuttumustani.

-- "Siksi vaan", vastasi hän, pirullisesti naurahtaen, "että
kokemuksesta jo tunnen hänen luontonsa ja tapansa".

-- "Sinä valehtelet, konna!" huusin minä vihan vimmassa; "sinä
valehtelet hävyttömästi!"

Shvabrinin kasvot muuttuivat.

-- "Tämä ei jää kostamatta", sanoi hän, tarttuen käteeni. "Minä tahdon
tyydytystä".

-- "Milloin vaan tahdot", vastasin minä, ihastuneena.

Tällöin olisin ollut valmis repimään hänet.

Minä läksin samassa Ivan Ignatjitshin luo ja tapasin hänet neula
kädessä: hän näet oli saanut käskyn kapteenin rouvalta pujottaa sieniä
rihmalle, kuivattaviksi talven varalta.

-- "Kas niin! Pietari Andreitsh!" sanoi hän, nähtyänsä minut. "Mistä
matka, uskallan kysyä?"

Minä muutamilla sanoilla kerroin, että olin riitaunut Aleksei
Ivanitshin kanssa ja tulin nyt pyytämään häntä, Ivan Ignatjitshia,
sekundantikseni. Ivan Ignatjitsh kuunteli minua tarkasti, tuijottaen
minuun toisella silmällään.

-- "Vai niin", sanoi hän; "te sanoitte aikovanne pistää Aleksei
Ivanitshin kuolijaksi ja tahdotte minua siihen vieraaksi mieheksi?
Niinkö, uskallan kysyä?"

-- "Niin juuri".

-- "No mutta, Pietari Andreitsh! Mitäs te nyt meinaatte! Te olette
riitaantuneet Aleksei Ivanitshin kanssa? Entä sitten? Hän sanoi teille
pahasti, sanokaa te kahta pahemmasti; hän antoi teitä suuta vasten,
vetäkää te häntä korvalle ja toiselle ja vielä kerran ja olkaa sitten
erillänne. Kyllä me teidät sovitamme sitten. Mutta onkos tuo nyt
laitaa, uskallan kysyä, että pistetään oma lähimmäinen kuolijaksi! Ja
jospa te vaikka pistäisittekin hänet kuolijaksi, niin se ei vielä
mitään, minäkään en pidä Aleksei Ivanovitshista, Jumala hänen kanssaan.
Mutta aatelkaas, jos hän pistää teidät puhki! Miltäs se sitten näyttää?
kukas silloin voitolle tulee, uskallan kysyä?"

Ukon järkevät tuumat eivät saaneet minua horjumaan. Minä pysyin
päätöksessäni.

-- "Kuinka tahdotte", sanoi Ivan Ignatjitsh; "tehkää mitä haluttaa.
Mutta mitäs siihen vierasta-miestä tarvitaan? Ihmiset tappelevat, -- no
onpa tuo sitten katseltava, uskallan kysyä! Olen minä, Jumalan kiitos,
tapellut Ruotsalaisten sekä Turkkilaisten kanssa: olen jos jotakin
nähnyt".

Minä koetin hänelle selittää sekundantin velvollisuudet, mutta ukko ei
ymmärtänyt minua millään muotoa.

-- "Kuinka tahdotte", jatkoi hän, "jos minun kerran tulee sekaantua
asiaan, niin menen Ivan Kusmitshin luokse, ilmoitan hänelle, viran
puolesta, että linnassa on tekeillä hirveitä asioita, jotka sotivat
kruunun etuja vastaan, jonka vuoksi herra kapteenia pyydetään ryhtymään
tarpeenmukaisiin toimiin..."

Minä säikähdin ja rupesin pyytämään, ettei Ivan Ignatjitsh puhuisi koko
asiasta mitään kapteenille. Töin tuskin sain hänet suostumaan. Hän
lupasi viimein sanallansa, ja minä läksin pois.

Illan vietin tavallisuuden mukaan kapteenin talossa. Koetin olla
iloinen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, jott'en herättäisi
huomiota ja välttääkseni ikäviä kyselmyksiä; mutta minun täytyy
tunnustaa, että minulta puuttui se kylmäverisyys, josta tavallisesti
kerskailevat muut, ollessaan samassa tilaisuudessa kuin minä silloin.
Tänä iltana olin hyvin hellätuntoinen ja sydämmellinen. Maria Ivanovna
miellytti minua entistä enemmin. Minä tunsin liikutusta, ajatellessani,
että näen häntä kenties viimeisen kerran. Shvabrin tuli myös sinne.
Minä otin hänet sivulle ja kerroin hänelle keskusteluni Ivan
Ignatjitshin kanssa.

-- "Mitä me sekundanteilla teemme?" sanoi hän kuivakiskoisesti,
"tulemme toimeen ilman niitäkin".

Me päätimme taistella heinäpielesten takana, jotka olivat linnan
vieressä, ja suostuimme tulemaan sinne seuraavana aamuna kello kuusi.
Me puhelimme, nähtävästi, niin ystävällisesti, että Ivan Ignatjitsh ei
malttanut olla vaiti.

-- "Kas niin", sanoi hän tyytyväisenä, "huono sopu on parempi hyvää
riitaa".

-- "Mitä, mitä te sanoitte, Ivan Ignatjitsh?" kysyi kapteenin rouva,
joka istui nurkassa, korttia pannen; "en oikein kuullut".

Ivan Ignatjitsh, huomattuaan minun osoittavan paheksumista ja
muistettuaan lupauksensa, kävi hämille eikä tiennyt mitä vastata.
Shvabrin auttoi häntä pulasta:

-- "Ivan Ignatjitsh", sanoi hän, "on hyvillään meidän sovinnostamme".

-- "Kenenkäs kanssa sinä, veikkoseni, riitaannuit?"

-- "Riitaannuimme vaan ja kovastikin Pietari Andreitshin kanssa".

-- "Mistä asiasta?"

-- "Joutavasta; laulusta vaan, Vasilisa Jegorovna".

-- "No onpas syytä! Laulusta!... Mitenkäs se tapahtui?..."

-- "Näin se tapahtui: Pietari Andreitsh oli tuonoin sepittänyt runon ja
rupesi tänään laulamaan sitä minulle, minä sitä vastoin aloin vetää
omaa lauluani:

    Kapteenin tyttö, kapteenin tyttö!
    Tätä sun on muistamista:
    Yöllä yksin kuljeskella
    Varsin on vaarallista.

Siitä syntyi riita. Pietari Andreitsh oli jo vähällä suuttua, mutta
arveli sitten, että onhan kullakin lupa laulaa, mitä haluttaa. Sen
pituinen koko juttu".

Shvabrinin hävyttömyys oli saada minut vimmastumaan; mutta ei kukaan,
paitsi minua, ymmärtänyt hänen törkeitä viittauksiaan, ainakaan ei
kiinnittänyt niihin huomiota kukaan. Lauluista kääntyi puhe
runoilijoihin, ja linnanpäällikkö arveli, että kaikki runoilijat ovat
hulivili-väkeä ja juopporatteja, ja kaikessa ystävällisyydessä kehoitti
minua hylkäämään runoilemisen, se kun on vastoin palvelusta ja sitä
paitsi semmoinen asia, josta ei lähde mitään hyvää.

Shvabrinin läsnä-olo oli minulle vastenmielistä. Pian sanoin
jäähyväiset ja läksin kotiani. Siellä tarkastin miekkani, koetin sen
kärkeä ja kävin maata, käskettyäni Saveljitshin herättämään minua kello
kuusi.

Huomenna määrättyyn aikaan olin jo heinäpielesten takana odottamassa
vastustajaani. Pian tuli hänkin.

-- "Tänne saattaa tulla ihmisiä", sanoi hän, "kiiruhtakaamme!"

Me riisuimme nutut ja vedimme miekat tupesta. Samassa ilmaantui
heinäpieleksen takaa äkkiä Ivan Ignatjitsh ja viisi kuusi invalidia.
Hän vaati meitä kapteenin luokse. Me tottelimme, vaikka harmittikin.
Sotamiehet kävivät ympärillemme, ja me läksimme kulkemaan Ivan
Ignatjitshin perässä, joka johdatti meitä kuin mitä juhlakulkuetta,
marssien ihmeteltävällä arvokkaisuudella.

Me astuimme linnanpäällikön taloon. Ivan Ignatjitsh avasi ovet ja
juhlallisesti julisti: "täällä ovat!" Vasilisa Jegorovna tuli
vastaamme.

-- "Hyvät ihmiset!" huudahti hän. "Mitäs tämä merkitsee? Aiotteko
meidän linnassa tehdä miesmurhia? Ivan Kusmitsh, pane heidät heti kohta
arestiin! Pietari Andreitsh! Aleksei Ivanitsh! antakaa tänne miekkanne,
pian, pian! Palashka, vie liiteriin nämä miekat! Pietari Andreitsh! En
olisi luullut tuommoista sinusta; ettes häpee! Toista se on Aleksei
Ivanitshin laita: hän on miesmurhan ennenkin tehnyt ja siitä syystä
kaartista pois pantu; hän sitä paitsi ei Jumalatakaan usko; mutta sinä,
mutta sinä!"

Ivan Kusmitsh oli aivan samaa mieltä kuin hänen vaimonsakin ja lisäili
vaan: "Niin näetkös, Vasilisa Jegorovna puhuu totta: kaksintaistelut
ovat kielletyt sotalaissakin."

Sillä välin Palashka otti miekat ja vei ne liiteriin. Minä en saattanut
olla naurahtamatta. Shvabrin säilytti arvokkaisuutensa.

"Kaikella kunnioituksella teitä kohtaan", sanoi hän kapteenin rouvalle,
"sallikaa minun huomauttaa, että te tarpeettomasti pauhaatte,
tuomitessanne meitä. Antakaa se Ivan Kusmitshin haltuun, se on hänen
asiansa".

-- "Hyvät ihmiset", huudahti rouva; "eikös mies ja vaimo ole yksi
ruumis ja yksi sielu? Ivan Kusmitsh! Mitäs vitkailet? Pane heidät heti
kohta eri nurkkiin vedelle ja leivälle, että hulluus kyllä karisee
päästä; ja määrätköön heille isä Gerasim kirkonrangaistuksen, jotta
rukoilisivat anteeksi Jumalalta ja tekisivät katumuksen ihmisten
edessä".

Ivan Kusmitsh ei tiennyt mitä tehdä. Maria Ivanovna oli tavattoman
kalpea. Vähitellen myrsky tyyntyi; kapteenin rouva rauhoittui ja
pakoitti meidät suutelemaan toistamme. Palashka toi meille miekat
takaisin. Me läksimme kapteenin luota nähtävästi sovitettuina. Ivan
Ignatjitsh saattoi meitä.

-- "Eikö teidän ole häpeä", sanoin minä äkäisesti hänelle; "kun menitte
kantelemaan meidän päällemme kapteenille, vaikka lupasitte olla vaiti!"

-- "Minä vannon, etten ole sanaakaan sanonut Ivan Kusmitsh'ille",
vakuutti ukko. "Vasilisa Jegorovna sai minulta urkituksi koko asian.
Hän se ryhtyikin toimiin, kapteenin tietämättä. Muutoin kiittäkäämme
Jumalaa, että kaikki päättyi näin hyvin".

Sen sanottuaan meni hän kotiansa. Shvabrin ja minä jäimme kahden
kesken.

-- "Tähän se ei pääty", sanoin minä.

-- "Ei suinkaan", vastasi Shvabrin; "te vastaatte minulle verellänne
röyhkeydestänne; mutta luultavasti pidetään meitä nyt silmällä. Täytyy
teeskennellä muutamia päiviä. Hyvästi".

Palattuani linnanpäällikön taloon, istahdin tapani mukaan Maria
Ivanovnan viereen. Ivan Kusmitsh oli lähtenyt ulos; Vasilisa Jegorovna
oli talous-toimissa. Me puhelimme hiljaa. Maria Ivanovna torui minua
hellästi levottomuudesta, johon hänet oli saattanut minun riitani
Shvabrinin kanssa.

-- "Olin aivan pyörtyä", sanoi hän, "kuultuani, että aiotte taistella
miekoilla. Kuinka kummallisia nuo miehet ovat! Yhdestä ainoasta
sanasta, jonka he viikon kuluttua varmaankin unohtaisivat, ovat he
valmiit taistelemaan ja uhraamaan ei ainoastaan elämänsä, vaan
omantuntonsa ja niiden onnen, jotka... Mutta minä olen vakuutettu, että
te ette ole riidan alkaja. Varmaankin oli Aleksei Ivanitsh syypää".

-- "Minkästähden te niin luulette, Maria Ivanovna?"

-- "Niin vaan... Hän on semmoinen pilkkakirves! Minä en rakasta Aleksei
Ivanitshia. Hän inhottaa minua, mutta kumma kyllä: en soisi millään
muotoa, ett'en minä olisi hänelle mieliin. Siitä olisin niin kovin
levoton".

-- "Kuinka luulette, Maria Ivanovna: oletteko hänelle mieliin vai
ettekö?"

Maria Ivanovna punastui.

-- "Luulisin..." sanoi hän, "kyllä se niin taitaa olla".

-- "Mistä sen päätätte?"

-- "Hän on kosinut minua".

-- "Kosinut? Hänkö kosinut teitä? Milloin?"

-- "Viime vuonna, pari kuukautta ennen teidän tuloanne".

-- "Ja te kielsitte?"

-- "Näettekös, kyllähän Aleksei Ivanitsh on viisas mies ja suurta sukua
ja varakas; mutta kun ajattelen, että minun tulisi vihkimisen jälkeen
suudella häntä kaikkien nähden ... niin en! en tässä maailmassa!"

Maria Ivanovnan sanat avasivat silmäni ja selittivät monta seikkaa.
Minä ymmärsin nyt, minkätähden Shvabrin alinomaa oli puhunut pahaa
hänestä. Nähtävästi oli hän huomannut meidän molemman-puolisen
myötätuntoisuutemme ja koetti eroittaa meitä. Hänen sanansa, joista me
olimme riitaantuneet, näyttivät minusta nyt entistä ilkeämmille, ne kun
eivät olleet pelkkää törkeätä ja sopimatonta ivaa, vaan ennakolta
mietittyä parjausta. Entistä palavammaksi kävi haluni saada rangaista
julkeata parjaajaa, ja maltittomana odottelin vaan sopivaa tilaisuutta.

Kauan minun ei huolinut odottaa. Samana päivänä, sepitellessäni elegiaa
ja pureskellessani kynää, loppusointua odotellen, kolkutti Shvabrin
akkunaani. Minä heitin pois kynän, otin miekkani ja läksin ulos.

-- "Mitäpäs viivyttelemisestä?" sanoi Shvabrin minulle; "nyt ei meitä
kukaan huomaa. Lähtekää joen rannalle, siellä ei meitä häiritä".

Me läksimme sanaakaan puhumatta. Laskettuamme alas jyrkkää polkua,
pysähdyimme aivan joen rannalle ja vedimme miekat. Shvabrin oli
taitavampi minua, -- minä sitä vastoin väkevämpi ja rohkeampi. Monsieur
Beaupré, joka ennen oli ollut sotamiehenä, oli antanut minulle muutamia
tunteja miekkailussa, ja nepä nyt käytin hyödykseni. Shvabrin ei ollut
luullut saavansa minussa niin ankaraa vastustajaa. Pitkään aikaan emme
saaneet tehneeksi toisillemme mitään vahinkoa; viimein, huomattuani
Shvabrinin rupeavan väsymään, aloin minä kovemmin ahdistaa ja pakoitin
hänet jo melkein veteen. Samassa kuulin kovasti lausuttavan nimeäni.
Minä katsahdin taakseni ja huomasin Saveljitshin, joka juoksi luokseni
polkua myöten... Samassa tunsin kipeän piston rinnassani, alapuolella
oikeata olkapäätä; minä kaaduin hermotonna maahan.



VIIDES LUKU.

Rakkaus.


        Oi sä tyttö, tyttö kaunoinen!
        Älä nuorra mene miehelään;
        Kysy, tyttönen, isält, äidiltä,
        Isält', äidiltä, sukulaisilta;
        Hanki ymmärrystä ja taitoa,
        Hanki taitoa, myötäjäisiä.

                            Kansanlaulu.

        Mua paremman jos saat, unohdat mun,
        Mua huonomman jos saat, mua muistat.

                                     Samoin.

Toinnuttuani en saanut hyvään aikaan ajatuksiani kokoon enkä ymmärtänyt
kuinka laitani oli. Minä makasin vuoteella oudossa kamarissa ja tunsin
olevani hyvin heikko. Edessäni seisoi Saveljitsh kynttilä kädessä. Joku
päästeli varovasti siteitä, jotka olivat pingoitetut rinnan ja olkapään
yli. Vähitellen tulin tuntoihini. Muistin kaksintaistelun ja arvasin
saaneeni haavan. Samassa narahti ovi.

-- "Kuinka on?" kuiskasi ääni, joka saattoi minut vapisemaan.

-- "Aina vaan kuin ennenkin", vastasi Saveljitsh huoaten; "tunnotonna
vaan nyt jo viidettä vuorokautta".

Yritin kääntyä, mutten jaksanut.

-- "Missä olen? ketä täällä on?" sain töin tuskin kysyneeksi.

Maria Ivanovna tuli vuoteeni ääreen ja kumartui ylitseni.

-- "Kuinka jaksatte?" kysyi hän.

-- "Kiitoksia", vastasin heikolla äänellä. "Tekö siinä, Maria Ivanovna?
Sanokaas..."

En jaksanut muuta. Saveljitsh parkasi ilosta, joka kuvautui hänen
kasvoillaankin.

-- "Tointuipas, tointuipas!" toisteli hän. "Kiitos taivaan suurelle
Luojalle! Voi Pietari Andreitsh! kylläpä säikäytit sä minua! Onkos
laitaa: nyt jo viides vuorokausi!"

Maria Ivanovna keskeytti hänet.

-- "Älä puhele paljoa sairaan kanssa", sanoi hän. "Hän on vielä
heikkona". Sen sanottuaan Maria Ivanovna läksi, sulkien hiljalleen oven
mennessänsä.

Ajatukseni aaltoilivat sinne tänne, Niin muodoin olin kapteenin
huoneessa; Maria Ivanovna kävi minua katsomassa. Minä yritin kysyä
jotakin Saveljitshilta, mutta ukko rupesi pyörittämään päätänsä ja
tukki korvansa. Minä harmissani ummistin silmäni ja pian nukuin.

Herättyäni kutsuin Saveljitshia, mutta sen sijaan näin edessäni Maria
Ivanovnan; hänen enkelin-omainen äänensä minua tervehti. En osaa
kuvailla suloista tunnetta, joka minut tässä silmänräpäyksessä valtasi.
Minä otin hänen kätensä ja nostin sen huulilleni, vuodattaen
liikutuksen kyyneleitä. Masha ei ottanut kättään pois ... ja yht'äkkiä
hänen huulensa kajasivat poskeeni ja minä tunsin niiden palavan,
raikkaan suudelman. Suoneni kuohahtivat.

-- "Armas Maria Ivanovna", lausuin hänelle; "tule vaimokseni, tee minut
onnelliseksi".

-- "Rauhoittukaa, herran tähden!" sanoi hän äkkiä, irroittaen kätensä.
"Tilanne on vielä vaarallinen: haava saattaa aueta. Säästäkää itseänne
edes minun tähteni".

Sen sanottuansa meni hän pois, jätettyään minut riemun hurmoksiin. Onni
herätti minut henkiin. Hänet saan omakseni! hän rakastaa minua! Tämä
ajatus oli nyt koko maailmani.

Siitä pitäin lisääntyivät voimani päivä päivältä. Lääkärinäni oli
linnueen parran-ajaja, sillä muuta lääkäriä linnassa ei ollut. Nuoruus
ja luonto jouduttivat paranemistani. Koko kapteenin perhe hoiteli
minua. Maria Ivanovna ei poistunut luotani.

Arvattavasti otin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa jatkaakseni
keskeynyttä tunnustustani, ja Maria Ivanovna kuunteli puhettani
kärsivällisesti loppuun asti. Hän teeskentelemättä tunnusti lempivänsä
minua ja sanoi vanhempainsa tulevan iloisiksi hänen onnestaan.

-- "Mutta mieti tarkoin", lisäsi hän; "eivätköhän sinun vanhempasi pane
vastaan?"

Minä vaivuin ajatuksiini. Äitini hellyyttä en epäillyt; mutta,
tuntiessani isäni luonteen ja mielipiteet, tiesin jo ennakolta, ettei
rakkauteni häntä suuresti liikuta ja että hän on pitävä sitä nuoren
miehen kevytmielisyytenä. Minä ilmoitin ajatukseni vilpistelemättä
Maria Ivanovnalle, mutta päätin kumminkin kirjoittaa isälleni niin
kauniilla sanoilla kuin mahdollista ja pyytää häneltä isällistä
siunausta. Minä näytin kirjeeni Maria Ivanovnalle, ja hänen mielestänsä
se oli niin liikuttava ja niin vakuuttava, ett'ei sen vaikutusta
ensinkään ollut epäileminen. Kaikella nuoruuden ja rakkauden
luottamuksella antautui hän helläin tunteittensa valtaan.

Shvabrinin kanssa sovimme me paranemiseni ensi päivinä. Ivan Kusmitsh,
nuhdellen minua kaksintaistelusta, sanoi:

-- "Voi, Pietari Andreitsh! Oikeutta myöten pitäisi minun panna sinut
arestiin, mutta oletpa jo saanut tarpeeksi rangaistusta. Mutta Aleksei
Ivanitsh se yhä istuu jyväaitassa vartioituna, ja hänen miekkansa on
Vasilisa Jegorovnan huostassa lukon takana. Tehköön nyt siellä
katumusta ja parannusta".

Minä olin liian onnellinen, saattaakseni kantaa sydämmessäni vihaa.
Minä rupesin pyytämään, että Shvabrin päästettäisiin vapaaksi, ja
hyväntahtoinen kapteeni, vaimonsa suostumuksella, täytti pyyntöni.
Shvabrin tuli luokseni ja lausui olevansa hyvin pahoillaan siitä, mitä
oli tapahtunut; hän tunnusti olevansa yksinään syypää ja pyysi minua
unohtamaan tämän tapauksen. Minä kun luonnostani en ole pitkävihainen,
niin annoin hänelle anteeksi riitamme ja haavani, jonka olin saanut
häneltä. Hänen parjauksensa selitin loukatun itserakkauden ja hylätyn
rakkauden suuttumukseksi ja jalomielisesti puolustin onnetonta
riitaveljeäni.

Pian paranin ja muutin omaan majapaikkaani. Kärsimätönnä odottelin
vastausta kirjeeseni, uskaltamatta toivoa ja koettaen karkoittaa
surullisia aavistuksia. Vasilisa Jegorovnalle ja hänen miehellensä en
ollut vielä puhunut mitään, mutta siitä olin vakuutettu, ett'ei
ilmoitukseni olisi heitä kummastuttanut. Me emme koettaneet salata
heiltä tunteitamme ja olimme jo ennakolta vakuutetut heidän
suostumuksestansa.

Kerran aamulla tuli Saveljitsh luokseni, tuoden kirjeen. Minä sieppasin
sen vavisten käteeni. Päällekirjoitus oli isäni käsialaa. Tämä jo tiesi
jotain merkillistä, sillä äiti se minulle tavallisesti kirjeitä
kirjoitti; isä vaan liitti loppuun muutamia rivejä. Pitkään aikaan en
avannut kirjettä; lukemistani lukien juhlallista päällekirjoitusta:
"Pojalleni Pietari Andrejevitsh Grinev'ille Orenburgin kuvernementtiin,
Belogorin linnaan". Koetin käsi-alasta arvata, millä tuulella isä oli
ollut kirjettä kirjoittaessaan; viimeinkin päätin avata sen, ja jo ensi
riveistä huomasin, että asia oli mennyt aivan päin mäntyyn. Kirje
kuului näin:

  "Poikani Pietari! Kirjeesi, jossa pyydät vanhempiesi siunausta
  ja suostumusta avioliittoosi Maria Ivanovna Mironovin kanssa,
  saimme tämän kuun 15 p:nä. Minä en anna sinulle siunaustani enkä
  suostumustani, vieläpä aion tulla kimppuusi ja rangaista sinua
  kujeistasi kelpo lailla, kuin poika nulikkaa konsanaankin,
  huolimatta, ettäs olet upseeri, sillä sinä olet osoittanut
  olevasi mahdoton kantamaan miekkaa, jonka olet saanut isänmaan
  puolustusta varten etkä suinkaan tappeluja varten samallaisten
  tyhjäntoimittajain kanssa kuin itsekin olet. Viipymättä olen
  kirjoittava Andrei Karlovitshille ja pyytävä, että sinut
  muutettaisiin Belogorin linnasta jonnekin kauemmas, jossa hulluus
  haihtuisi päästäsi. Äitisi, saatuaan tietää taistelustasi ja siitä,
  että olet haavoitettu, kääntyi surusta tautivuoteelle. Mitähän
  sinustakin tulee? Rukoilen Jumalaa, että vielä parantaisit itsesi,
  vaikk'en uskalla toivoakaan niin suurta armoa.

                                                      Isäsi A. G."

Tämä kirje nostatti minussa erilaisia tunteita. Kovat sanat, joita isä
oli liiaksikin käyttänyt, kipeästi loukkasivat minua. Halveksiminen,
jolla hän mainitsi Maria Ivanovnaa, oli mielestäni yhtä sopimatonta
kuin väärääkin. Minua kauhisti, ajatellessani, että minut muutetaan
toisaalle Belogorin linnasta; mutta kaikista enemmin oli mieleni paha
äitini sairastumisesta. Minä olin vihoissani Saveljitshille, sillä olin
vakuutettu vanhempain saaneen hänen kauttansa tietoa taistelustani.
Astuen edes takaisin ahtaassa huoneessani, pysähdyin hänen eteensä ja
virkoin, tuimasti katsahtaen häneen:

-- "Eikö siinä kylläksi, että minä sinun tähtesi sain haavan ja olin
koko kuukauden haudan partaalla; tahdotko vielä äitinikin hautaan?"

Saveljitsh hämmästyi kuin olisi ukon nuoli iskenyt häneen.

-- "No, mutta", sanoi hän, melkein itkien, "mitäs ihmeitä puhutkaan?
Minäkö syynä siihen, ettäs haavan sait! Minä, totta Jumaliste, juoksin
luoksesi suojellakseni omalla rinnallani sua Aleksei Ivanitshin
miekalta, mutta vanha ja kömpelö kun olen, niin en ennättänyt. Mutta
mitäs minä sitten olen tehnyt äidillesi?"

-- "Mitäkö olet tehnyt?" vastasin. "Kuka käski sinun kannella päälleni?
oletko asetettu vakojaksi ympärilleni?"

-- "Minäkö kantelin?" huudahti Saveljitsh itkusilmin. "Herrainen aika!
Luepas sitten, luepas mitä minulle vanha herra kirjoittaa, siinä näet
kuinka olen kannellut".

  "Häpeäisit, vanha koira, ettes ole ilmoittanut minulle mitään
  pojastani Pietari Andrejevitshistä, vaikka olen sinulle sen
  ankarasti käskenyt; minun täytyy muitten ihmisten kautta saada
  tietoja hänen vehkeistään. Niinkö sinä täytät velvollisuutesi
  ja isäntäsi käskyn? Minä panen sinut, vanhan koiran, totuuden
  salaamisesta ja huonosta hoidosta sikoja paimentamaan. Saatuasi
  tämän kirjeen, pitää sinun heti kohta kirjoittaa minulle, miten
  hänen terveytensä nyt on, jonka sanotaan jo olevan paremman,
  kuin myöskin mihin kohtaan hän haavotettiin ja onko haava kunnon
  lailla parannettu".

Nähtävästi oli Saveljitsh oikeassa; minä olin loukannut häntä
nuhteellani ja epäilemiselläni. Minä pyysin häneltä anteeksi, mutta
ukko ei leppynyt.

-- "Vai piti minun elävän tämmöiseen päivään asti", voivotteli hän;
"vai tämmöisen pahan saan nyt esivallaltani! Minä se vaan olen vanha
koira ja sikopaimen ja minä se myös olen syypää sun haavaasi? Ei maar,
Pietari Andrejevitsh! en ole minä siihen syypää, vaan yksinään tuo
kirottu munsyöri: hän sinua opetti pitelemään rautaisilla vartailla ja
polkemaan, niinkuin pistelemisellä ja polkemisella häijystä ihmisestä
pääsisi! Pitipäs vaan palkata munsyöriä ja kuluttaa rahoja turhan
päiten!"

Mutta keltäs sitten oli isäni saanut tietoa minun käytöksestäni.
Kenraaliltako? Tuskin, sillä hän nähtävästi ei juuri suurta lukua
minusta pitänyt. Ivan Kusmitsh puolestaan ei suinkaan olisi pitänyt
tarpeellisena ilmoittaa isälleni kaksintaisteluani. Minä arvelin sinne
ja tänne. Vihdoin pysähtyivät epäluuloni Shvabriniin. Hänellä yksin oli
etua kantelemisesta, joka vaikuttaisi lähtöni linnasta ja eroni
kapteenin perheestä. Minä menin kertomaan kaikki Maria Ivanovnalle. Hän
tuli kuistilla vastaani.

-- "Mikä teitä vaivaa?" kysyi hän, nähtyään minut. "Olette niin
kalpea!"

-- "Kaikki on lopussa!" vastasin minä ja annoin hänelle isäni kirjeen.

Hän kalpeni vuorostansa. Luettuansa kirjeen hän antoi sen takasin ja
sanoi vapisevalla äänellä:

-- "Kaiketi ei minun ole sallittu... Sukulaisenne eivät tahto minua
perheesenne. Tapahtukoon kaikessa Jumalan tahto! Jumala paremmin
tietää, mikä meille on hyödyllistä. Ei auta, täytyy tyytyä kohtaloon,
Pietari Andreitsh; olkaa edes te onnellinen..."

-- "Niin ei saa käydä!" huudahdin, ottaen häntä kädestä; "sinä rakastat
minua; minä olen valmis kaikkeen. Tule, menkäämme vanhempiesi luokse;
he ovat hyväntahtoisia ihmisiä eivätkä kovasydämmisiä ja ylpeitä... He
siunaavat meitä ... me astumme vihille ... ja sitten, aikaa voittaen,
saamme, siitä olen vakuutettu, isäni lepytetyksi; äitini tulee meidän
puolellemme; isä kyllä antaa anteeksi..."

-- "Ei, Pietari Andreitsh", vastasi Masha; "minä en lähde sinun
kanssasi vihille ilman vanhempiesi siunausta. Ilman heidän siunaustaan
et ole onnellinen. Nöyryyttäkäämme itsemme Jumalan tahdon alle. Jos
joskus maailmassa löydät olennon, johon rakastut, niin Jumala kanssasi,
minä sitten teidän molempain edestä..."

Masha purskahti itkuun ja meni kamariinsa; minä yritin mennä hänen
perässänsä, mutta tunsin, ett'en voisi itseäni hillitä ja senvuoksi
läksin kotiani.

Minä istuin syvissä mietteissäni, kun äkkiä Saveljitsh keskeytti minut.

-- "Kas tässä, hyvä herra", sanoi hän, näyttäen minulle kirjoitetun
paperin. "Katso nyt, olenko oman herrani kannustaja ja koetanko kylvää
eripuraisuutta isän ja pojan välille".

Minä otin paperin: se oli Saveljitshin vastaus isäni kirjeesen. Se
kuului sanasta sanaan näin:

  "Herrani Andrei Petrovitsh, armollinen isämme!"

  "Teidän armollisen kirjeenne olen saanut, jossa moititte minua,
  orjaanne, jotta muka häpeäisin, kun en ole esivaltani käskyjä
  täyttänyt; mutta minä en olekaan vanha koira, vaan uskollinen
  palvelijanne ja noudatan esivaltani käskyjä ja olen aina
  uutterasti teitä palvellut aina harmaapäiseksi asti. Pietari
  Andrejevitshin haavasta en kirjoittanut mitään siitä syystä,
  jotta en teitä turhan päiten pelästyttäisi ja, niinkuin kuulen,
  rouva, äitimme Avdotja Vasiljevna, muutoinkin on jo pelästyksestä
  tullut sairaaksi, ja hänen terveytensä edestä minä rukoilen
  Jumalaa. Mutta Pietari Andreitsh sai haavan rintaan, oikean
  olkapään alapuolelle, aivan luun alle, ja se oli kaksi tuumaa
  syvä, ja hän makasi komendantin talossa, jonne me hänet kannoimme
  rannalta, ja häntä paransi täkäläinen parran-ajaja Stepan Paramonov.
  Mutta nyt on Pietari Andreitsh, Jumalan kiitos, terve, eikä hänestä
  muuta osaa kirjoittaa kuin hyvää. Päälliköt, niinkuin olen kuullut,
  ovat häneen tyytyväiset; Vasilisa Jegorovna pitää häntä kuin omaa
  poikaansa. Mutta että hänelle semmoinen temppu sattui, niin se on
  vaan niin paljon kuin että ihminen on aina heikko ihminen: kompastuu
  hevonenkin, neljän jalan juostuansa. Ja sitten te vielä sanotte
  lähettävänne minut sikoja paimentamaan; siihenkin on teillä oikeus,
  koska olette isäntäni. Ja lopuksi sanon kaikkein alamaisimmat
  terveiset.

                                      Teidän uskollinen palvelijanne.
                                             Arhip Saveljitsh".

Minä en saattanut olla pari kertaa naurahtamatta, lukiessani
hyväntahtoisen ukon kirjettä. Minä itse en kyennyt vastaamaan isälle;
äidin rauhoittamiseksi oli mielestäni Saveljitshin kirjeessä kylliksi.

Siitä saakka tilani muuttui. Maria Ivanovna ei enää paljoa puhunut
minun kanssani ja koetteli kaikin tavoin kartella minua.
Linnanpäällikön talo tuntui minusta nyt kylmältä. Vähitellen totuin
istumaan kotona yksinäni. Vasilisa Jegorovna ensi alussa nuhteli
minua siitä, mutta huomaten itsepäisyyteni, jätti minut rauhaan.
Ivan Kusmitshiä kohtasin ainoastaan virkatoimissa; Shvabrinin kanssa
tulin yhteen hyvin harvoin ja vastenmielisesti, sitä enemmin kuin
huomasin hänessä salaista vihaa minua kohtaan, joka vielä enemmin
vahvisti epäluuloani. Elämä tuntui minusta raskaalta. Minä vaivuin
synkkämielisyyteen, jota edistivät yksinäisyys ja tyttöni. Rakkauteni
tuli kiihtyi kiihtymistään yksinäisyydessäni ja tuli hetki hetkeltä yhä
tuskallisemmaksi. Halu lukemiseen ja kirjallisiin harrastuksiin minulta
katosi. Henkeni oli uuvuksissa. Minä pelkäsin joutuvani joko
mielipuoleksi tai hukkateille. Mutta äkkiä tuli tapauksia, joilla oli
suuri vaikutus koko elämääni ja jotka pakoittivat sieluni voimat uuteen
vireyteen.


KUUDES LUKU.

Pugatshevin kapina.


        Kuulkaa te, miehet nuoret, nyt,
        Mitä kertoelemme me vanhukset.

                                 Laulu.

Ennenkuin ryhdyn kertomaan omituisia tapauksia, jotka minä sain omin
silmin nähdä, tulee minun sanoa muutama sana Orenburgin kuvernementin
tilasta 1773 vuoden lopulla.

Tässä avarassa ja viljavassa kuvernementissa asui koko joukko
puolivillejä kansoja, jotka vasta vähän aikaa sitten olivat
tunnustaneet Venäjän keisarien ylivallan. Heidän alituiset
kapinoimisensa, tottumattomuus lakeihin, ja yhteiskunnalliseen
elämään, kevytmielisyys ja julmuus vaativat hallituksen puolelta
alituista silmällä pitoa. Sopiviin paikkoihin rakennettiin linnoja ja
niihin lähetettiin asumaan kasakoita, jotka ammoisista ajoista saakka
olivat asuneet Uralin (Jaik-virran) rannoilla. Mutta Uralin kasakat,
joiden olisi tullut voimassa pitää rauhaa ja turvata näitä seutuja,
rupesivat itsekin jonkun ajan kuluttua kapinoitsemaan. Vuonna 1772
nostivat he pääkaupungissaan ilmi-kapinan. Siihen oli syynä ankaruus,
jolla kenraali-majori Traudenberg koetti saada sotajoukkoansa
kurissa-pidetyksi. Seurauksena tästä oli, että Traudenberg murhattiin
julmalla tavalla ja hallitus muutettiin. Kapina saatiin viimein
tukahdutetuksi kartesseilla ja kovilla rangaistuksilla.

Tämä oli tapahtunut joku aika ennen minun tuloani Belogorin linnaan.
Kaikki oli jo tyyntynyt; siltä ainakin näytti. Hallitus oli liian pian
uskonut kavalain kapinoitsijain katumusta: nämä yhä vaan toimivat
salaisuudessa, odotellen sopivaa tilaisuutta, nostaaksensa uudelleen
melua.

Palajan kertomukseeni.

Kerran illalla, lokakuun alussa v. 1773, istuin yksinäni kotona,
kuunnellen syksyisen tuulen ulvomista ja katsellen pilviä, jotka
kiitelivät kuun alatse. Tultiin kutsumaan minua linnanpäällikön luokse.
Minä läksin paikalla. Siellä olivat Shvabrin, Ivan Ignatjitsh ja
kasakkain ala-upseeri. Huoneessa ei ollut Vasilisa Jegorovnaa eikä
Maria Ivanovnaakaan. Kapteeni tervehti minua huolestuneen näköisenä.
Hän sulki ovet, käski kaikkien istua, paitsi kasakkaa, joka seisoi
ovella, otti taskustaan paperin ja sanoi meille:

-- "Herrat upseerit! Tärkeä uutinen! Kuulkaas mitä kirjoittaa
kenraali".

Hän pani silmälasit silmilleen ja luki seuraavan kirjeen:

  "Herra komendantille Belogorin linnassa.
            Kapteeni Mironoville.
                  Salaista.

  Täten ilmoitan teille, että vartijoiltansa karannut Donin kasakka
  ja lahkolainen Emeljan Pugatshev, suurella julkeudella ottaen
  itselleen keisari vainajan Pietari III:n nimen, on koonnut
  rosvojoukon, nostattanut väkeä kapinaan Uralin tienoilla ja on jo
  valloittanut sekä hävittänyt muutamia linnoja, ryöstäen niitä ja
  murhaten ihmisiä. Senvuoksi, saatuanne tämän, tulee teidän, herra
  kapteeni, viipymättä ryhtyä asianmukaisiin toimiin mainitun
  pahantekijän ja petturin vastustamiseksi ja kenties täydelliseksi
  kukistamiseksikin; jos hän tulisi teille uskottua linnaanne
  ahdistamaan".

-- "Ryhtyä asianmukaisiin toimiin!" virkkoi kapteeni, ottaen pois
silmälasit ja käärien paperin kokoon. "Helppo, näet, tuo on sanoa.
Pahus näkyy olevan väkevä; meillä taasen on kaikkiansa sata
kolmekymmentä miestä, lukematta kasakoita, joihin ei juuri paljoa käy
luottaminen, älä ota onkeesi tätä sinä, Maksimitsh" (Kasakka naurahti).
"Mutta mikäs auttaa, herrat? Olkaa vireät! Asettakaa vartijat ja
yöpatrullit; jos vihollinen tulee, pankaa portit kiinni. Pidä
tarkalla silmällä kasakoita, Maksimitsh. Tykki on tarkastettava ja
puhdistettava. Mutta ennen kaikkea, pitäkää asia aivan salassa, ettei
linnassa kukaan saisi tästä ennen aikoja tietoa".

Nämä käskyt annettuaan, Ivan Kusmitsh päästi meidät menemään. Minä
läksin yhdessä Shvabrinin kanssa, haastellen siitä, mitä olimme
kuulleet.

-- "Mitähän tästä tulee; mitä arvelet?" kysyin häneltä.

-- "Kuka sen tietää", vastasi hän; "saa nyt nähdä. Mitään erinomaista
tästä minun mielestäni ei vielä ole. Jos taas..."

Hän vaikeni ja rupesi viheltämään jotakin franskalaista ariaa.

Huolimatta varovaisuudestamme, levisi kumminkin tieto Pugatshevin
tulosta piankin koko linnaan. Ivan Kusmitsh, vaikka kunnioittikin
suuresti vaimoansa, ei olisi millään muotoa uskonut hänelle
virallisesti saamaansa salaisuutta. Saatuansa kirjeen kenraalilta, oli
hän varsin taitavasti lähettänyt Vasilisa Jegorovnan pois kotoa,
sanoen, että isä Gerasimille muka kuului tulleen Orenburgista
kummallisia uutisia, joita hän pitää syvänä salaisuutena. Vasilisa
Jegorovnan oli kohta ruvennut tekemään mieli pappilaan, jonne hän, Ivan
Kusmitshin kehoituksesta, oli mukaansa ottanut Mashankin, jott'ei tälle
tulisi ikävä kotona yksin.

Ivan Kusmitsh, jäätyään tällä lailla yksikseen kotiansa, oli heti
lähettänyt meitä kutsumaan ja pannut Palashkan lukon taakse liiteriin,
jott'ei tämä pääsisi kuuntelemaan.

Vasilisa Jegorovna palasi kotia, saamatta minkäännäköisiä uutisia, ja
kuuli, että hänen poissa ollessaan oli Ivan Kusmitshin luona pidetty
neuvottelua ja että Palashka oli ollut lukon takana. Hän huomasi nyt
miehensä pettäneen hänet ja läksi ahdistamaan häntä kysymyksillä. Mutta
Ivan Kusmitsh oli varustaunut rynnäkön varalta. Hän ei vähääkään käynyt
hämille, vaan rohkeasti vastasi uteliaalle vaimolleen.

-- "Niin näetkös, mammaseni, muijat täällä rupesivat uuneja
lämmittämään oljilla, mutta kun siitä saattaa tulla tapaturmia, niin
minä annoin kovan kiellon sitä vastaan ja käskin ämmäin lämmittää
risuilla ja hakopuilla".

-- "Mitäs varten sitten Palashka pantiin lukon taakse?"

Tämmöistä kysymystä Ivan Kusmitsh ei ollut ajatellutkaan; hän takertui
sanoihinsa ja sanoi jotakin, joka ei ollut sitä eikä tätä. Vasilisa
Jegorovna huomasi miehensä kavaluuden, mutta tietäen, ettei häneltä nyt
mitään saisi urkituksi, lakkasi kyselemästä ja rupesi puhelemaan
kurkuista, joita Akulina Pamfilovna suolaa aivan toisella tavalla.
Vasilisa Jegorovna ei saanut koko yönä unta silmäänsä, eikä voinut
suureksi surmaksensakaan arvata, mitä kummia se semmoinen asia mahtoi
olla, jota ei hänelle ole uskottu.

Seuraavana päivänä, palaten kirkosta, näki hän Ivan Ignatjitshin, joka
oli kiskomassa tykistä riepuja, kiviä, laskuja ynnä muuta soraa, jota
lapset olivat sinne työnnelleet.

-- "Mitähän nuo sotaiset varustukset tietävät?" arveli kapteenin rouva.
"Eivätköhän vaan odota Kirgisien päällekarkausta? Mutta olisikohan Ivan
Kusmitsh ruvennut salaamaan minulta semmoisia vähäpätöisiä asioita?"

Hän kutsui luokseen Ivan Ignatjitshin ja päätti lujasti saada selvän
salaisuudesta, joka jo niin kauan oli vaivannut hänen uteliaisuuttansa.

Vasilisa Jegorovna lausui hänelle ensin pari sanaa taloudesta, niinkuin
tuomari, joka aloittaa tutkintonsa sivuasioista heikontaakseen syytetyn
varovaisuutta. Sitten, oltuaan hetkisen vaiti, hän huokasi syvään ja
sanoi päätään heiluttaen:

-- "Herra Jumala! Vai semmoista nyt kuuluukin! Mitähän tuostakin
tulee?"

-- "Älkää pelätkö, Vasilisa Jegorovna!" vastasi Ivan Ignatjitsh;
"Jumala on armollinen; sotaväkeä meillä on tarpeeksi, ruutia yltä
kyllin, tykin olen juuri puhdistanut. Kyllä me Pugatshevin rynnäkön
kestämme".

-- "Mikäs mies se Pugatshev sitten on?" kysyi kapteenin rouva.

Nyt vasta huomasi Ivan Ignatjitsh puhuneensa liikoja ja vaikeni. Mutta
nyt oli jo liian myöhäistä. Vasilisa Jegorovna pakoitti hänet
ilmoittamaan koko asian, luvattuansa, ettei puhuisi siitä kellenkään.

Vasilisa Jegorovna pitikin sanansa eikä virkkanutkaan asiasta
kellenkään, paitsi papin rouvalle, ja tällekin hän sen ilmoitti vaan
siitä syystä, että pappilan lehmä oli arolla, jossa se helposti olisi
saattanut joutua pahantekijäin käsiin.

Pian puhuttiin kaikkialla Pugatshevista. Jutut olivat erillaisia.
Kapteeni lähetti kasakkain alaupseerin hankkimaan tarkkoja tietoja
ympäristöiltä ja läheisistä linnoista. Kasakka palasi kolmantena
päivänä ja toi sen tiedon, että arolla noin kuudenkymmenen virstan
päässä linnasta oli näkynyt suunnattoman paljon tulia ja että Bashkirit
olivat kertoneet hirmuisen vihollisjoukon olevan tulossa. Muutoin ei
hän saattanut sanoa mitään varmaa, hän kun ei ollut uskaltanut lähteä
kauemmas.

Linnan kasakoissa huomattiin tavatonta liikettä; kaikilla kaduilla
kokoontui heitä joukkoihin, joissa hiljaa keskusteltiin, mutta jotka
heti hajosivat, kun rakuuna tai linnue-sotamies tuli näkyviin. Heidän
joukkoonsa lähetettiin vakoojia. Julai, kristin-uskoon kastettu
kalmukki, teki linnanpäällikölle tärkeän ilmoituksen. Kasakkain
alaupseeri oli, Julain puheen mukaan, tuonut vääriä tietoja; palattuaan
tiedustusretkeltään oli kavala kasakka ilmoittanut tovereilleen
käyneensä kapinallisten luona, olleensa heidän päämiehensäkin puheilla,
joka oli sallinut hänen suudella kättänsä ja kauan aikaa haastellut
hänen kanssaan. Kapteeni pani alaupseerin heti kohta kiinni ja määräsi
Julain hänen sijaansa. Tämä tieto synnytti ilmeistä tyytymättömyyttä
kasakoissa. He nureksivat ääneensä, ja Ivan Ignatjitsh, päällikön
käskyjen toimeenpanija, oli omin korvin kuullut heidän sanovan:
"Maltas, kyllä vielä muistat, linna-rotta!" Kapteeni aikoi jo samana
päivänä ottaa vangin tutkittavaksensa, mutta alaupseeri karkasi,
luultavasti toveriensa avulla.

Sattui uusi seikka, joka vieläkin lisäsi linnanpäällikön levottomuutta.
Oli saatu kiinni muuan Bashkiri, jolla oli ollut kapinaan yllyttäviä
kirjoituksia. Sen johdosta päätti hän uudestaan kutsua kokoon
upseerinsa ja jälleen toimittaa Vasilisa Jegorovnan pois kotoa jollakin
sopivalla tekosyyllä. Mutta kun Ivan Kusmitsh oli aivan suora ja
vilpitön mies, niin ei hän löytänyt muuta keinoa kuin sen, jota hän jo
kerran oli käyttänyt.

-- "Niin, näethän, Vasilisa Jegorovna", sanoi hän vaimolleen, yskien;
"isä Gerasim kuuluu saaneen kaupungista..."

-- "Älä valehtele, Ivan Kusmitsh", keskeytti puoliso hänet; "sinä, näen
mä, taas aiot kutsua kokoon sotaneuvoston, puhellaksenne siinä Emeljan
Pugatshevista; minua et petä enää, ukkoseni".

Ivan Kusmitsh äimästyi.

-- "Vai niin", sanoi hän; "no kun kerran asian tiedät, muija kulta,
niin saat jäädä sitten; puhutaan sitten sinun kuullesi".

-- "Sepä se, ukkoseni", vastasi vaimo; "ei sinusta kavalaksi; kutsuta
vaan upseerit tänne".

Me kokoonnuimme uudelleen, Ivan Kusmitsh vaimonsa läsnäollessa luki
meille Pugatshevin julistuksen, jonka oli huononpäiväisesti
kirjoittanut joku kasakka. Ryöväri ilmoitti aikomuksensa rynnätä
linnaamme vastaan; kehoitti kasakoita ja sotamiehiä yhtymään joukkoonsa
ja uhkasi linnanpäällikköä rangaistuksella, jos tämä tekisi
vastarintaa. Julistus oli kirjoitettu karkein, mutta ankarin sanoin ja
oli sitä laatua, että se suuresti vaikutti yksinkertaisiin ihmisiin.

-- "Katsos tuota pahusta!" huudahti kapteenin rouva. "Mimmoisia
ehdotuksia ilkeää tehdä! Vai pitäisi meidän vaan mennä herraa vastaan
ja laskea liput hänen jalkainsa juureen! Sen mokoma! Eikös hän tiedä,
että olemme jo neljäkymmentä vuotta olleet sotapalveluksessa ja
ennättäneet jo sillä ajalla nähdä jos jotakin? Onkohan tosiaankin ollut
semmoisia päälliköitä, jotka ovat totelleet tuota rosvoa?"

-- "Eipä luulis tuota", vastasi Ivan Kusmitsh. "Mutta kuuluupa rosvo
valloittaneen jo monta linnaa".

-- "Nähtävästi hänellä tosiaankin on suuri sotajoukko", arveli
Shvabrin.

-- "Siitä me kohta saamme tiedon", sanoi kapteeni, "Vasilisa Jegorovna,
annas tänne jyvä-aitan avain. Ivan Ignatjitsh, tuopas tänne Bashkiri ja
käske Julain tuota tänne ruoskia".

-- "Maltas, Ivan Kusmitsh", virkkoi rouva, nousten ylös. "Jahka vien
Mashan jonnekin pois kotoa, muutoin kuulee huudon ja säikähtää. Eikä
minuakaan tutkinto huvita. Hyvästi, hyvät herrat".

Piinatutkinto oli ennen vanhaan niin juurtunut tapa oikeudenkäynnissä,
että lempeä sääntö, joka määräsi sen poistettavaksi, pysyi vielä kauan
aikaa voimatonna. Ajateltiin, että syytetyn oma tunnustus on
välttämätön hänen täydelliseen syylliseksi julistamiseen, -- perätön
ajatus, joka sitä paitsi sotii juridillista käsitystä vastaan, sillä
jos syytetyn kieltoa ei pidetä todistuksena hänen viattomuudestansa,
niin sitä vähemmin saattaa hänen tunnustustansa pitää hänen
syyllisyytensä todistuksena. Nykyjäänkin olen vielä vanhain tuomarien
kuullut valittelevan piinatutkinnon poistamista. Siihen aikaan ei
kukaan epäillyt sen tarpeellisuutta, ei tuomari, eipä syytetytkään.
Senpävuoksi kapteenin käsky ei meitä ketään kummastuttanutkaan. Ivan
Ignatjitsh meni hakemaan Bashkiria aitasta, jonka avain oli ollut
Vasilisa Jegorovnan hallussa, ja muutaman minuutin kuluttua tuotiin
vanki eteiseen. Kapteeni käski hänet saattaa sisään.

Bashkiri astui vaivalla kynnyksen yli (hän oli raudoissa) ja otettuaan
päästään korkean lakkinsa, jäi seisomaan oven suuhun. Minä katsahdin
häneen ja säpsähdin. En milloinkaan unohda tuota miestä. Hän näkyi
olevan kahdeksattakymmentä vuotta vanha. Hänellä ei ollut nenää eikä
korvia; hivukset olivat ajetut pois; parran sijassa törrötti muutamia
harmaita karvoja; hän oli lyhyt kasvultaan, laiha ja kyyryssä, mutta
hänen vinot silmänsä vilkkuivat vielä tulisina.

-- "Aha!" sanoi kapteeni, tunnettuaan hänet noista hirveistä
tuntomerkeistä yhdeksi niitä kapinallisia, jotka oli rangaistu v. 1741.
"Näytpä olevan vanha susi; tunnet jo meidän sudenrautoja. Et olekaan
ensi kertaa kapinoimassa, koska leukasi on noin sileäksi höylätty.
Astupas lähemmäksi; puhu, ken on sinut lähettänyt?"

Vanha Bashkiri loi kapteeniin aivan mielettömän katseen ja oli vaiti.

-- "Miks'et puhu?" jatkoi Ivan Kusmitsh; "vai etkö ymmärrä i:täkään
venättä? Julai, kysypäs häneltä teidän kielellä, kuka hänet on
lähettänyt meidän linnaamme".

Julai toisti tatarinkielellä kapteenin kysymyksen. Mutta Bashkiri
katsoi vaan yhä typerästi kuin ennenkin eikä vastannut.

-- "Kyllä minä saan sinut puhumaan", sanoi kapteeni. "Riisukaas
mieheltä tuo kirjava narrikaapu ja mitatkaapas vähän hänen selkäänsä.
Julai, kelpo lailla!"

Kaksi invalidia rupesivat riisumaan Bashkiria. Onnettoman kasvot
osoittivat levottomuutta. Hän vilkkui joka haaraalle kuin ketunpoika,
jonka lapset ovat saaneet kiinni. Mutta kun toinen invalideista pani
hänen kätensä kaulaansa ja nosti ukon selkäänsä ja Julai jo nosti
ruoskan -- silloin rupesi Bashkiri valittamaan heikolla rukoilevalla
äänellä ja päätään viskellen avasi suunsa, jossa kielen asemasta oli
vaan pieni tynkä.

Muistaissani tämän tapahtuneen tällä vuosisadalla ja tietäessäni nyt
eläväni keisari Aleksanderin lempeän hallituksen aikana, en saata olla
ihmettelemättä sivistyksen nopeita edistyksiä ja ihmis-oikeuksien
leviämistä. Nuorukainen! Jos muistelmani sattuvat käsiisi, muista, että
paraimpia ja hyödyllisimpiä muutoksia ovat ne, jotka seuraavat tapain
parannuksesta, ilman mitään väkinäisyyttä.

Kaikki olivat hämmästyneet.

-- "No", sanoi kapteeni, "hänestä emme mitään tolkkua saa. Julai' vie
Bashkiri takaisin aittaan. Meillä, hyvät herrat, on jotakin vielä
juttelemista".

Me rupesimme keskustelemaan tilastamme, mutta äkkiä juoksee Vasilisa
Jegorovna sisään, hengästyneenä ja kovin levotonna.

-- "Mitäs nyt on tapahtunut?" kysyi kummastellen kapteeni.

-- "Voi hyvät ihmiset!" vastasi Vasilisa Jegorovna. "Alajärven linna on
valloitettu tän'aamuna. Isä Gerasimin renki palasi sieltä vast'ikään.
Hän näki, kuinka se valloitettiin. Linnanpäällikkö ja kaikki upseerit
on hirtetty. Kaikki sotamiehet on otettu vangiksi. Rosvo saattaa olla
heti kohta täälläkin".

Tämä odottamaton tieto hämmästytti minua suuresti. Alajärven linnan
päällikkö, hiljainen ja sievä nuori mies, oli minun tuttavani; pari
kuukautta sitten oli hän, matkalla Orenburgista, nuoren vaimonsa kanssa
poikennut Ivan Kusmitshin luona. Alajärven linna oli noin
puolenkolmatta peninkulman päässä meiltä. Meidän oli joka hetki
odottaminen Pugatshevin tuloa. Maria Ivanovnan kohtalo muistui heti
mieleeni, ja minä kauhistuin.

-- "Kuulkaas, Ivan Kusmitsh", sanoin minä kapteenille. "Meidän on
velvollisuus puolustaa linnaa viimeiseen hengenvetoon saakka, siitä ei
siis puhettakaan. Mutta täytyy pitää huolta siitä, että naiset
pääsisivät turvaan. Lähettäkää heidät Orenburgiin, jos tie on vielä
turvallinen, tahi kaukaiseen, enemmin luotettavaan linnaan, jonne
rosvot eivät pääse".

Ivan Kusmitsh kääntyi vaimoonsa ja sanoi:

-- "Niin, näethän, mamma, eiköhän tosiaankin ole parasta, että
lähetämme teidät kauemmas, kunnes olemme suorinneet kapinallisista?"

-- "Mitä joutavia!" sanoi kapteenin rouva. "Missä se semmoinen
linna, jonne ei luodit pääse? Ja minkätähden Belogorin linna ei
olisi luotettava? Olemmehan, Jumalan kiitos, asuneet tässä jo
kolmattakymmentä vuotta. Olemme nähneet sekä Bashkirejä että Kirgisejä;
kenties kestämme Pugatshevinkin rynnäkön".

-- "No niin, mamma", vastasi Ivan Kusmitsh; "jää sinä tänne, jos
tahdot, koskas luotat meidän linnaamme. Mutta kuinkas Mashan on laita?
Hyvä on, jos kestämme, tai jos saamme apua; mutta aatteles, että
pahukset valloittavat linnan?"

-- "Niin no, silloin..."

Vasilisa Jegorovna vaikeni ja näytti hyvin levottomalta.

-- "Ei maar, Vasilisa Jegorovna", jatkoi kapteeni, huomattuaan, että
sanansa olivat vaikuttaneet, kenties ensi kertaa elämässä. "Masha ei
saata jäädä tänne. Me lähetämme hänet Orenburgiin risti-äitinsä luokse:
siellä on sotaväkeä sekä tykkejä yltäkyllin, muurikin on kivestä. Paras
olisi, että sinäkin lähtisit hänen kanssaan sinne; ämmä sinä tosin jo
olet, mutta saatpa nähdä, miten sulle käy, jos linna valloitetaan
rynnäköllä".

-- "Olkoon sitten niin", sanoi kapteenin rouva; "lähetetään vaan Masha
Orenburgiin. Mutta minua älä unissasikaan pyydä: en lähde. Mitä minä
enää vanhoilla päivilläni eroaisin sinusta ja menisin hautaani muualla
hakemaan. Yhdessä-elo, yhdessä-kuolokin".

-- "Sopii sekin", sanoi kapteeni. "Mutta on aika rientää. Vene
valmistamaan Mashaa matkaan. Huomenna päivän koittaessa hän saa lähteä;
annan hänelle saatto-miehetkin, vaikk'ei meillä väkeä ole liiaksi.
Mutta missäs Masha on?"

-- "Akulina Pamfilovnan luona", vastasi rouva. "Hän rupesi voimaan
pahoin, kuultuaan Alajärven linnan valloituksesta; kunhan vaan ei tyttö
sairastuisi. Herra Jumala, mimmoisiin aikoihin olemmekaan eläneet!"

Vasilisa Jegorovna meni puuhailemaan tyttären lähdön varustuksia.
Keskustelua kapteenin luona vielä jatkettiin, mutta minä en siihen
enää sekaantunut enkä mitään kuullutkaan. Maria Ivanovna tuli
illallispöytään kalpeana, silmät itkusta punaisina. Me aterioitsimme
sanaakaan puhumatta ja nousimme pöydästä tavallista pikemmin;
sanottuamme jäähyväiset koko perheelle, läksimme kukin kotiamme. Minä
olin tahallani unohduttanut miekkani sinne ja palasin sitä hakemaan;
minä aavistin kohtaavani Maria Ivanovnan yksinään. Hän tulikin ovessa
vastaani ja antoi minulle miekkani.

-- "Hyvästi, Pietari Andreitsh!" sanoi hän kyynelet silmissä; "minua
lähetetään Orenburgiin. Olkaa onnellinen; kenties sallii Jumala meidän
vielä kohdata toisiamme; jollei, niin..." hän purskahti itkemään.

Minä painoin hänet rintaani vastaan.

-- "Hyvästi, enkelini", sanoin minä; "hyvästi armaani, toivomani!
Tapahtukoon minulle mitä tahansa; viimeinen ajatukseni olet oleva sinä,
viimeinen rukoukseni on oleva sinun edestäsi".

Masha nyyhki, painaen päänsä rinnalleni. Minä suutelin häntä palavasti
ja läksin kiirein askelin pois.



SEITSEMÄS LUKU.

Rynnäkkö.


        Pääni, pääni, sinä poloinen,
        Pääni palvelemaan altis ain'!
        Olet palvellut, sä päähyt jo,
        Umpeen vuotta kolmeneljättä:
        Etkä saanut ole, päähyt oi,
        Kunniata etkä mainetta,
        Etkä korkea arvoa.
        Et ole saanut hyvää sanaakaan
        Sait sä, päähyt parka, ainoastaan
        Kaksi korkeata pylvästä
        Sekä vaahteraisen poikkipuun,
        Vielä paulan silkkinuoraisen.

                              Kansanlaulu.

Tänä yönä en nukkunut, en edes riisunutkaan, Olin päättänyt aamun
koittaessa mennä linnan portille, josta Maria Ivanovnan oli määrä
lähteä; siellä tahdoin hänelle sanoa viimeiset jäähyväiset. Tunsin
itsessäni suuren muutoksen: sieluni rauhattomuus ei tuntunut minusta
niin raskaalle, kuin tuo alakuloisuus, joka minua vielä joku aika
sitten oli rasittanut. Eron katkeruuteen liittyi epäselviä, mutta
suloisia toiveita sekä maltiton vaarain odottaminen ja jalon
kunnianhimon tunteita. Yö kului. Olin lähtemäisilläni ulos, kun ovi
avaantui ja korpraali tuli ilmoittamaan, että kasakat olivat yöllä
lähteneet linnasta, vieden väkisin mukaansa Julain, ja että linnan
edustalla liikkuu tuntemattomia ihmisiä. Minä kauhistuin,
ajatellessani, ettei Maria Ivanovna ennätäkään lähteä linnasta; minä
annoin kiireesti muutamia käskyjä korpraalille ja riensin kapteenin
taloon.

Aamu koitti. Kiirehtiessäni katua pitkin, kuulin äkkiä mainittavan
nimeäni. Minä kysyin:

-- "Minnes te menette?" kysyi Ivan Ignatjitsh, juosten perässäni. "Ivan
Kusmitsh on jo vallilla ja lähetti minut teitä hakemaan. Pugatsh on
tullut jo".

-- "Läksikö Maria Ivanovna", kysäsin sydämmen ahdistuksella.

-- "Ei ennättänyt", vastasi Ivan Ignatjitsh, "tie Orenburgiin on
katkaistu; linnaa piiritetään. Kamala juttu, Pieta Andreitsh!"

Me menimme vallille, s.o. luonnolliselle ylennykselle, joka oli
vahvistettu paaluilla. Sinne oli keräynnyt koko linnan väestö. Sotaväki
seisoi aseissa. Tykki oli muutettu sinne jo eilen. Kapteeni käveli
vähäisen joukkonsa edessä. Vaaran läheisyys teki vanhan sotilaan
tavattoman reippaaksi. Arolla, vähän matkan päässä linnasta, ajeli
parikymmentä ratsumiestä. Näköjään olivat ne kasakoita, mutta heidän
joukossaan oli Bashkirejakin, joita oli helppo tuntea heidän
karvalakeistaan ja nuoliviinistään. Kapteeni kulki sotaväkensä ympäri,
ja sanoi heille:

-- "Nyt, lapset, pankaamme kaikki voimamme altiiksi keisarinnan,
äitimme, suojelukseksi; näyttäkäämme maailmalle, että olemme kunnon
sotilaita!"

Sotamiehet ilmoittivat korkea-äänisesti suostumuksensa. Shvabrin seisoi
vieressäni ja tarkasteli vihollista. Ratsumiehet arolla, huomattuaan
liikettä linnassa, yhtyivät yhteen ryhmään ja rupesivat puhelemaan
keskenään. Kapteeni käski Ivan Ignatjitshin asettaa tykin heitä kohtaan
ja itse pisti sytyttimen reiän kohdalle. Luoti vingahti ja lensi heidän
ylitsensä, tekemättä mitään vaaraa. Ratsumiehet hajosivat ja pian
katosivat näkyvistä. Aro oli jälleen tyhjä.

Samassa tuli vallille Vasilisa Jegorovna ja hänen kanssaan Masha, joka
ei ollut tahtonut jäädä yksin.

-- "Kuinka käy?" kysyi kapteenin rouva. "Kuinka on tappelun laita?
Missäs vihollinen on?"

-- "Ei ole vihollinen kaukana", vastasi Ivan Kusmitsh. "Jumalan avulla
käy vielä kaikki hyvin. Hirvittääkö sinua, Masha?"

-- "Ei, isäni", vastasi tyttö; "kotona yksin hirvittää enemmin".

Hän katsahti minuun ja väkisin myhähti. Minä ehdottomastikin puristin
kädelläni miekan kahvaa, muistaen, että edellisenä päivänä olin sen
saanut hänen kädestään, ikäänkuin armaani puolustukseksi. Sydämmeni
sykki. Kuvailin itseäni hänen ritarikseen. Minä halusin saada osoittaa
olevani ansiollinen hänen luottamukseensa ja odotin maltittomana
ratkaisevaa hetkeä.

Sillä välin rupesi noin puolen virstan päästä linnasta olevan mäen
takaa ilmaumaan uusia ratsuparvia, ja pian oli aro täynnä sotajoukkoja,
keihäillä ja joutsilla varustettuja. Heidän keskellänsä, valkoisen
ratsun selässä, ajeli mies punainen viitta päällä ja paljastettu miekka
kädessä: se oli itse Pugatshev. Hän pysähtyi; muut keräytyivät hänen
ympärilleen, ja nähtävästi hänen käskystänsä, erosi neljä miestä, jotka
täyttä laukkaa kiitivät aivan linnan edustalle. Me tunsimme heissä omat
petturimme. Yksi heistä piti päänsä päällä paperiliuskaa; toisella oli
keihään nenässä Julain pää, jotka hän heitti vallin yli meidän
luoksemme. Kalmukki paran pää putosi kapteenin jalkain juureen.
Petturit huusivat:

-- "Älkää ampuko; tulkaa ulos keisarin luokse! Keisari on täällä!"

-- "Kyllä minä teidät keisaroin!" huusi Ivan Kusmitsh. "Pojat!
Ampukaa!"

Sotamiehemme laukasivat pyssynsä. Kasakka joka oli pitänyt paperia,
horjahti ja kaatui hevosen selästä. Muut läksivät kiireesti takaisin.
Minä katsahdin Maria Ivanovnaan. Kauhistuneena Julain verisestä päästä,
huumauneena laukauksesta, hän näkyi olevan aivan tunnoton. Kapteeni
käski korpraalin ottaa paperin kaatuneen kasakan kädestä. Korpraali
astui kedolle ja palasi heti, taluttaen kaatuneen hevosta. Hän antoi
paperin kapteenille. Tämä luki sen itsekseen ja repäsi sitten
palasiksi. Sillä välin kapinalliset varustelivat itseänsä rynnäkköön.
Pian rupesi luoteja vinkumaan ympärillämme ja muutamia nuolia lensi
maahan lähelle meitä sekä valliin.

-- "Vasilisa Jegorovna!" sanoi kapteeni. "Tässä ei ole akkaväen paikka.
Vie pois Masha: näethän että tyttö parka on puolikuollut".

Vasilisa Jegorovna, joka oli tullut hyvin hiljaiseksi, katsahti arolle,
jossa näkyi suuri liike; sen jälkeen kääntyi hän mieheensä ja sanoi:
"Ivan Kusmitsh! Jumala on elämän ja kuoleman Herra: siunaa tytärtäsi.
Masha, astu isäsi luo!"

Masha, kalpeana ja vavisten; astui Ivan Kusmitshin luo ja lankesi
polvilleen. Vanha kapteeni teki kolmasti ristinmerkin hänen ylitsensä,
nosti hänet sitten ja, suudeltuaan tytärtänsä, sanoi hänelle
muuttuneella äänellä:

-- "Ole onnellinen Mashani! Rukoile Jumalaa: hän ei sinua hylkää. Jos
kohtaat kelpo miehen, niin antakoon teille Jumala siunauksensa! Eläkää
niinkuin mekin Vasilisa Jegorovnan kanssa. Hyvästi nyt Masha! --
Vasilisa Jegorovna, viepäs hänet pikemmin täältä pois".

Masha heittäytyi hänen kaulaansa ja purskahti itkemään.

-- "Anna suuta minunkin", sanoi itkien kapteenin rouva. "Hyvästi nyt,
hyvä Ivan Kusmitsh! Anna anteeksi, jos olen mieltäsi joskus
pahoittanut".

-- "Hyvästi, hyvästi, mammaseni!" puhui kapteeni, likistäen eukkoaan
syliinsä. "Kas niin! Menkää nyt vaan kotia; jos ennätät, niin pane
Masha sarasaniin".[4]

Kapteenin rouva tyttärineen menivät. Minä katsoin Maria Ivanovnan
jälkeen; hän katsahti taakseen ja nyökkäsi päällään. Ivan Kusmitsh
kääntyi meidän puoleemme, ja koko hänen huomionsa kiinnittyi
viholliseen. Kapinalliset ajelivat päällikkönsä ympärillä ja rupesivat
äkkiä astumaan aina hevosten selästä.

"Pysykää nyt lujina", sanoi kapteeni; "nyt tulee rynnäkkö..."

Samassa kajahti hirmuinen kiljunta ja huuto; viholliset tulivat
juoksujalassa linnaa kohti. Tykkimme oli ladattu kartesseilla. Kapteeni
odotti, kunnes he olivat tulleet aivan lähelle ja laukasi sitten.
Kapinalliset syöksähtivät kummallekin puolelle ja peräytyivät. Heidän
johtajansa jäi yksinään paikalleen. Hän viittoi miekalla ja näköjään
innollisesti kehoitti heitä seuraamaan. Huuto ja kiljunta, jotka
hetkiseksi olivat tau'onneet, kajahtivat uudelleen.

-- "Nyt pojat", huusi kapteeni; "portit auki, lyö rumpua. Pojat
eteenpäin, tehdään hyökkäys. Seuratkaa!"

Kapteeni, Ivan Ignatjitsh ja minä olimme silmänräpäyksessä vallin
ulkopuolella; mutta säikähtynyt linnan-väki ei liikahtanut paikaltaan.

-- "Mitäs te seisotte?" huusi Ivan Kusmitsh. "Kuollaan kuin oikeat
sotamiehet!"

Samassa kapinalliset hyökkäsivät meidän päällemme ja syöksivät linnaan.
Rumpu vaikeni; linnaväki heitti aseensa; minut olivat vähällä tallata
jalkoihinsa, mutta minä nousin ja yhdessä kapinallisten kanssa menin
linnaan.

Kapteeni oli saanut haavan päähänsä ja seisoi nyt keskellä vihollisia,
jotka vaativat häneltä avaimia. Minä olin rientää hänelle avuksi, mutta
muutamat rotevat kasakat ottivat minut kiinni ja sitoivat vöillään,
sanellen: "Älkääpäs huoliko, te keisarin kieltäjät!" Meitä kuljetettiin
pitkin katuja; asukkaat tulivat Pugatsheville vastaan, kantaen
leipää-suolaa.[5] Kirkonkellot soivat. Äkkiä kuului huuto, että keisari
odottaa torilla vankeja ja vastaan ottaa valaa. Kansa läksi torille;
meidätkin ajettiin sinne.

Pugatshev istui nojatuolilla kapteenin talon kuistilla. Hänen yllään
oli kaunis kasakan kauhtana, kullalla kirjattu, korkea soopelin
nahkainen ja kultatupsuilla varustettu lakki oli vedetty hänen
säkenöiville silmilleen. Hänen kasvonsa näyttivät minusta tutuille.
Hänen ympärillään seisoivat kasakkain vanhimmat. Isä Gerasim, kalpeana
ja vavisten, seisoi kuistin vieressä, pitäen kädessään ristiä ja
ikäänkuin ääneti rukoillen häntä tulevain uhrien puolesta. Torille
asetettiin hätä-pikaa hirsipuuta. Meidän lähestyessämme, ajoivat
Bashkirit väkijoukon hajalleen, ja meidät tuotiin Pugatshevin eteen.
Kirkonkellojen ääni vaikeni; syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä.

"Kuka näistä on linnanpäällikkö?" kysyi Pugatshev.

Linnan entinen kasakkain alaupseeri astui joukosta esiin ja osoitti
Ivan Kusmitshia. Pugatshev katsahti vihaisesti ukkoon ja sanoi:

-- "Kuinka uskalsit sinä vastustaa minua, keisariasi?"

Kapteeni, nääntymäisillään veren vuodatuksesta, kokosi viimeiset
voimansa ja vastasi lujalla äänellä:

-- "Sinä et ole keisari; olet vaan näethän rosvo ja petturi!"

Pugatshev rypisti kulmakarvojansa ja viittasi valkoisella liinalla.

Muutamat kasakat tarttuivat vanhukseen ja rupesivat raastamaan häntä
hirsipuun luo. Poikkipuulle ilmaantui sama nenätön ja korvaton
Bashkiri, jota edellisenä iltana olimme tutkineet. Hän piti kädessään
nuoraa, ja tuokion kuluttua näin poloisen Ivan Kusmitshin riippuvan
hirsipuussa.

Sen jälkeen tuotiin Pugatshevin eteen Ivan Ignatjitsh.

-- "Tee vala", sanoi hänelle Pugatshev; "tee vala keisarille Pietari
Feodorovitshille!"

-- "Sinä et ole keisari", vastasi Ivan Ignatjitsh, toistaen kapteenin
sanat. "Sinä olet rosvo ja petturi!"

Pugatshev viittasi jälleen liinallaan ja hyväntahtoinen luutnantti sai
sijansa vanhan päällikkönsä viereen.

Tuli minun vuoroni. Minä katsoin rohkeasti Pugatsheviin, ollen valmis
antamaan saman vastauksen kuin jalot toverinikin. Silloin huomasin,
suureksi ihmeekseni, kapinallisten vanhimpain joukossa. Shvabrinin,
jonka tukka oli leikattu pyöriöön ja jonka päällä oli kasakan
kauhtana. Hän astui Pugatshevin luo ja kuiskasi hänelle jotain.

-- "Hirteen!" sanoi Pugatshev, katsahtamattakaan minuun.

Paula viskattiin kaulaani. Minä rupesin rukoilemaan Jumalaa,
sydämmestäni katuen kaikkia syntejäni ja rukoillen Häntä kaikkien
puolesta, jotka olivat sydämmelleni kalliit. Minut tuotiin hirsipuun
alle. "Älä pelkää, älä pelkää!" puhelivat minulle hirttäjät, tahtoen,
kenties todenperästäkin, rohkaista minua. Äkkiäpä kuuluu huuto:

-- "Pidättäkää, sen vietävät; pidättäkää!"

Pyövelit pysähtyivät. Minä käännyn ympäri ja huomaan Saveljitshin
ryömivän Pugatshevin jalkain juuressa.

-- "Isä armas!" puheli ukko parka; "mitäpäs hyötyä sulla herrasväen
lapsen surmaamisesta? Päästä hänet; hänestä maksetaan lunnaat; saathan
muille esimerkiksi ja peloitukseksi hirtättää minut, vanhan ukon!"

Pugatshev antoi merkin; minut päästettiin heti irti.

-- "Sinulle antaa isä armon!" puhuttiin minulle.

En saata sanoa, että minä olisin ihastunut vapautumisesta; mutta enpä
saata sanoa, että siitä oli paha mielenikään. Tunteeni olivat liian
hämärät. Minut tuotiin uudestaan petturin luo ja asetettiin polvilleni.
Pugatshev ojensi minulle suonikkaan kätensä.

-- "Suutele kättä! Suutele kättä!" kehoiteltiin minua. Mutta minä
olisin kernaammin kuollut minkä kovan kuoleman tahansa, kuin alentanut
itseäni niin inhoittavasti.

-- "Hyvä Pietari Andreitsh!" kuiskutteli minulle Saveljitsh takaapäin,
lykkien minua. "Älä ole itsepäinen! Pianhan tuo on tehty. Sylkäise ja
suutele kättä tuolta pahuks ... (hyi!) muiskauta nyt vaan!"

Minä en liikahtanut paikaltani. Pugatshev otti kätensä pois ja sanoi
naurahtaen:

-- "Herra näkyy olevan puolipyöryksissä ilosta. Nostakaa hänet!"

Minut nostettiin ja päästettiin vapaaksi. Jäin katselemaan hirveän
näytelmän jatkoa.

Asukkaat rupesivat tekemään valaa. He astuivat vuorotellen esiin,
suudellen ristiä ja kumartaen Pugatsheville. Siinä seisoivat myös
linnan sotamiehet. Komppanian räätäli leikkaeli tylsillä saksillaan
heiltä palmikkoja pois. He astuivat sitten suutelemaan Pugatshevin
kättä, joka julisti heille anteeksi-annon ja otti heidät omaan
joukkoonsa. Tätä kesti noin kolme tuntia. Pugatshev nousi viimein
nojatuolista ja astui kuistilta alas vanhimpainsa seurassa. Hänen
eteensä talutettiin valkoinen hevonen, koristettu kalliilla päitsillä.
Kaksi kasakkaa nosti hänet satulaan. Hän ilmoitti isä Gerasimille
tahtovansa syödä päivällistä hänen luonaan. Samassa kuului naisen
huutoja. Muutamat rosvot raastivat kuistille Vasilisa Jegorovnan, joka
oli hajolla hapsin ja melkein alastonna. Yksi rosvoista oli jo
ennättänyt pukeutua hänen röijyynsä. Toiset kiskoivat ulos patjoja,
arkkuja, astioita, vaatteita ynnä muuta.

-- "Armahtakaa", huusi eukko parka. "Armahtakaa! Viekää minua Ivan
Kusmitshin luo!" Äkkiä katsahti hän hirsipuuhun ja huomasi siellä
miehensä.

-- "Konnat!" kiljasi hän vimmoissaan. "Mitä olette tehneet hänelle? Oi
armas ukkoseni, kunnon sotamies! Eivät kajonneet sinuun Preussin
pajonetit eikä Turkkilaisten luodit; et kaatunut sotatanterelle, vaan
karannut pahantekijä sinut on surmannut!"

-- "Saakaa vanha noita vaikenemaan!" käski Pugatshev.

Nuori kasakka löi häntä miekalla päähän; hän kaatui kuolijana kuistin
portaille. Pugatshev läksi eteenpäin; väkijoukko hänen peräänsä.



KAHDEKSAS LUKU.

Kuokkavieras.


        Kuokkavieras on parempi Tatarilaista.

                          Venäläinen sananlasku.

Tori tyhjeni. Minä vaan seisoin samalla paikalla, kykenemättä
järjestämään niin kauheiden liikutusten tärisyttämiä ajatuksiani.

Maria Ivanovnan kohtalo minua kaikista enemmin huoletti. Missä hän on?
kuinka hänen on käynyt? Ennättikö hän päästä piiloon? Onko hänen
piilopaikkansa turvallinen?... Levottomana astuin kapteenin taloon.
Kaikkialla oli siellä tyhjää; tuolit, pöydät, arkut kaikki pirstoina,
astiat palasina; kaikki oli huiskin haiskin. Minä juoksin portaita
ylös, ja ensi kerta astuin Maria Ivanovnan kamariin. Minä näin hänen
vuoteensa, jonka rosvot olivat hajoittaneet, kaappi oli rikottu ja
rosvottu; lamppunen paloi vielä nurkassa tyhjän kuvakaapin edessä.
Väliseinällä oli pieni peilikin säilynyt. Missä oli tämän hiljaisen
immen-asunnon emäntä. Kauhea ajatus iski mieleeni: mitähän jos hän on
rosvojen käsissä... Sydämmeni säpsähti... Minä purskahdin katkeraan
itkuun ja lausuin kovasti armaani nimen... Samassa kuului kahinaa, ja
kaapin takaa tuli esille Palashka, kalpeana ja vavisten.

-- "Voi Pietari Andreitsh!" sanoi hän; lyöden kätensä yhteen. "Onpas
tämä kauhun päivä!"

-- "Missä Maria Ivanovna?" kysäsin kärsimättömästi. "Missä Maria
Ivanovna?"

-- "Kyllä hän on elossa", vastasi Palashka; "hän on piilossa Akulina
Pamfilovnan luona".

-- "Pappilassako!" huudahdin kauhistuen. "Taivas! Siellähän on
Pugatshevkin".

Minä syöksin ulos huoneesta ja juoksin huimasti pappilaan, näkemättä,
tuntematta tiellä mitään. Pappilasta kuului huutoja, naurua, lauluja...
Pugatshev piti kemuja tovereineen. Palashkakin juoksi sinne perässäni.
Minä lähetin hänet kutsumaan salaa Akulina Pamfilovnaa puheilleni.
Hetken kuluttua papin rouva tuli ulos kuistille, tyhjä viinapullo
kädessä.

-- "Herran tähden! missä on Maria Ivanovna?" kysäsin minä
sanomattomalla levottomuudella.

-- "Meillä hän on, kyyhkyläinen; väliseinän takana vuoteellani makaa",
vastasi papin rouva. "Voi, Pietari Andreitsh, kyllä oli vaara lähellä,
mutta kaikki kävi sentään, Jumalan kiitos, hyvin. Pahus oli juuri
istunut päivällispöytään, kun Masha heräsi ja rupesi valittamaan! Minä
olin pudota säikähdyksestä. Hän kuuli sen ja kysyi: 'Ämmä! kuka täällä
voivottelee?' Minä rosvolle kumarsin: 'veljeni-tytär, hyvä herra,
sanoin minä; hän se siellä sairaana on maannut jo toista viikkoa'. --
'Onko hän nuori?' -- 'Nuori on, herraseni'. -- 'Näytäs, ämmä, mulle
tyttöä!' -- Tuntui kuin olisi puukolla pistetty sydämmeeni. 'Kyllä
herra; mutta tyttöpä on kovin heikko eikä jaksa tulla luoksesi'. 'Mitä
se tekee; minä menen itse'. -- Ja niin meni pahus väliseinän taa,
aatteles nyt! Meni ja veti uutimet sivulle, katsahti sitten tulisilla
silmillään, mutta sitten, Jumalan olkoon kiitos, meni taas pois. Mutta
minä, tiedätkös, valmistin jo itseäni piinaan ja kuolemaan. Onneksi
Masha ei tuntenut häntä. Laupias suuri Jumala! onpas vaan tullut
kauheita aikoja! Poloinen Ivan Kusmitsh! kukapa olisi tuota voinut
luulla!... Entäs Vasilisa Jegorovna? Ja Ivan Ignatjitsh sitten? Mistäs
syystä hänet hirttivät?... Milläs tavalla te sitten pääsitte vapaaksi?
Mutta aika poika on vaan tuo Shvabrin, Aleksei Ivanitsh! Niin vaan
leikkuuttikin hiuksensa ja mässää tuolla nyt par'aikaa muitten kanssa.
Aika poika! Ja kun mainitsin minä veljeni tyttärestä, niin katsahti hän
minuun, kuin olisi puukolla pistänyt; mutta ei sentään ilmoittanut
asiaa, ja siitä häntä kiitän".

Samassa kuului päihtyneitten vieraiden huutoa ja isä Gerasimin ääni.
Vieraat vaativat viinaa, isäntä kutsui emäntäänsä. Akulina
Pamfilovnalle tuli kiire.

-- "Menkää nyt kotianne, Pietari Audreitsh", sanoi hän: "nyt täytyy
minun pitää huolta mässäävistä rosvoista. Menkää, muutoin saavat nähdä
teidät. Jumala varjelkoon! Hyvästi, Pietari Andreitsh, käyköön nyt
kuinka käyneekään; eihän Jumala meitä hylkää".

Hän meni. Vähän levollisempana läksin asuntooni. Torin poikki
kulkiessani, näin muutamia Bashkireja tunkeilemasta hirsipuun luona; he
raastivat saappaita hirtettyjen jaloista. Töin tuskin sain hillityksi
vimmastukseni, huomattuani kuinka hyödytöntä minun sekaantumiseni
olisi. Linnassa juoksenteli rosvoja, ryöstelemässä upseerien asuntoja;
kaikkialla kuului juopuneiden pahantekijäin huutoja. Minä tulin
kotiani. Saveljitsh oli kynnyksellä.

-- "Jumalan kiitos, ettäs tulet", huudahti hän, minut nähtyään. "Luulin
jo pahusten taaskin ottaneen sinut kiinni. Voi hyvä Pietari Andreitsh!
Meiltä ovat hitot vieneet kaikki: vaatteet Ja kalut ja kapineet ja
kaikki. Mutta kiitos Luojan, että edes sinut hengissä päästivät. Mutta
tunsitkos rosvojen päällikköä?"

-- "En tuntenut; kuka hän on sitten?"

-- "Etkö tuntenut? Etkö muistakaan juoppolallia, joka viekotteli
sinulta turkin kestikievarissa? Tuon jäniksen-nahkaisen, aivan uuden
uutukaisen; saman, jonka tuo konna vielä ratkoi, päälleen saadaksensa!"

Minä hämmästyin. Tosiaankin oli Pugatshevin ja entisen oppaani välillä
paljon yhtäläisyyttä. Nyt huomasin Pugatshevin ja oppaan samaksi
mieheksi ja ymmärsin myös syyn, minkä tähden minua oli armahdettu. En
saattanut olla ihmettelemättä omituista sattumusta: kuljeksijalle
lahjoitettu turkki pelastaa minut hirrestä, ja kestikievareita myöten
kuljeksiva juoppo piirittää linnoja ja uhkaa keisarikuntaa.

-- "Etkö tahtoisi syödä jotakin?" kysyi tavoistaan luopumaton
Saveljitsh, "kotona ei ole mitään, mutta pistäynpä ulos, ehkä sattuis
jotain saamaan".

Jäätyäni yksin, vaivuin ajatuksiin. Mitä tuli minun tehdä? Jäädä
linnaan, joka oli vihollisen hallussa, tai seurata hänen joukkoansa oli
sopimatonta upseerille. Velvollisuuteni vaati minua menemään sinne,
missä minusta vielä olisi hyötyä isänmaalle nykyisinä pulmallisina
aikoina... Rakkaus sitä vastoin kehoitti minua jäämään Maria Ivanovnan
luokse, puolustaakseni ja suojellakseni häntä. Vaikka nykyisissä
oloissa olikin pikainen muutos silminnähtävästi odotettavana, en
kumminkaan saattanut olla vapisematta, ajatellessani kuinka vaarallista
hänen tilansa oli.

Mietteeni keskeytti eräs kasakka, joka tuli ilmoittamaan, että "suuri
keisari vaatii minua luoksensa".

-- "Missä hän on?" kysyin, valmiina tottelemaan.

-- "Linnanpäällikön talossa", vastasi kasakka. "Päivällisen jälkeen
meni hän saunaan ja nyt on pannut levolle. Voi, hyvä herra, kaikesta
huomaa, että hän on kokea persona: päivällispöydässä suvaitsi hän syödä
kaksi paistettua porsasta, ja kylpee niin kuumassa löylyssä, ettei itse
Taras Kurotshkinkaan kestänyt, vaan antoi vastan Fomka Bikbaeville ja
töin tuskin sai sitten itsensä kylmällä vedellä virvoitetuksi... Täytyy
sanoa, että kaikki hänen manierinsa ovat niin noopelia... Saunassa
kuului näyttäneen keisarillisia merkkejä rinnastaan: toisella puolella
oli kaksipäinen kotka, toisella hänen personansa".

Minä en pitänyt tarpeellisena ruveta väittelemään näistä asioista
kasakan kanssa, vaan läksin hänen kerallaan kapteenin taloon, tiellä
koettaen ennakolta kuvailla mielessäni kohtaustani Pugatshevin kanssa
ja arvata miten se päättyisi. Minä tietysti en saattanut olla aivan
levollisella mielellä.

Tullessani kapteenin talolle oli jo hämärä. Hirsipuu uhreinensa
haamoitti kaukaa hirveänä aaveena. Kapteenin rouvan ruumis oli yhä
vielä kuistin vieressä; ovella oli kaksi kasakkaa vartioimassa. Kasakka
joka oli minut tuonut, meni minua ilmoittamaan ja, palattuaan heti
kohta, saattoi minut samaan huoneesen, jossa edellisenä iltana olin
sanonut niin hellät jäähyväiset Maria Ivanovnalle.

Omituinen näky oli edessäni. Pöydän ympärillä, joka oli katettu
pöytäliinalla ja täynnä pulloja ja laseja, istui Pugatshev ja
kymmenkunta kasakkain vanhimpia, päässä lakit ja yllä kirjavat paidat,
kiihtyneinä viinasta, kasvot punaisina ja säikkyvin silmin. Heidän
joukossaan ei ollut Shvabrinia eikä meidän kasakkain alaupseeriakaan,
noita uusia pettureita.

-- "Ahaa, herra upseeri!" sanoi Pugatshev, nähtyään minut. "Terve
tultuanne! Painakaa puuta!"

Pöytäkumppanit väistivät. Minä istahdin sanaakaan sanomatta tuolin
reunalle. Naapurini, nuori kasakka, kaunis ja solakka mies, kaasi
minulle lasin paloviinaa, johon en kajonnutkaan. Uteliaana rupesin
katselemaan seuraa. Pugatshev istui kunniasijalla, kyynäspäät pöydällä
ja nojaten leveään nyrkkiin mustapartaista leukaansa. Hänen kasvonsa
piirteet, säännölliset ja jotenkin miellyttävät, eivät osoittaneet
mitään julmuutta. Hän kääntyi usein erään noin viisikymmentä vuotta
vanhan miehen puoleen, sanoen häntä milloin kreiviksi, milloin
Timofejitshiksi, toisinaan vaariksikin. Kaikki kohtelivat toisiansa
kuin toverit, osoittamatta mitään erinomaista kunnioitusta
päälliköllensä. Puhuttiin tän'-aamuisesta rynnäköstä, kapinan
levenemisestä ja tulevista toimista. Jokainen kerskaili, sanoi
mielipiteensä ja vastusti ujostelematta Pugatshevia. Tässä
kummallisessa sotaneuvostossa päätettiin mennä Orenburgia vastaan, --
rohkea hanke, joka sittemmin oli vähällä onnistuakin! Huomenna oli
määrä lähteä liikkeelle,

-- "Nyt pojat", sanoi Pugatshev; "pistetään lauluksi; lauletaan minun
lempilauluni! Tihumakov! ala sinä!"

Naapurini aloitti hienolla äänellä surumielisen viisun, jota muut
kuorissa säestivät:

    Sinisalo, sinisalo, älä humaja,
    Älä miettimästä estä nuorta miestä nyt.
    Aamun koittaessa tutkintohon mull' on tie,
    Roman tuomarin, niin itse keisarimme luo.
    -- Sitten keisari käy multa kyselemään:
    Sano, sano, sinä maalta tullut poikanen,
    Kenen kera kävit varkahissa, rosvoilit;
    Kuinka paljon sulla kumppaneita ollut on?
    -- Sulle virkan, suuri keisari ja toivoni,
    Sanon todet valehettomat ja vakaiset,
    Oli tovereita mulla neljä kaikkiaan:
    Tover' ensimmäinen -- sepä oli synkkä yö,
    Toinen toverini -- puukko oli välkkyvä,
    Mutta kolmas -- oli vainen kelpo ratsuni,
    Vielä neljäskin ja se oli jäykkä joutseni.
    Oli airueitakin: ne nuolet nopeat.
    -- Silloin lausuu suuri keisari ja toivoni:
    Terve, terve, sinä maalta tullut poikanen!
    Hyvin varkahissa kävit, hyvin vastailit.
    Siitä palkinnoksi, poikaseni, meiltä saat:
    Kedoll' avaralla asunnon sä korean,
    Joss' on pystypuuta kaks' ja yksi poikkipuu.

Mahdoton on kuvailla mimmoisen vaikutuksen minuun teki tuo kansanlaulu
hirsipuusta, juuri hirsipuun ansainneitten laulamana. Heidän totiset
muotonsa, raikkaat äänensä, surumielinen lausunto sanoille, muutoinkin
jo huomiota vetäville, -- kaikki tuo synnytti minussa jonkinlaista
runollista kauhistusta.

Vieraat joivat vielä lasillisen viinaa, nousivat sitten pöydästä ja
sanoivat Pugatsheville jäähyväiset. Minä yritin seurata heidän
esimerkkiään, mutta Pugatshev sanoi minulle: "Istu, minulla olisi
puhumista sinun kanssasi". Me jäimme kahden kesken.

Tuokion olimme kumpikin ääneti. Pugatshev katsoi minuun tarkasti,
joskus sirristäen vasenta silmäänsä sanomattoman viekkaasti ja
pilkallisesti. Viimein hän rupesi nauramaan niin teeskentelemättömän
iloisesti, että minä, katsoen häneen, rupesin myöskin nauramaan,
tietämättä itsekään miksi.

-- "No, herra upseeri!" sanoi hän minulle. "Taisitpa säikähtyä, kun
meidän pojat panivat paulan kaulaasi? Musteni kai maailma silmissäsi,
vai mitä?... Ja olisitpa kuin olisitkin saanut riippua maan ja taivaan
välillä, jollei palvelijasi olisi tullut väliin. Minä tunsin heti kohta
vanhan ukko-rahjuksen. Olisitkohan osannut aavistaakaan, että mies,
joka opasti sinut kestikievariin, oli itse suuri keisari". (Hän otti
päällensä salaperäisen, mahtavan katsannon). "Sinä olet syypää
edessäni", jatkoi hän, "mutta minä armahdin sinua hyvän tekosi tähden,
siitä, ettäs osoitit minulle palveluksen silloin kuin minun täytyi
piillä vihollisiani. Saatpa vielä nähdä kummempiakin! Saatpa vielä
enemmin tuta armoani, jahka vaan saan oman valtakunnan. Lupaatko
palvella minua uskollisesti?"

Rosvon kysymys ja julkeus olivat mielestäni niin hassumaisia, etten
saattanut olla naurahtamatta.

-- "Mikä sinua naurattaa?" kysäsi hän, rypistäen kulmakarvojaan. "Vai
etkö usko, että olen suuri keisari? Vastaa suoraan!"

Minä kävin hämille. Mahdotonta minun oli sanoa rosvoa keisariksi: se
olisi ollut kelvotonta pelkuriutta. Sanoa häntä suoraan petturiksi,
olisi ollut syöstä itseni surman suuhun, ja se, mihin olin ollut valmis
hirsipuun juurella koko kansan läsnäollessa, ensimmäisessä vihan
vimmassa, näytti minusta nyt hyödyttömältä kerskaamiselta. Minä
epäilin. Synkkänä odotteli Pugatshev vastaustani. Vihdoin (ja vielä
nytkin mielihyvällä muistelen tuota hetkeä) velvollisuuden tunto voitti
inhimillisen heikkouden. Minä vastasin Pugatsheville:

-- "Kuules, sanonpa sulle suoran totuuden. Päätä itse, saatanko
tunnustaa sinut keisariksi? Olethan järkevä mies, huomaisithan kyllä
minun vilpistelevän".

-- "Mikäs minä olen mielestäsi?"

-- "Jumala sen tietää: mutta kuka lienetkään, niin vaarallista leikkiä
sinä vaan leikit".

Pugatshev katsahti minuun äkkiä.

-- "Vai et usko", sanoi hän, "vai et usko minua keisariksi Pietari
Feodorovitshiksi? Olkoon niinkin! Mutta muistathan sananpartta:
rohkea rokan syö! Nousihan ennen vanhaan Grishka Otrepjev'kin
hallitus-istuimelle? Ajattele minusta mitä tahdot, älä vaan luovu
minusta. Mitäpä sinä muusta! Palvele minua uskossa ja totuudessa, niin
koroitan sinut sotamarskiksi sekä ruhtinaaksi. Mitä arvelet?"

-- "Ei", vastasin minä lujasti. "Minä olen synnyltäni aatelismies, olen
tehnyt valan keisarinnalle: sinua en saata palvella. Jos tosiaankin
suot minulle hyvää, niin päästä minut Orenburgiin".

Pugatshev rupesi ajattelemaan.

-- "Ja jos päästän", virkkoi hän sitten, "lupaatko edes, ettes sodi
minua vastaan?"

-- "Kuinka minä saattaisin luvata semmoista?" vastasin minä. "Tiedäthän
itsekin, että minun asiani on totella; jos käsketään menemään sinua
vastaan, niin menen, ei auta. Olethan itsekin päällikkö ja vaadit
alamaisiltasi kuuliaisuutta. Miltä tuo näyttäisi, jos luopuisin
palveluksestani, kuu palvelustani kumminkin tarvitaan? Henkeni on sinun
vallassasi; jos päästät minut, niin kiitos; jos otat pääni, niin Jumala
sinua tuomitkoon: minä puolestani olen sinulle puhunut totta".

Suoruuteni hämmästytti Pugatshevia.

-- "Olkoon menneeksi", sanoi hän, lyöden minua olalle. "Keltä hirmu,
siltä armo. Mene sitten minne mielit ja tee mitä tahdot. Tule huomenna
luokseni jäähyväisille; mutta nyt saat mennä maata; nukuttaa jo
minuakin".

Minä läksin ulos. Yö oli hiljainen ja kylmä. Kuu kumotti ja tähdet
välkkyivät, valaisten toria ja hirsipuuta. Linnassa oli kaikki hiljaa
ja pimeätä. Kapakassa paloi valkea, ja siellä kajahteli myöhäisten
mässääjäin melu. Minä katsahdin pappilaan. Luukut ja portit olivat
kiinni. Kaikki siellä näytti lepäävän.

Tullessani kotia tapasin Saveljitshin rauhatonna viipymisestäni. Tieto
vapaudestani saattoi hänet ihastukseen.

-- "No Jumalan kiitos", sanoi hän, silmiänsä ristien. "Aamun koittaessa
jätämme linnan ja lähdemme minne silmä vie. Olenpa valmistanut sinulle
jotakin; syöpäs nyt, herraseni, ja makaa makeasti huomis-aamuun asti,
kuni Jumalan kainalossa".

Minä seurasin hänen neuvoansa ja, syötyäni suurella ruokahalulla,
nukuin paljaalla lattialla, väsyneenä ruumiillisesti sekä
hengellisesti.



YHDEKSÄS LUKU.

Ero.


        Suloist' oli kohtaella
        Sua oma armahain:
        Nyt kun eron hetki lyöpi,
        Särkee suru rintoain.

                        Heraskov.

Rummun ääni herätti minut varhain seuraavana aamuna. Minä menin
torille. Pugatshevin joukkoja tunkeili lähellä hirsipuuta, jossa vielä
eiliset uhrit olivat riippuamassa. Kasakat olivat hevosten selässä,
sotamiehet kivääreissä. Liput liehuivat. Muutamia tykkejä, joiden
joukossa tunsin meidänkin tykkimme, oli asetettu siirtolaveteille.
Kaikki linnan asukkaatkin olivat kokouneet tänne, odotellen
Pugatshevia. Kapteenin-asunnon portaiden edessä piti kasakka suitsista
kaunista valkoista hevosta, kirgisiläistä rotua. Minä hain silmilläni
kapteenin rouvan ruumista. Se oli viety sivummalle ja katettu
niinimatolla. Viimein astui Pugatshev porstuasta. Väki otti lakit
päästä pois. Hän pysähtyi kuistille ja tervehti kaikkia. Yksi
vanhimmista toi hänen eteensä pussillisen vaskirahoja, joita Pugatshev
sitten rupesi kahmaloittain viskelemään kansan sekaan. Väki huutaen
riensi niitä poimimaan, ja tulipa siinä kolauksia niin saaduiksi
kuin annetuiksikin. Pugatshevin ympärille kokoontuivat hänen
pääliittolaisensa; niiden joukossa näin Shvabrininkin. Meidän katseemme
kohtasivat toisiansa; minun katseessani oli hänellä luettavana inhoa,
hän kääntyi minusta pois, luotuaan minuun silmäyksen täynnä tulisinta
vihaa ja teeskeltyä ivaa. Pugatshev, nähtyään minut väen joukossa,
nyykäytti minulle päätään ja kutsui minut luoksensa.

-- "Kuules", sanoi hän, "mene heti kohta Orenburgiin ja ilmoita minun
nimessäni kuvernöörille ja kaikille kenraaleille, että odottaisivat
minua sinne viikon päästä. Kehoita heitä ottamaan minua vastaan
lapsellisella rakkaudella ja kuuliaisuudella; muutoin uhkaa heitä kova
rangaistus. Onnea matkallesi, herra upseeri!"

Kääntyen sitten kansan puoleen ja osoittaen Shvabrinia, hän lausui:

-- "Tässä on teille, lapset, uusi päällikkö. Totelkaa häntä kaikissa,
hän puolestaan vastaa teistä ja linnasta".

Minä kauhistuin: Shvabrin on tehty linnanpäälliköksi; Maria Ivanovna
jää hänen valtaansa! Taivas, mitenkä hänen käy! -- Pugatshev astui
kuistilta alas. Hevonen talutettiin hänen luoksensa. Hän hyppäsi
nopeasti satulaan, odottamatta kasakoita, jotka yrittivät nostaa häntä.

Samassa huomasin, että väen joukosta astuu esiin Saveljitsh, menee
Pugatshevin luokse ja antaa hänelle paperin. Minä en saattanut
ymmärtää, mitä tuo olisi, -- "Mitäs tämä on?" kysyi Pugatshev
mahtavasti. -- "Suvaitsepas lukea, kyllä se siinä seisoo", vastasi
Saveljitsh.

Pugatshev otti paperin ja katseli sitä kauan aikaa hyvin painavan
näköisenä.

-- "Sinä kirjoitat niin kummallisesti", sanoi hän viimein. "Meidän
kirkkaat silmämme eivät saa tästä mitään selvää. Missä ylimmäinen
sihteerini?"

Nuori sukkela mies korpraalin univormussa riensi Pugatshevin luo.

-- "Lue ääneen", sanoi valekeisari, antaen hänelle paperin.

Minä olin kovin utelias saamaan tietoa siitä, mitä ukolla oli
kirjoittamista Pugatsheville. Ylimmäinen sihteeri rupesi ääneensä
lukemaan tavaten:

-- "Kaksi aamunuttua, toinen pumpulinen, toinen kirjava silkkinen, -- 6
ruplaa".

-- "Mitäs tämä merkitsee?" kysäsi Pugatshev, rypistäen kulmakarvojaan.

-- "Suvaitsepa luettaa edemmäs", vastasi Saveljitsh tyyneesti.

Ylimmäinen sihteeri jatkoi:

-- "Univormu hienosta viheriästä verasta -- 7 ruplaa".

-- "Valkoiset verkahousut -- 5 ruplaa".

-- "Kaksitoista paitaa Hollannin palttinasta manshettien kanssa -- 10
ruplaa".

-- "Tee-serviisi -- 2 ruplaa 50 kopekkaa..."

-- "Mitä loruja?" keskeytti Pugatshev. "Mitä nuo tee-serviisit ja
housut manshettien kanssa minua liikuttavat?"

Saveljitsh rykäsi ja rupesi selittelemään.

-- "Se on näethän, luettelo herran tavaroista, jotka nuo rosvot ovat
varastaneet..."

-- "Mitkä rosvot?" kysäsi Pugatshev suuttuneena.

-- "Ai, suo anteeksi", vastasi Saveljitsh. "Rosvoja ne eivät
olleetkaan, vaan sinun väkeäsi. Ne ne meiltä ovat vieneet kaikki tyyni.
Älä suutu: kompastuu hevonenkin neljän jalan juostessa. Suvaitse kuulla
loppuun asti".

-- "Lue loppuun", käski Pugatshev.

Sihteeri jatkoi:

-- "Kattuunainen peite, toinen peite villainen ja pumpulilla topattu --
4 ruplaa."

-- "Ketunnahkainen turkki, päällys sinertävästä ratinista, -- 40
ruplaa."

-- "Ja sitten vielä jäniksen-nahkainen turkki, joka lahjoitettiin
kestikievarissa sinun armollesi, -- 15 ruplaa."

-- "Mitä hittoja!" kiljasi Pugatshev ja hänen silmänsä säihkyivät
tulta.

Minä säikähdin Saveljitsh paran tähden. Hän yritti ruveta tarkempiin
selityksiin, mutta Pugatshev keskeytti hänet.

-- "Kuinka sinä rohkenet tulla eteemme mokomilla turhilla asioilla!"
kiljasi hän, siepaten paperin sihteerin käsistä ja heittäen sen
Saveljitshin silmille. "Tuhma ukko! Tavarat on otettu: suuri vika!
Sinun pitäisi, sen vanha kanto, iki-päiväsi rukoilla minun ja
väkeni edestä Jumalaa siitä, ett'ei sinua herroinesi ole vedetty
samaan hirsipuuhun, missä muutkin uppiniskaiset roikkuvat...
Jäniksen-nahkainen turkki! Tiedätkös, että minä nyljetän sinut elävältä
turkikseksi?"

-- "Kuinka suvaitset vaan", vastasi Saveljitsh, "mutta minä olen
palvelija, minä, ja minun tulee vastata isäntäni tavaroista".

Pugatshev oli nähtävästi jalomielisellä tuulella. Hän kääntyi ja läksi
pois sanaakaan enää sanomatta. Shvabrin ja vanhimmat seurasivat häntä.
Joukko astui ulos linnasta järjestyksessä. Väki meni saattamaan
Pugatshevia.

Minä jäin torille kahden kesken Saveljitshin kanssa. Ukko piteli vielä
käsissään luetteloansa, katsellen sitä syvimmällä surumielisyydellä.

Nähtyään kuinka hyvissä kirjoissa minä olin Pugatsheville, oli hän
päättänyt käyttää tätä seikkaa hyödykseen; mutta ukon älykäs tuuma ei
onnistunut. Minä yritin ruveta torumaan häntä liiallisesta
uutteruudesta, mutta purskahdin nauramaan.

-- "Naura vaan, herra", sanoi Saveljitsh, "naura vaan, mutta kun taas
pitää ruveta uutta taloutta kuntoon panemaan, niin saas nähdä,
naurattaakohan silloin".

Minä riensin pappilaan, tavatakseni Maria Ivanovnaa. Papin rouva tuli
vastaani, tuoden surullisia sanomia. Yöllä oli Maria Ivanovna
sairastunut kovaan kuumeesen. Hän makasi tautivuoteella ja houraili.
Papin rouva saattoi minut hänen huoneesensa. Minä astuin hiljaa hänen
vuoteensa viereen ja hämmästyin, nähtyäni kuinka hänen kasvonsa olivat
muuttuneet. Sairas ei tuntenut minua. Kauan seisoin hänen edessänsä; en
kuullut isä Gerasimia enkä hänen hyväntahtoista vaimoansakaan, jotka
lienevät koettaneet lohdutella minua. Synkkiä ajatuksia aaltoeli
mielessäni. Köyhän turvattoman orvon tila, keskellä raakoja
kapinallisia, oma voimattomuuteni, -- ne minua peloittivat. Shvabrin,
Shvabrin se enemmin harmitti minua. Saatuaan vallan Pugatshevilta,
päästyään päälliköksi linnaan, jossa oli tämä tyttö parka, hänen
vihansa viaton esine, hän saattoi tehdä mitä hyvänsä. Mitä minun oli
tekeminen? Miten saatoin auttaa häntä? Miten saisin hänet pelastetuksi
pahan miehen käsistä? Yksi keino oli jäljellä: minä päätin heti lähteä
Orenburgiin, jouduttaakseni Belogorin linnan vapauttamista ja,
mahdollisuutta myöten, itsekin olla siinä osallinen. Minä sanoin
jäähyväiset papille ja Akulina Pamfilovnalle, hartaasti pyytäen heitä
pitämään huolta hänestä, jota jo pidin vaimonani. Minä otin tyttö paran
käden ja suutelin sitä, kastellen sitä kyynelilläni.

-- "Hyvästi", sanoi minulle papin rouva, saattaen minua; "hyvästi,
Pietari Andreitsh. Kenties tapaamme toisiamme parempina aikoina. Älkää
unohtako meitä, kirjoittakaa meille useammin. Maria Ivanovna paralla ei
nyt enää ole mitään muuta lohdutusta eikä muuta suojelijaa kuin te".

Tultuani torille pysähdyin hetkiseksi, katsahdin hirsipuuhun, kumarsin
sille ja läksin linnasta Orenburgin tietä myöten, luopumattoman
Saveljitshin seurassa.

Minä kuljin ajatuksissani, kun äkkiä kuulin takanani kovan töminän.
Katsahdin taakseni ja näin kasakan ajavan linnasta, pitäen
bashkirilaista hevosta suitsista ja viittoen minulle. Minä pysähdyin ja
tunsin hänessä kohta entisen kasakkaimme ala-upseerin. Tultuaan
kohdalleni, hyppäsi hän alas hevosensa selästä ja annettuaan toisen
hevosen suitset minun käteeni, sanoi:

-- "Herra upseeri! Meidän isämme lahjoittaa teille hevosen ja oman
turkkinsa", (satulaan oli sidottu lammasnahkainen turkki). "Ja sitten
vielä", lisäsi hän, änkyttäen, "lahjoittaa hän teille ... puoli ruplaa
rahoja ... mutta minä pudotin ne tielle ... suokaa anteeksi".

Saveljitsh katsahti häneen karsaasti ja jupisi:

-- "Pudotit tielle! Mikäs sitten povessasi kilisee? Hävytön!"

-- "Jaa niin povessaniko?" vastasi kasakka, vähääkään hämmästymättä.
"Mitäs nyt, ukko kulta, ajatteletkaan? Marhaminta siellä vaan on eikä
rahat".

-- "Hyvä se", sanoin minä, lopettaen toran. "Kiitä puolestani sitä,
joka sinut lähetti; koeta nyt löytää kadottamasi rahat tieltä ja ota ne
vaivoistasi".

-- "Suuri kiitos, paljo kiitoksia!" vastasi kasakka, kääntäen
hevosensa. "Ikäni rukoilen Jumalaa puolestanne".

Hän läksi ajamaan takaisin linnaan, pidellen toisella kädellä poveansa,
ja oli hetken kuluttua kadonnut näkyvistä. Minä panin turkin päälleni,
nousin hevosen selkään, asettaen Saveljitshin taakseni.

-- "Näes nyt", puhui ukko, "enpäs turhan päiten antanutkaan
anomuskirjaa rosvolle: omatunto lie ruvennut kalvamaan. Bashkirilainen
tamman rämä ja lammasnahkainen turkki tosin eivät maksa puoltakaan
sitä, mitä konnat meiltä veivät ja mitä sinä itse hänelle annoit, mutta
lisänähän rikka rokassa".



KYMMENES LUKU.

Piiritys.


        Hän laaksot vuoret oli valtoihinsa saanut.
        Vuorelta kaupunkia katsomast' ei laannut.
        Hän ukkos' pilvet käski laittaa kiirehin
        Ja yöllä viedä nuolineen luo kaupungin.

                                       Heraskov.

Lähestyessämme Orenburgia näimme joukon vankeja, joilta tukka oli
ajettu pois ja joiden kasvot olivat typistetyt pyövelin pihdeillä. He
tekivät työtä varustusten luona, linnan invalidien vartioimina.
Muutamat kuljettivat käsirattailla ulos soraa vallihaudasta, toiset
kaivoivat; vallilla kantoivat muuraajat tiiliä ja korjailivat kaupungin
muuria. Portilla pysäyttivät meitä vartijat, vaatien meiltä passejamme.
Kersantti, kuultuansa tulleeni Belogorin linnasta, saattoi minut
suoraan kenraalin asuntoon.

Minä tapasin hänet puutarhassa. Hän tarkasteli syksytuulten paljastamia
omenapuita ja vanhan puutarhurin avulla kietoi niitä lämpimiin
olkiin. Hänen kasvonsa osoittivat levollisuutta, terveyttä ja
hyväntahtoisuutta. Hän tuli iloiseksi, nähtyään minut, ja rupesi
tiedustelemaan kauheita tapauksia, joissa minä olin ollut läsnä. Minä
kerroin hänelle kaikki. Ukko kuunteli minua tarkasti, karsien puista
kuivia oksia.

-- "Mironov parka!" sanoi hän, kun olin lopettanut surulliset uutiseni.
"Sääli minun on häntä: hän oli hyvä upseeri; madame Mironov oli myöskin
hyvä rouva, ja osasi suolata sieniä niin vallan mainiosti! Entäs Masha,
kapteenin tytär!"

Minä vastasin hänen jääneen linnaan papin rouvan hoitoon.

-- "Ai, ai, ai!" arveli kenraali. "Se on paha, oikein paha. Rosvojen
disciplini ei ole luotettava. Mitenkähän käy siellä tyttö paran?"

Minä virkoin, että Belogorin linnaan on lyhyt matka ja että herra
kenraali arvattavasti viipymättä lähettää sinne sotaväkeä pelastamaan
poloisia asukkaita. Kenraali pyöritteli päätään epäileväisen näköisenä.

-- "Saa nähdä, saa nähdä", sanoi hän. "Kyllä on aikaa meillä vielä
siitä haastella. Tulepas tänään meille juomaan teetä: tänään pidetään
luonani sotaneuvottelu. Sinä saatat antaa meille varmoja tietoja
Pugatshev roistosta ja hänen sotaväestään. Nyt saat mennä lepäämään".

Minä menin minulle toimitettuun asuntoon, jossa Saveljitsh jo oli
puuhailemassa, ja maltittomana odottelin määrättyä aikaa. Lukijan on
helppo arvata, etten suinkaan saattanut jäädä pois neuvottelusta, joka
niin läheisesti koski kohtaloani. Määrättynä hetkenä olin kenraalin
luona.

Siellä tapasin erään kaupungin-virkamiehen, muistaakseni tullin
hoitajan, lihavan punaposkisen ukon, kiiltävässä kauhtanassa. Hän
rupesi minulta kyselemään Ivan Kusmitshista, sanoen häntä
kummikseen,[6] ja usein keskeytti puhettani täydentävillä kysymyksillä
ja opettavaisilla muistutuksilla, jotka osoittivat, että hän, vaikk'ei
ollutkaan taitava sota-asioissa, kumminkin oli älykäs ja huomaavainen
mies. Sillä välin tulivat muutkin kutsutut. Sittenkuin kaikki olivat
istuneet ja saaneet kupillisen teetä, ilmoitti kenraali selvästi ja
tarkasti, mikä asia hänellä oli.

-- "Nyt, hyvät herrat", jatkoi hän, "täytyy päättää, mihin asemaan
meidän on asettuminen kapinallisten suhteen: ahdistavaanko vai
puolustavaanko. Kumpaisellakin on omat etunsa ja hankaluutensa.
Ahdistaen on meillä enemmin toivoa saada vihollinen piammiten
kukistetuksi; puolustava asema sen sijaan on varmempi ja turvallisempi.
Ruvetkaamme äänestämään laillisessa järjestyksessä, se on: alkaen
virka-arvoltansa nuorimmasta. Herra vänrikki!" sanoi hän, kääntyen
minuun; "suvaitkaa lausua mielipiteenne".

Minä nousin ja, kuvattuani lyhyesti Pugatshevin ja hänen joukkonsa,
lausuin vakuutuksella, että valekeisarin olisi mahdoton kestää
säännöllistä ahdistusta.

Minun mielipiteeni herätti virka-miehissä ilmeistä tyytymättömyyttä.
Heidän mielestään se oli nuoren miehen huimapäisyyttä ja julkeutta.
Nousi nurinaa ja kuulin selvään, kuinka joku puoli-ääneen lausui:
"poikanulikka". Kenraali kääntyi minuun ja sanoi myhähtäen:

-- "Herra vänrikki! Sotaneuvotteluissa tavallisesti ensiksi
puolustetaan ahdistus-asemaa: se on laillinen järjestys. Jatkakaamme
äänestystä. Herra kollegin-neuvos! Mitä te sanotte?"

Ukko kiiltävässä kauttanassa joi kiireesti loppuun lasinsa, johon oli
ollut sekoitettu jommoinenkin määrä rommia, ja vastasi kenraalille:

-- "Minä arvelen, teidän ylhäisyytenne, ett'ei meidän pitäisi ottaa
ahdistavaa asemaa eikä puolustavaakaan".

-- "Mitenkäs sitten, herra kollegin-neuvos?" kysyi kummastuen kenraali.
"Sota-taktiikeissa ei ole muita keinoja: joko ahdistetaan tai
puolustetaan..."

-- "Teidän ylhäisyytenne, toimikaa lahjomalla".

-- "Hi-hi-hi! Tuumanne on kyllä älykäs. Lahjominen on taktiikissa
sallittu, ja me koetamme käyttää hyödyksi teidän neuvoanne.
Saattaa luvata rosvon päästä noin 70 ruplaa, kenties satakin ...
sekreeti-summasta".

-- "Ja silloin", keskeytti tullinhoitaja, "tahdon olla kirgisiläinen
pässi enkä kollegin-neuvos, jos nuo ryövärit eivät tuo päällikköänsä,
kädet ja jalat nuorissa".

-- "Siitä sopii vielä tuumailla ja keskustella", vastasi kenraali.
"Mutta täytyy, kaikissa tapauksissa ryhtyä sotatoimiinkin. Hyvät
herrat, lausukaa ajatuksenne laillisessa järjestyksessä!"

Kaikki mielipiteet olivat ihan ristiriitaisia minun ajatukseni kanssa.
Kaikki virkamiehet puhuivat kuinka sotajoukko oli epäluotettava, kuinka
pitäisi olla varovainen ynnä muuta sellaista. Kaikki olivat
yksimielisiä siinä, että viisaampaahan on pysyä tykkien suojassa
kivisen muurin takana kuin hakea aseitten onnea avonaisella kentällä.
Kenraali, kuultuaan kaikkien lausunnot, puhalsi tuhan pois piipustaan
ja sanoi:

-- "Hyvät herrat! Minun täytyy sanoa, että minä puolestani yhdyn kaikin
puolin herra vänrikin mielipiteesen: sillä se ajatus perustakse
kaikkiin taktiikin sääntöihin, ja taktiiki se melkein aina pitää
ahdistus-asemaa parempana kuin puolustus-asemaa".

Hän pysähtyi ja rupesi panemaan piippuunsa. Itserakkauteni riemuitsi.
Ylpeästi katsahdin virkamiehiin, jotka kuiskuttelivat keskenään,
nähtävästi tyytymättöminä ja rauhattomina.

-- "Mutta, hyvät herrat", jatkoi hän, huoaten ja puhaltaen samassa
sakean savupilven, "minä en uskalla yksinäni ottaa päälleni niin suurta
edesvastausta, koska asia koskee Hänen Keisarillisen Majesteetinsa,
Armollisen Keisarinnani minulle uskottujen maakuntain turvallisuutta.
Minä niin muodoin suostun enemmistön mielipiteesen, jonka mukaan on
päätetty, että kaikista viisainta ja turvallisinta on odottaa kaupungin
sisässä piiritystä ja torjua vihollisen rynnäkköä tykistöllä ja
uloshyökkäyksillä".

Virkamiehet vuorostansa katsahtivat minuun pilkallisesti. Neuvosto
hajosi. Minä en saattanut olla surkuttelematta kunnioitettavaa
sotilasta, joka, vastoin omaa vakuutustansa, päätti seurata
tietämättömäin ja kokemattomain mielipiteitä.

Muutamia päiviä tämän merkillisen neuvottelun jälkeen saimme tietää,
että Pugatshev, lupauksensa mukaan, läheni Orenburgia. Minä näin
kapinallisten sotajoukon kaupungin muurilta. Minun mielestäni oli se
kasvanut kymmenkertaiseksi sitten viime rynnäkön, jonka minä olin
nähnyt. Heillä oli myös tykistö, jonka Pugatshev oli ottanut pienistä
valloittamistansa linnoista. Muistaen neuvoston päätöstä, saatoin
ennustaa pitkällistä piiritystä, ja olin vähällä itkeä harmista.

En rupea kuvailemaan Orenburgin piiritystä, joka on historian tehtävä
eikä perheellisten muistelmain. Sanon vaan lyhyesti, että tämä
piiritys, paikkakunnan päällystön varomattomuudesta, oli turmiollinen
kaupungin väestölle, joka sai kärsiä nälkää ja kaikenlaista kurjuutta.
Helppo on arvata, että elämä Orenburgissa oli mitä tukalinta. Kaikki
alakuloisina odottelivat ratkaisevaa hetkeä; kaikki valittivat
kalleutta, joka olikin kauhea. Asukkaat tottuivat tykin luoteihin,
joita putoeli heidän pihoilleen; eivätpä enää Pugatshevin rynnäkötkään
kiihoittaneet yleisön uteliaisuutta. Minä olin nääntyä ikävästä. Aika
kului. Kirjeitä Belogorin linnasta en saanut. Kaikki tiet olivat
suljetut. Eroni Maria Ivanovnasta rupesi tuntumaan kovin tuskalliselta.
Epätietoisuus hänen kohtalostansa vaivasi minua. Ainoana huvituksenani
olivat partioretket. Minulla oli Pugatshevin lahjoittama hevonen, joka
sai osan vähäisestä ruoastani ja jonka selässä joka päivä läksin
kedolle vaihtamaan laukauksia Pugatshevin partiolaisten kanssa. Näissä
ampuilemisissa tavallisesti pääsivät voitolle rosvot, jotka olivat
hyvin syötetyitä, hyvin juotetuita ja hyvillä hevosilla varustettuja.
Kaupungin heikko ratsuväki ei voinut heitä kukistaa. Joskus läksi ulos
myöskin meidän näljistynyt jalkaväkemme; mutta lumen paljous esti sitä
menestyksellä toimimasta hajallaan olevia partiolaisia vastaan. Turhaan
pauhasi tykistö kaupungin valleilta; kedolla se taas vaipui lumeen,
josta nääntyneitten hevosten oli vaikea saada sitä liikkeelle.
Semmoista oli meidän sodankäyntimme. Ja tätä sanoivat Orenburgin
virkamiehet varovaisuudeksi ja viisaudeksi!

Kerran, kun minun oli onnistunut hajoittaa ja ajaa pakosalle jotenkin
suuri joukko, tapasin kasakan, joka oli jäänyt tovereistansa jäljelle;
olin jo lyödä häntä turkkilaisella sapelillani, kun hän äkkiä otti
lakin pois päästään ja huudahti:

-- "Hyvää päivää, Pietari Andreitsh! Mitä kuuluu?"

Minä katsahdin häneen ja tunsin hänessä entisen kasakkaimme
ala-upseerin. Minä ihastuin suuresti.

-- "Hyvää päivää, Maksimitsh", vastasin minä. "Milloinka
Belogorista?"

-- "Vasta eilen läksin sieltä, Pietari Andreitsh. Minulla on teille
kirje".

-- "Missä se on?" huusin säpsähtäen.

-- "Täällä se on", vastasi Maksimitsh, pistäen kätensä poveen. "Lupasin
Palashkalle toimittaa sen teille tavalla tai toisella".

Hän antoi minulle kokoon käärityn paperin, kannusti samalla hevostansa
ja ajoi pois. Vavisten avasin kirjeen ja luin seuraavat rivit:

  "Jumala näki hyväksi ottaa minulta yht'aikaa isän ja äidin:
  maailmassa ei ole minulla sukulaisia eikä ystäviä. Käännyn
  senvuoksi teidän puoleenne, tietäen teidän aina harrastaneen
  parastani ja olevan valmis auttamaan jokaista. Suokoon Jumala,
  että tämä kirje jollakin tavoin tulisi käsiinne! Maksimitsh on
  luvannut sen toimittaa teille. Palashkalle oli Maksimitsh myös
  kertonut, näkevänsä teitä usein uloshyökkäyksillä ja että te
  ette ollenkaan säästä itseänne ettekä muistele niitä, jotka
  kyyneliä vuodattaen rukoilevat edestänne Jumalaa. Kauan aikaa
  olin tautivuoteella, mutta kun olin parantunut, niin Aleksei
  Ivanitsh, joka on täällä päällikkönä isä vainajani sijassa,
  pakoitti isä Gerasimin antamaan minut hänen huostaansa, uhaten
  Pugatshevin rangaistuksella. Minä asun meidän talossamme
  vartioituna. Aleksei Ivanitsh vaatii minua vaimoksensa. Hän sanoo
  pelastaneensa henkeni, salattuaan Akulina Pamfilovnan petoksen,
  tämä kun oli sanonut heille, että minä olen hänen veljensä tytär.
  Mutta minä mieluummin kuolen kuin menen semmoiselle miehelle kuin
  Aleksei Ivanitsh on. Hän kohtelee minua hyvin kovasti ja uhkaa,
  jos en muuta päätöstäni ja suostu tulemaan hänen vaimoksensa, viedä
  minut leiriin Pugatshevin luo, ja silloin, sanoo hän, käy teille
  niinkuin Lisaveta Harlovallekin. Minä pyysin Aleksei Ivanitshilta
  ajatus-aikaa. Hän lupasi odottaa vielä kolme päivää, mutta jos en
  minä kolmen päivän perästä ole hänen vaimonsa, niin ei minun ole
  mitään armoa odottaminen. Hyvä Pietari Andreitsh! Te olette ainoa
  ystäväni; auttakaa minua! Pyytäkää kenraalia ja kaikkia päälliköitä,
  että lähettävät tänne pian puolustusväkeä ja tulkaa itsekin, jos
  mahdollista.

  Teille aina nöyrä orpo parka

                                                Maria Mironov".

Luettuani tämän kirjeen olin vähällä tulla hulluksi. Minä läksin
kaupunkiin, armottomasti kannustaen hevostani. Tiellä koettelin keksiä
jos jotakin keinoa, pelastaakseni tyttö parkaa, mutta en voinut keksiä
mitään. Tultuani kaupunkiin, menin heti kohta kenraalin luo ja syöksyin
hänen kamariinsa.

Kenraali käveli edes takaisin huoneessaan, poltellen merenvahaista
piippuaan. Nähtyään minut, hän pysähtyi. Ulkonäköni kaiketi hämmästytti
häntä; hän kysyi osaa-ottavasti, mikä oli syynä minun äkilliseen
ilmaumiseeni.

-- "Teidän ylhäisyytenne", sanoin hänelle; "minä tulen teidän luoksenne
kuin oman isäni; Jumalan tähden älkää hylätkö pyyntöäni: asia koskee
koko elämäni onnea".

-- "Mitä nyt?" kysyi ukko hämmästyen. "Mitä minun pitää tehdä? Puhu!"

-- "Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle komppania sotamiehiä ja
viisikymmentä kasakkaa ja päästäkää minut puhdistamaan Belogorin
linnaa".

Kenraali katsoi minuun tarkasti, luullen kai minun tulleen hulluksi (ja
tuskinpa hän niin aivan väärässä olikaan).

-- "Mitenkä? Puhdistaako Belogorin linnaa?" sanoi hän viimein.

-- "Minä takaan, että se onnistuu", vastasin minä kiihkeänä. "Sallikaa
vaan minun mennä".

-- "Ei maar, nuori mies", sanoi hän, päätään pyöritellen. "Kun on näin
pitkä distanssi, niin vihollinen saattaa helposti katkaista teidän
kommunikationinne strategillisen pääpunktin kanssa ja voittaa teidät
kokonaan. Katkaista kommunikationi..."

Minä säikähdin, huomattuani hänen kiintyneen sotaselityksiin, ja
kiirehdin keskeyttämään hänet.

-- "Kapteeni Mironovin tyttäreltä", sanoin, "olen vast'ikään saanut
kirjeen; hän pyytää apua. Shvabrin pakoittaa häntä tulemaan
vaimoksensa".

-- "Tosiaankin! Oh, tuo Shvabrin on oikein suuri Schelm (lurjus), ja
jos hän puuttuu käsiini, niin käsken tuomita hänet 24:ssä tunnissa, ja
me ammumme hänet linnan rinta-varustuksella! Mutta siksi malttia,
malttia!..."

-- "Malttia!" huusin raivoissani. "Hän sillä välin nai Maria
Ivanovnan!..."

-- "Hoo!" vastasi kenraali. "Se ei ole vaarallista: parempi on hänen
toistaiseksi olla Shvabrinin vaimona, Shvabrin saattaa suojella häntä;
sitten kuin Shvabrin on ammuttu, niin Jumala antaa hänelle toisia
sulhasia. Kauniiden leskien ei tarvitse kauan odottaa tyttöinä, se on
minä tarkoitan, että nuori leski saa miehen pikemmin kuin tyttö".

-- "Ennen menen kuolemaan", kiljasin vimmastuneena, "ennen kuolen kuin
annan hänet Shvabrinille!"

-- "Ta-ta-ta!" sanoi ukko. "Nyt minä ymmärrän: sinä, näen mä, olet
rakastunut Maria Ivanovnaan. No, se on aivan toinen asia. Mies parka!
Mutta minä en kumminkaan saata antaa sinulle komppaniaa ja 50 kasakkaa.
Tämä ekspeditioni olisi varomattomuutta; minä en voi ottaa siitä
edesvastausta päälleni".

Minä olin muserrettu; minä jouduin epätoivoon. Äkkiä iski ajatus
mieleeni; mikä se oli, sen saa lukija tietää seuraavasta luvusta, kuten
vanhat romaanin kirjoittajat sanovat.



YHDESTOISTA LUKU.

Rauhaton kylä.


        Oli siihen aikaan jalopeura kylläinen.
        -- "Sä mitä tulet luolahani, poikanen?"
        Hän kysyi lempeästi.

                                  A. Sumarokov.

Kenraalin luota läksin kiireesti kortteeriini. Saveljitsh tervehti
minua tavallisella murinallaan.

-- "On sinulla vaan halua mennä juopuneitten rosvojen kimppuun! Onkos
tuo nyt herrasmiehelle sopivaa? Sattuu paha hetki -- olet mennyt mies.
Enkä minä puhuisikaan, jos tappelisit Turkkilaisten tai Ruotsalaisten
kanssa; mutta näistä ei viitsis puhuakaan".

Minä keskeytin hänet, kysyen, kuinka paljon minulla oli rahaa.

-- "Kyll' on tarpeeksi", vastasi hän tyytyväisenä. "Kyllähän ne
pahukset nuuskivat joka paikan, mutta sain minä sentään säilöön". Ja
ukko otti taskustaan pitkän kudotun kukkaron täynnä hopearahoja.

-- "No, Saveljitsh", sanoin minä; "anna minulle puolet, toisen puolen
saat itsellesi. Minä lähden Belogorin linnaan".

-- "Voi armas Pietari Andreitsh!" puhui ukko vapisevalla äänellä. "Älä
kiusaa Jumalaa. Mikä pakko sinulla on lähteä matkaan tämmöisenä aikana,
jolloin ei rosvoilta pääse ei niin mihinkään? Sääli sinä edes
vanhempiasi, jos et itsestäsi huolikaan. Ja mitä sinä lähdet? Mitä
hakemaan? Odota pikkuruisen: tulee sotaväkeä, rosvot otetaan kiinni,
silloin saat mennä Jumalan nimeen vaikka minne".

Päätökseni oli järkähtämätön.

-- "Ei auta enää keskustelut", vastasin ukolle. "Minun täytyy lähteä;
minä en saata olla lähtemättä. Älä sure, Saveljitsh; Jumala on
armollinen, kenties tapaamme vielä toisiamme! Älä nyt ole itara. Osta,
mitä tarvitset, vaikka kolminkertaisesta hinnasta. Nämä rahat annan
sinulle lahjaksi. Jos ei minua kolmen päivän perästä..."

-- "Mitä nyt haasteletkaan", keskeytti Saveljitsh. "Ettäkö minä
laskisin sinut yksinäsi! Älä unissakaan semmoista pyydä. Jos olet
kerran päättänyt lähteä, niin minä menen myös, vaikka jalkapatikassa,
mutta kas sinua vaan en jätä. Mitä minä täällä muurin takana yksinäni
tekisin? Olenko minä ihan hullu? En mar, ja sano mitä sanot, mutta
sinusta minä en luovu".

Saveljitshin kanssa ei ollut väittelemistä; minä sallin hänen
varustautua matkaan. Puolen tunnin kuluttua nousin hevoseni selkään;
Saveljitsh oli ilmaiseksi saanut eräältä kaupunkilaiselta laihan,
ontuvan hevosen, jota isäntänsä ei enää jaksanut elättää. Niin tulimme
kaupungin portille; vahdit päästivät meidät menemään, me läksimme
Orenburgista.

Rupesi hämärtämään. Tieni kulki Berdin kylän ohitse, jossa
Pugatshevilla oli asuntonsa. Suora tie oli tukossa; mutta arolla näkyi
kaikkialla tuoreita kavion jälkiä. Minä ajoin kovaa ravia. Saveljitsh
tuskin jaksoi pysyä perässäni ja alinomaa huuteli minulle:

-- "Älä aja niin kovin! Herran tähden älä aja niin kovin! Eihän tämä
kirottu koni pysy tuon pitkäkoipisen pahuksen perässä. Ja minnes sitä
on kiiru? Olisipa pitoihin matka, niin sitten olisi toinen juttu, mutta
suoraa tietähän tämä on surman suuhun... Pietari Andreitsh! Kultainen
Pietari Andreitsh ... auta hyvä Jumala! hukkaanhan joutuu lapsi tuolla
tavalla!"

Pian rupesi välkkymään valkeita Berdin kylästä. Me saavuimme
kaivoksille, kylän ainoille varustuksille. Saveljitsh pysyttelihe
perässä, taukoomatta vaikeroiden. Minä luulin pääseväni onnellisesti
kylän ohitse, mutta äkkiä huomasin edessäni viisi talonpoikaa, nuijat
kädessä. Nämä olivat Pugatshevin kortteerin etuvartijoita. Meiltä
kysyttiin keitä olimme. Tunnussanaa tuntematta aioin ääneti ajaa heidän
ohitsensa, mutta he piirittivät minut heti kohta ja yksi heistä tarttui
hevoseni suitsiin. Minä tempasin miekkani ja löin häntä päähän; lakki
pelasti hänen henkensä, hän horjahti kumminkin ja päästi suitset
käsistään. Muut pelästyivät ja juoksivat pakoon; tätä hetkeä käytin
hyödykseni ja ajaa karautin eteenpäin.

Lähenevän yön pimeydessä olisinkin saanut vaarat vältetyiksi, mutta
äkkiä katsahdin taakseni ja huomasin, ett'ei Saveljitshia ollutkaan
perässä. Ukko parka ei ollut päässyt ontuvalla hevosellaan pakoon. Mitä
oli tekeminen? Odoteltuani hetkisen, käännyin häntä pelastamaan.

Kaivosta lähestyessäni kuulin kaukaa melua, huutoja ja Saveljitshin
äänen. Minä joudutin hevoseni juoksua ja tapasin uudestaan äsköiset
vartijat. Saveljitsh oli heidän keskellänsä. Kiljaisten he syöksivät
kimppuuni ja samassa vetivät minut hevosen selästä maahan. Yksi heistä,
nähtävästi johtaja, ilmoitti vievänsä meidät heti kohta keisarin luokse
ja lisäsi:

-- "Hänellä sitten on valta määrätä: hirtetäänkö teidät koht'sillään,
vai odotetaanko Jumalan päivää".

Minä en vastustanut, Saveljitsh noudatti esimerkkiäni, ja niinpä
läksivät vartijat juhlallisesti kuljettamaan meitä.

Kaivoksen yli päästyämme tulimme kylään. Kaikissa tuvissa paloi valkea.
Huutoa ja melua kuului kaikkialta. Kadulla oli paljo kansaa; mutta
pimeässä ei meitä kukaan huomannut eikä tuntenut minussa
Orenburgilaista upseeria. Meidät vietiin tien risteyksissä olevaan
taloon. Portilla oli muutamia viinatynnyreitä ja kaksi tykkiä.

-- "Täss' on hovi", sanoi yksi talonpojista; "heti kohta ilmoitetaan
teidät". Hän meni tupaan. Minä katsahdin Saveljitshiin: ukko luki
rukouksia, silmiänsä ristien. Pitkän ajan perästä tuli talonpoika
takaisin ja sanoi:

-- "Tule, keisari käski tuota upseerin sisään".

Minä astuin tupaan eli hoviin, joksi sitä talonpojat nimittivät.
Pöydällä paloi kaksi talikynttilää; seinät oli koristettu
kultapaperilla; muutoin oli kaikki niinkuin talonpoikaisessa tuvassa
on tavallista: lavitsat, pöytä, katosta nuorassa riippuva pesukannu,
naulassa pyyhin, nurkassa hiilikoukku, leveällä uunin arinalla
savi-astioita. Pugatshev istui jumalan-kuvain alla, käsi mahtavasti
puuskassa. Hänen yllään oli punainen kauhtana ja korkea lakki päässä.

Hänen lähellään seisoi muutamia hänen päätovereistaan, teeskennellen
matelevaa nöyryyttä. Tieto Orenburgilaisen upseerin tulosta oli
nähtävästi herättänyt kapinoitsijoissa suuren uteliaisuuden; he olivat
päättäneet vastaan ottaa minut hyvin mahtavasti.

-- "Aha, herra upseeri!" sanoi Pugatshev vilkkaasti. "Mitä kuuluu? Mikä
on asiasi?"

Minä sanoin olevani omilla asioillani ja että hänen väkensä oli
pysäyttänyt minut.

-- "Millä asioilla?" kysyi hän.

Minä en tiennyt mitä vastata. Pugatshev, luullen, etten minä tahdo
ilmoittaa asiaani muitten kuullen, kääntyi seuralaisiinsa ja käski
heidän astua ulos. Kaikki tottelivat, paitsi kahta, jotka eivät
liikahtaneet paikaltaan.

-- "Puhu rohkeasti näiden kuullen", sanoi Pugatshev; "heiltä en salaa
mitään".

Minä vilkasin valakeisarin suosikkeihin. Toisella heistä, joka oli
kivulloinen, kyyristynyt ja harmaapartainen ukko, ei ollut mitään
merkillistä ulkomuodossaan, paitsi sinistä nauhaa, joka oli kiinnitetty
yli rinnan harmaalle takille. Hänen toveriansa sitä vastaan en unohda
milloinkaan. Hän oli iso, tukeva ja harteva mies, noin 45 vuoden iässä.
Sakea punertava parta, harmaat välkkyvät silmät, nenä ilman sieraimia
ja punaiset täplät otsassa ja poskilla antoivat sanomattoman oudon
lauseen hänen rokon-arpisille, leveille kasvoillensa. Hänen yllään oli
punainen paita, kirgisiläinen pitkä-nuttu ja jalassa kasakan
roimahousut, Ensimmäinen (niinkuin sittemmin sain tietää) oli karannut
korpraali Beloborodov; toinen oli Afanasii Sokolov (liikanimeltänsä
Hlopusha) rangaistu pahantekijä, jo kolmasti karannut Siperian
kaivoksista. Huolimatta tunteista, jotka yksinomaisesti valtasivat
minua, veti tämä seura, johon näin äkkiä olin tullut, suurissa määrin
huomiotani puoleensa. Pian saattoi minut taas entiselleni Pugatshevin
kysymys:

-- "Puhu: mille asialle läksit Orenburgista?"

Omituinen ajatus iski mieleeni: minusta näytti, että Sallimus, joka
toistamiseen oli saattanut minut Pugatshevin luokse, antoi minulle
tilaisuutta aikomukseni toimeenpanemiseen. Minä päätin käyttää sitä
hyödykseni ja, ennättämättä oikein punnitakaan päätöstäni, vastasin
Pugatsheville:

-- "Olin matkalla Belogorin linnaan, pelastamaan orpoa, jolle tehdään
pahaa siellä".

Pugatshevin silmät iskivät tulta.

-- "Kuka minun väestäni uskaltaa tehdä orvolle pahaa?" kiljasi hän.
"Olkoon hän herra tai narri, hän tuomitaan. Sano, kuka se on?"

-- "Shvabrin se on", vastasin minä. "Hän pitää vankeudessa tyttöä,
jonka sinä näit pappilassa sairaana, ja tahtoo väkisinkin naida hänet".

-- "Kyllä minä Shvabrinin opetan!" sanoi Pugatshev vihaisesti. "Hän saa
katua omankäden-oikeuttansa ja pahaa käytöstänsä ihmisiä kohtaan! Minä
hirtätän hänet".

-- "Salli minun sanoa sananen", virkkoi Hlopusha käheällä äänellä.
"Sinä kiirehdit panemaan Shvabrinia linnan päälliköksi ja nyt kiirehdit
häntä hirtättämään. Sinä olet jo loukannut kasakoita, panemalla
aatelismiehen heidän päällikökseen; älä nyt peloita aatelisia,
rangaisten heitä ensimmäisestä syytöksestä".

-- "Ei maksa mokomia sääliä eikä armahtaa", sanoi sininauhainen ukko.
"Shvabrinia kyllä sopii rangaista, mutta eipä haittaisi tutkistella
herra upseeriakin kelpo lailla: millä asialla hän oikeastaan on. Jos
hän ei tunnusta sinua keisariksi, niin mitäpäs hän oikeuttakaan sinulta
hakisi; jos taasen tunnustaa, niin miksikäs hän tähän päivään saakka on
ollut Orenburgissa vihollistesi kanssa? Etköhän käskisi viedä häntä
kansliahnoneesen ja virittää siellä valkea; niin vaan minusta näyttää,
että hän on Orenburgin päällikköjen lähettämä".

Vanhan hirtehisen logiiki näytti minusta hyvin vakuuttavalle. Pintaani
karmi, ajatellessani kenen käsissä minä olin. Pugatshev huomasi
hämmästykseni.

-- "No, herra upseeri?" sanoi hän minulle silmää iskien. "Sotamarskini
taitaa vaan puhua totta. Mitä arvelet?"

Pugatshevin leikillisyys rohkaisi minua uudelleen. Tyyneesti vastasin,
että olen hänen vallassaan ja että hän saa tehdä minun kanssani mitä
tahtoo.

-- "Hyvä", sanoi Pugatshev. "Virkas nyt, millaisessa tilassa teidän
kaupunkinne on".

-- "Jumalan kiitos", vastasin; "kaikki hyvin."

-- "Vai hyvin?" toisti Pugatshev. "Ja kansa kuolee nälkään!"

Hän puhui totta, mutta minä, valani mukaan rupesin vakuuttaman, että
tuo on perätöntä huhua ja että Orenburgissa on kyllältä muonaa.

-- "Kas niin", puuttui sininauhainen puheesen; "näethän itsekin, että
hän pettää sinua. Kaikki karkulaiset todistavat yksimielisesti, että
Orenburgissa on hätä ja nälkä, että syödään kaatuneita eläimiä,
kiittäen, että edes semmoistakaan saavat; ja kumminkin vakuuttaa herra
upseeri, että muonaa on kyllältä. Jos hirtätät Shvabrinin, niin hirtätä
tämäkin herra samaan puuhun, jott'ei toisen olisi paha mieli".

Pahuksen sanat saivat nähtävästi Pugatshevin horjumaan. Onneksi rupesi
Hlopusha vastustamaan kumppaniansa.

-- "Älähän nyt, Naumitsh!" sanoi hän ukolle. "Aina sinä vaan
kuristaisit ja leikkaisit. Mikähän sankari sinä oikeastaan olet?
Itsessäsikään ei enää henkeä pitkälle piisaa. Itsekin haudan partaalla
käyt ja toisia vaan työntelet surman suuhun. Vähäkös on verta
omalla-tunnollasi?"

-- "Mikäs pyhimys sinä sitten olet?" vastasi Beloborodov. "Mistä se
sääli sinuun on tullut?"

-- "No niin", vastasi Hlopusha; "syntinen ihminen minäkin olen ja" (hän
puristi luista nyrkkiänsä ja, vetäen hihansa ylös, paljasti karvaisen
kätensä) "on tämäkin käsi vuodattanut paljon kristittyä verta. Mutta
minä surmasin vihollisia, enkä vieraita; avonaisella tiellä ja synkässä
metsässä, enkä kotona, istuen uunin nurkassa; lingolla ja kirveellä,
vaan en ämmän juoruilla".

Ukko kääntyi pois ja jupisi: "repale-nenä!..."

-- "Mitä höpiset siellä, vanha rujo?" huusi Hlopusha. "Kyllä minä annan
sinulle repale-neniä; älä huoli, tulee sinunkin aikasi; jahka Jumala
suo, saat sinäkin haistaa pihtejä. Mutta varo sillä välin, etten
nyhtäisi tuota parran pahaistasi".

-- "Herrat kenraalit!" julisti Pugatshev mahtavasti; "älkää riidelkö!
Vähät siitä, vaikka kaikkikin Orenburgin koirat nytkisivät saman
poikkipuun alla; mutta paha jos omatkin koirat rupeavat hampaitaan
toisillensa irvistämään. Sopikaa pois!"

Hlopusha ja Beloborodov eivät sanoneet sanaakaan, vaan vihaisesti
katselivat toisiansa. Minä huomasin välttämättömäksi kääntää toisaalle
puheen, joka olisi saattanut päättyä minulle varsin epäedullisella
tavalla. Senpä vuoksi kääntyen Pugatsheviin, sanoin hänelle iloisesti:

-- "Niin! Olin vähällä unohtaa kiittää sinua hevosesta ja turkista.
Ilman sinun apuasi en olisi päässytkään kaupunkiin, vaan olisin
paleltunut tielle".

Vehkeeni onnistui. Pugatshev kävi iloiseksi.

-- "Maksettuna velka kauniin", sanoi hän, iskien silmää. "Kerropas nyt,
mitä se tyttö sinuun koskee, jota Shvabrin kohtelee pahasti? Kunhan
vaan ei olisi tuommoinen sydän käpynen, vai mitä?"

-- "Hän on morsiameni", vastasin, nähtyäni tuulen kääntyneen ja
pitämättä tarpeellisena salata totuutta.

-- "Morsiamesi, niinkö?" huudahti Pugatshev. "Miks'etkäs ole ennen
sanonut sitä? Hei, me naitamme teidät ja juomme häissänne!" Kääntyen
sitten Beloborodoviin, hän jatkoi: "Kuules, sotamarski! Me ollaan herra
upseerin kanssa vanhoja ystäviä, käydäänpäs illalliselle; aamu iltaa
viisahampi. Huomenna saamme sitten nähdä, mitä on tehtävä".

Mielelläni olisin kieltäynyt tästä tarjotusta kunniasta, mutta se ei
käynyt laatuun. Kaksi nuorta kasakkatarta, talon isännän tyttäriä,
kattoivat pöydän valkoisella liinalla; toivat sitten leipää, kalalientä
ja muutamia viina- ja olutpulloja, ja niin olin toistamiseen samassa
pöydässä Pugatshevin ja hänen hirveiden kumppaniensa kanssa.

Mässäämistä, jota minun vastoin tahtoanikin täytyi olla katsomassa,
kesti myöhäiseen yöhön. Viimeinkin rupesi päihtymys saamaan valtaa.
Pugatshev nukkui istualleen, hänen kumppaninsa nousivat ja viittasivat
minulle jättämään hänet. Minä läksin ulos heidän kanssaan. Hlopushan
käskystä vei vartija minut kansliahuoneesen, jossa tapasin Saveljitshin
ja jonne meidät jätettiin lukon taakse. Ukko oli niin hämmästynyt
kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut, ettei kysynyt minulta mitään. Hän
pani maata pimeässä ja kauan aikaa vielä huokaili ja voivotteli;
viimein rupesi hän kuorsaamaan. Minä vaivuin ajatuksiini, jotka eivät
sallineet minun silmäänikään ummistaa koko yössä.

Aamulla tultiin minua kutsumaan Pugatshevin luo. Minä läksin. Hänen
portillansa seisoi kuomi, jonka eteen oli valjastettu kolme
tatarilaista hevosta. Kansa tunkieli kadulla. Porstuvassa tuli
Pugatshev vastaani; hän oli matkapuvussa, turkit yllä ja kirgisiläinen
lakki päässä. Eiliset kumppalit olivat hänen ympärillään, nöyrinä ja
matelevina, -- vastakohta asianlaidalle eilen illalla. Pugatshev
tervehti minua iloisesti ja käski istua viereensä kuomiin.

Me istuimme.

-- "Belogorin linnaan!" sanoi Pugatshev leveä-harteiselle
Tatarilaiselle, joka seisoen ohjasi hevosia.

Sydämmeni sykähti. Hevoset läksivät liikkeelle, aisakello soi, kuomi
kiiti nopeasti.

-- "Seis! Seis!" kuului ääni, minulle hyvinkin tuttu, ja minä näin
Saveljitshin juoksevan vastaamme. Pugatshev käski pysäyttää hevoset.

-- "Armas Pietari Andreitsh!" huusi ukko, "älä jätä minua vanhoilla
päivilläni yksikseni keskelle näitä rosv..."

-- "Kas vanhaa vaaria!" sanoi Pugatshev! "Yhtehen yhdyttiin taas! Istu
nyt kuskilaudalle".

-- "Kiitos, hyvä herra, kiitos ja kunnia, isä armas!" puheli
Saveljitsh, käyden istumaan. "Suokoon sinulle Jumala onnea ja pitkää
ikää siitä, ettäs olit niin hyvä minulle, vanhalle äijälle! Ikäni
rukoilen nyt Jumalaa puolestasi, enkä enää puhu jäniksen-nahkaisesta
turkista sanaakaan".

Nuo alituiset muistutukset jäniksen-nahkaisesta turkista olisivat
saattaneet viimeinkin suututtaa Pugatshevin aika lailla. Onneksi hän ei
kuullut ukon sopimatonta viittausta tahi ei viitsinyt vastata siihen.
Hevoset läksivät juoksemaan; kansa kaduilla seisahteli ja kumarsi
syvään. Pugatshev nyykäytteli päätään kummallekin puolelle. Tuokion
kuluttua olimme jättäneet kylän ja kiidimme nyt sileätä tietä myöten.

Helppo on arvata, mimmoiset tunteet minut tällä hetkellä valtasivat.
Muutaman hetken perästä olin näkevä sen, jonka jo luulin kadottaneeni.
Minä kuvailin mielessäni yhtymisemme hetkeä ... ajattelin myös sitä
miestä, jonka käsissä minun kohtaloni oli ja jonka kanssa olin tullut
salaiseen yhteyteen kummallisten sattumusten kautta. Minä muistin,
kuinka huimapäinen, julma ja verenhimoinen oli hän, joka nyt tahtoi
pelastaa armaani! Pugatshev ei tiennyt hänen olevan kapteeni Mironovin
tyttären; Shvabrin vihoissaan saattaa ilmoittaa hänelle kaikki;
saattaapa Pugatshev muullakin tavoin saada asiasta selon ... kuinka
silloin Maria Ivanovnan käy? Pintaani karmi ja hiukset nousivat
päässäni pystyyn...

Pugatshev keskeytti äkkiä miettimiseni, kysyen minulta:

-- "Mitäs aattelet, herra upseeri?"

-- "Onpa tässä ajattelemista kyllä", vastasin. "Minä olen upseeri ja
vapasukuinen; eilen vielä taistelin sinua vastaan, ja tänään istun
kanssasi samassa reessä, ja koko elämäni onni riippuu sinusta".

-- "Peloittaako sua?" kysyi Pugatshev.

Minä vastasin, että kun kerran ennenkin olin saanut armon, niin toivon
nytkin samaa, vieläpä hänen apuansakin.

-- "Ja oikeassa oletkin, Jumal'auta!" sanoi hän. "Näithän kuinka meidän
miehet karsaasti katsoivat sinuun; vanha ukko väitti vielä tänä
aamunakin, että sinä olet vakoja ja että ensin pitäisi sinua tutkia ja
sitten hirttää sinut; mutta minä en suostunut", lisäsi Pugatshev
matalammalla äänellä, jott'eivät Saveljitsh ja kuski kuulisi, "minä en
suostunut, muistaen sinulta saamaani viinaryyppyä ja jäniksen-nahkaista
turkkia. Näethän, etten minä ole niin verenhimoinen, kuin teikäläiset
minusta puhuvat".

Minä muistin Belogorin linnan valloitusta, mutta en pitänyt
tarpeellisena vastustaa häntä; minä en sanonut mitään.

-- "Mitä minusta Orenburgissa arvellaan?" kysäsi hän hetken perästä.

-- "Arvelevat vaan sinua kovaksi mieheksi, jota on vaikea voittaa".

Valekeisarin kasvot ilmoittivat tyytyväistä itserakkautta.

-- "Niin!" sanoi hän iloisesti. "Kyllä minä osaan sotaa käydä. Onko
teille Orenburgiin tullut tietoja Jusejevin tappelusta? Neljäkymmentä
kenraalia on kaatunut, neljä armeijaa on otettu vangiksi. Mitäs
arvelet: kestäisiköhän Preussin kuningas minua vastaan?"

Rosvon kerskaaminen huvitti minua.

-- "Mitäs itse arvelet", sanoin hänelle, "luuletko voivasi vetää
vertoja Fredrikille?"

-- "Feodor Feodorovitshilleko? Mikäs siinä olisi? Voitanhan minä teidän
kenraalejakin ja nämäthän ovat häntäkin voittaneet. Tähän saakka on
aseillani ollut onnea. Annas vaan, kun lähden tästä itse Moskovatakin
vastaan".

-- "Aiotko tosiaankin Moskovata vastaan?"

Pugatshev kävi totiseksi ja sanoi puoli-ääneen:

-- "Jumala tien. Ahdas on tieni: valtaa vähän. Meidän pojat rupeavat
viisastelemaan. Varkaita he ovat. Minun on pitäminen silmät auki,
ensimmäisen onnettomuuden kohdatessa he pelastavat kaulansa minun
päälläni".

-- "Sepä se!" sanoin minä. "Eiköhän olisi paras, jos itse jo ajoissa
luopuisit heistä ja turvautuisit keisarinnan armoon?"

-- "Ei!" vastasi hän; "myöhäistä on jo katua. Armoa minä en enää saa.
Jatkan niinkuin olen alkanutkin, ken tietää? Ehkä onnistunkin?
Hallitsihan Grishka Otrepjevkin Moskovassa?"

-- "Niin, mutta tiedätkös, mikä hänen loppunsa oli? Hän heitettiin
akkunasta, pistettiin kuolijaksi ja poltettiin; hänen tuhkansa pantiin
tykkiin ja ammuttiin".

-- "Kuulepas!" sanoi Pugatshev oudolla innostuksella. "Juttelenpa
sinulle tarinan, jonka lapsena kuulin vanhalta Kalmukkilaiselta
eukolta. Kerran kysyi kotka korpilta: sanos, korppi, mistä se tulee,
että sinä elät kolmesataa vuotta, mutta minä ainoastaan kolmekymmentä
kolme? -- Siitä se tulee, vastasi korppi, että sinä juot tuoretta
verta, minä raadoista elän. -- Kotka tuosta miettimään ja päätti kuin
päättikin ruveta hänkin syömään raatoja. Lensivät he sitten yhtenä,
kotka ja korppi. Huomasivat maassa hevosen raadon ja laskeutuivat sen
ääreen. Korppi heti nokkimaan ja kiittelemään. Kotka nokkasi kerran,
nokkasi toisen, mutta viittasi sitten siivellään ja sanoi: ei ole
raadosta kotkan syötäväksi; paras on kerrankin juoda kylläkseen
tuoretta verta; kävi sitten kuinka kävikään! -- Miltä sinusta näyttää
kalmukkilainen satu?"

-- "Huvittavahan se on", vastasin. "Mutta elää murhalla ja rosvouksella
on mielestäni juuri raadon syömistä".

Pugatshev katsahti minuun kummastellen, sanaakaan sanomatta. Me olimme
vaiti, kumpainenkin ajatuksiinsa vaipuneena. Tatarilainen rupesi
laulamaan surumielistä laulua; Saveljitsh, torkkuen, heilui
kuskilaudalla. Reki luisti tasaisella talvitiellä... Pian näkyi
Jaik-virran jyrkällä äyräällä pienen kylän valli ja kirkon torni;
neljänneksen kuluttua ajoimme Belogorin linnaan.



KAHDESTOISTA LUKU.

Orpo.


        Kuinpa meidän omenapuulla
        Ei ole latvaa eikä haaroja,
        Niinpä meidän hovin neidolla
        Ei ole isää eikä äitiä,
        Ei, joka varustaisi impyen
        Ei, joka siunajaisi impyen.

                            Häälaulu.

Reki pysähtyi linnanpäällikön asunnon eteen. Kansa tunsi Pugatshevin
aisakellon; ja suurissa parvissa juoksi perässämme. Shvabrin tuli
kuistille vastaan. Hän oli kasakan puvussa ja oli kasvattanut itselleen
parran. Petturi auttoi Pugatshevia reestä ja iljettävällä tavalla
lausui hänelle ilonsa ja uskollisuutensa. Nähtyään minut hän kävi
hämille, mutta tointui pian jälleen ja ojensi minulle käden.

-- "Vai olet sinäkin meidän?" sanoi hän. "Sepä hauskaa!"

Minä käännyin hänestä pois enkä vastannut mitään.

Sydäntäni särki, astuissamme vanhaan tuttuun huoneesen, jossa
seinällä vielä riippui kapteeni vainajan upseerin-kirja, ikäänkuin
hautakirjoituksena menneistä ajoista. Pugatshev istui samaan sohvaan,
jossa Ivan Kusmitshilla oli ollut tapana nukkua, puolisonsa
kotiripitysten tuudittamana. Shvabrin itse tarjosi hänelle viinaa.
Pugatshev joi ryypyn ja sanoi hänelle, viitaten minuun:

-- "Tarjoa herra upseerille myös".

Shvabrin tuli luokseni tarjotin kädessä, mutta minä käännyin hänestä
toistamiseen. Hän näytti olevan hämillään. Hänen terävä silmänsä oli
heti kohta huomannut, että Pugatshev oli häneen tyytymätön. Shvabrin
pelkäsi häntä ja katseli minuun epäilevin silmin. Pugatshev tiedusteli
linnan tilaa, vihollisia koskevia huhuja ynnä muuta sellaista ja kysyi
sitten äkkiä:

-- "Sanopas, mitä tyttöä sinä täällä vartioituna pidät? Näytäpäs hänet
minulle!"

Shvabrin muuttui kalman vaaleaksi.

-- "Teidän majesteetinne", sanoi hän vapisevalla äänellä, "hän ei ole
vartioituna... Hän on sairas... Hän makaa ylhäällä".

-- "Mennään sinne", sanoi Pugatshev, nousten istualtaan.

Shvabrinin oli mahdoton kieltää; hän saattoi Pugatshevin ylös Maria
Ivanovnan kamariin. Minä kuljin heidän perässänsä.

Rappusilla pysähtyi Shvabrin.

-- "Teidän Majesteetinne", sanoi hän. "Teillä on valta vaatia minulta
mitä hyvänsä; mutta älkää salliko vieraan astua vaimoni makuukammioon".

Minä säpsähdin.

-- "Olet siis nainut!" huusin Shvabrinille, valmiina repimään hänet.

-- "Hiljaa!" keskeytti minut Pugatshev. "Se on minun asiani. Ja sinä",
jatkoi hän, kääntyen Shvabriniin, "älä mutkistele äläkä viisastele:
olkoon hän vaimosi tai kuka hyvänsä; minä vaan vien sinne kenet tahdon.
Herra upseeri, seuraa minua!"

Kammion ovella pysähtyi Shvabrin ja änkytti:

-- "Teidän majesteetinne, minä huomautan teille ennakolta, että hän on
kuumetaudissa ja on houraillut kolmatta vuorokautta lakkaamatta".

-- "Avaa ovi!" käski Pugatshev.

Shvabrin rupesi etsimään taskustaan ja sanoi unohtaneensa avaimen.
Pugatshev potkasi ovea jalallaan; lukko hyppäsi sijoiltaan, ovi aukeni
ja me astuimme sisään.

Minä katsahdin ja -- kauhistuin. Lattialla, repaleisissa
talonpoikaisvaatteissa istui Maria Ivanovna, kalpeana, laihana, hiukset
hajallaan. Hänen edessään oli vesiastia ja sen päällä palanen leipää.
Nähtyään minut hän säpsähti ja parkasi. Mitä silloin tein -- en muista.

Pugatshev katsahti Shvabriniin ja sanoi, katkerasti naurahtaen:

-- "Kelpo sairashuonehan sinulla onkin!" Sitten astui hän Maria
Ivanovnan luokse ja virkkoi: "Sanos, tyttäreni, mistä syystä miehesi
sinua rankaisee? Mitä pahaa olet tehnyt?"

-- "Miehenikö!" kertoi Maria Ivanovna. "Hän ei ole mieheni; enkä minä
koskaan tule hänen vaimoksensa! Olen päättänyt ennen kuolla, ja minä
kuolenkin, jos ei minua pelasteta".

Pugatshev iski Shvabriniin ankaran katseen.

-- "Uskalsitko pettää minua!" kiljasi hän. "Tiedätkös, kelvoton, mitä
olet ansainnut?"

Shvabrin lankesi polvilleen... Silloin ylönkatse tukautti minussa
kaikki vihan tunteet. Inholla katselin vapasukuista miestä ryömimässä
karkulaisen kasakan jaloissa. Pugatshev leppyi.

-- "Annan anteeksi tällä kertaa", sanoi hän Shvabrinille, "mutta
muista, että jos vähänkin pahaa vielä teet, niin otetaan tämäkin
lukuun". Kääntyen sitten Maria Ivanovnan puoleen sanoi hän lempeästi:

-- "Tule ulos, sorja neiti; minä lahjoitan sinulle vapauden. Minä olen
keisari".

Maria Ivanovna katsahti häneen ja arvasi näkevänsä edessään isänsä
murhaajan. Hän kätki kasvot käsiinsä ja kaatui pyörtyneenä lattialle.
Minä riensin hänen luokseen, mutta samassa tuli rohkeasti sisään vanha
tuttavani Palashka ja rupesi hääräilemään emäntänsä ympärillä. Pugatshev
läksi ulos ja me astuimme kolmen kesken ulos vierashuoneesen.

-- "Kas niin, herra upseeri!" sanoi Pugatshev nauraen. "Saatiinpas
kaunis impi pelastetuksi! Emmeköhän lähetä pappia hakemaan?
Pannaanpas hän vihkimään lankonsa tytärtä, vai mitä? kyllä minä rupean
isän-sijaiseksi, Shvabrin teltapojaksi; ja sitten juomme häitä!"

Mitä olin pelännyt, se tapahtui nyt. Shvabrin, kuultuaan Pugatshevin
ehdotuksen, vimmastui.

-- "Teidän Majesteetinne!" huusi hän raivoissaan. "Minä teidät petin,
minä teille valehtelin; mutta pettääpä Grinevkin teitä. Tämä tyttö ei
ole täkäläisen papin langon tytär: hän on Ivan Mironovin tytär, saman
miehen, joka hirtettiin linnan valloittamisen jälkeen".

Pugatshev kiinnitti minuun säihkyvät silmänsä.

-- "Mitäs tämä merkitsee?" kysyi hän kummastellen.

-- "Shvabrin on puhunut totta", vastasin lujasti.

-- "Sitäpä et ole minulle sanonutkaan", virkkoi Pugatshev, ja hänen
kasvonsa synkistyivät.

-- "Mutta päätään itse", sanoin hänelle, "olisinko saattanut väkesi
kuullen ilmoittaa, että Mironovin tytär oli elossa. He olisivat hänet
repineet. Häntä ei olisi voinut mikään pelastaa".

-- "Niinpä niinkin", arveli Pugatshev ja naurahti. "Eivätpä juopuneet
tosiaankaan olisi säästäneet tyttö parkaa. Hyvinpä tekikin papin muori,
että petti heidät".

-- "Kuulepas", sanoin hänelle, nähtyäni hänen olevan hyvällä tuulella,
"en tiedä miksikä sinua nimittäisin, mutta enpä tuota tahdo
tietääkään... Mutta Jumala näkee, että hengelläni tahtoisin maksaa
sinulle kaiken sen, mitä olet minulle tehnyt. Älä vaan vaadi sitä, mikä
sotii knnniatani ja omaa-tuntoani vastaan. Sinä olet hyväntekijäni.
Päätä aloitettu työ: päästä minut lähtemään orpo paran kanssa minne
meille Jumala tien osoittaa. Ja, ohjatkoon sitten sinua kohtalosi minne
hyvänsä, käyköön sinulle kuinka käyneekään, me rukoilemme joka päivä
Jumalaa sinun syntisen sielusi pelastuksesta..."

Pugatshevin jäykkä sydän näkyi liikahtaneen.

-- "Olkoon niin!" sanoi hän. "Keltä hirmu, siltä armo: se
mielilauseeni. Ota kaunosesi ja vie hänet minne mielit, ja antakoon
Jumala teille sopua ja rakkautta!"

Hän käski sitten Shvabrinin antaa minulle pääsökirjan kaikkiin
linnoihin ja kaikkien tullien lävitse hänen valloittamallansa alalla.
Shvabrin, täydellisesti muserrettuna, seisoi kuin huumaunut. Pugatshev
läksi tarkastamaan linnaa. Shvabrin meni häntä saattamaan; mutta minä
jäin, sanoen rupeavani varustaumaan matkaan.

Minä juoksin ylös. Ovi Maria Ivanovnan kammioon oli lukossa. Minä
kolkutin.

-- "Kuka siellä?" kysyi Palashka.

Minä sanoin nimeni.

Silloin kuulin Maria Ivanovnan suloisen äänen:

-- "Odottakaa, Pietari Andreitsh. Olen pukeumassa. Menkää Akulina
Pamfilovnan luokse: minäkin tulen heti kohta sinne".

Minä tottelin ja menin pappilaan. Isä Gerasim ja hänen vaimonsa tulivat
minua vastaan. Saveljitsh oli jo ilmoittanut heille tuloni.

-- "Tervetultuanne, Pietari Andreitsh!" puhui papin rouva. "Sallihan
näet Jumala meidän vielä tulla yhteen, Kuinka olette voineet? Mekös
täällä teitä joka päivä muistelimme! Entäs Maria Ivanovna sitten!
Kuinka paljon hän on saanut kärsiä teidän poissa-ollessanne! Voi
poloista!... Mutta sanokaas, hyvä ystävä, kuinkas te niin hyviin
kirjoihin olette päässeet Pugatsheville! Ihme, ettei hän teitäkin ole
hirttänyt? Hyvä toki; kiitos rosvolle edes siitä!"

-- "Älä nyt, muija kulta", keskeytti isä Gerasim. "Ei paljolla
puhumisella ihminen autuaaksi tule. Hyvä Pietari Andreitsh! Olkaa niin
hyvä ja astukaa sisään! Kauan, kauan jo emme ole nähneet toisiamme".

Papin rouva rupesi nyt minua kestitsemään paraalla, mitä oli, alinomaa
vaan haastaen. Hän kertoi millä lailla Shvabrin oli heidät pakoittanut
antamaan Maria Ivanovnan hänen huostaansa; kuinka Maria Ivanovna oli
itkenyt eikä ollut tahtonut erota heistä; kuinka Maria Ivanovnalla ja
hänellä aina kumminkin oli ollut tietoja toisistansa Palashkan kautta
(joka on rohkea tyttö ja saattaa kasakkain alaupseerinkin tanssimaan
pillinsä mukaan); kuinka hän oli kehoittanut Maria Ivanovnan
kirjoittamaan minulle kirjeen ja niin edespäin. Minä puolestani kerroin
heille oman historiani. Kerrottuani kuinka Pugatshev oli saanut tietää
heidän petoksestaan, rupesivat sekä pappi että papin rouva
siunailemaan.

-- "Auttakaa taivaan pyhät!" huokasi Akulina Pamfilovna. "Päästä,
laupias Jumala, tästäkin pälkähästä! Onpas tuo Aleksei Ivanitsh vaan
aika konna!"

Samassa aukeni ovi ja Maria Ivanovna astui sisään, kaunis hymy
kalpeilla kasvoillaan. Hän oli pannut pois talonpoikais-vaatteet ja oli
jälleen pukeunut entiseen tapaan, yksinkertaisesti ja sievästi.

Minä tartuin hänen käteensä enkä voinut pitkään aikaan sanaakaan
puhua. Me olimme kumpikin ääneti, sillä sydämemme olivat niin täynnä.
Isäntä-väki huomasi läsnä-olonsa olevan tässä liikaa ja läksi pois. Me
jäimme kahden kesken. Kaikki oli unohdettu. Me puhuimme kauan, mutta
emme sittenkään voineet tarpeeksemme puhua.

Maria Ivanovna kertoi minulle kaikki, mitä oli tapahtunut linnan
valloituksesta saakka, kuvasi minulle koko kauhean tilansa, kaikki
koetukset, joilla kunnoton Shvabrin oli häntä rasittanut. Muistui myös
mieleemme entiset onnelliset ajat... Me itkimme kumpainenkin... Vihdoin
rupesin selittämään hänelle ehdotuksiani. Mahdoton oli jäädä linnaan,
joka oli Pugatshevin hallussa ja jonka päällikkönä oli Shvabrin.
Orenburgia ei ollut ajatteleminenkaan, se kärsi kaikkia piiritetyn
kaupungin onnettomuuksia. Minä ehdotin, että hän menisi minun
vanhempaini luokse. Hän epäili ensin: isäni epäsuosio, jonka hän kyllä
tiesi, peloitti häntä. Minä rauhoitin hänet. Minä tiesin isäni pitävän
kunnianvelvollisuutenansa vastaan-ottaa isänmaan edestä kuolleen
sotilaan tytärtä.

-- "Armas Maria!" sanoin viimein. "Minä pidän sinua jo vaimonani.
Kummallinen sallimus on meidät yhdistänyt ainaiseksi: ei mikään
maailmassa voi meitä eroittaa".

Hän kuunteli minua vilpittömästi, ilman teeskenneltyä kainoutta, ilman
keksittyjä verukepuheita. Hän tunsi kohtalonsa olevan yhdistetyn minun
kohtalooni. Hän vakuutti kumminkin tulevansa vaimokseni ainoastaan
siinä tapauksessa, että vanhempani suostuvat. Minä en vastustanut. Me
annoimme suuta toistemme, palavasti, vilpittömästi, ja niin oli
välillämme kaikki varmaksi päätetty.

Tunnin kuluttua toi alaupseeri minulle pääsökirjan, johon Pugatshev oli
piirtänyt harakanjalkansa, ja ilmoitti Pugatshevin kutsuneen minua
luoksensa. Sinne tullessani oli hän valmis matkaan. En saata kuvailla,
mitä tunsin, erotessani tästä kauheasta miehestä, ilkiöstä,
pahantekijästä kaikille, paitsi minulle ainoalle. Miksipä en puhuisi
totta? Tällä hetkellä tunsin erinomaista myötätuntoisuutta häntä
kohtaan. Minun teki mieleni temmaista hänet pahantekijäin joukosta,
joita hän johdatti, ja pelastaa hänen päänsä niin kauan kuin vielä aika
oli. Shvabrin ja ympärillämme tunkeileva kansa estivät minua sanomasta
kaikkea sitä, mistä sydämmeni oli täynnä.

Me erosimme ystävällisesti. Pugatshev, nähtyään väen joukossa Akulina
Pamfilovnan, häristi hänelle sormellaan ja iski silmää; sitten istui
hän kuomiin ja käski ajaa Berdin kylään. Hevoset olivat jo liikkeellä,
kun hän vielä kerran kurottihe kuomista ja huusi minulle:

-- "Hyvästi, herra upseeri! Kenties kohtaamme vielä toisiamme joskus!"

Me kohtasimme tosin ... mutta kuinka toista oli silloin!

Pugatshev läksi. Kauan katsoin arolle, jossa hänen kolmivaljakkonsa
kiiti. Kansa hajosi. Shvabrin katosi. Minä palasin pappilaan. Kaikki
oli valmiina lähtömme varalta; minä en tahtonut enää viipyä. Kaikki
tavaramme oli pantu kapteenin vanhaan matkarekeen. Kyytimiehet panivat
kiiruimmiten hevoset valjaisin. Maria Ivanovna meni sanomaan
jäähyväiset vanhempainsa haudoille, jotka olivat kirkon takana. Minä
tahdoin saattaa häntä, mutta hän pyysi saada mennä yksinään. Tuokion
kuluttua tuli hän takaisin, vuodattaen hiljaisia kyyneliä.

Rekemme oli valmiina. Isä Gerasim ja hänen vaimonsa tulivat kuistille
meitä saattamaan. Kuomiin istui meitä kolme: Maria Ivanovna Palashkan
kanssa ja minä; Saveljitsh kömpi kuskilaudalle.

-- "Hyvästi, Maria Ivanovna, oma kyyhkyseni! Hyvästi, Pietari
Andreitsh!" puheli papin rouva. "Onnea matkalle! Antakoon teille Jumala
siunausta!"

Me läksimme. Linnanpäällikön talon akkunassa seisoi Shvabrin. Synkkä
viha asui hänen kasvoillansa. Minä en tahtonut riemuita voitostani
kukistetun viholliseni nähden, vaan käänsin silmäni toisaalle.
Vihdoinkin ajoimme ulos linnan portista ja jätimme iki-päiviksi
Belogorin linnan.



KOLMASTOISTA LUKU.

Vangitseminen.


        Nyt virkan' puolest' -- anteeks' suokaatten! --
        Mun täytyy teidät viedä vankeutehen.
        -- Niin, mennään vaan! Mut' ensin toki haluaisin
        Ma, että asiasta selityksen saisin.

                                               Knjashnin.

Näin nyt olin yhdessä tuon armaan tytön kanssa, jonka tähden vielä
aamulla olin ollut niin kovassa tuskassa, -- minä en oikein ottanut
tuota uskoakseni ja luulin tuon kaiken olevan unta. Maria Ivanovna
katsoi miettivästi milloin minuun, milloin tielle eikä nähtävästi vielä
ollut ennättänyt oikein tointua. Olimme vaiti. Tunteemme olivat liiaksi
rasittuneet. Huomaamattammekin tulimme parin tunnin kuluttua läheiseen
linnaan, joka sekin oli Pugatshevin vallassa. Siellä muutimme hevosia.
Katsoen kiiruusen, jolla hevosia valjastettiin sekä linnanpäälliköksi
asetetun partasuisen kasakan kohteliaisuuteen, huomasin, että meidän
ensimmäinen kyytimiehemme oli liiaksikin ennättänyt piestä kieltään ja
että minua pidettiin keisarin suosikkina.

Läksimme eteenpäin. Oli jo hämärä, kun saavuimme lähelle erästä soreata
pikku kaupunkia, josta, partasuisen linnanpäällikön puheen mukaan, oli
suuri sotavoima tulossa Pugatshevin avuksi. Vahtimiehet pysäyttivät
meidät. Kysymykseen: "Kuka siellä?" vastasi meidän kyytimiehemme
ylpeästi:

-- "Keisarin kummi emäntänsä kanssa".

Samassa piiritti meidät joukko husaareja, sättien ja toruen
sanomattomasti.

-- "Tule ulos, sinä peiakkaan kummi!" sanoi eräs vanha kersantti. "Äläs
huoli, kyllä sinut pian kummitetaan, niin sinut kuin emäntäsikin".

Minä nousin reestä ja vaadin, että minut vietäisiin heidän päällikkönsä
luokse. Nähtyään upseerin, lakkasivat sotamiehet sättimästä. Kersantti
vei minua majorinsa luokse. Saveljitsh ei luopunut luotani, puhellen
itsekseen:

-- "Siinäpä se keisarin kummina-olo nyt on! Ojasta allikkoon... Laupias
Jumala! Mitenhän vaan tämäkään päättynee?"

Reki kulki perässämme.

Viiden minuutin kuluttua tulimme kirkkaasti valaistun talon eteen.
Kersantti jätti minut vahtisotamiehen luokse ja meni ilmoittamaan
minua. Hän palasi heti kohta ja ilmoitti, ettei herra majorilla ole
aikaa ottaa minua vastaan, vaan että hän määräsi minut vietäväksi
vankihuoneesen ja emännän käski tuoda luokseen.

-- "Mitä se on?" huusin vimmastuen. "Onko majori mieletön?"

-- "En suinkaan tiedä, herra vänrikki", vastasi kersantti. "Herra
majori sanoi vaan, että herra vänrikki olisi vietävä tyrmään ja että
herra vänrikin rouva olisi tuotava herra majorin eteen, herra
vänrikki".

Minä syöksin kuistille. Vartijat eivät pidättäneet minua, ja minä
juoksin huoneesen, jossa istui viisi kuusi husaariupseeria lyömässä
kortteja. Majori piti pankkia. Kuinka kovin hämmästyinkään, kun,
katsahdettuani häneen, tunsin hänessä Ivan Ivanovitsh Surinin, joka
ennen vanhaan oli voittanut minulta sata ruplaa Simbirskin
ravintolassa.

-- "Onko mahdollista?" huudahdin. "Ivan Ivanits!! Sinäkö?"

-- "No ihme ja kumma, Pietari Andreitsh! Sepä hauskaa! Mistä matka?
Terve, veikkonen! Etkö suvaitsisi pistää korttia sinäkin?"

-- "Ei, kiitoksia! Käskepä paremmin toimittaa minulle asuntoa".

-- "Mimmoista asuntoa? Jää minun luokseni".

-- "Ei sovi; minä en ole yksin".

-- "Tuo kumppalisikin tänne!"

-- "Minulla on mukanani ... vaimo-ihminen".

-- "Hei vaan! Mistä sen olet siepannut? Hi-hi!" Ja Surin vihelsi niin
merkitsevästi, että kaikki purskahtivat nauramaan, ja minä kävin aivan
hämilleni.

-- "No", jatkoi Surin, "olkoon niin! Saat asunnonkin. Vahinko
sentään... Olisimme toki pitäneet täällä yhdessä lystiä kuin
ennenkin... Hohoi, poika! Miks'ei tänne tuoda tuota Pugatshevin kummia?
vai niskoitteleeko muori? Sano, ettei hänen huoli pelätä, herra muka on
varsin sievä, ei tee mitään pahaa".

-- "Mitäs ajatteletkaan?" sanoin Surinille. "Mikä Pugatshevin kummi se
on? Se on kapteeni Mironov-vainajan tytär, jonka olen pelastanut
Pugatshevin rosvoilta ja jota nyt saatan isäni luokse maalle, jonne
hänet jätänkin".

-- "Kuinka! Sinuako sitten minulle äskön ilmoitettiin? Mitä hulluja
tämä merkitsee?"

-- "Perästä kerron kaikki. Mutta rauhoita nyt taivaan nimessä
tyttöparka, jonka sinun husaarisi ovat peloittaneet pahan-päiväisesti".

Surin ryhtyi heti kohta toimiin. Hän tuli itse ulos pyytämään Maria
Ivanovnalta anteeksi vastentahtoista erehdystänsä ja käski kersantin
toimittaa hänelle parhaan kortteerin koko kaupungissa. Minä jäin yöksi
Surinin luokse.

Päivällisen jälkeen jäätyämme kahden kesken kerroin Surinille
tapaukseni. Hän kuunteli hyvin tarkasti. Lopetettuani kertomukseni,
pyöritti hän päätään ja sanoi:

-- "Kaikki tuo on hyvä, mutta yksi juttu on paha: mikä piru sinua
naimaan vie? Minä olen rehellinen upseeri enkä tahdo sinua pettää; usko
minua, naiminen on sulaa hulluutta. Aatteles nyt mikä tuska vetää
vaimoa aina perässään ja kuulla lapsi-kakarain huutoa? Hylkää pois
hupsu aikomus! Tottele minua: luovu sinä ajoissa kapteenin tyttärestä!
Tie Simbirskiin on turvallinen, vast'-ikään olen sen puhdistanut
rosvoista. Lähetä hänet huomenna yksinänsä vanhempiesi luokse ja jää
itse minun joukkooni. -- Orenburgiin sinun ei sovi palata. Jos jälleen
joudut kapinallisten käsiin, niin tokkopa heistä enää niin helpolla
pääset. Sillä lailla haihtuu nuo lempi-houreet itsestäänkin ja kaikki
tulee jälleen hyväksi".

Vaikk'en ollutkaan kaikin puolin samaa mieltä hänen kanssaan, tunsin
kumminkin, että velvollisuuteni vaati minua olemaan keisarinnan väessä.
Minä päätin seurata Surinin neuvoa: lähettää Maria Ivanovna maalle ja
jäädä Surinin joukkoon.

Saveljitsh tuli auttamaan minua riisumassa. Minä käskin hänen olla
huomenna valmiin lähtemään kotia Maria Ivanovnan kanssa. Hän pani heti
vastaan:

-- "Älä semmoista ajattele, nuori herra. Ettäkö minä sinut jättäisin?
Kukas sinusta sitten huolta pitää? Mitäs vanhemmat sitten sanovat?"

Tuntien hänen itsepäisyytensä, päätin taivuttaa hänet lempeydellä ja
sydämmellisyydellä.

-- "Ystäväni, Arhip Saveljitsh!" puhelin hänelle. "Älä nyt kiellä
minulta apuasi; palvelijaa minä en tarvitse, mutta minä en saa
hetkeksikään rauhaa, jos Maria Ivanovna lähtee ilman sinua. Häntä
palvellen, palvelet minuakin, sillä minä olen päättänyt naida hänet,
niin kohta kuin asianhaarat sallivat".

Nyt löi Saveljitsh kätensä yhteen ja näytti sanomattomasti
hämmästyneeltä.

-- "Naida!" huudahti hän. "Lapsi naimaan menisi, niinkö? Mutta mitäs
sanoo pappa ja mamma?"

-- "Kyllä he suostuvat, suostuvat aivan varmaan", vastasin minä, "kun
vaan oppivat tuntemaan Maria Ivanovnan. Luotanpa sinuunkin. Isä ja äiti
uskovat sinua; ajathan meidän asiaamme, ajathan?"

Ukko oli liikutettu.

-- "Voi herttainen Pietari Andreitsh!" sanoi hän. "Kovin nuorena sinä
naida aiot, mutta onhan Maria Ivanovna niin armas ja hyvä, että
syntihän olisi ilman ollakin. Olkoon menneeksi! Saatan kuin saatankin
hänet, taivaan enkelin, ja uskollisesti kerron ja edespidän, ett'ei
semmoiselle morsiamelle myötäjäisiä huoli ollenkaan".

Minä kiitin Saveljitshia ja panin maata samaan huoneesen Surinin
kanssa. Innostuneena kuin olin, puhelin hänelle paljonkin. Surin
keskusteli alussa vilkkaasti minun kanssani, mutta vähitellen kävi
hänen puheensa yhä harvemmaksi ja sekavammaksi; viimein vastasi hän
erääsen kysymykseni korsnauksella. Minä vaikenin ja noudatin kohta
hänen esimerkkiänsä.

Huomenna varhain menin Maria Ivanovnan luokse. Minä ilmoitin hänelle
aikomukseni. Hän hyväksyi ne kohta, pitäen niitä oikeina. Surinin
joukon oli lähteminen kaupungista samana päivänä. Ei käynyt
viivytteleminen. Minä sanoin samassa jäähyväiset Maria Ivanovnalle,
jätettyäni hänet Saveljitshin huostaan ja annettuani hänelle kirjeen
vietäväksi vanhemmilleni. Maria Ivanovna purskahti itkemään.

-- "Hyvästi, Pietari Andreitsh", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Jumala
yksin tietää, saammeko nähdä toisiamme enää vai emmekö; mutta sinua en
unohda milloinkaan; hautaan asti olet sinä pysyvä sydämmessäni".

Minä en voinut vastata mitään. Ihmisiä tuli ympärilleni. Minä en
tahtonut heidän nähden antautua tunteitteni valtaan. Maria Ivanovna
läksi viimein. Minä palasin Surinin luokse, surullisena, äänetönnä. Hän
tahtoi minua huvittaa, minun teki mieleni saattaa ajatukseni toisaalle:
me vietimme päivän meluisasti ja läksimme illan suussa liikkeelle.

Tämä tapahtui helmikuun lopulla. Talvi, joka oli tehnyt sotatoimille
vastuksia, oli loppumassa, ja meidän kenraalimme varustelivat toimimaan
yhteisesti. Pugatshev se aina vielä piiritti Orenburgia. Sillä välin
keräytyi lähitienoille yhä enemmin sotajoukkoja, lähestyen kaikilta
haaroin rosvojen pesää. Kapinaliset kylät antautuivat heti, nähdessään
sotaväkeämme; rosvojoukot pakenivat meitä kaikkialla, ja kaikki ennusti
pikaista ja onnellista loppua.

Pian sen jälkeen ruhtinas Golitsin löi Pugatshevin Tatishtshevan linnan
luona, hajoitti hänen joukkonsa, vapautti Orenburgin, antaen siten
kapinalle nähtävästi viimeisen, ratkaisevan iskun. Surin oli siihen
aikaan määrätty kapinallisia Bashkirilais-joukkoja vastaan, jotka
hajosivat, ennenkuin saimme heitä nähdäkään. Kevät pakoitti meidät
pysähtymään erääsen tatarilaiseen kylään. Joet kävivät tulville ja tiet
tulivat mahdottomiksi kulkea. Toimettomuudessamme oli meillä
lohdutuksena se ajatus, että piakkoin oli loppuva tämä ikävä
vähäpätöinen sota rosvoja ja villejä vastaan.

Pugatshev kumminkin oli päässyt pakenemaan. Hän ilmestyi Siperian
kaivannoille, kokosi uusia joukkoja ja läksi jälleen liikkeelle. Pian
levisivät tiedot hänen voitoistaan. Pian tuli tieto Kasanin
valloituksesta ja Pugatshevin retkestä Moskovaa vastaan ja säikäytti
päällikkömme, jotka olivat huolettomasti torkkuneet, luullen
halveksittua kapinoitsijaa kokonaan jo muserretuksi. Surin sai käskyn
käydä Volgan yli.

En rupea kertomaan sotaretkestämme ja sodan lakkaamisesta.
Mainittakoonhan vaan, että kurjuus oli korkeimmillaan. Vallattomuus
vallitsi kaikkialla; tilan-omistajat piilivät metsissä. Rosvojoukkoja
vilisi kaikkialla; eri joukkojen päälliköt rankaisivat ja armahtivat
omavaltaisesti; koko avara seutu, jossa raivosi suuria tulipaloja, oli
kauheassa tilassa... Varjele hyvä Jumala näkemästä venäläistä kapinaa,
mieletöntä, armotonta!

Pugatshev pakeni. Ivan Ivanovitsh Michelson ajoi häntä takaa. Pian
saimme kuulla hänen täydellisestä häviöstään. Viimeinkin tuli Surinile
tieto, että Pugatshev oli saatu kiinni, ja samalla myöskin käsky
pysähtyä.

Sota oli päättynyt.

Viimeinkin olin siis pääsevä vanhempaini luokse! Ajatus, että saan
painaa heitä rintaani vastaan, nähdä Maria Ivanovnan, josta en ollut
saanut mitään tietoa, innosti ja riemastutti minua. Minä tanssin ilosta
kuin lapsi. Surin nauroi ja olkapäitään nostellen puheli:

-- "Ei sinulle kunnian kukko laula; hukkaan, hukkaan joudut naituasi!"

Kummallinen tunto kumminkin häiritsi iloani: ajatus ilkiöstä, joka oli
tahrattu niin monen viattoman verellä, ajatus häntä uhkaavasta
rangaistuksesta teki minut vastoin tahtoanikin levottomaksi:

-- "Emeljan! Emeljan!" ajattelin itsekseni, "miks'et syössyt painettiin
tai heittäynyt kartessi-tuiskuun? Parempaa et olisi saattanut keksiä".

Mitä taisin minä? Muisto hänestä oli eroittamattomasti yhdistetty
muistoon armosta, jonka hän oli minulle osoittanut yhtenä elämänsä
kauheimpia hetkiä, ja morsiameni pelastuksesta kunnottoman Shvabrinin
käsistä.

Surin antoi minulle virkavapauden. Muutaman päivän perästä olin jälleen
tuleva omaisteni luokse, olin näkevä Maria Ivanovnan... Äkkiäpä uusi
odottamaton isku kohtasi minut.

Lähtöpäivänä, kun jo olin varustelemassa itseäni matkaan, astui
luokseni Surin, peräti huolestuneen näköisenä ja paperi kädessä. Tunsin
piston sydämmessäni. Minä säikähdin, tietämättäni mitä. Hän lähetti
palvelijani ulos, sanoen tahtovansa puhua minun kanssani.

-- "Mitä nyt?" kysyin levottomana.

-- "Ikävä juttu", vastasi hän, antaen minulle paperin. "Luepas tuo; sen
sain vast'ikään".

Minä rupesin lukemaan: se oli salainen käsky kaikille alapäälliköille,
ottaa minut kiinni, missä vaan olisin, ja heti kohta lähettää minut
vartioituna Kasaniin, tutkintokomiteaan, joka oli asetettu tutkimaan
Pugatshevin asiata.

Paperi oli vähällä pudota kädestäni.

-- "Ei auta!" sanoi Surin. "Minun täytyy totella käskyä. Luultavasti on
huhu tuttavuudestasi Pugatshevin kanssa tavalla tai toisella tullut
hallituksen korviin. Minä toivon, ett'ei asiasta tule mitään sen
pahempaa, vaan, ettäs saat itsesi puolustetuksi komitean edessä. Älä
sure, vaan lähde matkaan!"

Omatuntoni oli puhdas; oikeutta en pelännyt; mutta minua peloitti,
ajatellessani, että suloisen kohtaamisen hetki täytyy siirtää
tuonnemmaksi, kenties useammaksi kuukaudeksikin. Rattaat olivat
valmiina. Surin sanoi minulle ystävällisesti jäähyväiset. Minä pantiin
rattaille, jonne myös kävi kaksi husaaria, miekat paljaina. Niin
lähdettiin kulkemaan valta-maantietä.

Minä olin vakuutettu, että syynä kaikkeen oli omavaltainen lähtöni
Orenburgista. Sitä syytöstä vastaan oli minun helppo puolustaa itseäni:
partioretket eivät olleet milloinkaan kielletyitä, vieläpä niihin
kehoitettiinkin kaikin tavoin. Minua saatettiin syyttää liiallisesta
rohkeudesta, vaan ei tottelemattomuudesta. Ystävällinen seurusteluni
Pugatshevin kanssa saattoi tulla todistetuksi monen vieraanmiehen
kautta ja oli varmaankin näyttävä hyvin epäluulon-alaiselta. Koko tien
ajattelin minä tulevaa tutkintoa, mietin tarkoin vastauksiani ja päätin
ilmoittaa Oikeudelle koko asian, pitäen senlaista puolustustapaa
kaikkein yksinkertaisimpana ja samalla luotettavimpanakin.

Saavuin tuosta Kasaniin, hävitettyyn ja poltettuun. Katujen varsilla
oli talojen sijassa kekälekasoja; katottomina, akkunattomina seisoivat
kärvettyneet seinät. Semmoiset jäljet oli Pugatshev jättänyt!

Minut vietiin linnaan, joka oli säilynyt eheänä. Husaarit antoivat
minut vahti-upseerin haltuun. Hän kutsutti sepän. Jalkoihini pantiin
raudat. Sitten vietiin minut vankihuoneesen ja jätettiin yksikseni
ahtaasen, pimeään kamariin, jossa ei ollut kuin pelkät seinät ja pieni
akkuna, varustettu rautaristikolla.

Semmoinen alku ei tietänyt mitään hyvää. En kumminkaan menettänyt
rohkeuttani ja toivoani. Minä hain lohdutusta kaikkein murheellisten
lohduttajalta ja, maistettuani puhtaasta, mutta sorretusta sydämmestä
lähteneen rukouksen suloisuutta, nukuin rauhassa, huolimatta siitä,
mitä tuleva oli.

Seuraavana aamuna herätti minut vanginvartija, ilmoittaen, että minua
vaaditaan Oikeuden eteen. Kaksi sotamiestä veivät minut pihan poikki
linnanpäällikön taloon, jäivät itse eteiseen ja laskivat minut yksinäni
sisään.

Minä astuin jotenkin avaraan saliin. Pöydän takana, joka oli täynnä
papereita, istui kaksi henkeä: vanhanpuoleinen kenraali, hyvin kylmän
ja ankaran näköinen, ja nuori kaartin kapteeni, noin kahdeksankolmatta
vuoden iässä, varsin miellyttävä ulkonäöltään ja liukas käytöksissään.
Ikkunan luona, eri pöydän takana, istui sihteeri, kynä korvan takana,
kumartuneena paperin yli ja valmiina kirjoittamaan vastauksiani.

Tutkinto alkoi; kysyttiin nimeäni ja arvoani. Kenraali tiedusti, olinko
Andrei Petrovitsh Grinevin poika. Vastattuani myöntämällä, sanoi hän:

-- "Sääli, että niin kunnioitettavalla isällä on niin kunnoton poika!"

Minä vastasin levollisesti, että, syytettäköön minua mistä hyvänsä,
minä toivon tekeväni syytökset tyhjiksi vilpittömällä selityksellä.
Minun vakuutukseni ei ollut hänelle mieleen.

-- "Näppärä näyt olevan", sanoi hän, kulmakarvojaan rypistäen; "mutta
kyllä on nähty näppärämpiäkin".

Kapteeni kysyi minulta silloin, miten ja milloin minä tulin Pugatshevin
palvelukseen ja millä toimilla hän minua oli käyttänyt.

Paheksumisella vastasin, että minä, vapasukuisena ja upseerina, en ole
milloinkaan saattanut ruveta Pugatshevin palvelukseen ja ottaa häneltä
vastaan toimia.

-- "Mistä se sitten tulee,", jatkoi tutkija, "että vapasukuinen ja
upseeri yksinään on saanut petturilta armon, silloin kuin kaikki hänen
toverinsa on julmasti surmattu? Mistä se tulee, että tuo samainen
vapasukuinen ja upseeri kaikessa ystävyydessä istuu pidoissa
kapinallisten kanssa, ottaa heidän päämieleltään lahjoja, turkin,
hevosen ja puoliruplaa rahaa? Mitenkä tämmöinen kummallinen ystävyys on
saattanut syntyä ja mihin se perustakse, jollei kavallukseen tahi
ainakin kelvottomaan ja rikokselliseen pelkuriuteen?"

Kapteenin sanat loukkasivat minua kipeästi. Suurella innolla alotin
puolustukseni. Minä kerroin kuinka ensin olin tullut Pugatshevin kanssa
tuttavaksi lumimyrskyssä, kuinka hän, valloitettuaan Belogorin linnan,
oli tuntenut minut ja armahtanut minua. Minä sanoin, ett'en tosiaankaan
katsonut häpeäksi ottaa häneltä vastaan turkkia ja hevosta, mutta että
olin puolustanut Belogorin linnaa petturia vastaan viimeiseen
mahdollisuuteen asti. Lopuksi vetosin kenraaliini, joka saattaisi
todistaa uutteruuteni Orenburgin turmiollisen piirityksen aikana.

Vanha kenraali otti pöydältä avonaisen kirjan ja luki ääneensä:

"Teidän ylhäisyytenne kysymykseen vänrikki Grinevistä, jota syytetään
osallisuudesta nykyiseen kapinaan ja yhteydestä rosvon kanssa ja niin
muodoin luvattomista ja valapattoisista toimista; saan kunnian
ilmoittaa: mainittu vänrikki Grinev oli palveluksessa Orenburgissa
lokakuun alusta kulunutta vuotta 1773 tämän vuoden helmikuun 24 päivään
asti, jolloin hän läksi pois kaupungista eikä ole sen koommin tänne
palannut. Karkurien puheen mukaan on hän ollut Pugatshevin luona
Berdissä ja käynyt yhdessä hänen kanssaan Belogorin linnassa, jossa hän
ennen oli ollut sotapalveluksessa; mitä taas hänen käytökseensä tulee,
niin saatan..."

Hän keskeytti lukemisensa ja sanoi minulle tuimasti:

-- "Mitäs sanot tähän?"

Minä tahdoin jatkaa kuten olin alkanutkin ja selittää minun ja Maria
Ivanovnan väliset suhteet yhtä vilpittömästi kuin muutkin asianhaarat,
mutta äkkiä tuntui tuo minusta vastenmieliseltä. Minä ajattelin, että
komitea, jos mainitsen Maria Ivanovnan nimen, vaatii hänetkin eteensä,
sekoittaa hänen nimensä pahansuopain kelvottomiin syytöksiin ja saattaa
hänet heidän eteensä -- tuo ajatus oli niin kauhea, että minä kävin
hämille ja sekaannuin.

Tuomarini, jotka olivat nähtävästi ruvenneet kuulemaan vastauksiani
jollakin hyvänsuopaisuudella, saivat taaskin epäluuloja, nähtyään
hämillä-oloni. Kaartin upseeri vaati, että pääsyyttäjä kutsuttaisiin
esille. Kenraali käski kutsua "eilisen ilkiön". Minä käännyin nopeasti
ovea kohti, odotellen syyttäjääni. Tuokion kuluttua kuului kahleitten
kalsketta, ovi antautui, ja sisään astui -- Shvabrin. Minä hämmästyin,
nähdessäni kuinka hän oli muuttunut. Hän oli kauhean laiha ja kalpea.
Hänen hivuksensa, vähän aikaa vielä sitten pikimustat, olivat kokonaan
harmaissa; pitkä partansa oli takkuinen. Hän toisti syytöksensä
heikolla, mutta rohkealla äänellä. Hänen ilmoituksensa mukaan oli
Pugatshev lähettänyt minut vakojana Orenburgiin; minä muka läksin
sieltä joka päivä partioretkille, antaakseni viholliselle kirjeitä
kaikesta, mitä kaupungissa tapahtui; viimein yhdyin julkisesti
Pugatsheviin, kuljin hänen kanssaan linnasta linnaan, koettaen
kumminkin kaikin tavoin sortaa petturi-kumppaleitani, saadakseni heidän
virkojansa ja käyttääkseni hyödykseni Pugatshevin antamia lahjoja. Minä
kuuntelin ääneti Shvabrinin puhetta ja olin tyytyväinen yhteen: Maria
Ivanovnan nimeä konna ei maininnut, lieneekö sitten hänen
itserakkauttansa polttanut ajatus hänestä, joka oli hänet inholla
hylännyt tai oliko hänen sydämmessään kipinäkään samaa tunnetta, mikä
saattoi minutkin olemaan vaiti. Oli kuinka hyvänsä, -- Belogorin
linnanpäällikön tytärtä ei mainittu komitean istunnossa. Päätökseni
vahvistui entistä lujemmaksi, ja kun tuomarit kysyivät, millä voisin
kumota Shvabrinin syytökset, vastasin, että minä pysyn siinä, mitä jo
olen sanonut, ja etten voi sanoa mitään muuta puolustuksekseni.
Kenraali käski saattaa meidät ulos. Me läksimme yhdessä. Minä katsahdin
levollisesti Shvabriniin, sanaakaan hänelle sanomatta. Hän veti suunsa
ilkeään iva-nauruun ja, kädellään kannattaen kahleitaan, meni
ohitseni. Minut vietiin tyrmään jälleen, eikä minua sen koommin enää
viety tutkittavaksi.

Minä en nähnyt omin silmin kaikkea sitä, josta minun vielä on
kertominen, mutta olen niin usein kuullut kerrottavan siitä, että
pienimmätkin seikat ovat kiintyneet muistooni; tuntuu ikäänkuin itse
olisin niissä näkymättömästi ollut läsnä.

Vanhempani olivat vastaanottaneet Maria Ivanovnan sydämmellisellä
hyväntahtoisuudella, niinkuin vanhan-aikuisilla ihmisillä oli tapana.
He pitivät sitä Jumalan hyvyytenä, että saivat turviinsa ja suojaansa
ottaa orpoparan. Pian mielistyivät he häneen, sillä ken Maria Ivanovnan
tunsi, hänen oli mahdoton olla rakastamatta häntä. Minun rakkauteni ei
enää ollut isän mielestä pelkkää hulluutta; äidilläni puolestaan ei
muuta toivoa ollutkaan kuin että hänen Petrushansa naisi tuon armaan
kapteenin-tyttären.

Tieto minun kiinnipanostani säikäytti koko perheen. Maria Ivanovna oli
kertonut heille kummallisen tuttavuuteni Pugatshevin kanssa niin
yksinkertaisesti, että he olivat nauraneet sydämmen pohjasta koko
asialle. Isä ei ottanut uskoaksensa, että minä olisin ollut osallinen
häpeälliseen kapinaan, jonka tarkoituksena oli hallituksen kukistaminen
ja aatelis-säädyn hävittäminen. Hän tutki ankarasti Saveljitshia. Ukko
ei salannut, että nuori herra muka oli ollut vieraissa Pugatshevin
luona, mutta vakuutti ja vannoi, ett'ei hän ollut kavalluksesta
kuullutkaan. Vanhukset rauhottuivat ja odottelivat vaan
kärsimättömyydellä ilahduttavia tietoja. Maria Ivanovna oli kovin
rauhaton, mutta hän ei puhunut mitään, sillä hän oli luonnostaan
erittäin hiljainen ja varovainen.

Kului muutama viikko... Äkkiä sai isä kirjeen Pietarista
sukulaiseltamme ruhtinas X:ltä. Ruhtinas kirjotti minusta. Tavallisten
alkusanain jälkeen hän ilmoittaa, että epäluulot minun osallisuudestani
kapinaan on nähty, valitettavasti liian todenperäisiksi, niin että kova
rangaistus olisi minua kohdannut, jollei keisarinna, katsoen isän
ansioihin ja vanhuuteen, olisi armahtanut rikoksellista poikaa ja
päästänyt häntä häpeällisestä kuolemanrangaistuksesta, tuomiten hänet
hänen elin-ajakseen siirtolaiseksi Siperian kaukaisempiin osiin.

Tämä odottamaton isku oli vähällä tappaa isäni. Hän menetti entisen
lujuutensa: hänen surunsa (ennen niin äänetön), ilmoittihe katkerissa
valituksissa.

-- "Kuinka!" toisti hän vihoissansa. "Poikani on niin muodoin ollut
osallinen Pugatshevin hankkeissa! Taivaan Jumala, mitä minun vielä piti
näkemäni! Keisarinna päästää hänet kuolemanrangaistuksesta. Mitäpä
helpoitusta minulle siitä! Rangaistus ei minua peloita: esi-isäni kuoli
mestauslavalla, puolustaen sitä, mitä piti omatuntonsa pyhyytenä; isäni
kärsi yhdessä Volinskin ja Krushtshevin kanssa. Mutta tässäpä
vapasukuinen rupeaa valapattoiseksi, yhtyy rosvoihin, murhamiehiin,
karkureihin... Häpeä suvullemme!..."

Äiti, pelästyneenä hänen epätoivostansa, ei uskaltanut itkeä hänen
läsnäollessaan, vaan koetti rohkaista häntä, puhuen huhujen
epävarmuudesta, ihmisten puheitten horjuvaisuudesta. Mutta isäni ei
saanut lohdutusta.

Maria Ivanovna kärsi kaikista enimmin. Ollen vakuutettu, että minä
olisin voinut puolustaa itseni puhtaaksi, jos vaan olisin tahtonut, hän
arvasi asianlaadun ja piti itseänsä syynä onnettomuuteen. Hän salasi
kaikilta kyyneleensä ja tuskansa, sillä välin aina vaan ajatellen
keinoja minun pelastuksekseni.

Kerran illalla istui isä sohvalla, selaillen "Hovi-kalenteria"; mutta
hänen ajatuksensa olivat kaukana, eikä tuon kirjan lukeminen tehnyt
häneen tavallista vaikutustansa. Hän vihelteli vanhan-aikuista marssia.
Äiti kutoi äännetönnä villaröijyä, pudottaen sillon tällöin kyynelen
työllensä. Äkkiäpä Maria Ivanovna, joka myöskin istui siinä neulomassa,
ilmoitti, että hänen täytyy välttämättömästi lähteä Pietariin, ja
pyysi, että hänet varustettaisiin matkalle. Äiti tuli tuosta hyvin
pahoille mielin.

-- "Mitä sinä Pietarissa teet?" sanoi hän. "Tahdotko, Maria Ivanovna,
sinäkin jättää meidät?"

Maria Ivanovna vastasi, että koko hänen kohtalonsa riippuu tästä
matkasta, että hän, uskollisuutensa tähden kärsineen miehen tyttärenä,
menee hakemaan suojelusta ja apua ylhäisiltä.

Isä painoi päänsä alas: jok'ainoa sana, mikä vähänkin muistutti hänen
poikansa luullusta rikoksesta, oli hänen raskas kuulla ja tuntui
hänestä pistopuheelta.

-- "Mene vaan, lapseni", sanoi hän huoaten. "Me emme tahdo olla tiellä
onnellesi. Suokoon vaan Jumala, että tuleva sulhasesi olisi kunnon mies
eikä kelvoton kavaltaja." Hän nousi ja meni huoneesta pois.

Maria Ivanovna, jäätyään kahden kesken äidin kanssa, ilmoitti hänelle
osaksi aikomuksensa. Äiti syleili häntä kyyneliä vuodattaen ja rukoili
Jumalalta menestystä hänen aikomuksilleen. Maria Ivanovna varustettiin
matkaan ja muutaman päivän perästä hän läksi uskollisen Palashkan ja
uskollisen Saveljitshin kanssa, joka, väkisin erotettuna minusta,
lohdutteli itseään edes sillä ajatuksella, että hän palvelee
morsiantani.

Maria Ivanovna tuli onnellisesti Sofiaan ja, kuultuaan hovin olevan
siihen aikaan Tsarskoje Selossa, päätti jäädä sinne. Aseman
päällysmiehen talossa sai hän asunnokseen laipiolla eroitetun osan
pientä huonetta. Puhelias päällysmiehen vaimo ilmoitti olevansa hovin
uuninlämmittäjän tytär ja pyhitti hänet kaikkiin hovielämän
salaisuuksiin. Hän kertoi mihin aikaan keisarinna tavallisesti heräsi,
joi kahvia, oli kävelemässä; mitkä ylimykset milloinkin olivat hänen
luonansa; mitä keisarinna eilen oli suvainnut puhua päivällispöydässä;
keitä oli vastaan-ottanut eilen illalla. Sanalla sanoen Anna Vlasjevnan
kertomus maksoi muutamia sivuja historiallisia muistelmia ja olisi
ollut kallis muinais-muisto jälkeisille. Maria Ivanovna kuunteli
tarkasti. He menivät puutarhaan. Anna Vlasjevna kertoi jokaisen
lehtokujan ja sillan historian. Käveltyänsä tarpeekseen he palasivat
asemalle; varsin tyytyväisinä toisiinsa.

Seuraavana aamuna nousi Maria Ivanovna varhain, puki päällensä ja meni
hiljaa puutarhaan. Aamu oli kaunis, aurinko kultasi lehmusten latvoja,
jotka syksyn viileä henki oli lakastuttanut. Puiston järvi oli
rasvatyyneenä. Joutsenet olivat heränneet ja juhlallisesti
uiskentelivat ulos rannan siivekkäistä pensaista. Maria Ivanovna kulki
kauniin kedon syrjään, jonne vast'ikään oli pystytetty muistopatsas
kreivin Pietari Aleksandrovitsh Rumantsovin äsköisten voittojen
muistoksi. Äkkiä tuli pieni valkoinen koira, englantilaista rotua,
haukkuen häntä vastaan. Maria Ivanovna säikähti ja samassa kuului
miellyttävä naisen ääni:

-- "Älkää pelätkö, ei se pure".

Maria Ivanovna näki vaimo-ihmisen istumassa penkillä vastapäätä
muistopatsasta ja istui penkin toiseen päähän. Rouva katseli häntä
tarkasti. Maria Ivanovna, heitettyään häneen muutaman silmäyksen,
ennätti tarkastaa hänet. Rouva oli puettu valkoiseen aamupukuun,
yö-myssyyn ja röijyyn. Hän oli nähtävästi noin neljänkymmenen iässä.
Hänen lihavat, punottavat kasvonsa osoittivat ylevyyttä ja
levollisuutta; siniset silmät ja hento hymy olivat sanomattoman
viehättäviä. Rouva katkaisi äänettömyyden.

-- "Varmaankaan ette ole täältä".

-- "En ole; vasta eilen tulin maalta".

-- "Tulitteko sukulaistenne kanssa?"

-- "En; minä tulin yksin".

-- "Yksin! Mutta olettehan vielä niin nuori".

-- "Minulla ei ole isää eikä äitiä".

-- "Olette sitten kaiketi jollakin asialla täällä?"

-- "Aivan niin. Tulin antamaan pyyntökirjaa keisarinnalle".

-- "Te olette orpo; luultavasti on teille tehty vääryyttä, loukattu
teitä".

-- "Ei suinkaan; tulin pyytämään armoa, en oikeutta".

-- "Sallikaa kysyäni, kuka te olette?"

-- "Kapteeni Mironovin tytär"

-- "Kapteeni Mironovin! Hänenkö, joka oli päällikkönä jossakin
Orenburgin kuvernementin linnoista?"

-- "Niin juuri".

Rouva näkyi olevan liikutettu.

-- "Suokaa anteeksi", sanoi hän vielä lempeämmällä äänellä, "suokaa
anteeksi, jos sekaannuin asioihinne, mutta minä oleskelen hovissa;
selittäkää minulle mitä te aiotte pyytää, kenties saatan auttaa teitä".

Maria Ivanovna nousi ja kiitti kunnioituksella. Kaikki tuossa
tuntemattomassa rouvassa veti puoleensa hänen sydäntään ja herätti
luottamusta häneen. Maria Ivanovna otti taskustaan paperin ja antoi sen
rouvalle, joka rupesi lukemaan sitä itseksensä.

Ensi alussa luki hän tarkasti ja lempeän-näköisenä, mutta äkkiä hänen
kasvonsa muuttuivat. Maria Ivanovna, joka oli tarkastanut kaikkia hänen
liikkeitään, säikähti, nähtyään niin ankaran lauseen niissä kasvoissa,
jotka hetki sitten vielä olivat niin olleet suloiset ja levolliset.

-- "Te pyydätte Grinevin puolesta?" sanoi rouva kylmänä. "Keisarinna
ei saata antaa hänelle anteeksi. Hän liittyi petturiin ei
ymmärtämättömyydestä ja kevytmielisyydestä, vaan siveetönnä,
turmiollisena hulttiona".

-- "Ah, rouva! Se ei ole totta!" huusi Maria Ivanovna.

-- "Kuinka?" vastasi rouva, ja hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi.

-- "Se ei ole totta, ihan varmaan ei ole totta! Minä tiedän kaikki ja
kerron teille koko asian. Hän on minun ainoan tähteni kärsinyt kaikki.
Syynä, ettei hän puolustanut itseään puhtaaksi Oikeuden edessä, oli
vaan se, ettei hän tahtonut sekoittaa minua siihen".

Maria Ivanovna kertoi sitten innolla kaikki, minkä lukija jo tietää.

Rouva kuunteli häntä tarkasti.

"Missä te asutte?" kysyi hän sitten ja, kuultuaan hänen asuvan Anna
Vlasjevnan luona, lisäsi myhähtäen: "Vai niin! Kyllä tiedän. Jääkää
hyvästi, älkää puhuko kellenkään kohtauksestamme. Toivoakseni ei teidän
tarvitse kauan odottaa vastausta kirjeellenne".

Rouva nousi ja meni katettuun lehtokujaan; Maria Ivanovna palasi Anna
Vlasjevnan luokse, täynnä iloista toivoa.

Emäntä torui häntä siitä, että oli ollut ulkona niin varhain
syys-aamuna; se, hänen mielestänsä, ei ollut terveellistä nuorelle
tytölle. Hän toi veden-kiehuttimen, ja teetä juotaessa oli juuri alkanut
iankaikkiset kertomuksensa hovista, kun äkkiä hovivaunut pysähtyivät
talon eteen ja kamarilakeija tuli sisään, ilmoittaen, että keisarinna
suvaitsee kutsua luoksensa neiti Mironovia.

Anna Vlasjevnalle hätä käteen.

"Herra siunatkoon!" huudahti hän. "Keisarinnako teitä hoviin käskee!
Mutta milläs ihmeen lailla hän on saanut tiedon teistä? Ja mitenkäs te,
lapsi parka, astutte keisarinnan eteen? Ettehän luullakseni osaa
astuakaan hovin tapaan. Eiköhän vaan ole parasta, jos lähden saattamaan
teitä: saatanhan edes jossakin kohden niinkuin varoittaa teitä. Ja
kuinkas te saatatte mennä sinne matkapuvussa? Enköhän lähetä pyytämään
kätilöltä hänen keltaista robroniansa?"

Kamarilakeija ilmoitti keisarinnan tahtovan, että Maria Ivanovna tulisi
yksinään ja siinä puvussa, missä hän on. Mitäs tehdä! Maria Ivanovna
nousi vaunuihin ja läksi hoviin, Anna Vlasjevnan neuvojen ja siunausten
seuraamina.

Maria Ivanovna aavisti meidän kohtalomme ratkaisemista; kovasti tykytti
hänen sydämmensä. Muutaman minuutin kuluttua vaunut pysähtyivät hovin
eteen. Vaunuista astuttuaan kulki Maria Ivanovna ylös portaita. Ovet
avattiin hänelle selko selälleen. Hän kulki useampain kauniiden
huoneiden kautta: kamarilakeija osoitti hänelle tietä. Viimeinkin
pysähtyi lakeija erään oven eteen ja, sanottuaan menevänsä häntä
ilmoittamaan, jätti hänet yksikseen.

Ajatus, että hän nyt astuu itse keisarinnan eteen, peloitti Maria
Ivanovnaa niin, että hän tuskin jaksoi pysyä jaloillaan. Hetken
kuluttua ovet avattiin ja hän astui keisarinnan toaletti-huoneesen.

Keisarinna istui toaletin edessä. Muutamia hovi-naisia oli hänen
ympärillään, ja nämä kohteliaasti tekivät Maria Ivanovnalle tietä.
Keisarinna kääntyi häneen lempeänä, ja Maria Ivanovna tunsi hänessä
saman rouvan, jolle niin suoraan oli puhunut asiansa muutama minuuti
sitten. Keisarinna kutsui hänet luokseen ja sanoi hymyillen:

-- "Olen, iloinen, että olen saattanut pitää sanani ja täyttää
pyyntönne. Asianne on päätetty. Minä olen vakuutettu sulhasenne
viattomuudesta. Tässä kirje; olkaa hyvä ja antakaa se itse tulevalle
apellenne".

Maria Ivanovna otti kirjeen vapisevaan käteensä ja, purskahtaen
itkemään, lankesi keisarinnan jalkain juureen. Keisarinna nosti hänet,
suuteli häntä ja rupesi puhelemaan hänen kanssaan.

-- "Minä tiedän, että te ette ole rikkaat", sanoi hän, "mutta minä
olen velassa kapteeni Mironovin tyttärelle. Älkää murehtiko
tulevaisuudestanne. Minä otan huolekseni teidän toimeentulonne".

Osotettuaan lempeyttänsä orpo raukkaa kohtaan, keisarinna päästi hänet
menemään. Maria Ivanovna ajoi takaisin samoissa vaunuissa kuin oli
tullutkin. Anna Vlasjevnalta, joka kärsimätönnä oli odotellut hänen
palaamistansa, rupesi satelemaan kysymyksiä, joihin Maria Ivanovna
vastasi joten-kuten. Anna Vlasjevna ei ollut oikein tyytyväinen
tuommoiseen hajamielisyyteen, mutta selitti sen maalaisen kainoudeksi
ja antoi jalomielisesti anteeksi. Samana päivänä läksi Maria Ivanovna
paluumatkalle, huolimatta poiketa Pietaria ihailemaan.

       *       *       *       *       *

Tähän päättyvät Pietari Andrejevitsh Grinevin muistelmat. Perheellisten
kertomusten mukaan tiedetään kumminkin että hän oli päästetty
vankeudesta 1774 vuoden lopulla korkeasta käskystä. Hän oli ollut läsnä
Pugatshevin mestauksessa. Pugatshev oli tuntenut hänet väen joukosta ja
nyökännyt hänelle päätään, joka sitten minuutin perästä hengetönnä ja
verisenä näytettiin kansalle. Pian sen jälkeen Pietari Andrejevitsh nai
Maria Ivanovnan. Heidän jälkeisensä elävät onnellisina Simbirskin
kuvernementissä. Kolmenkymmenen virstan päästä X:sta on herraskartano,
jossa vielä näytetään seinällä lasin alla Katarina II:n omakätistä
kirjettä. Se on kirjoitettu Pietari Andrejevitshin isälle ja julistaa
viattomaksi hänen poikansa sekä kiittelee kapteeni Mironovin tyttären
ymmärrystä ja hellää sydäntä.



VIITESELITYKSET:


[1] Sievennyssana sanasta Pietari.

[2] Masha on sievennysmuoto Maria nimestä. Suom. muist.

[3] Venäläinen sananparsi.

[4] Venäläinen kansallispuku. Suom. muist.

[5] Venäläinen tervehdystapa.

[6] Kummiksi sanovat Venäläiset ei ainoastaan risti-isäänsä, vaan
lastensakin risti-isää. Vanhemmat ja lasten risti-vanhemmat ovat
kummeja keskenään. Suom. muist.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kapteenin tytär" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.