Title: Elämän hawainnoita I: Uudistalo; Halla=aamuna; Mökin Maiju; Noidan rangaistus
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita I: Uudistalo; Halla=aamuna; Mökin Maiju; Noidan rangaistus" ***


ELÄMÄN HAWAINNOITA I: Uudistalo; Halla=aamuna; Mökin Maiju;
Noidan rangaistus

Kirj.

P. Päivärinta


WSOY, Porvoo, 1889.



UUDISTALO


Kerran sattui niin, että matkani kulki pitkän ja kolkon sydänmaan
poikki, jonka puoliwälissä sanottiin olewan erään uudistalon. Talwi
oli. Kun lähtöni kylän wiimeisestä talosta oli jokseenkin iltapäiwällä,
neuwottiin minulle mainittu uudistalo yöpaikaksi. Tietä tähän
yksinäiseen paikkaan ei ollut muuta kuin yksinäisiä heinä- ja
halkomiesten jälkiä, jotka sydänmaalla haaroiwat sinne tänne ja oliwat
hywin eksyttäwiä. Kauhean kylmä myrskytuuli puhalsi rajusti ja
lakkaamatta, mutta lunta ei kumminkaan wielä tullut. Edessäni olewa
taiwal oli melkein yhtä aawaa, osaksi jonkuu tiellä wastaan tulewan
pienen järwen ja isojen newojen tähden, osaksi senwuoksi, kun
metsämaatkin aina oliwat jonkun ajan takaa poltetut monelta
peninkulmalta aiwan putipuhtaaksi, niin että metsää ei näkynyt muuta
kuin mitätöntä koiwun ja pajun risukkoa. Syy mainittuin maiden
alinomaiseen palamiseen oli se, että ne oliwat kruunun metsämaita,
jolla oikeudella kylien asukkaat, molemmilla puolin sydänmaata,
poltteliwat niitä mieliwaltaisesti, parantaaksensa siten karjansa
laitumia ja kruunun maiden keskellä olewia niittu=kurujansa. Niistä
syistä oli mainittu taiwal niin aukea, että se näytti silmissäni
jonkunlaiselta Suomeen muutetulta Saharan erämaalta. Edellä niitä
aikoja, jolloin matkani sattui, oli ohut suwi=ilma, jonkatähden koko
aukea oli aiwan yhtenä jääkenttänä; ja kun tuuli oli niin ankara, ei
reki tahtonut pysyä kohtisuorassa hewosen perästä, waan se kääntyi aina
poikinpuolin, joka teki kululleni paljon kiusaa ja hidastutti sitä.
Ilta pimeni pimenemistään ja tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja lunta
aikoi tulla myrskyn seassa. Minä koin usein tarkata näköäni sitä
suuntaa kohden, jossa uudistalon olisi pitänyt löytyä, mutta ei mitään
semmoista merkkiä ilmestynyt. Silloin rupesin pelkäämään, että jos en
osaisikaan siihen uudistaloon, jos olisinkin unohuttanut saadut neuwoni
ja joutunut wäärälle suunnalle, jolloin ei olisi muuta tarjona, kuin
jäädä wihdoin wäsyneenä--uupuneena tuolle kauhealle, kolkolle aukealle,
hewosineni hirmuisen myrskyn käsiin--kuolemaan. En kumminkaan antanut
epätoiwon itseäni woittaa, waan ponnistelin kaikin woimin sitä suuntaa
kohden, jonka pidin  mahdollisimmasti oikeana, sillä tietä ei enään
ollut. Wihdoin wiimeinkin rupesi kaukaa taiwaan rannalta häämöittämään
korkeampaa metsää, joka jo wiitatessa oli minulle ilmoitettu olewan
uudistalon löytämisen merkki. Tuon metsikön hawaitsemisen luulen olleen
saman minulle, kuin Saharan erämaan aawoilla hietikoilla
matkustawaisille karawaneille on kaukaa hawaittu kosteikko. "Tuollahan
se onkin uudistalo", ajattelin, "sinnehän pääsen yöksi, enkä tarwitse
jäädä tänne kuolemaan", ja kaksinkertaisella innolla rupesin
ponnistelemaan metsikköä kohden. Lunta aikoi nyt tulla niin rajusti,
ett'ei sylen päähän eroittanut minkäänlaista esinettä ja niin katosi
metsikkökin silmistäni; en enään osannut pitää suuntaa muutoin kuin
tuulesta waaria pitämällä. Hetken aikaa wielä näin taisteltuani,
ilmestyi eteeni nuorta männikkö=metsää, mutta tietä en löytänyt, josta
olisi päässyt ajamaan sen läwitse eteenpäin; täytyi sitoa hewonen
puuhun kiinni ja lähteä jalkaisin tietä hakemaan, jonka wihdoin
wiimeinkin löysin; ja pian oli hewosenikin sinne wiety. Wähän aikaa
männikköä ajettuani, rupesi walkea pilkoittamaan edestäpäin.
"Tuollahan se on tawoittamani uudistalo", ajattelin itsekseni
iloisesti, ja pian olin uudistalon pihalla. Pienen, uuden tupasen
akkunoista loisti kartanolle iloinen walkea ja melkeinpä kadehdin niitä
onnellisia sisällä olijoita, jotka siellä oliwat ulkona raiwoawalta
myrskyltä suojassa. Kun sain hewosen riisutuksi, astuin kursailematta
sisälle, toiwotin hywää iltaa ja pyysin hewoselleni suojaa. Mutta sitä
ei heillä ollut antaa, sillä heidän oma hewosensakin oli ladon
nurkassa eri hökkelissä, johon ei suinkaan wieraita mahtunut. Eräs
pieni wanha huone=kömmänä olisi tosin ollut tyhjä, waan sen owi oli
niin matalaksi lätistynyt, ett'ei hewonen mahtunut siitä sisälle.

Kun ulkona oli niin ankara myrsky ja lumen tulo, niin kowin tunnoton
olisi se ihminen ollut, joka olisi saattanut hewosensa jättää suojatta
myrskyn käsiin; pyysin siis talon wäeltä, saisinko hakata mainitun
kömmänän owen reijän isommaksi, että hewoseni siitä sisään pääsisi. Se
luwattiinkin tehdä ja kirwes annettiin minulle sitä warten. Kun olin
pari hirttä saanut owen reijän päältä hakatuksi poikki, niin hewonen ja
reki mahtuiwat sisälle. Nyt toimitin hewoselleni wielä ruokaa ja juomaa
yöksi eteen, ja sillä kerralla oli näin elämän surut poistetut ja minä
pääsin taas tupaan, tutustumaan perheen kanssa.

Tällä kertaa, kun omat huoleni eiwät enään olleet hämmentämässä
huomiotani, näin heti tupaan tultuani, että siellä walitsi
perinjuurinen kurjuus ja köyhyys. Akkunat oliwat niin hatarat, että
tuuli tuntui pitkin huonetta, ja myrskyn tuottamina tanssiwat
lumi=hiutaleet kilwan toistensa kanssa useamman kyynärän päässä
akkunoista, joiden alla huoneen sisäpuolella oli jonkinmoisia
lumi=kinoksia. Perässä oli pieni pöytä ja huonoilla makuu=waatteilla
warustettu wuode; owen pielessä oli toinen wuode, jossa oli kehnoihin
ryyjyihin kääritty, noin seitsen=wuotinen poika; se oli sinne wilua
paloon kiiwennyt.

Emäntä näkyi olewan jotenkin nuorehko ihminen, mutta selwästi huomasi
huonokin tuntija, että surut ja kärsimiset oliwat ennen aikojaan
kyntäneet wakonsa hänen muutoin niin säännöllisiin kaswoihinsa. Likellä
takkaa makasi kätkyessä pieni lapsi, joka näkyi olewan kowin kipeä;
luultawasti oli kätkyt saanut sijansa niin liki takkaa sen tähden, että
walkea ulettuisi lämmittämään sairasta lasta ja niin suojelemaan häntä
wilulta. Asujamina huoneessa näkyi wielä olewan: ijäkäs, harmaapäinen
ukko ja wanha mummo, jotka näyttiwät olewan pariskunta ja samassa
perheen wanhimpina jäseninä. Wiime=mainitut eiwät näkyneet pitäwän
mitään lukua elämän kohtaloista; heille näytti olewan sama, oli asiat
miten hywänsä. Hywästi tahi huonosti, sama se, sillä he käsittiwät
asian siltä kannalta, että se pitää wälttämättömästi niin olla, eikä
sitä kukaan ihminen saata parhaalla tahdollaankaan muuttaa toiseksi.
Tämän heidän mielipiteensä huomasin selwemmin heitä jäljestäpäin
puhuteltuani;--ja kukaties se onkin ainoa kelwollinen luonne uudistaloa
perustaissa, sillä semmoinen ei woi surra niitä waiwoja ja wastuksia,
jotka wälttämättömästi uudistalon alkajia kohtaawat. Mutta emäntä ei
näkynyt enään olewan sitä luonnetta, sillä selwästi näki hänen osaawan
surra ja kärsiä.

Kun talonwäki oli saanut tietää kotopaikkani ja matkani tarkoituksen ja
määrän, rupesin tekemään heidän kanssaan keskustelua.

--"Eikö tässä talossa olekkaan nuorempaa mieswäkeä?" kysyin minä.

--"On minulla mies" wastasi waimo.

--"Missä se on kulkemassa, koska ei häntä kotona näy?" kysäisin taas.

--"Kyllä hän kotoisalla on, waan se on wielä terwa=haudalla terwaksia
särkemässä," wastasi waimo.

--"Herra Jumala!" huudahdin minä, "tämmöisellä ilmalla ja näin myöhään!
Ettekö pelkää, että hänelle on joku wahinko tapahtunut?"

--"Minun Heikilläni ei ole tapana laskea lukua pahoista ilmoista eikä
myöhäisistä ajoista: hän tekee työtä säihin ja aikoihin katsomatta,
tawallisesti niin kauan kuin woimansa riittäwät, ja kun ne rupeawat
uupumaan, silloin hän kyllä tulee kotiin," sanoi waimo innokkaasti,
jota tehdessään hän nähtäwästi oli hetkeksi unhottanut käsillä olewat
surut ja huolet.

--"Mutta kun tuolla ulkona on niin ankara ilma ja semmoinen lumen tulo,
jos se sinne uumertuisi?" arwelin minä taas.

--"Hauta ei ole kaukana kodista, ja se on tiheän metsän sisällä, josta
on myrskyllä hywä suoja: kyllä hän tulee, kun joutuu, soattepa nähdä,"
lausui waimo luottawasti.

--"Joko kauan on asuttu tätä taloa?" kysyin taas, ikäänkuin
kääntääkseni puhettamme toiselle uralle.

--"Minähän tään aloitin," sanoi wanha waari huolettomasti.

--"Tulitteko heti nuorena miesnä jo tähän taloa tekemään?" kysyin minä.

--"Eikö mitä; olin jo kohta wiidenkymmenen, kun se asia päähäni
pöllähti, että pitäisi ruweta taloa tekemään. Kunpa nuorena ollessa
olisikin se mieli ollut päässä," arweli ukko huolimattomasti, ja
samassa lähti hän muorinsa kanssa ulos.

Silloin huomasin minä, ettei ukolla ollut toista korwa=lehteä.

Heidän mentyä jatkoin minä taas puhettani emännän kanssa.

--"Kumpika teistä on noiden wanhusten lapsi; tekö wai miehenne?"
tiedustelin häneltä.

--"Minähän tuota olen heidän lapsensa, Heikki on tähän muualta tullut,"
wastasi waimo.

--"Onko isällänne ja äidillänne ollut muita lapsia?"

--"On meitä ollut kymmenen kaikestansa, waan yhdeksän on kuollut,"
sanoi waimo.

--"Joko te olette Heikkinne kanssa kauan olleet naimisissa?" kysyin
taaskin.

--"Kuusi wuotta," oli wastaus.

--"Onko ollut muita lapsia kuin nuot kaksi, jotka ma näen?"

--"On niitä ollut neljäkin kaikkiansa, waan kaksi on kuollut," sanoi
waimo surullisesti.

--"Teidän nuorin lapsenne on kowin sairas," huomautin waimolle.

--"Niin, pikku Heikki=raukkani on kowin kipeä; pelkään hänenkin
kuolewan," lausui waimo surullisesti ja huokasi raskaasti.

Minusta tuntui että tuo nuorehko parikunta oli laiminlyönyt jotakin
welwollisuuksistaan, joka oli ollut syynä heidän lastensa
ennen=aikuiseen kuolemaan; sillä en wieläkään tuntenut tarkoin
ajatusten todellista sisällistä tilaa. Nähtyäni, ett'ei tällä kerralla
suinkaan sopinut lisätä "kiwiä kuorman päälle," sanoin waimolle hywin
warowasti: "ettekö olisi woineet noita akkunoita laittaa tiheämmiksi?"

Hän näkyi hywin käsittäneen mitä sillä kysymykselläni tarkoitin; hän
näytti oikein säpsähtäwän ja loi läpitunkewan silmäyksen minuun ja
sanoi: "woi hywä wieras! Te ette tunne wielä meidän sisällisiä
olojamme. Heikkini ei ole suinkaan laiska eikä huoletonkaan. Hän tekee
työtä yöt ja päiwät, kun waan woimat wähänkin riittäwät; muita työhön
kykenewä ei ole kuin hän, sillä wanhempani owat jo wanhat ja
woimattomat; ainoastaan minä kesä=aikana woin häntä työssä auttaa.
Heikin tähän tultua ei tässä ollut paljon mitään wiljeltyä maata, sillä
wanhempani oliwat jo wanhalla puolen ikäänsä, kun tuliwat tähän ja
alkoiwat kylmään metsään mökkiä rakentaa. Näiden kuuden wuoden kuluessa
on Heikki ahkeralla työnteollansa raiwannut korpeen paljon uudismaata,
ja toissa kesänä saimme jo niin paljon wuoden=tulosta, että Heikki
rohkeni ruweta näitä huoneita uudesta rakentamaan, jona wuonna
saimmekin tämän tähän määrään.

Aikomuksemme oli wiime syksynä saada kamaritkin walmiiksi ja tuwan
parempaan woimaan, mutta "ihminen päättää, Jumala säätää", sanoo
sananlasku, ja niinpä käwi meidänkin.--Wiime=kesänä tuli kowa
katowuosi, joka wei kaiken toiwomme ja--elon elämämme; tilamme puoliin
ulostekoihin olemme saaneet myödä kaikki mitä hengeltä irti oli.
[Uudistalo eli wielä puolella werolla.]

Nyt kokee Heikki, yöt päiwät, wetää terwaksia haudalle ja särkeä niitä,
että saataisiin surwon ja petäjäisen sekaan selwää wiljaa koko wuoden
ajaksi; mutta huoneitten laittamisesta ei woi olla puhettakaan."

Tämä waimon surullisesti sointuwa, wiaton ja mielestäni totuuteen
perustettu puhe kumosi kerrassaan kaikki ennakkoluuloni.

Koko keskustelun ajan waimo usein hoiteli ja hellästi waali kipeää
lastansa.

Waikka mitä wielä olisimmekin puhelleet ja keskustelleet, ei kumminkaan
pelkoni haihtunut isännän poissa=olon tähden. Nyt warsinkin, kun puheen
aineet tuntuiwat olewan lopussa ja kun taskukelloni alkoi näyttää
yhdeksää, alkoi pelkoni kiihtyä kiihtymistään, että tuolle waimon
hywälle miehelle on tapahtunut joku wahinko. Mutta huoltani en
kumminkaan hennonut uudestaan ilmoittaa lisäsuruksi ilmankin jo niin
paljon kärsiwälle waimolle. Waan kun pelkoni oli korkeimmallaan,
rupesikin kopina kuulumaan porstuasta, ja samassa astui kauhean luminen
mies tupaan. Hän pudisteli lumen pois päältänsä, laski kirweensä
laapiin ja kintaansa naulaan, ja meni päätäsuoraa takan tykönä olewan
kätkyen ja waimonsa luo--hän ei näyttänyt huomaawan minua, kun istuin
warjopuolessa.--"Kuinka pikku Heikki woipi?" kysyi hän hiljaisesti
waimoltansa.

--"Pikku Heikki=raukka on kowin kipeä, luulen että se kohta kuolee",
wastasi waimo.

--"Jumala warjelkoon!" sanoi huolestunut ja waiwoiltansa wäsynyt isä,
astui pienokaisen kätkyen luo, kopotti sen silmiwaatetta, kyyristyi
kätkyen yli ja kylmillä kohmettuneilla huulillansa--suuteli lapsensa
kuolonkalpeilta kaswoilta pois ne hikipisarat, jotka taudin rautainen
ja säälimätön käsi oli niihin nostanut.--Silloin en ollut kyllin
woimakas estämään karkaamasta silmistäni parwea kirkkaita kyyneleitä.
Mies nousi siitä ylös, ja waimo sanoi hänelle--luultawasti siten
ilmoittaaksensa että täällä on wieras--"Miksi sinä olit näin pahalla
ilmalla niin kauan? Wieraskin alkoi peljätä sinun näin kauan poissa
oloasi." Isäntä näytti säpsähtäwän wiimeistä osaa waimonsa lauseesta,
ja sanoi: "kuka wieras täällä sitten on ollut?" Waimo wiittasi minua
kohden ja sanoi: "tuossahan wieras on wielä nytkin." Nyt wasta isäntä
hawaitsi minun ja aikoi kysellä: mistä olen, mihinkä menen ja miten
olen tämän kautta joutunut kulkemaan. Kysymyksiinsä wälttäwät tiedot
saatuansa, näytti hän olewan tyytywäinen tilaansa, ja sanoi: "kyllähän
tuolla ulkona on oikein paha ilma, waan kuitenkin täyden kuun aika,
että pyrylläkin näkee semmoista työtä tehdä kuin terwaksien särkeminen
on; ei jouda joutilaita käsiä pitämään, jos mieli on joukon elää tämän
kowan ajan yli." Sen tehtyä rupesi mies wasta lämmittelemään
kohmettuneita käsiään takka=walkealla, jolla ajalla waimo laittoi
hänelle illallista. Hän otti uunin suusta toisella kupilla peitetyn
kupin, jonka hän toi pöydälle, ja wielä lisäksi tuli karhea seka=leipä,
toisen kupin pohjassa pisare maitosintua ja suola=ruuhi; näin oli
illallinen walmis. Minä rupesin syömään ewästäni ja isäntä
illallistansa.--Muu wäki oli tietysti syöneet illallisensa ennen minun
tuloani. Silmäilin silloin mitä kupissa oli, jonka waimo uuninsuusta
toi pöydälle: se oli pettu=puuroa, höystettyä wähillä suuruksilla.
Mies, syömään ruwetessaan, otti lakin pois päästään, pani kätensä
ristiin ja siunasi; sitten hän mursi karhean leipänsä, kasti sitä
suolaan, söi sitä alle ja puuroa päälle. Nyt rupesi owen pielessä
makaawa poika näyttämään elonmerkkiä, sillä hän paitasillaan hypätä
kapsahutti wuoteelta lattialle, juosta kapitti isänsä luo ja hoki:
"isä, isä!" Mies otti pojan syliinsä, nouti wuoteesta waate=riepuja,
kääri ne pojan ympärille ja niin he meniwät yksistä neuwoin jatkamaan
illallista. Minun käwi poika=raiska kowin säälikseni: otin siis
ewäästäni puolen leipää, johon panin woita päälle ja palasen lihaa, ja
wein ne hänelle, mutta eipä poika tahtonut ottaa niitä mitenkään
wastaan, waikka kuinka olisin häntä siihen kehoittanut. Hän näkyi
pitäwän sitä saalistansa niinkuin yrttiä, eikä raskinut siitä syödä
muuten kuin näpistelemällä. Sitten kuulin hänen sanowan äidillensä
hiljaisesti: "Heikillekin".--"Ei Heikki=raukka saata nyt syödä mitään,
se on kowin sairas: syö nyt waan itse!" sanoi äitinsä.--"Hywä Jumala
minkälainen rakkaus tuollakin raukalla on pieneen weljeensä, waikka ei
suinkaan oma nälkänsäkään liene kaukana!" ajattelin sen huomattuani.
Äitinsä wiimeiset sanat kuultuansa söi nyt poika saaliinsa ahnaasti
loppuun.

Tähän asti oli takkawalkea lämmittänyt ympärillä olijoita jotenkin
wälttäwästi, mutta nyt loppui walkea ja samassa kylmyys tuntui
walloittawan koko huoneen. Waimo rupesi minulle esittelemään, että
menisin waarin ja muorin kanssa saunaan maata, jonka waari oli jo
ilta=päiwästä lämmittänyt. Sillä tämän tuwan sanoi hän olewan niin
kylmän, etten minä täällä tarkenisi, semminkään kun wuoteita ei ollut.
Esitys tuntui warsin hywältä, sillä tunnustaa täytyy, että itsekin
aloin murehtia yön yli toimeen tulostani kylmän tähden. Poika pantiin
wuoteesensa maata; waimo nosti sairaan lapsensa kätkyeineen takan
liedelle, saamaan siinä lämmintänsä, ja istui itse wiereen walwomaan ja
hoitamaan sairasta lastansa; mies wäsynynnä waiwoistansa wääntyi,
waimonsa kehoituksesta, pehkuwuoteelle pitkäksensä, ja minä, otettuani
päällyswaatteeni mukaani, lähdin saunaa kohden.

Ilma ei ollut yhtään asettunut: kowa tuuli käwi ja lunta tuli niin
sakeasti, että oli mahdoton eroittaa minkäänlaista esinettä. Ennenkuin
menin saunaan, täytyi käydä ensin hewostani waalimassa ja hoitamassa,
joka kumminkin oli nyt hywässä suojassa, kun kerran olin saanut sen
huoneesen.

Saunan luo tultuani huomasin, että sen owi oli tuuleen päin; owi oli
hywin hatara ja tuuli sitä rytyytti ja remputti. Koetin wetää sitä
auki, waan sepä ei auwennutkaan millään keinoin; koetin ryskyttää
kowasti, mutta turhaan, sisältä ei kuulunut mitään. Minulle jo alkoi
aika käydä ikäwäksi, ankaran kylmän tähden, ja sentähden rupesin kahden
käden, woimieni takaa, repimään owea auki. Nyt rupesi se wiimein
heltimään ja saunan sisältä kuului aika rytinä ja romina. Samassa
kajahti sieltä myös jokseenkin äreä ääni: "no mikä siellä nyt on?"--
"Awatkaa wieraalle owi! Minut käskettiin saunaan maata", huusin minä
ulkoa.

--"Älkää wielä, kun minä saan owen auki", kuului wanhusten ääni
saunasta. Sitten hän tulla köhmi lattialle ja rupesi nypläämään ja
näpräämään, ähkäämään ja puhkaamaan, eikä koko owen awaamisesta tullut
mitään.

--"Minä palellun tänne, awatkaa owi!", huusin minä tuskissani ulkona.

--"Eihän tuota saa auki", wastasi ukko ja hän rupesi oikein hartiain
woimilla repimään ja riuhtomaan, ja wihdoin wiimeinkin owi aukesi.
Minulle tuli jo niin wilu ulkona, pitkällisen owen aukaisemisen aikana,
että hampaat suussani kalisiwat.

Kun ma pääsin saunaan, selkesikin pian syy pitkälliseen odotukseeni
tuolla owen takana: ukko ei ollut huomannut sitä, että siellä joku
ihminen ryskytti owea, waan oli luullut tuulen sitä rämyyttäwän,
niinkuin se tekikin sille myötäänsä ilman ihmisen auttamatta. Kun owi
oli niin hatara ja muutenkin rempallaan, eikä siinä ollut luotettawia
kiinnipitimiä, niin ukko oli sitonut sen kiinni saunan periseinää
pitkin raketulla lawalla olewaan reen jalasten paininpuuhun
joillakuitta witsoilla ja rihmoilla, ja sen hän oli tehnyt niin
sompelomaisesti, ja koneellisesti, ett'ei itsekään saanut sitä auki
muutoin kuin wäkirynnäköllä. Sauna oli hywin pieni: kun waari
muorinensa makasi mainitulla perässä olewalla lawalla, ja kun siinä oli
wielä joitakuita astiain kimpilautoja kuiwamassa ja wielä päälliseksi
mainittu paininpuu jalaksinensa aiwan seinän wieressä kynsillään, niin
lawalle ei ollut ajatustakaan päästä maata; penkkinä, siwuseinällä, oli
waan yksi pieni hirren kapula, jossa ei ensinkään sopinut makaamaan ja
lattia oli sekä siiwotoin että kylmä, jotka syyt tekiwät sen
kelpaamattomaksi makuusijaksi. Muuta neuwoa ei ollut, täytyi ruweta
tuolla penkin tapaisella, lawaa wasten nojallaan, istua kykkimällä
yötänsä wiettämään. Jos kuinkakin olisin teetellyt, niin unta ei
tullut; rupesin siis tekemään puhetta ukon kanssa.

--"Onko pitkästi tätä teiltä likimmäiseen naapuriin?" kysäsin ukolta.

--"Puolitoista peninkulmaa", wastasi hän.

--"Eipä sitten ole naapurista apua odottamista, jos joku äkkinäisempi
turma sattuisi tulemaan", sanoin taas.

--"Ei; täällä pitää tulla toimeen omistansa", wastasi ukko
tyytywäisesti.

--"Te olette kaiketi saaneet monta kowaa kokea elämässänne?" kysyin
taasen.

--"Eikö mitä; aikaanpa tuota on tultu", sanoi siihen ukko.

--"Teiltä on kuollut paljon lapsia?"

--"Yhdeksän kappaletta."

--"Joko lapsianne kuoli ennen tänne tuloanne?"

--"Jo kaksi, kaikki seitsemän owat täällä kuolleet."

--"Mutta jos otaksumme, että lapsenne owat kuolleet sentähden, kun
heiltä on puuttuneet kaikkein tähdellisimmät elämän tarpeet", sanoin
minä warowasti.

--"Eikö mitä", sanoi ukko. "Myllerön Matilla on ollut paljon huonompi
toimeentulo kuin meillä, ja yhtäkaikki sen lapsi=kakarat eläwät kaikki
terweinä, ja owat punaposkisia ja pulleroisia kuin hylkeet.--Semmoiset
mielipiteet owat aiwan joutawia--kuka kuolemasta estää? Syy lastemme
kuolemaan on waan se, ett'eiwät ne--eläneet", lausui ukko huolettomasti
ja wähän närkästyksissään.

Kun ma huomasin, ett'ei senlaatuiset puheet huwittaneet ukkoa, käänsin
puhettani toiselle uralle ja kysyin: "kumpika teistä on wanhempi, tekö
wai muorinne?" (--muori oli aikoja nukkunut--).

--"Ämmähän tuo on pian kymmentä wuotta nuorempi minua."

--"Onko talon emäntä wanhin lapsistanne?"

--"Wanhin; ja onpa siinäkin ollut wastusta meidän osaksemme,
saadessamme häntä ihmiseksi", sanoi ukko, ikäänkuin peläten, että taas
uusisin sen ikäwän lasten kuolemajutun.

--"Wäwynne näyttää kelpo=mieheltä?"

--"Onhan se; tawallinen työmies se on."

--"Minusta näyttää siltä, että hän on parempi kuin tawallinen", wäitin
ukkoa wastaan.

--"Eikö mitä, kyllä muitakin on semmoisia", arweli ukko, ikäänkuin
ilmoittaakseen, että kaikkein täytyy tehdä woimiensa takaa työtä, jotka
waan uudistalosta tahtoiwat oman ja perheensä hengen elättää.

--"Missä olette toisen korwanne menettäneet?" kysyin.

--"Tään mökin metsää kulowalkealta warjellessanihan tuon menetin.--
Mitäs, eihän tässä eläisi ensinkään, ellen olisi suojellut metsää
noilta alinomaisilta metsäpaloilta", selitti ukko.

--"Kuinka se käwi?"

--"Kuinkahan tämän toki käwikään. Rynnistin kaikin woimin wastaan,
ettei kulowalkea pääsisi häwittämään mökin metsää, jota olin niin
kauwan kokenut suojella ja kaswattaa. Silloin kaatui palawa puu
päälleni, löi korwan päästäni pois ja siinä se sitten oli", tuumaili
ukko yhtäkaikkisesti.

--"Minä pelkään että heidänkin sairas lapsensa kuolee", sanoin taas.

--"Eipä siinä mitään pelkäämistä; joka ei woi elää, se kuolee", lausui
ukko huolettomasti, ja alkoi samassa nukkua ja kuorsata.

Mielelläni olisin suonut unen tulewan itsellenikin, waan sitä ei
tullut. Ukon wälinpitämätön luonnonlaki kangasteli waan alati
mielessäni. Tuwassa olewat, hellä isä ja äiti, heidän sairas lapsensa
ja siellä tanssiwat lumi=hiutaleet oliwat eläwinä kuwina mielessäni.
Minä olin saanut tutustua koko uudistalon perheen, heidän luonteittensa
ja sisällisten olojensa kanssa. Ennen kuin mies oli työstä tullut,
ajattelin itsekseni, että jos hän olisi joku kylän heittiö, joka
kelwottomuutensa tähden oli joutunut tähän elämän kowaan kouluun;
mutta miehen kotiintulo riisui minulta kerrassaan semmoiset
ennakkoluulot. Silloin näin, että mies ei ollut mikään kurja olento,
waan hywänkokoinen, jänterä ja solakka, säännöllisillä kaswojen
juonteilla warustettu. Hänen poskissaan näkyi wielä jälkeä nuoruuden
ruusuista, waikka selwästi näki, että waiwoista waluwa hiki oli kokenut
niitä ahkerasti pois huuhtoa. Silloin näin ett'ei hänen sydämensäkään
ollut tyhjä ontelo, eikä tunnollisuutta wailla, waimonsa miehenä ja
lastensa ja perheensä isänä, koska hän--niinkuin ennen olen kertonut--
suuteli hellästi sairaan lapsensa otsalta pois ne hikipisarat, jotka
tauti oli siihen saattanut--sanalla sanoen: hänessä olisi ollut isäntää
waikka minkälaiseen howiin. Silloin tulin myös huomaamaan, ett'ei
mikään ulkonainen pakko ollut häntä ohjannut tähän kowaan kotihin,
elämän waiwoja kärsimään, waan että siihen oli ollut wäkewämpi
sisällinen syy--rakkaus waimoonsa, siinä oli syy, ja hän otti wastaan
tuon sisällisen kutsumisensa, ja kantoi nurkumatta sitä kuormaa, jonka
sen totteleminen myötänsä tuotti. Nuot kaikki pyöriwät sekaisin
ajatuksissani ja unta ei tullut. Otin tuli=tikulla waikean ja katsoin
kelloani, se oli puoliwälissä kaksi. Olisin katsonut tupaankin päin,
näkyykö sieltä walkea, waan sillä puolella ei saunassa ollut
minkäänlaista akkunaa ja owi oli jälleen sompuloitu kiinni, niin että
minun oli mahdotoin sitä saada auki ja jälleen kiinni. Kallistuin siis
taas istuallani nojalleen lawaa wasten ja wihdoin wiimeinkin tapasi
minut uni.

Minä uneksuin ja olin olewinani tuolla tuwassa isän ja äidin ja heidän
sairaan lapsensa luona. Myrsky oli kahta ankarampi, kuin se illalla oli
ollut ja kahta ankarammin tanssiwat lumi=hiutaleet tuwassa. Lapsi oli
kowin sairaana, ja isä sekä äiti istuiwat murheellisen näköisinä
kätkyen wieressä. Kauhea tuulispää paiskasi silloin owen seinään ja
parwi isoja lumi=hattaroita töytäsi samassa sisään, jotka hurjassa
tanssissa kiitiwät ympäri huonetta; äiti pani kätensä ristiin ja
siunasi, mutta isä laskeusi kätkyen wiereen polwillensa, kuurottui sen
yli ja painoi suutelon sairaan lapsensa kuolonkalpeille kaswoille. Nyt
tuli owesta walkoinen, läpi=kuultawa, liehuwa haamu, jolla oli kauniit
siiwet hartioilla. Hän oli niin keweän näköinen, että hän ei näyttänyt
käywän maassa ollenkaan. Haamu tuli suoraan kätkyen tykö, laskeusi sen
yli ja peitti sen kokonaan. Kun hän siitä nousi ylös, huomasin minä,
että hän oli sairaan lapsen sowitellut kauniisti siipeinsä alle.
Murheellinen äiti hawaitsi sen: "Herra Jumala! Mihin te minun lapseni
wiette?" sanoi hän haamulle.--"Sinne, jossa ei enää lumi=hiutaleet
tanssi, ja jossa ei isän tarwitse koskaan enään suutelolla kuiwata
hikeä hänen otsastansa", kuiskasi haamu hätäilewälle äidille; äiti
hymyili surullisesti. Sen tehtyä lähti haamu lapsen ja tanssiwien
lumi=parwien kanssa ulos semmoista wauhtia, että owi meni siitä
liehkeestä kiinni heidän jälkeensä. Minä riensin ulos katsomaan mihinkä
he meniwät, ja huomasin että haamu lapsen kanssa kiiti ilmassa
lumihattaroiden kanssa kilpaa, aina ylemmäs ja ylemmäs; minä seurasin
heitä silmilläni niin kauas kuin näin waan wiimein he katosiwat
näköpiiristäni. Tuuli winkui ja kiljui puiden latwoissa ja huoneitten
seinissä, ja minä kuulin tuulen seassa weisattawan: "Kunnia, kiitos ja
ylistys olkoon Herralle, meidän Jumalallemme ijankaikkisesta
ijankaikkiseen!"

Kun heräsin unestani, oli waari noussut ylös ja kiskoi päreitä
päre=walkean walossa; muori oli myös jo ylähällä ja kutoi sukkaa.
Mielelläni olisin nähnyt pitemmältäkin niin autuaallista unta, waan se
ei käynyt enään laatuun, sillä olinhan nyt walweellani. Minulla pysyi
uni mielessäni, ja rupesin aawistamaan, että lapsi on--kuollut.

--"Oletteko jo käyneet tuwassa?" kysyin ukolta.

--"Eikö mitä; mitä minä siellä olisin kännyt", wastasi ukko
huolimattomasti.

--"Katsomassa wieläkö lapsi elää", sanoin hänelle.

--"Kyllä kaiketi se osaa kuolla ja elää ilman minun katsomattanikin",
sanoi ukko kylmästi.

Tuo ukon wastaus tuntui hywin taas yhtäkaikkiselta ja huwittomalta;
siwalsin siis waatteeni ja lähdin ulos. Ilma oli tyyntynyt ja lumentulo
lakannut; päiwä koitti. Kun olin hewostani käynyt katsomassa, astuin
tupaan. Kätkyt oli samalla paikalla takan liedellä, johon se illalla
nostettiin ja pärewalkea oli pihdissä palamassa, jonka alla oli iso
koko korsia. Isä ja äiti istuiwat kätkyen wieressä ja katsoa
tuijottiwat kätkyeesen; he näyttiwät olewan melkein kiwettyneet.
Selwään näki, että runsas kyyneltulwa oli walunut alas kummankin
kaswoja myöten, mutta kyynelten lähteet oliwat nyt kuiwuneet.

--"Pikku Heikki ei ole enään eläwien joukossa", sanoi äiti
surullisesti.

Waimon näitä sanoessa, satuin luomaan silmäni miehen kaswoihin:
suonenwedon tapaisia wärähtelemisiä näin silloin hänen miehekkäissä
kaswoissaan; suuri kyynel=parwi nyt walahti minunkin silmistäni.

Kun matkani tarkoitus oli mennä aina eteenpäin, panin hewoseni aisoihin
ja lähdin umpiteitä pyrkimään. Koko sen ikäwän taipaleen pyöri
uudistalon kuwa kokonaisuudessaan mielessäni, eikä se sieltä ole koskaan
kadonnut.

Mainitulla pitkällä taipaleella tuli mieleeni seuraawa ajatus; kun
maita ja waltakuntia walloitetaan sodalla, niin se maksaa mahdottoman
paljon ihmiswerta ja henkiä. Mutta kuinka paljon ihmishenkiä
lienee myös maksanut Suomen walloittaminen wiljelykselle ja
yhteiskunnallisille ihmis=asumuksille? Tätä taipaleella sielussani
syntynyttä kysymystä ei woi mitkään tilastolliset tiedot wastata,
sillä:

    "Ken taistelut ne kaikki woi
    Kertoilla kansan tään,
    Kun sota laaksoisamme soi
    Ja halla näljän tuskat toi?
    Sen wert' ei mittaa yksikään,
    Ei kärsimystäkään."



HALLA=AAMUNA.


Erään wuoden elokuu oli kohta puoliwälissä. Asiaini tähden satuin
silloin kulkemaan semmoisia seutuja, joissa ei ollut maantietä, siis
jalkapatikassa. Mainitulla matkallani tulin myöhään illalla syrjäiseen
taloon, joka päältäkin päin näytti semmoiselta, että siinä jo oli
enemmän aikaa asuttu. Huoneeseen tultuani ja "hywän=illan" sanottuani
pyysin heti yösijaa, joka luwattiinkin. Wäkenä talossa sillä kerralla
oli wain: sokea ukko, wanha mummo ja parwi pieniä lapsia, joista
enimmät wielä paitaressuja. Mummo näkyi olewan emännyyden toimissa ja
ukko hoiteli lapsukaisia, kiikutellen wuoroin kutakin heistä
polwillansa. Lapset näyttiwät hywin rakastawan ukkoa: he kieppuiwat
hänen kaulassaan ja siljoitteliwat kaksin=käsin hänen harmaita
hiuksiansa ja partaansa. Kaikesta tuosta huomasin, että ukko oli talon
wanhin ja että lapset oliwat hänen lastensa lapsia. Minä rupesin
tekemään puhetta. Se on tietty, että outo matkustaja saapi ensin tehdä
tilin matkansa tarkoituksesta ja kotopaikastansa, ennenkun muihin
asioihin päästään käsiksi; niinpä minäkin. Sen jälkeen kysyin ukolta:

--"Oletteko ikänne asuneet tässä talossa?"

--"Olen", wastasi siihen ukko.

--"Jokohan kauan on asuttu tätä taloa?"

--"Toistasataa wuotta; minun isäni tämän on alkanut".

--"Tässä näkyy paljon tehdyn työtä".

--"Kyllähän tässä työtä on koetettu tehdä, minkä on woitu, ja
elettäisiin tässä, kun ei olisi tuota hallaa. Mutta se tässä on niin
hankala kumppani, kun se tahtoo wiedä parhaat ahkeroimiset muassansa,
silloinkin kun ei likeisessä kylässä siitä tiedetä mitään. Tässä on
likellä iso suo, jota ei yksityisen woimat ulotu kaiwamaan, ja siitä se
halla aina nousee", lausui ukko huolekkaasti.

Ilma oli sinäkin iltana jokseenkin kolkko, sillä Pohjanen puhalsi
kaiken päiwää wireästi. Minä aloin miettiä keinoa, kääntääkseni
puhettamme wähemmän wakaisiin asioihin, kun ukko yht'äkkiä kysäsi:
"minkälainen ilma teidän mielestänne nyt on? Wieläkö tuuli oli
Pohjasessa taloon tultuanne?"

--"Ilma tuntuu jotenkin kolkolta, ja tuuli on Pohjasessa, mutta en
kumminkaan luule siitä toki hallaa tulewan", lausuin ukolle.

--"Jospa se niin olisi!" sanoi hän ja huokasi raskaasti.

--"Onko teillä paljo lapsia?" kysyin taasen.

--"Neljä poikaa elossa", oli wastaus.

--"Joko poikanne owat kaikki naineet?"

--"Kolme on nainutta, yksi on wielä naimaton."

--"Missä he nyt owat?"

--"Wäki on erästä isoa uudispeltoa muokkaamassa kohta tulewalle
rukiin=kylwölle walmiiksi; toiset siellä ojaawat, toiset hajoittawat
ojamutia ja huonoimmat polttelewat kantoja ja juurikoita pois
pellolta."

--"Tulewatko he kotiin yöksi?"

--"Tulewat; he meniwät eilen ja tulewat tänä iltana."

--"Sielläkö owat poikainne waimotkin, koska ei niitä näy kotona?"

--"Siellä owat waimot ja wanhimmat heidän lapsistansa."

--"Teillä on omasta warasta riski työwäki."

--"On."

--"Oma wäkikö on raatanut uudispellon?"

--"Oma; he owat siellä olleet kynsi kansi koko kesän, paitsi niityn
aikana."

Olisin pitkittänyt puhetta ukon kanssa enemmänkin aikaa, mutta hän oli
niin harwapuheinen, ettei se menestynyt. Hän oli niin miettiwäisen
näköinen, ikäänkuin häntä olisi rasittanut joku salainen waiwa ja
huoli; siitä kai se tuli, ett'ei hän ruwennut mihinkään pitempiin
keskusteluihin, wastasi wain kysymyksiini niin lyhyesti kuin taisi ja
niin teki aina turhaksi minun puheille pyrkimiseni.

--"Te olette tainneet elämässänne kokea monta kowaa tässä talossa?"
lausuin wiimein taas kysywäisesti ukolle, ikäänkuin uudestansa hakien
puhetta.

--"On, monta kowaa on koettu, mutta waikka kokee, eipä hylkää herra!'"
lausui ukko wakawasti, josta kuulin että hän on lukenut taikka kuullut
jolloinkin Runebergin 'Saarijärwen Paawon.'

--"Mistä te sen lauseen olette kuulleet?" kysyin häneltä pikaisesti.

--"Nuorin poikani, Matti, hakee waikka maan=raosta käsiinsä
kaikenlaisia kirjoja; hän jouto=aikoinansa lukee niitä minulle huwiksi,
minä kun olen sokea, enkä sentähden woi itse lukea. Hän on paljon
niidenkin lukemisella minua huwittanut, mutta kaikkein enimmän hän on
lohduttanut murheellista sieluani Jumalan sanalla.--Matti on minun
silmäni; Jumala olkoon kiitetty! kun minulla on toki wielä korwat
itselläni."

--"Joko kauan olette olleet näkemätönnä?"

--"Toistakymmentä wuotta."

--"Kuinka meni näkönne?"

--"Olin terwashakkuussa, siellä poukahti lastu silmääni, jonkatähden
silmäni tuliwat niin kipeiksi, että wihdoin meni näkö kumpaisestakin."

--"Lapsenne rakastawat teitä?"

--"Niin; lapseni rakastawat kalkin minua ja minä rakastan heitä."

--"Minun mielestäni ei olisi teillä syytä olla noin surumielinen, koska
teidän ympärillänne on onnellinen perhe, jonka jäsenet toinen toistansa
rakastawat", sanoin silloin ukolle.

--"Niin, onnellisia--tosiaankin onnellisia olemme siinä suhteessa, että
koemme kaikki yhdessä kärsiä ja että rakastamme toinen toistamme, mutta
perheen isänä on minulla kumminkin syytä suruuni. Useita katowuosia on
ollut peräkkäin, joiden seurauksena on ollut pitkä=jaksoinen
petäjäleiwän olo perheeni pöydällä; kruunulle on jouduttu welkoihin ja
niitä nyt tahdotaan pois, weroja ei ole jaksettu omista waroista
maksaa, on täytynyt ottaa lainaa, ja Linkilän Erkki hakee parast'aikaa
meiltä saamisiansa. Kaikkia näitä poistaaksemme on koettu tehdä työtä
ja ponnistella woimia, minkä on woitu, ja toiwo on ollut hywä, sillä
rehoittawat kaswit owat antaneet siihen syytä. Mutta nyt on jälleen
ilma kolkko ja tuuli Pohjasessa, ja minä pelkään että halla taas tulee
meille wieraaksi, ja jos niin käypi, niin silloin on kaikki toiwo
mennyt! Silloin Linkilän Erkkikin warmasti ottaa saamisensa ryöstön
kautta, ja kun wielä menee eläimet, joiden turwin on aikaan tultu näinä
kowina aikoina, niin silloin on loppu käsissä. Hywä wieras! Eiwätkö
nämä, kaikki yhtenä, anna perheen isälle syytä ollakseen surumielisenä
ja harwapuheisena, jos kohtakin on sanottu: 'älkää surko huomisesta
päiwästä', ja 'waikka kokee, eipä hylkää Herra?'" Näin puhkesi ukko
puhumaan.

Minä aloin jo laatia jotain lohdutuksen sanaa tuolle paljon kärsineelle
ja kokeneelle ukolle, kun juuri samassa alkoi kuulua pihalta
puheen=pälinää, ja silmättyäni ulos akkunasta huomasin, että työwäki
nyt juuri tuli työstä. Tarkastaakseni ja huomatakseni oikein talonwäen
keskinäistä suhdetta--warsinkin ukon ja muun wäen wäliä--ja
tutustuakseni heidän luonteisiinsa, wetäysin ukon tyköä erilleni wähän
pimeään nurkkaan, josta woi nähdä ja kuulla kaikki. "Papp=pa=pa",
paniwat työ=asetten warret porstuassa, kun wäki niitä käsistänsä
heitteli, ja samassa tuliwat he iloisen ja raittiin näköisinä tupaan.
Ennen heidän tupaan=tuloansa ajattelin: "saapa nähdä, minkälainen tuo
ukon silmä, tuo hänen niin rakas Mattinsa on? Onko hänellä sitä
rakkautta ukkoon, mikä ukolla häneen?"

Pian kääntyikin huomioni erään--noin arwiolta seitsemäntoista wuoden
wanhan--nuorukaisen puoleen: hän oli wartewa, solakka, walkeatukkainen,
sinisilmäinen ja kaikinpuolin miellyttäwän näköinen. "Tuohan se
lieneekin ukon nuorin poika, Matti", ajattelin itsekseni.

Hän riisui kiireesti muraiset ja nokiset päällyswaatteet pois päältänsä
ja riensi sitten isänsä luo, tarttui innokkaasti häntä kaulaan,
siljoitteli sokean kuihtuneita kaswoja ja harmaita hapeneita ja sanoi:
"onko teillä, isä, ollut täällä kotona ikäwä, kun me olemme wiipyneet
kaksi päiwää poissa kotoa? Woi kun se on paha, kun ette te näe lukea,
sitten olisi teillä paljon hupaisempi."--Ennenkuin ukko oli ennättänyt
mitään wastata, oli nuorukainen heittänyt isänsä kaulasta irti, mennyt
takan luo ja ottanut päreeseen walkean. Sitten hän meni
päällyswaatteensa tykö, otti sen powilakkarista ison tukon papereita,
joiden kaikkien kanssa hän palasi isänsä rinnalle penkille istumaan ja
sanoi hänelle: "taas minä olen saanut uutta lukemista, ja näissä on
yksi runo niin mieluinen mielestäni, luultawasti sen tähden kun se
koskee meihin niin paljon; sen nimi on: 'Talonpojan salonki.' Sen
lausun nyt heti tässä teille; se kuuluu näin:

    "Kun tulee aamu maanantain,
    Ma, kontin selkään siwaltain
    Taas lähden korpeen koettamaan:
    Perheelle leipää hankkimaan.

    Kun siellä päiwän ottelen
    Kanss' kiwien ja kantojen,
    Niin sieltä lähden lewolle
    Ja tulen metsäpirtille.

    Ma rupeen siellä ruoalle:
    Karheelle sekaleiwälle;
    Ja lasken sitten lewolle,
    Pehmeelle pehkuwuoteelle.

    Mun soitanton' on lintujen
    Wiserrys, humu honkien;
    Mun juoman' wesi lähtehen,
    Johonka tyytyy sydämen.

    Se salonkini armas on,
    Sit' ole yöni lewoton:
    Muut' iloa en kaipaa, en,
    Ain' asti aamuun armaiseen.

    Kun sitten kato kohtaapi
    Ja halla pellot polttaapi,
    Niin sydän silloin pakahtuu,
    Kun tyhjäks' jääpi perheen suu.

    Muut säädyt täyden aina saa,
    mä sen, min milloinkin suo maa;
    Waan täysi multa waaditaan,
    Jos kohta kadon kowan saan."

Nuorukaisen noita säkeitä lausuessa, tarkastelin wanhuksen kaswoja: ne
wawahteliwat ehtimiseen ja walottomat silmät muljahteliwat ikäänkuin
olisiwat tahtoneet puristaa kyyneleitä, mutta lieneekö kyynelten
lähteet kuiwannut sama, joka niistä walonkin on häikäissyt, sillä
kyyneleitä ei näkynyt.

Mainittu runo olikin sitä laatua, ettei se suinkaan lohduttanut ukon
hetkellistä sisäästä surua, päinwastoin toi se sen uudestaan ukon
sieluun täydessä walossa. Mutta nuorukainen ei sitä älynnyt waroa
innossaan, sillä hänkin tunsi, kuinka sywästi runoelma koski heidän
olojansa.

--"Mikä kirja se on, jossa se on räntätty?" kysyi ukko pojaltansa.

--"Se on painettu Oulun Wiikko=Sanomissa", wastasi poika.

--"Mistä sinä sen olet kaiwanut?" kysyi taas ukko.

--"Minä juosta kapasin yönseutuna kylässä ja sain Mattilan Heikiltä
lainata koko wuosikerran mainituita sanomia", wastasi poika
innokkaasti.

--"Kuka sen laulun on tehnyt?" kysyi ukko.

--"En minä tiedä", sanoi poika.

--"Lienee hänet tehnyt kuka lieneekin, mutta sen minä tiedän, että
hänellä on ollut elämän kokemusta. Hän on tunteensa osannut kirjoittaa
paperille hywässä järjestyksessä meidänkin nähtäwäksi; minä tunnen myös
samallaista, mutta ne pysywät täällä sydämessäni yksinkertaisina
tunteina." Sen lausuttuaan ukko näytti waipuwan sywiin mietteisiin.

Sillä wälin muu wäki puuhaili mikä mitäkin: mikä riisui märkiä
waatteitansa ja laittoi niitä kuiwamaan, mikä purki konteistansa pois
rasioita, suolakopsia j.n.e. ja laittoi niitä järjestykseen; waimot
taas, ensin riisuttuaan, ottiwat kukin pienokaisensa ja antoiwat niille
luonnollista ruokaansa.

--"Minkälaiselta ilma tuntuu?" kysäsi wiimein ukko, ikäänkuin unesta
heräten, Matti pojaltaan.

--"Onpa se jotenkin kolkkoa ja tuuli oli pimeään asti Pohjaisessa, waan
sitten se tyyntyi aiwan tyyneksi, mutta luoteelta näkyy toki nousewan
paksu musta pilwi", wastasi Matti.

--"Jääksi jänkä on merellä, hyyksi lonka luotehella", sanoi ukko
siihen.

--"Mitä, isä, luuletteko pakkasen tulewan?" kysyi poika wuorostansa.

--"Minä pelkään", sanoi wanhus ja huokasi raskaasti.

--"Ei siellä toki tule halla", sanoi poika.

--"Jospa se niin olisi!" toiwoi ukko epäilewästi; sitten hän näytti
taas waipuwan sywiin ajatuksiin. "Joko kuokkamaat tuliwat walmiiksi
ojitetuiksi ja muutoin siiwotuiksi?" jatkoi hän wähän ajan päästä.

--"Jo", sanoi eräs ukon naineista pojista, "ei ne ole enää muuta kuin
siementä wailla."

--"Onpa meillä taas, isä, kaunis, aiwan uusi wainio siementä
odottamassa", sanoi toinen.

--"Mitenkä menneen kesäiset kuokkamaat ja muutoin pellot näyttäwät
joutuneilta?" kysyi ukko.

--"Kuokkamaat ja muutoin pellot owat joutuneet, että parin wiikon
perästä owat kaikki leikattawia; kaswut owat wahwat ja tähkäpäät niin
täysinäiset ja raskaat, että ne riippuwat melkein maassa asti. Kun ne
säilyisiwät wielä pari wiikkoa hallalta, niin saisi silloin kaiketi
kruunukin rästinsä ja Linkilän Erkki saamisensa, ja silloin katoaisi
petäjäleipä pöydältämme, isä saisi silloin selwää leipää ja sitten
mekin otamme 'awiisit'," ehätti siihen Matti sanomaan, joka lopulla
puhettansa oli mennyt isänsä tykö, tarttunut hänen kaulaansa ja puheen
lopetettuaan nyt innokkaasti siljoitteli hänen harmaata tukkaansa.

--"Jos wain niin käypi kuin olet toiwonut, niin saat ottaa waikka
kahdet awiisit", sanoi ukko Matille ja koki hymyillä tuolle wiattomalle
pojallensa, joka häntä niin wilpittömällä lapsen rakkaudella rakasti ja
kunnioitti. Mutta pian kadotti ukko taas tuon hetkeksi saadun
lohdutuksensa ja waipui entiseen synkkämielisyyteen, josta selwästi woi
nähdä, ett'eiwät hetken ilot ja lohdutukset woineet karkoittaa hänen
sydämestänsä sitä pelkoa ja painoa, jonka elämän koulu oli sinne
istuttanut. Kun hän oli hetken aikaa istunut siinä miettiwäisessä ja
umpi=mielisessä asemassa, wirkahti hän taas: "mutta jos wain nyt tulee
halla, millä sitten kylwetään ja mitä syödään?"

--"Me leikkasimme joutuneimmista paikoista--pelosta, että halla tulisi
--ja niin on meillä siemen warattuna, waikka ette te, isä, käskeneetkään
meidän leikata, jos lienemme tehneet wäärin", sanoi siihen eräs ukon
naineista pojista.

--"Te olette tehneet toimellisesti, waikka en huomannut teitä siitä
muistuttaa, kun lähditte uudispellolle työhön, sillä ilma oli silloin
kaunis. Jumalan olkoon kiitos! kun siemenkään on toki tallella", lausui
ukko.

Talonwäki nyt wiimein huomasi wieraan, eikä silloin enää puhetta
puuttunut. He oliwat hywin uteliaita ja tiedonhaluisia tietämään sekä
kunnallisia että waltiollisia kuulumisia, warsinkin Matti, joka koko
puheemme ajan istui wieressäni ja näytti ikäänkuin nielewän jokaisen
sanan.

He tekiwät useita tarkkoja ja asiaan kuuluwia kysymyksiä puheemme
ajalla, eiwätkä näkyneet olewan ollenkaan semmoisia ihmisiä, jotka
olisiwat sokeassa omassa rakkaudessaan heti häpeemättömästi walheeksi
ajaneet asiat, jos heille jotakin semmoistakin puhui, jota he eiwät
ennen olleet kuulleet ja käsittäneet--ei, waan he näkyiwät todella
koettawan käsittää asiain todellista laitaa. Selwästi huomasin, ettei
itse ukko eiwätkä hänen wanhimmat poikansakaan olleet lukemisen kautta
saaneet minkäänlaista oppia; nuoremmassa pojassa, Matissa, oli wasta
lukuhalu puhjennut tositarpeeksi. Mutta kaikissa muissakin oli
silmin=nähtäwästi kaipaawa henki, joka haki tyydykettä.

Puheen loputtua rupesi talonwäki niukalle illallisellensa ja minulle
oli kamariin laitettu illallinen erilleen, waikka olin aiwan wennon
wieras; niin wieraanwaraisia he köyhyydessäänkin oliwat! Waikka käwi
säälikseni, en kuitenkaan hennonut kieltää heidän hywää tahtoaan, waan
menin illalliselle. Syömisen jälkeen näkyi uupumus ja wäsymys
walloittawan kaikki; päiwän waiwat ja ponnistukset rupesiwat waatimaan
korwausta kadotetuista woimista; kaikki wäki rupesi hankkimaan itseänsä
lewolle, ja minulle tehtiin wuode tupaan, johon minut toimitettiin
maata. Pian oliwat kaikki unen wirwoittawassa helmassa, joka on niin
suotuisa waiwoista wäsyneille raajoille, ja muuta ei kuulunut kuin
nukkuneiden kuorsaaminen ja raskaat hengitykset, ja taulultansa
mustuneen wankan seinä=kellon yksitoikkoinen naksutus. Minulla on se
paha wika, etten saa unta oudoissa paikoissa ja oudoilla wuoteilla;
niin käwi nytkin. Waikka kuinka olisin koettanut herutella, unta wain
ei tullut. Talonwäen luonne ja heidän elämänkokemuksensa pyöriwät wain
kokonaisena kuwana mielessäni: jos heillä olisi ollut nuoruudesta
pitäen hyödyllistä lukemista, olisikohan heidän asemansa juuri
tämmöinen? Matti oli sattumalta saanut hyödyllistä lukemista, se oli
waikuttanut; siemen oli sirahtanut hywään maahan ja siellä itänyt ja
orastanut, mutta toinen kysymys oli se: kohtaako tuotakin kaunista
orasta turmelushalla? Pitääkö hänen heränneen lukuhalunsa waipua ja
nujertua--kuihtua ja kuolla sen niukan elämän tarpeitten alle, jonka
hallalle tawallista arempi talonsa heille tarjosi? Jos nyt taas tulee
halla ja korjaa yhdellä iskulla pois kaikki nuo moniwuotisten waiwain
ja ponnistusten hedelmät, joita niin halulla oli toiwottu, huolimatta
waiwoista, wastoinkäymisistä ja alati nurkuwasta nälästä; woi, woi!
Mattikaan ei saisi silloin "awiisejansa", hänen kaipaawa henkensä jäisi
kitumaan ja koko perheen nälkä tulisi silloin yhä ankarammaksi
welkojaksi; kukatiesi yhtä hätäiseksi kuin Linkilän Erkki; kukatiesi he
waipuisiwat epätoiwoon.

Jos heillä kumminkin olisi ollut aikanansa enemmän oppia ja tietoa,
olisiwathan woineet saada lainaa, raiwatakseen niin likellä wiljelyksiä
olewan suon, joka niin usein tuotti hallan ja tyhjäksi teki heidän
parhaatkin toiwonsa ja ponnistuksensa. Jos he tuntisiwat kylwöheinäin
wiljelyksen, eiwätköhän he olisi kääntäneet maanwiljelystään siihen
suuntaan, niin epäwarmalla kannalla kuin heidän oli, ja olisikohan
heidän kohtalonsa silloin niinkuin se nyt on? Jos, jos ja kukatiesi,
oliwat kaikkein ajatusteni johtona, ja noiden johtamat ajatukset ja
kuwittelemiset pyöriwät alati päässäni, ja unta ei tullut; niin
raskaasti painoi mieltäni kansalaisteni sekä henkinen että aineellinen
toimeentulo. Eipä ainoastaan sen talonwäen, waan koko kansamme tila
astui täydessä haamussaan, yksin yöllä walwoessani, silmäin eteen. Olin
talonwäessä huomaawinani koko kansamme kuwan, sen kärsimiset ja
taistelut. Olin huomaawinani ukon pojissa koko suomalaisen sitkeyden ja
kestäwyyden, kun he oliwat niin uskomattomia, ettei halla suinkaan nyt
tule, ja näyttiwät niin lewollisilta ja yhtäkaikkisilta koko asian
suhteen, niinkuin se olisi wain tawallista. Ainoastaan ukko näkyi
osaawan pahaa pelätä, sillä häntä ajan koulu jo oli kylläkseen saanut
pehmittää. Tuntuipa mielestäni, että hallan olisi pitänyt heltyä
sääliwämmäksi kansaamme ja tuota nukkuwaa ukkoa kohtaan, jotka jo niin
paljon oliwat saaneet kärsiä hänen liika tiheistä wieraisilla
käynneistänsä. Noita kaikkia mietin niin kauan kunnes ajatukseni
käwiwät sekawiksi ja hajanaisiksi, ja wiimeinkin waiwuin unen helmaan.

Kun unet ihmisellä tahtoiwat olla aina semmoisia, minkälaisia ajatukset
owat walwoessa olleet, niin minunkin uneni tuliwat ajatusteni
kaltaisiksi. Minä olin olewinani käwelemässä ulkona elokuun
puoliwälissä. Taiwas oli niin kirkas ja selkeä. Rehewät kaswut
seisoiwat suorina ja hiljaisina, ikäänkuin odottaen jotakin tulewaksi,
ja suuret kyynelpisarat tippuiwat niiden korsia myöten maahan; ne
oliwat niin hiljaa, etteiwät tohtineet hengittääkään, ja näyttiwät
pelkääwän jotakin. Silloin kaukaa Pohjoisesta, tunturien takaa rupesi
näkymään kuun lempeä, täysinäinen muoto; loin katseeni sinne päin.
Silloin huomasin minä, että kuun kanssa yhtä matkaa matkusti
korpikuusen pituinen äijä, niin walkea luin lumipurku. Hänen päällänsä
oli jäinen takki, jonka hihat ja palteet oliwat koristetut
jääkynttilöillä. Hänellä oli kauhean paksu parta ja niin pitkä, että ne
ulottui polwiin asti; parta ja silmä=ripset oliwat kaunistetut
monenkaltaisilla jäähelmillä ja puikuloilla, jotka kuun walossa
näyttiwät monen wärisiltä; samoin oli koristettu hänen melkein
maatawetäwä tukkansa. Hänen käsissänsä oli kauhean suuret hyiset
kintaat ja jaloissansa jäiset kengät; päässä oli hänellä jäästä tehty
lakki, niin suuri kuin muuripata. Kun he kulkiwat yhtä matkaa, kuulin
minä heidän keskustelewan keskenänsä: "älä lähde minun kanssani
matkaamaan", sanoi kuu kumppanilleen, "teet nyt paljon pahaa
käynnilläsi minun kanssani ihmislapsille tuolla maan päällä; he eiwät
soisi sinun nyt tulewan; he tuntewat sinut entisistä käynneistäsi; he
sanowat sinua hallaksi."

--"Tuo hyinen ukko on siis halla; minäpä kahon häntä oikein tarkkaan",
ajattelin minä ja kylmä wäre käwi koko ruumiini läwitse.

--"Wähän minä heidän wahingoistaan huolin, minä teen mitä on tehtäwä,
huolimatta kenenkään neuwoista ja waroituksista. Minä olen pohjatuulen
nuorin poika, ja nyt on juuri ne aika, jolloin minä kuljen; elää
minäkin tarwitsen", lausui halla ynseästi.

--"Hae elatukseni pohjan=nawalta, jäämerestä, tunturien harjoilta,
mutta älä ihmisasunnoista, joissa sinä tuotat niin paljon turmiota, ja
heitä matkasi tänne sopiwampaan aikaan, jolloin ei ole wieraisilla
olostani niin paljon haittaa. Silloin saat kylläksesi työtä, saat
sulkea lainehtiwat meret ja järwet sylihisi, kouristaa wirtojen ja
koskien kowat kuohut liikkumattomiksi ja jäätää newat ja suot, maat ja
puut yksiksi jääkynttilöiksi; jääpä työtä: heitä tämä retkesi
tekemättä", pyysi taas tuo lempeä kuu.

--"Kaikki ne edut ja työt, joita olet luetellut, owat wanhimman weljeni
työtä ja siis kuuluwat hänen waikutusalaansa; hänen nimensä on pakkanen
ja hän kyllä tietää mitä hänellä on tehtäwänä, kun hänen aikansa tulee.
Minä kulen edellä, hän tulee perässä, ja aina minun käyntini tarwitaan
ensin, ennenkuin hänen työnsä woiwat menestyä, ja nyt minä olen
ensimäisellä matkallani tänä syksynä ja sitä ei estä mikään", sanoi
halla uhkamielisesti ja pudisteli ja huuhtoi hyistä leweätä takkiansa
niin rajusti, että suuri parwi kuuraa leyhähti siitä ilmaan ja laskeusi
maanpinnalle, josta kylmä huhahdus tuntui minuunkin. Minun teki mieleni
huutaa hallalle: älä tule tänne saattamaan kurjuutta meille, mutta
samassa huomasin, että hän on niin itsekästä laatua, ettei häntä käy
esteleminen. Nyt halla juuri tuli sen talon tiluksille, jossa ma yötä
olin.--"Älä tule turmelemaan tämän talon kylwöjä", karjasin minä
hänelle. "Matti ei saa awiiseja ja wanhan, sokean, waiwan nähneen ukon
täytyy syödä wielä petäjäleipää, kruunu ja Linkilän Erkki tahtowat
welkansa ja koko perheelle tulee surkea kurjuus", mutta halla ei tuosta
minun hädästäni piitannut mitään, tuli wain talon tiluksille, heilutti
rajusti jäistä takkiansa, laskeusi sitten ikäänkuin suullensa ilmassa
wainioin yli ja henkäsi siinä niin suurella woimalla, että se tuntui
joka paikkaan. Kaikki kaswit seisoa sojottiwat suorina ja kankeina ja
niissä riippuwat kastepisarat muuttuiwat jäähelmiksi, kauhea sumu ja
härmä täytti ilman ja maan, ja harmaa kuura alkoi peittää maan. "Woi
hywä Jumala", äyhkäsin minä unissani hätäyksissäni niin isosti, että
heräsin omasta äänestäni. Uneni oli minuun tehnyt sellaisen
waikutuksen, että koko ruumiini wapisi ja wärisi siitä kauhusta, jonka
ma näin, enkä woinut isoon aikaan itseäni liikuttaa. Koko talon wäki
nukkui wielä raskaasti, waiwoistansa wäsyneenä. Aurinko oli juuri
noussut. Minua kowin waiwasi uneni näkö ja ajattelin: olisikohan ukon
aawistus käynyt toteen? Kahdenlainen syy pakoitti minut nousemaan ylös:
aurinko on nyt jo noussut ja siis näkee jo lähteä taipaleelle. Ensin
tarkastettuani miten tuolla ulkona asiat owat, pu'in siis päälleni ja
lähdin ulos. Heti kartanolle astuttuani huomasin, että siinä oli
wahwasti kuuraa. Se näky teki niin kipeää sydämelleni että maailma
musteni silmissäni, sillä olinpa itsekin monta kertaa saanut tuta
hallan waikutuksia. Halla olikin ollut yöllä niin kowa, että se saattoi
ulottua minunkin kotiini, koko pitäjääseen--lääniin, ehkäpä koko--
Suomeen; mutta ei omani eikä kenenkään muiden kohtalo minua niin
huolettanut kuin yötaloni, ja surumielin käwelin likimäisille ohra= ja
perunapelloille. Koettelin niiden päitä ja warsia, ne oliwat jäässä
niin että poikki meniwät sujuttaessa; palasin niiden kanssa kartanolle.
Kun ma siihen pääsin, kuulin tuwan owen käywän; seisahdin siis
odottamaan ketä sieltä tulisi. Silloin näin omituisen näön: sokea ukko,
waatetettuna, tuli tuwasta porstuaan ja siitä kartanolle. Keskelle
kartanoa päästyänsä kyyristyi hän maahan ja koetteli siinä jäätynyttä
ruohoa. Niinkuin olisi saanut käärmeen piston, hyppäsi hän siitä ylös
ja huudahti: "Herra Jumala! kaikki on mennyt." Sitten hän lähti käydä
horjumaan portaita kohden, joille ei hänellä ollut woimaa nousta muuten
kuin nelinkontin. Seinän tykö päästyänsä kompuroitsi hän seisaalleen ja
alkoi seiniä myöten hiipiä tupaan; minä seurasin hänen tietämättänsä
jäljessä. Kaikki wäki nukkui sikeässä unessa. Tuwan keskilattialle
päästyään sanoi ukko sydäntäsärkewällä äänellä: "nouskaa ylös, älkääkä
maatko unta näin rauhallista: wihollisemme on taas tullut ja häwittänyt
kaikki; kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu: työt, waiwa, hiki, wäki,
toiwo; kaikki, kaikki on mennyt." Ei ukkosen salaman isku olisi
enempää waikuttanut huoneessa olijoihin, kuin tuon wanhan, sokean ja
paljon kokeneen perheenisän sydäntä särkewä aamuterwehdys. Kaikki
kapsahtiwat wuoteiltansa ylös ja pukiwat kiireesti päällensä; lapsetkin
heräsiwät siitä melusta. Heistä ei yksikään mennyt ulos katsomaan,
sillä ukon sanat oliwat heille kylliksi, waan he istuiwat alakuloisina
ympäri huonetta.

--"Mitä nyt syödään?" sanoi eräs ukon wanhemmista pojista huoaten.

--"Syöminen syömissäkin, waan entäs kruunun rästit?" muistutti siihen
toinen.

--"Entäs Linkilän Erkki?" säesti kolmas.

--"Woi, woi! minä en saakaan awiiseja", päiwitteli Matti.

--"Leipää, leipää! meillä on nälkä", huusiwat lapset ja kämpiwät ukon
syliin.

--"Hywä Jumala noita wiattomia raukkoja! Mitä hekin wielä saanewat
kärsiä?" sanoi ukko säälien lapsia, ja hänen kaswonsa wärähteliwät ja
aaltoiliwat suonen=wedon tapaisesti.

--"Jumala on meidät hyljännyt", sanoi wanha mummo tuskin kuultawasti.

--"Niin! Jumala on meidät hyljännyt; kaiken saa heittää siihen", sanoi
ukko epätoiwoissaan.

--"Waikka kokee, eipä hylkää Herra", ehätti Matti siihen sanomaan.
"Ettepä te, isä ja äiti, taas muistakaan Saarijärwen Paawoa; eipä
hänkään langennut epätoiwoon, waikka kyllä koki. Onpa taas toki
terwaksia! koetetaan wielä ponnistella; kyllä minä koen olla
awiiseitta!"

--"Sinulla on, lapseni, luja mielenlaatu", sanoi ukko ja hymyili
surullisesti.

Kun minun tarkoitukseni oli matkustaa, hankin minä itseäni lähtöön.
Sydämelliset jäähywäiset otettuani perheeltä, sanoin minä Matille,
häntä hywästi jätellessäni, ettei hänen tarwitse olla "awiiseitta", kun
wain nimittää mitä hän mieluimmin haluaa, sillä minä tilaan ne hänelle
ja hänellä ei ole muuta tekemistä kuin noutaa ne aina pappilastaan.
Matti tuosta niin ilostui, että hän hyppeli ja hykersi käsiänsä ja
tarjoutui heti minua saattamaan. Hänellä ei ollut aineellisia waroja
awiisein saamiseksi, mutta hän antoi mitä hänellä oli: nuoruutensa
woimia. Matista näytti nyt kaikki niin waloisalta ja lupaawalta, kuin
ei ikinä olisi hallaa ollut, ja hän määräsi awiiseiksensa Oulun
Wiikko=Sanomat, joihin hän jo oli perehtynyt. Lähdimme siis matkaan.
Opas olikin hywin tarpeeseen, sillä sydänmaan polut oliwat hywin
sekawia ja eksyttäwiä. Hän lähti kanssani aina parin neljänneksen
päähän. Koko taipaleen kuljimme hywin werkalleen, sillä puhetta oli
paljon. Puhelin hänelle waltiotalouden perustuksista, keinollisen
heinän wiljelyksen hyödystä ja kehoitin heitä hakemaan kruunulta lainaa
likellä taloansa olewan, hallaa tuottawan suon wiljelemiseen, johon
annoin hänelle yleisiä neuwoja ja wiittauksia; hän näytti ikäänkuin
nielewän jokaisen sanan niistä kyllä waillinaisista tiedoista, joita
woin hänelle antaa. Kun matkan pää tuli Matille, istuimme wielä kauan
mättäällä ja puhelimme. Sydämellisesti wielä kättä puristaen erkausimme
me, ja Matti lähti kotiinsa päin. Hän ei näyttänyt koko matkalla
ollenkaan huomanneen, että maa oli wielä wahwassa kuurassa, ja että
matalimmat wesipaikat oliwat jäässä ja rapakot roudassa. Niin kauan kuin
näin, katsoin hänen peräänsä. "Jos" ja "kukatiesi" pyöriwät silloin
mielessäni, ja lähdin yksin jatkamaan matkaani.

Kun tulin kyläisiin kyliin, pian tuli selwille, ettei halla ollutkaan
rajoittunut ainoastaan yötalooni, waan kaikkialla näkyiwät kaswit
olewan lupalla=korwin. Perunain warret oliwat aiwan mustilla ja
rutistuneet maata myöten, ja imelä haju täytti ilman. Pian alkoi myös
kuulua, että usea maakunta oli saanut kokea samaa. Waikka kohtakin
tunsin, että paljon, paljon ihmisiä oli joutunut tuon kowan wieraan
käynnistä paljon kärsimään, oli kumminkin tuon yötaloni kohtalo eläwänä
kuwana silmieni edessä Mattinensa, jolle minä jo samalla matkallani
tilasin Oulun Wiikko=Sanomat; ostin ja lähetin hänelle myös useita
hyödyllisiä kirjoja. Tuo kuwa ei lähtenyt koskaan pois mielestäni;
päätin sen jolloinkin kyhätä paperille--joka aikomus wiipyi kauan aikaa
toteutumatta--ja sille tulisi nimeksi "Halla=aamuna".

       *       *       *       *       *

Edellisestä tapauksesta oli kulunut liki kymmenen wuotta. Eräänä
syyskuun iltana astui pitkän=solakka mies kamariini. Hywän=illan
sanottuansa astui hän terwehtimään minua, jota tehdessään sanoin: "ette
taida minua enää tutakkaan." Wieras näytti minusta semmoiselta, että
hänet olisin jolloinkin ennenkin nähnyt, mutta en ollut muistaa kuka ja
missä. Towin muistiani pinnistettyäni huomasin äkkiä että ka, ukon
Mattihan se on! Uusi sydämellinen kädenpuristus seurasi tuota uutta
tuttawuutta. Minä kehoitin Mattia istumaan ja panemaan piippuun. Matti
sanoi olleensa täälläpäin kulussa asiainsa tähden eikä saattaneensa
olla käymättä minua terwehtimässä, waikka wähän wäärääkin tuli. Matti
sai ruweta kotiasioitaan kertomaan: hän oli saanut laittamani Oulun
Wiikko=Sanomat ja kirjat. Sattumalta oli hän tawannut Uuden
Suomettaren, jonka hän heti tilasi. Molemmat owat siitä asti häntä
uskollisesti seuranneet. Hänen kirjastossaan on nyt jo useampia
kymmeniä niteitä, joita hän wuosittain lisää warainsa mukaan. He owat
hakeneet ja saaneet kruunulta lainan likellä taloa olewan suon
wiljelemiseen, joka on nyt ihanana heinämaana, ja muuten he owat
ruwenneet kylwöheinän wiljelykseen, jonka tähden karjaa on kahta wertaa
enempi. Tilukset owat tulleet lujemmiksi, ettei halla nyt pane useammin
kuin muuallakaan. Ukko elää wielä ja hoitelee lapsia; hänen ei tarwitse
enää syödä petäjäleipää. Kun sanomalehdet tulewat, pitää hänen saada
joka numero kuulla; samoin muutkin uudet kirjat. Äiti ja kolme
wanhimman weljen lasta owat kuolleet. He asuwat yhdessä kaikin ja
tekewät työtä yksimielisesti, ukon ohjatessa, jolle kaikki owat
kuuliaiset. Ukko muka muistelee usein minua ja pitää heillä käyntiäni
Jumalan sallimana! Samaa mieltä on muka Matti itsekin. Hän on nainut ja
hänellä on kolme lasta. Wuosi takaperin walitsiwat kuntalaisensa hänet
kunnallis=lautakunnan esimieheksi, jota wirkaa hän on sitten hoitanut
ja jonka asioilla hän nytkin on. Kun hän on itsekin lukemisen kautta
saanut niin paljon hyötyä, niin on hän toimittanut muillekin lukemista
siten, että on perustanut kuntaansa lainakirjaston.



MÖKIN MAIJU.


Pohjanmaa on melkein yhtä tasankoa, jonka halki juoksee monta mahtawaa
ja wäkewää wirtaa. Nuo wirrat saawat alkunsa enemmiten maanselänteistä,
mutta jonkun alkulähteet owat aina maanselänteen toisellakin puolen.
Sieltä ne sitten melkein yhtäsuuntaisesti, wesirikkaina, uljaina ja
wallattomina wirtaawat ja usein jyrkkien putousten ja kannasten ylitse
hyppien ohjaawat kulkunsa Pohjanlahteen. Nuo wirrat owat useinkin
suurena apuna Pohjanmaan huonoille kulkuteille, sillä niitä myöten
lasketaan ylimaasta kesäaikana paljon pölkkyjä, hirsilauttoja ja
summattomasti terwoja. Päätä huimaa oudon rannalta katsojan, kun nuo
terwojen laskijat pitkillä wenheillänsä tulla kiitäwät kosken kowia
kuohuja alas. Nuo rohkeat laskijat peittäytywät wäliin koskien kowiin
kuohuihin katsojan silmistä, ja kauhistuksella huudahtaa hän, että nyt
he meniwät Wellamon utuhelmoihin ikipäiwiksi. Hän kokee pinnistää
näköaistiansa, keksiäkseen, eikö heidän jäännöksiäänkään näkyisi
jossain weden pinnalla uiskentelewiksi, ja--kah kummaa! tuoltahan he
keikahtiwat aiwan eheinä, kaikin terweinä ja eläwinä näkösälle, ja mikä
wielä kummempaa: heidän wenheensä ja lastinsakin owat aiwan eheinä, ja
pitkittäen tuota hurjaa wauhtia, seisoo perämies wenheen perässä
ohjaten pitkällä melallansa kulkua, ja niin kiitäwät he nuolen
nopeudella yhä eteenpäin.

Näiden wirtojen warret owat enimmiten wiljelykselle kelpaawaa maata,
jonkatähden kylät ja pitäjät owat noiden jokien warsilla; wirtojen
wälillä olewilla, yhtäsuuntaa niiden kanssa juoksewilla mataloilla
maanselänteillä olewat maat owat melkein asumattomia. Komeat ja uhkeat
owat useinkin kylät ja talot tuommoisen wirran warrella ja komeat owat
myös nuo awarat wiljamaat, joita useinkin on niin laajalta yhteen
tekoon kuin silmä kantaa. Komea on myös käwellä kesäaikana noita
wirtojen warsia, siwu uhkeiden talojen, jotka kahtapuolta seisowat liki
toisiansa, ja halki hywästi järjestettyjen wiljawainioiden, joissa
peltojen ojat suurina ja suorina risteilewät pitkin ja poikki
wainioiden, jakaen siten suuret alat säännöllisiin peltosarkoihin,
joissa wuorollansa kauniisti kaswawa laiho ylpeänä rehottaa ja
lainehtii.

Mutta näkee tässä joskus toisiakin näköjä. Kun syystalwi sattuu olemaan
wähäluminen, ja jos pakkaset owat silloin kowat, jäätywät jäät alinna
noin kolmea jalkaa wahwoiksi. Jos wielä sattuu talwen pitkään satamaan
paljon lunta ja kesän tulo myöhästymään niin useinkin silloin tulee iso
tulwa. Pohjolan pitkät päiwät sulattawat silloin katkeamatta lunta, ja
wesi paisuu useinkin sanomattoman nopeasti ja murtaa liikkeelle ensinnä
koskista nuo wahwat jäät, jotka sitten paljon weden kanssa ajautuwat
koskien alla olewien suwanteiden niskaan läjään, ja siinä ne wäkewän
wirran woimasta patoutuwat pohjaa myöten tiheäksi tokeeksi, joka nostaa
ennestäänkin jo paljon weden wieläkin korkeammalle. Useat noista
suwanteista owat niin jäykkiä, että woiwat järkkymättä seisoa kaukaa
ylempää tulewien jäiden edessä, jonkatähden siihen tawallisesti
kokoontuu semmoinen jääwuori, ettei luulisi muualla maailmassa jäitä
olewankaan. Nuo tuommoiset jäykät luonnon woimien wastustajat owat
sentähden niin wahwat, että niillä on joku edullinen asema. Usein
silloin yltyy wesi niin, että se nousee yli äyrästensä ja alkaa juosta
läpi kylien, peittäen kaikki tasankomaat yhdeksi mereksi. Silloin on
taloissa paha hätä. Eläimet nawetoissa mölisewät, sillä wesi on
tunkeutunut sinnekin niin, että ne seisowat wedessä polwia myöten.
Useinkin on raawaat pitänyt nawetoista wiedä tunkiolle ja lampaat
nawetan ylisille j.n.e.; sillä semmoisilla tasangoilla ei ole
saatawissa mitään mäkeä tai korkeaa paikkaa, johon woisi mitään wiedä.
Aitoista kannetaan eloa ja mitä tarpeellista on parwelle, taikka
wenheillä kuljetetaan johonkin muuhun suojapaikkaan. Wesi tunkeutuu
asuinhuoneisiinkin: lattiat nousewat kohoksi, huonekalut kaatuwat,
lapset owat nostetut uunin päälle, ja siinä on hätää ja hälinää. Kun
hätä on korkeimmallaan, rientäwät naapurit sinne wenheillä awuksi.

Kun jääpatojen päällä olewa paino tulee wiimein kowin wäkewäksi, täytyy
lujankin paikan wihdoin antaa perään. Silloin lähtewät hirmuisen suuret
jäälohkareet liikkeelle, mutta ennenkuin ne pääsewät pitkin wirtaa
alaspäin kulkemaan, näyttäwät ne ikäänkuin taistelewan keskenään, sillä
yksi menee yhtäänne, toinen toisaanne, yksi lykkää yhtä, toinen toista,
ja wäliin wääntyy kauhean laajoja ja paksuja jäälewyjä syrjällensä ja
painuu siinä asemassaan pohjaa kohden, ikäänkuin näkymätön woima ja
käsi niitä johtaisi ja sowitteleisi. Wiimein lähtewät ne kaikin yksissä
neuwoin ryntäämään alaspäin, ja wahwat jäät suwanteissa paukahtelewat,
ja suurina suwanteitten lewyisinä lewyinä lähtewät ne wäkewämpänsä
edeltä liikkeelle, yhtyen jälkimäisten kanssa yhteen joukkoon, tehden
taas jossain sopiwassa paikassa uuden padon ja uuden hädän. Kun nuo
jääpadot puhkeawat, saawat ne suuria tuhoja aikaan kulkiessaan: ne
wiewät mennessään koskien rannoille raketut myllyt, likellä wirtaa
olewat niittyladot, kaatawat aidat, ja suurissa roukkioissa rynnistäwät
ne peltowainioille, joissa ne sitten wiikkokausia makaawat
sulamattomina, sillä tawallisesti jääwät ne sinne, kun wesi alenee
jääpadon puhjettua. Usein wie wesi ja jäät pellolta lantakuormat,
joihin on niin monta päiwätyötä menetetty ja jotka owat maamiehille
niin wälttämätön elämän ehto. Wieläpä wie wesi wäliin kokonaisia aloja
peltoakin, niin ettei tulwan laskettua ole muuta jäljellä kuin sywä
lampi; sillä maa on mennyt ojien pohjia myöten tiehensä teille
tietymättömille, mutta kumminkin johonkin toiseen paikkaan,
auttaaksensa siten tuota hitaasti tapahtuwaa maan muodostumista.

Woi kuinka pieneltä ja kelwottomalta ihminen näyttää tuon luonnon
suuren työn ja woiman rinnalla!--

Waikka nuo tulwat owat useinkin noin kauheita, niin harwoin kuitenkaan
hukkuu niissä ihmishenkeä, sillä he tietäwät olla waroillansa; mutta
esimerkkejä ei kumminkaan puutu, että niinkin on käynyt.

       *       *       *       *       *

Erään tuommoisen Pohjanmaan wirran rannalla, kuohuwan kosken partaalla
on wankka talonpojan talo. Talon asukkaat owat ammoisista ajoista
olleet warakkaat. Herra on antanut siunauksensa kaikille talon wäen
yrityksille monessa miespolwessa, sillä he pelkäsiwät ja rakastiwat
häntä. Sillä ajalla, jolta kertomus on, ei talon isännällä ja emännällä
ollut muita lapsia kuin yksi poika, jota he kaswattiwat ja hoitiwat
niin hellästi kuin silmäteräänsä. Jo aikaisin istuttiwat he poikaansa
Jumalan pelkoa, ja poika kaswoi hywissä tawoissa ja yleisesti
kunnioitettuna, terweenä ja raitisna täydeksi mieheksi. Hän oli nyt
päässyt siihen ikään, että hänen tuli walita waimo itsellensä, sillä
hänenkään ei ollut yksinänsä hywä olla.

Sehän on tietty asia, ettei suinkaan puuttunut neitoja, jotka
halukkaasti loiwat silmänsä tuohon warakkaaseen ja siweään poikaan,
eikä niitä wanhempia, jotka sydänkäpysensä olisiwat suoneet tuon tietyn
onnen omistajaksi, ja yhtä ja toista kuiskaeltiin kylässä "Koskelan
Jaakon" tulewasta morsiamesta. Mutta Koskelan Jaakko--sillä sehän se
oli talon ja pojan nimi--hiljainen ja siiwo luonnostansa, ei pitänyt
noista kylän huhuista mitään lukua, sillä hänellä oli omat ajatuksensa
asiasta.

Lähellä Koskelan taloa oli pieni mökki, jonka asukkailla oli Maija
niminen tytär, muiden monien lastensa joukossa. Tuo se oli, jonka
kanssa Jaakko oli jo lapsesta pitäen oppinut jakamaan sekä ilonsa että
surunsa; tuo se oli, joka asui rakkaana nytkin Jaakon sydämessä ja
waikutti siellä sen, ettei hän näyttänyt näkewän eikä kuulewan mitä
kylällä kuiskaeltiin hänen tulewasta kumppanistaan.

Mökki oli pieni ja halwannäköinen, mutta Jumalan pelko ei häpeä asettua
huonoonkaan majaan, kun wain sydämen pelto on sen asukkailla hywästi
muokattu ja ruokottu, että hän saattaa niihin ottaa asumasijansa. Niin
oli tuossakin mökissä laita; sen asukkaat oliwat hurskaita ihmisiä ja
kaswattiwat lapsensa Jumalan pelwossa ja ihmisten häwyssä, Sillä jolla
ei ole jälkimäistä, ei hänellä ole edellistäkään. Mökin isäntäwäki koki
päiwätyöllään elättää monilukuista lapsijoukkoaan, sillä heillä ei
ollut muuta maanwiljelystä kuin joku peltotilkku kallion loukeroissa,
joissa he wiljeliwät perunoita, eikä heidän mökkinsä asema
tarjonnutkaan edullisempia wiljelysaloja, sillä kowan kosken takamaat
oliwat kallioisia ja kiwikoita. He tekiwät työtä lastensa ja oman
toimeentulonsa eduksi, ja mitään erinomaisempaa hätää ei tullut, sillä
työtä oli kaikin ajoin, jos ei kaikiste niin hyödyllistä ja
tuottawaakaan.

Waikkei tuo mökin ulkonainen asema eikä sisällinen warallisuuskaan
ollut mikään loistawa, sillä köyhyys, pienuus ja mataluus pisti niistä
esille, wallitsi kuitenkin mökin sisällä rauha ja rakkaus, ja sen
asukkaat tyytyiwät onneensa, eikä kukaan ollut kuullut heidän koskaan
nurkuwan, että Onnetar oli heille niin wähän suonut ajallista tawaraa.
Tuosta asukasten sisällisestä rauhasta ja onneensa tyytywäisyydestä
seurasi itsestään, että mökin huoneitten sisällä ja ulkona wallitsi
hywä järjestys ja puhtaus, ja heidän lapsensa käwiwät aina puhtaissa ja
eheissä, waikkakin wäliin paikatuissa waatteissa.

Semmoisessa paikassa yleni ja kaswoi "Mökin Maiju"--joksi häntä
sanottiin--niinkuin ruusu karussa maassa. Waikkei Onnetar ollut hänelle
suonut mitään ajallista tawaraa, oli hän suonut sitä enemmän hänelle
puhtautta, siweyttä, kainoutta ja kauneutta. Kun hän aika=ihmisenä
ilmestyi kylän nuorikkoin joukkoon, oli hän aina omatekoisissa,
puhtaissa ja somissa waatteissa. Hiljaisena ja ujona oleskeli hän
syrjäpuolissa, mutta sieltä hän loisti kuitenkin niinkuin
purppurareunainen pilwen hattara kesäauringon noustessa tai laskiessa.
Kylän wäki ei tuosta muuta tiennyt, kuin että se on "Mökin Maiju",
mutta Koskelan Jaakko kyllä tiesi mihin tyttö wielä kerran kelpaisi,
jos Jumala sen soisi, waikka se oli wielä salaisena ja kaukaisena
toiwona hänen sydämessään, sillä eiwät he olleet wielä toisillensa
mitään ilmoittaneet.

Aika kului, ja itsekullekin asialle tulee kerran päänsä, niinpä
Koskelan Jaakonkin toiweille.

Kun Jaakon isä huomasi poikansa hywinkin jo olewan siinä iässä, jolloin
hänen sopisi ruweta kumppania itsellensä walitsemaan, ja että hän pysyi
aina wain mykkänä ja kylmänä kaikille tarjouksille ja wastaamatta
kaikille esittelemisille ja huhuille, tuli hän asiasta huolestuneeksi.
Sentähden kutsui hän Jaakon eräänä päiwänä puheellensa kahden kesken ja
otti siellä asian esille. Isällä oli pojallensa omasta mielestänsä
hywin otollinen tarjous, erään rikkaan talon hywämaineinen ja komea
tytär, joka wielä oli tuowa isot perinnöt tullessaan. Tuon esitti nyt
isä pojalleen, ennen jo puhuttuaan asiasta neidon iän kanssa.

Mutta saipa isä silloin kuulla kummaa! Tuo ennen niin hiljainen ja
nöyrä poika teki asialle rohkean käännöksen, siten että hän wähääkään
ujostelematta sanoi: "Mökin Maiju on minua warten syntynyt, ja jos en
minä häntä saa omakseni, olen ikäkauteni ilman, sillä minun sydämessäni
ei ole sijaa kenellekään toiselle."

"Mökin Maiju!" kummaili isä hämmästyksissään ja hänen kaswonsa
huomattawasti synkistyiwät, sillä luultawasti ei ollut kertaakaan hänen
ajatuksiinsa astunut, että hänen Jaakkonsa niin matalalle katsoisi.

"Niin, eikä kukaan muu", anoi Jaakko.

"Entäs myötäjäiset?" kysyi isä.

"Tämän maailman rikkaus ei ole werrattawa häneen: hän on enempi niitä",
sanoi Jaakko jäykästi.

"En tiedä, en minä ole Mökin Maijua huomannut miksikään
erinomaisemmaksi, ja tunnettu asia on, että hän on köyhä", sanoi isä.

"Eipä kummakaan, ett'ette Maijua ole erinomaiseksi huomanneet, sillä
teidän walitsemisaikanne on jo ollut aikoja sitten; minun on nyt ja
minä tiedän waalini toimittaa. Sanoitte että Maiju on köyhä, mutta
eihän köyhyys ole rikos eikä synti", intteli Jaakko.

"Sinä olet tänäpäiwänä oikein kaunopuhelias", sanoi isä wähän
närkästyksissään, kun huomasi, että Jaakko seisoi wankemmalla
perustuksella asiassa kuin hän.

"Suu puhuu sydämen kyllyydestä", sanoi Jaakko.

"Sinä olet aina ollut nöyrä ja tottelewainen poika, mutta nyt sinä olet
hieman itsepäinen; sinä hylkäät oman onnesi, mutta toiwon, että tulet
itsekin huomaamaan asian, tarkoin mietittyäsi", sanoi isä ja lähti
pois.

Waikka tuo isä oli hurskas ja Jumalaa pelkääwäinen mies, oli kuitenkin
ahneuden synti sillä kerralla niin pimittänyt hänen sielunsa, ettei hän
pystynyt ollenkaan tutkimaan ihmissydämen jaloutta ja puhtautta eikä
eroittamaan niitä toisista saastaisista ja likaisista, sillä hänen
mielessään kuwasteli wain wäärä mammona, joka wietteli hänet eksymään
pois oikealta totuuden tieltä.

Lähtiessään pois poikansa puheilta, meni isäntä suoraapäätä waimonsa
tykö jokseenkin kärtytuulella ja puhui hänelle tyytymättömänä, mitenkä
heidän Jaakkonsa asiat nyt oliwat.

"Eikö sen pahempaa?" sanoi waimo asian kuultuansa. "Sinä olet wäärän
tawaran himon antanut soaista puhtaan sielusi! Sinä teet hywin wäärin
siinä, kun menet määrittelemään ihmisen onnea; se on Jumalan kädessä,
sillä häneltä tulee onni ja onnettomuus. Mökin Maijulla ei ole tosin
maallisia tawaroita, mutta hänellä on puhdas sielu ja se on enempi
kaikkia kalleuksia ja rikkauksia, sen olen jo monta kertaa tullut
hawaitsemaan elämässä. Heitä koko asiasi Jumalan haltuun, Hän toimittaa
kaikki hywin!"

"Mutta kun hänen nimenä on Mökin Maiju", sanoi isäntä, ainakin
halweksuen tyttöä nimensä tähden, kun ei woinut kumota waimonsa
kristillistä ja järjellistä puhetta.

"Ei se tee mitään asiassa. Nyt häntä sanotaan Mökin Maijuksi, mutta
kohta häntä kunnioitetaan Koskelan miniänä ja myöhemmin emäntänä, kun
meille kerran tulee wuoro lähteä pois tästä maailmasta. Ja olethan
unohtanut jo wanhat sananlaskutkin, joita niin usein olet muille
kertonut, ja olet silloin aina wäittänyt, että ne owat perustetut
totuuteen, kosk'et muista, 'ettei nimi miestä pilaa, jos ei mies
nimeä'," sanoi emäntä.

Isäntä ei ollut semmoisia awiokumppaneita, jotka eiwät koskaan kuuntele
toisen hywiäkään neuwoja, waan itsepintaisesti pitäwät yksin=omaisena
oikeutenansa päättää ja tehdä aina wain oman mielensä ja päänsä mukaan;
ei, waan hän oli oppinut tuntemaan, että hänen elämänkumppaninsa oli
yhtä oikeutettu, yhtä kelwollinen antamaan neuwonsa yhteisissä asioissa
kuin hän itsekin.

Isäntä taipui nytkin emäntänsä tahdon alle, waikka wähän
wastahakoisesti, sillä emäntänsä oli puhunut niin perusteellisesti,
ettei hän woinut hänen sanojansa kumota.

Isäntä ei tunnustanut suoraan emännällensä, että hän oli ollut
wäärässä, waan sanoi wain: "tehköön kuin tahtoo"--ja meni pois.

Jos isän sydän oli tullut rauhattomaksi poikansa kanssa
keskustelemisesta, niin Jaakon sydämessä se wasta oikein tuli riehui.
Hän oli isällensä ilmoittanut sydämensä salaisimmat toiweet, isä ei
ollut noita toiweita hywäksynyt, ja Jaakko oli ensi kerran eläessään
wastustanut isänsä tahtoa. Nuo tunteet riehuiwat ristitulena Jaakon
sydämessä ja ahdistiwat häntä kaikella woimalla. Kumpi oli tehtäwä:
isääkö totteleminen, wai Mökin Maijulle uskollisna pysyminen? oliwat
kysymyksiä, jotka saiwat tuon uljaan pojan oikein wapisemaan.
Taisteltuaan tuota kowaa taistelua huomiseen asti, sai hän asiaansa
päätöksen, ja hänen nähtiin käwelewän mökkiä kohden. Mökin isäntä
sattui akkunasta katsoessaan hawaitsemaan Jaakon tulon ja sanoi:
"mitähän Koskelan Jaakko tänne nyt tulee, eipä häntä ennen ole täällä
näkynyt?"

Tuon kuultuansa leimahti Maiju tulipunaiseksi, sillä hänen sydämessään
oli Jaakko jo kauan maannut rakkaana, waikkei hän ollut sitä tohtinut
itselleenkään oikein ajatella, sitä wähemmän muille sanoa.

Kun Jaakko tuli tuohon pieneen tupaan, kehoitettiin häntä istumaan, ja
kun Jaakko oli sen tehnyt, kysäsi isäntä, mitä hän on kulkemassa.

"On minulla omituista asiaa ja saattepa nähdä ja kuulla, etten ole
niinkään ujo kuin luullaan; minä tulin pyytämään Maijua omakseni",
sanoi Jaakko wähääkään ujostelematta.

Ei salaman isku olisi paremmin waikuttanut hämmästystä mökin
asukkaisiin, kuin tuo arwaamaton uutinen waikutti. Kaikki tuliwat niin
hämille, ettei heillä ollut sanaa suuhun tulewaa, ja Maijun täytyi
tukea itseänsä wieressään olewaan wuoteen patsaaseen, ettei hän olisi
kumoon horjahtanut. Kun he towin aikaa oliwat olleet tuossa
hämmästyksen hurmiossa, toipui mökin isäntä ensin ja kysyi: "Mitäs
isäsi siihen sanoo?"

"Olen isälle esitellyt asiani, mutta hän ei ollut taipuwainen
tuumilleni", sanoi Jaakko.

"Mutta jos hän tekisi sinut perinnöttömäksi?"

"Entäs sitten?"

"Tulisit sitten yhtä köyhäksi kuin mekin olemme", sanoi mökin isäntä.

"Jos niinkin käypi, niin käyköön! Eläneetpä tekin olette, waikk'ette
ole rikkaita, olette kunnialla eläneet. Jos wain saan Maijun omakseni,
niin en pelkää mitään tulewaisuutta, näyttäköön se kuinka mustalta
tahansa. Mutta tässä me taistelemme köyhyydestä ja rikkaudesta, eikä
itseltään Maijulta ole kysytty wielä mitään. Sano julki Jumalan ja
meidän edessämme: tahdotko minun kanssani ruweta jakamaan elämän surut
ja ilot?" sanoi Jaakko ja käweli Maijun tykö, ojentaen hänelle kätensä.

Maiju ei wastannut mitään, eikä hän olisi woinutkaan, sillä ujouskin
esti hänet siitä wanhempiensa läsnä ollessa, mutta wastaukseksi laski
hän pienen ja wapisewan kätensä Jaakon tarjottuun käteen ja jätti sen
siihen lepäämään, sillä sydän ei nyt sopinut sydäntä wasten ennen
mainitusta syystä; mutta tuo sydän tuolla powessa, sehän se puhui
sydämen mykkää tuntehikasta lempi=kieltänsä, jonka Jaakko hywin
ymmärsi, ja molemmat tunsiwat silloin sydämessään sanomattoman ilon ja
autuuden.--

"Tulkoon nyt elämässä mitä tulkoon: mutta nyt olen täydellisesti
onnellinen", anoi Jaakko.

"Mutta kun isäsi saapi tämän tietää, wihastuu hän kowin meille
kaikille", muistutti mökin isäntä.

"Minun isäni ei ole ollenkaan paha isä, waikka hän tässä asiassa
ilmoitti tyytymättömyytensä; saattaapa wielä käydä niinkin, että hän
tulee hywinkin suotuisaksi asiallemme. Mutta tällä hetkellä ei minun
käy odottaminen mitään, sillä sydämeni on ollut kowin rauhaton. Jääkää
kaikin Jumalan haltuun, siihen asti kun taas toisemme tapaamme", anoi
Jaakko ja lähti pois.

Kun hän tuli kotiinsa, oli hän niin iloisen ja tyytywäisen näköinen,
että wäki oikein kummeksui tuota Jaakon päällekinpäin näkywää
hilpeyttä, erittäinkin kun hän wiime aikoina oli näyttänyt niin
alakuloiselta ja surulliselta.

"Mikäs Jaakon on nyt noin iloiseksi tänä päiwänä tehnyt?" sanoi äiti
hänelle, kun joutuiwat kahdenkesken kamariin.

"Woi äiti-kulta! Minä olen nyt käynyt hakemassa ja pyytämässä itselleni
morsiamen. Se on kyllä pahasti tehty, kun en ennen teille siitä ole
puhunut, mutta minä en ole tohtinut. Mutta nyt on sydämeni täynnä
semmoista onnea ja iloa, että woin teille sen sanoa", wirkkoi Jaakko ja
tarttui innokkaasti äitiinsä syliksi, lapsen täydellisellä rakkaudella
ja luottawaisuudella.

"Oietko sitten löytänyt ja saanut itsellesi kumppanin?" kysyi äiti.

"Olen", wastasi Jaakko.

"No mistä ja kenenkä wain?"

"Woi äiti=kulta? Se on, hän on--älkää, äiti=kulta, wihastuko! Isä
paheni minulle siitä--älkää te pahetko minulle hänen tähtensä! Hän on
niin hywä--se on Mö----Mökin--Maiju", sanoi Jaakko hätäilewästi.

"Ei isäsikään ole enää sitä wastaan; minä tiedän jo kaikki", sanoi
äiti.

"Woi äiti=kulta! Wai tiedätte jo! Kuka on sen teille sanonut? Mistä te
tiedätte, ett'ei isä ole wastaan", hätäili Jaakko, sillä ei hän tiennyt
mitä ajatella, kun äitinsä tiesi asian ja kaikki tuntui kallistuwan
hywinpäin.

"Minä olen isäsi kanssa keskustellut asiasta ja minä olen häneen
waikuttanut; hän antaa sinulle itsellesi täydellisen ehdonwallan tehdä
kuin tahdot," sanoi äiti.

"Woi, woi kuinka te olette hywä, äiti. Sanoiko isä niin? Onko se tosi?
En minä tiedä mitä minä ajattelisin ja sanoisin", sanoi Jaakko yhä
hätäillen.

Samassa tuli isä kamariin.

"Tuossapa tuo isäsi juuri tulee, kysy häneltä itseltään", sanoi äiti.

"Onko se tosi, isä, ettette te ole enää siitä pahoillanne, jos minä
walitsen itselleni Mökin Maijun awiopuolisokseni? Äiti sanoo teidän jo
myöntyneen; onko se tosi, isä?"

"Tee siinä asiassa niinkuin itse tahdot", sanoi isä.

"Niin, mutta ettekös ole wihainen minulle ettekä Maijulle?" rukoili
Jaakko.

"En minä ole kummallekaan wihainen", sanoi isä.

"Kiitos siitä, isä! Woi kuinka minun on nyt hywä olla ja Maijulle tulee
myös iloinen sanoma. Minun pitää mennä heti hänelle tämä yhteinen
ilomme ilmoittamaan. Saanko, isä ja äiti, mennä?" pyysi Jaakko
iloissansa.

"Mene wain!" sanoi isä.

Sen kuultuaan lähti Jaakko täyttä wauhtia juoksemaan mökkiä kohden.
Mökin asukkaat oliwat hywin mielissään tuosta odottamattomasta
uutisesta, ja Maiju tunsi nyt waata oikein täydellisen ilon ja rauhan
sydämessään.

Ensi sunnuntaina, kun pappi luki kuulutuksia, terotti koko seurakunta
kuuloaan, kun ensimäisessä parikunnan kuulutuksessa oli Koskelan Jaakko
sulhasena. Waikk'ei siinä wälissä ole sen pitempää aikaa kuin siinä,
on, ennenkuin morsiankin tietoon tulee, ennätti kumminkin moni kuulija
itseltänsä kysyä: "olesta waiti, kukapa on morsian?"--Mutta "puh! eihän
se ollutkaan kuin--Mökin Maiju", arweli moni hätäinen kuulija, kun sai
kuulla morsiamen nimen, ja moni äiti weti nokkansa sykkyrään,
osoittaaksensa siten tyytymättömyyttänsä.

Se isäntä, jonka kanssa Koskelan isäntä oli poikansa puolesta tehnyt
naimiskauppaa, tuli ensimäisen kuulutuksen jälkeen seuraawana päiwänä
Koskelaan ja kutsui talon isännän heti kahdenkesken kamariin.

"Kuinka tuon meidän asiamme noin käwi?" kysyi wieras isäntä.

"Niinhän se on käynyt."

"Miten? aiotteko minua narrinanne pitää?"

"En ollenkaan."

"Miten te selitätte tämän asian?"

"Se on pian selitetty: minä annoin pojalleni wallan, jonka asia se
olikin, ja hän walitsi noin, niinkuin tiedätte. Ja tunnustan senkin,
että olin wäärässä, kun ma sekausin asiaan, jota en ymmärtänyt ja joka
ei kuulunut ollenkaan minulle. Siinä kaikki."

"Pojan naiminen eikö kuulu isälle ollenkaan? Sepä kummallista! Tuleehan
wanhemman katsoa lastensa onnea."

"Kylläkai kaikissa muissa, mutta ei tuossa asiassa."

"Miks'ei siinä?"

"Mistä sen tietää milloin siinä katsoo onnea, milloin onnettomuutta?
Usein on käynyt niin, että kun wanhemmat owat lapsillensa wäkisin
pakanneet luuloteltua onneansa, owat he sillä tawalla hänen suurimpaan
onnettomuuteen syösseet."

"Miks'ei sitä tiedä milloin lapsellensa onnea toimittaa: kun on kerran
rahaa, niin on onneakin, sillä raha kaikki woittaa."

"Wäärin puhuttu! raha ei woita puhdasta omaatuntoa."

"Luulenpa että olette kuunnelleet akkojen saarnoja!"

"Akkojenkin saarnat owat hywiä, kun ne wain owat oikeita".

"Mutta minä tahdon tästä asiasta hywitystä", sanoi wieras uhkaawasti ja
wähän närkästyksissään.

"Minkälaista hywitystä?"

"Semmoista, että pakotatte poikanne eroamaan tuosta luntusta ja naimaan
minun tyttäreni, niinkuin puheemme oli."

"Sitä en tee, enkä kykene tekemään, sillä, niinkuin olen sanonut, olen
antanut wallan pojalleni. Joka kerran on tehty, sen täytyy pysyä, ja
nyt ei siitä asiasta enää mitään", sanoi Koskelan isäntä.

"Eihän tuo koko otus ole mikään muu kuin Mökin Maiju--kerjäläinen,
hyi!"

"Hän on saapa meillä leipänsä, ja nyt soisin, että te menisitte!"

"Wai niin! no sitten hywästi!"

"Hywästi!" sanoi Koskelan isäntä, ja niin wieras meni, ja siihen loppui
se asia.

Muutamien wiikkojen päästä oli Koskelassa isot ja komeat häät,
joissa Koskelan Jaakko ja Mökin Maiju wihittiin. Pitäjän wanha ja
kunnian=arwoinen kirkkoherra wihki tuon komean parikunnan ja wihkimisen
päätettyään piti hän kauniin ja liikuttawan puheen. Hän puhui ihmisen
onnesta suurimmassakin onnettomuudessa, jonka hän sanoi olewan:
tyytywäisyyden ja Jumalan tahdon alle antautumisen, mitä Hän wielä
meidän päällemme laskeekin elämän taisteluissa. Hän puhui kuinka Jumala
wäliin laskee ristin ja koettelemuksen päällemme juuri silloin, kun
meidän onnemme näyttää olewan korkeimmallaan, ikäänkuin ylitse
wuotawana, ja sen hän tekee, osoittaaksensa meille että Hänen
kädessänsä on kaikki, mitä maan päällä on. Hän osoitti kuinka Jumala
tekee tuon koettelemisensa siten, että Hän ottaa sen pois, johon meidän
sydämemme on parahiten kiintynyt ja rakastunut, siten osoittaaksensa
että häntä itseänsä yksin pitää peljätä ja rakastaa ylitse kaikkea. Ja
joka tuossa koetuksen pätsissä kestää horjumatta sinne tai tänne,
hakematta muilta turwaa ja lohdutusta kuin yksin Häneltä, hän on
kalliimpi kultaa, sillä hän on seisonut koetuksen tulessa ja hänelle on
tawara tallelle pantu, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa--tawara,
joka kestää ijankaikkisesti, nimittäin ijankaikkinen elämä.

Liikuttawa oli tuo puhe ja tuntuipa siltä kuin tuon wanhan ja elämässä
paljon kokeneen miehen puheessa olisi ollut jotain profeetallista.

       *       *       *       *       *

Waikka Koskelan isäntä ei ollut wiime aikoina enää wastustellut
poikansa naimista, oli hänen sydämensä kuitenkin kylmä sekä Jaakolle
että Maijulle, sillä ahneuden synti luopuu hitaasti ihmissydämestä. Hän
ei osoittanut tuota kylmyyttään kumminkaan kenellekään, sitä wähemmän
Jaakolle ja Maijulle, ei sanoilla eikä työllä, sillä hän antoi Jumalan
Hengen nuhteen ja terween järkensä kuitenkin hallita itseänsä, ettei
tuo kyykäärmeen sikiö woinut puhjeta näkywiin, ja noiden awulla oli hän
päässyt niin pitkälle sisällistä pahettansa wastaan, että oli woinut
julkisesti puolustaakin Maijua muiden ilkeitä parjauksia ja
halweksimisia wastaan, niinkuin olemme jo ennen nähneet. Siis tuo
isännän sydämen kylmyys poikaansa ja miniäänsä kohtaan ei näkynytkään
missään muussa kuin että hän oli entistä jörömäisempi, umpimielisempi
ja hiljaisempi.

Heti häiden jälkeen rupesi Maiju taloudellisiin toimiin käsiksi ja tuo
käwi häneltä laatuun niin kunnollisesti, että olisi luullut hänen
hoitaneen isoa taloutta wuosikymmeniä. Missä wain ilmestyi wähänkään
epäjärjestystä, sen hänen walpas silmänsä oiwalsi, ja pian oli tuo
epäkohta poistettu ja asia täydessä järjestyksessä. Maiju oli iloinen
ja hilpeä luonnoltansa, ei hän nyrkähtänyt pienistä wastoinkäymisistä,
eikä ruwennut niitä paittoamaan, niinkuin monikin tekee, waan antoi
niiden olla ja mennä menojansa, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Hän wain koki korjata mikä näytti rikkaantuwan. Hän oli yhtä
ystäwällinen kaikille ihmisille, niin köyhille kuin rikkaillekin, ja
edellisiä hän säälitteli ja helli kaikella rakkaudella, sillä hänpä
tuon tarkoin tiesi minkälainen on köyhänä olla, kun oli itsekin
kaswanut köyhyydessä. Hän rakasti Jaakkoansa wilpittömällä rakkaudella
ja koki kaikissa olla mieliksi ja kaikissa palwella häntä. Jaakko
puolestaan nyt wasta oikein waimoansa käsitti, minkälaisen kalliin
aarteen hän oli saanut, ja tunsi nauttiwansa niin suurta ajallista
onnea, ett'ei luullut kenelläkään maailmassa olewan sen wertaista.

Heti Maijun Koskelan taloon tultua näytti erinomainen siunaus tulleen
hänen kanssaan, sillä kaikki menestyi mitä wain yritettiin, eikä
missään asiassa ilmestynyt pienintäkään wastahakoisuutta. Koskela oli
kyllä ennestäänkin warakas talo, mutta näyttipä kumminkin siltä kuin
hywä suojelus=enkeli olisi Mökin Maijun haahmossa tullut sinne.

Wanha emäntä rakasti alusta alkaen miniäänsä ja he oliwat niinkuin yksi
sielu kaikissa asioissa. Aina kun tuli jotain oudompaa kohtaa eteen,
kysyi Maiju neuwoa anopiltaan, joka häntä ohjasi niinkuin wanhempi
lastansa. Ei heillä ollut semmoinen wäli, jonkalaisen olen usein anopin
ja miniän wälillä nähnyt, joka monesti on niin katkera, että se
katkeroittaa koko talonwäen mielen, meneepä niinkin pitkälle, että
suuret ja wankat talot jaetaan moniin osiin, ja ennen niin siiwon ja
hiljaisen perheen jäsenet saatetaan toistensa wihamiehiksi.

Tuo anopin ja miniän wälinen eripuraisuus syntyy usein siten, ett'ei
anoppi pidä miniäänsä minkään weroisena, hän kun itse on muka kokenut
ja oppinut ihminen, joka wielä päälliseksi on paljon waiwaa nähnyt ja
kaiken tawaran koonnut, ja tuo saamaton, kokematon, oppimaton,
huoleton, unelias ja laiska ihminen tulee sitten tähän hänen tawaransa
päälle sitä haaskaamaan ja kuluttamaan, eikä wielä päälliseksi ole
tuonut tullessaan taloon juuri mitään.--Miniä taas ajattelee: "tuo
anoppirauha, hän on wanhankansan ihminen eikä ymmärrä nykyisiä tapoja
eikä asioita. Hän on hoitanut huonosti talouden, mutta nyt tässä täytyy
järjestyksen muuttua, minä otan häneltä wallan pois ja pyöräytän hänet
'koukun taa'." Noin ajattelee miniä, josta helposti seuraa se, että kun
anoppi antaa waikka hywiäkin ja oikeita neuwoja, näkee miniä jo tuossa
anoppinsa pahuutta: hän wastaa kylmästi ja ylönkatseellisesti ja siitä
syntyy useinkin sanakiista, joka tawallisesti päättyy suurimmalla
mielenkatkeruudella ja kahdenpuolisella itkulla. Kun he noin
kahdenpuolen hawaitsewat toisissaan wain wian, eikä kumpikaan seisahdu
katsomaan ja tarkastamaan omaa sisällistä tilaansa, menee asia
tawallisesti siihen, että kumpikin menee puolisollensa itkussa suin
suurella painolla ja hartaudella kertomaan, kuinka he nyt owat
joutuneet pääsemättömiin. Anoppi kertoo miehellensä, kuinka heillä on
kelwoton, pahankurinen ja ilkeä miniä, jonka kanssa on mahdoton
tulla toimeen. Sentähden olisi sen parempi, jota pikemmin hän
wieroitettaisiin miehinensä talosta pois, ja niin on tuo koti=pahuus
saanut sammumaan luonnollisen wanhemman rakkaudenkin omaan lapseen!
Miniä taas menee huutaen, hoilaten ja wesissä silmin miehensä tykö
walittamaan hänelle, kuinka waikea hänen on elää ja olla tässä tuon
anoppi=pahuksen tähden, joka on niin ilkeä ja häijy, ett'ei yksikään
ihminen woi hänen kanssaan toimeen tulla. Olisi parasta heti erota
tuommoisesta heittiöstä, joka kaikki häwittää ja haaskaa ja saattaa
heidätkin aiwan äkkiä lumelle suin. Ja jos ei tuo eroaminen tapahdu
oikein äkkiä, niin hän kuolee pian, sillä hän ei woi kauemmin kestää
tätä hellettä ja liekkiä. Oi kuinka monen muutoin onnellisen perheen
sekä hengellisen että aineellisen onnen on tuo anoppien ja miniöiden
keskinäinen riita auttamattomasti syössyt hukkaan!--

Wanhassa isännässä sitä wastoin pitkittyi yhä wielä tuo ulkonainen
kylmyys Maijua kohtaan. Waikka hän jo aikaa oli sydämen pohjasta
katunut, että oli estellyt poikansa naimahanketta, esti kuitenkin yhä
wielä ylpeys häntä tunnustamasta erehdystänsä.

Kaatuipa sitten isäntä kowaan tautiin. Yötä päiwää oli Maiju hänen
wuoteensa wieressä hoitelemassa ja waalimassa, sillä wanha emäntä oli
nyt niin woimaton, ettei hän jaksanut sitä tehdä, ja palkollisten
käsiin ei Maiju uskonut sairaan hoitoa. Siinä istui Maiju, milloin
kohennellen ja pehmitellen wuodetta ja pään=alustaa; milloin pyyhkien
sairaan polttawalta otsalta pois hikipisaroita, joita tuo luumuurin
sisällä palawa tuska siihen niin runsaasti ja lakkaamatta ajoi; milloin
kostutellen hänen kuumeesta pakahtelewaa kieltänsä; milloin taas antaen
hänelle määrä=ajalla rohtoja, joita lääkärin awulla oli hankittu. Niin
teki Maiju, eikä hän koskaan nurkunut että hänen piti liian paljon
nähdä waiwaa, liiaksi walwoa ja että hän sai liiaksi wähän lewätä.

Koskelan isännän tautiwuode tuli pitkälliseksi. Jo ensimäisillä
wuorokausilla sairastaessaan, mietti hän Maijulta pyytää anteeksi
entisen wäärän tuomionsa ja hänen talossaolonsa aikana osoittamansa
kylmän käytöksensä häntä kohtaan, sillä yhä enemmän tuli hän nyt
tuntemaan miniänsä puhtaan sydämen ja alttiiksi=antawaisuuden. Hän ei
nähnyt pienintäkään merkkiä miniässään, että tämä olisi wähääkään
muistellut hänen entisiä tawattomuuksiaan, waan totisella ja
wilpittömällä rakkaudella oli Maiju alusta alkaen palwellut häntä.
Mutta kuitenkin häpesi isäntä wielä nytkin nöyryyttää itsensä niin
paljon miniänsä edessä, ja niin näytti tuo taudin kanssa kamppailewa
sairas tuossa Maijusta yhtä kylmältä kuin ennenkin, joka suuresti
huolestutti häntä, waikk'ei yksikään ihminen siitä mitään tiennyt.

Jos Maiju olisi saattanut katsoa tuon sairastawan appi=waarinsa ja
isäntänsä sydämeen, olisi hän heti huomannut, että siellä ei
todellakaan ollut enää mitään kylmyyttä eikä wastahakoisuutta, mutta
siellä oli wain pieni, kowa palleroinen, joka oli tuon hywän tunteen
edessä, ett'ei se päässyt sieltä ulos tulemaan, ja tuo pallero oli--
ylpeys,--mutta mistäpä Maiju sen saattoi arwata, sillä: "suu on sydämen
tulkki."

Isännän tauti koweni kowenemistaan ja hän itse niinkuin muutkin
pelkäsiwät kuoleman lähestywän. Monta wiikkoa oli Maiju jo istunut tuon
sairastawan appi=waarinsa tautiwuoteen wieressä, huolimatta omasta
uupumisestaan ja wäsymisestään, ja huomattawasti oliwat hänen woimansa
ja terweytensä heikontuneet paljosta walwomisesta ja lewottomuudesta.
Eräänä kertana oli Maiju nukahtanut istualleen tuolille, sillä luonto
alkoi woittaa hartaimmatkin tahdon woimat. Isäntä herättyänsä katseli
sääliwäisesti miniäänsä, joka tuossa wäsymyksestä uupuneena, kuihtuneen
näköisenä, ikäänkuin surullisesti hymyilewänä, oli waiwuksissa. Isäntä
tunsi nyt sydämessään selwemmästi kuin koskaan ennen, että tuo
kuihtuminen, wäsymys ja uupumus oli kaikki tullut aiwan hänen tähtensä,
ja tuo tunto, tuo tieto teki kipeämpää hänen sydämelleen nyt kuin
koskaan ennen.

Tällä jalolla tawalla palkitsi Maiju kaiken kylmyyden ja ynseyden, jota
isäntä hänelle osoitti. Kaikki nuo käsitti sairas nyt täydessä walossa
ja häntä kauhistutti ajatellessaan, että hänen tuommoisella kowalla
sydämellä lähimäistään wastaan pitäisi mennä Jumalan eteen, tekemään
teoistaan tiliä.

Isännän omantunnon tuska oli tullut nyt niin kowaksi, että hän rupesi
wääntelemään käsiänsä ja walittelemaan itseksensä, ja kuitenkaan ei hän
tiennyt omantuntonsa päällä lepääwän muuta rikosta kuin sopimattoman
käytöksensä miniäänsä kohtaan, joka siellä nyt raskaana taakkana
painoi. Hänen tuntonsa silmät oliwat nyt auenneet, ja auki olewa tunto
ei rupea eikä jouda peilailemaan rikoksensa hywyyttä, eikä pyydä sitä
kaunistella ja hywäksi tehdä omilla tuomioillaan ja arwostelemisillaan;
ei, waan kowilta, raskailta, painawilta tuntuwat ne hänestä, eikä hän
löydä rauhaa eikä lepoa, ennenkuin hän on saanut sowinnon Jumalan ja
lähimäistensä kanssa.

"Oi Jumala, minkälainen minä olen ollut!" puhkesi isäntä wiimein
sanomaan, ja tuo ääni tunkeusi tuolilla nukkuwan Maijun korwiin.

"Woi kun olen nukkunut. Onko teillä mitään puutoksia? Oletteko mitään
wailla? Olenko kauankin nukkunut?--Jopa se oli paha kun ma nukuin--
oletteko hywin kipeä?" puhui ja hätäili Maiju, samalla kun hän hyppäsi
nuolena ylös ja koetteli kouhotella ja parannella sitä ja tätä, ja
toimia siellä ja täällä, ikäänkuin korwataksensa rikostansa--
nukkumistaan.

"Sairas minä olen ruumiinikin puolesta, mutta minun sieluni on myös nyt
sairas, kowin sairas.--Minä olen sinulle, Maiju, ollut kowin paha;
saatatko minulle antaa anteeksi?" sanoi isäntä wärisewin äänin.

"Woi isäntä, mitä puhutte! Te ette ole ollut paha minulle; ettehän ole
antanut minulle yhtään pahaa sanaa", sanoi Maiju hätäillen, mutta hänen
silmäänsä nousi kyynel ja tuo kyynel oli lähtenyt liikkeelle siitä
kammiosta, joka niin kauan oli toiwonut todellista rakkautta
saawuttawansa apeltakin--se oli toiwon kyynel.

"Kylmä, tunnoton olen minä ollut sinua kohtaan", nyyhkytti sairas.

"Älkää sanoko niin! minä olen aina saanut paremman kohtelun teiltä kuin
olen ansainnutkaan. Mikä olen minä että olisin kiittämätön teille?
Köyhä mökin tyttö, yhtä tyhjä kuin taiwaan lintu, olin minä taloonne
tullessani, ettekä te kertaakaan ole minua sentähden wielä moittineet.
Paljon pahemmasti olen minä nähnyt muualla parempiakin miniöitä
pidettäwän, kuin minä olen. Se teki kyllä sydämelleni kipeää, kun
kuulin, että olitte naimistamme wastaan köyhyyteni tähden; mutta me
emme woineet toisin tehdä; pianhan te annoitte Jaakolle myöten, ja minä
olen kaikki jo aikoja sitten unhottanut. Tosin olen jälkeenpäin ollut
huomaawinani teissä jotain kylmyyttä ja umpimielisyyttä kohtaani, joka
on wäliin tahtonut elämääni synkistyttää, mutta en ole antanut niille
ajatuksille kauaksi sijaa, ja pian ne owat saaneet mennä sinne, josta
ne owat tulleetkin", sanoi Maiju wähän teeskennellen.

"Sinä olet aina yhtä lempeä, jalo ja puhdassieluinen. Kuule toki mitä
sanon: wastaan olin minä teidän naimistanne, ja niinkuin sanoit--
köyhyytesi tähden! Sillä ahneuden synti oli saanut sijan sydämessäni.
Waimoni selitysten tähden tulin kuitenkin Jumalan sanan walossa pian
huomaamaan mielipiteeni asiassa wääräksi, ja siitä tuo myöntymiseni.
Mutta kun synti kerran saapi sijansa ihmisen sydämessä, ei se sieltä
hewin lähde. Minä kyllä ymmärsin, että olin wäärässä, mutta en saanut
wieroitetuksi pois mielestäni sitä ajatusta, että sinä olet köyhä ja
ettei olisi yhtään haitaksi, jos miniämme olisi rikkaampi; siitä tuo
kylmyyteni. Tuo kaikki on jo itsestänsä hywin pahaa, mutta suurin paha
on se, kun niin kauan olen jo hawainnut sinun puhtautesi, kainoutesi,
rakkautesi ja alttiiksi=antawaisuutesi kaikkiakin ihmisiä, mutta
erittäin meitä kohtaan. Olen myös hawainnut sen, ettei mikään
maailmallinen kirkkaus ja loisto ole sinun wertaisesi, ja kuitenkaan en
ole jaksanut niin paljon nöyrtyä, että olisin tunnustanut sinulle oman
pahuuteni ja kelwottomuuteni ja sinun hywyytesi! Oi jospa olisin sen
tehnyt heti, kun asia selkeni, olisi tuntoni nyt paljon rauhallisempi
ja lewollisempi--rakas miniäni! anna minulle kaikki anteeksi!" rukoili
sairas.

"Sen teen mielelläni. Oi kuinka paljon woisin teille anteeksi antaa,
mutta sitä tehtäwää en ole luullut itselläni olewankaan, sillä
sydämessäni ei ole ollut mitään tunnetta teitä wastaan. Mutta onhan
hywä, että olemme näin awanneet sydämemme toisillemme, sittenhän kaikki
warjot ja pimenteet katoawat meiltä--eikö niin, rakas appeni? te ette
saa kuolla, ja minä toiwon että Jumala lahjoittaa teidät wielä meille.
--hywä on minun ollut olla tähänkin asti talossanne, mutta wasta minun
on oikein hywä olla, sen tunnen nyt, sillä sydämessäni tunnen
sanomatonta iloa ja rauhaa", sanoi Maiju ja tarttui taudista laihtuneen
appi=waarinsa kaulaan kiinni.

He purskahtiwat molemmat itkuun ja siinä he hywän aikaa antoiwat
kyyneleittensä walua, mutta nuo kyyneleet eiwät tulleet mielen
katkeruudesta, waan ne wuotiwat anteeksi=anowasta ja anteeksi=antawasta
sydämestä, ja molemmat tunsiwat itsensä lohdutetuiksi.

Ihme kumma! Waikka isännän tauti oli niin kowa, että kaikki luuliwat
hänen kuolewan, rupesi hän kaikkien ihmeeksi paranemaan tuon tapauksen
perästä, kun hän miniällensä sydämensä awasi. Paraneminen käwi
kuitenkin hywin hitaasti ja Maiju hoiti häntä edelleenkin yhtä suurella
huolella.

Nyt wasta, kun isännän sydän näin oli pehmennyt Jumalan käden kautta,
palasi taloon entinen rauha ja rakkaus. Oi kuinka iloiselta ja
hauskalta tuntui nyt elämä kaikille talon asukkaille! Kadonnut oli nyt
isännältä kylmyys, salaperäisyys ja umpimielisyys, ja kadonnut oli myös
Maijulta se luulo, että isäntä oli tuommoinen hänen tähtensä. Ei
kenelläkään heistä ollut nyt mitään semmoista, jota olisi tarwinnut
toisiltaan salata, jonkatähden olisi tarwinnut olla umpimielinen ja
jonkatähden olisi tarwinnut ajatella toisesta jotain pahaa--niin ei
enää asiat olleet, waan kaikin he wapaasti awasiwat toisillensa
sydämensä ja heidän oli niin hywä olla. He iloitsiwat kaikki isännän
paranemisesta, jolle oli suureksi awuksi se, että hän oli saawuttanut
rauhan omalletunnollensa, ja hän tunsi nyt itsensä niin iloiseksi ja
keweäksi kuin lapsi.


Niinkuin lukija jo tietää, oli Koskelan talo eräässä Pohjannaan
waltawassa joessa olewan jyrkän kosken rannalla. Talo oli rakennettu
aiwan liki kosken törmää, sillä tulwat eiwät hätyyttäneet koskaan taloa
siinä. Koski kun oli jyrkkä ja kiiwas, eiwät jääpadot joutuneet siihen
usein seisahtumaan ja nostamaan wettä yli ahteiden. Aiwan asuinhuoneen
takana, kosken rannalla oli Koskelan jauhomylly. Kewät oli. Ilmat
oliwat jo siksi kewäiset, että wesi oli sulattanut myllyn jäistä
wapaaksi, jonkatähden siinä oli ruwettu käyttämään jauhoja talouden
tarpeeksi. Mutta sitten ilmat tuliwat jälleen kylmiksi, niin että jo
juoksewat wedet jäätyiwät aiwan kuin talwisydännä; ja hewosilla
ruwettiin jälleen ajamaan jo kehnoiksi tulleita jäitä, ja niin jäi taas
Koskelankin myllyn käyttö siihen.

Kewään tulo näytti wiiwähtäwän nyt, niinkuin monesti muulloinkin
Pohjanmaalla. Kaikki kylän miehet meniwät halkometsään ja niin meni
Koskelan Jaakkokin päiwämiesten ja renkien kanssa oikein koko
wiikkokaudeksi halkoja hakkaamaan. Koskelaan ei jäänyt muuta wäkeä
kotiin kuin wanha isäntäwäki, Maiju, piiat sekä lapset.

Puoliwiikon paikoissa muuttuiwat sitten ilmat yht'äkkiä kesäisen
lämpimiksi. Lumi alkoi sulaa aika wauhtia ja ojat, purot ja wiemärit
alkoiwat ensin liristä, sitten juosta, ja pian oliwat ne paisuneet
tulwillensa, ruweten yksissä neuwoin tuhansista suista yht'aikaa
holwaamaan wettä jokeen.

"Nyt tulee iso tulwa, mitenkähän meidän myllynkin käynee?" arweli
isäntä, sillä hänellä oli wuosia päässä, ja hän oli oppinut tuntemaan
tulwan waikutukset semmoisina wuosina kuin nytkin oli.

Joki paisuikin niin äkkiä tulwillensa, että se kolmessa wuorokaudessa
kohosi äyrästensä yli.

Toimellisen nuoren emännän mieleen juohtui nyt myllyssä olewat
käytteet, joita siellä oli wielä edelliseltä käyttöajalta useampia
tynnyreitä. Mylly oli siksi ulohtaalla törmästä, että törmältä myllyn
owelle oli useampia syliä pitkistä hirsistä tehty porras, jota myöten
myllyyn kuljettiin. Maiju haki myllyn awaimen, meni myllyyn ja alkoi
kantaa säkin toisensa perästä aittaan. Mutta joka silmänräpäys oli
kallis, sillä wesi ulettui jo hirsiportaisiin asti, waikka ne oliwat
kyllä korkealla, ja hirmuisia jää=lohkareita alkoi kirpoilla ylempänä
olewasta suwanteesta irti, jotka sitten hirmuista wauhtia kiitiwät
koskea alas. Koskista oli jo ennen jäät menneet kosken alla olewan
suwanteen niskaan, jossa ne kokoutuiwat kauheiksi jää=padoiksi.
Koskelan talon kohdalla olewan kosken päällä olewa suwanto oli lyhyt ja
sen niskaan oli myös kokoutunut hirmuinen jää=pato, joka yllytti weden
ylipuolellansa tawattoman korkealle ja painoi kowasti edessään olewaa
jääpatoa; ainoastaan koskien wälissä olewan suwanteen jää näytti wielä
hetkisen woiwan wastustaa tuota hirmuista woimaa, mutta nyt sekin jo
lohkeili kappale kappaleelta yliwoiman alla, ja wäliin wapisi koko
suwanteen jää, niinkuin haawan lehti, tuon ruskeen ja paukkeen tähden,
jota jää=pato piti tuolla ylempänä. Tulwa näytti ikäänkuin
wihoittelewan, kun tuo itsepintainen suwanne rohkeni wastustella sen
hurjaa ja raiwokasta wauhtia.--

Niin, niin, kestä wielä hetkinen, suwanto, ja taistele niin paljon
wastaan kuin suinkin woit, sillä taistelusi on ainakin tällä kerralla
jalo: apua, hywää tuottaisi se ihmiskunnalle--mutta woi! et sinä jaksa,
et sinä woi kauan taistella, sillä mahtawa, wäkewä, woimakas joukko
uhkaa murtaa sinut joka silmänräpäys ja syöstä sinut tuohon jyrkkään,
kiehuwaan koskeen, ja silloin olet menewä tuhansiksi kappaleiksi,
silloin et enää kykene taistelemaan, waan sinun täytyy lyöttäytyä
hurjain walloittajiesi joukkoon, tekemään samaa mitä hekin tekewät.

Nyt oli wain yksi jywäsäkki enää myllyssä, sillä Maiju oli kaikki muut
jo sieltä kantanut aittaan. Wielä seisoi suwanne jäykkänä jää=padon
edessä. Wielä seisoi mylly paikoillaan, waikka wettä oli ylemmäksi
puoliseiniä. Wielä oliwat törmältä myllyyn wiewät hirsiportaat
paikoillaan, waikka wesi meni jo toisesta päästä niiden ylitse. Maiju
walmistelihe wiimeistä säkkiä noutamaan myllystä.

Talon wanha ja woimaton isäntä ei ollut tiennyt nuoren emännän toimista
mitään, mutta häntäkin huolestutti tulwan äkkinäinen kohoaminen ja hän
katsahti akkunasta joelle päin. Hämmästyen huomasi hän weden olewan
tawattoman korkealla. Waikka hän oli woimaton, köntti hän kuitenkin
kosken rannalle, jossa hän kauhulla näki, että suuri waara oli kylän
asukkailla tarjona. Samalla tuli siihen Maijukin.

"Nyt menee mylly ja sen sisällä olewat käytteet", sanoi ukko
huolehtien.

"Minä olen kantanut käytteet aittaan niin wähäksi ett'ei siellä ole
enää kuin yksi säkki", sanoi Maiju.

"Wai niin! Sinä olet joka paikassa ja asiassa toimellinen. Kiitos
siitä! Jumala sinua siunatkoon! Menköön wiimeinen säkki myllyn kanssa,
sitä ei enää woi pelastaa", sanoi ukko, hywästellen miniän urhollista
työtä.

"Miksi heittäisimme jywäsäkin myllyn kanssa menemään? Wielä seisoo
suwanne, wielä seisowat mylly ja portaat," sanoi Maiju ja ennenkuin
ukko ennätti mitään wastata, oli Maiju jo juossut portaita myöten
myllyyn! Hän sieppasi jywäsäkin selkäänsä ja kiirehti sen kanssa
takaisin.

Mutta samassa kun hän pääsi törmälle, kuuli hän appi=waarinsa päästäwän
sydäntä särkewän äänen ja samassa kuuli hän takaansa pikku Kallen,
kuudennella wuodella olewan poikansa, lapsellisen äänen huutawan:
"äiti!"

Maiju pyörähti katsomaan koskeen päin, ja säkki putosi omin waltoinsa
hänen seljästänsä. Mitä näki hän nyt? Poika oli äidin perästä
huomaamatta myös juossut myllyyn ja juuri kun äiti oli säkkinensä
päässyt törmälle, tuli iso jäälohkare ja pyyhkäsi myllyyn wiewät
hirsi=portaat pois niin keweästi kuin olisi siinä ollut wain joku oljen
korsi tiellä. Myllyn ja törmän wäliin oli nyt syntynyt noin kuutta tai
seitsemää syltä leweä kuohuwa aukio, josta näytti olewan mahdoton
päästä yli.

"Herra Jesus! Lapseni!" huudahti Maiju hädissänsä.

"Lapsi, lapsi! Kalle, Kalle!" huudahteli wanhus ja wäänteli
epätoiwoissaan ja neuwotonna käsiänsä.

"Äiti, äiti!" hoki poika, seisoen myllyn owella, itsekin jo käsittäen
waaransa suuruuden.

Joka silmänräpäys oli nyt kallis. Jo rusahteli ja paukahteli kosken
päällä olewan suwanteen jää ja palanen palasen perästä lohkesi siitä
irti ja syöksyi koskeen. Jo oli koko tuo suwanteen päällä olewa pato
liikkeellä ja hirmuisessa tanssissa kiitiwät jäät, toistensa siwuitse,
toisiansa wastaan, toistensa ylitse ja alatse ja toistensa kanssa
peräkanaa, hurjassa kilwassa--mutta wielä teki suwanteen jää
wastarintaa tuolle hirmuiselle woimalle, wielä se jaksoi estää tuon
wihastuneelta näyttäwän jää=padon wauhtia, wielä seisoi mylly. Myllyn
owen reiällä seisoi pieni poika ja hoki ehtimiseen: "äiti, äiti!"
Äidiltä oli hän ennenkin oppinut awun saamaan; äiti oli jo niin monta
kertaa päästänyt hänet suuresta hädästä ja waarasta; ei missään hän
ollut wielä löytänyt äidin wertaa ja hänelle hän lähetti nytkin nuo
lyhyet, mutta paljon sisältäwät, paljon luottamusta osoittawat ja
rukoilewat sanat. Meniwätkö ne sanat hukkaan tuona hirmuisena
kauhistuksen ja hädän hetkenä? Ei, eiwät ne menneet hukkaan, sillä
törmällä seisoi olento, jonka sydämeen käwi kipeästi kuin puukon
pistokset nuo pojan suusta tulleet huudot, olento, joka rakasti tuota
hädässä olewaa lasta niin suurella rakkaudella, ettei kaiken maailman
rakkautta woi siihen werrata,--äidin rakkaudella.

Silmänräpäyksen seisoi Maiju neuwotonna tuossa hirmuisessa tilassa,
mutta pian hän selkeni. Pian hätä ja waara pakotti hätääntyneen äidin
keksimään neuwoja lapsen pelastamiseksi. Salaman nopeudella juoksi hän
tupaan, palasi sieltä takaisin yhtä nopeasti; hänen seurassaan tuli
myös muu talon wäki, joka ei tähän asti wielä ollut tietänyt mitään
waarasta. Hän toi pitkän köyden, jonka oli tuwasta siwaltanut. Sen
kanssa riensi hän nyt kosken rannalle ja silmänräpäyksessä oli hän
solmennut kiwenmukulan toiseen päähän.

"Mene pois, Kalle, owen reiältä, minä paiskaan tämän köyden owen
reiästä sisään: ota sinä köysi kiinni ja sido se lujasti ympärillesi,
niin me wedämme sinut köydellä maalle!" kehoitti hätäilewä äiti
waaran=alaista lastansa, ja hänen silmänsä loistiwat ikäänkuin
woitollisina.

Silloin kuului myllyn owelta pieni, heikko, epätoiwoinen ääni: "woi, en
minä, äiti, osaa----".

"Herra Jumala! eihän lapsi kykene itseänsä tarpeeksi lujaan sitomaan ja
silloin hän warmaan joutuisi koskeen", sanoi äiti ja taasen hän juoksi
tupaa kohden. Pian tuli hän sieltä taas takaisin ja hänellä oli nyt
mukanaan suuri rautainen kiwi=koukku.

Wielä seisoi suwanne, wielä wastusteli se jääpadon kulkua alas koskeen,
waikka se näkyi jo wapisewan joka paikasta. Näyttipä siltä kuin tuo
suwanne olisi ymmärtänyt kosken rannalla olijain sisällisen tuskan ja
taistellut heidän puolestansa noin itsepintaisesti. Wielä seisoi
myllykin, mutta wielä seisoi poikakin myllyn owella, ja jos ei hän
tullut oikein pian pelastetuksi, niin hän warmaankin oli joutuwa
onnettoman kuoleman uhriksi, sillä suwanto ei woinut ijankaikkisesti
taistella yliwoimaa wastaan.

Silmänräpäyksessä oli Maiju solmennut tuomansa kiwikoukun renkaastansa
köyden toiseen päähän kiinni.

"Ota, Kalle, tämä koukku kiinni, kun minä nakkaan sen köyden kanssa
owen reiästä sisälle, ja pane koukku myllyn kiwen silmään ja istu itse
koukun päälle, ettei se kirpoa siitä irti!" toimitti taas äiti
pojalleen. Samassa hän heilutteli koukkua ja paiskasi sen sitten myllyn
owen reikää kohden, mutta woi! ei koukku lentänytkään määräpaikkaansa
asti, waan putosi--koskeen. Pian weti äiti köytensä ja koukkunsa
takaisin ja uudella innolla, uudella onnella paiskasi hän sen taas owea
kohden ja--kiitos Jumalan! koukku lensi owen reiästä myllyn sisälle ja
pieni Kalle sai sen heti kiinni, wei koukun kiwen silmään ja istui itse
päälle, niinkuin oli neuwottu.

"Mitä nyt aiot tehdä?" kysyi ukko hätäisesti.

"Pelastaa lapseni".

"Mitenkä?"

"Te rannalla olijat kaikin lujasti pidätte maalla olewasta köyden
päästä kiinni. Minä wedän köyttä myöten itseni myllyyn, sidon
köydenpään pojan ympärille ja te wedätte sitten hänet maalle".

"Mitenkäs itse sieltä pois pääset?"

"Mitäpä siitä, jos sinne jäisinkin, kun poika wain tulee pelastetuksi.
Olen kuitenkin kokenut warata sitäkin asiaa, sillä wyölleni olen
käärinyt toisen hienomman rihman, jonka aion sitoa pojassa olewaan
köydenpäähän kiinni. Sitten kun poika on maalla päästetty köydestä
irti, solmiatte te tuon paksun köyden tähän hienoon rihmaan taas
kiinni, jolla minä lapan paksumman köyden takaisin myllyyn, sidon sen
pään ympärilleni ja, jos on aikaa, wedätte sitten minutkin maalle",
selitti tuo urhokas ja rakastawa äiti.

"Älä Jumalan tähden uskalla itseäsi niin waaralliseen retkeen, henkesi
joutuu waaraan", sanoi ukko.--"Te hukutte!" huusiwat mummo, piiat ja
lapset yhteen ääneen.

"Lapseni, woi minun lapseni!" huusi äiti tuskissansa. "Ottakaa köyteen
kiinni!"

"Suwanto näyttää pettäwän, älä lähde, heitetään pojan pelastus Jumalan
haltuun!" pyyteli wanhus.

"Lapseni!" huudahti sydämen kiwusta wapisewa äiti, ja heti kun toiset
ottiwat köyden päästä kiinni, antoi hän waate päällä itsensä kuohuwan
kosken waltaan ja alkoi köyttä myöten wetää itseänsä myllyn owea
kohden. Hän pääsi onnellisesti myllyn sisälle ja waikka oli niin tärkki
ja kallis hetki, kaappasi hän pelosta wapisewan poikansa syliinsä,
painoi hätäisen suutelon hänen kaswoilleen, ja tuo suutelo oli kaikkein
suurimman, jaloimman ja puhtaimman maailmallisen rakastajan, sillä se
oli--äidin suutelo.

Samassa kun hän poikaansa syleili ja suuteli, oli hän jo päästänyt
kiwikoukun irti köyden päästä ja sitonut sen poikansa ympärille. Nyt
hän wei häntä jo owen reiälle ja komensi: "wetäkää!" Samassa heitti hän
poikansa kuohuwaan koskeen, ja maalla olijat alkoiwat wetää häntä
kiiruusti maalle.

Mutta samassa sortuikin suwanteen jää yliwoiman alle. Nyt ei seisonut
enää suwanteen niskassa olewa jääpato, sillä se oli saanut nyt
loistawan woiton tuosta uppiniskaisesta ja itsepintaisesta
wastustajastaan--suwanteesta, joka nyt hurjaa wauhtia pakeni pois
hirmuisen walloittajansa edestä, ja yhtä hirmuista wauhtia lähti
jääpatokin sitä takaa ajamaan.--Wielä seisoi kuitenkin mylly ja wielä
seisoi myllyn owella ihmisolento, mutta toisenlainen ja toisenlaisilla
tunteilla kuin hän, jonka siinä wiimeksi näimme. Edellinen oli lapsi,
joka kuolon pelosta wapisewana toiwoi pelastusta; jälkimäinen oli äiti,
joka ilosta sykkiwin sydämin katseli poikansa pelastusta, ja kas nyt!
nyt lapsi oli maalla.--Hän ei joutanut katsomaan eikä ajattelemaan omaa
waaraansa, joka nopeasti läheni häntä; sillä olihan nyt pelastettu
hänen lapsensa, jota hän oli tuon rakastawan sydämensä alla kantanut,
jonka eduksi hän oli niin monta unetonta yötä walwonut; ja tuo pelastus
oli tapahtunut hänen kauttansa, siinä kylläksi. Tuo tieto, tuo tunne se
hänen sydäntensä teki niin iloiseksi ja rauhalliseksi niinkin
waaran=alaisessa paikassa, jossa hän nyt oli, mutta tuon rauhan, tuon
ilon woipi käsittää waarankin hetkenä ainoastaan--äidin sydän.

"Kiitos Jumalan! Lapseni on pelastettu!" huusi äiti kosken kuohujen
läpi, kun näki että poika saatiin maalle.

Jäät jo tulla huikasiwat aika kyytiä koskea alas ja usein ne jo
nyrmiwät myllyä, mutta wankin jääpato ei ollut wielä ehtinyt myllylle
asti. Juuri nyt weti äiti hienommalla nuoralla paksumpaa köyttä
myllyyn, sitoakseen itsensä siihen, jolla hänet olisi sitten wedetty
maalle; mutta kun hän oli juuri alkanut tuon työnsä, ehti pää=jääpato
myllyn kohdalle. Yhdellä nyhjäyksellä paiskasi se myllyn pois
paikoiltaan ja äidin täytyi heittää köydestä irti, sillä mahdotonta oli
hänen ponnistella luonnon woimia wastaan. Niin oli häneltä mennyt
wiimeinen pelastuksen toiwo.

Osa jääpadosta oli pysähtynyt myllyä ylempänä olewan niemekkeen ja
myllyä warten jäiden suojaksi tehdyn kirmun päälle, jonkatähden sen
suojaan oli syntynyt jonkunlainen koste eli tyyni kohta; siksi ei mylly
suoraa päätä lähtenyt koskea alas huilaamaan. Toimellinen waimo ei
kadottanut hetkeksikään järkeänsä, waikka hänen silmäinsä edessä oli
kuolema; neron loiste oli kaikissa hänen toimissaan wiimeiseen asti--
hän murti sukkelasti myllyn wesikaton ja nousi tekemästään aukosta
myllyn harjalle.

Ei yksikään kuoleman=alainen woi kuwailla sitä hämmästystä, tuskaa
ja hätää, mikä rannalla olijoilla oli Maijun tähden. "Woi, woi!
Äiti, äiti, rakas äiti!" huusiwat, woiwottiwat ja itkiwät lapset
katkeamatta.--

"Herra Jesus!--woi Maiju raukkaa!" waikeroitsiwat wanhukset ja
wäänteliwät käsiänsä epätoiwoissaan. "Rakas emäntä, woi, meidän hywää
emäntää!" huusiwat piiat lakkaamatta itkunsa seasta; ainoa lewollinen
henkilö läsnä olewista oli--Maiju, joka wielä myllyn harjallakin
ollessaan kohotetuin käsin kiitteli kaikuwalla äänellä Jumalaa lapsensa
pelastuksesta ja koki rannalla olewille hätääntyneille sydämille jaella
lohdutuksen sanoja. Hänen omallatunnollansa ei ollut mitään painoa,
sillä hän oli sowinnossa sekä Jumalan että ihmisten kanssa, ja hän
tunsi sydämessään, että hän oli kokenut täyttää parhaan wointinsa
mukaan elämänsä kalliita welwollisuuksia äitinä ja kansalaisena,
ja tuon wiimeisen työn, jonka hän teki lapsensa hywäksi, tunsi
hän sydämessään kalleimmaksi ja pyhimmäksi welwollisuutensa
täyttämiseksi koko elämässään, sillä hän oli pelastanut lapsensa
omalla--hengellänsä! Saattaako mitään jalompaa maailmassa ollakaan?
Mutta tuota jaloutta ei kykene kaikki äiditkään osoittamaan, sillä
siihen tarwitaan todellinen--äidin rakkaus.----

Kylän miehet halko=metsässä huomasiwat, että lumi suli äkkiä ja että
wettä ilmestyi mahdottoman paljon maille. Tuon hawaintonsa johdosta
rupesiwat he aawistamaan, että kylässä on paha hätä tulwan tähden. He
tiesiwät, että kylässä ei ollut monta miestä kotona, kun melkein kaikki
oliwat metsässä; sentähden kiirehtiwät he nyt koteihinsa, katsomaan
miten siellä asiat owat.

Tuota kotiin lähtöä oli Koskelan Jaakko kaikkein innokkain
esittelemään, sillä hän oli wiime yönä nähnyt niin kummallista unta,
joka teki hänet kowin lewottomaksi ja rauhattomaksi.

Hän ei ollut ylimalkaan mikään unien uskoja; mutta kummallinen waiwa ja
pelko nyt ahdisti häntä, niin ettei hän saanut rauhaa missään.
Senpätähden Jaakko hartaasti esitteli muille miehille, että
lähdettäisiin kylään heti katsomaan miten tiellä asiat owat.

Jaakon tullessa kotiin oli juuri se hetki, jolloin jäitten woiman
kautta paikoiltaan pois surwaistu mylly oli tuokioksi pysähtynyt niemen
ja myllyn kirmun päälle jääneiden jäiden tekemään kosteeseen. Heti kun
hän tuli kosken rannalle, näki hän kauhistuksella mitenkä asiat oliwat.
Hän näki rannalla olewan talonwäkensä kauheassa hädässä ja tuskassa.
Hän näki oman rakkaan waimonsa istuwan myllyn harjalla, kuohuwassa
koskessa, ja joka hetki saattoi tuo puoliksi jo särkynyt mylly raueta.
Kauhea tuska ja hätä walloitti Jaakon, kun hän kaiken tuon käsitti.
"Maiju, Maiju! Woi minun rakas Maijuni, miten olet tuonne joutunut?
Miten woin sinut pelastaa?" Wene! Sitä ei ollut täällä ikänä ollut;
kosken rannalla oli se tarpeeton; puolta wirstaa likempänä ei semmoista
ollut. Lautta! turha sekin, ei semmoista ennättänyt laittaa, sillä
wiimeiset osat jääpadosta näyttiwät tuossa paikassa tulewan alas. "Woi,
woi rakas waimoni!" hätäili tuskissansa Jaakko.

"Kiitos Jumalan! että wielä sinut näin, että wielä saan sanoa sinulle
wiimeiset jää=hywästini!--Kauan ei ole enää aikaa. Kiitos, Jaakko,
kaikesta rakkaudesta ja hywyydestäsi, jota alati olet minulle
osoittanut. Walwo lastemme kaswatusta ja kaswata heitä Jumalan
pelwossa!--Kiitos isännälle ja mummolle, jotka olette olleet minulle
toinen isä ja äiti ja aina minua rakkaudella kohdelleet. Kiitos
kaikille! sillä kaikki owat olleet minulle niin hywiä.--Älkää itkekö,
lapset, niin paljon! Totelkaa isäänne, waaria ja mummoa ja tulkaa
kaikki hywiksi ihmisiksi!--Hywästi, Jaakko! Hywästi kaikki... Jumala
armahtakoon!"--Nyt tuli wiimeinen ja wäkewin jääpato, sysäsi niemen ja
kirmun päällä olewat jäät pois edestään ja töytäsi myllyn liikkeelle,
joka nyt hajosi altapäin, niin ettei jäänyt kehilleen enää muuta kuin
pääty kattoineen, jonka päällä äiti istui, ja niin meni tuo jalo
rakastaja jäiden seassa hirmuista wauhtia pienen ja kehnon turwansa
päällä kuohuwaa koskea alas!----"Hywästi Jaakko!" kuultiin hänen wielä
kerran huutawan kosken kowan pauhun seasta. Pian oli tuo huono alus
särkynyt kosken ja jäiden kowissa hyrskyissä, niin ettei siinä enää
näkynyt muuta kuin muutamia puun sirpaleita, jotka siellä täällä
paikkaroihtiwat jäiden seassa, ja sinne katosi--hellä äitikin--Maiju--
Mökin Maiju!

En huoli ruwetakaan kuwaamaan sitä tuskaa ja kauhua, jonka tuo näkö
waikutti rannalla olijoihin, sillä siihen olen liian heikko. Jaakko oli
epätoiwossaan wiimeiseltä ruwennut repimään wanhan, lähellä olewan
saunan seiniä, ikäänkuin tehdäksensä lauttaa, jolla hän pelastaisi
rakkaimpansa, mitä hänellä maailmassa oli; mutta kun hän näki tuon
suuren murhenäytelmän wiimeisen kohtauksen--pyörtyi hän.--Muut rannalla
olijat eiwät kyenneet mitään tekemään eiwätkä toimimaan--ei, mutta se
lause ei tullut nyt oikein, sillä olipa heilläkin semmoista tehtäwää,
jota he kykeniwät kyllä tekemään,--itkeä, tyrskyä, walittaa, woiwottaa,
käsiänsä wäännellä, se heidän työnsä oli nyt, mutta ei yhtään sanaa
yksikään heistä kyennyt puhumaan toisillensa, niin särkyneet oliwat
heidän sydämensä.

Kauan eiwät he saaneet tuollakaan tawalla tyhjentää ahdistettua
sydäntänsä, sillä Jaakon tila rupesi heitä huolestuttamaan. Jaakon äiti
wiittasi mykkänä, silmät täynnä kyyneleitä, niin paljon kadottanutta
onnetonta poikaansa kohden, ja kaikki läsnä olijat ymmärsiwät hywin
tuon sydämen sanattoman kehoituksen. He kerääntyiwät kaikin tuon wähän
aikaa, mutta paljon kärsineen lesken ympärille ja kantoiwat hänet
herwotonna kamariinsa ja laskiwat wuoteelle. Pitkällisten ja monien
kokeiden kautta saatiin Jaakko jälleen tointumaan, mutta toinnuttuaan
tuntui hän olewan--sekawamielinen; sydän oli liian äkkiä saanut liian
raskaan kuorman.

Jaakko waipui nyt pitkälliseen tautiwuoteeseen ja hän houraili
myötäänsä. Mutta tarkalla hoidolla rupesi hän wiimein wähitellen
toipumaan, ja sitä myöten kun hänen ruumiillinen terweytensä parani,
wahwistui hänen ymmärryksensäkin, jonka puolesta hän ajan=oloon tuli
entisellensä.

Paljon surua tuotti Koskelan nuoren emännän tapaturmainen kuolema koko
kylään, sillä hän oli ollut rakas kaikille, niin köyhille kuin
rikkaillekin. Paljoa suurempi oli suru Koskelan talossa, jossa niinkin
monta wuotta oli jo nautittu tuon lempeän sydämen hedelmiä. Hän oli
ollut heille kaikki kaikessa: lohdutus surussa, ilo itkussa, apu
hädässä, kunnia häpeässä, tosi walheessa, hupi ikäwässä, wirwoitus
wäsyssä, lääke sairastaessa, lämmin wilussa, näkö pimeässä, rakkaus
wihassa, sowinto riidassa, anteeksi=antamus rikoksissa, tie eksyksissä,
kärsimys wääryydessä, hywän suopuus wainossa, malttawuus kiukussa.

Maijun ruumista ei yritettykään hakea, sillä mahdoton olisi sitä ollut
löytää suunnattoman paljon weden tähden. Kun wesi wäheni ja lämpeni,
nousiwat Maijun maalliset jäännökset weden päälle kosken alla olewassa
suwanteessa, josta ne heti korjattiin. Hautauspäiwä oli määrätty
erääksi sunnuntaiksi ja melkein kaikki seurakuntalaiset kokoontuiwat
silloin kirkolle, saattamaan heille kaikille niin rakasta wainajaa
wiimeiseen lepoon. Wanha pastori wihki haudan ja lopuksi hän piti
pienen puheen, juuri niinkuin Jaakkoa ja Maijua wihkiessäänkin oli
tehnyt. Hän puhui murheelliselle kuulija=joukolle, kuinka hänen
mieltänsä painoi kummallinen tunne kymmenen wuotta takaperin tuolla
Koskelan häissä ja että liiankin pian, liiankin täydellisesti nyt owat
toteutuneet silloin lausumansa sanat. "Jumala on nyt ottanut pois sen,
jota me kaikin rakastimme," sanoi hän, "ja tuo tuntuu meistä kowalta ja
katkeralta. Mutta niin on Jumalan tahto, sillä jota hän rakastaa, sen
hän useinkin äkkiä ottaa meiltä pois, ja wainajamme rakasti Jumalaa ja
Jumala rakasti häntä. Jumala oli rakkaalle wainajallemme antanut niin
paljon hywiä awuja, ettei hän katsonut tarpeelliseksi antaa hänen
pitemmältä wiipyä meidän seurassamme. Hän ennätti lyhyen elämänsä
ajalla, opilla ja elämällänsä, tehdä paljon enemmän hywää
ihmiskunnalle, kuin moni muu, joka on kauankin elänyt. Hän oli kylämme
kunnia, kotinsa kaunistus ja perheenä ilo, eikö kaikissa noissa ole
kylläksi kuolewaiselle? Wieläkö waatisimme häneltä enemmän elämän
hedelmiä? Tuleeko meidän kowin surra noin mainehikkaan elämän
katkeamista? Woi! me suremme, kaipaamme kowin häntä, mutta wahwa
lohdutuksemme murheessamme on kuitenkin se, että tiedämme hänen wielä
eläwän--eläwän ijankaikkista elämää walittuin joukossa. Puhdas, jalo
oli hänen elämänsä, mutta jaloin oli toki hänen kuolemansa, sillä
silloin kirkastui hänessä työssä ja totuudessa todellinen--äidin
rakkaus.--Rauha hänen tomullensa!"



NOIDAN RANGAISTUS.


Noin 60 wuotta takaperin oli eräässä Oulunläänin eteläisemmässä
ylipitäjässä eräs talonisäntä, jota kylän kesken sanottiin Wikloksi.
Tuon liikanimen oli hän saanut sen tähden, kun hän oli noita ja siis
harjoitti noitain töitä. Siihen aikaan oli wielä paljon taikauskoa
kansassa, jonkatähden Wiklollakin oli kyllin ammattiinsa kuuluwaa
työtä. Hän nosti karhuja, susia ja käärmeitä eläinten ja ihmisten
päälle, taikka poisti niitä, aina asianhaarain mukaan, eli toisin
sanoen: aina sen mukaan kuin hänelle maksettiin. Warastetun kalun
takaisin tuominen, lehmien kotiin kulkeminen, pahojen henkien
ulos=ajaminen ja kaikenlaisten kipujen ja wammojen parantaminen
ihmisistä ja eläimistä kuuluiwat wälttämättömästi Wiklon toimialaan.

Wireillä pitääksensä noita tenhokonstejansa, kulki hän pääsiäis=öinä
nawetoissa ja talleissa ja leikkeli lehmäin ja lammasten korwista ja
wäliin reisistäkin palasia, hewosten hännistä jouhia ja mitä mistäkin
lienee leikannut, joita hän tallensi kopeneissansa, uskottaaksensa
niillä ihmisiä. Nousewa siwistys aikoi myös niillä ajoin kirkkailla
säteillänsä walaista kansaa, jonkatähden poppamiesten walta wäheni,
mutta Wiklo ei heittänyt entistä tapaansa, waan pitkitti eteenkinpäin
epärehellistä ammattiansa ja kulki nawetoissa ja talleissa niinkuin
ennenkin. Nousewa nuorempi sukupolwi näki jo tuommoiset hulluttelemiset
turhiksi, jonkatähden he eiwät pelänneet eiwätkä tarwinneet tenhomiehiä
eikä heidän kopeneitansa. Tosin oli heissäkin wielä sekalaista
seurakuntaa, mutta toiset enemmän walistuneet kokiwat heiltä kaikin
keinoin riistää heidän turhia luulojansa. Se oli taistelua pimeyden ja
walkeuden wälillä; ja mitäpä tuo muuta lieneekään ihmiselämä.

Erään pääsiäisen aikana paniwat kylän walistuneemmat poikawiikarit
tuumansa tukkuun ja alkoiwat pitää Wikloa silmällä, konttasiko hän
wielä nawetoita ja talleja myöten, ja jos hän sen tekisi, uhkasiwat
hänelle kowasti kostaa.

Tuumasta tekoon. Pääsiäis=yö tuli, ja useampia wahteja laitettiin
Wiklon talon ympärille piiloon, waarilla pitämään hänen liikkeitänsä,
ja jos hän liikkeelle lähtisi, seuraamaan häntä niin paljon kuin
mahdollista; myös oli usean talon nawettapihaan laitettu wahteja, jos
tuo Wiklo pääsisi pujahtamaan hänen talonsa tykönä olewain wahtien
läwitse. Poikawiikarit oliwat jokainen laittaneet itsellensä pienen,
kimeän kutsumapillin, jolla piti heti merkki antaa toisille, kun joku
näkisi Wiklon menewän nawettaan.

Kauan odottiwat pojat piiloissaan ja luuliwat jo koko asiansa menneen
hukkaan, mutta noin puoli=yön aikana kuului tuo pyynlaulun kaltainen
piiskuttawa ääni; kaikki pojat juoksiwat kutsua kohden, ja pian oliwat
he koolla. Kutsuja kertoi toisille hiljaisesti, kuinka hän oli nähnyt
Wiklon menewän erään talon nawettaan pussi kainalossa. Nyt tuli
neuwottelu: miten pitäisi menetellä ensi aluksi. Eräs joukosta
esitteli, että heidän pitäisi joukolla mennä likitienoille nawettaa
hiljaisuudessa--niin liki kumminkin, ettei Wiklo pääsisi karkuun, ja
sitten joukonmiehissä karata nawettaan, ikäänkuin "rullia" pakoon.
Heidän pitäisi siellä olla hywin peloissaan ja yhden pitäisi hywin
pelkääwällä, mutta kumminkin kuuluwalla äänellä ilmoittaa, että
tännehän se "rulli" juuri tulikin. Esitys hywäksyttiin heti ja pojat
lähtiwät hiipimään nawettaa kohti. Kun he oliwat päässeet kylläksi
likelle, ryntäsiwät he semmoista wauhtia nawetan owesta sisälle,
wetiwät owen perässään kiinni, paniwat sen hakaan sisäpuolelta ja
laittoiwat salaisesti wahdit owelle. Kun se oli tehty, syntyi poikien
wälillä seuraawa puhe:

"Näittekö te rullia?" kysyi eräs joukosta.

"Näin minä."

"Se lensi ilmassa."

"Uuninluuta pyrstönä."

"Ja pari kylpywitsaa siipinä."

"Mihinpäin se lensi?"

"Etelään päin."

"Ei, mutta minä näin sen kulkewan maata myöten."

"Kas pahuutta, kun kummittelee monen näköisenä!"

"Musta pussi kainalossa."

"Tietysti tehty jostakin warsankodasta."

"Lehmien ja lammasten korwainneniä ja hewosten jouhia täynnä."

"Tuulenpesiä lisäksi."

"Ja ruumisten luita."

"Ja waroina elohopeaa lasissa."

"Tietysti ruumiin mittakeppi sauwana."

"Onpa se konna warustettu kelpo wäellä, waroilla ja aseilla."

"Kyllä tarwitseekin! pitkä on matka herjalla kuljettawa tänä yönä."

"Pitää käydä Lapissa."

"Ja joutua sieltä huomiseksi kirkkoon."

"Istumaan selin saarnatuoliin."

"Woi kun minä pelkään!"

"Mitä sinä pelkäät?"

"Rullia."

"Mitä tuosta pelkää! Se on ollut ja mennyt."

"Ei, mutta----."

"Mitä mutta?"

"Mutta minä näin sen tulewan tänne."

"Tähän nawettaanko?"

"Niin."

"Oletko warma asiastasi?"

"Se on warma. Kappaletta ennen meidän tännetuloamme näin minä sen
tulewan tähän nawettaan, pussi wasemmassa kainalossa."

"Sen parempi; saammehan sitten nähdä rullin kaswoista kaswoihin!"

"Pitää panna nawetan takan pelti kiinni, ettei se pääse siitä lentämään
ulos!"

"Otetaan walkea ja haetaan onko se täällä."

Kun pojat wiimeisiä puheitaan puhuiwat, kuului taempata nawetasta
kuhnimista ja kähnimistä. Pojat ottiwat tulen ja pistiwät sen muassaan
olewaan kynttilän päähän ja sen walossa rupesiwat tarkastelemaan
nawettaa. Wiklo oli itsensä kätkenyt johonkin ahtaasen kujaan, jossa
hän päin seinään oli kyykkysissään. Kun pojat hänet hawaitsiwat, sanoi
eräs heistä: "Hyi! tuossapan se nyt on."

"Wikloltahan tuo näyttää."

"Enhän minä tuossa näe muuta kuin kaksihaaraisen puutalkon."

"Ei se ole Wiklo, waikka se sinun silmissäsi häneltä näyttää; se osaa
näyttäytyä yhden silmissä yhdeltä, toisen toiselta."

"Onhan tuolla siiwetkin."

"Ja woidesarwi wasemmassa kainalossa."

"Eipähän kuin likainen pussi=ryökäle."

"Woi kuinka monenlaiselta se saattaa itsensä näyttää yht'aikaa!"

Kun pojat noita keskusteliwat ja yhä katsoiwat häntä
kynttiläwalkeallansa, ei Wiklo tohtinut wärwähtääkään.

"Mitä me nyt tuolle teemme?" kysyi taas eräs joukosta.

"Koska hän minun silmistäni näyttää puutalkolta, niin minä lyön häneltä
toisen haaran poikki; sittenpähän huomenaamuna näemme, kuka nilkkuna
tulee kirkkoon ja niin saamme tietää ken rullina on ollut."

"Minä olen kuullut, että rulli ei kuole, waikka hänet kuin tappaisi;
mitähän jos koettaisimme onko se tosi?"

"Tehkäämme niin!"

"Älkää, hywät pojat, tehkö minulle wahinkoa, Wiklohan minä olenkin
wain", puhkesi Wiklo sanomaan hädissänsä.

"Woi tuota rullia! osaahan se puhuakin!"

"Minun silmissäni ei hän enää näytäkään puutalkolta, waan Wiklolta."

"Ja minun."

"Ei huoli uskoa häntä! se on taas muuttanut itsensä kaikkien silmissä
Wikloksi; hän kummittelee."

"Koetetaanpa!" lausui eräs heistä ja samassa siwaltiwat he hänet
lattialle piilostaan. Pojat oliwat tullessaan jo warustaneet mukaansa
muutamia hienoja keppejä, ja samassa kun he siwalsiwat hänet lattialle,
käänsiwät he hänet watsallensa; toiset sieppasiwat kepit käteensä ja
alkoiwat hutkia Wikloa aika kyytiä selkään. Seuraus oli se, että Wiklo
kiemuroitsi ja riehui lattialla hutkimisten ajalla, ja joka
hutkaisemiselle oihkasi.

"Jo, jo lähtee lentoon, ottakaa kiinni!" sanoiwat toiset ja töytäsiwät
häneen kiinni.

"Älkää Jumalan tähden minua tappako! kyllä minä kuolen niinkuin muutkin
ihmiset", rukoili Wiklo, joka luuli että nuo poikawiikarit ainakin
hänet häwittäwät siinä turhassa luulossaan, ett'ei rulli kuole, waikka
häntä kuinkakin rusikoitsisi.

"Aiwanhan sillä on Wiklon äänikin", sanoi eräs heistä, ja heittiwät
lyöntinsä pois; eiwätkä he olleetkaan puoltakymmentä kertaa useammasti
häntä lyöneet kepeillänsä.

"Jokohan se onkin wain Wiklo?"

"Oletteko te todellakin Wiklo? Sanokaa totuus!"

"Oikein todella minä olen Wiklo, Wiklo minä olen."

"Kuinka te olette tämmöisille retkille joutunut?"

"Minä, minä----" änkytti Wiklo, eikä ollut sanaa suuhun tulewaa, jolla
olisi puolustanut itseänsä.

"Wiklo sinä olet", sanoi joukon johtaja, "ja sen me kyllä tiesimme
tänne tullessammekin, sillä olemmepa wartawasten ottaneet tämän yön
tarkastaaksemme sinun ilkitekojasi, ja olet meidän omasta toimestamme
tässä nyt meidän wankinamme. Sinä ilkiö olet paljon wietellyt ja
willinnyt kansaa, mutta nyt owat ilkeytesi lopussa: me paljastamme
sinun ilkeytesi ihmisille ja teemme sinut koko maailmalle pilkan ja
naurun alaiseksi, mutta sinulle jääpi kumminkin semmoinen
walitus=osoitus, että saat tenhokonsteillasi nostaa meidän päällemme
kirkonwäen ja kaikki konningaiset ja männingäiset, nostaa käärmeet
päällemme ja syöttää karjamme karhuilla, susilla, ahmoilla ja kaikilla,
mitä ikänä woit kokoon saada.--Niin totta kuin sinä ja me olemme tässä,
et meidän käsistämme niin wähällä pääse.--Nuorat tänne!"

Toiset toiwat nuorat, joilla Wiklo=raiskan kädet sidottiin selän taakse
kiinni, ja eräs nuoranpää heitettiin niin pitkälle, että saattoi
taluttaa tuota harwinaista wankia, ja niin hankittiin lähtöä nawetasta.
"Entäs rullin ewäät?" muistutti joka joukosta.

"Ne pitää ottaa mukaan kaikin mokomin", sanoi joku, ja niin ruwettiin
hakemaan Wiklon pussia. Se löytyikin pian, sillä ei hän ollut sitä sen
paremmin ennättänyt kätkeä, kuin että oli sen pannut likelle samaa
paikkaa, jossa itsekin oli piilossa istua kykkimässä poikain nawettaan
tullessa, ja oli kaahminut sen päälle olkia peitteeksi. Pussi wedettiin
esille.

"Ankaraa minulle pussini," pyysi Wiklo, mutta pojat sanoiwat: "wielä me
sen nyt sinulle kerran annamme", ja hajoittiwat pussin. Siellä olikin
kaikenlaista rojua: eläinten korwain=nokkia, kuiwettuneita lihapalasia,
karwoja, jouhia, tuulen pesiä y.m.m., juuri niinkuin pojat oliwat
aawistaneetkin; pussissa oli wielä keritsimet.

"Mitä aiotte minulle tehdä?" kysyi Wiklo.

"Wiemmepä sinut talosta taloon, joissa näyttelemme sinua ihmisille;
kerromme myös kaikille minkälaisilta retkiltä sinut olemme tawanneet."

"Ei! Sitä ette saa tehdä", esteli Wiklo.

"Mikäpä meitä siitä estää? wielä kaupanpäälle näyttelemme pussisi
sisukset kaikille; kun kaikki nuo owat tehdyt, sittenpähän saadaan
nähdä mitä lopuksi sinulle teemme", sanoi joukon johtaja.

Kun pussin sisusta oli koottu ja pussiin takaisin pantu, otti eräs
pojista sen selkäänsä ja niin lähdettiin nawetasta kaikin pois; Wikloa
talutettiin nuorasta niinkuin eläintä, ja niin retkeiltiin ensimäistä
taloa kohden. Sinne päästyänsä herättiwät he talonwäen jalkeille,
selittiwät heille koko tapauksen kokonaisuudessaan pussinensa. Wiklon
täytyi koko aika seisoa sidottuna niinkuin kaakkiin tuomitun ja kärsiä
piikkaa, jota talonwäki ja poikawiikarit hänelle tekiwät.

Kun he oliwat kolmessa talossa käyneet wankinsa kanssa ja niissä
pitäneet samaa iloansa, tuliwat he kolmannesta talosta järwen jäälle.
Nyt ei Wiklo ottanutkaan käwelläksensä, lyöttäysi wain maata järwen
jäälle; hänelle tuli kowa pelko ja aawistus, että jos nuo riiwatut
pitkittäwät tuota hänelle niin wastahakoista työtänsä ihmisten
ylhäällä=olonaikanakin, jolloin heidän toimensa käwisi wielä paljoa
joutuisammasti, niin hän olisi kerrassaan hukassa. Hän ei noussut
käwelemään, waikka pojat koettiwat kepeilläänkin lyödä napsia häntä;
pyysi wain ja rukoili, että pojat olisiwat hänet päästäneet nuorista
irti ja laskeneet hänet wapauteen.

"Ei niistä mitään", sanoiwat pojat, "että meistä niin pääset." He
koettiwat kantamalla panna wankiansa liikkeelle, mutta tuo miehenrötkö
ei ollutkaan helppo kannettawa, warsinkin kun hän saattoi riekistellä,
sillä hänen jalkansa eiwät olleet sidotut; poikain täytyi Wiklo
pudottaa jäälle. Paikalla, jolla he teniwät, oli sen talon awanto,
josta he wiimeksi oliwat lähteneet.

"Me emme pitkiä rupea hänen kanssaan tenimään, koska hän herkesi noin
uppiniskaiseksi. Annetaan awannon saada, häijyt huuhtoa hänestä,
rulli=into rutjanasta", lausui joukon päämies, tehden joutuisesti
päätöksensä oikein runollisesti.

"Se hänelle parasta: paiskataan awantoon", säestiwät toiset.

"Älkää toki minua hukuttako", pyysi Wiklo.

"Siinä ei auta mikään, sillä sinä keittiö olet jo niin paljon pahaa ja
ilkeyttä tehnyt tässä maailmassa, ettei semmoinen rangaistus ole
sinulle yhtään liiaksi, ottakaa, pojat, kiinni!" sanoi johtaja ja iski
silmää samassa toisille.

Pojat koppasiwat Wiklon käsiinsä, ja--lunksis--oli Wiklo parka
awannossa, mutta pojat pitiwät kumminkin niskasta kiinni, ett'ei hän
päässyt pohjaan painumaan, ja wetiwät hänet jälleen jäälle.

"Wieläkö nyt tekee mielesi lentoon?" kysyiwät pojat.

"Säästäkää toki henkeni!" rukoili Wiklo.

"Me emme tiedä armosta mitään, enempää kuin Moses", sanoiwat pojat.

"Kastetaan wielä kerran!"

"Kolmastihan Wiklokin konstinsa tekee."

"Niin, niin; kastetaan kolmasti!"

"Ja kolmannella kerralla annamme hänen mennä."

"Mihin?"

"Jään alle."

"Wiluttakaa!" ärisi Wiklo.

"Jos sinä hiiskut yhden sanan, niin me paikalla puljahutamme sinut jään
alle; siellä saat sitten koetella lentoneuwojasi."

Pojat ottiwat taas Wiklon kiinni, kastoiwat häntä wielä kaksi kertaa
awannossa ja nostiwat jälleen jäälle.

"Koska ei hänen näy haluttawan käwellä, niin laitetaanpa sitten
lentoon; kuka juoksisi tänne tuomaan pitkän aidaksen?" sanoi johtaja,
ja eräs poika juoksi noutamassa pyydetyn aidaksen.

"Päästetään nyt nuorat irti ja pistetään tuo aidas rullin takinhihoista
selän taakse läpi, niin saapi hän todellakin jonkunmoiset siiwet, joita
hän nyt jo tarwitseekin, jos mieli kaikki reissut käydä, sillä päiwä
walkenee walkenemistansa ja silloin ei sanota pahojen henkien olewan
hywä olla."

Sanottu ja tehty. Pojat päästeliwät nuorat irti ja sysäsiwät aidaksen
selän taakse takin hihoilta läpi ja sitoiwat kädet kalwosten kohdalta
siihen kiinni.

"Tulipa siitä oikein komea rulli", sanoi joku mieli=hywillänsä.

"Oiwallinen piru, sarwia wailla."

"Onhan taikapussissa keritsimet."

"Mitäpäs niillä?"

"Laitetaan niistä oikein pystysarwet."

"Mitenkä?"

"Wedetään keritsimenperät suoremmiksi, leikataan lakkiin kaksi reikää,
pistetään keritsimien terät lakin sisäpuolelta ulos, niin owat sarwet
walmiit."

"Oikein! Jos ei yksi hoksaa, hoksaahan toinen."

Pojat siwalsiwat Wiklon päästä lakin, käänsiwät sen nurin, leikkasiwat
kulmain puolelle kaksi reikää, wetiwät keritsimienperät suoremmiksi,
pistiwät terät reijistä ulos ja painoiwat lakin Wiklon päähän, ja niin
tuli hänelle oikein oiwalliset sarwet.

"Mitäs taikapussille tehdään?"

"Se ainakin pannaan awantoon."

"Ja kiwiä lisäksi."

"Eikö häntä pitäisi syöttää, että jaksaisi kotiinsa?"

"Mistä?"

"Omasta ewäspussistansa."

"Eikö tuota sitä heitettäne?"

"Niin, mutta se huutaa, piru, ja saa kenties liian pian apua; olisipa
tuo komea rulli useammankin nähdä."

"Hänen suunsa pitää kapuloida."

"Ja panna pussista lisätuketta."

Sen keskustelun perästä ottiwat pojat pussista karwoja ja muuta ruhkaa,
tukkiwat niitä Wiklon poskipielet täyteen, pistiwät kapulan hänen
suuhunsa, eikä aiwan lyhyttä, sitoiwat sen molemmat päät niskan taakse
kiinni; sitten he paniwat kiwiä Wiklon taikapussiin ja pitkällä
saikaralla pistiwät sen kauas jään alle järwen pohjaan. Sitten he
päästiwät Wiklon irti ja sanoiwat hänelle: "Siinä on nyt wallassasi
kulkea kuinka tahdot: lentämällä taikka käwelemällä; kumpiakaan
kulkuneuwoja ei puutu."

Wiklo lähti käydä kontturoimaan kotiansa kohden, sillä häntä alkoi wilu
hätyyttää.

"Hywästi! Wie terweisiä kotiisi!"

"Ja niin monelle kyläläiselle, kuin tielläsi satut tapaamaan!"

"Ja kirkkomiehille, jos niitä kerkiää wastaasi tulemaan!" huusiwat
pojat hänen peräänsä.

"Katsokaa kuinka komea se on", sanoiwat he toisillensa.

"Niin oiwalliset siiwet!"

"Entä sarwet sitten!" ilkkuiwat pojat keskenänsä ja lähtiwät pois.

Meidän on jättäminen pojat siihen, pitämään omaa yksimielistä menoaan,
ja seuraaminen Wikloa, että näkisimme wielä hänen kotiinmenonsakin ja
että saisimme täydellisen kuwan tuosta tapauksesta.

Wiklo=raiska olikin kummallisen näköinen tuossa asussaan: selkä suorana
ja pitkä aidas tungettuna takinhihain läpi; lakki nurinpäin päässä, ja
lakin läpitse esiin pisti otsan puolelta nuo terästetyt kaksi rautaista
sarwea; kapula suussa, jonka molemmat päät ulkoniwat jotenkin pitkälle;
posket pullollaan kuin puhuttu rakko; sen näköinen oli tuo mahtawa
taikuri, kun hän läpimärkänä käydä lötysteli kotiansa kohden. Onneksi
ei ollut toki kowin kylmä ilma, sillä jos niin olisi ollut, olisi hän
warmaan paleltunut; mutta siksi oli aamupuoleen kylmä, että hänen
takkinsa jäätyi ja sitten se ropisi hänen käydessänsä; yhtä isoksi
onneksi Wiklolle oli myös se, ett'eiwät ihmiset wielä olleet nousseet
ylös, jonkatähden hän pääsi kenenkään huomaamatta kotikartanollensa.

Wiklolla oli kotonansa mykkä weli, joka myös oli wähämielinen, mutta
hän oli hywin wahwa woimistaan.

Kun Wiklo tuli kartanolleen, ei hän sopinut sinne tulemaan suoraan,
takkinsa hihoista työnnetyn aidaksen tähden, waan hänen täytyi kujasta
tulla siwuttain. Tuo mykkä weli oli jo noussut ylös ja pukenut itsensä
täyteen asuun, ja oli, juuri kun Wiklo kartanoon tuli, katsomassa
akkunasta kartanolle. Kun hän hawaitsi Wiklon tulon semmoisessa asussa,
säikähti hän kowin tuota outoa otusta ja luuli häntä itse piruksi. Hän
sieppasi heti tangon (korennon) käsiinsä, töytäsi kauheasti molisten
ulos tankonsa kanssa, suoraan Wiklon päälle. Wiklo koki hypätä pois
hullun weljensä edestä, mutta toinen juoksi kuin riiwattu hänen
perässänsä. Se oli kummallinen näkö: toinen hyppäsi edellä kuin hurja,
peläten henkeänsä, ja näyttäen todellakin joltain lentoon pyrkiwältä
rullilta, joka ei kumminkaan woinut nyt enää sitä tehdä juuri nousseen
auringon ylhäällä=olon tähden; toinen jäljessä, tanko suorana. Tuota
hirmuista tanssia tehdessään molisiwat he molemmat kauheasti, toinen
sentähden että oli mykkä, ja toinenkin sai wain jonkunlaista ääntä
kapulaisensa raoista ja pullistuneista poskistansa päästetyksi
hädissään. Mikä sen tietää, mikä siitä olisi wiimein tullut, mutta
kaikeksi onneksi heräsi muukin talonwäki tuosta molinan pakosta ja
rytinästä, huomasiwat heti asian oikean laidan, kiiruhtiwat paikalle ja
pelastiwat Wiklon tuon hurjistuneen wähämielisen weljen kynsistä.

Tieto tuosta tapauksesta oli jo ensi päiwänä kylän joka ihmisellä, ja
se antoi heille paljon lystillistä puheenainetta sekä pilkantekoa, ja
ennen pitkää se oli tietona ympäri naapuripitäjiä.

Wiklolle ei toki tullut sen suurempaa wahinkoa, kuin että hän nuurui
jonkun wuorokauden tuota kylmää kylpyään; mutta hän häpesi niin kowin
huonosti onnistunutta rullireissuaan, ett'ei hän moneen wuoteen
kehdannut tulla ihmisten seuraan, ja hänen tenhokonstinsa kadottiwat
kerrassaan kaiken arwonsa.

Poikain ylimielinen käytös Wikloa kohtaan tuntuu jotenkin kowalta,
mutta tuo pakana=uskon ajoilta esi=isiltä peritty taikuus on kansassa
lujassa kuin synti. Nousewan walistuksen työ oli murtaa ensin niiden
patsaat, ja ne eiwät hewillä heltineet; täytyi antaa oikein aika
iskuja, sillä isostihan iso tarwitsee. Noita iskuja on annettu ympäri
maatamme muillekin Wiklonlaisille. Kun nuo julkiset noidat kerran on
saatu kukistetuiksi, on taika=usko kansaan jäänyt liewemmässä muodossa,
joka waatii toisenlaatuisia parannuskeinoja kuin Wiklo ja hänen
laisensa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita I: Uudistalo; Halla=aamuna; Mökin Maiju; Noidan rangaistus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.