Title: Elämän hawainnoita II: Waimoni; Puutteen Matti
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita II: Waimoni; Puutteen Matti" ***


ELÄMÄN HAWAINNOITA II: Waimoni; Puutteen Matti

Kirj.

P. Päivärinta


WSOY, Porvoo, 1890.



WAIMONI.


Olin kerran asiaini tähden matkustamassa. Oltuani kaukana kodistani,
oudossa paikkakunnassa, tulin iltasella suureen talonpojan taloon. Heti
kartanolle tultuani huomasin, että kaikki talon rakennukset osoittiwat
warallisuutta ja hywää järjestystä. Kaksi wankkaa asuinrakennusta oli
kartanossa, jotka kaiken puolesta oliwat hywässä woimassa: seinät
oliwat wuoratut ja maalatut, akkunat kaksinkertaisilla laseilla
warustetut, sawutorwet katoilla oliwat eheät, rapatut ja walkeiksi
kalkitut, ja toisen rakennuksen edessä oli kauniisti rakennettu ja
paljoilla Laseilla warustettu kuisti; muut huoneet oliwat myös hywässä
woimassa ja järjestyksessä. Kun olin jo mielestäni liiaksikin ajellut
sinä päiwänä hewosellani, päätin olla talossa yötä. Menin siis sille
puolelle, jossa talon wäki näytti asuwan, ja pyysin yösijaa, jonka
perheentuwassa olewa renki kohta lupasikin. Kannoin siis kaikki
kapineeni huoneeseen. Heti sisään tultuani weti talonwäen ja
erittäinkin isännän käytös huomioni puoleensa. Wäki käyttäytyi niin
hiljaisesti kuin jossain hywin surullisissa hautajaisissa. Nuoren
wäenkään kaswoilla ei näkynyt sitä hilpeyttä eikä iloisuutta, joka
elämän tawallisesti tekee niin wilkkaaksi ja hauskaksi perheissä
iltasilla, kun he työstä tulewat, ja joka poistaa kaikki elämän surut
ja huolet ja päiwän ponnistusten waiwat. He puheliwat toisillensa wain
kuiskaamalla ja kaikkea kolinaa näkyiwät he wälttäwän niin paljon kuin
mahdollista; toisiansa silmiin katsoiwat he usein kysywästi ja ujosti.
--Isäntä oli noin keski-ikäinen mies; hän oli pitkähkö, laiha ja
kuihtuneen näköinen. Hän istui penkillä kymärässä, molemmat kyynäspäät
polwilla; käsiinsä turwasi hän milloin koko kaswojansa, milloin wain
otsaansa, ja tuossa asennossa näytti hän sywiin ajatuksiin waipuneelta.
Wäliin hän kohotti itsensä suoraksi, mutta jälleen waipui hän pian taas
entiseen asentoonsa. Hänen silmänsä kiilsiwät niin kummasti, ikäänkuin
ne olisiwat olleet lasittuneet; hän katsoa tuijotti lakkaamatta yhteen
paikkaan lattiaa, ja silloin tällöin puhkesi hänen rinnastaan sywä,
kumisewa huokaus, joka tuntui siltä kuin se olisi haudasta tullut.
Isännän tila tuommoisena näytti mielestäni hywin arweluttawalta ja
wieläpä kauhistawan kammottawaltakin. Ei kukaan talon wäestä kysynyt
minulta mistä ja mikä minä olin ja mihinkä minä menin, jotka aina owat
tawalliset kysymykset ja joista pitää tehdä selitykset wieraan tultua
taloon. Tuo kaikki teki oloni talossa ikäwäksi.

Luulottelin että isäntä mahtoi olla jotenkin sairas, joka tekisi hänen
noin alakuloiseksi ja sitten waikuttaisi muuhun wäkeen tuon sywän
umpimielisyyden, joka heissä niin sywästi kuwasti.

Nyt juuri tuli huoneeseen eräs henkilö, jota ei ollut ennen siellä
näkynyt. Tullut oli arwiolta noin kuuden= tai seitsemäntoista wuotta
wanha neito, joka kohta weti huomioni puoleensa. Hän loi surullisen
silmäyksen kaikkiin tuwassa olijoihin ja minua hän katseli oudolla
katseella. Hänellä oli kauniit kaswojen piirteet, mutta hänen
waalenneesta, laihtuneesta muodostansa selwästi huomasi, että suru oli
kokenut jo noin aikaisin ryöstää häneltä pois sitä kauneutta, jota
Luoja oli hänen osaksensa niin runsaasti lahjoittanut. Näitä surun
jälkiä lisäsi wielä tuo hänen ennen mainitsemani surullinen katseensa
ja käytöksensä. Hän toimitti äänetönnä joitakin asioitaan tuwassa, loi
wielä surullisen silmäyksen isäntään ja poistui sitten keweästi kuin
keijukainen pois huoneesta. Silmäsin hänen mennessään wielä hänen
jälkeensäkin: hänellä oli kookas ja sorea ruumis, joka säännöllisesti
notkahteli hänen kuulumattomasti astellessaan.

Kaikessa tuossa talonwäen käytöksessä oli mielestäni jotain niin
surullista salaperäisyyttä ja umpimielisyyttä, että se nosti
uteliaisuuteni korkeimmalleen, mutta tuota salaisuutta en woinut
itselleni selittää, waikka kuinkakin olisin koettanut päätäni waiwata.
Tosin luulottelin, että isäntä oli sairas ja että tuo tuwassa käynyt
neito oli isännän tytär, mutta nuo oliwat wain luulojani eiwätkä
semmoisinaan woineet paljon selittää outoa näköä, eiwätkä tyydyttää
uteliaisuuttani.

Wiimein menin isännän tykö ja aioin hänen kanssaan alottaa puhetta
mistä hinnasta hywänsä.

"Oletteko sairas?" kysyin häneltä, istuessani hänen wiereensä penkille.

Isäntä näkyi säpsähtäwän tuosta kysymyksestäni. Hän oikaisi itsensä
suoraksi ja katsoa tuijotti silmiini sanaakaan wastaamatta. Sitten
kääntyi hän katsomaan lähinnä olewan henkilön silmiin, ikäänkuin
kysyäkseen: onko tässä ollut mistään puhetta. Katsottu näkyi hywin
käsittäneen tuon mykän kysymyksen, sillä hän kallistui warowasti
isännän puoleen ja kohti=lujalla äänenpainolla sanoi wakawasti
isännälle: "wieras kysyy oletteko te sairas?"

Sywä huokaus nousi isännän rinnasta, hän nousi werkalleen ja sanoi
sywällä, kumisewalla äänellä: "wieras on niin hywä ja tulee tänne!" ja
samassa alkoi hän hitaasti astuskella huoneesta ulos. Minä seurasin
ilolla perästä, sillä hartain haluni oli saada jotenkin liewittää hänen
murheellista ja raskasta tilaansa. Hän astui kartanon poikki tuohon
toiseen, kuistilla warustettuun rakennukseen. Sisälle tultuamme sain
heti nähdä kummia: rakennuksen awaroissa ja hywästi sisustetuissa
huoneissa wallitsi haudan hiljaisuus ja kaikkialla näkyi hywä siiwo ja
järjestys. Kaikki huonekalut, oliwatpa ne mitä nimeä ja laatua hywänsä,
oliwat täydessä kunnossa ja kukin paikallaan, sillä ne owat elottomia
kappaleita, jotka eiwät tiedä omistajiensa puutoksista ja waiwoista
mitään.--Ikkunoilla oli useita kukkaruukkuja, joissa kaikissa oli oma
kaswinsa. Useimmat kukat ja kaswit näkyiwät olewan melkein kuolleessa
tilassa ja selwästi näkyi ettei niistä oltu pidetty towiin aikaan
mitään huolta, waikka toisaalta taas näkyi, että talossa oli ennen oltu
suuria kukkien rakastajia. Nuo kukat saiwat siis elää wointinsa mukaan
omaa kuihtunutta ja kuolemaa ennustawaa elämäänsä!--Minua kummastutti
tuo kukkien wastakohta huoneissa wallitsewan muun järjestyksen suhteen.
Waikka oli kewätkesä, ei myrttikään näyttänyt wielä mitään elon merkkiä
ja ruusu oli peräti kellastunut ja kuihtumaisillaan. Selwästi näki,
että balsamiinit oliwat jo aikaiseen kylwetyt ja istutetut, mutta
siihen ne sitten oliwat jääneet onnensa nojaan kuiwuuden käsiin
nääntymään, jonkatähden ne oliwat surkastuneita ja auringon kulun
mukaan sinne tänne kiertyneitä; ainoastaan muratti ja pelargonia
näyttiwät jotain elon merkkiä, sillä edellinen oli kiemuroinut ympäri
seiniä ikäänkuin olisi hakenut jotain läpeä päästäksensä pois tuosta
surullisesta ja wähän toiwoa antawasta paikastaan; jälkimäinen ei taas
näkynyt huoliwan mitään, oliko hänellä kuiwa wai märkä, hoidetaanko
häntä wai ei, sillä se näytti wain wiheriäisen ja eläwän näköiseltä; se
ei näyttänyt olewan surun lapsi.--Näyttipä siltä mielestäni kuin tuo
kaswi=kuntakin olisi osannut yht'aikaa sairastaa täydellisempien
elollisten olentojen--ihmisien kanssa.

Noita kaikkia oli minulla aikaa kyllin katsella ja miettiä, sillä
isäntä ei puhunut yhtäkään sanaa, istui wain äänetönnä ja katsoi
synkästi eteensä.

Nyt juuri kuului toisesta, salin perällä olewasta kamarista kimakka--
lapsen itku!--Isäntä kawahti heti ylös niin äkkiä kuin olisi saanut
käärmeen piston. Hän riensi kamarin owea kohden ja awasi sen, ja mitä
silloin näin? Siellä sama surullinen, nuori, kaunis nainen, jonka äsken
olin tuolla tuwassa nähnyt, istui hoitelemassa pientä kätkyessä olewaa
lasta!--Lapsi wiihtyi pian, isäntä painoi owen jälleen kiinni ja palasi
samalle sijalle, josta hän oli lähtenyt, ja istui siinä yhtä äänetönnä
kuin ennenkin.

"Herra Jumala", ajattelin minä, "onko lankeemus, rikos ja häpeä
painanut tuon surullisen kuwan noin kauniiseen, ikäänkuin wiattomuuden
esikuwaan ensin, ja sitäkö isäntä langenneen isänä suree, ja siitäkö
tuo suru ja umpimielisyys koko talon wäkeen? oliwat kysymyksiä, jotka
niinkuin salaman iskut leimahteliwat sieluni läwitse. Mutta ei, ei; ei
se woi niin olla, sillä olisi mahdotonta, että noin puhtaassa ja
wilpittömän näköisessä Jumalan luodussa saattaisi niin sywä lankeemus
tapahtua. Hänen kaswojensa juonteissa en hawainnut yhtään niitä jälkiä,
joita turmelus painaa walloittamansa ihmisen kaswoihin--hyi, te ilkeät
ajatukset, mitä te mieleen hyökkäätte!----niin, mutta jos tuo nuori
nainen olisi isännän----waimo? Ei, ei, sekään hän ei ole, sillä minä
selwästi huomasin--tahi olin ainakin huomaawinani, että isännän ja tuon
naisen näössä oli jotain yhdenkaltaisuutta.--No mikä hän sitten on?--
Sitä en warmaan tiedä, mutta luulenpa hänen kumminkin olewan isännän--
tyttären, lienee hänen asiansa miten lieneekin." Ne oliwat taas
sekaisia kysymyksiä ja wastauksia, jotka yhtä nopeasti meniwät kuin
tuliwatkin ja jotka kiihoittiwat uteliaisuuteni korkeimmalleen.

Minä menin isännän tykö, otin häntä kädestä hiljaa kiinni ja kysyin
häneltä taas, samassa katsoen häntä silmiin: "oletteko te mitenkään
kipeä?"

"Kipeä, kowin kipeä", sanoi isäntä, ja minä oikein säikähdin, kun
kuulin hänen taas ääntäwän niin pitkän ajan päästä.

"Ettekö saattaisi minulle ilmoittaa sairauttanne? Kenties woisin teitä
jotenkin auttaa", sanoin hänelle.

"Minä en ole ruumiillisesti sairas, mutta ruumiskaan ei woi kestää
sisällistä sielun tuskaa--oih! Sydämeni on kowin kipeä", wastasi
isäntä, painaen kätensä sydämelleen ja samassa waieten.

"Kuka iski sydämeenne tuon turmiollisen haawan?" kysyin taas.

"Oma lyömäni on se, oma haawoittamani on tuskainen sydämeni", sanoi
isäntä taas waieten ja raskaasti huoaten.

Nyt pääsin jäljelle. Edessäni ei ollutkaan ruumiillisesti sairas, waan
sairas semmoinen, jonka henki oli sairas ja haawoitettu. Nyt huomasin,
että edessäni oli--murtunut, särkynyt sielu, joka useinkin on waikeampi
parantaa kuin pahatkin wammat lihassa ja weressä. Minä hawaitsin että
edessäni oli rikas ala tutkia pirstaantunutta ja waiwoistansa lähes jo
uupunutta ihmissydäntä.

"Puhukaa minulle ujostelematta kaikki surunne ja waiwanne! Se
helpoittaa paljon tuskaista sydäntä. Minä olen itsekin paljon kärsinyt
tässä maailmassa, jonkatähden hywin tiedän mitä omantunnon waiwa
ihmiseen waikuttaa. Murhe on waikea yksin kantaa, sentähden ilmoittakaa
surunne minulle, niin koetamme sen panna kahtia, ja niin kannamme
raskasta taakkaanne yhdessä tämänkään lyhyen ajan, joka on sallittu
meidän yhdessä olla", sanoin tuolle murtuneelle miehelle sääliwästi,
katsoen häntä osaaottawasti silmiin ja pitäen häntä hellästi kädestä
kiinni.

"Jospa te, wieras=kulta, saisitte joksikaan minuutiksi sydämeni
kewenemään, niin en tietäisi mitä teille antaisin", wirkkoi isäntä
tuskissansa.

"Minä toiwon woiwani olla teille joksikuksi lohdutukseksi", sanoin
hänelle luottawasti, sillä minä huomasin, että ystäwällinen ja
osaaottawainen käytökseni oli jo sen werran tunkeutunut hänen
sydämeensä, että hän saattoi puhua.

"No kuulkaa sitten kertomus kaikkein wiheliäisimmästä, onnettomimmasta
ihmisestä ja suurimmasta syntisestä, minkä maa koskaan on päällään
kantanut! Kenties siksikään ajaksi lieweneisi hiukankaan kauhea
omantunnon waiwani. Sitten kun kaikki olette kuullut, tehkää minulle
mitä tahdotte, sillä niin suurta rangaistusta ei kukaan woi
ajatellakaan, ett'en minä enempää olisi ansainnut.

Minä olen warakasten wanhempaini ainoa poika, ja tämä talo, jonka tässä
näette, on heiltä saatu perintö. Ennenkuin olin täyttänyt wiisitoista,
kuoli äitini, ja isä murehti häntä niin kowin, että hänkin kuoli
muutamain wuosien perästä. Minä jäin siis nuorena suuren ja rikkaan
talon haltijaksi, jota hoidin huolella ja uutteruudella, ja
warallisuuteni kaswoi kaswamistaan. Minulla itselläni oli näköä ja
kokoa, eikä minusta tiedetty mitään pahoja tapoja mainita. Se on
tietty, että kaikki nuo yhteensä tekiwät sen, että minusta tuli
kuuluisin poika paikkakunnassa, joka seikka ei jäänyt itseltänikään
huomaamatta. Kaikissa nuorien leikeissä ja huwituksissa olin minä aina
ensimäinen ja ylimäinen, eikä sitä huwia ja kisaa ollut nuorison
joukossa, jossa ei olisi minulta neuwoa kysytty, ja tuolla tawalla
tulin minä kerrassaan nuorison johtawaksi päämieheksi. Tuommoinen
kunnianosoitus waikutti minuun wahingollisesti jo nuorena, sillä se
synnytti minuun itserakkautta.

He katsoiwat kaikki minuun, mutta minä en heihin, sillä salainen
ylenkatse oli ottanut sijansa sydämeeni heitä kohtaan, kun eiwät he
kyenneet minun sijalleni, ja niin minä käytin wäärin waltaani heihin.
Tuon kaiken lisäksi ei ollut itselläni salassa, että olin rikas ja että
toiset nuorukaiset oliwat köyhempiä, jonkatähden opin jo aikaisin
panemaan arwon tawaroihini, ja tuo teki sen, että sydämeni kowettui,
ett'ei siinä ollut sijaa hellemmille ihmistunteille. Mitään erinomaista
ei kumminkaan tapahtunut, sillä nuo pahat puoleni eiwät koskaan tulleet
näkywiin, jonkatähden toiset nuorukaiset eiwät siitä tienneet mitään,
enkä minä itsekään, ennenkuin wasta näinä kowina aikoinani.

Likimäisessä naapurissamme oli ihan minun ikäiseni Kerttu niminen
tyttö, jonka kanssa kaswoimme aiwan yhtärintaa. Me olimme yksissä joka
päiwä ja wietimme iloisia, murheettomia aikoja, wiattomissa lasten
leikeissä ja huwituksissa. Tuo naapuri oli wähäwarainen talo,
jonkatähden isäni täytyi usein auttaa heitä, mutta tuossa wiattomuuden
tilassa ollessani ei johtunut kertaakaan mieleeni, että Kerttu oli
köyhä ja minä rikas.--Oi, jospa ihminen wielä pääsisi tuohon
lapselliseen wiattomuuteen, lapsuuden paratiisiin, jossa ei paina
mitkään murheet ja huolet, jossa sydän on wielä puhdas ja turmelematon,
niin ettei siihen wielä ole ylettynyt maailman pahentawat myrskyt. Jos
pääsisi takaisin tuohon aikaan, jolloin sydän on niin wiaton ja
iloinen, kun ei mammona ole opettanut sitä katsomaan muita ihmisiä
ylön!"--Näin kertoeli isäntä ja purskahti itkuun, muistellessaan tuota
onnellista lapsuuden aikaansa.

Minä en hennonut häntä häiritä hänen sydäntään wuodattaessaan, sillä
itku kewentää kowin waiwattua sielua. Kun hän oli waiennut ja
tyyntynyt, pyysin häntä jatkamaan kertomustansa.

"Niin me kaswoimme Kertun kanssa", alkoi hän, "isommiksi, siihen asti
että ujous pakotti meidät olemaan harwemmin yksissä. Kumpikin meistä
muodostui nyt eri tawallaan ihmiseksi: minä rikkaana, uljaana, ylpeänä
ja yleiseen ylistettynä, rikkaan talon ainoana poikana; Kerttu
kauniina, siweänä, hiljaisena ja nöyränä, melkein unohdettuna, paljoin
sisarusten joukossa kaswaneena pienen ja köyhän talon tyttärenä. Noin
me wierausimme Kertun kanssa toisistamme aina enemmän ja enemmän, eikä
koskaan joutunut mieleeni, että Kertulla olisi sen enempää sijaa
sydämessäni kuin sisarella, waikka usein kyllä tunsin outoa,
käsittämätöntä halua tawata häntä ja olla hänen parissansa--ei, jopa
kaiketi, siihen olin liian rikas ja Kerttu liian köyhä.

Aikojen kuluessa Kerttu kaswoi ja edistyi hywissä tawoissa ja opissa
päiwä päiwältä, ja kun hän kehkeytyi oikein aika=ihmiseksi, oli hän
kaunein ja siwein neito koko paikkakunnassa.

Minä rupesin tuntemaan sisällistä halua aina enemmän ja enemmän Kertun
puoleen, mutta koetin tukahuttaa ja kuolettaa tuota sydämeni ääntä!

Minä haapuilin naimaan ja kosin yhtä ja toista, sieltä ja täältä,
tietysti rikkaita, ja myöntäwiä, järkeni mielestä edullisia
tarjoomuksia ei suinkaan puuttunut, ei neitojen eikä wanhusten
puolelta; mutta sydämeni pysyi kuitenkin kylmänä kosimiani neitoja
kohtaan, jonkatähden olin oikein wihainen itselleni ja pidin tuon
kylmyyteni pahan hengen kiusauksena. Mitä Kerttu ajatteli, sitä en
tiennyt, mutta luulinpa huomaawani että hänellä oli mielessä
lapsuutensa ystäwä, ja minä olin oikein wihainen hänelle sydämessäni ja
koetin wälttää niin paljon kuin mahdollista hänen seuraansa ja hänen
tulisia, lempeitä katseitaan.

Erään kosioimani neidon kanssa oli meillä naimiskauppa jo aiwan walmis,
ja tuuma oli, että pian laittaisimme itsemme kuulutuksille; mutta tuo
mielestäni tarkoin harkittu kauppa pikemmin harmitti kuin miellytti
minua, waikka sen kautta tiesin saawani useampia tuhansia markkoja.

Olen unohtanut mainita, että Kertullakin oli paljon ja loistawiakin
kosijoita; mutta hän hylkäsi kaikki nuo tarjoukset, ja näyttipä siltä
kuin olisi hän ijänkaiken aikonut elää yksinänsä; ja minä milt'en
wihannut häntä mielessäni, kun hän ei ottanut wastaan niin otollisia
tarjouksia kuin hänelle tehtiin, että olisin itsekin päässyt siitä
rauhattomuudestani, joka powessani asui Kertun tähden.

Juuri nyt kun minun piti mennä kuulutuksille walitun morsiameni kanssa,
tuli tiedokseni, että Kertulle oli tullut loistawa kosija wieraasta
paikkakunnasta. Hän oli mahdottoman rikkaan talon ainoa poika, samoin
kuin minäkin. Hän oli hywänmaineinen ja hywännäköinen, uljas
nuorukainen, eikä kylän juorukellotkaan wielä tienneet sanoa, suostuuko
Kerttu tuohon loistawaan tarjoukseen wai ei. Silloin tunsin oudon ja
wastustamattoman äänen sydämessäni, ett'en woisi Kertutta elää. Tuota
tunnettani wastaan koetin taistella minkä woin ja ärjäsin tuolle
sisälliselle sydämeni äänelle; 'wiisituhatta markkaa!' Mutta tuo wakaa
ja omaoikkuinen poweni asukas ei liene ollut lahjakoira, sillä hän ei
ollut milläänkään koko tuosta tarjoamastani summasta. Minä koetin
muistella morsiantani ja wiittätuhatta markkaa ja wieroittaa Kerttua
pois mielestäni, mutta tunnon rauhaa ei minulle tullut. Lähdin kylään
wiihdyttämään rauhattomuuttani, sillä oli eräs kesäinen pyhäilta.
Tiellä tapasin kylän nuorison koolla. Heitä juuri olin lähtenytkin
hakemaan, ja kaikki olisi ollut hywin, mutta woi hirmua!--Kerttukin oli
siellä, mitä en osannut aawistaakaan, sillä ei hän juuri usein ollut
nuorenwäen kokouspaikoissa. Kun huomasin hänet, säikähdin kowin ja weri
nousi niin tuimasti päähäni ja kaswoihini, että luulin sen oikein
tipahtawan. Joku joukosta huomasi hämmästykseni ja sanoi: 'Kah! Mikä
Pontelan Matille nyt tuli, kun lensi noin tulipunaiseksi?' Minä koetin
salata hämmästystäni, ja ajatuksissani sanoin taas tuolle mielestäni
joutawalle mielen häiriölleni: 'wiisituhatta markkaa!' Mutta toinen
paljon wäkewämpi ääni sydämessäni sanoi: 'enempi kuin wiisituhatta
markkaa on kätkettynä tuohon kultaa puhtaampaan olentoon, joka tuolla
muista taempana noin lempeän näköisenä seisoo'.

Kerttu oli woittanut sydämeni. Ei siellä enää painanut mitään
wiisituhatta markkaa Kertun rinnalla. Koetin asettaa suuren wuoren
kultaa ajatuksissani Kertun rinnalle ja sitten walita, mutta keweä oli
kultawuorikin hänen suhteensa: kaikki mailmassa tuntui mielestäni niin
joutawalta ja mitättömältä, ainoastaan Kerttu saattoi mielestäni tehdä
tuon kolkon ja ikäwän maailman iloiseksi ja hupaiseksi. Ja tosiaankin
sopi salaa katsella tuota tyttö heitukkaa, joka wilpittömänä, puhtaana
ja ujona seisoi yksinänsä, ajatuksiinsa waipuneena, wähän ulompana
muista, kauniina, wartewana ja werewänä, niinkuin täysin kehkeytynyt
ruusun kukka, ja sitä kauneutta lisäsi wielä kesäauringon iltasäteet,
jotka se lähetti Kertun lumiwalkoisille kaswoille ja punottawille
poskille ikäänkuin jäähywäissuudelmaksi, samassa kullaten ne
wiehättäwämmiksi.

Nyt oli Kerttu woittanut minut, mutta toinen kysymys oli: woitanko minä
Kertun? Tuo, jota minä ennen melkein ylenkatsoin hänen köyhyytensä
tähden, tuo sama oli tullut minulle nyt niin kalliiksi, että pelkäsin
hänen katsowan minut ylön. Niin muuttuu ihmissydän! Oikein minä
kauhistuin, kun ajattelin: jos tuo wieras kosija on jo woittanut Kertun
sydämen. Minä katselin, näkyisikö nuorison joukossa tuota wierasta
kosijaa, mutta ketään outoa ei siinä näkynyt. Minua pyydettiin ottamaan
osaa heidän leikkeihinsä ja johtamaan niitä niinkuin ennenkin, mutta ei
mikään minua huwittanut, ei leikit eikä muut. Kerttu sen kyllä olisi
woinut tehdä, mutta tietämätöntä oli tekisikö hän sitä minulle koskaan,
ja tässä se oli aiwan mahdoton tehtäwä.--Minä kieltäysin ottamasta osaa
leikkeihin ja johtamasta niitä ja seisoin mykkänä.

'Kas wain! kuinka ahkerasti ja sywästi Pontelan Matti ajattelee rikasta
morsiantansa, kun ei enää malta ottaa osaa meidän huwituksiimmekaan!'
sanoi eräs poika joukosta. Tuo lause käwi sydämeeni kipeästi kuin
puukon pistos. Ihme kumma! nyt en olisi suonut kuulewanikaan enää
mitään tuosta rikkaudesta, jota niin hartaasti olin koettanut itselleni
lisätä ja jonka rinnalla ei mikään mielestäni maailmassa ollut minkään
arwoista. 'Mitähän Kerttu ajattelee tuommoisia kuullessaan?' arwelin
minä ja katsahdin hänen tietämättänsä hänen silmiinsä. Kerttu seisoi
wain wakawana ja uljaana, eikä näyttänyt tietäwän tahi pitäwän koko
huliwilisesta lauseesta yhtään mitään.

Minulle tuli kowin waikeaksi siellä olla. Kuuma hiki juoksi
ruumiistani, ja otsaani poltti niin kowin kuin kuumalla raudalla olisi
sitä painettu. Minä lähdin yksin pois toisten nuorikkojen leikki= ja
kisapaikalta, mykkänä kuin kiwi ja tietämättä mihin oikeastaan menisin.
Kun pääsin pois muiden nähtäwiltä, rupesin miettimään tilaani. En
tullut missään aikaan, ellen saanut tawata Kerttua ja oikein pian,
mutta missä ja milloin, sillä sydämeni oli kowin rauhaton, niin ett'ei
se sietänyt wiiwytystä. Minä tiesin, että Kerttu tuolta kokouspaikalta
menee kotiinsa metsäpolkua myöten; sinne aioin mennä häntä wartomaan.
Menin siis tuolle metsäpolulle, jossa pistäysin erään ison kuusen alle,
jäähdyttääkseni tiheän metsän siimeksessä polttawaa otsaani. Siinä
istuin ja odotin minä, saadakseni kuulla Kertulta tuomioni. Jokainen
pieninkin risahdus metsässä, jokainen linnun pyrähdys säikähytti minua,
sillä nyt, juuri nyt, luulin Kertun tulewan, ja sydämeni tykytti
kowasti. 'Jospahan Kerttu tulisi nyt yksin, että saisin pitkittä
mutkitta hänelle sydämeni aukaista!' ajattelin minä, ja tuo aika tuntui
odottaessa niin pitkältä. Samassa rupesi kuulumaan hiljaista laulun
hyminää. Minä kuuntelin: se oli Kertun ääni. Hän hyräili taas tuota
mielilauluaan, jota hän muulloinkin niin usein lauleli, kun hän wain
oli yksinäisyydessä. Sydämeni tykytti niin kowasti, että sen jyske
kuului aiwan selwästi omiin korwiini ja että ainakin pelkäsin sen
hyppääwän ulos rinnastani. Minä koetin tehdä itseni niin lewollisen
näköiseksi kuin mahdollista ja menin polun wiereen kiwelle istumaan,
etten olisi tulijaa mitenkään säikähdyttänyt. Nyt juuri tulla
heijotteli pitkin polkua hento, wartewa olento, joka keweänä ja
notkeana hyppeli kiwi kiweltä. Se oli Kerttu, mutta ah! hän ei
ollutkaan yksin; hänellä oli kumppanina hänen wielä keskenkaswuinen
sisarensa.--He läheniwät, ja minä koin rauhoittaa itseäni. Kun he
tuliwat lähelleni, sanoin: 'hywää iltaa, Kerttu!'

Kerttu näytti ensin wähän joutuwan hämilleen, mutta toipui pian
jälleen.

'Sinäkö, Matti, täällä!' sanoi hän, ja samassa seisahtuiwat he minun
kohdalleni.

'Minulla olisi sinulle, Kerttu, jotakin asiaa kahdenkesken sanottawaa;
ole sinä, Tiina, hywä ja mene edeltäpäin kotiisi, me tulemme Kertun
kanssa wähän jäljestä!' sanoin rohkeasti, waikka henkeni ahdisti kowan
sydämenlyönnin wuoksi.

Tiina totteli.

Nyt olimme kahdenkesken. Silmäsin Kertun kaswoihin: ne oliwat niin
rauhaisan ja tyynen näköiset. Ei kummallakaan tahtonut olla sanoja
puheen aluksi, kun hiljakseen käwelimme Kertun kotia kohden.

'Joko pian saamme häitä?' kysyi Kerttu wiimein.

'Milloin wain sinä tahdot', wastasin hänelle.

'Eihän sinun hääsi ole minun wallassani', sanoi Kerttu.

'Ja kuitenkin on minun pääni aiwan sinun wallassasi', sanoin, ja ääneni
hieman wärähti.

'Mitenkä se on ymmärrettäwä?' kysyi Kerttu.

'Ennenkuin wastaan kysymykseesi, kysyn wuorostani sinulta jotakin:
milloinkas sinun häitäsi pidetään tuon wiimeisen loistawan kosijasi
kanssa?'

'Ei koskaan', sanoi Kerttu kuiwasti.

Minä katsoin Kerttua silmiin; hän oli lewollisen ja tyynen näköinen,
eikä mitään mielenliikutusta eikä hämmennystä näkynyt hänen kirkkaissa
kaswoissansa.

'Ei koskaan! Eikö sydämessäsi sitten olekaan sijaa kenellekään?' sanoin
hänelle.

Kerttu ei wastannut mitään, loi wain katseensa maahan ja päästi tuskin
kuuluwan huokauksen, ja pieni toiwon säde lensi sydämeeni.

'Etkö todellakaan ole wielä sydäntäsi antanut kenellekään?' kysyin
häneltä.

'En kenellekään', wastasi Kerttu ujosti.

'Saattaisitko sydämesi antaa lapsuutesi ystäwälle?' kuiskasin minä
hiljaa.

'Mitä sanot? Ei minulla ole rikkautta, jota sinä niin ahneesti olet
hakenut. Köyhä, pieni on Kertun koti, ja Kerttu itse wielä köyhempi, ei
hänestä ole sinulle', sanoi Kerttu melkein nuhtelewasti.

'Se on tosi, että olen wäärin tehnyt sinua wastaan siinä, kun en ole
totellut sydämeni sisällistä ääntä, waan olen muualta hakenut sinun
wertaistasi, jota kumminkaan en ole löytänyt. Minulla on kyllin
rikkautta, ja kaikki, mitä on minulla, on myös sinulla', sanoin hänelle
katuwaisesti.

'Mutta nuo wiisituhatta markkaa olisiwat kumminkin niin runsaasti
lisänneet muutenkin jo isoja tawaroitasi', sanoi Kerttu hieman
pistelewästi.

Nuo wiisituhatta markkaa, kuultuna Kertun suusta, wihlasiwat sydäntäni,
niinkuin joku terä=ase olisi työnnetty sen läwitse. Ennen olin tuon
wiidentuhannen kanssa hekumoinut ajatuksissani ja yötä päiwää laskenut
lukua niiden arwosta ja tuottawaisuudesta, mutta nyt ne tuntuiwat
sydämessäni polttawalta raudalta ja uhkasiwat ryöstää onneni. Mieleni
murtui ja kyyneleet herahtiwat silmiini. Minä otin Kertun kädestä
hiljaa kiinni ja sanoin hänelle wärisewin äänin: 'älä murra enää jo
ennen murrettua sydäntä. Minä olen ollut wäärässä ja tehnyt wäärin,
minä kadun sitä ja pyydän sinulta anteeksi! Nyt wasta olen huomannut
mitä kadottaisin, jos jäisin ilman sinua. Minä tahdon kuulla tuomioni
sinun suustasi tänä iltana ja wielä tässä paikassa, tulkoon se
minkälainen tulkoonkin. En jaksa enkä kestä pitempää odotusta',
puhkesin Kertulle sanomaan.

Me olimme jo ennen istuneet mättäälle, sillä olimme jo tulleet Kertun
kodin näkösälle.

Kerttu ei wetänyt kättään pois minun kädestäni! Hän kallisti päänsä
minuun päin ja purskahti itkuun; minutkin walloitti itku, ja siinä
itkeä nyyhkytimme yhdessä. Sydämeni tunsi nyt niin sekanaisia tunteita,
että sitä on mahdoton selittää: Ilo, suru, katumus, woitto, autuus
aaltoeliwat sielussani sekaisin niin että koko ruumiini wapisi!

Tyynnyttyään tuosta sanoi Kerttu wiimein: 'Jumala sen yksin tietää,
ett'ei sydämessäni ole ollut sijaa muille kuin yhdelle: lapsuuteni
ystäwälle; mutta tuo sija on ollut aina--tyhjä! Nyt on ikäwöity,
kaiwattu, odotettu tullut, ja auki on sydämeni sija wielä hänelle,--
hänelle yksin, eikä kenellekään muulle.'

Sitä autuutta ei woi yksikään kuolewainen kuwailla, jonka nyt tunsin
sielussani. Päätimme ensi pyhänä laittaa kuulutuksille, sillä asia ei
tuntunut sietäwän wiiwytystä. Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi ja meidän
oli aika erota; otimme siis hellät jäähywäiset toisiltamme, hellästi
likistäen sydämen sydäntä wasten, jotka nyt wasta oliwat löytäneet
toisensa, ja niin me erosimme siksi kerraksi.

Ensimäinen tehtäwäni kotiin päästyäni oli se, että lähdin noutamaan
kihlani pois entiseltä wiidentuhannen markan morsiameltani, joka oli
toisessa pitäjässä. Siellä sain kokea häwytöntä kohtelua, josta
tulin huomaamaan kuinka aiwan toisellainen sielu oli tuolla
wiidellätuhannella markalla kuin Kertullani.

Kaiken sen wiikon oli koko kylä ikäänkuin häiriössä, sillä itsekullakin
oli jotakin puhetta noista kahdesta maan waliosta parikunnasta, jotka
tulewana pyhänä kuulutetaan, nimittäin minusta ja wiidestätuhannesta,
sekä Kertusta ja hänen loistawasta kosijastaan. Kylän lentäwät lehdet,
juorutädit, eiwät woineet koko wiikolla pysyä kotonaan, waan he
kulkiwat talosta taloon puhumassa noista mainioista kihlajaisista,
tulewista loistawista kuuliaisista ja wielä loistawammista häistä,
mahdottomista rikkauksista j.n.e.

Pyhä tuli. Uteliaina katsahtiwat ihmiset ylös, kun pappi oli saarnansa
lopettanut ja rupesi kuolleitten kiitoksia lukemaan ja sitten
parikuntia kuuluttamaan, mutta--woi taiwasten teillä! Pontelan Matti ja
Kerttuhan wain kuulutettiinkin, eikä mitään muuta! Kaikki oliwat
ihmeissään niinkuin pilwistä pudonneet."

"Entäs sitten?" ehätin minä sanomaan, ennenkuin isäntä kerkesi
puhettaan jatkaa, ja tuo kiirehtimiseni tuli aiwan pelkästä
uteliaisuudestani, sillä mitä hän oli tähän asti kertonut, ei ollut
mielestäni sitä laatua, että siitä olisi tarwinnut noin sywään suruun
waipua.

"Mitäpä siinä oli", alkoi isäntä taas, kuulutuksemme toimitettiin
tawallisessa järjestyksessä, ja kauaa ei siekailtu ennenkuin pidettiin
häät, ja komeat. Ei niistä puuttunut ruokaa eikä juomaa, ja wäkeä oli
kaikki awarat huoneemme täynnä, sillä niitä oli kutsuttu monesta
pitäjäästä. Kaikki käwi säännöllisesti ja juhlallisesti, ja Kerttu oli
morsianna niin kaunis, että luulenpa melkein kaikkien kadehtineen minun
onneani. Minä itsekin myös tunsin, että olin onnellinen ja--rikas mies.

Ja wiimein häät loppuiwat, ja Kerttu oli nyt minun ja minä Kertun, ja
minä rakastin häntä sydämestäni ja hän minua.

Nyt ryhdyimme yksissä neuwoin taloudellisiin toimiimme; minä toimitin
isännän ja Kerttu emännän työt. Hän oli walpas, wireä ja työteliäs
kaikissa asioissaan, ja hywä siiwo ja järjestys wallitsi kaikkialla.
Kaikissa toimissamme näkyi olewan onni ja siunaus. Oi kuinka hywä oli
illoin tulla kotiin raskaan päiwäntyön päätyttyä, kun kartanolla jo oli
wastaanottamassa hellä, lempeä olento, joka hymysuin tuli
säälittelemään, ja itse edellä mennä heijotellen kehoitti perässänsä
tulemaan lämpymään ja puhtaasen kamariin, ja joka siellä jo talwisna
aikana oli walmis päältäni riisumaan lumisia waatteitani ja
jäätymisestä kopisewia kenkiäni; joka kesäisnä aikana päiwän helteen ja
työn pakottawan hien kuiwasi ja pyyhki lumiwalkoisilla liinoilla pois
polttawalta otsaltani, ja oli walmis aina kellarista tuomaan kylmää ja
raitista juomaa, kostukkeeksi janosta ja helteestä halkeilewalle
kielelleni.--Oi sitä autuasta aikaa! Jos tuli jotakin murhetta ja
kiusausta, oli Kerttu kohta walmis lohduttamaan ja poistamaan huolia,
ja sen hän teki niin herttaisesti, ett'ei mikään suru woinut kestää sen
autuaallisen hohteen edessä, waan sen täytyi haihtua niinkuin sawu
tuuleen.

Jonkun ajan kuluttua hawaitsin minä, että waimoni oli siunatussa
tilassa, jota hän huolellisesti oli koettanut minulta kainoudessaan
salata; se hawaintoni lisäsi wielä iloani ja onneani kaksinkertaisesti.

Kun tuossa onnessamme oli häistämme kulunut noin puolitoista wuotta,
syntyi meille terwe ja kaunis tytär, ja nyt wasta oikein onnellinen
olin, niin onnellinen, ettei kielin woi kertoa.--Waimoni parani pian
sen werran että kykeni itse pienokaistansa hoitamaan; eikä hän sitä
muiden haltuun uskonutkaan. Sopipa katsella tuota näkyä, kun Kerttu
istui lumiwalkeissa ohuissa waatteissa puhtaan lapsiwuoteensa laidalla,
kukoistawana kuin ruusu, pieni, terwe, kaunis lapsi sylissään, jota hän
hymysuin hellästi hoiteli. Muistuipa silloin aina mieleeni Rafaelin
'Madonna', sanoi isäntä, ja samassa hän loi silmänsä sitä kuwaawaan
tauluun, heitti puheensa pois ja näytti waipuwan taas entiseen
synkkämielisyyteensä.

Hän oli elämänsä tähän asti kuultujani wiimeisiä osia kertoessaan
nähtäwästi unohtanut surunsa, sillä hänen äänensä ja kaswonsa saiwat
iloisemman muodon, ja hänen puheensa wirtasi sujuwasti ja heleästi.
Silmäsin häntä kaswoihin. Mutta nyt kun hän katsoa tuijotti seinällä
olewaan Madonnaan päin, silmissä kimalteli kyyneleet eikä hän tahtonut
ollenkaan lakata katselemisestaan. Minä mietin keinoja miten saisin
hänen taas heräämään ja jatkamaan kertomustansa, sillä en ollut wielä
tullut tietämään syytä tuohon kauheaan ja salaperäiseen suruun. Menin
siis hiljaa hänen tykönsä, laskin käteni hänen olkapäillensä, katsoin
häntä silmiin ja sanoin: "elämännehän on ollut pelkkää onnea ja
autuutta, eihän teillä olisi syytä noin kowin surra".

Isäntä lakkasi Madonnaa katsomasta, loi katseensa minuun ja sanaakaan
sanomatta katsoa tuijotti silmiini hywän aikaa; selwään huomasin, ettei
hän towiin aikaan käsittänyt mistä kysymys oli. Wiimein selkeni hän,
loi katseensa alas, käwi istumaan ja näkyi käsittäneen mitä ma sanoin.

"Woi hywä wieras!" alkoi hän. "Elämäni onkin tosiaan ollut pelkää onnea
ja autuutta, niinkuin sanoitte, siihen asti, johon kertomukseni loppui.
Tuon osan elämästäni olenkin kertonut teille sen tähden että paremmin
tuntisitte, paremmin käsittäisitte minun tilani.--Minä rukoilen teitä:
kuunnelkaa wielä eteenpäin minua! Minä tahtoisin nyt puhua, sillä
tosiaankin on sydäntäni helpoittanut sen werran että woin wapaasti
puhua, jota en ole kyennyt kaukaisiin aikoihin tekemään."

"Puhukaa, puhukaa wain! minä kuuntelen ja koen ottaa osaa suruunne",
sanoin hänelle hätäisesti.

"Noin elimme wielä moniaita wuosia eteenpäin tuossa onnellisessa
tilassa. Lapsi kaswoi ja wahwistui ja hänestä muodostui oikea äitinsä
kuwa, jonka nimenkin hän sai pyhässä kasteessa. Meille syntyi taas
poika, mutta Jumala katsoi hywäksi korjata hänet pienenä pois täältä
tätä murhetta ja tuskaa kärsimästä.

Mutta tähän aikaan alkoi minuun salainen pahe yhä enemmän juurtua. En
ollut poikana, enkä wielä nuorena awiomiesnäkään ollessani ihmisten
mielestä mikään juoppo, sillä kukaan ei ollut nähnyt minun kertaakaan
olleen juowuksissa. Mutta kun olin poissa kotitienoilta outojen
ihmisien parissa, taikka jos woin salaa sen tehdä, olin usein
juowuksissa, sillä jo nuorena olin saanut taipumuksen siihen, kun
wanhempanikin kuoliwat wielä lapsena ollessani, niin ett'ei heidän
tarkat silmänsä woineet tarpeeksi kauan walwoa kaswatustani. Jos muut
minulle tarjosiwat wäkewiä juomia, hylkäsin tawallisesti palowiinan
tarjoukset ja annoin samassa tietää, ett'en minä niin raakaa ja
siwistymätöntä juomaa pane suuhuni, mutta että punssia, konjakkia ja
rommia kyllä ottaisin, joita maaseuduilla ei usein kellään ollut.
Waikka näin olin ulkokullattu, teki kuitenkin mieleni ryyppiä
palowiinaa, ja ukkeilin mielessäni ihmisten tuhmuutta, kun he owat niin
ahdasmielisiä, ett'ei heidän moittimattaan ja ylönkatsomattaan saa
noita lyhyitä, hupaisia hetkiä wiettää, jotka wäkewien juomien
nauttiminen myötänsä tuopi.--Kuuselassa oli wanha isäntä, jota
pidettiin yleiseen kylässä wiisaana. Kun hän sai kuulla minun
palowiinan inhoamiseni ja muiden hienompien juomien kelpaamisen, oli
hän wakaisesti lausunut:

'Tuo ei ikäpäiwänä merkitse mitään hywää'. Kun minä sain kuulla tuon
Kuuselan isännän lauseen, käwi se kowin wihakseni, sillä minä luulin
sen olewan ilkeää kunniani alentamista, jota hän koetti tehdä niin
siiwoa ja siistiä miestä waataan, kuin minä olin mielestäni,--kenties
jostakin kateudesta--rikas kun olin! Niin suuri oli sokeuteni, että
wihasin sydämestäni tuota kunniakasta wanhusta.--Jospa olisin silloin
noista wiisaan miehen ennustawista sanoista ottanut waarin ja ruwennut
miettimään tilaani, jospa silloin en olisi tuota itseeni jo melkoisesti
juurtunutta pahetta pitänyt niin luwallisena ja wiatonna, niin ei se
olisi minussa päässyt kaswamaan siksi myrkylliseksi kyyksi, joka
wiimein oli ryöstäwä elämäni onnen ja saattawa minut wiheliäisimmäksi
ja onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa, jopa wiimein syöksewä
kadotukseen--ijäksi kaikiksi!

No niin! Ensimäisinä yhdessäolo=wuosinamme koetin minä Kertulta
huolellisesti salata pahaa taipumustani, mutta kauan en woinut pettää
hänen tarkkaa silmäänsä. Kun hän ensi kerran hawaitsi minun olewan
pöhnässä, luuli hän sen tapahtuneen jonkun tapaturman eli sattuman
kautta, warsinkin kun minä koetin kaikenlaisilla koukuilla ja walheilla
häntä siihen uskoon saattaa, sillä minä wielä kowasti häpesin siweää
waimoani. Hän hoiteli ja waali minua surkutellen hellästi, ja minä
lupasin, etten muka enää koskaan ottaisi liiaksi wäkewiä juomia. Mutta
tuo lupaukseni oli wain kawalan sydämeni wapaaehtoinen walhe, jolla
aioin pettää waimoni huolehtiwan sydämen.

Kauan ei tuo petos kumminkaan menestynyt, sillä minun sattumiseni,
tapaturmani tulla juowuksiin tiheniwät tihenemistään! Waimoni oli
kristillisesti kaswatettu ihminen, sentähden näki hän minulle olewan
tulossa kaksinkertaisen waaran. Hiljaisesti ja nöyrästi muistutti ja
nuhteli hän minua tuosta sekä sielulle että ruumiille turmelusta
tuottawasta paheestani ja koki Jumalan sanasta näyttää kuinka wäärällä
tiellä olin. Kyynel silmissä rukoili hän minua luopumaan pois pahasta
tawastani, joka wiimein oli tekewä lopun meidän hywästä ja onnellisesta
elämästämme. Minä en sättinyt enkä wastustanut waimoani, mutta
sydämessäni arwelin, että hän joutawasta nurkuu minua, koska en ole
wielä mikään juoppo, sillä muita on paljonkin pahempia!

Kylässä ei tietty wielä mitään minun juomisestani, sillä minä koetin
sitä hywin huolellisesti kyläläisiltä salata; mutta kotona nähtiin
tuota nyt yhä useammasti, ja yhä huolellisemmaksi käwi waimoni. Kauan
ei kumminkaan onnistunut tuo kyläläistenkään pettäminen, ja kaikkialla
kylässä alkoi wiimein kuulua: 'Pontelan Matti on ruwennut juomaan!'

Tuosta kyläläisten hawainnoista saimme tiedon erään juoruakan kautta.
Hän kertoi samassa myös Kuuselan ukon sanoneen: 'Walitettawasti on siis
minun ennustukseni toteen käynyt!' Tämä Kuuselan ukon puhe, kun hän
toisen kerran otti puhuaksensa juomisestani, waikken ollutkaan muka
mikään juomari, käwi minulle kaikkein enimmin wihaksi, ja minä
ajattelin hänelle oikein kostoa.

Waimolleni teki tuo huhun lewiäminen kowin kipeää. Hän puhui minulle
kahdenkesken, että nyt alkoi asia olla aiwan auttamattomissa. 'Jos
kuinkakin olisit kotona juowuksissa', sanoi hän, 'niin minä jaksaisin
sen wielä kenties kärsiä, mutta kun asia on jo niin laajana, että
ihmisillä on siitä puheenainetta, niin silloin on jo miehen kunnia ja
arwo ja rauha minun rinnastani mennyt'.

Tuo waimoni puhe ei ollut mielestäni oikea, koska arwoa oli minulla
mielestäni kylläksi, sillä minä olin rikas ja usea kyläläinen oli
minulle welassa. Usein kysyttiin minulta neuwoa sekä yksityisissä että
yhteiskunnallisissa asioissa. Kaiken tuon tähden luulin waimollani
olewan oikeuden pitää rauhan rinnassaan.

Näinä aikoina ensi kerran yhdessäolomme aikana lensi mieleeni, ett'ei
waimoni pitäisi niin paljon nureksia minua, jos kohtakin minä joskus
otan tilkan mielelläni, koska hän ei ole kumminkaan tuonut mitään
taloon.

Nyt tapahtui wielä se seikka, että Kertun isä kuoli, jonkatähden heidän
talonsa ja muu omaisuutensa tuli myötäwäksi ja melkein kaikki siitä
saatu hinta meni welkojen maksuksi. Heitä kun oli paljon perillisiä, ei
jäännöksestä tullut juuri paljon mitään osaksi. Usea tyttäristä oli jo
naimisissa, ja kaksi, jotka oliwat naimatta, meni palwelukseen; poikia
ei ollutkaan kuin yksi ja se meni maailmalle. Noiden tapausten johdosta
jäi Kertun äiti aiwan turwattomaksi. Kerttu pyysi hartaasti ja
lempeästi, että ottaisin hänen äitinsä hoidettawaksi ja elätettäwäksi
kotiimme. Minä en saattanut wastustaa waimoni harrasta, nöyrää ja
oikeutettua pyyntöä, sillä minä todellakin rakastin Kerttuani, koska
hän aina oli yhtä lempeä, rakas ja siweä olento ja palweli minua ja
hoiti taloutta samalla alttiiksiantawaisuudella kuin ennenkin; sanalla
sanoen: hän oli kaikissa muissa suhteissa yhtä rakastettawa
kuin ennenkin, mutta tuossa alinomaisessa nurkumisessaan ja
rukoilemisessaan, etten ryyppisi, olin minä näkewinäni liikoja! Kertun
äiti otettiin meille, ja Kerttu häntä hoiteli ja helli totisella lapsen
rakkaudella, sillä mummo oli jo wanha, huono ja kiwulloinen. Mutta tuo
mummon ottaminen taloomme lisäsi yhden säikeen tuohon pirulliseen,
salaiseen ajatukseeni, ett'ei Kerttu ole tuonut mitään taloon,
nimittäin sen: muuta kuin elätettäwiä! Kumminkaan en tuota ajatustani
koskaan sanonut Kertulle, siksi oli minulla wielä kuitenkin omaatuntoa.

Noin kului taas joku wuosi. Kerran wiiwyin koko päiwän kylässä
asioillani; siellä tulin iltapäiwällä taas--juowuksiin! Koska
kotomatkalla tulin likelle Kuuselaa, pääsi silloin kostonpyyntö tuota
kielensä hillitsemätöntä Kuuselan ukkoa wastaan minussa walloilleen.
Minä astuin horjuen tupaan, jossa ukko oli weistelemässä jotakin astian
lautaa. Heti sisään tultuani ärjäsin pistelewästi: 'se ei merkitse
mitään hywää'.

Ukko loi minuun teräwän silmäyksen ja sanoi: 'mitä tuo sitten
merkitsee?'

'Sitä se merkitsee, että minä opetan sinua ihmisten kunniaa polkemaan
ja pitämään mahtia ihmisten juomisesta'.

'Jumalani! Näinkö kauas?' sanoi ukko ja katsoi minuun teräwästi.

'Näin kauas', tiuskasin hänelle, ja wanuin kunnianarwoisen wanhuksen
rinnuksiin kiinni!

Ukko oli aikoinaan tunnettu mainion wahwaksi mieheksi ja hän oli ihan
yksin kaatanut monta kontiota lyhyt= ja paksuwartisella keihäällään.
Hän ei wastannut sanaakaan, tarttui wain wuoroonsa kiinni kauluksiini,
ja silmänräpäyksessä olin minä kumossa kompuroimassa porrasten päässä!
'Perikadossa olewa häwytön', lausui ukko wain portailta ja meni sitten
tupaan niin rauhallisena kuin ei olisi mitään tapahtunut. Minä nousin
raiwossani ylös hammasta purren ja nyrkkejäni puristellen. Heristelin
palata tupaan wielä ukkoa löylyttämään, mutta nuo usean karhun painissa
koetellut suonikkaat, jäntewät, luisewat ja wahwat käsiwarret
pelottiwat minua, joiden woimasta ja uupumattomuudesta minulla oli niin
tuore todistus. Lähdin siis wihapäissäni horjumaan toiseen taloon. Woi
kuinka mielelläni olisin suonut, että Kuuselan ukko olisi ollut minulle
welassa, että olisin taloudellisesti woinut hänelle kiusaa ja häiriötä
saattaa. Mutta hän oli omistansa hywästi toimeen tulewa eläjä, eikä
siis ollut minulle eikä muillekaan welassa, jonkatähden ei sekään keino
auttanut.

Ennen kotiintuloani oli Kerttu jo saanut tiedon kaikista noista
tapauksista, sillä tuo juoruakka oli hengen kiireesti hypännyt meille,
Kertulle kertomaan päiwän tapauksia niinkuin hywiäkin asioita.

Kun minä wihdoin wiimeinkin wetäysin kotiin, ollessani wielä hywästi
hujakassa, hawaitsin heti, että Kerttu oli waaleana, sillä waikka ei
hän antanut mitään arwoa semmoisille juoruakoille, tiesi hän kuitenkin,
ett'eiwät heidän puheensa kumminkaan kaikkea perää wailla olleet. Hän
loi surullisen silmäyksen minuun ja käski hiljaisesti minut kamariin,
ett'ei kotiwäki olisi ennättänyt huomata juowuksissa oloani. Minä
tottelin, mutta kiukku oli mielessäni.

Kamariin tultuamme tarttui Kerttu minun kaulaani, purskahti itkuun ja
sanoi: 'Woi isä kulta?' (Hän sanoi minua isäksi perhe=elämässä.) Nyt
sinulta on mennyt wiimeinenkin häpy ja kunnian tunto, kun julkisesti
kylissä ihmisien nähden ajelehtelet juowuksissa ja wieläpä teet niin
rajattomia töitäkin että julkeat mennä rauhattomuutta tekemään niin
kunniakkaalle wanhukselle kuin Kuuselan ukolle!--Ajattele, isä kulta,
kuinka waarallinen sinun tilasi ja siinä samassa meidänkin tilamme on,
ja tee joutuin parannus! Muista waimoasi, lastasi ja muista itseäsikin,
sillä warma on, että jos wain tuota menoa wielä kestää, niin sinä
saatat itsesi ja meidät perikatoon. 'Joka ei parane, se pahenee', ja
hän katsoi niin lempeästi ja rukoilewasti silmiini, että olisi luullut
kiwenkin siitä heltywän.

Minä olin wielä hywin kärtytuulella tuosta huonosti onnistuneesta
Kuuselan ukon nöyryytyksestä ja wielä enemmän hänen antamastaan
kyydistä, sillä minä hywin tiesin, että tuolle Kuuselan ukon antamalle
matkapassilleni naurettiin ympäri kylää. Minä irtautin waimoni hiljaa
itsestäni ja sanoin: 'Ei sinun sowi olla noin usein minun herranani,
eikä mestaroida ja käristä minulle, joka et ole tuonut taloon muuta
kuin elätettäwiä.'

Waimoni waaleni tuon kuultuaan kuoleman kalpeaksi. Hän wapisi ja
horjahti askeleen--nyt toisen, sai sohwan korwasta kiinni ja sen awulla
auttoi itsensä sohwalle istumaan. Hän ei wastannut puheeseeni mitään,
istui wain sohwan kannella herwotonna ja waaleana kuin palttina, ja
siinä hengittää nykytti hän. Minä huomasin, että puheeni waikutti, ja
iloitsin sydämessäni, että olin arwannut oikean walttini lyödä esille,
enkä käsittänyt sitä, että olin lyönyt kuolettawan haawan hellään,
kärsiwään, lempeään, rakkaaseen ja perheensä ja minun onneani
sääliwään--sydämeen!

Sinä iltana ei puhuttu asiasta mitään, eikä wielä toisenakaan. Minä
elin wain entistä elämääni eteenkin päin: join, kun niin sopi, tulin
juowuspäissäni kotiin milloin wain tahdoin, eikä waimoni nurkunut minun
käytöstäni enää koskaan. Hiljaisena, kärsiwäisenä kantoi hän raskasta
taakkaa, ja minä iloitsin sydämestäni, että olin woittanut ja että sain
häiritsemättä wiettää synnillistä ja turmiollista elämää.

Mutta waimoni terweys rupesi nyt huononemaan päiwä päiwältä ja aika
ajalta. Hän waaleni ja kuihtui kuihtumistaan, eikä hänen syömisestään
tullut juuri paljon mitään. Minä kyselin usein syytä hänen
sairaaloisuuteensa, mutta hän sanoi wain: 'et sinä, isä, woi minua
parantaa'. Minä luulin häntä rakastawani entisellä rakkaudella ja
säälin hänen tilaansa. Tuohon rakkauteeni luulin olewan sen enemmän
syytä, kun olin mielestäni asiat nyt wasta saanut oikeaan reilaan,
nimittäin: että waimo taipui ehdottomasti miehensä tahtoon ja
elämänlaatuun murkumatta, oliwatpa ne sitten hywät tahi pahat. Meillä
oli yltäkyllä ruokaa, rahaa ja muuta ajallista tawaraa, ja minä koetin
pitää silmällä, ettei häneltä puuttuisi mitään elämän tarpeita, ja
koetin laittaa hänelle apua taloudellisissa toimissa. Mutta ei mikään
woinut wirkuttaa hänen synkkä= ja raskasmielisyyttään, eikä mikään
näyttänyt huwittawan eikä ilahuttawan häntä.

Noin sai joku wuosi kuluneeksi, ja hän synnytti taas lapsen, mutta se
kuoli kohta maailmaan tultuansa.

Kun waimoni wähäisen toipui, rupesin minä oikein todenteolla ottamaan
waaria hänen terweydestänsä, sillä minua rupesi kauhistuttamaan
ajatellessani häntä kuolewaksi. Mutta ulkonaista elämääni en minä
kuitenkaan parantanut! Erään kerran minä oikein kyynel silmissä kyselin
häneltä eikö hän woisi ja saattaisi sanoa missä hänen wikansa ja
tautinsa oikeastaan olisi? Silloin hän otti kädestäni kiinni, weti sen
sydämellensä ja sanoi: 'Täällä sydämessä!'

Minua rupesi kalwamaan huolettomuuteni hänen sairaudestaan, jonkatähden
esittelin, että lähtisimme lääkärin luo etsimään hänen apuansa.

'Saa tuota koettaa, mutta ei minua woi parantaa kukaan', sanoi waimoni
surullisesti.

Me lähdimme kaupunkiin ja menimme heti erään kuuluisan lääkärin tykö.
Hän tutki waimoni tilaa hywin huolellisesti ja kauan; hän tuli hywin
huolekkaan näköiseksi, otti nuuskarasiansa, pyöritteli sitä wäliin
hypeissään, wäliin taas seisautti sen, ja mietti miettimistään. Kauan
noin mietittyään seisahtui hän wakawaan ja päättäwään asentoon ja
sanoi: 'Niin! Tauti on waarallista laatua ja semmoinen, ett'ei sitä woi
ihminen parantaa: wika on----sydämessä'.--Lääkäri kyllä määräsi
joitakin rohtoja, joiden kanssa lähdimme kotiin ja joita Kerttu siellä
koki ottaa; mutta apua ei niistä lähtenyt.

Waimoni huononeminen käwi hywin hitaasti, sillä hengenhaawa on
kiduttawa ja pitkällisesti tuskallinen. Taas synnytti hän pojan, mutta
se kuoli kohta syntymisensä jälkeen niinkuin edellinenkin lapsi. Minä
rupesin suremaan lastemme kuolemaa, mutta waimoni sanoi: 'Ei sinun
pidä, isä, toiwoakaan, että meidän lapsemme enää tulewat niin wahwoja,
että eläisiwät'.

Toipui hän wielä laillaan siitäkin lapsiwuoteesta, ja niin elettiin
taas entistä kituwaa ja surullista elämää.

Nyt tuli se tapaus, että Kertun äiti sairastui. Waikka itsekin huono ja
woimaton oli Kerttu kuitenkin yötä päiwää äitinsä wuoteen wieressä
hellästi waalimassa ja hoitamassa, eikä häntä saatu siitä pois, waikka
kuinkakin olisi kehoitettu. Mummon sairaus oli kuolemaksi, ja
sydämessään suri ja itki Kerttu äitiänsä.

Hänen oma tilansa tuli myös aina arweluttawammaksi, ja hänen murheena
näkyi yhä lisääntywän. Kerran, kun hän näytti olewan erinomaisen
raskaalla mielellä ja sywissä ajatuksissaan, kuulin hänen sanowan:
'armas äitini! Sinä olet jo päässyt rauhaan ja lepoon tämän
katoowaisuuden murheita maistamasta, kohtapa tulee köyhä, murtunut
Kerttusikin perässäsi!'

Nuo sanat lausui hän puoliääneen, minua ollenkaan huomaamatta. Mutta ne
käwiwät kuin puukon pistokset sydämeeni, ja salaman nuolena lensiwät
mieleeni sanat: 'täällä sydämessä' ja 'wika on sydämessä'.

'Kuka on tuon sydämen haawoittanut ja wian siihen saattanut?' kysyin
itseltäni, ja wastaukseksi en saanut muuta kuin: minä, minä itse olen
sen tehnyt. Minä olen pahalla, raa'alla, törkeällä ja syntisellä
elämälläni särkenyt kalleimman ja puhtaimman astian, joka koskaan on
Luojan kädestä lähtenyt. 'Köyhä Kerttusi' ja 'täällä sydämessä' oliwat
wasarat, joilla kowa, paatunut ja tunnoton sydämeni tuli murretuksi.--
Olihan waimoni kosiessani jo sanonut: 'köyhä on Kertun koti, ja Kerttu
itse wielä köyhempi'. Mutta silloin minä en halweksinut hänen
köyhyyttään, sillä mikään ei ollut mielestäni hänen wertaisensa, ja
siweyttä, puhtautta, lempeyttä ja rakkautta toi hän kyllä runsaasti
tullessaan, jota minä kaipasinkin; mutta niitä en pitänyt pyhinä enkä
siinä arwossa, jossa ne olisi tullut pitää.--Juomisellani olin iskenyt
haawan ensin tuohon puhtaaseen sydämeen, joka niin kauan taisteli,
hehkui ja paloi rakkaudesta minua ja perhettänsä kohtaan, mutta jonka
woima wiimein katkesi, taistellessaan rakkauden taistelua, woittamatta
ja saawuttamatta kumminkaan sitä autuasta päämäärää, jonka edestä hän
oli henkeen asti taistellut. Toisen kerran olin repinyt isommiksi nuo
ennen isketyt haawat, kerskaamalla tawaroistani ja ilmoittamalla, ettei
hän ole muuta tuonut taloon kuin elätettäwiä.--Jumalani! Nythän
elätettäwä on jo mennyt, ja jos menee wielä waimonikin kowuuteni ja
tuhmuuteni uhrina--niin, niin, muistanhan että juuri tuosta tuhmasta
puheestani hänen sairautensa alkoi--'täällä sydämessä'----'köyhä
Kerttusi'. Tuommoisia ajatuksia lensi myrskynä sieluni läwitse, ja
kaikki omantuntoni ja helwetin waiwat rupesiwat kaikilta tahoilta
wyörymään päälleni, ja nyt wasta rupesin täydessä walossa käsittämään
mitä olin tehnyt ja mitä silloin kadottaisin, jos waimoni kadottaisin.

Ensi kerralla, kun noita tunteita rupesi sieluuni ilmestymään, olin
waimoni kanssa kahden kamarissa. Hän maata riuotti waate päällä
wuoteessa--sillä hän hiwui jalkaselta--puoli=unessa, kalpeana ja
waljuna, niin heikon näköisenä, ettei hänessä näyttänyt elinwoimaa
olewan muualla kuin sydänkuopassa. Minä istuin pienen pöydän päässä ja
koetin lukea hiljaa erästä kirjaa, mutta lukemisesta ei tullut mitään,
sillä waimoni surullinen näky tuossa wuoteessa ja omat sisälliset,
riehuwat tunteeni tekiwät ajatukseni niin hajamielisiksi, etten woinut
kirjan sisältöä käsittää. Heitin siis lukemisen pois ja rupesin
surkumielellä tarkastamaan riutunutta waimoani. Siinä hän makasi niin
kärsiwän ja wiattoman näköisenä, ja tuo tunto lisäsi sielussani jo
alkanutta tuskaa. En enää woinut wastustaa sisällistä ääntäni, waan
kallistuin hänen tietämättään likelle häntä ja sanoin hywin hiljaa:
'sinä et saa kuolla, Kerttu! minä en woi elää sinutta!'

Hän kuuli puoli=unensa läpi sanani ja raotti puoleksi jo lakastuneita
silmiänsä. Kun hän hawaitsi minun olewan niin lähellä itseänsä
kumarruksissa häneen päin, ummisti hän jälleen silmänsä; hänen suunsa
wetäysi surulliseen hymyyn, ja hän ojensi minulle lakastuneen kätensä.
Minä otin sen omaani ja tunsin, että hän hiljaa puristi kättäni.
Kumpikaan meistä ei puhunut sen enempää. Tuo näkö, tuo tunto, waimoni
raollaan olewat silmät, surullinen hymy, kuihtuneen käden ojentaminen
ja hiljainen, tuskin tuntuwa puristus, uudistunut entinen raukeus ja
kahdenpuolen waikeneminen oliwat asioita ja kohtauksia, jotka eiwät
suinkaan wähentäneet alkanutta sisällistä tuskaani, waan päinwastoin
enensiwät sitä. En hennonut häiritä hänen raukeaa ja surullisen wienoa
tilaansa, waan äänetönnä pidin kauan hänen kättänsä omassani ja mietin
sekä omaa että waimoni tilaa. Wiimein laskin hiljaa hänen kätensä hänen
siwullensa wuoteeseen, eikä hän näyttänyt tietäwän siitä mitään. Niin
kauan kuin minulla tätä katoowaisuutta kestää, ei tuo tapaus mene
mielestäni!

Tuota lewotonta mieleni tilaa kesti yhä wain eteenpäin. Olin usein
ollut tunnustamaisillani waimolleni sisällisen tuskani, jolloin aioin
anoa häneltä anteeksi pahan käytökseni häntä kohtaan ja parantaa
elämäni. Mutta ihmisten häpy esti minua aina sitä tekemästä. 'Mitä
ajattelisiwat ja sanoisiwat ihmiset, kun kuulisiwat että Pontelan
Mattikin on ruwennut hulluttelemaan, samoin kuin jotkut mielenwikaan
tulleet itku=ämmät', ajattelin minä, ja niin tuo hywä aikomukseni jäi
aina aika ajalta täyttämättä. Ja niin kannoimme kumpikin suruamme
mykkänä, mutta hän niin murtuneena, että oli jo aiwan haudan partaalla.

Minä koetin salata mieleni tilaa niin kanan kuin suinkin mahdollista,
mutta tuo kowin pakottawa tuska särki wiimein sulkunsa. Olimme taas
waimoni kanssa kahden kamarissa, ja hän oli yhtä surullisessa tilassa
kuin ennenkin. Minä tartuin häntä kädestä kiinni ja yritin hänelle
puhua; mutta itku tukehdutti sanat kurkkuuni, eikä puhumisesta tullut
towiin aikaan mitään. Hän ei näkynyt ymmärtäwän mitä tarkoitin. Mutta
tuo paljas näkökin, että olin murtuneella mielellä, näkyi jo tekewän
hänelle hywää, sillä hän koetti wäkisinkin hymyillä, katsoi lempeästi
silmiini ja sanoi: 'mikä sinulla nyt on waiwana, Matti? Minun on paha
olla, kun ma näen, että joku asiasi ei ole hywin'.--Itkuni seasta sain
wiimein änkätyksi: 'rakas Kerttuni! Minä olen elänyt pahasti sinua ja
kaikkia ihmisiä kohtaan. Minä olen saattanut sinut kärsimään sielun ja
ruumiin puolesta, sentähden kun olet tahtonut suojella minun kunniaani
ja perheemme onnea! Minä olen tuhmuudessani sättinyt sinua köyhyydestä,
mutta nyt näen, ettei rikkaus ole minkään weroinen hywien tapojen ja
puhtaan omantunnon suhteen; sinulla on nuo molemmat ollut, minulla ei
kumpaakaan! Minä olen kauhistuen huomannut olewani wäärässä--minä olen
murtunut mies, minä tiedän mistä sairautesi on tullut--minusta, minusta
on kotoisin sydämesi kipu, minä olen sen haawoittanut, ja aiwan
hywyytesi tähden, siweytesi--wiattomuutesi, puhtautesi tähden--woi
minua onnetonta! Minä kadun, minä rukoilen sinua: anna minulle
anteeksi, unhota minun rikokseni ja paha käytökseni!--minä lupaan
parannusta, minä parannan itseni--toisen kerran elämässäni tunnen
kuinka kallis olet minulle.--Oi Kerttu! anna minulle anteeksi!'

Puheeni ajalla ei waimoni puhunut eikä ennättänyt puhua mitään, niin
kiireinen ja hätäinen oli tunnustukseni hänelle. Puheeni loputtua
irroitti hän hiljaa kätensä minun kädestäni ja mennä hiwui wuoteen luo,
jonon hän oikaisihe makuulle. Hän oli nyt entistä waaleampi, entistä
woimattomampi, sillä nähtäwästi koski puheeni häneen sywästi. Hänen
siinä towin maattuansa ja waiti oltuansa rupesi wieno puna nousemaan
hänen kalpeille kaswoilleen, jota niissä ei ollut enää kaukaan aikaan
näkynyt--sisälliset tunteet liikkuiwat tuimasti tuossa murtuneessa
sydämessä.

'Jumalani! mitä puhuit, mitä sanoit', alkoi hän wienosti puhua.
'Sydämelleni tekee nyt niin hywää--oih! siihen käy kipeääkin. Sieluni
tahtoisi nyt wielä elää, mutta ruumis on kowin paljon kärsinyt hengen
haawoista, se ei kestä enää kauaa. Luulenpa, että Jumala on minun
antanut elää näinkin kauan sen tähden että sain sinun suustasi kuulla
katumuksen ja että olet huomannut wäärän synnillisen tiesi. Jumala
olkoon kiitetty, joka sinun sydämesi silmät on awannut totuuden
käsittämään, ennenkuin minä silmäni ummistan! Ota waari Jumalan
kutsuwasta äänestä ja rukoile häneltä sowitusta ja anteeksi saamista
Poikansa kautta; ei ole wielä myöhäistä sieluasi pelastaa. Paljon,
paljon on Kerttusi kärsinyt rakkaudesta sinua ja lastamme kohtaan,
mutta paljon, tuhatta kertaa enemmän woin sinulle anteeksi antaa. Oi
kuinka mielelläni eläisin wielä sinun ja lapsemme tähden, mutta minä
tunnen, että aikani on kohta lopussa. Jospa tämä kohtaus olisi ollut
pa-pa-ri-a wuot-ta en-nen!' Hänen äänensä rupesi katkeilemaan ja hän
raukesi woimattomuuteen, ummisti silmänsä ja ojensi minulle kätensä,
jonka minä otin hiljaa omaani. Siinä istuin hänen wuoteensa wieressä ja
wuodatin runsaasti katkeria kyyneleitä, sillä hänen sanansa oliwat
tunkeneet sywälle sydämeeni ja aina selkeämmästi näin ja tunsin nyt
mitä olin tehnyt.

Nyt wasta huomasi kotiwäkeni mikä muutos minussa oli tapahtunut, ja
pian lewisi tieto siitä ympäri kylää.

Eräänä päiwänä näin Kuuselan ukon wakawin askelin astuskelewan meidän
taloa kohden. Kylmä wäristys käwi ruumiini läwitse, sillä omatuntoni
sanoi, että olin tehnyt wäärin häntäkin kohtaan, ja luulin, että hän
tulee nuhtelemaan minua, jonkatähden pelolla odotin hänen tuloansa.
Heti huoneeseen astuttuansa tuli hän tyköni, otti kädestäni kiinni ja
sanoi: 'Jumalan rauhaa! olen kuullut, että elämäsi on parempaan päin;
Jumala olkoon kiitetty!' Minä purskahdin itkuun ja pyysin häneltä
anteeksi törkeätä käytöstäni. Olisin suudellut hänen kättänsä, halannut
häntä, mutta hän irroitti puoliwäkisin kätensä minun kädestäni, sanoen:
'kernaasti!' ja lähti astelemaan kotiansa kohden yhtä wakawasti kuin
oli tullutkin.--Lyhyitä oliwat hänen lauseensa aina, mutta painawia, ja
painawa oli hänen kätensäkin, jonka kokemuksesta hywin tiesin.

Ihme kumma! Oli waimoni taas siunatussa tilassa, waikka hänen woimansa
oli niin huono, eikä hänen synnyttämisensä aika ollut enää kowin
kaukana. Hänen terweytensä muuttui päiwä päiwältä huonommaksi, ja ennen
pitkää käwi hän aiwan wuoteen omaksi. En lähtenyt enää koskaan pois
hänen wuoteensa wierestä, waan yötä päiwää istuin siinä hoitelemassa ja
waalimassa häntä.

'Woi kuinka minun nyt on hywä olla, isä! Kuolemakaan ei tunnu nyt
waikealta, kun ma näen että katumuksesi on oikea, ja kun tunnen, että
rakkautesi minua kohtaan on wilpitön', sanoi hän eräänä päiwänä.

'Sinä et saa kuolla; minä en woi elää sinun jälkeesi, waan kuolema
tulkoon silloin minullekin!' sanoin hänelle.

'Woi kuinka mielelläni eläisin wielä sinun ja lastemme tähden, mutta en
woi--kuulitko, isä? sanoin lastemme, waikk'ei meillä ole kuin yksi
lapsi elossa, mutta minä lahjoitan sinulle wielä lapsen, ja minä tunnen
että se jää--elämään, ja heidän tähtensä täytyy sinun myös elää.--
Kaswata heitä Jumalan pelwossa!'

Kului taas aika joku määrä tuossa tilassa, ja meille syntyi taas
poikalapsi--tällä kertaa eläwänä! Tosin oli lapsi synnyttyään hywin
heikko, mutta huolellisesti hoidettuna jäi se kumminkin elämään
niinkuin waimoni oli ennustanut.

Siitä herranhetkestä pitäen, kun awasin sydämeni waimolleni ja
tunnustin hänelle rikokseni, rupesi hänen terweytensä nähtäwästi
kiiruummasti huononemaan, sillä hänen heikko ruumiinsa ei kestänyt sitä
sisällistä iloa, jota hän silloin sydämessään tunsi. Katoowainen sortui
katoomattoman äkkinäisistä ja yli rajainsa kuohuwista tunteista. Tuohon
sitten wielä lisäksi tuli lapsen synnytys. Nuo molemmat seikat
jouduttiwat hänen heikontumistaan.

Kaiketi olen unohtanut mitään mainita ensimäisen lapsemme kaswamisesta
ja kaswatuksesta. Niinkuin ennen olen jo sanonut oli wanhin lapsemme
tytär, joka pyhässä kasteessa nimitettiin äitinsä kaimaksi. Lapsi
syntyi ja kaswoi elämämme onnellisimpina aikoina, ja molemmat hellimme
ja rakastimme häntä kaikella rakkaudella, jolla wanhin on koskaan
lastansa rakastanut. Niin kauan kuin elämäni oli ulkopuolisestikaan
nuhteeton, rakasti lapsi meitä molempia yhtä hellällä rakkaudella;
mutta kun pieni Kerttu alkoi nähdä, että olin usein juowuksissa, ja
ymmärtää, että se oli pahaa, wierausi hänestä lapsellinen rakkaus
kohtaani ja sijaan jäi häneen wain orjallinen pelko. Hän otti aikaisin
osaa äitinsä suruun ja pysyi minulle mykkänä ja pelkääwäisnä. Mitä
enemmän pikku Kerttu kaswoi, sen selwemmästi näkyi hänessä äitinsä kuwa
sekä ruumiin että sielun puolesta.--Jospa hän olisi terwe, woisitte
hänessä nähdä armaan waimoni ilmi=eläwänä."

"Mitä? Eikö hänkään ole terwe?" kysyin häneltä melkein hätäisesti.

"Ei ole pikku Kerttunikaan terwe; sairas on hänkin ruumiin ja sielun
puolesta.--Minä pyydän teitä: kuunnelkaa minun kertomustani
kärsiwällisesti loppuun asti, niin saatte kuulla kaikki!"

"Kertokaa, kertokaa!" sanoin hänelle hätäilewästi, sillä haluni oli
suuri saada tietooni loppupäätös tuosta surullisesta tapauksesta; ja
jokaisen sanan, joka lähti tuon murtuneen ja kärsiwän miehen suurta,
minä melkein nielin.

"Kun waimolleni tunnustin wääryyteni, käskin pikku Kertunkin tyköni, ja
kahdenkesken ilmoitin hänelle kuinka olin pahalla elämälläni rikkonut
raskaasti Jumalaa, lähimäisiäni, waimoani ja lastani wastaan ja kuinka
nyt mielikarwaudella tunsin sywän lankeemukseni, ja sanoin tahtowani
parantaa pahan elämäni. Tuo puheeni oli niin mieleen pikku Kertulle,
että hän heti kawahti kaulaani ja itki, nojaten päänsä minun rintaani
wasten. Wiaton, turmelematon lapsi itki silloin langenneen isänsä
parantumisen ja palajamisen tähden! Woi, woi! Tuon tapauksen jälkeen
sai pikku Kerttu takaisin entisen lapsellisen rakkautensa minua
kohtaan, ja entinen orjallinen ja kammoowa pelko lakkasi hänestä. Mutta
toiselta taholta sai hän nyt tosisuruunsa uutta ja huolettawaa aihetta,
nimittäin waimoni arweluttawasta tilasta. Hänkin huomasi, että rakas
äitinsä huononi ja riutui päiwä päiwältä yhä huonommaksi, ja tuo tieto,
tuo tunto, että hänen tulisi erota siitä armaasta hoitajasta, joka
häntä oli niin hellästi kaswattanut ja waalinut ja joka hänelle oli
opettanut noita ihmiselle niin kalliita elämän welwollisuuksia--tuo
tunto hänen jo noin nuorena saattoi maistamaan elämän murheita, joita
maailmalla on niin runsaasti tarjota ihmislapsille. Hänkään ei lähtenyt
pois koskaan äitinsä wuoteen wierestä ensi aikoina, kun tämä makuulle
tuli. Ainoastaan kun wäsymys ja uni kowin waiwasi paljon walwomisen
tähden, täytyi hänen silloin aina nukahtaa.

Usein, kun pikku Kertun kanssa istuimme waimoni sairaswuoteen wieressä,
puhui hän meille kuolemasta ja tulewaisesta elämästä. 'Te olette
paljon nähneet waiwaa minusta, hellästi hoitaessanne minua pitkän
tautiwuoteeni ajalla. Jumala teitä palkitkoon! Minä olen tällä ajalla
saanut nauttia sydämen rauhaa ja iloa, jota ei minulla ole moneen
Herran aikaan ollut. Nyt ei minulla ole enää lapsistani sitä huolta,
joka minua wiimeaikoina niin paljon on waiwannut; sillä minä uskallan
heidät heittää nyt tyynellä mielellä sinun huoleesi ja haltuusi, isä.
Kaswata heitä kurituksessa ja Herran nuhteessa! Opeta heitä tuntemaan
Jumalaa ja hänen pyhää tahtoansa. Warjele heitä maailman pahentawilta
myrskyiltä, joka niin monta ihmislasta turmelee! Minä menen kohta pois,
sinne, jossa surulla ei enää ole sijaa, sinne, jossa rauha ja rakkaus
wallitsee ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Siellä saamme kohdata
toisemme; siellä saamme alkaa yhdessä semmoista iloista elämää, jota ei
koskaan mikään murhe katkeroita, jos wain tekin puhdistetulla
omallatunnolla ja uskossa Jumalan Poikaan kuolette.' Näin puheli
waimoni kerran minulle ja pikku Kertulle, kun istuimme molemmin hänen
wuoteensa wieressä. Molemmat itkimme silloin niin että olimme wedeksi
raueta.

'Älkää itkekö! Paremmin iloitkaa siitä, kun Jumala on meille kaikille
niin suuren armonsa osoittanut, että hän on kutsunut meitä
parannukseen', lohdutteli meitä waimoni.

Tuo hänen puheensa oli heikontanut hänen ennestäänkin jo heikot
woimansa niin että hän raukesi ihan herwottomuuteen ja näytti waipuneen
uneen. Minä en ollut nukkunut moneen wuorokauteen yhtään silmäntäyttä,
jonkatähden uni rupesi minuakin waiwaamaan. Pikku Kerttu hawaitsi sen
ja kehoitti minua menemään lewähtämään, luwaten itse silläaikaa hoitaa
sairasta. Minä tottelin kehoitusta ja menin lewähtämään.

Mutta paljosta walwomisesta olin tullut niin honteloksi, ett'ei unta
tahtonut tulla. Aina kun olin unenwiettoon menossa, oli edessäni
waimoni riutunut näkö ja kalpeat kaswot, ja samassa säpsähdin ja
hyppäsin ylös. Wiimein pääsin kumminkin nukkumaan, mutta unikin oli
hywin rauhatonta, sillä yhä säikähtelin ja wawahtelin, josta heräsin
puoli=horroksiin, kohta kuitenkin waipuen jälleen, sillä luonto waati
tiukasti saatawiaan. Tuossa tilassa ollessani tuntui uneni läwitse
niinkuin joku olisi hiljaa koskenut käteeni. Minä hyppäsin lattialle ja
hieroin silmiäni. Edessäni seisoi pikku Kerttu palawa kynttilä kädessä,
sillä nyt oli aamupuoli yötä. Hänen silmänsä oliwat wesissä ja hän
sanoi minulle hiljaa: 'tulkaa, isä, äidin kamariin, hän kaipaa teitä!'
Minä aawistin, että waimoni oli kuolemaisillansa, ja kylmä wäristys
käwi ruumiini läwitse. Pikku Kerttu käweli edellä, ja minä seurasin
jäljessä. Hän awasi hiljaa kamarin owen ja niin astuimme molemmat
kamariin. Minä hämmästyin. Waimoni ennestäänkin kalpeat kaswot oliwat
nyt kuolon kalpeiksi muuttuneet ja himeä kalwo peitti hänen silmänsä.
Hän näytti tahtowan jotakin puhua, mutta ääneensä ei hän woinut sitä
tehdä. Minä kallistin korwani liki hänen suutansa ja huokuen kuiskutti
hän minun korwaani seuraawat sanat:

'Minä tunnen että aikani on tullut. Muista mitä olen sinulle wiime
aikoina puhunut ja--muista mitä olet luwannut! Muista pikku Kerttua ja
pikku poikaa! Oih!--'

Hän näytti uupuwan tuon kuiskutuksen jälkeen ja ummisti silmänsä. Towin
ajan päästä awasi hän ne taas, katsoi minuun ja näytti tahtowan ojentaa
minulle kätensä, mutta woimattomuus sen esti. Minä ymmärsin hänen
tarkoituksensa ja otin hänen kätensä omaani. Silloin tunsin hienoa,
hiljaista ja wienoa puristusta, ikäänkuin henki olisi kättäni
puristanut, ja tuon puristuksen tunsin paremmin--sydämessäni kuin
kädessäni. Kallistin taas korwani liki hänen suutansa.

'Hywästi, Matti! Kerttusi kuolee aina--ja--ja nyt si-sinua
ra-kas-ta-wa-na; hy-wäs-ti!'

Hänen kätensä walahti herwottomaksi kädessäni, hänen silmänsä
tummeniwat entistäkin tummemmiksi, hengitys harweni harwenemistaan,
niin ett'ei wiimein näkynyt eikä tuntunut muualla kuin sydänkuopassa
pikkuisen nykytystä; wiimein loppui sekin, ja nyt oli henki hänet--
jättänyt.

Minulla ei ollut enää kyyneliä tuon elämäni kowimman kohtauksen
waralta, sillä sydämeni tunsi nyt niin kowaa tuskaa ja ahdistusta,
ett'ei se kyennyt irroittamaan kyyneleitä erilleen murheesta. En
huomannut heittää irti kuolleen waimoni kädestä, waan yhä istuin hänen
wuoteensa wieressä ja katsoa tuijotin hänen kalpeihin kaswoihinsa,
joista kuolon rautainen käsi oli puristanut wiimeisenkin elon menin.
Jumala tiesi kuinka kauan olisin siinä istunut, jos eiwät muut olisi
tulleet ja muistuttaneet minua lähtemään siitä pois.

Nyt wasta tulin oikein tuntoihini: siinä makasi nyt waimoni kylmänä,
sortuneena elämän raskasten murheitten alle. Siinä makasi hän, joka oli
taistellut jalon ja ankaran rakkauden taistelun, jonka hän wasta
wiimeisellä ajalla oli woittanut--wasta sitten kun hän itse jo oli
haawoittunut, waarallisesti haawoittunut, haawoittunut niin pahasti,
että nuo haawat tuottiwat hänelle itsellensä kuoleman.--Loin taas
silmäni häneen: lempeä hymy näytti lepääwän hänen kaswoillansa, hänen
huulensa näytti liikkuwan ja tuntuipa ikäänkuin hän olisi minulle
kuiskannut: 'Köyhä on Kertun koti, ja Kerttu itse wielä köyhempi'--
'täällä sydämessä'--'köyhä Kerttusi'--'muista pikku Kerttua ja pikku
poikaa!'--'minä kuolen, aina ja nyt sinua rakastawana, hywästi!'

Silloin tuntui powessani kauhea ääni, joka niinkuin ukkosen jylinä
huusi minulle: 'sinä se olet hänet--murhannut'.

Ruumiini wapisi ja wärisi, kummallisia monenkaltaisia säweliä kuului
korwissani, sydämeni jyskytti ja paukutti niin että koko ruumiini
heilui ja minä rupesin wääntymään kieroon niinkuin wäännetty witsa ja
menin tainnuksiin.

Kuinka kauan lienen siinä maannut, en tiedä, mutta kun rupesin taas
jostakin tietämään, oli joukko ihmisiä ympärilläni, jotka ahkerasti
kasteliwat päätäni ja pitiwät poltettua höyhentä nenäni alla. Minä
huomasin taas kuolleen waimoni ja pikku Kertun, joka taempana itki että
oli wedeksi sulaa.--'Sinä olet waimosi murhaaja', kaikui taas
sydämessäni, ja minä olisin pyörtynyt toisen kerran, mutta ihmiset
huomasiwat sen ja estiwät sen kaikenlaisilla wirwoituksilla.--
'Päästäkää minut ulos, minua niin kowin polttaa!' pyysin heiltä, ja he
päästiwätkin. Horjuen menin minä ulos ja istuin portaille, jossa wiileä
tuuli tuntui wirkistäwän polttawaa otsaani. Siinä towin istuttuani
rupesin oikein käsittämään nykyisen tilani: nyt oli hän poissa, joka
maailmassa oli minua kaikkein enimmän rakastanut, rakastanut--
kuolemaansa asti, mutta jonka rakkautta minä en ollut tuntenut; ja
maailma tuntui mielestäni nyt niin tyhjältä, autiolta ja kolkolta. Nyt
rupesiwat kyyneleeni wuotamaan, ja niin annoin niiden wapaasti tulwata,
sillä ei nyt tuntunut sekään häwettäwän, waikka mies itki niinkuin
lapsi.

En kyennyt tekemään enkä toimittamaan mitään, waan itkuni lakattua
menin kamariini, jossa lewottomuuden ja murheen waiwaamana wäännyin
wuoteelleni. Kaikki, mitä kuolleen ja talouden suhteen tarwittiin
toimittaa, oli pikku Kertun ja palkollisten hallussa. Sairaassa
mielen= ja puolikuolleessa ruumiintilassani makasin minä useita
wuorokausia, jolla ajalla ihmiset kokiwat minua lohdutella ja hoitaa,
mutta eiwät nekään ystäwyyden osoitukset woineet suurin liewentää
sisällistä tuskaani. Oliwat ne sen werran kumminkin awuksi, että
kykenin wiimein nousta horjua wuoteestani ylös.

Nyt oliwat asiat jo niin kaukana, että piti ruweta rakasta wainajaamme
hautaan toimittamaan. Olin toki niin paljon toipunut, että kykenin
horjuen menemään maahan saattamaan. Surumielin ja synkkänä kuin tuo
ammottawa hauta tuossa katsoin minä, kun pappi nakkeli lastallaan
multaa arkun päälle ja sanoi: 'maasta sinä olet tullut, maaksi sinun
pitää jälleen tuleman'. Kolkolta kuuluiwat korwiini kumahtelemiset, kun
haudan peittäjät heittiwät multaa lapioillansa arkulle, ja tuo
kumahteleminen ei kuulunut ainoastaan korwiini waan se kuului aina
sydämeeni asti.

Toimituksen loputtua horjuin minä kotiin, johon oli paljon kokoontunut
peijais=wäkeä. Heitä ei näyttänyt suru paljon waiwaawan, eiwätkä he
näyttäneet tietäwän mitä minun sydämessäni liikkui. He puhuiwat, mutta
minä en ymmärtänyt mitä he puhuiwat; he kysyiwät wäliin minulta
jotakin, mutta minä en ymmärtänyt mitä he kysyiwät; he nauroiwat wäliin
keskenänsä puhellessaan, mutta minä en käsittänyt mikä nyt olisi
antanut aihetta nauruun. Korwissani soi wain kumahdukset arkun
kannesta, kun hautaa peitettiin, ja sydämessäni pauhasi: 'sinä olet
waimosi murhaaja!' ja wielä enemmän: 'sinä olet murhannut kaksi--
lastasikin, jotka kenties eläisiwät terweinä tänäkin päiwänä, jos et
olisi niin ankarasti särkenyt waimosi--sydäntä'. Niissä kaiuissa oli
minulle kylläksi, ettei tehnyt mieleni puhua eikä nauraa.

Peijaat loppuiwat ja wieraat meniwät itsekukin kotiinsa, mutta minun
omantuntoni rauha ei palannut, eikä se palaa enää koskaan--woi ei----
koskaan!

Heti waimoni kuoltua otti pikku Kerttu pienen weljensä hoitaaksensa--"

"Malttakaapas! Tuo neito tuolla perikamarissa on siis teidän pikku
Kerttunne? Ja lapsi, jota hän hoitaa, on teidän pikku poikanne?" kysyin
häneltä.

"Niin, nehän siellä owat, pikku Kerttuni ja pikku poikani", sanoi
isäntä ja koetti hiukan hymyillä, mutta ei se onnistunut.

"Kiitos Jumalalle!" huokasin silloin sydämessäni ja pyysin isäntää taas
jatkamaan kertomustansa.

"Niin. Heti kun waimoni kuoli otti pikku Kerttu pienen weljensä
hoitaaksensa, sillä hän ei uskonut sen hoitoa minulle. Hän hoitaa sitä
niinkuin silmäteräänsä eikä lähde yöllä eikä päiwällä pois hänen
kätkyensä wierestä. Mutta Kerttu=raukkakin uupuu ja wäsyy paljosta
työstä, paljosta murheesta, sillä hän murehti ja wieläkin kowin
murehtii äitiänsä. Siihen wielä lisäksi tuli hänelle uusi murhe,
nimittäin: murhe minusta, sillä hän täydellisesti käsittää sisällisen
tilani, waikka olen häneltä sitä kokenut salata niin paljon kuin olen
woinut. Hänkään ei woi kauan kestää noin nuorena sitä raskasta
elämäntaakkaa, joka jo aikaisin on hänen päällensä laskettu; sillä hän
on jo kowin paljon heikontunut ja riutunut.

Minun mielipaikkani on metsä, jossa niinkuin haahmo kuukkailen yksinäni
päiwäkaudet ja jossa rauhassa saan kuunnella noita hiljaisia
kuiskauksia: 'en minä, isä, parane enää koskaan'--'ei meidän lapsemme
enää elä'--'täällä sydämessä'--'wika sydämessä'--'köyhä Kerttusi'--
'minä kuolen aina ja nyt sinua rakastawana'.--Silloin olen useinkin
näkewinäni hänen hennon haamunsa tuolla puiden wälissä--ei, tuollahan
hän nyt näkyi aiwan lähellä olewan puun takaa, pensaan takaa ja nyt se
jo pujahti tuon ja tuon kiwen taa, kallionnyppylän taakse.--Usein, kun
noin haaweksin, tapailen häntä saawuttaa, mutta hän pakenee aina
edelläni, ja useinkin olen joutunut kauas pois kodistani häntä
saawuttaessani. Tuosta haaweksiwaisesta tilastani herään tawallisesti
oman ääneni kautta, jonka sydäntä särkewästi päätän häntä
saawuttaessani: 'Kerttu, Kerttu, älä jätä minua!' Silloin aina katoo
haamu, ja minä selkiän tajuihini. Usein olen niin wäsyksissä, että
täytyy lewähtää joku aika ennenkuin woin lähteä kotia kohden.

Tuommoista on elämäni sitten waimoni kuoleman ollut, ja lepoa ei ole
koskaan, unta ei ole koskaan, ruoka ei kelpaa koskaan, omantunnon
rauhaa ei ole koskaan ja apua ei kuulu koskaan semmoista--semmoista
tulee elämäni olemaan kuolemaani asti, joka ei enää ole kaukana.--Mutta
woi!--silloin wasta waiwat alkawat, silloin on minun astuminen
wanhurskaan Jumalan tuomion eteen wastaamaan töistäni, ja minä olen
lukenut jo tuomioni--woi minua onnetonta! moninkertaisesti onnetonta!"

Minun käwi kowin säälikseni tuon kauheissa omantunnon waiwoissa olewan
lähimäiseni tila. Sentähden kysyin häneltä: "eikö teitä ole kukaan
koettanut lohduttaa tuossa tukalassa tilassanne?"

"Käwi minun tykönäni eräs, joka sanoi itseänsä 'heränneeksi'. Hän sanoi
tulleensa sääliwäisyydestä tyköni, ja hänelle minä awasin sydämeni ja
toiwoin häneltä saawani jotakin liewitystä. Mutta hän kauhistui kowin
kuullessansa minun törkeät rikokseni ja sanoi: 'et sinä ole wielä
kylläksi katunut, et sinä ole wielä kylläksi parantanut itseäsi, kun
rikoksesi owat niin hirweät: lankeemuksesi on sywä, katumuksesi
tarwitsee olla wielä sywempi; tee nyt niin ja niin ja sitä ja sitä,
niin kyllä Jumala sinulle sitten wiimein anteeksi antaa'. Woi, woi! hän
mahtoi olla pyhä mies, mutta minä en woi kylläksi katua, minä en woi
kylläksi parantaa itseäni, minä en woi tehdä sitä ja tätä hywää niin
paljon, että saisin Jumalan lepytetyksi, ja sentähden täytyy minun
ijäksi kaikeksi hukkua--woi, woi!--Ihmisien ja maallisen lain edessä
olen kyllä wiaton ja siiwo ihminen, mutta Jumalan ja teidän edessänne
olen--murhaaja, kaksin=, kolmin=, nelin=, wiisinkertainen murhaaja--
woi, woi! Jumala minua syntistä armahtakoon!" Hän purskahti katkeraan
itkuun, jonkatähden kertomus katkesi siihen.

Minä en koettanutkaan hillitä hänen itkuansa, sillä tiesin sen olewan
turhaa työtä, annoin wain hänen wapaasti wuodattaa kyyneliänsä niin
kauan kuin halutti, jota hän tekikin oikein täydellä todella.

Minä ymmärsin, että noin kauan ja noin kowasti rasitettuun omaantuntoon
ei äkkipäätä olisi mikään lohdutus woinut mahtua, sentähden en
koettanut häntä heti lohduttaakaan, waan wedin puhetta wähän syrjälle
tuosta arasta asiasta sitten kun hän lakkasi itkemästä.

"Ettepä te ole maininnut minulle pikku poikanne nimeäkään", sanoin
hänelle.

"Hänen nimensä on Yrjö, Kuuselan ukon kaima", sanoi hän.

"Miksikä te pojan hänelle kaimaksi halusitte tehdä?"

"Hän on ainoa, joka uskalsi minulle totuuden wasten suuta sanoa ja joka
ei ole iloinnut minun sywästä lankeemuksestani; hän on siis suurin
hywäntekijäni."

"Teidän talonne näyttää wankalta talolta."

"On. Kyllähän tässä taloa olisi ja muutakin rikkautta, kun wain asiani
olisi hywin."

"Olisipa teillä perillisiä, jotka saisiwat tässä tulewaisuutensa
turwan, kun omaisuutenne säilyisi siihen asti kun he ihmisiksi
ehtiwät."

"Niinpä se olisi, mutta minussa ei ole minkään tekijää eikä toimijaa,
ja asiat menewät niinkuin ne menewät."

"Mutta heidän tähtensäpä Jumala tahtoo teidän elää."

"Oi, älkää semmoisia puhuko! Jumala ei suo tämmöisille mitään hywää."

"Ei niin, Jumala suopi kaikille ihmisille hywää."

"Kyllä tiedän että Jumala suopi ja antaa kaikille niille ihmisille
hywää, jotka häntä pelkääwät ja rakastawat ja jotka owat itsekin
hywiä. Mutta woi! minä olen niin kowin paha, minä olen murhamies,
moninkertainen murhamies. Ei Jumala niin hirweälle ja pahalle ihmiselle
suo mitään hywää", sanoi isäntä epätoiwossaan ja huokasi niin sywästi,
että olisi luullut rinnan halkeawan.

Haihduttaakseni hänen ajatuksensa pois tuosta liian arasta aineesta
koetin taas wetää puhettamme toiselle suunnalle, jonkatähden sanoin
hänelle: "kuka teillä kukkia hoitaa ja kaswattaa?"

"Minun Kerttuni", wastasi isäntä, "oli suuri kukkien rakastaja, hän
niitä hoiti ja waali niin hellästi kuin omia lapsiansa. Hänen terweenä
ollessansa tuoksui huoneemme niiden hywästä hajusta, ja siisteys ja
puhtaus wallitsi kaikissa. Sitten kun pikku Kerttu kaswoi isoksi oli
hän aina äidillänsä apuna tässä hoitamisessa, jonkatähden hän jo
aikaisin oppi kukkia rakastamaan. Äitinsä sairauden aikana hän hoiteli
wielä niitä ja hänen kuolemansakin jälkeen koki hän niitä kylwää ja
istuttaa, ikäänkuin waistomaisesti, sillä se työ oli tullut jo hänen
luonnoksensa. Aina siihen asti kun hän hawaitsi minun tilani
auttamattomaksi, hoiteli hän wielä niitä, mutta nyt ne saawat elää tahi
kuolla aiwan oman tahtonsa mukaan. Woi, woi, niitä menneitä autuaita
aikoja; silloin oli paratiisi tykönämme----ja woi, woi näitä tuskan,
ahdistuksen ja epäilyksen pimeitä ja synkeitä aikoja, jolloin waiwatun
waimoni haamu on aina edessäni, jolloin kaikki esineet huutawat
kirousta, kauhistusta ja kostoa. Woi woi! Tämä on jo helwetin
esimakua!"

Minä huomasin selwään, etten woinut häntä erottaa tuosta kipeästä
kohdasta, sillä hän aina wain löi ja laski siihen yhteen ja samaan
asiaan, ja minuakin alkoi oikein kauhistuttaa. Minä näin, ettei häntä
käynyt mitenkään liewenteleminen tahi sillä tawalla lohduttaminen,
ett'ei hän muka ollut pahempi kuin muutkaan ihmiset; hän ei olisi sitä
kumminkaan käsittänyt, sentähden sanoin nyt hänelle:

"Se on kyllä tosi, että olette raskaasti rikkoneet, mutta mitäpä me
muutkaan ihmiset olemme Jumalan edessä muita kuin rikoksellisia
syntisiä, jotka olemme synneillämme ansainneet ijankaikkisen
kadotuksen. Mutta Jumala on luwannut ne kaikki anteeksi antaa ja
unohtaa, jos me wain häneltä anteeksi antamusta pyydämme hänen Poikansa
nimessä."

"Woi, woi! EI Jumala anna minulle anteeksi; en minä ole wielä kylläksi
katunut, enkä minä jaksa koskaan kylläksi katua, woi, en koskaan! Minun
täytyy hukkua, ijäksi hukkua--woi, woi!----"

"Teillä on wähän wäärä käsitys siinä asiassa", sanoin hänelle. "Ihminen
ei woi parhaillakaan hywillä töillänsä ansaita mitään Jumalan edessä;
sillä Jumala on niin pyhä ja wanhurskas, ettei ihmisen oma wanhurskaus
woi kestää hänen edessänsä."

"Siinäpä se on! Woi, woi!"

"Mutta ihmisen ei sentähden tarwitse ijäksi hukkua, sillä Jumalan Poika
ei tullut maailmaan kadottamaan maailmaa, waan että maailma hänen
kauttansa wapahdettaisiin. Hänhän sanoo: 'Tulkaa minun tyköni kaikki,
jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä
wirwoittaa'. Ja sen hän huutaa juuri nyt teille ja tahtoo, että te
tulisitte hänen tykönsä ja heittäisitte kuormanne hänen
kannettawakseen."

"Se on sanottu minua paremmille ihmisille."

"Se on sanottu juuri teille: 'ei terweet tarwitse parantajaa, waan
sairaat', ja 'en minä ole tullut wanhurskaita kutsumaan, waan syntisiä
parannukseen'. Nämä owat Wapahtajan omia sanoja, ja hän ei walehtele.
Rukoilkaa häneltä synteinne anteeksi saamista hänen Poikansa ansion
tähden, niin hän warmasti kuulee teitä, ja te saatte lewon
rauhattomalle omalletunnollenne."

"Woi!" sanoi isäntä surullisesti, "ei Jumala kuule minun rukoustani!
Olen koettanut rukoilla häneltä liewitystä kauhealle tuskalleni, mutta
minä oikein wapisen, kun yrittelen rukoilla häntä. Woi! Hirmuista on
langeta eläwän Jumalan käsiin."

"Te olette rukoillut Jumalaa epä=uskossa, koetellaksenne, joko
katumuksenne ja omawanhurskautenne olisi siinä määrässä että Jumala
niiden tähden teihin mieltyisi. Mutta Jumala ei ole se Jumala, joka
ansiosta antaisi ihmisille jotain rauhaa ja autuutta, waan omasta
sulasta armostansa ja isällisestä hywyydestänsä hän meille synnit
anteeksi antaa, kun me hänen Poikansa ansion turwissa rukoilemme."

"Totta puhutte, totta puhutte", sanoi isäntä ja alkoi wähän helpommin
hengittää. "Tosi on, että olen aina koettanut Jumalaa rukoilla siinä
mielessä, että hän anteeksi antaisi syntini sen tähden että olen jo
paljon katunut. Minä olen koettanut rukoilla Jumalaa, mutta
epä=uskossa, ett'ei hän anna minulle anteeksi. Nyt koetan rukoilla
Jumalaa uskossa, rukoilla häneltä syntein anteeksi saamista Hänen
Poikansa ansion tähden, siihen asti kuin hän minua waiwaista syntistä
armahtaa.--Oi Jumalani, auta minua, muutoin minä näännyn!" sanoi hän ja
samassa hän tarttui kaulaani kiinni ja rupesi siinä wuodattamaan
hartaita kyyneleitä. Mutta nuo kyyneleet eiwät olleet hirmuisesta
omantunnon tuskasta lähteneitä, ne wuotiwat nyt semmoisesta sydämestä,
joka käsitti ensimäisiä säteitä Jumalan armosta syntisiä kohtaan, ja
tuo wähäinenkin toiwon kipinä puhkesi kiitoksen kyyneleihin paljosta
tuskasta pakahtumaisillaan olewassa ja hänen luulonsa mukaan
auttamattomasti kadotetussa sydämessä. Minä koetin olla oikein
miehewänä, ett'eiwät wäkisin tunkeutuwat kyyneleeni olisi päässeet
näkösälle, mutta mahdoton oli niitä estää.

"Mutta jos Jumala minulle anteeksi antaisikin rikokseni muutoin, niin
Kerttuni on kumminkin alinomainen päällekantajani Jumalan edessä, sillä
minä olen elänyt häntä kohtaan kowin pahasti", sanoi isäntä, ja
näyttipä siltä kuin epäilys olisi hänessä taas saanut täyden wallan.

"Älkää antako sille ajatukselle waltaa, se ei ole oikea. Kaikesta, mitä
olette kertonut waimowainajastanne, huomaan, että hän on tullut
onnelliseksi, ja ne, jotka owat autuaitten joukossa, eiwät kadehdi
wielä eläwien ihmisien onnea ja autuutta, eiwät kanna heidän päällensä
Jumalan edessä, waan paremmin auttawat heidän autuuttansa. Ei Kerttunne
kanna teidän päällenne, uskokaa se, ja muistakaa hänen wiimeisiä
elämänsä aikoja, kuinka suurella rakkaudella hän teitä rakasti
kuolemaansa asti, kuinka hän puhui hywää teidän puolestanne aina
wiimeiseen hetkeensä asti; nytkin on hän teidän hywänä enkelinänne
taiwaallisen Isän edessä, rukoilemassa teidän puolestanne, että Hän
teitä suuresta armostansa armahtaisi."

"Te olette oikeassa", wastasi siihen isäntä ja näytti taas
rauhoittuneelta. "Woi kun minä olen paha, että ajattelen pahaa hänestä
kuolemankin jälkeen. Hän ei suo minulle pahaa, sen uskon nyt wahwasti;
hän oli eläessäänkin niin hywä."

Noita kaikkia keskustellessamme ja puhellessamme oli ilta kulunut jo
hywin myöhäiseksi. Kun isännän sisällinen tuska oli wähän rauhoittunut,
näytti hänen woimansa kowin uupuneelta, sillä hän ei ollut nukkunut
moneen yöhön, waan oli huupotellut metsissä, niinkuin hän itse kertoi.
Rupesin siis hänelle esittelemään, että hän menisi lewolle,
wirkistämään wäsynyttä ruumistansa ja sieluansa. Tuskin olin sen asian
saanut esitellyksi, kun kamarin owi aukeni ja pikku Kerttu astui
saliin, kaunisna kuin enkeli. Hänen otsaltansa oli poistunut nuo surun
synkät pilwet ja uusi arwaamaton walo oli kullannut hänen kauniit,
waikka muutoin lakastuneet kaswonsa. Hän oli tietämättäni kamarin
owipielessä istuen pitänyt owea wähän raollansa ja siinä kuunnellut
kaikkia keskusteluitamme isännän kanssa. Hänenkin sydämeensä oli
singahtanut toiwon säde, että hänen isänsä nyt oli pääsewä kauheasta
tuskastaan ja epäilyksestään, ja se kipinä se jo niin paljon kirkasti
hänen kaswojaan. Hän tuli tykömme ja kysyi ujosti, saisiko hän jo
laittaa illallista. Isäntä näytti oikein säpsähtäwän tuosta
kysymyksestä ja sanoi: "oikein, pikku Kerttuni! Minä olen tässä
kiusannut wain wierasta, enkä ole muistanut ollenkaan, että terweet
ihmiset tarwitsewat lepoa ja rawintoa--mitäpä minä onneton muistaisin
tahi huomaisin. Minä en tarwitse ruokaa, mutta laita wain wieraalle
illallinen, minä katson silloin pikku Yrjöä."

Pikku Kerttu lähti paikalla toimeen, ja pian oli oiwallinen illallinen
pöydällä. Minua kehotettiin syömään, mutta en ruwennut muulla ehdolla
kuin että isäntä tulisi kanssa, johon hän suostuikin minun tähteni.
Minä kehoitin häntä syömään jotakaan palaa heikon ruumiinsa
wahwistukseksi, sillä paljoa ei hän tarwinnutkaan, niin heikko hän oli.
Syödessämme sanoi isäntä, ett'ei hän ole istunut säännöllisessä
ruokapöydässä toista wuoteen, joka aika oli kulunut hänen waimonsa
kuolemasta. Sillä aikaa kuin minä söin ja isäntä oli syöwinään toimitti
pikku Kerttu meille wuoteita. Toinen salin perässä olewista kamareista
oli isännän huone; sinne lewitti pikku Kerttu isällensä wuoteen, ja
minulle hän laittoi sijan saliin.

Heti kun pääsimme syömästä kehotin häntä menemään lewolle, ja hän
lähtikin kamariinsa sanoen: "jospa minä saisinkin lepoa, kowin minussa
tuntuu wäsymystä ja uupumusta".

Hänen lähdettyään tuli pikku Kerttu tyköni ja sanoi: "woi wieras=kulta!
Jos te saisitte isäraukan lohdutetuksi! Minä jo näen, että te olette
paljon häneen waikuttanut. Teitä hän kuulee, uskoo ja tottelee, sen
olen jo huomannut, ja minäkin olen jo ruwennut toiwomaan. Woi jos hän
toipuisi, woi jos hän paranisi, woi jos hän saisi wielä omantunnon
rauhan. Silloin olisi minunkin niin hauska ja hywä olla."

"Jumalan awulla luulen hänen tuosta surkeasta tilastaan wähitellen
toipuwan", sanoin hätäilewälle ja toiwowalle pikku Kertulle.

Juuri kun olin nuo wiimeiset sanan lausunut, kuulin isännän kamarista
ääntä, sillä owi oli raollaan; meninpä siis sinne hiljaa katsomaan.
Silloin näin oudon näön: isäntä oli polwillansa wuoteen wieressä ja
rukoili ääneensä, ja siitä tuli tuo ääni, jonka kuulimme saliin. Heti
wiittasin pikku Kertulle, että hänkin tulisi katsomaan. Kerttu ymmärsi
wiittaukseni ja hiljaa kuin haamu tulla hiipi hän kamarin owen raolle.
Siinä sitten kuultelimme yhdessä, kuinka tuo murheen runtelema sielu
kantoi syntitaakkansa Jumalan eteen ja rukoili häneltä armoa ja
anteeksi antamusta. Kowalta näytti tuo työ, sillä suuret hikipisarat
waluiwat alas hänen otsaltansa ja hänen silmänsä oliwat täyttyneet
kyynelten tulwalla. Me kuulimme owen rakoon joka sanan, mitä hän puhui
Jumalallensa.

Silloin kun isäntä rukoili loin minä katseeni pikku Kertun kaswoihin:
hänen silmissänsä kimalteli kirkkaat kyyneleet, jotka oliwat mielestäni
niin kauniit ja jumalalliset, ett'en luule kaikkein kalleimpien
timanttien loistawan niin kauniisti ruhtinasten kruunuissa kuin nuo
sydämestä nousseet kyyneleet loistiwat pikku Kertun silmissä.

Rukoiltuansa riisui isäntä waatteensa ja laskeutui wuoteelleen, johon
jonkun hetken jälkeen nukkui.--"Jumalan kiitos!" kuului silloin hiljaa
pikku Kertun suusta.

Me wetäysimme nyt taas poikemmaksi owesta. Hiljaa kuiskasi Kerttu
minulle: "nyt toiwon isän wiimeinkin saawan lewon. Hän on niin hywä; ei
hän olekaan niin paha kuin hän itse sanoo, mutta hän on nähnyt itsensä
pahaksi Jumalan edessä, eikä häntä ole tähän asti kukaan woinut
wähääkään lohduttaa. Kiitos Jumalan, joka teidät on tänne johdattanut!"
Sitten hän osoitti minulle wuoteen, sanoi hywää yötä ja meni kamariinsa
pientä weljeänsä hoitamaan.

Yö oli jo melkoisesti kulunut, kun minä panin maata. Sen illan
tapaukset ja ne elämän kertomukset, joita olin kuullut, pitiwät
ajatukseni niin kiinteästi wireillä, ettei uni tuntunut tarpeelliselta
sillä kerralla. Koko kansan perheellinen elämä kuwasteli yön
hiljaisuudessa yksin walwoessani mielessäni ja minä olin saawinani
jonkunlaista käsitystä siitä. Woi kuinka monta hellää sydäntä ennen
aikaansa sortuu elämän kowan kuorman alle? Kuinka monta hellää,
rakastawaa ja hywää tarkoittawaa sydämen tunnetta on särkynyt
pirstoiksi elämän myrskyissä? Eiwätkö nuo sydämet, nuo tunteet ole
sortuneet--uupuneet, rakkautensa ja lempensä uhreina? Eiwätkö nuo
sydämet ja tunteet ole taisteluissaan kaatuneet sen tähden että
ihmisten ilkeys, pahuus ja tunnottomuus on katkaissut heidän
tunteittensa satasäwelisiä, satakielisiä jänteitä? Oi! niin se on: He
owat taistelleet jalon taistelun ja kaatuneet, kunnialla kaatuneet--
nöyrinä, siweinä, hiljaisina ja kärsiwinä, kaatuneet rakkaudesta
perhettänsä ja siinä samassa--tietämättänsä, aawistamattansa--koko
kansaansa kohtaan!--Mikä jalo taistelu! Ja maailma wastustaa wain wielä
tuota jaloa taistelua niin paljon kuin woipi ja ampuu nuoliansa
ehtimiseen noiden taistelijain arimpaan ja awonaisimpaan paikkaan--
sydämeen, sammuttaaksensa sieltä jonkunkaan säwelen, jota sen on niin
waikea kuulla, sillä se on totuuden ääni,--katkaistaksensa sieltä
jonkunkaan kielen, sillä ne juuri siellä sydämessä synnyttäwät niitä
ajatuksia, jotka sitten puhkeawat wastahakoisiksi totuuden sanoiksi!--
Surkeaa, surkeaa! Mikä wieläkin on surkeampi, on se, että pahinna
ampujana, pahinna sortajana ja haawoittajana on useinkin se, joka on
tuolle taistelewalle ja kärsiwälle sielulle luwannut ja wannonut
uskollisuutta ja rakkautta--kuolemaan asti, ja nyt on hän sen suurin
wihollinen. Ja kun yksi ja toinen noista taistelijoista kaatuu ja
sortuu, silloin tawallisesti sanotaan: "siltäkin ja siltäkin on akka
kuollut", mutta harwoin tutkitaan: kuoliwatko he oikeaan Jumalan
tautiin, wai oliko heitä haawoitettu--sydämeen. Heidän haudoillansa
weisataan suruwirsiä ja osoitetaan ulkokullattua surua, mutta pian on
wainajan elämänkumppani walmis möyhäämään ja elämään jumalatonta
elämää, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut!

Näissä kysymyksissä ja ajatuksissa oli kylläksi ainetta ajatuksilleni
ja miettimisilleni, ettei walwomiseni tullut ollenkaan pitkäksi eikä
tukalaksi, niinkuin tawallisesti tahtoo käydä, kun ei saa unta.

Aamusella, kun olin juuri Kertun tuomaa kahwia juomassa, kuulin isännän
kamarista liikettä; menin siis owen raolle katsomaan, mitä hän siellä
toimi. Hän puki waatteita ylleen ja oli raittiin näköinen. Hän näytti
mieliwän tulla saliin, jonkatähden minä wetäysin pois, ett'ei hän
huomaisi häntä pidettäwän silmällä. Hän tulikin pian ulos ja terwehti
minua.

"Kuinka nyt woitte?" kysyin minä häneltä.

"Jumalan kiitos, olen nukkunut pitkäksi ajaksi ja sydäntäni on
helpottanut", sanoi hän.

"Jumala on siis kuullut teidän ja meidänkin rukouksemme?"

"Niin; minä toiwon että Jumala minulle anteeksi antaa Poikansa tähden.
Nyt minä selwästi huomaan, ett'ei ihminen parhaalla tahdollaankaan woi
mitään itsensä auttamiseksi, waan kaikki tulee Jumalan sulasta
armosta"--sanoi hän luottawasti.

"Todentodellakin on, niin; jos ei häneltä tule apua tuskissamme, niin
muualta ei sitä ole toiwomista", sanoin hänelle myöntäwästi.

Nyt katsoi isäntä salin akkunasta ulos ja sanoi: "woi kun nuo sängetkin
owat aina kyntämättä, mitä tästä elämästä wiimein tulee?" ja samassa
hän lähti käwelemään ulos.

"Ettekö juo, isä, kahwia?" kysyi Kerttu.

"En wielä, mutta minä pian palaan", sanoi hän ja läksi.

Kertun silmät säteiliwät ilosta. "Nyt minä warmasti tiedän", sanoi hän,
"että isä toipuu tuosta surkeasta tilastansa, sillä sitten äidin
kuoleman ei hän ole kertaakaan kajonnut wähääkään taloudellisiin
asioihin. Woi kun minun on nyt hywä olla, kun olen saanut wähän
toiwoa."

Samassa tuli isäntä takaisin ja joi kupin kahwia. "Käwin määräämässä
miehille työtä", sanoi hän juodessaan.

"Woi kuinka nuo kukatkin owat kuihtuneet ja surkastuneet hoidon
puutteessa, en minä ole niitä muistanutkaan kaukaisiin aikoihin", sanoi
Kerttu ja samassa lähti hän wettä noutamaan, ja pian oliwat kaswit
saaneet wirwoittawan aamukasteensa.

Nuo oliwat minusta hywiä enteitä. Samassa määrästä kuin heidän
sisällinen tilansa kirkastui tuli heille maallisen elämänkin
welwollisuuksia näkösälle, joista ei kumpikaan wiime aikoina ollut
yleisesti pitänyt paljon lukua.

Nyt oli yö kulunut ja aamu tullut ja matkamiehellä on meno mielessä;
rupesin siis hankkiutumaan lähtöön. isäntä ja tytär kun sen huomasiwat
rupesiwat hartaasti pyytämään, että olisin heillä wielä senkään päiwän.
Kernaasti olisin heidän pyyntöönsä suostunutkin, mutta asiani ja aikani
eiwät sitä myöntäneet.

Aamiaisen jälkeen, sillä ennen ei minua laskettu, jatkoin siis
matkaani, otettuani heiltä sydämelliset jäähywästit ja heitettyäni
heidät Herran haltuun.

Minä olin päässyt matkani ja tarkoitukseni perille ja kesä oli jo
melkoisesti kulunut, kun lähdin palausmatkalle. En suinkaan saattanut
olla käymättä terwehtimässä uusia tuttujani. Heti kartanolle päästyäni
tuli isäntä minua wastaan ja tarttui syliksi. Hän puristi minua niin
rajusti, etten ollut irti päästä; se ei ollut sairaan miehen syleilyä.
Toisen näköinenkin oli hän nyt myös: terweys, rauha ja ilo loisti hänen
miehewistä ja täyteläisistä kaswoistansa. Hän kehoitti minua menemään
huoneeseen ja rupesi itse hewostani riisumaan. Minulta ei tullut niin
pian lähdetyksi, ja Kerttu oli jo silläwälin hawainnut minut akkunasta.
Kun isännän kanssa menin huoneeseen, tuli hän portailla meitä wastaan.
Hän terwehti heti iloisen näköisenä ja weti minua kädestä perässänsä
huoneeseen. Heti kun tulimme saliin, osoitti hän iloisesti kukkiansa ja
muita huonekaswejansa ja sanoi: "katsokaa, eiwätpä kukkani enää ole
surkastuksissaan. Te saitte wiimein meillä käydessänne meidät elämään,
ja sentähden nuo kaswitkin tuossa eläwät."

"Jumala se on, joka eläwäksi tekee", wastasin minä hänelle.

"Niin, niin, mutta Hän sen toimitti kuitenkin teidän kauttanne", ehätti
isäntä sanomaan.

Ja tosiaankin oliwat nyt Kertun kaswit täydessä kukoistuksessaan, ja
myrttikin, joka wiime kerralla oli peräti kuiwettunut ja surkastunut,
wiheriöitsi kauniisti--sekin oli uudesta syntynyt.

Kerttu meni nyt kamariinsa ja tuli pian saliin takaisin, tullessaan
tuoden pikku Yrjön käsipuolesta. Poika oli lihawa, werewä ja
täyteläisen näköinen. Hän jo käweli ja oli hywin wikkelä ja liikkuwa.
Hän oli puhtaissa ja hywin järjestetyissä siisteissä waatteissa, ja
luulenpa, ett'ei hienoimpiinkaan lasten hoito=oloihin tottunut silmä
olisi siitä löytänyt mitään wikaa. "Katsokaa", sanoi Kerttu, "tässäkin
minulla on kaswi, joka on kaikista muista kasweistani kallein.
Paiskaasta nyt, Yrjö, kättä wieraalle!" ja hän talutti kädestä pojan
tyköni. Yrjö jo tullessaan kohotti oikean kätensä korkealle ja tyköni
päästyään antoi aika läiskäyksen tarjottuun käteeni; sitten juoksi hän
iloisesti ympäri lattiaa ja lorisi puolisanaisia lapsen lorinoita. Hän
näkyi olewan isänsä silmäterä, sillä missä Yrjö liikkui ja hyöri katsoi
isäntä aina häneen hartaasti, niin että hänen ruumiinsa kallistui,
wääntyi ja mukautui aina sitä mukaa kuin pojan asema kulloinkin oli,
jolloin isän suu oli puoleksi surullisessa tyytywäisyyden hymyssä.

Joka ei olisi omin silmin nähnyt, ei olisi saattanut uskoa, minkälaisen
muutoksen sisällinen rauha oli heihin woinut ulkonaisestikin waikuttaa,
warsinkin Kerttuun, joka oli nyt nuoruuden kukoistuksessa. Turhaa työtä
on minun ruwetakaan kuwaamaan hänen nykyistä kauneuttansa. Siinä hän
seisoi suorana, korkeana, solakkana, niinkuin puhtain taiwainen olento.
Kauniina seisoi hän siinä, sillä sisällinen rauha oli pyyhkinyt hänen
olennostaan pois kaikki ne synkistäwät warjot, ne tummentawat piirteet,
himmentäwät sumut, siellä ja täällä huomattawat kolkkoudet, joita
aikainen suru oli wäkisin kokenut häneen istuttaa.

"Katsokaa", sanoi minulle isäntä nöyrällä ylewyydellä, "tuossa
tyttäressäni näette Kerttuni ilmeisen kuwan".

Tälläkin kerralla olin talossa yötä, mutta nyt oli ajan ja yön kulu
aiwan toisenlainen. Nyt kelpasi minullekin uni, sillä nyt ei ollut
isännän ja Kertun sisällinen tuska tunnollani.

Mielihywäkseni huomasin myös, ett'ei isännän iloisuus ollutkaan sitä
laatua, että hän olisi täydellisesti palannut entiseen elämäänsä ja
unhottanut mitä hän oli jo saanut maistaa ja kokea. Hän muisteli nyt
niinkuin silloinkin waimo=wainajaansa, ja nöyrä ja Jumalan tahdon alle
antautuwa surumielisyys sekausi silloin aina hänen lapselliseen
iloonsa, ja ne sitten yhdessä rakensiwat tuon tyynen ja nöyrän rauhan
hänen sydämeensä, joka kaikessa hänen elämässään näkyi. Nöyrä
surumielisyys esti hänen iloansa pääsemästä turhamielisyydeksi, ja ilo
esti hänen suruansa muuttumasta epätoiwoksi. Hän sanoi unissaan usein
nähneensä waimonsa ja uskoi lujasti, että poismennyt wainaja oli
hänelle anteeksi antanut eikä kantanut hänen päällensä. Hän aikoi
pyhittää koko elämänsä waimowainajansa muistolle, jonka luokse hän
halusi piankin päästä, mutta hän huomasi nyt myös senkin, että hänen
tarwitsi elää lastensa tähden, joita hän aikoi hoitaa ja kaswattaa sekä
henkisesti että ruumiillisesti, niin kauan kuin Jumala hänelle oli
elämän päiwiä suowa.

Minulla oli jo kotikiireet ja rupesin hankkimaan itseäni kotimatkalle.
Sydämellisesti kättä puristaen jätimme toisemme, ja tunnustaa täytyy,
että olimme erotessamme jotenkin raskaalla mielellä. Me käsitimme
hywin, että tämä oli wiimeinen kerta kun tapasimme toisemme täällä,
koska kotoimme wäli oli kowin pitkä. Molemmat, sekä isäntä että Kerttu,
saattoiwat minua kauas, ja tiellä wielä seisoimme hywän aikaa ja
puhelimme elämän kohtaloista; sitten wielä kerran jäähywästit
sanottuamme kääntyiwät he takaisin, ja minä lähdin ajelemaan kotiini
päin.

       *       *       *       *       *

Kun tuosta edellä kerrotusta matkastani oli kulunut neljä wuotta, sain
minä seuraawan kirjeen:

S----ta 25 p. Toukokuuta 18--.

Kunnioitettawa ystäwäni!

Allekirjoittaneen ystäwällinen pyynti on, että tulisitte
läsnä=olollanne kunnioittamaan talonpojan Yrjö Kuuselan (nuoremman) ja
tyttäreni Kertun wihkimistä meidän talossa tulewan Kesäkuun 20 päiwänä.
Wihkiminen tapahtuu kello 11 e.p.p.

Matti Pontela.



PUUTTEEN MATTI.


Oli erään wuoden maaliskuun loppupuoli. Ilma oli kaunis, ja kewäimen
lähestymisen oireita näkyi kaikkialla. Lintuset wiserteliwät iloisesti
puissa, iloansa ilmoittaen kaiken hywän antajalle. Rekikeli oli,
waikkakaan ei aiwan lopussa, kumminkin pilalla, sillä tiet yleensä
oliwat kallellaan ja lialla, ja useissa paikoin oli aiwan suliakin
paikkoja. Purot ja ojat oliwat jo wettä ja hyhmää täynnä, ja niiden
walloilleen puhkeamista pidätti enää wain yöpakkaset. Sentähden ne
seisoiwatkin putouspaikoissaan korkeina jyrkänteinä, ikäänkuin
kuurottaen katsellen tulewan matkansa suuntaa ja odottaen kewäimen
lempeän hengen wiimeistä wiittausta, päästäkseen wapaiksi talwen
pitkästä ja ankarasta wankeudesta. Suotuisammissa paikoissa oli jo joku
puronen päässytkin wapauteensa, ja iloisesti putousten yli hyppien
riensi se kohisten kauan raiwattua uraansa myöden meriemonsa syliin.

Semmoinen se aika ja keli oli, jolloin minun asiani wuoksi oli pakko
matkustaa kotipitäjästäni.

Eräänä aamuna warhain saawutin toisenkin matkustajan kuorman, ja sen
perillinen käwellä telläsi kuorman jäljessä. Kun hänet saawutin,
hyppäsin reestä ja menin tuota matkustajaa puhuttelemaan.

"Hywää huomenta, ukkoseni!" sanoin lähelle päästyäni.

"Jumal'antakoon!" sanoi ukko wastaukseksi, kääntämättä päätäänkään
terwehtijäänsä päin.

Minulla oli nyt tilaisuus tarkastella likemmin tuota matkustajaa. Hänen
hewosensa oli todellakin laiha kuin kaakinpuu, ja kuormana oli sillä
kaksi tynnyriä terwaa. Hewosen waljaista silmään pistäwimmät oliwat
witsaruomat ja tuiki moneen kertaan solmeillut suitsiwarret. Hewosen
ewäinä oli reessä rahkansekaisia newa=heinäin korsia, samaa warten
lienee ollut se pitkä ja pullea säkkikin, joka oli reen keulapuolessa
terwatynnyrien päällä; se lienee sisältänyt silppuja. Reessä oli wielä
pienoinen tuohikontti; siinä ehkä oli miehen ewäswarat. Miehellä oli
päällyswaatteena kulunut ja rikkein takkireuhka, joka oli hywin
alhaalta köytetty kiinni wanhalla suitsiwarren palasella. Takissa ei
ollut nappeja eikä muita luotettawia kiinnipitimiä yläosassa, ja tuo
niwusissa olewa suitsiwarren palanen ei woinut sinne asti auttaa, sen
wuoksi oliwat waateriewut ylhäältä auki, ja melkein paljas rinta
paistoi ryysyjen aukosta.

Hänen kenkänsä näkyiwät olewan tuiki wanhat ja moneen kertaan paikatut;
nytkin oliwat ne rikki ja isot olkiwihot pistiwät esiin ulommaksi
molempien kenkien kantoja. Kun wielä mainitsen, että matkustajan
käsissä oli moneen kertaan paikatut kintaat ja päässä kulunut
karwalakkireuhka, niin on hänen asunsa melkein tarkkaan kerrottu.

Niinkuin jo mainitsin käweli ukko kuormansa perässä, eikä reessä
näkynyt olewan miehen waraa, sillä noissa parissa terwatynnyrissä
näytti laihalle hewoselle olewan enemmän wetämistä kuin oikeastaan
olisi kohtuullista ollut, semminkin niin huonolla kelillä. Kun sulia
paikkoja tuli eteen, lykkäsi ukko aina woimiensa takaa kuormaa, awuksi
ponnistelewalle ja laihalle hewos=riewullensa. Sywimmissä koloissa ja
jalaksen jäljellä oli myötäänsä teillä wettä, ja waahtoporeet turisiwat
olkitukkojen läwitse ukon rikkeimistä pieksukengistä.

"Mihinkä, ukkoseni, matkustatte?" kysyin puheen aluksi, sitten kun olin
tehnyt noita yleisiä hawaintojani.

"Kaupunkiin", oli lyhyt ja alakuloinen wastaus.

"Kylläpä olette kehnolla kelillä lähtenyt kaupunkiin", sanoin hänelle.

"Tosi on, että keli on huono, mutta asiat eiwät sallineet odottaa
parempaa keliä", sanoi ukko.

"Mikä asia niin kiireellistä laatua oli, että saattoi tämmöisellä
kelillä liikkeelle?" kysyin taas.

"Ryöstö on tulossa, ja se ei katso keliä", sanoi ukko surullisesti,
ja silloin hän wasta ensi kerran loi minuun aran ja alakuloisen
silmäyksen.

Silloin wasta näin ensi kerran ukon kaswot; ne näyttiwät riutuneilta ja
lakastuneilta, olipa niinkuin olisi hän ennen aikaansa wanhentunut,
sillä hänen muu runkonsa ja ryhtinsä näytti nuoremmalta kuin hänen
kaswonsa.

"Kuka niin ahne welkojanne on, joka ei sääli kaupunkimatkaa tämmöisellä
kelillä?" kysyin.

"Rowasti", wastasi ukko lyhyeen.

"Rowasti! Teidän on kai paljonkin hänelle welkaa?" sanoin kummastellen.

"Ei paljon, menneen wuotiset saatawat wain", sanoi ukko huoaten.

"Menneen wuotiset saatawat wain! Ettekö ole käynyt pyytämässä häntä
odottamaan?"

"Käwinhän minä tuolla parikin kertaa."

"No, mitä hän sanoi?"

"Hän oli kauhean wihainen ja sanoi: 'te, lurjukset, warastatte minua',
eikä armoa tullut, waikka kyllä koetin sitä kyynel silmissä pyytää",
sanoi ukko ja katsoa wilautti minua taaskin synkästi silmiin.

"Sen minä sanon, että teillä on armoton rowasti. Olisipa hän saattanut
waaratta odottaa niin kauan ainakin, kuin keli olisi tullut
paremmaksi", sanoin kauhistuksissani, tietämättä itsekään, mitä mä
oikeastaan sanoin.

"Niin se olisi woinut olla minunkin mielestäni, mutta minä olen niin
tyhmä, minä en ymmärrä niitä asioita, rowasti kai ne paremmin ymmärtää.
Hänellä on kai raskas työ ja suuri edeswastaus meidän sieluistamme, ja
sen wuoksi tarwitsee hänen kai saada kaikki saatawansa. Hän on hywä
kirkonmies ja toimittaa kaikki hywin; en minä moiti rowastia, mutta
minä en jaksa maksaa, waikka sen niin mielelläni tekisin. Muutamat
kyllä sanowat rowastin olewan tiukan otoillensa, mutta miten niin
raskaan edeswastauksen alla rowasti eläisi, jos ei hän saisi
saatawiaan", arweli ukko wiattomasti.

Tuo yksinkertainen puhe walaisi ukon sisällisen ihmisenkin. Warmaankin
oli hän paljon elämän waiwoja kokenut, kenties enemmän kuin tuo
rowasti, jonka toimeentulosta hän niin huolehti. Niukan luonnon ja
nähtäwästi puutosten ja kurjuuden kanssa pitkin ikäänsä taistellen
tunsi hän wain welwollisuutensa olewan antaa muille, mitä heille oli
tulewaa, jäipä itselle mitä jäi, ja olipa omat asiat miten oliwat; se
wain häntä pahoitti, kun hän ei woinut kaikkia waatimuksia niin
täsmällensä täyttää. Minä olin ajattelemattomasti sanonut rowastia
armottomaksi, hän ei yhtynyt siihen nuottiin, ei ruwennut parjaamaan
sitä, jonka tähden hän näytti minun mielestäni nytkin liiallisia
waiwoja kärsiwän.

"Se on niin paha mielestäni, kun rowasti sanoi minun warastawan; minä
en tahdo warastaa, mutta minä en woinut maksaa", sanoi ukko nähtäwästi
pahoillaan.

Se lause tuli rehellisestä, waikka puoleksi murtuneesta sydämestä.

"Kun saisin nämä terwatynnyrit kaupunkiin, niin saisin ma rowastin
maksetuksi ja ryöstön estetyksi", jatkoi ukko yhä edelleen; tuntuipa
siltä kuin hän olisi tullut hieman puheliaammaksi.

Minä halusin päästä aina sywemmälle ukon elämän laatuun, sentähden
sanoin hänelle puoleksi hämärästi:

"Teillä on laiha hewonen, kuinka se jaksaa näin huonolla kelillä wetää
nuo terwat kaupunkiin?"

"Niinhän se on, laihahan se on hewos=riepu. Mitenkäpä se raukka
lihawana pysyisi, kun sille ei ole muuta antaa kuin huonoja heiniä ja
wettä", myönsi ukko.

"Mutta hewosen pitäisi aina olla ensimäinen saamaan", muistutin minä.

"Niin se taitaa olla syrjästä katsojalle, mutta jolta halla on wienyt
kaikki, sen tekee mieli pistää omaan ja perheensä suuhun kaikki, mikä
wain wähänkin suurukselta wiwahtaa, eikä sittenkään ole juuri niin iso
wäli perheen ja elikkoin ruokon wälillä. Kun kerran sille tilalle
joutuu, niin on, luulen ma, perhe sillä sijalla, jolle te hewosen
asettaisitte", sanoi ukko ja wilautti taasenkin minuun katseen,
ikäänkuin kummeksien minun mielipiteitäni.

"Mutta olisittehan woinut nuo kenkänne paikata, ett'eiwät jalkanne
olisi myötäänsä märkinä", sanoin yhä edelleen, osaksi uteliaisuudesta,
osaksi luulotellen, että ukko olisi ainakin jotain laiminlyönyt.

"Niin sen outo luulisi, mutta jolla on kuusi nälkäistä ja alastonta
lasta sekä waimo ympärillä, se ei jouda paljon omista werhoistansa ja
kengistänsä huolta pitämään. Ilman sitä näitä kenkiäni ei ole liian
wähän paikattu, mutta näiden aika on ollut ja mennyt. Osaisin minäkin
olla ja asustaa paremmastikin, mutta minä en woi", sanoi ukko
alakuloisesti.

"Mistä te olette kotoisin?"

"Eräästä tämän pitäjän syrjäkylästä".

"Mikä teidän on nimenne?"

"Puutteen Matiksi minua sanotaan, ja minä olenkin, sillä alinomaista
puutetta saapi pitkin ikäänsä tuossa Puutteessa nähdä".

"Kuinka niin?"

"Niinpä se on. Tuo mökkimme on perustettu syrjäkylän takamaille,
semmoiselle maalle soiden ja rämeiden keskelle, joka ei ole muille
kelwannut. Isä wainaja sen jo perusti, mutta wielä on siinä nytkin
halla melkein jokawuotinen wieras".

"Eikö niin epäluotettawaa tilaa saattaisi jättää? saisihan muualta
parempia".

"Eipä se ole niin helppoa kuin luulisi. Jos siitä pois lähtisi, ei
kukaan maksaisi siitä mitään, ja milläpä sitten toisen ostaisi? Siinä
täytyy olla, ja onpa siinä paljon parempi olla kuin mierolla, ei ole
sekään hääwiä.--Kun olisin päässyt wain tuosta ryöstöstä."

"Menneen kesäisiäkö terwoja nuo owat, joita kaupunkiin wiette?"

"Eiwät ole; miten ne niin kauan woisiwat säilyä? Järkiään nekin menewät
sormesta suuhun; hytissä nämä owat poltetut, ja heti kun tynnyrit sain
täyteen, täytyi niitä lähteä wiemään kaupunkiin", sanoi ukko.

Niin keskustellen tulimme juuri erääseen taloon. Se oli syöttöpaikka,
ja ukko sanoi siinä syöttäwänsä hewostansa; samapa oli minullakin
tehtäwänä, sillä waikka minulla ei ollut kuormaa, olin kumminkin ajanut
niin pitkälle, että hewonen tarwitsi ruokaa ja lewähdystä. Ajoimme
talon kartanolle. Lujaan otti ukon kuorma kiinni sulaneeseen likaan
kartanon läheisyydessä; molemmin miehin autoimme laihaa, ponnistelewaa
hewosta.

Kun olimme saaneet hewosemme riisutuiksi ja ruokaa niille eteen, otimme
molemmin ewäämme ja lähdimme tupaan; miehet myöskin tarwitsiwat
einettä.

Ukko otti tuohikonttinsa esille, kaiwoi sieltä jotakin ja käweli niiden
kanssa takan loukkoon penkille. Minä olin kylläksi utelias nähdäkseni
minkälaiset ukon ewäswarat oliwat, ja siinä tarkoituksessa tein
jotakin asiaa takan tykö. Niukat oliwat ne ewäswarat. Mustaa oli
pettu=leipä, jota hän taittoi, kitkerää, karmeaa oli tuon mehuttoman
leiwän särwinkin: suolan rakeet tuossa rasiassa, joihin hän tarenteli
kastamaan mautonta leipäänsä.

Minä pyörähdin pois tuosta näystä ja menin pöydän luo omain ewästeni
ääreen. Minä koetin tehdä itseni niin lewollisen näköiseksi kuin
mahdollista oli, waikka sydämessäni liikkui niin kummalliset tunteet.
Kun olin woittanut jonkinlaisen näennäisen lewollisuuden, sanoin
ukolle:

"Tulkaa tänne minun ewästäni syömään!"

Ukko katsoa wilautti minua nytkin silmiin eikä wastannut mitään, ei
myös totellut kehoitustani; eikö hän liene oikein kuullut, wai eikö
liene hänen omistaan elämisen halunsa sallinut hänen tulla niin isoja
wieraswaraisuuksia wastaan ottamaan?

"Tulkaa, tulkaa tänne syömään?" kehotin häntä toistamiseen.

"Miksikä te olette minulle niin hywä?" sanoi ukko ja samassa rupesi hän
karua ewästänsä tukkimaan konttikuluunsa takaisin. Sitten tuli hän
hitailla askelilla luokseni, katsoa wilauttaen useasti minua silmiin,
ikäänkuin tiedustellen oliko tuo waatimukseni tosikaan.

"Olemmehan jo siksi tutustuneet toisiimme, että meidän sopii
toisillemme hywät olla; istukaa wain syömään!" kehotin häntä edelleen.

Sen kehoituksen jälestä istui ukko syömään, ja tunnustaa täytyy, ettei
hänellä suinkaan näyttänyt wähentynyt ruokahalu olewan.

       *       *       *       *       *

Meille tuli nyt ero; ukko lähti wuowaamaan kaupunkia kohden, ja minä
käännyin omille teilleni ja omille asioilleni.

Wielä yksin kulkiessani ei tuo tiellä tapaamani ukko mennyt
mielestäni. Hänen laiha hewosensa, sen ja miehen kehnot ewäät, rikkein
puku ja kengät ja wihdoin nuo rypistyneet ja ennen aikaansa
wanhentuneet kaswot oliwat wain alati kokonaisena, eläwänä kuwana
edessäni. Tuntuipa wielä päälliseksi kuin korwiini olisi alituisesti
kuulunut sanat: "niin sen outo luulisi".

Niissä ajatuksissani riensin minä yhä wain eteenpäin--päiwän, kaksi--no
niin, mitäpä matkustawa muuta tekee kuin matkustaa.

Eteeni aukeni nyt uhkea, laaja ja tiheä kirkonkylä. Laaja oli kylä,
laweat wiljelykset, joiden wälissä toiset toistaan muhkeammat talot
oliwat tiheissä riweissä. Ne eiwät olleet enää uudistaloja eiwätkä
wasta alkawia; wanhoja, wankkoja ne oliwat. Niissä oli jo taistelut
taisteltu, uupumiset uuwuttu--niin ne oliwat taistellut jo kaukaisessa
muinaisuudessa, monena miespolwena, ja nykyisyys iloitsi, riemuitsi, ja
nautti hedelmiä muinaisuuden walituksista, huokauksista, kärsimisistä
ja sortumisista. Kenties ei yhdelläkään heistä ollut rowastin saatawat
maksamatta--niin, niin, kenties.

Uljas kirkko sijaitsi korkealla mäellä ihanan näköisen, awaran järwen
rannalla, ja tiheä männikkö=metsä ympäröi sitä joka taholta. Wähän
edempänä pitkässä niemessä, järween pistäwässä pitkässä niemessä,
tuuhean puiston ympäröimänä, oli uljas pappila. Asiani, jota warten
matkustin, oli sitä laatua, että piti käydä pappilassa. Menin siis
sinne. Muhkea oli talo päältä, komea sisältä. Kaikki mitä nykyaikainen
siwistys oli woinut luoda, oli siellä näkösällä.

Rowasti istui kauniissa, topatussa keinutuolissa huoneeseen astuessani.
Iso, komea, täyteläinen oli rowasti; näyttipä siltä, ettei hän
ollut ennen aikaansa wanhentunut. Tuo rowasti oli Puutteen Matin
rowasti, jonka eduksi ja toimeentuloksi hän oli tekemässä tuota
kaupunkimatkaansa, ja jonka saatawat hän olisi niin mielellään
maksanut, jos wain olisi woinut. Tuo uhkea kylä oli Matin kylä, hänen
pitäjäänsä kirkonkylä, ja hänkin, yhteiskunnan jäsenenä, kuului
tawallansa tuohon kylään.

Kun menin huoneeseen, oli siellä myös saman pitäjän lukkari, jota
rowasti paraikaa oli torumassa.

"Sinäkin 'loosaat' olla mielestäsi rehellinen mies, mutta et ole wielä
kertaakaan ilmoittanut, kuinka monta lehmää kullakin on, waikka hywin
warmaan tiedän sinun tietäwän useamman talon lehmät", sanoi rowasti.

"Kuka? minäkö?" sanoi lukkari.

"Niin juuri", sanoi rowasti ja katsoi tiukasti, melkeinpä woitokkaasti
lukkaria silmiin.

"Mistäpä minulla olisi tieto kunkin lehmistä?" sanoi lukkari
hiljaisesti; nähtäwästi hän koetti wälttää kiiwaampaa keskustelua.

"Sinä tiedät, sen minä tiedän, mutta sinä wain et tahdo niitä minulle
ilmoittaa. Ne lurjukset warastawat minulta niin paljon, ja joka pitää
yhtä heidän kanssaan, on osallinen heidän synneistään. Tietääkö
lukkari, mikä on warkaan palkka?" torui rowasti yhä edelleen.

Lukkari ei näkynyt olewan mikään keppihewonen; loukatun tunnon ja
kunnian puna nousi hänen kaswoillensa. Tuo luuloni wahwistui wielä
warmemmaksi, kun lukkari wastasi tuohon minunkin mielestäni liialliseen
welwoittamiseen:

"Minä en luule olewani welkapää kulkemaan pitkin pitäjää lukemassa
lehmiä ja sitten tekemään niistä tiliä herra rowastille. En myös luule
olewani edeswastauksessa Jumalan enkä ihmisien edessä pitäjän
ylimääräisistä lehmistä. Tosin on kahtalaisia ihmisiä maailmassa,
joista toiset tahtowat tulonsa niin isoiksi kuin mahdollista, ja toiset
taas tahtowat supistaa menonsa niin pieniksi kuin suinkin, mutta
siitäkään en luule olewani edeswastauksessa. Mutta joka on usein käynyt
köyhäin mökeissä ja seurustelee heidän kanssansa, hän warmaan käsittää,
miksikä niin on.--Herra rowasti on puhunut mielestäni enemmän kuin
kohtuullista olisi ollut".

Rowastin wuoro oli nyt punastua. Hän tiuskasi lukkarille kaikella
wirkamahtinsa painolla.

"Tietääkö lukkari, kenen kanssa hän puhuu?"

"Aiwan hywin; puhun herra rowastin kanssa, waikka en juuri arwollisen",
lisäsi hän sitten ja lähti pois; ei kumpikaan, ei rowasti eikä lukkari
jätellyt hywästi.

Minulle ilmestyi nyt tilaisuus esitellä rowastille asiani. Rowasti oli
hywin kärtytuulella; nähtäwästi oli hän tuskaantunut lukkarin suorasta
puheesta.

"Tuo mokoma räiwä on suuna ja päänä joka paikassa eikä häpee
wastustaessaan parempiansa. Hän on meilläkin käyttäytynyt usein niin
'turskisti', että moni pappi on minulle sanonut: jos hän olisi minun
lukkarini, niin kyllä minä hänet 'kengittäisin'. Mutta menepäs häntä
kengittämään; tekin kyllä näette, kuinka siinä käypi", uhmaili rowasti.

Minulla ei ollut juuri paljon mitään siihen sanomista, sillä tuntuipa
siltä kuin rowasti itse olisi tuohon sanakiistaan ollut suurimpana
syynä. Minä oli wain nöyrä ja esittelin kohteliaana asiani, ja se
auttoi. Rowasti tuli kohteliaaksi ja höyliksi, ja pian me haastelimme
ummet ja pimeät. Rowasti tuntui hywin tuntewan kansan ja sen tawat,
niin ainakin hänen puheistaan päättäen tuntui hänen omasta mielestään
olewan. Hän kannatti sitä mielipidettä ja puhui paljon siitä, kuinka
ihmiset, eli oikeastaan kansa, ei ymmärrä sen wertaa, että älyäisi
kiittää suurinta hywäntekijätänsä. Rowasti kyllä ei maininnut, kuka tuo
kansan suurin hywäntekijä on, mutta puheet ja arwostelut oliwat siksi
selkeitä, että ymmärsin rowastin sillä tarkoittawan omaa itseään. Tuo
puhe tuntui mielestäni haiskahtawan marttyyrisaarnalta.

Minä sain asiani hywin toimeen ja lähdin pois.

Oli miten oli, mutta Puutteen Matti terwakuormineen ja
kaupunkimatkoineen astui wain wäkisinkin mieleeni. Minä wertailin
ihmisten toimeentuloja ja asemia toisiinsa; wertailinpa Mattiakin
ja rowastia ja suuren wälin huomasin minä kaikissa heidän
elämäntawoissaan. Toisin oli asiat toisen, ja toisin toisen. Muhkeassa
ja mukawassa asunnossa, keskellä elämän hekumaa, lihawan lihawatinsa
ääressä ja kaikkien elämän tarwetten ympäröimänä, huolettomana
kaikesta murheesta ja waiwasta, pelottomana ryöstön tulosta eli toinen.
Toinen sitäwastoin eli alituisessa työssä ja tuskassa, wilussa ja
nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa, alastoman ja nälkäisen
perheensä keskessä, taistelewana niukkaa ja karua luontoa wastaan,
alituisesti ponnistelewana--pelolla ponnistelewana perheellisiä ja
yhteiskunnallisia welwollisuuksiaan täyttäessä ja wihdoin uupuwana,
nääntywänä elämän raskaan painon alla. Semmoisia mielikuwituksia tuli
päähäni, semmoisia erotuksia näin rowastissa ja Puutteen Matissa. Niin
oli heidän ulkonaisen elämänsä laita, mutta Luojan luotuina ihmisinä en
huomannut heissä mitään erotusta.

       *       *       *       *       *

Asiaini wuoksi wiiwyin useampia wuorokausia tuossa kirkonkylässä.
Toimitettuani mitä toimitettawaa oli, lähdin taasenkin liikkeelle.
Minun piti matkustaa yhä eteenpäin. Matkani suunta kulki nyt
poikkimaisin, ja tiet oliwat niin eksyttäwiä ja sekawia, että minun
täytyi ottaa opas. Sywiin ajatuksiin waipuneena istuin reessä, ja opas
ajoi hewosta ja lauleli hiljakseen mielilaulujansa. Hän oli nuori mies
ja näkyi olewan aiwan osaton tämän maailman murheista.--Semmoinen aika
on onnellisin aika ihmisen elämässä.

Koko taipaleella emme waihtaneet siiwoon kahta sanaa.

Kun olimme kulkeneet kirkolta noin puolentoista peninkulmaa, näkyi
wasemmalta kappaleen matkan päästä talo, jonka kartanolla oli enemmän
wäkeä kuin tawallista on noin sydänmaan talossa.

"Mikä talo tuo on?" kysyin oppaalta melkein huomaamattani.

"Se on Puute", sanoi poika huolettomasti.

Minä säpsähdin.

"Miksi siellä on niin paljo ihmisiä?" kysyin melkein mielen
hämmästyksellä.

"Siellä on ryöstö maksamattomien rowastin saatawien tähden", sanoi opas
yhtä huolettomasti.

"Onko tuon talon isännän nimi Matti?" kysyin taas.

"Mattihan tuo on", sanoi opas yhä enentywällä huolettomuudella.

"Minä tapasin hänet teidän kylään tullessani; hän oli matkustamassa
kaupunkiin, ja minä matkustin hänen kanssaan puoli taiwalta; kuinka se
on mahdollista, wastaanhan hänen olisi pitänyt oikeastaan tulla?"
sanoin hämilläni.

"Se on hywin sopinut, sillä Puutteen Matti on mennyt toista tietä, tämä
tie tekisi hänelle wäärän", sanoi opas.

"Luultawasti ei ole isäntä tullut kaupungista kotiinsa, koska ryöstö
ainakin tuli, jonka tukkeeksi hän sanoi terwoja wiewänsä?" sanoin taas.

"Tottapa se ei ole tullut."

Nyt juuri kääntyi tie Puutteeseen.

"Ajakaa taloon!" sanoin oppaalle.

Opas totteli.

Kartanolle tultuamme hawaitsin aiwan pian, että talossa oli tehty, mitä
tehtäwää oli. Paljon ei siellä myötäwää ollutkaan, pari lehmäkantturaa
wain, nekin laihoja kuin hamppuloukkuja, siinä kaikki. Olisi siinä
kumminkin ollut muutakin tawaraa, nimittäin parwi pieniä, alastomia ja
nälkäisiä lapsia ja ennen aikaansa kuihtunut äiti, mutta nuo owat sitä
tawaralaatua, ettei kowinkaan ja tunnottomin welkoja raski niitä ottaa,
ei ainakaan niin kristillismieliset ihmiset kuin tuo rowasti oli.

Lehmät riekkuiwat jo kartanolla pitkissä witsaperissä, joiden toisesta
päästä pitiwät kiinni niiden uudet omistajat; he oliwat jo walmiit
matkustamaan pois talosta.

Walju oli murheellinen äiti nälkäisen lapsijoukkonsa keskellä. Hän ei
itkenyt, hän lienee itkenyt jo ennen itkunsa, ja sitä todistiwatkin nuo
hänen lakastuneet ja punastuneet silmänsä.

Minä menin waimon tykö ja kysyin häneltä:

"Eikö miehenne ole wielä tullut kaupungista, koska ryöstö ainakin tuli
taloonne?"

"Mistä te tiedätte, että Matti on kaupungissa?" sanoi waimo ja loi
minuun tutkiwan silmäyksen.

"Minä tapasin hänet matkalla", sanoin hänelle.

"Eipä hän ole wielä tullut kotiin, waikka hän aikoi kiirehtiä niin
paljon kuin woisi. Pelkään hänelle jonkun wahingon tulleen, waikka
onhan tuo kelikin huono ja hewosriepu on niin laiha, kun ei ole waraa
antaa sille suurusta. Jospa wielä Mattikin tulisi, ei olisi hääwisti
asiat, sillä ainoat elämänehtomme riistettiin meiltä pois. Waikka ei
noista lehmistäkään suurta turwaa ollut, sai niistä kumminkin
maitotilkan lastensa suuhun. Nyt ne meniwät polkuhinnasta; kukapa
niistä niin laihoina paljon maksoi? Hädin tuskin nousiwat ne siihen
määrään asti, että riitti rowastin saamisiin ja ryöstökustannuksiin.--
Kesää wasten meniwät ne nyt, ja kesällä olisi niistä ollut suuri apu",
kertoi waimo surullisesti.

Niin. Tapahtuma oli siis tapahtunut, tehtäwä tehty, eikä kukaan
saattanut sanoa suorastaan, että tuo ryöstön teko oli wäärin, sillä
laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhä. Mutta on kumminkin laki,
joka pitää suorastaan tuommoisia tekoja wäärinä, ja se laki on
rakkauden laki, Jumalan laki.

Olin nähnyt kylläkseni. Etsin oppaani wäkijoukosta ja lähdin hänen
kanssaan matkustamaan tarkoitettua päämäärääni kohden. Kummallisia
tunteita tunsin tuolla pitkällä, talottomalla metsätaipaleella ja
paljon ei puhuttu nytkään.

"Minkälainen mies teidän rowastinne on, mitä pitäjäläiset hänestä
ylimalkaan pitäwät?" kysyin oppaalta pitkän waitiolon perästä.

"Rowasti on hywä kirkonmies, mutta niin ankara otoilleen, että hän wie
kaikki porotkin takoista", sanoi opas huolettomasti ja alkoi taas
laulella laulujansa.

Wielä samana päiwänä pääsin tarkoitetun matkani perille.

Useita wuorokausia wiiwyin sielläkin asioitteni wuoksi. Kun olin ne
saanut toimitetuiksi, lähdin eräänä lauwantaipäiwänä oppaani kanssa
paluumatkalle, sillä hän oli perillä odottanut minua. Pyhä=aamuna tulin
saman pitäjän kirkolle, josta ennen olen tässä kertomuksessani
maininnut. Riisuin hewoseni erääseen taloon ja päätin mennä kirkkoon,
kun oli hywä tilaisuus siihen. Kirkon kellot kumisiwat niin
juhlallisesti, kutsuen ihmisiä kuulemaan sitä rauhan ja rakkauden
sanomaa, jonka itse ijankaikkinen rakkaus on ihmisille julistanut.

Kun minä tulin kirkolle, kannettiin ruumis paareilla ulos kalmistosta.
Kantajat seisahtuiwat kirkkoportin eteen ja laskiwat paarinsa maahan;
he odottiwat siinä pappia ja lukkaria. Nämä tuliwatkin piakkoin, ja
oliwatpa kumpainenkin minulle tuttuja miehiä, sillä olinhan molemmat
tawannut menomatkallani pappilassa käydessäni. Näyttipä siltä kuin
rowasti olisi wieläkin torunut lukkaria ja sanonut: "ne lurjukset
warastawat minulta niin paljon".

"Kuka on tuo kuollut, jota nyt haudataan?", kysyin eräällä lähelläni
seisowalla mieheltä.

"Se on Puutteen Matti, hän on kuollut kaupunkimatkalle", sain
wastaukseksi.

Minä ymmärsin kaikki, waikk'ei selitys ollut sen pitempi. Kylmä wäre
käwi ruumiini läwitse. Tuo minun wanha tuttuni oli nyt kuollut, kuollut
kenties ylimääräisistä waiwoistansa tuolla kaupunki=matkalla, ja
tuosta, elämän sortumisessa selkeni syy, minkätähden hän ei
joutunutkaan estämään tuota ryöstöä.

Lukkari alkoi nyt juuri kantowirreksi:

    "Suur surkeus
    ja waiwaisuus,
    on täällä murheen laaksos:" j.n.e.

Kai tuo kantowirsi oli rowastin määräämä, Puutteen Matin rowastin.--
Hänen ruumiilliset silmänsä ja luonnolliset aistinsa oliwat kai tulleet
käsittämään, että Puutteen Matti eli suuressa surkeudessa ja
waiwaisuudessa.

Kun wärsy loppui, lähti saattajajoukko liikkeelle, ja minä yhdistyin,
waikka kutsumattomana, heidän joukkoonsa, sillä toisin en woinut tehdä.

Haudattawana oli useita ruumiita, ja saattowäkeä oli paljon. Haudan luo
tultua laskettiin ruumiit hautaan, ja rowasti rupesi siunaamaan pois
menneitten wiimeistä lepokammiota. Hän otti lastan käteensä, pisti
sillä multaan ja heitti sitä tawallisessa järjestyksessä kuolleitten
arkkujen päälle. Suurella äänenpainolla huusi hän sitä tehdessänsä:
"maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" j.n.e.
Kewäinen yöpakkanen oli kylmetyttänyt mullan kowiin kokkareihin, ja
sentähden romahti kowasti kun rowasti heitti sitä arkkujen kansille.
Kun hän nakkasi tuota kylmettynyttä multaa Puutteen Matin arkun
kannelle, niin tuntuipa siitä syntywän kaiun seasta kuuluwan ääni: "Hän
on hywä kirkonmies ja toimittaa kaikki hywin; en minä moiti rowastia.--
Minä en tahdo warastaa, mutta minä en woinut maksaa."

Hain silmilläni Puutteen Matin puolisoa saattowäen seasta. Waljuakin
waljumpi oli nyt tuo moninkertaisen murheen rasittama waimo.
Kyynelettömin, punastunein silmin ja lakastunein kaswoin seisoi hän
puolialastomien ja wilusta wärisewien lapsien keskellä miehensä
haudalla ja katsoa tuijotti wain yhteen ja samaan paikkaan miehensä
arkkuun. Minä en mennyt waimoa puhuttelemaan, sillä hänellä oli asiat
liiankin selwässä tiedossa, jonka tähden ne eiwät tarwinneet uusimista.

Kun haudalta päästiin, kyselin asian tuntewilta tarkemmin wainajan
kuolemasta. Hän oli ennen kaupunkiin pääsemistään sairastunut
keuhkopoltteeseen. Se oli seuraus hänen huonoista ketineistään ja
jalkineistaan. Uupunut ruumis ei woinut kestää alituista jalkojen
märkinä oloa ja muuta wilua, sen täytyi sortua luonnon woimien alle, ja
kolmen wuorokauden päästä hänen sairastumisensa jälkeen oli henki
jättänyt wäsyneen kuoren.

Nyt soitettiin yhteen, ja minä menin muiden muassa kirkkoon.
Tawallisien toimien perästä nousi rowasti itse saarnatuoliin. "Sinun
pitää rakastaman lähimmäistäs, niinkuin itseäs.--Rakkaus on lain
täyttämys", oliwat rowastilla saarnan aineena. Suurella woimalla,
painolla ja hywillä lahjoilla selitti rowasti laumallensa tuota korkeaa
ja pyhää käskyä. Lieneekö se ollut hengen woima, jolla hän tuota
ihmisen korkeinta welwollisuutta istutti sanankuulijoihinsa, en tiedä,
mutta niin kaiketi minulle ainakin wakuutettiin. Kiiwaimman saarnan
aikana tunkeusi wäkisinkin sydämeeni sanat: "hän on hywä kirkonmies".
Waikutuksettaan ei tuo pontewa saarna näyttänyt menewänkään, sillä
siellä täällä itkeä niiskutti joku akka.

Saarnan loputtua rupesi rowasti kuolleitten kiitoksia tekemään. "Jumala
on kaikkiwiisaassa armoneuwossaan nähnyt hywäksi poiskutsua täältä
surun ja murheen laaksosta talon isännän Matti Antinpojan Puutteen,
hänen elettyänsä 42 wuotta, 3 kuukautta ja 8 päiwää.

    "Mik' on riista, tawara?
    Lika, multa katoowa:
    Aikas pian köytyy kyll',
    Murhe myöt' on molemmill'".

Sillä tawalla teki rowasti Puutteen Matille wiimeisen palweluksensa ja
sitä ei hän suinkaan tehnyt palkkapaimenen tawalla, sillä kowa
äänenpaino oli hänellä apuna nytkin tuota tehtäwäänsä tehdessään. Kun
rowasti luki tuota wirren wärsyä, tuntui mielestäni siltä kuin ei hän
antaisi mitään arwoa rikkaudelle ja että hän arwioi itsensä
kärsimisissä aiwan yhdenwertaiseksi Puutteen Matin kanssa. Kaiken tuon
kowalla äänellä toimitetun kiitoksenteon aikana olin myös sen seasta
kuulewinani:

"Minä olen niin tyhmä, en ymmärrä niitä asioita, rowasti kai ne
paremmin ymmärtää".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita II: Waimoni; Puutteen Matti" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.