Title: Elämän hawainnoita III: Suku=ylpeys; Tahdon woima
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita III: Suku=ylpeys; Tahdon woima" ***


ELÄMÄN HAWAINNOITA III: Suku=ylpeys; Tahdon woima

Kirj.

P. Päivärinta


WSOY, Porvoo, 1891.



SUKU=YLPEYS.



I.


Oli wuoden 1807 syksy. Oulussa oli silloin markkinat mihin oli
kokoontunut wäkeä maamme kaikilta kulmilta, kuten tawallista on. Tieto
Wenäjän hankkeista rynnätä Suomeen oli jo huhuna lewinnyt kansankin
korwiin, ja siitäkös oli kaikilla puheen ja miettimisen aihetta.

Keskellä toria nähtiin parwi iloisia poikia, jotka päin yhteen
seisoiwat ja wilkkaasti keskusteliwat jostakin asiasta; iloinen raitis
nauru purskahti wälisti puhujain huulilta ja olipa tuo nauru joskus
niin woimallinen, että oli potkaista päästäjänsä seljälleen.

Kun pojat tuossa niin iloisesti haasteliwat, tulla tepasteli parwi
tyttöjä poikia kohden; pojat eiwät huomanneet heidän tuloansa, niin
oliwat he kiintyneet puheeseensa. Kun tytöt tuliwat poikien kohdalle,
seisahtuiwat he, ikäänkuin kuunnellaksensa heidän puhettansa.

"Jos wain wenäläinen on niin rohkea, että uskaltaa tulla meidän
maahamme, niin näissä kämmenissä hieromme me hänet yhtä pehmeäksi kuin
naurispaistikaisen", sanoi tyttöjen juuri seisahtuessa eräs
pitkänsolakka, walkotukkainen ja sinisilmäinen poika nyrkkejänsä
puristellen.

"Wenäläiset eiwät ole juuri niin helppoja wanutettawia, sen he owat
useammasti kuin kerran toteen näyttäneet; enempää kuin kewytmielisiä
sanoja tarwitaan woimallista wihollista wastustaessa", sanoi etewin
tyttöparwesta, ja niin oliwat tytöt sekaantuneet poikien keskusteluun.

Poikaparwi pyörähti nyt tyttöihin päin; he huomasiwat kauniin
sukupuolen olewan heidän wastustajansa.

"No, mitä meidän siis pitäisi tehdä teidän mielestänne?" kysyi äsköinen
poika harmista punastuneena.

"Työllä ja totuudella näyttää, että teillä on isänmaa, jonka edestä
woipi tarwittaessa kuolla", wastasi tuo äkäinen, miellyttäwän näköinen
tyttö ujostelematta, hieno hymy huulillansa.

"Niinkö luulet, ettemme woi sitä tehdä?" kysyi poika
puoli=kiiwastuneena.

"Suurin ennakkokerskaaja on useinkin suurin pelkuri ja
tyhjäntoimittaja", sanoi tyttö wakawasti.

"Sinä olet minussa loukannut kaikkia Suomen poikia ja laskenut
lauseita, joita et woi toteen näyttää. Sen minä sanon kaikkien Suomen
poikien nimessä sinulle ja samassa kaikille tytöille, ettemme pelkää
enempää wihollista kuin omaa henkeämmekään, kun kysymys on isänmaan
pelastamisesta; wielä elää Suomen pojissa esi=isäin henki", sanoi poika
puolisuuttuneena.

"Saapa nyt nähdä! Kauan ei tarwinne odottaa, ennenkuin on täytymys
ryhtyä sanasta tekoon", sanoi tyttö jäykästi.

Herra tiesi kuinka kauan olisi poikien ja tyttöjen wälillä kestänyt
tuota puoleksi todellista, puoleksi leikillistä sanakiistaa, ellei eräs
asiaankuulumaton tapahtuma olisi sitä katkaissut.

Juuri kun tyttö lausui wiimeisiä sanojansa, ajaa karautti eräs juopunut
mies ratsain wirkulla hewosellaan täyttä wauhtia poika= ja tyttö=parwea
kohden. Kukaan heistä ei huomannut lähenewää waaraa, niin kiintyneitä
oliwat he puheeseensa. Kun tuo hurja ratsastaja tuli aiwan likelle,
hawaitsiwat useat hänet ja wäistiwät, mutta tuo wäittelewä poika ei
huomannut selin olonsa wuoksi, ennenkuin ratsastaja ajoi hänen
päällensä ja hän kaatui--niinkuin näytti--kuolleena hewosen jalkoihin.
Hewonen oli lyönyt kawiollaan ison haawan hänen otsaansa.



II.


On kulunut joku wuorokausi. Erään kaupungin laidalla olewan pienen
talon pienessä kamarissa hourailee sairas. Nuori poika on hän. Usein
hapuilee hän käsillänsä ympärillensä ja sanoo: "wihollinen on maassa,
nouskaa, pojat, häntä miehissä wastustamaan! Ei yksikään teistä saa
olla pelkuri, sillä tytöt jo ennakolta häwäisewät meitä.--Se saakelin
tyttö! hän särki sydämeni loukkaawilla sanoillaan, mutta wielä enemmän
säihkywillä silmillään ja--ja--woi kuinka hän oli kaunis ja
isänmaallista tulta täynnä!"

Niin houraili sairas, mutta yötä päiwää walwoi hänen wuoteensa wieressä
eräs hento nainen, josta sairas ei mitään tiennyt. Kahdesti päiwässä
käwi lääkäri sairasta katsomassa, tutkimassa hänen tilaansa ja
määräämässä mitä milloinkin oli tehtäwä. Nuori nainen kuunteli huolella
lääkärin määräyksiä, ja noudatti niitä tarkoin. Kun lääkäri oli poissa,
otti nainen waarin sairaan pienimmästäkin liikahduksesta ja
äännähdyksestä. Siinä oli hän heti jäähdyttämässä hänen polttawaa
otsaansa, kouhottamassa ja wilpastuttamassa hänen tulistuneita
pään=alusiaan, antamassa rohtoja ja suunkastetta, ja sitä hän teki
uupumatta, wäsymättä.

"Kuinkahan luulette käywän, herra tohtori?" kysyi nainen eräänä kertana
kun lääkäri tutki sairaan tilaa.

"Joll'ei kuume anna kohta perään, niin on hän mennyt mies", sanoi
lääkäri päätään pudistaen.

Nainen huokasi raskaasti.

Jonkun päiwän takaa sanoi lääkäri, tutkiessaan sairaan tilaa:
"aiwokuume on tauonnut, minä toiwon."

Nainen huokasi nytkin, mutta hän hypähdytti tietämättään jalkojaan,
sillä se oli toiwon huokaus.

Lääkärin määräyksestä lisättiin nyt waloa huoneeseen, joka tähän saakka
oli ollut melkein pimeä.

Toisena päiwänä sen jälkeen raotti sairas silmiään. Tuo nuori nainen
oli kurotuksissa sairaan ylitse, sillä hän oli häntä tarkastamassa.
Sairaan hajanainen katse kohtasi naisen kaswot ja riutuneella äänellä
sanoi hän: "woi! missä minä olen?"

"Sinä olet hywässä turwassa, ole huoletta! Lääkäri on sinut käskenyt
olemaan rauhassa", sanoi nainen, ja sairas raukesi taas horroksiin.

Seuraawana päiwänä awasi taas sairas silmänsä ja katsoi
hoitajatartansa.

"Woi Jumala! Sinäkö se olet?" huudahti hän.

"Minähän se olen. Lupaahan nyt olla rauhassa ja hiljaa, niin minä
kerron sinulle enemmän kun paranet; sinä olet wielä kowin heikko",
sanoi nainen.

Sairas totteli.

Seuraawana päiwänä julisti lääkäri waaran olewan ohitse ja hänen apunsa
tarpeettoman, semminkin kun sairaalla on niin hywä hoitaja, niinkuin
hänen sanansa oliwat.

Sairas tuli aina terweemmäksi ja hän woi ruweta hoitajansa kanssa
keskustelemaan.

Lukija jo huomannee, etteiwät sairas ja hänen hoitajansa olleet ketään
muita kuin nuo silloiset riita=towerit tuolla torilla.

Hoitaja tiesi jo tarkoin, ken hänen riitakumppaninsa ja hoidettawansa
oli. Hän tarwitsi ne tiedot sen wuoksi, että woi antaa tiedot hänen
kotiinsa, mitenkä markkinamiehen oli markkinoilla käynyt. Nyt noita
tietoja hankkiessaan oli hän saanut selwille, että hoidettawansa oli
ylipuolesta, maakunnan wahwimman, Repola nimisen talon Heikki niminen,
ainoa poika. Kirjallisesti antoi sairaan hoitaja Repolaan tiedon, että
Heikki oli saanut markkinoilla wähäisen wamman, että hän on lääkärin
hoidettawana ja paranee pian niin että woi terweenä tulla kotiinsa;
omaan kotiinsa oli hän myös antanut tiedot, minkä tähden hän niin kauan
wiipyy; molemmat nuo tiedot oliwat tarpeellisia, sillä muutoin olisi
heidän tähtensä kodeissa tultu lewottomiksi.

Niin. Hoitajattarella oli tieto, ken hänen hoidettawansa oli, mutta
Repolan Heikillä ei ollut wähintäkään tietoa, ken hänen hoitajansa oli.

Sairas oli walweella, waikka wielä heikkona. Hän katseli salaa tuota
punaposkista ja kaikin puolin kaunista ja miellyttäwää silloista
wäittelykumppaniaan ja nykyistä suurinta hywäntekijäänsä, kun hän,
tietämättään että häntä tarkastellaan, toimi heidän nykyisen, yhteisen
pienen toimeentulonsa hyödyksi.

"Kuinka sinä olet joutunut tänne minua hoitamaan? Puhu! Minä en ole
enää kowin heikko", sanoi sairas.

"Muistatko, minkä turman sait tuolla torilla?"

"Muistan. Luulen tämän taudin saaneeni sen hurjan ratsastajan hewosen
kawioista?"

"Aiwan niin. Entäs mitä sitten seurasi?"

"En, sitä en muista wähääkään."

"No, minä kerron sen sinulle. Sinä pyörryit, mutta kaikki luulimme
sinun kuolleen. Useimmat lähtiwät hurjaa ratsastajaa kiinni ottamaan,
mutta turhaan, sillä hän lensi kuin nuoli. Toinen osa ihmisistä juoksi
kauhistuneena pois ja pian olin minä yksin sinun tykönäsi. Minä
kyyristyin sinua katsomaan ja huomasin weren wirtanaan wuotawan
otsastasi. Heti siwalsin minä huiwin päästäni ja sidoin sillä haawan
niin lujaan, ettei se enää juossut. Sitten pyysin jonkun paikalle
tulleen henkilön katsomaan ettei sinulle tulisi mitään wahinkoa, ja
niin lähdin minä hakemaan huonetta, johon toimittaisin sinut. Semmoisen
löysinkin täältä laitakaupungista, sillä komeoita huoneita ei minulla
ollut waraa wuokrata. Tänne kannoimme sinut armeliasten ihmisten
awulla. Täällä olen sinua hoitanut koko sairautesi ajan, yötä ja
päiwää; lääkärin apua olen myös hankkinut. Sinun ja omaan kotiini olen
antanut tiedot, ett'eiwät he pelkäisi; sinun kotiisi wähän keweämmät,
omaani todelliset. Siinä kaikki mitä tarwitset tietää", kertoi neito.

"Sinä olet paljon nähnyt minusta waiwaa", sanoi poika liikutettuna.

"Se oli minun welwollisuuteni."

"Ethän edes tuntenutkaan minua!"

"Mutta kuitenkin olit sinä suuressa awun tarpeessa."

"Ja olimmehan juuri riidelleet."

"Emmehän toki hengen, jos kohtakin isänmaallisissa asioissa."

"Ken, herran tähden, sinä sitten olet, joka niin paljon olet pakotta
waiwaa päällesi ottanut?"

"Olen sotamiehen tyttö."

"Ja mistä?"

"Siikajoelta."

"Nimesi!?"

"Isäni nimi on Kuula."

"Entä oma nimesi?"

"Liisa on minun nimeni", sanoi tyttö ja huokasi raskaasti.

"Joko olet wanha?"

"En wanha, enkä nuorikaan."

"Kuinka sitten?"

"Kahdeksantoista."

"Wieläkö isäsi elää?"

"Wielä, hän on parast'aikaa sotapalweluksessa."

"No, miten woit saada tohtorin liikkeelle ja miten olet woinut hankkia
rohtoja ja muita tarpeita tällä ajalla?"

"Minulla oli siksi waroja."

"Woi, woi Liisa! Paljon olet sinä uhrannut tietämättömän asian eduksi,
tuntemattoman miehen hywäksi!" sanoi Heikki ja katsoi kummastuksin
kaunista, jaloa tyttöä.

Liisa loi katseensa alas.

"Minä olen aina noudattanut sitä ajatustapaa, jonka isäni on opettanut,
että minun töissäni olisi enemmän kuin sanoissani", sanoi hän sitten
ujosti.

"Woi! älä puhu enää niin, Liisa. Sinulla on jalo sydän, sen tunnen nyt.
Nyt ymmärrän mitä tuolla pienellä kiistallasi tarkoitit silloin tuolla
torilla, ja saatpa nähdä, että minä otan neuwostasi waarin", sanoi
Heikki.

"Jumala suokoon niin käywän!" sanoi Liisa hiljaa.

Niin keskusteliwat nuo niin kummallisesti yhteen sattuneet nuoret ja
tulipa heille tuossa keskustelussa monta ennen tuntematonta asiaa ilmi.

Heikki parani terweeksi; hän maksoi Liisalle kaikki mitä hän oli
kuluttanut, mutta waiwoistaan ei Liisa ottanut mitään, waikka kuinkakin
toinen olisi tarjonnut.

Heidän olisi pitänyt nyt erota, mutta ero oli kummallekin raskas, ja
pitkä äänettömyys seurasi tuota waikeata tilaa. Wihdoin otti Heikki
Liisaa kädestä kiinni ja sanoi: "paljon olet uhrannut minun tähteni,
mutta wielä paljon enemmän waadin sinulta, waadin itseäsi kokonaan
omakseni."

Tyttö ei ottanut kättään pois; hän kallisti päänsä Heikin rinnalle ja
kuiskasi: "kuinka se on mahdollista niin äweriään talon pojalle ja
sotamiehen tyttärelle?"

"Kahta yksineuwoista ei erota mikään, ja eihän sotamies ole mikään
kunniaton ihminen. Mitään esteitä en pelkää, kun wain saan sinun
suostumuksesi"----he kallistuiwat toisiansa kohden ja sulkiwat toisensa
syliinsä.

"Hywästi, Liisa! Pian käyn minä sinua terwehtimässä", sanoi Heikki
wiimein, irtauttaen itsensä yhteisestä syleilystä.

"Hywästi, Heikki", kuiskasi Liisa, ja niin he erkaniwat.



III.


Iso oli ilo Repolassa, kun Heikki tuli terwennä kotiin. Wielä isommaksi
tuli se, kun saatiin tietää, että Heikillä oli ollut niin alttiiksi
antautuwainen ja uhrautuwainen hoitajatar. Heikki oli koko
kuwauswoimansa kywyllä sen wanhemmilleen selittänyt, wieläpä hän
selitti hoitajattarensa kauneuden ja jalon luonnonkin, niin hywin kuin
taisi. Miksikä niin? Syy on aiwan selwä: Heikki pelkäsi jotakin, toiwoi
jotakin; kummallinen ristiriitaisuus yhdessä ja samassa asiassa.

Heikki tiesi ja tunsi Pohjanmaan äweriään ja rikkaan talonpojan
aatelisen suku=ylpeyden, tiesi ja tunsi, ett'ei tuo ylpeys ollut wielä
koskaan antanut heidän lastensa mennä köyhiin naimisiin, ei pojan
walita itsellensä köyhää tyttöä elämänsä kumppaniksi. Jos joku oli
rohjennut sen tehdä, oli hän armotta ajettu tyhjänä pois kotoa, ja isän
ja äidin sydän, rakastawien rakkaus ja sydänten asia ei semmoisessa
tapauksessa tullut koskaan kysymykseen.

Tuommoisen aateli=ylpeyden tunsi Heikki wanhemmissaankin ja sitä
pelkäsi hän. Hän oli sydämestään rakastunut sotamiehen tyttäreen,
Kuulan Liisaan. Hän tahtoi hänet tawalla tahi toisella saada omaksensa,
mutta wanhempiensa mieltä ei hän olisi tahtonut loukata. Siinä
tarkoituksessa että se hywää waikuttaisi hänen wanhemmissaan oli hän
ylistänyt rakastettunsa awuja ja odotti wanhempiensa myötätuntoisuutta
sydämensä asialle, sitä toiwoi Heikki.

"Jumala johdatti tuon sotamiehen tyttären siihen, hän on sinun henkesi
pelastaja ja warmastikin jalo ihminen", sanoi Repolan isäntä, Heikin
isä, kun kuuli poikansa kertomuksen.

Heikki toiwoi.

"Minä rakastan tuota tyttöä sydämestäni, sallikaa, isä, saaha minun
hänet omakseni", sanoi Heikki rohkaistuneena.

Isän kaswot synkistyiwät.

"Sotamiehen tyttö, köyhä tyttö!" sanoi isä wiimein kolkosti.

"Niinhän hän on, mutta hän on jalo ihminen, isä; niin kuin tiedätte on
hän pelastanut henkeni", myönsi ja muistutti Heikki.

"Repolan talon asukkaaksi ei ole wielä koskaan tuotu kerjäläistä, ja
siitä suwun kunnia, eikä sitä tuoda wielä nytkään, sen takaan. Palkitse
kerjäläisen waiwat niin runsaasti kuin tahdot, mutta meille häntä et
koskaan tuo", sanoi isä kolkosti.

Suku=ylpeys oli laskenut tuomionsa.

"Mutta kumminkin, isä, täytyy minun saaha Kuulan Liisa, köyhä
sotamiehen tytär omakseni", sanoi Heikki päättäwästi.

Totinen rakkaus oli tehnyt päätöksensä.

"Siinä tapauksessa käytän kaikkea sitä waltaa, joka minulla on
omaisuuteeni ja lapseeni", sanoi isä synkästi.

Sen enempää ei puhuttu, sillä Heikki tunsi isänsä, mutta ei isä
poikaansa.

Heikki nakkausi wuoteeeseen suullensa maata, ja selwään huomattiin
hänen itkewän.

"Mitä tuo poika itkee, mitä on hänelle tapahtunut?" kysyi Heikin äiti
sen nähtyänsä.

"Hän itkee kerjäläistyttöä", sanoi isä.

"Wai niin! Warmaan tuota, jota hän niin kauniiksi ja jaloksi kuwaili.
Heitä, poika=rukka, pois turhat miettimiset, ne eiwät kumminkaan
menesty", sanoi äiti.

Aamu tuli, mutta Heikkiä ei enää ollutkaan Repolassa; tyhjä oli Heikin
kamari, tyhjä hänen wuoteensa. Hän oli mennyt, oli jättänyt Repolan ja
wanhempansa; todellinen rakkaus oli woittanut wanhempain rakkauden ja
lapsuuden kodin.

Ollessaan laillisessa ijässä meni Heikki pappilaan, otti sieltä
papinkirjansa ja alkoi astella.

"Nyt on Heikki mennyt, nyt ei ole enää meillä Heikkiä", hätäili äiti,
kun hänen lähtönsä tuli tunnetuksi.

"Kyllä routa porsaan kotiin tuopi", sanoi isä yhtäkaikkisesti.

Toteutuiko tuo sananlasku? Senpä saamme nähdä.

Mihin ohjasi Heikki askeleensa? Siikajoelle, pieneen sotamiehen
torppaan--Liisan luo.

Sydämellinen oli siellä wastaan=otto ja wielä sydämellisemmäksi se
tuli, kun Heikki ilmoitti olewansa niin tyhjä mies kuin tässä näkyy ja
että hän aikoi nyt ruweta sotamieheksi. Silloin sulki Liisa Heikin
syliinsä ja sanoi: "Sinä, Heikki, olet parempi mies kuin luulinkaan."

"Sinä olet, Liisa, minut tehnyt hywäksi, wieläpä kahdessa kalliissa
asiassa, joista en ennen tietänyt mitään; olet nimittäin opettanut
minut rakastamaan jaloa sydäntä ja isänmaata, ja olenpa näyttäwä
sinulle, rakas Liisa, että osaan muutakin tehdä, en wain korskeasti
puhua, sillä tunnustanpa nyt täydestä sydämestä, että tuo kerskaukseni
tuolla torilla olikin wain todellakin muiden matkimista, ulkokullattua
tyhjää kerskausta", sanoi Heikki.

"Katsokaa, rakas äiti! Tässä on minun sulhaseni, waikk'en ole tohtinut
teille siitä mitään wirkkaa, asiaa kun en ole woinut oikein totena
pitää--tuo haawoitettu poika tuolla markkinoilla. Hän on nyt köyhempi
kuin minä ja rupeaa sotamieheksi", esitteli Liisa.

"Jalo, kaunis nuorukainen on hän. Jumala teitä siunatkoon!" sanoi
Liisan äiti ja kyyneleet waluiwat alas pitkin hänen puoleksi
lakastuneita poskiaan.

Kauaa ei wiiwytty ennenkun molemminpuolisella suostumuksella päätökset
oliwat tehdyt. Heikki päätti lähteä Ouluun oppimaan sotamiehen temppuja
ja sitten, kun hänestä tulee kelpo sotamies--sitten päättäwät he
liittonsa Liisan kanssa, jonka he oliwat solmineet.

Huomen-aamulla lähtikin jo Heikki. Hän saapui onnellisesti perille ja
pääsi heti siellä harjoitus=komppaniaan, ja hän äkseerasi niin
ahkerasti, että maa tömisi ja hiki otsasta walui.



IV.


Wuosiluku on muuttunut. Talwi on wähän yli puoliwälin. Wenäläiset owat
jo rynnänneet wihollisina maahan; huhut owat siis toteutuneet.
Kaksipäinen Wenäjän kotka oli iskenyt kyntensä Suomen jalopeuraan.

Suomalaiset owat aina olleet lailliselle hallitsijallensa uskollista
kansaa, wereen ja henkeen asti uskollista. Suomi oli Ruotsin kanssa
ollut yhteydessä seitsemän wuosisataa. Sillä ajalla oli Suomi saanut
kristinuskon ja lakinsa, ja muutoinkin oli se kohonnut inhimillisessä
siwistyksessä. Uskollisesti ja urhoollisesti seisoiwatkin suomalaiset
ruotsalaisten rinnalla kaikissa heidän taisteluissaan ympäri Eurooppaa,
kastellen tuoreimmalla werellänsä wieraita maita, ansaiten siten
kalleimmalla maksulla kunniaa emämaalle, usein silloinkin, kun oma maa
kärsi kowaa wihollisen sortoa ja häwitystä. Kansan suussa kulkewat
tarut, jotka jokainen lapsikin tunsi, wenäläisten tekemistä tuho= ja
hirmutöistä, semminkin isonwihan aikana, oliwat päällepäätteeksi
sytyttäneet rakkautta Ruotsia, wihaa ja inhoa wenäläisiä kohtaan. Kun
kaiken tämän otamme lukuun, oliko kumma, että koko Suomi katseli
kauhulla wenäläisen maahan ryntäystä ja että kansassakin wallitsi
kiihkeä taistelun himo?

Me olemme nähneet kansassa olewan tuota sotaista intoa, ennenkuin sota
oli alkanutkaan, ja nyt kun se oli alkanut, eneni into isommaksi.

Sen innon elähyttämänä lähti Heikkikin pois Oulusta, aikoen niin mennä
säännölliseen taisteluun isänmaan edestä. Ensinnä toki meni hän Kuulan
torppaan, ainoain ystäwiensä kanssa tuumittelemaan retkestänsä ja
hywästit heille sanomaan.

Heikki oli niin innoissaan, että päätti lähteä etelä=Suomeen,
päästäksensä jo ensimäisissä kahakoissa taistelemaan. Hupaisen yön
oltuansa rakastettunsa ja tulewan anoppinsa seurassa, jolloin ei
joudettu nukkumaan, lähti Heikki jo seuraawana aamuna aikaisin
tallustelemaan etelää kohden, monenkertaisten sydämellisten ja
kyyneleillä kastettujen onnentoiwotusten seuraamana.

"Muista, rakkaani, ettet petä koskaan weljiäsi etkä isänmaatasi!
Petturi ansaitsee ja kantaa ikuisen häpeän", sanoi Liisa Heikille
itkunsa seasta wiimeiseksi sanakseen.

"Jumala olkoon koko Suomen sotajoukon ja sinun turwanasi!" huusi Liisan
äiti wielä Heikin jälkeenkin, wapisewalla äänellänsä.

Heikki ei jaksanut puhua mitään; hän lähti, käsiä puristettuansa,
äänettömänä astuskelemaan, mutta kuumat kyyneleet waluiwat pitkin
hänenkin miehekkäitä kaswojansa.

Samalla wiikolla ehti Heikki Hämeenlinnaan ja pääsi mukanaan olewan
suosituskirjeen awulla majuri Hertzen'in johtamaan Uudenmaan
jääkärikomppaniaan.

Kun Heikki tuli Hämeenlinnaan, oli Klingspor jo silloin Suomen sotawäen
ylimäisenä päällikkönä. Jokainen suomalainen tietää, kuinka arka,
pelkuri ja kunnoton sotapäällikkö hän oli. Urhea wäki paloi tappelun
halusta ja hammasta purren totteliwat he ylipäällikön antamia
peräymis=käskyjä. Niin alotettiin tuo kuuluisa pakoretki, jonka wertoja
tuskin historia tietää. Siellä täällä tehtiin wain sen werran
wastarintaa, että Klingsporin lihawat lihawadit ja wäestön muonawarat
saatiin pelastetuiksi, siinä kaikki. Missä wain Suomen wäki sai kääntyä
päin, siinä osoittiwat he, ett'eiwät he ole paon häpeätahraan
wikapäät.--Niin kiireistä oli tuo pako, että kun meikäläiset lähtiwät
Hämeenlinnasta Maaliskuun alkupuolella, oliwat he Siikajoella jo
Huhtikuun kahdeksantenatoista päiwänä!----

Nyt oli Heikkikin taas likellä rakkainta ystäwäänsä, morsiantansa,
mutta minkälaisella sydämellä ja tunteilla? Paon saastainen häpeä
painoi raskaasti hänen sydäntänsä.

Suomalaiset oliwat asettuneet pohjoispuolelle Siikajokea,
kirkon=kylään; he tarwitsiwat lewähtää kiireisen marssin ja tiheäin
wihollisen torjumisien wuoksi, sillä wiholliset kihisiwät aiwan
suomalaisien kantapäillä.

Kun suomalaiset oliwat asettuneet kortteereihinsa, astui Heikki
päällikkönsä eteen ja pyysi parin tunnin lomaa.

"Sotamiehelle ei woi antaa lomaa silloin kun wihollinen on aiwan
kintereillä", sanoi päällikkö jyrkästi.

"Parin tunnin kuluttua olisin minä paikallani, olisin käynyt wain
omaisiani terwehtimässä", lisäsi Heikki ujosti.

"Meidän muidenkin on täytynyt jättää omaisemme, eikä ole auttanut
pyrkiä heitä lellittelemään", sanoi urhea päällikkö kolkosti.

Wedet kierahtiwat silloin urhoollisen soturin silmiin.

"Minulla on tässä likellä enemmän kuin omaisia. Minulla on morsian,
jonka kanssa teimme ikuiset liitot juuri kun lähdin sotariweihin.
Hänelle olisin wain käynyt sanomassa hywästit, sillä minä en aio paeta
tämän etemmäksi. Paon häpeätahra on koko Suomen armeijan niskoilla.
Koko Suomi katsoo meitä ylön ja naisetkin pilkaten kauhistuwat
kunnottomuuttamme. Morsiameni on kerran jo warannut minua
pelkurimaisuudesta, mutta minä woin ennen kuolla kuin kantaa tätä
muiden pakottamaa pelkurin häpeää. Tottahan wihollinen on niin
armollinen, että pelastaa minut kuolemalla tästä häpeän tuskasta, ja
silloin on morsiameni kunnioittawa minua koko ikänsä pelkäämättömänä
soturina. Antakaa anteeksi, herra majuri! mutta niin olen päättänyt,
minä ja moni muu", puhui Heikki sortuneella äänellä.

Nyt oli wuoro majuri Hertzen'in silmiin kyyneleitä nousta.

"Urhoollinen Repo! (Se oli Heikin huutonimi). Sanotko niin? Se on ääni,
joka minunkin sydämessäni on kauan hämäränä soinut, mutta nyt se
selkeni ja kirkastui. Pako on häpeällinen työ, se on tosi. Jo aikoja
olen hawainnut sinut urhoolliseksi mieheksi ja muutoin en olisikaan
korottanut sinua aliupseeriksi, mutta en toki olisi sinussa luullut
tuommoista teräkseltä kalskahtawaa tulta löytywän. Mene Jumalan nimeen
morsiamesi luo, mutta muista parin tunnin päästä olla paikallasi",
sanoi majuri liikutettuna.

Heikki kiitti, kumarsi ja lähti.



V.


Kuulan torppa oli Siikajoen kirkolta puoli penikuormaa etelään päin,
Pattijoen ja Siikajoen wälillä, eikä aiwan kaukana maantiestä.

Luwan saatuaan hankki Heikki heti itsellensä talonpoikaisen puwun,
jonka hän puki ylleen sotamiehen pukineen sijaan. Sitten hän kiireesti,
kaukaa haarratellen, samosi metsiä myöten tuohon torppaan, joka oli
hänelle niin rakas. Sinne pääsikin hän onnellisesti, mutta mikä
hämmästys käsitti hänet sinne tullessansa. Liisaa ei ollutkaan,
rakastettu oli poissa, wenäläiset oliwat hänet juuri wähää ennen Heikin
tuloa wieneet wangittuna pois. Liisan äiti oli wain puolipyörtyneenä
autioksi paljastetussa mökissä; hän ei woinut muuta tehdä kuin
wäännellä käsiänsä ja huutaa: "woi minun lastani, woi minun lastani!
woi niitä jumalattomia wihollisia".

Heikki ei neuwotellut kauaa. Oitis sieppasi hän wanhan Kuulan
waatteuksen, housut, takin ja karwalakki=reuhkan; ne solmisi hän
nyyttiin. Sitten lähti hän iskemään wihollisen jälkiä.

Kauan ei tarwinnut hänen sitä tehdä, ennenkuin hän joutui wihollisen
etuwartijain kynsiin. Wenäläiset ottiwat hänet kiinni, syynäsiwät ja
tutkiwat hänet tarkasti, mutta mitään asetta tai muuta waarallista
eiwät he häneltä löytäneet, tuon nyytin wanhoja waatteita wain. Heikki
teki itsensä niin yksinkertaisen ja iloisen näköiseksi kuin suinkin
wain woi ja wenäläiset päästiwät hänet irti, wieläpä taputtiwat häntä
poskelle ja sanoiwat: "dobra musikka!" Sen jälkeen sai hän mennä minne
halutti.

Oli puhtokunta, jossa oli useampia taloja; eräs niistä oli aiwan
lähellä tiheää metsää; osa Wenäjän wäestä oli majoittunut niihin
taloihin. Heikki käänsi askeleensa tuota metsän likellä olewaa taloa
kohden ja kun etuwartiat oliwat hänet kerran läpi päästäneet, eiwät
wiholliset hänestä suurta lukua pitäneet; toki he kumminkin wielä
tarkasteliwat Heikin. Nyyttinsä porstuaan heitettyänsä, astui hän
tuohon suureen wanhaan tupaan.

Tupa oli wihollisia täpisten täynnä ja siellä oli Liisakin. eräs pitkä
ja rotewa wihollisen upseeri pyrki parhaillaan tyttöä halailemaan ja
tyttö antoi hänelle ehtimiseen niin woimallisia tyrkkäyksiä, että
upseeri tollahteli tuotakin tuokemmaksi. Toiset wenäläiset nauroiwat
täyttä kurkkua upseerin huonosti onnistuneille yrityksille. Niin oliwat
asiat Heikin tupaan tullessa.

Heti huomasi kiusattu tyttö Heikin ja hän päästi pienen parahduksen,
mutta ei Heikki arwellut hetkeäkään, waan hän astui kiusaawan upseerin
luo ja antoi samassa hänelle semmoisen korwapuustin, että hän lensi
tuotakin tuokemmaksi seljällensä. Sen tehtyä töytäsiwät sekä Heikki
että Liisa ulos owesta. Porstuassa sieppasi Heikki nyyttinsä, töytäsi
sen siwumennessään Liisalle ja sanoi: "juokse metsään päin"; itse lähti
hän juoksemaan toista suuntaa kohti, toiseen taloon päin. Liisa teki
kuten käskettiin ja heti nyytin suusta tapasi hän paperilipun, johon
oli lyijykynällä kirjoitettu sanat: "Pue ensi tilassa nämä waatteet
yllesi ja pelasta itsesi--huomenna minä tappelen. Hywästi!"

Wiholliset eiwät lähteneet Heikkiä takaa ajamaan; kentiesi eiwät he
hywäksyneet tuota tytön kauneuden hurmaaman raa'an upseerin ilkitekoa;
he päästiwät wain sydämellisen naurun, nähtyään minkä nawakan
korwapuustin Heikki hänelle antoi. Mutta niin pian kun puustin saanut
upseeri tointui kuperkeikastaan, siwalsi hän aseensa seinältä ja lähti
Heikin jälkeen; Liisaa ei hän ennättänyt nähdäkään, sillä hän oli jo
metsässä. Niin pian toipui huimauksen saanut upseeri, että hän oli
melkein Heikin kannaksilla ja päälliseksi oli takaa ajaja nopea
juoksemaan. Eksyttääksensä takaa ajajaansa juoksi Heikki toisen talon
ison nawetan ja ladon solaa kohden. Mutta nyt sattui toisesta talosta
tulemaan eräs toinen wihollinen, jonka sylissä oli sotawäen limppuja
niin paljon kuin pysyi.

Hänelle morahti takaa ajawa wihollinen jotain ja juuri kun Heikki
kerkisi solaan, oli limppu=wenäläinen solan toisessa päässä häntä
wastassa ja takaa=ajajan pistin wälkkyi hänen takanaan. Jo luuli Heikki
tuhon itsellensä tulewan, mutta samassa hän huomasi, ett'ei
leipä=wenäläisellä olluttaan aseita ja ilman sitä oli hänen sylinsä
limppuja täynnä. Häntä kohden töytäsi Heikki kaikella woimallaan ja
seuraus oli semmoinen, että limpun kantaja paukahti seljälleen
ja limput romahtiwat pitkin kujaa, jossa ne tahraantuiwat
kelpaamattomiksi, sillä solassa oli paljon lokaa. "Jei ponimaju",
ärjyiwät ryssät, mutta sillä wälin kannikoitsi Heikki jo kaukana
wainioin seljällä, häntä oli mahdoton enää saawuttaa.

Samaan aikaan nähtiin hennon, nuoren ja kauniin nuorukaisen käwelewän
poispäin wihollisen majakoista, metsästä aukialle, sille suunnalle,
jossa ei wihollisen etuwartioita ollut, eikä luultu tarwitsewan;
hänellä oli wanhat kuluneet waatteet päällä ja karwalakki=reuhka
päässä.--

Neljännes tuntia myöhemmin lupaustansa oli Heikki komppaniiassaan; hän
ilmoitti itsensä päällikölle ja päällikkö ei rangassut Heikkiä tuosta
neljännes=tunnista, jonka arwaamattomat seikkailut oliwat häneltä
wieneet.



VI.


Yö oli kulunut, uusi päiwä tullut, mutta tuo päiwä toi uusia waiwoja ja
ponnistuksia, uusia iloja ja murheita, uusia toiwoja; mainerikas oli se
päiwä.

Tiheitä wiholisparwia alkoi jo näkyä joen etelärannalla. Se laajeni ja
taajeni ja kiireesti loiwat he pattereita ja asettiwat tykkejänsä
niihin. Sillä wälin oli Klingspor, tuo ankaran warowa marsalkka,
täydessä touhussa pelastamaan muonakuormiansa, kuten ennenkin.
Wenäläiset rupesiwat nyt kiiwaasti päällekäymään ja melkeinpä aiwan
syyttä, sillä eihän nuo siiwot suomalaiset sen enempää waatineetkaan,
eiwätkä sen enempää heidän etenemistään häirinneet, kun wain saiwat
muonansa korjatuksi, että jaksoiwat tuota yhtämittaista pakoaan jatkaa,
ylipäällikkönsä käskystä. Paljon saaneet ja wielä enempää waatiwat
wiholliset eiwät olisi suoneet suomalaisille sitäkään wähäistä etua,
waan tahtoiwat anastaa wielä heidän muonansakin.

Klingsporin muonat joutuiwat niin ahtaalle, että täytyi ruweta
wihollisen wauhtia hiljentämään. Osa suomalaisista sai sen tehdäkseen,
samalla kuin toinen osa korjasi muonan kuormastoihin ja laittoi ne
tielle. Wihollista oli hillitty jo neljättä tuntia; kuormastot oliwat
jo menossa, samoin Klingspor, sillä hän luuli nyt kaikki tehneensä mitä
tehtämän piti.

Jo annettiin käsky wihollisia pidättäwille parwille peräymiseen ja
kaikki totteliwatkin käskyä, mutta kah; eräs parwi tuolla joella, se ei
peräydy askeltakaan, waikka wihollinen melkein ympäri jo sitä
piirittää. Se oli majuri Hertzen'in joukko ja siinä parwessa on
Heikkikin.

Ennen peräymiskäskyä sanoi majuri Hertzen rinnallaan taistelewalle
Heikille:

"Aiotko, Repo, pitää eilisen sanasi?"

"Ett'enkö pakene?"

"Niin."

"En askeltakaan; en kehtaa. Mieluumpi on tähän kaatuminen kuin
häpeällinen pako."

"Oikein Repo! Samoin olen minä päättänyt. Koska olet niin urhoollinen,
niin lähde nyt tarkastelemaan wihollisen asemaa, erittäinkin patteria,
ja jos nahkasi terweenä säilytät, tuo tiedot minulle; sitten me
ryntäämme."

"Heti paikalla, herra majuri."

Heikki lähti.

Jokitörmän ja pensasten suojissa hiipi Heikki waaralliselle
wakooja=retkellensä. Erään talon huoneitten suojassa nousi hän
törmälle. Siitä hän konttasi erään huoneen seinän wiereen ja niin hän
hiipi huoneelta huoneelle. Kun hän erään huoneen nurkasta pilkisti
toiselle seinälle, kurkisti samassa eräs rotewa wihollinen toiselta
puolen nurkkaa, niin likellä, että heidän nokkansa oliwat yhteen
koskea. Molemmat wainolaiset tunsiwat heti toisensa, sillä tuo
wihollinen ei ollut mikään muu kuin Heikin morsiamen wangitsija, jolle
Heikki oli eilen niin nawakan korwapuustin antanut.

Koston himossaan päästi wenäläinen riemuhuudon, samassa sujutti hän
painetinsa seinää wasten Heikkiä kohden niin paljon kuin jaksoi.
Notkeasti kuin ankeriainen syöksähti Heikki syrjään ja useampia tuumia
sywälle purskahti wihollisen painetin kärki kuiwaan honkaiseen seinään.
Niin käwi, mutta samassa tuokiossa putosi wihollisen oikea käsi
werisenä maahan--Heikin miekka oli katkaissut sen. Wihollinen kaatui ja
Heikki lähti taas tutkimusretkillensä.

Kun Heikki oli saanut tarpeelliset tiedot wihollisen asemasta, palasi
hän majurin tykö. Hän oli juuri kertomassa majurille hawainnoitaan, kun
tuo suomaton peräymiskäsky annettiin, ja majuri kuunteli Heikin
kertomusta lewollisesti huolimatta wihollisen kiertotuumista yhtä wähän
kuin peräymiskäskystäkään.

Adlercreutz'in tarkka silmä huomasi kohta, että Hertzen'in joukko oli
waarassa, ja hän antoi kohta käskyn ryhtyä sen pelastamiseen. Kun tuo
pelastus=joukko kääntyi wiholliseen päin, Hertzen'in joukko jo täyttä
wauhtia ryntäsi wihollisen keskustaa kohden. Pelastajat seurasiwat
jäljessä. Ensi ryntäyksellä puhkasiwat he wihollisen keskustan ja nyt
wasta oikea ottelu alkoi. Kanuunat alkoiwat uudestaan jyristä, kiwäärit
paukkua, painetit alkoiwat werisen paininsa ja kiwäärin perät kowan
kolhintansa. Tappelun jyrinä lennätti sanoman jo pakotiellä olewille
Döbeln'ille ja Palmfeldt'ille, jotka kohta kääntyiwät päin ja hurraata
huutaen töytäsiwät tappelun tuoksinaan. Pian oliwat wiholliset wiskatut
etelä=puolelle jokea, mutta siellä tekiwät he kanuunainsa ja huoneitten
suojassa kowaa wastarintaa.

Hertzen lähti nyt joukkoinensa wihollisen patteria walloittamaan.
Kuulia satoi kuin rakeita, mutta huikeasti ryntäsiwät suomalaiset wain
eteenpäin, huolimatta jos joku heidän riweistään kaatuikin. Heikki oli
noiden ryntääjien etunenässä, ja juuri kun he oliwat patterille
pääsemäisillään, siis aiwan kanuunain suun edessä, rupesi wihollinen
tykkiniekka sytyttämään raehauleilla ladattua kanuunaa, mutta samassa
tuokiossa lensi tulilanka sytyttäjän kädestä ja hän itse patterille
seljällensä.--Eräs talonpoikaisissa waatteissa olewa nuorukainen oli
seipäällä lyönyt sytyttäjän kädestä sytyttimen pois ja itse sytyttäjän
kumoon.--Sillä wälin oliwat suomalaiset rynnänneet patterille ja nyt
ammuttiin, pistettiin, kolhittiin, lyötiin ja pian oli wiholliset
patterissa sullottu yhdettömäksi. Kanuunat käännettiin nyt entisiä
omistajiaan kohden. Suomalaiset käwiwät kaikkialla urheasti päälle ja
eipä aikaakaan, niin oli wihollinen juoksujalassa kaikkialla pakosalla
etelää kohden.

Suomalaiset oliwat woittaneet, tappelu=tanner oli heidän ja wihollinen
oli pakosalla; kaksinkertaisen woiman ja rohkeuden tunsiwat he nyt
rinnoissaan.

"Me emme paenneet, herra majuri", sanoi Heikki hymyillen Hertzen'ille
tappelun loputtua.

"Niin, me emme paenneet ja wieläpä woitimmekin ja niin loistawasti.
Häpeä=pilkku on nyt werellämme päältämme pesty, ja totta puhuen,
urhoollinen Repo, suurin kunnia woitostamme oikeastaan tulisi sinulle,
sillä sinussa ensi kerran selkeni tuo seisomisen ajatus wastoin
ylipäällikön käskyjä", sanoi majuri, puristaen Heikin kättä.

"Ei niin, herra majuri. Minä olen wain täyttänyt pienen osan tässä
suuressa yhteisessä työssä", sanoi Heikki, katsellen weristä säiläänsä.



VII.


Seuraawana yönä ei joudettu nukkumaan Siikajoella, sillä siellä
iloittiin onnen ensi=aamun koittehessa. Tuo oli Suomen sotajoukon iloa.
Mutta eräässä pienessä syrjäisessä mökissä näyttää olewan surua.
Pahasti haawoitettu henkilö makaa siellä elämän ja kuoleman rajalla.
Himmeä talikynttilä palaa pöydällä, lähettäen heikkoa waloa huoneeseen.
Lääkäri koettelee huolellisesti sairaan waltimoa ja muuttaa ehtimiseen
jää=kääreitä hänen päänsä ympärille; haawoitetun olkapään päällä on
myötäänsä jään surtolla täytetty rakko. Muori, pulskea soturi istuu
synkän ja surullisen näköisenä sairaan pääpuolessa, eikä hänen
katseensa käänny hetkeksikään pois sairaasta.

"Kuinkahan luulette käywän, herra tohtori?" kuiskasi soturi wiimein.

"Heikko hän on, mutta Jumalan awulla woisi hän tointuakin, waikk'ei
hänessä ole werta jälellä enempää kuin kärpäsessä, mutta hänen
waltimonsa tykytys tuntuu nyt jo paljoa paremmin", sanoi huolellinen
sota=lääkäri.

Soturi huokasi helpommin.

Towin päästä sanoi lääkäri:

"Nyt minä woin heittää sairaan teidän haltuunne, minun pitää wielä tänä
yönä käydä monessa paikassa; hoitakaa wain sairasta niinkuin minä olen
käskenyt."

Werisellä, karkealla kädellään otti soturi lääkärin kädestä kiinni ja
puristi sitä äänetönnä, sillä hänen sydämensä oli jotain niin täynnä,
ettei hän woinut puhua.

Tuon pienen mökin akka tuli soturille awuksi ja yhdessä he hoitiwat
sairasta.

Kun soturi oli aamupuoleen muuttamassa kylmää käärettä sairaan pään
ympärille, raotti sairas silmiään ja hänen katseensa kohtasi soturin.

"Heikki!" kuiskasi sairas tuskin kuultawasti.

"Niin, paras ystäwäni", kuiskasi soturi wuorostaan, kallistuen
sairaaseen päin.

Sairas painoi silmänsä jälleen kiinni ja wieno puna nousi hänen
kauniille ja kalpeille kaswoillensa; näyttipä siltä kuin hän olisi nyt
tahtonut wäkisinkin elää.

"Sinä et ole pelkuri, et isänmaan petturi, sen olen omilla silmilläni
nähnyt; wäärin olen sinua tuominnut--te woititte", sanoi taas towin
päästä sairas katkonaisesti kuiskaten.

"Me woitimme, armaani, mutta liian kalliin uhrin se minulle maksoi",
sanoi soturi wärisewällä äänellä.

"Sinun tähtesi tahdon minä elää--häpeämme on poistettu, Heikki", sanoi
sairas ja ojensi terween kätensä Heikkiä kohden, jonka tämä otti
hellästi omaansa.

Sanomaton autuus näkyi lepääwän sairaan kauniilla, naisellisilla
kaswoilla.

Naisellisilla?!!! Aiwan niin.

Olemme jo ennen maininneet wihollisen patteria wastaan rynnäkköä
tehtäessä erään talonpoikais=pukuisen nuorukaisen lyöneen kanuunan
sytyttäjältä tulilangan pois ja sytyttäjän kumoon. "Tuo meidät pelasti,
hurraa! eteenpäin pojat!" kuultiin silloin Hertzen'in huudahtawan.
Sittemmin nähtiin saman nuorukaisen, wihollisen kanssa käsikähmässä
ollessa, huimiwan ja hutkiwan wihollisia seipäällänsä minkä ennätti.
Tulisessa tappelun tuoksinassa ei kukaan joutanut nuorukaisesta sen
enempää lukua pitämään; wasta sitten kun sodan liekki oli sammunut,
ruwettiin tarkastelemaan kaatuneita ja haawoitettuja. Heikki oli
patterilla tarkastajien joukossa ja ensimäiseksi kohtasi hänen silmänsä
maassa makaawan, talonpoikais=puwussa olewan nuorukaisen. Tuntui kuin
suuri jäämöhkäle olisi jysähtänyt Heikin sydämeen, sillä hän aawisti ja
pelkäsi jotakin. Heti meni hän tuon oudon, kaatuneen nuorukaisen tykö
ja käänsi häntä katsoaksensa onko hänessä wielä henkeä. Kuka woipi
kertoa Heikin hämmästyksen, kun hän tuossa kaatuneessa tunsi oman
morsiamensa, Liisan. Hän oli muuttanut säweämmän miehenpuolen puwun
päällensä ja silti ei Heikki häntä tuntenut. Heti sitoi Heikki
haawoitetun wuotawan olkapään, laittoi hänet kantopaareille ja kantoi
hänet muiden awulla tuohon syrjäiseen mökkiin. Sitten juoksi hän
hakemaan sota=lääkärin, joka heti tuli ja sitoi haawan paremmasti.
Parwi wihollisia pääsi patteria walloitettaessa pakoon ja heitä takaa
ajettaessa lennättiwät he laukauksen ja se haawoitti Heikin morsiamen.

"Hywästi nyt, armaani; minun täytyy sinut jättää Jumalan ja hywäin
ihmisten huostaan, isänmaa kutsuu minua", sanoi Heikki aamulla
rakkaalle sairaallensa.

"Hywästi, Heikki! Ole wastakin urhoollinen", sanoi sairas, nähtäwästi
wirkistyneenä.

Heikki lähti ja meni suoraan majurin luo ja kertoi hänelle kaikki
tapahtumat.

"Jalo olet itse, mutta jalo on sinulla morsiankin. Hänellä on suuri osa
ihanasta woitostamme", sanoi urhoollinen päällikkö ja kyyneleet
nousiwat hänen tunnokkaasta sydämestään.

Huomattawa on, että Heikki ennen lähtöänsä toimitti haawoitetulle
morsiamellensa tarpeellista hoitoa.



VIII.


Aikaa on kulunut. Taistelut owat taistellut, woitot owat woitetut, ilot
iloittu, tappiot owat tapatut, surut surtu. Sodan werinen liekki on
tauonnut ja Wenäjän kaksipäinen kotka on katkaissut seitsensatasen
siteen ja korjannut Suomen mahtawien siipeinsä suojaan. Semmoinen oli
sodan lopputili. Suomen soturien syy se ei kuitenkaan ollut, että niin
käwi, sillä he taisteliwat monilukuisempaa wihollista wastaan, niinkuin
karhut, joilta pojat owat pois otetut. Syy oli marsalkan, Klingsporin,
joka ei kyennyt urhean Suomen wäen mainehikkaita woittoja hywäksensä
käyttämään, eikä sitä johdattamaan. Toinen iso syyllinen oli silloinen
Ruotsin kuningas, Kustaa IW Adolf, joka omia mielettömiä oikkujaan
seuraten ei kuunnellut wiisaampien neuwoja eikä laittanut wähäiselle
Suomen wäelle tehoisaa apua, waan heitti heidät ja maan oman onnensa
nojaan. Näyttipä siltä kuin suomalaiset olisiwat hukkaan taistelunsa
taistelleet, turhaan werensä wuodattaneet, mutta eipä niinkään. Wenäjän
silloinen lempeä ja jaloluontoinen keisari, Aleksanteri I, rupesi
enemmän kuin kukaan muu edellinen hallitsija kunnioittamaan Suomen
kansaa. Minkä wuoksi? Senkötähden että hän oli walloittanut heiltä
maan? Ei sentähden, waan sen wuoksi, kun tuo kourallinen wäkeä teki
hänen mahtawille laumoillensa niin urheaa wastarintaa, että hänellä oli
työ, tuska niitä saaha lannistumaan. Senpä wuoksi hän sanoikin: "Suomen
kansa on korotettawa kansain joukkoon". Senpä wuoksi hän soikin
Suomelle erikoisen waltiollisen aseman, wieläpä hän lisäsikin niitä
etuja ja oikeuksia, jotka Suomella Ruotsin yhteydessä ollessaan oli.

Heikkikin on palannut taisteluista takaisin. Kunniamerkkeinään toi hän
kiwäärin kuulan reidessään ja ison arwen poskessaan, jotka osoittiwat,
ettei hän suinkaan ollut huonoimpia waltiollista asemaamme laatimaan.

Heikki toimii nyt toisilla aloilla, taloudellisilla nimittäin, sillä
heti sodasta palattuansa osti hän rappiotilassa olewan tilan, jota hän
rupesi työllä ja toimella woimaan panemaan--Liisan kanssa tietysti,
sillä hän oli Heikin sodassa ollessa täydellisesti parantunut, ja kun
Heikki palasi sodasta, haki hän heti Liisansa ja otti hänet omaksensa.
Yhdessä he sitten hyöriwät elämänsä eduksi ja eipä wiipynyt
kymmentäkään wuotta, ennenkuin heidän rappio=tilansa oli hywässä,
elättäwässä kunnossa ja ennenkuin heillä oli useampia kauniita----
perillisiä. Liisa piti kiwäärin kuulaa Heikin reidessä ja arpia
poskessa suurimpana kunnianaan ja usein hän sanoi: "minun Heikkini ei
ole ollut, eikä ole kehno mies".

Kuula, Liisan isä, ei enää palannutkaan kotiin wainotantereelta. Hän
kaatui Koljonwirran tappelussa, sillä hän kuului Sandels'in osakuntaan.
Hän ei siis nähnyt wäwypoikaansa, jonka kanssa hänellä oli ollut
yhteinen kallis työ. Mutta Liisan äiti oli heidän tykönänsä ja hän
kiitteli, Heikin mielestä liiaksikin, Jumalaa siitä että oli saanut
niin kelpo wäwyn.

Repola? Niin, niin Repola!--Suku=ylpeys oli siellä pysynyt täydessä
woimassa perille asti. Kun Heikin isäkin näki, ettei "routa porasta
kotiin tuonutkaan", otti hän ottopojan, jolle hän antoi kaiken
omaisuutensa. "Saapa nyt Heikki nähdä, mitä se hänelle maksaa, kun
olisi kerjäläisen taloon tuonut", oli Repolan ukko silloin sanonut. Kun
tuo ottopoika oli saanut tawarat haltuunsa, rupesi hän juoppoa,
tuhlaria ja irstaista elämää wiettämään ja ennen pitkää oliwat Repolan
suuret omaisuudet menneet kuin tuhka tuuleen. Heikin äiti kuoli
harmista ja ukko joutui sokeana--ruodulle! Tuota lankeemuksensa wikaa
ei ukko ottanut ollenkaan omaksi syyksensä, syytti wain
onnettomuudestansa poikaansa Heikkiä, kun hän oli muka tottelematon ja
saattoi hänelle tämmöisen onnettomuuden.

Heikki ei woinut hywällä omallatunnolla tiedossaan pitää isänsä kurjaa
tilaa; hän lähti noutamaan isäänsä tykönsä asumaan ja saamaan parempaa
hoitoa. Mutta olipa niin ja näin, jos ukko myöntyi ollenkaan Heikin
tuumiin, niin sywästi oli hän paatunut omaa, wastaansa rikkomatonta
lastansa kohtaan. Heikki sai kaikki lapsen rakkautensa liikkeelle
panna, kaiken hellyytensä ilmi tuoda, kaikki kyyneleensä puristaa,
ennenkun isä wastaanotti poikansa luonnollisesta lapsen rakkaudesta
lähteneen jalon tarjouksen.

Nurpealla mielellä ja wähäpuheisena eleli sitten ukko poikansa kodissa.
Miniälleen ei ukko leppynyt koskaan, sillä hän piti miniäänsä
suurimpana syyllisenä köyhtymiseensä, kun hän muka oli wietellyt hänen
poikansa. Waikka miniä koetti kaikella hellyydellä kohdella appiansa,
ei se kuitenkaan mitään auttanut, ja kun Liisa yritti ukolle jotain
puhua, sanoi tämä äreästi: "mitä sinä kerjäläinen puhut".

"Enpä ole niinkään kerjäläinen, koska woimme appeni kanssa yhdessä
elää", sanoi Liisa semmoisissa tapauksissa ja meni nauraen pois.

Suku=ylpeys ei ollut wieläkään lannistunut!

Woi, woi! Monta tuskaa ja surua, monta katkeraa perheellistä riitaa,
monta taloudellista mullistusta, monta ennenaikaista kuolemaa on tuo
inhottawa suku=ylpeys maailmassa tuottanut ja harwat tuolle salakarille
joutuneet siitä eheänä pääsewät. Lankeemuksen tuottaa se, mutta
kenelle? Useimmin ylpeydelle itselle, harwemmin sille, jota kosto
tarkoittaa, sillä Jumala aina auttaa oikeaa asiaa.

Kauan, kaikkien kunnioittamina ja hyödyllisinä yhteiskunnan jäseninä
eliwät Heikki ja Liisa.



TAHDON WOIMA.


Pieni oli kylän takalistolla olewa Perälän uudistalo. Pienet oliwat
wielä talon tiluksetkin, joita wasta toinen miespolwi koki laajennella,
raiwaamalla wähän kerrallaan korwen lonkeroita. Edellinen miespolwi oli
jo wäsynyt, taistellessaan kowaa luontoa wastaan ja laskenut päänsä
lepoon. Paljon ponnisteli Perälän nykyinenkin Juho isäntä, elättääkseen
waimoansa ja niitä kymmentä lasta, jotka Jumala oli heille
lahjoittanut. Kowasti oli työtä tekeminen, jos oli mieli niin
monilukuisen perheen kanssa elää ja toimeen tulla tuossa wanhoilta
taloilta hylyksi jäänneessä korwen kolossa. Kowaa wastarintaa Juholle
tekiwät ne lukemattomat petäjien ja kuusien kannot, joita kyläläiset,
wuosikymmeniä takaperin, ennen Perälän talon alkamista, oliwat hirret
hakanneet ja wieneet rakennus=aineiksensa. Sitkeästi wastustiwat tuhoa
ne hylyksi jääneet aarniopuut, jotka eiwät olleet kyläläisille
kelwanneet, ja uskollisina liittolaisina yhdistyi edellisiin jäljempää
kaswanut nuori metsä. Woimia ja ponnistuksia kysyiwät Juholta ne kiwet,
jotka maan muodostuksen aikoina oliwat sattuneet matkallansa jäämään
lewähtämään Perälän tiluksille, wähääkään aawistamatta, että he siihen
jäisiwät niin kauwaksi, ja että he wielä kerran olisiwat kyntömiehen
tiellä.

Näyttipä siltä kuin Juhon ponnistukset olisiwat olleet kaikki turhat
noin mahtawaa ja monilukuista wastustaja=kuntaa wastaan----mutta
kuitenkin--askel askeleelta otti hän woiton heistä. Yhden ja toisen
aarnio=puun juuret hakkasi hän poikki juurikirweellänsä; sitten pani
köyden puun latwaan ja weti sen kumoon, hakkasi rungon haloiksi ja weti
ne kotiinsa, palamisellansa ensimäisiä kustannuksiaan palkitsemaan.
Kantoin juuret kopisteli Juho kaatuneesta maasta puhtaaksi ja wyörytti
ne sitte suurella waiwalla yhteen läjään. Siinä saiwat ne sitten
kuiwua, jonka tehtyä hän antoi nuot woitetut, ankarat wastustajansa
kaikki kuluttawan tulen nieltäwäksi.--Yhden ja toisen kiwen alle kaiwoi
Juho kolon, asetti alle paksun hirsi-wiwun, jonka awulla wäänsi kiwen
ylös ja wieritti sen sitten, kankien awulla, tekeillä olewaan
kiwiaitaan, niin että tämä taas sai wuosituhansia kestäwän, waikka
wähäisenkin lisäyksen. Jos sattui niin iso kiwi olemaan Juhon
walloituksen tiellä, ett'ei hän woinut sitä wipujensa awulla nostaa
ylös, eikä kiwi-aitaan saada, nouti hän läjästänsä terwasjuurakoita,
asetti ne tuon wastusta tekewän kiwen päälle ja sytytti ne palamaan.
Tuota tuimaa elementtiä säikähti kiwi niin, että se, suuresti
poksahdellen, halkeili ristiin rastiin, ja kun walkea sammui, oli kiwi
niin moniin osiin jakaantunut, että ne jaksettiin saada liikkeelle.
Noin woitti Juho alan, jonka ne kannot ja kiwet oliwat ennen allansa ja
siis omanansa pitäneet.

Wäliin kun hän oli iltamalla kowin wäsyksissä ja uuwuksissa päiwän
ponnistuksista, huokasi Juho raskaasti ja epätoiwo tahtoi walloittaa
hänen mieltänsä; sillä työn paljous, wastustajainsa lukuisuus, lujuus
ja taipumattomuus, näyttiwät woittamattomilta. Niinä hetkinä meni hän
ilotonna ja murheellisena kotiansa, mutta siellä tuli wastaan hänen
lempeä waimonsa, niin iloisen ja hilpeän näköisenä. Hänkin kyllä oli
koko päiwän wakaasti seisonut yhteisen ja ankaran elämän kuorman alla,
waan wielä jaksoi hän olla iloinen ja lempeä, wielä jaksoi hän
kiiruhtaa miehensä tykö, riisumaan hänen päältään nokisia ja rapakoisia
waatteita; wielä jaksoi hän sanoa ystäwällisiä ja lohduttawaisia sanoja
työstä wäsyneelle miehellensä ja laittaa hänelle illallista; wielä
jaksoi hän hypätä kehdon luo, ruokkimaan ja tuudittamaan heidän
nuorinta ja asemaansa kyllästynyttä lastansa, ja kah! eihän Juho
jaksanut wastustaa tuota elämän autuuden hehkua; jo tuntui kohta hänen
sydämensä paljoa kepeämmältä. Hän meni syömään illallistansa ja waimo
hyöri waan yhä taloudellisissa toimissa ja askareissa, yhtä suurella
alttiiksi antawaisuudella, yhtä suurella rakkaudella miestänsä ja
lapsiansa kohtaan kuin ennenkin. Iloiset ja huolettomat lapset
juoksenteliwat lattialla ja tekiwät wiattomia lasten leikkejänsä,
pyrkien wäliin kilwalla isän syliin. Pienokainen kehdossa oli tyyntynyt
äitinsä wälityksestä ja katseli myhäillen isäänsä luottawasti silmiin
ja--eipä aikaakaan, niin oliwat kaikki Juhon elämän murheet poistuneet
ja kaikki epätoiwon synkät haamut haihtuneet kuin sawu tuuleen. Kun hän
wielä päälliseksi sai yönsä rauhassa nukkua rakkaiden omaisiensa
keskessä ja niin wirkistää wäsyneitä raajojansa, nousi hän taas aamulla
iloisena ja raittiina, uhkarohkeana astui hän taas kowan korwen rintaan
ja kahta ankarammin ryhtyi hän walloitustoimiinsa; sillä hän tahtoi
woittaa ja hän oli saanut tahdollensa woimaa kodin lemmestä ja
tulewaisuuden toiwon kirkas säde walaisi nyt hänen sieluansa.

Näin taisteli Perälän Juho kunniakasta taisteloansa, ei miekoin, waan
kirwein ja auroin, ja noilla aseilla walloitti hän wähitellen alaa
ihmis=asunnoille. Wiimein hän rupesi saamaan lisä=wäkeä tuohon
taisteloonsa, sillä kymmenkunnan wuoden päästä rupesi hänen takanaan
pyörimään hänen wanhimmat lapsensa. Pientä oli tuo warawäki, mutta
rohkeasti astuiwat he aamuisin isänsä jäljessä jylhän korwen rintaan ja
alkoiwat siinä toimia mitä woiwat. Ainahan tuolla oli jotain, joka
heitäkin totteli: milloin siellä oli joku pieni irti rewitty pensas,
risu tai puun palanen, jonka he jaksoiwat kantaa loimoawaan nuotioon;
milloin sieltä tuli esille joku pieni kiwi tai kanto, jonka he
jaksoiwat kantaa entisiin kohoihin ja kasoihin; milloin he taas
kiepsuiwat lisä=painona isänsä laittaman wiwun nenässä, kun joku kiwi
tai kanto oli maasta ylös wäännettäwä, ja noin oliwat he kaiket päiwät
isällensä wähäisenä apuna, josta hän tunti suuren lohdutuksen
sydämessänsä.

Paitsi ahkeruutta oli Perälän Juhossa toinenkin hywä ominaisuus: hän
osasi säästää, ja näiden kahden awunsa turwissa tuli hän wiimein siihen
tilaan, että woi hywinä wuosina perheinensä omistaan toimeen tulla. Ja
jos tuli katowuosi, söiwät he pettua, sillä Juho pelkäsi welkaa
pahemmin kuin kuolemaa.

Kuitenkaan ei hän ollut semmoinen mies, joka olisi työtä tehdessään
joutunut pelkäksi aineellisuuden orjaksi, käsittämättä ihmisen
korkeampaakin kutsumusta. Ei, waan hän oli jo pienestä poikasesta
pitäin ahkera lukemaan ja urkkimaan kaikenlaisia hyödyllisiä tietoja;
kirjoittamaan oppi hän myös jo nuorena, melkein niinkuin itseksensä.

Juho oli syntynyt köyhistä wanhemmista, joilla ei ollut pojallensa
perinnöksi jättää maallisia rikkauksia, mutta kumminkin oli heillä
jättää hänelle jotain jalompaa ja kalliimpaa, nimittäin Jumalan pelkoa,
jonka he istuttiwat poikansa sydämeen. Nuorena oli jo Juho jäänyt
orwoksi ja mailman myrskyjen waltaan, mutta nuot hänen sydämeensä
kylwetyt totuuden siemenet oliwat kaikissa hänen elämänsä kohtaloissa
suurena ohjeena ja lohdutuksena. Ne oliwat aina walaisewana lamppuna
hänen elämänsä sumeina hetkinä ja ne estiwät hänen horjumasta niissä
waaroissa, joita maailmassa on niin runsaasti tarjona.--Olipa se jalo
ja kallis perintö. Mikä on sen rinnalla suurikaan maallinen perintö,
jonka koi syö ja ruoste raiskaa?

Nuorena oli Juho joutunut wieraalta leipäänsä ansaitsemaan, mutta
hywällä, säwyisällä käytöksellään ja suoralla, rehellisellä elämällään,
saanut pian kaikkien ihmisten suosion ja kunnioituksen. Aikaisin oli
hän jo oppinut säästämään ja joka wuoden palkastaan saanut säästöön,
mitä ei wälttämättömästi tarwinnut tawalliseen waatteukseensa. Tuolla
tawalla aloitti Juho elämänsä aamua ja pitkitti sitä täyteen miehen
ikään asti, jolloin hän rakastui erääsen siweään ja Jumalaa
pelkääwäiseen Leena nimiseen piikatyttöön. Heistä tuli pian awiopari ja
Juholla oli senwerran wuosisäästöjänsä tallella, että hän woi lunastaa
häwiämäisillään olewan Perälän uudistalon; sillä tawalla Juho oli
tullut Perälän isännäksi.

Edellisestä jo tiedämme, että Perälän Juholla ja Leenalla oli lapsia.
Ensimäinen heidän lapsensa oli poika, jolle pantiin nimeksi Mikko,
kaimaksi ja muistoksi Juhon isä wainajalle. Jo aikaisin näytti hän
erinomaisen tarkkaa ymmärrystä ja käsitystä ja hänen lapselliset ja
sukkelat lauseensa ja wastauksensa poistiwat usein ne sumut isän
sydämestä, joita elämän huolet wäliin sinne synnyttiwät. Mikko oppi niin
pian kelpo lukijaksi, että se näytti tapahtuneen melkein niinkuin
itsestänsä; ei tarwinnut muuta kuin aakkoset hänelle asettaa, niin
sanat ja lauseet selkeniwät itsestään, ja mikä wielä ihmeempi, Mikko
käsitti kohta luettunsa sisällyksen!

Kun poika kaswoi isommaksi, hawaittiin hänessä semmoinen opin halu,
että sitä oli mahdoton wastustaa. Hänen isänsä oli wälttäwä kirjoittaja
ja sen ohessa wielä oiwallinen luwunlaskija. Pian omi Mikko nuot
wähäiset opin säteet isältänsä ja pian oli hän paljon etewämpi isäänsä
kummassakin aineessa! Kaikkien näiden tähden herätti hän pian huomiota
kaikissa niissä wirkakunnissa ja asianomaisissa, jotka tuliwat
käsittelemään Perälän Mikon kirjoituksia, sillä hän oli jo aikaisin
ruwennut kyläläisilleen kirjoittelemaan kaikenlaisia asiakirjoja.

Juholla oli muutamia oppikirjoja, joita hän oli nuoruudessaan
itsellensä hankkinut, esim. luonnon oppikirja, maatiede, fysikka ja
kemia. Ne luki pian Mikko niin tarkoin päähänsä, ettei sitä kohtaa
niissä kirjoissa löytynyt, joita ei hän olisi muistanut ja joista ei
hän olisi tuonut selwää tehdä!

Pitäjän kirkkoherra huomasi pian pojan erinomaiset luonnonlahjat.
Tyydyttääksensä tätä erinomaista opinhalua, ohjasi hän Perälän
esikoista useissa aineissa ja lainaili hänelle useita tieteellisiä
kirjoja, joita Mikko ahkerasti tutki. Eräänä kertona kummasteli joku
pojalle itselleen kuinka hän oli niin hywä oppimaan kaikkia aineita.

"Minusta on hywin ihme, kuin te kummastelette sitä, jos joku ihminen
oppii jotain! Totuushan on itsestänsä selwä, jonka tähden ei siinä
luulisi olewan paljon oppimista", sanoi Mikko kysyjälle wastaukseksi.

Luulisi kai, että Perälän Mikko kadotti kaiken halunsa kowaan
maantyöhön, mutta niin ei ollut laita. Hänen lukemisensa, oppimisensa
ja tieteilemisensä eiwät tehneet häntä yhtään haluttomammaksi,
laiskemmaksi ja saattamattomammaksi ulko=askareihin, waan hän teki
työtä kuin "ajakka" ja oli joutuisa ja kunnollinen kaikkiin talonpojan
tehtäwiin, joihin hän oli jo lapsuudesta tottunut. Hän ei ollut koskaan
raskaalla ja alakuloisella mielellä, waan iloisena ja raittiina teki
hän mitä käskettiin, ja tytöstä päästyänsä hyppeli hän iloissaan kuin
peuran warsa. Pian tottui Perälän Mikko myös kaikkiin taloudessa
tarwittawiin käsitöihin ja ne tuliwat hywästi ja joutuisasti tehdyiksi.

Puhtaana kaikista paheista niinkuin korwen turmelematon kaswi ainakin,
ei Mikko ollut ylpeä eikä itsepintainen kotiwäkensä eikä kyläläisiensä
kesken, waan hän oli iloinen ja hilpeä. Kaikissa tiloissa ja
wiattomilla, leikillisillä kokkapuheillansa sai hän jos minkä seuransa
pysymään iloisella ja hywällä tuulella. Noita sanan=solmuja olikin
hänellä niin runsas warasto, ett'ei sitä asianhaaraa tullut koskaan
esille, johon ei Perälän Mikko olisi osannut wiskata äkkiä mausteita ja
höysteitä. Useinpa oliwat nuot sukkeluudet runolliseenkin muotoon
puetut. Näyttipä siltä kuin häneen olisi ollut kätkettynä kaikkien
ihmiselämän tapauksien ydin, josta ne kaikissa tapauksissa katkeamatta
uhkuiwat niinkuin kuiwumattomasta lähteestä.

Tuommoisilla luonnon lahjoilla ja elämän tawoilla tuotti Mikko
kotitaloonsa paljon kunniaa ja ennen pitkää oli Perälä tärkein, jos
kohtakaan ei warakkain paikka yhteiskunnassa.

Kenenkään kynä ei woi kertoa sitä iloa, joka asui Perälän Juhon ja
Leenan sydämessä. Eipä he suotta iloinneetkaan, sillä harwallapa oli
semmoista poikaa kuin heillä. Kookas, pulskea, täyteläinen, solakka,
terwe, wiisas, jotenkin oppinut, työteliäs, wirheetön, wiaton, kaikille
rakas ja kaikkia rakastawa, turmelematon nuorukainen,--olipa siinä
wanhemmille ilon ainetta.

Kun Mikko oli parinkymmenen wuoden ijässä, rupesi kirkkoherra
puhelemaan pojalle sekä isälle kummia. Hän, näet, esitteli heille, että
Mikon pitäisi muka mennä johonkin oppilaitokseen ja ottaa siellä
tutkinto, päästäksensä siten johonkin kannattawaan wirkaan. Ensimältä
tuo esitys tuntui heille molemmille peräti mahdottomalta, mutta kun
kirkkoherra lupasi ohjata Mikon lukemista ennen tutkintoon lähtöä, niin
rupesi heissä kummassakin kytemään toiwon säde ja he suostuiwat
esitykseen. Siitä herran hetkestä otti kirkkoherra Mikon lukua
johtaakseen. Tuskinpa kukaan opettaja on tawannut innokkaampaa ja
halukkaampaa oppilasta, kuin kirkkoherra Mikossa. Lukeminen käwi
helposti ja oppiaineet tarttuiwat kuin naulatut pojan päähän.

Wiimein walmistuttuaan, lähetettiin poika erääsen oppilaitokseen
tutkintoa suorittamaan. Siellä esitti hän asiansa laitoksen esimiehelle.
Tämä ja muu opettajakunta hämmästyiwät kowin, kuullessaan anomusta.
Metsän korwesta suoraan tullut poika tulee ja pyytää tutkintoa,
jotenkin laajoissa oppiaineissa! ajatteliwat he keskenänsä ja he
pitiwät Mikko=raiskan suorastaan mielenwikaisena. Mutta kun poika weti
lakkaristaan kirkkoherran antaman suosituskirjeen ja antoi sen koulun
esimiehelle, loppui heissä pian tuo ilwehymy, jonka tuo outo asia ensin
oli heissä aikaan saanut. Kirkkoherra näet oli kaikkialla tunnettu
oppineeksi ja kunnolliseksi mieheksi.

He suostuiwat nyt yksimielisesti Mikon pyyntöön. Mikko meni niin
loistawasti tutkinnon läpitse, ett'eiwät hänen tutkijansa saaneet häntä
kiinni missään aineessa. Kaikissa aineissa, joista tuli puhe, antoi hän
niin tarkkoja wastauksia, että kaikki kuulijat hämmästyiwät. Tutkinnon
loputtua kehoitti esimies Mikon jatkamaan lukemistansa etemmäksi
yliopistossa, mutta poika sanoi: "ei minua haluta; kun saan waan
todistuksen läpi käydystä tutkinnosta, niin olen tyytywäinen".

Opettajakunta antoi Mikolle kiitoksella hywäksytyn todistuksen kaikissa
tutkinnossa esillä olleissa opin aineissa ja sen kanssa lähti Mikko
iloisena kotiinsa. Siellä meni hän kohta, isänsä kanssa, pappilaan
näyttämään mitä hän oli sillä matkallansa saanut. Kirkkoherra otti
Mikon tutkinto=todistuksen. Hän silmäeli ja luki sitä ja riwi riwiltä
hänen katsantonsa kirkastui. Wiimein kääntyi hän Juhoon ja Mikkoon päin
ja sanoi: "Yritys on onnistunut paremmin kuin osasin toiwoakaan!
Ihmeellinen poika on Mikko! Hänessä on totuus ja nero itsestänsä!
Todistus on niin hywä, että wirka tulee itsestänsä ja nyt on Mikolla
leipää--ijäksi", ja hän tuli ja puristi sekä Juhoa että Mikkoa kädestä
ja toiwotti heille onnea. Molemmat kiitteliwät wuorostansa kirkkoherraa
paljoista waiwoistansa ja isällisestä huolestansa Mikon opetuksessa ja
sitten ke lähtiwät kotia.

Tuliko Mikko nyt haluttomaksi kowaan työhön, kun hän oli noin
loistawalla tawalla päässyt opin teille? Ei, eipä suinkaan. Mikko oli
turmeltumaton korwen poika. Hän ei käsittänyt sitä, että kowa maantyö
olisi ihmiselle sopimatonta ja halpaa, jota hänen isänsäkin aina teki
niin suurella mielihalulla. Sentähden ryhtyikin hän heti kotia
tultuansa innokkaasti entisiin askereihinsa, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Ainoastaan lomahetkinä ja pyhinä istui hän ahkerasti
kirjoituksensa ja sanomalehtien ääressä, joita nyt Perälään tuli
useita.

Nyt juuri tuli eräs otollinen wirka awonaiseksi. Mikko sitä haki ja sai
kun saikin. Pian oli Mikko matkalla uuteen ammattiinsa. Hewonen seisoi
waljaissa jo Perälän portaan päässä odottamassa, mutta lähdöstä ei
tahtonut tulla mitään, sillä Perälässä wallitsi nyt erinomainen
suru= ja haja=mielisyys. Oikeutta myöden olisi Juhonkin pitänyt olla
hywinkin tyytywäisen poikansa uuteen onneen, mutta mitenkähän oli, hän
ei waan jaksanut tänään olla oikein iloisella tuulella. Kenties hän oli
raskaalla mielellä siitä kun hänen täytyi erota rakkaasta pojastaan.
Saattipa olla niinkin mutta saattipa Juholla olla muitakin syitä
raskasmielisyyteensä. Saattipa hänen mieltänsä painaa tunto, että hänen
rakas poikansa, joka wanhemmilleen oli tähän astui tuottanut waan
pelkkää iloa, saattaisi wielä tuottaa suruakin, sillä hän oli nyt
lähtewä awaraan maailmaan, pois isän ja äidin silmien edestä. Wiatonna,
turmelematonna--yleiseen kunnioitettuna, lähtee hän nyt pois tästä
kodista, wastaan ottamaan mainetta, kunniaa, mutta myös wastaan
ottamaan--pahennuksia. Niinkuin korwen puhdas kukka, tuli hänen
poikansa nyt heitetyksi maailman myrskyjen sekaan, joista ei hän tähän
asti wielä mitään tiennyt. Jaksoiko hän pysyä seisallaan tuossa elämän
hyrskyjen meressä? jaksoiko hän seisoa horjumatta niiden yhä
uudistuwissa iskuissa, jotka tulewat joka aika ja joka haaralta ja aina
uudistetuissa muodoissa?--Kenties oliwat nuot tuommoiset ajatelmat syynä
Juhon ahdasmielisyyteen tuona eron hetkenä--oli miten oli, annamme
Juhon olla alakuloisena ja miettiwäisenä, sillä hänellä on kahdenlainen
oikeus siihen, hänellä on--sydän ja hän on----isä.

Näissä lähdön puuhissa oli aika niin kulunut, että eron hetki lähestyi.
Raskaalla mielellä oli Mikkokin nyt eikä ollut saada aikaan hywästi
jättöään. Wiimein läheni hän isäänsä, otti häntä kädestä kiinni ja
sanoi: "hywästi, rakas isä! kiitoksia paljon paljoista waiwoistanne ja
paljosta rakkaudestanne!"--"Pidä aina Jumala silmäisi edessä, muista
mistä olet lähtenyt, äläkä unhota kansaasi, jonka keskellä olet
kaswanut!" sanoi isä, yhä pitäen poikansa kädestä kiinni. Kyynelet
kimalteliwat molempien silmissä, eikä kumpikaan woinut sen enempää
sillä kerralla puhua. Samoin jätti Mikko hywästi äitinsäkin, joka ilon
ja surun sekaisia tunteita itki ääneensä. Sitten wielä tuli weljien ja
sisariensa wuoro ja wiimein hyppäsi Mikko rekeen ja lähti ajamaan.
Kauwan seisoi Perälän perhe wielä huoneitten solalla ja katseli
lähtijän jälkeen. Kun Mikko oli kadonnut näkywistä, palasiwat kaikki
muut huoneesen, Juho yksin jäi wielä sittenkin kauwaksi aikaa kujalle
ja katsoi yhä waan siihen suuntaan, johon hänen poikansa oli mennyt.
Mitä lienee Juhon sydämessä silloin liikkunut, emme tiedä, mutta sen me
tiedämme, että kun hän wihdoin kääntyi menemään huoneesen, nousi hänen
rinnastansa sywä huokaus.

Paljon ei sinä päiwänä Perälässä puhuttu, mutta kaikista wähemmän puhui
Juho. Hänellä ei ollut tänään työn halua; synkkänä istuskeli hän waan.
Hän olisi mielellään ollut iloinen nyt, mutta hän ei woinut. Sanomaton
tuska tuntui häntä ahdistawan--mikä?--sitä ei hän tiennyt itsekään;
mutta siltä waan nyt tuntui, että hän oli kadottanut paljon,
mahdottoman paljon. Tuntuipa siltä kuin hän olisi kadottanut osan
omasta ruumiistansa--oikean kätensä; wieläkin enemmältä tuntui Juholle
hänen wahinkonsa tuossa kadottamisessa, sillä joku salainen aawistus
tunkeusi hänen sieluunsa, että hän oli kadottanut--poikansa.--

Walpas waimonsa, Leena, huomasi pian miehensä raskaan tilan, sillä hän
ei ollut ennen koskaan Juhoansa tuonlaisena nähnyt. Unhottaen oman
surunsa, tuli hän miehensä tykö, otti häntä kädestä kiinni, katsoi
häntä niin lempeästi silmiin ja sanoi: "miksi sinä, Juhoni, olet nyt
noin murheellinen? Eihän sinulla luulisi olewan syytä panna noin
pahaksesi lapsesi onnea."

Juho säpsähti. Hän näytti siltä, kuin olisi nyt juuri unesta herännyt.
Hän loi teräwän silmäyksen waimohonsa ja toisti pitkäweteisesti
"onnea!" Waimonsa näki ja ymmärsi, ett'ei hänen Juhoonsa mahdu nyt
äkkipikaan mikään lohdutus, sentähden heittikin hän koko
lohduttamisyrityksensä siihen, ajan parannettawaksi. Waimonsa
ystäwällinen ja lempeä puhe ja käytös oli Juhon kumminkin saanut
hereille unelmistaan; hän meni työhönsä ja tuolla tawalla tuli elämä
wähitellen Perälässä entisellensä.

Moni neito oli jo kauwan aikaa halukkaita silmäyksiä Perälän Mikkoon
luonut, mutta nyt kun hän nousi kunniansa kukkulalle, olisi hänen joka
tyttö tahtonut omaksensa saada; Mikolle olisi ollut tarjona yksi ja
toinen siwistyneestäkin säädystä, mutta hän ei näyttänyt pitäwän
kenestäkään.

Perälän Juho tiesi aiwan hywin, ett'ei Mikonkaan ollut yksinänsä hywä
olla, sentähden olisi hän niin mielellänsä suonut pojan hankkiwan
itsellensä puolison. Wieläpä hänen sydämessään oli salainen pelko
siitäkin, jos tuo yksinäisyys saattaisi wihdoin Mikon--wäärälle tielle.
Eräänä kertana kun Mikko Perälään tuli käymään, Juho otti tilaisuudesta
waarin ja wei poikansa kahdenkesken.
**
"Etkö ole ajatellut jo walita itsellesi elämän kumppania?" kysyi isä
pojaltansa.

"Kyllähän sitä pitäisi, waan eihän tuota tiedä mitä tekee", sanoi
Mikko.

"Sinnehän se meneekin, kun kowin kauan walikoi; wiimein luu saattaa
kouraan luiskahtaa", sanoi Juho.

"Kumminkin on se jotenkin waikea tehtäwä."

"Ei se ole mikään waikea, kun ei rupea itsensä kanssa kowin pitkiin
neuwottelemisiin. Onhan sinulla tarjona ylhäältä ja alhaalta; walitse
se, johon sydämesi parhaiten on mieltynyt!"

"Olisihan minusta mieluinen tuo ... Wirtalan Ainakin", sanoi Mikko
ujosti.

"Walitse sitten hän!"

Ensi pyhänä kuulutettiin pitäjään kirkossa awioliittoon: Mikko Perälä
ja Aina Wirtala.--Nuoruuden rakkaus ja ystäwyys oli sysännyt syrjään
kaikki kunnian kukkuloilla loimoawat tähdet.

Ei yhdelläkään asian ymmärtäwälläkään ollut syytä nurkua Mikon waalia.
Kookas, täyteläinen, kaunis ja hywillä luonnon lahjoilla warustettu
neito oli tuo Wirtalan Aina. Hänellä oli arwokkaat ja kunnialliset
wanhemmat ja he oliwat tyttärensä kaswattaneet henkisessäkin
kehityksessä, kaikissa niissä siwistysaineissa, joita warakas
talonpoika mahdollisesti woi käsiinsä saada. Mutta kaikkein suurimmat
Ainan hyweet oliwat: puhdas, wilpitön ja tunnokas sydän ja hiljainen,
hywämaineinen ja siiwo käytös.

Wirtalassa wietettiin kuuliaiset, sillä nyt oli se pyhäilta, jona Mikko
ja Aina eusikerran kuulutettiin. Sinnekös nyt kylän nuoriso riensi,
toiwottamaan onnea nuorelle morsiusparille. Siellä ilo ilolle käwi,
sillä ei oltu osattu wähääkään aawistaa, minkä kepposen Mikko teki
täällä käydessään. Tosin muutamat kylän neidot ensin oliwat wähän
nyreissään Wirtalaan tullessaan, sillä tämä kihlaus oli usean heidän
kaukaisen toimeensa tyhjäksi tehnyt, mutta kun toiset nuorikot ja Mikko
ja Aina heitä hetkisen hilpeästi hywitteliwät, yhtyiwät ainakin
ulkonaisesti hekin toisten iloihin.

Mitäpä siinä muuta oli. Awiokuulutukset käwiwät tawallista, laillista
rataansa, wihkiminen myös ja niin oli noista molemmista, joita moni
kadehti ja wielä useampi ylisteli, tullut awiopari.

Peräläisten kaipausta liewenteliwät aika ajoin sydämelliset kirjeet
nuorelta pariskunnalta. Kyläläisetkin käwiwät kaupunkimatkoillaan aina
terwehtimässä nuorta pariskuntaa ja kun he palasiwat kotiaan, tuliwat
he kohta Perälään ja sanoiwat: "Terweisiä Mikolta ja Ainalta!" ja
noiden terweisten tuojain silmät säkenöiwät ilosta ja tyytywäisyydestä.
Silloin oli Perälän Juholla tapana aina kysyä: "mitä sinne kuuluu?"
Kun se aika tuli, että Juhon mielestä olisi Mikon ja Ainan kotiin
pitänyt jotain kuulua, ei hän kaupungista palaawille ja terweisiä
tuowille kyläläisilleen kertaakaan unohtanut tehdä tuota "sinne
kuulumis=kysymystään", mutta he eiwät waan koskaan tienneet "mitään
erinomaisia", ja näyttelipä siltä kuin Juho ei olisi ollut oikein
tyytywäinen. Hän, näet, oli saanut päähänsä sen, että Mikon ja Ainan
olisi pitänyt saada, tawallisessa luonnon järjestyksessä, perillinen,
joka sitten tekisi heidän elämänsä niin kodikkaaksi ja hauskaksi ja
joka estäisi heitä joutumasta niihin moniin elämän harhoihin, joita
maailmalla on niin runsaasti wirittää ihmislapsien eteen; hänellä oli
syytä sen pahemmin pelätä, kun onni oli äkkiarwaamatta heille syytänyt
murheettoman ja hempeän elämän.

Erään kerran tuotiin taas terweisiä Perälän wanhuksille ja Juho oli
oitis walmis kysymän tuojalta wanhaan totuttuun tapaansa: "mitä sinne
kuuluu?"

"Ei tuonne mitään erinomaisia kuulu; Aina waan on niin laihtunut, etten
ollut häntä enään tunteakaan", sanoi terweisten tuoja huolimattomasti.

Juho hyppäsi ylös äkkiä kuin kärmeen pistämä ja käweli kiireesti pois,
pois yksinäisyyteen, sillä hän oli saanut kuulla jotain semmoista, jota
hän ei olisi suonut kuulewansa;--hän aawisti jotain, aawisti----pahaa.

Sen erän perästä muuttuiwat Juhon mielipiteet aiwan toisenlaisiksi. Hän
menetti nyt kaiken toiwonsa, eikä kuullut mielellänsä puhuttawan
pojastansa ja hänen waimostaan. Hän koki kaiken tawoin saada tietoonsa
syyn Ainan laihtumiseen, hän sekä kirjoitti Ainalle että kysytti
luotettawilla ihmisillä häneltä syytä pahoinwointiinsa, mutta kaikkiin
salaisiin ja hiljaisiin kysymyksiinsä sai hän Ainalta wastauksen, että
hän on kaiken puolin terwe ja että kaikki asiat owat hywin.

Yhtähywin sai Juho tämän jälkeen terweisen=tuojilta kysymykseensä,
"mitä sinne kuuluu", yhä hämärämpiä wastauksia. Eräänkin kerran sanoi
kysytty: "no--(hän piti wäliä ja ikäänkuin haki jotain sanoakseen)--
eipä tuonne kuulunut mitään erinomaista", mutta hänen äänensä oli
epäsointuinen, kuin olisi hän haparoinut kokoon jotain walhetta ja
miehen katsantokin oli epärehellinen; wäliin loi hän tutkiwan, mutta
salaawan katseen Juhoon, wäliin loi hän taas katseensa pelkääwäisesti
maahan. Kaikki terweisten tuojat tästä lähtein alkoiwat tulla
samanlaisiksi; waan jos Juho kuinkakin koetti saada syytä selwille
tuohon ihmisten umpimielisyyteen ja omaan pelkoonsa, ei hän ollut mies
sitä saamaan; näyttipä siltä kuin kaikki maailman salakähmäisyys olisi
käynyt liittoon häntä wastaan.

Juho parka käwi nyt kowin huolelliseksi. Se salainen pelko ja
selittämätön aawistus, joka häntä oli waiwannut siitä hetkestä pitäin,
kun hän pojastansa erosi, muuttui nyt suoraksi selittämättömäksi
murheeksi. "Aina tuo on niin laihtunut, etten ollut häntä enään
tunteakaan" ja ne terweisten tuojain epäselwät lauseet ja jotain
salaawat silmänluonnit tunkeusiwat aina waan sywemmälle huolehtiwaan
isän sydämeen. Hän koetti rauhoittaa mieltään kaikilla keinoilla, mutta
mikään ei woinut auttaa, sydän pysyi waan lewotonna ja kysywänä. Wäliin
oli Juho oikein wihainen itsellensä, kuin hän joutawia mietti ja
murehti, ja silloin hän aina koki itselleen uskotella ja luulotella,
että kaikki asiat saattaisiwat olla hywin. Mutta kauwan ei kestänyt tuo
tekolewollisuus, sillä nuot murheelliset ajatukset ja aawistukset
tuliwat pian taas takaisin hänen sydämeensä. Hän ei noita mietteitään
ja luulojaan ilmoittanut koskaan waimollensakaan, sillä ne eiwät olleet
todistetut itsellensäkään ja hän pelkäsi waimonsa woimia, ett'eiwät ne
kestäisi elämän entisien huolien päälle laskea niin suurta lisäsurua,
waikkapa waan arweluna.

Tuommoisessa asemassa kului taas joku aika. Kirjewaihto Juhon ja Mikon
wälillä harweni harwenemistaan ja useat Juhon lähettämät kirjeet jäiwät
kokonaankin wastaamatta; terweiset myös alkoiwat harweta. Ei Juho
maininnut koskaan kirjeissäänkään Mikolle ja Ainalle sydämensä salaisia
luuloja, sillä hän toiwoi niin ajattelewina hetkinä, kuin kirjoittaessa
on, että kaikki hänen luulonsa toki lienewät waan pelkkiä houreita.

Mutta muutamana päiwänä palasi yksi Juhon luotettawa ystäwä
kaupungista. Hän tuli heti Perälään ja sanoi: "terweisiä Mikolta ja
Ainalta", waan hänen äänensä wärähteli noita terweisiä sanoessaan.

"Mitä sinne kuuluu?" kysyi Juho heti synkästi, maahan luoduilla
silmillä.

"No--oh! eihän tuonne mitään erinomaisia kuulunut", sanoi tämä ja loi
samassa peittäwän, epäilewäisen, pikaisen silmäyksen Juhoon, jonka
kanssa he oliwat kahdenkesken.

Juho nousi ylös. Hän läheni ystäwäänsä, laski kätensä hiljaa hänen
olkapäällensä ja sanoi: "Minä olen kauwan sydämessäni tietänyt, että
ihmiset salaawat minulta jotain pahaa; se ei ole oikein, sillä pahaa ei
woida silloin poistaa. Sano sinä, ystäwäni, kaikki mitä tiedät, minä
warustan itseni elämäni kowimpaan koetukseen."

Ystäwä huokasi raskaasti eikä wastannut yhtään mitään. Koetettiin
pitkittää waiti=olemalla, mutta koko waiti=olemisen ajan katsoi Juho
ystäwäänsä rukoilewasti ja kysywästi silmiin. Sanat eiwät kummallakaan
puolen tahtoneet päästä liikkeelle ja Juhon henkeä ahdisti. Kun he
hetken aikaa oliwat olleet tuossa pinnistyksen tilassa, tunkeusi wiimein
Juhon suusta kysymys: "noh, ystäwäni?"

"Mikko on ruwennut..."

"Mikko on ruwennut mitä tekemään?"

"Juomaan", sanoi ystäwä tuskin kuultawasti.

Sywä hiljaisuus sai taas wallan. Tuossa ystäwänsä lauseessa kuuli Juho
nyt sen salaisuuden, jota hän jo kauwan oli turhaan halunnut kuulla.
Mutta noiden asioiden selweneminen mursi ennestäänkin jo pahaa
aawistawan ja pelkääwän isän sydämen. Ne tunteet, jotka kärsiwän isän
sydämessä nyt aaltoiliwat, eiwät woineet sanoiksi puhjeta, sillä siihen
oliwat ne liian sekanaiset. Hän istui ääneti ystäwäänsä wastapäätä,
silmät maahan luotuina mutta hänen rintansa aaltoeli lewottomasti ja
raskaasti. Ystäwä lähestyi wiimein Juhoa, otti häntä kädestä kiinni ja
sanoi: "Kowan sanoman sanoin sinulle, ystäwäni, sinä et näy jaksawan
sitä kantaa--sinä näännyt: ei olisi minun pitänyt sinulle ilmoittaa
tuota uutista".

"Oikein teit, oikein teit, ystäwäni, kuin totuuden ilmoitit! Kowat
oliwat nuot uutiset ja kowaksi tekiwät ne minun nykyisen kohtaloni,
mutta parempi on kowakin totuus, kuin imartelewa walhe; kiitos sinulle
siitä", wastasi siihen Juho. Hän nousi ylös ja puristi wieraan kättä,
mutta ystäwä tunsi, että Juhon miehekäs käsi wapisi kuin haawanlehti.
"anna anteeksi ystäwäni", lisäsi Juho sitten, "minä olen nyt
yksinäisyyden tarpeessa".

Ystäwä ymmärsi asian painon; hän lähti pois ja Juho meni kamariinsa,
jossa hän surussansa waipui melkein tunnottomuuteen.

Juho joutui kowain sydämen tuskain tähden ruumiillisestikin sairaaksi.
Hän ei kyennyt työhön ollenkaan eikä ruoka hänelle maistunut. Waimonsa
näki oitis, että Juho oli saanut nyt kowaakin kowemman kolahduksen
sydämeensä, mutta ei Leena osannut aawistaakaan, mitä Juho nyt tiesi.
Hän koki kaiken tawoin lohdutella murheellista miestänsä ja tiedustella
hänen murheensa syytä. Itkussa suin ja tuskasta punehtuneena ilmoitti
Juho wiimein tuon hirmuisen sanoman. Mutta ihme kumma!--lujempi oli
Leena tuota uutista wastaanottamaan kuin Juho oli luullutkaan. Ja
tosiaankin on useinkin niin käynyt ihmiselämässä, että kun miehen omat
woimat owat uupuneet epätoiwoon, siinä on jo heikompi astia tullut
ehyeksi ja astunut miehuullisesti taisteloon, paljon uupumattomampana
ja woimallisempana kuin hänen wahwempi puolensa, waikka hän kaiket ajat
muulloin näytti särkyneeltä ja riutuneelta.

Leena koki kohdella miestään kuin parhain taisi ja toiwoi Jumalan
awulla asiain wielä hywiksi tulewan--mitä ei äiti jaksa toiwoa
lapsestaan, asiain pahimmillakin ollessa!--Nämät lohdutukset
waikuttiwatkin Juhoon wiimein niin, että hän wähitellen jälleen jaksoi
ruweta työhön, mutta raskaana ja apeana pysyi hänen mielensä.

Toinnuttuansa sen werran että kykeni ajatuksiansa koossa pitämään,
kirjoitti Juho pojallensa waroitus=kirjeen täynnä hellintä isällistä
huolta ja rakkautta.

"Rakas poikani", niin kirjoitti hän, "woi mitä minun nyt täytyy sinulle
kirjoittaa, woi mitä minä tiedän ja woi mitä minä ja äitisi olemme
saaneet kärsiä. Me tiedämme nyt, minkätähden siweä waimosi on laihtunut
ja menettänyt terweytensä. Me tiedämme, minkätähden kirjewaihtomme on
harwennut ja miksi useat kirjeeni owat wiimeaikoina sinulta jääneet
wastaamatta. Me tiedämme syyn, minkätähden ihmiset luowat silmänsä alas
sinua mainitessaan--Jumalani! Ihmiset kammoksuwat nyt jo sinua ja
häpeäwät mainita sinun nimeäsikin, jonka he ennen niin ilosta
loistawilla silmillä ja iloisella sydämellä tekiwät. Woi, woi! Sinä
olet jo menettänyt kaiken arwosi ja kunniasi kaikkien rehellisten
ihmisien silmissä, mutta wanhempiesi huolia, tuskia ja murheita et sinä
ole menettänyt, waan olet liian runsaalla lisäyksellä lisännyt niitä.
Woi, woi! Sitä wartenko Jumala sinulle on suonut niin lahjarikkaan
sielun, että wäärin käyttäisit sitä, turmioksi itsellesi ja
häwäistykseksi Jumalalle, kauhuksi kaikille ihmisille?--Woi! sinä
arwaat jo mikä se sinun paheesi on, jota näin suurella sydämen kiwulla
puhun; jospa niinkin olisi, täytyy minun kumminkin se suoraan
ilmoittaa: sinä olet ruwennut--juomaan! Kauwan on minulla ollut
salainen pelko siitä, että maailman pahennukset kenties ryöstäwät
minulta ja ihmiskunnalta sen lapsen, jota aina olen sydämestäni niin
hartaasti rakastanut, jolle olen niin paljon hywää toiwonut ja jolta
olen toiwonut saawani niin paljon iloa wanhuuteni päiwinä. Kaikki tuo
on toiwomatonta salaista pelkoani, jota en ole ilmoittanut yhdellekään
kuolewaiselle ihmiselle; mutta sitä raskaampi on kuormani, kun tuon
pelon pehmittämä spdämeni sai totuuden kuulla. Se murti kokonaan
sydämeni ja ryösti rinnastani rauhan.--Rakas poikani! Seisahda toki ja
ajattele tarkoin, kuinka paljon pahaa turmeluksesi on itsellesi ja
meille jo maksanut. Palaja ajoissa pois pahalta ja synnilliseltä
tieltäsi--palaja, minä rukoilen sinua, ennenkuin sinulta loppuu peräti
woina wastaan seisoa synnillisiä himojasi! Muista siweää waimoasi, joka
tietenkin on jo paljon sinun tähtesi kärsinyt ja jotka kärsimykset
tulewat werrattomiksi, jos et sinä palau pahalta tieltäsi! Muista
ystäwiäsi ja kaikkia kunniallisia ihmisiä, jotka sinä olet
sopimattomalla käytökselläsi häpeämään saattanut. Muista itseäsi ja
ajattele sitä suurta ja sywää lankeemusta, jonka äyräälle olet itsesi
saattanut ja joka sinun on wälttämättömästi kerran nielaisewa kauheaan
kitaansa, jos et waan tee pikaista parannusta. Muista wanhempiasi,
jotka sinua owat niin paljon rakastaneet ja wieläkin rakastawat, ja
jotka jo owat sinun tähtesi niin paljon kärsineet. Tahdotko sinä wielä
lisätä sitä tuskaa ja kärsimistä? Tahdotko sinä saattaa meidät kesken
ikäämme murheella hautaan?--Woi Jumalani! Älä laske enään raskaampaa
kuormaa päällemme, muutoin me näännymme!--Lupaa nyt, rakas poikani,
että sinä tahdot katua rikostasi, lupaa ett'et enää juo, lupaa että
tahdot wälttää kaikkia semmoisia tiloja ja seuroja, joissa et jaksaisi
pahaa taipumustasi wastaanseisoa; sillä kun sinä kerran jaksat wälttää
synnin tilan, niin sinä olet wälttänyt jo itse synnin. Lupaatkos?--Woi!
me toiwomme wielä paljon, sillä wanhemman sydän woipi paljon rakastaa,
paljon kärsiä, paljon unhottaa ja paljon toiwoa. Jumala olkoon
todistajanani, että nämäkin riwit owat lähteneet rakastawan, mutta
siinä samassa huolehtiwan wanhemman sydämestä. Jumala myös suokoon,
että nämät yksinkertaiset sanani tulisiwat, entisten neuwojeni ja
opetuksieni kanssa, sinulle joksikaan herätykseksi! Olkoot myös
todistajana nämät kyyneleet, jotka tätä kirjoittaessani owat paperille
putoelleet, että suru ei ole kaukana nytkään isäsi sydämestä. Tätä
kaikkea kirjoittaa, pyytää ja rukoilee murheen murtama--isäsi".

Perälässä toiwottiin nyt tästä kirjeestä paljon apua. Warsinkin Leena
uskoi sydämensä pojasta, että se oli saawa Mikossa aikaan terweellisen
muutoksen, sillä hän oli ennenkin nähnyt isän sydämellisten neuwoin
waikuttawan poikaan paljoa paremmin kuin omansa. Päiwä päiwältä, wiikko
wiikolta odotettiin Mikon wastausta, mutta kaukaan aikaan ei sieltä
kuulunut mitään. Wihdoin tuli kirje, jonka päällekirjoituksesta ja
sinetistä kohta huomattiin Mikolta tulleeksi. Wapisewalla kädellä awasi
Juho sen ja wetäysi waimonsa kanssa kammariin. Sydän täynnä yhtä paljon
pelkoa kuin toiwoakin ryhtyiwät he sen lukemiseen.

"Hywät wanhempani!" kirjoitti Mikko: "kummastuksella luin minä teidän
wiime kirjeenne; sillä en tiedä, mitenkä olisin ansainnut teiltä sen
nuhteen, jonka se sisälsi. Aiwan odottamatoin ei se minulle kumminkaan
ollut, sillä ennakolta osasin minä jo aawistaa, mitä nyt oli tulewa. En
tiedä, mikä hyöty lienee ihmisille toisen ihmisen parjaamisesta ja
hänen kunniansa polkemisesta; warmaankin he oliwat hywin iloissaan,
kertoessaan teille noita perättömiä uutisiaan. Jos he jonkun kerran
owat sattuneet näkemään minun liikutettuna, parempien ihmisten
seurassa, niin siitä he kohta panewat kokoon hirmuiset juoppo=jutut! Se
tullee siitä, ett'eiwät he tunne siwistyneiden ihmisien tapoja. En ole
hetikään kyläratin weroinen, enkä aiokaan tulla semmoiseksi.--Tämän
johdosta pyydän että säästätte turhan surunne ja huolenne parempia
tosi=asioita warten! sillä minä olen jo siksi itsenäisellä ja
miehisellä kannalla että osaan kyllä elämäni juoksun ohjata."

Jota etemmäksi Juho luki kirjettä, sitä enemmän waaleni hän, sitä
enemmän kimalteli kyyneleitä hänen silmissään ja ennen kirjeen loppua
rupesi hän niin wapisemaan, ett'ei ollut woida saada sitä päähän
luetuksi.

Sen jälkeen walahti Juho woimatonna tuolille istumaan. "Jumalani",
sanoi hän wiimein, "parannuksesta ei ole toiwoakaan!--Synti on hänellä
wielä luwallisena, ja muiden ja meidän murheemme kääntää hän waan
panettelemiseksi!

Kowa, kopea on kirje, ja se on lähtenyt waaransa suuruutta
näkemättömästä ja murtumattomasta sydämestä! Hukassa on Mikkomme. Woi
onneton poika, minkä murheen saatitkaan wäsyneille wanhemmillesi! Hän
itse tunnustaa puoliksi lankeemuksensa, mutta kokee peitellä
turmelustansa siwistyksen tekokuorella; onneton siwistys, jota juuri
wiepi suoraan siweyttömyyteen. Hän ei näy käsittäwän ollenkaan
siwistyksen tarkoitusta, jonka pitäisi karsia ihmisestä pois kaikki
siweettömät raakuudet ja sijalle istuttaa totuuden ja oikeuden tuntoa,
ja hän nyt puolustaa pahuuttansa siwistyksellä! hänen lankeemukseensa
ei ole syynä se wähäinen oppi, jonka hän on saanut, waan oma waromaton
sydämensä, joka on ollut liian heikko seisomaan turmelusta wastaan,
mutta joka jo turmelukseen joutuneen on mielestänsä liiankin wahwa; se
tekee hänen tilansa kahta waarallisemmaksi. Woi, woi! mennyt on
poikamme, kadonnut--auttamattomasti kadonnut".

Ja tosiaankin täytyy kummastella Mikon tylyyttä wastaus=kirjeessään,
isänsä lähettämään sydämelliseen waroitukseen! Hän oli puhtaana ja
wiattomana temmattu korwesta, uusiin ennen tuntemattomiin keskuuksiin
ja seurueihin, joissa kokonaan uusi elämä ja uudet tawat hänelle
tarjoontuiwat, mutta niiden muassa tarjoontui myös Mikolle--uudet
waarat, uudet wiettelykset, joista korwen winkaloissa ei ollut
kysymystäkään.

Kodin yksinkertaiset tawat ja se pieni elämänpiiri, johon hän oli
tottunut, jäiwät nyt tuokiossa kauas. Pian niiden waikutus loppui ja
hän rupesi halweksimalla katselemaan sitä muka pimeää ja kowaa elämän
koulua, jossa oli elämänsä aamun aloittanut. Nyt oli hän mielestään
oppinut ja siwistynyt mies, jolla oli muka oikeus katsoa ylön
kansalaisiaan ja entistä säätyään. Sanoissa ja työssä ei tuo ylönkatse
tosin tullut koskaan näkywiin, waan sydämen ajatuksena se kumminkin oli
aina. Elämän mukawuus ja hempeys tuliwat yht'äkkiä nyt hänelle
osakseen, ja hän oli kylläkin sukkela wertailemaan keskenänsä mennyttä
sekä nykyistä elämää ja hawaitsemaan niiden suuren wastakohdan.

Hän rupesi nyt hywäksensä käyttämään kaikkia niitä elämän mukawuuksia,
joita nykyinen asema tarjosi. Hän seurusteli usein wertaistensa kanssa
ja enemmänkin siwistyneitten ihmisten parissa. He ottiwat hänet aina
ilolla wastaan, sillä kaikki häntä kunnioittiwat. Noissa seuroissa
kannettiin usein toti=aineita iltamalla sisälle ja laseja alettiin
tehdä "illan kuluksi". Ensimmältä katsoi Mikko wain, kuinka muut
tekiwät: he laittowat lasinsa, hän myös, he joiwat lasinsa--rupesipa
hänkin pian tekemään samoin; he uusiwat lasinsa--hänkin myös!--"Tämähän
on oikein siwistynyttä", ajatteli hän ja--joi. Waikutukset siitä
alkoiwat pian näkyä: kaikkien kieli alkoi päästä walloilleen ja rajaton
wapaus pääsi pian woimaan. Puheet käwiwät wilkkaiksi, mutta samassa
myös epäwarmoiksi, niin ett'ei niissä ollut enään wankkaa
tosiperustusta. Pää alkoi humista ja asema alkoi käydä epäwakaiseksi.
Mikko tunsi että hän oli päissänsä; hän käwi ulkona ja, jos oli talwi,
koki lumella hieroa polttawaa ja kihisewää päätänsä, jos muu wuoden
aika, antoi hän raittiin ilman huuhdella tekokuumuutta. Mutta tuota ei
hän tehnyt selwittääkseen päihtymystään sitäwasten, että olisi sitten
juomatta, waan että kestäisi ja jaksaisi--enemmän juoda!--Ensinnä hän
häpeili horjuwaa tilaansa; mutta hän katseli, kuinka muiden laita oli,
ja iloksensa hawaitsi että monen asiat oliwat wielä hullummasti. Se
hawainto lohdutti häntä suuresti ja niin oli häpy poistettu.
Päinwastoin häpesi hän nyt mielessään, kun ei wielä tuntenut oikeata
siwistyksen wapautta.--Kowin monia tuommoisia hupaisia ja wapaita
"ilta=seuroja" ei hän ollut wielä wiettänytkään, ennen kuin tuli kerran
yöllä kotia niin juowuksissa, ettei pääsnyt porrasten rappusia ylös
muutoin kuin--konttaamalla!--Aina ei säikähtänyt kowinkaan tuota
ensimmäistä onnettomuutta; sillä hän luuli sen päihtymyksen waan olewan
satunnaisen wahingon. Hän koki hoitaa ja waalia miestänsä, riisui
waatteet päältä ja toimitti hänet maata. Aamulla ylös noustua pilkkaili
ja härnäili hän Mikkoa, kun näki hänen olewan hywin nolona.--Aina
raukka! Hän ei osannut aawistaakaan, mikä kawala mato jo oli
myrkyttänyt heidän onnensa.

Pitkiä aikoja ei kulunut, ennenkuin Mikko taas tuli kotia juowuksissa.
Nyt waata hawaitsi Aina asian todellisen laidan. Hän näki ja ymmärsi,
että juopuminen olikin jo kiinnijuurtunut kauhea turmelus, joka
pitkitettynä tuottaisi warman perikadon. Hän ei ollut nyt enään
yhtäkaikkinen, waan hän wapisi kuin haawan lehti. Kyllä hän koki nytkin
hoitaa ja maata toimittaa Mikkoa, mutta hänen sydämensä itki
kauhistuksen ja pelästyksen kyyneliä.

Aamulla ei Aina enään pilkkaillutkaan miehen teko=sairautta; sen sijaan
hän kyynelsilmissä rupesi puhelemaan siitä waarasta, joka uhkasi. Hän
rukoili Jumalan tähden Mikkoa luopumaan pois pahasta taipumuksestaan,
ennenkuin oli myöhäistä. Mikko ei puhunut mitään, eikä lausunut hänelle
tylyjä sanoja, sillä hän ei ollut koskaan waimollensa paha. Hän waan
wertaili mielessään omaansa ja muiden ihmisten elämää, ja ilokseen
huomasi useain hywäinkin miesten olewan siinä suhteessa monta wertaa
"wapaampia". Hän muisti, näet, tärkeissä wiroissa olewia henkilöitä,
jotka aina iltamilla joiwat kotonaan taikka muualla seura=elämässä
niin, ett'eiwät he pysyneet pystyssä, ja yhtäkaikki oliwat he päiwällä
selwät miehet ja yhtäkaikki he toimittiwat wirkansa toimellisesti, ja
wieläpä woiwat he puhua, huutaa ja kirjoittaakin rahwaan hirweästä ja
rajattomasta juomisesta! Tuon kaiken piti hän siwistyksen suurena etuna
ja oli niin hurskas mielestänsä, että katsoi sydämessään ylön, jos näki
jonkun kansalaisistaan päiwällä juopuneena!

Kun tuommoiset mielipiteet saiwat hänessä wallan, eipä ole kowin
kummeksittawa, jo hän pitää Ainan surun ja huolen tilastaan aiwan
tarpeettomana--houreena!

Siihen sijaan että olisi ottanut waaria waimonsa hellistä rukouksista
ja poikennut pois waaralliselta retkeltään ehdotti Mikko, että
heidänkin pitäisi, siwistyneinä ihmisinä, aina pitää warastossa wäkewiä
juomia, "suun awaukseksi" wieraille, sillä eihän muka sopinut olla
wieraille tarjoamatta suunawausta, kun nämätkin heille niin usein
tarjosiwat.

Aina ei yhtään wastustanutkaan tätä esitystä; hän katsoi sen aiwan
luonnolliseksi welwollisuuden asiaksi. Mutta samassa kun hän myöntyi
pyyntöön, tarttui hän miehensä kaulaan, katsoi hänen silmiinsä
lempeästi ja sanoi: "lupaatkos waan Mikko, ett'et rupea itse niitä
juomaan?" Hänellä lienee ollut salainen aawistus, että tuo wieraita
warten hankittu suun=awaus saattaisi pahentaa asiaa.

Mikon täytyi luwata olla erillään niistä; mutta tuo lupaus ei ollut
sydämestä, waan suusta, ja sentähden ei se pitänytkään. Ennen pitkää
joutuiwat nuot yksissä neuwoin laitetut wierasten warat Mikon oman
suun=awaukseksi.

Mikon juowuksissa olo alkoi tulla yhä tiheämmäksi, ja Aina rupesi
laihtumaan silmin nähtäwästi. Hän ei juuri usein puhunut miehellensä
asiasta, mutta kaikista näkyi, että hänen sydämensä tuska oli kauhea.
Joskus hän rukoilikin sydämensä pohjasta Mikkoa ajattelemaan sitä
waaraa, johon hän oli itsensä ja waimonsa saattanut; mutta nuot
rukoukset ja waroitukset haihtuiwat kuin ilmaan; ne eiwät pahentaneet,
mutta eiwät parantaneetkaan asiaa.

Mikon juominen olikin sillä wälin tullut jo siihen määrään, ettei ollut
hänellä juuri yhtään selwää päiwää. Mykkänä kantoi nyt Aina raskasta
taakkaansa, sillä hän näki, ett'eiwät hänen rukouksensa ja pyyntinsä
mitään auttaneet. Niin kauwan hän wielä kuitenkin oli toiwonut, kun
eiwät muut ihmiset olleet nähneet Mikkoa juowuksissa; mutta kun se tuli
jokapäiwäiseksi työksi, täytyihän silloin kaikkien ihmisten huomata tuo
kauhea tila. Ainan oli nyt enään mahdoton sitä salata, jota hän
ensi=alussa oli huolellisesti kokenut tehdä.

Mikko nyt itsekin huomasi, että kaikki tutut, semminkin entiset
kotikyläläiset, rupesiwat häntä kammomaan; he katsahteliwat häneen
wilkaisemalla ja salakähmäisesti; heidän lauseensa ja puheensa oliwat
niin kummallisen umpikuljuisia ja kysywiä. Tätä heidän käytöstänsä hän
kuitenkin waan kummasteli, arwellen mielessään: millä oikeudella
ihmiset tuolla tawalla menettelewät näin oikeassa olewan kelpo= ja
oppineen miehen kanssa kuin mitä hän muka oli.

Hän oli juomisen alottauut siwistyneellä tawalla, mutta pian oli se
paisunut kaikkein siwistymättömämmäksi mitä ikinä on maailmassa nähty.
Alkuun ei hän juonut kuin iltamilla, öillä ja paremmissa seuroissa ja
parempia juotawia, nyt oli hän kerinnyt jo siihen määrään, että kelpasi
yöllä ja päiwällä minkälaiset juotawat ja minkälaisessa paikassa
hywänsä, tiellä tahi myös tien wieressä, ulkona tahi sisällä, pullon
suulta taikka mistä astiasta tahansa. Saman se teki kunhan sai waan
jostain ja jotain kiihtyneen himon tyydykkeeksi!

Tällä ajalla tuli isän ensimmäinen kirje asiasta. Mutta Mikko katsoi
ylön nuot sydämmelliset waroitukset ja kirjoitti hänelle tuon meille jo
tutun kopean wastauksen.

Mikkoa hirmuisesti harmitti se seikka, kun ihmiset oliwat isälle
kielineet hänen päällensä; heidän syykseen koetti hän kääntää kaiken
sen häwäistyksen ja nuhteen, jonka oli muka saanut isän wiimeisessä
kirjeessä.

Noista kansalaisten soimauksista suuttuneena rupesi Mikko ajattelemaan,
mistä löytäisi tosi=ystäwiä, ja olikin semmoisia mielestään löytäwinään
juoma= ja synti=kumppaneistansa. He hänet ymmärtäwät, he käsittäwät
siwistyneiden ihmisten oloja; ei Mikko tahtonutkaan enää semmoisilta
ihmisiltä kunniaa, jotka eiwät mistään tietäneet, ja hän oikein iloitsi
sydämessänsä oiwallisesta keksinnöstä! ja pian oli isän nuhdetten
kautta wähän lewottomaksi tullut omatunto jälleen rauhoittunut.

Harmillisin seikka oli kuitenkin se, kun kirje joutui Ainan
luettawaksi. Waimo-parka tuli nähtäwästi toiselle luonnolle sen kirjeen
luettuaan. Wälin tuli hän hywin iloiseksi, jota ei ollut näkynyt moneen
aikaan; mutta tuota iloa ei kestänyt kauwan, ennenkun hän taas jälleen
waipui kahta kauheampaan suruun. Usko ja toiwo taisteliwat hänen
sydämessään. Mikkoa taas waan harmitti se asia, kun Aina nyt sai uutta
tukea tälle hänen mielestään joutawalle mielipiteelleen ja surulleen,
koska hän tuosta kirjeestä näki muidenkin Mikosta ajattelewan samaa ja
murhehtiwan samaa kuin hänkin oli tehnyt.

Kaikella uskalluksella kääntyi Mikko nyt juoma=towereiltansa kunniaa
hakemaan. Tähän asti ei hän ollenkaan ollut tarkastanut heidän
ystäwyytensä todellisuutta, sillä ei kertaakaan ollut hänen mieleensä
tullut epäilystä heidän wilpittömästä mielenlaadustaan. Nyt oli hän
menettänyt enimmän osan ihmisien ystäwyyden ja kunnioituksen; jälellä
oli waan wähäinen joukko, ja niiden tuli olla tosi=ystäwiä, jos mieli
oli saada jo osaksi rauhaton omatunto rauhoitetuksi.

Hän haki nyt tawallista useammin noiden oiwa=ystäwien seuraa kotona ja
kylässä, ja naukkuja otettiin nyt tawallista tiheämmästi. He oliwatkin
hywin kohteliaat ja tyrkyttiwät Mikolle tawallista enemmän wäkewiä
juomia! Waan hänen omatuntonsa ei tahtonut rauhoittua sittenkään, sillä
isän nuhtelewa, surkuttelewa ja sääliwä kirje oli aina waan mielessä,
waikka kuinka halwalta se toisaalta tuntuikin. Usein tuli hän niin
rauhattomaksi, että pyrki lähtemään kotiin kesken illan; mutta tuo
eroamisen aikomuskos juomatowereita oikeen näytti harmittawan! Joukon
miehissä he silloin kääreyiwät Mikon ympärille ja alkoiwat ikäänkuin
yhdestä suusta estellä.

"Mihinkä nyt on niin kiire? Ennättäähän tuota nyt wähemmälläkin
wauhdilla kotia. Istu nyt ja 'praataa' täällä meidän kanssamme, illan
kuluksi! Lasit täyteen! kohta Perälä käypi niin noloksi, kuin olisi hän
syönyt hapan=kaalia etikan kanssa", ja monta muuta semmoista lausuiwat
he. Heidän ystäwyytensä näytti rajattomalta, ja tawallisesti saiwat he
woiton, sillä Mikon tahto oli wielä kowin heikko ja woima wielä
heikompi.--Hän jäi tawallisesti heidän seuraansa pitkittämään tuota
synnillistä elämää ja joukon miehissä käännettiin rauhattoman
omantunnon ääni uusilla--ryypyillä!

Joskus kyllä oli Mikko hawaitsewinaan juomakumppaleissaan iloa siitä,
kun hän joutui juowuksiin. Silloin heidän wälilleen ilmestyi salaisia
merkkejä, silmän iskuja ja kuiskaelemia; sen ajatuksen ei hän
kuitenkaan antanut päästä waltaan niin oiwallisista ystäwistä.

Mutta eräänä kertana tuli Mikko niin juowuksiin, ett'ei woinut enää
pystyssä pysyä! Hänet toimitettiin siis sänkyyn maata.--Hän tuli niin
woimattomaksi, ettei woinut silmiänsäkään awata, waikka ymmärrys, taito
ja kuulo oliwat kumminkin jäljellä. Ystäwät senwuoksi luuliwat hänen
olewan siinä tilassa, ettei tietänyt mitään tästä maailmasta.

"Jopa Perälä on nyt taas saanut kylläkseen", sanoi silloin joku heistä
pilkallisesti.

"Ei hän nyt enään tuumaa itkeä", säesti toinen.

"Eikä lähteä pois seurastamme; mielellään ja koreasti tyytyy hän jo
olemaan kanssamme", lisäsi kolmas.

Mikko kuuli ja ymmärsi joka sanan, ja ne käwiwät kipeästi kuin puukon
pistokset hänen sydämeensä.

Samassa tuli joku mies, joka oli Mikkoa hakemassa, sillä hänellä oli
jotain tärkeää asiaa. Tullut kysyi heti, missä kaiwattu olisi. Mikko,
häweten tilaansa, iloitsi kuitenkin siitä, kun oli hywäin ystäwäin
parissa, jotka warmaan peittäwät hänen heikkoutensa. Mutta siihen
sijaan että he sen olisiwat tehneet, astui eräs towereista sen sängyn
tykö, jossa Mikko peitettynä makasi, siwalsi peitteen pois päältä ja
sanoi: "tules nyt katsomaan: Tuossa se nyt on teidän siisti ja teille
niin wälttämätön Perälänne!" Yleinen naurun hohotus palkitsi tuon
sukkeluuden ja osoitti samassa, että sen kaikki hywäksyiwät.

Mies, joka oli tullut asialle, waaleni ja lähti kauhistuen pois.

Nyt käsitti wiimein Mikko täydessä walossa, minkälaisia ystäwiä nuot
juoma=towerit oliwat, joihin hän oli niin ison luottamuksen pannut. Nyt
huomasi hän, että heillä oli ilo hänen lankeemisestaan ja wielä
suurempi ilo siitä, kun saiwat muille ihmisille sen ilmoittaa. He eiwät
näkyneet pitäwän mitään lukua omasta kurjuudestaan, olipa se millainen
tahansa, mutta lähimmäisensä lankeemuksesta he iloitsiwat. He oliwat
itse kymmeniä kertoja olleet samassa tilassa, jossa Mikko nyt oli,
eiwätkä nytkään kaukana olleet siitä. Mikko oli semmoisissa
tilaisuuksissa aina kokenut peittää heidän lankeemuksiansa ja kääntää
kaikki asiat parhain päin; nyt olisi ollut heidän wuoronsa, mutta he
eiwät palkinneet sitä ystäwyyttä ystäwyydellä.

Kohmelon ja kauhean omantunnon tuskan tähden selweni Mikko pian ja isän
nuhde=kirje selkeni nyt aiwan toisen kaltaiseksi, kuin hän ennen oli
sen käsittänyt. Nyt ei se tuntunut ylönkatsottawalta ja tarpeettomalta
parjaukselta, waan lapsensa perikatoa huolehtiwalta, rakkaalta ja
waroittawalta wanhemman neuwolta. Mikko nyt rupesi oiwaltamaan, mitä
wanhempansa oliwat saaneet hänen tähtensä kärsiä. Tunto tuota ja tunto
noiden ainoain luultujen ystäwien epärehellisyydestä laatiwat nyt hänen
sieluunsa semmoisen tuskan, jommoista ei hän siihen asti ollut wielä
ennen koskaan tuntenut. Hän nousi ylös ja niin siiwotonna kuin olikin
kohmelonsa tähden, lähti hän kumminkin käydä horjumaan kotiansa.

Aina ei ollut nukkunut koko yönä, sillä hän oli lewottomana odottanut
miehensä kotiintuloa. Hän tuli wastaan surullisen hiljaisena, riisui
siiwottomat Mikon waatteet pois kuten ennenkin ja toimitti hänet maata.
Mutta sisällisen tuskan tähden ei Mikolle tullut unta ja kyynel
silmissä tunnusti hän nyt waimollensa, että hän oli wäärällä tiellä. Se
oli ensimäinen tunnustus hänen elämässään.--Aina ei ollut koskaan ennen
semmoista kuullut hänen suustansa; hän hyrähti itkemään, mutta nuot
kyyneleet eiwät olleet sortuneen elämän, waan lujan toiwon kyyneleitä.
Ne nousiwat sydämestä, joka oli niin monen ja pitkän synkeyden perästä
saanut kipinän waloa tuntea. Mikko lupasi parantaa pahat tapansa, ja
hänellä olikin todellinen tahto niin tehdä; mutta monta kowaa sai Aina
wielä kokea, sillä ennen pitkää ilmestyi noille hywille aikomisille
arwaamattomia esteitä.

Mikko rupesi nyt wälttämään juoma=seuroja ja juomista niin paljon kuin
suinkin waan oli mahdollista. Mutta pian hawaitsi hän, että turmelus
olikin jo juurtunut niin sywäksi ettei hän woinutkaan sitä wastaan
seisoa. Hän kyllä wältti useat kiusaukset, mutta uusissa muodoissa ja
uusilla woimilla ryntäsiwät ne niin rajusti ja yhä uudistetuilla
hyökkäyksillä hänen kimppuunsa, että hän ehtimiseen horjahteli. Hän
katui, itki, huokasi ja--kuitenkin horjui!--Surulla huomasi hän nyt,
kuinka suuren wallan turmelus oli jo saanut, ja että hänen tilansa oli
nyt tullut juuri semmoiseksi kuin isä oli kirjeessään aawistanut--Mikko
oli kadottanut--tahdon woiman.--

Hän huomasi nyt selwästi, ettei woisi woittaa kiusaustaan ollessaan
nykyisellä asemallaan, jossa kymmeniä kiusauksia oli joka aika tarjona.
Sentähden sattui hänen mieleensä ajatus, että hän luopuisi wirastaan ja
pyytäisi isän ottamaan heidät takaisin tuohon kowaan entiseen kotiin.

       *       *       *       *       *

Kowin surullinen aika oli sillä wälin ollut Perälässä. Katkerasti Juho
ja hänen waimonsa itkiwät nyt langennutta ja kadotettua poikaansa,
mutta Mikko wielä silloin ajatteli omaa korkeaa siwistystänsä ja
wanhempainsa siwistymättömyyttä, jotka muka joutawia suriwat.

Ensin mietti Juho kirjoittaa uudestansa pojallensa, aikoen kirjeessään
kumota Mikon wäärät mielipiteet, mutta eipä hän siihen kyennytkään.
Toiwoton suru ja tuo poikansa lähettämä ylpeä ja kopea kirje, oliwat
surewan isän aiwan lannistaneet; hän tuntui mielestänsä nyt niin
pieneltä, halwalta, mitättömältä ja tuhmalta, ettei hän wanhemman
oikeudellakaan tohtinut siihen ryhtyä.

64 Tahon woima.

Murheellisella ja raskaalla mielellä ryhtyi Juho taas kowaan työhönsä,
waimonsa ja kotona olewien wanhempain lastensa kanssa. Mykkänä kantoi
ja kärsi hän elämän tuomaa kuormaa, ja jonkun ajan takaa rupesi
ilmestymään walkeita hiwuksia hänen muutoin niin mustaan tukkaansa. Ei
hän nyt enään jaksanut koskaan puhua, eikä kuulla puhuttawan Mikostansa,
sillä ne mieleen=johdatukset käwiwät pistoina haawoitettuun isän
sydämeen. Aina kun sattui puhe tulemaan tuosta surullisesta asiasta,
läksi Juho äänetönnä pois saapuwilta, ja mennessään kuultiin hänen
silloin raskaasti huokaawan. Mikko heitti kokonaan pois
kirjoittelemisen wanhemmilleen, sillä siihen sijaan kuin hänen olisi
pitänyt parantua, paatui ja närkästyi hän isänsä lähettämästä, hänen
parasta etuaan huolehtiwasta kirjeestä! Terweisten tuojat myös
harweniwat, sillä kyläläiset eiwät enään käyneetkään Mikon tykönä
kaupunki=matkoillansa. Milloin heitä wielä käwi, eipä Perälän Juhon
tarwinnutkaan enää kysyä, mitä sinne kuului, liiaksikin tarkkaanhan hän
jo itse tiesi, mitä Mikon kotiin kuului.

Onnettomain wanhempien surua lisäsi paljon suru, joka nyt Ainankin
wanhassa kodissa wallitsi. Waikk'eiwät Wirtalan wanhukset koskaan
moittineet Perälän Juhoa eikä hänen waimoansa siitä, että Aina oli
Mikon tähden semmoiseen tilaan tullut, niin teki se heidän sydämellensä
kowin kipeää, kun he kumminkin tiesiwät heidän poikansa olewan syypään
Ainankin onnettomuuteen.

Tuossa surussa ja murheessa pysyi Mikon äiti, Leena, nytkin wahwimpana;
hän ei wäsynyt eikä lakannut toiwomasta, sillä hän oli--äiti. "Se
poika=raukka on tullut pahoissa seuroissa wietellyksi ja turmelluksi;
kyllä hän wielä siitä toipuu ja parantaa elämänsä! tai Jumala toki
henno antaa niin paljon kyyneliä hukkaan wuotaa, kuin me olemme hänen
tähtensä wuodattaneet; wiimein toki tulee apu!" Tätä ja muuta semmoista
puhui Leena, kun hän sai pahoja uutisia.

Noin kolme wuotta oli kulunut siitä, kun Mikko kirjoitti tuon mokoman
wastauksensa isälleen. Tuotiinpa silloin eräänä päiwänä Perälän Juholle
postista kirje, jonka hän heti tunti poikansa käsi=alaksi. Juho sen
nähtyään wawahti. Mitä kirjoittaa Mikko nyt? Onko hän kääntynyt jo
parempaan päin, onko hän jo hawainnut waarallisen ja hirweän tilansa
wai onko hän yhtä paatuneessa mielessä, yhtä sokeana ja yhtä
wiheliäisessä tilassa kuin ennenkin? oliwat kysymyksiä, jotka sähkön
nopeudella kulkiwat Juhon sydämessä. Hän ei woinut yksin kantaa sitä
kuormaa, että olisi itsekseen lukenut kirjeen, mutta hän nouti
waimonsa, jonka kanssa he sulkeusiwat kahden kammariin. Wapisewin käsin
awasi Judo sinetin ja alkoi lukea kirjettä, jonka sisältö oli seuraawa:

"Rakkaat wanhempani! Häpeästä ja tuskasta punehtuneena täytyy minun
ruweta Teille kirjoittamaan. Monta kertaa olen jo yrittänyt sitä
tekemään, mutta kuitenkaan en ole woinut; nyt kuitenkin täytyy minun
woida, sillä omaatuntoani pakottaa ja polttaa kowin. Teillä on paha,
huono, kehno, langennut, kiittämätön, turmeltunut ja wiheliäinen poika,
jos minä pojan nimeä ensinkään Teiltä ansaitsen. Woi! minä olen
auttamattomasti hukassa! Olen jo jonkun ajan koettanut seisoa
turmelustani wastaan, mutta se on ollut kaikki turhaa, sillä synnin
himo on tullut minussa jo niin wäkewäksi, ett'en woi sitä enään
woittaa. Tahto minulla olisi siihen wäkewä, mutta ei ole woimaa sitä
täyttää. Nyt kyllä jo tunnen kauhistuksella, mihin waaraan olen itseni
syöstänyt; mutta woi--nyt on jo kaikki myöhästä, se tieto lisää waan
ehtimiseen tulta polttawaan omaantuntoon.--Minä ylönkatsoin Teidän
rakkaudesta ja wanhemman huolehtiwasta sydämestä lähteneet neuwonne ja
waroituksenne, jotka kolme wuotta takaperin kirjeessä minulle
lähetitte, mutta minä olin mielestäni oikeassa, niin suuri oli silloin
sokeuteni! Jospa silloin olisin ottanut rakkaista neuwoistanne waarin,
jospa silloin olisin totellut niitä, jospa olisin aikanaan ottanut
waariin waimoni alinomaiset ja oikeutetut ahkeroimiset parannuksekseni,
niin olisi nyt asiani paremmasti kuin owat, mutta ei, siihen olin liian
oppinut ja korskea; nyt kyllä näen ja tunnen että olin wäärässä, mutta
woi! nyt se on myöhäistä!--Minä olen jo puristanut Teidän, niinkuin
waimonikin sydämen kuiwaksi kyyneleistä! Itselläni olisi wielä
kyyneleitä, mutta ne owat woimattomat, niiltä puuttuu--tahdon woima.
Kaikki on mennyt, kaikki on hukassa! Mennyt on miehen arwo ja kunnia,
mennyt on waimoni ilo ja terweys, menetetty on wanhempien ilo ja toiwo
ja murhe ja kyyneleet owat saatetut sijaan. Menetetyt owat ystäwät ja
kaikki kunnialliset ihmiset, mutta polttawa omatuntoni ja wallallaan
olewa turmelukseni, ne waan pysywät; niitä en ole menettänyt.--Minä
rukoilen Teitä, antakaa minulle kaikki anteeksi! se on ainoa toiwoni ja
lohdutukseni tässä wiheliäisyydessä.--Kowa ja suuri on lankeemukseni,
mutta kowa on myös katumukseni ja häpeäni. Kirjeenne, johon niin
tylysti wastasin, ei ole kuitenkaan woinut koskaan mielestäni haihtua.
Keskelläkin elämän pauhinaa ja tuoksinaa, turmelukseni parhaassa
menossakin, soiwat aina waan Teidän waroittawat ja huolehtiwat sananne
sydämessäni. Minä koetin sokeudessani niitä tukeuttaa ja sainkin ne
tawasta waikenemaan, mutta uudella woimalla, uutena waroittawana sanana
heräsiwät ne aina uudestansa sielussani, ja tuo uudistus tuli aina
tiheämmin, ja wiimein ne saiwat minun seisahtumaan turmeluksen
juoksussani ja tässä minä nyt seison kiinni saatuna, mutta woimatonna
karistamaan päältäni niitä kahleita, joihin turmelus on minun kietonut!

Woi, rakkaat wanhempani! Ei ole minulla enää kuin yksi toiwonsäde
jälellä. Kehtaanko, uskallanko, tohdinko sen Teille ilmoittaa? Täällä
on niin paljon wiettelijöitä, täällä on niin paljon tilaisuuksia, minä
en jaksa niitä wälttää ja wastaan seisoa, sillä himoni on tahtoani
wäkewämpi, ja minä aina lankeen. Woi rakas isä ja äiti! Antakaa
anteeksi kiittämättömän, kehnon poikanne rikokset! Unhottakaa kaikki
hänen pahuutensa ja häwyttömyytensä! Unhottakaa kaikki ne tuskat ja
kärsimiset, joita olette hänen tähtensä saaneet, ja----ottakaa
langennut, rikoksellinen, kurja ja wiheliäinen poikanne wielä kotianne
takaisi! Älkää Jumalan tähden kieltäkö minulta sitä, sillä se on ainoa
pelastukseni.--Tätä pyytää, toiwoo ja rukoilee nyt jo turmeluksensa
kauhistuksella tuntewa, mutta woimaton ja onneton poikanne.--
                                                             Mikko".

Juhon lukiessa tätä kirjettä, juoksiwat hänen silmistänsä kyyneleet
wirtana ja hänen koko ruumiinsa wapisi niin kowin, ett'ei kirje ollut
kädessä pysyä. Leena myös itki, mutta hänen kyyneleensä oliwat sekaisin
surun ja ilon kyyneleitä; hän suri poikansa onnetonta ja langennutta
elämää, mutta samassa tunti hän sydämessään sanomattoman ilon, kun
Mikko nyt katkerasti katui pahuuttansa.

"Woi, hywä Jumala! Luepas wielä uudestaan se paikka! Woi kuinka minun
on nyt surullinen ja kuitenkin samassa hywä olla!--se, se kohta, lue se
uudestaan--niin, niin! Mikko katuu nyt--kuulitko, isä!? Mikko tulee nyt
warmaan paremmaksi ihmiseksi--Jumala on kuullut rukouksemme--woi, woi!
--Mikko paranee nyt!" saneli hätäillen tuo poikansa tähden paljon
kärsinyt äiti.

Saatuansa kirjeen luetuksi, istui Juho äänetönnä, kyynelsilmissä,
silloinkin kun hänen waimonsa ikään kuin houriossa jo niin wilkkaasti
tunsi sydämessään Mikon paremman elämän tulewaisuutta.

"Eihän sinun sowi, isä, olla nyt noin mykkänä ja surullisena. Mikkohan
nyt paranee, Mikko lakkaa juomasta, ja hän taas tulee kelpo=ihmiseksi,
ja meille tulee taas niin hywä ja helppo elämä, kun tiedämme että
poikamme on kunnon mies", koki Leena lohdutella, ja samassa hän piti
Juhon kädestä kiinni ja katsoi surewaa miestänsä niin lempeästi
silmiin.

"Woi, kuinka mielelläni minä unhottaisin suruni ja olisin iloinen, kun
waan woisin. Uudet tiedot ja uudet tuskat lisääwät waan uutta tulta jo
paljon kärsineesen sydämeeni. Sen kyllä uskon, että Mikko nyt katuu
katkerasti; mutta surukseni huomaan, että ennustukseni on käynyt
toteen. Mikko on nyt jo--himojensa orja! Tahto hänellä nyt kyllä olisi
seisoa turmelusta wastaan, mutta ei ole woimaa sitä täyttää, ja
woimaton tahto ei paranna ihmistä--Jumalani! Hänellä ei ole enää tahdon
woimaa!" sanoi Juho epätoiwossaan.

"Woi älä sano niin, isä! Älä heitä wielä toiwoasi, kaikki wielä woipi
muuttua hywäksi.--Me emme saa waipua epätoiwoon, emme saa heittää
Mikkoakaan tuohon kauheaan epäilykseen. Meidän pitää kokea lohduttaa,
auttaa ja tukea häntä niin paljon kuin waan woimme, sillä muutoin hän
saattaa nääntyä pian. Kenties hän saakin awustamme tahdon woimaa--
Meidän pitää suostua hänen pyyntöönsä--meidän pitää ottaa Mikko
waimonsa kanssa kotiimme!" tuumaili ja pyyteli Leena.

"Kuinka se käwisi laatuun, sillä he owat tottuneet hempeään
herras=elämään, ja semmoista ei ole waraa meillä heille antaa. Kowaa
työntekoa waatii jylhä korpi, jos mieli siitä on saada niukan
elatuksensa", sanoi Juho siihen.

"Osasihan Mikko kyllä tehdä työtä ennen kotoa lähtöänsä, saattaisihan
hän wieläkin siihen tottua. Woi, woi!--olispa niin hywä, kun Mikko
olisi kotona ja tekisi työtä, eikä ryyppäisi.--Silloinhan sinunkin,
isä, olisi niin hywä kun sinulla olisi niin uljas työ=kumppani!"
kehoitti Leena miestänsä.

"Sinulla on hywä toiwo ja uskallus, mutta minä epäilen yrityksen
onnistumista; sillä työn tekeminen unhotetaan paljon pikemmin kuin
opitaan. Ennenkuin siihen yritykseen ryhdymme, aion koettaa jotakin
muuta keinoa".

"Mitä?"

"Minä koetan wielä kirjoittaa Mikolle ja ohjata häntä; kukaties hän
woipi pysyä wirassaan ja siinäkin ollen luopua pois helma=synnistänsä!
Se olisi hänelle ja meille paljoa parempi ehto".

"Tee niin, isä kulta, tee niin! Kenties, kenties--eipä tiedä, kuinka
käypi; saattaisipa niinkin käydä; hywä on niinkinpäin. Pää=asia on waan
se, että meidän pitää pelastaa poikamme perikadosta mistä hinnasta
hywänsä. Mutta sinä et saa, isä, wiiwytellä yhtään, waan kirjoita heti,
ett'ei se raukka nääntyisi!" sanoi toiwowa ja huolehtiwa äiti. "Ja
lupaatkos lukea minulle sen kirjeesi, sittenkun sen olet walmiiksi
saanut?" lisäsi hän wielä hetken äänettömyyden perästä.--

Juho lupasi sen ja ryhtyi heti kirjoittamaan wastausta, jossa hän
kehoitti poikaansa hartaasti Jumalalta apua rukoillen taistelemaan
turmelusta wastaan, jättämättä sitä paikkaa ja wirkaa, jossa hän oli;
sillä se oli Juhon mielestä kuitenkin parempi kuin palata
tottumattomaan, ahtaasen elämään köyhässä wanhassa kodissa. Lopuksi
pyysi hän wielä lempeästi, että Mikko taas tiheämmin kirjoittaisi
wanhemmillensa, tehden tarkkaa tiliä parannus=yrityksensä
onnistumisesta.

Juhon lukiessa tätä kirjettä, jossa isän ankaruus oli isän lempeyden
kanssa yhdistetty, kuunteli Leena koko ajan suurella hartaudella. Sitte
hän nousi äkkiä ylös, tuli Juhon luo ja otti häntä kädestä kiinni,
katsoi häntä niin lempeästi ja luottawaisesti silmiin ja sanoi hänelle:
"woi, kun sinä, isä, olet wiisas; mutta eikö tuo sinun kirjeesi ole
liian kowa? Entäs jos se waan pahentaisi Mikon? Eikö käwisi laatuun
sitä wähän liewennellä, minä olen niin suuressa pelossa".

"En ole kirjoittanut muuta kuin totuutta, ja awonainen, hereillä olewa
omatunto ei pahene totuudesta", wastasi hänelle Juho.

"Sinä tuon paremmin tietänet kuin minä; minä olen niin typerä
käsittämään semmoisia asioita. Mutta sen minä waan soisin, että Mikko
wielä tulisi hywäksi. Tee sinä, isä, niinkuin tahdot, lähetä tuo kirje
tuommoisenaan!" sanoi taas siihen Leena.

Kauwan aikaa ei nyt tarwinnutkaan odottaa wastausta, sillä jo
ensimmäisessä postissa tuli taas Mikolta kirje Perälään. Hän ei
ollutkaan, niinkuin äiti pelkäsi, suuttunut isän ankarista sanoista,
waan tunnusti nöyrästi wikansa ja lupasi wanhempainsa neuwon mukaan
koettaa taistella turmelusta wastaan, paikaltaan luopumatta, waikka
kyllä uudestaan ilmoitti, että se olisi ollut helpompi, jos olisi
saanut tulla takaisin wanhaan kotiinsa.

"Nythän on warma asia, että Mikko paranee ja tulee jälleen kelpo
ihmiseksi. Woi, kuulitko sinä, isä, mitenkä hän kirjoitti?--Wiisaspa se
on, näemmä, Mikkokin, jos sinäkin, isä. Woi, woi kuinka mieleni on nyt
hywä, ja meille tulee nyt niin hupainen ja murheeton elämä", alotti
Leena puhumaan kirjeen lukemisen loputtua.

"En minä asiaa wielä niin warmana pidä, sillä synti on ihmiseen
näppärämpi tarttumaan kuin luopumaan, ja aiwan eri=asia on jotain
luwata kuin täyttää", sanoi Juho epäilewästi, mutta kumminkin oli
hänenkin mielensä rauhallisempi nyt kuin Mikon wiime kirjettä
lukeissaan, jonka osoitti se seikka, ettei hänen ruumiinsa niin
wapisnut, eikä silmissään näkynyt kyyneleitä. Hänenkin sydämeensä oli
singahtanut toiwon säde epäilyksen läwitse, ja se säde oli jo
waikuttanut tuon lewollisuuden, jota hän ei ollut moneen aikaan saanut
nauttia surunsa tähden.

Näin heränneet uudet toiwot wahwisti wielä Ainalta tullut kirje, jossa
hän suurella ilolla puhui miehensä perinjuurisesta kääntymyksestä.
"Mikko on nyt par'aikaa kaupunki=retkellä", lopetti hän. "Hän lähti
sinne tänä aamuna ja wahwa uskoni on, että hän tulee sieltä selwänä
miehenä. Woi kuinka hywä! Toiwokaamme joukonmiehissä, että Jumala
antaisi hänelle woimia pysymään hywässä aikomuksessansa! Olkaa
tuhatkertaa kiitetyt ja terweytetyt--Miniältänne".

"Enkö minä sitä sanonut, isä", wirkkoi Leena Ainan kirjeen kuultuansa.

"Jos hänen parannuksensa nojautuu oikeaan perustukseen niin hän
paranee, mutta muutoin ei. Toiwokaamme waan, että hän on käsittänyt
oikean pohjan parannukseensa, jonka nojalla hän woisi hyljätä
wahingollisen ja kadottawan paheensa!" sanoi Juho.

Jonkun ajan kuluttua tuliwat Mikko ja Aina käymään Perälässä. Ei ikänä
liene wieraita sen sydämellisemmin wastaan=otettu. Kauwan syleiliwät
tulijat ja talon wanhukset toisiansa, ja Mikon nuorimmat sisarukset
kieppuiwat kilwan Mikon ja Ainan liepeissä, osoittaen iloansa miten
parhaiten taisiwat. Mikolla ja Ainalla oli tuliaisia, jaella lapsille,
kunkin sisaruksen ijän mukaisia kaluja ja makeisia, joista pienokaiset
suuresti iloitsiwat. Mikon kaswoista pian huomattiin, että joku häpeä
pimensi ja warjosti hänen ennen niin kirkkaita ja wiattomia kaswojansa,
mutta Aina oli niin hilpeän, iloisen ja toiwowan näköinen, waikka
entistä laihempi. Wiikon päiwät wiipyiwät he Perälässä, mutta muualla
kylässä kuin Wirtalassa eiwät he kuitenkaan wielä tahtoneet tällä
kertaa käydä.

Usein sen wiikon ajalla oli wäliin Juho, wäliin Leena Mikon kanssa
kahdenkesken. Kyynelsilmissä puhuiwat wanhukset aina silloin Mikolle
ihmisen welwollisuuksista ja waroittiwat häntä siitä surkeasta
turmeluksesta, johon hän oli antanut itsensä maailman pahennuksien
wietellä. He kokiwat oikeen liikuttawasti kuwata hänelle sitä suurta
sydämen kipua, murhetta ja tuskaa, jonka hän oli heidän päällensä
saattanut, ja sitä harmia ja sääliä, jonka hänen lankeemuksensa oli
kaikissa kunnollisissa ihmisissä herättänyt. Erittäinkin Juho oli
ahkera tuossa toimessa, sillä hänen järkewä mielikuwituksensa katsoi
wieläkin jollakin epäilyksellä tulewaisuuteen, jos kohtakin nykyiset
suhteet antoiwat parempia toiweita. Mikko ei koettanutkaan ollenkaan
puolustaa itseänsä, waan häpeällä ja wesissäsilmin tunnusti hän
rikoksensa ja lupasi lujasti sotia pahaa wastaan; ja tuo katumus ja
parannuksen aikomus--ne antoiwat niin paljon toiwoa wanhempien
sydämiin.

Aina oli koko wiikon iloinen kuin lapsi, ja näyttipä siltä, kuin
hänelle olisi alkanut aiwan toinen ja toiworikkaampi elämä. Hänenkin
kanssaan puheliwat wanhukset kahdenkesken ja neuwoiwat häntä kaikin
tawoin sowittamaan elämänsä niin, että se tulisi Mikon pelastukseksi.
Juho pyysi miniänsä eteenkinpäin jatkamaan kirjeenwaihtoansa, niin
usein kuin waan taitaisi.

Piampa oli se wiikko kulunut loppuun, ja Mikon ja Ainan lähdön aika
lähestyi. Kaikki hyöriwät iloisina matkan puuhassa. Lapset pyöriwät ja
hyppiwät iloisina jokaisen ympärillä, halailiwat wuoroon Mikkoa,
wuoroon Ainaa, jotka nyt oliwat juuri lähtemäisillään. Nyt matkustajat
ottiwat kaikilta jäähywäiset ja pian oliwat he nousneet ajoneuwoihinsa,
ja niin he lähtiwät toisen kerran Perälästä. Koko talonwäki näytti
olewan hywällä mielellä; Juho yksin waan ei näyttänyt nytkään jaksawan
olla oikein iloinen. Niinkuin nuoren pariskunnan ensimmäiselläkin
lähdöllä, jäi Juho nytkin seisomaan yksin kujalle, jota hän kauwan
katsoi synkästi heidän jälkeensä sittenkin wielä, kun he jo aikoja
oliwat näkymättömiin kadonneet.

Kului taas joku aika--niin tuli taas Perälään tietoja Mikosta.

"Rakkaat wanhempani!" kirjoitti Aina, "tänne ei kuulu juuri mitään
erinomaisen pahaa, Mikko waan taas yhden kerran joutui entiseen
wikaansa! Kumminkin oli se ensimäinen kerta, sittenkuin hän rupesi
katumaan kauheaa elämäänsä. Minun toiwoni on, että hän siitä jälleen
toipuu, sillä hän tuli siihen hirweästi wietellyksi, ja hän katuu sitä
katkerasti. Waikka näin järjellisesti koetan asiasta ajatella ja
tulewaisuuttamme hywäksi ja onnelliseksi toiwoa, on kuitenkin kauhea
pelko wäliin minun saawuttanut, niin että joka luunsolmuni wapisee.
Joskos hän rupeaisi--woi, herra Jumala!--kauhea on ajatellakaan--jos
hän rupeaisi taas uudestansa--juomaan, jos ei hän woisikaan seisoa
helmasyntiänsä wastaan--silloin olisimme hukassa.--Kuitenkaan en luulisi
teillä olewan syytä kowin pahaksenne panna, sillä nämät owat waan minun
paljaita mielikuwituksiani, joiden en ensinkään soisi toteuntuwan ja
jotka saisiwat yhtä nopeasti tyhjäksi rauweta, kuin ne owat mielessäni
syntyneetkin. Kaikki tuo pelkoni saattaisikin olla yhtä tyhjän
kanssa. Toiwokaamme että tuo oli waan myrskyn jälkipuuska,--
toiwokaamme niin, niin meidän on kaikkien helpompi olla! Olkaa
terweytetty puoleksi toiwowalta ja puoleksi pelkääwältä
                                                    Miniältänne".

Kirjeen luettua jäi Juho mykäksi ja surullisen näköiseksi.

"Mitä sinä nyt, isä, ajattelet?" kysyi häneltä Leena wihdoin.

"Merrassa on reikä", sanoi Juho alakuloisesti ja tirkisteli eteensä
yhtä suoraan.

"Saattaisihan tuo olla waan sattumus, sillä wanha synti lähtee
ihmisestä hitaasti", lohdutteli häntä Leena.

"Jospa se niin olisi, jospa se olisi ollut wiimeinen kerta!" sanoi Juho
synkästi ja huokasi sywään.

Leena ei hennonut enempää häiritä hänen umpimielisyyttään.

Juho kirjoitti paikalla pojallensa seuraawan kirjeen:

"Muistossani aina pysywä poikani! Warmasta lähteestä olen kuullut, että
jo taas olet langennut--näin pian ja niin hartaan katumuksen,
omantunnon waiwain ja niin hywäin lupausten jälkeen! Oliko se joku
heikkous, wai wapatahtoinen synnin palwelus? Oliko kiusaus niin wäkewä
ja wiettelys niin woimallinen, ett'et woinut niitä wastustaa, wai
teitkö sen mielitietysti? Woi, poika rukka! Älä tee leikkiä synnin
kanssa. Walwo tarkoin tapojasi, sillä ne saattawat sinulle antaa elämän
taikka--kuoleman, ja elämäsi ohjaushan on aiwan omassa wallassasi eikä
kenenkään muun. Mikä suuri ja kallis walitsemis=oikeus on kumminkin
ihmiselle annettu tässä maailmassa: walita elämä taikka kuolema, kunnia
tai häpeä, onni tai onnettomuus; ja kaikki nuot saatetaan saada ajassa
ja--ijankaikkisuudessa!--Ajattele tätä, rakas poikani!--Minä tiedän,
että katkerasti kadut taas lankeemustasi, mutta myöhäinen on katumus
kuoleman hetkellä. Sinä olet jo saanut maistaa elämän helwetin
esimakua, kärsiessäsi kowia omantunnon waiwoja. Mitä hywää luulet
olewan itsellesi ja muille, että niitä alituisesti päällesi wedät? Eikö
ihmisen olisi parempi olla iloisella mielellä ja puhtaalla
omallatunnolla Jumalan ja ihmisten edessä? Eikö olisi parempi nauttia
ihmisten kunnioitusta ja ystäwyyttä, kuin pilkkaa ja ylönkatsetta?--Elä
anna himollesi pienintäkään waltaa, taikka se tekee sinusta kokonaan--
orjansa ja ryöstää sinulta kaiken tahdon woiman, ja silloin on kaikki
myöhäistä.--Älä, hywä poikani, rewi enään uudestaan auki niitä
sydäntemme haawoja, jotka jo hywästä toiwosta oliwat umpeen
paranemaisillansa. Jos ne tulewat uudestaan auki lyödyiksi, niin ne
tulewat--hirmuisiksi; kuka woisi ne silloin kantaa?--Toiwoni wielä
kumminkin on, että tuo oli waan turmeluksesi jälki=puuska, joka sai
sinun waan hetkeksi horjahtamaan, ja että sinä tuota opit täst'edes
tarkemmasti ja ankarammasti walwomaan itseäsi ja woittamaan waarallisen
wihollisesi.

Nyt lopetan tämän yksinkertaisen kirjeeni toiwolla, että Jumala antaisi
sinulle woimia seisomaan wihollistasi wastaan, ett'ei minun enään
koskaan tarwitsisi sinusta senlaista kuulla!--Isäsi".

Tätä kirjettä lukiessaan Mikko itki, katui ja--horjui; ruumiinko
puolesta?--molempien, sielun ja ruumiin puolesta, sielun puolesta
sentähden, kun hän ei ollut woinut pitää lupaustansa, eikä woinut
wieroittaa itseänsä pois siitä synnin turmeluksesta, jonka pauloihin
hän niin sywälle oli kietountunut. Hän näki nyt itsensä woimattomaksi
täyttämään niitä hywiä lupauksiaan, joilla hän oli sytyttänyt niin
paljon toiwoa waimonsa, wanhempiensa ja muiden kunnon ihmisien
sydämiin. Hän näki nyt edessään kaksinkerroin menetetyn kunniansa
mitättömyyden, kaksinkertaisen ihmisten kammon ja kauhun, kaksinkerroin
uudistetut ja lyödyt haawat wanhempiensa ja waimonsa sydämissä,
moninkertaisesti takaisin palanneen turmeluksensa; nuot tiedot ja
tunnot saattiwat Mikon sielun kowempaan tuskaan, kipeämpiin omantunnon
waiwoihin, kuin koskaan ennen.--Ruumiin puolesta hän taas horjui
sentähden, kun hän oli tälläkin kerralla parast'aikaa--pöhnässä, jotta
hänellä oli wielä tuoreena todistuksena sisällisestä woimattomuudestaan
ja joka lisäsi suuresti hänen sisällistä tuskaansa.

Mikko olikin jo niin suuresti joutunut toisen kerran himojensa waltaan,
että hän oli jo aiwan myötäänsä juowuksissa, ennenkun hän ennätti tuon
wiimeisen isänsä kirjeen saada ja niin hänen wiimeisensä oli tullut
pahemmaksi kuin ensimäisensä.

Aina ei enään kirjoittanutkaan Perälään Mikon kauheasta tilasta, eikä
hän olisi sitä woinutkaan tehdä tarkalleen, sillä nuot Mikon
lankeamiset oliwat niin tiheät, että joka päiwä olisi tarwinnut laittaa
kirje menemään. Aina kärsei kowaa tuskaansa yksin ja koki kaikki tehdä
miehensä pelastukseksi. Hän itki ja rukoili miestänsä Jumalan tähden
luopumaan pois tuosta tuomion tuottawasta paheestaan, ja wäliin he
itkiwät yhdessä, jolloin Mikko aina teki pyhiä lupauksia, mutta ne
meniwät aina tyhjiksi, sillä hänellä ei ollut woimaa niitä täyttää.
Yhtähywin nuot lupaukset antoiwat aina hiukan toiwoa raskaasti
kärsiwälle elämän kumppanille.

Näin kului lähes puoli wuotta, jona aikana Peräläiset eiwät saaneet
minkäänlaista tietoa Mikosta. Wiimein loppui Ainalta kaikki toiwo, ja
tuskassaan kirjoitti hän kirjeen; jossa peittämättä ilmoitti Mikon
wanhemmille totuuden koko sen surkeudessa.

Samaan aikaan, kun Aina tuon kirjeensä kokoon pani, kirjoitti Mikkokin
kauheoissa omantunnon waiwoissa isällensä; mutta kumpikaan ei tiennyt
toisensa teosta mitään, sillä he kokiwat huolellisesti salata sitä
toisiltansa.

"Rakkaat wanhempani!" kirjoitti Mikko. "Minä olen mennyt mies. Ei ole
minussa enään mitään hywää jäljellä. Kuta enemmän minä koetan sotia
wihollistani wastaan, sitä woimallisemmaksi hän käypi ja sitä suuremman
woiton saapi hän minusta. Woi, rakkaat wanhempani! minun lankeemukseni
on kauhea ja suuri--auttamaton ja warma perikatoni on aiwan lähellä.
Minä kyllä usein lupaan, aion ja--wannonkin parantaa elämääni, mutta
wähän ajan takaa nuot kaikki owat yhtä löyhiä, kuin ne oliwat lujia
niitä tehdessäni, ja niin owat kaikki lupaukseni olleet--turhia! Minä
en woi menettää enään mitään, sillä minulla ei ole mitään menettämistä,
ja minä en toiwo enään mitään, sillä minulla ei ole mitään toiwomista;
kaikki on kadotettu, kaikki on menetetty, ja kauhistuen, hirmustuen
odotan minä waan sitä hetkeä, jolloin kirottu elämäni sammuu ... ei,
ei, se silloin wasta alkaa paljon hirmuisemmassa muodossa--kauhea on
sitä ajatella!

Woi, rakas isä! Jospa Te olisitte meidät ottanut kotiinne, silloin kun
minä pyysin, kenties minä olisin silloin wielä woinut jotain tehdä
elämäni parannukseksi, kenties olisi minulla ollut wielä woimaa siihen
Teidän katsantonne alla, kenties ei meidän yhdenkään tilamme olisi
tämmöinen, kuin se nyt meillä itse kullakin on. Mutta Te ette tietänyt
ettekä tuntenut minua niin huonoksi, kehnoksi, ja heikoksi, kuin minä
todella olin; siis ei ole minulla yhtään syytä Teitä nurkua, wika on
kaikki yksinään minun. Kenties woisin wieläkin tulla ihmiseksi, jos
olisin siellä wanhassa kodissa, poissa alituisten wiettelysten seasta,
Teidän katsantonne alla, sillä en wieläkään ole tahtoani kadottanut,
ainoastaan woima sitä täyttää on mennyt minulta. Mutta minulla ei ole
enään oikeutta pyytää Teiltä sitä; Teillä waan on oikeus hyljätä,
kirota ja tyköänne pois sysätä onneton, kiittämätön ja läpiturmeltunut
poikanne--Mikko".

Aina lähetti kirjeensä Perälään asiamiehen kautta, ja Mikko postissa.
Sattumus teki sen, että kirjeet tuliwat yht'aikaa ukon käteen.
Tawallisuuden mukaan laski Juho waimonsa kamariin, kuulemaan kirjeitten
sisältöä; sillä hän heti tunsi käsi=alat. Mutta kohta ensi silmäyksellä
hän waaleni. Ensimäisistä riwistä huomasi hän Ainan kirjeestä sen, jota
hän salaisesti oli kauwan pelännyt. Hänen ruumiinsa rupesi wapisemaan,
mutta yhtäkaikki luki hän surullisesti sointuwalla ja sortuneella
äänellä, molempien kirjeitten sisällön. Hänen silmiinsä ei nousnut nyt
yhtään kyyneltä, sillä hän tunti sydämessään niin sanomatonta surua ja
tuskaa, että siinä helteessä täytyi kaikkien nesteiden kuiwua. Hän ei
kyennyt puhumaan yhtään sanaa, waan mykkänä katsoa tuijotti yhteen ja
samaan paikkaan lakkaamatta, ja hänen silmänsä kiilsiwät niin oudosti,
kuin ne olisiwat olleet lasittuneet. Leenakaan ei saanut suuhunsa muita
sanoja kuin ainoastaan yhtämittaa sanoi: "woi, woi! woi, hywä Jumala!"
Hän ei hennonut häiritä miestänsä, sillä hän selwästi näki, että Juho
raukka nyt oli sanomattomassa tuskassa. Häpeäkin kaiwoi wähän Leenaa,
kun hän näki, että kaikki hänen äidinrakkaudesta lähteneet hywät
toiweensa oliwat tyhjiin rauwenneet.

"Tuo minulle kylmää wettä!" sanoi Juho wiimein, kolkosti kuin haudasta;
sydän oli helteestä liiaksi kuiwunut, se halusi kostuketta ja
jäähdykettä.

Leena riensi heti noutamaan wettä, jota Juho joi useampia siemauksia,
ja lopulla hän jäähdytteli polttawaa otsaansa.

Sitten hän laskeutui wuoteellensa. Ruumis ei jaksanut sortumatta kestää
sitä kauheaa tuskaa, joka sielua waiwasi.--Nyt wasta Leenalle huolta
tuli: murhe pojasta, huoli ja pelko miehestään, josko hänen piti nähdä
sekin, että hänen rakas elämänkumppaninsa sortuisi ennen aikojansa
elämän raskaan kuorman alle. Hän koki kaikin tawoin hoitaa ja helliä
wuoteelle waipunutta miestänsä: hän koetteli hänen polttawaa otsaansa
ja muutteli paksuja kylmiä kääreitä miehensä hehkuwan pään ympäri.
Wuorokauden päästä olikin Juho wähän parempi, ja Leena sai uutta
rohkeutta ja toiwoa. Hän woi jo ruweta puhelemaan Juhollensa, kuu näki,
että hän rupeaa paremmin woimaan, ja nuot puheet tarkoittiwat aina yhtä
ja samaa, nimittäin Mikon ja Ainan kotiin=ottamista.

"Pahahan se on, kowin paha, kun tuo poika=rukka tuli noin onnettomaksi;
mutta me emme saa häntä heittää wielä nytkään auttamatta, sillä hän on
meidän lapsemme wielä sittenkin. Meidän welwollisuutemme on kokea
auttaa häntä ylös siitä tahrasta, johon hän on itsensä upottanut, ja
toiwoamme emme saa wielä nytkään heittää.--Meidän pitää ottaa heidät
kotiimme; mitä sitten, jos wirka jääkin, kunhan waan Mikko pelastuu. Ja
Aina raukka sitten; eihän hän woi yksinänsä kantaa raskasta kuormaansa;
hän nääntyy sen alle, mutta täällä me woisimme olla hänelle apuna ja
lohdutuksena", ja monta muuta semmoista puhetta puheli Leena sairasta
miestään hoitaessaan.

Waikka Juho oli sairautensa ja murheensa tähden jotenkin umpimielinen
ja harwa=puheinen, jonkatähden ei hän useinkaan wastannut waimonsa
puheisin juuri paljon mitään, ei Leena kuitenkaan heittänyt
puhelemistansa ja keinottelemistansa Mikon ja Ainan kotia=ottamisesta,
niin että Juhon wiimein ei auttanut muu, kuin siihen suostuminen. Sen
kuultuansa tuli Leena niin hywille mielin, että hän ilossaan kawahti
Juhollensa kaulaan ja sanoi: "woi, isä=kulta, kuinka minun nyt on hywä
olla! Kyllä Jumalan awulla woimme tässä elää, jos hekin meille tulewat.
Ja Mikko täällä tulee toiseksi ihmiseksi.--Onhan hänen omatuntonsa
wielä hereillä, sen kuulin hänen kirjeestänsä, ja kun me tuemme ja
wahwistamme häntä hywässä aikomuksessansa, niin hän woittaa häijyn
kiusauksensa--usko waan minua, isä! niin se käypi; ja Ainankin elämä
tulee silloin niin helpoksi ja keweäksi".

"Jos waan et olisi liian aikaisin hywilläsi. Me emme saata heitä ottaa
kotiimme, kuin yhdellä ehdolla, ja jos eiwät he siihen suostu, niin..."

"Älä sano enään, isä, enempää!" sanoi Leena, keskeyttäen miehensä
lauseen. "Mikä ehto se sitten olisi? sanopa se kohta!"

"Se, jonka olen jo ennenkin sanonut: heidän pitää ruweta tekemään--
työtä".

"Eikö sen pahempaa! Niinkö sinä, isä, luulettelet, että hätääntynyt
omatunto walitsee ehtoja? Ei, sitä se ei tee, waan hän suostuu ilman
ehdotta waikka mihin, josta se luulee wähänkään olewan tukea ja
lohdutusta hädällensä. He suostuwat waikka mihin, kunhan waan pääsewät
tänne, usko pois!"

"Aina ei ole koskaan wirkannut sanaakaan kotiintulosta".

"Hän ei ole uskaltanut. Minä tiedän, että Aina tekee waikka mitä,
miehensä pelastukseksi; luulenpa niinkin, ett'ei Mikko ole Ainalle
puhunut mitään, että hän on niitä keinoja ajatellut ja toiminut, hän ei
ole kehdannut ilmoittaa aikeitansa kärsiwälle waimollensa. Siinä syy,
jonkatähden ei Aina ole mitään wirkkanut heidän tänne tulostaan",
selitti Leena innokkaasti.

"Saattaisipa niinkin olla".

"Niin se on aiwankin warmaan. Mutta me emme saa witkastella, meidän
pitää heti ryhtyä toimiin, kutsumaan heidät kotiimme; sillä joka hetki
on kallis. Hätääntynyt ja kowin pinnistetty omatunto saattaa pian
horjahtaa waarallisiin tekoihin, ja silloin on kaikki apu myöhäistä.--
Sinun pitää, isä, heti kirjoittaa heille ja kutsua heidät kotiin, sen
parempi, jota pikemmin! Kyllä sinä tiedät, isä, miten kirjoittaa pitää,
sillä sinä olet niin wiisas; mutta älä heille kowin kowasti kirjoita,
sillä heillä on jo kylläksi kuormaa", jatkoi Leena.

Juho lupasi waimollensa noudattaa hänen lempeitä ohjelmiaan ja pani
heti kirjeen kokoon.

"Onneton, mutta minulle aina rakas poikani!" kirjoitti hän. "Minä kadun
nyt jo, kun en myöntynyt ensimmäiseen pyyntöösi, päästäksenne tänne
meille takaisin. En tuntenut wielä sinun suurta woimattomuuttasi,
seisomaan turmelusta wastaan ja sentähden luulin asian käywän laatuun
teille soweliaammalla tawalla. Tulkaa siis nyt tänne mitä pikemmin!
Yksi ehto minulla on kuitenkin, ennenkun annan lupaukseni. Kowat owat
korwet ja kankaat Perälässä; ne eiwät anna leipää työttömille käsille.
Saatatteko heittää hempeän herras=elämänne ja muuttaa tähän kowaan
kotiin? Saatatteko heittää pehmeän, lämpymän ja pitkä=unisen
höyhenwuoteenne ja nousta aamulla aikaisin, mennäksenne muiden muassa
kowan korwen rintaan, otellaksenne ja taistellaksenne siellä kaiken
päiwän? Woitko heittää hienot ja pehmeät waatteesi pois päältäsi ja
pukea yllesi karkeat työ=waatteet, jotka kestäwät rynnistellä
työnrinnassa? Jos arwelette woiwanne tähän suostua, niin asia ei siis
tarwitse sen pitempää keskustelua eikä kirjeenwaihtoa, waan tulla
saatte, koska waan itse haluatte".

       *       *       *       *       *

Eräänä päiwänä syyskuun iltana pysähtyiwät ajoneuwot Perälän porrasten
eteen. Wäki oli juuri illallisella, ja pärewalkea paloi pihdissä,
walaisemassa raskaassa työssä wäsyneiden ihmisten wiimeistä päiwän
tointa, nimittäin waiwautuneen ruumiin jälleen wahwistamista. Kun
illastelijat kuuliwat kartanolta kärryn ratinaa ja hewosen jalkojen
kopinaa, oudostutti se heitä, sillä Perälä oli siksi syrjässä, ett'ei
siellä juuri usein matkustawaisia käynyt, semminkään sulan aikana.
Uteliaisuudella katseli wäki owea kohden, kun kopina alkoi kuulua
porstuasta, owi aukesi ja sisään astui Mikko Ainan kanssa! Heti
paikalla hyppäsiwät Juho ja Leena ylös pöydästä ja riensiwät tulijoita
wastaan. Juho tarttui Mikkoon ja Leena Ainaan syliksi, ja he
puristeliwat toisiaan niin hellästi ja rakkaasti--tuhlaajapoika oli nyt
palannut isän kotiin. Ei kukaan heistä puhunut paljoa, mutta kyyneleet
oli jokaisen silmissä.

"On minulla wielä wähän tahdon woimaa, isä; minä olen hyljännyt kaikki,
saawuttaakseni yhtä", sanoi Mikko wiimein hiljaa. Juho ymmärsi, mitä
tuo Mikon lause sisälsi.

"Jospa Jumala sen soisi, että pääsisit woittajana taistelosta", sanoi
hän ja hillitsemätön kyynel=parwi walui hänen kowettuneita kaswojansa
alas. Kun ensimmäiset tunteet ja liikutukset oliwat siwu menneet,
terwehti Juho Ainaa ja Leena Mikkoa; molemmat pyysiwät tulokkaita
olemaan terwetulleita. Nuoremmat weljet ja sisaret hyppeliwät Mikon ja
Ainan ympärillä ja hokiwat: "Mikko, Mikko, Aina, Aina!" Lapset eiwät
wiattomuudessaan tienneet, mitä haawoja elämän myrskyt oliwat heidän
wanhempiensa ja tulleitten wieraitten sydämmiin iskeneet, eiwätkä sitä,
että noita haawoja nytkin parast'aikaa kowin poltti ja kihelmöitsi.

Toiwuttuaan ensi häiriöstään, hääräsi, hyöri Leena taas tawallisella
hilpeydellään. Hän toimitti waatteita pois Ainan päältä ja heidän
kapineitaan sisälle.

"Woi, woi! Hywäpä oli, kun tulitte toki! Kyllä me täällä toimeen
tulemme, ja Jumalan awulla luulen kaikki asiat hywäksi kääntywän. Onhan
Jumala siunannut työmme, että täälläkin elämme. Nythän on niin hauska,
kun Mikkokin on kotona ja Ainankin saamme aina kotona pitää! Woi kuinka
sinä, Aina raukka, olet laiha, mutta kyllä sinä täällä hywillä
laitumilla kostut, sen takaan", puheli Leena pyöriessään, koettaen
leikkiäkin sekaan panna.

Sitten laittoi hän mieluisille wieraillensa illalliseksi parasta mitä
talossa löytyi ja wei heidät syömään. Kun wieraat söiwät, istui hän
koko syönti=ajan heidän wieressänsä ja koki kaikin tawoin wirkistää
heidän murheellisen ja alakuloisen näköisiä mieliänsä.

"Niin on, äiti=kulta, käynyt; puhtaana lähti poikanne kotoanne--
turmeltuneena palasi hän takaisin", sanoi Mikko, ja kyyneleet
walahtiwat hänen silmistänsä.

"Niin on käynyt, poika=rukka, mutta älä niitä enään muistele; ne pitää
meidän kaikkien unhottaa ja tästä puoleenhan me rupeamme elämään uutta,
parempaa elämää ja tulemme kaikin paremmiksi ihmisiksi. Et saa luulla,
että minä wihaan sinua, Mikko. Kaukana siitä; minä rakastan sinua
ainaisella äidin rakkaudella ja säälin sinun raskaita omantuntosi
waiwoja", lohdutteli Leena.

Wieraat eiwät syöneet paljon, sillä heidän sydämmensä oli jotakin muuta
niin täynnä, ett'ei ruoka maistanut.

Sitten laittoi Leena wieraille wuoteen erityiseen kamariin ja kehoitti
heitä makaaman, joka olikin heille hywin tarpeesen, sillä he oliwat
murheesta ja matkasta kowin wäsyksissä.

Kun Leena aamulla heräsi, näkyi nawetasta walkea. "Hywä Jumala! miksikä
nyt on nawetassa walkea? Onkohan siellä jotain waaraa, wai onko walkea
irti?--mitähän nyt on kello?" hätäili emäntä myös jo walweella olewalle
miehellensä.

"Kello löi neljä, juuri kun heräsin", sanoi Juho.

Leena puki kiireesti päällensä ja meni tupaan. Siellä oli uusi ihme:
walkea palaa lekotti iloisesti takassa ja aiwan ihan outo mies weisteli
paitahihasillaan joitakin tarwepuita takkawalkean walossa! Leena koki
hieroa silmiänsä ja katsoa tirkistellä; mutta jos kuinkakin hän olisi
pinnistänyt näkö=aistiansa, hän ei waan tuntenut tuota outoa ja
aikaista työn tekijää. Hän meni katsomaan tytärtensä wuoteelle,
olisiwatko he menneet nawettaan; mutta ei--he makasiwat kaikki makeaa
untansa. Leena ei tiennyt, mitä hänen oikein piti ajatella, eikä hän
kehdannut oudolta työntekijältä mitään kysyä.

"Hywä Jumala! onkohan nawetassa walkea irti, kun sieltä walkea näkyy ja
tytötkin wielä nukkuwat?" äännähti hän wiimein hätäyksissään.

"Ei nawetassa ole mitään waaraa", sanoi outo.

"Mutta, kah kummaa! No, mitenkä se nyt oikein on? tuo äänihän oli niin
tuttua; onkohan se--Mikko?"

"Niin olen, äiti", kuului wastaus.

"No, mitenkä Jumalan tähden sinä nyt olet niin äkkiä muuttunut?"

Mikko waan naurahti, sanaakaan wirkkamatta.

"Ja kuka Herran tähden siellä nawetassa sitten on?" kysyi Leena taas.

"Siellä on Aina".

"Aina?"

"Niin".

Leena ei tahtonut sen enempää nähdä eikä kuulla. Hän juoksahti heti
kamariin ja kertoi Juholle kaikki, mitä oli nähnyt ja kuullut.

"Enhän minä toki niin ollut waatinut", sanoi Juho. Hän puki kiireesti
päällensä ja riensi Leenan kansa tupaan. Samalla tuli Ainakin nawetasta
sinne ja hän oli niin iloisen näköinen.

"Enhän minä niin kowaa orjuutta tahtonut; minä poloinen kirjoitin
teille liika kowasti", sanoi Juho.

"Woi, isä! Ette te ole liika kowasti kirjottanut. Liiankin hellästi te
olette pidellyt kiittämätöntä poikaanne. Minä olen hywin kiitollinen
sydämmessäni siitä, kun olette ottanut minun wielä kotiinne ja
suojaanne, jota en olisi ensinkään ansainnut. Minä tahdon tehdä työtä
aamusta iltaan ja hywä on, kun olen siihen lapsuudesta oppinut. Minä
tahdon woittaa wielä paljon, isä; mutta työttömillä käsillä en minä
tahdo missään tapauksessa ruweta syömään teidän hikiänne ja
kyyneleitänne", sanoi Mikko ja katsoi häntä wäliin arasti silmiin.

"Ette te tiedäkään, miten meidän sisälliset asiamme oikein owat olleet.
Kauwan jo, ennenkun asioista meille mitään kirjoitittekaan, istuimme
usein kahden ja puhuimme toisillemme salaisia toiweitamme, että muuta
neuwoa ei ole pelastukseksemme, kuin että pääsisimme tänne teidän
tykönne, jossa tahtoisimme tehdä työtä niin paljon kuin woisimme. Kun
sitten teidän kirjeenne oli tullut, toi Mikko sen minulle. Minä
oudostuin heti hänen katsantoaan, sillä moneen aikaan en ollut nähnyt
mitään ilon merkkiä hänen kowoissansa, mutta selwästi hawaitsin nyt
niistä kirkkaan paisteen. 'Lue tuo!' sanoi hän ja ojensi kirjeenne.
Minä huomasin heti, että se oli teiltä. Henkeäni ahdisti. Minä lu'in ja
ja jota enemmän minä lu'in, sitä enemmän helpottui hengitykseni ja
näköni kirkastui. Kun olin kirjeen loppuun lukenut, hyrskähdin minä
itkuun, mutta se oli nyt niin sanomattoman keweää, sillä toiwon säde
oli taas lentänyt sydämmeeni. Minä tartuin Mikkoon syliksi, ja Mikko
hywin ymmärsi, mitä minun sydämmessäni liikkui. Hän tarttui minuun
wuoronsa syliksi ja myös itki. Siinä sitten kauwan aikaa itkeä
nyyhkytimme sanaakaan sanomatta, mutta kummankin sydän puhui niin
paljon, ja me ymmärsimme hywin toisemme ja me tunsimme sillä hetkellä
sanomatonta autuutta, sillä se kieli, jota sydämmemme puhuiwat, oli--
toiwon kieltä.--Tahdon huomauttaa teitä, että tuon autuaallisen tunteen
oli meissä herättänyt juuri teidän kirjeenne, ja te luulette, että
olette meille liian kowasti kirjoittanut. Siis työntekomme ei ole
meille mitään päällepanemaanne orjuutta, waan kauan mietitty
welwollisuutemme, jota täytämme ilolla ja jota pidämme ainoana
mahdollisena keinona pelastukseemme", ehätti Aina siihen selittämään.

"Totta puhuu Aina; niin asiat owat totuudessa", sanoi Mikko siihen.

"No, mutta mistä Herran tähden te olette nuot työwaatteet saaneet?"
kysyi Leena.

"Kuulkaahan nyt! heti kun saimme teidän wiimeisen kirjeenne, rupesimme
toimeen. Mikko meni ja haki wirka=eron. Minä rupesin heti hankkimaan ja
tekemään työ=waatteita; ne oliwat meidän muassamme tänne tullessamme,
ja aamulla ylösnoustuamme puimme ne päällemme, että paikalla
kykeneisimme työhön ryhtymään", selitti Aina.

"Woipa kaikkea tässä maailmassa! Nyt minä wasta huomaan, minkätähden en
minä kohta Mikkoa tuntenut, kun tupaan tulin. Hänelläkin on, näenmä,
työ=waatteet yllänsä ja mihin lienewätkään herras=nutut nyt joutuneet?
Mutta wielä on sittenkin Mikossa niin käsittämättömän outoa, joka tekee
hänen wielä lähes tuntemattomaksi--woi, totta maarian! hänellä ei
olekaan, näenmä, sitä isoa--partaa, joka peitti puolen kaswoista!"
puheli Leena, ja Mikko nosti päätänsä, katsahti äitiänsä silmiin ja
naurahti.

Kun aamu oli niin kulunut, että emännän piti einettä toimittaa, laittoi
hän kamariin ruoan Mikolle ja Ainalle erilleen ja käski heitä sinne
syömään.

"Ei kertaakaan muuta, kuin tawallista perheen ruokaa", sanoi Mikko ja
astui muun wäen kanssa wankasti pöytään.

"Me olemme sen jo ennen päättäneet, ett'emme kerrassaan syö
eri=ruokia", sanoi Aina ja seurasi muita.

"No, mutta tämäkään kerta edes!" intteli Leena.

"Ei tätä eikä muuta kertaa", sanoi Mikko lujasti.

"Woi, hywäinen aika!" sanoi Leena ja jäi awossa suin katsomaan noita
herroista äkkiä urheoiksi talonpojiksi muuttuneita ja tällä kerralla
uppiniskaisia wieraitansa.

       *       *       *       *       *

Lapsetkin, kun nousiwat ylös, hawaitsiwat kohta Mikon ja Ainan uudet
pukimet ja oudoksuiwat niitä. He kieppuiwat äitinsä ympärillä ja
uteliwat: "äiti, äiti ettekö te kuule? Eikö Mikko ja Aina menekään
meiltä enään pois, koska owat arkiwaatteissa?"

"Olkaa siinä nyt taas joutawoimatta!" sanoi äiti ja toimitti heitä
eineelle.

Perälän wäki hankki itseänsä nyt työhön ja Mikko myös.

"Ei sinun nyt ensipäiwinä ainakaan tarwitse työhön mennä; panehan
ensimmältä werryttelemällä", sanoi Juho Mikolle.

"En yhtäkään tuntia ole työstä poissa", wastasi Mikko jäykästi, ja
samassa meni hän ja otti matkalaukustansa työ=kintaat, jotka hän oli
sitäwarten jo ennen warustanut. Ne saatuansa läksi hän muiden kanssa
työhön. Kaiken päiwän raatoi Mikko niinkuin mies, mutta illalla oli hän
jotenkin uupuneen ja wäsyneen näköinen; uupuminen lienee waikuttanut
sen alakuloisuuden ja harwapuheisuuden, joka hänessä sinä iltana sitten
oli hawaittawa.

Aamulla oli Mikon ruumis niin kipeä, ettei hän ollut toiselta kyljeltä
toiselle päästä; kowa korwen työ oli rusikoinut hänen elämän hempeyteen
tottuneen ruumiinsa, sillä työ ei tunne leikkiä. Nurkumatta,
oihkaamatta puki Mikko yhtäkaikki yllensä ja meni muiden kanssa työhön.
Muutamia päiwiä tuota menoa pitkitettyä, parani Mikon kipeä ruumis ja
hänen elämänsä käwi wähitellen iloisemmaksi, työnsä keweämmäksi.

Aika oli kulunut nuoren pariskunnan tulosta jo noin puoli wuotta, eikä
ollut Mikko wielä kertaakaan ollut humalassa. Hän teki työtä waan
katkeamatta ja näyttipä siltä, kuin ei hänellä olisi koskaan ollut
taipumusta wäkewiin juomiin. Aina oli niin iloinen ja hääri ahkerasti
taloudellisissa toimissa. Hän oli ruumiinsakin puolesta hyötynyt
paljon, ja entiset nuoruuden ruusut alkoiwat taas nousta hänen niin
kuihtuneille ja kalpeille kaswoillensa. Tuo ulkonainen hywinwointi oli
seuraus hänen sisällisestä hywin woinnistansa, sillä hän toiwoi nyt
niin paljon. Juho ja Leena myös toiwoiwat ja--Mikko itsekin toiwoi.

Eräänä talwi=iltana, kun kaikki wäki oli käsitöittensä ääressä--aukesi
owi äkkiä ja sisään astui jokseenkin humalainen mies. Heti wieraan
tultua tupaan, huomasi talon wäki, ett'ei tulija ollut mikään kylän
ratku, waan joku paljon mailmaa kokenut käsityöläinen.

"Hywää iltaa! Täälläpä waan Peräläkin (hän tarkoitti Mikkoa) istuu
moukkien joukossa! Ahaa! Perälä on ollut oikeen sukkela jälkensä
peittämään, kun on tullut minulle mitään wirkkamatta tänne korwen
lonkeroihin piiloon, pois ihmisien ilmoista! Mutta minä olen wanha
kettumies, ja Perälä saapi nyt huomata, ett'en ole niinkään huono
jäljillä pysymään. Ahaa! Karkujain kettu on, näen mä, muuttanut
karwansakin aiwan päinwastaiseen suuntaan, sillä waikka nyt on talwi,
on hänellä kesä=turkki yllään!--Mutta sekään ei auta; tässä olen kun
olenkin. Eipä ole taitanut täällä korwessa isoon aikaan saada
minkäänlaista kielen kostuketta; mutta nyt sinun pitää sitä saamaan,
sillä ennestään tiedät sen, ett'en koskaan kulje kuiwin suin, enkä
wähillä ewäillä. Minulla on wäskyssäni pari pulloa kahdentoista markan
rommia ja kolmas on wähin wajawin powessani. Siitä otamme ensin hywät
alkajaiset ja sitten pidämme koko yön hupaista elämää, sillä tottahan
annat kamarisi nurkassa minulle yösijan", lörpötteli tullut Mikolle!

Tuon wanhan laulun kuultuansa ja wieraan hywin tunnettuansa, waaleni
Aina kuolon kalpeaksi. Eikä se kumma ollutkaan, sillä tuo soitto oli
usein ennenkin ryöstänyt häneltä wiimeisenkin toiwon kipinän.--Juhon
kaswot synkistyiwät ja hänen otsansa rypistyi; Leena waan pysyi niin
iloisen ja lewollisen näköisenä.

Wieras siwalsi nyt powestansa rommi=pullon, käweli suoraan Mikon tykö,
ojensi sen hänelle ja sanoi: "he! saa tästä aluksi!"

"Minä en ryyppää", sanoi Mikko.

"Hoh! Ethän ole wielä päällepäätteeksi tullut pyhimykseksi?"

"Minä en ole aikonut ryypätä enään koskaan".

"Mitä hittoja! kelpasipa se ennen".

"Jos kohtakin".

"No, no! Ei huolita niin tiukalle ottaakaan. Saatathan wanhan
tuttawuutemme ja ystäwyytemme wuoksi maistaa minulle mieliksi; ei
suinkaan se sinua mihinkään wie, enkä tarkoita sinulle mitään pahaa",
sanoi wieras wähän makeammasti, yhä tarjoten Mikolle pulloansa.

Mikko otti pullon wastaan ja--ryyppäsi, nähtäwästi oikein
aika=lotkauksen!

Yhä enemmän waaleni Aina, yhä enemmän synkistyiwät Juhon kaswot ja
hänen otsansa pimeni nyt kokonaan.

"Kas niin, ystäwäni! wähällä aloitamme, mutta paljolla lopetamme, eikö
niin?----toinen kerta ja paremmasti!" sanoi wieras, tarjoten
toistamiseen Mikolle pulloansa.

Mutta ennenkun Mikko ennätti mitään wastata, otti Leena puheen wuoron.
Hän astui wieraan tykö iloisen näköisenä ja sanoi: "ei Mikko ryyppää
toista kertaa, ennenkuin annatte minun ensin pullostanne maistaa.
Minkälainen wieras te olette, kun ette te ollenkaan tarjoo isännälle ja
emännälle suun awausta? ja emännäthän aina ensiksi kunnioitetaan".

"Kas, te olette oikein kelpo emäntä; semmoisia ei usein tapaa. Minä
olen hywäntahtoinen mies ja antaisin useinkin emännille sydämmen
wahwistusta; mutta nuot akkaset owat enimmiten semmoisia riiwatuita.
Waan tehän näytättekin olewan jotakin parempaa lähtöä.--Saaman pitää
emännän ja isännänkin", sanoi wieras ja ojensi samassa pullon
emännälle.

Samassa silmänräpäyksessä kun Leena sai tarjotun pullon käteensä, lensi
pullo rommeineen päiwineen muurin kylkeen ja meni tuhansiksi
pirstoiksi.--Aina säpsähti, mutta Juhon suun sopeissa huomattiin hieman
hymyilyn wäreitä.

"Noin wälein minä juon; antakaa lisää!" sanoi Leena woitto=riemulla ja
hänen kaswonsa niin loistiwat.

"Tuhatta p----pipä olitkin, ja olitkin kyllä sukkela minua pettämään,
mutta tästä tuleekin surkea 'prosessi';--te sen tuhannen wietäwät ette
tiedä ihmisyydestä mitään, mokomat siat", sanoi mies ja rupesi
möykkäämään, nakkelemaan kaluja huoneessa, kämmentelemään, hyppelemään,
sadattamaan, kirkumaan, joita tehdessään hän puri ankarasti hammasta ja
näytti noiden liikkeidensä ohessa waaniwan lyödä Leenaa.

"Siiwolla!" ärjäsi Juho tuolle raiwostuneelle juopuneelle.

"Mikä sinä luulet olewasi, joka tulet minua aisaamaan?" sanoi mies
raiwossaan ja pitkitti raiwoisaa käytöstänsä.

Juhon kärsimys nyt jo loppui. Hän astui miestä likemmäksi ja sanoi:
"jos et sinä kohta ole ihmisittäin, niin minä paiskaan sinut ulos".

"Koetapas!" sanoi möyhääjä ja tarenteli tulemaan Juhon kimppuun.

Juho otti nyt tuon suukon, turmeltuneen ja möykkääwän miehen
rinnuksista kiinni, nosti hänet kohoksi ja alkoi wiedä aikakyytiä owea
kohden. Mies koki kaikin tawoin wastustaa Juhoa, kiemuroiden ja
potkien, mutta mikään ei auttanut, sillä kowat oliwat nuot Juhon korwen
karaisemat kourat, ja Juho kantoi kun kantoikin hänet ulos ja paiskasi
porrasten päähän. Miehen ewästen sattui tuossa kyydissä käymään niin
onnettomasti, että hänen molemmat rommipullonsa selässä olewassa
matkarepussa särkyiwät. Kirkuen ja noituen nousi mies ylös ja katsoi
tuimasti portaille, uhaten tulla tupaan takaisin, mutta Juho seisoi
niin tyynen ja rauhaisen näköisenä, kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Tuo näkö peljätti miestä niin, ett'ei hän uskaltanutkaan enään nousta
portaille. Hammasta purren ja sadatellen lähti hän pois, ja rommi
juoksi wirtana hänen repustansa.--Sitten palasi Juho tupaan.

Ainan silmissä nähtiin nyt kyyneliä, joita salaten hän kiireesti riensi
kamariinsa; Leena meni hywin warowasti hänen jälkeensä.

"Woi, hywä lapsi! Oliko se sinusta paha, kun tuota wierasta täytyi noin
kohdella?" sanoi Leena säälien ja surkutellen.

"Ei se ollut mielestäni ensinkään pahaa, päinwastoin teitte te siinä
asiassa sangen hywän työn; joku muu se on, joka tekee mieleni
raskaaksi", sanoi Anna.

"Mikä sitten? sano se minulle!"

"Minä näin, ettei Mikko olisi jaksanut kestää kiusauksessa", sanoi Aina
hiljaa.

"Senhän minäkin näin ja siltipä minä teinkin tuon kepposen, kun
huomasin, ett'ei enään muu keino auttanut".

"Jos nytkin olisimme olleet entisellä asemallamme, niin olisi asia
aiwan uusi. Ja siellä olisi ollut jo satoja muita kiusauksia, joiden
tähden ei olisi missään tapauksessa woinut tulla Mikolle näin pitkää
selwää wäliä".

"Mutta kumminkin on näin pitkä wäli jo ollut ja aina pitemmäksi se
tulee, sillä tuo yritys ei ensinkään onnistunut, eikä koskaan tule
meillä onnistumaan. Sitä wastenhan me olemme asemamme juuri näin
asettaneetkin, että meitä olisi useampi tuota pahaa wastaan=torjumaan,
ja me woitamme, se on warma toiwoni", sanoi Leena.

"Te olette aina niin hywä!" sanoi Aina ja kawahti anoppinsa kaulaan.

Juho ja Mikko tuliwat nyt myös samaan kamariin, ja edellinen wirkkoi:

"Wäärinpäin teet, Mikko, parannusta; sinulla on wäärät aseet,
wihollista wastaan ei woi seisoa. Omilla woimillasi koet tehdä itseäsi
hywäksi, mutta hengen woimat owat lihaa ja werta wäkewämmät, olkoonpa
se sitten hywä tai paha henki, ja sentähden horjut sinä taistellessasi.
Olet unhottanut rukoilla woimaa Jumalalta, joka yksin woipi tehdä
ihmisen wahwaksi seisomaan syntisiä himojansa wastaan. Niin kauwan kun
olet wieras Hänelle, niin kauwan owat turhat kaikki ponnistuksesi".

Mikko ei wastannut mitään, mutta sywästi lienee hänen isänsä puhe
waikuttanut, sillä hän wäliin punastui, wäliin waaleni.

Tuon tapauksen jälkeen käwi Perälän perhe=elämä entiselleen, eikä
mitään erinomaista tapahtunut.

       *       *       *       *       *

Kaksi wuotta oli kulunut siitä, kun Mikko ja Aina tuliwat Juhon taloon.
Perälä oli paljon sillä ajalla muuttunut. Yhdellä puolen pihaa seisoi
wankka ja uljas pytinki täydessä asussa. Juhon pitkällisten
ponnistusten, hänen lastensa lisääntyneiden woimien ja Mikon uutteran
ja järkähtämättömän työnteon kautta, oliwat wiljelykset ja samassa
muutkin warallisuuden suhteet melkoisesti paranneet, joiden tähden
Perälän nimeä kylässä alettiin mainita warakasten talojen seassa. Juho
ja Mikko--isä poikineen--oliwat omilla käsillään salwaneet tuon uljaan
pytingin, ja Mikko oli yksinään tehnyt kaiken nikkarin työn. Toista oli
nyt Perälän perheen asua noissa siisteissä, puhtaissa, kookkaissa ja
hywin järjestetyissä uusissa huoneissa, kuin entisissä pienissä ja
lahonneissa hökkeleissä, joissa he oliwat asuneet taloutensa pienempänä
ja köyhempänä ollessa. Näyttipä siltä, kuin heidän olonsa olisi
kokonaan uudistunut ja tullut kaiken haaran kautta mukawammaksi. Ja tuo
uusi elämän mukawuus ei ollut mikään muu, kuin hedelmä asukasten
ahkerasta ja järjestetystä--työn teosta.

Mutta mitenkäkö nyt oli Perälän asukasten sisällinen tila? Se on kyllä
oikeutettu kysymys, sillä ulkonainen hywinwointi ei tee ihmisiä
onnelliseksi, waan elämän tosi=onnellisuuden pitää alkaa sisältä, sen
pitää alkaa asukasten--omantunnon rauhalla.

Sywälle painuiwat Mikon mieleen hänen isänsä lausumat sanat tuona
wiimeisenä kiusauksen hetkenä, jolloin hän niin ankarasti horjui.
Sywästi tunsi hän silloin oman woimattomuutensa seisomaan kiusauksiansa
wastaan, ja häpiällä tunsi hän, että hän olisi warmaan taas langennut,
jos eiwät muut olisi tulleet taistelussa hänen woimattomuutensa awuksi.
Hän oli luuletellut woiwansa himonsa kuolettaa siten, että hän
muuttaisi wanhaan kotiinsa, jossa ei olisi tilaisuutta kiusaukseen, hän
oli luullut ajan pituuden olewan parhaan sota=aseen, jolla hän
woittaisi taistelonsa; se muka wiimein oli huuhtowa himot pois hänen
werestänsä. Hän oli tuota ajan autuuttawaa woimaa koettanut jo puoli
wuotta; eikä se ollutkaan suosioton ollut häntä kohtaan: hän ei ollut
koko sillä ajalla langennut. Mutta eipä hän ollut woinut seisoa wastaan
ensimmäistäkään kiusausta, ja siis ei ollutkaan aika woinut hänen
himojansa puhdistaa.--Kaiken tuon huomattuansa, rupesi Mikko wakawasti
miettimään asiaa ja ensikerran elämässään huomasi hän, ett'eiwät hänen
rikoksensa olleet tehdyt ihmisiä, waan myös Jumalaa wastaan. Heti kun
hänessä tuo tunto heräsi, nähtiin hänen yksinäisyydessään lueskelewan--
Jumalan sanaa, jota hän ei ollut kaukaan aikaan käsissään pitänyt, ja
nyt alkoi Mikossa uusi elämä. Tahto hänellä oli jo kauwan aikaa ollut
woittamaan himojansa, mutta woimaa ei hänellä ollut sitä tehdä, mutta
tuosta hänelle ennen oudosta lähteestä sai hän aina uusia woimia
tahdollensa, ja niiden awulla oli hän jo woinut seisoa wastaan monta
ankaraa kiusausta noiden puolen toista wuoden kuluessa. Hän oli wuoden
ajalla käynyt kaupungissakin; useat kerrat siellä oli hän tawannut
runsaasti entisiä synti=kumppaneitaan, jotka kokiwat kaiken tawoin
saada häntä ryyppäämään, mutta siitä ei tullut mitään. Mikko pysyi
lujana, hän ei horjunut nyt, sillä hänellä oli nyt--tahdon woimaa.--
Olihan siis Perälän perheessä tapahtunut sisällisiäkin uudistuksia, ei
waan talossa ulkonaisia parannuksia.

Toisellaiseksi oli Mikon muuttumisen johdosta tullut muidenkin Perälän
perheen jäsenten sisällinen tila. Aina oli saanut takaisin entisen
werewyytensä ja kauneutensa yhdessä iloisuutensa kanssa. Hän oli niin
onnellinen Mikon lopullisesta parantumisesta, ja hänen onneansa enensi
wielä wastasyntynyt pienokainen, joka makasi hänen edessään kehdossa.

Toisenlaiseksi oli nyt tullut Juhon ja Leenankin sisällinen tila. Juho
näki ja uskoi nyt, että hänen lapsensa oli pelastunut kauheasta
waarastaan, ja tuo wakuutus teki hänen murheesta nääntyneelle
sydämmelleen niin hywää. Hän näki wielä päälliseksi toteentuneeksi
hartaimman toiwonsa, että Mikolle ja Ainalle tulisi perillinen. Tästä
tuli hän iloiseksi kuin lapsi, waikka hänen hapenensa kowan murheen
aikana oliwat melkein kaikki käyneet harmaaksi. Hän käwi usein kehdon
luona ja silloin hän katsoi aina hymyssä suin lapseen niin hartaasti;
sitä kylläkseen katsottuaan, kääntyi hän ja meni taas työhönsä.

Leena iloissaan ei tiennyt oikein, mitä hänen pitäisi tehdä ja sanoa.
"Enkö minä, isä, sitä sinulle sanonut", intti hän nyt usein, "että
Mikko wielä kerran paranee, ja nythän hän onkin jo parannut; silloinkin
minä niin toiwoin, kun sinä olit aiwan epätoiwossa: uskothan nyt, wai
kuinka, isä? näethän nyt, että minä olin oikeassa ja nyt meidän on niin
hywä olla--eikö niin?"

"Mutta lujassapa se oli", sanoi kerrankin Juho erääsen tuommoiseen
waimonsa puheesen ja weti piipustaan pari, kolme sawua hywin nopeasti.

"Mikko raukka! Hän oli kowin sywälle langennut.--Lujassa se oli, se on
tosi, isä! mutta missä hän nyt olisi, jos emme olisi häntä ottaneet
tukeaksemme; hän olisi warmaankin hukassa, hukassa sielun ja ruumiin
puolesta. Woi, woi! Wanhin ei saa antaa äänensä lakata kuulumasta
lapsellensa, ei wielä silloinkaan, kun hän luulee lapsensa jo olewan
perikadossa. Wanhimman sana ja huoli waikuttaa lapsessa niin paljon",
wastasi siihen Leena puolestansa.

Mikko oli ensi aikoina Perälään tultuansa hywin harwa=puheinen ja
umpi=mielinen. Hän ei käynyt koskaan kylässä, ja jos kyläläiset joskus
käwiwät Perälässä, kyntti Mikko aina silloin yksinäisyyteen sanaakaan
wirkkamatta. Pappilassakaan ei Mikko ollut kertaakaan wielä käynyt,
waikka niinkin paljon aikaa oli kulunut. Näytti melkein siltä, kuin
tuosta ennen niin hilpeästä miehestä olisi nyt tullut oikein aika jörö,
jota ei enään mikään woisi elähyttää. Se oli häpeä, joka Mikon noin
umpimieliseksi saattoi. Hän tunsi sydämmessään, ett'ei hän ollut
mahdollinen olemaan ja seurustelemaan muiden ihmisten parissa. Aikaa
woittain tuli hän kyllä kotiwäkensä kesken entiselleen; mutta kauwan
weti aikaa, ennenkun hän tuli kyläläisiensä kanssa wähäänkään
tuttawuuteen ja ystäwyyteen. Ensinnä kun Mikko tuli Perälään takaisin,
katsoiwat kyläläiset häneen kammolla ja mainitsiwat hänen nimeänsä
inholla. Mikon parannettu elämä saatti heidät kyllä waikenemaan, mutta
synkkä epäluulo asui kumminkin kauwan heidän sydämmissään. Waan kun
Mikko työssä ja totuudessa näytti olewan itsellänsä sekä tahtoa että
woimaa woittamaan kiusauksensa, niin wähitellen muuttui kyläläisten
kammo Mikkoa kohtaan salaiseksi ja sywäksi kunnioittamiseksi.
Wähitellen alkoiwat he etsiä Mikkoa hänen omassa kodissaan, ja waikka
kuinkakin umpimielinen hän olikin, tekiwät he puhetta hänen kanssaan.
Niin muuttui heidän wälinsä wiimein taas entisellensä.

Perälään tuli nyt isot ristiäiset, sillä Mikon ja Ainan esikoinen piti
saatettaman seurakunnan yhteyteen. Paljon oli kutsuttu kyläläisiä
wieraiksi Perälään, ja kirkkoherra tuli myös sinne, toimittamaan
ristimistä. Kaikki wieraat oliwat hywin iloisella tuulella ja
haasteliwat Mikonkin kanssa kunnioituksella. Kirkkoherrakin jutteli
hänelle paljon sekä yksityisistä että yhteiskunnallisista asioista. Ei
kukaan näyttänyt muistelewan menneitä aikoja. Juhokin oli tänään oikein
iloisella tuulella, joka muutoin oli hänen luonteelleen niin
harwinaista. Leena hyöri ja pyöri kaikkialla ja lausui yhdelle ja
toiselle wieraista, töittensä wälistä, aina jonkun leikkisän ja
mielistelewän sanan. Ensikerran oli Mikko appensa ja anoppinsa parissa
nyt tulonsa jälkeen; sillä hän ei ollut ainoatakaan kertaa käynyt
Wirtalassa. Mutta nyt oliwat Wirtalan wanhukset sekä kutsutut että
tulleet Perälään; he näyttiwät hywin tyytywäisen ja iloisen näköisiltä.
Mikkokin oli iloinen ja näytti nyt saaneen takaisin, ainakin osan,
entisestä hilpeydestään. Kaikista iloisin oli kuitenkin Aina, joka
puna=poskisena istui tuossa puhtaassa lapsiwuoteessaan, pidellen
sylissään ja wäliin ruokkien kaunista ja terwettä poikaansa ja puhellen
entisten tuttuin ja ystäwiensä kanssa.

Näin paljon iloa oli nyt ihmisillä ja heidän ilonsa oli puhtainta
laatua, sillä he iloitsiwat langenneen kansalaisensa nousemisesta; ja
heidän ilonsa ylöttyi taiwaasen saakka, sillä taiwaan enkelitkin
iloitsiwat siitä.

Pidot wiimein loppuiwat, hupaisien ja iloisien puheiden päätökseksi
tuli komea iltainen, ja siitä päästyä hankkiwat wieraat poislähtöään.
Kättä puristaen jättiwät he kaikki Peräläiset hywästi, mutta kun he
tuliwat Mikon ja Ainan luokse, oli heidän hywästijättönsä ja
käden=puristuksensa erittäin hellä ja sydämmellinen; Paljon ei tosin
silloin puhuttu suulla, mutta sydämmet puhuiwat paljon.

Siitä herran hetkestä tuli kyläläisten ja Mikon wäli yhä tutummaksi ja
sydämmellisemmäksi. Jälkimmäiset alkoiwat nyt usein ja lukuisasti tulla
pyhäilloin Perälään; sillä siellä oli mies, jonka puheita oli hywä
kuunnella. Hänellä oli melkoiset tieto=warat ja elämän kokemusta oli
hänellä myöski paljon. Hänen puheestaan oli nyt poiskarisnut kaikki
nuoruuden oloihin sopiwa leikki, ja sijaan oli astunut sywä yleisten
asiain käsitys ja pontewa esitys=tapa, jota hän kumminkin wäliin
höysteli asian mukaisilla ja asiaa walaisewilla esimerkeillä,
wertauksilla ja kokka=puheilla. Noiden omaisuuksiensa tähden tuliwat
hänen puheensa wakawiksi ja lujiksi, kuin seinään lyöty kirwes. Ei
ollut sitä yhteiskunnallista kysymystä, johon ei Mikko woinut antaa
tarkkoja ja pontewia selityksiä, ja näin tuli Mikko ennen pitkää
tärkeäksi jäseneksi yhteiskunnassa.

Hänkin käwi nyt, tarwittaessa, kylässä, sillä hän näki ett'eiwät
kyläläiset enään häntä kammoneet. Hän käwi nyt usein pappilassakin, ja
kirkkoherra kunnioitti häntä kowan rywötyksen ja kowan taistelon
jälkeen, onnellisesti nousneena ja turmeluksensa woittaneena miehenä,
jonka hän saattoi nyt taas ilolla lukea jaloimpien kansalaisiensa
joukkoon.

       *       *       *       *       *

Perälä on nyt paikkakunnan wahwimpia taloja, sillä Mikko ohjaa wahwalla
kädellänsä kaikki taloudentyöt ja asiat, ja lujalla, woimaa saaneella
tahdollansa--elämänsä. Hänelle on jo parikin kertaa tarjottu entistä
wirkaansa takaisin, mutta hän ei ole tahtonut sitä ottaa. Hän tyytyy
asemaansa ja iloitsee woitostansa.--Juho on jo harmaapäinen, ja ei
mikään ole hänelle sen mieluisempaa työtä, kuin wäliaikoina Mikon ja
Ainan lapsien hoitaminen, joihin hän katsoo niin hartaasti ja
hymysuin.--Leena on wielä yhtä hilpeä kuin ennenkin, ja kun hänelle
waan tulee Juhon kanssa puhe Mikosta, toistaa Leena taas nuo niin usein
lausumansa sanat: "enkö minä sitä sanonut sulle, isä kulta!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita III: Suku=ylpeys; Tahdon woima" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.