Title: Elämän hawainnoita V: Kirjailija; Mutta elääpä hän wielä sittenkin; Wäärä mammona
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita V: Kirjailija; Mutta elääpä hän wielä sittenkin; Wäärä mammona" ***


ELÄMÄN HAWAINNOITA V: Kirjailija; Mutta elääpä hän wielä sittenkin;
Wäärä mammona

Kirj.

P. Päivärinta


WSOY, Porvoo, 1894.



KIRJAILIJA.

(A. Kiwen kuolon johdosta kirjoitettu.)


Tunsin erään kirjailijan, jonka kanssa minulla oli onni tutustua. Hän
oli kyllä saanut kaipaawalle hengellensä kehitystä, mutta onnetar ei
ollut hänelle suonut mitään palkallista wirkaa, kukatiesi sentähden,
että se tahtoi tehdä hänestä--kirjailijan. Hän totteli noita onnettaren
oikkuja ja rupesi työhön, jolla hän aikoi puutosta kärsiwän henkensä
suojan hengissä pitää!--Käwin hänen tykönänsä; talwi oli. Hän istui
hataran jäätyneen akkunan edessä, pienen pöydän ääressä kirjoitellen,
ja jotkut pienet torkkuset polwien päällä suojana, ett'eiwät raajansa
kowin olisi kohmettuneet ja kangistuneet! Siinä asemassa wuoti hänen
sielunsa riwi riwiltä paperille. Satuin myös käymään hänen tykönänsä
kesälläkin useat kerrat; kerran siellä ollessani tuli sade; katto oli
huoneessa niin huono, että wesi rupesi wirtanaan juoksemaan huoneesen
ja niin kirjailijan pöydällekin; mutta hän näkyi kyllin jo tuntewan
huoneen oikut, sillä ennenkuin wesi ennätti ruweta oikein juoksemaan,
siwalsi hän raskaan teoksensa ja kaikki muut siihen kuuluwat paperit
pois pöydältä ja pani ne erään wankan kaapin laatikkoon, joka wielä
kaikeksi onneksi pidätti sadetta ja niin suojeli paperit kastumasta.
Miks'ei hän hankkinut itsellensä parempaa huonetta? kysynette kai.
Wastaus on mutkatoin: hän ei woinut. Semmoisessa tilassa ollessaan
kirjoitti, kärsei ja toiwoi hän, sillä hän luuli ihmisten sydänten
olewan myötäwaikutuksessa hänen oman sydämmensä tunteitten kanssa,
joista hän nyt parast'aikaa wuodatti paperille että ihmiset siinä
näkisiwät, selwemmästi kuin tähän anti, oman itsensä, oman sydämensä,
ja sen oikut ja juonet; että ihmissydänten hyweet tulisiwat
kirkkaammiksi, waloisemmiksi ja suuremmaksi hyödyksi ihmisille
itsellensä.--Tuota kuwasi, tuota tarkoitti hän; tuon peilin lasia hän
koki säilyttää kirkkaana, että kaikki siinä näkywät haamut näkyisiwät
alkuperäisessä puhtaudessaan, koristelematoinna, liioittelematoinna ja
myöskin tahraamatoinna. Jos tuohon suureen kuwa-kokoelmaan sattui
tulemaan jotakin wäärennyksiä, koki kirjailija niitä huolellisesti
poistaa niin paljon kuin suinkin woi. Tuommoista työtä teki hän
huoneessansa; siinä hän kasti leipäpalaansa suolaan ja söi,
tyydyttääkseen elimiensä waatimuksia; siinä, siinä huoneessa käärei hän
itsensä huonoihin waateriepuihin ja heitti itsensä wanhaan sänkyynsä
aina silloin kun hänen puutosta kärsiwä ruumiinsa ja wäsynyt henkensä
tarwitsiwat lepoa!--Semmoinen oli hänen taistelonsa!

Wiimein sai hän ensimäisen teoksensa walmiiksi. Hän tarkasti sen läpi
moneen kertaan, ja koetti woimiensa takaa poistaa, mitä siinä oli hänen
mielestänsä wäärää. Sitten hän katsoi wielä kerran sen läwitse, ja nyt
ei hän enää huomannut mikä siinä olisi wäärää ja poistettawaa; nyt se
oli yhtäpitäwä hänen oman henkensä ja tunteittensa kanssa.

Kun elämäntarpeet oliwat kirjailijalla niin liki, ajatteli hän: "Jos
minä tuolla jotakin saisin!" otti teoksensa mukaansa ja lähti
kaupunkiin, jossa toimitettiin useampia sanomalehtiä. Hän meni erään
toimittajan luo, jonka hän piti luotettawimpana, ja pyysi hänen olemaan
hywän, tarkastamaan hänen teostansa ja antamaan sitten siitä suullisen
arwostelun hänelle. Sanomalehden toimittaja otti teoksen
hywäntahtoisesti tarkastaaksensa ja lupasi wiikon päästä antaa
lauseensa. Woi kuinka pitkä tuo wiikko oli! Kirjailija toiwoi ja
pelkäsi: "mitä sanonee tuo arwoisa sanomalehden toimitus? tunteneeko
hän kyhäntäni?" Eikä ollut hänellä woimaa yrittää sillä wiikolla mitään,
niin koski tuo asia häneen; sillä nyt juuri oli ensimäinen kysymys,
tuntewatko ihmiset häntä, tahi oikeammin--itseänsä.

Kun wiikko oli kulunut, meni kirjailija taas tuon sanomalehden
toimittajan tykö, jolle hän oli sielunsa paljastettuna uskonut, ja
astui tykyttäwin sydämin hänen työhuoneesensa. Toimittaja istui
kirjoituspöytänsä ääressä, mutta kun hän kuuli owesta tultawan, käänsi
hän päänsä tulijaan päin ja sanoi: "wai niin!" ja samassa kohensi hän
sangallisia silmälasejaan, sitten sieppasi hän pöydältä neljänneksiin
taitetun, ison paperiwihkon, pudisti ja wiipoitti sitä kirjailijaa
kohden, ja sanoi: "kyllähän siitä tulisi", waan yhä tarjoili
paperiwihkoa kirjailijalle. Tämä tuli ja otti teoksensa pois--sillä
sehän se oli--ja huokasi raskaasti.

"Ettekö ottaisi tätä sanomalehteenne ja maksaisi minulle wähän?" kysyi
hän ujosti.

"Minun sanomalehdelläni on enemmän kirjoituksia kuin siihen mahtuukaan,
jonka tähden en minä sitä tarwitse, enkä minä maksa kirjoituksista",
sanoi toimittaja.

Kirjailija kiitti nöyrästi, sanoi hywästin, kumarsi ja lähti
murheellisena pois. "Kylläpähän siitä tulisi", sanoi sanomalehden
toimittaja, ajatteli hän; "siis siitä ei wielä ole tullut mitään, sen
pitäisi wasta tulla! Kummalista! Minun ymmärrykseni mukaan sen olisi
pitänyt jo tulla siksi, mitä siitä woi tulla--mutta jos en minä
ymmärtäisikään, jos olisinkin tuhmempi muita ihmisiä? Hywinkin niin
saattaa olla--mutta sittenkään ei teoksessani ole muuta kuin totuutta",
mietti hän itseksensä käwellessään kaupungin katua ja hänen mieleensä
johtui koettaa tarjota teosta jollekin kirjankustantajalle.

Niin ajatellen ohjasi hän kulkunsa erään kirjainkustantajan asuntoa
kohden. Sinne tultuaan esitteli hän asiansa.

"Oletteko ennen kirjoittaneet kirjoituksia?" kysyi tämä.

"En", wastasi hän ujosti.

"Kirjoja, joiden menekkiä ei tiedä, on waappera mennä kustantamaan;
sillä jos ne menewät huonosti ulos, niin niistä saa isoja tappioita.
Heittäkäähän teoksenne tänne kuukaudeksi, minä kuulustelen sillä aikaa,
onko teoksenne painamista ansaitsewa", sanoi kirjainkustantaja.
Kirjailija heitti teoksensa koetustuleen, waikka hän olisi tarwinnut
hetikin saada maksun siitä, jokapäiwäiseksi toimeentuloksensa; mutta
minkäpä hän sille teki. Hän palasi takaisin kurjaan kotiinsa wiettämään
puutteellista elämäänsä ja kärsimään. Woi kuinka pitkältä tuntui tuo
kokonainen kuukausi odottaa--ja oliko hänen teoksestaan sittenkään
tulewa mitään? Ikäwystyen aikaansa ja työttömyyteensä, rupesi hän taas
toista uutta teosta kirjoittamaan, sillä suurena lohdutuksena hänellä
oli tuo lause: "kyllähän siitä tulisi". "Jos ei silloin wielä tullut,
entä jos nyt tulisi", ajatteli nyt kirjailija ja kaksinkertaisella
innolla rupesi hän työhön. Hän kirjoitti kuwakirjaa ilman kuwia. Hän
kuwasi ihmissydänten salaisuuksia, sydänten sywimmistä loukoista, ja
saatti päiwänwaloon, helposti ymmärrettäwiksi ja käsitettäwiksi, mikä
siinä ennen oli asunut puolihämärinä tunteina.

Hän kuwasi ihmissydänten iloja ja suruja, myötä= ja wastoinkäymisiä,
onnea ja onnettomuuksia, rikkautta ja köyhyyttä, ylhäisyyttä ja
alhaisuutta. Tutaksensa perinpohjin tuota kalliinta Jumalan luoduista
olennoista, merkillisintä, oikullisinta, kummallisinta olentoa--
ihmistä,--piti kirjailija häntä edessänsä pienestä lapsesta pitäin,
aina wanhuuden ikään asti, käänsi häntä aina toisinpäin, kun niin
tarwittiin, paremmin häntä tutaksensa, ja niin hän tuota edessään
olewaa taulua käänteli ja katseli kapalosta hautaan asti sekä oppinunna
että oppimatoinna, mutta kaikkein suurimpana silmämääränänsä piti hän
kumminkin kurkistamisen, niin usein kuin taisi, tuon rikasaineisen
taulun sydämeen, mitä siellä liikkui ja asui, ja kun hän waan sai sinne
katsoa, silloin hän kuwasi ihmisen himojensa orjana ja niistä wapaana,
toisinaan taas himojansa wastaan sotiwana ja niiden wahwana
wastustajana ja wihdoin wiimeinkin onnellisena wihollisensa woittajana,
monien kowien taistelojen ja waihettelewien onnien perästä. Sanalla
sanoen: hän kuwasi totuuden taisteloa pimeyttä wastaan. Mutta tuota
pimeyttä, ja sen waltaa ja woimaa ei kirjailija pitänyt minään
pikkuwihollisena--niinkuin muutamat sen näkywät pitäwän--waan hän
katsoi sen waaralliseksi, wäkewäksi wiholliseksi, jota wastaan täytyy
walppaudella sotaa käydä, eikä saa mitään laimiin lyödä, jos mieli
hänestä saada woittoa.

Noita kuwia pani kirjailija paperille ja oli niin waipunut tahi oli
oikeammin sanoen sulaunut tuohon henkiseen työhönsä, että unhotti
kaikki ulkonaiset puutoksensa, waiwansa ja kärsimisensä, ja teos kaswoi
päiwä päiwältä. Hän ei huomannut sitä murhehtia, kelpaako hänen
teoksensa wai ei, tuntewatko ihmiset häntä wai ei. Siinä oli hänelle
kylliksi, että hän tunsi ihmissydämet ja siinä hänen elämänsä; hän ei
huomannut henkisessä työssään myös sitäkään, että hänen terweytensä oli
heikko.

Kun kuukausi oli kulunut, meni hän taas kirjainkustantajan tykö. Tämä
otti kursailematta teoksen pöydältä käteensä, oikasi sen hänelle ja
sanoi: "Se on liian kowa, en minä sitä rupea kustantamaan". Kirjailijan
rinta aaltoili raskaasti tuskasta; hän otti teoksensa ja lähti ulos,
yhtä toiwotonna kuin ennenki.

Kun hän käweli katua myöten, ajatteli hän: "kyllähän siitä tulisi!
Liika kowa! Woi, eikö totuutta saakaan ilmi tuoda? Niin, niin! Ihmiset
rakastawat enemmän pimeyttä kuin walkeutta! Miksikähän minä onnetoin
olen syntynyt maailmaan?" Noita surullisia mietteitä mietti kirjailija
ja hänen henkeään oikein ahdisti, kaikkia noita ajatellessaan. Hän
ohjasi nyt kulkuaan erään toisen sanomalehden=toimittajan tykö,
ajatellen, että hän kenties ottaisi hänen ensimäisen teoksensa
sanomalehteensä, nowelli=osastoon, ja maksaisi siitä hänelle wähänkään;
sillä se sanomalehti oli nykyään perustettu ja siis wasta alkawainen.
Niine ajatuksineen esitteli hän asiansa. Toimittaja otti heti teoksen,
käänteli, silmäili ja tarkasteli sitä siwu siwulta, riwi riwiltä,
sitten hän oikasi itsensä ja kääntyi murheellisen ja peloissaan
odottawan kirjailijan puoleen ja sanoi: "Kyllä minä otan tämän
sanomalehteeni ja maksankin siitä wähän, mutta tätä pitää paljon
parantaa."

"Woi, ei sitä pitäisi kowin paljon parantaa, minä en ole siihen
kirjoittanut muuta kuin totuutta, ja totuudenhan pitäisi aina saada
olla paikoillaan. Kirjoitus= ja kieliwirheet, kuin myös ajatusta
eksyttäwät sanat ja lauseet, lupaan kuitenkin mielellänikin oikoa",
sanoi kirjailija.

"Minä oion teoksen alusta sen werran kuin yhteen numeroon menee enkä
panekaan sitä wielä ensi numeroon; wiikon päästä saatte käydä
katsomassa, oletteko parantamiseen tyytywäinen", sanoi toimittaja, ja
siihen tyytyi kirjailijakin ja heitti teoksensa sinne.

Kun wiikko oli kulunut, meni kirjailija katsomaan: kuinka paljon hänen
teostansa oli "parannettu". Hän astui toimittajan huoneesen ja tapasi
hänet kotona. Tämä otti teoksen käteensä, toi sen kirjailijan
nähtäwäksi ja sanoi: "noin kun tämä oiotaan ja parannetaan, sitten
tästä tulee hywä".--Tuon nähtyään ja kuultuaan tuli kirjailija
ikäänkuin halwatuksi: hänen rintansa aaltoili; hengityksensä käwi
tiheästi ja raskaasti, hänen huulensa ja kaswonsa wärähteliwät; hieno
puna nousi hänen muutoin niin kalpeille kaswoillensa, eikä hän saanut
kaukaan aikaan yhtään sanaa suustansa. Mitä näki, mitä tunsi hän nyt?
Hänen teoksensa oli nyt "parannettu", mutta minkälaiseksi? Ne siwut,
joissa tuota parannusta oli tehty, oliwat niin muutetut, ett'ei
kirjailija woinut niitä enää tuntea omiksi teoiksensa: koko siwut
näyttiwät niinkuin ne olisiwat olleet yhtä sotkua, sillä melkein kaikki
riwien wälit oliwat kirjoitetut täyteen ja entisiä sanoja ja lauseita
oli häwitetty pois, noiden uusien ja tietysti arwokkaampien lauseiden
tieltä. Niin ankara oli tuo parantaminen ollut!

Sen werran toiwuttuansa hämmästyksestänsä että woi ruweta puhumaan
sanoi kirjailija hiljaisesti: "Ei, minä otan teokseni pois, en minä
anna sitä niin paljon parantaa."

"Mutta teoksenne ei tule tässä maailmassa muutoin painetuksi", sanoi
tuo hywäntahtoinen parantaja.

"Olkoon niinki!" sanoi kirjailija. "Parempi on totuuden olla kaikenni
julki=tulematta parempiin aikoihin, kuin että se ilmestyisi
epätotuudellisessa muodossa."

"Te olette pikku=ystäwäni liian itserakas", sanoi toimittaja, käänsi
itsensä ympäri, meni kirjoituspöytänsä ääreen, rupesi kirjoittamaan,
eikä ollut näkewinään eikä kuulewinaan tuon "pikku=ystäwänsä"
kumarrusta eikä hywästiä, kun kirjailija teoksensa kanssa lähti pois.
Surumielin kulki hän taas kotiaan kohden. Hän oli nähnyt waiwaa paljon;
hän oli kärsinyt puutosta ja toiwonut jonkunmoista palkkaa saawansa
raskaasta hengentyöstään, mutta ihmiset eiwät häntä tunteneet.
"Kummallista!" ajatteli hän: "Kyllähän siitä tulisi--se on liika kowa--
sitä pitää parantaa! Hywä! Ihmiset eiwät tunne minua, ei, ne eiwät
tunne juuri ketään", mietti kirjailija ja meni kotiaan.

Kaukaisiin aikoihin ei hän kyennyt yrittämään mitään isompaa
hengentyötä, sillä hän kukistui perinpohjin wastoinkäymisistään, mutta
nuot eläwät hengenwoimat eiwät kumminkaan pysyneet kowin kauwan salassa
tuossa kuolewassa ruumiissa, sillä kirjailija rupesi sepitsemään pieniä
runokappaleita, jotka hän lähetti milloin mihinkin sanomalehteen
julaistawaksi, ja ne otettiin mieluisesti wastaan. Niissä tyhjensi hän
murheellisen sydämensä; niissä lauloi hän ihmisen pettynyttä ja
toiwotointa toiwoa; niissä lauloi hän wäsyneen työmiehen palkkaa,
wiimeistä toiwoa ja toiwottua lepoa--hautaa, joka ei kenenkään
kuolewaisen työstä sano että: "kyllähän siitä tulisi se--on liian kowa
--sitä pitäisi paljon parantaa", waan katsomatta mitä, minkälaista ja
kuinka paljon mikin on tehnyt, korjaa tasapuolisesti ja yhtämittaisesti
poweensa kaikki, saamaan siellä wiimeistä lepoansa. Niiden lauleleminen
piti häntä surussansa eleillä. Hän käwi harwoin muiden ihmisten
seuroissa ja oli hiljainen ja umpimielinen; hänellä ei ollut ystäwiä,
sillä harwat hänen tunsiwat, mutta wielä harwemmat--ymmärsiwät.
Ylhäiset hänen katsoiwat ylön sentähden, kun ei hänellä ollut wirkaa ja
sitä seuraawaa rikkautta; he pitiwät häntä tyhjänä haaweksijana ja
hourailijana. Kun hänen runokappaleensa alkoiwat herättää huomiota
ihmisissä, kysyi eräs arwossa pidettäwä ja oppinut wirkamies toiselta
kirjailijaa lähellä asuwalta wirkamieheltä: kuka ja minkälainen mies
hän on, joka niitä runoilemia kirjoittelee? sai hän kohta wastaukseksi:
"ei se niin erinomainen mies ole, kun hänen oikein tuntee."--Rahwas
taas katsoi hänen ihan tarpeettomaksi Luojan luotujen seassa; hänestä
muka ei ollut mitään hyötyä tässä maailmassa, hän waan aiwan turhaan
kulutti niitä niukkojakin elämän tarpeita, joita hänellä oli riutuwan
henkensä ylläpitämiseksi. Mutta kun hän sattui saamaan jonkun
wieraaksensa, joka hänen tunsi, joka hänen ymmärsi, niin hän tuli kuin
uudesta syntyneeksi; ei silloin surut eikä huolet painaneet, ei silloin
tullut kysymykseen: tunsiwatko ihmiset häntä wai ei, kelpasiwatko hänen
teoksensa wai ei, oliko hänen maallinen toimeentulonsa hywä wai huono,
kaikki, kaikki oli yhtä waan; siinä oli kyllä, että jokukaan hänen
ymmärsi--ja hän tuli niin eläwäksi ja hilpeäksi, ett'ei hänen olisi
luullut maailmassa mitään kärsineen eikä tunteneen!

Näin kului aikoja ja wuosia muutamia, kun sanomalehdissä julistettiin
kilpapalkinto haettawaksi. Se elähytti taas kirjailijaamme ja hän
ryhtyi työhön. "Ehkä nyt onnistun", ajatteli hän. Määrättyä ainetta
koki hän saada niin waloisaksi ja selkeäksi kuin suinkin mahdollista,
ja sitä tehdessänsä koki hän teroittaa kaikki sielunsa woimat,
saadaksensa sen kelwolliseksi. Hän kirjoitti sen teoksen
sydänwerellänsä! Yötä ja päiwää teki hän työtä, huolimatta wilusta ja
näljästä, jotka oliwat hänen alinomaisia seuralaisiansa; tuonlaisella
ponnistuksella tuli teos määräaikaan walmiiksi.

Wiikkoja, kuukausia kului, eikä kuulunut mitään koko kilpailewista
teoksista: kuka oli saanut kunniapalkinnon, wai eikö kukaan. Woi kuinka
pitkältä tuntui taas tuo pitää ja tuskallinen odotusaika. Joka postissa
oli hän ensimmäisinä sanomalehtiänsä ottamassa, jotka hän wei kotiansa,
siellä yksinään niitä tarkastaaksensa; sillä ei hän tohtinut muiden
nähden sitä tehdä, peläten mielen liikutustaan, jos hän hätäpikaa
hawaitsisi tuon toiwotun ja pelätyn uutisen. Kotonansa hän tarkasteli
riwi riwiltä, palsta palstalta, siwu siwulta, näkyisikö niissä jotain
kilpailewista, mutta turhaan, mitään ei näkynyt eikä kuulunut!

"Kyllä se on wielä ollut liika kowa, se wielä on taitanut tarwita
parantamista--se ei ole kelwannut", ajatteli kirjailija, kärsei ja
odotti.

Wihdoin wiimein sai hän asianomaisilta kirjallisen tiedon, että hänen
teoksensa on hywäksytty, waan ei ole saanut palkintoa muutamien
huomattujen epätasaisuuksien wuoksi.--"Niin, arwasinhan minä; siinä on
nyt epätasaisuuksia, waikka minun tuntoni mukaan ei siinä olisi niitä
pitänyt olla, mutta kukatiesi en minä wielä oikein ymmärrä", ajatteli
ja sanoikin kirjailija, mutta hän oli hywillään kuitenkin siitä, että
hänen teoksensa oli hywäksytty, eikä kokonaan hyljätty. Kilpakirjoitus
painettiin, hän sai jonkunmoisen maksun siitä ja niin näytti hänelle
koittawan paremmat ajat.

Kirjailija rupesi nyt häpeemään sitä, kun hän oli ollenkaan
kirjoittanut mitään. Hän ei olisi suonut yhtään painetun teoksensa
kappaletta tulewan niihin tienoihin, jossa hän itse asui, sillä hän
hywin käsitti millä tawalla hänen kotiseuduillansa hänen teostansa
arwosteltaisiin, ja tosiaankin kuului siitä monenlaisia mietteitä.
"Kyllähän noita tuommoisia kaikki osaa kirjoittaa", arweli yksi ja
toinen. "Eipä tuo ole niin erinomaisen miehen teko" j.n.e. Mutta ne,
jotka eiwät saaneet eiwätkä ymmärtäneet pitää lukua tekijästä, lukiwat
sitä wesissäsilmin, sillä he näkiwät siinä oman kuwansa--oman sydämensä
ja teokselle rupesi kaikkialla tulemaan suosiota osaksi.

Näin kului taas joku aika. Taaskin julistiwat sanomalehdet
kunniapalkinnon kirjailijoiden haettawaksi. "Entä jos nyt onnistuisi,
entä jos nyt ei enää tulisi epätasaisuuksia, minä wielä koetan",
ajatteli kirjailijamme ja ryhtyi työhön, sillä häntä oli suuresti
elähyttänyt senkin wertainen menestys, joka hänen edellisellä
teoksellansa oli ollut. Samalla innolla, samalla henkisellä
ponnistuksella, waikka nähtäwästi heikommilla ruumiin woimilla, teki
hän työtä ja niin taas teos walmistui oikeaan aikaan ja lähetettiin
määräpaikkaansa.

Sillä wälin oliwat kirjailijan warat wähenneet wähenemistään, sillä
mitä hän sai tuolla puoleksi woittaneella kirjateoksellansa, se meni
enimmäksi osaksi entisten welkojen maksuksi, niin muodoin ei sekään
häntä suuresti hädästä päästänyt ja puutteet kapisiwat kantapäillä.

Waikka näin oliwat asiansa, rupesi hän taas uusien teoksien työhön,
huolimatta näljästä ja wilusta, waiwoista ja wastoinkäymisistä ja yhä
enemmän heikontuwasta ruumiinsa terweydestä, sillä hänen lewoton
henkensä ei katsonut wastuksiin.

Se teos, jonka oli onnistunut painosta ilmestyä, oli
kirjainkustantajille antanut niin paljon rohkeutta, että he tohtiwat
ottaa painattaaksensa uusiakin kirjailijan teoksia, joita hän heille
tarjoili, mutta se hinta mitä hän niillä sai, oli niin wähäinen, ett'ei
se riittänyt hänen kohtuulliseenkaan toimeentuloonsa, ja hän alkoi
tulla niiden harwojen hoidettawaksi, jotka hänen tunsiwat. Mutta ei hän
heltinyt sittenkään työstänsä, waan ponnisteli yhä uusien teoksiensa
kanssa, sillä hän toiwoi tuon oikullisen ja kowasydämisen onnettaren
wiimein kääntywän hänelle lempeämmäksi ja toimittawan hänelle palkinnon
tuosta par'aikaa kilpailemassa olewasta teoksesta.

Wihdoin wiimenki sai kirjailija kilpailewan teoksensa takaisin,
semmoisen lauseen kanssa, että: "Teos on kyllä monessa kohden
huomattawa. Se kuwailee tarkasti kansan tapoja ja puheenlaatua; kieli
on sujuwaa, raikasta ja alkuperäistä, ja luonteet owat ylimalkaan
selwästi kuwatut, waan waikuttimet eiwät aina ole yhtä wapaasti
käsitettäwät." "Mikä siinä sitten mahtanee olla, kun waikuttimet eiwät
ole käsitettäwissä, waikka tunnustetaan luonteet selwästi kuwatuiksi? En
ymmärrä!--Wäärään työhön minä poloinen ryhdyin. Minulta tulee niin
huonoa jälkeä, että waan saa alulla: 'kyllähän siitä tulisi'--'se on
liian kowa'--'sitä pitäisi paljon parantaa'--'niissä on
epätasaisuuksia' ja--'niissä ei ole waikuttimet käsitettäwissä!'"----
sanoi kirjailija surullisesti. "Kohtapa pääsen kuulemasta kehnon ja
halwan työni onnistumattomuutta, sillä selwästi tunnen, ett'ei aikani
ole pitkä. Tulkoon pian minun jälkeen toinen, joka saa jotakin jaloa ja
täydellistä aikaan isänmaamme hywäksi!"

Sen uutisen perästä ei hän kyennyt enää mihinkään henkiseen työhön,
sitä wähemmin ruumiilliseen, sillä hän kowin murtui tuosta pettyneestä
toiwostaan; siitä päiwästä pitäin joutui hän wuoteen omaksi ja muiden
ihmisten hoidettawaksi!--Kun hän makasi tuota kituwaa tautiwuodettansa,
käwin häntä katsomassa, niin usein kuin woin, joka oli hänelle suuri
lohdutus. Hän pyysi minun kauppaamaan wiimeisiä teoksiansa
kirjainkustantajille, ja minä sainkin ne wihdoin heille myödyksi,
waikka tosin polkuhinnasta, ja näin tulleilla waroilla hän sai
melkomääriin maksetuksi wiimeiset welkansa.

Kun hän oli wuosikausia näin sairastellut, hawaitsin eräässä
arwokkaassa sanomalehdessä arwostelun eräästä hänen teoksestaan.
Arwostelija oli tunnettu ankaraksi uusille painosta ilmestyneille
kirjateoksille; hänen sanottiin waikuttawan terweellisesti
kirjailijoihin ja niin estäwän roskakirjallisuuden pääsemästä wallalle.
Mutta tällä kerralla oli hän erinomaisen lempeä arwostelussaan:
paljasta kiitosta waan siinä oli sekä esitystawan että kielen ja
mahtipontisen kuwauskywyn puolesta. Wiimeiseksi lausui hän: "suuri
kirjailija on ilmestynyt meidän sekaamme."

Otin sanomalehden mukaani, ja lähdin sen kanssa sairastawan ja puutosta
kärsiwän kirjailijan tykö. Hän näytti nyt, kuten ennenkin, ilahtuwan
minun tulostani. Minä luin hänelle tuon arwostelun. Wieno puna nousi
silloin hänen muutoin niin kalpeille kaswoillensa ja hänen suunsa
wetäytyi surullisesti hymyyn. Näytti niinkuin henki olisi ponnistellut
riutuwaa ruumista wielä eloon, sanoen: "älä wielä waiwu, älä wielä
uuwu! Ihmiset jo ymmärtäwät sinua--ei--meitä molempia; he tarwitsewat
wielä meitä!" Mutta tuo heikontunut hengen suoja ei kauan jaksanut
iloita hengen sisällisistä tunteista; pian katosi wieno puna poskilta,
pian häwisi surullinen hymy suusta. Entinen kalpeus, entinen
alakuloisuus waltasi kirjailijan ja hän rupesi taas taistelemaan sitä
taisteloa, joka wiimein lewon tuopi.

Jos tuo arwostelu olisi tullut paria wuotta ennemmin, niin kukaties--
kukaties?

Aika kului; yhä useampia kirjailijan teoksia ilmestyi painosta, ja yhä
suurempaa mieltymystä tuli niille osaksi, mutta yhä heikommaksi käwi
kirjailija kamppaillessaan taudin kanssa. Hänen teoksiaan luettiin
innostuksella ja ihastuksella, mutta harwa lukijoista tiesi, mitä ne
oliwat kirjailijalle maksaneet. Ei hän nyt enää ollut heidän
mielestänsä "pieni ystäwä", waan oikein suuri kansalainen, joista oli
kunniaa ja hyötyä kaikille muille, paitsi hänelle itsellensä, ja jota
sopi kerskaten mainita. Ei nyt enää kirjailijan teokset olleet:
"kyllähän siitä tulisi", eikä "liika kowat", waan niistä oli jo tullut
kypsyneet teokset, jotka eiwät kaiwanneet enää tulemusta, ja joissa ei
huomattu enää mitään kowuutta, mutta sulaa lempeää totuutta, jota oli
luultu kowuudeksi. Ei ne enää tarwinneet "paljoa parantamista", sillä
tekijä oli ne jo alusta alkaen parantanut--omalla sielullaan, ja
mistäpä niihin sen paremmat parannusaineet tuliwat, ja nyt huomasiwat
ihmisetkin, että ei siihen toista parantajaa tarwinnut. Ei niissä nyt
enää ollut "epätasaisuuksia", sillä ihmiset jo huomasiwat, että
tapaukset kulkiwat teoksissa käsikädessä toistensa kanssa hywässä
järjestyksessä ja sowussa ja wiimein suliwat yhteen, ainoaksi suureksi
kuwaksi. Nyt niissä oli "waikuttimet helposti käsitettäwät", sillä
ihmiset näkiwät niissä oman kuwansa; he näkiwät niissä semmoisia kuwia,
joita eiwät he olleet ikänä ennen nähneet, nimittäin: kuwia oman
sydämensä sywimmistä sopukoista.--Mutta se, joka noita oli maailmalle
ilmituonut, makasi wuoteellansa, taistellen taudin ja sitä seuraawan
kuoleman kanssa, melkein--hyljättynä--unhotettuna!--Näin kostaa
maailma!

Wihdoinkin--sittenkun kaikki oli jo myöhäistä--rupesiwat maailman
mahtawat pitämään huolta tuosta ennen "pikku", mutta nyt isosta
ystäwästään! He oliwat saaneet tietää, että jos se nyt kohta kuolee.
Sentähden laittoiwat he ottamaan hänestä walokuwaa, ennenkuin kuolema
ennättäisi tapahtua, ja walokuwan ottaja tulikin, mutta hän tapasi
kirjailijan--kuollunna--ruumisarkussansa!--Walokuwa otettiin kuitenkin,
mutta hänen pokiinsa ei noussut enää wienoakaan punaa, eikä hänen
suunsa enää mennyt surulliseenkaan hymyyn. Kolkko, kylmä oli hänen
muotonsa, sitä ei näyttänyt elähyttäwän tuo myöhästynyt
suosion=osoitus.

No niin. Kun kirjailija oli kuollut, laitettiin hän hautaan myös,
tawallisilla menoilla, mutta harwoilla saattajilla. Ainoastansa ne,
jotka lähiseuduilla hänen tunsiwat sisällisesti, oliwat saattamassa
häntä wiimeiseen lepokammioonsa, ja seisoessaan hänen hautansa
partaalla, wuodattiwat kaipauksen kyyneliä. Ne ne oliwat, jotka kauan
wielä hänen kuolemansa jälkeenkin tunsiwat kaihoa, ikäwää ja kaipausta
sydämessänsä.

Mutta tahtoipa kiittämätön maailmakin puolestansa jotakin olla: nyt
laitettiin rahankeräys, että saataisiin muistopatsas wainajan haudalle;
ja keräytyneillä rahoilla todellakin saatiin komea kiwinen hautapatsas.
Mutta minun mielestäni tuntui, että he olisiwat tehneet paljoa
paremmasti, jos olisiwat tuon muistopatsaan tehneet aikoja ennen ja
pehmeämmästä aineesta, nimittäin--leiwästä, niin olisi kirjailija,
kukaties, perustanut itselleen paljoa suuremman muistopatsaan, kuin tuo
kiwinen olikaan. Hän olisi woinut elää pitemmän ajan, kun hänen
elämänsä ehtoo olisi ollut warattuna ja hän olisi teoksillaan enemmän
woinut kansaansa hyödyttää.

Usein käwin hänen haudallansa, wuodattamassa sinne kaipaukseni. Silloin
aina näytti olewan tuo kiwinen muistopatsas "liian kowa" syötäwäksi
elottomille hampaille, ja "waikuttimet eiwät tuntuneet olewan helposti
käsitettäwät", sillä tuntuipa niinkuin tuo kiwi olisi tuossa
alituisesti kuiskinut: "Jos sinä olet kirjailija, niin sano että nämät
kiwet leiwiksi tulewat."

Enhän minä itse muistopatsaan hankkimista moiti. Olisihan kirjailijamme
ollut paremmankin ansainnut, mutta miksi ei hän saanut eläessään
palkkaansa raskaasta henkisestä työstänsä? Miksi hänen piti kuolla
kesken=ikänsä puutoksiinsa? Miksi ihmiset tunsiwat hänen wasta liika
myöhään--hänen kuolemansa jälkeen?--Eiköhän jälkimäisen suhteen
senwuoksi, kun hän oli--kirjailija, sillä niin kostaa maailma.--Moni,
moni suuri kirjailija on saanut samaa kowaa kokea, samaa puutosta,
samaa ylönkatsetta, samaa pilkkaa, ja kun asia on pahimmalleen
kääntynyt, wieläpä wainoaki kärsiä--sillä niin kostaa maailma! Eihän
nuot ole muka muuta kuin tyhjiä houkkia, tarpeettomia hourupäitä ja
haaweksijoita, turhien huhujen ja wieläpä kapinankin nostajia, jotka,
kenties, olisiwat jollain tawalla häikäistäwät ja estettäwät
hulluttelemasta ja haaweksimasta. Kuinkas muutoin? Maailman pitää pysyä
waan tawallisena, ei sen tulewaisuudesta saa ruweta hourailemaan; sehän
se on oikeaa tawallista menoa!

Woi te maailman isoset, kun ette te tunne ihmissydäntä! Te ette tiedä
kenelle se sykkii, ette tiedä että se sykkii--isänmaalle--palawasti,
ei, se sykkii--hehkuwasti--ja kumminkin te istutte arwelematta
tuomioistuimelle ja annatte tuosta hehkuwasta sydämen sykkimisestä
aristelematta semmoisia päätöksiä kuin: "Kyllähän siitä tulisi"--"se on
liian kowa"--"sitä pitäisi paljon parantaa" ja--"waikuttimet eiwät ole
wapaasti käsitettäwät", samalla kun suuri kansalaisenne kärsii, riutuu
ja surkastuu ruumiillisten elämäntarwettensa tähden--riutuu, surkastuu
ja uupuu keskenikänsä--hautaan!

Turhaan huutawat ja riistäwät uskonnon kiiwastelijat itselleen sitä
kunnian kruunua, että yksin heitä maailma wihaa, wainoo ja ylönkatsoo,
eikä ketään muita, waan minun mielestäni saisiwat he hywin hywällä
omallatunnolla ottaa kirjailijatkin joukkoonsa tuosta kunniasta osaa
ottamaan, sillä nyky=aikana uskonnon wainot ja ylönkatseet eiwät ole
werrattawat siihen mitä usea kirjailija saa kokea!

Ystäwäni! kuka ikänä wielä lienetkin. Sinä, joka istut oman katoksesi
alla, omassa huoneessasi, oman pöytäsi ääressä; sinä, joka kotoasi
löydät wälttämättömimmät elämäsi tarpeet; sinä, joka istut perheesi
keskellä, luet ja jalostutat kirjailijan teoksilla perheesi ja omaa
henkeäsi--älä katso--minä pyydän sinua--älä katso kirjailijaa ylön! Hän
on jo aikoja sitten uupunut, wäsynyt, paljoista ruumiin ja sielun
ponnistuksista, mutta hänen henkensä on eläwänä kuwana nytkin edessäsi,
se on tuosta hehkuwasta sydämestä wuotanut paperille--sinulle ja sinun
tähtesi; käytä niitä hywäksesi!--Hänen henkensä kuori, tuo kuolewainen
ruumis, kenties on jo aikoja mullaksi muuttunut, mutta hänen henkensä
ei kuole ikänä--ei ikänä, niin kauan kun maailma seisoo. Hän kuoli,
kukaties, ennen aikaansa, hyljättynä, ylönkatsottuna--unhotettuna, ja
niin tuo rawistunut astia ei kestänyt loppuun asti sitä alinomaista
hengen wuotamista, jota hänellä oli määrä suojella ja tallentaa. Hän
riutui ennen aikaansa; paljon, paljon senkin tähden, ett'ei tuosta
rawistuneesta astiasta pidetty ulkoapäin mitään huolta! Hän ei elänyt
itsensä tähden, waan sinun tähtesi; hän ei saanut eläessään palkkaa
työstänsä, mutta sinä--ystäwäni--woit siitä hedelmän niittää--käytä
sitä hywäksesi! Häntä ei aikaisensa maailma tuntenut, mutta hän tunsi
jo--sinun, sinun. Sinun tähtesihän hän eli ja kärsei, saattaisitko sinä
sitten katsoa ylön niitä elämän ohjeita, joita hän on sinulle
hywyydestä julki tuonut? Lue niitä, lue tarkasti, ota waari joka
lauseesta ja sanasta, sillä niissä on elämäntotuuksia, jotka eiwät
koskaan haihdu; muuta ei hän enää sinulta waadikaan. Lue
ajattelemisella, silloin sinä löydät niistä lohdutusta murheessasi,
woimaa seisomaan wastoinkäymisissäsi ja wielä enemmän: sinä tulet
tuntemaan ja tietämään, että sinulla on isänmaa, jota sinunkin tulee
rakastaa--lähinnä Jumalaa--ylitse kaikkea--samalla rakkaudella, jolla
kirjailija on sinua rakastanut!



MUTTA ELÄÄPÄ HÄN WIELÄ SITTENKIN.


Pahaisena paitaressuna, pikkuisena piimäsuuna tulimme jo ystäwiksi
erään ystäwäni kanssa. Leikit, riidat, surut, ilot ja--woileiwät,
kaikki, kaikki oliwat meille yhteisiä,--oi onnellista lapsuuden aikaa
kuitenkin! Kuta isommiksi me kaswoimme, sitä lujemmaksi liittyi
ystäwyytemmekin, sillä lapsuuden ystäwyys on haihtumaton. Maailma
tuntui meistä pelkältä onnelalta, jossa ei mielestämme ollut muuta kuin
sulaa iloa, riemua ja rauhaa, sillä ne pienet mielen katkeruudet, jotka
meitä wäliin kohtasiwat, haihtuiwat pian kuin tuhka tuuleen, wiattomien
ja turmeltumattomien sydäntemme ilojen edessä. Sanaa: murhe me emme
tunteneetkaan, sillä sydämissämme ei ollut wielä sille wastaawaa
tunnetta. Kaswoimme isommiksi; ei murhetta nytkään. Maailma--
tulewaisuus, nehän näyttäwät niin lupaawilta ja toiworikkailta.
Wanhempamme eliwät wielä kaikki; Heiltä oliwat kaikki meidän tarpeemme
saatawissa; he kantoiwat huolia meidänkin osaltamme.

Mutta aika kului, ja ajan kanssa kaikki muuttuu. Wanhempamme kuoliwat
yksi toisensa jälkeen, ja silloin wasta oiwalsimme, mitä he meille
oliwat olleet. Ensikerran eläessämme tunsimme silloin outoa kaihoa; se
oli--murhe, joka ensikerran tuli hakemaan uutta työalaa nuorissa
sydämissämme ja ensiottosilla antoi hän tuta mikä wirka hänellä on
maailmassa.

Nyt olimme omin päimme maailmassa. Ajan myrskyt alkoiwat, huiskuttaa ja
huljuttaa meitä sinne tänne. Monta waaraa, monta murhetta toi se
tullessaan--niin, niin--monta. Monta horjahdusta, monta loukkaamista,
sai se aikaan, ja jos mieli oli pystyssä pysyä, täytyi taistella
alituista taisteloa--elämän taisteloa. Wäliin woitti hywä, wäliin taas
paha ja jos ei wanhempiemme kristillissiweellinen kaswatus olisi jo
aikaisin painunut sydämiimme; niin kenties olisimme sortuneet, uupuneet
taistellessamme ja silloin olisiwat maailman pahentawaiset hyrskyt
nielaisseet meidät pohjattomaan kuiluunsa.

Kun tulimme miehiksi, tempasi ajan wirta meidät kauas toisistamme.
Tunnustaa täytyy, että kumpikin tunsimme kowaa surua toisistamme
erotessa; olipa aiwan kuin koko elämän kuorma, jonka tähän asti olimme
yhdessä kantaneet, olisi nyt laskettu erikseen kummankin päälle.

Wälimme tuli niin pitkäksi, että mahdoton oli enää toiwoakaan tawata
toisiamme; ainoastaan kirjeillä koimme wielä wireillä pitää entistä
lujaa ystäwyyttämme, jolloin aina toisillemme rehellisesti ilmoitimme,
mitä kummankin elämän juoksussa oli tapahtunut. Onnetar ei ollut
kumminkaan niin oikullinen kuin ensimmältä näytti, sillä hän sallei
meidän useammasti kuin kerran persoonallisestikin tawata toinen
toisemme, ei useammasti kumminkaan kun neljästi ja nuot kohtaukset owat
tällä kerralla lyhyen kertomukseni aineena.

       *       *       *       *       *

Kolme wuotta oli kulunut erohetkestämme. Aiwan yksinämme emme olleet
kuitenkaan enää, waikka kaukana toisistamme. Kumpikin olimme löytäneet,
mitä niin kauan olimme hakeneet, walinneet ja jota olimme yksissä
ollessamme niin monesti puhuneet--elämänkumppanimme. Ystäwäni oli
rakastunut toiwottomaan rakkauteen, ei neiden, waan hänen wanhempiensa
wuoksi, jotka kaikin tawoin oliwat tätä rakkautta wastaan. Monta kowaa
oli ystäwäni saanut kokea tuon asian tähden, waan hän ei lakannut
toimimasta eikä toiwomasta, waikka usein kyllä kaikki näytti tyhjältä
unelmalta.

Oikeastaan ei noilla jäykillä wanhemmilla ollut mitään erinomaista itse
ystäwääni, mutta sitä enemmän hänen kukkaroansa wastaan, jonka he
pitiwät liian laihana. Jos tosiaankaan ei meillä kummallakaan ollut
kerskaamista ennen saaduista eikä wasta saatawista suurista taikka
pienistä perinnöistä; meillä oli waan terweet ja wahwat ruumiit ja
woimallinen, wilpitön halu perustaa omaa taloutta. Mutta nuot
ominaisuudet oliwat ystäwäni rakastetun wanhemmista liian wähäpätöisiä
ja epäwakaisia takeita tulewasta jokapäiwäisestä toimeentulosta, sillä
he arwosteliwat ihmisiä aineelliselta kannalta.

Epätoiwoon waipunut tyttö rupesi nyt sairastamaan hiwuttawaa
kitutautia. Tuo entinen hilpeä iloisuus ja wapaa awosydämisyys, jotka
hänellä ennen oliwat joka=aikaisina seurakumppaneina, katosiwat
yht'aikaa terweyttä osoittawan poskien punan kanssa; kalpeus,
raskasmielisyys ja synkeys astuiwat nyt yksissä neuwoin sijaan.
Wanhemmat hawaitsiwat heti tuon äkkinäisen muutoksen tyttäressään. He
koettiwat jos jollain lailla saada tietoonsa hänen sairautensa syytä;
mutta kaukaan aikaan eiwät he selwää saaneet, sillä tyttö salasi
huolellisesti sydämensä salaisimpaan sopukkaan kipunsa todellisen alun.
Wanhemmat tuliwat sangen murheellisiksi tyttärensä terweyden tähden,
sillä he rakastiwat häntä sanomattomasti, waikka hiukan wäärällä
tawalla. He alkoiwat toimia tytärtänsä lääkärin luokse, häneltä apua ja
parannusta saamaan. Tuosta uudesta surunsa muistutuksesta ja sydämensä
pistimestä sai tyttö rohkeutta ja woimaa taistellakseen wiimeistä
taisteloaan ja ujona, hiljaisesti, mutta wakawasti tunnusti hän oikean
syyn kuluttawaan tautiinsa.--

Wanhemmat hämmästyiwät kowin tämän kuullessaan; sillä he eiwät olleet
wielä siihen elettyynsä asti luulleet rakkaudella olewan kuolettawaa
woimaa. He itse oliwat naimisensa perustaneet mammonan kannalle ja
kaikki olikin käynyt sangen hywin, rauha wallitsi awiopuolisoiden
wälillä. Sentähden he sitä lujemmin uskoiwat, ett'ei onni ole
mahdollinen ilman maallisitta rikkauksitta.

He eiwät olleet kuitenkaan niitä ihmisiä, jotka eiwät luowu wäärästä
mielipiteestänsä, waikka wielä mitenkin käwisi. Heissä tapahtui tosi
parannus, kun tosi tuli eteen ja tuo parannus oli niin nopea, että jo
saman päiwän illalla, kun tyttö teki tunnustuksensa, oli hänellä lupa
wanhemmiltaan elämänkumppanikseen walita kenen hän itse tahtoi. Se oli
oiwallinen lääke kuoleman tautia wastaan, sillä jonkun ajan perästä oli
tyttö jo entisessä terweydessään ja iloisuudessaan. Oi kuinka hän oli
nyt onnellinen, kun sydämeltä putosi pois tuo raskas taakka, jota hän
niin kauan oli waikeasti kantanut ja joka oli jo painollansa ryöstää
häneltä hengen. Iloinen ja onnellinen oli ystäwänikin, kun hän sai
syliinsä sulkea sen, jonka tähden hän oli niin monta unetonta yötä
wiettänyt, niin monta kyyneltä puristanut ja niin monta turhaa toiwoa
toiwonut.

Tämän olen waan sen wuoksi siwumennen kertonut, että tulisimme ystäwäni
awioliiton paremmin tuntemaan.

Niinkuin jo mainitsin, oli kolme wuotta kulunut siitä, kun toisiamme
olimme tawanneet; sillä ajalla oliwat kaikki nuot hänen surunsa ja
ilonsa tapahtuneet. Nyt tuli minulle se sattumus, että matkustin
likeltä ystäwäni kodin siwuitse. Itsestäänhän on arwattawa, ett'en
suinkaan lyönyt laimiin tilaisuutta käydä häntä terwehtimässä. Tuo
kolmen penikulman matka, joka sen asian tähden tuli wäärää, ei tuntunut
ollenkaan mielestäni liialta. Oikeinpa sydämeni sykki ilosta, kun
tiellä mielikuwituksissani ajattelin kuinka suuren ilon saatan
ystäwilleni tykönsä tulollani, semminkin kun se oli niin aiwan
odottamaton.

Mitäpä huolisinkaan ruweta kuwaamaan yhtymistämme, sillä itsekullakin
on toki joku ystäwä, niin että hän tiennee ja tuntenee, miltä tuntuu,
kun taasen kerran tapaa toisen ihmisen, jonka kanssa on oppinut elämän
aamusta alkaen jakamaan ilonsa ja surunsa. Sen waan mainitsen
siwumennen, että kauan puristimme äänettöminä toisiamme kädestä, sillä
kummallakaan ei tahtonut olla sanoja puheeksi, sisällämme riehuwien
tunteittemme wuoksi. Kun ystäwäni tointui ensi hämmästyksestään, hoki
hän waan: "Sinä täällä, sinä täällä!" Pian oli kumminkin tuo kohtaus
kiihtynyt, rauhoittunut ja minä tunsin olewani täällä niinkuin
kotonani.

Ystäwän elämä näytti kaikinpuolin onnelliselta. Hän rakasti waimoaan
täydestä sydämestänsä, ja waimonsa häntä samaten. Aineelliselta
kannaltakin katsoen ei heiltä näyttänyt puuttuwan mitään, sillä
ystäwäni appi=wanhukset oliwat antaneet tyttärelleen runsaat
myötäjäiset; niin perinpohjin oliwat he luopuneet luonteisesta
jäykkyydestään ja wäärästä periaatteestansa.

Heidän koti=elämänsä onnellisuutta enensi kuitenkin kaikkein
suurimmassa määrässä se iloinen asia, että hedelmänä heidän
awioliitostansa makasi kehdossa pieni, terwe ja kaunis poika, joka
nimeksensä oli saanut äitinsä isän nimen Aukusti, muistoksi onnensa
tuojille, jommoisina he nyt appi=wanhuksia kunnioittiwat. Tuota
lastansa rakastiwat wanhemmat niinkuin silmäteräänsä ja pieninkin
kirahdus sai heidät hawahtumaan ja apuun rientämään.

Suureksi ilokseni huomasin aiwan pian, että ystäwäni nuori waimo oli
kristillismielinen, siweä ja siiwoluontoinen ihminen eikä puuttunut
sulouttakaan hänestä; olisipa hän saattanut tehdä onnelliseksi minkä
nuoren miehen hywänsä. Hänkin iloitsi suuresti heille tulostani, sillä
ystäwäni oli usein minusta ikäwällä puhunut hänelle.

Jos mihin loi silmänsä, ei ystäwäni asumuksessa ja awiollisessa
perhe=elämässä näkynyt muuta kuin pelkkää onnellisuutta, kaikki mitä
tuon kodin autuuttamiseen oli tarwittu, oli heillä saatawissa. Yksi
heiltä kumminkin puuttui ja sekin waan noita tawallisia jokapäiwäisiä
tarpeita, joka ei paljon painanut kaiken muun rinnalla. Ystäwälläni ei
ollut wielä omaa taloa, waan hän asui pienen perheensä kanssa
wuokratuissa huoneissa. He oliwat muuttaneet nykyiseen asuntoonsa saman
talwen syksyllä, jolloin toisemme kohtasimme ja jolloin maa jo oli
hywässä roudassa. Huone oli heidän muuttaessaan hywin hatara lattiasta.
Ystäwäni kyllä oli jo ennen muuttoansa kokenut pitää siitä huolta, että
tuo epäkohta tulisi korjatuksi, mutta sopimaton wuoden aika teki hänen
toimensa tyhjäksi. Kaikki ainekset, joita lattian korjauksessa
käytettiin kylmän estämiseksi, kylmettyiwät oitis yhdeksi tönköksi,
jonka wuoksi ei niistä ollut mitään apua. Tuon syyn tähden oli huone
minunkin siellä olleessani hywin kylmä. Kun sattui awojaloin
astuskelemaan lattialla, tunsi aiwan selwästi, kuinka wiima tuimasti
tunkeusi saumoista sisään. Jos kappaleen aikaa istui yhdessä kohden,
rupesi niin kowasti, kenkäjalassakin ollessa, jalkoja kolottamaan, että
pian oli tarwis ruweta käwelemään, siten poistaaksensa jalkojen
palelemista. Jos taas koetti takkawalkealla korwata, mitä lattia
wirassaan laimiin löi, niin tuli huone ylhäältä kuumaksi kuin pätsi,
waan yhtäkaikki kylmi jalkoja.

Minä olin pitkin ikääni harrastanut terweys=oppia ja sentähden olin
hankkinut itselleni niin paljon lääkärin ja muita siihen suuntaan
kuuluwia kirjoja, kuin wain woin käsiini saada. Ne oliwat ymmärrystäni
siinä suhteessa senwerran walaisseet, että käsitin tuon huoneen
kylmyyden olewan heille sangen waarallisen, warsinkin heidän rakkaalle
pienelle "Kustillensa", joksika he lyhennettynä pienokaistansa
sanoiwat. Itsekin he kyllä huomasiwat, ett'ei tuo epäkohta ollut hywä,
waan tuo yksi talwi oli heidän mielestänsä niin lyhyt ja tulewan kesän
ijällä kyllä oli aikaa ja tilaa poistaa tuo pieni epämukawuus heidän
elämästään; he näkyiwät elämänsä onnen aamussa jaksawan melkein
huomaamatta kantaa niin pieniä wastoinkäymisiä.

Minä en saattanut heille olla warowasti ilmoittamatta tuota mielestäni
heille niin edutonta kohtaa, sanoin siis heille: "Minä luulen, että
tämä kylmä huone on waarallinen teidän lapsenne terweydelle."
Tuon kuultuansa sieppasi ystäwäni waimo pikku Kustinsa syliinsä ja
suuteli häntä tulisella äidin rakkaudella ja innolla, ja sano: "Pahahan
se on, hywin paha, kun tämä huone on niin kylmä, mutta kyllähän me
tässä tulemme Kustin kanssa aikaan, kun suojelemme hywin itsemme." Sen
sanottuaan waipui hän ajatuksiinsa ja katsoi ikäänkuin surumielellä
wakaisesti lastaan. Luultawasti hän mietti jotain, mutta mitä?--sitä ei
woitu tietää.

"Olisinkohan tuolla arwelullani loukannut hellän äidin mieltä?" kysyin
tuon nähtyäni itseltäni, ja melkeinpä kaduin, kun tulin ollenkaan
ilmoittaneeksi mielipiteitäni.

Aikani tuli lähteä pois ystäwieni tyköä, sillä asiani ei sietänyt
pitkää wiiwyttelemistä. Molemmat pyysiwät hartaasti, että wiipyisin
wielä wuorokaudenkaan heidän luonansa, mutta se oli mahdotonta.
Sydämelliset jäähywäiset ystäwiltäni otettuani ja erittäin wielä pikku
Kustia hywäiltyäni, lähdin taas matkustamaan. Kyyneleet walahtiwat
kummankinpuolisesti silmiimme, sillä olihan tietämätöntä, saisimmeko
enää koskaan eläwin silmin nähdä toisiamme.

       *       *       *       *       *

Kului taas kolme wuotta, ja ne wuodet eiwät olleet muutoksia ihmisissä
aikaan saamatta. Perheellinen elämämme oli wakautunut wakawammalle
kannalle. Se toi tullessaan uusia puuhia, uusia huolia ja uusia
welwollisuuksia. Entinen huikentelewainen ja yhtäkaikkinen olomme oli
muuttunut pieneksi yhteiskunnalliseksi elämäksi, joka waati meidät
uhraamaan kaiken woimamme, kykymme ja tarmomme pienen yhteiskuntamme
eduksi. Ne lentäwät mielikuwitukset ja haaweet, joita olimme
nuoruudessamme mättäneet päämme täyteen alkoiwat yksitellen wähittäin
haihtua ja turhaksi raueta kuin sawu tuuleen. Sen sijaan alkoi
ehtimiseen eteemme aueta ihan tosi=elämään ennen tuntemattomia oloja ja
waatimuksia. Paljon waatiwat ne, mutta paljon jaksoimme mekin, sillä
olimmehan wielä nuoret ja terweet. Jos jolloinkin emme ottaneet waaria
elämän kutsumuksesta, erehdyimme, lankesimme silloin usein, ja katkerat
oliwat nuot erehdyksemme hedelmät, katkera myös se katumus, joka siitä
seurasi.

Niin! Niinkuin mainitsin, oli kolme wuotta kulunut tuosta ensimmäisestä
kohtauksestamme. Silloin oli minulla taas onni tawata entisiä
werrattomia ystäwiäni. Tuo kohtauksemme ei ollut nyt odottamaton,
niinkuin ensimmäinen ja silti olimme ennättäneet antaa jo tiedon
toisillemme siitä.

Sama sydämellinen wastaan=otto tuli nyt minulle osaksi kuin ennenkin,
sillä sama wilpitön ja sydämellinen ystäwyys wallitsi keskenämme.
Paljon oli ystäwäni asema muuttunut sillä aikaa. Nyt eiwät he enää
asuneet toisen huoneessa hyyryläisinä. Oma oli nyt komea talo. Nyt ei
enää ollut heidän asuntohuoneensa kylmä; lämpimältä ja mukawalta se nyt
tuntui. Nyt ei ollut kerrassaan minkäänlaista puutetta--niin olipa
jotain kuitenkin--tuo pikku Kusti, hän ei ollut terwe.

Nuori äitikin oli kalwennut ja kuihtunut. Miksi? Paljo walwominen,
paljot waiwat, paljot murheet oliwat sen aikaan saaneet. Pikku Kustinsa
tähden oli hän walwonut, waiwat nähnyt, hänenpä tähtensä myös
murhehtinut.

Kipeä oli Kusti nyt. Heidän entinen kylmä wuokrahuoneensa oli tehnyt
tehtäwänsä, oli iskenyt lapseen turmiollisen wammansa. Poika oli jo
siksi iso, että hän osasi yhtä ja toista puhua sommitella. "Tyliin,
tyliin! poupaan, poupaan!" huusi hän wuoroon waiwaloisesti tuskiensa
seasta. Tuota ei raukka tehnyt kuuroille korwille, sillä wuoroon
syliin, wuoroon kätkyeeseen sowitteliwat, waaliwat, ottiwat ja paniwat
hellät wanhemmat sairasta lastansa, tuota oliwat he tehneet jo toista
wuotta yöt ja päiwät. Silloin kun toinen uupui, walwoi toinen heistä
sairaan lapsensa ja toisen pienemmän lapsensa wuoksi, sillä sairas
Kusti=raukka ei ollut enää ainoa lapsi wanhemmillansa.

Heti ensi silmäyksellä huomasin, että lapsessa oli risatauti. Tiesin
myös kuinka waarallinen se on ja ett'ei se useasti jätä uhriansa
elämään. Lapsi ja wanhemmat käwiwät minulle kowin säälikseni, sillä
jälkimmäisten pelko sydänkäpysensä kuolemasta ja sitä seuraawa murhe
oliwat jo rajattomissa. Tuon tietoni ja tuntoni salasin siis heiltä
huolellisesti, sillä ei minun sopinut enää lisätä kiwiä ennestäänkin jo
liian raskaan kuorman päälle.

Minä kehoitin heitä waan kaikin mokomin hakemaan lääkärin apua.
Wäliaikaiseksi awun toiwoksi neuwoin sen mitä ymmärsin, josta paljon
kärsiwä lapsi sai hiukan liewikettä kauheille kiwuillensa.

Minä jäin nyt enemmäksi aikaa ystäwieni luokse, ottamaan osaa heidän
suruunsa ja waiwaansa. Minä walwoin wuoroni heidän kanssansa, että
uupuneet wanhemmat saiwat wähäkään lewätä. Lapsen äiti ei kumminkaan
woinut ensi wuorokausilla hywäkseen käyttää tarjottua apua, sillä hän
oli pitkällisestä, paljosta walwomisesta tullut niin pöhköksi, ett'ei
woinut unta saada. Pian säikähti hän taas ja hyppäsi ylös, sommerrellen
epäselwiä, käsittämättömiä sanoja.

Eräänä kertana walwoimme ystäwäni kanssa kahden, äiti oli waipunut
unenhorroksiin. Mutta yht'äkkiä rupesi hän surullisesti walittamaan.
Sanomaton tuska kuwastihe hänen kaswoillansa ja suuret hikikarpaleet
waluiwat alas.

Hän wärähteli suonenwedon tapaisesti ja hänen suunsa näytti tekewän
jotakin sanaa. Samassa tuokiossa sanoi hän sydäntä särkewällä
wärisewällä äänellä: "Woi, woi! Woi sitä kylmää huonetta! se ryöstää
meiltä Kustin."--Se oli lastansa sääliwän, lastansa rakastawan hellän
äidin unessakin olewan hellän huolen hätä=ääni, joka tunkeutui
korwiimme--ei, sydämeemme se tunkeutui.--Me tunsimme tuon säweleen
merkityksen, tiesimme, tunsimme sen, että se lähti äidin sydämestä.
Meidän ei myös tarwinnut sitä toisillemme tulkita, mutta kummankin
silmiin nousiwat kyyneleet ja me ymmärsimme mistä pohjasta ne oliwat
lähteneet.

Wasta muutaman wuorokauden päätä woi uupunut äiti hywäkseen käyttää
unen wirkistäwää woimaa, kun olimme toimittaneet hänet toiseen
huoneesen maata, erinäisen hoidon alle, sillä hänenkin tilansa näytti
hywin arweluttawalta, ja niinkuin minä mainitsin, oli sairas lapsikin
lewollisempi, joka seikka paljon helpotti äidin lewotonta sydäntä.
Lääkärin apu joutui nyt. Hänen määräämiään lääkkeitä ja neuwoja
ruwettiin suurimmalla huolella wiljelemään ja seuraamaan. Monta
wuorokautta ei kulunut ennenkuin hawaittiin ankaran taudin
helpoittawan.

Sairas pikku Kusti rupesi paranemaan aika wauhtia ja wiikon päiwäin
perästä woitiin jo huomata, että hänen silmistänsä woisi wielä silmät
tulla; hän sai myös lepoa ja otti wähin ruokaa; tuo kuumeensekainen
tuska oli ruumiista haihtunut ja noin parin wiikon päästä lapsi jo
wähin naureskeli--olihan hywät toiwot!

Wanhemmat iloitsiwat suuresti. Musta murhe ja epätoiwo alkoi poistua ja
toiwo--wanhimman toiwo alkoi saada tilaa heidän sydämissään. He
näyttiwät uudistuneen kokonaan toisiksi ihmisiksi ja kaikki tuo suuri
muutos oli sen heikon toiwon työtä.

Nyt wasta woimme keskenämme ruweta puhelemaan elämämme hawaintoja,
sillä itsekunkin sydäntä oli tawallansa helpottanut.

Kun asiat oliwat kerran noinkin hywälle kannalle tulleet ystäwäni
kodissa, läksin minä jälleen kotia. Ystäwäni iloitsiwat ja toiwoiwat,
mutta sydämeeni jäi salainen pelko ja aawistus jostain wielä
suuremmasta ystäwilleni tulewasta murheesta.

Niin loppui toinen kohtauksemme.

       *       *       *       *       *

Yksitoista wuotta! Mikä ääretön ajan paljous, kun ajattelee sitä eteen
päin, mutta elettynä, menneenä on tuo niinkuin uni taikka warjo. Hywiä
ja huonoja tapauksia oli aika tuonut tullessaan, hywiä ja huonoja
tapauksia oli se muistoomme iskenyt siwu rientäissään, hywiä ja huonoja
lienee sillä tarjota eteenkin päin. Iloja, murheita, lankeemisia ja
nousemisiakin on ajalla tarjota ihmislapsille. Ja joka ei hywäkseen
käytä tuota jälkimäistä lahjaa, hänellä ei ole lankeemistakaan, sillä
hänen elämänsä onkin waan pelkkää yhtäläistä lankeemista ja siinä
olemista ja kun aika hänen jättää ja hän ajan, ei hän löydä menneessä
elämässänsä muuta kuin kauhua, kostoa, ja hän on hukassa.

Paljon olimme mekin ajalta saaneet, paljon oli elämä meitä opettanut.
Tosi=elämän olot, tawat ja waikutukset, ja perheellinen toimiminen oli
meissä wakaantunut nyt koko elämämme korkeimmaksi tarkoitusperäksi.
Olimme jo aikoja huomanneet sen tosi=asian, ettei maailma juuri
wälttämättömästi tarwitse meitä, mutta että se, joka todesti meitä
tarwitsee, ei ole mikään muu kuin--oma itsemme ja perheemme, ja että
noiden eduksi meidän on uhraaminen neromme ja woimamme, työmme ja
toimemme. Tuon kautta hawaitsimme maailmankin meiltä jotain saawan,
saawan lisää kansalaisia, joille oli opetettu tärkeimmät ihmisen
welwollisuudet Jumalaa ja ihmisweljiä kohtaan. Tuon käsitettyämme
huomasimme, että me juuri olimme ne, jotka tarwitsimme maailmaa, eikä
päinwastoin, ja silloin tunsimme, että olemme welkapäät uhraamaan
aineellisia warojammekin isänmaamme ja yhteiskunnan hywäksi ja
toimillammekin auttamaan yleistä hywää.--

Niin. Yksitoista wuotta! Noin paljon aikaa oli kulunut siitä kuin
wiimein olimme olleet yhdessä. Suuri oli ilomme siis toisiamme
tawatessa niin pitkän erillämme=olon perästä, sillä kirjeenwaihto, jos
uutterakin, ei woi wertoja wetää kahden ystäwän suullisille
keskusteluille.

Kuinka toisin oli ystäwäni kodissa kaikki nyt kun wiime kerralla.
Taloudelliset asiat oliwat waurastuneet yhä edelleen kaikin puolin
hywin. Useampia iloisia, terweitä ja kauniita lapsia leikki ja hyöri
lattialla. Perheen isä ja äiti oliwat terweet ja hywissä woimissa; ne
oliwat perhe=elämän kauniin ja kallein kruunu. Onnela todestikin oli
tuo koti, sillä sitä kaunisti yhä wielä keskittäinen rakkaus
awiopuolisoiden wälillä ja hiljainen nöyrä tottelewaisuus ja
wanhempiensa sywä kunnioittaminen lasten puolelta.--Oi onnellinen
perhe=elämä! kuinka suloiseksi sinä teet kodin niille, jotka oiwaltawat
sinun autuutesi ja jotka arwaawat sinun hywäksensä käyttää.

Pikku Kusti sitten?--niin, niin? Hän ei ollut enää pikku
Kusti, iso, uljas, werewä ja iloinen nuorukainen oli hän nyt
neljäntoista=wuotiaaksi. Kaikin puolin oli hän kaswanut ja waurastunut
hyötyisästi ja wähääkään ei näkynyt jälkiä hänen entisestä
kiwuloisuudestaan, jos ei oteta lukuun niitä jo osaksi tasaantuneita
arpia, jotka risatauti oli hänen kaulallensa jättänyt. Poika oli
iloinen luonnostansa ja wanhemmat rakastiwat häntä kaksinkertaisella
rakkaudella, senkin wuoksi, kun hän oli pelastunut waarallisesta
taudistansa, ja poika palkitsi tämän rakkauden ja hellän
huolenpidon nöyrällä, kunnioittawalla alttiiksi=antawaisuudella
ja tottelewaisuudella.--

Todellakin oliwat ystäwäni tyytywäiset nykyiseen tilaansa ja he
iloitsiwat suuresti Kustin paranemisesta. Paljon puhelimme me elämän
kohtaloista, sen iloista ja suruista. Eräänä kertana sanoi perheen
äiti: "Kylmä huone oli ryöstää meiltä lapsen, mutta Jumalan kiitos!
waara on nyt ohitse. Poika kaswaa ja hyötyy, eikä pienintäkään taudin
oireita ole hänessä näkynyt yhdeksään wuoteen. Paljon waiwaa, murhetta
ja huolta tuotti se meille, mutta Jumala palkitsi ne moninkertaisesti,
lahjoittaessaan poikamme meille takaisin. Minä pelkäsin jo pahinta,
sillä lääkäri sanoi taudin olewan waarallista laatua."

Niin äiti ja niin isäkin, sillä kaikki surut, tuskat, ilot, riemut,
kaikki perheellisen elämän tunteet, oliwatpa ne wielä mitä laatua
oliwatkin, oliwat heillä yhteisiä.

Minä iloitsin heidän kanssaan, iloitsin heidän onnestansa, iloitsin
heidän terweydestänsä. Niin! minä iloitsin, koska hekin iloitsiwat,
mutta synkkä, pelottawa aawistus waltasi sisällisesti kumminkin
mieleni. Minä koetin wieroittaa pois tuota salaista pelkoani, minä
koetin toiwoa, että se olisi turhaa pelkoa, koetin unhottaa pois
mielestäni ystäwieni ensimäisen kylmän huoneen ja sen synnyttämän
wamman, koetin mielessäni kuwaella heidän Kustinsa tulewaista
terweyttä. Ajattelin hänen terweenä, raittiina, miehekkäänä miehenä,
uljaana, onnellisena perheen isänä, kunnioitettawana kansalaisena ja
wihdoin kunnianarwoisena, harmaapäisenä wanhuksena, leikkiwänä
lapsiensa lapsien keskellä. Niin kuwittelin, niin taistelin minä
sisällisien tunteitteni kanssa, mutta waikka mitäkin wielä olisin
koettanut mieleeni wetää surullisen aawistuksen poistamiseksi, pysyi se
sydämessäni salaisena, painawana huolena, jonka kuitenkin huolellisesti
salasin ystäwiltäni kuten ennenkin.

Tuo meidän kolmas kohtauksemme ei ollutkaan sen pitempi, eikä siinä
ollut sen erinomaisempaa. Sydämen rakkaat jäähywäiset otettuani koko
perheeltä, lähdin taas pitkälle kotimatkalleni.

       *       *       *       *       *

Wähän toista wuotta kului tuosta wiime kohtauksestamme. Silloin sain
ystäwältäni kirjeen, jossa hän haikealla surulla ilmoitti, että tuo
kauan nukuksissa ollut waarallinen risatauti oli taas uusiutunut heidän
Kustissaan! Se ei ollut minulle suinkaan odottamaton uutinen, mutta
yhtäkaikki teki se minuun kummallisen waikutuksen; olipa kun olisi
kylmä wesiämpäri kumottu päästä jalkoihini; se, jota pelkäsin oli
tullut: kylmän huoneen iskemät wammat eiwät olleetkaan tuntumattomiin
haihtuneet, eiwät olleetkaan heittäneet wielä rauhaan huolehtiwien
wanhempien sydämiä--niin--eiwät olleet.

Oitis kirjoitin ystäwilleni, että hakisiwat lääkärin apua, sillä minä
tiesin, kuinka waarallinen tuo tauti on. He seurasiwat neuwoani
ehdottomasti ja lieneepä heillä itsellänsäkin ollut se keino
luotettawimpana tukena murheessansa. He kirjoitteliwat tiheään minulle
tilastansa ja poikansa sairaudesta, sentähden oli minulla siitä
jotenkin tarkka tieto.

Pojan tauti muutteli ja kiihtyi; se laskeusi jalkoihin, jonkatähden
Kusti=riepu ei päässyt kaikin ajoin paikalta päkähtämään. Wasempi polwi
rupesi ikäänkuin luutumaan ja paksunemaan kipu=paikalta. Siinä oli
alinomainen tuska ja pakotus ja jos se pääsi wähänkään liikahtamaan,
päästi tuo kowasti kärsiwä nuorukainen sydäntä särkewän hätähuudon.

Lääkärin apu saattoi siihen wielä kerran parannusta. Jalka rupesi
oikenemaan, kiwut wähenemään. Poika alkoi jaksaa istua wuoteessa ja
siinä ollessaan hän milloin luki, milloin kirjoitteli, milloin taas
wuoleskeli ja walmisteli jotain mielikaluaan. Wanhemmat toiwoiwat ja
iloitsiwat, sairas myös toiwoi ja iloitsi ja kaikki asian tuntewat
tekiwät samoin.

Tuota menoa pitkitettiin wähilleen wuosi. Silloin sai poika taas niin
äkkinäisen taudin puuskan, että luultiin hänen siihen paikkaan
kuolewan. Siteet, kääreet, kaikki täytyi ottaa pois ja sen kauemmin ei
niitä woitu enää panna käytäntöön, sillä sairas ei niitä kestänyt.
Ihmisjärki, ihmisnero, tiede eiwät woineet enää onnella wastustaa niitä
wammoja, jotka kylmä huone oli iskenyt.

Näinä aikoina ystäwäni kirjoittiwat taas minulle ja pyysiwät minua
hartaasti tulemaan sinne. Minulla ei ollut niin pätewiä syitä, jotka
olisiwat woineet estää minua tottelemasta heidän kutsuansa, sillä kauan
oli minulla jo heidän huolensa ollut raskaana sydämen asiana. Lähdin
siis matkaan ja pääsin onnellisesti perille.

Kauhea suru ja hätä oli walloittanut ystäwäni. Tosin riensiwät he,
kuten ennenkin, minua wastaan ottamaan, sillä suotuisa, mieluinen oli
heille minun tuloni. Mutta kauan ei kestänyt tuota wastaanotto=iloa
ystäwilläni, pian nousiwat taas kyyneleet heidän silmiinsä.

Menimme nyt sairashuoneesen, jossa murheellinen näky kohtasi silmiäni:
kuihtuneena, laihtuneena, surkastuneena, makasi wuoteellansa
tuskissansa kärsiwä nuorukainen. Jos en olisi tietänyt kuka hän oli, en
suinkaan olisi tuntenut, että hän oli sama iloinen, reipas, hyötyisä
nuorukainen, joka minua niin surullisesti miellytti wiime kerralla
talossa käydessäni. Sairas loi surullisen silmäyksen minuun ja nosti
lakastuneet kätensä minua kohti. Hän koetti hymyillä, mutta tuo hymyily
oli waan wienon surumielisyyden ja tuskallisuuden täydellinen kuwastin.
Minä kumarruin häntä kohden ja hän kiersi molemmat laihat, mutta
taudista kuumenneet käsiwartensa kaulaani.

"Huonosti on nyt Kustin asiat", sanoi hän sydäntä särkewällä äänellä.

"Huonosti näkyy olewan. Oi kuinka mielelläni tekisin sinut terweeksi,
kun waan woisin", sanoin minä.

"Minä uskon sen", sanoi hän, irroittaen kätensä kaulastani. Sitten
painoi hän silmänsä puoliumpeen ja raukesi woimattomana
puoli=horrokseen ja walittawaan tilaan.

Minä rupesin, sairaan suostumuksella, wuorottelemaan wanhempien kanssa
sairaan hoitamisessa; liewentääkseni siten surusta ja walwomisesta
uupuneita wanhempia. Poika-raukka tyytyi hywin minunkin hoitamiseeni,
sillä hän tiesi ja tunsi, että otin sydämmestäni osaa hänen tuskiinsa.
En ikänäni unhota niitä hetkiä, joina yksinäni öisin istuin hänen
wuoteensa wieressä. Puhdas huone, puhdas sairaswuode, himeässä lampun
walossa, yön hiljaisuudessa, teki jo sywän waikutuksen läsnä olijaan;
siihen sitten wielä elämän ja kuoleman wälillä taistelewa sairas, joka
ei wielä ollut peräti heittänyt toiwoaan paranemisestaan, maata
riuwotti kalpeana, hiljakseen walitellen. Sääliksi käwi tuo nuorukainen
tuossa tilassa ja tuolla ijällä, jolloin elämä ihmiselle on niin rakas
ja toiwottu.

Wäliin antoi kauhea kipu ja tuska perään sen werran, että hän sai
hiukan lepoa, sillä uni oli häneltä paennut melkein kokonaan,
jonkatähden ei hän wäliin silmää ummistanut wiikon päiwiin.
Noina helpompina hetkinä puheli hän mielellään ja nuot puheet oliwat
surullisen sywiä. Niissä ilmautui usein wahwa uskallus tulewaisen
elämän toiwosta siitä elämästä, jossa ei enää ole sijaa murheelle,
kärsimisille ja waiwoille, ja tuohon elämään pääseminen tuntui olewan
hänen päämääränsä. Wäliin hän kyllä puheli paranemisestaankin mutta
siihen hän itse aina lisäsi: "woi, en minä enää parane!"--Opettawaiset
oliwat nuo yölliset keskustelut, sillä tuntuipa ikäänkuin hauta,
ijankaikkisuus ja tulewainen elämä olisiwat yhtyneet yhteen.

"Woi, moi, woi! Woi, Herra Jesus, minua onnetonta! Woi, kun kuolema
tulisi ja pelastaisi minun kauheista tuskistani!" waikeroitsi tuskien
aikoina tuskan rasittama nuorukainen niin että meni läpi ytimien; niin
se meni minunkin, mitä sitte wanhempien!

Eräänä kertana olin wuoro=lewähdykseni ajalla nukkunut wäkisinkin;
luonto waati saatawiaan. Oikeastaan ei tuo ollutkaan nukkumista, olihan
waan horroksissa olewaa tilaa, jolloin en kuitenkaan tietänyt
ulkomaailmasta mitään. Yht'äkkiä heräsin siitä, kun kuulin sairaan
kamarista puhetta, joka kuulosti siltä, kuin suuri ihastus olisi ollut
siellä olewilla ihmisillä. Minä en joutanut kuuntelemaan heidän
haastelujaan, niin oli mieleni hywänä, waan panin aika wauhtia waatteet
päälleni ja menin kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Kun astuin huoneesen,
hawaitsin, että sairas oli terweemmän näköinen ja iloinen.

"Nyt minun jalkani paranee, nyt se on puhjennut ja minä muutenkin
paranen, sillä en ole enää hetikään niin kipeä kuin ennen", sanoi hän
iloisesti, kun minä tulin huoneesen.

"Minä uskon ja toiwon niin käywän", sanoin teeskennellen, waikka
sydämeni sai waan uutta wahwiketta tosiluulolleni.

Tuo kauwan pakottawa ja kiwistäwä polwi oli nyt puhjennut. Tämä seikka
oli waikuttanut sen, että kipu oli paljon wähennyt ja siitä oli sairas
saanut toiwon kipinän paranemiseensa: siitä tuo iloisuus hänelle ja
tuota hetkellistä iloa ja toiwoa eiwät wanhemmat hennoneet kärsiwältä
lapseltansa pois ottaa, waikka he lääkäriltä oliwat kuulleet, että
semmoinen runsas märän wuotaminen saattoi wiedä sairaan wiimeisetkin
elinwoimat. He iloitsiwat, kun heidän kärsiwä lapsensakin iloitsi; he
wakuuttiwat hänen paranewan, kun hän itsekin niin wakuutti. Tuostahan
se iloinen puhe syntyi, jonka kuulin unen horroksissa ollessani sairaan
huoneesta.

Woi, woi! Tuo ilo ei ollut pitkällinen.

"Jääköhän tuo minun jalkani koukkuun?" kysyi sairas eräänä kertana
minulta, ollessamme kahdenkesken.

"Saattaisipa niinkin käydä", wastasin hänelle.

"En huoli yhtään, jos jalka jääkin koukkuun, kun waan muuten paranen",
sanoi sairas uhraawaisesti.

Kowalta, surkealta tuntui minusta tuo uhraus. Parhaassa nuoruuden
ijässä olewa nuorukainen olisi antanut jalkansa, olisi jäänyt ijäksensä
rammaksi, waiwaiseksi, kun waan olisi saanut henkensä pitää; kallis,
rakas on henki kaikelle eläwälle.

Näin kului aika. Haawa juoksi myötäänsä kowasti märkiä. Sairaan woimat
rupesiwat heikkonemaan--tuskat uusiwat.

Aina muistan erään hetken, jolloin hän taas oli kowissa tuskissa. Hän
kurotti laihat, woimattomat kätensä isäänsä ja äitiänsä kohden ja he
kumartuiwat hänen puoleensa. Lapsen rakkaudella kietoi hän riutuneet
kätensä wanhempiensa kaulaan ja sanoi tuskanitkunsa seasta
tukehtuneella wärisewällä äänellä:

"Woi rakas isä ja äiti! Kowat owat tuskat pojallanne."
Emme yksikään läsnä=olewista woineet pidättää kyyneleitämme, emmekä
mitään sanoa, sillä sydämemme oli pakahtua kauheasta surusta ja
säälistä, niin kowasti otti se meihin; ainoastaan äiti woi itkunsa
seasta sanoa: "Woi raukkaani."

Kaikki paranemisen toiwo oli nyt taas loppunut sairaalta; hän
walmisteli itseänsä kuolemaan, walmisteli itseänsä tuolle pitkälle
matkalle, josta kukaan ei wielä koskaan ole palannut.

Eräänä kertana itkiwät molemmat wanhemmat riutuneen ja loppuaan
lähenewän poikansa wuoteen wieressä. Woimattomuus, kun eiwät osanneet
häntä mitenkään auttaa, särki niin heidän sydämensä ett'eiwät he
kyenneet muuta tekemään kuin itkemällä sydäntänsä wuodattamaan.
"Älkää itkekö, isä ja äiti! Minun waiwani owat kohta lopussa ja silloin
kun ne loppuwat, saan semmoisen elämän, jossa ei ole koskaan waiwoja,
elämän, jossa ilo, wanhurskaus ja rauha kestää ijankaikkisesta
ijankaikkiseen", sanoi sairas surewille wanhemmilleen.

"Jaksatko sinä uskoa että Jumala on armosta anteeksi antanut sinun
syntisi ja suonut sinulle armon?" kysyi äiti itkunsa seasta
huolellisesti.

"Minä uskon sen; mitäpä minä muuta uskoisin; onhan Hän antanut
muillekin syntisille armonsa poikansa tähden, eikä minun ole mitään
helpompi uskoa kun sitä, että Hän on pois pyyhkinyt minunkin syntini",
sanoi sairas heikolla äänellä.

Hellä äiti laskeusi polwilleen armaan poikansa wuoteen wiereen ja
suuteli hänen polttawaa ja kalpeaa otsaansa. Kuumat ilon kyyneleet
tipahteliwat hänen silmistään sairaan kaswoille, sillä hän tiesi nyt,
että tämä kuolee onnellisen kuoleman.

"Kohtapa mekin tulemme perässäsi, sillä jos eläisimmekin wielä jonkun
wuoden ja waikkapa wielä jonkun wuosikymmenenkin, niin se on
ijankaikkisuuden suhteen niinkuin pisara meressä. Yksi päiwähän on
hänen edessänsä niinkuin tuhannen päiwää, ja tuhannen päiwää niinkuin
yksi päiwä; siellä tapaamme toisemme", sanoi isä.

"Niin, niin, rakas isä!" sanoi sairas ja painoi silmänsä umpeen, sillä
hän oli kowin uupunut noiden keskusteluin tähden.

Olipa tuo hauska näky--elämän opettawaisimpia kohtauksia: turwa
keskellä hätää, elämä keskellä kuolemaa--; se on jotain jalompaa,
jotain korkeampaa, jota tämän maailman nero ja wiisaus ei woi ihmisille
antaa!----

Tuossa surullisessa, mutta toiworikkaassa tilassa kului aika. Isä ja
äiti eiwät lähteneet enää koskaan pois sairaan poikansa wuoteen
wierestä. Pitkällisen kokemuksen kautta oli surewa isä warttunut niin
hywästi kääntelemään ja nostelemaan sairasta, korjailemaan ja
kouhottelemaan hänen kauwan maattua wuodettansa, joka oli ja jonka piti
olla ikäänkuin joku kaawa, eri kolo joka ulospistäwälle luun sompulalle
ja kiwun tähden ei oltu tuota wuodetta woitu korjata wuosikausiin--
tukeamaan ja wakauttamaan kipeää polwea, ett'ei se pääsisi liikkumaan--
niin, isä oli kaikkeen tähän niin harjaantunut, ett'ei niitä toimia
muut woineet tehdä ja tuon apunsa tekikin isä niin mielellänsä. Äiti
taas oli aina tarpeesen, pyhkimään pois tuskien nostamaa hikeä sairaan
kaswoilta, päästelemään pois siteitä, puhdistelemaan ja toisia siteitä
panemaan kipeään polween ja märkiwiin haawoihin, puhelemaan
lohduttawaisia sanoja--niin, eipä ole kellään niin pehmeää kättä eikä
niin hellää sydäntä kuin äidillä.

Eräänä kertana olimme kaikin koossa sairaan wuoteen wieressä. Hänen
kielensä alkoi sammaltua; hän tahtoi puhua jotain; sitä ei ymmärretty.
Kurotettiin korwat hywin liki hänen suutansa. Silloin erotettiin sanat:

"Woi hywä Jumala, kun ette te ymmärrä! Nyt minä kuolen, nyt loppuu
waiwani, sillä kipua ei enää ole. Hywästi rakas isä ja äiti! hywästi
weljet ja sisaret! Kiitoksia rakas isä ja äiti rakkautenne edestä!
kiitos kaikille! I=lo..." Hän raukesi woimattomuudesta ja näytti kuin
olisi hän tahtonut ojentaa kätensä.

Äiti ymmärsi tuon heikon, sanattoman liikkeen; hän meni sairaan tykö ja
otti hänen kätensä omaansa. Wieno, heikko puristus seurasi sitä, tuskin
tuntuwa. Rinta rupesi korahtelemaan, hengitys harweni, wiimein lakkasi
se kokonaan--nuorukainen oli jättänyt tämän maailman. Lääkäri oli
arwannut oikein, oli sanonut oikein.--Sairas ei kestänyt märän wuotoa.
----Kylmä huone oli wienyt uhrinsa.

Kauan, kauan piti surewa äiti poikansa kädestä kiinni, sittenkin wielä
kun henki oli hänestä lähtenyt. Kyyneleet wuotiwat murheellisen äidin
silmistä tulwanaan; näyttipä siltä kuin kukaan ei olisi woinut sulkua
saada tuolle tulwalle, mutta se uhkuikin sydämestä, äidin sydämestä.
----Hän laskeusi polwilleen pois menneen poikansa wuoteen wiereen,
kätki kaswonsa kuolleen ympärillä olewiin peitteisin ja piti yhä hänen
kättänsä omassaan. Siinä suri, siinä itki hän, eikä kukaan hennonut
häiritä hänen suruaan.--Näyttipä siltä, kun hän ei olisi tahtonut
koskaan erota rakkaasta lapsestaan, jota hän oli niin armastanut, jonka
tähden hän oli niin paljon kärsinyt.

Isä seisoi jäykkänä ja liikkumattomana niinkuin kuwapatsas, katsoa
tuijottaen yhä waan yhteen ja samaan paikkaan--kuolleesen poikaansa.
Hän ei itkenyt. Wahwa, jäykkä miehen luonto salasi tuskansa ja surunsa
sydämeensä. Mutta tärinä hartioissa, aaltoilewa rinta, kimaltelewat
pisarat silmissä, osoittiwat, että kowa myrsky, kowa suru ja tuska
riehui tuon wahwan rintakehän sisällä.

Näyttipä siltä, kuin ei tälle oikeutetulle surulle tulisikaan loppua,
näyttipä siltä kuin hellä äiti nääntyisi suruunsa ja tuosta huomautin
ystäwälleni. Hän meni warowasti waimonsa tykö ja laski hiljaa kätensä
hänen olkapäällensä. Waimo hawahtui tuosta ja käänsi wetistyneet
silmänsä miestänsä kohden.

"Lähdetään pois! Suru ei auta, emmekä sillä woi kuollutta eläwäksi
tehdä, niin mielellämme kuin sen tekisimmekin. Paljon olemme
kadottaneet, mutta asia ei toiseksi muutu", sanoi ystäwäni.
Waiston=tapaisesti totteli waimo miehensä kehoitusta; itkien ja
tyrskien seurasi hän meitä toiseen huoneesen.

Nyt oli ilta ja kaikin panimme lewolle.

Tuli huominen päiwä. Ystäwäni waimo ei itkenyt enää, sillä hänellä ei
ollut enää millä hän olisi itkenyt--kyynelten lähteet oliwat kuiwuneet.
Oliko suru asettunut? Ei, sitä se ei ollut tehnyt, sillä sama waltawa
tuska oli hänellä nytkin kun wiime iltanakin waikka kuiwiltaan.
Koetimme häntä lohduttaa, minkä woimme--turhaa työtä, sillä äiti ei
ottanut lohtuakseen, waikka wielä mitäkin olisimme puhuneet hänelle.
Ainoat sanat, jotka hän lausui, oliwat: "woi minun poikaani, woi minun
poikaani!"

Olimme sen päiwän kolmen huoneessa, sillä kukaan ei meistä halunnut
isoa seuraa, ei paljoa puhetta.

Oli saman päiwän ilta. Surewa äiti näytti kauan waipuneena sywiin
ajatuksiin ja mietteisiin; hän ei ollut kaukaan aikaan puhunut yhtäkään
sanaa, mietti waan ja huokasi wäliin raskaasti. Me emme häirinneet
häntä.

Yht'äkkiä kirkastui hänen näkönsä! Hän oikasi itsensä suoraksi ja loi
melkein iloisen silmäyksen meihin.

"Mutta elääpä hän wielä sittenkin, elää ijankaikkista elämää; sillä hän
uskoi ainoaan Jumalan Poikaan, ja joka niin tekee, hän elää, waikka on
kuollutkin--miksi siis surisimme häntä?" niin lausui hän, käwellen
meitä kohden ja ojentaen miehelleen kätensä.

"Niin, niin! hän elää, sinä sanoit oikein", sanoi mies iloissaan ja
otti waimonsa tarjotusta kädestä kiinni.

Hän oli saanut lohdutuksen raskaasen murheesensa, mutta mistä oli hän
tuon rauhan, tuon lohdutuksen saanut, mistä käsittänyt? Meiltäkö? Ei,
me emme olleet woineet sitä hänelle antaa, sillä äidin lempi lastansa
kohtaan, äidin suru lapsensa kuolemasta, oli wäkewämpi meidän tarjoamaa
apuamme. Maailmaltako? Ei sieltäkään, sillä maailmalla ei ole antaa
oikeaa lohdutusta tosi=murheelliselle sielulle. Mistäs sitten? Sieltä,
missä ijankaikkinen lohdutuksen lähde on. Häneltä sai hän lohdutuksen,
ja se lohdutus oli parempi, oli turwallisempi meidän lohdutustamme, oli
wäkewämpi äidin rakkautta, murhetta ja tuskaa. Se oli pikkuinen walon
kipinä tulewaisen elämän toiwosta, jonka hän uskolla käsitti ja sen
walon kipinän edessä täytyi poistua äidin oikeutetun raskaan surun
lapsensa kuolemasta.--

Onkohan uskonnon hylkääjillä tuommoinen turwa, tuommoinen rauha ja ilo
keskellä kuolemaa, kuin edellä kerrotulla nuorukaisella oli, ja
lohdutusta ja lepoa suurimmassa murheessa mitä koskaan maailmassa
ihmisellä woisi olla, niinkuin tuolla äidillä? Minä kysyn: onko?
Semmoinen oli neljäs kohtauksemme.



WÄÄRÄ MAMMONA.


On warakas paikkakunta. Ainoana tulona paikkakunnalla owat
maanwiljelyksen tuotteet, ja se on jo pitkien aikojen kuluessa
pakottanut asukkaat hywästi hoitamaan tuota elinkeinoansa: sentähden on
maanwiljelys heillä paremmalla kannalla kuin monilla muilla. Se ei
olekaan heitä pettänyt, sillä maa palkitsee heille heidän
uutteruutensa; jos ei aina niin wakawastikaan ja runsaasti, kowan
ilmanalan tähden, niin kumminkin paremmasti kuin muiden
maanwiljelyksestä huolimattomien paikkakuntien asukkaita. Se kaikki oli
synnyttänyt paikkakunnassa warallisuutta. Silloin kun muualla myötiin
pölkkymetsiä hirmuisiin hintoihin, ei tämä maanwiljelyksellä eläwä
kansa kyllä koonnut niin äkkiä tuhansia kukkaroonsa, mutta woitto oli
sittenkin heidän. Sillä silloin kun muut saiwat suuria rahoja
metsillään ja kun toiset ansaitsiwat tai keinotteliwat suuria rahoja
yleisissä pölkkytöissä, oliwat he joka aika työtä tekemässä omilla
maatiloillansa, joten heidän työwoimansa pääoma tuli warmaan talteen
pannuksi, tuottamaan luotettawaa ja runsasta kaswua. Sentähden heillä
oli aina riittäwä leipänsä, wielä silloinkin, kun metsänsä myöneiden
watsa oli yhtä tyhjä kuin heidän kukkaronsakin, sillä heidän
työwoimansa sekä isoin osa omaisuuttansa oli mennyt kukkaroon ja
kukkarosta--suuhun; ja tuo suuhun=meno karttui aika=ajalta niin
rajuksi, että kukkaro kuiwui ensin ja watsa sitten eikä kumpikaan
tuottanut enää mitään kaswua. Suuri woitto ole edellisille wielä sekin,
että heidän ruumiinsa ja sielunsa pysyiwät raitisna, karaistuna ja
työteliäänä, siis yhä edelleenkin uutta kaswua tuottawana, jota wastaan
pölkkykeinoihin ryhtyneet weltostuiwat sekä sielun että ruumiin
puolesta työhön kykenemättömiksi tuon kowin äkkiä saadun hywän elämän
tähden, jonka nopeasti pullistunut kukkaro oli heille toimittanut.

Kaksi wankkaa taloa on muiden muassa tuossa maata wiljelewässä
paikkakunnassa. Talot owat samassa kylässä, ei kaukana toisistansa.
Wankkoja owat ne sekä kartanoinsa että muun warallisuutensa puolesta ja
iki=wanhoista ajoista on niissä asunut yksi ja sama sukupolwi. Linnala
oli toisen ja Ruokola toisen talon nimi. Linnala oli awarain
wiljelysmaiden keskellä olewalle korkeahkolle mäelle rakennettu,
jonkatähden talo näkyi ympäristöön kauas, sillä maat oliwat
paikkakunnalla melkein yhtä katkeamatonta tasankoa. Kaunis ja wahwa
luonnollinen puisto piiritti yhdeltä taholta talon, luultawasti toki
sentähden, että puiston osa oli kiwikko ja kannon sekaista maata,
jonkatähden se ei sopinut muuksi wiljelysmaaksi. Kolme wankkaa
huonehusta seisoi kartanossa, jokainen täydessä kunnossa ja maalattuna,
ja melkeinpä hämmästytti outoa ensikerran kartanolle tulijaa tuo
rakennusten uljuus, jotka päiwäsydännäkin loiwat jommoisenkin pimennon
eli hämärän pihalle; wankka, kaunis, ihana oli talo ja ihana oli
näköala ympäristöön.

Ikimuistoisista ajoista oliwat Linnalan asukkaat olleet waralliset, jos
eiwät kaikesti onnelliset. Mutta emme huoli tarkastella heidän mennyttä
aikaansa, katselkaamme waan heidän nykyistä sekä sisällistä että
ulkonaista tilaansa. Talo oli nytkin hywissä waroissa: monta aittaa
seisoi monenwuotisia jywiä täynnä, joita ei hywinä wuosina hukattu
milloinkaan, mutta kun sattui tulemaan katowuosi, myötiin niitä rahalla
ja welaksi korkohinnalla ja tuokin tapa lisäsi suuresti talon entistä
warallisuutta. Rahoja oli paljo lainoissa, joista joka aika oli rahan
lisää, sillä korot waadittiin wuosittain sisään, ja jos ei niitä
maksettu taikka ei woitu maksaa, haettiin heti koko welka ulos waikka
kuinkakin suurella welallisen häwiöllä. Noin saadut rahat pantiin taas
kiireesti uusiin lainoihin, tuottamaan aina enemmän korkoa. Kaunis,
pulskea ja lukuisa karja mylwi ja kalisteli rautaisia kiinnipitimiään
talwella mahdottoman pitkässä nawettariwissä ja kesällä oliwat ne
wankkoina ja lihawina syömässä mehewillä ja ruokaisilla laitumilla.
Puoli tusinaa täysiä, lihawia ja iloisia, komeita hewosia täytti
talouden tarpeen siltä puolen, niin ett'ei täällä ollut minkään
puutetta. Oli ruokaa ja rahoja; oli lainoissa mahdottomat summat, ja
tuhansia makasi kirstun pohjalla, joita ei mihinkään liikutettu; oli
wanhoja hopeakaluja suuri paljous ja waatteita oli ahdettu moni luhti
ja aitta täyteen. Oli mainetta, oli ystäwiä ja kunniaa; miks'ei, sillä
oliwathan he rikkaita.

Taloisena wäkenä Linnalassa ei ollut sillä ajalla, jolta kertomuksemme
on, muita kuin isäntä, emäntä ja heidän kaksi lastansa. Molemmat ne
lapset oliwat tyttäriä; wanhemman nimi oli Kaisu ja nuoremman Liisu, ja
kertomuksemme ajalla oli Kaisu täyttänyt kahdeksantoista, Liisu
neljätoista.

Linnalaiset eiwät olleet mitään pahoja, eiwätkä ylpeitäkään, waan,
kuten ihmiset sanoiwat: "siiwo=ihmisiä", ja siiwoja ja hiljaisia he
todella oliwatkin niin kauan kun ei heidän myötäkäymisessä suureksi
kaswanutta omaarakkauttaan loukattu, Mutta kun waan tuo arka kohta
heissä sai pienenkään nyrjähdyksen, jos kohtakin oikeasta paikasta,
niin heidän sydämistään esille tuli teräwiä, kipeitä piikkejä, joissa
oli tawara tutkaimena ja rikkaus pontena, ja niin warustetut piikit
oliwat warsin mestarit haawoittamaan ihmissydämiä. Moni, moni hädästä
ja puutoksista ilmankin jo ahdistunut sydän oli sen saanut kipeästi
kokea.

Lukija kait luulee, että Linnalaiset eliwät joka päiwä ilossa ja
herkullisesti, niinkuin muinainen rikas mieskin, mutta niin ei ollut
laita, sillä ei heillä ollut oikeastaan mitään! "Jopa nyt jotakin",
arwelet kait, "oliwathan he rikkaita, kuinka se on ymmärrettäwä?"
Maltahan hetkinen, niin saat kuulla kaikki alusta loppuun asti.

He oliwat rikkaita=köyhiä, sillä kaiken tuon rikkautensa ohella eliwät
he puutteen=alaista elämää itseensä nähden. He oliwat niin itaroita,
että tuskin raskiwat syödäkään tarpeeksensa ja waatteitansa säästiwät
he niin, ett'eiwät pitäneet kuin kaikkein wanhimpia ja halwimpia
kuluneita ryökäleitä, ja makuuwaatteitansakin säästiwät he niin,
ett'eiwät hennoneet maata oikeilla wuoteillansa, waan rypiwät joillakin
wanhoilla, kuluneilla ja likaisilla olkimakkeleilla joissakin huoneen
nurkissa! Niin kutsuttu "wieraskamari" oli kyllä hywässä kunnossa,
wuodetten ja kaiken puolesta, mutta talon wäen muut ruumiin osat eiwät
hyötyneet tuosta kauniista wieraskamarista paitsi--silmä. Ainoastaan
joku sattunut, onnellinen ja suosiossa olewa wieras sai joskus nauttia
tuota suloutta ja mukawuutta, jonka kelpo wuode tarjoaa wäsyneille
raajoille, ja hywäkseen käyttää hetkisen sitä rikkautta, jonka eteen
talon wäki oli jo niin monta waiwaa nähnyt, niin monta puutosta
kärsinyt, niin monta unetonta yötä wiettänyt ja niin monta kertaa lukua
lukenut sen karttumisesta ja kaswamisesta! Tawallisesti sai wieras
isännän taikka emännän kanssa käydä katselemassa kaikki talon kalleudet
ja rikkaudet, kaikki jywä= ja jauhoaitat, waatewarat, welkakirjat ja
walmiit rahat, hopeakalut j.m.s., sillä he hywin ymmärsiwät, ett'ei
wieraan silmä niistä osaa ota, mutta jos wieras olisi tiennyt, kuinka
kippurassa talon wäki piti nokkansa, jos näkiwät, että wieras taloon
tulee, kuinka he sipisiwät ja suhisiwat toisillensa tyytymättöminä,
"kun tuo tuli tänne wastukseksi" ja kuinka he wieraan pois mentyä
kaiken kokoontuiwat wieraskamariin lewittelemään wuodewaatteita
käsillänsä ja päiwittelemään, kuinka paljon ne oliwat kuluneet ja
likauneet, ja laskemaan lukua kuinka paljon tuo nälkäinen wieras söi,
kuinka monen markan ja pennin wahingon hän heille oli tehnyt--jos
wieras olisi kaiken tuon nähnyt ja kuullut, niin ei hän olisi niin
hywillään ja ahneilla, loistawilla silmillä katsellut noita
rikkauksia.--

Waikka Linnalan isäntä ja emäntä oliwat noin rikkaita, eiwät he
kumminkaan olleet onnelliset. Monta miespolwea oli talon rikkautta
lisätty rikkailla ja pakollisilla naimisilla ja samanlainen oli
nykyisenkin isännän ja emännän naiminen ollut. Tuonlaisten naimisten
seuraukset useinkin oliwat katkerat, sillä todellinen rakkaus ei niissä
tullut koskaan kysymykseen, waan kuollut kylmä tawara, ja kuollut ja
kylmä oli tawara lämpimän sydämen kumppaniksi. Rikas oli ollut tyttönä
Linnalan emäntä ja rikkaan Linnalan ainoan pojan piti saada rikas
waimo--siinä se ainoa ohje, jota he käyttiwät naimisessaan. He eiwät
tienneet mitään todellisesta onnesta, joka tekee awioelämän niin
hauskaksi ja keweäksi. Eiwät he koskaan saaneet kylliksi tawaraa, johon
oli milloin toisen tai toisen syy eli wika, ja siitä piisasi melkein
alinomaista kurinaa ja kärinää, sättimistä ja piikkeilemistä, ja se
teki heidän elämänsä katkeraksi ja kärsimättömäksi.

Sellaisessa kotielämässä kaswoiwat ja warttuiwat heidän lapsensa jo
aikaisin kowiksi ja tylyiksi. Kaikki heidän hellimmät sydämensä tunteet
tuliwat tuolla tawalla jo pienuudessa sammutetuiksi ja tukahutetuiksi,
sekä kowuus, kylmyys ja tunnottomuus sinne sijaan istutetuksi;
jonkatähden heiltä melkein kokonaan puuttui ihmisellistä
myötätuntoisuutta ja helläsydämellisyyttä. Heidän wanhempansa eiwät
opettaneet heitä edes lukemaankaan, jonkatähden tytöt lukukinkereillä
aina saiwat toria ja nuhtelemisia. Kun wanhemmat tuon saiwat tietää,
eiwät he enää päästäneet heitä wiimeiseltä lukukinkereille ollenkaan,
"sinne häwäistäwäksi", niinkuin he sanoiwat. Kunnollinen kiertäwä koulu
oli kylässä, waan eiwät he panneet lapsiansa sinnekään "muka kaikkea
pahuutta oppimaan!" Wasta sitten kun papisto otti huomioonsa tuon kowin
laiminlyödyn lasten kaswatuksen ja antoi julkisia nuhteita wanhemmille,
ottiwat he kotiopettajan lapsillensa, joka heidät opetti senwerran
lukemaan, että he hädin tuskin pääsiwät ripille. Kaikista näistä jo
selwästi näkyy, että he kowin laiminlöiwät lastensa henkisen
kehityksen, ja wanhempien jokapäiwäisen elämän epäsiweellinen,
esimerkki tunkeutui hetki hetkeltä, aika ajalta tuohon lasten hellään
ja tyhjäksi jätettyyn kohtaan--sydämeen, ja niin ne heikot taimet
kuiwettuiwat ja kowettuiwat jo orastaessaan.--

Niin, rikkautta heillä kyllä oli, mutta ei se woinut heitä estää
kuolemasta. Paljon he woiwat saada aikaan rikkaudellaan tässä
matoisessa maailmassa, mutta tuo kuolema ei ollut oppinut hekkumoimaan;
yhtä kylmä, yhtä ankara, yhtä yhtäkaikkinen, yhtä tyly oli kuolema
rikkaalle Linnalan isännälle kuin köyhimmälle kerjäläisellekin, sillä
hän on--lahjomaton.

Parhaassa miehuudessa ollessaan kääntyi Linnalan isäntä pitkälliseen
rinta=tautiin. Häntä kehoitettiin heti taudin alussa menemään lääkärin
tykö apua hakemaan, mutta hän wastasi waan: "mitä ne woiwat kenenkään
taudille, eiwät ne ole muuta kuin herrain rahan onkia". Toinen, joka
oli isännän kanssa oikein ylimäinen ystäwä, kehoitti häntä uudestaan,
mutta wastasi sairas: "mistäpä tässä rahaa kaikkiin tulee". Kumminkaan
ei sairastawalta isännältä lääkäreitä puuttunut, sillä yksi ja toinen
sääliwä lähimmäinen käwi hänelle hywiä neuwojansa antamassa, miten ja
miten pitää tehdä, että tauti luopuisi, mitä ja mitä pitäisi ryystää ja
nieleskellä, että parannus seuraisi, ja noiden neuwojen johdosta wäliin
kylwetettiin, wäliin pestiin sairasta senkin seitsemänlaisilla wesillä
ja loitsituilla pesehillä. Hän koki niellä kaikkia akkojen ja akkojen
neuwomia wesiä ja liemiä, että kurkku oli solmulla, ja noihin tukiin ja
turwiin nojaten odotti hän koholla kourin luwattua ja wälttämättömästi
seuraawaa parannusta. Noita neuwoja ja rohtoja seurasi isäntä näet
siitä syystä niin mielellänsä, kun ne eiwät maksaneet--yhtään mitään.

Mutta itsepintainen tauti ei tuntenut ollenkaan, mistä nuo kylwyt ja
wetukat oliwat kotoisin, eikä pitänyt heistä kaikista hywää eikä pahaa,
waan hän teki työtään mukawasti isännän jo melkoisesti heikontuneessa
ruumiissa, jonkatähden ei koko toiwotusta paranemisesta tullut mitään.

Jonkun ajan isännän sairastumisen jälkeen sairastui samaan tautiin myös
hänen nuorin tyttärensä Liisu. Ei hänellekään, paremmin kuin
isännällekään, toimitettu minkäänlaista oikeaa apua, mutta Liisu sai
aina "aprakkansa" samoista saunoista, samoista wetukoista, liemistä ja
nielemisistä, samoista woitehista kuin isänsäkin. Näin tarkkoja oliwat
Linnalan isäntäwäki! He osasiwat säästää wäärää mammonaa wielä
kuolemassakin.

Tuossa maata riuwottiwat nyt nuo kaksi köyhää rikasta sairasta, joilla
ei mielestänsä ollut sitä waraa, että olisiwat aikanaan hakeneet
itsellensä kunnollista apua! Kun he oliwat pitkiä aikoja odottaneet
paranemistansa noiden nurkkatohtorien neuwojen nojalla, hawaitsiwat he
itsekin wiimein, ett'ei paranemisesta tulekaan mitään ja se tieto ja
tunto teki heidät kowin alakuloisiksi. Suuri rikkautensa ja hywyytensä,
joka heidän täytyi nyt tänne jättää, poltti ja pakotti heidän
sydäntänsä kowin. Taudin waiwaamana ja rikkauden polttamana tuli heidän
mielentilansa nyt niin juonikkaaksi ja kärtyiseksi, ett'ei heitä
mieliksi woinut palwella mikään, ja isännällä oli joka kärinään
tallella nuo sanat: "tänne jäätte minun tawarani päälle!"

Kun isäntä oli jo tullut auttamattomaksi sairaudessaan, alkoi mielensä
tehdä koettaa "herrainkin keinoja" parannukseksensa. Kuolema oli
näkösällä, aiwan silmäin edessä; epätoiwo ja synkeys walloitti mielen,
ja niinkuin hukkuwa tarttuu hädissään kaikkiin heikkoihin esineisin,
oljen korteenkin, waikka hän hywin käsittää, ett'eiwät ne woi häntä
pelastaa, niin hapuili isäntä nyt ympärillensä. Isäntä esitteli nyt
emännälle, että "jos tuota koettaisi wielä mennä 'tohtuurin' tykö".

"Sinnehän sitä nyt wielä mennään! Ei maarian sitä ole koetettu jo
waikka mitä, eikä mistään ole apua saatu; ei yhtään askelta. Mistä sitä
on rahaa joka paikkaan wiskata", tiuskui siihen tuo säästäwä emäntä.

Waikka isäntä oli tähän asti ollut aiwan samaa mieltä, ei kuitenkaan
emännän säästäwäisyys tällä kerralla soinut hänen korwaansa hywältä,
sillä hänellä oli kowa pelko kuolemasta ja tawaran tänne jäämisestä, ja
hän wastasi emännälle: "rahoja on kyllä tuhansia takanasi".

"Ei maarian niillä ole parempiakin reikiä", wastasi emäntä kylmästi ja
meni tiehensä.

Mitäpä nyt teki isäntä. Itse ei hän kyennyt lääkärin luo menemään, eipä
edes rahojakaan kaapista ottamaan; hänen täytyi tyytyä emännän
päätöksiin.

Ensi kerran eläessään oliwat nyt isäntä ja emäntä erimieliset tawaran
kokoamis= ja säästäwäisyys=asiassa, ja raskaalla mielellä tunsi isäntä
nyt, ett'ei hän ollut tehnyt itsellensä ystäwiä wäärästä mammonasta,
mutta se oli liika--myöhäistä.

Isännän tauti kiihtyi nyt kahta ankarammaksi ja alkoi lähetä loppuansa.
Sairas alkoi hourailla ehtimiseen: "laskekaa kaswut tarkkaan!--Ei, ei
se tullut nyt oikein, wiimeinen päiwä jäi ajan laskusta pois ja siis
kaswutta.--Eeei--en minä anna sinulle rahoja lainaksi, sinulla on
huonot takausmiehet--ja sinä sitten! millä sinä welkasi maksat, joka
olet aiwan tyhjä mies kuin russakka--ei, ei, menkää, menkää tiehenne!
Ei minulla ole teille antaa jywiä, waikka paikalla nälkään kuolisitte!
Mitäs tyhjää--olisipa sekin wiisasta, että antaisin ruoan pois omasta
suustani...! Oih! täällä on semmoinen pakotus ... mutta kuulepas sinä
siinä: paljonkos annat hywäntekiäisiä, niin annan sinulle rahoja
lainaan? sinulla on kelpo takausmiehet ... woi, woi kuinka polttaa--
rahani! rahani! tuo lurjus ei jaksanut maksaa kaikkea kaswua--woi, woi,
auttakaa, auttakaa!----"

Tuommoisia houraili sairas toisin ajoin ja wäliin oli hän aiwan
tunnotonna ja puhumatonna. Useampia wuorokausia oli hänen tilansa
tuommoinen, mutta sitte hän waipui tunnottomuuteen pariksi
wuorokaudeksi. Ei hänessä nyt näkynyt enää muuta elon merkkiä kuin
heikko hengityksen hohotus. Yht'äkkiä rupesi hän käsillään koperoimaan
ympäriltänsä ja näytti pyrkiwän ylös. "Rahani, rahani!" äännähti hän
korisewasta rinnastaan! Kolkko oli tuon wiimeisiä henkiään wetäwän ja
kohta ijankaikkisuuteen menewän miehen wiimeinen äännähdys, joka kuolon
kouristamasta rinnasta, kumisewana ja sammaltawana lähti niinkuin
haudasta. Hänen wiimeisenä lauseenansa oli tuo wäärä mammona, jonka
eduksi hän oli niin paljon pyrkinyt. Tänne oli se nyt jättäminen ja
itsensä meneminen Jumalan eteen kenties hywin köyhänä, tekemään lukua
hallituksestansa. Kenties moni täällä köyhempi teki tuon saman matkan
rikkaampana ja rohkeammassa turwassa kuin Linnalan isäntä;--emme huoli
tuomita, sanomme waan: kenties, kenties!--

Kun sairas oli nuo wiimeiset sanansa lausunut, walahti hän raukeaksi
wuoteellansa, hengenweto alkoi harweta, leuka jäi alas ja elämä oli
hänen jättänyt.

Waimonsa ja tyttärensä Kaisu seisoiwat muiden muassa hänen wuoteensa
wieressä, silloin kun hän puhalsi wiimeisen henkensä, mutta kummankaan
silmiin ei tullut kyyneleitä! Waimonsa ei ollut wielä koskaan
wuodattanut kyyneleitä hellien sydämen tunteiden waatimuksesta, sillä
niitä tunteita ei hänellä koskaan ollut, mutta sydämen katkeruuden,
wihan ja kiukun kyyneleitä, oli hän kyllä usein wuodattanut. Entä ne
toiset silmät? Kowaksi, kuiwaksi oli niidenkin silmien, tarpeessa niin
runsaswetinen lähde--sydän--jo lapsuudessa kuiwanut, niinkuin jo wähän
ennestäänkin tiedämme. Hänessä ei ollut herätetty eikä kehitetty eloon
niitä tunteita, jotka ihmisen tekewät onnettomuudessakin niin
onnelliseksi. Lapsuudesta pitäin oli hän opetettu tuntemaan ja
tietämään, että hän on mahdottoman--rikas, ettei heitä ole kuin kaksi
perillistä ja että wanhempien kuoleman jälkeen jää kaikki omaisuus ja
rikkaus heille; sen tunsi ja tiesi Kaisu liiaksikin hywin.--Nyt kuolee
toki isä jo, ja tuo suuri perintö luiskahtaa kohta aiwan omiin käsiini.
Toinenkin perillinen--sisar, sairastaa samanlaista tautia kuin isä ja
warmaan hänkin kohta kuolee ja tuo rikkaus ja loisto tulee kaikki
minulle ja silloin--silloin ... kenties hän ajatteli niin isänsä
kuolinwuoteella--kukapa hänen tietää, mutta warma waan oli se, että
hänen silmänsä oliwat aiwan kuiwat, siis sydämensäkin liikkumaton!

Mitäpä siinä oli, isäntä oli nyt kuollut. Häntä ei toimitettu heti
hautaan, sillä hänelle kumppaniksi odotettiin Liisua. Olisi tullut,
näette, aika kalliiksi pitää kahdet hautajaiset likitysten, sentähden
pidettiin isännän ruumista maan päällä niin kauan, että saataisiin
Liisunkin peijaat samassa ja niin päästäisiin puolta wähemmällä
kulungilla! Se toiwo ei pettänytkään jälkeen jääneitä tawaran
säästäjiä, sillä Liisu kuoli todellakin jonkun ajan perästä. Nyt ei
ollut muuta tehtäwää eikä mitään odotettawaa, waan ruumiit laitettiin
hautaan ja sen toimen tehtyä pidettiin suuret peijaat, molemmille
yhdessä, ja niin saatiin "kaksi kärpämä yhdellä lyönnillä".

Kahden jäiwät Linnalaan nyt emäntä ja Kaisu. He oliwat muiden nähden
surewinaan wainajia, mutta sydämessään oli heillä suloinen ilo ja
tyytywäisyys elämänsä nykyiseen kohtaloon. Niinhän sen pitäisikin olla,
että ihminen tyytyisi siihen, mitä wielä Jumala paneekin päällemme, ja
että ottaisimme wastaan sen lapsen ilolla, jos waikka kuorma tuntuisi
wielä raskaaltakin. Mutta oliko Linnalan emännän ja Kaisun tyytywäisyys
ja ilo oikeaa? Ei, sillä tyytywäisyys tuli heille siitä, kun he nyt
pääsiwät näkemästä waiwaa noista kahdesta sairaasta, joista ei heille
enää moneen aikaan ollut mitään hywää, waan paljon wastusta, kiusaa,
waiwaa ja--kulutusta. Nyt oliwat kaikki nuo epäkohdat yhdellä itkulla
poistetut ja siitä heidän tyytywäisyytensä! Nykyinen ilonsa tuli taas
siitä, kun kaikki rikkaus, kaikki tawara oli nyt heidän kahden. He
tunsiwat sen niin warmaan omaksensa, ett'ei mikään woima ja walta
woinut heiltä sitä pois riistää; he tunsiwat saaneensa nyt niin ison
woittokaupan, ett'eiwät he ennen koskaan olleet tawaroillensa saaneet
niin äkkinäistä ja runsasta lisäystä, ja melkeinpä äiti ja tytär
kadehtiwat salaa toisiltaan tuota wäärää mammonaa.--

Linnalassa oli jo isäntä=wainajan aikana ollut monta wuotta
palweluksessa eräs Matti=niminen renki, hän jäi taloon wielä isännän
kuoltuakin. Matti oli kaikin puolin kelpo nuorukainen. Hän oli
kunnollinen työmies ja pystyi kaikkiin töihin sekä ulkona että sisällä.
Hän oli jo isäntä=wainajan kitumisen ja sairastamisen aikana johtanut
kaikki talon työt ja muut talouden toimet, ja kaikki menestyi hywin.
Hän se oli, joka isäntä=wainajan jälkeenkin johti ja hoiti talouden
toimet. Matti oli tasainen, hiljainen ja siiwo luonnoltansa, eikä
hänellä ollut mitään pahoja ja riwoja tapoja; se waan oli paha, että
Matti=rukka oli--köyhä. Kylässä aljettiin yhtenänsä kuiskaella, että
Matista tulee Linnalan isäntä, eikä kukaan järjellinen ihminen
kadehtinut tuota Matin luultua onnea, sillä he tunsiwat hänen kelpo
nuorukaiseksi. Emme woi kieltääkään, ett'ei Matilla ollut salainen
ajatus siihen suuntaan pyrkiä ja Kaisussakin hawaittiin taipumusta
kallistumaan sinne päin. Mutta auta armias, kun Linnalan emäntä sai
tuosta tiedon; silloin oli Matti ja Kaisu pulassa. Matin ajoi emäntä
paikalla pois talosta ja Kaisu sai semmoista löylyä, että se piisasi.

"Wai semmoisen leipäkoin, köyhän ja nälkäisen rotan sinä keinottelisit
meidän taloon. Minä olen itaruudellani ja tarkkuudellani tehnyt talon
ja koonnut tämän rikkauden ja työlläni ja toimellani kaikki pystyssä
pitänyt, ja siten, waiwaa nähden, työllä ja tuskalla estänyt sinun
tielle joutumasta, ja sinä tekisit sen, että ottaisit kerjäläisiä tähän
minun waiwani päälle mässäämään ja laiskottelemaan! Hm! Eipä wähää!
Kylläpähän minä tiedän, miten siinä käwisi, kun saisit tehdä pääsi
mukaan: ensin tulisi taloon yksi kerjäläinen ja se wetäisi joukon
toisia perässään; sillä arwattawahan se on, että äijän ja ämmän hän
taljaisi heti tähän, ja niin olisi talomme pian syöty puulle puhtaalle
ja me molemmat tiellä! Kauniisti mietti lapsi palkita wanhempansa
suuria waiwoja! Ihmisellä on tarjona waikka minkälaisia naimisia, ja
tuommoisia miettii! Luulisi tuota ihmisen kunniankin jotain maksawan,
ettei itseänsä ja kunniaansa waihda renkiroistoon; hyi! Ei ajatustakaan
sinne päin, ja sen sanon minä," porisi ja sätti Linnalan emäntä
tyttärellensä.

Kaisu ei puhunut eikä wastannut mitään tuohon äitinsä saarnaan. Hän oli
nyt itsekin tullut tuntemaan kuinka alas hän jo oli itsensä antanut;
äidin saarna oli waikuttanut. Ylpeydellä tunsi hän nyt uudelleen suuren
rikkautensa ja hän huomasi sen hirweän suuren erotuksen, mikä oli hänen
ja Matin wälillä. Hän katui katkerasti, kun hän oli senkään werran
antanut sijaa sydämessään noin halwoille ajatuksille, ja koki kaikin
tawoin wieroittaa niitä pois mielestänsä.--Kenties oliwatkin nuo Kaisun
mielipiteet Matista ainoat ajatukset, ainoa taipumus koko Kaisun
elämässä, jotka sisällisen totuuden tunnon tuottamina waatiwat
ehdotonta tottelemista; mutta ei hän totellut sitä ääntä--hän ei saanut
totella! Olisikohan hän totellut sitä sisällistä ääntä, sisällistä
tunnettansa, jos ei äitinsä olisi häntä niin kowin estellyt sitä
tottelemasta? Kenties. Helppo oli Kaisun waipua takaisin entiseen
sydämen kowuuteensa, sillä kowaksi oli tuo sydän paadutettu jo
lapsuudessa, wäärän mammonan tunnottomassa pätsissä!

Matti meni pois talosta, niinkuin häntä pahoilla sanoilla oli
käskettykin, eikä hän näyttänyt ollenkaan nurkuwan tuota elämänsä
häpäisewää kohtaloa. Jonkun ajan kuluttua nai hän erään siewän ja
siweän piikatytön ja pian hawaitsi hän, että wäärä mammona oli hänenkin
wähällä wietellä wäärälle uralle, sillä hän nyt sai wasta tuta oikeaa
sydämen rakkautta. Matti rupesi waimonsa kanssa perustamaan torppaa,
jonkun kylän talon takamaalle ja ennen pitkää tuliwat he hywästi
toimeen, sillä molemmat oliwat oppineet tekemään työtä.

Wankka oli myös Ruokolan talo. Ei kukaan wanhoistakaan ihmisistä
muistanut sitä sen pienempänä eikä köyhempänä. Ruokaa ja rahaa oli
Ruokolassakin ja muuta hywyyttä niin paljo, että se haki wertojaan
maassa. Wankka oli Ruokolankin kartano, niin että monessa rusthollissa
olen nähnyt heikommat huoneukset. Wankka oli karja, wankat kalut ja
aseet, kaikki wankat. Suurilukuinen perhe asui tuossa wankassa talossa
ja hekin oliwat--wankkoja. Suuria ja pulskeita oliwat Ruokolan miehet
ja pojat. Talo oli wanhoista ajoista asti ollut aina wäkirikas ja paljo
oli wäkeä siinä nytkin. Talossa oli kaksi wanhaa weljestä ja
kummallakin heillä oli useampia poikia ja tyttäriä. Syntyipä katsoa
jonakuna talwi-iltana, kun kaikki wäki oli kotona, tuon talon hommaa ja
hyörinää, kuinka he työskenteliwät puhtaissa, siisteissä huoneissa,
kirkkaan takkawalkean loimossa. Waimot ja tytöt kehräsiwät, että
rukkien rattaat meniwät yhtenä sawuna ja siitä syntyi jotenkin kowa
yksitoikkoinen surina. Nuorimmat karstasiwat yhdelle osalle kehrääjistä
sykäröitä ja sitä nuoremmat hoiteliwat itseänsä pienempiä. Yksi osa
miehistä weisteli takkawalkean walossa työkalujensa raaka=aineita ja
toiset wähän taampana seisoiwat höyläpenkkiensä ääressä ja pärewalkean
walossa walmisteliwat mikä mitäkin talouden tarwekalua. Yhdellä tuossa
on walmistumaisillaan pari siewiä ja somia tuoleja, toisella pari
siewiä länkejä, tuolla nuorella miehellä tekeillä--kätkyt ja siitä
arwaamme, että hän on nykyaikoin nainut. Mutta mitäs tuo mies tuolla
tekee? ai! keinu=tuolia! Siitähän woimme päättää, että talossa
ymmärretään jotain elämän mukawuudestakin. Ja tuossahan pukartaa kaksi
pientä poikastakin! Mitähän heillä on mielessä?--Oikein! toisella on
rullatuoli, toisella kuontalolapa tekeillä, ja nyt ymmärrämme, että
noiden miesten kätewyys on sen ansio, kun he jo nuorena harjoittawat
itseänsä siihen. Tuo työteliäisyys ja toimeliaisuus jo kaukaisista
ajoista asti lienee synnyttänyt sen warallisuuden, siisteyden, hywän
järjestyksen ja sopusoinnun, jota kaikkialla ilmestyy talossa.

Kaikki Ruokolaiset oliwat kylässä erinomaisessa arwossa pidetyitä. Ei
niitä pitoja kylässä ollut, joissa eiwät he olisi olleet, naiset
kokkeina ja miehet kenkkäreinä. Nuorten naimiskaupoissa oli aina joku
Ruokolainen puhemiesnä eikä yhdetkään ristiäiset tuntuneet
ristiäisiltä, jos ei joku Ruokolan parikunnista ollut kummeina, ja
kaikissa kylässä pidettäwissä häissä oliwat nuoret Ruokolaiset aina
nuodemiehinä ja morsianpiikoina; jos ruumis oli haudattawa, oliwat
wanhat Ruokolaiset kantamassa, jos haudattawa oli wanha, ja Ruokolan
pojat kantoiwat kaikki kylän nuorena kuolleet wiimeiseen lepoonsa.

Noin paljo kunniaa oli heillä kyläläistensä kesken, eiwätkä he sitä
suotta saaneetkaan. Kauneita, pulskeita ja siiwoluontoisia ihmisiä
ollen, oliwat he wielä päälliseksi rikkaita, joka ihmiselle antaa niin
paljon arwoa tässä maailmassa. He eiwät käyttäneetkään rikkauttansa
saiturein tawalla, waan rento elämä oli heillä kaikinpuolin. Heillä oli
wierashuoneet kaikin puolin hywässä kunnossa ja wieraita ottiwat he
mielellään wastaan, pitäen sen kunnianaan, kun saiwat heitä kestitä.
Tosin kuului heidän korwissaan hywältä, kun wieras lausui mielistelewiä
lauseita talon ja sen asukasten hywin woinnista; mutta eihän tuo ole
mikään kumma, sillä kenellepä se soitto ei hywää tekisi. Heillä olisi
jo monta wuosikymmentä ollut maamme enimmän aikaa elänyt sanomalehti,
joka seikka lajillaan myös herätti kyläläisissä kunnioitusta heitä
kohtaan. Ruokolaiset oliwatkin kyllä hywäntahtoisia kyläläisilleen
selittämään ja jakamaan sanomalehdestään saatuja tietojansa, johon
pitopaikoissa tarjoontui heille erinomaisen hywä tilaisuus. Koko idän
tietowarasto perustui sillä tawalla noiden Ruokolan sanomalehtien
nojalle ja jos tuli kysymys jostain asiasta, kuultiin kohta puhujain
joukosta ääni: "niin ja niin kuuluu olewan Ruokolan awiiseissa." Siitä
aiwan helposti johtui, että olemattomatkin asiat koetettiin noilla
Ruokolan "awiiseilla" pystyynsaattaa.

Kun olemme nyt hätäpikaa tulleet tuntemaan Ruokolaisia ulkoa ja sisää,
heitämme heidätkin tällä kerralla siihen, ja rupeamme erikseen
tarkastelemaan talon toisen wanhemman weljen Asari=nimisen pojan elämän
kohtaloita.

Asari oli kookas, uljas ja pulskea, täysi=ikäinen poika. Hän oli
luonnoltansa hiljainen ja siiwo, ja moni kylän neito loi häneen
halukkaita silmäyksiä. Hän olikin kunnioitettu kyläläisten kesken ja
jotenkin tiedonhaluinen. Hän hankki usein itsellensä hyödyllistä
kirjallisuutta lukeakseen, mutta wanhat miehet eiwät tuota
tieteilemishalua katselleet juuri hywillä mielin, sillä he arweliwat
kaiken muun tiedon liialliseksi, paitsi mitä heidän awiisinsa woiwat
antaa. Kristillisen ja siiwon kaswatuksen saaneena, oli Asari
todellakin kaikinpuolin miellyttäwä ja toiworikas nuorukainen.

Kun Linnalan Kaisu nyt oli melkein yksin niin mahdottomien rikkauksien
perillinen, niin hänelle ilmestyi myös mahdoton paljous kosijoita.
Kaikki oliwat rikkaita taikka muutoin jollain tawalla loistawia, sillä
köyhät ja alhaiset eiwät tulleet tässä kysymykseenkään.

Ruokolassakin oli pitkät ajat kannatettu suwun kunniaa ja talon
warallisuutta rikkailla naimisilla. Se olikin menestynyt, sillä
saattaahan rikkaissakin olla kelpo ihmisiä. Ruokolaiset oliwat
naimisissaan katsoneetkin samassa sydämensä waatimuksia kuin
warallisuuden karttumistakin; silti oli se menestynyt. Mutta
ajanpitkään oli se menetystapa kiinnittänyt heidän ajatustapaansa siinä
asiassa hieman wääriä mielipiteitä. He luulotteliwat näet, että
rikasten ei sowi naida muita uin rikkaita, eli niinkuin he sanoiwat:
"ihmiset ihmisiä, ja piiat, rengit toisiaan." He wäitteliwät, waikka
kyllä siiwosti, että kyllä kait rakkaus tulee jäljestä, kun kerran
yhteen tullaan; waikk'ei sitä alussa olisikaan. Se ajatustapa teki sen,
ett'eiwät Ruokolaisetkaan pitäneet köyhää ihmistä siinä arwossa kuin
rikasta, waikka kuinkakin kunnollinen hän olisi ollut. Mahdottoman
siiwoja kun oliwat, ei tuo halweksiminen heissä tullut juuri monesti
näkywiin eikä kuuluwiin, ei julkisesti silloinkaan. Mutta kun tuli
pitempi keskustelu ihmisten sisällisestä ja taloudellisesta tilasta,
pilkisteli tuo pahankurinen, ihmisiä halweksiwa kurjuus ehtimiseen
heidänkin sydäntensä akkunoista.

Niiden ajatustapojen ja mielipiteiden hedelmä oli sekin, kun Asarin isä
käski poikansa eräänä iltana kamariinsa kahdenkesken. Asari oudostui
tuosta kowin, sillä sitä ei ollut isä koskaan ennen tehnyt.

"Etkö ole ajatellut ruweta naimaan?" kysyi isä, kun oliwat tulleet
kahdenkesken.

"Miksi, isä, sitä kysytte? kysyi Asari punastellen ja hämmästellen,
sillä hän ei ollut ennalta aawistanut semmoista keskustelua.

"Nyt olisi niin kowin hywä tilaisuus sinulla siihen", sanoi isä.

"Missä?" kysyi Asari, yhä punastellen.

"Linnalassa."

Nyt wasta Asari=rukka punaiseksi lensi. Hän ei tiennyt mitä piti tuohon
wastata. Hän koki siloitella istuintansa ja hieroa käsiänsä ja katsella
sinne tänne; sisällinen taistelu näkyi riehuwan tuolla kärhennetyssä
sydämessä ja kaikista näkyi, että isä oli johonkin arkaan paikkaan
koskenut.

"Minä en pidä Linnalan Kaisusta", sanoi Asari wiimein.

"Ahaa! Eikö sen pahempia? Se ei olekaan niin waarallista, jos et
hänestä pidäkään ensi alusta; kyllä hän tulee hywäksikin mielestäni,
kun kappaleen aikaa olette yhdessä", sanoi isä yhtäkaikkisesti.

"Tuo Mäntylän Taawa on minusta niin mieluinen", sanoi Asari ujosti ja
punastui wielä kahta punaisemmaksi entistään.

Asari oli nyt tunnustanut isälleen salaisuuden, joka oli hänen
sydämessään liikkunut. Asarinki sydämessä oli herännyt luontainen
totuuden ääni ja hän tunsi, että se ääni oli oikea, jonka oikeutta
hänen tuli puolustaa isänsä edessä. Hän ei ollut tuota tunnettansa
ilmoittanut wielä kenellekään, ei Mäntylän Taawallekaan, ja yhtäkaikki
katsoi hän tarpeelliseksi sitä puolustaa, sillä se näytti nyt olewan
waarassa.

"Mäntylän Taawa! Mitä luulet hänen kanssaan saawasi? Köyhä, pieni ja
welkainen talo on Mäntylä ja monet owat Mäntylän isännän lapset.
Ajattele!--Useat owat myös omat weljesi ja setäsi pojat; ei tätä niin
paljon osaksi tule, kun meidät aika jättää. Teidän tulee itsenne
hankkia lisää, jos mielitte kunnialla päästä tämän maailman läwitse;
mutta tuota lisää omaisuudellensa ei saada mitenkään pikemmin kuin
edullisen naimisen kautta. Tuommoinen talo ja omaisuus kuin Linnala on,
joka sitte tulisi kaikki sinun haltuusi ja kotoa saisit wankan perinnön,
lähtiessäsi Linnalan isännäksi, eikö kelpaa?" esitteli isä pojallensa.

Asari, Asari! Älä tottele tuota ääntä! Waikka se on lähtenyt oman hywän
isäsi suusta, niin se ei ole oikea ääni, sillä enemmän tulee kuulla
Jumalaa kuin ihmisiä, ja se se on nykyisessä asiassa jumalallista
ääntä, jonka tunnet omassa sydämessäsi. Seuraa sitä! Ei sen
totteleminen tuota sinulle wahinkoa. Kenties, jos tuo isäsi neuwon
totteleminen tuottaisi sinulle äärettömän, arwaamattoman wahingon,
niin--kenties?

Kumpaa ääntä Asari totteli?--Isänsä! Hän rupesi miettimään tulewaa
asemaansa. Ahkerasti hän wertaili rikkauden ja köyhyyden keskinäisiä
suhteita ja kummallisen erotuksen hawaitsi hän nyt niistä: toista oli
olla ihmisen käskijänä kuin käskettäwänä, toista antajana kuin anojana,
toistapa wielä oli olla yleisesti kunnioitettuna kuin ylönkatsottuna.
Toista, toista oli kaikilta tahoilta katsottuna olla tässä maailmassa
rikkaana kuin köyhänä. Mutta eräs "toista" oli wielä, jota ei Asari
huomannutkaan ottaa lukuun tuossa elämän wertailewassa katsahduksessa,
nimittäin: oliko toista sitoa itsensä, suurien rikkauksien ohessa,
kiinni semmoiseen elämän kumppaniin, jonka sydän oli--kylmä, jota ei
saattanut rakastaa, jonka näkeminenkin jo waikutti sen, että weri
seisahtui ja sydän tunsi kammoa ja inhoa--niin: oliko se toista kuin
jos olisi yhtynyt semmoiseen kumppaniin, jota sydän niin toiwoi ja
halusi, jonka muisteleminenkin teki jo sydämen niin lämpimäksi ja
elämän niin hauskaksi, waikk'ei hänen rinnallaan olutkaan kultawuoria
eikä muita rikkauksia, ei muuta kuin--lempeä sydän, mutta se sydän
olisi niin lämpöinen ja pehmeä. Tuo "toista" se oli, jota Asari ei
huomannut, sillä hänen oli soaissut--wäärä mammona.

Asari koetti ajatuksissaan nyt asettaa itsensä Linnalan isännäksi ja
hän huomasi, että silloin olisi hänellä olemista: silloin olisi
hänellä rikkautta, hywiä päiwiä, ja maine ja kunnia tulisi itsestään.
Tuo tunto ja tieto teki Asarin mielestänsä jo kahta wertaa korkeammaksi
entistään. Hän kuwaili mielessään, kuinka häneltä, Linnalan isäntänä
ollessaan, anottaisiin, pyydettäisiin ja waikusteltaisiin minkä mitäkin,
kuinka häntä rukoiltaisiin ja noudateltaisiin melkein joka
tilaisuudessa ja kuinka hänellä olisi aina tarjona tilaisuus runsaasti
lisätä jo ennestäänkin suuria rikkauksiansa. Noita miettiessään tunsi
Asari semmoisen tyytywäisyyden ja onnellisuuden, ett'ei hän luullut
muuta tarwitsewansa. Näiden Asarin mielestä niin autuaallisten ja
onnellisten ajatusten ja tunteiden seasta liepahti tosin usein esille--
Mäntylän Taawa hänen ajatuksiinsa, mutta ei, ei--hän on yllä lempeä ja
ystäwällinen, mutta hän on niin--köyhä; ei hän sowi. Olipa toinenkin,
joka tuossa mammonan hurmaamassa liehkeessä astui Asarin mieleen. Se
oli--Linnalan Kaisu, jota hän koetti asettaa rinnallensa rikkauksien
kanssa. Oi kuinka kylmältä kyllä tuntui tuo ajatuksissa tehty sowittelu
Asarin sydämessä, mutta olihan Kaisulla tawaraa, jota ei Taawalla
ensinkään ollut ja "kyllähän Kaisukin tulee hywäksi, kun kerran yhteen
tulemme, sanoi isäkin", niin ajatteli Asari.

Asari oli tehnyt nyt tulewalle elämällensä tärkeän ratkaisewan
päätöksen. Linnalan suuret tawarat oliwat nyt syösseet syrjään
sydämestä ne ihmiselliset ja hellät tunteet, joita hän oli jo enemmän
aikaa tuntenut Mäntylän Taawaa kohtaan. Niiden sijaan oli nyt astunut
rikkaus, loisto, kunnia, maine; mutta Linnalan Kaisu ei sinne
julkisesti astunut. Hän seurasi waan noita Asarin lempiwieraita
kaukaisena, kylmänä wieraana, joka ei ohi päässyt lähitienoillekaan
muussa tapauksessa, mutta tawarainsa lähestyessä ja mennessä Asarin
sydämeen, täytyi hänellekin olla tie auki.

Seuraawana aamuna puki Asari yllensä pyhäwaatteet ja lähti johonkin,
mihin, sitä ei kukaan tiennyt. Mutta isä tiesi aiwan hywin, mihin pojan
tie weti, ja hän ilosta oikein hykersi käsiänsä, siitä kun hän oli
woittanut niin loistawalla tawalla. Hän tunsi tehneensä wanhimpana
hywän ja toimellisen työn, kun hän oli turwannut lapsellensa tämän
elämän tulewaisen toimeentulon. Hän ei epäillyt ensinkään, ettei
Linnalassa otettaisi ilolla wastaan hänen poikansa tarjoomusta, ja
hänkin piti jo Linnalan rikkauksia melkein omaan perheesensä kuuluwana
ja kaksinwerroin tunsi hän Ruokolan arwon kohoawan.

Niin, Linnalaanhan Asari nyt meni kosimaan, silloin kun hän lähti
kotoansa pyhä=waatteissa. Hän toimitti heti asiansa ujostelematta.
Sisällinen, waikka tällä kerralla salainen riemu tuli nyt Linnalan
emännän ja Kaisun sydämiin, sillä he oliwat jo pitäneet kauan salaista
toiwoa Asarista. Sekä äiti että tytär otti hänen tarjomuksensa
ilomielin wastaan ja kauppa tehtiin. Kumminkin emäntä hywin warowasti
kysäsi ennen asian päättymistä, paljonko Asari saisi kotoaan
lähtiessään, jos hän tulisi heille wäwyksi, johon Asari antoi emännälle
hywin tyydyttäwän wastauksen, ja niin ei sekään estänyt asian
menestymistä. Salaa katseli nyt Asari Linnalan kaikenpuolista uljuutta
ja kaikissa näkywää taloudellista, wankkaa perustusta. Tuohan kaikki
oli kohta tulewa hänen omaksensa, oman mielensä mukaan hallittawaksi,
ja hän iloitsi sydämessään suuresta woitostansa. Kylmältä tuntui tosin
Kaisu nyt niinkuin ennenkin Asarille, mutta hän ajatteli waan
mielessänsä, "kyllä kait se wielä kaikki tulee hywäksi."

Ensi pyhänä kuulutettiin Ruokolan Asari ja Linnalan Kaisu. Kylässä ei
tuota pidetty kummanakaan, niinkuin useasti muulloin, silla sekä
sulhanen että morsian oliwat rikkaita ja rikkaathan soweltuwat niin
hywästi yhteen. Olipa kuitenkin eräs, jonka rinnasta puhkesi raskas
huokaus tuon uutisen kuultuansa ja hän oli Mäntylän Taawa. Waikk'eiwät
Asari ja Taawa olleet kumpikaan sanallakaan ilmoittaneet toisillensa
tunteitaan, oliwat he kumminkin kahdenpuolin huomanneet, että heidän
sydämensä puhuiwat niin lämmintä ja pehmeää lemmen kieltä. Nyt oli
Taawan lempi kadottanut wastimensa; siitä tuo huokaus. Taawa kantoi
mykkänä, nöyränä, kärsiwällisesti sydämensä ahdistuksen; hän tunsi
itsensä nyt niin halwaksi, pieneksi ja köyhäksi Asarin rinnalla, että
hän oikein häpesi entisiä turhia ajatuksiansa. Mäntylän Taawa ei
ottanut sittemmin wastaan yhtään kosijaa, sillä hän tunsi selwästi
sydämessään, ett'ei siinä ollut sijaa kenellekään muulle kuin yhdelle,
ja se oli nyt--kadotettu.

Niin, mitäpä siitä. Asarin ja Kaisun kuulutukset käwiwät laillisessa
järjestyksessä ja Kaisu piti morseuttansa niin tyytywäissä walmistellen
siten suuria tulewia häitä.

Eräs ystäwä kysyi ensimäisen kuulutuksen jälkeen Asarilta: "pidätkö
sinä todellakin Kaisusta?"

"Ei, en minä hänestä huoli yhtään", wastasi sulhanen peittelemättä.

"Kuinka se on ymmärrettäwä? Miten sinä sitte saatat mennä hänen
kanssaan naimisiin, kun et pidä hänestä?" uteli ystäwä.

"Hänellä on rahoja ja muita rikkauksia", wastasi Asari alakuloisesti.

"Kylmä on kulta kumppaniksi", sanoi toinen.

"Kyllä se wielä hywäksi tulee, kunhan kerran yhteen tulemme", sanoi
Asari entisellä luulo=uskollaan.

"Minä soisin, että niin käwisi, mutta minä toiwon ja pelkään", sanoi
ystäwä, joka näytti maailmaa tutkineen useammalta taholta kuin Asari.

"Mitä toiwot ja pelkäät sinä?" kysyi Asari, ikäänkuin waatien
selitystä.

"Toiwon että niin käwisi ja pelkään ett'ei niin käy", sanoi ystäwä:

"Joutawa pelko ja toiwo! minä näytän sinulle, ystäwäni, että
kummankinlaatuiset huolesi siinä asiassa owat olleet ihan
tarpeettomat", sanoi Asari wakuuttawasti ja wähän närkästyksissään.

"Saat uskoa, ystäwäni, että minä kaikesta sydämestäni suon niin käywän!"
sanoi tuo Asarin ainainen, myös wielä naimaton ystäwä, ja niin
ystäwykset erkaniwat.

Tuo pieni keskustelu oli tapahtunut ulkona taiwaan kannen alla,
laihopellon pientarella, sillä kesä oli nyt ihanimmallaan. Heti kun
Asari oli Linnalan Kaisun kanssa ensikerran kuulutettu, huomasi
yllämainittu ystäwä, että Asari tuli aiwan eriluontoiseksi.
Ennestäänkin oli hän hiljainen ja harwapuheinen, mutta nyt oli hän
muuttunut wieläkin hiljaisemmaksi ja harwanpuheisemmaksi. Hän haki aina
yksinäisyyttä niin paljon kuin waan woi ja kun hän sitä sai, waipui hän
sywiin ajatuksiin, katsoa tuijottaen yhteen ja samaan paikkaan
katkeamatta, siksi kun joku tapaus hänen siitä hawautti. Tuossa
asemassa puhkesi hänen rinnastaan tawasta sywä, kumisewa huokaus. Sen
oli hänen ystäwänsä huomannut ja hän alkoi aawistaa, ett'eiwät Asarin
sisälliset asiat olleetkaan aiwan oikeassa. Ystäwä tapaili usein
Asaria, saadaksensa kahdenkesken puhutella häntä, siten saadaksensa
selwän hänen sisällisestä tilastansa, mutta se ei ollut ennen
onnistunut kuin äsken laihopellon pientarella. Ystäwän tarkoitus oli
saada Asari luopumaan ajoissa pois noin alussa jo niin sywää
synkkämielisyyttä aikaan saawalta tieltä, jos nimittäin hänen uusi ja
tärkeä elämän askeleensa olisi siihen syynä. Mutta, niinkuin jo
tiedämme, Asarin puoleksi närkästynyt puhe teki kerrassaan tyhjäksi
ystäwän yritykset.--Silloin kun ystäwykset tapasiwat toisensa pellon
pientarella, oli Asari menossa Linnalaan, johon hän lähtikin, kun
erkaniwat toisistaan. Ystäwä katsoi hänen jälkeensä surullisesti, sillä
waikka Asarin puhe oli ollut niin jäykkää laatua, ei kuitenkaan ystäwän
huoli hänen sisällisestä tilastansa tullut sillä poistetuksi. Hän
katsoi niin kauan kuin näki Asarin jälkeen, kuinka tämä meni Linnalaa
kohden, ja sitten kun hän katosi näkywistä, huoahti ystäwä: "woi, woi
Asari! Sittekin minä wielä pelkään".--

Jonkun wiikon kuluttua tuosta tapauksesta oli Linnalassa paljo puuhaa.
Siellä leiwottiin, pantiin olutta, keitettiin ja paistettiin.
Wiikkokausia oli monta kokkia siellä yötä päiwää palawissa päin
ähkäilleet ja puhkailleet, pyörineet ja pyörineet. Ei tarwinne
lukijalle mainitakaan, että Linnalassa nyt walmistettiin suuria häitä,
sillä paikkakunnan rikkaimmat ja kuuluisimmat nuorikot oli nyt pantawa
ikuiseen liittoon keskenänsä--ikuiseenko?--niin, ikuiseen. Häihin oli
kutsuttu paljon wieraita, kaikki uljaita ja arwokkaita. Morsianpiiat ja
sulhasen nuodemiehet oliwat walitut kylän arwokkaimmista nuorukaisista;
olipa odotettawana loistawat häät, loistawine wieraineen.

Hääpäiwä tuli. Etimpänä asuwat pojat ajoiwat hewosilla, joku määrätty
neito aina kumppaninaan, sillä niin oli maakunnan tapa, mutta lähempänä
olewat samoiliwat juhlawaatteissaan pitkin teitä ja wainioita suurissa
parwissa Linnalaa kohden, pojat kantaen neitojen myttyjä, ollakseen
siten "morsian=piikojen kyytimiehiä".

Nyt oli kaikki hääwäki jo kokoontunut Linnalaan; ei puuttunut enää
muita kuin pappia. Wierasten joukossa oliwat myös Mäntylän Taawa ja tuo
sulhasen ystäwä, Karilan Heikki, pienenlaisen Karilan talon
helläsydäminen, hywäntapainen ja =maineinen, tunnokas poika.

Kaikki oliwat iloisen näköisiä; erityisissä ryhmissä ja parwekkeissa
keskusteliwat he minkä mitäkin asiaa ja iloinen nauru tawasta osoitti
jossain wäki=puskassa, että keskustelua oli osattu hywin johtaa. Nuo
keskustelewat ihmisparwet oliwat enimmiten ulkona, sillä, niinkuin
tiedämme, oli silloin kesän ihanin aika. Toiset seisoiwat ryhmissä päin
yhteen pihalla, toiset käyskeliwät huoneitten ympäristöllä olewilla
kedoilla ja pientareilla, toiset taas oliwat walinneet itsellensä
jonkun kauniin aseman, jossa osa istui nurmella ja osa loikoi pitkää
pituuttansa. Oliwatpa he missä oliwatkin, kaikkialla kuului waan
iloista puhetta ja naurun hohotusta. Kaikki Ruokolankin wäki oli siellä
paraassa miessä--sepä nyt on tietty. Asarin isä ei joutanut ottamaan
osaa muun hääwäen wilkkaisiin ja hupaisiin keskusteluihin. Hänellä oli
kyllin työtä käwelemisestä ympäri huoneita, pää pystyssä ja molemmat
kädet seljän takana, Linnalan suurien rikkauksien katselemisesta ulkona
sekä sisällä, jotka tuossa paikassa oli joutuwat hänen poikansa käsiin,
ja hän oikein hekumoi siitä oiwallisesta onnenpotkauksesta, jonka hänen
sukunsa oli saanut tawaroidensa ja maineensa lisäksi.

Waikka tuo hääwäki näytti yleiseen niin iloiselta ja murheettomalta,
oli kuitenkin heidän joukossansa joitakuita, jotka eiwät näyttäneet
jaksawan ottaa osaa toisten leikillisiin puheisiin ja iloihin: sulhanen
ei ollut ensinkään iloisen näköinen. Synkkänä, kylmänä, haki hän waan
yksinäisyyttä ja kaikissa toimissaan oli hän niin yhtäkaikkinen koko
häiden ja hääwierasten suhteen, ikäänkuin hän olisi ollut ihan yksin.
Karilan Heikin aika taas meni siinä, kun hän tarkasteli ystäwänsä,
sulhasen, mielentilaa ja piti silmällä hänen käytöstänsä, sentähden
tuli Karilan Heikin asema noissa loistawissa häissä salapoliisin
kaltaiseksi. Iloton oli Mäntylän Taawankin sydän. Hän näki täydessä
walossaan jo toteentuneena kuinka hänen nuoruuden unelmansa oliwat nyt
tyhjiin rauenneet ja tunsipa hän sydämessään syynkin, joka oli turhaksi
tehnyt hänen hartaimmat toiweensa, joka oli ryöstänyt häneltä sen
haaweksitun autuuden, mikä häntä oli tähän asti pitänyt eleillä ja niin
iloisena. Hän tunsi, ett'ei tuota onnea, tuota lämmintä sydäntä ole
häneltä ryöstänyt mikään toinen wielä lämpimämpi sydän, waan kaiken sen
oli tehnyt rikkaus, wäärä mammona, ja hän tunsi ett'ei hänen oikeutensa
ollut oikea oikeus. Hän tunsi itsensä nyt niin ylönkatsotuksi,
hyljätyksi, yksinäiseksi ja orwoksi, mutta samassa myös onnelliseksi
siinä suhteessa, ett'ei hänen sydämensä ollut yhtään saastunut wäärän
mammonan wäärästä himosta. Kylmältä, kolkolta, kuolleiden haudalta
tuntui tawara ja rikkaus Taawalle ilman lämpimättä sydämettä.--Oliko
kumma, jos ei hän jaksanut olla iloinen noita tuntiessaan?

Nyt tuli pappi taloon ja koko hääwäki sai totisemman muodon. Wihkituoli
rakennettiin erääsen lakanoilla, silmikoilla ja huiweilla ylt'ympäri
puetettuun saliin. Kaikki oli walmista wihkimistä warten ja hääwäki
kokousi. Pastori seisoi wihkituolin edessä, suuri wirsikirja kädessä,
mutta sulhasta ja morsianta ei näkynyt! Odottaminen alkoi käydä
pitkäksi ja ihmiset katsoiwat toisiansa silmiin kysywästi. Tuo tila
tuntui itse kullekin tukalalta ja lewottomia liikkeitä alkoi ilmaantua
hääwäessä, samalla kuin yksi ja toinen kuiskaeli jotain toisensa
korwaan, ja samassa pyörähti heistä aina joku ulos, ikäänkuin warkain.
Sulhanen oli--poissa! Häntä oli katseltu joka huoneesta, silloin kun
piti lähteä wihille, mutta ei löydetty mitään. Silloin tuli kauhea hätä
niille, jotka asian oiwalsiwat ja häntä ruwettiin miehissä hakemaan
ulkopuolitta. Wiimein löydettiin hän nawettapihalla olewan huoneen
takaa, jossa hän oli päin seinään seisomassa ja katsoa tuijottamassa
yhteen sijaan. Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaawan hakijain tuloa,
mutta kun häntä nykäistiin käsiwarresta ja muistutettiin hetken
tärkeästä merkityksestä, näytti hän ikäänkuin säpsähtäwän, sitten hän
loi puhuttelijaansa surullisen ja läpitunkewan silmäyksen ja kasto,
sywä huokaus puhkesi samassa hänen rinnastansa. Sen jälkeen lähti hän
muiden kanssa pois, sen enempää puhumatta.--Tuon sulhasen hukassa olon
ajan itki ja rääsäsi morsian, että oli wedeksi sulaa, ja sulhasen
löydyttyäkin meni wielä joku aika, ennenkun hän woi tyyntyä.

Nyt tuliwat sulhanen ja morsian wihkituolin eteen. Kaunis ei ollut
morsian kalliissa morsianpuwussaankaan, säännöttömine wartaloineen,
lituskaisine ja siintioine tasawärisine kaswoineen, pienine kiiluwine
silmineen ja hienoine umpinaisine huulineen. Mutta jos hänellä olisi
ollut lämpimämpi, lempeämpi ja tunnokkaampi sydän, olisiwat ne hyweet
woineet kumminkin palkita sen niukkuuden, jolla luonto oli häntä
ulkonaisessa näössä kohdellut.

Toimitus alkoi nyt ja pastori alkoi lukea wihkimälukuja. Lukkari seisoi
siwumpana pastorista, hänelläkin kädessä suuri wirsikirja, jonka hakoja
hän aukoi. Sulhasen isä seisoi taempana ja iloitsi sydämessään poikansa
onnesta. Sulhasen ystäwä, Karilan Heikki, tarkasteli sulhasen kylmää ja
yhtäkaikkista asemaa ja hänen kuultiin ääneensä, mutta hiljaa, sywän
huokauksensa perästä sanowan: "Asari rukka!" Mäntylän Taawa seisoi
muiden morsianpiikojen joukossa alakuloisen ja miettiwän näköisenä ja
hänenkin kuuli joku, tuskin kuultawasti, sanowan: "wäärä mammona!"

Pastori tuli nyt wihkiessään siihen kohtaan, jossa hän kysyi Asarilta,
tahtooko hän ottaa tämän Kaisa Linnalan awiowaimokseen. Asari ei
kuullut tuota kysymystä. Hän oli omissa mietteissään ja silmänsä
tuijottiwat niin kummallisesti. Morsian, kun hawaitsi ett'ei sulhanen
huomannut pastorin kysymystä, nykäsi häntä hiljaa käsiwarresta.

Sulhanen hawahtui nyt tuosta haaweksiwaisesta tilastaan. Hän loi
silmänsä pastoriin ja hawaitsi että pastori katsoi ja katsoi ja katsoi
häntä silmiin kysywästi. Asari oiwalsi mikä nyt oli kysymyksessä; hän
yritteli monta kertaa nyökäyksellä ja sanoilla myönnyttääksensä kysytyn
asian, mutta niska ei ollut totella tahtoa, eikä suukaan ollut tuohon
wastenmieliseen tunnustukseen mikään joutuisa, waikka se kyllä haapuili
sanoja. Wiimein kuitenkin pastorin uudistettuun kysymykseen:
"tahdotko?" nyökäytti hän koneentapaisesti päätänsä ja haudasta
tulleella äänellä wastasi monen turhan ponnistuksen perästä: "tahdon".
Sulhasta itseäänkin rupesi nyt harmittamaan, kun hän oli niin kylmä ja
yhtäkaikkinen koko asiaan nähden ja niin hajamielinen näin tärkeällä
hetkellä, ett'ei muistanut toista kättänsä, waikka nythän hän oli juuri
saamaisillaan mahdottomat rikkaudet. Hän koetti oikein pinnistämällä
koota ajatuksiansa, että woisi pysyä nykyisessä tehtäwässään kiinni.
Mutta jos kuinkakin hän olisi koettanut, hajosiwat ne kuitenkin wäkisin
ympäri maailmaa, ja aina waan häämöitti tuo hämärä tulewaisuus, tulewan
rikkauden ylitse hänen mielessään mustana, synkkänä ja pelottawana.

Nyt tuli se aika wihkimisessä, jolloin pastori rupesi wihittäwiä
wannottamaan.

"Minä Asari Ruokola", sanoi pastori edellä.

"Minä Asari Ruokola", kertoi Asari. jäljessä ja hänen äänensä kuului
siltä, kuin kaiku olisi toistanut nuo pastorin lausumat sanat.

"Otan sinun Kaisa Linnalan", jatkoi pastori.

"Otan sinun Kaisa Linnalan", kaiutti sulhanen, ikäänkuin unissaan.

"Nyt minun awiowaimokseni", lisäsi pastori.

"Nyt minun awiowaiwakseni", sanoi sulhanen, tietämättä itsekään mitä
hän sanoi, mutta luultawasti tuli tuo harmittawan eksyttäwä lause sen
mukaiseksi, mitä hänen sydämensä juuri silloin ajatteli ja tunsi.
Koko hääwäki säpsähti.

"Nyt minun awiowaimokseni", toisti pastori oikein kowalla äänen
painolla.

Sulhanen wawahti, sillä hän oli tullut taas oikeaan tajuunsa tuon
pastorin niin kowalla painolla toistetun lauseen kautta. Hän rupesi
aawistamaan, että tässä on mahtanut tulla joku erehdys ja punastuneena
lausui hän nyt waaditut sanat oikein, waan tuskan hiki juoksi alas
hänen kaswoiltansa; loppu wannottamisesta meni koneen tapaisesti ilman
erehdyksettä loppuun asti.

Ajallansa weisasi lukkari: "Wihollinen karkot' kauas" j.n.e, mutta
Karilan Heikki ajatteli: "kunpahan menisi wihollinen heistä oikein
kauas!" Pastori luki edelleen: "Mä salli perkeleen heidän kanssansa
mitään tehdä", mutta Karilan Heikki ajatteli: "kunpa tuo rukous
toteentuisi!" ja hän yhtyi sydämessään samaan rukoukseen; häntä suretti
kowin ystäwänsä arweluttawa tila. Pastori päätti wihkimisen Herran
siunauksella ja onnen toiwotukset alkoiwat. Koko tämän ajan seisoi
sulhanen tunnottoman näköisenä, niinkuin kuwapatsas ja tuskin hän
huomasi kättään ojentaa sitä waatiwille. Onnen toiwotusten jälkeen
asettui hän taas seisomaan yhteen paikkaan. Hääwäki oudostui tuommoista
käytöstä, eikä kukaan häirinnyt häntä seisoessaan ja katsoa
tuijottaessaan. Kun hän oli melkoisen ajan ollut tuossa asemassa,
kuultiin hänen hiljaa, ikäänkuin mutisten sanowan: "kyllä se wielä
hywäksi tulee, kunhan kerran yhteen tulemme", sitten hän, ikäänkuin
unesta heräten, koetti olla niin iloisa ja eläwä kuin suinkin oli
mahdollista, mutta tuo teko=iloisuus ja lewollisuus ei woinut olla
kauan näkymättä ja wiimein se katosi taas kokonaan.

En huoli ruweta kertomaan sen enempää häämenoista, mainitsen waan
siwumennen, että koko juhla oli hywin ikäwää laatua. Nuoriso koetti
kyllä aikaan saada monenlaisia leikkejä, mutta mikään ei menestynyt,
sillä heidänkin sydämissään oli niin outo ja kummallinen tunne tuon
sulhasen synkkämielisyyden tähden; ilman sitä istui morsian
yhtäkaikkisena kaikista asioista, joka myös paljon oudostutti ja
harmitti nuorisoa ja muita.

Yhden tai toisen warjon alla hakiwatkin wieraat itsellensä jonkun
tekosyyn, päästäkseen pois noista murheellisista häistä ja ennen pitkää
oli talo heistä puti puhtaana!

Nyt oli Asari Linnalan isäntä. Hänellä oli mahdottomat rikkaudet, mutta
hänellä ei ollut kumppanina lämmintä sydäntä, joka ainoastaan woipi
tämän elämän tehdä niin suloiseksi, hauskaksi ja wiehättäwäksi;
kylmään, kolkkoon sydämeen oli hän itsensä sitonut--eriämättömästi!
Tuon eläwältä kylmettyneen elämän kumppanin käsi oli myös kylmä, sen
oli waikuttanut sydämen kylmyys; sentähden ei tuolla kädellä ollut sitä
heweyttä ja suloutta, joka ainoastaan woipi wähemmätkin warat niin
runsaiksi, niin riittäwiksi tehdä, ett'ei niiden puuttuessakaan tunnu
puutosta olewan.

Heti häiden jälkeen ryhtyi Asari taloudellisiin toimiin. Hän koetti
sillä tawoin haihduttaa ikäwäänsä ja lohduttaa murheellista sydäntänsä.
Yhtä surumielisenä, yhtä harwapuheisena oli hän työpaikoillakin
ollessaan kuin ennenkin. Ennen surunsa kyllä haihtui työssä ollessa ja
wäliin tuli hän erinomaisen hywälle tuulelle ja iloiseksi. Nuo hetket
oliwat niitä hetkiä, jolloin hänen muististaan oli kadonnut tuokioksi
tuo sydäntä kalwaawa uuden kotinsa muisto, joka melkein alituisesti
kytöwalkean tawoin hiljaksensa poltti ja koloi hänen sydämessään. Ja
tuo hiljainen walkea oli niin alituisesti eleillä, ett'eiwät ne harwat
onnen hetket, jolloin hän surunsa unoutti, woineet sitä sammuttaa, waan
se pysyi aina waan hehkuwana hiilloksena. Mitäpä siitä, jos Asari
saikin joskus työssä ollessaan huolensa haihtumaan, kun ei hänellä
kotiin tullessa ollutkaan sitä, joka olisi tuota harwinaista rauhaa
woimassa pitänyt. Siellä kotonahan waan oli hän, joka tuon rauhan juuri
oli ryöstänyt Asarin sydämestä, kuinka hän sitten saattoi tuon sydämen
kiwusta päästää? Ei, sitä hän ei woinut tehdä, waan uutta tulta, uutta
kipua ja tuskaa lisäsi hän Asarin kotia tullessa jo paljaalla
katseellaankin hänen sieluunsa!

Ensi=alussa koetti Asari jäähdyttää polttawaa sydäntänsä ja lämmittää
palawaa tuntoansa nyt saaduilla suurilla rikkauksillansa, mutta ne
eiwät maistuneet hänelle miltään waikka kuinkakin hän olisi pakottanut
sielunsa heikumoimaan niissä. Hän koetti wastoin kaikkia sydämensä
tunteita pakottaa itseänsä uskomaan, että: "kyllä se wielä hywäksi
tulee" ja hän koki kaikin woimin turwaantua tuohon teko=uskoonsa, mutta
aikoja kului, eikä tuosta "hywäksi tulemisesta" tullutkaan mitään. Hän
olikin koko tulewaisuutensa perustanut wastoin omantuntonsa ääntä tuon
kuolleen uskonsa nojalle, jolle hän antoi alusta alkaen ison arwon, kun
se oli isän antama.

Kun Asari parka noin koetti työnteolla karkoittaa suruansa, kului
häneltä silloin wielä aika jotakuinkin, waikka hänellä ei ollut kotiin
tullessa odotettawana muuta kuin ynseyttä ja ylönkatsetta! Hänen
anoppinsa ja nuori waimonsa oppiwat heti alusta alkaen kohtelemaan
häntä niinkuin ainakin tulokasta, jota wastaan he pitiwät itseänsä
kaiken tawaran herroina, joihin ei muka Asarin tullut mitään ja kaiken
sen mitä hän toi taloon tullessaan, pitiwät he niin wähäpätöisenä,
ett'ei se muka kuulunut kumpaankaan laitaan, waikka se nousi kumminkin
neljän tuhannen markan paikoille. Kaikkien noiden mielipiteiden
seurauksena oli se, ett'ei Asari wielä ollut kowin monta kuukautta
talossa ollut, ennenkun sai kuulla, että hän olikin waan--köyhä
tulokas, jolla ei ollut muka mitään sanomista! Asari oli helläsydäminen
ja hän olisi mielellään auttanut tarwitsewaisia mitä rahalla, mitä
ruoalla, mutta siihen hän ei saanut waltaa! Eräänä kertana meni hän
omin lupinsa aittaan, antamaan tarwitsewalle jywiä, sillä kowanlainen
aika oli silloin maakunnassa. Mutta woi taiwasten tekijä, kun anoppi ja
waimonsa sen sai tietää, silloinkos wasta meteli nousi! Huutain,
hoilaten tuliwat he aittaan ja kirkuin ja parkuin rupesiwat sättimään
ja panettelemaan Asari parkaa!

"Sitä wartenko sinä olet tähän otettu, että kaikkein kerjäläisten
pussiin syökset elon elämämme, jota minä niin paljon olen waiwaa
nähnyt? Eipä wähää pää, wäärässä! Me olemme miehen olkapäiltä
kerjäläisen kontin wiilekkeet katkaisseet ja tuskin on hän itse saanut
watsansa täyteen, niin annappas mennä aittaan syytämään ainoa pala pois
suustansa!" säyhysi emäntä.

"En ollut mikään kerjäläinen teille tullessanikaan", sanoi Asari ujosti
ja wähän loukkaantuneena.

"Etkö häpeä, kelwoton, wastustaa äitiä! köyhähän sinä olit meille
tullessasi--meidän tässä on kaikki. Ei isä=wainaja syytänyt
omaisuuttaan tuolla tawalla ja siltipä tuota onkin, mutta se ei olekaan
sitä warten, että sitä kaikki huupiot saisiwat hutiloida. Kaikkea sitä
ihminen näkee, kun kauan elää!" sätti ja melusi Asarin waimo, joka oli
kaikissa äitinsä kanssa yksineuwoinen, ja hän itki ja kirkui kuin hullu
ja repesi hiuksiansa!

"Niin, älä muuta sano! Sehän se sitten wielä wihaksi pistääkin, kun hän
luulee joku olewansa ja nuo muutamat markat owat hänellä aina suussa,
jotka hän on taloon tullessaan tuonut, mutta 'pian se huono hewonen
päällisensä syöpi'. Jos olisimme laskeneet eli rätinkiin panneet hänen
ruokansa, mitä hän on meillä jo ahmannut, niin ei hän olisi talostamme
saapa enää kruunun mynttiäkään", säesti äiti tytärtänsä ja he oliwat
sanan täydessä merkityksessä niinkuin syöjätär tyttärinensä.

"Eikö minun työni sitten maksa ruokaanikaan?" sanoi Asari ujosti.

"Sinun työsi! nuhjuksen? tuleeko sekin lukuun?--kaikkia! Semmoisia
työmiehiä saa ruokapalkalla jos kuinka paljon, kun sinä olet, ja heistä
on kumminkin se etu, ett'eiwät pakkau haaskaamaan talon omaisuutta.--
Sukkelaan pois täältä aitasta, sanon minä", tiuskui anoppi!

"Enhän minä olisi ilman edestä jywiä antanut, hänellä on welkakirja",
rohkeni Asari muistuttaa.

"Welkakirja! mitä semmoisten welkakirjoista; mitä niiltä luulet
saawasi, ei yhtään jywää, pitäköön itse welkakirjansa. Ja kyllä kaiketi
olet welkakirjan teettänyt omaan nimeesi--kuinkas muutoin. Se on enempi
kuin häwyttömyys", tirskui anoppi, waikka tuo jywien tarwitsija oli
hywän talon isäntä, waan oli tällä kerralla tullut wiljan puutteeseen.

Häpeästä punehtuneena antoi Asari welkakirjan pois sen antajalle ja
meni pois. Entistä synkeämmäksi tuli nyt hänen mielensä. Hänen
sydäntänsä kalwoi kowin tuo rajaton häwäistys, jonka hän oli wieraan
kuullen saanut. Hän häpesi omaa nykyistä tilaansa ja hän häpesi
kotiwäkensäkin puolesta, kun heidän ilkeytensä ja tunnottomuutensa oli
noin julkisesti tullut kylälle tiedoksi. Hän näki nyt täydessä walossa
mihin hän oli joutunut ja mitä hän oli kadottanut. Hän huomasi, että
tuo salainen sisällinen kaiho, joka hänellä oli pienuudesta pitäin
Linnalan Kaisua kohtaan, oli saanut alkunsa sywemmältä, kuin hän oli
luullutkaan, nimittäin raa'asta, pahasti kaswatetusta--sydämestä, josta
ei ollut toiwoakaan enää paranemiseen. Asari olikin jo alusta alkaen
koettanut hywyydellä woittaa tuota wäärästä mammonasta williintynyttä
sydäntä, sillä hän oli silloin wielä turwannut wäärän uskon
synnyttämään tunnussanaansa: "kyllä se wielä hywäksi tulee"; waan
kaikki se oli turhaa työtä Asari rukalle, sillä hän ei woittanut
hywyydellään muuta kuin pilkkaa, naurua, ylönkatsetta ja pahoja, riwoja
sanoja. Waikka hywyys oli Asarinkin puolelta teeskenneltyä, jaksoi hän
kumminkin wielä silloin sitä tehdä, sillä hän piti wielä wäärää
mammonaa silmällä ja omanansa ja hän toiwoi sen nojalla muunkin kerran
wielä paranewan.

Nyt oli Asari parka omissa silmissään niin onneton, ettei hän luullut
maailmassa olewan hänelle wertaa onnettomuudessa. Erotettuna isästään,
äidistään, hywästä kodistaan, ystäwistään ja mikä muisto oli kaikkien
katkerin, oli se että hän oli erotettu Mäntylän Taawasta, erotettu--
ijäksi, ja nyt wasta huomasi hän mitä oli Taawassa kadottanut. Nyt oli
hän syösty raakojen ihmisten keskelle, jotka eiwät muuta osanneet tehdä
kuin katkeroittaa hänen sydäntänsä ja polkea, häwäistä hänen
kunniaansa! Nyt hän huomasi, että tuo luultu ja toiwottu rikkaus, jota
hän oli lähtenyt takaa ajamaan, oli kowin katkera, kowin kalliisti
ostettua warjo=onnea, sillä hän oli jo niin paljon kadottanut
sentähden, hän oli kadottanut--sydämensä rauhan. Hän näki nyt, ett'ei
hän woinut eikä jaksanut edes tuota rikkauttakaan irti palwella, sitä
wähemmin woi hän takaisin saada sydämensä rauhaa. Nyt hänen oli annettu
jo tietää, ett'ei hän ollut isäntä enää oman omaisuutensakaan ylitse,
jonka hän oli taloon tuonut, sitä wähemmin sen, jota hän oli lähtenyt
saawuttamaan.

Kaikki ne asiat pyöriwät katkeroina tunteina sekaisin Asari raukan
sydämessä ja niitä miettiessä ja punnitessa lisääntyi kuumuus hänen
sydämensä polttawassa hiilloksessa. Hän muisteli menneitä kultaisia
aikoja, jolloin hän oli niin iloinen ja murheeton, jolloin kaikki
huokui waan pelkkää ystäwyyttä ja rauhaa, jolloin hänen sydämensä ei
ollut wielä raskautettu tämän elämän rikkauden surulta, aikaa, jolloin
Taawa wielä niin lempeästi hänelle hymyili.--Woi kuinka silloin oli
lysti ja hywä olla! Hän muisteli Karilan Heikin waroittawia sanoja,
jotka hän niin kylmästi ja karsaasti wastaan otti, mutta nyt huomasi
hän, että ne oliwat wuotaneet tosiystäwän pahaa aawistawasta,
huolestuneesta ja hänen parastansa katsowasta sydämestä. Woi kuinka
paljon hän olisi antanut, jos olisi saanut takaisin sen hetken, jolloin
hän kuuli ystäwänsä suusta nuo ennustawat ja waroittawat sanat. Nyt hän
olisi jo ollut wiisaampi niistä ottamaan waaria, sillä elämän koulu oli
jo häntä opettanut--niin, niin: kyllähän Asari olisikin ollut nyt jo
wiisaampi, mutta siinä oli nyt jo paha "mutta", se oli--myöhäistä. Woi,
woi! Nuo kaikki tekiwät wiimein Asariin sen waikutuksen,--ett'ei hän
miehisenä miehenäkään woinut niellä sydämensä pakotusta, waan hän
purskahti katkeraan itkuun, ja ne kyyneleet oliwat pettyneen toiwon
puristamat.

Nyt ei Asari enää koskaan ajatellut eikä sanonut: "kyllä se wielä
paranee, kunhan kerran yhteen tulemme", sillä surkea kokemus oli
osoittanut, että niin ei ollut käynyt, eikä koskaan woi käydäkään.

Tähän asti oli taloudelliset toimet käyneet Linnalassa hywin; Asari oli
hoitanut niitä wielä niinkuin omia asioitaan, sillä häntä oli
elähyttänyt wielä jonkunlainen toiwo. Nyt oli toiwo loppunut. Hän oli
saanut semmoisen iskun sydämeensä, että se teki kaikki pyrinnöt, kaikki
toiwot parempaan päin mahdottomiksi. Hänen sydämensä weltostui
yhtäkaikkiseksi kaikkien asioiden suhteen ja kylmänä, synkkänä käyskeli
hän, huolimatta mistään. Mutta äiti ja tytär iloitsiwat sydämessään,
kun he oliwat niin loistawan woiton saaneet.

Asarin tila oli nyt niin arweluttawa ja surullinen että jotakin
lohdutusta, jotakin hoiwaa hänen oli saatawa, mutta mistä? Entistä
rauhaa, entistä iloisuutta ei hän woinut takaisin saada, sen hän hywin
kyllä oiwalsi, mutta jotain oli eteen otettawa, muutoin tulisi elämä
mahdottomaksi.--Minkälaisen turwan ja lohdutuksen Asari haki itsellensä
tuossa kowassa tuskassaan ja waiwassaan? Jonkun wuoden kuluttua
ruwettiin kylällä puhumaan: "Linnalan talo menee takaisin ja isäntä--
juopi!"

Juopi?! Niin.--Asari parka oli hakenut ja löytänytkin nyt lohdutuksen
murheelliselle sydämelleen, mutta minkäläinen oli tuo lohdutus? Se oli
--wäärä lohdutus, wäärä turwa. Wäärä mammona oli tuonut muassaan toisen
wäärän, sillä yksi paha synnyttää toisia pahoja. Asari oli poikana ja
ensi wuosina naimisissakin ollessaan tuiki siisti ja raitis mies; hän
inhosi sydämestään wäkewiä juomia ja niiden nauttijoita. Tuossa kowassa
surussaan koetti hän ensin "pikku=ryypyllä" wahwistaa uupunutta ja
wäsynyttä sydäntänsä, se oli tekewinänsä hänelle niin hywää: murheensa
katosi tuokioksi, mutta se palasi takaisin entistä tuimempana, ja
silloin sille taas piti antaa--pikku=ryyppy! Noin hywille päiwille
tottunut suru palasi tietysti yhä takaisin, ja yhä tiheämmin waati se
tuota pikku=ryyppyä. Kauan ei Asari tyytynyt niin wähään annokseen,
waan hän alkoi tahtoa oikein isoa ryyppyä ja niidenkin antoa piti
tihittää ehtimiseen! Tuolla tawalla oli tästä ennen niin siististä
miehestä tullut ennen pitkää warsinainen--juoppo!

Ensimmältä ei siitä tiennyt kukaan mitään, mutta pian hawaitsi sen
kotiwäki. He koettiwat estellä Asaria juomasta niin paljon kuin woiwat,
mutta tuo esteleminenkin oli heidän itsensä laatuista. He haukkuiwat,
kirkuiwat, itkiwät, rääkyiwät ja parkuiwat myötänsä hänelle, mutta se
oli yhtäkaikki, sillä hän jaksoi nyt jo hywin tuota kuulla; hänen
sydämensä oli jo kowettunut ja paatunut ja hän nauroi waan heidän
ilkeälle, pahasta sydämestänsä lähteneelle hädällensä. He kokiwat
kätkeä kaappien ja aittojen awaimet, mutta hän piti siitä aiwan wähän
lukua, sillä hän särki lukot ja owet, kulki niissä mieliwaltaisesti ja
otti mitä milloinkin sai ja meni sitten niiden kanssa kylälle juomaan.

Ensi alussa koettiwat anoppi ja Asarin waimo yhdestä neuwoin
kurittamallakin saada häntä juomattomaksi, mutta se ei onnistunut
ensinkään, sillä Asarilla olikin silloin aina jo päässä useampia isoja
ryyppyjä, jotka hänelle kyllä antoiwat rohkeutta ja isännän oikeutta,
ja loppusumma tuosta oli aina se, että anoppi tyttärineen sai
turwottunein ja werisin kaswoin ja runneltunein ruumiin pötkiä
käpälämäkeen, jolloin useinkin wiettiwät yönsä lammaskarsinoissa ja
minkä missäkin.

Näin oli Asari raukka joutunut aiwan onnettomaksi. Hänen murheensa oli
nyt lakannut, sillä hänen tuntonsa oli jo poltinraudalla merkitty. Jos
tuo murhe yritti joskus uudelleen tulemaan, liewitti hän aina sitä
uudella ryypyllä. Se antoi hänelle aina uutta rohkeutta ja hänen
kadotettu, loukattu ja poljettu ihmisellinen oikeutensa ja arwonsa
palasi aina silloin takaisin ja waati takaisin menetettyä kunniaansa.
Asari hywäksyi ehdottomasti nuo hänen mielestään oikeutetut waatimukset
ja niiden ajatustapain wallalle päästyä alkoi hän heti näyttää, ett'ei
hän olekaan mikään "nurru=sunteri" ja että hän on isäntä talossaan.

Tuossa tilassa pitkitti Asari mustaa elämäänsä. Hänen wiinahimonsa oli
niin suuri, että hän otti talon welkakirjoja mukaansa ja waihteli niitä
welanottajan kanssa salaa--wiina="halliin", katsomatta sisälsiwätkö nuo
korkoa tuottawat paperit pienemmän tai isomman summan! Hän otti talosta
muutakin kalua mukaansa ja joi niitä kylällä ja wiimein alkoi hän juoda
waatteitakin päältään! Juominen olisi mennyt juomissakin, mutta hän
teki juowuspäissään isoja tyhmiä kauppojakin, ja kun ei hänellä ollut
enää rahoja millä niitä wastata, antoi hän niiden wastimeksi isoja
welkakirjoja, joita sitten saatiin ehtimiseen ja wesissäsilmin
Linnalassa maksaa. Isäntä ei huolinut työn teosta eikä teetosta
mitään; kunnollista työnjohtajaa ei raskittu pitää, sentähden oli
koko taloudellinen toimi tuon itaran ja ahneen waimowäen ja
tusina=palkollisten hallussa. Edellisiltä ei olisi saanut mitään kulua,
mutta tulla waan tawaraa kokoon ja jälkimäiset eiwät taas pitäneet
lukua muusta, kunhan waan aika kului. Kaikkien noiden tähden rupesi
Linnala menemään takaisin isompaa wauhtia kuin oli kohonnut.

Eräänä kertana juomaretkeltä palatessaan, tapasi Asari Karilan Heikin.
Tämä oli kowin huolestunut ystäwänsä onnettomuudesta. Hän oli jo kauan
wartonut tilaisuutta, saadaksensa wielä kerran puhutella onnetonta,
mutta se oli aina ollut turha, sillä Asari oli aina wälttänyt hänen
kohtaamistansa. Hän häpesi ystäwäänsä, sillä hän tunsi sydämessään
ankaran nuhteen, kun hän ei totellut aikanaan annetuita hywiä neuwoja.
Mutta Heikki ei lakannut etsimästä häntä. Hän oli tiennyt, että Asari
oli taas useampia wuorokausia ollut kylällä juomassa ja että hän
wieläkin oli siellä. Hän kuuli myös, että Asari ei ollut saanut enää
wiinaa, kun häneltä oli puolus loppunut, waan että hän makasi surkeaa
kohmaa eräässä mökissä. Sentähden tiesi Heikki hänen kohta täytywän
tulla kotiansa, ja meni tien wiereen odottamaan wiheliäistä ystäwäänsä.
Kauan ei hänen tarwinnutkaan odottaa siellä, ennenkun Asari tuli tietä
myöten, surkeana ja horjuwana. Kyyneleet nousiwat Heikin silmiin, kun
hän näki tämän kurjuuden. Asarin kaswot oliwat turwonneet ja siellä
täällä näkyi niissä sinisiä ja punasia laikkuja, mutta yleinen wäri oli
tuhkan harmaa ja silmät punaiset ja pullistuksissa. Hänen käyntinsä oli
epäwakainen, jonkatähden hän toikkeroitsi tietä käydessään sinne tänne,
ikäänkuin hänellä olisi ollut joku edisteltäwä. Waatteet oliwat
rikkinäiset, likaset ja repaleiset ja kylmä hiki juoksi hänen
päältänsä. Tuonlainen oli Asarin näkö, kun hän tuli kylältä suruansa
liewentämästä!

Heikki lähti käwelemään häntä wastaan ja sowitti tuon
wastaantulemisensa niin, että se tapahtui tien mutkassa, ett'ei Asari
olisi häntä huomannut ennen lähelle tuloa, sillä tie oli metsäisellä
seudulla--ja nyt juuri tuliwat he wastakkain. Asari säikähti tuota
kohtausta kowin ja niinkuin ukon lyömänä seisoi hän wawisten Heikin
edessä ja tuijotti häntä silmiin. Ennen oli hän kaikkialla hakenut
Heikin seuraa, nyt hän wältti, kammoksui ja kauhistui häntä! Oliko
sitten Heikin sydän kylmennyt nyt Asaria kohtaan? ei; samalla
rakkaudella rakasti hän Asaria kuin ennenkin, sama muuttumaton ystäwä
oli Heikki nyt kuin ennenkin, missäs sitten on syy tuohon Asarin
kammoksumiseen?--omassa sydämessään, sillä hän ei oikeastaan
kammoksunutkaan Heikki=ystäwäänsä waan itseänsä, oma paha omatunto se
oli, joka Asarin sydämessä nosti kauhun melkein kaikkien ihmisien
edessä. Ainoasti krouwarin ja--kotiwäkensä edessä ei hän kammoksunut!

"Ystäwäni!" sanoi Heikki wiimein, särkyneellä ja hiljaisella äänellä,
kun he oliwat towin toisiansa katselleet.

"Sinäkö, Heikki, täällä?" sanoi Asari kauhistellen, kun näki, ettei hän
päässyt enää Heikin käsistä.

"Eikö me istuta, että saisimme wielä kerran haastella? kysyi Heikki
kehoittawaisesti. Asari totteli wastahakoisesti ja he istuiwat.

"Mitenkä sinun asiasi nyt owat, ystäwäni?" kysyi Heikki ja katsoi
Asaria silmiin niin lempeästi.

"Niinkuin näkyy", sanoi Asari kuiwakiskoisesti.
"Oi, älä sano niin, ystäwäni. Toinen ihminen ei saa toisen tilasta
tietoa ulkonaisella näkemisellä, tarwitaan katsoa sywemmälle, aina
sydämeen asti, ennenkun woidaan oikein tutustua toistensa kanssa. Sinun
tilasi on minua kowin huolestuttanut. Olemme aina ennen awanneet
toisillemme sydämemme, miksi emme nyt saattaisi sitä tehdä? Kaikissa
muissa asioissa olemme tulleet yksimieliseen päätökseen, mutta yhdessä
asiassa erosiwat mielipiteemme."

"Sinä olit silloin oikeassa, werraton ystäwäni. Jospa olisin silloin
totellut sinua, niin minun asiani saattaisiwat nyt olla toisin. Ei se
tullutkaan hywäksi, niinkuin minä silloin luulin", sano! Asari. Hänen
leukansa järkähteli, kyyneleitä wälähteli hänen silmissään; hän
purskahti itkemään ja tarttui kiinni Heikin kaulaan.

Molemmat ystäwykset itkiwät, sillä kummallekin tuli mieleen muisto
menneistä ajoista. Asari muisti kuinka kauas hän oli jo ehtinyt
turmeluksessa, joka kaikki oli ensimäisen erehdyksensä hedelmä. Heikki
taas muisteli ystäwänsä mennyttä wiattomuuden aikaa ja wertaili sitä
hänen nykyiseen tilaansa.

"Miksi sinä olet wäistänyt minun kohtaamistani näin kauan?" kysyi
Heikki wiimein.

"Minä olen luullut, ettei ole enää yhtään ihmistä, joka minua muistaisi
ja joka ei minua kauhistuksella katselisi, sentähden minä kammoksun ja
kauhistun kaikkia ihmisiä--oi, woi! minä kauhistun omaa itseäni; woi
minkälainen minä olen!" sanoi Asari.

"Sinä olet ollut aiwan wäärässä, kun olet luullut minunkin kammoksuneen
sinua; sama entinen ystäwyys sinua kohtaan on tänäkin päiwänä
sydämessäni. Tilasi on kowin huolestuttanut minua ja minä olen
tawoitellut kauan sinua, saadakseni wielä kerran awata sydämeni
sinulle", sanoi Heikki ystäwällisesti.

"Sinulla miekkoisella on onnellinen perhe=elämä", sanoi Asari
surullisesti.

"Niin, se on tosi että se niin on, mutta minä en antanutkaan wäärän
mammonan wietellä itseäni, waan minä noudatin oman sydämeni waatimuksia
ja seuraus oli siitä, ett'en waihettaisi nyt elämääni koko maailmankaan
rikkauksiin", sanoi Heikki.

"Woi ystäwäni! Mitenkään minun asiani saataisiin paremmaksi? kysyi
Asari toiwowasti.

"Ensimäistä erehdystäsi emme enää mitenkään woi parantaa. Mutta sinä
olet tehnyt toisenkin suuren erehdyksen elämässäsi. Sinä olet wäärällä
tawalla ruwennut korjaamaan ensimäistä ja jos et sinä ajoissa ojenna
oikealla tawalla jälkimäistä erehdystäsi, niin sinä joudut
auttamattomasti hukkaan."

"Minä ymmärrän mitä tarkoitat, mutta mitä minun pitäisi tekemän, sillä
minä olen kowin ahdistettu. Minä tunnen itsekin kauhistuksella, että
nyt olen jo auttamattomasti perikadossa, mutta en woi enää itseäni
auttaa--woi, woi, mikä minun pelastaisi tästä wiheliäisyydestä?--Mutta
minä pelkään, että kaikki apu on nyt jo myöhäistä, sillä wiinanhimo on
jo tullut minussa niin wäkewäksi, ja tuo kotiwäki sitten; sinä tiedät
minkälaisia he owat."

"Älä niin ajattele, äläkä sano, ei wielä ole myöhäistä ottaa ajasta
waaria. Sinä olet omin woimisi koettanut parantaa itseäsi, etkä sinä
sitä woi. Mutta oletko kertaakaan Jumalalta rukoillut woimaa siihen?
Oletko wielä koskaan pyytänyt häneltä woimaa kärsiwällisesti
kantaaksesi sitä kowaa elämän kuormaa, jonka itse olet päällesi wetänyt
ja johonka ei Jumalan ole wähintäkään syytä, sillä Hän antoi ajallansa
oikean tunnon sinun sydämeesi, mutta sinä et totellut sitä. Ainoastaan
se keino woisi sinun pelastaa; wiina ei sinua pelasta; usko minua
ystäwäni!" sanoi Heikki puoleksi nuhtelewaisesti.

"En, en minä ole kertaakaan rukoillut Jumalaa", sanoi Asari kolkosti.

"Rukoile siis nyt ensi kerta!" kehoitti Heikki.

Asari purskahti toisen kerran itkuun, ja se itku ei ollutkaan nyt
pettyneen toiwon ja menetetyn kunnian kaipaamisesta tullutta, waan
kyyneleet wuotiwat oman wiheliäisyytensä tuntewasta sydämestä. Kun hän
oli itkusta wähän tyyntynyt, lupasi hän, tyrskien ja niiskuttaen
kokewansa nyt tästä edespäin rukoilla Jumalaa, että hän woittaisi
kiusauksensa. Hän lupasi koettaa kantaa ristiänsä kärsiwäisyydellä ja
wieroittaa itsensä pois wiinan juonnista--se oli Jumalan etsiwä armo,
joka Asarissa noin puhui.

Heikki tuli niin liikutetuksi onnettoman ystäwänsä hywistä
liikutuksista ja lupauksista, ett'ei hän woinut muuta sanoa kuin:

"Jumala suokoon sinulle siihen woimaa!" ja hän puristi hellästi Asarin
kättä ja niin he erkaniwat.

Toisenlaisena meni nyt Asari kotiinsa kuin ennen juomaretkiltä
palatessaan. Ei hän nyt möykännyt eikä paukannut eikä särkenyt talon
kaluja. Nöyränä kuin lammas, kuunteli hän nyt anoppinsa ja waimonsa
haukkumisia, jotka ärtyiwät kuin hurttakoirat wielä raiwommiksi, kun
näkiwät, ett'ei Asari heitä nyt wastusta eikä tuki heidän kitaansa
nyrkin kowuudella. Ja niin sanarikkaita kuin he oliwatkin tuossa
ilkityössään, eiwät he löytäneet kylliksi ilkeitä ja häwyttömiä sanoja
parjatakseen Asaria?

Ihme kumma! Hän jaksoi kaiken tuon rajattoman haukkumisen wihastumatta
kantaa; Hän sanoi waan nöyrästi: "ette te osaa minua niin pahaksi
panna, ett'en minä ole wielä paljoaki pahempi".

Asarista näytti kaikinpuolin tulewan nyt toinen mies. Hän ryhtyi
innolla työhön ja taloudellisiin toimiin käsiksi; wiinaa hän ei
maistanutkaan. Waimowäen torumisia ja sättimisiä ei hän ottanut
korwiinsakaan, waan antoi heidän meuhata oman mielensä jälkeen. Kaikki
tunnolliset ihmiset iloitsiwat Asarin elämän parannuksesta.

Mutta nyt wasta Asarin anoppi ja waimo wärkeiksi tuliwat, kun he tuon
muutoksen hänessä hawaitsiwat. Tähän asti oliwat he toki jotain
muutakin tehneet, mutta nyt oli heillä kyllitellen työtä Asarin
haukkumisessa! Ei hän ollut heidän suussaan muu kuin kerjäläinen,
laiska juopporatku, kelwoton, typerä, tuhlari, kömpsy, ilkiö, riiwattu,
tuhannen wietäwä, sen koppale, "perkeleen kekäle" ja menopalkaksi
hänelle ehtimiseen määrättiin: "sen kattila!"--Asari koki heitä aina
hillitä ja puheli heille Jumalan sanastakin, mutta kas siitä he wasta
oikein raiwoon nousiwatkin! "Kas waan", sanoiwat he "nyt se piru on
tullut kerettiläiseksi, kun on ensin juonut ja häwittänyt meidän
talomme ja muun tawaramme; se sinulla piti wielä olla, sen tuhannen
roisto."--Kukapa jaksaa ja kykeneekään kertomaan kaikkia niitä raakoja
haukkumisia ja sanoja, joilla he alituisesti sättiwät Asari=parkaa, ja
nuo edellä luetellut nimentä=sanatkin owat waan wähäinen osa näytteeksi
niistä haukkuma=hyösteistä, joilla Asaria haukkuessa lausetta niin
runsaasti suolattiin.

Wuoden päiwät kesti Asari tuota elämänhelwettiä horjumatta. Mutta hänen
Jumalan=pelkonsa oli nuori ja niin juurtumaton, ett'ei se woinut
kauemmin kestää siinä kiusauksen helteessä. Hänen tienoillansa ei ollut
ketään, jolle hän olisi woinut sydämensä awata ja joka olisi häntä
kiusausten hetkinä tukenut ja lohduttanut, ja kumminkin olisi hän
lohdutusta tarwinnut. Hän rupesi taas hakemaan lohdutusta entisestä
wäärästä lähteestä--ensin liewemmin, sitten rajummin ja wiimein
rajummin kuin koskaan ennen; hän oli taas ruwennut--juomaan!

Jonkun aikaa kesti wielä tuota hirweää menoa Linnalassa. Parku, pauke,
sadatus kuului sieltä lakkaamatta! Ryöstö ryöstön perästä tuli taloon,
sillä isännän antamat welkakirjat palasiwat, yksi toisensa perästä,
ryöstömiehen kädestä taloon takaisin. Emäntäkin yksinkertaisuudessaan
ja halusta pelastaa rikkaan Linnalan kunniaa, tuhlasi omaisuutensa
noiden alituisien ryöstöjen maksuiksi ja wakuudeksi, ja niin tuo suuri
ja loppumattomaksi luultu rikkaus supistui supistumistaan.

Eräänä päiwänä lewisi paikkakunnassa se uutinen, että Linnalan isäntä
on--karannut! Mihin? sitä ei tiennyt kukaan.

       *       *       *       *       *

Oli eräs talwi=ilta. Kylmä pohjoistuuli puhalsi kaiken päiwää ankarasti
ja lunta tulla tupruutti taiwaan täydeltä. Kaksi matkustajaa pyrki
silloin kylästä synkkää talotonta taiwalta kohden, joka kahden
penikulman pituisena johdatti kylästä toiseen. Ne matkustajat oliwat
kaksi waimonpuolta, jotka jalkapatikassa tuommoisella ilmalla myöhään
illalla samosiwat, wetäen kelkkaa perässänsä; toinen heistä näytti
olewan jo jotenkin wanha, mutta toinen wasta noin puoli=ikäinen
ihminen.

Heidän kelkassaan ei näkynyt olewan muuta kuormaa, kuin joitakuita
wanhoja waateriepuja. He näkyiwät olewan umpimielisiä ja ensi alussa ei
puhunut kumpikaan mitään.

"Kun me nyt waan jaksaisimme tämän taipaleen poikki", sanoi wanhempi
waimo wiimein, katkaisten äänettömyyden.

"Niin sitte he kyllä saawat kylläkseen arwella, mihin me olemme
joutuneet, sillä eipä nyt jälki kauan näy, sitten me menemme niin
ett'ei kuu kuule eikä päiwä näe, ja niin me näytämme wielä
wiimeiselläkin, että me olemme ihmisiä", sanoi nuorempi.

"Mutta mitenkä me elämme?" huolehti wanhempi.

"Kyllä eletään, oudoissa ihmisissä kehtaa kyllä kerjätä", lohdutti
nuorempi.

Lieneekö tuo lohdutus tuntunut wanhemmasta waimosta epäluotettawalta,
sillä sywä huokaus kuului hänen rinnastansa; mutta ett'ei parempaa
ollut saatawissa, osoitti se, kun ei hän woinut itsekään parempaa
neuwoa tuohon wastaiseen elämiseen sanoa, waan waipui äänettömyyteen,
ja niin he jatkoiwat matkaa eteenpäin suurilla ponnistuksilla.

"Se tuhannen roisto", sanoi wanhempi waimo taas towin waiti oltuansa ja
ponnistellessaan paksussa lumessa; luultawasti liikkui hänen mielessään
silloin joitakin muistoja.

"Niin, hänen sen wietäwän tähtensähän me tätä kaikkea saamme kärsiä",
säesti nuorempi; jota taas seurasi äänettömyys ja ankarat ponnistukset
eteenpäin.

Yhä ankarammin riehui kylmä pohjoinen ja yhä ankarammaksi tuli tuisku.
Tähänkin asti oli ollut jo lunta wahwasti tiellä, mutta nyt oli sitä jo
polwea myöten joka paikassa.

"En minä jaksa enää", sanoi wanhempi kulkija.

"Ja kuitenkin emme ole wielä tulleet kuin pari wirstaa kylästä", sanoi
nuorempi.

"Emme kyllä ole enempää kulkeneet, mutta kumminkaan en minä jaksa."

"Meidän täytyy wäliin lewähtää."

"Tehkäämme heti niin!"

He istuiwat lumelle tien wiereen. Heidän joka jäsenensä wapisi
ylöllisistä ponnistuksista ja jalat oliwat kangistuneet melkein
tönkiksi, palelemisen ja wäsymisen tähden; istuminen siinä teki heille
kowin hywää. Kun he oliwat towin istuneet, lähtiwät he taaskin
wuowaamaan eteenpäin.

Kauwan eiwät he kumminkaan jaksaneet kulkea, ennen kuin heidän täytyi
taas istua lewähtämään erään kuusimetsän kohdalle. Heidän jalkojansa
paleli, niin että kynnet oli warpaista lähteä. Wäsymys ja uupumus
waltasi heidät kokonaan ja he rupesiwat kauhistuksella aawistamaan,
että heidän yöpaikkansa tuli olemaan siinä. Kylmä wäre tuntui käywän
heidän sydäntensä läwitsi sitä ajatellessaan.

"Minä palellun aiwan tuossa paikassa", waikeroitsi wanhempi heistä.
Nuorempi otti kelkasta waateriepuja ja kääri niitä hänen ja itsensä
ympärille, mutta erinomaittain jalkoihin. He heittiwät kelkkansa tielle
ja paniwat maata lumelle aiwan tien wiereen likelle erästä kuusta.

"Minua palelee", sanoi wanhempi.

"Maataan hywin liki toisiamme!" sanoi nuorempi.

"Kyllä me kuolemme tähän."

"Saattaa niin käydä. Woi sen tuhannen kappaletta; hänen tähtensä meidän
näin käwi", äsitteli nuorempi.

"Älä tuota pirua enää muistele, kohta kuolemme tähän", sanoi wanhempi
ikäänkuin iltarukoukseksi!

Mutta kaikki tuo heidän yöpaikkansa ei ollut niinkään huono. Pehmeä
walkoinen peite laskettiin hiljaa heidän päällensä ja wilu ja
paleleminen katosi heiltä kokonaan. Monenkaltaiset äänet ja wihellykset
kuuluiwat heidän korwiinsa; se oli soitto menneistä päiwistä.
Mahdottoman awara sali ilmautui heidän ympärillensä, jonka laessa
paistoi tuhansia lamppuja ja kynttilöitä, joista toiset loistiwat
kirkkaammin, toiset himeämmin. Mahdottomia rikkauksia ilmestyi
kaikkialle saliin ja sen ympäristölle; oli kultia ja hopeita, ja rahoja
seisoi monta suurta kasaa, joiden määrääkään ei tiennyt kukaan.
Molemmat matkustajat riemastuiwat tuon paljon rikkauden näöstä niin,
että wanhempi heistä huokasi ääneensä: "woi, jospa nuot olisiwat
meidän!"

Tuskin oli hän sen sanonut, niin saliin ilmestyi laiha olento kuin
kaakinpuu; hänestä ei saanut selwää, oliko hän miehen wai waimonpuoli.
Hänen yllänsä oli rikkinäiset, ohuet, likaset waatteet ja kädessään
kantoi hän astiaa, täynnä jotakin likaista wettä, jota hän tawasta
ryyppäsi. Matkustajat tarkastiwat tarkkaan häntä ja hawaitsiwat, että
hänen sydämensä riippui ja palkkarehti rinnan ulkopuolella ja se oli
aiwan pikimusta. Tuo olento tuli suoraan, wielä walkean peitteen alla
makaawien matkustawien tykö ja sanoi heille "katso, mitä tässä näette,
on teidän".

Molemmat waimot hyppäsiwät heti ylös ja riensiwät riemuiten katselemaan
ja ihailemaan tawaroitansa ja tuo outo olento seurasi heitä joka
paikkaan.

"Mitä tuossa astiassa on, joka on teidän kädessänne?" kysyi wanhempi
matkustaja oudolta olennolta, jota he molemmat pitiwät suuressa
arwossa, kun hän heille lahjoitti niin paljon rikkautta.

"Wettä", sanoi olento.

"Wettä! Täällä on meillä kaikkea yltäkyllältä, miksi ette syö ja juo
mitä haluttaa? me emme kiellä teiltä mitään, sillä te olette niin hywä;
te olette kowin laiha!" sanoi wanhempi waimo.

"Laiha!" sanoi olento kummastellen ja loi samassa karsaan katseen
heihin. "Se ei rikastu, joka herkullisesti elää. Tämä wesi on minulle
kylläksi."

"Miksi tuo teidän sydämenne palkkarehtaa rinnan ulkopuolella?" kysyi
wanhempi.

"Ei sitä ihminen rikastu, jos sydämensä pitää oikealla paikalla. Kaikki
tämä itsenikieltäminen on teidän tähtenne, ei minulla itselläni ole
mitään", sanoi olento.

"Te olette niin hywä; sanokaa meille nimenne!" pyysi nuorempi
matkustaja.

"Minun nimeni on: Saita", sanoi olento.

"Saita! Mitä se nimi merkitsee?"

"Se merkitsee suurinta säästäwäisyyttä", sanoi taas olento.

Nyt tuliwat he erääsen huoneenkolkkaan, jossa oli kaksi sairaswuodetta.
Suurissa tuskissa ja kalpeana makasi toisessa wuoteessa ijäkäs mies ja
toisessa nuori tyttö. "herra Jumala! minun mieheni ja tyttärenihän
tuossa owat!" huudahti waimo heidät nähtyään.

Olento loi samassa synkän ja totisen silmäyksen waimoon, nosti sormensa
huulillensa ja sanoi "hiljaa! antakaa heidän olla!"--ja wanha waimo
säikähti hywin tyhmää käytöstänsä.

Likitienoilla sairaita oli iso lasinen rakennus, joka oli täynnä
kauniita, siistejä ja puhtaita lasi= ja posliinipurkkeja ja pulloja ja
niiden seasta lemahteli hywältä tuoksuwa haju. Rakennuksessa oli lempeä
ja hywäntahtoisen näköinen olento, joka niille monille anojille, joita
hänen tykönänsä ehtimiseen käwi, jakeli noista pulloistansa ja
purkeistansa yhtä ja toista. Anojat alkoiwat tuota heti maistella,
jonka tehtyä he melkein kaikki tuliwat niin iloisen ja terween
näköisiksi.

"Auttakaa, auttakaa meitäkin!" huusiwat tämän nähdessään wuoteella
makaawat sairaat!

"Nuo nyt owat saaneet päähänsä sen hullutuksen, että heidänkin pitäisi
muka saada noita turhia wesiä ja marjoja, joita toiset tuhmat ostawat
kalliilla hinnalla! Ei se ole muuta mitään kuin rahan onki, jolla
yksinkertaisilta riistetään rahat pois; ei pidä heille antaa niitä, ne
maksawat niin paljon", sanoi Saita wanhemmalle waimolle.

"Woi, mutta jos ne auttaisiwat kumminkin", sanoi waimo wähän
säälittelewästi.

"Ettepä te taas ymmärrä, miten oikein sukkelasti rikastutaan! Kun nuo
molemmat kuolewat, silloinhan koko rikkaus jää teille kahdelle", sanoi
hänen johdattajansa hänelle hiljaa korwaan ja katsoi samassa wiekkaasti
wakawaan mieheen, lempeään olentoon ja muihin saapuwilla olewiin
ihmisiin.

Se auttoi. Paikalla riensi wanhempi waimo sairasten tykö ja sanoi
kowalla ja tylyllä äänellä heille; "mitä te siinä tyhjää haparoitsette
ja mielittelette, mitä se raha joka paikkaan tulee?" Wanhempi sairas
loi häneen surullisen katseen ja osoitteli aiwan lähellä olewaa isoa
rahaläjää. "Kyllä niille on parempiakin reikiä!" sanoi waimo ja kääntyi
heistä tylysti pois.

Kohta sen jälkeen molemmat sairaat katosiwat näkywistä.

"Kas nyt teidän kelpaa", sanoi nyt johtaja ja molemmat waimot tunsiwat
nyt itsessänsä semmoisen onnen, ettei koko maailmassa ollut heidän
wertaansa ja heidän sydämessään oli sanomaton ilo ja riemu.

Juuri kun he oliwat parhaaltaan riemuitsemassa, tuossa mahdottomassa
rikkaudessaan, tuli parwi nuoria miehiä huoneeseen. He katseliwat hywin
halukkaasti noita suuria tawaroita ja wäliin kääntyiwät molempiin
waimoihin päin; imartelewasti ja hymyhuulin kokiwat he tehdä itsensä
molemmille niin miellyttäwän näköisiksi kuin suinkin mahdollista.
Enimmästi oliwat nuo nuoret miehet puetut halpaan ja yksinkertaiseen
pukuun, joka selwästi osoitti yhdellä taikka toisella tawalla elämän
puutosta. Sentähden ei kumpikaan waimo huolinut heistä hywää eikä
pahaa, katsoiwathan waan perään, ett'ei kukaan saanut koskea heidän
tawaroihinsa, mutta katsoa he niitä kyllä saiwat.

Niiden nuorten miesten joukossa oli kuitenkin eräs nuorukainen, joka
waimoissa heti herätti myötätuntoisuutta. Hän oli wartewa, solakka ja
muutenkin hywännäköinen nuorukainen. Hän oli puettu yltä päältä
lumiwalkeisin waatteisin, ainoastaan sydämen kohdalla rinnassa näytti
olewan jotakin tahraa. Hänkin katseli ahnaasti kaikkia heidän
tawaroitansa ja wäliin tuli hän waimojen tykö ja koki hymyillä ja
imarrella, mutta siinä hymyilyssä oli jotain niin salaperäisesti
surullista, jota he eiwät woineet ymmärtää mitä se oli.

Waimot mielistyiwät tuohon nuorukaiseen niin, että he meniwät hänen
tykönsä ja yhdestä suusta sanoiwat hänelle: "ole sinä aina meidän
kanssamme!" mutta samassa he kuiskasiwat toisiensa korwaan: "mutta
meidän tawaroihimme ei hän saa koskea." Samassa katosiwat kaikki muut
nuoret miehet huoneesta, mutta tuo walkoisiin puettu nuorukainen jäi
sinne. Hänen kaswonsa kirkastuiwat hetkeksi ja hän katseli loistawin
silmin niitä suuria rikkauksia, joita kaikkialla oli, mutta tahra hänen
rinnassaan tuli nyt paljoa mustemmaksi. Hän kääntyi waimojen puoleen ja
koetti osoittaa kaikin tawoin hywyyttänsä ja kiitollisuuttansa, mutta
sitä eiwät he ottaneet wastaan, antoiwat waan hänelle pahoja ja kylmiä
sanoja wastaukseksi. Hän yritti syömään, mutta samassa tuli Saita
waimojen tykö ja sanoi: "ei pidä antaa hänelle mitään", ja waimot
meniwät ja haukkuiwat heti nuorukaista. Noista heidän kowista
sanoistansa syntyi iso, käärmeen muotoinen musta nuoli. Se lähti lentää
sujottamaan hirmuista wauhtia ilmassa ja lensi suoraa päätä nuorukaisen
rintaan, johon se upposi melkein umpeen juuri tuon tahrapaikan
kohdalle. Nuorukainen päästi walittawan äänen ja kalweni. Sitte weti
hän tuon hirmuisen nuolen pois hywin warowasti, mutta rintaan jäi iso
aukko, sydän näkyi sieltä ja sydämessä oli kauhea haawa. Hän oli kauan
aikaa hywin kipeän näköinen ja hänen sydämensä haawa punotti kowasti.
Mutta yht'äkkiä alkoi siitä tuikkia ja pilkistellä mustia, kiemuroiwia
esineitä, jotka tarkemmin katsoen näyttiwät käärmeiltä. Hänen muotonsa
ja katsantonsa tuli samassa mustan, synkän ja willin näköiseksi, ja nyt
ei hän pitänyt lukua enää waimojen ja hänen yhteisistä tawaroista, waan
menetti, polki ja tallasi niitä niin paljon kuin waan ennätti.

Molemmat waimot katseliwat nyt hädissään tuota heidän hywää
johtajahenkeänsä, joka heille tuon mahdottoman rikkautensa oli
lahjoittanut ja joka heille oli niin monta hywää neuwoa antanut.
Wiimein he hawaitsiwat hänen taempana seisowan, pilkkahymy huulillansa
ja hänen rintansa ulkopuolella olewa musta sydämensä riehui ja
palkkarehti hirmuisesti. "Mikä meillä nyt on neuwona?" kysyi wanhempi
waimo olennolta, mutta hän nauroi waan katkerasti. "Woi, ettekö te
kuule?" huusi waimo olennolle tuskissaan, mutta hän nauroi waan
pilkallisesti heidän tuskalleen ja sanoi: "minä olen teille antanut,
mitä halusitte saada, auttakaa nyt itseänne!" ja samassa katosi hän
kuin tuhka tuuleen.

Kauhea hämmästys ja pelko käsitti nyt waimot. Pimeys alkoi peittää joka
paikan ja samassa katosi myös tuo sydämeen haawoitettu mieskin, ja nyt
he oliwat ihan kahden. Ilma pimeni ja synkistyi synkistymistään;
walkeaa alkoi lyödä wäläytellä ja ukkonen jyrisi samassa kauhealla
paukkeella, niin että kaikki huoneen seinät ja perustukset wapisiwat
niinkuin sarpa wirrassa. Kun he oliwat toipuneet wähän suurimmasta
hämmästyksestänsä, katsoiwat he pelolla ympärilleen ja mitä näkiwät he
nyt erään leimauksen walossa? Enemmän kuin puolet jälellä olewasta
rikkaudesta oli häwinnyt, enemmän kuin puolet huoneista häwinnyt ja
niitä ei näkynyt, ei kuulunut missään. Waimoille tuli nyt niin kowa
pelko, ett'eiwät he pysyneet seisaallaankaan muutoin kuin jostain
kiinni pitämällä. Nyt tuli taas semmoinen tulen leimaus, ett'eiwät he
ikään olleet semmoista nähneet; jota seurasi heti semmoinen hirweä
järäys, että kaikki silmänräpäyksessä meni nurin, ei näkynyt enää
huoneista ei tawaroista minkään näköistä, ei karjoja laitumella, eikä
suuria ja täysiä jywäaittoja. He makasiwat talwisen taiwaan alla
paljaalla lumella ja lunta tuli sakeasti. Tuuli winkui ja ulwoi puiden
latwoissa ja susien ulwomisia kuului ympäriinsä ja ne likeniwät
ehtimiseen. Ja aiwan tuossa jo oli heitä iso parwi ja eräät suurimmat
ja julmimmat haisteliwat jo karwaisilla kuonoillansa heidän kaswojansa,
pureskeliwat heidän kaswojansa, käsiänsä ja jalkojansa, että niitä
hirweästi kiwisteli ja karwasteli. Nuo suuret, hirweät pedot
käänteliwät heitä sinne tänne ja nyt ne jo sieppasiwat kummankin
selkäänsä ja alkoiwat hankea myöten juosta hölkötellä aika wauhtia
eteenpäin, ja he tunsiwat tytinän ruumiissansa, joka tuli siitä että
sudet juosta hölkkiwät. He oliwat niin kauhistuksissaan pelosta,
ett'eiwät kyenneet silmiänsä awaamaan; he koettiwat huutaa, mutta
turhaan, heidän suunsa ei auennut ja heidän äänensä ei kulkenut.
Wiimein weiwät sudet heidät pesäänsä ja siellä oli paljoa lämpimämpi
kuin ulkona, mutta kauhea oli sielläkin olla, sillä sudet nuoleskeliwat
nyt ahkeraan noita heidän ennen pureskeltuja käsiään, jalkojaan ja
kaswojansa, ja niihin käwi niin hirweän kipeää ja woi kauhua! mitä
muuta warten he niitä nuoliwat kuin sitte kaikenni syödäkseen. Wiimein
kuitenkin heittiwät sudet nuolemisen pois ja nyt olisi muutoin ollut
hywä, mutta pakoitti niin kowasti noita pureskeltuja jäseniä. Kun ei
enää kuulunut eikä näkynyt susia, rohkeni wanhempi waimo awata
silmiänsä ja ihmeekseen näki hän, että ei ollutkaan suden pesässä, waan
ihmis=asunnossa, jossa he makasiwat pehmeillä wuoteilla.

"Eipä tämä suden pesä taida olla niinkään huono", sanoi wanhempi waimo
houris=päissään, hälisewällä ja sammaltawalla äänellä.

"Suden pesä?! Miettiikö hän aloittaa wanhan wirtensä, palkinnoksi
paljoista suurista waiwoistamme?" sanoi toinen tuwassa olewa
waimonpuolen ääni.

"Luultawasti on hän houriossa. Kiitos Jumalan että hänkin toki tuli
wielä henkiin", sanoi miehen ääni ja he molemmat meniwät wuoteen
wiereen walkealla katselemaan heitä.

Sairas katsella tirkisteli heihin ja käsitti että ihmisiä oli hänen
edessänsä. "Wai ette te olekaan susia, mutta mihin olette riiwatut
minun tawarani panneet?" sanoi hän willisti, waikka heikosti.

"Enkö minä oikein arwannut, että hän on houriossa?" sanoi mies, "mutta
miten toisen käynee?"

"Missä minä nyt olen?" kuului samassa heikosti toisesta wuoteesta.

"Hänkin toki tointuu", sanoi mies ja käweli wuodetta kohden. "Olkaa
waan huoletta, te olette molemmin hywässä suojassa; tarwitsette lepoa,
sentähden olkaa murheetoinna!" sanoi hän sitten sairaille ja antoi
heidän juoda raitista wettä.

Useampia päiwiä kului, ennenkuin sairaat tuliwat oikealle toimellensa
ja woiwat wapaasti ja järjellisesti puhua, jolla aikaa talon wäki heitä
huolella hoiti.

Waikka lukija jo warmaan arwaa, keitä nuo sairaat oliwat, selitän
kuitenkin selwyyden wuoksi heidän oikean laitansa.

Asarin katoamisen jälkeen tuli Linnalan talosta pian loppu. Monet
welkojat, jotka kilwalla koettiwat saada omansa pois, tekiwät talosta
niin pian lopun, ett'ei sitä woitu aawistaakaan. Linnalan emäntä ja
tytär seisoiwat nyt maailmassa köyhempinä kuin keppi=kerjäläiset. Kuin
tuhka tuuleen oli se suuri rikkaus kadonnut, jonka perään he oliwat
niin ahnaasti pyrkineet. Sydämen katkeruudella katseliwat he nyt
mennyttä suuruuttansa ja tulewaisuuttansa. He sadatteliwat Asaria ja
pitiwät kaikki nykyisen onnettomuutensa hänen wikanansa, mutta ei
kertaakaan heidän mieleensä johtunut, että onnettomuus oli juuri heidän
syynsä.--Heillä oli wielä nytkin liian korskea sielu, alentuaksensa
muiden ihmisien wertaiseksi, mutta jos kuinkakin he olisiwat päätään
waiwanneet, ei heillä ollut sen parempaa neuwoa, kuin lähteä hakemaan
armo=leipää! Heille oli nyt oikein kättä kätisesti näytetty, ett'ei
ihmisen suurin onni ole rikkaus, mutta eiwät he wielä tuossakaan
koulussa olleet nöyrtyneet! He eiwät millään tawalla tahtoneet omaan
kylään mennä ruokaa anelemaan henkensä elättämiseksi, waan walitsiwat
ulkopitäjät, joissa he tuntemattomina luuliwat woiwansa salata entisen
rikkautensa ja nykyisen häpeänsä. Kun eräänä talwisiltana tuli hirweä
lumipyry, pitiwät he sen erinomaisena onnen sattumana aikeensa
salaamiseksi. He lähtiwätkin pyry=ilmassa, myöhään iltamalla tuolle
pitkänlaiselle talottomalle taipaleelle, kelkka perässä ja niinkuin jo
tiedämme, uupuiwat he puoliwälin paikoille.

He olisiwat wälttämättömästi paleltuneet kuoliaiksi tuolla kauhealla
ilmalla, joll'ei entinen Linnalan renki ja nyt hywin woiwan Taustan
torpan isäntä, Matti, olisi sattunut aamupuoleen yötä tulemaan woiwalla
hewosellaan kotiansa toisesta pitäjästä, jossa hän oli käynyt tärkeäin
asioittensa wuoksi. Kun hän läheni sitä paikkaa, johonka matkustajat
oliwat uupuneet, hyppeli ja korskui hänen hewosensa jo kaukana,
jonkatähden Matti tarkasteli eteensä, mitä täältä tulisi. Hän hawaitsi
nyt kelkan tiellä, josta hän rupesi aawistamaan likimaissa olewan
jotain muutakin. Hän sitoi hewosensa puuhun ja rupesi tarkastelemaan
seutua. Kelkan kohdalla tien wieressä hawaitsi hän korkean lumikinoksen,
lähellä isoa kuusta. Hän rupesi sitä tongostelemaan ja ennen pitkää tuli
sieltä näkösälle waatetten liepeitä, hän kaiwoi enemmän ja sieltä tuli
esille kaksi kokonaista ihmistä! Matti käänteli heitä ja tutkisteli,
olisiko heissä wielä henkeä. Hän pyyhki lunta pois heidän kaswoiltansa
suurilla koirankoipi=kintaillansa. Heissä ei näkynyt pienintäkään
elonmerkkiä, mutta Matti kantoi waan heidät rekeensä ja alkoi wuowata
Taustaa kohden, peitettyänsä ensin heidät niin hywästi kuin taisi,
rekipeitollansa ja hewosen loimella. Jos Matilla olisi ollut huonompi
hewonen, olisi hänen outo kuormansa jäänyt taipaleelle, niin hirweä oli
umpi, mutta Putte waan ponnisteli eteenpäin, waikka lunta oli mahaa
myöten ja waikka reki lauttasi ja keikkui pyryssä. Perille tultuansa
kantoi Matti molemmat löytökäisensä huoneesen ja herätti waimonsa.
Lapsille tehtiin lattialle sija ja kylmettyneet waimot pantiin heidän
wuoteillensa. Heidän kätensä ja jalkansa oliwat kylmetyksissä kuin
jääkynttilä ja kaswoissa useassa kohden näkyi kylmettyneitä paikkoja,
mutta sydänkuopassa tuntui wielä olewan wähän henkeä. Matti rupesi nyt
waimonsa kanssa kylmällä wedellä ja lumella hieromaan heidän
kylmettyneitä raajojansa. He pitkittiwät hieromista aamuun asti,
jolloin kaikki jäätyneet paikat oliwat sulaneet ja alkoiwat punoittaa.
Sairasten hengitys alkoi käydä helpommin, mutta puhetta, tuntoa ja
ymmärrystä ei heillä wielä ollut. Kun hierojat hawaitsiwat, että heidän
tilansa oli jotakin parempi, heittiwät he sairaat rauhaan ja paniwat
itse wähäksi aikaa lewähtämään. Kaksi wuorokautta oli nyt siitä
kulunut, kun sairaat päästiwät nuot, ennen kerrotut sekawat sanat ja
siten osoittiwat heikkoa todellista elon merkkiä.

Toiset kaksi wuorokautta kului wielä, ennenkun entinen Linnalan emäntä
tuli aiwan oikealle toimellensa. Hän tirkisteli ympärillensä, mutta ei
woinut käsittää, missä hän oli, sillä ei hän ollut koskaan alentunut
niin alas, että olisi käynyt Taustan torpassa. Nyt tuli juuri Matti
huoneesen ja sairas tunsi hänessä entisen renkinsä. Tuo tutustuminen
käwi kipeästi kuin puukon pistos hänen sydämeensä, ja hän olisi suonut
olewansa waikka missä muualla kuin kotikylässään ja wielä päälliseksi
Taustan torpassa. Menetetyn suuruutensa häpeä oli ensimmäinen tunne
toinnuttuansa tuosta sen jälkeen, kun hän oli tointunut waarallisesta
tilastansa!--Woi, woi kuinka kowa on paatunut ihmissydän!

"Woi minua onnetonta", sanoi wiimein sairas.

Matti kuuli sen. Hän meni hänen tykönsä ja sanoi: "älkää olko
millännekään! Kiittäkää Jumalaa, että minä satuin tulemaan samaa tietä,
jolle te olitte uupuneet, muutoin te olisitte nyt jo kuolleet.
Ottaisitteko mitään? sanokaa, niin minä annan," kehoitti hän.

"Missähän Kaisu on?" kysyi sairas.

"Hänkin on tallella ja hengissä", sanoi Matti.

"Jos minä saisin wähän jotakin ruokaa! sydäntäni niin kowin hiukaa",
sanoi sairas, ja oli ensimmäinen teko hänen uudessa tilassaan.

Matin waimo tuli nyt juuri huoneeseen ja toimitti sairaalle helposti
sulawaa ruokaa, mutta wähän kerrallaan. Matti waimoineen oli niin
ystäwällinen sairaille kuin ikänä taisi; he hoitiwat kumpaakin suurella
hellyydellä ja osanottawaisuudella.

"Joko me olemme kauan olleet teillä?" kysyi sairas syötyänsä.

"Neljä wuorokautta."

"Neljä wuorokautta?!"

"Niin."

"Ilmankos minä näinkin niin paljon ja niin merkillistä unta", sanoi
sairas.

"Niin. Sepä olisikin soma tietää, mitä te tunsitte tuolla hirmuisella
ajalla. Teidän pitää wielä olla niin hywä ja kertoa se minulle, mutta
nyt te ette jaksa, te tarwitsette lepoa wielä useampia wuorokausia,
ennenkun siihen kykenette; lupaattekos" sanoi Matti.

"Lupaan, se oli niin merkillistä, hywääkö wai pahaa se merkinneepi",
sanoi sairas, joka oli jo wähän perehtynyt uuteen asemaansa; sitten hän
taas raukesi nukkumaan.

Nyt toipui Kaisukin toimelleen. Hän tunsi kohta paikat ja tiesi missä
hän oli. Kun he huomasiwat hänen olewan toimellansa, oliwat he
hywillänsä sekä hoiteliwat ja waaliwat häntäkin edelleen, niinkuin
toistakin sairasta ja pitiwät kaikki hänen tarpeensa esillä. Mutta hän
häpesi niin nykyistä tilaansa, ettei hän puhunut yhtään sanaa ja
tarpeitansakin koki hän ottaa wuoteensa wierestä niin salaa, ett'ei
sitä kukaan näkisi, ruokaa ja juomaa, jota siinä oli aina waralla.
Muutaman wuorokauden perästä jaksoi jo wanhempi sairas ruweta kertomaan
horroksissa nähtyä näkyänsä. Matti otti aikaa itsellensä ja kuunteli
mielen jännityksellä kertomusta.

Kertomuksen ajalla ei hänessä näkynyt pienintäkään surumielisyyden ja
wakaan ajattelemisen merkkiä, waan hän kertoi näkyänsä suurella
mieltymyksellä ja mielihywällä ja kiihtyi aina paremmin iloisuudessa,
jota etemmäs hän tuli. Tämän loputtua hänen silmänsä oikein loistiwat
ilosta!

"Mitä sinä luulet sen merkitsewän? Wieläköhän minulla on kerran onni
maailmassa, kun minä näin niin paljon rikkauksia?" kysyi hän Matilta,
kun kertomus oli loppunut.

Matti otti hywin totisen näön ja aseman itsellensä. "Niin", aloitti
hän. "Tuo teidän näkynne oli teidän oma mennyt aikanne. Jumala ei
sallinut teidän wielä kuolla, että teillä olisi aikaa miettiä tilaanne.
Jumalan hywyys wetää teitä parannukseen. Te toiwotte wielä tapaawanne
onnen tässä maailmassa ja teillä on todellakin wielä jäljellä eräs ja
suurin onni, nimittäin se, että rukoilette Jumalalta syntein anteeksi
saamista ja jos käsitätte sowinnon hänen kanssaan, niin teillä ei ole
wielä koskaan ennen ollutkaan semmoista onnea."

"Enhän minä ole tehnyt kenellekään koskaan mitään pahaa, enkä ole itse
syypää nykyiseen onnettomuuteenikaan, se on kaikki Asari=roiston syy",
sanoi waimo synkästi.

"Woi, woi! Asarihan oli juuri tuo sydämeen haawoitettu mies, jonka
näitte puolikuolleessa tilassanne ja te itse juuri olitte ne, jotka
tuon turmelewan haawan löitte", sanoi Matti selitellen.

"Mikä se sitte oli tuo laiha olento, jonka musta sydän heilui ulkona
rinnasta?"

"Se oli teidän ahneudensyntinne, joka teidän koko elämänne ajan on
teillä niin ahneesti ratsastanut. Ja ne molemmat sairaat oliwat teidän
oma miehenne ja lapsenne, joilta saituudessanne kielsitte kaiken
mahdollisen awun, kun he kituiwat kuoleman tautia", sanoi Ratti
totuudessa.

"Minä en ole ansainnut semmoista saarnaa rengiltäni", sanoi
masentumaton entinen Linnalan emäntä.

"Minä en ole enään teidän renkinne ja sentähden olen woinut teille
sanoa totuuden; mutta te ette ymmärrä totuutta", sanoi Matti loukattuna
wähän ylwästellen.

Puheet loppuiwat nyt siihen. Tästä hetkestä pitäen tuliwat molemmat
sairaat harwapuheisiksi ja wihasennäköisiksi, mutta eiwät kumminkaan
puhjenneet nyt, niinkuin ennen, häwyttömiin puheisiin, sillä he
käsittiwät kumminkin senwerran, että he oliwat nyt entisen renkinsä
armoilla.

Matti ei jaksanut heitä ajan pitkään elättää. Kun he senwerran
toipuiwat, että kykeniwät muuttamaan pois, otti pitäjän waiwaishoito
heidät huostaansa. He eiwät sanoneet hywästikään lähtiessään Taustan
torpasta; niin oliwat he pahenneet Matin harwoista totuuden sanoista!

Wuoden päiwät eleliwät he wielä kituwaa ja sairasta elämää, sadatellen
Asaria ja muiden ihmisien kowuutta, mutta sitte he kuoliwat paatuneessa
mielessä melkein yksin ajoin, sillä he oliwat saaneet niin pahan wian
terweydellensä tuona hirmuisena yönä, ett'eiwät he woineet elää
kauemmin.

Mennyt oli nyt mainio Linnala, menneet oliwat sen isännät, emännät ja
perilliset, mennyt oli rikkaus, mennyt maine ja kunnia! Tuo suuri
rikkaus hajosi kuin tuhka tuuleen, eikä siitä näyttänyt kukaan
rikastuwan. Nyt oli tuo kitsas Linnalan emäntäkin tilin teossa
leiwisköistään. Lieneekö hän nähnyt jatkoa tuohon hirmuisena yönä
näkemäänsä näkyyn?

       *       *       *       *       *

Kymmenen wuotta oli edellisestä tapauksesta kulunut. Ruokolassa
elettiin yhtä wahwasti kuin ennenkin. Surua oli kauan aikaa asustanut
talossa, sillä suwun kunnia oli saanut tahrapilkun ja Asari oli se
tahra, joka heidän mielestänsä niin paljon himmensi heidän kirkasta
elämänkruunuansa. Heidän mieleensä ei koskaan johtunut, että heidän
talossaan oli juuri ja alkusyy tuohon tahraan. He eiwät tulleet koskaan
ajatelleeksi, että he kenties oliwat liiaksi suuren arwon antaneet
wäärälle mammonalle ja että he oliwat tuon ohjelmansa nojalla
kosketelleet hellään paikkaan ja samassa wirittäneet paulan, johon jo
aikaisin rikkauden surulta raskautettu nuorukainen helposti takertui.
Asarista ei puhuttu Ruokolassa usein, sillä he häpesiwät häntä
mainitakin! Jos se jolloinkin tapahtui, katkeroitti se yritys aina
silloin heidän mielensä. Isä eli wielä yhä, mutta sangen wanha ja
harmaa hän jo oli, sillä luonnon kanssa kilpaa oli suru Asarista
kokenut häntä wanhentaa. Niillä harwoilla kerroilla, jolloin poikansa
tuli puheiksi, tuli hän aina synkkämieliseksi, eikä hän koskaan muuta
sanonut kuin: "se roisto! Tawaraa hän kyllä sai, mutta ei ollut miestä
sitä pitämään." Sitte koki hän kynttiä huoneesta ulos, ett'ei hän olisi
kuullut hänestä sen enempää.

Eräänä syyskuuniltana oli Ruokolan wäki juuri tullut työstä. Kylmä oli
ilma ja kylmä utusade oli wihmonut kaiken päiwää. Melkein kaikki wäki
oli takan ympärillä, takkawalkealla lämmittelemässä itseänsä ja he
kurottiwat kohmettuneita käsiänsä tulta kohden. Silloin aukesi tuwan
owi ja outo muukalainen astui sisään; kaikkein huomio kääntyi kohta
tulijaa kohden. Hän oli wanha harmaapäinen, repaleinen ukko, joka
wilusta wärisewänä seisoi heidän edessänsä ja joka äkkiä katsoen näytti
olewan pöhnässä.

Talon isäntä oli myös saapuwilla ja puoleksi iwalla, puoleksi
uteliaisuudella astui hän tulijan eteen kysyen: "mistäs tämä ukko on
kotoisin?"

"On ollut kerran aika, jolloin te ette kysyneet, kuka ja mitä minä
olen", sanoi tulija särkyneellä ja wärisewällä äänellä.

Isäntä waaleni ja astui askeleen takaperin. Tuossa wieraan äänessä oli
hän kuullut jotain niin käsittämättömän tuttua, surullista ja
tuskallista. Hän koki oikein iskemällä kiinnittää häneen katseensa.
Kauhistuksella ponnisti hän tällä kerralla tottelematonta ääntänsä
sanoiksi, ja kun hän wiimein sai sen tottelemaan, sanoi hän tulijalle
puoleksi tukahtuneella äänellä: "mikä herran tähden sinä sitte oikein
olet?"

"Te olette ennen kutsuneet minua--pojaksenne, Asari on minun nimeni."

Kaikki säpsähtiwät.

"Roisto! Tawaraa kyllä sait, mutta et ollut mies sitä pitämään!
Kehtaatko tulla silmieni eteen, särkemään wiimeisenkin wanhan
sydämeni?" sanoi isäntä wimmastuksissaan, sillä hän oli nyt tuntenut
tulijassa poikansa.

"Roistoko? Niin, niin, oikein suuri roisto minä olen. Mutta woi, isä!
Ette taida tietää, että suuri osa on ollut teillä tätä roistoa
roistoksi tehdessä. Minullakin on kerran ollut sydän, joka on sykkinyt
oikeasta luonnon hehkumasta lämpimästä, on hehkunut oikeasta rakkauden
palosta, te olette sen palon sammuttaneet ja wäärän mammonan työntäneet
sammuneen hehkun sijaan. Woi, isä! Minun ei olisi pitänyt silloin
totella teitä, minun ei olisi silloin pitänyt uskoa teitä, mutta minä
olin niin opetettu lapsuudesta saakka. Minä olin silloin wielä niin
nuori ja kokematon, mutta nyt on minulla jo kokemusta liiaksikin, ja
surkea on tuo kokemus. Nyt minä osaisin olla siinä asiassa teitä
tottelematta, nyt minä osaisin olla teitä uskomatta, mutta woi! nyt on
jo myöhäistä! Isä, isä! Ei hän tullutkaan hywäksi, waikka me jo
koetimme yhdessä olla, koetimme kauan olla.--Woi, woi, isä! Ei se
olekaan niin, että rikkaus on ihmiselle suurin onni maailmassa ja tässä
on nyt poikanne edessänne eläwänä todistajana, ett'ei niin ole!" sanoi
Asari ja hänen äänensä wärisi ja sanat takertuiwat usein kurkkuun.

Isä wetäysi kauhistuen kammariinsa, tuon kuultuansa, eikä wirkkanut
yhtäkään sanaa. Asarin puhe oli tehnyt koko wäkeenkin sywän
waikutuksen, sillä siinä oli jotain niin surullisen totista ja
woittamatonta, ett'ei se woinut olla oikeaan paikkaan koskematta.
Sentähden tuliwat hekin kaikin umpimielisiksi eikä kukaan heistä puhunut
mitään. Asarin äiti laittoi mykkänä illallista pöydälle ja kun wäki
meni syömään sanoi hän pojallensa: "mene sinäkin illalliselle!" Asari
totteli ja meni syömään. Kun muu wäki pani maata, osoitti emäntä oween
päin ja sanoi: "pane sinä maata tuohon owiwuoteeseen".

Läpimärkänä ja repaleissa kytkähti hän osoitettuun paikkaan. Asari oli
todellakin pöhnässä, sillä ennenkuin hän tuli wanhaan kotiinsa, möi hän
anelemiansa leipäpalasia ja osti niillä saaduilla penneillä wiinaa,
jonka hän sitte ryyppi muka karaistaksensa siten luontoaan.

Aamulla warhain lienee talossa pidetty pieni neuwottelu, sillä heti
Asarin ylös noustua tuotiin hänelle wanhat, mutta kumminkin puhtaat ja
eheät waatteet, jotka hän puki päällensä.

Sen enempää ei pyytänyt Asari itsensä ottamista entiseen kotiinsa eikä
sen enempää talon wäki pyytänyt häntä siihen jäämään, mutta siihen
Asari kumminkin jäi. Hän meni syömään silloin, kun näki muidenkin
menewän, eikä kukaan häntä kieltänyt, jos ei käskenytkään. Hän ei
pitänyt seurustelua kenenkään kanssa talon wäestäkään, sitä wähemmin
muiden ihmisien kanssa ja Mäntylän Taawan ja Karilan Heikin kohtaamista
wältti hän niin paljon kuin mahdollista. Hän ei puhunut juuri monesti
muiden ihmisien kanssa, oleskeli waan omissa sywissä ja hiljaisissa
ajatuksissaan. Wäliin nähtiin hänen olewan hywin synkkämielissä ja
silloin hän usein itki. Sitä koki hän muilta salata, jonkatähden hän
aina silloin mennä kyntti piiloon; hän lienee silloin surrut mennyttä
ihmisyyttään.

Ei kukaan talon wäestä käskenyt häntä työhön, eikä hän itsestänsä
tehnyt mitään isoa työtä; hän eli ja oli waan, niinkuin itse tahtoi,
eikä kukaan siitä hänelle nureksinut. Näin oli nyt onnettoman
Asari=raiskan tila ulkopuolisesti johonkin määrään parannut, sillä
hänellä oli toki nyt murheeton leipä; mutta eräs kohta ei ollut wielä
parannut, hän wielä ryyppi! Helma=synti ei woinut hänestä luopua, eli
oikeammin sanoen: hän ei woinut luopua helma=synnistään, jonka orjana
hän niin kauan oli ollut. Kun hän oli paremman wointisena, teki hän
kaikenlaisia kelwollisia käsitöitä, joita myöskenteli kylällä ja niillä
saaduilla rahoilla osti hän wiinaa ja joi sitten niin kauan kuin sitä
riitti. Ei sitä kertaa hän ollut juowuspäissään, ett'ei hän aina
silloin itkenyt yksinänsä ja silloin kuultiin hänen aina sanowan
hiljaa: "Wäärä mammona." Kukaan ei raskinut häiritä eikä pilkata häntä,
sillä tuossa hänen surullisessa olemisessaan oli jotain niin wiehkeän
aawistawaa ja sywää surullisuutta.

Tuossa asemassa wietti Asari wanhassa kodissaan useampia wuosia.

Eräänä syksypäiwänä läksi hän taas kaupittelemaan käsityö=teoksiaan
kylälle. Hän ei tullut yöksi kotiinsa, eikä siitä pidetty sen enempää
lukua. Aamulla aikaisin kannettiin jotain liisteillä Ruokolaa kohden.
Miehet kantoiwat kannettawansa tupaan ja laskiwat sen owiwuoteeseen.
Kaikki wäki kokoontui wuoteen ympärille katselemaan mitä siinä olisi.
Kantajat ottiwat peitteen pois ja liisteillä makasi hirweästi
murskaantunut miehen ruumis!--Se oli--Asari, joka nyt wiimeisen kerran
oli tullut wanhaan kotiinsa! Hänen molemmat kätensä ja jalkansa oliwat
murtuneet sämäksi ja päässä oli monta isoa haawaa; hän näytti paljon
wuotaneen werta. Hän oli illalla ryyppinyt kylällä ja lähtenyt sitten
myöhemmin tulemaan kotiinsa, mutta hän oli niin juowuksissa, että
taidotonna uupui tielle. Yöllä pimeässä oli hänen ylitsensä ajettu
usealla hewosella raskasten kuormien kanssa. Kylän miehet oliwat hänen
siitä löytäneet ja nyt tuoneet Ruokolaan. Kaikki katsojat oliwat
liikutettuina ja kyynelet silmissä, mutta enimmin niitä toki tulwasi
Asarin isän silmistä. Näyttipä siltä kuin Asarin huulilla olisi
pyörinyt wielä sanat: "Isä, isä! Ei hän tullutkaan hywäksi, waikka me jo
koetimme yhdessä olla! ei ihmisen suurin onni ole rikkaus tässä
maailmassa!"

Wielä kerran awasi onneton Asari riutuneet silmänsä! ne sattuiwat hänen
isäänsä, joka seisoi wuoteen wieressä. Sitte painoi hän taas kuolon
kalwistamat silmänsä kiinni, eikä awannut niitä koskaan enää. Mutta
ummistaessaan niitä kuultiin hänen wielä hiljaa kuiskaawan: "Wäärä
mammona."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita V: Kirjailija; Mutta elääpä hän wielä sittenkin; Wäärä mammona" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.