Title: Elämän hawainnoita VIII: Rauta=waimoja; Sokea; Kuihtunut wesa
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita VIII: Rauta=waimoja; Sokea; Kuihtunut wesa" ***


ELÄMÄN HAWAINNOITA VIII: Rauta=waimoja; Sokea; Kuihtunut wesa

Kirj.

P. Päivärinta


WSOY, Porvoo, 1899.



RAUTA=WAIMOJA.

Palanen matkakertomusta.



I.

Minun oli rautatietä myöten meneminen etelään päin toiseen pitäjääseen
--ei waan kolmanteen, sillä olihan siinä eräs pitäjäs wälillä. Rautatie
ei ollut wielä walmis, mutta kumminkin jo kiskoitettu, niin että sitä
myöten pääsi rautatien tarpeita kuljettawat junat wapaasti kulkemaan;
siinähän sitä sitten sai kyytiä joku matkustajakin, käydäksensä
kotinurkkiansa edempänä. Rautatien työmiehet, heidän waimonsa ja
lapsensa saiwat myös työjunassa kulkea edestakaisin.

Olinpa semmoisen junan kanssa saanut luwan tehdä tuon pienen
matkustukseni. Mitään säännöllistä kulkua kun ei wielä ollut, täytyi jo
waraselta mennä asemapaikalle wartomaan, milloin juna menisi sinne
päin, mihin minunkin oli meneminen.

Oli Pohjolan kaunis elokuun päiwä. Aurinko paistoi täydeltä terältä
tukehduttawan kuumasti ja ihmiset puhkailiwat töissään wesimärkinä
palawasta. Pysäyspaikalle oli kokoontunut wäkeä kaikilta maailman
suunnilta, osaksi katsomaan tuota uutta ja kummaa, osaksi koettamaan,
saisiko kyytiä tuon wohwottawan, hihkailewan ja puhisewan höyryhewon
pitkähäntäisessä roikassa.

Aika kului ja monelle rupesi odotus tuntumaan pitkälliseltä. Seisottiin
pitkin rataa, ja yksi ja toinen arweli yhtä ja toista rautatiestä sekä
tuon uuden kummituksen kiireisestä kulusta; minäkin seisoin heidän
joukossansa. Waikka ilma olikin niin kaunis, alkoi kuitenkin taiwaan
rannalle kokoontua oikein aika jykypilwiä, mitkä wähitellen laajeniwat
ja taajeniwat ja pian oliwat peittäneet senkin taiwaan kohdan, minkä
alla me olimme. Tuulen ryöppy alkoi huihtoa ja pyöritellä kaikkia
liehuwia esineitä, niinpä meidänkin odottajien ja katsojien hapeneita,
huolimatta siitä ensinkään, oliwatko ne huolista harmaantuneita
haituwia, waiko elämän toiwosta humertawia ja kiiltämisestä sädehtiwiä
kiharoita. Pian alkoi runsaasti tulla raskaita wesipisaroita ja
itsekukin täpisteli ja puhdisteli itseään.

Samassa tuokiossa kulki editsemme eräs nainen ja minä arwelin:
sydämmettä on se ihminen, jonka huomiota ei hän herättäisi. Hän oli
lyhyenläntä nuorenlainen nainen hajallansa olewilla hiuksilla sekä
pakartuneilla, wetistyneillä ja punottawilla silmillä.

"Sataa, sataa...! woi kun nyt wielä sataakin...! Hywä Jumala kun minä
pääsisin kotiin...! enhän tiedä enkä ymmärrä----lapseni?" supisi hän
omia aikojaan riwimme siwu hitaasti mennessään, kantaen ja suojustellen
kastuneita hameensa helmuksia.

Kaikkien silmät kääntyiwät häneen, mutta minä kenties katselin häntä
tarkkaawaisemmasti kuin yksikään muu.

Pian palasi hän takaisin, seisahti meidän eteemme ja, kuinka lienee
niin sattunutkaan, katsoa muljautti hän minua silmiin.

"Hywä Jumala, kun minä pääsisin kotiin!" sanoi hän taasenkin, mutta
samassa kääntyi hän selin meihin; olipa niinkuin ei hän olisi meitä
nähnytkään.

"Mihin päin te matkustaisitte?" kysyin häneltä.

Hän säikähti ja nyt wasta näytti hänen huomionsa heränneen. Hän loi
turwottuneista ja weristyneistä silmistänsä toisen kerran minuun niin
epätoiwoisen ja surkean katseen, että minua oikein kauhistutti, ja
sanoi ujosti: "etelään päin".

"Mistä te olette kotoisin?" kysyin taas.

"H----n pitäjästä", sanoi hän arasti.

"Oletteko rautatien työmiehen waimo?"

"Olen."

"Onko teidän miehenne täällä työssä?"

"Ei, ei se ole ... ei hän ole ... ei hän ole ollut", sanoi hän
hätäisesti ja katkonaisesti; sen ohessa koetti hän naurahtaa, mutta se
yritys ei onnistunut ensinkään.

"Oletteko ennen ollut täällä?" kysyin taaskin, sillä minusta alkoi
tuntua siltä kuin hän peittäisi jotakin.

"E ... en minä ole täällä ollut ... en milloinkaan", sanoi hän ja loi
katseensa maahan.

"Kaspas waan ... jopahan nyt jotakin kuuluu ... olittepa kuitenkin
wiime talwella, wai kuinka?--tuolla Perkiöllä, 'Worslummin' alueella ja
miehenne oli myös siellä", sanoi joku samassa joukossa olewa rautatien
työmies.

Waimo säikähti niin että hän oikein kohoksi hypähti ja hän tuli
semmoiseen mielen hämmennykseen, että hän wapisi kuin haawan lehti.
Nähtäwästi oli hän koettanut olla tuntemattomana ja salata jotakin,
mutta se onnistui näin huonosti.

"Niin--niinhän se on ... olinhan ... olimmehan siellä.----Minä olen
walehdellut teille ... olimmehan me siellä Perkiöllä", koki hän
hämmästyneenä änkyttää, ikäänkuin hän olin suuresta pahanteosta
tawattu.

"Teillä on siis todellakin mies ja ehkä hän on nytkin täällä waikk'ette
tahdo sitä sanoa; muutoin ette kai olisi näin pitkän matkan päästä
tänne tullut?" sanoin hänelle, katsellen häntä tutkiwasti.

"Onhan se täällä ... ei täällä, waan kappaleen matkaa täältä pohjoiseen
päin ... tuolla Perärajalla. Siellä on hän ollut koko kesän----mitä
minä hänestä nyt enään mitään salaisin", sanoi hän, silmäillen tawasta
minua.

"Miestännekö olette tullut tänne tapaamaan?"

"Niin olen ... sitä wartenhan minä tänne tulin."

"Tapasitte kai hänet?"

"Tapasin ... kyllähän minä tapasin", sanoi hän selin pyörähtäen ja
kokien parannella huiwiaan, saadaksensa hajallaan olewat hiuksensa sen
alle.

"Milloin olette tänne tullut?"

"Siitä on jo kolmatta wiikkoa."

"Kuinka näin pian woitte hänestä erota, kun olette niin pitkän matkan
takaa kumminkin tullut häntä tapaamaan?"

"Minulla on pieni lapsikin siellä kotona----eihän sitä jouda... Woi kun
minä pääsisin kotia", sanoi hän ja samassa alkoi hän tulla hywin
lewottomaksi.

"Onko teillä matkalippua?" kysyin häneltä, sillä minuakin alkoi
huolettaa hänen kotiin pääsemisensä.

"Ei minulla mitään semmoista ole ... pitäisikö se olla?" sanoi hän ja
samassa yritteli hän menemään sinne tänne, osaamatta kuitenkaan
mihinkään mennä.

"Wälttämättömästi täytyy teillä semmoinen olla, sillä muutoin jäätte
tähän kuin kalamiehen koira", sanoin.

"Woi hywä Jumala...! mistään sen saisi...? Minun täytyy päätä ... woi
minun lapsiani!" sanoi hän hätäillen.

"Teidän täytyy mennä konttoriin ja pyytää lippu; muistakaa sanoa, että
olette rautien työmiehen waimo--ja joutukaa, sillä ei tiedä millä
silmänräpäyksellä juna tulee", koin häntä ohjata.

"Woi hywä isä!----enhän tiedä koko konttoriakaan--ja insinööri ... minä
en tohdi", hätäili hän.

Minä koetin neuwoa hänelle missä konttori on ja wakuuttaa, että
insinööri on ihmisellinen mies, joka kyllä hänen asiansa ottaa warteen.
Mutta jota enemmän minä hänelle tuota selitin, sitä neuwottomammaksi
käwi hän.

Sääliessäni tuota hätäilewää, neuwotonta ja surullisen näköistä naista,
syöksähdin minä konttoriin ja otin hänelle matkalipun. Sen kanssa
riensin hänen luokseen ja ojensin lipun hänelle. Minä näin kuinka hänen
koko ruumiinsa tärähteli ja wawahteli sitä wastaanottaessaan. Oliko se
sen wuoksi kuin hänelle osoitettiin ihmisyyttä, wai siitä syystä, kun
hänellä oli tiedossa jotakin warmuutta, että hän pääsee nyt kotiin
lastensa luo, johon hän niin hartaasti halusi?

Ilma synkistyi yhä synkemmäksi, sillä taiwas peittyi koko näköpiirillä
niin wahwaan pilween, että päiwäsydännä oli jonkunmoinen hämärä.
Ensinnä tuli hienoa wihma=sadetta, mutta pian yltyi se niin rankaksi,
että wettä walahteli taiwaan täydeltä; sentähden koki itsekukin hakea
suojaa, mistä parhaiten taisi.

Siinä lähellä oli rautatien halkosuojus ja sinne kiirehtiwät kaikki
odottajat. Kukin koetti täyteen ahdatussa suojuksessa hakea itsellensä
jotakin paikkaa, mihin olisi woinut istua. Halkopinojen pienet lowat ja
kulmaukset eiwät olleet niin awarat, että olisi woinut yhteen paikkaan
sijoittua isompia ryhmiä; sentähden oli noita sateenpitäjiä hajallaan
siellä täällä, pari kolme henkeä yhdessä paikassa.

Kauwan oli odotettu junaa, eikä sitä kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut.
Kysyttiin sähkölaitoksella syytä wiipymiseen ja silloin saatiin tietää,
ett'ei se tule wielä pariin tuntiin, jonkun satunnaisen esteen tähden.
Tämän kuultuansa tekeysiwät odottajaryhmät huolettoman näköisiksi ja
warustausiwat wiettämään aikaansa kuten parhaiten taisiwat.

Minä näin, että tuo huomiotani herättäwä nainen oli erään toisen naisen
kanssa kyyristynyt johonkin pieneen halkopinojen kulmaukseen jääneeseen
koloon. Kun hänen tilansa ja retkensä eiwät olleet minulle wielä
läheskään selwät, menin minä heidän luokseen siinä toiwossa, että
saisin tarkat tiedot hänen elämänsä juoksusta. Kun hän huomasi minun
tuloni, näytti hän säpsähtäwän; oli niinkuin hän olisi sanonut: enkö
täälläkään saa olla rauhassa. Kun hän loi silmänsä minuun, näin minä,
että ne oliwat kosteammat entistään; minusta tuntui siltä kuin se olisi
ollut wiimeinen kosteus, minkä hänen murtunut sydämmensä woipi
kyynelten muodossa näkywille puristaa.

"Pyydän anteeksi, mutta en woi teitä niin wähällä jättää. Minä luulen,
että te ette ole wielä puoliksikaan awannut sydäntänne, ettekä sanonut
elämänne erityiskohtia minulle, waikka luulette minun jo kaikki
tietäwän mitä haluan", sanoin minä katsellen häntä tarkasti.

"Mistä sen tiedätte...? Minä luulen, että olette jo liiaksikin saanut
tietää", sanoi hän ja koetti nauraa oikein sydämmestään, mutta selwästi
huomasin minä, että se oli epätoiwon tuskallinen, jotakin peittelewä,
mutta turha yritys.

"Minä huomaan sen teidän käytöksestänne ja surullisen näköisestä
elämästänne", sanoin.

"Eihän se niin surullista ole ... wai onko se teidän mielestänne...?
Minä luulen, ett'ei se ole..." sanoi hän, koettaen tekeytyä niin
iloisen näköiseksi kuin suinkin woi.

"No, mutta nuot teidän silmänne todistawat, että te olette paljon
itkenyt; koetatte myös kierrellä puhuessanne, sen olen huomannut",
sanoin wähän ankarasti.

"Kyllä ymmärrän, että pidätte minua epärehellisenä, ja onhan siihen
syytäkin, sillä olettehan minut tawannut walehtelemasta. Mutta minä
tunnen olewan welwollinen salaamaan ja peittelemään yksityisiä
perheasioitani. Kuitenkaan ei se näy parhaalla tahdollakaan kaiketi
onnistuwan. Sillä waikka sydän jaksaakin sen tehdä, on sisällinen
taistelu kumminkin waikuttanut niin paljon, että se näkyy päälle
päinkin", puheli hän mielestäni kylläkin ajattelewasti ja nyt ei hän
ensinkään yrittänyt nauramaan, mutta päinwastoin waipui hän kowin
surullisen näköiseksi.

"Se nyt rupeaa kuulumaan jonkinmoiselta todellisuudelta, mutta
kuitenkin tuntuu siitä puuttuwan wielä jotakin; muun muassa tuntuu
minusta hywin kummalliselta teidän niin pikainen lähtönne miehenne
luota", sanoin hänelle.

"Enhän ole koko tätäkään aikaa ollut hänen luonaan", sanoi hän
katkerasti.

"Ette tätäkään aikaa!?"

"En."

"No kuinkas sitte?"

"Hän meni."

"Meni! mihin hän meni?"

"Sitä minä en tiedä; mutta minä arwelen kuitenkin hänen menneen
pohjoiseen päin."

"Kuinka se oikein on, menikö hän sinne parempaa työnansiota etsimään?"

"Minä luulen, että hän meni."

"Te luulette ... ettekö sitä woi warmemmasti tietää ja sanoa? Turhaa on
enään yrittää mitään salaamaan", huudahdin minä.

"Niinhän se on, niinhän se taitaa olla ... eihän se onnistu, ja nyt
minun täytyy sanoa, ettei hän mennyt työnansiota hakemaan--hän----hän--
woi hywä Jumala----hän ka----karkasi", sanoi hän; ja samassa tuli hän
kahta wertaa surullisemman näköiseksi kuin koskaan ennen.

"Karkasi! miksikä hän karkasi?"

"Sitä minä en woi sanoa miksikä hän sen teki, mutta niin hän kumminkin
teki. Sen waan tiedän, että rakastimme kerran toinen toistamme ja sen
woimasta solmisimme ikuisen liiton keskenämme. Waikka olimmekin köyhät
ja tyhjät maallisista rikkauksista, oli elämämme kuitenkin ensi alussa
pelkkää autuutta, sillä me tyydyimme toinen toiseemme, ja tyhjyyskin
tuntui silloin täysinäiseltä. Me teimme työtä yhdistynein woimin, eikä
meillä ollut hätäpäiwää, sillä tyytywäisyys palkitsi kaikki puutokset.
Ahkeruudella ja säästäwäisyydellä saimme sen werran kokoon, että woimme
hankkia itsellemme torpan maan. Siihen hankimme pienet mutta siistit
huoneet, ja elämä tuntui nyt niin hywältä, ett'en luule sen parempaa
muillakaan olleen. Torppamme tilukset panimme niin hywään kuntoon, että
ne lainehtiwat rehewästä kaswullisuudesta kaikkialla. Ahkera työmme oli
meidät kohottanut siihen tilaan, ett'emme olleet enään mitään wailla,
mutta--woi Jumalani--se oli meidän perikatomme. Mieheni rupesi liiaksi
tuntemaan omaa arwoansa ja tätä maailmaa, ja hän ei enään tyytynytkään
siihen yksinkertaiseen elämään, oloon ja pyrintöön, mikä meidät oli
niin onnellisiksi tehnyt. Hän rupesi kaikenlaisiin kauppahommiin ja
yrittelemisiin--hywässä tarkoituksessa kyllä--ja ensimältä näyttikin se
olewan hyödyllistä ... mutta woi Jumalani--hän oppi myös samassa
ryyppimään;--kuinkas muutoin, sillä olihan hänestä tullut nyt
jonkunlainen huomattawa ihminen ja eihän se hänen mielestään käynyt
muutoin laatuun. Minä rupesin häntä hiljakseen muistuttelemaan siitä
waarasta, joka wäijyi meidän owemme edessä. Ensimältä ottikin hän
niistä waaria, wakuuttaen samalla, ettei waara kuitenkaan ollut niin
suuri kuin minä uskottelin ja ett'ei todellista syytä ollut minun
pelkoon. Näitä kuullessani koetin rauhoittaa itseäni ja unhottaa suruni
ja huoleni. Mutta kuta enemmän sitä tein, sitä sywemmäksi juurtui
pelkoni, sillä pian huomasin minä, ett'eiwät hänen lupauksensa ja
wakuutuksensa pitäneet ensinkään paikkaansa. Ne höltyiwät ja löyhtyiwät
löyhtymistään ja asia paheni pahenemistaan. Wiimein ei hän kärsinyt
wiittaustakaan sinne päin, waan ärtyi ja kiiwastui jok'ikisestä
yrityksestäni, waikka ne lähtiwät werta wuotawasta sydämmestä. Minun
täytyi waieta ja kaikella ystäwyydellä, rakkaudella, hiljaisuudella ja
kärsiwällisyydellä koetin pitää koossa kunniaamme, talouttamme, ja
aikaan saada hywää sopua. Minä salasin ihmisiltä hänen juomistansa niin
paljon kuin woin, ja kun hänen kowasta kohtelustansa sain mustelmia,
haawoja ja kuhmuja, sanoin ihmisten kysyessä saaneeni ne jossakin
tapaturmaisessa loukkauksessa, lankeamisessa tahi kaatumisessa. Kun
näitä oli liiaksi usein, oli minun keksiminen senkin seitsemän
hätäwalhetta ja juonta oikean laidan salaamiseksi. Kauwan aikaa se
onnistuikin, mutta ajan pitkään oli mahdoton sitä salata, sillä mieheni
juoppous paheni pahenemistaan.

Tämmöisessä tukalassa tilassa kului joku aika. Wähitellen rupesiwat
ihmiset käsittämään kuinka asia oikeastaan oli, sillä mahdoton oli sitä
enään millään tekosyillä saada peitetyksi. Kun asia kerran tämmöiseksi
tuli, meni häneltä kaikki häpy, sillä hänellä ei ollut enään mitään
kunniaa eikä ihmisarwoa säilytettäwänä, ja--woi Jumalani!--hänestä tuli
nyt kylän ratti. Myötäänsä joi ja möyhäsi hän kylillä ja piti niin
tawatonta elämää, että kaikki ihmiset rupesiwat häntä kammoksumaan;
mutta kun hän kotiin tuli, oli minulla kowa leikki edessä. Kyllä nyt
oiwallettiin mistä nuot alituiset sinimarjat ja mustelmat oliwat
minulla kotoisin, sillä eipä hän kaihtenut enään muiden nähdenkään
minua repiä ja laahata.

Eräänä päiwänä tuli hän taasen juowuksissa kotiin, usean muun juopuneen
miehen kanssa. Lyhyesti ja yksinkertaisesti ilmoitti hän minulle, että
torppa sekä kaikki muu omaisuutemme nyt oli--myöty. Woi, woi kuinka
tuo uutinen wihlasi sydäntäni.--'Mihin nyt joutuisin pienten
lasteni kanssa, toisen huoneen nurkkaanko, kaikkein tielle ja
ylönkatsottawaksi?' Ne kysymykset lensiwät polttawana ja kirwelewänä
sydämmeni läwitse; muuta en kyennyt käsittämään. Minä waalenin,
hoiperruin ja yritin kaatumaan. Ihme kumma! Mieheni riensi hoiperrellen
awukseni ja esti sen. Mistä tämä tuli, sillä pitkään aikaan ei hän
ollut niin paljon ihmisyyttä minua kohtaan osoittanut?--Ehkä hän
huomasi, että minulla oli nykyään kaikista kuormista raskain
kannettawa.--Olin niin woimaton, ett'en woinut pysyä seisoallani, mutta
en kuitenkaan pyörtynyt; sentähden kantoi hän minut sänkyyn. Siinä
towin oltuani, rupesi ajatukseni wähitellen selkenemään. Minusta tuntui
kowin kowalta kohtalolta torppamme myöminen, jopa semmoiseltakin, kuin
olisi se kaiken elämämme loppu. Waikk'ei wiime aikojen elämä ollut
hääwiä siinäkään ollessa, rakastin minä kuitenkin miestäni sydämmestäni
ja toiwoin kaiken kääntywän wielä kerran hywäksi.

Minä rupesin kyynelsilmissä rukoilemaan, ett'ei hän suinkaan, Jumalan
tähden, häwittäisi elämää ja että hän purkaisi kaupan jos semmoinen oli
jo tehty. Hän koki selitellä, että se oli edullinen kauppa ja että minä
saisin siitä olla aiwan huoleti.

Hän paiskausi waatepäällä toiseen wuoteeseen maata ja nukkui kohta,
mutta koko yönä en minä woinut nukkua silmän täyttä, niin kowin
huoletti minua tuo outo uutinen.

Aamulla rukoilin häntä toistamiseen, että hän luopuisi tuosta
turmiollisesta kaupasta. Kumma kyllä, ei hän suuttunut nytkään,
päinwastoin hän selitti nyt juurta jaksain, kuinka kannattamaton muka
koko tuo pienitiluksinen torppa oli, jonka tähden oli parasta saada se
myödyksi, että olisi tilaa wapaammasti liikkua ja ansaita, kun ei ole
sidottu tuohon pieneen maatilkkuun.

Pohjanmaan rautatien työ oli silloin juuri alkanut. Hän esitteli, että
hän lähtee sinne työnansiolla ja torpasta saaduilla rahoilla kaupalla
ansaitsemaan enemmän waroja, että sitten woitaisiin ostaa oikein
werotalo ja päästäisiin noista ikäwistä päiwätöistä, mitkä niin paljon
weiwät aikaa hukkaan.

Onhan aiwan luonnollista, että tämmöinen äkkinäinen, maltillinen
kohteliaisuus teki minuun sangen hywän waikutuksen. Enhän ollut wiime
aikoina kertaakaan tämmöistä hywyyttä häneltä osakseni saanut. Minä
toiwoin yrityksestä mitä parasta ja minusta tuntui siltä kuin hän olisi
tehnyt oikein, kun hän torpan möi. Mielessäni kajasti semmoiselta kuin
olisimme alkaneet ihan uutta, parempaa elämää, uusilla, pätewämmillä
woimilla, ja entiset kärsimiset ja wastahakoisuudet alkoiwat nopeasti
haihtua mielestäni.

Yksi asia painoi kuitenkin raskaasti mieltäni, ja se oli se kun hän oli
taipunut ryyppimään. Kun hän oli niin kärsiwällinen nykyään, päätin
minä uskaltaa muistuttaa häntä siitä.

'Mutta, rakas Heikki--älä nyt suutu--minä pelkään niin kowin, kun sinä
olet ruwennut...' rohkenin minä muistuttaa.

'Onhan sitä ... onhan tuota tullut, mutta eihän se niin ... woinhan
senkin heittää...' sanoi hän.

Woi kuinka se teki hywää sydämmelleni. Minä purskahdin ilosta itkemään
ja ryöpsähdin hänen kaulaansa. Siinä sitten itkeä nyyhkytin niinkuin
pieni lapsi, täynnä toiwoa ja luottamusta, mutta kylmältä ja
yhtäkaikkiselta tuntui hän,--'mutta ehkä se on miehen wahwemman luonnon
tähden', ajattelin minä.

'Älähän tuossa nyt joutawoitse ... mitähän sinä nyt taas siinä...'
sanoi hän waan ja siihen se sillä kerralla jäi.

Pitkiä aikoja ei kulunutkaan, ennenkuin hän rahoineen ja lupauksineen
lähti rautatien työhön. Kauwas pohjoiseen meni hän, mutta minä lasteni
kanssa jäin erään talon huoneen nurkkaan, minkä hän ennen lähtöänsä oli
meille hankkinut. Lähdön aikana koetin minä pyytää, että hän jättäisi
edes wähän rahaa minullekin, sillä eihän tiedä mikä tarwe ehkä sattuisi
tulemaan.

'Mitä sinä sillä ... tulethan sinä toimeen, sillä jäähän tänne
kaikenlaista.--Minä tarwitsen rahoja, enkähän minä kauan ole, ennenkuin
lähetän', sanoi hän waan.

Kului aikaa sen lyhyttä, tämän pitkää, enkä minä saanut hänestä
minkäänlaista tietoa, en edes sitäkään, missä hän oleskelee. Minä tulin
kowin lewottomaksi ja joka postintulo=kerta käwin postitoimistossa
kysymässä: 'eikö minulle ole tullut kirjettä?' 'Ei ole', oli waan aina
lyhyt ja sydäntä wiiltäwä wastaus.

Tämmöisissä oloissa kului toista wuotta. Mitä meille oli jäänyt
elämiseksemme, oli kaikki loppuun kulunut ja kaikenlaiset puutteet
alkoiwat joka puolelta ahdistaa. Silloin tuli eräs meidän puolen mies
rautatien työstä käymään kotonansa. Häneltä sain minä tietää, että
mieheni nykyään oleskeli Perkkiön tienoilla. Oitis kirjoitin minä
hänelle ja koetin selwittää, kuinka kurjassa tilassa minä olin
lapsineni; samassa pyysin hartaasti, että hän antaisi pikaisesti
jotakin wastausta. Tuota wastausta odotin taasenkin kauwan aikaa, mutta
mitään semmoista ei tullut.

Syksy oli ja kaikkein pahin kelirikon aika. Minulle tuli semmoinen
pelko ja ahdistus, ett'en woinut enään kauemmin paikoillani olla. Minä
sijoittelin lapseni muiden hoidettawaksi, ja huolimatta pitkästä,
tuntemattomasta matkasta ja huonosta kelistä, lähdin minä jalkasin
käydä tallustelemaan pohjoista kohden. Minä en tiennyt mitä minä oikein
tarkoitin ja mitä tällä pitkällä ja waiwaloisella matkalla woittaisin,
niin oli sydämmeni täysi ja raskas, mutta mennä minun waan piti;
kuitenkin woin wakuuttaa teille, että se tuli rakkaudesta häntä ja
lapsiani kohtaan. Usein olin niin uupunut ja wäsynyt, ett'en
parhaallakaan tahdolla woinut matkaani jatkaa. Silloin täytyi etsiä
missä lähimpänä saisin jotakin suojaa, jossa saisin lewähyttää
wäsyneitä raajojani. Kun sitten tulin rauhaan, tuliwat kaikki jäseneni
niin kipeiksi, ett'en olisi woinut lattian poikki käwellä, waikka olisi
ollut tappaja takanani. Pian pari wiikkoa kului minulta tällä matkalla.
Kenkäni meniwät aiwan repaleiksi, sora ja rapakko nousi polwiin saakka,
ja jalatonna sekä muuten riutuneena ja uupuneena pääsin minä wihdoin
perille."

"Siellä kai ilo repesi?" ehätin minä wäliin sanomaan.

"Eipä se kowin iloista ollut se wastaanotto, eikä ne uutiset, joita
siellä sain kuulla."

"Kuinka niin?"

"Niinpä se oli. Se mitä olin aawistanut, oli käynyt toteen", sanoi hän
ja waikeni.

"Kertokaa nyt loppuun saakka?" kehotin minä, mutta hän ei woinut
murtuneen mielensä tähden heti jatkaa.

"Niin", alkoi hän taas. "'Mitä sinä täällä teet? Mahdoit pysyä
pahnoissasi', sanoi hän wihaisesti minut nähtyään.

'Enhän woinut toisin ... ethän ole antanut itsestäsi mitään tietoa',
sanoin minä ja mieleni oli kowin murruksissa.

'Enkö täälläkään saa rauhaa sinun haukkumisiltasi?' sanoi hän waan.

Minun mieleni murtui nyt kokonaan; se puhkasi sulkunsa ja minulta
purskahti waltawa itku.

'Woi rakas Heikki, älä niin sano! Ei se ole haukkumista, waan se tulee
rakkaudesta lapsiamme ja sinua kohtaan; älä wäärin ymmärrä minua', koin
minä itkuni seasta änkyttää, ja samassa tartuin hänen kaulaansa kiinni.

'Älähän nyt joutawoi ... päästäänhän tässä wähemmälläkin.----Tyynny nyt
jo ... ihmisetkin tuolla...' alkoi hän wihdoin tyynnyttää; tuntuipa
siltä kuin minun silloinen tilani olisi käynyt hänelle sääliksi.

Wihdoin tyynnyin minä ja todellakin rupesi hän nyt minua hywästi
kohtelemaan.

Niinkuin hän oli aikonutkin, oli hän torpasta saaduilla rahoilla
pitänyt kauppaa, mutta semmoista, joka nielasi wihdoin koko torpan
hinnan. Hän oli, näette, ostanut wiinaa kaupungista summissa,
kuljettanut sen työpaikoille metsiin, jossa hän sitä sitten pitkin
linjaa myöskenteli toisille työmiehille. Hywän aikaa oli se
menestynytkin, mutta eihän semmoinen tawara kauan salassa pysy.

Eräänä kertana oli hän noutanut koko kuorman wiinaa ja ruwennut sitä
taaskin metsässä myöskentelemään. Kun hän oli itsekin ryyppymies, oli
hän tullut juowuksiin ja silloin ei ollut tietysti waromisesta paljon
haaraa. Suuri miesjoukko kokoontui yhteen ja wiinaa annettiin waan
wapaasti, mutta wiimein juopuiwat kaikki niin, että he huusiwat,
pauhasiwat, noituiwat, kirkuiwat, teuhasiwat, riiteliwät ja tappeliwat.
Wihdoin uupuiwat he nukkumaan mikä mihinkin. Mutta lienee heissä ollut
joku walpaskin, sillä sinä yönä warastettiin mieheltäni kaikki rahat
puti puhtaaksi.

Nimismies kun kuuli, minkälaista mellakkaa on pidetty, arwasi kohta
asian oikean laidan. Hän rupesi haeskelemaan metsistä tuon metelin
lähdettä eikä kauan wiipynytkään, ennenkuin hän löysi mitä wielä
jälellä oli. Itsestänsähän on arwattawa, että hän otti heti tawaran
takawarikkoon. Koettipa hän saada selwille sen omistajankin, mutta
siinä ei hän onnistunut, sillä kaikki oliwat niin yksineuwoisia, ett'ei
asiasta tullut tolkkua."

"Puhuiko miehenne nämät kaikki teille?" kysyin.

"Ei, sitä hän ei tehnyt. Hän päiwitteli waan, kuinka kehnosti hänen on
käynyt, kun hän pudotti kaikki rahansa.--Ei, ei hän totuutta sanonut,
muilta minä ne tiedot urkin. Minä en uskaltanut sanoa mitä minä asiassa
tiesin, mutta sydämeni oli tuskasta haljeta. Sinne oli mennyt torppa ja
torpan hinta--monta hikeä, wäkeä ja wäsyä, ja nyt rupesin oiwaltamaan,
ett'ei ikänä ole enään omaa kattoa pääni päällä.

Talwi oli juuri tulossa. Useita kowia pakkas=öitä oli ja lunta alkoi
sadella. Maatyöt oliwat rautatiellä läpeensä tehdyt ja nyt ruwettiin
wedättämään hietaa radalle. Mieheni oli wahinkonsa jälkeen työllään
ansainnut niin paljon rahoja, että hän kykeni niillä ostamaan
hewoskopukan. Hän rupesi esittelemään minulle, että jäisin sinne hänen
kanssaan yhdessä hietaa wedättämään, sillä käwisihän työ paljoa
joutuisammasti, kun olisi erityinen hiedan luoja; siten saataisiin pian
muka tuo wahinko korwatuksi.

Minä en woinut wastustaa hänen pyyntöänsä, sillä olihan siinä
jonkunlaista hywyyttä----; ja minä taas--toiwoin ja katsoin rohkeasti
tulewaisuutta silmiin, waikka tunsin, että tuo hywyys oli rakennettu
walheelliselle pohjalle. Lapsiani minä waan kowin surin, mutta kun minä
yhtenään heistä hänelle puhelin, hankki hän rahaa, jonka lähetin
kirjeessä hoitajille pyynnön kanssa, että he hywästi heitä hoitaisiwat.

Rekikeli oli nyt tullut. Minä sain uudet kengät, sillä enhän muuten
olisi kyennyt ulkosalla liikkumaan. Ajomiehiä ja hewosia kokoontui
tuohon jättiläistyöhön kaikilta maailman suunnilta. Talot täyttyiwät
miehistä ja hewosista, niin ettei niissä ollut käden eikä jalan sijaa;
kaikki kylien riihetkin oliwat majamiehiä täynnä. Silloin ei ollut
suurta erotusta yöllä ja päiwällä, sillä melkein samanlainen huuto ja
pauke kuului läpeensä kaiket ajat.

Mekin ryhdyimme innolla työhön. Yötä päiwää koimme olla liikkeellä; ei
muuta wäliä pidetty kuin se, mitä hewonen tarwitsi syödäkseen. Silloin
aina uinahdettiin kuin lintu oksalla ja sitten taas lähdettiin. Woi
kuinka hauskalta se kuitenkin tuntui, sillä olihan se ikäänkuin uusi
elämä olisi todellakin alkanut kajastaa eikä mikään silloin tuntunut
raskaalta.

Tällä tawalla olimme kolme kuukautta ponnistelleet. Kumma kyllä, mutta
totta on, ettei mieheni koko sillä ajalla paljon ryyppinyt. Lieneekö
hän mielessään pitänyt wiimeistä isoa wahinkoansa wai lieneekö
kaihtenut minua?

Kun olimme nuo kolme kuukautta olleet säästäwäisiä ja ahkeroita, olimme
ansainneet koko lailla rahoja,----hywä uuden elämän alku...

Eräänä kertana rupesi mieheni innokkaasti esittelemään, että minä
lähtisin nyt kotipuoleen.

'Emmekö lähde nyt jo yhdessä pois täältä?' sanoin minä.

'En minä wielä lähde, minä tienaan täällä wielä enemmän kokoon. Mene
sinä nyt jo ennakolta lasten luoksi', sanoi hän, ja samassa antoi hän
wähän rahaa minulle matkakustannuksiin.

'Anna nyt kaikki rahat minulle, minulla pysywät ne tallella', pyytelin
minä.

'En minä anna, minä tarwitsen niitä', sanoi hän kylmästi.

'Emmehän me siellä kauan elä, kun kaikki entinen on loppunut',
muistutin minä.

'Kyllä minä täältä lähetän tarpeen mukaan; mene waan nyt kotiin,
kyllähän minäkin täältä tulen', sanoi hän.

Minä lähdin nyt jalkasin tallustelemaan kotia kohden, mutta mieleni
tuntui niin kummalliselta. Miks'ei hän myös lähtenyt kotiin? Miks'ei
hän antanut enemmän rahaa tahi kaikkia rahojansa, waikka ne olisiwat
minulla paljoa paremmassa tallessa olleet...? Mikä into hänelle tuli
nyt minua niin kiireesti kotiin toimittamaan? Nämät kysymykset soiwat
alati sydämmessäni yksinäni käydä tallustellessani pitkiä talottomia
taipaleita.

Rampana ja wäsyneenä pääsin wihdoin kowain ponnistusten perästä kotiin.
En kertaakaan koko pitkällä matkalla ollut askeltakaan hewosen reessä
jalkojani lewäyttänyt, enkä ainuttakaan särwin pisaraa kuiwuneen kielen
kostukkeeksi ostanut, ja sentähden oli minulla kotiin päästessäni
tallessa joka ikinen penni, mitkä lähteissäni sain mieheltäni, ... ei
auta tuhlaaminen minkä kowalla työllä on saanut ansaituksi.----Woi hywä
Jumala kuinka lapsiraukat oliwat mielissään ja iloissaan kun minä tulin
kotiin.----Mikäs se oli, jokohan juna tulee?"

"Ei se ollut junan wihellys, poikaset siellä waan kouriinsa
puhaltelewat; kertokaa waan loppuun asti", sanoin minä.

"Siellä minä elelin lasteni kanssa, tein työtä mitä woin, toiwoin ja
odotin miestäni, kirjettä tahi rahaa; mutta wiikko wiikon, kuukaus
kuukauden perään kului, eikä kuulunut mitään. Näin kului aika kauheassa
epätiedossa ja odotuksessa syyspuoleen kesää. Nuorin lapseni oli
kuollut juuri ennenkuin mieheni luokse lähdin, mutta nyt sain toisen
sijaan ja se teki tilani kaksinkerroin ahtaammaksi, kun en päässyt
mitään ansaitsemaan.

Kun lapsi oli noin kuuden wiikon wanha, tuli taasenkin eräs tuttu mies
rautatien työstä kotiinsa. Hän kertoi nähneensä mieheni täällä
Perärajalla, ja että hän on juonut kaikki ansionsa niin tarkkaan,
ett'ei hänellä ole siiwoja waatteitakaan enään päällänsä; ja--woi
hirweää!--että hänellä on..."

"Että hänellä on,--mikä hänellä on?"

"Hän sanoi, että miehelläni on toinen----waimo", sanoi hän ja loi
turwottuneista ja weristyneistä silmistänsä minuun semmoisen katseen,
että olisi luullut hänen sydämmensä muljahtaneen silmäkuopista
näkösälle.

"Toinen waimo! Kuinka se on ollut mahdollista?" sanoin minä hämilläni
ja tietämättä mitä oikeastaan sanoin.

"Eihän se ole oikea waimo tuommoinen waan... Kun minä sen kuulin, en
enään woinut pidättää itseäni. Minä möin kaksi parasta hamettani ja
huiwiani mitä minulla wielä jäljellä oli. Niistä saaduilla rahoilla
palkkasin lapsilleni hoitajan, ja kun rautatietä myöten pääsi jo
kulkemaan, hankin itseni rautatien warrelle ja tulin työjunassa sitten
tänne."

"Kuinka se miehenne tykö meno sitten käwi?"

"Kun minä lähenin sitä huonetta, jossa mieheni sanottiin majaa pitäwän,
tapasi minut semmoinen wawistus ja ahdistus, että joka luunsolmuni
tärisi. Sydämmeni löi niin ankarasti, ett'en kuullut mitä eräs
porrasten edustalla wastaantulewa mies minulle sanoi. Jalkani oliwat
niin herwahtaneet ja woimattomat, ett'en woinut portaita nousta muutoin
kuin nelinkontin.

Ilta oli jo niin pimeä, että walkeata tarwittiin huoneissa. Siitäkin
huoneesta näkyi walkea ja se osoitti että työmiehet oliwat jo warmasti
tulleet työstä.

Kun minä tulin porstuaan ja yritin tarttumaan awaimeen, saadakseni owen
auki, ei ollut minulla siihen woimaa. Kauan sain tyynnyttää ja
waikittaa sydäntäni, ennenkuin sain tuon kylläkin heikon lukon auki
kierretyksi.

Kun astuin huoneeseen, huomasin minä heikon, läkkipellistä tehdyn
lampun walossa, että huoneessa oli mies ja nainen; miehen tunsin heti
omaksi miehekseni. He istuiwat huoneen perällä, höyläämättömistä
sahalaudoista neljän paalun nenään tehdyn pöydän tapaisen ääressä,
missä myös tuo himeä lamppu paloi. Pöydällä oli melkein täysinäinen
wiinapullo, ja kahwipannu oli takan liedellä, missä kytewä walkea palaa
kitisi, päästämättä ainuttakaan liekin leimausta. Kaksi täysinäistä
kahwikuppia höyrysi pöydällä, josta mieheni oli juuri toisen puolen
juonut. Minä näin, että hän oli ennestäänkin humalassa, mutta hän kaasi
pullosta kahwin sekaan ja alkoi sitä seosta ryyppiä; nainen joi
kahwinsa siltään loppuun.

Himeä walo jätti owenpuolen niin hämäräksi, ett'ei minua tunnettu.

'Kuka siihen owenpieleen tuli? Joku akka kai. Mitä sinä täältä haet?'
sanoi mieheni.

Minun sydämeni tykytti kowemmin, polweni notkuiwat enemmän ja minä
lähdin suonenwedon tapaisesti käydä horjumaan pöytää kohden, tietämättä
oikeastaan mitä tein.

'Rakas Heikki! Ethän sinä tullutkaan, etkä kirjoittanut', sommersin
minä ja lewitin käteni tarttuakseni hänen kaulaansa.

Hän hypähti ylös niinkuin käärmeen pistämänä ja työnsi tuimalla
sysäyksellä minut pois luotaan, niin että olin siitä wähällä kaatua.

'Eikö se wielä ... kyllä minä sinulle kirjot ... et minua wasta...'
kuulin minä hänen katkonaisesti ja wihasta kähisewällä äänellä sanowan.
Mitä sitten tapahtui, on minulle tietämätön, sillä minä olin pyörtynyt.

Kun minä toinnuin horrostilastani, oli jo päiwä. Minä olin makaamassa
samassa huoneessa, sahalaudoilla seinään lyötyjen piittain päälle
naulaamalla kyhätyllä lawalla, missä oli hienoksi kuluneita oljen
pehkuja pehmitteenä ja likaisia waateryysyjä pään alla. Outo nainen
istui wieressäni, huuhdellen päätäni kylmällä wedellä.

'Missä Heikki on?' oli ensimäinen kysymykseni, kun woin puhua.

'Olkaa nyt waan huoletta! Te tarwitsette lepoa. Haluatteko mitään?'
sanoi nainen, ja hän tarjosi minulle jotakin juotawaa. Kieleni ja
sydämmeni oli niin kuiwa että luuli niiden pakahtuwan; minä join hywän
siemauksen, sitten waiwuin taas alas.--

Wiikon päiwät olin minä maannut--niin sanottiin--kun minä toinnuin
täydellisesti. Ensimäinen kysymykseni oli taas Heikin perään. Kun he
huomasiwat minun jo niin paljon woimistuneen, että woin waaratta
totuuden kuulla, selwitettiin minulle, ett'ei Heikkiä ole sen koommin
nähty eikä kuultu, kuin hän silloin owesta ulos töytäsi. Kartanolla oli
hän mennessään tawannut erään työtowerinsa, ja tälle oli hän sanonut
menewänsä niin kauwas, ett'ei kuu kuule eikä päiwä näe!"

"Ja niin hän meni?"

"Ja niin hän meni, huolimatta wähääkään minusta ja lapsistaan."

"No, weikö hän tuon toisen mukanaan?"

"Ei, hän jätti meidät molemmat."

"Kylläpä tuo toinenkin on jonkunlainen otus."

"Ei hän ole niinkään huono ihminen. Hän se oli ollut ensimäinen minua
hoitamaan pyörtymiseni aikana. Pitkällisen horroksissa oloni aikanakin
oli hän myös usein minua hoitanut, ja olisi sitä läpeensäkin tehnyt,
waan oli peljännyt minun wihojani; hän se oli erään rautatien työmiehen
waimon palkannut minua hoitamaan.

Kun minä kuulin kaiken tämän, käsketin minä hänet luokseni.
Kainostellen, peloissaan ja häpeillen tuli hän, mutta kun minä ojensin
hänelle ystäwällisesti käteni, purskahti hän katkeraan itkuun, ja siinä
itkimme sitten yhdessä epätoiwon kyyneliä.

Kun todellisuus aukeni silmieni eteen, tulin minä paljoa heikommaksi.
Myötäänsä tuo toinen istui nyt minun wuoteeni wieressä ja hoiteli
minua. Haikealla mielellä kertoeli hän, kuinka kamalasti hänkin on
petetty. Mieheni oli hänelle kunniansa kautta wakuuttanut olewansa
naimaton mies ja tahtowansa naida hänet, kun waan kerran kirjat saadaan
tänne.

Wiikon päiwät sairastin minä wielä, mutta lapset oliwat aina
mielessäni. Kun woimistuin niin paljon, että kykenin, waikka
heikkonakin, matkalle, lähdin rientämään heidän luoksensa, ja tässä nyt
olen."

"Paljon olette kärsinyt", sanoin minä, ja sywä huokaus puhkesi
rinnastani.

"Paljon", sanoi hän tuskin kuultawasti.

Minä satuin silmäämään hänen kaswoihinsa. Suonenwedon tapaisia
wärähtelemisiä näkyi niissä ja koko hänen ruumiinsa wawahteli.
Yht'äkkiä kaatui hän, puristi kätensä nyrkkiin ja waahtopureet
rupesiwat pursuamaan suusta; hän oli kaatumawikainen. Me riensimme
hänen awuksensa, waromaan, ett'ei hän saisi loukata itseään. Huiwit
waluiwat pois hänen päältänsä. Silloin huomasimme otsan ylipuolella
hänen päässään ison haawan.--Kauan ei kestänyt tuo taudin puuska,
ennenkuin hän tointui.

"Teidän päässännekin on suuri haawa", sanoin hänen toinnuttuaan.

"Nämät molemmat minä sain wiimeisiksi lahjoiksi mieheltäni. Jollakin
aseella löi hän tämän haawan päähäni; siitä lyönnistä kaaduin ja
pyörryin minä... Siitä sain myös kaatumawian; ei minulla ole ennen tätä
ollut", sanoi hän ja pillahti katkeraan itkuun.----Waimo-parka!--

Junan wihellys kuului nyt ja pian tuli se pihisten ja puhisten
asemapaikalle.----Waimo parka!

Sade ei ollut wielä lakannut, waan pikemmin yltynyt. Me ohjasimme
waimon awonaisen lastiwaunun luo ja toimitimme hänet siihen, sillä
yhtään kattowaunua ei junassa ollut. Hän hytkähti istualleen jonnekkin
laatikkojen kulmaukseen, ja nosti päällimmäisen hameensa päänsä yli
suojakseen. Minä menin toiseen päähän junaa, jossa oli muutamia
muitakin miehiä; mutta koko aikana en woinut olla ajattelematta ja
katsomatta tuota turwatonta ja kärsinyttä naista.



II.

Niin. Se on tosi: tästä ei tule rauta=waimo, waan rauta=morsian, mutta
owathan he jo jokseenkin yhtä maata.

Ensimäiseltä asemalta nousi useita henkilöitä samaan waunuun, jossa
minäkin olin. Heillä oli muassaan kaikenlaista kamaa, jota itsekukin
tulija huolellisesti sijoitteli omaan kokoonsa. Usealla heistä oli
säkissä joku kowa ja isonlainen esine, joka kowasti kumisten kolahteli
waunun pohjaa wasten, kun he niitä kokoihinsa nakkeliwat. Juna meni
sillä kerralla likimmäiseen kaupunkiin saakka ja wähin tutkimisin
selkeni minulle, että nuot säkeissä olewat kowat esineet oliwat tyhjiä
lekkereitä, joilla piti tuoda kaupungista wiinaa.

Heidän joukossaan oli eräs siististi puettu nuori pari, mies ja nainen,
jotka näyttiwät wasta naineilta tahi ainakin kihlaantuneilta. Heillä
oli muiden kapineidensa joukossa iso ja uuden uutukainen, lukollinen
matkasäkki, joka oli miehen hallussa; nainen kantoi kädessään
messinkilukkoista pienempää matkataskua, tuommoista, jota hienot naiset
tawallisesti pitäwät matkoissa mukanaan; myös heilläkin oli tuo säkissä
olewa kumisewa astia. He asettuiwat erilleen muista, toiseen päähän
waunua, eiwätkä näyttäneet wälittäwän muista waunussaolijoista mitään,
sillä he näkyiwät saawan hupinsa toisistansa. He oliwat siroja ja
kauniita ihmisiä, parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan. Kun heidän
kaswojensa piirteet oliwat päälliseksi niin wiattoman näköiset, ett'ei
niissä näkynyt minkäänlaista kärsimisen, surun, wilpin tai petoksen
merkkiä, eikä mitään semmoista, joka olisi wiwahtanutkaan
wastenmieliseltä, niin tunsin minä myötätuntoisuutta heihin heti ensi
näkemälläni.

Waunuun tuli samalta asemalta eräs tuttawani; hän istui samaan ryhmään,
mihin minäkin olin itseni sijoittanut.

"Keitä owat tuo nuori herraswäki, jotka istuwat toisessa päässä
waunua?" kysyin minä tuttawaltani, sillä en minä osannut muuta otaksua
kuin että he owat joitain herrassäätyläisiä.

"Eiwät ne ole mitään herroja", sanoi tuttawa huolettomasti.

"Mitäs sitten?"

"Onpahan eräs rautatien seppä täältä."

"Olkoonpa waikka waan seppä, mutta sangen siisti ja miellyttäwä mies
hän on", sanoin minä melkein tietämättäni.

"On, komea mieshän se on----onhan se", sanoi tuttawani. "Ja sangen siiwo
mies", jatkoi hän towin waitiolon perästä.

"Onko tuo nuori nainen hänen waimonsa?"

"Ei, ei se ole."

"Sisarko?"

"Eipä sisarkaan."

"No tottapa hän joku on; morsian, wai?"

"Oikein arwattu, hän on joku; ja totta puhuen, on hän morsian;
arwasittepahan wiimein", sanoi hän nauraa wirnistellen.

"Onko sulhanen teidän pitäjästä kotoisin?"

"Eikä ole."

"Mistä hän on?"

"Hän on----en minä tällä kerralla häntä muista."

"Entä morsian, onko hän teidän pitäjän lapsia?"

"Ei hänkään; hän on tullut sieltä, mistä seppäkin on kotoisin;
lapsuuden ystäwät kuuluiwat olewan."

"Matkustawatko he nyt kotipuoleensa?"

"Eiwätkä matkusta. He owat täällä kuulutetut ja kohta he wihitäänkin;
menewät nyt kaupunkiin hääwarustuksia noutamaan", selwitteli tuttawani.

Meidän puheemme loppui siihen, sillä minä olin saanut tietää kaiken
sen, mitä halusinkin. Minä katsastin tawasta heitä--noita nuorikoita,
jotka oliwat menossa hääwarustuksia noutamaan. Terweyden puna hehkui
heidän kaswoiltansa ja koko heidän olemuksensa näytti sisältäwän elämän
halua, toiwoa ja luottamusta. Monenkaltaisia mielikuwituksia pyöri
mielessäni ihmisten pyrinnöistä, unelmista, toiwoista ja ...
pettyneistä toiwoista,--iloista ja suruista. Olihan syytäkin tämmöisiin
mietelmiin, sillä olipa kumpaakin edessäni.----Woi kuinka
erikaltaisilta näyttiwät nuot nuoret tuossa, ja tuo toisissa waunuissa
yksinään kykkiwä, miehensä hylkäämä nainen. Mikä erikaltaisuus ja
kuitenkin niin paljon yhdenkaltaisuutta.--

Näitä keskustellessa ja mietiskellessä kiiti juna eteenpäin ja pian oli
se siinä määräpaikassa, mihin minun oli jääminen. Ennen waunusta
poismentyäni tuli morsiuspari esittelemään minulle itseänsä. Niin kauan
kuin silmä kantoi, katsoin minä tuota onnetonta, sortunutta waimoa ja
noita onnellisia nuorikoita.

Yö oli puolessa, kun minä pääsin määräpaikkaani. Ei ainuttakaan ihmistä
näkynyt liikkeellä. Yksinäni käwelin Pohjolan waloisana ja kauniina
kesäyönä, sillä kaikki ihmiset oliwat lepäämässä päiwän kuorman ja
helteen perästä. Uljaat kaswit rehottiwat uhkeina kaikkialla,
kohotellen itseänsä taiwasta kohden, wastaanottaakseen lehdillään yön
wiileyden wirkistäwää woimaa. Kaikki tuo oli niin ihanaa ja jaloa, että
unhotuin itsekin luonnon ihanaan helmaan, enkä hakenut itselleni kyljen
sijaa koko yönä.

Kun aamu tuli ja ihmiset nousiwat ylös, aloin toimitella niitä wähäisiä
asioita, mitä minulla oli siellä ajettawana.

Junan piti palata sinä päiwänä kaupungista, sentähden menin jo
waraselta asemapaikalle, ett'en missään tapauksessa hiljastuisi.
Työmiehet oliwat kaikkialla parhaaltaan työssä ja paitahihasillaan
tekiwät he hikoillen kowaa, ruumiillista työtä. Kylän poikaset oliwat
kokoontuneet asemalle. He pitiwät keskenään jos jonkunlaista iloa ja
leikkiä, ja minä katselin syrjästä heidän menoansa. He puhalteliwat ja
wihelteliwät kämmeniinsä juuri kuin höyryhepo, kaikilla niillä
äänenlaaduilla, miten sekin kussakin tilaisuudessa wiheltelee; toiset
taasen surittiwat ja wiserteliwät niinkuin konduktööri tekee
lähtömerkkiä antaessaan. Minua oikein ihmetytti, kuinka poikaset
kaikkialla oliwat niin pian oppineet luonnollisilla koneillansa niin
jäljittelemään noita rautatien ääniä. Siinä oli useita ihmisiä, jotka
odottiwat junan tuloa. Tyyyy-ty, kimahti taasen yht'äkkiä ja moni
odottaja huudahti: "nyt juna tulee, ääni kuuluu". Siinä aiwan lähellä
oli seisomassa kattopäällisiä tawarawaunuja; niiden takaa juoksahti nyt
poikanen nauraa wirnistellen, tarkastelemaan, minkä waikutuksen hänen
petossignaalinsa oli tehnyt.

Niin, wihdoinhan juna tuli, ja siinä odotin tuttawiani tulewaksi.
Asetuin aseman edustalle tähystelemään jok'ikistä awonaista, rautatien
tarpeilla kuormitettua waunua, ja oikein, siinähän ne tuttawani
tuliwatkin! Iloisesti he noikkasiwat minulle hywää päiwää ja
wiittoiwat, junan wielä liikkeellä ollessa, niinkuin hywälle ystäwälle
ainakin, että tulisin heidän waunuunsa, missä he ratakiskojen päällä
istuiwat. Tuo kaupungista palaawa sulhoisparikin wilkutti silmää
minulle niin ystäwällisesti. Olihan aiwan luonnollista, että oitis
nousin siihen waunuun, jossa hekin oliwat, tekemään taasenkin seuraa.

Kun siinä odotimme junan lähtöä, rupesi taas satamaan wettä taiwaan
täydeltä. Semmoisessa ratakisko=waunussa ei ollut minkäänlaista kattoa
ja sentähden koimme istua kykkiä sateen käsissä missä parhaiten
taisimme.

Heti junan tultua kummastutti minua, kun tuo morsiuspari asusteli
erillään toisistansa; kun juna lähti liikkeelle, sijoittuiwat he nytkin
eri haaroille. Morsian istui toisessa päässä waunua jonkun
naula=laatikon päällä, suojaten siinä sateenwarjolla itseänsä; siihen
oli myös kaikki heidän kaupunkituliaisensa rowittu. Sulhanen asettui
aiwan toiseen päähän waunua, waunun korkean ja ainoan päälaidan wiereen
seisomaan, ja siinä hän seisoi liikahtamatta. Kummallakaan heistä ei
ollut sitä nuoruuden iloista hilpeyttä, josta he mennessään niin
palawasti hehkuiwat, waan kumpikin heistä oli synkkä ja alakuloinen.
Koetin useat kerrat saada heidän kanssaan keskustelua wireille, mutta
turhat oliwat yritykseni, sillä puhetta ei waan syntynyt.

Kappaletta ennen kuin juna tuli siihen pysäyspaikkaan, mihinkä heidän
piti jäädä, tuli sulhanen minun luokseni, ja nyt hän oli niin iloinen,
puhelias ja hilpeä, että minua oikein ihmetytti. Minä huomasin, että
morsiankin tuli iloisemmaksi; wähitellen wetäysi hän meitä lähemmäksi
ja koetti tawasta jotakin sanoa meidän puheemme wäliin, mutta
huomaamatta, wastaamatta näyttiwät ne sulhaselta jääwän. Minä koetin
kaiken tawoin saada poistetuksi nuo synkät warjot, jotka oliwat heidän
kauniille kaswoillensa laskeuneet: toiwotin heille onnea ja iloista
häiden wiettoa, ja mitä muuta semmoista hywää waan suinkin keksin,
yhteisesti he kiitteliwät noista hywänsuowista toiwotuksistani, mutta
mitään muuta yhteistä ei heidän puheessaan ollut.

Juna tuli juuri nyt asemapaikalle. Mitään käytäwää ei ollut wielä
keskentekoisella asemalla, rata oli waan pengerretty koko joukon
ylemmäksi muuta maata.

"Lähdetään nyt pois!" sanoi morsian, läheten sulhastansa.

"En minä lähde sinun kanssasi koskaan, en, en, en", sanoi sulhanen
tuimasti ja äkkiarwaamatta.

Me hämmästyimme kaikki, mutta morsian kaikkein enimmän.

"Hywä Jumala! mikä sinulle nyt tuli? Kuule!" sanoi morsian murtuneella
äänellä ja otti hänen käsipuolestansa kiinni.

"Mikäkö minulle tuli...? Ei minulle mikään nyt tullut, se on tullut jo
aikaa mikä on tullut. Minä olen kauwan jo päättänyt tämän tehdä ja nyt
minä sen teen;--minä en lähde sinun kanssasi, saat mennä mihin tahdot",
sanoi sulhanen ja riuhtasi itsensä morsiamestansa irti.

Koetimme häntä tyynnyttää, waikittaa ja puhella hänen
welwollisuuksistansa, mutta hän raiwostui yhä enemmän ja silloin
huomasimme hänen olewan juowuksissa.

Päätänsä myöten hyppäsi hän nyt tuosta korkeasta waunusta sywään radan
wierustaan. Maahan pudotessaan meni hän ylenkuppuraisiaan, mutta pian
oli hän pystyssä. Ensimäiseksi työkseen löi hän kiween murskaksi
powitaskussaan olewan pullon. Koetimme kehottaa häntä, että hän tulisi
ottamaan waunussa olewat tawaransa, mutta niistä huoli hän wiisi,
möykkäsi ja teuhasi waan.

Morsian pillahti katkeraan itkuun ja hänkin tahtoi syöksyä waunusta
alas. Luulimme hänen taittawan niskansa ja tarjosimme hänelle apua,
mutta sitä ei hän joutanut odottamaan. Ihme kumma! ei hän edes
kaatunutkaan maahan pudotessaan. Itkussa suin riensi hän hillitsemään
raiwostunutta sulhoansa, mutta mitäpä heikko nainen woipi juopuneelle,
raiwostuneelle miehelle.

Me nostelimme waunusta pois heidän tawaransa, mutta tuo säkki, jossa
mennessä oli tyhjä astia, oli nyt paljon raskaampi; siinä oli
hääwarustuksia. Tuo kiiltäwä, suurehko matkalaukku oli myös täyteen
pinkattu ja tuntui sekin raskaalta. Heti kun sen saimme maahan, otti
sulho sen kantimista kiinni ja aikoi ropsia sitä ympärillään olewiin
kiwiin. Pian alkoi sieltä roiskua jotakin märkyyttä, mutta siitä
innostuneena pieksi hän laukkua sitä raiwokkaammasti kiwiin. Tuota teki
hän niin kauwan, että laukku latistui niin, ett'ei siellä ollut enään
muuta kuin helisewiä pullon sirpaleita. Siellä oli hienompia hääjuomia
ja niin niiden nyt käwi. Hän olisi särkenyt ja murskannut kaikki, mutta
muut ihmiset estiwät hänet siitä ja hädin tuskin saatiin tuo säkissä
olewa täysinäinen astia hänen raiwoltansa warjelluksi.

Siinä rautatien ojassa oli paljon wettä. Meuhatessaan kommeltui
sulhanen kumoon tuohon ojaan. Siellä hän piehtaroitsi ja rypöi sen
lyhyttä, tämän pitkää. Sieltä noustessaan oli hän kuin rapakossa
rypenyt sika. Kyllä oliwat nyt kauniina kauniin sulhaisen kauniit
waatteet!

Koetettiin joukonmiehissä häntä tyynnyttää ja hillitä, mutta kaikki oli
turhaa. Itkien ja rukoillen koki morsiankin tehdä kaikki mitä suinkin
woi, mutta häntä ei sulho kärsinyt mailla halmeillakaan, työnsi waan
pois tyköänsä, eikä sanonut tahtowansa häntä nähdä enään koskaan.

Siinä lähellä oli metsää. Sydämmen pohjasta itkien lähti morsian
wihdoin käwelemään sitä kohden. Aiwan lähellä oli komeita,
monenwäriseksi maalattuja, wankkoja taloja. Miks'ei hän niitä kohden
käwellyt? Hän kai häpesi, mutta mitä hän häpesi? Häpesikö hän itseänsä
wai sulhoansa waiko--ihmisiä?--Kenties kaikkia yhteensä. Oliko hänessä
itsessänsä häpeämistä? Ei, mutta hän häpesi itseänsä--muiden tähden.
Ehkäpä hän meni metsään kewentämään ensikerran eläessään sydäntänsä
muiden tähden ja häpeämään muiden tähden--niin--ehkäpä.--

Juna lähti nyt ja sinne he jäiwät. Olin kuullut sanottawan, että seppä
on siiwo mies ja ett'ei hän ole koskaan ennen ollut juowuksissa.
Silloin nousi mieleeni kysymys: oliko tuo pelkkä sattumus, wai alku
elämän leikkiin?--Kenties ... olen sitten jäljestä päin kuullut, että
he kuitenkin wiettiwät häänsä; ja sen johdosta soisin monin kerroin,
että se tapaus olisikin ollut sattumus waan.



SOKEA.


Kesäinen aika on. Köyhä waimo kahden pienen poikasensa kanssa istuu
kylän läpi menewän maantien wieressä. Nuorempi, kuusi ikäwuottansa
elänyt poika on uppo=sokea; Luojansa oli antanut hänen semmoisena
syntyäkin; wanhempi pojista leikkasi kahdeksattansa.

Kowa aika oli, sillä Jumala oli nähnyt hywäksi usealla katowuodella
peräkkäin rangaista koko maata. Huono, akanoista, oljista ja
petäjäisestä laitettu rawinto synnytti kulkutauteja ja kuoleman enkeli
hiipi hiljaa näljästä ja taudista horjuwain haamujen seassa, niittäen
wähällä waiwalla runsaan saaliin, sillä wähäwäkiset oliwat horjuwat
saawutettawat. Tuon hiljaisesti, mutta warmasti liikkuwan
kuolon=enkelin katkaisewan wiikatteen iskun alle sattui waimon mieskin,
ja hän seurasi niitä lukemattomia, joita sama isku oli ennen kohdannut.
Murheesta rasitettu waimo ei woinut työllään elättää itseään ja
lapsiansa, warsinkaan kun ei ollut mitään työtä saatawissa, ja
sentähden oli hänen täytynyt turwaantua kaikkein katkerimpaan elämisen
keinoon, armoleipään. Semmoisella retkellä oli hän juuri nytkin, ja
talosta taloon kulki hän almua anellen. Siellä sai hän useinkin kuulla
kowia sanoja, ja niitä kuullessaan itki hän, että oli wedeksi sulaa.
Semmoista oli hän wiimeisessäkin talossa kuullut, ja sentähden istui
hän tuossa maantien wieressä sydäntänsä wuodattamassa.

Waikka sallimus oli nuorempaa poikaa niin kowasti kohdellut näön
suhteen, oli se runsaammasti hänelle jakanut muita lahjoja. Lukuun
ottamatta terwettä ruumista ja teräwää, wilkasta sielua, oli hänellä
tawattoman kaunis ääni. Kristillinen äiti oli pojalle opettanut ulkoa
melkein kaikki wirret, ja nuotit oppi hän niihin kerran kuultuansa.
Näitä pojan hywiä lahjoja käytettiin wälikappaleina armoleipää
anellessa, sillä heti taloon tultua weisasi tämä kauniilla, wähän
wäräjäwällä, surullisen wiehkeällä lapsen=äänellänsä owipielessä jonkun
wirren wärssyn. Weisaaminen teki kuulijoihin erilaisen waikutuksen,
aina sen mukaan, minkälaisella asteella kunkin kuulijan sisällinen
ihminen oli: wälisti se synnytti pilkkaa ja iwaa, wälisti taas sywintä
myötätuntoisuutta ja sääliä.

Wankka oli talo, jossa wiimeksi käytiin. Selwiä leipämöykkyjä makasi
myötäänsä talon pitkällä ja walkoiseksi pestyllä petäjäisellä pöydällä
läpi katowuosien, waikka läpeensä muualla syötiin olkia ja petäjää.
Monen hywän wuoden säästetyt wiljawarat riittiwät talossa koko
katowuosien ajaksi.

Senkin talon owipieleen tultuansa weisasi sokea poika tawallisuuden
mukaan wirren wärssyn. Kun wärssy oli loppunut, kuului isännän kolea
ääni:

"Luuletteko tuolla kujeellanne woiwanne laiskuuttanne peitellä?"

"Mitäpä ne tämmöiset työllänsä saawat, semminkin kun ei ole
minkäänlaista työtä", rohkeni waimo pahan mielensä seasta sanoa.

"Työtä on aina tekewällä, unta makaawalla, mutta halua puuttuu",
pitkitti tyly isäntä.

"Älkää, hywä isäntä, noin kowasti puhuko; me emme tahdo mitään, sillä
omaannehan kiellätte ... me emme ole itse syypäät onnettomuuteemme ...
mutta kun mies kuoli ja sentään tekisi mieli elää...", sanoi waimo ja
pillahti katkeraan itkuun.

"Senhän minä tiesinkin ... sehän se on wiimeinen keino ... waiwaisilla
kakaroillanne, joita kyllä olette mestarit latomaan, koetatte
laiskuuttanne peitellä--kyllä minä teidät tunnen. Wai ette ole syypäitä
... tekisitte työtä ... hywä isäntä! wai niin ... mutta ei minusta
millään tawalla tule niin hywää, että laiskoille mitään antaisin.--Ei
näille sitten saisi puhuakaan ... pötkikää tiehenne ja paikalla",
pauhasi isäntä, ärtyneenä waimon oikeutetusta puheesta.

Murheellisena ja murtuneella sydämmellä wetäysi waimo lastensa kanssa
talosta pois. Hänen näljästä ja murheesta riutuneet woimansa eiwät
myöntäneet hänen pitemmälle mennä lewähtämättä kuin tuohon tienwiereen,
johon hän istuutui lepäämään ja sydäntänsä wuodattamaan. Kowin kaiweli
hänen sydäntänsä ihmisien kowuus ja se syytön sorto, jota hän liiaksi
usein sai kuulla. Hän muisteli niitä aikoja, jolloin oli paremmat
wuodet ja jolloin hänen mieswainajansa wielä eli. Ainahan sitä silloin
joten kuten aikaan tultiin, kun yksissä neuwoin tehtiin työtä ja
wuowattiin, jos kohtakaan ei silloinkaan kaikesti mäljällä oltu. Nyt
oli hän kahden lapsen kanssa jäänyt tuetta ja turwatta tylyn maailman
keskelle näin kowina aikoina, eikä hän tuntenut itsessänsä olewan kykyä
itsensä ja lastensa henkeä elättämään muutoin kuin anelemalla
armoleipää. Häntä oli usein herjattu ja sätitty pojan sokeudellakin,
ikäänkuin se olisi kenen wika. Noita ajatellessansa tunsi hän itsensä
kowin onnettomaksi ja hyljätyksi. Hänen korwansa rupesiwat suhisemaan,
ja ajatukset tuntuiwat menewän sekaisin, eikä hän saanut wiimeiseltä
selwille, oliko pojan sokeus muiden wai hänen wikansa--ehkäpä se oli
hänen.

Juuri kun waimon ajatukset oliwat sekaumaisillansa, tuli kaksi miestä
heidän luoksensa. Murheellinen waimo kohotti päänsä ja loi katseen
tulijoihin. Oli niinkuin kylmää wettä olisi walettu hänen niskaansa,
niin karsasi kylmä wäre pitkin selkäpiitä; ja oitis selkeniwät hänen
sekawat ajatuksensa. Hän huomasi heti, että toinen noista tulijoista
oli saman talon jykeä isäntä, josta he wast'ikään oliwat lähteneet, ja
tämä näky se hänet sai kylmiä wäreitä tuntemaan ja horroksista
selwenemään. Molemmat miehet seisoiwat päin tienwieressä istujiin,
tarkasti katsella tirkistellen heihin, suu makeassa ilwehymyssä. Tuo
tyly isäntä ei tyytynyt kotonansa antamiin pahoihin sanoihin, waan hän
tahtoi oikein perinpohjin nöyryyttää nuot laiskat kerjäläiset, kun oli
huomannut heidän lähelle taloa pysähtywän. Hänen kumppaninsa oli
talossa silloin kun waimo poikinensa käwi almua anelemassa, mutta hän
oli kamarissa, ja siksi ei waimo häntä nähnyt. Hänkin oli wankan talon
omistaja ja selwän leiwän isäntä. He oliwat talon isännän kanssa
ryypiskelleet, niinkuin yhdenarwoiset kunniassa ja warallisuudessa
ainakin. Tämän oli isäntä ottanut kumppaniksensa, kun hän lähti noita
laiskoja nöyryyttämään; molemmat heistä oliwat hywästi pöhnässä;
molemmilla heillä oli luuta kädessä, jotka he oliwat wartta warten tätä
retkeä wasten hankkineet.

"Ostakaa, hywät ihmiset, minulta tämä luuta", sanoi tuttu isäntä,
kohottaen kaupankaluaan köyhää kohden.

"Ja minultakin tämä", säesti toinen.

"En, hywät ihmiset, minä ole mikään ostaja; tunnettehan te minun
tilani", sanoi waimo surullisesti.

"Ostakaa kuitenkin! Meillä on sokea poika ja muitakin lapsia
elätettäwinä, jotka nälissään huutawat leipää. Me emme kerjää; me
olemme työtelijäitä ihmisiä ja elämme työmme ansiosta ... ostakaa nyt
kuitenkin!" sanoi isäntä sywällä, pilkallisella iwalla ja ikäänkuin
wiitataksensa, että waimonkin pitäisi työllään elättää itsensä ja
lapsensa.

"Suokoon Jumala ett'ette itse tulisi sokeaksi", sanoi waimo purskahtaen
taas katkeraan itkuun, sillä hän oli täysin ymmärtänyt heidän sywän
pilkkansa.

Tämän kuultuansa rupesi sokea poika heleällä äänellänsä weisaamaan
n:oa 29 wanhasta Suomalaisesta wirsikirjasta, alkaen toisesta wärsystä.
Kun ensimäiset säweleet helähtiwät tyynessä kesäilmassa sanojen kanssa:

    "Koska julma jumalaton
    Wallan pääll' on
    Täytyy köyhän kärsiä", j.n.e.,

tuliwat miehet yht'äkkiä niin liikutetuiksi, etteiwät he woineet
paikalta liikkua. Poika weisasi wirren loppuun asti, ja miehet
seisoiwat siinä kuin kiwettyneet. Kun wirsi loppui, rupesi poika
murheellista äitiänsä lohduttamaan.

"Älkää itkekö äiti! Nuot miehet owat rikkaita ja ylpeitä, mutta he
eiwät uskalla tehdä meille pahaa", sanoi hän.

Sitten rupesi hän taas äidillensä lohdutukseksi weisaamaan: "Kaiken
minun turwan panen, O Herra sanas pääll'" j.n.e. Wähitellen tyyntyi
äiti, ja miehiltä jäi luutien kaupitteleminen siihen; wähitellen
wetäysiwät he jotakin mutisten pois.

       *       *       *       *       *

Kymmenen wuotta on kulunut. Sokean pojan äiti on muuttanut sinne, mistä
kukaan ei ole wielä palannut--maan mustiin multiin hänen waiwansa ja
murheensa owat nyt loppuneet, eikä kukaan häntä nyt enään ylönkatso
eikä säti laiskuudella ja sokealla pojalla--tuskinpa muistawatkaan
ihmiset häntä. Mutta yksi on kuitenkin, joka suree, muistaa ja kaipaa
poismenuyttä sorrettua ja ylönkatsottua waimoa. Se on sokea poika, joka
niin tekee. Yksinänsä ja turwatonna on hän nyt maailmassa, sillä poissa
on nyt se, joka oli niin paljon häntä rakastanut, joka ei ollut häntä
koskaan sokeudella solwaissut ja joka oli ollut hänelle kaikki
kaikessa. Äitinsä haudan päälläkin itki hän melkein katkeamatta. Hän ei
muistanut janoansa, ei nälkäänsä, ei rikkinäisiä ja huonoja
waaterepaleitansa, eikä ainaista wiluansa. Tämän tähden kuihtui hän
kuihtumistaan, mutta ei hän huomannut sitäkään eikä hänestä tuntunut
mikään miltään; hän suri ja itki waan ja hän olisi niin mielellään
seurannut äitiään tuonen turpeen alle. Wihdoin ottiwat armeliaat
ihmiset hänestä waaria; he toimittiwat hänen ihmisten ilmoihin ja
laittoiwat hänelle wälttämättömimmät elämän tarpeet.

Wähitellen haihtui pojan enin suru. Hän oli kehittynyt täyteläiseksi,
siroksi mieheksi, mutta hänen näkönsä ei ollut siitänsä parannut, sillä
pimeät oliwat yhä ne walon lähteet, jotka luomisessa oliwat semmoisiksi
määrätyt. Sama elinkeino tuli hänelle nytkin eteen kuin hänellä
ennenkin oli ollut, armoleiwän aneleminen. Talosta taloon, kylästä
kylään kulki hän weisaillen, siten ilmoittaen tarpeensa ja anellen
armeliasten ihmisten apua. Hänen heleä lapsen äänensä oli muodostunut
sywäksi ja wahwaksi miehen rinta=ääneksi, mutta kaunis se oli nytkin,
ja kumisten wyöryiwät pyöreät äänet wahwasta rinnasta. Sokean aisti oli
teroittunut tuiki teräwäksi ja muisti oli hänellä werraton. Sentähden
oli hän mierolla kulkiessaan oppinut paljon kertomuksia ja satuja,
joita hän sitten yönseutuina talossa kertoeli niin eläwästi ja
luontewasti kuin olisi hän ollut eläwä orja. Niissä paikkakunnissa,
joissa hän enemmin asusteli, olikin hän aina terwetullut. Kaikki
kuunteliwat niin mielellään hänen weisuutaan, satujansa ja
kertomuksiansa; erittäinkin lapset perehtyiwät häneen niin, että he
häntä oikein ikäwällä odotteliwat. Ja kun he huomasiwat hänen tulewan,
hyppäsiwät he käsiänsä räpytellen ilomielin toisillensa sanomaan:
"sokea Matti tulee, sokea Matti tulee"; eipä kummakaan, sillä he
tiesiwät nyt saawansa kuulla kauniita satuja.

Niissä paikoin oli sokealla jotenkin hywä toimeentulo, sillä ihmiset
oliwat kernaita holhoomaan häntä. Mutta hänen mieleensä juohtui, että
hän liiaksi rasittaa yhtä paikkakuntaa, sillä waikka ihmiset oliwatkin
hywiä hänelle, tuntui se kuitenkin armoleiwältä. Tämä ajatus waiwasi
häntä yöt päiwät ja saatti hänen mielensä raskaaksi. Hän puhui tuosta
muillekin ihmisille, mutta waikka kuinkakin he olisiwat koettaneet
häntä lohduttaa ja tuota tunnetta hänestä pois wieroittaa, ei waan hän
woinut saada sitä mielestänsä pois wieroitetuksi. Wihdoin kaswoi tämä
tunne hänessä niin suureen määrään, ettei hän woinut kauemmin itseänsä
pidättää, waan hän lähti kun lähtikin laajemmille piireille henkeänsä
elättelemään, ja ihmiset ohjasiwat häntä talosta taloon.

Noilla retkillänsä tuli hän erääseen puhtokuntaan. Sattumalta ohjausi
hänen askeleensa puhtokunnan wankimpaan taloon. Kun hän pääsi
owenpieleen, seisahtui hän siihen ja alkoi tawallisuuden mukaan
weisata:

    "Waikk' täytyy maata monen
    All' murheen pitkältä,
    Ja kerjät' edes owen,
    Syödä leipää kyynelten", j.n.e.

Owea wastapäätä, huoneen perällä, pitkän pöydän eteen sijoitetulla
lawitsalla istui wanha ukko, nolkutellen sauwallansa lattiaan. Kun
ensimäinen säwel wyöryin kumahti, wawahti ukko ja sauwa lakkasi
nolkuttamasta. Jos weisaaja olisi ollut näkewä, olisi hän ehkä tuntenut
paikat ja huomannut, kuinka ukko wapisi, mutta hän ei ollut näkewä, ja
siksi ei hän nähnyt mitään, weisasi waan wärsyn loppuun asti.

Kun wärssy oli lopussa, nousi lawitsalla istuwa ukko sauwaansa nojaten
ylös.

"Oletko sama sokea poika, joka kauwan sitten äitisi kanssa käwit meillä
ja tuolla maantien warrella weisasit luudan kauppiaille?" kysyi ukko
wärisewin äänin.

"Sama olen, isäntä kulta", wastasi sokea owen suusta pelokkaasti.

"Äitisi sanoi silloin minulle: 'Suokoon Jumala, ett'et itse tulisi
sokeaksi', sillä minä olin pilkannut hänen sokeaa poikaansa ja
haawoittanut hurskaan äidin kärsiwää sydäntä. Jumala on sittemmin
kowasti koetellut minua. Melkein heti sen jälkeen pimeni silmieni walo,
ja nyt olen yhtä sokea kuin sinäkin. Waimoni ja kaikki lapseni owat
kuolleet, ja yhtä yksinäisenä seison maailmassa nyt kuin sinäkin. Mutta
waikka niin paljon olen wastoinkäymisiä kohdannut ja waikka silmieni
walo on kowalla kiwulla pimennyt, on Jumala kuitenkin awannut sieluni
silmät. Woi kuinka monta kertaa olen katkeruudella muistanut entistä
ylimielisyyttäni ja sinuakin poikaseni, joka olit ikäänkuin pylwäänä
elämäni käänteessä. Usein olen sinua tiedustellut ja kysellyt, saamatta
sinusta kumminkaan minkäänlaista tietoa, mutta olethan nyt tässä. Sinä
anelet armoleipää. Minulla on ajallista tawaraa ja minä woin palkita
sinulle tekemäni wääryyden. Jakakaamme tästälähin keskenämme mitä
meillä on; kyllä meillä tässä on suojaa ja turwaa molemmillekin. Nyt
saat kerjuusauwasi heittää pois tyköäsi ja syödä koko ikäsi murheetonta
leipää.--Tule tänne likemmäksi, että saan syleillä sinua", puheli ukko
murtuneella mielellä ja sortuneella äänellä.

Kumpikin sokea läheni hapuroiden toisiansa ja kun he kohtasiwat
toisensa, tarttuiwat he syliksi ja itkiwät kuin pienet lapset.

       *       *       *       *       *

Paljon erikaltaisemmaksi tuli nyt sokean Matin elämä tässä elämänsä
suurimmassa ja merkillisimmässä käänteessä. Ei hänen tarwinnut enään
kulkea paikasta paikkaan, owipielissä weisailemassa ja peloissaan
odottelemassa, minkälaisia ääniä ja sanoja rupeaisi huoneessa olijoiden
puolesta kuulumaan. Hänellä oli nyt walmis, puuttumaton ja murheeton
ruoka, terweet, puhtaat werhot ja lämmin, puhdas kamari asuakseen.
hänen ei tarwinnut nyt kertoa satuja, ansaitaksensa leipäpalasta tahi
ruoka=ateriaa; hän sai waan olla ja elää kuten itsensä halutti. Waikka
niin oli ja waikka hän oli niin arka siitä, että olisi muiden
rasituksena, ei kuitenkaan tämä nykyinen hywyys tuntunut armoleiwältä,
sillä hän tunsi tunnossaan, että se oli annettu rehellisestä ja
wilpittömästä sydämestä.

Molempien sokeain elämä käwi nyt niin rattoisaksi kuin suinkin
semmoisissa tilaisuuksissa mahdollista on. Nuorempi heistä kertoili
satuja ja kertomuksia, ja wanhempi kuunteli osanottawaisesti. Ne
tekiwät ukkoon wälistä niin sywän waikutuksen, että hänen walottomat
silmänsä muljahteliwat ikäänkuin kyyneleitä puristaaksensa, mutta
kuiwat lähteet eiwät heruneet. Silloin aina ukko lakkasi sauwallansa
nolkuttelemasta lattiaan, waikka hän sitä piti muulloin melkein
wakinaisena työnään. Wäliin taas weisaili Matti ajan kuluksi ja se
wirwotti heidän sielujansa, niinkuin lämpöinen sade langenneena
kuiwalle ja karulle maalle. Monasti päiwitteli ukko, kuinka huonosti
hän on käyttänyt aikansa näkewänä ollessaan, kun hän ei ole wiljellyt
mitään kirjallisuutta, eikä tiennyt nyt yhtään mitään, ja kuitenkin
olisi siitä nyt iso hyöty.

Monta hauskaa keskustelua pitiwät he usein keskenänsä. Muun muassa kysyi
eräänä kertana Matti ukolta:

"Wieläkö se isäntä elää, joka oli teidän kanssanne luudan kaupalla
tuolla maantien wieressä?"

"Sitä en tiedä."

"Kuinka se niin on?"

"Siitä jo on aikoja, kun hän lähti pois näiltä tienoilta, eikä hänestä
ole sen koommin mitään kuulunut; sentähden en tiedä elääkö hän wai ei."

"Minkä tähden hän pois lähti?"

"Hän köyhtyi niin, ett'ei hänellä ollut enään maahan putoawaa; se
lienee ollut syynä hänen lähtemiseensä."

"Jäikö hänelle perhettä?"

"Jäi waimo ja lapsia, muutamat wielä aiwan nuoriksi."

"Hywä Jumala! Kylläpä se on surullista", sanoi Matti ja tuli miettiwän
näköiseksi.

Kun towi oli oltu waiti, sanoi ukko: "Mitä sinä nyt niin sywästi
mietit?"

"Mielessäni pyörii niin kummallisia asioita."

"Kuinka kummallisia?"

"Ettekö tunne olewanne mitään wailla?"

"Mitäs meiltä puuttuisi, sillä onhan meillä kyllitellen kaikkea elämän
tarpeita, ja me täydennämme toinen toistamme?"

"Ja kuitenkin puuttuu meiltä jotakin aiwan tärkeää."

"Mitä se olisi?"

"Kummaltakin meiltä puuttuu näkö, ja sentähden emme woi hywäksemme
käyttää Jumalan sanaa, emmekä muuta kirjallisuutta; tämän tähden jääpi
meidän toisiemme täydentäminen hywin waillinaiseksi", sanoi nuorempi
sokea miettiwästi.

"Se on totta. Minunkin mielessäni on jotakin semmoista wäikkynyt,
waikk'ei se ole woinut kypsyä selwäksi ajatukseksi; mutta emmehän
siihen mitään woi", sanoi wanhus.

"Ja kuitenkin te woitte asian hywäksi laittaa, jos waan tahdotte."

"Minä?!"

"Juuri te."

"Kuinka ja miten?"

"Minkälaisia lukumiehiä owat talon palkolliset?"

"Kowin kehnoja; eiwät he woi selwästi lukea."

"Entä sitten nuot kadonneen isännän lapset, minkälaisia he owat? He
tuntuwat minusta nyt jonkunlaisilta sukulaisilta."

"Eräs kohta aikaihmiseksi tulewa tyttö heistä on parhaita lukijoita;
lapsuudesta pitäin on papistokin kinkeritiloissa häntä kiittänyt."

"Ja tietysti siiwo."

"Niin siiwo kuin suinkin ihminen olla saattaa--entä sitten?"

"Te otatte hänet palwelukseenne, ja hän lukee meille tawasta; se tulisi
eduksi meille ja kenties hänelle itsellensäkin, eikö niin?" esitteli
nuorempi sokea.

Ukon silmät muljahteliwat, sauwan nolke lakkasi kuulumasta ja
äänettömyys syntyi. Kun äänettömyyttä oli towin aikaa pitkittynyt,
kohotti ukko päänsä ja huokasi sywästi.

"Ehdotuksesi on oiwallinen, ja ihme kumma, kun en minä itsestäni ole
tuota huomannut! Sen parempi, mitä pikemmin asia tulee toimeen, ja minä
laitan niin että se heti tapahtuu", sanoi ukko päättäwästi.

Nuorempi sokea kohosi ylös. Hänen kiitollisuutensa tunne oli niin
suuri, että hän meni ukon luo ja syleili häntä, ja heidän oli nyt niin
hywä olla; he ymmärsiwät toisensa.

Seuraawana päiwänä oli Rajalan Reetu jo talossa. Hän oli hilpeä ja
iloisen luontoinen, seitsentoista wuotias tytön heisakka, jota ei
suuresti painaneet tämän maailman huolet. Hän oli teräwäjärkinen ja
omasi hywän muistin. Kaunotar ei hän tosiaan ollut, mutta ei hän ollut
kuitenkaan osattomaksi jäänyt siitä wiehkeydestä, mikä niin usein
kauniissa sukupuolessa tawataan.

Oitis aloitettiin luennot. Raamatusta pitäin oli talossa
kaikenkaltaista hengellistä kirjallisuutta, mutta muuta ei ollut. Aiwan
heti ruwettiin hankkimaan muitakin kirjoja kaikenlaisissa aineissa, ja
sillä tawalla karttui kirjasto karttumistaan.

Määrätunnit pantiin, milloin lukemisen piti tapahtua, ja silloin tuli
Reetu sokeain kamariin ja alkoi lukemisen. Enimmiten luettiin
hengellistä kirjallisuutta, mutta pala palalta luettiin muitakin hywiä
kirjoja. Ensimmältä oli tuo Reetulle ikäwää työtä, sillä hänen wilkas
luontonsa ei olisi niin kauwan tyytynyt yhdessä kohden olemaan. Mutta
wähitellen perehtyi hän niin työhönsä, ett'ei hän olisi woinut toisin
tehdä, semminkin kun hänen ymmärryksensä kehittyi aina enemmän ja
enemmän tilittämään ja ymmärtämään luettunsa sisällön ja tarkoituksen.
Suurena apuna tähän oliwat hänelle hänen sanankuulijansa, sillä kun
tuli eteen joku sywempi paikka, jota ei ymmärretty, pysäytettiin
lukeminen ja miehissä koettiin sitten ongelmasta saada selwä; nuorempi
sokea oli tähän paras.

Näin tawoin tuliwat he toinen toisensa opettajiksi. He nauttiwat
sanomattomasti niistä opin murusista, joita sallimus oli ikäänkuin
wäkisin pakoittanut heidät wastaanottamaan. Reetukin perehtyi niin
lukemiseen, ett'ei hän woinut enään lukematta olla, ja ennen pitkää
woitiin täydellä syyllä sanoa, että hän on seudun siwistynein
talonpoikainen nainen, sillä nyt ei hän enään lukenut welwollisuudesta,
waan omasta halustansa hyödykseen, josta pian seurasi se, että hän woi
seurata aikaansa.

Wäliajat tekiwät sokeat kaikenlaista semmoista työtä, jota he
käsikoperolla woiwat tehdä. Näin tawoin kuluiwat heidän pimeät aikansa
hupaisesti, sillä heillä oli nyt henkistäkin rawintoa.

       *       *       *       *       *

Aikaa on taas kulunut. Ei ole talossa enään kahta sokeaa, sillä
nuorempi sokea on painanut wanhemman walottomat silmät wiimeisen kerran
umpeen, ja hän on tuonen tuwille osannut kulkea yhtä erehtymättömästi
kuin näkewäisetkin. Rajalan Reetukin on wielä talossa, mutta hän ei ole
enään palwelija, waan wankka ja pyöreä talon emäntä. Sokea Matti on
hänen miehensä ja talon isäntä. Wanha sokea on perillisettömänä ollen
antanut talonsa, maansa, mantunsa ja kaikki mitä hänellä oli,
palkkioksi nuorelle sokealle luudan kaupasta ja kiitollisuuden
osoitukseksi siitä hauskuudesta, millä hän oli walaissut hänen pimeää
ja synkkää elämäänsä sokeana ollessaan. Hän on yhdistänyt nuoremman
sokean ja Reetun kädet, ja toiwottanut heille korkeimman siunausta.
Näitä wiimeisiä tekojansa piti ukko elämänsä parhaimpina ja iloitsi
suuresti nuorten onnesta. Nämät osoittiwat kiitollisuuttansa
hywäntekijällensä kaikella hellyydellä ja rakkaudella, mutta kauwan ei
heillä ollut tilaisuutta siihen, sillä kuoleman kaikki herpaisewa
wiikate iski pois heidän jalon ystäwänsä ja hywäntekijänsä.--Kauwan he
suriwat ja muisteliwat häntä.

       *       *       *       *       *

Niin meni elämä eteenpäin. Toimelias emäntä hoiti taloutta, sokean
miehensä weljen apuna ollessa, niinkuin kokenein mies. Emännän äiti oli
puutetta kärsiwänä otettu taloon, missä hänelläkin oli nyt murheeton
leipä; toiset hänen sisaruksensa oliwat hajonneet mikä mihinkin ja
oliwat nyt jo kaikki naineita, mikä paremmalla, kuka huonommalla
onnella. Useita ketteröitä lapsia juoksenteli sokean isänsä ympärillä,
kämpien tawasta isänsä polwelle, silittelemään hänen kaswojansa ja
hywäilemään häntä; heistä sai isä paljon iloa ja huwitusta.

Eräänä talwisena iltana astui tupaan wanha lumittunut ukko, sillä nyt
oli ankara lumipyry. Sokea isäntä istui lawitsalla, kiikutellen
polwillaan kahta terwettä poikaansa.

"Elääkö tämän talon sokea isäntä wielä?" kysyi hämäräisestä owensuusta
tulija, sittenkun hän oli ensin hywän illan toiwottanut.

"Wielähän tuota eletään; kuka on niin outo wieras, joka minua kysyy?"
sanoi sokea isäntä.

"Minä en ollut ennen outo näillä tienoilla, mutta terwe sentään
isonajan eteen", sanoi outo ja alkoi astella kompuroida isäntää kohden.
Tämä pani lapset pois polweltaan ja nousi seisomaan wieraan terwehdystä
wastaanottaakseen.

Kun wieras oli tullut parin askeleen päähän, astui hän askeleen
taaksepäin ja sanoi: "Mitä minä näen, ei tämä ole hän."

Kumpikin jäi siihen sanatonna seisomaan, juurikuin olisiwat
kiwettyneet.

Samassa tuokiossa tuli emäntä huoneeseen. Hän katseli miehensä edessä
seisowaa, hämmästynyttä wanhusta kiinteästi ja tarkkaawaisesti, samaten
tämä häntä ja kaikkia muita huoneessa olijoita.

"Minulla ei ole täällä mitään tekemistä", wirkahti wanhus wiimein ja
lähti kompuroimaan owea kohti.

"Isä, isä!" huudahti nyt emäntä ja syöksähti hänen kaulaansa.

"Kuka sinä olet, joka minua isäksesi sanot?" sanoi yhä enemmän
hämmentynyt ukko seisahtuen.

"Minä olen teidän oma pikkunen Reetunne; ettekö tunne enään minua?"

"Niin oikein ... nythän tunnen sinut ... äänikin on Reetun... Jumalan
kiitos kun tapasin wielä yhdenkään omaisistani eläwänä... Mutta onhan
sinusta tullut oikein komea tyttö..."

"Minä en olekaan, isä, tyttö, minä olen talon emäntä", sanoi emäntä
hilpeästi.

"Talon emäntä! Ja minkä talon?"

"Juuri tämän talon."

"Kuinka tämä on selitettäwä--kuka on miehesi?"

Emäntä wiittasi lawitsalla istuwaa sokeaa miestänsä.

"Onko kowa=onni kohdannut, koska hän näkyy näkönsä menettäneen?" sanoi
ukko.

"Ei mikään kowa=onni; hän on synnynnältään sokea", selitti emäntä.

"Kuka ja mistä hän on?"

"Muistatteko köyhän waimon sokeaa poikaa, joka weisaillen aneli
armoleipää; heitä, joille te luutia kauppasitte; hän se on", selitti
emäntä.

"Hywä Jumala, wai hän! Minä muistan aiwan hywin sen ilkiteon, ja totta
puhuen, minun omatuntoni soimasi minua sitä tehdessä, mutta minä olin
silloin juowuksissa ja en woinut punnita tekoani... Anna anteeksi,
kelpo wäwyni!" sanoi ukko, meni sokean wäwynsä luo ja tarttui häneen
syliksi.

"Eihän se mitään erinomaisen pahaa ollut, ja Jumala on kaikki kääntänyt
hywäksi. Olkaa waan terwetullut, kelpo waimoni isä; kaikki mitä meillä
on, on teidänkin", sanoi sokea.

"Kaikki tämä on pelkkää arwoitusta, mutta eräs on kaikkein pahin; minä
en ole uskaltanut kysyä: elääkö omaisistani enään ketään muita kuin
sinä, rakas tyttäreni", sanoi ukko ja hänen henkeänsä ahdisti.

"He eläwät kaikki", sanoi Reetu.

"Äitikin?"

"Äitikin elää wielä, ja hän on meillä."

"Elää ja on teillä! Jumalani, mitä minä kuulen ... miks'et ole, rakas
lapseni, minulle tätä ennen sanonut?--Sallikaa minun tawata häntä ...
eläwät kaikki..." hopitti ukko mielenliikutuksesta hätääntyneenä.

Emäntä meni toisesta huoneesta äitiänsä käskemään, eikä hänelle
ilmoitettu mitään edeltäpäin.

"Eukko kulta! Woitko antaa minulle anteeksi, kun minä olen näin kauan
... sinä olet paljon kärsinyt ja nähnyt puutetta, mutta kaikki wika ei
ole minussa", sanoi ukko ja tarttui waimoonsa syliksi.

Waimo parka tyhmistyi niin kowin tuosta wähääkään aawistamattomasta
kohtauksesta, että oli tulla kokonansa järjeltänsä pois. Hän irroitti
itsensä ukon syleilystä, ja wiimein sai hän suurella waiwalla
sanotuksi: "Onko tuo outo äijä hullu?"

"Woi, woi, hän ei tunne enää minua. Minä olen niin jo wanhennut, ett'ei
hän tunne, mutta wanhentunut on Anna raukkanikin ... kyllä minä olen
oma Anttisi, ja tässä on meidän tyttäremme Reetu ... todista sinä
Reetu, että minä olen isäsi", puheli ukko hätäillen.

"Kyllä te, äiti, olette nyt erhetyksissä; hän on todellakin isä",
todisti emäntä.

Muori tyyntyi ja rupesi tirkistelemään wierasta tarkemmin. Nyt tunsi
hän hänet. Kyyneleet rupesiwat walahtelemaan hänen rypistyneitä
kaswojansa myöten. Hän ojensi hitaasti kätensä ukolle ja kauwan puristi
hän äänetönnä sitä. Arwokkaalla maltillisuudella kertoi hän
mielenliikutuksensa, eikä wirkkanut muuta kuin: "Kelpo wäwymme luona on
minulla ollut hywä turwa, ja ehkäpä hän antaa suojaa sinunkin kurjan
pääsi päälle."

Koko talon wäki katsoi awossasuin tuota outoa tapausta.

Nyt kohotti ukko itsensä suoraksi, ja alkoi puhumaan: "Kowa elämän
kohtalo ryösti minulta ja perheeltäni elon elämän. Sydämmeni oli niin
kipeä, ett'en woinut sitä surkeutta nähdä, mihin he oliwat joutuneet,
waan syöksyin ulos maailmaan siinä wakaassa toiwossa, että woisin
työlläni wielä jotakin takaisin woittaa. Tätä aatettani en uskaltanut
kenellekään ilmoittaa, sillä tiesin saawani siitä kuulla pilkkaa
ihmisiltä. Kauas wieraaseen maahan menin minä. Siellä tein työtä
kuollakseni, säästin ja surin. Muutaman wuoden kuluttua oli minulla
niin paljon säästössä, että päätin palata kotiin, mutta nyt sairastuin
pitkälliseen tautiin, jonka wuoksi ei ollut toiwoakaan kotiin päästä.
Wihdoin antoi tauti kuitenkin perään niin paljon, että woin yrittää, ja
nyt olen tässä.--Wäwymme sanoi minulle, että kaikki mitä heillä on, on
myös minunkin, ja samaa kuulut sinäkin, rakas eukkoni, toiwottawan,
mutta tässä woin nyt ilmoittaa, etten ole niin tyhjä kuin ehkä
näyttää.--Kun tulin kylään, luulin tapaawani wanhan, sokean tuttawani,
saadakseni häneltä tietoja, mutta häntä en minä ole nähnyt; ja täällä
on niin ihmeellisiä asioita ilmi tullut, että pääni on aiwan pyörällä,
enkä ymmärrä asiain menosta wieläkään mitään. Sentähden pyydän minä,
että isäntä ja emäntä weisiwät minut muorineni johonkin eri huoneeseen,
että saisimme wapaasti siellä jutella."

Pyyntö täytettiin kohta.--Wielä aamupuoleen yötä näkyi heidän
kamaristaan walkea.

       *       *       *       *       *

Wiikon päätä lewisi kylälle tieto, että Rajalan Antti on tullut, ja on
ostanut maansa takaisin moninkertaisesta hinnasta kuin mistä se häneltä
huonona aikana meni ja että hänelle on jäänyt wielä rahaa. Pian muutti
ukko muorinsa kanssa omaan wanhaan kotiinsa, ja hajallaan olewa perhe
koottiin taas isän ja äidin ympärille yhdeksi perheeksi.----Ilo oli
rajaton ja täydellinen.

Sokea isäntä hallitsi wankkaa Parrulan taloansa edelleenkin. Talossa
oli nyt useita sanomalehtiä muun kirjallisuuden ohella. Emäntä luki
nytkin usein sekä miehellensä että itsellensä; ajan=oloon tekiwät sitä
lapsetkin, koettaen sitenkin tehdä isän walottomat ajat hupaisemmiksi.

Semmoista oli sokean elämä. Ja waikka hän oli ulkonaisesti sokea, oli
hänen sisällinen ihmisensä kirkkaampi kuin monen näkewän.



KUIHTUNUT WESA.



I.

"Tuossa tuo poika wetelys taasen laiskottelee kaiken päiwän eikä mene
mihinkään asiaan, waikka useasti olen jo häntä käskenyt. Kummallinen
ihmisen alku! Ei wähintäkään halua mihinkään työhön, mutta lukea
nuutamaan kaikenlaisia loruja, kas siihen hän on aika mestari. Mutta
minun täytyy semmoiset lorut häneltä kieltää, sillä ei niistä ole
yhdellekään ihmiselle mitään hyötyä. Kaikkia häntä ihminen on joutunut
elättämään."

Näin puhui Jykylän wankan talon Israeli niminen isäntä, samassa kuin
hän käsipuolesta nakkasi penkillä istuwan ja jotakin kirjaa lukewan
Antti pojan, niin että tämä lensi kuin tollonkoppi toiselle puolen
huonetta.

Nuhdesaarnan pidettyänsä ja tuon mielestänsä kenties uljaan heiton
tehtyänsä, isäntä poistui huoneesta, mutta poika wetäysi nurkkaan ja
pillahti katkeraan itkuun.

Pojan äiti tuli nyt huoneeseen. Oitis huomasi hänen teräwä silmänsä
miten asiat oliwat; arwasipa syynkin, sillä tämä ei suinkaan ollut
ensimäinen kerta kun hän tämmöistä näki. Hän oli hywäluontoinen,
helläsydäminen ihminen, kuten naiset usein owat, ja rakasti
sydämmestään tätä ainoata lastansa, kokien kaikessa katsoa hänen
parastansa.

"Älä itke, Antti! Minä arwaan, että isäsi on tehnyt sinulle jotakin
wäkiwaltaa, mutta hänellä on semmoinen luonto; kowa luonto, jota hän ei
woi kaikesti hallita. Meidän tulee kokea liewennellä ja lauhentaa sitä
niinpaljon kuin waan woimme, ett'ei se pääsisi usein puhkeemaan. Tämä
tapahtuu parhaiten siten, että koemme, kaikessa missä waan woimme, olla
hänelle mieliksi", koki äiti puhella pojallensa.

Poika waan itkeä tihisti eikä woinut mitään sanoa.

"Meidän täytyy totella hänen tahtoansa kaikessa, se on paras keino.
Koeta sinäkin olla kuuliainen hänelle, sillä hän on kuitenkin sinun
isäsi", jatkoi ja kehotteli äiti.

"Niin, mutta kun ei saa lukeakaan enään milloinkaan", sanoi poika
itkunsa seasta.

"Oliko sinulla taasenkin kirja?"

"Oli."

"Wai niin! Ilmankos isä niin wihastui. Hän ei kärsi sitä, että sinä
luet muita kuin hengellisiä kirjoja, enkä minäkään pidä tarpeellisena
muiden lukemista. Koe nyt wiedä kiireesti kirja takaisin sinne, mistä
sen olet lainaksi noutanut, niin kyllä isäsi pian leppyy", puheli äiti.

Poika kiihtyi itkemään, sillä äitikin oli koskenut arkaan kohtaan.

"Koe nyt tyynnyttää itseäsi ennenkuin isä tulee, sillä jos hän wielä
tapaa sinut itkemästä, niin se pahentaa waan asiaasi. Kyllä wielä saat
kylläksesi lukea... Minä koetan lauhentaa ja liewentää isäsi mieltä,
että pääset syksyllä kansakouluun, jonne mielesi ja halusi niin
hartaasti pyrkii. Rauhoitu nyt ja koe kärsiä, kyllä wielä perästä
parempaakin tulee", lohdutteli äiti.

Tämän kuultuaan poika tyyntyi, ja kumpikin meni omiin askareihinsa.

Niillä ajoilla oli Antti kaksitoista wuotta täyttänyt. Hän oli
walkotukkainen, sinisilmäinen, kaunis poika ja joksikin isokaswuinen
ikäisekseen. Ollen siiwon= ja hiljaisen=luontoinen, olla nyhjerteli hän
melkein aina itsekseen. Totta kyllä oli, ett'ei hänellä ollut
taipumusta eikä halua kowaan ruumiilliseen työhön. Wasta pitäjääseen
perustettuun kansakouluun paloi waan hänen mielensä, ja siitä hän puhui
äidillensä, milloin waan tilaisuutta oli. Usein hän seurasi toisia
poikia kouluun ja, suu auki unehtuneena, kuunteli niitä opetuksia,
joita siellä annettiin. Tunti tunnin perään kului pojalta siellä, ja
ennenkun hän huomasikaan, oli tullut ilta, mutta kotiin tultuansa sai
hän kowaa kohtelua häneltä, jota hänen isäksensä sanottiin; tämän
tahdosta ei pojan hartain mielihalu, kouluun pääseminen, ollut tähän
saakka tullut täytetyksi.

Nykyinen Jykylän isäntä oli tawallista pitempi, luisewa mies. Hän oli
mustanwihakka, pitkämuotoinen ja warustettu jotenkin isolla
kyömynokalla; yleensä hän siten oli jotenkin jolsan näköinen. Nykyään
oli hän neljänkymmenen wuoden iässä ja kauwan aikaa oli hän tunnettu
ankaraksi hewoskauppiaaksi. Kaikissa toimissaan tiedettiin hänet
kowaluontoiseksi ja hywin juonikkaaksi ihmiseksi, ja sentähden ei hän
ollut oikein hywässä sowussa juuri kenenkään kanssa. Hänen nimensä oli
Israeli, mutta kylänkesken sanottiin häntä supistamalla Jykylän Iskoksi
tahi waan pitkäksi Iskoksi. Hänen luonteen=ominaisuutensa wuoksi
antoiwat muutamat hänelle nimeksi: "pitkä=kisko" tahi "suuri=kisko"
Kaikkia näitä nimityksiä täytyi tietysti käyttää waan takapuolella,
sillä Jykylän Israeli isäntä ei suwainnut itseänsä muutoin nimittää
kuin Jykylän isännäksi tahi korkeintaan Jykylän Israeliksi. Hän oli
luonnon alkuperäisessä tilassa, sillä hän ei ollut saanut eikä itse
hankkinut itsellensä minkäänlaista henkistä kehitystä ja sentähden
wihasi hän kaikkea, mikä ei suorastansa tipahtanut kukkaroon, laariin
tahi--suuhun.

Tämmöinen oli se mies, joka oli nykyinen Jykylän isäntä, emännän mies
ja Antti=pojan isä. Kuitenkaan ei hän ollut pojan oikea isä, waan
isäpuoli, sillä pojan oma isä oli kuollut muutamia wuosia takaperin.
Hän ei jättänyt jälkeensä muita perillisiä kuin lesken ja yhden pojan.
Waikka tämä tapaus tuntui kummastakin kowin katkeralta, niin tapahtunut
oli kuitenkin tapahtunut, eikä sitä woinut kukaan toiseksi muuttaa.
Mutta eipä heidän tarwinnut lumellesuin jäädä, sillä wankan perinnön
jätti poismennyt jälkeensä. Wiisikymmentä maidon antajaa seisoi Jykylän
wälkeässä ja siistissä kiwinawetassa ja kahdeksan kiiltokarwaista ja
pyöreää hewosta korskui tallissa. Wiljaa seisoi monet aitat ja salwot
täynnä ja walmiita rahoja oli tuhansia sekä welkakirjoissa että
puhtaana rahana.

Jonkinmoista arwokkaisuutta Israeli oli woittanut jäykkyydellänsä ja
warallisuudellansa, jota hänellä sanottiin olewan; ja sen wuoksi sai
hän Jykylän rikkaan ja wielä jotenkin nuoren lesken taipumaan ottamaan
hänet toiseksi miehekseen.

Tämä se oli, joka täydellä isäntäwallalla hallitsi Jykylän isoa
omaisuutta, sillä hänen hallussaan oli sekä emännän että pojan
omaisuus. Pojalla oli isoin osuus perinnöstä ja isän kuoleman jälkeen
oli hänelle pantu holhooja; mutta se oli waan nimeksi, sillä katsoen
siihen arwokkaisuuteen, mikä isäpuolella oli taloon tullessaan,
annettiin kaikki walta ja omaisuus hänen haltuunsa. Sen kautta sai
poikakin jäädä entiseen kotiinsa, äitinsä ja isäpuolensa luo, koska
katsottiin heidän olewan parhaat kaswattajat; äiti ja poika
iloitsiwatkin tästä, sillä heidän olisi ollut waikea luopua
toisistansa.

Pian huomasi kuitenkin emäntä, että hänen osakseen oli todellakin
tullut "pitkä-kisko", jonka wallan=alaisuus tuntui kowin rasittawalta
ja tuskaloiselta. Sillä wähitellen rupesi Israeli isäntä kaikkea
omaisuutta omanansa pitämään, ja äitiä ja poikaa piti hän waan
tahdottomina wälikappaleinansa. Sentähden katsoi hän poikaakin waan
siltä kannalta, että tämä ilman mitäkin haaskaa hänen tawaroitaan ja on
suotta tarpeetta hänen ristinään ja waiwanaan. Semmoisesta
ajatustawasta hän noin nuorella iällä pakotti pojan kowaan
ruumiilliseen työhön, waikk'ei suinkaan hänestä wielä semmoiseen olisi
ollut. Joka päiwä, illasta hiljan ja aamusta warhain, olisi poika rukan
pitänyt kestää aikaisten miesten rinnalla, niinkuin minkäkin orjan.
Mutta waikka niin oli, ei poika saanut isäpuoleltaan ainuttakaan
lempeätä sanaa eikä silmänluontia, waan kiukkua, ylönkatsetta,
käsipuolesta nakkelemista ja muuta kowaa kohtelua sai poika raiska
kyllä wiljalta. Jos Antti sitten milloin käwi koululla ja sai sieltä
jonkun kirjan lainaksi, tyydyttääksensä herännyttä tiedonhaluansa, käwi
hänen tawallisesti niin kuin olemme jo erään kerran nähneet hänen
käyneen.

Tämän kaiken huomasi emäntä, ja se teki kowin kipeää hänen
sydämmellensä. Lempeäluontoinen kun oli, koki hän hywyydellä
liewennellä isännän kiiwasta ja sopimatonta luonnetta ja saattaa häntä
paremmasti kohtelemaan poikaa, mutta useinkin sai hän noita
yrityksiänsä tehdessään kuulla pitkäkiskoisia, raakoja puheita,
suurinta pilkkaa ja iwaa, wieläpä joskus sopimatonta kohteluakin.
Pojallensa ei äiti puolellakaan sanalla moittinut miestänsä,
päinwastoin puhui hän aina hänestä kunnioittawaisesti ja kehotti häntä
pitämään miestänsä isän sijalla ja tottelemaan kaikissa, mitä hän waan
käskee ja sanoo.

Waikka äiti kokikin näin hälpätä ja liehua isäpuolen ja pojan wälillä,
näki tuon opinhaluisen pojan tarkka silmä kuitenkin isäpuolen
sydämmettömyyden ja äidin teeskennellyn kunnioituksen häntä kohtaan.
Tätä kummallista epäsuhtaisuutta mietti hän yöt ja päiwät, ja hänen
selwä ymmärryksensä käsitti asiat tarkalleen täydessä walossaan; näitä
ajatellessaan tunsi hän itsensä hyljätyksi, onnettomaksi ja
sortuneeksi. Tämä tunne rupesi pian waikuttamaan pojan terweyteenkin,
sillä hän alkoi kuihtua ja tulla hinteräksi.



II.

"Minä haluaisin sinun kanssasi, Israeli, keskustella eräästä asiasta!"
sanoi eräänä iltana Jykylän emäntä isännälle, kun he oliwat
kahdenkesken kamarissa.

"No, mitä waan? Eihän waan sitä ainaista wanhaa wirttä?"

"En oikein ymmärrä, mitä sinä tarkoitat tuolla wanhalla wirrellä, sillä
eihän wirret koskaan wanhene", sanoi emäntä.

"Tarkoitan tuota pojan kohtaa, josta alituistaan saapi kuulla yhtä ja
samaa narinaa."

"Oikein sinä arwasit, sillä hänestä juuri aioinkin puhua."

"No, anna kuulla! Senhän arwasinkin, että 'tästi' on taasenkin häneltä;
mitähän hywää tuosta otuksesta nyt rupeaa kuulumaan?" sanoi isäntä
iwallisesti.

"Älä nyt, Israeli, noin halweksiwaisesti puhu ihmislapsesta; onhan hän
ihmisen alku, niinkuin kaikki muutkin, ja sentähden sopii hänestä
ihmisellisesti puhua", sanoi emäntä loukkaantuneena.

"No, älähän nyt puseroosi sekaannu; anna kuulua mitä sinulla nyt
hänestä olisi sanomista", sanoi isäntä käskewästi ja woitollisesti
isäntäwaltansa nojalla, waikka hän tunnossaan tunsi itsensä woitetuksi.

"Tarkoitan sitä, että emmekö me pane Antti=poikaa kansakouluun ensi
syksynä, kun hänellä on niin kowa halu sinne päästä?"

"Senhän minä arwasinkin, ett'ei sinulla ole muuta puhumista."

"Onko se sitten niin mitätöntä puhumista?"

"Onpa se; ei hän nykyäänkään muuta kykene tekemään kuin wesilintua
nakkiamaan; jos hän wielä kouluun pannaan, niin ei hänestä tule kolmen
koiran ruokkijaa. Älä liwertelekään sinne päin, siitä ei kumminkaan
tule mitään", sanoi isäntä jäykästi ja tylysti.

"Woi, kuin sinä, Israeli, olet kowasydämminen ja tyly", sanoi emäntä ja
purskahti katkeraan itkuun.

"Senhän minä tiesinkin ... sehän se on akkain wiimeinen waltti, mutta
onneksi minä tunnen liiaksi tarkkaan nuo oikut, ja woin wakuuttaa,
ett'eiwät ne naputa niin mitään", sanoi isäntä kylmästi ja lähti
suuttuneena pois.

Emäntä ajatteli sanoa, ett'eihän se ole sinun massisi nurkasta, jos
poika kouluunkin pannaan, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä
hän tunsi tunnossaan, että asia siitä waan pahenisi.

Sinä yönä emäntä ei woinut nukkua. Hänen silmiensä eteen aukeni mennyt
ja nykyinen elämänsä. Mikä suuri wäli niillä kuitenkin oli. Ennen oli
elämä niin keweätä ja sopusoinnussa elämänkumppanin kanssa, ja silloin
ei ristit ja wastoinkäymisetkään tuntuneet raskailta eikä katkerilta,
sillä silloin löysi kumpikin sydämmensä tyhjille paikoille täydennystä
toisistaan. Kuinka toisin oli kaikki nyt. Kaikki sydämmellisyys,
hellyys ja ihmisellisyys meni aiwan hukkaan, juuri kuin kuumille
kiwille, ja kylmyyttä, tylyyttä, kankeutta, ylönkatsetta, wieläpä
pilkkaakin saapi nyt waan kaiken hywyytensä ja rakkautensa edestä.
Näitä mietti emäntä ja hänestä tuntui siltä kuin ilkeä wälttämättömyys
olisi hänet syössyt semmoiseen kauheaan kuiluun, josta ei ole enään
mitään mahdollisuutta pois päästä.

Näitä miettiessään tunsi emäntä itsensä kowin onnettomaksi. Wiimein
puhkesi hän wuodattamaan kuumia kyyneleitä, eikä woinut itseänsä
hillitä, waikka kuinkakin olisi koettanut woimiansa ponnistaa. Wihdoin
jaksoi hän tyyntyä ja silloin teki hän päätöksensä. Hänen teräwä
järkensä huomasi, ett'ei hän oikeuden ja totuuden kannalta walkene
miehensä kylmälle ja jäykälle luonnolle. Sentähden päätti hän
lempeydellä ja kärsiwällisyydellä, aina ja lakkaamatta, waikuttaa
elämänkumppaninsa tylyyn luontoon, eikä lakkaawansa siitä, ennenkuin
tuo kowa sydän pehmenisi ja päästäisi pojan kouluun. Sen jälkeen tunsi
hän sydämmessään lohdutuksen ja rauhan säteitä ja ne loiwat uutta
woimaa, rohkeutta ja luottamusta hänen rikkirunneltuun sydämmeensä, ja
hän waipui aamun koittehessa wirkistäwään, waikka lyhyeen uneen.

Mitä emäntä oli luwannut, sen hän pitikin. Hän ei antanut yhtään
nurkuwaa sanaa, ei yhtään nurjaa katsetta, waikka isäntä olisi ollut
kuinkakin junsa ja kärtyinen. Sopiwissa tilaisuuksissa muistutti ja
neuwotteli hän, kuinka hywä se olisi, kun Antti poika pääsisi kouluun
ja kuinka kiitolliseksi poika tulisi isälleen, jos tämä täyttäisi hänen
hartaimman halunsa. Emäntä ei ollut kuulewinaankaan isännän kylmiä ja
iwallisia wastauksia, naureli ja leperteli waan, juurikuin asiat
olisiwat olleet parhaassa sopusoinnussa.

Ajanpitkään ei isännän jäykkyys woinut aiwan seisoa tuon alituisesti
lehtäwän lempeyden edessä, waan wähitellen rupesi se heltimään ja
liewenemään, waikk'ei hän tuntunut periaatteissansa muuttuneen. Tätä
emäntä juuri oli odottanutkin, ja hän iloitsi sydämmessänsä ja toiwoi.

Sillä tawoin oli aika kulunut siihen asti, että koulu kohta awattiin
syyslukukaudeksi. Emännän sydän alkoi täyttyä pelwolla, sillä asialle
ei oltu tehty wielä ratkaisewaa päätöstä.

"Älä nyt, Israeli, ole paha! lupaatkos, ett'et ole...? Pojan tekee
niin mieli kouluun ... eikähän tuosta isoon työhönkään wielä oikein
ole ... kyllähän hänellä wielä on aikaa... Poikaparka nääntyy ja
surkastuu surusta, kun ei pääse...--Älä nyt, Israeli, enään kiellä,
mutta sano, että kyllä hän pääsee... Poika riepu olisi niin mielissään
ja minun olisi niin hywä olla... Ethän kiellä, ethän...?" puheli emäntä
taasenkin eräänä iltana isännälle.

"Minkähän suuren sitten luulisit pojasta tulewan, jos hänet kouluunkin
panisi?"

"Enhän minä hänestä suuria toiwokaan, mutta antais hänen koettaa; aina
hän siellä kuitenkin jotakin oppisi."

"Sinun mielestäsi poika pahasesi on kai liian hywä talonpojaksi, wai
kuinka?" sanoi isäntä tylysti.

"Woi, älä niin sano, Israeli! Minun mieleeni ei ole koskaan
juolahtanutkaan semmoista ajatusta; luulen waan, ett'ei
talonpojallekaan olisi miksikään haitaksi, waikka hänkin saisi jotakin
oppia. Suotta kai sinä, Israeli, waan semmoisia puhut; et suinkaan sinä
sitä todella sano ... enkä minä usko kuitenkaan, waikka wielä mitäkin
sanoisit, ett'et sinä päästä ... en waikka..." sanoi emäntä, ja katsoi
miestänsä lempeästi silmiin.

"Paremminhan tuo poika on sinun kuin minun ... totta nyt pane hänet
mihin ikänä tahdot", sanoi isäntä tylysti, mutta myöntywästi.

"Kas niin, Israeli, arwasinhan minä, ett'et sinä woi kieltää ... ilman
aikojaanhan sinä wain olet estellyt ... tiesinhän minä sen. Nyt on
minun ja pojan niin hywä olla", puheli emäntä iloissaan ja oli
kiertämäisillään kätensä isännän kaulaan, mutta tämä työnsi
yhtäkaikkisesti hänen pois luotansa ja meni yrmeän näköisenä pois.



III.

Syyslukukausi oli tullut ja Jykylän Anttipoika on nyt sisäänkirjoitettu
kansakoulun oppilas. Hänen sydämmensä sykkii ilosta ja hänestä tuntuu
siltä kuin joku raskas kahle olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Ei olla
wielä luokallakaan, sillä tänään on ollut wasta sisäänkirjoitus ja
huomenna alkaa luokkatunnit. Mutta yksistään jo se tieto, että hän
todellakin on kansakoulun oppilas, teki hänen sydämmensä iloiseksi.
Kouluhuone oli hänestä niin juhlallisen näköinen urkuharmonioineen,
koulupenkkeineen, seinäkarttoineen ja muine kuwioineen. Hänen kirkkaat
silmänsä liiteliwät seinäkarttoja myöten ja mieli paloi oppimaan; woi
jospa nyt jo opetus alkaisi, että saisi tietoonsa meret, maat ja
mantereet. Antista tuntui, ett'ei hän wäsyisi waikka opetettaisiin yöt
ja päiwät, kunhan waan saisi oppia, paljon oppia; tuntui se
semmoiseltakin kuin hänen henkensä olisi irtautunut pahoista ja
tukaloista siteistä, ja liitelisi awaruuksien halki, aina
tähtitaiwaisihin saakka.

Tämä tämmöinen wapaantumisen tunne ja hywä mieliala oli poikaan
herännyt jo silloin, kun hän oli tietoonsa saanut, että hän ainakin
pääsee kouluun, ja nyt se nousi yhä selwemmäksi. Koko hänen mennyt,
lyhyt elämänsä tuntui waan ilkeältä unennäöltä, ja isäpuoli oli nyt
hänen mielestänsä paras ihminen maailmassa. Seuraawana yönä ei hän
ollut woida nukkua ensinkään, niin kiihkeästi oli hänellä koulu
mielessä.

Iloisella mielellä poika riensi seuraawana aamuna kouluun. Wakaisena
kuin wanha mies istui hän penkillä koulutunnin, tarkasti kuunnellen ja
ikäänkuin ahmien jokaikisen sanan ja neuwon, mitkä opettaja suustansa
laski. Kun muut koululapset meniwät neljännes=tunnille, ei Antti
liikkunut paikaltaankaan, istui waan siinä tarkastellen ja muistellen
sitä, mitä wiimeksi oli opetettu.

Ei kulunut kowin monta päiwää, ennenkuin poika oli ahkeruudellansa ja
tarkkaawaisuudellansa wetänyt opettajan huomion puoleensa, sillä hän ei
saanut pojalta ainuttakaan wäärää wastausta. Opettaja korotti Antin
ensimäiseksi oppilaaksi ja rupesi walwomaan hänen terweyttänsä,
laittamalla hänelle liikettä, itse hoitaen ja johtaen häntä kaikissa,
sillä hän pelkäsi pojan pian kuihtuwan, jos hän saisi mielensä mukaan
päiwät päätään liikkumatta istua koulupenkillä.

Nyt oli Antti oikeassa elementissään. Nyt oli hän koulussa, jonne hänen
nuori, tietoja janoowa sielunsa oli jo monta wuotta pyrkinyt. Nyt hän
sai oppia ja mielinmäärin wäliajoilla lukea hyödyllisiä kirjoja koulun
kirjastosta, eikä kukaan siitä nurkunut, eikä häntä siitä estänyt.--Woi
kuinka hywä oli nyt Antin olla.

Tuossa uudessa kaswatustawassa tunsi poika entiseen werraten niin
suuren wälin kuin yöllä ja päiwällä. Tuolla kotona, isäpuolen luona,
oli elämä aina pelokasta, orjallista ja säikkywää, joka teki elämisen
tuiki tukalaksi ja tuskaloiseksi, asiain parhaallaankin ollessa. Kuinka
toisin kaikki oli täällä! Kaikki tuntui niin wapaalta, kehittäwältä ja
kaswattawalta, ja tuo entinen typistyminen tuntui ikäänkuin suomuksina
putoawan pois, ja lakkaawan pinnistämästä ja kutistamasta sekä sielua
että ruumista. Eipä kummakaan, jos Antista siltä tuntui, sillä
isäpuolen kowuuden, sorron ja ylönkatseen sijaan kohteli opettaja häntä
kaikella ihmisellisellä hellyydellä ja rakkaudella, opettaen ja neuwoen
häntä niinkuin omaa lastansa.

Pian rupesi tämä elämä näkymään pojassa päällepäinkin. Tuo entinen
pelonsekainen arkamaisuus ja itseensä sulkeentunut jurous alkoi hänestä
poistua wähitellen, ja hilpeys ja iloisuus astua sijaan. Samassa kuin
tämä muutos tuli näkywiin, tuli poika terweemmän näköiseksikin; hänen
kalpea surumielinen muotonsa alkoi elpyä ja saada iloisemmat piirteet
ja terweemmän wärin.

Tämän kaiken seurauksena oli se, että Antti ennen pitkää, rupesi
seurustelemaan toisien koulupoikien kanssa, ottamaan osaa heidän
leikkeihinsä ja kisoihinsa, ja pian oli hän etewin heistä sekä halussa
että taidossa.

Kauan ei kuitenkaan saanut poika nauttia tuota iloista ja wapaata
kehittymisen aikaa. Jykylän talo oli siksi kaukana koulusta, ett'ei hän
lukukauden aikana juuri usein käynyt kotonansa. Ja jos hän siellä
joskus pyhinä käwikin, oleskeli hän melkein aina yksinänsä, lueskellen
ja opetellen läksyjänsä. Mutta nyt loppui lukukausi ja poika lähti
kotiansa kesäluwaksi. Siellä oli isäpuoli, ja hän ei ollut ensinkään
aatteiltaan muuttunut, waikk'ei hän ollut tilaisuudessa niitä yhtä
usein ilmituomaan kuin ennen. Kahta suuremmalla kiihkolla wihasi ja
ylönkatsoi hän poikaparkaa nyt kuin koskaan ennen ja meni siinä niin
pitkälle, että kaikki ihmiset kauhisteliwat sitä, samassa kuin he
surkutteliwat poika raiskan tilaa. Isäpuoli ei pitänyt häntä enää
ihmisenäkään, kun hän alituisilla itkuillansa sai itsensä keisatuksi
tuommoisille koiran jäljille, jossa ei muka wielä koskaan ole
kenestäkään kelpo miestä tullut, semminkään semmoisista pölkkypäistä
kuin tuokin on. Olisi hänestä woinut tulla korkeintaan semmoinen, että
olisi woinut ehkä kurjan henkensä elättää, jos olisi pysynyt koulusta
poissa, mutta nyt ei hänestä tule kuin kurja muiden elätti.

Tuommoisia puhui isäpuoli lakkaamatta ja peittelemättä ja hän piti
poikaa suorastaan semmoisena kiusankappaleena, joka syyttä tarpeetta on
juurtunut hänen niskoillensa. Hän ei saattanut mennä pojan
siwuitsekaan, murisematta, marisematta ja silmiänsä wihaisesti
mulkoilematta; käwipä usein niinkin että hän syyttä tarpeetta tölmi ja
nakkeli poikaa paikasta toiseen. Työtä piti pojan tehdä parhaan miehen
rinnalla ja hän tekikin sitä niin paljon kuin waan hänen wähäiset
woimansa salliwat, mutta mikään ei auttanut, eikä hywittänyt tuota
pitkäkiskoista mielialaa.

Kun Antti oli koulussa olleessaan saawuttanut wapaampaa ja iloisempaa
mielialaa, olisi hän nytkin seurustellut ja leikkinyt saman=ikäistensä
kanssa, mutta tämäkin huwitus häneltä jyrkästi kiellettiin. Siitä
halusta sai isäpuoli hywää maata wihallensa ja piti sentähden poikaa
kowilla. Eräänä pyhänä meni Antti, puolisten jälkeen, toiseen taloon,
missä oli saman=ikäisiä poikia koolla. Illemmalla ruwettiin sitten
pallille ja Jykylän Antti oli joukossa paraana miehenä. Kaikki ihmiset
ihmetteliwät: mikä tuossa ennen niin jurossa pojassa on tuommoisen
muutoksen aikaansaanut. Kun ilo oli ylimmällään poikien kesken,
ilmestyi Jykylän isäntä heidän joukkoonsa. Heti hänet nähtyään, pudotti
Antti pallin pois kädestään ja alkoi alakuloisena käwellä jurpotella
pois. Mutta tähän nöyrtymiseen ei isäpuoli tyytynytkään, waan otti
poikaa niskasta kiinni ja huimi häntä kädessään olewalla karsitulla
kuusenoksalla tawattoman kowasti ja raa'asti. "Wai tänne sinä nyt olet
tullut, kuhnio; laita sukkelaan itsesi kotia", sanoi hän, tupaten
samassa wielä poikaa niskasta, että tämä tupsahti silmällensä.

Kaikki kauhistuiwat isäpuolen julmaa raakuutta ja yleinen
tyytymättömyyden murina kuului joukosta. Usealla läsnäolewalla oli
mielessä panna jyrkkä wastalause tuommoista käytöstapaa wastaan, mutta
eiwät he kuitenkaan sanoneet mitään, sillä olipa heillä itselläänkin
jonkunlaista pelkoa tuon ankaran ja jäykän miehen edessä.

Poika lähti hitaasti ja itkeä nyrrytellen käwelemään kotiinsa. Sinne
päästyäänkin itki hän niin, että oli wedeksi sulaa. Hän tunsi nyt
itsensä kaikkein onnettomimmaksi ihmiseksi maanpäällä; tuntuipa hänen
mielestään siltä kuin hänen ruumiinsakin olisi kutistunut puolta
pienemmäksi. Wasta aamulla woi hän äidillensä selittää surunsa syyn,
waikka tämä oli sitä illasta saakka kysellyt.

Aamulla sai poika isäpuoleltansa aika kanttura=saarnan. Hän aikoi pojan
kytkeä seinään kahleilla kiinni, jos hän waan wielä yhden kerran
uskaltaisi liikkua pois kotoa ja mennä toisien poikien kanssa pallille;
samassa hän antoi suurella painolla tiedoksi, että hänellä on siksi
paljon waltaa, että hän kyllä saa tahtonsa täytetyksi ja kykenee
päätöksensä toimeen panemaan.

Waikka äiti rakastikin poikaansa kaikella luonnollisella äidin
rakkaudella, oli hän, Jumalaa pelkääwäisenä ihmisenä, kuitenkin osaksi
samaa mieltä miehensä kanssa pojan kylässä käymisestä ja mielestänsä
joutawien kirjojen lukemisesta. Waikk'ei hän hywäksynytkään miehensä
kowaa ja tylyä käytöstapaa poikaa kohtaan niissäkään asioissa, oli
hänenkin mielessänsä poika kaikessa tapauksessa saatawa kotona pysymään
ja lukemaan hengellisiä kirjoja, sillä hän pelkäsi maailman pahennusten
turmelewan hänen nuoren ja wiattoman sydämensä.

Kaikkien näiden tähden tuli poika raiska kowin alakuloiseksi. Se wapaa
kehittymisen tunne, minkä hän luuli koulun kautta saawuttaneensa,
katosi kuin tuhka tuuleen ja synkkä umpimielisyys waltasi sielun ja
mielen. Kaikki seurustelu toisien saman=ikäisten kanssa lakkasi
niinkuin puulla päähän lyöden ja tyhjä, kolkko yksinäisyys astui
sijaan. Jospa olisi edes ollut kirjallisuuttakaan, kolkkojen hetkien
ratoksi, mutta sitä ei hän uskaltanut itsellensä hankkia, sillä sitä ei
isäpuoli eikä äitikään suwainneet. Kowassa ruumiillisessa työssä meni
näiwettynyt ja kaipaawa elämä jotakuinkin, mutta lepohetket ja
pyhäpäiwät oliwat pitkiä kuin nälkäwuosia ja tyhjyys sekä kaipio jonkun
muun perään paloi aina mielessä. Eipä kummakaan, jos hänelle lupa=ajat
käwiwät pitkiksi ja tukaliksi ja jos hän toiwoi lukukauden alkamista,
niinkuin päiwää ylenewäksi.

Lukukauden kuluessa sai hän taasenkin wapaampia käsitteitä. Wähitellen
rupesi hän lupa=aikoina kuljettelemaan kotiinsa kirjastosta
kaikenlaisia mielensä ja henkensä mukaisia kirjoja, ja luki niitä
tutkiwasti lupa=aikainkin jouto= ja lomahetkinä.

Mutta isäpuoli, ollen pojan pääkaswattajana ja mitaten muita omalla
mitallaan, ei suwainnut tätä enemmän kuin ennenkään. Wälistä käwi
kuitenkin niin, ett'ei hän ollut niin turhantarkka sensuuri=toimessaan,
semminkin kun hän sattui hywälle tuulelle, ja silloin sai Antti lukea,
waikka kirjassa olisi ollut pukin sarwia ristissä. Mutta toisinaan ei
hän ensinkään kärsinyt, että poika olisi mitään lukenut, kärisi waan ja
päästeli suustansa riwoja ja raakoja sanoja, jos hän sillä tuulella
ollessaan näki kirjan pojan kädessä. Niitä suotuisampia hetkiä käytti
poika hywäkseen ja silloin ei hän nähnyt eikä kuullut mitä ympärillä
tapahtui.

Eräänä tuommoisena hywän toiwon hetkenä oli Antti tuonut mukanaan "Enon
opetuksia luonnontieteessä." Kun hän rupesi lukea ahmimaan sitä, tuli
isäpuoli huoneeseen.

"Minkä lorun olet taasenkin käsiisi hankkinut?" kysyi hän äreästi.

"Tämä selittää luonnontiedettä", sanoi poika arasti.

"Se on lorukirja, wie se heti pois", määräsi isäpuoli.

"Ei tämä ole lorukirja; tässä selitetään hywiä asioita."

"Minkälaisia?"

"Tässä, esimerkiksi, näytetään toteen, ettei haltioita, kummituksia ja
muuta kirkonwäkeä ole olemassakaan."

"No, ei suinkaan niitä kirjoihin olisi pantu, jos ei niitä olisi."

"Missä kirjassa on sanottu, että niitä on?"

"Katkismuksessa."

"Mitenkä niin?"

"Siellä seisoo: 'koska apua etsitään perkeleiltä ja hänen
wälikappaleiltansa, niinkuin noidilta, tietäjiltä, weden haltioilta,
tontuilta ja muilta senkaltaisilta.'----Etkö nyt jo ymmärrä?" selitti
isäpuoli katkismusta.

"Ymmärrän kyllä, mutta aiwan päinwastoin kuin te. Eihän siinä ole
sanottu, että semmoisia todellakin on, waan että semmoisia
ihmisraukkoja on löytynyt ja löytyy wielä nytkin, jotka uskonsa
perustawat niiden olemiseen, waikka se on suoraa Jumalan pilkkaa, jota
he luulewat tällä epäjumalan palweluksellansa kunnioittawansa.--Minun
täytyy sanoa, että te ymmärrätte aiwan wäärin katkismuksenne", sanoi
poika uhkarohkeasti.

"Pidä suusi kiinni ja wie se kirja sukkelaan takaisin; semmoisia ne
sinun kirjasi ja houreesi owat, että tekewät Jumalan sanan
walehtelijaksi", sanoi isäpuoli ja lähti suuttuneena pois.

Ei ollut poika raiskalla muuta neuwoa, kuin lähteä wiedä nyrkyttelemään
mielikirjaansa sinne, mistä hän sen ottanutkin oli. Mutta tämä seikka
ratkaisi ainaiseksi pojan ja isäpuolen pitkäkiskoisen wälin.



IV.

Aikaa on kulunut muutamia wuosia. Jykylän Anttipoika ei olekaan enään
kotonansa, eipä kansakoulussakaan. Hän on etewimpänä oppilaana
loistawasti suorittanut tutkintonsa ja saawuttanut parhaan
päästötodistuksen kansakoulusta. Läpi kaikkien kotowastusten ja
isäpuolen pitkäkiskoisten juonien, on hän ahminut synkkämielisenäkin
kaikki ne opin mureneet, mitä siellä on ollut saatawina. Mutta
isäpuolen ja Antin wäli on käynyt niin kireäksi ja ankaraksi, että
holhoojan on täytynyt ryhtyä toimiin, ottaa poika pois kodista, ja
ruweta walwomaan hänen kaswatustaan.

On juuri tässä samassa tullut sääntö, että kouluissa ruwetaan
opettamaan suomen ja ruotsin kielillä rinnakkain. Tämä uutinen elähytti
poikaa ja toiwon kipinä lensi hänen sydämmeensä. Hän tunsi itsessään
sanomattoman halun päästä oppimaan enemmän ja tässä uudessa
säännöksessä luuli hän olewan weräjän auki mielihalullensa. Äidillensä
ja holhoojallensa koetti hän joka tilaisuudessa ilmoitella tätä
mielihaluansa ja walaista asiaa niin hywin kuin suinkin woi, ja
ajanpitkään rupesikin se waikuttamaan siihen suuntaan, että molemmat
antoiwat perään ja poika pääsi kuin pääsikin kouluun, jatkamaan
opinnoitansa.--Niin, Antti on nyt lyseolainen.

Waikka hän oli päässyt mielityöhönsä, ei hän kuitenkaan saawuttanut
sitä mielen hilpeyttä ja iloisuutta, mikä hänellä luonnostansa oli,
sillä kotoiset ahtaat käsitteet ja katsantotawat oliwat ryöstäneet osan
hänen luonnostansakin. Wakaisena kuin wanhus ja synkkänä ja ujona kuin
sortunut konsanaankin, istui hän nytkin tunti tunnilta ison koulun
penkillä, samoin kuin kansakoulussakin. Kaikki koulutowerien
kokkapuheet, pilkat, wiisastelemiset, wieläpä käsiksi käymisetkin,
kaikki ne oliwat yhtäkaikki, ne eiwät herättäneet Antissa pienintäkään
huomiota eikä wastustamisen ja koston halua. Hänen suutaan ei nähty
naurun hymyssä, mutta ei itkussakaan; olipa niinkuin ei hän olisi
woinut tuntea hywää eikä pahaa.

Eiwätpä paljoa paremmin onnistuneet ne monet ystäwyyden yrityksetkään,
joita useat koulutowerit usein koettiwat hänen kanssaan solmiella. Hän
ei seurustellut kenenkään kanssa, ja jos joku toweri tuli hänen
majapaikkaansa, tuli hänen elämänsä niin ikäwäksi ja synkäksi, että
toisetkin ikäwystyiwät ja synkistyiwät siitä. Jos tämä ei waikuttanut
siihen määrään, että towerit olisiwat poislähteneet, antoi Antti selwin
sanoin tiedoksi, että hän haluaisi olla yksinänsä. Tällä tawoin
raukesiwat kaikki ystäwyyden hieromiset kuin tuhka tuuleen. Hän oli
ensimäisenä istumassa koulunpenkillä ja wiimeinen sieltä lähtemään, ja
lukukauden loputtua ei ollut hänen poissaololuettelossaan yhtään tuntia
merkitty.

Tämmöinen jäykkyys ja wakaisuus waikutti ajanpitkään towereissakin sen,
että he rupesiwat Antille antamaan arwoa ja kunnioittamaan häntä, eikä
yksikään heistä enään antanut hänelle riwosanaa.

Waikka Antti oli niin yksinäinen, oli hänellä kuitenkin yksi ystäwä,
johon hän ehdottomasti luotti. Tämä ystäwä oli Antin kotipitäjässä
asuwan nimismiehen poika; Oskari oli hänen nimensä. Kun Antti tuli
kouluun, oli Oskari jo koulun ylemmillä luokilla, mutta tämä wäli
iässä, opissa ja arwossa ei estänyt heitä tulemasta mitä
sydämmellisimmiksi ystäwiksi.

Oskari oli erinomaisen helläsydäminen poika. Oikeuden ja totuuden tunto
oli hänessä jo aikaisin kehittynyt ja sentähden ei hän sanalla eikä
työllä tehnyt yhdellekään ihmiselle mitään, mikä olisi tätä loukannut.
Tämä teki sen, että waikka Oskari olikin wiattomissa asioissa
leikillinen ja iloisa, oli hän kaikkia wakaisia asioita käsiteltäissä
wakainen kuin itse totuus. Tämänlaisen elämäntawan kautta oli hän
woittanut kaikkien kunnioituksen, niin opettajiltaan kuin
koulutowereiltaankin, wieläpä kaikilta ihmisiltä koulun
ulkopuolellakin.

Nämät molemmat ystäwykset oliwat eri tawalla kehittyneet. Oskarin
wanhemmat oliwat tosi=siwistyneitä ihmisiä, eiwätkä waan tuommoisia
pintapuolisesti, jommoisia useinkin tapaa niiden seassa, jotka sanowat
itsensä siwistyneiksi ja joiden pitäisikin semmoisia olla. Wapaina
kaikista epäluuloista, kehittiwät he jo aikaisin poikansa totuuden
tuntoa ja tämä waikutti terweellisesti pojan wastaiseen elämänjuoksuun.
Kuinka toisin oli Antin kodissa. Hänkin pyrki totuuteen, mutta kuta
palawammin hän sitä teki, sitä ankarammin ahdistiwat kodin ahtaat
käsitykset ja mielipiteet häntä. Tosi kyllä, ett'eiwät nämätkään
woineet lannistaa hänen totuuden tuntoansa, eiwätkä masentaa sitä opin
halua, joka hänessä aina paloi ja jonka walossa hän pyrki sen perille,
mutta sangen masentawan waikutuksen se kumminkin häneen teki.

Waikka ystäwykset oliwatkin niin erilaisen kehityksen alaisina olleet,
oli heillä kuitenkin yhdenlaiset luonteet. Kumpikin heistä seurasi
ehdottomasti sitä minkä he omantuntonsa mukaan tunsiwat oikeaksi,
eiwätkä poikenneet siitä oikealle eiwätkä wasemmalle puolelle. Oskari
huomasi oitis Antin erinomaiset luonnonlahjat ja sen totuuden, mikä
kaikissa hänen töissään ja puheissaan aina oli nähtäwissä ja
kuultawissa, ja tämä se oli, joka weti hänet likemmäksi Anttia, waikka
tämä olikin jälempänä hänestä. Ei heidän tarwinnut kauan toisiinsa
tutustua eikä ystäwyyttä hieroa, sillä ensinäkemällä muodostui se
semmoiseksi kuin se oli, eikä mikään maailmassa woinut sitä koskaan
häiritä; olipa niinkuin he olisiwat ensi silmäyksellä nähneet toisiensa
sielun läwitse.

Alusta alkaen, kun he ystäwyksiksi tuliwat, käyttiwät he joka=ikisen
loma= ja lupahetken seurustelemiseen. Wapaasti waihtoiwat ja
ilmoittiwat he aatteitaan toisillensa, arwostellen ja tehden niistä
päätelmiänsä, ja näin tuliwat he toinen toisensa sisälliseksi
kaswattajaksi. Awonaisesti ilmoittiwat he toisillensa sekä ilonsa että
surunsa ja heistä tuntui siltä kuin he kaksi olisiwat sulautuneet
yhdeksi sieluksi.

Tämä rupesi terweellisesti waikuttamaan Anttiin. Hänen synkkä ja
umpimielinen luonteensa rupesi aiwan itse tietämättään saamaan tästä
wirkistystä ja eloisuutta, ja tuo alulla olewa luulewaisuus, joka oli
kodin kaswatuksella häneen isketty, rupesi hänestä wähitellen
haihtumaan. Tämä muutos Antissa, minkä Oskari oitis hawaitsi, ilostutti
jälkimmäistä, sillä alusta pitäin oli hän huomannut ystäwänsä
synkkämielisyyden waikuttawan wahingollisesti hänen teräwään
ymmärrykseensä ja ylewiin pyrintöihinsä. Noissa wälillisissä, wapaissa
keskusteluissa oli Oskari koettanut warowasti waikuttaa siihen
suuntaan, että olisi saanut ystäwästään tuon lannistawan tunteen pois
wieroitetuksi, ja kun hän huomasi jotakin waikuttaneensa, oli hänen
sisällinen ilonsa täydellinen.

Antti rupesi nyt wähitellen suwaitsemaan toisiakin koulutowereitaan,
wieläpä tuntemaan seuraelämänsä piirin liian pieneksi ja ahtaaksi.
Wähitellen mieltyi ja kiintyi hän yhteen ja toiseen, ja ennen pitkää
oli hänen seurapiirinsä lisääntynyt puolellakymmenellä towerilla.
Ystäwät oliwat ikäänkuin jonkun sisällisen, tietämättömän waalin
kautta, Oskari ja Antti walinneet koulutoweristosta, sillä heillä,
ainakin osaksi, oli samanlainen luonne kuin walitsijoilla itselläänkin
oli. Tämän uuden seuralisän kautta tuli elämä waihtelewammaksi ja
iloisemmaksi, mutta wakaana ja totisena pysyi se yhä edelleenkin. Sillä
mitään ylimielisyyttä ja riwoutta ei kärsitty, ja jos joku yritti
jotakin semmoista tekemään seurassa tahi ulkona siitä, hän kohta
miehissä hälwästiin, ja sillä tawalla kaikki halpamaisuus
tukahutettiin, ennenkun se oli oikein idullekaan päässyt; olipa
niinkuin tämä olisi ollut mallikelpoisa waliojoukko.

Sekä Oskari että Antti oliwat luokallaan ensimäiset oppilaat.
Opettajakunta ihmetteli Antin teräwä=älyisyyttä ja kykyä pikaisesti
oppimaan waikeimpiakin opinkohtia. Opettajakunnalta ei myöskään jäänyt
huomaamatta pojan arwokas wakaisuus ja se ankara totuuden tunto, mikä
oli wallitsewana kaikissa hänen teoissaan ja toimissaan, ja kaiken
tämän tähden kunnioittiwat he häntä suuresti; he pitiwät häntä luokan
kruununa ja toiwoiwat hänestä paljon.

Sillä tawoin kului wuosia, ja ystäwykset kohosiwat luokalta luokalle.
Wuosien kuluessa muodostui Antti pulskeaksi nuorukaiseksi. Sorea ja
jäntewä oli hänen wartalonsa, ja kun siihen wielä lisäksi tulee hänen
pyöreät, werewät ja täyteläiset kaswonsa, siniset lempeät silmänsä ja
wahwa, mustanruskea tukkansa, ei kukaan woinut mieltymättä häneen
katsoa.

Koulun loma=ajat oleskeliwat ystäwykset kotipitäjässään. Kun ei Antti
woinut isäpuolensa wuoksi mennä kotiinsa loma=aikaa wiettämään,
toimittiwat äiti ja holhooja hänet, omasta hartaasta pyynnöstään,
asumaan Oskarin kotona. Tämä olikin molempien ystäwysten hartain toiwo,
ja kun tämä toteentui, ei heidän ilollansa ollut rajoja.

Pitäjän pastori oli hywä tuttawa Oskarin kotona, sentähden käwi hän
perheineen usein siellä wieraana. Pastorilla oli seitsentoista
wuotinen, Lotta niminen tytär, joka oli hänkin noilla wieraisilla
käynneillä aina mukana.

Lapsuudesta pitäin oli Antti tawasta nähnyt pappilan Lotta=neidin, eikä
hän siis ollut tuntematta häntä, mutta koko kouluajallaan ei hän ollut
nähnyt neitiä. Tällä wälin oli Lotta kehkeentynyt kauniiksi ja
wiehättäwäksi neidiksi. Hento, keweä, melkein ujomainen käytöksensä ja
hurskas kainoutensa enensi wielä suuressa määrässä sitä suloutta, mitä
muutoinkin hänen koko olennossaan niin runsaasti löytyi.

Pastori nyt kuten ennenkin käwi perheineen wieraina ja kun Antti
uudessa asemassaan näki Lotan, teki se häneen niin sywän waikutuksen,
että hän tuli niinkuin puusta pudonneeksi. Hän ei kyennyt mitään
toimimaan, puhumaan, eipä edes ajattelemaankaan. Yksinään wetäysi hän
toiseen huoneesen, selwittelemään sekawia ajatuksiansa ja jäähdyttämään
polttawaa otsaansa. Tämän nähtyään tuli Oskari häntä hakemaan.

"Miksi sinä tänne tulit? Tule nyt tekemään wieraille seuraa", sanoi
hän.

"En weliseni woi... Minä en woi hywin,--salli minun olla yksinäni!"
pyyteli Antti.

Oskari luuli, että hänet on taasenkin wallannut tuo wanha
synkkämielisyyden puuska, sillä hänen oli mahdoton käsittää, että hänet
olisi joku taudin aine kohdannut näin pikaisesti, koska hän ennen
wierasten tuloa oli iloinen kuin käki metsässä. Kun hän tiesi, ett'ei
Antista woinut tuokiossa poistaa sitä surumielisyyttä, mikä häntä wielä
nytkin tawantakaa kohtasi, jätti hän hänet ja kiirehti wieraille seuraa
tekemään.

Antti meni ullakkokamariin, joka oli ystäwysten yhteinen huone. Hän
awasi akkunan ja siitä wirtaawa raitis iltakalween ilma teki hywää
hänen hätääntyneelle sydämellensä.

Hän tunsi häiriönsä syyn; ja sen wuoksi teki hän tarkkaa tiliä itsensä
kanssa: "Olisiko mahdollista...? Ei, ei ole...! Mutta onhan ennenkin
semmoisia ihmeitä tapahtunut,--kummempiakin ... miks'ei nyt woisi niin
käydä? Mutta ystäwäni Oskari...? Missä suhteessa hän on häneen...?
Hehän owat lapsuuden ystäwät... Mutta ei, ei, ei ... heidän wälillänsä
ei woi olla mitään ... ei mitään, sillä heidän wälinsä on niin wapaa ja
awonainen toisiaan kohdatessa; ja niin ei se olisi, jos siinä jotakin
olisi...----Mitäs minä nyt? Teenhän wäärin ystäwääni kohtaan, kun annan
tuommoisille ajatuksille waltaa, sillä olisihan hän sen minulle
ilmoittanut, jos waan heidän wälissänsä jotakin semmoista olisi."

Tämmöisiä ajatteli Antti ullakkokamarissa ollessaan. Häneltä ei ollut
salassa se suosio ja kunnioitus, minkä hän oli hywän oppinsa ja wakawan
elämänsä kautta kouluajallaan kaikilta ihmisiltä saanut. Tämä hawainto
wirkisti hänen hämmentynyttä mieltänsä, tämän ajatuksen walossa sai hän
kaksinkertaista woimaa ja rohkeutta mieleensä. Waikk'ei hän woinut
omantuntonsa edessä löytää itsessänsä mitään wikaa, että hän olisi
mitään laiminlyönyt koulunkäyntinsä ja elämänsä suhteen, päätti hän
kuitenkin kaksinkertaisella innolla ryhtyä opinnoitansa jatkamaan ja
ankarammin walwomaan elämäänsä, ja kaikki tuo sentähden, jotta hän
kerran woisi saada Lotan omaksensa.

Tuo haaweilu teki hänet niin iloiseksi, ett'ei oltu koskaan ennen
hänessä semmoista nähty. Hän tunsi rakastawansa kaikkia ihmisiä ja jos
hän olisi woinut, olisi hän sulkenut koko maailman syliinsä.

Tämmöisessä mielentilassa oli Antti, kun Oskari taas tuli hänen
luoksensa. Awoimin sylin juoksi Antti ystäwäänsä wastaan ja sulki hänet
syliinsä. Hän ei woinut pidättää itseänsä, waan kyyneleet tuliwat
hänen silmiinsä ja siinä hän sitten itkeä nyyhki.

"Mikä, Jumalan tähden, sinulla on, Antti?" kyseli Oskari hätäilewästi.

"Ei mikään" sanoi Antti ja irroitti itsensä hänestä.

"Oletko kipeä?"

"En."

"Sinä, ystäwäni, olet nykyään niin kummallinen, ett'en ensinkään
ymmärrä sinua", sanoi Oskari hämillään.

"Totta kyllä on, että minä tuolla alhaalla ollessani sain jonkunmoisen
pahoinwoinnin puuskan, mutta nyt se on ohitse. Minä olen nyt niin
iloinen ja rakastan sydämeni pohjasta kaikkia ihmisiä, erittäinkin
sinua, ystäwäni. Sinä minua ymmärrät ja sinuun woin rajattomasti
luottaa", puheli Antti, tarttuen toistamiseen syliksi ystäwäänsä.

"Olipa hywä, ett'ei se sen pahempaa ollut, sillä minä pelkäsin pahinta.
Mutta kummallinen sinä sittenkin olet, sillä noin iloinen et ole ennen
koskaan ollut, etkä tuolla lailla puhunut", sanoi Oskari.

"Se kyllä taitaa olla totta, mutta sallithan, ystäwäni, minun olla
iloisen, sillä tästäpuoleen aion semmoinen olla", sanoi Antti.

"Sydämeni pohjasta suon sinun olla iloisena, sillä tarpeeton suru ja
synkkyys lannistaa sekä sielua että ruumista. Ei mikään ole minulle
suotuisampaa kuin se, että kaikki synkkyys katoaisi sinusta, jota et
woine kieltää itsessäsi löytywän; siihen suuntaan olen koettanut
waikuttaa sinuun ja sen iloisempi olisin, kun woittaisin mitä olen
tarkoittanut", haasteli Oskari siinä luulossa, että Antti oli nyt
iloinen sentähden kun hän oli karsinut synkkämielisyyden.

Kauan, myöhään yöhön, haasteliwat ystäwykset iloisesti niitä näitä.
Wihdoin nukkuiwat he makeaan uneen.

Antti oli uskonut ystäwästään, ett'ei tämä mitään häneltä salaa, mutta
tästä hetkestä pitäin oli hänellä itsellänsä jotakin semmoista, jota
hän huolellisesti salasi ystäwältään ja kaikilta muilta ihmisiltä.

Pastorin perhe edelleenkin käwi usein nimismiehellä wieraina ja
käwiwätpä hekin pappilassa. Antti oli iloisempi wäliaikoinakin tuon
ensimäisen kohtauksen jälkeen, mutta kun hän wieraisilla ollessa tuli
Lotan pariin, tuli hän niin ujoksi ja wähäpuheiseksi, että kaikki sitä
kummasteliwat. Hän wältteli muita ja istuskeli yksinään jossakin
nurkassa; erittäinkin karttoi hän niitä ryhmiä, missä keskusteltiin
jotakin asiasta. Ei sekään saanut häntä rohkeammaksi eikä
puheliaammaksi, waikka pastorikin useat kerrat puhutteli häntä
kunnioittawasti. Pastori tawallisesti selwin sanoin antoi tietää, että
Antista suuren neronsa ja kykynsä sekä wakawan elämänsä wuoksi
toiwottiin paljon; mutta ei sekään auttanut, sillä hän waan häpesi ja
punasteli näitä kuullessaan.--Niin, Antti rukalta loppui kaikki rohkeus
ja uskallus ollessaan hänen parissaan, jota hän sydämmessään kenenkään
tietämättä rakasti ja jolle hän oli koko wastaisen elämänsä pyhittänyt.

Waikka Lotta olikin wienon kaino, oli hänen käytöksensä kuitenkin wapaa
ja ujostelematon. Eräänä kertana tuli hän Antin luo ja sanoi:

"Mikä teitä waiwaa kun te olette niin arkamaisen ujo? Meille muillekin
käypi ikäwäksi tuo ankara ujoutenne. Olkaa hywä ja tulkaa tekemään
seuraa!"

"Mitäs minä ... enhän minä tämmöinen ... änkytti Antti wastaukseksi ja
joutui niin hämille, että hän punastui korwia myöden.

"Minkälainen?" kysyi Lotta, seisoen hänen edessään ja katsoen häntä
kysywästi silmiin.

"Täm ... tämmöinen ... näin, näin--halpa", jankutti Antti, joutuen yhä
enemmän pulaan.

"Älkää niin sanoko. Minkätähden te halpa olisitte? Teillähän on teräwä
pää kuin partaweitsi, ja opettajakuntanne sekä kaikki ihmiset
kunnioittawat teitä ... teistähän woipi wielä tulla kokonainen nero.--
Teillä ei siis ole mitään syytä pitää itseänne halpana", sanoi Lotta ja
meni pois.

Antti tuli nyt oikein hurmauksiin. Lotta oli ollut likellä häntä. Hän
oli kuullut hänen sointuwan heleän äänensä, nähnyt hänen hennon ja
solakan wartalonsa ja wiehkeät kaswonsa, tuntenut hänestä wirtaawan
lemmen pyhän, polttawan wirran. Hän oli puhunut lempeitä ja luotettawia
sanoja, wiittaamalla omaansa ja muiden ihmisien kunnioitukseen ja
samassa hänen tulewaisuuteensa. Ehkäpä Lotta tunsi sydämessään samaa
kuin hänkin,----niin, ehkäpä!

Nämät tunteet eiwät suinkaan olleet omiansa tekemään Antista
seuramiestä. Yksinään istuili hän waan jossakin nurkassa, nauttien
niitä tunteita, joita wast'ikään oli niin runsaasti hänen sydämeensä
wiritetty.--

Kun wieraat oliwat menneet, meni Antti taasenkin ullakkokamariinsa.
Siellä mietti hän tilaansa ja wertaili nytkin itseänsä ystäwäänsä
Oskariin, ja hän hawaitsi suuren eron olewan hänen ja ystäwänsä
wälillä. Oskari oli aina iloinen ja wapaa kaikessa käytöksessään
kaikkien ihmisten kanssa. Lotankaan läsnäolo ei näyttänyt häneen
waikuttawan hywää eikä pahaa ... olihan waan niinkuin ei olisi mitään
erinomaista saapuwilla, ja se oli Antista kummallisimmista
kummallisinta. Pakkausipa tuntumaan siltäkin, ett'ei Oskarilla ole
tuntoa eikä sydäntä; mutta tätä aatetta ei hän päästänyt waltaan, ja
wihdoin päätti hän, että kyllä hänellä on molemmat, mutta hän on niin
wapaa,--ja kenties on hän wapaa Lotankin suhteen.

Näitä mietti Antti itseksensä. Hän oli tyytymätön omaan itseensä, kun
ei hän ollut niin wapaa kuin ystäwänsä oli. Jospa hän olisi semmoinen,
awaisi hän heti sydämensä rakastetullensa, tulisi siitä wielä mitä
tulisikin, mutta asiain nykyisellä kannalla ollessa ei hän woi sitä
tehdä; mutta kerran tulee wielä se aika jolloin woin pyytää häntä
omakseni ja sen saawuttamiseksi tahdon uhrata henkeni, kykyni, tarmoni,
ja woimani. Niitä mietti Antti.



V.

Wuosia on jokunen wierähtänyt. Ystäwykset eiwät ole enään samassa
koulussa, sillä Oskari on jo useita lukukausia ollut yliopistossa.
Antti on ensimäisenä oppilaana siirretty koulun kuudennelta luokalta
seitsemännelle. Paljon oli hankaloita waikeuksia tuottanut Antille tuo
kaksikielinen opetus, mutta hänen teräwä älynsä ja ankara ahkeruutensa
woitti kaikki wastukset, ja kunnialla suoriintui hän kaikista pulmista,
sillä olihan siinä joku mahdollisuus olemassa. Muutoin oli Lotan
siweellinen kuwa aina hänen sydämessään, ja tämä kuwa sekä se toiwo,
että hän saisi hänet wihdoin omanansa syliinsä sulkea, wirkisti ja
kiihotti häntä kaiken woimansa perästä ponnistelemaan, saawuttaaksensa
päämaalinsa, ja tämän tunnon ja toiwon walossa jaksoi hän niin paljon.

Juuri tässä samassa kohtasi Anttia arwaamaton wastoinkäyminen.
Huomattuaan mitä waikeuksia kaksikielinen opetus kouluissa tuottaa,
oliwat johtawat henkilöt poistaneet niistä suomen kielen, tehden ne
siten taasenkin umpiruotsalaisiksi. Seuraus siitä oli se, että monen
oppilaan täytyi luopua koulusta, sillä ne pari suomalaista
oppilaitosta, mitä maassamme silloin jo oli, oliwat niin kaukana,
heidän kodeistansa, ett'ei heidän waransa riittäneet niissä opintojansa
jatkamaan.

Mielen katkeruudella ja loukatulla kansalaisen tunnolla tunsi Antti
kansan lapsena, kuinka suuri wääryys tapahtuu kansalle, kun maan
koululaitokset owat wieraskielisiä, ollen ikäänkuin suljetut kansalle,
waikka ne sen waroilla kustannetaan. Hänestä tuntui siltä kuin
häneltäkin olisi riistetty kaikki mahdollisuus lukujensa jatkamiseen,
ja tämä tuntui hänestä kuolon iskulta. Jonkun aikaa taisteltuansa
itsensä ja tunteittensa kanssa, päätti hän wihdoin, ankarain
ponnistustensa tähden wäsyneenä, lewätä yhden wuoden ja sitten mennä
suomalaiseen kouluun jatkamaan opinnoitansa.

Kun Oskari meni yliopistoon, wuokrasi Antti itsellensä asunnoksi erään
ullakkokamarin. Hän ei halunnut enään asua Oskarin kodissa semminkään
kun tämä ei useinkaan tullut kotiin käymään lukukausien
wäliajoillakaan. Oi kuinka hartaasti Antti ikäwöitsi ystäwäänsä tämän
poissa ollessa; warsinkin kun hän yksinäisyydessään mietti edessään
olewaa elämänsä rataa ja sydämensä hartainta toiwoa, tuli tämä ikäwä
oikein jonkunlaiseksi kuumeen tapaiseksi taudiksi. Ahkeran kirjewaihdon
kautta koettiin kyllä aatteita waihtaa ja tunteitaan toisilleen
ilmoittaa, mutta olihan se niin kuollutta ja kylmää, lämpimän ja
awosydämisen puheen rinnalla, jolloin pienimmätkin asianhaarat kaikkine
hienouksineen tulewat niin eläwästi esiin. Suuresti tätä ystäwän
kaipiota lisäsi sekin seikka, kun hänellä ei ollut mieluista
seurustelijaa. Häntä kyllä nytkin usein kutsuttiin pappilaan ja
nimismiehelle wieraiksi, mutta kun ei hänellä ollut Oskaria tukenansa,
ei hän ujon luonteensa wuoksi woinut sinne mennä. Niillä harwoilla
kerroilla, milloin Antti ja Lotta kohtasiwat toisiansa, kohteli Lotta
häntä erinomaisen ystäwällisesti; mutta sittenkään Antti ei uskaltanut
lähestyä häntä. Pelonsekaisella pyhällä kunnioittamisella ja ikäänkuin
puolijumaloitsemisella pysyi hän loitompana hänestä. Jos milloin niin
sattui, että hän oli pakotettu puhumaan jonkun sanan Lotalle, joutui
poikaparka niin hämille, ett'ei hänellä useinkaan ollut sanaa suuhun
tulewaa; ja jos hän joskus sai jonkun sanan sanotuksi, oliwat ne
melkein pistelewäisiä ja niin umpikuljuisia, ett'ei niitä woinut
ymmärtää suoranaisesti kukaan. "Kummallinen tuo Antti", sanoi Lotta
semmoisissa tilaisuuksissa usein.

Näin tawoin ei Antti saanut kaipaawalle sielullensa huwitusta mistään.
Kansan seassa hän oleskeli enimmät joutohetkensä ja siellä haihtui
useinkin hänen huolensa ja ikäwänsä. Mutta ei sitäkään ollut aina
saatawissa, sillä kiireiset kesäiset työt weiwät wiikkokausiksi ihmiset
pois kylästä. Eikä tämä seurustelu täysin tyydyttänytkään Anttia, sillä
hänen korkealle pyrkiwä henkensä olisi ollut wailla wasta=alkuja niille
tunteille, mitkä hänen omassa sydämessään kuwasteliwat, ja niitä ei hän
muka ollut löytäwinänsä heidän seassaan.

Jo niinä aikoina, jolloin Antti oli päättänyt noiden kouluselkkausten
wuoksi olla wuoden poissa koulusta, oli hänen mieleensä jolkahtanut,
että hän tuona pitkänä loma=aikana koettaa ryhtyä kirjallisiin toimiin;
kuitenkaan ei tämä aate ollut wielä kypsynyt päätökseksi. Mutta kun tuo
ikäwän ja kaipauksen tunne käwi kukkuroilleen, joudutti se hänen
päätöstänsä ja hän tunsi ikäänkuin sisällisen äänen kutsuwan häntä ja
kehoittawan heti ryhtymään työhön.

Nyt tuli Antille toiset tuumat. Hän ryhtyi työhön, ja nyt ei hänellä
ollut ikäwä, eikä hän kaiwannut yhdenkään ihmisen seuraa.
Ullakkokamarissa, aatteidensa ja työnsä keskellä, istui hän yöt ja
päiwät, ja tuskin jouti hän jonkun hetken lewähtämään. Kolkkoina
pitkinä syksyisinä ja talwisina öinä näkyi Antin ullakkokamarista
walkea ja ihmiset arweliwat, "mitähän se tuo poika tekee?"

Näin ponnistellen kirjoitti hän wuoden pitkään paljon kaikenlaisia
kirjallisia kokeita. Niissä oli suorasanaisia kertomuksia ja runollisia
kyhäyksiä sekaisin, ja niitä oli wuoden työksi niin paljon, että täytyi
ihmetellä, kuinka hän niin wähässä ajassa oli woinut niin paljon aikaan
saada. Mutta Antin luonne oli semmoinen, että jos hän ryhtyi mihin
työhön, teki hän sitä täydellä innolla.

Kukaan ei tiennyt mitä Antti kirjoitti, mutta sen monikin tiesi, että
hän kirjoitti mahdottoman paljon. Tämä tietämättömyys tuli siitä, kun
Antti ei näyttänyt kenellekään työnsä sisällystä eikä suullisestikaan
jutellut niistä. Hän pelkäsi, ett'eiwät ihmiset ymmärrä häntä, sen
wuoksi salasi hän ahkeran työnsä tulokset. Monenlaisia huhuja ja
arweluita kuuluikin tuttawien joukossa tuosta Antin peitetystä työstä.

"Mitähän wainen se tuo Jykylän poika niin ahkerasti kirjoittaa? Ei sitä
kertaa mene hänen kamariinsa, ett'ei hänellä ole aina pännä kädessä.
Mutta annas kun waan joku huoneesen astuu, työntää hän heti paperinsa
laatikkoon, pännänsä läkkitolppoon ja sitten hän istuu puhumatta,
pukahtamatta, synkän ja miettiwän näköisenä. Tuommoisessa asemassa
ollessaan näyttää hän eläwältä kuolleelta tahi jonkunmoiselta
kuwapatsaalta, ja hän woisi semmoisesti olla, waikka kuinka kauan
wieras siellä olisi.--Yökaudetkin näkyy hänen kamaristaan walkea." Niin
puheli kerran suuressa wäkijoukossa Kopolan Kalle=isäntä.

"Hittoko ne kaikki hassut tietää, mitä ne töhräilewät työn puutteessa",
sanoi Jörölän Juuso.

"Ei niin pidä sanoa. Minusta ei poika näytä ensinkään hassulta,
päinwastoin on hän miettiwämpi ja ajattelewampi kuin moni muu
ijäkkäämpi koulun käynyt; en ole kenenkään muun huomannut tarkemmin
sanojaan punnitsewan kuin hänen", wastusti Kopola.

"Kyllä hän kuitenkin tuohiraamattua kirjoittaa, jos hän kerran
kirjoittaa", sanoi Jörölä loukatun tunnolla.

"Minkä sinä tuohiraamatuksi kutsut?" kysyi Kopola puolikiiwastuneena.

"Kaikki mikä ei ole Jumalan sanaa", wastasi Jörölän Jussi weltosti.

"Minusta tuntuu, ettet sinä ole lukenut tuohiraamattua etkä muutakaan",
sanoi Kopola suuttuneena ja lähti pois.

Tämmöisiä puhui ja mietti kansa Antista, mutta hän jatkoi waan työtään,
huolimatta mitä hänestä ajateltiin ja puhuttiin; eipä hän oikeastaan
tiennyt ajateltiinkokaan tahi puhuttiinko hänen työstään mitään, hän
waan wuodatti sieluaan paperille.

Oskari oli kirjoittanut, että hän tulee kewätluwalle kotiin. Tämä oli
Antille odotuksen ja toiwon aika. Hänelle, yksin hänelle hän woi awata
sydämensä, paitsi yhtä asiaa, joka oli hänen oman sydämensä salaisuus
ja jota hän ei woinut eikä luullut tarwitsewansakaan hänelle ilmoittaa,
kosk'ei hän luullut wielä oikean ajan tulleen. Mutta nuot kertoelmat ja
runoilut, joita hän oli kokoon lyönyt sillä ajalla, jolloin he eiwät
olleet toisiansa tawanneet, ne hän aikoi täydellä luottamuksella uskoa
ystäwänsä nähtäwäksi; minkä tuomion langettaisikin, mukautuisi hän
ehdottomasti sen alaiseksi.

Odotettu hetki tuli. Tuskin oli Oskari saanut rakkaat omaisensa
terwehdytetyksi ja matkareppunsa sisään saaduksi, kun hän jo kiirehti
Antin luo. Sanatonna, äänetönnä syleili Antti towin ystäwäänsä ja
kyyneleet wieriwät hänen poskiansa myöden; yhtä innokas oli Oskarin
kuin Antinkin terwehdys.

Eiwät olleet Oskarille tuntemattomat ystäwänsä kirjalliset
harrastukset; kirjewaihdon kautta oli se hänellä tiedossa. Kun ensi
kohtauksen tunteet oliwat wähän hälwenneet, otettiin heti Antin työn
tulokset käsille. Ilolla ja luottamuksella toi hän ne ystäwänsä
waatimuksesta esille. Oskari silmäili niitä hätäpikaa ylimalkaisesti,
mutta kuta enemmän hän niitä silmäili, sitä enemmän kadotti hän
leikillistä iloisuuttansa. Wiimein perehtyi hän jotakin wissiä
kappaletta tarkastamaan, ja yhä wakaisemmaksi ja tarkkaawaisemmaksi
tuli hän. Wiimein waipui hän niin sywään lukemiseen ja tutkimiseen,
ett'ei hän näyttänyt huomaawan ulkomaailmasta mitään.

Tämä oli Antille tukala hetki. Hänen ensimäiset kyhäyksensä oliwat nyt
ensikerran tarkastuksen ja arwostelun alaisina, ja jos kohtakin se oli
ystäwä, joka tätä teki, riippui kuitenkin kaikki siitä, minkä tuomion
tämä niistä antoi, tuntuisipa se kuolon iskulta, jos hän ne halweksien
luotansa pois heittäisi.

Wähitellen kirkastui Oskarin otsa ja wiimein käwiwät hänen kaswojensa
juonteet tyytywäisen näköisiksi. Kun hän oli lukenut erään lyhykäisen,
suorasanaisen kertomuksen ja joitakuita runokappaleita, nousi hän
äkisti ylös ja tarttui ystäwäänsä syliksi. Siinä ollessaan ei kumpikaan
puhunut ainuttakaan sanaa, sillä kumpikin heistä oli tunteittensa
wallassa.

"Minä en ole osannut aawistaakaan, että sinulla on tuommoinen
kirjailijakyky. Ensimäiset kokeetkin owat tarkalla aistilla ja suurella
huolella kirjoitetut; mutta mikä sinusta tuleekaan, kun enemmän kehityt
kirjallisessa työssä", sanoi Oskari selwittyään hämmingistään.

"Luulisitko noitten kyhäysteni kannattawan painomustetta?" kysyi Antti
pelokkaasti.

"No, kaikella muotoa--kuinkas muutoin; ja takaanpa, ett'ei niistä synny
mitään roskakirjallisuutta; sen parempi, mitä pikemmin laitat
esikoisesi painoon", sanoi Oskari.

"Sinä, ystäwäni, toiwot minusta aina waan paljasta hywää", sanoi Antti
murtunein mielin.

Tästä hetkestä pitäin sai Antti taas uutta rohkeutta. Ystäwänsä Oskarin
turwin rohkeni hän käydä Oskarin kotona ja pappilassa wieraina. Niillä
käynneillänsä sai hän nähdä Lottaakin ja kuulla hänen sointuwaa
puhettansa. Yksin tämäkin waikutti jo Anttiin terweellisesti.
Wähitellen katosi hänestä taaskin suurimmaksi osaksi tuo umpimielinen
ujous, niin että hän otti osaa muiden keskusteluihin, ja näissä elähtyi
hän tawasta niin, että hän woi taas toisinaan hymyilläkin.

"Kun Oskari tuli kotiin, tuli teistäkin ikäänkuin toinen mies; hän
yksin woipi luoda hieman waloa teidän ujoon luonteesenne", sanoi Lotta
Antille eräässä keskustelussa hymyillen.

"Mieli on useinkin synkkä sisällisten taistelujen tähden... Sydän se
on, joka waikuttaa ulkoihmiseen", sanoi Antti punastellen.

"Mitäpä kuolettawia taisteluita olisikaan noin nuorella ijällä ja
semmoisilla opin ja kywyn lahjoilla warustetulla nuorukaisella kuin te
olette", sanoi Lotta.

"Kun sielu janoo totuutta, pyrkii se tarkoitettua päämääräänsä kohden.
Mutta kun yhtä ja toista estettä ja loukkauskiweä tulee eteen, jotka
uhkaawat kaikki pyrinnöt ja toiweet tyhjäksi tehdä, niin uskallus
puuttuu ja toiwokin katoo, ja silloin ei sydän woi olla iloinen ja
rauhallinen, sillä epätoiwo pauhaa silloin siellä", puheli Antti wähän
rohkastuneena.

"No, johan nyt kaikkea!"

"Kuinkas sitten ihmisen tulee semmoisissa tilaisuuksissa tehdä?"

"Kärsiä, odottaa, uskaltaa ja toiwoa; nämät eiwät anna häpeään tulla.
Ken niissä lujana pysyy, hän woittaa wiimein rohkeimmatkin pyrintönsä",
sanoi Lotta kokeneen ihmisen arwokkaisuudella.

Tämä keskustelu waikutti Anttiin taikawoiman tawalla. Hän oli
ensikerran eläessään awannut puolittain hänelle sydämensä. Mitä
lempeitä, luottamusta synnyttäwiä ja toiwoa herättäwäisiä sanoja Lotta
oli lausunut! Weri nousi Antilla päähän ja korwat suhisiwat niin
kummallisesti. Hän tunsi punastuwansa korwia myöden ja pelkäsi, että
hänen hämminkinsä huomattaisiin. Tämän tähden otti hän kiireesti
jäähywäiset ja lähti pois. Kaikki koettiwat estää hänen poislähtöänsä
minkä woiwat, mutta mikään ei auttanut, hän meni waan. Pappilassa oli
oltu tällä kerralla. Sinne jäi wielä iloinen seura, sillä ilta ei ollut
wielä paljon kulunut.

Kun Antti tuli kotiinsa, nakkausi hän puku päällä wuoteeseen. Hänen
yksinäiseen huoneeseensa ei kuulunut yhtään häiritsewää ääntä eikä
liikettä. Ajatukset saiwat wapaasti lentää ja ne lensiwätkin. Mutta
mikä sekamelska? Ne kiitiwät opin korkeimmille kukkuloille, aina
parnassolle saakka ... kirjailijamaineeseen----ne warustausiwat
kärsimään, odottamaan, uskaltamaan ja toiwomaan ja--woittamaan. "Lotta,
Lotta! Sinun tähtesi tämän kaiken tahdon kestää, tahdon kärsiä, odottaa
ja toiwoa. Itse olet minulle wakuuttanut, ett'eiwät ne anna häpeään
tulla ja että joka niissä wahwana pysyy, hän woittaa wiimein
rohkeimmatkin toiweensa. Niin, minä tahdon lujana pysyä ja woittaa.
Mutta ei! Oskari, Oskari, ystäwäni----ei se niin ole, mutta hän on niin
iloinen! Jospa minäkin niin olisin, niin silloin woisin. Mutta sitä en
woi ... niin, minä en woi ... miksi minä olen tämmöinen? ... niin
onneton ja niin onnellinen ... yht'aikaa molemmat ... kummallista!
mutta minä en kestä tätä kauan."

Tämmöisiä aatteita lensi Antin aiwoissa sikin sokin yhtenä myrskynä.
Hän ei saanut niistä mitään selwää, eikä kyennyt tekemään mitään
ratkaisewaa päätöstä. Weri kuohui wielä nytkin hänen päässään ja
semmoisessa kuumeen sekaisessa houreessa waipui hän aamupuoleen
jonkunmoiseen unen horrokseen.

Kello oli kohta kahdeksan kun hän aamulla heräsi. Pää tuntui kipeältä
ja raskaalta ja korwat suhisiwat wieläkin. Hän huuhtoi päätänsä
kylmällä wedellä, wirkistääkseen sekanaisia aatteitaan ja humisewaa
päätänsä.

Hän yritti ottamaan aamiaista, mutta ruoka ei maistanut; otti hän
kuitenkin muutaman palan, waan kauan pyöriwät ne suussa, waikka
kuinkakin hän olisi purra watkannut niitä. Siitä päätään yritti hän
kirjoittamaan jotakin kertomusta, mikä oli hänellä keskitekoisena.
Mutta siitäkään ei tullut mitään, sillä ajatukset eiwät pysyneet
koossa, waan harhailiwat sinne tänne; sentähden tuli työkin sekawaa ja
asiatonta. Tämän tähden wiskasi hän kirjoitusneuwot pois luotaan ja
rupesi miettimään tilaansa. Pää käden warassa, istui hän pöydän päässä,
nojaten kyynäspäällään pöytään. Siinä istui ja mietti hän. Hän unhotti
ulkomaailman ja waipui niin sywiin aatelmiin, ett'ei tiennyt sitäkään,
missä hän oikeastaan oli, sitä wähemmin mitä aika oli kulunut.

Yht'äkkiä kuului askeleita kamariin tuowilta rappusilta. Antti hawahtui
ikäänkuin unesta. "Mitähän ... ketähän sieltä nyt...?" ennätti hän
ajatella kohentaessaan samassa itseänsä.

Owi aukesi ja sisään astuiwat Oskari ja Lotta. Antti säikähti niin
heidän tulostansa, että hän taasen tunsi nousewan weren päähänsä ja
kaswonsa punastuwan.

"Toiwota nyt, ystäwäni, meille onnea, sillä me olemme kihlatut! Illalla
poislähtösi jälkeen tapahtui se pappilassa, ja olisimme niin kernaasti
suoneet sinunkin olleen ottamassa osaa onneemme ja iloomme. Mutta kun
sinä et ollut paikalla, lähdimme sinulle ilmoittamaan iloamme", sanoi
Oskari, ottaen Lottaa kädestä kiinni ja läheten Anttia.

Antti käwi kalman kalpeaksi. Ei nyt weri noussut päähän, eikä
tulehduttanut hänen kaswojansa, waan se pakkausi sydämeen ja siellä
saatti se aikaan sanomattoman tuskan ja ahdistuksen. Suurella
ponnistuksella nousi hän ylös ja alkoi astella tulijoita kohden. Hänen
askeleensa oliwat epäwakaiset ja horjuwat, ja olipa likellä, ett'ei hän
kaatunut.

"Suokoon Jumala teille i-loa ja on-onnea!" sai hän wiimein
kowalla änkkäämisellä heille sanotuksi, terwehtien wapisewalla
kädenpuristuksella erikseen kumpaakin heistä.

Hänen äänensä oli soinnuton ja epäröiwä, ja sentähden kuului se siltä
kuin olisi haudasta kumissut. Käden anto ei ollut lämmin eikä
sydämellinen kuten ennen aina oli ollut; se oli kylmä, kiireinen ja
arastelewainen. Kun hän oli saanut tuon melkein pakollisen ja
puolinaisen onnentoiwotuksensa tehdyksi, meni hän horjuen ja
hoiperrellen pois heidän luotansa ja istui herwottomasti pöydän päässä
olewalle tuolille, päästäen samassa kumisewan huokauksen.

"Woi hywä isä! Mikä sinulle, Antti, on tullut? sinä et ole terwe ...
mikä sinua waiwaa...? Aiwanhan sinä kuolet tuohon paikkaan", hätäiliwät
kihlatut yhteen ääneen ja kiirehtiwät koettelemaan hänen päätänsä ja
waltimoitaan.

"Ei minua mikään waiwaa ... pääni waan wähäsen ... se jo wähäsen tuolla
pappilassa ... kyllä se on pian ohitse", koki Antti änkyttää.

"Niin, mutta sinussa on jonkunlaista kuumetta, sinua ei saa jättää
awutta", sanoi Lotta, pitäen kättään hänen otsallansa.

"Ei, ei sitä tarwita", esteli Antti.

"Sitä tarwitaan", sanoi Lotta ja samassa kiirehti hän ulos. Palatessaan
toi hän kylmää wettä ja erään naisen.

Sitten kehotti hän Antin panemaan maata, opasti naista kääreillä
wiilistyttämään hänen päätänsä ja antoi hoitajalle muita ohjeita.
Sitten lähtiwät Oskari ja Lotta pois.



VI.

Waltamaantien wieressä on pieni, punaiseksi maalattu tupa. Muita
huoneita ei ole ensinkään. Tupa on yksinäisellä, aukealla paikalla,
erään niityn laidassa, yhtään ihmisasuntoa ei ole pitkää wirstaa
lähempänä ja kirkolle on kolme wertaa matkaa. Siwukulkija ei näe kuin
sattumalta huoneen tienoilla ihmistä liikkuwaksi, ja moni heistä tulisi
siihen päätökseen, ett'ei siinä asu yhtään ristisielua, elleiwät he
näkisi tuon tuostakin sawun tupruilewan tuwan katolla törröttäwästä
takan piipusta. Mutta kaikki epäilyskin katosi, jos ken asteli tuwan
luo ja kolkutti tuwan eteen rakennetun pienen etehisen aina salwassa
olewaa owea. Silloin tuli owea awaamaan keski=ikäinen, kärsineen
näköinen waimoihminen. Tawallisesti ei hän puhunut luotuista sanaa,
silmäili waan tulijaa surullisen näköisenä ja meni tupaan takaisin. Jos
wieras meni perässä tuohon neliseinäiseen huoneeseen, huomasi hän
siellä toisenkin ihmisolennon, nimittäin laihan ja hinterän
nuorukaisen. Huoneessa wallitsi kaikkialla hywä siiwo ja puhtaus.
Huoneen peräakkunan edessä oli pieni pöytä ja ihmeekseen näki wieras
niissä kirjoitusneuwot. Tuo akkuna oli pöytineen ja kirjoitusneuwoineen
poispäin maantiestä; lieneekö niin aiottu jo tupaa rakentaessa.

Jos wieras oli outo eikä hänen haluttanut puhetta alkaa, sai hän istua
tahi seisoa waikka päiwän, eikä talonwäki sittenkään sanonut hänelle
yhtä ainoaa sanaa. He silmäiliwät waan rohkeata tungettelijaa
epäluulon=alaisilla ja melkeinpä pelonsekaisilla silmäyksillä, ja
jokainen silmäys näytti ikäänkuin nurkuwan, kun wieraalla ei ole älyä
mennä pois, häiritsemästä heidän rauhaansa. Mutta jos joku tuttawa tuli
tupaan, oli tuwan asukkailla kyllä puhetta, waikk'ei se ollut juuri
iloisinta laatua.

Lukija arwaa, ett'eiwät nuo tuwan asukkaat suinkaan ole keitään muita
kuin Jykylän emäntä ja hänen poikansa Antti. Kumpaakin heistä on
kohdannut sanomattomia wastoinkäymisiä ja onnettomuuksia, joista
kummallekin seurasi ankarat kärsimykset, ja nämät yhteiset kärsimykset
oliwat liittäneet äidin ja pojan taas yhteen.

Me tiedämme jo, että Antilla oli ollut pari masentawaa wastoinkäymistä,
jotka sortiwat hänen tunnokkaan sydämensä. Näistä ei äiti tiennyt
mitään, sillä Antti ei ilmaissut sydämensä huolia ja tuskia
hänellekään. Mutta nyt oli kohdannut uusi isku, joka oli heille
molemmille yhteinen ja joka masensi heidän molempain mielensä
auttamattomiin.

Tunnettu oli, että Jykylän Israeli isäntä, äidin toinen mies ja Antin
isäpuoli, oli kauan jo ryyppinyt ja tehnyt hurjia kauppoja. Semmoisen
elämäntawan seuraukset eiwät woineet olla ilmitulematta, ja nyt ne
oliwat edessä. Ennenkuin kukaan woi aawistaakaan, oli hän tehnyt
konkurssin. Hänen hallussaan oliwat sekä äidin että pojan warat ja
sinne meniwät kaikki. Kun Jykylän isäntä nautti yleistä luottamusta
wiimeiseen asti, ei Antin holhoojakaan arwannut olla waroillansa ja
ottaa pois pojan omaisuutta hänen hallustansa, eikä hänellä
itselläänkään ollut waroja maksaa pojan omaisuutta. Waikka Jykylän
isäntä niintawoin hallitsikin jotenkin isoa omaisuutta, oli hän ennen
konkurssia osannut häwittää sen niin että kaikki saamamiehet jäiwät
melkein ilmattomaksi.

Näin oli äidin ja pojan omaisuuskin mennyt kuin tuhka tuulten. Jäljelle
jääneillä rihkamilla ja sukulaisten awulla oliwat he hädintuskin
saaneet rakennetuksi tuwan missä he nyt asuiwat. Sekä äiti että poika
oliwat sortuneet siihen määrään asti, että he yksistäneuwoin walitsiwat
tuon syrjäisen paikan tuwallensa, jossa he, erotettuna pois maailman
pettäwäisestä hyörinästä, saisiwat elää yksinäistä erakkoelämää. Ei
heillä ollut suuria elämän tarwetten warustuksia, eikä heistä kumpikaan
woinut niitä työllänsä hankkia, mutta sukulaiset pitiwät heistä sen
werran huolta ett'eiwät he peräti hätään tulleet.

Niin, Antti oli nyt peräti sortunut mies. Hänellä ei ollut enään halua
eikä tahtoakaan koulunkäyntiin, eipä mahdollisuuttakaan, sillä hänellä
ei ollut waroja siihen. Hänellä ei ollut enään kenen tähden hän olisi
pyrkinyt ja ahkeroinut. Hänen elämänsä suurin tarkoitusperä ja toiwo
oli tyhjäksi rauennut ja kolkolta, kuolleelta tuntui elämä nyt.
Lapsuudesta pitäin oli synkistetty hänen umpimielistä luonnettansa,
jota kuitenkin joku elämän kirkas säde oli joskus woinut walaista.
Mutta kun kaikki toiwo oli kadonnut, synkistyi hänen elämänsä
auttamattomiin asti, sillä ei mikään woima woinut siihen enään luoda
waloa, lämpöä ja uutta elämää.

Tuossa eläwältä kuolleessa tilassa ei hän kyennyt paljon mitään
toimimaan. Ainoana työnä oli hänellä kirjoittaminen, sillä hän koetti
epätoiwon ponnistuksilla jatkaa kerran alkamaansa kirjallista työtä.
Hän koetti muiden nähtäwäksi luoda kuwauksia ihmissydänten pettyneistä
toiweista ja niistä katkerista kärsimyksistä, joita ne mukanansa
tuowat. Tuossa työssään oli hän nytkin niin ahkera, että hän teki sitä
katkeamatta, milloin waan hänen woimansa wähänkään riittiwät. Tämä
ankara ponnistus ja sydämessä aina asuwa kuluttawa ja kalwawa murhe
heikonsi hänen terweyttään arweluttawassa määrässä. Wihdoin laihtui hän
laihaksi kuin kaakinpuu; eikä tuosta uhkeasta nuorukaisesta ollut
wiimein jäljellä muuta kuin pelkkä warjo.

Mitä hywää sitten oli hänen kirjoituksistansa? Suoraan sanoen ei
mitään; ei ainakaan niistä mitään hywää tähän asti ollut tullut.
Ystäwänsä, Oskari, oli kyllä kehottanut häntä niitä painoon
toimittamaan, mutta sitä ei hän ollut uskaltanut tehdä. Hän oli niitä
kauan parsinut ja korjaillut, mutta koskaan eiwät ne hänen mielestänsä
kelwollisiksi tulleet; aina waan niissä löytyi jotakin epäselwää ja
kelwotonta. Siinä toiwossa hän kuitenkin teki työtä, että niistä kerran
ehkä kuitenkin jotakin kelwollista syntyisi, saadaksensa niillä
wähänkään äitinsä ja itsensä niukan elämän tarpeiden lisäksi.

Pitkin ikäänsä oli Jykylän emäntä ollut kristillinen ihminen ja tarkoin
täytti hän niitä elämän welwollisuuksia, joita hän tunsi kristittynä
päällensä lasketun. Kelpo ihmisenä kunnioitettiinkin häntä yleisesti;
mutta löytyipä semmoisiakin ihmisiä, jotka kiwenkowaan wäittiwät,
ett'ei hän ollut uudesta syntynyt.

Kappaletta ennen wiime tapahtumia lewisi paikkakunnassa eräs uusi uskon
lahko, joka oli erittäin innokas oppiansa lewittämään ja kääntämään
ihmisiä siihen. Erinomaisen tarkalla aistilla wainusiwat he, missä
olisi joku murheellinen, sortunut tahi sairastawa ihminen. Kun he
jossakin semmoisen huomasiwat, oli kohta joku heistä hänen kimpussansa,
kääntämässä häntä tuohon heidän mielestänsä ainoaan oikeaan, autuaaksi
tekewään uskoon. Ja kun ihminen on useinkin sortuneessa tilassaan
taipuwainen kaikellaisiin haaweiluihin, tapahtui aniharwoin, ett'eiwät
he semmoisten luona woittaneet tarkoitustansa.

Oitis huomasiwat he missä tilassa Jykylän entinen emäntä nykyään oli...
He kokiwat nyt joka tilaisuudessa lähetä häntä ja julistaa hänelle
oppiansa. Wähitellen alkoikin tämä waikuttaa häneen niin paljon, että
hän rupesi suosimaan heitä ja käymään heidän meluisissa seuroissansa.

Waikk'ei hän suorastansa hywäksynytkään heidän oppinsa suunnitelmaa,
oli siinä kuitenkin paljon totuutta ja semmoista, joka soweltui warsin
hywin hänen masennettuun mielentilaansa. Usein koetti hän wäitelläkin
heidän kanssansa niistä opinkohdista, joissa he hänen mielestään oliwat
wäärässä, mutta jota enemmän hän wäitteli, sitä sywemmälle kietoontui
hän kiihkeän lahkon pauloihin.

Tämän tähden tulikin asia pian siksi, että eräs heidän innokkaimpia
käännyttäjiään oli alituisena wieraana heidän pikku tuwassaan. Tarkalla
aistilla huomasi tämä, että siellä oli toinenkin henkilö, minkä mieli
oli murtunut, kenties wielä enemmänkin kuin sen, jonka he oliwat jo
puoliksi woittaneet. Yhä kiinteämmälle weti hän paulaansa äidin
ympärille, eikäpä kauan wiipynytkään, ennenkuin äiti oli täydellisesti
heidän wallassaan.

Kun tämä oli tapahtunut, antoi asiamies kowan käskyn äidille, että
hänen tuli waikuttaa poikaansakin ja niin olla wälikappaleena hänen
pelastukseensa. Hän oli jo alkukäynneillänsä huomannut, että poika
mielenhartaudella kirjoitteli, milloin waan hänellä wähänkään oli aikaa
ja tilaisuutta. Äidiltä oli hän saanut tietoonsa, että hän kyhäsi
jotakin kirjateosta. Lahkon lähettiläs piti sen synnillisenä ja kauhean
kadotuksen tuottawana työnä ja samassa julisti hän, että semmoisesta
synnillisestä työstä oli loppu tehtäwä hänen huoneessaan, jos hänen oli
mieli taiwaan waltakuntaa periä.

Tämä määräys huolestutti kowin äitiä. Hän ei ollut sortuneen poikansa
työtä luullut miksikään synnilliseksi työksi, mutta päinwastoin pitänyt
niitä kummallisen sattuwina ja mieltä ylentäwinä kertomuksina. Tunsipa
hän usein jotakin ylpeyttäkin mielessään, kun hänen poikansa oli woinut
semmoisia kirjoittaa. Usein lukikin poika niitä äidillensä ja
pieni, murrettu seura tuli silloin hieman elähtyneemmäksi ja
wirkistyneemmäksi.

Olipa äidillä toinenkin syy poikansa kirjoittamisen kieltoa wastaan.
Hän tiesi ja tunsi täydellisesti, kuinka murtunut ja sortunut hän oli
ja kuinka hänellä ei ollut enään mitään toiwoakaan miksikään tulla opin
tiellä, ja että ainoa hänen elämänsä ehto oli juuri tuossa
mielityössään, jospa ei siitä olisikaan mitään aineellista hyötyä.

Tämä tulta leimuawa pannan uhka laski äidin kowan koetuksen alle.
Pitikö hänen poikansa ainoa elämän toiwo ja lähde koettaa saada
kuoliaaksi kuristetuksi? Pitikö hänen turhaksi tehdä kaikki ne jalot ja
ihanat tunteet, joita hän poikansa kertomusten johdosta oli ikäwinä
hetkinään niin usein saanut tuntea? Jos hän niihin myöntyisi, tuntui
hänen tunnossaan siltä, kuin hän olisi katkaissut wiimeisenkin eheänä
olewan säikeen poikansa elämänlangasta.

Näitä mietti äiti kauan aikaa ja niin ahkerasti, että hän teki sitä
yötä ja päiwää. Waikka poika oli alakuloisenakin, ei kuitenkaan hän
ollut huomaamatta mikä muutos äidissä oli tapahtunut. Ei hän ollut
enään niin osanottawainen yhteiseen suruun, eikä niin myötätuntoinen
hänen halwalle työlleen. Hetket, jolloin niitä luettiin, eiwät olleet
enään niin rauhoittawaisia ja juhlallisia kuin entisinä aikoina, ei, ne
oliwat ikäwiä ja kylmiä, sillä äiti ei niistä maininnut hywää eikä
pahaa. Usein huomasi Antti, ett'ei äiti nähnyt eikä kuullut mitään,
istuihan waan sywiin mietteihinsä waipuneena.

"Kuinka te, äiti, olette noin kummallinen? Olettehan juuri kuin
eläwältä kuollut", sanoi eräänä semmoisena hetkenä Antti äidillensä.

"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", sanoi äiti umpimielisesti.

"Owatko nämät sitten Jumalaa wastaan?" kysyi Antti oudoksuen.

"Ei, eiwät ne ole ... mutta owathan ne...", sanoi äiti hajanaisesti,
sillä ei hän tiennyt, mitä hän oikeastaan sanoi.

"Puhutteko tekin, rakas äiti, niin? Mitä toiwoa onkaan minulla sitten
enään jäljellä?" sanoi poika surullisesti.

"Jäljellä on Jumalan waltakunta", sanoi äiti silmiäänkään poikaan
luomatta.

"Owatko nämät kyhäykset sitten esteenä Jumalan waltakunnalle?" kysyi
poika kummastellen.

"Owat. Ne owat esteenä Jumalan hengen työlle ja samassa hänen
waltakunnallensakin. Ne owat ihmisellisestä mielestä lähteneet ja
sentähden owat ne hyljättäwät", sanoi äiti synkästi.

Antti hämmästyi kowasti, kuullessaan äitinsä tuommoisia puhuwan. Weri
wirtasi hänen päähänsä ja hän pisti kädessään olewat paperit
pöytälaatikkoon. Sitten nakkausi hän wuoteeseensa maata ja mietti
surumielisenä mitä hän nyt oli äidiltänsä saanut kuulla, samalla kuin
äiti mykkänä ja synkkänä laitteli illallista. Kauan siinä miettien
sinne tänne, tuli hän siihen arweluun, että ehkä se oli waan
satunnainen, tuon synkän wieraan waikuttama puuska, joka woisi raueta
wielä siihen. Pelosta, että äidin kanssa samallaista keskustelua
syntyisi, päätti hän tästälähin olla alottamatta mitään puheenainetta
tässä hänelle niin arkaluontoisessa asiassa.

Waikka äiti olikin pojalle jo julkisesti ilmoittanut mielipiteensä, oli
hän kuitenkin wielä poikansa kirjoitusten suhteen kahdella päällä. Hän
ei oikein tiennyt oliko hän oikeassa wai wäärässä, ja tämä pani hänet
taistelemaan pitkäksi ajaksi kowaa sisällistä taistelua. Huoli poikansa
autuudesta ja samassa hänen ajallisesta terweydestänsä, jonka hän
tunnossaan tunsi kaikenni heti murtuwan, jos waan hän lempityöstänsä
wieroitettaisiin, laski äidin taas tuohon kowaan koetuksen ahjoon.

Tämmöisenä kului joku aika, mutta sangen synkkä se oli. Äiti oli
wähäpuheinen ja huokaili ehtimiseen sisällisen ahdistuksensa tähden,
eikä poika uskaltanut hänen kanssaan alkaa mitään puhetta, peläten,
että se kääntyisi taas tuohon ikäwään juttuun. Asiain näinkin ollessa
kirjoitteli kuitenkin Antti sanatonna, äänetönnä, milloin waan wähänkin
woi.

Wähitellen rupesi äidin sydämessä kajastamaan semmoinen tunne, että
kyllä kaiketi ne pojan kirjoitukset owat ainakin synnillisiä ja
kadotuksen tuottawia. Niin, kylwetty siemen oli wähitellen ruwennut
hänen sydämessään itämään. Tämä tunne wakaantui hänen sielussaan yhä
lujemmaksi ja wihdoin hän teki päätöksensä. Ahtaaseen piiriin suljetut
uskonnolliset käsitteet saiwat hänessä täydellisen yli=wallan ja hän
tunsi olewansa kauheassa edeswastauksessa, jos ei hän pelastaisi
poikansa sielua, wieroittamalla hänet pois tuosta synnillisestä ja
turmiota tuottawasta työstä. Tämän tähden rupesikin hän uudestaan
ehtimiseen pojallensa puhelemaan, kuinka synnillistä ja kadotuksen
tuottawaa toki on tehdä semmoista työtä, mikä suorastansa sotii Jumalan
tahtoa wastaan ja joka on niin hirweästi maailmallisesti miellyttäwää,
että se on ollut hänetkin wähällä eksyttää.

Antti säikähti kowin tätä kuullessaan. Hän koki selittää ja toteen
näyttää, kuinka wäärän ja ahtaan käsityksen äiti oli saanut
parhaastakin ihmisellisestä työstä, waikka kullakin on käsky tehdä
työtä leiwiskällään sillä alalla, mihin hän parhaiten kykenee. Mutta ei
se kuitenkaan mitään auttanut, sillä äiti pysyi waan mielipiteissään ja
julisti lakkaamatta kuolemaa ja tuomiota kaikille semmoisille
pyrinnöille, mitkä eiwät suorastansa edistäneet uskonnollisia
pyrinnöitä hänen ahtaan käsityksensä mukaan.

Antti parka joutui nyt koetuksen alle. Koko hänen entinen elämänsä
kaikkine wastoinkäymisineen ilmestyi selwänä kuwana hänen silmiensä
eteen. Hänellä ei ollut enään mitään maailmassa, mihin hän olisi woinut
toiwonsa ja luottamuksensa panna. Kaikki hänen toiweensa ja pyrintönsä
oliwat pettäneet, eikä ollut enään mitään olemassa, minkä eduksi hän
olisi taistellut, paitsi äitiänsä ja kirjallista työtänsä. Sallimus ja
koko maailma oli kääntänyt hänelle selkänsä, eikä tarjonnut lepoa eikä
lohdutusta missään hänen rikkirunnellulle sielullensa. Kaikkien
hylkäämänä tunsi hän itsensä olewan niin kuin oljen korren, joka on
heitetty hyrskyäwälle merenselälle ja jonka hirmuinen hyöky wiimein
wiskaa aukealle kallioiselle karille, josta ei ole enään minkäänlaista
toiwoa pois päästä. Tällä karilla tunsi hän nyt olewansa, ikäänkuin
wihittynä yksinäisyydessä, kaikkien hylkäämänä ja unhottamana,
woittamattomien wastuksien ja esteiden wuoksi riutumaan ja nääntymään.
Äitikin, jota hän sydämestään rakasti, oli kääntänyt hänelle selkänsä.
Hän oli pienuudesta pitäin waalinut ja rakastanut häntä, eikä ollut
nytkään wetänyt pois äidillistä sydäntään ja kättään, waikka kaikki
muut oliwat sen tehneet, mutta nyt näytti siltä kuin jotakin semmoista
olisi hänelläkin tekeillä. Ainoat hetket heidän ilottomassa elämässään,
jolloin he yhteisen kalwawan surunsa woiwat hetkeksi unhoittaa, oliwat
olleet ne, milloin hän luki kertomuksiaan ja äiti kuunteli nauttien
niitä. Tällä tawalla oli äiti ollut hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa
näinä surun ja murtumisen aikoina. Hän oli ollut ymmärtämäisillänsä
hänen nykyisen työnsä ja ollut ainoa kannattaja sille, mutta nyt oli
hänkin ruwennut pitämään sitä synnillisenä ja tarpeettomana, jopa
kadotuksen ansaitsewanakin yrityksenä.

Kaikkea tätä tuntiessaan ja miettiessään joutui Antti semmoiseen
tuskaan ja ahdistukseen, ett'ei kyennyt mitään yrittämään.
Wähäpuheisena käweli hän paikasta toiseen, wiskautuen wälisti
pitkäksensä sänkyyn; sywästi mietiskelewän hän aina näytti ja tawasta
nousi hänen rinnastaan kumisewa huokaus. Ei äitikään puhunut monta
sanaa, toimitteli waan umpinaisena askareitaan, mutta hän iloitsi
sydämessään, nähdessään minkä waikutuksen hänen puheensa oli poikaan
tehnyt.

Tämmöisessä sieluntilassa oliwat pikku tuwan asukkaat, kun lähettiläs
taasen tuli heille wieraaksi. Ensimmältä heillä käydessään ei hän ollut
näkewinäänkään tuota kalpeaa nuorukaista, joka hänestä wäliä pitämättä
wiimeiseltä kirjoitteli waan pöytänsä ääressä. Mutta tarkalla aistilla
huomasi hän kohta, että pojassa oli tällä wälin tapahtunut suuri
muutos; hänkin iloitsi salaa ja aikoi warowasti pojan kimppuun käydä.

"Sinä, nuorukainen, et ole terwe", sanoi hän, läheten Anttia.

"En minä itseäni kipeäksi tunne", wastasi Antti kylmästi.

"Kumminkin sinä olet kalpea ja kuihtunut, sinua kai waiwaa sitten joku
murhe?" pitkitti wieras.

"Niin tekee .. suru minua waiwaa", sanoi Antti nolosti.

"Ilmoita minulle surusi, ehkä woisin sitä huojentaa", kehoitti wieras.

"Minun suruani ei woi kukaan auttaa", intti Antti.

"Kerro minulle surusi syyt! minä olen monta murheellista sielua
tuskistansa päästänyt", kiinnitti wieras.

"Mitäpä siitä olisi hywää, sillä minun suruni syitä ei woi kukaan
toisiksi muuttaa", sanoi poika nyreissään.

"Sinä olet paljon kirjoittanut", alkoi wieras toisella tawalla, kun
huomasi, ett'ei hän edellisellä keinolla woittanut tarkoitustaan.

"Olenhan minä kirjoitellut".

"Sinä teet tarpeetonta työtä", sanoi lähettiläs ja katsoi Anttia
teräwästi silmiin, ikään kuin tunnustellaksensa mitä tämä waikuttaisi.

"Minkätähden niin sanotte?" sanoi Antti tuimasti ja ylenkatseen puna
nousi hänen muutoin niin kalpeille kaswoillensa.

"Sen wuoksi kuin ne sotiwat Jumalan tahtoa wastaan", sanoi hän ja
tarkasteli yhä Anttia.

"Minä tiedän, että te olette willinneet äitinikin ja samaa mielitte
minullekin tehdä, mutta minä luulen, ett'ei se onnistu", sanoi Antti
ylönkatseellisesti.

"Minä huomaan, ett'ei sinun murheesi ole murhe Jumalan mielen jälkeen,
joka saattaa katumisen autuudeksi, mutta se on maailman murhe, joka
tuottaa kuoleman", sanoi wieras ja lähti pois, luoden poikaan ankaran
silmäyksen. Wieraan lähdettyä pillahti äiti katkeraan itkuun. Hänestä
tuntui niin hirmuisen pahalta ja synnilliseltä, kun tuo wieras lähti
tyytymättömänä pois, eikä edes saanut pojalta siiwoa puhettakaan.
Hänestä tuntui siltä kuin Jumalan wiha kaikella ankaruudellansa olisi
maannut heidän päällänsä ja he molemmin olisiwat seisoneet kadotuksen
kauhean kuilun partaalla walmiina sinne syöstäwiksi.

"Woi, woi meitä, rakas poikani, woi kun et sinä antanut hänelle edes
siiwoa puhettakaan; me olemme nyt iankaikkisesti hukassa", päiwitteli
äiti ehtimiseen itkunsa seasta.

Äidin tila rupesi Anttia kowin säälittämään. Olihan hän hänen oma armas
äitinsä, joka oli tässä ahtaassa piirissä kaikki kaikissa; waikea oli
nähdä hänen surewan ja olewan omantunnon ahdistuksessa. Tämän tähden
koki hän häntä lohduttaa miten waan parhaiten taisi; muun muassa lupasi
hän wierasta paremmasti puhutella, jos hän waan wielä tulisi.

Tämä rauhoitti paljon äitiä ja heidän elämänsä tuli melkein
entiselleen. Antti rupesi taas kirjoittelemaan, mutta entistä intoa ja
halua ei hänellä enään ollut, sillä hänen sielussaan rupesi tuntumaan
niin kummalliselta----hän oli tietämättään puoliksi woitettu.

Tämmöisenään kului joku aika. Mutta äiti ei saanut todellista
sisällistä lepoa, ennenkuin hän sai tuon wieraan kotiaan. Hänet
tawattuaan ilmoitti hän hänelle, että Antti on jo nyt nöyrempi.

Pian oli wieras siellä.

"Joko sinun ylpeytesi on nyt nöyrtynyt niin paljon, että mahdat edes
oikean puheen antamaan?" sanoi hän tylysti Antille.

"Puhukaa waan, Kyllä minä woin kuunnella", sanoi Antti häpeillen.

"Jumala tahtoo sinut panna kowan koetuksen alle, mutta kaikki oma tahto
pitää olla hänen tahtonsa alle annettu", sanoi wieras.

"Mitä omaa tahtoa minulla sitten olisi?"

"Sinä et ole wielä lakannut synnillisestä työstäsi, waikka olet
kuullut, että se on Jumalan tahtoa wastaan; se on omaa tahtoa, sanon
minä", sanoi wieras tuomitsewasti.

"Olenhan minä wielä kirjoitellut."

"Niin, mutta Kristus ja beliaali eiwät sowi yhteen."

"Mutta enhän minä huomaa niissä mitään semmoista, joka sotisi totuutta
wastaan ja uskonto ei suinkaan kiellä totuutta, waan on päinwastoin
itse totuus", puolusteli Antti itseään.

"Mikä on totuus?" kysyi wieras, ikäänkuin saadaksensa wastustajansa
kietoutumaan omaan paulaansa.

"Totuus on se, mikä tulee Jumalalle kunniaksi ja lähimmäiselle sekä
itsellemme hywäksi", sanoi Antti warmuudella.

"Jumalan totuus on ainoastaan se, joka pysyy, mutta sinun kirjoituksesi
eiwät ole hänen totuuttansa, ja sen wuoksi eiwät ne pysy, waan tulewat
tulella kulutetuksi sinä suurena tuomiopäiwänä."

"Mitä te sitten tahtoisitte minun tekemään?" kysyi Antti nolosti.

"Mitäkö minä tahdon? Minä tahdon ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan hengen
kutsumiselle. Mutta hän ei ole semmoinen, että tyytyisi jaettuun
sydämeen----ei poikani? koko sydämen tahtoo hän, mutta sinä tarjoat
hänelle waan puolen; toisen puolen tahtoisit sinä säilyttää
maailmalle."

"Kuinka minä siis woisin hänelle koko sydämeni teidän mielestänne
antaa?" kysyi Antti neuwotonna.

"Lakkaa kirjoittamasta noita tarpeettomia, maailmallisia loruja, sillä
ne eiwät ole hänen tahtonsa mukaisia, eiwätkä hänelle otollisia. Heitä
pois tyköäsi helma=syntisi--oikea katumus ei kärsi kahtalaista mieltä",
sanoi wieras käskewästi.

"Minä olen paljon kirjoittanut jo ennen näitä aikoja, mitä minun niiden
kanssa pitää tehdä?"

"Polttaa."

"Polttaa!" huudahti Antti hämmästyneenä.

"Juuri niin."

"Joissa ei kuitenkaan ole minun mielestäni muuta kuin totuutta."

"Mutta Jumalan aiwoitus ei ole ihmisen aiwoitus, eikä hänen tahtonsa
sinun tahtosi. Joka tahtoo hänen tahtoansa noudattaa, hän ei saa pitää
omaa totuuttansa hänen totuuttansa korkeampana. Hän on minun kauttani
tahtonsa sinulle ilmoittanut, tottele nyt sitä tahi älä, mutta wiaton
olen minä sinun wereesi", sanoi wieras ja meni uhkaawan näköisenä pois.

Kauheaan hätään tuli nyt Antti. Hänen joka luunsolmunsa wapisi kuin
haawanlehti ja tuskanhiki juoksi hänen kalpeita kaswojansa myöden. Hän
tunsi jylisewän tuomion pauhaawan sydämessään, jos ei hän tottelisi
sitä käskyä, mikä hänelle oli julistettu.

Waaleana ja horjuwana meni hän laatikolle, missä hän kirjoituksiaan
säilytti. Wapisewin käsin otti hän sieltä paperitukun ja meni niiden
kanssa äitinsä luokse.

"Woi, äiti! Tässä nämät owat, tehkää niiden kanssa mitä tahdotte,
kunhan waan tuo wieras ei puhuisi niin hirmuisesti. Minä en luullut ...
minä en tiennyt niitä niin pahoiksi----mutta menkää, Jumalan tähden,
sen wieraan perään!----minä tahdon polttaa nämät hänen silmäinsä
nähden, ett'ei näistä mitään kirousta tulisi----menkää, menkää, äiti!"
sanoi hän sisällisestä tuskasta wapisewana.

"Kiitos Jumalan!" sanoi äiti ja meni.

Kauan ei hän wiipynyt, ennenkuin hän palasi, lähettilään kanssa
takaisin.

"Joko nyt olet kylläksi nöyrtynyt Jumalan kaikkiwaltiaan kurittawan
käden alla?" kysyi tämä, palattuaan wapisewan pojan luo.

"Tehkää minun kanssani kuin tahdotte, mutta älkää suinkaan puhuko noita
hirmuisia sanoja", sanoi Antti, heiluttaen kädessään isoa paperikääröä.

"Anna Jumalalle kunnia ja heitä tuleen ne jotka tulen owat, että itse
iankaikkisesta tulesta pelastetuksi tulisit", sanoi wieras kolkosti.

Iso walkea leimusi takassa ja walaisi liekehtiwästi illan tuomaa
hämärää. Sen walossa horjui waalea nuorukainen, heiluen sinne tänne
wawisten ja wiipottaen kädessään isoa paperitukkua. Hän epäröi
wiiwytellen ja näytti horjuwan päätöksessään.

"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", kuului silloin kolkko
lähettilään ääni.

Wiuhaus kuului ja paperikäärö lensi hulmuawaan liekkiin. Lähettiläs oli
woittanut ja se liekki, missä äsken oli walmistettu ruokaa hänelle,
nieleskeli ahnaasti sortuneen nuorukaisen moniwuotista hengen työtä.

"Woi, woi minkä minä nyt tein ... se ei ollut oikein!" huudahti Antti
ja horjuen meni hän wuoteellensa.

"Taiwaan enkeleillä on ilo sinusta, kun sinä olet parantanut itsesi ja
kääntynyt Jumalan tykö", sanoi äiti.



VII.

Sairaana ja riutuneena makaa särjetty nuorukainen pikku tuwassa. Ei hän
nyt kirjoittele maallisia aatteita enää. Taudin kanssa kamppailee waan
hän ja tuntee loppunsa lähenewän. Rauhaton on hänen tuntonsa, waikka
ehtimiseen hänen wuoteensa wieressä wakuutetaan, että nyt hän on
pelastettu.

Aina siitä ajasta saakka, jolloin Oskarin ja Lotan kihlaus oli tullut
tunnetuksi, oli Antti karttanut ystäwänsä kohtaamista, ja se olikin
onnistunut niin hywin, ett'ei hän ollut kohdannut häntä sen koommin.
Tämän oli Oskarikin huomannut ja se suretti häntä kowin, sillä hän ei
woinut käsittää syytä tähän ystäwänsä äkkinäiseen mielenmuutokseen.
Oskari oli koettanut ahkerasti tawata ystäwäänsä, mutta aina se oli
sipaan mennyt ja se täytti hänen sydämensä surulla ja ihmettelemisellä.

Antti kaipasi sairaswuoteellansa kowasti Oskaria. Kauan oli hän jo
pyytänyt, että hän kutsuttaisiin hänen luokseen, mutta sitä ei katsottu
tarpeelliseksi. Wihdoin kun hän kyynelsilmissä rukoili äitiään, että
tämä noutaisi Oskarin, taipui tämä, ikäänkuin tuntien, että pyyntö oli
kuolewan poikansa wiimeinen tahto.

Kun Oskari tuli, pyysi Antti heti, että äiti poistuisi... Kun tämä oli
tapahtunut, kiersi hän laihat ja näiwettyneet kätensä ystäwänsä
kaulaan, ja kyyneleet waluiwat hänen kuihtuneita kaswojansa myöden.

"Woi, rakas ystäwäni, sinä ainoastaan olet ymmärtänyt minua", koki hän
nyyhkytystensä seasta änkyttää.

"Oi Antti! miksi olet minut hyljännyt", sanoi Oskari, ja kyyneleet
waluiwat hänenkin silmistänsä.

"Tahdoin sinua tawata kuitenkin, ennen kun ma kuolen", sanoi sairas.

"Sinä käyt kowin säälikseni; woi kuinka mielelläni tekisin sinut
terweeksi, kun waan woisin", sanoi Oskari.

"Älä minua sure, ystäwäni, minua ei woi kukaan parantaa... Kohta pääsen
sinne, jossa suruni ja taisteluni loppuwat... Mutta minulla on eräs
asia sinulle ilmoitettawa, ystäwäni."

"Puhu, puhu, rakas Antti."

"Minä pyydän----älä suutu minuun... Minä olen----olen ra-rakastanut
Lottaa, rakastanut sydämestäni. Hänen tähtensä jaksoin minä niin
paljon, toiwossa että kerran saisin hänet omakseni sanoa ... mutta
toiwo petti, sekin on yhtenä syynä minun elämäni sammumiseen. Minua on
kauheasti kalwanut se asia, kun olen salannut sinulta tämän, mutta nyt
olen sen ilmoittanut", puhui Antti wärisewin äänin.

Oskari waaleni. Nähtäwästi ei hän ollut osannut aawistaakaan, että
Antilla olisi jotakin salattawaa ollut. Towiin aikaan ei hän kyennyt
puhumaan luotuista sanaa, sillä tunsipa hänkin jotakin salanneensa.

"Miksi et, ystäwäni, tätä heti minulle sanonut?" sanoi hän wiimein.

"Mitäpä siitä olisi ollut hywää? Asia on sitä laatua, ett'ei sitä
woinut jakaa parhaimpienkaan ystäwien kesken. Minä tyydyn nyt aiwan
hywin siihen, että hän on sinun omanasi; sinä yksin ansaitsit hänet
saada, eikä kukaan muu.--Sano hänelle minulta terweisiä, että olen
häntä rakastanut kuollakseni, mutta älä suinkaan sitä tee, ennenkuin
minusta on aika jättänyt... Hän on puhdas sielu ja hän ansaitsee
kumppanikseen niin jalon nuorukaisen kuin sinä, ystäwäni, olet", sanoi
Antti.

Oskari ymmärsi ystäwänsä täydellisesti. Hän kiersi kätensä hänen
kuihtuneen ruumiinsa ympäri, painoi poskensa ystäwänsä kalmistunutta,
mutta polttawaa poskea wasten, ja siinä he oliwat sanattomina;
ainoastaan poskien wälitse putoilewat kuumat kyyneleet ilmoittiwat,
että sydämet tekiwät tuntehikasta työtä.

"Kuinka niiden sinun kertomuksiesi laita on?" kysyi Oskari
toinnuttuaan.

"Niitä ei ole enään."

"Ei ole enään! Mihinkäs ne owat joutuneet?" kysyi Oskari säikähtyneenä.

"Ne owat poltetut."

"Poltetut! ja kuka on tehnyt sen?"

"Omalla kädelläni tein sen."

"Runoelmatkin?"

"Kaikki, kaikki owat menneet, ei mitään ole jäänyt."

"Woi kuinka suuren wahingon olet tehnyt! Minä aioin pyytää ne sinulta
ja toimittaa painoon."

"Ei niissä nyt enään ole painamista, kaikki ne owat menneet, ja
menkööt, sillä maailma ei miellytä minua yhtään wähää", sanoi sairas
kolkosti.

"Eikö sinulla ole enään mitään jäljellä?"

"Ei mitään."

"Eikö edes yhtään runokappalettakaan, että saisin jotakin säilyyn sinun
muistoksesi?"

"Mene itse penkoamaan minun kirjoitus=laalikostani; ell'ei sinne ole
sattunut jäämään jotakin kyhäyksen yritystä, niin ei niitä muuallakaan
ole", sanoi sairas.

Oskari meni ja myllisti kauan laatikossa olewia joutopaperin paloja.
Wihdoin löysi hän niiden seasta erään runokokeen, ja sen kanssa riensi
hän sairaan ystäwänsä wuoteen luo.

"Tämän minä löysin sieltä", sanoi hän iloisesti.

"Mikä se on?" kysyi sairas.

"Tämä on eräs runo", selitti Oskari.

"Minä en jaksa muistaa mikä yritys se mahtaisi olla. Lue se! ehkä
sitten siitä jotakin muistaisin", sanoi sairas ja hänen silmänsä
ummistuiwat puoliksi.

Ja Oskari luki:

    "Miks' synnyin?

    Miks' synnyin ma--miks' joku muu
    Ei eestäin syntynyt?
    Miks' unholaan kuin laho puu
    On syntyy täytynyt?

    Miks' syntyneet ei wiisahat
    Mun eessäin maailmaan?
    Ne joill' ois maineet mahtawat
    Ja woimaa warressaan.

    Ma synnyinkö noin suotta waan,
    Tai tyhjän tarpeheks',
    Tulinko tänne maailmaan
    Waan joukon täytteheks'?

    Jos niinkin on, niin totta lie
    Täss' sijaa mullekin,
    Jost' elon wirta minut wie
    Sen kowaan leikkihin.

    Ja elon tuiman taistoissain
    Ma suruin unhotan,
    Min tunnen aina rinnassain
    Kauheesti kalwawan.

    Siis tartun waikka kalpahan--
    En jouda suremaan;
    Jos synnyin eloon halpahan,
    Käyn siinä kuolemaan.

    Niin, syntynyt en loistohon,
    Mä synnyin elääksein
    Ja ryhdyn työhön, taistohon,
    Teen työtä kuollaksein."

"Niin, nyt muistan. Tuo on ensimäisiä runokokeitani, enkä ole sitä
pitänyt siinä arwossa, että olisin sen edes pannut parempaan talteen.
Sitä kyhätessäni oli minulla wielä toiwoa ja uskallusta, jospa kohta
suruakin, mutta nyt se on kaikki lopussa", sanoi Antti ja nähtäwästi
heikkoniwat hänen riutuneet woimansa paljosta woimain pinnistyksestä.

"Saanko minä tämän säilyttää muistonasi?" kysyi Oskari hiljaa.

"Saat", sanoi sairas raukeasti.

Kun Oskari huomasi ystäwänsä raukeamisen, tuli hän niin liikutetuksi,
ett'ei hän kyennyt yrittämäänkään mitään puhumaan. Sillä wälin maata
riuwotti sairas herwottomana, hengittää liehkasten heikosti ja
tiheästi. Hänen silmänsä oliwat wielä nytkin puoliksi ummistuneina,
joiden raollaan olewien luomien alta silmäwalkuaiset muljahteliwat.
Oskari ei raskinut häiritä heikkoa ystäwäänsä, katseli waan häntä,
tuntien samalla sydämessään sanomatonta sääliä.

Wihdoin awasi sairas silmänsä ja loi surullisen katseen Oskariin.

"Wieläpä sinä olet täällä ... luulin sinun jo menneen", sanoi hän.

"Wielä", sanoi Oskari murtuneena, eikä kyennyt siihen muuta lisäämään.

"Huoleti saamme ainaiseksi jätellä toisemme hywästi. Kiitos, ainoa
ystäwäni, kaikesta hywyydestäsi ja rakkaudestasi!" sanoi sairas
heikolla ja sortuneella äänellä, ojentaen samassa näiwettyneet kätensä
ystäwäänsä kohden.

"Eihän asia toki niin liene", sanoi Oskari ja tarttui sairaan
kuihtuneisiin käsiin.

"Niin se on, ystäwäni;--minä tunnen, ettei asia woi toiseksi muuttua",
sanoi sairas ja painoi silmänsä kiinni.

Kun Oskari huomasi, että hänen sielläolonsa alkoi käydä sairaalle
rasitukseksi, puristi hän hellästi hänen kättään ja lähti pois.



VIII.

Eräänä kauniina syyskuun päiwän aamuna käweli nuori mies nuoren naisen
kanssa L----n hautausmaata kohden. Mallikkaita ja kauniita ihmisiä he
oliwat. Korkea kuin salon solea honka oli nuoren miehen norea wartalo,
ja hento ja wiehättäwä oli hänen kainaloinen kanansa. Tänä warhaisena
aamuhetkenä oliwat he ohjanneet kulkunsa sitä pyhää tarhaa kohden,
mihin monta heidänkin omaisistaan oli wiimeiseen lepoonsa kätketty.
Kumpikin heistä tunsi tunnossaan jotakin jaloa ja pyhää, sentähden
halusiwat he mennä sinne, missä tunto wainajien muistoista elpyneenä
saapi kenenkään häiritsemättä rauhassa nauttia niitä tunteita, mitkä
iäisyyden aatelmat useinkin ihmissydämissä hereille saawat.

Aurinko oli kohonnut jo taiwaan rannan yli, kun he hautausmaan portista
astuiwat sisään. Ilma oli tyyni ja selkeä, sentähden loistiwat auringon
säteet lämpimästi ja kirkkaasti. Se loi elämää ja woimaa koko luontoon,
kullaten samassa kuolleitten hautapatsaat ja heidän haudoillensa
istutetut puut; tuntuipa siltäkin kuin se olisi koettanut hymyellen
lämmittää niitäkin, jotka waiwoistansa wäsyneinä ja kylmenneinä oliwat
kätketyt maan mustaan multaan.

Hautausmaan pohjoinen kolkka oli se paikka, jota kohden he käweliwät.
Siellä oli wähäinen turpeilla peitetty kumpu, jolle he istahtiwat.
Sanatonna, äänetönnä istuiwat he siinä kauan aikaa, sillä aatteilla oli
nyt rajaton wapaus lennellä. Ei mikään häirinnyt niitä, sillä kaikki
oli niin rauhaisaa ja tyyntä; ainoastaan peippo lauloi iloisesti
aamuwirttänsä heidän edessänsä olewassa puussa, mutta tämäkin waan
ikäänkuin tuuditti heitä sywemmälle aatteisiinsa.

"Pian meni pois meidän ystäwämme", wirkahti wiimein nainen ikäänkuin
surusta hawahtuen.

"Pian", sanoi nuori mies, waikka hän näytti olewan aiwan ajatustensa
wallassa, eikä näyttänyt käsittäwän mitä sanottiin.

"Mikä olisikaan hänestä tullut, jos hän olisi saanut elää ja jos hän
olisi saanut kehittyä suotuisammissa oloissa, sillä hän oli hywäoppinen
ja samassa niin sywämietteinen? Minä luulen, että hän eläisi wielä
nytkin, jos toisin olisi ollut", pitkitti nainen.

"Niin oikein; sinä puhut tämän turpeen alla lepääwästä ystäwästämme. Se
on totta mitä sanoit. Kaikenlaiset wastoinkäymiset jo lapsuudesta
pitäin synkistyttiwät hänen luonnettansa ja wiimein murtiwat ne hänen
kauwas näkewän ja korkealle pyrkiwän henkensä.--Samoin minäkin uskon,
että hän eläisi tänäkin päiwänä, jos eiwät niin useat masentawat syyt
olisi häntä kohdanneet", sanoi nuori mies.

"Mutta kuinka hän niin ajattelewana nuorukaisena teki niin
ajattelemattoman työn, että hän poltti kaikki kirjalliset teoksensa? Se
oli minun mielestäni sopimaton teko ja suuri wahinko", sanoi nainen.

"Hän ei woinut toisin tehdä, sillä kun kaikki toiwo ja mahdollisuuskin
siihen oli häneltä mennyt, joutui hän ympäristöllämme liikkuwan
kiihkeän uskonlahkon kynsiin ja he pakottiwat hänen sen tekemään."

"Mutta olisihan hänellä ollut wielä mahdollisuutta, kun olisi mennyt
suomalaiseen kouluun."

"Hänellä ei ollut waroja, sillä isäpuolen konkurssi wei kaikki ja tämä
wei häneltä wiimeisenkin toiwon ja mahdollisuuden. Mutta sinullakin on
osasi hänen sortumiseensa, waikk'ei sinulla ole siitä pienintäkään
aawistusta, sitä wähemmin wähintäkään tietoa."

"Mikä se on? Sano rakas Oskari!"

"Häneltä oli eräs ilmoitus sinulle, armaani, jonka hän
kuolinwuoteellansa ollessaan pyysi minun sinulle tuomaan."

"Minullakin osaa ... hänen sortumiseensa ... minulle kuolinwuoteellansa
käskenyt ilmoittaa...! Mitä tämä nyt on?" sanoi nainen hämmästyneenä.

"Niin se kumminkin on. Hän oli rakastunut sinuun ja sentähden jaksoi
hän pyrkiä niin paljon, toiwossa, että hän kerran saa sinut omaksensa
omistaa.----Meidän yhdistyksemme wei häneltä tämän toiwon ja sekin
lannisti häntä", selitti nuori mies wärähtelewällä äänellä.

"Rakastunut...! Mitä sanot...? Eihän mitään semmoista woinut tulla
kysymykseenkään----enhän ole siitä tiennyt mitään, enkä antanut siihen
mitään aihetta", sanoi nainen hämillään.

"Sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse,--hän kantoi sen mykkänä
omassa sydämessään; me molemmat sen nyt waan tiedämme."

Nuori, kaunis nainen waikeni; oli niinkuin hän olisi kuullut jotakin
aiwan käsittämätöntä.

"Antti raukka!" alkoi hän wiimein. "Sen sanon sinulle, rakas Oskari,
että siinä hän ainakin pani toiwonsa siihen halpaan olentoon, joka ei
olisi koskaan woinut mukaantua hänen tarkoituksensa mukaiseksi, eikä
toiseksi muuttua kuin se nyt on. Mutta nyt tunnen hänet wieläkin
paremmin kuin ennen. Innolla teki hän sitä mihin waan kerran ryhtyi.
Yhdenkään ihmisen tietämättä woi hän rakastaakin sortumiseensa asti.--
Hän käy kowin säälikseni, mutta minä en olisi woinut häntä auttaa."

Näin puheli kaunis nainen ja puheen loputtua kiersi hän hennot kätensä
solakan miehensä ympärille.

"Minä uskon, rakas Lottani, että se niin on. Wahwa wakuutukseni on,
että korkein sallimus on meidät toisillemme lahjoittanut ja minä
tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi.--Kenties oli tuo ystäwämme
rakastuminen sinuun hänen ainoa hairahduksensa, joka meidän
tietämättämme toi hänelle surua. Mutta nyt hänen henkensä on wapautettu
kaikista waiwoista, surusta ja tuskista, ja minun toiwoni on, että hän
on nyt siellä, jossa wanhurskaus asuu, missä hän warmaankin iloitsee
onnestamme", sanoi Oskari.

Kuihtuneen nuorukaisen hautakumpu oli tästäpuoleen paremmassa kunnossa
kuin yksikään muu L----n hautausmaalla, sillä saman pitäjän nuori
pastori, Oskari E. nuoren rouwansa Lotan kanssa piti siitä erinomaista
huolta. Siihen oli istutettu pysywäisiä kukkaispensaita ja kesäisinä
aikoina oli niiden juurelle kylwetty moniwärisiä kukkasia. Ne
esiintyiwät jo aikaisin kewäällä ja ikäänkuin silmää iskeä wilkuttain
kuiskiwat: "täällä, täällä lepää kuihtunut nuorukainen."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämän hawainnoita VIII: Rauta=waimoja; Sokea; Kuihtunut wesa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.