Title: Isäin pahat teot lasten päällä
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Isäin pahat teot lasten päällä" ***


Isäin pahat teot
lasten päällä.


Kirjoittanut
P. Päivärinta.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Adolf Allardt 1887.



ENSIMÄINEN LUKU.

Entisyys ja nykyisyys.


Maamme eräässä pitäjässä on eräs vankka talonpojan talo. Se sijaitsee
ison järven rannalla, luonnon ihanalla paikalla. Vuorattu ja keltaiseksi
maalattu kaksikerroksinen vinkkelipytinki seisoi kauniisti ja loivasti
järveen päin viettävällä mäen rinteellä. Toisella puolen pihaa oli
toinen pienempi pytinki, sekin kaksikerroksinen, vuorattu ja maalattu.
Molemmat pytingit olivat ulkoa ja sisältä hyvässä kunnossa, samoin
muutkin taloon kuuluvat huoneet. Kanniainen on talon nimi.

Vanhoista ajoista asti oli talo ollut varakas, jolla ajalla talon
asukkaat olivat polvesta polveen käsissänsä pitäneet pitäjän kunnia- ja
luottamusvirkoja. Niin kaukaa kuin voitiin muistaa olivat he tunnetut
rehellisiksi, ymmärtäviksi ja kunniallisiksi ihmisiksi; siitäpä tuo
luottamus, kunnioitus ja ehkäpä varallisuuskin.

Siitä on kulunut aikaa yli viidenkymmenen vuoden, josta tämä kertomus
alkaa. Silloin oli talossa kaksi veljestä; Juho oli vanhemman ja Lauri
nuorimman veljen nimi. Molemmat veljekset olivat naineita miehiä.
Juholla ei ollut yhtään lasta, mutta Lauri oli onnellisempi siinä
suhteessa, sillä hän oli avioliitossa saanut yhden pojan ja useita
tyttäriä. Tuo poika oli vanhin lapsista ja sedän kunniaksi sai hän
nimekseen Juho. Hänestä siis tuli Juho Laurin poika ja hän se on, joka
tulee olemaan kertomuksen pää-esineenä.

Veljekset olivat hyvässä sovinnossa keskenänsä, sillä heissä asui vielä
kauvan talossa vallinnut hurskaus, siltä ainakin näytti. Talo asuttiin
nytkin hyvin toimellisesti kaiken puolesta. Ja kun talo oli hyvissä
pohjavaroissa, niin oli tuloja monelta taholta: hyvästi hoidettu talous
antoi hyviä tuloksia ja lainoissa olevat rahat toivat vuosittain korkoa,
joiden vuoksi varallisuus talossa nytkin karttui karttumistaan. Talouden
tarvetten yli jääneet rahat jaettiin aina vuoden lopussa rehellisesti
veljesten välillä, oikein tilin jälkeen, minkä Lauri teki, sillä hän oli
kaiken talouden hoitaja, vaikka oli nuorempi Juhoa. Noista noin
karttuneista vuosituloista teki kumpanenkin veli eri kassansa. Juhon ei
tarvinnut koskaan kuluttaa vuosisäästöjänsä, sillä olihan hänellä kaikki
elämän tarpeet saatava varakkaasta kodistansa. Kun ei hänellä ollut
lapsia, ei hänen tarvinuut heidänkään tähtensä mitään kuluttaa, vaan sai
panna kaikki säästöön, mitä oli osaksensa saanut. Hän ei lainannut
koskaan erikoisia rahojaan, vaan säilytti niitä eräässä kaapissa
ylimmäisen kerroksen kamarissa, missä hän säilytti muitakin
tavaroitansa, vaikka hän muutoin itse asui saman rakennuksen
alimmaisessa kerroksessa. Pienempi pytinki olikin yksin-omaisesti hänen
ja vaimonsa hallussa, missä he asuivat erillänsä talon muun väen
elämästä ja touhusta; sinne tuotiin heille valmiina ruoka ja juoma sekä
muut elämän tarpeet.

Toisin oli Laurin elämän laita. Hänellä oli lapsia ja lapsethan
kuluttavat niin paljon. Hän ei siis voinutkaan kaikkia erityisiä
vuositulojansa panna säästöön, vaan hänen täytyi kuluttaa niitä yhteen
ja toiseen tarpeesen. Vaikkeivät hänenkään erikoiset varansa menneet
kaikki yksityisiin tarpeisin, ei hän kuitenkaan voinut salaiselta
kateudelta katsella vanhimman veljensä täysin säästyneitä ja melkoiseksi
kasaantuneita vuosisäästöjä. Hän olisi ne niin mielellään suonut
joutuvan omiin, ja niin vihdoin perillistensä käsiin. Hän kyllä älysi
veljensä kuoleman jälkeen niin käyvän, mutta hän älysi myös, että Juhon
vaimo perii niistä osansa, vaikkei veli tekisikään jälkisäädöstä, missä
tapauksessa hän perisi kaikki. Tuo ajatus kiusasi Lauria yötä ja päivää,
niinkuin painajainen. Kauan salasi hän tuota mielipidettään, mutta se
varttui ja vahvistui yhä kiinteämmäksi ja viimein ei hän voinut sitä
salata vaimoltaan ja pojaltaan; poika olikin jo siinä ijässä, että hän
käsitti täydellisesti asian. Laurin vaimo ei hyväksynyt tuota miehensä
mielipidettä. Hän koki alusta alkain tukahduttaa sitä, sillä hänen
terävä, kristillismielinen älynsä kohta huomasi, että miehensä sydämeen
oli päässyt tunkeumaan väärä rikkauden suru.

Molemmat veljekset olivat paikkakunnassa nytkin arvossa pidettäviä
miehiä, ja heillä molemmilla oli yhteiskunnallisia luottamusvirkoja. He
olivat siivo-luontoisia miehiä jokaista, niin köyhää kuin rikastakin
kohtaan. Koko talon väki kävi ahkerasti kirkossa, ja hyvä sopu vallitsi
koko talon väen kesken -- kuinkas muutoin.

Kenties oli heissä liikaakin siivoluontoisuutta, ainakin Laurin suhteen,
sillä lapset saivat kasvaa mielivaltansa mukaan, aivan niin kuin heidän
itse halutti. Väärä elämän katsantotapa, väärä elämän huoli oli ensin
juurtunut isän sydämeen; sitähän istutti tietämättään lapsienkin
mielipiteisiin, ja siemen lankesi hyvään maahan, sillä onhan ihmisen
aivoitus paha hamasta lapsuudesta. Kaikkien parhaiten kuitenkin näytti
poika käyttävän hyväkseen tuota höllyyttä, sillä jo aikaisin alkoi
hänelle ilmestyä pahoja ja rivoja tapoja. Laurin vaimo oli kristillinen
ja siveä ihminen. Hän varasi aina lapsiansa, eikä antanut heidän
pieniäkään rikoksiansa sivu mennä muistuttamatta ja nuhtelematta heitä
niistä. Mutta sitäpä ei Lauri kärsinytkään. Lastensa kuulten sätti ja ja
nurkui hän vaimonsa käytöstä lapsiansa kohtaan ja puolusti pieniä
rikoksellisia äitinsä nuhteita ja muistutuksia vastaan. Erittäinkin
poikaansa, tuota ainoaa talon perillistä, viljeli hän niinkuin
silmäteräänpä äitin nuhteilta ja varaamisilta, ja peitteli hänen
rikoksiansa niin paljon kuin suinkin voi. Tämä tuli siitä, että hän
rakasti tuota ainoaa poikaansa kaikella luonnollisella isän rakkaudella,
ja sentähden ei hän sallinut kenenkään, ei edes hänen äitinsäkään,
tekevän pojalle millään tavalla minkäänlaista mielipahaa. Äiti näki
suurella sydämen-surulla, kuinka vahingollisesti isän käytöstapa
vaikuttaa lapsiin. Hän koki usein kahdenkesken siitä miehellensä
puhella, mutta ei se mitään vaikuttanut, sillä Laurin katsantotapa pysyi
vaan semmoisena. Tämän tähden itki äiti monta itkua. Kuitenkaan ei tuo
heidän keskinäinen ristiriitaisuutensa tullut kenenkään tietoon, sillä
äiti kantoi mykkänä kuormaansa ja talon elämä näytti olevan entisellään.

Laurin lapset eivät olleetkaan mitään erinomaisen pahoja ja rivoja. He
olivat hiljaisia ja siivoja, kun vaan saivat päänsä nauttia ja tehdä
välistä semmoistakin, mikä ei ollut oikein. Mutta kun vaan niistä heitä
muistutettiin ja kiellettiin huomattiin aivan pian, mitä isän
puolustaminen oli vaikuttanut: silloin tulivat he hävyttömiksi
suupaltoiksi ja pitivät vääriä tekojansa oikeina.

Kaikista noista lasten vähäpätöisistä rivouksista huolimatta, elettiin
talossa edelleenkin rauhallista ja sovinnollista elämää. Semmoisenaan
riensi aika eteenpäin mitään erinomaista tapahtumatta, se vaan, että
Laurin lasten, erittäinkin pojan elämä, kävi yhä rivommaksi ja
sietämättömämmäksi. Tämmöisen hiljaisen edistymisen ohella kului aika
niin, että poika Juho oli kohta parinkymmenen vuoden vanha. Mutta
viimeiseltä oli hän jo useat kerrat julkisesti juovuksissa ja osallisena
useassa tappelussa. Kuiskittiinpa kerran, että hän olisi ollut
vaeltamassakin, mutta sen kuultuansa nosti Lauri poikansa puolesta
semmoisen metelin, että kiittivät ihmiset, kun saivat olla hiljaa.

Vanhat veljekset olivat jo ikäpuolia, sillä naimiseen mennessään olivat
he yli tavallisen naima-ijän. Setä Juho oli tullut kivuloiseksi. Hän ei
käynyt missään työssä, sillä ei hän siihen kyennyt. Hän eleli ja oleili
vaan toisella puolen kartanoa olevassa pienemmän pytingin kamarissa,
kuten parhaiten taisi. Hänestä pidettiin kaiken puolin hyvä huoli ja
kaikki elämän tarpeet kannettiin hänelle sinne. Kaikki osoittivat setä
Juholle kunnioitusta, yksin poika Juhokin. Mutta sairaloinen setä ei
kärsinyt häntä. Kylmiä ja tönkeitä sanoja antoi hän vastaukseksi, jos
poika Juho milloin yritteli hänelle jotakin puhumaan, usein antoi sairas
selvin sanoin tiedoksi, että hän saisi mennä. Tämä ei kuitenkaan estänyt
sairaan hyvää hoitamista kaikin puolin. Hänelle laitettiin vaimonsa
avuksi erityinen hoitaja ja hänen elämänsä koetettiin tehdä niin
puutteettomaksi ja mukavaksi kuin suinkin mahdollista oli.

Eräänä kertana tuli Lauri sairaan ja riutuneen veljensä kamariin. Sairas
oli siellä yksinään, sillä Lauri oli semmoisen hetken valinnut. Sairas
makasi vuoteessansa riutuneen ja kuluneen näköisenä, ja hengitti tiheään
ja raskaasti. Kaukaan aikaan ei puhunut kumpikaan mitään, mutta Juho
loi Lauriin kolkkoja kysyväisiä silmäyksiä.

"Sinä näytät huononevan aika ajalta", sanoi Lauri viimein, katkaisten
äänettömyyden.

"Niin minä teen", vastasi Juho lyhyesti, kolkosti ja kylmästi.

"Minun luullakseni ei mahda loppusi enään olla kaukana", pitkitti Lauri.

"Ei mahda -- siitähän tuntuu voimat alkavat vähetä".

"Mieleeni on juolahtanut eräs asia; jaksaisitko sitä kuunnella?"

"Eräs asia! Mikä se olisi?!"

"Sinulla on paljon rahoja koossa".

"Onhan noita joita kuita tuhatmääriä; entä sitten?" sanoi sairas ja
katsoi Lauria kolkosti ja kysyvästi silmiin.

"Sinä näyt kohta jättävän tämän maallisen majan; sinä et tarvitse
silloin enään rahoja: testamenttaa rahasi kirjallisesti minulle!"
esitteli Lauri.

"Semmoistako asiaa sinulla olikin? Mutta sitä en tee koskaan", sanoi
sairas jäykästi.

"Jos et minulle sitä saata tehdä, niin anna rahasi pojalleni!?" pitkitti
Lauri.

"En kenellekään ja pojallesi kaikkein vähemmän", sanoi sairas kolkosti.

"No, miksikä niin? Hänhän on ainoa talon perillinen ja ainoa sukumme
kunnia", sanoi Lauri, hämmästyneenä sairaan veljensä jäykästä puheesta.

"Sukumme kunnia! -- Sanotko, Lauri, niin? Sukumme häpeä hän on nytkin
jo, mitä sitten vasta. Minä aavistan pojastasi pahaa ja hän on kerran
perinpohjin häväisevä sukumme mainehikkaan kunnian", sanoi setä Julio
ennustavaisesti.

"Mistä syystä sinä semmoisia ennustat?" kysyi Lauri.

"Sinä olet lapsesi kasvattanut löyhästi", sanoi setä Juho.

"Niin! Kyllä sinun on hyvä niin sanoa, jolla ei ole lapsia, etkä tiedä
vanhimman rakkaudesta mitään".

"Väärä vanhimman rakkaus on sinulla ollut. Minä olen aikaa havainnut,
minkä kaltainen sinun vanhimman rakkautesi on. Sinä olet julkisesti
puolustanut lastesi pieniä pahoja tekoja ja se käytöksesi on vaikuttanut
lapsissasi sen, että he ovat saaneet väärät käsitteet, väärät
mielipiteet ihmisen elämän velvollisuuksista ihmisenä ja kansalaisena.
Se on kyllä tosi, ett'ei itselläni ole ollut lapsia, mutta minä olen
kerran itse ollut lapsena ja hyvin kyllä muistan mitenkä meitä
kasvatettiin. Eivät meidän vanhempamme antaneet pieniä eikä isoja
rikoksiamme mennä muistuttamatta, nuhtelematta eikä rankaisemattakaan,
jos niin tarvittiin, eikä heiltä sentään puuttunut hellää ja lapsiansa
rakastavaa vanhimman sydäntä; se oli oikeaa vanhimman rakkautta, jota
sinä väärällä tavalla koetat itsellesi anastaa. Niin kauvas kuin sukumme
historiaan voimme taaksepäin tunkea, näemme esivanhemmissamme asuneen
kristillisen mielen, jonka valossa he ovat polvesta polveen kasvattaneet
lapsiansa kurituksessa ja Herran nuhteessa. Sinä olet suvussamme
ensimäinen löysä lasten kasvattaja ja minä pelkään pahaa, sillä hedelmät
alkavat jo näkyä", puhkesi setä Juho puhumaan.

"No mutta eiväthän, herrantähden, nuot minun lapseni ole tehneet mitään
erinomaisempia pahoja töitä", puolusteli Lauri.

"Tosi sekin, ett'eivät he ole vielä mitään semmoista tehneet,
jonkatähden olisivat joutuneet kruunun käsiin, mutta pojastasi alkaa jo
kuulua pahoja huhuja ja Jumala sen tietää, kuinka pian se siksi tulee.
Heillä on tusinoittain päivässä pieniä rikoksia ja epärehellisyyksiä,
jotka kaikki jäävät nuhtelematta ja rankaisematta, jonkatähden he nyt jo
pitävät väärän asian ja teon oikeana ja jos he jossakin noudattavat
ihmisyyttä, pitävät he sen ulkonaisena pakollisena velvollisuutena,
mutta sisällinen vakuutus heissä sanoo, että se on väärää", sanoi setä
Juho.

"Sinä olet, veljeni, tänään erinomaisella kärtytuulella!" sanoi Lauri,
ikäänkuin lepyttääksensä mielestänsä tällä kerralla tuimaa veljeänsä.

"Minä en ole kärtytuulella; tuo asia on kauvan painanut minua ja nyt
olen sen sanonut; se vaan oli totuutta, jota nyt olet kuullut, mutta
jonka sinä näyt otaksuvan joksikin muuksi", sanoi setä Juho.

"Niin, mutta jos et sinä anna rahojasi minulle, etkä pojalleni, niin ne
joutuvat suvusta pois, vieraan käsiin", sanoi Lauri, ikäänkuin unhottaen
tuon ikävän veljensä nuhdesaarnan ja päästäksensä taas käsiksi sydämensä
hartaimpaan asiaan, nimittäin setä Juhon -- rahoihin.

"Kenenkä vieraan käsiin?" kysyi setä Juho.

"Niinkuin tiedät, ei vaimollasi ole mitään osaa meidän talon
kiinteistössä, mutta rahasi saattaisivat joutua kaikki, kuolemasi
jälkeen, hänelle ja hän saattaisi ne kaikki hutiloiden ympäri maailmaa.
Siinä tapauksessa joutuisivat rahat pois suvusta; paras on, että annat
rahasi minulle, taikka pojalleni, vaimosi kyllä saa elääksensä talosta
kuolinpäiväänsä asti".

"Minun vaimoniko on vieras?! Minä en pidäkkään vaimoani vieraana,
niinkuin sinä ehkä teet", sanoi setä Juho.

"No mutta, Juho! Olemmehan koko ikämme olleet hyvässä sovussa
keskenämme, kuinka sinä nyt saatat olla noin riitaisa?" sanoi Lauri,
joka ei vielä ollut heittänyt toivoaan.

"Niin olemmekin olleet ja sen olemme tehneet tavallisesta
ihmisvelvollisuudesta ja sovintomme on ollut meille itsellemme ja muille
ihmisille hyödyksi. Mutta en olisi sinusta, Lauri, semmoista uskonut,
että minun pitää kuolemaisillani ollessani sinulta ostaa, eli toisin
sanoen, sinulle maksaa tuo veljellinen rakkautesi ja vielä niin
kalliilla hinnalla kuin rakkaan vaimoni mieron tielle saattamisella!
Häpeä, Lauri! Sinun vehkeesi ovat häpeälliset ja synnilliset. Mihinkään
toisen etuja loukkaavaan toimeen en minä rupea. Minä toivoisin, että
jättäisit minun nyt rauhaan!" sanoi setä Juho, nähtävästi väsyneenä ja
kauhistuneena veljensä iljettävistä vehkeistä.

Lauri lähti nyt toivotonna pois setä Juhon kamarista. Ensi aikoina tuon
keskustelun jälkeen, näytti hän alakuloiselta ja tuon alakuloisuuden
synnytti varmaanki pettynyt toivo. Hän tiesi veljellään olevan puhtaita
rahoja useampia tuhansia; niitä oli hän toivonut omaksensa ja se toivo
-- väärä halu -- oli saastuttanut hänen sielunsa. Nuot veljensä
omistamat rahat olivat säästöjä yhteisistä tuloista ja senvuoksi
tuntuivat ne Laurista aivan omilta rahoiltansa. Jos kohtakaan ei tuo
setä Juhon vaimo ollut osallinen heidän kiinteistöönsä, oli hän
kuitenkin perillinen kaikkeen miehensä irtaimistoon, kolmannelta osalta,
ja saattoihan jäykkä veli antaa testamentin kautta omansakin
vaimollensa, ja se tunto ja tieto vaivasi kovin Lauria.

Lauri ei kuitenkaan näyttänyt tuon keskustelun jälkeen tylymmältä eikä
kylmemmältä veljelleen kuin ennenkään, sillä hänellä oli jäljellä
kuitenki vielä sukunsa siivous ja hän katsoi häpeäksi riitauta kipeän
veljensä kanssa. Ei Lauri myös kertaakaan puhunut kenellekään heidän
välillänsä tapahtuneesta keskustelusta, eikä tavaran himostaan
veljeltänsä; lieneekö hän sitten noista asioista puhunut oman perheensä
kanssa? Varma vaan on, että poika Juho tuli tuon keskustelun jälkeen
kylmäksi, tylyksi ja hävyttömäksi setä Juholle ja hänen vaimollensa.

Setä Juho tuli nyt oikein sairaaksi ja silmin nähtävä oli, ettei hänen
loppunsa ollut kaukana. Sairasta hoidettiin hyvästi jos, hyvästi, eikä
valkea sammunut koskaan öillä hänen sairashuoneestansa. Sairaan vaimo ja
eräs piika valvoivat vuoroon yöt päivät hänen vuoteensa vieressä.
Näyttipä siltä, kuin Laurikin olisi unhottanut veljensä rahat, sillä
hänkin kävi usein katsomassa sairasta ja niillä kerroilla ei hän
kertaakaan sanallakaan maininnut niistä mitään. Lieneekö sairaan
viimeiset puheet vaikuttaneet sen, taikka kammoiko hän kuolemaa noin
silmien edessä ollessa?

Setä Juho huononi huononemistaan ja läheni loppuansa. Vuorokauden aika
katsottiin häntä loppuvaksi ja koko talon väki seisoi myötäänsä hänen
sairasvuoteensa vieressä melkein liikkumatta. Kuoleva sairas oli
täydellä järjellä viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hän puhui harvaan ja
heikosti, mutta hänen sanansa olivat painavia. Kättä vienosti puristaen,
puhui hän vielä siinäkin Laurille ja pyysi hänen ottamaan vaaria
lastensa kasvatuksesta. Kaikki läsnä-olevat tulivat liikutetuiksi
kuolevan viimeisistä puheista ja Laurinkin silmissä havaittiin
kyyneleet. Eihän se kummaa olekaan, jos ihmissydän heltyy tuona
painavana hetkenä, jolloin niin tärkeä matka on aloitettava, jolloin
ihminen lähtee töistänsä palkkaa saamaan ja nauttimaan, ja jolloin hän
lähtee sille tielle, jolle kaikki viimein lähtevät ja jolta ei yksikään
vielä ole koskaan palannut. -- -- Useinkin nuot kuolinvuoteen vieressä
heltyneet sydämet kovettuvat yhtä pian kuin ne heltyvätkin: kun tapaus
unohtuu, unohtuvat tunteetkin ja maailman meno, humu ja touhu saa vallan
sydämessä.

Olikohan nuot Laurin kyyneleet sen laatuisia, että ne olivat pysyväiset
sydämessä? Ajattelikohan hän tuossa veljensä kuolinvuoteen vieressä
todellakin ottaa vaaria lastensa kasvatuksesta, semminkin kun kuoleva
veljensä sitä vielä viimeisillänsäkin niin hartaasti pyysi? Nekin
kysymykset jätämme tulevien tapausten vastattavaksi.



TOINEN LUKU.

Ensimäinen rikos.


No niin. Edellä mainitsimme, että koko talon väki oli vuorokauden ajan
setä Juhon kuolinvuoteen vieressä. Siihen lauseesen tuli vähän vikaa,
sillä asia ei ollut aivan niin. Kyllähän he näyttivät ottavan osaa
kuolevan kuolon kamppaukseen, jotka siinä pysyivät, mutta eräs talon
henkilö näytti tuolla tärkeällä ajalla aivan päinvastaiselta, se oli --
poika Juho. Hän ei käynyt juuri monasti setä Juhon kuolin huoneessa,
mutta silloin kun hän sen teki, seisahtui hän oven suuhun muiden taa,
kiilisteli ja pilkisteli setänsä kuolinvuodetta kohden, ja sitten
pujahti hän taas ulos. Kolme kertaa teki hän tuon temppunsa sinä
vuorokautena ja muut kummastelivat mielessään poika Juhon käytöstä.
Viimeisen kerran kun hän tuli tuohon murhe-huoneesen, oli sairas
loppumaisillaan. Hänen silmänsä olivat jo himmenneet, mutta hengellänsä
hän vielä puhui. Hän näytti tahtovan nytkin jotakin sanoa ja kun
pantiin korva likelle sairaan suuta, kuultiin hänen kuiskaavan: "onko
poika Juho täällä?" Se oli setä Juhon oma vaimo, joka oli tuota sairaan
kuiskausta kuunnellut. Hän oikasi itsensä suoraksi, kääntyi oven suussa
seisovaa poika Juhoa kohden ja sanoi: "setäsi kysyy sinua", mutta poika,
tuon kuultuaan, pyörähti heti ulos, eikä tullut sinne enään ollenkaan.
Sairaan vaimo kallistui nyt hiljaa sairaan puoleen ja sanoi varovasti:
"poika Juho oli täällä, vaan hän meni ulos, kun kuuli häntä
kaivattavan."

"Se oli paha merkki", kuiskutti sairas, "sitä miestä ei hyvä peri;
Ju-ma-la-ni!" Ne olivat hänen viimeiset sanansa -- elämä oli hänen
jättänyt, mutta poika Juhoa ei ollut katsomassa setänsä
ijankaikkisuuteen muuttoa! Missäs hän oli? Sen saamme edempänä tietää.

Mitäpä siinä oli, kuollut se oli, joka kuollut oli, eikä hän enään
eläväksi tullut.

Väki hajausi nyt pois kuolleen ympäriltä ja itse kukin meni omaan
huoneesensa. Kaikki näyttivät olevan raskaalla mielellä, mikä heillä
sitten milläki lienee ollut syynä -- eikö niin tuore kuoleman tapaus? No
niin sen kaiketi luulisi.

Laurikin vetäysi toiseen pytinkiin ja meni omaan kamariinsa, hänen
vaimonsa myös. Lauri istui tuolille ja oli siinä vaiti ja hyvin
alakuloisena. Nyt tuli poika Juhoki kamariin. Hän ei ollut yhtään
surullisen näköisenä, paremmin vaan iloisena. Lauri istui vaan yhä
äänetönnä, eivätkä toisetkaan puhuneet mitään ja siitä syntyi pitkä
äänettömyys.

"Ämmä-raato perii nyt kaikki setä Juhon rahat", sanoi Lauri yht'äkkiä,
katkaisten äänettömyyden ja tuosta lauseesta tulemme tietämään, mikä oli
Laurin nykyisen surun suurin syy.

Laurin vaimo säpsähti.

Poika Juhon kasvot loistivat; ne oikein säteilivät; hänellä mahtoi olla
joku erinomainen sisällinen ilo.

"Ei ole hätääkään, isä. Setä Juhon rahat ovat hyvässä tallessa; ne eivät
tule koskaan enään ämmän käsiin", sanoi poika Juho, ilosta loistavin
kasvoin.

Laurikin nyt säpsähti ja Laurin vaimo vielä enemmän. Siinä oli kaksi
säpsähtäjää yhdestä ja samasta asiasta, mutta oliko heidän
säpsähdykseensä saman kaltainen syy? Ei, ei ollut, sillä toinen säpsähti
sen vuoksi, kun luuli olevan tekeillä jonkun hirmuisen rikoksen, ja
toinen sentähden, kun luuli hankittavan jotakin erinomaisen oikeaa ja
hyvää. -- Niin erinkaltaiset saattavat ihmisien mielipiteet olla yhdestä
ja samasta asiasta, aina sen mukaan kuinka kunkin sisällinen ihminen on
kehittynyt.

"Minä en ymmärrä sinua, poika, selitä tarkemmin!" sanoi Lauri, hypäten
ylös istualtaan.

"Se on pian tehty. Sill'aikaa kun setä teki loppuansa, menin minä hänen
aarrekamariinsa, ylikerroksessa ja väänsin rahat poveeni", sanoi poika
Juho, vähääkään hämyilemättä.

"No miten sinä pääsit niin lujasti lukittuun kaappiin?" kysyi isä
pojaltaan, nähtävästi ja ja täydellisessä voittoriemussaan!

"Minäpä olenkin jo varoselta pitänyt varani. Kauvan olen tehnyt tuohon
juonikkaasen lukkoon avainta, mutta vihdoin se onnistui. Sillä minä
avasin ja lukitsin kaapin juuri kuin omalla avaimellaan", sanoi poika
ylistellen sankari-tekoaan.

"Mutta jos vain joku näki sinun siinä työssä, silloin olet hukassa",
sanoi Lauri pelkääväisesti; näyttipä siltä kuin hän olisi saanut uuden
murheen poikansa rikoksen ilmi tulemisesta.

"Siitä saatte, isä, olla aivan huoletta. Minä katsoin sen ajan, ett'ei
silloin kukaan joutunut kurkistelemaan mitä sedän aarrekamarissa
tapahtui; siitä olen varma, ett'ei asiasta ole tietoa kenelläkään muilla
kuin minulla ja nyt teillä ja äidillä", sanoi poika luottavasti.

"Lempo vieköön! Sinä olet toimellinen poika, sen takaan", sanoi isä,
hypäten poikaansa syliksi ja syleillen häntä, ja Lauri tuli nyt niin
iloiseksi, ettei häntä oltu koskaan niin iloisena nähty.

Kun Laurin vaimo kuuli isän ja pojan rikokselliset keskustelut, vapisi
hän niinkuin haavan lehti. Kun he olivat keskustelunsa lopettaneet,
purskahti hän katkeraan itkuun.

"Tuo äiti on niin arvonen!" sanoi poika, mutta Lauri ei puhunut mitään.
He eivät häirinneet kristillisen perheen äidin itkua, sillä he kumpikin
tiesivät, mistä pohjasta nuot kyyneleet vuotivat.

Kun Laurin vaimo tyyntyi niin paljon, että hän voi puhua, sanoi hän:
"Voi onnettomia ihmisiä, mitä te olette tehneet, josta vielä päälliseksi
noin iloitsette! Poika on tehnyt hirveämmän rikoksen, mitä ihminen ikänä
tehdä saattaa -- varastanut kuoleman hetkellä, ja isä iloitsee poikansa
pahasta teosta ja vahvistaa hänen rikoksensa oikeaksi! Luuletteko että
Jumala jättää tekonne rankaisematta?"

"Eihän tämä ole mikään varkaus", sanoi Lauri.

"Mikäs sitten?"

"Talostahan nuot tavarat ovat tulleet, joutavathan ne taloon jäädäkin",
puolusteli Lauri.

"Talosta ne tosin ovat kotoisin, mutta ne ovat oikeudella tulleet toisen
miehen omaksi ja sentähden ei pojan teko ole sen parempi kuin hirveä
varkaus, puolustakaa sitä miltä kannalta tahansa. Ja sinä rakas Laurini,
olet varkaan kasvattaja, puolustaja ja suojelia, et parempi etkä
pahempi! Minä rukoilen teitä: viekää rahat takaisin, ennenkun niistä saa
kukaan mitään tietoa!" puheli murheellinen äiti.

"Sitä emme tee, emme koskaan. Sinä et ymmärrä asioita, joiden avulla
omaisuus talossa pysytetään, ja miten suvun kunniaa kannatetaan", sanoi
Lauri.

"Ymmärrän minä sen verran asioita, että varkaus on varkaus, mutta suvun
kunnia ei pysy pystyssä -- rikoksilla. Suvulla on ollut kyllä kunniaa
tähän asti, mutta tuo kunnia on rehellisyyden hedelmä, joka tähän asti
on suvussa vallinnut, mutta nyt näyttää rehellisyys loppuneen, ja kuinka
kunnian kanssa käypi, sen on tulevaisuus osoittava", pitkitti äiti.

"Kyllä kaiketi tuo äiti on semmoinen hupakko, että hän huutaa koko
tapauksen ympäri kylää", sanoi poika, isänsä puolustuksesta rohjenneena,
sillä hän oli joutunut vähän hämille äitinsä puheesta.

"Lempo vieköön, sitä hän ei saa tehdä. Tätä asiaa ei tiedä kukaan muu
kuin me kolmen. Jos asia tulee tiedoksi hiljan tahi hitain, niin se ei
ole keneltäkään muulta ilmi tullut kuin häneltä", sanoi Lauri jäykästi.

Vaimo-raukka tiesi jo vanhastaan, mitä hänen miehensä tuommoinen puhe
merkitsi. Hän vaikeni, vaikeni ijäksi koko asiasta, mutta hänen
sydämensä itki. Mykkänä kantoi hän nyt raskasta salaisuuttansa, mutta
sen koommin ei hänen nähty nauttivan ainoatakaan iloista hetkeä; oma
miehensä, oma poikansa olivat häneltä ryöstäneet sydämen rauhan --
ainiaaksi!

Setä Juhon leski ei pitänyt mitään lukua tavaroistansa, sillä hänellä
oli nyt paljon surua kannettavana, rakkaan miehensä kuoleman tähden. Hän
ei ollutkaan mikään saituri, joka olisi tavarainsa päällä maannut ja
niiden katselemisella saanut kaiken muun haihtumaan. Sen vuoksi pysyi
asia salassa setä Juhon kalunkirjoitukseen asti, jota toimitusta ei
kauvaksi lykättykään.

Setä Juhon maallisia jäännöksiä ruvettiin nyt hankkimaan maan poveen.
Peijaisiin käskettiin mahdoton paljous väkeä, sillä arvokkaasti
tahtoivat he maahan saattaa yhden arvokkaimmista sukunsa jäsenistä.
Saattoväki kokoontui pitäjän kirkkomaalle ja hautaaminen tapahtui
tavallisilla menoilla. Ei kukaan koko lukuisasta saattojoukosta itkenyt
niin hartaasti kuin Lauri ja -- poika Juho. Uskoivatko ihmiset heidän
surunsa oikeaksi? Uskoivat, sillä ihminen ei näe toisen sisälle
etemmäksi kuin hampaisin asti. Ihmiset kuiskivatkin toisilleen:
"katsokaa, kuinka syvästi setä Juhon kuolema on koskenut Lauriin ja
poika Juhoon!" Laurin vaimo kuuli tuon kuiskeen; hän säpsähti ja
tuijotti kuiskaajiin kummallisesti ja silmänsä kiilsivät niin oudosti,
kuin sisällinen tuli olisi niiden lävitse kiilunut. Hänen silmissään ei
ollut yhtään kyyneltä; hän oli kuin kivettynyt. Mitä tunsi hän nyt?
Eiköhän miehensä ja poikansa todellisen surun syytä?

Haudalta tultiin taloon ja syömiset ja juomiset alkoivat. Poika Juho
näytti erinomaisen suru- ja raskas-mieliseltä, eikä Laurikaan näyttänyt
iloiselta. Vieraat puhuivat paljon talon rikkaudesta, suvun
mainehikkaasta kunniasta ja vainajan hyvistä avuista. Vaikka Lauri
poikineen oli noin kovin suruissaan, kuulivat he kuitenkin
teko-murheensa lävitse tuon heille niin mieluisen soitannon --
rikkauksiensa ja kunniansa kehumiset, ja se kutkutti heidän tuntoansa.

"Kovinpa on poika Juhoon ottanut setänsä kuolema, koska hän on noin
kovin murheellinen", sanoi joku vieraista.

"Niin. Poika-rukka suree kovin setänsä kuolemaa. Hän rakastikin poikaa
sanomattomasti ja poika häntä, sillä sedällä oli paljon hyviä neuvoja
antaa pojalle", sanoi Lauri.

Samassa kuului kipeä kiljahdus ja kaikki kääntyivät sinne päin, josta
kiljahdus kuului. -- Laurin vaimo makasi tunnottomana lattialla. Hän oli
kuullut vieraan väärän osan-oton poikansa väärään suruun, oli kuullut
miehensä valheelliset ja väärät selitykset pojan surusta, sekä sedän ja
pojan keskinäisestä rakkaudesta. Hän tiesi millinen tuo rakkaus oli
kummankin puolisesti ollut. Setä oli kyllä poikaa viimeiseltä usein
varannut ja nuhdellut vääryydestä, mutta poika oli häntä kohdellut
hävyttömästi. Isä oli puoltanut pojan vääryyksiä ja pojan hävytöntä
käytöstä setäänsä kohden ja setä oli viimeiseltä ruvennut aavistamaan
pahaa ja varaamaan isää, ottamaan vaaria poikansa kasvatuksesta; tuosta
oli poika sydäntynyt sedälleen vielä enemmän.

Sedällä kyllä oli ollut pojalle antaa paljon hyviä neuvoja, niitä ei
poika ottanut vastaan, mutta sedän rahat, ne hän varastamalla otti
vastaan, setänsä kuolin-hetkellä. Nuot tiedot yhteensä ja kuullessansa,
kuinka valheellisella tavalla he tuota teko-murhettansa koettivat
luuloitella ja uskotella ihmisille todelliseksi rakkaudeksi vainajaa
kohtaan, nehän ne tekivät niin kipeää rehellisen perheen-äidin
sydämelle, että hän pyörtyi. Pyörtyneenä kannettiin hän kamariinsa ja
laskettiin vuoteellensa; tovin virvoittamisen perästä toipui hän
kuitenkin, mutta jäi sairaaksi.

"Tuo vaimoni saa tavasta äkkiä niin ankaran pään-kivistyksen, että hän
pyörtyy; vierasten ei pidä koko tapauksesta olla millänsäkään", sanoi
Lauri, vaikkei hänen vaimonsa ollut kertaakaan ennen pyörtynyt.

Muuta ei ole koko peijais-jutusta enään kerrottavaa kuin että peijaiset
loppuivat isoilla syömingeillä ja loistavalla, lukuisalla
vieras-joukolla, isän ja pojan raskaalla surulla tahi oikeammin ilolla
sekä äidin todellisella ja monenkertaisella sydämenkivulla. Niin
loppuivat hautajaiset ja vieraat menivät kotiansa.

Jonkun viikon kuluttua peijaisista, toimitettiin setä Juhon jälkeen
kalunkirjoitusta, jota toimittamaan oli kutsuttu nimismies. Setä Juhon
leski toi esille laillisesti tehdyn keskuus-testamentin, jossa oli
jälkeen jäänyt puoliso määrätty kaiken jääneen omaisuuden haltiaksi
elin-ajakseen; molempien kuoltua perisivät kummankin puoliset sukulaiset
osansa jälkeen, mitä jäljelle jäisi kummankin kuoltua.

"Tuo testamentti ei pidä, minä riitelen sen kumoon", sanoi Lauri
ulkokullaisesti, kun nimismies oli testamentin lukemisen päättänyt.

"Joo, kyllä tämä pitää, kun se vaan laillisesti valvotaan, sillä
testamentti on tehty, niinkuin se tehdäkin pitää", sanoi nimismies.

Nimismies jatkoi toimitusta eteenpäin. Nyt tuli kysymys talon
saamisista. Lauri ilmoitti ett'ei vainajalla ole erikoisia eikä yhteisiä
saamisia.

Setä Juhon leski sanoi: "onhan talossa paljonkin saamisia".

"Ne eivät kuulu tähän; mitä talossa on saamisia, ne ovat minun erikoinen
omaisuuteni". sanoi Lauri.

Nimismies vaati talon velkakirjat nähdäkseen. Lauri toi esille paksun
tukun velkakirjoja. Nimismies silmäeli niitä ja vaaleni. Koko
paikkakunnassa hyvin kyllä tiedettiin, että talossa oli paljon rahoja
lainoissa ja että ne olivat lainatut molempien veljesten nimessä; niistä
saadut kasvut tiedettiin myös jaetun veljesten välillä joka vuoden
lopussa. Nyt ei noissa velkakirjoissa näkynyt ainoatakaan setä Juhon
nimeä, ne olivat kaikki tehdyt -- Laurin nimeen. Tuo seikka se oli, joka
sai nimismiehen vaalenemaan. Lauri oli, setä Juhon kuoltua, kulkenut
kaikkien talon velkamiesten luona ja muutattanut velkakirjat omaan
nimeensä.

"Eikö vainajalla ole ollenkaan saamisia?" kysyi nimismies ja katsoi
Lauria tuimasti silmiin, sillä hän tiesi selvästi, että tässä oli tehty
iso vääryys.

"Ei ollenkaan", vastasi Lauri kylmästi.

"Kuinka tämä asia on ymmärrettävä? Tunnettu asiahan se on, että talossa
on paljon saamisia ja ne yhteisiä", sanoi nimismies.

"Meillä on olleet raha-asiat aivan erillään; kumpikin on hoitanut omat
asiansa ja vainaja ei lainannut rahojansa, ne ovat lesken hallussa"
selitti Lauri.

"Minusta näyttää siltä, ett'eivät asiat ole oikeassa, mutta minä tällä
kerralla en voi siihen mitään, mutta ehkäpä asiat vasta selkenevät",
sanoi nimismies.

Lauri sioitti itsensä jalan sian verran toiseen paikkaan ja hengähti
tavallista raskaammin. Hän oli ollut vähän levotonna; luultavasti
pelkäsi hän joutuvansa kiinni tuossa väärässä tavaran anastamisessa,
mutta kun hän näki asiain menevän toivottua rataa, hälveni häneltä tuo
vähäinen pelko ja hän rauhoittui taas täydelliseen omantunnon lepoon.

Nyt tuli kysymys vainajan omistamista valmiista rahoista.

"Vainajan vaimopa sen tiennee, kuinka paljon heillä on erikoisia
rahoja", sanoi Lauri ja siirtyi taas askeleen toiseen paikkaan, mutta
samassa vaaleni ja punastui hän; luultavasti joku sisällinen ääni, joku
tunne vaikutti hänessä tuon veren muuntelemisen.

"Minä en tiedä minkä verran lienee valmiita rahoja; sitten vainajan
kuoleman en ole heitä muistanutkaan; minä menen noutamaan rahat tänne",
sanoi vainajan leski ja hän lähti.

Laurin vaimo päästi valittavan äänen mutta Lauri loi synkän katseen
häneen: tuon nähtyään vetäysi vaimo kiireesti kamariinsa.

Poika Juho seisoi niin levollisena ja kylmänä, kuin kaikki asiat
olisivat oikealla kannalla. Hän oli huomannut tuon äitinsä äänen ja
tietänyt mistä pohjasta se lähti, mutta hän oli myös huomannut isänsä
synkän ja kolkon silmäyksen äidillensä, ja tuo silmäys teki poika Juhon
noin kylmäveriseksi. Tuo silmäys oli murtanut toisen sydämen, mutta
toisen sydämen oli se vahvistanut, rauhoittanut: niin erinkaltaiset
saattavat ihmissydämet olla.

Setä Juhon leski tuli nyt huoneesen. Hän oli vaalea kuin palttina ja
hänen polvensa tuskin kannattivat häntä. Hänen huulensa vapisivat ja hän
näytti tahtovan jotakin puhua, mutta sanat eivät lähteneet liikkeelle.

"Mikäs mummoa nyt vaivaa?" kysäsi nimismies, sillä hän oli heti
huomannut lesken hämmennyksen. Kaikki kääntyivät nyt häneen päin.

"Mikä tädille nyt on tullut?" sanoi poika Juho levollisena.

"Herra Jumala! Mikä teitä vaivaa?" huudahti Lauri, "tuokaa kylmää
vettä!" hätäili hän ja oli valmis ensimäisenä antamaan ulkokultaista
apuansa tuolle hänen pahan tekonsa tähden hätääntyneelle leskelle.

"Sanokaa Jumalan tähden, mikä teille on tullut!" uteli Lauri, hieroen
kylmällä vedellä hänen aiveniansa ja otsaansa. Kaikki hätäilivät ja
kummeksivat tuota outoa kohtausta.

Tovin noin hämmästyksissä oltuansa, toipui leski viimein.

"Valmiita rahoja ei ole yhtään, ne on kaikki -- varastettu, sitte
vainajan kuoleman", sanoi leski, vieläkin vapisevana.

"Varastettu!" sanoi nimismies ja katsoi hämmennyksissä olevaa leskeä.

"Sitä en usko, kukapa olisi voinut niin rohkea olla?" sanoi Lauri.

"Mutta kuitenkin on asia aivan tosi", sanoi leski.

"Kuinka varas olisi voinut ensinnäkin päästä kamariin ja saada sitten
niin lujasti lukitun kaapin auki?" sanoi Lauri.

"Näkyypä se voineen tapahtua. Varkailla on ollut oma avaimensa, jolla
hän on kulkenut kuin omassa kaapissansa."

"Jos ette usko, niin lähtekää katsomaan!" kehoitti leski.

Kaikki lähtivät -- Lauri ja poika Juhokin.

Perille päästyä havaitsi jokainen aivan pian lesken puheen todeksi.
Huonetten ovissa ei ollut yhtään väkivallan merkkiä eikä kaapissakaan.
Sen lukko oli eheä, mutta laatikoissa oli kaikki esineet viskattu sikin
sokin ja mullistettu kaikki sekaisin. Kun leski tunnettiin ankaraksi
järjestyksen ihmiseksi, älysi usea läsnä-olija, että vieras on kaapilla
käynyt ja vienyt rahat.

"Jopa se on ollut rohkea veitikka!" ehätti poika Juho sanomaan,
ikäänkuin hänkin tahtoisi yhtyä muiden mielipiteisiin ja tunnustaa
varkauden tapahtuneen, ollen samassa niin yhtäkaikkisen ja kylmän
näköinen koko asian suhteen, kuin ei se olisi ensinkään häntä
liikuttanut.

"Kaikista merkeistä näyttää, ett'ei varas ole ollut outo", sanoi
nimismies.

"Niin minustakin näyttää, ja melkeinpä luulen tietäväni kuka varas on",
sanoi Lauri.

"No kuka vaan?" kysyi leski.

"Varas ei ole kukaan muu kuin sinä itse. Sinä olet korjannut rahat pois,
peläten niiden joutuvan yhteiseen jakoon", sanoi Lauri kylmästi.

Leski vaaleni. Hän tiesi tunnossaan, että tuo raaka syytös oli viskattu
aivan syyttömästi häntä vastaan.

"Se syytös on väärä, hirveän väärä", sanoi leski, toinnuttuaan
hämmästyksestään.

"Siltä minustakin tuntuu", sanoi nimismies. "Mikä pakko hänen olisi
ollut omia rahojansa salaa pois viedä ja tuolla tavalla kaappiansa
myllätä?" sanoi nimismies.

Sitten lähdettiin pois tuosta ilkiön hävittämästä paikasta, jatkamaan
kalunkirjoitusta.

"Minusta näyttää siltä kuin leski jäisi aivan lumelle suin. Häneltä on
erikoinen omaisuus varastettu, hänellä ei ole saamisia, hänellä ei ole
muuta kuin vähäinen osa irtaimeen! Tämä on kummallista ja
selittämätöntä", arveli nimismies.

"Minulta on ryöstetty vielä paljon jalompaa ja kalliinpaa, kuin
maallinen tavara onkaan; minulta on ryöstetty -- kunnia, minua on
soimattu varkaaksi, jota en olisi uskonut saavani kuulla lankoni Laurin
suusta", sanoi leski värisevin äänin.

"Niin. Se oli minustakin liian rohkea ja törkeä syytös!" sanoi
nimismies.

"No en ininä häntä nyt niin todesta sanonut, minä arvelin vaan", sanoi
Lauri.

"Arvelun nojalla ei pidä koskaan toista ihmistä syyttää niin törkeästi.
Lauri, Lauri! Sinä ehkä tietäisit tämän solmun selittämiseksi sanoa
jotakin muutakin kuin paljaita arveluita, mutta nyt ne ovat salatut ja
minä vaikenen", sanoi leski särkynein äänin. Nimismies katsoi kiinteästi
Lauriin, joka tuli levottoman näköiseksi, lesken noita puhuessa.

"No ei tässä siis tule leskelle mitään, ei edes eläkettäkään, hänen
täytynee lähteä pois talosta yhtä tyhjin käsin kuin minunkin.
Kummallista! -- Sekava solmu, mutta ehkä tämä kerran selviää!" sanoi
nimismies.

"Noo -- jos kohtakaan leskelle ei jää omaisuutta, niin en häntä
kumminkaan aja pois talosta; hän jääköön taloon ja syököön talon
pöydältä kuolemaansa asti. -- Mutta missähän poika Juho on, pitäisi
hänenkin mieltänsä kuulustella asiassa; hän se tulee talouden hoitajaksi
tästä lähtien", sanoi Lauri.

Kutsuttuna tuli Juho huoneesen.

"Setäsi leskelle ei jää mitään omaisuutta; saamisia ei hänellä ole ja
rahat ovat varastetut niinkuin tiedät. Hänen tulisi tyhjin käsin lähteä
pois talosta, mutta minä olen luvannut antaa hänen olla meillä
kuolemaansa asti ja syödä talon pöydältä; mitä siinä siihen sanot?"
puhui Lauri poikansa tultua.

Poika Juho otti juhlallisen, arvokkaan ja tunnollisen muodon ja aseman
päällensä. Hän heittäysi totiseksi, nosti silmänsä kattoa kohden ja
räpäytteli niitä harvakseen, ikäänkuin itkua tehdäkseen; näyttipä siltä
kuin itku olisi tukeuttanut sanat hänen kurkkuunsa, sillä ei hiin
puhunut isoon aikaan, mitään.

"Minäkö estäisin tädin meillä olemista? Setä-vainaja ja täti ovat olleet
minulle niin hyvät. Ennen antaisin oikean käteni, kuin päästäisin tätini
kotoa pois", sanoi poika teeskennellyllä jalomielisyydellä.

"Kyllähän minä sen arvasinkin, ett'ei poika tahdo tätiänsä kotoa pois,
vaikk'ei hän toivo mitään tädiltä saavansa; pojalla on hellä ja
jalomielinen sydän", sanoi Lauri.

"Kyllähän te olette kylliksi jalomieliset, vääryydellä puoleenne
käärimään muiden ihmisien omaisuutta! Kukaan muu ei ole tehnyt tuota
varkauttakaan kuin te itse, jota nyt kaikin tavoin koette peitellä",
mutisi leski puoli-ääneen, sillä hän tunnossaan tiesi asian oikean
laidan, vaikk'ei voinut saada sitä valkeuteen.

"Mitä te sanoitte?" kysyi Lauri, kuultuansa lesken hiljaisen mutinan.

"En juuri paljon mitään", sanoi leski ja meni raskaalla mielellä pois.

Siihen se toimitus loppui ja itsekukin meni kotiansa. Lauri ja poika
Juho olivat täydellisesti onnistuneet väärässä ja synnillisessä
työssään. Turvattoman lesken laillinen omaisuus oli nyt saatu
hirveimmällä tavalla anastetuksi ja tuota rikostansa kokivat he peittää
valheellisella teko-hurskaudella! Tuo onnistuikin ja he tunsivat siitä
sisällistä iloa, he iloitsivat -- vääryydestä. Väliin oli heillä jotakin
pelkoa asian ilmi tulemisesta, sillä siltä kannalta katsoen tunsivat he
sen vääryydeksi, mutta muutoin ihan luonnolliseksi ja oikeutetuksi
asiaksi. Nyt heidän oli niin hyvä ja mieluisa olla ja elämä oli niin
keveää. Mitäpä siitä, jos eräs leski olikin riistetty puti puhtaaksi ja
jos hänen elämänsä oli tehty aivan heidän mielivallastansa riippuvaksi,
hyväksi tai huonoksi. Mitäpä siitä, jos Laurin vaimon, Laurin pojan
äidin sydän olikin tullut kauheasti haavoitetuksi, sillä suvun kunnia
oli tullut turvatuksi tuhansilla ja sen kunnian rinnalla, jonka raha
tuottaa, ei noiden kahden ihmisen kärsimykset ole mistään arvosta.
Mitäpä siitä, jos nuot kaksi henkeä tietävätkin, millä tavalla suvun
rikkautta on lisätty, sillä toinen ei tohdi puhua asiasta mitään ja
toinen ei saa asiaa toteen, jospa vaikka tahtoisikin, ja sen vuoksi
täytyy hänen olla hiljaa kuin myyrän.

Noin oli Laurikin harkinnut asian oikeaksi. Hän oli ensimäinen suvun
jäsenistä, joka oli väärän tavaranhimon antanut sokaista sielunsa, ja
tuo seikka turmeli hänen sävyisän ja miehekkään luontonsa niin, ett'ei
hän nähnyt sitä vaaraa, johon hän vaimonsa syöksi, eikä sitä suurta
turmelusta, minkä hän istutti lapsensa sydämeen, joka sittemmin tuotti
niin katkeria hedelmiä niin monelle ihmislapselle ja niin monta surua,
tuskaa, kärsimystä ja ahdistusta lukuisalle ihmisjoukolle, ja niin
suurta häpeää ihmiskunnalle.



KOLMAS LUKU.

Vielä menee.


Noin oli setä Juhon elämä päättynyt ja hänen maalliset tavaransa olivat
haihtuneet kuin savu tuuleen. Hänen vaimonsa oli joutunut armoilla
elämään, vaikka hän olisi oikeastaan ollut puolen omistaja tuolle
rikkaalle ja vankalle talolle. Raskaalla mielellä ja mykkänä kantoi
leski tuota alennettua ja sorrettua tilaansa ja usein kasti hän
kyyneleillä palansa, jota hänelle oltiin armosta antavinaan. Kälynsä,
Laurin vaimo, koki häntä lohduttaa minkä voi, mutta ei hän henkensä
haastolla tohtinut ilmoittaa mitä hän tiesi. Vaikkei hän kantanut
tervettä päivää sen koommin, kun hän sai tietää miehensä ja poikansa
teon, koki hän kuitenkin ottaa osaa kälynsä murheelliseen ja sorrettuun
tilaan. Usein he istuivat kahdenkesken ja vuodattivat kyyneliä. Laurin
vaimo tiesi kyllä kälynsä surun syyt, mutta leski ei tiennyt minkä
tähden Laurin vaimo oli niin raskas- ja suru-mielinen. Hän ei tiennyt,
että lapsikas äiti suri lastensa tilaa, suri poikansa raskasta rikosta,
suri lastensa tulevaisuutta. Vaikk'ei Lauri ollut koskaan vaimollensa
erinomaisen paha, oli vaimon kuitenkin ehdottomasti totteleminen
miestänsä, sen leski hyvin kyllä tiesi; hän luuli taas jonkun kovan
kohdan olleen Laurin ja hänen vaimonsa välillä, jota ei kälynsä voinut
ilmoittaa, ja siitä luuli leski saaneen hänen niin raskaan mielen. Eikä
tuo luulo väärä ollutkaan, mutta sen oikeaa syytä ei hän osannut
aavistaakaan.

Muu talon väki eli tavallista rataansa. Lauri oli iloinen ja toimelias,
niinkuin ison ja rikkaan talon isäntä ainakin. Hän hyöri ja pyöri
kaikkialla ja näyttipä siltä kuin hän olisi tullut setä Juhon kuoltua
kymmenisen vuotta nuoremmaksi. Poika Juho kasvoi ja muodostui isoksi
mieheksi, samoin hänen sisarensa kasvoivat aika ihmisiksi. He elivät ja
olivat nytkin niinkuin itse tahtoivat, eikä murehtivan äidin neuvot ja
kyyneleet olleet heille mistään arvosta, sillä olihan heidän puolellansa
-- isä!

Kun murheellinen äiti sattui kahdenkesken lastensa kanssa, koki hän
silloin varata heitä pahuudesta ja puhua heille Jumalan pelvosta ja
ihmisten hävystä, mutta ilman vaikutuksetta, sillä mitä auttoi se, jos
toinen rakensi, kun toinen repi rakennukset. Jos hän sattui poikansa
tapaamaan kahdenkesken, puhui hän hänelle aina siitä hirveästä
rikoksesta, jolla hän jo niin nuorena oli saastuttanut sydämensä ja
jonka teolla hän oli saattanut semmoisen raskaan tunnon-vaivan vanhalle
äidillensä. Hän rukoili kyynel silmissä poikaansa, että hän sovittaisi
rikoksensa ja että hän vieroittaisi semmoiset rikastumisen halut pois
mielestänsä, jotka kumminkin saattavat ihmisen surkeaan perikatoon.

"Kumma kuinka tuo äiti on arvonen! Enhän minä tiedä väärin tehneeni",
sanoi poika tavallisesti semmoisissa tiloissa, ja tuommoiset vastaukset
ne vasta oikein lisäsivät kiviä äitinsä jo muutoinkin raskaasen
kuormaan.

Poika ei ollutkaan pahempi kuin useat muutkaan paikkakunnan pojat. Hänen
rikoksestaan ei ollut ihmisillä pienintäkään tietoa, mutta että hän oli
rikkaan talon perillinen, sen kyllä kaikki tiesivät. Jos hän ryyppi
joskus itsensä juovuksiin, jos hän juoksikin kylässä ja tanssipaikoissa,
jos hän joskus sekausikin korttipeleihin, niin oli hänellä hyviäkin
puolia: hän oli joskus niitä tekemättäkin ja hän kävi joskus
kirkossakin, mutta painavin syy noiden hänen pienten virheittensä
kuittaamiseen oli hänen tietty rikkautensa. Noiden avujen varjossa
hävisivät hänen "nuoruuden huikentelemisensa" -- niinkuin hänen
virheitänsä kutsuttiin -- aivan tuntumattomiin, ja kunniaa, arvoa,
mainetta saavutti hän aina enemmän ja enemmän, sillä kyllähän nuot
pienet "koirankurit" loppuvat, kun mies tuosta vähän vanhenee, ja
semmoistahan se tahtoo olla melkein kaikkien nuorten miesten laita ja
miehiäpä heistä on tullut. Tuolla tavalla arvostelivat ja mittailivat
ihmiset poika Juhon ulkonaista ja sisällistä ihmistä. Muuten oli poika
umpimielinen ja salavehkeinen, ett'ei juuri kukaan saanut selvää, mitä
hänen sisällänsä oikeastaan liikkui.

Noin elettiin talossa eteenpäin. Kaikki talon toimet näyttivät
menestyvän, ja maine ja kunnia kasvoi vaan sekä isälle että pojalle.
Laurin vaimo ja vainajan leski eivät vaan näkyneet menestyvän, sillä he
kuihtuivat yhtä-rintaa ja näkyivät lähenevän loppuansa.

Poika Juho oli nyt jo liki kolmenkymmenen vuoden vanha. Hän ei malttanut
ennen naida, sillä hän tahtoi kauvan hekumoida kunniansa, maineensa ja
rikkautensa hurmaavassa loistossa. Hänelle teki niin hyvää, kun ihmiset
kilvan pyrkivät häntä mielistelemään ja imartelemaan. Tuohon oli
ihmisillä monenkaltainen syy: poika oli nyt jo osaksi tuon rikkaan ja
mahtavan talon haltia, ja pitkiä aikoja ei kulune ennenkuin hän saa
kaiken hallituksen käsiinsä. Pitkinä, menneinä aikoina olivat ihmiset
oppineet saamaan _apua_ tuosta mahtavasta talosta, jos kohtakin kallista
ja useinkin moninkertaista kasvua vastaan, sillä Lauri oli vasten talon
entistä tapaa muuttunut nyt kauheaksi koronkiskuriksi. Mutta apuna he
yhtäkaikki pitivät sen, kun he saivat hätänsä silmään talosta mikä
mitäkin. Milloin he saivat vero-rahoilleen lisää ja täyttöä, milloin
siemenen apua, milloin syömisen jatkoa, että uutiseen päästiin, milloin
taas karjan rehun puutteessa jonkun vähän heiniä, olkia, ruumenia
j. n. e. Sopihan tuommoisen talon tulevaa isäntää jo ennakolta
mielistellä, kesutella ja pyrkiä hänen ystävyyteensä ja suosioonsa.

Toisilla ihmisillä oli taas toisenlaisia syitä tuon rikkaan ja mahtavan
pojan ystävyyteen pyrkiä. Jotka olivat kasvattaneet kaunottaria ja
saaneet heidät jo aika-ihmisiksi, katsoivat tuohon maan mahtavaan
nuoreen mieheen, tai oikeammin tuon nuoren miehen tulevaan taloon. Mutta
olihan tuo nuori mies ikäänkuin liekkona tuohon vinkkeli-pytinkiseen ja
kaksikerroksiseen taloon ja samassa monikerroksisiin rikkauksiin, ja
kaiken tuon tähden oli hyvin sopivaa ja välttämätöntä päästä tuon onnen
avaimen kanssa välittömään yhteyteen ja ystävyyteen, niin pian ja
aikaisin kuin suinkin mahdollista.

Tuon johdosta tulivat kaikki isät, äidit ja tädit niin herttaisiksi ja
lempeiksi hallussaan oleville nuorille naimattomille neidoille, että
heidän olisi luullut muuttuneen äkkiä pelkäksi hunajaksi. Kankea- ja
harva-puheiset, neitoja omistavat isä-Matit, Paavot ja Jaakot, ja mitäpä
he vielä lienevätkin olleet, tulivat oikeen kauno-puheliaiksi ja
melkeimpä runollisiksi, kun he pääsivät kaunokaisillensa, vaikkapa vaan
viittailemalla ja arvoitusten kaltaisesti puhelemaan tuosta suuresta
toivotusta onnesta. Silloin nuot muutoin niin jöröt ukot koettivat
oikein hymyillä, jota ihmettä ei oltu nähty moneen herran aikaan.

Äidit taas kokivat kukin puolestansa kuvailla mielessään
sydän-käpystänsä niin kauniiksi, solevaksi, sävysäksi ja siveäksi,
ett'ei hänen vertaansa löydy missään, ja itse kukin puolestansa ajatteli
kaunokaistansa tuon mahtavan pojan kainaloiseksi kanaksi. Tuon pienen
viattoman kateuden tähden ilmestyi pitäjääsen monenkaltaisia pieniä
juoruja. Yksi ja toinen äiti tiesi kuiskata jollekin tädille tai äidille
jotakin siitä ja siitä tytöstä, joka ei ollut mitään erin-omaisen hyvää,
vaan paremmin jotakin pahaa ja sopimatonta, jonka vuoksi ei hänen
mielestään sekään, eikä sekään sopisi ensinkään tuon rikkaan pojan
kumppaniksi. Noita pikku tietojaan ja viattomia sortojaan puhuivat äidit
hyvin varovasti, samassa muistuttaen toiselle äidille tai tädille, jolle
hän juuri noita tärkeitä salaisuuksia ilmoitti, ettei hän suinkaan tahdo
kenenkään kunniaa loukata, eikä kenenkään arvoa alentaa, vaan kun asia
on niin totinen tosi, niin hän nyt sen sanoo parhaalle ystävälleen, vaan
ei kenellekään muille, samassa hyvin hartaasti muistuttaen, ett'ei tätä
tärkeää salaisuutta saisi suinkaan kenellekään ilmoittaa. Sehän nyt on
tietty. Mutta toiset äidit tai tädit kertoivat heti saadut uutisensa
ystävällensä ja niin asia oli pian tietona ympäri kylää! Ja useinpa kävi
niin, että tuo vaarantava uutinen oli lopen puheen alkuun panian
kaunottaren kannettavana.

Muuten kokivat äidit valvoa sydänkäpystensä koristusten, kaunistusten,
s. o. vaatteus-asioita, ett'ei hänen lintuisensa tulisi olemaan suinkaan
mitään vailla, joka vähänkään somentaisi, sorentaisi ja kaunistaisi
hänen lemmikkiänsä näin tärkeällä ajalla. Isät joutuivat nyt pahempaan
kuin pulaan vaimonsa ja tyttäriensä yhteisten mankumisten ja
ponnistusten tähden. Milloin oli tytär uusia kenkiä vailla, sillä
entiset olivat kuluneet rikki tanssi-salien lattioilla. Milloin oli uusi
ja sopivampi huivi tai muodinmukaisempi läninki saatava, sillä
mahdotontahan oli hänen Leenunsa, Priitunsa tai Kaisunsa tulla toimeen
ja näyttäytyä muiden nuorien seuroissa noin vanhan-aikaisilla ja
kuluneilla vaatteilla. Tuota mielityötään tekivät äiti ja tytär useinkin
niin suurella pontevuudella, että isät saivat pinnistää kaikki
säästäväisyytensä artikkelit liikkeelle, jos mieli oli heiltä puoltansa
pitää. Isät olivatkin koettaneet ensimältä myöntää niin paljon kuin
mahdollista, tuon tärkeän asian auttamiseksi, noin otollisella ajalla ja
noin otollisen asian auttamiseksi, mutta tuo hyökkäys, liittoontuneilla
voimilla, uudistettiin niin usein, että isäin täytyikin panna viimein
vastaan. Mutta silloinkos äiti ja tytär rupesivat väkisinkin kyyneliä
puristelemaan ja viimein he hoilahtivat täyttä kurkkua itkeä
lojottomaan, ja niin kovaa Mikkoa ja Mattia ei löytynyt, jonka sydän ei
olisi heltynyt tuossa helteessä ja joka ei olisi myöntynyt.

Kaikilla tädeillä oli nyt kultainen aika. Heillä oli nyt yllin kyllin
vaikutusalaa, niin kertomista ja kuljettamista paikasta paikkaan. Itse
kullakin heillä oli oma ehdokkaansa valmiina tuohon kultaiseen onnelaan
tulemaan ja itse kukin täti piti oman kokelaansa ainoana mahdollisena
tuota onnea saamaan. Tädit kulkivat varovasti ympäri kyliä, joissa he
viekkaudellaan pian pääsivät neitojen äitien kanssa hyviksi tutuiksi.
Pian ruvettiin kahdenpuolin toisilleen kertoelemaan päivän
polttavimmasta kysymyksestä, nim. tuosta tulevasta onnettaresta, joka
voittaisi tuon mahtavan pojan sydämen. Tavallisesti kävi niin, että täti
ensinnä laski nuottansa apajalle ja kun hän sitä varovasti tovin
lappeli, niin -- voi ihmettä -- tuon ikäänkuin arpomisen kautta apajalle
heitetyn nuotan perässä ei ollut kukaan muu kuin juuri saman emännän
tytär, jonka kanssa täti juuri niin hartaasti ja sydämellisesti haastoi.
Nytkös vasta kielet oikein valloillensa pääsivät, ja ennenkuin tuon
arpomisen perästä tulelle pantu kahvipannu oli kypseksi kiehunut ja
selkeäksi laskeutunut olivat kummankin puoliset salaisuudet molemmin
puolin tiettynä. Ja kun täti viimeinkin lähti, oli hän runsaasti
palkittuna leipä-möykyillä lampaan-kintuilla, villa-hyppysillä tai
muulla vaatteen-avulla, mutta suurin saaliinsa kumminkin oli ne
salaisuudet, jotka hän sai tietoonsa tuolta hellältä ja tytärtään niin
paljon rakastavalta äidiltä.

Kylän neitoset puolestaan olivat niin pyörällä tuona sekamelskeen
aikana, ett'eivät he tienneet mitä tehdä ja ajatella. Kukin heistä
kohdastansa koetti itsensä tehdä niin miellyttävän ja suloisen
näköiseksi kuin suinkin mahdollista. Yleisissä nuorison kokouksissa
koetti kukin olla niin keveän, notkean ja hilpeän näköinen, ja sekin
koetti hymyillä, jonka ei oltu koskaan ennen nähty sitä tekevän. He
kokivat olla oikein kokka- ja leikki-puhujia ja kukin vuovasi sanoa ja
lausua jotakin niin merkillistä, viisasta ja painavaa, että se olisi
voittanut suosion ja vetänyt huomion puoleensa ja saanut seuran
iloiselle tuulelle. Itsekullakin neidillä oli työtä vaatteuksestaan ja
kukin koetti siinä suhteessa saada aikaan niin uutta ja muodinmukaista,
kuin mahdollista oli. Jos he toisillaan näkivät jotakin uutta ja
kuosinmukaista, niin hänkös sai seisoa tuntikaudet toisien uteliasten
neitien edessä, jotka kilvan kyselivät, kuinka tuo noin soma ja mukava
kuosi on syntynyt, ja mitenkä tuo ja tuo vaate on kudottu, joka on niin
kaunista ja sievää. Nuot uteliaat eivät tyytyneetkään paljaaseen
katselemiseen ja utelemiseen, vaan he tahtoivat oikein käsin pidellä ja
koetella tuota somaa ja mallikasta vaatetta ja pukua, ja tuo
koetteleminen oli niin ankaraa ja pitkällistä, että tuon onnellisen
vaatteet olivat tulla vanhoiksi jo samana päivänä, jona ne olivat
ensikerran päällä. Kaikki neidot olivat hyviä ystäviä keskenänsä,
nauroivat toisillensa, halailivat toisiansa ja istuivat toistensa kanssa
sylitysten, mutta kullakin heistä oli erikoinen ystävänsä, erikoisia
asioita varten, ja tuo erikoinen ystävä oli yleisenkin ilon aikana
kullekin kalliimpi, kuin yleinen ilo ja hupi. Sentähden halusi kukin
päästä tuon erikoisen ystävänsä pakeille, ja kun se vaan voi tapahtua,
silloin ei yleinen ilo miltään maistunut. Kun nuot erikoiset ystävät
pääsivät kahden kesken, muuttui heidän ilonsa puoli suruksi ja haikeita
huokauksia alettiin vaihtaa. He rupesivat toisillensa kertomaan, kuinka
sekin ja sekin tyttö oli typerä ja kuinka sekin oli huonosti pukeunut,
kuinka joku oli pahasti puhellut ja juuri -- "sinusta ja minusta",
kuinka sekin oli niin typerä, että luuli itsensä parhaaksi neidoksi koko
kylässä, vaikk'ei ole paljon minkään väärtti. Mutta tuosta rikkaan talon
pojasta ei kumpikaan maininnut niin sanaakaan, vaikka hän oli kummankin
mielitietty ja joka oli heissä juuri tuon surullisen rauhattomuuden
matkaan saattanut.

Näin oli tuon rikkaan talon ainoa poika pannut pyörälle koko kylän sekä
nuoret että vanhat ihmiset, ja tuon tiesi, tunsi ja näki poika Juho
täydellisesti ja tuo paisutti hänen mielensä ylpeäksi kaikkia ihmisiä
kohtaan, ja kutkutti hänen kunnianhimoansa ihmisien turhamielisyydellä.

Oli kylässä kuitenkin eräs neiti, joka ei tullut hurmatuksi poika Juhon
rikkauden ja loiston kiillosta. Hän oli erään pienen talon tytär,
seitsemän sisaruksen joukosta, ja Elsa oli hänen nimensä. Hän yksin
pysyi rauhallisena ja tyynenä koko niin paljon liikuttavan asian
suhteen, eikä hänessä näkynyt mitään muutosta, ei vaatetten eikä
mielenlaadun suhteen. Hän oli siveästi ja hurskaasti kasvatettu tyttö,
sillä hänen vanhempansa olivat hurskaita ihmisiä; muuten oli Elsa
kauniimpia ja sievimpiä pitäjään tyttöjä. Elsan vanhemmat olivat hyviä
tuttuja setä Juho-vainajan ja hänen vaimonsa kanssa, ja setä Juhon
kuoleman jälkeen kävi leski usein vanhojen tuttujensa tykönä.

Kylässä oli tapana neitien kokoontua pitkinä talvisina iltoina jonkun
neidin kotia, johon kukin toi käsityötä tullessaan; toisena iltana
kokoonnuttiin toisen, kolmantena kolmannen tykö j. n. e. Niissä he
istuivat korkeaan puhteesen, tehden iloisesti käsitöitään, ja yhtä
iloisesti rähisten niitä näitä. Semmoisia puhde-iltamia kutsuttiin
"kökäksi". Noista kökistä oli paljon hyötyä, sillä se synnytti neideissä
sekä valppautta että kätevyyttä. Kukaan ei joutanut siellä torkkumaan ja
itsekunkin työ tuli siellä arvostelluksi. Tyttöjen kökkään eivät pojat
saaneet koskaan tulla, sillä vanhat ihmiset eivät sitä sallineet
kahdesta syystä. Jos pojat olisivat saaneet tavakseen kulkea tyttöjen
kökissä, niin he olisivat joutuneet pois koti-ruhmon ja höyläpenkin
äärestä ja niin vierauneet omasta työstään, ja tyttöjenkään käsitöiden
teosta ei olisi tullut mitään.

Eräänä iltana oli taas kylän tytöillä kökkä ja Elsakin oli siellä.
Puheltiin ja rähistiin sitä ja tätä. Kauvan ei kuitenkaan viipynyt
ennenkuin puhe kääntyi tuohon rikkaasen poikaan, sillä se oli kiihkeä
asia.

"Saa nähdä kuka Kanniaiselle tulee emännäksi", sanoi eräs neiti
joukosta.

"Olisiko tuo sitten mikään erinomainen onni?" kysyi Elsa rohkeasti.

"Missä olisi suurempi onni tarjona jollekulle tytölle? Semmoisen talon
emännäksi!" sanoi joku neiti joukosta.

"Talo ja rikkaus ei ole aina ihmisen suurin onni", sanoi Elsa.

"Elsa tulee Kanniaiseen emännäksi, kuuleehan sen", virkkoi muuan.

"Kas minä en hänestä huolisi, vaikka paikalla tulisi kosimaan," sanoi
Elsa lujasti.

"Voi, voi, Elsa, mitä sinä puhut".

"Niin minä puhun".

"Ja minkä tähden?"

"Sitä ei ole minun pakko tarkemmin selittää."

Tuo ja tuonvertanen puhe teki kökkääjissä niin syvän vaikutuksen, että
heidän iloinen puheensa ja melunsa taukosi hetkeksi siihen; näyttipä
siltä kuin he olisivat tulleet vihamielisiksi toisilleen. Ensikerran
eläissään olivat he kuulleet lausuttavan halveksivaisia sanoja
mahtavasta Kanniaisen poika Juhosta, ja tuo oli heistä niin outoa,
käsittämätöntä, harmillista ja vieläpä uhkarohkeaakin. Se kökkä ei
tullut oikein hauskaksi, sillä itsekukin oli saanut äkki-arvaamatta
jotakin uutta miettimistä. Koetettiin teko-keinoilla saada entistä
iloisuutta vireille, mutta se ei ottanut oikein onnistuaksensa, ja
tavallista aikaisemmin erkausivat kökkärit jotenkin hajamielisinä.

Monta päivää ei viipynyt, ennenkuin tuo Elsan kökkä-puhe oli Kanniaisen
Juholla tietona. Neideilläkin -- kauniilla sukupuolella -- on se ruma
vika, ett'eivät he ole kielimisestä vapaat, varsinkin kuin joku oma etu
on kysymyksessä. Joku noista kökkä-tytöistä oli katsonut soveliaaksi ja
ehkäpä edulliseksikin kertoa Kanniaisen Juholle Elsan uppiniskaiset
puheet, joihin hän höysteeksi pani omiansa lisäksi.

Tuo otti Kanniaisen Juhoon kipeästi. Kukaan nuorisosta ei ollut vielä
koskaan rohjennut hänestä lausua muuta kuin hyvää ja olivat he kaikin
kokeneet hänen ystävyyttänsä ja suosiotansa saavuttaa, ja nyt tuo köyhä
tyttö-lunttu rohkenee hänestä lausua halveksivaisia sanoja. Tuo kaikki
oli enempi kuin hän jaksoi kantaa ja hän aikoi kovasti Elsalle kostaa.

Ensi pyhä-iltana oli kylän nuorisolla tanssit. Kanniaisen Juho ja Elsa
olivat myös siellä, sepä nyt on tietty. Suuri, komea sali oli
tanssi-huoneena. Kun tanssi alkoi, otti Kanniaisen Juho Elsan
tanssi-kumppanikseen ja vei hänen ensimäisenä permannolle. Kun hän oli
jonkun kerran hänen kanssaan pyörähtänyt, heitti Juho Elsan äkkiä irti
ja sanoi:

"Kunniani kautta! Eipä iso mahtava taida olla niinkään ylpeä kuin
luulisi, koska olisi mahtunut tanssimaan näinkin huonoin kanssa; muutoin
en sinua tahdo ollenkaan, minä kostin vaan".

Elsa punastui. Hän älysi paikalla mistä tuo oli tullut. Hän muisti
silloiset kökkä-puheensa ja harmistui kovin, kun neitienkin joukossa oli
kieliöitä, joista hän oli tähän asti uskonut paljasta hyvää. Hän ei
ollut kielijä itse ja sentähden ei hän uskonut muistakaan semmoista;
muutoin ei Elsa katunut ollenkaan mitä hän oli tullut Kanniaisen Juhosta
sanoneeksi.

"Enpä minä olekaan sinulle kaupankaluksi", sanoi Elsa ujosti.

"Jumal'auta! Jos niin olisikin, niin sinulla olisi silloin kelpaamatonta
kaupankalua", sanoi Kanniaisen Juho pöyhkeästi.

Monenlaisia vaikutuksia teki tuo Kanniaisen Juhon pilkan-teko
kuulioihin. Mikä punehtui harmista, mikä vihasta, sillä Elsasta pitivät
kaikki paljon, hänen siveytensä ja sievyytensä tähden. Harvat olivat ne,
joille tuo pilkan teko olisi iloa tuottanut, mutta oli niitäkin
kuitenkin joku. Varsinkin erään tytön kasvoissa nähtiin loistava
voittoriemu, mutta sillä ilmasi hän itsensä kielijäksi ja koko nuoriso
rupesi halveksumaan häntä. -- Nuoriso olisi tahtonut arvossa pitää sekä
Kanniaisen Juhon että Elsan, mutta he eivät odottaneet Juholta
tuommoista käytöstä siveää tyttöä kohtaan, jonkatähden koko pila enemmän
vähensi kuin toi kunniaa Juholle nuorison silmissä.

Kanniaisen Juho oli kyhännyt kokoon jonkunlaisen laulun-renkutuksen,
jonka tarkoituksena oli perinpohjin häväistä, polkea ja kukistaa tuo
itsestään paljon pitävä Elsa. Nyt otti Kanniaisen Juho hyvin rehtevän
aseman isolla aukealla paikalla tanssi-salin lattialla. Hän pani
molemmat kätensä puuskaan ja toisen jalkansa etupotkaan. Siinä asemassa
rupesi hän laulaa rallattamaan renkutustansa, samassa jalallaan polkea
rompottaen kovasti lattiaan. Laulun ensimäinen värsy kuului:

      "Elsa-herran hame on kuin
      Yhden-veitsen tuppi,
      Elsa itse ihmiseksi
      Juuri niinkuin pukki.
      Mamselli on mahtava ja..."

"Nytkö olen mamselli ja ensin olin herra? Ihmeellisen äkkinäinen
muutos!" keskeytti hänet Elsa.

"Niin mutta herrana sinä, kerjäläinen, itseäsi pidät, vaikk'et ole
minkään väärtti", sanoi Kanniaisen Juho.

"En suinkaan niin tuhma ole, sillä olenhan nainen ja herrat ovat
miehiä", intteli Elsa.

"Oli mitä oli, mutta:

      Elsa-herran hame on kuin
      Yhden-veitsen tuppi..."

"Kuules Juho! Minulla on oma tekemäni hame ylläni, ja ei minun eikä
muiden ole tarvinnut sitä koskaan hävetä", keskeytti häntä taas Elsa.

"Niin, mutta se on kuin yhden-veitsen tuppi".

"Ei suinkaan, koska se on aivan samaa mallia kuin muidenkin neitien",
sanoi Elsa.

Sitten astui Juho aivan Elsan nenän alle, otti lakin pois päästään,
kumarsi ja sanoi: "hyvää päivää Elsa-mamselli! Miltäs tuntuu?"

"Tuo nyt ei tunnu vähän päästä miltään", sanoi Elsa yhtäkaikkisesti.

Koko tuon rikkaan ja kunniastaan aran pojan tavattoman käytöksen ajan
oli eräs solakka, sinisilmäinen, vaalea-tukkainen poika vuoroon
vaalennut, vuoroon punastunut. Luultavasti oli jotakin tapahtunut, joka
ei ollut hänelle mieleen, tahi likeisesti koski häntä itseänsä ja
kenties jommasta kummasta syystä tuli hänen punastumisensa ja
vaalenemisensa.

Nyt otti Kanniaisen Juho entisen rollottavan asemansa ja alkoi:

      "Mamselli on mahtava ja
      Suuri häll' on suukin,
      Leuka pitkä, nokka paksu..."

"No kunniani kautta! Sinun täytyy antaa Elsalle rauha! Äläpäs tämä nyt
toki, jolta ei ihmiset saa enään silmiänsä auki. Elsa on kovin paljon
parempi ja kauniimpi sinua; hän on liian hyvä sinun raa'an ivasi
esineeksi. Vaikk'ei sinun kostosi tuumat kuulu kumpaankaan laitaan,
paljastaahan vaan oman tyhmyytesi, mutta on tuota ilkeä kumminkin
kuulla", sanoi äsken mainittu vaalea-tukkainen nuorukainen, hypäten
seisoalleen, ja siten keskeytti hän Juhon renkutuksen.

"Kuka niin on sinulle sanonut?" kysyi Kanniaisen Juho, vihasta kiiluvin
silmin.

"Kaikki meistä, joilla on vähänkään kunnian ja rehellisyyden tuntoa",
sanoi vastustaja.

"Nähdäänpä! Köyhä sinä olet itsesikin, saatikka sitten muiden puolesta
"pulmahin" virkaa pitämään", sanoi Juho ja käveli vastustajaansa kohden,
nyrkki pystyssä.

"Minäkö köyhä? Sen sinä valehtelet. Meillä on kodissa kaikkina aikoina
ollut elämän tarpeet omasta ta'asta, emmekä ole kuuna herran valkeana
tarvinneet sinulta eikä sinun kodistasi saada pennin apua, eikä meidän
ole koskaan tarvinnut _kourakaupalla_ omaisuudellemme lisää hankkia",
sanoi uhattu.

"Kourakaupalla!? Mitä se sana tietää?" sanoi Juho ja laski nyrkkinsä
alas; samassa hän vaaleni nähtävästi.

"Sen merkityksen sinä mahdat itse parhaiten tietää", sanoi hänen
vastustajansa umpikuljuisesti.

"Sinä tarvitset saada kalloosi, mokoma lurjus", sanoi Kanniaisen Juho ja
törmäsi vastustajansa päälle, mutta samassa töyttäsi pari rivakkaa
poikaa häneen käsiksi ja viedä nujuuttivat hänen aika kyytiä ulos,
sysäsivät hänen porrasten päähän, palasivat huoneesen ja panivat oven
lukkoon. Sinne jäi tuo mahtava ja rikas Kanniaisen Juho hammasta
puremaan, nyrkkiänsä puristelemaan ja uhkaamaan.

Elsa pillahti nyt itkemään. Hän oli koettanut olla luja, silloin kun hän
oli itse hävyttömyyttä vastapäätä. Hän tunsi itsensä syyttömästi
loukatuksi ja sorretuksi ja siinä hän voi kyllä kestää, mutta hän tunsi
myös itsensä puolustetuksi ja sitä hän ei voinut kestää, se särki hänen
sydämensä.

Toiset kokivat häntä lohduttaa minkä voivat ja pyysivät, ett'ei hän
olisi millänsäkään noin mitättömistä puheista ja parjauksista, sillä
jokainen muka hyvin kyllä tiesi miten asiat oikeastaan olivat.

"En minä hänen pilkkansa tähden itke, mutta minun on niin paha tahi hyvä
mieleni; en minä itsekään oikeen tiedä mitenkä se on", sanoi Elsa
itkunsa seasta.

Pelimanni kehoitettiin sompastaan päästämään oikein iloinen polska, että
saataisiin iloisessa tanssissa nuot surumielet haihtumaan, ja pelimanni
alkoikin koko mahdillaan sysätä iloista kansallis-polskaa, ja niin
tanssi aloitettiin uudestaan. Mutta jos kuinkakin olisi koetettu, ilo ei
vaan nyt ilolle tuntunut, kaikkien mieli oli apea ja alakuloinen, sillä
niihin oli painunut jotakin outoa, joka siellä painoi.

Kun tuo teko-ilo ei luonnistunut, kuiskasi tuo Elsaa puollustava poika
jotakin pelimannin korvaan ja hän rupesi paikalla sysäämään "Porin
marssia" ja koko nuoriso ymmärsi mitä tuo merkitsi. Kynsi kansi lähti
nyt pois tansseista, ja niin ne tanssit loppuivat.

Asian selkeydeksi olkoon mainittu, että Elsa ja hänen puoltajansa
kuulutettiin avioliittoon seuraavana sunnuntaina, eikä kummaltakaan
tullut koskaan syytä katua kauppaansa ja he olivat elämänsä ajan koko
paikkakunnassa kunnioitettuja ihmisiä.



NELJÄS LUKU.

Kunnian kukkula.


Tuon tanssi-tapauksenkos perästä kylän nuorisolle jauhamista tuli.
Ensinnäkin iljetti heitä Kanniaisen Juhon käytös Elsaa kohtaan, sillä
heidän aikanaan ei ainakaan oltu koskaan nähty sievää tyttöä noin
kohdeltavan. Minkätähden tuo sinisilmäinen poika etupäässä tunsi
olevansa velvollinen Elsaa puolustamaan ja pelastamaan ra'an ja
tunnottoman pilkkaajan käsistä, selkeni pian itsestänsä, kun he
kuuluutettiin avioliittoon. Mutta se ei selvennyt heille, mitä tuo
"kourakaupalla"-sana merkitsi, jonka Elsan sulhanen oli Kanniaisen
Juholle sanonut ja joka sana oli niin pahaa Juhossa vaikuttanut. He
koettivat kaikilla keinoilla, ystävien oikeudellakin, saada tietoonsa
Elsalta ja hänen sulhaseltansa tuon sanan perustusta, mutta turhaan,
asia pysyi vaan yhtä pimeänä kuin ennenkin, sillä vaaditut eivät
antaneet minkäänlaisia selityksiä.

"Aikapa sen näyttää", oli Elsa vaan eräälle ystävälleen lausunut, kun
tämä kovin häntä kahdenkesken uteliaisuudellansa hätyytti. Siinä
kaikki.

Luultavasti oli Elsalla ja hänen sulhasellansa tieto siitä rikoksesta,
jonka Kanniaisen Juho oli setänsä kuolema-hetkellä tehnyt, ja tuo tieto
lienee heille kulkenut setä-Juhon lesken kautta, joka -- niinkuin jo
tiedämme -- usein seurusteli Elsan vanhempien kanssa. Elsa, sulhasineen,
piti tuon salaisuuden tarkasti hammastensa takana, heittäen todellakin
ajan vastattavaksi ja selvitettäväksi ne kysymykset, joihin heiltä
vastausta vaadittiin, ja se ehkä olikin paras keino.

Niin tuo rettelö loppui ja vähitellen joutui koko asia unhotuksiin.
Kanniaisen Juhokin rupesi itseänsä sievemmästi käyttämään nuorison
joukossa, sillä hän selvästi huomasi, ett'eivät neidet ja toiset
nuorukaiset hyväksyneet hänen käytöstänsä. Nuoriso piti taas Juhon ennen
pitkää samassa arvossa kuin ennenkin, kun näkivät hänen parantaneen
elämänsä.

Kanniaisen Juho rupesi nyt naima-hommaan. Oli pitäjäässä maan valio,
rikas talo, jossa oli Kaisa niminen tytär. Hän oli talon haltiain ainoa
tytär, vaan ei ainoa lapsi, sillä heillä oli myös yksi poika. Kaisan
vanhemmat olivat siivoa väkeä, mutta sen hekin kyllä tiesivät, että he
olivat rikkaita. Kun Kaisan isä sattui joskus olemaan vähän hiplakassa,
puhui hän silloin, kuinka onnellisen naimisen se saa, joka voittaa
Kaisan -- sydämenkö? Ei vaan, joka voittaa Kaisan hänen -- isältään.
Silloin luopuisi muka tuhansia myötäjäisiksi. Hyvin kyllä ymmärrettiin
mitä tuohon Kaisan voittamiseen tarvittiin pääasiallisesti, nim. --
rahaa -- rikkautta. Vaikka he olivat siivoja ja kaikilta kunnioitettuja
ihmisiä, täytyy kuitenkin tunnustaa, että heidän katsanto-ja
käsitys-tapansa olivat aikojen kuluessa tulleet hiukan itsepintaisiksi
ja -- teidän luvallanne sanoen -- typeriksikin, ja tuo oli tapahtunut
heidän rikkautensa vuoksi. Sentähden eivät he koskaan voineet katsoa
ihmissydämeen, sillä siinä oli aina edessä joko rikkaus tai köyhyys,
joiden tähden ihmiset näyttivät heidän silmissään aina sennäköisiltä,
minkälaiset rinta-varustukset kullakin oli. Noiden rinta-varustuksien
ylitse katselivat he ihmisiä, niinkuin kuvapatsaita, vaan ei niinkuin
eläviä, tunnokkaita ihmisiä. Jos jonkun rintavarustukset olivat tehdyt
rikkaudesta, rahasta, tavarasta, viljasta, karjasta, näytti niiden
takana olija heistä pitkältä kulta-möhkäleeltä mutta oliko jonkun
etuvarustukset raketut paljoista lapsista työstä, vaivasta, hiestä,
kärsimyksistä, kyyneleistä ja tyhjistä kukkaroista, silloin ei niiden
takana olija Kaisan vanhempien silmissä näyttänyt kuin laho-kannolta,
joka saisi mädätä ja kaatua, mitä pikemmin sen parempi, pois tuosta
tieltä ja ihmisien vaivoina olemasta. Semmoinen katsantotapa Kaisan
vanhemmilla oli. --

Mitä itse Kaisaan tulee, oli hän siveä, helläluonteinen ja kaikin puolin
moitteeton tyttö. Ei kuitenkaan käy kieltäminen, ett'ei Kaisa ollut
perinyt vanhempiensa katsanto-tapaa ihmisien tuntemisessa, sillä:
"sukuhunsa on suopetäjä" ja "omena ei kauas puusta putoa".

Tuommoiset olivat ne ihmiset, joiden tykö Kanniaisen Juho kääntyi
naima-tuumissaan. Edeltäpäinkin jo voimme arvata, että Juhon asiat hyvin
menestyivät sekä vanhempien että tytön luona. Olivathan he rikkaita
kahden puolen; siinä oli kylläksi, sillä ihmis-sydän, tuo sisällinen
ihminen, ei tullut kysymykseenkään kummaltakaan puolelta. Päätä pahkaa
tehtiin naima-liitto ja siitä liitosta iloittiin molemmin puolin, mutta
iloakin iloisempaa oli Kanniaisella, sillä siellä tiettiin talon jo
ennestäänkin suurien varojen saavan tuossa kaupassa runsaan lisäyksen.

Olipa Kanniaisellakin kuitenkin niitä, joita ei enään mitkään ilot
iloittaneet. Ne olivat Laurin vaimo ja setä-Juhon leski. Kärsivä
äiti-parka tiesi aivan hyvin, ett'ei veriruskea rikos lähde pois eikä
lakkaa kostoa huutamasta sillä, jos uutta lisä-rikkautta tuodaan taloon,
vaan että siihen tarvitaan totinen katumus ja elämän parannus ja
rikoksen sovittaminen; semmoisia ei ollut isällä eikä pojalla, ja siitä
ymmärsi, siitä huomasi äiti, että koston käsi ei ollut poistettu,
näyttäköönpä elämä kuinkakin loistavalta ja lupaavalta tahansa.

Vainajan leski suri kovin miehensä kuolemaa. Entinen tahi oikeammin
nykyinen koti tuntui hänelle kaiken haaran kautta ikävältä ja kolkolta.
Hän tiesi ja tunsi selvästi tunnossaan, että hänelle oli tehty paljon
vääryyttä: hänen omaisuutensa oli anastettu yhdellä tahi toisella
tavalla: hänen rahansa olivat varastetut, ja ett'eivät varkaat olleet
mistään muualta kotoisin kuin kotoa, sen hän hyvin kyllä tiesi, sillä
hänelle oli jäljestä päin ilmestynyt vissejä merkkejä siihen, vaan ei
kuitenkaan niin riittäviä, että olisi asian toteen saanut. Kolkko,
raskas oli hänen elämänsä noiden tähden talossa, jossa häntä muka
suuresta armeliaisuudesta ylönkatseellisesti hoidettiin ja elätettiin.
Hän olisikin jo aikoja mennyt tipotiehensä koko talosta, sillä hänestä
tuntui paremmalta elää vaikka kiven raossa kuin tuommoisessa vääryyden
pesässä, mutta hänen kälynsä murheellinen ja kituva tila pidätti häntä
pysymään paikallansa, sillä hänen kävi kovin sääliksensä käly-parkaansa,
jolla ei ollut yhtään ihmistä koko talossa, jolle hän olisi saattanut
sydämensä avata.

Mitä siitä oli. Noiden kahden olennon murheellinen ja raskas tila ei
voinut vähääkään masentaa sitä iloa, mikä isällä ja pojalla oli taas,
kohti tulleen uuden onnen tähden. Kanniaisen talossa oli nyt vaan paljon
hommaa tulevien häiden tähden, jotka piti saada komeat jos komeat niin
rikkaalle naima-miehelle ja naitavalle kuin heistä kumpikin oli. Mitäpä
siitä jos talon emäntä makasikin vuoteessa liikkumattomana ja läheni
loppuansa. Mitäpä siitä jos setä Juhon leski olikin iloton ja raskaalla
mielellä, sillä hänen rahansa ja muut tavaransa olivat hyvässä tallessa,
yllä pitämässä suvun kunniaa, ja toista oli tulossa. Ei nyt joutanut
lukua pitämään kahdesta nurrusunterista, he saivat elää ja olla kuten
heidän halutti; tässä oli muita parempiakin tehtäviä ja toimitettavia.

Määrätty hääpäivä tuli. Suuri, mahtava ja lukuisa häävieras-joukko
kokousi taloon. Vihkimys toimitettiin tavallisilla kirkollisilla
menoilla. Sen jälkeen kääntyi parikunta selin salin peräseinään ja
hääväki rupesi onnea toivottamaan nuorelle parikunnalle, pappi edellä,
muut jäljestä.

Juuri kun onnentoivotus oli alkanut, tuli talon piika-tyttö kiireesti
hää-huoneesen ja katseli hätäisesti ympärillensä. Viimein hän sukelsi
väkijoukon lävitse erääsen nurkkaan; siellä oli setä Juho-vainajan
leski.

"Emäntä käski teidän kiiruusti tulla hänen tykönsä", kuultiin pii'an
kuiskaavan lesken korvaan.

Leski ja piika lähtivät heti.

Sairaan kamariin tultuansa, havaitsi leski heti, ett'ei hänen kälynsä
loppu ollut kaukana. Sairas viittasi piika-tytön poistumaan ja hän
totteli. Kun he olivat jääneet kahden kesken, sanoi sairas heikolla
äänellä:

"Minä tunnen lasini jo juosneen tyhjille. Minun omaatuntoani painaa
hirmuinen salaisuus, jota en ole tohtinut kenellekään ilmoittaa, mutta
minä en tohdi sen kanssa mennä Jumalan tuomioistuimen eteen, jos en minä
sitä ilmoita. Minulla ei ole yhtään ihmistä koko maailmassa muita kuin
sinä, rakas kälyni, jolle voisin sydämeni avata, mutta sinultakin on
minun täytynyt salata tähän asti tuo hirmuinen omantunnon vaivani. Voi
rakas kälyni! Sinua on julmasti petetty ja -- varastettu..."

"Minä tiedän sen", keskeytti hänet leski.

"Niin mutta et tiedä kuka varas on. -- Oi, Jumalani, mitä minun täytyy
ilmoittaa! Varas on minun -- minun poikani", sanoi emäntä ja raukesi
voimattomuuteen.

"Minä olen jo kauvan aavistanut rahojemme varkaan olevan kotoa, mutta en
ole osannut ajatella, että varas olisi juuri poika Juho. Paremmin olen
tuota ilkitekoa luullut Laurin työksi", sanoi leski.

"Lauri ei sitä ole tehnyt, mutta ei hän ole parempi kuin poikakaan,
sillä hän tiesi heti asian tapahduttua poikansa ruman teon ja hän vaan
iloitsi siitä. Oikeastaan onkin tuo kauhea rikos Laurin syy, sillä hän
on pienestä pitäin puollustanut lastemme rikoksia ja herättänyt heissä
ahneuden himoa, ja nyt se on mennyt jo niin kauas. Tuo on tehnyt kovin
kipeää sydämelleni, mutta minun on täytynyt kaikissa vai'eta ja mykkänä
kantaa raskasta suruani. Minä en kestänyt sitä ankaraa sydämeni tuskaa,
joka jo kauan, yötä ja päivää on raskaana taakkana painanut minua. Minun
terveyteni, voimani ja henkeni ovat riutuneet murheesta lasteni tähden
ja pian ovat minun vaivani ja murheeni loppuneet. Kenties onkin se
paras, kun pääsen pois, näkemästä sitä vanhurskaan Jumalan kostoa, joka
heitä vielä kerran kohtaa, sillä ei Herra jätä rankaisematta niin
syvään turmelukseen langenneita. Ainoa keino tuon rangaistuksen
välttämiseen olisi totinen parannus ja katumus, mutta minä pelkään sen
heiltä jäävän tekemättä, sillä tämän maailman elämän suru ja rikkauden
himo on heidän sydämiinsä jo niin syvälle juurtunut, ett'ei siellä ole
enään siaa paremmille tunteille -- -- jospa he kuitenkin vielä
heräisivät, jospa he saisivat silmänsä auki ennenkuin heidät saavuttaa
ajallinen ja ijankaikkinen kosto, -- Jumalani, voi, voi!" vaikeroitsi
tuo kuolemaisillansa oleva, miestänsä ja lapsiansa säälittelevä ja
rakastava äiti.

"Millä ajalla poika Juho teki tuon ruman työnsä?" kysyi leski.

"Voi Jumalani! Juuri setä vainajan kuolema-hetkellä. Sepä se tekee
rikoksen raskastakin raskaammaksi. Siitä sen selvästi näkee, kuinka
syvälle turmelus on istunut ja istutettu, kun saattaa juuri samalla
hetkellä mennä varastamaan, jolloin toinen kutsutaan Jumalan
tuomioistuimen eteen tiliä tekemään töistänsä. Oi Jumalani! Semmoinen
omatunto on paatunut; se on jo poltinraudalla merkitty. Voi, voi! Se on
kauheaa ajatella".

"Rakas kälyni!" sanoi leski. "Minä pyydän sinua: älä vaivaa heikkoja
sielusi ja ruumiisi voimia noin surullisilla ajatuksilla. -- Ne
heikontavat sinua. Heitä kaikki Jumalan käteen, Hän toimittaa kaikki
parhaiten".

"Voi, voi! Minä en saa niitä ajatuksia pois mielestäni, puolisonna ja
lasten äitinä. Minä rakastan ja -- -- kärsin paljon, kovin paljon --
voih -- voih", puheli sairas heikolla äänellä ja samassa vaaleni hän
aivan kalpeaksi ja kuollon kalvo peitti hänen himmeät ja
riutuneennäköiset silmänsä.

Leski näki kälynsä lopun lähestyvän. Sentähden juoksahti hän toisesta
huoneesta käskemässä sen piikatytön, joka häntä oli käynyt sairaan tykö
käskemässä ja joka oli sairasta jo pitemmän aikaa hoitanut.

Kun he tulivat sairas-huoneesen, ei sairas jaksanut enään puhua. Hän
ojensi kätensä kälyllensä ja leski otti sen omaansa. Siihen jätti hän
kätensä lepäämään hermotonna ja rupesi tekemään loppua. Tovin ajan
perästä ei hän ollut enään elävien joukossa. Leski olisi toimittanut
sanan muillekin, mutta ei hänellä ollut siihen aikaa.

Kun leski ja piikatyttö olivat enimmästä surustaan ja itkustaan
tyyntyneet, menivät he hää-huoneesen. Siellä eli iloinen melu ja pauhu.
Ei yksikään häätuvassa olijoista osannut aavistaakaan, että eräs sydän
juuri oli katkennut siitä syystä, josta isä ja poika ehkä juuri
parahillaan sydämestänsä iloitsivat, nimittäin väärän tavaran ja
rikkauden saamisesta.

Kun Lauri havaitsi pii'an ja lesken silmien olevan vesissä, käveli hän
tytön ohitse ja nykäsi häntä hihasta mennessään. Tyttö ymmärsi
nykääsemisen ja lähti jälkeen.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Lauri, kun olivat tulleet kahden kesken.

"Emäntä on kuollut", sanoi tyttö itkunsa seasta.

"Eikö muuta? Se ei ollut mikään odottamaton asia", sanoi Lauri
yhtäkaikkisesti.

"Niinkö sanotte?! Eikö siinä jo ole syytä suruun? Voi, voi! Emäntä oli
niin hyvä", sanoi tyttö, kummastuksissansa isäntänsä kylmästä
käytöksestä noin surullisia uutisia kuullessansa, yhä vielä itkeä
tyrskien.

"Kyllä, kyllä, mutta hän oli jo kauvan kivuloinen; ei ollut muuta
odottamista. Rauhoitu nyt jo! On sopimatonta itkeä näin paljojen
vierasten aikana ja tämmöisissä pidoissa. Meidän on unhottaminen tänään
surulliset asiat", sanoi Lauri, ikäänkuin korjaten tytön mielestä
sopimatonta ensimäistä puhettansa, mutta joka ei ensinkään tullut tytön
mielestä korjatuksi. Tuon sanottuansa, lähti isäntä pois, mutta tyttö
jäi itkeä nyhkimään.

Sillä välin oli hääväki havainnut lesken surullisen tilan ja kääreytynyt
hänen ympärillensä. He kyselivät syytä hänen ja tuon pii'an suruun, joka
isännän jäljessä meni toiseen huoneesen. Leski selitti heille, että
talon emäntä oli juuri kuollut ja että tuo tapaus oli heidät tehnyt
surumieliseksi.

Silloin olivat häämenot sillä rajalla, että häätanssi olisi pitänyt
juuri aloittaa, kun tuo kuollon sanoma levisi hääväkeen. Tuo tieto teki
heihin syvän vaikutuksen. He tulivat kaikin alakuloisiksi ja
nuorisoltakin näytti tanssihalu kokonaan loppuneen.

Juuri kuin tuo alakuloisuus oli hääväessä korkeimmallaan, tuli Lauri
häähuoneesen. Harmikseen havaitsi hän hääväen saaneen tiedon asiasta,
jonka hän oli huolellisesti aikonut heiltä salata ja jota hän oli
tytönkin kieltänyt kenellekään sanomasta. Pelimannit olivat jo ennen
tuota surullista uutista viritelleet viulujansa, lumputelleet niitä
sormillansa ja tavasta päräyttäneet niistä jonkun mieleisensä
etusäveleen, ikäänkuin kutkuttaaksensa tanssihaluisten korvia ja
herättääksensä heissä intoa kohta alkavaan huimaavaan työhön. Mutta tuo
kuollon sanoma oli heiltäkin vienyt kaiken peli-innon: viulut riippuivat
mykkinä seinällä nauloissaan ja pelimannit istuivat "allapäin, pahoilla
mielin, kaiken kallella kypärin", hekin mykkinä ja miettivän näköisinä
ja koko hääväessä vallitsi semmoinen alakuloisuus, että olisi noiden
häiden luullut muuttuneen peijaisiksi, ainoastaan joku nuorukainen tahi
neito loi kysyvän ja samassa pelkäävän silmäyksen joko pelimanneihin
taikka heidän soittoneuvoihinsa.

Heti ensi silmäyksellä huomasi Lauri, mikä tuon alakuloisuuden oli
synnyttänyt. Hän tuli keskelle häähuonetta ja siis keskelle tuota
alakuloista hää-joukkoakin ja silmäeli synkästi ympärilleen, nähtävästi
haparoitsi hän jotakin kokoon, sanoaksensa sen sitten vieraillensa.

"Hyvät vieraat! Miksikä te olette nyt niin hiljaa ja surullisen
näköisinä kuin hautajaisissa?" sanoi Lauri, tovin mietittyänsä.

"Eivätkö nämät häät ole tavallansa muuttuneetkin hautajaisiksi?" sanoi
joku viimein vierasten joukosta.

"Hyvät ystävät! Ei niin. Tosin tuo tapaus on jotenkin surullinen, vaan
ei mikään odottamatoin. Hänen aikansa oli tänään, meidän huomenna. Älkää
antako sen iloanne häiritä, sillä nyt on häät, hautajaiset pidetään
sitten kun niiden aika tulee. Antakaa vaan, pelimannit, sompanne keikkua
ja kielien laulaa!" sanoi ja kehoitti Lauri.

Pelimannit ottivat viulut seinältä ja rupesivat niitä taas
virittelemään. Sitten he rupesivat koettelemaan, löytyisikö niissä vielä
näinkin surullisena aikana iloisia säveliä, mutta tuo koetteleminen ja
tunnusteleminen kävi heiltä niin arasti ja ujosti, kun he olisivat
peljänneet jonkun koston taivaasta lankeavan heidän päällensä.

Tuohon yhtyi vielä se kumma, että nyt juuri nousi ankara ukon-ilma,
sillä kesä oli kauneimmallansa.

Juuri kuin pelimannit päästelivät viuluistansa ensimäisiä tanssin
säveliä, tärähti hirmuinen ukkosen pamaus. Tuota odottamatonta uutta
estettä, uutta omantunnon säikyttäjää, säikähtivät pelimannit niin, että
toiselta heistä putosi viulu lattialle ja kaikki hääväki tyhmistyi kovin
ja itsekukin lysmistyi ja kyyräysi mihin suinkin pääsi, mutta pois nyt
vaan kunkin teki mieli keski-lattialta. Laurikin säikähti tuota
odottamatonta kohtausta niin, että hän jäi seisoa tollottamaan keskelle
lattiaa, eikä hänellä ollut sanaa suuhun tulevaa.

Se, joka ensiksi toipui hämmästyksestä, oli sulhanen. Häntä harmitti
kovin nuot häille niin sopimattomat ja odottamattomat vastakohdat kuin
kuolema ja ukon-ilma olivat, jotka näyttivät ikäänkuin liittoontuneen
yhteisillä voimilla turhaksi ja surulliseksi tekemään hänen kunnia- ja
ilopäiväänsä. Hän ei olisi mielellänsä nähnyt noiden tapausten noin
syvästi vaikuttaneen vieraisiin, eikä pelimanneihin, kuin se kumminkin
nyt oli tehnyt, ja tuota surullista tilaa oli hän nyt mielestänsä
velkapää kaikin tavoin poistamaan ja hajoittamaan.

"Miksi te kaikin olette noin säikäyksissä ja murheellisina?" sanoi hän.
"Luonnollisia asioitahan kuolema ja ukkonen ovat, joita kumpaakaan emme
voi surullamme olemattomiksi tehdä. Alotetaan tanssi! Jumala tietää
meidät kaikkein olevan syntisiä ihmisiä, vaikk'emme tanssisikaan.
Pelimannit, alkakaa!"

Pelimannit alkoivat taas pelvolla ja varovasti päästellä viuluistaan
säveliä, mutta niin arasti ja hiljakseen kuin olisivat he varoneet,
ett'ei Jumala olisi kuullut tuota heidän synnillistä työtänsä,
jonkalaisena he olivat omissatunnoissaan oppineet sen lapsuudesta opitun
käsityksen ja opin mukaan pitämään, mutta joka heille muutoin oli niin
mieluista työtä. Tuota arkuutta ja pelkurimaisuutta enensi heissä vielä
yhä uudistetut ukkosen jyrähdykset, jolloin he aina uudestaan
säpsähtivät, vetivät niskansa kyyryyn ja hiljaa siunailivat. Koko
hääväki siunaili myös joka kerta kun salahma välähti, jonkatähden koko
tuossa suuressa ihmis-joukossa ei kuulunut muuta kuin yhtä ja samaa
ässän sihinää. Kun kaikki olivat noin arkana ja hartaana, niin
itsestäänhän seurasi se, että pelin yritykset raukesivat nyt joka uuden
jyrähdyksen aikana. Tuo ukkonen näyttikin tällä kerralla olevan hyvin
tyly häämenoja kohtaan, sillä se ei leppynyt eikä talttunut yhtään
sulhasen lepytys-puheesta, eikä hääväen hartaista siunauksista, vaan
jyräytteli, paukautteli ja salamoitsi kelpo lailla kaikista niistä
huolimatta. Päälle päätteeksi oli ukkonen tällä kerralla tuiki
pitkäveteinen ja harvatoiminen, sillä pilvet kulkivat hyvin hitaasti,
pamaukset ja salahmat olivat harvat, mutta sen ankarammat, ja seuraus
oli, että pelimannit eivät uskaltaneet pelata enään ensinkään noin usein
uudistettujen ankaroiden muistutuksien tähden; he panivat viulunsa taas
seinälle naulaan ja odottivat pelvolla mikä tuosta viimeinkin tulisi.

Mutta "pää se tulee vetävälle", ja niinpä kävi tässäkin. Pilvet menivät
kumminkin ohitse, vaikka hitaastikin, jyrähdykset ja salahmat alkoivat
kuulua ja näkyä yhä etempää pohjoisesta ja taivas alkoi selvetä ja
kirkastua.

"Nyt ainakin uskallamme alkaa tanssin; ottakaa pelimannit viulunne ja
alkakaa! Jos ikämme olemme noin arkoja, niin emme saa tanssia koskaan
näissä häissä", sanoi sulhanen.

Sulhasen kehoitus tuntui nyt jo häävierasten mielestä oikeutetulta.
Taivas näytti selkenevän ja ukkosen jyrähdykset kuuluivat jo kaukaa
pohjoisesta. Tuo äkkinäinen kuollon sanomakin oli mielissä laimennut ja
vakaantunut. Jaksettiin nyt jo maltillisesti ja tyyneesti ajatella, että
kuolema on välttämätön kaikille ihmisille, ja niin heille itselleenkin.
Sen vuoksi ei se tuntunutkaan heistä enään niin hirmuiselta ja oudolta,
kuin se äskettäin oli tuntunut. Siis tuo vast'ikään niin tunnokas ja
kuoleman pelvosta harras joukko oli vaaran poistuttua valmis vaihtamaan
äskeiset surulliset, lannistavat ja säihkyvät tunteensa ja ja
ajatuksensa iloisempiin käytännöllisiin toimiin, -- tanssiin.

Esitys siis hyväksyttiin yleisellä suostumuksen äännähdyksellä. Sulhanen
ja morsian rupesivat ylkäpojista ja morsianpii'oista lajittelemaan
pareja, sillä semmoinen oli paikkakunnan tapa, että heidän tuli sulhasen
ja morsiamen kanssa yhtenä alkaa häätanssi, jota kuitenkin puhemies
muorinsa kanssa etunenässä johti. Kun parit oli saatu valmiiksi, mentiin
toiseen huoneesen, jossa ne lopullisesti järjestettiin peräkanaiseen
riviin. Pelimannit asettuivat etummaisiksi, ja päästivät soittimistansa
iloisen häämarssin. Samassa lähtivät he astelemaan edellä häähuoneesen,
ja koko parillinen nuoriso-joukko marssi ryhdikkäässä tahdissa perässä.
Häähuoneesen tultuansa marssivat he renkaassa ympäri huoneen, mutta
pöydän päähän tultuansa seisahtuivat pelimannit ja samassa koko joukko.
Pelimannit istuivat pöydän päähän ja virittelivät viulujansa muiden
seisoessa parittain siinä paikassa, mihin kukin oli jäänyt.

Tapa oli semmoinen, ett'eivät tanssin aloittajat lähteneet liikkeelle
ensimäisen eikä toisenkaan pelin yrityksen jälkeen, mutta vasta
kolmannella. Sillä välin virittelivät pelimannit viulujansa, ikäänkuin
mielipahoissaan kuin ei tuokaan muka kelvannut, vaikka he kokivat
parastansa panna.

Juuri kuin pelimannit oikein haltioissaan laskettivat kolmannen
polskansa ilmoille ja kun tanssin aloittajat olivat kumartaneet
toisillensa, ja ottaneet muutamia tahdikkaita askeleita, tapahtui niin
hirmuinen räjähdys, että koko huone vapisi perustuksiansa myöden
niinkuin sarpa virrassa. Kartanon puoleinen seinä näytti lentävän
kaikenni pois, sillä se sujui ja lainehti juuri kuin joku vaippa. Joka
liite näkyi silmän räpäyksen ajan lävitse ja niistä näytti tuli pursuvan
huoneesen. Morsius-kruunu päässä oleva morsian sai niin kovan täräyksen,
että hänet täytyi tunnottomana kantaa toiseen huoneesen. Häähuoneen
takassa oli kiehumassa kauhean iso kahvipannu. Tuon räjähdyksen
tapahtuessa kimahti se tiukealla äänellä ja samassa silmän räpäyksessä
ilmestyi sen kylkeen peukalon pään kokoinen reikä, niin pyöreä ja sileä,
että se oli juuri kuin sorvattu. Siitä rupesi kuuma kahvi hölisemään
kuumaan poroon, ja siitä syntyi semmoinen pauhu ja porina, ettei kukaan
huoneessa olija voinut toisensa puhetta kuulla. Eipä paljon paremmin
ollut näkemisenkään kanssa, sillä kuuma höyry ja tuhka täytti huoneen
tuokiossa. Se tunkeusi ihmisien henkeen ja silmiin, niin ett'eivät he
kyenneet muuta tekemään kuin ähkimään, puhkimaan, yskimään ja silmiänsä
suojaamaan tahi raapimaan. Eräs vanha ukko sattui tuon iskun aikana
istumaan takan luona tuolilla. Hän oli juuri pannut tupakkaa
messinkihelaiseen ja lyhytvartiseen niveräpiippuunsa. Hän oli sytyttänyt
sen takasta otetulla valkealla, ja veteli siinä lepeellisesti savuja.
Tuon räjähdyksen sattuessa kirposi piippu ukon suusta. Se pingahti
ensinnä takanperään, sieltä lattialle, ja siinä se hyppeli kuin papu
rummun pohjalla. Ukko paljahti tuolineen kumoon, ja hänen tukkansa oli
syttynyt palamaan. Hän oli senverran toperruksissa, ettei hänellä
itsellään olisi ollut älyä sitä sammuttaa. Mutta kaikeksi onneksi oli
eräs kokki niin luja, että hän heti sai käteensä suuren vaskikauhan,
jonka sama iili oli hänen kädestänsä pois lyönyt. Sen pisti hän vettä
täyteen ja holvasi sen ukon päähän. Siitä sammui ukon tukka ja hän
itsekin selveni tuon kylmän ja runsaan kasteen saatuansa, mutta hyvin
hän sanoi korviansa kirvelevän. Rupesipa tuo avulias kokkikin, joka ukon
pään sammutti, jäljestäpäin kipuansa ja pahoinvointiansa valittelemaan.
Siellä täällä sai aina joku jonkunlaisen komauksen, pyyhkäyksen,
nyhjäyksen tai survauksen ja noiden tähden oli ihmisiä siellä täällä
nurin narin ja hämmästys oli ensimältä niin suuri, ett'ei tietty mitä
ajatella ja tehdä.

Lukia kai tahtoisi tietää, mistä tuo räjähdys tuli. Ennestään jo
tiedämme olleen kovan ukonilman juuri silloin kun ensikerran tanssia
aivottiin aloittaa. Vaikka ukon-ilma näytti jo menneen sivu, oli
kuitenkin eräs sen haara eli piili tullut vielä jäljestä, ikäänkuin
katsomaan kuinka pysyväinen tuo äsköinen ihmisien katumus ja jumalisuus
oikeastaan oli.

Useissa paikkakunnissa on kansalla se tapa, että Juhannukseksi tuodaan
metsästä kotia pitkä sirokuusi. Se kuoritaan puhtaaksi, joka on mahlan
aikana helppo tehdä. Latvaan jätetään tupsu ja sitten pystytetään kuusi
keskelle kartanoa, jossa se saapi sitten olla tulevaan Juhannukseen,
jolloin uusi kuorittu kuusi poistaa vanhan.

Tuommoinen uljas kuorittu kuusi oli Kanniaisenkin kartanolla. Kesä oli
jo siksi kulunut Juhannuksesta, että kuusi oli kuivunut kokonaan. Tuohon
korkeaan nirkkoon oli ukkosen jälki-iilin mieluinen iskeä. Ja kun kuiva
puu oli huono johdattaja, repäisi salahma sen tuhansiksi pirstaleiksi.
Joku häävieraista oli toperruksistansa sen verran selvennyt, että oli
kontturoinut ulos. Sieltä palatessaan toi hän sen ilo-sanoman
tyhmistyneelle väelle, että ukkonen oli särkenyt kartano-kuusen. Tuo
tieto loi hieman lohdutusta säikähtyneiden ihmisien silmiin, sillä asia
alkoi näyttää aivan ihan luonnolliselta. Mentiin miehissä ulos katsomaan
tuota ihmettä ja kummaa. Siellä havaittiinkin tuo vasta saatu viesti
todeksi ja paljon muuta oikeaa keksittiin siellä. Kuusi oli hävinnyt
aivan maata myöden. Kuusesta lähteneitä sirpaleita oli ukkosen iili koko
joukon paiskannut häähuoneen seinään. Toiset niistä olivat seinässä
pystyssä juurikuin moukarilla lyödyt vaajat; toiset taasen olivat
sattuneet lappeelleen seinään ja olivat uurtaneet syviä vakoja ja uria
siihen.

Kaikki nuot havainnot tekivät sen, että elämä alkoi käydä entiselleen ja
melkeinpä katuen entistä pelkurimaisuuttaan ja poikamaisuuttaan, oli
yhdellä ja toisella nyt jotakin sanottavaa ja selitettävää, kuinka hän
ja hän sen asian käsitti, vaikk'ei hän tahtonut edeltäpäin sitä muille
sanoa, ja melkeinpä naurettiin nyt tuolle äskeiselle poikamaisuudelle.

Juuri kuin asia oli vakaantumaisillansa ja ilo uudestaan alkamaisillaan,
tuli setä Juho vainajan leski häähuoneesen. Hän kuunteli ihmisien ilo-
ja moni-mielisyyttä ja hänen katsantonsa ja käytöksensä olivat synkän
näköiset.

"Älkää tehkö turhaksi Herran töitä; se oli ensimäinen Jumalan merkki",
sanoi leski.

"Mikä on Jumalan merkki?" kysyi Lauri, mutta nähtävästi hän säpsähti
nuot lesken sanat kuultuansa ja katsoessaan häntä.

"Juuri tuo ukon-ilma ja se merkillinen isku, jota nyt olette valmiit
selittämään luonnolliseksi sattumaksi. Raskas rikos, sovittamaton rikos
makaa teidän päällänne ja Herra ei jätä sitä rankaisematta. Minä en
jaksa olla enään kauemmin tässä talossa, sillä minä tahdon paeta tästä
niinkuin Sodomasta. Hyvästi! Iloitkaat ja riemuitkaat vaan, niin kauan
kuin voitte, sillä teidän ilonne kääntyy vielä kerran itkuksi; hyvästi!"
Nuot sanottuaan lähti hän kiireesti ulos huoneesta, eikä hän sen koommin
astunut jalkaansa Kanniaisen kynnyksen yli, kuin yhden ainoan kerran.

Kun hänen kälynsä kuoli, ainoa, jota hän sitten miehensä kuoleman
jälkeen talossa rakasti, ei hän voinut kauemmin siinä olla, semminkin
kuin hän oli kälyltään tarkasti kuullut tuon hirmuisen rikoksen oikean
laadun. Paikalla kokosi hän kokoon kaikki mitä hänellä oli omaa ja meni
ystäviensä, Elsan vanhempien luo.

"Mitä puhetta tuo nyt oli?" kysyi morsiamen isä, kuultuansa lesken
puheen.

"Hän on kadottanut ymmärrystänsä miehensä kuoleman jälkeen sen verran,
että hän tavasta hourailee tuommoisia", sanoi Lauri, mutta kylmä hiki
juoksi hänen otsaltansa.

"Semmoistako se vaan olikin? Olinpa joutua oikein hämille niin raskaasta
puheesta", sanoi hän nähtävästi rauhoittuneena Laurin puheesta.

Itsestänsä on arvattava, että säännöllinen tanssin aloitus jäi sikseen
tuon tapahtuneen luonnon sattuman tähden. Mutta nythän oli selvillä syyt
tuohon äskeiseen hirmuiseen hämmästykseen ja päälliseksi oli synkkä
hourailia, haaveksia, hääväen mielestä järkensä murheen tähden
kadottanut setä Juhon leskikin poistunut näkymöltä; taivas oli nyt
ainakin selinnyt ja ilma kaunistunut -- eipä siis ollut enään mitään
syytä mihinkään pelkoon, eikä olla tanssimatta. Siltipä ruvettiinkin
nyt yleisesti tanssimaan niine aloituksineen ja juhlamenoineen, ja pian
oli ilo ylimmällään ja itsekukin -- -- niin, niin, olihan heillä nyt
syytä unhottaa kaikki mikä vaan vastahakoiselta tuntui.

Pelimannit huiskuttivat nyt sompaansa niin hartaasti, että hiki päästä
juoksi, eivätkä he näyttäneet enään ollenkaan pelkäävän Jumalan kostoa
taivaasta päällensä putoavan.

Kaikki ruo'at ja juomat olivat noissa häissä erin-omaista laatua ja
kaikki pitokalut niin loistavat, ett'eivät häävieraat voineet kyllin
niitä ihmetellä. Ruokia oli syöty vatsat täyteen ja juomia maisteltiin
ehtimiseen. Ja kun peli vielä pauhasi korvissa ja kun nuoriso koetti
kilvoitella toisiensa kanssa hilpeydessä ja notkeudessa hurjassa
tanssissa, niin ei ollut kenelläkään syytä nurkua huonosta toimeen
tulostansa eikä raskasmielisestä tilastaan.

Kaikista noista seurasi se, että talon rikkaus ja loistoisuus rupesi
pistämään yhä enemmän häävierasten silmiin ja valloittamaan heidän
mieliään. Usea häävieras oli tullut hyvin puheliaaksi noiden oivallisien
hää-juomien vaikutuksesta, jonkatähden he rupesivat julkisesti
ylistelemään talon uljuutta ja rikkautta, ja pian yhtyivät tuohon
virteen kaikki häävieraat; jos kohtakaan eivät kaikki tuohon puheillaan
yhtyneet, mutta ajatuksissaan he ottivat ainakin hartaasti osaa toisien
suulaampien ylistelemisiin.

Se teki kovin hyvän vaikutuksen Lauriin ja sulhaseen. He höröstyivät
tuosta niin kovin, että ennen pitkää olivat kaikki häävieraat saaneet
nähdä kaikki talon rikkaudet ja kalleudet, jopa valmiit rahatkin, sillä
isäntä ja sulhanen näyttelivät kilvan heille niitä.

Tuo uusi voitto sai Laurin ja sulhasen erinomaisen hyvälle tuulelle.
Paljon enemmänkin olisi nyt saanut olla heidän omantuntonsa päällä kuin
setä Juhon rahojen varkaus ja sentähden kesken katkennut elämänlanka,
eikä kuitenkaan se olisi painanut mitään sen hurmauksen ja ilon
rinnalla, jonka tuo kunnian voitto oli heissä matkaan saattanut.

Illan tultua tanssi sulhanen ylkäpoikiensa kanssa yljäntanssia. Hän
tanssitti kutakin erikseen hurjassa rinki-tanssissa ja kun hän oli sen
laumansa yli tehnyt, riensivät he kaikin viulujen raivokkaasti jotakin
marssia soittaessa hyvästi katetun pitkän pöydän ympärille, ja istuivat
siihen. Pöytä oli varustettu muun muassa monenlaisilla juotavilla ja
juoma-astioilla. Siinä oli isompia ja pienempiä maljoja ja kannuja,
kaikki puhtaasta hopeasta, sisältä kauniiksi kullatut, talon omasta
varasta ja talon nimikirjaimilla merkityt. Kun sulhanen tuossa uljaana
ja punakkaana jakeli ryyppyjä ylkäpojillensa, pitäen samassa jokaiselle
erikseen lyhyen ja leikillisen puheen, ja kaunis ja rikas morsian hyöri
ja hääri morsianpiikojensa kerällä, valmistellessaan heitä
morsian-tanssiin, ja kun vielä Lauri-ukkokin kaikesta tuosta
innostuneena ja hurmaantuneena viittasi ylevästi kädellänsä ja iloisen
melun yli ottavalla äänellään huudahti: "eikös tässä ole?" -- niin ei
yhdenkään häävieraan mieleen juohtunut, että tässä oltaisiin mitään
vailla, ei vaan he kaikin pitivät heitä onnellisimpina ihmisinä maan
päällä. Ja melkeinpä he kadehtivat tuota tämänpäiväistä onnellista
nuorta paria; mutta tavallinen kainous esti heidät sitä julki puhumasta,
mutta toisilleen he sitä salakähmää kuitenkin kuiskaelivat. -- Sulhanen
ja morsian olivat nyt kunniansa kukkulalla.



VIIDES LUKU.

Lisää kunniaa.


Niin. Nuot Kanniaisen Juhon häät loppuivat kaikella komeudella ja
loistolla. Kaikki vieraat menivät kotiansa tyytyväisinä ja he olivat
kaikin tunnoissaan vakuutettuina nuoren parikunnan onnellisuudesta.
Kaukaan aikaan ei kylässä puhuttu paljon mistään muusta kuin Kanniaisen
häistä. Itse kullakin oli niistä yhtä ja toista muistelemista ja
melkeinpä kadehdittiin kylässä niitä onnellisia, jotka olivat noissa
loistavissa häissä saaneet vieraina olla. Kun noista häistä ja talon
rikkauksista oli kerran ruvettu ylistelemällä puhumaan, oltiin niihin
kernaat panemaan lisää, jonka tähden Kannaisisen maine levisi ympäri
maakuntia melkein yhtä ihmeellisinä kuin itämaiset sadut. Setä Juhon
leski ja hänen nykyisen maanpaikkansa väki eivät vaan ottaneet osaa
noihin ylistelemisiin ja imartelemisiin. He pitivät todelliset tietonsa
salassa, eivätkä kielineet ja huudelleet niitä muiden tietoon. Kun he
sattuivat olemaan niissä paikoissa, joissa puhuttiin ja ylistettiin
Kanniaisen rikkauksia, kokivat he hynttiä pois, ett'ei heiltä
vahingossakaan olisi päässyt joku varomaton sana, sillä heidän oli
vaikea olla muuton totuutta sanomatta. He uskoivat vahvasti, ett'ei
Jumala jätä rangaisematta niin hirveää rikosta, joka jo oli kostoa
huutamassa heidän ylitsensä. Tuon Kanniaisen nykyisen väärin hankitun
rikkauden lisän ja siitä saadun kaksinkertaisen kunnian käsittivät he
siltä kannalta, että se kerran oli kantava katkeria hedelmiä. Kun
ihmisien ylistykset Kanniaisista kävivät kovin ylöllisiksi, silloin
tavallisesti pois lähtiessään sanoi setä Juhon leski mutisten: "aikapa
hänen näyttää".

Vaikka setä Juhon leski ja hänen kotiväkensä noin ajattelivat, eivät
kuitenkaan heidän aavistuksensa näyttäneet toteutuvan; päinvastoin
näytti elämä Kanniaisella vakautuvan. Lauri oli vielä hyvissä voimissa
ja hoiti talouden ja muut talon varat entisellä huolella ja
tarkkuudella, eikä nuoresta parikunnastakaan kuulunut mitään
erinomaisempia. Juhon nuori emäntä hoiti taloutta ja Juho teki
tavallista talon työtä ja niin sitä mentiin eteenpäin. Setä Juhon
leskikin iloitsi jo sydämessään ja toivoi heidän parantavan elämänsä.
Hän uskotteli Laurin muuttaneen ajatustapansa ja rupeavan lapsillensa
opettamaan parempia mielipiteitä ja istuttamaan heidän sydämiinsä
Jumalan pelkoa, ja niin tavoin tulevan heistä hyviä ihmisiä. Setä Juhon
leski ei ollutkaan semmoisia ihmisiä, joilla on ilo toisen vahingosta,
ei, vaan hän olisi ennen kaikkea suonut Kanniaisen väen palajavan pois
rikokselliselta tieltään, katuvan pahat tekonsa ja sovittavan
rikoksensa. Tähän asti oli hän heidät tuntenut semmoisiksi, jotka
ihmisten silmissä olivat siivoja, kunniallisia ja arvossa pidetyitä
ihmisiä, mutta jotka totuudessa olivat vilppiä ja petosta täynnä, joihin
ei entisin mikään parempi tunne voinut siaansa saada, mutta nyt toivoi
hän paljon heistä.

Vaikk'ei Kanniaisen Juhon nuori emäntä ollut saanut sen parempaa
kasvatusta, oli hän kumminkin hellä- ja siivo-luontoinen ihminen ja hän
sai paljon aikaan miehensä hillitsemiseksi. Siivolla, hiljaisella ja
lempeällä käytöksellään lannisti hän monta miehensä pahaa taipumusta, ja
näyttipä siltä kuin hän olisi todellakin tullut hänen hyväksi
enkelikseen. Hänen miehensä kuunteli ja totteli vielä mielellään
vaimonsa ystävällisiä neuvoja ja varoituksia, sillä hän ymmärsi ja
käsitti ne oikeutetuiksi. Vaikka Juho oli saanut niin pintapuolisen ja
väärän kasvatuksen ei hän ollut kuitenkaan tottunut vielä juomaan, joka
niin pikaan on monen syöstänyt perikatoon.

Kaiken tuon havaittuaan, rohkeni setä Juhon leski mennä Kanniaiselle.
Heti sinne tultuaan käski hän Laurin ja Juhon kamariin kolmenkesken.

"Ettekö te maksaisi osaakaan minulle takaisin niistä rahoista?" sanoi
leski, kun olivat tulleet huoneesen.

"Mistä rahoista?" kysyi Lauri tuimasti.

"Niistä, jotka olette minulta varastaneet", sanoi leski rohkeasti.

"Varastaneet? Milloin sinulla olisi rahoja ollut meidän tai muidenkaan
varastaa?" kysyi Lauri kiertelevästi.

"Minun miesvainajani oli yhtä iso perillinen taloon kuin sinäkin ja
hänellä oli yhtä paljon rahoja kuin sinullakin ja vielä enemmänkin. Sinä
olet vääryydellä anastanut itsellesi kaikki talon yhteiset saamiset ja
päälliseksi olette meidän erikoiset rahamme varastaneet ja siten
laittaneet minun lumelle suin. Sentähden pyydän teitä, omantuntonne
nimessä antamaan minulle takaisin mitä olette vääryydellä minulta
anastaneet", pyyteli leski.

"Milloin olemme sinulta varastaneet? mitä sinä semmoisia puhut?" intteli
Lauri.

"Silloin juuri kuin rakas miesvainaani taisteli kuoleman kanssa, oli
sinun poikasi ryöväämässä rahoja", sanoi leski.

"Tuhannen pirua, sanotko, puhutko niin? kuka sinulle semmoisia tietoja
on antanut?" sanoi Lauri hämillään ja puoleksi vihassa.

"Sen on minulle sanonut se, joka on teidän tekonne tietänyt yhtä
tarkkaan kuin te itsekin", sanoi leski vakavasti.

Tuon sanan kuultuansa selkeni Lauri, joka lesken puhetten tähden oli
joutunut jotenkin hämille. Hän oli luullut heidän tekonsa tulleen
todistettavasti ilmi ja siitä tuo hänen hämminkinsä. Tuosta lesken
viimeisestä puheesta huomasi hän, ett'ei leski ollut saanut tietojansa
muualta kuin hänen vaimovainajaltansa ja hän ei suinkaan kelvannut
asiassa todistajaksi. Sentähden pääsivät Lauri ja Juho äkkiä irti siitä
ahdistuksesta, johon he olivat joutuneet.

"Jos sinä semmoisia todistamattomia juoruja rupeat levittämään, niin
varo itseäsi, sillä siinä tapauksessa minä näytän sinulle, mitä toisen
kunnian loukkaaminen maksaa", sanoi Lauri uhkaavasti voittoriemulla.

"En suinkaan minä asiaa toteen saa, mutta omissa tunnoissanne tiedätte
tekonne ja sen todistajan nojalla pyydän teidän maksamaan minulle
vähänkin", pyyteli vieläkin leski.

"Me emme maksa sinulle mitään, hae lain kautta, jos luulet saavasi",
sanoi Lauri ylpeästi.

"Onpa kuitenkin yksi, joka näkee ja tietää tekonne".

"Kuka?"

"Jumala".

"No tuo sitten Jumala todistajaksi käräjiin!" sanoi Lauri uhkarohkeasti.

"Hänen ei tarvitse tulla todistajaksi maalliseen oikeuteen eikä lakiin.
Hänellä on lakinsa ja oikeutensa ja Hän ei tarvitse todistajia
tuomitessaan. Ja Hän tuomitsee vielä kerran tämän meidänkin asiamme ja
Hänen tuomionsa ovat oikeat. Minä luulin teidän omantuntonne jo auenneen
katumaan rikostanne, mutta nyt huomaan luuloni olleen suuren erehdyksen.
Minä rukoilen teitä: älkäät kootko vihaa päällenne vihan päiväksi!
Älkäät viivytelkö, vaan tehkäät parannus, ennenkuin Vanhurskaan Jumalan
kosto joutuu, sillä Hänen kostonsa on hirmuinen", nuhteli ja pyyteli
heitä leski.

"Me emme tarvitse sinun saarnojasi ja olisi varsin suotuisa asia, jos
menisit pois täältä hulluttelemasta", sanoi Lauri.

Leski meni. Hän näki nyt perinpohjin erehdyksensä. Hän meni murtuneella
ja särkyneellä mielellä majataloonsa ja suri siellä yksinänsä entisen
kotitalonsa asukasten paatunutta ja jumalatonta tilaa. Hän oli jo
ruvennut toivomaan hyvää, toivomaan heille elämän parannusta,
jonkatähden hän ei ollut isoon aikaan enään mutissut noita ennustavaisia
sanoja: "aikapa hänen näyttää", mutta tuon tapauksen jälkeen mutisi hän
ne taas aina silloin kuin kuuli ylistettävän Kanniaisen asukasten
onnellisuutta.

Olipa tuo lesken suora puhe saattaa levottomaksi Laurinkin ja Juhon,
varsinkin Juho hätäili kovasti, sillä hän oli arka kunniastaan, vaan ei
rikoksestaan. Leskellä oli tarkat tiedot hänen rumasta teostansa ja jos
hän nuot tietonsa levittää maailmalle, niin Juhon kunnia on huutavassa
hukassa. Tuo ennakkoluulo vaivasi kovin Juhoa, sillä hänellä oli nyt jo
enempi kunniaa maailman silmissä kuin kenelläkään muulla paikkakunnassa
ja sen menettäminen tuntui hänestä kovin kauhealta.

"Voi, voi! Tuo setävainajan rahojen katoaminen on kohta tietona ympäri
kylää oikeassa karvassaan", päivitteli Juho isälleen, kun he olivat
tulleet kahdenkesken.

"Ei sinun tarvitse tuosta olla noin huolissasi, kyllä asia salassa
pysyy", sanoi isä lohdutukseksi rauhattomalle pojalleen.

"Mutta leski tuntuu tietävän kaikki", sanoi Juho yhä huolissaan.

"Vaikka, mutta hän onkin ainoa, joka asiasta tietää", sanoi Lauri.

"Mutta hänpä jo saattaa levittää asian ympäri kylää", sanoi Juho, yhä
vielä peljäten.

"Hän ei tohdi sitä tehdä, sillä hän ei voisi, todistajain puutteessa
sitä todeksi näyttää; annoinhan minä jo hänen tietää, mitä siitä
seuraisi, jos hän asian levittelisi", sanoi Lauri suurella varmuudella.

Juho päästi syvän huokauksen, sillä hänen sydäntänsä helpoitti tuo isän
rauhoittava ja lohduttava puhe.

"Mistähän leski on asiasta saanut niin tarkat tiedot?" kysyi Juho
melkein jo iloisesti.

"Luultavasti on äitivainajasi sen hänelle kertonut. Hän raukka oli niin
yksinkertainen, että yötä päivän uneksi ja höpisi tuota mitätöntä asiaa,
ja oli niinkuin omantunnon vaivassa. Hän piti hirmuisena rikoksena sitä,
että otimme oman omaisuutemme omaan talteemme; luultavasti on hän
omantuntonsa vaivoissa kertonut asian kuolema-hetkellään leskelle, sillä
hän oli juuri silloin hänen luonaan", selitteli Lauri pojallensa niin
keveällä mielellä kuin olisi hän puhunut hyvin iloista tai aivan
vähäpätöistä asiaa.

Tuo rauhoitti Juhon kokonaan. Jos hänen tuntonsa väliin nuhtelikin hänen
tekoansa vääräksi, niin nuot isänsä puheet ja mielipiteet tekivät hänet
aivan terveeksi, ja hänen paha työnsä tuntui nyt hänen omassa
mielessänsäkin aivan oikealta. Äitivainajansa piti hän nyt vaan
joutavana hupakkona, joka ei muka asioita oikein ymmärtänyt, ja Juho oli
nyt melkein mielissään, kun oli hänestä päässyt, ettei tarvinnut enään
kuulla hänen alituisia horinoitansa ja haukkumisiansa, jommoisina hän
oli äitinsä neuvomiset ja varoitukset oppinut pitämään. Mutta että äidin
sydän oli poikansa rikosten painon alla kesken ikänsä murtunut ja
katkennut, sitä ei Juho ollut koskaan tullut ajatelleeksi, sillä hänen
sydämestään oli sen tunnon poistanut -- isä.

Noin rauhoittuivat taas isän ja pojan mielet ja heidän uskaltamisensa
tavaroihinsa kasvoi aika ajalta aina isommaksi.

Onni ja menestys näytti olevan Kanniaisilla nyt kaikissa. Juhon vaimon
isolla perinnöllä lisättiin talon ennestäänkin jo suuria varoja. Niitä
ja muita talon varoja hoidettiin edelleenkin hyvästi, ja varat, tavarat,
rikkaus, kunnia ja maine kasvoivat aina isommiksi. Pian oli yleisenä
puheena monessa pitäjäässä, ett'ei koko paikkakunnassa löydy Kanniaisen
talon eikä miesten vertaa, mutta setä Juhon leski mutisi nyt tiheämpään
kuin ennen: "aikapa hänen näyttää".

Lauri oli nyt jo jotenkin vanhentunut. Päästäksensä elämän huolista
vähemmälle, antoi Lauri pojallensa isännyyden talossa ja kaiken muun
tavaran hoidon. Juho otti sen ilolla vastaan, sillä se oli jo kauan
ollut hänen sydämensä haluna, vaikk'ei hän koskaan julkisesti siitä
maininnut.

Lauri oli nyt oikein hyvillä mielin, kun hän näki poikansa noin
turvatussa tilassa. Hän oli kokenut kannattaa suvun kunniaa ja sen hän
oli tehnyt mielestänsä niinkuin mies. Hän oli oikein ja väärin kokoon
käärinyt, eikä ollut koskaan ylön antanut työtä. Kaiken tuon työnsä ja
vaivansa hedelmän oli hän nyt laskenut poikansa käteen ja se ei ollut
hänen mielestään vähä. Oltiinhan monessa sukupolvessa oltu rikkaita ja
se on hyvästi säilynyt, vieläpä melkoisesti karttunutkin. Nyt oli tuo
rikkaus vähällä mennä kahtia, toisen veljen vuoksi, mutta tuo
vaarallinen jakauminen saatiin toki estetyksi ja koko omaisuus on
tarkasti suvun käsissä. Hän oli nyt jo vanhentunut, mutta hän oli
tehtävänsä toimella tehnyt ja Juho oli siihen vielä lisäksi tuonut
suuret vaimonsa perinnöt. Noita tekojaan, noita töitään peilaili Lauri
nyt mielessään ja silti silmäili hän menneeseen aikaan. Se heijasti
hänelle niin loistavalta ja tuota kunnollisuutensa heijastusta
nähdessään ja tuntiessaan, ei hän voinut olla perheensä edessä
levittämättä käsiänsä ja huudahtamatta: "eikös tässä ole?"

Lauri ei suinkaan ollut niitä ihmisiä jotka pitivät itsensä
jumalattomina, ei, vaan hän tunsi tykönänsä, että hän on tehnyt kaikki
mitä tehtämän piti. Hän oli välttävä kirja-mies ja kirkossa kävi hän
ahkerasti. Hän kävi usein Herran ehtoollisella ja varoi tarkoin, ett'ei
hän syönyt einettä niinä aamuina. Kirkon jälkeen lukea tankkasi hän
korkealla nuotillisella äänellä raamattua. Hän ei käynyt sinä päivänä
koskaan kylässä; ei hän myöskään ryhtynyt mihinkään maalliseen toimeen
niinä päivinä. Usein, kun Lauri lukea pomotti raamattua, pitivät nuoret
meluaan ja ilveitään samassa huoneessa, eikä he häirinneet Laurin
hartautta, eikä Laurin hartaus heitä, sillä kumpikin puolue teki vaan
vapaasti mieli-työtään, olematta vähintäkään haittana toisillensa!
Katsoen kristilliseltäkin kannalta mennyttä elämäänsä, oli Laurilla syy
olla tyytyväinen siihenkin. Noita kaikkia katsellessaan ja
tutkistellessaan, pani Lauri kätensä ristiin ja lausui nuot hurskaan
Simeonin sanat: "Nyt sinä Herra lasket palvelias rauhaan menemään, sillä
minun silmäni ovat nähneet sinun autuutes".

Tulipas nyt pitäjäässä lautamiehen virka avonaiseksi. Jos missä tuli
puheeksi uudesta, tulevasta lautamiehestä, olivat kohta kaikki siinä
yksimielisessä päätöksessä, ett'ei siihen ollut sen sopivampaa,
rehellisempää, arvokkaampaa ja rikkaampaa miestä pitäjäässä kuin
Kanniaisen Juho. Kun kysymys tuli oikeudessa, kuka olisi sopivin siihen
ammattiin, puoltivat käräjäkuntalaiset yksimielisesti Kanniaisen Juhoa.
Tuomari kysyi nimismiehen ajatusta asiassa ja nimismies sanoi tosin
ajatelleensa ensimältä huonosti Kanniaisen Juhosta, vaan ett'ei hän ole
viime aikoina havainnut mitään vilppiä hänessä, jonkatähden ei hänellä
ole mitään vastaan sanomista; seuraus kaikesta tuosta oli, että Juho sai
luottamusviran, ja asianomaiset iloitsivat noin onnistuneesta
vaalistaan.

Kanniaisen Juhosta tuli nyt Kanniaisen lautamies. Hän ei ollut osannut
aavistaakaan, että noin suuri kunnia juoksisi itsestänsä hänen syliinsä.
Tuo uusi, odottamaton onni hurmasi hänen kokonaan, sillä hänen ankara
kunnianhimonsa sai siitä semmoisen lisäyksen, ett'ei sillä ollut enään
mitään rajoja. Lauri myös iloitsi sydämestään, sillä hän näki uuden,
runsaan lisäyksen muutoinkin jo niin mainehikkaassa sukunsa kunniassa,
ja tuo lisäys oli Laurin mielestä ikäänkuin loistokivi sukunsa elämän
kruunussa, jota se oli vielä tähän asti puuttunut.

Elämä Kanniaisella muuttui nyt kokonaan toiseksi; se muuttui
työteliäästä talonpojan elämästä loistavimmaksi herras-elämäksi, sillä
kuinkapas se muutoin sopisi noin korkeassa asemassa. Toisen pytingin
huoneet laitettiin mitä hienoimpaan asuun: seinät tapiseerattiin,
lattiat ja katto maalattiin, takat muurattiin uudestaan kaakelitakoiksi,
huoneet sisustettiin kiilloitetuilla ja uuden mallin mukaan
valmistetuilla huonekaluilla, suuret peilit asetettiin seinille ja
saliin loistava kristallikruunu kattoon; eipä niiden huoneiden
tarvinnut hävetä parhaimman ja hienoimman herran asuntoa.

Juho heitti nyt kaiken työnteon ja työn perään katsomisenki pois, sillä
hän tunsi, ett'ei hänen korkea asemansa sitä sietänyt. Työtä tosin
tehtiin talossa niinkuin ennenkin, mutta työ oli palkollisten ja
päiväläisten käsissä, jonkatähden työt tulivat tehdyiksi kuten sattui.

Lautamies rupesi oman perheensä kanssa syömään eri pöydässä ja herkkuja
ei suinkaan puuttunut. Herrasväkeä kutsuttiin usein taloon ja heitä
kestittiin mitä runsaimmalla vieraanvaraisuudella. Useat kerrat vuodessa
pidettiin isot kemut, joissa oli runsaasti vieraita -- ylhäisiä --
tiettypä se. Niissä ei puuttunut ruokia eikä juomia ja kaikki
ihmettelivät talon loistoa ja vieraanvaraisuutta.

Kun lautamies kulki käräjämatkoillansa, oli hänellä aina muassa
kyytimies, joka häntä palveli. Hänellä oli vissit, rikkaat käymätalot,
joissa hän majaili kulkiessaan ja joissa hän otettiin vastaan suurella
mielihyvällä. Hänen kiiltävä ja korskuva hevosensa pantiin talliin,
ruokittiin ja hoidettiin kuin parhain taittiin, ja mies oli niissä
taloissa kuin kotonansa. Hänellä oli hopea-helainen meren-vahapiippu,
jossa oli niin pitkä helmillä koristettu varsi, ett'ei hän ylettynyt
sitä muutoin sytyttämään kuin pitkällä päreellä. Kun hän tuli taloon ja
sai vaatteet riisutuksi päältään, otti hän kauniin kukkaron esille, pani
sieltä hienoimpia kartuuseja piippuunsa, istui sitten johonki
näköisälle paikalle kenossa selin ja sanoi talon lapsille: "tuokaasta
nyt papan piippuun poppaa!" Lapset riensivät kilvalla täyttämään tuota
kunniakasta käskyä, sillä he tiesivät, ett'eivät he nyt palvelleet
mitään kunniatonta ja arvotonta miestä; olipa heillä toivossa voiton
pyyntikin, sillä lautamies jakeli lapsille palveluksien edestä runsaasti
makeisia, joita hänellä oli aina muassa. Käräjäpaikassa oli hänellä
erityinen komea majapaikka, jossa hän usein kestitsi käräjäherroja,
virkaveljiään ja muita arvokkaita ystäviänsä. Käräjäkunnassa ei oltu
koskaan ennen nähty semmoista lautamiestä, ja hänen maineensa ja
rikkautensa loisto levisi ympäri maakuntaa.



KUUDES LUKU.

Toinen rikos.


Laurin tyttäristä ei ole tullut puhutuksi isoon aikaan mitään, ei
sittemmin kuin lapsina. Jos heidän kasvatuksensa oli lapsina ollessaan
löyhää isän puolustuksen tähden, niin äidin kuoleman jälkeen se jäi
kokonaan takapajulle. Kaksi oli heitä ja he olivat saaneet kasvaa
kaikessa vallattomuudessa. Ei koskaan Lauri heitä nuhdellut riettaista
ja siivottomista puheista, eikä kysynyt heidän peräänsä, vaikka he
useinkin olivat yönkin poissa kotoaan, tanssi-retkeillään. He olivat
Jumalan luoman puolesta kauniita ihmisiä, mutta tuommoisen kasvatuksen
takia jäi heidän sydämensä kovin mustiksi.

Noin vallattomina kasvaneina tulivat Kanniaisen Laurin tyttäret siihen
ikään, että he alkoivat hankkia miehelään menoansa. Kosioita heillä oli
monenlaisiakin, mutta vaali valta oli Laurin ja hänen tytärtensä
vallassa. Rikkaan Kanniaisen tyttärinä eivät kosiat pitäneet niin
paljon lukua heidän sisällisestä ihmisestänsä kuin heidän ulkonaisista
ja heidän kanssaan saatavista tavaroistaan. Moni siveä ja syvemmälle
näkevä poika kyllä sanoi, ett'ei hän naisi Kanniaiselta, vaikka heillä
olisi perintönä vuori kultaa vieressä, mutta kaikki pojat eivät niin
ajatelleet, eivätkä sanoneet, ja kosioita oli kosolta. Tytärten
mielipiteisiin oli juurtunut isänsä ajatustavat, ett'ei muu ole mitään
tässä maailmassa kuin rikkaus ja rikkauden kanssa seuraa kunnia
itsestänsä, ja niin säilyy suvun kunnia mainehikkaana. Asiain näin
ollessa eivät nuot vaalin ääntövaltaisetkaan katsoneet kosiain sydämiin
eikä heidän mielenlaatunsa, vaan ainoastaan heidän ulkonaisiin
tavaroihinsa.

Kosiain joukossa oli kaksi, jotka olivat kaikkia muita rikkaammat;
toinen heistä tunnettiin juoppo-rentuksi ja toisesta oli huhuja
liikkeellä, että hän olisi ollut osallisena eräässä ikävässä rettelössä.
Nuot pienet epäkohdat eivät vaikuttaneet tytärten eikä isän mielissä
mitään vastakohtaa heidän rikkautensa rinnalla ja tyttäret valitsivat
heidät miehiksensä, toinen toisen ja toinen toisen, arvaapas sen. Lauri
suostui ehdottomasti vaaliin ja sitä tehdessään selitti hän tuosta
juoppo-rentusta: "kyllä hän siitä vakaantuu, kun akan saa" ja toisesta:
"se on perätön ja todistamaton huhu, kateudesta tullut", ja Lauri
iloitsi sydämestään, kun oli tyttärensä saanut niin onnellisiin
naimisiin ja hän huudahti: "Kaikki on hyvin asiat!"

No mitäpä siinä oli; kun kaupat kerran tehtiin vissit, tuli asiasta
tosi ja molempien tytärten häät pidettiin samalla kerralla komeasti jos
komeasti. Mutta, koska noissa häissä ei tapahtunut mitään erinomaista,
niin emme kerro niistä mitään. Heitämme hetkeksi Kanniaisen tyttäret
onnelaansa, miehinensä odottamaan Kanniaiselta suuria perinnöitä heidän
isänsä kuoleman jälkeen, sillä Lauri ei ollut antanut pojallensa, tuolle
nykyään uljaalle lautamiehelle, mitään erikoista omaisuutta jos kohtakin
hän oli hänelle antanut isännyyden koko talouden ylitse; "sillä", oli
Lauri sanonut "yksi sormi on niin kipeä kuin toinenkin".

Asiat menivät Kanniaisella ennen alkanutta, loistavaa menoansa. Mutta
maa oli mennyt rappiotilaan useamman lautamiehen herrastelemis-vuoden
ajalla ja siitä syystä rupesi se vuosi vuodelta antamaan niukempia
tuloja, mutta siitä ei lautamies paljon lukua pitänyt, sillä hän tiesi
olevansa rikas mies. Hän pitkitti vaan yhä eteenpäin samaa loistavaa
elämää, työttömänä ja työn perään katsomattomana ja päälle päätteeksi
oppi hän vähitellen -- ryyppimään. Vieraita rupesi Kanniaisella
asustamaan tavallista tiheämmästi, ja sitten pidettiin huikaisevaa
elämää ja oltiin pöhnässä. Laurin tarkka silmä näki miten viimein oli
käyvä, jos tuonlaista elämää kauvan pitkittää. Pitkän elämänsä ajalla
oli hän tullut huomaamaan sen tosi-asian, ett'eivät suuretkaan tavarat
kestä, jos ei taloutta hyvästi hoideta ja jos vielä päälliseksi eletään
tuhlaavaisesti. Hän oli jo vanha mies, ja oli maailmassa paljon
kokenut, paljon hyörinyt ja pyörinyt tavaran perään; hänpä sen hyvin
tiesi miten tavaraa kootaan ja miten sitä säästetään. Sentähden huudahti
hän eräänä kertana, katsoen nykyistä talouden hoitoa ja muuta elämän
menoa: "nyt pitäisi Laurin olla Juhona, Juhon Laurina, niin kyllä tässä
vielä mentäisiin".

Lauri rupesi jo käymään kovin vanhaksi ja luonto rupesi vaatimaan
häneltä velkaansa, jonka maksaminen lihalle ja verelle on niin
vastahakoista; hänen otsaansa oli ikäänkuin piirretty sanat: "tee luku
hallituksestasi, sillä täst'edes et sinä enään hallita saa". Hän kävi
päivä päivältä huonommaksi ja viimeiseltä ei hän näyttänyt pitävän
mitään lukua tästä maailmasta. Vanhuudessaankaan ei hän puhunut
lapsillensa eikä poikansakaan lapsille, joita nyt oli jo useampia,
yhtäkään neuvovaa eikä opettavaista sanaa, vaan he saivat elää ja olla
aivan niinkuin heidän itsensä halutti.

Viimeiseltä kaatui hän vuoteen omaksi, jossa hän vielä vuosikauden
vietti paremmin kuolleen kuin elävän elämää. Eräänä aamuna, kun häntä
mentiin katsomaan, ei hänessä henkeä enään ollutkaan; elämä oli Laurin
hyljännyt. Siinä makasi nyt tuo uskollinen tavaran kokooja ja palvelia,
yhtä tyhjänä, yhtä köyhänä kuin kaikkein köyhin kerjäläinen.

Vainaja saatettiin hautaan komeilla juhlamenoilla, ja hautajaiset
pidettiin komeat jos komeat. Ne menivät tavallista menoaan, eikä niistä
sen enempää.

Nyt oli tuo toivottu hetki -- Laurin kuolema -- tullut. Kauvan olivat
Laurin tyttäret miehineen tuota hetkeä odottaneet ja nyt kun se tuli,
heidän sydäntään oikein helpoitti. Ei suinkaan sentähden, että heidän
olisi tarvinnut milloinkaan tuota "siivoa isää" peljätä, niinkuin he
sanoivat, vaan sen vuoksi, että he nyt tiesivät saavansa tavaraa --
suuret perintönsä. Kauan oli lautamieskin odottanut isänsä kuolemaa, ei
senvuoksi, että hän olisi ollut koskaan hänen tiellänsä, vaan sentähden,
että hän saisi hänen tavaransa omiin käsiinsä ja talouden hoidon omiin
nimiinsä, sillä kaikki olivat olleet hänen isänsä nimissä ja se suuresti
harmitti häntä.

Lautamies ei näyttänyt pitävän mistään lukua eikä kiirettä isävainajansa
perinnön selvityksestä; pikemmin hän näytti kammovan ja pelkäävän sitä,
kun asiasta tuli joskus puhe. Kun tyttäret ja vävyt huomasivat, ett'ei
asianomainen pidä siitä mitään lukua, hätäilivät he kovin, ja vihdoin
vaativat he laillisessa järjestyksessä pidettäväksi kalunkirjoituksen ja
perinnön ja'on isävainajansa jälkeen; heidän sydämensä oikein hyppi
ilosta, kun he kuulivat kirkossa ne toimitukset kuulutettavan vissinä
päivänä pidettäväksi ja nimismiehen tulevan niiden toimitusmieheksi.

Tuo toivottu ja ikävöity päivä vihdoinkin tuli ja aamulla aikaisin
tulivat vävyt ja tyttäret jo Kanniaiselle, saamaan isoa perintöä.
Nimismies tuli taloon ja alkoi toimituksen. Maat ja mannut, kilut ja
kalut, saamiset ja valmiit rahat pantiin tarkoin kirjaan ja niitä ei
ollut vähäsen.

Kalunkirjoituksen jälkeen tuli perinnön jako eteen. Silloin meni
lautamies hitaasti ja varovasti kaapillensa ja otti sieltä joukon
papereita, joita hän selaili ja käänteli hitaasti, melkeinpä niinkuin
hän olisi jotakin peljännyt. Vihdoin hän otti niistä pari paperia ja toi
ne nimismiehelle, mutta niitä tuodessa vapisivat hänen huulensa ja hiki
juoksi hänen otsaltansa. Nimismies silmäili papereita ja hän näytti
menevän kummiinsa.

"Tässä on lopulliset kuitit molemmilta vainajan tyttäriltä ja vävyiltä,
että he ovat kaiken perintönsä saaneet ja ett'eivät he enään mitään
kaipaa", sanoi nimismies vihdoin.

Nyt tuli tytärten ja vävyjen vuoro hämmästyä.

"Kuitit! Me emme ole mitään saaneet, emmekä minkäänlaista kuittia
koskaan antaneet", huusivat tytöt ja vävyt yhteen ääneen.

"Mutta semmoiset ovat tässä kuitenkin olemassa", sanoi nimismies.

"Ne ovat väärät kuitit, me emme ole niitä antaneet; minkälainen on
niiden sisältö?" hätäilivät hämmästyneet perinnön odottajat.

"Meidän rakas isämme on katsonut hyväksi jo eläissään meille maksaa
rakkaan ja aina muistossamme pysyvän äiti-vainajamme ja omasta
perinnöstään, kolmetuhatta ruplaa kummalleki erittäin, jotka rahat
olemme paikalla käteemme saaneet ja joista rakkaalle isällemme
lopullisen ja täydellisen kuitin annamme, niin ett'ei meillä ole hänen
kuolemansakaan jälkeen mitään kaipaamista, joka vakuutetaan ...llä 7
päivä Huhtikuussa 18..", luki nimismies.

"Onko siellä meidän nimemme ja puumerkkimme?" kysyivät asianomaiset
hädissään.

"Kaikki täydellisesti, sekä tytärten että vävyjen nimet ja puumerkit",
selitti nimismies.

"Kuka on ollut kirjoittajana? hän saa katkerasti vastata väärästä
työstään", utelivat asianomaiset yhä.

"Kirjoittajana on ollut viime vuotena kuollut -- pastorimme".

"Ja entä vieraina miehinä?"

"Tankilan ja Pyrylän kuudennusmiehet, myös molemmat jo kuolleet",
selitti nimismies yhä edelleen.

"Vaikka heissä vielä kukakin lienee pantu kirjoittajaksi ja vieraiksi
miehiksi, mutta kuittien täytyy tulla vääriksi, sillä ne ovatkin väärät.
Narrit eivät ole kumminkaan osanneet matkia tarkalleen pastori-vainajan
käsi-alaa, eivätkä tehdä asianomaisten puumerkkejä semmoisia kuin ne
omista käsistä lähteneinä olisivat", sanoivat puoli toivossa vävyt ja
tyttäret.

"Mitenkähän lienee? katsotaanpa", sanoi nimismies.

Nyt menivät vävyt ja tyttäret katsomaan kuitteja ja voi ihmettä!
kaikkien heidän ja Tankilan ja Pyrylän kuudennusmiestenkin puumerkit
olivat niissä niin selvät ja oikeat kuin kukin olisi ne omalla
kädellänsä piirtänyt, ja käsi-ala oli kuiteissa aivan samanlaista kuin
pastorivainaja tavallisesti kirjoitti! Haettiin muita pastorivainajan
kirjoituksia, pantiin niitä kuittien kanssa rinnakkain, nuuskittiin ja
sihdattiin, eikö jossakin kirjaimessa olisi jonkunkaan mutkan eroitusta,
mutta vaikka kuinkakin olisi koettu olla tarkkoja ja kärkkäitä löytämään
noita eroituksia, ei niissä kuitenkaan mitään semmoista löytynyt.

"Tahdotko maksaa meille hyvällä osamme?" kysyivät sisaret ja vävyt
lautamieheltä.

"En penniäkään", vastasi Juho kylmästi.

"Tästä tulee surkea juttu. Tuo sinun väärä kuittisi ei kelpaa mihinkään,
me haemme sen vääräksi ja sinulta omamme pois", sanoivat sisaret ja
vävyt, kun näkivät ett'ei tässä muu auttanut.

"Koetelkaa vaan", sanoi lautamies yhtä kylmästi.

"Niin. Tämä näyttää tosiaankin kummalliselta! Toisen kerran olen minä
tässä talossa samanlaisessa työssä ja samankaltaiset jahkinat ovat
kummallaki kerralla. Onpa se niin outoa, ett'ei niitä voi muuksi otaksua
kuin väärennykseksi, sillä vaikea olisi uskoa perillisienkään tyhjää
väittävän, mutta tuota kuittiakaan ei saa mitenkään vääräksi", sanoi
nimismies.

"Mitä te joutavia uskotte! Varmaan he ovat kaikki sen saaneet mitä
kuiteissa seisoo", sanoi lautamies.

"Kyllä sen vielä näet, olemmeko kaikki saaneet. Vaikka kuittikin olisi
oikea, ei se olisi kuin pilkkahinta", sanoivat sisaret ja langot, ja
lähtivät tyytymättöminä pois.

Nimismies lähti myös talosta, sillä hänellä ei ollut enään mitään
tekemistä. Hän oli mielessään kovin kummastuksissa noiden hämäräin ja
vääriltä tuntuvien, toisen kerran talossa tapahtuneiden perintöseikkain
vuoksi ja selvään tunsi hän tunnossaan, että tuo vainajan perillisien
maksukin oli hirveä ja kavala väärennys ja rikos, mutta niin kavalasti
ja mestarillisesti tehty, ett'ei sitä ollut suinkaan helppo valkeuteen
saada. Summa vaan kaikesta tuosta oli se, että nimismies rupesi
lautamiestä taas epäluulolla katselemaan.

Huhu levisi pian ympäri kylää, että Kanniaisen Laurivainaja on jo
eläessään maksanut molempien tyttäriensä perinnön ja että lautamiehellä
on ollut sisariensa ja lankoinsa antamat kuitit, ja että sisaret ja
langot ovat noita kuitteja väittäneet vääriksi. Kun tuo puhe tuli setä
Juho vainajan lesken korville, sanoi hän: "se ei ollut Kanniaisen
Juholla ensimäinen kerta". Kun häneltä kysyttiin: "mikä ei ollut
ensimäinen kerta?" vastasi hän vaan: "aikapa hänen näyttää".

Lautamies ei ollut iloinen tuon tapauksen perästä. Hän oli harvapuheinen
ja umpimielinen, ja haki yksinäisyyttä; milloinkaan ei oltu hänen nähty
noin alakuloisena olevan. Perikunta nosti riidan lautamiestä vastaan
perinnöstään ja nimismies rupesi heidän asiansa ajajaksi; se seikka ei
suinkaan vähentänyt lautamiehen alakuloisuutta.

Käräjät tulivat. Lautamies toi kuitit oikeuteen. Kantajat eivät voineet
millään tavalla niitä vääriksi näyttää, sillä kirjoittaja ja vieraat
miehet olivat kuolleet, heitä ei voitu kuulustella; ilman sitä olivat he
tunnetut rehellisiksi miehiksi; muita vieraita miehiä ei ollut, ja
oikeus tuomitsi asian lautamiehelle eduksi.

Nytkös tuli toinen ääni lautamiehen pilliin. Hän tuli niin iloiseksi ja
puheliaaksi, ett'ei hän ollut koskaan sen iloisempi ollut. Hän piti
niiden käräjäin aikana monet semmoiset kestit, ett'ei hänen oltu nähty
koskaan ennen semmoisia ja niin loistavia pitäneen, vaikka hän kyllä
ennenkin oli ollut vierasvarainen.

Niinkuin luonnollistakin on, tuli hän käräjäin loputtua kotiinsa. Hän
kutsui kokoon ystävänsä ja kylän miehensä iloitsemaan kanssansa.
Lautamies oli nyt vierasten mielestä erinomaisemman iloisena, puheliaana
ja vierasvaraisena, ja tämän syytä eivät he voineet käsittää. Kun kaikki
tulivat iloisiksi viinasta, löi lautamies yht'äkkiä reiteensä ja
huudahti: "toisin pitää olla maailman ja toisaalta pitää auringon
paistaa, ennenkuin Kanniaisen Juholta rahat loppuvat".

Vieraat käsittivät tuon lautamiehen lauseen niin, että hän oli noin
iloinen ja lausui tuon kerskauksensa sen vuoksi, kun hän oli nyt saanut
talon ja omaisuuden omaan haltuunsa. Hänellä ei tavaraa ollutkaan nyt
vähän, sillä hänellä oli oma, runsas osansa, setä Juhon osa ja --
sisartensa osa, ja nuot muiden osat oli hän niin toimella ja sukkelasti
osannut itsellensä kääriä. Tuohon oikein ja väärin saatuun tavaraansa
lienee lautamies ehdottomasti luottanut noin huudahtaessaan, ja ehkäpä
hän huomasi itsensä jo niin oppineeksi tuossa isänsä opettamassa
taidossa, että se saattaisi häntä auttaa ainian.

Lukia kai tahtoisi tietää kuinka noiden kuittien ja sisarten perintöjen
laita oikeastaan oli; minä selitän ne ihan paikalleen, mutta sitä
tehdessäni täytyy minun poiketa vähän syrjä-asiaan.

Paikkakunnassa asui siihen aikaan eräs nurkkasihteeri. Hän oli koulua
käynyt melkoisen määrän; lieneekö hän jonkun rikoksensa vuoksi tullut
kesken koulusta pois pannuksi taikka jostakin muusta syystä virkaan
kelpaamattomaksi tullut, en tiedä, mutta summa vaan on se, ett'ei hänen
tiedetty koskaan missään virassa olleen. Hän oli pieni, suippopäinen
mies. Hänellä oli punainen tukka ja parta, matala otsa ja jotenkin
suurehko, vähän kyömyinen nokka. Tuon matalan otsan alla, oudosti liki
toisiaan, kiilui kaksi pientä, pih'an-karvaista silmää, jotka alati
vilkkuilivat sinne tänne ympärillensä. Noiden tähden ei hän ollut mikään
miellyttävän näköinen mies.

Hän oli maakunnassa kaikkena kaikissa. Hän kirjoitteli ihmisille kauppa-
ja velka-kirjoja, piti kalunkirjoituksia ja huutokauppoja niille, jotka
häntä niihin vaativat, ajoi ihmisien käräjä- ja muita oikeuden asioita,
sanalla sanoen: hän teki kaikkia niitä töitä, joita paras nurkkasihteeri
lienee koskaan maailmassa tehnyt -- kelpo maksua vastaan tietysti.
Hänellä oli erinomaisen kaunis käsi-ala ja niin selvä, että oli sen
luullut painosta lähteneen. Hänellä oli jokseenkin hyvä asioimiskyky ja
päälle päätteeksi oli hänellä niin erinomainen jäljittelemis-kyky, että
hän osasi jäljitellä joka-ikisen käsikirjoitusta, olipa se hyvää tai
huonoa, niin tarkkaan, ett'ei hänen jäljittelemistään voitu oikeasta
eroittaa. Kun hänellä oli noin vaaralliset aseet käsissänsä, voi hän
tehdä melkein mitä tahtoi. Hänen sydämensä ei ollut vilpistä puhdas,
että hän olisi voinut hillitä noita hyviä lahjoja poikkeemasta tieltä,
ja sen tähden olivat nuot lahjat monelle valistumattomalle ihmisraukalle
suureksi vahingoksi. Hän ei kammonut rahan edestä tehdä vaikka mitä,
sillä hänen omatuntonsa oli paatunut ja sielunsa mustunut pitkällisessä
rikosten koulussa, ja noita rikoksiansa kylvi ja istutti hän muihinkin,
opettamalla ja kiehtomalla heitä tekemään lähimäisilleen vääryyttä. --
Moni leski ja lapsi itki vielä toisessa polvessakin tuon nurkkasihteerin
tekemien vääryyksien vuoksi.

Maakunnassa kutsuttiin häntä "Valvoherraksi" ja tuon nimen sai hän
siitä, että hän, kun ihmiset pyysivät häntä asioitansa ajamaan, sanoi:
"kyllä minä valvon, kyllä minä valvon".

Oliko Valvoherra rikas, kun hän oli saanut noin suuren vallan tyhmien
ihmisien ylitse ja kun hänellä oli niin isot tulot? Ei, rikas ei hän
ollut, sillä hänen punainen partansa ja tuhkaharmaa naamansa veti niin
paljon, kun hänellä oli "paloviina ostamisessa", niinkuin hän itse usein
sanoi.

Semmoinen mies oli Valvoherra, ei parempi eikä pahempi. Hän oli viime
aikoina usein oleskellut Kanniaisella ja tuohon vierastelemiseen lienee
hänellä ollut useamman laatuiset syyt. Kanniaisen lautamies ei ollut
"raaka talonpoika", jonkatähden hänen kanssaan sopi seurustella. Talossa
oli hänellä valmis, maksuton ruoka ja juoma, ja ehkäpä hänellä oli
talossa vähän -- työtäkin, jos ei isompaa, niin ainakin pari kuitin
tekoa. Siinäpä sitä olikin, sillä siitä oli lautamiehelle ainakin
kahdentoista tuhannen markan hyöty jos ei enempää; mitä lienee itse työn
tekiä saanut, kun teettäjäkin niin paljon sai, sitä ei kukaan tiennyt,
mutta sen vaan kaikki tiesivät, että kauan oli Valvoherralla hyvät
päivät Kanniaisella.

Kaikki ihmiset arvasivat, että Valvoherra oli Laurin kuoleman jälkeen
tehnyt kuitit ja tuomarikin sen tunnossaan tunsi, vaan ei voinut
todistajain puutteessa asiaa oikaista, eikä kuitteja vääriksi tuomia.

Noin oli lautamies jo kahdesti onnistunut toisen omaisuuden
anastamisessa ja siitä hän iloitsi. Hän oli niin korkealla nyt
mielessään, että luuli Jumalan täytyvän ennen muuttaa järjestyksensä,
kuin itsensä köyhäksi tulevan. -- -- -- Isän opin siemen oli langennut
hyvään maahan.



SEITSEMÄS LUKU.

Ei aina niin.


Nyt tuli elämä Kanniaisella peräti rajattomaksi. Työttömyys,
huolettomuus, kestaaminen, juominen, kulkeminen, hoijottaminen ja
pöyhkeileminen olivat nyt lautamiehen varsinaiset ja alituiset työt.
Kaikki oikeat ihmiset kammoivat nyt jo Kanniaisen elämää, eivätkä
käyneet talossa vieraina, mutta sen enemmän nähtiin kumminkin
Kanniaisella vieraita. Valvoherra oli talossa pöntiönä, ja kaikki juopot
ja roistot, läheltä ja kaukaa, saivat Kanniaiselle tehdä pesänsä. Viinaa
kannettiin kylästä, kun talosta loppui ja juotiin viikkokausia yhteen
pyllyyn. Parku, pauke, sadatus, tora, riita, väliin tappelut, oli
melkein joka-aikaisena soitantona Kanniaisella. Juopot ylistelivät
ehtimiseen lautamiehen rikkautta, viisautta, loistavuutta, mahtavuutta
ja tuota tekivät he saadaksensa paremmin suuhunsa. Tuo imarteleminen ei
mennytkään hukkaan, sillä se teki kovin hyvää isännän kunnian ahneille
korville ja kehumisen vaikutukset olivat semmoiset, että kaikki oli
heille talossa altisna. Kauan oli lautamies jo halunnut saada kunniaa;
sitä oli hän saanut ja sai vieläkin, mutta ei hän osannu pitää väliä,
keiltä tuo kunnia olisi oikeastaan saatava ja millä tavalla. Ja totta
on, ett'eivät hänen nykyiset kunnioittajansa suinkaan suuresti lisänneet
hänen kunniaansa.

Itsestänsähän on arvattava, että lasten kasvatus Kanniaisella jäi nytkin
tuommoisen elämän vallitessa aivan takapajulle. Lapset, joita oli
useita, elivät ja olivat oman mielivaltansa mukaan, niinkuin heikko
tou'on taimi huonosti ruokotussa ja rikkaruohoisessa maassa. Ei kukaan
heitä ohjannut mihinkään hyvään, eikä varannut mistään pahasta.
Jokapäiväinen turmiollinen elämä talossa oli lapsille ainainen koulu.
Joka juopon suuhun olivat he katsoa töllöttämässä ja kuuntelemassa
heidän rivoja, siveyttömiä, epärehellisiä ja jumalattomia puheitansa, ja
tuo vaikutti lapsiin kovin vahingollisesti. Aikaisin jo oppivat he
valhettelemaan, kiroilemaan, vertaisiansa pettämään, muita ihmisiä
katsomaan ylön, tottelemattomuuteen, laiskuuteen ja lukemattomiin muihin
paheisin ja isä vaan nauroi, kuinka nuot "kakarat ovat viisaita".

Äiti? -- Niin, niin, äidistä ei ole tullut puhutuksi paljon mitään.
Rikkaan Kanniaisen nuori emäntä, loistavan lautamiehen vaimo ja noiden
vallattomien lasten äiti, hän on kohta mennyt ihminen. Hän on aikaa jo
elämän kokemuksesta tullut tietämään, ett'ei rikkaus ole suurin onni
ihmisellä tässä maailmassa. Kova on tuo kokemus ollut emännälle, sillä
ennen aikojaan on se katkaissut hänen elinvoimansa. Hän on monta
unetonta yötä valvonut miehensä tähden. Hän on saanut vihiä miehensä
molemmista rikoksista: hän on kauhistunut niitä, vaikk'ei ole tohtinut
virkata niistä mitään. Hiin on rukoillut miestänsä -- rukoillut,
pyytänyt kyyneleet silmissä, rukoillut itsensä ja lastensa tähden,
rukoillut häntä kierrellen, parantamaan elämänsä. Hän rukoili miestänsä
pitämään huolta lasten kasvattamisesta ja koetti maalata hänelle sitä
vaaraa, joka heitä tulevaisuudessa kohtaa, jos he tuota jälkeä kasvavat
-- niin hän rukoili itsellensä valtaa -- omain lastensa ylitse, jota ei
hän ollut miehensä tähden tähän asti saanut; noin rukoili, toivoi,
odotti ja kärsi perheen äiti, mutta mitä auttoivat kaikki hänen
rukouksensa ja huolensa. -- Selkäänsä sai hän useasti rukoustensa
edestä, ja lasten kasvatuksessa sai hän sen ohjeen, että hänestäkin on
tullut _mies_, vaikk'ei häntä ole lapsena piesty eikä lahdattu.

Nähdessään ja käsittäessään raukenevan kaikki pyrintönsä ja toivonsa
tyhjiin, nähdessänsä mikä kohtalo lähimmässä tulevaisuudessa jo odotti
hänen miestänsä ja lapsiansa, tuommoisen elämän ja kasvatuksen
hedelmänä, raukesivat heikon ja paljon kärsineen äidin voimat, ja
mykkänä, murheellisena odotti hän ikävällä sitä hetkeä, jolloin kuolema
tulisi ja pelastaisi hänet enempää näkemästä.

Tuommoinen elämänlaatu oli Kanniaisella ollut jo monta vuotta ja se ei
voinut hyvään loppua. Nuot lautamiehen hyvät tavat ja hänen mielestään
niin kunnialliset menot, olivat hänen tietämättään ja huomaamattaan
yksissä neuvoin vähennelleet häneltä loppumattomiksi luultuja tavaroita
ja kylässä tiettiin kuiskaella, että Kanniaisen lautamies on vähitellen
urkkinut pois ympäristöllä olevat saatavansa.

Kanniaisella oli elämä ollut kauan aikoja hiljaisempaa, eikä kaukaan
aikaan oltu talossa nähty Valvoherraa eikä muita renttuja, ja kylässä
ihmeteltiin tuota elämän muutosta.

Eräänä iltana käski lautamies poikansa, Juhon, joka nyt oli jo kohta
täydessä miehen ijässä, tykönsä ja sanoi hänelle:

"Tiedätkö sinä missä Valvoherra asuu?"

"Tiedän", vastasi poika.

"Hyvä! Pane hevonen aisoihin, aja hänen asunnolleen ja pyydä hänen
tulemaan heti luokseni, minulla on hänelle tärkeä asia", sanoi lautamies
pojallensa.

Poika totteli.

Lautamies jäi pojan mentyä yksin huoneesen. Hän käveli edestakaisin
huoneen lattialla ja mutisi itseksensä: "kummallista! Paljon oli minulla
rahoja, mutta paljon on niitä mennytkin; mahdottoman paljon saattaa
ihminen tuhlata, mutta ehkä tässä joku keino auttaa -- ovathan ne ennen
auttaneet; häntä minä tarvitsen nytkin, hän on minua ennenkin auttanut
ja auttaa varmaan nytkin -- ei tässä vielä hätää". Lautamies ei ollut
huomannut, että talon piika-tyttö oli tullut huoneesen, juuri silloin
kun poika lähti isänsä asialle, sillä hän seisoi ovipielen ja takan
kulmauksessa, jossa oli jokseenkin varjokas paikka.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi lautamies, jotenkin kiivaasti, kun
huomasi tytön.

"Minulla on asiaa", sanoi tyttö.

"Minä puhuin tai oikeimmin ajattelin ääneeni, kuulitko ja ymmärsitkö
mitä puhuin?"

"Kuulin kyllä teidän jotain mutisevan, vaan en ymmärtänyt siitä yhtäkään
sanaa", sanoi tyttö kierrellen, vaikka hän kuuli ja ymmärsi kaikki.

"No, hyvä! Mikä on asiasi?"

"Emäntä laitti minun teiltä kysymään, mihin poika Juho meni hevosella",
sanoi tyttö.

"Se ei ole semmoinen asia, jonka välttämättömästi pitäisi emännän
tietoon tulla. Sano emännälle, ett'ei poika Juhon matkan tähden kukaan
maalta merelle joudu ja sen vastauksen kanssa saat mennä!" sanoi isäntä.

Emäntä makasi voimattomana vuoteella. Sieltäkin loi hän vakoilevia
silmäyksiä miehensä ja lastensa elämään, sillä hän toivoi vieläkin,
toivoi heidän elämänsä parannusta. Kun poika Juho oli lähtenyt hevosella
pois kotoa, oli huolehtiva perheen äiti aavistanut taas jotakin
turmiollista hanketta, ja sentähden oli hän laittanut piika-tytön
mieheltänsä kysymään, mihin pojan retki piti. Tyttö toi emännälle
lautamiehen vastauksen, jonka kuultuansa emäntä sanoi huo'aten: "senhän
minä tiesinkin; eihän sieltä sen parempaa tule".

Valvoherran majapaikka ei ollut kovin kaukana Kanniaiselta. Poika Juho
tulikin myöhään kotio samana iltana, tuo toivottu ja ikävöitty vieras
mukanansa. Heti kartanolle päästyä, hyppäsi eli oikeimmin kömpi
Valvoherra ylös lautamiehen omasta, karhun nahkaisilla peitteillä
peitetystä ajo-reestä. Hän mennä kolusi suoraan lautamiehen kamariin,
sillä olipa se ennestäänkin hänelle tuttu paikka.

"Ahaa! Täälläpä sinä, veli, istut, vaaleana ja kalpeana juuri kuin
olisit pitänyt oikein pitkän paaston ja syönyt pari puolikkoa
hapantakaalia etikan kanssa. Hiisikö sinun on noin nolostuttanut ja
kalvistuttanut? En koskaan ennen ole sinua nähnyt tuommoisena! 'Hei,
hopsaljaa, olutta on kannussa vaan ei kaljaa', hoihkasit sinä ennen jo
kaukaa minun nähdessäsi ja nyt sinä istut vesissä silmin ja
näivettyneenä kuin hohkaantunut nauris-paistikainen", sanoi ja puhui
Valvoherra kamariin tultuansa.

"Mies toinenkin, vaikka lujakin, ei jaksaisi minun nykyisessä tilassani
olla iloinen", sanoi lautamies.

"Mikä, hiton nimessä, sinua sitten vaivaa?" kysyi Valvoherra.

"Voisitko minua auttaa? sinä hiton henki, puna-harjainen käärme", sanoi
lautamies omantunnon tuskissaan.

"He-he-he-hee! Kunniani kautta! Minä voin auttaa ketä tahdon ja olenhan
sinua ennenkin auttanut, miksi en nyt auttaisi, vaikka oletkin tänään
vähän närkkäällä tuulella; se tulee kait, arvaan ma, jostakin raskaasta
kiusauksesta, mutta siitä sinut pian päästän. Mutta pullo ensin tänne,
sillä kurkkuni on kuiva ja janoinen kuin korvennettu kiukaan harja",
sanoi ja lohdutteli Valvoherra alakuloista lautamiestä.

"Tuo tyttö saisi poistua", sanoi lautamies, katsahtaen oven suussa
olevaa piikatyttöä, jonka emäntä oli taas laittanut katsomaan, kuka
tullut vieras oli.

"Oikein, oikein! Hi, hi hi hi! Me emme tarvitse narttuja seurassamme,
sillä harvoin he ennustavat hyvää miehisten miesten toimille, hi, hi hi
hi! Kuulithan tyttö-hupakko, mitä lautamies sanoi, tottelepas ja mene
kiireesti pois, kanojasi ja porsaitasi ruokkimaan ja koiran koppelia
siivoamaan; semmoinen työ on parhaiksi semmoisille nassikoille kuin
sinäkin olet, eikä tyhjä nuuskiminen ja urkkiminen miesten toimista ja
puuhista. Koreasti nyt ulos vaan", lirisi Valvoherra tytölle.

Tyttö seisoi vielä ovipielessä.

"Hyvän nimeni kautta! Eipä sinua, veli, liikuta enään mikään, ei janoni
eikä avuliaisuuteni. Sinä et ole kuulevanasikaan minun pyyntöäni etkä
tietävinäsikään janostani mitään, vaikka jo kerran olen tahtonut pulloa;
tuskin sinulla onkaan minkäänlaista suun avausta, pelkään ma", sanoi
Valvoherra lautamiehelle.

"No vieköön hiisi sinun koko pura-silmän ja punatukan, tuommoisia
arvellessasi. Milloin olet meiltä kuivinsuin ja selvinpäin lähtenyt?
Kontallasi olet aina kömpinyt kuin kaksivuotias karhun pentu ja märkänä
olet päältäkin päin ollut melkein yhtä paljon kuin sisältäkin. Nytkään
eivät puutu pullot sinun varaltasi, sen takaan, eikä sinulla tee kukaan
ihminen mitään muutoin, jos et saa janoovaa vatsaasi siemastuksi täyteen
kuin puhallettua rakkoa", sanoi lautamies Valvoherralle.

"Hi, hi hi! Onpa sinussa vielä entistä Kanniaisen lautamiestä. Lystikäs
mies kuin peijakas, vaikka tänään vähän hidas. Vedäpäs pullo näkösälle,
mies!" liverteli Valvoherra, kun kuuli hyvät ajat olevan tulossa.

Lautamies avasi kaappinsa ja veti sieltä esiin täysinäisen pullon.
Sitten sanoi hän piika-tytölle: "mene tiehesi siitä töllöttämästä ja
tottele!"

Tyttö meni ja lautamies otti avaimen pois suulta ja pani oven lukkoon.

Sinä yönä ei sammunut valkea lautamiehen kamarista. Mitä siellä tehtiin,
ei tiedetty, mutta väliin kuultiin sieltä iloista naurua, mutta
enimmiten oli kamarissa haudan hiljaisuus. Kauas päivään asti oli
lautamiehen kamarin ovi lukossa ja kun se viimein avattiin, oli siellä
viheliäinen näkö nähtävänä. Valvoherra oli oksentanut lattian ja sängyn
hulveisilleen ja tuossa liiassa hekumansa nesteessä oli hän rypenyt
itsensä ylt'ympäri. Pörröisenä kuin karhun penikka, kiiluvine silmineen
ja punaisine partoineen, joka paikasta oksennukseen tahraantuneena,
näytti hän paremmin siivottomalta elukalta kuin järjelliseltä ihmiseltä;
hän oli siis saanut yön kuluessa kylläksensä illalla niin haluttua
mielijuomaansa. Lautamies ei ollut tosin oksentanut, mutta raskas oli
hänenkin päänsä ja pörröinen tukkansa.

Sen siaan kuin piika-tyttöä oli illalla kitistetty pois kamarista,
kutsuttiin hän nyt sinne. Lautamies antoi hänelle käskyn, että hänen
tulee siivota kamari, Valvoherran vaatteet ja vuode. Tytön täytyi
totella, vaikka sydäntä ellosteli ja nostatti.

"Korjaa nyt, piikani, vaatteeni ja sänky hyväksi, niin minä annan
sinulle juomarahaa", örisi Valvoherra tytölle.

"Illalla sanoitte minun olevan omiani koirien ja sikojen hoitajaksi;
kuka olisi saattanut uskoa teidän olevan niin profeetallisen, sillä
olenhan nyt oikeassa työssäni", sanoi tyttö kekseliäästi.

"Kas saakeli, kuinka nenäkäs jo noin nuorena! Sinusta tulisi kelpo
kasvatuksella oiva ihminen. Koe nyt vaan puhdistaa, niin saat
juomarahaa", sanoi Valvoherra hänelle.

"Minä luulen teidän itse tarvitsevan rahanne juodaksenne", sanoi tyttö
ja koki nenä tukittuna siivota paikkoja.

"Huutiton! Etkö ai'o antaa rauhaa minun vieraalleni?" ärähti lautamies
äreästi tytölle.

"Tuommoiselle vieraalle!" mutisi tyttö puoliääneen.

"Mitä sanoit?" kysyi lautamies tiukasti.

"En juuri mitään", sanoi tyttö ja teki iljettävää työtänsä.

Se päivä meni lautamieheltä ja Valvoherralta sairastaessa ja kohmeloa
parannellessa, sillä huimasti olivat he ryyppyjä ottaneet viime yönä.
Tuota tekosairautta kokivat he parannella tuolla vaarallisella
lääkkeellä -- uusien ryyppyjen ottamisella, jolla lääkitys-keinolla
useimmiten on se paha vika, ett'ei siinä tahdo arvata kohtuutta, sillä
kohtuus siinä kohdassa on hyvin kaitainen; kumminkaan eivät he juoneet
itseänsä nyt siaksi, mutta kuitenkin jotenkin hyvään hujakkaan.

Kanniaisella ruvettiin nyt laittamaan pitempää kaupunki-matkaa, aina
läänin pääkaupunkiin saakka, johon lautamies aikoi itse lähteä.
Huolellisena kuuli huolellinen ja sairastava emäntä tuon uutisen. Hän
kutsutti miehensä kamariinsa jossa seuraava kanssapuhe syntyi heidän
välillänsä:

"Mitä tahdot minusta?" kysyi lautamies kylmästi, huoneesen tultuansa.

"Käsketin sinun tänne; sanotaan sinun lähtevän kaupunkiin?"

"Niin olen aikonut".

"Mitä, Jumalan tähden, sinä sinne taas menet?"

"Sinun ei tarvitse niin tarkkaan tietää minun asioistani".

"Minä aavistan, että jotakin on taas tekeillä, koska tuo ilkiö on ollut
meillä yötä".

"Kuka ilkiö?"

"Valvoherra".

"Et sinä tiedä mitä puhut; hän on parhaita miehiä maan päällä".

"Saattaa niin olla sinun ja monen muun mielestä, mutta minä en häntä
jaksa kärsiä".

"Mutta oletpa häntä kumminkin useasti kärsinyt".

"Pakosta, kauheasta pakosta olen sitä tehnyt".

"Sanoit _taas_ olevan jotakin tekeillä, milloinkas myös?"

"Onko se tosi -- minä rukoilen sinua: älä suutu minuun, vaan sano suora
totuus -- onko se tosi, että olet -- voi, älä suutu! että olet setä Juho
vainajan kuolema-hetkellä varastanut hänen rahansa ja että olet väärillä
kuiteilla anastanut sisariesi perinnön? Voi, voi! Jumalan viha makaa
päällämme, rakas mieheni".

"Kirottu mitä puhut! Mistä olet semmoisia tietoja saanut?"

"Voi, älä sinä kiroa minua. Minä en tarkoita muuta kuin hyvää sinulle ja
perheellemme".

"Mistä olet nuot kirotut tietosi saanut, mistä, pirun nimessä, mistä?"

"Maailmalta, salaisina kuiskeina", sanoi sairas vaimo surullisesti,
tuskin kuultavasti.

"Ja noita maailman hulluja juoruja uskot sinä!"

"Minä en mielelläni uskoisi niitä, mutta mieleni on niin kummallinen.
Lastemme tila huolettaa kovin minua. Synnillisessä ja irstaassa elämän
humussa kasvavat he pahemmiksi luontokappaleita. Ei ole sitä, joka
heitä kerrankaan ohjaisi oikeaan; heikko, huono äiti ei saa eikä tohdi,
isä ei tahdo ja niin he saavat vallattomina rientää turmiotansa kohden.
Voi surkeus!" Ja hellä äiti purskahti haikeaan itkuun.

"Tyhjä saarna, porina ja turina. Minä kyllä olen siksi mies ja tunnen
lakia ja oikeuksia ja muitakin asioita niin paljon, että tiedän, miten
elää tulee, enkä tarvitse neuvoikseni akkojen kontturasaarnoja ja sillä
hyvä", sanoi lautamies kiivastuneena sairaalle vaimollensa.

"Älä nyt suutu minuun, rakas Juho! Minä rukoilen sinua: älä lähde
kaupunkiin!"

"No mutta herran tähden miks'en?"

"Se ei ole hyvä matka, sillä minusta tuntuu niin kummalliselta; en minä
tiedä mitä se on, mutta niin se on".

"Ja mikä on oikeana syynä pelkoosi? puhu suusi puhtaaksi!"

"Kaupunkiin lähtösi on yhteydessä tuon ilkiön täällä olon kanssa,
jonkatähden luulen teillä olevan jotakin vehkeitä, jotka eivät suinkaan
ennusta mitään hyvää; semmoinen on luuloni ja siitä pelkoni. Ilman tuota
sydämeni vaivaa, luulen, ett'en elä enään kauan ja soisinpa sinun olevan
kuolema-hetkelläni vuoteeni vieressä".

"Sinä puhut niinkuin keitetystä lampaan päästä. En suinkaan minä voi
sinua kuolemasta estää, vaikka kymmenenä seisoisin alituisesti vuoteesi
vieressä. Etkä sinä ymmärrä minun asioitani enempää kuin sika tuuli
myllystä: minun tässä tulee huoli kaikista pitää", sanoi lautamies
vaimollensa ja lähti kylmänä, ynseänä ja vihoissaan sairaan vaimonsa
luota pois.

Emäntä purskahti kauheaan itkuun miehensä mentyä. Kauan, kauan ja
kovasti oli pehmitetty hänen sydäntänsä, ja se oli heltynyt lähes
katkeamiseen asti, mutta nyt oli se lyöty murskaksi. Hän oli kauan
toivonut miehensä elämän paranevan ja siinä samassa lastensa. Joka
sopivassa tilaisuudessa, kun hän vaan luuli tohtivansa, oli hän kokenut
varoittaa miestänsä palajamaan pois vilpilliseltä ja synnilliseltä
tieltä, mutta useasti oli hän saanut korvillensa tuosta rakkauden
työstään. Usein sai hänen ruumiinsa silloin haavoja ja sinimarjoja,
mutta hänen sydämensä sai myös samassa haavoja, joita suuresti lisäsi
isän puolustamain rikollisten lastensa pilkka ja ylönkatse. Hän tunsi,
ett'eivät hänen hetkensä enään olleet lukemattomat ja hän luuli voivansa
järkäyttää miehensä kivikovaa sydäntä kuolin-vuoteellansa, mutta pettyi
siinä niinkuin ennenkin. Entinen elämän kova koulu oli jo laskenut hänet
vuoteelle ja edessään näki hän nyt välttämättömiin kovan kohtalon
miehellensä ja lapsillensa, hedelmänä väärästä ja jumalattomasta
elämästä ja huonosta lasten kasvatuksesta. -- Oliko kumma, jos murhe
kovin rasitti riutuvaa äitiä?

Kaupunkiin lähti vaan lautamies vielä saman päivän illalla. Valvoherra
lähti myös hänen kanssaan pois talosta, sillä hänen majapaikkansa oli
lautamiehen matkustettavan tien varrella. Komea hevonen pantiin heidän
eteensä ja komea oli reki, karhun nahkaisine peitteineen ja alustoineen.
Kulkusien soidessa ja aisakellon huikeasti vinkuessa, ajoivat he illan
hämyssä ulos Kanniaisen mahtavasta kartanosta, mutta kotia jäi
huolestunut, sairastava vaimo.

Onnellisen matkan päästä tuli lautamies onnellisesti kaupunkiin;
seuratkaamme häntä sillä retkellä. Mutta me emme voi katsoa hänen
sydämeensä, jos emme saa tietää hänen asiaansa kaupunkiin. No niin.
Kanniaisen lautamies oli nyt raha-metsässä, rahan haussa, komea
velkakirja lakkarissa. No, mutta oliko häneltä sitten jo kaikki omat
niin runsaat ja niin monikertaan saadut varansa, taikka tarvitsiko hän
vaan satunnaista lainaa? Ei se ollut jälkimäistä, vaan edellistä laatua
se lainan haku. Kaikki olivat nyt lautamieheltä rahat ja hän tarvitsi
nyt toisia saada turmeltuneen elämänsä ja luullun kunniansa
ylläpitämiseksi. Niinhän se käypi useinkin tässä maailmassa. Maailma oli
aivan ihan samalla kannalla ja samoin päin kuin ennenkin ja Herran
aurinko paistoi aivan samalta paikalta kuin ennenkin, ja kuitenkin
olivat Kanniaisen Juholta nyt rahat kaikki.

Kaupungissa oli eräs varakas kauppamies, joka usein luotettaville
perustuksille lainasi rahoja, semminkin hyödyllisiin yrityksiin: hänen
tykönsä kääntyi lautamies tarpeessaan. Kun sovelias aika tuli, meni
lautamies hänen tykönsä ja esitteli hänelle asiansa.

"Paljonko te tarvitsisitte?" kysyi kauppamies.

"Puolitoista tuhatta ruplaa, tuon joutavan pienen summan vaan", sanoi
lautamies punastellen. "Onpa tuossa sentään summaa, eipä summa ole
mielestäni perin joutava, mutta tahdonpa miettiä asiaa; onko teillä
velkakirja?" sanoi kauppamies.

"O-on", sanoi lautamies ja rupesi pitkäveteisesti sitä kaivamaan
taskustansa.

Kauppamies piti kauvan kättänsä koholla, odottaen tuota hitaasti
lähtevää velkakirjaa. Kun hän viimeinkin sai sen käteensä, silmäili hän
sitä. Hänen mustat, tuuheat ja kaarevat kulmakarvansa rypistyivät yhteen
myttyyn, katsellessaan velkakirjaa ja koko hänen muotonsa synkistyi,
mutta lautamiehen kasvot punastuivat. Kova oli velkakirja, sillä velan
ottajana oli allekirjoittanut koko maakunnassa kuuluisaksi tullut ja
rikas Kanniaisen lautamies ja takuumiehinä oli varakkaaksi tunnettu,
toisessa kaupungissa asuva sorvari, ja sen likitienoolla oleva
mahdottoman rikas provasti.

"Miks'eivät takuumiehet antaneet itse teille rahoja lainaksi?" kysyi
kauppamies lautamieheltä, ja katsoi häntä tuikeasti ja terävästi
silmiin.

"Heillä ei sattunut itsellänsä olemaan rahoja käsillä", vastasi
lautamies hymyillen ja punastellen.

"Sitä on minun melkein mahdoton uskoa, mutta miks'eivät he panneet
sinettiänsä alle?" kysyi taas kauppamies.

"He eivät sattuneet kotiinsa".

"Missäs he olivat silloin kuin takuunsa kirjoittivat?"

"He olivat matkalla meidän pitäjäässä".

"Soo!" sanoi kauppamies ja katsoi tarkasti lautamiestä silmiin.

Lautamies huokasi keveän huokauksen ja sioitti itsensä vähän toiseen
asemaan; nähtävästi oli joku sisällinen tunne ahdistanut häntä, joka
tuosta kauppamiehen "soo" sanasta lieveni.

"Tunnetteko paikkakunnassanne erästä miestä, jota kutsutaan
Valvoherraksi?" kysyi kauppamies äkkiä.

"Minäkö? En minä häntä tunne, enkä ole nähnyt koko miestä koskaan",
sanoi lautamies säpsähtäen ja hätäyksissään.

"Sepä olisi kummallista, niin kuuluisaa miestä! Minä ajattelen asiaa
tämän yön seutuna; huomenna saatte vastauksen. Missä teillä on
kortteeri?"

Lautamies selitti missä hän on "sisällä".

"Nyt saatte mennä", sanoi kauppamies ja lautamies meni pois jotenkin
sekavalla mielellä, sillä hän oli pyörällä kauppamiehen kummallisten
kysymysten vuoksi; velkakirjan heitti hän kauppamiehen haltuun,
odottamaan rahoja.

Lautamies tuli maja-paikkaansa ja riisui itsensä hiasilleen. Kun hän oli
syönyt evästänsä, haki hän matka-repustansa pitkä vartisen merenvaha
piippunsa, pisti siihen kartuusitupakkaa, sytytti sen pitkällä
pärevalkeella, ja istui sitten mukavaan nojaan sohvan kannelle,
polttelemaan tuota mahti-piippuansa, joka hänellä oli aina mukana. Kun
piippu oli juhlallisesti pohjaan poltettu, haki hän esille konjakki
pullon ja hyvän paakun sokeria, sitten pyysi hän majatalon emännältä
lämmintä vettä ja laseja ja samassa majatalon isäntää olemaan hyvän ja
tekemään seuraa hänelle. Emäntä toi sekä vettä että lasit ja pian
höyrysi punertava ja voimakas toti-lasi kummankin miehen nenän alla.

Niin teki lautamies majatalossaan ja mahdotonhan olisi hänen, kuuluisan
ja rikkaan vieraan ollut olla ilman tuota välttämätöntä sivistysjuomaa
ja tarjoamatta sitä majatalonsa isännälle, jos hänen oli mieli arvokkaan
miehen nimeä kantaa.

Kun tuolla pienellä seuralla oli toiset lasit puoli tekeissä menossa,
astui huoneesen kolme poliisimiestä.

"Pitääkö tässä majaa eräs lautamies Juho Kanniainen?" kysyi eräs heistä,
joka näytti päälliköltä.

"Tekö olette Kanniaisen lautamies?" kysyi poliisipäällikkö.

"Minä se olen, teidän mieliksenne", sanoi lautamies, mutta hänen
huulensa vapisivat.

"Oikeuden nimessä vangitsemme teidät", sanoi poliisipäällikkö.

"Minun?!"

"Juuri teidät".

"Ja kenen käskystä, jos saan luvan kysyä?" sanoi lautamies vapisten
niin, että housun lahkeet läpättivät.

"Käskymme olemme saaneet viskaalilta", sanoi poliisipäällikkö.

"No mutta herran tähden! mistä syystä tämä tulee?" hätäili lautamies.

"Siitä vastatkoon viskaali", selitti poliisipäällikkö.

"Hym!" hyngähti lautamies.

"Meidän täytyy tehdä tehtävämme; seuraatteko meitä hyvällä?" kysyi
poliisipäällikkö.

"En hyvällä enkä pahalla", sanoi lautamies.

"Varmaankin toisella tai toisella tavalla; lain koura on perään
antamaton", intteli poliisipäällikkö.

"Minä olen lain mies itsekin ja tiedän mitä maksaa vangita viaton mies;
pois täältä menkää ja paikalla!" uhkaili lautamies.

"Siitä vastatkoon viskaali, niinkuin jo sanoin; me teemme tehtävämme,
emmekä katso persoonan muotoa, syyllisyyttä tahi syyttömyyttä, ne välit
selvittää laillinen tutkinto", selitti poliisipäällikkö.

"No mutta herran tähden...", sopersi lautamies.

"Ei mitään mutkia eikä metkuja; aiotteko seurata meitä hyvällä?" sanoi
poliisipäällikkö jäykästi.

"No, no, malttakaahan nyt hetkinen. Juodaan lasi totia mieheen, koska se
on tässä aivan valmiina", sanoi lautamies hädissään poliisimiehille.

"Ei yhtään lasia, eikä mitään viivytyksiä. Hän juonittelee; Pihtari, tuo
raudat esille!" sanoi poliisipäällikkö likellä seisovalle toiselle
poliisimiehelle.

"No, koska, te olette niin kiinteöitä vaatimuksissanne, niin minä lähden
hyvällä; ei tarvita rautoja, minä lähden hyvällä, mutta tämän saatte
vielä katkerasti maksan, maksaa luita ja ytimiä myöden", sanoi lautamies
ja rupesi kokoilemaan kalujansa.

"Niistä ei teidän tarvitse pitää mitään huolta, sillä reppunne otamme
samalla takavarikkoon kuin miehenkin. Pankaa päällenne vaan kiireesti ja
mars!" sanoi poliisipäällikkö.

"Voi hyvä Jumala! Kaikissa näissä ollaan", sanoi lautamies ja puki
vavisten kiireesti vaatteita ylleen.

""Niin on, kissa, asiat", sanoi Möykkälän Matti, kun hän löi kissan
hännästä lattiaan puolikuolleeksi -- mars!" sanoi poliisipäällikkö,
pilkaten siten lautamiehen nähtävää hätää.

Sitten he lähtivät. Poliisipäällikkö seurasi lautamiestä aivan
kannaksilla, ja toiset poliisimiehet kävelivät hänen sivullansa kahta
puolta niin liki, että syrjästä katsoja luuli heidän pitelevän
lautamiestä rinnuksista kiinni. Semmoisessa asemassa telläsivät he
pitkin kaupungin katua vankihuonetta kohden, ja sinne päästyänsä
tyrkkäsivät he lautamiehen pimeään, kolkkaan, kosteaan tyrmään. Sitten
löivät he kiinni raskaasti raudoitetun oven, ja kitinällä ja narinalla
meni kolea, moni keinoinen lukko kiinni poliisimiesten vääntäessä. Sinne
ypö yksin jäi rikas, uljas ja mainehikas lautamies, viettämään ikävää
yötänsä ja miettimään arveluttavaa tilaansa. Majataloon jäi häneltä
höyryävä, viettelevä toti ja majatalonsa väki, joille hän oli kokenut
näyttäytyä niin ylevältä, mahtavalta ja suurelta kuin suinkin
mahdollista -- töllistelemään ja ihmettelemään jäivät he suuren ja
mahtavan vieraansa niin perinpohjaista ja äkkinäistä alennusta.

Tuo varakas kauppamies, jolta lautamies meni saamaan rahoja lainaksi,
oli iso asioitsija. Kotkan silmillä iski hän katseensa kaikkiin hänelle
tulleisin asiakirjoihin. Pitkällinen kokemus ja alkutoimissaan useat,
väärennyksien kautta tapahtuneet vahingot, olivat teroittaneet hänen
näkönsä niin tarkaksi, että hän tunsi jokaisen asioitsian
käsikirjoituksen niin tarkkaan kuin omansakin, nim. niiden, joiden
kanssa hän vaan kerrankaan ennen oli kirjeenvaihdossa ollut. Siihen
vielä lisäksi tuli se kummallinen ja lautamiehelle eduton seikka, että
lautamiehen tuomassa velkakirjassa olevat takuumiehet olivat molemmat
kauppamiehelle sukua, toinen vävy ja toinen lanko. He sattuivat molemmin
olemaan kaupungissa ja oitis tiedusteli kauppamies heiltä kuinka asia
oikeastaan oli. He kielsivät kovasti koskaan matkustaneensa lautamiehen
kotipitäjäässä, sitä vähemmin hänelle taanneensa. Sitä he vaan
ihmettelivät, kuinka oli voitu niin mestarillisesti jäljitellä heidän
käsikirjoitustansa. Tämän kuultuansa hän vähääkään epäilemättä pyysi
viskaalilta lautamiehen vangitsemista, joka tapahtuikin, niinkuin olemme
jo nähneet.

Siihen aikaan ei ollut sähkölennättimiä, eikä rautateitä, joiden avulla
olisi saatu pikainen tieto asianomaisille, sentähden laitti kauppamies
erään poliisipalvelian haastamaan molemmat velkakirjassa olevat vieraat
miehet ja kirjoittajan todistajiksi, kaupungin neuvohuoneessa määrättynä
päivänä tapahtuvaan asian tutkintoon.

Määrätty päivä tuli ja kutsutut vieraat miehet olivat saapuneet
paikalle. Poliisimiehet saattivat kunnian lautamiehen oikeuden
tutkittavaksi, ja viskaali oli kannustaja.

"Oletko sinä tällä velkakirjalla yrittänyt saada rahaa lainaksi?" kysyi
oikeuden esimies lautamieheltä, näyttäen hänelle velkakirjaa.

"En minä ymmärrä koko kysymyksessä olevasta velkakirjasta mitään, enkä
tiedä koko asiasta sen enempää", sanoi lautamies.

"Sinä siis kiellät koko asian?"

"Kiellän".

Vieraat miehet kuulusteltiin. Molemmat takuumiehet todistivat, ett'eivät
he ole koskaan tuon takauksen alle kirjoittaneet. Velkakirjan
kirjoittajaksi ja toiseksi todistajaksi kirjoitettu todisti, ett'ei hän
ikänä ole tuota velkakirjaa kirjoittanut, vaikka -- ihme kyllä! --
kirjoitus on ihan hänen käsikirjoituksensa näköistä; toinen todistaja
todisti myös, ett'ei hän ole koskaan ollut todistajana tuota velkakirjaa
tehdessä. Kauppamies todisti juuri tämän oikeuden edessä seisovan
Kanniaisen lautamiehen tulleen häneltä tällä kysymyksessä olevalla
kirjalla eräänä iltana rahaa pyytämään lainaksi.

"Asia on selvä: sinä olet tehnyt ruman väärennyksen, sinulla on
rikos-veli samassa asiassa, tunnusta se!" sanoi oikeuden esimies
vapisevalle lautamiehelle.

"En".

"Etkö tunnusta?"

"En".

"Mutta se saattaisi tuoda ilmi lievittäviä asianhaaroja sinulle
itsellesi".

"Vaikka tunnustukseni toisi minulle taivaan autuuden, en sittenkään
tunnustaisi", sanoi lautamies jäykästi.

"Taivas ei lienekään sinulle juuri isosta arvosta", mumisi esimies ja
kirjoitti pöytäkirjaa.

Asia oli selvä. Oikeus tuomitsi väärennyksestä lautamiehelle
neljäkymmentä taalaria sakkoa ja kunniansa menettäneeksi. Siinähän se
meni lautamiehen virkakin -- sepä nyt on tietty.

Lautamiehen kotipitäjäästä oli tahdottu hänen papinkirjansa oikeuteen.
Sen kautta oli levinnyt huhuja pitäjääsen, että Kanniaisen lautamies on
kaupungissa joutunut kiinni. Kun tuo huhu joutui Kanniaisen setä
Juho-vainajan lesken korville, mutisi hän: "olkaasta vaiti! Jokohan aika
rupeaa jotakin näyttämään?" Pahempaa teki tuo huhu lautamiehen
sairastavalle vaimolle. Kun hän sen kuuli, huudahti hän sydäntä
särkevällä äänellä: "voi Jesus! Enkö minä samaa aavistanut", ja hän tuli
siitä hetkestä pitäen paljon entistänsä heikommaksi.

Kylässä tultiin nyt tuiki uteliaiksi lautamiehen asian suhteen. Joka
kaupunki- ja matkamieheltä kyseltiin lautamiehen kuulumisia, ja pian
saatiin tietoon, että hän on menettänyt kunniansa ja virkansa, vieläpä
saanut sakkoakin. Kun se sanoma ehti riutuneen lautamiehen vaimon
korviin, parahti hän pari kertaa, juuri kuin sydäntä olisi häneltä
poikki leikattu, ja sen erän perästä ei hän puhunut yhtäkään sanaa;
puolen vuorokauden kuluttua oli hän -- ruumiina -- hengetönnä. Sammunut
oli suitseva kynttilä, katkennut oli kärsivä sydän, turhaksi oli käynyt
pettynyt toivo; niin oli käynyt sen sielun, sen sydämen, sen toivon ja
niin käypi monasti maailmassa.

Kun setä Juho-vainajan leski sai kuulla todellisesti, kuinka lautamiehen
oli kaupungissa käynyt, sanoi hän: "aika on jo näyttänyt, totuus on
voittanut". -- Lautamiehen vaimon tilaa oli hän kauan surrut ja
säälinyt, mutta hänen kuolemaansa piti hän vainajan pelastuksena, ett'ei
hänen tarvitseisi enempää nähdä, sillä hän aavisti, ett'ei tämä kaikki
vielä ole kuin "alkutanssia", niinkuin hän usein sanoi. Setä Juhon leski
oli nyt jo sangen vanha ihminen ja hänkin kääntyi pian tautivuoteelle.
Kauan eivät kestäneet hänen riutuneet voimansa taistella kuolon
rautaisia kouria vastaan, ennenkuin hän heitti henkensä ja kallisti
päänsä lepoon, mutta hänellä oli vääryyttä, kärsineenäkin oma leipänsä
kuolemaansa asti. Näyttipä siltä kuin Jumala olisi sallinut hänen niin
kauan elää kuin "aika näytti".

Lautamies ei vetänyt asiaansa ylempiin oikeuksiin. Hän oli lautamiehenä
olonsa aikana tullut jo sen verran tuntemaan lakia, ett'ei asia niin
raskaassa rikoksessa ja niin tukevilla todistuksilla niissä suinkaan
parane, vaan pikemmin pahenee. Hän siis tyytyi tuomioonsa.

Köyhänä, rahoja saamatonna, entisenkin muassaan olevan omaisuutensa
menettäneenä ja kunniansa tuhlanneena palasi Kanniaisen Juho vihdoin
kotiansa. Hänellä ei ollut niin paljoa omaisuutta muassaan, että olisi
voinut ostaa ruokaa nälkäisen vatsansa täytteeksi, vaan hänen täytyi
anella välillä. Eikä hän ollutkaan enää liika komea kerjäläiseksikään,
näin oli hänen maailman ranta neuvonut kaikin puolin. Oudoissa ihmisissä
salasi hän huolellisesti nimensä, mutta tultuansa tuttujen ihmisien
pariin, itki hän hartaasti, kuinka hän aivan syyttömästi ja vääräin
todistusten nojalla oli niin hirmuisesti saanut kärsiä.

Noin viheliäisenä tuli, muinoin niin mahtava Kanniaisen lautamies nyt
kotiansa. Ei hän näyttänyt pitävän mitään lukua vaimonsa kuolemasta;
lieneepä se hänelle ollut mieluistakin, sillä olihan hän nyt poissa
kurisemasta, kärisemästä ja morkkaamasta häntä ja hänen kelpo lapsiansa.
Tosin suri Juho nyt, mutta ei hän surrut kuollutta vaimoansa eikä
mennyttä rikoksellista elämäänsä, ei tehtyjä rikoksiansa, ei huonoa ja
jumalatonta lastensa kasvatusta, ei, vaan hän suri mennyttä tavaraansa,
mennyttä kunniaansa; niitä hän suri. -- Ensi aikoina kotia tulonsa
jälkeen kuultiin hänen usein jonkun veisun tapaisesti yksinänsä
jollottelevan:

      "Täällä minun täytyy oleskell', ja käveskell',
      Häpeän ja kunnian välill".

No niin. Taisipa tuossa nyt tosiaankin olla jonkunlaista häpeän ja
kunnian väliä, mutta ei niiden välillä ollut niin suurta rajaa kuin Juho
itse luuli, sillä aikaa oli hän jo menettänyt suurimman osan kunniastaan
oikeain ihmisten silmissä; hän oli menettänyt vaan viimeisen hitusen
kunniastansa, vaikka hän luuli sitä tähän saakka itsellänsä niin
runsaasti olleen.

Juho oli pari kertaa jo ennen saanut vääryydellä paljon rahaa
itsellensä. Sentähden kai hän luuli, että kavala vääryys menestyy
häneltä aina yhtä onnellisesti kun ennenkin, mutta -- ei aina niin.



KAHDEKSAS LUKU.

Täysi mitta.


Nyt vasta elämä Kanniaisella vallattomaksi ja rajattomaksi tuli. Kaikki
roistot ympäri maailmaa saivat siinä nyt mukavan ja suotuisan
majapaikan. Heillä oli rajaton vapaus, sillä talossa ei ollut
ainoatakaan ihmistä, joka vähänkään olisi hillinnyt talon väkeä ja
alituisten, epärehellisten vierasten jumalatonta ja hillimätöntä elämää.
Poissa oli nyt emäntäkin, ainoa koko talossa, joka heitä tähän saakka
oli hieman orjallisina pitänyt. Alinomainen juopuneitten pauhu,
sadattelemiset, epärehelliset ja riettaat puheet, olivat jokapäiväisenä
Kanniaisen nuoren väen kouluna juuri heidän aikaisiksi ihmisiksi
tultuaan. Isä kyllä juovuspäissään usein vuodatti kyyneleitä, ja
kollotti: "täällä minun täytyy oleskell' ja käveskell'" virttänsä, mutta
eipä tuo hartaus tainnut paljon pehmittää hänen lastensa eikä
vierastensa sydämiä.

Olen unohtanut mainita, että ihmiset rupesivat tuota ennen niin mahtavaa
Kanniaisen lautamiestä kutsumaan "Vanhaksi viraksi", siitä saakka kuin
hän menetti lautamiehen viran. Sillä nimellä täytyy meidänkin häntä
kutsua kertomuksen loppuun asti, koska ei häntä muulla nimellä täst'edes
paikkakunnassa tunnettu.

Niin. Olipa Kanniaisella nyt elämä semmoista, että kaikki oikeat ihmiset
kauhistuivat ja kammoksuivat sitä. Tuossa melussa ja mäikkinässä riensi
aika eteenpäin, ja Vanhavirka oli unhottanut tuon ainoankin
murhe-pahasensa. Kylillä ruvettiin puhumaan kaikenlaisia rivoja töitä
Vanhanviran molempien poikien, Juhon ja Antin päähän, muiden muassa
semmoisiakin salaisia kuiskeita, että he olisivat olleet varastamassa
siellä ja siellä. He osasivat ja kykenivät jo tyhjentämään ryyppynsä
niinkuin "kelpo miehet", kuten he itse sanoivat, ja joka tappelussa
olivat he ensimäisinä miehinä, puukon kanssa heilumassa.

Jonkun ajan kuluttua tuli Vanhalleviralle oikein hyvät päivät. Likellä
Kanniaisen taloa, jossakin syrjäisessä niittyladossa, oli iso ankkuri
puusta tehtyjen jalkojen päällä. Se oli sioitettu jalkoineen keskelle
lattiaa ja oli täynnä oivallisinta viiniä. Pulskea hana törötti astian
toisessa päässä, ja niin antelias, ett'ei tarvinnut muuta kuin kierasta
tappia, niin alkoi jo tulla jorrotella tuoppiin vaahtoava punainen
viini. Sen ääressä tääräsi ja hääläsi Vanhavirka poikinensa ensimäisinä
miehinä ja ryyppyjä otettiin ahkerasti. Vaikka paikka olikin niin
syrjäinen, osasi sinne kuitenkin tulla vieraita läheltä ja kaukaa,
tuttuja ja tuntemattomia, sillä "kussa raato on, sinne kotkat
kokoontuvat".

Koko tuon meluavan ja inhottavan joukon työnä oli nyt vaan juominen.
Kuitenkin pidettiin taloudellisistakin asioista niin paljon huolta, että
joten kuten tolkullaan olevat kantoivat kylästä paloviinaa lisäksi,
ett'eivät kantavarat niin pian loppuisi ja että se paremmin tepsisi. Ken
heistä kykeni vähänkin jaloilleen, oli hän aina ottamassa viinaa ja
tarjoili sitä toisille huonommasti voiville tovereilleenkin.

Kummalliselta ja inhottavalta näytti tuo seura. Mikä makasi seposten
seljällään tiedottomana, syltä suorana ja tukka pörröllään kuin kosken
takkuinen kivi. Kuka oli kömpinyt ryntäillensä, jossa asemassa hän
hartaasti, oikeinpa sydämen pohjasta pusersi ylön-antamista. Mikä taas
oli saanut tehdyksi jo tuon vaivaloisen työn ja päässyt lepoon, jossa
hän uupuneena ja väsyneenä ankarasta ponnistuksesta makasi raukeana ja
päästä jalkoihin asti tahraantuneena vaivojensa hedelmään. Jotkut heistä
toikkeroitsivat vielä pystyssä, mutta he horjuivat ja hoipertelivat
sinne tänne, tavasta kompastuen lattialla makaaviin, ja kaatua
rötkähdellen ylenkuppuraisiaan heidän päällensä juuri kuin märät
vasikat. Ken vaan kykeni, koetti halvaantuneella ja kangistuneella
kielellänsä tehdä suonenvedon tapaisia ponnistuksia, saadaksensa kokoon
kaikenlaisia jumalattomia ja iljettäviä sanoja ja lauseita.

Se oli kevätkesä, jolloin noita kuuluisia kestejä pidettiin. Kaiketi
olivat he tuon syrjäisen paikan valinneet juomapaikakseen sentähden,
että he saisivat kenenkään huomaamatta tehdä mielityötänsä, ja siten
salataksensa jotakin ehkä vielä pahempaa. Kumpaakaan tarkoitustansa
eivät he kuitenkaan voittaneet, sillä heidän metelinsä kuului tuotakin
tuokemmaksi, ja pian oli se tietona ympäri kylää.

Melkein samaan aikaan kuin Kanniaisen niittyladossa noin iloisia pitoja
pidettiin, levisi tieto, että naapuri pitäjän kirkosta on varastettu iso
viini-ankkuri ja muuta kirkon omaisuutta. Nimismiehenkin tietoon oli
tämä asia tullut, samaten nuot merkilliset kestit Kanniaisen
niittyladossa.

Useampia vuorokausia oli jo mellastettu viini-astian ympärillä. Se oli
jo ehtinyt melkein kuivaksi, samaten muutkin kylältä kannetut
paloviinavarat. Tämän huomattuaan rupesivat pitovieraat harventamaan
annoksia tahi oikeammin otoksiansa, ja siitä selvästä syystä olivat
kestin pitäjät osaksi jo selvenneet.

Noiden tietojen johdosta lähti nimismies liikkeelle, ja eräänä päivänä
tulla pölähti hän rättärin kanssa tuon vierasvaraisen niittyladon eteen.
He astuivat suorastansa latoon, ja kaikki siellä olijat hämmästyivät
noiden suomattomien vierasten äkkinäisestä ilmestymisestä.

"Täälläpä on kaunis seura koolla", sanoi nimismies.

"Mihin herra vallesmanni nyt on kulkemassa?" kysyi Vanhavirka,
toikkeroiden nimismiestä lähemmäksi.

"Kuljen virkamatkoillani. Kenen on tuo viini-ankkuri tuossa lattialla?"
sanoi nimismies, päätänsäkään kääntämättä lakki kourassa edessään
seisovaa Vanhaavirkaa kohden.

"Mitä varten te sitä tahdotte tietää?" kysyi Vanhavirka.

"Minä kysyn vaan: kenen on tuo astia, ja kuka on sen tänne kuljettanut?"
uteli nimismies.

"Ankkuri ja sen sisusta ovat minun, minä olen sen viime viikolla itse
tuonut kaupungista: mitäs tahdotte?" sanoi Vanhavirka vähän ylvästellen
ja voittoriemulla.

"Naapuripitäjän kirkosta on kadonnut juuri tämänkaltainen nassakka, eikä
ole yhtään takaamista, ett'ei tämä ole se sama. Lain nimessä otan minä
sen takavarikkoon sisältöineen päivineen", sanoi nimismies.

"Te ette saa koskea minun omaisuuteeni, minä kiellän sen", sanoi
Vanhavirka.

"Vai niin! Sinun kiellostasi emme huoli mitään, mutta sanoppas, mies,
miltä kauppiaalta olet tuon astian täysilleen ostanut?" sanoi nimismies
kiivastuneena.

Vanhavirka sommerteli hädissään sitä ja tätä. Vihdoin hän suurella
varmuudella ja pontevuudella koki selittää, keneltä hän on astian ja
viinin ostanut. Siitä huolimatta otti nimismies astian haltuunsa,
mittasi jäljellä olevan viinin; sitä ei ollut enään kuin puolitoista
kannua.

Sitten kääntyi hän Vanhanviran puoleen ja sanoi: "Minä olen pari kertaa
jo ennen käynyt sinun luonasi, ja kummallakin kerralla ovat asiat olleet
kummalliset, mutta vähitellen rupeavat asiat selvenemään. Varmana asiana
nyt jo pidän sen, että sinä olet se, joka setäsi kuolemahetkellä
varastit hänen rahansa. Väärillä kuiteilla anastit sittemmin sisariesi
perinnön. Ne temput onnistuivat sinulle, mutta vääryydellä saadut rahat
ovat sinulta menneet ja kaupanpäälle vielä omasikin. Tämän kaiken
uskallan nyt jo sanoa vasten silmiäsi, sillä oletpa jo kerran käynyt
käpyyn konnan koukuistasi. Tästä ankkurista saat myös oikeuden edessä
tehdä selityksen, mistä sen olet saanut, ja haastan sinut nyt oikeuteen
lain nimessä. -- Ja teidät muut hyvät kestivieraat haastan minä myös
samoihin kemuihin, antamaan asialle jotakin selkoa, ja vastaamaan näistä
liian hyvistä päivistänne".

Sitten kirjoitti nimismies kirjaansa kaikki nuot nykyjänsä nolot
kestivieraat, loi heihin kiinteän ja yleisen katseen ja lähti pois.

Siihen jäi Vanhavirka poikinensa ja vierainensa ällistyneenä
haukottelemaan ja töllistelemään. Mutta kappaleen ajan päästä selvisivät
he hämmästyksistänsä, ja nytkös heillä oli sitä ja tätä sanottavana
puolustukseksensa, hyvin pontevaa ja vaikuttavaa tietysti. Tovin päästä
olivat he mielestänsä kaikin paljon paremmalla puolella kuin nimismies.

Virkansa puolesta kuulusteli nimismies kaupungissa: onko Vanhavirka
sieltä ostanut täyden viini-ankkurin. Sieltä sai hän semmoiset ja varmat
tiedot, että Vanhavirka oli pari kuukautta takaperin kaupungista ostanut
viiniä ainoastaan viiden kannun, ja senkin vienyt lasipulloissa
kotiansa. Sittemmin ei oltu häntä kaupungissa nähty.

Tämän johdosta antoi nimismies tiedon sen pitäjän johtaville hengille,
jonka kirkosta oli varustettu. Nämät tulivat heti tarkastelemaan
ankkuria ja tunsivat heti sen samaksi astiaksi, joka heidän kirkosta oli
varustettu. -- Tästä sai Vanhavirka oitis eri haasteen.

       *       *       *       *       *

Edellä mainittiin jo Vanhanviran pojasta, Juhosta; nyt täytyy meidän
sitä taas vähän jatkaa, koska se on asian kanssa yhteydessä. Hän oli jo
ennättänyt jotenkin pitkälle isänsä opettamissa tavoissa. Eräänä kertana
oli hän pieksänyt isänsä pahanpäiväiseksi. Kauan aikaa poti Vanhavirka
poikansa antamista haavoista, kuhmuista ja vammoista. Olipa Vanhanviran
vanhimmalla pojalla jo muitakin urostekoja. Niinkauan kuin talossa oli
jotakin saatavissa, varasteli hän mitä käsiinsä sai, kantoi ne kylille
ja möi niitä mistä hinnasta milloinkin, tahi vaihetteli suorastaan
viinaan, kostutellaksensa kovin janoovaa kurkkuansa, joka jo jaksoi ja
halusi juoda kaikki hänen oikein ja väärin saadut tavaransa. Pian tuli
kotisaanti kovin niukaksi, sillä varat talossa vähenivät sitätehden
kuin hänen janonsa eneni: ilman sitä oli talon varoja kuluttamassa monta
muuta kättä, lisäämässä ei yhtäkään. Niinkuin jo ennen on mainittu,
kuului usein kylältä huhuja, että Vanhanviran "Jussi" on ollut
osallisena kylässä usein tapahtuvissa varkauksissa, mutta ei niitä voitu
toteen näyttää.

Vanhanviran Jussi kävi usein markkinoilla ja olipa silloin ihmisien
kesken puheena Jussin niilläkin retkillä varastelleen. Mitenkähän lienee
ollutkin, mutta markkinain väli-ajat oli Jussi rikkaana, sillä hänellä
oli alkupäästä rahoja oikein kosolta ja useampia taskukelloja, mutta
kauaksi tuota hyvyyttä ei riittänyt, ennenkuin ne olivat puti puhtaaksi
juodut.

Jussi meni taas markkinoille tuon viini-juhlan ja käräjäin välillä.
Siellä hän ryhtyi uusiin ja päteviin keinoihin. Hän varasti sukkelasti
eräästä tallista hevosen, ja möi sen samoilla markkinoilla jollekin
ostajalle. Hänellä oli takavarikossa useampia lakkeja ja muita
päällysvaatteita, joita hän muutteli tarpeen mukaan; kun hän möi
varastetun hevosen, muutti hän kohta salaa toiset vaattet yllensä. Asia
luonnistui sanomattoman hyvin ja rahoja oli Jussin lakkarissa nätti
summa. Kun oli alku tehty noin hyvällä menestyksellä, kiihoitti häntä
hyvä saalis toimimaan nyt oikein miehen lailla; hän meni siis ja varasti
toisen hevosen; möi senkin, muutti vaatteensa, ja nyt oli kahden hevosen
hinta lakkarissa.

Varastettuja hevosia haettiin oikein poliisin avulla. Varkaita ajettiin
takaa jokaista kaupungista lähtevää tietä, mutta missään ei oltu nähty
senlaisien hevosien kuljettajia. Äkkiarvaamatta tavattiin sattumalta
toinen varastetuista hevosista kaupungissa. Onneksi sattui sen ostajalla
olemaan vieraat miehet, kun hän hevosen osti. Sekä ostajan että
vierasten miesten silmiin oli pistänyt hevosen myöjän vasemmassa
poskessa oleva iso arpi. Tuon arven oli Vanhanviran Jussi saanut eräässä
tappelussa vastustajansa veitsestä ja sitä kantoi hän hautaansa asti.

Ruvettiin nyt poliisein kanssa koettamaan saada itse varasta kiinni.
Mentiin suorastaan siihen kaupungin osaan, jossa majaili sen pitäjän
markkinamiehiä, josta Vanhanviran Jussi oli kotoisin, sillä he olivat
yleiseen jo pahassa huudossa. Sattumalta menivät etsijät siihen taloon,
missä Jussikin piti majaa. Heti huoneesen tultua selitti poliisi mitä on
tapahtunut, ja mitä heillä on asiana. Silloin oli jo niin myöhäinen
ilta, että kaikki markkinamiehet olivat majapaikassaan. Kaikki rupesivat
kummailemaan ja kauhistelemaan tehtyä tekoa, ja poliisein asiaa.
Jokainen majamies antoi itsensä mielellään tarkastaa, niinpä Vanhanviran
Jussikin.

"Ei täällä ole sitä miestä, joka minulle möi hevosen, sen tunnen
helposti näiden majamiesten vaatteista; parasta on meidän lähteä muualta
etsittäväämme etsimään", sanoi varastetun hevosen ostaja.

Varkaan hakiat alkoivat kävellä ovea kohden pois mennäkseen. Erään
poliisin kädessä oli lyhty, jonka hän oli kotoansa ottanut mukaansa,
sillä nyt oli sangen pimeä. Heidän mennessä majamiesten sivu, valaisi
lyhdystä lähtevä valo markkinamiesten kasvoja. Eräs hevoskaupassa ollut
vierasmies sattui samassa tuokiossa luomaan silmänsä heihin.

"Seis!" huudahti hän yht'äkkiä. "Tarkastetaanpas vielä näitä miehiä!"

"Mitä mietit?" kysyi poliisi.

"Näinpä tuossa joukossa eräät oudot, tahi oikeammin sanoen, tutut
kasvot", sanoi mies.

"Ei meillä ole nyt aikaa kaikkien tuttuja puhuttelemaan", sanoi
poliisimies.

"Ei, mutta minä tarkoitan juuri niitä kasvoja, joita haemme", sanoi mies
vakavasti.

"Mitä puhut?" sanoi petetty hevosen ostaja.

"Sanon kun sanonkin: tarkastellaanpas vielä tämän talon nykyiset
vieraat. Minä luulin lyhdyn valossa nähneeni arpiposkisen miehen", sanoi
mies päättävästi.

Asia alkoi kuulua toden mukaiselta ja uusi tarkastelu alkoi.

Nuot puheet kuultuansa, paitsi Vanhanviran Jussi kiireesti muiden taa,
mutta tuo hänet havainnut mies seurasi häntä kotkan silmillä.

"Tätä miestä minä tarkoitan", sanoi mies, tarttuen hänen rinnuksiinsa ja
laahaten häntä muiden takaa valkean näköön.

"Ei saakeli! Hän ei ole se mies, jolta minä hevosen ostin; hän ei ole
saman näköinen ensinkään; heitäpäs mies irti ja pyydä häneltä anteeksi
pieni, mutta harmillinen erehdyksesi", sanoi hevosen ostaja.

"En minä häntä niin vähällä laske. Otetaanpas hänen päästään pois tämä
toinen lakki, jonka hän näkyy kaupan jälkeen päähänsä tupanneen, ja
katselkaa sitten tarkemmin hänen kasvojansa; sitten vasta saatte hänen
vapaaksi julistaa, jos tahdotte", sanoi mies, kuotasten lakin Jussin
päästä pois.

"Jumalisten! Hän on totisesti sama konna, joka minulle hevosen möi,
vaikk'en olisi häntä ilman sinutta, veli kulta, tuntenut. Hän on,
näemmä, sitten kauppamme muuttanut pukunsa ihan toisenlaiseksi. Minä
pyydän teidät hänet vangitsemaan", sanoi hevosen ostaja, kääntyen
poliisein puoleen.

Poliisit täyttivät heti käskyn ja Vanhanviran Jussilla ei ollut mitään
muuta sanomista kuin että hän nyt ihka syyttömästi pantiin kiinni.

Paikalla pidetyssä poliisitutkinnossa tuli sitovia asianhaaroja ilmi.
Usea markkinamies oli Jussin nähnyt useamman kaltaisessa pukimessa
markkina aikana. Eräs heistä oli nähnyt hänen useasti tulevan ulos
talossa olevan tallin parvelta, jolloin hän aina oli ollut erilaisissa
vaatteissa; sentähden hän oli ruvennut häntä epäluulolla katselemaan.
Mentiin tarkastelemaan tallin parvea ja sieltä löydettiin usea
vaatekerta, jotka tunnettiin olleeksi Jussin päällä. Häneltä ei
löydetty yhtään niitä rahoja, joita hän oli hevosesta saanut, mutta kun
ruvettiin tarkastamaan noita hänen varavaatteitansa, löydettiin sieltä
enemmänkin kuin ne rahat, mitkä hän oli varastetulla hevosella saanut;
noista vara-vaatteista löydettiin myös se puku, joka hänellä oli päällä
silloin kuin hän hevosen möi. Asia oli selvääkin selvempi ja poliisi
korjasi Jussin koreasti talteensa.

Huhu tuosta merkillisestä tapauksesta levisi pian ympäri kaupunkia ja
toivon säde lensi toisenkin hevosensa kadottaneen miehen mieleen. Oitis
lähti hän nyt hevostansa kaupungista haeskelemaan ja ihme kumma! pianpa
hän sen löysikin, mutta ei ostajalta eikä varkaalta. Ruvettiinpa tuosta
arvelemaan ehkä olisi tämänkin asian kanssa käynyt samalla tavalla kuin
edellisenkin. Mentiin tuosta asiaa tarkastelemaan vankilaan ja katso!
Vanhanviran Jussi tunnettiin heti senkin hevosen myöjäksi.

Tutkinto tapahtui piakkoin kaupungin neuvohuoneessa ja molemmat asiat
olivat niin selvät, että oikeus tuomitsi Vanhanviran Jussille
neljäkymmentä paria raippoja ja kaksi tuntia seisomaan rautakaulassa.

Merkillinen kohta tässä tapauksessa on se, että hänen entinen pahuutensa
oli nykyisen rikoksensa ilmisaattajana. Sillä tuskinpa olisi hänen
varkauttansa ilmi saatu ilman tuota arvetta hänen poskessaan, sillä hän
oli petoksensa ajatellut ja rakentanut niin kavalasti, että häntä olisi
ollut mahdoton tuntea.

Vanhavirka oli poikansa haastattanut kihlakunnan oikeuteen isänsä
pieksemisestä. Sentähden lähetettiin hän kiireesti parast'aikaa
pidettäviin kihlakunnan käräjiin, johon isä oli jo tullut vastaamaan
kirkon varkaudesta.

Nyt tuli Vanhalleviralle kaunista ja uljasta seuraa -- oma poikansa ja
niin loistavilla matkapasseilla, jotka hänen mukanaan tulivat
kaupungista. Olipa poika nyt jo neljänkymmenen mies, vaikka hän oli
vielä niin nuori; kuinka korkealle hän voisikaan nousta ennen elämänsä
ehtoota?

Isän asia tuli ensinnä tutkittavaksi. Kaikki asianhaarat todistivat
Vanhanviran omistaman ankkurin olevan saman, joka kirkosta oli
varastettu. Hänen osoittamansa kauppamiehet todistivat, ett'eivät he ole
koskaan nivoneet Vanhalleviralle tuota astiaa eikä sen täyttä viiniä.
Asia kävi Vanhalleviralle eduttomaksi ja oikeus tuomitsi hänelle
asianhaarain mukaan neljäkymmentä selkään ja kymmeneksi vuodeksi
kuritushuoneesen, vaikk'ei varastetun arvo noussutkaan sataan
taalteriin.

Toisenlaisessa asemassa ja toisenlaisena miehenä oli nyt Vanhavirka
käräjissä kuin koskaan ennen. Toistakymmentä vuotta oli hän nähty
käräjäpaikassa uljaana, rikkaana ja loistavana lautamiehenä,
jonkalaisena hän oli usein ottanut osaa pahantekiäin
rangaistus-tuomioihin. Nyt hän oli itse saman oikeuden edessä, ennen jo
rangaistuna ja nykyään tuomittuna rumasta rikoksesta. Ennen hän oli
kunniasta loistavana, nyt häpeästä tukehtumaisillansa ja mikä oli
tehnyt tuon kauhean muutoksen? Huono kasvatus, se seikka, että hänen
isänsä oli hyväksynyt hänen ensimäiset rikoksensa, ett'ei isä ollut
ojentanut häntä oikeuden ja totuuden tielle, että isä oli puoltanut
poikansa rikoksia hänen äitinsä edessä, joka olisi sydämestään tahtonut
poikansa kasvattaa kurituksessa ja herran nuhteessa -- nehän ne olivat
syyt, jotka tuon hirveän muutoksen olivat aikaan saaneet Vanhanviran
elämässä. --

Pojan asia tuli nyt esille. Päteviä todistuksia puuttui, jonkatähden
oikeus vapautti Jussin isänsä pieksemisen kanteesta, mutta olipa hänellä
jo kylläksi ennen saatua, vaikka laillaan vielä saamatonta.

Molemmat vangit -- isä ja poika -- vietiin nyt vangin vartian luoksi
vartioittaviksi. Hänellä oli niin vähän käsi- ja jalka-rautoja, etteivät
ne riittäneet kaikkien käräjäkunnan rikollisien kiinni-pitimiksi, sillä
nyt oli niin paljon rumista rikoksista vangittavia, ett'eivät ihmiset
koskaan olleet nähneet eivätkä kuulleet siinä käräjäkunnassa niin paljon
vankeja. Ruvettiin tuumimaan, että täytyy panna kaksi vankia yksiin
rautoihin, toinen oikeasta ja toinen vasemmasta jalasta ja Vanhavirka
poikineen katsottiin sopivimmaksi pariksi. Tuumasta tekoon, ja pian oli
isä ja poika yksissä ja samoissa kahleissa. -- Kaunis pari!

Kumpikin heistä oli hankkinut itsellensä surun lievikettä -- viinaa,
sillä eipä puuttunut niitäkään, jotka niin mielellänsä tuossa tilassa
murheellisia lohduttavat, vaikka tuo laupeuden työ on kovasti
kielletty. Kumpikin heistä oli hyvästi hutikassa, kun heitä kytkettiin
yksiin kahleisin. Oitis rupesivat he pitämään pahaa elämää ja
riitelemään toisiensa kanssa. Vanginvartia koki heitä hillitä ja kieltää
minkä voi, mutta se ei vaikuttanut mitään. Hän uhkasi mennä
nimismiehelle sanomaan, turha sekin, sillä he yltyivät vaan
jumalattomassa elämässään, ja vihdoin he rupesivat -- tappelemaan.
Tietääpä tuon, minkälaiseksi tuo taistelu tuli, kun molemmat olivat
kiinni yksissä raudoissa. He kaatuivat aivan pian yhdessä nipussa
lattialle, jossa he kierivät ympäri kolisten, temmeltäessään. Poika ei
nyt vuovannut pieksemään isäänsä, piti vaan itseänsä
puollustus-asemassa; se oli isä, joka nyt rankaisi poikaansa, mutta tuo
rangaistus oli liian hiljaista, liian sopimattomassa paikassa tehtyä,
jonkatähden ei siitä liene suurta elämän parannusta vuotanut. Kaikki
läsnäolevat saivat pyöriä ja häälätä heidän välissään, ett'ei isä olisi
saanut ruhtoa poikaansa palaisiksi. Poika ei sen vuoksi uskaltanut
muokata isäänsä, kun oli niin paljon vieraita miehiä saapuvilla, sillä
hän oli juuri nykyään oppinut sen, kuinka hyvä asia olisi, kun ei olisi
vieraita miehiä läsnä rikosta tehdessä.

Heitä ei saanut asettumaan mikään voima. Sentähden juoksi vanginvartia
hätäpikaa ilmoittamassa nimismiehelle; hän tuli paikalla, pamppu
kourassa, sinne.

"Tekö ette täällä pidä siivoa edessänne?" ärjäsi nimismies huoneesen
tultuansa.

Tuon nähtyänsä ja kuultuansa, lakkasivat he tappelemasta ja kömpivät
lattialta ylös ja rupesivat taas haukkumaan ja sättimään toisiansa.

"Pankaa vatsallenne tuohon lattialle!" komensi nimismies.

"Miksi!" kysyi Vanhavirka, vähän hämillään.

"Sittepähän nähdään", sanoi nimismies.

He tottelivat vastahakoisesti, tietämättä kumminkaan mitä tuo oikeastaan
merkitsisi; luultavasti luulivat he osaksi, että nimismies ottaa raudat
heidän jaloistaan pois.

"Mies kummankin niskan ja samoin jalkojen päälle!" komensi taas
nimismies ja pian oli käsky täytetty. Nimismies alkoi nyt pampullaan
mätkiä kumpaakin selkään. Tovin aikaa olivat he hiljaa, vuoraten siten
äkäisyydellänsä kunniaa. Mutta kun nimismies yhä vaan hutki, äykähti
Vanhavirka viimein: "aih, s--na! Kipeästihän se käypi".

"Sitähän minä juuri vuovaankin, että osaisitte siivolla olla", sanoi
nimismies ja lujenti lyöntiään.

Koettivat he vielä tovin olla äkäisinä mutta viimein he hoilahtivat
huutamaan ja rukoilemaan täydeltä kurkkua, Nimismies heitti lyönnin pois
ja kysyi, jos he nyt lupaavat olla siivolla. Vihan-kyyneleet silmissä
lupasivat he olla rauhassa ja ja nimismies lähti pois.

Tuskin lienee nimismies päässyt kotiansa, niin alkoivat he taas
jyräköidä ja riidellä. Ei siinä auttanut suolat ei jauhot, vaan heidät
piti päästää irti yksistä kahleista ja raudoittaa kumpikin erikseen.
Vankien joukossa oli kaksi mustalaista, he kytkettiin yksiin kahleisin,
ja he sopivat vallan hyvin kantamaan yhteistä ijestä, mutta ei isä ja
poika.

Vanhavirka poikineen tyytyi oikeuden päätöksiin; Jussi erittäinkin sen
vuoksi, kun hänen isällänsä oli matka tiedossa, jonkatähden hänen tuli
jouduttaa itsensä isännäksi Kanniaiselle.

Tuli huominen päivä, jolloin isä ja poika olivat päättäneet kärsiä
rangaistuksensa. Ilma oli sangen kaunis: aurinko nousi kirkkaana ja
lempeän näköisenä. Oli niin tyyni, että huokauskin kuului useamman sadan
sylen päähän. Tieto tuosta merkillisestä Vanhanviran ja hänen poikansa
alennuksesta eli -- puuhun ylennyksestä, oli levinnyt kauas ympäristöön
ja jokainen tahtoi tuota näytelmää olla katsomassa. Sen takia kokoontui
mahdoton väen paljous paikalle. Uteliaina odottivat ihmiset tuota
surullista näytelmää. Monenlaisia keskusteluja kuului odottavain
ihmisien kesken asiasta. Mikä ylisteli ja kunnioitti jo varalta sitä
urheutta ja raakamielisyyttä, jota he kenties tulevat osoittamaan
rangaistustaan kärsiessään: mikä taas tuntui pitävän melkein sulana
vääryytenä sitä, kun heidän täytyy kärsiä, toiset taas säälittelivät
Vanhanviran Jussin niin kovaa, äkkinäistä ja ankaraa kunnian alennusta.
Tuolla huonetten sisäpuolella oli taas Vanhallaviralla ja hänen
pojallansa niin paljon ystäviä ja suosioita, että tuskinpa
suurimmallakaan ihmiskunnan hyväntekiällä on enempää ollut suosioita ja
palvelijoita. Kilvalla he pyrkivät tekemään kunniaa ja palvelusta kohta
kärsiville vangeille, ei senvuoksi, että he olisivat tahtoneet heitä
saattaa parannuksen ja katumuksen tielle, vaan sentähden kuin heidän
sisällinen ihmisensä oli sopusoinnussa vankien sisällisen tilan kanssa.
He olivat niin innokkaita rakkauden ja laupeuden työssään, että
läpikätten olivat he vangit juottaa juovuksiin, vaikka kyllä koetettiin
heitä tarkasti vartioida.

Semmoinen oli asema, kun hälinä ja liike syntyi ulkona odottavan väen
sekaan. Vanhanviran Jussi tuli nyt rangaistuspaikalle, nimismiehen ja
oikeuden palveliain seuraamana. Rautojen kolina ja kalske raikui
kamalasti tyyneessä aamuilmassa. Jussi kiinnitettiin nyt kaakkiin ja
määrätty paino pantiin rautaa hänen kaulaansa, ja nyt hän rupesi siinä
seisomaan tuomittua kahta tuntiansa. Kansa sohisi ja hälysi sitä ja
tätä, josta nousi jonkinmoinen melu, jonka takia ei voinut mitään
yleistä puhetta kuulla.

"Olkaasta hiljaa!" kuului yht'äkkiä korkea ja kimakka ääni tovin ajan
päästä, ja kun tarkastettiin keneltä tuo pyyntö olisi lähtenyt,
havaittiin sen lähteneen Vanhanviran Jussin suusta.

Kaikki vaikenivat.

Kun vanki huomasi, että kaikki olivat hiljaa, nosti hän päänsä pystyyn,
jossa asemassa hän näytti kuuntelevan jotakin hyvin tarkasti. Kysyttiin
häneltä vihdoin, mitä hän kuuntelee? "Minä kuuntelen, jos kuuluisi
hevosien kelloja", sanoi hän pilkallisesti. Melkein kaikki ihmiset
remahtivat nauramaan, niin mieluinen oli heille tuo heidän mielestään
niin viisas ja urhoollinen sukkeluus.

"Paatunut konna! hän ei ole viimeistä kertaa tuossa", mutisi silloin
eräs vanha äijä puoliääneen, mutta tuon lauseensa vuoksi sai hän niin
paljon vihaisia katseita, että hän katsoi parhaaksi siirtyä siitä
paikasta pois.

Sitten alettiin Jussille toimia raippoja. Raippojen läjähdykset, kansan
kohina ja rangaistavan ähkymiset, solahtivat kauas lempeään ja tyyneen
aamu-ilmaan, ikäänkuin todistuksina ihmisien pahuudesta, Luojan hyvyyttä
ja lempeyttä vastaan.

Kun raippojen lyönti oli noin puolitiessä, sanoi rangaistava yht'äkkiä:
"minä olisin oikeastaan ansainnut sata paria, mutta oikeus vähensi minun
saataviani kokonaisella kuudella kymmenellä, eikö vallesmannin sopisi
minua armahtaa sen verran, että antaisitte minulle kaikki saatavani --
sata paria?"

Yleinen naurun hohahdus palkitsi tuon paatuneen kompan.

Kappaleet sinkoilivat lyötävän seljästä, mutta hän ei huutanut, puri
vaan hampaansa yhteen, että karske kuului tuotakin tuonnemmaksi ja
päästyään kerskasi hän, ett'eivätpä saaneet hänestä "lukkaria".

Niin. Hän oli rikoksellisella elämällään menettänyt inhimillisen
kunniansa, hänen piti saada kunnian -- äkäisyydellänsä ja tunnustaa
täytyy että hän sitä saikin, eikä aivan vähäiseltä joukolta.

Moni katseli säälillä tuota kaunista ja Jumalan luoman puolesta kaikin
puolin uljasta, solevaa ja miellyttävän näköistä nuorukaista, joka jo
noin nuorena oli seisomassa ankarinta pahantekiän rangaistusta ja niin
paatuneella sydämellä. Moni katselia teki silloin kysymyksen
sydämessään: jos tuokin olisi saanut lapsuudessaan oikean kasvatuksen,
mitä olisikaan hän voinut, kunniallisena kansalaisena tehdä hyötyä
yhteiskunnalle ja isänmaalle? Tuo kysymys sydämessä, käänsi moni
katselia kammolla päänsä pois tuosta surullisesta näytelmästä, saamatta
kumminkaan selvää vastausta kysymyksellensä, mutta siitä he tulivat
kumminkin vakuutetuiksi, ett'ei hän ainakaan olisi nyt tuossa asemassa.

Kun poika oli kärsinyt rangaistuksensa, tuotiin -- isä.

Siinä ei ole muuta kertomista kuin että Vanhavirka huusi, porasi ja
rukoili koko lyönti-ajan, niin että ilma kajahteli, mutta ei se mitään
auttanut, sillä laki teki tehtävänsä.

Rangaistuksensa kärsittyään pääsi poika vapaaksi, mutta isä vietiin
kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön, sovittamaan viimeistä osaa tuomiostaan.

Heitämme nyt tällä kerralla isän ja pojan siihen ja käymme katsomaan
tapauksia sivu-suvussa, mutta kumminkin tapaamme vielä Vanhanviran
poikineen ennen kertomuksemme loppua.



YHDEKSÄS LUKU.

Sukuhunsa suopetäjä.


Ennen olemme jo nähneet Kanniaisen Laurin tytärten joutuneen naimisiin.
Olemme myös jo silmäilleet, minkälaisen kasvatuksen he olivat saaneet.
He olivat terveet ja hyötyisät ihmiset ja tulivat tavallisessa luonnon
järjestyksessä äideiksi. Vanha sananlasku sanoo: "minkä nuorena oppii,
sen vanhana taitaa" ja niinpä kävi näidenkin äitein. He olivat itse
kasvaneet mielivaltansa mukaan, kaikessa hillitsemättömässä elämässä,
isänsä puoltamina, tottelemattomina heitä nuhtelevaa äitiänsä kohtaan,
ja tottelemattomina kasvoivat nyt heidänkin lapsensa.

Täytyy surulla tunnustaa, että huonoa jälkeä tekivät Vanhanviran sisaret
lastensa kasvatuksessa, sillä heissä vallitsi samat mielipiteet kuin
ennen Kanniaisella. Niinkuin ennen olemme nähneet, eivät heidän
miehensäkään olleet käsittäneet elämän onnellisuutta muulta kun
varallisuuden kannalta, jonka vuoksi he pian kaikessa muussakin
sulasivat mielipiteissänsä vaimoinsa kanssa yhteen.

Ensi aikoina naimisensa jälkeen olivat Kanniaisen vävyt hyvässä sovussa
vaimoinsa kanssa, sillä he toivoivat isoja perinnöitä vaimoinsa isän
kuoleman jälkeen. Mutta kun tuon perinnön saamisen kävi niinkuin
tiedämme, tulivat he nyrpeiksi ja kylmiksi vaimoillensa, ja alkoivat
heitä sättiä köyhyydellä ja millä vaan osasivat. Vaimot taas, kasvaneena
pahojen sisujensa täydessä vallassa, eivät osanneet lempeydellä ja
vienolla surumielisyydellänsä -- noilla vaimojen suurimmilla ja
vaikuttavimmilla lahjoilla -- lepyttää ja hillitä miestensä vääriä
mielipiteitä ja sättimisiä, ei, vaan he panivat kiukun kiukkua vastaan
ja antoivat "sanan sanasta ja kaksi parhaasta", niinkuin sananlasku
sanoo.

Kauan ei tuo miesten ja vaimoin keskinäinen väli pysynyt paljaalla
tieteellisellä kannalla, ennenkuin he rupesivat käytännöllisellä tavalla
väitöksiään toteen näyttämään. Tappelu ja melu oli nyt heidän välillänsä
jokapäiväisenä työnä ja silloin olivat tukat pöläkässä. Eivätpä nuot
heikommat astiat näyttäneet tuossa taistelussaan kovinkaan heikoilta,
sillä monasti tapahtui niinkin, että he verestivät miehensä kasvot vielä
sittenkin, vaikka olivat jo kovasti selkäänsä saaneet.

Merkillinen ilmaus tässä sisarusten elämän laadussa oli se seikka, että
heidän molempien kotitapansa olivat samankaltaiset kuin purtu nielty,
ei paremmat eikä pahemmat toisiansa; se lienee siitä tullut, että
"sukuhunsa on suopetäjä".

Kumpi sisaruksista saikin vaan selkäänsä, oli hän kohta valmis menemään
armaan sisarensa luokse, jossa sitten kilvalla koetettiin miehiänsä
haukkua, ja viimeiseltä tuo heidän mielityönsä liikutti heidän
sydämiänsä niin, että he lopulla molemmin purskahtivat katkeraan itkuun.

Miehet taas eivät katsoneet vaimojansa muuna kuin kauheana ristinänsä ja
vaivanansa ja tulivatpa he oikein murheellisiksi mielissään, kun he
saivat niin köyhät ja pahankuriset akat. He rupesivat viinalla
lieventelemään tuota ajallisen elämänsä surua ja ristiä. Silloin kuin he
olivat juovuspäissään, kokivat he käytännössä oikein hartaasti toteen
näyttää, että mies on vaimon pää, ja saivatpa vaimot silloin usein
töppöstellä melkein alasti talvisina aikoinakin käpälämäkeen, jolloin he
tavallisesti saivat yönsä viettää lammas-navetoissa, lehmien parissa ja
mikä missäkin.

Miehet tavallisesti jäivät silloin, niinkuin tappelussa voittaneet
kukot, pöyhistelemään muka voitostansa ja vielä paukkaamaan ja
möykkäämään jälkisoinnuksi onnellisesti päättyneelle tappelulleen
merkiksi, että he ovat herrat kotonansa ja että heidän vaimoinsa pitää
heidän tahtonsa ala annettu oleman. Mutta eipä miehet olleet vielä
ennättäneet kämpiä vuoteiltaan seuraavana aamuna, kun jo heidän
kotiristinsä palasivat hajallansa olevilla ja revityillä hapsilla,
veriset naarmut ja siniset kuhmut kasvoissa, pilkkuja, laattoja ja
mustelmia käsivarsissa ja selässä -- miehiensä tykö. Ja noita illallisia
saaliitansa olivat he nyt oikein innokkaat esittelemään miehillensä
itkun, parun, kirkumisen, sättimisen ja haukkumisen kanssa ja näkivätpä
miehet silloin, ett'ei heidän voittonsa ja herruutensa ollut kovin
pitkällinen.

Tuommoinen oli sisarusten koti-elämä ja tuommoisina olivat isät ja äidit
jokapäiväisinä esikuvina lapsillensa.

Vaikka aviopuolisot olivat noin riitaiset keskenäisessä elämässään,
olivat he kumminkin yksimieliset puoltaessaan lastensa rikoksia. Niitä
ei ollut asia yhdenkään ihmisen ilmoittaa, ei lapsille itselleen, isälle
ja äidille sitäkin vähemmin, sillä siitä nousi kohta ankara sanakiista
ja haukkumiset. Otamme nyt erinänsä tarkastettavaksi vanhemman sisaren
kodin tapoja siinä asiassa.

Miniällä, jonka nimi oli Kaija, oli kaksi poikaa, joista toisen nimi oli
Israel ja häntä kutsuttiin lyhennettynä "Issu'ksi"; toisen pojan nimi
oli Leonhard, jota kutsuttiin "Nartiksi". Kaijan miehen vanhemmat elivät
ja he molemmat olivat vielä täysissä voimissa. Vanhukset olivat niitä
ihmisiä, jotka olivat oppineet vaatimaan kuuliaisuutta lapsiltansa.
Tosin eivät hekään olleet lapsiinsa kuuliaisuutta istuttanut
helleydellä, mutta sitä ankarammin ruoskalla ja kepillä. Oli miten oli,
mutta hyvä ei ollut heidän lastensa silloin tiristä, kun heidän
puhevuoronsa oli, ja kun lasten tuli osoittaa kuuliaisuutta. Sen vuoksi
pitivät vanhukset kovin kummana poikansa ja miniänsä lapsien
tottelemattomuutta ja suulautta, ja kummastelivat, että heidän niin
annetaan olla.

Eräänä kertana tapahtui niin, että Issu rupesi kieputtamaan keitto-pataa
vipu-koukussa.

"Älä kieputa, poika, sitä pataa, pudotat sen vielä ja särjet", kielteli
ukko.

Poika ei ollut kuulevinaankaan, kieputti yhä vaan.

"Kuulitko, poika! Älä särje sitä pataa", toisti ukko kiivaasti.

Poika katsoa muljautti kiivaasti ukkoa silmiin, mutta ei totellut; yhä
hän kieputti vaan ja -- pauskis -- pata putosi lattialle ja siinä se nyt
oli -- tuhansina pirstaleina.

Ukko kiivastui tuosta pojan uppiniskaisuudesta niin, että hän sivalsi
kepakon ja lyödä navautti sillä poikaa housuille. Poika painoi heti
käsiselkänsä koskettuun paikkaan ja päästi kauhean porun. Samassa
hyppäsi hän heti vanhemmilleen sanomaan, jotka eivät silloin sattuneet
olemaan saapuvilla. Tulisissa tauloissaan syöksähtivät isä ja äiti ukon
kimppuun ja nytkös ukko raiska oli pöläkässä.

"Mitä sinä, sen tuhannen kallas, minun sikiöistäni tahdot?" tiuskasi
äiti uhalla heti huoneesen tultuaan.

"Hän särki padan, eikä totellut, vaikka ma kielsin häntä useat kerrat",
puolusteli ukko itseään.

"Vaikka hän olisi särkenyt tusinan patoja, niin en salli Teidän
pieksevän lapsiani", säesti isä.

"Lapsenne ovat jo niin huonolla jäljellä, että, jos ette rupea heistä
vaaria pitämään hyvä ei heitä peri. Eivät he vääjää enään teitä eikä
muita, ja ihmiset eivät saa heiltä silmiänsä auki", sanoi ukko tuimasti.

"Älä tuossa, kotka, pakkaudu saarnaamaan, kyllä me itse vastaamme
lastemme kurituksesta ja tulevaisuudesta", sanoi äiti tiuskuen.

"Hym!" hyngähti vanhus ja sitten hän vaikeni.

Ukon päällekantaja -- Issu poika, oli myös saapuvilla tuon keskustelun
aikana. Hän porasi tavasta vielä nytkin ja painoi käsiseljällään sitä
paikkaa, johon ukon keppi oli koskenut. Mutta tuo hauska keskustelu
ukon, isän ja äidin välillä, joka vielä päälliseksi koski hänen omaa
asiaansa, saatti pojan aina tavasta vaikenemaan ja silloin hän katsoi
vuoroon isän ja äidin, vuoroon ukon silmiin, mutta ukkoa silmiin
katsoessaan muutti hän muotonsa; ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa:
"älä huoli! Kyllä minä vielä muistan".

Tuonlaisella kasvatus-tavalla paatui lasten sydän kovaksi ja häijyksi
vanhuksia kohtaan, ja sen erän perästä eivät he pitäneet heitä koiraa
parempina; se tuotti vanhuksille paljon harmia ja mielikarvautta heidän
vanhoilla päivillänsä.

Kun pojat kasvoivat vähän isommiksi, varttuivat he päivä päivältä
rajummiksi niissä tavoissa, joissa heitä oli opetettu.

Samassa kartanossa, jossa hekin asuivat, asui toisenkin talon asukkaat,
vaikka eri rakennuksessa. Kummallakin talolla oli vesi-paikka vähän
ulohtaalla, jonkatähden kummankin talon piti vesi talouden tarpeeksi
vetää kelkalla. Kun toisen talon asukkaat vetivät vettä, olivat aina
Issu ja Nartti vahdissa porrasten päässä, ja he kaasivat usein
vesi-saavin siihen. Tuosta närkästyivät eräänä kertana veden vetäjät
niin, että he ottivat pojat kiinni ja tukkivat heidän housunsa,
takkinsa, liivinsä ja kaikki paikat niin täyteen mätälunta, ett'eivät he
päässeet enempää liikkumaan kuin lumi-ukot.

Kun kolttosen tekijät menivät pois, rupesivat pojat täydellä kurkulla
huutaa molottamaan, hyvin tietäen siten saavansa pikaista ja tehokasta
apua vanhemmiltansa.

Voi taivasten tekijä, kun heidän äitinsä kuuli tuon sydänkäpystensä
porun ja kirkunan. Tuiskuna syöksi hän esille, mutta hänen ensimäinen
työnsä oli pelastaa pienokaisensa tuosta pahasta pälkähästä. Mutta sen
jälkeen tulikin veden vetäjien eli oikeammin poikien housujen täyttäjien
vuoro kuulla oikeat ape-marjat, sillä huolellinen äiti ei heittänyt niin
vähällä pienokaistensa solvaisemista. Hajalla hapsin ja kiiluvin silmin
töytäsi hän toisen talon tupaan, uunin hiili-hanko kädessä, jolla hän
alkoi hosua ja hutkia asianomaisia, samalla kirkuen, noituen ja huutaen
minkä vaan jaksoi, olipa koko talon väki hädässä hänen kanssaan ja
viimein täytyi hänet miesvoimalla panna ulos.

Eräänä kertana oli Issu-viikari kähminyt toisen talon hohtimet: niiden
varret oli hän sitten kuumentanut tulikuumiksi ja sitten tarjosi hän ne
toisen talon Liisu nimiselle tytölle, isälleen vietäväksi. Tyttö parka
ei arvannut petosta välttää, vaan otti hohtimet vastaan. Mutta samassa
tuokiossa säntäsi Issu puristamaan tytön käsiä, ett'ei hän saanut kuumia
hohtimia käsistään pois. Ennenkun ihmisiä oli ehtinyt apuun, olivat
tyttö raiskan kädet palaneet pahan päiväiseksi. Tytön äiti pölyytti
Issua tukasta oikein kelpolailla tuon ilkityön tähden. Issu sydääntyi
tuosta kovasti ja lähti poruten huoneesta ulos. Sieltä oli hän hakenut
pärehalon itselleen aseeksi ja sen kanssa palasi hän pimeään porstuaan,
vahtaamaan tytön äitiä tulevaksi ulos. Vihdoin hän tulikin ja Issu alkoi
pärehalollaan häntä huimia niin paljon kun vaan ennätti. Se oli kostoa
tukasta puistamisesta. Se temppu ei kuitenkaan pitkälle onnistunut,
sillä tytön äiti väänsi pärehalon pois pojan kädestä ja pölyytti häntä
toisen kerran tukasta paljoa kovemmasti. Poika rupesi taas poruamaan ja
niin poruten meni hän kotiansa, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin äiti
oli taas pauhaamassa poikansa puolesta ja pitämässä jumalatointa elämää.

Olipa siinä likitienoilla asumassa eräs mökkyri, jolla oli Jaakko
niminen poika: häntä kutsuttiin Haka-Jaakoksi, sillä mökin nimi oli
Hakala. Tuo poika oli siivo poika ja niin vankka ja roteva ikäisekseen,
ett'ei hänen vertaansa ollut ikitienoilla. Issu ja Nartti, tappelun ja
riidan haluisia kun olivat, kävivät joka tilaisuudessa Haka-Jaakon
päälle. Hän väisteli vihollisiansa minkä voi, mutta Issu ja Nartti
vainosivat häntä kaikkialla. Eräänä kertana olivat nuot pienet
vainolliset menneet vahtiin Jaakkoa erään metsäpolun varrelle, jota
myöden he tiesivät hänen tulevan. Niinkuin tiikerit hyökkäsivät
viholliset piilostansa huolettomana kulkevan pojan kimppuun, sillä he
tahtoivat kaikin mokomin löylyyttää ja nöyryyttää tuon köyhän, mutta
vankan naapurinsa. Ankara ottelu ja temmellys syntyi nyt noiden kolmen
poikasen välillä -- ankara ainakin taistelijain ikään, kokoon ja väkeen
katsoen. Haka-Jaakko oli nyt pakoitettu puolustamaan itseänsä, sillä hän
ei päässyt puuhun eikä pitkään heidän kynsistänsä. Kauan oli taistelun
onni tietämättömissä, kummalle puolelle se kallistuisi, mutta viimein
sai Haka-Jaakko voiton ja hän löylytti Issua ja Narttia oikein
kelpolailla. Nyt näkivät veljekset, ett'eivät he voi sitä tietä
nöyryyttää tuota jäykkää vastustajaansa; täytyi keksiä muita keinoja.

Oli niityn aikana useampia sade-päiviä, jonka tähden ei Issun ja Nartin
talon väki menneetkään eräänä semmoisena päivänä niitylle, vaan panivat
sen päivän aitaa, kuusi-vitsasten kanssa. Huomenna, tuli pouta ja väki
meni taas niitylle, mutta Issu ja Nartti ottivat kirveen, menivät ja
hakkasivat kaikki vitsakset poikki eilen pannusta aidasta. -- Kun väki
palasi niityltä, havaitsivat he joka syllän olevan hakattuna maahan.
Tulissaan tauloissaan tuli Issun ja Nartin isä kotia ja tahtoi kiivaasti
tietää kuka aidan on hakannut.

"Haka-Jaakko lurjanteli tässä tänä päivänä kirveen kanssa", olivat
veljekset kohta valmiit sanomaan.

Isä suuttui tuosta silmittömäksi Haka-Jaakolle ja rupesi vaanimaan,
saadaksensa häntä piestä.

Ennenkuin hän sai pojan käsiinsä, oli hänelle toteen näytetty, että
aidan olivat hakanneet juuri hänen omat poikansa. Mutta isä ei ottanut
tutkiakseen asiaa siltä kannalta, eikä uskoakseen semmoisia kuulumisia,
vaan hän uskoi enemmän vilpillisiä poikiansa; hän luuli vaan, että
ihmiset vihaavat heidän hyviä lapsiaan ilman syyttä, ja noille totuuden
sanojille sanoi hän: "aina teillä kaikilla on aita matalin minun lasteni
päälle".

Kerran sai kun saikin hän Haka-Jaakko raiskan käsiinsä ja poikiensa
nähden pieksi hän, aivan viattoman pojan lähes vaivaiseksi, mutta Issu
ja Nartti terjuivat vieressä ja huusivat: "kas niin, menestä vielä
meidän aitaa hakkaamaan".

Tuommoisia tepposia tekivät Issu ja Nartti jo noin nuorina ja monta
muuta kolttosta tekivät he, joita kaikkia kertoellessa kävisi asia liian
pitkäksi. Sentähden olkoon edellisessä jo näytteeksi, minkälaisen
kasvatuksen he saivat.

Vielä mainittakoon se, että elämän tavat ja lasten kasvatuksen muoto oli
molempien sisaruksien kodeissa niin yhdenkaltaiset, ett'ei nuoremman
sisaren kodista ole mitään erinäistä kerrottavaa, sillä vanhemman
sisaren elämän laatu ja hänen lastensa elämän alku, antaa hänenkin
elämästään täydellisen kuvan. Semmoinen summa on vaan heidän silloisesta
elämästään, että heitä miehineen pidettiin kaikkien riitasien
parikuntien esikuvina, ja että heidän lapsiaan nyt jo pidettiin koko
kylän kauhistuksena ja Issua rupesivat kyläläiset kutsumaan "Kissuksi"
ja Narttia "Artiksi", kummankin tappelu-halun tähden. -- Mutta
ryhtykäämme tarkastelemaan mitä hedelmiä tuommoinen kasvatus ja
tuommoinen elämän aamu tulee kantamaan poikien vastaisessa elämässä.

Kun nuot sisarusten pojat kasvoivat isommiksi, hakivat he kaltaisiaan
seurakumppaneita ja semmoisia löysivätkin he -- enonsa pojissa,
Kanniaisen Jussissa ja Antissa. Niin pian kuin he kynnelle kykenivät,
hakivat he alati toisiensa seuraa ja pian sulivat heidän käsityksensä ja
mielipiteensä yhteen. He tulivat toisillensa niin välttämättömiksi,
ett'eivät he voineet toisittansa toimeen tulla; kuinkas muutoin, sillä
"mukaistaanhan mullikin puskee".

Pienistä poikasista pitäen oleskelivat sisaren pojat usein enolassa ja
mitä heidän opetuksestansa kotona puuttui -- pahuuteen, se täydennettiin
ja kehkeennytettiin vähitellen enon ja hänen poikiensa elämän koulussa
oikein käytännöllisellä tavalla. Sisaren pojat olivat aivan yhden
ikäiset enon poikien kanssa ja yhden vertaiset olivat he myös opissa ja
elämässä. Yht'aikaa oppivat he enon poikien kanssa tottelemattomiksi
vanhemmilleen ja muille ihmisille, yht'aikaa viekkaiksi valhettelioiksi
ja tekemään kaikenlaisia konnan koukkuja. Yht'aikaa oppivat he
kiroilemaan, vannomaan ja -- tappelemaan ja mikä vielä surkeampi:
juomaan ja varastelemaan, ja noiden nepainten väli oli ystävyyden väli,
oli erottamaton.

Kunniaa, loistoa näkivät nuot nuoret miehet elämänsä alussa osanansa
olevan ja muissa ihmisissä näkivät he kovin heikon vastapainon omalle
korkeudellensa. Tuosta tuli heihin se suunnattoman korskea ylpeys, joka
heissä oli jo aivan nuorina silmään pistävästi inhottavana nähtävänä.

Tosin oli tuo nepainten vahva ystävyys saanut pahan kolahduksen silloin,
kun tiedoksi tuli, ett'eivät sisaret saakkaan perinnöitä kantaa
Kanniaiselta. Mutta ei tuo pieni riesa kauaksi kestänyt, sillä heillä
oli yhteiset asiat, yhteiset pyrinnöt ja riennot, yhteiset työt ja
toimet, yhteinen päämäärä ja tarkoitus -- niin, miks'ei heidän sopinut
olla ystävyyksinä? Vanhanviran onnen aurinko tosin laskeentui ja lakkasi
loimoamasta, mutta mitäpä siitä, olivathan nepaimet jo niin oppineita ja
kokeneita miehiä, että he voivat omin päinsä toimeen tulla.

Heidän sydämiinsä kylvetyn siemenen olemme jo havainneet hyvästi jos
hyvästi itäneen, orastaneen ja kasvaneen, nyt jo alkavat hedelmät näkyä.
Issu oli jo siksi ijäkäs ja muistava silloin, kun hän vaariltaan sai
tuon kepin nauvahduksen padan särkemisen tähden, ett'ei se voinut hänen
mielestänsä haihtua. Mustana koston pyyntönä pysyi tuo kepin lyömä tuon
huonosti kasvatetun lapsen sydämessä; sitätehden kun hänen ruumiillinen
kokonsa ja voimansa karttui, sitätehden paisui myös hänen musta koston
pyyntönsäkin. Sentähden kantoi Issu ukolle alati yrmeää mieltä ja
yrmeästi hän kohteli vanhusta joka päivä. Pojan vanhemmat eivät koskaan
kieltäneet vanhusta ylenkatsomasta ja antamasta hänelle pahoja,
ylenkatseellisia ja hävyttömiä sanoja; useinpa he vaan nauroivat ja
sanoivat: "voi kuinka tuo poika on -- viisas!" Kun Issu tuli isommaksi,
alkoi hän tulla usein juovuspäissään kotia. Silloin sai ukko-raiska
kuulla hävyttömältä herjausta, mutta lopulta sai hän ruveta varomaan
päätänsä. Ukko koki usein puhua vanhemmille pojan vallattomasta ja
hävyttömästä käytöksestä kohtaansa ja hän pyysi heidän poikaa kurissa
pitämään ja hälväisemään, mutta tavallisesti vastasivat he: "eihän nuot
ole teiltä vielä kertaakaan silmää vieneet, jaksaahan nuot kärsiä ja
minkäpä me heille teemme!"

"Hym!" nurmahti silloin ukko ja meni surumielin pois.

Kun Issu oli jo aikamies, tuli hän taas eräänä kertana päissään kotiin.

"Kattilat ja sangat ja itse pata -- p-le-kin", kirkasi hän heti tupaan
tullessaan ja töytäsi ukkoa, jonka seurauksesta ukko rymähti kumoon.

"Ole hyvä ihminen siivolla!" sanoi ukko ja kömpi ylös.

"Nauskis, sanoi keppi, kun kävi pojan housuille", sanoi Issu ja samassa
hän lyödä läimäytti kasvoille juuri ylös päässyttä vanhusta. Vanha mies
ei voinut kestää tuota nuoren miehen viinasta raivostunutta iskua; hän
horjahtui -- ei hän kaatui kuin ranka kumoon, silmä kävi tuolin nurkkaan
ja nyt oli ukolta mennyt -- silmä. Kauhea haava tuli myös hänen
kulmaansa, josta veri rupesi virtana vuotamaan. Vanhus pyörtyi saadun
kovan kolahduksen vuoksi ja Issun vanhemmat itkivät nyt suden kolloa,
mutta nuot kyyneleet olivat krokotiilin kyyneliä, sillä pojan työt
olivat hedelmiä heidän omasta varhaisesta ja ainaisesta kylvöstänsä.
Issu ei ollut kaikesta tuosta millänsäkään; hän hyppeli, noitui ja
maikkasi vaan ja sanoi: "hei! tässä poika on, tämä ei pelkää, vaikka
tulisi viisi; tässä oikein kruunun ja Viaporin korea on".

Vihdoin saatiin vanhus virkoamaan ja hänen haavansa sidotuksi muiden
ihmisien avulla, mutta kauan sai vanhus kärsiä kauheita tuskia haavansa
ja silmänsä tähden. Usein ukko-rukka itki tuskissaan ja sanoi: "voi,
voi! nythän se on silmä minulta mennyt; lieneekö sekin heidän
mielestänsä tapahtunut liiaksi hiljaa".

Noin varttuivat Vanhanviran sisarten pojat heille lapsuudesta pitäen
opetetussa elämän kaavassa aina uljaammiksi, ja pian olivat he
paikkakunnassa kaiken pahuuden, ilkeyden, jumalattomuuden, saastaisuuden
ja riettauden esikuvina.

Parin vuoden perästä tuon surullisen tapauksen jälkeen, jolloin ukko
menetti silmänsä, oli Issu joutunut jo niin korkeaan määrään, että hän
seisoi kaakin vieressä rautakaulassa, sovittamassa oikeuden antamaa
tuomiotansa kalliin hevosen varkaudesta, ja sen kärsittyään annettiin
hänelle samassa kaakissa neljäkymmentä paria raippoja selkään. Tuo
tapahtui samoina aikoina kuin Kanniaisen Jussikin seisoi samankaltaisen
rangaistuksen, niinkuin ennestään jo tiedämme. -- No niin. Olivathan
nuot nepaimet käyneet yhtäläistä koulua, ja yhtäläiset olivat heidän
käsitys-voimansa omaamaan koulunsa opetuksia, sen selvästi todistaa sekä
Issun että Jussin ensimäinen tutkinto tuon koulun opista, jonka he
kumpikin niin loistavasti ja niin suurilla tahi korkeilla arvolauseilla,
melkein yksin ajoin suorittivat; siis kumpikaan heistä ei ollut
toistansa korkeampi, vähempi tahi suurempi.

Nepaimet alkoivat tulla nyt oikein oiva-mestareiksi. Heillä oli jo
muitakin seurakumppaneita ja oppilaisia, ei vaan omat nepaimensa ja
koulumestarein oppi rupesi juurtumaan muidenkin paikkakunnan
nuorukaisten sydämiin. Hedelmät rupesivat aivan pian näkymään tuosta
uudesta ja vapaasta opista, joka alkuaan oli perustettu hellään ja
varaamattomaan lasten kasvatukseen heidän rikkoessaankin, ja suvun
kunnian ylläpitämiseen. Juoppous, irstaisuus, haureus, tappelukset,
puukottamiset, murhat ja varkaudet alkoivat pitäjäässä tulla nyt niin
yleisiksi ja jokapäiväisiksi, että se paikkakunta ennen pitkää tuli
kaikkien oikeain ihmisten kauhuksi ja kammoksi ja pahuudestaan
mainioiksi koko maassamme. Kaikilla roistoilla olikin nyt hyvät
turvapaikat Kauniaisen Jussin ja hänen täteinsä poikien tykönä, sillä
he olivat ottaneet kotonansa semmoisen ylivallan, ett'eivät heidän
vanhempansa tohtineet heille puhua mitään, vaikka nyt jo olisivat sitä
tahtoneet tehdä, sillä he itsekin jo huomasivat lapsiensa olevan
väärällä tiellä, olevan semmoisia, jommoisia eivät he heidän olisi
suoneet olevan, olevan ihmiskunnan ja itsensä pahennuksena ja kauhuna;
mutta vitsa ei ollut enään väännettävissä.

Läheltä ja kaukaa tulvaili nyt kaikenkaltaisia epärehellisiä ihmisiä
paikkakuntaan, nepainten hyvän suojeluksen vuoksi ja niiden kautta
paikkakuntaan tullut väen lisäys ei suinkaan parantanut sen asukasten
sisällistä tilaa.



KYMMENES LUKU.

Hedelmät.


Kukaan kuolevainen ei voi kertoa sitä viheliäisyyttä, surkeutta ja
jumalattomuutta, minkä tuo Kanniaisen Laurin liian hellitelty ja
varomaton lasten kasvatus ja heidän rikoksiensa hyväksyminen
paikkakuntaan toi. Hänen poikansa, Vanhavirka, oli nyt jo saanut
selkäänsä ja parast'aikaa oli hän Viaporissa kärsimässä kymmenvuotista
rangaistustansa. Hänen poikansa poika oli saanut seisoa häpeällisimmän
rangaistuksen ja saanut selkäänsä korkeimman määrän raippoja. Hänen
tyttärensä olivat huonosti kasvatettuina joutuneet äideiksi, jonkatähden
he kehnosti toimittivat kalleimman elämänsä velvollisuuden, lastensa
kasvatuksen, niinkuin olemme jo edellä nähneet. He hoitivat huonosti
niitä pikkuisia taimia, jotka Jumala oli heille uskonut, sillä he
istuttivat pienoisiin sen myrkyllisen siemenen, jonka he itse jo pieninä
ollessaan olivat isältään entisessä kodissaan omiin sydämiinsä imeneet:
liian höllän kasvatuksen vaan, liian suuren vapauden vaan. Tuota
perus-aatetta seurasivat he sitten lastensa isommiksikin tultua, aina
siihen asti, kun he näkivät, minkälaisia hedelmiä tuommoinen kasvatus
matkaan saattaa, että se, nimittäin, tuottaa aineellista vahinkoa,
ruumiillista kipeää ja kunnian siaan häpeää, mutta sielusta ei tullut
kysymystäkään; tuon kaiken havaittuansa, olisivat he suoneet asiain
toisinkin olevan, mutta se tunto tuli heille liian myöhään. Kerran pahaa
siementä saatuansa, tulivat Vanhavirka sisarinensa paljoa huonommiksi
lasten kasvattajiksi kuin heidän isänsä, Lauri, olikaan ja ihmispetojen
isäksi ja äideiksi tulivat he.

Edellä on jo mainittu, kuinka noilla nepaimilla oli oppilaisia ja tosi
on, ett'ei niitä ollut vähä, ja noiden opettajien oppi levisi kuin
ruttotauti paikkakunnan nuorisohon; eipä ihmekään, sillä paha on niin
kärkäs istumaan kiinni ihmissydämeen. Kanniaisella nyt vasta elämä
"rennoksi" muuttui, vaikk'ei se hääviä ollut Vanhanvirankaan aikana.
Siellä tanssittiin harva päivä, juotiin ja tapeltiin, pauhattiin ja
meuhuttiin. Noihin oli hyvä tilaisuus tulla kokoon sekä opettajain että
oppilasten, tuumittelemaan tulevista varastuksista ja muista tuhotöistä.
Silloin kun ei noita iloja eli riemuja ollut Kanniaisella, olivat ne
tädin poikien luona ja sopihan sinne tulla lystiä pitämään ja
neuvottelemaan yhtä luottavasti kuin Kanniaisellekin, sillä olivathan
niiden talojen vallitsevat henkilöt kyllin oppineita ja koeteltuja
ihmisiä.

Seuraukset tuosta kaikesta alkoi pian tulla laajemmalta näkösälle.
Tavallista useammin kuului nyt ympäristöllä varkauksia, tappeluksia,
pahoja haavoja ja murhia. Matkustajat eivät olleet enään turvassa
kulkiessaan tuon kammottavan pitäjän läpi. Usein tulivat he taipaleilla
ryöstetyiksi ja raastetuiksi puti puhtaiksi ja jos he rohkenivat
vastustaa tuota heidän mielestänsä niin luvatonta anastamista, tulivat
he tavallisesti piestyiksi liki henkeä. Ulkopitäjäläisillekin tuli
tuosta semmoinen kammo, ett'eivät he uskaltaneet matkustaa paikkakunnan
kautta, muutoin kuin isoissa partioissa, kovasti varustettuina
kaikenlaatuisilla puolustus-aseilla, niinkuin seipäillä, kangilla,
puukoilla, kirveillä j. n. e. Usein syntyi sittenkin oikein
ryskä-tappelu matkustajain ja kylän asukkaiden välillä, ja siinäkös
seipäät suhahtelivat, kanget kalahtelivat, puukot välähtelivät ja
kirveet kimaltelivat. Siinä porua ja pauhua, huutoa ja meuhua, kirkunaa
ja karjuntaa, oihkaa ja ähkää; siinä hypeltiin, sadatettiin, lyötiin,
lykättiin, kaaduttiin ja noustiin, voitettiin ja tapattiin, ja tuosta
ankarasta temmellyksestä syntynyt melu kuului usein useampain virstojen
päähän. Tappelun lakattua oli tappelukentällä kummallinen näkö. Hevoset
juoksentelivat valjaitta, pelästyneinä sinne tänne tappelukentällä,
sillä aisat, luokat y. m., olivat lopen tarvittu tappelu-aseiksi ja
muutoinkin vastustus-puolue koetti saada vihollisien hevosia pois
valjaista, siten estääksensä heitä pakoon pääsemästä, jos -- niinkuin
toivottiin -- sotaonni kääntyisi heille epä-edulliseksi. Rikkeimiä
ajokaluja: rekiä, häkkejä, katkotuita köysiä, aisoja, luokkia, länkiä,
päitsiä, mäkivöitä ja särjetyitä sekä sinne tänne viskotuita kuormia oli
sikin sokin ympäri tappelukenttää, sillä ei tuota sota-onnelle niin
edullista hevosten riisumistyötä tehty juuri niin laupealla kädellä.
Siellä täällä kömpi mies suurella vaivalla ylös, sillä he olivat saaneet
pahoja ruhjevammoja tuossa mieli-työssään. Mikä oli saanut päähänsä
pahoja, isoja haavoja, jotka yhdessä kovan veren-juoksun kanssa
vaikuttivat sen, että tuo pää tuntui niin hirveän raskaalta, ett'ei sitä
voinut nostaa maasta ylös. Miltä oli mennyt käsivarsi, miltä sääri,
miltä olkavitsa tai joku kylkiluu poikki ja nuot vammat pahuukset
tekivät semmoista kiusaa ja vaivaa, ett'eivät kyenneet omin avuinsa ylös
nousemaan, vaan toisien vielä pystyssä olevien täytyi heitä nostaa ja
rekeen vääntää, ja tuo heille tehty apu tuotti lisää kipua ja tuskaa.
Useasti noissa taisteluissa pääsivät matkustajat voitolle, sillä he
olivat enimmästi lukuisammat, mutta kävipä joskus niinkin, että he
joutuivat tappiolle ja silloin ei heillä ollut syytä kehua kauppaansa.
Hirviöt eivät silloin säästäneet mitään, vaan he haaskasivat ja
raiskasivat kaikki mitä haaskattavissa oli. Semmoisissa tapauksissa
eivät matkustajat saaneet useinkaan omaisuudestansa mitään takaisin;
hyväpä oli että saivat puolikuolleeksi pyntätyn henkensä pitää, mutta
tapahtuipa joskus niinkin, että joku matkustaja menetti senkin.

Tietysti olivat nuot nepaimet aina paraina miehinä, jopa oikeen
johtajinakin tappeluissa ja muissa ilkitöissä. Ei ollut niitä häitä,
jossa eivät he olisi nurkkareina olleet, häiriötä ja pahennusta aikaan
saattamassa; jos missä he olivat, ei silloin ollut ihmisillä mitään
hyvää odotettavana. Tanssi-ja kuuliais-paikoissa oli heillä aina tappelu
välttämättömänä tehtävänä, ja sitävarten olivat he varustettuna
kirveillä ja monenkaltaisilla aseilla. Loppusointu tavallisesti
tuommoisissa tilaisuuksissa oli se, että tanssi- tai kuuliais-talojen
ovet, akkunat, muurit, jopa huonekalutkin olivat lopen tuhansina
pirstaleina. Hääpaikoissa he tavallisesti taas repivät tai muutoin
häväsivät morsiamen kruunun, sotkivat ja kaatelivat ruo'at, tekivät
vahinkoa ihmisien hevosille ja ajokaluille. Täytyipä paikkakunnassa
vihdoin kokonaan hävittää nuot kansallis-kemut aivan noitten riivattujen
junkkarien tähden.

Itsestänsä on arvattava, ett'ei tuommoisen elämän vallitessa työn teosta
tullut mitään, joka kumminkin on välttämätön elämän ehto maata
viljelevälle kansalle. Siitä aivan helposti johtui, että maat rupesivat
antamaan huonompia satoja, ja sen likeisempänä seuraajana olivat:
köyhyys ja puutokset. Ja ne, joiden maanviljelyksen noin oli käynyt,
olivat niin monet, että tuo takaperäisyys koski koko paikkakuntaan. Tuon
taloudellisen vajavuuden täyttämiseksi täytyi heidän keksiä uusia
keinoja ja sen he olivatkin jo löytäneet, nimittäin -- varkauden. Tuota
uutta ja heidän mielestään oivallista elinkeinoaan kokivat he edistää
kaikilla keinoilla. Parvittain miehiä kulki kyläläisiä markkinoista
markkinoille ja heidän jälkensä kuului, missä ikänä he vaan
liikkuivatkin.

Markkinapaikoissa oli tuo seura kaikissa asioissaan yksimielinen.
Kaikilla keinoin kokivat he pettää ihmisiä. He varastivat, ostivat ja
möivät, ja missä ei pettäminen ja salaa ottaminen menestynyt, käytettiin
siinä ryöväämistä, kun tilaisuus sen vaan salli. Kaupassa he kokivat
pettää sillä tavoin, että toiset olivat ostamassa jotakin ja
tarjoilemassa pilkkahintaa kalulle. Siihen tulivat toiset veijarit
syrjästä outoinakin miehinä, ja rupesivat kyselemään mitä kalulla on
hintana ja mitä siitä tarjotaan. Asiasta kahden puolen selvän saatuaan,
rupesivat he kohtikurkkua nauraa hohottamaan, kuinka muka tuo ostaja on
tuhma, kun tarjoaa kaksinkertaista hintaa tuommoisesta mitättömästä
kalusta, jota he muka eivät viitsisi tieltä korjata. Moni yksinkertainen
ihminen takertui noiden konnien koukkuun ja sai jälestä päin katua
tuhmuuttansa; kävipä usein niinkin, että tuonlainen kalunsa myöjä näki
aivan oudon miehen jonkun tunnin päästä myövän hänen vasta myötyä
kaluansa kaksin- ja usein monin-kertaisiin hintoihin; sydäntä silloin
kyllä karvasteli, mutta mitäpä se enään auttoi.

"No miks'ei noita kaikkia konnia annettu lain rautaisen kouran
puristeltaviksi ja kuritettaviksi?" kysyy kai lukija. Kyllä olisi ollut
niin tehtävä, vaan sepä ei käynytkään laatuun niin helposti kuin outo
luulisi.

Pahuus oli jo paikkakunnassa levinnyt niin yleiseksi, ettei
julkisempiakaan asioita saatu toteen, todistajien puutteessa, vaikka
katsojia oli rikosten tapahtuessa väliin useampiakin, he vaan valansa
päälle puhua helistivät, ett'eivät ole mitään nähneet eivätkä kuulleet.
Silloin jo, kun Kanniaisen Jussi kärsi edellä kerrotun rangaistuksensa
hevosten varkaudesta, oli tuon "komppaljuunin" oppi niin levinnyt ja
juurtunut kansaan, ett'eivät kruunun kahleetkaan riittäneet kaikille
pahantekiöille ja sen takia joutuikin Vanhavirka poikansa kanssa silloin
yritykseen yksissä kahleissa olemaan.

Ne taas, joilla oli halua totuutta esiin tuomaan ja puolustamaan, olivat
alituisessa hengen vaarassa. Sentähden eivät he tahtoneet heitä ilmi
antaa, sillä roistot vainosivat kaikkialla ja kaikilla keinoin niitä,
jotka heitä jollakin tavoin hätyyttivät ja oikeuteen saattivat. Siitä
seurasi aivan helposti se, ett'eivät vahingon kärsineet uskaltaneet ilmi
antaa noiden roistojen tekoja ja ilkitöitä. Ja oikeat ihmisetpä ne
olivatkin juuri noiden läpi turmeltuneiden roistojen tähtäämisien ja
koston alaisina, kun eivät he yhtyneet heidän jumalattomiin vehkeisiinsä
ja julmuuksiinsa ja vieläpä väliin kokivat heitä saattaa rangaistuksen
alaisiksikin; toisilleen nuot veinarit antoivat kyllä kelpo rauhan,
sillä "vaivainen lintuhan se on, joka pesänsä sotkee".

Mainittakoon muutamia esimerkkejä noiden oikeuden hylkääjien koston
tuumista.

Kanniaisen Jussi rupesi kosimaan erään varakkaan talon ainoaa, kaunista
ja siveää tytärtä. Kaunis oli kosiakin Jumalan luoman puolesta, kylän
uljain ja komein poika, mutta hänen kunniansa oli silloin jo
tahraantunut. Häpeällisesti oli hän käyttänyt itsensä senkin jälkeen,
eikä se suinkaan pyyhkinyt pois hänen entistä tahraansa. Kaikki nuot
tekivät yhteensä sen, ett'ei Jussin kauneuskaan vaikuttanut tytön
mielessä mitään, joka niin monen neidin on sokeaksi ja onnettomaksi
saattanut, ja tuon vaikuttamattomuuden seuraukset olivat semmoiset, että
tyttö antoi Jussille oikein komeat rukkaset. Jussi ei pitänyt tuota
totenakaan ja piiritti yhä vaan tyttöä. Kun tyttö ei päässyt hänestä
muutoin erillensä, ilmoitti hän asian isällensä, joka oli tunnettu kylän
vahvimmaksi mieheksi. Tytön isä piti suorana hävyttömyytenä tuommoisen
miehen kosimista ja antoi Jussi-raiskalle semmoisen kyydin, ett'ei hän
ollut äskeen mokomampaa saanut. Tuo oli Jussin mielestä anteeksi
antamaton loukkaus niin hyvää miestä kohtaan kuin hän muka mielestänsä
oli. Pitkiä aikoja ei kulunut tuon tapauksen jälkeen, kun kositun neidin
kotoa paloi iso luuva rakennus eloineen päivineen. Jonkun ajan takaa
leikattiin usealta saman talon raavaalta kaulat poikki navetassa. --
Eikö tuo ollut hirveää? Selvään nyt jo arvattiin, että entinen armas
sulhanen, kumppaniensa kanssa, oli nuot turmat tehnyt. Nyt ei talossa
enään tohdittu muutoin elää ja olla, kuin täytyi laittaa useita miehiä
vahtiin, jotka yökaudet kiertelivät taloa, varustettuina aseilla.
Vahdeilla oli muun muassa pyssyt, joilla he tavan takaa ampua
paukuttelivat, ikäänkuin antaaksensa ilkiöille tietää, ett'ei sinne
ollut hyvä tulla.

Kauan aikaa oltiin talossa noin varusalla, mutta mitään erinomaisempaa
ei näkynyt eikä kuulunut: tuntuipa siltä kuin tuo koko vahtiminen olisi
ollut aivan turhaa työtä ja sen ajatuksen takia rupesivat vahdit
veltostumaan. Eräs heistä ei kuitenkaan antanut ennakkoluulojen itseänsä
pettää, sillä hän tunsi perinpohjin ilkiöiden kavaluuden; hän vahtasi
vaan silloinkin, kun toiset vahdit veltostuivat ja pötkivät levolle.

Eräänä myrskyisenä, pimeänä yönä istui tuo valpas vahti tuvan akkunan
luona pöydänpäässä ja tirkisteli sekä kuunteli, näkyisikö ja kuuluisiko
ulkoa mitään epäselvää; toiset vahdit olivat silloinkin panneet maata ja
vetelivät hartaasti tuota kaikilta niin haluttua unta. Myrsky pauhasi
ulkona ja synnytti monenlaisia epäselviä ääniä ja kolahduksia, mutta
noiden seasta oli valpas vahti kuulevinaan jonkun lyhyen väliajan takaa
jotakin säännöllistä karnutusta. Tuota piti hän jonakin epäluulon
alaisena, jonkatähden hän hiipi hiljaa porstuaan, avasi varovasti
porstuan oven raolleen ja tirkisteli ja kuunteli siitä. Tuon tarkastelun
kautta tuli hän huomaamaan, että tallin lukkoa sahattiin irti, sillä
kaikki huoneet täytyi pitää lukossa näinä vaarallisina aikoina, jos
mieli oli jotakin saada säilytetyksi. Heti tuon huomattuansa, kiirehti
vahti tupaan ja herätti hiljaisesti toiset nukkuvat vahdit. Kun he
toipuivat, selitti vaaran keksinyt hätäpikaa heille, mitä hän luuli
olevan tekeillä. He varustausivat heti ja hiipivät hiljaa porstuaan;
isännälle myös annettiin sana hiljaisuudessa ja hän myös tuli porstuaan.
Isännän kehoituksesta päätettiin olla niin kauan hiljaa kuin he
pääsisivät talliin; sieltä olisi heitä muka helppo kiinni ottaa.
Helposti kuulivat he nyt, kuinka soukan puukko-sahan karskahdukset
hitaasti, mutta varmasti jouduttivat lukon irtaumista. Jo irtausikin se,
ovi aukeni narahtain, ja selvään kuultiin, että useampia miehiä
luiskahti talliin. Mutta samassa tuokiossa törmäsivät vahdit tallin
ovelle, isäntä edellä.

"Ahas, junkkarit! Satuittepa", sanoi isäntä, tormaten talliin ja pimeän
päässä tarttuen kauluksiin kiinni ensimäistä miestä, joka hänen käsiinsä
sattui; toiset olivat aseilla varustettuina jääneet ovea vartioimaan.

Samassa tuokiossa välähti puukko yön tuiki heikossa valossa, ja isännän
miestä pitävä käsivarsi oli samassa silmänräpäyksessä luuta myöden --
poikki. Silloin töyttäsi tallista kolme miestä ovea kohden; ovella
seisovat vahdit horjahtuivat oven reijältä, sillä eivät he osanneet
aavistaa niin voimakasta ja äkkinäistä hyökkäystä ja noiden vahtien
lävitse syöksähtivät ilkiöt päätänsä myöden kartanolle.

Se, jota isäntä kiinni piteli, oli viimeinen, joka ulos tormasi ja
hänelle ennätti eräs ovella seisova vahti antaa kirvespohjalla lanteille
oikein aika kolahduksen. Tuon saatuaan hän vauhtinsa turvissa vielä
mennä hyökkäsi kappaleen matkaa kartanolle, mutta sitten hän kaatui eikä
päässyt paikalta pökähtämään. Toiset veijarit näkivät paikalla, mitenkä
heidän toverinsa kävi; he juoksivat kiireesti kova-onnisen kumppaninsa
luo, kaappasivat hänet syliinsä ja veivät kiireesti nurkan takana
odottavan hevosensa rekeen; sitten lähtivät he täyttä vauhtia ajaa
karistamaan, ja niin he veivät vamman saaneen toverinsa kiireesti pois,
ennenkuin hän ennätettiin kiinni saada.

Ilkiöt eivät ennättäneet hevosille tehdä väkivaltaa, joka heillä
tarkoituksena oli, mutta eivät vahditkaan voineet heitä kiinni saada,
niinkuin toivottu oli. Mutta saatiinpa kuitenkin tietoon, eräs noista
ilkiöistä, sillä talon tyttären onnistumaton kosia -- Kanniaisen Jussi
-- makasi monta viikkoa kirvespohjasta lanteillensa saatua kolahdusta.

Isännän käsi parani terveeksi lääkärin hoidolla ja hän laitti
kaksinkertaiset vahdit taloonsa ja vahtimista käytettiin nyt suuremmalla
valppaudella kuin tähän asti, jonkatähden eivät roistot uskaltaneet
enään hätyyttää sitä taloa.

Olisipa luullut nuot kosimisen koston tuumat loppuneen jo siihen, mutta
niin ei käynyt. Kysymyksessä oleva tytär naitiin jonkun ajan kuluttua
erääsen varakkaasen ja siivoon taloon. Onnellisena aloitti nuori
parikunta elämänsä aamun. Vapaina roistojen pelvostakin, eivät he
osanneet aavistaakaan mitään kostoa ilkiöiltä, sillä he olivat asumassa
siksi kaukana tuosta pahamaineisesta paikkakunnasta, hyvien
kylänmiestensä keskellä. Ensi vuotena, kun miniä oli asumassa
rauhaisassa kodissa, nukkui talon perhe levollista untansa eräänä
pimeänä lokakuun yönä. Silloin lyötiin yhdellä rämäyksellä talon
akkunat, kehyksineen päivineen palasiksi, ja kiviä alkoi sataa
akkunoista sisälle niin paljon kuin ennätti; usea sisällä olija sai
haavoja ja kuhmuja. Kylläpähän sen arvaa, minkälaiseen hämmästykseen
huoneessa olijat joutuivat tuommoisen julman yöllisen päälle-karkauksen
vuoksi. Lapset parkuivat, vaimot voivottivat ja pakenivat lastensa
kanssa mihin turvapaikkaan mihin pääsi. Eipä ollut juuri paljoa
paremmasti talon miestenkään laita, sillä he kovin hämmästyivät
tuommoisesta oudosta ja hirveästä rynnäköstä ja hyppäsivät alastomina
vuoteiltansa nurkkiin seisomaan, jossa he vapisivat kuin haavan lehti.
Viimein toipuivat he kumminkin hämmästyksestänsä ja sieppasivat seinältä
luoti-pyssynsä joilla he alkoivat ampua akkunoista summassa yön
pimeyteen, sillä kaikki talon miehet olivat metsästäjiä.

Hirveä oli tuo näky pimeänä syksyisenä yönä. Lapset ja vaimot parkuivat,
miesten ampuessa särjetyistä ikkunoista. Pyssyjen paukahdellessa
leimahteli tuli ja valaisi kolkkoa, pimeää yötä; seiniin paukahtelevat
kivet, jotka eivät sattuneet akkunain reikiin, lisäsivät vielä melua;
näyttipä tuo ikäänkuin pienen linnoituksen valloitukselta, jota
urhoollisesti puollustettiin. -- Tuo roistojen rynnäkkö maseni osaksi
kumminkin heti kun miehet rupesivat ampumaan, mutta olipa tuohon
toinenkin vaikuttava syy: talon navetta-kartano oli näet ilmitulessa.
Roistot olivat sen sytyttäneet ennen rynnäkköänsä. Palosta nouseva savu,
huuto, parku, pyssyjen paukaukset ja kaikesta tuosta nouseva melu oli
herättänyt kylän väen ja hengen kiireissä riensi nyt ihmisiä hätään ja
tuon havaittuaan pötkivät hirviöt kiireesti käpälämäkeen. Hädintuskin
saatiin ihmisien avulla eläimet pelastetuiksi, mutta huoneet paloivat
aivan poroksi. Niin olivat sekä ihmiset että eläimet suojattomina talven
lähestyessä aivan pahan-ilkisen ihmisen vuoksi.

Talon tyköä löydettiin eräs lakki, joka tunnettiin Kanniaisen Jussin
omaksi ja siittä arveltiin tuho hänen tekemäkseen ja olevan vielä
hyljätyn kosijan kostoa. -- Hyi! -- Ja niin se olikin, sillä Kanniaisen
Jussi veljineen ja nepaimineen ynnä muiden hyvien ystäviensä kanssa oli
menossa taas markkinoille, ja syrjä-asianaan tekivät he tuon koston
työnsä.

Nepaimet haastettiin oikeuteen asian-omaisina ja kaikki muut vieraiksi
miehiksi, joita oli parikymmentä miestä, mutta yksikään heistä ei ollut
muka kuullut eikä nähnyt mitään, eikä siis tietänyt koko asiasta niin
mitään. -- Ja narrit pääsivät vapaiksi syytöksestä.

Eräs isäntä pani Issun syytökseen varkaudesta. Ennenkuin asia oli
oikeuden edessä tutkittavanakaan, tapahtui tuon rohkean päällekantajan
talossa jo useampia murhapolton yrityksiä. Todistusten puutteessa ei
asia tullut valkeuteen, sillä todistajat kaikki kuuluivat samaan pyhään
liittoon, johon syytettykin kuului. Olisipa noin onnistuneen
käräjä-asian jälkeen luullut koston-pyynnin jääneen siihen, mutta niin
ei käynyt tässäkään. Monen onnistumattoman kokeen perästä paloi
murhapolton kautta päällekantajan talo aivan puti puhtaaksi.

Eräs talon isäntä kävi etsimässä varastettuja kalujaan Issun ja Nartin
kotona. Näitä ei hän löytänyt, mutta kallishintaisen hevosen hän kyllä
löysi ensi-aamuna hevoshaastaan -- hirtettynä.

Tuommoinen oli elämän laatu, ja yhteiskunnallinen turvallisuus
paikkakunnassa, semmoinen oli oikeuden tunto. Oliko sitten kumma, jos
laki ei saanut heille voimaansa osoittaa? Oliko kumma, jos ne harvat,
oikeat ihmiset, jotka paikkakunnassa löytyivät, eivät enään viimeiseltä
uskaltaneet heitä yrittääkään ilmiantaa? Eipä ollenkaan ja sen takia
pääsi turmelus aina syvemmälle juurtumaan paikkakunnassa.



YHDESTOISTA LUKU.

Katsahdus suvun kunniaan.


Niin. Suvun kunniaa oli Kanniaisen Lauri lähtenyt kannattamaan ja
turvaamaan. Hänen sielunsa oli siksi pimeä, että hän luuli tuon kunnian
riippuvan rikkaudesta. Puhtaasta, rehellisestä omastatunnosta ei hän
tietänyt mitään, ja sentähden ei hän kammonut lastensa sydämiin istuttaa
vääriä, vilpillisiä mielipiteitä. Me olemme jo osaksi nähneet,
minkälaisia hedelmiä, minkälaista kunniaa tuo varomaton lasten kasvatus
toi sekä itse suvulle että paikkakunnalle, ja kuinka oli kolmannessa
polvessa jo kasvanut suureksi, mutta me emme vielä tiedä minkälainen
tuon kunnian loppu oli. Katselkaamme siis sitä.

Kun ihminen paatuu ja piruttuu semmoiseksi, ett'ei hänellä ole enään
mitään pyhää, kun hän antautuu koko sielunsa ja ruumiinsa kanssa pahojen
himojensa orjaksi, palvelemaan syntiä joka jäsenellään, niin näyttääpä
usein siltä kuin ei löytyisikään enään totuutta koko maassakaan;
näyttääpä siltä kuin Jumala ei etsiskeleisikään isäin pahoja tekoja
Häntä pelkäämättömien lasten päälle; näyttääpä siltä kuin pahuus saisi
kukoistaa ijankaikkisesti, mutta niin ei ole. Jumala on pitkämielinen,
sentähden kokee hän kaivaa ja lannoittaa vääräksi kasvaneen puun juuria
ja sitten Hän odottaa, toivoo hedelmiä. Vasta sitten kun Hän on nähnyt
kaikki kaivamisensa, lannoittamisensa, odottamisensa ja toivomisensa
turhaksi, vasta sitten antaa Hän vanhurskaan vihansa langeta paatumuksen
tuomion alle langetetun ylitse ja silloin ei enään pahuus menesty.

Kauan menestyi hirvein rikoksellisuus tässäkin kysymyksessä olevassa
paikkakunnassa. Kauan välttivät paatuneet pahantekiät lain rankaisevaa
kättä joukkonsa laajuuden nojalla, puuttuvan oikeuden tunnon vuoksi ja
hirmuisen pelottelemisiensa tähden; kuitenkaan ei se heille menestynyt
ikäkauttansa, sillä pää tulee viimein vetävälle.

Kanniaisen nuorten miesten isä oli Viaporissa sovittamassa rikostansa,
tuosta ei ottaneet pojat ojentuaksensa, ei parantuaksensa, vaan monta
kertaa hurjempaa ja rikoksellisempaa elämää viettivät he kuin heidän
isänsä oli koskaan viettänyt -- mitenkäpäs muutoin, sillä eipä heille
oltu parempaa opetettukaan. Vanhanviran nuorempi poika, Antti, sai kohta
isänsä Viaporiin lähdön jälkeen, juuri kun hän oli ripille päässyt,
selkäänsä kahdeksantoista paria raippoja varkaudesta. Tuo ei ollut kyllä
korkein määrä, mutta kumminkin jo hyvä alku kunnian leikkaamiseen niin
nuorelle miehelle. Tuokin annos tapahtui sillä aikakaudella, jolloin
heihin vielä voitiin ja uskallettiin käydä käsiksi.

Noin loistavasti aloitti Antti elämänsä aamun ja noin loistavasti
osoitti hän työllä ja totuudella, mitä hänessä oli vaikuttanut ne
opetukset, joita hän oli rippikoulussa saanut. Siellä tietysti ei
hänelle pahaa opetettu -- hyvää siellä opetettiin, mutta hyvä ei enään
pystynyt häneen, sillä aikoja ennen oli hänen sydämeensä istutettu paha
turmeluksen siemen ja tuo siemen oli siellä jo niin juurtunut ja
kasvanut, ett'ei hyvä voinut siellä sijaansa saada.

Poika Antilla oli kumminkin vielä jäljellä hiukka vanhemman rakkautta,
sillä hän kävi asian-tehden katsomassa isäänsä Viaporissa, jolloin hän
vei rangaistusta kärsivälle isällensä ruokaa ja rahaa minkä voi kokoon
saada. Oikeat ihmiset pitivät tuota hyvänä merkkinä ja toivoivat Antin
vielä vakaantuvaa mieheksi. Kun Kanniaisen Jussi, Antin vanhempi veli,
tuon kuuli, selitti hän veljensä vanhemman rakkauden omituisella
tavalla.

"Ei Antilla ollut asiana isänsä tervehtiminen, eikä ikävä häneen, vaan
hän kävi Viaporissa katsomassa itselleen -- talonpaikkaa", sanoi hän.

Kumpikahan puoli noissa ennustajissa oli oikeassa? Kenties Jussi tunsi
veljensä sisällisen ihmisen paremmin kuin muut ihmiset. Niin, kenties.
-- -- --

Eräänä kertana lähtivät taas nepaimet kumppaniensa kanssa eräille
markkinoille -- kuinkas muutoin. Oltiin jo poissa kotipitäjäästä,
kaukana vieraassa paikkakunnassa. Yö läheni ja nuot oivalliset
markkinamiehet valitsivat itselleen yöpaikaksi erään kylän. Nuoria,
iloisia olivat nuot markkinamiehet ja saman näköisiä katsella kuin
muutkin ihmiset; vieläpä kauneempiakin kun moni muu, ja kyläläiset eivät
osanneet aavistaakaan mitään pahaa noista iloisista
markkinavieraistansa.

Eihän muuta. Markkinavieraat laativat heti tanssit majataloonsa, sillä
eihän muutoin ilo ilolle tuntunut. Kylän pelimanni haettiin paikalle ja
viinaa hankittiin sekä hänen että omiksi tarpeeksi. Kylän nuori väki
kokousi äkkiä noihin kemuihin ja pian oli tuvan lattia täynnä iloisia
pareja. Erinomainen ystävyys vallitsi kyläläisien ja vierasten välillä
ja edelliset oikein kunnioittivat noita iloisia ja vierasvaraisia
vieraitansa. Siinä sitten tanssittiin, jotta vesi päältä lähti ja hiki
otsalta valui.

Keskellä "silmää" pistäysi Vanhanviran Jussi ulos, pyyhkien valkosella
nenäliinalla, jonka hän oli kylän parhaalta neidiltä lainaksi saanut,
runsaasti valuvaa hikeä pois otsaltansa. Silmä ei ollut vielä loppunut,
kun hän palasi takaisin tanssi tupaan, mutta silloin hän jo voi kuiskata
Issun korvaan:

"Täällä te turhaan näette vaivaa palavissa päin, mutta minulla on toki
jo jotakin tallessa".

No, mitäpä oli sitten Jussilla tallella? Vaikk'ei hän sen enempää aikaa
ollut poissa tanssituvasta, oli hän jo kumminkin ennättänyt käydä
muurista irti repimässä talon ison, vaskisen muurikattilan. Tuon oli hän
polkenut luttuun ja kuopannut rekeensä; tuon työn tähden se oli, kun
Kanniaisen Jussi tuli niin tyytyväiseksi ja hyvälle omalletunnolle.

Kylän nuoriso ja vieraat pitkittivät vaan tanssiansa, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut. Vieraatkaan eivät kiirehtineet sen enempää lähtöänsä,
sillä nyt oli jo niin myöhäinen aika, ett'ei kukaan enään näin hiljan
tarvinnut valkeaa kodan muurissa; siitä tuo rauha ja hätäilemättömyys
vierailla. Viimein lähti kylän nuoriso pois ja vieraat panivat maata.
Kauan eivät he kumminkaan maanneet, ennenkuin he löivät hevosensa
aisoihin ja lähtivät ajamaan edessään olevaa pitkää talotonta taivalta.

Melkein heti kun vieraat lähtivät, nousi talon karja-piika ylös. Hän
puki päällensä ja meni kiireesti virittämään kodan pesään valkeaa, mutta
voi hirmua! Muurikin oli revitty rikki ja kattilaa ei ollut
olemassakaan. Piika kiiruhti heti asian ilmoittamaan muulle talon
väelle. Heti huomattiin mitä tietä kattila oli talosta pois juossut.
Pari roimaa hevosta valjastettiin heti, ja rekihin siepattiin kylän
reippaita nuoria miehiä ja siitä nyt lähdettiin veijareita takaa
ajamaan. Puoli taipaleessa saavuttivat takaa-ajajat jo illalliset
vieraansa ja vaativat heidät seisahtumaan syynäi varten. Veijarit
kieltäysivät siitä ja matkustivat vaan eteenpäin. Takaa-ajajat yrittivät
väkivallalla tekemään sitä, jota eivät hyvällä saaneet toimeen. Mutta
pian huomasivat he sen keinon turhaksi, sillä koko rosvo-joukko alkoi
käydä heidän päällensä ja takaa-ajajat saivat kiittää onneansa, että
pääsivät eheinä pois heidän kynsistänsä. Takaa-ajajat valitsivat nyt
toisen keinon: he seurasivat ullonkanteella roistoja, aina ensimäiseen
kylään asti. Kylään tultua alkoi takaa-ajajain joukko kasvaa ehtimiseen,
sillä kaikille ihmisille, joita vaan näkivät, selittivät he lyhyesti
asiansa, ja kun he asian kuulivat, liittyivät he takaa-ajajain joukkoon.
Kylän tiheämmäksi tultua sai tuo matkaava, iso armeija kylän väen
liikkeelle heidän edellänsäkin; niille huusivat takaa-ajajat, että he
ottaisivat menijät kiinni, ja pian oli takaa-ajettaville tie pystyssä.
Lurjukset eivät ruvenneet enään tappelulla itseänsä puolustamaan, sillä
he näkivät sen aivan turhaksi noin isoa joukkoa vastaan, semminkin
selkeällä päivällä.

"Kyllä kaiketi meidät saatte syynätä vähemmälläkin, mutta mikä häntä nyt
keskellä tietä rupeaa mokomaan työhön; ajetaan likimäiseen taloon",
esitteli Kanniaisen Jussi rehevästi.

Kaikki suostuivat ehdotukseen ja niin ajettiin ensimäisen varakkaan
talon kartanolle, mutta Jussi ajoi hevosensa liki navetta-pihaa.

Siinä sitten syynättiin yhden ja toisen rekeä, mutta mitään ei löytynyt.
Noin puolitekeissä oli syyni, kun Vanhanviran Jussi sanoi: "Kovin paljon
on kokoontunut suuteita rekeeni, niitä täytyy kantaa tunkiolle" ja
samassa hän kohmusi vankan sylin heiniä reestään ja lähti viemään niitä.
Lähellä seisova mies sattui ikäänkuin tapaturmassa kirvespohjalla
kopasemaan tuohon hänen sivutsensa vietävään suude-syliin. Kopsis!
kirvespohja rämähti suoraan heinä-sylin sisällä olevaan, luttuun
poljettuun kattilaan ja heinä-syli kattiloilleen putosi maahan, kattila
päällimmäksi. Siihen seisahti kantajakin ja syynääjät huudahtivat: "kah,
siellähän se meidän kattila onkin, mutta runneltuna".

"Mistä olet tämän rekeesi saanut?" kysyi kattilan omistaja ja katsoi
Jussia tuimasti silmiin.

"Mikä p--le lienee tuon minun rekeeni tietämättäni työntänyt, minä itse
en ole sitä pannut", sanoi Jussi hätäyksissään.

"Sen selittäköön oikeus, kuka kattilan sinun rekeesi on pannut", sanoi
kattilan omistaja ja vanui Jussin kauluksiin kiinni.

"Jos vaan panette minut kiinni, niin sen saatte vielä katkerasti katua",
sanoi Jussi uhkaavasti.

"Sepähän nähdään", sanoi mies ja alkoi nuorittaa häntä saapuville
tuoduilla köysillä.

"Mikä on nimesi mies?" kysyi hän Jussilta, kun oli saanut hänen
sidotuksi.

"Nimeni on Matti Vekarainen, Savosta", vastasi Jussi.

"Ei vainenkaan, hän on Vanhanviran Jussi, jos olette ennen kuulleet
hänestä mainittavan", sanoi eräs juuri kartanolle saapunut kulku-akka.

"Oletko varma siitä?" kysyi moni ääni yht'aikaa vaimolta.

"Hänet tunnen yhtä tarkkaan kuin oman miehenikin", sanoi vaimo
luottavasti.

"No peeveli! Sittenhän olemme saaneet paremman linnun kiinni kuin
luulimmekaan. Lisää nuoria tänne! Hän ei taida olla juuri niin hyvä
häkissä pysymään. Vai sitä komppaljuunia tämä joukko onkin. Olkaa hyvät
ja painakaa muut tielle ja pian, jos ette tahdo kaikin tulla kiinni
pannuiksi", sanoi sitten sitoja toisillekin samassa kun hän vielä
toistamiseen siteli arvokasta saalistansa, josta kansa oli kuullut niin
paljon pahaa. "Kas niin! Luulempa että pysyt koreasti kiinni tutkintoon
asti", lisäsi hän sitten ja heitti Jussin siihen.

Jussin toverit vannoivat sielunsa ja Jumalan kautta, ett'eivät he ole
tietäneet mitään koko asiasta -- sepä nyt on tietty -- ja toimittivat
itseänsä aikakyytiä matkalle.

Jussi-parka vietiin heti nimismiehelle, joka hänet kahlehti lujaan jos
lujaan, ja lähetti sitten läänin vankilaan, odottamaan laillista
tutkintoa huonosti onnistuneelle asiallensa.

Kun tutkinto tuli, oli asia niin selvä ja todistukset niin pätevät, että
pitemmittä mutkitta oikeus tuomitsi hänelle taas neljäkymmentä paria
raippoja ja kaksi vuotta kruunun pakkotyötä. Hän tyytyi tuomioonsa ja
lähti heti täyttämään hänelle määrättyä rangaistustansa, että pikemmin
pääsisi irti, harjoittamaan entistä rikoksellista ja jumalatonta
elämäänsä.

Kun hänelle tuomittu rangaistus-aika oli loppunut, tuli hän taas
takaisin kotipitäjääsensä. Pian havaittiin, ett'ei hän ollut tuolla
oppi-ajallansa yhtään parannut, vaan päinvastoin paatunut entistäkin
pahemmaksi, sillä yhä raa'emmaksi, hurjemmaksi, rikoksellisemmaksi ja
jumalattomammaksi kävi elämä pitäjäässä. Mutta yhä ankarammiksi ja
kiinteämmiksi kävivät myös oikeat ihmiset heitä vastaan. Pitääksensä
yleistä turvallisuutta vähänkään voimassa, laittivat he kylään poliisin,
jotka vuorottaisin monissamiehin kulkivat öisin aseilla varustettuina
ympäri kyliä, tarkastamassa roistojen tuhoja ja ilkitöitä ja moni vekara
tarttui heidän koukkuunsa. Päivin he myös ottivat niin paljon vaaria ja
tietoja heidän umpikuljuisista vehkeistänsä kuin vaan voivat, ja se oli
suureksi avuksi useinkin heidän öillisille toimillensa. Kauan ei
Vanhanviran Jussikaan saanut nauttia tuota kahden vuoden kruunun työllä
ansaittua vapauttansa, sillä parin vuoden päästä irti pääsönsä jälkeen
joutui hän noiden kylän poliisien kautta itse työssä kiinni
murtovarkaudesta.

Jussin syntirekisteri oli jo niin iso, että hän kolmannen kerran sai
selkäänsä neljäkymmentä paria raippoja ja kymmenen vuotta kruunun
pakkotyötä, ja nyt hän oli jo isänsä edellä rikoksissa ja
rangaistuksissa.

Vanhavirka palasi juuri kotiansa Viaporista, kun poikaa alettiin toimia
sinne vietäväksi. Isä meni poikaansa katsomaan vankien kulettajalle,
juuri kun puikaa lähdettiin viemään samaan kolkkaan ja pitkälliseen
vankeuteen, josta hän itse juuri oli päässyt. Kokonaista kymmenen vuotta
oli kulunut, jolla ajalla eivät kumpikaan olleet toisiansa nähneet.
Kuihtunut, harmaantunut oli isä tuolla kolkossa, kovassa kruunun työssä.
Kolkostuneet, piruttuneet olivat pojankin kasvot, sillä monet kovat
rangaistukset, hurja ja rikollinen elämä olivat tylystäneet ja
tuimistaneet hänen katseensa, joka viattomana ollessaan oli niin lempeä
ja suloinen kuin parin tähtösen vilkkuva kiilu aamutaivaan rannalla
lempeällä talvi-ilmalla. Myrskyä, ukkosta, pelkoa, kauhua -- paatumusta,
osoittivat nyt ne villit katseet, joita kovasti kahlehdittu vanki loi
ympärilleen; olisipa luullut toisen maalarin käyneen siveltimellään
pilaamassa tuota Luojan alkuperäistä työtä ja niinpä oli käynytkin. Hän
oli vangin kasvoihin uurtanut nuot syvät, kolkot ja säännöttömät va'ot,
jotka hänet tekivät niin inhottavan ja villin näköiseksi.

Laskiessaan raakoja kokka-puheita ja katsellen villisti ympärillään
olevaa uteliasta väkijoukkoa, sattui vanki näkemään isänsä. Tulta
säkenöitsivät hänen silmänsä ja hänen suunsa vetäysi ilkeään ja
pirulliseen ilve-hymyyn.

"Ahaa! Tulkaapas lähemmäksi, kulta isäni. Te olette ennenkin antaneet
minulle hyviä neuvoja ja opetuksia ja varmaan voitte niitä nytkin antaa.
Poika on nyt jo hyvällä varalla isän veroinen, opissa, elämässä ja
vieläpä palkan saamisessakin. Tehän juuri tulette, luulen ma, meidän
yhteisestä kotitalosta, johon poika juuri nyt lähtee yhtä uljaalla
matkapassilla kuin tekin, isä. Te mahdatte tietää, oliko siellä hyvin
viinaa ja koreita tyttöjä; jos niin on, niin sitten siellä kyllä tulee
toimeen. Siellä kai pitää kynnet pitää lyhempinä, ett'eivät ne takerru
joka hevosen marhamintaan, taskukellon peräsimiin, kukkaron nauhoihin ja
aitan avaimiin, vai kuinka, isä? Kyllä minä olen koettanut elää niin
paljon kuin olen voinut oppinne jälkeen, mutta ei se ole niin onnistunut
kuin teiltä, sillä minulla ei ole ollut Valvoherraa kumppanina -- älkää
nyt noin ujostelko, isä, yhteisethän meillä asiat ovat, vai kuinka?"

Noin Vanhanviran Jussi puhutteli isäänsä kymmenen vuoden päästä. Isä ei
voinut hälkyilemättä kestää poikansa puheen ja villien silmäyksien
edessä, vaan hän koki vetääntyä muiden taa piiloon, mutta poika piti
hänet niin ankarasti silmällä, ett'ei hän päässyt lymyämään koko puheen
ajalla; lieneekö tuo silmällä pitäminen ollut sitä, josta Lutherus sanoo
neljännen käskyn selityksessään: "ja pidämme heitä meidän silmäimme
edessä?"

Vangin puhe teki kuulijoissa eri vaikutuksen, aina sen mukaan
minkälainen kunkin kuulijan sisällinen ihminen oli. Suurin osa purskahti
imelästi nauramaan; ne olivat niitä, jotka vangin puheen pitivät
oikeana, viisaana puheena, sillä heidän mielipiteensä olivat enemmän tai
vähemmän sopusoinnussa hänen mielipiteittensä ja tekojensa kanssa.
Vähempi osa pysyi mykkänä koko vangin puheen ajan, ja he näyttivät
kauhistuvan jokaista hänen sanaansa. He katselivat usein toisiansa
kysyvästi silmiin, ikäänkuin olisivat kysyneet: eikö tuo ole hirveää ja
pirullista? Eräs vanha harmaapää ukko avasi suunsa ja rupesi puhumaan:

"Eikö tämä ole hirveää ja jumalatonta?" alkoi hän. "Mistä on tämä hirveä
rikoksellisuus, tämä saasta ja jumalattomuus pitäjääsemme tullut?
Tuntuupa siltä kuin ilmakin olisi saastutettu ja Herran käsi raskaasti
painaa meitä. Muistan ajan, jolloin ei pitäjässämme kuulunut yhtään
rikosta ja rauha, rakkaus vallitsi silloin ihmisien kesken. Jumalan
pelko asui silloin ihmisien sydämissä, ja se teki kaikki nöyriksi toisia
kanssa-ihmisiäkin kohtaan. Lyhyessä ajassa on elämä pitäjässämme
muuttunut pahojen henkien elämän kaltaiseksi, sillä muuta nyt ei enään
kuulukaan, muusta ei nyt enään ole puhettakaan kuin rikoksista,
murhista, murhapoltoista, murtoja muista varkauksista, juomisista,
vankituksista ja rangaistuksista. Mistä tämä kaikki on tullut? kysyn
vieläkin. -- Kanniaiselta alkoi se saasta vuotaa. Väärällä tavaran
himolla, setä Juhon rahojen varastamisella, varomattomalla lasten
kasvatuksella, väärillä, petollisilla kirjoilla alkoi se ja Jumala sen
tietää mihinkä se päättyy, sillä pahuus ja jumalattomuus paisuu nyt jo
yli reunojensa, loppua eikä kumminkaan kuulu kustaan; se on hirveää
ajatellakin. Rikokset pidetään nyt jo kunnia-asiana ja rikoksistaan
vangittu poika puhuu rangaistulle isällensä levollisena niin hirveitä
asioita ja sanoja, että kaikki harmaat karvani nousevat pystyyn, ja
tuommoiset puheet saavat suosijoita -- nauravia suosijoita!! -- Jumala
meitä armahtakoon!"

Sen sanottuaan lähti ukko hitain askelin kävelemään ulos. Ei yksikään
voinut tuohon kunnian vanhuksen puheesen virkata ainoatakaan iva- ja
pilkka-sanaa, vaan kaikki olivat lyötyinä, ja Vanhavirkakin ja vangittu
poikansa seisoivat pää rinnoilla ja katsoa tuijottivat alakuloisina
lattiaan. Miksikähän tuo ukon puhe teki niin syvän vaikutuksen kaikkein
hurjimmissakin kuulioissa? Siksi että se oli huutavan ääni korvessa,
jonkalaista ei oltu kaukaan aikaan kuultu. Ukko havaittiin olevan Elsan
isän.

Pitemmittä mutkitta taljattiin Vanhanviran Jussi raskaine rautoineen
rattaille ja mykkänä, synkkänä alkoi hän vieriä hitaasti kolkkoa
rangaistus-paikkaansa kohden; yhtä mykkänä hajausi myös väki pois
vankien kuljettajan talosta. --

Tuo ennen niin loistoisa ja mainehikas Kanniainen oli nyt perinpohjin
hävinnyt talo. Eipä olisi kukaan enään tuntenutkaan sitä Kanniaiseksi,
jos ei entinen paikka ja kammottava nimi olisi sitä mieleen
johdattaneet. Maa oli myöty vähitellen suurien rahasakkojen, kulujen ja
tuomittujen takamaksujen maksuiksi ja muiden isojen velkojen maksuiksi.
Ostajat olivat osinkojensa mukaan vähitellen vedättäneet pois huoneet
tuosta niin komeasta kartanosta. Ainoastaan talon entinen kota oli
jäänyt paikalle sen vähäisen maan kipeneen kanssa, joka vielä oli
jäljellä, kun Vanhavirka palasi Viaporista. Tuon kodan olivat pojat,
Jussi ja Antti, varustaneet tulisialla ja muutoinkin asuttavaksi,
sill'aikaa, kun heidän isänsä oli vielä rangaistustansa kärsimässä.
Tuossa kota-tuvassaan asui nyt Vanhavirka poikansa Antin kanssa, ja he
joivat mitä vaan hengestä irti oli. Niin autiona ja kolkkona oli nyt
muinoin niin uljas Kanniaisen talo, yksinäisellä paikallaan, kuin autio
puuton kallio-saari jäätyneen järven keskellä. Kolkkona, kammottavana
esimerkkinä törötti yksinään kota-tupa tuossa ja kun tyyneenä, selkeänä
talvisena aamuna savu kohousi pystysuorana korkealle ilmoihin kota-tuvan
tornista, niin tuntuipa silloin siltä kuin se olisi suoristansa tullut
kirouksen pätsistä.

Kun isä ja poika olivat jonkun ajan kahden viettäneet synnillistä elämää
juomisessa ja varkaudessa, tuossa kolkossa yksinäisessä asunnossaan,
ajoi eräs mies eräänä pyhä-iltana kota-tuvan eteen vähäsen, hevosen
loimilla peitetyn kuorman kanssa. Mitä oli noiden peitetten alla? Siellä
oli miehen -- ruumis! Yksin oli Vanhavirka nyt kota-tuvassaan majaa
pitämässä, sillä Antti oli jo aamulla lähtenyt kylälle, tavallisella
laillaan pyhäpäivän pyhittämiseen juomisella ja tappelulla. Tuolta
retkeltään tuli hän nyt kotiansa hevosella, ei ajajana, vaan tuona
vähäisenä peitettynä kuormana, jonka olemme jo nähneet.

Vanhavirka kuuli kota-tupaansa, että hevosella ajettiin sen eteen. Hän
astui kiireesti ulos, katsomaan tullutta.

"Näkyikö siellä meidän Anttia?" kysyi hän hätäisesti reen vieressä
seisovalta mieheltä, jonka hän tunsi.

"Näkyipä tuo", sanoi mies ja sivalsi peitteet pois komian kuormansa
päältä.

Yltä päältä verisen ruumiin kalveat kasvot tulivat silloin näkyviin ja
Vanhavirka tunsi niissä poikansa kalvistuneet kasvot.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän hätäisesti ja astui askeleen takaperin.

"Tapahtumat näette edessänne olevassa poikanne verisessä ruumiissa.
Aamulla aikaisin kokousi koko roisto-joukko kirkon kylään. He hankkivat
tavallisuuden mukaan viinaa ja joivat itsensä juovuksiin. Issulla ja
Antilla oli riita keskenänsä jostakin asiasta, sen jälkeen mitä muut
ymmärsivät, varastetun yhteisen omaisuuden väärästä ja epärehellisestä
ja'osta. Heille tuli tappelu ja ennenkuin ennätti aavistaakaan, paiskasi
Issu puukon Antin sydämeen umpipäähän, josta iskusta hän kaatui paikalle
hengettömänä. Siitä oli kumminkin hyvä, että siinä meni kaksi kärpästä
yhdellä lyönnillä", sanoi mies ja nosti ruumiin koto-tuvan lattialle.

"Sekö nyt vielä?" sanoi Vanhavirka ja purskahti itkuun.

"Niin, nyt alkaa olla töillänne täysi mitta. Oman sukunne, sisarenne
pojan työtä on tämä ja Issu vaan kerskuu muun muassa maksaneensa --
äitinsä perintöä", sanoi mies ja lähti pois.

Siinä oli Kanniaisen Antin loppu. Ei hänen veljensä, Jussin, ennustavat
sanat käyneetkään toteen? Ei Antin talonpaikka ollutkaan Viaporissa,
niinkuin Jussi oli ennustanut; kolkompi, synkeämpi -- kauheampi oli se
kammitsa, johon Antti nyt joutui, kuin Viapori on koskaan ollut. Antin
vankeudesta ei päässytkään ulos vuosituomiolla, ei kymmenessä vuodessa,
ei sadassa -- voi! ei koskaan, ei koskaan. Ei mitään parannuksen aikaa,
ei mitään armoa, ei mitään toivoa -- kauheata!

Niin, Antin isähän itki. Mitä hän itki? Hän itki sitä, että hänen
poikansa oli tapettu. Hän tunsi itsensä nyt niin yksinäiseksi ja
turvattomaksi. Hänellä ei ollut nyt enään yhtään, joka hänelle olisi
hankkinut ja kantanut -- viinaa ja varastellut hänelle elintarpeita
kurjan henkensä ylläpitämiseksi -- sitä hän itki.

Nyt olemme jo osaksi tutustuneet rintaperillisien, etevän suvun
kunniaan; katselkaamme vähän syrjäperillisienkien, sisaren poikienkin
kunniaa.

Vanhanviran sisaren poika joutui paikalla kiinni nepaimensa, Antin,
murhasta. Asia oli niin selvä, että hän sai kovimman rangaistuksen,
nimittäin neljäkymmentä paria raippoja ja elin-ajakseen pakkotyötä
Siperian vuorikaivannoissa. Niin hän meni ja se hänen juoksunsa ja
pyrintönsä pää ja pohja oli; se oli hänen -- kunniansa.

Olemme jo ennen nähneet, kuinka Vanhanviran Jussi joutui kiinni,
kattilan varkaudesta, markkina-matkallaan. Toiset veijarit menivät
kuitenkin markkinoille, vaikka Jussin niin kävi. Siellä he pitivät
tavallista menoaan: joivat, varastivat ja -- ryöväsivät, kun niin
sattui. Kaikissa heidän vehkeissään oli Vanhanviran Jussi ennen
päämiehenä ollut, mutta kun hänen noin hullusti kävi, valitsivat
veijarit hänen nepaimensa, Nartin, yksimielisesti johtajakseen. Uljaasti
toimitti Nartti hänelle uskotun luottamusviran. Kaikki menestyi hyvin ja
niin kavalasti, ett'ei pienintäkään epäluuloa syntynyt heitä vastaan. He
kokosivat runsaan saaliin, ja palasivat iloiten ja riemuiten kotiansa.
Samoilla markkinoilla ryövättiin tiellä eräs varakas pappi, ja piestiin
vähiin henkiin. Papilla oli paljon rahoja muassaan ja muutakin arvokasta
kalua, muun muassa kultakello kalliine perineen. Tieto tuosta rumasta ja
hirveästä rikoksesta levisi nopeasti joka paikkaan ja pahantekijöitä
koetettiin kaikilla keinoilla saada ilmi ja kiinni, mutta turhaan;
mitään ei kuulunut ei näkynyt ja varastetut rahat ja kalut katosivat
kuin nukkuneen rukous.

Pahantekijäin ilmisaaminen jäi siihen, eikä kukaan enään piitannut koko
asiasta huita haita. Mutta hallitus ei heittänytkään asiaa niin vähällä,
sillä rikos oli kovin hirveää laatua.

Oli kulunut tapauksesta aikaa noin pari vuotta. Silloin sai paikkakunnan
nimismies käskyn kuvernööriltä, syynätä kaikki ne henkilöt ja heidän
asuntonsa, joiden tiettiin olleen niillä markkinoilla, joilla papin
ryöstö tapahtui. Tämä tapahtui ehkä siinä toivossa, että siten
saataisiin jotakin selkoa pahantekijöistä. Tuo käsky tuli sen vuoksi,
että pitäjän paha maine oli ehtinyt jo hallituksen korviinkin. Heti
käskyn saatuansa ryhtyi nimismies työhön, ja Nartin koti oli se, jota
tuo syyni ensimäiseksi kohtasi. Nartti oli nainut mies ja koki vielä
asua remuta isänsä maalla, vaikka se oli jo hyvin riepakolla. Kun
nimismies tuli taloon, oli Nartti poissa kotoa.

"Hyvää päivää! onko Nartti kotona?" sanoi nimismies huoneesen tultuansa.

"Mitä hänestä tahdotte?" kysyi Nartin vaimo tuimasti.

"Onko Nartti pari vuotta takaperin ollut J--n markkinoilla?"

"Mitäs sitten?"

"Älä mutkittele, akka, vastaa vaan suoraan minun kysymykseeni; onko
miehesi kotona?"

"Hän ei ole kotona".

"Toinen kysymys?"

"Jos se on teille mieliksi, niin muistelen hänen siellä olleen".

"Sen tiesin kyllä sinun todistamattasikin, ja me syynäämme nyt talonne
joka nurkan".

"Ja mitä varten?"

"Jos jotakin löytäisimme; tuo nurkassa oleva arkku ensiksi käsiin; arkku
auki!"

"Kenen luvalla tulette häiritsemään meidän rauhaamme?"

"Emme suinkaan sinun luvallasi, se on tietty; pitemmittä juonitta arkku
auki!"

"Sitä ette tarvitse ettekä saa syynätä", sanoi akka, rynttäsi arkun
päälle ja vanui sylin siihen kiinni.

Nimismiehen apumiehet kiskoivat akan irti arkusta ja mursivat arkun
auki. Toiset pitivät kiinni akkaa, joka huusi, parkui ja kiemuroitsi;
toiset syynäsivät arkun sisustaa. Arkku ei juuri paljon sisältänyt,
mutta kuitenkin syynimiehille jotakin hyvin tärkeää, sillä sieltä löytyi
eräs kultakello, joka nimimerkeistä tunnettiin papilta ryöstetyksi
kelloksi.

"Mistä miehesi on tämän kellon saanut?" kysyi nimismies, näyttäen akalle
arkusta löydettyä kelloa.

"Se on Nartin kello, ette saa siihen koskea", tirskui akka. Hänkin oli
epärehellinen ihminen, sillä "kyllä vakka kantensa valitsee".

"Vai niin! Mutta mepä emme aiokaan sinun luvistasi pitää minkäänlaista
lukua", sanoi nimismies, pisti kellon lakkariinsa ja niin lähtivät
syynimiehet pois.

Jo samana iltana istui Nartti koreasti kiinni, vahvasti raudoitettuna.

Tuon kellon asiat olivat kummallista laatua. Martti oli sen saanut
osaksensa markkinoilta varasteltua kalua jaettaissa asianomaisien
kesken. Niin tarkasti ja varovasti elivät he kaiken varastetun kalun
kanssa, että hän oli pari vuotta säilyttänyt tuota kelloa, jonkun vanhan
kivinavettalöksän seinässä olevassa sopivassa kiven kolossa. Nyt hän
oli ruvennut pelkäämään pilalle menevän koko kellon. Juuri syynipäivän
aamuna, kotoa pois lähtiessään, oli hän, tuon pelvon vaikuttamana,
tuonut kellon kamariinsa ja kätkenyt sen arkkuunsa, josta se oitis
joutui syynimiesten käsiin. Kaikella varovaisuudellaan ei hän siis
voinut välttää sallimuksen pettämätöntä kättä.

Nimismies pitkitti syyniään ja toisen Vanhanviran sisaren kahdelta
pojalta löytyi myös papilta ryöstetyitä kaluja, ja he myös pistettiin
kohta kiinni. Suvun ulkopuolellakin löydettiin yhdeltä ja toiselta
epäluulon alaiselta sitä ja tätä papilta ryöstettyä tavaraa, joista
hekin joutuivat kitimiin.

Todellakin siis olivat nuot roistot tuonkin hirveän rikoksen tekijöitä.
He eivät liene jakaneet saalistansa tasaisiin osihin miehiä myöden, vaan
sen mukaan kuinka suuri osa ja miehuus kullakin oli ryöstäessä ja
varastaessa. Tuosta osinkojen epätasaisuudesta lienee Issullekin ja
Vanhanviran Antille tullut riita, joka päättyi murhalla ja josta Issu
oli jo huilannut Siperiaan.

Asia tuli tietysti oikeuden käsiin. Nartti ja molemmat nepaimet sekä
kaikki ne, joilta löydettiin papilta ryöstetyitä kaluja, saivat
neljäkymmentä selkäänsä ja sen saatuansa vietiin he koko elin-ajakseen
kruunun pakkotyöhön, sovittamaan hirveää rikostansa. Semmoinen oli
heidän kunniansa.

Nyt ei ollut enään jäljellä tuosta väärällä tavalla kunniaan korotetusta
suvusta muuta kuin Vanhavirka. Hän se oli, jonka kunniaa, jonka
tulevaisuutta oli koetettu tehdä oikein loistavaksi ja mainehikkaaksi
väärällä tavalla anastetulla tämän maailman mammonalla. Hän se oli,
jonka sydämeen jo nuorena oli istutettu se periaate, että ihmisen suurin
onni tässä maailmassa on rikkaus, saipa häntä sitten mitä vielä saikin.
Hän se oli suvussa, joka ensikerran omin luvin ojensi kätensä
anastamaan, jonkun oikeuden muodolla, toisen miehen omaisuutta ja jonka
teon hänen isänsä niinkuin sinetillä lukiten todisti oikeaksi, suvun
kunnian ja maineen turvaamisen nimellä. Hän se oli ensimäinen suvussa,
joka mielivaltansa mukaan sai kasvaa kristillisettä kasvatuksetta isänsä
puolelta, sai kasvaa kurituksetta ja Herran nuhteetta, sai kasvaa oman
turmeltuneen sydämensä himoissa ja haluissa. Niissä sai hän mielin
määrin juurtua ja varttua, ja nyt olivat hedelmät jo näkösällä. Yksin
oli hän nyt suvustansa jäljellä niinkuin jäkäläpäinen kanto, kulovalkean
hävittämällä karulla kankahalla, josta kaikki hävittävä tuli on kaiken
kasvullisuuden, kaiken tuoreuden, kaiken elon hävittänyt, niin ett'ei
siinä muuta näy kuin joku savuava, joku kytevä kekäle, jonkatähden seutu
näyttää niin kolkolta, mustalta, kaamialta ja vihan ylikäyneeltä.
Semmoiselta näytti Vanhanviran kota-tupakin autiolla Kanniaisen talon
paikalla. Semmoiselta näytti tuvan ainoa asukaskin -- Vanhavirka --
harmaantuneine hiuksineen ja kuivettuneine ja kyyristyneine ruumiineen;
näyttipä siltä kuin hänen olisi sallittu jäämään Jumalan vihan koston
kammottavaksi muistomerkiksi. --

Hänen poikansa ja hänen sisartensa pojat olivat menneet sille tielle,
josta ei enään palata: ainoastaan hänen vanhin poikansa, Jussi, voi
vielä sen tehdä, kärsittyänsä pitkän rangaistuksensa ja sitä toivoi
Vanhavirka, sillä hänkin oli laillaan -- isä.

Aika kului ja Jussi tuli kotia. Hänellä oli hyvät tuliaiset isällensä,
semmoiset, joita ei isä ollut köyhyytensä vuoksi juuri usein viimeiseltä
saanut. Hänkin oli laillansa poika ja viinaa oli hänellä tullessaan koko
kannu. Siitä otettiin aika tulijaiset ja kaikki oli mielestä taas hyvin,
sillä olihan poika nyt unhottanut vihansa ja ylenkatseensa isäänsä
vastaan ja osottanut lapsellista rakkauttansa. Syytähän oli iloita.

Oli iltapäivä, jolloin Jussi tuli. Kun isä ja poika olivat sovinto- ja
tulomaljat juoneet ja tulleet kumpikin hyvään nujakkaan, lähti Jussi
kylälle "tervehtimään tuttujansa", niinkuin hän sanoi. Aamulla sai isä
tiedon, että hänen poikansa, Jussi, oli -- kiinni, kovasti
raudoitettuna. Isä säpsähti ja purskahti itkuun taas, mutta hän ei
maininnut minkä vuoksi hän itki -- luultavasti sitä, että poika joutui
kiinni. Jussi oli ensi yönä toveriensa kanssa tehnyt murtovarkauden,
josta hän ja eräs toinen hänen tuttunsa saatiin itse työssä kiinni ja
odottivat nyt palkkaansa. Isä kontturoitsi katsomaan vankein vartian luo
vielä viimeisen kerran poikaansa.

"Hyvää päivää, isä! Kiittäkää Jumalaa, kun saitte viime iltana niin
hupaisen ja ylitse vuotavan illan viettää, joita teillä ei enään liene
juuri niin tiheästi; eikös pojastakin ole joskus jotakin hyvää?" sanoi
Jussi hilpeästi isänsä tupaan tullessa.

Isä ei vastannut mitään, loi vaan katseensa maahan.

Jussi oli jo ennestäänkin korvissa ja oikeus tuomitsi hänet muun
korkeimman ruumiin rangaistuksen ohessa ikuiseen vankeuteen ja niin meni
Jussikin -- kunniaansa.



KAHDESTOISTA LUKU.

Loppukatsahdus.


Nyt vasta Vanhavirka yksinäisenä, toivotonna oli. Olipa hän niin kauan
toimeen tullut, kun poikansa, Antti, eli. Olipa hän vielä silloin
useinkin saanut haluttua ilojuomaansa -- viinaa ja muutakin ruokaa
kurjan henkensä yllä pitämiseksi. Tuo turva tuli häneltä pois ja
puutetta, kurjuutta kärsi hän kota-tuvassaan. Hänen ainoa toivonsa ja
lohdutuksensa oli ollut vankeudestaan palaavassa pojassaan, Jussissa --
semmoinen toivo, että hän hankkisi hänelle ruokaa ja viinaa, -- miten
tahansa, siitä ei ollut kysymystä. Eikäpähän poika ollutkaan kuulematon
isänsä toiveille eikä tahdolle: sen osoittivat hänen ensi-yölliset
yrityksensä, mutta se ei onnistunut. Kurjaksi, turvattomaksi, köyhäksi,
puutosta kärsiväksi jäi nyt Vanhavirka ypö yksinään kota-tupaansa. Hän
ei ollut koskaankaan tottunut työtä tekemään, sillä vähemmin hän nyt
vanhalla, rangaistuksista kyyristyneellä ja kutistuneella ruumiillaan
kykeni henkeään elättämään. Jonkun vuoden kuluttua pyysi hän pitäjän
vaivaishoidon toimittamaan hänet ruodulle. Sitäkään ei hänelle sallittu,
siitä syystä, että hänellä oli vielä maata, ja -- kota-tupa. Hän oli sen
johdosta pakotettu myömään tuon ainoankin omaisuutensa. Siitä saaduilla
rahoilla eli hän vielä jonkun ajan entistä elämäänsä -- joi, kun sai
viinaa, ja oli juomatta, kun ei saanut -- selvä asiahan se.

Ei koskaan kuultu hänen suustansa mitään katumuksen sanaa, ei mitään
päivitystä siitä, että hän itse oli onnettomuuteensa syypää, ei mitään
siitä, että hän oli huonosti kasvattanut lapsensa, ei mitään siitä, että
hän oli itse syöstänyt lapsensa perikatoon, ei mitään siitä, että hän
oli turmellut, myrkyttänyt tuhansia ihmissydämiä.

Tosin kuultiin hänen nytkin, kun hän sai viinaa päähänsä, jonkun veisuun
tapaisesti, murheellisen näköisenä jörröttelevän: "Täällä minun täytyy
oleskell' ja kiiveskell', Häpeän ja kunnian välill'," mutta ei hän
koskaan lisännyt veisuusensa: "Vaan jos käyn Kristuksen jälill'," joka
on seuraava sä'e siitä kirkkovirrestämme, josta hän oli tuon muka
hänelle sopivan ja mieluisen paikan valinnut. Mutta siihenkin oli hän jo
pannut omiansa lisäksi, jonka hän lienee paremmin taitamattomuudesta
tehnyt kuin vapaasta tahdostaan. Niin. Hän ei ollutkaan koskaan
viljellyt Jumalan sanaa, eikä hän siihen kyennytkään, sitä vähemmin
ymmärsi hän sitä.

Kauan ei hänelle ollut turvaa tuon ratki pienen ja mitättömän maan
palasen ja kota-tuvan vähäisessä hinnassa, ja yhä suurempaan kurjuuteen
vajosi hän, mutta hätä neuvon keksii. Kun kaikki turva ja toivo oli
pettänyt, hankki hän itselleen yksinkertaiset köydenkehruukalut. Ne
muassa kulki hän kylästä kylään, talosta taloon, kehräten köysiksi
jouhet, sian-villat ja tappurat niissä taloissa, joissa niitä sattui
olemaan. Sillä tavalla elätteli nyt viimeiseltä henkeään tuo ennen niin
loistava, rikas ja mainehikas Kanniaisen lautamies -- joi kun sai, ja
söi, kun sai, mutta usein oli liian pitkät välit kumpaisellekin
tarpeelle.

Toinen Vanhanviran sisarista asui pienessä, köyhässä, kurjassa mökissä;
toinen sisar oli jo aikoja ollut -- ruodulla. Tuo mökki oli nyt ainoa
suvun omaisuus, sillä sisaretkin miehineen olivat joutuneet häviöön
jumalattoman elämänsä ja poikiensa vuoksi. Tuossa sisarensa mökissä piti
Vanhavirkakin majapaikkaa sitä myöden, kun hän oli pakotettu myömään
oman kota-tupansa. Kun hän sai köysien kehruulla sen verran kokoon, että
hän voi saada viina-hallin, tuli hän sen kanssa sisarensa mökkiin
ryypiskelemään saalistansa. Vuoteena hänellä tuossa kurjassa ja ahtaassa
mökissä oli vaan pehku-koko nurkassa, joka aina ulkoa tuotiin mökkiin
silloin kuin veli tuli kotiin retkiltänsä. Siihen hän kallistui maata,
kun hän oli kyllikseen saanut maistella taskumatistaan ja mustia,
likasia ryysyjä sai hän peitteekseen.

Oli hirveän kylmä ja ankara lumipyry eräänä talvena. Kurjassa mökissä
ei ollut paljon suojaa ulkona vallitsevaa hirmuista myrskyä vastaan,
niin hatara oli mökki. Oli muuten hiljainen ilta. Mökin ainoa asukas oli
nyt saanut vieraan, erään köyhän akan, joka sattumalta oli tähän
joutunut, eikä päässyt pois lähtemään pahan ilman vuoksi. Kahden he
olivat nyt mökissä, jossa he kokivat itseänsä suojella vilulta, niinkuin
parhaiten taisivat; mökin omistajan mies oli aikoja jo kuollut. Ainoista
mökin puuvaroista oli tehty valkea takkaan, lisäämään tai oikeammin
sanoen palkitsemaan sitä vähäistä lämpöä, jonka myrsky oli tuiki
tarkkaan nuolaissut hatarasta, porstuattomasta mökistä, mutta tuossa
kituvassa tilassaan ei valkea voinut juuri paljon lämmittääkään, jos ei
kylmiäkään noita kahta mökissä olijaa.

Tuommoinen oli mökin sisällinen tila ja asu samana hetkenä, jolloin
mökin ovea ruvettiin ulkopuolelta kovasti rytyyttämään. Vaimot
kiirehtivät sitä avaamaan, sillä he olivat panneet oven, vointinsa
mukaan, kiinni sisäpuolelta. Ovi aukeni ja sisään kompuroitsi puoleksi
kohmettunut ja kylmettynyt mies; se oli mökin väli-aikainen asukas --
Vanhavirka. Heti huoneesen päästyänsä tunki hän kohmettuneet kätensä
huonosti palavaan valkeaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kerralla
nielaista sen vähäisen lämmön kipinän, joka huonosti palavista puista
lähti. Hän värisi ja vapisi vilusta, niin että hänen repaleiset nuttunsa
niemekkäät ja hetuleiset liepeet ja irti ratkenneet paikat tärisivät
kuin haavan lehti. Hän ei hiiskunut mitään, käänteli ja lämmitteli vaan
itseänsä niin paljon kuin vaan voi.

"Mitähän sinäkin, onneton, olet lähtenyt liikkeelle ihmisistä näin
kovalla ilmalla?" sanoi mökin akka vihelijäiselle veljelleen.

Kurja veli ei vastannut mitään suullisesti, sanallisesti, mutta
repaleisen nuttunsa povesta veti hän täysinäisen viinapullon, josta hän
alkoi ehtimiseen maistella suulta. Tuo taskumatista maisteleminen oli
enempi kuin suullinen vastaus. Kun hän oli huonon valkean ja
viinapullonsa avulla vähän sulannut kohmetuksistansa, istui hän takan
viereen hirren päästä tehdylle jakkaralle, eikä puhunut yhtäkään sanaa;
istui vaan kumarruksissaan ja tuki päätänsä kädellään; ainoa tehtävänsä
oli vaan väliin maistaa pullostaan.

Pehku-kupo tuotiin nyt ulkoa mökin nurkkaan. Puku päällä köyrähti
Vanhavirka kylmille pehuille, ja mustat ryysyt nakattiin hänen
päällensä. Äänettömänä, mykkänä tyytyi hän kohtaloonsa -- siltä ainakin
näytti; taskumattinsa pani hän huolellisesti pystyyn lattialle
viereensä, kenties kylmän ja surunsa varalta. Vaimot laittivat myös
itsensä maata, sitten kun he olivat sammuttaneet ainoankin valkean
takasta. Kun valkea oli sammutettu, alkoi kuulua lattialta hiljaista
itkun nyhkimistä. Se oli tuo pehuilla makaava kurja mies, joka tuota
teki. Mitä itkikään, mitä miettikään hän nyt? Kenties oli hänen entinen
elämänsä ensikerran eläessään nyt hänen edessään paljastettuna -- niin,
kenties. Pimeässä kuulivat vaimot selvästi, kuinka pullon pohja hiljaa
tavasta naksahteli ja kolahteli lattiaan, joka osoitti, että tuosta
lähteestä tavasta otettiin lievikettä käsillä olevalle surulle.

"Voi, Maija -- Maija oli sisaren nimi -- Voi, Maija! Ei rikkaus ole
suurin onni ihmiselle tässä maailmassa", sanoi itkun seasta värisevä
ääni lattialta -- se oli Vanhanviran ääni.

"Ole joutavoimatta ja nuku pois", sanoi sisar.

"Niin sinä sanot", kuului taas lattialta.

Sitten oli kaikki hiljaa, niin hiljaa, ett'ei muuta kuulunut kuin joskus
pullon pohjan hiljaiset kolahtelemiset.

Ne olivat ainoat sanat, jotka kurja mies lausui sinä iltana. Ja
semmoisia sanoja ei hänen oltu kuultu ikinä lausuvan. Olivatkohan nuot
sanat hiljastuneen katumuksen sanoja? Kenties, kenties.

Vaimot nukkuivat vihdoin, nukkuiko mieskin? Sitä ei tiedetty.

Aamu tuli. Vaimot heräsivät. Kylmä viima tuntui mökissä käyvän ja
yksinkertaiset, päreillä paikatut, rikkeimet akkuna-ruudut olivat niin
jäässä, että alkava aamu näkyi mökkiin niinkuin lumihangen läpi.
Vaimojen suusta lähtevä henki näkyi mökissä niin vahvana vesikaasuna
kuin kaksi vankkaa savutorvea olisi purkanut savuansa tyyneesen ja
selkeään talvi-aamuun. Vaimot raottivat ovea; ilma oli kaunis ja
tyyntynyt.

"Jussi, nouse ylös!" sanoi sisar joksikin kovasti.

Ei mitään vastausta.

"Jussi, nouse ylös! Nyt on jo päivä", toisti sisar, ja samassa hän
tölmäsi jalallansa pehku-koossa makaavaa ja ryysyihin käärittyä
veljeänsä.

Ei nytkään mitään vastausta.

"Miten hän nyt niin siki nukkuu?" sanoi sisar ja sieppasi samassa
ryysy-peitteen pois makaavan päältä.

Kauhistuen vetäysi hän takaisin. Makaavan veljensä lasittuneet,
avonaiset silmät tuijottivat häntä vasten silmiä ja suu näytti siltä
kuin se olisi aikonut sanoa: "niin sinä sanot". Hän oli -- kuollut, tuo
veli tuossa lattialla pehku-koossa. --

Viinapullo oli kauniisti pystyssä lattialla; se ei ollut aivan tyhjä,
mutta tyhjä oli nyt sydän -- henki, elämä oli sieltä paennut. -- Hän oli
sukunsa viimeinen mies, joka näitä maita oli viimeksi polkenut.

Niin. Paennut oli nyt hänen henkensä, mutta se oppi, jota hän oli
aikanaan levittänyt ja istuttanut, ei ollut paennut; se vaan juurtui,
kasvoi, varttui, leveni, kyti, kaatoi, haaskasi ja turmeli ihmiskuntaa.
Vainajan vaikutuspiiri ei pysähtynytkään hänen omaan sukukuntaansa,
jotka kaikin olivat nyt menneitä miehiä, niin aineelliselta kuin
henkiseltäkin kannalta katsoen, ei, vaan se ulottui paljon laajemmalle,
kylihin, pitäjiin, maakuntiin, niin laajalle ulottui se. Paljon oli
kruunun rautainen käsi korjannut pois tuon opin seuraajia, mutta eipä
pahuus ja hirveät rikokset kuitenkaan loppuneet, sillä ne vaan elpyivät
ja kukoistivat. Uusia aina pirumpia veijareita ilmestyi sialle, jos
kuinkakin paljon olisi entisiä kiinni saatu ja pois viety, ja yhä
suuremmassa määrässä; näyttipä siltä kuin helvetti olisi kitansa
aukaissut siltä kohdalta maatamme, josta se olisi pahoja henkiä syösnyt
paikkakunnan täyteen. -- Niin pian paha levenee ja niin suuressa
määrässä!

       *       *       *       *       *

Ystäväni! Tässä olen silmiesi eteen laskenut erään hirveän, mutta
kumminkin tosikuvan elämästä. Hirveä on tämä kuva, mutta hirveää oli se
ihmiselämäkin, josta tämä kertomus on otettu. Yhdestä ainoasta
ihmisestä, Kanniaisen mahtavasta Laurista sai tuo turma ja saasta
alkunsa. Väärällä, vilpillisellä lastensa kasvatuksella alkoi hän sen.
Hän ei pitänyt vilpillistä tekoansa muuna kuin joutavana rikosten
muoti-asiana, mutta sillä veti hän Jumalan kostavan käden sukunsa ja
suuren osan kanssa-ihmisiensäkin päälle. Ei koskaan liene vanhurskaan
Jumalan omat pyhät sanat paremmin toteentuneet kuin ne tässä
paikkakunnassa toteentuivat, nimittäin nämät: "Minä Herra sinun Jumalas
olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle
kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat".

Eräs sen ajan virkamies laski lukua, kuinka monta kymmentä syltää olisi
jonkun vuosikymmenen päästä tullut halkoja niistä raippavitsoista, jotka
tuosta yhdestä vilpillisestä lastenkasvatuksesta juontuneiden
pahantekijäin selkiin murskaksi pyntättiin. Eikö tuo ollut kummallinen
ja harvinainen lasku? Ja että tuommoiseen laskuun on voitu ryhtyä,
mitäpä todistaa se? Mitäpäs muuta kuin että asia on ollut olemassa. Eikö
tosiaankin kumma kuin luontokin, metsä voipi kärsiä ihmisien pahuuden
tähden?

Jospa joku ottaisi vaivaksensa laskea lukua, kuinka paljon turmelusta ja
häviöä, kuinka paljon viheliäisyyttä, surua, tuskaa ja kyyneliä, kuinka
paljon hirmua, pelkoa ja kauhistusta, kuinka paljon riettautta, syntiä
ja jumalattomuutta, kuinka paljon sielun vaaroja ihmiskunnalle tuotti
tuo vilpillinen lasten kasvatus. -- Niin, jospa sen kykenisi joku
tekemään, niin olisi se hyvä olemassa selvillä. Mutta tuohon laskentoon
ei kykene yksikään kuolevainen, sillä liian kallisarvoista, liian
painavaa on tuo Luojan kädestä lähtenyt kaikkein kallein,
kuolemattomilla sieluilla varustettu tavara, mitattavaksi ja
punnittavaksi ihmisien vaakakupilla tahi arvosteltavaksi ja
määriteltäväksi kuolleilla, hengettömillä numeroilla ja luvuilla. --
Siihen ei pysty yksikään, sanon vieläkin.

Jospa minulla olisi ukkosen ääni, niin minä täristäisin kaikkien isien
ja äitien sydämiä ja huutaisin heille: ottakaa vaari lastenne
kasvatuksesta, joiden haltiaksi Jumala on teidät uskonut. Varokaat,
ett'ette kylvä heidän nuoriin sydämiinsä turmeluksen ja turhuuden
siemeniä, sillä suuri on teidän edesvastauksenne oleva, jos lapsenne
teidän tähtenne joutuvat Kanniaisen Laurin lasten tielle. Minä huutaisin
ja rukoilisin kaikkia isiä ja äitejä, että he kasvattaisivat lapsensa
Jumalan pelvossa ja ihmisten hävyssä, sillä, joka ei häpee ihmisiä, ei
se pelkää Jumalaakan, ja kuitenkin Herran pelko on viisauden alku. Minä
huutaisin ja rukoilisin kaikkia isiä ja äitejä, että he yhdistäisivät
voimansa tuota tärkeää kutsumistansa täyttämään, sillä mitä auttaa se,
jos toinen rakentaa, kun toinen maahan lyö, jos toinen istuttaa, vaan
toinen repii, jos toinen puhdistaa rikkaruohoista, mutta toinen kylvää
niitä. Vanhemmat! Tutkikaa itseänne ja jos näitä merkkejä löydätte
itsessänne, niin silloin jo synti väijyy oven edessä, ja ellei
parannusta tule, pistää se teihin, pistää lapsiinne ja kenties kuinka
moneen ihmiseen se vielä pistääkin kuolettavan haavansa.

Näitä minä huutaisin, jos voisin, mutta mitäpä minä voin, sillä olenhan
vaan kuolevainen, vihelijäinen mato.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Isäin pahat teot lasten päällä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.