Title: Naimisen juoruja - Kuvaelma kansan elämästä
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Naimisen juoruja - Kuvaelma kansan elämästä" ***


NAIMISEN JUORUJA

Kuvaelma kansan elämästä


Kirj.

P. PÄIVÄRINTA


Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1882.



JOHDANTO.


Eräässä paikkakunnassa on muiden joukossa kaksi talonpojan taloa;
Kolkkila on toisen ja Kirrilä toisen nimi. Talot ovat siksi liki
toisiaan, että talojen asukkaat tuntevat hyvin toisensa --
sisällisestikö? ei, ei, niin tarkoin eivät he ainakaan kaikin tunteneet
toisiansa, vaan tuo tunteminen oli paremmin ulkonaista tuntemista,
nimittäin semmoista tuntemista, kuinka rikkaita kummankin talon
asukkaat olivat, kuinka paljon heillä oli maallisia tavaroita, kuinka
paljon heillä oli lapsia, kuinka he olivat komeoita, kuinka paljon
heillä oli kunniaa j.n.e., semmoista tuntemista oli ainaki suurimmalla
osalla noiden talojen asukkailla toisistansa. Kertomuksessamme
nimitämme kummankin talon isäntää talojensa nimellä, toista Kolkiksi ja
toista Kirriksi.

Katselkaamme kummankin noiden talojen sekä sisällisiä että ulkonaisia
asioita erikseen.

Kolkkila oli vielä velkainen talo ja sen isännällä ja emännällä oli
niin paljon lapsia, että heitä määrittävä luku oli lähinnä kymmenen
numeroa, alhaalta päin lukien. Lapset elivät kaikki ja olivat terveitä
ja virkkuja lapsia; heistä oli toiset isompia, toiset pienempiä,
tiettypä se. Talon isäntäväki olivat tyhjästä alkaneet elämänsä, jonka
vuoksi eivät he vielä olleet saaneet kaikkia velkojansa maksetuiksi.
Mutta Kolkki oli laittanut maansa ja koko taloutensa hyvään voimaan.
Sentähden tulivat he ison lapsilaumansa kanssa hyvästi toimeen,
semminkin kun hyvä järjestys oli kaikissa talouden toimissa heidän
alituisena apunaan. Kaikki heidän lapsensa olivat puhtaissa ja
terveissä vaatteissa, eikä heidän elämästään eikä toimeen-tulostaan
puuttunut mitään, sillä ne oli aina kodista saatavina, jos kohtakin
vielä velkaakin oli. Kolkki oli niitä miehiä, joihin nouseva valistus
alkoi tunkea säteitänsä ja lämmittää ja elähyttää jäykkää suomalaista
rintaa. Hänelle tuli useammat sanomalehdet ja nuorta kirjallisuutta
rakasti hän hartaasti. Sentähden osti hän aina parhaat ilmestyvät
kirjat ja kirjastonsa paisui ajan pitkään melkoiseksi kirjastoksi. Hän
oli välttävä kirjoitus- ja laskumies ja mitä hän itse osasi, sitä hän
opetti lapsillensakin. Kaikki hänen lapsensa olivat hyviä lukijoita ja
kotona oleva kirjasto tuli heille rakkaaksi ja suureksi elämän
ohjeeksi. Vanhemmat rakastivat keskenänsä toisiansa ja lapsiansa, ja
lapset vuorostaan vanhempiansa.

Kaiken tuon ulkonaisen elämänsä tietäen ja tuntien perheensä
sisällisenkin tilan, piti Kolkki itseänsä ja perhettänsä -- ihmisinä.
Usein hän tunsi sisällistä iloa ja rauhaa tykönänsä siitä, että hän
ihmisenä, kansalaisena ja perheen isänä on täyttänyt kalliin
kutsumuksensa. Hänen ilonsa tuli oikeen täydelliseksi silloin, kuin hän
huomasi ison, terveen lapsilaumansa, sillä hän huomasi silloin, että
Jumalakin häntä rakastaa, koska on uskonut hänelle niin paljon lapsia.
Väliin kun joku suuttui Kolkille, soimasi hän häntä tavallisesti --
ainakin takapuolella -- velkakirjoilla, mutta Kolkki ei tuommoisista,
mielestänsä tuhmista puheista, ollut millänsäkään, vaan antoi ne mennä
toisesta korvasta sisälle ja toisesta ulos. Kaikki kunniakkaat ja
tunnolliset ihmiset kunnioittivatkin Kolkkia kunnollisena ja
tunnollisena kansalaisena ja perheen isänä ja tuo oli enempi Kolkin
mielestä kuin tuhmien ihmisien parjaaminen ihan viattoman asian tähden.
Lyhyen kuvauksemme täydentämiseksi ja lopulliseksi selitykseksi
saatamme sanoa, että Kolkki oli uuden ajan, oli edistyspuolueen miehiä,
sanan täydellisessä merkityksessä, ja siitä selvästä syystä oli hänen
väkensä myös henkisissä riennoissa eteenpäin pyrkiviä.

Kirrilä oli suora vastakohta Kolkkilalle sekä ulkonaisissa, että
sisällisissä suhteissa. Kirri oli isältään perinyt talon velattomana ja
vieläpä valmiita rahojakin. Kirrilän isäntäväki oli niin kitsasta ja
visua laatua, että siinä oli työ, tuska, jos he raskivat oikeen
syödään. Emäntä oli niin saita ja visu, ett'ei hän raskinut sormeaan
nuolasta, kun hän maito-astioitaan kuoriessa sormellaan pyyhki viimeisiä
päällisen hituleita kermapönttöön, vaan hänellä oli leipä-siivuja aina
varalla, joihin hän pyyhki sormensa, sitten hän pirosteli hienoa suolaa
tuon voiteluksensa päälle ja antoi ne sitten lapsillensa voileivän
nimellä.

Isäntä taas oli niin saita, ett'ei hän koskaan olisi raskinut maksaa
työmiehille palkkaa, jonka he kyllä olivat kovalla työnteollansa
ansainneet. Jokaisen työmiehen palkan maksun aikana oli Kirrillä riitaa
ja kinaa työmiestensä kanssa, ja kun hän lopen ei pääsnyt puuhun eikä
pitkään, vaan hänen täytyi kun täytyikin maksaa tavallinen maassa
kulkeva palkka, vannoi hän tavallisesti silloin, ett'ei hän kuuna
herran valkeana ota enään työhönsä noin korkean palkan ottajaa. Tuon
valansa vannoi hän joka työmiehelle, jolle hän vaan palkkaa maksoi,
mutta tuo vala ei kumminkaan pitänyt paikkaansa, siitä pienestä ja
yksinkertaisesta syystä, kun hän kumminkin tarvitsi työmiestä usein.
Vaikka hänellä oli rahoja lainoissa, oli hänellä kuitenkin niin huonot
ja ketuset talouden kapineet ja muut työkalut, että hän näytti paremmin
köyhältä kuin rikkaalta eläjältä; hän näytti varojensa keskellä
kärsivän puutosta. Hän selaili melkeen joka päivä velkakirjojansa ja
laski lukua päässään, kuinka paljon ne kasvua tuottivat, ja tuossa
joka-aikaisessa työssään oli hän niin varttunut rahojen kasvun laskuun,
ett'ei sitä laskumiestä ollut, joka olisi hänen saanut penninkään
häpeään. Kun joku velallinen maksoi Kirrille velkaansa, oli hänellä jo
kasvu pennin päälle tiedossa, ennenkun he kerkesivät kirjoitusmiehen
luoksikaan. Erään kerran maksoi joku hänelle velkaansa ja kirjoitusmies
laski ja sanoi, kuinka monen vuoden, kuukauden ja päivän vanha
velkakirja oli. Kirri pyörähti heti laskumieheen päin ja kysyi
hätäisesti: "entäs tämä päivä?" Asian selittäjänä oli vanha ja vakanen
seurakunnan kanttori. Hän otti nuuskatousansa esille, otti siitä
juhlallisesti hyppysellisen nuuskaa ja veti sen hyvin miettiväisen
näköisenä nokkaansa. Sitten kääntyi hän Kirrin puoleen ja sanoi:
"kuinka minä tämän päivän ottaisin lukuun, jota ei vielä ole
elettykään?" Kirri kiepsahti heti velkamieheen päin ja kysäsi: "teinkö,
mies, väärin, kun helpotin yhden päivän kasvun?" -- Semmoinenhan se
Kirri oli! Tuon vähäisen, käsiinsä kiertyneen mammonan vuoksi,
katsoivat Kirrilän isäntäväki kaikki ne ihmiset ylön, joilla ei ollut
rahoja lainassa, ja niitä, joilla oli vähänkään velkaa, eivät he
pitäneet ihmisinäkään.

Heillä oli vaan kolme lasta, jotka kaikki olivat poikia. Sillä
ajalla, jolta kertomuksemme alkaa, oli vanhin poika, Martti, jo sillä
ijällä, että hän oli jo kerran nainut, mutta tuolla naimisella oli
ollut kova onni, sillä hänen nuori vaimonsa oli kuollut jo toisena
yhdessäolo-vuotena. Tuo Martti oli isälleen ja äidilleen täysi
vastakohta. Hän oli jo pienestä pitäin opinhaluinen ja pienenä
poikasena ollessaan käytti ja kärhensi hän niin kauvan isäänsä, että
hänen täytyi ostaa pojalle lyijykynä. Mutta tuota rahallista tappiotaan
ei Kirri tahtonut saada mielestänsä menemään moneen vuoteen! Hän
paapotti ja nurisi myötänsä, kuinka se raha meni aivan hukkaan, jonka
hän silloisessa tuhmuudessaan tuhlasi lyijykynän ostoon. Mutta Martti
ei ollut tuosta millänsäkään, hän piti vaan saaliinsa, ja piirteli ja
tähräsi vaan väli-aikoina, ja niin hän omin nokkinsa teki itsestänsä
kirjoitusmiehen. Ei hän isommaksi ja vanhemmaksi tultuansakaan
heittänyt opin haluaan, vaan hän hankki itsellensä hyödyllisiä kirjoja,
luki ja tutki niitä. Usein sai Martti kuulla opin halunsa vuoksi
tuhlarin ja laiskan nimeä sekä vanhemmiltansa, että nuoremmilta
veljiltänsä, jotka kumpikin vielä olivat poikasia, sillä heidän ja
Martin välillä olevat lapset olivat kuolleet; Esko oli toisen ja Hannu
toisen nuoremman veljen nimi.

Kolkilla oli Aina niminen tytär, kaunis ja siveä tyttö, jota kylän
nuoriso piti isossa arvossa, siveytensä ja kainoutensa tähden. Hän oli
vasta viimeisinä vuosina kehkeentynyt, ikääskun äkki-arvaamatta,
aikaiseksi ihmiseksi, sillä hän oli vasta kahdeksannellatoista
ikävuodellansa. Kodin siveä elämä ja siellä oleva kirjasto olivat jo
pienestä pitäen pitäneet puhtaana hänen sydämensä, ja vanhemmaksi
tultuansa rupesi kristillissiveellinen kasvatus kehittämään hänen
tarkkoja ja ymmärtäväisiä sielun-lahjojansa. Hänellä oli puhdas,
selkeä, luja ja kaunis ääni ja hän oli oppinut paljon nuottien jälkeen
laulamaan kansallislauluja; niitä lauloi Aina useinkin nuorison kanssa
ollessa, heidän pyynnöstänsä ja heidän huviksensa.

Kirrilän Martti kävi usein Kolkkilassa, tyydyttämässä lukuhaluansa,
talossa löytyvän kirjaston kirjoilla. Hän otti sieltä kirjoja kotiinsa
luettavaksensa ja toisia hän toi, kun toisia vei; tavasta hän perehtyi
tai oikeammin sanoen unohtui pyhinä, jälkeen puolen päivän koko illaksi
Kolkkilaan, lukemaan kirjoja, niinkuin näytti. Mutta aikaa voittain
havaittiin hänellä olevan muutakin syytä siellä viipymiseensä, sillä
Ainan soreus, siveys ja kehittyneet sielun-lahjat alkoivat yhä
tiheämmästi vetää tuota nuorta ja uljasta leskeä Kolkkilaan. Ja
kun Martti oli nuori, vasta parinkymmenen vuoden vanha, tunnettu
hyvän-tapaiseksi ja henkisen kehityksensä puolesta paljon etevämmäksi
muita, niin rupesi hän voittamaan Ainassa myötätuntoisuutta. Tuota
sydämen salaista lemmen kieltä ei kauvan puhuttukaan, ennenkun Martti
kihlasi Ainan.

Ennenkun käymme päätapauksia katselemaan tässä kertomuksessa, on
selveyden vuoksi tarpeellinen mainita; ett'ei Kirri ollut mikään tuhma
mies luontaisen järkensä puolesta, vaan että hän oli tuiki
valistumatoin, sillä hän ei ollut koskaan lukenut mitään maallista
kirjallisuutta, eikä hengellistäkään sitte rippikoulun, ja sen takia
oli hän jäänyt tuiki pimeäksi, niin ett'ei hän ollut oppinut
kunnioittamaan ja arvossa pitämään muuta kuin rahaa ja rikkautta.
Kumminkin oli hän ikääskun tietämättänsä oppinut viimeiseltä, Martin
vuoksi, lukemaan kirjoitusta. Tuon pimeytensä ja valistumattomuutensa
vuoksi oli Kirri perusajatukseton mies muiden kuin raha-asioiden
suhteen, ja tavallisesti häilyi hän sinne tänne muissa asioissa, aina
sen mukaan kuinka hän käsitti toisen tai toisen ajatukset ja puheet
oikeoiksi jossakin asiassa.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Eräänä pyhä-iltana istui Kirri vaimonsa, Katrun, kanssa kahden
kahtasiaan omassa tuvassaan. He eivät puhuneet hyvään aikaan mitään,
sillä kummallakin näytti olevan jotain miettimistä. Vihdoin katkasi
Kirri äänettömyyden ja alkoi puhua.

"Saisipa Marttikin jo ruveta toisen kerran katselemaan itsellensä
vaimoa, sillä laillinen leski-aikansa on jo kaikki. Sinäkin jo alat
käydä vanhaksi, jonka vuoksi tarvitseisit saada hartaasti apua
taloudellisissa toimissasi. Mutta nyt meidän pitää katsoa Martin
naimisen perään, ett'ei hän toisi taloon niin mitätöintä ihmistä kuin
viime kerralla, köyhää ja kivuloista. -- No, pian tuo toki kuoli ja
niin pääsimme hänestä -- Jumala anna syntini anteeksi, paitsi pahat
sanani. Hyväthän he olivat keskenänsä, mutta ei talo sillä talona pysy,
jos siihen tavasta tuodaan kivuloisia kerjäläisiä elätettäväksi, ja
sentähden on meidän katsominen, ett'ei enään niin käy", puhui Kirri
emännällensä.

"Kyllähän siinä peräänkatsomisesi hyvinkin auttaa, sillä olempa kuullut
Martin noudattelevan Kolkin tytärtä, ja se uutinen ei mahtane kovaa
sydäntäsi ilauttaa", sanoi Katru alakuloisen ja miettivän näköisenä,
sillä hänellä oli jo tieto Martin ja Miinan ystävyydestä, vaikka sitä
oli koettu tarkoin salassa pitää.

"Mitä Kolkin tytärtä?" kysyi Kirri hätäisesti, sillä ei hän ollut
todellakaan kuullut vielä koko asiasta mitään.

"Ainaa", sanoi Katru kuivasti.

"Mutta Ainaahan sanotaan muuten kelpo ihmiseksi", sanoi Kirri sen
johdosta, kun hän oli kuullut Ainasta puhuttavan paljon hyvää.

"Mitä pirua?! Kelpo ihminen! Mitäs lintu; minä olen nykyään kuullut
oikeen tarkkaan hänen elämäkertansa", sanoi Katru, tuimistuen siitä,
kun miehensä arveli Ainan kelpo-ihmiseksi.

"Hyvääkö vai pahaa olet hänestä kuullut?" kysyi Kirri yhtäkaikkisesti
yhä edelleen.

"Kaikkia sinä kysyt! Milloin niistä semmoisista on hyvää kuulunut?
Pahaa, huonoa se on, jota minä hänestä olen kuullut", sanoi Katru.

"Keneltä olet noita tietoja kuullut?" kysyi Kirri jo hyvin kiihkeästi,
sillä vaimonsa puheet alkoi herättää hänen huomiotansa!

"Lillulta, joka kaikki asiat ja tapahtumat kylässä tietää", sanoi Katru
luottavasti.

Ennenkun kertomuksessamme menemme etemmäksi, täytyy meidän pikimältään
silmätä, minkälainen tuo Lillu oli, jolta saatuihin tietoihin Katru ja
Kirrikin panivat niin suuren luottamuksen.

Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, naimatoin nuori vanhapiika,
laiha kuin kaakinpuu ja ruskea kuin naurispaistikainen. Hän oli koko
kylän joka ihmiselle ystävä ja -- vihollinen; ystävä edessä ja
vihollinen takaa, sillä jos vaikka hän oli kenen edessä, kehui ja
loikerteli hän häpeemättä kaikella tavalla häntä; silloin oli puhuteltu
hänen mielestään niin kaunis, ett'ei mointa, niin viisas, ett'ei
vertaa, ja niin rikas, että kaikki sitä ihmettelivät, vaikka edessään
olia olisikin ollut vaan vanha, silmäpuoli, rupitaudin arpinen, tuhma
ihminen kuin saapas; niin teki Lillu kun hän vaan toivoi häneltä
jotakin saavansa. Mutta kun Lillu pääsi johonkin toiseen ja
toisenmieliseen paikkaan, haukkui ja parjasi hän vasta ylistetyt
hyvätkin ihmiset alimaiseen hiivattiin. Jos joku halveksi hänen
juorujaan, eikä pitänyt niistä mitään, eikä palkinnut niitä millään,
koki Lillu kostaa tuota halveksimaansa kaikilla keinoilla, ja niinkuin
kyykäärme hiipi hän kaikkialla hänen ympärillänsä, ja koki purra ja
myrkyttää halveksiansa kunniaa. Hän ei ollut koskaan tehnyt työtä,
sillä nuorempana oli hän kerjännyt ja vanhempana elätti hän pulskasti
kurjan henkensä juoruamisellaan. Vanhempana katsoi hän edulliseksi
nilkuttaa länkätä taloon tullessansa ja siellä ollessansa, mutta kun
hän pääsi ett'eivät ihmiset häntä nähneet, oli hän terve kuin ajakka!
Semmoinen oli Lillu, jonka tulemme kertomuksen kestäessä vielä liiemmin
tuntemaan.

"Pahat tiedot ihmisestä eivät ennusta koskaan hyvää; tihuko Martin
sinne on osoittanut?" sanoi Kirri, vaikutettuna jo emäntänsä puheesta.

"Eikö tuo, ryökäle, itse liene liehakoinut Martin peräänsä. Hän onkin
semmoinen kietale, että joka paikassa on edellä ja ylinnä. Viime
pyhä-iltanakin hän tuossa jokitörmällä laulaa hellitti niin, että koko
kylä kajahteli; koko kylän nuoriso ympärillänsä kuulemassa, siis
Marttikin! Hänellä onkin liian kaunis ääni, semmoiseksi ihmiseksi,
jonka vuoksi nuoriso näyttää häntä ikäänkuin jumaloitsevan. Kummako se
sitten on, jos hän -- sen tuhannen kyötäle -- on saanut poikamme
vietellyksi pauloihinsa. Voi hiivatti, kuinka minun kävi vihakseni, kun
tiesin miten asiat ovat. Teki oikeen mieleni vetää vasten suutansa, ja
jos sen tein, olisi kaiketi laannut toviksi aikaa loikumasta!" puhui
Katru, innostuneena, kun huomasi puheensa miehessään vaikuttavan.

"Mitä se oli, jota Aina lauloi?" kysyi Kirri.

"Minäkö heitä ymmärsin, eli muistan. Oli tuossa semmoisia sanoja kuin:
'Ja laulut metsän huo'unnot, Sen kansa kaikki kärsinyt, Kävit maalle
astumaan, Kun et tule jo, kun et tule jo!' Ja kuulesta vielä: joka
kuuluu olevan räähkä kuin marakatti ja niin saattamatoin, että kylässä
kuuluu ryysynsäkin paikkauttavan; muutoin on hän, niinkuin tiedät,
köyhä kuin rotta, ovatko ne kelpo-ihmisen omaisuuksia? Häh?" puhkesi
Katru puhumaan, ikäänkuin peläten, ett'ei hänen puheellansa ole ollut
vielä tähän anti täyttä vaikutusta.

"Ne ovat kaikki pahoja tietoja, mitä olet Ainasta saanut tietoosi.
Laulut semmoiset, joita olet hänen kuullut laulavan, eivät ole koskaan
pätö ihmisen työtä. Se on ihmisraukkain sivistyksen merkkejä, josta he
-- Jumala paratkoon -- niin paljon nykyaikana puhuvat. Köyhyytensä jo
on yksin voimallinen tekemään hänen kelpaamattomaksi miniäksemme,
vaikk'ei hänellä muita pahoja tapoja olisikaan, jotka kumminkin tekevät
hänen huonoakin huonommaksi. Koska nyt olemme näin varaselta saaneet
asiasta tiedon, niin meidän pitää heidän aikeensa tyhjäksi tehdä,
ett'ei Martti saisi omalla pääpassillansa naida ja tuoda taloon niin
kelvotointa miniää, kun ensikerrallakin", neuvotteli Kirri, täysin jo
voitettuna.

"Se meidän pitää tehdä ja siinä ei saa olla haittana luvalliset eikä
luvattomat keinot. Kyllä Lillu asiat kuljettaa ja tiedot tuopi", sanoi
Katru, voittoriemulla.

"Kumma kun Martti aina vaan pakkauupi noudattamaan omaa päätänsä
naimisessaan! No, ei tästä asiasta ole vielä hänelle puhuttukaan, vaan
näyttääpä taas siltä, kuin hän rupeaisi omaa mieltänsä asiassa
seuraamaan, niinkuin ensimäisessä naimisessaankin, jonka seuraus oli,
että hän toi taloon semmoisen kuluttavan ihmisen, jolle jo niin
lyhvellä elämänsä ajalla piti useammat kerrat laittaa lääkityksiä",
sanoi Kirri.

"Niin, älä muuta sano. Semmoisia ne ovat ja semmoisesti se käypi, kun
he saavat päänsä nauttia. Minä olen tehnyt kymmenen lasta, enkä minä
ole kertaakaan vielä tarvinnut muita lääkityksiä, kuin jonkun ropeen
tervavettä; enkä minä ole siinä pitkin vinkunut, enkä vankunut.
Kerrankin sain aivan ihan yksinäni pienokaisen, join tervaveteni,
käärein lapsen riepuihin ja menin ihan paikalla taikinaa alustamaan;
toisen kerran tein samoin ja menin paikalla heiniä purkamaan. Sieltä
kun palasin, söin kylmää lihavellin perää, enkä kaivannut koskaan sen
parempia ruokia, enkä lääkityksiä. Semmoista se on: miniä vainaja sai
yhden ainoan lapsen ja oli siihen jo henkensä heittää! Siinä piti jo
olla senkin seitsemät tohtorit, lääkitykset ja nielemiset, ja
yhtäkaikki hän maata riuvotti yhden seljän tiessä monta viikkoa
liikkumatta! Semmoisia he ovat ja semmoisia he löytävät, kun itse
saavat valita! Mitä semmoiset ymmärtävät? Ei mitään. Luulevat vaan
sillä talot tulevan rikkaiksi ja asutuksi, kun vaan saavat mieluisensa,
vaikk'ei hänellä muuta tekisi kuin vesilintuja nakkaisi. Samanlainen
näkyy Martin uusi mielitiettykin olevan, mutta ei se asia saa niin
mennä. Meidän pitää etsiä Martille toinen parempi morsian ja suostuttaa
hän siihen, että hän erkaneisi pois tuosta kelvottomasta ja köyhästä
rotasta!" puhui ja esitteli Katru innossaan.

"No hiivatti! Niin, niin, se on avullinen keino se, mutta oletko
miettinyt, kuka olisi sovelias poikamme tulevaksi vaimoksi?" sanoi
Kirri ihastuksissaan vaimonsa esityksestä.

"Ei kukaan hänelle paremmin sovi, kuin Susso, nisujen leipoja. Hän on
nuori leski, kaunis kuin mansikka ja vahva ruumiinsa rakennukselta; hän
ei ensi takassa sairasteleisikaan. Päälle päätteeksi on hän rikas,
sillä hän tienaa paljon nisujen leipomisella", esitteli Katru yhä.

"No, se sopii niinkuin naulattu. Sinä arvasit vaalit hyvin toimittaa;
minä en suinkaan olisi tuota huomannut. Esitelkäämme Susso Martille,
ehkä hän takertuu siihen paulaan ja vierauupi pois tuosta kelvottomasta
ja köyhästä Kolkin tyttärestä, josta niin pahojakin kuuluu", tuumitteli
Kirri.

Pari sanaa selvikkeeksi, minkälainen ihminen tuo Susso oli, johon
Martin vanhemmat panivat niin suuren toivonsa.

Hän oli nuorehko leski ja avioliitostaan oli hänellä vaan yksi poika.
Hän oli iso, lihava ihminen ja punanen kuin turkin pippuri. Hän oli
siitä asti, kun hän oli leskeksi jäänyt, ollut kauheassa miehen
saamisen halussa ja touhussa. Eipä kylässä ollut sitä naimisen hommaa,
jonka välissä ei Susso olisi ollut, sotkemassa ja häiritsemässä
rakastuneiden väliä, ja tunkemassa itseänsä heidän väliinsä. Ja tuota
oman itsensä kaupittelemista teki hän itse omassa persoonassaan niin
suurella toimeliaisuudella, että ymmärtävät ihmiset katsoivat sen
hävyttömyydeksi. Vaikka Susso oli niin toimelias oman asiansa
auttamiseksi, eivät naimamiehet kuitenkaan katsoneet soveliaaksi
yhdistää itseänsä häneen, sillä heidän mielestään oli Susson
käytöksessä jotain haisevaa ja vastenmielistä, ja siinä samassapa itse
Sussokin tuntui heistä samanlaiselta. Joka tilaisuudessa kehui Susso
rikkauksiaan ja lahjojaan, mutta oikeat ihmiset havaitsivat hänen
valehtelevan ummet ja pimeät, sillä jos hän sai jonkun nisukappaleen
myödyksi, niin sanoi hän pennit markoiksi ja kymmenet sadoiksi. --
Semmoinen oli Susso, ei parempi, eikä pahempi, mutta kääntykäämme itse
asiaan.

Juuri kun Martin vanhemmat olivat saaneet mielensä toisillensa
ilmoitetuksi ja keinonsa yhteen puhutuksi, tuli Martti huoneesen.
Vanhukset vaikenivat Martin tultua ja loivat voitollisia ja
umpikuljuisia silmäyksiä toisilleen.

"Mistä tulet?" kysyi äiti Martilta viimein, katkasten siten
äänettömyyden.

"Kävinhän vaan kylässä", sanoi kysytty.

"Kolkilla vissiin, vai", ehätti isä kysymään.

"Kävinhän sielläkin", sanoi Martti rehellisesti.

"Mitä asiaa sinulla siellä oli?" kysyi isä, nähtävästi kiivastuneena
Martin suorasta tunnustuksesta, sillä se olisi vanhuksille ollut paljon
suotavampi, jos Martti olisi kieltänyt Kolkilla käyneensä, vaikkapa
olisi valehdellutkin.

"Eiväthän naapurien välillä asiat tule kysymykseen", sanoi Martti.

"Asiasi oli Kolkin tyttärelle, Ainalle", sanoi äiti, katsoen tuimasti
Martin silmiin.

Martti lensi tulipunaiseksi tuon kuultuansa. Hän oli luullut sydämensä
rakkaimman asian olevan vielä synkimmän salaisuuden peitossa ja nyt se
oli jo tietona hänen vanhemmillansakin! Hän tunsi vanhempansa
mielipiteet tarkkaan, ett'ei sieltä ollut mitään hyvää odotettavana.
Sentähden hän varustausi kovinta vastaan ottamaan, ja vähän
toinnuttuaan hämmästyksestään, sanoi hän rohkeasti: "Näin Ainankin
Kolkilla käydessäni, ja se kannattikin".

"Kuulitko nyt?" sanoi Katru, katsoen luottavasti miestänsä silmiin.

"Kuulin. Tosi on mitä olet puhunut", sanoi Kirri. Sitten kääntyi hän
Martin puoleen ja sanoi: "Sinun pitää Kolkilla käymisesi heittää pois!"

"Ja minkätähden? jos saan luvan kysyä", sanoi Martti.

"Sentähden, ett'et saa pitää mieltäkään naidaksesi Kolkin tytärtä",
sanoi isä lujasti.

"Miks'ei?" kysyi Martti, ikäänkuin ei hän olisi tietänyt syytä
vanhempiensa vastahakoisuuteen.

"Siks'ei, kun toisit taas taloon semmoisen kelvottoman, kivuloisen ja
köyhän ihmisen, kuin ensimäinen vaimosikin oli, jolla ei tee kukaan
mitään", sanoi isä.

"Antakaa toki kuolleen maata rauhassa! Olihan ihminen siveä ja muutoin
kelpo ihminen, ja eihän se ollut hänen syynsä, jos ei hän ollut tervet,
sanoi Martti, kauhistuen.

"Hän oli myös köyhä", muistutti Kirri, ikäänkuin tuoden esiin parhaan
todistuskappaleensa, joka valaiseisi Martin ymmärryksen, näkemään
entisen vaimonsa ja nykyisen morsiamensa kelvottomiksi ihmisiksi.

"Vielä köyhempi on nykyinen kokelaansa. Kolkilla on niin paljon
peneksiä kuin helluntain epistolassa. Kun menee hänen huoneesensa, niin
aivanhan se silmämunalta paistaa. Mitä siitä tulee perintöä, ei mitään,
hyvä vaan, ett'eivät kuole yhteen kokoon kuin russakat. Paljon on tosin
ollut itsellänikin lapsia, mutta Jumala toki korjasi enimmän osan
niistä jo pieninä pois tästä murheen laaksosta; jälellä ei ole enään
kuin nuot kolme sirkkaa, joita ei -- Jumalan kiitos -- tarvitse toki
tyhjin käsin laskea tähän vaivan siaan", ehätti Katru sanomaan.

"Ei rikkaus ihmistä kaunista, vaan hyvät avut; kyllä Jumalalla on
rikkautta kun meillä vaan on rakkautta", sanoi Martti.

"Mitä hyviä avuja Kolkin tyttärellä, Alinalla on?" kysyi Katru
kiivaasti.

"Hän on hyvän kokoinen, hyvän näköinen, terve, raitis, siveäkäytöksinen
ihminen ja päälliseksi sivistyneempi kuin tavallisesti", sanoi Martti
uhka-rohkeasti.

"Kuinka monta velliä luulet sivistyksellä höystäväsi?" kysyi äiti!

"Te ette puhu, äiti, oikeen, ettekä ymmärrä koko asiasta mitään;
siveys maksaa ihmisellä enemmän kuin raha-tuhannet", sanoi Martti
kauhistuen.

"Kyllä kuulen, että olet uppiniskainen, mutta minä sanon sinulle: jos
sinä nait Kolkin tyttären, niin minä teen sinun perinnöttömäksi",
uhkasi isä.

"Se on kyllä ikävä asia, isä kulta, mutta minun täytyy myös totuus
tunnustaa: minä en saata erota Ainasta, vaikka menettäisin sentähden
puolen maailmaa", sanoi Martti lujasti.

"Tuommoisesta ihmisestä!" sanoi äiti.

"Minkälaisesta ihmisestä?" kysyi Martti.

"Semmoisesta, joka on köyhä kuin rotta ja vielä kaupan päälle -- varas.
Semmoista se on sinun kehuttu sivistyksesi! Niin kauvan härsytit,
kelvotoin, että saat kuulla suomea, hävytöin! Niin kauvan kun me
elämme, et sitä saa -- äläpäs ihminen! pahan-tapainen ja köyhä rotta",
sanoi Katru tulistuen.

"Älkää hyvä äiti uskoko kaikkia mitä kuulette; eivät asiat niin ole",
sanoi Martti ja lähti kauhistuen pois.

"Nyt saat hedelmät niittää siitä, kun toimitit ja otit Martille
lyijykynän. Minun vahva uskoni on se, että jos hän ei olisi sitä
saanut, ei hän olisi noin uppiniskainen, kuin hän nyt on, eikä
rakentaisi tuommoisia naimiskauppoja, sillä ei hänellä olisi semmoisia
houreita päässä, kuin hänellä nyt on. Ei hän enään muusta puhukaan,
kuin sivistyksestä, ja yökaudet hän tonkii noita kirjojansa, joita hän
Kolkilta käy lainaan noutamassa, ja toisia kirjoja hän viepi, kun
toisia noutaa. Niiden ääressä hän nuijottaa ja nokottaa, niin ett'ei
kuule eikä näe mitään. Kaikki ne semmoiset lorukirjat saisi viskata
tuleen, sillä niissä ei ole yhtään Jumalan sanaa, ei yhtään. Tuo kaikki
on aivan sen kirotun lyijykynän työtä ja mutkitta se on sanottu: ei
Martti olisi mieltynyt Kolkin tyttäreen, jos ei hän olisi saanut
lyijykynää", sanoi Katru Martin pois mentyä.

"Saattaa kyllä olla mahdollista, että asiat niin ovat, sillä Kolkin
tytärkin on laillaan kouluutettu, jos kohtakin turhuuteen. Kolkki on
kaikki kakaransa opettanut kirjoittamaan, rätnäämään ja Jumalako sen
tietää mitä loruja hän heille opettanee. Jos Martti ei olisi oppinut
kirjoittamaan, rätnäämään ja noita loruja lukemaan, ei hän luultavasti
olisi niistä omaisuuksista muissakaan ihmisissä piitannut mitään. Jos
minä olisin tietänyt, että lyijykynä siihen suuntaan vaikuttaa, en
ikänä olisi sitä hänelle ostanut. Mutta täytyy olla vasta varovampi ja
katso, ett'eivät Esko ja Hannu niitä saisi. He ovatkin tottelevaisia
lapsia ja tekevät niinkuin näkevät meidänkin tekevän", puheli Kirri,
katuen lyijykynän ostoaan!

"Et uskonut silloinkaan minua, vaikka minä olin lyijykynän ostoa
vastaan minkä voin, nyt on uskomisesi jo liian myöhäistä", sanoi Katru
miehellensä.

"Pojalla oli semmoinen halu, että hevosen perässäki ollessaan
kirjoitteli risun nokalla kaikki lumihangetkin täyteen ja piirteli
ihmisen ja eläinten kuvia. Sitten kun hän voi itse jonkun pennin rahaa
saada, osti hän paperia, mutta hänellä ei ollut millä hän olisi
piirustellnt tuohon saatuun paperiinsa. Silloin rupesi poika minua
kärttämään, että ostaisin hänelle lyijykynän. Kolkki kehoitti minua
tyydyttämään pojan opinhalua ja minä tein tuon tuhman kauppani. Mutta
kun poika sai tuon lyijykynän, silloinkos vasta työ tuli; niiden
ääressä hän istui, piirteli ja rapasi, kun vähäkään oli joutoaikaa;
pyhä-iltoinakaan ei hän joutanut ottamaan osaa toisien poikasien
leikkeihin, itsekseen vaan piirteli ja rapasi", selitteli Kirri,
voitettuna akkansa puheelta ja omalta tunnoltansa.

"Sievästi asiat kutoutuivat yhteen! Kolkki on viittana poikamme turhaan
ja turmiolliseen oppiin. Tuo turha oppi rakentaa tien, joka lähtee
meiltä ja päättyy Kolkkilaan. Tuota tietä myöden on onnettomuus ja
perikato tullut meille. Ei miehisen miehen pitäisi olla jokaisen
naurettavana. -- Mutta ethän sinä puhunutkaan Martille Sussosta
mitään!" nuhteli Katru miestään.

"Olihan sopimatoin aika semmoiselle työlle. Silloin pitää olla
paremmalla tuulella, että puhet paremmin vaikuttaisi. Tiedäthän
poikamme olevan herkkä-luontoisen, hänen kanssaan pitää varovasti
menetellä, onhan meillä aikaa", neuvotteli Kirri. Niin kului se ilta
loppuun.

Heti aamulla tuli Lillu huoneesen, Hän oli hyvin teko-arkana ja koki
nilkuttaa rämpätä!

"Hyvää päivää, isäntä ja emäntä kulta! Kävin tuolla Kolkkilassa, niin
pistäysin täälläkin käymään", sanoi Lillu huoneesen tultuansa.

"Istu Lillu!"' kehoitti Katru.

"Voi hyvä juu! tuota emäntää. Miksi te olette aina minulle niin hyvä ja
soma? Minä en joutaisi istumaan, sillä minun pitäisi vielä käydä
monessa paikassa", sanoi Lillu teeskennellen.

"Istuhan nyt toki, Lillu! eihän niin kiirettä liene. Sinä tulet juuri
Kolkkilasta, josta meillä vasta oli tässä puhet; sinä ehkä tiedät
sieltä yhtä ja toista uutta, joita me juuri parahiksi tarvitsemme",
kehoitti häntä Katru toistamiseen.

"Te olette minulle aina paremmat kuin muut ihmiset!" sanoi Lillu
ryiskellen ja hierustellen itseänsä istumaan.

"Mitä sinne Kolkkilaan sitten kuuluu?" kysyi Katru, iskien Lillulle
salaa silmää.

"Eipä tuonne mitään erinomaisia kuulu. Aina tuo tuli kylästä", sanoi
Lillu, vastaten emännän silmäniskuun.

"Mistä kylästä?" kysyi Katru hätäisesti.

"Torpalta", sanoi Lillu ryiskellen.

"Tiesitkö mitä hän siellä kävi?" kysyi taas Katru.

"Voi kuulkaasta hyvä isäntä ja emäntä -- en minä sentään puhu,
sanottaisiin minun sitten juorunneen", sanoi Lillu, katkaisten
puheensa.

"Puhu vaan, Lillu! ei se tästä sen etemmäksi mene, eikä sinun tarvitse
isäntää ujostella", sanoi Katru.

"Älä suinkaan minua ujostele, Lillu, puhu vaan hälkyilemättä suusi
puhtaaksi!" kehoitti isäntäkin.

"Torpan akka sanoi Ainan käyneen häneltä paidan ompeluksia noutamassa",
alkoi Lillu.

"Olikohan ne omia ompeluksiansa?" kysyi Katru.

"Omiansa tietenkin", vakuutti Lillu.

"Niinkö hän on kelvotoin ja saattamatoin, ett'ei itse saa paitaa
päällensä ommelluksi?" kysyi Katru teko-kauhistuksella.

"Voi hyvä juu! Ettekö te, emäntä, ole sitä ennen tienneet; minähän
tuolle olen lapasetkin käteen kutonut", sanoi Lillu ihmetellen emännän
tietämättömyyttä.

"Millä se, rotta, maksaa palkan käsitöistä, joita hän teettää?" kysyi
Katru teko-tietämättömyydellä.

"Voi emäntä kulta! joka varastaa niin julmasti kotoaan, millä hän
muulla maksaisi palkan. Minulleki tarjosi hän jyviä käsitöitteni
edestä, mutta mitä minä hänen jyvillänsä teen; rahan tuo sitten maksoi.
Hän kokee olla aina niin höyli minullekin, ikäänkuin en minä häntä
tietäisi ja tuntisi. Viimeskin kun kävin siellä, keitti Aina silloinkin
kahvia, ja mistä hänelle se vara olisi, jos ei hän varastaisi", sanoi
Lillu suurella varmuudella.

"Kuulethan nyt omilla korvillasi, ethän enään mahtane epäillä
vähääkään", sanoi Katru Kirrille.

"Enhän tuota ole paljon epäillyt ennenkään, mutta sen paremmin uskon
sen asian nyt todeksi, kun olen sen saanut kuulla omilla korvillani
vieraan suusta", sanoi Kirri, suuresti vakuutettuna asian totuudesta.

"Eikö emäntä osta nisuja?' sanoi Lillu, syvästi huo'aten, kun havaitsi
puheensa tehneen isännässä toivotun vaikutuksen.

"Enpä minä ole nisujen syöjä; kenen nisuja sinulla on?" sanoi Katru,
iskien taaskin silmää Lillulle.

"Susson", vastasi Lillu ja jatkoi sitten: "Voi ette te usko, isäntä ja
emäntä kulta! Sehän se vasta ihminen on se Susso. Se on niin hyvä
tekemään kaikkea työtä ja tienaa nisujen leipomisella niin paljon se
Susso. Nytkin markkinoilta kieppasi kolmesataa markkaa, niinkuin
kaapista vaan se Susso. Sehän vasta naitava olisi se Susso, olisipa
maar; toistapa hän olisi Martillekin, kun tuo Kolkin Aina retus --
olisipa maar", liverteli Lillu.

"Sinun ei pidä puhua tästä asiasta mitään kenellekään, sillä sitä samaa
olemme mekin isännän kanssa miettineet, että Susso meidän pitää saada
miniäksemme, maksoi mitä maksoi. Me emme huoli taloomme semmoista
heittiötä, kun Kolkin tyttö lunttu on, ei vaikka", sanoi Katru Lillulle
ulkokullatusti, vaikka hän oli jo aikaa Lillun ja Susson kanssa puhunut
asiat yhteen.

Samassa tuokiossa tuli huoneesen Maija niminen naapurin emäntä. Heti
kun Lillu huomasi tuon emännän, lähti hän talosta pois. Tuo naapurin
emäntä oli rehellinen ja suora ihminen, joka ei koskaan muuta puhunut
kuin totuutta, ja hän oli tuttu sekä Kolkkilassa että Kirrilässä. Hän
ei koskaan suosinut juoruja ja lähimäisten panettelemista, sitä
vähemmin itse juoruajia, ja sentähden Lillu poistui niin sukkelaan
hänen nähtyänsä.

"Hyvää päivää!" sanoi naapurin emäntä, huoneesen tultuansa.

"Päivää, päivää! naapurin emäntä, käykää puulle!" vastasi Kirri.

"Kotoako tulette?" kysyi Katru vieraalta.

"Enpä aivan kotoa, kävin tullessani Kolkkilassa ja torpalla", vastasi
vieras.

"Mitäs nyt torpan akka tehdä muokkasi?" kysyi taas Katru.

"Hän valmisti paidan ompelusta, joita näkyi olevan useampia
miehenpuolen paitoja", vastasi Maija.

"Kenenkähän ompeluksia ne mahtoivat olla? sillä itsellänsä ei ole niitä
varoja, että olisi useampia paitoja ommella", utasi vieläkin Katru,
sillä hän luuli saavansa samankaltaisia tietoja Maijalta kuin
Lillultakin, sentähden, että hän niin tahtoi.

"Torpan akka sanoi niiden oleva Kolkkilan emännän ompeluksia, ja Aina
tuli niitä noutamaan", selitti Maija.

"Millä hän maksoi ompelupalkan? kysyi Katru edelleen, vilkaisten
samassa Kirriä silmiin.

"Torpan akka sanoi Kolkkilan emännältä saaneensa joukollensa
talvenpitkää niin paljon lehmän-antia, että vielä saa tuoda lisää
ompeluksia, eikä hän sittenkään saa kaikkia maksetuksi", selitti Maija
edelleen.

"Mitäs Kolkkilan vaimoväki teki? kysyi Katru vähän hämillään.

"Emäntä kutoi kangasta, nuorimmat tytöt toiset puolasivat, toiset
karttasivat", sanoi Maija.

"Mitäs Aina teki?"

"Aina kutoi myös omassa kamarissaan ihmeen siistiä puolivillaista
vaatetta. Siihen tuli Lillukin ja loikui päätänsä kipeeksi. Hän pyysi
Ainan itsellensä kahvia keittämään; Aina kävi äidiltänsä pyytämässä
kahveja, joista sitten keitti ja antoi Lillulle. Kun Lillu sai kahvia,
rupesi hänen kielensä laulamaan, eikä päänkipu näyttänyt häntä yhtään
enään vaivaavan. Siinä oli senkin seitsemät loilotukset ja toivotukset,
kauniiksi ja onnelliseksi kehumiset ja tuo loiruaminen oli niin
inhottavaa, että Aina käski hänen viimein olemaan hiljaa. Hän halaili
ja syleili Ainaa ja viimeksi hän pyysi Ainalta lapasten kudinta, mutta
hän ei antanut, sanoi vaan itsekin saavansa lapaset käteensä. -- No se
häntä nyt värkki on tuo Lillu! Hän on semmoinen juorukello, että puhuu
yhtä yhden ja toista toisen edessä ja muuten semmoinen ilkiö, ett'en
minä häntä jaksa kärsiä, eikä häntä kärsi kukaan kelpo ja rehellinen
ihminen", puheli Maija, tietämättään kuinka luotettava välikappale
Lillu oli Kirriläisille.

"Joko Lillu lähti pois teidän ai ... tuota piti kysyäni: saiko Lillu
lapasten kudinta?" kysyi Katru sitä tätä hämillänsä.

"Ei, niinkuin ma jo sanoin. Hän lähti pois ja minä menin emännän
kamariin, jossa tovin puhelimme asioita keskenämme. Aina kuului kutoa
hellittävän kamarissaan, että pirta pani yhtenä paukenna; hänestä te
saatte oikeen kelpo miniän, koska olen kuullut vähän asian olevan sinne
päin kallellaan", puheli Maija viattomasti.

"Jos te puhutte siitä asiasta sanankaan sinne päin, niin minä talutan
teidät paikalla porrasten päähän", sanoi Kirri tuimistuneena,
kuultuansa Maijalta semmoista puhetta.

"Herranen aika! Niinkö päin teidän mielenne asiassa ovatkin? Ja minä
olen tietämättäni niin paljon asiasta puhunut. Mutta kuinka minä
heistä, paremmin kuin muistakaan ihmisistä, saatan puhua muuta kuin
minkä tiedän toden olevan, enkä minä osaa totuutta salata. En myös ole
tullut kiittämään enkä laittamaan, en toimittamaan enkä konttia
kantamaan, mutta tuosta harmistuneesta lauseestanne kuulin, ett'ei
totuus olekaan teille mieluista. Mutta sen sanon vieläkin, ett'ei
teillä ole parempaa eikä potrempaa miniän apua vielä koskaan tarjona
ollut, eikä vastakaan tule, sillä Aina on sekä käsi- että ulko-työlle
niin roima, ett'en ole vielä verrempaa koskaan ennen nähnyt. Hän on
myös niin rakkaan ja kelvon luontoinen kaikkia ihmisiä, niin köyhiä
kuin rikkaitakin kohtaan, että oikeen lisääksi käypi. Se ei ole
kumppania vailla, joka hänen käsittää, ja jos saatte hänen miniäksenne,
niin kiittäkää lykkyänne. Älkää nyt, naapurit, pahastuko, jos puheeni
ei liene ollut mieliksenne, sillä minä olen sanonut vaan totuuden",
puhui Maija ja lähti pois.

"Siis Lillun puhet Ainasta oli sulaa valhetta ja ilkeintä parjaamista",
sanoi Kirri harmistuneena Maijan mentyä.

"Ei; eivät ne saattaneet olla valheita. Lillun puheet olivat aivan
yhtäpitäviä naapurin Pirkon ja Kirstin puhetten kanssa, ja moni muu on
puhunut samaan suuntaan", puollusteli Katru mielipiteitään, peläten
Kirrin kääntyvän vastakkaiseksi hänen toimilleen, naapurin Maijan
puhetten tähden.

"Mutta minä pidän naapurin Maijan rehellisempänä ihmisenä, kuin
yhdenkään heistä", sanoi Kirri lujasti.

"Voi sinua! Etkö nyt huomaa, että naapurin Maija oli Kolkkilasta
laitettu asian alkain tänne, toimittamaan tuota ryökälettä
miniäksemme?" sanoi Katru, kylläkin soveliaasti tarkoituksilleen.

"Niinhän se, näen mä, onkin asian laita, en ollut tuota ymmärtääkään;
niinhän se onkin. Sinä aina ymmärrät paremmin tuommoiset asiat kuin
minä", sanoi Kirri, taas täydellisesti kääntyneenä.

"Sinä olet toki ymmärtävä mies", sanoi Katru ja veti syvään henkeänsä,
ja hänen sydämensä sai täydellisen rauhan, varman voittonsa vuoksi
miehensä ylitse.



TOINEN LUKU.


Koska kertomukseemme astuu esille kolme merkillistä henkilöä, niin on
tarpeellinen heidän kanssaan tutustua jo ennakolta, että tapausten
juoksussa heidät paremmin käsittäisimme.

Aivan Kirrilän likimäinen naapuri oli Rehkonen, jonka isäntää kutsumme
Rehkoseksi. Hän, vaimonsa Pirko ja heidän tyttärensä Kirsti, ovat
kysymyksessä olevat henkilöt. Itse Rehkonen oli hyvä-luontoinen,
hajamielinen mies, joka ei olisi tahtonut kenenkään mieltä pahoittaa ja
sentähden hän koki elää, olla ja tehdä jokaiselle mieliksi. Mutta jota
enemmän.

Hän koki tuolla monimielisyydellä voittaa ihmisien kunnioitusta ja
suosiota, sitä enemmän sai hän vihollisia ja ylönkatsojia, sillä
viimein suuttuivat häneen kaikki. Hän oli kirjoittava mies, mutta kun
hän oli haja- ja löyhämielinen, sotkei ja porkkasi hän ihmisien asiat
aivan nurin, ett'ei niistä kukaan enään ollut selvää saada. Tuo
kirjoituksen laita oli hänessä herättänyt suuren oman rakkauden ja hän
pakkausi polkuhinnasta käsiksi kaikkiin kirjallisiin toimiin, ja
tavallisesti sanoi hän: "kyllä minä tiedän" ja "minä olen semmoinen
mies, että..."

Hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat täysi järkisiä ihmisiä, mutta niin
tielletulemattomia räähkiä, ett'ei heille vertaa tietty. Tytär oli
perinyt äitinsä myrkyllisen luonnon ja saanut yhtä huonon kasvatuksen
kuin hänkin. Tytär oli naimisissa ja asui miehensä kanssa vanhempiensa
kodissa; hän piti salakauppaa ja osti vähittäin jyviä keneltä vaan sai,
vaikka väliin tiedettiin tuotujen jyvien olevan varastetuita.

Vaikka isä, äiti ja tytär olivat niin eriluontoiset, oli heillä
kaikilla kumminkin semmoinen ominaisuus, että he hirmuisesti kadehtivat
muita ihmisiä, ja sentähden sekausivat he niinkuin rapakko rattaasen
ihmisien joka asiaan, mikä vaan oli heidän ulottuvissaan, ja niissä
ajoivat he asiaansa niin kavalasti ja pirullisesti, kun vaan voivat,
sillä heillä ei ollut omaatuntoa ollenkaan.

Rehkos-riepu oli vaimonsa ja tyttärensä käsissä tahdottomana
välikappaleena, sillä talossa vallitsi täydellinen akkavalta, sanan
oikeassa merkityksessä, ja Rehkosen oli täydellisesti heidän tahtonsa
alle antauminen, jos hänen oli mielensä korvuksiansa eheöinä säilyttää.

       *       *       *       *       *

Kirrilässä ei ollut nyt muusta puhettakaan kuin Martin naimisesta, eikä
muuta tekemistä, kuin estää Martin naimasta Ainaa ja toimittaa hänelle
Sussoa.

Juuri kun Kirrillä ja Katrulla oli taas parhaana työnä Ainan
haukkuminen ja parjaaminen, töytää Rehkosen tytär, Kirsti, huoneesen,
tohisten, hajalla hiuksin ja hengästyksissään.

"Hyvänen aika! Oletteko kuulleet mitä Kolkkilassa on tapahtunut?' kysyi
hän hätäyksissään heti huoneesen tultuansa.

"Emme. Mitä?" kysyi Katru.

"Vai ette ole kuulleet! Kolkilta on varastettu", selitti Kirsti.

"Mitä Jumalan tähden sieltä on varastettu?" hätäili Katru, unhottaen
hetkeksi vihansa.

"Jyviä", selitti Kirsti.

"Mistä sen tiedät?"

"Kolkki tuli juuri syynäämästä ja jäi meille", sanoi Kirsti.

"Missä varastetut jyvät ovat tavatut, koska niitä on jo tiedetty
syynätäkin?" kysyi Kirri.

"Niin jyvät olleet? -- yhy -- yhy yhy -- niin, ne ovat olleet
tuolla, tuolla -- tuolla -- -- ne ovat tuotu tuonne -- tuonne --
kauppamiehelle ja myöty sinne", soperteli Kirsti hätäyksissään ja
ryiskellen teko-yskää, kun ei ollut keksiä uutta valhetta,
peittääksensä menneitä ja tulevia valheitansa.

"Kuka jyvät on kauppamiehelle tuonut?" kysyi Kirri.

"Torpan ukko, joka aina on semmoisien asiamiehenä", sanoi Kirsti.

"Ja varas sitten?" utasi Kirri yhä edelleen.

"Arvaattehan sen jo edeltäkin päin, ett'ei varas ole muualta kuin
kotoa", sanoi Kirsti.

"Kotoa! ja kuka sieltä?"

"Vieläkö tuota nyt kysytte? Kuka se muu on ollut kuin Aina. Hänhän
jyvät oli tuonut torpan ukolle. Vai ette te vielä tiedä, että hän
varastaa kotoaan niin hirmuisesti. Mutta kävipä kettu kerran käpyyn,
oikeen isoon käpyyn, julki Jumalan ja ihmisten", liehkasi ja valehteli
Kirsti.

"Semmoista se on! hym!" kummaili Kirri.

"Vieläkö nyt epäilet?" kysyi Katru tohtunuisena Kirriltä.

"En ensinkään. Niinkuin olen sanonut ja päättänyt, niin sen asian
käymänkin pitää -- vielä hyvän päälle varaskin, hyi; hän ei sovi
seinillekään, saatikka sitten meille, sanoi Kirri vakuutettuna.

"Rupea sinä, Kirsti, toimittamaan Sussoa meille miniäksi! Hänen me
mielellämme ottaisimme", sanoi Katru Kirstille, samassa iskien hänelle
silmää.

Kirsti parka ei ymmärtänytkään tuota kuvallista ja kavalaa emännän
kuvakieltä, jonka tarkoituksena oli isännälle ilmoittaa, ett'ei Susso
vielä muka tiedä koko asiasta mitään, ja tuon ymmärtämättömyytensä
vuoksi rupesi hän koko kurkulta hoveltamaan, että oli siihen läkähtyä.

"Voi kuulkaa hyvä emäntä! Susso on parina iltana käynyt meillä ja hän
on pyytänyt minun sitä samaa teillä toimittamaan -- voooi -- se on
kauv..."

"Eihän kai Susso ole sinua pyytänyt toimittamaan?" sanoi Katru,
katkaisten Kirstin puheen, saadaksensa siten hänen huomaamaan ja
lakkaamaan tuosta hänelle tällä kerralla vastahakoisesta puheesta.

"Onpa niinkin Susso minua pyytänyt toimittamaan ja hän on kauvan
minulle sitä puhunut, aina siitä asti jo hienosti, kun Martti leskeksi
jäi ja sitten aina kiihkeämmin kun rupesi huhuja kuulumaan Martin
suosiosta Ainaa kohtaan, tuota varasta -- pää-rosmoa kohtaan -- mutta
ei pidä tästä kenellekään puhua. Jumalista! Mitähän Susso sanoo, kun
hän saa tästä tiedon, ja tänä päivänä hän sen saakin. No, hän onkin
toista, kuin tuo Kolkin heittiö; niin minun käypi vihakseni koko otus,
että kirppuna purisin hammasteni raossa hänen -- ei pidä kenellekään
pu..."

Katru käveli hänen tykönsä ja nykäsi häntä hiljaa, jonkatähden Kirsti
pysäytti innokkaan puheensa. Sitten hän kuihkasi Kirstille hiljaa:
"miksi sinä isännän kuullen semmoisia puhut, että Susso on pyytänyt
toimittamaan!"

"Ettäkö Susso on sinun pyytänyt toimittamaan?" kysyi Kirri samassa
Kirstiltä.

"Ei vainenkaan, minä ilman -- aikojaan vaan sanoin, kun ma tiesin
asian menestyvän -- ilman aikojaan minä niin sanoin; ei Susso ole minua
pyytänyt toimittamaan", veti Kirsti hädissään sanojansa takaisin.

"Toimita nyt niin, että Susso tulee tänä iltana tänne!" sanoi Katru
ylevästi Kirstille.

"Sen teen mielelläni", sanoi Kirsti ja lähti halttasemaan pois.

"Hän on suora ja toimellinen ihminen tuo Kirsti", sanoi Katru Kirstin
pois mentyä.

"No, tuntuisipa hän muutoin siltä, mutta miksikä hän puhuu niin monella
lailla?" sanoi Kirri, harkiten Kirstin viimeistä puhetta.

"Hän suopi paljon hyvää meille ja siinä innossaan puhuu hän väliin
liikojakin, ei se ole mitään muuta", sanoi Katru.

"Niin tuo taitaa olla", sanoi Kirri huolettomasti.

Samassa tuli naapurin Maija huoneesen.

"Mitä kuuluu?" kysyi Katru.

"Eipä tuota mitään erinomaisia kuulu, mitä tänne kuulunee?" sanoi
tullut.

"Kuuluu tänne: Kolkkilasta on varastettu", sanoi Kirri, päästäksensä
käsiksi tuohon mieluiseen uutiseensa.

"Niin on", sanoi Maija.

"Jyviä".

"Niin".

"Kolkki on käynyt syynäämässä".

"Niin".

"Hän on löytänyt varastetut jyvänsä".

"Kauppamieheltä".

"Ei kun Kirstin aitasta", tokaisi Maija vastaan, kun kuuli asian
rupeavan menemään väärälle tolalle.

"Se on valhe, kauppamieheltä", intti Kirri.

"Se ei ole valhe, se on tosi, että jyvät löydettiin Kirstin aitasta",
intti Maija vastaan.

"Nyt se teiltä ylistetty Kolkin Aina on viimeinkin joutunut kiikkiin!"
sanoi Kirri, uskoen ainakin, että Aina oli varastanut.

"No, mitenkä?' kysyi Maija säikähtäen.

"Ettepä te kaikkia asioita tiedäkään tahi ette ole tietävinänne. Aina
on niiden jyvien varas, jotka Kolkki on käynyt noutamassa pois
kauppamieheltä; siinä yksi teidän kehuttunne pimeyden töitä", sanoi
Katru, hänkin todesta uskoen Kirstin valheellisen puheen.

"Herra Jumala, mitä puhutte!" huudahti Maija säikähtyneenä. "Jyvien
varashan on Kolkin renki, mistä te semmoisia tietoja olette saaneet?"
kysyi hän sitten.

"Kirsti lähti vasta täältä; hän puhui tarkalleen koko asian", selitti
Kirri.

"Voi hyvä Jumala, sitä Kirstiä! Kuinka tunnotoin hän lienee, kun vasten
parempaa tietoansa semmoisia puhuu! Kyllä kaiketi sekin on Kirstiltä
kotoisin, että jyvät ovat löydetyt kauppamieheltä?" puheli Maija
kauhistuksissaan.

"Niin onkin", vakuutti Kirri.

"Arvasinhan minä sen, mutta asian laita on totuudessa tämä: kauppamies
ei osta koskaan epäluulon alaisilta jyviä. Nytkin kun torpan ukko toi
kaupaksi hänelle jyviä ja kun kauppamies havaitsi ne riihikuiviksi,
laittoi hän sanan Kolkkilaan, jossa parast'aikaa puidaan talviriihiä.
Sitä tietä sai Kolkki tiedon ja tuli syynäämään. Kun kauppamies
kieltäysi niitä ostamasta, vei ukko ne Kirstille, jossa ne kyllä
kelpasivat. Kauppamiehen avulla osasi Kolkki suoraan Kirstille, jonka
monen turhan peittelemisen, valheen ja mutkan perästä täytyi tunnustaa
ottaneensa jyvät torpan ukolta ja mitata joka kappa Kolkille takaisin,
joita oli ummelleen tynnöri kahdeksantoista kappaa rukiita", selitteli
Maija.

"Niin, mutta eihän tuo teidän puheenne puhdistanut yhtään Ainaa
varkaudesta", sanoi Katru toivovasti.

"Se puhdistuu itsestänsä, kun ma vielä lisään. -- Kolkki meni oitis
torpan ukon kimppuun ja ukko raiskan täytyi tunnustaa ottaneensa Kolkin
rengiltä jyvät myötäväkseen. Kolkki taas renkiensä kimppuun, joista
erään -- asian näin selvän ollen -- täytyi tunnustaa, että hän on jyvät
vähitellen koonnut olkilatoon ja sitten sieltä toimittanut ne torpan
ukon myytäviksi. Kolkki olisi heti eroittanut rengin pois
palveluksesta, mutta kun hän itki ja rukoili ja lupasi parantaa
tapansa, niin Kolkki tahtoi häntä vielä koetella ja antoi hänen vielä
jäädä paikoillensa. -- Niin asiat totuudessa ovat", vakuutti Maija.

"Puhuttepa niin suurella varmuudella, kuin olisitte itse olleet
paikalla", sanoi Kirri.

"Itse en ole yhdessäkään noissa rettelöissä ollut saapuvilla, mutta
mieheni, Matti, oli Kolkilla vieraana miehenä joka tempussa; häneltä
olen tiedot saanut ja minun Mattini ei valhehtele koskaan", sanoi Maija
suurella varmuudella.

"Mutta Kirsti puhui asian kaikenni toisin", sanoi Kirri epäilevästi.

"Niinhän hän on tehnyt, kuulinhan sen jo! kumma kun hänen piti jo
hypätä tänne valehtelemaan ja kääntelemään ja vääntelemään asiat aivan
nurin päin! Ja mikä vielä kummempi: omat rikoksensa työntämään muiden
ihmisien niskoille! Jos ei tuommoisia varasten pesiä olisi, kun Kirsti
juuri on, niin ei olisi puoliakaan selkkauksia ihmisien kesken kylässä.
Hän on semmoinen heittiö, että ottaa tietensä vastaan palkollisilta ja
-- mikä vielä surkeampi -- lapsiltakin varastettua kalua, ja niin hän
koulaa varkaita kylään! Voi surkeaa! No, hän onkin kaikissa asioissa
kumma hattara ja riitojen laittaja; hän ei ole niissä toimissaan yhtään
huonompi Lillua", puheli Maija ja lähti harmeissaan pois.

"Mitäs nyt sanot?" kysyi Kirri Katrulta, Maijan pois mentyä.

"Sitä nyt sanon kuin ennenkin, että Maija on kolkkilaisten asiamies ja
häntä ei täällä tarvittaisi ensinkään", sanoi Katru puoli-vihassa.

"Mutta Matti ja Maija ovat kylän rehellisimpiä ihmisiä", sanoi Kirri.

"Usko sinä heitä. Ei maar Kolkki osaa peitellä kakarainsa vikoja ja
rikoksia, ja sen vuoksi on hän hankkinut itsellensä noin luotettavat
asiamiehet, että asia näyttäisi paremmin uskottavammalta", koki Katru
selittää.

"Ainakin heidät pidän uskottavampina ja rehellisempinä ihmisinä kuin
Lillun ja Kirstin", intteli Kirri yhä edelleen.

"Sinä olet oikeen kummallinen ihminen! Jos kuka mitä puhuu, uskot sinä
heti heitä ja käännyt sinne päin! Luulempa, että sinä itse kohta rupeat
Kolkin tytärtä toimittamaan miniäksemme, sillä sinä et näy uskovan
vähääkään mitä minä ja muut olemme hänestä kuulleet. Mutta Kolkin
asiamiehet -- kas! heitä sinä kyllä uskot ja kuuntelet! Miehinen mies!
Sussokin on kohta täällä, eikä Martille ole puhuttu sanaakaan koko
Sussosta. -- Martti tänne ja sukkelaa! Kyllä minä teidät, vetelykset,
opetan tässä nuijottamaan ja kaikkia juoruja uskomaan. -- Martti tänne
ja sukkelaa!" sanoi Katru vihoissaan, kun pelkäsi, ett'ei tässä muu
auta.

"Jotakinhan tuota tulee uskomaan ja sanomaan tässä alinomaisessa
juorujen liekissä; kun nuot tiedot ovat niin vastakkaiset ja
toisistansa niin suuresti eriäväiset, niin ei tahdo tietää mitä uskoa,
mitä ei. Mutta siltä minusta taas tuntuu, kun sinä olisit oikeassa ja
minä väärässä. Käske Martti tänne, että saamme hänen kanssaan
tuumitella", sanoi Kirri, taas ehki kääntyneenä toisaalle!

Katru lähti ulos.

Kirri parka oli kovin vaikeassa asemassa, noiden alinomaisten juorujen
helletten keskellä. Oikeen hän hikoili Katrun ulos mentyä. Hän väänteli
käsiään ja mumisi itseksensä.

"Mitähän tästä asiasta viimein tuleekaan? Huh, huh! oikeenpa päätäni
ppörryttää. Mikä näistä kaikista on totta, mikä valhetta? -- -- ei, ei,
mutta se köyhyys -- ja jos hän on semmoinen kuin sanotaan -- ei, ei, se
ei sovi, ei ensinkään."

Samassa tulivat Katru ja Kirsti huoneesen.

"Kävikö naapurin Maija täällä?" kysyi Kirsti heti tultuansa.

"Kävipä kyllä ja sanoi Kolkilta varastetut jyvät löydetyn sinun
aitastasi, vaikka sanoit ne kauppamieheltä löydetyn! Semmoinenko
ihminen sinäkin olet, että vasten parempaa tietoasi puhut sillä lailla
ja koet omia asioitasi työntää muiden niskoille? Ja eiväthän jyvät
kuulu olleen Ainan varastamia, niinkuin sinä sanoit!" sanoi Kirri
Kirstille nuhtelevaisesti.

"Voi pirun väki -- vai niin! Kolkkilan emännältä itseltään minä ostin
ne jyvät, jotka Kolkki minulta kävi pois riistämässä, ja sinne nekin
menivät -- vai niin! En olisi tahtonut Kolkin emännän kunniaa loukata
ja silti vähän valehtelinkin. -- Niin, niin -- asia on tosi, niinkuin
nyt sanoin ja, ja Aina on ne jyvät varastanut, jotka Kolkki kävi
kauppamieheltä pois noutamassa", sanoi ja puhui Kirsti tohisten ja
hätäillen.

"Ymmärrätkö nyt asian oikean laidan?" kysyi Katru Kirriltä, katsoen
häntä silmiin voittoriemulla.

"Sydäntäni helpoittaa ja kaikki epäluulo rupeaa vähitellen haihtumaan.
Kolkkilaiset ovat siis kaikin epärehellisiä ihmisiä!" sanoi Kirri,
sillä Kirstin puhe oli niin todenmukaista, että se taas täydellisesti
vakautti hänen uskonsa.

"Mitenkähän toki nuot Kolkin penikatkin olisivat oppineet varastamaan,
niinkuin Ainakin, jos ei emänsä edellä olisi heitä opettanut? -- Vai
niin, vai piti naapurin Maijan jo osata valehtelemaan -- ei maar se,
piru, osaa! Kolkin lähettiläshän hän on, aivan Kolkin, sen minä
varmaan tiedän. Mutta kun minä hänen tapaan, kyllä minä hänen, sen
vietävän, opetan ja kunnioitan -- no ei -- älkää puhuko tästä asiasta
kauppamiehelle mitään, ett'ei hän tulisi joutavan tähden juoruihin
sekoitetuksi", pyyteli Kirsti viimeiseltä, sillä hän pelkäsi sen kautta
hirmuisen valheensa tulevan ilmi.

"Yhä selvemmästi rupeaa huomaamaan, että te olette oikeassa ja minä
väärässä. Kiitos, Kirsti, puheestasi!" sanoi Kirri.

"Ei siinä kiittämistä; ainahan oikea asia puolensa pitää", sanoi Kirsti
ja lähti pois. -- Samasta avauksesta tuli Martti sisälle.

"Miksi isä minua käski?" kysyi Martti.

"Sinun pitää, Martti, paikalla noutaa kihlasi pois Kolkin tyttäreltä,
Ainalta, ja ottaa heti erosi semmoisesta ihmisestä; me emme voi
semmoista ihmistä kärsiä. Me olemme äitisi kanssa katsoneet sinun
parastasi ja tuumineet sinulle sopivamman morsiamen, joka on kohta
täällä ja jonka kanssa saat itsekin asiasta tuumitella, ja niin
paikalla kihlata; sitten ensi pyhänä kuulutuksille, harmiksi Ainalle,
Kolkin koko perheelle ja -- pirulle", puheli Kirri Martille.

"Puhutpa nyt niinkuin kelpomies", sanoi Katru Kirrille, kun huomasi
saaneensa hänen täydellisesti voitetuksi.

"Mitä te, isä, nyt puhuitte? En ymmärtänyt sitä ensinkään", sanoi
Martti hajamielisesti.

"Sanoin sitä, että saat ottaa toisen morsiamen, jonka jo olemme sinulle
valinneet, ja erota entisestä. Se on tehtäväsi, sanon minä", sanoi
Kirri tuimasti.

"Kenen?" kysyi Martti.

"Susson, nisujen leipojan."

"Kyllä se on paras, isä ja äiti, kun ette rupeakaan mihinkään keinoihin
siinä asiassa", sanoi Martti välttelevästi.

"Susso on kohta täällä ja saatpa luvan sopia hänen kanssansa", sanoi
Kirri lujasti.

"Vaikka tulisi kymmenen Sussoa ja nisujen leipojaa, se on yhden tekevä,
sillä minä en kumminkaan muuta päätöstäni, vaikka vielä maailmakin
päälleni raukeaisi. Miksikä te saatte semmoisia kiusauksia itsellenne,
minulle ja meille?" sanoi Martti.

"Martti, Martti! Malta mielesi ja ajattele perään mitä teet!" sanoi
Kirri leppyisemmästi. "Etkö tiedä olevasi minun poikani, ja siinä
suhteessa on minun vallassani tehdä suuria muutoksia tulevaisuudellesi.
Ajattele toki perään mitä teet, ennenkun rupeat tekemään niin
itsepintaisia päätöksiä. Entisestään tiedät päätökseni Kolkin tyttären
suhteen, nimittäin: jos hänen nait, niin et saa tinasta neulaa minulta
perintöä, vaan saat paikalla marssia matkoihisi täältä, yhtä tyhjänä
kuin olet tullutkin -- ymmärrätkös? Mutta jos tyydyt tuumiimme ja otat
Susson vaimoksesi, niin saat paikalla, kun se on tapahtunut,
kolmetuhatta markkaa käsirahoiksesi, joita saatte sitten yhtenä
viljellä kuin parhain taidatte ja hyödyttää itseänne; yhtäkaikki saatte
talossa asua niinkuin parhain taidatte. Ajattelepas nyt tarkoin: toinen
epärehellinen, kelvotoin, köyhä rotta, jonka kanssa tulet itsekin yhtä
köyhäksi; toinen komea, hyvämaineinen, varakas, nuori ihminen, joka
vielä minultakin tuopi sinulle kolmetuhatta markkaa -- valitse! mutta
valitse ymmärryksellä!" houkutteli Kirri.

"Minä olen jo valinnut ja siihen ei toki pitkiä aikoja tarvita. Vaikka
vielä mitäkin juonia minun eteeni laittaisitte ja pauloja tielleni
virittäisitte, en sittenkään muuta päätöstäni. Ja vaikka ajaisitte
minun paikalla pois kotoa, yhtä tyhjänä kuin olen tullutkin tähän
maailmaan, niin en minä saata enkä voi muuttaa päätöstäni, enkä toisin
tehdä. Tässä minä, isä, olen, tehkää minun kanssani mitä tahdotte",
sanoi Martti lujasti.

Samassa tuli Susso. Hän oli hyvin teko-arkana ja tekohäpeissään. Hän
katsella vilkuili ympäri huonetta, pitäen suutansa niin imelän ja hymyn
näköisenä kuin suinkin mahdollista oli ja käytti itsensä hyvin kainon
ja sievän tapaisesti.

"Hyvää iltaa (nyt oli ilta)! Olin tuolla kylissä asioitani ajelemassa,
niin pistäysin teilläkin käymään -- yhy, yhy!" sanoi Susso, ryiskellen.

"Käy istumaan, Susso! Mitä sitä nyt kuuluu?" sanoi Katru hyvin imelästi
Sussolle.

"Eipä mitään erinomaisia, mitä vaan tänne kuulunee?" sanoi Susso
teeskennellen.

"Kuuluupa tuota tänne jos mitä. Tuo Kolkin rottahan tuo pakkauupi
väkirynnäköllä taloomme, mutta se ei saa niin tapahtua. Olemme sinun
kutsuttaneet tänne -- olisihan tässä taloa -- niin, kutsuttaneet sinun
tänne, murhettamme lievittämään. Olemme, isännän kanssa, täällä
tuumitelleet, että -- jos sinä siihen suostut -- otamme sinun
miniäksemme; mitä sinä siihen vastaat?" tuumitteli Katru Sussolle.

"Mitäs minusta on tämmöisihin paikkoihin. Kyllä kaiketi Martti löytää
parempiakin, ei hän toki katsokaan tämmöisten päälle", sanoi Susso
laupiaalla, teeskennellyllä äänellä ja katsellen ehtimiseen Martin
puoleen.

Jouduttuansa semmoiseen pinteesen, katsoi Martti parhaaksi lähteä pois
koko huoneesta.

"Se sopii", sanoi Kirri.

"Kyllä me tiedämme sinun kelpaavan taloomme, ja oletkin toista kuin tuo
Kolkin rotta. Sinä joka olet vielä niin nuori ja komea ihminen ja
semmoinen saamamies sitten. Sinulla ei ollut kuin yksi lapsi
ensimäisissä naimisissasikaan, mutta tuo Kolkin tyttö on vielä niin
sikiävää sukuakin kuin russakat; hän saattaisi pian munia huoneemme
täyteen; Kolkillakin on itsellään koko tusina kakaroita, kaikki
elossa", puhui Katru innostuksissaan.

"Mitäs Martti itse sanoo asiasta?" kysyi Susso.

"Martti? Mikä itse hän on siihen asiaan? Saapa hän luvan tyytyä siihen,
minkä me päätämme. Me emme ole vielä ennättäneet paljon puhua Martille
tästä asiasta, eikä ole ollut tarviskaan; pää-asia on vaan se suostutko
sinä tähän meidän tuumaamme vai etkö?" toimitteli Katru.

"Jos vaan minä teille kelpaan, niin kyllä kaiketi minä -- voi hyvänen
aika minua -- kylläkaiketi minä -- -- -- suostun", sanoi Susso hyvin
muka häpeillen.

"Heti kun asia tapahtuu, annan minä teille kolmetuhatta markkaa
käsirahoiksi ja yhtäkaikki saatte kuolemamme jälkeen periä niinkuin
toisetkin pojat. Vapaasti saatte asua ja olla talossa, niinkuin vaan
haluttaa; sinä saat leipoa nisuja ja panna saaliisi omaan kukkaroosi --
eikö kelpaa?" ehdotteli Kirri pontevasti.

"Voi hyvänen aika tuota isäntää! Millä me -- tuota, millä minä olen
ansainnut semmoisen hyvyytenne? En minä tarvitseisi semmoisia lahjoja;
onpa noita rahoja tullut, nytkin viime markkinoilla kieppasin
viisisataa markkaa", sanoi Susso kerskaten.

"Lillu sanoi kolmesataa", sanoi Kirri muistuttaen.

"Niin, Lillu! yhy! Enpä minä viitsi kaikille niin tarkoin saaliitani
sanoa", sanoi Susso hämyillen.

"Asia siis on päätetty ja sanassani pysyn", sanoi Kirri varmuudella.

"Kylläkaiketi asia saa olla minun puoleltani päätettynä", sanoi Susso
ja huokasi raskaasti, niinkuin ainakin se, jonka sydämestä kauvan
rasittava murhe on pudonnut.

"Tästä ei pidä kenellekään puhua ja ensi pyhänä kuulutuksille, että
pölähtää", sanoi Katru voittoriemussaan.

"Kylläkaiketi asia minun puolestani salassa pysyy, vaan se minua
vaivaa, kun en ole Martin omasta suusta kuullut, mitä hän asiasta
arvelee -- no ei kai Ainakaan häävi ole?" sanoi Susso hajamielisesti.

"Me tiedämme kaikki", sanoi Kirri.

"Vai tiedätte te toki! Semmoinenhan hän raukka kuuluu olevan, vaikk'en
minä tahdo kenenkään kunniaa kalvata, enkä ketään panetella -- kun
olisi Martti täällä!" sanoi Susso, sillä asia ei ollut vielä hänen
mielestänsä varma kun Martti ei ollut virkannut hänelle mitään koko
asiasta, ja siitä tuo hajamielisyys.

"Pian kaiketi Martti tänne saadaan", sanoi Katru ja käski Martin
toisesta huoneesta saapuville.

"Me olemme äitisi kanssa puhuneet sinun ja Susson asian aivan
valmiiksi; mitä sinä siihen sanot?" kysyi Kirri Martilta, hänen
huoneesen tultua.

"Minkä asian?" kysyi Martti, olevinaan tietämätöin koko asiasta.

"Naimiskaupan sinun ja Susson välillä; mitä sinä siihen sanot, vastaa!"
selitteli Kirri.

"Ennättäähän tuosta vastakin puhua", sanoi Martti häveten.

"Se asia ei saakaan jäädä vastaisiin aikoihin, se pitää päättää
paikalla ja ensi pyhänä kuulutuksille", sanoi Kirri kiivaasti ja
päättäväisesti.

"Antakaa Martin itsensä sanoa ajatuksensa", sanoi Susso ja katsoi
imelällä hymyllä Marttia silmiin.

"Poika! Muista mitä olen sanonut", sanoi Kirri hyvin käskevästi ja
muistuttavaisesti.

"Pitäneekö tuohon suostua", sanoi Martti, mutta tuon hän sanoi paremmin
häpeästä Sussoa kohtaan, kuin todellisesta aikomisestaan yhtyä Susson
kanssa, sillä hän oli hyväluontoinen mies, eikä olisi tahtonut
Sussoakaan julkisesti loukata totuuden tunnustamisellansa. Vieläpä
siinä oli sekin syy, että hän tahtoi päästä mitä pikemmin pois tuosta
tukalasta tilastaan.

Jos oikeen katsomme tuon Martin vastauksen läpitse, niin heti
huomaamme, ett'ei se ollut myöntävä eikä kieltävä, olihan vaan
tuommoinen hätäpisto, joita ihminen on valmis keksimään, kun hänen
sydämensä salaiset tunteet joutuvat semmoiseen ahdistukseen, että ne
pitäisi yht'äkkiä päällimmäksi paljastaa, mutta jonka työn ja teon ajan
ei hän katso vielä soveliaan olevan.

Vaikka tuo Martin vastaus oli niin ja näin, otaksuivat asian-omaiset
kumminkin sen myöntäväksi, sillä Martin vanhemmat eivät olleet koskaan
ennen kuulleet hänen myöntävän vähintäkään sinne päin, ja Susso ei
liene kaukaan aikaan saanut kuulla kosimistuumissaan niinkään edullisia
sanoja.

"Kas niin, poikani! kolmetuhatta markkaa on teidän", sanoi Kirri
innostuksissaan, kuullessaan Martin vastauksen, ja Susso vetäsi
henkeään hyvin syvästi ja sijoitti itsensä toiseen paikkaan.

"Voi hyvänen aika kun minä olen täällä kauan", sanoi hän sitten.
"Taitavat ihmiset luulla, että minä -- minun pitää lähteä -- saammehan
jälestä päin asiasta likemmin puhua ja tuumitella -- pitäkäähän asia
salassa, siihen asti kun se tulee oikeaan loppuunsa -- no kylläkaiketi
minä ennätän kihlat vastakin saada -- hyvästi!" lisäsi hän sitten
hajamielisesti ja kättä puristaen jätteli hän Kirrin ja Katrun hyvästi.
Sitten kääntyi hän Martin puoleen hiipistellen, mutta Martti oli
vaipuneena niin syvä-, ja hajamielisiin ajatuksiin, ett'ei hän
huomannut Susson koko hyvästijättö-puuhia. Siinä Susso likenteli ja
täpisteli, sillä peräti sopimattomalta tuntui hänestä erota hyvästittä
siitä, joka tästälähtien tulisi olemaan hänen elämänsä korkeimpana
määränä.

"Etkö huomaa, Martti?" sanoi Kirri lujasti, kun näki viimein missä
kiusauksessa Susso oli Martin huomaamattomuuden vuoksi.

Kuultuansa isänsä lujan ja käskevän äänen, heräsi Martti kuin unesta.
Katsahtaen ympärillensä, havaitsi hän Susson jo kauan hänelle tarjotun
käden ja päätänsä kääntämättä ojensi hän kylmästi ja pitkäveteisesti
kätensä Sussolle; siihen tyytyi Susso ja lähti hyvällä toivolla pois.
-- Tovin ajan perästä meni Marttikin.

"Asia sai paremman lopun kun voimme aavistaakaan", sanoi Kirri
hyvillään, kun Martti oli mennyt.

"Niin toki, Jumalan kiitos!" sanoi Katru huoaten ja ottaen itsellensä
hyvin hurskaan ja arvokkaan näköisen aseman.

Sinä iltana ei asiasta puhuttu sen enempää. Martti vaan näytti niin
ajatuksiinsa vaipuneelta, ett'ei hän näyttänyt asuvan tätä mailmaa;
hänen nykyinen olonsa näytti kalan elämältä. Kun aamu tuli, oli Martti
niin umpimielinen, ett'ei kukaan kuullut hänen sanovan eli puhuvan
yhtäkään sanaa; tavallisesti söi hän eineensä, otti kirveen käteensä ja
meni rantteelle hakkaamaan.

Melkeen samassa tuokiossa tuli Kirrin ja Katrun nuorempi poika, Esko,
huoneesen; hän oli tuiki hätääntyneen ja tyhmistyneen näköinen.

"No, mitä nyt?" kysyi Kirri.

"Martti löi kirveellä jalkaansa", sanoi Esko.

"Herra Jumala! Pääseekö hän sieltä omin voiminsa pois?" hätäili Katru.

"Juokseeko haava?" kysyi Kirri.

"Juoksee oikeen kovasti", vakuutti Esko.

"Kolkki pitää noutaa paikalla tänne, hän on tottunut haavojen sitoja ja
hoitaja", sanoi Kirri hätääntyneenä.

"Kolkki! Minä kyllä rakastan lapsiani, mutta vaikka Martti juoksisi
niin kuivaksi, ett'ei hänessä olisi mehua enempää kuin puristetussa
silahkassa ja vaikkapa hän vielä paikalle oikeisi, en sittenkään
antaisi noutaa Kolkkia -- no kaikkea sinä suustasi päästelet! Kolkkia!
Mutta mene sinä itse sukkelaan avuksi, saattamaan häntä huoneesen ja,
jos mahdollista, tukkimaan haavaa; minä lähtisin myös, mutta niinkuin
tiedät, pyörryn minä kohta, kun ma näen vertä", sanoi Katru täydellä
äiti- ja emäntävallalla.

"Pitää kaiketi minun lähteä häntä katsomaan ja auttamaan", sanoi Kirri
tottelevaisesti ja meni.

"Miten Martti ennätti näin vähällä ajalla jalkaansa lyödä?" kysyi Katru
Eskolta.

"Kun hän tuli rantteelle, seisoi hän siinä kirvesvarteensa nojaten
niinkuin kuvapatsas ja niin rauhassa, ett'ei hän silmiänsäkään
räpäyttänyt. Vihdoinkin alkoi hänen rintansa kohoilemaan, sitten
lainehtimaan; sitten huokasi hän raskaasti, kohoitti hirveensä ja
rupesi lyömään puuhun, mutta löikin suoraan jalkaansa", selitti Esko.

"Mikä Jumalan tähden vaivaa sitä miestä? Hän on koko yöntienoon ollut
niin kummallinen ja umpimielinen, ett'en tiedä oikeen mitä hänestä
ajatteleisin", sanoi Katru harmistuneena.

"En tiedä", sanoi Esko.

"No, kuinkas kävi?" kysyi Katru Kirriltä, joka juuri nyt tuli
huoneesen.

"Haava saatiin tukkoon ja Martin henki on turvattu, Martti oli kerran
sattunut näkemään Kolkin sitovan paljon vuotavan haavan, Martti seurasi
esimerkkiä ja haava tyrehtyi", sanoi Kirri voittavasti.

"Mitä haavalle tehtiin?' utasi Katru.

"Ensinnäkin pidettiin jalka pystössä ja toiseksi koko jalka
jäähdytettiin kylmällä vedellä. Kolmanneksi otti Martti kuluneista
palttinatilkuista nykityitä lankoja, hierusteli kämmentensä välissä
niistä parhaan kokoisen tukon, painoi sen haavan pohjaan ja sitoi
sitten haavan tukevasti leveästä liinasta tehdyllä pitkällä siteellä,
niin oli teko tehty; sillä hirveä vuoto kohta seisahtui", sanoi Kirri,
ikäänkuin kerskaten.

"Ne ovat joutavia Kolkin temppuja. Kyllä kai haava olisi lakannut
juoksemasta, jos olisi siihen kaatanut pikiöljyä", sanoi Katru,
turvaten omiin lääkkeisinsä ja pahaan sisuunsa.

"Se olisi kyllä saattanut olla mahdollista, mutta annetaan hänen nyt
vaan tuossa koettaa. Mutta luulempa minä tuon vahingon olevan Jumalan
salliman", arveli Kirri.

"Mitenkä se on ymmärrettävä?" kysyi Katru.

"Kuulehan nyt!" kehoitti Kirri. "Nyt täytyy Martin pysyä koreasti
kotona ja niin ei hän pääse yhtymään Kolkin tyttären kanssa, ja sillä
tavalla hän vieraantuu pois hänestä. Sillä muutoin ei olisi hänehen
ollut juuri paljon luottamista, jos kohtakin lupasi naida Susson, sillä
poika on niin kummallisen salamielinen, ett'en oikeen tiedä mitä
hänestä ajatteleisin. Nyt ei tunnu sydämessäni olevan yhtään liikaa
painoa, kun asiamme olemme saaneet kerran noin hyvälle kannalle ja kun
päälle päätteeksi sallimuskin näkyy meidän toimeamme suosivan", sanoi
ja selitti Kirri erinomaisen kevennetyllä mielellä.

"Sinä olet oikeassa; tuo, jota ensin pidin suurimpana
onnettomuutenamme, onkin, näen mä, oikeen ajateltuna, suurin onnemme,
sillä todellakin se edistää meidän toimiamme paljon, sanomattoman
paljon", sanoi Katru, myös suuresti lohdutettuna.



KOLMAS LUKU.


Kirrilän vanhuksien mielestä oli elämä nyt kaikin puolin niinkuin sen
heidän mielestänsä ollakin tuli. Melkeen vakuutettuina siitä, että tuo
heille niin vastenmielinen Martin naimahomma oli nyt tullut
onnellisesti keskeytetyksi, olivat Kirri ja Katru erinomaisen hyvällä
tuulella. He hoitelivat Marttia ja naimis-kaupasta ei puhuttu, ei Ainan
eikä Susson puolesta, kunmnaltakaan puolelta mitään. Tuossa ainakin
näennäisessä sydänten rauhassa kului useampia aikoja kaikessa
sovinnossa ja hiljaisuudessa, mutta lieneekö kaikilla asianomaisilla
ollut todellinen sisällinen rauha, sen jätämme tulevan ajan ja tulevain
tapausten vastattavaksi.

Jonkun ajan kuluttua Martin jalan loukkaumisesta, tuli Kirsti entisellä
tavallisella tohinallaan Kirrilään.

"Nyt ovat kaikki asiat hyvin päin, naapurin Kirsti", sanoi Kirri
Kirstille heti hänen tultuaan, ikäänkuin olisi hän jo ennakolta
pelännyt Kirstin tuovan pahoja uutisia.

"Kuinka hyvästi?" kysyi Kirsti.

"Naimiskauppa on nyt Martin ja Susson välillä tullut toimeen; asia on
jo päätetty", vastasi Kirri, ikäänkuin todistukseksi, ett'eivät hekään
ole kovan joutilaina olleet ja että asiassa ei pitäisi enään olla
epäilemisen tilaa.

"Myöntyikö Martti mielellään?" kysyi Kirsti yhä epäileväisesti.

"Myöntyi, kuinkas muutoin, ja päälliseksi on Martti maannut vuoteessa
haavansa tähden, niinkuin tiedät, eikä siis ole päässyt yhtymään tuon
Kolkin heittiön kanssa. -- Mutta kumma kyllä! haava paranee kummallista
vauhtia, vaikka se oli niin paha", sanoi Kirri iloisesti.

"Älkää Martin ja Susson naimiskaupasta olko vielä kovin mielissänne,
sillä Aina kuuluu, miehen vaatteisin pukeuneena, kulkevan öillä Martin
kamarissa", sanoi Kirsti taas pahaa ennustavaisesti.

"Voi tuhannen piru! Niinkö?" sanoi Kirri säikähtäen.

"Niin kovinkin; Lillu on sen nähnyt omilla silmillänsä", vakuutti
Kirsti.

"Nyt saat taasenkin tutustua Kolkin tyttären kehutun sivistyksen
kanssa", huomautti Katru Kirrille.

"No rahojeni kautta! En minä häntä tuommoiseksi olisi uskonut, vaikka
sata suuta olisi sanonut", sanoi Kirri, peräti kauhistuneena.

"Ja Martti ja Aina kirjoittavat toisillensa", lisäsi Kirsti.

"Kirjoittavat! häh, mitä? mistä sen tiedät?" kysyi Kirri hätäisesti,
saatuansa uutta epäilyksen ainetta.

"Tässä on Ainalta kirje Martille, jonka ma olen saanut käsiini ja jonka
ma tulin teille tuomaan, ett'en aina tulisi valehteliaksi ja että
tulisitte tietämään, kuka tässä valehtelee, kuka totta puhuu", sanoi
Kirsti, ojentaen Kirrille kirjeen.

"Miten olet tämän saanut?" kysyi Kirri hätäisesti, siepaten kirjeen
Kirstiltä.

"Lillu antoi sen minulle ja käski tuoda sen teille; hän ei itse sillä
kerralla joutanut", selitti Kirsti.

"Miten Lillu on saanut kirjeen käsiinsä?" utasi Kirri yhä edelleen.

"Aina oli hartaasti pyytänyt Lillun viemään kirjeen Martille. Mutta
siihen siaan toikin hän sen minulle ja nyt se onkin teidän käsissänne,
että saatte oikeen tarkan tiedon miten asiat ovat. -- Minä pahoin
pelkään, ett'ei Martin naimisesta Susson kanssa tule mitään", selitteli
ja ennusteli Kirsti.

"Mutta avataanpas tämä kirje ja luetaan, että oikeen tarkkaan saadaan
tietää mitä siinä on. Sen verran on Martin opin-halusta ollut
minullekin hyötyä, että voin nyt tämän kirjeen lukea, sillä vasten
tahtoanikin olen oppinut kehnosti kirjoitusta lukemaan; onpa se nyt
tässä tarpeesen", arveli Kirri ja alkoi lukea Ainan kirjettä:

"Kallis Marttini!

"Voi kun käyt säälikseni, kun saat kipua kärsiä haavasi tähden ja
ihmisien ilkeyden vuoksi. Kuinka mielelläni minä hoiteleisin sinua ja
lieventeleisin kipuasi ja murhettasi -- sillä murhetta ja ikävää
sinulla kumminkin on --, mutta se on mahdotoin. Sen vaan olen eduksesi
saanut toimeen, että isä on yön aikana käynyt haavaasi hoitamassa,
sillä hän ei ole ihmisien ja vanhempiesi vuoksi viitsinyt päivillä
tykönäsi käydä, sillä hän hyvin käsittää, että tuo tärkeä apu olisi
silloin ylönkatseella hyljätty. Kipua ja tuskaa lienee sinullakin,
mutta ei minullakaan täällä ole juuri helpot päivät noiden pirullisien
juorujen tähden, joita on koko maailma täynnä ja jotka kaikki ovat
kärkinensä käännetyt yksin minua kurjaa kohden. Nyt ovat juorukellot
meillä tapahtuneen varkaudenki kääntäneet minun työkseni, joka kyllä
ennen pitkää selkenee, sillä 'itsestänsä kuivat roskat varisevat'. Mikä
vielä kummempi, kaikki mitä kylässä tapahtuu ja osataan kokoon saada,
niin ne puurot keitetään aivan minua varten. Minun parhaimmistakin
töistäni ja tarkoituksistani rakennetaan hirmuiset ilkiöjutut ja
sotkut, joita ei yksikään ihminen ole mahdollinen tekemäänkään, mutta
minulle eivät he vaan lue niitä mahdottomiksi. Minä tiedän, ett'eivät
ne sinussa mitään vaikuta, mutta ihmiset ja vanhempasi? Tiedän myös
senkin, että ajanoloon juorut sammuvat itsestänsä, mutta tässä liekissä
ei kestä järki eikä voimat -- ainoa, joka kestää, on rakkauteni
kohtaasi -- ainoa, joka minua vielä pystyssä pitää, on vahva tietoni
siitä, että rakkauteni löytää sinussa vastimensa. --

"Kun saat tämän kirjeen, niin, jos tilaa saat, kirjoita minulle jotain
tilastasi -- mutta voi! minua kauhistuttaa! -- Paras taitaa olla kun
jätämme koko asiamme sikseen ja rupeamme kärsimään sitä helvetin
esimakua, jonka maailma on voinut yhdellekään kuolevaiselle koskaan
antaa. Voi! minä olen toivotoin.

"Tämän kirjeen kirjoitin, kun Lillu tuli tänne ja sanoi sinun pyytäneen
minun kirjoittamaan sinulle. Minä en ollut uskaltaa kirjettäni heittää
hänelle, sillä hän on petollinen ja kavala kuin käärme, niinkuin
tiedät, mutta kun hän Jumalan nimen kautta vannoi kirjeen saattavansa
sinulle, niin uskalsin viimein. -- Voi, voi kun minua peljättää -- ja
hyvästi tällä kerralla! Ainasi."

"Voi pirun ryökälettä! Enkö minä ole aina sanonut hänen itsensä
viekottelevan Marttia", sanoi Katru, kuultuaan Ainan kirjeen.

"Se oli järkevästi kirjoitettu se kirje", sanoi Kirri miettiväisen
näköisenä.

"Ei maar häntä isänsä ole opettanut kokoon panemaan ja pahuuttansa
peittelemään", sanoi Katru, ikäänkun edistelläksensä Kirriä.

"Nyt rupean paljon ymmärtämään: se ei ole ollut Aina, joka Martin
kamarissa yöllä on kulkenut, hän on ollut Kolkki itse ja hänkin hyvässä
tarkoituksessa", sanoi Kirri, ikäänkuin hän ei olisi kuullutkaan Katrun
puhetta.

"Aina -- jumaliste -- Aina se on ollut, kyllähän Lillu Ainan tuntee",
sanoi Kirsti hätäyksissään, kun kuuli Kirrin rupeavan luovimaan
toisaalle päin.

"Eiköhän tuossa kirjeessä ollut mitään todistusta, että sen asian olisi
Aina itse aloittanut", pitkitti Kirri yhä edelleen.

"No, isäni haamun kautta! Taasenkin on keula sinne päin! Kaikki
kolkkilaisten hullutuksetkin rupeavat aivoissasi ja silmissäsi
kangastelemaan järkeviltä ja oikeoilta, ja kaikki yökyöpelitkin
tuntuvat nyt mielestäsi luvallisilta hyvintekiöiltäsi! Häpeä! Et sinä
usko, jos kuinkakin suuressa valossa totuus asetettaisiin silmiesi
eteen! Kaikki on vaan mielestäsi sulaa valhetta, mitä muut ihmiset
näkevät ja kuulevat! Semmoinen hän on tuo meidän rikas! Suurella
vaivalla, työllä, väellä ja ankaralla tarkkuudella olemme saaneet
jotakin kokoon, lastemme varaksi, ja nyt hän mielii syytää kaiken
säästömme tuon heittiön jälkeen! -- Jos sinä puhut yhden sanan sinne
päin, niin... Noh, saattaahan vikaa olla Martissakin, kun hän tuon
viettelyksiin myöntyy, vaan alkuperäinen vika on tuossa heittiössä, sen
kuulin tuosta kirjeestä. Mutta miten Martin kanssa lienee? Jos hän on
samasta sydämestä kuin tuo kirje oli, niin me olemme huutavassa
hukassa. Hän on niin umpimielinen, ett'ei hänen asioistansa saa juuri
mitään selvää! Minäkin rupean pelkäämään, että hän vaan peijaa meitä",
sanoi ja uhkasi Katru.

"Peijaa! Millä?" tuumaili ja kysyi Kirri hajamielisesti.

"Sinä olet niin kummallinen ja hajamielinen! No hei sillä, kun ei
Martti taidakaan naida Sussoa, vaikka lupasi niin tehdä", sanoi Katru
tuimasti.

"Eihän Martti juuri luvannutkaan, jos ei lupaamattakaan ollut. Hänen
lauseensa oli paremmin kysyvää laatua kuin mitään muuta, josko hänen
pitää siihen suostua taikaa ei; nyt rupean ymmärtämään", sanoi Kirri.

"Siinäpä se on asia. Sinä olet tänään hyvin ymmärtäväinen mielestäsi,
mutta et ymmärrä, että tuo kaikki on sinun oma vikasi, kun et, sen
vetelyys, pakottanut heti, että Martti olisi paikalla kihlannut Susson,
ja kun et laittanut heitä heti ensi pyhänä kuulutuksille, ja niin
heitit tuiki tärkeän asian kesken-eräiseksi. Mutta meidän pitää, jos
piru olisi, saada tietoomme mitä Martti itse asiasta ajattelee", sanoi
Katru toruvasti ja toimivasti.

"Mitenkä niin umpimieliseltä mieheltä saisimme niin salaiset ja
peitetyt asiat tietoomme?" arveli Kirri epäileväisesti.

"Niin että viekoittelemme Martilta kirjeen Ainalle", sanoi Katru
luottavasti.

"Miten sen häneltä saisi? kysyi Kirri neuvottomasti

"Ole siitä huoleti", lohdutteli häntä neuvokas vaimonsa. "Minä laitan
Lillun toviksi aikaa Martin kanssa kahdenkesken ja minä takaan, ett'ei
hän tyhjänä palaja. Laita sinä, Kirsti, Lillu tänne, minä menen
käskemään Martin", jatkoi hän sitten keinotellen.

"Mutta saakeli soikoon! sitäpä sopiikin koettaa", sanoi Kirri
iloissaan, kuullessansa emäntänsä oivallisen ehdoituksen, sillä hän oli
ehdottomasti taas kääntynyt hänen puolellensa.

"Kyllä minä laitan Lillun tänne; hän näkyikin juuri tulevan meille",
sanoi Kirsti ja lähti pois tohisten ja iloissaan, kun tiesi saavansa
taas oivallista vatkutus-alaa, jonka hän luuli Kirrin vähän selvinneen
ymmärryksen vuoksi jo kaikki tässä asiassa menettäneensä.

Samassa tuli Martti huoneesen, nilkuttaen; Katru myös tuli.

"Minkä vuoksi isä minun tänne kutsui?" kysyi Martti.

"Eipä juuri minkään erinomaisen asian tähden. Arvelimme vaan tulevan
sinulle kovan ikävän tuolla yksinäsi ollessasi. Sen vuoksi käskin sinun
tänne huvittelemaan, jos kohtakin liikkumisesi on vielä vähän vaikeaa",
sanoi Kirri teeskennellen ja katsella vilkuili kavalasti Katrua
silmiin.

Samassa tuli Lillu, jota Katru oli jo ennakolta puhutellut.

"Täälläpä vaan niin ystävyyksinä istutaan! No, sehän tuo onkin oikeen
kaunista", sanoi Lillu imarrellen.

Samassa lähtivät Kirri ja Katru pois.

"Mistä päin Lillu on nyt kulkemassa?" kysyi Martti häneltä.

"Olen juuri Kolkkilasta. Vai et usko Martti kulta, kuinka Aina sinua
ikävöitsee! Tuo Susso ryökäle -- kyllähän sinä asian ymmärrät. -- Aina
ei jaksa kantaa sitä kuormaa, se raukka, varsinkin kun nuot pirun
hullut juoruavat ja valehtelevat Aina raukan päälle ummet ja pimeät.
Semmoiset juorukellot käyvät minun niin vihakseni -- voi kuinka paljon
se tyttöraukka kärsii! Aina raukka käypi niin säälikseni! -- Kirjoita,
Martti kulta, hänelle vähänkään! Aina pyysi niin hartaasti minun
pyytämään sinua hänelle kirjoittamaan; kyllä minä vien kirjeen
Ainalle", kavaloitsi ja liehakoitsi Lillu.

"Eikö Aina kirjoittanut teidän mukananne minulle?" kysyi Martti.

"Voi, Martti kulta! eihän hän tohdi kirjoittaa. Aina sanoi, että hän
kovin mielellänsä kirjoittaisi sinulle, mutta ei hän tohdi, kun pelkää
jollain tavalla sen tiedoksi tulevan, ja silti ei hän kirjoita. --
Kirjoita nyt, Martti kulta hänelle, että hän tulisi vähänkään
lohdutetuksi kauheassa murheessaan", loirusi Lillu.

"Odottakaa vähän, niin minä viskaan jonkun rivin! Mutta minä pelkään
niin kauheasti kirjeen joutuvan hunnikolle", sanoi Martti epäillen.

"Vaikka kuinka paljon kirjoittaisit, Martti kulta, niin minä odotan --
minäkö kirjeen hunnikolle saattaisin? Sitä en tee ja sen vannon
taivaan, maan ja Jumalan nimen kautta! Ei tarvitse peljätä, kyllä kirje
tulee Ainan omaan käteen", vakuutteli ja vannoi Lillu.

Martti kävi tuohon kavalaan koukkuun ja meni kamariinsa kirjoittamaan
kirjettä Ainalle.

Martin mentyä rupesi Lillu itseksensä puhumaan. "Kävipä kettu käpyyn",
alkoi hän. "Ha-ha-ha-haaa! Lillu osaa asiansa hyvin toimittaa. Tosi on,
ett'ei Ainakaan ole paha minulle, mutta ei hän kumminkaan palkitse
minua niin hyvästi kuin Susso ja tämä talo ja monet muut, joiden
asioita olen ajanut. Onpa Aina mielestäni olevinaan liian hurskaskin;
eräänäkin kertana sanoi vasten silmiäni, ett'ei hän tarvitse juoruja --
niin juoruja! Ja Kolkki sanoi tuonon minulle Lillua ei heillä
tarvittavan, ja tuon ylpeytensä vuoksi täytyy heidän kaikkien kärsiä
häväistystä ja pilkkaa, vaikkapa vaan -- juorujen tähden -- kohta
saavat he tuta, ketä he ovat pistäneet. Niin Lillu kostaa!
Ha-ha-ha-haaa!" Niin puhui tuo kavala käärme itseksensä.

Juuri kun Lillu oli viimeistä nauruansa nauramassa, tulivat Kirri ja
Katru huoneesen.

"Mihin Martti on joutunut?" kysyi Katru hätäisesti.

"Hiljaa! Martti meni kamariinsa kirjoittamaan kirjettä Ainalle; kohta
on kirje käsissäni", sanoi Lillu pirullisella voittoriemulla!

"Sinä olet toimellinen ihminen, Lillu; Ainankin kirjeen toimitit
käsiimme ja nyt Martin; palkitse, Katru, hyvästi Lillulle!" sanoi
Kirri, täydellisesti hyväksyen Lillun kavalan käytöksen.

"Voi herra jee tuota isäntää, kuinka hyvä hän on minulle! -- ei, minä
en tarvitse, enkä tahdo mitään palkkaa -- ei, isäntä kulta, ei mitään",
sanoi Lillu iloissaan ja teeskennellen.

Tuon sanottuaan lähti Lillu Martin kamariin.

"Nytpä saamme Martin kiinni ja tietoomme mitä hän asiasta ajattelee",
sanoi Kirri tyytyväisenä.

"Niin, niin! ja tuo kaikki on minun ja Lillun ansiota", sanoi Katru
ylevästi.

"Te, vaimonpuolet, olette paljon kavalampia kuin me miehet; emme me
toki julkeaisikaan ruveta noin kavaloihin keinoihin", sanoi Kirri,
täydellisesti tunnustaen vaimojen voittavan kavaluuden.

"Mitä kavaluutta se on? Eikö vanhemmalla ole oikeus katsoa kaikissa
lastensa parasta, tapahtukoonpa se millä keinolla hyvänsä; taikka
rupeatko taas toivomaan Kolkin tytärtä miniäksesi?" sanoi Katru vähän
loukattuna miehensä kavalaksi soimaamisesta.

"Aina sinä olet niin kovan tuima! Enhän minä sen vuoksi tahdo häntä
miniäkseni, mutta sinä et kärsi vähääkään puhuttavan totisista
asioista! Lohdutukseksesi sanon nyt: Susson kanssa Martin täytyy
liittyä, vaikka vielä mitäkin välissään kirjoitteleisivat", sanoi
Kirri, puoleksi harmistuneena hänkin.

"Tuohan nyt kuuluu joltakin", sanoi Katru ja samassa tuli Lillu Martin
kamarista.

"Saitko, Lillu, kirjeen?" kysyi Kirri hätäisesti.

"Sain, miks'ei -- Lillu osaa aina asiansa hyvin toimittaa", sanoi Lillu
voittoisasti.

"Se on Lillu se!" sanoi Katru, kunnioittaen Lillun kavaluutta.

"Tässä on kirje", sanoi Lillu ja ojensi kirjeen Kirrille.

Kirri aukasi oitis kirjeen ja alkoi lukea:

"Aina rakastettava Ainani!

"Et taida osata aavistaakaan, missä kiusauksessa ja murheen helteessä
minä polonen nykyään olen. -- Kaiken muun hyvän lisäksi ovat he
keksineet sen keinon, että Sussoa, nisujen leipojaa pakkaavat
väkirynnäköllä minulle elämäni kumppaniksi. Isä on luvannut antaa
kolmetuhatta markkaa, jos hänen naisin. Hän on aikonut ajaa minun pois
kotoa aivan tyhjin käsin, jos ma vaan sinun kanssasi yhdistyisin. Mutta
vaikka panisivat minun eteeni kaikki helvetin paulat ja kaikkien
hiittojen kiusat, en sittenkään muuta mieltäni. Asettakaat vaan
silmieni eteen loistavimman rikkauden ja kurjimman köyhyyden, mitä
maailmassa voisi löytyä, se on yhden tekevä, sillä ei mikään
maailmallinen loisto ja rikkaus ole sinun vertaisesi. Nyt on kaikilla
juorukelloilla hyvä tilaisuus kehrätä juoniansa, kun jalkani on ollut
kipeä, ett'en ole pääsnyt mihinkään liikkumaan. Mutta nyt on jalkani
kohta aivan terve; se parani pian kun isäsi kävi salaa täällä sitä
korjaamassa ja neuvomassa kuinka haavaa hoidetaan. -- Ei siinä ole
mitään parempaa, rakas Ainani, kuin että laitamme itsemme
kuulutuksille, sen parempi, jota pikemmin, seuratkoonpa siitä vielä
mitä seuratkoon; tottahan sitten loppuu huhut ja juorut maailmalta. Se
minua kovin oudostuttaa ja kummastuttaa, kun et sinä ole minulle
kirjoittanut koko pitkällä sairastukseni ajalla yhtäkään kertaa! --
Joko lienee sydämesi kylmennyt ja rakkautesi sammunut kohtaani? -- ei,
ei, ne ajatukset eivät saa mielessäni päästä valtaan, sillä minä
tekisin kovin väärin silloin sinua kohtaan, jos ma semmoisia sinusta
ajatteleisin -- minä tunnen sinun.

"Täällä on kaikki liikkeellä. Sinä olet maalattu minulle varkaaksi,
laiskaksi, kykenemättömäksi, saamamattomaksi, räähkäksi, häjyksi,
irstaiseksi, sanalla sanoen: kaikeksi mitä pirut ihmisien haahmossa
suinkin voivat kokoon panna, mutta se on yhtäkaikki, puhukootpa mitä
tahansa, sillä minä tunnen sinun ja siinä on todistusta kylläksi; minä
tiedän viattomuutesi ja kärsimisesi ja ne tekevät sinun kahta
kalliimmaksi minulle. -- Se minulle tekee kaikkian pahinta, kun minulla
on niin huono luonto, ett'en saattanut heille silloin suoraan totuutta
tunnustaa, kun minua Susson saapuvilla ollessa niin hirmuisesti
kiusattiin, sillä en tahtoisi ketään pahoittaa. Tosin en heille
myöntänytkään, mutta niin näkyvät otaksuneen epäselvän lauseeni, sillä
kaikista huomaan vanhempieni pitävän asiaa jo umpeen päätettynä minun
ja Susson välillä.

"Kirjoita, rakas ystäväni, minulle jokukaan rivi lohdutukseksi näillä
murheen ajoilla! -- Tämä tuli niin suuressa kiireessä kirjoitetuksi,
että saanetko hänestä selvääkään. Uskollinen Marttisi."

"Voi piru toki! ei Martti taidakaan naida Sussoa", sanoi Katru
harmissaan, kun kuuli Martin kirjeen sisällön.

"Siltäpä se asia kuulustaa, mutta ei Martti Kolkin köyhää rottaakaan
saa ikänänsä, sen takaan minä rahojeni kautta. Olen minä siksi mies,
että sen voin estää. -- Mutta palkitse sinä Katru Lillu hyvästi! Hän on
sukkelasti asiamme ajanut", sanoi Kirri.

"Kyllä me Lillun kanssa niistä sovimme", sanoi Katru luottavasti.

"Kyllä me emännän kanssa niistä sovimme", kertoi Lillu ja jatkoi
sitten: "Mutta tuo asia ei saa noin mennä, Lillu ei olisikaan sitte
Lillu, hyvästi!"

Sen sanottua lähti hän.

"Voi hyvänen aika", päivitteli Kirri.

"Voi piru sentään!" tuskitteli Katru, sillä heiltä tuntui nyt olevan
lopussa kaikki hyvät keinot ja hyvät toivot. He olivat uhranneet jo
paljon sen asian eduksi, että Martti naisi Susson ja erkaneisi pois
Ainasta; he luulivat onnistuneensa ja voittaneensa, mutta heidän
toivonsa ja luulonsa korkeimmallansa ollessa luiskahti se pois heidän
käsistänsä kuin elohopea ja siitä tuo heidän nykyinen neuvottomuutensa
ja tuskansa.

Juuri kun he tuossa istuivat neuvottomina, synkkä- ja apeamielisinä,
melkeenpä kukistettuina, tuli Rehkosen Pirko huoneesen.

"Enpä ole kaukaan aikaan käynyt teillä, mutta minkätähden te olette nyt
niin murheellisen ja synkän näköisinä?" sanoi Pirko.

"Eikö ole syytä murehtia, hyvä naapurin emäntä? Marttia ei saa hyvällä
eikä pahalla luopumaan pois Kolkin köyhästä ja ilkeästä heittiöstä.
Eikö ole silloin syytä suruun, kysyn vieläkin?" päivitteli Kirri
Pirkolle.

"No, hiivatti! Eikö Martti jo ole aikaa ollut Susson kanssa kihloissa?"
kysyi Pirko kummastellen.

"Eikö mitä. Eikä siitä taida tulla vastakaan tolkkua, sillä tässä juuri
olemme kavaluudella saaneet sekä Martin että Ainan kirjeet käsiimme,
jotka kyllin osoittavat, ett'eivät he aio luopua toisistansa ja ett'ei
Martti pidä Sussosta mitään", selitteli Kirri surumielin.

"Katsos sitä sen tuhannen hattaraa, sitä Kolkin reuhkaa, mitä kiusoja
hänkin saapi ihmisille! Äläpäs kalu, mutta eihän sitä hääviä pahan
tekoon tarvitakaan. Seih! Martti on liian hyvä hänelle ja silti ei asia
saa niin mennä. Jos ei muu auta, onhan Martti leski ja leskien on
vaikea päästä toisiin naimisiin. Kysykää neuvoa meidän mieheltä, sillä
kyllä hän tietää kuinka lesket pääsevät naimisiin ja kuinka eivät
pääse. Mutta onpa tuohon harmilliseen ja ikävään asiaan muitakin
mutkattomampiakin ja tehosampiakin keinoja, jotka eivät ole ollenkaan
yhteydessä noiden kankioiden ja monimutkaisien lain solmujen kanssa. Ja
niihin katsoen minä pidän teidät oikeen aikaansaamattomina ihmisinä,
sillä minä nykäseisin Martin Ainasta erilleen yhtä helposti kuin omenan
puusta", puhui ja nauroi Pirko suurella varmuudella.

"Mitenkä ja millä lailla se asia saataisiin toimeen? voi sanokaa hyvä
naapurin emäntä, sanokaa -- Jumalan tähden -- sanokaa! sepä olisi kovin
hyvä asia se", hätäili Katru, niinkuin se, joka hukkumaisillansa
ollessaan koettaa tarttua jokaiseen häntä lähenevään oljen korteenkin.

"Ettekö te tuohon ikään elettyänne vielä noita keinoja tiedä? Eihän
asia tarvitse sen parempaa, kuin ratkotte irti kainalotilkut joistakin
Martin paidoista ja ompelette ne jälleen nurinpäin kiinni ja saumat
ylöspäin. Heti kun Martti saa ensimäisen noin tenhotun paidan
päällensä, ei hän vierrä eikä kaarra koko Kolkin varasta -- ei hän enää
muistakaan häntä olevan maailmassakaan; ymmärrättekö nyt?" neuvoi Pirko
tottuneena.

"Kovinpa tuo teidän taikanne tuntuu mielestäni heikolta ja huonolta
turvalta, mahtaakohan se auttaa?" arveli Kirri epäileväisesti.

"Jumaliste! siinä ei ole epäilemistäkään; se auttaa niin totta kuin
olen rehellinen ihminen. Minulla on oma kokemus asiassa, kuulkaahan
vaan! Minun tyttäreni, Kirsti, rupesi suosimaan semmoista, joka ei
ollut meille mieluinen ja oli häneen niin kiintynyt, ett'ei Kirstiä
saatu mitenkään hänestä erilleen. Mutta kun teimme äskön neuvomani
tempun, niin siitä herran hetkestä ei Kirsti viertänyt eikä kaartanut
koko roistoa", selitti Pirko innossaan.

"Ainahan tuo meidän isäntä on vastaan ja epäileväinen, jos mitä keinoja
olisi tarjoaa poikamme pelastamiseksi, vaikka itsekin murehtii sitä
asiaa niin että on laihtunut laihaksi kuin kaakinpuu. Mutta minä uskon
sen, mitä naapurin emäntä on neuvonut ja se pitää tehdä heti paikalla;
ei suinkaan se pahenna, jos ei parannakaan", puhui Katru innossaan.

"Mutta se pitää tehdä uskolla, vähimmättäkään epäilyksettä, muutoin ei
se menesty", sanoi Pirko totuudessa.

"Uskolla, uskolla, hyvä naapurin emäntä! minä uskon sen", sanoi Katru,
tehden uskon tunnustuksensa!

"No, sitten se menestyy; tehdään temppu paikalla, niin sittenpähän
saatte nähdä", sanoi Pirko varmuudella.

Aikomisesta tekoon. Katru nouti paikalla useampia Martin paitoja
esille. Sitten rupesivat Pirko ja Katru ratkomaan kainalotilkkuja irti
niistä ja ompelemaan niitä jälleen paikallensa, nurinpäin. Kun tuo
heidän mielestänsä niin tehokas ja auttava työ oli loppuun saatu
tehdyksi, sanoi Katru luottavasti:

"Nyt on teko tehty."

"Ja se naula vetäsi. Hyvästi!" sanoi Pirko vahvistavaisesti ja lähti
pois hyvin tyytyväisenä oivalliseen työhönsä.

"Kumma kun en minä jaksa oikeen täydellisesti luottaa teidän taikaanne!
Vahvempia keinoja minä tahtoisin heidän eroittamisekseen. Käsketään nyt
Martti tänne, että saamme hänelle juonensa oikeen paljastaa", sanoi
Kirri epäillen ja samassa tuumien toisia, uusia ja vakavia apukeinoja
suureen hätäänsä.

"Tehdäänpäs vielä sekin; tottahan sitten auttaa kun tulee vireille
useampia apukeinoja. Meidän pitääkin heidät eroittaa tavalla taikka
toisella", sanoi Katru hyvillään, kun oli taas saanut jotakin toivoa.

Sen sanottuaan meni hän Marttia käskemään.

Kirri parka oli kovassa sydämen ahdistuksessa Martin uppiniskaisuuden
ja vääjäämättömyyden tähden. Hän oli isä pojalleen ja luonnollistahan
on, että hän olisi suonut pojallensa kaikkea hyvää ja tuon hyvän luuli
hän olevan siinä, kun Martti menisi Susson kanssa naimisiin.

Katrun pois mentyä, rupesi Kirri itseksensä vaikeroitsemaan: "Voi
kuinka paha se on, kun tuo poika yhtyi tuohon köyhään ja pahantapaiseen
rottaan, eikä tottele nyt enemmin, kuin ensimäisen kerran
naidessaankaan, vanhempiensa sanaa, eikä suostu Sussoa ottamaan, vaikka
vielä mitäkin ehtoja hänen eteensä asettaisimme! Mutta kumminkin täytyy
hänen erota Ainasta, maksoi mitä maksoi."

Kun Kirri oli noin itsekseen puhua höpisemässä, tulivat Katru ja Martti
huoneesen.

"Niin, teestä nyt tili töistäsi tässä meidän silmiemme edessä", sanoi
Katru Martille, heti kun he olivat huoneesen tulleet.

"Mistä töistä? Enhän ole nykyään kyennyt mihinkään työhön", sanoi
Martti.

"Oletpahan kyennyt meitä pettämään, ja se on myös työtä, luulen ma",
aloitteli Katru.

"Millä olisin teitä pettänyt?" kysyi Martti.

"Lupasithan naida Susson ja yhtäkaikki suosittelet ja noudattelet
toista; se on petosta, sanon minä", ilmoitteli Katru.

"En minä ole aikonutkaan häntä naida. Te olette väärin ymmärtäneet
minun lauseeni, joka lienee tullut epäselvä sen takia, kun en tahtonut
loukata ja häväistä itseäni enkä muita. Jotakin minun kumminkin oli
sanominen, jos mieli oli päästä läpi siitä kiusauksesta, johon minun
laitoitte", sanoi Martti jäykästi.

"Sinä olet myös nykyään kirjoittanut Kolkin Ainalle", kaiveli äiti yhä
edelleen.

"Sitä en ole tehnyt, se on juoru", intti Martti teeskennellen ja
punastui korvia myöden.

"Vai juoru! Nähdäänpä tässä kuka meistä juoruaa ja valheen hengessä
liikkuu ja kenessä tässä totuus on, kenessä valhe, sanoi Kirri ja
ojensi Martille sen kirjeen, jonka hän oli Ainalle kirjoittanut ja
antanut Lillun vietäväksi Ainalle.

"Voi surkeata! Lillukin on, näen mä, yksi noita ilkeöitä hiiton henkiä
ja lähettiläitä! Voi kelvotointa! Mesi, maito kielessä; viha, myrkky
sydämessä! Maailman ihmiset ovat kummallisia, ei ole totuutta
nimeksikään!" sanoi Martti kauhistuen ja päivitellen, kun oli
silmäillyt kirjettä.

"Onko sinussa senkään vertaa totuutta kuin muissa ihmisissä? Valheen
hengessä kuljet sinä ja vielä kahdella tavalla. Ensiksikin lupasit
meille ja Sussolle itselleen, että nait Susson, ja nuot kirjeet ...
tuota sinun kirjeesi Ainalle osoittaa kaikkea muuta, vaan ei tuon
lupauksesi täyttämistä. Ja siksi toiseksi intit, ett'et ole
kirjoittanut Ainalle ja kuitenkin on omassa kädessäsi kirjoittamasi
kirje -- meiltä annettuna -- mitäs nyt sanot?" ahdisteli äiti
poikaansa, kaikilla niillä aseilla, jotka hän oli tätä tilaisuutta
varten käsiinsä haalinut.

"Ensimäiseen syytökseenne olen jo vastannut; toinen rikokseni ei ole
muu kuin kiusauksen hetkellä häveliäisyydestä tullut hätä-mutka, jolla
en ole tarkoittanut enkä tehnyt kenellekään mitään vääryyttä enkä
vahinkoa. Mutta mikä se toinen kirje on, josta epähuomiossa
mainitsitte?" sanoi Martti.

"Sinun ei tarvitse sitä tietää", sanoi Katru ylvästellen.

"Kyllä kaiketi olette Lillun kautta viekoitelleet Ainaltakin kirjeen!
Tuo kaikki on kovan jumalatonta ilkeyttä!" sanoi Martti kovan
harmistuneena.

"Kyllä nyt jo ymmärrän täydellisesti sinun; päätös on tehty: jos sinä
pysyt päätöksessäsi, niin perinnöttä sinun pitää pois tästä talosta",
sanoi Kirri uhkaavasti.

"Jos niin kovat saatatte olla, niin minun täytyy lähteä pois isän
kodista. Kovinpa tuo elämä käypi tukalaksi tässäkin, noiden
alin-omaisien juorujen ja kiusauksien vuoksi, ja päätöstäni en minä
kykene kumminkaan muuttamaan, sillä se on sydämen halu ja tahto, joka
on väkevämpi kaikkea maallista voimaa", sanoi Martti lujasti ja
päättäväisesti.

Sillä välin oli Kirri ottanut Katrulta Ainalta Martille kirjoitetun
kirjeen, ja laskenut sen kädestään epähuomiossa kaapin päälle, sillä
hän oli tuiki hajamielinen tällä kerralla. Vaikka Martilla oli kauhea
sydämen tuska, huomasi hän kumminkin tuon salatun kirjeen joutuneen
tarkatta talleuttajatta.

Sentähden vetäysi hän puheen ajalla vähitellen kaapin luoksi ja sai
tuon salaisen kirjeen otetuksi haltuunsa, isänsä ja äitinsä
huomaamatta. Hän tunsi heti sen Ainan kirjoittamaksi ja riensi sen
kanssa pois. Hän luki Ainan kirjeen, heti kun pääsi yksinäisyyteen.
Kuumat kyyneleet juoksivat Martin silmistä kirjettä lukiessaan ja hän
tunsi sydämessään niin vahvan rakkauden ja voiman, jota ei mikään tässä
maailmassa voisi peloittaa ja estää täyttämästä tahtoansa. Hän tunsi
sydämessään suuren lohdutuksen tänä kovana murheen ja kiusausten
hetkenä ja hän luki ainakin kymmenen kertaa uudestansa tuon rakkaan
kirjeensä, kastellen samassa sitä kuumilla kyyneleillänsä ja tiheöillä
suuteloillansa. Hän tunsi nyt jo omasta kokemuksestaan osaksi,
minkälaisia maailman ihmiset vielä enimmältä osalta ovat, ja vääryyttä,
valhetta, lähimäisen kunnian sortoa ja panettelua havaitsi hän heissä
paljon, sanomattoman paljon. Mutta samassa tunsi hän myös mitä hyvää
voipi ihmisissä olla, ja tuon hyvän tunsi Martti korkeimmassa määrässä,
sillä hän tunsi todellisen ja puhtaan rakkauden voimaa, ja tuo oli niin
korkea ja jalo hänen mielestänsä, ett'ei mikään muu tuntunut hänestä
miltään sen rinnalla.

Vanhukset tyhmistyivät ja hämmästyivät niin kovin Martin jäykästä
puheesta, ett'eivät he kyenneet toviin aikaan puhumaan ainoatakaan
sanaa; viimein toki toipui Katru ja kysyi hätäisesti:

"Missäs se toinen kirje on?"

"Mikä toinen kirje?" kysyi Kirri vastaan, sillä hänen ajatuksensa
olivat nyt niin sekauksessa, ett'ei hän käsittänyt, mistä oli kysymys.

"Aina sinä olet niin hajamielinen! No, hei Ainan kirje Martille", sanoi
Katru tuimasti.

"Tuohonhan minä panin sen kaapin päälle", selitti Kirri.

"Mutta sitä ei ole siinä", selitti Katru.

"Voi hiiton väki! sen on Martti vienyt", sanoi Kirri harmissaan.

"Sinä ainainen vetelys! Varsin sen niin laitoit, että sen piti joutua
Martin käsiin -- voi, voi! Nyt Martti tulee taas ruti-hulluksi, kun hän
saa käsiinsä sen ryökäleen kirjeen -- voi, voi! -- Mutta älä Marttia
vielä aja pois kotoa, ehkä hän vielä antaa perään", nuhteli, päivitteli
ja pyyteli Katru, sillä hänen sydämessään taisteli sekaisin monenlaiset
tunteet, joista kaikki eivät olleet juuri suotuisia tunteita Marttia
kohtaan, mutta niiden läpi kuitenkin pilkisteli äidin rakkauttakin.

"Eihän tuota tule niin kova olluksi kuin uhatuksi, sillä Martti on
kumminkin meidän lapsemme, niin tottelematon kuin hän onkin. Mutta minä
rupean pahoin pelkäämään, ett'ei hänelle auta mikään, mutta koettaa
meidän kumminkin pitää niin kauvan kun kieli suussamme liikkuu", sanoi
Kirri.



NELJÄS LUKU.


Noiden viimeisten tapausten jälkeen tuli elämä Kirrilässä joksikuksi
ajaksi rauhaisen ja lupaavan näköiseksi, sillä talon asukkaat olivat
kukin laillaan käsittäneet sisällistä rauhaa. Martti oli saanut tuota
rauhaa Ainan kirjeestä ja tuo rauha teki hänen aivan toiseksi
ihmiseksi. Raskaita kiusauksia oli hän saanut paljon viime aikoina
kokea ja nuot kiusaukset toivat hänelle raskaan murheen. Mutta
saatuansa lukea rakastettunsa rakkaudesta hehkuvan kirjeen, katosi tuo
musta murhe hänen sydämestään ja sen takia jaksoi hän olla iloinen kuin
lapsi, kaikkien asioiden suhteen ja kaikille ihmisille. Suurimmatkaan
mailmallisen elämän vajavuudet, niinkuin köyhyys, pilkka, vaino,
ylönkatseet, panettelemiset j.n.e., eivät tuntuneet hänestä kauheoilta
eivätkä peloittavilta, sillä kaikkien noiden puutoksien täytteen löysi
hän tuossa yhdessä ainoassa, häntä niin hehkuvasti rakastavassa
sydämessä, ja siinä oli Martille kylläksi. Hiljaksensa, mutta vakavasti
ja iloisella mielellä toimi hän kenenkään tietämättä, saavuttaaksensa
sitä todellisesti, joka hänelle ulohtaallakin ollessansa oli voinut
kiusausten ja murhetten keskellä lahjoittaa rauhan.

Rauhaa olivat Martin vanhemmatkin laillaan käsittäneet. He olivat hyvin
tyytyväiset Martin nykyiseen elämän muutokseen ja toivovat Martin
rupeavan astumaan aivan toista elämän rataa kuin tähän asti ja he
odottivat ilolla ja toivolla mitä tuosta viimein tulisi, jokohan --
Susson naiminen!! -- --

Eräänä päivänä tuon onnellisen kotielämän aikana, istuivat Kirri ja
Katru kahden huoneessa. Kumpikin heistä nautti sydämessään sitä elämän
autuutta, jota nykyinen aika oli heille niin runsaasti lahjoittanut.
Heidän sydämensä tuntuivat nyt niin keveöiltä, sillä murhetta oli
heilläkin ollut, jos kohtakaan heidän murheensa ei ollut samankaltaista
kuin Martin murhe. Kaukaan aikaan ei puhunut kumpikaan mitään; näyttipä
siltä kuin he olisivat tahtoneet oikeen hekumoida saatua rauhaansa.

"Missähän Martti nyt on? häntä ei ole näkynyt koko päivänä, vaikka on
jo iltapäivä", sanoi Kirri, viimein, katkaisten siten äänettömyyden.

"En tiedä, mutta minä luulen, että se Pirkon neuvoma taika rupeaa
auttamaan. Martti ei ole enään niin umpimielinen, salaperäinen eikä
niin murheellinen kuin ennen. Hän on pari viikkoa ollut kuin kaikenni
toinen mies, iloinen ja puhelias, jota ei ole nähty moneen herran
aikaan, ei ainakaan sillä ajalla kun hän Kolkin tyttöä noudatteli. Hän
oli menneen yön seutunakin oikeen homma-tuulella. Jalkansaki on
parannut aivan terveeksi, että hän pääsee jo vapaasti liikkumaan, eikä
hän ole käynyt Kolkkilassa sen koommin -- Pirkon tenho auttoi, nyt näen
sen selvästi -- voi kuinka lysti!" puhui Katru ja tuosta hänen
puheestansa helposti käsitämme, minkälaista rauhaa ja iloa heidän
rauhansa oli ja minkälaiselle pohjalle se oli perustettu.

Juuri kun Katru oli saanut nuot iloiset tunteensa ilmi tuoduiksi, tuli
Martti Rehkosen kanssa huoneesen.

"Hyvää päivää, naapurit! Kahdenpa täällä istutaan", sanoi Rehkonen
huoneesen tultuansa.

"Käy istumaan! Mistä päin kulkemassa?" sanoi Kirri kohteliaasti
vastaukseksi.

"Kotoa päin. Minulla on isännälle ja emännälle semmoista asiaa, joka ei
taida olla teille mieluista", sanoi Rehkonen, salaa nauraa
virnistellen.

"No, hiitto vieköön! Mitäpäs se semmoinen asia sitten olisi?" kysyi
Kirri säpsähtäen.

"Minä olen Martin asialla -- puhemiehenä -- Martti aikoo mennä
naimisiin Kolkin tyt..."

"No, hiitto minua varjelkoon! Siitä asiasta ei yhtäkään sanaa, taikka
minä annan paikalla kalloosi, että tiedät kaiketi puhemiehenä olleesi.
Vai olet sinä semmoisilla asioilla! Paina tiehesi meiltä, taikka
minä..." sanoi Kirri, kavahtaen tuolilta ylös ja häristäen Rehkosta
nyrkillänsä.

"No, no! Päästäänhän tästä vähemmälläkin; eihän tämä minun asiani
ole, enkä olisi ruvennut koko asiaankaan muuten, vaan kun Martti
niin kovin hartaasti pyysi minua", alkoi Rehkonen tavallisella
monimielisyydellänsä ja kavaluudellansa puhua.

Kun Martti näki asiansa noin eduttomaksi kääntyvän, vetäysi hän
huoneesta pois. --

"Jos et olisi niin tuttu mies kuin olet, niin nyt saisit semmoisen
lähdön, ett'et äskeen olisi semmoista saanut", sanoi Kirri Rehkoselle,
ollen yhä vielä kauhuksissa.

"Kaikkien asialle sitä lähdetäänkin! No viepä mielen miehen päästä --
Kolkin tyttären kanssa! Hym!" ihmetteli Katru.

"Jos sinä liikut yhden askeleen sen asian kanssa, niin en minä lepy
sinulle ikäpälvilläni", sanoi Kirri yhä uhaten.

"Saatanhan minä olla tätä asiaa ajamattakin, koska teidän tahtonne niin
on. Ja kun minä kerran rupean teidän puolellenne, niin silloin ei tule
Martin ja Ainan naimisesta mitään, sen takaan minä; sillä minä olen
semmoinen mies minä -- no tiedättehän te, että mies minä olen. Se vaan
on pahinta, kun ennätin jo pastorille puhua tästä asiasta", puhui ja
luikerteli Rehkonen. Ja toden totta olikin hän kavaluudellansa varsin
ehdostaan pakkaunut puhemieheksi, sotkeaksensa eikä selvittääksensä
tuota ennestäänkin jo sekavaa solmua, sillä hänkin oli jo kauan
salaisella kateudella katsellut Martin ja Ainan naimapuuhia. Kumminkaan
ei hän puhunut armaalle Pirkollensa eikä tyttärellensä Kirstille
puhemiehen virastansa mitään.

"Sinun pitää se asia epuuttaa pastorille ja muista mitä olet sanonut ja
luvannut, ja muista myös mitä minä olen sanonut!" sanoi Kirri
Rehkoselle.

"Kyllä muistan kummankin; luottakaa vaan minuun", sanoi Rehkonen.

Samassa lähtivät Kirri ja Katru pois huoneesta ja kun Martti huomasi
sen, tuli hän sinne.

"Kyllä se taitaa olla, Martti, paras keino, kun rupeat Susson kanssa
yksiin tuumiin, koska vanhempasi ovat noin kovasti vastaan Ainan
naimista. Olisihan Susso toki toista kuin Aina, josta niin pallon pahaa
kuuluu -- vaikk'et niitä taida uskoa, mutta harvoin semmoiset
kuulumiset ovat perättömiä, sen minä olen havainnut, ja sanon sinulle
nyt sen, vaikk'en minä tahdo kenenkään väliin kieliä eli juoruta",
alkoi Rehkonen tuumia Martin tultua.

"Voi hyvä Jumala mihin minä olen joutunut! Ja tekin, joka niin paljon
kerskasitte, kuinka te olette sekä kunnollinen että tunnollinen asian
toimeen panija, rupeatte tuommoisia esittelemään ja kiviä jo
ennestäänkin raskaan kuormani päälle panemaan! Nyt se tuntuu siltä,
että te heitätte koko asiamme siihen ja siten sysäätte minun kauheaan
toivottomuuteen ja neuvottomuuteen. Minä rukoilen teitä: lähtekää minun
kanssani Kolkkilaan ja toimittakaa meidät ensipyhänä kuulutuksille,
niinkuin olette luvanneet, että noiden ihmisien tohina viimeinkin
lakkaisi -- minä rukoilen teitä!" sanoi Martti hätäillen.

"Älä nyt sentään noin kovin hätäile! Tiedäthän, että mies minä olen;
kun minä otan asian käsiini, niin se sujuu -- tiedäthän sen. Lähdetään
heti Kolkkilaan ja otetaan sitten kuulutus", sanoi Rehkonen
tavallisella monimielisyydellänsä, heltyneenä Martin puheesta.

"Voi kuinka nyt on hyvä mieleni, kun noin puhutte! se on miehen
ajatusta ja puhetta. Mutta meidän pitää lähteä paikalla, seuratkoonpa
siitä mitä hyvänsä", sanoi Martti rohkaistuneena.

Mutta ennenkun he ennättivät huoneestakaan lähteä, mennäksensä
Kolkkilaan, tormasivat Pirko ja Kirsti hajalla hapsin ja kiiluvin
silmin huoneesen, sillä he olivat saaneet tiedon Rehkosen olevan
puhemiehenä Martille ja Ainalle.

"Mitä pirua sinulla täällä on tekemistä?" tiuskasi Pirko miehellensä
heti huoneesen tultuansa.

"Saahan tuota nyt naapurissa käydä", sanoi Rehkonen punastellen ja
peläten, sillä hän tunsi aivan hyvin tuon puolisokean, laihan, mustan,
hampaattoman kaunokaisensa ja äitinsä vähän nuoremman kuvan --
tyttärensä.

"Naapurissa! Kyllä minä sinun sen vietävän naapurisi tiedän. Vai olet
sinä, hirtehinen, tullut tänne pilaamaan ja sotkemaan ihmisien välejä!
Lapa sukkelaan täältä kotia, taikka minä sinun opetan hulluttelemaan!"
sanoi Pirko, nyrkkiä puiden Rehkoselle.

"Kumma kuinka hullu tuo isä on! Ei teidän kunnianne paljon maksa, kun
lähdette tuommoisien asioita ajamaan ja toimittamaan kuin Kolkin
Ainakin on; luulisipa hävettävän", tiuskui Kirsti isällensä. Sitten
kääntyi hän Martin puoleen ja sanoi: "Älä Martti kulta tuohon heittiöön
yhdy! Onhan sinulla parempiakin tarjolla, toistahan toki Susso on".

"Olkaa nyt taas vähemmällä tuossa!" koki Rehkonen sanoa ja samassa
koetti hän iskeä silmää noille lempi-linnuilleen merkiksi, ett'ei tässä
ole niinkään hullusti asiat, kuin he luulevat. Mutta nuot kerran
kiivastuneet kotiristit eivät huomanneet eivätkä ymmärtäneet noin
heikkoja ja epäselviä lennätin-sanomia, vaan he yhä vaan kirkuivat,
pauhasivat ja melusivat.

"Jos sinä, sen vietävä, liikut askeleenkaan mihinkään muualle kuin
kotia, niin minä paiskaan kallosi murskaksi; koetasta nyt, sen tuhannen
tuhmeliini, jos tohdit", kirkui Pirko.

"Kun morsian olisi parempi ihminen kuin Kolkin Aina, niin olisihan
puhemiehen ammatti kunnian virka, mutta hän on semmoinen heittiö, jolle
koko maailma nauraa ja irvistelee. Eihän muuta: mies lähtee vaan
puhemieheksi semmoiselle ja rupeaa toimittamaan häntä likimäiseksi
naapuriksi -- no viepi mielen ihmiseltä! -- Teidän ei tarvitse puuttua
eikä sekautua koko asiaan. Ottakoon Martti muita puhemiehekseen, jos
luulee asiansa menestyvän Kolkin heittiön kanssa; sittepähän ei tule
teille mitään sielun seulomista", höpsötti ja säyhysi Kirsti.

Rehkonen huomasi, ett'ei hän pääse puuhun ei pitkään noiden kerran
sydämettömiksi kiivastuneiden kodin asukasten kynsistä. Hän olisi
mielellään heille ilmoittanut millä mielellä hän oikeastaan on tuohon
toimeen ryhtynyt, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi Martin läsnä-olon
vuoksi. Sentähden nykäsi Rehkonen armaan Pirkonsa vähän taa'emmaksi ja
kuiskasi hänelle hiljaa: "Et sinä tiedäkään minun sitävarten ruvenneen
puhemieheksi, että saisin asian kaikenni siihen raukeamaan".

Tuo tieto teki Pirkossa hyvän vaikutuksen, sillä hän lakkasi heti
säyhyämästä. Mutta ei hänen akkavaltaisuutensa kumminkaan katsonut
hyväksi antaa Rehkosen päähän asti toimittaa luottamusvirkaansa, ja sen
vuoksi sanoi Pirko leppyisemmin: "Laita vaan pitemmittä mutkitta itsesi
täältä kotia ja heitä koko toimesi pois!" Sen sanottua lähti Pirko pois
ja Kirsti seurasi äitinsä esimerkkiä.

"Kyllä sinun, Martti, täytyy hakea toinen puhemies, kun nuot ovat
kaikin noin vihasia", sanoi Rehkonen Martille, akkojen pois mentyä.

"Älkää Jumalan tähden heittäkö asiaa kesken", rukoili Martti.

"En minä tohdi lähteä Kolkkilaan; he tulevat jälleen ja pieksävät
minun", vaikeroitsi Rehkonen.

"Kutka he?" kysyi Martti.

"Vaimoni ja tyttäreni; etkö sinä nyt ymmärrä?" selitteli Rehkonen.

"Ja te niin ehdottomasti pelkäätte vaimoanne ja tyttöänne?" sanoi
Martti kummeksien.

"En minä heitä nyt juuri niin todesta pelkää, mutta minä en tahtoisi
heidän kanssaan riidellä. Onhan niitä nyt muitakin miehiä puhemieheksi
ja saatathan itsekin asiasi ajaa -- en minä -- tohdi", sanoi Rehkonen
tavallisella hajamielisyydellänsä.

"Voi minua onnetointa!" sanoi Martti ja lähti vesissä silmin pois.

Samassa astui Pylkkönen, seurakunnan pastori, huoneesen.

"Joko te, Rehkonen, olette ottamassa naimalupaa Martille ja Ainalle?
No, se onkin oikeen, että saadaan häitä", sanoi Pylkkönen Rehkoselle.

"En ole; eivät ne ole niin päin piiputkaan", sanoi Rehkonen.

"Kuinkas niin?" kysyi Pylkkönen.

"Kolkkilanko?"

"Ei, vaan tämän talon".

"Vähäluku tämän talon vanhuksista, kun vaan Kolkkilan vanhukset
suostuvat, sillä onhan Martti laillisessa ijässä, jonka tähden ei hän
tarvitse naittajainsa suostumusta", selitti Pylkkönen.

"Ei Marttikaan tahdo enään Ainaa", valehdella lipotteli Rehkonen.

"Soo! Mitä peliä tämä oikeen onkaan? Marttihan itse kävi meillä eilen
puhumassa asiasta ja kyseli minulta minkälaisia kirjoja hänen pitäisi
laittaa entisen vaimo vainajansa kuolin-pesän selvityksistä. -- Jopa
jotakin! tämä asia käypi sekavaksi -- käskekääpäs Martti tänne!" puhui
Pylkkönen kummastellen.

"Martti ei ole kotona", valehteli Rehkonen!

"Sepä oli paha! Olisinpa hänen omasta suustansa tahtonut kuulla miten
oikeastaan asiat ovat". Sen sanottuaan lähti Pylkkönen pois; hän oli
sattumattaan tullut käyneeksi Kirrilässä.

Kun pastori oli mennyt, tulivat Kirri ja Katru huoneesen. He olivat
kyllä tienneet pastorin olevan käymässä talossa, vaan osaksi ujoudesta,
osaksi sentähden kun luulivat pastorin tulleen asiantehden heitä Martin
puolesta hätyyttämään, eivät he näyttäneet pastorille itseänsä.

"Minä olen luopunut nyt koko puhemiehen ammatista, mutta minä pahoin
pelkään, että he saavat kuulutuksen", sanoi Rehkonen kavalasti.

"Millä tavalla, kun me emme anna suostumustamme?" kysyi Kirri
säikähtyneenä.

"Pastori sanoi täällä, ett'ei siihen teidän suostumustanne tarvitakaan.
Asia on jo Kolkilla tietona ja hän on ruvennut sitä ajamaan", selitti
Rehkonen.

"Voi hiitto sentään! Mikäs keino nyt auttaa?" kysyi Kirri
hätääntyneenä.

"Kaksi on hyvää keinoa. Olkoon Kolkkikin jos kuinka viisas, vaan kyllä
minäkin tiedän; minä olen semmoinen mies minä", sanoi Rehkonen
rehennellen.

"Mitäs ne olisivat? Voi sanokaa naapuri kulta!" kysyi Kirri hätäisen
toivovasti.

"Ensimäinen keino on se, että varastatte Martilta perintökuitit
ensimäisen vaimovainajansa jälkeen ja poltatte ne, ett'eivät ne tulisi
missään tapauksessa Martin kynsiin. Toinen keino on semmoinen, että
pakoitatte Martin kirjoittamaan omakätisen epäyskirjan ja toimitatte
sen pastorille. Kun niin teette, niin ei niin vissiinkään tule
kuulutusta -- kyllä minä tiedän, minä olen semmoinen mies minä",
kavaloitsi Rehkonen.

"Voi hiitto! Nehän ovat hyviä neuvoja, sen ymmärrän aivan selkeästi,
Hihi-hi-hi! ne auttavat aivan varmasti", iloitsi Kirri, kuultuansa
Rehkoselta nuot tehoisat keinot.

"Voi auttavatko ne, isäntä kulta?" kysyi Katru iloisen hätäisesti.

"Ne auttavat, Jumaliste! ne auttavat paremmin kuin akkojen tenhot.
Järkeä, Katruni, järkeä sitä tarvitaan asioita ymmärtämään ja toimeen
panemaan -- mutta meidän pitää heti ottaa haltuumme Martin
perintökuitit", sanoi ja keinotteli Kirri iloissaan.

"Niin, niin, isäntä; niin meidän pitää tehdä", sanoi Katru ilosta
läkähtymäisillään.

"Olkoon Kolkkikin niin viisas kuin on, mutta me olemme vielä
viisaampia; mitatkoon nyt mieltänsä, iso viisas", ylvästeli Kirri.

"Kyllähän Kolkkikin oli olevinaan viisas, mutta en minä ole hänen
kuullut vielä saaneen yhtään asiaa kumoon -- kyllä minä asiat ymmärrän,
minä olen semmoinen mies minä -- mutta ei pidä kenellekään sanoa, että
minä olen ne keinot teille neuvonut", köyhötteli Rehkonen.

"Siitä saatte olla huoletta", sanoi Katru innokkaasti.

Sen keskustelun perästä menivät Kirri ja Katru samassa huoneessa
olevalle Martin kaapille, jonka suulla oli avaimet, ja ottivat sieltä
perintökuitit ja viskasivat ne valkeaan.

"Kas! Se naula veti, sanoi timpermanni, kun pisti lakkariinsa -- mutta
ei pidä kenellekään sanoa", toisti Rehkonen, kun ei ollut saanut vielä
Kirriltä vakuutusta entiseen pyyntöönsä.

"Siitä saatte olla aivan huoletta. -- Mutta meidän pitää ryhtyä siihen
toiseen keinoon: meidän pitää pakoittaa Martti paikalla kirjoittamaan
epäys-kirja", hopitti Katru hätäisesti, ikäänkuin hän olisi pelännyt
tuon toisen avullisen keinon väkisinkin loihkahtavau pois heidän
käsistänsä, sillä hän tahtoi nyt kerrassaan purra pään poikki tuolta
katkeralta asialta, jonka Martti oli heille tuottanut Kolkin tyttären
naimisen hommallaan.

"Minun pitää lähteä pois, ennenkun Martti tulee. Tehkää vaan niinkuin
olen neuvonut sen toisenkin asian kanssa -- mutta älkääpäs vielä! Hyvä
olisi jos maksaisitte Martin entiselle appivaarille, Markulle, vähän,
esim. kuusikymmentä markkaa, ett'ei hän antaisi Martille uutta
perintökuittia. Kyllä minä asiat tiedän -- enkö tiedä? hyvästi!" neuvoi
tuo kirjallinen viisas hädässä olevia ja lähti pois.

Heti hänen lähdettyään sattui Martti tulemaan huoneesen.

"Vai tulet sinä niin uskaliaaksi, että tuot puhemiehenki tänne! Vaan
olkaa niin viisaita kuin olette, mutta minun tässä valtani on. Ja
toivompa, että hiljakseen tulet tietämään, että sinulla on isä, jota on
kuuleminen ja totteleminen", sanoi Kirri uhkaavasti ja nuhtelevaisesti
Martille.

"Jokuhan pää saisi tuohon asiaan tulla!" sanoi Martti surumielisesti.

"Aivan oikeen, mutta pää sille asialle on semmoinen, että saat tehdä
hyvin ja istua kirjoittamaan epäyskirjan", sanoi Kirri.

"Minkä epäyskirjan?" kysyi Martti.

"Semmoisen, että otat erosi Kolkin tyttärestä ja kiellät pastorin
antamasta kuulutusta sinulle ja hänelle", selitti Kirri.

"Mitä sillä tekisitte?" kysyi Martti hätäisesti.

"Viemme pastorille", oli vastaus.

"Mitä varten?" kysyi Martti hätäisesti yhä edelleen.

"Sitä varten, ett'ei pastori minkään varjon alla antaisi kuulutusta
sinulle ja Ainalle; joko nyt ymmärrät? -- kirjoitatko?" selitti ja
hopitti Kirri.

"En; sitä en tee", sanoi Martti lujasti, punehtuneena mielen
liikutuksesta.

"Minun täytyy; se on minun tahtoni ja minä olen isäsi", sanoi Kirri
peräänantamattomasti.

"Sitä en tee, en koskaan; se olisi omaatuntoani vastaan", sanoi Martti
tuskissaan.

"Semmoiset tunnot saavat olla tunkion vierellä, eikä tässä tule
kysymykseen sinun tuntosi, vaan minun tahtoni; äläkä vitkuttele sen
asian kanssa, vaan kirjoita paikalla!" uukitti Kirri.

"Älkää pakottako, isä, minua tekoon, jolla voisi olla pahat
seuraukset", esteli Martti.

"Kyllä on hyvät seuraukset, rahalliset seuraukset; kirjoita paikalla!
Ymmärrätkö?"

"Olenhan sanonut, että sitä en tee", sanoi Martti ja yritti lähtemään
pois, mutta Kirri töytäsi hänen eteensä ja pakotti Martin istumaan
jälleen.

"Minä näen, ett'et sinä tottele, hyvä!" sanoi Kirri ja otti halon
loukosta, jolla häristelee Marttia lyödäkseen, kysyen tuimasti:
"Vieläkö vastustat?"

"Ettehän ruvenne, isä, vaan väkivaltaa käyttämään?" sanoi Martti.

"Tottelematoin! Kirjoita paikalla, taikka minä rusikoitsen sinun niin,
ett'et ikänä tervettä ruumista kanna", sanoi Kirri.

"Voi hyvä Jumala mihin kiusaukseen minä poloinen olen joutunut!" sanoi
Martti tuskissaan.

"Itsepä sen kiusauksen olet tottelemattomuudellasi päällesi vetänyt --
etkö sinä kirjoita?" sanoi Kirri, kopasten Marttia kädessään olevalla
halolla ronkkaan.

"Älkää nyt toki isä lyökö! -- kun olisi kirjoitusneuvot, niin täytyisi
kirjoittaa", sanoi Martti ja kyyneleet valahtelivat hänen silmistään.

Tuon kuultuaan hyökkäsi Katru Martin kamariin ja toi sieltä Martin omat
kirjoitus-neuvot ja hänen täytyi ruveta kirjoittamaan tuota hänen
sydämellensä niin vastahakoista epäyskirjaa, jota tehdessä Kirri seisoi
koko ajan halko kädessä hänen vieressään.

Sitten kun Martti oli epäyskirjan saanut valmiiksi, sanoi Kirri: "Lue
nyt se, että saamme kuulla mitä siinä seisoo!"

"Herra pastori! Jos kuka tulisi ottamaan avioliiton kuulutusta minulle
ja Kolkin tyttärelle, Ainalle, niin ei pidä pastorin antaa, sillä minä
otan eroni hänestä. Martti." luki Martti.

"Näytä tänne se kirje, että mä näen onko se niin kirjoitettu kuin
lujit", sanoi Kirri, siepaten kirjeen Martilta. "No, se on hyvä",
jatkoi hän silmäiltyään kirjettä, jonka hän pisti lakkariinsa. -- "Nyt
pääset rauhaan".

"Rauhaan, mutta minkälaiseen rauhaan?" sanoi Martti surullisesti ja
lähti pois ja meni omaan kamariinsa, siellä yksinäisyydessä
vuodattamaan murheellista sydäntänsä.

Erilaiset tunteet olivat nyt vanhemmilla ja pojalla. Vanhemmat
iloitsivat suuresti noista oivallisista keinoistansa ja varmasta
voitostansa, sillä he uskoivat vahvasti, että Martin on
välttämättömästi nyt eroaminen Ainasta. Tuo heidän ilonsa oli niin
rajaton, että Katru hykersi ja taputteli käsiään ja hoki "voi, voi kun
minun nyt on hyvä olla!" --

Perin päinvastaiset tunteet olivat Martilla. Hän oli kahden tulen
välillä, hänen sydämen tulensa paloi hehkuvan kuumana ja se oli niin
väkevä, ett'ei hän voinut sitä vastustaa. Ulkopuolelta poltti häntä
luonnollinen lapsen rakkaus vanhempiaan kohtaan ja vanhempiensa
erinkaltaiset ja hänelle vastakohtaiset tuumat, toimet ja ajatukset,
eivät suinkaan vähentäneet sitä tunnetta, että hänen olisi totteleminen
vanhempiansa. Hän oli useat kerrat tunnustanut puhtaan rakkautensa ja
luullut viimein voittavansa kaikki vastukset ja saavuttavansa sen,
jonkatähden hän oli jo niin paljon kärsinyt ja taistellut, mutta jota
enemmän hän toivoi, sitä enemmän hän näki kietouvansa ihmisien ja
vanhempiensa virittämiin pauloihin ja kuta lujemmalle hän niihin
takertui, sitä toivottomammaksi kävi hän. Hän oli juuri vast'ikään
pakoitettu julmaan tekoon ja tuo pakoitus oli tullut siltä kantilta,
jota ei käynyt voitollisesti vastustaminen, sillä se oli tullut
vanhemmilta ja tuo makasi kovin raskaana taakkana hänen sydämessään.
Hän näki ihmiset ympärillään ilkeöinä, kavaloina pettureina, joka
havainto ei suinkaan lieventänyt hänen raskasta suruaan. Oliko kumma,
jos hän oli nyt kovin murheellinen ja antoi kyyneleensä vapaasti
vuotoa? Oliko kumma, jos hän oli kadottanut kaiken toivonsa ja joutunut
arveluttavaan, epätoivoiseen tilaan?

"Voi hyvä Jumala mihin kiusaukseen ja omantunnon vaivaan ihmisen piti
joutua!" mumisi Martti itseksensä. "Mitähän Ainakin ajattelee, kun hän
saa kaikista näistä tiedon? Jumala yksin tietää sydämeni olevan
vilpittömän häntä kohtaan, mutta minä olen pakoitettu, julmasti
pakoitettu, tekemään omaa tuntoani vastaan. Minä olen hirveästi petetty
kaikilta muilta ihmisiltä, paitsi Ainalta, ja tuntuupa siltä kuin
olisin joutunut kyykäärmetten ja helvetin henkien keskelle. Luulin toki
Rehkostakin rehelliseksi mieheksi, kun hän niin halulla pakkasi itseään
puhemieheksi, samalla kehuen isoa viisauttansa ja toimeliaisuuttansa,
mutta sekin oli vaan uusi kavaluus! Hän on akkansa, tyttönsä, Lillun ja
kaikkien muiden pahojen henkien kanssa yhdessä liitossa, sotkemassa
minun ja muiden ihmisien välejä. Kaikki suru, tuska ja kiusaus, jota
olemme saaneet kärsiä, on aivan heistä vuotanut. -- Minun pitäisi mennä
Ainaa lohduttamaan, mutta en kykene sitä tekemään, sillä kauhea
epätoivo on täyttänyt sieluni..."

Juuri kun hän puoliääneen itkunsa seasta mutisi viimeisiä sanoja,
töytäsivät hänen nuorimmat veljensä, Esko ja Hannu kamariin.

"Piruako täällä höpiset ja vesittelet; saitko nyt Ainasi?" sanoi Esko.

"Hävetkää, kelvottomat! Tekin olette asetetut niinkuin rakki-koirat
minun ja muiden ihmisien silmille", sanoi Martti.

"Tinä olet, Maltti, läähkä ja pahankulinen itälle, äidille ja meille,
mutta kutti, kutti! etpä taanut titä Kolkin lyökälettä meille työmään
ja juomaan -- kutti, kutti!" koki Hannukin puhua löpättää, vaikka hän
vielä puhui sammal-kielellä.

"Menkää, hävyttömät tiehenne! Teitä raukkoja tulee paremmin surkutella
kuin vihata, sillä tuommoinen käytöksenne ei ole teidän vikanne, vaan
kasvatuksen", sanoi Martti ja lähti kamaristaan ja meni saliin. Sinne
tultuansa meni hän heti kaapillensa, ottaaksensa sieltä perintökuitin,
mutta sitäpä ei siellä ollutkaan. Oitis huomasi Martti mitä tietä se
oli kadonnut.

"Perintökuittinikin ja muut asiaan kuuluvat paperit ovat, näen mä,
kadonneet; ne ovat varmaan pantu semmoiseen talteen, ett'eivät ne tule
koskaan minun käsiini. Voi minua onnetointa!" päivitteli Martti ja
lankesi aivan täydelliseen epätoivoon ja neuvottomuuteen.

Tuo suora ja rehellinen naapurin emäntä, Maija, oli saanut tarkoin
kuulla kaikki nuot eljeet ja vehkeet. Hän tunsi myös tarkkaan noiden
toisiaan rakastavien sydänten halut ja kärsimiset ja sentähden tuntui
hänestä ikäänkun heidän kärsimisensä olisi käynyt kipeää hänen omaan
sydämeensä. Hän meni Kolkkilaan ja ilmoitti salaisesti Kolkille missä
viheliäisessä tilassa Martti nykyään on. Kolkki myös kuuli kuinka
arveluttavaan tilaan kihlatut alkoivat käydä noiden pirullisien
juorujen ja vehkeitten vuoksi. Hän lähti heti paikalla Kirrilään ja
tuli sinne juuri kun Martti oli paksuimmassa epätoivossaan. Kolkki otti
avaimen pois oven suulta, väänsi oven lukkoon ja astui saliin, jossa
hän tapasi Martin.

"Mitenkä nyt asiat ovat?" kysyi Kolkki heti huoneesen tultua.

"Huonosti, Kolkki kulta, hyvin huonosti", sanoi Martti surullisesti.

"Älä nyt ole ämmä -- aika on lyhyt -- anna minun kysymyksiini lyhyet ja
selvät vastaukset: ovatko mielipiteesi vielä näinä kiusauksen
hetkinäkin samat kuin ennenkin, nimittäin, että tahdot yhdistyä
tyttäreni kanssa?" kysyi Kolkki.

"Jumalankin edessä", vastasi Martti rohkeasti.

"Hyvä! Teidän täytyy saada mitä niin hartaasti toivotte. Ja koska ette
näy voivan toisittanne elää, mut...

"Voi hyvä Jumala! voitteko meitä auttaa?" kysyi Martti hätäisesti.

"Hiljaa! aika on lyhyt -- voitko minulle antaa perintökuitin ensimäisen
vaimo vainajasi jälkeen?" kysyi Kolkki asiallisesti.

"En, sitä en voi tehdä! kuitti ja muut kirjat ovat minulta varastetut",
sanoi Martti hämillään.

"Varastettu", sanoi Kolkki kummastuksissaan ja jatkoi sitten: "Kylläpä
liikkeellä olevat pahathenget ovat osanneet juonensa kutoa, mutta tässä
ei auta muu kuin totuus. -- Taidotko ensi pyhänä kuulutuksille Ainan
kanssa? Hänen mielensä tiedän jo kyllin".

"Voi kuinka mielelläni minä sen soisin, mutta se epäyskirja",
ilmoitteli Martti puolittain.

"Mikä epäyskirja?"

"Isä pakoitti minua kirjoittamaan semmoisen epäyskirjan, ett'ei pastori
saa antaa kenenkään vaatimuksesta avioliiton kuulutusta minulle ja
Ainalle. Hän seisoi koko ajan, halko kädessä, minun vieressäni ja olisi
rusikoinut minua vaivaiseksi, jos en olisi totellut", selitti Martti.

"Täydellisesti nyt ymmärrän kaikki tehdyksi, mitä on voitu, mutta ei
vielä sekään estä asiain menoa. Kihlaus kyllä tapahtui kahden
vieraanmiehen läsnä ollessa, mutta se nyt on mennyt myttyyn mokoman
epäyskirjan kautta. Mutta kirjoita kirjallinen kihlaus tämän päivän
päälle ja pane siihen tiimamääräkin ja sinettisi alle, ja lähetä taikka
tuo se minulle tänä iltana, niin minä näytän, ett'ei Rehkosen viisaus
pitkälle pistä, jolta tämä sotku ja ilkeys, näen mä, on kaikki
lähtenyt. Hän kuuluukin jo kylällä kehua löyhötelleen urostekojaan ja
hyviä neuvojaan!" puhui Kolkki Martille.

Samassa alkoi kova romina kuulua ovesta, joka tuli siitä, kun jotakin
toista avainta tukittiin hätäisesti avaimen reikään.

"Voi hyvä Jumala! nyt he tulevat", sanoi Martti hätäyksissään, sillä
hän hyvin oivalsi mitä tuo romina merkitsi.

"Anna tulla vaan!" sanoi Kolkki, hänkin ymmärtäen mitä nyt on tekeillä.

Samassa astuivat Kirri ja Katru saliin.

"Mitä pirua sinulla täällä on tekemistä? Lapa jalkoihisi täältä", sanoi
Kirri Martille äreästi, heti huoneesen tultuansa.

"Olkaa nyt taas, isä!" sanoi Martti asettavaisesti.

"Mitä sinäkin olet tänne tullut? Saat mennä samaa tietä kuin olet
tullutkin", sanoi Kirri Kolkille tuimasti.

"Enhän ole eri tietä palaamakseni aikonut tehdäkään, mutta miksikä
naapuri noin äreästi puhuu? Enhän ole koskaan edes puhdasta vettäkään
edestänne sotkenut", sanoi Kolkki vähän yrmeästi ja vähän
välttelevästi.

"Ethän sinä. Kyllä minä tiedän millä asioilla olet, vaan ole niin
viisas kuin olet, mutta minä olen vieläkin viisaampi; et minun poikaani
saa", sokersi Kirri sinne ja tänne.

"Olettehan houriossa, naapuri! Se on teidän poikanne, joka tahtoo minun
tytärtäni ja hänen pitää saada haluttunsa, koska heidän molempien
järkähtämätöin tahto niin on", sanoi Kolkki lujasti.

"Melkeen hävyttömiä, kun tullaan itse varsojansa kauppaamaan! Milloin
me olemme teillä käyneet poikaamme kauppaamassa?" ehätti Katru
sanomaan, kun Kirri oli joutunut hämille Kolkin viimeisestä puheesta.

"Teiltä, emäntä-rukka, on itseltänne häpy mennyt niin tarkkaan, ett'ei
teillä ole jälellä edes hyihäpeääkään! Enhän millä ole täällä tytärtäni
kauppaamassa, jos ette tekään ole poikaanne käyneet meille
kauppaamassa; se on Martti, joka on käynyt meillä itseänsä tarjoamassa
ja hän on siellä kelvannut", sanoi Kolkki hämyilemättä.

"Lapa vaan sääriisi täältä ja sukkelaan, taikka minä autan sinua, iso
viisas", sanoi Kirri uhkaavaisesti.

"Eipä tässä ole mitään erinomaista kiirettä", sanoi Kolkki
yhtäkaikkisesti.

"Etkö sinä, sen vietävä, mene; tämä on minun huoneeni", sanoi Kirri,
kävellen loukkoa kohden, josta hän sieppasi rautakohennuksen käteensä.

"Jos isäntä on niin hävytöin, että rupeaa asetten kanssa päälle
käymään, niin minä olen siinä tapauksessa pakoitettu puollustamaan
itseäni ja silloin ei ole vissi, jos voitto kallistuu teidän
puolellenne", sanoi Kolkki.

Kirri ei ollut millänsäkään noista Kolkin varoittavaisista lauseista,
vaan hän tormasi ikene-irvillään kohotetun kohennuksen kanssa Kolkkia
kohden. Mutta Kolkkipa ei odottanutkaan tuota tulossa olevaa iskua,
vaan hän tormasi ennen iskun lankeamista Kirriin syliksi, paiskasi
hänen kumoon lattialle ja väänsi kohennuksen pois hänen kädestänsä ja
heitti hänen siihen.

"Tämä on minun huoneeni, minä noudan vieraat miehet", sanoi Kirri,
kömpien ylös lattialta.

"Ei se asia tarvitse vieraita miehiä; teidänhän nämät huoneet ovat, sen
tiedän ilman todistuksittakin", sanoi Kolkki kiertelevästi.

"Ei vaan sinä sika käyt päälle minun omissa huoneissani", sanoi Kirri
selitykseksi Kolkin ymmärtämättömyydelle.

"Olenhan sen ennenkin jo sanonut, että te olette tänään hajamielisenä.
Enhän ole päällenne käynyt, olen vaan puollustanut itseäni teidän
päälle-käymistänne vastaan; enkä minä ymmärrä sitä, että teillä olisi
oikeus asetten kanssa käydä ihmisien päälle sillä oikeudella kun teillä
on huoneet", sanoi Kolkki jäykästi.

"Ole niin viisas kuin olet, mutta minä olen vielä viisaampi; lapa vaan
paikalla pois täältä", sanoi Kirri typerästi.

"Niinhän se on ihmisen kanssa tässä syntisessä maailmassa. Jota
tuhmempi ja valistumattomampi hän on, sitä viisaammaksi hän itsensä
luulee, eikä häpeä sitä ilmoittaa muillekin ihmisille! Se on kyllä
surullinen asia, että se niin on, mutta niin se kumminkin on", sanoi
Kolkki.

"Et minun poikaani saa", sanoi Kirri entisellä tavallansa, sillä
häneltä oli oikeat sanat aivan lopussa.

"Ei teillä ole mitään muuta sanomista kuin vaan aina tuota yhtä ja
samaa! Minä olen jo ennen vastannut saman lauseenne, ja lisäksi sanon
vieläkin: kun asiat kerran ovat, niinkuin ne ovat, niin hän menee kuin
sepän-eväs. Ja nyt minä lähden, en sen vuoksi kun olette minua
käskeneet, vaan sentähden kun aikani on tullut. -- Jos vaan mahdutte
meillä käymään, niin en minä teitä tuolla lailla kohtele -- hyvästi!"
puhui Kolkki ja lähti pois.

"Käyköön teillä itse sarvipää hiisi, mutta me emme käy koskaan", sanoi
Kirri Kolkin mennessä.

"Voi sen tuhannen vietävää, kun kehtasi tulla tänne kauppaamaan
kakaraansa!" sanoi Katru.

"Mitä tuommoiset köyhät rotat huolivat, sillä heillä ei ole kunniaa
vähääkään, jota heidän tarvitseisi suojella", sanoi Kirri päättävästi.

"Mitä Kolkki sinulle puhui?" kysyi Katru Martilta, sillä hänellä oli
salainen pelko ja aavistus tuosta Kolkin käymisestä.

"Eipä paljon mitään", sanoi Martti huolettomasti.

"Jos vaan olette juonianne yhteen keränneet, niin katso itseäsi", sanoi
Kirri uhkaavasti.

"Kuka enemmän on juoniaan yhteen kerännyt kuin te, henkenne
heimolaisien kanssa?" sanoi Martti, sillä hänen mielestään oli nyt jo
yhtä, jospa sanoi vaikkapa totuutta.

"Aiotko ruveta suurentelemaan?" sanoi Kirri tuimasti.

"Tiedätkö huutia?" ärjäsi Katru.

"Paikalla laita itsesi pois minun silmieni edestä ja koko talosta,
koska olet noin tottelematoin", käski Kirri Marttia tuimasti.

"Isä kulta!" soperoitsi Martti säikähtyneenä.

"Tahdotko ottaa Susson?"

"En. Niinkuin olen ennenkin sanonut, sanon vielä nytkin, häntä en ota
vaimokseni koskaan, -- en koskaan", sanoi Martti päättävän lujasti.

"Sinulla ei sitten ole enään isää", sanoi Kirri huolettomasti.

"Eikä äitiä", vakuutti Katru kylmästi.

"Ei kotoa eikä perintöä. Paikalla lähde tiehesi; nyt saat ruveta
koettelemaan, kuinka monasti voit sivistyksellä vatsaasi täyttää; pois
paikalla lähde silmieni nähden, sanon minä", ärjyi Kirri Martille,
vihasta vahtoavin suin.

"Antakaahan toki perintökuittini!" pyyteli Martti surumielin.

"Ne eivät ikinä kättäsi lämmitä; ne on tulen kaikki kuluttava kieli jo
aikaa nielaissut; pois paikalla lähde", hoputti Kirri.

"Voi hyvä Jumala! teitä isä ja äiti, minkälaisia te olette!" sanoi
Martti ja suuret vesi-karpaleet pyörähtivät hänen silmiinsä. Sitten
käveli hän hitain askelin isänsä tykö, ojensi hänelle kätensä ja sanoi
itkunsa seasta:

"Hyvästi isä!"

"Ei sinulla ole isää, sen olet jo ennenkin kuullut", sanoi Kirri, eikä
antanut kättänsä, eipä vielä kääntänyt päätänsäkään!

"Hyvästi äiti!" sanot Martti ojennetulla kädellä äidillensä.

"Eipä sinulla ole paremmin äitiä kuin isääkään; mene! -- nyt saat nähdä
tottelemattomuutesi hedelmät", sanoi Katru kylmästi, eikä hänkään
antanut kättänsä poikansa ojennettuun käteen!

"Hyvästi isä ja äiti", sanoi Martti ja lähti, pieni vaatekääry
kainalossa, jonka hän oli jo varalta ennen kokoillut.

Kyyneltulva virtasi nyt Martin silmistä, eikähän tuo kumma ollutkaan,
jos vaan harkitsemme kaikki asianhaarat. Maailma tuntui hänestä nyt
niin kolkolta, tyhjältä ja autiolta ja maailman ihmiset kavaloilta,
ilkeöiltä pettureilta, joille ei ollut mitään pyhää. Sydänten
puhtaimmat tunteet he tahrasivat ja tallasivat jalkojensa alla ja
rehellisyys ja tunnollisuus ei ollut heille mistään arvosta -- kuollut,
katoova ajallinen tavara ja mitätöin rikkaus oli sokaisnut ja
pimittänyt ne heidän silmissänsä ja sen takia olivat he itse tulleet
niin sokeoiksi, että he eksyivät keskellä päivää. Ja tuon kuolleen
tavaran sokeus oli ihmisissä niin suuri, että se sokaisi, pimitti ja
sammutti luonnollisen vanhimman rakkaudenkin lapsiansa kohtaan -- eipä
ihme, jos Martin sydän murtui noita ajatellessaan.

"Voi hyvä Jumala!" sanoi Kirri Martin mentyä, sillä hänenkin
sydämessään lienee ollut jonkunlaisia huolia.

"Voi sentään! kylläkaiketi Martti ja Aina kuulutetaan ensipyhänä°,
sanoi Katru, sillä se oli nykyään hänen suurimpana huolenaan.

"Sitä minä en usko, sillä perintökuitit ovat olleet ja menneet, ja
epäyskirja on minulla ja sen lähden viemään pastorille, Päälliseksi
olen Markulle, Martin entiselle oppivaarille, maksanut jo kuusikymmentä
markkaa, ett'ei hän antaisi uutta perintökuittia; saavat maar nyt
mittoa mieltänsä", sanoi Kirri, melkeen jo iloisesti!

"Te miehet olette aina niin lujat ja viisaat vakaisissa asioissa!
Sinuun minä luotan -- mutta voi minun poikaani Marttia!" sanoi Katru,
puoleksi toivoen, puoleksi peläten, sillä hänessäkin lienee hieman
löytynyt äidin rakkautta.

"Älä nyt ole noin suruissasi! Ehkäpä tuo Martin kotoa ajo tulee vielä
hyväksi hänelle itsellensä ja meille, sillä Ainan kanssa ei hän pääse
ikänä yhteen ja kun hän saa kappaleen aikaa olla poissa kodistansa ja
miettiä tilaansa ja maistaa minkälainen kumppani köyhyys on, niin ehkä
hän palajaa kotiinsa, taipuu tuumiimme ja ottaa Susson", puheli Kirri
ennakkoluulojaan, lohduttaaksensa tällä kerralla murheellista vaimoaan.

"Jospa se niin tapahtuisi, jospa sen Jumala soisi!" sanoi Katru yhä
suruissaan ja turvaten Jumalaansa, ikäänkuin hän olisi toimittanut
hyvinkin hyvää asiaa, jota Jumalan nyt pitäisi auttaa ja päätökseen
saattaa hänen toiveitansa.



VIIDES LUKU.


Ainalla ei ollut tietoa viimeisistä tapahtumisista Kirrilässä. Hänen
isänsä ja naapurin Maija kyllä tiesivät kaikki muut asiat, paitsi
Martin pois-ajoa, vaan eivät he raskineet Ainalle totuutta tunnustaa,
sillä hänellä oli surua ja sydämen kipua ilman niittäkin tiedoitta.

Eräänä iltapäivänä oli Aina erinomaisen raskaalla mielellä ja pelvon ja
toivon välillä, sillä hän odotti mitä Kirrilästä rupeaisi kuulumaan.
Hän istui yksinänsä hyvästi siivotussa salissa ja ompeli jotain
vaatetta. Hän mietti nykyistä tilaansa ja silmistänsä tipahteli
kirkkaita kyyneliä. Aina oli runohenkinen ja ikäänkuin itsestänsä vuoti
hänen sydämestään hänen nykyisen tilansa kuva, puettuna runosäkeisin.
Kun Aina oli kappaleen aikaa ollut tuossa haaveksivaisessa tilassaan,
rupesi hän laulamaan tuota omatekemäänsä laulua, joka kuului:

    Voi sydän miksi rintahan
    Sä siihen luotiin tuntemaan?
    Miks'et sä luotu kiveksi,
    Niin ihan tunnottomaksi?

    No siihenpä ei pystynyt
    Ois nuolet vihan myrkytyt;
    Sä oisitkin vaan tunnotoin,
    Et koskaan olis' rauhatoin.

    Ei suru eikä riemukaan,
    Vaan sulo tunnottomuus vaan,
    Ne silloin olis' osanas'
    Ja paremmat sun tuntoas'.

    Voi! paljon voit sä rakastaa
    Ja paljon myöskin unhottaa;
    Vaan minä kyllin tunnen tään
    Sun luoduksi vaan kärsimään.

    Ja vaikka oot niin urhokas,
    Niin suru leikkaa voimias,
    Niin! kauvan et sä jaksakaan,
    Sill' voimas rupee ratkiaan.

Juuri kun Aina lauloi viimeiset säkeet, tulivat Kirrilän nuoremmat
pojat, Esko ja Hannu, saliin. He olivat perineet kaikissa asioissa
vanhempiensa mielipiteet, sillä he olivat kaikissa vanhempiensa
keskusteluissa kuulemalla osaa ottamassa. Tuossa hankalassa Martin
naima-jutussa käyttivät vanhempansa heitä sisseinä, urkkioina,
kuuntelioina ja vahteina joka paikassa ja joka asianhaarassa, ja tuon
heille annetun luottamusviran toimittivat he oikeen mestarin tavalla,
sillä noilta tutkimusretkiltään palattuaan puhuivat pojat vanhemmilleen
olevat ja olemattomat asiat, jotka kaikki otettiin täytenä ja
kiitollisuudella vastaan. Semmoisella tutkimus- ja sissi-retkellä
olivat pojat nytkin Kolkkilassa.

"Piruako tiinä, lotta, loivut ja vetittelet; taitko nyt Martin? kutti,
kutti! Palahitki temmotelle lyökäleelle! Eipä tiinä nyt auttanut ito
viitautkaan", rupesi Hannu heti huoneesen tultuansa sammal-kielellä
ilkeyttään osoittamaan!

Aina ei oikeen käsittänyt tuon hävyttömän poikanulikan puhetta, sillä
hänen omat sydämensä tunteet olivat siksi sekanaisia ja hajanaisia,
ett'ei ulkonaiset tapaukset voineet anastaa koko hänen huomiotansa,
mutta että tuo Hannun puhe oli jotakin pahaa, sen hän kyllä huomasi.

"Menkää nyt, hyvät lapset, kotianne ja antakaa minulle toki kotonani
rauha!" sanoi Aina pojille.

"Onhan tuota nyt paremmissakin paikoissa käyty, eikä ole koskaan pois
ajettu -- äläpäs koti, jossa ei käydäkään saisi! Eihän teillä ole muuta
kuin velkaa, mutta meillä on monta tuhatta markkaa rahaa lainassakin",
sanoi Esko, aikaisen paatuneen ihmisen hävyttömyydellä.

Kolkki sattui olemaan salin sivulla olevassa kamarissa, jonkatähden hän
kuuli poikien joka ikisen sanan. Hän tuli kiireesti saliin, otti
molemmat pojat käsipuolesta kiinni ja talutti heidät aika nujua
porstuaan ja sanoi heille; "Vai vielä tekin, rakit, olette tänne
tulleet suutanne ruukkaamaan! Ja koska ette saata olla ihmisittäin,
niin tuon minä teen".

"Kyllä me tuommoisia herroja olemme ennenkin nähneet", sanoi Esko
raotetun oven raosta!

"Ito viitat, ito viitat", tulkutti Hannu!

"Jos ette nyt vaan mene", sanoi Kolkki, nousten istualtaan ylös ja
yrittäen menemään poikia kohden, mutta pojat tuon huomattuaan lähtivät
juosta kapittamaan aika kyytiä pois.

Samassa astui pastori huoneesen.

"Hyvää päivää! Tulinpa asiantehden teillä käymään. Mitä nuot Kirrin
nuoremmat pojat olivat kulkemassa? Minä olin huomaavanani heidän
tehneen jotain ilkeyttä", sanoi pastori.

"Käykää istumaan, pastori! Mitä ne semmoiset muuta tekevät kuin
ilkeyttä. Kävivät täällä ensin Ainan silmille ja kun minä talutin
heidät porstuaan, rupesivat he oven raosta haukkua tirskumaan", selitti
Kolkki.

"Hym! Noin nuorina jo väärällä jäljellä!" sanoi pastori.

"Niin herra pastori, omena ei putoa kauvas puusta", sanoi Kolkki.

"Kun Martin ja Ainan asiat ovat, niinkuin niiden olen kuullut olevan,
ja kun tuo Kirrilä on niin raaka paikka, niinkuin tiedätte, niin eikö
olisi parasta, että estäisitte lapsenne sinne joutumasta, sillä
pelkäänpä Martin olevan samanlaisen", sanoi pastori.

"Voi hyvä pastori! Martti ei ole paha; hän ei ole semmoinen kuin he",
sanoi Aina tuskallisesti.

"Kyllä se on jos kuin raskas ja vaikea asia päästää lapseni tuommoiseen
pesään, mutta minä näen selvästi, ett'eivät he voi toisittaan elää.
Jos heidät väkisin eroittaisin, saattaisin tulla vikapääksi heidän
ennen-aikaiseen kuolemaansa, ja millä voisin sitten vastata sen Jumalan
edessä? Mitä Marttiin tulee, niin minä pidän hänen kunnollisena miehenä
kaiken puolesta", selitteli Kolkki.

"Saattaapa asia niinkin olla. Mutta kun Rehkonen sanoi minulle
Martinkaan ei tahtovan enään koko naimiskauppaa ja kun Kirri toi
minulla Martin kirjoittaman kiellon, ett'en minä saa antaa heille
avioliiton kuulutusta, niin sentähden minä epäilen", puhui pastori nyt
suoraan.

"Voi hyvä Jumala sitä uskotointa pettäjää!" kiljasi Aina tuon
kuultuansa ja lätistyi pyörtyneenä lattialle.

"Voi hyvänen aika, pastori, kun olitte varomatoin! Näettehän nyt asian
olevan vaarallista laatua. Teidätkin ovat nuot pirut kujeillaan
pettäneet, näen mä, pahanpäiväiseksi; Martti puhui minulle asiain
oikean laidan", sanoi Kolkki hätäyksissään ja riensi Ainaa auttamaan.

"Voi minua onnetointa minkä vahingon tietämättäni tein!" sanoi pastori
ja hänkin riensi Ainaa virvoittamaan.

Kauan ei pastorin ja Kolkin tarvinnutkaan tehdä virvoitus-kokeitaan,
ennenkuin Aina avasi silmänsä ja tuli tunnoilleen.

"Voi sitä uskotointa pettäjää!" oli Ainan ensimäinen sana kun hän
virkosi.

"Rauhoitu, lapseni! se olikin minulta erehdys", koki pastori sanoa
Ainalle.

"Pastorikin on petetty. Ne tiedot, joita pastorille on laitettu, eivät
ole sen parempia kuin Kirrin, Katrun, Lillun ja Rehkosen joukon
vehkeitä. Kirri on pakoittanut Martin kirjoittamaan epäyskirjan,
jonka hän on sitten vienyt pastorille. Rehkos-riepu on semmoinen
epärehellinen mies, joka ei tohdi tehdä mitään akkansa ja tyttönsä
luvatta, sillä hän on usein saanut loimeensa heiltä, niin tietäähän
sen, minkälaisia hänen toimensa sitten ovat. -- Martissa ei ole
vähintäkään petosta, sen tiedän, sillä hän puhui minulle kaikki, vaan
en ole ollut tilaisuudessa sinulle sitä ilmoittaa", koki Kolkki puhella
tyttärelleen.

"Niinkö, isä?" sanoi Aina puoleksi toivovana.

"Niin asiat totuudessa ovat. Kunpahan olisi Martti täällä, niin kyllä
asiat selveneisivät -- mutta tuollahan hän juuri tuleekin", sanoi
Kolkki, ja todellakin tuli Martti kartanolta huonetta kohden.

"Voi minua!" sanoi Aina, ja uusi tuska rupesi häntä taas ahdistamaan,
sillä epäillys pakkasi häntä kovan likelle.

"Älä nyt hätäile, ole raittiina ja levollisena, niin saat asian kuulla
Martilta itseltään", sanoi Kolkki Ainalle, rauhoittaen häntä.

Samassa tuli Martti huoneesen. Hän oli hyvin alakuloisen näköinen ja
kun hän huomasi pastorin, tuli hän kovin hämille.

"Terve tuloasi, Martti! Käypäs istumaan, että saamme puhella, sillä
haluaisinpa saada varmat tiedot nykyään sekavista asioista", sanoi
pastori Martille, samassa tervehtien häntä.

"Niin, niin, käyhän istumaan Martti!" kehoitti Kolkkikin, kun näki
Martin ujostelevan.

"Miten ne teidän asianne oikeen ovat, Martti? Isä kävi meillä ja toi
sinun kirjoittamasi kirjeen, jossa sinä kielsit minun antamasta
kuulutusta sinulle ja Ainalle", sanoi pastori Martille.

"Minä olin pakoitettu sen tekemään -- julmasti pakoitettu tekemään
omaatuntoani vastaan. Isä, oma isäni oli se, joka sen pakoituksen teki.
Hän olisi rusikoinut ruumiini palaisiksi, jos en olisi totellut; täytyi
säästää terveyttäni, mutta minä peruutan nyt epäykseni", selitti
Martti.

Tuon keskustelun aikana Aina vuoroon vaaleni, vuoroon punastui, sillä
toivon ja pelon välillä taisteli hän ankaraa sisällistä taisteloa,
mutta kun hän kuuli Martin viimeisen lauseen, rupesi hän hengittämään
helpommasti.

"Ja Rehkonen sanoi minulle, kun mä satuin teillä käymään, ett'et sinä
tahdokaan enään yhdistyä Ainan kanssa; olisin sinulta itseltäsi kysynyt
asiaa, vaan Rehkonen sanoi, ett'et sinä ole kotona", lisäsi pastori.

"Voi hyvä Jumala sitä Rehkostakin, minkälainen hän on! Kun hän rupesi
estelemään, ett'ei hän rupea ajamaan asiaa päähän asti, rukoilin minä
kyynelsilmissä, ett'ei hän heittäisi asiaa kesken. Mutta hän rupesi --
heidän vaimoväkensä tultua ja mentyä -- hourailemaan sitä ja tätä,
pelkäämään akkansa ja tyttönsä vihoja, toimittamaan Sussoa minulle
j.n.e. Olin myös kotona silloin kun kävitte meillä, mutta niin
raskaalla mielellä, ett'en saattanut tulla teidän näköönne", sanoi
Martti.

"Voi kuinka kauvan pahuus ja kavaluus saattaa tässä maailmassa
kuitenkin mennä! Aikaa olen huomannut Rehkosen epärehelliseksi, vaan en
olisi häntä uskonut suoraksi valehteliaksi ja pettäjäksi", sanoi
pastori.

"Niinkuin jo olen sanonut, Rehkosen täytyy mukautua sen mukaan kuin
akkansa ja tyttönsä tahtovat, eikä hänellä itsellänsäkään ole juuri
kaikesti suorat tarkoitukset", sanoi Kolkki.

"Siinäpä se oikeen näkyy, että miehuus häneltä puuttuu! Nyt rupean minä
puhemieheksi ja takaan, ett'ei asia käykään niin ämmämäisesti kuin
Rehkoselta. Onko, Martti, vilpitöin tahtosi yhdistyä Ainan kanssa?
Tämän talon asianomaisien mielen tiedän jo", kysyi pastori Martilta.

"Jumala yksin tietää, että sydämeni on vilpitöin ja että minä
tahtoisin, mutta mi..."

"Ei mitään muttaa! Se sana on useinkin asian haaran käänteessä;
tunnusta suora totuus!" keskeytti hänen pastori.

"Mutta minulla ei ole mitään", änkytti Martti hämillään.

"Ei sinulla tarvitsekaan olla juuri paljon mitään, kun minä rupean
asiaa ajamaan; kyllä asiat sujuvat", sanoi pastori.

"Pastori ei tahdo malttaa kuunnella minua ja minulla ei tahdo olla
voimaa ja kykyä sanomaan totuutta. Minä olen kodistani pois ajettu
hylkiö ja heittiö, hyljätty isältäni ja äidiltäni ja tehty heiltä
perinnöttömäksi. Minulla ei ole enempää kuin taivaan linnulla, ei
enempää kuin tässä näkyy", selitti Martti surumielin.

"Voi kovuutta, voi jumalattomuutta", sanoi pastori hämmästyneenä ja
kauhistuneena.

"Mihin minä onnetoin nyt joudun? Minulla ei ole muuta edessäni kuin
ennen-aikainen kuolema ja elämäni tähänkin asti on ollut vaan pelkkää
surua, tuskaa ja ikävää; ei ole hauskat ajat nuorelle miehelle", sanoi
Martti ja pyhiskeli salaa kyyneliä silmistänsä.

"Koska vanhempasi ovat olleet niin tunnottomia, niin tule meille
olemaan! Minä pidän sinun niinkuin oman lapseni ja luulenpa sinun
tulevan tyytyväiseksi tilaasi. Paljon on tosin itsellänikin lapsia,
mutta tuossapa he ovat -- Jumalan kiitos -- menneet; kyllä meillä on
vielä työtä ja ruokaa sinullekin antaa. Rohkaise mielesi ja ole mies,
niin kyllä Jumala vielä sinua auttaa", sanoi ja lohdutteli Kolkki.

"Kiitoksia siitä tarjoamisestanne, mutta minä en saata enkä voi suostua
siihen, ennenkuin saan tuomioni Ainan omasta suusta kuulla. Saatatko
sinä vastaanottaa köyhän, kodittoman, semmoisen, jolla ei ole enempää
kuin taivaan linnulla -- isättömän, äidittömän?" sanoi Martti, kävellen
Ainaa kohden.

"Minun Marttini, voi minun Marttini! Sinä et saa kuolla; minä tahdon
sinun elämään. -- Nythän tiedän, että olet minun, eikä kukaan voi meitä
enään eroittaa. Nythän on hyvä, kun ei tarvitse mennä sinun kotiisi. --
Mitä me rikkaudella teemme, sillä onhan meillä terveet ja vahvat
jäsenet; tehdään työtä, kyllä me toimeen tulemme -- voi mitä me raukat
olemme saaneet kärsiä! Mutta nytpä ne ovatkin loppuneet -- voi kuinka
nyt on hyvä ja helppo olla", puheli Aina, koko puheensa ajan
innokkaasti syleillen Marttia, ja sekä Martti että Aina itkivät ilosta
tuona autuutensa hurmaavana hetkenä; kaikki syrjäiset olivat myös
liikutetut.

Kun he olivat selvinneet tuon odottamattoman onnensa häikäisevistä
tunteista, kääntyi Martti pastoriin päin ja sanoi: "Antakaa anteeksi,
herra pastori ja isäntä, kun olemme unhottaneet säädyllisyyden rajat!
Mutta kun sydän on löytänyt sydämen ja saanut sen vissisti omaksensa
niin monen murheen ja vaivan perästä ja kun tämän ajallisen elämän onni
tulee korkeimmallensa, niin tahtoo se vuotaa yli laidan."

"Pyydämme anteeksi!" sanoi Ainakin ujosti.

"Eipä tässä mitään anteeksi pyytämistä; liikoja ei ole tapahtunut. Niin
se on: Jumala antaa pahan ilman perästä aurinkonsa paistaa. Nyt alan
täydessä valossa ymmärtää mitä te, raukat, olette saaneet kärsiä",
sanoi pastori, yhä vielä liikutettuna.

"Ette te, hyvä pastori, tiedä vielä puoliakaan", vakuutti Aina. "Saitko
minulta kirjeen, silloin kuin jalkasi oli kipeänä?" kysyi hän sitten
Martilta.

"Sain, mutta etpä tiedä millä tavalla? Lillu oli kirjeesi tuonut
Kirstille ja hän toi sen isälle ja äidille. Sen saatuansa laittoivat he
Lillun viekoittelemaan minulta kirjeen sinulle ja sen pyytäessään
vannoi hän Jumalan nimen kautta vievänsä kirjeen sinulle. Mutta siihen
sijaan, että hän olisi lupauksensa mukaan niin tehnyt, antoi hän
kirjeen myös isälle ja äidille, joilta minä sain salaa sinun kirjeesi
viimein käsiini, ja juuri tuo kirjeesi on minun voinut pystyssä pitää
näinä epätoivon, murhetten ja kiusausten hetkinä", selitti Martti.

"Vääryys, kavaluus, jumalattomuus on vallinnut tässä asiassa!" sanoi
pastori ihmetellen ja kauhistellen.

"Voi sitä jumalatonta Lillua! Hän tuli tänne minunkin tyköni ja pyysi,
sinun nimessäsi, minun kirjoittamaan sinulle. Hän väitti sinun
kuolevankin ikävään, jos en sitä tekisi, ja oli niin säälivinään sinua.
Minä en ollut uskaltaa heittää kirjettäni hänelle, mutta hän vannoi
niin hirveän moneen ristiin kirjeen tulevan oikeaan paikkaan, niin
uskalsin viimein", sanoi Aina.

"Eihän sitä olisi ollut hätäpäivääkään, kun olisi edes saanut
kirjoittaakaan toisillensa, mutta sitä ei voinut tehdä, sillä Esko ja
Hannu olivat aina vahdissa. Jos jotakin semmoista yritti, veivät he
heti sanan vanhemmille, jotka olivat paikalla niskassa, ja silloin ei
joutunut mettisiä kuuntelemaan. Jos jolloinkin sai Eskolta, Hannulta ja
vanhemmilta sen verran aikaa, että ennätti jonkun rivin viskata, niin
semmoiset salavehkeiliät ympärillä sitten, kuin Lillu, Kirsti ja koko
Rehkosen joukko!" selitti Martti.

"Aina lisempää saan vaan kuulla! Tuo ei ole ainoastaan jumalatonta,
vaan oikeen hirveää ja kauheaa", sanoi pastori kauhistuen.

"Pääsemmekö ensi pyhänä kuulutuksille?" kysyi Martti pastorilta,
ikäänkuin hän olisi tahtonut kääntää asiat paremmalle ja iloisemmalle
tolalle noista ikävistä muistelmista.

"Miks'ette? Tämän talon vanhukset eivät ole vastaan ja teidät olen
molemmat nyt oppinut tuntemaan. Siihen ei tarvita Kirrilän vanhempain
suostumista, silla olethan jo laillisessa ijässä; mutta jos vasten
heidän tahtoansa menet naimisiin, niin perinnöttömäksi he kyllä voivat
sinun tehdä, sillä laki on siinä asiassa heidän puolellaan", sanoi
pastori ikäänkuin uudestaan muistuttaen mihin vaaraan Martti silloin
joutuisi.

"Oh! Se ei haittaa yhtään, ei vähääkään. Minä olen tänään saanut
perinnön, joka on kaikkia muita perinnöitä kalliimpi", sanoi Martti
lujasti.

"Se perintökuitti, josta ennenkin olen puhunut, pitäisi antaa minulle",
sanoi pastori.

"Sitä ei ole".

"Mitä se nyt tahtoo sanoa? Onhan perilliset maksettu ja kuitti
annettu", sanoi pastori kummeksien.

"Kuitti on minulta varastettu."

"Ja kuka?"

"Isä ja äiti."

"Ja mihin he sitten ovat sen panneet?"

"Omain sanainsa mukaan -- polttaneet."

"Hym! Jopa jotakin! En ikänä ole nähnyt väärääkään asiaa noin kavalasti
ajettavan, enkä vääryyden noin kauvan menestyvän! Mutta tässäpä sen
loppu nyt onkin, sillä tässä ei auta muu kuin totuus. Saattaako Kolkki
mennä takaukseen, jos mahdollisesti saattaisi vielä kysymys tulla
Martin vaimo vainajan perinnöstä? Luultavasti Markku antaa
mielelläänkin toisen kuitin, koska hän on kumminkin jo perinnön
saanut", sanoi pastori.

"Kyllä minä menen takaukseen", sanoi Kolkki.

Samassa tuli Lillu huoneesen. Hän luikuili ja katseli ympäri
huonetta ja kun hän havaitsi pastorin, häpesi hän ja mutisi itsekseen
puoli-ääneen: "Voi pirun väki, eikö Martti ainakin ole täällä ja
pastorikin!" Sitten sanoi hän kovaa "hyvää päivää!"

Ei mitään vastausta.

"Minulla olisi Martille vähän asiaa."

"Mutta minulla ei ole sinun eikä sinun asiaisi kanssa mitään
tekemistä", sanoi Martti kylmästi.

"Lillu, Lillu! Palaja pois pahalta, synnilliseltä ja vilpilliseltä
tieltäsi, ja tee pikainen parannus, muutoin sinun tulevainen osasi
tulee olemaan siellä, joka palaa tulesta ja tulikivestä ja jossa on
itku ja hammasten kiristys", sanoi pastori nuhtelevaisesti.

"Kaikki sinun juonesi, Lillu, ovat tulleet ilmi; pakene silmistäni,
hiiton henki!" sanoi Kolkki tuimasti.

"Piru toki! Eiköhän kostoni käynytkään laatuun", mutisi Lillu
itseksensä ja lähti pois.

"Melkein hävyttömäksi ihminen menee", sanoi pastori.

"Luultavasti hänellä oli taas joku lähetystoimi tehtävänä, jonka
tarkoituksena lienee ollut sotkea minun ja Ainan väliä, mutta kyllä
sitä nyt saavat odottaa ikäviin asti", sanoi Martti. "Mutta kuka tuolta
tulee", lisäsi hän, kun katsoi akkunasta ulos, "Rehkonen näen mä!
Luultavasti hänenkin on akkansa ja tyttönsä ajaneet patukollansa
samankaltaiselle asialle kuin Lillullakin oli."

Samassa tuli Rehkonen huoneesen.

"Kun ma satuin kautta kulkemaan, niin pistäysin talossa käymään", sanoi
Rehkonen hämyillen hänkin, huomattuansa pastorin.

"Kotoasko tulet?" kysyi Kolkki.

"Kotoa."

"Mitä asioitset?"

"Ainako ne asiat pitäisi heti sanoa?"

"Olisiko siitä mitään haittaa jos ihminen varttuisi aina asiansa
sanomaan heti ja suoraan, ilman syrjätarkoituksitta?"

"Kolkki on tänään hyvin kärkäs ja utelias!"

"Tänä aikana, jolloin hameet on vallan päällä, täytyy olla hyvin
varovana; ei ole kaikkiin juuri paljon luottamista."

"Koska noin piikkeilemällä puhut, niin sanon suoraan, ett'ei minulla
ole mitään asiaa sinulle enkä tahdo tämän erän perästä koskaan enään
teillä käydä, mutta Martille minulla olisi vähän asiaa", puhkesi
Rehkonen puhumaan.

"Sanokaa sitten asianne!" sanoi Martti.

"Kahden kesken."

"Ei minulla muille eikä muilla minulle ole nykyään semmoista asiaa,
joka ei saisi tulla muidenkin kuuloon. Minä olen niistä
kahdenkeskisistä asioista saanut kovan kylläni", sanoi Martti lujasti.

"Taidat olla akkasi laittamana Susson asiamiehenä", sanoi Kolkki
pistelevästi.

"Nyt minä kuulen ja huomaan, että Kolkki kuuntelee ja uskoo juoruja!
Enpä olisi uskonut aika miestä noin akkamaiseksi! Rehellisyys maan
perii", sanoi Rehkonen röyhkeästi.

"Se minusta on oikeen akkamaista, kun mies ottaa akaltaan tavasta
selkäänsä oikeen Porvoon mitalla ja sen jälkeen nöyrästi ajelee
akkaväen asioita", selitti Kolkki.

"Niin -- selkäänsä -- hym! mutisi Rehkonen masentuneena tällä kerralla,
kun huomasi Kolkilla olevan paremmat tiedot hänen koti-elämästään kuin
kenties hänellä itsellänsä.

"Mainitsitpa kerskaamalla rehellisyydestäsi; eipä siinä mitään
kerskaamista, sillä minä olen sinun havainnut olevan katkerassa sapessa
ja kauheassa vääryyden solmussa", sanoi pastori Rehkoselle.

"Kuka? Minäkö? Missä kohden ja missä asiassa? Pastorin pitää näyttää
syytöksensä toteen", sanoi Rehkonen kiivastuneena ja melkeenpä
hävyttömästi, sillä hän oli saanut röyhkeytensä takaisin, kun ei
luullut pastorin tietävän hänen kavaloita vehkeitään.

"Sanoithan minulle, ett'ei Martti tahdo enää Ainaa vaimoksensa, ja
Martti sanoo kyynelsilmissä pyytäneensä sinua, ett'et jättäisi asiaa
kesken. Vielä päälliseksi valehtelit minulle, ett'ei Martti ole kotona,
kun olisin häneltä itseltänsä asiaa tiedustellut, ja kuitenkin oli
Martti vaan toisessa huoneessa! Ovatko tuommoiset temput rehellisen
miehen työtä? Tuomitse nyt itse", sanoi pastori lujasti.

"Yhy! niin Mart ... tuota minäkö? niin Marttiko? -- -- niin, niin --
onhan täällä Marttikin -- en minä -- -- kyllähän se -- mitenkäs se
onkaan? -- otti ja tuota -- -- hym", sokerteli Rehkonen sitä ja tätä,
kun sai odottamatta kuulla pastorilta totuuden, jonka ei hän luullut
hänen korvillensa tulleen. Rehkonen vilkuili ympäri huonetta noita
hätä-ääniä päästellessään, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain ainetta
uudelle valheellensa, jonka turvissa hän olisi voinut itsensä päästää
tuosta pälkkähästä. Mutta kun hän havaitsi Martin, tuon elävän
todistuskappaleen pastorin puheen vahvistajana, istuvan rauhallisena,
suu vienossa ilvehymyssä, niin loppui Rehkos-raiskalta kaikki miehuus
ja hän oli nyt täydellisesti kumottu mies.

"Koska noin kovin jouduit hämille, niin mahtanet itsekin huomata,
ett'et ole juuri rehellisesti elänyt tämän asian kanssa. Muissakin
asioissa olen minä sinun huomannut olevan epärehellisen, ja kaikista
noista tulee sinun tehdä pikainen parannus", sanoi pastori Rehkoselle
sielunhoinnollisesti.

"Jos muut ihmiset olisivat niin hävyttömät, kuin sinä olet, niin vasta
sinä kuulisit kummia asioita; nyt vaan sanon: meillä ei ole kenelläkään
tällä kerralla sinulle kahdenkeskistä asiaa", sanoi Kolkki Rehkoselle,
ikäänkuin viitaten, että hän saisi mennä.

Tuon kuultuaan lähti Rehkonen hyvästittä pois huoneesta. Hän oli niin
hajamielisenä, ett'ei hän tietänyt mitä hän puhui ja teki. Hän
seisahtui porstuaan ja alkoi itsekseen ääneensä puhumaan.

"Voi piru toki, kohta ovat kaikki papillakin tietona! Jos he vielä
päälliseksi saavat tietää, että minä neuvoin Kirrin varastamaan Martin
perintökuitin ja vaatimaan häneltä epäyskirjan, niin olen minä
huutavassa hukassa. -- Ei, ei, niitä eivät he saa tietoonsa, sillä
Kirri ei sano niitä, ei koskaan. Hän ei kumminkaan suostu ikänä Martin
ja Ainan naimiseen ja hänellä on semmoiset minun antamani aseet
käsissä, että hän voi estää heidät yhtymästä, vaikka pappi ja Kolkki
vielä mitäkin puhuisivat. Ei vaikka taivas ja maa repeäisivät ja
aurinko muuttaisi ratansa, niin heidän asiastansa ei tule mitään ja
sepä se juuri suojeleekin minun tehokkaammat temppuni ilmi tulemasta.
Ha, ha, ha, haa! Olenpa minä kuitenkin aikaan saapa mies, parjatkoon
minua kuinka paljon tahtovat -- mutta nyt en kehtaa käydä Kirrilässä
enkä pappilassa, kun tämä asiani noin huonosti kävi", höpisi Rehkonen
itsekseen, eikä huomannut, että porstuassa oli koko hänen puheensa ajan
seisonut eräs Kolkin piika, joka kuuli joka sanan ja purskahti viimein
nauramaan.

"Hää! Oletko kauvan ollut tässä?" kysyi Rehkonen, huomattuansa piian.

Piika ei kyennyt naurultansa mitään vastaamaan.

Paikalla lähti Rehkonen avopäin pötkimään tiehensä, kun huomasi
täälläkin joutuneensa kiinni; hän oli hajamielisyydessään unohuttanut
lakkinsa huoneesta lähtiessään.

"Älkää nyt toki lakkianne heittäkö!" huusi piika hänen jälkeensä, mutta
Rehkonen ei kuullut sitä, meni vaan aika potakkaa kotiansa kohden ja
tuuli pöyryytti hänen pellava-valkoista pitkää harjastukkaansa niinkuin
vahvaa kulottunutta vihvilä-heinää. Luonto oli hänelle antanut tukan
jaossa tuommoisen valkean tukan ja valkeat kulmakarvat, eikä aika ollut
niitä voinut muuttaa vähääkään alkuperäisestä väristään.

"Kummallista!" sanoi Kolkki Rehkosen mentyä. "Niin kauvan kuin kavala
ihminen luulee juonensa olevan salassa, on hän röyhkeä ja kerskaa
rehellisyydestänsä, mutta kun hän huomaa juonensa olevan tunnetut,
joutuu hän peräti hämille, minkä tuokin raukka."

"Niin! Valheella on lyhyet jäljet ja perkele on valheen isä", sanoi
pastori.

Samassa astui Markku huoneesen.

"Hyvää päivää! Kun täältä on kuulunut kummallisia puheita ja huhuja,
niin tulin tiedustelemaan miten täällä asiat oikeastaan ovat", sanoi
Markku huoneesen tultuansa.

"Päivää, päivää! Käypäs istumaan, Markku! Sinä tulet juuri kuin
kutsuttu. Tosiaankin ovat asiat täällä sekauksissa ja sinä olet
tuiki tarpeesen niiden selvittämisessä", sanoi Kolkki Markulle
puoli-iloissaan.

"Niinpä minäkin sen luulen, sillä minä olen kuullut millä kannalla
asiat ovat", sanoi Markku, nähtävästi hyvillään.

"Martti on kadottanut sinun antamasi kuitin, tytär vainajasi
perinnöstä; saattaisitko antaa hänelle uuden kuitin, koska sinä olet
tyttäresi ainoa perillinen?" kysyi Kolkki.

"Niin, niin! kadonnuthan se kuitti on, luulen ma. Sitä vartenhan minä
juuri tulinkin tänne, että saisimme tuumitella siitä asiasta -- no,
noh! kyllä, kyllä, mutta minulle pitäisi siitä vähän mak -- mak -- yhy
-- yhy! -- maksaa", puheli Markku, nähtävästi viimeiseltä hämillään.

"Maksaa; mistä maksaa?" kysyi Kolkki, vähän hämillään.

"Kuitista, ymmärrättekö? Jos ma annan uuden kuitin, niin siitä pitäisi
minulle vähän maksaa", selitti Markku toimessaan.

"Mitä Jumalan tähden?! Eikö perintö ole ennen jo kuitiksi maksettu,
koska perinnön selvitys on tehty ja kuitti annettu?" sanoi pastori
kauhistuneena.

"Vaikkapa vielä niinkin olisi, mutta kuittipa on tullut hukkaan,
milläpä voidaan nyt toteen näyttää, että perintö on maksettu", sanoi
Markku lujassa uskossa, että hän on ihan oikealla ja laillisella
kannalla.

"Herra Jumala kuinka yksinkertainen!" sanoi pastori puoli-ääneen,
sitten sanoi hän Markulle: "Eihän ihmisen tule toisen hätää käyttää
oman voiton pyynniksi. Muuten sinä, Markku, olet hyvin vähän
ajatteleva, kun luulet, ett'ei perinnön maksua voida toteen näyttää,
vaikka itse juuri nyt tunnustit, perinnön saaneesi ja vierasmiehet
vielä elävät, jotka ovat kadonneen kuitin allekirjoittaneet! Mitä sinä
oikeen meinaat?"

"Jos kohtakin niin lienee, vaan en minä anna kuittia ilman maksutta,
kun minä olen näin pitkän matkan kulkenut tämän asian vuoksi", sanoi
Markku yhtä lujasti kuin yksinkertaisestikin.

"Paljonko sinä tahdot, jos annat toisen kuitin?" kysyi Kolkki.

"No en minä nyt kovin paljoa tahdo. Pannaan neuvottelemalla,
tuumittelemalla ja sovittelemalla: parempi laiha sovinto kuin lihava
riita, eikö niin, Kolkki? Mitäpä se meitä hyödyttäisi jos riitaan
rupeaisimme, herrain kukkarot siitä vaan hyötyisivät, eikö niin Kolkki?
Te olette ymmärtävä mies, kyllä te oivallatte asian tärkeyden, no -- oh
-- jos Martti vielä maksaa minulle kuusikymmentä markkaa, niin minä
tyydyn ja annan uuden kuitin -- onko paljon, häh? se ei ole paljon. --
Vaikka Kirri on minua kovasti kieltänyt antamasta toista kuittia,
mutta minä annan vaan -- onko väärin, pastori, häh?" lorueli Markku,
puoli-hulluna ilosta, kun huomasi apajalle heitetyn nuottansa kenties
jotain käsittävän.

"Ei minulla ole rahaa eikä muutakaan tavaraa", sanoi Martti
alakuloisesti.

"Sen minä kyllä tiedän, kun ma olen kuullut, että isäsi on sinun ajanut
pois kotoasi, mutta kyllähän Kolkki sinulle sen verran lainaksi antaa,
eikö niin Kolkki? Yhy --" keinotteli Markku.

"Sinäpä, Markku, olet vasta oikeen kummallinen ihminen! Puhutpa
riidastakin, niinkuin oikealla puolella oleva ainakin, vaikka olet
selvästi väärässä. Luuletko että laki kaikkien väärien kannetten
jälkeen tuomitsee? Älä usko, sillä laki on oikeus, se tahtoo sanoa laki
tekee oikeen. Sinä luulet tekeväsi hyvinkin suuren hyvän työn, jos
annat kuitin jo ennen maksetusta perinnöstä, ja kehtaat vielä eri
maksoa siitä vaatia! Ajattele, Markku, perään: asiasi ei ole puhtaan ja
hyvän omantunnon kanssa yhteen sopiva", puheli pastori Markulle,
nuhdellen häntä.

"Jos kohtakin niin lienee, mutta minä en anna kuittia maksutta", väitti
vaan Markku peruksettomasti, huolimatta siitä jos kuinkakin ankaroita
vastalauseita olisi tehty hänen ahneuden syntiänsä vastaan.

"En minä rupea hänen kanssaan ottelemaan. Minä maksan Martin puolesta
hänelle vaatimansa summan, kuusikymmentä markkaa, koska ne näkyvät
hänelle niin hyvää tekevän. -- Kirjoittakaa pastori kuitti!" sanoi
Kolkki.

"Tehkää, tehkää niin, hyvä isäntä! kyllä minä teille sen maailmassa
maksan, jos ma jaksan", sanoi Martti innostuneena kun kuuli asian
onnistuvan.

Pastori kirjoitti kuitin, Markku pani puumerkkinsä alle ja Kolkki luki
rahat pöydälle.

"Kas niin! Nythän asia käypi laatuun, käypipä niinkin -- tiesinhän minä
sen -- no miks'ei kelpo miesten välillä -- eikös ookin Kolkki? --
annoinpa minä vaan kuitin, vaikka kirriläiset kielsivät -- annoinpa
niinkin", höpisi Markku, tukehtumaisillaan ilosta, kun hän tukkei
saatuja rahojaan kukkaroonsa. Hän höröstyi tuosta ylimääräisestä
saaliistansa niin, ett'ei joutanut hyvästiäkään sanomaan eikä
kukkaroaan lakkariinsa panemaan, vaan niine hyvineen töytäsi hän
huoneesta ulos; tiellä mennessäänkin piteli ja käänteli hän kädessään
tuota tänään niin helposti paisunutta kukkaroaan!

"Kummallisia ihmisluonteita löytyy tässä syntisessä maailmassa! Ei ole
yhtään, joka hyvää tekee, ei yhtäkään. Silloin kun luullaan olevansa
vähänkin hyvän puolella, koetaan nilkoa ja nylkeä lähimmäistään, minkä
vaan voidaan, ja vielä noin häpeemättömästi ja typerästi", ehätti
pastori ketterästi tekemään johtopäätöksensä Markun mentyä.

"Niinhän se on tässä maailmassa, herra pastori! Totuus on nykyään
harvinainen ilmiö maan päällä. Pimeys, tyhmyys ja häpeemättömyys ovat
vallan päällä ja he ovat keskenänsä hyviä ystävyyksiä, jonka vuoksi ne
tavataankin aina käsikädessä", sanoi Kolkki.

Sen jälkeen lähti pastori pois ja Martti jäi Kolkkilaan olemaan
niinkuin talon mies.



KUUDES LUKU.


Vaikka Kirrilän vanhukset luulivat tehneensä jalon ja tuntonsa
rauhoittavan työn, silloin kun he Martin ajoivat pois kotoa, niin ei
tuo tunnon rauha, jonka he luulivat saavuttaneensa, kumminkaan kauvan
pysynyt heidän tykönänsä, eikä tuo pois-ajamisen jalous voinut täyttää
sitä tyhjää paikkaa, jonka tuo lyhyt ja pian pakeneva tunnon rauha oli
jälkeensä jättänyt. Poikansa olivat he ajaneet pois, hän oli lähtenyt
nöyränä, mutta murheellisena nöyränä. Kyynelsilmissä oli hän tylyt
vanhempansa hyvästi jätellyt, eikä yhtään kiukun eikä koston sanaa oltu
hänen suustaan kuultu. Aikaa oli kulunut Martin lähdöstä, eivätkä he
olleet vielä minkäänlaista tietoa hänestä saaneet. Vieläpä heillä oli
pelko, jos Martti ainakin pääsisi kuulutuksille Ainan kanssa, kun hän
saa vapaasti toimia päinensä, heidän peräänkatsannottaan. Heidän
mielissään rupesi nyt kummittelemaan olevia ja olemattomia vaaroja ja
vahingoita Martille ja itselleen, ja melkeenpä he jo katuivat kun he
ajoivat Martin pois. Oliko kumma jos heidän mielensä oli synkkä ja
apea, asiain noin ollessa.

Eräänä päivänä istuivat Kirrilän vanhukset salissansa, vaipuneina
noihin surullisiin ajatuksiinsa. Kaukaan aikaan ei kumpikaan heistä
puhunut mitään, sillä kummallakin oli omat synkät ajatuksensa. Vihdoin
katkasi Kirri äänettömyyden, sanoen:

"Kumma kun ei kaukaan aikaan ole kuulunut mitään Martista, eikä
Kolkkilastakaan! Mikä lienee Rehkosella ja Lillulla, kun kumpikaan
heistä ei ole kolmeen viikkoon käynyt meillä, vaikka minä heidät
laitoin samana iltana, kun Martti lähti, tapaamaan häntä Kolkkilasta,
johon luulin hänen menneen, taivuttamaan häntä vielä tyytymään meidän
tuumiimme ja edelliseen tarjoukseen Sussolta, joka kävi heti Martin
lähdettyä vielä asiasta kanssani tuumittelemassa. Lienevätkö Marttia
Kolkkilassa tavanneetkaan, koska eivät ole täällä käyneet? Oikeen minua
alkaa peljättää."

"Voi minun poikaani Marttia, mihin onnettomuuteen hänen piti joutua!"
valitteli Katru.

"Etkö ole keneltäkään saanut kuulla, josko Martti ja Aina olisivat
kuulutetut näinä viime pyhinä?" kysyi Kirri Katrulta.

"En. Olen aina itse aikonut mennä kirkolle kuulustelemaan asiaa, vaan
aina on ollut niin pahat ilmat, ett'en ole saattanut lähteä, eikä ole
tullut asiamiestäkään lähetetyksi, mutta minä pahoin pelkään, että he
ovat jo kuulutetut", sanoi Katru.

"Joutava pelko. Vaikka kuka tulisi ja sanoisi niin tapahtuneen, en
sittenkään uskoisi, sillä perintökuitin on tuli nuolaissut ja
epäyskirja on pastorilla; siis pelvossasi ei ole mitään
mahdollisuuttakaan", sanoi Kirri lujana uskossaan, yhä vaan luottaen
epäyskirjaansa ja perintökuitin hävittämiseensä.

"En tiedä mitenkähän lienee, mutta semmoinen salainen aavistus minulla
kumminkin on. Ei maar Kolkki, isoviisas, ole osannut niin toimittaa,
ett'eivät epäyskirjasi ja perintökuittisi juuri paljon merkitse", sanoi
Katru yhä vielä epäillen.

"Tuntuupa siltä kuin puhuisit oikeen, sillä Kolkki on ymmärtäväinen
mies; koko kylän on vaikeimmissa asioissa turvaaminen häneen", sanoi
Kirri myöntävästi.

"Sinnehän sen oli taas meneminen; semmoista en minä tarkoittanut",
sanoi Katru ja lisäsi sitten: "Voi kun ei saa edes minkäänlaista
tietoakaan Martista."

"Tämä on nyt oikea tuskan ja odotuksen aika! Oikeen henkeä ahdistaa ja
hiki päältä juoksee tässä tuskassa. Poika mennyt eikä vähääkään tietoa,
mihin hän on joutunut, palaako hän enään koskaan takaisin ja tyytyykö
tuumiimme -- voi, voi! Minusta tuntuu niinkuin joku hirmuinen paukaus
olisi tulossa", sanoi Kirri huolehtien.

"Ja se paukaus on semmoinen, että tulta säkenöitsee ja kuolleet
heräävät haudoistansa", sanoi Katru hajamielisesti ja vuorostansa
epäillen.

"Jopa sinä nyt hourailet! Eihän tuo toki viimeisen päivän paukaus
liene", sanoi Kirri kauhistuen.

"Enpä oikeen tiedä miten se on, mutta paha minun on olla. Päätäni
pyörtää ja ajatukseni eivät pysy vähääkään koossa -- voi, voi! mitä
tässä tulee", sanoi Katru todellakin arveluttavasti.

"Voi hyvä Jumala mihin minä nyt joudun, hänkin tuli tuommoiseksi",
sanoi Kirri tuskallisesti ja katsoi vaimoansa silmiin.

Samassa astui naapurin Maija huoneesen. Hänen tulonsa taloon oli
onnellinen sattuma, sillä Katru tuli hänen nähtyään heti järjelleen.
Vanhat muistot, vanhat vihat ja vanhat murheet virkosivat jälleen
elävinä hänen eteensä ja hän oli entinen Katru taas muutamassa
silmänräpäyksessä.

"Täälläpä naapurit kahden istuvat ja molemmat niin surullisen
näköisenä", sanoi Maija tultuansa.

"Eikö ole syytä suruun, hyvä naapurin emäntä? Poika on mennyt", sanoi
Kirri melkein itkien.

"Itsepä hänen ajoitte pois, miksi omaa tekoanne murehditte?" sanoi
Maija, ikäänkuin pilkaten heidän omatekemäänsä surua.

"Se täytyi tehdä. Hän oli niin itsepintainen ja uppiniskainen, ett'ei
häntä saanut mitenkään erilleen tuosta kelvottomasta Kolkin
tyttärestä", selitti Kirri tuota vanhaa virttänsä.

"Miks'ette antaneet Martin naida oman mielensä mukaan? Hänenhän se
asiansa on", sanoi Maija.

"Ei koskaan; se ei saa tapahtua koskaan -- jumal'avita ei koskaan,
sanon minä", sanoi Katru tuimasti.

"Sitä emme ole saattaneet, emmekä vastakaan saata tehdä millään
ehdolla, semminkin kun hänellä on ehdolla niin kelpo ihminen kuin Susso
on", sanoi Kirri tyynemmästi.

"Oikeen minun käypi säälikseni kun teidänkin ymmärryksenne on noin
pimitetty. Mikä on Susso Ainaa vastaan eli hänen rinnallansa? Semmoinen
heittiö, joka on kiilana joka naimamiehen ja joka naimiskaupan välillä.
Hänen asiamiehensä ovat sitten semmoiset hiittolaiset kuin Lillu ja
Rehkosen joukko! Semmoisien hengenheimolaisien joukossa ei synny mitään
hyvää, ja kuitenkin ovat he saaneet teihin molempiin vaikuttaa, sillä
noiden asiamiestensä avulla on Susso saanut ensin emännän ja sitte
isännän mielen pimitetyksi ja so'aistuksi. Tuolla neuvolla on hän
teidät ja monta muuta ihmistä saanut sanomattomaan kiusaukseen ja
vaivaan. Te luulette Sussolla olevan kauheatkin rikkaudet ja niiden te
olette antaneet sielunsa sovaista. Mutta totuudessa ei noita rikkauksia
ole muualla kuin hänen asiamiehiensä ilkeöissä mielikuvituksissa ja
hänen omassa valheellisessa suussaan. Hän huutaa ja uskottaa ihmisiä
saavansa mahdottomat summat nisuilla, mutta asia ei niin ole; sillä kun
ei hän ole ollut missään pakarin opissa, vaan on itsestänsä ruvennut
nisuja leipoa litustelemaan, niin hänen työnsä tulee huonoa. Noilla
kehnoilla teoksillaan on hän harvoilta ostajiltaan kiskonut kaksin-,
kolmin-kertaiset hinnat. Siitä onnestansa yltyi hän niin, että
litusteli kaksi kuorma-kirstullista noita tavaran tuottavia teoksiaan,
vuokrasi kaksi hevosta ja lähti markkinoille isoja voittoja ja
rikkauksia kokoamaan. Mutta tietääpä sen miten siellä kävi, kun hän
joutui kehnon tavaransa kanssa oikeain pakarien rinnalle, Silloin
näkyi, että Susson tavarat olivat sekä kalliita että huonoja ja niitä
ei ostanut kukaan. Siitä seurasi se, että Susso sai vedättää nisunsa
kotiaan, jossa ne nyt vanhenevat kynsiin, eikä hän saa niitä kaupaksi
vähällä eikä paljolla. Niiden isojen voittojen siaan saa hän nyt
kauppamiehiltä rätingin päälle. Siis noiden huhuttujen rikkauksien
siaan on Sussolla velkaa niin paljon, että kylläksi kohta on verho
silmiensä päällä", selitti Maija.

"Rupeaapa ymmärrykseni vähitellen selvenemään. Eikö Susso ollut Kolkin
pojankin naimisen välissä kiistaamassa?" sanoi Kirri miettivästi.

"Aivan niin, isäntä! Vielä viimeisen kuulutuksen ja vihkimisen
välilläkin häätäsi hän itse ja hänen asiamiehensä sen asian välissä ja
silloinkos kehuttiin tuota ainaista kaupan kalua itseänsä sekä hänen
olemattomia suuria rikkauksiansa. Tuota he tekivät lakkaamatta aina
siihen asti kun häät pidettiin, vaikk'ei Kolkin poika, eikä muu
väkikään antaneet tuommoiseen käytökseen minkäänlaista aihetta, sillä
he katsoivat kaikin hänen ylön. Niin hän menetteli senkin asian kanssa
ja monessa muussa kylässä tapahtuneessa naimisessa on hän elänyt
samalla lailla, ja tuon kylän-heittiön te tahtoisitte miniäksenne ja
pakotatte poikanne yhtymään tuohon inhottavaan otukseen! Hyi! oikeen
minuakin inhottaa!" puhui Maija innokkaasti.

"Jopa te, naapurin emäntä, liiaksi pieksätte kieltänne! Kauvan olen
minä huomannut teidän olevan kolkkilaisten asiamiehen", sanoi Katru
närkästyneenä.

"No mutta jotakin teidänkin päähänne lykkää! Pahaksi onneksi
mielipiteillenne, en kuulu ollenkaan niiden ihmisien joukkoon, jotka
asiamiehen ammattia harjoittavat naimis-asioissa. Totuuden kieltä minä
puhun kaikissa tiloissa, katsomatta kenenkään mieltä, onko se musta tai
valkea", sanoi Maija ja lähti pois.

"Nakkasi piru taas tuon Maijan tänne! Ja sinä taas tuommoinen löperö",
sanoi Katru Maijan mentyä.

"Maija, naapurin emäntä, on rehellisimpiä ihmisiä mitä tunnen, niinkuin
ennenkin olen sanonut, ja nyt sen ymmärrän aina selvemmin. -- Rupeampa
kohta toivomaan, että Martti ja Aina olisivat kuulutetut!" sanoi Kirri.

"Senhän minä taas tiesinkin, että semmoiset seuraukset ne ovat Maijan
käynnistä! Mutta jos niin olisi, mitä mielisit siinä tapauksessa
tehdä?" sanoi Katru.

"Mielisinpä heidät ottaa kotiin."

"Molemmat?"

"Kuinkas muutoin! Eihän heitä sitten kävisi eroittaminen, sillä se
kuuluu: miehen pitää luopuman isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa
sidottu oleman", selitti Kirri.

"Niin mutta eihän Martti silloin tulisi luopumaan isästänsä ja
äidistänsä, jos hänen kotia ottaisit. Jos he ovat kuulutetut, niin älä
ajattelekaan heitä tänne vetää, vaan olkoot missä tahansa, sillä se
sotii suoraan Jumalan sanaakin vastaan", selitti Katrukin vuorostaan.

"Minusta tuntuu siltä kuin sinä et ymmärtäisi ollenkaan Jumalan sanaa,
koskapa sen paikan noin nurin selittää sukaisit", sanoi Kirri.

"No, sinä nyt olet oikea pöllö! Etkö sinä ymmärrä selviä sanojakaan?
Nythän Martti on luopunut isästänsä ja äidistänsä, kun hän on pois
ajettu kodista. Ja jos hän ainakin tuon Kolkin tyttären saanee,
kaikkien keinojesi läpitse, niin silloinhan hän on vaimoonsa sidottu;
luulisipa noin selvän asian ymmärtävän", selitti Katru toimessaan.

"En minä noin vasenkätistä selitystä ymmärrä, enkä semmoista tahdo
koskaan ymmärtää. Älä nyt rupea raamatuita selittämään, koska ei
ymmärryksesi näy jaksavan vähemmin painaviakaan asioita käsittää --
mutta minä luulenkin, että he ovat jo kuulutetut", sanoi Kirri.

"Kutka?"

"Enkö minä jo sanonut, ett'et sinä nykyään ymmärrä paljon mitään! No
hei Martti ja Aina", selitti Kirri.

"Vastoin kaikkia juoniasi ja viisauttasi?!"

"Ovatko ne yksin minun juoniani? Olethan itsekin tehnyt sen asian
estämiseksi mitä suinkin olet voinut", huomautti Kirri.

"Niin, mutta miehen sanotaan olevan lahjoitetun suuremmalla viisaudella
kuin vaimon", sanoi Katru yhä selitellen vielä raamattua.

"Miehen viisauden pitäisi olla vaimon viisautta suuremman hyvään eikä
pahaan. Nyt kun alat peljätä, että kaikki juonet ja kavaluudet ovat
turhaan rauvenneet, soisit sinä minun viisauteni pahaan olevan
suuremman sinun viisauttasi; muuten en ole kuin pöllö", intteli Kirri
puoltansa oikeaksi.

"Pöllöpä kyllä, kun et kykene yhtä parikunnan kuulutusta estämään!"

"Entäs itse?"

"Sinähän tuota iloitsit ja kerskasit Rehkoselta saaneesi semmoisia
neuvoja, jotka vissiin auttaisivat".

"Entä sinä itse Rehkosen Pirkolta kainalotilkun kääntämisen keinolla?"

"Suostuithan tuohon itsekin, sentähden ei asia ole paremmin minun kuin
sinunkaan."

"Älkäämme niistä asioista kiistelkö ja ruvetko keskenämme riitelemään,
sillä totisesti olemme samassa kadotuksessa; työläs on meidän potkia
tutkainta vastaan", sanoi Kirri viimein sovittavaisesti.

"Voi kuin minä pelkään! Todellakin hiki päältäni juoksee -- voi minun
poikaani Marttia!" sanoi Katru unhottaen riitansa miehen kanssa ja
alkaen vaipua taas entiseen surumielisyyteensä.

"Ne ovat parempia tunteita; anna niiden päästä valtaan, niin sydäntäsi
helpoittaa! Minun on tuntoni jo paljon helpompi, kun olen ruvennut
paremmasti ajattelemaan", sanoi Kirri kehoittavaisesti.

"Ainahan olen lapsiani rakastanut", sanoi Katru äidillisesti.

"Sitä ei saata kukaan sanoa, ett'et sinä ole ollut äiti lapsillesi ja
isällinen sydän rupeaa minussakin aina enemmän vaikuttamaan; anna
sinäkin äidillisen sydämesi tässäkin vapaasti hehkua, niin asiamme
kääntyvät pian hyväksi", sanoi Kirri kesytellen vaimoansa.

"Mitä sinä sitten oikein tarkotat?" kysyi Katru jo vähän lauhtuneena.

"Tarkoitanpa sitä, että otamme Martin takaisin kotia ja vielä Ainan
kaupan päälle ja että laitamme heidät naimisiin, jos eivät he ole jo
ennen siihen menneet", sanoi Kirri rohkeasti.

"Tuommoisen ihmisen kanssa?!"

"Ihmisessä ei moitetta liene, sillä kaikki kunnialliset ihmiset
kiittävät Ainaa. Hänellä on ollut monta kunniallista kosiaa tarjolla,
mutta hän ei huoli vaan kenestäkään muusta kuin Martista, eikä Martti
kenestään muusta kuin hänestä; miksi me rupeaisimme heitä eroittamaan?
Minä rupean jo ymmärtämään, että me olemme petetyt, surkeasti petetyt",
puheli Kirri edelleen.

"Keneltä petetyt?"

"Sussolta, Lillulta ja Rehkosen joukolta."

"Mutta ketä ovat ne kunnialliset ihmiset, joista mainitsit?"

"Kaikki muut ihmiset, paitsi Susson ja meidän asiamiehemme", viittaili
Kirri.

"Ainoat, jotka ovat tahtoneet ja kokeneet säilyttää onneamme,
rikkauttamme ja kunniaamme", sanoi Katru katkerasti.

"Ainoat, jotka ovat tahranneet meidän kunniamme ja saattaneet meidät
pilkan ja naurun esineiksi kaikkien oikeain ihmisien silmissä ja jotka
ovat tehneet meidän ja monen muun elämän näin katkeraksi ja
tuskalliseksi. Jos ei heitä, hiton henkiä, olisi ollut, olisi tämänkin
asian kanssa paljon paremmasti kuin nyt on, sillä luulenpa, että ilman
heitä ja sinutta olisi ymmärrykseni paljoa pikemmin selvennyt,
käsittämään totuuden, naapurin Maijan viimeinen puhe sen viimein toki
teki", puheli Kirri oikeen tosi heränneenä.

"Tuommoinen miehuus, johon olen niin ehdottomasti luottanut!" sanoi
Katru yhä karrutellen.

"Luulenpa että nykyiset ajatukseni ovat ainoa oikea miehuus tässä
asiassa; edelliset toimeni ovat olleet juoru-ämmäin toimia", sanoi
Kirri perään-antamatta.

"Voi hyvä Jumala! Mihin minä nyt joudun; sinäkin tuommoinen!" sanoi
Katru kovin murtuneena.

"Ajattele sinäkin vähän enemmän! Sinä olet Martin, niinkuin muidenkin
lastemme äiti; sinä olet häntä kantanut sydämesi alla. Sinä tunnet
surua, tuskaa ja pakotusta sydämessäsi Martin tähden ja luulet, että se
on muiden pahansuopain ihmisten panema kiusaus, joka kuitenkin on
luonnollinen äidin rakkaus lastansa kohtaan. Käännä se tunne oikeen
päin ja anna sen päästä voitolle ja huomaa, että itse olet syypää
murheesesi", lohdutteli Kirri murheellista vaimoansa olkeen
saarnamiehen tavalla.

"Mitä sitten tahdot, jos niin kävisi sydämeni kanssa?" kysyi Katru.

"Tahdon että kuuntelisit minua ja antaisit minun vapaasti hallita tässä
asiassa!" pyyteli Kirri.

"Minkä sitten tekisit?"

"Aijon ensin kutsua Kolkin tänne ja sitten käydä sovintoon hänen
kanssaan. Sen toimeen saatuamme kutsumme Martin ja Ainan kotia ja
pidämme aina niinkuin omat rakkaat lapsemme heidät molemmat kotona",
selitti Kirri.

"Ja annat sen kuusikymmentä markkaakin mennä hukkaan, jonka maksoit
Markulle, ett'ei hän antaisi toista kuittia; eipä nyt ole raha mistään
arvosta -- kuinka monta lyijykynää sillä rahalla olisi voinut ostaa?"
muistutti Katru pisteliäästi.

"En huoli siitä rahasta, enkä muusta mistään mitään, kun vaan saan
poikani takaisin, Kolkin sovitetuksi, pilkan ja naurun pois päältäni ja
omalletunnolleni rauhan. Ensikerran eläessäni tunnen, ett'ei raha polta
mieltäni, ja luulenpa, että tuo on jotakin, joka on parempaan päin.
Olkoon tuo hulluuteen tuhlattu raha oman tyhmyytemme ja hulluutemme
ainaisena panttina ja sinettinä", sanoi Kirri vapaasti.

Katrulla ei ollut mitään karruttamista siihen.

"Tottapa me käskemme Kolkin tänne?" sanoi Kirri, tovin vaiti-olon
perästä.

"Kolkin? Suurimman vihamiehemme!" tokasi Katru.

"Kolkki ei ole koskaan ollut vihamiehemme; päinvastoin on hän
osoittanut suopeaa jalomielisyyttä meitä, niinkuin kaikkiakin ihmisiä
kohtaan. Mutta me olemme itse tyhmällä käytöksellämme saattaneet
itsemme häpeään ja Kolkin yrmeäksi kohtaamme. Parasta on, että heti
kutsumme hänen tänne", sanoi Kirri toimikkaasti.

Sitten kutsui hän poikansa, Eskon, huoneesen ja sanoi hänelle: "Pane
heti hevonen aisoihin ja aja Kolkkilaan. Sano Kolkille terveisiä
minulta ja pyydä häntä minun nimessäni, että hän olisi siivo ja tulisi
heti sinun mukanasi minun puheilleni! Hän ehkä myös tietää missä Martti
nykyään majailee", lujenteli vaan Kirri.

"Kyllähän Kolkki hyvinkin lähtee Eskon kutsumalle! Viimeskin kun hän
kävi Kolkkilassa, oli Kolkki ottanut Eskon niskasta kiinni ja
paiskannut hänen ulos huoneesta; Kolkki on itse ylpeys", vastusteli
Katru.

"Mitä emo edellä, sitä penikat perässä, sanoo sananlasku ja niinpä on
taitanut käydä tässäkin. Luultavasti on Esko siellä käydessään osannut
tehdä sitä samaa, mitä on meidän nähnyt täällä kotona tekevän, ja puhua
sitä, jota on kuullut meidän puhuvan, ja silti en saatt..."

Samassa tuokiossa töytäsi Pirko huoneesen, niinkuin suuri tuulispää,
jonkatähden Kirrin puhe jäi kesken.

"Voi s----a! Oletteko pirumpaa koskaan kuulleet? Kolkki on ottanut
Martin kotiansa -- voi pirua -- toisen lapsen!" säyhysi ja huusi Pirko
läkähtymäisillään.

"Mene!" sanoi Kirri Eskolle tiukasti, osottaen samalla lauseella
olevansa yhtäkaikkinen koko tuolle Pirkon uutiselle, joka hänen
mielestänsä oli niin isosta arvosta.

"Älä häntä nyt niin kiireesti hätyytä lähtemään, ennenkun saamme kuulla
mitä Pirkolla olisi vielä sanottavaa", sanoi Katru.

Samassa syöksähti Lillu huoneesen; hänenkin ulkomuotonsa osotti hänellä
olevan tiedossa jotain hyvin merkillistä.

"Voi herra-jee, isäntä ja emäntä kulta! Oletteko kuulleet ett...?"

"Että Kolkki on ottanut Martin tykönsä", keskeytti hänen Kirri.

"Niin, ja että Martti ja Aina ovat kuulutetut?" lisäsi Lillu syvään
hengittäen ja odottaen suoranaista ja ankaraa vaikutusta uutisilleen.

Niitä ei puuttunutkaan, sillä heti tuon kuultuansa tarttui Katru
päähänsä ja rintaansa ja huudahti: "Voi Jumalani!"

"Kuolema, kauhistus! Se ei ole tosi; tunnusta paikalla että
valehtelit!" sanoi Pirko kauhistuen.

"Kerranko he ovat kuulutetut?" kysyi Kirri kylmästi, sillä Lillun ja
Pirkon uutiset eivät olleet häntä vähääkään liikuttaneet.

"Joka-ainokainen kolme kertaa ja se sanoma ei olekaan valhe, sen vannon
rehellisyyteni kautta", sanoi Lillu, ikäänkuin paheksuen, kun hänen
rehellisyyttänsä epäiltiin.

"Voi Jesus!" kiljasi Katru toistamiseen ja valkeni valkeaksi kuin
palttina.

"Rauhoitu Katru!" sanoi Kirri vaimollensa; sitten sanoi hän Eskolle:
"Minä olen jo monta kertaa sanonut sinulle: Mene ja siinä sinä yhä
vielä kuhnailet! Ymmärrätkö?"

Paikalla lähti Esko sinne, johon hän oli määrätty.

"Soisimme teidän menevän pois, sillä tarvitsemme olla kahdenkesken",
sanoi Kirri sitten kylmästi Lillulle ja Pirkolle, jotka heti tuon
epäsuosiollisen lauseen kuultuansa poistuivat ja loivat hätäisiä ja
kysyviä silmäyksiä toisillensa.

"Kuinka minä voin kestää kun Kolkki tulee?" lausui Katru Lillun ja
Pirkon pois mentyä.

"Jos olet häntä kohtaan pahassa paatuneessa ja valheellisessa mielessä,
niin on sinun vaikea totuuden edessä kestää, mutta jos sinä sovinnon
kättä tarjoat, niin kaikki käypi hyvin", sanoi Kirri.

"Kolkille?! Sitä en tee vihamiehelleni", sanoi Katru tuimasti.

"Kolkki on kohta täällä; koeta nyt käyttää itsesi niinkuin järjelliset
ihmiset!" sanoi Kirri.

Samassa tuokiossa astuikin Kolkki huoneesen.

"Olette kutsuneet minun tänne", sanoi Kolkki puoli-yrmeästi.

"Niin olemme tehneet; sovinnon kättä minä tarjoan. Voi Kolkki kulta!
Mitenkä me saisimme nuot pahat välimme sovitetuksi?" sanoi Kirri
puoli-pelvossaan.

"Eihän ihmisellä ole mitään jalompaa tehtävää tässä maailmassa, kuin
sovinto riitaveljen kanssa", sanoi Kolkki ja hänen kasvonsa
kirkastuimat tuommoisia Kirrin suusta kuullessaan, sillä senkaltaista
ei hän ollut odottanut.

"Martti on teillä?" kysyi Kirri.

"Martti on meillä", oli vastaus.

"Niinkuin oma lapsenne?"

"Niinkuin oma lapseni, paljojen lasteni seassa. Minun täytyi Martti
ottaa kotiani, jos mieli oli saada heidät pelastetuiksi siitä
perikadosta, johon he muutoin olisivat välttämättömästi joutuneet",
sanoi Kolkki suorasti.

"Jalosti tehty. Kolkki kulta, jalosti. Nyt minä alan ymmärtää, että
ilman teittä ei olisi enään Marttia ja tuskinpa Ainaakaan. Voi minua
onnetointa mihin vaaraan olin syöstä omani ja teidän lapsenne! Minä
olen syyttä ajanut pois oman lapseni, joka ei vielä kertaakaan ole
tehnyt vastenmielisesti kohtaani, paitsi molemmissa naimisissaan,
joissa kumminkin hän oli oikeassa ja minä väärässä, vaikka minä hänen
ajoin armotta tyhjään avaraan maailmaan. -- Minä olen julmasti
loukannut teidän tyttärenne ja teidän kunniaanne, saatatteko kaikki
nuot antaa minulle anteeksi?" puheli Kirri katuvaisesti ja
sovinnollisesti.

"Kun teissä kerran on rehellinen katumus saanut vallan, niin minä voin
sydämestäni anteeksi antaa ja kaikki unhottaa", sanoi Kolkki.

"Yksi asia vielä: kun teillä on ehdotoin etuoikeus niin Marttiin kuin
Ainaankin, suvaitsetteko minun molemmat ottaa tyköni? Minä tahtoisin
molemmat pitää lapsinani ja palkita heille mitä rikkonut olen",
ehdotteli Kirri.

"Kun teissä on paremmat tunteet saaneet vallan, niin minä myönnän,
muutoin olisi se mahdotoin. Yhden ehdon kumminkin toki teiltä vaadin,
ennenkun lopullisen suostumukseni pyyntöönne annan. Vaadin teiltä lujan
lupauksen, että lapseni talossanne ihmisen arvoisena kaikin puolin
edespäin pidätte. Isoja perinnöitä ei hänellä nykyään ole, mutta
hänellä on puhdas sielu, joka useinkin on suuremmasta arvosta elämän
myrskyissä, kuin kullat ja hopeat. -- Tuon pyyntöni jos lupaatte
vilpittömästi täyttää, niin myöntymykseni on luja ja valmis", puheli
Kolkki jäykästi.

"Niin paljon kuin minussa voimaa on, tahdon korjata rikostani ja
kohdella häntä lempeydellä ja ystävyydellä. Eiköhän ole parasta, että
heti laitan Eskon hevosella heitä noutamaan? Vai kuinka Kolkki?" myönsi
ja kyseli Kirri.

"Tehkää niin!"

"Tuossa on, Kolkki, käteni! Sydämeni on sulannut ja tunnon rauha on
palannut pimitettyyn sieluuni ja se tuntuu niin suloiselta kuin
nousevan lempeän keväisen aamu-auringon kirkkaat ja lämmittävät säteet.
Tuskaa, vaivaa ja surua olen onnetoin suotta paljon kärsinyt oman
tuhmuuteni tähden, mutta nyt se on toki ohitse mennyt", puheli Kirri
edelleen.

"Tuossa on myös sovinnon käsi ja siinä samassa sovinnon sydän", sanoi
Kolkki, ja he puristivat toisiansa kädestä, vahvistukseksi
sovinnolleen.

"Mene heti panemaan hevonen aisoihin, aja Kolkkilaan ja pyydä, että
Martti ja Aina olisivat hyvät ja tulisivat sinun mukanasi täällä
käymään", sanoi Kirri Eskolle.

Esko lähti.

"Rupeaapa minunkin sydämeni sulaamaan", mutisi Katru puoliääneen.

"Mitäs emäntä miettii tästä asiasta? Olettehan mykempi Bileamin aasia!"
sanoi Kolkki Katrulle ja käveli häntä kohden.

"Mitäpä siihen meikäläiset sanovat, kun niin viisaat asioista
päättävät", sanoi Katru pistelevästi, vaikka hänkin oli jo saanut
paremmat ajatukset, vaan hänen oli vaikea niin pian tunnustaa
mielipiteitänsä vääriksi.

"Älkää olko, emäntä, noin pisteliäs tänä suurena sovinnon päivänä!
Onhan teillä yhtä iso osa asiassa kuin meilläkin", sanoi Kolkki.

"Pois komppeilemiset ja pistopuheet! pois viha ja vaino!" sanoi Kirri
Katrulle.

"Samoin minäkin tunnen tarpeelliseksi, kun ma vaan kehtaisin sen
tehdä", sanoi Katru ikäänkuin peläten, että sovelias tilaisuus ja aika
ehkä luiskahtaa pois hänen käsistänsä, jos ei hän nyt jotain toimi
nykyisten tunteittensa eduksi.

"Ei mitään hyvää ja jaloa pidä hävetä", sanoi Kolkki.

"Sovintoa minäkin halajan; tässä on käteni", sanoi Katru, tarjoten
kättänsä Kolkille.

"Kas niin, emäntä!" sanoi Kolkki ja tarttui emännän tarjottuun käteen.

"Sydäntäni helpoittaa", sanoi Katru.

"Tiesinhän minä sen, sanoinhan minä sen. Ei mikään ole autuaallisempaa
eikä lämpöisempää, kuin sovinto riitaveljein välillä. -- Mutta enhän
ole ollenkaan muistanut Kolkilta vakuudeksi kysyä, joko Martti ja Aina
ovat kuulutetut?" sanoi Kirri.

"Jo kolmastikin", oli vastaus.

"Sen parempi. Tässä tulee meille lysti ja muutamille pitkä nokka",
sanoi Kirri ja hän näytti nykyään hyvin miettiväisen näköiseltä.

"Mikä on tarkoituksesi?" kysyi Katru.

"Tarkoitukseni on tämä: kun Martti ja Aina ovat jo kolme kertaa
kuulutetut ja kun he tulevat tänne, niin kutsutaanpas pastorikin
vieraaksemme; siihen onkin hyvä tilaisuus, koska tiedän hänen olevan
käymässä sairaan luona -- ja sitten pidetään häät paikalla, Katru",
selitti Kirri iloisesti.

"Oletkos ymmärryksesi kadottanut? Mistä näin pikaan saadaan vieraita ja
ruokaa niille?" sanoi Katru säikähtäen.

"Meillä kyllä on aitassa ja salvassa ruokaa ja juomaa; sieltä juoksee
kun juokseman pitää. Me emme vaadikaan herkullista ateriaa, vaan
tyydymme yksinkertaiseen ravintoon; kyllä muu tapahtuva lysti palkitsee
harvat ruoka-lajit, sillä enpä aio kutsua vieraiksi kuin Rehkosen
joukon ja Lillun", selitteli Kirri.

"Pahimmat pirut!" sanoi Kolkki säpsähtäen.

"Juuri niin ja sentähdenpä he juuri tarvitsevatkin saada pitkän nokan",
sanoi Kirri.

"Entäs Susso?" muistutti Katru.

"Häntä en tahdo nähdä. Hänestä ovat kaikki nuot juonet ja kiusat
vuotaneet; hän on itse piru ihmishaahmossa; häntä en kärsi", sanoi
Kirri Lujasti.

"Äsken en rohjennut vielä sanoakaan, että Martti ja Aina ovat jo --
vihityt; eilen kävi pastori meillä heidät vihkimässä", sanoi Kolkki.

"Sepä uutinen on vähän hankalampi", sanoi Kirri ja mietti. "Mutta ei
sekään pilaa vielä meidän lystiämme. Sali juhlalliseksi, vihkituoli
voimaansa niinkuin ainakin. Heti kun Esko tulee kotia, menköön
vahtaamaan pastoria, ett'ei hän pääse sivu. Hannu paikalla käskemään
Rehkosta koko joukkoneen tänne ja Lillu kanssa -- muistatko Hannu,
Lillu kanssa! Mutta ei mitään muita kutsuja kuin meillä käymään",
lisäsi Kirri.

Hannu lähti paikalla toimiinsa ja samassa tulivat Martti, Aina ja Esko.

"Hyvää päivää!" sanoi Martti vetäytyen nurkkaan.

"Hyvää päivää!" sanoi Ainakin ujosti.

"Päivää, päivää, lapseni! Me olemme tulleet täällä toiselle tuulelle ja
mielelle. Saatatteko, rakkaat lapseni, antaa meille anteeksi kovan ja
tyhmän käytöksemme teitä kohtaan?" sanoi Kirri.

"Jos kuin, isä kulta", sanoi Martti.

"Entäs Aina? Paljon on tosin uskallettu silloin, kun pyydetään
sovitusta siltä, joka syyttömästi on niin paljon saanut kärsiä, mutta
sydämeni ei tunne saavan rauhaa, jos en pääse sovintoon sinunkin
kanssasi", puheli Kirri Ainalle.

"Sydämeni on sula ja leppyisä kaikkia ihmisiä kohtaan. Miksikäpä
olisinkaan teille suutuksissa", sanoi Aina lempeästi.

"Kas niin, lapseni! Nyt olemme sovitetut ja lapsinani rakkaina tahdon
teidät molemmat pitää. Katuen entistä käytöstäni kohtaanne, tahdon
korjata mitä rikkonut olen. Sen kolmetuhatta markkaa, jonka lupasin
Martille ja Sussolle, jos toisensa naisivat, annan tässä nyt teille
häälahjaksi, koska kuulutte häitänne pitäneen, ja on tämä lahja oleva
ensimäinen suosioni osotus teille", sanoi Kirri ja rupesi ojentamaan
rahoja Ainalle.

"Anna lahjasi antamisen olla siihen hetkeen asti, kun pastori ja
mieli-vieraasi tulevat! Silloin sen vaikutus on suurin", muistutti
Katru.

"Oikeen sanottu, Katruseni, oikeen. Pitihän meidän näyttää pitkää
nokkaa ja tosiaankin se temppu on oivallinen nokan jatko", sanoi Kirri
ja keskeytti lahjansa antamisen.

"Kiitämme nöyrimmästi! Millä me olemme semmoisen hyvyytenne
ansainneet?" sanoi Aina ujosti.

"Ei mikään maailmallinen hyvyys voi palkita niitä kärsimyksiä, joihin
sinun olemme saattaneet", sanoi Kirri. Sitten kääntyi hän Katrun
puoleen ja sanoi: "No mutta ethän sinä Jumalan tähden virka mitään
pojallesi ja miniällesi!"

"Pyydän anteeksi; enempää en jaksa", sanoi Katru, samassa kun hän
tarttui molempia syliksi.

"Ei, äiti kulta, ole mitään anteeksi pyytämistä", sanoi Martti ja
kyyneleet valahtivat hänen silmistänsä.

"En minä ole koskaan ollut teille vihamielinen; teillä oli vaan pieni
erehdys: te luulitte Martin olevan teidän ijankaiken, vaan hän olikin
-- minun", sanoi Aina.

"Oivallisesti lausuttu, lapseni, oivallisesti ja jalosti! -- mutta
laittakaa vihkituoli valmiiksi!" sanoi Kirri.

"Mitä sillä tehtäisiin?" kysyi Aina hätäisesti.

"Yhtä toki kysyn teiltä, ennenkun vastaan siihen kysymykseen:
saatatteko tulla tähän kovaan kotiin asumaan, niinkuin ainoaan
kotiinne?" sanoi Kirri.

"Voi isä kulta, kuinka mielellämme sen teemme. Tiesinhän minä, että te
olette hyvä", sanoi Martti, tarttuen isäänsä syliksi ja pyyhkien
kyyneleitä silmistänsä.

"Entäs Aina?" kysyi Kirri.

"Kussa Martti on, siellä tahdon myös minä olla kuolemaani asti; minä
kiitollisuudella vastaan-otan tarjoamisenne", sanoi Aina.

"Nyt minä vasta sanon mitä vihkituolilla tehdään. Pastori on kutsuttu
tänne ja tahdonpa, että hän siunaa teidät tässä vihkituolin ja meidän
silmiemme edessä, harmiksi Rehkosen joukolle, Lillulle ja heidän
laisillensa. Rehkosen joukko ja Lillu ovat kutsutut tänne juuri siksi
hetkeksi. Laittakaa itsenne sitävarten juhlapukuun ja laittakaa
vihkituoli valmiiksi, sillä aika on lyhyt", selitti Kirri.

"Tahdotte siis pahimpain ja ilkeimpäin parjaajaini ja parasten entisien
ystävienne edessä tunnustaa erhetyksenne, ja siitä tulen vakuutetuksi
sovintomme olevan sydämen sovinnon -- jaloa, ylevää!" sanoi Aina.

"Niin, niin! En kenenkään edessä häpee tunnustaa erehdystäni ja
sovintomme todellakin on sydämen sovinto, eikä tyhjä huulten höpinä",
sanoi Kirri.

"Me suostumme ehdottomasti esitykseenne", sanoi Aina iloisesti, ja
paikalla rupesivat he tekemään vihkituolia.

Juuri kun he olivat sen valmiiksi saaneet, tuli Susso vapisevana ja
hätääntyneenä huoneesen.

"Voi hyvä Jumala! Mitä nyt kuuluu, hyvä isäntä ja emäntä", sanoi hän
heti huoneesen päästyänsä, sanomatta hyvää päivääkään. Hän oli niin
kauhuksissaan, ett'ei hän huomannut syrjäpielessä olevia Kolkkia,
Marttia eikä Ainaa!

"Mitä vainen?" kysyi Kirri kylmästi.

"Voi hyvä Jumala! Martti ja Aina ovat kuulutetut kaksi kertaa", sanoi
Susso läähöttäen.

"Ummellensa kolme kertaa", sanoi Kirri kolkosti.

"Voi hyvä Jumala! Vai jo ne ovat kolmasti kuulutetut! Tulin tänne
tuumittelemaan mitenkä Martti saataisiin erilleen tuosta Kolkin
heittiöstä. Minä maksaisin kuulutus-rahat ja kaikki muut kulutukset.
Kyllä minulla rahaa on: nisujen ostajia on joka päivä niinkuin
markkinoilla. Minun käypi Martti-riepu niin kovan säälikseni, kun hän
joutuu tuommoisen kanssa -- voi hyvänen aika minua -- eikö se vielä
kävisi laatuun? Ei vielä olisi hiljaista -- minä maksan kaikki -- yhy!
Mutta mitä tuo vihkituoli merkitsee? Eihän vaan aiota Marttia vihkiä?
-- Vai jo he ovat kolmasti kuulutetut!" -- höpisi Susso suuressa
ahdistuksessaan puoli hurmeentuneessa tilassaan.

"Kolmasti kuulutetut ja eilen puolenpäivän jälkeen vihityt", sanoi
Kirri jäykästi.

Kolkilta purskahti aika nauru ja Susso vilkaisee heti ympäri huonetta
ja huomaitsee Kolkin, Martin ja Ainan.

Jos Susso-raiska oli ennestäänkin hämillä, mutta nyt vasta hän
ahdistukseen joutui. Tieto tuosta, että Martti oli nyt ijäksi häneltä
mennyt ja ett'ei tuokaan kovan monen miehen saamisen yritys onnistunut,
Kolkin pilkkaava nauru ja katse, Martin ja Ainan ilve-hymy, tieto
siitä, että he kuulivat kaikki hänen puheensa ja vehkeensä, ja Kirrin
kylmä käytös häntä kohtaan vaikuttivat sen, että hänen silmänsä
remahtivat selällensä ja ymmyrkäisiksi kuin suitsirenkaat. Hänen
henkensä salppausi niin, ett'ei hän voinut toviin aikaan hengittää ulos
eikä sisälle, jonka vuoksi hänen poskensa pullistuivat kuin
pillipiiparin posket ja hän tuli punaiseksi korvia myöden kuin
leppäkerttu; se oli yhtä surkuteltava kuin naurettavakin näkö.

"Poh!" poksahti viimeinkin henki luonnollista tietänsä ja sitten hän
läähötti kovasti jonku ajan.

"Täälläkö nuotkin pirut olivat!" mumisi hän itseksensä läähötyksensä
seasta ja vähän toinnuttuansa sanoi hän: "aiotteko minua narrinanne
pitää?"

"Onpa kaikki entiset ja nykyiset juonesi tullut ilmi, Susso! Ethän
enään ruvenne vihityn parikunnan väliin tunkeumaan. Sinun tähtesi tämä
ja monta muuta asiaa on käynyt ikäväksi ja nyt ymmärtänet, ett'ei
sinulla täällä ole enään mitään vaikutusalaa", sanoi Kirri lujasti.

Äsköinen hämminki muuttui Sussossa nyt raivoksi. Hän kiristi hampaansa
yhteen ja päätä puistain, hammasten raosta tulleella kirisevällä
äänellä kirkui hän: "S----n pikilekkerit, sen tuhannen nahkiaismerrat,
jotka ette tiedä mistään mitään. Minäkö olisin ottanut miehekseni
tuommoisen kalmukin kuin Martti on? Pitäkööt nyt murttinsa ja Marttinsa
-- hyi!" Ja tuon sanottuaan lähti hän vihoissaan pois.

"Kuulitteko, isä?" kysyi Martti loistavin silmin.

"Kuulin, kuulin", sanoi Kirri hämmästyneenä. "Tuommoista ihmistä me
tahdoimme miniäksemme ja pojallemme vaimoksi! Nyt hänen sydämensä tuli
näköisälle. Nyt rupean huomaamaan, että tosiaankin siveys maksaa
ihmisellä enemmän kuin raha-tuhannet. Vaikka olemme Ainaa niin pahasti
kohdelleet, ei hän kumminkaan ole kertaakaan vastahakoista sanaa
antanut kenellekään meidän talon väestä. -- Voi, voi, Aina, kuinka
paljon sinä olet saanut kärsiä!" puheli Kirri.

"Kaikki on unhoitettu; älkää niitä enään koskaan muistelko", sanoi
Aina.

Samassa astui pastori huoneesen.

"Jumalan rauhaa! Mitä näen minä? Kolkki, Martti ja Aina täällä! Ja
kuten harkitsen, kaikki ystävien näköisinä keskenään", sanoi pastori.

"Olemmepa nyt jo kaikin hyviä ystäviä, vaikka nuot hiton henget, nuot
paholaisten apulaiset, olivat ijäksi riistää rauhan rinnoistamme ja
syöstä meidät ikuiseen perikatoon. Anteeksi on anottu ja anteeksi on
annettu, ja sovinnon lämpymät säteet alkavat lämmittää ja helpoittaa
sydämiämme ja tuskasta rutistuneita rintojamme", sanoi Kirri, koettaen
saada puheensa niin runolliseksi kuin suinkin mahdollista.

"Mikään ei ole ihanampi nähdä eikä kuulla, kuin sovinto-totuuden
voitto. -- Vaikka väliin näyttää siltä kuin totuus sortuisi ja vääryys,
valhe ja pimeys pääsisivät voitolle -- mutta Jumalan kiitos! Kipinä
tuota ijankaikkista totuuden valoa on kuitenkin voimallinen tallaamaan
pimeyden, tuon vanhan traakin jalkainsa alle! -- mutta enpä ymmärrä
tuon vihkituolin tarkoitusta?" puheli pastori.

"Kuulimme Martin ja Ainan jo joka kerta kuulutetuksi. Päätimme
sentähden paikalla toimittaa heidän vihkimisensä. Mutta sittemmin
kuulimme Kolkilta, että he ovatkin jo vihityt ja johtuipa silloin
mieleeni antaa vihkituolin olla ja pyytää teitä siunaamaan heitä tuon
vihkituolin edessä, meidän, Rehkosen joukon ja Lillun silmien nähden,
heille suureksi harmiksi ja meille isoksi iloksi", selitti Kirri.

"Ijäti pysymällä Herran pyhällä sanalla ovat he eroittamattomasti
toinen toiseensa kuolemaansa asti yhdistetyt, mutta esitys on varsin
hauska; tahdonpa sen ilolla täyttää tänä suurena sovinnon päivänä,
jolloin taivaan enkeleillä on suurempi ilo kuin yhdeksästäkymmenestä
yhdeksästä hurskaasta. -- Mutta eihän täällä näykään niitä
mainitsemianne häävieraita", puheli pastori yhä edelleen.

"Kyllä he tulevat, se on vissi se. He ovat hyvät tulemaan, kun vaan
vähäkään viljaa saavat, varsinkin kun he luulevat heitä tarvittavan
Martin naimisasioissa. He ovat kutsutut vaan tänne käymään ja silti
eivät he tiedä koko tästä asiasta mitään, ja sentähden tulee meille
tässä vähän lysti. Minä tahdon heille näyttää, kuinka Kirri osaa
hyvittää pahoja töitänsä ja kuinka hän on tullut totuuden käsittämään.
-- Luulinpa että tuo hiton joukko on kohta täällä, mutta meidän pitää
kaikkien poistua, että he saavat omin päinensä tovin vielä juoruilla
päitänsä ja suitansa pieksää -- mutta he tulevatkin jo tuossa
kartanolla, -- poistukaamme nopeasti!" puheli Kirri, ja he poistuivat
kaikin erääsen sivukamariin.

Niinkuin Kirri oli sanonut, tulivat todellakin Rehkonen akkansa ja
tyttönsä kanssa, ja Lillu, kutsuansa kohden ja pian olivat he kaikin
huoneessa.

"No mitä pirua tämä nyt merkitsee?" sanoi Lillu heti huoneesen
tultuansa.

"Ei yhtään ihmistä!" kummaili Pirko. "Ja huoneet on juhla-asussa!"
säisti Rehkonen.

"Ja vihkituolikin on tuossa! Lempo vieköön! Tämä on pimeä ja sekava
arvoitus", sanoi Kirsti.

"Voi s----a! Nyt minä rupean ymmärtämään", sanoi Lillu yht'äkkiä,
niinkuin olisi saanut käärmeen piston.

"Kah tuota hullua! hyi kun säikähdin!" sanoi Pirko.

"Mitä sinä, Lillu, ymmärrät?" kysyi Kirsti.

"Että Martti ja Aina vihitään tuossa vihkituolin edessä ja aivan tuossa
paikassa", sanoi Lillu huolehtien.

"Loruja; Kirri ja Katru eivät suostu siihen kauppaan kuuna herran
valkeana", sanoi Rehkonen.

"He ovat jo kolmasti kuulutetut", muistutti Lillu.

"Olkoot vaikka neljästi, mutta pastori ei tohdi heitä vihkiä, se on
vissi asia se; taikka jos hän sen tekee, niin minä astun papin hännän
päälle -- kyllä minä tiedän", sanoi tuo tietorikas Rehkonen.

"Kyllä se tuo meidän mies on niin viisas mies; hän on pannut jo monta
asiaa -- nurin", sanoi Pirko.

"Kolkki on asiaa ajanut", huomautti taas Lillu.

"Kolkin viisaus ei pitkälle pistä meidän miehen rinnalla; hänen en ole
kuullut saavan yhtään asiaa kumoon", sanoi Pirko luottavasti.

"Ei vaan -- pystöön", rohkeni Lillu huomauttaa.

"Jumaliste! Mitä minä nyt kuulen! Sanonpa kieleni kautta, että Lillu
on katsonut hyväksi kääntää kelkkansa keulan toisin päin", sanoi Kirsti
tuimasti.

"Ei, mutta minä pelkään kaikki meidän juonemme tulevan ilmi -- mitähän
Sussokin sanoo? -- no, olenpa minä häneltä palkkani saanut monin
kerroin", lausueli Lillu hajamielisenä.

"Ei tässä mitään pelkäämistä. Perintökuitit ovat palaneet ja Markulle
on maksettu kuusikymmentä markkaa, ett'ei hän antaisi uutta kuittia,
ja kuititta ei pappi tohdi vihkiä -- et sinä Lillu ymmärrä oikeen
tosi-asioita", rehenteli Rehkonen.

"Pääsivätpähän kuulutuksillekin, vaikka Martin epäyskirja oli vastassa,
jota piditte niin varmana esteenä", intteli vaan Lillu vastaan.

"Hädin tuskin on Kolkki saanut epäyskirjan mitättömäksi, mutta siihenpä
hänen viisautensa loppuikin", sanoi Rehkonen puoleksi voitettuna.

"Kuulethan nyt, Lillu, että Rehkonen on mies, joka osaa asiansa
toimittaa niin että se piisaa, ja sentähden saat heittää kaikki
epäilemiset pois", sanoi Pirko.

"Kyllä isä on niin viisas mies, ett'ei hänen vertaansa ole missään, ei
missään. Kun hän ottaa asian toimittaaksensa, niin se sujuu; ilman
isättä olisivat Martti ja Ainakin jo aikaa vihityt", sanoi Kirstikin,
sillä molemmat sekä äiti, että tyttö luulivat Rehkosen olevan hyvinkin
isolla voitolla ja lujalla perustuksella Lillun kanssa inttäissään.

"No mutta missä sen nimessä väki sitten nyt kuhnaa, kun heitä ei näy
ketään? Ja mitä kaikkia tämä pitkällinen ja tuskallinen odotus
merkitsee? -- Voi kun minä pelkään ja sille en voi mitään -- ei jos
piru olisi", sanoi Lillu yhä epäillen salaperäistä tilaansa, vaikka
vielä mitäkin olisivat toiset hänelle lohdutukseksi sanoneet.

"Kumma kun tuo Lillu on joutavan pelkuri ja ymmärtämätöin! Minä
ymmärrän nämät nykyiset asiat niinkuin ne olisivat jo tapahtuneet. Väki
lienee vielä askareissaan ja sen vuoksi ei heitä ole näkösällä. tuon
vihkituolin merkitys on tämä: Kirri ja Katru ovat luultavasti saaneet
tietoonsa, että Martti ja Aina-ryökäle ovat kuulutetut, niin he
Kolkkilaisille harmiksi, pitävät täällä tuommoisia vale-häitä. Meitä he
tahtovat kestitä niinkuin parhaita ystäviään, joilta he ovat niin monta
hyvää neuvoa saaneet ja jotka olemme heidän paljoissa ja raskaissa
murheissa niin vahvoina ja lujina alati seisoneet. Meille tulee hiiden
lysti ilta tänä iltana ja pää-juoni illan tehtävissä on Martin
täydellinen eroittaminen Aina heittiöstä ja ikuinen yhdistäminen
Sussoon -- siinä kaikki nuo kammottavat salaisuudet", selitti Rehkonen
vahvalla uskolla.

"Mutta mikä piru oli Sussolla, kun ei hän käynyt teillä täältä
palatessaan?" sanoi Lillu, ikäänkun ei hän olisi ollenkaan kuullut
Rehkosen pontevaa selitystä.

"Susso? Milloin hän on täällä käynyt?" sanoi Kirsti hätäisesti.

"Eihän tuosta ole kuin pikku hetki, kun hän tuli täältä ja meni
semmoista vauhtia, että tukka oli suorana", sanoi Lillu.

"Sekinhän osoittaa äsköisen puheeni olleen oikean. Mitäpä hän on muuta
kulkenut, kuin on käynyt tekemässä päättävän kaupan Martin ja hänen
naimiseen", harkitsi Rehkonen.

"Aina se tuo isä kaikki asiat tietää ja arvaa; eihän nuotkaan asiat
mitenkään muuten saata olla", sanoi Kirsti iloisen voitollisesti.

Kamarin ovi oli vähän raollaan, jonka tähden kamarissa oliat kuulivat
jokaikisen sanan, mitä salissa-oliat puhuivat.

Samassa kun Kirsti oli viimeisen sanansa sanonut, tulivat kamarissa
oliat saliin pastori edellä, sitten Martti ja Aina juhlapuvuissaan ja
käsi kädessä; kaikki muut perässä. Martti ja Aina pysähtyivät
vihkituolin eteen ja pastori sen taa.

Sitten alkoi pastori hyvin juhlallisesti seuraavan puheen:

"Kaikkivaltiaan Jumalan nimessä! Sinä, joka tutkistelet munaskuut ja
tutkit syvyyden lähteet! Sinä, sinä, kuljettelet täältä armon ajassa
ihmisiä kummallisia teitä. Väliin kuljetat sinä ihmisiä helvetin
henkien ja belzebubin kiusausten läpitse, ja heidät jätät väliin
pahojen henkien peitottaviksi. Sinä annat useinkin heidät siinä niin
nääntyä, että kuolon enkeli jo viikate olalla hiipii heidän
kantapäillänsä, toivoen saalistansa ja odottaen Kaikkivaltiaan kuolon
iskun käskyä. Mutta katso! käsiis olet sinä meidät pyytänyt! Ja
sentähden olet meille antanut kipinän sitä ijankaikkista totuuden
valoa, jolla me voimme sammuttaa sen ruman tuliset nuolet. Pimeyden
ruhtinalla, sillä, jolla tuulessa valta on, on täällä maanpäällä paljon
apulaisia, jotka matkaan saattavat monta pahennusta ja pimeyden työtä.
(Katsoen Rehkosen joukon ja Lillun puoleen.) Mutta voi sitä ihmistä,
jonka kautta pahennukset tulevat! Parempi olisi hänelle, että myllykivi
ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen.
Kaikkivaltiaan rankaiseva käsi on häntä kumminkin vainoova ja
etsiskelevä niin kauvan kun hän hänen viimein löytää ja silloin on hän
lyövä merkin hänen otsaansa. Silloin on koston hetki pimeyden työn
tekiän saavuttanut ja hän tulee kaikkien ihmisien pilkan, naurun ja
kauhun esineeksi, ja hänen viimeinen paikkansa on siellä, joka palaa
tulesta ja tulikivestä ja jossa pitää oleman itku ja hammasten
kiristys. Nämätkin tässä seisovat nuorukaiset ovat saaneet kärsiä
niiden helvetin henkien apulaisien kiusaukset ja murheet, mitä ikinä he
ovat voineet aikaan saada, mutta Jumala on nyt heidän murheensa iloksi
kääntänyt ja pois pyyhkinyt heidän kyyneleensä -- jaa, Jumala on heille
antanut päivänsä paistaa pahan ilman perästä. -- Jumalan pyhällä
sanalla minä heidät eilen yhteen liitin, vaan minä tahdon heitä vielä
siunata: Jumala kaikkivaltias teitä siunatkoon! Poistukoot murheen
mustat pilvet häämöittämästä teidän toivo-rikasta elämänne aamua!
Olkoon koko tuleva elämänne onnellista ja valoisaa siihen asti, kun
ijankaikkisen kirkkauden aamurusko tuopi teille loppumattoman valon!"

"Enkö minä jotain tuommoista ennustanut?" sanoi Lillu puoli-ääneen.

"Voi pirun väki! Kaikki ovat he täällä koolla; mikä nyt neuvoksi
tulee?" kuihki Kirsti.

"Lähdetään pois!" sanoi Rehkonen hiljaa akalleen.

"Oletko riivattu? Pysy alallas!" tokelsi Pirko.

"Kyllä", kuiskasi Rehkonen nöyrästi.

"Pyydän isännänkin sanomaan jotakin!" kehoitti pastori.

"Lapsinamme rakkaina tahdomme heitä molempia pitää ja mitä rikkoneet
olemme, koemme hyvyydellämme tästä lähin heille palkita. Isännäksi ja
emännäksi pääsevät he heti taloon. Ne kolmetuhatta markkaa, jotka
lupasin, jos Martti naisi Susson, annan tässä nyt Ainalle,
jonkunlaiseksi korvaukseksi niistä kärsimyksistä ja vaivoista, joihin
olemme hänen saattaneet. Kuolemamme jälkeen he saavat periä osansa
jälkeen, niinkuin toisetkin lapsemme"; sanoi Kirri ja ojensi rahat
Ainalle. Sitten puristi hän Marttia ja Ainaa kädestä ja toivotti heille
onnea.

"Kiitämme nöyrimmästi! Te, isäntä, olette kovin hyvä", sanoi Aina
nöyrästi.

Sen jälkeen toivottivat onnea tuolle kärsivälle, mutta voittaneelle
pariskunnalle Kolkki, Katru, Esko ja Hannu.

"Voi piru sentään! Olisipa Kirstinkin sopinut olla tuossa naimisessa,
vaan kun ennätti tuon nykyisen juoppo-lallunsa jo ottaa mieheksensä",
sanoi Pirko puoliääneen!

"Emme toki olisi tuommoiseen häpeälliseen kiusaan joutuneetkaan, jos ei
meille olisi niin paljon juoruttu", sanoi Katru.

"Ei suinkaan isäntä ja emäntä ainakaan luule, että minä olisin
juorunnut tai muuten tätä asiaa vastaan ollut", sanoi Rehkonen,
ikäänkuin pakoittaaksensa isännän tunnustamaan, ett'ei hän ilmoita eli
julkaise Rehkosen vehkeitä.

"Ei paljon. Sinä vaan neuvoit minun varastamaan perintökuitit ja
polttamaan ne. Sinä se olit, joka neuvoit minun pakottamaan Martin
antamaan epäyskirjan. Sinä se olit, joka neuvoit minun Markulle
maksamaan kuusikymmentä markkaa, ett'ei hän antaisi toista
perintökuittia. Eihän tuo ole vielä paljon, vai kuinka?" sanoi Kirri
kylmästi ja avonaisesti.

"Äh, voi saa... jopa isäntä nyt hulluja puhuu ja juoruja uskoo --
minäkö varastamaan -- e -- epä -- kir... hym! kuusikymmentäm... hym!"
soperoitsi Rehkonen suuressa hämmennyksessään, sillä hän olisi kaikissa
asioissa ja paikoissa tahtonut kuulustaa ja näyttäytyä rehellisenä ja
suorana ihmisenä, vaikka hän muutoin oli sotkuna ja häiritsiänä joka
asiassa epärehellisyytensä ja typeryytensä vuoksi.

"Semmoisia hulluja se puhuu, joka on saanut silmänsä auki ja sitten
kurkistaa totuuden valoon. Ovatko puheeni juoruja? Itsehän olet ne
puhunut korvieni kuullen. Teidän mielestänne pitäisi ihmisien pitää
teidän juorujanne tosina ja ihmisien tosia juoruina; se on kummallinen
järjestys se. Suoraan sanoen sinä olet akkasi, tyttösi, Susson ja
Lillun kanssa tehnyt tämän asian sotkemiseksi mitä ikänä ihmiset pirun
nimessä ja haahmossa voivat; nyt minä teidät, heittiöt, oikeen läpi
tunnen", sanoi Kirri yhä edelleen.

"Ei se kainalotilkun ratkominen ja jälleen nurin päin ompeleminen
auttanutkaan mitään, Pirko", sanoi Katru pistelevästi.

"Piru tänne olisi tullut, jos tuon tiesin", mutisi Kirsti itsekseen.

"Sitä vartenko meidät olette tänne kutsuneet, että saisitte meitä
mielenne mukaan haukkua?" sanoi Pirko äissään.

"Juuri sitä varten, että kerrankaan tulisitte oikeen julkisesti
huomaamaan, kuinka huonoa työtä te teette ja kuinka lyhvet jäljet
teidän valheillanne ja toimillanne on, joita te niin hartaalla halulla
ja niin ahkerasti olette koko elämänne aian harjoittaneet. -- Mutta
tämä ei ole haukkumista; se on suoraa totuutta", sanoi Kirri.

"Te olette kyllä pahasti eläneet tämän ja monen muun asian kanssa ja
tuolla elämällänne olette rikkoneet taivasta ja maata vastaan. Mutta
vielä teilläkin on armon ovi avoinna", sanoi pastori.

"Minun on aina käynyt niin kovan säälikseni Martti ja Aina", sanoi
Lillu liverrellen.

"Tietysti molemmat"; sanoi Kolkki ja pyrskähti nauramaan.

"Tuota pirun Kolkkia en minä voi kärsiä", mutisi Lillu itseksensä.

"Se on tosi, että minä olen kärsinyt niin paljon, kuin koskaan kukaan
kuolevainen on kärsinyt. Mutta tiesinhän minä, ett'ei Jumala anna
viattomuuden sortua. Nyt on Jumala kääntänyt kaikki parhain päin ja
minä en vihaa ketään. Minä saatan sydämestäni kaikille anteeksi antaa,
kun vaan te saattaisitte kaikki unhotuksiin jättää! Käydään kaikin
sovintoon ja ollaan tästä lähtien hyvät ystävät, niinkuin ainakin!"
sanoi Aina sovittavaisesti.

"Oikeen puhuttu! Sovintoa minäkin halajan kaikkien ihmisten kanssa. Ja
nyt on kylläksi puhuttu näistä asioista. Heitetään hitolle -- kaikki
kannustelemiset ja pistopuheet ja annetaan vanhojen haavojen parata
umpeen, eikä revitä niitä enään auki. Ruokapöytä odottaa meitä;
käykäämme kaikki hyvinä ystävinä virvoittamaan sen antimilla väsyneitä
ruumiitamme!" sanoi Kirri sovittavaisesti hänkin.

"Oivallinen puhe ja hauska esitys! Tehkäämme niin sekä sovinnon että
ravinnon suhteen", sanoi Kolkki.

"Noh! ennen viholliset, mutta nyt ystävinä kaikin käsiksi käykäämme!"
kehoitti pastori.

"Onpa meillä kotonakin ruokaa; emme syö teidän haukuttua ruokaanne",
sanoi Pirko.

"Eipä tässä ole ruoka-kultaa haukuttu, eikä ihmisiäkään; on vaan
puhuttu pieni hiukka totuutta -- noh!" sanoi Kirri.

"Emme tarvitse", sanoi Rehkonen ja katsoi kysyvästi Pirkoa silmiin.

"Se toki kun minulla on nälkä, vaan en kehtaa mennä syömään. -- Piru
toki kun menetin hyvän talon, josta olen aina saanut niin paljon --
mutta emmekö lähde kaikin syömään, koska meillä olisi niin hyvä pääsy?"
kutisi Lillu Rehkosen joukolle.

"Hullu piru sinäkin olet! Paikalla joka jalka pois täältä, taikka
muuten saatte kummia nähdä", sanoi Pirko kauhuksissaan joukollensa ja
hänen kasvonsa kävivät tuhka-harmaiksi, paisuen hänen sydämensä tähden.

"Kyllä", sanoi Rehkonen taas nöyrästi, sillä hän hyvin ymmärsi mitä
tuommoinen vaimonsa muoto ja puhet merkitsi.

Heti sen jälkeen lähtivät Rehkosen joukko ja Lillu pois, sanaakaan ja
kenellekään hyvästiä sanomatta! Ja Jumala tietää mikä meteli ja ilkeys
siinä olisi syttynyt, jos ei pastori olisi läsnä-olollansa hillinnyt
noiden ihmispetojen karhottuja ja totuudesta ärtyneitä sydämiä.

"Käydään me ottamaan puolista; menkäät he menojansa. Paatuneesen
ihmissydämeen ei näy enään pystyvän mikään hyvä", sanoi Kirri.

Kaikki talon väki ja käsillä olevat vieraat menivät nyt toiseen
huoneesen ruoalle ja Katru toimitti niin mielellään ja iloisena
palvelian vitkaa!

Juuri kun he pöytään istuivat, sanoi tuo sammalkieli Hannu: "Itä ja
äiti kuulkaa! Pitääkö meidänkin, Etkon kantta olla Maltille ja Ainalle
hyvät?"

"Nuotkin raukat olemme turmelleet sopimattomalla elämällämme! He
puhuvat sitä, mitä kuulevat meidänkin tekevän", sanoi Kirri.

"Niin se on: koti on lasten koulu", sanoi pastori miettivän näköisenä.

"Hyvät teidän pitää olla Martille ja Ainalle, ja kaikille ihmisille;
olkaa tästälähin niinkuin näette meidänkin olevan! Kansakouluun
molemmat pojat, että oppisitte siellä jotakin ihmisyyttä!" sanoi Kirri
Eskolle ja Hannulle.

"Mustat, paatuneet, kenties -- parantumattomat sielut ovat koko
Rehkosen joukolla ja Lillulla", sanoi pastori.

"Niin, niin taitaa olla, herra pastori; tepä sen asian paremmin
ymmärrätte. Ehkä he kerran tulevat näkemään hulluutensa. Näkiväthän nyt
ainakin pitkän nokan, jota ai'oimme heille näyttää. Mutta siitä minä
nyt olen isosti iloissani kun minä olen saanut silmäni auki", sanoi
Kirri.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Naimisen juoruja - Kuvaelma kansan elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.