Title: Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista" ***


PIKAKUVIA 1867 KATOVUODESTA JA SEN SEURAUKSISTA

Kirj.

Pietari Päivärinta


G. W. Wilén, Turku, 1893.



SISÄLLYS:

Ennustaja
Köyhän kiitos
Ryöväri
Talon vanhus
Rouhu
Kampsu-Mikko
Talon pyhäaamu-eine
Yösijan etsijä
Ilmarin Juuse
Kyntäjä
Leipoja
Köyhä rikkaana suuressa köyhyydessä



I.

Ennustaja.


Oli vuoden 1867 talvi noin puolivälissä. Ankara talvi se oli, jopa niin
ankara, ettei se mene koskaan pois mielestäni. Ei muuta kuin pyryä ja
pakkasta, pakkasta ja pyryä. Parikin viikkoa kesti järkähtämättä
yhtämittaista neljänkymmenen asteen pakkasta, ja tavasta tuli taivaan
täydeltä myrskyn kanssa lunta, niin ettei eteensä nähnyt. Toisin aioin
itätuuli tuulla uilotti parisen viikkoa yhtämittaa, ajaen paksua ja
höllää lumikerrosta kauheoihin kinoksiin huoneitten ympärille ja metsän
laitoihin. Silloin oli paleltua ihmiset ja eläimet. Alinomaisten
pyryjen ja kinostamisien tähden oli kaikkialla niin paljon lunta, ettei
moniin vuorokausiin päässyt liikkeelle tarpeitakaan hankkimaan.
Metsässä hevoset eivät päässeet muuten kulkemaan kuin uimalla;
surkealta näytti, kun hevoset mähkivät eteenpäin ja lumi seljän yli
lainehti. Ei ollut silloin kulkeminen leikin tekoa. Usein piti miesten
rupeamittain pahimmissa paikoissa polkea ja pahnata tietä, jos mieli
oli vähänkään päästä liikkumaan.

Jos tällä tavalla saatiin teitä auki uratuksi, niin mitäpä siitä sitten
oli, huomenna olivat tiet useinkin taasen tukossa. Ei silloin voitu
suuria kuormia kotiin kuljettaa. Kaikki kujat ja talojen ympärystät
olivat niin korkeaksi kinostuneet, ettei niissä tavallisia teitä myöten
ollut ajattelemistakaan päästä kulkemaan. Senpä tähden täytyi niissä
kääntää tiet vainioiden seljille ja taipalilla aukeille niityille.
Tämän vuoksi tulivat tiet niin mutkikkaiksi ja kiukeroisiksi, että
oudon oli mahdoton osata oppaatta kulkea kylien läpi. Pahimmissa
kinospaikoissa piti alinomaisella luomisella pitää tietä auki ja näissä
paikoin oli huoneitten korkuiset kinokset, molemmin puolin tietä; niitä
läpi ajaessa tuntui siltä kuin olisi ajanut tunnelin läpi.

Usein aamulla ylös noustua oli huoneitten edessä niin korkeat kinokset,
ettei huoneesta ulos päästy. Semmoisissa tapauksissa riensivät
onnellisemmat naapurit avuksi, luomaan kinoksia ovein edestä pois.
Sitten alkoi ankara luominen navettain, tallein ja muiden
ulkohuoneitten edustalla, että päästiin eläinparkoja ruokkimaan ja
hoitamaan. Vaikka kuinkakin olisi koetettu huoneita lämmittää, tulivat
ne kuitenkin niin kylmiksi ja kalseoiksi, että tuntui siltä kuin
jotakin raskasta suolahärmää olisi ollut huone-ilmassakin. Kun meni
ulos, tarttui pakkanen heti kuin kissa kasvoihin, erittäinkin nenään ja
korviin; oli niinkuin olisi neuloilla pistelty ja pian täytyi käsin
tarttua niihin kiinni, suojataksensa, etteivät ne paikalla jäätyisi
koviksi kuin jääkynttilä.

Eläinten kanssa se kuitenkin surkeinta oli. Mitä täytyi toimilla ja
muilla peitteillä suojella, laittaa niille lämmintä ruokaa ja juomaa,
ja yhtäkaikki ne myötäänsä värisivät vilusta. -- Ei ollut elämä silloin
leikin tekoa.

       *       *       *       *       *

Ankara pyry oli silloinkin kuin eräänä päivänä astui tupaan vanha mies,
sauva kourassa. Hän oli niin luminen huoneesen astuessaan,
ettei tiennyt kävelikö hän selkä edellä vai päinvastoin. Hän koitti
pudistaa lunta pois vaatteistansa, mutta onnistumatta, sillä ankara
lumivihuri oli pieksänyt lumen niin lujaan kiinni hänen hiuksiinsa,
karvalakkireuhkaansa ja muihin rikkinäisien nuttuinsa poimuihin, että
se tuntui olevan joka paikkaan ikäänkuin kiinni liimattuna. Hän näytti
kovin köntistyneeltä eikä jalka tahtonut jalan edelle päästä.

"Käykää, ukko, peremmäksi istumaan, että vähänkin lämpenisitte, koska
näytätte niin kovin vilustuneelta", kehoitin häntä.

Ukko rupesi napuloimaan takkikuluaan auki, mutta kädet olivat niin
kontassa, ettei siitä tullutkaan mitään; menin siis ja autin häntä.

"Voi, voi", sanoi ukko ja köntti peremmäksi lavitsalle istumaan. Siihen
hän sanatonna vaipui sauvansa nojalle kumaraan.

"Mistäs tää vanhus on kotoisin?" kysäsin häneltä.

"Tuoltahan, tuota, olen H----n pitäjästä", sanoi ukko, päätänsäkään
nostamatta.

"Kuinkas te olette näin kauvas sortunut?" kysyin taasenkin.

"'Hätä käskee härän juosta, pakko paimenen paeta'. Onhan tuo
henki-pahanen vanhallakin siksi kallis, että tekee mieli sitä jollakin
tavalla eteenpäin viedä, vaikkeihan minun elämisestäni ole enään
kenellekään mitään hyötyä. 'Elohon on elävän mieli, vielä haudan
partaallakin'", tuumaili ukko.

Asuntoni oli silloin muutamassa pitkälle mereen pistävässä niemimaassa.
Vaikka jonkunmoisia katovuosia oli ollut, jo vuodesta 1862 saakka, ei
täällä niemimaassa niistä niin suuresti oltu kärsitty kuin ylempänä
maaseuduilla.

"Mutta eikös teidän pitäjään vaivaishoito pidä huolta vanhoista ja
vaivaisista, kun ovat teidät päästäneet liikkeelle lähtemään?" sanoin
melkein virallisesti.

"Kyllä kaiketi, vaan mistäs ihmiset antavat, kun ei heillä
itselläänkään ole mitä suuhun panna?" sanoi ukko ja katsoa vilautti
minua nuhtelevasti silmiin.

"Mutta eihän nyt niin kovia katovuosia ole ollut, että semmoinen hätä
olisi", väittelin vastaan.

"Niinhän sen outo luulisi, mutta te ette näy tietävän maakunnan oloista
kotinurkkianne etemmäksi... Täällä merenrantamaissa on toki jotakin
saatu, mutta muualla ei moneen vuoteen paljon mitään. Silti tänne
kääntyvät nälkäiset joukot, saadaksensa henkensä pitimiksi jotakin
suuhunsa pantavaa. 'Urpaseen puuhunhan lintukin lentää'", selitti ukko.

"Taitaapa niin olla", sanoin vähän häpeissäni.

Toimitin eukolleni, että hän antaisi ukolle ruokaa. Nöyrästi meni hän
syömään ja söikin kelpo lailla.

"Milloin olette viimeksi saanut ruokaa?" kysyin ukolta, kun hän oli
syömästä päässyt.

"Eilen iltapäivällä", sanoi hän.

"Hyvänen aika, ja nyt oli jo sivu puolenpäivän!" sanoin kauhistuksissani.

"Siinäpä sen nyt näette, ettei tätä lystikseen tee; ei ole tiheässä,
jotka nykyään tuntemattomalle, vanhalle ja vaivaiselle palan suuhun
pistäisivät... Te näette olevan armeliaita ihmisiä köyhääkin kohtaan...
Kiitos suuri ruoasta!" sanoi ukko pöydästä noustuaan, suutansa
pyhiskellen.

"Kun saisin vähän levätä, sillä tuntuu niin raukaisevan, eikä tuo
kylmäkään tunnu vanhasta ruumista erkanevan", jatkoi hän sitten.

Osotettiin hänelle vuode, jossa hän saisi levätä.

Siihen hän oihkaten köykyssään kömpi ja laskeutui pitkäksensä.

"Jospa nämät kovat ajat loppuisivat tähän, mutta pahimmat ja koivimmat
ovat edessä", sanoi ukko pitkällensä päästyään.

"Mistä sen tietää?" sanoin, ikäänkuin säpsähtäen.

"Kaikki merkit viittaavat siihen", sanoi ukko.

"Minkälaiset merkit?"

"Esimerkiksi nämät ankarat pyryt ja pakkaset".

"Mutta olen kuullut sanottavan, että kun on talvi kylmä, niin tulee
lämmin kesä", väittelin ukkoa vastaan.

"'Karhulla on karhun pojatkin'", sanoi vaan ukko.

"No mitä muita merkkejä teillä sitten vielä on?" kysyin.

"Nuot aidatkihan ovat niin lumen sisässä, ettei aidan seipäitäkään näe
ja hanget ovat niin laajat aitojen piirteillä, että näyttää siltä kuin
ne olisivat vartta varten lumella muuratut; eikä ole pienintäkään koloa
aidan ja hangen välillä", selitti ukko.

"Ettäkö sekin on köyhän vuoden merkki, kun aitojen ja hangen välillä ei
ole mitään koloa?"

"Niinpä se on".

"Mutta eihän se ole mikään kumma, jos niin on, kun on paljon lunta
ja se tuulella kulkeentuu suojapaikkoihin, täytyyhän silloin
aitoviertenkin täyttyä", inttelin.

"Siinäpä se nyt on. Mutta eipäs kaikkina talvina aitovieret sillä
lailla täyty lumella, vaikka kuinkakin tuulisi ja huiluttaisi;
jyrkkinäpäs pysyvät vaan kinokset ja erillään aidoista -- ja noita
rottiakin on ilmestynyt maaseuduille, eikä sekään ole mikään hyvä
merkki", selitteli ukko.

"Niin, mutta sanotaanhan sananlaskussa, että vanhat 'profeetat ovat
kuolleet ja nuoria ei uskota'", sanoin siihen vastaukseksi.

"Jospa se niin olisikin, olisin varsin hyvilläni, mutta niin ei ole.
Minulla on paljon elämän kokemusta. Olen vanha mies ja elämässäni olen
ottanut vaaria kaikellaisista asioista ja olen havainnut yhtä ja
toista. Te olette vielä nuori, painakaapa nämät minun sanani mieleenne,
niin tulette huomaamaan, että uudet profeetatkin jotakin tietävät.
Jospa olisin tilaisuudessa tulevatta syksynä teille muistuttamaan
näistä asioista, mutta niin ei käy, sillä voimani heikkenevät päivä
päivältä ja minä tunnen selvästi, ettei minun tarvitse olla kokemassa
tulevan kesän seurauksia", puheli ukko surullisen raskasmielisenä.

Sitten hän vaipui levolliseen uneen.

Kun hän heräsi, nousi hän ylös ja rupesi tukkimaan takkiresuaan ylleen.

Käskimme hänet jäämään yöksi.

"Ei tokikaan, ei tokikaan, enhän niin kiittämätön kuitenkaan ole.
Koetan mennä toiseen taloon ja jospa en saisikaan ruokaa, tulen hyvästi
toimeen huomiseen asti. Ehkäpä silloin tapaan jonkun armeliaan ihmisen
taasenkin. Minä näen, ettei teilläkään kovin iso eläminen ole; paljon
on noita lapsukaisiakin"; puheli ukko, samassa koetellen takkiaan
kiinni. "Kiitos vaan avustanne, kun autitte ruoka-aterialla vanhaa,
vaivasta, kulunutta ukkoa", tuumaili hän.

Kädestä pitäen jätteli hän hyvästi joka henkilön, kiitellen ja
kostellen jokaista erikseen. Sitten hän sauvansa nojalla alkoi kävellä
kalkutella ovea kohden. Ovessa mennessään kuulin hänen sanovan: "Jumala
meitä kaikkia armahtakoon! Kovat ajat ovat edessämme". Sitten
tukkeentui hän tuohon sakeaan pyryyn ja alkoi pahnustaa lähimmäistä
taloa kohden. Kauvan katselimme ukon jälkeen ja vanhimman poikamme
laitimme suksilla hänen jälkeensä luovimaan ja katsomaan perään, että
ukko todellakin vaaratta pääsi ihmisten ilmoihin.

Seuraava kevät tuli tavattoman pitkä ja kylmä. Ei juhannussakaan ollut
niittylatoin ympäristöiltä ja metsän rinteiltä vielä lumihanget lopen
kaikki sulanneet. Toukokuun kahdentenatoista päivänä lähdin
viidentoista penikulman pituiselle matkalle hevosella meren jäätä
myöten ja neljä penikulmaa ajoin K----a jokea ylöspäin niin hyvällä
jääkelillä, etten kertaakaan käynyt maalla. Jyrkimmät kosket olivat
tavallisina talvina olleet aina sulina, mutta nyt ne olivat vahvassa
kristallikirkkaassa jäässä. Semmoista en ollut koskaan ennen nähnyt
kovimpinakaan talvina. Saman kuun seitsemäntenätoista päivänä palasin
samoja teitä matkaltani ja keli oli yhtä hyvä kuin mennessäkin.

Kotitarpeen viinanpoltto oli niinä aikoina lakkautettu. Vanhan tapansa
mukaan kokivat jotkut siveellisesti vajouneet ihmiset korven
loukeroissa keittää vielä tuota mielijuomaansa. Eräs salaviinan
keittäjä oli yöllä Erkinpäivää vasten kantamassa viinakonttia kotiinsa
salapolttimostaan. Välillä maisteli hän tuota ilolientään niin suuressa
määrin, että hän kellistyi tielle nukkumaan. Silloin paleltui hänen
jalkansa niin pahoin, että kaikki varpaat liukesivat jalvoista irti.

Kahdeksantena päivänä kesäkuuta ajettiin penikulman pituisia meren
lahtia jäätä myöten kaupunkiin ja sanan kuun kymmenentenä päivänä
vetivät nuottamiehet jäänuottaa meren lahdelmilla.

Oikealla ajalla ei ollut ajattelemistakaan ruveta kylvön tekoon. Kovat
yöpakkaset vallitsivat vaan katkeamatta, niin että maa oli aamusin niin
kovassa roudassa, että se oikein halki paukahteli.

Minulla oli edullinen torpanmaa, johon meni usiampia tynnyreitä touvon
siementä. Muistaissani tuon kiertolaisukon ennustukset ja huomattuani
tavattoman kolkon ja pitkän keväimen olevan, aloin miettiä kylvämistä
niin pian kuin mahdollista. Kesäkuun puolivälissä sulasi pelto sen
verran, että siitä rupesi saamaan multaa irti. Heti ryhdyttihin
peltotöihin ja alettiin siementä kylvää. Mutta muut eivät niin tehneet;
he sanoivat minun pakkaavan Jumalan edelle ja koettavan väkirynnäköllä
Häneltä ryöstää. He kylvivät vasta juhannuksen aatto-päivinä ja
juhannuksen jälkeenkin.

Neljänä juhannuksen edellisenä päivänä oli niin lämmin ilma, että oli
siihen sulata. Ei miesmuistiin oltu niin lämpimiä ilmoja nähty. Maa
rehahti kasvamaan niinkuin taikavoimalla. Niin lämpymään maahan
kylvetty touko touhahti oraalle parissa kolmessa vuorokaudessa. Mutta
siinäpä ne kesän lämpymät sitten olivatkin. Ei niitynaikanakaan
tarjennut ulkona aterioida, ellei pannut päällysnuttua ylleen.
Kuitenkaan ei varsinaista hallaa tullut, vaikka se oli joka aika
tarjolla. Kuitenkin kasvoivat nuot myöhään lämpymään maahan tehdyt
touvot rehevänä ja mustanpuhuvana viileässä ilmassa. Sitä vastaan
meidän touvot kasvoivat matalampana ja kellastnneemman näköisinä. Usein
sain kuulla hienoa ivaa ja pilkkaa Jumalaan turvaamattomuudestani.
Samassa osoitettiin minulle meidän ja heidän toukojen välisistä
suhteista.

"'Alku työn kaunistaa, vaan lopussa kiitos seisoo'. Ei sitä vielä
tiedä, kuka meistä lopulta voittaa", sanoin minä.

"Mutta saattaisihan syksystä olla myöhäseenkin lämmintä", inttelivät
he.

"Entä jos ei olisikaan, kuinkas sitten kävisi? Ei pidä koskaan ihmeitä
odottaa, sillä ei nyt enään ole ihmetten aika", puolustelin
periaatteitani.

Semmoiset jaahinat päättyivät tavallisesti siihen, että he lähtivät
pois, ilvehymy huulillansa!

Elokuun loppupäivinä, eräänä perjantaina kääntyi tuuli pohjoiseen ja
alkoi luita-vihlovan kylmästi tuulla viuhtoa. Kun kellään ei ollut elon
leikkaaminen mielessäkään, aloin minä kerätä väkeä pellolleni; hyvä
olikin väen saanti, koskei kukaan nyt heitä tarvinnut; erittäinkin
vaimoväki oli halukas tulemaan. Tuota pikaa oli pellolla puoliväliin
toistakymmentä henkeä. Mutta tästäkös hommastani minut keksittiin aika
epäuskoiseksi, Jumalaan luottamattomaksi ihmiseksi, kun aina vaan
Jumalalta väkirynnäköllä pakkauupi ryöstämään. Semmoista kummastusta
herätti se kylässä, että joukottain tuli ihmisiä aidan taa katsomaan
tuota hullutusta. Siellä he keskenänsä keskustelivat ja välistä kuului
iso naurun rähätys joukosta; kai joku oli arvannut sanoa jonkun
erinomaisen hyvän ja asiallisen sanan. Joku rohkeampi ja nokkelampi
tuli pellollekin leikkaamisestamme ivaa tekemään.

"Etteköhän luulleet vuodentuloksenne laareihinne mahtuvan, jos olisitte
antaneet laihonne täys'aikaiseksi kasvaa, koska rupesitte niitä
kaalina hakkaamaan?" sanoi eräs semmoinen pellolle tulija, suu
pilkallisen-voittoisessa hymyssä.

"Ei meidän laiho ole enään niinkään kaalta, sillä minä tein kylvöni
paljon aikaisemmin kuin te. Näettehän, että enin osa laihoa on
verissään ja osaksi on jo valmiita päitäkin. Jos seassa on vielä
valmistumattomiakin päitä, tulee niistäkin itävät jyvät. Eikä sitä
vielä tiedä, kenen laarit tulevat täyteen ja kenen jäävät vaille", koin
puolustella itseäni ja työtäni.

"Niin, vain paljon ne olisivat vielä paranneet ja kasvaneet;
sirppihallaa tulee, se on vissi se", sanoi mies vähän masentuneena ja
lähti pois.

Kylmän ja kolkon näköisiä karapilvi-tönkäleitä kiiti taivaalla ankaran
pohjatuulen mukana. Niitä kulki niin tiheästi, ettei aurinko päässyt
monasti taivaalta pilkistämäänkään. Oli niin kylmä, että vaikka
ahkerasti koettiin työtä tehdä, tulivat kädet kuitenkin konttaan.

Tämän tähden hommasi eukko kahvia ja laitti minut sitä leikkuuväelle
pellolle viemään. Minun tieni kulki, niin että tulin takapuolelta
heidän luokseen. He eivät huomanneet siis tuloani. Eräs vaimo oli
paapattamassa, että:

"Mitähän se Jumalakin ajattelee tuommoisesta epätoivoisesta miehestä
kuin tämänkin talon isäntä on, joka väkirynnäköllä pakkaa Jumalan
edelle?"

Samassa huomasivat he minut, kun yhä kävellessäni sänki rapisi
jaloissani. Vähän häpeissään kääntyivät he kaikin minuun päin.

"Ei niin pidä tehdä kuin hyvä tulee, vaan niinkuin isäntä tahtoo.
Samahan se sinullekin, Pirko, on mitä sinä teet, kun minä palkan
maksan. Minulla on täällä aika mummu täynnä kuumaa kahvia.
Kääreennytäämpäs kaikin sen ympärille ojan partaalle, juomaan lämmin
kuppi viluiseen sydämeemme", sanoin minä kehottavaisesti ja pian oli
väki härppimässä kuumaa kahvia.

Seuraavana yönä ei vielä tullut pakkasta, vaikka oli niin hirveän kylmä
ilma. Tuuleskeli koko yön ja taivaskaan ei täydelleen se'estynyt.
Saimme siis seuraavankin päivän pitkittää leikkaamista. Niin ahkerasti
tehtiin työtä, ettei joudettu ruokalepoakaan pitämään, vaan joka sai
viimeisen palansa niellyksi, tormasi pellolle; väki oli nyt oikein
innostuksissaan, koska hekin rupesivat älyämään, että nyt kiire on
tarpeesen; vieläpä sekin saatti innostuttaa, kun lupasin heille hyvän
päiväpalkan.

Lauvantai-iltaan saimme leikkuun niin leikatuksi, ettei jäljelle jäänyt
kuin pari peltotilkkua. -- 'Pianhan se lyhyt virsi on veisattu'.

Jo iltapäivällä alkoi tuuli heiketä ja taivas se'estyä. Kymmenen
ajoissa illalla oli niin tyyni, ettei haavan lehti värähtänyt. Taivas
oli niin selkeä, että tähdet näkyivät taivaalla niinkuin talvisydännä
ja kuu paistaa kaljotti niin kirkkaasti, että oikein varjonsa näki.
Silloin osoitti lämpömittari jo yhden asteen kylmää.

Aamulla oli surkea näky nähtävänä. Niin paksusti oli kuuraa maassa,
että olisi lunta luullut sataneen. Kaivolla olevissa astioissa ja
muissa mataloissa vesipaikoissa oli melkein tuumaa paksu jää. Harmaa
kaasu täytti ilman ja paksu pilvenjänkä oli korkealla auringon nousun
edessä. Se nousi auringon edellä taivaalle, ettei aurinko voinut näkyä
ennenkuin yhdentoista aikana aamulla. Kun aurinko ehti jängän edelle,
ei se paksun huurun lävitse voinut valaista eikä lämmittää; huumottihan
vaan niinkuin valju kuu olisi noussut taivaalle ohuen härmäpilven läpi
vaalottamaan.

Oli niin tyyni, ettei koko luonnossa kuulunut väräystäkään, ei linnun
ääntä eikä ihmistenkään toiminnasta syntynyttä liikkeen kahinaa. Kasvit
seisoa töröttivät läpi jäätyneenä, suorana, peitettynä paksulla
kuurakerroksella. Vahvat perunan varsikot olivat lupsauttaneet lehtensä
pitkin vahvaa vartta ja varsi oli niin jäässä, että kun sitä taittoi,
taittui se niinkuin jääkynttilä. Lyijyharmaa sumu tuntui raskaalta
hengittää; oli niinkuin joku tukeuttava raskaus olisi painanut ja
oikein tuntui rintaa karvastelevan, kun sitä hengitti keuhkoihinsa.

Kun ankara kuura ja jää vihdoinkin sulasi, huomattiin silloin, että
kaikki oli mennyt, niin meren sisälle pistävässä niemimaassakin kuin
paikkakuntamme olikin. -- Niin täälläkin, mitä sitten muualla.

Halla oli vienyt kaikki, eikä ihmettä tapahtunutkaan, että syksystä
olisi lämmintä ilmaa piisannut pitemmästi kuin tavallisina vuosina.
Viime talvisen ennustaja-ukon ennustukset olivat toteentuneet!
-- -- -- Kovat ajat olivat tosiaankin edessä.



II.

Köyhän kiitos.


Tuon kamalan halla-yön seuraukset tulivat pian näkyviin. Tuskin oli
rekikeli tullut, ennenkuin kerjäläisiä alkoi tunkeentua meidänkin
pieneen niemimaahamme. Niitä kulki jalan, hevosella ja toisia
reslakelkkaa perässään vetäen. Usein semmoisilla kelkkamiehillä oli
koko perhe mukana: isä, äiti ja lapsiliuta lisänä. Nuorempia isä ja
äiti heti kelkassa ryysyihin käärittyinä ja vanhimmat tallustelivat
jäljessä. Ei harvoinkaan tapahtunut, että jalan kulkevat perheet olivat
niin alastomia, sairaloisia ja kuihtuneita, että heitä täytyi hevosella
siirtää toiseen taloon ja kääriä heitä peitteillä, etteivät välille
paleltuisi.

Luultavasti oli noilla näljän kanssa taistelevilla se usko, että meren
rantamailla on kuitenkin saatu parempi vuodentuotos nytkin kuin
muualla. Siinä olivat he kuitenkin väärässä käsityksessä, sillä ankara
halla ei ollut säästänyt meren rantamaita enemmän kuin muitakaan
paikkakuntia. Kuitenkaan ei voi väittää, että täällä oli yhtä huonosti
asiat kuin muuallakin. Entiset vähemmät katovuodet eivät olleet täällä
meren niemessä niin tuntuvat kuin muissa paikkakunnissa; eipä niistä
kaikesti tietty niin mitään. Tällä paikkakunnalla oli väestö hyvin
säästäväistä ja ahkeraa. Sentähden oli useallakin säästössä useamman
vuotista viljaa ja vaikka kato veikin nyt kaikki, ei se tuntunut
kuitenkaan kovin rasittavalta, sillä olihan hyvät kulkuneuvot ja
kaupunki likellä, joita etuja useinkin muilta puuttui.

Niinkin ollen, oli kuitenkin mahdoton näin pienen paikkakunnan jaksaa
seisoa mokoman kerjäläistulvan edessä. Täytyi ruveta semmoisiin
toimiin, että heitä kyydittiin suurin joukoin kotipaikoilleen.
Armeliaammat ihmiset kokivat kuitenkin nykäistä heille mitä miltäkin
ulottui, ruokaa ja jotakin vaaterepaletta alastomampain suojaksi;
kokivatpa muutamat antaa evään-apuakin, kun heitä lähdettiin
kotipuoleensa viemään. Ei voinut paikkakuntalaisia tylyiksi sanoa, vaan
voimat eivät riittäneet.

Tämä kulkianten tulva oli niin jokapäiväistä, etteivät ne mitään
erinomaista huomiota kenessäkään herättäneet. Toisia tuli, toisia meni
ja kaikilla heillä oli yksi ja sama asia, nimittäin: pyytäminen
yösijaa, ruokaa tai vaatetta. Viimein tuo kaikki kävi niin
koneelliseksi, ikäänkuin se olisi pitänyt niin ollakin.

Mutta kuitenkin tuossa tulvivan joukon läpikulussa oli eräs kohtaus,
joka ei ole haihtunut mielestäni. Oltiin jo likempänä joulua ja vankka
rekikeli oli. Sattui olemaan taasenkin lumipyry. Vaivaloisesti ja
hitaasti vetää ponnisteli laiha ja kalpea nainen, horjuen, perässään
rekikelkkaa; kelkassa näytti olevan jotakin ryysyjen peitossa,
kerätyitä ruokavarojako vai mitä? Pari isonlaista lasta käydä
pahnusteli reslan perässä. He kääntyivät meille.

Satuin olemaan kartanolla. Aran silmäyksen loi hän minuun, kun havaitsi
minut. Hän ei sanonut mitään, ei hyvää päivääkään, loi vaan arasti
silmänsä maahan. Mitään sanomatta lähdin minä tupaan.

"Taaskin tuli kartanolle köyhiä useampi henkiä", sanoin vaimolleni.

Kului mielestäni jo pitkästi aikaa, eikä he vieläkään olleet tulleet
huoneesen; sentähden menin akkunasta katsomaan, miten heidän laitansa
oli, mutta he olivatkin jo porstuassa tulossa.

Nyt he juuri astuivat huoneesen. Tuolla kalpealla naisella oli pieni
lapsi sylissä, toista hän talutti kädestä ja kaksi isompaa lasta
tulivat omin neuvoinsa jäljessä. Noilla isoimmilla lapsilla oli niin
isot ja paksut töppöset jaloissa, jopa niin raskaat, että hädin tuskin
he jaksoivat niitä perässänsä vetää laahata.

Huoneesen astuessaan loi äiti aran silmäyksen ympäri hnonetta,
erittäinkin minuun ja vaimooni. Siihen he lumisina seisattuivat
ovipieleen, eivätkä näyttäneet uskaltavan siitä liikahtaa.

"Käykää nyt peremmäksi ja riisukaa noiden lasten päältä pois
vaateriepuja, että lämpenisivät", kehoitti vaimoni.

Eipä he sittenkään näyttäneet uskaltavan liikkua. Lienevätkö minua
peljänneet. Vasta sitten kun minäkin kehoitin, alkoivat he hitaasti
solua peremmäksi. Näin selvästi, että vaimon silmissä kiilsi kyynel ja
että hänen ruuminsa tärisi. Hitaasti alkoi hän päästellä lastensa
ympäriltä ryysyisiä verhoja, sanomatta ainoatakaan sanaa.

Vaimoni oli hyväsydäminen ja lempeä ihminen, ja aina säälitteli noiden
kurjien surkeata tilaa. Hän antoi kullekin jonkun hyvän sanan ja
nykäisi heille mitä milloinkin ulottui. Hän oli juuri keittänyt omalle
perheelle puoliseksi lihavelliä ja jakanut sen kuppeihin. Kun hän
huomasi tuon heikon perheen kurjan tilan, otti hän kuukin kupista
vähäsen pois ja sai niin kootuksi melkein kaksi kupillista noita
kulkioita varten. Sitten hän rupesi ilman anomatta hommaamaan heille
ruokaa. Vellin lisäksi toi hän pari leipää, silakka-kaukalon ja
piimätuopin.

"Tulkaa tuohon syömään, koska näytätte niin uupuneilta; lienettekö
mihin aikaan saaneet ruokaa", sanoi vaimoni kehoittavasti.

Mutta siihen sijaan, että he olisivat menneet syömään, pillahti vaimo
katkeraan itkuun. Se oli niin hillimätöntä ja sydämestä lähtevää, että
oikein selkäpiitä luisteli. Äidin itku näytti tarttuvan lapsiinkin,
niin että hekin rupesivat itkemään.

"Älkää nyt itkekö -- mikä teille Jumalan tähden tuli? -- Syökää nyt,
kun velli on vielä lämmintä", koki vaimoni lohdutella, mutta mikään ei
auttanut.

Tuntui niinkuin ei itkulle päätä olisi tullutkaan ja hyvinkin sitä
kesti puoli tuntia.

Vähitellen tyyntyivät he äänekkäästä itkusta, mutta kauvan se vielä
jälkimaininkina niskotuksella repeli sydämenpohjasta.

Vihdoin he tyyntyivät sen verran, että voivat ruveta syömään ja kerran
vertyneenä, söivätkin he hyvällä halulla.

Vaimoni älysi, ettei noin murtuneen mielen ollessa ole sovelias mennä
mitään kyselemään, mikä oli syynä tuohon ankaraan mielenliikutukseen.
Vasta sitten kuin he olivat päässeet syömästä ja lopen tyyntyneet,
uskalsi hän sen tehdä.

"Mikä oli syynä teidän katkeraan suruunne, kun niin kauvan sydämen
pohjasta itkitte?" kysyi vaimoni, samassa läheten tuota surullista
vaimoa.

"Kun minua niin kovin paljon haukuttiin", sanoi vaimo lyhyesti.

"Missä teitä haukuttiin?" kysyi taasenkin vaimoni.

"Tuossa likimmäisessä, isossa talossa", selitti vaimo.

"Ja senkötähden te itkitte?" kysyi vaimoni.

"Ei, en minä sen vuoksi itkenyt, minun sydämeni vaan murtui; se murtui
niin etten voinut itkeäkään. Koko ruumiini tärisi ja vapisi niinkuin
haavan lehti ja viimeinenkin voiman hitunen tuntui luopuvan
jäsenistäni; en ollut voida päästä tänne teille, niin heikoksi kävin",
selitti vaimo.

"Mutta sanoittehan tuon haukkumisen olleen itkuunne syynä", muistutti
vaimoni.

"Olen niin kummallisella mielellä, etten osaa tunteitani oikein
selittää. Kun tulin tänne teille, huomasin heti, kuinka ystävällisiä
olitte turvattomalle köyhälle joukolle. Silloin jo väkisinkin pakkausi
itku pääsemään valtaan, mutta kuitenkin jaksoin sen vielä niellä. Mutta
sitten kuin laititte vielä niin avullisen ateriankin ja kehoititte
ystävällisesti syömään, en jaksanut enään itseäni pidättää. Semmoinen
ristiriitainen tunne kuohui mielessäni, etten osaa sitä sanoa: kovuus,
haukkuminen ja ylönkatse sekä sydämellinen sääliväisyys kurjaa,
puutosta kärsivää, turvatonta perhettä kohtaan mylleröihtivät sekaisin
molemmista syistä murtuneessa sydämessäni. -- Se oli siis teidän
hyvyytenne tähden kuin minä itkin, eikä suinkaan noiden haukkumisien
vuoksi", selitteli vaimo.

"Onko teillä miestä?" kysyi vaimoni arastellen.

"On minulla ollut mies -- kuinkas muutoin, koska kerran näin paljon
lapsia on -- mutta hän kuoli viime marraskuussa ja jätti tämmöisen
turvattoman joukon jälkeensä näin kovana aikana. Ei ollut muuta neuvoa,
kun lähteä kelkka perässä lastensa kanssa mierolle. Kova tehtävä oli
se, mutta muuta neuvoa ei ollut. Jospa mieheni olisi elänyt ja
tavalliset ajat olleet, olisimme jotenkuten toimeen tulleet, sillä
vaikka olikin jo useita lapsia, emme kuitenkaan koskaan vielä
tarvinneet turvata armoleipään. -- Monta vuorokautta itkin ennen
mierolle lähtemistä", puheli hän.

"Mitenkä he teitä haukkuivat tuolla talossa?" utasi vaimoni.

"Sanoivat, että laiskusillani kerjään, kun en viitsi tehdä työtä. Hyvä
Jumala! -- Mitähän työtä tämmöinenkin näljän tähden uupunut ja
kuihtunut raiska voisi tehdä, varsinkin semmoista, jolla saisin lapseni
elätetyksi. Kukaan ei anna minkäänlaista työtä, eipä vaikka ruokansa
edestä tekisi. Kyllä minä työtä olen tehnyt ja tekisin nytkin vielä,
kun vaan olisi työtä ja voimia, mutta niitä ei ole kumpiakaan, täytyy
vaan turvata mieroon, niin katkerata kuin se vielä onkin, sillä en voi
nähdä lapseni nälkään kuolevan. -- Sitten he sanoivat vielä, että
syydetään kakaroita maailmaan ihmisten vastuksiksi niin paljon, että
aivan silmä-munalta paistaa. Tuo tuntui kaikkein kovimmalta
solvaukselta, sillä tuntui siltä, etteivät lapset ole omassa
ottamisessaan, vaan ne ovat Herran lahjat", puheli vaimo.

Tuo talo, jossa häntä oli haukuttu, oli paikkakunnan varakkaampia.
Tuhansia oli heillä arkkunsa pohjalla ja vielä mokomampi määrä
lainassa. Monivuotista viljaa oli aitat täynnä ja lukuisa, hyvästi
ruokittu karja antoi ylön määrin karjan-antimia. Laaja kalanpyynti toi
runsaasti Vellamon karjaa. Ei siinä talossa siis tiedetty katovuodesta
ja kovasta ajasta niin mitään.

"Antoivatko nuot teille haukkumisensa päälle mitään?" kysyi eukkoni.

"Antoivathan nuot hyvän palasen leipää, mutta sangen katkeralta se
tuntui; oli niinkuin olisin vastaanottanut kirouksen palan", sanoi
vaimo ja purskahti taasenkin itkemään.

Kyynel herahti minunkin silmääni ja minä pyörähdin kamariini ja samassa
tuokiossa kirjoitin seuraavan runopätkän, joka on näihin saakka
säilynyt paperi-puluissani:

    Tuli köyhä käypäläinen,
    Näljän kanssa nääntyväinen,
    Luokse rikkahan,
    Apuu hältä anomahan,
    Puutettansa sanomahan,
    Kautta taivahan.

    Rikas kyllä avun antoi,
    Kiukkumiellä hän sen kantoi,
    Köyhä paralle.
    Kyynel köyhän silmän täytti,
    Nöyrältähän se nyt näytti,
    Sekä aralle.

    Mutta niinhän se ei ollut,
    Eikä kyynel silti tullut,
    Että kiitokseen
    Ylettyneet olisivat,
    Köyhyydestä tulisivat.
    Ne oil -- murtuneen.

    Tuli köyhä kulkevainen,
    Itkuansa sulkevainen,
    Luokse köyhemmän.
    Hänkin hälle palan antoi,
    Surkumiellä hän sen kantoi,
    Vaikka vähemmän.

    Kyynel silloin vuosi kanssa,
    Kuihtuneita kasvojansa,
    Alas valuen.
    Ne ei olleet huokauksen,
    Eikä mielen murtumuksen,
    Ne oli kiitoksen.



III.

Ryöväri



Asiat kiertyivät semmoisiksi, että meidän piti muuttaa pois tuosta
meren niemimaasta. Pitäjä, johon muutimme, oli noin neljän penikulman
päässä merestä. Pitäjän läpi juoksi eräs mahtava Pohjanmaan virta.

Vuosiluku oli muuttunut, sillä nyt jo piirrettiin 1868. Vaikka toinen
vuosi oli tullut, oli kuitenkin viimeisen kovan katovuoden hirveät
seuraukset parhaaltaan kärsittävinä.

Paikkakuntaan tultuamme kohtasi kamala näky. Kuihtuneita, nääntyvän
näköisiä, horjuvia ja kalpeita haamuja kulki pitkin teitä kylästä
kylään, talosta taloon, etsien, eikö jollakin olisi heille antaa jotain
suuhun pantavaa, hiukiavan sydämen hengissä pysymiseksi. Köyhäinhuone
kyllä oli hallituksen käskystä väliaikaisesti laitettu yleisen hädän
poistamiseksi, ja sinne kahteen avaraan pytinki-rotinkiin oli
sijoitettu köyhiä ja sairaita niin paljon kuin suinkin mahtui. Melkein
heti paikkakuntaan tultuani menin sitä katsomaan. Surkealta siellä
näytti. Laihtuneita ja kuihtuneita käsiä ojenneltiin tulijaa kohti
kaikkialta sängyistä ja muualta, Jumalan tähden anoen jotakin syötävää.
Kunnan kyllä oli käsketty nuot kaikki hyvästi hoitaa ja ruokkia. Mutta
kun asiat eivät olleet taloissakaan sen paremmasti, kävi se aivan
mahdottomaksi. Olki- ja petäjäleipä oli taloissakin kaikkialla
syötävänä ja eihän sitä parempaa voinut köyhäinhuoneessakaan olla.
Kuitenkin kokivat ihmiset viedä sinne, mitä hengestä irti oli.
Lihanpalaa, maito- ja piimäkannua kokivat he sinne kantaa, mutta mitä
se oli näin paljolle. Sen verran oli hätäaputoimikunnalta saatu selvää
viljaa, että toisinaan voitiin niistä velliä keittää.

Tämän kaiken kurjuuden ohessa oli nälkäkuume -- tuo tavallinen ankara
seurakumppani -- yhtynyt täydentämään tuota hävityksen kauhistusta.
Senpä tähden köyhäinhuoneessa olijat olivatkin melkein kaikki sairaina.
Niiden, jotka olivat terveen muotoisia, oli määränä tehdä käsitöitä.
Mutta heidän käsityönsä supistui yksinomaan ruumisarkkujen tekemiseen,
ja olipa heillä työ ja tuska, jos he saivat niin paljon arkkuja
tehdyksi kuin niitä hoitolassa tarvittiin. Niitä kuoli köyhäinhuoneessa
ja ulkona siitä niin paljon, että sitä oli kamala katsella. Ei ollut
ensinkään mieli iloinen ja pirteä sunnuntai-aamuin, kun neljäkin
kymmentä kirstua makasi rinnakkain hautausmaalla. Tuo ammottava
hautakaan, joka oli heille viimeiseksi leposijaksi aijottu, ei
näyttänyt jaksavan kaikkia niellä, eikä tuo ruumishauta näyttänyt
miltään ruumishaudalta, vaan jonkummoiselta kanavalta. Väristen seisoi
kalvistunut saattojoukko tuon kuilun partaalla, joista usea jo
seuraavana sunnuntaina suistui tuohon kamalaan kuoppaan. Nälistynyt
lapsiparvi itki usein haudan partaalla, kun heidän ainoat tukensa ja
turvansa peitettiin maan mustiin multiin. Semmoista silloin voi
tapahtua pitäjässä, jossa väkiluku ei ollut kuin vähän päälle viiden
tuhannen. Ja yhtä kaikki, kun nälkätilastollisia virka-ilmoituksia
annettiin, sanottiin: "ei ole vielä ketään nälkään kuollut".

       *       *       *       *       *

Vaikka näin oli koetettu köyhiä ja sairaita sijoitella yhteen kohti,
oli kuitenkin kerjäläisiä summaton joukko liikkeellä, niinkuin edellä
on mainittu. Niitä tuli ja meni kymmenittäin -- sadottain päivässä. Kun
olin samassa pitäjässä syntynyt ja mieheksi kasvanut ja vasta
paikkakuntaan takaisin muuttanut, katsoivat he hyväksi tuttavuuden
nimessä paahtaa kaikin meille, niinkuin ennen syömättömään ja
kokemattomaan paikkaan ainakin ja ehkäpä senkin vuoksi, kun kuulivat
meillä olevan selvää leipää. Vaimoni koki pitää kättään oikeana ja
nykästä palan kullekin, mutta tämä köyhäin tulviminen kävi niin
ankaraksi vihdoin, että jos vähänkään kullekin olisi antanut, olisivat
vähät viljavaramme loppuneet parissa päivässä. Täytyi katsoa omankin
perheen kohtaloa ja kieltääntyä kaikille antamasta. Eräänä päivänä tuli
eräs noin kolmentoista vuoden ikäinen poika huoneesen. Selvästi huomasi
hänen olevan nälkä-pöhössä.

"Antakaa Jumalan tähden minulle jotakin syötävää!" sanoi hän
hätäisesti, heti huoneesen tultuansa.

"Ei, poika rukka, riitä jokaiselle anovalle antaa, ellei tässä tahdo jo
aivan pian joutua lapsijoukkonsa kanssa samalle mierolle kuin sinäkin.
Koe, poika raukka, mennä nyt toiseen taloon", sanoi vaimoni lempeästi
kehoitellen.

"Toisista taloista ei ole nyt paljon apua, sillä heillä ei ole, mistä
he mitään antaisivat", sanoi poika ja istui alakuloisena penkille.

Tämän keskustelun jälkeen menin surumielisenä kamariini miettien tätä
kamalaa aikaa.

Vaimollani oli leipomus juuri; kun minä menin kamariin, loi hän leipiä
uuniin. Sen tehtyään tuli hänkin kamariin. Keskustelimme hiukan aikaa
tästä kamalasta hädästä ja pahoittelimme, kun ei voi tätä hätää
poistaa ja tarvitsevaisia auttaa.

Samassa tuokiossa syöksähtää vanhin lapsistamme kamariin hätäytteen
näköisenä.

"Se poika sieppasi leivän uunista ja juoksi sen kanssa kiireesti ulos",
sanoi hän.

Silmäsin pihalle. Poika juosta kytyytti pitkin pihaa, rakkaasti
rintaansa vasten painaen höyryävää taikinaista leipää ja toisella
kädellään ahnaasti repien sitä ja tukkien suuhunsa. Leivät uunissa
eivät olleet ehtineet vielä oikein kuortuakaan, mutta poika ei joutanut
sitä odottamaan; kun silmä vältti, sieppasi hän likimäisen leivän uunin
suusta, vaikkei se ollutkaan paljon muuta kuin kuumettunutta taikinaa.

"Antakaa pojan mennä rauhassa, ei hän sitä tarpeetta ottanut. Mitä hän
ei pyytämällä saanut, otti hän sen oikeutetulla ryöväämisellä", sanoin
ja kyyneleet nousivat silmiini; vaimoltani pääsi syvä huokaus.

Kahden vuorokauden perältä tuli tieto, että poika oli kuollut. Paha
omatunto jäi meille jäljelle tuon uutisen kuultuamme.



IV.

Talon vanhus.


En ollut niin kauvan pitäjästä poissa ollut, etten olisi palattuani
tuntenut joka ikistä ihmistä, jotka olivat jo aikaisia lähteissäni.

Eräänä päivänä tuli eräs tuttava talon vanhus luokseni. Hän oli jo
vanha mies, kun lähdin kotipitäjästä vieraisiin paikkakuntiin. Mutta
tällä välin oli hän niin vanhentunut ja rapistunut, etten ollut häntä
tunteakaan. Häntä oli koko elämänsä ajan kaikki arvossa ja kunniassa
pitäneet. Varakkaasti oli hän taloansa asunut ja lapsilaumansa
siivoiksi ja kunniallisiksi ihmisiksi kasvattanut. Koko perhe oli
työteliästä ja säästäväistä väkeä ja he kunnioittivat ja rakastivat
toisiansa; erittäinkin he kaikin, niin vanhemmat kuin nuoremmatkin
kunnioittivat ja rakastivat vanhaa isää.

Monet edelliset katovuodet olivat tyhjentäneet hänenkin talonsa varat
ja ankara nykyinen aika oli yhtä ankarana hänen edessään, tyhjänä,
kammottavana ja kalseana kuin muillakin. Kai tämä suuri kansamme
vitsaus oli ukon niin pikaan vanhentanut ja voimattomaksi saattanut.
Kun hän tuli meille, oli hänellä sauva kädessä, jolla hän tuki
horjuvaa, kuihtunutta ruumistansa.

"Hyvää päivää", sanoi hän, läähättäen oven suussa sauvansa nojalla
seisoen.

Käännyin häneen päin, tarkastellakseni, ken tuo hyvän päivän toivottaja
olisi, samalla vastaten hänen toivotukseensa.

Silloin huomasin, että vanhus vapisi niin kovin, ettei ollut pysyä
sauvansa nojalla pystyssä.

"Kah! P----n ukkohan se onkin, käykäähän toki peremmäs istumaan",
sanoin minä ja tartuin hänen käteensä ja talutin hänet peremmäksi
istumaan. Siinä hän istui sauvansa nojassa kumarana ja hengittää
läähätti niin ankarasti, että henkeä sisään: päin vetäessä laiha ruumis
kimmahti hiukan pystympään, mutta ulospäin puhaltaessa nokahti se
taasen alemmaksi. Näytti siltä, ettei hänen vatsassaan ollut mitään
muuta kuin sitä ilmaa, mitä hän niin ahneesti keuhkoillaan imi.

Kysyin häneltä, mitä kuuluu, mutta toviin aikaan ei hän voinut
läähätyksensä tähden mitään vastata. Vihdoin sanoi hän katkonaisesti:

"Su--suonta mi--minä lyöt--lyöttäisin".

Minä hämmästyin. Hän näytti niin surkastuneelta, kuihtuneelta ja
verettömältä, ettei olisi luullut hänessä löytyvän verta enempää kuin
kärpäsessä. Koetin selittää hänelle, ettei häntä suinkaan veren viat
vaivaa. Sanoin, että luuloni mukaan olisi se hänen surmansa, jos
häneltä viimeisetkin veripisarat pois laskettaisiin. Muutoin koin
selitellä, ettei minulla edes ole suonirautaakaan ja ettei nykyaikana
eräät lääkäritkään hyväksy suonen avaamista.

"Oletteko milloin viimeksi syönyt?" kysyin ukolta sitten.

"Eipä ne syöntikerrat näinä aikoina niin tiheään tapahdu, nimittäin
oikeata ruokaa. Kyllähän tuota olkia ja petäjää ... mutta eipä se tunnu
ravitsevan enään näin vanhaa miestä. Jopa siitä on kulunut kolme
viikkoa, kun olen selvää leipää nähnytkään", arveli ukko.

Annoin vaimolleni viittauksen, että hän panisi ukolle ruokaa.

Sillä välin kysyin ukolta: "kuinka te olette jaksanut noin heikkona
jalkasin tulla kylälle?" sillä ukon kotiin oli puoli penikulmaa matkaa.

"Kyllähän tuota tulla, mutta mitenkä täältä päässee kotia", sanoi hän.

"Kun ette ottanut hevosta", arvelin minä.

"Olihan niitä ennen useitakin hevosia, mutta nyt ei ole ainoatakaan,
sillä useain katovuotten aikana on täytynyt tehdä velkaa ja niistä
veloista ovat he ryöstäneet talon aivan puti puhtaaksi; ei ole enään
maahan putoavaa. Harmiksi tahtoo käydä, kun kaikki meni ja velka ei
lyhennyt sanottavaa, sillä melkein kaikki menivät ryöstöpalkkoihin.
Koetin rukoilla kauppamiehiä, että odottaisivat vielä, mutta armoa ei
tullut, vaikkei he itsekään siitä hyötyneet, kun kaikesti ei myöty
omaisuus riittänyt ryöstöpalkkoihinkaan. Mistä ne tänä aikana
rahamiehet tulevat, jotka kalusta jotakin antaisivat", kertoi ukko.

Sillä välin oli vaimoni laittanut ruoan ja tuli nyt minulle sen
ilmoittamaan.

Kehoitin ukkoa menemään syömään, mutta sen kuultuansa rupesi hän
kovemmin vapisemaan.

"Mitäs nyt... En minä sitä varten ... eihän niitä tänä aikana voi
kaikkia ruokkia. Vuovasin vaan tänne kylälle jotakin saadakseni, mutta
eipä täälläkään näy olevan mitään saatavana -- -- kun pääsisin vaan
täältä kotiin. -- Te olette liiankin hyviä. Enhän minä toki teiltä",
esteli ukko hajamielisesti.

Otin häntä kädestä kiinni ja talutin hänet syömään. Syödessäänkin
vapisi hän niin kovin, ettei ollut ruokaa suuhunsa saada. Poistuin
poijes, antaakseni hänelle yksittäistä rauhaa, että hän olisi paremmin
voinut syödä, sillä hän näytti häpeävän vapisemistaan.

Kun tulin takaisin oli hän jo penkillä istumassa.

"Kiitoksia paljon ruuan edestä! En tohtinut paljon syödä ... tuntuu
niin raukasevan", sanoi hän.

Toimitin hänet vuoteesen maata ja pian vaipui hän raukeaan uneen.

Pari tuntia maattuaan, heräsi hän ikäänkuin jotakin säikähtäen ja alkoi
kiireesti kömpimään ylös.

"Kun jaksaisin nyt vaan kotiin", sanoi hän ylös päästyänsä.

Minua kovin kummastutti, kun ukko ei vavissut nyt ensinkään, mutta
muuten hän näytti kovin raukealta ja uupuneelta.

Kun matkaa oli niinkin pitkältä, niin vähäisille voimille kuin ukolla
oli ja kun vielä oli myöhäinen ilta ja päälliseksi umpikeli, en
uskaltanut ukkoa laskea taipaleelle. Käskin siis renkipojan valjastaa
hevonen ja viedä hänet kotiinsa. Rekeen peitimme ukon ja niin hän
lähti, kiitellen ja kostellen. Näin pari kyyneltä vierähtävän hänen
silmistään, jotka ryppyisten kasvojen, kenties kurjuuden uurtamia
vakoja myöden vierähtivät alas. Niin hän meni.

       *       *       *       *       *

Minua kovia kummastutti se seikka, miksi ukko vapisi niin kovasti
meille tultuaan ja sielläkin ollessaan ja miksikä ei hän lähteissään
vavissut ensinkään. Koetin saada selville syytä siihen, mutta en
kuitenkaan koko yön seutuun löytänyt tukevaa perustusta. Koetin
ajatella sitäkin, että olisikohan tuo niukka ateria sen muutoksen
vaikuttanut, vaan ei sekään tuntunut ratkaisevalta tuon kysymyksen
selvittämiseksi. Mutta huomennapa asia selvisikin.

Siinä aivan lähellä oli eräs maakauppias. Hän oli haalinut eloa sen
verran kuin hänen vähät varansa myönsivät. Niitä hän sitten naulottain
ja leivisköttäin myödä kitkutteli, kiskoen kolmekymmentä penniä
naulalta.

Hänen luokseen oli tuo ukko mennyt saamaan velaksi jauhoja edes
jonkunkaan vellin suuruksiksi.

"Vai velaksi! Sinulla on entistäkin velkaa kymmenen markkaa ja nyt
vielä velaksi. Millä luulet entisen velkasikaan maksavasi? Ei
tippaakaan enää lisäksi", tokelsi tuo yhteiskunnan hyväntekijä.

"Kunhan Jumala vielä auttaisi, niin kyllähän..."

"Jumala auttaisi!" matki kauppias. "Kyllähän sen näkee kuinka se auttaa
-- hym! Viides katovuosi jo peräkkäin ja yhä ne vaan paranevat. Nyt
pitää ihmisen itseänsä auttaa, mihinkään muuhun ei ole luottamista",
pauhasi kauppias.

"Mutta minä hiukian, ellen saa hiukankaan suurusta", sanoi ukko
murtuneena.

"Se ei ole minun asiani", sanoi kauppias kopeasti ja käänsi ukolle
selkänsä ja meni.

Murtuneena istui ukko tuvan penkille. Siinä hän alakuloisena istui
miettien toivotonta tilaansa. Nälkä poltti ankarasti sisälmyksiä.
Tuntui niin kalvaavalta, hiukasevalta ja tyhjältä; oli niinkuin hän
olisi utuna haihtumaisillaan ilmaan. Sydän tuskitteli, huomaten varman
nälkäkuoleman olevan edessänsä ja eikä aivan kaukanakaan ja
kuitenkin... Hätäisesti lentelivät ajatukset sinne tänne, etsien ja
haparoiden jotakin apukeinoa, jotakin, millä saisi tuskaisen nälkänsä
sammutetuksi, mutta mitään keinoa ei löytynyt.

Yksinään hän noita siinä leipomatuvan penkillä istuessaan mietti, sillä
ketään muita ei ollut huoneessa.

Kauppiaalla oli selvä leipä -- kuinkas muutoin, sillä olihan hän
kauppias ja laillaan vielä viljakauppiaskin. Talossa oli leivottu ja
leipiä oli syrjällänsä seinävierustailla. Kauheassa näljän tuskassa
juolahti ukon päähän, ettei ole muuta neuvoa kuin siepata tuosta yksi
leipä, pistää se poveensa ja rientää pois. Ajateltu ja tehty. Hän ei
joutanut kauvan aprikoimaan; hän sieppasi leivän ja pisti sen
takkikulunsa poveen ja alkoi könttiä ulos.

Kauppamiehellä oli kätyrinä eräs maaltaan hävinnyt mies. Hän oli oikein
aika maailman harava ja kauppiaalle kaikki kaikessa. Hän se oli, joka
katsoi kaiken perään, otti vastaan tuotuja tavaroita ja ulosantoi, mitä
ulosannettiin, punnitsi ne ja toi sitten vaan lipun kauppiaalle. Sen
lipun jälkeen sitten kauppias joko maksoi ostetut tavarat tai peri
maksun annetuista.

Tämä kauppiaan kätyri huomasi ukon sauvansa nojassa mennä könttyröivän
pihalla. Oitis juolahti hänen mieleensä, etteiköhän tuo äijä vaan
jotakin siepannut lähtiessään. Muutamalla harppauksella oli hän ukon
luona. Hän huomasi ukon poven olevan liiemmäksi pullollaan. Sen enempää
aprikoimatta sieppasi hän armotta ukon jotenkin kovakätisesti pihalle
seljälleen. Kun ukon hajaantuneessa takkikulussa ei ollut paksun
kiinnipitimiä, vyörähti leipä povesta pihalle.

"Ahaa, vanha junkkari! Vai kuljet sinä semmoisilla retkillä. Talteen
olet olevinasi talon isäntä. Sukkelaan siitä ylös ja lähdetäänpä sitten
kauppiaan luo kyselemään, mitä hän sinullaisesta vieraastansa pitää",
säyhysi kätyri.

Ukko rukka koki kankeasti ja hitaasti kömpiä ylös. Häpeästä ja
ankarasta mielenliikutuksesta hämmästyneenä vapisi hän niinkuin kahila
virrassa.

Kätyri sieppasi leivän toiseen käteensä ja toisella tarttui hän ukon
rinnuksiin ja alkoi raahata vapisevaa ja kankeata ukkoa perässään
kauppiaan kamariin.

"Älkää viekö minua sinne, säästäkää minua", pyyteli vanhus.

"Vai vielä säästää ... ei ajattelemistakaan ... vai varasta säästää",
tiuskasi kätyri ja vei kolin kolia ukon kauppiaan huoneesen.

"Tämmöisiä vieraita ja kaupantekijöitä sitä meillä kulkee! Tämä äijä
pahuus oli kähminyt tuvasta leivän poveensa ja alkoi sen kanssa mennä
könttiä tiehensä. Mutta minä satuin havaitsemaan hänet, sieppasin
leivän pois ja toin sekä leivän että sen varastajan tänne, että itse
saatte tehdä hänen kanssaan, mitä tahdotte, hi, hi, hi, hi", selitteli
kätyri ihastuksissaan.

"Kah pirua ... tekikö niin? Semmoisia ne ovat ... mutta mitä me nyt
tuolle varkaalle teemme?" sanoi kauppias. Sitten käveli hän ukon nenän
eteen ja nyrkkiä puiden tiuskasi: "Miksi varastit minulta leivän?"

Ukko ei hämminkinsä tähden voinut vastata mitään, katsoa tuijotti vaan
vavisten eteensä lattialle.

"Ei sille sen parempaa tarvita, annetaan ryökäleelle hyvästi selkään,
vähemmän vasta tekee mieli varastamaan", ehdotteli tuo uskollinen
kauppapalvelija.

"Se tuollaisille konnille on parasta ... no, aina sinä arvaat, vaan
missä me antaisimme hänelle loimeen?" tuumi kauppias iloissaan.

"Ei sen parempaa ... viedään hänet talliin, siellä on höyläpenkki",
ehdotteli kätyri.

"No sinne ... sehän on sopiva paikka", myönsi kauppias heti.

Nyt he lähtivät kahden raahaamaan ukko-parkaa rangaistuspaikallensa.
Hän oli näljästä ja hämmästyksestä niin voimaton, ettei oman jalan apu
yhtään auttanut, vaan siipenä ne laahasivat jäljessä, kun he häntä
viedä rymyyttivät talliin. Siellä he paiskasivat suulleen hänet
höyläpenkille. Kauppias piti ukkoa niskasta kiinni ja kätyri alkoi
huimia räntä vahvalla ruoskan varrella selkään.

Ukko oli niin voimaton, ettei hän voinut kiemurrella eikä ääntä
päästää.

"Kah, pirua! kun on vielä äkänenkin; lyö, lyö lujemmasti, että
heltisi", kehoitti kauppias.

Kätyri koki parantaa kättänsä, mutta sittenkään ei ukko ääntä
päästänyt; hän ei olisi voinut sitä tehdä, vaikka he olisivat hänet
kuoliaaksi pyntänneet.

Kun he olivat kylläkseen ukko-raiskaa hosunneet, sanoi kauppias
vihdoin:

"Heitä jo hiidessä poijes; taitaa se raato kuolla käsiin, jos vielä
pitkitämme".

Sitten he lakkasivat ja menivät nauraa hihittäen pois.

Siihen jäi ukko höyläpenkille makaamaan, eivätkä nuot oikeudentunnon
palvelijat katsoneet häntä sittemmin päin perin, jäikö hän elämään tai
kuoliko hän. Kun ukko siinä kylmässä ikänsä ja aikansa oli, tointui hän
sen verran, että kykeni kompuroimaan ylös ja lähtemään liikkeelle.
Tuosta piinapenkistään tuli hän suorastaan meille ja tuon tapauksen
tähden hän niin ankarasti vapisi.

Monta viikkoa makasi ukko vuoteen hyvinä tuon siveellisen aatteen
edustajilta saadun kylmän kylvyn takia.

       *       *       *       *       *

Vaikkei se kuulu tähän, tekee mieli ilmoittaa, että ukko elää vielä
varakkaana, kunnioitettuna, tuiki vanhana perheen kanta-isänä perheensä
keskessä sekä kaikkein kansalaisten kunnioittamana, mutta sangen vanha
hän jo on. Kertomuksessa mainittu kauppias on aikoja sitten tehnyt
konkurssin ja ajelehtaa nykyään jätkänä ympäri maan kurjissa
repaleissaan ja kallistaa kylkensä siihen, missä vähänkin on suojaa.
Hänen silloinen kätyrinsä on jo useampia vuosia ollut -- ruodulla,
mutta sangen ylpeä on hän vielä.



V.

Rouhu.


Niin Rouhu. Tuo nimi ei ollut sen henkilön oikea sukunimi, vaan kylän
panema. Kuitenkaan ei kylän kesken häntä koskaan muuten kutsuttu, vaan
Sameli Rouhu hän oli aina, kun häntä mainittiin. Tämä kylän panema
nimi ei kuitenkaan ollut annettu missään pahaa eli halveksumista
tarkoittavassa mielessä; oli tarkoitettu vaan nimi senmukainen, että se
olisi soveltunut kuvaamaan miehen luonnetta ja toimintaa.

Useinkin onnistutaan tuommoisissa kylän panemissa nimissä varsin
sattuvasti ja niinpä tässäkin. Hän oli perheellinen mies ja asui
perheensä kanssa omassa, pienessä torpassaan. Hän oli vahvaruumiinen ja
ankara työmies, sillä hän teki työtä kuin viisi. Pienen torppansa
viljeli hän pian rajoja myöten niin tarkkaan, ettei tekemätöntä
löytynyt niin paljoa, että olisi aidan varaseipään tekemättömälle
maalle voinut pistää.

Luonnollista oli, ettei semmoiselle työmiehelle voinut torpassa kaikin
ajoin työtä riittää. Mutta hän ei voinut työttä olla. Hän haki sitä
muualta ja sai. Päiväläiseksi hän ei mielellään ruvennut, vaan sitä
halukkaammin teki hän urakkatöitä. Hän ei katsonut oliko urakka
edullinen muiden mielestä vai ei. Kun hän vaan urakan sai, ryhtyi hän
heti siihen käsiksi. Usein hulluttelivat muut, kun hän heidän
mielestään niin halvalla otti vaikeita urakoita tehdäkseen, vaan siitä
huoli Rouhu viisi. Mutta kun urakka oli päättynyt, oli Rouhu useinkin
päässyt kahden, jopa kolmenkin miehen palkalle. Kyllä korpi huiskui,
kun hän oli siellä peltoa urakalla raivaamassa. Oliko hänellä työpaikka
kivikkomäellä, jossa hänen oli peltoa tehtävä, lentelivät hyvää vauhtia
semmoiset korvet läjihin, joita pari tavallista miestä sai punoa hyvän
aikaa. Hän oli verraton salvumies ja halonhakkuussa ei hän löytänyt
vertaistansa. Tästä työkunnosta oli kylä häntä ruvennut kutsumaan
Rouhuksi, kun hän rouhusi ja raivosi työpaikallaan niinkuin rämeestä
pystyyn noussut karhu.

Niin kaikessa isossa, karkeassa ja raskaassa työssä, mutta mikään
käsityöläinen ei hän ollut. Sillä hänen kiireinen luonteensa ja väkevä
voimansa ei soveltunut pieneen ja keveään työhön. Jos hän rupesi
jotakin tekemään, rouhusi hän siinäkin ja kun ei hänellä ollut mielen
malttia miettimään ja arvostelemaan, kuinka ja minkä verran joku heikko
kohta kesti, särkyivät ne tavallisesti hänen käsiinsä, ennenkuin
tehtävä kalu oli valmiinakaan.

Kun oli hyvät vuodet, eli hän pienessä torpassaan suuren perheensä
kanssa niinkuin pellossa. Torppa oli hyvässä kunnossa ja kasvoi
täydeltä terää. Laillaan hän käytti vuoroviljelystäkin pienellä
tilallaan, ettei maa väsyisi yhtä lajia kasvaessaan. Niinpä hän
viljeli nauristakin, tuota kaikkein yhteistä kasvia, ja kun kylän
poika-viikarit rupesivat varkaissa käymään hänen naurismaallaan,
viritteli hän muutamia ketun sankoja niiden kulkupaikkoihin, ja kun
muuan poikaloppi sai ketun sakset koipeensa ja rupesi pahoin älisemään,
oli työ ja tuska, jos toiset saivat hänen päästetyksi pälkähästä. Sen
koommin eivät pojat enään uskaltaneet tulla Rouhun naurismaahan. Näin
tavoin sai Rouhu pienestä torpastaan perheelleen elatusta moneksi
ajaksi ja mitä torpan antimista puuttui, sen hän ansaitsi
urakkatöillään.

Päälliseksi oli Rouhu vielä oivallinen metsästäjä. Tosin ei hän ollut
mikään karhujen ja susien tappaja, sillä niitä ei niillä tienoin ollut.
Kuitenkin saivat jotkut ilvekset, ahmat ja revot tehdä tuttavuutta
hänen tuliluikkunsa kanssa. Sen vaarallisemmassa tilassa olivat
jänikset, metsot ja teeret.

Kun maa tuli routaan, ettei hän kyennyt maantyöhön, silloin hän lähti
metsälle ja sitä ei voinut estää kukaan. Hänellä oli omituinen
pyyntitapa. Ei hän hakenut eikä joutanut hakemaan jäniksiä makuulta,
vaan hän mennä rouhusi tiheimpiä katajikkoja ja näreikköjä aukeain
laidoilla; sen parempi hänen mielestään, mitä isomman rymäkän hän sai
rouhuamisellaan aikaan. Kun sitte jänöparka lähti pelästyneenä hyppyyn,
saavutti sen aivan pian Rouhun tarkasta kädestä lähettämä luoti.
Harva Jukka säilytti nahkansa ankaralta Rouhulta ja hänen tarkalta
luotikoltaan. Usein hänelle kokoontui päivän pitkään niin paljon,
jäniksiä, ettei hän voinut niitä kantamalla kotiinsa saada, vaan hänen
täytyi ottaa hevonen jäniksiä kyyditsemään.

Ei hän käyttänyt juuri parempaa pyyntitapaa linnustaessaankaan. Kun
aamulla tapasi teeriparven, ei hän ensinkään vuovannut hiipimällä
päästä niitä likelle, kävellä tallusteli vaan julkisesti parvea kohti.
Ja kun linnut leuhahtivat lentoon, välitti hän siitä viisi. Hän käveli
vaan siihen suuntaan, mihin linnutkin lensivät ja pian hän ne saavutti.
Jo puolenpäivän rinnassa kesuttuivat linnut niin Rouhuun, etteivät ne
hänestä välittäneet juuri mitään, nälistyneitä kun olivat, sillä Rouhu
ei ollut antanut niille syönnin rauhaa. Kun hän sitten pääsi
ulottuville, tipahti tavasta yksi ja toinen teeri puun juurelle:
Iltapäivällä tulivat linnut niin kesyiksi, etteivät ne viitsineet
lähteä edes lentoonkaan, vaikka niitä aina joka luotikon paukahtaessa
tipahti alas; silloin niitä alkoi tippua kuin rakeita ja hämärän
tullessa oli Rouhun iso viikkokontti niin täynnä lintuja kuin yksikin
mahtui. Olipa hänellä useinkin aika tarakka kannettavana kotiin
mennessään.

Harvoin hän teki mitään lahtia talven varaksi, sillä hän luotti
vakavaan käteensä ja tarkkaan luotikkoonsa. Ja kun vaan metsässä oli
riistaa, eipä Rouhun perhe ollut lihan puutteessa, sillä niitä
palvattiin suuret joukot talven varaksi.

       *       *       *       *       *

Semmoinen oli Rouhun elämä ja toimeentulo tavallisina aikoina. Tuli
sitten tuo ankara katovuosi ja muutti Rouhun niinkuin muidenkin elämän
olot. Pienen torpan laihot ja muut kasvit vei ankara halla kaikki
tyyni. Torpan vuodentulosta ei ollut mitään turvaa ja kovan köyhyyden
tähden ei saanut minkäänlaista työtä. Kova hätä tuli lukuisalle
perheelle. Rouhu koetti turvaantua tarkkaan luotikkoonsakin ja läksi
metsälle, saamaan jotakin näljistyneen perheensä ravinnoksi. Koko
päivän koetti hän etsiä saalista, mutta turhaan. Hän luuli vaan
kovanonnen sattumaksi tuon otusten löytämättömyyden. Useana päivänä
kävi hän peräkkäin metsällä, etsien saalista usealta suunnalta, mutta
aina vaan turhaan. Silloin vasta huomasi hän, että vitsova käsi oli
riistänyt pois metsän-riistankin. Alakuloiseksi meni vahvan miehen
mieli kaiken tämän huomatessaan. Ei ollut mitään apukeinoa löytyvissä,
vaikka kuinkakin olisi koettanut miettiä ja aprikoida. Yhtä ja toista
kelvollista kalua olisi ollut myötävänä, mutta kellään ei ollut millä
ostaa.

Rouhulla oli kolme lehmää. Kaksi niistä oli avonisin ja kolmas ummessa.
Karvaalta tuntui Rouhusta ja hänen vaimostansa, vaan muuta neuvoa ei
ollut kuin että täytyi tappaa tuo ummessa oleva lehmä. Siitä keitettiin
säästäen lientä ja olkijauhoja sekoitettiin suuruksiksi. Sillä tavoin
elää kitkutettiin joku aika eteenpäin. Kauvaksi ei se kumminkaan
riittänyt kahdeksanhenkiselle perheelle, sillä heillä oli kuusi lasta.
Pian sai toinenkin lehmä mennä samaa tietä.

Paikkakuntaan ilmestyi tuo ankara nälkäkuume, joka ikäänkuin salaa
hiiviskellen kulki, haeskellen näljästä uupuneita ja riutuneita
ihmisiä. Armotta kaasi se melkein kaikki ankaralle tautivuoteelle,
josta ei moni hengissä päässyt.

Rouhunkin mökkiin osasi tuo ankara vieras. Vaimo ja lapset kaatuivat
järkiään vuoteelle. Rouhu itse vaan jäi terveeksi; oli niinkuin
sallimus olisi hänet säästänyt kurjan perheen hoitajaksi.

Pian sai hän yhden ja toisen lapsistansa saattaa viimeiseen
leposijaansa ja tätä tukalaa tehtävää täytyi hänen tehdä siihen asti,
kun ei yhtään lasta enään ollut elossa. Viimeiseksi kuoli vaimokin.

Nyt murtui vahva mies. Pitkällisen sairastuksen ajalla ei hän ollut
päässyt mihinkään liikkumaan eikä mitään toimimaan. Sentähden oli
täytynyt tappaa viimeinenkin lehmä ja nyt sekin oli kuitiksi syöty.

Ruuan palaa olematta oli hän nyt ikäänkuin yksin maailmassa; siltä
ainakin tuntui. Hänen rakas perheensä, jonka eduksi hän niin mielellään
rouhusi, oli nyt poissa ja hän oli yksin näljän ja surun kalvaamana
jäljellä autiossa mökissään. Työtä ei saanut ruokansakaan edestä, sillä
ihmisillä ei ollut mitään syötäväksi antamista. Ne vähät hätä-apuvarat,
mitä oli kuntaan saapunut, olivat jo aikaa loppuneet, ettei niihinkään
ollut turvaamista. Köyhäinhuoneesen, tuohon ihmisten syöjä-sijaan, ei
hän tahtonut mennä ja miehisenä miehenä ei hän voinut alentua
kerjäämään.

Eräänä päivänä istui Rouhu tien vieressä voimatonna lumireen sysäämällä
lumipalteella.

"Kun olisi joku, joka ostaisi tämän pyssyn, että saisin sen verran
varoja, että pääsisin K----n, siellä kuuluu olevan olkijauhoja ja vähän
suuruksiakin kaupan", puheli Rouhu sivu-kulkijoille ehtimiseen. Mutta
hän puhui kuuroille korville, sillä eipä kenelläkään ollut ruokaa eikä
rahaa, millä mitään olisi ostanut.

Katkeralta tosin tuntui Rouhusta luopuminen tuosta oivallisesta
kumppanistaan, pyssystä, sillä he olivat ikäänkuin yhteen kasvaneet.
Rouhu tunti kädessään tarkoin sen painon, ja kun tarvis oli hätäisesti
nostaa pyssy poskellensa, tunti vasen käsi linjalleen sen keskipisteen,
mistä ase oli kannatettava.

Niin, katkeralta olisi tuntunut siitä luopuminen, mutta eipä muuta
neuvoakaan ollut. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut luopua tuosta tutusta
aseestansa, sillä mitään ostajaa ei mistään hinnasta löytynyt.

Kuinka lienee ollutkaan, mutta Rouhu pääsi kun pääsikin K----n, tuonne
kauppapaikkaan, jossa hän tiesi olevan hiukan viljan suonta, saamaan
siellä jotakin hiukaavan ja kalvaavan nälkänsä sammutteeksi. Ihmiset
tuolla K----ssa olivat käytännöllistä väkeä, kauppatoimiin kun olivat
pitkistä ajoista tottuneita. He kokivat oman maan tuotteitakin pitää
kaupan; niinpä oli heillä olkijauhojakin myötävänä.

Kun Rouhu pääsi tuohon kauppapaikkaan, huomasi hän oitis erään akan,
jolla oli olkijauhoja myötävänä.

"Antakaa Jumalan tähden noita minun syödäkseni", sanoi Rouhu, pistäen
samassa kouransa akan olkijauho-varastoon, kourasten kouransa niitä
täyteen. Ahnaasti tukki hän niitä suuhunsa ja perääntyi saaliinsa
kanssa muutamalle seinän vierustalle. Siinä seinän nojalla seisoen koki
hän saada niitä niellyksi; hän rupesi pyrskymään hengen edestä. Koko
ruumis vavahteli. Jäsenet alkoivat käydä hermottomiksi ja yksi ja
toinen nivel kävi linkkuun. Kauvan ei viipynyt, ennenkuin hän valahti
pitkää pituuttansa seinän vierustalle. Kun riennettiin apuun,
huomattiin että elämä oli hänet jättänyt.



VI.

Kampsu-Mikko.


Hän oli niitä rintamahaisia miehiä, semmoisia, joilla ei vartalossa ole
mitään hoikempaa paikkaa, vaan ovat kaulaa myöten yhtä paksua putkulaa.
Semmoiset henkilöt tavallisesti syövät kuin kaksi, mutta tekevät työtä
kuin viisi. Suolanen ja jauhonen mies oli Mikkommekin. Hänellä ei ollut
turpeenkaan vertaa tehtyä omaa maata. Torpan maa hänellä kyllä oli,
johon hän oli kyhännyt pahasen mökki-rähjän. Tekomaata olisi kyllä
ollut torpan tiluksilla, mutta Mikko ei vaan viitsinyt omassa työssään
olla. Jos hän jolloinkin tuli kotiin, loikoi hän siellä laiskana,
puuttumatta mihinkään kotityöhön. Nurkumatta teki hän kuitenkin talon
päivätyöt torpastansa. Mutta toista oli kun hän pääsi vieraan työhön.
Siellä oli hän oikeassa paikassaan. Kuokkatyötä teki hän kaikkein
mieluimmin. Oliko kuokkapalkka pienempi tai suurempi, siitä huoli hän
viisi; pääasia oli vaan se, kun hän sai kuokkia.

Tiheässä kylässä oli soitten raivaamisen innostus sysännyt kuokkamaat
kauvas pois kylästä. Sinne oli täytynyt tehdä joku sauna eli pirtti,
jossa pidettiin majaa työnaikana.

Tuommoisissa pirteissä piti Mikkommekin majaa melkein kaikkina vuoden
aikoina. Milloin maa oli sulana, kuokki tai ojasi hän; talvet perkkaili
hän niittyä. Sinne hän kantoi leipäkonttinsa kala- ja voirasioineen;
mutta siitä hän piti varsin erinomaista huolta, ettei suinkaan
puuro-jauhopussi jäänyt pois ja että se oli suuta myöten täyteen
pakattuna. Siellä hän keitteli puuronsa ja usein se näytti niin
runsaalta panokselta, että outo olisi luullut sen riittävän
useammallekin hengelle. Mutta kun Mikko ensinnä hyväksi pohjusteli
silakoilla ja piteli puuroa tarpeeksensa ja sitten levähdettyään vielä
parsiskeli, niin oli puurokattila kuittina. Kun hän tuon parsimisensa
jälkeen käveli työmaallensa, oli hänellä toisessa hankasessa leivän
puolisko ja toisessa silakoita niin paljon kuin hänen leveässä
kourassaan pysyi. Niitä hän sitten työhön mennessään toksi, haukaten
toisessa kädessään leipää ja toisesta työntäen silakan kumppaniksi.
Hänellä oli se tapa, että hän ei syönyt silakan häntää. Siitä aivan
juuresta purasi hän sen poikki ja heitti polkunsa varrelle. Syksymmällä
paistoi Mikon polun oikean puoleinen varsi pelkiltä silakan hänniltä.
Mutta kun hän pääsi kuokoksensa rintaan synkän korven laitaan, silloin
ei ollut vankka metsä omalla asiallaan. Kun hän juuripiilulla vyöteli
vankkain puiden juuret ympäriinsä, ei kauvan viipynyt, ennenkuin
lujassa, vuosikymmeniä seisonut puu kaatua rojahti pitkää pituuttansa
maahan Mikon työntämänä. Suuren joukon maata nosti se juurillansa ylös
kaatuessaan ja Mikko heti veisti piilullansa liian maan siitä pois.
Sitten vyörytti hän puun keskelle sarkaa ja välipaikat repi hän
kauhealla kuokallaan akkunaruudun kokoisiin levyihin.

Hän ei kaivannut kenenkään seuraa, kesäkaudet oli hän vaan yksin
työpaikallaan, käyden vaan tavasta noutamassa evästä.

Piippua hän ei viljellyt ensinkään, vaan sen ankarammin rakasti hän
mälliä, eikä aivan vähäinen semmoiseksi riittänytkään. Paksun
suitsivarren vahvuista Kokkolan rullatupakkaa kiersi hän puolitoista
korttelia myttyrään ja sen hän kääri parin kolmen venäjän-lehden
sisään. Mutta eipä tuo ankara mälli kuitenkaan saanut hänen turpeassa
ja leveässä naamassaan aikaan mitään häiriötä, sillä yhtä tasainen oli
naama, vaikka hän pistikin tuon mällin vasempaan poskeensa; oli vaan
niinkuin mäki olisi sukeltanut johonkin vuoren onkaloon. Kokonaisen
vuorokauden kestikin se sitten käännellä muljautella puolelta toiselle.
Kun hän syömään ruvettuaan väänsi sen pois poskestansa ja pani saunan
kiukaan nurkalle, oli se niinkuin miehen nyrkin kokoinen paistettu
pylsymakkara. Siinä se sitten höyrysi sen aikaa kun Mikko söi. Sitten
se taas sai sukeltaa entiseen onkaloonsa.

Tuli sitten tuo kamala nälkävuosi ja Mikollemme oli se yhtä kova,
kenties kovempikin kuin muille. Puuro-jauhopussi ei enään täyttynytkään
ja tuo kauhean suuri leipäkontti jäi tyhjäksi. Ketään ei kuulunut, joka
olisi vaatinut häntä tuonne korven laitaan vallottamaan ikimetsältä
alaa viljelykselle.

Tänä kamalana aikana joutui Mikko pahempaan kuin pulaan. Hänen rintava
vatsansa jäi tyhjäksi ja parhaalla tahdollakaan ei Mikko voinut sen
velkomista tyydyttää. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin täytyi lähteä
mierolle koettamaan, eikö sieltä löytyisi jotakin vatsan täytettä. Eipä
sielläkään ollut antaa tuon kelpo työmiehen ja syömärin vatsan
täytteeksi muuta kuin olkia ja pettua. Mutta Mikon velkova vatsa ei
saanut siitä mielenmukaista tyydykettä; yhä se vaan muistutti Mikolle,
etteivät asiat ole hyvin. Ainoastaan muutamissa kasataloissa, joilla
oli säästössä vanhaa viljaa, sai hän tavasta tuon ankaran velkojansa
suun tukituksi.

Eräänä iltana tuli Mikko meille. Hän oli niin kalpea ja laiha, että
oikein hämmästyin hänet nähtyäni. Vanha tuttava kun hän oli, menin heti
häntä tervehtimään.

"Hyvä Jumala, aivanhan te olette jo kaikki!" sanoin tervehtiessäni.

"Älähän muuta eli toista! Kukas nyt enää entisellään pysyy, kun ei saa
jos kerran kuussa syödä kylläkseen ravitsevaa ruokaa", sanoi hän
melkein iloisesti.

"Oletteko ollut nyt missään kuokkimassa!" kysyin häneltä, ikäänkuin
vanhaa uulaa.

"Mitäs ... kunpa sitä kuokkatyötä olisikin, niin silloinhan sitä olisi
ruokaakin, mutta tänä kamalana aikana ei ole kumpaistakaan ja siltipä
tässä hätä kapuileekin", sanoi Mikko.

"Teidän kasvonne näyttävät olevan pöhötyksissä", muistutin häntä.

"Niinhän ne ovat ja onhan koko ruuminikin pöhötyksissä", myönteli
Mikko.

Mieleni meni murheelliseksi, sillä olin huomaavinani, että se oli
nälkäpöhötystä, joka tavallisesti oli nälkäkuoleman enteenä.

"Oletteko milloin viimeksi syönyt?" kysyin häneltä melkein
huomaamattani.

"Tuolla Jylyssä sain minä menneellä viikolla syödä oikein vankasti.
Siinä oli vanhaa, selvää leipää kyllitellen, silakkalahturi vieressä ja
vankka piimätuoppi. Kun siinä sain oikein kylläkseni ruokaa, kesti se
toista viikkoa vastustella olki- ja petäjäleipää. Se oli oikea talo,
siinä sai kylläksensä syödä", selitteli hän.

"Ettekö sittemmin ole saanut ruokaa kylläksenne?" kysyin häneltä.

"Kyllä, kyllä ... mitäs, eihän sitä yhdellä hyvälläkään aterialla
kauvas päästä; sainhan minä tuolla Kivistössäkin menneellä viikolla
syödä vatsani täyteen", sanoi hän naurusuin, ikäänkuin muistellen noita
parhaita nykyisen elämänsä aikoja.

"Minä menen sanomaan eukolleni, että hän panee teille ruokaa", sanoin
minä, käsittäen, että hänellä taasenkin olisi aika saada kylläkseen
syödä.

"Ei, ei ... älkää sitä tehkö, minä en nyt tarvitse", sanoi hän.

"No miksi ette, eihän teillä liene niin lihavat ajat", sanoin melkein
hämmästyksissäni.

"Minä tulin juuri suoraan pappilasta tänne ja siellä minä sain
taasenkin kylläkseni ruokaa. En minä nyt tarvitse. Mutta jos te
tahdotte huomenna tai seuraavana päivänä antaa, niin se on aivan eri
asia. Ei saa tämmöisenä aikana olla hauska harvain syönnöspaikkain
kanssa, jos mieli henkensä saada säilytetyksi. Toisen talon sauna on
lämmin ja sinne menen makaamaan. Huomenna voin ehkä käydä täällä
saamassa jotakin ruokaa. Kiitos vaan tarjoamastanne ... kyllä sitä
eteenkinpäin tarvitaan", sanoi ukko.

Minulla ei ollut mitään vastaansanomista ja niin ukko lähti. Aamulla
ylös noustuamme tuotiin tieto, että Mikko oli viime yönä kuollut
istuvalleen naapurin saunan penkille.



VII.

Talon pyhäaamu-eine.


Tuo monasti kerrottu kuolon enkeli kävi ahkerasti nuuskimassa, missä
olisi näljän näännyttämiä henkilöitä, mitkä hän niin vähällä vaivalla
voi tuonen tuville saattaa. Jos nälkä oli ankara, niin tauti oli vielä
ankarampi. Vatsa ei jaksanut sulattaa olkia ja pettua, eikä ruumis
saada siitä ravintoansa. Semmoinen luonnoton ravintoaine pakeltui vaan
sisuksiin, eikä ottanut kulkeakseen tavallista rataa. Luonnollinen
seuraus oli, että nälkäkuumeesen kaatuneet saivat kauhean polton.

Meillä oli lavemangiruisku. Koetin sen avulla pelastaa ihmisiä niin
paljon kuin kerkesin. Talosta taloon, kylästä kylään hyppyytettiin
minua ruiskuneni. Niinpä vuoden 1868 keväällä tultiin minua hakemaan
erääsen kaukaiseen sydänmaan taloon, jossa isäntä oli polttoon
kuolemaisillaan. Kevät oli jo siksi kulunut, että vedet olivat
irrallaan; sentähden ei ollut kysymystäkään hevoskyydistä.
Lauvantai-iltana myöhään lähdimme tuolle epäilyttävälle taipaleelle.
Paljoin vaivojen ja ponnistusten perästä pääsimme vihdoin läpimärkänä
perille, kun kaikellaisten tulvillaan olevain puroin yli täytyi
kahlailemalla mennä. Tehtäväni siellä tehtyäni ja päästettyäni isännän
kauheista tuskistansa, lähdin palausmatkalle. Olin niin väsyksissä ja
uuvuksissa, että menin muutamaan taloon jalkojani leväyttämään. Aamu
oli jo, sillä päivä alkoi jo jotenkin valoisasti sarastaa. Se oli erään
sunnuntain aamu. Talon väki oli ylhäällä ja iloinen takkavalkea paloi
takassa. Vanha isäntä ja emäntä istui takkavalkean ääressä, ikäänkuin
lämmitelläkseen kohmettuneita ja kangistuneita jäseniään. Heidän
aikaiset lapsensa, kolme poikaa ja kaksi tytärtä, pyöriskelivät
ulompana; oli niinkuin olisivat he pyhästä kunnioituksesta vanhuksia
kohtaan pysytelleet noin ulahtaalla.

Pystyvalkea oli jo melkein loppuun palanut. Yht'äkkiä vanha emäntä
kaatoi kekäleet liedelle, samassa sieppasi hän koukussa riippuvan padan
esille; silmäsin siihen ja huomasin sen olevan aivan tyhjän; näytti
siltä kuin emäntä olisi ruvennut eineen laittamisen puuhiin; katsoin
perään, mitä hän siihen panee. Hän heitti padan hiillokselle ja
liepsahti itse ulos. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä kiulussa
jotakin pöhnää, jotka hän kumosi pataan ja alkoi siinä niitä
hämmennellä ja paahtaa. Utelias kun olin, tahdoin saada selvän, mitä
pataan pantiin. Silloin huomasin, että ne olivat suolaheinän siemeniä,
joita usein hyvinkin runsaasti kasvaa uutissuoviljelyksillä, kun ne
ensikertaa ovat jätetyt heinän kasvuun.

Vanha emäntä paahtoi nuot suolaheinän siemenet mielensä mukaisiksi,
kaatoi sitten jotain maitosinukkaa sekaan ja pölähytti pataan hiukan
suolaa. Sitten hän keitti sitä juhlallisesti, kauhalla keitostansa
tahdin mukaisesti hämmennellen. Katsoin hänen vanhaa, kuihtunutta
ruunistansa, kuinka tahdikkaasti hän keitostansa hämmentäessä nyökkäsi
edestakaisin; tuntui siltä, että hän pataansa hämmenteli yhtä suurella
luottamuksella ja arvokkaisuudella kuin entisinä hyvinä aikoina,
jolloin hän jotakin lihavaa liharuokaa hämmenteli.

Kun hän oli mielestänsä tarpeeksi asti keitostansa keittänyt, ammensi
hän sen kuppeihin ja kantoi pöydälle. Hiljaisen tyytyväisinä
odottelivat aikaiset lapset, niinkuin vanhemmatkin keitoksen
jähtymistä. Mutta kun aika tuli, kehoitti isäntä väkeänsä syömään. Itse
hän käveli edellä pöytään ja hiljaisina ja nöyrinä seurasivat muut.
Kaikki panivat he kätensä ristiin ja siunasivat ruokansa. Pian
olivatkin nuot suolaheinän siemenillä täytetyt kupit tyhjinä ja kun
syötävä oli loppunut, panivat he taasen kätensä ristiin ja äänettönnä
kiittivät he kaikki siitä hyvästä, mitä he olivat saaneet nauttia.

Kun he pääsivät syömästä, pantiin taasen pystyvalkea roihuamaan. Väki
näytti olevan niin tyytyväisenä, kuin he olisivat syöneet lihavimman
aterian, mitä eläissään olivat koskaan syöneet. Roihuava pystyvalkea
valaisi koko huoneuksen niin tarkkaan, ettei ainoatakaan loukkoa jäänyt
pimeyteen. Kaikkialla vallitsi semmoinen puhtaus, että vaikkei mitään
oltu maalattu, olivat kaikki esineet niin puhtaita, että ne näyttivät
ikäänkuin läpikuultavilta. Väki oli paitahihasillaan ja nekin näyttivät
silmissäni puhtauden perikuvilta. Järkiään kokoontui perhe takkavalkean
ääreen istumaan. Silmäilin heitä erikseen itsekutakin. Laihoja ja
kalpeita olivat he, mutta itsekussakin näytti heissä olevan
tyytyväisyys nykyisiin oloihin ja tulevaisuuden parempi toivo kajasti
heidän kasvoistansa.

Tuo kuva painui syvästi mieleeni ja minä lähdin pois; ehtiäkseni
kirkkoon, pyhä kun oli. Kun tulin kirkkotarhaan, huomasin silloin, että
koko tuo näkemäni perhe tuli kirkkoon, vanhemmat edellä ja kaikki
heidän aikaiset lapsensa perässä; valkeihin nenäliinoihin käärityt
virsikirjat oli heillä kaikilla mukana. Seurasin kirkossakin silmilläni
tuota tyytyväistä, tutunomaista perhettä. Penkkiin istuttuaan
kumartuivat he virsikirjainsa nojaan; näytti siltä, kuin he olisivat
kaikki surunsa ja huolensa laskeneet kaiken hyvän antajan eteen; niin
minusta ainakin näytti.



VIII.

Yösijan etsijä.


Hän, tuo Ojansuun Jussin poika, suuresta sisarjoukosta oli
kymmenennellä ikävuodellaan. Isä kyllä oli kelpo työmies, vaan mitäpä
työteliäisyyskään autti noina kovina aikoina. Vaikka kyllä karvaalta
tuntui, täytyi vanhempien laittaa lapsistansa mierolle, mikä vaan
kynnelle kykeni. Niinpä sai Jussi poikakin mennä katsomaan parastansa.
Yksillä paikoilla tieri poika, ikäänkuin luovien parhaita
ruokapaikkoja. Seitsentaloisessa puhtokunnassa kierteli hän
kuukausittain. Väliin sanottiin hänelle, että hän nyt jo saisi mennä
muualle päin, mutta semmoisista viittauksista huoli hän viisi. Hän vaan
laahaili ja puuhaili yhtä ja toista, kantoi puita ja vettä huoneisiin,
pilkkoi puita, purki hevosmiesten kuormia ja teki kaikenlaista muutakin
semmoista asiaa, jota hän suinkin voi tehdä. Sitten vetäysi hän pimeän
tultua johonkin pimeään huoneen soppeen odottamaan, vieläkö häntä
nytkin käskettäisiin pois. Usein tuo temppu auttoikin, sillä ainapa
hänellekin annettiin jotakin syötävää. Vaikka talot olivat pitäjän
vankimpia, kävivät kuitenkin näinä kovina aikoina liiat elätit
rasittaviksi, semminkin kuin ei aina tahtonut olla, mitä omallekaan
perheelle antaa.

Vaikka poika olikin niin huonoilla oloilla, oli hänellä kuitenkin,
niinkuin kaikilla muillakin sen ikäisillä poikasilla tavallisesti on
haluna, että heilläkin pitäisi olla jotakin erikoista omaisuutta.
Semmoista hänellä jo olikin. Hän nimittäin oli tehdä jukertanut
itselleen pahanpäiväiset suksikölisköt ja niistä piti hän erinomaista
huolta. Ehtimiseen tervaili ja paahteli hän niitä, tarkasteli mäystimiä
ja sauvoja. Tallin nurkkauksessa oli niiden siapaikka ja siellä kävi
hän niitä tavan takaa tarkastelemassa; tuntuipa siltä, ettei hän olisi
niistä luopunut, vaikka olisi lehmän saanut.

Niukan ja huonon ravinnon tähden oli poika käynyt sangen laihaksi,
kalpeaksi ja voimattomaksi; oikein hän näytti horjuvan liikkuessaan,
niinkuin kaikki muutkin sellaiset eläjät, sillä eipä kellään ollut
lihavat päivät.

"Kyllä sinä Jussi saat nyt jo mennä toiseen taloon yösijaasi hakemaan.
Ei ole millä omaakaan perhettä elättäisi, sitä vähemmin voi vieraita
henkilöitä ruokkia", sanoi erään talon emäntä kerjäläispojalle.

Tuo käsky tuntui pojasta oikein pahalta; oli niinkuin hän olisi kuullut
oman kuoleman tuomionsa. Vaikkei hänellä tuossa puhtokunnassa suinkaan
lihavat päivät ollut ja vaikkei häntä kaikesti juuri niin hyvillä
silmillä katseltu, eikä hyvästi puhuteltu, oli hänen kuitenkin vaikea
luopua tuosta tutunomaisesta piiristä. Tämän tähden koki hän hiljaisena
ja nöyränä kärsiä kaikki vastahakoisuudet ja näyttää olevansa aina
hyvällä mielellä. Kun poikaraiska kuuli tuon emännän vakavan
häätämissanan, huomasi hän, että sitä on välttämättömästi toteltava.
Heti rupesi hän vaatekulujansa kokoilemaan ja suksiansa tarkastelemaan.
Matka, mikä pojalla oli toiseen puhtokuntaan mentävänä, oli noin puoli
penikulmaa, sillä lähempänä ei ollut taloja. Sinne ei tämän kautta
ollut minkäänlaista hevostietä; olipa nyt pojalla suksipahaset
tarpeesen.

Vaikka emäntä oli aamupäivällä tuon häätämispäätöksensä julistanut,
lähti poika vasta myöhään illalla tuolle välttämättömälle, tiettömälle
taipaleelle; niin raskaalta tuntui hänestä ero noista tutuista
ihmisistä, jotka olivat palasensa hänen kanssaan kahtia taittaneet.
Päiväkaudet istui hän yksinäisessä nurkassa ja väliin nähtiin hänen
silmistänsä kyynelten tippuvan. Talon väen kävi sääliksi tuo
murheellinen majanmuuttaja ja he kokivat antaa hänelle ruokaa, mitä
heillä annettavissa oli. Kun sitten lähtöhetki tuli, pisti poika
itkusilmin kättä emännälle ja kaikille muille, kiitellen ja kostellen
heitä kaikesta hyvästä. Sitten lähti hän.

Kova talvi-ilma oli. Arvattavahan on, että pojalla oli sangen huonot ja
repalaiset verhot, sillä sehän seuraa itsestänsä muun huonon
toimeentulon ohessa. Hänen vaateriepunsa olivat niin iki-kuluja, että
niissä oli paikka paikan päällä ja yhtäkaikki vilkahteli paljas iho
sieltä täältä, sillä eipä kursitut paikat pysyneet niin lujasti kiinni
pukimessa kuin alkuperäinen vaate pysyy.

Kirkas talvi-illan täysikuu valaisi kolmenkymmenen viiden asteen
kylmäämää lumista kenttää, jota myöden poika mennä laapusteli toista
puhtokuntaa kohden. Oli niin kirkas kuutamo, että pojan rinnalla hänen
eteenpäin rientäessään kulki aina himmeä varjo.

Hänen matkallansa oli iso valtava joki ja sen toisella puolella oli
tuon toisen puhtokunnan laajat peltovainiot.

Kovasti koki ankara pakkanen nälistynyttä ja uupunetta poikaraiskaa.
Kaikista irvistävistä paikkojen lomista tunki viimansekainen ankara
pakkanen pureskelemaan ja kangistuttamaan hänen uupuneita jäseniään.
Ennen joelle tuloa tuntui jo siltä, ettei hän jaksaisikaan taloon asti.
Kuitenkin ponnisteli hän, minkä voi, sillä onhan henki kaikille niin
kallis.

       *       *       *       *       *

Useampia tiimoja myöhemmin pojan lähdön jälkeen, sattui eräs saman
puhtokunnan mies, mistä poika oli lähtenyt, asiainsa vuoksi suksilla
kulkemaan samaa suuntaa kuin poikakin. Tuo kulkija sattui peltovainiota
kulkiessaan huomaamaan kiiluvalla hangella jonkun mielestänsä oudon
myttyrän. Heti käänsi hän suksiensa keulat epäilemäänsä esinettä
kohden. Likelle päästyänsä huomasi hän siinä olevan uupuneen poikasen.
Likemmin tunnustellessaan löytöänsä, tunsi hän heti että poika oli sama
poika, joka niin kauvan oli heidän puhtokunnassansa oleskellut ja joka
iltamalla oli lähtenyt sieltä pois. Oitis sieppasi hän pojan syliinsä
ja alkoi kiiresti kiidättää häntä lähimpään taloon. Sinne päästyä,
havaittiin että poika oli pahasti kauttaaltansa paleltunut. Ainoastaan
sydän tuntui heikosti tykyttävän, vaan muutoin näytti hän aivan
kuolleelta, sillä mitään muuta elonmerkkiä ei hänessä näkynyt.
Koetettiin hänen jäätyneitä ja kangistuneita jäseniään hieroa lumella
ja kylmällä vedellä. Kun oli tehty työtä pari tiimaa, aikoi poika aukoa
silmiänsä. Hän tapaili katseillansa ympärillään olevia ja hääriviä
ihmisiä. Kaikki ympärillä olevat ihmiset olivat hyvillään, kun poika
toki saatiin pelastetuksi kuolemasta. Pojan katse kiintyi nyt
yksinomaan tuohon vieraasen joka oli hänet löytänyt ja taloon kantanut.
Hän tunsi hänet heti vanhaksi tuttavaksi.

Pojan huulet näyttivät liikkuvan; oli niinkuin hän olisi tahtonut puhua
jotakin, vaan ääntä ei tahtonut tulla.

"En minä jaksanutkaan tätä taivalta kulkea, minä uuvuin välillä", sanoi
hän vihdoin kalkkevasti ja niin iloisen näköisenä kuin semmoisissa
oloissa mahdollista oli. Tuntui siltä, että se oli pojan mielestä
välttämätön tapahtuma ja että hän nyt on tehnyt kaikki, mitä hänellä
tässä maailmassa tehtävää olikin. Se oli hänen viimeinen lauselmansa,
sillä kohta sen perästä veti hän viimeisen hengähdyksensä ja meni
sinne, missä ei enään vilu eikä nälkä vaivaa. Hämmästyneinä seisoivat
ihmiset kauvan aikaa hänen ympärillään ja kyynelet valahtelivat
kaikkein silmistä.



IX.

Ilmarin Juuse.


Nämät kertomukset ovat toistensa mukaisia, nimittäin näljän kanssa
taistelevain kansalaisten kurjuuden ja nälkäkuoleman kuvauksia. Ja
kuitenkaan ei voi olla kertomatta, mitä omin silmin on nähnyt ja omin
korvin kuullut.

Ilmarin talo oli kylän takamailla ja jälemmin perustettu kuin muut
kylän rinta-talot, sillä ompa itsekullakin halu saada omaa turvetta,
vaikkapa huonompaakin. Senpä vuoksi Ilmarin tilukset olivatkin karuja
maita, rämekköjä, hietikoita ja kiviperäisiä kankaita. Muut, ennen
asuttuneet talot olivat parhaat maat jo ennen vallanneet allensa ja
senpätähden Ilmarin talo oli perustettu semmoisille maille, jotka eivät
muille kelvanneet.

Yli puolen vuosisadan oli Ilmarissa jo ponnisteltu talonteossa,
kärsitty puutosta ja toivottu. Mutta eipä räähkät rämeet, karut kankaat
ja hienot pölyhietikot tahtoneet ottaa totellaakseen antamaan
toimeentulevaa elatusta ahkerimmallekaan työntekijälleen. Harmaja
hallakin oli paljon useimmin vieraana Ilmarissa kuin muilla
onnellisimmilla. Tämän kaiken tähden olikin köyhyys ja kurjuus
alinomaisena kumppanina Ilmarin perheessä parhaimmillaankin ollessa.

Tämä ei oikeastaan kuulu kertomukseemme, mutta kuitenkin on
tarpeellinen tietää, minkälaiset tilukset kantatilalla Ilmarilla oli.

       *       *       *       *       *

Kylässä oli vahva, roteva, naimaton mies, jota kutsuttiin Ilmarin
Juuseksi. Sukunimensä oli hän perinyt tuosta Ilmarista, sillä hänen
isänsä oli ensimäisenä asukkaana asunut tuossa Ilmarissa, mutta
alinomaisten puutostensa tähden nääntynyt ja hävinnyt tuossa elämän
kovassa taistelussa.

Juuse ei ollut mikään kirjamies. Poikasena ollessaan sai hän
lukusijoilla papistolta ankaria nuhteita ja uhkauksia. Aikaisemmaksi
tultuansa, alkoi hän väistellä noita tukalia lukusijoja, eikä tullut
niihin ensinkään. Tästä oli vaan se seurauksena, että häntä ruvettiin
oikein kruunun voimilla kuljettamaan lukupaikkoihin. Kun rippikoulun
aika tuli, kulkea junttasi Juuse kymmenisen vuotta uskollisesti
rippikoulussa, sillä varsin vastenmieliseltä tuntui hänestä tuo kruunun
kyyti lukusijoille ja tuota kyytiä hän nytkin pelkäsi. Vihdoin päästi
papisto hänet ripille, vaikkei hän suinkaan ollut koulunkäynti ajallaan
tullut entistä paremmaksi. Siivo hän oli luonnostansa ja koki kirjaansa
silmin, suin ja peukaloin iskeä päähänsä, niin että koko ruumis tärisi
ja hiki päästä valui.

Näin varttui Juuse vankaksi, leveäharteiseksi mieheksi. Jo
kymmenvuotiaasta saakka ansaitsi hän vieraan työssä elatuksensa.
Ahkera, siivo ja nöyrä kun oli, oli hän kaikkein haluama työmies.
Hänelle maksettiin hyviä palkkoja renkinä ollessaan, mutta Juusella oli
se paha tapa kuin monella muullakin, että partavero oli suurempi kuin
vuosipalkat. Tämän tähden ei hänellä ollut koskaan kelvollisia
nuorenmiehen vaatteita yllään.

Mutta ihmisen ei ole yksinään hyvää olla. Tämän totuuden alkoi Juusekin
tuntea kun hän oli neljännelläkolmatta ikävuodellansa. Hän valitsi
elämänsä kumppaniksi erään rotevan piikatytön, jonka kanssa pian liitto
solmittiin.

Ei ollut sillä hyvä, jos nyt oli elämän kumppani, nyt vaati saada
vähänkään omaa turvetta ja oma katto päänsä päälle.

Sukurakkaus tuohon entiseen kovaan kotiinsa pakotti hänet menemään
Ilmarin nykyisen isännän luo, pyytämään torpan maata. Jo samana kertana
tehtiin kaupat ja Juuse sai erään rämeisen paikan torpan maakseen.
Siihen hän rupesi rakentamaan mökkiänsä ja ei ollut kulunut vielä
vuoden vertaakaan aikaa, kun nuori pari muutti asumaan omaan mökkiinsä.
Siinä he sitten raivasivat karua torpan tilaansa ja kasvattivat
lapsiansa, joita alkoi tulla ehtimiseen. Viimeiseltä saivatkin he
tiluksensa siihen voimaan, että hyvinä vuosina tultiin jotenkuten
omistansa toimeen; mitä puuttui, sen tienasi Juuse kylästä työllään,
sillä kun hän oli hyvä työmies, oli hänellä aina työtä saatavissa.
Vaikkei Juuse ollutkaan kirjamies, eikä siis mikään sivistynyt, osasi
hän kuitenkin vaimoaan ja lapsiaan rakastaa kaikella kunniallisella
perheenisän helleydellä ja rakkaudella ja vastarakkautta sai hän myös
perheeltään palkinnoksi hyvyydestänsä. Kaiken väkensä ja voimansa
uhrasi hän perheensä toimeentulon eduksi.

Tuli sitten tuo kamala vuosi 1867. Luonnollistahan on, että Juuseltakin
meni kaikki, niinkuin kaikilta muiltakin. Kauhea hätä tuli nyt
Juusenkin perheelle. Työtä ei saanut mistään, ei edes ruokansa
edestäkään. Täytyi ruveta myömään mitä hengestä irti oli, että
hiukankin olisi saanut suurusta oljen ja petäjän sekaan. Kauvan ei
tämäkään keino riittänyt, sillä mitä nyt tämmöisenä aikana millään sai
ja vilja oli sanomattoman kallista, jos jollakin oli sitä hiukan myödä.
Köyhäinhoito kyllä koki tehdä kaikkensa, mitä suinkin voi, mutta eipä
sekään tyhjin käsin voinut paljon mitään tehdä tuon yleisen kauhean
hädän lieventämiseksi. Jonkun naulan selvää viljaa sai Juusekin sieltä
silloin tällöin joukollensa, mutta mitäpä se oli näin paljolle. Perhe
laihtui ja kuihtui ankaran näljän käsissä niin, ettei heissä ollut
muuta kuin kelmeä, ryppyinen nahka luiden päällä ja henki niiden
raoissa.

"Kun olisi kerran päässyt kesään, olisi toivoa elää, sillä ainahan maa
kesällä karvanen on, ja seassa on paljon semmoista, jota suolan kanssa
saattaisi syödä ja ne olisivat toki paljon parempia kuin mehuttomat
oljet", kuultiin Juusen usein sanovan 1868 vuoden talvella.

Niin koetettiin elää kesää odotellen toivossa, niinkuin ainakin
parempia ja lihavempia aikoja odottaessa.

Eräänä kertana meni Juuse taasenkin köyhäinhoidolta apua hakemaan.
Paikkakunnalla oli köyhäinhuone laitettu hallituksen käskystä, niinkuin
muuallekin.

"Ei, hyvä ihminen, meillä ole mitään antamista, mutta laita lapses
köyhäinhuoneesen, niin ainahan he siellä jotakin ravintoa saavat. Koeta
sinä itse vaimosi kanssa elätellä itseäsi, kuten parhaiten taidatte",
sanoi köyhäin hoidon esimies.

Katkeralta tuntui tämä neuvo, vaan parempaa ei ollut saatavissa.

Kyynel silmissä veivät isä ja äiti kuusi lastansa köyhäinhuoneesen.
Ainoastaan nuorin, rintalapsi, jäi kotiin vanhempain hoteisiin.

Köyhäinhuoneen keittolaitoksessa jaettiin juuri heidän sinne päästyänsä
velliä köyhäin hoitolaisille. Horjuvia haamuja työntäytyi keittiön
ovelle semmoisessa tungoksessa, ettei kukaan ollut päästä ovelle.
Vahvemmat työnsivät syrjälle vanhimmat, nuorimmat ja vaivaisimmat
vellin tahtojat. Siitä syntyi semmoinen melu ja meteli, ettei toisen
ääntä toisesta voinut eroittaa eikä kukaan voinut saada velliä
kuppiinsa.

Juusellakin oli iso pahkakuppi kädessä ja, vahvin kun oli, työnsi hän
kaikki muut syrjälle ja ojensi kuppinsa vellinjakajalle.

"Mitä, tuommoinen vankka mies tulee täältä ruokaa tahtomaan, kyllä
täällä on työtä tositarpeessakin olevista", sanoi vellinjakaja.

"En minä itselleni tahdokaan, mutta minulla on täällä kuusi lasta,
joiden edustajana minulla on oikeus olla", vastusti Juuse.

Ei tuo melu hälvennyt, ennenkuin köyhäinhuoneen johtaja tuli parin
miehen kanssa järjestystä pitämään, sillä nälkä oli kullakin. Hän se
lopetti kiistan Juusen ja vellinjakajan kesken ja hän käski täyttää
Juusenkin maljan vellillä. Tämän hän antoi lastensa eteen ja kehoitti
heitä syömään. Lapset kääreentyivät maljan ympärille ja alkoivat
ahnaasti jäkäläleivän kanssa pistellä velliä poskeensa.

"Syökää tekin, isä ja äiti", sanoivat lapset melkein yhteen ääneen,
kuin he olivat jonkun kerran velliä suuhunsa pistäneet?

"Älkää meistä, lapsikullat, huoliko, syökää te nyt vaan,
lapsiraukkani", sanoi Juuse ja vesikarpaleet nousivat hänen karheisiin
silmiinsä.

Pian lipittivät lapset tuon vellin suuhunsa. Olipa se heistä oikea
juhla-ateria, sillä olihan velli keitetty selvästä viljasta ja olipa
siinä lihan makuakin seassa.

Esimies toimitti niin, että Juuse ja vaimokin saivat velliä.

Erityisesti pyysi sitten Juuse esimiestä, että hän heidän lapsensa
ottaisi erityiseen huomioonsa, koska he itse olivat aivan voimattomat
ja vähäväkiset tässä tungoksessa puoliansa pitämään. Esimies lupasi
tehdä parastansa.

Pari viikkoa on kulunut ja tuo näljän ja puutoksen seuraama nälkäkuume
osasi köyhäinhuoneesenkin. Melkein järkiään kaatuivat hoidokkaat tuohon
ankaraan tautiin ja kuolon ankara viikatemies alkoi niittää runsaan
saaliin heidän seassaan.

Tavan takaa kävi Juuse katsomassa lapsiansa tuossa turman pesässä. Kun
hän huomasi ankaran taudin iskeneen kiinni noihin horjuviin haamuihin
ja ankarasti kuolevan heitä, rupesi hän tahtomaan lapsiansa pois
köyhäinhuoneesta. -- Se hänelle myönnettiinkin, sillä olipa
köyhäinhuoneen hoitajillakin hätä ankaran sairastuksen ja hirvittävän
suuren kuolevaisuuden tähden, mikä raivosi siellä.

Juusen lapsista ei ollut vielä yksikään sairaana ja sentähden toivoi
hän välttävänsä lapsensa pois viemällä silmin nähtävästä kuolemasta.

Oli kulunut lähes viikon päivät siitä, kun lapset kotiin tulivat.
Vanhin lapsista rupesi silloin nurkumaan päätänsä ja niskojansa
kipeöiksi; parin vuorokauden kuluttua oli hän vuoteen hyvänä, ankarassa
kuumeessa, houraillen yhtenään.

Juuse ei voinutkaan tuolla köyhäinhuoneesta lastensa poisnoutamisella
pelastaa nälkäistä perhettänsä taudin kourista; taudin siemen oli
heihin jo tarttunut.

Kun tauti tällä tavalla kerran pääsi perheesen, sairastui järkiään
kaikki lapset ja äiti, mutta Juuse ei.

Kyllä sen arvaa, mikä työ nyt Juuselle tuli hoitaessaan yöt ja päivät
seitsemää sairasta, semminkin kuin ei ollut sairaille mitään antamista,
ei ruokaa itselläänkään sitä vähemmin muille. Kantatalosta, Ilmarista,
tuotiin tosin joskus maitotilkka ja petäjäleipää. Sitä koetti Juuse
veden ja suolan kanssa keittää ja valuttaa tuota suolaista
keittosinukkaa sairasten suuhun, etteivät he peräti hiukeaisi; itse hän
kasti petäjäistä suolaan ja ryyppäsi vettä päälle.

Kahden viikon kuluessa kuoli nuorin lapsi ja Juuse pesi sen ja vei
aittaan laudalle; parin päivän kuluttua kuoli äiti.

Kovin murtui vahvan miehen mieli nyt. Hän koetti ajatella sinne tänne,
mutta mitään reikää minkään avun saamiseen ei löytynyt; hänen täytyi
kuin täytyikin jäädä tuon kamalan kuolon keskelle, hoitamaan vielä
elossa olevia lapsiaan.

Kun kolmas viikko oli kulunut loppuun, ei koko perheestä ollut elävien
joukossa muita kuin Juuse itse; kaikki muu perhe makasi järjestyksessä
tyhjän aitan lattialla. Juuse tuli nyt murheesta, näljästä ja paljosta
vaivasta niin voimattomaksi, ettei hän kyennyt rakkaita omaisiaankaan
maahan laittamaan, vaan köyhäinhoitohallituksen täytyi se tehtävä
toimittaa. Niinpä eräänä päivänä ajoi pihalle kaksi hevosta, joiden
kummankin reessä oli neljä ruumiskirstua; nämät olivat köyhäinhuoneen
työhön kykeneväin hoitolaisten käsitöitä.

Joihinkin ryysyihin käärästyinä, pantiin ruumiit kirstuihin ja alettiin
ajaa kirkolle päin.

Juuse ei voinut sen vertaa nousta vuoteeltaan ylös, että hän olisi
mennyt katsomaan rakkaan perheensä lähtöä. Kumminkin hän tiesi, mitä
tekeillä oli ja sentähden itkeä tihisteli hän vuoteessa itsekseen
hiljaillensa.

Siinä oli nyt Juusen hyväin toivoin loppu; ei päästykään kesään eikä
tautia voitu estää perheesen pääsemästä.

Vaikkei Juuse itse kaatunutkaan nälkäkuumeesen, jäi hän kuitenkin
näljän ja murheen kalvaamana vuoteelle maata. Hän ei kyennyt liikkumaan
missään eikä toimimaan mitään. Sen verran kykeni hän liikkua
kontturoimaan, että hän sai mökkinsä lämmitetyksi. Kukaan ei piitannut
hänestä, sillä eipä ympäristöllä asuvilla itselläänkään ollut mitään
syötävää. Ainoastaan Ilmarin talosta nytkin tuotiin tavasta maitotilkka
ja pettuleipää. Juuse oli nyt niin voimaton, ettei hän kyennyt sitäkään
maitosinukaksi keittämään, vaan koki siten saada niistä ravintoansa,
että kaasi vettä maitotilkkaan monin verroin enemmän kuin maitoa oli ja
pani rajusti suolaa sekaan. Sitten hän haukkasi petäjäistä ja ryyppäsi
tuota suolavettä päälle. Kunpa tuotakaan olisi ollut ehdon kyllältä,
mutta niin ei ollut, sillä Ilmarin talossakaan ei ollut suurin
poisanteen varaa. Tämän tähden Juuse ei pitkiin aikoihin saanut
minkäänlaista syötävää. Nälkä kalvoi ja jäyti yhtenään hänen
heikontuneita voimiaan.

Pari lähimmän torpan vaimoa kävi häntä tavasta katsomassa ja jotakin
apua hänelle huoneellisissa asioissa tekemässä, mutta eipä heilläkään
ollut varaa ruualla häntä auttaa. Kuitenkin olivat eukot siinä
onnellisessa tilassa, että he kykenivät vähin liikkumaan ja jotakin
toimimaan.

"Eikö teillä ole hyvin nälkäkin?" kysyi Juuselta eräänä kertana toinen
eukoista.

"Mikäpäs se lienee, vaan mitäpä se parkumalla paranee. Kyllä osaisin
syödä, kun olisi syömistä", sanoi Juuse.

"Eikö se tunnu hyvin hankalalta, kun on kova nälkä?" kysyi taasen
muija.

"Eihän tuosta niinkään kovin tiedä, kun kerran on siihen tottunut ja
kun joskokin saa jotakin sydämeensä --; tuntuu tuo vaan eläminen ja
oleminen tukalalta ja rauhattomalta; kun olisi tullut kesä ... mutta
tuo murhe ja muu voimattomuus..." sanoi Juuse uupuneen näköisenä.

Eräänä kertana könttyröivät eukot taasenkin Juusen mökkiin. Heillä oli
nyt mukanaan maitotilkka ja pala survoleipää. Nämät aikoi Juuse jättää
niiksi ajoiksi, kuin ei hänellä enään ole mitään syötävää. Hän kiitteli
ja kosteli muijia hyväntahtoisuudestaan.

"Mutta jos kuolema tulisi", arveli toinen muijista.

"Tulkoon vaan, se olisi paljon parempi, sillä olenpa kovin murrettu ja
kalvattu mies", sanoi Juuse yhtäkaikkisesti.

"Mutta mihinkäs luulisitte joutuvanne, jos kuolema tulisi?" sanoi
eukko, jatkaen ikäänkuin huolehtien hänen sielunsa tilasta ja viitaten
pitämään siitä huolta.

"Minä en ole mikään kirjanoppinut, mutta sanotaanhan noita olevan
kaksikin, jotka ihmisestä kuoleman jälkeen huolen pitävät -- ...
Ottakoon nyt kumpi ensin ennättää -- minulle ei maistu elämä enään
miltään, enkä minä voi välittää mistään mitään", sanoi Juuse uupuneena.

Kauhistuen lähtivät eukot pois.

Kolmen päivän perästä tulivat he taasenkin Juusen mökkiin. He sanoivat
hyvänpäivän, mutta Juuse ei vastannutkaan. He silmäsivät vuoteen
vieressä olevalle tuolille, johon he olivat laskeneet viimmestuomansa
maitotilkan ja survoleipäpalasen. Palasta ei ollut ja astia oli tyhjä.
He astuivat sängyn luo ja silloin huomasivat he, ettei Juuse enään
olekaan elävitten joukossa. Hänen silmänsä kiiluivat kuin lasinapit
syvälle painuneista silmäkuopista. Vasemmassa kourassaan näytti hän
puristavan jotakin, ikäänkuin erinomaisen tärkeää ja tarpeellista.
Mummot väänsivät kouran auki. Siellä oli hiukkanen suoloja; luultavasti
oli hän kokenut niitä imeä hiukenevan sydämensä katkeamisen esteeksi.
Hänen rintansa päällä oli avonainen talon ainoa virsikirja, jota hän
näytti oikealla kädellänsä painavan rintaansa vasten. Otaksua sopii,
että kuin hän tunsi loppunsa lähestyvän, haki hän tuon virsikirjan,
saadaksensa sieltä jonkun lohdutuksen sanan.

Tuntuipa siltä, kuin ei Juuselle olisikaan viime kamppauksessa ollut
aivan sama, kumpi noista kahdesta hänet ensiksi ennättäisi kuoleman
jälkeen haltuunsa ottaa.



X.

Kyntäjä.


Vuoden 1868 kevät alkoi hyvin pahoilla enteillä. Paksut hanget olivat
vielä maassa, kun jo ukkonen piti pahaa pauketta. Käki lensi tiheimpään
kylään ja sitä ei pidetty ensinkään suotuisana vieraana. Selvästi
huomasi, etteivät tytöt ja pojat pyytäneet tuota armasta käkeä
kukkumaan naimavuosiaan, eikäpä vanhemmat ihmisetkään pyrkineet
tietämään, montako vuotta heillä vielä on elettävissä. Kun tuo
odottamaton vieras tuli kylään, lensi se tiheimmän puhtokunnan erään
talon kaivon vinttiin ja alkoi tuon kauvas kuuluvan, vaikka läheltä
heikolta tuntuvan kukahtelemisensa. Suomaton vieras kun se tämmöisissä
oloissa oli, ruvettiin sitä häätämään pois. Käki ei ollut siitäkään
milläänkään, lensihän vaan muutaman kylän pajan katolle ja alkoi
taasenkin kukahdella yhtä mahtavasti, ikäänkuin hän ei olisikaan mikään
suomaton vieras. Siitä pois häädettynä, lensi se kylän läpi juoksevan,
valtavan joen rannalla olevain, menneen vuotisten hamppujen likovaajain
päähän ja kukkui siinä niin hellittämättömästi, että oikein
kauhistutti. Häädettiin se siitäkin pois ja silloin se lensi joen
ylitse ensimäiseen aitan seipääsen ja kukkui siinä niin paljon kuin
halutti; kukkui ennustuksia, hyviä ja huonoja aikoja ja kun nähtiin,
ettei sille mitään valjettu, annettiin siinä sen kukkua vaan. Olikin
niin kylmä ja kamala kevät, että kaikki vanhat vuoden ennustajat
käyttivät käen tunkeilemisen kylään ja sen kukkumisen ja tuota ukkosen
hangelle ajamista hyväksensä. Kamalalta tuntui taasenkin elämän toivo,
sillä enteet olivat huonot.

Olin juhannusaattona jossakin talossa selvittämässä heidän asioitansa.
Oli niin kamalan kylmä ilma, että se luisteli läpi lihan. Joen yli
pyrkiessäni, ajattelin: mitähän aikoja meille kuitenkin vielä tulee.
Kamalat olivat mietteet ja kylmä tuuli viuhkoi niin rajusti, etten
ollut löytää keinoja itseäni suojellakseni. Silloin yhtäkkiä välähti
mieleeni, että 'uusi päivä vielä kaikki muuttaa voi', sillä olihan nyt
päiväntasauksen aika.

Hallitus oli kaikkensa koettanut, auttaaksensa maakuntaa syömisellä ja
siemenellä. Niinpä oli se nytkin kokenut toimia niin, että maanmiehillä
olisi jotakin kylvämistä. Ei ollut saatavissa oman maan touon siementä
ensinkään ja sen takia koetti hallitus saada niitä, missä niitä vaan
saatavissa oli. Niinpä oli Saksasta ja Tanskasta hankittu touon
siementä kylvämisen varalta. Paljon oli niissä kaksirivistä ohraakin,
mikä harvoin täällä Pohjanmaalla menestyy. Niitä oli lainailtu
maanomistajille jonkimmoista takuuta vastaan. Paremman tulevaisuuden
toivosta ei kansa katsonut, oliko kevään enteet huonot vai hyvät ja
olivatko saadut touon siemenet kaksi- tai kolmirivistä ohraa, mutta
yrittivät ja toivoivat he vaan.

Satuin taasenkin kulkemaan ulompana kotinurkkiani. Kylmä ja kamala oli
ilma kylvön teon ajaksi, mutta yhtäkaikki oli ihmisiä kyntö-vaolla. Kai
he vielä toivoivat ja luottivat. Katsoin erästä kalpeata ja laihaa,
täysikasvuista poikaa, joka mielestäni näytti sangen heikolta
kyntäjältä. Menin häntä puhuttelemaan.

"Eikö tunnu vaikealta noin raskas työ?" kysyin häneltä.

Hevonen oli juuri vaolle käännettynä ja siihen tökäsi nuorukainen
auransa pystyyn ja istui rinnalleni pellon pientareelle.

"Eipähän se niin helppoakaan ole ... voimat ovat vähissä, kun on monta
vuotta peräkkäin olkea syönyt, mutta eihän ole parempaa toivomistakaan,
ellei sitä uudestaan yritä", selitti tuo kalpea nuorukainen.

"Mutta onhan nämät ilmat niin kamalan kylmiä taasenkin näin kylvön
ajaksi", sanoin.

"Mikä sen tietää, jos ne vielä lämpeneisivätkin", sanoi poika ja katsoa
vilautti epäluottavasti minua silmiin.

Samassa tiukensi hän suolivyötään, nousi ylös, ikäänkuin
tyytymättömänä ja tarttui saharan kankeen. Tuskin hän oli päässyt
vakonsa kanssa pari kolme syltä eteenpäin, kun hän kaatua vätkähti
vakoon ja hänen huipertuessaan auransa, hevosen yhä edelleen mennessä,
teki väärän vaon. Siitä noustuaan, oikasi poika mutkan; näytti siltä,
ettei kylvömaa saa tulla huonosti kynnetyksi.

Peltosarka oli noin viidenkymmenen sylen pituinen ja kun tarkastelin
tuota luottavaa kyntömiestä, kaatui hän tuolla vaollaan viisi kertaa,
mutta yhtä monesti nousi hän ylös ja alkoi taasen uudestaan.
Tulevaisuuden toivo elähytti häntä.



XI.

Leipoja.


Juhannukselta lämpenikin ilma niin poutaiseksi ja lämpymäksi, ettei
moista usein ole nähty. Auvereen tähden oli ilma usein niin paksu ja
sumea, että aurinkokin paistoi taivaalta niinkuin jonkun ohkasen ja
tasaisen pilvikerroksen lävitse. Kärsi silloin aurinkoa tähystää ja
katsella, eikä tarvinnut turvakseen laittaa savustettuja lasipalaisia,
silkkihuivien nurkkia tai muita semmoisia turvakeinoja. Kytösavua oli
tavasta niin sakealta, ettei kaikesti parinkymmenen sylen päässä olevaa
naapuritaloa päiväsydännäkään nähnyt. Selvästi näki, että kaikilla
ihmisillä oli vielä luottamusta -- ja uskoa korkeimman apuun.

Maa kasvoi niin rajusti, että oli kuulevinaan, ikäänkuin jotakin
ritinää olisi kuulunut. Ulkomailta tuodut touon siemenetkin kasvoivat,
heilimöivät niin tutun-omaisesti, ikäänkuin ne olisivat kauvan aikaa jo
meidän ilma-alaamme perehtyneet. Kaksirivinen ohrakin pallotti vaan
kullan keltaisena ja täysinäisenä pitkissä ja täysinäisissä
tähkäpäissä.

Tuota kaikkia katsellessa, elpyivät kuihtuneet, näljän ja taudin
rasittamat, jäljelle jääneet ihmiset. Loistavin silmin katselivat he
kullankeltaisia peltovainioita sivukulkeissaan, samassa läpi kouransa
vedellen täysinäisiä tähkäpäitä.

Kun vilja oli siihen määrään kypsynyt, että siitä voi hampaan rakoon
jotakin saada, leikkoa napsivat ihmiset pellon joutuneimmista paikoista
ja siellä täällä alkoi joitakuita varajalkoja ilmestyä laajoille
peltovainioille. Ei joudettu odottamaan niinkauvan, että olisi koko
riihellinen voitu leikata, vaan ne vähätkin vietiin riiheen. Siellä ne
kuivattua hierastiin oljesta erilleen ja kiidätettiin myllyyn; kansa
oli päässyt ruokaan käsiksi. Siitä saatiin uusia voimia, että kyettiin
ilomielin rientämään valmistuneen, odottavan ja raskaasta painosta
notkuvan elon kimppuun. Ei monta vuorokautta viipynyt, ennenkuin laajat
vainiot röyheltyivät varajaloista ja kuhilaista aivan täyteen. Ihana
oli katsella noita pulleita ja täysinäisiä kekoja, joita taaempaa
katsoen näytti olevan vainiot täyteen ahdettuina.

       *       *       *       *       *

Satuin menemään muutamaan taloon, jossa ensi kertaa leivottiin
uutisviljasta. Oltiin juuri taikinaa alustamassa. Vanha emäntä hääri ja
puuhasi tuon kullankeltaisen ja sitkeän taikinan kanssa. Valkoset
paidan hihat olivat käärityt ylemmäs kyynäspäitä ja kikavalkea esiliina
oli edessä. Isolla härjän lapaluulla nosteli emäntä taikinaa pöydälle
ja alkoi sitä vanuttaa. Vanha isäntä istui miettiväisenä pöydän
päässä. Näytti siltä, että hän oli sangen alakuloinen. Hän ei lausunut
ainoatakaan sanaa, istui vaan hiljaisena ja miettivän näköisenä. Olin
huomaavinani, että kyyneliä väikkyi hänen silmissänsä.

"On niin kummallista, ettei tahdo silmiäänkään uskoa. Viisi vuotta
perätysten on syöty olkia ja pettua ja monasti ei ole ollut selvää
viljaa siteeksikään sekaan panna. Ja nyt on tuommoinen taikina
pöydällä! On kuin kesävoita ... miten sitä uskaltaa tuommoista leipää
syödä. Jumala ei ole vielä meitä hyljännyt", puhkesi ukko viimein
sanomaan. Hänen leukansa rupesi järähtelemään ja viimein puhkesi hän
itkeä nyyhkimään. Lieneekö ukko miehisenä miehenä hävennyt tuota
sydämensä heltymistä, summa vaan oli se, että hän nousi ylös ja alkoi
kävellä könttiä kamariinsa.



XII.

Köyhä rikkaana suuressa köyhyydessä.


Kun paikkakuntaan muutimme, ihmettelin suuresti tavatessani erään aina
köyhäksi tunnetun, monilukuisen perheen. He olivat kaikin elossa,
vieläpä terveinä ja hyvin voipinakin.

Vanhastaan oli tiettynä, kuinka nälkäistä ja nurjaa elämää he viettivät
hyvinäkin aikoina. Työteliäitä ihmisiä olivat kyllä vanhemmat, mutta
kun iso lapsiliuta kertyi ympärille, ei ahkerankaan työmiehen ansiot
voineet riittää lukuisan perheen välttämättömimpiinkään tarpeisiin.

Elävä hätä olisi monastikin tullut perheesen, mutta vaimo oli kanssa
laillaan perheen apuna. Hän oli lueskellut kaikenlaisia lääkärikirjoja,
mitä käsiinsä sai. Nerokas ihminen kun oli, oli hän niistä kokoillut
itselleen monenlaisia tietoja. Niiden avulla oli hän kohonnut siihen
arvoon, että häneltä ruvettiin kyselemään neuvoja yhteen ja toiseen
vammaan. Hän oli jonkummoinen silmälääkäri, ja jos jonkun henkilön
silmä loukkaantui tai jos hän sai pahan rikan silmäänsä, oli kohta asia
tuon eukon luokse. Tuossa rikan otossa olikin hän niin taitava, ettei
niin pahaa rikkaa ollut, ettei hän sitä poistanut. Tavasta olivat ne
niin syvälle syöpyneet, että oli mahdoton uskoa, että hän ne, useinkin
tavattomilta paikoilta, saisi pois, mutta äläs mitään, pois hän ne vaan
otti. Hänellä oli niin pehmeät hypeet, että vaikka hän käsitteli
ärtynyttä silmää, ei hänen hypeensä jälki tuntunut rasittavalta eikä
tuskaa lisäävältä. Kun hän oli syyt poistanut, hauteli hän sitten
useampia vuorokausia vihottunutta silmää raikkaalla lähdevedellä, jota
hänellä oli mökkinsä luona saatavana. Tarkoin varoi hän, ettei valo
päässyt rasittamaan kipeää silmää. Sentähden piti hän tuona aikana
pimeänä useampia vuorokausia pienen kamarimökin, jossa hän noita
silmäkipeitä hoiteli, kun niitä sattui olemaan. Vaikkei lääkkeet olleet
sen parempia, lähti moni sieltä tervein silmin. Oliko niin, että vamma
oli semmoinen, jota ei hän voinut parantaa, kehoitti hän kiihkeästi
potilasta menemään kiireen kynttä lääkärin luo.

Jos missä oli sairaita, noudettiin hän tavallisesti niitä hoitamaan.
Hänhän se osasi niin pehmeästi käsitellä ja luottavasti lohdutella
sairasta. Aina hänellä oli joku apukeino jotakin vissiä vammaa vastaan.
Oliko sairautena paha haava, puhdisti, siteli ja voiteli hän ne niin
hyvin, että niistä kohta kipu lakkasi ja paraneminen alkoi. Erinomaista
huolta piti hän siitä, ettei sairaan vatsa saanut olla kovalla. Jos
jotakin semmoista merkkiä näkyi, koetti hän lievennellä ja auttaa niitä
lääkkeillä, niinkuin resiiniöljyllä, senna-teellä y.m. Elleivät ne
auttaneet, pani hän kohta lavemangin, jossa toimessa hän oli erittäin
taitava. Jos sairaassa oli ankara kuume, virvoitteli ja jäähdytteli hän
sairaan päätä kylmillä kääreillä.

Hän oli tottumuksesta tullut niin kestäväksi, että hän väliin valvoi
viikkokausia yöt ja päivät sairaan vuoteen vieressä, eikä hänessä sen
suurempaa uupumuksen merkkiä näkynyt, kuin että hän joskus istuallaan
nuokahteli; kuukausmääriin ei hän paljon lepoa kaivannut, kun hän
joskus vaan sai uinahtaa jonkun minuutin, niinkuin lintu oksalla, oli
siinä kyllä.

Tuo pitkällinen perheensä luota poissa oleminen kävi siten laatuun,
että vanhimmat lapset kotimökillä hoitivat nuorempia.

Outo olisi luullut tuon yhteisen hyväntekijän hyvinkin paljon
ansainneen tuolla avunteollaan. Mutta kansa on useinkin kiittämätön
hyväntekijällensä. Yleiseen oli juurtunut se ajatustapa, että hänhän
onkin vaan köyhä akka, joka kyllä joutaa parempiansa palvelemaan.
Kenenkään mieleen ei juuri monasti juolahtanut, että hänen työnsä on
raskaimpia kaikista töistä ja että hän tarvitsisi palkan työstään saada
puutetta kärsivän perheensä elatukseksi. Ihmisistä tuntui siltä, että
noin sen ollakin pitää. Usein hän kyyneliä vuodattaen palasi köyhään
mökkiinsä, kun hän moniviikkosesta sairaan hoidostaan tyhjinkäsin
laitettiin pois, ilmottamalla, ettei häntä enään tarvittaisi. Yöt ja
päivät oli hän siellä valvonut ja sanomatonta vaivaa nähnyt ja
salaisesti toivonut, että hänelle nykäistäisiin palkaksi jotakin, että
hänellä olisi jotakin kotiin viemistä nälkäisille lapsillensa. -- Oliko
kummaa, jos uupunut sydän murtui. Usein oli sairas, jota hän oli
hoitanut, jo niin paljon voimistunut, että hän kykeni vaatepäällä
istuskelemaan. Sen enempää älyämättä, ojensi hän vaan tavallisesti
yhtäkaikkisesti kätensä, kun hoitaja häntä hyvästijätteli. Jos sitten
joku pisti leipäkieraman poislähtiessä hänen käteensä, ei sekään ollut
paljoksi arvattava.

Usein oli keskustelua isäntäväen kesken, annettaisiinko hänelle mitään
palkkaa, mutta päätökseksi melkein aina tuli: "hyväpä on ollut, kun hän
on saanut ruuan suuhunsa".

Vaikka tuon uskollisen yhteiskunnan palvelijan mieli välisti murtuikin
kyyneleihin asti, ei hän kuitenkaan kenellekään nurkunut eikä
valitellut vaivojaan; nöyränä hän vaan kärsi surunsa ja oli yhtä
helkevä ja yhtä mieluinen taasen tarvittaessa lähtemään.

Kuitenkaan eivät kaikki niin kiittämättömiä olleet. Oli ihmisiä, joilla
oli tunnokas sydän ja kiitollinen mieli siitä suuresta avusta, minkä he
olivat häneltä saaneet. He useinkin kyyditsivät hänet hevosella kotiin,
pannen rekeensä, milloin pottusäkkiä, kulloin jauhopussia,
leipäröykkiöitä, lihan palaa tai muuta semmoista. Silloin tunsi eukko
itsensä sangen kiitolliseksi ja koko maailma tuntui hänestä niin
hyvältä. Ilosta loistavin silmin meni hän mökkiinsä, sillä olihan
hänellä nyt, mitä antaa nälkäisille lapsillensa, jotka nöyrinä tulivat
iloissaan äitiänsä vastaanottamaan.

Tämmöiset kohtaukset palkitsivat hänen mielestään nuot hukkaan menneet
vaivatkin.

Asiain ollen tällä kannalla, ei perhe päässyt koskaan sen paremmaksi
karvottumaan, vaan puute aina kapisi kantapäillä.

       *       *       *       *       *

Tämä perhe se oli, joka herätti minun huomiotani paikkakuntaan
muuttaessani. Vanhimmat lapsista olivat jo pesästä lentäneet pois,
mutta heille kun luoja niitä niin runsaasti lahjotti, oli heillä lapsia
nytkin ympärillään kokonaista kuusi kappaletta. Naurussa suin tulivat
vanhemmat minua tervehtimään, niinkuin vanhaa tuttua ainakin.

"Kuinka te näinä kovina ja hirmuisina aikoina olette henkenne
säilyttäneet?" sanoin minä hämmästyksissäni.

"Eipä meillä ole ollut hätäpäivää", sanoivat he iloisesti.

"Kuinka se on ymmärrettävä, nyt kun koko maa taistelee nälkäkuoleman
kanssa? Ovatko lapsenne kuolleet?" kyselin minä.

"Ei ainoatakaan pään vahinkoa ole tullut. Kaikki ovat he terveinä ja
vieläpä lihaviakin", sanoi mies iloisesti.

"Meillä onkin nyt parempi elämä, kuin koskaan ennen", säesti vainio.

"Jopahan nyt kumma ja sitähän tässä juuri itsekseni ihmettelen, kun
olette niin lihavan ja vöyreen näköisiä. Mutta tahtoisinpa tietää,
mistä teille nuot hyvät päivät näinä hirmuisina aikoina ovat tulleet",
utelin yhä.

"Se on pian selitetty. Kun huomasimme, minkälainen aika nyt oli
käsissä, lähdimme heti, mikä perheestämme vaan kynnelle kykeni, kori
kainalossa metsään. Kuivilta kangasmailta rupesimme noukkimaan islannin
jäkälää (liisterijäkälä), niin paljon, kuin kerkesimme. Kun olimme pari
viikkoa sitä tehneet, oli meillä koossa niitä aika varasto. Niiden
turvinhan sitä sitten osaksi on eletty", selittivät he.

"No, mitä ruokia te niistä valmistatte?" kysyin minä.

"Me teemme niistä leipää ja saapipa niistä hyvää keitostakin", sanoi
emäntä iloisesti.

"Kuinka se tapahtuu?" kysyin taasenkin.

"Ensin noukimme kaikki roskat niistä tarkoin pois. Sitten panemme ne
kylmään veteen likoamaan vuorokaudeksi. Kun jäkälä sitten nostetaan
liosta pois, pannaan ne lievänlaiseen lipeään noin kymmeneksi
minuutiksi. Sieltä nostetaan ne harvoihin vakkoihin ja valellaan vettä
päälle niin kauvan, ettei valuva vesi tule yhtään enään lipeältä.
Sitten kuivataan ne ja survotaan huhmarissa hienoiksi ja niin on
leipävärkki valmis, eikä niissä ole yhtään karvasta eikä muuta maan
makua".

"Kuinka niistä sitten leipää tehdään?"

"Jäkäläjauhoista tehdään paksu juuri, niinkuin ainakin. Kun se on
kylliksi hapannut, vastataan se niinkuin taikina ainakin ja jos ei ole
parempaa vastimeksi, vastataan se olki- tai petäjäjauhoilla.

"Eikö ne huonot aineet pilaa leipää?"

"Ei, sillä jäkäläjauhot korvaavat muiden aineiden huonouden", selitti
emäntä.

"No, entä sitten?"

"Sitten leivotaan ne ja paistetaan, niinkuin ainakin, ja leipä on
valmis syötäväksi", takaili emäntä.

"Ja onpa meillä vielä muitakin apulähteitä hyvään toimeentuloomme",
kehahteli isäntä.

"Mitäs muuta vielä?"

"Kun ilmat tuon ankaran hallayön jälkeen lämpenivät ja sienet
kerkesivät kasvaa, lähdimme taas, kynsi kansi, niitä kokoilemaan.
Niitä kokosimme niin paljoa, kun voimme ja nyt niitä on varastossamme
koko tarve. On suolassakin pari nelikkoa ja mikään suolakala ei vedä
niille vertoja", tuumaili isäntä.

"Mutta eikö nuot sienet ole monimutkaisesti ja kallisten höystetten
kanssa valmistettavia; eikö niistä tule kallis ruoka?" kysyin.

"Voihan niistä saada kallistakin ruokaa niinkuin monesta muustakin,
vaan voipi niistä aivan yksinkertaisestikin valmistaa oivallisinta
ruokaa. Luulemmekin, että he turhaan sienien tähden tekevät paljon
työtä ja tuhlaavat varojaan", sanoivat he.

"Kuinka te sitten niitä valmistatte?"

"Keino on aivan yksinkertainen. Havun neulat, lehdet ja muut rikat
noukitaan niistä tarkoin pois. Kanta leikataan poikki, nähdäkseen onko
sieni vapaa madoista, sillä jos kannassa kerran ei ole madon reikiä,
niin on sieni terve. Eipä muutamien madon reikien vuoksikaan hyljätä
isoa, komeaa sientä. Silloin leikataan sieni halki ja leikataan
vikaunut osa pois, niin ettei madon reikää enään näy. Sitten pannaan ne
kylmään veteen likoamaan ja sitten kiehumaan. Ne eivät tarvitse kiehua
niinkään kauvan kuin perunat pehmetäkseen. Siitä ammennetaan sienet
reikäkattilalla puhtaisiin vakkoihin valumaan. Kun niistä ei enään
mitään tipu, pannaan ne astioihin ja hienoa suolaa ripistellään sekaan,
ei kuitenkaan niin paljoa kuin tuoreet kalat tarvitsevat. Siinä ne
sitten ovat ne monimutkaiset valmistukset ja kalliit maustimet",
selittivät he, oikein innostuneina.

"Siitäkö niitä sitten syödään?"

"Siitä, aivan siitä niinkuin suolakalaa vaan ja hyvääpä onkin. Mutta
jos on varaa laittaa oikein herkkuruokaa, niin ei tarvitse muuta kuin
nakkaa pari suupalaa voita paistinpannuun ja panee sinne suolatuita
sieniä ja antaa niiden siinä kärähtää ruuminvärisiksi; takaanpa ettei
mikään liharuoka vedä silloin vertoja tuolle paistille", selitteli
emäntä yhä.

"Eikö tuo sienien kokoominen ole hyvin tarkkaa työtä, sillä täytyyhän
tuntea sienet ja onhan niissä myrkyllisiäkin, jotka myös täytyy osata
eroittaa, koska niiden nauttimisesta voisi menettää henkensäkin",
inttelin minä.

"Eikö mitä. Tuokin arkuus on vaan tyhjää saivartelemista. Jokainen
kyllä tuntee tuon myrkyllisen, punaisen ja valkean täplikkään
kärpäs-sienen, ettei hän ota sitä joukkoon. Mitään muuta myrkyllistä
sientä ei meillä luullakseni ole. Kovin ohutlihaiset ja ala-arvoiset
sienet eivät maksa kokoomisvaivaa, jonkatähden nekin saavat jäädä
pois", kokivat he selitellä.

"Otatteko te heltut sienien alapuolelta pois, kun valmistatte niitä
syötäväksenne?" kysyin.

"Ei, ei, mitäs nyt toki. Kun ne ovat puhtaita, kelpaavat ne
semmoisinaan ravinnoksi, yksin kannatkin, kun ne vaan ovat terveitä
madon syönniltä".

En muuta voinut sanoa, kun: "vai niin!"

"Emme me vielä ole kertoneet kaikkia hyvyyksiä, mitä meillä on", sanoi
emäntä loistavin silmin.

"No, mitä teillä sitten vielä on?" utasin.

"Meillä on hyvät lihavaratkin", kerskasi emäntä.

"Mistäs sitä niin kyllältä on?" kysyin.

"Kun tuli semmoinen vuosi, kuten tiedätte, täytyi monen syksyllä tappaa
emänsä jäljestä kesän yli eläneet varsansa. Missä kuulimme semmoista
tapahtuvan, menimme sinne ja pyysimme saada varsan haltuumme.
Mielellään suostuivatkin omistajat siihen ja me teurastimme varsan ja
korjasimme lihat; nahan annoimme omistajalle takaisin. Kolme semmoista
varsaa saimme sinä syksynä teurastaa ja pulskat lihat niistä tulikin,
ja nyt meillä on kyllitellen maukasta lihaa", puhelivat he
ujostelematta.

"Eivätkö ihmiset kammoksuneet tuota teidän lihan haalimistanne ja
syöntiänne?" kysyin minä.

"Kammoksuivat kyllä ja sanoivat meitä kovin lihan syöjiksi, mutta
sanokoot vaan. Me huolimme heidän ennakkoluuloistansa viisi. Surkeata
on nähdä, kun ihmiset ennen kuolevat nälkään, kuin syövät terveellistä,
ravitsevaa ja luvallista ruokaa", tuumaili isäntä.

"Se ei ole häpeäksi, vaan kunniaksi teille, sanokoot ihmiset mitä vielä
sanovatkin; te olette onnellisempia, kun muut tänä kovana aikana;
olette henkenne säilyttäneet, niinkuin saaliin. -- Mutta sanoitte
saavanne noista jäkälistä keittoruokaakin. Kuinka te sitä valmistatte?"
kysyin.

"Kun jäkälät ovat puhdistetut ja taitetut, niinkuin edellä on kerrottu,
kelpaavat ne keittojauhoiksikin. Se eroitus kumminkin on, ettei niitä
tarvitse välttämättömästi kuivata ja survoa jauhoiksi, jos niin
kiireesti keitosta tarvitaan. Sillä keittäessä liukenevat jäkälän osat
yhdeksi puuroksi. Kun tahdotaan keittoa, pannaan ne pataan kiehumaan.
Jos on nakata sekaan maitotilkka ja hyppysellinen selvän viljan
jauhoja, niin tulee rokka sen parempi, mutta menee se siltäänkin;
luonnollista on, että suolaa täytyy myös hiukan panna keitokseen",
selitti emäntä.

"Eikö teillä olisi aikaa käydä mökissämme maistelemassa ruokiamme;
mökkimme ei ole kaukana tästä", esitteli isäntä.

Koko heidän kertomuksensa hyvistä ruuistansa ja ruokavarastoistansa
tuntui minusta niin kummalliselta. Mutta kun nuo aina ennen niin
kalpeina ja näljistyneinä olleet ihmiset seisoivat hyvinvoipina ja
iloisina edessäni, samalla kun muut kansalaiset kulkivat horjuen ja
kalpeina, niinkuin kalmistoon suljetut haamut, jotka odottivat vaan
sitä hetkeä, milloin heidän jalkansa torkahti ja he suistuvat haudan
ammottavaan kitaan -- niin otin kiitollisuudella vastaan heidän
kutsunsa.

Tultiin mökille. Hyvin voivat, puhtaat lapset tulivat iloisesti
vanhempiaan vastaan, hyväillen ja halaillen heitä. Silmäilin ympäri
tuota pientä melkein ahdasta mökkiä. Muhkealta ei se tosin näyttänyt
kaluston eikä minkään muunkaan puolesta. Mutta kaikkialla hallitsi
puhtaus ja hyvä järjestys. Kaikki esineet olivat mukavasti järjestellyt
paikoillensa niin paljoa kuin semmoisissa ahtaissa oloissa mahdollista
oli. Lasten vaatteet eivät olleet mitään kalliita ja terveitä, vanhoja
kuluneita vaatteita vaan, mutta puhtaita ne olivat ja terveiksi
paikatut.

Heti mökkiin tultua rupesi emäntä ruuanlaittamis-puuhiin. Hän viritti
tulen takkaan ja rupesi jäkälä-rokkaa keittämään. Hän yritti sieniäkin
paistamaan, mutta minä ehkäsin hänet siitä, ilmoittaen, että haluan
maistella niitä semmoisina kuin ne suolattuina olivat.

Kun emäntä oli saanut ruuan pantuksi, istuttiin pöytään syömään.

Ihmetellä tosiaankin täytyi, kuinka hyviltä nuot oudot ruoat tuntuivat
ensikertaisellekin. Ei mitään vastenmielisyyttä tuntunut niitä vastaan.
Jäkäläleipä oli hapattamalla tehty ja oli jotenkin tuoretta. Se tuntui
vaan semmoiselta kuin vähän happaman kilpakka tavallinen hapan leipä.
Kaunista, valkosta ja lihavaa varsan lihaa oli leikelty viipaleisin
puulautaselle ja suolatuita sieniä oli toisella. Kummallisen mieluisia
olivat nuot sienet ja pian tulin vakuutetuksi, etteivät he liikoja
laskeneet, kerskatessaan, ettei mikään suolakala niille vertoja
vetänyt. -- Hyvällä ruokahalulla pistelin jäkäläleivän kanssa pieniä ja
hyvästi valmistettua, maukasta varsan lihaa. Syödessä emäntä nosti
eteeni kaksikorvaisen, ison tuopin, sanoen: "tässä olisi juotavaa".

Olinkin näitä ruokia jo siksi paljon syönyt, että halusinkin jotakin
palanpainetta; tartuin siis ahnaasti tuopin korviin kiinni. Suuresti
hämmästyin, juolahtaessani tuota juomista. Juotava oli, mitä parasta
olutta voidaan hyvinäkin vuosina parhaista maltaista kotipanimossa
saada.

"Mistä teillä on noin avullisia maltaita tämmöisenä aikana, kun olut on
parasta laatua, mitä ikinä olen maistellut?" sanoin hämmästyksissäni.

"Niitähän on nyt kosolta joka talossa, vaikkeivät ihmiset sitä huomaa.
Asia on, näette, niin, että kun jyvä ei ennen hallaa kerinnyt ensinkään
kasvaa, jäi tuo jyvän-yty kaikki olkiin ja nämät oljet ovat nyt
avullisia maltaita", selitteli emäntä hyväntahtoisesti.

"Ettäkö tämä olut on tehty oljista?" kysyin kummissani.

"Aivan pelkistä oljista. Ei hyppysellistäkään ole siihen käytetty
minkäänlaista viljaa", vakuutti emäntä.

"Ihme kumma! -- No, miten te sitä valmistatte?" kysäsin.

"Keino on aivan mutkaton. Lasken vaan saavin täyteen ohran olkia
kuumaan veteen likoamaan vuorokaudeksi. Sitten lasken likoveden tapista
ulos ja panen pataan kiehumaan, kiehuessa nakkaan vähän humalaa sekaan.
Kun keitos jäähtyy, laitan sen käymään ja olut on valmis", sanoi
emäntä.

"Mutta eikö tulisi aina parempaa, kun panisi olkia kylmään veteen
likoamaan", pakkausin neuvomaan.

"Ei käy päinsä. Olen koettanut sitäkin, vaan silloin maistaa olut
oljelta ja samalla ikäänkuin tunkalta", sanoi emäntä ja katsoa vilautti
minua silmiin; oli niinkuin hän olisi sanonut: Etpä näy ymmärtävän.

"Mikä teidät siihen on opastanut?" vastasin.

"Kun oljet lemusivat niin imeliltä, rupesin miettimään asianlaitaa ja
koettelemaan, eikö niistäkin jotakin tulisi tänä kovana aikana", sanoi
emäntä.

Lopuksi syötiin tuota jäkäläkeitosta ja sekin meni tämmöisenä aikana
hyvin mukiin.

Jättelin heidät hyvästi, kiitellen ja kostellen.

"Ei meille tule enään koskaan nälkävuotta", sanoi emäntä luottavasti,
loistavin silmin, kättäni puristaen.

       *       *       *       *       *

Hädästä mitään tietämättä, eli tuo köyhä joukko tyytyväisenä pienessä
mökissään ja mikä oli heidät tuohon tilaan ja noihin keksinnöihinsä
saattanut? siihenpä vastaan heti. He olivat köyhyydessäänkin semmoisia
ihmisiä, jotka rakastivat kirjallisuutta. He lukivat kaikkea
kirjallisuutta, mitä käsiinsä saivat, ei ainoastaan huvikseen, vaan
elämänsä opiksi. He olivat viime aikoina saaneet käsiinsä semmoisen
kirjan, jossa kehoitettiin hätä-aikoina keräämään jäkälää ja sieniä
hätävaraksi. Samassa kirjassa kehoitettiin myös hevosen lihaa
hyväksensä käyttämään. Järkeviä ihmisiä kun olivat, ei nämät neuvot
tulleet kuuroille korville, vaan he ryhtyivät tuon kovan pulman tullessa
heti tositoimiin. Kirjallisuus oli jo heidän henkensä niin kehittänyt,
että he olivat vapaat kaikista ennakkoluuloista ja eivät olleet
tahallaankaan, vaikka saivat välistä pilkkaakin kärsiä. Monikin, joka
näljän kanssa taisteli hirmuista taistelua, pilkkasi heitä, vaikka itse
oli kymmentä kertaa pahemmassa kadotuksessa.

Siinä oli koko heidän konstinsa.

       *       *       *       *       *

Tämmöistä voi silloin tapahtua niinkin pienessä piirissä, missä silloin
asuskelin. Ja nämät pikakuvat ovat tosiasioita, eikä minkään
mielikuvituksen tuomia utukuvia, sillä olen ne omin silmin nähnyt, omin
korvin kuullut. Ei nämätkään ole ilahduttavia kuvia, mutta paljon
kamalampia tapahtumia saatti silloin tapahtua muualla, joita en ole
ollut näkemässä.

Kova aika on nytkin, mutta Jumalan kiitos! En nyt ole vielä yhtään
semmoista tapausta nähnyt. Mitä niissä laajoissa piireissä, joita
katovuosi pahimmin rasittaa, voi vielä tapahtua, se on hämärän
tulevaisuuden peitossa; varmaa vaan on se, että kova nälkä rasittaa
paikoittain kansaa. Jumala, ettei semmoista enään tapahtuisi!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.