Title: Syyslehtiä
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Syyslehtiä" ***


SYYSLEHTIÄ

Kirj.

P. Päivärinta


Werner Söderström, Porvoo, 1900.



SISÄLLYS:

Paras taistelukumppani
Intohimojensa murtama
Passula-Matti
Matti Matinpojan rakkausseikkailut
Uudistalon emäntä



PARAS TAISTELUKUMPPANI.


I.

Elämä on taistelua, sanotaan, ja niin se onkin. Kehdosta hautaan saakka
kestää tämä taistelu. Monenkaltaista on elämän kilvoitus ja monessa
muodossa, monta tietä pyrkii vaara vastaan. Milloin se tulee
liikanaisena ilona, kulloin ankarana suruna ja murheena; siinä on
lankeemista, nousemista, lupauksia, toivoja ja -- pettymystä. Tämmöistä
on elämäntaistelu.

Moni sortuu auttamattomasti, ja onnellinen se, joka näistä vihureista
eheänä pääsee ja vielä kykenee toivomaan, tointumaan ja ylöspäin
pyrkimään.

Varsin vaikeaksi käy tämä elämäntaistelu, ellei ihmisellä ole
kelvollista taistelukumppania. Mutta kun sydän löytää sydämen, ja he
sitten rakastavat ja kunnioittavat toisiansa, luottavat ehdottomasti
kaikessa toisiinsa, eivätkä salaa mitään toisiltansa, niin silloin voi
elämäntaistelu käydä voitolliseksi. Silloin heissä vallitsee oikeuden
ja totuuden tunto ja hyveen sisällinen, siveellinen voima. Ken
tämmöisen sydämen löytää, hänellä on uskollisin, väkevin, urhollisin ja
varmin taistelutoveri elämän myrskyissä. Hän ei luovu sivultasi
koskaan, ei väisty eikä pelkää koskaan. Murtua, kaatua hän voi, vaan ei
antautua. Myötäkäymisen vaarattomina hetkinä iloitsee hän niinkuin
lapsi ja tämä tekee toisenkin kumppanin mielen niin rohkeaksi ja
iloiseksi. Murheen, tuskan ja hädän aikana lohduttaa, tukee, turvaa ja
rohkaisee hän, kokee lievennellä ankaraa surua ja vieläkin toivoa,
vaikka kaikki näyttää menneen. Jaloja lahjoja on tuolla
taistelukumppanilla, sillä kaiken muun lisäksi hän vielä rakastaa,
anteeksi antaa ja peittää kaikki puutokset ja rikokset. Jos hän joskus
sortuu taistelussa, kärsii hän nöyränä kohtalonsa, mutta toivoansa ei
hän vaan heitä. Hän odottaa hiljaisena ja tyynenä niin kauvan kuin
myrsky on tauvonnut ja tyyni taasenkin tullut; ja jälkimaininginkin
aikana on hän vielä vaiti. Hän on viisas taistelija ja tietää aivan
hyvin, millä tavalla voitto saavutetaan. Uudestaan rupeaa hän
siveellisellä voimallaan vaikuttamaan voiton saavuttamiseksi, ja katso!
voitto saavutetaan. Myrsky on lakannut, murhe on poistunut ja iloinen
tyyneys ja rauhallinen toivo on taasen vallannut mielet. Rohkeasti
katsovat he taas tulevaisuutta silmiin, samassa kuin he, ahkerasti
sotaneuvottelua pitäen, varustavat itseänsä aina lujemmiksi ja
lujemmiksi uusia vaaroja ja taisteluja vastaan.

Onnellisia ovat ne taistelukumppanukset, jotka näin yksistä neuvoin
taistelevat. Mikään myrsky ja vaara ei voi heitä elämän merellä
kukistaa. Ilolla täyttävät he raskaita velvollisuuksiansa, eikä se
tunnu vaikealta, sillä luottaen toisiinsa ja turvaten Jumalaansa
tuntevat he sen olevan heidän velvollisuutensa.

Mutta tuleepa kerran semmoinenkin vihollinen, jota vastaan taistellessa
täytyy jommankumman tahi molempienkin taistelijain sortua. Se on tuo
ankara, säälimätön ja lahjomaton kuolema, jota ei taistelemallakaan
voiteta. Häntä ei liikuta orvoiksi jääneitten itku ja parku, ei
jäljelle jääneen taistelukumppanin murhe ja valitus. Kaikki on hänelle
yhtäkaikki. -- Kova, tyly, armoton on kuolema.

Kun hän sitten saa temmatuksi uskollisen taistelukumppanin jälkeen
jääneen sivulta, murtuu, sortuu tämäkin usein. Eipä kummakaan, sillä
eipä hänellä ole enää lempeää kättä, joka häntä tukisi, ei lämmintä,
hellivää sydäntä, joka häntä murheessa lohduttaisi, vaivoissa
virvottaisi ja lieventeleisi häntä useinkin kohtaavassa surussa; kaikki
on kolkkoa, tyhjää, kuollutta, autiota, ja murhe jäytää ja kalvaa
lakkaamatta murtunutta sydäntä. Vieraat askeleet kaikuvat kylminä ja
kolkkoina huoneissa ja vieras käsi kouhottelee rauhattoman leposijan.

Maailma riehuu ja myllehtii. Mutta nyt ei ole halua riehuntaan, sillä
eipä ole minkä vuoksi enään riehuisi, kenen eduksi taisteleisi. Ihmiset
nauravat ja iloitsevat, mutta ei voi ymmärtää, minkätähden he niin
tekevät. Nyt ei voi nauraa, ei iloita eikä itkeäkään, sillä ankara suru
on polttanut kuiviksi kyynelten lähteet. Mikään ei huvita, mikään ei
tunnu miltään, ei rikkaus, ei kunnia, ei ystävät eikä viholliset, ei
itkut eikä ilot. Kaikki, kaikki on yhtäkaikki. Tuntuu siltä, että olisi
haahkeampi, kun pääsisi johonkin maailman soppeen, korven loukeroon tai
vuoren vinkaloon, semmoiseen, jossa ei kuulisi yhdenkään ihmisen ääntä,
jossa ei kuulisi taistelevien sotahuutoja, ei sortuneiden valituksia
eikä huokauksia, ei voittaneiden iloa ja riemua, semmoiseen, jossa ei
näkisi ainoatakaan ihmistä, ei kyyneliä, eikä särkyneitä sydämiä. --
Niin, semmoiselta se tuntuu, että siellä olisi vähän parempi
yksinäisyydessään kärsiä sydämmensä tuskaa. Mutta auttaisiko sekään?
Murhe tuntuu seuraavan sinnekin, sillä se on iskenyt sydämeen kiinni.
Paras pakopaikka tuntuisi olevan hauta, tuo peittävä kammio, joka on
yhtä tasapuolinen kuin kuolemakin. Tuo, joka kaikki unhottaa ja
sovittaa, tuo elämän taistelun aikana suljettu lepokammio, joka vasta
taistelujen loputtua sylinsä aukaisee, ja kylmänä ja synkkänä
vastaanottaa kaikki. Se ei pidä lukua siitä, ovatko hänen
vastaanotettavansa rikkaita tai köyhiä, ylhäisiä vai alhaisia,
kunniassa pidettyjä tahi halveksittuja, ylönkatsottuja, sorrettuja,
hyviä taikka huonoja taistelijoita.

Mieli liitelee ja harhailee sinne tänne, aina tähtitarhain tuolle
puolen, etsien rauhaa ja lohdutusta polttavalle surulle, mutta
lievitystä ei kuulu kustaan. Jospa sitä vielä mistäkin koettaa etsiä ja
haparoida, aina vaan mieli ja sydän lentää ja palaa tuon tasapuolisen
ja avosylisen haudan luo, joka poveensa kätki jalon ja armaan
taistelukumppanin. Siinä hänen rinnallaan olisi niin rauhallinen
levätä. Siinä unhottuisivat kaikki maailman taistelut, surut, tuskat ja
huolet. Siinä ei tulisi aika pitkäksi odottaissa sitä hetkeä, jolloin
Herra kutsuu kaikki meidät eteensä tutkiaksensa, ken on ollut
kelvollinen taistelija, ken ei.

Niin, semmoiselta se tuntuu, mutta sinnekään ei ole lupa mennä,
ennenkuin aika joutuu.

Tämä on kovin elämän taistelu. Silloin tuntuu siltä, että pitäisi
lähteä pois, kauvas pois, mutta mihin? Tuntuu siltä, että pitäisi saada
siivet, joilla pääsisi pikaisesti, hyvin pikaisesti lentämään halki
ilmojen, maiden ja metsien taa...

Mutta ei tunnu hyvältä näinkään, jotakin siis täytyy koettaa. Mitähän,
jos lähtisi ulkoilmaa haistelemaan, koska kuolema täälläkin kuitenkin
on välttämätön.

       *       *       *       *       *

Kutsuin kestikievarista hevosen ja vaivuin sitten taas entiseen
surulliseen raskasmielisyyteeni.

"Hevonen on valmis," kajahtaa yht'äkkiä korviini. Minä säpsähdän, sillä
olin jo unohtunut niin vähässä ajassa koko hevosen pyyntöni ja
matkahommani.

"Kyytihevonen, jota olette pyytänyt, on valmiina," sanoo oven suussa
oleva poikanen toistamiseen.

"Vai niin, no lähdetään sitten!"

"Mihin ajetaan?" kysyi kyytipoika.

"Aja mihin tahdot, se on minulle saman tekevä."

"No, ehkä minä sitten ajan alaspäin."

"Aja vaan."

Raitis talvi-ilma hiveli poskiani ja polttavaa otsaani niin raittiisti
ja terveellisesti. Se tunkeutui keuhkoihinikin ja tuntui häikäisevän
sydämeni paloa; oli kuin elon säde taas olisi tunkeutunut sieluuni.

Poika vei minut seuraavan pitäjän kestikievariin. Kuulin kuinka he
keskustelivat, minkälainen kyydittävä heillä nyt on. Selittivät minut
umpimieliseksi, semmoiseksi, joka ei itsekään tiedä minne menee.
Puolikasvuinen poikaressu näytti laahailevan ylleen jotakin vanhaa,
pitkää miehen röhjoä, köytellen sitä muutamalla nuoranpätkällä
hinteräisen vartalonsa ympärille. -- Muuta en huomannut mitään.

"Hevonen on valjaissa," kajahti yht'äkkiä taas korviini ja kun
käännähdin ääntä kohden, oli edessäni äskeinen poika. Sivalsin nuttuni
ja kiirehdin kartanolle rekeen.

"Mihin ajetaan?" kysyi poika, ja entiseen tapaani vastasin: "aja mihin
tahdot!"

"Olen tuolta toisesta pitäjästä poikkimaisin; haluaisitteko sinne päin
matkustaa, niin minäkin saisin käydä kotonani?"

"Aja vaan sinne, sama minulle on, missä ajelen."

Ilta oli jo tullut. Kireä pakkanen vallitsi. Revontulet roihusivat
taivaalla niin, että oli ikäänkuin sähinä niistä olisi kuulunut.
Pakkasen purema lumi narisi reen anturain alla niin kireästi, että
olisi luullut kolmenkertaisen kuorman olleen hevosen perässä.
Revontulet haihtuivat vähitellen ja ilma seestyi selkeäksi. Tähtitaivas
näkyi kaikessa loistossaan, pakkanen paukahteli metsässä, kiskoi jonkun
petäjän, kuusen tai koivun pinnasta säleen irralleen koettaen siten
näyttää mahtiaan.

Ajoimme muutamalle parin kolmen kilometrin pituiselle järvelle. Sää
vongahteli niin surunvoittoisesti. Kuu paistoi täydeltä terältä ja sen
valju varjo kiiti rinnallamme. Lumihiteet kimaltelivat kuun valossa
niin sädehtivästi, että olisi luullut tuon pienen järven jäälle
kokoontuneen koko maailman timantti-aarteet.

Metsään päästyämme hyppeli peukalolintu ja talitiainen iloisesti
oksalta oksalle, etsien ruokaansa. Heillä ei tuntunut olevan surun
kaunaa, heillä!

Kaikki tämä havainto- ja tunnemaailma saattoi minut yhä syvempiin
mietelmiin. Mietin silloin: onkohan Jumala luonutkin vaan ihmisen
nääntymään ja kärsimään, koska nuo lintuisetkin olivat niin iloisia,
ikäänkuin ei mitään surua olisi olemassakaan? Tuommoinen pakkanen, joka
vaihteli neljänkymmenen pykälän vaihteessa, ei vaikuttanut noihin
pikkulintuihin niin mitään; pirteinä ja notkeloina lentelivät ne vaan
oksalta oksalle.

Koko taipaleella en vaihtanut pojan kanssa luotuista sanaa, sillä
minulla ja pojalla mahtoivat olla erinkaltaiset ajatussuunnat.

"Haluatteko käydä lämmittelemässä, sillä tässä on kotini," kuului
äkkiä, ja kun katsoin kyytipoikaa silmiin, huomasin häneltä tämän äänen
lähteneen.

Pojan ääni kuului korviini niin onealta, että oikein säikähdin sitä.

"Yhtäkaikki," sanoin minä, "missä häntä aikansa kuluttaa."

Poika käänti hevosen kotikartanolleen.

Rästyneeltä näytti talo. Asuinhuone oli kokoon luhistunut, savutorvet
katolla murtuneet ja yksinkertaiset ikkunat olivat päreillä ja tuohilla
paikatut. Tämän tähden olivat ikkunat niin paksussa jäässä, että oli
niinkuin olisi jäätelit nostettu ikkunain reikiin. Ulkohuoneet
puulukkoineen ja muine salpoineen olivat niin keloutuneet, että
ampiaiset kai niistä saivat hyvää pesänsä-ainetta.

"Olkaa hyvä ja käykää lämmittelemään," sanoi poika, ruveten hevostansa
vaalimaan.

Lähdin kömpimään kurjia, jäätyneitä, liukkaita portaita huoneesen.
Tupaan päästyäni seisahdin hämärään ovipieleen.

Mikä näky! Huoneessa hääri valju, keski-ikäinen nainen. Hänen
ympärillään pyöri neljä lasta, jotka eivät olleet juuri toinen toistaan
härevämpiä. Pienimmät heistä vanuivat ehtimiseen äitinsä hameesen
kiinni hokien: "äiti, äiti."

Samassa tuli kyytipoika huoneesen.

Kun äiti huomasi, että hänen poikansa tuli kotiin, syöksähti hän tätä
vastaan varjokkaaseen ovipieleen ja syleili häntä. Selvästi näki
hajamielisinkin, että perheessä vallitsi hellä sydämmellisyys.

"Voi, voi, tulitkos, Oskar, kotiin! Ja mitenkäs sinä oletkaan päässyt
kotona käymään?" sanoi ihastunut, kärsivän näköinen äiti.

"Minä olen kyydissä, äiti, ja tämä vieras halusi käydä
lämmittelemässä," sanoi poika osoittaen samassa minua.

Vaimo näytti hämmästyneeltä, sillä hän ei ollut ennen huomannut minua.
Melkein hajamielisin sanoin pyysi hän minua käymään peremmäksi.

Astelin pöytälavitsan luo ja istahdin sille, vaikk'en oikeastaan
tiennyt, mitä tein; omat askeleenikin kumisivat niin oudoilta.

Vaikka mieleni olikin niin apea, en kuitenkaan voinut olla huomaamatta
tämän perheen keskinäistä suhdetta. Tuntui mielestäni niin
kummalliselta, kun ei perheen keskuudessa näkynyt ainoatakaan aikaista
miestä, jota olisi voinut pitää perheen isänä.

"Missäs teidän isäntä on?" kysyin melkein tietämättäni.

"Ei meillä olekaan isäntää," vastasi vaimo, samassa luoden minuun
vakavan katseen; oli niinkuin hän olisi sanonut: "oletkos ainoa
muukalainen joka et näitä tiedä."

"Kuinka se sitten on?" kysyin minä hämmästyneenä.

"Niinpä se on: tuoni korjasi mieheni pois puoli vuotta sitten," sanoi
vaimo surullisesti.

"Ettäkö teiltäkin on elämän kumppani temmattu pois?"

"Niin on käynyt."

"Näyttää kuitenkin siltä, kuin ei teillä olisi surun kaunaa, olettehan
lastenne keskessä iloinen kuin käki metsässä."

"Mitäpä minulla enää muuta maailmasta jäljellä olisikaan kuin nämät
lapset. Pois on mennyt miesvainajani, joka oli niin hellä ja hyvä;
kaikki tarmonsa uhrasi hän perheensä hyväksi. Mutta poissa, poissa on
hän nyt, ja koko elämän taakka on laskettu hartioilleni."

"Minäkin olen sortunut ihminen. Minultakin on tuoni korjannut elämän
kumppanin pois; sen takia olenkin nyt täällä hakemassa polttavalle
sydämelleni jotakin hoivaa. Ja nyt tuntuu siltä kuin olisin tavannut
ristisisaren, jolla on yhtä suuri suru kannettavana kuin minullakin,"
sanoin.

"Vai niin, vai niin! Vai on kuolema teiltäkin temmannut pois kumppanin.
Kyllä ymmärrän täydellisesti, miltä sitä tietä tullut sydämen suru
maistaa," sanoi vaimo ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.

"Mihin tautiin kuoli miehenne?"

"Keuhkotautiin; hän oli avutonna jo pari vuotta. Odottamaton ei kuolema
ollut, mutta sittenkin koski se kovasti," sanoi vaimo surullisesti.

Minun ei haluttanut matkustaa edemmäksi. Pyysin talosta yösijaa ja se
minulle luvattiinkin. Kyytipoika meni hevosta riisumaan ja illastamaan.
Porstuan perässä oli pieni lämmitettävä kamari; sinne laitettiin
minulle vuode. Se oli siistitty puhtaaksi: pöydällä oli valkoinen liina
ja palava talikynttilä levitti hämärää valoa huoneesen.

Yksinäisyyteen tultuani vaivuin yhä syvemmälle ajatuksiini.
Kokonaiskuvana esiintyi eteeni rapistunut sydänmaalla sijaitseva
uudistalo, jossa jo monta miespolvea lie taisteltu ja kärsitty.
Nykyisen asukkaan, kärsivän vaimon surullisen lempeät kasvot suruisine
sydämineen, lapsijoukkonsa ympäröimänä, painui niin syvästi mieleeni,
ett'eipä se sieltä lähtenytkään.

Oli miten oli, mutta kumma vaan oli se, että unhotin oman suruni ja
itseni miettiessäni vaimoparan asemaa. Minulle selkeni, että tuo
"heikompi astia", paljon hankalammassa tilassa ollessaan kuin minä, oli
kuitenkin väkevämpi minua.

Noita miettiessäni oli aika kulunut jo paljon sivu puolen-yön. Koko
ajan oli kynttilä pöydällä ollut niistämättä, sillä se tehtävä ei ollut
ensinkään juolahtanut mieleeni. Havahtuessani oli kynttilä-karsi jäänyt
niin pitkäksi, että sen ylipää oli lätistynyt semmoiseksi paksuksi ja
leveäksi lieriöksi, että karrella oli ikäänkuin lakki päässä. Valokin
huoneessa oli niin hämärtynyt, ett'ei nähnyt toiselle puolen huonetta.

Tunsin väsymystä, ja puhdas, lämpöinen vuode houkutteli syliinsä.
Sammutin kynttilän ja nakkausin vuoteesen pitkälleni. Kun viikkokausiin
en ollut viettänyt ainoatakaan levollista yötä, valtasi minut pian uni
ja minä nukuin niin rauhallisesti kuin ei mitään surua olisi koskaan
ollutkaan; en edes nähnyt rasittavia ja painostavia uniakaan.

Herätessäni oli aurinko jo korkealla, kello lähellä kymmentä; moneen
viikkoon en ollut niin levollisesti levännyt ja nyt tunsin itseni
virkistyneeksi. Iloisena tervehdin kärsivää perheen-äitiä, samassa
ilmoittaen kyytipojalle, että nyt lähdetäänkin kotiin. -- Kärsivä
nainen oli näyttänyt minulle palasen elämän taistelua ja sen valossa
huomasin, että minunkin vielä tarvitsee lasteni tähden elää, ja tämän
muistoni turvissa minä vielä elänkin.



INTOHIMOJENSA MURTAMA.


Olin taasenkin pitemmällä rautatie-matkalla. Kolmannen luokan vaunu,
jossa istuin, oli väkeä täynnä. Useita tuttaviani oli vaunussa ja
keskenämme haastelimme yhtä ja toista. Muiden matkustajain joukossa oli
eräs tuntematon mies, joka näytti koettavan saada edes jonkunkaan sanan
kuullaksensa, mitä me haastelimme. Huomasi heti hänen puvustansa ja
käytöksestänsä, että hän oli ollut Amerikassa.

Joku sattui mainitsemaan minun nimeäni. Tämä näytti tuntemattomaan
tekevän erityisen vaikutuksen.

Kun hän sai tilaisuuden, tuli hän ja istui ohelleni.

"Oletteko te se sama, joka olette kirjoja kirjoitellut?" kysyi hän
ujosti.

"Olenhan minäkin joskus jotakin töhräillyt", sanoin hänelle puoli
kylmästi.

"Oletteko kuulleet Kalle K----sta mitään kerrottavan?" kysyi hän
taasen.

"En. Minunhan on mahdoton tietää, mitä mistäkin milloinkin on
kerrottu", sanoin kylmän tylysti.

Seurasi tovi äänettömyyttä. Hän näytti ikäänkuin hämmentyneeltä, loi
silmänsä lattiaan ja naputteli sormillaan hiljalleen penkinlaitaan.

Minun alkoi käydä säälikseni miehen alakuloisuus ja häpeäkseni kylmä
vastaukseni, koska tunsin hänen sentakia tulleen alakuloiseksi.

"Olisiko siinä Kallessa sitten jotakin vaariinotettavaa?" kysyin
ikäänkuin lievennellen tylyyttäni ja saadakseni hänet elpymään entisiin
oloihinsa.

"Olisipa siinä kylläkin", sanoi hän ja katsoa vilautti minua silmiin.

"Mitä laatua se sitten olisi?"

"Minä en ole nähnyt koskaan vielä ainoatakaan ihmistä, johon intohimot
olisivat niin väkevästi vaikuttaneet", sanoi hän.

"Tunnetteko tuon Kalle K----n luonteen ja elämäntavat tarkoilleen ja
pitemmältä ajalta?" kysyin.

"Aivan lapsuudesta saakka, koko hänen elämänsä", vastasi hän.

"Haluaisitteko sitten niistä minulle kertoa?"

"Aivan kernaasti, kun vaan halunnette kuunnella". myönsi hän.

Kun vaunu oli matkustavaisia niin täynnä, että kaikki tarkempi
keskustelu kävi siinä mahdottomaksi, pyysin konduktööriltä, että
pääsisimme konduktööri-vaunuun. Luvan saatuamme menimme sinne ja mies
alkoi kertoa:

Kalle oli pienen torpan poika ja vanhin neljästä sisaruksestaan. Torppa
sijaitsi meidän maalla ja meidän talo oli hyvissä varoissa.
Lähiseutuvilla oli useita muitakin taloja ja torppia, jonka takia
niillä piirteillä oli paljon lapsia. Melkein poikkeuksetta olivat
ympäristön lapset meillä leikkimässä ja telmimässä, eikä lasten kesken
ollut koskaan mitään eroa köyhän tai rikkaan välillä, sillä olimmehan
vielä niin viattomat ja turmeltumattomat, ettei semmoista voinut
koskaan mieleenkään tulla.

Meidän talo sijaitsi lähellä järven rantaa ja rannalla oli laajanlainen
hiekkatasanko. Siinä sopi kesäiseen aikaan kilpaa juosta, pallia lyödä,
nakella litteillä rannan kivillä voileipiä järven pinnalle, tai
koettaa, kuka korkeimmalle voisi kohtisuoraan kiven nakata ja kenen
kivi teki veteen pudotessaan komeimman umpinaisen purskahduksen; mies
se, joka parhaat tulokset sai. -- Talvisin laskettiin suksilla ja
kelkalla mäkiä, ja tuo mäki ei joutanut pahoillakaan pyryillä kauvan
ummessa oleman, sillä kyllä me siitä huolen pidimme, että se auki
pysyi. Kyllä oli iloa ja riemua, ja tointa oli itsekullakin niin
paljon, että sitä olisi riittänyt kahteenkin rekeen; posket punottivat
ja terveys, ilo ja ystävyys loisti jokaisen kasvoilta. Voi niitä
murheettomia ja iloisia lapsuuden aikoja!

Melkein poikkeuksetta oli Kallekin telmimässä meidän kanssamme. Hän oli
kaikissa leikeissä johtajana ja se kävikin laatuun. Me katsoimme ja
luotimme häneen niin kuin päällikköömme ainakin.

Mutta jo aikaisin huomattiin hänessä ankaraa itsepintaisuutta. Minkä
hän kerran sai päähänsä, sen täytyi niin olla ja tapahtua, eikä sinä
auttanut mitään toisien lapsien ohjeet, neuvottelut, väitteet ja
vastalauseet. Hänen piti vaan aina päästä voitolle kaikissa
mielipiteissä ja kilpailuissa.

Eräänä kertana juostiin kilpaa ja eräs poika voitti hänet juoksussa.
Tuosta pahastui Kalle niin kovin, että hän haasti voittajansa vielä
pari eri tovia kilpailemaan. Mutta kun kilpailija voitti niissäkin
koetuksissa Kallen, niin ei hän ottanut enään koko päivänä osaa toisten
leikkeihin; istua murjotti vaan erillään toisista erään kiven päällä.
Viikkokauteen ei hän tullut ottamaan osaa toisten kisoihin ensinkään.
Saatiin kuulla, että hän oli niinä päivinä ahkerasti yksinään kotonansa
harjoittanut juoksemista. Kun hän sitten ensikerran ilmestyi
kisatantereelle, haastoi hän oitis voittajansa kilpajuoksuun. Kävi
kuitenkin taasen niin onnettomasti, että Kalle menetti voiton
kilpailijallensa. Nyt huomattiin, että Kalle suuttui silmittömäksi, hän
leimahti punaiseksi, niinkuin turkin pippuri ja puri hammasta.
Pikaisesti kuiskattiin Kallen kilpatoverille, että hän tahallansa
antaisi Kallelle perään, ettei mitään riitaa välillä syntyisi.

"Koetappa vielä yksi kerta", sanoi Kalle kilpatoverilleen vihasta
puhisten.

"Koetetaan vaan", sanoi toinen naurussasuin ja niin sitä taasenkin
lähdettiin juosta vilistämään.

Ja kas! Kalle voittikin nyt.

"Senhän minä tiesinkin, kun vaan oikein koettaa", sanoi Kalle
tyytyväisenä ja hänen vihansa lauhtui siihen paikkaan.

Semmoista menoa elettiin eteenpäin. Niin pian kuin Kalle kykeni jotakin
tekemään, tuli hän meille ansaitsemaan leipäänsä. Hän ei ollut mikään
äksy eikä pahantapainen, päin vastoin oli hän nöyrä ja tottelevainen ja
teki mielihyvällä ja ahkerasti niitä askareita, joita hänen
tehtäväkseen määrättiin. Jo aikaisin huomattiin hänessä hyvää aistia ja
työkykyä.

Kun olimme Kallen kanssa melkein päivän päälle samanikäiset, jouduimme
yhtäaikaa rippikouluunkin. Hyvälukuisia kun olimme, pääsimme kumpikin
loistavasti läpi, ja tämä korotti suuresti omanarvontuntoamme. Kalle
oli yhä edelleenkin meillä ja hänestä varttui mitä kunnollisin,
saattavin ja rotevin työmies, sekä isoissa että käsitöissä. Hänelle
maksettiin meillä korkeampia palkkoja kuin mitä paikkakunnalla oli
kuultu.

Eräänä kertana sai hän päähänsä sen aatteen että hän lähtee kauvas
erääsen ulkopitäjääsen, jossa hän oli kuullut rengeillä olevan paljon
isommat palkat kuin kotipuolessa. Isä koetti tarjota hänelle niin isoa
palkkaa kuin suinkin julkesi, mutta mikään ei auttanut, sillä kun hän
kerran oli sen aatteen päähänsä saanut, ei hän voinut siitä perääntyä.
Minä koetin myös kaikkeni panna estääkseni häntä lähtemästä. Vetosin
pitkälliseen ystävyyteemme ja yhteisiin perintöihimme, mutta kaikki
turhaan.

Kun muuttoaika tuli, kääri Kalle tavaransa kokoon ja niin hän lähti.

Tuo paikkakunta oli niin kaukana ja sivulla yleisestä kulkureitistä,
etten Kallesta kuullut viiteentoista vuoteen yhtään mitään. Hän ei
kirjoittanut ainuttakaan riviä minulle, enkä minä hänelle. Vähitellen
haihtui Kalle mielestäni, niin etten häntä monasti muistanutkaan;
joskus vaan juolahti mieleeni: missähän oloissa siellä Kallekin lienee?

Minäkin olin sillävälin joutunut uusiin oloihin: olin mennyt naimisiin.


II.

Suuresti hämmästyin eräänä aamuna huoneestani ulos mennessä. Oli niin
varhainen, ettei vielä ketään talonväestä ollut ylhäällä. Kun oli
kesäinen aika ja kiireiset työt tehtävänä, olin menossa väkeä
herättämään. Astuessani porstuasta portaille, oli Kalle siinä
istumassa, pää käsiin nojattuna. Kun hän kuuli askelia takanansa,
kääntyi hän katsomaan ja huomattuaan minut laskeutui yhtäkaikkisena
samaan asemaansa. Hämmästyin suuresti hänet nähtyäni. Hän oli niin
laihtunut, surkastunut ja vanhennut, etten ollut häntä tunteakaan.
Menin häntä tervehtimään, sanoen samassa hänelle "hyvän huomenen."
Välinpitämättömästi, melkeinpä kylmäntylysti ojensi hän minulle
kätensä.

"Odota nyt, veli hopea hiukkasen; minä käyn väkeä herättelemässä,
menemme sitten minun kamariini", sanoin hänelle.

Kun palasin takasin, kehoitin häntä lähtemään mukaani. Hän ei näyttänyt
kuulevan eikä näkevän, istua jurotti vaan alallansa.

Otin häntä kädestä kiinni ja sanoin:

"Miksi sinä, Kalle, nyt olet noin kummallinen, etkö sinä enään pidä
entisestä ystävästäsikään?"

Hitaasti nousten kömpi hän ylös, kierasi kätensä irti minun kädestäni
ja alkoi astella jälissäni. Samassa hän huokasi pitkän, raskaan
huokauksen.

Menimme semmoiseen huoneesen, jossa kenelläkään ei ollut asumusta eikä
mitään toimintaa. Kehoitin häntä istumaan. Mutta hän kallisteli ja
käänteli itseään sinne ja tänne, ikäänkuin katsellen, missä hänelle
olisi mukavin istuinpaikka. Vihdoin sivalsi hän erään tuolin, siirsi
sen takanurkkaukseen ja istuutui sille.

"Miksi sinä, ystävä hyvä, olet nyt noin kummallinen? Et enään ole
ensinkään entisenlaisesi; olet niin vanhennut ja kuihtunut, etten ollut
sinua enään tunteakaan. Koko entinen iloisuutesi, ohvakkuutesi ja
terveenmoinen hyvinvointisi näkyy kerrassaan kadonneen, ja synkkä ilme
ja alakuloisuus jääneen sijalle. Kai sinulla on joku raskas murhe; tai
oletko menettänyt terveytesi?" sanoin hänelle.

"Murhe minulla on raskainta laatua ja sen kanssa on terveyskin mennyt",
sanoi hän.

Oikein hämmästyin tuon äänen kuultuani, sillä se kuului niin kumealta
ja onealta, ikäänkuin se olisi haudasta noussut. Siinä ei ollut
rahtuakaan sitä iloista ja heleää sointua, mikä hänen puheessaan ennen
oli ollut.

"Mitä? Olet kai löytänyt siellä mielitiettysi ja saanut häneltä
rukkaset!" sanoin ikäänkuin saadakseni häntä elpymään.

"Mielitiettyni olen kyllä löytänyt ja rukkasia en ole häneltä saanut;
ja siinäpä se nyt koko juttu onkin", sanoi hän.

"Kuinka se sinun elämäsi on siellä oudossa paikkakunnassa alusta alkaen
mennyt? Haluaisin sen pienoisuuksineen kuulla, kun näin kauvan olemme
olleet toistemme elämästä mitään tietämättä", sanoin.

"Kuinkahan toki muutoin kuin hyvästi: Heti sinne tultuani sain
edullisen palveluspaikan ja hyvän palkan. Pian keksivät
paikkakuntalaiset minut kaikinpuolin kelvolliseksi ja kunnolliseksi,
sekä kaikkiin töihin kykeneväksi työmieheksi. Kilvan korottivat he
minulle palkkaa, niin että se meni jo ennen kuulumattomiin. Niin olin
palveluksissa yhtämittaa kymmenen vuotta. Säästävä kun olin, kokosin
noista palkoistani melkoiset säästöt. Kaikki ihmiset kunnioittivat
minua, niinkuin arvon miestä ainakin. Luulempa, että moni tyttökin
katsoi hyvällä silmällä minuun, mutta ei heissä ollut semmoista, johon
minun sydämeni olisi voinut kiintyä", puheli Kalle hyvästi elpyneenä.

Kun hän tuntui siihen pysähtyvän, kysäsin:

"Entäs sitten?"

Hän ei näyttänyt ottavan ensinkään huomioonsa tuota minun kysymystäni,
siirsi vaan hieman tuoliansa, kumartui alaspäin ja näytti vaipuvan
entiseen surumielisyyteensä.

"Noh, kerrohan nyt toki eteenpäin", muistutin häntä toistamiseen.

"Niin sitten, sitten -- --, sitten ilmestyi näkymölle eräs pienen talon
tyttö. Alma oli hänen nimensä. Hän oli kaikkein nuortenmiesten
mielitietty ja lempilintu. Kaikki hänen perässään hyppäsivät kaupaten
mielisuosiotaan. Ei ollut sitä nuorten sijaa ja leikkipaikkaa, eikä
niitä tansseja, häätilaisuuksia, joissa ei hän aina olisi leiskunut
ylimpänä. Hän olikin semmoinen tanssilintu, ettei hänen jalkansa
näyttänyt ensinkään koskevan lattiaan, kun hän valssissa ja polkassa
mennä pyyhkäsi tanssituvan lattialla. Hän olikin aina menossa, eikä
näyttänyt ensinkään hengästyvän, niinkuin tavallisesti muille tytöille
käy ankarasti tanssiessa. Alma näytti olevan kuin keijukainen.
Varreltaan oli hän pitemmänpuoleinen ja sorea, samalla kuin hän oli
kasvoiltaan tavattoman kaunis.

"Kauvan aikaa katselin minä hänen viehkeyttään ja sulouttaan aivan
kylmäverisesti, enkä välittänyt hänestä niin mitään. Vaan kun tuota oli
kestänyt jonkun aikaa, alkoi tämä tenhotar minua vähitellen miellyttää.
Vihdoin kävivät tunteeni niin polttaviksi että ne ajoivat minut
kaikkialle missä luulin saavani Alman nähdä.

"Mutta vaikka sydämeni oli näin kahlehtinut outo, minulle ennestään
tuntematon tunne, pidin sen itselläni niin tarkoin, etten edes Almalle
sitä ilmaissut saadakseni tietää hänen tunteittensa laatua.

"Hänellä oli, kuten sanoin, paljon kosijoita. Kun yksi heitti, otti
toinen ja ihmiset tiesivät aina kertoa Alman 'uudesta sulhasesta'."

"En tiedä, oliko noilla alinomaa vaihtuvilla sulhasilla ja Almalla ollut
vakaisempia liittoja, vaiko ei, kumma vaan oli se, että sulhasia niitä
tuli ja meni, yhdyttiin ja erottiin yhtenään. Tätä katsellessani tahtoi
sydämeni pakahtua. Lopulta tulin siihen vakaumukseen, ettei noissa
alinomaisissa vaihteluissa ollut sen syvempää pohjaa, kuin että Alma
tahtoi vaan loistaa silläkin alalla, näyttääkseen kuinka suuresta
joukosta hänellä oli valitsemisen varaa.

"Kaihoni ja ikäväni Almaan kävi vihdoin niin sietämättömäksi, että
päätin kosia häntä, kävi miten kävikin. Tilaisuus ilmestyikin aivan
pian siihen, että pääsin keskustelemaan kahden kesken hänen kanssaan.
Se oli kuuma hetki minulle. Sydämeni pamppaili ja löi niin kovasti,
että oikein henkeä ahdisti; ei tahtonut olla sanaa suuhuni tulevaa,
koetin niellä hämmästystäni ja vakavuuttaa itseäni. Viimein sain
senverran rohkeutta, että otin Almaa kädestä kiinni ja änkytin samassa:

"'Alma, minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni, enkä voi ilman sinutta
elää; tahdotkos ruveta minun kanssani jakamaan tulevat ilot ja surut,
tulevat ne sitte missä muodossa vielä tulevatkin?'

"Alma punastui punaiseksi kuin leppäkerttu ja kallisti hiljaa päänsä
minun rintaani vasten.

"'Voi Kalle! Minä olen kauvan jo sitä samaa ajatellut, vaan en ole sitä
tahtonut oikein itsellenikään uskoa, sitä vähemmin muille ilmoittaa',
sanoi hän.

"Siinä me sitten vannoimme toisillemme ikuista rakkautta ja
uskollisuutta.

"Voi herra, minkälaista rakkautta ja lempeä hehkui sydämeni! Oli kuin
olisin kohonnut yläilmoihin ja sydämeni eronnut ruumiista. Tuo
pelonsekainen rakkaustunne, joka minua niin kauvan oli rasittanut,
haihtui kerrassaan niinkuin tuhka tuuleen, ja sanomaton ilo ja rauha
täytti sydämeni. Monikertaan syleilimme ja halailimme erotessamme.

"Mutta vaikka tunsin sielussani sanomatonta iloa ja autuutta, sekaantui
näihin tunteisiin kuitenkin jotakin kylmää ja tuskallista: Kaikki oli,
mielestäni, tapahtunut liian helposti ja se siitti mielessäni katkeran
epäluulon: ehkäpä se on muidenkin sulhasien kanssa käynyt yhtä
helposti, josta seurauksena on ollut nuo pikaiset erot. Kuitenkaan en
antanut iloni ja rauhani häiritsijöille suurta valtaa, vaan koin niitä
alaspainaa ja tukahuttaa niin paljon kuin voimissani oli. Mutta
itsepintaisesti palasivat ne yhä uudelleen.

"Semmoisenaan kului aika.

"Nämät vastenmieliset ja kalseat tunteeni saivat pian uutta virkettä.
Sain, näet, tietooni, että Alma yhä edelleenkin otti vastaan muita
kosijoita ja vieläpä öisinä aikoinakin.

"Arvattavahan on, minkä vaikutuksen tämä tieto minuun teki. Alma koki
tuota kaikkea tehdä suurimmassa salaisuudessa, mutta kuitenkin se tuli
ilmi. Se hehkuva rakkaus, jota olin Almaa kohtaan tuntenut, muuttui nyt
katkeraksi pettymyksen tunteeksi, joka sellaisenaan täytti koko
sieluni.

"Tuskalla jaksoin sietää häntä silmissäni, milloin näköpiiriini sattui.
Seurustelimme kyllä nytkin toisinaan yksissä, mutta suhde oli kylmä ja
jäykkä, ja minä sydämestäni inhosin häntä. Poissa oli hehkuva ja
intohimoinen rakkaus!

"Kaiken muun hyvän lisäksi rupesin epäilemään hänen
siveellisyyttänsäkin; en tiedä olisiko siinä ollut mitään epäilemisen
syytä, mutta asianhaarain takia lykkääntyi kuitenkin semmoisia
ajatuksia mieleeni.

"Kukaan kuolevainen ei voi aavistaakaan, mihin tuskaan ja ahdistukseen
minä nyt jouduin. Mitä on nyt tehtävä? Erotako heti hänestä? Se olisi
ehkä parasta muuten -- mutta ei, ei! Miehisenä miehenä en tahdo sitä
tehdä, sillä olenhan antanut hänelle sanani ja pyhän lupaukseni, ja
miehen tulee aina pitää sanansa. Sitäkin vaikeammaksi kävi minun
puoleltani ero, kun Alma ei näyttänyt sitä haluavan.

"Vaikka sydämeni oli niin täynnä katkeruutta ja inhoa Almaa kohtaan,
ruvettiin kuitenkin puuhaamaan lopullista yhtymistä.

"Säästövaroillani ostin hyvän torpan. Sen tiluksilla voitiin elättää
viisi lehmää, hevonen ja joku määrä lampaita; peltoviljelystä oli
torpassa myös jotenkin runsaasti. Huoneet olivat välttävässä kunnossa.
Tämän torpan piti tulla uudeksi asunnoksemme.

"Asia pantiin menemään tavallista uraansa; meidät kuulutettiin
avioliittoon, pappilasta käytiin vihillä ja niin olimme nyt aviopari.

"Meille alkoi nyt aviollinen yhdyselämä, mutta minkälaista se oli!
Kuollutta, kylmää ja raskasta oli se. Olin kuvitellut, että kaikki
vielä voisi käydä hyvin ja että inhoni ja ylönkatseeni Almaa kohtaan
voisivat haihtua ja tasaantua, varsinkin kun Almassa ei ollut mitään
todistettua syytä. Mutta, sen pahempi, tämä toivoni ei toteentunutkaan.
Minä en parhaalla tahdollanikaan voinut poistaa mielestäni
vastahakoisuuttani ja inhoani Almaa kohtaan, sillä se oli sydämessä
kiinni ikäänkuin naulattuna. Näennäisesti koetin täyttää ihmisellisiä
velvollisuuksiani vaimoani kohtaan, mutta sydän se vaan pysyi kylmänä
ja kankeana.

"Naisen tarkalla vaistolla käsitti Alma aivan pian asian todellisen
laidan. Usein hän koetti tavallisella luonteenomaisella iloisuudellaan
leperrellä ja kysellä, mikä minua vaivaa, kun olen niin kylmä ja
synkkämielinen, ja samassa hän katsoi niin lempeästi ja rakkaasti minua
silmiin, laskien kuitenkin kätensä minun kaulalleni.

"'Ole tuossa taas joutavoimatta, eihän minua mikään vaivaa', sanoin
tavallisesti ja työnsin hänet tylysti pois luotani.

"Pian katosi Almaltakin kaikki entinen iloisuus ja hilpeä mieliala, ja
raskas surumielisyys sai hänessä vallan: hän itki usein niin paljon,
että oli vedeksi rauveta, sillä hänellekin oli täydellisesti selvinnyt
asiain nykyinen kamala tila. --"

-- "Seis, veikkonen, nyt ymmärrän, että sinä juuri itse olet syypää
nykyiseen katkeraan, raskaasen ja murheelliseen elämääsi", sanoin
Kallelle.

"Sen kyllä itsekin hyvin kyllä tiedän ja sehän se juuri pahinta onkin.
Jos heti avioliittomme alussa olisin kohdellut Almaa hellästi ja
sydämellisesti, niin olisi hänestä voinut tulla mitä parhain aviovaimo,
sillä hän oli lempeä ja helläsydäminen ihminen, jonka ainoana ja
pahimpana vikana lienee ollut, että hänellä oli perhosen sydän, joka
tahtoi lentää kukasta kukkaan ja nauttia elämästä silloin kuin sitä
tarjolla oli. Ei minun olisi pitänyt niin pahakseni panna hänen iloista
ja ehkä viatonta hilpeää luonnettansa, mutta minä en voi siihen mitään.
Usein olen itseäni pitänyt kovan tarkastuksen alaisena ja olen
huomannut, että minussa on paljon vääryyttä ja tylyyttä aviokumppaniani
kohtaan. Olen koettanut lievennellä hänen suruaan ja asettua
lempeämmälle kannalle hänen suhteensa, mutta se ei ole onnistunut.
Kylmäksi, kuolleeksi ovat nämät yritykset aina jääneet, ja sama
surumielisyys on jäänyt vallitsemaan kahdenpuolen.

"Sananlasku sanoo: 'Joka ei parane, se pahenee', ja niin kävi tässäkin.
Minun suruni ja vastenmielisyyteni paheni vaan päivä päivältä. Se ei
jättänyt minua rauhaan teillä, ei tien vieressä, ei päivällä, eikä
yöllä, ja levottomilla lepohetkillä olivat ne rauhattomasti nukkuessani
unissakin vaivoinani. Jos olin työssä, oli murhe aina minua
rasittamassa. Olinpa kotona tai kylässä, aina seurasi tuo polttava suru
mukanani.

"Kun tulin illoin kotiani työstä, oli sinne meno niin vastahakoista,
ettei askel tahtonut askeleen eteen päästä. Arvaa sen, minkälainen
siellä kotona sitten oli olla. Surumielisen vaimoni katse kohtasi minua
ensimäiseksi, se vihloi sydäntäni, kun tiesin itsenikin suuresti
syypääksi nykyiseen sietämättömään tilaamme. Ruoka ei maistanut, ja
oikeata virkistävää unta en saanut vuosikausiin.

"Tuskissani rupesin ryypiskelemään, ensin salaa, mutta sittemminhän se
tuli julkiseksi, sillä eihän ne toimet kauvan salassa pysy. Niin tavoin
tuli minusta patajuoppo.

"Vaimoni surua tämä havainto lisäsi kaksinkerroin. Hän koetti minua
lempeästi pyydellä luopumaan tuosta turmiota tuottavasta tavasta, mutta
minä ilkuin ja pilkkailin vaan häntä. Ensimmältä tuntui tuo väärä lähde
lieventävän sydämeni polttavaa surua, mutta pian se tuli takaisin
kaksinkertaisella voimalla.

"Tämmöistä menoa kesti pari vuotta. Silloin huomasin, että jos tätä
jatkan pitemmältä, niin kiiruhtaa se kaksinkertaisella voimalla menoani
maan mustiin multiin. Aloin taistelun juomahimoani vastaan ja voitin
sen, mutta se ei parantanut vähääkään asiain tilaa.

"Olen unhottanut mainita, että vaikka välimme oli semmoinen kuin se oli,
syntyi meille kuitenkin kaksi tervettä ja kaunista tytärtä, joista
vanhimman nimi oli Ella ja nuorimman Lilli.

"Nämä olivat ainoa iloni tässä synkässä ja surkeassa elämässäni. Kun
vanhin tytär tuli siihen ikään, että hän voi tuntea minut, oli hän heti
kotiintultuani syliini pyrkimässä. En ollut saada takkiani riisutuksi
yltäni, kun hän oli polvissani kiinni ja hoki: 'itä, itä!' Kun ehdin
istumaan, oli hän kohta kömpimässä polvilleni, ja hän silitteli
kuihtuneita kasvojani ja siivoamatonta partaani. Minä lemmin lapsiani
kaikella isällisellä helleydellä ja rakkaudella, millä ikänä vanhin voi
lastansa rakastaa. Kylällä käydessäni toin heille aina makeisia, vaalin
kaikella tavalla heitä, riisuin maatepannessa ja puetin heidät
ylösnoustua sekä hyväilin heitä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kaikki
se tulinen rakkaus ja hellyys, millä olin Almaa rakastanut, kohdistui
nyt lapsiin. Vaan Alman ja lasten suhde pysyi kylmempänä.

"Näytti siltä, kuin hänen sydämestään olisi onneton kokemus jo vienyt
kaiken kyvyn rakkauteen niin typi tarkkaan, ettei voimakas äiteyden
tunnekaan enää voinut näitä tunteita eheäksi tehdä ja eloon herättää.

"Tämmöistä on elämämme tähän saakka ollut, eikä se näytä siitä
paranevan. Se on murtanut ja murskannut elämämme onnen, musertanut
sydämemme ja turmellut ruumiini terveyden. Tässä seison nyt
musertuneena miehenä, enkä voi parhaalla tahdollanikaan elämäämme
paremmaksi ja toisenlaiseksi tehdä," sanoi Kalle epätoivoisena ja
alakuloisena.

Surumielin jätteli hän minut hyvästi ja alkoi kävellä kotiansa kohden.

Minä jäin huoneeseni käsiposkella miettimään ystäväni surullista
elämäntarinaa.


III.

Oli kulunut aikaa kolmen vuoden paikkeille. Sillävälin oli kurja
Kalle-ystäväni alituisesti mielessäni. Ajattelin hänen surullista ja
katkeraa elämäänsä, ja Kallea pidin suurimpana syyllisenä. Hän oli
perusteettomilla ennakkoluuloillaan ja liikanaisella jäykkyydellään,
jota hän mielestään kuvitteli miehuutensa merkkinä, katkeroittanut ja
myrkyttänyt sekä oman että vaimonsa elämän.

Enpä aivan vähääkään hämmästynyt, kun eräänä aamuna Kalle astua
topsautti kamariini. Hän oli yhtä surkastunut ja kuihtunut kuin
ennenkin, mutta paljon iloisemmalta hän sentään näytti.

"Hyvää päivää, ystävä hyvä!" sanoi hän iloisesti tullessaan minua
tervehtimään.

"Noh, terve, terve tuloa!" sanoin hänelle vastaukseksi ja kehoitin
istumaan.

"No, kuinka siellä kotonasi nykyään voidaan?" kysyin puheen aluksi.

"Aina vaan huonommasti ja huonommasti," vastasi hän yksikantaan.

"Mitenkä se niin on? ja mielestäni näytät sinä entistä iloisemmalta,"
sanoin.

"Minulla on minun syyni," sanoi hän.

"Kuinka sinun vaimosi nykyään voi?" kysyin.

"Hänhän se kaikkian huonoimmasti voipikin; hänellä ei ole enään mitään
entisyydestä jäljellä. Hän on tullut kiukkuisaksi ja ärtyisäksi.
Vähemmästäkin saapi hän aina uutta ärisemisen syytä. Hän antaa
minullekin usein kiukkuisia, pisteliäitä ja pahoja sanoja, ja lapsiakin
hän pitelee sanomattoman raa'asti: nakkelee ja lyödä kapsii heitä
tavattomilla aseilla. Useinkin täytyy minun mennä hätään pelastamaan
heitä hänen kynsistänsä ja nuhdella häntä hänen tavattomasta
käytöksestänsä. Mutta viisi hän minun sanoistani välittää. Itselleen
sanoo nyt jo olevan yhtäkaikki, olivatpa asiat vielä mitenkä olivatkin:
hyvästi tai huonosti, se oli hänelle aivan samantekevä. Hän kuihtuu
ja laihtuu vaan yhtämittaa, eikä syö, eikä juo paljon mitään. Ei
poikkeustilassakaan luo hän ainuttakaan silmänluontia minuun,
kärtyilee, pistelee ja mäikkää vaan omissa oloissaan, ikäänkuin muita
ihmisiä ei olisi mailla halmeillakaan. Poissa on nyt hänen hilpeytensä
ja iloisuutensa, poissa viehkeytensä ja hempeytensä, poissa
keikailemisensa ja lepertelemisensä, poissa 'perhos-sydän', poissa halu
'lennellä kukasta kukkaan'. Hän on ikäänkuin elävältä kuollut, josta
kaikki ihmisyys on loppuun kulunut ja haihtunut. -- -- Luulen, ettei
hän ole enään pitkä-aikainen," selitteli Kalle.

"Siinä se nyt on, jota jo aikaa olen sinulle sanonut, ja tämä kaikki on
sinun oma syysi," vakuutin hänelle.

"Hyvä on sen niin sanoa, jolla elämä ja sydämen asiat ovat kaikinpuolin
semmoiset, kuin niiden ollakin tulee. Sinä niin mielelläsi sysäät
kaikki tämän surkeuden minun niskoilleni, ja syytä minussa onkin,
senhän olen jo ennenkin tunnustanut; mutta syytä on hänessäkin. Miksikä
hän ei ollut semmoinen, kuin minä hänen olin toivonut olevan. Miksikä
hän otti sitten vielä yöllä ja päivällä vastaan uusia kosijoita, kun jo
olimme tehneet ikuiset lupaukset toisillemme ja pyhällä lupauksella
luvanneet kuolemaamme saakka rakastaa toisiamme, eikä ketään muuta?
Miksi hän tuolla kevytmielisyydellään myrkytti minun uskollisen ja
puhtaan sydämeni? Miksikä ei hän ollut yhtä puhdas ja rehellinen kuin
minäkin -- ah niin miksikä ei? sanopas nyt se minulle," intoili Kalle.

"Kun et kuitenkin ottanut eroa aikanasi heti silloin, kun tunsit
ensimäisen vastenmielisyyden häntä kohtaan!" sanoin.

"Johan olen sinulle selittänyt, että sitä en voinut tehdä. Silloinhan
olisin ollut petturi ja konna, joka ei olisi ollut oikeutettu
yhdeltäkään ihmiseltä vaatimaan kunniallisen miehen nimeä. Petturi ja
konna, sanansa ja lupauksensa syöjä -- hyi, toki!"

"Mutta tuo sinun jäykkyytesi ja sanasipitäväisyys kaikissa tiloissa on
juuri se loukkauskivi, johon olet kompastunut ja musertunut," sanoin.

"Siihen en voi mitään," vastasi hän vaan alakuloisesti.

"Mutta näytäthän nyt kumminkin hieman iloisemmalta, kuin viimekerralla
käydessäsi. Onko sinulla mielessä jotakin parempaa elämäntoivoa?"
kysyin häneltä.

"On, kyllä on," sanoi hän melkein iloisesti.

"Noh, minkälaatuista se sitten olisi?" kysyin.

"Minä olen nyt löytänyt oikean elämäni-ihanteen," sanoi hän ja samassa
katsoa vilkasi hän minua silmiin; selvästi huomasin, että hänen
silmistään välähti joku ilonsäde.

"Elämäsi ihanteen! Mikä se sitten olisi?" tutkin uteliaana.

"Minä olen tavannut tytön, johon heti ensinäkemästäni saakka rakastuin
korviani myöten," sanoi hän vähääkään häikäilemättä.

"Löytänyt tytön, johon olet korviasi myöten rakastunut? Tuommoisia sinä
rohkenet puhua minulle vähääkään punastumatta ja häpeämättä, vaikka
sinulla on entinen laillinen vaimo!... Johan sinä menet nyt kaikkien
säädyllisyyden rajojen yli!" pauhasin suuttuneena.

"Eihän sydämen tunteilla olekaan mitään säädyllisyyden rajoja,"
puolusteli hän.

"On, on! Ei intohimojen saa antaa vallita itseään, vaan ihmisen tulee
hallita niitä. Joka intohimojensa valtaan suinpäin heittäytyy, hän
joutuu välttämättömästi perikatoon. -- Etkö ole raamatusta lukenut
Jumalallista totuutta, että jonka Jumala yhteensovitti, ei pidä
ihmisten sitä eroittaman," sanoin hänelle.

"Minkäpä minä sydämeni tunteille teen, ei ne ole niin helposti
hallittavissa, kuin sinä luulottelet."

"Onneton ystäväni! Tämä vielä sinulta puuttui. Sen saat nähdä, että
hallitsevat intohimosi vievät sinut vielä perikatoon. Mutta kerrohan
kuitenkin tuosta uudesta ihanteestasi minulle, että voisin, jos
mahdollista, palauttaa sinut väärältä ja vaaralliselta tieltäsi! Mikä
ja missä hän on ja kuinka olet häneen tutustunut?" kyselin.

"Ei hän kaukana ole meidän torpasta. Hän ei ole mitään huomiota
paikkakunnalla herättänyt, sillä ei hän ole koskaan ollut
nuortenkisoissa eikä leikeissä; hän ei ole vielä avannut tanssihuoneen
ovia, eikä siis ole ollut tanssituvan lattioilla leiskumassa, eikä
sillätavalla kunniaa itselleen hakemassa. Ei hänen sulhaisistaankaan
ole mitään kuulunut, sillä niitä ei ainakaan kenenkään tieten ole
ollutkaan, siis ei niistä alinomaisista tulevista, menevistä ja
ainaisista erojaisistakaan ole kukaan kuullut mistään mitään. Hän on
vaan kotonaan hiljaisuudessa pysyvä ja töitään toimittava, vaatimaton,
siveä ihminen," selitteli hän välinpitämättömästi.

"Mitenkä olet sitten hänen kanssaan tuttavaksi tullut?" kysyin.

"Hän on pienen talon tyttö. Eräänä kertana menin jollekin asialle hänen
kotiinsa. Kuinka hämmästyinkään kun hänet ensikerran näin! Suu auki
katsoa töllötin minä häntä, hänen kuitenkaan siitä mitään tietämättä.
Mikä sulous, mikä jalous ilmeni hänen olennossaan! Minua suuresti
kummastutti, kun semmoinen tyttö oli niin kauvan salassa pysynyt
maailmalta. Mutta samassa huomasin, että kalliimmat helmet ovatkin
kuoreensa kätkettyinä, peitettyinä kaikilta ahnailta silmiltä, ja että
he vasta sitten, kun pääsevät päivän valoon ja oikeaan paikkaansa,
loistavat sitä kirkkaammasti.

"Kummallinen oli mielialani, kun palasin kotiini. Minä en saanut
sydämestäni pois hänen kuvaansa, vaikka vielä kuinkakin olisin
koettanut. Tunsin sydämeni tykyttävän tuimasti, ja veri virtaili
suonissani semmoista vauhtia, että korvani suhisivat.

"Rupesin salamyhkää tiedustelemaan hänen elämänsä juoksua, enkä saanut
hänestä kuulla muuta kuin pelkkää kiitosta. Kaikki tuntuivat pitävän
suuressa arvossa ja kunnioittavan häntä. Sain nyt ehtimiseen asiaa
tuohon taloon, useinkin pelkillä tekosyillä. Niiden keksiminen antoi
minulle paljon päänvaivaa, saadakseni asiani niin sovitelluiksi,
etteivät ne mitään huomiota herättäisi. Yhtä levotonna, yhtä
hurmaantuneena palasin aina näiltä retkiltäni," selitteli Kalle
innostuksissaan.

"Oletko sinä hänelle ilmoittanut mitään nykyisestä intohimostasi?"
kysyin häneltä.

"En. Kuinkas minä hänelle olisin voinut mitään semmoista ilmoittaa!"
sanoi hän.

"Pakene tuota kaunotarta, ennenkuin sinä hänen tähtensä syökset itsesi
perikatoon! Vieroita hänet pois ajatuksistasi nyt, kun vielä aika on,
ja vangitse nuot turmiolliset intohimosi, sillä mahdotontahan on, että
sinä voit hänet omaksesi saada entisen vaimosi eläessä!" sanoin
hänelle.

"Vangitse sinä riehuvat ja myrskyävät meren aallot. Vangitse myrskyn
vihurit ja sen turmiota tuottava, kiitävä voima! Vangitse pääskynen
lentoon! Vangitse kaikki tulen kuluttava ja murtava, mahtava voima.
Vangitse tulivuoren ammottava, tulta ja laavaa syöksyvä aukko. -- Niin,
vangitse ihmissydämen tunteet ja ajatukset, jotka silmänräpäyksessä
kiitävät halki maailman ja tähtitarhan tuolle puolenkin, aina
ijäisyyteen saakka. Vangitse näkevä silmä näkemättömäksi, ja
kuuleva korva kuulemattomaksi. Luulen, että nämät jäävät kaikki
onnistumattomiksi. Samoin jääpi onnistumatta minunkin sydämeni
tunteiden vangitseminen," selitteli hän innokkaasti ja runollisesti.

"Oletko sitten varma siitä, että hän mielistyisi sinuun?" kysyin
häneltä.

"En ensinkään. Minä en tiedä yhtään mitään hänen mielipiteistänsä minun
suhteeni, ja sehän onkin kaikkein pahinta. Hän ei ole pienimmälläkään
merkillä osoittanut mitään myötätuntoisuutta minua kohtaan, paremmin
kuin minäkään hänelle, ja kuitenkin minun täytyy tavalla tai toisella
saada hänet omakseni," sanoi Kalle intohimoisesti.

"Olet mieletön! Miehellä elää aviovaimo, ja jos tuo sinun ihanteesi on
niin siveä ihminen, kuin olet kertonut hänen olevan, niin ei hän
eninkään suostu sinun tuumiisi. Millä keinolla sitten luulet hänet
omaksesi saavasi?"

"Mutta jos hän mielistyy minun tuumiini, niin karkaamme yhdessä, sillä
useinhan semmoista tapahtuu. Ja minä luulen, että hän mielistyy, sillä
semmoinen hehkuva ja palava rakkaus, kuin minulla on häntä kohtaan, ei
voi turha olla," sanoi hän.

"Tuommoinen jumalaton ajatus! Heittää vaimonsa ja lapsensa tänne
kurjuutta kärsimään ja karata toisen kanssa muihin maihin, se on kovin
pirullinen ajatus; ajatteletko vähääkään, mitä sinä puhut?" sanoin
kauhistuksissani.

"En ole heitä aikonutkaan kurjuuteen heittää. Minä myön kaikki, mitä
minulla on, ja laitan heille asunnon ja jätän heille rahoja, että
voivat toimeen tulla, sillä eivät he voi kuitenkaan maata viljellä;
otan itse vaan senverran, että tulen matkarahoista toimeen," esitteli
hän.

"Muuten luulen vielä, ettei vaimoni enään ole pitkäaikainen, ja siinä
tapauksessa ei niitä toimia tarvittaisikaan," sanoi hän edellisen
jatkoksi.

"Ja etkö aio luopua näistä synnillisistä ja hirveistä ajatuksistasi?"
kysyin.

"En voi niistä luopua, vaikka paikalla henkeni menettäisin," sanoi hän
itsepintaisesti.

"Sinulla ei ole yhtään vähää omaatuntoa. Mikään järjellinen puhe ei
sinuun pysty tuon ankaran itsepintaisuutesi ja näiden intohimojesi
takia. Sinä olet kerrassaan auttamaton ja mennyt mies," sanoin hänelle
jotenkin tylysti.

Hän huokasi raskaasti ja sanoi: "ja kuitenkaan en voi siihen mitään."

Noiden niin paljon toisistaan eroavien, ristiriitaisten
katsantotapojemme takia kävi välimme kankeaksi, sen tunsimme molemmin
puolin. Alkoi tulla äänettömyys ja kumpikin tunsimme sydämmemme
kylmenneen toisiamme kohtaan.

Vihdoin oikasi Kalle itsensä, huokasi raskaasti ja sanoi tuskin
kuultavasti: "Sinä väärin ymmärrät minua."

"Sinä vielä vääremmin minua," sanoin minä.

Kalle nousi hitaasti ylös, ojensi sanaa sanomatta minulle kätensä ja
niin hän lähti.


IV.

Siihen aikaan oli paikkakunnallamme kova Amerikkakuume. Ihmisiä riensi
sinne joukottain, ja muutamat säästävimmät miehet lähettivät sieltä
kelpolailla rahoja kotiinsa. Moni velallinen talo maksoi pian velkansa,
ja monikin itsellinen hankki sillätavoin itsellensä tilan. Vaikka
olikin enemmältä semmoisia esimerkkiä, että eivät kaikki saaneet
matkarahojaankaan maksetuksi, sitä vähemmin mitään kotiin
lähetettäväksi, ja vaimot ja lapset jäivät tänne turvattomiksi puutetta
ja nälkää kärsimään, eivät ne tiedot voineet kumminkaan ehkäistä
"Amerikka-kiihkoa". Arveltiin vaan, että ne ovat niitä säästämättömiä
"hutilo-ihmisiä", jotka eivät voi säästää mitään, vaikka heillä olisi
kultavuori vieressä.

Vaikka meidän talo olikin jotenkin varakas, oli meitä kuitenkin kolme
veljestä, ja tämä seikka lykkäsi mieleeni ehtimiseen, että kun isä
kerran kuolee ja talo tulee jaettavaksi, ei siitä osaksi tule kovinkaan
isoa taloa. Tämä tunne se sai minunkin ajattelemaan Amerikkaan lähtöä.
Tunne kävi aivan pian niin voimalliseksi, että matkaanlähtö tapahtui
pikemmin kuin olin aavistanutkaan.

En huoli ruveta kuvailemaankaan, kuinka katkeralta perheestään ja
kotimaastaan eroaminen tuntui. Vaimoni lähti minua saattamaan Hankoon
saakka. Surullista oli tuo yhdessä matkustaminen, sillä koko ajan
vaimoni itki yhtämittaa, ajatellessaan sitä eronhetkeä, joka pian oli
tapahtuva. Täynnä oli oma sydämenikin ajatellessani kohta tapahtuvaa
eronhetkeä, mutta miehisenä miehenä salasin kyyneleeni ja koin vaimoani
lohdutella, kuten parhaiten taisin, vaikka ei se paljon mitään
vaikuttanut. Tuhansia surmansyitä ja vaaroja keksi hän, joiden
alaisiksi minä tuolla vieraalla maalla muka joutuisin, ja hän ei saanut
sitä päähänsä, että enään koskaan toisiamme tapaisimme.

Hankoon tultuamme, kun minun piti nousta laivaan, oli hän aivan peräti
epätoivoinen. Hän vanui minuun lujasti kiinni ja itki niin kovin
sydämensä pohjasta, että luuli hänet siihen paikkaan nääntyvän. Kun
laivankello soi kolmannen kerran, täytyi minun väkisin irroittaa itseni
hänestä ja kiirehtiä laivaan. Siihen hän jäi laiturille itkemään ja
niinkauvan kuin voin nähdä katsoin, kuinka hän epätoivoisena ja
kumartuneena itki, painaen kasvojansa nenäliinaansa vasten. Laiva
riensi kuitenkin yhä eteenpäin ja eroitti meidät toisistamme.

Kovin oli minunkin sydämeni täysi eronhetken tähden, ja maailma
kaikkine rikkauksineen ei tuntunut miltään. Itsekseni istuin vaan
jossain nurkassa ja ehtimiseen pyhiskelin silmistäni valuneita
kyyneliä. Ei maistanut ruoka eikä juoma, ja kahteen vuorokauteen en
voinut silmiäni ummistaa. Luonto vaatii kuitenkin velkansa ja vihdoin
sain virkistävää unta, ja niin vähitellen voin ruveta ravintoakin
ottamaan.

Suuremmitta seikkailuitta pääsin Amerikkaan. Oitis sain siellä
edullisen työpaikan, ja heti kirjoitin kotiin vaimolleni onnellisesta
matkastani ja hyvästä työpaikastani. Samalla koetin lohduttaa ja
vakuuttaa häntä, että kyllä meidät Jumala vielä yhteen auttaa.

Ahkerasti tein siellä työtä ja säästin. Kun oli hyvät palkat, tuntuikin
rahoja karttuvan hyvästi, ja tämä innostutti minua niin, että
vähitellen voin unhottaa suruni.

Olin ollut Amerikassa noin pari vuotta. Menin eräänä iltana Floridassa
merimieskirkkoon, jossa silloin pidettiin suomalainen Jumalanpalvelus.
Sinne menollani oli kahdenkinlainen syy: menin sinne tuntemaan Jumalan
sanaa omalla rakkaalla suomenkielellä, jota täällä niin harvoin saa
kuulla, ja toinen tarkoitukseni oli, että ehkäpä tapaisin siellä jonkun
tutun merimiehen, jolta saisi tietoja rakkaasta kotimaasta.

Mutta kuinka hämmästyinkään, kun Kalle K. oli myöskin siellä! Jos hän
ennen oli kuihtuneen ja kurjan näköinen, niin nyt hän vasta kurjaakin
kurjemmalta näytti. Hän oli niin kuihtunut, ettei hänestä ollut jälellä
muuta kuin pelkkä varjo. Hänen vartalonsa oli käpristynyt käpräksi kuin
kysymysmerkki, ja täysi työ näytti hänellä olevan, jotta hän voi pysyä
pystyssä. Tukka ja parta olivat siivoamatta, vaatteet epäjärjestyksessä
ja semmoisenaan näytti hän siltä, kuin joku villi-ihminen olisi tullut
muitten ihmisien sekaan.

Hän ei näyttänyt ensinkään huomaavan minua. Menin hänen luokseen ja
laskin hiljaa käteni hänen olkapäälleen, samassa sanoin hyvänpäivän.

Hän kääntyi minuun päin ja katsoa töllisteli, niinkuin jotain aivan
tuntematonta ihmistä.

"Kuka te olette, joka minut tunnette?" kysyi hän ihmetellen.

"Mitä, etkö tunne vanhaa ystävääsi Riston Mattia?"

"No, johan nyt ihmettä! Luulin, ettei minua täällä kukaan tunne ja että
saan yksinäni raskasta murhettani kantaa," sanoi hän surumielisesti ja
välinpitämättömästi.

Minä en ruvennut hänelle mitään puhumaan, enkä kyselemään, kehoitin vaan
häntä lähtemään asuntooni, joka ei ollut perin kaukana. Hän suostuikin
siihen mielellään ja alkoi kanssani kävellä horjua. En ruvennut
asunnossanikaan heti häneltä mitään utelemaan, toimitin vaan hänelle
ruokaa ja sitten lepoa. Tosin ei hän paljon syönyt, mutta vähän
kuitenkin; ja se näytti virkistävän häntä.

Aamulla noustuaan hän näytti hyväsestään virkistyneemmältä, ja nyt
rupesin häneltä kyselemään kotipuolen asioita.

"Noh, mitenkä sinun asiasi, ystävä hyvä, nyt ovat?" kysyin aluksi.

"Huonosti, niinkuin näet, paljon huonommasti kuin koskaan ennen. Olen
nyt mennyt mies," sanoi hän synkästi.

"Mitenkä sinun sen ihailemasi Marin kanssa on käynyt?"

"Se asiahan minut onkin peräti murtanut. Kun menin hänelle tunteitani
ja aikeitani ilmoittamaan, työnti hän minut inholla luotansa pois,"
sanoi hän.

"Mitä hän sinulle sanoi?" kysyin.

"Hän sanoi: 'Luuletko minua niin halpasieluiseksi ihmiseksi, että
uskallat minulta tulla tuommoisia kyselemään?' vastasi hän. 'Noo -- noo
enhän toki, mutta jos minä jäisin leskeksi!' änkytin minä hätäpäissäni
ja tuskissani.

"'Vaikka jäisit kymmenen kertaa leskeksi, en antaisi kuitenkaan
tuommoiselle miehelle mitään arvoa, sillä sinä olet huonosti ja
tunnottomasti kohdellut vaimoasi ja saattanut hänet kuoleman partaalle.
Nainut mies, tuommoinen kurja raukka! -- ilkeää tulla minulle
tuommoisia puhumaan. -- -- Häpeä toki vähäsenkään -- hyi!' sanoi hän ja
käänsi halveksien selkänsä minulle ja meni tiehensä," selitteli Kalle.

"Vieläkö Mari on naimatonna?" kysyin.

"Eikös mitä. Hänet nai eräs uudistalon poika, sen joka on kylän
takalistolla kolmen pitkän virstan päässä, tiedäthän," sanoi hän.

"Niin, se Kaukelan poika, Iikka; minä tunnen hänet. Hän on siivo ja
komea mies. Eipä kummakaan, jos sinun ihanteesi häneen enemmän
mieltyikin kuin sinun synnillisiin ja riettaisiin tarjouksiisi. Ja mikä
väli sitten itse miehillä!" sanoin.

"Niin, muillahan ihmisillä on aina onni mukana, minulla vaan
vastoinkäymisiä, murheita ja pettymyksiä," sanoi hän alakuloisesti.

"Sinäkin olet kerran ollut samassa paratiisissa kuin kaikki muutkin,
vaan et ole vapauttasi osannut oikein käyttää: olet itsesi antanut
viedä harhaan ja siitä sinun surkeutesi," sanoin hänelle.

Hän näytti tulevan sangen alakuloiseksi, eikä vastannut mitään, huokasi
vaan raskaasti.

"Mitenkäs sinun vaimosi laita nykyjään on?" kysyin keskustelua
jatkaakseni.

"Sinnehän tuo jäi, eikä hän kuollutkaan niinkuin minä otaksuin, päin
vastoin näytti hän virkistyvän ja vahvistuvan; tuntui ikäänkuin hänen
sielunsa olisi muuttanut toiseen parempaan ruumiiseen ja ruvennut
elämässään käyttämään aivan toisenlaista järjestelmää kuin siihen
saakka," sanoi hän.

"Siihenkö torppaan hän jäi asumaan?" kysyin.

"Eikä mitä. Möin kaiken, mitä meillä oli, vuokrasin hänelle huoneet ja
jätin toimeentuloansa varten runsaasti varoja", sanoi hän.

"Mitenkä lapset voivat?"

"Lapset voivat hyvästi: he ovat terveitä, iloisia ja virkkuja."

"Ja sinä sitten!"

"Niin kuin näet, tulin minä tänne Amerikkaan."

"Rahoja varmaan ansaitaksesi."

"En rahoja ansaitakseni, vaan kuolemaan tänne kauvas, jossa toivoin
saavani loppuun surra riutuneen sydämeni jäännöksen."

"Eihän aikaisen miehen niin ehdottomasti tarvitse kuolemalle antautua;
onhan täällä kaikille tilaa elää niinkauvan, kuin oikea kuoleman-aika
tulee", sanoin.

"Mitäpä se muukaan neuvoksi tulee. Minä en kykene mitään tekemään enkä
toimimaan, ei muuta kuin suremaan ja kärsimään; mihinkä polonen tästä
nyt joutunenkaan?" sanoi hän alakuloisesti valittaen.

"Ole nyt tässä minun luonani joku aika, ehkäpä keksimme tuohon sinun
kurjaan tilaasi jonkun keinon," kehoitin.

"Ei, ei se käy päinsä. Minulla ei ole rahoja, sillä vähät rahani, mitä
mukaani otin, ovat loppuun kuluneet, enkä minä voi mitään työlläni
ansaita, enkä tahdo sinulle rasituksena olla."

"Vähätpä sinun rahoistasi; kyllä minulla jo siksi varoja on, että
haitatta voin sinut jonkun ajan luonani pitää. Ole nyt vaan vapaasti
täällä, niinkuin kotonasi, ja heitä kaikki huolesi ja surusi Herran
haltuun!" koetin häntä lohdutella.

Hän jäikin olemaan luonani. Minä keritsin hänen tukkansa, ajelin
partansa ja toimitin hänet kylpemään, jossa hän pestiin saippuan kanssa
puhtaaksi; vaatteet puhdistettiin ja korjattiin, ja kaiken tämän tehtyä
hänestä tuli niinkuin toinen mies; hän rupesi jo näyttämään ihmiseltä.

Ensimältä ei hän syönyt paljon mitään, mutta vähitellen rupesi hän
syömään runsaammin. Tämä nähtävästi rupesi häntä virkistämään ja
voimistuttamaan. Moneen viikkoon ei hän kyennyt tekemään mitään, mutta
voimistuttuaan alkoi hänelle aika käydä ikäväksi ja hän rupesi tekemään
kaikenlaista pientä askaretta.

Kun hän voimistui täydelleen, rupesin vihdoin esittelemään hänelle,
että hän ryhtyisi isompaan työhön, josta hän saisi palkan, ja lupasin
hänelle hankkia työpaikan. Hän suostuikin esitykseeni, ja niin lähdimme
yhdessä työhön.

Ennen pitkää huomasivat päälliköt Kallen kelvolliseksi työmieheksi ja
maksoivat hänelle hyviä palkkoja; näyttipä siltä, että Kallessa rupesi
elpymään uusia elämäntoiveita.

Yhtenä kävimme sitten aina työssä, tienasimme ja säästimme. Hän pyysi
hartaasti, että hän saisi aina pitää majaa minun majapaikassani. Siihen
minä ilolla suostuinkin, sillä tunsinpa mielessäni, että minussa oli
hänelle jonkunlaista hoivaa tukalassa tilassaan.

Surullinen ja raskasmielinen oli hän aina.

Kun illalla tulimme majapaikkaamme, vaipui hän aina synkkiin ja syviin
mietteihinsä. Silloin koetin puhutella häntä ja otin puheenaineeksi
jotakin muuta kuin noita kotiasioita, jotka häntä parhaiten painoivat,
saadakseni hänen ajatuksensa käännetyksi toiselle tolalle. Usein
onnistuinkin siinä niin, että hän hetkeksi unhotti surunsa ja tuli
iloisemmaksi. Mutta pian hän taasenkin lankesi entiseen
raskasmielisyyteensä ja rupesi synkän näköisenä tuijottamaan eteensä.
Usein hän ikäänkuin ääneensä ajatellen sanoi, tuskin kuultavasti: "Voi,
voi kun en minä saanut sitä Maria omakseni!" Toisinaan hän säpsähti,
kun huomasi tuon tahtomattaan tulleen oman äänensä; silloin katsoa
vilautti hän hätäpikaa minua silmiin, ikäänkuin tunnustellaksensa,
huomasinko minä tuota häneltä väkisin tullutta, huokaavaa huudahdusta.

Puhelin hänelle usein, eikö hän järkevänä ihmisenä voinut sitä
käsittää, että hänen surunsa syy on aivan mahdoton ja ettei niitä
keinoja ole, joilla voisi saada hänen toiveensa toteutetuiksi. Samassa
koetin kehoittaa häntä heittämään semmoiset mahdottomuudet pois
mielestään, jotka järjellisestä ihmisestä näyttävät jo lähenevän
hulluuden rajoja. Muistutin hänelle, kuinka paljon parempi ja
terveellisempi olisi, kun hän surisi ja muistelisi oman perheensä
tilaa, jonka onnettomuuteen hänellä on niin suuri osa.

Usein ei hän vastannut noihin puhelemisiini yhtään mitään, kuunteli
vaan hiljaisena ja nöyränä puhettani ja pieniä neuvomisiani.

Yhä harvemmiksi kävivät Kallen tuijottelemishetket -- joten otaksuin
hänen unohtamisesta saaneen terveellistä voidetta tuskia tuottaviin
haavoihinsa. Ahkera toimeliaisuus ja työ, ne ne olivat Kallen lääkäri
ja voide.

Näin mennen olimme jo yhdessä olleet Amerikassa seitsemän pitkää herran
vuotta. Eräänä iltana kun tulimme työstä kotiin, rupesi Kalle taas
murjottamaan.

Otin häntä rinnuksista kiinni ja rupesin pyörittelemään, nujuuttamaan
kelpo lailla.

"Mitä siinä taaskin? Kyllä minä sinut panen tässä tuijottamaan", sanoin
hänelle iloisesti.

"Älä, älä nyt, veikkonen!" sanoi hän. Kun heitin hänet irti, meni hän
nurkkaansa, istui käsi poskella ja huokaili alakuloisena.

"Etpähän heittänytkään pois tuota", sanoin hänelle.

"Voi, voi ystävä kulta, kuinka pahasti minä olen menetellyt lapsiani,
vaimoani ja itseäni kohtaan!" sanoi hän ja purskahti valtavaan itkuun.

Tuo oli minulle outoa ja odottamatonta. Se teki minuunkin niin valtavan
vaikutuksen että minultakin pääsi itku. Yhdessä sitten itkimme niinkuin
pienet lapset, sillä meidän molempien sydämemme oli niin täynnä outoa
ja kummallista tunnetta, ettemme voineet itseämme hillitä.


Siitä herran hetkestä kääntyi Kallen elämä aivan toisenlaiseksi. Ei
kertaakaan hän enään puhunut Maristaan luotuista sanaa, päivitteli vaan
ehtimiseen, kuinka kehnosti hän on elänyt perhettänsä kohtaan.

"Kas niin ystäväni! Nyt sinun parempi ihmisesi on voitolla, ja minä
luulen, että Jumala laittaa sinun asiasi vielä hyväksi; ja minäkin
toivon, että sinusta tulee vielä kerran kunnon kansalainen ja hyvä
perheen isä", koin häntä lohdutella.

"Jospa se niin kävisi, jospa vaimoni antaisi minulle vielä anteeksi!"
sanoi hän.

Kalle rupesi nyt hommaamaan lähtöä kotimaahan. Mutta minä kehotin häntä
vielä olemaan Amerikassa yhden vuoden, sillä minunkin aikomukseni oli
silloin lähteä. Kehoitin että hän kirjoittaisi vaimolleen elämästään ja
olostaan, että hänkin saisi surullisen toivottomassa tilassaan
jonkunkaan lohdutuksen kipinän.

"En voi sitä tehdä, en uskalla, sillä mitä hän ajattelisikaan, kun
tämmöinen konna ja roisto uskaltaa vielä tulla hänelle kirjoittamaan!"
sanoi Kalle surullisesti.

Poissa oli nyt häneltä tuo kelpomiehisyys ja sanansa pitäväisyys,
joista hän niin usein kerskasi ja jonka nojalla hän oli pyrkinyt
kunniaan ja maineeseen. Omissa silmissään oli hän nyt konna ja roisto,
nimi jota hän oli niinkauvan peljännyt, kammonut ja välttänyt, ettei
hänestä kukaan voisi semmoista sanoa.

Hän suostui jäämään vielä Amerikkaan yhdeksi vuodeksi. Mutta pitkältä
se hänestä tuntui, ja yhtenään hän puhui vaimostaan ja lapsistaan.


V.

Kun määrä-aikamme oli kulunut täyteen, aloimme hommata lähtöä. Työ oli
vaikuttanut erinomaisesti Kallen terveyteen, ja hän oli nyt pulska ja
kaikinpuolin täysi mies. Kun olimme ahkerasti tehneet työtä ja
säästäneet saaden hyviä palkkoja, oli meillä runsaasti rahoja,
Kallellakin yli kymmenen tuhannen markan. Aineellisia varoja oli meillä
siis niin paljon, ettemme enempää kaivanneetkaan. Mutta ei siltikään
Kallen ollut hyvä olla, yhä hän pelkäsi sitä, antaako hänen vaimonsa
hänelle ensinkään anteeksi.

Kun olimme saaneet kaikki kapineemme kokoon ja jutelleet tuttavamme
hyvästi, hypähdimme rautatie-vaunuun, ja niin sitä lähdettiin.
Pitemmittä seikkailuitta pääsimme New-Yorkiin ja siitä laivaan.
Laivassa ollessammekin puhui Kalle vaan aina vaimostaan ja sen
anteeksiantamisesta. Ja irtipä oli usein omakin sydämeni, kun
mielessäni kuvittelin sitä hetkeä, jolloin saan jalkani astua rakkaille
rannoille ja jolloin saan syleillä rakasta perhettäni.

Kun kotimaan rannat hienona, sinertävänä viivana alkoivat tulla
näköpiiriin, ei kukaan kuolevainen voi arvata niitä tunteita, mitä
sydän silloin tunsi. Tuolla, tuolla on rakas kotimaa, jossa olen
ensimäisen päivän-valon nähnyt ja jossa ovat ne, mitkä sydämelleni ovat
rakkaimpia ja kalleimpia, mitä maailmassa koskaan voipi löytyä!

Kun astuimme Hangossa laivasta maalle, tuntui siltä kuin paikka olisi
niin pyhä että, jos oikein tekisi, pitäisi riisua kengät jaloistansa.

Kalle oli vaan aina synkkämielinen ja pelon-alainen. Hän pelkäsi,
kuinka hän kehtaa ja uskaltaa mennä vaimonsa eteen ja antaako tämä
anteeksi. Koetin lohdutella miestä parhaan taitoni mukaan ja uskotella
hänelle, että kaikki käypi hyvin. Toisinaan hän tulikin vähän
toiveellisemmaksi, mutta pian lankesi takaisin entiseen
toivottomuuteensa.

"Aina ja jokapaikassa ja joka tietä tulee minulle vaan surua ja tuskaa,
yritän minä vielä mitä yritänkin; käännän minä aatteeni, pyrintöni
mihin päin tahansa, aina vaan tulee murhe päälleni toista tietä ja
toisessa muodossa", sanoi Kalle eräänä kertana surumielisesti.

"Se tulee siitä, ettet ole voinut hillitä intohimojasi", sanoin hänelle
ikäänkuin muistuttaen jo ennen lausumiani mielipiteitä.

"Siitä se tulee, siitä se tulee, sen nyt täydellisesti huomaan; ja
oikeassa olet ollut jo alusta pitäen, ystäväni", sanoi hän ja huokasi
raskaasti.

Istuimme nyt junaan ja aloimme kiitää sitä pitäjästä kohden, jossa
Kallen perhe asui. Kuta enemmän matka kului, sitä levottomammaksi kävi
Kalle. Hän käveli rauhatonna edestakaisin, väänteli käsiänsä ja
tuskaili.

Kun tulimme sille rautatien-asemalle, jossa meidän tuli astua maahan,
oli siinä paljon kansaa. Kukaan ei tuntenut meitä, ei Kalleakaan,
vaikk'ei hän ollut sen enempää aikaa ollut poissa paikkakunnalta.
Kurjana, kuihtuneena raukkana oli hän niiltä tienoin poistunut ja,
huolimatta hetken surustaan, oli hän nyt komea, täyteläinen, parrakas
mies; sillä nykyinen suru ja pelko eivät olleet kuitenkaan kerinneet
suuresti vaikuttaa hänen ulkonaiseen ihmiseensä.

Kalle kyllä näki asemalla montakin tuttua, vaan ei tahtonut mennä heitä
nyt tervehtimään.

Lähdettiin astelemaan Kallen vaimon asuntoa kohti. Kartanolle tullessa
oli hänen lapsensa pihalla leikkimässä. Kalle tunsi heti heidät, mutta
lapset eivät tunteneet isäänsä. Kuinka kauniita ja terveen näköisiä he
olivat ja kuinka paljon he olivat kasvaneet ja varttuneet! Vesikierteet
nousivat isän silmiin.

"Onko teidän äitinne kotona?" kysyi Kalle pelokkaasti.

"On, kyllä se on", sanoivat lapset yhteen ääneen ja, sen enempää
vieraista lukua pitämättä, rupesivat he taasen leikkimään.

Tykyttävin sydämin astuimme nyt huoneesen.

Vaimo näytti hämmästyvän miesten tulosta. Vuoroin toista, vuoroin
toista vilkasi hän meitä silmiin, eikä näyttänyt kumpaakaan tuntevan.

Kalle huomasi kohta, että vaimonsa oli hänen poissaolonsa ajalla paljon
vahvistunut ja voimistunut, jopa niin paljon, että oli melkein
entisellään.

"En suinkaan minä tunne vieraita? Tehkää niin hyvin ja istukaa!" sanoi
emäntä taasenkin vilkaisten vieraita silmiin.

Minä tottelinkin heti kehoitusta, mutta Kalle ei hievahtanut
paikaltakaan.

Seurasi äänettömyys.

"Alma!" virkahti Kalle nyt. Mutta tuo ääni tuntui niin toivottomalta,
niin rukoilevalta ja valittavalta, kuin tuohon sanaan olisi sulkeutunut
murtuneen miehen vuosikausia kestänyt katumus ja itsesyytös.

Alma säpsähti. Loi sitten terävästi silmänsä Kalleen. Veri syöksi hänen
kasvoilleen ja suusta pääsi huudahdus:

"Kalle!"

Alma horjui ja kiirehti peremmäksi huonetta. Valahti siellä tuolille
istumaan ja kalpeni.

Hän näytti olevan pyörtymäisillään.

Kun hän tuosta huumauksestansa toipui, loi hän kiinteän katseen Kalleen
ja kysyi: "Kuinka sinä nyt olet voinut tänne tulla?"

"Tulin katuvaisena, tuhlaajapoikana pyytämään sinulta anteeksi", sanoi
Kalle värisevin äänin.

Raskaasti hengittäen virkkoi vaimo:

"Kovin monasti olet murskannut sydämeni, olet hyljännyt minut, antanut
rajuille intohimoillesi vallan. Kovia tuskia olen saanut kärsiä, sen
Jumala tietää! Nyt kun olen kaikki kiusaukseni ja kärsimykseni saanut
niellyiksi, voitetuiksi ja päässyt voimistumaan ja vahvistumaan, tahdot
sinä taasenkin tulla murtamaan sydän-raukkani! Ei, Kalle! Parasta on
niinkuin se nyt on", sanoi vaimo lujasti.

"Älä sano, Alma, sillätavoin! Minä tulen nyt aivan toisenlaisena
ihmisenä kuin ennen olen ollut. Minä olen saanut silmäni auki ja
huomaan, että minä olen paljon, paljon tehnyt vääryyttä sinua, itseäni,
lapsiani ja kaikkia ihmisiä vastaan. -- -- -- Jos tietäisit, kuinka
kauvan olen murehtien peljännyt tätä hetkeä, sitä ettet antaisi minulle
anteeksi! Minä tahdon tulla uutena, parantuneena miehenä pyytämään
anteeksi sinulta. Tahdon ruveta elämään uutta elämää, _tahdon rakastaa
sinua ja lapsiani_ kaikesta sydämestäni. Nuo intohimoni, jotka ovat
elämämme turmelleet, olen jo aikoja sitten voinut jalkaini alle
tallata. Älä ole kova ja armoton minua kohtaan, sillä jos sinä minut
nyt halveksien hylkäät, on minun elämäni pian lopussa!" puhui Kalle
sydäntä särkevällä äänellä, ja samassa hän purskahti valtavaan itkuun.

Viljavat vedet vuotivat vaimonkin silmistä.

En voinut olla sekaantumatta heidän väliinsä.

"Älkää nyt olko noin kovasydäminen katuvaista ja anteeksi pyytävää
miestänne kohtaan! Koko sen ajan, kun hän on Amerikassa ollut, on hän
ollut minun luonani ja minä tunnen tarkkaan hänen sielunsa tilan, sekä
koko hänen täällä oloajaltaan että sitten siellä vieraassa maassa
ollessamme. Olen Kallen vanha lapsuuden ystävä ja tunnen hänen
pyrintönsä ja elämänsä juoksun pienuudesta pitäen. Minä voin vakuuttaa,
että hän on nyt aivan toinen mies kuin ennen. Minä menen takuusen
siitä, että jos nyt annatte hänelle anteeksi ja rupeette jälleen
yhdys-elämään, niin koittaa teille uusi, onnellinen aika", puhelin
heille.

"Jumala sen tietää, että minä voisin paljon unhottaa ja paljon
anteeksiantaa, kun vaan tohtisin luottaa Kallen huikentelevaan
sydämeen", sanoi vaimo ja nyt hänkin vuorostansa purskahti itkuun.

Kun vaimo vähän tyyntyi, käveli Kalle avosylin vaimonsa luo ja sulki
hänet syliinsä. Vaimo ei vastustellut, painoi vaan päänsä Kallen rintaa
vasten ja itkeä nyyhkytti siinä hiljalleen.

"Nyt olemme, rakas vaimoni, taasenkin löytäneet toisemme, ja nyt
rupeemme elämään uutta elämää. Kovan koulun olemme kumpikin läpi
käyneet ja se on puhdistanut väärän kuonan pois sydämistämme. Mutta tuo
ystäväni on se mies, jolle olemme suuressa kiitollisuuden velassa,
sillä ilman hänettä olisin jo aikoja ollut mennyt mies; hän se on, joka
minusta miehen on tehnyt", sanoi Kalle iloissaan ja luottavasti.

Nyt kehoitti vaimo, että vieraat ottaisivat päällysvaatteensa pois,
olisivat niinkuin kotonaan, sillä tarvitsevathan he nyt virkistävää
lepoa niin pitkällisen ja vaivaloisen matkan perästä.

Kuinka iloiseksi Kalle nyt tuli! Hänestä tuntui niin kuin raskas kivi
olisi vyörytetty pois äänen sydämestään.

Lapset katsoa töllistelivät noita vieraita ujoina, eikä he ymmärtäneet
koko asioista yhtään mitään. Mutta kun Kalle toi kovan matkakirstunsa
tupaan, aukasi sen ja rupesi purkamaan sieltä tuomisiaan, tulivat
lapset kovin uteliaiksi.

"Se on nyt isä, lapset; -- isä on tullut kotiin ja on tuonut teille
tuomisia -- menkää nyt tervehtimään isää!" sanoi vaimo.

Kun lapset sen kuulivat, menivät he oitis isänsä luo, halailivat ja
hyväilivät häntä. Sitten he vasta elementtiinsä tulivat, kun isä antoi
heille koreita ja arvokkaita tuliaisia. Äiti se kumminkin parhaan osan
tuliaisista sai.

Olin ystäväni luona useampia vuorokausia, sillä todellakin olin väsynyt
matkan vaivasta. Suloista ja ihanaa oli katsella noiden jälleen
toisensa löytäneitten uutta ja toivokasta elämänalkua niin kovien
kamppausten perästä ja niin pitkän erillään olon jälkeen.

       *       *       *       *       *

Kertomuksemme on nyt lopussa. Mainitsen vaan vielä sen, että Kalle osti
hyvän maatilan, johon he kohta muuttivat asumaan.

Elämän kärsimykset olivat todellakin heidän ylpeistä sydämistään
karsineet pois kulmat ja piikit siihen määrään, että heidän elämänsä
nyt kului herttaisessa sovussa lapsilauman ympäröimänä. Kun muutamien
aikojen kuluttua kävin heidän luonaan vaimoni kanssa, näin siellä
sellaisella yksimielisyydellä hoidetun talouden ja niin sopusointuisen
perhe-elämän, että sellaista tapaa vaan harvoissa tapauksissa.



PASSULA-MATTI


Rautaseppä hän oli ja siinä ammatissaan vähän kummanlainen.
Kummanlainen hän oli muutenkin miehekseen. Keskikokoinen mies
pituudelleen, mutta hartioita ja muuta ruumista oli hänelle suotu
runsaassa mitassa. Hänellä oli iso ja erinomaisen yhtämittainen, suuri
vatsa, niin että se oli kuin sillitynnyri kaulasta lanteisiin saakka.
Sääret hieman lengat, mutta niin paksut kuin mitkäkin pölkyt. Samaa
laatua olivat kädetkin. Kouraansa puristi hän pitkän vanhan virsikirjan
niin piiloon, ett'ei kumpaakaan päätä näkynyt hänen kourastansa. Pää
oli tavattoman suuri, niin että se pisti oitis ensinäkemältä oudon
silmiin; semmoisena se näytti ikäänkuin hautakurikalta. Hartiat olivat
hänellä niin leveät, että ne kummastuttivat jokaista. Näiden
ominaisuuksien vuoksi kutsuttiin häntä ympäristössä Passula-Matiksi,
vaikk'ei se ollutkaan hänen oikea nimensä.

Hän oli sanomattoman harvapuheinen ja mitä hän lausui, sen hän sanoi
perin hiljaisella äänellä. Ei hän ollut mikään riidanhaluinen, mutta
vastaansanomista hän ei ensinkään kärsinyt; minkä kerran piti oikeana,
siitä ei luopunut millään ehdolla.

Kotipitäjäässään oli hänellä torppansa luona omituinen pajansa, ja
pajan editse juoksi pieni soliseva puro. Tässä pajassa hän takoa
möykkäsi pienen pitäjäänsä tarpeita.

Pajavärkitkin olivat hänellä vähän kummalliset. Hänen takomavasaransa
oli niin iso ja raskas, että se oli melkein semmoinen kuin tavalliset
pajamoukarit, ja hänen pajapaljonsa oli niin raskas että ne piti olla
valitut miehet, jotka sitä voivat heiluttaa. Kun isoja rautoja oli
ta'ottavana, määräsi seppä itse, kenen pitää tulla hänelle
pajakumppaniksi. Kun hän sitten isojen, tulisesti riehuvien rautojen
ääressä muokkasi tuolla raskaalla majavasarallaan, silloin oli leikki
poissa. Sydän kourassa sai silloin vahvakin pajakumppani olla, sillä
noin kiireessä ja tärkeässä kohdassa oli seppä aina pahalla päällä.
Ehtimiseen uhkaili hän pajakumppanilleen, että "jos et, senkin vetelys,
lyö lujemmasti, niin mäihään vasarallani otsaasi". Mutta kun rauta
jäähtyi ja hän taasen sai sen ahjoon työnnetyksi, nauraa kiherteli hän.

Olisipa luullut, ett'ei tuommoinen möykkäri kyennyt tekemään mitään
hienoimpia takeita, mutta niin ei ollut asia. Ei niin hienoa työtä
ollut, jota hän ei pystynyt tekemään; yksin partaveitsiäkin teki hän,
ja ne tulivat niin kuuluisiksi, että ne vetivät vertoja paraille
tehtaiden teoksille. Hänellä oli sorvissa mirkelitahkot, joilla hän
laski tekemänsä partaveitset, ja vieläpä hän lopuksi pani niihin
kauniin puleerinkin lyijytahkolla, jonka selkään hän pani
timanttipulveria. Niin tavoin tulivat ne sekä ulkonäkönsä että teräinsä
puolesta varsin hyviä. Veitset olivat niin mainioita, että jokainen
niitä halusi saada. Tässä hänellä olisi ollut hyvä työala ja menekki
olisi ollut varma, mutta tämäpä tämmöinen näpräystyö ei seppää
miellyttänytkään. Hän tahtoi vaan möykätä isojen rautojen ja raskaan
vasaransa kanssa, sillä siinä työssä hän parhaiten viihtyi. Se oli
hänen ihanteensa, sillä hän piti tuommoiset kaperustyöt vaan lasten
leikkinä. Koko pienet vasarat ja muut kapistukset nakkasi hän nurkkaan.
Siihen jäi noiden mainioiden partaveitsienkin teko, ja muutamat harvat
niitä vaan saivat, joita he kokivat säilyttää kuin silmäteräänsä.

Erikois-alakseen oli hän ottanut pajanalasimien teon. Ja kun hän sai
noiden tulisien rautaharkkojen kanssa oikein mielin määrin huuhkia ja
möykätä sekä pitää pajakumppaniaan alituisessa pelossa, silloin hän oli
oikeassa elementissään. Alasimia tehdessään piti aina saatavissa olla
joku juokseva puro, ja sen tähden oli hän pajansa rakentanut juuri tuon
juoksevan puron luo. Hän ei, näette, ruvennutkaan alasimiaan
karaisemaan jokaisessa lätäkössä ja vesikolossa; se piti olla juokseva
vesi, johon hän asetti alasimensa telain päälle: selän puolen vähäisen
viistoon vasten virtaa, että aina uusi kylmä vesi myötäänsä hiveli
alasimen selkää; ja kun hän sen virrasta pois nosti, oli alasimen selkä
karjennut niin valkeaksi kuin palttina. Silloin oli seppä hyvällä
tuulella ja nauraa hihitteli tyytyväisenä, ja pajakumppanin sydänkin
pääsi rauhoittumaan.

Erinäiset vuoden-ajat ne olivat, jolloin hän ryhtyi alasimien tekoon.
Se aika oli hänellä paras alasimien tekoaika, jolloin kevätvedet
alkoivat juosta. Koko sen ajan, jolloin vesi pysyi kylmänä, oli hän
aina möykkäämässä ja muokkaamassa noiden alasimien kanssa. Mutta heti
kun vesi lämpisi, heitti hän oitis niitten teon pois, sillä hän tahtoi,
että ne piti tulla kaikenpuolin kelvollisia. Minään muuna vuoden-aikana
ei häntä millään ehdolla saatu alasimen tekoon. Useinkin käytiin häntä
pyytämässä muinakin aikoina alasimen tekoon, mutta ei niitä keinoja
ollut, että hän olisi siihen myöntynyt.

Alasimen tarvitsijat ehdottelivat hänelle uusia karastuskeinoja, mutta
ne eivät seppää tyydyttäneet; he esittelivät, että panna suuri amme
jääsekaista vettä täyteen ja siinä karasta alasin.

"Ei käy päinsä; eihän siinä vesi pääse lähellekään, kun ei se ole
juoksevaa; ja viimein, kun alasin hiljoilleen jäähtyy ja vesi rupee
pintaan pääsemään, on se jo liian lämmintä ja alasin jääpi, kun
jääpikin pehmeäksi", tuumata jarrutteli Matti.

"Mitä sen niin kovan juuri tarvitsee ollakaan; välttäähän se vähän
pehmeämpikin", tuumaili eräs välttämättömästi alasinta tarvitseva
teettäjä.

"Niin sinä sanot, joka et asiaa ymmärrä. Miltä se tuntuisi, kun
jälestäpäin tuskailisitte kun alasin on pehmeä, ja samassa sanoisitte,
ett'en minä saanut kelvollista alasinta. Minun maineeni ei ole niin
halpa, että minä panisin sen vaaraan joutua mielijohteen vuoksi", sanoi
seppä lujasti ja siihen asian täytyi jäädä.

Pian oli pienen pitäjään tarpeet taotut ja alasimet tehty. Kun
kevätvedet alkoivat ruveta pääsemään valloillensa, silloin lähti seppä
toisiin pitäjiin alasimia tekemään. Hänellä oli suuri, siannahoista
tehty laukku, johon mätti kaikki pajavärkkinsä. Sinne hän pani
hirmuiset aseensa: vasaransa, paljunsa, pihtinsä, hakkunsa ja yksinpä
alasimensakin. Siitä tuli aikamoinen tarakka, jota ei tavallinen mies
saanut maastakaan kohoutumaan. Yksin alasinkin painoi noin puoli
kolmatta vanhaa leiviskää. Sitten alkoi hän lyödä takkeja päälleen
matkaa varten. Ensinnä hän pani pisimmän takkinsa, sitten lyhemmän ja
lyhemmän aina siihen saakka kun niitä tuli viiteen ja kuuteenkin asti.
Sitten hän kääri vartalonsa kainaloista lähtien aina lanteisiin saakka,
leveällä ja paksulla keltaisella vyöllä. Poveensa tukki hän
kaikellaista pikkutavaraa, niinkuin veitsiä, joissa oli vaan terän
ympärillä tuppi, keritsimiä, pieniä ruuvipihtejä ja muuta semmoista.
Olipa kumma nähtävä tuo matkalle lähtevä seppä tuossa matkapuvussaan:
vatsa paksu ja pullea, niinkuin ennen on jo sanottu, ja povi vielä
pulleampi, sinne työnnetyn pienen kauppatavaran takia. Mahdoton paljous
niitä sinne mahtuikin, sillä hänen päällimmäisen takkinsa povi oli
melkein helmoja myöten yhtenä ainoana taskuna.

Keveästi heilahutti Matti tuon raskaan tarakkansa hartioilleen ja alkoi
kävellä tarsia toista pitäjätä kohden. Useinkin oli hänen
matkasuuntansa synkkiä sydänmaita, joissa ei ollut mitään teitä eikä
taloja, sydänmaan harvoin kuljettuja polkuja vaan. Lumihyhmää ja vettä
oli useinkin kuljettavilla paikoilla, mutta Mattiamme ei estänyt
mitkään esteet samoamasta päämääräänsä kohden. Kirves hänellä oli aina
semmoisilla retkillä mukanansa, ja tuliko eteen joku ylitse pääsemätön
puro, kaasi hän pitkän puun sen ylitse, ja sitä myöten meni hän raskaan
taakkansa kanssa horjumatta ylitse.

Useinkin olivat nuot taipaleet pariakin penikulmaa pitkät.

Kun hän pääsi matkansa perille laski hän ankaran kannalmuksensa
penkille, istahti sen viereen ja pani tupakaksi.

Tupakka-kojeetkin olivat hänellä eriskummalliset: piipun koppa oli niin
kauhean suuri, ett'ei olisi luullut kenenkään viitsivän sitä muassaan
kuljettaa. Siinä oli monikertaan ruuvilla varustettu kansi, johon oli
leikattu kaikenlaisia koristeita. Katsoen tuon kopan suuruuteen,
haluttiin se punnita, tietääksi mitä tuommoinen miehen huvikumppani
oikeastansa painaisi. Silloin huomattiin sen painavan tarkoilleen
kuusisataa viisikymmentä grammaa.

Jos oli kopassa kokoa, kyllä oli varaa varressakin. Se oli niin pitkä,
että piti pitkällä päreellä piippua sytyttää, jos oli mieli siihen
ylettyä valkeaa panemaan. Jos varressa oli pituutta, kyllä oli
paksuuttakin. Se oli sorvaamalla tehty, ja siinä oli kaikenlaisia
koristeita ja mukuloita; paksuimmat olivat kahmalon-täyteisiä.

Arvelimme hänelle: "kuinka tuommoisella piipulla voi polttaa ja pidellä
sitä hampaissaan, repimättä kaikkia hampaitaan pilalle!"

"Miksikäs ei, näin vaan", sanoi seppä ja kiikutteli tuota ankaraa
visapiippuansa niin keveästi hampaissaan, ikäänkuin se olisi ollut vaan
pieni nysä.

Tupakkakukkaro oli samaa maata kuin piippukin. Se oli ainakin
kapanvetoinen nahkasäkki, joka riippui aina nauhoistaan hänen
vasemmalla lonkallaan. Sisustana oli sillä hienoksi hakatuita
nurkantakaisia, sillä Mattimme ei pitänyt tehdasten tuotteista, jotka
olivat sotketut kaikenlaisilla liemillä, myrkyillä ja millä sotkuilla.
Kukkarossa oli niin leveä suu, että tuo ankara koppa pääsi kukkaron
sisälle sukeltamaan, pienintäkään estettä sinne mennessään kohtaamatta;
vieläpä sen sivuitse mahtuivat sepän sormetkin mukaan, täyttämään tuota
pienen tervahytin kokoista koppaa.

Kukkaron nauhassa riippui jalkaa pitkä, sormen paksuinen, raudasta
muovaeltu ja kaikenlaisilla niverryksillä koristettu kukkaronneula,
sepän omaa tekoa, jota tehdessään hän lienee koettanut kaiken
koristustaiteensa liikkeelle panna. Liian jykevältä ja vankalta näytti
tuo kukkaronneula oudon mielestä, mutta joka tarkemmin huomasi hänen
piippuna suuruuden, ei hän enään kummeksinut kukkaronneulan jykevyyttä;
sillä pian älysi hän, ett'ei tuon tupakkihaudan perskojen
puhdistamiseen heikompi ase riittänyt.

Oikealla sivustallaan kantoi hän jalkaa pitkää tuppirustinkia, jonka
sisällä oli samanmittainen puukko. Hirveältä näytti nuotkin kojeet,
semminkin kun hän sattui vetäsemään puukkonsa ulos tupesta jotakin
sillä tehdäksensä.

Suolainen ja jauhoinen oli seppä myöskin. Kun hän oli taloon tultuansa
saanut kyllikseen ankarasta piipustansa tupakoiduksi, pyysi hän
emäntää, että tämä keittäisi hänelle puuroa ja toisi myöskin silakoita.
Mutta emännän ei hän koskaan antanut määritellä, kuinka paljon hän saa
jauhoja puuroon panna; itse seppä määräsi, kuinka monta naulaa häntä
varten pitää jauhoja punnita.

"Herra siunatkoon!" huudahti emäntä, "siitähän jauho paljoudesta tulee
puuroa jo monelle hengelle!"

"Älä sinä määrittele minun ruokani paljoutta; itse minä parhaiten
tarpeeni tiedän", sanoi seppä.

Mikäpä siinä muu neuvo oli emännällä, kuin että hänen täytyi keittää
puuro sepälle punnituista jauhoista. Tavallisesti tuli siitä kolme isoa
kuppia täyteen.

Kun puuro sitten tuli valmiiksi, asteli seppä juhlallisesti ruoan
ääreen. Ensinnä pohjusteli hän itsensä hyväksi silakalla ja leivällä,
ja kun hän tuon pohjustelemisensa oli lopettanut, oli silakka-lahturi
saanut aika kuraasia. Oliko silakoita joskus vähemmässä määrässä,
noposteli hän lahturista ennen väännellyt silakanpäät kaikki poskeensa.
Tuon pohjustelemisensa perinpohjin tehtyään kävi hän puuroon käsiksi.
Ensin söi hän yhden kupin tyhjäksi, sitten toisen ja kolmannenkin.

Kun hän nousi syömästä, sanoi hän: "Ohhoh, kylläpä nyt taasenkin tuntuu
jonkun ajan kestävän."

Kovalta näytti sepän ateria, mutta kun katsoi hänen jykevää
ruumiinsa-rakennusta, niin älysi ett'ei semmoinen lihakoko voinut
tyhjällä voimassa pysyä. Ja mitäs varten hänellä olisi muutoin
ollutkaan tuommoinen pullea, tynnyrimäinen vatsa, ell'ei juuri sen
takia, että sinne pitää jotakin panna ja vieläpä runsaastikin voimain
ylöspitämistä varten.

Hän oli tuttu useimmissa ympäristön pitäjissä.

Kun hän sitten käveli kyläin läpi kulkevia teitä, raskas pajatarakka
selässä, oli vatsa pullea ja täysi, kuin puhuttu rakko. Jos joku tuli
häntä vastaan, kysyi tulija heti: "Onkos nyt sepällä puukkoja?"

Oitis seisahtui seppä jo pistää tohvasi oikean kätensä vasempaan,
täyteläiseen povipieleensä, vetäsi sieltä puukon tuppeneen, ojensi sen
kysyjälle ja niin kauppa syntyi.

Sepän tekemät kalut olivat niin taattuja, ett'ei seppä kärsinyt yhtään
tinkaamista, eikä moni sitä tehnytkään. Siitä seurasi, että jos joku
sepältä jotakin kalua kysyi, oli se sama kuin varma kauppa. Kävikö
niin, että joku outo tinkasi kysymänsä kalun hintaa, sieppasi seppä
sanan lausumatta kalun pois tinkaajan kädestä, pisti sen poveensa ja
alkoi astella tiehensä. Useinkin lähti tinkaaja jälkeen ja lupasi sepän
vaatiman hinnan, mutta seppä ei kääntänyt päätänsäkään, kävellä
junttasi vaan eteenpäin.

Tuliko joku vaimo häntä vastaan ja kysyi keritsimiä, oitis työnsi
silloin seppä vasemman kätensä oikean puoleiseen poveensa, sieppasi
sieltä paperiin käärityt keritsimet ja ojensi ne kysyjälle.

Eräänä kertana tuommoinen keritsimien ostaja ei tyytynytkään siihen,
että hänelle summassa vaan annetaan yksi pari.

"Eikö niitä saa valita?" sanoi tuo ostaja.

"Mitä sinä niistä ymmärrät? Minä itse olen ne jo aikoja sitten
valinnut, ja minä olen ne niin tarkkaan valinnut, ett'ei niissä ole
ainuttakaan huonoa paria", sanoi seppä ja yritti ottamaan keritsimiä
pois.

Mutta vaimo ei antanutkaan keritsimiä, hoki vaan hätäyksissään: "Ei;
kyllä minä nämät maksan" ja koki työntää hintaa sepälle.

Tiheissä kylissä tuli häntä vastaan useinkin parvittain ihmisiä.
Silloin sateli hänelle joukottain kysymyksiä: "Onko puukkoja, onko
keritsimiä, onko ruuvipihtiä" ja silloin sepälle näytti tulevan koko
markkinat. Olisi luullut, että hän laskee selästänsä pois
pajatarakkansa tuommoisen ihmisparven hätyyttäessä, mutta ei! Siinä hän
vaan seisoi pistellen vuoroin oikeaa ja vasempaa kättään povipieliinsä,
vedellen sieltä kullenkin anojalle, mitä hän oli vailla; olipa hänellä
koko hänäkkä rahoja vastaan ottaessaan. Näyttipä syrjäisestä siltä, kun
Passula-Matti olisi tuossa tiellä seisoessaan väkijoukon keskellä
tehnyt pieniä sotatemppujaan; niin hullunkuriselta näytti se, kun hän
vuorottaisin pisteli oikeaa ja vasempaa kättänsä noihin pullollaan
oleviin rintapieliinsä.

Kuitenkaan ei hän koskaan noita pieniä kapineitaan varsinaisesti käynyt
myöskentelemässä; hän möi niitä ainoastaan silloin, kuin oli menosta
johonkin alasimen tekoon.

Noita pieniä kapineitaan teki hän kotonaan ollessa, ilta- ja
aamupuhteina, ja joskus semmoisina talvisina päivinä, jolloin hänellä
ei ollut isompaa pajatyötä. Kun hän sitten kevätkorvassa lähti toisiin
pitäjiin alasimia tekemään, otti hän noita kapistuksia mukaansa ja
myöskenteli niitä matkoilla.

Kerran oli hän alasimen teossa eräässä talossa. Talonväki oli outo
Passula-Matin tapoihin, sillä he eivät ennestään tunteneet häntä
vähääkään. Kyllä oli talonväen sydän kourassa, kun Matti möykkäsi
pajassa, niin että seinät huiskuivat. Vaikka hänellä oli oma
valitsemansa vankka jos vankkakin pajakumppani, oli hänenkin sydämensä
kintaan peukalossa, kun seppä uhkasi uhkaamasta päästyäkin mällistää
tuolla hirveällä vasarallansa häntä otsaan, ell'ei vaan lyö lujemmasti;
oikein hänen polvensa tutisivat pelkästä pelosta.

Päivällä toi emäntä kahvipannun pajaan, antaakseen sepälle, tuolle
kuuluisalle alasimen tekijälle, ja hänen kumppanilleen kahvia. Kun
seppä huomasi emännän aikeet ja hänen muassaan olevat kojeet, sieppasi
hän kahvipannun emännän kädestä ja roppasi sen pitemmittä mutkitta
nurkkaan kahvineen päivineen. Luonnollistahan on, että kahvi meni
kaikki pajan lattialle, ja itse pannukin surkeasti sinne tänne viuruun.

Sanomaton hämmästys käsitti emännän, ja hän ei voinut sanoa ainuttakaan
sanaa, seisoi vaan siinä tyhmistyneenä ja liikkumattomana, niinkuin
pajapölkky. Hän oli hyvää tarkoittanut ja hänen hyvä tahtonsa sai noin
surkean lopun. Erittäinkin kahvipannun kova kohtalo kirveli hänen
sydäntänsä; eipä kummakaan, sillä se oli ainoa kahvipannu koko talossa,
ja millä nyt vasta kahvia keitettäisiin! Sama hämmästys käsitti sepän
pajakumppaninkin.

"Vai kannatte te tänne kaikkia sakka- ja tonttu-vesiänne minun
juotavakseni; itse minä kahvini keitän", sanoa nuhjerteli seppä
hiljaisella äänen painolla.

Kun ilta tuli ja sepät tulivat tupaan, otti seppä tyyneesti käsiinsä
kenenkään pyytämättä tuon kova-onnisen kahvipannun ja alkoi oikoa ja
rustailla sitä. Pian olikin pannu entistä ehompana, ja heti ryhtyi
seppä itsellensä kahvin keittoon. Kun hän sai sen valmiiksi, oli se
niin väkevää ja sakeaakin, kuin sianveri; melkeinpä siinä tikku seisoi,
pystyyn pantaessa. Sen ääreen hän sitten istui ja härppi niin kauan kun
sitä piisasi.

No niin. Pajasta piti seppä paljon, mutta semmoista karastuspaikkaa ei
sen lähitienoissa ollut, jonkalaista seppä olisi tahtonut. Ei ollut
muuta neuvoa, kuin että, alasimen karastusta vaille tultua, täytyi
lähteä semmoista pajaa kylältä hakemaan, jonka lähistöllä oli tuo
paljon merkitsevä juokseva puro. Sanottiin semmoisen olevan puolen
penikulman päässä. Eihän muuta kun sepän olalle tuo raskas
alasimenmöhkäle ja kahdelle miehelle sysisäkit selkään. Alettiin
kävellä tarsia osoitettuun taloon. Mutta mitäs! Pajan saatavilla ei
ollutkaan tuota juoksevaa ja solisevaa puroa; ainoastaan pellon oja,
jota myöten juosta lirisi vaan vettä senverran, että poikaset siinä
härkin myllyjään pyörittelivät. Sieltä neuvottiin hän samaan suuntaan,
josta olivat tulleetkin, mutta taaskin vanhaa virstaa etemmäksi sitä
pajaa, jossa alasin oli tehty; näin tavoin tulivat he taakkojansa
kantamaan toista vertaa pitemmältä, kuin ensiyrityksellä.

Mutta voi kauhistus! -- ei sielläkään ollut sen parempaa
karastuspaikkaa. Nyt heitä vihdoin neuvottiin kokonaista puolitoista
vanhaa virstaa alemmaksi ja sinne he lähtivät.

Päästyään perille havaitsi seppä paikan kelvolliseksi ja ryhdyttiin
työhön.

Kun oli saatu avullinen karastuspaikka, tulikin alasimesta juuri
semmoinen, kun seppä oli tahtonutkin, ja hyvillämielin kantoi hän sen
omistajalleen.

Semmoinen oli seppä tavolltaan, ja ensimmältä oudot kaikki kauhistuivat
häntä, vaan ennenkun Matti talosta lähti, olivat kaikki häneen
mieltyneet osittain hänen kelvollisen työnsäkin takia, mutta enemmän
kuitenkin hänen sävyisän luonteensa, harvan, hiljaisen puheensa ja
hauskan naureskelemisensa tähden.

Eräänä kertana, kun hän tuon ankaran pajalaukkunsa kanssa oli menossa
toiseen taloon alasinta tekemään, tuli häntä tiellä mastaan eräs suuri
ja voimakas nuorimies, joka piti itseään voimainsa vuoksi paikkakunnan
"kuninkaana". Vastaantulija oli päissään ja se teki hänet tavallista
röyhkeämmäksi. Kun tuli sepän kohdalle, töyttäsi hän Mattia ja sanoi:
"Mitä se, tuo Passu-Mattikin, tuossa taaristelee?"

"Mikähän sinäkin luulet olevasi", sanoi Mattimme ja samassa toppasi
miehen kiinni.

Kerskaaja lätistyi heti tielle, melkein niinkuin kuuma tina luhistuu
sulatessaan. Matti kiepsahti hänen päälleen ja alkoi kouristella
miestä.

Kerskaaja oli hänkin puolestansa mies ja koki kaikin tavoin kiemurrella
itseään alta pois, mutta Matti piti vaan hänet allaan, ja mies oli niin
lujassa kiinni, kuin ruuvis-pihdissä.

Matti jatkoi vaan yhä kouristella-vatvomistaan ja toposteli
vastustajaansa, niinkuin karhu sammalikossa.

Kerskaaja koetti nyt äkäisyydellään voittaa takaisin, mitä hän
taistelussa oli menettänyt; luultavasti otaksui hän, että tuo häneltä
niin ylönkatsottu Passula-Matti vihdoinkin heittäisi tuon ankaran
topostelemisensa pois. Sentähden oli hän aivan hiljaa, osottaaksensa
sillä, ett'ei hän piitannut koko Matin kouristelemisesta niin mitään;
kuitenkin ähyskeli hän hiljoilleen.

Mutta eipä Matti heittänytkään kouristelemistaan vaan noin äkkiä pois,
sillä hän tunsi vastustajansa syvästi loukanneen itseänsä.

Kovin tukalalta näytti miesparan tila.

"Heitä, hyvä Matti, jo pois!" äännähti hän vihdoin tuskissaan.

"Mihinkäs sinulle niin kiire on; tehdään nyt siivoon, kun kerran on
ruvettu", tuumaili Matti hiljasesti ja jatkoi yhä kouristeluaan.

Ei kauvankaan viipynyt, kun mies taasen huudahti: "Ai, saakeli!
Kipeästihän se käypi; heitä veikkonen jo pois!"

"Sitähän minä juuri tarkoitankin; mutta sinä näyt olevan kovasydäminen
mies, johon ei vähä tepsi", sanoi Matti, levollisesti jatkaen vaan
vatvomistaan.

"Heitä, heitä nyt jo pois! tukalaksi tässä tulee aika; minulla on
povessani halli viinaa", sanoi mies.

"No, se, se nyt joltatin kuuluu", sanoi Matti heittäen heti
kouristelemisensa ja nousi ylös miehen päältä.

Yhdessä he sitten istuivat maantien-ojan partaalle, ja mies veti pullon
taskustaan.

Kotitarpeen viinanpoltto oli silloin vielä voimassa. Matti ei suinkaan
ollut mikään juoppo, mutta ei ehdoton raitiskaan. Tavasta otti hän
ryypyn mielellään ja silloin otti hän aika kulauksen.

Kun mies oli avannut pullonsa ja tarjonnut Matille, ei hän ottanut sitä
suunsa edestä pois, ennenkun pullo oli puolillaan. Sitten tarjosi hän
sen kumppanilleen. Tämä ryyppäsi puolen jäännöksestä ja tarjosi loput
Matille.

"Jos minä vielä tuon tilkan maistaisin", sanoi Matti ja kukisti
loputkin pullosta leveään suuhunsa.

Siinä he sitten hyvinä ystävinä haastelivat iloisesti keskenänsä hyvän
aikaa; oli niinkuin ei heidän välillänsä olisi mitään tapahtunut. Koko
tuon näytelmän ajalla ei Matti ottanut raskasta pajalaukkuansa pois
selästään.

Olisi luullut Matin tulleen humalaan noin ankarasta ryypystä, mutta ei
niistä mitään. Kun hän nousi ylös ja lähti maantietä myöten astelemaan
uutta työpaikkaansa kohden, oli hän niin vakava liitteissään, ett'ei
hänen olisi luullut koskaan viinaa nähneenkään. -- -- --

Eräänä kertana oli Matti menossa erääsen pitäjääsen alasin-töihinsä.
Kevätjolste oli ja hänellä oli pari penikulmanen taloton taival
edellänsä. Mutta tietä ei ollut, kuin pahanpäivänen metsäpolku.
Päästyänsä puoliväliin matkaansa erääsen synkkään korpeen, jossa oli
useampia pieniä sydänmaan lampia, oli polussa pitkänlainen ojelmus.
Yht'äkkiä töytää metsästä iso karhu polulle. Oitis huomaa peto Matin,
nousee kahdelle jalalle ja karjahtaa kovasti. Peto oli Matista noin
parinkymmenen sylen päässä.

Olisi luullut Matin tyrmistyvän pahanpäiväiseksi, mutta hänpä ei
ollutkaan hätäpoikia; senverran tuo outo näky vaikutti häneen, että
hänkin seisahtui.

Pitkiä miettimisen aikoja ei ollut sillä Matti huomasi, että karhu
varustelee hyökkäykseen. Puukko vilahti hänen mieleensä, mutta sen hän
hylkäsi aivan pian, koska katsoi sen liian kehnoksi aseeksi. Nyt
riepsahutti hän tuon pajalaukkunsa silmänräpäyksessä pois selästään,
jota hän ei ennen koskaan taipalilla käydessään ollut tehnyt. Pikasesti
sieppasi hän tuon ankaran paljansa laukusta vahvoihin kouriinsa ja niin
varustettuna alkoi hän astella karhua kohden. Kun tämä näki Matin
aikeet, hyökkäsi peto Mattia kohden ja karjui kauheasti. Palja ojossa
odotti hän karhun tuloa ja pianpa se olikin ulottuvissa. Kun peto tuli
ulottuviin, viuhahti Matin palja ilmassa ja karhu sai otsaansa
semmoisen mällin, ett'ei se muuta tarvinnutkaan.

Mutta kun Matin aseessa oli lyhkänen varsi, jolla ei ylettynyt taaemma,
lyömään, oli karhu jo niin likellä, että hän ennätti kopata kiinni
Mattia vasemmasta reidestä. Ja vaikk'ei karhu ollut ehtinytkään kovin
syvälle kynsiänsä iskemään, oli se kuitenkin jo vähän saanut
kouristetuksi ihoonkin kiinni. Tämän tähden karhu kaatua rojahtaessaan
vei mennessään pienen palasen Matin reidestä; housuista ja noista
moninkertaisista takeista vei se isoja kaistaleita.

Kun karhu makasi hengetönnä, rupesi Matti tarkastelemaan reittänsä.
Muita voitehia hänellä ei tuohon, hänen mielestään niin vähäpätöiseen,
vammaan ollut, mutta olipa hänellä mukanaan tuo, häntä aina palveleva,
mahtava piippu. Heti otti hän sen esille, väänsi ruuvillisen varren
irti kopasta ja rupesi tarkastelemaan koppaan rakennettua öljysäiliötä,
ett'eikö sinne ajan pitkään olisi valunut tuota mainiota ja tehosaa
lääkettä.

Tällä välin oli haava ruvennut kovasti vuotamaan. Matin täytyi riisua
housut jaloistaan ja ruveta kylmällä vedellä jäähdyttämään koko
jalkaansa ja pesemään sitä verestä puhtaaksi; pian tyrehtyikin
verenjuoksu. Sitten otti hän piipunöljyä leveän kämmenensä kouruun,
loppasi sen haavaansa ja hierusteli sillä kipeänsä ylt'yleensä. Tuota
tehdessään, meni Matin naama vähän vinoon, mutta kelpo voiteen tulikin
tehdä juuri tuommoisen kirvelevän vaikutuksen, jos mieli siitä jotakin
hyötyä olla; ja Mattimme oli sangen tyytyväinen. Sitten levitti hän
kukkarostaan sormen paksusti tupakan rouheita haavansa päälle, otti
huivin kaulastaan ja sitoi sillä haavan voiteineen kiinni.

Kun seppä oli saanut tämän kirurgillisen toimensa tehdyksi, nokkasi hän
pajalaukkunsa selkäänsä ja alkoi tallustella takaisinpäin. Hän ei
uskaltanut tuota laukkuansa, joka oli hänelle niin välttämätön, heittää
metsään. Hänen vaimonsa säikähti kovin, kun Matti niin äkkiarvaamatta
palasi kotiin.

"Hyvä Jumala! mikä sinulle nyt on tullut, kun näin pian palasit kotiin
ja olet noin verissäkin?" kysyi vaimo hätäisesti.

"Ole aivan huoletta, ei minulle mitään vahingollista, eikä pahaa ole
tapahtunut; metsän kiivas tuli vaan vastaani ja raapasi vähän vasempaa
reittäni", sanoi Matti tyynesti.

"Mitä sinä sanot, minkälainen se semmoinen metsän kiivas on, joka
sinuakin raapii?" kyseli vaimo.

"Mitä sinä noita joutavia utelet? Keitähän minulle vaan kahvi ja laita
jotakin syömistä", sanoi Matti tavallisella salaperäisyydellänsä.

"Jos lienee haavasi pahakin, kun vaatteesi ovat noin verissä; eikö se
pitäisi sitoa ja korjata", hätäili emäntä yhä.

"Ei se tarvitse mitään sitomisia ja korjauksia, sillä se on kyllin
hyvästi sidottu", sanoi vaan Matti.

Sen päivän ja yön Matti kuitenkin makaili, mutta seuraavana aamuna oli
hän jo varhain ylhäällä; hän puki päälleen, söi kelpo aamiaisen ja
lähti ulos, luotuista sanaakaan vaimollensa virkkamatta. Kovin
levottomaksi kävi vaimo, kun mies katosi teille tietämättömille, eikä
osanuut aavistaakaan, minne hän joutui; huolta lisäsi vielä sekin, kun
Matti oli haavoitettuna ehkäpä pahastikin, vaikk'ei hän sitä tahtonut
ilmoittaa. Pajalaukkukin oli tuossa nurkassa; siis ei hän ollut mennyt
pajatöillekään.

Iltapäivällä ajoi eräs hevosmies sepän pihalle. Heti töytäsi emäntä
kartanolle kyselemään, eikö hän tietäsi Matista mitään. Mutta suuresti
hämmästyi hän, kun reessä maata rötkötti iso karhu. Samassa tuli
Mattikin pihalle, vähän nilkuttaen.

"Herra siunatkoon! mikä otus tuossa reessä on!?" huudahti emäntä
kauhistuksissaan.

"Siinähän on nyt se metsän kiivas, joka eilen minua reidestä raapasi",
sanoi Matti levollisesti.

"Sekö se sitten se metsän kiivas on, -- mikä se oikeastaan on?" kysyi
vaimo.

"Etkö sinä koskaan ole kuullut karhusta puhuttavan?" kysyi Matti
levollisesti.

"Hyvä Jumala! karhuko se on, se kauhea peto, josta olen niin monta
pöyristävää kertomusta kuullut?! Niinkö lähellä olet kauheaa vaaraa
ollut".

"Ole nyt tuossa joutavia höpöttämättä; näethän, ett'ei minulle ole
mitään isoa vaaraa tullut ja tule nyt likempää katsomaan, minkälainen
karhu on", sanoi Matti.

Mutta vaimo ei uskaltanut petoa mennä kuollunnakaan lähelle; pelkäsi ja
kauhistui tuota julmaa hirviötä, niin että oikein kauhusta vapisi.

Kun Matti aamulla katosi, oli hän mennyt muutaman tuttavan isännän luo
ja pyytänyt häntä hevosen kanssa noutamaan tapettua karhua metsästä, ja
isäntä oli täyttänytkin ilolla tuon mieluisen tehtävän. Siinä syy,
minkätähden Matti aamulla niin salaperäisesti katosi.

Paljon kokousi kyläläisiä katsomaan tuota petoa, joka niin monta vuotta
oli kaikkein kauhuna ja pelkona ollut tuolla lampeinkorvessa, ja oli
tuhonnut niin monta heidän kotieläimistään. --

Kun Matti oli tuommoinen jyky ja karhumainen, oli monenkin mielestä
kysymys, nimittäin niiden, jotka eivät paremmin Matin perheoloja
tunteneet: -- minkäläinen mahtanee Matti vaimolleen ja lapsilleen
kotielämässään olla? Pian kuitenkin hekin pääsivät selville, että sen
hellempää ja siivompaa perheenisää ei voinut löytyä, kuin Matti oli.

Hän oli vaimonsa edessä, niinkuin lammas, ja noudatti pienempiäkin
hänen mielipiteitään. Lapsiaan helli ja vaali hän, niin ett'ei mikään
isä ole lapsiaan sen hellemmin vaalinut ja hoitanut. Kun seppä vaan oli
kotona, olivat lapset aina hänen kintereillään ja kiikkumassa hänen
polvillaan. Näitä isä syötti ja juotti, riisui heidät maatapannessa,
puki ylösnoustua, pesi heidän kasvonsa, kampasi päät ja vaali heitä
aina ja joka paikassa.

Eräänä kertana tuli herrasmiehiä koirainsa kanssa jahtiin. Eräs iso
koira tulla hulmusi Matin torpan pihalle, jossa lapset olivat
leikkimässä. Kun tuo susimainen koira huomasi lapset, syöksyi se suin
päin niiden päälle. Poika, joka oli vanhin sisaruksista, meni heti
nurin koiran hyökätessä. Yhdestä kurkusta rupesivat kaikki lapset
täyttä väkeänsä parkumaan. Kun Matti kuuli huoneesen tuon hätähuudon,
tormasi hän suin päin ulos. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle vaaran
suuruus, ja hän tormasi koiraan käsiksi ja sai oitis sitä hännästä
kiinni. Samassa silmänräpäyksessä löi hän koiran saapuvilla olevaan
isoon kiveen, niin että koiran pää meni aivan mäsäksi, ja muukin runko
runneltui niin, että useasta paikasta nahka halkesi ja murskaantuneet
luunpäät törröttivät niistä ulos.

Vaara olikin suuri, sillä koira painoi etukäpälillään poikaa rintaan,
ja suu oli auki kuin heinähanko, ja oli se tarttumaisillaan pojan
kurkkuun. Samassa piti koira kauhean julmaa rähäkkää ja ääntä, häristen
ja huutaen, kuten peto ainakin; tuon rähinänsä takia ei koira kuullut
Matinkaan tuloa.

Poika oli aivan mustanpuhuvana ankaran peljästyksen tähden. Hän ei
voinut puhua mitään, eikä paljon itkeäkään, juoksi vaan isänsä luo ja
tarttui häneen kiinni. Siinä vapisi lapsi sitten, niinkuin haavanlehti.

Samassa tuli nimismies ja kysyi: "Onko täällä näkynyt minun koiraani?"

Sanaa lausumatta osoitti Matti leveällä kädellään koiran raatoa.

Nimismies kalpeni. Vihasta kähisten huusi hän: "Sinä lurjus, olet
tappanut minun koirani! Mutta sen saat vielä kalliisti maksaa." Ja hän
laittausi lyömään Mattia kepillään.

"Seiso mies alallasi, tai muuten minun kärsivällisyyteni loppuu! Kiitä
onneasi, että niin on käynnyt, sillä ell'en minä saanut koirasuttasi
ajoissa kouriini, olisi se tappanut minun lapseni. Ei ihmislapsetkaan
saa nyt enään noilta kotoisilta susilta rauhaa, vaan ovat niiden tähden
hengenvaarassa; mitä sitten ihmisten lampaat, joita nuot pedot
haaskaavat ja repivät niin paljon, että niiden raatoja on metsät
täynnä. Vielä sitten tullaan niiden tähden suuta pieksämään ja
suurentelemaan! Tuossa on portti, josta on vapaa ulos pääsy vielä;
mutta jos kovin kauvan koettelet minun kärsivällisyyttäni, niin en
ensinkään tiedä, mitenkä sinun käypi", sanoi Matti, ja selvästi näki
että hänen sydämessään nyt kiehui.

Nimismies silmäsi koiran raatoa ja nähdessään sen surkeam kohtalon,
katsoi parhaaksi poistua tuon ankaran Pasula-Matin likitienollta.

Matin torppa oli kylän takalistolla metsäisessä seudussa; silti sinne
osuivat nuot suomattomat metsästäjät.

Kun Matti tuli jolloinkin kipeäksi, oli hänellä omat parannuskeinonsa.
Ennen on jo mainittu, mitenkä hän voiteli tuon karhun repimän haavansa,
mutta ei ole mainittu, mikä seuraus tuommoisesta lääketieteellisestä
Matin toimesta tuli. Samassa alkuperäisessä siteessä oli haava noin
kolmisen viikkoa, eikä Matti näyttänyt aikovan sitä vähääkään;
nilkuttihan vaan vähän ensi-aikoina. Kun hän sitten otti haavasta
siteet pois ja karisteli siitä tupakan routeet, olikin haava jo
parannut aivan umpeen.

Tuliko Matille yskää, pani hän heti vettä tervapyttyynsä ja sekoitteli
sitä. Kun vesi oli tervapytyssä määrätyn ajan seisonut, kaasi Matti
veden pois tervan päältä eri astiaan. Sitä hän sitten rupesi määrä
ajoilla hörppimään, ja ihme kumma viikon päiväin kuluttua oli Matilta
yskä poissa.

Tuliko hänelle vatsatauti, roppasi hän hyväsestään ruutia tervaveteen,
ja nyt oli vatsanlääke valmis.

Kun hän sitä ryypätä karautteli, jäi hänen suunsa paljon ruudin vuoksi
mustaksi, kuin sysihauta. Mutta monta kulausta ei hänen tarvinnutkaan
ottaa ennenkuin vatsatauti oli heittimissään.

Eräänä kertana tuli hänen silmänsä kipeiksi. Ne turvottuivat ja
punottuivat kovasti; niissä oli sietämättömän ankara kipu ja hän ei
voinut katsoa ensinkään.

"Teestä nyt, eukko, kylpy'" sanoi hän vaimolleen tuskitellessaan ja
ähkiessään silmänsä kanssa.

"Näin keskellä viikkoa!?" sanoi vaimo ihmetellen.

"Vaikka kohtakin keskellä viikkoa -- tee nyt vaan kylpy, sillä minä
tarvitsen sitä", sanoi Matti.

Kun kylpy tuli valmiiksi, käveli Matti juhlallisesti saunaan,
tervapytty kädessä.

"Mitä sinä tuolla tervapytyllä ai'ot tehdä?" kysyi vaimo ihmetellen
Matin kummallisia vehkeitä.

"Voitelen silmäni", sanoi Matti yksi kantaan.

"Älähän nyt toki tervalla pilaa sllmiäsi aivan turmiolle; parasta on,
että kysyt lääkäriltä neuvoa", hätäili vaimo.

"Ell'ei terva ja Suomen sauna auta, sitten ei auta mikään", sanoi Matti
itsepäisesti.

Saunaan tultuansa, töljäsi Matti otsansa, kulmansa ja silmäluomensa
ylt'yleensä tervalla, ja tuon tehtyään näytti hän niin kummalliselta;
olipa niinkuin olisi nähnyt lasisilmä käärmeen.

Useita kyläläisiäkin oli tullut saunaan kylpemään. Matti näytti
uskoineen, voiteineen nyt niin hullunkuriselta, ett'ei kukaan voinut
nauruansa pidättää. Mutta Matti ei ollut tuosta milläänsäkään, nousi
vaan lauteille ja alkoi tahtoa löylyä. Kun hän oli mielin määrin saanut
tuota verratonta, hiostavaa ja terveeksitekevää höyryä, alkoi hän
tuimasti kylvettää noita tervatuita silmiänsä. Saatuansa kylläksensä
kylvetetyksi kasvonsa ja muunkin ruumiinsa, tuli hän alas ja pesi
kasvonsa ja koko ruumiinsa; ja siihen toimeen tahtoi hän saippuaakin,
jota ei hän juuri monasti eläessään ollut käyttänyt.

Saunasta tultuaan kuoppasi hän itsensä sänkyyn maata ja nukkui kohta
levollisesti, sillä enin kipu oli silmistä haihtunut.

Kolmen vuorokauden kuluttua oli Matin silmät terveet, ja hän katseli
niillä niin avonaisesti ja kirkkaasti, kuin ikään.

Vaikea on uskoa, että noin alkuperäiset lääkkeet olisivat voineet hänet
kivuista päästää; hänen vahva luontonsa kai hänelle avun tuotti; vaan
kuitenkin lienevät Matin lääkkeetkin hänen vammoissansa jonakin apuna
olleet.

Vaikka Matti olikin niin alkuperäisellä kannalla omia kipujansa
kohtaan, eipä hän silti katsonut ylön lääkärienkään taitoa; sen
osottakoon seuraava tapaus.

Eräänä kertana tuli Matin vaimo kovasti jairaaksi. Tämä kävi kovin
Matin sydämelle ja hän pelkäsi, että kadottaa vaimonsa.

Juuri silloin sattui tulemaan kuntaan lääkäri. Silloin Matti esitteli
vaimolleen, että hänen piti päästä lääkärin luo, sillä eipä Matti nyt
uskaltanut turvaantua omaan lääkintötaitoonsa.

"Se on peräti mahdoton, sillä eihän meillä ole hevosta, millä sinne
päästäisiin", sanoi vaimo.

"Eipä siitä ole mitään hätää; kyllä minä siitä huolen pidän", sanoi
Matti levollisesti,

"Mikähän neuvo sinulle sitten siihen olisi", sanoi vaimo epäilevästi.

"Koetahan nyt panna vaatetta yllesi; kyllä minä lopusta huolen pidän",
sanoi Matti luottavasti.

Kun vaimo oli saanut vaatetta päälleen, kääräsi Matti hänet peitteihin,
sivui syliinsä ja alkoi astella lääkärin luo. Niin kantoi hän vaimonsa
tuon puolen penikulman pituisen taipaleen, niinkuin pienen lapsen.

Lääkäri tutki vaimon sairauden syyt ja määräsi lääkkeet. Sen tehtyä
kääräsi Matti vaimonsa peitteisiin ja kantoi kotiinsa takaisin,
niinkuin tuonutkin oli. Ihmetellen katsoi lääkäri tuota omituista
sairaan kyytiä, jommoista ei hän vielä koskaan ennen ollut nähnyt.

Seuraus tuosta lääkärin luona käymisestä oli se, että vaimo, lääkärin
määräämiä lääkkeitä nautittuansa, parani vammastaan, niinkuin vesillä
pesty. Ja Matti oli sanomattoman iloinen.

Matti oli harras kristitty. Hän kävi ahkerasti kirkossa,
lukukinkereillä ja muissa kirkollisissa toimissa. Oli mies välttävä
lukijakin, ja kun otti kodissa, tai kylässä jonkun hengellisen kirjan
käteensä, paljasti hän heti päänsä. Jos kotosalla ollessaan otti
katekismuksen käteensä lukeakseen ja virkistääkseen ulkolukuaan, teki
hän saman tempun. Lastensa kirjallepanemisesta piti Matti erinomaista
huolta. Kun oli vähänkin joutoaikaa, oli aina joku lapsista hänen
opetettavanaan. Lapset tottelivatkin isäänsä mielellään, sillä isä
kohteli heitä siinäkin toimessa kaikella rakkaudella ja helleydellä ja
oli lapsilleen siis todellinen isä.

Kun Matti palasi takomamatkoiltaan, laski hän tavallisesti raskaan
työkalulaukkunsa nurkkaan, kävi istumaan takkakivelle, kutsui,
lapsenkielellä puhuen ja leperrellen nuorimman lapsen jykevälle
polvelleen. Siihen ne kokoutuivat toisetkin lapset ja kaikille oli
tilaa isän suurilla polvilla, kaikille ystävällistä hymyä isän
huulilla. Äiti silläaikaa laittoi ruokaa pöytään ja seurasi
hymyilevällä silmänurkallaan takkakivellä kuhertelevaa ryhmää.



MATTI MATINPOJAN RAKKAUSSEIKKAILUT.


I.

Hän oli köyhän kirvesmiehen poika ja vanhin neljästä sisaruksesta.
Kovat ajat sattuivat olemaan silloin kun Matti näki pienessä torpassa
päivän valon. Kovia katovuosia oli pitkät ajat perätysten, jonka takia
ei Matti suinkaan saanut kasvaa ruusujen ja kukkaisten päällä. Kauvan
aikaa oli pöydällä pettu- ja olkileipä. Työn ansio oli vähäinen, eikä
isä-Matti voinut kirveellään paljonkaan ansaita suuruksia petun ja
oljen siteiksi.

Matti oli kasvannaltaan hyvin hinterä ja risaton ja yleiseen luultiin,
ett'ei hänestä tule eläjää. Mutta kaikkein ihmeeksi pitikin poika
henkensä.

Matti koki huonosta ravinnosta saada henkensä elatusta, joka siitä ei
tosin runsaasti lipunut, mutta aina hiukan kuitenkin. Kun hän sai
kupposen selvistä suuruksista keitettyä vesivelliä eteensä, oli hänellä
silloin aina mielestänsä oikein juhlapäivä.

Tämmöisissä oloissa kasvaneena oli hänellä elämän käsitys semmoinen,
että tämmöistä se elämä vaan aina onkin, eikä hän ottanut sitä sen
paremmin vakavalta kannalta katsellakseen, oli vaan iloinen kuin käki
metsässä.

Kaikilla on kuitenkin rajansa. Katovuodet loppuivat ja Jumala siunasi
maanmiehen hien ja väen jyvillä ja ytimillä.

Keitettiin kullankeltaisesta jauhosta uutispuuro; särpimenä oli vielä
lisäksi maitotilkka. Kun Matti pääsi puurokupille, ei hän ensimättä
raskinut sitä syödä kuin pikkuisen näpistelemällä niinkuin jotakin
kallista yrttiä. Mutta kun häntä kehoitettiin vaan syömään mielinmäärin
ryhtyi hän tositoimiin ja silloin ei lusikka saanut kauvan olla yhdessä
kohden. Kun hän pääsi syömästä, sanoi hän:

"Ohoh, jopa se oli hyvää ruokaa; en ikänä ole semmoista saanut;
annetaanko tämmöistä useammankin kerran vuodessa? Kun hänelle annettiin
käteen palanen lämmintä uutisleipää, katseli hän ja käänteli sitä ja
kysyi vihdoin:

"Saanko tätä syödä?"

Kun hänelle selitettiin, että hän saapi nyt tästälähin syödä semmoista
leipää ja keittoa niin paljon kuin haluaa, tuli hän iloiseksi, hyppeli
ja paukutteli käsiään ja sanoi:

"Tämä maailmahan on oikein hyvä."

Jo aikaisin huomattiin, että Matilla oli terävä ymmärrys. Lukemaan hän
oppi melkein itsestään. Vähän vöyreemmäksi tultuaan oppi hän
kirjoittamaan, eikä hänellä ollut muuta opettajaa kuin aakkoset, jotka
hän oli käynyt pappilan maisterilta pyytämässä.

Näin toivoin yleni Matti mieheksi. Hän oli tavallista kokoa: ei mitään
loistava, mutta ei vastenmielisenkään näköinen. Jo aivan nuorena rupesi
hän vetämään yleisön huomiota puoleensa sekä teräväpäisyytensä, että
hyvän lukunsa ja kirjoitustaitonsa tähden, sillä harva kansan lapsista
osasi silloin kirjoittaa; ja tämän tähden pidettiin niitä, jotka
taisivat vähänkään töhräillä, päätään pitempinä muita vertaisiaan.

Matti oli sanomattoman lukuhaluinen. Kaikki kirjat, mitkä hän vaan
käsinsä sai, luki hän kannesta kanteen.

Nuorten seurasta ei Matti juuri paljon välittänyt, mutta ei hänen ollut
kaikesti hyvä olla ilmankaan heidän seuraansa. Menikö nuoret joihinkin
tansseihin, meni Mattikin mukana, mutta siinäkin oli hänellä
omituisuutensa. Jälempänä muita kävellä hytkytteli hän yksikseen,
ikäänkuin uneksien. Tavallisesti oli hänellä joku kirja taskussa ja hän
mietiskeli missä hän saisi sitä rauhasta lukea. Oliko kesäinen aika,
meni hän jonkun pellon pientareelle kirjaansa lukemaan, siihen sijaan
kun toiset nuoret heiluivat tanssituvan lattialla. Milloin ei hän ollut
toisien seurassa, lueskeli hän kotonaan kirjojaan.

Vaikka Matti oli köyhä kuin kirkkohiiri, oli hän kuitenkin tyttöjen
hyvässä suosiossa nerokkaisuutensa ja muiden avujensa tähden. Vähistä
rengin palkoistaan oli Matti kokenut auttaa vanhoja ja kivuloisia
vanhempiansa.

Matti oli hyvissä väleissä toisten nuorten kanssa, mutta erityisesti ei
hän kiintynyt keneenkään, eikä edes tyttöihinkään, vaikka saikin heiltä
usein kuulla mitä imartelevimpiä mieltymyksen osoituksia.

Kun Matti oli vähän yli kahdenkymmenen vuoden, heräsi hänestä harras
tavaranhimo. Paikkakunnalla oli huonot ansiot ja rahaa ei saanut
pitkiin aikoihin nähdäkään, sillä työpalkat tavallisesti kuitattiin
maanantimilla taikka vaatevärkillä. Mies se, jolla oli rupla taskussa.

Paikkakunnalla huhuttiin, että ulkopitäjissä on paremmat palkat ja että
siellä maksetaan kaikki palkka puhtaassa rahassa. Sinne paloi Matin
mieli, eikä häntä voinut sinne menemästä estää vanhempien itkut ja
rukoukset, eikä estävien varoitukset ja niin lähti hän.

Sinne päästyänsä rupesi hän palvelukseen erääsen taloon kahdenkymmenen
ruplan palkalla ja se oli Matin mielestä paljon.

Kovin ikäväksi kävi Matilla nämät oudot olot. Kaikki ihmiset vieraita,
elämän tavat ja kaikki työt, toimet ja askareet outoja. Vaikka
isäntäväki oli Matille ystävällinen ja kohteli häntä hyvästi, ei sekään
voinut tuota ankaraa ikävää poistaa. Hän ei saanut mitään lukeakseen,
sillä talossa ei löytynyt mitään muuta kirjallisuutta kuin virsikirja
ja katekismus. Nämät kyllä pyhäaamuna juhlallisesti tuotiin tuvan
pöydälle, että väki saisi imeä niistä itselleen hengen ravintoa, mutta
ei Matti niistä paljoa hyötynyt, sillä hän oli ne jo monikertaan
lukenut kannesta kanteen.

Kaikkien pahinta Matille teki se kun muut palkolliset pakkasivat häntä
sortamaan sen takia, kun hän oli vieraasta paikkakunnasta kotoisin.
Hänen puheensa punnittiin sana sanalta ja matkittiin, käänneltiin ja
väänneltiin niitä jos jonkunlaiseen suuntaan.

Matille tuli nyt niin ikävä, että nukkuissaankin näki unta isästään ja
äidistään ja muista kotipitäjäänsä ihmisistä.

Eräänä pyhä-iltana kehoittivat toiset rengit Mattia lähtemään kylään.
Sinne oli kokoontunut paljon poikia. He päättivät ruveta pallille.
Talon luona olikin sopiva paikka pallinlyöntiin, sillä siinä oli avara,
tasainen hietanummi, jonka kamara oli niin maatunut, ett'ei nummi ollut
mistään avonaisella hiekalla. Tuumasta toimeen. Mattikin sai kunnian
tulla mukaan ja arpaa ruvettiin lyömään, kutka jäävät linnaan ja kutka
joutuvat ulos. Onni potkasi Mattia niin huonosti että hän joutui
vuohien puolelle.

Matti teki tehtävänsä niinkuin unissaan eikä vällttänyt niin mitään,
kävikö asiat hyvästi tai huonosti, oltiinko linnassa tai ulkona, se oli
Matille yhtäkaikki.

Kun siinä sitten lyötiin pallia, tulla suhisi palli aivan Mattia kohti.
Joku silloin huusi:

"Matti, Matti ota koppi!"

Matti sammassa havahtui ja rupesi käsillään hapuilemaan, mutta siitä
huolimatta mennä livisti palli Matin sivuitse aika vonkaa.

"Kylläpä on harva mies", kajahti silloin joukosta.

Nyt vasta Matti täydellisesti havahtui, sillä tunsipa hän voivansa
itsestään poistaa tuon kylläkin syystä annetun moitteen.

Nyt rupesi Matti todenteolla tekemään tuota nuorten rattoisaa työtä. Ei
kauvankaan viipynyt ennenkuin hän toimitti puoleellensa linnan. Hän oli
niin nokkela saamaan pallin kiinni sekä maasta että ilmasta, ett'ei
linnalaisilla ollut juuri helpot hetket saadaksensa linnan itselleen
säilytetyksi. Kopin ottaja oli hän niin oivallinen, että juoksi pitkät
matkat vastaan, sivulle ja taakse ottaakseen kiinni tuota sivupyrkivää
pallia ja melkein poikkeuksetta se onnistuikin. Ei Matti ollut nyt
enään "harva."

Pallia löi hän niin vinhasti, että ulkomiehet, nähtyään Matin rupeavan
lyömään, hajausivat tuotakin tuokemmaksi, saadakseen vihdoinkin pallin
kiinni. Ja ennenkun pallinlyönti loppui, tunnustettiin yleensä, että
Matti on vilkkaampia poikia.

Näin tavoin rupesi Matti saamaan nuorilta enemmän arvoa ja tämä
helpotti paljon hänen ankaraa ikäväänsä.

Siinä lähitienoissa oli eräs varakas torppa, jossa oli kaksi aikaista
tytärtä. Osui niin olla, ett'ei Matti nähnyt noita tyttäriä, ennenkuin
kesällä.

Eräänä kertana tulivat molemmat sisarukset työhön siihen taloon, jossa
Matti palveli. Kun Matti ensikerran näki nuot sisarukset, leimahti hän
korvia myöten niin punaiseksi kuin turkinpippuri ja hänen sydämensä löi
niin kovasti, ett'ei hän oikein nähnytkään; samoin kävi nuorimman
sisarenkin, jonka nimi oli Maija. Molempain hämmästys oli niin suuri,
että kaikki syrjäiset sen huomasivat.

Ensikerran eläissään tapasi Matti neidon, johon hän oitis sydämen
pojastaan rakastui.

Nyt tuli Matille toinen ikävän syy. Tytön kuva painui niin syvälle
hänen sydämeensä, ett'ei hän olisi siitä millään tavalla voinut irti
päästä, jos vielä joku ulkonainen pakkokin olisi sitä vaatinut. Vaikkei
Matilla ollut mitään toivonsijaa saavuttaaksensa ihanteensa omakseen,
olisi kuitenkin Maijan pitänyt aina olla hänen nähtävillään. Matti piti
tyttöä niin paljon itseään ylevämpänä, ett'ei hän tohtinut ajatellakaan
tosiaan semmoista tapahtuvan, että hän voisi ja rohkeneisi tyttöä
omakseen pyytää.

Tämmöinen asiain tila teki Matin elämän melkein sietämättömäksi. Hän
rakasti sydämensä pohjasta totisella, vilpittömällä rakkaudella tyttöä,
mutta oliko hänellä mitään toivoa vastarakkaudesta, siinäpä solmu. Voi,
kuinka onnelliseksi Matti olisi itsensä tuntenut, jos hän olisi saanut
tytöltä jonkin ystävällisen sanan tai silmänluonnin, mutta semmoista ei
tullut, sillä ne hetket, mitkä he yksissä sattuivat muiden läsnäollessa
olemaan, käytti tyttö siveellisen kainouden vaistosta niinkuin ei koko
Mattia olisi olemassakaan.

Niin kului se autuas viikko, jolloin Matti sai syrjästä katsella
ihannettansa, mutta sisarukset menivät kotiinsa.

Synkkämielisenä haaveili Matti tyttöänsä ja toivoi sydämensä pohjasta
kerran saavansa tilaisuuden tälle ilmoittaa sydämensä hartaat toiveet.

Matin palveluspaikka oli puoli penikulmaa syrjässä kirkolta. Tällä
välillä oli pitkänlainen metsätaival.

Eräänä pyhänä kirkonajan jälleen lähti Matti suruissaan ja ikävissään
kävelemään kirkonkylään, saadaksensa siellä jotatin hupia ja hoivaa
sydämensä surulle.

Kun hän tuli tuolle metsätaipaleelle, näkyi pitkänlaisen ojelmuksen
päästä tulevan vastaan yksinäinen vaimoihminen. Kauvankaan ei tarvinnut
Matin tuota vastaantulijaa tähystellä, ennenkuin hän huomasi sen olevan
sydämensä rakastetun. Kovasti syöksyi veri Matille sydämeen ja päähän
tuon havainnon tehtyänsä. Hänen koko ruumiinsa vapisi, niin ett'ei hän
ollut pystyssä pysyä.

Kovasti taisteli Matti tunteitansa vastaan, että olisi voinut
levollisena astua armastansa kohden. Levotonna näytti tyttökin olevan,
sillä hän seisahtui tuon tuostakin noin hetkisen vaan ja katseli
epäröivästi eteensä.

Kun he sitten tulivat vastakkain, seisahtivat molemmat ikäänkuin
yhteisestä sopimuksesta. Tyttö oli niin punastuksissa kuin keitetty
rapu ja tämmöisenä Matin mielestä vielä entistäkin kauniimpi; seurasi
tuokio äänettömyyttä; tuntui siltä että kummallakin olisi ollut paljon
sanomista, mutta kumpanenkaan ei uskaltanut sanoa mitään.

"Mihin nyt olet menossa?" kysyi tyttö ja hänen äänensä värähteli niin
kummalltsesti.

"Aionpahan kävellä ikävissäni tuonne kirkonkylään", sanoi Matti ja
hänenkin äänensä värähteli, sillä sydän löi niin kovasti.

"Eikö tällä perällä sitten löydy mitään hupia, kun sitä täytyy
kirkonkylästä hakea?" kysyi tyttö.

"Eipä täällä löydy kuin yksi ainoa, joka voisi polttavaa ikävääni
viihdyttää", sanoi Matti.

"No mikset hae sitten häneltä lievitystä?" kysyi neito.

"En uskalla, en tohdi."

"Minkätähden ei?"

"Voi, voi! Hän on niin paljon ylevämpi, niin paljon korkeammalla minua,
etten uskalla silmiänikään häntä kohden nostaa", sanoi Matti.

"Nyt ymmärrän. Tarkoitat Kekolan Liisua, tuota isoa rikasta", sanoi
tyttö ja hän rupesi sllminnähtävästi vapisemaan.

"Ei, hyvä Maija, ei sinnepäinkään -- -- ei semmoista ole koskaan
mieleenikään juolahtanut, eikä hänen tähtensä koskaan mieleni
surulliseksi tulisi, vaikka hänellä olisi vielä vuori kultaa vieressä",
sanoi Matti.

"No, kuka hän sitten on, joka voisi suruasi lievittää?"

"En uskalla sanoa", sanoi Matti ja loi silmänsä alas.

"Tottahan minulle näin halvalle ihmiselle voit sanoa."

"Voi älä sano halvalle, sillä kukaan kunniallinen ihminen ei ole
halvempi toistaan, sinä sitäkin vähemmin. Tuo tyttö on vaan
torpantyttö, joka minun ikäväni voisi lievittää", sanoi Matti.

"Voi, hyvä Jumala! Ettäkö sinä torpan tyttö-raukkaakin voit pitää siinä
arvossa, että hän voisi olla sydämellesi lohdutukseksi", sanoi Maija ja
purskahti itkemään.

"Älä itke, Maija! Sinä se juuri olet, joka voit minulle lohdutusta
tuoda, jos vaan se sinulle sopisi", sanoi Matti ja meni Maijan luo ja
otti hänen vapisevan kätensä omaansa.

Mitään vastaamatta painoi tyttö päänsä Matin rintaa vasten ja siinä hän
sitten hiljalleen itkeä nyyhki. Olipa liki, ett'ei Mattikin ruvennut
itkemään.

Kun ensimäinen kiivain tunnelman puuska oli haihtunut kummaltakin,
kehoitti tyttö, että istuttaisiin maantien ojan partaalle ja niin he
tekivätkin.

"Nyt se on tullut. Nyt olet kuullut, mitä minun sydämessäni liikkuu,
mutta pelko vaivaa vielä sydäntäni, sillä en ole vielä kuullut sinun
vastaustasi ja vaadin nyt sen", sanoi Matti.

"Voi rakas Matti, jos sinä tietäisit, kuinka paljon minä olen kärsinyt
sinun tähtesi. Heti kun ensikerran sinut näin, leimahti sydämeni
ilmiliekkiin ja yöt ja päivät olen sinua ajatellut. Olen odottanut
niinkuin hepo kesää, että tulisit luokseni, sillä minulla on ollut
ikäänkuin salainen vaisto että sinä kuitenkin kerran tulet. Nyt olet
sinä tullut ja koko sydämestäni rakastan sinua ja yhdyn kanssasi
jakamaan kaikki mitä vielä elämässä vastaan tuleekin", sanoi Maija
innokkaasti.

Voi sitä elämän autuutta, mitä he nyt sydämessään tunsivat! Ei mikään
rikkaus, loistoisuus, korkeus ja kunnia olisi voinut sitä palkita, ja
sitä elämäniloa ei olisi maailmassa voinut löytyä, johon he mykyisen
onnensa olisivat vaihtaneet, sillä kun sydän on löytänyt sydämen, ei
voi sitä mihinkään muuhun onneen verrata.

Nyt näkyi ojelmuksen päästä tulevan joitakin ihmisiä. Kiireenkynttä
ottivat he muutamia polttavia suuteloita ja poistuivat tuolta
rakkauden-tunnustuspaikalta.

Siitä juuri kääntyi tie tytön kotiin ja tyttö esitteli, että
lähdettäisiin sinne.

"En minä uskalla lähteä, sillä vanhempasi voisivat olla tyytymättömiä,
kun minä, tämmöinen maankulkija seurustelen heidän tyttärensä kanssa."

"Ei asianlaita ole niin. Vanhempani kunnioittavat sinua kelpo
nuorukaisena ja isä sanoo aina sinua viisaammaksi kaikista muista
nuorukaisista ja sanoo sinusta tulevan pätevän miehen", takaili tyttö.

Sinne sitä sitten lähdettiinkin.

Huoneesen tultua pyysi Matti vanhuksilta anteeksi rohkeuttaan, kun hän
uskalsi tulla saattamaan heidän tytärtänsä kotlin.

"Eihän se mitään haittaa, sillä olen havainnut sinut siivoksi ja kelpo
nuorukaiseksi", sanoi vaan isäukko.

Siellä torpassa istuskeli Matti koko sen illan ja ahkerasti tekivät
hänelle seuraa sekä vanhukset että molemmat sisarukset. Ei nyt joutanut
Matille ikävä tulemaan, ja hänen murheensa oli haihtunut siihen
paikkaan niinkuin tuhka tuuleen.

Hämärän tultua meni Matti kotiinsa ja hän tunsi nyt sydämessään
semmoista iloa ja autuutta kuin olisi ollut taivaassa.

Rakastavaiset tekivät semmoisen liiton keskenänsä, että he pitävät
sydämensä asiat niin salassa ett'ei niitä kukaan saa tietää. Mutta kun
eivät he voineet tulla toimeen elleivät saaneet toisiansa tavata, niin
eipä heidän asiansa kovinkaan kauvan salassa pysynyt, sillä ihmisillä
on tarkka silmä. Kuitenkin olivat rakastavaiset siinä uskossa, ett'ei
kukaan heidän liitostansa mitään tiedä, ja tuossa lemmen liittonsa
liekissä nauttivat he sanomatonta autuutta. Ei Matilla nyt ollut surua,
eikä halua mihinkään muuhun lystin ja ilon etsintään, siinä oli
kylläksi kun hän sai toisinaan tavata armastansa.

Kun rakaskavien väliset suhteet tulivat yleiseen tiedoksi, alkoi
heti kielten kantaminen, kuten ainakin semmoisissa tapauksissa
käypi. Kontinkantajat alkoi rakennella perättömiä juoruja niin
toiselta kuin toiseltakin puolelta. Tytölle koetettiin selitellä,
kuinka mitätön ja pahantapainen mies Matti on, mitä ja mitä epäkohtia
ja rikoksia hänellä on takanaan, ken vaan hänet tarkoin tuntee. Hänen
elämäkertansa kotipuolessa oli heillä niin vississä tiedossa, että he
lukivat ikäänkuin avonaisesta kirjasta kaikki Matin työt ja toimet
kotipuolessaan olonsa ajoilta ja ne eivät suinkaan olleet edullisia
kuulla Matin rakastetulle.

Mutta kun neito oli niin lujaluontoinen, ett'ei hän ottanut niitä
kuuleviin korviinsakaan, tuli toinen ääni kelloon. Tyttö tunsi Matin
luonteen paremmin kuin nuot kontinkantajat yhteensä ja silti heidän
tietonsa eivät vaikuttaneet tyttöön yhtään mitään.

Kun kielittelijät tämän huomasivat, alkoivat he saada toista tietä
asiansa toimeen. He alkoivat tytölle kuiskia, kuinka Matti takapuolella
pilkkaa Maijaa ja ilvehtii, kuinka helposti hän takertui muka hänen
ansaansa, jonka hän hänen eteensä piloillaan viritti ja ett'ei hän
ikänä yhdistäisi itseään tuommoisen kevytmielisen heitukan kanssa.

Tämäpä tepsi. Tytön sydämeen painui heti niin raskas kuorma, että hän
luuli vajoovansa maan alle. Kuinka saattoikaan Matti tuommoista puhua
ja levitellä ja hänestä noin perättömiä lausua, vaikka on luvannut
minua kuolemaansa asti rakastaa ja niin verrattomasti kun minä olen
häneen luottanut ja antanut koko sydämeni ja kaiken rakkauteni hänelle.
Voi kuitenkin, minkälainen maailma on.

Näitä mietti tyttö itseksensä ja itki niin paljon, että oli siihen
paikkaan vedeksi raueta.

Toisaalta kielittiin Matille kuinka Maija ilkkuu häntä takapuolella ja
kuinka Matti voikaan semmoinen houkkio olla, että luulee Maijan hänestä
jotakin pitävän. -- Ei sinne päinkään; on niitä parempiakin vieraita
niin vähille makkaroille -- -- tuommoinen maankulkija resu -- --
kaikkiakin häntä.

Tarkoitus oli voitettu. Jos tuommoiset toimet olivat saaneet tytön
surun äärimmilleen, niin Matin sydän se vasta runneltui. "Voi minun
armaani, kuinka saatoitkaan tuommoista tehdä. Koko sydämeni lämmöllä ja
rakkaudella olen sinua rakastanut ja luottanut sinun ulkokullaiseen
vastarakkauteesi ja nyt saan sinusta tuommoista kuulla ja kuitenkaan en
voi sinutta elää", päivitteli Matti yksinäisyydessään surunsa
valtaamana.

Jos Matilla ennen oli tukalat ajat olleet, niin nyt ne vasta tukaliksi
tulivat. Hän luuli saavuttaneensa sen päämäärän, joka oli hänen pyhin
pyrintönsä, ja nyt se raukesi yhdellä iskulla olemattomiin.

Hän kävi niin synkkämieliseksi, että hän käveli synkkänä kuin unissaan,
ei kuullut ei nähnyt mitään ja tuskin huomasi vastata jos joku häneltä
jotakin kysyi. Häntä ei huvittanut mikään, olipa huvitukset sitten mitä
laatua vielä olivatkin; niin raskas oli hänen mielensä.

Hänen ympäristönsä huomasi heti minkälainen mielenmuutos Mattiin oli
tullut. Salaisesti iloitsivat he ja hykertelivät käsiään, kun heidän
kavala juonensa oli niin hyvin onnistunut. Tämä heidän mielityönsä
johtui siitä, että he niin myrkyllisesti kadehtivat Matin onnea. Moni
heistä oli jo ennen tytölle tehnyt tarjouksensa, mutta eivät ne
tyydyttäneet tytön sydämen tunteita ja niin hän hyljäsi kaikki nuot
kosijansa. Mutta vaikka he olivatkin niin katalasti juonensa
solminneet, ei kuitenkaan kukaan uskaltanut mitään kannetta tuoda tytön
siveellisyyttä vastaan.

Kaikin tavoin koettivat nyt rakastavaiset karttaa toisiansa, sillä he
häpesivät toinen toistansa. Jos jompikumpi heistä arveli toisen tai
toisen olevan siellä tai täällä nuorten leikki- ja kisapaikoissa,
vältti hän sinne menoa, ett'ei vaan sattumaltakaan kohtaisi tuota
petollisen sydämen kantajaa. Tämän johdosta kävi melkein aina niin,
ett'ei heitä kumpaakaan näkynyt nuorison leikeissä; yksinään he vaan
kotonaan kantoivat sydäntensä raskasta taakkaa.

Tämmöisissä oloissa kului aika syyspuoleen kesää.

Eräänä pyhäiltana ei Matti saanut aikaansa mitenkään kulumaan. Hän
lähti kävelemään kirkonkylään, saadakseen siellä edes jotakin
vaihtelevaisuutta yksitoikkoiseen elämäänsä. Siellä hän ullankanteelta
katseli nuorison riehakasta elämää. He olivat iloisia kuin perhoset ja
räjähtivät tavasta iloiseen nauruun, mutta Matista oli varsin
kummallista mikä tässä maailmassa mahtoi olla sen arvoista, että se
voisi naurattaa.

Maijaa ei siellä näkynyt.

Useaan kertaan pyydettiin Mattiakin ottamaan osaa nuorten leikkiin,
mutta Matin ei haluttanut niihin yhtyä.

Sillä perukalla missä Matti palveli oli koko joukko nuorisoa. Kun ilta
alkoi lähestyä, alkoivat tuon perukan nuoret kokoontua yksiin, sillä he
päättivät palata kotiin. Niin he lähtivät yhdessä parvessa liikkeelle
ja Matti käveli heidän jäljessään taaempana kuten tavallista.

He eivät olleet päässeet vielä kylästäkään ulos, kun Maija muutamasta
talosta pistäysi joukkoon. Hän oli ollut kirkossa ja sitten menmyt
tervehtimään tätiänsä, joka asui kirkonkylässä, ja siellä hän oli
viipynyt niin kauvan.

Kun Matti huomasi Maijan, oli niinkuin puukonpistos olisi käynyt hänen
sydämeensä, niin kumman vaikutuksen teki se häneen. Hän katui ja
tuskitteli mielessään kun hän ensinkään tuli tänne saamaan uusia
haavoja sydämeensä. Hyvinpä Maijakin näkyi pälyilevän ja punastelevan
havaittuaan Matin.

Kun nuoret pääsivät kylästä pois, alkoivat he heti laitella pareja ja
pian oli koko parvi parittain toistensa kanssa kävelemässä. Matilla ei
vaan ollut paria eikäpä Maijallakaan. Kuten tavallista käveli Matti
vaan jälempänä yksikseen alakuloisena.

Yht'äkkiä seisahtui Maija ja odotti niinkauvan kuin Matti ehti kävellä
kohdalle. Pitemmittä mutkitta pisti Maija kätensä Matin käsikoukkuun ja
alkoi kävellä leppasta Matin kanssa kynkässä muiden jäljessä.

Matista tuntui siltä kuin käärme olisi koskettanut häneen; olipa
vähältä, ett'ei hän vetäissyt kättään pois ja työntänyt Maijaa pois
luotaan.

"Mitenkä sinä nyt saatat tämmöisen maankulkijan kanssa rinnakkain
kävellä", sanoi Matti kolkosti.

"Eihän täällä muuta semmoista ole", sanoi Maija ujosti.

"Vai niin! Sinä kuitenkin pidät minua vielä hätävaranasi, mutta minäpä
en olekaan kenenkään takatuuppari", ajatteli Matti itsekseen, mutta ei
kuitenkaan virkkanut mitään, sillä ei hän tahtonut vieläkään mistään
hinnasta loukata entistä sydämensä rakastettua.

Niin mentiin eteenpäin, eikä kummallakaan tuntunut olevan mitään
puhumista, vaikka kummankin sydän oli kylläkin täysi.

Edelliset menijät silmäilivät usein taaksensa, katsoakseen miten Maijan
ja Matin asiat olivat, ja kun huomasivat, että hekin kävelivät
kynkässä, näytti heidän naamansa venyvän hyväsestään pitemmiksi.

Niin tultiin sille kohdalle, josta kääntyi tie tytön kotiin.
Luonnollistahan on, että Matti ja Maija seisahtuivät siinä.

"Hyvästi nyt", sanoi Matti ja klersi kätensä irti.

"Hyvästi, vaan ei toki ijäksi", sanoi tyttö värisevin äänin.

"Mitä! Aiotko minun pilkkanasi pitää aina äärimmäisyyteen asti?" sanoi
Matti kauhistuneena.

"En, hyvä ystävä, minä ole sinua koskaan pilkkanani pitänyt, enkä tule
pitämään vaikka sinä olet minusta niin pahoin puhunut", sanoi Maija ja
kyyneleet välkkyivät hänen kauniissa silmissään.

"Minä en ole sanonut sinusta ainuttakaan pahaa sanaa, mutta olen
kuullut sinun pitävän pilkkanasi minua", sanoi Matti.

"Samaahan on sinusta minulle sanottu", sanoi Maija ja purskahti
täydelliseen itkuun.

"Nyt ymmärrän. Viekkaat kielet ovat saattaneet välimme näin
tukalaksi. Miehisenä miehenä olisi minulla pitänyt olla niin paljon
arvostelukykyä, että olisin älynnyt pitää tuommoiset juonet pirullisina
valheina, vaan he ovat esitelleet ja syöttäneet niitä niin kavalasti
minulle, etten voinut muuta tehdä kuin uskoa niitä. Voi, kataloita
ihmisiä! Kun nyt olemme asiasta päässeet selville, niin onko sydämesi
yhtä avonainen ja lempeä minua kohtaan kuin ensialussakin?" sanoi
Matti.

"Jumala sen yksin tietää, että sydämeni sykkii yksin sinulle, eikä
kenellekään muulle, ei elämässä eikä kuolemassa", vakuutti Maija.

Nyt vyörähti kummankin sydämeltä pois tuo ankara, raskas ja painostava
taakka, joka heitä oli niin kauvan rasittanut. Ilo, rauha ja sanomaton
autuus täytti heidän sydämensä.

Nopeasti syleilivät he toisiansa ja sitten erkanivat he; tyttö lähti
kotiansa kohden ja Matti alkoi juosta kannikoimaan toisten jälkeen ja
hän tapasikin heidät ennenkuin kotiin ehdittiin.

Nyt eivät rakastavaiset ensinkään koettaneet peitellä eikä salata
rakkauttaan muilta ihmisiltä; heidän ähmälläänkin seurustelivat he
julkisesti kaikissa tilaisuuksissa toisiensa kanssa, huolimatta
vähääkään siitä mitä ihmiset puhuivat ja ajattelivat, eivätkä
juorukellot enään yrittäneetkään mitään toimimaan, sillä he näkivät
vaivansa turhaan rauenneen.

Näin kului aika siihen saakka kun Matin palvelus-aika loppui ja Matin
piti lähteä kotipuoleensa. Sanomattoman raskaalta ja katkeralta tuntui
heistä tuo välttämätön eronhetki. Kun se aika tuli, että Matin täytyi
lähteä, tuli tyttö saattamaan penikulman vielä kirkonkylän taaksekin.
Voi, kuinka mielellään he nyt jo olisivat yhtyneet nauttimaan onneansa,
mutta tuo kylmä välttämättömyys oli heidän välissään estämässä sitä.
Kolmea vuotta ennemmin ei Matti sanonut voivansa tulla armastansa
omaksensa ottamaan, sillä välttämättömät asiat pakottivat hänet niin
kauvan poissa olemaan.

Monikertaan toisiansa syleillen ja kyynelten rumsaasti vuotaessa
lupasivat ja vannoivat he toisillensa ikuista rakkautta ja pyhästi
lupasivat he sydämensä puhtaina toisilleen säilyttää siihen saakka kun
he jälleen toisensa tapaavat. Niin he erkanivat. Ahkeralla
kirjevaihdolla lupasivat he toisiaan muistaa ja välisuhteita vireillä
pitää.


II.

Kun Matti tuli kotipuoleensa, ihmettelivät kaikki, kuinka paljon hän
oli vöyristynyt ja miehistynyt tällä yhden vuoden ajalla. Hänellä oli
nyt kaksikymmentä ruplaa rahaa taskussa, sillä ei hän ollut
kopeekkaakaan kuluttanut vuosipalkastaan. Hän oli nyt rikas mies,
sillä eipä montakaan löytynyt kunnassa, jolla olisi ollut niin
paljon käteistä rahaa. Moni mies kävi häneltä pyytämässä lainaksi,
mutta Matillapa oli omat tuumansa. Hän ei ruvennut mihinkään
palvelukseen, osteli tilaan kirjoja ja alkoi niiden avulla kehittää
kirjoitustaitoansa ja luvunlaskuaan. Irvihampailta sai hän usein
maisterin nimen, mutta semmoisista nimityksistä välitti Matti viisi.

Huolimatta kuitenkaan näistä pyrinnöistään teki Matti minkälaista
ruumiillista työtä hyvänsä, kun vaan tllaisuus siihen tarjoontui ja se
kävikin kyllä laatuun. Kesäisenä aikana oli Matti ahkerasti työssä,
eikä joutanut silloin tieteilemään muulloin kuin pyhäsinä aikoina.

Tällä tavalla aikansa käyttäen kokosi Matti melkoisia varoja ja hänen
arvonsa kasvoi ihmisten silmissä päivä päivältä.

Paikkakunnan immet katsoivat häneen hyvällä silmällä ja tuskinpa olisi
löytynyt semmoista tyttöä, joka ei olisi lähtenyt matkaan kun Matti
olisi vaan kerran vihjannut.

Kuitenkin pysyi Matti vaan kylmänä kaikkia impiä kohtaan, vaikka hän
olikin sisarellisella kannalla heidän suhteensa. Oliko kumma, jos niin
olikin, sillä olihan hänellä tuolla kaukana oma armahansa, jolle hän
oli vannonut ikuista uskollisuutta ja rakkautta.

Kuitenkin oli eräs pienen talon tyttö, jonka suhteen ei Matti voinut
olla aivan yhtäkaikkinen. Matti viihtyi hyvin hänen parissaan.
Kumminkaan ei hänen mieleensä koskaan vähääkään jolkahtanut, että hän
voisi Maijansa tähän vaihtaa.

Ahkeralla kirjevaihdolla piti Matti ja Maija keskenänsä vireillä
rakkauttansa. Nämät kirjeet hehkuivat lämpöä ja ikuista uskollisuutta.
Voi kuinka Matti tunsi sydämensä lämpiävän, kun hän sai kirjeen omalta
sydämensä rakastetulta.

Matin suurimpana huolena näillä ajoilla oli hankkia jotakin
pesäpaikkaa, että saisi armaansa tuoda oman kattonsa alle, sillä hän
halusi olla omassa tutussa paikkakunnassa, koska vieraat olot eivät
häntä ensinkään miellyttäneet. Siinä mielessä hankki hän itselleen oman
torpanmaan ja alkoi puuhata siihen asuinhuonetta. Hänellä oli siksi
varoja koossa, että voi lunastaa sopuhinnalla tarjolla olevan uuden
huoneuksen, jossa oli tupa ja kaksi kamaria. Sen hän puuhasi torppansa
maalle ja vuovasi sen yhteen puhkuun vesikaton alle; itse hän teki
enimmät työt, ainoastaan vaikeimmissa paikoissa piti hän apua. Syksyllä
aikoi muurauttaa ja panna kaikinpuolin asuttavaan kuntoon ja sitten --


III.

Erään kuivatun järven takia tuli pitäjäässä iso riita. Ne, jotka järven
olivat suurella työllä kuivanneet, eivät olleet työnsä takaamiseksi
kuivaushankkeisiinsa noudattaneet laillisia muotoja. He eivät olleet
hakeneet järvelle minkäänlaista syyniä eikä Tie- ja Vesi-hallituksen
lupaa järven kuivaamiseen. Heillä oli vaan omat lakinsa ja
perustuksensa, jonka he perustelivat siihen että vesi ei ollut
isossajaossa pantu kenenkään tynnyrilukuun ja sen siis saa kuivata ken
vaan siihen uskaltaa ryhtyä, keneltäkään lupaa kysymättä.

Kuitenkin tuo kuivaustyö tuotti paljon vahinkoa alempana oleville
tiluksille sekä pelloille että niityille. Tästä tuli yleinen
tyytymättömyys ja pitkiä suullisia riitoja, joissa kumpikin puolue
koetti kiivaasti oikeuksiansa puoltaa. Kaikesta tästä huolimatta ei
tultu hullua viisaammaksi ja riita tuntui käyvän aina vaan ankarammaksi
ja suukopu kiivaammaksi ja ärtyisemmäksi.

Kun kellään ei ollut vissiä pohjaa miten asianlaita oikeastaan oli,
päätettiin vihdoin laittaa asiamies läänin pääkaupunkiin ottamaan
läänin maanmittauskonttorista järven kartta, että nähtäisiin onko se
laskettu kenellekään verolliseksi, ja ottamaan muutenkin lakimiehiltä
selvä, kuinka semmoisissa tapauksissa on lainmukaan meneteltävä.

Asia katsottiin niin paljon vaativaksi, että asiamiehelle myönnettiin
sitävarten aikaa kolme viikkoa.

Kun tuli sitten kysymykseen, ken asiamieheksi valitaan, valittiin
siihen yksimielisesti -- Matti Matinpoika.

Kun tämä päätös Matille ilmoitettiin, tuskinpa hänelle olisi parempaa
ilosanomaa voitu tuoda. Nyt hän saapi aivan odottamatta samalla
matkalla tavata armaansa, jota hän niin kauvan on kaivannut ja
ikävöinyt.

Eihän muuta. Matti varustettiin eväillä ja riittävillä matkarahoilla.
Kumminkaan ei hän voinut paljon eväitä mukaansa ottaa, kun hänen tuli
jalkasin matkustaa, sillä eihän niin epämääräiselle matkalle voinut
hevosta ottaa.

Yleisen maantien hylkäsi Matti heti matkasuunnitelmastaan, koska se
olisi pitentänyt matkaa neljällä penikulmalla. Poikkimaisin päätti hän
samota päämääräänsä kohden ja olipa hänellä joku toinenkin syy valita
tämä lyhempi tie, sillä silloin hän pääsisi muitta mutkitta tapaamaan
armastansa.

Kun Matti oli samonut noin kuusi penikulmaa eteen päin, täytyi hänen
jäädä yöksi, lepuuttamaan väsyneitä jalkojansa. Siinä tuli selville,
että huomen-aamuna lähtee eräästä talosta hevosella ja rattailla
viemään joku henkilö talon poikaa kaupunkiin kouluun, ja että niiden
mukana pääsisi Mattikin huokealla maksulla kaupunkiin saakka.
Hiekkaharjanteita myöten päästiin niiltä paikoilta ajaa retuuttamaan
kärryillä yleiselle maantielle. Tämä esitys tuntui Matista hyvältä,
sillä olipa hänen jalkansa äkkinäisestä paljosta kävelemisestä niin
kipeät, ett'ei hän aamulla ylösnoustuaan ollut päästä lattian poikki.

Kun hän senverran vertyi, että pääsi kävelemään, meni hän heti tuohon
taloon, kyytiä tiedustelemaan. Siellä hyväksyttiin Matin tuumat ja
aiottiin lähteä kello seitsemän aikana aamulla matkaan.

Ikävällä odotteli Matti tuota toivottua seitsemänlyöntiä. Voi, kuinka
pitkältä tuntui jo määrä-ajan odottaminen, sillä se oli toivon hetki,
jolloin hän pääsisi lähtemään päästäksensä lähenemään tuota sydämmensä
valittua. Hän luki jokaisen sekunnin ja minuutin seinällä olevasta
kellosta, joka vielä päälliseksi kulkusen lyönnillä ilmoitti, milloin
puoli- ja koko-tunnit olivat täyteen tulleet. Pitkältä tuntui aika,
sillä Matti oli päättänyt vielä tänä-iltana tavata armaansa. Hevoskyyti
olisi vienyt hänet puolipenikulmaa syrjään, mutta hän kyllä pian sen
välin juoksisi kun oli saanut kärryissä jalkojansa lepuuttaa.

Tuo toivottu seitsemän-aika tuli ja heleällä "klin klank" lyönnillä
ilmoitti tuo täsmällinen kello sen.

Mutta asianomaisia matkaanlähtijöitä ei kuulunut eikä näkynyt. Heillä
oli tuhannenkin asiaa toimitettavana. Piti, näet, käydä kaikkien
sukulaisien ja tuttavien luona hyvästillä tai muilla asioilla ja useat
heistä olivat pitemmän matkan päässä kuin Matti oli osannut
aavistaataan.

Näin kului aika kulumistaan eikä lähdöstä näyttänyt tulevan niin
mitään.

Kello oli jo yksitoista e.p.p. eikä lähtö näyttänyt olevan sen
likempänä. Silloin loppui Matilta kärsivällisyys, sillä hänen
sydäntänsä kovin poltteli kun hän pelkäsi ett'ei saisikaan kultaansa
vielä tänäiltana tavata. Hän heitti hitolle kaikki hevoskyydit,
sieppasi kengät pois jaloistaan, otti mytyn käteensä ja alkoi jalkaisin
syrjäteitä myöten samota sydämensä mielitietyn kotia kohden.
Kuljettavana oli kahdeksan penikulmaa. Ei nyt tuntunut Matin jalat
kipeiltä eikä taival pitkältä eikä rasittavalta, sillä palkinto, joka
häntä odotti, korvaisi kaikki vaivat ja rasitukset. Kiveltä kivelle,
mättäältä mättäälle linkosi hän itseänsä niin keveästi kuin häntä olisi
jonkunlaiset siivet kannattaneet. Vilisten jäivät kivet, kannot ja puut
syrjään ja Matti riensi vaan samaa vauhtia eteenpäin. Ei hän joutanut
syömäänkään, sillä nyt oli kiire tarpeesen; tavasta hän vaan joi
purosta kuivan kurkkunsa kostukkeeksi.

Täsmälleen yhdentoista aikana illalla saapui hän tuon tutun torpan
kartanolle, jossa hän tiesi armaansa olevan. Hänen sydämensä sykki
ilosta kun tiesi tuossa tuokiossa saavansa sulkea armaansa sykkivää
sydäntänsä vasten. Kovin palavustunut kun oli, istahti hän kartanolla
olevalle isolle kivelle pyyhkiäkseen hikeä pois kasvoistansa ja hiukan
tyynnyttääkseen itseänsä.

Kuten luonnollista, oli asuinhuoneen ovet suljetut. Porstuan oven
edessä oli isonpuoleinen kuisti, jonka molemmilla puolilla oli
istumapenkit ja porstuasta meni ovi pieneen pihanpuoleiseen kamariin.
Nämät seikat olivat Matille ennestään tutut.

Kun väki lienee päässyt parhaaseen ilta-uneen, ei Matti raskinut heitä
häiritä jyryyttämällä kuistin ovea.

Siinä luulossa, että tuosta porstuasta mentävässä kamarissa makaisi
joku henkilö, meni hän sen akkunan taa ja naputti sormillansa hiljaa
akkunaruutuun, ilmoittaen siten läsnäolonsa. Naputuksen jälkeen kuuli
Matti selvästi, että huoneessa syntyi jotakin liikettä.

"Avatkaa ovi!" sanoi Matti ja poistui kuistin eteen odottamaan oven
aukasemista.

Matin mielestä tuntui aika jotenkin pitkältä, ennenkuin hän kuuli
kamarin oven avattavan ja tultavan porstuaan. Kun sitten kuistin ovi
aukeni, seisoi hänen edessään keveässä työpuvussaan kaikessa
kauneudessaan hänen oma armas Maijansa, jonka luokse hän niin suurilla
ponnistuksilla oli rientänyt -- oli harppassut yhdessätoista tiimassa
kahdeksan penikulmaa. Silloin oli valoisa kesäinen yö.

Molemmat hämmästyivät tuosta odottamattomasta kohtauksesta. Matti sen
tähden, että Maija näytti ensin kovin hämmästyneeltä, luikuilevalta ja
epäröivältä ja Maija sentähden, kun niin äkkiarvaamatta kohtasi Matin,
jolle hän oli ikuista uskollisuutta vannonut.

Matista tuntui niin kummalliselta. Miksei Maija heti avosylin rientänyt
hänen syliinsä? Miksi hän oli niin hätäilevän ja epäröivän näköinen?
Kylmä, yksitoikkoinen käden-anto oli vaan hänen tervehdyksensä.

Tämä kaikki vaikutti Mattiin sen, ett'ei hän pyrkinytkään sen etemmäksi
huoneisiin, istahti vaan verannan penkille ja tyttö istui häntä
vastapäätä toiselle puolelle. Siinä sitten tyttö kyseli, miten Matti
oli joutunut niin odottamattomasti tulemaan. Lyhyesti kertoi Matti
matkansa syyn ja tarkoituksen, samalla ilmoittaen kuinka hartaasti hän
halusi tavata Maijaa ja kuinka pitkän matkan hän on rientänyt juuri
tätä hetkeä varten.

Kun siinä puheltiin niitä näitä, narahti kamarin ovi ja nähtävästi
Maija säpsähti.

Samassa astui verantaan hyvin maneeripukuinen nuorimies ja tyttö kävi
niin rauhattomaksi että hän sijoitteli itseänsä paikasta toiseen. Poika
istui samalle penkille kuin Mattikin ja alkoi siivosti kysellä mitä hän
on miehiänsä ja mihin hän on kulkemassa. Lyhyesti ja jurosti vastaili
Matti hänelle ja lopuksi selitti hän olevansa vanha tuttava tämän talon
perheelle ja tahtoneensa tulla tervehtimään heitä, kun tilaisuus siihen
oli.

Kun hän oli saanut mielestänsä tarpeelliset selitykset, meni hän
rauhallisesti pois.

Matille selvisi nyt kaikki. Entisen kiihkeän ja palavan rakkauden
sijaan sykähti nyt hänen sydämeensä yhdellä iskulla semmoinen kylmyys
ja vastenmielisyys Maijaa kohtaan niinkuin sinne olisi paiskattu
kokonainen jäävuori. Hän ei ollutkaan pitänyt pyhiä rakkauden
lupauksiaan, vaan oli rikkonut ne, herra ties, kuinkakin usein ja
vieläpä niin siveettömällä tavalla, että oli ottanut öisinä ailoina
vastaan nuoriamiehiä ja maannut heidän kanssaan, josta Matilla oli
itsellään tuore ja varma todistus. Ei nyt Matin silmissä Maija ollut
mistään arvosta kaikkine kauneuksineenkaan, epärehellinen, petturi
vaan, joka ei ollut hänen uskollisen rakkautensa arvoinen.

"Eikö lähdetä huoneesen", rupesi Maija esittelemään.

"Eipä minun haluta nyt juuri mihinkään lähteä", sanoi Matti kylmän
tylysti.

"Eihän se nyt mitenkään muutoin sovi; olet väsyksissä ja nälissäsi,
tarvitset ruokaa ja lepoa", sanoi tyttö ja meni herättämään
vanhempiaan. Pian tulivatkin he kuistiin Mattia tervehtimään ja
kehoittamaan häntä tulemaan huoneesen. Matti seurasikin juromaisena
kehoitusta.

Matille laitettiin nyt pulska jos pulska illallinen ja toiseen kamariin
vuode; sitten kehoitettiin häntä syömään ja panemaan maata. Mutta Matin
sydän oli niin täysi ett'ei hänen haluttanut kumpaakaan tehdä ja
jyrkästi kieltäysi hän sekä syömästä että makaamasta.

"Hyvä Jumala, mikä sinun nyt sitten on? Semmoisen taipaleen jalan
kulkenut syömättä, luulisipa tarvitsevan ruokaa ja lepoa", sanoi Maija
surumielisesti.

Maijan vanhempi sisarkin, Anna, oli kotona ja koki hänkin muiden kanssa
viihdyttää juroa Mattia.

"Ei minulle nyt maista ruoka eikä lepo: kaunis on tämä Pohjolan
kesäinen yö, lähtekäämme kävelemään kylälle, tervehtimään vanhoja
ystäviä", esitteli Matti tyttärille.

He hyväksyivät ohjelman ja heti lähtivät he kolmikannassa liikkeelle.

Ennenkuin taloihin tultiin, oli välillä metsätaivalta. Iloisena lauleli
isorastas, tuo "Pohjolan satakieli", monisävelisiä lauluja kullalleen.
Matti vaipui syviin ajatuksiin. Yksin taivaan linnuillakin on
uskollisuutta, rakkautta ja uhraavaisuutta ja ihmissydämessä piileytyy
niin paljon vilppiä ja petosta, vaikka hän on jaloin kaikista Luojan
luomista olennoista.

Noita mietti Matti niin hartaasti ett'ei huomannut ennenkuin oltiin
Matin entisen palveluspaikan pihalla. Mentiin nuorten huoneesen
tervehtimään heitä. Siellä kovin sitä ja tätä juteltua lähdettiin
taasen liikkeelle. Mentiin nyt kävelemään eräälle kauniille
peltovainiolle. Siellä istuttiin muutamalle pientareelle. Neitoset
rupesivat noukkimaan marjoja ja kantoivat niitä Matin lakkiin hänen
syödäksensä. Voi, kun Matin oli nyt tukala olla. Hän tunsi sydämessään
minkälainen loppupäätös oli tuleva hänen ja Maijan välisiin suhteisiin
ja kuitenkaan ei hän raskinut suorastaan murtaa tyttöraiskan sydäntä.
"Voi jospa sinä olisit lupauksesi pitänyt ja ollut yhtä uskollinen kuin
minäkin, kuinka paljon toisin olisivatkaan nyt asiamme kuin ne nykyään
ovat! Kaunis ja miellyttävä on hän näköään, mutta käärme on myrkyttänyt
meidän välimme ainiaaksi", ajatteli Matti itseksensä.

Kun he tulivat kotiin, oli jo aamu ja Matti hankkiusi lähtemään
matkaan.

"Ei mitenkään se käy laatuun, että sinä lähdet tästä jalkasin menemään;
pannaan hevonen kärryin eteen ja lähteköön Maija kyyditsemään sinua
kaupunkiin", tuumaili Maijan isä.

"Ei mitenkään -- ei herran tähden ... älkää tehkö sitä, kyllä minä
tämän matkan pääsen jalkasinkin", koki Matti estellä.

Mutta mikään ei auttanut. Hevonen pantiin vaan aisoihin.

Kun sitten lähdettiin liikkeelle, oli kärryihin sälytetty pari isoa
hinkkiä viilipiimää, suuren suuri voirasia, kaksi isoa juustoa ja
muutamia paksuja leipämöykkyjä. Kun Matti kysäsi mitä varten noita on
laitettu, sanottiin ne kaiketikin hänelle eväiksi kaupungissa
ollessaan.

Voi, voi kuinka paha Matin oli olla. Nuot ihmiset olivat niin
ystävällisiä ja uhraavaisia ja kuitenkin täytyi hänen kerran tylysti ja
kylmästi hyljätä sekä tyttö että vanhempain ystävällinen hyvyys.

Tiellä mennessä häpesi Matti tytön seuraa, ett'ei hän olisi suonut
yhdenkään ihmisen heitä näkevän. Tuo tyttö, jonka edestä hän ennen
olisi vaikka henkensäkin antanut, jos niin olisi tarvittu, tuo sama
tyttö oli tullut nyt niin inhottavaksi, että jos vaatteet sattuivat
yhteen koskemaan, tuntui Matista siltä että hän on tullut
saastutetuksi,

Tyttö koki puhetta vireillä pitää, mutta se ei onnistunut. Lyhyesti ja
kylmästi vastasi Matti vaan "on" taikka "ei."

Heidän mennessään kaupunkiin kävi niin ohrasesti, että heidän
huomaamattaan putosi Matin pieni laukku, jossa oli hänen omat
eväsvaransa ja tärkeät asiapaperit.

Matilla ei ollut tiedossa mitään majapaikkaa kaupungissa. Hevonen
pysäytettiin kadulle muutaman pienen talon kohdalle, jonka Matti
ennestään tunsi. Hän pyysi tyttöä, että tämä olisi hyvä ja heti
herrojen syötyä palaisi takaisin ja tiedusteleisi pudonnutta laukkua
ja, jos sattuisi sen tavoittamaan, toimittaisi sen heti tähän taloon,
josta Matti sen saisi periä. Samasta talosta saisi Maija myös tietää
missä Matti pitää asuntoa.

Tyttö rupesi purkamaan hinkkejä, rasioita y.m. kadulle.

"Miksi niitä siihen purat?" kysyi Matti.

"Nämäthän on sinun eväitäsi", sanoi tyttö.

"Minä en ota niitä vastaan."

"Mihinkä nämät sitten joutuvat?" kysyi hän alakuloisesti.

"Vie torille ja myö ne siellä."

"Kuinka sinä, ystäväni, voit noin kova olla ja hyljätä kaikki meidän
ystävyytemme sinua kohtaan", sanoi tyttö ja alkoi itkeä tihistellä.

"Mitä ne sitten maksavat?" kysyi Matti.

"Mitäs -- -- eihän niitä maksun edestä ole annettukaan", sanoi tyttö.

"Mutta minä en ota niitä maksutta vastaan."

"Ja minä en ota maksua millään ehdolla", tenäsi tyttö.

Matti oli pahemmassa kuin pulassa. Hänen ylpeytensä ei sallinut niitä
maksutta vastaan-ottaa ja tyttö ei suostunut niistä maksua ottamaan. Ei
ollut muuta neuvoa. Matti laski summittaisin, mitä ne tulisivat
maksamaan, otti rahat ja tarjosi tytölle, mutta kaikki turhaan.

Silloin laski Matti rahat kadulle ja sanoi:

"Tottahan joku muu ne korjaa, jos et sinä, mutta minulta niiden täytyy
pois tulla."

Kun tyttö teki pois lähtöä ja Matti jätteli hyvästi, sanoi tyttö.

"Hyvästi, rakas ystävä, vaan eihän toki ijäksi."

Kovin tuntui Matin sydäntä helpottavan kun pääsi tytöstä erilleen.

Seuraavana päivänä oli Matin laukku jo määräpaikassaan, sillä Maija oli
niin ahkerasti etsinyt, että oli sen saanut käsiinsä ja lähettänyt heti
kaupunkiin.

Kun Matti oli ollut viikon päivät kaupungissa, tuli Maija yht'äkkiä
hänen majapaikkaansa. Tuo odottamaton jälleennäkeminen teki kumpaankin
semmoisen vaikutuksen, että talonväkikin huomasi sen.

"Eikö sinulla ole aikaa lähteä minun kanssani hetkeksi kävelemään", sai
tyttö vihdoin Matille kuiskaistuksi.

Kiireenkynttä pistäysi Matti ulos ja tyttö luikahti jälkeen.

Kartanolle tultua huomasi Matti, että Maijalla oli kartanolla hevonen
ja kärryissä sama määrä ruokavaroja kuin viime kerrallakin.

"Korjaa nuot eväät ensinnä pois ennenkuin lähdetään kävelemään", sanoi
tyttö.

"En koskaan."

Mutta tuosta Matin kieltosanasta huolimatta nosteli tyttö eväsvarat
kartanolle. Entisellä maksutavallaan latoi Matti rahat viereen ja tytön
täytyi surumielin poimia ne siitä pois. Sitten pistäysivät he portista
kadulle.

Katu oli tyhjä ihmisistä, sillä se oli laitapuolella kaupunkia.

Heti kadulle tultua rupesi tyttö innokkaasti Matille puhelemaan:

"Miksi sinä olet niin tyly ja kylmä minua kohtaan? Ei sinulla ole enään
entistä lempeä ja rakkautta, kuten entisinä autuaina aikoina oli.
Tylysti ja kylmästi vaan vastaat minun rakkautta uhkuviin
kysymyksiini", sanoi tyttö ja purskahti hillittömään itkuun.

Matti koki häntä tyynnyttiää parhaan taitonsa mukaan.

"Älä nyt itke! Paha kyllä sanoa, mutta minä en jouda sinun kanssasi
tämän enempää puhumaan, enkä kävelemään, sillä minun pitää juuri nyt
lähteä asiaini tähden maanmittauskonttoriin, jonne minut on kutsuttu.
En luule täällä enään viikkoakaan viipyväni, ja heti kun asiani olen
saanut toimeen, lähden kotimatkalle ja silloin saadaan keskenämme
enemmän puhella. Mene nyt kotiasi rauhassa", puheli Matti ja tarjosi
kättään hyvästiksi tytölle.

Neito aikoi tarttua syliksi Mattiin, mutta tämä torjui yrityksen.

"Hyvästi sitten, rakas ystäväni; mutta älköön tämä suinkaan olko
viimeinen hyvästijättö! Minä luotan sinuun ja odotan", sanoi tyttö
itkeä niiskuttaen.

Matti lähti nyt kiirehtimättä kävelemään muka maanmittauskonttoria
kohden ja tyttö meni hevosensa luo ja alkoi hankkiutua matkaan.
Kyyneleet pyörivät Matinkin silmissä, kun hän pääsi yksinäiseen oloon.
Hän ei mennytkään maanmittauskonttoriin, eikä hänen ollut sinne
mentäväkään; hän oli keksinyt semmoisen hätävalheen, päästäksensä
tytöstä erilleen. Hän seisahtui vaan taaemma, kadun kulmaukseen, josta
hän voi vakoilla milloin tyttö lähti pois.

Heti kun tyttö oli poistunut, palasi Matti majapaikkaansa. Sielläkös
rätinä nousi: "Emmekös me heti huomanneet, että tyttö oli sinun
henttusi, etkä ole meillä siitä mitään virkkannut. Saakelin komea tyttö
ja hyvän huolen hän näytti sinusta pitävänkin, kun latoi kartanolle
tuommoisen ruokakasan. Ei näy pojalle heti nälkä tulevan", hälisi
majatalon väki.

Matti oli niin raskaalla ja synkällä mielellä, ettei noihin hälinöihin
voinut juuri mitään vastata. Hän vetäytyi hallussaan olevaan pieneen
kamariin, otti avaimen pois lukosta ja istui pöydän ääreen
kirjoittamaan -- erokirjaa:

"Entinen rakastettuni!

"Niin vastenmieliseltä kuin se tuntuukin, täytyy minun sinulle totuus
tunnustaa, vaikken ole, säälien sinua, voinut sitä ennen tehdä.
Kummailet,  miksi minä olen niin kylmä sinua kohtaan, mutta mene
itseesi, niin että löydät vastauksen sieltä. Muistatko niitä pyhiä
lupauksia ja valoja, jotka toisillemme vannoimme silloin erotessamme?
Minä uskon, että nuot lupaukset lähtivät vilpittömistä puhtaasta
rakkaudesta hehkuvista sydämistä, mutta sinä olet kaikki ne unhottanut.
Pitkällä poissaoloni ajalla en muistanut mitään muuta kuin sinua. Yöllä
ja päivällä olit sinä aina ajatusteni alkuna ja toivona. Minä kärsin ja
odotin sitä hetkeä, jolloin sinut taasen saan syliini sulkea, ja se
toivo antoi minalle voimaa kestämään kaikki. Puhtaassa, vilpittömässä
ja uskollisessa sydämessäni oli yksin sinun kuvasi hallitsemassa, eikä
mikään voima voinut sitä sieltä pois reväistä. Voi kuinka sydämeni
sykki ilosta, kun tarjoontui semmoinen tilaisuus, että saisin sinut
jälleen nähdä ja syliini sulkea. En joutanut pitkin siekailemaan;
kiskoin itseni irti kaikista syrjätoimista, sillä ne eivät tuntuneet
olevan minkään arvoisia sinun rinnallasi. Intoni oli niin suuri ja
rakkauteni niin voimallinen, etten voinut antaa minkään esteen pidättää
itseäni tapaamasta sinua niin pian kuin mahdollista. Yhdessätoista
tiimassa samosin jalkasin sydänmaiden halki kahdeksan penikulmaa,
saadakseni nauttia jälleennäkemisemme autuutta. Voi herra sitä iloa,
mitä tunsin sydämessäni saavuttuani kotipihallesi. Mutta mitä minä
tapasinkaan sinun kodissasi: petosta, vilpillisyyttä, uskottomuutta,
valheellisuutta, valapattoisuutta, ja vieläpä niin törkeässä muodossa.
Hyi toki. Semmoisen palkinnon minä sain kaiken uskollisuuteni ja
vaivaini jälkeen!!! Silloin putosi raskas kuorma sydämelleni ja sitä ei
tässä suhteessa voi kukaan pois vierittää. Olit kirjoittanut minulle
rakkautta ja uskollisuutta hehkuvia kirjeitä, mutta tuona hetkenä
selvisi että nekin olivat vaan petollisesta ja ulkokullatusta sydämestä
lähteneitä. Luulen nyt jo ymmärtäväsi, minkätähden olen ollut sinulle
tyly ja kylmä. Vai luuletko minua niin halpasieluiseksi ihmiseksi, että
tyytyisin olemaan sinun hätävaranasi ja antaisin jotakin arvoa vielä
noin huikentelevaiselle luonteelle -- --. Ja lopuksi sanon nyt että
meidän välimme on ainiaksi rikottu. Älä millään tavalla koetakaan tätä
päätöstäni saada toiseksi muuttumaan, sillä niitä keinoja ei löydy
maailmassa, jotka voisivat sen toiseksi muuttaa.

"Toivon, että löytäisit itsellesi semmoisen kumppanin, jolle voisit
varmempaa uskollisuutta osoittaa!

"Sinua ennen sydämestään rakastanut, mutta nyt murtunut

                                              "Matti Matinpoika."

Kun Matti sai kirjeen valmiiksi, pisti hän sen kuoreen ja juoksutti
postikonttoriin.

Kauvan oli Matti apealla mielellä tapauksen jälkeen, eikä häntä
tuntunut hyvittävän mikään, niin raskaasti koski häneenkin tuo ero,
vaikkei voinutkaan millään ehdolle toisin tehdä.


IV.

Heti kun Matti oli saanut asiansa toimitetuksi, lähti hän kotimatkalle.
Tuon torpan, joka hänelle ennen niin tutunmoinen oli ollut, hän
sivutti, sillä ei hän tuntenut enään olevan mitään semmoista
vetovoimaa, joka hänet olisi sinne houkutellut.

Hänen kotikylässään odotettiin, että Matti toisi nyt tuon oudon
morsiamensa tullessaan, sillä yleisenä tietona oli että Matilla
semmoinen oli olemassa. Joku oli saanut salaa nähdä Maijan Matille
lähettämän kirjeen ja pian sitten levisi asia ympäri kylää eikä Matti
viitsinyt noita huhuja kieltääkään, koska hän tiesi sydämessään asian
olevan oikean.

Kauvan ei viipynytkään ennenkuin suurissa parvissa tultiin hälisten
kyselemään, oliko Matti tuonut morsiamensa ja missä hän nyt oli, vai
oliko hän vielä sen jättänyt kotiinsa. Varsin vaikea oli Matin ruveta
selityksiä tekemään. Ei hän pitkiin puheisiin ruvennutkaan, sanoihan
vaan vastaukseksi jonkun umpikuljuisen sanan.

Apealla mielellä oli Matti kauvan aikaa kotiin tultuansa. Ei viihtynyt
missään, eikä häntä huvittanut mikään, ei nuorison ilot eikä kemutkaan.
Yksinänsä istuskeli mies pyhäpäivätkin kotonaan, lueskellen kirjojaan
ja mietiskellen. Aret oli ahkerasti torppansa paikalla työssä
rakentamassa tupaansa asuttavaan kuntoon, tai kuokkimassa peltoa;
niissä toimissa viihtyi hän parhaiten. Syksyllä olikin asuinhuoneet
valmiit ja vieläpä rakennettu pikku navettakin.

Nyt oli Matti ruvennut lähentelemään tuota ainoata kotiseudun tyttöä,
jonka suhteen ei ennenkään ollut voinut olla aivan yhtämittainen. Matti
alkoi nyt syventyä aina syvemmälle neitosen puhtaaseen, järkevään ja
siveelliseen luonteesen. Kuta enemmän hän tarkasteli ja tutki hänen
sisällistä ihmistänsä, sitä suurempaa myötätuntoisuutta tunsi hän
tyttöä kohtaan.

Eräänä kertana tyttö ujosti kysäsi, milloinka Matti tuopi morsiamensa
kotiinsa.

"Nykyään ei ole minulla mitään morsianta", vastasi Matti.

"Kuinka se niin on? Olethan itsekin tunnustanut, että sinulla on
sydämesi valittu tuolla kaukana."

"Minulla on ollut, ei ole enään."

"Mitenkä se niin on?"

"Niinpä se on. Siellä käydessäni otin eroni", sanoi Matti.

"Ja minkä vuoksi?"

"Tapasin hänet vilpillisenä ja uskottomana", sanoi Matti ykskantaan.

Tyttö leimahti punaseksi ja nähtävästi vapisivat hänen kätensä.

Siihen se keskustelu ja seurustelu sillä kerralla jäi.

Kului aikaa ummelleen vuosi. Matti oli rakastunut tuohon tyttöön siihen
määrään, että syksyllä rohkeni pyytää hänen kättään. Tyttö ei ensinkään
empinyt, sillä hänkin lienee salaa sydämessään tähtäillyt Mattia. Niin
tekivät he liitot, eikä Matin sydäntä enään yhtään vaivannut entisen
rakkauden muistot.

Kylläpä tyttö olikin kelvollisen miehen arvoinen sekä sisällisen
ihmisensä että ulkonäkönsäkin puolesta. Hän oli pitkän solakka, kaunis
vartaloinen ja muutenkin miellyttävän näköinen.

Syksympänä he kuulutettiin avioliittoon ja niin tuli heistä aviopari.

Olipa hyvä, että Matilla oli oma pieni koti, johonka sai nuorikkonsa
viedä, eikä tuo nuori muori aristellut yhtään mennessään Mattinsa
pieneen kotiin, vaikkei siinä suinkaan suuria rikkauksia ollut.
Kuitenkin oli Matti hankkinut kesällä yhdelle lehmälle talviruoan ja
vaimo toi tullessaan lehmän ja -- niin oli heillä jo karjanalku.


V.

Oli kulunut aikaa toistakymmentä vuotta ja Matilla oli jo neljä
kaunista ja tervettä lasta.

Hän sattui nyt matkustamaan kaupunkiin. Katua kävellessään huomasi hän,
että muutaman puodin akkunasta katseli hänen entinen morsiamensa. Matin
sydän hiukan ailahti. Huolimatta kuitenkaan mitään tuosta ilmiöstä,
koetti hän voittaa hämminkinsä ja käveli vaan eteenpäin niinkuin ei
olisi mitään tapahtunut.

Mutta Maija oli myös huomannut Matin ja oitis juoksahti hän ulos ja
otti Matin kiinni.

"Näkeepä joskus elävän silmät, vaan ei kuolleen koskaan", sanoi Maija
iloisesti tervehtien Mattia.

"Joskus se sattumus laittaa niinkin, että saa tavata vanhoja
tuttaviaan", sanoi Matti jurosti.

"Etkö voi suoda minulle hetkistä ajastasi, että saisin sinun kanssasi
vähän puhella? Tämä on viimmeinen pyyntöni", sanoi Maija jo jotenkin
surullisesti.

"Mistäpä sitä saisi tilaa; jos tässä kadulla rupeamme enemmän aikaa
seisoskelemaan ja puhelemaan, herättää se huomiota", sanoi Matti.

"Minun majapaikkani on samassa talossa, jonka puodin akkunasta
katselin. Siellä on erityinen kamari, jossa saisimme vapaasti
haastella; tee nyt se hyvä työ minulle, että lähdet hetkiseksi sinne;
tahtoisin niin mielelläni kertoa sinulle jotakin elämästäni", pyyteli
Maija.

Matti lähti, vaikka kylläkin vastahakoisesti.

"Mitä sinulle erinomaisempia kuuluu sitten viimenäkemämme?" kysyi
Matti, kun he olivat tuohon kamariin tulleet.

"Voi, voi paljon minulle kuuluu. -- Miksi sen meidän asiamme pitikin
niin käydä? Mikä kova onni satuttikin tuon pojan silloin luokseni ja
kuitenkin oli se ainoa kerta sen kolmen vuoden ajalla, jolloin olimme
toisistamme eroitetut?" päivitteli Maija.

"Mitäpä sitäkään tietää uskoa. Ja vaikkapa se olisi ollutkin ainoa
kerta, oli se kuitenkin niin raskas rikos, että se olisi ollut sama
vaikka olisit myötäänsä lupauksesi rikkonut."

"Niinhän se taisi olla sinun mielestäsi ja kuitenkin se oli ainoa
kerta. -- -- -- Heti sinut silloin huomattuani tahtoi sydämeni tuskasta
pakahtua tuon hirmuisen erehdykseni tähden. Paikalla aavistin, miten
tässä käypi, mutta olevaa en voinut olemattomaksi tehdä. Pitkin matkaa
sittemmin huomasin sinun kylmästä ja tylystä käytöksestäsi, mitä sinun
sydämessäsi liikkui, mutta yhä minä toivoin, luottaen sinun lempeään
ja rakastavaan sydämeesi ja jaloon mielenlaatuusi, varsinkin kun
kaupungista lähtiessäni annoit minulle hiukan toivoa. Luulin sinun
anteeksi antavan tuon hairahdukseni ja unhottavan kaikki. Voi kuinka
sydämeni oli pinnistyksissä pelvon ja toivon välillä siihen asti kun
tuo murhaava kirjeesi tuli. Voi sitä sydämen ja sielun tuskaa, minkä se
kaikkiin meihin vaikutti, mutta minuun se koski kaikkein kipeimmin.
Itku, parku ja voivotus oli kaikkein yhteisenä työnä ja kolmeen
vuorokauteen ei tullut nukutuksi, eikäpä paljon syödyksikään, niin
kovasti koski se.

"Puoli vuotta olin melkein niinkuin mielenviassa. En voinut mitään tehdä
enkä toimia, oleskelin vaan yksinäisyydessäni, sillä en saanut mitään
lohdutusta enkä viihtynyt kenenkään parissa. Usein menin metsään
istuskelemaan ja kuuntelemaan lintujen lauluja ja siellä viihdyin
kaikkein parhaiten. En voinut syödä paljon mitään ja uni oli niin
vähäistä, että toisinaan uinahdin vaan vähäisen niinkuin lintu oksalla.
Tilani kävi niin arveluttavaksi, että minun perääni ruvettiin katsomaan
ja minä laihduin, niin ettei minussa ollut muuta kuin napa luiden
päällä", päivitteli Maija.

"Sinä siis vieläkin uskottelet, että sinun uskottomuutesi oli vaan
pieni hairahdus", sanoi Matti.

"Ei, ei; suuri se oli, koska se sai niin suuria aikaan. Minun se oli
vikani eikä sinun, enkä syytä sinua, vaan itseäni; mutta kuitenkin
tuntuu niin hyvältä kun saa vielä kerran avata sydämensä murheissaan",
myönsi Maija.

"Paras on kun unhottaa pois mielestänsä nuot katkerat muistot. Asia on
nyt sillä kannalla, ettei se parkuen parane, sillä suuri juopa on
meidän välillämme, jonka ylitse ei voi päästä", sanoi hänelle vakavasti
Matti.

"Sen tiedän kylläkin, mutta sanopas minulle oletko nyt onnellinen ja
oletko löytänyt itsellesi elämänkumppanin?" kysyi Maija.

"Olen löytänyt itselleni kumppanin ja hyvän kumppanin, jossa ei ole
vilppiä eikä petosta löydetty. Onnellinen myös olen, jopa niin
onnellinen, etten luule kenenkään sen onnellisemman olevan. Mutta
minkälaisissa oloissa sinä nykyään olet?" kysyi Matti.

"Minä olen myöskin naimisissa."

"Samanko miehen kanssa, joka meidän välimme turmeli?"

"Ei saman."

"Mitä sitten on miehiänsä nykyinen miehesi? Onko hän talollinen?"

"Ei hän ole talollinen. Hän on ammatiltaan muurari ja kello rämppiä hän
myös kynsii ja rapailee", selitti Maija.

"Oletko sinä nyt onnellinen hänen kanssaan?" kysyi Matti häneltä.

"En, en ole. Hän haukkuu ja sättii minua myötäänsä ja käyttäytyy joskus
niinkin raasti, että lyöpi ja repii tukasta. Tuommoiseksi on mennyt
minun entinen kaunis, paksu tukkani", sanoi hän, samassa sivaltaen
huivin pois päästään.

Noita puhuessaan ja tuon tehdessään oli hän niin surumielinen, että
kaikki hänen kasvojensa piirteet värisivät itkua pidätellessään.

Matti hämmästyi tuota nähdessään. Ennen niin paksu ja kullankeltainen
tukka, joka oli mahtava kuin jalopeuran harja, oli nyt melkein
olemattomiin haihtunut; ei ollut jäljellä muuta kun pikkuisen untuvia,
joita hän oli kokenut niskasta päin kokoilla, joista oli koettanut
laittaa jotakin palmikon tapaista, mutta siitä ei ollut tullut kuin
sormenpituinen saparo.

"Tuommoinenko raakalainen? -- Hirveätä! Etkö ole koettanut lempeydellä
hänen tiikeriluonnettansa voittaa?" kysyi Matti kauhistuneena.

"Mitä siitä sitten on. Olen koettanut kaikkeni, mutta turhaan. Olen
palvellut häntä parhaan taitoni mukaan. Olen koettanut olla hiljaa ja
kärsiä silloin kun hän haukkuu ja sättii minua, mutta kaikki minun
parhaat tarkoitukseni ja toimeni ovat pahoin päin ja aina vaan löytää
hän niistä semmoista huonoa ja pahaa, että hän vihdoin pääsee minun
kimppuuni, repimään ja pieksämään. -- Voi minua onnettomimmista
onnettominta ihmistä", valitteli Maija ja sitten purskahti hän sydäntä
särkevään valtavaan itkuun.

Matti ei voinut tätä näkyä kauemmin katsella, vaan ojensi äänetönnä
kätensä hänelle hyvästiksi ja itkien puristi vaimo sitä.

Maija raukka!!



UUDISTALON EMÄNTÄ.


Lampela oli uudistalon nimi. Se sijaitsi kahden yhtäsuuntaisesti
juoksevan joen välisellä maanselänteellä. Jokien välimatkaa on neljä
penikulmaa. Kun uudistalo oli puolivälissä tuota matkaa, oli siitä
kirkolle pari penikulmaa, joka oli melkein talotonta taivalta.
Uudistalon ympäristöllä oli puolikymmentä metsälampea, joita
tavallisesti lukuisasti löytyi jokilaaksojen välillä olevilla
maanselänteillä. Paljon veden aikaan juoksi näistä lampiloista vedet
milloin toista, milloin toista jokea kohti. Noiden useiden lampien
vuoksi oli talokin saanut nimekseen Lampela; etäämmällä olevaan lampeen
oli Lampelasta matkaa kaksi kilometriä.

Lampelassa oli asuttu jo alku kolmatta miespolvea. Kun isojako oli
pitäjässä päättynyt ja kruununmaat tulleet tilallisten maista
eroitetuksi, haki eräs ulkopitäjästä tullut maalari kruununmetsän
kovaan korpeen uudistalon paikkaa, sai syynin ja täyden
asukasoikeuden Lampelan uudistalolle. Kuitenkaan ei maalari kovinkaan
paljon saanut eläissään aikaan, sillä tiuha, jylhä korpi teki ankaraa
vastusta rohkealle tungettelijalle, joka rohkeni tulla häiritsemään sen
neitsyeellistä rauhaa. Jonkun verran sai maalari kuitenkin korpea
pakenemaan mökkipahasensa ympäriltä ja vähän peherretyksi siihen
peltoakin, mutta kovaa vastarintaa tekivät vielä korven kannotkin,
sillä lahoaminen ei käy niinkään joutuisasti. Korvella on kauvan ankara
kostonhimo rauhansa häiritsijää vastaan. Niinpä tässäkin. Sillä kun
maalari vaivalla ja hiellä saatuun peltoonsa kylvi jotakin, oli
korvella heti kostontuumat mielessään. Sillä oli hallussaan avullinen
kostonvälikappale, jota ahkerasti käytti, nimittäin: sen lievetten
helmoissa piiloittelihe ikuinen jää. Kun maalarin pelto rupesi
kasvaa-rehottamaan, laski korpi helmoistansa hyisen hallan, ikäänkuin
uhmaillen: tulitkin kanssani taistelemaan, tuosta nyt saat! Silloin
jäätyivät kaikki kasvit uudisviljelijän pellolla, ja vähäiset toiveet
raukesivat, ja entinen raskas surumielisyys tuli sijaan.

Maalari taisteli epätoivoista taisteluaan, kärsien ja toivoen. Kauvan
eivät hänen voimansa riittäneet tässä epävakaisessa kamppailussa.
Voimat riutuivat ja vähenivät; vihdoin hän laski väsyneen päänsä
ikuiseen lepoon. Kohta hänen kuoltuaan kuoli myös hänen vaimonsakin. Ja
niin loppuivat heiltä kaikki vaivat, kärsimiset, huolet, pelvot ja
toivot.

Lampela joutui nyt erään nuoren pariskunnan haltuun. Heillä ei ollut
aineellisia varoja enempää kuin maalarillakaan. Mutta he olivat nuoria
ja terveitä. Vastanaineena tunsivat he itsensä voimakkaiksi ja
uhmaavasti katselivat he tietämätöntä tulevaisuutta kohden.

Näintavoin oli heillä kuitenkin enemmän pääomaa, kuin jo ennen maailman
murhetten ja vaivain murtamalla keski-ikäisellä maalarilla uudistalon
tekoon tullessaan, nimittäin: terveet, nuoret, raittiit voimat,
pelkäämätön ja luja tahto.

Nämät ihmiset rupesivat nyt voimakkaasti taistelemaan kovaa korpea
vastaan. Palapalalta tuli lovi korpeen, palapalalta laajeni pelto ja
palapalalta väistyi korven hyinen halla. Pellon tekokin kävi nyt paljon
huokeammasti, kun kannot olivat jo lahonneet, että niitä oli paljon
helpompi saada maasta irti.

Korven jättämä, paksu multakerros kasvoi rehevästi viljaa, ja useinkin
saivat he pienistä kylvöksistään verrattain hyviä satoja. Tämä
innostutti heitä yhä enemmän ponnistelemaan. Se kävikin hyvin laatuun,
kun heitä oli kaksi voimakasta ihmistä, sillä nuori vaimokin oli
miehensä kanssa aina töissä.

Mutta tulipa sekin aika, että toisen näistä pelkäämättömistä
työntekijöistä täytyi väistyä työmaalta pois. Kävi, näette, niinkuin
enimmiten semmoisissa oloissa tapaa käydä, että nuori vaimo synnytti
pojan ja hänen täytyi vetääntyä vuoteelle. Kastettaessa annettiin
pojalle isän nimi, Juho, mutta keskenään nimittivät he häntä Jukeksi.

Huoneetkin olivat sangen kurjat, ja innolla rupesi Juho niitä
rakentamaan, kun Maijasta ei nyt ollut työnapua, ja kun hän ei olisi
siihen työnlaatuun kyennytkään. -- Kiitos korvelle, kun ei
rakennus-aineet olleet kovin etäällä.

Mitäpä ne joka työnlaadut erikseen selittelee, sillä kyllä uudistalossa
työtä löytyy. Summa vaan on, että kyllä ponnistettiin eteenpäin mitä
voimissa oli, ja talous parani vähitellen.

Jonkun vuoden kuluttua syntyi toinen poika, jolle annettiin nimeksi
Jaakko, josta heidän keskuudessaan tuli Jakke.

Kun aikaa kului, alkoivat pojatkin vähitellen vanhempiansa työssä
auttaa, ja heidän miehiksi tultua kävi työ Lampelassa moninkerroin
voimakkaammasti. Toinen tuparakennus rakennettiin, ja nyt Lampela
näytti oikein talolta.

Jukke oli iloinen ja hilpeäluontoinen, jotavastoin Jakke oli hidas ja
jörömäinen. Ennenkuin Jukke oli vielä täyttänyt kahtakymmentäänkään,
nai hän jo. Hyväpä oli, että oli jo huoneita, mihin tuoda uusi muori.
Jakke ei näyttänyt tietävän koko naimajutuista niin mitään. Olla
murjosteli vaan yksinään, eikä näyttänyt kaipaavan mitään seuraa.

Nyt sattui se surullinen tapaus, että isä Juho kuoli, vaikkei ollut
vielä täyttänyt viittäkymmentänsäkään. Se tuotti perheesen sanomattoman
surun; mutta minkäpäs sille teki; kuolema on kuolema, jolle ei kukaan
mitään mahda. Hän nääntyi ankaran taistelun uhrina.

Niinä aikoina oli Lampela jo omistaan toimeentuleva talo.

Niin sitä täytyi elää eteenpäin, ja yksistäneuvoin tehdä myllättiin
työtä ja Lampela yhä vaan vaurastui.

Jukella oli useampia lapsia ja niistä vanhimmat jo työkelpoisia. Jakke
se vaan yksinäisenä ja vähäpuheisena olla nyhjersi, niinkuin ennenkin.

Näin ollen olisi ollut kylläkin hyvin, mutta tuo Kaini, joka jo kauvan
sitten turmeli veljesten välin, pakkausi turmelemaan näitäkin
veljeksiä. Juken emännän mieleen kantoi, että he tekevät työtä aivan
suotta aikojaan Jaken eduksi, hänellä kun ei ole kuin yksi mies
puoleltaan talon työssä, ja heitä on niin monta, ja yhtä kaikki Jakke
saa niin ison osan talosta kuin hekin.

Jukke koki kaikintavoin torjua eukkonsa mielipiteitä.

"Onhan Jakke ahkera ja kunnollinen työmies, ja hän tekee työtä
niinpaljon kuin me kaikki yhteensä", selitteli Jukke.

"Mitä sitten. Mutta kun meidän vanhimmat lapset jo yrittelevat
työntekoon ja toiset pian joutuvat, ei silloin Jaken työnteko paljoa
merkitse", liverteli eukko.

Kuinka se lienee niin ollut, mutta viimein rupesi Jukkekin samalla
tavalla ajattelemaan.

Kun nämät hommat tulivat kyläläisille tiedoksi, kokivat hekin kaikella
tavalla ehkäistä heidän erotuumiaan. He kokivat selitellä, kuinka
paljon hyödyllisempi heidän olisi yhdessä elää, kuin että
jakaantuisivat, sillä eihän heidän taloutensa ole vielä niin pätevä,
että siinä olisi varaa jakaantua. Mutta mikään ei auttanut, he panivat
vaan jaon toimeen.

Kun Jakke sai kuulla nuot hommat, koetti hän pyydellä, että hän saisi
elää ja olla yhdessä; kyllä hän kokisi tehdä työtä ja eihän hän ole
koskaan jakoa tahtonut, eikä ollut tyytymätön elämäänsä. Mutta ei
sekään auttanut; Jakke työnnettiin vaan ypö-yksinään erilleen.

Jakke tuli nyt kovin murheelliseksi; useampaan vuorokauteen ei hän
kyennyt mihinkään toimeen.

Veljesten äiti ei ollut vielä kovinkaan vanha, olihan vaan puolivälissä
viittäkymmentä. Hänen kävi Jaken yksinäinen tila kovin sääliksi. Oitis
rupesi hän Jaken taloutta hoitamaan. Tästä virkistyi Jakke, niin että
hän rupesi taas työtä tekemään, ja elämä kävi hänelle semmoiseksi kuin
ei olisi mitään tapahtunut.

Tämmöisissä oloissa kului aikaa melkein kymmenkunnan vuotta. Eräänä
iltana kun Jakke tuli työstä kotiin, alkoi äiti Jaken kanssa haastella.

"Oletko sinä ajatellut elämääsi eteenpäin ensinkään?" sanoi äiti.

"Mitäpä minä siitä ajattelisin", sanoi Jakke.

"Ajatteles nyt. Talo ei tule emännättä aikaan. Oletkos sitä ajatellut?"
huomautti äiti.

"Onhan minulla äiti, mitä minä semmoisista huolehtisin", tuumaili
Jakke.

"Etkös huomaa, että olen jo vanha ihminen, ja minun tiimalasini on pian
tyhjäksi juossut. Kuinkas sinun silloin käypi?" sanoi äiti ikäänkuin
surumielisesti.

"Minkäpä minä sille tekisin", sanoi Jakke.

"Löytyy kuitenkin sen asian auttamiseksi eräs keino."

"No mikä?"

"Sinun täytyy naida", esitteli äiti.

"Kukapa tämmöiseen paikkaan tulisi, ja kukapa näin vanhan miehen
ottaisi, sillä olenhan jo kolmenkymmenen vuoden ikäinen", sanoi Jakke
alakuloisesti, katsellen pitkin nokkavarttansa.

"Kyllä mies aina emäntänsä löytää, kun hänellä vaan on toimeliaisuutta
sen verran, että rupeaa hommiin. Eihän sinun tarvitseisi korkealle
kurkoitella, eikä rikkautta hakea; valitse vaan kumppaniksesi siveä ja
roteva piika-tyttö", ehdotteli äiti.

"Eipähän se pikku rikkauskaan olisi haitaksi näin pienessä pesässä",
tuumaili Jakke.

"Eipä kylläkään, kun se vaan tulisi oikeata tietä; mutta jos sen päälle
rupeat nojailemaan, niin saattaa käydä niin ettet emäntääsi tapaa
koskaan; paitsi sitä käypi useinkin niinkuin sanotaan: 'Pian huono
hevonen päällisensä syöpi.' Usein on huomattu emännän tuhlaavan sekä
omat rikkautensa että talon varat, jota vastaan kelvollinen ja
toimelias piikatyttö on pienenkin pesän kohottanut vauraaksi taloksi",
selitteli äiti Jakelle.

Jakke heittäysi nyt aivan sananpuhumattomaksi, katseli vaan lattialle
yhteen paikkaan ja pyöritteli saappaansa kärjillä erästä havun lehvää.

Siihen se keskustelu jäi.

Mutta se kumma nähtiin nyt, että Jakke tuli hieman puheliaammaksi,
oikeinpa hän välistä vihelteli jotakin laulunnuottia työhön
mennessänsä, jota hänen ei oltu kuultu ennen koskaan tekevän.

       *       *       *       *       *

Oli kaunis, lämmin kesäinen aamu. Jakella oli jotakin tärkeätä asiaa
kirkonkylään, ja hetimiten lähti hän sinne tallustelemaan.
Tukahduttavan lämmin ilma kun oli, riisui hän röijyn päältään
käsivarrelleen.

Lähempänä kylää oli erään lorisevan puron varrella talo. Kun Jakke
läheni puroa, oli siinä muuan nainen pesuja pesemässä. Kivistä ladotun
piisin päällä oli pata, jossa kiehua porisi lipeässä pesuja. Naisella
ei ollut kenkiä jaloissa, ei huivia päässä, vaan avojaloin seisoi hän
puron vesikivien päällä. Hänen hihansa olivat käärityt, joten
käsivarret olivat kyynäspäitä myöden paljaina. Siinä hän sitten purnusi
saippuavedessä pesuja, niin että vaahto punkasta roiskahteli.

Kun Jakke oli siitä sivu astumaisillaan, havaitsi tyttö hänet.

"Noh, mihinkäs Jakke nyt astelee?" kysyi tyttö.

"Käymmähän tuolla kirkonkylässä", sanoi Jakke vähän säpsähtäen ja
seisahtui samassa.

"Onko niin kiire, ettei jouda istahtamaan?" kysyi impi.

"Kiitos! saispa tuota vähän jalkojaan lepuuttaa", sanoi Jakke
ujostellen ja samassa istahti hän eräälle kivelle.

"Kuinka siellä Lampelassa nykyään voidaan?" utasi neito.

"Kiitos, meneehän tuo laillaan; eihän siellä mitään erinomaista",
vastasi Jakke.

"Milloinkas se Jakke aikoo itselleen emännän ottaa?" sanoi tyttö
ujostelematta.

"Kuka minusta tämmöisestä...?" sanoi Jakke ja punastui korvia myöten.

"Kyllä niitä aina löytyy, kun vaan ottaa halunnee", vakuutti tyttö.

"Missä ... sanopas?" sanoi Jakke ikäänkuin vähän vertyneenä yhä enemmän
punastellen.

"Vaikkapa tästä, jos vaan kelvannee", sanoi tyttö ja katsoi kiinteästi
Jakkea silmiin; mutta samassa kourasi hän niin lujasti pesujaan, että
vaahto ruiskahti tytölle vasten kasvoja.

"Sinä pilkkaat minua", änkytti Jakke hämillään, samassa katsoa
vilkaisten tyttöön. Siinä seisoi tyttö niin punakan ja täyteläisen
näköisenä ja ujostelemattomana. Vasten tahtoaankin tunsi Jakke
jonkunmoista mieltymystä häntä kohtaan.

"Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli", sanoi tyttö ja
samassa nauraa heläytti niin että metsä kumisi. Jakke tuli niin
hämilleen, että hän mutisi ikäänkuin puoliääneen: "Piisaa se pilkka
pienempikin, ei harmajan hevosen kokoinen." Samassa nousi hän ylös ja
alkoi astella kylää kohden.

Se kumma nähtiin nyt, että Jakke oli kyläreissullaan yötä, jota ei oltu
koskaan ennen nähty. Aamulla kuiskailtiin talonväen kesken, että
Lampelan Jaken ja Lammin Maijan oltiin nähty iltamyöhän kahden kesken
istuvan pellonpientareilla ja tuumailevan keskenään. Talon ovisängyssä
oli Jakke maannut sitten yönsä ja aamulla lähtenyt kotiinsa.

Joku sana tuosta tytöstä. Hän oli joku aika sitten tullut jostakin
ulkopitäjästä siihen kuntaan. Hän oli yleensä tunnettu rotevaksi,
saattavaksi, työteliääksi ja ahkeraksi ihmiseksi, myöskin pystyväksi
mihin työnlaatuun hyvänsä. Hän ei ruvennut palvelijaksi suurestakaan
palkasta, vaan teki töitä urakalla, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä, ja
roteva kun oli, pääsi hän aina hyville palkoille. Hänellä oli iso
varasto vaatteita koossa ja vähän rahojakin säästössä.

Roteva siinä, roteva tässä, roteva kaikissa asioissa kun oli, oli hän
näissä kohdissa omituisen roteva, ja enimmiten katsottiin sitä
liikanaiseksi rotevuudeksi. Jakke ei ollut ensimäinen, jota hän kosi,
vaan hän oli jo ennen monta muutakin kosinut. Tästä sai hän
ylönkatsetta nuorten miesten puolelta, sillä he katsoivat sitä
liialliseksi tungettelemiseksi. Niin tavoin hän sai monenkin
vetäytymään itsestään ulommaksi, joka ehkä muuten olisi häneen
mieltynyt ja omakseen ottanut. -- --

Kun Jakke tuli kotiin, oli hän kappaletta hilpeämpi entistään.

Eräänä iltana, työstä tultuaan, istui hän tapansa mukaan penkille,
viputteli ahkerasti polviaan ja vihelteli jotakin laulun nuottia.

"Miksikäs Jakke nyt niin iloissaan on; enpä sinua ennen ole tuommoisena
nähnyt?" sanoi äiti sen havaittuaan.

"Istukaappa äiti tähän, niin haastellaan vähän", kehoitti Jakke.

"Noh", sanoi äiti istuttuaan.

"Minkälainen teistä olisi tuo Lammin Maija?" sanoi Jakke ujostellen.

"Oh, parhaita ihmisiä, mitä meidän pitäjässä löytyy. Oletko kosinut
häntä?" sanoi äiti.

"En; vaan hän on kosinut minua ja sekös minua harmittaa."

"Noh, mitä se sitten haittaa."

"Mutta eihän tytöt sitä tapaa käytä, että he kosisivat."

"Kiitä onneasi, että niin on käynyt, sillä ethän sinä nuhjus olisi itse
sitä ikänä toimeen saanut. Ota pois Herran lahja, silloin kuin se
tarjolla on; muuten menet onnesi yli, sillä minä pidän tämän Jumalan
ohjauksena", tuumaili äiti.

Jakke ei vastannut siihen mitään, meni vaan askareihinsa.

Seuraavana perjantaina puki Jakke pyhävaatteisiinsa ja lähti kirkolle.
Seuraus matkasta oli se, että Lampelan Jakke ja Lammin Maija
kuulutettiin avioliittoon.

Kesä oli kulunut jo syyskuun puoliväliin ennenkuin he joutuivat
vihille. Silloin he kävivät pappilassa, eikä heillä ollut hääväkenä
muita kuin puhemies muorinsa kanssa. Kahden kahdastaan tulivat nuorikot
jalkasin Lampelaan, tuohon sydänmaan uudistaloon. Ei ollut kotonakaan
lukuisaa hääväkeä morsiusparia vastaanottamassa, ei muita kuin
anoppimuori; mutta hän ottikin heidät niin sydämmellisesti vastaan,
ettei moisempaa ja rakkaampaa vastaanottoa liene koskaan muillakaan
ollut.

Morsian oli tuonut tullessaan kahvia ja vehnästä, että saataisiin
tuossa pienessä kodissa häitä juoda. Kuitenkin väki oli kutsuttu näihin
kekkereihin, vaan yksikään heistä ei tullut, sillä he katsoivat Jaken
naimapuuhat sydämestään ylön. Tästä tuli anoppi kovin apealle mielin.
Yhtenään hän paapatteli ja päivitteli, "kun ihmiset saattavatkin olla
niin tylyjä ja tyhmiäkin, etteivät nyt tulleet juomaan kahvikuppia
veljensä hääpäivän muistoksi." Ja niin he voivat matkaansaattaa suurta
mieliharmia Jaken nuorelle emännälle.

"Oh, ei se tee mitään. Kylläkai vielä leppyvätkin. Sen paremmat pidot,
mitä vähemmän väkeä. Juodaan me nyt vaan häitä tänä iltana; huomenna
alkaa toinen toimi, sillä silloin täytyy ryhtyä taloudentoimiin",
tuumaili nuori emäntä.

Sen verran Maija välitti koko sukulaistensa tylyydestä ja
ylönkatseesta.

Lämmin, kaunis syyskuun ilta oli. Linnut laulelivat iloisesti
iltavirsiään, ja kun nyt oli pyhäilta, ei talousasioista puhuttu sen
enempää. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä nythän oli hääpäivä;
sopihan tulevaiset huolet ja ponnistukset nyt unhottaa.

Aamu tuli. Ensimäisenä oli nuoriemäntä ylhäällä puuhaamassa einettä
vähälukuiselle perheelleen.

Kun Jakke nousi ylös, istui hän alakuloisen näköisenä penkille. Maija
silmäili silmänurkallaan Jakkea.

"Miksikäs sinä noin alakuloisena istut? Ei nyt ole aikaa nurjottamisiin
ja miettimisiin, sillä nyt tarvitaan työtä ja tointa", tuumaili
nuoriemäntä.

"Voi, Maija rukka! Kovin kurjaan paikkaan sinä jouduit", sanoi Jakke
nolosti.

"Kuinka kurjaan?" kysyi emäntä vähän kummastellen.

"Eihän tässä ole mitään, köyhyys vaan ahdistelee joka puolelta",
ilmoitteli Jakke.

"Aivanhan sinä joutavia puhut. Eihän kaikilla ole tämmöistäkään
pesäpaikkaa elämäänsä alotellessa", vakuutteli emäntä lohduttavaisesti.

"Paljon on vailla. Pitäisi pitää työmiestäkin, sillä yhtäällä on yhden
jälki, vaikka vielä kuinkakin ahkera olisi; mutta milläpä palkkaisi
työmiehen, kun ei ole varoja", nurrutteli Jakke yhä.

"Mitä me sitten tuolla työmiehellä tekisimme?" kysyi emäntä pyylevästi.

"Niin, ettehän te naiset ymmärrä talouden asioista niin mitään."

"Noh, mutta onhan meitä nyt kaksi; toisen verran enemmän työvoimia kuin
ennen on ollut, ja sehän on jo jotakin", vakuutteli emäntä.

"Toisen verran!" toisti Jakke ikäänkuin ylenkatseellisesti. "Kyllähän
ne naistentyöt tietään, että paikallaan ja kutsumisessaan ovat kylläkin
tarpeellisia, mutta mitä hyvää heistä on miesten töille? Miten minä
ehdin hakkuutyötkin tehdä ja hevosta ajaa?" selitteli Jakke neuvotonna.

"Ole siitä huoletta; hakkaa sinä, kyllä minä hevosta ajan", sanoa
mäikäsi emäntä.

"Sinä hevosta ajat!" sanoi Jakke revästen silmänsä tavallista
suuremmiksi.

"Juuri minä."

"Jopa nyt jotakin kuulee!" sanoi Jakke ihmetellen ja huokasi raskaasti.

"Mutta se on kuitenkin tosi; sen saat vielä itse nähdä", vakuutteli
emäntä.

Siihen se juttu silloin jäi.

"Pitäisi tehdä lahtiakin talven varaksi, mutta mistäpä teki, kun ei ole
kuin kolme lehmä-kantturaa ja niistä ei olisi varaa hukata", nurrutteli
Jakke yhä eräänä toisena kertana.

"Etkö sinä ole tottunut lintuja pyytämään?" kysyä tokasi emäntä.

"En."

"Etkö milloinkaan?"

"En milloinkaan; en ole edes yrittänytkään", sanoi Jakke.

"Jopa kumma, ja mies asuu keskellä sydänmaata! Onko näillä piirteillä
muita linnun pyytäjiä?"

"Ei minun tietääkseni ainuttakaan."

"Noh, sittenhän meillä on Jumalan yhteinen metsänkarja hallussamme,
josta saamme talven varaksi ottaa niin paljon kuin vaan haluamme",
iloitsi emäntä.

"Niin, mutta kukapa niitä pyytäisi?" kysyi Jakke.

"Kyllä minä pyydän", sanoi emäntä uhraavaisesti.

"Sinä!"

"Minä."

"Noh, oletko sinä sitten tottunut lintuja pyytämään?"

"Viisivuotiaasta saakka olen jo lintuja pyytänyt", vakuutti emäntä.

"Ja olet saanut...

"Ja olen saanut."

"Jonkun nokan joskus", sanoi Jakke ikäänkuin vieläkin epäillen.

"Tavasta suuria kontillisiakin."

"No, jotakin sitä kuulee", sanoi Jakke vähän häpeillen.

Vielä samana iltana rupesi emäntä ansojen punontaan ja Rusko sai uhrata
puolet häntäjouhistaan emännän tehdastarpeisiin. Ennen maatapanoa oli
emännällä sata surmasilmukkaa valmiina kaikenlaisille metsälinnuille.

Ennen maatapanoa äitimuori sai kuiskata Jakelle: "Minä luulen, että
sinulla oli erinomainen akanonni, niin että tuskinpa monella on moista
ollut."

"Saa nyt nähdä, kerskaukset ainakin ovat hyvät", sanoi Jakke.

Kun emäntä oli huomenaamuna emännyyden työnsä tehnyt, sitoi hän
ansanipun kaulaansa ja kirvesnalkin kainaloonsa, aikoen lähteä
metsälle.

"Mitä nyt meinaat?" kysyi Jakke.

"Menen ansoja virittämään."

"Mitä joutavata!" sanoi Jakke. "Aivan oudoille sydänmaille, eksyt vielä
sinne."

"Onhan nyt selkeä päivä; aina sitä osaa määräpaikkaansa, kun aurinko
näkyy; paitse sitä tarvitseehan toki tutustua ympäristöönsä", sanoi
emäntä ja niin lähti hän.

Kun iltatyöt alkoivat lähestyä, tuli emäntä jo kotiin.

Hänellä ei ollut palatessaan enään ainuttakaan ansaa kaulassaan, vaan
kirvesnalikkansa toi hän rehellisesti kotiinsa, pannen sen
huolellisesti hakaan, samassa lausuen: "Onpa hyvä, kun minun varalleni
sattui noin nätti kirves." Parin päivän perästä väänsi emäntä aamutyöt
tehtyänsä suuren viikkokontin selkäänsä.

"Mitä tuolla aijot tehdä?" kysyi Jakke ihmeissään.

"Tarvitsen sitä ansojani kokiessani", sanoi emäntä.

"Mitähän siihen luulet panevasi, sammalia kai", ivaili Jakke.

"Mihinkä minä sitten lintuja panisin, ellei konttia olisi", arveli
emäntä.

"Kyllä kai ne linnut, mitä sieltä saat, pysyy hankasessasikin, jos
siihenkään mitään tulee", sanoi Jakke.

Huolimatta Jaken ivallisesta puheesta niin mitään lähti emäntä.

Oli vähän jälkeen puolen päivän, kun emäntä tuli kotiin. Hänellä oli
kontti täynnä lintuja, kielellä puristaen ja vieläpä muutamia
helmassakin. Hän jysäytti raskaan konttinsa lattialle ja muksautti
samassa helmastaan linnut pois. Sitten aukasi hän konttinsa ja kukisti
sieltä linnut yhteen läjään lattialle. Joukossa oli kolme metsoa, viisi
koppeloa, teiriä, kanoja ja pyitä.

"Onkos hullumpata", sanoi Jakke ja hänen suunsa meni makeaan hymyyn.

"Siinä on ensimäinen tulos; mutta vasta niitä tulee, sillä minä laitan
kaksvertaa ansoja lisää. Tämmöinen hyvyys ympärillä ja vielä mies
arvelee, että mistä talven varaksi lahtia saadaan", sanoi emäntä
uhmaillen.

"Mene sinä Jakke kuokoksellesi, sillä olethan nyt jo syönyt puolisesi
ja levännyt. Mummu tekee hyvin ja menee pottumaalle pottuja kaivamaan,
minä rupeen pienempiä lintuja siivoamaan ja keitetään illaksi oikein
aika lintukeitot; nyt ruvetaankin elämään herroiksi", tuumaili emäntä
edelleen.

Nöyrästi totteli Jakke emäntänsä komentoa ja lähti kuokokselleen.
Siellä hän repi maan-kamaraa ikäänkuin uuden innon elähyttämänä, niin
että korpi humisi.

Isoimmat linnut siivottuaan pani emäntä ne suolaan, sitten palvasi hän
ne saunassa ja vei aitan orrelle talven varaksi.

"Mutta mistäs luulet saavasi jouhia lisää, kun aiot vielä ansoja punoa;
ethän toki aikone Ruskolta viimeistäkin häntää riistää", sanoi Jakke
eräänä kertana emännällensä.

"Enhän tokikaan; milläs sitten Rusko kärpäsiä huiskisi tulevana
kesänä -- -- --. Kyllä minä jouhia saan, kun ma käyn ensipyhänä
kirkolla", vakuutteli emäntä.

Kun hän kirkolta palasi, oli hänellä aika kääry jouhia mukanaan. Pian
olivat ne punotut ansoiksi ja viritetytkin metsään.

Nyt rupesi tulemaan lintuja niin paljon, että emännän täytyi kaksikin
kertaa yhdellä hakukerralla kantaa niitä kotiinsa. Hän ei ollut tietää
mihin niitä panna. Pienempien lintujen lihoja kantoi hän usein
Jukenkin kotiin, eikä ollut tietävinäänkään heidän ylönkatseestaan
ja nurjamielisyydestään. Tällä tavoin ehtimiseen osoittaen
naapureilleen ystävällistä mielialaansa, voitti hän vähitellen heidän
nurjamielisyytensä ja ennen pitkää tuli heistä hyvät ystävät.

Höyheniä ei hän missään tapauksessa antanut pois, vaan tarkasti
säilytti ne siltä varalta, että hän tekee niistä sekä pienempiä että
isompia höyhenpatjoja; ainoastaan silloin kuin hän möi linnut
kokonaisinaan, menivät höyhenetkin. Syksympänä kantoi hän kontilla
lintuja kirkonkylän kauppiaille, jotka niitä halukkaasti ostivat ja
niillä sai hän sievoset rahat; mutta isoimmat linnut ne yhä vaan
pääsivät aitanorsille.

Eräänä iltana syksympänä sanoi Jakke: "Voi, kun kirkkoherran
kesäsaatavatkin ovat vielä maksamatta!"

"No, sinä nyt olet aikahinen; kylläkai talvivientikin on vielä
maksamatta", sanoi emäntä.

"Mitenkä se on äiti, tulikohan nekään maksetuksi?" sanoi Jakke ja
katsoi äitiään hartaasti silmiin.

"Enpä oikein muista; tuskinpa niitä on maksettu", sanoi mummo.

"Senhän minä arvasinkin; te olette oikein aikaansaamattomia nuhjuksia",
sanoi emäntä vähän kärsimättömästi ja meni asioihinsa.

Sitten ei puhuttu enään koko asiasta mitään.

Emäntä touhusi askareissaan, kävi hakemassa ansansa ja toi lintuja,
kuten ennenkin.

Parin vuorokauden päästä mätti hän suuren konttinsa lintuja täyteen,
pani vähän parempata varrellensa ja alkoi vääntää konttia selkäänsä.

"No, mihinkä nyt?" sanoi Jakke kummissaan.

"Lähden kirkkoherran saatavia maksamaan", sanoi emäntä.

"Mitä joutavata, ennättäähän sen sittenkin!" sanoi Jakke.

"Niin, ennättäähän sen sittenkin, ajattelet sinä, ja niin ne jäävät
kerrasta toiseen, niin että viimein tulee ryöstöherra taloon. Kaikki
pitää ajallansa tehdä", sanoi emäntä ikäänkuin vähän nuhtelevasti.

"Luuletkos kirkkoherran saatavistansa lintuja ottavan?" sanoi Jakke
epäillen.

"Ole siitä huoleti, kyllä herrat linnunlihan tuntevat", sanoi emäntä
vakuuttavasti.

Ja niin lähti hän.

Emäntä kantoi lintukonttinsa suoraan pappilaan, heitti sen väentupaan
ja meni kirkkoherran kamariin.

Kirkkoherra oli istumassa keinutuolissa, jossa hän veteli savuja
pitkävartisesta piipustaan.

Kun emäntä oli hyvänpäivän toivottanut, sanoi kirkkoherra:

"Kah Lampelan nuori emäntähän se onkin!" samassa nousi hän ylös ja meni
vierastansa tervehtimään, kehoittaen istumaan.

"Mitäs emäntä nyt asioitsee?" utasi kirkkoherra sitten.

"Olisihan minulla vähän asiaa: tulin kysymään, ottaisiko kirkkoherra
lintuja?"

"Onko teillä niitä useampiakin?" kysyi kirkkoherra.

"On niitä, en heitä ole lukenut."

"Oikein paljon?"

"Oikein viikkokontillinen."

"Kyllähän linnut hyviä olisi, vaan sattui nyt niin kuiva rahasta; se
tulee välistä katkelma minullekin", sanoi kirkkoherra avonaisesti.

"En minä niistä rahaa tahdokkaan."

"No, mitenkäs sitten?"

"Meillä tuntuu olevan rästinä kirkkoherran saatavat."

"Enpä häntä voi muistaa, mutta saadaanpa katsoa", sanoi kirkkoherra ja
otti ylöskantokirjansa esille.

"Niin näkyy olevan kesäsaatavat", sanoi kirkkoherra kirjaansa
selaillen.

"Minä luulen, että on rästinä talvisaatavatkin", sanoi emäntä.

"Niinpä näkyy olevan, vaan eiväthän ne niin pikkupaikasta suuriin
nouse. Mutta lähdetäänpäs nyt niitä lintuja katsomaan", tuumaili
kirkkoherra.

Mentiin.

Oikein kirkkoherra kauhistui, kun näki niin suuren kontin täynnänsä
kauniita vereksiä lintuja.

"Kannappas konttisi tänne salinporstuaan", käski hän emäntää.

Kun tämä oli linnut kukistanut lattialle, näyttivät ne niin paljoilta,
että kirkkoherra huudahti: "Ei minun saatavani riitä maksuksi tuosta
lintupaljoudesta; minä maksan teille ylijäämästä rahat."

"En, hyvä kirkkoherra, minä niistä lisämaksuja tahdo; kiitos vaan
odottamastanne", sanoi emäntä ja aikoi lähteä.

"Älkääpäs nyt niin vain ilman aikojaan lähtekö; tulkaa nyt sisälle,
että saatte edes kahvikupin", sanoi kirkkoherra.

Kirkkoherra haki vaimonsakin katsomaan sitä lintupaljoutta ja yhdessä
he sitten niitä ihailivat.

Lampelan emännälle tuotiin oikein vehnäsen kanssa kahvia, ja rovastinna
istui viereen puhuttelemaan.

"Saisinko minä vastakin metsänriistalla maksaa kirkkoherran saatavat?"
kysyi emäntä.

"Saatte, saatte, emäntä hyvä; sittenhän meidän ei niitä tarvitse
mistään muualta hakea", vakuutti kirkkoherra.

Kun tuli rekikeli, meni Jakke metsään hakkaamaan ja emäntä rupesi
hevosta ajamaan. Kun ajomatka oli lyhyt, ei luonnollisesti ollut
myötäänsä ajamista. Emäntä käytti väliajan hyödyksi siten että alkoi
hakata haloiksi kotiinajamiaan rankoja.

Kun Jakke tuli kotiin illalla, ei hän ollut silmiään uskoa, kuinka oli
mahdollista, että emäntä niin jolevasti ajoi hevosta ja vieläpä ennätti
melkoisen määrän halkojakin hakata.

"Sinä olet toimellinen vaimo", sanoi Jakke ja oli vähällä tarttua
emäntään syliksi. Pari kertaa hän jo kohautti käsiään sitä varten,
mutta tavallinen juroutensa ja ujoutensa esti hänet siitä.

"Mitä sinä siinä töpistelet ja heristelet ja kuitenkin heität hyvät
aikeesi siihen?" sanoi emäntä, samassa vanuen Jakkeen kiinni, ja hän
nujuutti ja myllyytti miestään niin että sääret virveliä huusivat.
Jakke parka nauroi niin että oli siihen katketa. Kenties oli se Jakelle
ensimäinen sydämellinen nauru koko elämässään.

"Enkö minä sinulle, mokoma, jo ennakolta sanonut, että tältä tytöltä
käypi laatuun vaikka minkälainen työ."

"Mutta nyt meiltä loppuu tuoreen lihan syönnit", sanoi Jakke eräänä
iltana.

"Miksikä niin?"

"Onhan nyt jo lumi maassa, ettei enään voi lintuja pyytää."

"Ei siinä ole mitään perää. Jahka ma tässä saan jotakin loma-aikaa
menen metsään laittamaan katoksia kuusten juurille, ja kun enemmän
lunta tulee, viritän jänislankoja niin kyllä tuoretta lihaa piisaa",
vakuutteli emäntä.

Sanottu ja tehty. Emäntä meni kun menikin metsään, laitti sinne
katoksia puiden juurille, ja kun lunta tuli enemmän, viritteli hän
jänispoluille surmasilmukoita. Aatoksissaan hän piti ansain alla
marjaisia puolanmarjanvarsia ja piti katosten alustat lumesta puhtaina.
Niihin linnut mielellään menivät ruokaansa hakemaan, vaikka saivatkin
siellä usein surmansa. Olipa soma katsoa, kun emäntä puki Jaken takin
päällensä, köytti sen vyötäisistään kiinni, pisti kirvesnalkin vyönsä
alle, hyppäsi suksille ja alkoi mennä vilistää metsään. Mutta sieltä
palatessaan oli hänellä useinkin metsoa, koppeloa, teertä ja valkoista
karvajalka-metsikanaa ja jänis tai parikin kontissa. Niillä retkillään
ei hän viipynyt parin tiiman päälle, ja pian hän taas joutui muihin
asioihin.

Pitkät talviset iltapuhteet alkoivat lähestyä. Emäntä loukutti kesällä
kasvaneet hamput ja laitti mummon niitä kehräämään. Itse hän laittoi
verkonkudelman ja alkoi pitkinä puhteina pistellä verkkoa.

"Mitähän sinä luulet tuolla tekeväsi?" kysyi Jakke.

"Tietysti minä pyydän kaloja", sanoi emäntä avonaisesti.

"Kaikkea vielä, mistähän niitä luulet pyytäväsi?" sanoi Jakke ikäänkuin
pitäen joutavana koko emäntänsä kalanpyyntihankkeet.

"Eikö noissa lammissa sitten kaloja otekaan?" kysyi emäntä.

"Noo, onhan niitä; vaan kylläpähän ne siellä pysyvät", tuumaili Jakke.

"Onko niistä kukaan pyytänyt kaloja?"

"Eipä juuri ... joku koukkumies joskus."

"Etkö sinäkään ole koskaan pyytänyt?" kysyi emäntä.

"Ei, mitäs minä; ei ne sieltä minun kynsiini tule", sanoi Jakke.

"Senhän minä tiesinkin; et sinä mitään yritä. Mutta minun kynsiini ne
kyllä tulevat, ja sen parempi kun ei ole ollut muita pyytäjiä; saan
sitä enemmän kaloja. Tarvitseehan kesälläkin saada jotakin tuoretta
ruokaa, kun ei käy linnun pyytäminen laatuun", tuumaili emäntä
vakuuttavasti.

Keväillä oli emännällä parikymmentä pientä rysätuppeloa valmiina. Itse
hän ne vannehti ja laittoi kaikinpuolin reilaan.

Kun keväällä maan ja jään väliin ilmestyi joitakin avonaisia paikkoja,
pisteli emäntä niihin rysätuppeloitaan. Pian alkoi hän kantaa kotiinsa
kontilla suuria haukia, kuin kotahalkoja. Niitä tuli niin viljalta,
ettei kaikkia voitu syödä vaikka emäntä vei usein Jukenkin taloon.
"Jospa olisi, mihin noita kaloja möisi, niin nyt rahaa tulisi! mutta on
liian pitkä matka kantaa niitä kirkollekin näin kelirikon aikana",
tuumaili emäntä.

Mutta toimelias kuin ainakin keksi hän keinon siihenkin.

Mitä ei keittämällä ja paistamalla voitu syödä, perkkasi hän ne ja
halkasi selänpuolelta ja laitti seinille tikutettuna kuivamaan. Tällä
tavalla teki hän monta isoa kimppua kapahaukia ja valmistuttua vei hän
ne aitan orrille vastasen varaksi. Niin hän pyysi koko kesän kaloja,
eikä tuorekala puuttunut koskaan heidän pöydältänsä, eikä se sentään
yhtään ehkäissyt hänen muita toimiansa, sillä hän lähti sitä aikusemmin
ja oli toimissaan sitä myöhempään.

Kesätöissä oli hän aina Jaken kanssa rinnakkain. Kun oltiin niityllä
heinänteossa, pökäsi hän heti syömästä päästyään metsään siksi ajaksi,
kunnes muut olivat ruokalepoa viettämässä. Siellä hän repi pajuista
parkkia irti, ja tullessa oli hänellä niitä vankka taakka selässä.
Sillä tavalla keräili hän kesän pitkään niitä hevoskuormittain ja
talvella sai hän niillä kauniit rahat. Hän oli aina ja jokapaikassa
pyynnin ja saannin puolella, eikä hän näkynyt väsyvän eikä uupuvan
ensinkään. Yhtä täyteliäs, yhtä punakka hän vaan oli kuin ennenkin.

       *       *       *       *       *

Aikaa on kulunut. Sillä välin on Lampelassa tapahtunut suuria
muutoksia. Lampelan emännällä on jo kaksi pientä perillistä,
tyttöjä molemmat. Nämät rajoittivat jonkun verran emännän työ- ja
toimintavapautta, mutta suurimmaksi osaksi saivat ne jäädä mummon
hoitoon.

Sillävälin ruvettiin rakentamaan Oulun rautatietä. Rautatielinja osui
kulkemaan noin puolen peninkulman matkassa Lampelan ohitse. Vielä osui
käydä niin onnellisesti, että toisenpitäjän kymmenkunnan sydänmaan
talon takia rakettiin pikkunen pysäkki juuri lyhimmän matkan päähän
Lampelasta. Tämä oli suuresta merkityksestä Lampelalle. Samalla kuin se
oli melkein likimmäinen naapuri, tuli se Lampelan emännälle oikeaksi
markkinapaikaksi. Sinne hän möi lintunsa, kalansa, voinsa, marjansa ja
mitä vaan myytävää oli. Muun muassa kokoili hän kulovalkean polttamista
lepikoista kyhmyräsauvoja, kuori ne ja vei pysäkille. Siellä hän laitti
pylvästen nenään ison ammeenvanteen, jonka sisään hän asetteli
kyhmyräsauvansa, ja niitä oli siellä välistä runsas varasto. Sauvat
olivat varustetut niin julkiselle paikalle, että kaikki rautatietä
matkustavaiset ne heti havaitsivat. Yksi ja toinen matkustava meni
niistä paraita valitsemaan, ja asemamies möi niitä määrätystä hinnasta
ja Lampelan Marilla oli siitä kaupasta melkein ainainen rahantulo.

Mutta vielä suurempiin hommiin ryhtyi Lampelan emäntä, hän rupesi nim.
laittamaan rautatielle ratapölkkyjä ja halkoja. Talo oli jo niin
vaurastunut, että jaksettiin pitää vierasta väkeäkin. Itse emäntä
se istua körötteli ratapölkky- tai halkokuorman päällä, viedä
kiidättäen niitä asemalle. Sattuiko niin, ettei emäntä itse joutanut
hevosta ajamaan, sai piikatyttö sen tehdä. Pysäkin päällikkö oli
ihmisystävällinen mies, ja hän oli aina apuna emännän ja piikatytön
kuormaa purkamassa.

Vaikka noita uusiakin hommia tuli, ei emäntä silti heittänyt kalan- ja
linnunpyyntiänsä.

Kun vanhin tytär oli viisivuotias, sivalsi emäntä tytön selkäänsä ja
lähti ansojansa kokemaan.

"Mitä sinä nyt hulluttelet, kun lähdet tuota lasta ympäri metsiä
kantamaan, sillä onhan työtä tosissakin?" ihmetteli Jakke.

"Pitäähän lapsen jo nuorena oppia. Viisivuotiaana minäkin olin isän
kanssa linnustamassa", sanoi vaan emäntä ja lähti.

Talvikaudet oli hänellä kalanpyynti voimassa. Eräänä kertana oli
Lampelassa neljä päiväläistä ratapölkkyjen teossa. Asiansa tehtyä lähti
emäntä kalanpyydyksiään kokemaan. Miehet tulivat metsästä kotiin
puolista syömään ja emäntää ei näkynyt ei kuulunut.

"Kylläkai se on päällensä pudonnut rysäavantoonsa; muuton ei hän niin
kauvan viipyisi. Täytyy pikasesti lähteä häntä hakemaan", hätäili
Jakke. Samassa tormasi hän ulos ja sivalsi suksensa seinän nojalta,
aikoen hypätä niiden päälle ja lähteä emäntää hakemaan. Mutta emäntäpä
tulla vihkasi suksillaan jo aika hamppua kotiin päin.

"Sain niin paljon kaloja, että hiihtää vihkasin konttineni rautatien
pysäkille myömään niitä ja näppäsin kahdeksan markkaa pussiini. Nyt on
vero-raha täysi", sanoi emäntä vähän hengästyksissään ja oli niin
punainen, että luuli veren tipahtavan.

Emännällä oli jo useita isompia ja pienempiä höyhenpatjoja aitan
orrella. Ei hän ensinkään käyttänyt niitä talouden tarpeisiin.

"Mihin sinä noita säästät, kuu et itse niitä käytä, makaat vaan
olkivuoteella?" muistutti eräänä kertana joku hänen ystävistään.

"Minä säästän niitä tyttärilleni; tarvitseehan lapsikullatkin jotakin
saada", sanoi vaan emäntä. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.
Sillä kun hän eräänä kertana meni patjojaan tarkastelemaan, havaitsi
hän, että hiiri oli kaivanut monen patjan läpi reijän ja vihdoin
rakentanut kolmanteen patjaan pesänsä. Siellä oli koko pahna jo melkein
aikasia hiiriä, ja nekös olivat patjoissa pitäneet aika mylläkkää.
Harmissaan kantoi emäntä patjat huoneeseen ja syötätti kissalla koko
tuon tunkeilevan rosvojoukon. Ei emännän mielestä tahtonut mennä tuo,
kenties ensimmäinen tappio hänen tavaransa kokoamisessa. Paapattamalla
paapatteli hän yhtämittaa tuota kovanonnen kohtausta ja sitä tappiota,
minkä ne hänelle tekivät. Muuta neuvoa ei ollut, vaan täytyi laittaa
uudet päälliset patjoihin rikkeinten sijaan sekä eroitella turmeltuneet
höyhenet pois. Mutta kylläpä emäntä osasi nyt katsoa patjojensa perään,
etteivät niitä enään hiiret päässeet turmelemaan. Useat kerrat kesässä
kantoi hän ne ulos tuultumaan ja tarkastellakseen, olivatko niihin
hiiret mitään vikaa tehneet.

Jaken talous oli ensimmältä paljon huonommalla kannalla kuin Juken,
sillä niin nuhjusmainen ja toimeton mies kuin Jakke oli, ei hän päässyt
vaurastumaan, vaikka kyllä koki tehdä työtä kahden edestä. Mutta ei
kauvan viipynyt, ennen kuin Jaken talous oli paljon edellä Juken
taloutta ja tämä kaikki oli Jaken emännän ansio.

Eräänä iltana sanoi emäntä Jakelle: "Meidän vaurastumisemme käypi tällä
tavalla kovin hitaasti, sillä emme me saa peltoa levenemään niin rohki
kuin pitäisi, kun kova korpi ja kannikko on kova vastarinnan tekijä.
Meillä on aivan pellon alla hyvä räme; siihen täytyy ryhtyä käsiksi,
että saisimme pikemmin karjaa lisääntymään."

"Tee kuin tahdot ... mitäpä minä hänestä", sanoi Jakke
välinpitämättömästi ja tuhrasi nokkaansa.

"Senhän minä tiesinkin, mokoma nahjus; mutta sen sanon, että kyllä saat
tulevana kesänä kuokkaa ja lapiota heiluttaa", sanoi emäntä ikäänkuin
uhmaellen.

"Tämä poika ei työtä pelkää", sanoi Jakke ja hän oikein hypähteli ja
reipasteli.

"Kas, vaan eipä uskoisi! ompa lepässäkin tervaa!" sanoi emäntä
naurahtaen.

Samassa kävi hän ukkoonsa kiinni, pöllyytti, nujuutti ja pyöritteli
häntä kelpolailla. Jakke nauraa tuhautteli vaan nokkaansa.

"Minulla on hyvä mies, nöyrä mies, siivo mies; hyvä työmies myöskin
olet, mutta toimintakykyä ei sinulla ole vähän vähääkään."

"Eipä sitä paljon minulta taida yksinäni suopeltoa tulla", arveli
Jakke.

"Kuka on sanonut, että sinun yksin sitä tulee tehdä? Otetaan joku mies
sinulle avuksi; paiti sitä olenhan minäkin vielä joku", tuumaili
emäntä.

"Milläpä tässä miehiä palkataan", tuumaili Jakke.

"Ole siitä huoleti, kyllä minun pussissani sen verran varoja on",
vakuutti emäntä.

Ennenkun kesä oli lopussa, oli kaunis kaistale pantu rämettä nurin ja
emäntä oli parhaana siellä kuokkaa ja lapiota heiluttamassa.

Kesäsydännä kun ei ansoilla ja rysillä saanut kaloja, kulki emäntä
onkimassa ja koukkuamassa. Usein hän lähti järvelle ennen auringon
nousua, ja ennenkun väki nousi ylös, oli höyryävä kalakeitto jo
valmiina pöydällä.

Eräänä kertana olivat Lampelaiset ottaneet tehdäksensä
valtionrautatielle isomman määrän halkoja. Mutta kävi niin
onnettomasti, että Jakke rupesi sairastelemaan, eikä kyennyt
ensinkään metsätöihin.

"Mikä nyt tulee neuvoksi näiden valtion halkojen kanssa, kun minä en
kykene metsään?" arveli Jakke eräänä kertana alakuloisesti.

"Meidän täytyy ottaa poikanen avuksemme", tuumaili emäntä.

"Mitäs semmoiselle työlle poikanen voi; tarvitseisi kaksikin aikaista
miestä, semminkin kun tänä talvena olisivat menneenvuotiset halotkin
ajettavat rautatiepysäkille", perusteli isäntä.

"Minkä tähden turhanpäiten niin paljon varojamme tuhlaisimme, koskapa
poikanen kyllä voi sahaa toisesta päästä vetää. Kyllä minä raastan
toisesta. Ajakoon piikatyttö valtiohalkoja ja muutenkin hevosta",
tuumaili emäntä.

"Sinä häntä nyt olet aikahinen", sanoi isäntä nauraa tuhautellen.

Sanottu ja tehty. Emäntä teetti itselleen päälle polven ulottuvat
saappaat, hankki poikasen kumppanikseen ja nyt metsään valtion halkojen
sahaukseen. Ja huhtikuun ensimäisinä päivinä oli tuo isommoinen
halko-urakka kauniisti ladottuina pinoihin.

       *       *       *       *       *

Lampelan emännän ei enään olisi tarvinnut olla niin ahkeran ja
monipuolisesti puuhaavan, sillä talous oli jo paisunut siihen määrään,
että hän olisi jo voinut vähemmällä touhulla toimeen tulla. Mutta hän
ei vaan voinut luopua entisestä tavastaan. Yhä hän eli ja toimi
entiseen suuntaansa, ajoi hevosta, hakkasi melkein kaikki kesäpuut,
linnusti ja kalasteli. Syksyin oli hän jo niin heikolla jäällä
pyydystensä kanssa, että Jakke pelkäsi hänen putoavan heikkoon jäähän
ja menettävän henkensä. Mutta äläs mitään! Suksien kanssa laapusteli
hän järvillä ja asetteli sinne pyydyksiään, eikä putoamisesta tullut
niin mitään. Mutta usein olivat eukon helmukset kotiin tullessa niin
jäässä, että ne seisoivat lattialla, kuin tyhjä tynnyri, kun hän ne
päältänsä pois riisui.

Koko talvet läpeensä oli hänellä linnun katokset, jänis langat,
kanavihit ja kalanpyydykset voimassa. Viimeiseltä piti hän
kalamatkoillaan piikatyttöstä kumppalinaan. Oli eräänä kertana oikeen
pohjolan mallipakkanen. Tyttö ei arvannut olla niin varovainen, kuin
emäntänsä oli. Muutaman lammin ojan suussa oli hautova kohta. Emäntä ei
huomannut pitää tyttöä silmällä ja yks kaks pudota muksahti tyttö
järveen. Oitis kavahti emäntä suksiensa päälle, sai tyttöä niskasta
kiinni ja veti hänet jäälle. Nyt tuli imelät kummat. Matkaa oli kotiin
kolmatta kilometriä ja liki neljänkymmenen pykälän pakkanen kipristeli
kuivissakin vaatteissa olevaa ihmistä, mitä sitten tuota kylmässä
vedessä läpikastunutta tyttöä. Mutta emäntä ei pitkin neuvotellut.
Siihen hän jätti rysänsä ja siellä potkivat kalat jäätymään, sieppasi
tyttöä käsipuolesta kiinni ja alkoi häntä yhtenä siipenä viedä
kiidättämään kotia kohden. Se oli semmoista nujakkaa ettei tyttö
joutanut kovinkaan kylmettymään vaikka vaatteet olivat niin jäässä ja
pullallaan kuin rumpu. Kotiin päästyä riisuttiin tytöltä heti vaatteet
päältä, kuopattiin lämpimiin peittoihin sänkyyn maate ja annettiin
runsaasti juoda kuumennettua maitoa. Näin hoidettuna tytölle ei tullut
hikirupea koko kylmästä kylvystä. Mutta kylläpä emäntä oli punaistakin
punaisempi kotiin päästyään; ankaran kiivaan ponnistuksen tähden hän
lehasti niinkuin ison sammuvan nuotion hiillos.

Kun asiat oli saatu järjestykseen lähti emäntä jälleen pyydyksiään
kokemaan ja oli niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Myöhemmällä kantoi
hän kotiin ison kontillisen kaloja. --

Lampelan emäntä oli hyvin vierasvarainen. Kun hän sattui saamaan
vieraita, hoiti ja kestitsi hän heitä kuten parhaiten taisi. Hän laitti
heille saunat, pesi ja puhdisti vieraansa ja saunasta tultua kampasi ja
ruokkoi heidän päänsä. Tämän teki hän kaikille, olivatpa he sitten
rikkaita tai köyhiä.

Tuo toimellinen emäntä oli tullut kuuluksi. Useinkin tuli
etäisimmistäkin piireistä ihmisiä oikein kättenmahtain katsomaan tuota
kuulua, toimellista ja monipuolista emäntää. Mutta kylläpä emännällä
olikin vieraillensa mitä eteenpanna. Ei ollut sitä aikaa vuodesta,
ettei hänellä ollut tuoretta kalaa ja lintua saatavilla, joista hän
laitti monipuolisia ruokia; ja herkkujen lisäksi oli hänellä
savustettua lintua, lipeäkalaa, puhumattakaan härän- ja lampaan lihasta
laitetuita ruokia, ja maitotalous sai runsaista varastoistansa
täydentää ruokalistan. Tyytyväisinä ja ihmetellen lähtivät vieraat
tuosta sydänmaan talosta.

       *       *       *       *       *

Merkillisintä merkillisin koko tässä jutussa on se seikka, että
kaikesta tästä huolimatta oli emäntä kuitenkin nainen, sanan
kauniimmassa merkityksessä. Kaiken tuon ankaran työn ja rehuamisen
takia olisi emännän luullut ennen aikojaan rapistuneen ja kuihtuneen,
mutta ei. Hän oli aina vaan yhtä täyteliäs, yhtä iloinen, yhtä punakka
kuin ennenkin; olisipa luullut, ett'ei ikä eikä vaivat hänen
pystyisikään.

Sitäpaitsi oli hänen henki-ihmisensä elossa. Kuuluen heränneitten
kantaväkeen, oli Lampelan emäntä usein näiden seuroissa sekä kutsui
seurat usein kotiinsa. Hän eli kristityn elämää, aina iloisena, aina
luottavana ja aina toimellisena uudistalon emäntänä syvällä Suomen
salolla.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Syyslehtiä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.