Title: Tintta Jaakko - Kuvaelma kansan elämästä
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tintta Jaakko - Kuvaelma kansan elämästä" ***


TINTTA JAAKKO

Kuvaelma kansan elämästä


Kirjoittanut

P. PÄIVÄRINTA


Werner Söderström, Porvoo, 1895.



SISÄLLYS:

   I. Elämän aamu -- kodin kasvatus
  II. Vieras koti -- sen vaikutus
 III. Nuorukainen -- erilaisien kasvatuksien hedelmät
  IV. Kipeät ajat
   V. Kovia, voitollisia aikoja
  VI. Rohkeita päätöksiä -- pikku tupa
 VII. Uusia ponnistuksia
VIII. Kovia kokemuksia
  IX. Kummia, odottamattomia tapauksia
   X. Kavaloita pauloja -- voitto
  XI. Palkinto -- kummallinen vieras
 XII. Kasvatuksen arpia -- syvä lankeemus
XIII. Selkenee -- pehmenee
 XIV. Lopputili



I.

Elämän aamu -- kodin kasvatus.


Erään tiheän kylän laidassa Pohjanmaalla, matalan ja tiheän
männikkö-metsän keskellä, kivikankaalla, on pieni ja vanha mökki,
Tinttala on mökin nimi. Mökki on vanha ja riutunut, sillä siinä ei oltu
miesmuistiin tehty minkäänlaista uudistusta eikä korjausta. Lahoneet ja
aidastuneet seinät olivat pullistelleet ja lommistelleet sinne ja
tänne, ja vesikatolle oli pantu pieniä kiviä ja turpeita, pitämään
kiinni repaleisia tuohi-levyjä. Putoamaan pyrkivää sisäkattoa
vastusteli useampi lattiasta kattoon ylöttyvä, kuorimaton pönkkä,
rikkinäisiä akkunalaseja palkitsi parvi päre- ja tuohi-paikkoja. Paras
ja samassa lujin mökin huonekalu oli musta ja onnelle palanut,
ovinurkassa seisova, maakivistä tehty takka, kumminkin uloslämpeävä.
Yhdellä mökin seinällä oli pari seinään lyötyjen vaajojen päälle
rakennettua lavaa, joissa oli pehkuuntuneita olkia ja kuluneita,
likaisia vaate-ryysyjä; ne toimittivat vuodetten virkaa. Kun vielä
otamme lukuun pari jakkaraa ja pienen, likaisen pöydän, niin ovat mökin
merkillisimmät huonekalut luetellut.

Kolmihenkinen perhe asui Tinttalassa, äiti ja heidän poikansa. Heidän
nimensäkin saamme tietää, kun mainitsemme, että kylä nimitti heitä
Tintta Jaakoiksi ja Tintta Kaijaksi, sillä Jaakko oli niin isän kuin
pojankin nimi.

Vaikka mökki oli niin halpa ja viheliäinen, oli siinä kuitenkin
alituisesti ololta vieraita, sillä töllissä oli jotain vetovoimaa, joka
heitä sinne viehkeästi veti. Siihen vetovoimaan kuului jo tuo musta
kahvipannu, joka nokisena sangastansa riippui pitkässä puunaulassa
seinällä, ihan takan vieressä, läpättömän ja rikkeimeksi palaneen
liemitorvensa kanssa. Kumminkaan ei tuo paljon palvellut kahvipannu
liene ollut yksistänsä se, joka niin runsaasti sai vieraita mökkiin,
mutta kun saamme tietoomme, että mökin perinurkassa oli mahdotoin kasa
likaisia ja kaikenkarvaisia ryysyjä, josta talon isäntä tai emäntä
tarvittaessa yhdellä ainoalla taitavasti tehdyllä, olkapäätä myöten
tapahtuneella käden pistoksella ryysykasaan, veti esiin pullon, jossa
oli kirkasta nestettä, sekä kannettoman ja paikatun pikarin, jolla
hätäpikaa lähimpänä seisovalle janoovalle, joutuin jos joutuin,
annettiin "tinttoja", niin ehkä käsitämme minkä vuoksi oli niin kosolta
vieraita mökissä..

Tuo tinttojen antaminen tapahtui aina varovasti isänisälle tahi
emännälle tehdyn kuiskutuksen jälestä, ja ensimäinen seuraus tuosta
kuiskutuksesta oli se että kuiskuteltu rupesi varovasti pilkistelemään
rikkinäisistä akkunain reijistä ja oven raosta ulos, ja kun ei vaan
mitään epäluulon alaista näkynyt, niin käytiin rivakkaasti tinttojen
antamiseen. Sen tehtyä katosivat nuot taikakalut taas ryysykasaan,
yhdellä ainoalla käden pistoksella, niin perinpohjaisesti, että niitä
olisi ollut mahdotoin sieltä muiden löytää kuin asian omaisien. Sen
asian todistukseksi mainittakoon sivumennen, että nimismies oli jo pari
kertaa käynyt epäluulon alaisena tongostelemassa tuota ryysyläjää,
löytämättä kuitenkaan mitään semmoista, joka hänelle olisi virkansa
puolesta ollut kelvollista. Noista nimismiehen onnistumattomista,
mökissä tapahtuneista poliisi-toimista oli asianomaisien nykyinen
arkuus kumminkin kotoisin. Oli miten oli, mutta, tuskin on mikään
kaappi maailmassa uskollisemmasti toimittanut tallentajavirkaansa,
luvallisia tai luvattomia anastamisia vastaan, kuin tuo ryysy-koko
Tinttalan mökin nurkassa; sen vuoksi menestyikin tinttaaminen niin
kauvan. Vuosikymmenien päästä vasta saatiin tietää, ett'eivät
varovaiset tinttalaiset säilyttäneetkään aarteitaan tuossa likaisessa
ryysy-läjässä, vaan että läjä oli vaan lukkona ja ovena heidän
keinokkaasti tehtyyn kassakirstuunsa, sillä ryysy-kasan alla oli eräs
lahoneen lattian lauta irrallaan, jonka alusta oli kaivettu niin
monilokeroiseksi ja soppeloiseksi, että sieltäkin olisi äkkinäisen
ollut mahdotoin mitään löytää, jos sinnekin olisi osauttu. Se ei
kumminkaan koskaan tapahtunut, mutta, isännän tai emännän käsi
avaimena, ottivat ja panivat he sinne yhtä nopeasti ja helposti kuin
jos he olisivat auki olevalla kaapin läpällä ammattiaan harjoittaneet.

Semmoinen oli Tinttalan asukasten elämän laatu ollut jo kauvan aikaa,
ja nuoremmat ihmiset eivät muistaneet toisin olleenkaan.

Itsestäänhän on jo arvattava, ett'ei mökin elämä yleensä ollut juuri
siveää ja ett'eivät mökin lempivieraatkaan tuota juuri paljon
edistäneet.

Korttein lyönti oli sekä vierailla että talon vanhemmalla väellä
useinkin työnä, ja kun vierasten päästä rupesi juopuneen autuus
haihtumaan, otettiin taas uudestansa naukkuja eli tinttoja, niinkuin he
itse sanoivat. Tuommoisen työn ja tuommoisen ravinnon ollessa tulivat
puheet ja keskustelut itsensä kaltaisiksi. Kiroukset, riidat, väliin
tappelut ja kaikkinainen jumalattomuus oli alituisena soitantona ja
esikuvana mökissä. Kaiken tuon viheliäisyyden ja turmeluksen ohessa
täytyy mökin asukkaille antaa se kunnia, ett'ei kukaan heistä voinut
koskaan soimata epärehellisiksi eikä varkaiksi, sillä heille ei
kelvannut koskaan mikään muu karvas-kultansa maksuksi kuin puhdas raha.
Jos joku yritti heille tuomaan viljaa j.m.s. viinan hinnaksi, nuot
tinttain antajat oikein kauhistuivat muka semmoista jumalattomuutta,
kun Jumalan viljaa juotaisiin; tulipa vielä päälliseksi heidän
kauttansa ilmi ja omistajalleen takaisin monta varastettua kalua,
jyvä-pussia j.n.e.

Tuommoisessa koulussa ja tuommoisilta vanhemmilta sai Tinttalan pikku
Jaakko kasvatuksensa. Hän oli vanhempiensa ainoa lapsi, ja hän oli
syntynyt tähän maailmaan vanhempiensa jo ikäpuolina ollessa. Tuo
Tinttalan pieni Jaakko, joka tulee kertomuksemme päähenkilöksi, oli
sillä ajalla, jolta kertomuksemme on, kymmenvuotias. Hän oli
harvapuheinen, eikä näyttänyt ottavan osaa mihinkään mökissä
tapahtuviin toimiin, istua jörötti vaan päiväkaudet melkein yhdessä
paikassa liikkumatta. Siitä hän seurasi jokaista puhetta ja
keskustelua, suu unohtuneena puoleksi auki, ja katsoa töllöttäen
milloin puhujaa, milloin muita; hän ei näyttänyt pitävän kenestäkään
mitään, muut hänestä sitäkin vähemmän.

Vanhempansakaan eivät hänestä suurta lukua laskeneet, kun hän vaan oli
hengissä ja tiettävissä, muusta ei ollut kysymystäkään. Karun ruokansa
ja kurjat vaateriepunsa sai pikku Jaakko, niinkuin vanhempansakin,
niistä niukoista voittorahoista, jotka ainoana mökin tulona saatiin
luvattomalla ja inhottavalla viinankaupalla. Pörröisenä, likaisena ja
riisumatta pani pikku Jaakko maata pehkulavallensa, kahta vertaa
pörröisempänä nousi hän siitä aamulla, sillä tuuli ja muut pojan
tukkaan päivän pitkään sattuneet esineet olivat kukin laillaan ja
tavallaan siljanneet hänen hivuksiaan, sen vuoksi olivat ne illalla
milt'ei sileämmät kuin aamulla.

Hän ei pukenut koskaan ylösnoustuansa, kun ei hän koskaan riisunut
maata pannessansa. Noustuansa söi hän niukan eineensä, ja sitten taas
tuo yksitoikkoinen päivän työ: muiden suuhun ja toimiin avosuin katsoa
töllöttäminen; se oli hänen jokapäiväinen työnsä, semminkin kun vaan
mökissä oli tinttaajia.

Kun mökissä ei sattunut olemaan vieraita, ja semmoisia päiviä toki
joskus sattui, ei pikku Jaakko silloin joutanut olemaan vaiteliaana,
sillä hän sai aina ankaran käskyn jommaltakummalta vanhemmalta: "ota
kirja käteesi!" Poika oli niin tuohon heidän harvinaiseen puhutteluunsa
tutustunut ja tullut sen merkityksen niin perinpohjaisesti tuntemaan,
ett'ei hän yhtään sitä vastustellut, vaan hän meni heti, tuon äänen
kuultuansa, tomuisen seinälaudan luokse ja sieppasi sieltä
katekismus- ja aapis-kulunsa ja rupesi lukea tankuttamaan miten voi,
sillä hänelle ei oltu opetettu muuta kuin kirjainten vaillinainen
tunteminen. Kyllä pikku Jaakko koetti alussa panna tuota
tieteilemiskäskyä vastaan, niin paljon kuin vaan voi, mutta tuo
alinomaa näkösällä oleva paksu, puinen ja hiiltynyt haara-kohennus,
joka takan loukossa seisoa törötti, oli heti alkupäässä tehnyt niin
tuntuvan vaikutuksen poikaan, että hän katsoi parhaaksi olla
vastustamatta. Ihme, kumma! Vaikka poika oli niin jörömäinen kuin hän
oli ja vaikk'ei hän ollut saanut sen parempia oppia, oppi hän kuitenkin
välttäväksi lukijaksi ennen pitkää! Kinkeriluvuillakin kummasteli
papisto, kun Tinttalan pieni Jaakko osasi niinkin lukea, vaikka hän oli
semmoisessa kodissa kasvanut, sillä papisto tunsi tarkkaan
tinttalaisten sisällisen elämän.

Tuo pojan lukutaito antoi Tinttalan vanhuksille paljon rintaa. Jos joku
kristillismielinen ihminen muistutti heitä, minkälaisessa tilassa
heidän poikansa kasvaa, sanoivat vanhukset tavallisesti: "osaapa tuo
lukea niinkuin muidenkin ihmisien lapset."

Siinä he luulivatkin olevan kaikki, mitä he olivat velkapäät lapsensa
kasvattamisen eduksi tekemään, kun laittoivat hänen päällensä jotain
vaate-riekaletta, jos kohtakin iho vilkkui sieltä ja täältä, ja kun he
antoivat pojallensa jokapäiväisen, jos kohtakin niukan ravinnon; kun
poika oli vielä opetettu lukemaan, niin tuntui vanhemmista, että he
ovat tehneet kaikki mitä tehtämän pitää.

Vieläpä nuo Tinttalan vanhukset olivat ja elivät mielestänsä
kristillisellä pohjallakin, ja siitäpä pohjasta pikku Jaakollekin tuli
tuo kohennus-pakko lukemiseen, sillä "eivät he tahtoneet pojastansa
pakanan tulevan", niinkuin he usein sanoivat. Eivät vanhemmat
opettaneet pojallensa minkäänlaista työn eikä asian tekoa, eivätkä he
itsekään mitään semmoisia tehneet, sillä, niinkuin olemme jo nähneet,
talossa ei mitään semmoista ollut, kun tähän vaativat elämän tarpeet
saatiin viinanmyönnin voitoilla. Asiain näin ollen kasvoi poika yhä
vaan edelleen samanlaisessa olossa ja asemassa.

Mökin raa'at ja siveettömät vieraat vaikuttivat myös paljon pikku
Jaakon kasvatukseen. Alituisesti kuullen heidän irstaisia puheitaan,
imi hän niistä nuoreen sydämeensä pohjakaavan kaikille käsityksilleen,
ja pian oli hänellä semmoinen käsitys ihmisistä yleensä, ettei sen
parempaa ole muuallakaan kuin heillä, ja että kaikki on niinkuin
ollakin pitää.

Jos poika-raiska joskus kävi ulkona kodistansa, muiden ihmisten
parissa, katsottiin häntä kaikkialla ylen pörrötukkaisuutensa,
likaisuutensa ja rikkinäisten vaateryysyinsä vuoksi. Vieläpä katsottiin
paljon siihenkin, kun hän oli köyhä ja Tinttalasta kotoisiin, sillä
ihmiset yleensä kammoivat Tinttalaa. Eivätpä kylän lapsetkaan
kohdelleet paremmin Jaakko-raiskaa, sillä kun he tapasivat hänen,
kerääntyivät he hänen ympärillensä, tekemään ilkeää pilkkaa ja ivaa,
vaikk'ei hän antanut heille siihen vähääkään aihetta eikä syytä.

Yksi nyki yhdestä, toinen toisesta Jaakon rikkeimen ja riepaleisen
nutun nurkasta, samassa hokien: "Tintta Jaakko, pikku Tintta,
Tintta-karhu" ja muuta semmoista.

Kauvan kärsi Jaakko tuota pilkkaa ja koki panna: "noo, noo, kaa, kaa,
olkaa siivolla!", mutta kaikesta tuosta ei ollut mitään apua, vaan
joukko yltyi vaan kiusaamaan. Rynnäkkö kävi viimein niin ankaraksi,
ett'ei Jaakkoparka tiennyt miltä puolelta olisi itseään suojellut.
Tavallisesti kiusasivat poika-viikarit Jaakkoa niin kauvan, että hän
suuttui viimein ja haapuili kiinni vainoojiansa, mutta silloinkos
poika-viikarit nauraa hohottamaan ja pakoon juoksemaan, huutaen:
"varokaa itsenne, Tintta-karhu tulee!" Tuota menoa pitkitettiin
tavallisesti siksi kuin joko kiusaajat kyllästyivät mieli-työhönsä tahi
Jaakko-raiska pääsi pakoon heidän kynsistänsä.

Kun tuolla lailla kiusattu poika sattui joskus pölyyttämään
kiusaajiansa, siitäkös vanhemmat sekä kiusaajat itse huutamaan ja
parjaamaan Tintta Jaakkoa, kuinka häjy, kuinka räähkä, ilkeä ja
hillimätöin hän on; ja niissä tiloissa olivat itse ilkeyden tekijät
valmiit tekemään vanhemmillensa kanteita tuosta pahankurisesta
Tintta-Jaakosta. Vanhemmat ottivat tavallisesti noiden pienten,
jäävillisten kantajain todistukset täysinä vastaan ja heidän
katsanto-tapansa Jaakkoon ei suinkaan sen kautta käynyt leppeämmäksi.

Kaikesta tuosta näkyy, että Jaakko raiskalla oli suo siellä, vetelä
täällä. Ulkona kodista kiusattiin, rääkättiin, pilkattiin ja vihattiin
häntä ihan syyttömästi ja jos hän tuli kotiansa apealla mielellä, eipä
sielläkään mitään hyvää näkösällä ollut. Vanhempansa eivät kyllä
hänestä lukua pitäneet, olipa hän kylässä tahi kotona, mutta heillä ei
ollut yhtään ainoata hyvää ja opettavaista sanaa antaa pojallensa, ei
yhtään vanhemman rakkaudesta lähtenyttä ohjausta, ei yhtään siveellistä
oman elämänsä esimerkkiä tulevaksi valoksi; eipä tosiaankaan muuta kuin
kohennus-koulu lukemiseen ja karu illallinen, siinä kaikki. Taikka jos
talon vieraat sattuivat olemaan tinttaamassa, niin eipä heistäkään
ollut suurta tukea eikä lohdutusta apealle ja sorretulle poikarievulle.

Eräänä kertana kävi niin, kun Jaakko meni kylälle; että hänen vanhat
vainoojansa ottivat hänen taas käsiinsä. Jaakko tuskaantui nyt jo heti
ensi ottosilla. Hän sai kiusaajistaan yhden ja toisen kiinni, ja pian
oli useampia töppösiä yht'aikaa taivasta kohden, ja toisia hän huimi
housuille aikalailla. Siinä nujakassa havaittiin, että Jaakko oli
huomattavan väkevä ikäisekseen. Huomattuaan minkälaisia hujauksia he
nyt Jaakolta saivat, lähtivät hänen kiusaajansa huutaen, parkuen
tallustelemaan kylään. Tiellä he itkusuussa kertoivat ja voivottelivat,
kuinka pikku Tintta heitä pieksi ja rusikoitsi. Vanhemmat ihmiset
tuosta kovin kauhistuivat, kun tuo ryökäle tohtii ja uskaltaa koskea
heidän lapsiinsa. Tuo kauhu oli sitä helpompi heidän sydämiinsä
syttymään, kun heidän mielensä ei ollut ennestäänkään suopea.
Tulissaan, tauloissaan lähtivät he tuolle pahankuriselle poikanulikalle
kostamaan ja juoksu-jalassa riensivät he äskeistä poikien
tappelutannerta kohden. Jaakko-raiska ei osannut aavistaakaan, että
uusi ankarampi rynnäkkö häntä vastaan oli tulossa. Hän oli vaan ypö
yksin äskeisellä taistelutantereella, ikäänkuin nauttien voittonsa
hedelmää -- ihmis-arvoa, jota hän oli pakotettu käsivarsillansa
itsellensä anastamaan. Huutaen, hoilaten juoksi kostaja-joukko sitä
paikkaa kohden, jossa vainottu seisoi, miettien tilaansa.

"Tuolla seisoo vielä Tintta-karhu", huusi joku kostaja innostuksissaan,
kun näki Jaakon seisovan yksinänsä.

Tuo huudahdus ja sortonimensä kuuleminen herätti pojan haaveksivaisesta
tilastaan. Hän silmäsi hätäisesti ympärillensä ja huomasi häntä
itseänsä kohden kiitävän joukon, ja heti ymmärsi hän, mitä varten se
oli liikkeellä. Täyttä väkeään lähti Jaakko nyt käpälämäkeen,
välttääksensä siten tuon uuden ja voimakkaan vainooja-parven, jonka
kanssa ei ollut tietysti leikinteko, jos he vaan hänen käsiinsä
saisivat. Vainooja-joukko huomasi pojan liikkeen ja sen vuoksi
levittivät he sotarintansa ja estivät häneltä paon, ja pian olivat
vikkelimmät kylän nuoret pojat pakenevan poika-raiskan kimpussa. He
rupesivat nyt oikeen isällisesti kurittamaan Tintta Jaakkoa, jota
tehdessään he ehtimiseen muistuttivat, ett'ei hän saa vasta koskea
heidän lapsiinsa. Ei siinä auttanut Jaakon vastaanväittelemiset, että
heidän poikansa olivat tehneet hänelle vääryyttä, eikä itkut ja porut,
vaan he haivalsivat ja löylyttivät pojan pahanpäiväiseksi. Sitten
lähtivät he tyytyväisinä pois, ikäänkuin olisivat hyvinkin jalon työn
tehneet.

Siihen jäi poikariepu taas ypö yksin, nyt saaneena, äskön, antaneena,
saaneena syyttömästi, pakosta antaneena. Hän istua hytkähti lähellä
olevan aidan viereen, ja sydämessään tuntui ensikerran eläessään niin
kummallisia tunteita. Ensikerran tunsi hän että ihmiset eivät ole
niinkuin olla pitäisi ja että hänkin voisi olla ihminen niinkuin
muutkin ihmiset. Hän vertaili omaansa, isänsä, äitinsä ja alinomaisten
kotivierastensa elämää, asemaa ja arvoa muiden ihmisien elämään ja
arvoon. Silloin havaitsi hän, että suuri väli, suuri juopa oli hänen ja
muiden, välillä. Hän kysyi nyt itseltänsä: mikä on tuon välin tehnyt,
mikä juovan rakentanut, ja mistä se tulee, että toiset ihmiset
leikkaavat vaan kunniaa koko elämänsä ajan, jota vastaan toiset ihmiset
saavat vaan osaksensa sortoa ja pilkkaa ja häpeää?

Noita mietti Tintta Jaakko häväistynä, pilkattuna, ylenkatsottuna ja
rangaistuna, tuossa aidan vieressä istuessaan. Näitä kysymyksiään
selvitellessään huomasi hän, että tuota suurta juopaa ei ollut mikään
muu rakentanut kuin erilainen kasvatus jo lapsuudesta pitäin. Hän
huomasi olevan muitakin poikasia yhtä köyhiä kuin hänkin, joita ei
talojen pojat ja tytöt niin pilkanneet ja nykineet nutun liepeistä,
niinkuin häntä itseänsä, mutta samassa hän huomasi, että heidän päänsä
oli aina sileäksi kammattu ja heidän silmänsä puhtaat, vieläpä heidän
vaatteensakin olivat ehyet ja puhtaat, vaikka kohtakin paikatut ja
halvat. Huomasipa hän senkin, ett'eivät nuo köyhät, jos kohtakin siivot
ja siistit pojat, saaneet sitä arvoa toisien onnellisempien silmissä
kuin varakasten talollisien lapset, mutta heitä ei kumminkaan nykitty,
pilkattu eikä pieksetty, ja se oli Jaakko raiskan mielestä jo
mahdottoman ison arvon voitto.

Noita miettiessään tunsi hän katkeruudella minkälainen hänen
kasvatuksensa on ollut. Juopuneiden alinomaiset irstaiset ja raa'at
puheet olivat kuuluneet yhtäläistään hänen korviinsa aina siitä asti
kuin hän puhetta rupesi ymmärtämään. Vanhempansa olivat väärällä,
laittomalla ja jumalattomalla tavalla hankkineet hänelle kurjan, mutta
kumminkin kerjäämättömän ravinnon, ja siinä samassa olivat he kovin
laiminlyöneet hänen muun kasvatuksensa. Eipä kummakaan, jos ihmiset
häntä pilkkasivat ja katsoivat ylen semmoisena pörrötukkaisena,
likasilmäisenä, ryysyisenä ja ihmisyydestä osattomana ja kaikenlaisena
kurjuuden esikuvana, kuin hän juuri tänäkin hetkenä oli. Huomasipa hän
nyt olevan ison välin muiden ja itsensä välillä.

Noita kaikkia miettiessään ja tuntiessaan, pillahti poika katkeraan
itkuun. Se oli ensimäinen itku kehto-itkujen jälkeen, jonka ahdistettu
sydän pusersi ulos. Siinä hän itki, tiesi herra kuinka kauvan. Hän itki
mennyttä kovaa ja karua elämänsä aamua, itki ihmisien tylyyttä,
kovuutta ja tunnottomuutta, -- sitä kaikkea hän itki.

Kun Jaakko raiska oli parhaallaan itkemässä, tulla tepsutteli toisella
puolen aitaa olevan vainion pellon piennarta myöten häntä kohden saman
ikäinen ja kokoinen tyttö-tyllykkä, kuin hän itsekkin oli. Tuo tulija
oli Tinttalan likimäisen naapurin ja samassa kylän varakkaimman talon
isännän ja emännän ainoa ja viimeinen lapsi, sillä kaikki heidän
ensimäiset lapsensa olivat kuolleet. Kun heidän ensimäiset lapsensa
olivat joutuneet tuonen uhriksi, hoitivat vanhemmat tuota ainoaa
lastansa sen suuremmalla huolella. He eivät päästäneet tyttöänsä paljon
ulkonakaan käymään, sitä vähemmin toisien kylän lapsien seuraan,
peläten hänelle tapahtuvan jotain vaaraa tahi taudin kohtausta.
Sentähden ei tulija tyttö ollut mikään likeinen tuttu itkevälle Jaakko
rievulle; hän tiesi vaan, että tyttö oli heidän mahtavan naapurinsa
tyttö.

Tyttö oli puettu punarantuiseen hameesen ja puhtaat lyhyenlännät, mutta
leveät paidan hihat liehuivat hänen kävellessään, tuulen ja hänen
käyntinsä voimasta. -- Valkoisen kellertävä, latvoilta tasaiseksi
leikattu tukka, liehui myös valtoimena hänen kävellä tepsuttaissaan.

Sureva, kaikkien hylkäämä poika ei huomannut hänen tuloaan; hän ei
katsellut ympärilleen tällä kerralla, sillä hänellä oli työtä työstään.

Kun tyttö pääsi aitaa liki, katsoi hän suurilla, sinisillä silmillään
aidan raosta säälivästi ja osanottavasti toisella puolen aitaa surevaa
poikaa.

"Älä itke, Jaakko", sanoi hän hetken päästä, heleällä ja sointuvalla
äänellä.

Jaakko säpsähti. Se oli ensimäinen lempeä ääni, ensimäinen lempeä
puhuttelu, jonka hän koskaan oli elämässään kuullut. Hän käänsi itkevät
kasvonsa ääntä kohden ja havaitsi aivan selkänsä takana, toisella
puolen aitaa olevan pulleaposkisen tytön viattomat kasvot. Hän tunsi
heti puhuttelijassaan mahtavan naapurinsa tyttären. Voi kuinka suuren
välin hän tunsi olevan itsensä ja tytön välillä. Silmättyään tytön
miellyttävään näköön ja pukuun, häpesi hän omaa kurjuuttansa ja
likaisuuttansa. Hän koki pidättää itkuansa ja pyyhkäsi ehdottomasti
pörröistä tukkaansa pois silmiltänsä. Kenties tuo itsensä siivoomisen
yritys oli Jaakolle ensimäinen, jonka hän eläessään oli tehnyt. Kenties
oli tuo ensimäinen tunto Jaakolla, että hänen pitäisi olla ja elää
siistimmästi, ja tuon tunnon, tuon tarpeen lienee vaikuttanut hänen
tykönänsä oleva puhdas, siisti ja lempeä tyttö.

"Voi, vieläkö sinäkin, Mari, tulet minua pilkkaamaan", sanoi Jaakko
itkunsa seasta, kuin oli toipunut ensi hämmästyksestään.

"En minä sinua pilkkaa", sanoi Mari lempeästi.

"Kaikkihan minua pilkkaavat ja kiusaavat, vieläpä pieksävätkin", sanoi
Jaakko surumielin.

"Niin he kyllä tekevät, sen olen nähnyt, mutta enhän minä ole koskaan
sinua pilkannut, Jaakko."

"Et koskaan, Mari."

"Ethän siis ole minulle vihainen, Jaakko?"

"Voi, Mari! Sinulle en ole koskaan vihainen, enkä vastakaan ole; sinä
olet niin hyvä! Enkä minä ole kenellekään vihainen, mutta ihmiset
vihaavat minua kurjaa ilman syyttä", sanoi Jaakko taas, ja alkoi vaipua
entiseen suru-mielisyyteensä.

"Ihmiset ovat sinulle pahoja. Tiedän senkin, että he sinua syyttömästi
pieksävät. Tosin sinä löylytit toisia poikia, mutta se oli heidän oma
syynsä, sillä he eivät antaneet sinulle rauhaa, ennenkuin saivat sinun
suuttumaan", sanoi Mari.

"Mistä sinä, Mari, tiedät sen?"

"Koko ajan olen katsonut akkunasta ja tulin sinua lohduttamaan."

"Voi minua onnetonta!" sanoi Jaakko ja pillahti taas itkemään.

"Älä huoli itkeä, Jaakko, kyllä sinusta vielä mies tulee", lohdutteli
häntä Mari.

"Voi, Mari! Ei minusta tule miestä, ei koskaan", sanoi Jaakko ja
väänteli käsiään tuskassaan.

"Tulee kun tuleekin sinusta mies, minä tiedän sen", tokasi Mari
innokkaasti.

"Mitenkä, Mari, sanoppas!" sanoi Jaakko ja katsoi häneen melkein
luottavasti.

"Kun kasvat vähän isommaksi, rupeat sinä työtä tekemään. Silloin saat
paremmat vaatteet yllesi ja silloin sinä, Jaakko annat leikata tukkasi
ja kampaat pääsi aina sileäksi, peset myös joka aamu silmäsi puhtaiksi.
Kun niin teet, niin ihmiset lakkaavat sinua ylenkatsomasta ja
pilkkaamasta", ennusteli pikku Mari melkein käskevästi.

"Voi, voi, Mari! Minä tahdon tehdä työtä yötä päivää, minä laitan
paremmat vaatteet itselleni, pesen silmäni ja kampaan pääni joka aamu,
kun vaan eivät ihmiset sitten enää pilkkaa minua, se käypi niin kipeää
sydämelleni", sanoi Jaakko innostuneena ja uusi kummallinen, ennen
tuntematon toivon säde lensi hänen sydämeensä, ja se oli tuo: jos
minustakin vielä kerran tulisi mies.

"Tee vaan niinkuin minä olen sanonut ja niinkuin sinä olet luvannut,
niin saatpahan nähdä mitä siitä vielä tulee; sinulla on voimaa ja
vartta kyllä. Hyvästi nyt, Jaakko!" sanoi Mari ja alkoi kävellä
tepsutella kotiinsa.

Siihen jäi nyt Jaakko taas yksinänsä. Hänestä tuntui siltä kuin tuo
lempeä olento olisi mennyt liika aikaisin pois hänen käsistänsä. Hän
katsoa töllötti tytön jälkeen niin kauvan kuin vaan näki, mutta hän ei
itkenyt enää. Surut olivat haihtuneet nyt sorretun ja ylenkatsotun
pojan sydämestä ja siellä soi nyt vaan kaksi lausetta: "älä huoli
itkeä, Jaakko, kyllä sinusta vielä mies tulee" ja "tuleekohan
minustakin mies vielä kerran?"

Siitä lähti Jaakko viheliäiseen kotiinsa. Tinttarit olivat siellä
varsinaisessa työssään. Esikerran eläessään inhotti Jaakkoa heidän
jumalatoin puheensa ja käytöksensä. Vanhempansa laittoivat hänelle
niukan aterian, kysymättä vähääkään, missä hän on ollut ja mitä
toiminut.

Ruoka ei maistunut nyt Jaakolle. Miettivänä ja alakuloisena istui hän
vaan, mutta hän ei nyt avosuin katsoa töllöttänyt silmiin mökin
vieraita, heidän raa'asti ja jumalattomasti puhuessaan; pojan sydämessä
soi vaan kysymys: tulisikohan minustakin vielä mies, ja se antoi
hänelle muuta työtä.

Niin kului se päivä. Illalla pani poika levolle pehku-vuoteellensa,
yhtä pörröisenä nousi hän aamulla. Mutta noustuaan hän käveli äitinsä
tykö, vanhat keritsimen kulut kädessä ja sanoi: "keritkää, äiti, minun
tukkani!"

"Kah, saakeli! Poika taitaa ruveta hankkimaan itseänsä maisteriksi,
tahi on häneen eilisellä kylämatkallaan pistänyt pieni ylpeyden synti",
sanoi eräs jo näin aikusin mökkiin ehtinyt tinttaaja, kuullessaan pojan
vaatimuksen.

"Tukkani on kovin pitkä", sanoi vaan poika ja istui jakkaralle
tarjoten äidilleen keritsimet.

Äiti otti keritsimet pojan kädestä ja alkoi hakuttaa pojan tukkaa.
Tunnustaa täytyy, ett'ei tuo työ ollut suinkaan tottuneen
tukanleikkarin työtä; kolosta, hammasmaista tuli jälki, mutta kuitenkin
saatiin tukasta aina jotain irti; ja ennen pitkää oli lattialla aika
kasa hasioita ja karrillaan olevia hivuksia.

Kun tukka oli saatu kerityksi, nähtiin mökissä kummia: Jaakko nouti
kiululla vettä ja rupesi pesemään kasvojansa! Sitä ei oltu ennen nähty,
ja sekä pojan vanhemmat että mökin vieraat kummastelivat tuota
äkkinäistä ja ihmeellistä muutosta.

Kun kasvot olivat pestyt, tuli pään kampaamisen vuoro. Kampaa ei ollut
koko mökissä olemassakaan; vanha, kulunut karstaraasia sai kamman
vitkaa tehdä. Sillä siljoitti poika päänsä kuin parhain taisi. Sitten
astui hän, vanhempiensa eteen ja sanoi: "tarvitsisin saada paremmat
vaatteet, nämä ovat kovan ritkeimet ja likaiset".

"Ole vaiti! Mistä tässä on varoja sinulle uudet vaatteet laittaa, kiitä
että päälläsi on mitä on", tiuskasi äiti.

"Voisittehan kumminkin näitä pestä ja paikata", sanoi poika
taipumattomasti.

"No, mutta mitä herran tähden sinä oikeen mietit, kun sinä olet nyt
tänä päivänä niin vaatelias?" puuttui nyt isä puheesen.

"Jos minustakin tulisi vielä mies", sanoi poika hiljaisesti ja ujosti.

"Sinusta mies! jotakin sitä kuulee! Ha, ha, ha, haa! sinusta mies --
mitäs tolvanasta!" kummaili ja nauroi isä, että oli selälleen kaatua.

"Pidä, poika, suusi kiinni ja kiitä, että sinulla on niin hyvät
vanhemmat, jotka sinusta pitävät semmoisen huolen, ett'et tarvitse
kerjätä. Sinuun on tarttunut ylpeyden synti, Jumala paratkoon, ja jo
noin nuorena!" toruskeli äiti, hänen mielestään liian ylös pyrkivää
poikaansa. "Kirja käteesi!" lisäsi hän sitten ankarasti.

Poika ei vastustanut yhtään vanhempiansa. Hän otti aapiskulunsa
käsiinsä ja rupesi lukea tankuttamaan, mutta lukemisesta ei tahtonut
tulla mitään. Jokainen sana ja lause, jokainen rivi näytti vaan hänen
silmissään yhtäläiseltä ja sisältävän lauseen: tulisikohan minustakin
vielä mies?

"Tulisikohan minustakin vielä mies!" pääsi häneltä viimein ääneensä.
Sisällinen tunne oli ääneksi asti voittanut ne ulkonaiset äänien
merkit, jotka olivat hänen silmiensä edessä.

"Jumal'auta! poika on kadottanut järkensä", sanoi isä, kuultuaan pojan
viimeisen lauseen.

"En minä ole järkeäni kadottanut, mutta minä tahdon todellakin tulla
mieheksi, isä", sanoi poika.

Oli miten oli, mutta Jaakko ei nyt enään koskaan tullut kylään
pörrötukkaisena ja likasilmäisenä. Puhtaat olivat nyt Jaakon kasvot ja
sileä oli hänen päänsä. Rikkinäiset vaatteensakin alkoivat puhdistua ja
käydä ehyemmiksi. Vanhempansa eivät kyllä pitäneet nyt huolta paremmin,
kuin ennenkään, mutta poika itse koki asiaa auttaa minkä voi. Huonosti
se kyllä ensimmältä kävi laatuun, mutta kuitenkin tarttui aina jonkun
repattavan paikan syrjä kiinni, yksi ja toinen ammottava reikä meni
tukkoon! Vettä ja aikaa oli hänellä yltäkyllin, joiden avulla hän sai
likaa poistetuksi.

Tosin pilkkasivat toiset kylän lapset häntä vieläkin, mutta ei hetikään
niin useasti kuin ennen. Ja kun tuo lempeä ja miellyttävä Mäkelän Mari
sattui näkemään Jaakon, hymyili hän niin lempeästi ja sanoi: "kas niin
Jaakko! Sanoinhan minä sen". --



II.

Vieras koti -- sen vaikutus.


Koko joukko aikaa on kulunut. Tintta Jaakko ei ole enään Tinttalassa.
Tuo rikkaan Mäkelän Mari heitukka oli hänessä eloon herättänyt ihmisen
-- sisällisen ihmisen. Tuo sisällinen ihminen Jaakossa pyrki nyt vaan
täysin voimin mieheksi, semmoiseksi mieheksi, jota ei enään pilkattaisi
eikä rääkättäisi.

Kauan ei Jaakko ollut enään Tinttalassa, sitten kun hän oli huomannut,
että ihmiset eivät häntä enään niin kovin paljon pilkkaa. Itse hän kävi
hakemassa paikkaa, jossa hän saisi työtä, ruokaa ja vaatetta päällensä,
ja semmoisen hän löysikin omassa kylässä. Paljon ei ollut ensinnä
palkkaa, olihan vaan ruoka ja joku vähänen vaatetta, mutta paljoa ei
Jaakko vaatinutkaan, kun hän vaan pääsi mieheksi, se oli pää-asia se.

Kylä nauroi, talo ja vanhemmat nauroivat ja Jaakko itsekin nauroi
tuolla rengiksi menolla, mutta noilla nauruilla oli vähän erinkaltaiset
syyt. Kylä nauroi Tintta Jaakon tyhmän rohkealla uhkayrityksellä, kun
hänkin muka tapailee rengiksi, joka ei ole muuta oppinut tekemään kuin
pahuutta ja laiskottelemaan; he ennustelivat, ett'ei hän ole viikkoa
enempää talossa. Talo nauroi häpeästä, kun tuli ottaneeksi tuon epaton
ruokansa ääreen, mutta siinä samassa sanoivat he: "antaa Tintta Jaakon
koettaa; saahan hänen pois, jos ei sovi". Vanhemmat nauroivat sitä, kun
tuo heidän poikapökerönsä on semmoisen hullutuksen päähänsä saanut,
että uskaltaa lähteä ihmisiin, vaikkei hän ole oppinut mitään tekemään;
tuntuipa siltä kuin he olisivat pojan taitamattomuuden lukeneet aivan
hänen viaksensa. Jaakon naurun syy oli aivan erinkaltainen kuin
edellisten naurajain; hän nauroi sitä kun hänestäkin tulee mies; olipa
toinenkin, joka nauroi samansuuntaisesta syystä, ja se oli tuo Mäkelän
pikku Mari heitukka, mutta hän ei naurannut julkisesti, vaan salaa
sydämessään.

Mitäpä siitä, Jaakko tuli palveluspaikkaansa määrätyllä ajalla,
niinkuin isännän kanssa sovittu oli.

Tuskin oli Jaakko huoneesen päässyt ja pussin pois selästään saanut,
kun hän suurella pontevuudella kysyi: "onko pärepuita kotona?"

"Mitäpä niillä tekisit?" kysyi isäntä vuoronsa.

"Lohkoisin ne ja sitten kiskoisin päreitä", sanoi Jaakko vakavasti.

"Ohoh, Jaakko! Maltahan nyt ja levähdä tämä ilta; kyllä vielä on aikaa
työtä tehdä, ennenkun vuosi on lopussa", sanoi isäntä puolihymyssä.

"Mihin työhön minun huomenna pitää mennä?" kysyi taas Jaakko.

"Halkojen vetoon".

"Ovatkos häkit reilassa?"

"Kylläpä ne taitavat olla kesä-reilassa", vastasi isäntä.

Sen enempää ei Jaakko odottanut. Päätäpahkaa meni hän ulos, haki sieltä
kärryhäkki-resuja ja tuoda nujuutti ne tupaan. Sutii, sitte niitä
parantamaan. Eihän se tahtonut käydä laatuun, mutta isäntä neuvoi
häntä, ett'eivät vitsat saaneet kiertyä kurille ja ett'ei puuvärkki
saanut tulla koiran kaulalle j.n.e. Häävejä ei niistä tullut, mutta
kumminkin tuli kaksi kärryhäkkiä sinä iltana Jaakolta parannetuksi
siihen voimaan, että ne hyvästi kelpaisivat huomenaamuna käyttää
kärryille.

Niin alotti Jaakko palveluksensa. Alusta alkaen oli hän niin uuttera ja
huolellinen hänelle uskotuissa asioissa, että hän sillä herätti pian
huomion; moniaan päivän perästä sanoi jo isäntä: "olkaasta vaiti,
kuinka kauvan tuota kestää".

Talossa oli työkalut kaikkeen laatuun ja höyläpenkki oli talvikaudet
tuvassa; kaikenlaisia raaka-aineita oli myös ainaisessa varastossa. Ei
se ollut kovin mones ilta Jaakon tulon jälkeen, kun hän ujostellen
pyysi isännältä, saisiko koettaa tehdä astiaa; tuo ujosteleminen tuli
siitä, kun hän pelkäsi, ett'ei semmoista haaskaajaa, kuin hän on,
päästettäisi työkalujen ja ainetten ääreen.

"Tee vaan, opettele vaan! Kyllä minä neuvon ja opetan sinua", sanoi
isäntä ystävällisesti. Se oli Jaakolle mielen vertaa.

Tuumasta tekoon. Ensi iltapuhteen kantoi hän lautoja tupaan, veisti ja
höyläsi niitä, niin että hiki päästä valui. Kaikista esineistä
huomattiin, että pojan teoksesta piti tulla kiulu. Kauvan, monena
iltana ja aamuna teki poika kiuluansa, mutta päiviksi kätki hän
teoksensa niin tarkoin, ett'ei kukaan voinut sitä löytää. Kun kiulu
tuli valmiiksi, ei kukaan nähnyt mihin se joutui, hukassa vaan se oli.
Koetettiin kysyä, mihin hän sen pani, mutta vastausta ei saatu enempää
kuin seinältä. Se vaan havaittiin, että hän aamulla noustuaan oli
jonkun ajan kadoksissa. Talon tytöt ottivat onkeen tuon Jaakon
poissa-olon ja eräänä aamuna seurasivat he ullankanteella poikaa.
Silloin näkivät he Jaakon menevän, varovasti ympärilleen katsellen,
erään, huoneitten takana olevan sillan luokse. Siinäkin katseli hän
ympärillensä, näkisikö häntä kukaan, ja kun ei ketään näkynyt, meni hän
sillan alle, otti sieltä vedestä kivillä upotetun kiulunsa, nosti sen
korkealle ja katsoa tirkisteli sen pohjaa ja uurteita. Oistona
juostalorotteli vesi kaikista kiulun uurteista ja saumoista, ja kiitti
Jaakko kun sai taas kiulunsa kivillä upotetuksi veteen, jossa hän
toivoi sen viimeinkin turpuvan.

Kun tytöt näkivät kaikki pojan vehkeet, purskahti heiltä kimakka nauru.
Ei koskaan ennen ollut Jaakko niin säikähtynyt, kun hän nyt säikähti,
tuon naurun kuultuansa. Hänellä oli jo nyt jotain kunniaa
säilytettävää, ja jos ei juuri entistä kunniaa, niin sitä enemmän
tulevaista, sillä hän aikoi mieheksi ja noin nolostiko tuon nyt kävi!

Alakuloisena tuli hän nyt tupaan, söi eineen ja meni niin sanaa
puhumatta metsään. Sill'aikaa kun Jaakko oli metsässä, nostivat tytöt
kiulun sillan alta ja toivat tupaan. Kun Jaakko tuli metsästä, oli tuo
onnetoin kiulu odottamassa häntä ruhmon nenässä. Heti huomasi poika,
mitä varten se siinä oli. Hän älysi, että kiulu oli häntä pilkkaamassa
ja se kuohautti hänen tuittupäisyytensä korkeimmalleen. Hän sivalsi
kirveen ja lyödä rämäytti yhdellä iskulla kiulunsa palaisiksi ja
viskasi palaset parhaaltaan palavaan uuniin.

"No, no, Jaakko! Ei niin tuittupäisesti. Tytöt tekivät kyllä pahasti,
kun sinun kätkösi toivat tupaan, mutta ei sinun sentähden olisi
tarvinnut kiuluasi särkeä. -- Sinä luotit liian paljon itseesi ja et
kysynyt minulta neuvoa, sentähden se menestyi niin huonosti. Ala vaan
uudestaan, kyllä minä ohjaan sinua, sinun kysyessäsi, ja kyllä se
viimein menestyy", puheli isäntä.

Sinä iltana ei Jaakko puhunut mitään, sillä hän häpesi, häpesi huonoa
kiuluaan ja tuittupäisyyttänsä. Seuraavana iltana aloitettiin
uudestaan. Hiljaisuudessa kantoi Jaakko aineita tupaan, eikä hän
hävennyt enään yhtään, vaikkapa tytöt olivat niin tuntuvalla tavalla
antaneet hänen tietää, minkälainen hänen ensimäinen kiulunsa oli; häntä
elähdytti lause: "kyllä sinusta vielä mies tulee", ja siltä lauseelta
rohkaistuna aikoi hän mieheksi ja aina vaan mieheksi.

Kun Jaakko oli saanut aineita tupaan, meni hän nöyrästi isännän tykö ja
sanoi: "neuvokaa ja opettakaa minua, hyvä isäntä, minä olen niin
oppimatoin", ja tuo ääni, tuo tunnustus tuli siitä tunnosta, ett'ei hän
vielä ole mies, mutta myös siitä vahvasta ja vakaasta päätöksestä, että
hänestä pitää tulla mies.

"Mielelläni sen teen, mutta sinun pitää itsesi kaikki työ tehdä,
muutoin et sinä opi. Sen olen havainnut, että sinä olet uuttera,
vaikk'ei aika ole tämän pitempi, ja ahkeruus kovan onnen voittaa;
sinusta tulee vielä kelpo mies", sanoi isäntä pojalle.

Yksissä neuvoin ryhdyttiin työhön, isäntä neuvojana ja Jaakko työn
tekijänä. Sillä lailla syntyi taas kiulu, mutta nyt pitikin se kaikki
märjät aineet sisällänsä; eipä tullut siitä enään karkulainen, eikä
sitä tarvinnut enään kivillä upottaa piilossa olevan sillan alle
turpumista varten; se kestikin nyt julkisen ja ankaran tarkastelun,
sillä tytöt sieppasivat sen käsiinsä, heti kun se tuli valmiiksi,
kaasivat kiulun vettä täyteen, nostivat sen korkealle ja tähystelivät
kaikkia sen saumoja ja uurteita, mutta ensimäisen onnettomuuden uhalla
ei kiulu vuotanut ainoatakaan noppaa.

"Voi kuinka pian tuo Jaakko oppii!" huudahtivat tytöt ja heittivät
kiulun siihen, ikäänkuin siten tunnustaaksensa, että he ovat peräti
hävinneet luuloissaan.

Tuo tyttöjen arvostelu hänen työstään ei sointunut pahalta Jaakon
korvissa. Uusia perusajatuksia kertyi kertymistään hänen mieleensä,
semmoisia kuin: "kyllä sinusta vielä mies tulee, ahkeruus kovan onnen
voittaa; sinusta tulee vielä kelpo mies" ja "voi kuinka pian tuo Jaakko
oppii!" Noiden lauseitten turvissa koetti hän unhottaa, niin paljon
kuin voi, entistä pikku Tinttaansa ja Tintta-karhuansa ja katsella vaan
vasta eloon herätettyä pikkusta sisällistä miestänsä.

Eihän se kiulu tullut vielä nytkään mitään hienoa ja somaa tekoa,
mutta kumminkin oli se pitävä, ja sen ansion nojalla tai se sian
taloudellisissa askareissa, ja siinä oli Jaakolle kylläksi.

Vaikka Jaakko oli niin huonosti ja työttömänä kasvanut, oli hänellä
kuitenkin hyvä taipumus kaikenlaisen työn oppimiseen; kun hänellä oli
vielä tuon mieheksi aikomisen halun pakottama ahkeruus, niin ennenkuin
talvi oli lopussa, olivat hänen tekemänsä astiat tiviit, sievät ja
pitävät kuin pullot, ja niin keveästi olivat ne syntyneet kuin kerran
pyyhkäistyt. Itsestänsä siitä seurasi se, että ennen vuoden loputtua
oli hänen kätevyytensä yleiseen tunnettu.

Puhtaudestaan piti Jaakko tarkkaa huolta. Joka ikinen aamu pesi hän
silmänsä ja kampasi päänsä, ja olipa tuo tukkakin jo tasaisemmasti
keritty. Talon väki piti huolta hänen vaatettensa puhtaudesta ja
eheydestä. Heti taloon tultua annettiin hänen yllensä vanhoja, mutta
eheitä vaatteita. Tosin olivat housun lahkeet ja takin hihat liian
pitkät, että niitä piti kääriä kaksinkerroin, mutta kumminkin ne olivat
puhtaat ja paikatut; vanhat paikatut kengät sai hän myös jalkoihinsa.
Ruoka oli hyvä ja säännölleen oli se aina pöydällä. Mukava, puhtailla
vaatteilla alustettu ja peitetty vuode oli aina yön tultua valmis häntä
vastaanottamaan ja vaivuttamaan unen virkistävään helmaan. Tuo kaikki
teki Jaakon elämään niin suuren muutoksen, että hän nyt jo mielestään
oli puoli miestä.

Kaikki talon väki kohteli häntä verrallisesti, hellyydellä ja
rakkaudella, eikä kukaan heistä sanonut häntä pikku Tintaksi, eikä
Tintta-karhuksi. Juoppoja ei hän nyt nähnyt ollenkaan, eikä heidän
siveettömiä ja jumalattomia puheitaan kuulunut hänen korviinsa. Hän
kuuli nyt vaan lempeitä ja siveitä puheita koko talon väen keskuudessa,
ja kun työt, käytökset ja kohtelemiset tulivat puhetten kaltaisiksi,
niin ei Jaakko sitä mielessään ihmettelemästä laannut. Kovassa,
tylyssä, jumalattomassa ja kaikilta ylenkatsotussa elämänsä aamussa oli
poikariepu melkeen jähmettynyt elävältä kuolleeksi kappaleeksi, jolta
kaikki paremmat tunteet ja ihmisen jalo eteenpäin pyrkiminen ja
ihmisarvon tunto oli jo noin nuorena melkein kaikki sammunut, ja sen
vuoksi näytti hän silloin kylmällä yhtäkaikkisuudella heittävän
kohtalonsa sattumuksen haltuun. Jumala sen yksin tietää, mitä miehiään
hänestä olisi tullut, jos ei tuo Mäkelän pikku Mari-tyllykkä olisi
eloon herättänyt hänessä niitä kalliita oman arvonsa tuntemisen
siemeniä, joita Luoja on jokaisen ihmisen sieluun kylvänyt.

Suuri oli se elämän koulu oppilaaseen nähden, johon Jaakko oli nyt
joutunut. Siveellisen perhe-elämän jokapäiväiset, puhtaat tavat olivat
hänen silmiensä edessä jokapäiväisenä kirkkaana peilinä. Syvä
kristillinen hurskaus perheessä kaunisti ja kirkasti vielä tuon
koti-elämän jaloksi ja moittimattomaksi. Olipa hyvä kun Jaakkomme
joutui semmoiseen taloon.

Pyhinä ja vähin arkenakin harjoitti Jaakko ahkerasi lukuansa paremmaksi
ja häntä ohjasi aina joku talon väestä. Outoa oli Jaakosta ensimmältä,
kun hän näki talossa niin paljon kirjoja, hänen kodissaan kun ei ollut
muuta kuin hänen aapis- ja katekismus-resunsa. Talossa oli tosiaankin
paljon sekä hengellisiä että maallisia kirjoja ja vielä pari
sanomalehteäkin. Nuot kirjat ja sanomalehdetpä kiihoittivat poikaa
lukuansa parantamaan, sillä vaillinaisella lukutaidolla oli hän jo sen
verran saanut käsitystä, että kirjat sisältävät kummia asioita. Kun
poika oppi selvästi lukemaan, ei hän ollut joutoaikoina muualla kuin
kirjojen tahi sanomalehtien ääressä.

Kylän poikasien ja tyttösien pyhä-illoin leikkiessä, kävi Jaakkokin
joskus siellä, mutta ei alkuvuodesta ollenkaan. Ujona ja hiljaisena
seisoi hän ullankanteella toisien leikkiessä ja väliin meni hänen
suunsa hieman hymyyn, kun hän näki jotain lystiä. Vaikka hänen housunsa
lahkeet ja takkinsa hihat olivatkin kaksinkerroin käärityt, ei
kuitenkaan häntä nyt pilkattu eikä nykitty, eikä kukaan sanonut häntä
Tintta-karhuksi; näyttipä siltä kuin toiset eivät olisi häntä
huomanneetkaan, ja se oli Jaakon mielestä jo hirmuisen iso ylennys. Jos
joku ylimielinen poika-viikari joskus teki poikkeuksen ja sanoi häntä
ikäänkuin pilan vuoksi Tintta-karhuksi, synkistyivät Jaakon kasvot heti
ja iloinen hymy katosi kohta hänen huuliltansa; hän nyt luuli olevansa
oikeutettu kantamaan oikeaa nimeänsä niinkuin muutkin ihmislapset.
Tavallisesti vetäysi Jaakko silloin pois toisien parista ja meni
kotiansa, jonkalaisien tapauksien jälkeen hän oli kotonaankin aina
jonkun ajan synkkämielisempi.

Niin kului se vuosi. Ja kun syksy tuli, sai Jaakko uutteruutensa ja
ansionsa palkinnoksi isäntäväeltään uuden uutukaiset vaatteet, vaikk'ei
mistään semmoisista ollut puhetta ollut. Se oli Jaakon mielestä
semmoinen saalis, että hän oli itkeä ilosta. Nyt ei ollut enään
rikkeimet, riekalaiset ja likaiset ryysyt hänen päällään, eipä edes
semmoisetkaan, joiden lahkeita ja hihoja piti kääriä, eipä tosiaan,
vaan ihka uudet ja mallikkaat vaatteet, jotka sopivat päälle juuri kuin
valetut. -- Eikö ollut Jaakolla syytä iloon?

Ja tosiaankin, kun tuo poika seisoi tuossa, soreat vaatteet yllänsä,
pää sileäksi kammattuna ja silmät puhtaana, ja kun nuoruuden ja
terveyden ruso vielä punotti hänen kasvoillansa, jota etenkin viime
vuosi oli siihen kasvattanut, osaksi alinomaisen puhtauden kautta
kuluttamalla Tinttalassa piintynyttä siisteyttä, osaksi kasvattaen
uutta ja nuorempaa verta, järjestetyn elämän ja hyvän ravinnon kautta,
-- niin ei silloin liikoja arveltu, jos Jaakossa sanottiin olevan
uljaan ja reippaan nuorukaisen alun.

Samana aikana jo kylässä oli puheena, että Tintta Jaakko on uuttera
poika ja hyvä tekemään käsistään.

Kun Jaakko ensikerran meni uusien vaatteidensa kanssa kylän poikasien
ja tyttösien leikkeihin, ei hän luullut kenelläkään enään olevan syytä
sanoa häntä Tintta-karhuksi. Hän toivoi sydämestään, että Mäkelän.
Marikin olisi toisien leikki-paikassa, että hän saisi itseänsä hänelle
näyttää, mikä mokoma mies hänestä nyt jo on tullut. Noissa mietteissä
saapui Jaakko toisien kilpa-paikalle ja katso! Olihan kun olikin
Marikin siellä. Kumpikin heistä oli paljon muodostunut, kasonnut ja
ihmistynyt sitten viime näkemän, varsinkin Jaakko hänelle entistä
edullisemman aseman vuoksi. Kun Jaakko havaitsi Marin, punastui hän ja
jäi ujostellen seisomaan taaemmaksi, muiden poikien taa. Mutta kun Mari
havaitsi Jaakon, juosta tepsutti hän heti hänen eteensä ja sanoi: "voi
kun sinä, Jaakko, olet sievä, sanoinhan minä sen". Jaakko punastui ja
ujostui aina enemmän eikä vastannut mitään.

Kaikki rupesivat nyt leikkimään ja pian oli koko seurue iloisessa
melussa ja hyörinässä. Jaakko vaan ei ottanut osaa toisien iloon;
lieneekö hän katsonut vielä itsensä liian halvaksi siihen.

Siinä seisoi hän ihan yksin toisien leikkiessä ja katsoa tirkisteli yhä
ja alati yhtä ja samaa esinettä vaan -- Mäkelän Maria. Jos Mari vielä
missä liikkuikin, oli Jaakon silmät sinne päin käännetyt; näyttipä
siltä kuin hänen olisi taas tavannut entinen töllöttämis-tautinsa, joka
hänellä Tinttalassa ollessaan oli alituisena työnä.

Olipa leikkivien poikasien joukossa tuo Marttalan mahtava Matti poika,
jonka äiti kysyttäessä voi sanoa, että heillä on viisikymmentä maidon
antajaa ja sata turkin kantajaa ja jonka isä kuntakokouksissa ja
kaikissa vaaleissa äänesti ummelleen koko veron edestä. Tuon
vanhempiensa numero-määrän tiesi Matti poikakin aivan hyvin, vaikk'ei
hän ollut sen vanhempi. Tiesipä hän paljon muutakin, tiesi senkin, että
hänen isällään on paljon kylässä sanomista, erittäinkin niillä, jotka
olivat ennen tarvinneet ja vasta tarvitsevat rahalainoja saada. Noiden
tietojensa nojalla tiesi hän päälliseksi, että hän oli kylän rikkain ja
paras poika, vaikka kohtakin häntä väliin sanottiin karsas-silmäiseksi.

Marttalan Mattikin katsoi niin miellyttävän Mäkelän Marin liikkeitä ja
hyörinää, ja näiden edellämainittujen perittyjen oikeuksien vuoksi ei
hän luullut kenelläkään muilla olevan oikeutta katsella tuota ketterää
Maria. Mutta niinkuin tiedämme, teki kuitenkin Jaakkokin aivan samaa
katsomistyötä, kuin Mattikin, ja vieläpä niin haaveksivaisessa ja
töllöttäväisessä asemassa. Muut eivät huomanneet kummankaan katsomista,
iloisen hyörinänsä vuoksi, mutta Matti heti huomasi, että Jaakko
katselee samaa esinettä kuin hän itsekin. Tuo pisti Matille kovin
vihaksi ja hän aikoi heti Jaakon pelastaa tuosta töllöttämisestä.

"Katsokaapa Tintta-karhua, kuinka hän taas töllöttää!" huudahti
Marttalan Matti poika.

Jaakko havahtui haaveksivaisesta tilastaan. Hänen kasvonsa synkistyivät
ja hän sanoi:

"Mitä sanoit? Olenhan ihminen niinkuin muutkin"

"Olethan vaan Tintta-karhu", sanoi sortajansa.

"Sanotko niin, sinä mokoma karso Matti?" sanoi Jaakko ja hänen silmänsä
säihkyivät.

"Minä saan puhua Tintta-karhulle mitä tahdon", sanoi sortajansa ja
töytäsi Jaakon eteen, pudistellen nyrkkejänsä.

Silloin tarttui Jaakko Matin rinnuksiin kiinni, sieppasi kohoksi ja
rupesi huimasti pyörittämään häntä ympäri. Viimein heitti hän Matin
irti, mutta hämmästyksen ja tuon huiman pyörimisen tähden kadotti Matti
keskipisteensä ja keikahti seljälleen.

Yleinen nauru räjähti toisien poikasien joukosta.

Kaikki tuo oli tapahtunut niin äkkiä, ett'ei kukaan ollut ennättänyt
tehdä eikä toimia mitään.

Harmistuneena toisien naurusta ja huonosta onnestaan, kompuroitsi Matti
ylös, ja kauheasti haukkuen hankki hän uutta rynnäkköä paikoillaan
levollisena seisovaa Jaakkoa vastaan. Jaakko kyykistyi ja kouristi
lähellä olevan puun palasen kouraansa.

"Jaakko, Jaakko! Malta mielesi!" kuului silloin lempeä ja sointuva ääni
toisien joukosta; se oli Mäkelän Marin ääni.

Jaakon käsi vaipui heti alas tuon äänen kuultuansa, puun palanen putosi
maahan ja niinkuin viaton uhrilammas seisoi hän nöyränä ja hiljaisena
yhä vielä haukkuvan ja räyhyävän vihollisensa edessä, ja kärsipä hän
närkästymättä Matin pieniä nyljäyksiä ja survouksia. Ei Mattikaan
uskaltanut ryhtyä sen ankarampaan rynnäkköön, sillä hän kenties pelkäsi
uutta ja kukatiesi ankarampaa ryöppyä.

"Anna Jaakon olla rauhassa, kosk'ei hän tee kenellekään pahaa", sanoi
joku joukosta, ja sitä Matti tottelikin, ikäänkuin hän tuosta olisi
saanut otolliset ehdot vetäytyäksensä pois niin epäonnistuneesta
riidasta.

Heidän leikkinsä loppui siihen, sillä siihen oli sekaunut jotain
semmoista, joka teki heidän mielensä apeaksi, ja niin meni itse kukin
kotiansa.

Apeana oli Jaakonkin mieli kotia mennessään. Hän tunsi, että häntä oli
ilman syyttä solvaistu, ja se tuntui hänen mielestänsä ainoalta
oikealta, että hän omalla kädellänsä kosti solvaajalle.

Noin miettien tuli Jaakko kotiansa. Mutta ennenkuin Jaakko sinne
ehtikään, oli isännällä jo tarkka tieto, mitä poikien kesken oli
tapahtunut.

Kun Jaakko tuli kotia, tuli isäntä häntä vastaan ja kysyi
ystävällisesti: "missä sinä, poikaseni, nyt olet ollut?"

"Kävin kylässä."

"Sen kyllä tiedänkin, mutta mitä sinä siellä olet toiminut?"

Jaakko vaikeni.

"Minä olen kuullut, että sinulla on ollut riitaa Marttalan Matin
kanssa", aloitti taas isäntä ja katsoi Jaakkoa tarkasti silmiin.

"Matti solvasi minua aivan syyttömästi", sanoi Jaakko alakuloisesti.

"Ja sinä nujuutit Mattia ja kukatiesi mitä olisit tehnyt, jos ei muut
olisi pääsneet hätään."

"Minä tahdoin vaan kostaa vääryyden", sanoi Jaakko, puolustellen
itseänsä.

"Mutta sitäpä ei juuri saa tehdäkään. Jumala sanoo: 'Älkäät pahaa
pahalla kostako, vaan voita sinä paha hyvällä, niin sinä kokoot tuliset
hiilet hänen päänsä päälle', ja 'siunatkaat niitä, jotka teitä
kiroovat, ja tehkäät niille hyvää, jotka teitä vastaan rikkovat', sekä
'jos joku lyö sinua poskelle, niin käännä hänelle toinen', ja monta
muuta semmoista paikkaa voisin minä esiin vetää", puheli isäntä.

"Voi, voi! kyllä sitä olisi vaikea tehdä", sanoi Jaakko ja rupesi itkeä
nyhkimään.

"Kyllä se on meidän vanhalle ihmiselle vaikea tehtävä, se on tosi,
mutta jos me tahdomme Jumalan tahdolle kuuliaiset olla ja viimein onnen
periä, niin meidän pitää niin tehdä. Matti kyllä teki pahasti, kun hän
solvasi sinua, mutta meidän pitää kärsiä vääryyttä, ja heittää kosto
Herralle, sillä hän sanoo: 'minun on kosto, minä tahdon kostaa, sanoo
Herra'. Eikö se ole mies, joka voi itsensä hillitä ja kärsiä", neuvoi
ja puheli isäntä renki-poikaansa.

Poika ei vastannut tuota hyvää isäntäänsä, vaan kuunteli nöyrällä
kuuliaisuudella noita mieleen pantavia ja painavia elämän opetuksia,
hiljakseen itsekseen nyhkien.

Silloin kun nuot tapahtuivat, oli Jaakko kohta rippikoulun ijässä.



III.

Nuorukainen -- erilaisien kasvatuksien hedelmät.


Kauan palveli Jaakko tuossa hyvässä ja kristillismielisessä Korpelan
talossa. Siitä kävi hän rippikoulun, siinä kasvoi hän täydeksi
mieheksi. Paljon tuli hänestä siinä poiskarsituksi niitä nurjia elämän
käsitteitä, joita hän elämänsä aamuna oli kurjassa kodissaan itselleen
kerinyt, mutta paljon jäi niitä karsimattakin.

Ensi aikoina kun Jaakko jo jostain tiesi, vanhempiensa luona
ollessansa, eivät mökin vieraat pitäneet mitään lukua, ei hyvää eikä
pahaa, tuosta likaisesta, ryysyisestä, likasilmäisestä,
pörrötukkaisesta ja töllöttävästä poikasesta, ei enempää kuin
vanhempansakaan. Mutta kun poika kasosi isommaksi ja kun hän rupesi
mökin vierasten asioilla juoksemaan ja jotakin puhumaankin, niin
havaitsivat vieraat tuossa kuvapatsaan kaltaisessa pojassa jotain elon
merkkiä. Saattaisipa kenties hänestä tulla yhtä hyvä ihminen, kuin
he itsekin ovat, kun vaan häntä hyvyydellä kohdeltaisiin. Tuota
hyvyyttänsä rupesivat vieraat siten pojalle osoittamaan, että he
tarjoilivat hänelle -- ryyppyjä! Tuo oli sortoa ja ylenkatsetta
tuntevan pojan mielestä iso korotus ihmisarvoon, kenties aivan
vierasten vertaiseksi, sillä eipä hän paremmasta ihmisyydestä silloin
vielä mitään tietänyt.

Poika ei tahtonut ensimmältä maistella tarjotuista ryypyistä, mutta
hänen vanhempansa pitivät nuo estelemiset kauheana ylönkatseena heidän
hyviä ja kohteliaita vieraitansa kohtaan, ja he kehoittivat poikaa
hyväksensä käyttämään niin ylevät tarjoukset! Poika totteli. Vähän
kerrallaan maisti hän, ilman aikojaan noin pikkuisen vaan, suosion
osoitteeksi. Mutta ajan pitkään tuntuivat nuot pikku naukut tekevän
hyvää; tuntuipa siltä kun ne olisivat palkinneet hänen rikkinäisien
vaate-ryysyjensä suojaamattomuuden ja lämmittäneet ruumista ja
korvanneet oikeen tuntuvasti hänen karuja ja niukkoja aterioitansa.
Tapahtuipa joskus niinkin, että poika tuli juovuksiin! Silloin tuli hän
puheliaaksi, iloiseksi ja niin vilkkaaksi, ett'ei häntä oltu koskaan
ennen semmoisena nähty.

"Kas tuota poika-kakaraa! Ehkä hänestä tulee vielä mies", sanoivat
silloin vieraat ja vanhemmat yhdestä suusta.

Monenlaiset ovat nuot mieheksi toivomiset tässä maailmassa.

Sillä tavalla poika oppi vähitellen ryyppimään viinaa, vaikk'ei siitä
kylässä mitään tietty, sillä kylässä käydessään ei poika ollut koskaan
juovuksissa. Tuommoiset kohtelut vierasten puolelta vaikuttivat sen,
että poika rupesi oikein ikävöimään heitä ja luuli heitä parhaiksi
ihmisiksi maan päällä. Mäkelän Marin, tuon melkein vielä lapsen lempeä
ja viatoin kohtelu vasta avasi Jaakon silmät, ja siitä pitäen rupesi
hän inhoamaan kodin elämää ja vieraita, mutta -- siemen oli kylvetty.

Kaukaan aikaan ei Korpelassa ollessaan Jaakossa havaittu pienintäkään
taipumusta väkeviin juomiin. Mainetta, kunniaa leikkasi hän nyt
mieheksi tultuaan isossa määrässä kaikilta ihmisiltä, hiljaisen
luontonsa vuoksi ja kelpo työntekonsa tähden. Häntä ei nyt enään
nykitty kertaakaan resuisien vaatetten liepeistä, sillä eipä olleet
vaatteet nyt enään likaiset eikä resuiset; eheät, puhtaat ja
mukavat olivat ne nyt. Ei kukaan tohtinut häntä enään sanoa
Tintta-karhuksikaan, vaikkapa olisi tahtonutkin, sillä selvään oli
huomattu, ett'ei Jaakko sitä hyväksynyt ja että hän, nykyään kylän
uljaimpana poikana, oli aina tuon nimen kuultuansa antanut solvaajansa
tuntea isoja voimavarojansa, ja saivatpa silloin solvaisijat tuta,
missä määrässä Jaakon voimavarat olivat lisääntyneet.

Vapaasti ja kenenkään pilkkaamatta sai hän nyt olla toisien
nuorukaisien ja neitien parissa, ja melkein kaikki kunnioittivat häntä
ja hakivat hänen suosiotansa. Niin sai Jaakko yhä vaan uutta kunniaa,
uusia ystäviä ja uutta -- vaaraa. Pitihän joskus noiden uusien ystävien
kanssa ottaa virvoituksia, ystävyyden osoituksiksi, ja väliin menivät
nuot otokset niin pitkälle, että tultiin juovuksiin. -- Siemen oli
itänyt.

Semmoisissa tilaisuuksissa ollessaan, osoitti hän hirmuista röyhkeyttä
ja ylpeyttä. Pois tieltä piti jokaisen, ken ei vaan tunnustanut hänen
etevyyttään ja ylivaltaansa, ja syrjään sai poistua hän, joka vaan
uskalsi jotenkin häntä loukata.

Elämänsä ensi koulussa, kaikilta ylenkatsottuna ja hyljättynä, ei hän
nähnyt ihmisissä muita kuin pilkkaajia ja köyhien sortajia; sen vuoksi
juurtui hänen sydämeensä jo nuorena yksipuoliset ja nurjat käsitteet
ihmisistä yleensä. Nuo käsitteet tosin paljon muodostuivat toiseen
suuntaan, hänen Korpelassa palvellessaan, mutta lapsuudessa saatu
käsitys ei voinut kumminkaan kokonaan pois haihtua. Vaikka hän olikin
hiljainen, siivo ja vähäpuheinen jokapäiväisessä elämässään, harkitsi
ja havaitsi hän kuitenkin usein itseänsä vastaan tehtävän loukkauksia
ja solvaisemisia, jotka hän enimmiten nieli synkällä vaiti-olemisellaan
ja puhumattomuudellaan, mutta usein hän myös ilmoitti noita nokalleen
ottamisiaan harvoilla, mutta nyreöillä ja pistävillä lauseilla.

Jaakko oli nyt taistellut itsensä mieheksi, niinkuin hän oli
aikonutkin. Hän oli rikki repinyt sortonsa kahleet ja pilkan tallannut
jalkainsa alle, ja hän itse oli nyt melkeen pilkkaajana ja sortajana.
Hän tunsi saavuttaneensa mainetta ja kunniaan joutuminen synnytti
hänessä vaarallisimman vihollisensa -- ylpeyden.

Semmoisissa tilaisuuksissa, jolloin Jaakko oli hujakassa, oli hän niin
kärkäs ja korskea, ett'ei häntä ollut kukaan voida mielillään pitää,
sillä kaikkialla oli hän havaitsevanaan jotain itseänsä alentavaa.
Saaneena mainetta ja kunniaa, tunsi hän itsensä kaiken puolesta
olevansa sillä puolella, että hän voi kostaa entiset ja nykyiset
kärsimisensä. Sentähden, oli hän kaikissa toisien nuorien käskijänä, ja
häntä suuresti miellytti se ylivalta, jonka hän havaitsi kaikkien
toisien nuorien yli saaneensa. Tuntien tuon ylivaltansa, hypähti Jaakko
joskus lattialle kohoksi ja sanoi suurella äänen painolla: "tässä
poika on". Viina ja ylpeys olivat tuon korskeuden aikaansaaneet. --
Rikka-ruoho oli tukauttanut Korpelan isän kylvämän hyvän siemenen oraan
kasvun.

Tiheään ei Jaakko kumminkaan ollut juovuksissa, sillä hän kammoi
itsekin juoppoutta ja tenäsi aina selvillään ollessansa, ett'ei hän juo
koskaan itseänsä juovuksiin, mutta nuot hänen lupauksensa olivat yhtä
löyhät kuin hartaatkin.

Tällä aikakaudella ei Jaakko enään ollut Korpelassa, sillä hän oli
muualla palveluksessa. Ne hyvät neuvot ja opetukset, joita hän
Korpelassa ollessaan joka päivä sai, olivat nyt lakanneet kuulumasta
ja, ilman ohjaajatta ja varaajatta, seisoi Jaakko omin nokkineen
maailman hyörivässä ja pauhaavassa hyrskyssä.

Eräänä kertana oli kylän nuorisolla tanssit; Jaakko ja Marttalan
Mattikin oli siellä, tiettypä se. Sinä iltana oli Jaakko usein
keskustellut ja tanssinut Mäkelän Marin kanssa. Heti alusta alkaen
nähtiin Marttalan Matilla olevan jotakin salaisia toimia, ja kun hän
havaitsi Jaakon ja Marin ystävälliset seurustelemiset, tuli Matti yhä
salavehkeisemmäksi, ja selvästi huomattiin hänellä olevan jotain
tekeillä; Jaakkokin huomasi sen.

Illemmällä tuli Jaakko vähän hujakkaan.

"Pois tieltä! Ei minua tarvitse noin katsella ja viittoa, silla en minä
ole mikään metsän peto", äyhkäsi Jaakko Matille, kun hän taas tuli
Mäkelän Marin kanssa tanssimaan.

"Vai et, olethan..."

"Mikä olen, sanoppas?" sanoi Jaakko ja hänen katsantonsa synkistyi.

"Olethan -- karhu, vaikk'ei karvasi ole niin takkuinen kuin ennen".

"No sallimus sinun varjelkoon karhun kynsistä", sanoi Jaakko ja töytäsi
toisella kädellään tuota vanhaa vihollistansa, ja seurauksena tuosta
töytäyksestä oli se, että Matti mennä rymähti kumoon.

Sillä välin oli koko tanssin homma jäänyt siihen ja Mari oli
vetääntynyt muiden taa.

Ennenkun Matti oli ehtinyt kömpimään lattialta ylös, töytäsi kaksi
miestä, hammasta purren, Jaakon rinnuksiin kiinni; ne olivat Matin
puollustajia. Tuolla heidän yhdistetyllä rynnäköllään ei kuitenkaan
ollut sen parempia seurauksia, kuin että he yhdellä ainoalla heitolla
molemmin lensivät tuotakin tuokemmaksi seljälleen, tallukset taivasta
kohden, eikä Jaakko näyttänyt paikalta liikahtavan tuota heittoa
tehdessään.

"Jaakko, Jaakko! huusivat toiset nuoret, kun näkivät hänen sivaltavan
tuolin käteensä, joka nähtävästi oli aiottu parhaaltaan ylös kömpivälle
Matille, pystöönpääsy-tervehdykseksi.

"Minä en tottele ketään, minä tahdon kostaa noille roistoille", huusi
Jaakko raivostuksissaan.

Kauhu ja hämmästys oli yleinen.

"Malta mielesi Jaakko!" kuului nyt hätäinen ja heleä naisen ääni, ja
Mäkelän Mari syöksähti hänen eteensä. Mari tarttui hienoilla, pienillä,
naisellisilla kätösillänsä tuon loukatun, raivostuneen ja väkevän
miehen heiluttamaan tuoliin, ikäänkuin hän olisi tahtonut kilpailla
Jaakon kanssa voimista. Siihenpä se tuoli jäikin -- Marin käteen; hän
oli voittanut ja Jaakko seisoi siinä niin hiljaisena, tyynenä ja
häveliäänä kuin hävinnyt herrasmies. Matti pääsi nyt kömpimään rauhassa
ylös lattialta ja toisille ryntääjille ei myös tullut sen enempää;
Matti ja hänen puollustajansa olivat viisastuneet sen verran, ett'eivät
halunneet enään uudistaa rynnäkköänsä.

"Voi, voi sinua Jaakko!" sanoi Mari ja katsoi puolisurullisesti ja
nuhtelevaisesti häntä silmiin.

Jaakko ei vastannut mitään, katsoa tuijotti vaan yhteen paikkaan. Hän
häpesi ja tunsi tunnossaan, että hän oli väärin tehnyt kahdellakin
lailla; häpesi Mäkelän Maria, tuota hentoa ja lempeää olentoa, joka
seisoi hänen edessään nuhtelevaisena ja vienosti surullisena, ja joka
oli niin hartaasti hänestä miestä toivonut ja ennustanut hänestä
semmoisen tulevan; tuntuipa siltä kuin Mari olisi sanonut: "eipä
sinusta, Jaakko, miestä tullutkaan"; hän häpesi myös päihtymistään.

Siihen loppuivat nuorison kemut ja itsekukin meni kotiansa. Kotiansa
meni Jaakkokin, ja siellä hän katkerasti katuen surulla huomasi, kuinka
huonot, heikot ja löyhät hänen hyvät aikomisensa ja lupauksensa
taasenkin ovat olleet.

Noin taisteli Jaakko hyvän ja pahan, häpeän ja kunnian välillä, mutta
millä voimalla? Kodissaan ollessaan, ei hän lapsuudessaan suinkaan
ollut saanut niitä voimia, niinkuin jo edellisestä tiedämme. Korpelassa
ollessaan oli hän vasta oppinut tietämään, mitä velvollisuuksia
ihmisellä on Jumalaa, lähimäistään ja itseänsä kohtaan -- siemen oli
sielläkin kylvetty.

Ja jos ei sitä siementä olisi niin ahkerasti ja kaikella hellyydellä ja
rakkaudella kylvetty Jaakon viljelemättömään, ruokkaamattomaan ja
kurjaan sydämeen, niin mikäpä hänestä olisikaan voinut tulla? Millä
olisi hän voinut vähänkään taistella jo nuorena juurtuneita ja nyt
mieheksi tultuansa elpyneitä paheitansa vastaan? Kahdenkaltaista
siementä oli lapsuudessa kylvetty hänen sydämeensä, kodissa pahaa,
Korpelassa hyvää, ja noiden kylvöjen orahat olivat melkein
tasapainollaan, sillä väliin voitti hyvä, väliin taas paha, ja tuolla
Korpelassa saadulla hyvällä voi Jaakko senkin verran taistella
itsessään kasvamaan pyrkiviä paheita vastaan.

Lankeamisiensa jälkeen kartti Jaakko kohdata Korpelan isäntää, sillä
hän häpesi häntä nähdä. Mutta tuo hyvä isäntä ei heittänyt kadonnutta
lammastaan eksyksiin, vaan haki ja etsi häntä niin kauvan, että hän sen
löysi. Senlaisissa tiloissa nuhteli hän Jaakkoa ja hellyydellä ohjasi
häntä oikealle tielle. Hän veti esiin sen kauhean vaaran, johon Jaakko
oli itsensä syöksemäisillään, ja varoitti häntä tarkoin miettimään
tilaansa ja katsomaan eteensä, ennenkuin se tulisi liian myöhäiseksi.
Kyynel silmissä ja nöyränä kuunteli Jaakko noita isällisen
kasvattajansa oikeutettuja nuhteita ja neuvoja, ja lupasi tehdä
parannusta. Jaakko ei ollut vielä paatunut ja Korpelan isäntä
kostutteli nyt parhaaltaan kylvämäänsä siementä.

Kauvan oli Mäkelän Mari Jaakolle ollut enempi kuin se, joka toivoi
hänestä vielä kerran tulevan miehen, enempi kuin hänen rajun luontonsa
villitsiä. Kauvan oli Mari Jaakon sydämellä asunut rakkaana, salaisena
rakkaana, vaikka toivotoinna kaukaisena toivona. Samoinpa lienee ollut
Marinkin laita, varsinkin viimeiseltä, jolloin Jaakko oli niin äkkiä
kohonnut muiden poikien edelle maineessa ja uljuudessa. Kaukaan aikaan
ei heistä kumpikaan uskaltanut toisilleen virkata sydämensä tunteita,
mutta kauvan kumminkin olivat he jo ymmärtäneet toisiansa, sillä tuo
sydämen kieli on satakielistä, sillä on monta ulospääsy-paikkaa ja sen
ilmaukset ovat niin pehmeät ja lämpymät, että niitä täytyy mykkänäkin
ymmärtää.

Tuona iltana, jolloin tuo viimeksi kerrottu rymäkkä tapahtui, ilmoitti
Jaakko Marille kauvan sydämessään painaneena, salaisen toivonsa.
Niinkuin tiedämme, oli Jaakko silloin hujakassa ja rohkeana, jonka
avulla hän luuli voivansa sydämensä avata.

"Jumala sen tietää, että sinä, Jaakko, olet ollut kauvan minun
sydämelleni kallis ja minä olen kauvan toivonut toivoni toteuvan
kerran. Mutta synkkiä, mustia pilviä alkaa kokoontua toivoni taivaalle,
sillä sinä, Jaakko, olet ruvennut ryyppimään, ja tuo ryyppiminen näkyy
rupeavan tihenemään, siihen siaan kuin olen toivonut sen harvenevan.
Senlaisissa tiloissa olet sinä aina niin rajupäinen, että viime aikoina
olen kauhistellut sitä, niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Voi, voi
Jaakko, minua ajatuttaa, kun pitäisi elämämme kohtalot yhdistää", sanoi
Mari sydämen tuskalla, kun kuuli Jaakon tunnustuksen.

"Pahasti olen elänyt ja tehnyt, sinä olet oikeassa, rakas Mari, mutta
minä koen parantaa itseäni, parantaa sinun tähtesi, Mari, sillä minä
tunnen selvästi, että ilman sinutta maailma on minulle autio ja kolkko
ja elämäni turha. Sinä olet alkuun minussa herättänyt ihmisyyden
tunteet ja sittemmin sinä olet povessani sytyttänyt tulen, jota en voi
sammuttaa, niin halpa ja huono kuin vielä olenkin sinun rinnallasi.
Olisipa viimeinen elämäni taitanut olla toki joihinkin määriin siveämpi
kuin se on ollut, mutta tuo Marttalan Matti, joka minua joka
tilaisuudessa solvaisee, saa minun tavasta raivostumaan, ja hänen
vuoksensa minä väliin ryypinkin", puhkesi tuo nöyryytetty kosija
puhumaan.

"Marttalan Matin voit kyllä antaa olla. Hän ei ole senmääräinen mies,
että sinun kannattaisi kunniasi ja maineesi uhrata hänen
typeryydellensä ja mitättömyydellensä, puhuipa ja tekipä hän mitä
tahansa", sanoi Mari.

"Voi Mari kulta, sanotko niin? Minä olen luullut hänen olevan sinun
lemmittysi ja sen vuoksi minä olen ollut Mattia kohtaan mustasukkainen.
Kiitoksia, Mari siitä sanastasi", sanoi Jaakko ja hengitti helpommasti.

"Siinä olet isosti erehtynyt", sanoi Mari.

"Kyllä senkin tunnen, ett'en ole mikään Matin rinnalla. Hän on rikas ja
mahtava mies, kylän rikkaimman talon ainoa perillinen, joka ehkä voisi
sinun tehdä onnelliseksi, mutta yhtäkaikki minä kadehtin häntä. Mitä
olisi, Mari, minulla tarjota sinulle hänen rinnallansa? Eipä muuta kuin
kuollut lapsuus, ja liiaksikin elävä, rikoksellinen miehuus, kaikkien
ylönkatsoma Tintta Jaakko, Tintta-karhu; semmoinen lahja minulla olisi
sinulle antaa, ja sitä lahjaa seuraisi köyhyyttä, kurjuutta ja
kärsimisiä", sanoi Jaakko.

"Älä nimittele itseäsi tarpeetta, koska et kärsi sitä muidenkaan
tekevän. Ne nimitykset eivät yhtään alenna sinun arvoasi minun
silmissäni, sillä: konna nimen panee, mies sen kantaa. Köyhyyttä en
myös pelkää, sillä kyllä Jumalalla on rikkautta. Suoraan sanoen: Matti
ei ole rikkauksineen minkään veroinen sinun rinnallasi", sanoi Mari
totuudessa.

"Voi, voi kuin sinä olet hyvä, Mari. Kyllä tiedän, että saamme kovaa
kokea jo heti alussa, vanhempiesi puolelta, mutta emmekö ala jo heti,
Mari?" esitteli Jaakko.

"Ei vielä."

"Milloinkas sitten?" kysyi Jaakko säikähdyksestä punastuen.

"Kaksi vuotta olkoon vielä koetuksen aikaa. Jos sen ajan pysyt miehenä,
niin uskon minä, että sinulla on voimaa hillitä himojasi, ja silloin
olen sinun, sanokootpa vanhempani ja ihmiset mitä tahansa", sanoi Mari
lujasti ja päättävästi.

"Voi, Mari kulta, kuinka mielelläni minä suostun ehdotukseesi. Minä
tahdon näyttää sinulle ja muille, että voin hillitä pahoja
taipumuksiani. Hyvästi nyt, Mari, minä lähden seisomaan koetusvuosiani
ja sinä olet ainakin näkevä minun miehenä", sanoi Jaakko ja puristi
hellästi Marin kättä; kirkkaat kyyneleet kimmelsivät Jaakon silmissä.

"Hyvästi, hyvästi Jaakko! Jos mielesi on voittaa, muista mitä luvannut
olet!" sanoi Mari, ja niin he erosivat.



IV.

Kipeät ajat.


Joku osa kolmatta vuotta on kulunut edellisestä tapauksesta. Jaakko on
uskollisesti pitänyt mitä hän Marille on luvannut, on ollut mies. Hän
ei ole kertaakaan ollut juovuksissa näinä koetusvuosina; eipä hän ole
suuttunutkaan kertaakaan. Marttalan Mattikin on saanut mielin määrin
haukkua ja nimitellä Jaakkoa, eikä hän ole suuttunutkaan, sitä
vähemmin kostanut. Naurusuin on Jaakko vaan sanonut Matille
semmoisissa tapauksissa: "itsekin sinä sen tiedät, ett'en ole mikään
karhu, ja sen vuoksi sinä juuri tahtoisit uskotella minua karhuksi;
Tintta Jaakko kyllä olen, sillä se on minun nimeni, ja vaivainen se
ihminen, joka nimeänsä halveksuu, ja tahdonpa näyttää elämälläni
sinulle ja muille, että nimeni on yhtä kunniallinen kuin sinunkin
nimesi, sillä ei nimi miestä pilaa, kun ei vaan mies nimeä".

Niin, Jaakko oli taistellut niinkuin mies, taistellut voiton taistelon.
Hänelle oli luvassa kallis-arvoisin palkinto, mitä maailmassa on, jos
hän voittaisi, ja tuo antoi hänelle voimaa. Hän tiesi nyt olevansa,
Marin mielestä, parempi mies kuin Marttalan Matti, ja hän uskoi sen,
sillä Mari oli sen sanonut.

Jaakko oli saanut palkinnon. Palkinto itse oli antanut hänelle kätensä,
ei, enemmän hän oli antanut, hän oli antanut -- sydämensä, ja sen
jalompaa, sen suurempaa lahjaa tai palkintoa ei hänellä ollut antaa.
Nähtyään, että Jaakko kesti koetuksen, huomasi Mari, että Jaakossa on
miestä hillitsemään itseänsä, ja sentähden yhdisti Mari kohtalonsa
hänen kohtaloonsa kuolemaansa saakka, tarjotkoonpa tuleva elämä mitä
vielä tarjonneekin. Hän ei nähnyt Jaakossa nyt muuta kuin nerokkaan,
tunnollisen, pahennuksien ja intohimojen läpi taistelevan ja
kunniakkaasti voittavan, uljaan nuorukaisen, ja nuot kaikki yhteensä
olivat Marin mielestä enemmän kuin perityn rikkauden ja kunnian
omistajat, jotka kuitenkin päivä päivältä vajosivat syvemmälle ja
syvemmälle himojensa orjaksi.

Harvoin pysyvät rakkaus-asiat kauvan salassa, mutta Jaakko ja Mari
olivat niin hyvin osanneet liittonsa salata, ett'ei täteilläkään ollut
minkäänlaista tietoa siitä. Rakastuneet liittoontuneet olivat jo jonkun
aikaa miettineet, millä tavalla he saisivat sydäntensä asian
kunnialliseen loppuun, mutta sopivaa keinoa eivät he olleet vielä
keksineet, asian alkuun panemiseksikaan, ja sentähden oli heidän
asiansa noinkin viipynyt. Tuo asian alkuun paneminenpa se olikin
rakastuneille kovin solmu, sillä he hyvin kyllä tiesivät, ett'ei
Mäkelän Mauno, Marin isä, koskaan tulisi suostumaan heidän keskinäiseen
kauppaansa; mutta tuon solmun aukaiseminen tuli esiin itsestänsä.

Oli eräs lokakuun kauniimpia päiviä. Mäkelässä oli iso touhu, sillä
siellä oli vieraita, oli isoja vieraita. Marttalan mahtava, rikas ja
ylpeä isäntä, poikansa Matin ja vieraan miehen kanssa, oli talossa; tuo
outo mies oli puhemies, sillä nyt piti tapahtua Marin ja Matin
kihlajaiset.

Mäkelän Mauno ja Marttalan Erkki -- Matin isä -- olivat kauvan olleet
hyviä ystäviä. He olivatkin kylän varakkaampia miehiä, sopihan heidän
olla ystävykset ja kestailla. Mäkelän Mauno oli vakava, hiljaisen
luontoinen mies ja tuiki vähäpuheinen; pari sanaa erältänsä lausui hän,
mutta ne täsmällensä. Marttalan Erkki oli taas semmoinen liehakko ja
lorakka, ett'ei hänen laistaan monta ollut.

Hän puhui ja lorisi sitä ja tätä, yhtenä hyrinänä, jonkatähden hänen
puheensa eivät olleet juuri minkään arvoisia; mutta sen hän hyvin
kumminkin edusti noissa tusinapuheissaan, että hänen rikkautensa ja
tavaran-himonsa tulivat ylimmäksi.

Hän oli monta vuotta jo katsellut ahnaasti Mäkelän uhkeita, laajoja ja
hyvin viljellyitä viljavainioita ja lukuista ja muhkeaa karjaa, joka
kesäisenä aikana joka aamu ja ilta mylvien kulki Marttalan kautta
kesälaitumilla. Eipä Marttalan Erkki ollut vielä kovin kauvan tehnyt
noita huomioitaan, ennenkun hänen päähänsä oli pällähtänyt semmoinen
ajatus, ett'ei se olisi ollenkaan haitaksi, vaikka hän, tai ainakin
hänen sukunsa, saisi Mäkelänkin omaisuudet haltuunsa. Itsestään
näyttikin tilaisuus siihen tarjoontuvan, kun sallimus oli antanut
Mäkelään vaan yhden noin kauniin tytön ja hänelle yhden pojan. Kun
Marttalan Erkki oli noin hauska, ja tavaransa lisääntymistä tarkoittava
puhuja, puhua lorotteli hän jo pienestä poikasesta pitäen pojallensa
Matille tuosta Mäkelän tyttöheitukasta, tai oikeammin hänen myötänsä
seuraavista suurista perinnöistä. Samassa antoi myös isä pojallensa
tietää, kuinka suuri ja mahtava sia hänellä on nyt jo toisien poikasien
suhteen tässä maailmassa. Noista kaikista seurasi se, että Matti rupesi
katsomaan kaikkia saman-ikäisiään ylen ja viimein tuli hänestä
itserakas narri. Tuon isänsä puheen hedelmä sekin oli, että hän piti
Mäkelän Maria yksinäisenä omaisuutenaan, jo lapsuudesta pitäen, eikä
sallinut kenenkään seurustella hänen kanssaan, ilmoittamatta tyhmällä
tavalla suomattomuuttansa, ja siitä selvinnee minkä vuoksi hän yksin
oli hävytön Jaakollekin, sittenkin vielä, kun tämä oli jo taistellut
itsellensä miehen kunnian ja arvon.

Mäkelässä käydessään puhua huijotti Marttalan Erkki myös ehtimiseen
suurista rikkauksistansa, oivallisesta ainoasta poikansa alusta,
suuresta karjastaan y.m., ja samassa hän imarteli ja liehakoitsi;
kuinka sen somempaa paria ei koskaan voisi ajatella, kuin heidän
Matista ja tämän talon Marista tulisi, sekä näön että tavaran ja
maineen puolesta.

Mäkelän Mauno oli hiljainen, harvapuheinen, juro mies, niinkuin jo
osaksi tiedämme. Hänen sanansa olivat aina niinkuin seinään lyöty
kirves; ne eivät vyöryneet eivätkä murenneet, eikä koskaan oltu kuultu
hänen sanojansa peruuttaneen; hän oli oikea suomalainen, sanan täydessä
merkityksessä.

Yleiseen kummastelivat ihmiset sitä seikkaa, kun nuot niin
erikaltaisilla luonnoilla varustetut ihmiset sopivat olemaan
ylimmäisinä ystävyksinä, mutta se ei ollutkaan heidän luontonsa
yhdenkaltaisuus, joka heidät ystävyksiksi teki, siinä oli joku muu
yhdenkaltaisuus, joka sen teki mahdolliseksi, sillä jotain semmoista
täytyy olla, ennenkuin ystävyys on mahdollinen, sillä vanha sananlasku
sanoo: "mukaistaanhan mullikin puskee". -- Niin se heidän
yhdenkaltaisuutensa oli heidän -- tavaransa yhdenkaltaisuus ja heidän
lapsi-lukunsa yhdenkaltaisuus; siinä yhdenkaltaisuuksia, jotka saivat
erilaisetkin luonnot yhteen sopimaan.

Ensimältä kun Marttalan Erkki alkoi esitellä noita naimatuumia, ei
Mäkelän Mauno sanonut juuri paljo mitään, tuhauttihan vaan nokkaansa,
lähti kävelemään ja sanoi "mitä noita joutavia puhuu". Hän ei siis
ollut myötä eikä vastaan, mutta tuommoiset puheet miellyttivät häntä
hieman kumminkin, ja ajan pitkään kuunteli hän Marttalan Erkin puheita
ja esityksiä aivan mielellään.

Mari sitten? Niin, niin, Mari. Hän oli lapsena kuunnellut noita Erkin
lorinoita ja imartelemisia semmoisina lorinoina, joita ajattelemattomat
ihmiset lapsille niin runsaasti jakelevat. Aikaisempana ja
ajattelevaisemmaksi tultuansa ei Mari pitänyt koko Erkin höyhöttämisiä
muuna kuin tuulen tuomina, veden ajamina, turhina ja mitättömin
hassuina, joita hän sydämestään inhosi; Matin omat vanhemmat eivät
puhuneet koko asiasta Marille niin mitään.

Mari kyllä huomasi, aikaiseksi tultuansa, mitä Marttalan Erkki ja hänen
oma isänsä puuhaavat, mutta Marilla oli omat ajatuksensa asiasta.
Vaikka hän oli niin lempeä ja herttainen luonnoltansa kuin olikin, oli
hän kumminkin isänsä tyttö; isältänsä oli Mari perinyt vakavan
mielen-maltin ja lujan tahdon salaamaan sydämeensä kaiken sen, joka ei
ollut tarpeellinen julki tulemaan, ja tuon mielen-maltin voimasta
saattoi hän pitää salassa mitä hän oikeastaan asiasta ajatteli. Muutoin
hän elämällänsä ja puheillansa osoitti, ettei hän muka ymmärrä eikä
tiedä koko asiasta mitään. Hän katsoi sydämestään ylen tuon
turhamielisen, tavaroihinsa luottavan, itserakkaan ja pöyhkeilevän
Marttalan Matin, sillä hänen terävä ja lukemisen kautta kehittynyt
älynsä oivalsi jo, ett'ei kulta ole muuta kuin multaa. Mari oli perinyt
äidiltään hänen erinomaisen ja tunnetun lempensä ja isältään hänen
lujan mielenlaatunsa ja vahvan tahdonvoimansa, ja nuot juonteet
ikäänkuin täydentivät toisiensa vajanaisuudet ja niin tulivat yhdeksi
ainoaksi, melkein täydelliseksi ihmisluonteen kuvaksi.

Semmoinen oli Marin luonne, vaan kyliäpä hän semmoisen tarvitsikin.

Niin. Vieraitahan oli nyt Mäkelässä ja kihlajaisia varten Marttalan
Erkin alituiset naima-puheet olivat nyt päätöstänsä lähellä, sillä ne
olivat viimeaikoina kypsyneet siihen määrään asti, että Mäkelän Mauno
ja Marttalan Erkki solmisivat lastensa naimaliiton.

Marille ei ollut kukaan puhunut asiasta mitään; sulhasen kokelas ei
uskaltanut koskaan sitä tehdä, äiti ei saattanut ja isä ei katsonut
sitä tarpeelliseksi. Sulhasen isä oli kyllä tuota puhua lorottanut
ennen paljonkin, mutta nyt ei hänkään katsonut tarpeelliseksi kovin
hätäillä siinä asiassa, sillä hänellä oli paljon tekemistä morsiamen
isän kanssa, naima-ehdoista, heti annettavista myötäjäisistä ja muista
semmoisista.

Tavallisesti ovat semmoiset onnettomat morsiamen kokelaat, kuin Marikin
nyt oli, alla päin, pahoilla mielin ja heidän työnsä ei muu kuin salaa
itkeminen ja kyynelten puristaminen, mutta niin ei Mari. Hän oli yhtä
iloinen, yhtä leikkinen, yhtä naurunen ja lempeä kuin ennenkin. Hän
hääläsi ja teki rotevasti talouden askareita ja soi jonkun leikkisanan
kullekin, niin vieraille kuin muillekin, juuri niin kuin ei olisi
mitään tapahtunut, eikä olisi mitään tapahtumaisillaankaan.

Jaakko oli saanut tiedon mitä Mäkelässä oli tekeillä. Tuo uutinen antoi
hänen sydämellensä semmoisen jysäyksen, että tuntui siltä kuin puoli
sydäntä olisi lyöty häneltä irti yhdellä iskulla. Hän vaaleni, hän
horjui ja olisi kaatunut, mutta hän sai jostain esineestä kiinni.

Hänellä oli kyllä rakastettunsa luja sana panttina, mutta oliko se niin
luja, ettei sitä voisi mikään maailmassa peruuttaa? Voisiko suurin
rikkaus ja suurin köyhyys taistella keskenänsä semmoisen taistelun,
että köyhyys pääsisi voitolle? olivat kysymyksiä, jotka ristiriitaisina
pauhasivat Jaakon sydämessä. Oliko kumma jos vankka mies vapisi
niinkuin haavan lehti ja oli valju kuin myrskyn seasta haamoittava kuu?
Eipä ollutkaan se kumma, sillä sydämen taistelu on ihmiselle vaikein
taistelu.

Jaakko ei tullut aikaan tuossa tuskassaan, vaan hänen täytyi sydämensä
pakoittamana lähteä Mäkelään, Marin omasta suusta kuulemaan vastauksia
äkkiarvaamatta sydämeensä nousneille kysymyksille. Hän pääsi kenenkään
huomaamatta, huoneitten takapuolitse, kotaan, jossa tiesi Marin
asiainsa vuoksi usein käyvän. Kauvan ei hänen tarvinnutkaan varttoa,
ennenkuin Mari tuli sinne, iloisesti laulaa hyräellen erästä
mielilauluaan. Kun Mari huomasi Jaakon olevan siellä, hämmästyi hän
ensin ja sanoi: "no miten sinä, Jumalan tähden, olet täällä?"

"Varmaan sinä, Mari, olet nyt hyvin onnellinen", sanoi Jaakko
vapisevana ja valjuna.

"Niin onnellinen kuin joku minun tilassani voipi olla", sanoi Mari ja
silmäili terävästi Jaakkoa.

"Minä uskon sen ja minäkin toivotan sinulle onnea, mutta minä tunnen
sydämessäni sulaa onnettomuutta", sanoi Jaakko, alasluoduilla silmillä.

"Miksikä semmoisia puhut, Jaakko?"

"Teillähän on tänään kihlajaiset."

"Niin minäkin aavistan, että jotain semmoista on hankkeissa, mutta
siitä ei tule mitään tällä kerralla."

"Ehkä toisella?"

"Ehkä toisella."

"No hyvästi sitten, Mari, hyvästi ijäksi. Elä onnellisena rikkauksien
keskellä, Mattisi kanssa! Mutta minun sydämmeni on särkynyt kuolemaani
asti ja minä menen itkemään pettynyttä toivoani elämäni ajaksi", sanoi
Jaakko, tarttuen Marin käteen, ja Jaakko vapisi niin, ett'ei ollut
pystyssä pysyä.

"No mutta Herran tähden, Jaakko! Tahdotko sinäkin, että menisin tuolle
itserakkaalle pöyhisteliälle vaimoksi?" sano! Mari hämmästyksissään.

"Sitä en tahtoisi, mutta kun sinä olet niin iloinen, Mari", sanoi
Jaakko ja hengitti helpommasti.

"No herranen aika! Enkö minä sitten saisi olla iloinen? Minä olen ollut
sen vuoksi iloinen, kun olen luullut löytäneeni sydämen, johon olen
aina luottanut ja johon olen luullut voivani eteenkinpäin luottaa",
sanoi Mari kummastellen.

"Ja tuo sydänkö, johon olet niin ehdottomasti luottanut, on sinun
pettänyt?" kysyi Jaakko.

"Siltä se nyt sinun puheistasi kuuluu, koska niin innokkaasti eroa
hankit ja toimitat minua tuolle tyhmälle keikarille", sanoi Mari.

"Jos se on minun sydämeni, johon olet luottanut, niin se ei petä
koskaan, ei koskaan", sanoi Jaakko ja painoi Marin käden hellästi
sydämellensä.

Mari ei vetänyt kättään pois. "Sinuun on se luottanut ja sinuun se
aikoo luottaa. Sinä olet taistellut monta voitollista taisteloa,
sinulle olen luvannut palkinnoksi käteni ja sydämeni, ja kukaan ei voi
niitä sinulta ryöstää; kuinka toisin saattaisi ollakaan, rakas Jaakko,
meillähän on ollut jo aikaa liitto siinä asiassa", sanoi Mari
liikutettuna ja tuo äsköinen veitikkamaisuus oli häneltä tykkänään
kadonnut.

"Minä olen väärin sinua ymmärtänyt tällä hetkellä, rakas Mari. Minä en
ole sinua vielä tuntenut, anna se anteeksi! Kun sinun saan varmaan
omakseni, silloin en pelkää minkäänlaisia vaivoja tähtesi, mutta voi
kuinka minua peloittaa kuitenkin eräs asia: miten voimme vaikean
tehtävämme suorittaa isäsi kanssa?" puheli Jaakko innostuksissaan, ja
liikutuksen kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään.

"Heitä se asia minun haltuuni, minä kyllä voin sen tehdä", sanoi Mari
lujasti.

"Mutta jos isäsi ajaa sinun pois kodistasi."

"Entä sitte? Sen avarampi maailmahan vaan aukeaa eteeni."

"Mutta emmekö, Mari, anna asiamme vielä olla päättämättä vuoden ajan?"

"Ei päivääkään etemmäksi, nyt on otollinen aika eikä asia vitkuttamalla
parane. Meidän pitää kiiruusti erota, sillä minä luulen minua kohta
kaivattavan. Ole nyt vaan mies, kyllä kaikki vielä hyvin käypi", sanoi
Mari toivovan lujasti, ja niin he erkanivat.

Tällä ajalla kun kodassa tuommoisia keskusteltiin, olivat Mauno, Erkki
ja puhemies katselemassa talon varoja, niinkuin karjaa, viljavaroja, ja
jopa katseltiin talon raha-varatkin. Puhemies ei voinut kyllin
kiitellä, ylistellä ja ihmetellä Mäkelän varallisuutta ja kunnollista
talouden hoitoa. Sulhasen isä, Marttalan Erkki, se puhui yhtenä
hyrinänä siitä mahtavasta ja loistavasta tulevaisuudesta, joka vielä
kylässä nähtäisiin, kun nämät molemmat talot ja talon rikkaudet yhteen
pantaisiin. Hän ahdisti ehtimiseen Maunoa kysymyksillään, kuinka monta
lehmää ja kuinka paljon rahoja hän antaisi nyt heti Marille
myötäjäisiksi.

Mauno näytti melkein närkästyvän tuosta alinomaisesta tinkimisestä ja
sanoi jäykästi ja lyhyesti: "en anna mitään ennen kuolemaani".

"No, no, naapuri! Eihän se ole somaakaan, että tyttö lähtee talosta
aivan verihampaana", koki Erkki muistuttaa.

"Jos ei tyttö kelpaa kotoansa lähtemään ilman myötäjäisittä, niin
olkoon kelpaamatta", sanoi Mauno jäykästi.

"Mo, no, Mauno! Emme me saa asiaa kesken heittää tuon pienen
sopimattomuuden vuoksi. Onhan tuota nyt meilläkin siksi varoja, että
voimme yhden hengen lisempää elättää. Ehkä se onkin viisainta ja
parasta, että me vanhat pidämme ohjat käsissämme niin kauvan kuin
elämme, perikööt sitten mitä meiltä jääpi", liehakoitsi Erkki, sillä
hän pelkäsi asian kääntyvän pahalle kannalle.

"Niinpä minäkin sen luulen", sanoi Mauno mielihyvillään, kun näki Erkin
myöntyvän.

Sulhanen oli vaan omia aikojaan olla källistellyt talossa, milloin
missäkin paikassa. Hän ei ottanut osaa vanhusten kanssa tavaroiden
katselemisessa; ainoastaan navetassa oli hän karjan katselemisessa
toisien mukana. Kädet ristissä seljän takana, kuljeskeli hän huoneesta
huoneesen ja töllisteli ja tarkasteli jokaista esinettä erikseen. Hän
ei ollut vielä nytkään lausunut Marille sanaakaan koko asiasta, mutta
sittenkin luotti hän vanhempien hyvään tahtoon asiansa eduksi ja heidän
päätäntö-valtaansa, ja niiden turvissa piti hän Marin ja tavarat
ehdottomasti ominaan.

Mari tuli juuri nyt kodasta tupaan ja hyräili iloisesti taas
mieli-lauluaan, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut. Kun hän oli
menemäisillään sulhasen kokelaan sivutse, tarttui tämä häntä keskiä
kiinni ja sanoi: "mihinkäs on niin kiire, kaunis Mariseni?"

"Mene tuosta tiehesi!" sanoi Mari ja riuhtasi itsensä irti.

"Oh-hoh! katsopas tätä! Saatpa luvan tästäpuoleen ruveta minua
paremmasti kohtelemaan", sanoi sulhasen kokelas, Marin poistuttua.

"Minkätähden tästäpuoleen paremmasti kuin tähänkään asti?" kysyi Mari
ja ilvehymy pyöri hänen hymykuopissaan.

"Sen vuoksi, kun mies on vaimon pää", sanoi Matti ja asetti itsensä
hyvin juhlalliseen asemaan.

"No mutta, kun sinä et ole mies, enkä minä vaimo, sillä olemmehan vielä
vaan poika ja tyttö", sanoi Mari tuskin nauruansa hilliten.

"Mutta me voimme pian tulla mieheksi ja vaimoksi" vakuutti Matti
suurella varmuudella.

"Se saattaa kyllä olla mahdollista", sanoi Mari isosti ja nauroi että
oikeen ajeli; "mutta", lisäsi hän hiljempää, "ei koskaan sinun
kanssasi"

Sillä aikaa kun nuot kaikki tapahtuivat, olivat Mäkelän Mauno ja
Marttalan Erkki tehneet kaupat aivan valmiiksi. Erkin oli ehdottomasti
suostuminen, ett'ei hän tahdo miniättensä myötäjäisiä ennen Mäkelän
vanhusten kuolemaa, sillä hän tunsi Maunon luonnon, ettei hän peruuta
sanojaan, ja niin oli kaupat lopullisesti sujuneet hyvin.

"Kylläpä nuo kaupat ovat muutoin valmiit, mutta mitä siitä morsian
sanoo?" liehtasi Erkki hyvillään, vaikka hän samassa oli ikäänkuin
vähän peloissaan.

"Morsiamesta ei ole puhettakaan; hän on hyvä tyttö eikä ole koskaan
vielä minulle vastusta tehnyt; hänen mieltään ei tarvitse kysyä", sanoi
Mauno jyrkästi.

"Eikö helkkarissa, kuule Mauno! ei se sovi ett'ei morsiamen
mieli-alaakin kuunnella, sillä onhan hänelläkin osa asiassa. Minä olen
kysynyt pojaltani ja tiedän hänen ilolla ottavan tarjouksen vastaan.
Eihän meidän vanhain ilokaan ole muutoin täydellinen, ellemme näe
lastemme onnellisina syöksähtävän toisiensa syliin. Käsketään heidät
molemmat tänne ja ilmoitetaan heille heidän onnensa ja annetaan
morsiamelle kihlat, jotka eivät suinkaan ole vähäiset", esitellä
lorotteli Erkki.

"Saapa heidät käskeä tänne, asian ilmoittamista, vaan ei suostumusta
varten", sanoi Mauno jyrkästi.

Kamarin ovi oli lukittu, jossa nuot tähdelliset keskustelut olivat
pidetyt. Erkki avasi lukitun oven ja astui tupaan, jossa nuoret olivat.

"He, he hee! Täälläpä nuoret istuvat ja miettivät niin ujon näköisinä.
No, no, se asia sietääkin hieman miettimistä, sillä luulenpa teidän
kohtapuolisesti tietävän, mistä kysymys on. Tulkaapas, Matti ja Mari
tänne kamariin, niin siellä saatte vielä lisää kuulla, he, he hee!"
hövelsi ja hekotti Erkki.

Vaikka Mari oli niin lujamielinen, rupesi kuitenkin hänen sydämensä
vapisemaan tuon käskyn kuultuaan. Hän tiesi, että se oli isän käsky,
jota oli totteleminen. Ensikerran eläessään oli hänen asettautuminen
jyrkkänä isänsä käskeviä mielipiteitä vastaan. Hänen oli tunnustaminen
julkisesti oman sydämensä päätökset ja semmoiset päätökset, joista ei
ollut kellään aavistustakaan ja joita aivan varmaan kohtaa ankara
vastarinta. -- Lapsen velvollisuus vanhempaansa kohtaan ja oman sydämen
vaatimus ja vakuutus taisteli nyt alkutaisteloaan Marin sydämessä --
hetki oli lähellä, joka myrskyn tavalla oli ratkaiseva hänen edessä
olevan elämänsä kohtalon -- oliko ihme jos Mari hieman vapisi ja
punasteli?

Molemmat kutsutut menivät kutsujan kanssa lukittuun kamariin; neljä
henkilöä oli nyt siellä: Mauno, Erkki ja sulhasen ja morsiamen
kokelaat.

Mari seisahtui ujona ja punastuneena ovipieleen, mutta Matti mennä
hyömelsi ja istui saman pöydän päässä olevalle tuolille, jonka toisessa
päässä Mauno istui; siinä alkoi hän kaivaa esille hopeaheloitettua
merenvaha-piippuansa ja tupakka-kukkaroansa, ja alkoi täyttää
piippuansa. Mauno istui äänettömänä, synkän ja päättäväisen näköisenä,
otsa vähän rypyssä. Erkki käveli edestakaisin lattialla ja näytti vähän
levottomalta, mutta ei hänkään puhunut ensi tuokiossa mitään.

"He, he, he hee! Tuon kauniimpaa paria ei voi koskaan löytyä. Saakeli
soikoon, Mari on kaunis morsian, sanon minä, eikä Mattikaan ole
kauneutta ja uljuutta vailla", rupesi Erkki hälisemään lyhyen
vaitiolemisen perästä.

"Niin, tässä tapahtuu kihlaus, sinun ja Marttalan Matin välillä, joka
on sinulle ilmoitettava", sanoi Mauno Marille, oikasten itsensä
suorempaan asemaan ja kohottaen kaarevat, mustat ja tuuheat
kulmakarvansa.

"Minkäänlaista kihlausta ei tässä voi tulla kysymykseen", sanoi Mari
ujosti, ja hänen äänensä värähti.

"Ja minkä vuoksi ei? jos saan luvan kysyä", sanoi Mauno ja oikasi taas
itseään vähän suoremmaksi, mutta samassa hän rypisti noita mahtavia
kulmakarvojansa.

"Minä olen sydämeni antanut toiselle", sanoi Mari, ja hän alkoi saada
takaisin rohkeutensa ja mielenmalttinsa.

"Olet sydämesi antanut toiselle ja kenenkä luvalla?" sanoi Mauno ja
kavahti pystöön.

"Älkää vihastuko isä! Minä en voinut toisin tehdä", sanoi Mari.

"Joutavia loruja, mutta kuka on hän, josta niin kuvauksellisesti
puhut?" kysyi Mauno tuimasti.

"Minä en ole aikonut koskaan hävetä sydämeni voittaneen nimeä; hän on
-- Tintta Jaakko", sanoi Mari ja hän seisoi siinä niin uljaan ja
viattoman näköisenä, tyyneenä ja malttavana!

Syvä ja pitkällinen äänettömyys seurasi Marin lausetta. Erkki lakkasi
kävelemästä ja Matti unhotti vetää savuja piipustansa; se sammui.

"Sinä olet ajattelematon tyttö. -- Tintta Jaakolle! -- kerjäläiselle,
viiripää juopolle, roistolle minä antaisin tyttäreni -- ajattele!"
puhkesi Mauno viimein sanomaan.

"Minä olen, isä kulta, ajatellut sitä asiaa kenties liiaksikin", sanoi
Mari.

"Et saa vastustaa ainoatakaan sanaa. Sinun on paikalla peräyttäminen
sanasi ja yhdistyminen Marttalan Matin, tämän kelpo pojan kanssa",
sanoi Mauno ja hänen äänensä oikein kähisi harmista ja vihasta.

"Ihmisen kelvollisuutta ei voi, isä kulta, todistaa ennenkuin kunkin
kuoleman jälkeen. Kumpaankaan ehdotukseenne, isä, en voi suostua, en
toisen hylkäämiseen, enkä toisen kansa yhtymiseen, niin mielelläni kuin
sen teidän tähtenne vielä tekisinkin, sillä se olisi tuntoani vastaan.
-- Tässä minä isä olen, tehkää minun kanssani mitä tahdotte", sanoi
Mari lujasti.

Mauno hypähti seisomaan ja meni Erkin eteen ja sanoi: "Teidän täytyy
tällä kerralla lähteä, sen vissempää saamatta. Te kuulette, että asiat
ovat vähän kallellaan; tahdon ne tytön kanssa kahdenkesken oikaista.
Heittäkää kihlanne tänne, minä vastaan niistä. Hakekaa puhemiehenne ja
menkää; saammehan vasta liiemmin asiasta puhua".

Erkki ja Matti lähtivät. Erkki oli kadottanut puhelahjastaan ainakin
puolen ja Matti katsoi toisen verran karsaampaan, katsellessaan
alinomaa alaspäin. He lähtivät.

"No miten se asia nyt päättyi?" kysyi puhemies heidän tiellä mennessään

"Kyllä se hyvin päättyi, kyllä se päättyi hyvin", sopersi Erkki
hajamielisenä.

"Tottelematoin! Kehtasit häväistä minun ja itsesi", sanoi Mauno
tyttärelleen, toisien mentyä.

Mari ei vastannut mitään.

"Sinun on totteleminen tahtoani ja Matti ottaminen, ja varo ett'et
virkkaa kenellekään koko roistosta mitään, niin asia raukee siihen."

"Rakas isä, minä rukoilen teitä. Kaikissa muissa asioissa tottelen
teitä lapsellisella alttiudella, mutta tässä en voi. Minä olen tarkoin
harkinnut tätä asiaa, ja kaikkine virheineenkin olen Jaakon huomannut
Mattia paremmaksi; Jaakossa on etenevä, parantuva mies, Matissa
takeneva, huononeva", sanoi Mari ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

"Sen enempää en sinulle puhu. Sinulla ei ole enään isää, eikä minulla
lasta tämän hetken perästä. Lähde pois paikalla silmieni edestä, mutta
lähde tyhjänä, isältäsi hyljättynä, tottelemattomana heittiönä, ja
mene, kunnes tahdot. Mutta älä koskaan sano omalta lapseltaan särjettyä
Mäkelän Maunoa isäksesi, kelvotoin", sanoi Mauno värisevin äänin ja
lähti pois.



V.

Kovia, voitollisia aikoja.


Eräänä päivänä nähtiin erään nuoren tytön kävelevän kylän läpi;
Mäkelästä tuli hän ja samosi Korpelaa kohden, vähäinen vaatemytty
kainalossa. Se päivä, jona tuo matkustaja nähtiin, oli toinen päivä
siitä, kun Marttalan Erkki oli poikineen Mäkelässä kihlajaisten
hommassa. Mäkelän Marihan se oli, tuo matkustaja. Hän riensi nyt pois
kodistansa eli oikeammin sanoen, entisestä kodistansa, sillä semmoista
ei hänellä ollut nyt olemassakaan. Pois, pois riensi hän nyt lapsuuden
kodista, isän rikkaasta kodista, köyhänä, perinnöttömänä, isältä
hyljättynä. Hänellä ei ollut nyt mitään muuta turvaa maailmassa, kuin
tuo sydän, joka oli hänelle luvannut alttiiksi antavaista uskollisuutta
ja uhraavaisuutta, kuolemaansa asti. Mari oli kerran ennustanut
Jaakolle, että kyllä hänestä vielä mies tulee, nyt meni Mari
koettelemaan, onko hänestä tullut mies. Voi voi Mari! Paljon sinä
uhrasit, paljon sinä uskalsit.

Me jätimme Marin kotiinsa ja tiedämme, mitä hänen isänsä hänelle
viimeksi sanoi. Sen koommin ei Mari nähnyt isäänsä. Kamariinsa, lukon
taa sulkeutui hän. Mari oli oppinut tuntemaan isänsä, oli oppinut
tietämään mitä hänen sanansa, päätöksensä ja käskynsä merkitsivät. Hän
ei etsinyt isältänsä armoa, sillä hän tiesi, ett'ei sitä tule.

Tuon ankaran poislähtö-käskyn isältään saatuansa meni Mari äitinsä
tykö. Kosiomiesten niin äkkinäisestä ja nolosta poislähtemisestä oli
emäntä jo aavistanut, ett'eivät asiat taida aivan hyvästi olla. Hän oli
levottoman ja kalpean näköinen ja oli jo kauvan koettanut saada selkoa
asiain menosta, mutta turhaan, sillä emäntä oli ainoa koko talossa,
jolle isäntä kaikkein vähimmin selitti asioitaan.

"Mitenkä nyt on, Mari, asiat?" kysyi äiti alakuloisesti, kun Mari tuli
huoneesen.

"Huonosti äiti-kulta", sanoi Mari nolosti.

"Sinä et siis suostunut heidän tarjoukseensa?" kysyi äiti.

"En minä sitä voinut tehdä, äiti-kulta", sanoi Mari.

"Kiitos Jumalan! Minä pelkäsin sinun suostuvan; en luullut sinulla
olevan sitä rohkeutta, että olisit vastaan pannut, jos ei asia olisi
mieluisesi ollut. Kauvan on minun mielessäni ollut salainen aavistus,
ettei Marttalan Matin elämän kumppani tule onnelliseksi", sanoi äiti.

Mari avasi äidilleen sydämensä. Hän kertoi kenelle hän on sydämensä
antanut, kuinka hän sen julkisesti ilmoitti kosioille ja isälleen,
kuinka hän seisoi lujan isänsä kanssa kahdenkesken ollessaan, ja kuinka
isä oli hänet ajanut pois kotoaan tyhjin käsin.

"Tunnustaa täytyy, ett'et sinä ole toimella valinnut, rakas lapseni.
Rivo, viinaan menevä nuorukainen on Jaakko ja päälliseksi köyhä, ja
köyhyys ei ole mikään hauska kumppani ihmiselle tässä maailmassa. En
tällä tahdo sanoa että ihmisen tulee välttämättömästi olla rikkaan,
enkä sitä, että rikkaus on ihmisen suurin onni, mutta jos ihmisellä on
jokapäiväisen elämän tarpeet, hyvän kumppanin ohessa, niin se ei
suinkaan pilaisi asiaa", puheli äiti surumielin.

"Rakas äiti! Te ette tunne Jaakkoa; te tuomitsette väärin häntä.
Jaakolla on sekä tahtoa että voimaa parantaa itseänsä ja kukistaa niitä
intohimoja, jotka häneen ovat päässeet vähissä määrin juurtumaan. Sitä
vastaan näen minä enimmän osan nuoria miehiä vaipuvan yhä syvemmälle,
alituisesti käsillä-olevaan turmelukseen; he vajoavat, mutta Jaakko
nousee. Hänellä on hellä ja tunnollinen sydän; Jaakko on hyvä mies,
äiti-kulta", puheli Mari innokkaasti.

"Saattaa niin olla, lapsi kultani, saattaa niin olla. Miksi minä
pakkaisin sekaantumaan kenenkään sydänten asioihin. Oli minullakin
kerran sydän, joka osasi rakastaa, mutta minä pakoitettiin vast... En
minä tahdo pakoittaa sinua -- paras on tehdä mitä sydän sanoo, sillä ei
ihminen ole aina onnellinen rikkauksienkaan keskellä. Minä heitän
asiasi Jumalan haltuun; Hän kyllä voipi vähäiseenkin leipäpalaan
sekoittaa tyytyväisyyden, ja se on enempi kylmää rikkautta. Mutta
köyhyyttä ja puutetta tulet sinä, Mari, paljon kärsimään, sillä tiedä
se, että isäsi pitää sanansa, hän ei anna sinulle tinasta neulaa,
vaikka paikalla kuolisit, ja minä olen niin voimatoin", puheli äiti.

"Sen minä kyllä uskon, että isässä on miestä pitämään sanansa. Tiedän
senkin, että saamme monta kovaa kokea, mutta toivon Jumalan meitä
auttavan, vaikka isä on minun hyljännyt. Minä en sure yhtään, paremmin
olen iloissani, sillä minä olen voittanut tarkoitukseni, joka kauvan on
ollut mielessäni. Hyvästi rakas äiti!" sanoi Mari ja tarttui äitinsä
käteen kiinni.

"Älä vielä lähde, rakas lapseni, älä vielä lähde! Ole vielä toki
yötäkään kotona! Minä koetan lepyttää isääsi ja pyytää, ett'ei hän
ajaisi sinua pois kotoa, minun on niin paha -- älä lähde vielä, Mari!"
puheli ja hätäili lyöty äiti.

"Rakas äiti! Älkää vaivatko itseänne, älkää rakentako turhia toivoja
itsellenne, sillä isä ei peruuta kerran tehtyä päätöstänsä", pyyteli
Mari.

"Kuinkas muutoin, eipähän ilman, mitenkäs minä saisin omantuntoni
vaikenemaan, jos en mitään koettaisi tehdä eduksesi", sanoi äiti.

Hän lähti paikalla pyrkimään miehensä puheille. Hän meni lukitun oven
taa ja rupesi sitä hiljaa kolkuttamaan, väliin tarkasti kuunnellen. Kun
ei tuosta ollut apua, rupesi hän pyytelemään. "Mauno, Mauno, avaa ovi!
Kuulitko Mauno? Avaa nyt, en minä kauvan sinua vaivaa", rukoili hän
ehtimiseen.

Vihdoinkin aukesi ovi ja emäntä astui kamariin.

"Vieläkö hän on täällä, tuo minun ja itsensä häväisijä?" kysyi Mauno
kolkosti.

"Vielä hän on kotona, ei hän ole vielä mennyt, se raukka. Hän on kyllä,
kuulen ma, paneunut tahtoasi vastaan, mutta älä häntä kuitenkaan aja
pois kotoa. Hän on ainoa lapsemme, ja kuka meitä lohduttelisi vanhoilla
päivillämme, kun tuon noin lempeän, ainoan lapsemme ajaisit pois. Eihän
hän ole koskaan ennen pahoittanut mieltäsi. Anna nyt vihasi lauhtua ja
anna Marin olla kotona. Voi kuule Mauno! Onhan hän oma lapsesi!"
rukoili lapsensa etua valvova äiti.

Maunon otsa rypistyi. "Minulla ei ole lasta. -- Laita niin, ett'ei
minun tarvitse häntä enään koskaan nähdä", sanoi hän sitten kolkosti.

Murrettu, puoleton äiti lähti sen käskyn kanssa pois.

Kun hän tuli Marin tykö, purskahti hän katkeraan itkuun.

"Kova on isäsi, voimatoin on äitisi", sanoi hän itkunsa seasta.

"Tiesinhän minä sen", sanoi Mari ja koki lohdutella murheellista
äitiänsä.

Äiti rukoili kovin tytärtänsä, että hän olisi vielä yötä kotona ja
vasta huomenna lähtisi. Siihen suostui Marikin ja ylis-kamari sovittiin
yön ajaksi hänen turvapaikaksensa isän vihaa vastaan.

"Joko hän on mennyt?" kysyi Mauno, kun emäntä tuli hiljan illalla
illallistansa syömään.

"Jo, jo hän on mennyt. Voi, voi sinua Mauno! Sinä ryöstit minulta
ainoan lapsen", sanoi emäntä, vapisevalla äänellä.

Mauno ei sanonut mitään, sillä hänen tapansa ei ollut semmoisiin mitään
vastata.

Seuraavana päivänä kun väki meni työhön, lähti Mari. Sitä ennen oli
murheellinen ja hellä äitinsä halaillut ja syleillyt häntä ja kastellut
kuumilla kyyneleillä ainoata ja tuolla lailla kotoansa pois lähtevää
lastansa. "Jumala sinua siunatkoon!" sanoi hän viimeiseksi
jäähyväiseksi.

Me olemme nähneet Marin jo kulkemassa, nyytti kainalossa, pitkin kylää.
Hän meni nyt Korpelaan. Viime iltana oli Jaakko, emännän välityksellä,
saanut tavata Marin. Siellä hän kuuli miten asiat olivat kulkeneet.
Jaakko ei suinkaan ollut suruissaan noista tapahtumista, sillä niiden
kautta hän oli juuri saanut mitä oli toivonut. Iloisella mielellä lähti
hän heti Korpelaan. Siellä hän avasi sydämensä isännälle ja kertoi
hänelle koko asian. Sitten pyysi hän, että isäntä ottaisi Marin
taloonsa, niinkuin palveluspiian. -- Jaakko oli nyt ensikerran
elämässään pitämässä huolta yhteisestä elämästä.

Korpelan isäntä kummastui suuresti, kuullessaan, kuinka suuret tuumat
Jaakolla oli, mutta lupasi ottaa Marin vastaan, niinkuin oman lapsensa.
Kumminkaan ei Korpelan isäntä uskonut Mäkelän Maunon kovin kauvan
pysyvän päätöksessään, ja hän lupasi ruveta välittäjäksi; Korpelan
isäntä ei tuntenut Maunoa, ei ainakaan tarkkaan. Korpelan isäntä piti
paljon Jaakosta, ja sentähden ei hän pitänyt lopen sitä minään
erinomaisena kummana, jos Jaakko naisikin Marin ja jos Mäkelän Maunokin
vihdoin myöntyisi.

Kun Jaakko sai Marille sijapaikan tietoonsa, juoksi hän kohta Mäkelään
Marille ilmoittamaan, ja siten tiesi hän samota Korpelaan.

Samana päivänä kun Mari lähti kotoaan, tuli Marttalan Erkki Mäkelään,
tietämään miten asiat isän ja tytön välillä päättyivät. Erkki ei ollut
nyt liiaksi puhelias, eikä ollenkaan hekotuksen tuulella. Heti kun hän
tuli Maunon kamariin, otti Mauno kaapistaan arvokkaan näköisen
tavaramytyn, ojensi sen Erkille ja sanoi: "tässä on kihlanne, pankaa ne
mihin tahdotte".

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Erkki ällistyen.

"Merkitys on aivan asian mukainen: te saatte kihlanne takaisin", sanoi
Mauno.

"Eikö naimisesta sitten tulekaan mitään?"

"Te saatte naida tahi olla naimatta, aivan mielenne mukaan, minun ei
tule koko asiaan mitään."

"Mitenkä? Isän ei tule lapsensa naimiseen mitään!"

"Minulla ei ole enään lasta", sanoi Mauno synkästi.

"Mitä tämä nyt on, onko Mari kuollut?"

"Luultavasti hän vielä elää, mutta hänellä ei ole enää isää, enemmän
kuin minullakaan lasta, ei hänellä ole kotoa, ei perintöä; minä olen
hänen ajanut pois kotoa, ymmärrätkö" sanoi Mauno jäykästi.

"No saakeli! Mihinkäs sinun talosi ja tavarasi joutuvat kuolemasi
jälkeen?" kysyi Erkki ällistyen.

"Luultavasti ne eivät tule sinulle, eikä sinun pojallesi", sanoi Mauno
jyrkästi, sillä hän rupesi huomaamaan, millä perustuksella nuo Erkin
naima-tuumat olivat.

Erkki tuli nyt niinkuin puusta pudonneeksi. Vaikka hän oli niin
puheliasta laatua, ei hänellä ollut sanaa suuhun tulevaa; mykkänä
sieppasi hän Maunon tarjoamat poikansa kihlat ja lähti pois.

Kun Erkki pääsi kotiaan, oli Matti häntä heti vastassa, kyselemässä ja
tietoja ottamassa Mäkelän nykyisistä kuulumisista.

"No, millä tuulella nyt Mäkelän Mari oli?" kysyi hän heti isältään.

"Mäkelässä ei ole enään Maria."

"No, hitto vieköön! Missäs hän on?"

"Isänsä on hänet ajanut perinnöttä pois kotoaan."

"Pois kotoaan? Ja minkä vuoksi?"

"Sentähden kun ei hän luopunut Tintta-Jaakosta ja ottanut sinua."

"Missä Mari sitten nyt on?"

"Olen kuullut hänen ruvenneen Korpelaan palvelukseen."

"Hah, hah, haa! Mukava muutos kauniille ja rikkaalle itsepintaiselle!
Mutta jumaliste, tuo muutos on minulle eduksi", sanoi sitte Matti,
hiukan mietittyään.

"Mitä mietit?"

"Mietinpä lähteä Maria köyhänä kosimaan, nyt hän varmaan ottaa minut."

"Riivattu, mitä puhut? Mitä tuolla köyhällä rotalla tekisit?" sanoi isä
säikähtäen ja kauhistuksissaan.

"Mari on kaunis tyttö, hän miellyttää minua; minulla on kyllä
rikkautta; jos Mari onkin köyhä. Minä lähden paikalla häntä kosimaan",
intteli Matti.

"Koetasta, riivattu. Nälkää ja köyhyyttä ei saa tuoda minkään kautta
meidän taloon. Vai tahdotko, että minäkin ajan sinun pois talostani,
yhtä köyhänä kuin Marikin on? Naipas sitten tuo köyhä Mari, jos
tahdot", hätäili isä kirvelevällä sydämellä.

"Menen kun menenkin; kukapa muu teidät perii kuolemanne jälkeen kuin
minä", sanoi Matti, eikä ollenkaan totellut isänsä kieltoa; hän ei
totellut sitä paljon koskaan, sillä hän oli lellittelemällä kasvatettu.

Erilaiset tunteet olivat nyt isällä ja pojalla. Isä pelkäsi ja hätäili,
että tuo tottelematoin poika ainakin tuopi tuon köyhäksi tehdyn Marin
heidän taloonsa ja köyhyys, puutokset ja viheliäisyys tulee vissimmästi
hänen kanssaan. Poika taas oli iloinen, että oikein käsiään hykerteli,
sillä hän nyt luuli varmaksi, että Mari hylkää Jaakon ja iloiten ottaa
hänet; he eivät tunteneet kumpikaan Maria.

Matti alkoi panna parasta päälleen, valkeinta varrelleen, lähteäkseen
Korpelaan, Maria kosimaan; hän otti mukaansa taskukellonsa ja hopealla
heloitettua piippua, siihen kuuluvaa tupakkakukkaroa ei myöskään
unhoitettu. Nuot olivat Matin mielestä erinomaisen mahtipontiset arvon
ja rikkauksien merkit. Kaikki reilaan saatuansa, lähti hän.

Oli pimeä syys-ilta ja kirkas takkavalkea palaa lekotteli iloisesti
Korpelan takassa; sen valolla ja ääressä teki talon akkaväki
käsitöitään; heidän joukossaan oli Marikin ja kehräsi valkeita,
hienoja villoja. Vähän taaempana veistelivät miehet vuoden ajalla
tarvittavien tarviskalujen raaka-aineita kuivaamaan. Puhe-vaihtelo oli
iloisessa ja vilkkaassa käynnissä väen kesken, sillä he olivat kaikin
iloisia ja toisiaan rakastavaisia ihmisiä.

Semmoinen oli Korpelan sisällinen asu ja tila silloin, kun ovi aukeni
ja Marttalan Matti astui tupaan. Hän oli kaikessa loistossaan: musta,
tehtaan verasta tehty liivi oli leveästi auki, melkein lievettään
myöten, jonka aukon täytti hyvin röyhelletty, valkoinen, tärkätty ja
silitetty kauluri. Liivin päällä riippui paksu ja nähtävästi tätä
tilaisuutta varten puhdistettu ja kiiltäväksi hivutettu pronssinen
taskukellon kaularihma, joka johtui vasemman-puoliseen liivin
lakkariin. Lakkarista taas riippui pari vankkaa, kiilloitettua
messinki-eräsintä, joiden alapäissä heilui senkin seitsemän avainta ja
muuta koristetta, joiden seassa pari oikein aika hopeaista levyä. Tuo
hopeahelainen piippu oli hänellä oikeassa kädessä. Kun vielä mainitsen,
että hänellä oli musta, tehtaan verasta tehty takki ja pitkävartiset,
punaisella nahalla suullistetut, rasvanahkaiset anturasaappaat
jaloissa, niin on tuon toista kertaa yrittävän kosian asu melkein
tarkkaan kerrottu.

Kun hän tuli huoneesen, käveli hän juhlallisesti keskelle lattiaa ja
katseli arvokkaasti ympärillensä, luultavasti tiedustellaksensa, josko
häntä huomataan. Sitte otti hän juhlallisesti piippunsa ja
tupakkakukkaronsa esille ja alkoi täyttää piippuaan. Hänellä kyllä oli
tulitikkuja, mutta hän katsoi edullisemmaksi tällä kerralla sytyttää
piippunsa takkavalkeasta. Hän käveli takan tykö, otti pitkän päreen ja
kuurotti sillä hyvin kaukaa valkeaa. Seuraus tuosta kuurottamisesta oli
se, että hän joutui itse hyvin kumarruksiin. Tarkoitus oli voitettu,
sillä nuot moni-avaimiset kellon peräsimet irtautuivat rinnasta ja
heiluivat ja kalisivat toisiansa vastaan; naiset, ja Mari erittäinkin,
olivat nähneet tuon heiluvan, kahisevan ja valkean näöllä kimaltelevan
avainkimpun, niinkuin Matti oli tarkoittanutkin. Mutta lieneekö hän
tuolla arvonsa merkkien näyttelemisellä voittanut päätarkoitustansa,
koska naiset katsoa vilauttivat toisiansa silmiin ja koska heidän
suunsa vetäysi vienoon ilve-hymyyn?

Kun Matti oli saanut piippuunsa valkean, istui hän likelle Maria ja
veteli savuja.

Kukaan ei puhunut mitään.

"Miten sinä, Mari, olet tänne tullut?" kysyi vihdoin Matti puheen
aluksi.

"Jaloillani, tietysti, niinkuin sinäkin."

"Minulla olisi sinulle kahdenkeskistä asiaa, Mari!"

"Mutta minulla ei ole sinulle."

"Saanko sitten luvan puhua kaikkien kuullen?"

"Miks'et"

"Sinä olet ajettu pois kotoasi?"

"Niin olen."

"Olet siis köyhä?"

"Niin köyhä kuin vaan joku saattaa olla."

"Mutta minä olen rikas."

"Mitä se tähän kuuluu?"

"Kuuluupa niinkin se asiaan, kuulehan vaan, sinä pikku juonikko! Sinä
olet köyhä, minä rikas, tule meille leipää syömään, meilläpä tuota
näyttää olevan", esitteli Matti.

"Kylläpä minulle on leipää tässäkin talossa", sanoi Mari vähän
suutuksissaan.

"Ei, mutta sinä et ymmärrä. Suoraan sanoen: minä olen tullut tänne sitä
varten, että naisin sinut; luulisin sinulle sen nyt hyvin sopivan, kun
olet köyhä", selitti Matti.

"Siitä ei tule mitään, ei koskaan. Oletko niin typerä, että luulet
rikkautesi olevan minulle mistään arvosta? Mene, hävytöin, tiehesi ja
anna minun olla rauhassa!" sanoi Mari puoli-suuttuneena tuosta
hävyttömästä ja tyhmästä puheesta.

"Mutta minä pidän sinusta", sanoi Matti, yhä pitkittäen asiaansa.

"Mutta minä en pidä sinusta", sanoi Mari.

"Mitä? Etkö nytkään vielä pidä minua tuon köyhän rotan,
Tintta-karhunkaan veroisena?" sanoi Matti hävyttömästi.

"Hävytöin tomppeli! Sinä et ole missään suhteessa Jaakon veroinen;
vaikka sinulla olisi vuori kultaa vieressäsi, en sittenkään vaihettaisi
Jaakkoa sinuun. Mene hävytöin!" sanoi Mari kauhistuen.

"Jassoo! Sinä pidät minua pilkkanasi, kerjäläinen, mutta sen minä
sanon, ett'et minua intiksesi pilkkaa", rupesi Matti uhottelemaan.

"Jo nyt menee liika kauvas! Ole, Matti, ihmisittäin ja mene kauniisti
kotiasi!" puhkesi Korpelan isäntä sanomaan.

"Teidän ei tule kenenkään minuun mitään, minä saan olla ja mennä kuinka
itse tahdon; te olette kaikki kerjäläisiä", huusi Matti ja potkasi
samassa lavitsan kumoon!

"Sinä käytät itsesi, Matti, nyt hyvin sopimattomasti! Olisit oikeastaan
ulospantava mies, mutten minä viitsi ruveta sinun kanssasi ottelemaan",
sanoi isäntä.

"Minä ulos! Sitä miestä ei tule, joka minun ulos voipi panna", uhotteli
Matti ja rupesi hyppelemään lattialla.

Samassa astui Jaakko tupaan. Hän oli päivätyön päätettyä lähtenyt
iltamalla katsomaan, kuinka Mari voipi ensimmäisinä päivinä vieraissa,
ja muita asioitansa toimimaan.

Kun Matti huomasi Jaakon, raivostui hän vielä hullummin.

"Luuletko että minä sinua pelkään, Tintta-karhu", huusi hän Jaakolle.

"No miksi sinun minua pitäisi peljätä?" sanoi Jaakko levollisena ja
katsoi tuvassa olijain silmiin, tutaksensa, miten asiat oikeastaan
ovat.

"Sitä te kyllä, kerjäläiset, odottaisitte, että pelkäisin, mutta minä
en pelkää, vaikka tulisi koko lauma karhuja vastaan", terjui Matti.

"Vie, Jaakko, tuo heittiö kauniisti ulos!" sanoi isäntä.

Kahdesti ei tarvinnut Jaakkoa käskeä. Hän meni oitis tuon raivostuneen
ja terjuvan kosijan tykö, otti häneen syliksi kiinni, nosti kohoksi ja
kantoi hänen sätkivänä ja kiemuroivana ovesta ulos; sen tehtyään palasi
hän levollisena tupaan. Matti koetti pauhata vielä tovin ulkopuolella,
vaan sisään ei hän uskaltanut pyrkiä, kun tuo vankka Tintta-karhu oli
siellä, joka hänelle oli niin monta tappoa antanut hänen yrityksissään;
aikansa möykättyään, meni hän pois.

Jaakko nyhjäsi isäntää sivu kulkiessaan ja käveli isännän kamaria
kohden; isäntä arvasi Jaakolla olevan itsellensä asiaa ja seurasi
perässä. Siellä kun oltiin kahden kesken, pyysi Jaakko isäntää
puhemieheksi. Isäntä suostui pyyntöön ilolla ja lupasi laittaa heidät
ensi pyhänä kuulutuksille.

Vaikka Korpelan isäntä hyvin kyllä tiesi, minkälaisen vastuun hän saa
Mäkelän isännältä, katsoi hän kuitenkin kohtuulliseksi, sekä omasta
että Jaakon ja Marin puolesta, käydä Mäkelänkin vanhemmilta kysymässä,
mitä he asiasta ajattelivat, ja samassa toivoi hän saavansa ehkä
taivutetuksi Mäkelän jäykän isännän leppymään ja ottamaan tyttärensä ja
tulevan vävynsä kotiansa. Seuraavana iltana lähti hän noiden raskasten
asiainsa kanssa Mäkelään.

Sinne tultuaan istui hän, hyvän päivän sanottuaan, penkille. Mauno tuli
häntä tervehtimään.

"Mikäs kumma teidät on tänne tuonut?" sanoi Mauno vähän
ällistyksissään, sillä nuo miehet eivät olleet juuri usein yksissä
olleet, erilaiset luonteet kun heillä oli.

"On minulla erityistä asiaa teille ja emännälle, jonka tähden pyytäisin
saada teitä kolmenkesken puhutella!" sanoi Korpelan isäntä.

"Tulkaa tänne kamariin!" sanoi Mauno ja alkoi kävellä kamariansa
kohden; Korpelan isäntä ja talon emäntä seurasivat jäljessä.

"Ja asianne sitten?" sanoi Mauno kamariin tultuansa, samassa kääntyen
vieraasensa päin.

"Onhan minulla asiaa, olen -- minä olen puhemiehenä. Ainoa tyttärenne,
Mari, ja Jaakko Tinttala aikovat mennä keskenänsä naimisiin, jonka
tähden tulin teidän mieltänne asiassa tietelemään", sanoi Korpelan
isäntä.

"Minulla ei ole enään tytärtä, minulta ei tarvitse mitään semmoista
kysyä, itsekukin tehköön niinkuin parhaaksi näkyy", sanoi Mauno,
kulmiaan rypistäen.

"Teillä on kuitenkin lapsi, tuo herttainen Mari, vaikka kohta olette
hänen pois tyköänne ajaneet. Eikö kävisi taas laatuun, että
peruuttaisitte käskynne ja ottaisitte tyttärenne ja tulevan vävynne
kotiinne takaisin?" esitteli Korpelan isäntä.

"Tyttö on ollut tottelematoin minua kohtaan", sanoi Mauno.

"Kenties yhden ainoan kerran eläessään, mutta hän ei voinut toisin
tehdä, ei voinut toisin tehdä sydämensä vaatimuksien ja omantuntonsa
tähden, sillä tunnon ja sydämen vakuutukset ovat ihmiselle sekä
lujimmat että pyhimmät. Tuon vakuutuksensa voimasta pani Marikin
elämänsä alttiiksi, sen voimasta rohkeni hän paneutua teidän lujaa
tahtoanne vastaan; hänellä on luja asioiden tutkimus- ja päättämiskyky;
hänen omituiset asiansa eivät ole muiden päätäntö-vallassa, siis: hänen
suonissaan juoksee isänsä verta. Jos hän Jaakon valitsi elämänsä
kumppaniksi, ei ole mielestäni ollenkaan kumma, sillä hänessä on
enemmän miestä kuin luullaankaan", puheli puhemies.

"Teidän ei ole tarvis häntä minulle ylistää; onneksi tunnen hänen
liiaksikin hyvin: juoppo, riitaisa roisto", sanoi Mauno.

"On kyllä tosi, että nuoruudessa saadun huonon kasvatuksen jäljet
pistävät hänestä esiin useammasti kuin suotava olisi, mutta nuot
puuskat ovat harvenemassa, eivätkä suinkaan enenemässä, ja se on
ihmiselle hyvä merkki. Hänellä on hyvät luonnonlahjat ja tunnollinen
sydän ja hän taistelee parast'aikaa, niinkuin minä luulen, voitollista
taisteloa paheitansa vastaan; hänestä tulee, luulen ma, kerran vielä
hyvä ja kunnioitettava mies. Minun luullakseni olisi teille
itsellennekin eduksi, kun ottaisitte heidät yhtenä kotiinne", puheli
Korpelan isäntä edelleen.

Pitkään aikaan ei Mauno vastannut mitään.

"Kuulitko, Mauno, mitä Korpelan isäntä puhui? Eikö asia ole niinkuin
hän sanoi? Ota, hyvä Mauno, heidät kotiin, minunkin olisi sitten niin
hyvä olla; tee nyt niin Mauno! -- Jaakko on kelpo mies", ehätti emäntä
rukoilemaan.

Mauno ei vastannut nytkään mitään. Hän katsoi alasluoduilla silmillä
yhteen ja samaan paikkaan: hänenkin rintansa aaltoili ja hän hengitti
raskaammin kuin tavallisesti.

"Miehen tulee pitää sanansa; joka on tehty, se on tehty ja tehty
seisoo. Ei siitä asiasta enään sanaakaan; onko teillä vielä jotain
muuta sanottavaa?" sanoi Mauno vihdoin jäykästi, samassa nousten ylös,
oikaisten itsensä hyvin ryhdikkääksi ja katsoen kiinteästi Korpelan
isäntää silmiin.

Luultavasti taisteli Mauno kovaa sisällistä taistelua tuona äänettömänä
hetkenään. Korpelan isännän järkevä ja totuuteen perustettu puhe lienee
eloon herättänyt hänessä luonnollisen vanhemman rakkauden lastansa
kohtaan, joka rakkaus tuossa miehekkäässä povessa taisteli hänen
jäykkää ja lujaa luonnettansa vastaan. Kaksi kovaa asiaa oli nyt
vastakkain Maunon sydämessä, nimittäin: vanhimman rakkaus ja
kunniasana, vaikk'ei kunniateko, joka tuon sanan voimasta oli tehty.
Hän antoi jälkimmäisen voittaa, antoi totuuden ja oikeuden sortua
väärän teon ja mielipiteen alle, piti väärin sanotun sanansa, väärin
tehdyn tekonsa oikeampana, piti pyhempänä omantunnon ääntä ja vanhimman
rakkautta ja velvollisuutta -- niin, antoi pahan voittaa hyvän.

Kun Korpelan isäntä oli ilmoittanut, ett'ei hänellä ole muuta
sanottavaa, lähti Mauno paikalla pois huoneesta. Emäntä ja tuo
onnistumaton puhemies ymmärsivät aivan hyvin, mitä nuot Maunon sanat
sisälsivät. Heti Maunon mentyä, pillahti emäntä katkeraan itkuun ja
Korpelan isäntä lähti jotenkin raskaalla mielellä pois.

Kun hän tuli kotiaan, vei hän heti Jaakon ja Marin kahdenkesken. Siellä
ilmoitti hän surumielin heille, kuinka huonosti tuo hänen puhemies- ja
sovitusyrityksensä oli käynyt. Jaakossa synnytti tuo tieto ankaran
surumielisyyden, sillä hän toivoi asiat kääntyvän hyvälle kannalle
Korpelan isännän välityksen kautta. Marissa ei tuo uutinen vaikuttanut
kovin suurta mielipahaa, sillä hän tunsi isänsä luonteen, mutta
kappaletta alakuloisemmaksi tuli hänkin kappaleeksi aikaa.

"Tiesinhän minä sen: isä ei peruuta sanojaan", sanoi vaan Mari.

Seuraavana pyhänä kuultiin pitäjään kirkossa kummia: Jaakko Jaakonpoika
Tinttala ja Maaria Maunontytär Mäkelä kuulutettiin ensi kerran
avioliittoon! Eivätpä tahtoneet ihmiset korviaan uskoa tuon uutisen
kuultuaan, ja osa kuulijoista väitti kivenkovaan, että se oli vaan
harmillinen erehdys kirkkoherralta, eivätkä he tulleet isoon aikaan
selville, miten tuon asian laita oikeastaan olisi. -- Sala-kapakan
poika ja kylän uhkeimman talon ainoa tytär -- olisiko se mahdollista?

Koko kylässä ei ennakolta tiedetty koko Jaakon ja Marin naimisesta
mitään. Mäkelässä, Marttalassa ja Korpelassa se kyllä tiettiin, mutta
Mäkelässä ei siitä mahduttu, Marttalassa ei siitä kehdattu ja
Korpelassa ei siitä haluttu puhua ja tietoja levitellä; tuon
kuulumattomuuden vuoksikin oli se ihmisistä outoa. Siihen tuli vielä
lisäksi se seikka, että vuosikausia oli jo yleisenä tietona ja puheena
ollut, että Marttalan rikkaan miehen ainoa poika naipi Mäkelän rikkaan
isännän ainoan tyttären. Kummako se oli jos he vähän ällistyivätkin.

Paljon ja kauvaksi aikaa sai tuo tapaus ihmisille puheen-ainetta.
Ymmärtäväisemmät sanoivat: "se ei ole mikään ihme, eikä kumma asia,
Jaakko on kunnon mies, siis se ei ole mikään virhi, jos hän saa kelpo
vaimon; hullummasti olisi Marin käynyt Marttalan pojan kanssa". Mutta
toiset pudistelivat päätään ja arvelivat Marin polttaneen riihensä
nurkan, kun ei hän ottanut rikasta miestä, vaikka semmoinen oli
tarjolla ja vieläpä siinä samassa kadotti omatkin isot perintönsä.

Nyt oli Marttalan Matin ympärillä uteliaita ja kyselijöitä: kuinka
tuon asian noin kävi? Senlaisille utelijoille selitti Matti hyvin
juhlallisesti, ettei hän huolinut koko Mari-rentusta, vaikka sitä niin
ankarasti hänelle kaupiteltiin, mutta jos nuo utelemiset sattuivat
tapahtumaan Korpelan nuoren väen saapuvilla ollessa, ei Matti vastannut
mitään, myrähtelihän vaan. Jos tuota asiaa kyseltiin Marttalan
isännältä, Matin isältä, katosi häneltä tuo helkevä puheenlahja
kokonaan. Jos joku sattui Mäkelän Maunolle ilmoittamaan kummastustansa
asiasta, vastasi hän vaan lyhyesti ja jyrkästi: "siitä asiasta ei
sanaakaan", ja pian loppuivat tietohaluiset hänen ympäriltänsä.

Mitäpä siitä. Jaakon ja Marin avioliiton kuulutukset menivät
tavallista, kirkollista rataansa ja, ensimäisestä kuulutuksesta, neljän
viikon kuluttua pidettiin häät, ja niin olivat he nyt aviopari, siinä
ei auttanut mikään, ei kylän eikä asianomaisten estelemiset -- kuka
voipi kaksi yksineuvoista eroittaa?



VI.

Rohkeita päätöksiä -- pikku tupa.


Paljon oli Mari uhrannut. Hän oli uhrannut rikkautensa, maineensa,
kotinsa -- isänsä ja itsensä, ainoastaan sen vuoksi, että hän saisi
sen, johon hänen sydämensä on mieltynyt, ja jota se rakastaa, ja
tuota voittaaksensa on hän kaikki muut etunsa menettänyt. Hän oli
lapsena saattanut tuon pahamaineisessa ja turmelusta tuottavassa
kapakka-elämässä kasvaneen ja turmeltuneen poikasen ensimäiseen
itse-arvonsa tuntoon. Hän oli kylvänyt siemenen rikkaruohoiseen
peltoon, ja tuo siemen iti ja sen omana oli, että poika tuli vedetyksi
ihmisyyteen, tuli temmatuksi velttouden ja raakuuden kuilusta ja
istutetuksi kristillismieliseen ja siveään perhe-elämälliseen kouluun,
ja tuo koulu koki kaikin voimin täydentää, mitä Mari oli
viattomuudessaan ja tietämättään kylvänyt. Hän ei silloin tietänyt,
että tuota kylvöä kylvi itseänsä varten, että se vielä kerran tulee
hänelle itselleen kalleimmaksi ja rakkaimmaksi mitä maailmassa on, että
hän vielä kerran tulee koettelemaan, minkälaisia hedelmiä tuo kylvös
tulee kantamaan; pimeä, aavistamatoin oli kylvön hedelmä Marille.

Mari oli saanut, oli voittanut hänen, jota niin verrattomasti rakasti,
jonkatähden hän oli saanut niin paljon jo kärsiä ja johon hän niin
suurella luottamuksella pani kaiken elämänsä toivon.

Uusia ajatuksia, uusia huolia alkoi nyt väkisinkin tunkeutua nuoren
parikunnan mieleen, vaikka he olivatkin niin iloisia ja nauttivat
sisällistä rauhaa ja tyytyväisyyttä. He tunsivat nyt olevansa tosi
kutsumisessaan, ja tuo kutsumuksen tunne ajoi heidän ajatuksensa kauvas
tulevaisuuteen. Miten sitä eteenpäin eletään ja ollaan? olivat
kysymyksiä, jotka ehtimiseen risteilivät ja kiertelivät alituisesti
heidän sielussaan ja jotka tulivat heidän joka-aikaisiksi
keskusteluikseen. He tunsivat olevansa velvolliset johonkin, ja tuo
johonkin oli elämän velvollisuus; tuo velvollisuuden tunto se oli,
joka saatti heidät miettimään. He eivät katsoneet pelokkaasti
tulevaisuuteen, sillä heissä oli erinomainen yhdistetty elinvoima ja
luottamus itseensä, ja nuot ne olivat, jotka heidät tekivät
pelottomiksi ja joiden avulla he voivat katsoa rohkeasti tulevaisuutta
silmiin.

Ensi-aluksi rupesivat molemmat, sekä Jaakko että Mari, Korpelaan
palvelukseen, sillä mitenkäpä he muutoin olisivat voineet alkaakaan
elämäänsä. Koko tuon vuoden pyöri heidän mielessänsä oma tupa, oma
pesä, vaikka halpa ja pienikin. Niin, niin, oma pesä on taivaan
linnuillakin; ja he ovat niin iloisia ja ahkeroita. Iloisia olivat
Jaakko ja Marikin ajatellessaan ja tuumaellessaan omasta pikkusesta
tuvasta ja siellä olevista vähäisistä talouden kaluista ja vähistä
elämän tarpeista. Tuo paljas ajatuskin ja keskustelu loi heidän
sieluunsa sanomattoman ilon ja rauhan; sillä tuntuipa siltä kuin he
olisivat jo asumassa tuossa pikku tuvassa, keskellä metsää, jonka
latvoissa tuuli niin ystävällisesti ja pehmeästi humiseisi ja jotka
niin ystävällisesti noikkaisivat heille päätänsä. Tuntuipa siltä kuin
nyt juuri linnut laulelisivat puiden latvoissa ja tekisivät niihin
pesiänsä. Olipa kuuluvinaan lehmän mylviminen ja lampaan määkiminen,
ison kuusen juurella olevasta pienestä navetasta, ja pieni kehto oli
olevinaan tuvassa, josta pieni, terve ja kaunis lapsi oikoi pieniä
käsiänsä isälle ja äidille, samassa hymyillen. Olipa tuommoiset
mielikuvituksen ajat heille semmoiset, jolloin maailma näytti niin
onnelliselta ja tulevaisuus niin lupaavalta; ne olivat onnellisia
aikoja ne.

Kunpa se nyt vaan olisi käynyt tuumista tekoon, mutta sepä se on. Pian
on asia ajateltu ja aprikoitu, mutta niin pian ei ole se tehty.
Vuosikaudet tuota mietittiin ja tuumittiin, mutta selville ei tullut
edes tuon onnellisen pikku tuvan paikkakaan.

Niin kului se vuosi syyskuun alkuun. Jaakko oli viime päivinä hyvin
harvapuheinen ja miettivän näköinen. Kukaan ei ymmärtänyt syytä tuohon,
eikä Jaakkokaan ottanut sitä selittääksensä, vaikka jo utastiinkin.
Elon leikkuu oli juuri loppunut ja maamies oli saanut korjata runsaan
sadon. Iloinen, roima ja rivakka työväki palasi päivän työn päätyttyä
iloisena kotiinsa, ja iloiset laulut kajahtelivat halki ilmain
kauniina, tyyneenä ja lämpymänä syyskuun hämäränä iltana. Tuon
iloisuuden ihmisiin oli varmaan synnyttänyt se runsas sato, jonka he
nyt juuri olivat saaneet kauneilla ilmoilla leikatuksi ja pystytetyksi
tasapäisiin, vankkoihin ja raskaisin kuhilaisin ja tuppuihin. Nuot
laulut tulivat heidän sydämistään vaatimattomina ja heidän
tietämättään, ikäänkuin kiitokseksi Luojalle siitä hyvästä, kun Hän
niin runsaasti oli palkinnut heidän vaivojensa hien. Nuot vankat ja
tiheät kuhilais- ja tuppuparvet näyttivät hämärässä ikäänkuin ne
olisivat yhtyneet laajaan ja vienoon piirihyppyyn heidän laulaessaan ja
kotiinsa kävellessään. Iloinen oli ihmismieli, suloinen oli luonto.

Vaikka koko kylän väki oli noin iloinen, oli Jaakko kuitenkin yhä vaan
vähäpuheinen ja ajatuksiinsa vaipunut; mitä lieneekään ollut
mielessään? Yöseutunakaan ei hän puhunut mitään, vaikka muilla
ihmisillä oli paljonkin puhetta.

Kun seuraava aamu tuli, astui Jaakko isännän luo ja pyysi, että hän
saisi tänä päivänä olla työstä poissa, jonka päivän hän korvaisi joko
maksulla tai toisella päivätyöllä.

"Kelpolailla, maksutta ja sijaisettakin", sanoi isäntä.

Jaakko lähti; kukaan ei tietänyt mihin, ei Marikaan. Mari oli koettanut
kysyäkin, mihin hän menee, mutta Jaakko oli vastannut vaan: "Käymähän".

"Mikähän Jaakolla nyt on mielessä?" arveli Korpelan isäntä.

Kylän viimeisissä taloissa nähtiin Jaakon kävelevän metsään päin --
lapio olalla.

Päivä kului, mutta Jaakkoa ei näkynyt, tuli ilta, ei sittenkään; hiljan
illalla tuli hän.

Jaakko oli nyt niin iloinen, puhelias ja leikkisä, että oikein
nauroikin, jota ei oltu kaukaan aikaan nähty hänen tekevän;
näyttipä siltä kuin hän olisi käynyt metsään pudistamassa tuon
synkkämielisyyden, joka häntä oli viime aikoina vaivannut.

Illalla kun maata pantiin, oli Jaakolla Marille ilmoitettavana iloisia
uutisia. Tuon pienen tuvan paikka oli nyt Jaakolla tiedossa, josta he
niin paljon olivat uneksineet. Hyvä vuoden tulo kaikkialla ja huoli
perheellisen elämän tulevaisesta toimeentulosta oli pakoittanut hänen
etsimään mökin paikkaa. Tuota hän mietti ja ajatteli kauvan aikaa, ja
siinä oli syy hänen viimeaikaiseen umpimielisyyteensä.

Kun Mari kuuli tuon uutisen, ilostui hän niin, että hän halaeli ja
suuteli Jaakkoansa niin innokkaasti, ett'ei tahtonut loppuakaan tulla;
tuntuipa siltä Marin mielestä kuin hän olisi ollut jo emännöitsemässä
tuossa pikku tuvassa.

"Voi, voi, Jaakko, kuinka hyvä sinä olet! Vai olet sinä ollut mökin
paikkaa hakemassa, ja olet löytänyt sen, mokoma, jo. Saammeko sen aivan
omaksemme ja saako siihen peltoa, että mekin saisimme kerran vankkaa ja
kaunista viljaa leikata omasta peltotilkustamme? Voi, voi, sano heti,
selitä heti, minä en tule aikaan -- minun on nyt niin hyvä olla",
hätäili ja puheli Mari innossaan.

"Minä toivon saavamme paikan aivan omaksemme ja peltoa siihen saapi
kyllä", sanoi Jaakko.

"Voi, kuinka hyvä! Kyllä me saamme oman pienen tuvan ja oman
peltotilkun, kun kerran paikka on tiedossa, sillä olemmehan molemmat
terveitä ja työ kyllä sujuu, kun yksissä neuvoin ryhdymme siihen
käsiksi. Mutta missä on tuo löytämäsi mökin paikka? Voi, sano pian,
Jaakko!" puhui Mari ilon innossaan.

"Vuorenmaan takana", sanoi Jaakko.

"Onko se likellä Metsälampia?" utasi Mari, sillä hänkin tunsi hyvin ne
seudut.

"Aivan liki Metsälampia, lammin pohjapuolella", sanoi Jaakko.

"Siis aivan lähellä sitä rumaa ja vetelää hillarämettä, jossa niin
monasti olen hillassa käynyt; onpa se ruma paikka lähellä pikku
tupaamme", sanoi Mari vähän huolissaan.

"Se räme, lammin ympärillä, on juuri se, joka parhaiten miellytti
minua. Vaikka se onkin niin ruma ja vetelä nykyään, on siinä kuitenkin
sievä savi-pohja läpeensä, eikä ole nykyäänkään kuin parin kyynärän
päässä maan pinnasta; minä olen tänä päivänä lapiolla koetellut ja
tutkinut joka paikasta rämeen pohjan. Veden saa rämeestä ja järvestä
putoamaan Kurnuvan ojaan, johon ei ole lammesta kuin noin kuusisataa
syltä. Rämeestä tulee vielä kerran lihava viljamaa, kun vaan siinä
työtä tekee", selitteli Jaakko.

"Vai niin! vai tulee niinkin rumasta maasta viljamaa, kuin Metsälammen
räme on! Minä en semmoisia ymmärrä, mutta yhtä minä ymmärrän tehdä, kun
kerran sinne tullaan, sen saat nähdä, Jaakko. Mutta enpä soisi
Metsälammen tulevan kuivaksi, sillä silloin siitä kuolisi kalat, joita
niin usein olen sieltä onkinut; minä kävisin pikku tuvastamme usein
niin mielelläni onkimassa niitä mustia ja iloisesti hyppiviä ahvenia,
joita järvessä on", liverteli Mari.

"Metsälampi on syvä, sitä ei tarvitse kuivaksi laskea viljelysten
tähden, ja silloin siitä tulisi vaan entistä parempi onkivesi", selitti
Jaakko.

"Voi kuin hyvä, voi kuin hauska", sanoi Mari, ja uni rupesi häntä
vaivuttamaan virvoittavaan helmaansa, sillä päivän ponnistukset ja
vaivat velkoivat kiivaasti mitä heille oli tulevaa. Ei Mari huomannut
kysellä sitäkään, miten tuo Metsälammen seutu omaksi saataisiin, eikä
hän tuntenut sen tiedon tarvettakaan, sillä Jaakko oli sanonut saatavan
ne aivan omaksi ja siinä oli Marille kylläksi tietoa ja vakuutusta,
sillä olihan Jaakko hänelle kaikki kaikessa.

Pian nukkui Jaakkokin, sillä elämän huolet tuntuivat olevan puoleksi
poistetut.

Tuo Vuoren tausta, Metsälammen tienoo, oli kruunun liikamaata, sen oli
Jaakko poikasesta pitäin tiennyt. Juuri viimeisinä aikoina oli hän
ruvennut miettimään, eikö sinne saisi mökin paikkaa ja olisiko siellä
viljelykseen kelpaavaa maata. Hän oli nyt tarkastelun tehnyt ja
semmoista oli hän löytänyt, jota halusi, ja nyt hän aikoi ryhtyä
tuumasta toimeen.

Aamulla ilmoitti Jaakko Marille, eitä, jos asiat käypi laatuun, hänen
täytyy heti lähteä läänin pääkaupunkiin, jos mieli oli saada
Metsälammen tienotta omakseen. Mari ällistyi hyväsestään, kun kuuli,
että Metsälammen omistusoikeuden saamisesta oli niin paljon vaivaa,
että täytyi matkustaa aina läänin pääkaupunkiin asti. Mutta kun Jaakko
selitti, että niin oli tehtävä, suostui Mari mielellään.

Sitte meni Jaakko isännän luokse, selitti hänelle asiansa ja aikeensa,
ja pyysi eroa palveluksestaan. Isäntä suostui ilolla kaikkiin Jaakon
esityksiin, maksoi hänelle koko vuoden palkan ja kehoitti vaan Jaakkoa
jatkamaan yritystänsä.

Jaakko sivalsi eväslaukun selkäänsä ja lähti vielä samana päivänä
jalkasin tallustelemaan läänin pääkaupunkia kohden.

Niin hyvästi toimitti Jaakko siellä asiansa, että vielä samana syksynä
oli Vuorenmaan takana olevat Metsälammen tienoot maanmittarein
kiertämät ja paaluttamat kahdeksasosa-veroisena kruununmaana Jaakolle.

"Mikä tälle talolle nimeksi pannaan", oli maanmittari kysynyt Jaakolta,
kartanon maan paikalla.

"Tinttala on minun sukunimeni nykyään, sillä semmoiseksi on se
kirjoissakin jo muuttunut, vaikk'ei se alkujaan semmoinen ollut.
Tinttala tulkoon tästä talostakin, sillä minä en aio nimeäni hävetä,
mutta talosta ei saa tulla semmoinen Tinttala, jossa viinaa
tintattaisiin", sanoi Jaakko, ja Tinttalaksi kirjoitettiin uudistalo.

Jaakko ja Mari eivät ruvenneet enään palvelukseen seuraavana vuotena,
mutta yhtäkaikki tekivät he työtä niin paljon kuin voivat ja panivat
säästöön saaliinsa, alkavan taloutensa varaksi. Korpelassa olivat he
huonetmiehinä.

Kevät-talvella alkoi Jaakko jo kulkea uudessa Tinttalassa työssä.
Ensimäisenä työnä oli hänellä hirsien hakkaaminen ja veistäminen,
sitten kartanon paikan perkkaaminen. Hän pyysi ja sai Korpelan
isännältä hevosen päiväpalkalla, jolla hän vedätti hirret paikalle. Kun
oli saatu raaka-aineita kartanoksi aiotulle paikalle, tuli salvaminen
työksi ja nyt oli pikku tuvan tekeminen todellisuudessa, eikä vaan
paljaissa uneksimisissa ja tuumissa.

Kun kevät tuli ja lumi suli, ja kun se juoksi vetenä puroihin ja
virtoihin, oli Jaakon pikku tupa jo harjapäällä ja vesikatossa. Silloin
oli vielä maa kolkkona, talven tappamana, mustana kulona, eikä mitään
elon merkkiä vielä näkynyt, ainoastaan linnut visertelivät iloisesti
puissa.

"Niin, niin! Olkaa vaan iloiset ja rakentakaat pesänne, pesääni minäkin
rakennan ja onpa se jo hyvällä alulla; tehdäänpäs vaan pesää yksissä
neuvoin", puheli Jaakko lintusille, noille ainoille kumppaneilleen,
jotka hänellä tuolla metsän korvessa päivät ja viikot olivat
kumppaneina.

Kun maa oli sulanut talven vahvasta roudasta, jolloin aurinko paistoi
lämpimästi ja herätti uuteen eloon torkkuvan luonnon, ja kun maanmies
oli toivoin heittänyt siemenensä pehmitettyyn peltoonsa, oli Jaakon
pikku tupa jo katoissa ja lattioissa, ja oikein lasi-akkunoissa, jos
kohtakin pienissä, ja uloslämpeävä takka seisoa törötti nurkassa,
kalkilla valkeaksi siveltynä.

Mari oli useat kerrat käynyt katsomassa tuota pikku tuvan teosta, mutta
viimeisen valmistuksen ajalla ei hän ollenkaan käynyt siellä.

Nyt olisi Jaakon ollut alottaminen navetan salvaminen, mutta Mari ei
antanut siihen ryhtyä, hän, näette, tahtoi muuttaa sinne jo asumaan,
kun tiesi että pikku tupa oli jo valmis; ruvettiin siis puuhaamaan
muuttoa. Jaakko kantoi jo edeltäpäin sinne ne vähäiset talouden
kapineet, mitä heillä oli, ja laittoi ne järjestykseen. Hän oli
välitöillään tehnyt pienen, sievän hyllyn ja asettanut sen
takka-seinälle. Siihen asetti Jaakko kupit järjestykseen ja pienen,
sievän kauhan, jonka hän myös oli tehnyt. -- Muutoin oli hän pesnyt ja
siistinyt huoneet. Korpelasta sai Jaakko taas hevosen, jolla hän vei
uuteen taloonsa isompia kapineita, niinkuin sänkyä, pöytää, pataa
j.n.e. He olivat Korpelasta työpalkoistaan ottaneet lehmän ja pari
lammasta, jotka heillä olivat nyt koti-eläinten alkuina; ruokatarpeita
oli heillä myös säästössä niin paljon, että tulivat kesän hyvästi
toimeen.

Kesäkuun alku-päiväin eräänä iltana lähtivät he Korpelasta, kummallakin
suuri tuohikontti selässä. Mari taluttaen lehmää edellä ja Jaakko ajaen
jäljessä, samassa nuorasta taluttaen eli oikeammin puoleksi kantaen
molempia lampaita; niin tultiin pikku tuvalle. Jaakko oli ison kuusen
juurille rakentanut kuusen haoista tilavan suojan lehmää varten, ja
siihen kytkettiin Muutikki kiinni. Lampaat pääsivät heitä varten
tehtyyn, pieneen, korkeaan ja haoilla katettuun aituukseen, ja niin oli
elikot sioitettu.

Jaakko oli koko välin ja noita eläimiä sioitellessakin ollut
alakuloinen ja vähäpuheinen. Nyt astuivat he tupaan, Jaakko mykkänä
edellä. Oli jo niin hämärä, ett'ei tuvassa nähnyt paljon mitään. Jaakko
otti valkean ja pisti sen takassa valmiina oleviin puihin. Kuivat puut
riemahtivat heti ilmituleen ja rupesivat iloisesti palaa rätisemään.
Hulmuava ja lieputtava valkea loi varjonsekaisen, miellyttävän valon
huoneesen. Silloin tulivat järjestetyt kapineet pilkistellen esiin ja
valkoisten seinien liitteet näyttivät ikäänkuin vilkuillen hymyilevän
heille.

Tuo näky teki Mariin lumoavan vaikutuksen.

"Voi kuin täällä on kaikki niin valoisaa ja kaunista! Ja sinä olet
laittanut kaikki niin siistiin ja hyvään järjestykseen. Miksi sinä olet
noin nolo näin suuren onnen aikana, Jaakko?" puhkesi Mari puhumaan.

"Minua niin hävettää ja murhe pakkaa mieltäni rasittamaan, kun minulla
ei ole tämän parempaa tarjota sinulle, rakas Mari", sanoi Jaakko
alakuloisesti.

"Voi, voi, mitä puhut, rakas Jaakko. Rikas on Marin Jaakko, ei maailman
tavaroista, mutta rikas, jalo on hänellä sielu. Ja tuo se juuri tekee
sen, ett'en maailmassa tiedä tämän onneni vertaa, enkä tätä onneani
vaihtaisi koko maailman rikkauksiin ja tavaroihin. Tämä tupakin on niin
kaunis ja lumoava, ett'en tätä vaihtaisi minkäänlaiseen hoviin", puheli
Mari ja tarttui innossaan Jaakkoa syliksi.

Siinä täytyi Jaakon surun haihtua ja hän sai taas uutta rohkeutta,
uutta voimaa ja halua ponnistamaan eteenpäin, ja he rupesivat
kontistansa syömään illallistaan, loimoavan takkavalkean ääressä.

Sittenkun he olivat valkean sammuttaneet, panivat he maata, ja pian
nukkuivat he levolliseen uneen, oman kattonsa alla; olipa niinkuin oman
kodin hyvä suojelushenki olisi siivillään lyyhytellyt heidät suloiseen
ja murheettomaan uneen. Aamulla kun heräsivät, paistoi aurinko niin
ihanasti ja linnut visertelivät aivan tuvan vieressä olevissa puissa
niin suloisesti aamulaulujaan; olipa juuri niinkuin olivat mielessään
kuvitelleetkin. Kaikkea tuota kuullessaan ja tuntiessaan, puhkesi
noiden omassa kodissaan ensimäisen yön nukkuneiden uudis-asukasten
rinnoistakin harras kiitosrukous Luojallensa, kaiken hyvän antajalle.

Ensimäinen tehtävä oli heillä nyt navetan teko. Innokkaasti ryhtyi
Jaakko työhön ja kerta kerran päälle, salvo salvon päälle kohosi
navetta. Mari paimensi ensi päivinä Muutikkiaan ja lampaitaan, mutta
pian oppivat ne tulemaan hakokotuksiinsa yöksi ja pitämään niitä
kotonansa.

Mari rupesi nyt auttamaan Jaakkoa navetan teossa minkä voi, hän kuori
hirsiä ja auttoi niitä apuna päälle ja teki minkä mitäkin. Kun he noin
yksissä neuvoin työskentelivät, tuli navetta ennen pitkää valmiiksi ja
elikot pääsivät varsinaiseen suojaansa.

Navetta tuli isompi kuin tuo heidän pikku tupansa, joka heidän
yhteisestä neuvostansa oli tehty vaan noin kolmisyliseksi,
neliseinäiseksi, porstuattomaksi ja kamarittomaksi huoneeksi. Mari oli
tahtonut navetankin pikkuseksi, mutta Jaakko sanoi: "mikä sen tietää,
jos meillä olisi vielä enemmänkin eläimiä." Tuo Jaakon lause tuntui
Marista niin toden mukaiselta, ett'ei hän enään yhtään kieltänyt
tekemästä isoa navettaa.

Pieni oli heidän pikku tupansa, mutta sangen mieluinen ja rakas se oli
heille. Sinne he aina menivät päivätyön päätyttyä, levähtämään päivän
vaivoista ja ponnistuksista, ja silloin he aina tunsivat sanomatointa
lepoa ja rauhaa omissatunnoissaan. Pikkunen pata rippua killui
koukussa, jolla Mari aina keitti pienelle perheellensä aterian ja
Jaakko teki sill'aikaa jotain talouden kapinetta. Rakas oli heille tuo
oma koti ja Marista ei tuntunut tuo Metsälammen rämekään hetikään niin
rumalta kuin ennen. Mieluiset olivat heille nuot työt ja askareet, ja
elämän surut ja vaivat eivät heitä joutuneet painamaan. Lepohetkinään
kävivät he onkimassa Metsälammesta, johon Jaakko oli laittanut
porrastetun tien ja laiturin, rantojen vetelyyden vuoksi. Ja ainapa
sieltä joskus takertui joku ahven heidän onkeensa; varsinkin Marin ilo
oli suuri, kun joku kyrmyniska vonui hänen onkeensa ja alkoi jurmuilla;
aina enemmän iloitti häntä, kun hän sai sen maalle vedetyksi
päristelemään.

Sitten kun he olivat rakentaneet vielä pienen aittasen, vähiä elämän
tarpeitansa varten, rupesivat he kasken kaatamiseen, lampiin päin
olevalla mäkivierulla, sillä nyt oli jo täysi lehti puussa. Sitten kun
sitä oli mielestään kylläksi saatu kaadetuksi, ryhdyttiin Kurnuvan
ojasta alkaen vesiviemärin kaivamiseen. Niin uskomattomalta kuin se
kuuluukin, oli vesi Metsälammesta ennen syksyä pudonnut runsaasti pari
kyynärää, vaikka tekivät heinänkin vähille elukoilleen sillä välin.
Kaskensa he polttivat ja viertivät myös syyspuoleen, ja Jaakko kylvi
siihen kymmenen kappaa rukiita. Useasta kohden nousi jo valkoinen
kaunis savi suon vankan, ko'okkaan ja syvän viemärin pohjasta, ja
hauskimpia heidän elämänsä hetkiä oli se, kun he saivat puhkasta ojansa
pään tuohon puolta virstaa pitkään ja syvään Metsälampeen. Eipä ole
enään kuin joku syli, joku kyynärä, niin vesi pääsee tulemaan -- nyt,
nyt Jaakko pistää jo ensimäistä turvetta pois ojan ja lammin väliltä --
hei! nyt nielasi vesi jo kohta irti olleen turpeen ja syöksähti
suurella pauhulla ojaan -- voi, voi! Nyt se särki koko kannaksen ja vei
mennessään, ja kiittivät kaivajat ja iloitsiat onneaan, kun pääsivät
pakoon. He olivat voittaneet monen väsyn perästä: vesi syöksyi suurella
voimalla ja pauhinalla Metsälammesta heidän ojaansa myöten Kurnuvan
ojaan, repien ja muassaan vieden kaikki mitä irti sai. -- Jaakko ja
Mari olivat voittaneet.

Syksy läheni nyt ja tuo suomalaiselle niin välttämätöin sauna puuttui
heiltä. Nyt ryhdyttiin sen tekemiseen. Varalta nostettiin sammalet
ensin, jos niin kävisi, että talvi tulisi ennenkuin sauna tulisi
valmiiksi. Isoksi ei tuota saunaa aiottu, sillä eipä ollut iso
perhekään. Kaskea kaataessaan oli Jaakko jo varannut parhaat puut
saunan hirsiksi ja ne olivat siis valmiit. Jonkun ajan kuluttua oli
saunakin valmis, sillä eipä mikään näyttänyt voivan vastustaa heidän
yhdistettyjä voimiaan ja tahtoaan. Suloinen ja ihana oli tuo ensimäinen
löyly, jolla he nyt ensikerran kylvettivät ja hautelivat kesän
vaivoista uupuneita ruumiitansa, ja tuntuipa siltä kuin tuo löyly olisi
kaikki ne pois pyyhkäisnyt.

Syksy tuli, talvi läheni. Linnut lakkasivat laulamasta ja lensivät
kauvas pois. Puiden lehdet kellastuivat ja alkoivat putoilla maahan. Ja
Jaakko latoi pikku-tuvan eteen aidaksia pystöön ja peitti ne havuilla;
siitä tuli porstut. Samanlaisen teki hän navetan päähän; siitä tuli
heinälato.

Syksy tuli, talvi läheni. Maa alkoi routia, Metsälampi vetäysi jäähän
ja lumihiutaleita alkoi tippua taivaalta maahan. Pilven jönkäleet
taivaalla olivat niin kolkon näköisiä ja koko luonto näytti pukeutuvan
kolkkoon asuun.

Kolkko oli Jaakonkin mieli, synkät hänen ajatuksensa ja mielialansa.
Talvi tuli; kesä oli heiltä vienyt kaikki ruokavarat, mutta ei ollut
mitään antanut, millä nyt eletään eteenpäin, miten päästään tuon
kolkon, pitkän ja paljon vaativan talven yli? Nepä olivat kysymyksiä,
jotka saivat Jaakon mielen kolkoksi ja apeaksi.

Mari huomasi tuon Jaakon synkkämielisyyden.

"Mikä sinua, Jaakko, vaivaa, miksi olet noin nolo?" kysyi Mari eräänä
kertana Jaakon työstä tultua ja äänettömänä istuen jakkaralla.

"Mitenkä saattaisin olla iloinen? Kesä on kuluttanut kaikki
ruokavaramme, millä tulemme toimeen, millä elämme vuoden ja ensinnäkin
talven yli", sanoi Jaakko nolosti.

"Eikö sen pahempaa? Sinä ansaitset ruokaa ja minä ruokin eläimiä täällä
kotona, ja teen käsitöitä minkä ennätän, ehkä minäkin sillä lailla saan
jotain ansaituksi; molemmin ei meidän kumminkaan käy enään tästä
lähteminen", sanoi Mari hilpeästi.

"Mitenkä se kävisi laatuun? Kuinka sinä täällä, sydänmaalla, tulisit
pitkät ajat aikaan?" sanoi Jaakko.

"Miksi en minä aikaan tulisi? Tiedänhän minä, että usein muistat minua
ja että käyt katselemassakin minua niin usein kuin vaan aikasi myöten
antaa", intteli Mari.

Jaakko taas elähtyi tuosta Marin rohkeasta puheesta ja hänen surunsa
haihtui siihen paikkaan.

Heti seuraavana aamuna lähti Jaakko työn hakuun kylästä. Hän tapasi
siellä isonlaisen salvutyön ja hän otti urakalla sen tehdäkseen.
Etukäteen sai hän puolitoista tynnyriä rukiita, ne käytti hän jauhoiksi
ja vei hevosella kotiinsa. Olipa Marilla nyt syömistä, ensi aluksi
ainakin, ja kyllähän neuvo toista keksii. Jaakko toi tullessaan kylästä
erään köyhän ja näppärän tyttösen; hän oli aiottu Marille kumppaniksi
ja huviksi, ett'ei hänen tarvinnut yksin olla, kun Jaakko oli kylän
töissä.

Mari ihastui niin noista Jaakon tuomisista, ett'ei ollut tietää mitä
teki.

"Sanoinhan minä sen. Tyhjää sinä hätäilet ja murehdit. Voi, moi, liika
hyvä sinä olet Jaakko, millä minä voin sinun hyvyytesi palkita. Aivan
minun tähteni otit tuon tytönkin vielä elättääksesi", puheli Mari
innoissaan ja iloissaan, kun tuommoiset mahdottomat ruokavarat oli
tiedossa.

Jaakko lähti heti urakkatyöhönsä. Mari ja tyttönen jäivät kahden pikku
tuvan asukkaiksi. Mari kehräsi ja tyttö karttasi talvikaudet, eikä
heille tullut ikävä. Jaakko kävi heille väliin tarpeita laittamassa ja
pyhänaikoina muutenkin vieraana, ja silloin oli täydellinen ilo pikku
tuvassa. Kevätpuoleen poiki lehmä ja lampaat karitsoivat; vasikka
juotettiin karjan lisäksi, ja nyt oli heillä toinen verta elukoita, jos
kohtakin toinen puoli karjasta olivat pieniä.

Rotevasti, kaksinkertaisella innolla, kaksinkertaisilla voimilla,
kaksinkertaisella ahkeruudella teki Jaakko työtä, sillä hän tiesi sitä
tekevänsä Marinsa eduksi, joka oli hänelle maailmassa rakkain. Ja kun
kevät tuli, oli Jaakolla koossa niin paljon, että he taasen tulivat
ruoasta aikaan. --

Niin oli ensimäinen vuosi kulunut uudistalossa.



VII.

Uusia ponnistuksia.


Kun kevät tuli ja lumi suli, tuli Jaakko kotiin, tekemään työtä omalla
turpeella. Ensimäinen tehtävä oli nyt pellon teko pikku tuvan akkunan
alle. Paljon oli siitä työtä, paljon vaivaa, sillä korven kannot ja
kankaan kivet tekivät kovaa vastarintaa. Mari ja tyttönen olivat myös
Jaakolla apuna, ja tuo oli heistä oikeen mieluista, kun saivat kieppua
puoman nokassa. Paljon oli työtä, paljon vaivaa pellon tekemisessä,
mutta yhden ja toisen kannon ja kiven täytyi kumminkin siirtyä pois,
kun yhdistetyillä voimilla ponnistettiin, ja ennen pitkää oli pelto
valmis. Se oli pottumaa, joka noin syntyi. Jaakko oli kylästä tuonut
siemeniä, ja olihan heillä lantaakin, miks'ei se käynyt laatuun.
Iloiten toivat he penkkejä uuteen peltoonsa, joihin sitten istuttivat
pottuja, levittivät lantaa niiden päälle ja multasivat sitten
viimeiseksi.

Kesä tuli aina ihanammaksi; aurinko paistoi niin lämpymästi, ja silloin
tällöin satoi runsaan kasteen; tuntuipa siltä kuin Luoja olisi oikeen
hautomalla herättänyt kuollutta luontoa uuteen eloon. Ja uuteen
eloon heräsikin luonto: maa rupesi viheriöitsemään, puut aukasivat
lehti-urpunsa ja ne kasvoivat pian täysiksi lehdiksi, jotka tekivät
metsän niin viheriäksi ja ihanaksi. Pienet perunan taimet pistivät
nokkaansa maasta esiin, ensin mustan viheriäisinä, paksuina tönttöinä,
mutta pian olivat ne leveöinä ja elävän näköisinä lehtinä. Halme tuolla
Metsälammen puolella rehoitti niin mustanpuuheana ja lupaavan
näköisenä, ja se lainehti tuulen hiljaisesti humistessa puiden
latvoissa; näyttipä siltä kuin tuo laiho olisi ymmärtänyt tuota
tuulosen ystävällistä hyminää ja kumarrellut sille. Vasikka mylvähteli
ja juoksi illoin, iloisesti hännällänsä huiskien, Marin luokse, anomaan
iltajuomaansa, ja lampaan karitsat kiipesivät navetan luona olevan ison
kiven päälle ja leikkivät ja hyppelivät siinä. -- Tuo oli kevät, kesän
elämän aamu, ja Jaakolla ja Marilla oli myös perheellisen elämän
kevät-aamu; olisipa luullut, ett'ei kummankaan aamun selkeälle
taivaalle voi koskaan kokoontua himmentäviä hattaroita, ei murheen
mustia pilviä, ei kiusausten ja koetusten kovia myrskyjä, niin valoisa
ja lupaava oli sekä kesän että perhe-elämän aamu.

Nyt ryhtyi Jaakko taas käsiksi Metsälammen rämeesen. Ensin loi hän
komean ja leveän tien pikku tuvalta lammelle. Sitten rupesi hän
palstomaan ojittamalla rämettä, kahtapuolta tuota uutta tietänsä. Kun
hän oli ojilla saanut kierretyksi useampia palstoja, rupesi hän
kuokkimaan tuota ankaran näköistä rämettä. Kovaa vastarintaa tekivät
nuot pystyssä olevat puut ja vankat juurikat sielläkin. Aamusta
varhain, illasta hiljan välkkyi nyt Metsälammen rämeellä Jaakon
juurikirves ja mahtava kuokka, ja pehmeäperäinen maa lekahteli tuon
voimakkaan miehen iskuista. Mustana oli Jaakon hartiat päiväkaudet,
vaivoista ja ponnistuksista valuvasta hiestä. Vankkoja rytöjä, suuria,
tuoreita, mutta kaadetuita puita ja tervasjuurikoita jätti voimakas
mies jälkeensä pitkin rämeistä pelto-sarkaa. Kyllä aurinko paistoi
helteisesti ja kyllä työ lisäsi hellettä ja hikeä, mutta Jaakko ei
helpoittanut, sillä hän tunsi sydämessään, että hän tekee työtä kodin
ja Marin eduksi. Vaivojen valuttamaan hikeen oli hyvä tarttumaan suon
roska, pöly ja mura, ja yhä mustemmaksi kävi Jaakko tuosta uudesta
lisäväristä. Häntä oli sanottu karhuksi ja tosiaankin näytti hän nyt
karhulta, kun hän karhun voimilla, avopäin, märkänä ja mustana jyski
Metsälammen rämeellä, isojen murtoliutojen takana, jotta puut huiski,
kannot lenti, turpeet tuiskuna pölisi.

Vaikka Jaakolla oli niin viljavat voimat, uupuivat ne kuitenkin jo
illaksi, ja silloin istui hän jonkun lie'on päälle, ja syvä huokaus
nousi hänen rinnastansa. Kun hän siinä vähän levähti, lähti hän
kävelemään kotiaan kohden. Mutta kun hän rämeeltä nousi kankaalle,
jossa ruishalme niin uljaana, puhtaana ja lupaavana seisoi, niin hänen
väsynsä alkoi haihtua. Ja kun hän käveli lähemmäksi pikku tupaa,
rehotti siellä perunamaa niin rotevana ja uljasvartisena, kohotellen
uljaita varsiansa taivasta kohden illan kalpeassa, niin tuntuipa
Jaakosta silloin ikäänkuin ruis halmeella ja perunamaa olisivat
yhtyneet yhteen tuumaan ja illan siimeksen kannattamana kuiskanneet
hänelle: elä epäile Jaakko! Silloin haihtui hänen väsynsä kokonaan ja
iloisena ja reippaana astui hän pikku tupaan. Tiellä oli Mari naurusuin
häntä vastaanottamassa, ja useinpa oli hän varustanut kylvyn tuohon
pieneen pirttoseen, jossa Jaakko sai pestä pois kaiken lian ja hien, ja
haudella rasittunutta ruumistansa. Siellä tuvassa söi hän oman
Marisensa laittaman illallisen ja pani maata, ja silloin tuntui
Jaakosta kuin ei hän olisi vaivaa nähnyt vielä koskaan eläessään.

Kun Jaakko oli saanut raadetuksi parin tynnyrin alan, rupesi hän
polttamaan niitä isoja murtoläjiä, jotka olivat kuokoksella. Hän
poltteli sateen aikana laitapuolet, että tohti paremmin sitten polttaa
muut paikat, sillä hän kovin pelkäsi valkean irti pääsemistä. Kun
sitten tuli sopiva aika, pani Jaakko koko kuokoksensa valkeaan, ja
silloin pöläkkä nousi! Ryskyen ja rätisten riutuivat isot murtoläjät
tulen kaikki nielevän voiman alla, ja musta, synkkä savu kohosi
korkealle yläilmoihin, ja pian olivat puurydöt kuokokselta puti
puhtaana ja muu tarpeetoin törky palaneena.

Marista ei ollut tällä kerralla noin kovaan työhön, jonka syytä nyt
emme huoli mainita.

Nyt tuli ojittaminen Jaakolle työksi ja Mari ei enään pysynyt alallaan,
vaan hän tuli tytön kanssa ojamultia hajottamaan. He hajottelivatkin
ojamullat järkiään, mitä Jaakko ennätti luoda, ja se oli hänelle iso
apu. Noin ponnisteltua tuli maa valmiiksi siementä vastaan ottamaan
ennen niityn aikaa.

Nyt tehtiin kaksinkerroin heinä, kaksinkerroin lisääntyneelle karjalle,
ja Mari ja tyttö auttoivat Jaakkoa siinäkin minkä voivat.

Kun heinä oli tehty, tuli toiset tuumat. Ruis halmeella oli lyykistynyt
melkein maata myöten kumollensa, sillä se ei voinut suorana seisoa sen
raskaan taakkansa kanssa, jonka se oli viime aikoina saanut tähkiinsä.
Keltaset, pitkät ja täysinäiset tähkäpäät pilkistelivät aidan raoista
pikku tupaan päin, ja näyttipä siltä kuin he olisivat olleet piilosilla
ja kuiskineet: ettepä näe, Jaakko ja Mari.

Silloin sieppasivat Jaakko ja Mari sirpit käsiinsä ja menivät vankan
rukiinsa kimppuun ja alkoivat leikata; tyttönen tuli ja sitoi
vankkoihin, raskaisin lyhteisin, mitä he saivat leikatuksi, ja pian oli
halmeella pystyssä vankkoja kuhilaisia. Mari lähti illalla kappaletta
ennen kuin toiset, ja kun hekin menivät kotiin, valaisi kirkas
takkavalkea niin iloisesti puhtaita huoneen seiniä ja potatit kiehua
polisivat niin ystävällisesti padassa; tuntuipa siltä kuin ne olisivat
kilvan toisiltansa kokeneet oikein huutamalla sanoa: rop, rop, rop,
rop! Katsokaasta nyt, Jaakko ja Mari! Olemmehan kasvaneet omassa
pellossa. Silloin taasenkin tuntui pikku tupa heistä semmoiselta
onnelalta, jonka vertaista ei muualla maailmassa löytyisi.

Rukiit puitiin tuossa pienessä, maalattiaisessa saunassa, joka sitä
varten oli alusta alkaen semmoiseksi varustettu, sillä isompaa riihtä
ei heillä ollut. Ahtaasti kävi työ tuossa pienessä huoneessa, mutta
aikaa voittain tulivat kumminkin rukiit puiduiksi, ja he saivat suuria
rukiita kuin herneitä kolme tynnöriä kymmenen kappaa, ja vieläpä hyvän
joukon olkia ja ruumenia karjan rehun avuksi. Potut otettiin maasta
ylös ja sijoitettiin talven varaksi pikku tuvan alle kellariin. Voi
kuinka hyvältä heistä nyt tuntui, kun heillä oli oman työn, oman vaivan
hedelmänä jotain koossa vastaisen varaksi; tuntuivatpa he mielestänsä
oikein rikkailta.

Kun oli saatu rukiita irti, kylvi Jaakko omilla uutisillaan tekemänsä
suopellon, johon meni siementä kaksikymmentä kappaa. Sitten rakensi hän
aidan uuden kylvönsä ympärille, ja se ei tarvinnut olla korkeaa, kun
vankat ojat olivat apuna.

Kun kaikki oli koossa, kääntyi Mari vuoteelle, ei kuollakseen, mutta --
paratakseen. Heille, näetten, syntyi esikoinen, tuommoinen terve,
kaunis poika, ja näyttipä siltä kuin tuo poika olisi arvannut odottaa
sitä aikaa, jolloin isä ja äiti olisivat jo jotain voineet kokoon
saada. Suuri oli isän ilo, iso äidin riemu, kun poika syntyi terveenä
ja onnellisesti maailmaan. Ja he tunsivat uusia elämän velvollisuuksia,
uusia vaikutusaloja auenneen heidän eteensä.

He rupesivat poikaansa heti nimittämään Maunoksi, ja Maunon sai poika
nimekseen kasteessakin, sillä he tahtoivat rakentaa pysyväisen muiston
Marin isälle, jota rakastivat kaikesta sydämestään, vaikka tuo kova isä
oli niin armottomasti heitä kohdellut. Tuota rakkauttaan eivät he
käytännöllisesti ja julkisesti voineet osoittaa, sillä eivät he
kumpikaan uskaltaneet hänen näköönsä mennä, eikä Jaakko ollut häntä
nähnyt sittemmin kun hän oli mennyt naimisiin Marin kanssa. Mutta
usein, hyvin usein muistivat he ikävällä häntä ja tahtoipa väliin
heidän mielensä murtua, muistellessaan tuota jäykkää ukkoa.

Syksy tuli, talvi läheni nytkin, mutta Jaakon mieli ei nyt synkistynyt.
Hänellä oli kaksin kerroin syytä iloita, sillä kaksin kerroin oli
hänellä nyt rakkaita omaisia, joiden eduksi hän tunsi olevansa
kaksinkerroin velvollinen uhraamaan neronsa ja voimansa, kaksin kerroin
oli myös Jumala siunannut hänen työnsä ja antanut runsaan hedelmän.
Ilolla ryhtyi hän syyskorvaksi lisäämään entistä perunamaataan. Ja kun
hän väsyi raskaassa työssään, pistäysi hän silloin pikku tupaan, ja
siellä Mari ja pikku Mauno hänelle hymyilivät niin lempeästi ja
viehättävästi, ja Jaakko tunsi itsensä niin onnelliseksi kuin kukaan
tässä maailmassa suinkin saattaa olla.

Nuo uudisasukkaat eivät juuri usein käyneet kylässä, paitsi silloin kun
heillä oli jotakin tärkeää asiaa, ja joskus kirkossa. He eivät saaneet
hupiaan juuri kenestäkään, sillä he tiesivät, että enimmät ihmiset
pitivät heitä kylän heittiöinä ja ylenkatsoivat heitä kaiken kurjuuden
ja viheliäisyyden esikuvina. Tuo pieni koti oli heille rakas ja kallis,
jossa he saivat elää, olla ja tehdä aivan niinkuin itse tahtoivat. Ei
tuossa uudessa Tinttalassa käynyt usein vieraita, sillä kenenkään kulku
ei ollut sen kautta ja nuot ylenkatsojat eivät suinkaan halunneet
asian-alkain tulla sinne. Korpelan isäntä ja useita muitakin
samanmielisiä, kävi usein Jaakon ja Marin talon alkua katsomassa, ja he
eivät voineet kyllin ihmetellä, kuinka paljon he niin vähässä ajassa
olivat aikaan saaneet.

"Eipä tiedä, vaikka Jaakko vielä tekisi talon Metsälammen korpeen",
sanoi eräänä kertana Korpelan isäntä Mäkelän Maunolle.

"Mitä joutavia pitää puhua", sanoi Mauno, eikä kääntänyt päätäänkään ja
väänsi puheen toiselle suunnalle.

Paljon oli Jaakolla työtä, mutta paljon hän sitä tekikin. Talvella
perkkasi hän niittyä, hakkasi aidaksia ja halkoja, laittoi puita,
heiniä kotiin, ja täytyipä hänen käydä kylän työssäkin, sillä omat
vuodentulot eivät vielä riittäneet koko vuodeksi.

Noissa puuhissa kului talvi ja kesä tuli. Kun perunat oli saatu
kylvetyksi, rupesi Jaakko taasen jyskimään Metsälammen rämeellä. Ei hän
muualle lyönyt, ei laskenut, sillä se oli hänen mielityötään. Mari oli
hänellä nyt suurena apuna joka aika, uutta suopeltoa vuovattaissa,
sillä tyttönen kotona hoiti pikku Maunoa. Väliin tuli tyttö pikku tuvan
portaille, huutamaan äitiä, ja se tapahtui silloin kun hän oli pahassa
sovussa Maunon kanssa; eihän muuta, äidin täytyi nakata työ aseensa ja
pienet, näppärät kintaansa pois, jotka Jaakko oli hänelle tehnyt, ja
rientää pahalla päällä olevaa pientä ja rakasta poikaansa hyvittämään.
Poika asettuikin heti äidin tultua, sillä onhan äidillä niin paljon
lempeä, hyvyyttä, rakkautta ja lahjoja antaa pienoisillensa, ett'ei
maailmassa kenelläkään ole niin paljoa hyvää.

Märkä räme oli paljon laskenut Jaakon ojittamisen kautta. Metsälammen
äyräät eivät olleet enään vetelät ja kalat hyppiä loiskahtelivat
iloisesti kesän tyyneinä ja kauneina iltoina peilikirkkaan Metsälammen
pinnalla, sillä vesi ei ollut kuivanut siihen määrään asti, että kalat
olisivat kuolleet.

Paljon saivat he yhdistetyillä voimilla aikaan Metsälammen rämeellä.
Sarka saran perästä ilmestyi rämeelle, jotka pitkinä ja solevina
juoksivat päin lampeen. Suorat, pitkät ojat sarkojen sivuilla
osoittivat paikkaa, mitä nuo työteliäät ja yksineuvoiset ihmiset olivat
kulkeneet. Ruis menneen kesän kuokoksella kasvoi tuossa rinnalla
tuuheana ja vankkana, ja se rohkaisi heidän mieltään ja kehoitti heitä
ehtimiseen uusiin ponnistuksiin. Tuo tiekin, jonka Jaakko oli
ensimäisiksi töikseen lammelle tehnyt, kasvoi jo viheriää ruohoa, ja
sitä myöten oli niin hyvä ja ihana mennä, vaikka väsyneenäkin, pikku
tuvalle. Siellä oli heille vastassa pikku Mauno, ja hän hymyili ja
muhaili isälle ja äidille viattomalla ilolla ja oikoi pieniä käsiänsä
heitä kohden; tuntuipa silloin olevan heidän vaivansa palkittuna.

Kun he noin yhteisillä voimilla, yhteisellä tahdolla ja lujuudella taas
sen kesän ponnistelivat, käyttäen joka hetken, mikä heille liiaksi jäi
talouden toimista, Metsälammen rämeen viljelemiseen, niin oli heillä
rukiin kylvön aikana paljon isompi palsta siementä odottamassa kuin
koskaan ennen.

Kesä oli silloin erinomaisen helteinen ja lämmin. Maa kasvoi kaikkialla
täydeltä terää ja maanmies sai kaikkialla korjata runsaan sadon. Ruis
Metsälammen rämeelläkin kasvoi vankasti ja notkuen kantoi se kullan
keltaisia raskaita ja täysinäisiä tähkäpäitään. Iloisella mielellä
ryhtyivät taas uudistalon asukkaat leikkaamaan runsasta työnsä
hedelmää, ja kun ne olivat puidut tuossa pienessä saunassa ja viedyt
tallelle heidän pienen aittansa salvoihin, oli heillä tallella
neljätoista tynnöriä oivallisia rukiita tulevaksi varaksi.

"Enkö minä, Mari, sanonut, että tuosta rumasta Metsälammen rämeestä
tulee vielä kerran lihava viljamaa? Vieläkö nyt kammoksut tuota rumaa
rämettä?" sanoi Jaakko eräänä iltana mielihyvillään, vedellen savuja
piipustaan; he olivat sinä päivänä puineet viimeisen riihensä ja
tulleet juuri kylpemästä.

"Sanoithan sinä niin. Minä en ymmärtänyt silloin semmoisia asioita,
sinä ymmärsit ja ymmärrät. Mutta sanoinhan minäkin kerran sinulle:
kyllä sinusta vielä mies tulee. Nythän sinusta on jo moninkertaisesti
mies tullut, mies töissäsi, toimissasi ja tavoissasi; sinusta on tullut
enempi kuin silloin osasin aavistaakaan, sinusta on tullut minun oma
mieheni, minun oma Jaakkoni", sanoi Mari ja tarttui syliksi Jaakkoon.

"Mikä olisi minusta ilman sinutta tullut", sanoi Jaakko värähtelevällä
äänellä ja kyyneleet nousivat hänen miehekkäisiin silmiinsä. Mari
havaitsi ne; hän tiesi ja tunsi mistä pohjasta ne tulivat ja hän pyhki
pienellä, pehmosella kätösellänsä ne pois.

Jaakon mieleen oli muistunut entinen kurjuutensa ja viheliäisyytensä,
entinen kurja kasvatuksensa, entinen hylkynä ja ylenkatseena
olemisensa, entiset väärällä jäljellä olemisensa, entiset taistelonsa,
nousemisensa ja lankeamisensa ja sitten nykyinen onnensa. Oliko kumma
jos hänen tunnokas sydämensä murtui kyyneleihin asti, noita kaikkea
muistellessa?

Uusi pelto laitettiin nytkin kylvöön, niinkuin luonnollistakin oli, ja
koko syksyn olivat he uutta tekemässä.

Eräänä iltana, syyskuun lopulla, istuivat he väsyneinä kuokoksellaan;
he aikoivat vähän levähtää. Ilma oli tyyni ja kaunis. Kun he tuossa
istuivat, kuulivat he rämeen ympäristöllä outoja ropinoita.

"Mikä se on?" kysyi Mari.

"Ne ovat varmaankin metsälintuja, jotka noilla rämeen ympärillä
olevilla kankailla nousevat maasta yöpuulle", sanoi Jaakko.

"Voi miten me niitä sieltä saisimme, Jaakko?" sanoi Mari.

"Kun olisi ansoja ja aikaa", sanoi Jaakko vähän huolettomasti.

"Voi tehdään ansoja ja pannaan ne tuonne rämeen ympärille, kangasten
laidoille; onhan tuota omaa aikaamme toki sen verran. Minun olisi niin
lysti, kun saisimme yhdenkään linnun", pyyteli Mari.

Heti lähdettiin kotiin ja ruvettiin ansojen punontaan, ja viisikymmentä
ansaa valmistui sinä iltana.

Aamulla otettiin kirveet käsiin ja lähdettiin ansojen panentaan,
Metsälammen rämeen ympäristölle. He näkivät siellä useita parvia
metsälintuja, metsoja, teeriä ja metsäkanoja, jotka tömisten nousivat
maasta ja lensivät pakoon. Mari ihastui tuosta paljaasta lintujen
näöstäkin niin, että hän oikein käsiänsä hieroi ilosta. Puolille päivin
olivat nuot viisikymmentä surmarihmaa viritetyt.

Kun he olivat syöneet ja vähän levähtäneet, menivät he jälleen
kuokokselleen työhön. Joka seisahduksen aikana kuunteli Mari,
kuuluisiko nyt ropinoita heidän ansojensa tienoilta, ja kun ei
senlaisia kuulunut, luuli hän koko heidän linnunpyynti-puuhansa menneen
hukkaan, kun linnut muka lensivät pelästyksissään pois koko mailtakin;
ennen olisi muka pitänyt ansat panna. Jaakko naurahti vähän ja selitti,
kuinka hän ei oivaltanut nyt oikein asiaa, sillä saattoivathan linnut
tulla ja mennä mihin sattuvat, ja tuon selityksen perästä rupesi Mari
taas toivomaan. Kun ilta tuli, ei hän ollut malttaa nukkua, niin
kiihkeästi hän ajatteli tuota linnun saamista. Heti kun aamu tuli,
tahtoi Mari kiihkeästi, että lähdettäisiin ansoja kokemaan, vaikka
Jaakko koki selittää, ett'ei niitä tarvitse joka aamu kokea, eikä
saakaan, että linnut ennättävät maille tulla.

Tulihan se kumminkin huomen-aamukin ja nyt lähdettiin ansoille. Mentiin
ensimäiselle ansalle, siinä ei ollut mitään, toiselle, ei siinäkään,
kolmannelle, tyhjä sekin. Mari rupesi taaskin pelkäämään, etteivät he
saisi yhtään lintua.

"Emmehän vielä ole kokeneet kaikkia ansojamme, me saattaisimme vielä
saadakin jonkun linnun ja olla saamattakin", koki Jaakko selittää.

Tultiin neljännelle ansalle, siitä oli ansa ja selkäpuu poissa. Mari,
joka ensiksi ehti paikalle, huusi jo Jaakolle: "Voi hyvänen aika!
Täällä ei ole edes ansaakaan ja täällä on kaikki paikat rikki". Kun
Jaakko joutui paikalle havaitsi hän että siihen oli käynyt metso, sillä
paikalla oli muutamia metson höyheniä. Hän silmäsi ympärilleen ja
havaitsi kappaleen matkan päässä, mättään kolossa metson seljällään,
selkäpuun kanssa.

"Katsopas tuonne mikä siellä on", sanoi Jaakko, ottaen Marin
käsivarresta kiinni ja näyttäen metsoa kohden.

Ryöppynä ryöpsähti Mari sinne ja vanui metsoon kiinni; hän ei ollut
muka jaksaa sitä maasta nostaa ylös, niin iso ja raskas oli se hänen
mielestänsä. Hän tulla nujuutti metson kanssa Jaakon tykö, töytti
käsin, töytti metsolla Jaakkoa, näpiskeli ja nykki häntä -- siinä nyt
Jaakko pöläkässä oli -- ja hoki: "Voi, voi Jaakko! Saatiinpa lintu ja
noin kaunis lintu; voi, voi kuinka minun on hyvä olla". Jaakko hymyili
ja nauroi, sillä hänenkin oli hyvä olla, sillä mikään ei ollut hänelle
mieluisempaa kuin se, että hän näki rakkaan vaimonsa iloisena ja
hyvillä mielin. Kun he saivat kaikki ansansa kokeneeksi, saivat he
vielä lisäksi koppelon, pari teertä ja muutamia metsäkanoja ja pyitä.
Se oli Marin mielestä kelpo saalis, eikä se ollut vähä Jaakostakaan.
Mari opetteli nyt ansoja virittämään, että hän yksin voisi käydä
kokemassa, että Jaakko saisi olla työssä. Tästä puoleen kokikin Mari
aina yksin ansat. Eräänä kertana oli Jaakko ennättänyt mennä
puoliselle, ennenkuin Mari tuli ansoilta. Hänellä oli tänään ollut
erinomainen onni: kolme metsoa, pari koppeloa ja useampia teeriä ja
muita pienempiä lintuja oli hänellä saaliina; iso viikkokontti oli
niistä saanut täytensä. Kun Mari tuli tupaan, kukisti hän konttinsa
Jaakon eteen lattialle ja sanoi: "siinä on, mitäs nyt sanot, Jaakko?"
"Onkos hullumpaa", sanoi Jaakko ja nauroi että hartiat jytisi.

Sen erän perästä eivät he heittäneet linnun pyyntiä, sillä he
huomasivat pyynnin tulevan tehdyksi hupi- ja välitöinä ja olevan heille
isona ruoan apuna, kun heillä ei ollut vielä varaa mitään tappo-eläintä
hankkia.

Niin laajeni heillä maanviljelys ja talouden hoito, mutta heillä ei
ollut vielä omituista hevosta. Se tuntui heistä hankalalta ja miettivät
sentähden kuinka tuo saataisiin. Hyvä tilaisuus tarjoontuikin hevosen
saantiin, sillä eräs kylän isäntä tarjosi heille hevosen velaksi, kun
hänellä oli niitä liiaksi. Kauppa tehtiin ja Jaakko antoi velkakirjan
hevosen hinnasta. Nyt oli heillä oma hevonen, ja kun talvi tuli,
ajoivat he oikein hevosella kirkkoon, vaikka kohta liistereellä, ja
tuntuipa silloin heidän mielestänsä että he ovat oikein yhteiskunnan
jäseniä.

Noin pyörivät ja hyörivät he yksistä neuvoin uuden talon teossa. Kaikki
näytti menevän hyvästi, eikä hätä päivä vielä ollut päälle pääsnyt.
Rukiita oli laarissa ja muuta talven varaa koossa ja Jaakon ei
tarvinnut mennä enään kylän työhön; näyttipä siltä kuin ei tässä olisi
muuta kuin mennään vaan eteenpäin.



VIII.

Kovia kokemuksia.


Niin hyvästi oli heille kaikki menestynyt tähän asti, että Jaakko aikoi
ruveta hankkimaan isompaa asuin-huonetta. Hän hakkasi syksytalvella
hirret, veisti ne ja veti hevosella kotiin. Kevätpuoleen rupesi hän
salvamaan ja sulan tullessa oli hänellä kookas tupa, kolmen kamarin ja
porstuan kanssa, harjapäällä. Kun tuohi rupesi lähtemään koivuista,
kiskoi hän niitä katto-aineiksi ja puovasi rakennuksensa vesikattoon.
Aikomus oli tuo kehä syksyllä valmistaa asuttavaksi. Riihi olisi ollut
myös tehtävä, mutta sen tekoon ei riittänyt tällä kertaa aika eikä
varat.

Heti kun kirsi sen verran suli, kynti Jaakko menneen-kesäiset rukiin
sänget suolla. Kun ilma lämpeni ja kuivui, karhittiin ne ja poltettiin;
ne kylvettiin ohraksi. Nyt oli heillä niin paljon kylvöä, ett'ei
koskaan ennen.

Noista toimista ja puuhista jäänyt aika käytettiin tarkoin taas
Metsälammen rämeen viljelemiseen. Ruis ja ohra kasvoi taasenkin
uljaasti: näyttipä siltä kuin he olisivat kasvamisessa kokeneet
kilpailla, kumpi heistä etevämmäksi pääsisi. Tuo uusi huoneen kehä
näytti tuonne rämeelle niin komealta ja uhkealta; oikein talolta näytti
nyt jo heidän kotinsa. Noita vaivojensa ja työnsä hedelmiä katsoivat he
suurella mielihyvällä, ja silloin he tunsivat suuren luottamuksen
itseensä.

Niin tuli syksy. Ansat olivat jo pantuina ja Mari oli jo joitakuita
lintukontteja tuonut kotiin, suureksi yhteiseksi iloksi. Vankka ruis
ja ohra notkui jo raskaan painonsa alla ja odotteli viimeistä
valmistustansa. Iloisesti lainehtivat vankat kasvit tuulen hiljaisesti
humistessa. Lainehtivatpa Jaakko ja Marikin tuolla rämeellä, kun he
kuokkaa ja lapiota heiluttaen raivasivat uutta alaa viljelyksille, ja
heidänkin sydämensä olivat niin iloiset ja tyytyväiset.

Tuuli kääntyi pohjoiseen ja synkeöitä hajapilven jönkäleitä alkoi
kiitää taivaalla etelää kohden. Ilma kylmeni kylmenemistään ja olipa
työ, tuska, jos Jaakko ja Mari tarkenivat kovassa työssään
kesävaatteillaan.

Muuta ei pistänyt noiden ahkerain työntekijäin mieleen, kuin että nyt
on hirmuisen kylmä. Heillä oli lyhyt elämän kokemus. Tuolla lyhyellä
kokemuksensa ajalla olivat he tulleet tuntemaan, että hyvin tehty ja
ahkera työ kantaa hyvät ja runsaat hedelmät, mutta -- halla, sitä he
eivät olleet oppineet tuntemaan, täysine seurauksineen, sillä se ei
vielä ollut koskaan ollut heillä itsellään vieraana.

Kylmä oli nyt ja tuuli lakkasi puhaltamasta. Pohjoinen taivaanranta
alkoi käydä sekeesen illempana ja haavan lehtikään ei liikahtanut, niin
tyyni oli nyt.

"Lähdetään jo kotiin, nyt on niin kylmä", sanoi Mari.

Kotiin he lähtivätkin ja sinne tultuansa virittivät he valkean takkaan
ja lämmittivät kohmettuneita käsiänsä. Illallisen syötyänsä panivat he
huolettomina maata ja pian nukkuivat he levolliseen uneen.

Kun aamu tuli, oli maa vahvassa kuurassa ja potun varret olivat
mustana, jotka illalla olivat niin viheriäisinä ja uljaan näköisinä.
Suuri ja komea tupakkimaa, ihan pikku tuvan akkunan alla, oli mustana
ja lopallaan; vankat varsien rungot olivat tosin pystyssä, mutta heidän
leveät lehtensä olivat kaikki mustina ja alaspäin riippuvina; näyttipä
siltä kuin parvi mustalaisia kaapuineen olisi tullut seisoa töröttämään
heidän akkunansa alle.

"Voi hyvä Jumala! nyt on kaikki meiltä mennyt", huudahti Mari
huolissaan.

"Eihän toki niin liene!" sanoi Jaakko, katsoen ulos akkunasta, mutta
hänen selkäytimensä läpitse kävi kylmä viima. Hän oli tosin elämässään
jotain tuommoista nähnyt, mutta ei se ollut ennen häneen niin kipeästi
koskenut, kuin se nyt koski. Toisen pöydän alle hän oli silloin
jalkansa pannut, toisen pöydältä ruokansa saanut, silti eivät ne olleet
häneen niin koskeneet. Nyt oli oma nokka edessä, oma oli hänellä myös
perhe ja hän tunsi olevansa edesvastauksessa sen toimeentulosta, ja
niin tunsi Jaakko ensimmäiset hallan-vaikutukset tykönään.

Hän puki kiireesti vaatteet yllensä ja meni katsomaan ruista ja ohraa,
Metsälammen rämeelle. Suorana ja pystyssä tojottivat nyt illalla vielä
notkuvat korret. Näyttipä siltä kuin he olisivat itkeneet ja sanoneet:
"voi, voi, Jaakko, mitenkä nyt kävi". Tuntuipa Jaakonkin sydän itkevän,
sillä huoli hänen perheensä toimeentulosta astui nyt hänen eteensä
täydessä haamussaan. Mitä nyt syödään, millä eletään, mitä voin asettaa
Marini ja lapseni eteen? olivat kysymyksiä, jotka aloittelevan, mutta
huolellisen perheen-isän sielussa hätäisesti risteilivät. Vastausta
hakivat ne, tyydyttävää, keventävää vastausta, mutta semmoista eivät
löytäneet ne, vaan yhtä tyhjinä, yhtä hätäisinä palasivat ne kuin
lähtivätkin, ja Jaakon henkeä oikein ahdisti.

Synkkänä, alakuloisena palasi hän kotiinsa tuolta tarkastusretkeltänsä.
Hän istui jakkaralle, eikä jaksanut puhua mitään; ei Marikaan ollut nyt
mikään puhelias, sillä yhteinen huoli rasitti häntäkin.

"Millä nyt eletään?" virkahti Jaakko viimein.

"Jumala tiesi."

"Täytyy tyttökin panna pois", sanoi Jaakko synkeästi.

"Jumalani, mitä puhut, Jaakko! Hän, joka on turvatoin, isätöin ja
äiditöin, joutuisi pois meiltä, nyt kun hätä uhkaa kaikkia. Mihinkä hän
joutuisi, jos me hänen hylkäisimme? Hän on ollut suurena apuna ja
hupina meillä, ja nytkö ensimäisen onnettomuutemme aikona hylkäisimme
hänen? Ei, sinäkään et tahdo Jaakko, sitä. Annetaan tytön olla vielä
meillä, kyllä hänenkin kupposeensa on aina jotain panemista, samalla
kuin omaammekin", puheli Mari tytön puolesta.

"Puhuit oikein, olet oikeassa, Mari, annetaan tytön olla", sanoi Jaakko
ja nousi.

"Tiesinhän minä sen, Jaakko. Sinä olet hyvä ja jalomielinen; tiesinhän
minä sen", hopitti Mari iloissaan.

Kiitollisuuden kyyneleet nousivat tuon turvattoman tyttöraukan silmiin,
kun hän kuuli, ett'ei hänen tarvitse pois lähteä, sillä pikku tupa ja
sen asukkaat, erittäinkin pikku Mauno, olivat tulleet hänelle
rakkaiksi, sillä tyttö oli saanut aina Jaakolta ja Marilta ihmisellisen
kohtelun, jonkatähden hän oli tullut kuin perheen jäseneksi.

Heidän täytyi nyt ruveta leikkaamaan hallan panemaa viljaansa. Olki
vahva, terä huono oli nyt heidän rukiissaan ja ohrassaan. Keveänä
nousta suhahtelivat nyt kaurat leikatessa, siihen sijaan kuin ne ennen
olivat olleet raskaat, jotta oikein jymähtivät maahan laskiessa. Paljon
tuli vankkoja kuhilaita ja tuppuja, mutta paljon ei niistä ollut apua,
muuna kuin eläinten rehuna. Paljon tuli heille riihellisiä, mutta
paljon ei nyt riiheltä lähtenyt, muutama kappa vaan ohran suoria,
keveitä kuin ruumenia ja sama määrä rukiita, pieniä kuin oravan kynsiä;
-- niillä ei pitkälle menty, ei paksun ponnisteltu.

Halla ei käynyt ainoastaan Tinttalassa, sen tuhotyöt olivat yleiset
koko maakunnassa ja siitä seurasi kallis, kova aika.

Siitä oli kuitenkin hyvä, että Jaakolla ja Marilla oli säästössä
menneen vuotisia rukiita niin paljon, että saivat siemenen taas uuteen
peltoonsa ja vieläpä heille jäikin puoli tynnyriä.

Ei ollut nyt muuta neuvoa, täytyi ruveta syömään pettua ja olkia.
Oudolta ja pahalta tuntui muutos, mutta muuta neuvoa ei ollut. Valjuksi
veti mehuton olki, kehnoksi teki petäjäinen ruoka, mutta muu ei
auttanut. Kuitenkin oli siitä hyvä, kun heille tuli jo kaksi lehmää
lypsämään ja että oli teurastaa jo pari lammasta.

Koko kylässä ei ollut vanhaa viljaa säästössä katovuotten varalle,
muilla kuin Mäkelässä ja Marttalassa. Mutta vaikka enimmällä osalla
asukkaista ei ollut vanhoja viljavaroja, hankkivat he kuitenkin viljaa,
joko ostamalla tai velaksi, ja niin saivat hekin selvän leivän
pöydällensä. Mutta uudistalolaisien ei käynyt niin tekeminen, sillä
kukapa heille olisi velkaa uskonut, eikä heillä ollut millä olisivat
ostaneet. Pettua ja survoa täytyi heidän syödä.

Selvää leipää syötiin Mäkelässä, Marin entisessä kotitalossa; vanhasta,
monivuotisesta varasta syötiin sitä, mutta kova ja leppymätöin isä ei
katsonut hyväksi lähettää muruakaan, jos ei nälkää, niin kumminkin
puutosta kärsivälle tyttärelleen!

Korpelan isäntä oli kerran kehoittanutkin Mäkelän Maunoa antamaan
jotain apua Jaakolle ja Marille, "sillä", sanoi hän, "nyt nuot uutterat
ihmiset sitä juuri parhaiten tarvitseisivat."

"Joutavia! tiedäthän, ett'ei minulla ole enää lasta", oli Mauno vaan
lyhyesti ja jyrkästi sanonut.

Kovalta tuntui nyt elämä Tinttalassa.

Petäjä- ja survoleipä makasi myötäänsä pöydällä, sillä työn-ansiotkin
olivat loppuneet samassa kuin katovuosi tuli, ett'ei ollut mahdollinen
silläkään lailla saada leivän lisiä. Valju, mehutoin oli ravinto, mutta
ei kukaan heistä valittanut eikä nurkunut elämän kovuutta, ei kukaan
heistä syyttänyt toistaan, sillä he tiesivät, että onni ja onnettomuus
tulevat Jumalalta ja tuon tunnon ja tiedon voimasta kantoivat he
kärsivällisesti ja nurkumatta yhteistä raskasta kuormaansa.

Jos Jaakko tulikin usein synkkä- ja raskasmieliseksi elämän surun
tähden, oli siinä Mari aina lepertelemässä ja iloittamassa häntä, sillä
hän tiesi että Jaakko kävi huolelliseksi juuri hänen ja lapsensa
tähden, kun ei hän voinut pitää selvää leipää pöydällä heidän
varallansa. Kauvan ei Jaakko voinut erällänsä olla raskasmielisenä,
sillä seisoihan hänen vieressänsä olento, joka työllä ja totuudella
näytti, että hän rakastaa Jaakkoansa sydämestään, myötä- ja
vastoinkäymisessä, niinkuin hän vihittäessä oli luvannut, ja niin
seisoi Mari vankkana elämän pylväänä, silloinkin kun Jaakko horjui ja
oli sortua elämän surun raskaan painon alle.

Niin. Monta surua, monta huolta, monta edeltäpäin arvaamatointa
ahdistusta ja murhetta tuopi halla ja sitä seuraavat puutokset
ihmisille. Niin kävi Jaakolle ja Marillekin, niinkuin kohta saamme
nähdä.

Olemme maininneet, ettei tuossa uudessa talossa juuri monesti käynyt
vieraita, ja niin oli nytkin vielä. Mutta eräänä kevät-talven iltana
nähtiin se kumma, että kartanolle ajaa tomautti hevosella eräs mies.
Hevonen oli varustettu senkin seitsemänlaisilla heluilla ja kulkusilla;
komea oli rekikin, jossa uljaasti puettu mies istui. Kartanolle ei
voitu tuntea, kuka tulija oli.

Kun pikku tuvan ovi aukeni ja vieras astui sisään, havaittiin hänen
olevan -- Marttalan Matin. Hän ei sanonut hyvää päivää eikä muuta,
astua harppasi vaan muutamalla pitkällä askeleella perässä olevan
pöydän päähän ja räsähti siihen istumaan.

Mitäpä varten tulikaan Marttalan Matti uuteen Tinttalaan? Tuliko hän
elämän suruista ja huolista raskautetuita, entisiä tuttujansa
lohduttamaan ja auttamaan, nykyään runsaasti käsillä olevilla
aineellisilla varoillansa? Ei, niitä varten ei hän tullut, muuta asiaa
oli hänellä.

Tuo odottamatoin Marttalan Matin tulo teki pikku tuvan asukkaille pahan
vaikutuksen. Pahana enteenä oli Matin ilmestyminen likitienoille ollut
heille pitkin elämänsä aikaa, ja pahimmat elämän haaksirikot oli tuo
ilmestyminen aina heille tuonut. Monenlaiset muistot, tunteet ja
ajatukset kaikista entisistä tapauksista ja elämän seikkailuista
lensivät salaman nopeudella Jaakon ja Marin sielun lävitse ja nuot
muistot repäsivät heidän entisen elämänsä kirkkaana tauluna
unhotuksesta heidän silmiensä eteen. He tunsivat sen suuren välin, joka
varallisuuden kannalta katsoen oli nykyään heidän ja Matin välillä,
tiesivät myös senkin, mitä Matti itse tuosta heidän välistänsä pitää.
-- Noita kaikkia tuntiessaan kuohui häpeän viha Jaakon sydämessä. Hän
oli Matin tullessa ollut takkavalkean ääressä vuoleskelemassa erästä
kauhapuuta, mutta tuon vieraan tultua rupesi hänen kätensä niin
vapisemaan, että hän katsoi sopivaksi pistää puukon tuppeensa ja lakata
vuolemasta.

Kaukaan aikaan ei puhunut kukaan mitään.

Pöydällä oli useampia puolistoita pettuleipää. Rikas, selvää leipää
syövä, ylpeä vieras, otti vihdoin pöydältä pettuleivän puoliskon
käteensä, jota hän sitten käänteli ja silmäili. Sitten paiskasi hän sen
kädenkannattamaa pöytää kohden, mutta pettuleivän puolisko sai
semmoisen kyydin, jotta se meni kolin kolia lattialle.

"Tuommoinen leipäkö se onkin näillä maan mahtavilla ja ylpeöillä
syötävänä?" sanoi Matti samassa, kun hän leivän puoliskon nakkasi.

Tuo temppu ja nuot sanat kävivät Jaakon sydämeen kipeästi kuin puukon
pistokset. Hänen otsansa synkistyi ja huulensa vavahtelivat, ja melkein
ehdottomasti vetäysi hänen kätensä nyrkkiin. Hän sattui katsomaan Maria
silmiin ja Mari katsoi Jaakkoa niin surullisesti ja rukoilevasti;
Jaakko loi silmänsä alas eikä hiiskunut mitään.

"Semmoista on meidän leipämme tällä kerralla, mutta ehkäpä se kerran
vielä tulee paremmaksikin", sanoi Mari tyyneesti.

"Ei tässä maailmassa", sanoi Matti kopeasti.

"Ei sitä tiedä, sillä ihmisen onnea ja onnettomuutta ei voi varmaan
sanoa ennenkuin hän on päivänsä päättänyt. Tosi on, että leipämme on
huono, mutta sen huonouden palkitsee moninkertaisesti tyytyväisyytemme
ja keskinäinen rakkautemme. Sinä, Matti, olet tehnyt kovin
hävyttömästi, kun olet tullut meidän rauhaamme häiritsemään, ja minä
pyydän, että menisit pois ja jättäisit meidät rauhaan!" sanoi Mari.

"Ei vielä", sanoi Matti pöyhistelevästi. "Minä tulin muistuttamaan
teitä teidän onnettomuudestanne ja kuinka vähän on syytä teidän olla
niin saakelin ylpeät. Olisipa, Mari, sinulla ollut tarjolla paremmatkin
päivät, kauniimpi leipä ja mukavampi asunto, kuin tää karhun pesä,
mutta sinä olit itsepintainen ja ylpeä, mutta nyt, luulen ma, on sinun
ylpeytesi kukistettu", sanoi Matti ja suunsa oli pirullisessa
ilvehymyssä.

Jaakko rupesi nousemaan ylös, mutta Mari viittasi hänelle kädellänsä ja
Jaakko pysyi alallansa. Sen sijaan nousi Mari äkkiä ylös ja astui Matin
eteen. Hän oli harmista ja tuon vieraan hävyttömästä puheesta
punastunut; punastunut oli hän, vaan ei kukistunut ja siinä seisoi hän
itsenäisenä ja miellyttävän uljaana.

"Hävytöin!" sanoi Mari. "Sinä olet loistavalla tavalla taasenkin
tyhmyytesi paljastanut tuolla puheellasi. Luuletko sinä minun koskaan
antavan mitään arvoa tuommoisen miehen rikkaudelle? Keskellä
köyhyyttäni ja puutoksiani kiitän tuhat kertaa Jumalaa ja itseäni,
ett'en ole tuommoisen typerän miehen kanssa joutunut elämäni hetkiä
viettämään. Jos sinulla on pikkuisenkaan häpyä jälellä, niin mene!"

"En vielä. Olkoon niin! Olette minun kutsuneet tyhmäksi, olkoon niin,
mutta saattepa nähdä, etten ole niinkään tyhmä kuin luulette", sanoi
Matti.

Samassa alkoi hän pitkäveteisesti kaivella lakkareitaan, voitokkaan
näköisesti. Vihdoin hän veti sieltä esille jonkun paperin.

"Tässä on teidän velkakirjanne, ja jos ette sitä maksa paikalla,
puhtaalla rahalla, niin ennen pitkää näette muitakin vieraita tässä
karhun pesässä", sanoi Matti voittoriemulla ja katsoi tarkasti Jaakkoa
ja Maria silmiin, nähdäksensä minkä vaikutuksen hänen viimeinen
valttinsa heihin teki.

"Milläpä sen nyt paikalla maksaisimme", sanoi Mari, puoleksi
murtuneena.

"Niinpä minäkin sen luulen. Saatte olla varmat, että kohti-aikoihin
tulee teille minua viisaampia miehiä, jotka kyllä tietävät millä voitte
velkanne maksaa, ja luulenpa teidän nyt jo vähin käsittävän, mistä
arvosta rikkaus on", sanoi Matti ja lähti velkakirjoineen pois,
kavalasti silmäillen mennessään hätään joutuneita lähimäisiään.

Jaakko-parka tuli nyt kovin murretuksi. Päivän selkeästi käsitti hän
asian oikean laidan. Hänellä ei ollut muuta velkaa kuin tuo hevosen
hinta. Tuon oli saanut tietää hänen suurin vainoojansa, tuo Marttalan
Matti. Hän oli lunastanut tuon velkakirjan, saadakseen sen avulla
vainottavansa hätään ja häviölle. Tuo entinen velkakirjan omistaja oli
kernas ollut luopumaan siitä puhdasta rahaa vastaan niin ahtaana
aikana, jolloin pelkokin lienee häntä siihen kehoittanut, että muka
hänen saamisensa jää saamatta näin kovana aikana, jolloin kaikki
köyhtyivät, mitä sitten nuot vasta-alkavat uudistalon asukkaat. Ilman
noita edellisiä syitä sai hän lisäksi muka kantaa siivomiehen nimeä,
kun hän ei itse tahtonut velkaansa pois. Ja tosiaankin tuommoisia
siivomiehiä on maailma täynnä, jotka ovat kernaat velkaa antamaan,
mutta toisen hätään jouduttua ovat valmiit siirtämään saamisensa
toiselle, uskottaaksensa siten ihmisiä, ett'ei hän muka hätyytä koskaan
velkamiehiään.

Nuot kaikki käsitti Jaakko täydessä valossa ja vielä päälliseksi sen,
että nyt oli kova ja köyhä aika, jolloin ei mikään maksa paljon mitään.
Liikeneviä varoja ei tuntunut olevan missään paikassa velan maksuksi,
sillä hengen elättämisestä yksistään oli nukkaan asti työtä. Jos nuo
ainoat eläimet, jotka heillä olivat ja jotka johonkin kelpaisivat, nyt
heiltä riistettäisiin pois, niin ei olisi muuta kuin kuolema edessä,
sillä nykyisen elämisen ehto oli niissä. Tuolta kovalta, ennestäänkin
jo vihamieliseltä, kostoa pyytävältä velkojalta ei ollut armoa
odottaminenkaan, ja uutta lainaa ei ollut toivominenkaan. Jos mihin
päin katsoi, jos mitä mietti, ei hän nähnyt muuta edessään kuin
perikatoa ja epätoivoa.

Noita kaikkia nähdessään ja tuntiessaan, kukistui Jaakko kokonaan. Hän
ei jaksanut puhua mitään, mutta suuret kyynelkarpaleet valahtelivat
hänen silmistään ja hänen miehekkäät hartiansa hytisivät elämän raskaan
kuorman alla. Hän näki rakkaan vaimonsa ja lapsensa joko nälkään ja
puutoksiin nääntyvinä tahi kerjuulla pitkin tietä, ja tuo teki kovin
kipeää hänen sydämellensä. Siinäpä sitä oli surun syytä.

Marikin oli, Matin pois mentyä, vähän hämillään. Mutta kun hän näki
Jaakon surun ja epätoivon tilan, tointui hän pian. Hän koki lohduttaa
murheen runtelemaa miestään minkä voi ja mikä semmoisessa tilassa oli
mahdollista, mutta mikään ei voinut auttaa.

"Voi, voi, rakas Mari! Hukassa olemme nyt", sanoi vaan Jaakko sydäntä
särkevällä, värisevällä äänellä.

Tuo tuskasta värisevä hätähuudahdus herätti Marin uudestaan eloon.
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja tulivat milt'ei iloisen näköisiksi;
olipa niinkuin hänellä olisi ollut jo raha lakkarissaan valmiina,
viskattavaksi tuon kovan ja tunnottoman velkojan kouraan.

"Elä sure noin kovan, rakas Jaakko, minä laitan tuon asian hyväksi
vielä huomispäivänä", sanoi Mari, kiertäen samassa kätensä Jaakon
kaulaan.

"Voi, voi, sitä keinoa ei tule", huokasi Jaakko.

"Nähdäänpä. Ennenkun huominen päivä on loppuun kulunut, ei Marttalan
Matilla ole meidän kanssamme mitään tekemistä. Heitä vaan se asia minun
haltuuni!" sanoi Mari luottavasti.

"Aiotko mennä isäsi luokse?"

"En; eikä se meitä mitään hyödyttäisi."

"Sitähän minäkin", sanoi Jaakko ja hengitti vähän helpommin.

Aamulla pantiin hevonen aisoihin ja Mari lähti ajamaan kylään. Koko
ajan kun Mari oli kylässä, oli Jaakolla tuskan, pelvon ja odotuksen
aika; pitkät, tukalat olivat hetket. Hänessä ei ollut miestä tekemään
työtä sillä ajalla, kun Mari oli kylässä. Akkunasta akkunaan, kujasta
kujaan kulki hän, vahdaten ja katsoen milloinka Mari tulisi. Pitkä on
aika odottavalla, suuret silmät katsovalla, sanoo sananlasku, ja niin
oli Jaakollakin. Kun ilta alkoi jo hämärtää, tuli Mari. Hän oli niin
iloisen näköinen jo tullessaan ja sanoi: "terveisiä kylästä!" Jaakon
henkeä oikein ahdisti, eikä hän tohtinut kysyä kuinka siellä kävi. Kun
Mari sai vaatteita päältään vähemmäksi, alkoi hän kaivaa poveaan, tuota
vaimojen niin pyhää ja turvattua kätkyä, ja hänkin veti sieltä esille
paperin, mutta ei niin pitkäveteisesti kuin Matti.

"Tuossa on!" sanoi Mari, ojentaen paperin Jaakolle.

Jaakko otti sen vavisten käteensä, Hän avasi sen ja silmäsi siihen. Se
oli sama velkakirja, jonka hän oli antanut hevosen hinnasta ja jolla
tuo röyhkeä Marttalan Matti oli niin kovasti hätyyttänyt ja ahdistanut
heitä, ja Jaakon tekemä puumerkki seisoi siinä niin vankasti.

Jaakko ilostui nyt niin, että hänen kätensä vapisivat ilosta. Hänen
rintansa lainehti harvaan ja korkeasti, ja syviä huokauksia puhkesi
sieltä tavan takaa. Se oli sydämen tuskan ja hädän pakotus, joka sieltä
tuolla tavalla ulos puhkuili, antaaksensa sijaa sydämen rauhalle.

Hätäisesti kyseli Jaakko Marilta, kuinka ja mitenkä hän sai tuon
vaarallisen velkakirjan haltuunsa.

"Minä menin suorastaan Korpelan isännän tykö", alkoi Mari selittää.
"Hänelle selitin juurtenjaksain koko asiain menon ja nykyisen hätämme.
Korpelan isäntä kuunteli kauhistuksella Marttalan Matin raakaa ja
jumalatointa käytöstä kohtaamme. Kun minä olin kertomukseni lopettanut,
sanoi hän: 'voi kuinka mielelläni auttaisin teitä, mutta siihen olen
omilla varoillani voimatoin, sillä tänä kovana aikana on työtä kylläksi
oman perheen toimeen-tulosta.' Rupesin pelkäämään, etten saisi apua
Korpelan isännältäkään, mutta tuo hänen lauseensa: 'omilla varoillani',
soi niin lohdulliselta ja lupaavalta korvissani. Kun hän oli puheensa
puhunut, vaikeni hän ja näytti jotain miettivän."

"Jos ei se keino auta, niin sitten en voi asiaanne auttaa", sanoi hän
ja oikasi itsensä suoraksi.

"Mikä keino?", kysyin minä hätäisesti.

"Koetan saada omiin nimiini lainaa teitä varten", sanoi hän lyhyesti.

"Keneltä?"

"Isältäsi."

"Jumalan tähden! sinne ette saa mennä."

"Ja miksikä ei?"

"Jos hän saa vihjaakaan siitä, että laina tulee meitä varten, niin ei
hän anna; elkää menkö sinne, siitä tulee uutta murhetta ja harmia",
rukoilin minä.

"Sen minä kyllä tiedän; ei sanaakaan siitä, että rahat tulisivat teidän
tarpeisinne. Isäsi tykö minun täytyy, jos mieli rahoja saada, sillä
muilla niitä ei ole, paitsi Marttalassa, ja sieltä ei lainata", sanoi
isäntä, ja niin lähti hän.

Pitkät olivat ne tunnit, jotka hän viipyi isäni luona, sillä pelko ja
toivo taisteli sydämessäni.

Vihdoin tuli isäntä ja heti hänen ulkomuodostaan aavistin hyvästi
käyneen, sillä hänen katsantonsa oli niin iloinen ja tyyni -- oikein
arvattu, hän oli isältäni saanut rahoja lainaksi, niin paljon kuin
tarvitsimme, jotka hän pisti minun kouraani ja sanoi: "nyt olette
pelastetut". Minä en tietänyt miten olisin hänelle kiitollisuuttani
osoittanut: minä puristin ja pudistin häntä kädestä, taputtelin hänen
olkapäälleen ja kiittelin ja kostelin niinkuin parhain taisin. Hän
sa...

"Mitä? Kuinka Korpelan isäntä antoi sinulle rahat, vaikk'ei hän saanut
velkakirjaakaan rahoista?" keskeytti Jaakko Marin.

"Hän sanoi: omatuntonne olkoon velkakirjananne. Hän kehoitti minun heti
menemään Marttalaan ja maksamaan velan, mutta hän muistutti minua, että
kaikessa tapauksessa vaatisin velkakirjan pois", sanoi Mari.

"Ja sinä menit Marttalaan?!" kysyi Jaakko säikähtäen.

"Niin, minunhan täytyi jos mieli oli saada velkakirja pois. Ja etpä
usko, Jaakko, minä olin oikein ylpeä ja sanoin Marttalan Matille, että
se oli viimeinen kerta, kun hän on pääsnyt meitä hätyyttämään. Hän oli
velkakirjan jo vienyt susivoudille, hakemukseen pantavaksi, mutta minä
vaadin Matin oikein vierasmiesten kanssa tilin-tekoon, ja niin on
velkakirja tässä, vaikka kyllä Matti ähkyi ja mullisteli", puheli Mari.

"Jumala siunatkoon hyvää Korpelan isäntää. Hän siunatkoon isääsikin,
sillä ilman hänettä emme olisi saaneet rahaa kauheaan hätäämme", sanoi
Jaakko.

Noin he pääsivät tuosta kauheasta hädästä, joka heidät oli kokonaan
epätoivoon langettaa. He tunsivat nyt itsensä niin vapaiksi ja
itsenäisiksi, eikä katovuoden tuottamat puutokset ja köyhyys tuntunut
heitä yhtään peljättävän. Keveillä sydämillä rupesivat he karulle
illalliselleen, ja tuo Marttalan Matin nakkelema ja häväisemä
pettu-leipä tuntui heistä niin makealta, kuin se olisi ollut suurinta
herkkua.



IX.

Kummia, odottamattomia tapauksia.


Niinhän se on. Usein joutuu ihminen hätään ja ahdistukseen tämän elämän
kovassa koulussa. Usein toivoo ihminen paljon, mutta vähän saa. Usein
antaa Jumala kovia koetuksen aikoja päälle tulla, mutta joka turvaa
Häneen ja itseensä, hän ei tule koskaan häpeään. Hän taistelee silloin
voiton ja toivon taisteloa, eikä epätoivon hurjaa ja vimmattua
rynnäkköä. Silloin ei tunnu elämä raskaalta eikä katkeralta, puutoksien
ja vastoinkäymisien ajalla, sillä heidän ainainen ohjelmansa on: "Viel'
uusi päivä kaikki muuttaa voi."

Luottaen ja toivoen tekivät Jaakko ja Marikin työtä. Kevät tuli ja lumi
suli nytkin. Viljellyt maat saatiin suurilla ponnistuksilla kylvöön.
Uusia viljelyksiä raivattiin minkä voitiin. Vaikka musta, karvas ja
mehutoin pettuleipä ei voinut palkita niitä voimia, jotka kova työ imi
jäsenistä, ponnisteltiin paremman ajan toivossa. Maa kasvoi nytkin
rehevästi ja sydän oli niin iloinen, eikä pettuleipä tuntunut
karvaalta, ei voimat vähiltä. Tämä tuntui heistä niin iloiselta ja
keveältä, kun ei ollut pelkoa että Marttalan Matti pääsisi heitä
hätyyttämään. Mäkelän Maunoa, Marin isää, kunnioittivat he
kaksinkertaisella kunnioituksella, sillä, vaikka ei hän itse sitä
tiennyt, oli hän ollut heidän pelastajanaan Marttalan Matin kynsistä;
tuntuipa heistä siltä kuin Marin isä olisi suorastaan maksanut heidän
velkansa.

Niin. Syksy tuli, mutta syksyn kanssa tuli nytkin halla. Se korjasi
yhdellä iskulla kaikki pois, hien, väen, kaikki, kaikki vei se. Paljon
olivat he ponnistelleet, paljon kärsineet, paljon toivoneet, mutta
vähän antoi niukka luonto.

Halla-yön jälkeisenä aamuna istuivat Mari ja Jaakko murheellisina pikku
tuvassaan. Paljon ei puhuttu, sillä sydän oli täynnä uutta surua, uutta
tuskaa ja ahdistusta. Olisi ollut surua itkuunkin asti, mutta sitä ei
tullut, sillä murheen pätsi oli niin ankara, että se kuivi kyyneleet.

"Jumala on meidät hyljännyt", virkahti Mari viimein.

"Niin, Jumala on meidät ja muut hyljännyt", toisti Jaakko.

"Kuolema tulee tahi kerjääminen", jatkoi Mari. Hän oli langennut
epätoivoon.

Jaakko ei vastannut mitään; hän säpsähti ja nousi ja alkoi kävellä
lattialla edestakaisin. Mari, joka hädän ja tuskan hetkinä oli niin
vankkana seisonut horjumatta, joka niin monta kertaa oli lohduttanut
Jaakkoa ja keventänyt neuvokkaisuudellansa ja lujuudellansa yhteistä
raskasta taakkaa -- hän istui tuossa nyt elämän kovuuden murtamana,
kukistettuna, ja päästi hädässään tuon epätoivon särkemän äänen. Tuo
ääni koski kipeästi Jaakon sydämeen ja hän tunsi olevansa hirveässä
edesvastauksessa rakkaan vaimonsa ja lapsensa elämisestä ja
toimeentulosta. Epätoivon särkemä vaimonsa ääni herätti Jaakon uuteen
eloon, ja kaksinkertaiset voimat tunsi hän jäsenissään, kaksinkertaisen
rohkeuden rinnassaan. Tuossa kävellessään näytti Jaakko miettivän
jotain, ja yht'äkkiä hänen otsansa kirkastui.

"Ei, rakas Marini, ei kuolemasta eikä kerjäämisestä puhettakaan. Minä
tahdon tehdä työtä, tehdä kaksinkertaisesti sinun ja lapsemme tähden.
Sinä olet varakkaan ja loistavan elämäsi uhrannut ja yhdistänyt minun
kurjaan kohtalooni, ja sentähden olen minä velkapää uhraamaan vaikka
henkeni sinun ja lapsemme eduksi. Mieleeni on juohtunut uusi keino,
jota en ennen ole tullut ajatelleeksi, ja saatpa nähdä, Mari, että
elämme paremmasta tulevan kuin tämän vuoden", puhkesi Jaakko puhumaan,
kävellen ensin Marin tykö ja ottaen häntä kädestä kiinni.

"Mitä sitten aiot tehdä toimeentuloksemme, Jaakko", sanoi Mari ja
katsoi jo luottavasti miestään silmiin.

"Aion rakentaa terva-uunin ja polttaa talvikauden tervaa. Kankaamme
ovat rikkaat tervasjuurikoista. Sulan aikana nostan niitä niin paljon
kuin kerkiän, talven aikana särjen ja poltan ne tervaksi. Sitten
vedätän ne hevosella kaupunkiin; siellä saa tervoilla rahaa ja rahalla
saa viljaa. Onpa hyvä, kun saimme hevosemme pitää", puheli Jaakko.

"Mikä on hädänkin aikana eläissä tuommoisen miehen kanssa; nyt en
pelkää enään yhtään, käyköön miten hyvänsä", sanoi Mari täysin
lohdutettuna, ja tuntuipa hänen mielestänsä siltä kuin tuo tervauuni
olisi ollut jo valmis ja tusina täysinäisiä tervatynnyreitä sen
vieressä.

Noin he kantoivat toinen toisensa kuormaa. Jos toinen sortui
koettelemisien alla, oli toinen pystyssä, tukemassa ja vahvistamassa
uupunutta, virvottamassa väsynyttä. Vuorottain kävi sortuminen,
vuorottain virvottaminen, ja jossa väkevin vaipui, vahvin sortui, siinä
oli heikoin jälleen seisomassa lujana kuin muuri ja vahvasti torjumassa
yhteistä ja siis hirveintä kukistumista.

Eihän muuta. Yksissä neuvoin ruvettiin tervauunia rakentamaan. Jaakko
oli jossain semmoisen kulkiessaan nähnyt, ja hän oli sen niin tarkoin
katsellut, että osasi sen hyvin tehdä. Siinäkös puuhattiin illasta
hiljan ja aamusta varhain. Joka hetki oli Marikin työssä, ja kun pikku
Mauno nukkui, oli tyttönenkin apuna, ja semmoisella uutteruudella
tehtiin tervauunia, että se oli kolmen viikon kuluttua valmis.

Jaakko rupesi nyt juurikkaan nostoon, ja niitä nosti hän niin kauvan
kuin sulaa piisasi. Sitten vedätti hän niitä uuninsa tykö, niin pian
kuin maa routi.

Sitten tuli juurikkain särkeminen työksi ja niin uuniin pano, ja
ennenkuin oli oikein varma rekikelikään, oli Jaakon tervauunin tykönä
useampia täysinäisiä tervatynnyreitä; tynnyreitä valmisteli hän yön
seutuina.

Kun täydellinen rekikeli tuli, väänsi Jaakko kolme tervatynnöriä
rekeensä ja lähti viemään niitä kaupunkiin. Kun hän sieltä palasi,
maata pallotti hänen reessään pullea ja raskas jauhokuli. Voi, voi
kuinka rikkaiksi tunsivat he nyt itsensä, kun niin paljon valkosia
jauhoja oli heillä yhdellä kertaa. Pettuleipä poistui pöydältä ja leipä
tuli niin valkoiseksi ja makosaksi; olisipa se nyt kestänyt vaikka
Marttalan Matin tarkastuksen.

Niinhän on: ahkeruus kovan onnen voittaa. Omalla ahkeruudellaan, omalla
neuvokkaisuudellaan olivat he hankkineet itsellensä terveellisen ja
voimakkaan ravinnon, silloinkin kun yleinen hätä ja puutos vallitsi
maassa. Eipä monen vanhankaan talon pöydällä ollut selvää leipää, mutta
Tinttalan pöydällä oli vaan.

Tuota tekoa pitkitti Jaakko talvikaudet, ja elämän surut olivat
poistetut. He katsoivat taas rohkeasti tulevaisuutta silmiin ja tekivät
työtä ilolla. Eipä Jaakolle ja Marille käynyt yhtään huoleksi, vaikka
heille kevättalvella syntyi taas lapsi, tuommoinen pieni, kaunis tyttö,
ei käynyt huoleksi, mutta suureksi iloksi tuo uusi väen lisäys, sillä
heidän elämänsä ja toimeentulonsa oli turvattu. Karkea, nokinen oli
isä useinkin työnsä tähden, mutta tuon nokisen nutun alla oli lämmin
ja tunteikas sydän, joka voi niin verrattomasti rakastaa ja
alttiiksi antavaisella itsensä uhraamisella astua elämän kovalle
taistelutantereelle, taistelemaan niiden eduksi, jotka hänelle
maailmassa olivat rakkaampia.

Lakkaamatta työskenteli Jaakko koko talven terva-uunillansa.
Tyytyväisenä työskenteli hän, sillä hän tunsi että siinä oli hänen
omansa ja perheensä elon lähde. Eipä tuo työskenteleminen hukkaan
mennytkään, sillä komea ja valkoinen leipä oli myötäänsä pöydällä, ja
keväimen tultua oli siemen peltoon varustettuna, kesän leipä pienessä
aitassa tallella ja puoli hevosen hintaa maksettuna. Niin paljon voi
luja tahto ja ankara uutteruus aikaansaada.

Kesän tultua laittoi Jaakko taasenkin peltonsa kylvöön ja liian ajan
myllehti hän taas Metsälammen rämeellä, raivaten yhä vaan uutta
viljelystä.

Syksy tuli ja yöt ja illat pimenivät. Eräänä iltana lähti Jaakko kylään
tärkeän asiansa vuoksi. Hän oli kovasti tehnyt työtä koko päivän, jonka
tähden hän oli kovasti väsyksissä. Hän ei raskinut tuota kylämatkaansa
tehdä päivällä, sen vuoksi lähti hän illalla. Ennenkuin hän ehti
kylään, tuli jo pilkkosen pimeä. Hän tunsi vastustamattoman halun
istahtaa tien viereen ja panna piippuunsa. Tuskin oli hän saanut
piippuunsa pannuksi, kun hän kuuli askelia, jotka lähenivät häntä ja
hiljaista puhetta. Jaakko ei tiennyt miksi se niin oli, mutta
tietämättään vetäysi hän tiepuoleen.

"Eikö istuta vähän!" kuuli Jaakko melkein kuiskaamalla sanottavan.

"Istutaan vaan ja levähdetään vähän, eihän meidän aikamme ole vielä
täpärällä", huokasi toinen ääni.

Sen keskustelun perästä tulivat kuiskaajat aivan lähelle Jaakkoa ja
istuivat mättäälle. Jaakko oli kallistunut pitkäkseen maahan,
älytessään heidän lähenevän.

"Mitä vainen nuot oikeastaan ovat?" ajatteli Jaakko.

"Meillä on runsas saalis tiedossa", kuiskasi ääni.

"Nätti summa, neljätuhatta markkaa."

"Se on kyllä nätti summa, mutta se ei ole vielä meidän."

"Kello yhdentoista ja kahdentoista tienoilla vasta, ja nyt lienee kello
vasta puoli kymmenen."

"Katsopas kelloasi! Kaikki pitää harkita tarkoin."

Jaakko pelkäsi tulevansa keksityksi, jos he vaan ottaisivat valkean,
sentähden vetäysi hän niin liki maata kuin vaan taisi. Samassa sivalsi
toinen heistä tulitikulla valkean ja katsoi kelloansa. Kolkosti valaisi
valkean leimaus pimeää metsäistä seutua. Sen valossa havaitsi Jaakko
nuot puhujat olevan kaksi outoa miestä.

"Kello on neljänneksen yli yhdeksän, meillä on hyvästi aikaa vähän
tuumitella: sinä tunnet hyvästi tienoot?" sanoi kelloon katsoja.

"Tunnen."

"Missä teemme hyökkäyksemme?"

"Kolmiristin teitten haaroissa, sen sopivampaa paikkaa ei ole. Mutta
onko se varma, että hän juuri silloin tulee?"

"Niin varma kuin me tässä."

"Mistä olet niin tarkat tiedot saanut?"

"Marttalan Matti on kaikki asiat tarkkaan harkinnut, ja hän kyllä
tuntee ne; hän on kelpo mies."

"Oletko kauvankin ollut Marttalan Matin tuttu?"

"Kuulolta kauvankin, mutta tarkemmin en enempää kuin viikon päivät,
jonka ajan olen majaillut Marttalassa."

"Viikon päivät olet majaillut Marttalassa, ja sinua on palkinnon
luvalla perään kuulutettu! Mikä rohkeus!"

Jaakko säpsähti. Hän oli kyllä heidän puheistaan ymmärtänyt, että he
olivat pahantekijöitä ja että heillä oli joku hirveä rikos tekeillä,
mutta sitä ei hän osannut aavistaakaan, että toinen noista ilkiöistä
oli se kuuluisa pahantekijä ja ryöväri, jonka kanssa koko maakunta oli
hädässä ja josta oli luvattu useamman sadan markan palkinto sille, joka
hänen kiinni saisi. Jaakon nyrkit vetäysivät kokoon ja hän oli hyökätä
heidän kimppuunsa, mutta muisti kumminkin, että heitä oli kaksi ja
kenties aseilla varustettuina, jonkatähden ei hän ainakaan heitä kiinni
saisi; senvuoksi pysyi hän alallansa.

"Kyllä minua saavat kiinni vuovata. Poika on väliin siellä, väliin
täällä, ja jos joku rohkea työ kuuluu, saat kohta arvata, että siellä
poika taasenkin menee", sanoi toinen heistä.

"Aiotko kauvankin majailla Marttalassa?"

"Tähän nykyyn en muuta kuin käydä vielä, sillä tämän yöllisen tepposen
perästä ruvetaan taas tarkasti nuuskimaan jälkiäni; sen jälkeen minä
taasen huilaan, jotta on kaiketi vellivesi välillämme."

"Tahtookos Marttalan Matti mitään vaivoistansa, kun tämän saaliin
ilmoitti?"

"Hyvä toki, kuinkas muutoin. Väärinhän olisi jos ei hän saisi osaansa,
kun on neuvonut niin tarkkaan kaikki ja viikon minua ruokkinut ja
suojellut."

"Paljonko hän tahtoo?"

"Neljännen osan."

"Mitenkäs loput ja'amme?"

"Sinä saat myös neljännen osan."

"Enkö puolia jäännöksestä?"

"Sinä olet hävytöin! Sinulla ei ole koskaan ennen ollut tuhattakaan
markkaa yhdessä pensaassa. Kiitä minua niidenkin edestä, kun kutsuin
sinua osalliseksi saaliisen, ja itseäsi vaan siitä, että tottelit
kutsua. Siinä on sinulle hyvinkin, joka saat asua kotonasi, vaimosi ja
lastesi tykönä, kunniallisena ja parantuneena ihmisenä, jos kohtakin
olet kerran selkääsi saanut. -- Minulla ei ole kotoa, ei vaimoa, eikä
lapsia. Minua vainotaan ja ajetaan takaa kuin metsän petoa ja luvataan
suuria palkinnoita kiinni-saajalleni. Ei ole hauskaa tämmöinenkään
elämä. Jos minä sillä saisin semmoisen elämän, kuin sinulla on, niin
antaisin itseni kiinni ja kärsisin rangaistukseni. Mutta ikuinen
vankeus odottaa minua niin pian kuin kiinni joudun. Tuntuuko paljolta
elämämme päällisiltä, jos minä saan tuhannen markkaa enemmän? Jos minä
olisin sinun sijassasi, tyytyisin viiteen sataan. Tingitkö vielä
osastasi, niin et saa penniäkään", puhui toinen heistä ja hänen äänensä
kiihtyi isommaksi.

"Älä puhu niin isosti, sillä metsälläkin saattaa olla korvat. Minä
tyydyn tuhanteen", kuiski toinen ikäänkuin peläten, että tuo tuhat
markkaa luiskahtaisi pois hänen kourastansa.

"Laita vaan nyt niin, että kaikki käypi hyvin", sanoi edellinen.

"Kyllä, mutta mitä perhanaa sinä vielä Marttalaan menet?"

"No, viemään Matille osansa. Etkö sinä sitä tiedä, että ihmisen tulee
olla rehellisen."

"Milloin sitten aiot muulloin Marttalassa käydä?"

"En tiedä tänäkö voi tulevana vuotena, mutta jos elän ja vapaana pysyn,
niin käyn minä siinä, se on hyvä talo. Kun kuulet jonakuna syksyisenä,
pimeänä yönä näkyvän valkean Marttalan kellari-kamarissa, niin saat
tulla minua tervehtimään."

"Heittäkäämme jo nämät, aika kiirehtii. Miten järjestämme
hyökkäyksemme?"

"Mitenkäs muutoin kuin niin, että kun äijän kulu tulee rahojensa kanssa
hevosella hiljaksensa ajaen tietä myöten, aavistamatta mitään pahaa,
tormaat sinä hevosen päähän kiinni ja minä paiskaan tukon äijän suuhun,
sivallan hänen kärrystä maahan, annan hänelle muutaman täräyksen ja
kiskon häneltä rahat pois. Sillä se on teko tehty, ja mihin muuhun
toimeen sinusta pelkurista olisi? Mitä muuhun asian loppusointuun
tulee, kyllä sen kylä tekee, sillä kyllä se pian tiedoksi tulee. --
Neljätuhatta markkaa ei ole aina tarjolla."

"Mutta jos sattuisit antamaan niin kovan täräyksen, että ukolta menisi
henki."

"Entä etten? Se ei suuresti lisäisi minun rikosteni sarjaa. Hän, mokoma
saita, on jo elänytkin kylläkseen, kiskoakseen muilta ihmisiltä nuot
rahat ja antaakseen ne meille."

"Mutta jos emme onnistui?"

"Ei se tee mitään. Jos emme nyt onnistuisi, onnistummehan vasta; meidän
hänen rahansa ovat, jos ei hiljan niin hitain; me otamme ne hänen
kotoaan jolloinkin, jos emme nyt saa. Nyt ei saa omantunnon koiraa
päästää irti."

"Katso kelloas, aika kuluu, minä pelkään että hiljastumme."

"Kohta kymmenen", sanoi käsketty, katsoen kelloansa tulitikku-valkean
valossa.

"Lähdetään nyt, parempi odottaa kuin hiljastua", sanoi toinen, ja niin
he lähtivät.

Jaakko ei tiennyt mitä ajatella. Rikos oli tulossa ja hirveä rikos,
kenties murhakin. Miten estää se? Kerätäkö väkeä ja kaapata
pahantekijät kiinni? Ei, siihen ei ole aikaa. -- Marttalan Matti --
rosvoin pesä! -- Neljätuhatta markkaa? Kuka on tuo tarkoitettu uhri, ja
mistä kulkee hän? Mistä on Marttalan Matilla niin tarkat tiedot
hänestä? -- Kellari-kamari -- kuka oli tuon kuuluisan pahantekijän
kumppani? Siinä kysymyksiä, jotka tuiskuna lensivät sikin sokin Jaakon
sielussa. Häntä kauhistutti pudistutukseen asti ja veri virtaili
raivoisasti hänen suonissaan, muistellessaan mitä hän oli nähnyt ja
kuullut.

Kun hän toipui tuosta ajatusten ja kysymysten ristiriidasta, päätti
hänkin kiirehtiä tuonne kolmiristin tienhaaraan, johon nuot roistotkin
aikoivat, täyttämään kauheaa rikostansa, koettamaan voisiko hän jollain
tavalla estää sen.

Niissä mietteissä lähti Jaakko astelemaan kolmiristille päin, jonka hän
hyvin kyllä tunsi.

Tuo kolmiristi oli nimensä saanut siitä, kun siinä yhdistyi kolme
tienhaaraa yhteen. Se oli puolen neljänneksen päässä likimäisestä
talosta, ja vahva metsä kasvoi niillä paikoilla. Yhdessä tienhaaraan
pistävässä mutkassa eli niemekkeessä oli kauhean iso kivi, jota
sanottiin ukon kiveksi. Semmoinen oli se paikka, jota kohden nuot kolme
miestä astuskelivat vapaasta aikomisesta ja jota kohden neljäskin mies
tuli, tietämättä kumminkin että häntä ollaan siinä odottamassa.

Kun Jaakko pääsi kolmiristille, kuuli hän kohta hevosen riehumista,
jota koetettiin hillitä. Hän kuunteli tarkemmin ja kuuli jonkinlaista
ähkimistä ja temmellystä. Hän arvasi heti, että nuo roistot olivat jo
uhrinsa kimpussa. Hän riensi paikalle ja hevosen riehumisen ja miesten
rehkimisen kautta tulleen kolinan vuoksi pääsi hän heidän huomaamattaan
aivan heidän sekaansa.

"Roistot, varkaat, ryövärit!" karjasi Jaakko ja antoi samassa kumossa
olevan miehen päällä riehuvalle miehelle semmoisen läimäyksen, että hän
lensi tollonkoppina toiselle puolen maantien ojaa. Samassa hän koetti
kumossa olevaa miestä ja tunsi että hänen suunsa oli sidottu huivilla.
Jaakko repäsi heti huivin pois suun edestä ja auttoi häntä pystyyn.
Samassa toipui ryöväritkin ja yhdistetyillä voimilla ryntäsivät he nyt
päälle. Jaakko sai toisen rinnuksista kiinni ja kauheoilla
käsivoimillaan antoi hän sille semmoisen hujauksen, että hän
lensi rytisten metsään, mutta samassa hän tunsi karvastelevan
käsi-rannettansa. Toiselle antoi hän terveestä kämmenestään semmoisen
poukauksen, että hän lensi kauvas tielle seljällensä, eikä näyttänyt
toipuvan ylös ollenkaan. Sillä välin oli tuo rosvoin käsissä ollut mies
toipunut hevosta pitämään.

"Rahanne, ovatko rahanne tallella?" kysyi Jaakko hätäisesti.

"O-vat, ra-rahat o-ovat ta-tallella", änkytti mies.

Jaakko sanoi nyt lujasti, että jos he vielä kerran yrittävät, niin hän
on pakotettu ottamaan aseen, ja silloin ei ole takaamista josko he
hengissä pääsevät paikalta.

Roistoja ei enään näkynyt, ei kuulunut. Tuo toinen rynnäkkö lienee
heillä ollutkin jo epätoivon rynnäkkö, sillä nuo neljätuhatta markkaa
poltti tietysti heitä, jotka he pitivät jo ominaan.

Jaakko rupesi puuhaamaan pelastettua miestä kärryihin. Rosvot olivat
lyöneet häntä pahoin päähän ja sentähden ei hän kyennet toimimaan juuri
paljon mitään.

"Ken te olette ja mistä te kuljette?" kysyi Jaakko, kun he olivat
pääsneet ajamaan.

"Minä olen -- Mäkelän Mauno ja tulen perimästä isoa saamistani", sanoi
kysytty.

Jaakko säpsähti.

Kumpikin heistä oli niin vähän kuullut toistensa puhuvan, ett'eivät he
tunteneet toisiansa äänestä, ja nähdä ei voinut, sillä oli niin pimeä,
ettei voinut nähdä vaikka olisi tikulla silmään pistänyt.

"Kukas te olette, joka pelastitte minun kauheasta vaarasta?" kysyi
Mauno vuorostaan.

"Minä olen se mies, jolta vähimmän olisitte apua odottaneet", sanoi
Jaakko ja hänen äänensä värähteli niin kummallisesti.

"Nimenne?"

"Sitä ette tarvitse tietää."

"Tulettehan kanssani kotia?"

"En."

"Kuinka sitten voin palkita teille hyvyytenne?"

"Sitä ette tarvitse tehdä; se on jo palkittu", sanoi Jaakko, mutta jos
Mauno olisi voinut nähdä, olisi hän huomannut Jaakon silmissä kiiltävän
kyyneleitä.

"Kummallinen mies te olette, mutta miksi teidän kätenne on noin märkä?"
sanoi Mauno, kun Jaakko tuki kädellänsä tuota pahoin rusikoitua
appeansa.

"Se on, luulen ma, vähän haavoitettu", sanoi Jaakko, joka itsekin tunsi
nyt kätensä vuotavan verta. Hän otti huivin kaulastansa ja sitoi sen.

Noin keskustellessaan olivat he tulleet Mäkelän tien haaraan.

"Tässä kääntyy meidän tien haara, olkaa hyvä ja kääntäkää sinne", sanoi
Mauno.

Jaakko käänsi.

Kun he tulivat kartanolle, koperoitsi Jaakko jotain kärryn lavalta.

"Mitä haette?" kysyi Mauno.

"Piippuni on joutunut hukkaan".

"Löysittekö piippunne?"

"En. Luultavasti on se pudonnut tielle. Pääsette jo kai tästä
huoneesen, hyvästi!"

"Pääsen, mutta ettekö te tule kanssani?"

"En. Hyvästi!"

"En ymmärrä teitä. Jumala palkitkoon teidän jalon työnne minua kohtaan,
koska ette suoneet minun sitä palkita", sanoi Mauno ja koperoitsi
Jaakon käden omaansa ja puristi sitä, mutta Jaakon käsi vapisi.

Niin erkanivat he.

Kun Jaakko sai appivaarinsa turvaan, valtasi hänen kummalliset tunteet.
Hän oli tylyn, kovan appensa pelastanut kauheasta vaarasta, melkein
tietämättään. Hän oli saanut tehdä palveluksen kovalle apelleen, ja nyt
oli hänellä ollut voimaa ja rohkeutta puhutella häntä suusta suuhun,
vaikkei hänellä sitä silloin ollut, kun hänen olisi pitänyt ilmetä
appensa eteen pyytämään häneltä elämänsä kumppania. Ylen oli
appi silloin katsonut hänen, nyt kutsui hän häntä teiksi ja
hyväntekijäkseen, tietämättä kumminkaan, ketä hän niin ja niillä
nimillä kunnioitti.

Salaa oli hän apellensa saanut tehdä tuon mieluisen palveluksensa ja
salata tahtoi hän koko tapauksen, niin tarkkaan kuin suinkin
mahdollista oli, ja Jaakko iloitsi sydämestään, että asia oli kaikin
puolin niin hyvästi onnistunut.

Niissä mietteissään lähti hän kävelemään. Hän käsitti aivan hyvin,
etteivät veivarit enään tulisi Marttalaan, kun ei heidän asiansa
onnistunut, sillä eipä heillä ollut nyt Matille tuodakaan tuota
luvattua tuhatta markkaa, ja noiden asianhaarain vuoksi ei noita
roistoja ollut ajattelemistakaan Marttalasta kiinni saada. Jaakko
heitti varsinaisen asiansakin ajamatta ja lähti tallustelemaan
kotiinsa.

Kummalliset mietteet olivat Maunollakin. Mistä tiesivät nuo roistot,
että hän juuri nyt oli käynyt perimässä isoimman saatavansa? Hän ei
ollut ikänä ennen nähnyt eikä tuntenut rosvoja, eikä hänen ollut
koskaan tarvinnut peljätä niitä, ja nyt arvasivat ryhtyä häneen
käsiksi, kun hän suurinta rahasummaa eläissään kuljetti.

Kuka oli tuo hänen kummallinen pelastajansa, joka ei vastaan ottanut
mitään palkintoa, ei edes ilmoittanut nimeäänkään, sanoihan vaan: "minä
olen se mies, jolta vähimmän olisitte apua odottaneet", "hm! kukahan
hän sitten on, jolta vähimmän apua odotan?" -- "Se on jo maksettu",
sanoi hän, "millähän olisin sen maksanut? Kummallista ja selittämätöntä
-- arvoitus, joka käypi yli ymmärryksen. Lienee hän kuka vielä
lieneekin, mutta sangen vankka ja hyvä mies hän on", mietiskeli Mauno
kamarissaan, haudoskellen ajettunutta päätään ja silmiänsä kylmillä
kääreillä, sillä roistot olivat hänen kolhineet haavoihin ja kuhmuihin.

Jaakon kylässä käyntiä ei ollut nähnyt kukaan. Kun hän tuli kotia, oli
vielä yö. Mari hyppäsi heti ottamaan valkean. Mari säikähti ja vaaleni
-- Jaakko oli valju kuin kuolema ja ylt'yleensä verissä.

"Mitä Jumalan tähden nyt on tapahtunut?" kysyi Mari vavisten.

"Ei mitään vaarallista", sanoi Jaakko ja kertoi asian loppuun asti.

Oi kuinka iloiseksi Mari tuli! Kuultuansa asian oikean laidan hän nouti
vettä ja pesi Jaakon kädessä olevan haavan, ja sitten sitoi hän sen
paremmasti. Sitten laittoi hän ruokaa, ja kun Jaakko oli syönyt,
laittoi Mari vuoteen ja toimitti hänen maata.

"Nukusta _nyt_, Jaakko! Sinä olet saanut tehdä Marisi isälle hyvää",
sanoi Mari ja pani erinomaisen ison koron tuon "nyt" sanan päälle.
Jaakko nukkuikin pian, sillä hän oli kovin uuvuksissa ja väsyksissä, ja
tuo haava kädessä, ehk'ei kovin vaarallinen, oli vuotanut liiemmäksi ja
siten lisännyt hänen uupumistaan.

Tyttö ei tiennyt Jaakon kotiin tulosta mitään, sillä hän nukkui.

Aamulla kun Mäkelässä korjattiin noita onnettomia matka-kärryjä, löytyi
niiden lavalta niverä-piippu, lyhyellä luuvarrella. Renki-poika toi sen
heti Maunolle ja sanoi: "onko tämä teidän piippunne?"

"Mistä olet tämän löytänyt?" sanoi Mauno ottaen piipun käteensä.

"Kärryn lavalta."

"Tämä on sen miehen piippu, joka minun pelasti viime yönä rosvojen
kynsistä; hän haki tätä, mutta ei löytänyt. Tämä pitää tarkoin
tallettaa; ehkä tämän kautta saan tietooni pelastajani", sanoi Mauno.

Kauvan sairasti Jaakko haavaansa, mutta hyvällä hoidolla parani se
kuitenkin. Hän iloitsi sydämessään, sillä hän tiesi kenen eduksi, kenen
tähden tuo haava oli tullut. Tuntuipa Jaakon mielestä siltä kuin hän
olisi apelleen jo maksanut sen vääryyden, kun hän häneltä oli tyttären
ryöstänyt vasten hänen tahtoansa. Suuri oli Jaakon ja Marin ilo.

Kauvan sairasti Maunokin pahoin ruhjottua päätään, mutta vihdoin parani
sekin. Mutta hänellä ei ollut iloa, sillä hän ei voinut palkita
hyväntekijäänsä, kun hän ei tiennyt sitä. Kuka vaan talossa kävi,
näytteli Mauno hänelle tuota merkki-piippua ja kyseli, josko kukaan
sitä tietäisi kenen se on, mutta kukaan ei tiennyt, ei tuntenut
piippua, ei oivaltanut sen omistajaa; salaisuudeksi jäi se. Jokainen
sen kyllä oivalsi, ett'ei piipun omistaja liene mikään loistava mies,
koska piippukaan ei ollut loistava; mustunut, nokinen, visasta tehty
niverä-piippu oli se, mutta se olisi tietänyt niin paljon asioita, jos
se olisi osannut puhua -- olisi tietänyt senkin, jota nyt juuri olisi
tahdottu tietää.

Usein muistui Maunolle Mari ja Jaakko mieleen. Ei se ollut sekään
tuottanut yhtään iloa hänelle, kun hän ajoi lapsensa pois kotoaan;
surua ja tuskaa tunsi hän vaan sydämessään, mutta mitä hän kerran oli
tehnyt, se täytyi pysyä, sillä hänen itsekäs ja jäykkä luontonsa piti
häpeänä sanojensa ja tekojensa peruuttamisen.



X.

Kavaloita pauloja -- voitto.


Jumala oli siunannut maakunnan taas hyvällä vuodentulolla. Keveällä
sydämellä kokosi maamies kaikkialla salvoonsa työnsä hedelmän ja hänen
osaltaan olivat poistuneet ne synkät vaot, jotka kaksi kovaa katovuotta
olivat siihen painaneet.

Suuri, moninkertainen ilo ja tyytyväisyys oli Tinttalassakin. Väki
kaikki oli terveenä ja pikku Leena (mummon kaima) kasosi ja vahvistui
päivä päivältä. Appivaarille oli saatu tehdä hyvää hänen tietämättään.
Vuodentulo oli ollut niin runsas, ett'ei koskaan ennen semmoista; nyt
ei tarvinnut mitata vuoden tuloksia kapottain ja tynnyreittäin, niitä
oli nyt kymmeniä. Velkauttu ei oltu ollenkaan noina katovuosina,
päinvastoin oli maksettu puoli hevosen hinnasta ja tuo kaikki oli oman
työn, oman toimen ansio; eikö ollut syytä olla tyytyväinen?

Työtä tehtiin nytkin Tinttalassa ja Jaakko uskalsi ottaa nyt jo vähin
vierasta väkeäkin työhön, runsaan vuodentulon nojalla. Viemäriä nyt
syvennettiin, että voisi ruveta savea nostamaan Metsälammen rämeellä.

Eräs asia oli Jaakon mielessä yötä päivää. Jos vaikka hän olisi ollut
vielä missä työssä ja toimessa hyvänsä, ei se vaan mennyt hänen
mielestään. -- Marttalan Matti, hänen epärehellinen käytöksensä --
rosvojen pesä -- kellari-kamari -- jospa olisi vieraita miehiä -- miten
saada nuo vaaralliset pahantekijät kiinni? Ehkä ne vielä murhaavat
hänen appensa -- olivathan he jotain semmoista puhuneet tuolla metsässä
-- Nepä ne olivat semmoisia asioita, jotka eivät menneet pois Jaakon
mielestä, mutta ei hän niistä kenellekään muille puhunut kuin Marille.

Marttalan kellari-kamarista kappaleen matkan päässä oli eräs vanha ja
riutunut mökki. Joutunut oli sen asukaskin, sillä hän oli vanha ja
kivuloinen. Hän oli usein sairaana tuo vanha vaimo. Kivuloinen oli hän
ollut pitkin ikäänsä, jo pienestä tyttösestä pitäen oli Mari usein
käynyt eukon tykönä mökissä, viemässä hänelle minkä mitäkin elämän
tarpeita, ruokaa tai vaatetta, joita hänen köyhäin ystävä äitinsä oli
hänen laittanut eukolle viemään. Niillä retkillään rakastui tuo
lempeämielinen tyttö tuohon sävyisään ja kristillismieliseen, köyhään
eukkoon, ja asiattakin kävi hän usein istumassa eukon luona,
lohduttelemassa häntä ja hoitelemassa murheelta ja köyhyydeltä
alinomaisesti rasitettua eukkoa. Eukko niin mielellään kertoi Marille,
hänen siellä ollessaan, elämän suruista ja taisteluista, sen iloista ja
riennoista, totuuden sorroista ja voitoista, sanalla sanoen: ihmisien
lankeamisista, nousemisista, kohoamisista ja sortumisista. Niistä puhui
hän, sillä hän oli itsekin monta kovaa kokenut, monta iloa ja surua
maistanut, ja viimein oli hän sortunut elämän kovan kuorman alle.
Häneltä oli kuollut mies, oli kuollut lapset, ja yksinään oli hän
jäänyt mökkiin, armoleipää nauttimaan. Mutta hänellä oli vahva turva
tuskissaan ja hädissään, sillä hän toivoi kerran pääsevänsä siihen
vapaasen asuntoon, jossa ei ole eroitusta köyhän ja rikkaan välillä,
jossa ei ylönkatsota ketään ja jossa ei tauti, kivuloisuus, eikä
köyhyys ja murhe vaivaa. Siitäkin toivostansa puhui eukko usein
Marille. Mari kuunteli niitä hartaalla halulla ja ne painuivat syvälle
nuoren tytön sydämeen; ne vetivät usein hänen mökkiin, eukkoa
kuuntelemaan ja häneltä oppimaan. Hän silitteli eukon ryppyisiä kasvoja
ja hänen hopeanharmaita hiuksiaan, eukon kertoellessa. Ja väliin kun
eukko tuli elämänsä kovimpiin kohtihin, vuotivat hänen silmistään
viljavat veet; ne pyhki ja kuivasi Mari pienillä kätösillänsä.
"Millähän minä kerrankaan voisin sinun hyvyytesi palkita, rakas Mari!"
sanoi useinkin semmoisissa tapauksissa eukko.

Kaukaan aikaan ei ollut Mari käynyt eukkoa tervehtimässä. Hänelle
itselleenkin oli tullut elämän suruja ja taisteluita, ja nuo eukon
kertomukset olivat hänelle usein suurena lohdutuksena ahtaina aikoina.
Nyt nähtiin Marin menevän taas eukon mökkiä kohden, sillä kahdenlainen
syy pakoitti häntä siihen, nimittäin entinen ystävyys ja joku erityinen
asia.

Kylässä oli kummallisia huhuja liikkeellä. Siellä näette, kuiskaeltiin
ensin salaisesti, mutta pian oli se yleisenä ja julkisena puheen
aineena, että Tintta Jaakko on yrittänyt appivaariaan -- ryöstämään. --
Marttalan Matti oli tuota tietoa niin mielellään ja naurussa suin
levitellyt.

Jaakko ja Mari eivät kaukaan aikaan tietäneet mitään tuosta hirveästä
syytöksestä; kukapa tuonne heidän syrjäiseen ja unhotettuun kotiinsa
tiedon tuosta toi. Muutoin oli syytös niin hirveä, ett'ei kenenkään
haluttanut sitä heille sanoa; semmoisen asian sanojan täytyi olla joko
tosi ystävän tai ankaran vihamiehen ja semmoisia ei Jaakolla ja
Marilla tiheässä ollut. Mutta Jaakko oudoksui, miksi ihmiset niin
umpikuljuisesti ja salakähmäisesti häntä katselivat kylässä käydessään.
Jaakko parka! Häneen oli ammuttu nuolia, myrkytettyjä nuolia; ilkeä
vihollinen oli niitä ampunut. Jaakko ei tuntenut niiden kirvelevän,
sillä hänen sydämensä oli puhdas, oli terve, mutta outoa painoa tunsi
hän nytkin jo, vaikka nuolet olivat vielä salattuna.

Vuosi oli kohta kulunut tuosta Mäkelän Maunon ryöväysyrityksestä.
Paljon oli Tinttalassa taas tehty työtä, paljon ponnisteltu.
Metsälammen rämeellä oli savea useassa paikassa näkösällä, pitkin
syvien ojien reunoja. Siellä oli Jaakko kesänsä viettänyt, erään
toisen, palkkamiehen kanssa. Syksy tuli ja yöt ja illat pimenivät. Yhä
raskaana oli Jaakon mielessä appivaarinsa kohtalo, sillä olivathan nuot
vaaralliset rosvot uhanneet vasta ryövätä hänen, jos eivät silloin
onnistuisi. He eivät silloin onnistuneet, ja kuka tiesi milloin he
tekevät toisen ja kenties hirveämmän yrityksen. Hän ei voinut mennä
appensa tykö, varoittamaan häntä, sillä hän tunsi hänen jäykän
luontonsa ja pelkäsi tylyä kohtelua. Jos mitä tietä hän olisi ajatellut
appensa pelastusta, ei hän mitään varmaa keinoa löytänyt.

Eräänä päivänä tuli Korpelan isäntä Tinttalaan. Hänellä ei ollut
entistä iloisuutta eikä hilpeyttä, kalpea, valju oli hän nyt.

Mari ja Jaakko ihastuivat ensin vieraan tulosta, vaan pian hämmästyivät
he isännän surullisesta näöstä. He kehoittivat häntä istumaan ja
kyselivät mikä häntä vaivaa.

"Voi, hyvät ystävät, mitä minulla on nyt teille sanottavaa! Koko kylä
nyt huutaa, että sinä, Jaakko, olet viime syksynä ollut appivaariasi
ryöstämässä. Minä en sitä jumalatointa juorua usko ensinkään, eikä
meidän väkikään, mutta ei niitäkään puutu, jotka asian pitävät täytenä
totena", sanoi isäntä surumielin.

Olipa ystävä, joka tunsi kipua sydämessään, kanssaihmistensä kovasta,
syyttömästä sorrosta ja tuli sitä heille ilmoittamaan.

Jaakko ja Mari vaalenivat. Oliko kumma, jos heidän niin kävi? He
tiesivät miten asia oikeastaan oli ja olivat iloinneet sydämessään,
että olivat hänen tietämättään saaneet tehdä hyvää jäykälle apelle. Tuo
hyvä työ oli käännetty hirveimmäksi rikokseksi, jota ikänä voidaan
ajatella; se paha, josta Jaakko oli juuri appensa pelastanut, oli
käännetty hänen itsensä päähän! Se oli hirveätä ajatella, ja tuo hyvän
työn ilo ja rauha poistettiin, eli oikeammin ryöstettiin, pois heidän
sydämistään. Nyt tunsi Jaakko, niinkuin Marikin, noiden myrkytettyjen
nuolien purevaa ja kirventelevää voimaa.

Jaakko tointui ensin enimmästä hämmästyksestään. "Mistä olette nuot
pirulliset tiedot saaneet?" kysyi hän katkonaisesti vieraalta.

"Niitä tietoja saapi nyt jo jos keneltä, mutta minä en ole niitä
tiennyt ennenkuin juuri nyt; he eivät ole uskaltaneet sitä minulle
ilmoittaa, sillä valhe kulkee hiipien. Kyselemällä vasta sain varmat
tiedot asiasta, ja Marttalan Matti on se, joka tuota uutista on
levittänyt", selitti vieras.

Paikalla katosi Jaakolta surumielisyys. Hän hypähti ylös ja hänen
silmänsä säkenöitsivät. Suru oli paennut ja viha ja kauhu oli
valloittanut hänen sydämensä. Hän ei ollut luullut pahuuden ja
kavaluuden voivan niin pitkälle menevän, kuin se nyt oli mennyt.
Rikoksen, johon Matti itse oli suurin syypää, oli hän kavalasti
kääntänyt hänen päähänsä, ja tuolla tavalla oli rikoksen estäjästä,
uhrin pelastajasta tehty rikoksen tekiä, oli suurimmasta ja jaloimmasta
ihmistyöstä tehty hirvein rikos; tuo oli kauheata ajatella, ja nyt
vasta huomasi Jaakko, kuinka kauvas paatunut ihmissydän saattaa mennä
pahuudessa.

"Sen roisto, rosvojen pesä! Vai puhuu ja levittelee hän semmoisia!
Jospa minulla olisi todistajia, niin...", sanoi Jaakko ja hänen
lauseensa katkesi, sillä Mari katsoi niin rukoilevasti häntä silmiin.

"Jumala suojelee viattomuuden: Meillä on puhdas omatunto. Heittäkäämme
asia Herran haltuun, Hän ei anna viattomuuden sortua ja Hän on
valkeuteen saattava asian oikean laidan", sanoi Mari.

"Minä tiedän että olette viattomat, minä tunnen teidät", sanoi Korpelan
isäntä liikutettuna.

Korpelan isäntä lähti nyt pois ja Jaakko lähti hänen kanssaan kylään.
Hän tahtoi ikäänkuin mennä itse iholle, koetteeksi, uskaltaisiko kukaan
häntä julkisesti soimata tuosta hirmuisesta rikoksesta. Kylään tultua
erkanivat Jaakko ja Korpelan isäntä, jokseenkin raskailla mielin.

Ilta oli. Jaakko astui erään talon huoneesen sisälle. Sinne oli
kokoontunut useampia kylän ihmisiä, ja kaikeksi onnettomuudeksi oli
Marttalan Mattikin siellä. Heti Jaakon tultua heittivät tuvassa olijat
toisilleen umpikuljuisia silmäyksiä, ja ilvehymyssä katseli Matti
jokaista silmiin. Kukaan ei puhunut mitään. Jaakko ymmärsi nyt hyvin,
mitä nuot silmäykset merkitsevät ja hänen sydämensä kuohahti.

"Sinäkö sen valheen olet levittänyt, että minä olen ollut ryöstämässä
appivaariani viime syksynä?" sanoi Jaakko Matille, astuen aivan hänen
nokkansa alle.

"Minäkö olen sanonut, että sinä olet ollut appivaariasi ryöstämässä
viime syksynä", sanoi Matti, ivallisesti nauraa virnistellen.

"Sinä mokoma rosvojen pesä ja suojelija, olet minun päähäni laittanut
tuon pirullisen ja ilkeän valheen, vaikka itse hyvin kyllä tiedät,
kutka tuon ryöstöyrityksen ovat tehneet", sanoi Jaakko tulisesti.

"Mitä, sanotko minua rosvojen pesäksi?" sanoi Matti vaaleten.

"Minä sanon sen suoraan ja kiertelemättä", sanoi Jaakko ja nosti
nyrkkinsä uhkaavaan asemaan.

Yleinen nurina kuului. Jaakko silmäsi huoneessa olijoita. Hän havaitsi
että yleinen mielipide oli häntä vastaan ja selvästi Matin puolella.
Tuo Matin nostama valhe oli saanut tosiasian muodon melkein kaikkien
ihmisien sydämissä, ja appivaarinsa ryöstäjänä, siis hirmuisen
pahantekijänä seisoi hän nyt heidän edessänsä. Jaakon uhkaava nyrkki
vaipui hitaasti alas ja murrettuna, masentuneena seisoi hän nyt siinä,
ei masentuneena totuuden kirkkaan ja häikäisevän valon, vaan salaa
hiipivän ja kähmivän, myrkyllisen pimeydestä lähteneen valheen edessä.

"Sinä Tintta-karhu! Sinä sanot minua rosvojen pesäksi. Sinä saat
vastata suurista sanoistasi lain edessä", sanoi Matti vihasta
kähisevällä äänellä.

Nyt hän tohti ja uskalsi Jaakkoa nimitellä ja soimata, sillä hän näki,
että hänen virittämänsä paulat ovat hyvin kuristaneet ja masentaneet
tuon ylenkatsotun, mutta voimakkaan ainaisen vastustajansa, jota ei hän
vielä kertaakaan ollut saanut lankeamaan eikä nöyrtymään.

Alakuloisena, masentuneena lähti Jaakko kotiinsa. Hänen sydäntänsä
kovin pakotti, kun hän mietti nykyistä tilaansa, johon hän oli ilkeän
kostonpyytäjän kautta aivan viattomasti joutunut. Murhetta ja tuskaa
tuli nyt Tinttalan pikku tupaan, sillä Jaakon kylässä käynti ei
ollenkaan poistanut, vaan lisäsi sitä; tuntuipa Jaakon ja Marin
mielestä ikäänkuin he olisivat todellakin syypäät appensa
ryöstöyritykseen, vaikka omatunto todisti toisin.

Seuraavana päivänä saatiin Tinttalan pikkutuvassa vastaan ottaa
vieraita. Lautamies, erään toisen miehen kanssa, tuli ja haastoi Jaakon
oikeuteen kunnian loukkauksesta.

Tuo haasto ei suinkaan keventänyt Jaakon ja Marin nykyistä tukalaa
tilaa. He eivät tosin ymmärtäneet, kuinka suuri rikos tuo kunnian
loukkaus oli, sillä he eivät olleet mitään laki- eikä käräjämiehiä,
mutta että se oli jotain pahaa, sen he kyllä tiesivät. He tiesivät ja
tunsivat, että heidän kunniansa oli loukattu ja juuri itse oli vikapää
siihen hirveään rikokseen, jonka hän niin sukkelasti oli heidän
päähänsä kääntänyt. Sentähden tuntui heidän mielestänsä paljon
oikeammalta, jos he olisivat Matin haastaneet oikeuteen kunnian
loukkauksesta. Sentähden kyseli Jaakko, olisiko kukaan kuullut Matin
julkisesti sanovan hänen olleen appivaariansa ryöstämässä. Mutta kukaan
ei ollut mitään kuullut, ja ne henkilöt, joiden luokse Jaakkoa asiassa
ohjattiin, tiesivät siitä kaikkein vähimmän; appensa ryöstäjää,
hirmuista rikoksellista ei tahtonut kukaan puollustaa, sen kannatuksen
tarvitsi nyt tuo kelvollinen, rehellinen ja kaikin puolin kunniallinen
Marttalan Matti.

Syksy tuli, käräjät lähenivät ja yhä huolellisemmaksi kävivät Jaakko ja
Mari. Lähtipä Jaakko kaupunkiin, oikein lakimiehiltä kyselemään, kuinka
suuri rikos tuo kunnian loukkaus oikeastaan oli. Lakimies selitti niin
törkeän syytöksen olevan raskaan rikoksen, jos ei vaan Jaakko voinut
toteen näyttää syytöstänsä.

Raskaalla ja nurpealla mielellä lähti Jaakko kaupungista, ja nyt hän
vasta oikein täydelleen käsitti, mihin kiusaukseen ja vaaraan hän oli
syyttömästi joutunut. Hevonen käydä jurpotteli omia aikojaan ja Jaakko
istui surullisiin mietteisin vaipuneena, eikä näkynyt huomaavan mitään
ulkomaailmasta.

Kun hän oli noin kulkenut useampia virstoja kaupungista, tapasi hän
tiellä erään herrasmiehen jalkasin kävelemässä; tuliko hän edestä vai
takaa, tieltä tai tien vierestä, sitä ei Jaakko huomannut. Tuolla
herralla oli hienosta tehtaan verasta tehty siisti puku, anturasaappaat
jaloissa ja kalossit niiden päällä. Hänellä oli sangalliset silmälasit
nokalla ja sangen loistavat lakkari-kellon vitjat riippuivat hänen
rinnallansa. Oikeassa kädessään piti hän kokoon käärittyä sateenvarjoa,
jota hän hyvin keikarimaisesti käytti sauvan asemasta. Kun vielä
lisäämme, että hän oli muhkea, hyvän kokoinen ja näköinen mies,
vankalla leukaparralla ja että hän kantoi vasemmassa kainalossaan,
olkapään yli menevän nahkahihnan avulla, suurehkoa nahkaista
matkalaukkua, niin ovat tuon jalkasin matkustavan herran ulkonaiset
suhteet kerrotut.

"Hyvää päivää, isäntä! Mistä isäntä on kotoisin?" sanoi herra
kohteliaasti, kun Jaakko tuli kohdalle.

Jaakko vastasi hyvän päivän ja selitti kysymyksen.

"Saisinko rahan ja hyvän sanan edestä kyytiä kotikyläänne asti, koska
minunkin matkani on sinne päin?" sanoi herra.

"Miks'ei, kyllä tässä menee", sanoi Jaakko, pysäyttäen hevosensa ja
tehden siaa, ja herra nousi kärryihin.

"Mihin te matkustatte ja miksi te jalkasin kuljette?" kysyi Jaakko
herralta, kun hän oli kärryihin noussut.

"Oletteko kuulleet puhuttavan nyt juuri kaupungissa tapahtuneesta
isosta varkaudesta?" kysyi vieras.

"Kuulin siitä puhuttavan kaupungissa käydessäni", sanoi Jaakko
huolettomasti.

"Sitten ei ole minun vaikea selittää, mihin ja miksi minä jalkasin
matkustan, kun kerran sen tiedätte. Minä olen kaupungin polisimies ja
olen iskemässä varasten jälkiä, saadakseni heidät kiinni, ja heidät
tiedetään tänne päin menneen. Jalkasin kuljen sen vuoksi, että paremmin
saan olla tuntemattomana ja että paremmin pääsen salavehkeitten
perille", selitti herra.

"Vai niin!" sanoi Jaakko huomaavasti ja silmäili tarkemmin tuota
arvokasta polisia. "Keitähän luullaan noiden varasten olleen?"

"Luullaan paraana miehenä olleen sen kuuluisan rosvon, Pirulan, jonka
kiinnisaamisesta on palkintokin luvattu", selitti tuo hyvä polisi.

"Sepä olisi hyvä, kun saisitte kiinni tuon kuuluisan pahantekijän; hän
on koko maan kauhuna", sanoi Jaakko luottavasti.

"Paljon on tuo mokoma roisto tehnyt pahaa, mutta niin minä luulen ja
toivon, että tämä oli hänen viimeisensä", sanoi polisi.

"Onko vississä tiedossa, minkälainen ja -näköinen mies hän on?" kysyi
Jaakko.

"Sehän se on paha, kun nuo rosvot ovat päivällä aivan muiden näköisiä
ja tapaisia ja yölläkään ei heitä muusta tunne kuin toimistaan, mutta
kumminkin luulen hänestä itselläni olevan niin tarkat tiedot, että voin
hänen tavatessani kytkeä", sanoi polisimies.

"Aiotteko käydä meidän kylässä?" kysyi Jaakko.

"En, kyllä täytyy matkustaa etemmäksi, semminkin kuin minulla ei ole
mitään siellä saatavissa", sanoi polisi.

Sitten ei puhuttu kaukaan aikaan mitään.

"Tunnetteko tarkkaan kylänne ihmiset?" kysyi polisimies äkkiä.

"Ulkonaisesti järkiään ja osaksi sisällisestikin."

"Tunnetteko Mäkelän Maunoa?"

"Kovinkin hyvin."

"Hän on rikas mies?"

"No, onhan se, mutta mistä te hänen tunnette?"

"Niin kunniakkaan miehen tuntee kaikki näin läheisessä piirissä asuvat,
rehelliset ihmiset. Mutta tunnettekos Marttalan Matin?"

"Hänenkin tunnen vallan hyvin."

"No, minkälainen mies hän on mielestänne?"

"Kaikki muut ihmiset pitävät häntä kunniallisena ja rehellisenä
ihmisenä, mutta minä en hänestä hyvää ajattele", sanoi Jaakko
viattomasti.

"Kuinka niin?" kysyi vieras säpsähtäen.

"Hän on sortanut minua pienuudesta pitäin ja nytkin on hän haastattanut
minua oikeuteen kunnian loukkauksesta, ja minä en ole ikään ennen ollut
käräjissä. Minä tulen nyt juuri kaupungista kyselemästä neuvoa,
vaan huonot lohdutukset minä sieltä sain", sanoi Jaakko avo- ja
surumielisesti.

"No, mitenkä te sitten hänen kunniansa loukkasitte?"

"Sanoin vaan muutaman sanan, jotka eivät olleet hänelle mieluisia
kuulla, ja niistä hän haastatti minun oikeuteen. Minä pyydän teidän
säästämään minua, eikä pyytämään lisempää selityksiä", sanoi Jaakko.

"No, no, en minä sentään niin utelias ole, että pakkautuisin ihmisien
yksityisiin salaisuuksiin, jos kohtakin olen polisimies. Minusta on
hyvin väärin kun Marttalan Matti kiusaa teitä ja pyytää teille
vahinkoa, sillä minä olen teidät huomannut rehelliseksi, kelpo
mieheksi. Mutta muutamasta ajattelemattomasta sanasta ei laki määrää
minkäänlaista rangaistusta. Ja ilman sitä, minä voin vaikuttaa paljon
eduksenne, sillä minä tulen, asiaini tähden, teidän kylään, heti kun
käräjät ovat alkaneet. Minusta on aivan tarpeetonta murehtia sen asian
vuoksi; kyllä minäkin ymmärrän lakiasioita sen verran kuin joku
muukin", sanoi tuo hyvä ja totuutta harrastava polisimies.

Jaakko tuli niin hyvilleen tuon puheen kuultuansa, ett'ei ollut tietää
millä tavoin olisi voinut hyvyyttänsä osoittaa tuolle hyvälle
kyydittävällensä.

Noin keskustellen kulkivat he matkaansa eteenpäin. Jaakko palveli
luottamusmiestään koiran uskollisuudella joka syöttö- ja yöpaikassa, ja
melkeinpä oli hän ylpeä siitä, kun hänellä oli niin arvokasta seuraa.

Niintavoin tultiin eräänä iltana siihen paikkaan, josta tie kääntyi
Jaakon koti-kylään; se oli kolmi-ristin teitten haara.

"Minun täytyy tästä erota, sillä luultavasti käännytte tästä kotiinne",
sanoi kyydittävä ja Jaakko seisautti hevosen.

"Mitä te tahdotte nyt kyytipalkkaa?" kysyi polisi.

"Ei mitään, Jumalan tähden, en mitään. Se on hyvin sillä maksettu, kun
olen saanut hyviä neuvoja teiltä", sanoi Jaakko liikutettuna.

"Niin se ei saa olla. Minä tiedän ett'ette te ota vastaan rahamaksua,
tiedän myös, että noin kelpo miehellä on hyvä vaimo, ottakaa siis tästä
pieni lahja hänelle kaupunkituliaisiksi. Elkää katsoko sen sisään,
lahja ei ole niin suuri kuin ansainneet olisitte, mutta luulen sen toki
moninkertaisesti palkitsevan kyyti-rahan", sanoi vieras, samassa ottaen
matkarepustaan erään kääröksen, joka nähtävästi oli ennen jo jonkun
halvemman vaatteen sisälle kääritty.

Kyynel silmissä otti Jaakko vastaan tarjotun kääryn ja kiitteli ja
kosteli moneen kertaan.

"Minulla on tämmöisiä tavaroita aina varalla, että mä paremmin pääsen
kesuttumaan ihmisten kanssa, kun ma niitä heille jakelen. Tulen ehkä
joskus tarvitsemaan teidän apuanne toimissani ja luultavasti ette
minulta sitä kiellä -- tavatkaa minua käräjäpaikassa, hyvästi!" puheli
vieras, ja niin he erkanivat kättä puristain.

Jaakko lähti nyt ajamaan kotiinsa ja niin keveällä mielellä,
jonkalaista ei hän moneen aikaan ollut saanut nauttia. Kun ei ollut
luotua tietä hänen kotiinsa, täytyi hänen heittää kärryt kylään ja ajaa
ratsain kotiinsa, ja pian oli hän siellä.

Kotiin tultuansa kertoi Jaakko ilomielellä Marille, kuinka hyvän ja
jalomielisen herran hän oli tiellä tavannut, jota hän oli kyydinnyt ja
joka sitten oli lahjan antanut, ja nyt ruvettiin lahjaa tarkastamaan.
Kääröksen sisällä oli ensin kaunista ja kallista vaatetta, parikymmentä
kyynärää, ja sen sisällä oli kauhean suuri piltti-shaali!

Mari hämmästyi nuot nähtyään. "Hyi! liian hyvät ja kalliit nuot ovat
uudistalon emännälle", sanoi Mari, ja hän näytti oikein pelkäävän
niitä.

Toisin nyt kävikin kuin Jaakko oli luullut. Hän oli odottanut, että
Mari oikein ilosta hyppeleisi, kun hän saisi noin kallisarvoisen
lahjan, mutta tuo järkevä ja asemansa tunteva vaimo ei niin tehnytkään;
hän päinvastoin kammoksui ja halveksui niitä juuri sen vuoksi, kun ne
olivat kalliit, ja Jaakko melkein katui nyt, kun hän niitä oli
vastaanottanut ollenkaan.

Noiden lahjojen halvetessa, halveni hänen luottamuksensa käräjä-asiansa
menestymiseen aivan samassa suhteessa kuin lahjatkin. Olipa syytäkin,
sillä jos tuo hyväntahtoinen kyydittävä polisimies oli asian asettanut
niin hyvälle kannalle, niin olihan oikea lakimies selittänyt asian
aivan päinvastoin. Kauvan ei viipynyt, ennenkun sama alakuloisuus ja
sama murheellinen elämä palasi taloon takasin ja raskaampana,
synkempänä kuin koskaan ennen, ja nuot kalliit lahjat oikein
polttelivat heitä. Noin kului joku vuorokausi.

Nyt tuli se aika, jona käräjät alkoivat. Huomenna alkoi jo asiain jako.
Karvaat, katkerat olivat nyt Tinttalassa hetket. Pitikö heidän
kunniansa ja vielä vähät varansakin, jotka he niin kovalla työllä
olivat ansainneet, mennä ja sortua aivan viattomasti, ilkeän
kostonpyytäjän uhriksi?

Niissä mietteissä istuivat Jaakko ja Mari puhumattomina ja apeina, kun
ovi aukesi ja Marttalan kellarikamarin kohdalla olevan vanhan mökin
asukas, vanha ja vaivanen Saara muori astui lääpästyksissä sisään.

"Jumalan rauhaa! ja onnea uuteen taloon, hyvä huomen vierahiksi!" koki
mummo lääpästyksissään sanoa.

"Voi, voi! Miten te olette tänne asti jaksaneet kävellä? Riisukaa
vaatetta päältänne vähemmäksi ja käykää istumaan!" hätäilivät molemmat
ja kiirehtivät molemmin ottamaan vaatteita hänen päältään ja
toimittamaan häntä istumaan. Tuossa touhussa ja ilossa unouttivat he
surunsa siihen patuseen paikkaan.

"No, mitä sitä nyt mummolle kuuluu?" kysyivät he yksin äänin, kun
olivat saaneet hänen istumaan.

"Kuuluuhan tuota. Marttalan kellarikamarista näkyi menneenä yönä,
yösydännä -- valkea", sanoi mummo hiljaa, ikäänkuin ei olisi itsekään
suonut sitä kuulevansa.

Jaakko säpsähti, hän vaaleni -- ei punastui, ja taas vaaleni hän. Hän
oli kuullut jotain, joka vastasi lujasti hänen sydämeensä. Siellä
mellasti nyt toivon säde. Mistä? Pelastuksesta, ilkeän koston-pyytäjän
jumalattomista pauloista. Niistä toivoi nyt tuo säde pelastusta, ja tuo
se sai Jaakon veret niin muuttelemaan. Vääryys, petos, kavaluus, valhe,
jumalattomuus olivat -- kavalasti kyllä -- kokeneet virittää
paulojansa, mutta olipa totuuskin kerran heittänyt heittonuoransa, ja
tuo vanha Saara muori oli sen silmukka, jonka näimme Marin kerran
käyneen virittämässä.

Kiireesti rupesi Jaakko pukemaan pyhävaatteita ylleen, sillä hän lähti
nyt kylään, vahvassa toivossa, että hän tulee pelastetuksi käsittäjän
pahasta paulasta. Hän meni suorastaan nimismiehen tykö ja kertoi
hänelle mitä hän vuosi takaperin oli appensa ryöstö-yrityksen edellä
metsässä kuullut, ja mitä merkkejä hänellä nyt oli siihen luuloon, että
tuo kuuluisa Pirula taas oli maissa.

"Sinä siis pidät varmana asiana, että Marttala on rosvojen pesä, josta
heitä olet kerran julkisesti soimannut ja josta tulet näissä käräjissä
vastaamaan?" sanoi nimimies miettivästi.

"Minä pidän sen niin varmana asiana, kuin me tässä. Sen ymmärrän aivan
hyvin siitä puheesta, jonka metsässä kuulin", sanoi Jaakko.

"Niin, niin! -- Tuo metsäpuhe! Sinä oletkin siis se mies, joka Mäkelän
Maunon pelastit rosvojen kynsistä?" sanoi nimismies, kooten
ajatuksiansa.

"En minä ole se, vaikka ma tuon puheen kuulin. Minä tahtoisin vaan
saada toteen näytetyksi, että Marttala on rosvojen pesä, niinkuin se
onkin, sillä minun oma kunniani riippuu siitä, ja minä pyydän herra
vallesmannin apua siihen", puheli Jaakko ujosti, melkein kurkkuun
tukehtuneella äänellä.

Nyt kertoi Jaakko nimismiehelle, kuinka hän oli kaupungista palatessaan
kyydinnyt erästä polisimiestä, joka sanoi tietävänsä rosvojen tänne
tulleen ja olevansa heidän kiinni tavoittajansa, tuon kaupungissa
tapahtuneen ison varkauden jälkeen. Vielä kertoi hän, kuinka tuo siivo
ja hyvä herra lahjoitti heidän säädylleen ja arvolleen sopimattomia ja
liian kalliita vaateaineita, ja samassa veti Jaakko ne povestansa ja
tarjosi ne nimismiehelle palkkioksi avustansa.

Nimismies otti käteensä tuon vaatetukun ja rupesi niitä tarkastelemaan.
"Kummallista tämä on. Polisi -- tuommoisia lahjoja! Minä en ole
kuullut koko polisista mitään, vaikka minulle on kyllä annettu tieto
tapahtuneesta varkaudesta. Kummallista tosiaan", puhui nimismies,
ikäänkuin itseksensä. Sitten nakkasi hän vaatetukun kaapin päälle,
kääntyi Jaakkoon päin ja sanoi: "Minä annan apua toimillesi. Minä
rupean ymmärtämään, että puheessasi on jotain perää. Olkoon vaatetukku
täällä toistaiseksi, ehkä nekin ovat vielä joksikin selvitykseksi
asialle. Jos vaan tuo menestyy, sinulle antaa onni aika potkauksen."

Kun ilta tuli myöhäiseksi, lähtivät nimismies ja Jaakko liikkeelle, ja
he ottivat kolme muuta miestä kanssaan. He menivät Marttalan talon
ympäristölle ja vartoivat siellä, mutta mitään ei näkynyt ei kuulunut,
eikä valkea ilmestynyt kellarikamariin. Syksyn kolkko tuuli vaan
puhaltaa huuhotti rajusti ja kylmästi, ja silloin tällöin ropsahti joku
sadekuuro raskaasti alas. Ikäväksi alkoi jo käydä noille ulkona
vilullaan kärpisteleville vakoojille, ja nimismies esitteli jo
poislähtöä. Silloin, juuri silloin rupesi kuulumaan kartanosta
hiljaista liikettä ja varovaisia ovien käyntiä, ja eipä aikaakaan,
kellarikamariin ilmestyi valkea. Vakoojat hiipivät hiljaa oven ja
kellarikamarin ainoan akkunan taa. Katkonaisia ja syviä miehen ääniä ja
sanoja kuultiin, mutta mitään kokonaista lausetta ja asiaa ei niistä
kokoon saatu.

"Minä kävin juuri nyt -- ilma on sopiva ja auttaa meidän asiaamme --
hänellä on jo silkkinauha kaulassa -- nyt he vähimmän meitä odottavat
-- lysti on tehdä asiaa käräjäin alkajaisiksi -- sanoinhan minä, että
hiljan tai hitain ne ovat meidän -- kaikki otettu lukuun ja tarkat
tiedot on kaikista -- takaan, ett'ei tuolla vanhalla mäyrällä ole
semmoista onnea kuin viimein", ja muita semmoisia kuulivat vakoojat
kellari-kamarista. Ja vaikk'eivät ne olleet sen selvempiä, ymmärsivät
kuuliat kumminkin, että ainakin joku rosvo oli tuolla kellari-kamarissa
ja että heillä oli aikomus juuri tänä yönä tehdä joka ryöväys.

Nimismies hiipi antamaan käskyjänsä. Kolme miestä määräsi hän akkunaa
vartioimaan ja Jaakon niiden joukkoon; itse aikoi hän, erään toisen
miehen kanssa, pyrkiä ovesta sisälle; heillä oli myös nuoria muassaan
tarpeen varalta.

Ilosta tykyttävin sydämin vartioitsi Jaakko akkunaa toisien miesten
kanssa ja odotti mitä tuosta tulisi.

"Ovi auki!" kuului samassa nimismiehen kova ja käskevä ääni, samassa
kuin hän kovasti lyödä paukautti ovelle.

Seuraukset tulivat heti näköisälle. Valkea sammui paikalla huoneesta ja
saranoillaan oleva akkuna aukeni hiljaa. Suuri miehen rötkö ilmestyi
akkunan reiälle, ja rötkis oli hän kumollansa akkunan alla maassa,
sillä akkuna oli siksi korkealla, ett'ei hän voinut pystössä pysyä
pudotessaan. Ennenkuin tuo akkunasta itsensä pudottanut mies kerkesi
ylöskään nousta, oli Jaakko jo hänen kimpussaan. Rautakourillaan
tarttui hän heti miehen molempiin käsiin kiinni, joita mies koetti
kaikin tavoin saada vapaaksi, mutta se oli yhtä turha, kuin jos hän
olisi vuoren raosta koettanut niitä irti saada. Jaakko tunsi miehen
pitävän jotain kovaa esinettä kädessään. Jaakko kierasi sen irti
mieheltä ja nakkasi kauvas pois tyköään; se oli revolveri-pistuoli.
Heti sen jälkeen kiskasi Jaakko miehen kädet seljän taa, ja toiset
tulivat ja sitoivat ne nuorilla kovasti kiinni, samoin jalat. Tuo
kaikki oli pikemmin tehty kuin sanottu.

"Jos sinä hiiskut yhden ainoan sanan, niin minä keihästän sinun
paikalla läpitse", kutisi Jaakko miehen korvaan, heti kuin hän oli
käynyt häneen käsiksi. Nyt heillä oli jo yksi saalis, mikä hän sitte
lieneekin?

"Ovi auki! taikka minä lyön sen pirstaleiksi", ärjäsi nimismies toisen
kerran, ja eipä aikaakaan, niin toinen mies pudottaa rötkäytti itsensä
akkunasta. Hänelle tuli sama kohtalo kuin ensimmäisellekin, mutta
paljon vähemmällä vaivalla; kaikki tuo kävi niin hiljaisesti, ett'eivät
kamarissa ja porstuassa oliat tietäneet niistä toimista mitään.

"Ovi auki!" kuului taas nimismiehen ääni ja samassa hän löi oveen niin
että akkuna särisi.

"No, no, mikä siellä nyt on", kuului äreä ääni sisältä ja samassa
hitaita askelia oven tykö. Sitä ennen oli joku käynyt akkunan luona,
kurkistamassa yön pimeyteen; sitten veti hän akkunan varovasti kiinni.

Nyt aukesi ovi ja nimismies kumppaninsa kanssa astui sisään.

"Miksi niin sitkeässä oltiin ovea avaamaan?" sanoi nimismies tuimasti.

"Mikä oikeus teillä on yöllä rynnätä tuolla lailla ihmisien
huoneeseen?" kysyi Matti pöyhkeästi.

"Teillä luullaan olevan liikoja vieraita, ja tulimme niitä
tervehtimään."

"Mitä liikoja vieraita! Mitä hittoa tämä on?"

"Sepähän nähdään; ottakaa valkea!"

"Ei täällä saa valkeaa."

"Joutavia! Olihan täällä valkea, vaan sen sammutitte", sanoi nimismies
ja otti samassa valkean, jonka hän pani pöydällä olevaan kynttilään.

Matti oli avojaloin ja alushousuissa. Matin isä nukkui niin sikeästi,
että hän oikein kuorsasi, eikä näyttänyt tietävän mistään.

"Tässä tulee tiukka tarkastus", sanoi nimismies.

"Kenenkä luvalla ja minkä vuoksi, jos saan luvan kysyä?" sanoi Matti,
mutta selvästi näki, että hänen housun-lahkeensa läpättivät
vapisemisesta.

"Minulla on lupaa kylläksi virassani tämmöisiin toimiin. Teillä on
liikoja vieraita täällä, sano sukkelaan missä ne ovat."

"Kun vallesmanni on niin varma asiassaan, niin ottakaa täältä mitä
haluatte, eihän huoneet ole isot", sanoi Matti voitollisesti.

"Täältä kuului äsken puhetta", sanoi nimismies.

"Minä ja isä-vaari lienemme puhelleet", sanoi Matti.

"Kylläpä sinun isäsi on uneliasta laatua, kun hän nyt jo noin siki
nukkuu, vasta puhumasta päästyänsä ja näin suuressa jyräkässä!" sanoi
nimismies polisimiehen tarkkuudella.

Samassa alkoi porstuasta kuulua epätasaisia askeleita ja muuta kopinaa;
sitten ruvettiin ovea jyryyttämään. ja nimismies meni avaamaan. Sieltä
tuli Jaakko ja eräs toinen mies, jotka kantoivat jaloista ja käsistä
sidottua, kovasti riekistelevää miestä. "Älä kiemuroitse, kyllä sinä
nyt jo pysyt", sanoi Jaakko ja rysäytti tuonnoksensa tuolille istumaan.

"No Jumaliste! Onhan. teillä käsissä kokonainen elävä otus", sanoi
nimismies, joka ei tietänyt vielä koko asiasta mitään.

"Entä toinen vielä, käydäänpäs hänkin noutamassa tänne valkean näölle",
ja niin he menivät ja toivat toisen sidotun miehen samaa kyytiä.

"Olipa se sukkela keino! Me koppasimme kiinni nuot talon hyvät vieraat,
jotka akkunasta pyrkivät pakoon", sanoi Jaakko hyvillään, ja samassa
sieppasi hän kynttilän ja meni katsomaan ensin tuotua miestä. Heti kun
hän häntä oli silmännyt, astui hän moniaita askeleita takaperin ja
vaaleni vaaleaksi kuin palttina. Kynttilä putosi hänen kädestänsä ja
sammui.

"No mikä tuolle miehelle nyt tuli?" sanoi nimismies ja otti valkean.
"Mikä sinulle tuli?" utasi hän Jaakolta, joka vielä kalpeana seisoi
entisessä paikassaan.

"Polisimies -- herra", änkytti Jaakko.

"Sinun kyydittäväsi?"

"Niin. Voi kummaa!"

"Minunkin mieleeni muistuu jotain", sanoi nimismies ja rupesi kaivamaan
lakkareitaan; sieltä hän veti esiin erään valokuvan ja silmäili vuoroon
sitä, vuoroon tuota noin kummasti vaihettelevaa Jaakon polisia.

"Totta jumal'avita onkin nyt käsissämme kuuluisa Pirula, yhtä varmaan
kuin me olemme tässä, sillä tuo herra polisi on aivan samannäköinen,
kuin hänestä minulle lähetetty valokuva. Me emme lähdekään arvokasta
saalistamme kuljettamaan noin vähillä vaatteilla, vaan me puetamme
hänen kiireestä kantapäähän asti sitä ennen", sanoi nimismies ja
lähetti yhden miehen noutamaan rautoja.

"Aivan sama polisihan te olette, jota minä joku päivä takaperin niin
kunnioittaen kyyditsin, mutta mihin teidän kaunis partanne on joutunut?
Todellakin olette te oivallinen polisimies, sillä nyt on saatu kiinni
pahin rosvo kenties koko maailmassa, vaikka hän onkin päivällä muiden
ihmisten näköinen; paha vaan että itse olette kiinni tuon kuuluisan
rosvon sijalla", sanoi Jaakko tutulle polisilleen pilkallisesti, kun
oli tointunut ensi hämmästyksestään.

"Mikä p----le teidät tänne osoitti?" sanoi tuo entinen hyvä polisi
äreästi noille suomattomille vieraillensa.

"Niin, onpa metsällä ollut korvat, niinkuin vuosi takaperin
pelkäsittekin", sanoi Jaakko.

Nimismies rupesi nyt tarkastamaan huonetta muiden kanssa. Sieltä löytyi
paljon epäluulon alaista kalua, kalliita vaatteita, silkki-huiveja,
kulta-sormuksia ja paljon hopea-astioita ja lusikoita.

"Hm!" sanoi nimismies, tarkastellessaan kulta- ja hopea-kaluissa
nimikirjaimia, "aivan samoja kaluja, joita viimein kaupungista
varastettiin, sillä minulle on lähetetty tieto niiden merkeistä.
Varmaan tulee kunnioitettava herra polisi, Pirula, näistä ja kaikista
muistakin sieltä kadonneista kaluista ja tavaroista vastaamaan".

"Käykääpä, hyvä herra, syynäämässä tämänkin miehen kotona; hän oli
osallisena kanssani varkaudessa ja on jaossa saanut osansa tavaroista,
vaikka hän nyt niin isosti hurskastelee", sanoi Pirula, osoittaen
Jaakkoa.

Jaakko tyhmistyi tuota kuullessansa, niin ett'ei hänellä ollut sanaa
suuhun tulevaa. Hän ei ollut vielä ihmisiä tuntenut tähän asti noin
petollisina ja tunnottomina, mutta vähän kerrallansa rupesi hän
oivaltamaan kaikin puolin, kuinka kauvas paatunut ihminen saattaa
pahuudessa mennä. Hän oli nähtävästi esitelty noille roistoille koston
uhrina ja siinä tarkoituksessa oli hänelle annettu nuot kallis-arvoiset
lahjat, että hän varomattomuudessaan joutuisi niiden kautta vielä
varkaaksikin.

"Ei se mies tarvitse syynäämistä. Hän on tuonut herra polisin
lahjoittamat tavarat jo minulle, epäluulon alaisina, ja antanevat nekin
jotain selitystä asiaan. Ei se silkkinauha kuristanutkaan, niinkuin
tarkoititte, se taisi takertua nyt omaan kaulaanne", sanoi nimismies,
päästäen Jaakon siten pälkähästä.

Samassa tuotiin rautoja ja molemmat kiinni saadut miehet pantiin
rautoihin, mutta tuo vaarallinen "polisi" erittäinkin kytkettiin sillä
varalla, ett'ei hän suinkaan pääsisi karkuun.

"Olenhan nyt näyttänyt toteen, että sinä olet rosvojen pesä, ei
suinkaan minun enää tarvinne sitä oikeudessa toteen näyttää?" sanoi
Jaakko Matille, kävellen hänen tykönsä, sillä Jaakko oli taasen
tointunut äsköisestä nimismiehen puollustuspuheesta.

"Ei sinun tarvitse tulla käräjiin sen asian vuoksi", sanoi Matti
nolosti, joka ei ollut kaukaan aikaan puhunut yhtäkään sanaa.

"Jaakko ei saa sopia sitä asiaa", sanoi nimismies.

"Jos hän tahtoo peruuttaa sen syytöksensä, että minä olen ollut
appivaariani ryöstämässä, niin en minä tahdo tulla käräjiin kantamaan
hänen päällensä, sillä minä en tahdo käräjistä kunniaa hakea", sanoi
Jaakko ylevästi.

"Minä olen kostonpyynnössäni syyttänyt sinua siitä, mutta sinä et ole
sitä tehnyt", sanoi Matti katuvaisesti, sillä hänellä alkoi kapista
hätä.

"Minä puolestani unhotan kaikki", sanoi Jaakko tukahtuneella äänellä ja
kyynel silmissä; niin hyvää teki hänelle kostoa pyytävän, kavalan
vihollisensa ensimäinen nöyrtymys langetessaan.

"Sinä olet, Jaakko, jaloluontoinen mies, mutta minun ei käy, virkani
vuoksi, niin tekeminen. Oikeuden nimessä haastan minä teidät nyt
alkaviin käräjiin, vastaamaan näiden herrojenne yökortteerista", sanoi
nimismies Matille ja hänen isällensä Erkille, joka oli jo herännyt
tuosta tekounestansa, eikä ollut tietävinään koko kahakasta mitään.

Nimismiehen vaatimat hevoset joutuivat nyt kartanolle ja vangit
väntättiin kärryille, ja kaikki ne kalut, jotka kellarikamarista
löyttiin; rahaakin oli tuon Pirulan matkalaukussa melkoinen summa;
kaikki nuot otti nimismies takavarikkoon. Niin lähdettiin Marttalasta
pois. Vangit vietiin vankein-kuljettajalle vartioitavaksi ja niin
hajosi itsekukin kotiinsa.

Ei tarvinne kertoakaan, mikä ilo Tinttalassa repesi, kun Jaakko tuli
kotia ja kertoi kaikki.

"Sanoinhan minä sinulle, että Jumala suojelee viattomuuden", hoki Mari
ehtimiseen ja halaili Jaakkoa, ja vanha Saara muori itki ilosta, että
ryppyinen koukkuleuka oikeen väkätti.

Aamulla levisi kylässä huhu, että Marttalasta oli viime yönä saatu
kiinni kaksi rosvoa, joista toinen kuuluisa Pirula; että Matin oli
täytynyt pyytää Jaakkoa sopimaan käräjä-asiansa, ja että Matin oli
täytynyt tunnustaa, ett'ei Jaakko ole ollut ryöstämässä appivaariansa.
Niinhän on. Vääryys oli sortunut, totuus voittanut. Matin onnen aurinko
oli laskenut, oli ijäksi laskenut, sillä sen rata ei ollut perustettu
totuuteen ja oikeuteen; hän oli toiselle kuoppaa kaivanut ja itse
siiten langennut; totena pysyvät sananlaskut.



XI.

Palkinto -- kummallinen vieras.


Oli kulunut taas joku vuosi. Tinttala ei ollutkaan enää tuommoinen
kurja uudistalo, sillä siinä elettiin jo vankkaa talonpojan elämää.
Pikku tuvassa ei ollutkaan enään ketään asumassa, sillä valmiina seisoi
nyt jo kehä, joka katovuotten tähden oli siinä valmistumattomana
seisonut useampia vuosia; olipa se oikein punaseksi päältä maalattu.
Siinä valoisassa, puhtaassa ja välkeässä huoneessa asuivat nyt pikku
tuvan asukkaat. Voi kuinka hyvältä heistä nyt tuntui tuo avara asunto
ja murheetoin toimeentulo; tuntuipa heistä siltä kuin he olisivat
omalla ohvakkuudellansa väkisin anastaneet itsellensä itsenäisen
toimeentulon ja siinä samassa yhteiskunnallisen aseman.

Olipa heidän asukaslukunsakin lisääntynyt monella lailla. Heille oli,
näetten, syntynyt kolmas lapsi, ja he elivät kaikin terveinä ja
hyötyisinä. Myös olivat vanhan Tinttalan asukkaat, Jaakon isä ja äiti,
lisänneet perheen lukua kahdella hengellä. He olivat jo vanhat eivätkä
enää voineet itseänsä elättää tinttaamalla, tuolla heidän mielestänsä
luvallisella lainrikoksella. He olivat nyt tulleet vaivashoidon
elätettäviksi, mutta Jaakko ja Mari ottivat heidät tykönsä, sillä he
eivät saattaneet sitä nähdä, että he olisivat armoleipää syöneet. Mari
oli jo ennen tahtonut heidät tykönsä otettaviksi, mutta Jaakko oli
sitä vastaan, niin kauvan kuin hän saisi tuvan kehän valmiiksi, ja
paraiksi, kun tosi tarve tuli, saikin hän sen. Saara muori oli myöskin
ollut Tinttalassa siitä asti, kun hän toi sanaa, että Marttalan
kellari-kamarissa on asukkaita. Jaakko ja Mari eivät hennoneet häntä
laittaa mökkiinsä takaisin, puutoksia kärsimään, tuota suurinta
ystäväänsä ja hyväntekijäänsä, joka heidät oli suuresta vaarasta
pelastanut. Mummo suostuikin ilolla asumaan noiden ystäviensä
luona, sillä hän pelkäsi ylpeäin Marttalaisten kostoa huonojen
kortteeri-miestensä ilmitulemisesta. -- Noin tavoin oli Tinttalaan
karttunut yhdeksänhenkinen perhe, sillä yhä oli tyttökin siinä.

Käräjät olivat olleet ja menneet, joissa Marttalan silloisten
yövierasten maja-asia tutkittiin. Oikeus ei voinut Marttalaisia tuomita
itse rosvojen rangaistukseen, sillä he osasivat hyvin puolestansa
puhua. Eivät he sanoneet muka tietäneensä minkälaisia miehiä nuo oudot
olivat, vaan kun he tulivat ja pyysivät yösijaa, niin ei heidän muka
sopinut kieltää. Kun ei heillä muka ollut muualla sijaa vieraillensa,
veivät he heidät kellari-kamariin ja puhelivat siellä vierastensa
kanssa. Kun sitten vallesmanni ilmestyi oven taa ja pyysi ovea auki,
sammuttivat nuot vieraat valkean ja hyppäsivät akkunasta ulos, jättäen
tuomansa kalut kamariin. Tuosta he muka arvasivat vierastensa olevan
epärehellisiä ihmisiä, jonka tähden pelkäsivät pahinta ja tyhmistyivät
niin, että sitten kielsivät heillä ketään olleen ja muutenkin sekanivat
puheessaan, siinä hädässä tulleessa turhassa toivossa, ett'ei kukaan
noita heidän arkoja vieraitansa nähnyt. Nuot perustukset ne olivat,
joihin Marttalaiset kovasti nojasivat oikeudessa, ja ne olivat
vierasten-miesten todistusten kanssa niin yhtä pitävät, ett'ei oikeus
voinut tuomita heille varkaan rangaistusta, mutta asiassa oli kuitenkin
siksi sitovia asianhaaroja, että oikeus tuomitsi heidät isoihin
raha-sakkoihin.

Vaikka Marttalaiset pääsivät niin vähällä rypemisellä rumasta
asiastaan, oli heidän arvonsa ja kunniansa mennyt ihmisien silmissä --
palaamattomiin, sillä jokainen rehellinen ja kunniallinen ihminen tunsi
tunnossaan asian todellisen laidan. Olla puheen alaisenakaan rosvojen
suojelemisesta, saatikka sitte joutua syytöksen alaiseksi ja osaksi
tulla rangaistuksi noin rumasta asiasta, sitä kansa ei voinut koskaan
unhottaa, semminkin kun tuo syytös oli aivan heidän luonnettensa
mukainen.

Tuo kaupungissa tapahtunut iso varkaus oli myös tutkittu ja nuot
molemmat Marttalassa kiinni saadut veijarit tulivat siihen syypäiksi,
sillä Marttalassa takavarikkoon otetut kalut ja rahat olivat juuri
niitä tavaroita, joita sieltä oli varastettu. Jaakonkin täytyi
olla todistajana asiassa, jossa hän sai tarkoin selittää tuon
polisihistoriansa ja Marttalassa tapahtuneet seikkailut. Siellä olivat
nuot lahjatkin tutkittavina, jotka Jaakko polisilta sai, ja ne olivat
myös kaupungista varastettua kalua, arvaapa sen.

On jäänyt mainitsematta, että toinen Marttalassa kiinni saatu mies oli
eräs naapuripitäjässä asuva talonisäntä. Hän oli jo kerran varkaudesta
rangaistu, ja tuota mennyttä kunniaansa oli hän jonkun aikaa kokenut
takaisin saada leventelevällä kerskaamisella rehellisyydestänsä ja
ulkokullatulla katumuksellaan, ja nuo olivat hänellä alinomaa suussa.

Eräänä päivänä oli nimismies lähettänyt sanan Jaakolle tulla hetimiten
käymään hänen luonaan. Jaakko oikein säikähti tuota kutsua, semminkin
kun se oli nimismieheltä, mutta meni hän kuitenkin. Sinne tultuansa
kummastui Jaakko oikein aikalailla, kun nimismies vaati häneltä
viidensadan markan kuittia; hän maksaisi Jaakolle mainitun summan.

"No mutta mitä herran tähden tämä nyt on, ja mistä se tulee? En
ymmärrä", sanoi Jaakko hämmästyksissään.

"Rosvojen kiinni panemisesta, erittäinkin Pirulan", selitti nimismies.

"No mutta taivaan nimessä! Tehän rosvot kiinni otitte, siis, jos siitä
jotain palkintoa tulee, on se annettava teille, eikä minulle", sanoi
Jaakko.

"Ilman sinutta ei olisi Pirula vielä tänäkään päivänä kiinni. Sinä se
olit, joka tiesit hänen pesänsä ja semmoisessa paikassa, ett'ei kukaan
muu olisi sitä osannut aavistaakaan. Sinä se olit, joka tuon
vaarallisen pahantekijän otit kiinni itse teossakin, sillä sitä ei
olisi kukaan meistä voinut tehdä. Pirula on tunnettu vahvaksi mieheksi
ja hänellä oli ladattu revolveri kädessä. Jos hän olisi saanut
silmänräpäyksen enemmän aikaa, jonka hän olisi saanutkin, jos häntä
olisi kiinni pitämässä ollut heikommat voimat, niin olisi hän saanut
tilaa ampumaan, ja silloin olisi hän mennyt, niinkuin monasti ennenkin.
Hän on jo tehnyt murhiakin ja monta muuta isoa vahinkoa, kun häntä on
yritetty kiinni panemaan. Pirula on vaarallinen mies, eikä kukaan ole
vielä rehellisemmästi palkintoa ansainnut kuin te", sanoi nimismies.
(Hän sanoi nyt Jaakkoa kunnioituksesta teiksi).

Vaikka kuinkakin Jaakko olisi estellyt, ei ollut hänellä muuta neuvoa,
hänen täytyi antaa kuitti ja nimismies maksoi rahat.

Jaakko otti kiitellen ja kunnioituksella rahat vastaan. Hän ei ollut
vielä koskaan ennen ollut niin rikas. Viisisataa markkaa, se oli iso
rahasto Jaakon mielestä. Iloisella mielellä riensi hän nyt rahojensa
kanssa kotiinsa, jossa hän heti kotiväellensä ilmoitti, mikä onni häntä
nyt oli kohdannut. Ei tarvinne mainitakaan, että tuo perheenisäänsä
rakastava kotiväki riemastui kovin, kuullessaan tuon uuden onnen ja
voiton, sillä olivathan ilot ja surut heille kaikille yhteiset. Olipa
Jaakon isästä ja äidistä oikein kumma, kun heidän pojastaan oli tullut
semmoinen mies, että hän voi tuommoisia palkinnoita ansaita. Naurussa
suin kuunteli Jaakon isä kauvan aikaa Jaakon kertomusta, ja katsoi
samassa häntä luottavasti silmiin ja viimein virkahti hän: "Onkos
hullumpata". Saara-muori halaili vuoroon Jaakkoa, vuoroon Maria ja
hoki: "voi kuin minun on hyvä olla, kun teidän hyvin käypi".

Kauvan ei Jaakko rahojaan piiloitellut eikä ihastellut.

Hän rupesi niitä oikein aika kyytiä syytämään Metsälammen rämeesen, ja
sinne rupesi oikein kosolta nousemaan savea. Jaakko teki itsekin työtä
entisellä uutteruudella ja virkeydellä. Monet hyvät vuodet tulivat
siihen avuksi ja palkitsivat moninkertaisesti tuon uutteran työmiehen
hien ja väen, sillä hallakin oli paennut nyt jo etemmäksi, ankaran työn
ja maan kuivumisen pakosta.

Kaikkien noiden ponnistuksien seurauksena oli se, että heidän
varallisuutensa alkoi karttua siihen määrään asti, että kyläläisilläkin
oli siitä puheen-ainetta. Ei heillä ollut enään ruoan eikä juoman
puutetta. Aitassa oli heillä viljaa tallella katovuodenkin varalla ja
navetta oli täynnä mylviviä eläimiä. Ei heillä ollut velkaa penniäkään
yhdellekään ihmiselle, sillä he olivat hevosenkin hinnan jo kaikki
maksaneet, joka hinta heille oli niin paljon aikoinaan murhetta
tuottanut; vieläpä olivat he hankkineet toisenkin hevosen.

Eräänä kertana istuivat Jaakko ja Mari kahden, uuden tupansa kamarissa.
Kaunis ilma oli ulkona ja vieno tuuli huhautteli pehmeästi huonetten
seiniin. Kesäisen syyspuolen päivän iltapuoli oli. Mari, ahkerana
emäntänä ja perheen äitinä, kutoi sukkaa. Tarkan tallentajan merkkinä
oli Marin vyöllä pieni avainkimppu. Jaakko istui mykkänä, poski käteen
nojattuna. Kumpikaan ei puhunut mitään, sillä edelliset keskustelut
olivat saattaneet heidän sydämiinsä sanomattoman tyytyväisyyden ja
rauhan; he näyttivät elävän tunteittensa vallassa.

Silloin aukeni kamarin ovi äkkiä ja tyttö astui sisään.

"Mies näkyy kiertävän Metsälammen vainion ympärillä", sanoi hän.

Mari ja Jaakko menivät katsomaan.

"Voi isä! Isä, isä! tulkaa tänne! tulkaa taloon -- tulkaa! tulkaa
huoneesen -- elkää sinne menkö -- kuulitteko, isä? -- voi, voi!" huusi
melkein yhdellä hengähdyksellä Mari, heti kun hän oli tuon vainion
ympäristöllä kulkevan miehen huomannut, vaikka kaukaa.

Mutta ullankanteella kuleksiva mies ei ollut kuulevinaankaan Marin
värähtelevällä äänellä huudetuita rukouksia ja toivotuksia, vaan hän
vetäysi puiden suojaan ja katosi metsään.

Mari tyrskähti katkeraan itkuun. Hän oli pitkän ajan päästä nähnyt
isänsä, kaukaa oli hän nähnyt hänen, mutta yhtäkaikki oli Mari hänen
tuntenut. Marin sydän ilostui nähdessään isänsä, katselemassa niitä
viljelyksiä, joita he, vuosien kuluessa, olivat ponnistellen ja
taistellen valmistaneet. Toivon säde lensi silloin hänen sydämeensä,
että hänen isänsä on leppynyt, on anteeksi antanut, ja tuo toivon säde
oli hänen huulillensa nuot hätähuudot ajanut. Mutta toivo petti; isä ei
ollut vielä leppynyt, ei anteeksi antanut, sillä hän ei ollut
kuulevinaankaan lapsensa hätäistä ja lapsellista huutoa ja kutsumusta,
vaan hän vetäysi metsän kolkkoon suojaan, pois hätäilevän ja rukoilevan
lapsensa näöstäkin; näyttipä siltä, kuin ei hän olisi tahtonut itseänsä
ollenkaan nähtävän eikä tunnettavan. Oliko kumma jos Mari heltyi
itkemään, kaikki nuo harkittuaan?

Kauvan suri Mari mennyttä tilaisuutta tavata rakasta isäänsä, kauvan
Jaakon mieli oli apea, ajatellessaan appensa anteeksiantamattomuutta ja
leppymättömyyttä.

Huhut Jaakon ja Marin aineellisesta vaurastumisesta olivat tunkeuneet
Mäkelän Maunonkin korviin. Tuon ryöstö-yrityksen jälkeen ei Mauno
luullut ketään ryöstäjäkseen muita kuin Jaakkoa ja kylässä kulkevan
huhun mukaan piti hän sitä niin varmana, kuin viisi sormea kädessään.
Mutta kun rosvot saatiin Marttalasta kiinni, joutui hän aivan pyörälle
sen asian kanssa: tuo kiinnipano oli tapahtunut Jaakon toimesta ja
kautta ja se oli aivan ristiriidassa hänen ryöväyksensä kanssa, ja hän
koetti saada selville sitä asiaa minkä voi, mutta turhaan. Olisiko
Jaakko ollut niin halukas noita pahantekijöitä kiinni vuovaamaan, jos
hän olisi ollut osallinen tuohon ryöstöyritykseen? Mistä ja kuka oli se
mies, joka hänen noiden hirviöin käsistä pelasti? Mistä oli Jaakolla
tieto, että roistot saivat suojaa Marttalassa? Kas nepä kysymyksiä,
joissa oli Maunolle seulomista ja ajattelemista.

Mauno oli monta kovaa sotaa sotinut sydämessään. Luonnollinen vanhemman
rakkaus kyti alinomaisena, kalvaavana tuntona hänen sydämessään, mutta
sitä ankarasti vastusti tuo itsepintainen jäykkyys, tekonsa ja sanansa
pitävyys, josta hän oli yleiseen paikkakunnassa tunnettu. Juuri kun
hän oli valloittamaisillansa sydämensä ja ottamaisillansa tyttönsä ja
vävynsä kotiinsa, johon suuntaan Maunon vaimokin alituisesti vaikutti,
tuli tuo ryöväysjuttu taas mieleen ja viritti Maunon vihan ja
ennakkoluulot Jaakkoa kohtaan kaksinkertaisiksi. "Semmoinen hän on!
Enkö minä sitä sanonut? Salakapakasta ei voi parempaa toivoakaan", oli
Mauno silloin sanonut. -- Kaksin kerroin sai Jaakko syyttömästi
apeltansa vihaa ja ylenkatsetta, kaksin kerroin sai Marttalan Matti
häneltä ylistystä ja kunniaa -- syyttömästi hänkin; Matti oli arvannut
niin laittaa; hän oli aikanansa taitava pelaaja.

Olipa Mauno jo kerran jälkisäädöksellä määräämäisillään omaisuutensa
Matille, ja täydessä loistossaan näkyi nyt hänen vaalinsa oikeus
tyttärensä naima-asiassa.

Kun tuo rosvojen kiinnipano Marttalassa tapahtui, aleni Matin ja hänen
isänsä arvo niin Maunon silmissä, ett'ei hän pitänyt heitä enään
ihmisinäkään, ja julkisesti oli hän heille eräänä kertana sanonut,
ettei hän tahdo olla rosvojen suojelijain seurassa, ja siitä herran
hetkestä ei nähty Maunon ja marttalaisten seurustelevan. "No kaikkia
sitä näkee ja kuulee! Kuka tuota olisi uskonut? Huono olisi hänkin
ollut lapseni elämän kumppaniksi, kenties huonompi kuin tuo toinen,
vaikk'ei hänkään häävi ole", oli Mauno silloin sanonut. Ensikerran
eläessään oli hän siten tunnustanut erehtyneensä, ensikerran vaalinsa
väärin toimittaneensa, mutta sillä ei hän vielä tunnustanut sitä vaalia
oikeaksi, jonka hänen lapsensa itse oli oman sydämensä vaatimuksesta,
oman mielensä mukaan tehnyt.

Niin oli Matin arvo Maunon silmissä alennut, mutta Jaakon arvo ei ollut
samassa vertaisuudessa ylennyt. Vaikka hän harkitsikin Jaakkoa vapaaksi
tuosta ryöväyksestä, ei kuitenkaan voinut Maunon silmissä se pirullinen
ja saastainen tahra poistua pois. Jaakosta, jolla ilkeä koston-pyytäjä
oli kokenut so'aista häntä, vaan Jaakko pyöri kuin pyörikin hänen
ryövääjänään.

Usein oli Mauno syviin ajatuksiin vaipuneena pitkät ajat. Siitä heräsi
hän tavallisesti niinkuin unesta. Silloin nähtiin hänen aina
pujauttavan päätään ja kuultiin sanovan: "jos, jos", mutta kukaan ei
tietänyt mitä tuo "jos" merkitsi.

Niinkuin jo mainittiin, oli huhut Jaakon ja Marin hyvästä
toimeentulosta tunkeunut Maunonkin tietoon. Hän tahtoi omin silmin
nähdä, kuinka paljon perää tuossa huhussa oli. Siinä tarkoituksessa
lähti hän ypöyksin metsiä myöten kiertelemään Tinttalan tiluksille,
sillä ei hän olisi yhdenkään ihmisen suonut näkevän, että hän meni
hyljätyn tyttärensä ja vävynsä kotia katsomaan. Niinkuin jo tiedämme,
nähtiin hän siellä kumminkin. Sieltä palatessaan oli Mauno tavallista
tiheämmin ja tavallista pitempään ajatuksiinsa vaipuneena ja tavallista
useammin kuultiin tuo "jos, jos"; erään kerran kuultiin hänen lisäävän:
"jos ei hän olisi ollut minua rosvoamassa."

"Kuka?" kysyi hänen vaimonsa äkkiä.

"Ei kukaan", sanoi Mauno havahtuen, nousi ylös ja pisti piippuunsa.

Niin Mauno, mutta eipä muustakaan kansasta ollut peräti haihtunut pois
tuo luulo, että Jaakko olisi ollut tuolla tavalla anastamassa vaimonsa
perintöä tylyltä ja kovalta apeltansa, vaikka Jaakko olikin niin
tuntuvalla tavalla puhdistanut itsensä tuosta rumasta syytöksestä
noiden rosvojen kiinnipanemisella.

Ei kukaan kärsinyt enempää tuosta ikävästä naima-rettelöstä ja Jaakon
ja Marin kunnian alennuksista, kuin Marin äiti. Jo alusta alkain oli
hän katkeruudella huomannut mihin vaaraan hänen lapsensa joutuisi, jos
hän tulisi Marttalan Matin kanssa elämäänsä viettämään. Hän oli kyllä
Jaakossakin havainnut inhimillisiä heikkouksia kenties enemmän kuin hän
olisi suonut, mutta hänen tarkka silmänsä huomasi hänen avunsa niin
suuriksi, ett'ei hän ollut ollenkaan vastaan tyttärensä yhdistymistä
hänen kanssaan, semminkin kun se oli Marin sydämellinen tahto. Tuon
hellän perheen-äidin sydämessä oli arka, avonainen ja puhdas paikka,
jota ei ollut tämän maailman rikkaus ja hekuma saaneet so'aista, ja
tuon puhtaan paikan avulla voi hän nähdä mammonan monivärisen ja
loistavan lipun lävitsekin hieman tulevaisuuteen.

Marin naimisesta asti oli hän monta itkua itkenyt. Vaikka hän oli
kokonansa melkein niinkuin vankina, pääsi hän sentään väliin salaa
pujahtamaan pois kotoaan, että hän sai tavata Marin. Silloin he aina
yhdessä vuodattivat raskaan sydämensä, toinen kovan miehen ja toinen
kovan isän ylitse. Oliko Mauno sitte paha tuolle siveälle ja hellälle
vaimolleen? Ei, sitä ei hän ensinkään ollut. Hän ei ollut koskaan
lyönyt vaimoansa, eipä vielä pahoilla ja törkeillä sanoillakaan
sättinyt häntä, eikä Mauno ollut vielä koskaan ollut juovuksissa. Hän
oli hyvä mies, ainakin mitä ulkonaisiin aviollisiin oloihin tulee,
mutta sisällisen ihmisen ja siis elämänkin laita on aivan toisin. Että
Mauno oli jo heti naimisensa alusta anastanut ankaran miesvallan
avioliiton velvollisuuksien ja oikeuksien ylitse, oli jo aivan hänen
luonteensa mukaista, mutta siihen vielä lisäksi tuli, ett'ei Mauno
pitänyt vaimoaan -- vertanaan. Tuota ei Mauno tosin antanut vaimollensa
tiedoksi törkeillä ja raa'oilla sanoilla, vieläpä koetti hän olla
vaimollensa kokonaan sitä ilmoittamattakin, mutta se ei onnistunut,
sillä sydämen silmillä on tarkka näkö ja sen hermoilla on tarkka tunto.
Suru-mielellä antautui vaimo heti miehensä tahdon alle kaikissa, ja
mykkänä kantoi hän sydämessään tuota outoa ja arkaa paikkaa, eikä Mauno
koskaan koettanutkaan täyttää tuota outoa, ei terveeksi tehdä tuota
arkaa paikkaa -- ei.

Silloin kun vaimon mielestä tuntuivat yhteiset asiat menevän vastoin
hänen ymmärrystään, koki hän aina hiljaisesti ja nöyrästi muistuttaa ja
vaikuttaa miehensä mieli-piteisiin, mutta hän ei ollut vielä kertaakaan
onnistunut. Semmoisissa tapauksissa sanoi Mauno tavallisesti: "mitä
tuota joutavia puhuu", ja lähti pois. -- Minkäpä hänelle sitten teki.

Marin ja Jaakon naimisen aikanakin koetti Marin äiti vaikuttaa Maunoon
niin paljon kuin voi heidän eduksensa, mutta siitä ei Mauno kärsinyt
hänen puhuvankaan. Mutta ei hän sentään heittänyt toivoansa, eikä
lakannut puhumasta ja kyhertelemästä tyttärensä eduksi, ja tuota hän
teki vuodet läpitsensä, kun vaan tilaa oli, mutta kaikella
ahkeruudellaan ei hän voittanut muuta, kuin että Mauno rupesi tyytymään
tuohon "mitä tuota joutavia puhuu" sanaansa.

Niin, tyhjiin raukesivat Marin äidin hankkeet ja ponnistukset jäykän
miehensä kääntämisessä ottamaan sanansa takaisin ja edesauttamaankaan
omaa lastansa ja vävyään heidän uuden talonsa perustamisessa.

Vaikka Marin äiti oli niin kovan isäntävallan alla, sai hän kumminkin
usein tilaisuuden auttaa Jaakkoa ja Maria sillä ja tällä pienemmällä
avulla, ja semminkin noina kovina katovuotten aikoina auttoi hän usein
heitä ruoka-avuilla. Oi kuinka usein olisi tuo hellä perheen-äiti
käynyt katsomassa lastaan ja vävyään ja heidän pientä uutta taloaan,
niin, senpä hän olisi tehnyt niin usein ja mielellään, mutta se oli
mahdotoin -- Mauno ei sitä sallinut.

Kun sitten nuo huhut tulivat, että Jaakko muka olisi ollut Maunoa
ryöstämässä ja että Marttalan Matti on Jaakon haastanut oikeuteen
kunnian loukkauksesta, niin ei ollut enään Marin äidin surulla rajoja.
Hän tunsi selvästi tunnossaan, että Jaakko oli viatoin tuosta hirveästä
syytöksestä. Yhtäläistään koki hän Maunolle tehdä perättömäksi tuota
syytöstä ja toteen näyttää kuinka viatoin Jaakko oli tuosta rikoksesta,
mutta nuot hänen puuhansa ja puhdistustoimensa eivät onnistuneet
paremmin kuin ennenkään. Tavallisesti sanoi Mauno vaan: "ole tuossa
vaiti!" ja sitten jälkemmin: "mitä tuota joutavia puhuu." Ei Mauno
koskaan julkisesti ilmoittanut sitäkään, että hän Jaakkoa epäili
tuossa ryöväysjutussa, ei jopa kaiketi, paljonpa hän silloin olisikin
vaimonsa kanssa keskustellut yhteisistä, sisällisistä asioista.

Ei ole vielä mainittu, että Jaakko oli parina vuotena jo hankkinut
itsellensä huvittavaa ja hyödyttävää kirjallisuutta. Korpelassa
kylvetty siemen oli kyllä heti itänyt, mutta nyt vasta se orasti.
Jaakon oli aina mieli halannut kirjallista tietoa, mutta jokapäiväisen
elämän surut ja huolet olivat hänellä näihin aikoihin saakka olleet
niin ankarat, ett'eivät hänen aineelliset varansa sitä sallineet. Mutta
kun hänen ajallinen elämänsä oli nyt vaurastunut, rupesi hän
tyydyttämään henkistä tarvettansa, ja hänellä oli nyt oikein kahdet
sanomalehdet, jotka riippuivat kahtapuolta kamarinsa akkunaa,
pisteltynä järjestyksessä pitkiin nauloihin.

Näinä aikoina Jaakko sai ensimäisen verokirjansa, sillä uudistalon
vapaa-vuodet olivat jo loppuun kuluneet. Olipa Jaakko milt'ei
mielissään, saatuansa kirjallisen osoituksen yhteiskunnallisista
velvollisuuksistaan. "Jopahan rupeavat meitäkin ihmisinä pitämään,
koska verokirjan lähettivät", oli Jaakko sanonut, verokirjan saatuansa,
vaikka tuo käskevä seteli on monelle vastenmielinen.

Jaakko rupesi nyt ottamaan osaa kunnallisiin keskusteluihin, sillä hän
tunsi olevan itsellänsä oikeuksia, koska oli saanut velvollisuuksiakin.
Useinkin hän antoi niissä valaisevaisia ohjeita, sillä hänellä oli
nytkin jo avarammat ja vapaammat käsitteet yhteiskunnallisista
asioista, kuin monella muulla. Mutta tavallisesti katsottiin
hänen ohjeensa ja neuvonsa ylen. Kun Jaakko ensikerran puhui
kunnalliskokouksessa, katsoivat muut kokouksessa olijat pilkallisesti
ja kysyvästi toisiaan silmiin, suu ilvehymyssä, ja melkeinpä he olivat
nauruun purskahtamaisillansa. Minkätähden! Sen vuoksi kun hän oli --.
köyhä uudistalolainen, Tintta Jaakko vaan, ja hän tulee puhumaan
mielipiteitänsä kuntakokouksessa.

Semmoinen oli Jaakon ja Marin arvo ja asema appelassa ja kylässä,
semmoinen oli myös heidän aineellinen toimeentulonsa sillä
aikakaudella.



XII.

Kasvatuksen arpia -- syvä lankeemus.


Edelleen teki Jaakko työtä uudessa talossaan, ja työ vaikutti
terveellisesti hänen ulkonaiseen ja sisälliseen elämäänsä. Hän tuli
työnsä kautta ja voimasta hyödylliseksi jäseneksi perheelleen ja siinä
samassa yhteiskunnalle. Heidän aineelliset varansa olivat työn ja
toimen kautta karttuneet siihen määrään, että he voivat murheettomina
syödä omaa leipäänsä. Monta intohimoa, monta kasvatukselta perittyä
helmasyntiä tuli tuon työn kautta kuoletetuksi, ja yhä enemmän sielu
puhdistui ja varttui varsinaiselle elämälle, täyttämään niitä pyhiä
velvollisuuksia, joita perhe-elämällinen kutsumus myötänsä tuo. He
olivat taistelleet monta taistelua, taistelleet jokapäiväisen elämän
toimeentulon eduksi, raakaa maata ja kovaa luontoa vastaan, mutta tuo
jäykkä ja kova korpi ei antanut aihetta mihinkään katkeraan taisteloon.
Sillä vaikka hän tekikin kovaa vastarintaa valloittajilleen, teki hän
sen vaan ikäänkuin pilan vuoksi, ja sittenkun hän oli voitettu, hymyili
hän vaan niin mieluisesti ja antautui ainaiseksi palvelijaksi
valloittajalleen. Pakotusta ja hikeä tuotti tosin tuokin taistelu,
mutta ei tuo pakotus ollut sydämen pakotusta, vaan se oli ruumiin
väsymystä ja uupumista, jonka kova työ lahjoittaa kullenkin ahkeralle
tekijällensä, ainakin kerran päivässä, mutta joka illalla työstä
päästyä heitti niin mieluisan muiston ja tunnon spdämeen, että tänäkin
päivänä on taasen elämän velvollisuudet täytetty.

Vettä, karpaleita puristi tuokin taistelu, mutta ne eivät olleet niitä
karpaleita, joita sydämen murhe ja tuska puristaa ulos ihmisen
sydämestä silmien kautta ja joita sanotaan kyyneleiksi, ei, ne olivat
vaan vaivoista valuvaa hikeä, jotka jättivät sydämen rauhaan ja
kuivuivat itsestänsä yön levähdyksellä, huomenna taas uudestaan
vuotaaksensa.

Paljon, paljon olivat uudistalon asukkaat taistelleet toisenlaistakin
taisteloa, joka ei tyytynytkään tuohon ulkonaiseen, elämän surun
ahdistukseen ja ruumiin voimien uuvutukseen, vaan uuvutti ja murti
sisällisiä sielun voimia. Se taistelu oli ihmisellisen kunnian, arvon
ja oikeuden taitelua. He olivat joutuneet ilkeän kostonpyytäjän
uhriksi, ja tuo kostonpyytäjä koetti kostonpyyntöään ajaa perille
kavaluudella ja viekkaudella. Nuo hänen vehkeensä olivat siihen määrään
onnistuneet, että heidän kunniansa oli vaarassa, ja se puristi monta
kyyneltä heidän silmistänsä ja tuotti monta murhetta heidän sydämiinsä.
Kummankin taistelun olivat he taistelleet lähes voitollisesti, vaikka
kyllä usein näytti siltä, että totuus sortuisi ja vääryys ja kavaluus
vaan rehoittaisi täällä maan päällä.

Noita kaikkia muistelivat he usein, varsinkin kauniina, tyyneinä ja
hämärinä syysiltoina työstä päästyään, jolloin laskevan auringon säteet
laativat taivaan reunat purppuran-punaisiin verhoihin, punaten yön
verhoksi vetäyneen pilven härmän, ja jolloin ihmishenki niin mielellään
muistelee menneitä aikoja, samassa kuin se pyrkii saamaan vastausta
suurelle hengelliselle kysymykselleen -- tulevaiselle elämälle.

Tuommoisia kauniita iltoja oli sekin aika, jona Jaakko näytti
erinomaisemmasti ajatuksiinsa vaipuneelta; luultavasti hän ajatteli
nytkin menneitä ja kenties tuleviakin aikoja. Mari oli myös siinä ja
äänettöminä istuivat he kamarissaan pitkän ajan.

"Minä olen tässä miettinyt jotain", sanoi Jaakko vihdoin, katkasten
siten äänettömyyden.

"No mitä vainen?" kysyi Mari.

"Että lähdemme kaupunkiin".

"Yhdessäkö?"

"Niin".

"Ja mitä varten?"

"Minulla ei ollut sinulle antaa minkäänlaisia morsiuslahjoja,
naimisemme aikana, ei muuta kuin turmeltunut oma itseni. Me olemme
paljon tehneet työtä, paljon nähneet vaivaa ja Jumala on työmme
palkinnut. Nyt lähdemme yhdessä kaupunkiin, 'morsian-markkinoille'.
Myöhäistä on se tosin, mutta parempi myöhäänkin kuin ei koskaan",
esitteli Jaakko.

"Sinulta en odottanutkaan mitään maallisia rikkauksia, tiesinhän sen,
ett'ei niitä sinulla ole. En sinulta vaatinutkaan muuta kuin oman
itsesi, ja siinä oli minulle kylläksi. Minä näin sinun läpitsesi, näin
sinussa piilevän miehen, toivoin sinusta tulevan miehen ja sentähden
uskalsin minä yhdistää kohtaloni sinun kohtaloosi. Sinusta on tullut
mies, kuten ennustin, ja työllä ja totuudella olet sinä sen toteen
näyttänyt koko maailmalle. Se on tosi, että kävisin mielelläni
kaupungissa, jossa olen käynyt kerran vaan ennen. Tosin ei minun
mieleni tee mitään kalliita morsiuslahjoja, mutta olisihan yhtä ja
toista, joka olisi paremmin tarpeen. Sentähden suostun ilolla
esitykseesi ja lähden kanssasi kaupunkiin, semminkin kun lapsiltakin on
hyvä pääsy. -- Sinä olet hyvä ja oivallinen aviokumppani", sanoi Mari
ja syleili innokkaasti miestään.

Eihän muuta. Huomenna ruvettiin puuhaamaan kaupunkikuormaa ja Jaakko
vei reellä kaksi kuormaa maatavaroita kylään, jotka kylässä sitten
sälytettiin kärryille, vietäväksi kaupunkiin, joilla myötyinä
saataisiin rahoja tarpeellisiin ostoksiin.

Kun kuorma oli saatu noin valmiiksi, lähtivät Jaakko ja Mari matkalle.
Ilma oli kaunis, ja ilman mitään erinomaisitta tapauksitta pääsivät he
kaupunkiin. Siellä ottivat he majapaikan laitakaupungissa olevassa
pikku talossa.

Yksissä neuvoin möivät he tuomansa tavarat hyviin hintoihin ja saivat
niillä kauniit rahat ja Mari joutui niiden vartijaksi. Tavarain
myönnissä oli tullut ilta ja huomenna aiottiin ruveta ostoksia ostamaan
ja sitten pois.

Oli jo vähän iltahämärä, kun Jaakko lähti majatalosta vielä
kaupungille, jotain asiaa ajamaan. Erään kadun kulmassa oli seisomassa
kaksi miestä, joiden sivutse Jaakon piti mennä.

"Mitä minä näen? Tinttalan Jaakko!" kuuli Jaakko toisen heistä sanovan.

Jaakko katsahti heihin ja havaitsi heti, että siinä seisoi Marttalan
Matti, erään hänen parhaan ystävänsä kanssa.

"Niin on", sanoi Jaakko ja käveli eteenpäin.

"Elä mene, Jaakko, minulla olisi sinulle vähän asiaa!" sanoi Matti.

Jaakko seisahtui ja molemmat miehet kävelivät hänen tykönsä.

"Minä olen aikaa ajatellut sinun kanssasi käydä tosi sovintoon, vaan
siitä ei ole tullut koskaan valmista. Nyt on hyvä tilaisuus siihen.
Emmekö lähde kapakkaan, että saisimme sovinnon päälle siellä jotain
suuhumme!" esitteli Matti.

"Minulla ei ole mukanani rahaa yhtään penniä", sanoi Jaakko.

"En minä sinulta mitään vaadikaan, minä maksan kaikki kulutukset;
olisinpa kehno mies, kun kutsuisin toisen kapakkaan ja vaatisin hänen
maksamaan", puheli Matti.

Jaakko ei vastannut mitään, hän mietti. Sovinto verivihollisen kanssa
tuntui hänestä niin miellyttävältä, mutta onko tuo sovinnon tarjous
vilpitöin ja rehellinen? se oli kysymys, joka pani Jaakon siksi
ajattelemaan, ett'ei hänellä ollut suoranaista vastausta antaa.

"Tule pois, Jaakko! Minä tiedän rauhaisan paikan, jossa saamme vapaasti
haastella", kehoitti Matti ja lähti kumppaninsa kanssa kävelemään.

Jaakko lähti hitaasti ja verkalleen heitä seuraamaan; tuntuipa siltä
kuin hänen olisi tarvinnut useampi askel ottaa taa- kuin eteenpäin.
Olipa niinkuin olisi ollut liian vähän aikaa Jaakolla, tehdäksensä
oikein lujaa päätöstä, mitä olisi tuon asian kanssa oikeastaan
tekemistä, ja kesken tuntui tuo päätös olevan vieläkin, mutta hän
seurasi kuitenkin Mattia.

Niin tavoin tulivat he erääsen kapakkaan. Eipä tuo Matin kehuttu paikka
näyttänyt kovin rauhaiselta. Rumanaamaisia miehiä istui parvittain
pöytien ympärillä, kilistellen lasejaan ja polttaen tupakkaa. Toinen
laji noita kapakkanaamoja oli tuhkaharmaita ja heidän silmiensä
ympärillä oli mustan tumma, kuolleen veren näköinen juormu, joka
piiritti koko silmän ja oli ikäänkuin pilvenä tuon Luojan luoman ja
ennen niin kirkkaan tähtösen ympärillä, niinkuin vankkana ja ainaisena
todistajana, että tuo Luojan lahjoittama valon lähde ei ollut enään
alkuperäisessä kirkkaudessaan ja puhtaudessaan, vaan että se oli
nykyään verestyneen, himmentyneen ja pullistuneen näköinen, jolta
näytti jo tahto ja voima peräti puuttuvan. Yksi osa noista
kapakka-asujista löivät kortteja parvittain ja yksi osa kävellä huojui
ja toikkeroitsi sinne tänne. Vaikka olivatkin noin erinkaltaisissa
toimissa, oli heille kaikille kuitenkin yhteistä kiroilemiset ja
jumalattomat ja rivot puheet. Tupakan savua oli huone täynnä ja
lattialla oli paksusti piipun poroa ja muuta likaa, joka siihen
juopuneilta läikkyvän märkyyden kanssa oli sekaantunut yhdeksi
tahraksi.

Ei näyttänyt seura eikä huone hauskalta, ja tuo kaikki muistutti
Jaakolle niin elävästi lapsuuden kotia, vanhaa Tinttalaa.

Matti näytti olevan hyvä tuttu sekä talon väelle että vieraille. Häntä
kehoitettiin istumaan ja tulemaan joukkoon; kyseltiin tarkoin hänen
kumppaniaan, ja Matti selitti Jaakon olevan hänen tuttujaan
kotikylästä. Tuostakos tuli Jaakolle ystäviä: kättä puristettiin, onnea
toivotettiin ja ryyppyjä tarjottiin.

Eri pöydän ääreen tahtoi Matti juomisia ja sen ääreen istuivat nuo
sovinnon tekiät. Jaakko ei tiennyt nytkään, miten hänen kanssaan
oikeastaan oli, mutta hän istui vaan kun käskettiin. Sitten rupesi
Matti ryyppyjä tarjoilemaan.

"Minä en juo itseäni juovuksiin", sanoi Jaakko.

"Mitä joutavia! Kuka tuon vertaisesta juovuksiin tulee? Otetaan vaan
sen verran, että tullaan puheen lystiin! Ota vaan ryyppysi pohjaan!"
esitteli Matti.

Niin istuttiin, haasteltiin ja väliin maisteltiin, mutta sovinnon
tekemisestä ei puhuttu mitään.

Jaakko ei ollut kylläksi tarkka valvomaan kiusauksen hetkellä omaa
sydäntänsä. Hän oli lujasti päättänyt, kauvan päättänyt, ettei hän
enään koskaan joisi itseänsä juovuksiin; oman rakkaan vaimonsa tähden
oli hän tuon päätöksensä tehnyt, ja hän oli kauvan päätöksensä pitänyt,
mutta hän ei ollut joutunut koskaan lupauksensa jälkeen oikein tosi
kiusaukseen; nyt oli hänellä kiusaus käsissä ja hän ei voinut sitä
kestää, vaikka luuli selviävänsä, sillä hän tuli sitä enemmän
juovuksiin, jota enemmän hän tenäsi, ett'ei hän juo päihinsä asti,
sillä hän maisteli kumminkin ehtimiseen ja oli silloin jo juovuksissa,
kun hän luuli olevansa tuossa luvallisessa puheen lystissä. --
Helmasynti oli virvonnut, oli voittanut.

Voittanut oli Mattikin tarkoituksensa. Vaikka hän olikin niin nöyrtynyt
tuona rosvojen kiinnipano-hetkenä kotonaan, oli hänen kostonpyyntönsä
elpynyt jälleen täyteen voimaan, nähdessään, ett'ei laki voinut häntä
tuomita niin raskaaseen rangaistukseen kuin hän pelkäsi. Entinen
nöyryys oli muuttunut entiseksi vihaksi ja vainoksi, ja hän etsi vaan
tilaisuutta, saadakseen langettaa Jaakon. Nyt luuli hän tilaisuuden
tulleen ja hän oli asian harkinnut niin, että hän viettelee Jaakon
ensin juomaan itsensä juovuksiin ja sitten härsyttää hän hänen vihaan
ja niin tekemään lopen jonkun hirveän rikoksen. Onnistuiko hän siinä
täydelleen? Senpähän saamme nähdä.

Jaakko rupesi jo puhelemaan isolla äänellä, niinkuin hänen tapansa oli
viina päässä tehdä, mutta Matin silmät loistivat pirullisesti.

"Sano, sano Tintta-karhuksi!" kuultiin Matin kuiskivan kumppanilleen!

"No milloin siitä sovinnosta puhutaan?" sanoi Jaakko suurella äänen
painolla.

"Kuka tuommoisen Tintta-karhun kanssa sopii?" sanoi Matin kumppani.

Jaakko kavahti tuolilta ylös.

"Tintta-karhu! Tuoko se nyt on se mainio Tintta-karhu?" sanoi eräs
juomajoukosta.

"Hän on se, katsokaa nyt karhua oikein karvan juureen asti", sanoi
Matin kumppani. Se oli hänen viimeinen lauseensa, sillä Jaakon nyrkki
putosi samassa hänen kasvoillensa ja hengettömänä kaatui solvaisija
lattialle.

"Murha, murha!" rupesivat kaikki yhteen ääneen huutamaan. He rupesivat
tapailemaan Jaakkoa kiinni, mutta hän löi ja hutki ympärilleen kuin
riivattu, ja vetääntyi samassa ovea kohden. Ei heissä ollut
joukollakaan sitä miehuutta, että olisivat ottaneet Jaakon kiinni,
sillä kenenkään kynnet eivät pysyneet hänessä, vaan ne sinkosivat
kynsien omistajan kanssa joka yrityksessä tuotakin tuokemmaksi.

Sillä tavalla taistellen pääsi Jaakko kartanolle ja niin kadulle. Tuota
puolihämäräistä katua juosta roikasi hän niin paljon kuin eteensä
pääsi, ja tuo hurja joukko jäljessä, huutaen: "Murha, murha! Ottakaa
kiinni". Tuohon takaa-ajajajoukkoon yhdistyi muitakin kadulla olijoita
ja kulkijoita, ja viimein tuli heitä mahdotoin parttio. Tuolla tavalla
mennä rajusivat he Jaakon ja Marin majatalon ohitse, Jaakko, paljon
edellä tuota meluavaa ja kirkuvaa joukkoa, juosta sukien avopäin, sillä
hänen lakkinsa oli jäänyt kapakkaan, ja joukko jälessä huutaen,
hoilaten. Jaakko juoksi ulos kaupungista ja poikkesi lähimpään
viidakkoon; mahdotoin oli heidän häntä sieltä löytää.

Tuo näky ja kuulo kävi kipeästi Marin sydämelle kuin puukon pistos,
mutta ei hän kuitenkaan kadottanut hetkeksikään järkeään ja
neuvokkaisuuttansa. Hän puki kiireesti vaatteet yllensä ja lähti
kuulustelemaan asian oikeaa laitaa. Melkein suorastaan älysi tuo
teräväpäinen vaimo, mitenkä tuo riesa oli tullut, semminkin kun hän
näki Marttalan Matin takaa-ajajien etupäässä.

Meluava ihmisjoukko kadulla ohjasi tuon huolehtivan ja lujan
perheen-äidin askeleita, ja siltä ja tältä ihmiseltä kysäsi hän tuota
paikkaa tarkemmin, jossa tuo harmittava turma oli tapahtunut. Ei olisi
luullut heikolla vaimolla olevan sitä rohkeutta, että olisi voinut
astua sisään siihen huoneesen, jossa kaikki yhdestä suusta sanoivat
murhan tapahtuneen juuri nyt, ja vieläpä hänen miehensä tekemänä, mutta
tuo hirveä asia oli Marin sydämen asia, ja se se teki lujaksi heikon
astian, juuri siinä hetkessä, kun kaikki muut horjuivat.

Kun Mari tapasi tuon turmiota tuottavan kapakan, astui hän tykyttävin
sydämin juomahuoneesen. Hän hengitti syvään ja silmäili hätäisesti
ympärillensä. Häneltä pääsi pieni huudahdus ja hän rupesi hengittämään
harvemmasti, mutta hänen rintansa aaltoili myrskyn jälkeen tyyntyneen
meren mainingin kaltaisesti; hän oli nähnyt jotain, jota ei hän ollut
osannut aavistaakaan -- tuo mies ei ollutkaan kuollut, jota Jaakko oli
viinapäissään lyönyt; hän oli mennyt vaan tainnuksiin kahdesta kovasta
täräyksestä, täräyksestä, jotka Jaakon nyrkki antoi, ja toisesta, jonka
hän sai kovasti kaatuessaan.

Mies oli jo täydellisesti tointunut ja oli jo kävelyllä. Hän oli vielä
juovuspäässä ja kiroili kauheasti Marttalan Mattia.

"Senkin hiton vietävä roisto", uhkaili hän. "Hän sai minun toisen
kerran jo narratuksi härsyttämään Jaakkoa, joka on kymmenen kertaa
parempi mies häntä. Entisestään olisi minun pitänyt tietää, mitä siitä
seuraa, kun Jaakkoa syyttömästi solvasee, mutta se p----n Marttalan
Matti saa semmoisia aikaan, vaan ei hän vasta enään minua narraa
käymään syyttömien ihmisien silmille", höpisi mies, eikä huomannut
Maria.

Mari astui nyt miehen tykö ja pyysi että hän sopisi tuon tapaturmaisen
asian, eikä vaivaisi Jaakkoa oikeuteen; he maksaisivat hänelle
kohtuullisesti.

Mies lupasi kyynel silmissä sopia asian, semminkin kun hän kuuli
saavansa rahaa, sillä entiset rahansa oli hän juomisellansa lopettanut.

Samassa tuli Matti huoneesen, sillä hän palasi juuri nyt tuolta
takaa-ajomatkalta.

"Kävipä karhulle kerran hullusti; nyt saan hänen ainakin pois
silmistäni. Ei hän niin mene, ett'ei häntä kiinni saada, vaikka nyt
pääsikin kynsistämme. Haa! murha -- sepä on naula, joka vetää", puhui
Matti mielihyvillään, eikä huomannut, että murhatuksi luultu mies oli
pystössä ja että Marikin oli huoneessa, sillä Mattikin oli
juovuksissa.

"Mitä perhanaa sinä murhasta puhut? Olenpa jo pystössä kahden töppöseni
päällä, luullakseni niin lujassa kuin sinäkin, vaikka kyllä äsken
sääreni virveliä huusivat, ja olenpa koko asian sopinut jo Tinttalan
Marin kanssa", sanoi mies ja astui samassa Matin eteen.

Matti tuli nyt niinkuin puusta pudonneeksi. Pitikö tuonkin onnen
luiskahtaa pois hänen käsistänsä? Ei, ei, niin ei saata käydä -- mutta
tuossahan on elävä todistuskappale edessäni -- murhaa ei ole
tapahtunutkaan -- Mari -- sopinut! Nuot ajatukset sekoittivat niin
Matin ajatukset, ett'ei hän tietänyt mitä tehdä ja sanoa. Vihdoin
selkeni hän hämmästyksestään ja astui vuorostaan miehen eteen.

"Sinä et saa sopia sitä asiaa", sanoi hän kumppanillensa kiivaasti.

"Minä saan tehdä oman asiani kanssa kuinka tahdon, ja se on jo sovittu.
Sinä olet väärä ja kavala mies, Matti, ja tästä eteen päin emme ole
enää ystävykset", sanoi Matin kumppani lujasti.

Mari lupasi aamulla tulla miehen majapaikkaan ja maksaa hänelle
sovinnoiksi mitä hän vaatisi. Matille ei hän puhunut yhtään sanaa,
sillä hän inhosi häntä enemmän kuin käärmettä.

Nyt lähti Mari pois tuosta turmeluksen pesästä, ja mihinkä hän meni?
Kolkkoon, mustaan, sumuiseen yöhön lähti hän nyt kulkemaan. Hänellä oli
kadonnut, eksynyt ja langennut lammas, sitä hän lähti nyt etsimään. Hän
tiesi missä vaarassa ja tuskassa Jaakko nyt oli, sielun ja ruumiin
puolelta. Hänellä oli tuolle langenneelle lohdutuksen sana ja sen hän
tahtoi saada perille, ennenkuin se tulee myöhäiseksi. Hän oli Jaakon
päihtymisen määrästä arvannut, ett'ei hän jaksanut kauvas mennä siitä,
kun takaa-ajajat pois palasivat. Sen vuoksi toivoi hän hänen
löytävänsä. Yksinänsä ja heikkona kuin varjo hiipi hän kaupungin katuja
pitkin ja katosi yön pimeään. Vaikka hän olikin yksinäinen, heikko
nainen, ei hän peljännyt pahoja ihmisiä, ei metsän petoja eikä mitään,
sillä hänellä oli vaan yksi ja ainoa tarkoitusperä ja päämaali, jota
kohden hän pyrki, ja tuo tarkoitusperä oli langenneen miehensä etsiminen
ja löytäminen! Paljon voi vaimo toivoa ja paljon rakastaa!

Kun Mari pääsi kaupungista ulos, meni hän siihen viidakkoon, johon näki
Jaakon juoksevan. Sinne tultuansa kuiskaili hän hiljaa kuin yön haamu:
"Jaakko, Jaakko! Missä sinä olet?" Sitten kuunteli hän niin hiljaa,
ett'ei tohtinut hengittääkään. Kauvan hän kulki, kauvan hän kuiskaili,
kauvan hän kuunteli, eikä mitään kuulunut. Vihdoin viimein oli hän
kuulevinaan jotain heikkoa oihkaamista.

"Jaakko, Jaakko! Oletko sinä siellä? Oma Marisi hakee sinua", kuiskasi
taas Mari.

"Mari, Mari! oletko sinä Mari? Jos olet, niin tule tänne!" kuului
silloin käheästi kuiskiva ääni jostain pensaasta, ja Mari läheni sitä.

Mari oli oikeen arvannut. Viina ja väsymys olivat vaikuttaneet, ja
Jaakko oli kaatunut erään pensaan juurelle, sillä hän ei voinut
edemmäksi mennä. Surkeana sielun ja ruumiin puolesta makasi ja voihkasi
hän siinä, sangen onnettomassa tilassa. Hän oli selvennyt jo osaksi
viinasta ja sen jälkiseuraukset olivat nyt kaikessa kauheudessaan
Jaakkorievun kintereillä. Juopuminen oli jo hirveä ja häpeällinen
rikos, mutta tuo toi myötänsä toisen vielä hirveämmän rikoksen --
murhan, ja se oli hänen eroittava ikuisiksi ajoiksi rakkaasta
vaimostaan ja lapsistaan, ja tuo tieto ja tunto teki hänelle niin
kauheat omantunnon vaivat, että hänen joka luunsolmunsa vapisivat
niinkuin haavan lehti.

"Jaakko! Oletko sinä Jaakko?" kuiskasi Mari likelle tultuansa.

"Oi Mari, rakas Mari! Sinäkö se olet? Voi kauheata -- murha -- ijäksi
eroitettu sinusta ja lapsistani, se on enemmän kuin ihminen voipi
kestää", puhui Jaakko väännellen itseänsä kauheoissa tuskissansa.

"Sinulla on syytä rauhottua; se mies ei olekaan kuollut, jota sinä
löit", sanoi Mari.

"Voi, voi Mari! Elä mielistele, elä petä minua, sillä se ei kauvaksi
poista tuskaa sielustani. Minä näin hänen kaatuvan, näin hänen
hengettömät, sinertävät kasvonsa, kuulin huutoja: murha, murha, tunsin
kuinka minua ajettiin takaa; ainoastaan vahva voimani pelasti minua
hetkeksi rikoksen kostosta -- voi, mutta pian on minua kohtaava
ansaittu rangaistukseni", vaikeroitsi Jaakko epätoivossaan.

"Mutta kuitenkin on se tosi, että se mies elää, jonka luulet
murhanneesi", sanoi Mari.

"Mistä sen tietäisit ja mistä olet sen keinon keksinyt, jolla koet
hetkeksi tuskaani lievittää?" sanoi Jaakko yhä epätoivoisena.

"Olenpa omin silmin nähnyt hänen elävän ja olen puhutellut häntä suusta
suuhun; hän oli pyörtynyt vaan kovasta täräyksestä", sanoi Mari.

"Tuntuu hiukan toden mukaiselta puheesi, mutta se ei rauhoita minua
vähääkään. Jospa hän olisi virvonnutkin kuolleista, niin kauhea
rangaistus odottaa minua, sillä minä tein ruman rikoksen ja hukassa,
hukassa on Jaakkosi, hukassa ijankaikkisesti, ja hukassa olet sinä,
rakas Mari, ja hukassa koko perheemme, sillä vähät varamme menevät
suurien rikosteni ja suurien sakkojen suorittamiseksi", vaikeroitsi
Jaakko.

"Rauhoitu nyt ja usko minua. Lähde nyt vaan minun kanssani
majapaikkaan, jossa saat nukahtaa ja lopen selvetä, ja näetpähän
aamulla, että asiasi ovat paremmasti kuin luuletkaan, ja lähde nyt
heti; sinä menetät terveytesi ja järkesi, jos kauemmin saat täällä
olla", kiirehti Mari.

"Voi, voi, Mari! Mikä olisikaan minulle parempi kuin kuolema, sillä se
pelastaisi minun kärsimästä sitä häpeää ja tuskaa, jonka olen päälleni
vetänyt. Se pelastaisi minun kärsimästä sitä hirveää rangaistusta, joka
minua odottaa ja joka tulee hyvin ansaittuna. Kuolema, kuolema! tule
pian ja pelasta minut rikosteni häpeästä ja rangaistuksesta, joka olen
viheliäisin ja huonoin ihminen mitä maan päällä löytyy. Minussa löydät
mieluisen uhrisi, ja tuskinpa olet koskaan ennen tehnyt mieluisempaa ja
otollisempaa työtä. Mutta voi! minua peljättää ja kauhistuttaa.
Välttäisinkö sillä ijankaikkisen rangaistukseni? Ei, ei, sitä en
välttäisi. Ijankaikkinen, kauhea Jumalan viha ja rangaistus odottaa
minua kuolemani jälkeen. Voi minua, voi sinuakin ja lapsiani!"
vaikeroitsi Jaakko yhä.

"Ei niin. Kuolemasta ei puhettakaan, sillä minä ja lapsemme tarvitsemme
vielä kauvan sinua. Lähde nyt heti pois, sillä muutoin sinä vilustut
täällä ja saat todellakin taudin", sanoi Mari ja painoi kapakasta
hakemansa Jaakon lakin hänen päähänsä.

"Voi, voi, rakas Mari, voi minua onnetointa!" päivitteli Jaakko.

"Tottele nyt minua ja ole mies", sanoi Mari.

Jaakko totteli ja niin he lähtivät haapuroimaan pimeässä kaupunkia
kohden. Horjuin ja päivitellen kulki Jaakko vaimonsa jäljessä pimeää ja
sumuista tietä. Majataloon päästyänsä nukahti Jaakko heti vaimonsa
laittamalle vuoteelle.

Aamulla kun Jaakko heräsi, oli hänen edessänsä kokonainen elämän
helvetti. Hän oli nyt täydellisesti selvennyt viinapäistään ja
järjellinen muisto viimeisistä tapahtumista kokosi kaikki hänen
viimeisen lankeemuksensa erityis-seikat kaikessa hirmuisuudessaan hänen
omalletunnollensa. Noita muistellessa ja tuntiessa tuli Jaakko
semmoiseen tuskaan, että hänen henkeänsä ahdisti, ja tuskan hiki juoksi
hänen päältään.

"Voi, Herra Jumala, Mari! Mitä nyt on tehtävä?" huokasi Jaakko
tuskissaan.

"Sovitetaan loukattu mies ja lähdetään kotiin", sanoi Mari.

"Niin, jos se on mahdollista, jos hän sopii", sanoi Jaakko
ahdistuksessaan.

"Hän sopii; sen sain jo illalla tietooni", sanoi Mari.

Jaakko ei vastannut mitään. Hän tarttui vaimoonsa syliksi ja rupesi
siinä itkemään, niinkuin pieni lapsi. Vaimonsa alttiiksi-antavaisuus ja
itsensä uhraavaisuus, ja samassa hänen oma mitättömyytensä ja
viheliäisyytensä astuivat nyt täydessä valossaan Jaakon eteen, ja tuo
se murti kaikenni hänen sielunsa voimat.

"Voi rakas Mari! Mitenkä meidän ostostemme nyt käypi?" sanoi Jaakko
itkunsa seasta.

"Elä niistä murehdi, heitetään ostokset ostamatta ja maksetaan mitä
rikottu on. Kyllä siinä on minulle morsian-ostoksia, kun ma saan sinun
taas kotia", sanoi Mari.

"Voi, voi, Mari! Kehno, huono, viheliäinen mies on sinulla", sanoi
Jaakko nyyhkien.

"Kyllä sinusta vielä mies tulee, sen sanon vielä nytkin. Sinä et
langennut vapaasta tahdostasi, vaan sinä tulit vietellyksi. Kavala,
vaarallinen kiusaus tuli äkkiä kuin paula tietämättä eteesi. Sinä et
ensin huomannut ja sittemmin et voinut sitä vastaan seisoa, ja niin
sinä lankesit. Sinä kadut sitä nyt katkerasti, ja sen vuoksi toivon
sinusta vieläkin miehen tulevan. Katsos Jaakko! Minä tunnen sinut
paremmin kuin sinä itse", sanoi Mari.

Sitten lähti Mari sovittamaan Jaakon loukkaamaa miestä. Hänkin oli jo
selvennyt pöhnästä. Olipa saaliin himo hänen tehnyt jo paljon
tiukemmaksi kuin illalla. Hän päivitteli kuinka hänen päänsä on kipeä
ja arveli, ettei siitä koskaan enää tervettä tule, ja osasipa hän
kiskoa Marilta niin paljon sovinnoita, ett'ei heille jäänyt kuin hädin
tuskin sen verran, että he niukuin naukuin kotiansa pääsivät. Kun he
olivat miehestä erilleen päässeet, lähtivät he ajelemaan kotiinsa.

Kun Jaakon kaupunkimatka tuli tunnetuksi kylässä, kadotti Jaakko kaiken
arvonsa, jonka hän oli pitkällisen taistelun avulla viimeiseltä
itsellensä voittanut. Kun Mäkelän Mauno oli saanut tuon kuulla, oli hän
sanonut: "sitä se nyt vielä oli vailla".

Ihmiset ovat suuressa määrässä kummallisia, sillä useammat heistä
vaativat enemmän lähimmäiseltään kuin -- itseltään.



XIII.

Selkenee -- pehmenee.


Nöyränä ja katuvaisena teki Jaakko taas työtä kotiin päästyään.
Alituisesti muistaen omaa heikkouttaan ja horjuvaisuuttaan, rupesi hän
aina enemmän ja enemmän näkemään, mikä kallis ja verratoin aarre
hänellä vaimossaan on. Hän tunsi, että hän olisi tuhat kertaa sortunut
elämän taisteloissa, jos ei hänen vaimonsa olisi alttiiksi-antavaisella
uhrauksellaan häntä alati tukenut, lohduttanut ja pystyssä pitänyt.
Suurella sydämen kivulla havaitsi Jaakko, kuinka kasvatuksessa
juurtuneet helmasynnit ovat vaikeat vieroittaa ja kuinka ne uusissa
muodoissa, uusilla keinoilla ja uusilla voimilla ryntäävät esille ja
uusilla pauloilla kietovat lankeemukseen. Vaikk'ei Jaakko ollut koskaan
ollut paha Marille, kaukana siitä, sillä hän oli häntä kunnioittanut
kaikella kunnioituksella ja rakastanut kaikella aviollisella
rakkaudella, kaksinkertaisella kunnioituksella kunnioitti ja rakasti
hän nyt jaloa vaimoaan; ja eipä Marilla ollut yhtään syytä halveksua
tuolla kaupunki-matkalla saatuja -- morsiuslahjojaan. Vaikk'ei se ollut
sen parempi lahja, kuin lankeemus alinomaisessa elämän taistelussa, oli
se kuitenkin kantanut kauniita hedelmiä: Jaakko ei ollut langennut
vajotakseen, vaan -- noustakseen. Hän oli tullut tuntemaan vihollisen
voiman ja kavaluuden, ja hän rupesi vaarilla pitämään sekä
vihollistansa että omaa itseään; ja nöyrä, katuvainen valvominen oli
sen hedelmänä; siis se lankeemus oli opiksi eikä paatumiseksi,
palaamiseksi eikä eksymiseksi. -- Jospa kaikki lankeamiset
vaikuttaisivat samoin! Niin, niin -- jospa.

Kaksinkertaisella innolla, kaksinkertaisilla voimilla ja
kaksinkertaisilla toimilla teki ja teetti Jaakko nyt työtä. Ja
huomasivatpa he, kuinka viisaasti Jumala teki, kun sanoi ihmiselle
syntiin lankeemisen jälkeen: "otsas hiessä pitää sinun leipää syömän",
sillä juuri tuo työ voipi paljon ihmisen intohimoja ja syntiin
lankeemisessa tulleita paheita hillitä ja kuolettaa.

Niin kului taas joku vuosi. Toisenlaiset olivat nyt Vuorentaustan
tienoot, kuin silloin, kun Jaakko tuli sinne taloa tekemään. Avaroita
viljavainioita oli ylt'ympäri kartanon, jotka lainehtivat rehottavassa
laihossa. Toisenlainen oli nyt metsälammen rämekin, sillä se paistoi
saven sekoituksen vuoksi valkealta kuin harmahtava hattu ja rehoittava
nurmitähkiö ja hiirenhäntä-heinät uhkeina huojuivat sinne tänne,
hiljaisen tuulen käydessä, ja toinen osa oli lainehtivassa laihossa.
Rakennuksen takana oli vähäinen kasvitarha, puistoineen ja
Metsälammelle menevän tien kahta puolta oli puu-istutuksia. Tuo ennen
niin hetteinen ja ruma Metsälampi, ruman ja vetelän suon keskessä, oli
muuttunut ihanaksi peilikirkkaaksi silmäksi hymyävän ja rehoittavan
viljavainion keskellä, ja ylpeät kasvit kuvastelivat ympäri rantoja sen
tyynessä pinnassa. Aitassa ja salvoissa oli viljaa vankasti ja mylvivä,
lihava karja oli melkoisesti yhä lisääntynyt. Vankka oli jo Tinttalan
uudistalo, ja tuon vankkuuden perustuksena oli asukasten oikeaan
paikkaan tehty, ahkera työ ja tuo savipohjainen Metsälammen räme.
Jaakko oli oikein arvannut.

Niin teki ja toimi Jaakko, koettaen unhottaa rikostansa, ja se
unohtuikin osittain, sillä hän löysi sydämellensä levon, ja parempaa
perheenisää, kuin Jaakko oli, ei olisi voinut löytää kenestäkään,
ulkonaisesti hurskaastakaan miehestä. Mitä hyvää olisi siitä ollut, jos
Jaakko olisi sortunut? Ja sortunut hän olisikin, jos ei hänellä olisi
ollut armahtavaista sydäntä ja lempeää kättä tukenansa. -- Marikin oli
arvannut oikein, sanoessaan tuntevansa Jaakon paremmin kuin hän itse,
ja ennustaessaan, että Jaakosta vielä nytkin mies tulee.

Unohtua alkoi kyläläisienkin mielestä tuo Jaakon viimeinen lankeemus,
sillä hän oli työllä ja totuudella osoittanut, että hän voi sovittaa
rikoksensa ja olla mies. Mäkelän Mauno ei vaan voinut unhottaa Jaakon
viimeistä roimetta. Hänelle oli puhuttu Jaakon ja Marin keskinäisestä
hyvästä sovusta ja heidän nopeasta vaurastumisestaan, aineelliselta
kannalta katsoen, ja hänelle yritettiin usein puhumaan tuosta
ihmeellisestä käänteestä, mutta Mauno ei kärsinyt sanaakaan siitä
puhuttavan, närkästymättä ja inhoaan osoittamatta. Eikä hänen nähty
koskaan enään olevan ajatuksiinsa vaipuneena, eikä sanovan: "jos, jos".

Marttalan Matti iloitsi sydämestään, kun näki että tuo Maunon ja Jaakon
välillä oleva juopa oli suuressa määrässä isonnut. Hän oli isossa
määrässä voittanut tarkoituksensa, kavaloilla vehkeillänsä, mutta
toivottuun päämäärään eivät ne vieneet, sillä ei hän saanut Jaakkoa
lankeamaan nousemattomaksi.

Tuon puoliksi onnistuneen tarkoituksensakin nojalla nosti Matti päätään
korkeammalle. Hän luuli ajan itsestään pois pesneen tuon saastan, jonka
rosvojuttu oli häneen iskenyt, mutta niin ei ollut. Hän teetteli
ystävyyttä Mäkelän Maunon kanssa ja viimein hän rohkeni varovasti
Maunolle ilmoittaa olevansa se, joka hänen rosvojen kynsistä pelasti!
Silloin loppui Maunon kärsivällisyys.

"Hävytöin, huutitoin valehtelia, rosvojen pesä! Mene silmieni edestä",
sanoi Mauno tuimasti, nousten samassa kiireesti ylös.

Matti ymmärsi nuo sanat ja tuon liikkeen ja hän lähti.

"Melkein hävyttömäksi ihminen saattaa tulla. Jos hän olisi pelastajani,
olisi hän jo aikaa omistanut tuon aina tarjolla olevan piipun; sitä hän
ei ole arvannut omistaa, sillä se ei ole hänen. Muutoin ei hän olisi
kyennyt minua pelastamaan, kenties ei hän olisi sitä tahtonutkaan.
Kaikissa suhteissa täytyy pelastajan olla Mattia paremman miehen",
kuultiin Maunon sanovan Matin mentyä.

Jaakon ja Marin ottotyttö oli kasvanut ja kehittynyt aika-ihmiseksi.
Hänen nimeään ei ole tullut koskaan mainituksi. Johanna oli hänen
nimensä, ja hän rakasti Jaakkoa ja Maria, niinkuin isäänsä ja äitiänsä,
ja heidän lapsiansa niinkuin omia veljiänsä ja sisariansa; Jaakko ja
Mari pitivät ja kohtelivat Johannaa niinkuin omaa lastansa, ja hän
rupesi saamaan yleistä kunnioitusta kauneutensa ja siveytensä vuoksi.

Eräänä pyhä-iltana oli Johanna kylässä. Nuoret olivat kokoontuneet
erääsen taloon, iltaansa viettämään kaikenlaisilla nuorten leikeillä.
Johannakin oli siellä. Eräs poika rupesi panemaan piippuunsa, ja kun
hän sen sai tehdyksi, istui kenossa selin polttamaan.

"Mistä sinä olet meidän isännän piipun saanut?" kysyi Johanna äkkiä
itseään liki istuvalta tupakan polttajalta.

"Tiedätkö varmaan, että tämä piippu on teidän isännän?" kysyi poika
hämmästyneenä.

"Aivan varmaan tuo on sama piippu, jonka meidän isäntä kadotti
joitakuita vuosia takaperin, kylässä käydessään, sen tunnen aivan
varmaan", sanoi Johanna.

Kukaan ei heistä tietänyt tuon piippujutun merkitystä, ei Johannakaan
muuta kuin että se oli heidän isännältä moniaita vuosia sitten kadonnut
piippu, sillä hän ei ollut kuullut puhuttavan kotonaan koko piipusta
muuta kuin sen, että Jaakko oli puhunut eräänä kertana, että hän
pudotti kylämatkalla piippunsa. Mutta tuo, joka piippua nykyään
viljeli, ymmärsi tarkoin mikä merkitys tuolla piipulla oli, ja hän
pisti piipun lakkariinsa ja vetäysi ulos.

Asia on itsestänsä selvä ja yksinkertainen. Kun Mauno oli monta vuotta
hakenut omistajaa tuolle piipulle eikä ollut sitä löytänyt, oli hän
heittänyt kaiken toivonsakin. Hän oli antanut piipun rengillensä, kun
hän oli sitä pyytänyt, ja renki sitten poltteli sillä tupakkaa
kylissäkin käydessään. "Mitäpä minä hänellä teen, kosk'ei sille löydy
omistajaa", oli Mauno sanonut piippua antaessaan.

Siis se oli Mäkelän renki, jolla piippu nykyään oli. Heti kun hän kuuli
kuka piipun omistaja oli, lähti hän kotiansa. Hän meni suorastaan
Maunon kamariin. Mauno oli ajatuksiinsa vaipuneen näköinen, eikä ollut
huomaavinaan renkinsä tuloa, imeskeli vaan harvakseen omaa piippuansa.

"Minäpä tiedän, isäntä, kenen tämä piippu on", sanoi renki samassa
ojentaen Maunolle nähtäväksi kysymyksessä olevan piipun.

"No, annapas kuulla!" sanoi Mauno ja oikasi itsensä suoraksi.

"Tämän piipun omistaja on teidän -- vävynne, Tinttalan Jaakko", sanoi
renki.

"Häh -- mitä? Mitä sanot -- mistä olet sen tiedon saanut?" sanoi Mauno
hätäisesti ja syöksähti seisoalleen.

Ei ukkoisen isku olisi paremmin vaikuttanut Maunoon, kuin tuo uutinen.
Hänen suustaan putosi piippu lattialle ja tuo vahva mies, sekä
luonneltaan että ruumiiltaan, vapisi yhtenä tytinänä.

"Tinttalan Johanna rupesi tätä, heti nähtyään, puhuttelemaan isäntänsä
piipuksi, jonka hän kuuluu kadottaneen joitakuita vuosia takaperin",
sanoi renki.

Mauno oli tuokion vaiti. Sitten kääntyi hän renkiin päin ja sanoi
hänelle puoliksi tukehtuneella, värisevällä äänellä: "anna piippu tänne
ja jätä minut rauhaan. Sopivassa tilaisuudessa tahdon sinulle palkita
tämän tiedon". Renki lähti.

Mitä lieneekään Mauno ajatellut yksin kamariinsa jäätyänsä? Sitä ei
tietty. Mutta luultavasti riehuivat monenlaiset tunteet nyt tuossa
jäykässä rinnassa. Kenties oli tuo vahva luonto ensikerran
horjumaisillansa, jota se ei ollut vielä koskaan ennen tehnyt;
senpä saamme nähdä.

Tovin aikaa kuului kamarista kiireitä askeleita; arvattavasti asteli
siellä Mauno edestakaisin ja mietti. Talvi oli. Ei kuitenkaan kauvan
viipynyt, ennenkuin emäntä sai käskyn tulla Maunon kammariin. Emäntä,
aina tottunut miestään tottelemaan kaikissa, tuli. Hän säikähti kovin,
nähdessänsä Maunon niin oudon näköisenä ja kalpeana.

"Pane vaatetta päällesi!" sanoi Mauno niin hiljaisella ja siveällä
äänellä, että emäntää oikein kummastutti.

"Mitä sinä nyt mietit, Mauno?" kysyi emäntä ja katsoi häntä niin
lempeästi silmiin.

"Käymme yhdessä vähän kylässä", sanoi Mauno umpinaisesti.

"Missä?"

"Senpähän saat sitte nähdä."

Samassa sai renki Maunolta käskyn panna hevonen aisoihin, ajore'en
eteen. Isäntä puki kiireesti vaatetta ylleen ja pian olivat he
matkalla. Olipa emäntä oikein hyvillä mielin, vaikka matkansa määrä oli
tietämättömissä, sillä eipä ollut monasti sitä tapahtunut, että Mauno
olisi tahtonut häntä kanssaan kylään.

"Mihin me menemme?" kysyi emäntä, Kun he olivat tovin ajaneet
metsätietä.

"Johan sen olen sanonut, kylään", sanoi Mauno.

Siihen selitykseen täytyi emännän tyytyä ja niin ajettiin edelleen.

Vihdoin ajoi Mauno erään talon kartanolle. Emäntä ei tuntenut taloa,
eikä hän tuntenut kaikkia muitakaan taloja kylässään, sillä hän oli
opetettu kotonaan pysymään; ehkäpä ei Maunokaan tuntenut tuota taloa,
ei ainakaan tarkoin, sillä hän ei ollut koskaan käynyt siinä; se oli --
Tinttala.

Iltapuhteen pimeän avulla pääsivät vieraat kellottomalla hevosella
kartanoon kenenkään huomaamatta; nyt astuivat he huoneesen. Kirkas
valkea palaa lekotteli takassa pystyvalkeana, sillä Mari oli juuri
padan kääntänyt pois tulelta ja ammentanut illalliskeiton kuppeihin.
Pum, pum, pum, pani iloinen valkea, suurista kasahaloista tehdyssä
torvessa, levittäen samassa valoa ja lämpöä ympärillensä. Vaikka olikin
valoisa, oli ovipieli kuitenkin hämärä, johon vieraat pysähtyivät.
Jaakko istui takan ääressä ja kieputti pikku Maunoa polvellansa ja
kaksi nuorinta lasta kieppuivat äitinsä ympärillä.

"Oletpa sinä jo oikein raskas poika. Kohtahan sinä olet Mäkelän vaarin
kokoinen", sanoi Jaakko pikku Maunolle ja kiikutti häntä kiivaasti
polvillaan.

"Isä, isä! Miks'ei minua viedä koskaan katsomaan Mäkelän vaaria ja
mummoa?" sanoi pikku Mauno ja katsoi kysyvästi isänsä silmiin.

"Et sinä, poika-rukka, taida koskaan nähdä Mäkelän vaaria ja mummoa",
sanoi Jaakko surullisesti. Hän lakkasi poikaa kiikuttamasta ja
ajatuksiinsa vaipuneena siljoitteli hän pojan kihara-tukkaa.

Tuo keskustelu isän ja pojan välillä tapahtui juuri siinä tuokiossa,
jona vieraat seisahtuivat ovipieleen.

Ensi silmäyksellä tupaan tultuansa huomasi Mäkelän emäntä, missä
kylässä nyt ollaan. Vaikka hän seisoi Maunon rinnalla ja oivalsi hyvin
kyllä, minkälaista käytöstä hän vaatii, pääsi häneltä kuitenkin heikko
tuskan huudahdus; äidin sydän kuohahti pakolla opetetun rajan ylitse.

"Keitä vieraat ovat? Mikä teitä vaivaa?" sanoi Mari ja syöksähti
vierasten tykö, ensin varovasti irroittaen lapset itsestänsä.

Kun Mari oli tarkemmin silmännyt vieraita, astui hän nopein askelin
takaperin ja huudahti: "Herra Jumala! -- Isä ja äiti!"

Nyt astui Mauno keskelle lattiaa: "Jaakko ja Mari! tahtoisin jotain
haastella teille. Viekää minut kamariinne!" sanoi hän.

Sitten lähtivät he kamariin ja Mauno viittasi vaimolleen, että hänkin
tulisi, ja vaimo tuli.

Nyt oli tuskan ja odotuksen aika, sillä kukaan ei tietänyt mitä nyt
tapahtuisi. Kullakin heistä oli ajatuksissa muinaiset muistot, muistot
menneistä ajoista, tapahtumista ja asioista, ja nuot muistot herättivät
heissä monenkaltaisia tunteita, jotka myrskyinä kiitivät itsekunkin
sielun läpitse. Siihen sitten vielä lisäksi tuommoinen äkkinäinen ja
odottamatoin kohtaus, niin pitkän ja monta tuskallista hetkeä aikaan
saaneen ajan perästä. Kaikki nuo yhteensä aikaan sai heissä kaikissa
vapistuksen, vapisi itse Maunokin, vaikka hän oli jäykin heistä.

Kun he olivat kaikki sanan puhumattomina tovin aikaa istuneet, rupesi
Mauno pitkäveteisesti poveaan kaivamaan; sieltä hän veti esiin
niverä-piipun, lyhyellä luuvarrella.

"Tunnetko Jaakko tämän piipun?" kysyi Mauno, samassa näyttäen Jaakolle
piippua.

"Se on minulle hyvinkin tuttu", sanoi Jaakko tukehtuneella äänellä.

Mauno rupesi enemmän vapisemaan; hänen hartiansa oikein jytisivät;
sisällinen raivoisa tuska vaikutti sen. Kenties tuo tuska oli hänellä
ensimäinen eläissään, sillä ensikerran eläissään olivat hänen
perustelmansa ja päätelmänsä horjuneet ja vääriksi löytyneet.
Ensikerran olivat hänen tuntonsa viisarit osoittaneet aivan toista,
kuin mitä hän oli heille määritellyt ja mitä hän oli heistä
luuloitellut, ja niin suuressa määrässä. Hänen tuli tuo tunnustaa,
sillä hän ei tahtonut olla väärä missään suhteessa, kun hän vaan tuli
vakuutetuksi tunnossaan asian oikeudesta, ja tuo kaikki vaikutti
sanomattoman tuskan hänen sydämessään. -- Jäykkä mies, jäykkä luonto
oli murtunut -- oli.

Kukaan ei puhunut mitään sillä ajalla, jolla Mauno taisteli sisällisen
ihmisensä kanssa.

"Väärin olen sinua, Jaakko, tuntenut, väärin tuominnut, anna se minulle
anteeksi!" sanoi Mauno vihdoin vapisevalla äänellä.

Nyt vasta huomattiin mitä Maunolla oli mielessä, ja nuo Maunon harvat
sanat tekivät sanomattoman vaikutuksen toisien tuntoihin. Mari
ryöpsähti heti isänsä kaulaan ja hoki itkunsa seasta: "isä, rakas isä!
Te olette minulle ja Jaakolle anteeksi antanut, sen tiedän nyt, ja se
tekee sydämelleni niin hyvää, voi Herra Jumala kuinka hyvää." Marin
äiti ei kyennyt muuta sanomaan, kuin olemaan: "voi, voi kun sinä Mauno
olet hyvä, tiedänhän minä, että sinä olet hyvä, mutta et sinä ole vielä
koskaan ennen noin hyvä ollut". -- "Tuhat kertaa anteeksi, rakas
appeni, tuhat kertaa anteeksi", kertoi Jaakko ehtimiseen. Kaikki
itkivät.

"Mihin olisi ainoa lapseni joutunut, jos hän olisi yhtynyt Marttalan
Matin kanssa, niinkuin minä olisin sokeudessani tahtonut? Missä olisin
minä, jos et sinä, Jaakko, olisi minua pelastanut murhaajain ja
rosvojen käsistä? Minä olen sinua pitänyt murhaajanani, ryövääjänäni,
ja sinä olet minun pelastajani; sinä olet pelastanut minut ja lapseni
perikadosta. Kauhea on ajatella, millä tavalla minä olen kohdellut
hyväntekijääni -- sinussa on jalo henki, Jaakko", änkytti itkunsa
seasta Mauno.

Kukaan toisista ei voinut puhua paljon mitään; ainoastaan Mari voi
änkyttää: "isä, isä", ja Marin äiti: "sanoinhan minä sen, Mauno,
sanoinhan minä sen."

Niin, tuo oli liikuttava näky ja kohtaus, oli katumuksen ja parannuksen
hetki, oli avonainen ja vapaa sydänten aukaiseminen, oli tunnustuksen
ja sovinnon hetki, oli kauniimpia helmiä taistelevassa ihmis-elämässä
-- oli todellakin.

Sitten vasta kehoittivat Jaakko ja Mari vieraitansa riisumaan
päällysvaatteensa pois ja Jaakko meni hevosta päästämään ja talliin
viemään.

Kun he olivat tyyntyneet tunteittensa vallasta, sai Jaakko ruveta
kertomaan kuinka hän sattui tulemaan siihen, kun rosvot häntä
hätyyttivät. Jaakko kertoi alusta loppuun asti kaikki pienimmätkin
seikat, ja sana sanalta tunsi Mauno ne tapahtuneiksi, ja Mauno oikein
kauhistui, kuullessansa noiden pahantekijäin vehkeitä.

"No miks'et sinä tullut huoneesen, kun toit minut kotiini, vaikka minä
käskin?" kysyi Mauno.

"Minä pidin pelastuksenne tavallisena ihmisvelvollisuutena, enkä
toivonut siitä mitään palkintoa; ilman sitä pelkäsin teidän vihaanne",
sanoi Jaakko.

"Hyvä Jumala!" puhkesi Mauno sanomaan tuon kuultuansa.

Sitten oli tovi äänetöintä aikaa.

"Nyt minä täydelleen käsitän, että sinussa on miestä. Vainottuna
pienestä poikasesta pitäin, hyljättynä ja sorrettuna, olet sinä läpi
kaikkien vastuksien raivannut näin vankasti, talon omalla voimallasi
kylmään korpeen. Minä olen kompastunut sinun harvoihin hairahduksiisi,
mutta sinun hyvät avusi ja työsi ovat monin kerroin suuremmat vikojasi
ja hiljan olen oppinut tuntemaan, ett'ei täällä viatointa löydykään.
Kaikki, mitä meillä on, ottakaa heti huomenna haltuunne ja antakaa
ainoastaan lastenne kanssa meille ruokaa ja hoitoa kuolinpäiväämme
asti. Meillä ei ole kaukaan aikaan ollut yhtään lasta, sillä
kovuudellani olen ainoan lapseni ajanut pois tyköäni. Monta tuskaa on
se tuottanut, monta unetonta yötä antanut, vaikk'ei siitä muut tiedä,
sillä minullakin on toki sydän, joka voi tuntea ja kärsiä. Antakaa
te nyt meille lapsia itsessänne ja lapsissanne, korvaukseksi
lapsettomuudellemme ja lohdutukseksi pimitetylle menneelle elämällemme
ja nykyiselle murheellemme!" puheli Mauno ja eipä häntä koskaan oltu
kuultu niin kaunopuheliaana kuin nyt.

"Voi, voi kuin te olette hyvät, isä ja äiti. Voi kuin silloin on hyvä
olla, kun te olette aina meidän ja me teidän. Me emme tarvitse teiltä
saada mitään, sillä Jumala on siunannut työmme, niin että hyvin kyllä
aikaan tulemme; siinä on kylläksi kun teidät saamme. Täällä meidän on
sitten hyvä olla, vähän ulompana maailman hyrskyistä ja pauhuista, ja
silloin koetamme kaikin unhottaa mitä kärsineet olemme", puheli Mari ja
halaili kyynelsilmissä vuoroon isäänsä, vuoroon äitiänsä.

"No, mutta herran tähden! Mihin meidän omaisuutemme sitten joutuisi,
jos ette te sitä vastaan ottaisi? Eihän meillä ole minkäänlaisia muita
perillisiä; omaisuutemme vastaanottamista ette saa yhtään estellä,
sillä te saatatte estelemisellänne tehdä nykyisen ilomme jälleen
murheeksi. Mutta emmeköhän me kumminkin kaikin mene Mäkelään asumaan?
Onhan se vanhempi ja kauemmin asuttu paikka, vai mitä Jaakko siihen
sanoo?" puheli Mauno.

Jaakko ei vastannut toviin aikaan mitään; näyttipä siltä kuin hän olisi
kadottanut puheenlahjansa. Hänen rintansa aaltoili ja hengityksensä
kävi harvemmaksi; näkyi selvästi, että joku sisällinen tunne ahdisti
häntä.

"Rakas, kallis on minulle tämä koti. Tässä olen minä taistellut
raskaimmat ja tärkeimmät taisteloni. Tässä olemme usein murtuneet sekä
sielun että ruumiin puolesta. Tässä, tässä olemme langenneet ja
nousseet. Tässä olemme kärsineet suurinta tuskaa, mitä ihminen koskaan
voi kärsiä, ja toisaalta nauttineet semmoista iloa ja onnea, jota ei
yksikään kuolevainen liene suuremmassa määrässä nauttinut. Tässä olen
koettanut unhottaa ja sovittaa rikoksiani ja tässä on kova ruumiillinen
työmme kantanut jo hedelmiä, toimeen-tuloksemme asti. Voi, voi! Vaikea
on minun se ilmoittaa, mutta täytyy minun kumminkin sanoa, ett'en saata
erota tältä rakkaalta taistelutantereeltani. Tässä tahdon elämäni elää,
tässä kuolemani kuolla, ja -- ja..." puheli Jaakko, mutta nyt tukautti
sortunut ääni sanat hänen kurkkuunsa.

Mauno näytti nieleskelevän jotain; kenties se oli murtuneen mielen
nielemistä. "Se on päätetty. Olkoon menneeksi. Me jäämme luoksenne jo
tältä matkalta; me emme palaa enään Mäkelään koskaan, tehkää te Mäkelän
kanssa mitä tahdotte", sanoi Mauno ja ojensi Jaakolle ja Marille
kätensä, jonka he ottivat liikutetulla mielellä vastaan.

Nyt lähtivät kaikin tupaan. Jaakko sanoi pikku Maunolle: "Nyt on
Mäkelän vaarisi ja mummosi täällä; tuossa he ovat", ja vei pojan heidän
luoksensa.

"Onpa minulla komea vaari ja mummo; miks'ette ennen ole tulleet meille?
Nyt on minulla kaksi vaaria ja mummoa", sanoi pikku Mauno lapsen
viattomuudessaan.

"Hyvä Jumala noita viattomia lapsiakin!" sanoi Mauno, ottaen pojan
syliinsä, ja kyyneleet valahtivat silmistään. Sitte meni hän ja
tervehti talon palkolliset, vanhan Saara muorin ja Jaakon isän ja
äidin, ja sitten sanoi hän heille: "saattepa meistä kaksi asukasta
lisäksenne."



XIV.

Lopputili.


Kovin ällistyivät Mäkelän palkolliset, kun Jaakko seuraavana aamuna
ilmestyi Mäkelässä isäntänä ja käskijänä. Sitä suurempi oli heidän
kummastuksensa, kun Jaakko ilmotti, ett'eivät isäntä ja emäntä tule
enään koskaan Mäkelään asumaan.

Jaakko järjesteli nyt väli-aikaisen asumuksen Mäkelässä; tuolle
rehelliselle ja uskotulle renki Kallelle, joka tuon kummallisen piipun
omistajan oli ilmi saanut, antoi Jaakko täydellisen isäntävallan, siksi
kuin toisin määrätään. Kotia lähtiessään vei Jaakko kirjoittajan
muassaan, joka sitten Tinttalassa teki kirjallisen liiton Maunon ja
Jaakon välillä.

Seuraavana pyhänä kuulutettiin Mäkelän maa ja osa irtainta
huutokaupalla myötäväksi.

Kyläläiset ällistyivät kaikesta, mitä he nyt olivat nähneet ja
kuulleet, niin että eivät olleet omia silmiään ja korviaan uskoa; olipa
kun aurinko olisi muuttanut kulkunsa, maa ratansa ja virrat juoksunsa
päinvastaisiin suuntiin, kun Mäkelän Mauno oli sanansa peruuttanut.
Mutta kun Korpelan isäntä oli tuon mielenmuutoksen kuullut, oli hän
sanonut: "Mäkelän Maunollakin on sydän, joka voipi muuttaa päätöksensä,
kunhan vaan hän tulee tunnossaan vakuutetuksi olevansa väärässä.
Kenties on tuo vakuutus ensimäinen hänen eläessään. Hän on suora,
rehellinen mies ja on harvoin väärässä, mutta kenties olisi noita
vakuutuksia saanut olla joku lisää ja aikasemmin, mutta parempi
myöhäänkin, kuin ei koskaan".

Kuulutettu huutokauppa-päivä tuli Mäkelään. Jaakko eroitti Mäkelän
tiluksista avullisen torpan maan erilleen, viideksikymmeneksi vuodeksi.
Siihen tuli hyvästi peltoa, niittyä, metsää ja tekomaata ja kantataloon
ei tarvinnut torpan mainitun ajan kuluessa maksaa veroa eikä tehdä
päivätöitä. Maa ja liika irtain myötiin ja tuotti semmoisinaankin
kymmeniä tuhansia markkoja; eläimet, heinät, viljaa ja tarpeellisimmat
työkalut jätti Jaakko myömättä ja vei ne Tinttalaan.

Huutokaupan päätyttyä kutsui Jaakko renki Kallen tykönsä.

"Sinua varten eroitin minä torpan. Sinä saat sen tästä päivästä pitäen
haltuusi, niillä ehdoilla, joilla se päätilasta eroitettiin, eikä sinun
tarvitse meillekään siitä mitään maksaa", sanoi Jaakko.

Renki Kalle tuli niinkuin puusta pudonneeksi, eikä hänellä tahtonut
olla mitä sanoa.

"No, mutta Herran tähden! Mistä tämä tulee?" voi hän viimein änkyttää.

"Se on appivaarini tahto. Eikö hän ole jolloinkin aikonut sinulle
jotain palkita?" sanoi Jaakko.

"Niin, tuo piippujuttu, se ei olisi ollut palkinnon arvoinen", sanoi
Kalle.

"Niin, mutta sen on tehnyt ja päättänyt se mies, joka harvoin purkaa
päätöksiään", sanoi Jaakko, ja kaikki purskahtivat nauramaan, sillä
Jaakon sanoille ruvettiin antamaan arvoa. Minkä vuoksi? Sen vuoksi,
että hän oli nyt -- rikas!

"No, mutta teidän Johannahan oikeammin oli se, joka piipun omistajan
ilmoitti", intteli Kalle.

"Jos sinua paremmin se miellyttää, niin nauttikaa Johannan kanssa
palkintonne yhdessä; ilman sitä olen minä aikonut Johannalle erittäin
palkita", sanoi Jaakko.

Kalle punastui punaiseksi kuin leppäkerttu, sillä jokainen tiesi,
ett'eivät Kallen ja Johannan silmäilemiset olleet heille
vastenmieliset.

Sivumennen mainittakoon, ett'ei kauvan viipynytkään, ennenkuin Kalle
kihlasi Johannan. Jaakko lahjoitti Johannalle elukoita, viljaa ja
työkaluja runsaalla kädellä. Kalle ja Johanna perustivat elämänsä
noilla palkinnoilla ja elivät hyvissä varoissa onnellisina, ja olivat
kiitolliset hyväntekijöillensä.

Jaakosta tuli nyt paikkakunnan rikkain mies, mutta hän ei käyttänyt
rikkauttaan köyhäin sorroksi, vaan auttamiseksi.

Ensi vuotena kohosi Tinttalan kartanoon, Metsälammen puolelle, uhkea
rakennus, joka järkiään laitettiin asuttaville.

Tuo entinen pikku tupa muutettiin Metsälammen rannalle ja laitettiin
samaan asuun, suojaksi raju-ilman aikoina, kun kalassa oltiin, sekä
uintimatkoilla sattuvien sadekuuroin suojaksi. Metsälammen räme, se nyt
vasta pöläkkään tuli. Siellä kuokittiin, kaivettiin, muokattiin ja
väännettiin. Siellä poltettiin, kynnettiin, kylvettiin, niitettiin ja
leikattiin; siellä oli miestä kuin mätästä, kullakin erilaiset
työ-aseet käsissä. Osa Metsälammen rämeestä oli muuttunut jo
vakinaiseksi maapelloksi ja muuta tehtyä lihavaa viljamaata oli tuossa
muinen niin rumassa Metsälammen rämeessä niin kauvaksi kohta kuin silmä
kantoi.

Eipä Jaakon appivaari ollutkaan ollenkaan tyytymätöin uuteen taloonsa,
kun hän kesän tultua näki oikein Tinttalan tilukset, eikä hän
ihmettelemästä laannut, kuinka paljon siinä oli tehty ja toimitettu.
Kesäisinä aikoina hän usein ongiskeli vaimonsa kanssa Metsälammesta, ja
suuri oli heidän ilonsa, kun joku kyrmyniska ahven tai hopeakirkas
särki vonni heidän onkeensa, sillä Jaakko oli joku vuosi takaperin
istuttanut lampeen särkiäkin.

Kaiken haaran kautta alkoi Maunolle uusi aika, uusi elämä, uudet
käsitteet. Hän tuli joka puolelta näkemään vilkkaampaa elämää ja
toimintaa, kuin ennen Mäkelässä. Hän tuli käsittämään ja huomaamaan,
että halvinkin ihminen saattaa olla joksikin hyödyksi ihmiskunnalle,
kun hän on vaan rehellinen, vaikk'ei hän ole rikaskaan, jolle hän ennen
niin suuren arvon pani. Hän huomasi, että varoja ja rikkauksia saattaa
käyttää paljon hyödyllisemmälläkin tavalla, kuin rahojen kokoamisella,
vieläpä niinkin, että siitä on hyötyä sekä itselle että muille. Tuon
ajatustavan perusteella ja käsitteellä olivat hänestä Saara muori,
Jaakon vanhemmat, Kalle ja Johanna parhaita ihmisiä maan päällä,
vaikk'ei hän heistä ennen juuri suurta lukua pitänyt.

Yhä enemmän oppi hän vaimoansa rakastamaan ja huomaamaan, mitä hänen
vaimonsa oli saanut hänen jäykkyytensä vuoksi kärsiä. Hän näki
jokapäiväisenä esimerkkinä edessänsä, Jaakosta ja Marista, mitä tosi
rakkaus ja avosydämisyys parikunnan välillä vaikuttaa, ja tunnollisella
sydämellä koki hän korvata vaimollensa entistä tylyyttänsä ja
kylmyyttänsä. Vaimonsa käsitti hyvin tuon elämän muutoksen ja kyynel
silmissä tunnusti hän nykyisen elämänsä taivaaksi maan päällä.

Jaakon ja Marin lapsissa sai Mauno uutta elämän ainetta. Kun hän ei
vaan ollut jossain työssä tai toimessa, leikki hän lasten kanssa
yhdellä tai toisella tavalla. Väliin oli hän lasten kanssa
sokkosillakin, ja kävipä joskus niinkin, että ukko kaatui nurin
niskoin, lasten hätyytellessä; semmoiset tepposet huvittivat ukkoa
suuresti, jos muitakin.

Vuosi, pari oli kulunut. Saara muori ja Jaakon äiti olivat jättäneet
tämän maailman ja he olivat saatetut tuonne viimeiseen lepoon, joka
niin tasan kaikki arvaa. Hyvin vanha ja keltaisen-ryppyinen oli Jaakon
äiti jo ennen kuolemaansa. Hän oli viimeiseltä tuntikausia katsonut
hyvin hartaasti Jaakkoa, ja väliin oli hän lausunut: "no ei olisi
uskonut tuosta pojasta tuommoista miestä tulevan". Kenties hän huomasi,
että Jaakko oli etevämpi kasvatustaan ja ett'ei tuo hänen etevyytensä
suinkaan ollut hänen ansionsa. Kenties oli hänkin viimeisellä elämänsä
ajalla oppinut tuntemaan jotain jalompaa ja korkeampaa, kuin
salakapakoitsemisen, ja sitäpä juuri osoittaa joskus häneltä kuultu
lause: "ei ole viinan myönti siunaukseksi"; harvoin kuultiin tuo lause
puhkeavan eukon rinnasta, mutta se kuultiin aina tapahtuvan pitkän
vaiti-olemisen ja miettimisen perästä.

Jättänyt oli Marttalan Erkkikin jo tämän elämän. Hän oli suurella
surulla ja mielipahalla havainnut, että hänen oikein ja väärin
koottujen rahojensa päällekirjoitukseksi oli tullut: "menkäät kaikkeen
maailmaan". Hän kuoli hyvin mielellään, sillä hän tahtoi päästä enempää
näkemästä. Poikansa, Matti, oli tuon oudon kirjoituksen kirjoittanut
hänen rahoihinsa, ja sen kirjoituksen mukaan alkoivatkin rahat huilata
kaikkeen maailmaan. Sentähden oli Erkki usein lausunut viimeiseltä:
"eipä minun pojastani miestä tullutkaan".

Jaakko oli nyt kerrassaan voittanut kaikkien ihmisten suosion ja
kunnioituksen. Montakin syytä oli siihen. Hän oli täydellisesti
puhdistanut itsensä niistä rumista, rikoksellisista syytöksistä ja
epäluuloista, joihin hän oli kavalasti kiedottu, ja ihmiset oikein
kauhistuivat käsittäessään, mitä Jaakko oli saanut aivan viattomasti
kärsiä. Olipa Jaakko omalla työllään ja nerollaan ponnistellut
itselleen kieltämättömän yhteiskunnallisen aseman ja riittävän
perheellisen toimeentulon, ja tuon oli hän saanut aikaan kaikkien
vaivojen, vastuksien ja sortamisien vallitessa; eihän semmoinen mies
saattanut olla kehno ja mitätön. Päälliseksi oli hän haltuunsa saanut
suuren, ulkoa päin tulevan rikkauden, jota hän kunnollisesti hoiti,
hyödyksi itselleen ja muille, ja tuo viimeinen seikka peitti ihmisien
silmissä kaikki Jaakon entiset lankeamiset ja hairahdukset aivan
kuulumattomiin, semminkin kun hän parannetulla elämällänsä osoitti
voivansa noustakin, ei vaan langeta. Jaakko tuli nyt kylässä kaikille
kaikiksi. Kuntakokouksissakaan ei nyt enään naurettu hänen neuvoillensa
ja puheillensa, vaan ne otettiin aina valaisevina neuvoina vastaan, ja
enimmiten päättyi asiat niinkuin hän esitteli.

Samassa määrässä kuin Jaakon arvo yleni, aleni se Marttalan Matilta.
Yht'äkkiä paljastuivat kaikki hänen salakavalat juonensa, joilla hän
oli koettanut sortaa ja langettaa Jaakkoa, ja kahta raskaammasti
lankesi yleisön tuomio Matin päälle. Päälliseksi oli hänen suuret
rikkautensa olleet ja menneet, jonkatähden nekään eivät olleet
peittämässä enään hänen rikoksellista elämäänsä, ja niin ei hän
saanut enään kunniaa mammonan orjiltakaan. Kavaluutta, petosta,
epärehellisyyttä, ilkeyttä, kostonpyyntöä, panettelua, solvausta ja --
köyhyyttä oli nyt vaan yleisön silmissä Matin kunnia-luettelossa.

Eipä kauvan viipynytkään ennenkun Marttalaankin kuulutettiin
huutokauppa. Merkillistä on, kun noihin kylän vankimpiin taloihin,
Mäkelään ja Marttalaan, tuli huuto-kauppa! Erilaisella pohjalla seisoi
kummassakin talossa nuo "vasaramarkkinat", sillä edellinen pidettiin
vapaehtoisesti, jälkimäinen pakosta. Viime aikoina oli Matti osoittanut
jonkinlaista parannettua elämää, mutta hänen entinen juoppoutensa ja
tuhlari-elämänsä oli saanut jo asiat niin pahalle kannalle, ett'ei se
ollut enään autettavissa. Hän oli viimein nainut erään köyhän, mutta
sievän piika-tytön, ja tuon vaimonsa alinomaisesta vaikutuksesta oli
Matti vihdoin ruvennut näyttämään elämän parannuksen merkkiä.

Määrätty huutokauppa-päivä tuli Marttalaan. Mahdotoin väen paljous
kokoontui taloon, mikä mitäkin tarvettansa varten; Jaakkokin oli muiden
joukossa. Alla päin, pahoilla mielin oli nyt Mattikin, mutta sitäkin
enemmän hänen vaimonsa, ja olipa syytäkin, sillä pelättävä oli, että
heidän elo-elämänsä menee heiltä niin polkuhinnasta, ett'ei heille
itselleen jää maahan putoavaa. Ensin myötiin halvinta irtainta ja
sitten ryhdyttiin maan myöntiin. Sadan sadan päälle ja kymmenen
kymmenen päälle nosti Jaakko hintaa niin kauvan, että Marttala jäi
hänelle, puolesta sen oikeasta arvosta.

"Siinä oli taistelun pää, Jaakon ja Matin taistelusta, eikä ole vaikea
huomata mikä Jaakolle on voiton tuottanut", sanoi Matin vaimo
surullisesti, kun huomasi kenelle heidän talonsa joutui.

"Se oli oikea kosto, ja selvästi näkyy kuka voiton on pitänyt", mutisi
väki puoliääneen, kun Jaakolle maa lyötiin, sillä he pitivät aivan
luonnollisena ja oikeana sen, että Jaakko häätää Matin pois maaltaan.

Matti kuuli tuon väen mutinan. Entinen ilkeys ja häijyys sai hänessä
taas täyden vallan. Hän loukkaantui kovin, kun Jaakko oli saanut niin
loistavan voiton ja niin suuren vallan hänen ylitsensä ja hänen
ilkeytensä muuttui nyt voimattomasta kostonpyynnöstä kateuden vihaksi.

"En olisi huolinut vaikka maani olisi joutunut kenelle muulle, kuin ei
se vaan olisi tullut tuon -- Tintta-karhun haltuun", sanoi Matti
vihasta vapisevalla äänellä.

Kaikki ihmiset kauhistuivat tuon Matin puheen kuultuansa ja odottivat
pelvollaan, mitä siitä seuraisi.

Nyt nähtiin kummia, semmoisia kummia, joita vähimmän oli odotettu.
Tyynenä ja nöyränä astui Jaakko Matin eteen ja sanoi:

"Nyt saat, Matti, sanoa minua vaikka Tintta-sudeksi enkä yhtään pahene
siitä. Tämä on minulle ollut kova koulu, ja tuossa koulussa olen minä
oppinut jotain, olen oppinut -- kärsimään ja itseäni hillitsemään.
Sydämestäni pyydän sinulta anteeksi, kun olen niin usein närkästynyt
sinulle niin viattomasta nimittämisestä, kuin Tintta-karhu on. -- En
ole tullut sinun maatasi anastamaan, enkä maaltasi sinua pois
häätämään, vaan auttamaan. Koska luulen, että se hinta, johon maa
nousi, riittää velkojesi maksuksi, niin pyydän että huutokauppa
lakkautetaan ja sinä saat maasi pitää niinkuin ennenkin; maksa minulle
sen mukaan kuin voit."

"Sepä vasta oli oikea kosto, ja selvästi näkyy, kuka jalo on", kuului
silloin ääni väkijoukosta, ja kun katsottiin kuka tuon äänen päästi,
havaittiin sen olevan Korpelan isännän.

Kun Matti oli kuullut tuon Jaakon puheen, astui hän askeleen ja toisen
takaperin ja horjui. Jaakon puhe teki häneen tehosan vaikutuksen.

"Jumalani! Tuollako tavalla te kostatte meidän hävyttömyytemme ja
ilkeytemme teitä kohtaan?" sanoi Matin vaimo hämmästyneenä, omistaen
miehensä häijyn kavaluuden itselleenkin, vaikk'ei hän ollut koskaan
Jaakolle mitään häijyyttä tehnyt, päin vastoin oli hän usein miestään
kyynel silmissä varannut siitä.

"Onko se niin, Jaakko, onko se niin? Väärin olen tehnyt sinua vastaan,
julmasti väärin, ja usein on oma-tuntoni soimannut minua siitä. Minä
olen julmasti sinua sortanut, julmasti soimannut ja kääntänyt omat
rikokseni sinun päähäsi. Sinä olet täydellisesti itsesi puhdistanut
minun pirullisista syytöksistäni ja kamalasti lasketuista pauloistani,
ja minä olen itse kietoontunut ja langennut omiin pauloihini, ja
voittaneena, puhdistuneena teet sinä sortajallesi, ilkeälle
kostonpyytäjällesi ja verivihollisellesi tuommoisen työn! Jaakko! Se on
enemmän kuin minä voin käsittää. Anna minulle, Jaakko, anteeksi, anna
Jaakko minulle anteeksi! Minä rukoilen, minä pyydän sitä, minä pyydän
ja rukoilen sydämen pohjasta!" puhui Matti itkusta tukahtuneella
äänellä ja vesissä silmin.

"Se on jo annettu. 'Anteeksi antakaat, niin teillekin anteeksi
annetaan. Älkäät pahaa pahalla kostako, vaan voita sinä paha hyvällä'",
sanoi Jaakko ja kyyneleet valahtivat hänenkin silmistään.

Liikutettuna oli koko huutokauppa-väkikin ja he hajausivat itsekukin
kotiansa.

Niin jäi Matti Marttalan isännäksi kuten ennenkin. Hän koki parantaa
elämäänsä ja maksella Jaakolle vähitellen isoa velkaansa. Hän ei
kumminkaan voinut enään nousta entiseen maineeseen rikkaudessaan, eikä
entiseen kunniaan arvossaan, sillä liian syvälle oli turmelus iskenyt
kyntensä häneen ja liian hiljan oli hän itsensä siitä irroittanut. Toki
oli hänellä, vaimoineen ja lapsineen, oma talonsa, oma leipäpalaisensa
ja oma asuntonsa koko elämänsä ajan, ja he kiittelivät Jaakkoa
hyväntekijänänsä. Jaakosta ja Matista tuli hyvät ystävät tästä lahtien,
mutta Mari ei tahtonut nähdä Mattia, vaikka hänkin antoi sydämessään
hänelle anteeksi, sillä Mari ei saanut sydämessään paranemaan aivan
umpeen niitä haavoja, joita Matti oli koko elämänsä ajan sinne iskenyt
-- Marissa juoksi isänsä, Maunon verta.

       *       *       *       *       *

Eräänä talvi-iltana istui Jaakko kotonaan iloisen palvelusväkensä ja
perheensä keskessä, yhtä iloisen takkavalkean loimottaessa. Lapset
hyörivät ja pyörivät, iloisina hekin, vanhempiensa ja Maunon ympärillä,
tehden kaikenlaisia leikkejä ja kysymyksiä. Väki nauroi ja hälisi ja
itsekullakin oli jotain merkillistä sanottavaa ja toimitettavaa. Jaakko
vaan oli ajatuksiinsa vaipuneena, eikä näyttänyt tulevan huomioonsa,
vaikka lapset kävivät vähin häntä puskemassa että hän oikein heilahti;
kaikesta näkyi, ett'ei hän tietänyt mitä ympärillä tapahtui. Tuon
huomasi Mari ja hän katsoi kauvan Jaakkoa silmiin, suu vähän naurussa;
Jaakko ei tuota huomannut. Viimein pyrskähti Mari nauramaan täyttä
kurkkua. Jaakko havahtui.

"Jopa taas rupesit miettimään menneitä aikoja. Tiesinhän minä kun
tiesinkin, että kyllä sinusta vielä mies tulee", sanoi Mari ja katsoi
naurussa suin Jaakon silmiin niin lempeästi.

Jaakko kohotti itsensä suoremmaksi.

"Niin", sanoi hän. "Tuhat kertaa olisin minä sortunut elämän
taisteloissa, jos sinä, rakas Mari, et olisi ollut minua tukemassa ja
ylös nostamassa lankeemuksissani. Jos minä joku olen, sinun vuoksi minä
se olen, sillä sinä olet täydentänyt tyhjät paikat sydämessäni. Sinua
ja sinun suuria avujasi ja ansioitasi minä tässä olin juuri
muistelemassa, kun minun herätit lempeällä naurullasi. Voi, voi Mari!
Paljon olet sinä taistellut, paljon kärsinyt, mutta paljon --
voittanutkin. Jumala olkoon kiitetty, kun Hän on vaimon niin korkeilla
lahjoilla varustanut ja kun Hän on sinun minulle antanut", sanoi
Jaakko, ja suuret vesikarpaleet valahtelivat hänen silmistään, mutta
Mari riepsahti Jaakon tykö ja kuivasi ne pienellä, pehmeällä
kätösellään.

"Niin. Korkeilla ja kestävillä lahjoilla on Luoja vaimon varustanut,
sen tunnen omasta pitkästä, vaikka myöhäisestä kokemuksestani", sanoi
Mauno, samassa pyyhkien pois kyyneleet oman muorinsa silmistä, sillä
nekin olivat nähneet hyväksi kastua tällä hetkellä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tintta Jaakko - Kuvaelma kansan elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.