Title: Muistoja lapsen ja hopeahapsen 1 - Kuvauksia
Author: Ramsay, Anders, 1832-1910
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muistoja lapsen ja hopeahapsen 1 - Kuvauksia" ***


MUISTOJA LAPSEN JA HOPEAHAPSEN

KUVAUKSIA


Kirjoittanut
Anders Ramsay


Suomentanut
Knut Sarlin


I osa


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1908.



JOHDANTO.


Esipuheet ovat tavallisesti tarpeettomia ja jätetäänkin ne kai
useimmiten lukematta, mutta mielestäni kuitenkin asianhaarat tässä
tapauksessa vaativat muutamia sanoja, joista käy selville kuinka tämä
teos on syntynyt.

Sangen usein, kun tuttavallisemmassa seurapiirissä olen kertoellut
muutamia muisteluja menneiltä ajoilta, ovat ystäväni kehoittaneet minua
niitä paperille panemaan ja julkaisemaan ne niinkauankuin ne vielä ovat
tuoreessa muistossa.

Kauan olen minä kuitenkin epäillyt ja kiellellyt. Sillä onhan paljon
sellaista, jota voidaan jutella ystäväin kesken ja joka hauskassa
seurassa voi herättää hilpeyttä ja mieltymystä, mutta josta ei
kuitenkaan ole julkisuuteen -- »verba volant, scripta manent». Jos onkin
muistoja, jotka nekin vuosien pitkään himmenevät ja voivat hairahtua, ei
ole siinä kylliksi, sillä tarvitaanhan ennen kaikkea kuvaamiskykyä,
täytyyhän olla kieli vallassaan ja pystyä hallitsemaan asemaa. En ole
vielä koskaan kirjoittanut mitään julkisuutta varten ja olen jo
ennättänyt yli sen ikärajan, jolloin vanhat tottuneet sanomakirjailijat
jättävät kynänsä. Rohkenisinko siis minä tarttua kynään ja alkaa silloin
kuin muut lopettavat? Juuri tuo ajatus on minua kauan pidättänyt
ryhtymästä tähän työhön.

Mutta kun minua yhä innokkaammin on kehoitettu, olen viimeinkin
myöntynyt houkutteluihin ja kiusaukseen, sillä myönnän avoimesti, että
viehätys on suuri saada nähdä kirjoittamansa sanat painettuna.

Niinpä eräänä päivänä rohkaisin itseni, tartuin kynään ja aloin työni.
Mutta jo pian huomasin mitä vaikeuksia siinä on. Niitä on paljon ja ne
ovat suuria.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --



I

AIKAISIMPIA MUISTOJANI.

1836.


Miltä ajalta ovat ensimäiset varmat muistomme ja kuinka kauaksi ajassa
taaksepäin yksilön elämässä voi muisti ulottua? Tavallisesti häipyy se
johonkin himmeään, häilyvään ja epämääräiseen, joka voi ulottua sangen
pitkällekin taaksepäin, aina lapsuutemme varhaisimpiin vuosiin. -- Minun
ensimäinen selvä muistoni on neljänneltä vuodeltani ja sen näen minä
vieläkin selvästi edessäni. Se olikin ihmeellinen tapaus, vaikkapa
tuskin kukaan silloin voi aavistaa sen suurta sivistyksellistä
merkitystä.

Minun paikkani lapsuuskodissa oli silloin pysyä vain hoitajattareni
kanssa lastenkamarissa, ja ani harvoin sain minä pistäytyä muissa
huoneissa, eikä toki koskaan, jos sattui olemaan vieraita. Senpätähden
selvästi muistan kuinka eräänä päivänä hämmästyin nähdessäni
kotohuoneistomme täpötäynnä vieraita ihmisiä, herroja ja naisia, joita
en koskaan ennen ollut nähnyt. Hoitajattareni Natalia oli silloin sairas
ja äitini itsensä oli täytynyt ottaa minut hoidellakseen. Pelästyneenä,
nähdessäni kaikki nuo oudot kasvot, pidin minä tiukasti kiini äidin
hameesta ja seurasin häntä joka askeleella.

Oli selkeä, helteinen iltapäivä toukokuun lopulla vuonna 1836. Olin
silloin lähes neljän vuoden vanha. Koko tuo herrain ja naisten joukko
oli kokoontunut asuntoomme saadakseen sen ikkunoista ja ulkoparvekkeilta
katsella jotain erittäin kummallista: höyrylaivan saapumista Helsinkiin.
Sen piti laskea rantalaituriin juuri meidän asuntomme edessä.
Vanhempani[1] asuivat siihen aikaan näet eteläsatamassa olevan suuren
Heidenstrauchin talon ensimäisessä kerroksessa, joka talo sitten vuoden
perästä myötiin keisarilliseksi palatsiksi, jona se vieläkin on.

[1] *Carl August Ramsay*, syntynyt vuonna 1791, Savon ja Karjalan
maaherran Anders Johan Ramsayn ja hänen vaimonsa Johanna Petersenin
poika, tuli ylioppilaaksi Turussa 1802, Suomen hallituskonseljin
kopistiksi 1809, Viipurin läänin maaherraksi 1825, senaatin
talousosaston jäseneksi 1834, filosofian kunniatohtoriksi 1840,
salaneuvokseksi 1841, otti eron toimestaan 1844 ja asui senjälkeen
maatilallaan, nimeltään Björkboda, kunnes kuoli 1855. Avioliittoon meni
hän vuonna 1821 *Charlotta af Petersenin* kanssa, joka oli syntynyt 1800
ja oli vuorineuvos Wolter af Petersenin ja hänen puolisonsa Charlotta
Helena Hästeskon, Målagårdista, tytär. Hän kuoli Björkbodassa vuonna
1868.

Salit olivat pian täynnä kärsimättömästi odottelevaa joukkoa, ja
vähäväliä käytiin ulkona parvekkeella tähystelemässä, eikö jo näkyisi
tuota ihmeellistä kapinetta.

Taajoja väkijoukkioita oli saman uteliaisuuden valtaamina kerääntynyt
Tähtitorninmäelle, rantatorille ja laitureille, jossa kärsimättömyydellä
odottavia katselijoita kerrassaan vilisi.

Vihdoin kuului huudahdus: katsokaahan, tuolla se tottatotisesti tulee --
katsokaa! katsokaa! -- ja kaikki kiirehtivät ulkoparvekkeelle.

Ilta jo alkoi joutua, aurinko laskeutui pilvettömälle taivaanrannalle ja
meri päilyi peilikirkkaana. Kaukana etäisyydessä, Viaporin tuolla puolen
näkyi paksu, musta savu nousevan ylös ja jäävän siihen seisomaan
ikäänkuin jonkun käsittämättömän häntänä, joka hiljaa liikkui eteenpäin.
*Tuo jokin* lähestyi yhä enemmän. Savupatsas muodostui yhä paksummaksi
ja mustemmaksi. Höyrylaiva meni sitten Gustafssvärdin salmeen, ja pian
senjälkeen saatiin nähdä ihme: laiva, joka tyyntä veden pintaa myöten ja
ilman purjeita liukui hiljoilleen satamaan. Leveiden
siipirataskomeroiden alla velloivat vedessä punaiset siivet niin että
vesi vaahtosi niissä; kajahti sitten kolme laukausta laivan keulaan
asetetuista tykkisistä ja pian senjälkeen laski laiva rantalaituriin
juuri meidän asuntomme edessä. Riemu oli valtava, kansajoukko huusi ja
hurrasi, eikä tahtonut todeksi uskoa tuota ihmelaitosta. Tämä oli
ensimmäinen höyrylaiva, joka oli kaupunkiin poikennut, ja oli se
ruotsalainen alus »Solide». Se ei ollut suurempi nykyaikaisia
saaristopursia, vaan kyllin iso kuitenkin voidakseen herättää yleistä
hämmästystä. Vasta muutaman vuoden perästä alkoivat sitten uudet, puusta
rakennetut siipihöyrylaivat »Storfursten» ja »Furst Menschikoff»
välittää liikettä Pietarin, Suomen ja Ruotsin välillä ja saivatkin ne
yksin pitää tätä liikennettä yllä yli kymmenen vuotta.

Senjälkeen on höyrylaivamuotoja monenlaisia ilmestynyt ja jälleen
hävinnyt; pienet puusta raketut alukset leveine siipikatoksineen ovat
nyt jo näkyvistämme kadonneet ja on niiden sijalle ilmestynyt suuria
höyrylaivoja rautapotkureineen ja ylellisine sisustuksineen, tullen ne
kaukaisista maista täynnä tavaraa ja matkustajia.

Kun nyt näkee Helsingin sataman ja sen rantalaiturit, jotka käyvät
miltei ahtaiksi sille suurten ja pienten laivojen paljoudelle, joka
siellä käy, kun näkee höyrylaivojen melkein joka hetki sieltä lähtevän
tahi sinne tulevan, niin johtuupa väkisinkin ajattelemaan kuinka
nopeasti kaikki on yhden ihmisijän kuluessa kehittynyt ja samalla
kysymään itseltään, kuinka ihmiset ennen voivat tulla toimeen
hiljaisessa kyhjötyselämässään, jolloin vain jotkut harvat ja valitut
olivat tilaisuudessa hankkimaan itselleen huvin nähdä jotain muutakin
kuin kotinurkat. Miltähän tuntuisi meistä nyt ilman uudenaikaisia
kulkuneuvojamme?



II

ISOÄITI


Luonnollisesti omaa äitiään itsekukin rakastaa kaikista enimmän
elämässä, varsinkin lapsuusvuosinaan, vaan hänen jälkeensä
järjestyksessä seurasi meillä vanha isoäiti, tuo hyväsydäminen, iloinen
isoäiti, josta kaikki lastenlapset niin sydämellisesti pitivät. Sillä
hän oli yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ajattelevat enemmän
toisia kuin itseään, ja hänen suurin ilonsa oli saada toisille valmistaa
iloa ja nähdä kaikki tyytyväisinä. Hänen läsnäolonsa huokui lämpöä ja
valoa seuraan, mihin hän vain tuli. »Isoäiti on täällä!» Siinä
tunnuslause, joka ei koskaan jäänyt vaikutustaan tekemättä, sillä
silloin sitä elämää ja riemua nuorten joukossa syntyi.

Jo sangen aikaiseen oli hän mennyt kihloihin; ei ollut silloin vielä
täysin kehittynytkään. Siitä kerrottiin, että eräänä päivänä kesällä
vuonna 1785 silloinen everstiluutnantti Anders Johan Ramsay oli tullut
Björkbodaan tehtaanisännän, sittemmin vuorineuvos Jon Adam Petersénin
luo. Näytti luonnollisesti siltä kuin vierailija olisi tullut vain
tervehdykselle kunniassa pidettävän heimolaisensa luo, jonka kanssa hän
oli sukulaisuussuhteissa Hisingerin ja Wittfoothin sukujen kautta, mutta
pian huomattiin, että vierailulla olikin yhteyttä kosimisretken kanssa,
joka tarkoitti rikkaan sedän ainoaa tytärtä, vasta kuusitoista vuotiasta
Johannaa.[1] Sen ajan tavan mukaan esitti hän pyyntönsä »tyttären
kädestä» ensin vanhemmille. Hän sai heidän myöntymyksensä, sillä
tarjousta pidettiin hyvänä ja kunniakkaana. Joku talossa oleva
naissukulainen, joka oli kuunnellut kosintaa, kiirehti nopeasti nuoren
Johannan ullakkohuoneeseen voidakseen ensimäisenä kertoa hänelle tämän
tärkeän sanoman. Tultuaan sisään, näki hän hämmästyksekseen Johannan
leikkivän nukeillaan ja sanoi: »Pian saa pikku Johanna muuta
leikittävää, sillä nyt on taloon tullut kosija.» -- »Kuka?» kysyi
Johanna hämillään -- »eihän vain toki liene se vanha herra, joka
parhaillaan on täällä; niin hullu ei hän voine olla»; ja Johanna löi
kätensä yhteen ja nauroi raikkaasti.

[1] *Anders Johan Ramsay*, luutnantti Gustaf Wilhelm Ramsayn ja hänen
puolisonsa Anna Juliana Tauben poika, syntyi 1744, tuli luutnantiksi
1771, everstiluutnantiksi 1789, Savon ja Karjalan maaherraksi 1791, otti
eron toimestaan 1803 ja kuoli 1811. -- Oli avioliitossa vuodesta 1786
asti *Johanna Barbara Petersénin* kanssa, joka oli syntynyt 1769 ja
kuoli 1845 ja oli vuorineuvos, tehtaanisäntä Jon Adam Petersénin,
Björkbodasta, ja hänen puolisonsa Fredrika Wittfoothin tytär.

Niinpä kuitenkin kävi ja vuoden perästä, 24 päivänä elokuuta, vietettiin
Björkbodassa ylen uhkeat häät kemuineen, joita kesti kokonaista kolme
päivää, kuten siihen aikaan tapa vaati ja oli muutenkin luonnollista
niin ylhäiselle huonekunnalle kuin vuorineuvos Petersénin.

Voisipa helposti luulla, ettei avioliitto, joka on niin eri-ikäisten ja
eriluonteisten henkilöiden kesken solmittu, voisi muodostua
onnelliseksi. Sillä isoisäni oli jo silloin yli neljänkymmenen, oli
totinen, velvollisuuksilleen uskollinen, työteliäs ja turhantarkasti
huolellinen virkamies, vaatien kaikkialla ja ennen kaikkea järjestystä
ja tottelevaisuutta. Ja morsian sitävastoin oli vasta
seitsentoistavuotias, juuri lastenkamarin kynnyksen yli astunut, vilkas,
iloinen kuin rasavilli, leikkisä, hilpeäluontoinen ja pureva, joka
rakasti seuraelämää ja huvituksia, josta oli kaukana kaikenlainen
joutavanpäiväinen turhantarkkuus ja jolla ei alussa ollut aavistustakaan
perheenemännän huolista, vaan jota parhaiten huvitti lueskella ja
kirjoitella kirjeitä ja runoja. Ja kuitenkin muodostui tämä avioliitto
mitä onnellisimmaksi, joka seikka erinomaisesti todistaa heidän
luonteittensa hyvyyden, koskapa he niin mainiosti voivat sulautua toinen
toiseensa. Isoäiti piti suuressa arvossa miestään ja vielä vanhoilla
päivillään kuultiin hänen leikillisesti sanovan: »Jos Ramsay olisi
sanonut vihillä ollessamme ei, en minä olisi sitä ihmetellyt. Sillä enpä
vieläkään voi ymmärtää, miksi hän minut otti. Ei se ainakaan tapahtunut
punaisen tukkani ja suuren nenäni tähden.» Hän oli tosiaankin perinyt
tuon Petersénin perheelle ominaisen kasvomuodon, mutta samalla myöskin
sille ominaisen hilpeän luonteen, suurenmoisen vieraanvaraisuuden ja
ystävällisyyden kaikkia kohtaan.

Otettuaan vuonna 1803 eron maaherran toimestaan, asettui isoisäni
asumaan Hämeenkylän kartanoon Elimäellä, jonka tilan hän oli vaimonsa
myötäjäisillä ostanut. Siellä hän kuoli vuonna 1811, jolloin hänen
puolisonsa jäi yksin hoitamaan laajaa maatilaa ja kasvattamaan suurta
lapsilaumaa, kuutta poikaa ja kolmea tytärtä. Mutta hän, tuo entinen
rasavilli, teki molemmat tehtävänsä huolellisesti ja viisaasti. -- Niin
joutuivat pojat sitten valtion virkoihin, saavuttaen huomattavat asemat
ja tyttäret löysivät kukin aviotoverinsa. Kun näin kaikki nuoriso oli
häipynyt pois talosta ja se sitten jäi ikäänkuin tyhjäksi ja kun isoäiti
itsekin jo alkoi tuntea vuosien painavan hartioillaan, ei vanhus enää
viihtynyt kauemman tällaisessa yksinäisyyden hiljaisuudessa. Hän möikin
maatilan vuonna 1835 ja muutti Helsinkiin, jossa useimmat hänen
lapsistaan silloin asuivat.

Juuri silloin me lastenlapset jouduimme olemaan hänen kanssaan yhdessä
melkein joka päivä ja pian muodostuikin isoäiti meille ikäänkuin
keskipisteeksi, jonka ympärille me keräännyimme ja joka oli kuin johtava
sielu kaikissa huvituksissamme. Ei sattunut sitä syntymä- tahi
nimipäivää taikkapa jotain muuta merkkipäivää suuressa perheessämme,
ett'eikö isoäiti olisi päivän merkityksen johdosta jotakin runonpätkää
kirjoittanut, ja hänen runonsa olivat aina leikillisiä, joskus
pureviakin. Usein puettiin minut tällaisissa tilaisuuksissa yht'äkkiä
kyhättyyn kummankuosiseen pukuun, pantiin paperiset siivet selkääni
ollakseni siten jonkunmoinen hengetär, joka antoi runon asianomaiselle
tahi sitten luki sen kaikkien kuulla. Jos runoa taas ei sattunut
olemaan, piti päivää kuitenkin jollakin tavalla viettää -- esitettiin
joko kuultokuvia tahi kuvaelmia tahi joku tilaisuuteen kyhätty proloogi
sekä myöskin -- ja se tapahtuikin tavallisimmin -- järjestettiin joku
pukuesitys, sillä tuollaiset pienet pukemispuuhat olivat hilpeämielisen
isoäitivanhuksen mielikuvituksia.

Muistan vielä eräänkin tuollaisen hupaisen päähänpistotekeleen, joka
pantiin toimeen eräänä iltana Björkbodassa. Vanhin sisareni ei silloin
vielä ollut kihloissa, mutta isoäiti laski leikkiä ja lupasi, että hän
saisi jo samana iltana nähdä minkä säätyinen hänen tuleva ylkänsä olisi.
Mummo puetti kaikessa kiireessä kolme talon palvelusneitsyttä, yhden
sotilashenkilöksi, toisen papiksi ja kolmannen tavalliseksi
»siviili»-mieheksi, ja asetti heidät eri kohtiin puistossa. Kun sitten
tuli pimeä, vei hän sisareni puistossa olevaan tienristeykseen ja
kehoitti hänen valitsemaan yhden heidän edessään olevista käytävistä,
jota myöten kulkiessaan hän sitten tulisi kohtaamaan tulevan valittunsa.
Sisareni valitsi yhden ja tapasi kun tapasikin pian sotilashenkilön,
joka kohteliaasti tervehti häntä. Ennustus kävikin toteen, sillä
ennenkuin vuosi oli kulunut, oli sisareni jo kihloissa erään sotilaan
kanssa.



III.

TINASOTAMIES.

1839.


Ei löytyne sitä kotia pohjolassa, kuninkaanlinnasta köyhimpään majaan,
jossa ei joulua ilon juhlana vietettäisi, eikä löytyne sitä lasta näissä
kodeissa, joka ei kärsimättömyydellä joulun tuloa odottelisi ja siitä
iloitsisi.

Jo kauan ennen joulua alettiin laskea aikaa joulun tuloon viikottain,
sitten laskettiin jo päivät. Määrätyistä valmisteluista voitiin selvästi
huomata, että tuo odotettu juhla läheni lähenemistään. Alkoi näet
joulusiivous. Huonekalut ja lattiamatot vietiin ulos pölyytettäviksi,
uutimet ja lattiat pestiin. Suursiivous toimitettiin talon jok'ikisessä
nurkassa ja minulle julistettiin ankara varoitus, ett'en saisi huoneihin
tehdä pahaa siivoa ja ett'en vain lattioita likaisi.

Sisareni, jotka eivät muuten olleet ahkeruudella pilattuja, tarttuivat
nyt tavattomalla innolla käsiksi töihin ja näpertelivät myöhään yöhön
asti korko-ompeluksiaan ja neuloivat tavanmukaisia välttämättömiä
joululahjoja, sohvapieluksia, tohveleita, matkavöitä y. m. laitelmia,
joiden kaikkien tuli tietysti olla omien käsien tuotteita, eikä
ostettuja.

Sitten siirtyi kiire ja hyörinä keittiöpuolelle. Ja puuhat siellä
veivätkin äidiltä aikaa yhä enemmän ja enemmän, sillä hänen
hartioillaanhan oli huolehtiminen kaikesta siellä. Teurastettiin,
leivottiin ja tehtiin kaljaa, ja keittiössä kalisivat huhmarit ja
keitinastiat tavallista ahkerammin, sillä siihen aikaan piti kaiken olla
kotona tehtyä. Uteliaana tirkistelin minä usein keittiön ovesta sisään,
mutta silloin aina tuima emännöitsijä antoi minulle lähdön, uhaten
muussa tapauksessa sitoa keittiöesiliinan ylleni.

Mutta huippuunsa kohosi uteliaisuus ja mielenkiinto silloin kun
kuomireki ilmestyi portaiden eteen ja äiti, palvelijansa Björkqvistin
seuraamana, läksi ajelulle, sillä hyvin ymmärrettiin mikä silloin oli
kysymyksessä, ja kyllä minä puolestani pidin sitten silmällä heidän
takaisintuloaan edes vilahdukselta nähdäkseni äidin tuomaa tavaran
paljoutta. Mutta suurtakaan iloa ei siitä koitunut, sillä ostokset
vietiin suoraan isän huoneeseen, jossa joululahjat sitten pantiin
kääreisiin ja lakattiin, ja jossa isä kääröjen päälle kirjoitti saajain
nimet ja sitäpaitsi useimpiin vielä pitkiäkin ja tavallisesti sangen
leikillisiä runoja.

Vihdoin tuli tuo kärsimättömyydellä odotettu jouluilta. Ei milloinkaan
ole minusta päivä tuntunut niin pitkältä kuin silloin; minuutit
tuntuivat tunneilta. Jo aikaiseen iltapäivällä olin minä valmiiksipuettu
parhaimpaan kolttuuni, joka oli tehty sinisestä sametista ja jossa oli
leveä valkoinen pitsikaulus, ja niin odottelin minä sitä suuremmoista
hetkeä, jolloin juhla alkaisi. Viimein löikin kello määrätyt kuusi
lyöntiä, salin ovi avattiin ja sinne riennettiin sisään.

Siellä seisoi loistava joulukuusi lukuisine pienine kimaltelevine
talikynttilöineen ja täynnä omenoita ja makeisia. Kesti kauan ennenkuin
hennoi siitä katsettaan irroittaa. -- Pian saapuivat kutsuvieraat, vanha
isoäiti ja muut läheisemmät kaupungissa olevat sukulaisemme, jonka
jälkeen sitten alkoi teetarjoilu, ja sitäkös sitten tuntui minusta
kestävän loppumattomiin.

Kun siitä vihdoinkin oli tullut loppu, aukeni eteisen ovi ja sisään
hyppeli joulupukki -- hirvittävän näköinen -- joku palvelijoista
pukeutuneena isän nurinkäännettyyn turkkiin, valkopartoineen ja
kullattuine sarvineen. Joulupukki juoksi ja harppaili ympäriinsä
ihmeellisin keikkailuhyppäyksin, ja sekös minua peloitti niin että
hiivin äidin hameen taakse suojaan, enkä sieltä uskaltanut paljon
pilkistääkään. Koko ruumiini vapisi kun minut pakotettiin ottamaan
joulukuusesta muutamia omenoita tarjotakseni ne joulupukille, sillä
minua pelotti, että tuo karvainen otus samalla purra nipistäisi käteen.

Mutta pian tyynnyin minä, sillä sisään kannettiin nyt kolme
valtavansuurta vaatevasua, täynnä kaiken kokoisia ja muotoisia kääröjä.
Isä alkoi jakaa lahjoja ja luki runot.

Isäni, joka muuten oli sangen totinen ja jolla oli alinomaa työtä ja
tointa virkatehtävässään, oli nyt kaikki sellaiset heittänyt syrjään ja
uhkui pelkkää iloa, hyvyyttä ja leikillisyyttä, ja hyvin hän osasikin
pohjaltaan herttaisen luonteensa ja suuren anteliaisuutensa kautta
kylvää iloa ja tyytyväisyyttä ympärilleen, sillä ei yhdenkään siinä
joukossa tarvinnut jäädä osattomaksi hänen anteliaista lahjoistaan.

»Kuinka monta olet saanut?» kysyi joku minulta.

»Kolmekymmentäseitsemän!» huudahdin minä ylpeänä.

»Mutta sitten olet sinä varmaan laskenut villakäsineet kahdeksi
lahjaksi».

»Eihän toki! oikeita lahjoja kolmekymmentäseitsemän», vastasin minä
harmistuneena, kun sitä epäiltiin. Sinä iltana ei minun tarvinnut olla
hiljaa, niinkuin tavallisesti, ja kyllä minä tätä vapauttani käytinkin;
juoksin yltympäri ja nostin korviavihlovan melun joululahjaksi
saamillani rummuilla ja torvilla, joita täytyi koetella. Kukaan ei
muistuttanut mistään ja vanha isoäiti riemuitsi koko sydämestään sekä
minun että muiden ilosta.

Lyömälleen kello kaksitoista avattiin ovi ruokailuhuoneeseen, jossa
syötiin jouluillallinen, illallinen, johon silloin niinkuin
tänäpäivänäkin vielä ja luultavasti niin kauan kuin pohjoismainen tapa
pysyy muuttumattomana, kuului samat tavanmukaiset ruokalajit: lipeäkala,
riisipuuro, siankinkku ja joulutortut. Heti illallisen syötyä alkoivat
jäähyväistelyt; vieraat menivät kotiinsa, kynttelit joulukuusesta ja
kattoruunusta sammutettiin, kaikki paneutuivat tyytyväisinä ja väsyneinä
levolle, ja pimeäksi, hiljaiseksi muuttui jälleen äsken valoa ja iloa
uhkuva huoneusto.

Minäkin menin omaan huoneeseeni, vieden mukanani kaikki saamani lahjat,
jotka minä sitten järjestelin pienen sänkyni ympärille, jotta ne
yölläkin olisivat vieressäni. Mutta pian nukahdin minä unohtaen lahjat
ja näin unta että olin metsässä, joka kasvoi pelkkiä joulukuusia
tuikkivine kynttilöineen ja jossa kuusien välillä harppaili lukemattomia
joulupukkia, kantaen suuria vasuja täynnä kääröjä.

Samallaisia kuin tämä nyt kuvattu jouluilta olivat sitten kaikki
muutkin, kunnes isääni 1850-luvun alussa kohtasi halvaus, jonka jälkeen
jouluillatkin muodostuivat hiljaisemmiksi.

       *       *       *       *       *

Jouluilta on lasten ja häiritsemättömän ilon suuri juhla, mutta kerran
se kuitenkin muodostui minulle katkerimmaksi päiväksi elämässäni.

»Infandum, regina, jubes renovare dolorem!»

Leikattiin vuosi 1839. Olin silloin hiukan yli seitsemän vuoden.

Pari päivää ennen jouluiltaa piti äidin lähteä tavanmukaiselle
ajelulleen ostamaan joululahjoja. Kuomireki seisoi jo valmiina portaiden
edessä ja äiti pukeutui parhaillaan turkkiinsa, mutta minä rukoilin ja
pyytelin niin tiukasti päästä mukaan tuolle hauskalle matkalle, että
hänen lopulta täytyi siihen myöntyä ja niin minutkin tumpustettiin
rekeen. Ajettiin suoraan Uschakoffin myymälään, joka oli Bulevardinkadun
kulmassa (nykyinen Frenckellin talo). Siinä oli silloin kaksikerroksinen
puutalo, jonka alakerroksessa oli joulumyymälä, paras koko kaupungissa.

Viime jouluna olin minä muiden lahjain joukossa saanut
kaksikymmentäneljä tinajalkasotamiestä, joita minä suuresti ihailin ja
leikin niillä usein. Mutta tapahtuipa sitten, että eräänä päivänä menin
jonkun ikätoverini luo, joka myöskin oli saanut laatikollisen
samallaisia tinasotamiehiä, kuitenkin sillä suurella eroituksella, että
niillä oli joukossaan ratsastava eversti, joka niitä johti. Siitä
hetkestä alkaen tuntuivat minusta omat sotamieheni kerrassaan
arvottomilta kun niillä ei ollut johtajaa, joka niiden etunenässä
ratsastaisi. Panin siis pois käytännöstä koko tinasotamieslaatikkoni,
enkä senkoommin ajatellutkaan tinasotamiehiä.

Nyt näin minä joulumyymälässä pitkällä leikkikaluilla katetulla pöydällä
satojen muiden kauniiden tavarain joukossa myös laatikollisen
tinasotamiehiä, jotka kaikki istuivat hevosten selässä. Ah, joka
olisikin niin onnellinen, että omistaisi yhden ainoan noista! ajattelin
minä. -- Silloin jouduin minä kiusaukseen. -- Kurkistelin salaa
ympärilleni. Äiti teki ostoksia myymäpöydän ääressä, Björkqvist seisoi
toisella haaralla ja myyjät hyppelivät kuin oravat ylös alas
porrastikapuilla ottaen alas kangaspinkkoja katseltaviksi. Ei kukaan
huomannut minua. Sykkivin sydämin ja kammoksuen tekoani ojensin minä
nopeasti käteni laatikkoon ja näpistin sieltä varovaisesti yhden
ratsumiehen, joka sitten äkkiä ja yhtä huomaamatta katosi taskuuni.

Kun tulin kotiin, otin heti esille hylkäämäni vanhan laatikon
jalkasotamiehineen, jotka nyt asetin asentoihin tekemään kunniaa uudelle
päällikölleen. Ja nyt ne näyttivätkin oikein pulskilta, kun päällikkö
oli rintamassa, ja minä olin aivan ihastunut niihin.

Samassa avattiin ovi ja äiti astui sisään. Nopeasti pistin käteni uuden
everstin päälle, luullen sen olevan siellä hyvässä kätkössä. Mutta liian
myöhään, sillä äiti oli jo huomannut liikkeeni ja kysyi:

»Mitä sinä piilotat kätesi alla? Ahaa, ratsastava tinasotamies! Mistä
sinä sen olet saanut?»

Punastuin tulipunaiseksi, änkytin muutamia sanoja, enkä voinut heti
vastata, sillä kysymys oli tullut niin odottamatta. Sitten aloin
valehdellen punoa kokoon kertomusta ja selitin saaneeni sen eräältä
toveriltani, mutta sotkeennuin sanoissani ja lopuksi täytyi minun
tunnustaa totuus.

Äiti otti tuon sotamiehen minulta pois ja nuhteli minua pitkään ja
ankarasti siitä että olin niin väärin menetellyt ja puhui
rangaistuksesta, jonka olin ansainnut. Minä huomasin nyt hairahdukseni,
itkin katkerasti, lupasin ett'en enää koskaan niin tekisi ja pyysin
sydämen pohjasta anteeksi.

Ja äidin mentyä pois, luulinkin minä näinollen, että kaikki jälleen
olisi aivan hyvin, ja tuon tapahtuneen asian yli unohduksen huntu
heitetty.

Mutta tuli sitten jouluilta. Kärsimättömästi kuten aina ennenkin
odottelin minä nytkin määrättyä kellonlyömää, kuutta, jolloin ovi saliin
avattiin. Siellä loisti jälleen joulukuusi kynttilöineen, joulupukki
hyppeli saliin niinkuin ennenkin, kolme täyttä vasua kannettiin sisään
ja isä alkoi jaella kääröjä. Jännityksissä ja uteliaana seisoin minä
tuumiskellen, mitä mahtaisi nyt minun osalleni tulla. -- Ensimäisen
vasun sisältö oli jaettu -- kaikki olivat saaneet jotain -- kaikki,
paitsi en minä; mutta en minä kuitenkaan vielä käynyt toivottomaksi.
Lahjat ovat ehkä huonosti sotketut vasuissa ja niin ehkä minulle tulevat
ovatkin jälelläolevissa koreissa. -- Tyhjentyi sitten toinenkin vasu,
mutta minun osalleni ei tullut nytkään yhtään kääröä; jonkunverran
toivoa oli kuitenkin vielä jälellä, sillä nehän voisivat olla
viimeisessä vasussa. Mutta pian alkoivat siitäkin kääröt loppua -- joku
ainoa oli kuitenkin vielä jälellä -- mutta nekin loppuivat, ja vasu oli
tyhjä.

Silloin ymmärsin minä rangaistuksen. Minä olin itse yrittänyt väärällä
tavalla valmistaa itselleni pienen jouluillan jo etukäteen, ja siksi oli
joulupukki minulle selkänsä kääntänyt. Häpeissäni ja katkeralla mielellä
vetäydyin minä huoneen nurkkaan ja itkin siellä katkerasti, ehkäpä
katkerammin kuin koskaan sittemmin. Eikä kukaan tullut minua
lohduttamaan, ei edes vanha isoäitikään, joka muuten aina oli niin
hyväsydäminen. Tunsin itseni silloin perinpohjin onnettomaksi ja
kaikkien hylkäämäksi.

Iltaruokaa syödessä en tuntenut ruokahalua ensinkään, enkä saanut
nielaistuksi suupalastakaan, sillä tuntui kuin ruoka takertuisi
kurkkuun, jossa tukahdutettu itku tiukasti kangerteli.

Vihdoinkin menivät kaikki vieraat pois, kynttelit sammutettiin -- ja
tyhjin käsin menin minä huoneeseeni laskeutuakseni levolle. Uni ei
kuitenkaan tällä kertaa tahtonut tulla itkettyneisiin silmiini, ja
vähäväliä puristin minä pienet käteni nyrkkiin huudahtaen itsekseni:
»Miksi, miksi pitikin minun ottaa se onneton eversti?»

Herättyäni aamulla otin ensimäiseksi työkseni käsille
tinasotamieslaatikkoni, joka minulle oli surua tuottanut, ja katkerin
mielin heitin minä sen palavaan uuniin, jossa sotamiehet saisivat sulaa
yhdeksi ainoaksi möhkäleeksi niin ett'ei minun niitä koskaan enää
tarvitseisi nähdä. Ja pitkän aikaa senjälkeen inhoittivat minua
sotilaat, varsinkin ratsumiehet.

Monta päivää kului sitten tällä tavalla ja koko joulujuhla, joka
tavallisesti oli iloa uhkuva, tuntui minusta nyt surunajalta. Kun äiti
sitten arveli, että olin jo tarpeeksi kärsinyt ja saanut kylliksi
rangaistusta hairahduksestani, koristeli hän minua varten loppiaisiltana
pienen joulukuusen vähäpätöisine lahjoineen. Olihan tuo itseasiassa
vähäinen lohdutus minulle, vaan oikeaa jouluiltaa ei se kyennyt
korvaamaan.

Tällainen oli ensimäinen suruni ja tuntuikin se minusta silloin
syvällisemmältä ja katkerammalta kuin surut koskaan senjälkeen, sillä
eihän ollut minulla silloin vielä tottumusta niitä kantamaan.



IV.

NAAPURITALOSSA.

1839--40.


Muutamia päiviä äsken kertomani jouluillan jälkeen sanoi äiti minulle:
»Nyt täytyy sinun, rakas poikani, alkaa käydä koulua». -- Minä itkin ja
pyytelin, mutta turhaan vuotivat kyyneleeni ja turhaan huomautin, että
voisinhan lukea kotonakin saman maisterin johdolla kuin vanhemmat
veljenikin. -- Turhaan kaikki, sillä päätös oli tehty, minun täytyi
tulla pois kotoa ja niin pantiin minut täyshoitolaiseksi.

Äiti otti minua eräänä päivänä kädestä kiini ja vei minut mukanaan.
Pitkään ei sillä kertaa kuljettu, sillä matkamme päämäärä oli viereinen
naapuritalo.

Siellä asui vanha entinen luutnantti Odert Gripenberg[1] perheineen,
rouvansa ja tyttäriensä kanssa, jotka yhdessä olivat perustaneet
äskettäin käytäntöön otetun Pestalozzin järjestelmän mukaisen
pientenlastenkoulun, jossa käytettiin kunniantuntoon käypää
rangaistustapaa siihen aikaan muuten käytännössä olevan ruumiillisen
kurituksen sijasta.

[1] Odert Gripenberg, syntynyt 1788, tuli Uudenmaan rakuunarykmentin
ajutantiksi 1806 ja otti eron Ruotsin palveluksesta 1808. Oli opettajana
Haminan kadettikoulussa sekä perusti 1837 yksityisen oppilaitoksen
Helsinkiin. Kuoli 1848.

Koulussa oli paljon oppilaita, enimmäkseen tyttöjä, mutta minä yksin
olin täyshoitolaisena. Jotta minä saisin talossa tilaa, oli
lautaseinällä jaettu kahtia eräs suurenpuoleinen vaatekammio eli
jonkunlainen läpikäytävä huone, jota myöskin käytettiin matka-arkkujen
ja muun vanhan rojun säilytyspaikkana. Tuo eroitettu kammioni oli
parahiksi niin suuri, että siihen sopi pieni vuoteeni, yksi pöytä ja
tuoli. Kun minä, tottuneena asumaan suuressa ja ilmavassa huoneessa,
jossa voin leikkiä, mellastella ja levitellä leikkikalujani yltympäri
mielin määrin, kun minä näin tuon komeron, joka oli tuleva asunnokseni,
aloin itkeä täyttä kurkkua.

Yhtä katkeralta tuntui minusta kaikki muukin näiden ventovieraiden ja
kylmien ihmisten luona, jotka olivat kaikinpuolin niin erilaisia kuin
lämpimän, rakkaan kodin oma joukko. Kotona oli minua kenties hieman
hemmoiteltu ja ehkäpä olin jo ennättänyt tulla vähäläntäiseksi
herkkusuuksikin. Senvuoksi näytti maito minusta nyt niin ihmeellisen
vaaleansinertävältä ja ruiskorput tuntuivat minusta niin kovilta,
ett'eivät hampaani tahtoneet niihin pystyä. Kaikki muukin oli
samanlaista niin ett'en alussa voinut syödä juuri mitään. Mutta nälkä on
hyvä opettaja.

Minulla oli varmaan lapsena tavattoman paljon mitä pahimpia virheitä ja
huonoja taipumuksia, sillä kaikki mitä nyt enää jaksan tuosta koulusta
muistaa, supistuu siihen, että minut melkein joka päivä pantiin nurkkaan
salin kaakeliuunin viereen. Päähäni asetettiin aina silloin korkea,
suippopäinen paperitötterö, johon taas kiinnitettiin ilmoituslippu
siitä, mistä näin rangaistiin -- »laiskuudesta» --
»tottelemattomuudesta» -- »valheesta» -- »epäkohteliaisuudesta» ja
sensemmoisesta, vaihdellen loppumattomiin. Lukupuikko tahi sellaisen
puutteessa kohennusrauta pantiin käteeni ja sillä piti minun tehdä
kunniaa ja tuollaisessa asussa seista nurkassa puoli- tahi
neljännestunti kaikkien pilkkana ja kummana; ja tapahtuipa usein, että
tuli vieraitakin sisään minun nurkassa seistessäni.

Minkälaisia rikoksia minä silloin aina olin tehnyt, sitä en nyt
mitenkään enää muista, vaan en luule olleeni parempi enkä huonompikaan
kuin toiset. Onhan kyllä totta, että joskus nykäsin tyttöjä palmikosta
tahi nipistin heitä niin että he huusivat tahi taas käytin tilaisuutta
hyväkseni tuikatakseni heitä huomaamattaan nuppineulalla niin että he
hypähtivät ylös istuimiltaan, mutta nuo tuollaisethan ovat tavallisia
poikain kujeita. Ja minä luulenkin että kun minut niin usein pantiin
nurkkaan sillä tarkoitettiinkin vain sitä, että minä siinä olisin tuon
ylistetyn Pestalozzin järjestelmän sopivana, elävänä kylttinä,
järjestelmän, joka tuollaisen häpeänurkka-kasvatuksen kautta vaikuttaisi
välittömästi ja terveellisesti lasten kunniantuntoon. Kyllä minä
vihasinkin silloin tuota nimeä! Paljon mieluummin olisin kärsinyt
tukkapöllyn tahi lyöntiläimäyksen taikkapa käsipatukkaakin, kuin
seisonut tuolla tavalla kaikkien naurettavana.

Monta vuotta senjälkeen pistäydyin eräällä Schweitsin matkallani myöskin
Yverdonin pienessä kaupungissa ja näin sen torilla Pestalozzin
muistopatsaan. Kookas, jalo mies, pitäen lasta rakkaasti käsivarrellaan
samalla kuin toinen lapsi luottamuksella kuroitteleksen hänen syliinsä.
Väkisinkin johduin silloin ajattelemaan eroitusta tuon kuvan ja
marisevan ukko Gripenbergin ja hänen molempain, alinomaa nuhtelevain
tyttäriensä välillä. Minä toivoin sydämestäni, että he olisivat nähneet
tuon kuvapatsaan, ehkä jäljennös sitten olisi hiukan enemmän lähennellyt
alkuperäistä.

Mutta tähän ei marttyyriuteni loppunut; pahin oli vielä jälellä.

Pienen asuinkomeroni ikkunasta voin minä helposti nähdä vanhempieni
asunnon, joka oli aivan vastapäätä. Ennenkuin menin levolle, katselin
minä aina kaihomielisin katsein sinne ja silloin sattui usein, että minä
näin yli lauta-aidan ja läpi lehdettömäin talvisten puiden kuinka tuo
minulle rakas huoneusto oli loistavasti valaistu, kuinka naisia ja
herroja siellä sisällä liikuskeli kirjavassa ahdingossa ja kuinka
palvelijat kantoivat tarjottimia virvokkeineen. Kaiken tuon näin minä
ainoastaan muutaman askeleen päässä itsestäni. Ah! Sehän oli minun
vanhempieni asunto, ja minä en saanut olla siellä, lämpimässä ja ilossa,
kaikkien noiden iloisten, juhlapukuisten vieraiden joukossa, enkä saanut
maistella herkkuja tarjottimilta, vaan täytyi minun maata yksin,
hyljättynä ja viluissani komerossani. Niin voin minä ikkunan ääressä
myöhään yöhön tähystellä ulos pimeään nähdäkseni edes vilahduksen valoa
ja liikuntoa omasta kodistani. Kuumia kyynelhelmiä tipahteli poskilleni
ja minä puristin kuumeentapaisesti käteni nyrkkiin täynnä vihan ja
katkeruuden tunnetta. Minusta tuntui kuin kaikki olisivat niin kovia ja
puolueellisia minua kohtaan ja kuin itse olisin onnettomin olento koko
maan päällä. Kaikki muut koululapsethan saivat olla kotonaan -- miksi
juuri minun yksin piti olla omasta kodistani karkoitettuna.

Tuollaisen tilaisuuden jälkeen toi vanha Björkqvist aina seuraavana
aamuna minulle vähäiseksi lohdutukseksi vasullisen kaikellaista hyvää,
eilisten pitojen jätteitä. Mutta kitkerältä ja karvaalta tuntui yksin
niitä syödä ahtaassa komerossani ja useimmiten annoinkin minä suurimman
osan tytöille.

Haluni päästä pian pois sieltä oli niin suuri, että minä laskin päiviä
kuinka kauan vielä kuluisi siihen aikaan, jolloin vanhempani
muuttaisivat maalle kesää viettämään ja jolloin minä luonnollisesti
saisin seurata heitä.

Kuka voikaan senvuoksi kuvailla sitä surua ja epätoivoa, joka minut
valtasi, kun äiti eräänä kevätpäivänä tuli koululle heittämään
jäähyväisiä minulle, ilmoittaen samalla ett'en sinä kesänä saisikaan
tulla Björkbodaan vaan sensijaan mennä herrasväki Gripenbergin kanssa
heidän maatalolleen. Minä itkin, pyysin pyytämällä ja rukoilin -- mutta
kaikki oli turhaa; niin oli päätetty ja niin piti tapahtua.

Minulla oli Björkbodassa pieni puutarhatilkku eräällä viettävällä
rinteellä kasvihuoneen alapuolella; ja sitä minä rakastin, lähinnä äitiä
tietysti, enimmän koko maailmassa. Sinne olin minä itse istuttanut ne
pienet omenapuut, jokaisen pienen pensaan ja kukkaislaitteen, omin
heikoin käsin olin minä siellä kaivellut, tehnyt työtä ja kastellut
kasviani, ja enkö nyt saisikaan enää sitä nähdä. Kuka sitä nyt
hoitelisi? Ehkäpä se huonosti hoidettuna menisi pilalle? Tämä viilsi
sydäntäni niin kovasti että luulin sen halkeavan.

Saarijärven talossa Porvoon lähistöllä kului kesä kuitenkin
siedettävämmin kuin olin odottanutkaan. Minun ei tarvinnut lukea ja
Gripenbergin neidit olivat minulle ystävällisempiä kuin ennen niin että
meidän keskinäiset suhteemme muodostuivat hieman paremmiksi. Ainakaan ei
minun tarvinnut seista tuossa ijänikuisessa Pestalozzilaisessa
häpeänurkassa, sillä sekin näytti saaneen kesälomaa.

Vihdoin tuli syksy ja silloin muutettiin jälleen takaisin kaupunkiin.
Sainhan tosin silloin suureksi ilokseni jälleen nähdä äidin, mutta
koulunkäyntini jatkui kuitenkin samalla tavalla kuin edellisenäkin
lukukautena. Viimeinkin lähestyi sitten joulu ja silloin sain minä tulla
kotiin, sillä äiti oli sen luvannut. Ja kaiken sen jälkeen mitä vuoden
varrella olin kärsinyt muodostuikin tämä jouluilta minulle
ikimuistettavan iloiseksi.

Mutta kuinka ollakaan! »Mainitsehan onni, jota kestäisi ainiaan!» --
Iloni ei ollut pitkäaikainen, sillä heti juhlan jälkeen oli määrä
lähettää minut taaskin pois kotoa, joskin tällä kertaa toiselle
suunnalle, silloin Turussa lehtori (sittemmin arkkipiispa) Bergenheimin
avaamaan uuteen reaalikouluun.



V.

ENSIMÄISEN KERRAN TEAATTERISSA.

1840.


Puusta, Engelin piirustusten mukaan rakennettu, vanha, suuria muistoja
kätkevä Thalian temppelimme Helsingissä sijaitsi jonkun verran itäänpäin
siitä paikasta, jossa nykyinen »uusi» eli »ruotsalainen teaatteri» on,
ja vihittiin se 1827. Sen oli eräs osakeyhtiö rakennuttanut sangen
vaatimattomilla kustannuksilla, 16,000 ruplan pankkiosoituksilla, eikä
se niin ollen voinut suuria vaatimuksia vastata. Mutta sangen pulskalta
se kuitenkin näytti vaahterain puoliympyrän sisässä, kun sitä ei vielä
oltu lisärakennusten, edestä ja takaa paikkaamisten tahi
sivu-ulkonemusten kautta saatettu rakennusrähjäsikermän kaltaiseksi,
jollaiseksi se myöhemmin muodostui. Ei edes savupiippukaan sitä
rumentanut, sillä teaatteria ei lämmitetty. Sellainen ylellisyysseikka
otettiin käytäntöön vasta neljäkymmenluvun lopulla. Se oli ainoa
teaatteritalo Helsingissä siihen aikaan ja sopi siihen, sovellettuna
kaupungin yleisön mukaan, noin 450 henkeä, jos kerran oli »lippu
luukulla».

Teaatterin sisustusta pidettäisiin nykyisten olosuhteiden mukaan sangen
huonona, mutta silloin se oli kyllin hieno. Siellä oli kaksi
aitioparveketta, jotka oli paperoitu tavallisella valkoisella paperilla
maalattuine harmaine koristeineen. Ensimäistä parveketta koristi rivi
joutsenia, jotka purivat välillään olevia lyyroja, toista ylempää
parveketta taas koristivat yksinkertaisemmat harmaat ruusukkeet. Katto
oli vaaleansininen valkoisine tähtineen. Esirippu taas kuvaili jotakin
mielikuvitusmaisemaa raunioineen. Istumapaikkoina permannolla oli vain
kovat penkit kiintonaisine selkänojineen, joihin oli kiinnitetty suuret
numeroliput, eikä aitioissakaan muunlaisia istumapaikkoja ollut.
Kultauksista, sametista ja täytteistä tahi mukavista tuoleista ei
jälkeäkään näkynyt.

Näyttämökoristeetkin olivat samaa yksinkertaista lajia ja oli ne
maalannut joku käsityöläinen, jolla ei ollut käsitystäkään
perspektiiviopista. Metsä, jossa kasvoi palmuja, koivuja, kuusia ja
muita puita, joiden oksilla punaset ja siniset kukat yhtaikaa kukkivat;
palatsisali vihreine pilareineen, pari muunlaista huonetta ja kaupunki
-- siinä kaikki, ja ne muuttumattomina esiintyivät yhä uudelleen ja
uudelleen. Pari sohvaa ja pöytä sekä neljä tuolia, siinä koko
irtaimisto, jota käytettiin kuninkaanlinnaa ja myöskin mitä
yksinkertaisimpia huoneita varten. Jos taas esitettiin joku sellainen
näytelmä, joka vaati suurenmoisempia laitelmia, oli teaatterin
johtajalla tapana silloin käydä teaatteria harrastavissa perheissä
pyytämässä lainaksi mattoja, huonekaluja, ruunuja y. m., tarjoten
kohteliaasti vastapalvelukseksi muutamia vapaalippuja näytökseen.

Samoin oli pukujenkin laita. Historiallista tarkkuutta ei otettu
huomioon, eikä parisataa vuotta käsittävästä ajanlaskuhairahduksesta
kukaan välittänyt. Vaadittiin ainoastaan, että puvut olivat loistavia ja
välkkyviä. Näytelmissä esiintyvä kuningas koristeltiin aina
kultapaperista tehdyllä kruunulla ja kuningatar pitkällä
kultakirjaillulla samettilaahustimella. Arvatenkin oli pidetty mallina
korttileikissä löytyviä olentoja.

Nykyaikainen »mise en scène» oli tuntematonta ja perspektiiveistä,
sähkövalovaikutteista sekä näyttämölaitteiden pikkuseikkoihin asti
ulottuvasta tarkkuudesta ei ollut aavistustakaan, vielä vähemmin
vaadittiin mitään sellaista. Mutta sen sijaan oli vallalla vielä siihen
aikaan velttoutumaton mielikuvitus, joka korvasi kaiken muun.

Oli joulujuhlain aika vuonna 1840. Kokonaisen vuoden kestäneen
marttyyrikauden jälkeen tuossa Pestalozzilaisessa kidutuslaitoksessa oli
rangaistusaikani vihdoinkin nyt loppunut ja olin saanut kaikki
täydellisesti anteeksi. Ja rajattoman onnelliseksi tunsinkin itseni
saadessani jälleen olla rakkaassa kodissani.

Vanhemmat sisarukseni puhuivat silloin usein keskenään teaatterista,
jossa he olivat joskus käyneet, sekä näytelmäkappaleista, joita siellä
oli esitetty. Jännityksellä kuuntelin minä heidän kertomuksiaan ja aloin
tuntea hillitsemätöntä halua saada nähdä jotakin tuollaista ihmeellistä.

Eräänä iltana sitten, kun olimme tulossa kotiin joistakin perhepidoista
ja ajoimme teaatterin ohi, näin minä kuinka se oli kirkkaasti valaistu
ja kuinka väkeä virtanaan tulvi alas sen portaita myöten. Sydämeni
pohjasta pyytelin minä silloin äidiltä, että joskus -- vaikkapa sitten
sen yhden ainoan kerran -- saisin käydä siellä. Mutta äiti ei ottanut
pyyntöjäni kuuleviin korviinsakaan.

Kuuluisa Hornicke-Reithmeyerin oopperaseurue vieraili koko sen talven
Helsingissä. Hornicke itse, seurueen johtaja ja tenoorilaulaja, oli
komea mies ja kaikkien naisten suuri suosikki, jotavastoin taas
seurueeseen kuuluvat neljä kaunista Reithmeyer-sisarusta, joista yksi
joutui naimisiin porvoolaisen tohtori G. Wallgrenin kanssa, sytyttivät
nuorten miesten sydämet ilmiliekkiin. Tämä seurue esitti melkein kaikki
siihen aikaan tunnetut suuret oopperat, sillä useampaan kuin kolmeen
kertaan ei voitu samaa näytelmäkappaletta esittää. Teaatteriyleisö oli
näet vielä siihen aikaan siksi vähälukuinen.

Eräänä päivänä puikahdin minä silityshuoneeseen. Siellä ompeli
neulojatar, mamsseli Mimmi, parhaillaan vaatetusta ja kamarineitsyt
silitti alushametta. He keskustelivat innokkaasti teaatterista, jossa he
edellisenä iltana olivat olleet ja nähneet erään »hirveän hauskan
kappaleen». Sen nimi oli »Don Juan» ja oli se loppunut siihen, että tuo
sievä, kaunis mies oli suistunut suoraapäätä alas helvettiin
tulilieskojen hulmahdellessa ylös hänen ympärillään.

Minä värisin kauhistuksissani ja kysyin: »Mitä oli tuo miesparka sitten
tehnyt joutuakseen sinne?»

Ensin eivät he oikein tietäneet mitä vastata, vaan hetkisen tuumailtuaan
sanoivat he:

»Hän piti liian paljon naisista.»

Minä vaivuin mietiskelyyn, mutta rohkenin kuitenkin hieman epäiltyäni
kysyä: »Mutta pidänhän minäkin paljon äidistä ja vanhasta isoäidistä, ja
Mimmi-mamsselista myös», lisäsin minä kohteliaasti -- »joudunko sitten
minäkin sinne?»

»Eihän toki! -- Pienet pojat eivät joudu sinne.»

Tämä tyynnytti kyllä minut hetkeksi -- mutta levottomalta tuntui minusta
kuitenkin tulevaisuuteen nähden, sillä eihän voinut varmuudella tietää,
mitä sitten mahdollisesti tapahtuisi.

Jonkun ajan kuluttua senjälkeen kertoivat he taas minulle, että he
olivat jälleen nähneet niin »kauhean hullunkurisen kappaleen», jonka
nimi oli »Robert von Nordman» tahi »jotakin sentapaista». He kertoivat
nyt kuinka tuo kaunis herra Robert, joka oli niin tyylikäs ja koreasti
puettu, eräänä iltana käveli alakuloisena kuutamossa hautausmaalla
laulaen jotakin kaunista laulua. Silloin nousivat vanhat nunnat ylös
haudoistaan, joissa he olivat monet vuodet maanneet, ja alkoivat
kuolinvaatteissaan tanssia masurkkaa tuon Robert raukan ympärillä, joka
väänteli itseään epätoivoissaan niin että kaikkien täytyi nauraa. Sillä
ei hän tietänyt oikein mihin läksisi päästäkseen noista vanhoista
ilkiöistä, vaan oli pakoitettu siellä hautausmaalla tanssimaan yhden
kierroksen jokaisen kanssa. Se nyt oli niin hullunkurista, että tahtoi
nauruunsa tikahtua, j. n. e.

Siitä hetkestä alkaen en minä löytänyt missään rauhaa, sillä minäkin
tahdoin nähdä, kuinka nunnat nousivat ylös haudoistaan ja tanssivat
hautausmaalla. Enkä minä hellittänyt hetkeksikään äitiä rauhaan, vaan
pyytelin herkeämättä häneltä päästä teaatteriin. Mutta aina turhaan,
sillä joka kerran vastasi hän minulle, että »niin pienet pojat eivät
tavallisesti käy teaatterissa». -- Minun täytyi niinmuodoin kasvaa ja
odotella -- ja olla kateellinen vanhemmille siskoilleni, jotka jo olivat
ennättäneet tuohon onnelliseen ikään.

Mutta kuinkas ollakaan; eräänä päivänä kuulin minä, että äiti ja
sisareni aikoivat mennä teaatteriin. -- Minä en suonut hänelle
hetkenkään lepoa, minä itkin, pyysin ja rukoilin vuorotellen, ja kun ei
tästä koitunut odottamaani tulosta, panin minä toimeen sellaisen
metelin, että äiti jo lopulta kokonaan väsyneenä heikolla hetkellään
antoi minulle perään ja lupasi, että saisin tulla mukaan, kuitenkin
sillä nimenomaisella ehdolla että istuisin teaatterissa aivan ääneti ja
hiljaa. Ja luonnollisesti lupasin minä ilomielin täyttää ehdot, joka
kuitenkin oli helpommin sanottu kuin tehty.

Ilo ja riemu valtasi minut. Minä hyppelin ja pyöriskelin ympäriinsä koko
päivän ja olin kuin kuumeessa, ja vähäväliä juoksin minä vanhan
pöytäkellon luo katsomaan kuinka aika kului. Vihdoin oli kello 6 ja
näytöksen piti alkaa puolituntia myöhemmin. Silloin kokoonnuimme kaikki
eteiseen, jonne isäkin tuli katsomaan että lasten päälle puettaisiin
hyvin, niin ett'eivät ne vain vilustuisi. Minun ylleni pantiin kaikista
lämpöisin päällystakkini, jalkaani nahkavuoriset päällyssaappaat ja
käsiini villaiset käsineet, kierrettiinpä vielä villavyö pari kertaa
ympärilleni aivan kuin olisi pitkäkin matka kysymyksessä. Suuri
kuomireki ilmestyi portaiden eteen, meidät kaikki sovitettiin hyvin
rekeen, lähdettiin ja palvelija hyppäsi kuomin takapukille, pitäen
lyhtyä kynttelipätkineen korkealla ilmassa valaistakseen pimeää
kulkutietämme pitkin Bulevardikatua, jonka varsilla vain pitkien
välimatkojen päässä jokunen savuttunut öljylamppu tuikki himmeää valoa.
Ulkona oli pureva pakkanen, kuomireen ikkunat olivat jäähuurteessa ja
lumi natisi jalaksien alla. -- Vihdoin päästiin perille.

Meidän paikkamme olivat eräässä peräaitiossa. Ensin astui palvelija
sisään ja levitti maton tahi rekinahkaset »lattiavedon» suojaksi. Sitten
vasta istuimme me paikoillemme, äiti puettuna
ketunnahkapäällysvaippaansa, jossa oli uhkea turkinkaulus, ja minä
kauheasti päällysvaatteisiin tumpustettuna ja lakki päässä. Oli niin
kylmä, että hengitys valkeana höyrynä näkyi suusta pöllähtelevän;
sisällä oli melkein yhtä kylmä kuin ulkonakin.

Mutta kaikkea tällaista en ennättänyt ottaa huomiooni, sillä katseeni
harhaili väen joukossa, joka kokoontui paikoilleen, ja koreassa
esiripussa, sillä niin ihanaa maisemaa en vielä koskaan ollut kuvitellut
voivan löytyäkään, ja erityisesti ihmettelin minä siinä kuvattuja
kummallisia raunioita. Orkesterin paikalla istui joukko soittajia
viuluineen, suurine torvineen ja patarumpuineen. Mutta he eivät
soittaneet ja se harmitti minua.

Silloin kuului pienen kellon helinää esiripun takaa -- sitten toisen
kerran, jolloin samalla soittajat kävivät käsiksi käyriin tahi
kohottivat torvet huulilleen, -- kuuluipa pian kolmaskin helinä ja bum
bum bum kumahti suuri bassorumpu, viulut alkoivat soida ja esitettiin
alkusoitto.

Sinä iltana esitettiin Auberin »Fenella». Oopperaa »Porticin mykkä»
olivat painoviranomaiset Pietarissa kieltäneet esittämästä, vaan voitiin
se nimellä »Fenella» esittää täällä, samoinkuin Wilhelm Tell'kin »Kaarle
rohkea»-nimisenä. -- Silloin oli ne Nikolain ajat. -- Komea Hornicke
näytteli Masaniellon osaa, yksi kauneista Reithmeyer-sisaruksista esitti
Fenellan elkeistä rikkaan osan ja herra Reithmeyer esiintyi Pietrona.

Vihdoin kohosi esirippu. Minä kiljahdin ja unohtaen lujat lupaukseni
huudahdin kovaa »mamma, mamma! katsohan! katsohan kuinka koreaa!» Yleisö
kääntyi katsomaan taakseen ja töllisteli minua samalla kuin jotkut
huusivat »hiljaa! -- hiljaa!»

Mutta äiti nykäsi äkkiä minua käsivarresta ja kuiskasi varovasti: »ole
vaiti paikalla ja istu hiljaa, muuten täytyy Björkqvistin, joka seisoo
käytävässä, viedä sinut heti kotiin.»

Kuultuani tämän hirvittävän uhkauksen, asetuin silmänräpäyksessä
äänettömäksi, enkä uskaltanut sormeanikaan liikauttaa, vaikkakin tuntui
vaikealta hillitä itseäni. Minä tuijotin vain ja katselin, sillä niin
ihania kasvoja en koskaan ennen ollut nähnyt, enkä niin loistavia
pukuja, enkä myöskään koskaan kuullut niin kaunista laulua. Minä
ihmettelin vain ja ihailin. -- Mutta kun sitten Fenellan suuremmoinen
elkeellinen kohtaus alkoi, harmitti minua, että hän ainoastaan huitoi
käsillään niin hirvittävästi eikä laulanut niinkuin muut, ja minä kysyin
hiljaa äidiltä: »miksi hän ei laula? eikö hän osaa?» -- »Se kuuluu
asiaan -- hän on mykkä», vastasi äiti. -- »Vai niin, onko hän
kuuromykkä?» -- Ensimäinen näytös loppui ja esirippu laskeutui.

Silloin otti äiti käsille pussillisen omenoita, rusinoita ja kotona
valmistettuja paahdemanteleja, joita me sitten syödä popsittiin väliajan
kuluessa. Siihen aikaan ei näet teaatterissa ollut minkäänlaista
tarjoiluhuonetta, jossa olisi saanut virvokkeita.

»Onko sinulla kylmä, poikaseni?» kysyi äiti.

»Ei ensinkään», vastasin minä, pitäen moista kysymystä perin
ihmeellisenä ja tarpeettomana, sillä minähän olin kuin hehkuvassa
kuumeessa ja tunsin kuinka hikoilin tumpustettuna ylenpalttiseen
vaatepaljouteen. Mutta ei ollut nyt aikaa ajatella tällaista, sillä
olihan niin paljon katsomista. Suuri kattoruunu, jossa oli kaksitoista
öljylamppua ja jonka alle oli laitettu teräslangoista verkko putoilevia
lasisiruja varten lampunlasien särkyessä, nostettiin nyt ylös ja hävisi
se näkyvistä katossa olevaan aukkoon. Meidän paikaltamme voi helposti
nähdä, kuinka kaksi miestä ullakolla leikkeli lamppujen sydämiä,
puhdisteli savuttuneita lampunlaseja ja asetteli särkyneiden sijaan
uusia. Samaan aikaan puuhaili pari miestä myöskin näyttämön laiteella,
jossa kuusi lamppua paloi kahdenpuolen kuiskaajaluukkua, laitellen
lamput kuntoon ja puhdistaen niitä.

Hetkisen kuluttua kohosi esirippu jälleen, ooppera jatkui edelleen ja
minun mielenkiintoni kohosi näytös näytökseltä. -- Tuli sitten viimeinen
näytös. Näyttämön tausta kuvasi Vesuviusta, vahinko vain, arvelin minä,
että kahden, vuoren juurella kasvavan ruusupensaan piti peittää puolet
koko vuoresta. Oli yö ja kuutamo ja lamppujen valo oli väännetty aivan
pieneksi, niin että näyttämöllä oli pimeä. Kuuta -- himmeäksi hijottu
lampunkupu kyntteli sisässä -- kuletteli joku ullakolta käsin
teräslangassa hitaasti edestakasin, ikäänkuin hiljalleen heiluvaa
heiluria. Mutta silloin ei minulla ollut aikaa kiinnittää huomiota
tuollaiseen luonnonilmiöön.

Kun sitten viimeisen näytöksen lopulla suuri mielipuolikohtaus oli
alkanut, näytteli Hornicke-Masaniello rajuin liikkein, huitoen käsiään
ja jalkojaan ja hoippuen sinne tänne aivan niinkuin joku päivä sitten
olin nähnyt erään humalaisen miehen tekevän meidän pihamaallamme. Minä
luulin, että hän oli juonut itsensä humalaan väliajan kuluessa, enkä
minä silloin enää voinut hillitä itseäni, vaan, unohtaen äskeisen
uhkaavan varoituksen, huudahdin minä:

»Herran tähden, katsokaa -- hän on varmaan juonut itsensä humalaan tahi
tullut hulluksi!»

Yleisö alkoi ympärilläni nauraa ja jotkut huusivat jälleen: »hiljaa --
hiljaa!» Äiti pani äkkiä kätensä minun varomattoman suuni eteen ja olisi
epäilemättä vienyt minut ulos, joll'ei oopperakin melkein samassa olisi
loppunut.

Sillä katso! Ukkosen jylistessä rautalevystä ja salamoiden
leimahdellessa kärpäsruutiputkesta, repeytyi Vesuvius yht'äkkiä kahtia
ylhäältä alas asti, halkeama oli veripunainen ja sen huipulla oleva
ilotulituslaitelma singautteli säkeniä yltympäri. Minua värisytti
nähdessäni tuon tultasuitsuttavan vuoren ja olin vähällä kiljaista
jälleen, vaan sain pidätetyksi itseni. Samassa laskeutui esirippu ja
näytelmä loppui. --

Kun minä sitten monien aikojen perästä sain nähdä Vesuviuksen
todellisuudessa, ei se tehnyt minuun lähimainkaan niin mahtavaa
vaikutusta. Niin suuri on mielikuvituksen voima.

Kotimatkalla reessä istuessamme sain minä kosolta nuhteita
sopimattomasta käytöksestäni, josta muuten seurasi, että tämä minun
ensimäinen teaatterissakäyntini jäi myöskin pitkäksi aikaa ainoaksi.



VI.

MUMMO[1].


[1] Mormor-sanan olen suomentanut mummoksi eroitukseksi isoäidistä
(farmor) teoksen alkupuolella. Suomentajan huomautus.

Tuskin voi ajatellakaan kahta suurempaa vastakohtaa kuin isoäiti ja
mummo[1] sekä sisäisiin että ulkonaisiin ominaisuuksiin nähden. Toista
heistä lähestyttiin arkatuntoisella kunnioituksella ja toisen luo taas
juostiin sulkeutuaksemme rakkautta uhkuvaan syliin. Mummo oli
nuoruudessaan ylistetty kaunotar -- tummaverinen, mustatukkainen ja
ruskeasilmäinen -- jonka ryhti oli komea ja ylpeä. Isoäiti sitävastoin
oli vähäpätöisen näköinen ja punatukkainen, joka lasketteli usein
leikkiä ulkomuodostaan. Mummo oli ankara, totinen ja vaativainen ja
vietti päiviään mieluimmin yksinäisyydessä, kaukana muusta maailmasta,
josta hän ei vähääkään välittänyt. Isoäiti taas oli iloinen ja vilkas
vielä vanhanakin, oli kaikesta huvitettu, rakasti maailmaa, sen
huvituksia ja seuraa. Toinen edusti syvää, kaiken lohdutuksen hylkäävää
surua, toinen taas elämän iloa, ja kuitenkin olivat he eräässä suhteessa
yhtäläisiä. Molemmat olivat jaloja, ylevämielisiä ja hyväsydämisiä
naisia.

[1] *Charlotta Helena Hästesko* Malagårdista oli vuonna 1790 mestatun
eversti Johan Henrik Hästeskon ja hänen puolisonsa Beata Helena von
Morianin tytär, syntyi 1776 ja kuoli 1850 Daalintehtaalla.

Mummo oli täyttänyt jo viisitoista vuotta kun hänen isänsä, tunnettu
Anjalan mies, vuonna 1790 laski päänsä mestauslavalle, ja voikin hän
senvuoksi tuntea täydellisesti sen suuren surun katkeruutta, joka isän
mestauksen jälkeen oli kodissa painajaisena, kodissa, joka nyt yht'äkkiä
oli kadottanut iloisen ja vierasvaraisen leimansa, muuttuen murheen ja
yksinäisyyden tyyssijaksi. Jo nuoruudestaan asti tottui hän täten
näkemään kaikki ympärillään puettuna mustaan ja niin syvään suruun,
ett'ei sitä edes kaikki parantava aikakaan voinut lieventää. Nämä
aikaiset vaikutelmat näyttävät sittemmin lyöneen leimansa koko hänen
elämäänsä.

Monta hänen nuoruusvuottaan kului näin hyljätyssä yksinäisyydessä,
elellessään yhä ja aina lohduttoman äitinsä kanssa Mälkilän tilalla
Perniön pitäjässä. Vihdoin alkoi hän kuitenkin jälleen joskus näyttäytyä
entisissä seurapiireissään ja tutustui tällaisessa tilaisuudessa kerran
nuoreen tehtaanomistajaan Wolter Peterséniin[1] (joka oli samaa
sukuperää kuin aatelissuku af Petersén Ruotsissa).

[1] *Wolter af Petersén*, vuorineuvos Jan Adam Petersénin ja hänen
puolisonsa Fredrika Wittfoothin poika, syntyi 1774, tuli ylioppilaaksi
Turussa ja sitten Turun hovioikeuden notaarioksi 1794, Björkbodan ja
Kemiössä sijaitsevan Daalintehtaan omistajaksi 1797, sai vuorineuvoksen
arvonimen ja aateloitiin 1810. Kuoli vuonna 1841.

Tehtaanomistaja oli silloin vasta 24 vuotias ja oli ulkomuodoltaan
miellyttävä ja käytökseltään puoleensavetävä, iloluontoinen ja
tavallista lahjakkaampi. Kun hänen molemmat vanhempansa edellisenä
vuonna olivat kuolleet melkein samaan aikaan, oli hän sitäpaitsi nyt
yksi Suomen rikkaimmista miehistä, omistaen Daalin ja Björkbodan tehtaat
kaikkine niihin kuuluvine tiluksineen. Eipä näinollen ole ihme, jos hän
olikin -- ajatellessa niinkutsuttua loistavaa naimiskauppaa -- erittäin
mieluinen henkilö Turun seurapiireissä, joissa monta suunnitelmaa
punottiin, jotta tämä nuori mies pauloihin saataisiin. Mutta kun hän
sitten kerran sai nähdä kauniin neiti Hästeskon, oli hänen valintansa
samalla tehty. Tämä avioliittoaije ei kuitenkaan ollut niinkään helppo
toteuttaa, sillä vaikeuksia ilmeni molemmin puolin. Morsiamen äiti oli
liian ylimysvaltainen nainen tahtoakseen nähdä tyttärensä solmivan
porvarillisen avioliiton, jonka kautta hän, moninkertaisesti ylhäistä
sukuperää oleva neiti, tulisi vain aatelittomaksi tehtaanomistajan
rouvaksi, eikä miksikään »hänen armokseen». Pitäen tätä aijottua liittoa
suoranaisena epäsäätyisenä avioliittona, asettuikin hän, huolimatta
tyttärensä mielestä ja nuoren Petersènin taloudellisesta asemasta, aivan
kokonaan heidän liittoaan vastaan. Tätä ajatellessa täytyy muistaa
millainen oli sen ajan käsitys säätyeroituksesta ja olisi oikeastaan
itsensä ollut nähtävä tuollainen sukuylpeyden esikuva voidakseen nyt
meidän aikanamme, joka tasoittaa kaikki tuollaiset ennakkoluulot,
käsittää hänen katsantokantaansa. -- Toiseltapuolen löytyi taas
sellaisiakin, jotka yrittivät pidättää rakastunutta nuorta miestä
tällaisesta liitosta, sillä valtiopetoksesta ainoastaan muutama vuosi
sitten mestatun isän muisto peitti vielä silloin koko tuon perheen
jonkinlaiseen suruhuntuun. Vihoviimein sai nuorten molemminpuolinen
mieltymys toinen toiseensa voiton vastustuksesta. Sulhasen
henkilökohtainen herttaisuus ja muuten huomattava asema teki kuitenkin
vaikutuksensa niin että pitkien ja lujien kieltämisien jälkeen äiti
vihdoin antoi myöntymyksensä, jonka jälkeen häät joulupäivänä vuonna
1799 vietettiin Mälkilän surutalolla. Mutta sensijaan pidettiin kahta
vertaa iloisemmat ja upeammat tupaantulijaispidot Björkbodassa.

Hilpeää, suruista vapaata elämää vietti nuori pari sitten suurella
maatilallaan, joka muodostui senaikuisen pääkaupungin, Turun, ylhäisten
seurapiirien kokoontumispaikaksi, ja pian tuli Björkboda yhtä
kuuluisaksi ruokapöytänsä erinomaisuudesta ja kellarinsa rikkaasta
sisällöstä, kuin sen isäntäväki herttaisuudestaan ja suuresta, laajasta
vieraanvaraisuudestaan, jota se tarjosi niin tavattoman miellyttävästi.
Siellä pidettiin pitoja pitojen perästä, talvella ja kesällä, jolloin
pöydät suorastaan notkuivat tarjottavain ruoka-ainesten alla ja viini
vuoti loppumatta leikkipuheiden ja juttelun sujuessa hilpeästi, maljoja
maistellessa, puheita pidellessä ja lauluja kajautellessa aina
pikkutunneille saakka. Sellainen oli ajan tapa, maljojen ja hauskojen
pöytälaulujen aikana, jolloin ei kohtuudesta ja hillitystä ilosta
välitetty; ja olipa seura toisinaan remahtanut sangen repäsevään
riemuun, niin että sittemmin sanottiin sen luiskahtaneen jo
liiallisuuteen.

Vanhemmat ja järkevämmät ainekset, joita joukossa löytyi silloin
niinkuin ainakin, alkoivat jo ihmetellä ja pelätä mihin tuollainen
villitön ja kallis elanto veisi, ja yrittelivät he ajoissa varoittaa
nuorta tehtaanomistajaa. Silloin tapahtuikin äkkiä nopea muutos, jonka
tuona romantiikkaan taipuvaisena aikana katsottiin johtuneen
yliluonnollisesta syystä. Se on sitten muuttunut taruksi suvun
keskuudessa ja paikkakunnalla. Kerrottiin näet että kun Petersén eräänä
iltana, ylen ylellisten vieraskemujen kestäessä, oli mennyt maanalaiseen
kellariin noutamaan lisää viinejä, oli hän ahtaassa porraskäytävässä
tavannut äitinsä haamun, joka oli kohottanut kätensä varoittavaan
asentoon. Nuori tehtaanomistaja oli silloin, kauhistuksen valtaamana
nähdessään tuon näyn, kiirehtinyt takaisin pitoseuraan, ja siitä
hetkestä alkaen oli Björkbodassa alettu viettää maltillisempaa elämää.

Vaikka puolisot Petersén olivatkin luonteiltaan niin tavattoman
erilaisia, oli heidän suhteensa toinen toiseensa kuitenkin mitä hellin
ja rakkain. Aviovaimo oli luonteeltaan yltiöpäinen ja intohimoinen,
vuoroon hulmahtaen äärettömään iloon ja taas vaipuen mitä syvimpään
suruun. Mies sitävastoin oli järkähtämättömän tyyni, hyväluontoinen ja
maltillinen, kohteli ymmärtäväisesti aina lempeydellä ja
pitkämielisyydellä vaimonsa kiivautta, joskin hänen ehkä useinkin täytyi
mukautua hänen vaatimuksiinsa, mutta sen hän teki nurkumatta
säilyttääkseen hyvän molemminpuolisen ymmärtämyksen ja yksimielisyyden.

Huolimatta siitä, että Björkbodassa paljon aikaa ja varoja uhrattiin
hauskaan seuraelämään, osasi Petersen kuitenkin saavuttaa itselleen
mainetta myöskin yhtenä maan parhaista maaruhtinoista ja
tehtaanomistajista, ja kohosi huomattavaan asemaan suurten
teollisuusmiesten joukossa Suomessa. Senpävuoksi keisari Aleksanteri I,
joka koetti hankkia äsken haltuunsa saamansa maan merkkimiesten suosiota
itselleen, jo heinäkuussa vuonna 1810 kohotti hänet aatelissäätyyn,
jolloin hän otti nimekseen af Petersén. Samana vuonna joulukuussa
nimitettiin hänet vuorineuvokseksi, jolloin hän siis sai osakseen
korkeimmat suosionosoitukset, mitä yksityishenkilölle oli mahdollista.
Nämä molemmat kunnianosoitukset, jotka hänelle itselleen mairittelevasti
osoittivat itsevaltiaan armollisuutta, lienevät olleet kuitenkin vielä
tervetulleemmat hänen puolisolleen, joka täten tuli tasa-arvoiseksi
seurapiirinsä kanssa, ja kaikessa tapauksessa vieläkin tervetulleemmat
hänen aatelissukuisuuteen ankarasti nojautuvalle anopilleen Mälkilässä,
joka senjälkeen katsoi soveliaaksi käydä jo vierailulla tyttärensä luona
Björkbodassa.

Onni ja menestys näytti tehtaanomistajaa seuraavan. Kaikkien
kunnioittamana ja varakkaana, onnellisena eleli hän kauniin puolisonsa
kanssa nousevan, toivorikkaan lapsiliudan ympäröimänä ja näytti
näinollen tulevaisuus välkkyvän hänelle loistavimpana. Mutta pian oli
kirkas taivas vetäytyvä synkkään pilveen. Alussa vuotta 1813 kuoli
perheen nuorempi poika, nimeltään Wolter, seitsenvuotiaana. Suuri ja
katkera suru valtasi vanhemmat rakkaan lapsen kuoltua ja varsinkin äiti
vaipui pitkäksi aikaa lohduttomuuteen. Tuskin olivat sitten syvät
suruhaavat alkaneet parahiksi parantua, kun jo seuraavana vuonna
perhettä kohtasi toinen kuolonsanoma -- vanhempi pojista, Jan Adam,
kuoli Turussa kolmentoista vuoden vanhana. Kun tämä kuolinsanoma saapui
Björkbodaan, huudahti äiti syvän tuskan valtaamana: »Jo tämä nyt
riittänee», antautuen senjälkeen toivottoman surun valtaan niin
täydellisesti kuin ainoastaan hänen kaltaiselleen kiihkoiselle,
intohimoiselle luonteelle on mahdollista. Kun hänen rakas poikansa,
josta hän enimmin oli pitänyt, oli kuollut, tuntui hänestä kuin olisi
auringon valo sammunut ja maailma lakannut olemasta. Ja hän vetäytyikin
tyyten syrjään maailman humusta, eikä tahtonut nähdäkään ketään, ja tuo
iloinen koti, jossa vielä äsken vierailulla kävijöitä vilisi, muuttui
yhtäkkiä yksinäiseksi ja synkäksi. Päiväkaudet voi hän maata sohvallaan
itkien, ottamatta kuuleviin korviinsakaan lohdutuksen sanoja, ainoastaan
valitellen ja tuijottaen eteensä. Tuo pohjaton murhetuska, joka hänen
ympäristöönsä näytti milt'ei järjettömältä, ei ollut ohimenevää laatua
niinkuin hänen muut kiivaat tunnelmansa tavallisesti, vaan kesti sitä
monta vuotta, eikä se koskaan tyyten loppunutkaan. Pitkien aikojen
perästä näytti se jonkunverran tyyntyvän. Kerrotaan näet, että hän olisi
näyssä tai unessa nähnyt, kuinka tuo rakas vainaja oli tullut hänen
vuoteensa ääreen pyytäen: »Äiti rakas, minulla on niin vaikea olla
haudassani. Sinun surusi ja kyyneleesi eivät anna minulle rauhaa.» Tämä
oli vaikuttanut häneen niin voimakkaasti, että hän oli hillinnyt surunsa
ja alkanut vähitellen palata ja mukaantua jälleen tavallisiin
elintapoihin ja elämänhuoliin.

Näihin aikoihin palasi perheen ainoa elossa oleva lapsi, silloin
seitsentoistavuotias tytär Charlotta (minun äitini) Tukholman
kasvatuslaitoksesta kotiin, joka seikka luonnollisesti herätti jälleen
eloon entisen iloisemman elämän talossa. Äidin oli nyt tyttärensä vuoksi
pakko jälleen näyttäytyä maailman humussa, ottaa osaa sen tarjoamiin
viihdykkeihin ja huvituksiin ja pian näkikin hän jälleen talonsa täynnä
vieraita -- mutta nyt puuttui hän kaikkeen tällaiseen vain täyttääkseen
velvollisuutensa, eikä suinkaan omasta halustaan. Isän tehtäväksi
etupäässä jäikin näinollen opastaa tytärtään, hänen silmäteräänsä,
maailman kouluun, jossa Charlotta, nuori, kaunis ja miellyttävä kun oli,
viehätti pian kaikki, joiden seuraan vain tuli. Pian joutuikin hän
avioliiton satamaan (1821).

Kun Petersén sitten erään kerran talvella vuonna 1832 oli matkalla
Turusta kotiinsa, tavoitti hänet kova lumipyry, joka esti häntä
jatkamasta matkaansa ja pakoitti hänet yöpymään Sauvon majataloon, jossa
hän sitten paneutui levolle jääkylmiin vuodevaatteisiin. Tästä seurasi,
että häntä yöllä kohtasi ankara halvaus, jättäen uhrinsa aivan
herpouksiin ja mykäksi. Tällaisessa tilassa oli hän kauan; vasta parin
vuoden perästä ja vähitellen sai hän takaisin kykynsä puhua tahi
oikeammin soperrella muutamia katkonaisia, tolkuttomia sanoja; muisti
oli häneltä hävinnyt, eikä se enää palannutkaan. Hän ei tuntenut edes
lähimpiä omaisiaankaan. -- Ja näin vierähti vuosi vuoden perästä.
Vähitellen voimistui hän kuitenkin niin paljon, että voi pienten lasten
tavoin opetella tavaamaan ja sitten hiukan kirjoittamaan ja laskemaan.
Ennen niin voimakas mies oli kokonaan murtunut.

Oli luonnollista, ett'ei Petersén onnettomuustapauksensa jälkeen itse
kyennyt enää hoitamaan tehtaitaan ja tiluksiaan, jotka minun vanhempani
sitten ottivat huostaansa; mummo taas muutti halvautuneen miehensä
kanssa Björkbodasta Daalintehtaalle, joka oli kauempana muusta
maailmasta ja rauhallisempi. Siellä eli tuo vanha valkopartainen äijä
vielä monta vuotta, oli ärtyisä ja kärttyinen kuin lapsi ja vietti
päiviään istuen enimmäkseen suuressa nojatuolissa piippua poltellen ja
tuijotellen tylsämielisin katsein eteensä. Juuri sellaisena on hän minun
muistissani säilynyt. Vihdoin taittoi kaikkivapauttava kuolema hänen
elämänlankansa joulukuussa vuonna 1841.

Vaikkapa vanhuksen yhdeksän vuotta kestänyt sairaus olikin ollut omiaan
valmistamaan mummoa odottamaan miehensä kuolemaa, joka ei toki voinut
muuna esiintyä kuin suoranaisena vapauttajana kärsimyksistä, antoi
kuitenkin tämä kuolemantapaus hänelle jälleen aiheen suruun, joskaan se
ei muodostunut nyt yhtä syvälliseksi ja mielettömäksi kuin hänen
poikainsa kuoltua. Nyt eroittautui hän yhä täydellisemmin pois
maailmasta, eikä hänen luonaan enää käynyt muita kuin minun vanhempani
ja me lapset. Hän ei pukeutunut enää koskaan muunlaiseen vaatetukseen
kuin mitä synkimpään surupukuun; mustaa villapukua hän käytti ja
valkoista, korkeapäärmeistä esiliinaa sekä pitkää, valkoista,
alaskääntyvää kaulusta, ja päässä oli hänellä aina valkoinen poimumyssy.
Sellainen oli senaikuinen surupuku, soma ja samalla juhlallisen vakava.
Huonekalut hänen huoneustossaan maalattiin mustiksi ja päällystettiin
valkoisilla vaatteilla. Eivätkä kukatkaan puutarhassa saaneet
erivärisinä loistaa, niidenkin piti olla surun värejä -- valkoinen ja
musta -- ja ainoastaan valkoisia ja mustantummia kukkasia siellä
nähtiinkin. Ei yhtään kirjaa, ei minkäänlaista sanomalehteä hän
suvainnut, sillä hän ei enää tahtonut tietää mitään päivän tapahtumista.
Hän näytti hyvin tyytyvän siihenkin, kun isältäni joskus sai kuulla,
että joku hänen tuttavistaan oli kuollut. Silloin nyökäytti hän hiljaa
päätään ja sanoi lyhyesti: »Vai niin! siis hänkin on nyt kuollut!»
Siihen supistui koko hänen yhteytensä muun maailman kanssa.

Sitäpaitsi pystytti hän muistomerkin, pyöreän graniittipatsaan
erityisine jalustoineen ja rautaisine suru-uurnineen, joka häntä
alituisesti muistuttaisi kuolleesta elämäntoveristaan. Patsaaseen oli
kultakirjaimin kaiverrettu lause: »Wolter af Petersénille, hänen
luokseen ikävöivältä puolisoltaan». Tämä pylväs oli niin asetettu, että
hänen silmänsä salin ikkunoista aina voivat sen nähdä. Suureen saliin
asetti hän seinälle kauniin alttaritaulun, jonka Godenhjelm oli
maalannut ja joka esitti tapausta Kristus Getsemanessa. Taulu ulottui
lattiasta kattoon asti ja täytti milt'ei kokonaan yhden poikkiseinistä.
Mummon kuoleman jälkeen lahjoitettiin se Dragsfjärdin kirkkoon. Tämä
taulu toi yhä selvemmin esiin sen tunnelman, mikä tässä kodissa
vallitsi, jossa ei tuolia saanut paikaltaan liikauttaa, ei pölyhiukkasta
löytyä huonekalujen pinnalla eikä likapilkkua lumivalkoisilla
lattiamatoilla. Surusta, hartaudesta ja järjestyksestä piti siellä
kaiken kertoa ja muistuttaa. Toisella puolen alttaritaulu, toisella
vainajan muistomerkki!

Yhtä puhdas ja siisti oli mummon koti ulkoapäin kuin sisältäkin.
Puutarha oli vanhanaikainen laitelma penkereineen, joita suorat,
nelinurkkaiset käytävät paloittelivat tasaisiksi leikattujen sireeni-,
jasmiini- ja ruusupensaikkojen ympäröiminä. Tiet olivat aina vastikään
ja niin sirosti haravoidut, että tuskin uskalsi niitä pitkin astua
askeltakaan, sillä pelkäsi siihen jälkiä jättävänsä. Siellä oli mitä
suuremmoisimpia hyötymansikka-aloja, suuria ijänikuisia omenapuita,
luumuja ja kirsikoita, joita me mielinmäärin saimme omiksi tarpeiksemme
veroittaa saamatta nuhteita.

Meidän perheessämme oli tullut tavaksi käydä joka sunnuntai, varsinkin
kesäaikaan, vierailulla vanhan mummon luona Daalintehtaalla. Minusta,
joka silloin vielä lapsuusvuosiani vietin, tuntui aina kuin olisin
tullut toiseen maailmaan, sillä kaikki siellä oli niin erilaista, niin
hiljaista ja juhlallista verrattuna omaan kotiimme Björkbodassa, joka
oli elämää ja hyörinää ja useimmittain vieraita täynnä.

Hetkisen perästä tulomme jälkeen oli mummolla tapana lukea päivän saarna
ja sen hän lukikin erinomaisen hyvin, kovalla ja selkeällä äänellä. Tämä
osa rakkaista vierailuistamme mummon luona muodostui minulle aina
ikävimmäksi, sillä saarnan aikana täytyi minun istua aivan hiljaa ja
hartaan näköisenä ristissäkäsin kuunnella sitä, vaikkakin samalla
kärsimättömästi odotin saarnan loppua päästäkseni kauniiseen puutarhaan.
Alussa yrittelin minä kuitenkin pitää ajatuksiani koossa, mutta ne
harhailivat liiaksi hajallaan ja olivat liian kehittymättömiä voidakseen
käsittää ja seurata Wallin'in korkeaa ja vertauskuvallista
kukkaiskieltä. Pian liitelivätkin ne muihin asioihin ja kiintyivät
maallisiin seikkoihin.

Silloin älysin minä kärpäsen, joka astuskeli pitkin erästä kattoruunun
kynttilää ylös ja alas, alas ja taas ylös, kunnes näytti kyllästyvän
siihen ja lentää hurahti haarakynttiläjalkaan, jossa se uudisti äskeisen
temppunsa. Sitten siristi se siipensä jälleen ja porhelsi suoraan yli
salin erääseen muotokuvaan, istuen keskelle muotokuvan nenää ja tehden
siitä lyhyitä tepastuksia milloin kuvan leukaan, milloin poskille. --
Mutta pian kadotin minä sen näkyvistäni ja se hävisi puitteiden
kuvioihin. Sensijaan huomasin minä samassa auringonsäteen, joka
sukeltautui esiin raollaan olevasta vierashuoneen ovesta ja joka
kirkaspiirteisesti heijastui lattiamatolle. Minä katselin sitä
tarkkaavaisesti, näin kuinka se hiljaa siirtyi kuviosta toiseen ja
vähitellen läheni kaakeliuunin nurkkaa, ja minä tiesin vanhastaan että
silloin kuin se sinne määräpaikkaan ennättää, silloin myöskin saarna
tavallisesti loppui. -- Ja vihdoin olikin se sinne ennättänyt! Minä
kuulin kuinka mummo samalla pani kirjansa kiini ja sanoi amen, jolloin
kaikki nousivat ylös ja menivät kiittämään mummoa kauniista saarnasta,
joka luonnollisesti oli kuulijoita vahvistanut ja heidän mieliään
ylentänyt. Mutta ei silloin enää monta minuuttia viipynyt ennenkuin jo
olin puutarhassa, jossa sitten leikittelin sen lyhyen hetken, joka vielä
oli vapaasti käytettävänäni ennen päivällisateriaa.

Sellaista perikuvaa kuin hän, jonka leimana oli vakavuus ja ankaruus,
kuitenkin liittyen yhteen hyvyyden kanssa, suru, hartaus ja todellakin
ylevä, arvokas esiintyminen, sellaista tuskin enää nähdään, sillä meidän
aikamme ei sellaisia synnytä. Ja vaikkakin me jonkunverran pelkäsimme
hänen terävää, arvostelevaa katsettaan ja hänen kulmakarvojaan, jotka
helposti rypistyivät kokoon jos hän vain huomasi likapilkun jonkun
vaatteissa tahi jonkun sormet punaisiksi marjapensaiden jäleltä, niin
pidimme me kuitenkin hänestä sydämenpohjasta. Mielellämme menimme me
hänen luokseen, sillä hän oli kaikesta huolimatta hyvä ja ystävällinen
meille, ja hän oli sanomattoman huvitettu nähdessään meidän nauttivan
kaikista leivoksista, marjoista, hilloista ja makeisista, joita meille
runsaasti tarjoiltiin. Pieniä, ikävöityjä juhlahetkiä olivat tällaiset
mummon luona käynnit meille lapsille, vaikka vanhempani taas eivät niitä
kaikinpuolin hyväksyneet, sillä he ajattelivat että ne herättivät himoa
tällaiseen. Mutta silloin pyyteli mummo aina meidän puolestamme,
tuumien: »Antakaa rakkaiden lasten saada niin paljon kuin tahtovat;
hehän ovat niin harvoin täällä, ett'ei siitä mitään vaaraa koidu». Isä
suostui silloin, mummo iloitsi siitä, että »lapsilla» oli hauskaa, ja me
olimme sydämenpohjasta kiitollisia.

Hän oli erittäin hyväntekeväinen, mutta mieluimmin kaikessa
hiljaisuudessa. Köyhät lesket tehtaalla pitivät häntä hyvänä
kaitselmuksenaan. Ja jos jonkinlainen suurempi vahinko tahi onnettomuus
oli kohdannut jotakin sukulaista tahi ystävää, silloin ojensi hän
vapaaehtoisesti todellisesti auttavan kätensä.

Syvällinen, pitkäaikainen suru oli aiheuttanut hänelle maksataudin, joka
sitten pitkien tuskien jälkeen sammutti hänen elämänsä joulukuussa
vuonna 1850. Hän oli kuollessaan 75 vuotias.



VII.

SUUR-ISOÄITI.

1841.


Kuinka usein seisoinkaan ihmetellen ja kysyväisenä hänen ja hänen
miehensä suurten muotokuvien edessä, jotka riippuivat erään salin
seinällä Björkbodassa, ja kuinka usein kuulinkaan seurapiirissämme,
varsinkin isäni kertovan hänen synkästä elämäntarinastaan! Minä olin
silloin vielä lapsi, mutta kuuntelin kuitenkin tarkkaavaisesti kaikkia
yksityiskohtiakin, jotka syöpyivät syvälle nuoreen mieleeni, ja usein
värisytti minua ajatellessa tuota kamalaa näytelmää. Epäilemättä jo nyt
useat noista kertomuksista ovat muistista himmenneet, vaan muutamia on
kuitenkin kulumattomina säilynyt mielessäni ja ovat ne ehkä omiaan
jossain määrin herättämään lukijan mielenkiintoa.

Me sisarukset olimme ruvenneet kutsumaan häntä Suur-isoäidiksi
erotukseksi hänen tyttärestään, joka oli meidän oikea mummomme.

Puoli vuosisataa oli Suur-isoäiti jo ollut leskenä ja asui erillään
muusta maailmasta yksinäisyydessään, useammassa sukupolvessa perintönä
kulkeneella Mälkilän säteritilalla Perniön pitäjässä. Tila oli aivan
lähellä kirkkoa ja vallanmaantietä. -- Oli tullut lujasti velvoittavaksi
tavaksi, että kun meidän perheemme keväisin muutti Helsingistä Kemiön
pitäjässä olevalle maatilalleen ja syksyisin päinvastoin, silloin aina
piti poiketa Mälkilään välttämättömälle vierailulle. Olisikin ollut
suuri hairahdus ja virhe, jos tuo vierailu kerrankaan olisi laiminlyöty.

Kun suuri perhevaunumme kääntyi vallanmaantieltä Suur-isoäidin taloon
johtavalle syrjätielle, lensivät ajatukseni vilkkaasti menneisiin
aikoihin ja tarinoihin, joita olin kuullut ja katseeni kiintyi
kysyväisenä ja ihmetyksen vallassa jokaiseen silmiini osuvaan
esineeseen. Sillä vaikka olinkin vielä täysi lapsi -- olin 9 vuotias kun
hänet viimeisen kerran näin -- olin kuitenkin jo kuullut niin paljon
siitä historiallisesta näytelmästä, joka tuossa talossa oli näytelty,
olin kuullut hänestä itsestään, hänen verrattomasta kauneudestaan, hänen
ylpeydestään, suruistaan ja kärsimyksistään, että mielikuvituslentoni
oli kiihoittunut ylimmilleen. Minusta tuntui, tultuani itse paikalle,
kuin näkisin kaiken kuulemani henkiin heränneenä.

Täällä oli kaikki erilaista siihen katsoen mitä muualla jo ennen olin
nähnyt, ja minusta tuntui kuin olisin muuttanut menneelle vuosisadalle,
Kustaa kolmannen aikoihin, sillä kaikessa ilmeni jonkunlaisen
suurellisuuden henki ja leima, suurellisuuden, joka oli ollut vallalla,
vaan sittemmin hävinnyt.

Rakennus oli pitkänläntä, vanha, yksikerroksinen puutalo tyyliin
soveltuvine korkeine, kulmikkaine taitekattoineen, yliskoppineen ja
vihreine ikkunaluukkuineen ja ympäröi sitä penkereittäin järjestetty
puutarha suorine, jäykkäpiirteisine käytävineen, joiden varsilla
korkeat, tasalatvaiset sireenipensaikot kasvoivat ja kulmissa kohosi
neljä päivänvarjon ja hatun muotoiseksi leikattua kuusta. Korkeat,
satavuotiset vaahterat ja jalavat, jotka lähinnä rakennusta kasvoivat,
peittivät sen salaperäiseen hämärään.

Me ajoimme hyvin hoidettuun ja haravoituun pihaan, pysäytimme hevoset
ulkonevan eteisrakennuksen eteen ja astuimme sisään pimeään ja kylmään
eteiseen, jossa meidät nöyrästi ja lakkaamatta niijaava palvelusväki
vastaanotti. Käytiin sitten suureen, helmenvärisellä
paneelilaudoituksella ja harmaaksi maalatulla aivinaisella
seinäverhoituksella varustettuun saliin, jonka toisessa päässä ammotti
äärettömän suuri, avonainen takka. Huonekaluja oli huoneessa vähän,
mustia nahkapäällystuolia, jotka jäykkinä seisoivat pitkin seinävarsia.

Salista johti tiemme vierashuoneeseen, jossa Suur-isoäiti itse, kolmisen
askeleen päässä kynnyksen sisäpuolella, otti vastaan syvään kumartavan
ja niijaavan ja hänen kättään suutelevan vierasjoukon. Vierashuonekin
oli suuri ja huonekalut kaarevaa rokokotyyliä, täyskullatut ja
päällystetyt vihreäraitaisella silkillä. Ikkunain välissä oli suuri
kultapuitteinen peili ja pöytä marmorikansineen. Sohvan yläpuolella
vanhanaikainen kello ja seinillä muutamia perhemuotokuvia puuteroitujen
tekotukkain ajoilta. Toisen ikkunan vieressä oli kokonaan posliinista
tehty pöytä, jonka pyöreälle kannelle oli kuvattu Tukholman linna ja
virta. Minä en milloinkaan voinut irroittaa katsettani tuosta pöydästä,
enkä tahtonut uskoa, että todellisuudessa löytyisi mitään niin kaunista
kuin tuo näköala Tukholmasta, ja minä epäilin, voisinko koskaan tulla
niin onnelliseksi, että saisin nähdä sen todellisuudessa kaikessa
ihanuudessaan.

Seuraava huone oli Suur-isoäidin makuukammio. Sen täytti suurimmaksi
osaksi äärettömän suuri uudinsänky laajojen vihreiden
kirjosilkkiverhojen ympäröimänä, jotka riippuivat alas asti upeasta
sängyn yläkatoksesta. Kaikki mitä näin veti huomioni ja ihmettelyni
puoleensa, sillä kaikki, vähäpätöisimpiin pikkuasioihin asti, oli niin
vanhanaikaista ja poikkesi ihmeellisesti sekä muodoltaan että väriltään
minun vanhempaini uudenaikaisesti sisustetun kodin asusta.

Kuitenkin katselin minä ja ihmettelin enimmän Suur-isoäitiä itseään.
Hän, kauneudestaan ennenvanhaan laajalti kuuluisa nainen oli nyt lähemmä
yhdeksänkymmenen ikäinen ja liikuskeli hitaasti ja vaivaloisesti
lattialla. Vuosien painamana, tukien itseään hopeapäiseen keppiinsä,
hoippui hän eteenpäin, ja kuitenkin oli hänen muotonsa vielä vanhuuden
syksynkin tultua kova, kylmä ja ylpeä. Hänen ankara ja luja katseensa
pidätti meidät kunnioittavan välimatkan päässä hänestä. Ja muistan
vieläkin hyvin, kuinka sydämeni hätkähti, kun minun piti mennä hänelle
kumartamaan ja suutelemaan hänen kurttuista kättään ja kuinka minä
silloin aina vapisin ikäänkuin olisin haamun nähnyt. Ja haamuhan hän
oikeastaan olikin kaukaisilta menneiltä ajoilta. Ei ollut silloin
kysymyksessä isoäidin avoin syli, jonne juostiin rakkaasti
syleiltäväksi.

_Beata Helena von Morian_ syntyi vuonna 1754 ja oli hän laamanni Johan
Kristoffer von Morian'in, Sarvilahden ja Mälkilän herran ja hänen
ensimäisen puolisonsa, vapaaherratar Hedvig Helena Creutzin tytär. Jo
aikaiseen orvoksi jouduttuaan kasvatti häntä Mälkilässä ankara ja vakava
äitipuolensa, kreivitär Charlotta Renata Nieroth, ja kehittyi hänestä
hurmaava kaunotar, joka pian tähtenä loisti siinä seurapiirissä, johon
hän sukuperänsä mukaan tuli kuulumaan ja jolle monet häneen mieltyneinä
osoittivat mitä suurinta huomaavaisuutta. Hän menikin jo alle
kuudennentoista ikävuotensa avioliittoon silloisen kapteenin _Johan
Henrik Hästeskon, Målagårdista_, kanssa, joka oli syntynyt 1741 ja tuli
sittemmin Turun läänin rykmentin everstiksi. He elivät sitten kaikesta
päättäen onnellisessa avioliitossa, kunnes se keskeytyi kamalan,
ratkaisevan tapauksen kautta mestauslavalla vuonna 1790.

Historia on langettanut tuomionsa Suur-isoäidin puolisosta. Meikäläisten
mielestä oli hän ollut pohjaltaan jalo ja hyvä ihminen, vaan heikko ja
herkkä taipumaan, eikä hänellä ollut sellaisia ominaisuuksia, joita
vaaditaan siltä, jonka on johdettava kapinaa ja niin perin häilyvää ja
arveluttavan uskallettua yritystä kuin Anjalanliitto. Myöskin esitettiin
kotona usein hänen puolustuksekseen, että hän oli serkkunsa ja
uskotuimman ystävänsä, viekkaan vehkeilijän Anders Johan Jägerhornin
käsittämättömän vaikutuksen alainen.

Jo aikaisin olin minä eri mieltä tässä suhteessa, sillä hänen
muotokuvansa puhui tällaista arvostelua vastaan. Hän oli korskean ja
ylpeän näköinen ja ivallinen hymy hänen hieman vinoilla huulillaan
heitti koko hänen olemukseensa kovuutta, salaivaa ja ilkkumista
todistavan piirteen.

Iloisesta, onnellisesta ja vieraanvaraisesta kodistaan Mälkilässä,
marssi hän kesäkuun alussa vuonna 1788 Turkulaistensa etunenässä
Helsingin nummelle, jonne kaikki muutkin suomalaiset rykmentit
vähitellen olivat kokoontuneet alkaakseen hyökkäyksen Haminan
linnoitusta vastaan. Kuusi viikkoa odottivat ne kuninkaan tuloa, ja
iltojaan viettivät upseerit toistensa teltoissa jutellen valtiollisista
asioista ja punoen juoniaan. Klick ja Jägerhorn, Sprengtportenin
salaisina lähetteinä, virittelivät taitavasti juoniaan ja esittivät
alussa varovaisesti, sitten yhä avonaisemmin mitä rohkeimpia tuumia,
kuten kuninkaan vangitsemista ja Suomen eroittamista Ruotsista omaksi
puolueettomaksi, Wenäjän suojeluksen alaiseksi valtioksi. Heidän
neuvokkuudellaan ja vehkeillään oli odottamattoman nopea menestys. Pian
oli koko upseerikunta taipuvainen heidän suunnitelmiinsa ja nousi
kapinaan väärää ja ilman säätyjen myönnytystä alettua hyökkäyssotaa
vastaan, mieltenkuohun, vastahakoisuuden ja levottomuuden vallitessa
miehistön keskuudessa, joka vaati, että heidät on kotipuolilleen
palautettava.

Kun kuningas vihdoinkin heinäkuun puolivälissä saapui leiripaikalle, oli
kylvetty kapinan ja petoksen siemen jo itänyt, ja sitten muutama päivä
kuninkaan tulon jälkeen sattui tuo Hästeskolle niin surkeavaiheiseksi
muodostuva tapaus. Uljaasti astui hän yhdessä everstien Montgomeryn ja
von Otterin kanssa kuninkaan telttaan ja toi esiin suomalaisten
upseerien vastalauseen laittomasti alotetun sodan johdosta sekä heidän
kieltäytymisensä taistelusta. Tulistuneena ja innoissaan oli hän
silloin, niin kerrottiin, uhannut herraansa ja kuningastaan, niin,
sanotaanpa hänen päällepäätteeksi vielä tarttuneen kuninkaan nuttuun
käsin kiinni, ja kun kuningas silloin huusi:

»Varokaahan itseänne, Hästesko, teidän päänne voi pian kiikkua
höllässä!», sanotaan hänen ajattelemattomuudessaan ja kiihkossaan
vastanneen sellaisella ivallisella elkeellä, jonka minä olen hänen
muotokuvassaan huomaavinani: »Sepä ei taitane olla Teidän Majesteettinne
vallassa!»

Mutta tämä oli koskettamista Kustaa kolmannen hellimpään kohtaan, sillä
ei ollut sallittua epäillä hänen valtaansa. Tällä hetkellä oli hän kyllä
pakoitettu hillitsemään vihansa, mutta mikä näin tuli kätketyksi, sitä
ei kuitenkaan unohdettu, ja Hästeskon kohtalo oli määrätty.

Kuinka Anjalanliitto sittemmin syntyi ja kuinka kuningas pelastui
upseerien hankkeista palaamalla Ruotsiin, sen lukijani tietävät, eikä
minun sentähden tarvitse kertoa pitempään näiden tapausten
kehittymisestä.

On vaikea käsittää liittoutuneiden huoletonta esiintymistä. Niiden
kuukausien kuluessa, jotka vierivät kuninkaan poislähdön jälkeen, eivät
he tehneet mitään pelastuksensa hyväksi. Luottivatko he sitten kuninkaan
lempeyteen tahi suurilukuisuuteensa, vaiko siihen, ett'ei niin suurta
joukkoa aatelisia upseereja voitaisi rangaista?

Aivan odottamatta tulikin näinollen vangitsemismääräys. Se toteutettiin
7 päivänä tammikuuta 1789 samalla kertaa yli koko maan kaikkiin Anjalan
liittokirjan allekirjoittajiin nähden.

Tämän päivän edellisenä iltana saapui pieni ratsujoukko erään luutnantti
Voigtländerin johdolla Perniön kirkonkylään. Luutnantti Voigtländer,
luultavasti joku perheen tuttava, oli siksi kohtelias, että hän
kirjoitti Hästeskolle pienen kirjelipun, ilmoittaen siinä seuraavana
aamuna saapuvansa Mälkilään vangitsemaan everstin. Mutta Hästesko ei
halunnut käyttää tilaisuutta hyväkseen paetakseen. Hän odotteli tyynesti
kohtaloaan, vaikkakin hän varsin hyvin olisi voinut serkkunsa
Jägerhornin, Klickin, Ladaun ja Glansenstjernan tavoin ajoissa pelastaa
nahkansa.

Suur-isoäiti näki sitten, kuinka ratsumiehet paljastetuin miekkoineen
veivät hänen jumaloimansa puolisonsa sieltä pois, ja hän sekä vanha
uskottu palvelija Lindholm seurasivat mukana, ensin Turkuun, jonne
vangit vähitellen kokoontuivat eri haaroilta Suomea, ja sitten pitkässä
kulkujonossa yli jään Ekkeröön Ahvenanmaalla. Siellä täytyi puolisoiden
erota toisistaan. Heidän hyvästijättönsä oli tärisyttävä ja
sydäntäsärkevä. Mies koetteli lohduttaa puolisoaan, vaan vähäväliä oli
Suur-isoäiti huudahtanut, aavistaen mitä tuleman piti: »Minä en näe
sinua koskaan enää -- en koskaan -- en koskaan!»

Tukholmassa jaettiin vangit kaupungin eri vankiloihin ja Hästesko
teljettiin Fredrikshofiin. Tutkinto sotaoikeuden edessä alkoi pian ja
pitkittyi sangen pitkälliseksi.

Hästesko puolusti itseään miehekkäästi ja arvokkaasti; kuitenkin koetti
hän nöyrin sanoin antaa teoilleen vilpittömyyden leiman. Kolmetoista
kuukautta kesti hänen kovaa taisteluaan elämänsä puolesta. Mutta useita
raskauttavia, asian huonoon valoon saattavia todistajia kuulusteltiin ja
todistettuja tosiasioita ei voitu kieltää.

Vihdoin langetettiin tuomio ja vahvisti kuningas sen 14 päivänä
huhtikuuta 1790. Siinä julistettiin Hästesko ja kolmetoista muuta
rykmentinpäällikköä ja korkeinta upseeria menettämään henkensä,
kunniansa ja omaisuutensa ja määrättiin mestaus pyövelin käden kautta
tapahtuvaksi, sekä ampumalla teloitettaviksi 63 allekirjoittajaa, niiden
joukossa Suur-isoäidin ainoa poika, Johan Gustav Hästesko, jonka --
tultuaan kuusitoistavuotiaana upseeriksi -- hänen isänsä oli saanut
taivutetuksi toisten kanssa allekirjoittamaan liittokirjan.

Kuolemaantuomituille suotiin kuitenkin oikeus pyytää armoa
kolmenkymmenen päivän kuluessa, johon oikeuteensa jotkut turvautuivat
saadakseen edes jotain lievennystä tuomioonsa. Myöskin Hästesko jätti
hakemuksensa kuninkaalle, jossa pyysi majesteetilta armoa siitä
»perinpohjaisesta perikadosta, joka tuomion nojalla ei ole ainoastaan
minun edessäni, vaan tulee myöskin välttämättä kohtaamaan viatonta,
lohdutonta ja surevaa perhettäni.»

Kuka voikaan kuvitella sitä surun, epätoivon ja tuskan aikaa, jonka
Suur-isoäiti yksinäisyydessään Mälkilässä sai viettää niiden pitkien
kuukausien kuluessa, jolloin oikeudenkäynti Tukholmassa jatkui, vavisten
mitä tuskallisimmassa levottomuudessa puolisonsa ja poikansa vastaisen
kohtalon tähden! Mutta vähäinen toivonkipinä oli hänellä vielä jälellä
-- hän tahtoi yrittää viimeisensä pelastaakseen heidän henkensä nöyrän
anomuskirjelmän kautta. Hänen, tuon ylpeän naisen täytyi alentua
pyytämään armoa. Ja minusta tuntuu, kuin hänen rukouskirjelmänsä sanojen
välissä tuntisin hänen sydämensä värähtelevän tukahdetusta ylpeydestä.

Mutta ei mikään auttanut. Kustaan päätös Hästeskon rangaistukseen nähden
oli järkähtämätön ja molemmat armonanomukset jätettiin leppymättömästi
huomioonottamatta. Turhaan koetti kuninkaan sisar, prinsessa Sofia
Albertina rukoillen ja kyyneliä vuodatellen taivuttaa häntä lieventämään
kuolemantuomiota ja yhtä turhaan antoi runoilija Leopold kuningas
Kustaalle runoelman saadakseen hänen sydämensä värähtämään
armollisuuteen. Kuningas, joka muuten oli niin lempeä, ei nyt ottanut
mitään rukouksia kuuleviin korviinsakaan. Kaikki muut tuomitut paitsi
Hästesko saivat armon ja heidän henkensä säästettiin. Hän, joka oli
epäillyt kuninkaan valtaa, hän yksin saisi nyt sitä kokea.

Kun vanha Lindholm, uskottu palvelija, myöhään syksyllä sitten palasi
takasin Mälkilään onnettomalta Tukholman matkalta, kertoi hän kyyneleitä
vuodattaen ja nyyhkytellen epätoivoiselle emännälleen, kuinka kaikki oli
käynyt.

»Monta yritystä», niin hän kertoi, »oli armollisen everstin
pelastamiseksi koetettu. Vieläpä korkea herra, kreivi Munck, kuninkaan
uskottu ystävä, oli hänelle tarjonnut tilaisuutta. Ja vielä aivan
viimeisellä hetkelläkin esitettiin hänelle, että hän vaihtaisi vaatteita
rovasti Walleniuksen kanssa, joka tuli vankilaan antamaan hänelle Herran
ehtoollista, ja että hän sitten tuollaisessa valepuvussa luikahtaisi
pakoon papin jäädessä vankilaan. Mutta kaikki tuollaiset ehdotukset
hylkäsi hän järkähtämättömästi. »Minä luulen» -- lisäsi vanha Lindholm
-- »että hän toivoi vielä itse mestauspaikalla tulevansa armahdetuksi.»

»Mestaus oli määrätty toimeenpantavaksi syyskuun 8 päivänä. Jo aikaiseen
aamulla oli eversti ottanut pastori Walleniukselta vastaan sakramentin,
ja sitten kello yhdeksän aikaan vietiin hänet ankarasti vartioituna
Karjapihantorille, jonne oli neljä mestauspölkkyä pystytetty ja niiden
kunkin viereen ruumisarkku valmiiksi asetettu. Kaikissa ikkunoissa ja
torilla vilisi viljalti ihmisiä, niin että seitsensatainen
porvarikaartijoukko töintuskin sai tunkeilevan kansanjoukon pysymään
loitommalla. Minä seurasin koko ajan armollista herraa hänen rinnallaan,
ja kun me olimme saapuneet mestauspaikalle ja vartijapiirin sisään,
astui hän horjahtamattomin askelin mestauslavalle. Kun hän oli sinne
astunut, näytti minusta kuin hän olisi etsiskelevin katsein tähystänyt
ympärilleen ikäänkuin viimeisessä silmänräpäyksessä hakien silmillään
häntä, ratsumiestä, joka lennähtäisi paikalle tuomaan
armahdusilmoitusta, sillä niin uskoi armollinen herra varmasti
tapahtuvan. Mutta oi onnettomuutta! Ratsumiestä ei tullut, oli niin
hiljaista kuin Herran huoneessa. Silloin otti ikimuistettava herrani
kultakellonsa taskustaan ja ojensi sen minulle uskollisesta
palveluksestani muistoksi. Minä itkin ja nyyhkytin niin että luulin
kerrassaan menehtyväni, ja mielelläni olisin minä silloin astunut
armollisen everstin sijasta mestauslavalle. Sitten otti hän
kihlasormuksen sormestaan ja ojensi sen minulle annettavaksi teille,
armollinen rouva, hänen viimeisten rakkaiden terveistensä kera. Sen
tehtyään paljasti hän kaulansa, hänen silmilleen sidottiin valkoinen
vaate, jonka jälkeen hän laskeutui mestauspölkylle; pyövelikirves
välähti ja hänen jalo päänsä vierähti verissään alas.»

»Kun armollinen herrani näin oli loppunut ja me laskeneet hänet
kauniisti arkkuunsa ja käärineet hänen ympärilleen lakanan, vietiin
sitten everstit von Otter, von Kothen ja af Enehjelm kukin omalle
mestauslavalleen. Mutta silloin tulikin täyttä karkua ratsastaja
väkijoukon halki paikalle ja ylimaaherra luki julki armahdusjulistuksen
kansanjoukkojen hurratessa ja huutaessa. Ja sitten läksivät kaikki
vähitellen pois mestauspaikalta. Minäkin läksin ja tämä päivä tuntui
minusta elämäni raskaimmalta päivältä.»

Vanhan Lindholmin kertoessa tätä kertoelmaansa oli Suur-isoäiti
vähäväliä mennyt tainnoksiin. Häntä kohtasi ankara hermotäristys ja hän
houraili mitä hirvittävimpiä näkyjä niin että hänen läheisimpänsä
luulivat hänen kuolevan. -- Kun hän sitten vähitellen toipui taudistaan,
antautui hän mitä epätoivoisimman surun valtaan, eroittautui kokonaan
muusta maailmasta, eikä halunnut nähdä ketään. Vaiteliaana, itseensä
sulkeutuen, umpimielisenä ja yksinään, syvään surupukuun puettuna
kuljeskeli hän autiossa, kolkossa kodissaan, joka -- ennen niin iloisa
ja onnellinen -- nyt oli muuttunut surun tyyssijaksi.

Tuska, jonka vallassa Suur-isoäiti lopulleen kaksikymmentä kuukautta oli
ollut, väikkyen sekavissa pelon ja toivon tunteissa miehensä ja poikansa
kohtalosta, se tuska oli koskenut myöskin kovasti muihin heidän
läheisimpiinsä. Hästeskon vanha, 83 vuotias äiti Elsa von Fieandt, joka
asui Wesalahden kartanossa Mikkelin pitäjässä, oli vapisevin sydämin
seurannut tutkimuksen kulkua, toivoen hiljaisuudessa syytettyjen
syyttömiksi todistamista ja armoa. Mutta kun tuo viimeinenkin
toivonkipinä sammui tiedon saavuttua mestauksesta, silloin murtuivat
vanhuksen voimat; äidinsydän ei jaksanut kestää tätä iskua ja hän kuoli
muutamia päiviä poikansa kuoleman jälkeen. Suur-isoäidin äitipuoli,
kreivitär Renata Nieroth, joka oli mitä hellimmin sitein kiintynyt
tytärpuoleensa ja hänen mieheensä ja joka yhtämittaa oleskeli heidän
luonaan Mälkilässä, sortui hautaan hänkin lyhyen ajan kuluessa
senjälkeen kuin sanoma Hästeskon kuolemantuomiosta oli hänen korviinsa
ennättänyt.

Suru oli tosin murtanut Suur-isoäidin, mutta olivatkohan silti hänen
entinen ylpeytensä ja ylimielisyytensä hävinneet? Minä epäilen. Henkilöt
senlaiset kuin hän voivat kestää monta ja kovaa koetusta, mutta heidän
luonteensa pohjasävel pysyy kuitenkin ennallaan. Kuningas oli käyttänyt
valtaansa, vaan ei oikeuttaan. Hästesko ei ollut Anjalanliiton johtaja,
eikä edes tuon suunnitelman alkukeksijöitäkään. Kaikki muut oli
armahdettu, vaan ei häntä, jonka pään tuli näin häpeällisesti kaatua.
Kuningas janosi kostoa ihmisenä, eikä Svean Valtakunnan Ensimäisenä --
siinä hänen menettelynsä vääryys. Näin luulen minä Suur-isoäidin
käsittäneen tämän asian, ja ne katkerat ajatukset, joita hän hautoi ja
ylläpiti syvimmällä sisimmässään, löysivät vastakaijun niissä
ajatuksissa, jotka lausutaan seuraavassa, käsikirjoituksena Hästeskon
ystäville jaetussa runoelmassa:

      »Niin Hästesko. Sä kuolit nyt!
      Mutt' sankarien joukkoon tuonelassa liityt,
      sä -- tuloksetta joskin -- Svean rauhaa etsit.
      Meit' hädästä oot päästänyt.
      Ja henkes' menetit.
      Vaan kunniasi joukossamme säilyy,
      kun hellyys mielessämme päilyy
      ja väkivaltaa, vilppii vihaamme.

      Vaan varma on: jotk' halusit
      sun kuolos' kautta armon häilyväisen saada,
      heilt' tieto Luojan kostost' täytynyt on laata.
      Sun pääsi ruumiist' silposit --
      se kummitella voi --
      se mieless' heillä öin ja päivin painaa
      ja veres' kostoo lakkaamatta huutaa
      kautt' ikuisehen lain Jumalan.»

Se kylmyys, joka hänestä ympäristöönsä huokui ja se kovuus, joka hänen
kasvonpiirteilleen antoi leimansa ja joka ikäänkuin hypnoottisesti
kahletti kaikki hänen lähellään olevat, se todisti selvään, ett'ei hän
ollut sisimpäänsä saanut sitä rauhaa, jonka vuodet aina tavallisesti
kärsineille mielille lahjoittavat.

Hiljoilleen vieryivät sitten vuodet edelleen ja suuria muutoksia
tapahtui Suomessa. Useat niistä Anjalanliiton miehistä, jotka kerran
Hästeskon tavoin oli kuolemaan tuomittu, olivat vuoden 1809 jälkeen
kohonneet yhteiskunnan huippuasemiin, ollen nyt korkeissa viroissa sekä
armeijan että siviilihallinnon palveluksessa, kansalaisina
kunnioitettuina ja tehden työtä maansa hyväksi. Tämä tosiasia tuotti
Suur-isoäidille tosin jonkunlaista sovitusta ja lohdutusta, vaan oli se
samalla omiaan herättämään hänessä rakkaan puolisonsa kaipuun yhä
katkerampana.

Se kunnioitus ja osanotto, jota hänelle miehensä entiset toverit
osoittivat, tuotti hänelle kuitenkin tyydytystä. Nämä Anjalanherrat,
jotka nyt olivat maan ensimäisiä, jättivät harvoin poikkeamatta --
matkustaessaan Helsingin ja Turun väliä -- vierailulle lähellä tietä
sijaitsevaan Mälkilään, siten osoittaakseen kunnioitustaan entisen
ystävänsä, päällikkönsä tahi toverinsa yhä syvässä surupuvussa
esiintyvälle leskelle. Ja he sanoivat aina rakkaasti muistavansa ja
kaipaavansa vainajaa. Luultavasti juuri nämä maan suurmiesten tiheät
vierailut aiheuttivat nimityksen »Mälkilän hovi», joksi tilaa
Suur-isoäidin aikana yleisesti pitäjässä kutsuttiin.

Kokonaista viisikymmentäyksi vuotta eli Suur-isoäiti vielä miehensä
jälkeen, viettäen yksitoikkoista, hiljaista ja vaatimatonta elämää. Hän
ei liikahtanutkaan tilaltaan; päivät olivat toinen toisensa kaltaiset ja
aina esiintyi hän mitä synkimmässä surupuvussa. Vuodet tulivat ja
vaipuivat menneisyyteen vaihtelutta. Mutta syvä haava Suur-isoäidin
sisimmässä ei parantunut. Eikä aikakaan, tuo muuten paras lääkäri
tällaisissa tapauksissa, kyennyt unhotuksen umpeen saamaan sitä haavaa,
sillä Suur-isoäiti ei sitä itsekään tahtonut, vaan repi itse sen
ammottavaksi jälleen. Niinpä pitikin vanhan Lindholmin, »silminnäkijän»,
joka kuolemaansa asti asui talossa, vähäväliä yhä uudelleen ja varsinkin
merkkipäivinä kertoa hänelle jo tuhannesti ennen kertomansa kuvauksen
mestauksesta kaikkine yksityiskohtineen, joka sitten aina antoi aihetta
uusiin kysymyksiin ja uudistuviin kyyneliin.

Taloaan ja talouttaan hoiti Suur-isoäiti viisaasti ja mahdikkaasti,
niinkuin vanhan ajan naiset tavallisestikin, eikä hänen lukuisalla
palvelusjoukollaan ollut tilaisuutta laiskotteluun. Kun tuli hämärä
pitkinä talvi-iltoina, silloin talon naispalvelijat kokoontuivat suureen
arkihuoneeseen, jossa pystyvalkea roihusi avonaisessa takassa, ja sen
valon ääressä istui Suur-isoäiti rukkineen ja hänen ympärillään muut,
hekin kehräten. Siten säästettiin kynttilöitä ja samalla voi hän pitää
silmällä työn kulkua. Kun sitten vanhanaikainen, kullattu seinäkello
vierashuoneessa löi määrätyt yhdeksän lyöntiään, nousi Suur-isoäiti
rukkinsa äärestä ja luki rukouksen, talonväki lauloi lyhyen virren,
jonka jälkeen piti sammuttaa tulet ja kaikkien käydä levolle. Samassa
huoneessa vietti hän palvelusväkensä kesken jouluiltaa, jolloin luettiin
rukouksia ja laulettiin virsiä; jokapäiväisyydestä poikkeavaa
jouluilloin oli vain se, että silloin aina lattialle juhlan muistoksi
leviteltiin olkikerros.

Suuresti kunnioittivat häntä myös naapurinsa ja pitäjäläiset yleensä.
Kuitenkin heidän tullessaan vierailulle Suur-isoäidin luo, oli
kunnioittavia muodollisuuksia tarkasti noudatettava. Jos tulija oli
aatelisrouva, ojennettiin hänelle käsi ja hänen pyydettiin istuutumaan
sohvaan. Jos taas joku porvarisrouva tahi papinrouva saapui, tuli hänen
ensin tehdä kolme siroa niijausta, sitten suudella »hänen armonsa»
puvunlievettä ja kättä, jonka jälkeen hänen istuimekseen osoitettiin
tavallinen töyrytuoli. Näitä aatelittomia rouvia tahi mamseleja ei
Suur-isoäiti koskaan kutsunut nimeltään tai heidän arvonimillään, vaan
sanoi hän aivan yksinkertaisesti »rakas hän» ja vieläpä vain »pieni
hän», aina arvoasteiden mukaan, sillä erottelemisessa tehtiin tarkkaa.
Sellainen oli ajan ja hänen tapansa, eikä siitä kukaan ottanut
loukkaantuakseen, vielä vähemmin vieraantuakseen »Mälkilän hovista».

Päivän selvään muistan vieläkin kuinka minua aina vierailulle
lähdettäessä Suur-isoäidin luo tarkkaan varoitettiin kumartamaan kyllin
syvään ja kuinka minulle neuvottiin tuon pakollisen käsisuutelun
toimitus perinpohjin. Myöskin muistan kuinka minun sitten täytyi istua
hiljaa kuin hiiri, suorana ja ääneti, istuimekseni määrätyllä tuolilla
ja pitää tarkasti silmällä että silloin heti osaisin kavahtaa seisomaan
kun Suur-isoäitikin istuimeltaan kohosi, sillä kun hän seisoi, silloin
myös kaikkien huoneessa olijain, niin vanhojen kuin nuortenkin täytyi
seista. Eipä annettu silloin tottatotisesti lasten vetelehtiä pehmeillä
sohvilla vanhempain ihmisten läsnäollessa, eivätkä he saaneet
sekoittautua keskusteluun, joll'ei heiltä jotain kysytty. Kunnioitus ja
arvonanto oli pidettävä aina ja ennenkaikkea mielessä.

Noin parin kilometrin päässä Mälkilästä sijaitsee Haarilan tila, jossa
siihen aikaan asui majurinrouva De la Motte (syntyisin von Willebrand).
Nämä kaksi naista olivat yhdenikäisiä; he kuolivat samoihin aikoihin ja
olivat yhtä hyviä ystäviä keskenään kuin läheisiä naapurejakin. Milloin
ilma vain oli suotuisa, silloin nämä kaksi vanhusta riensivät toisiaan
tapaamaan, mutta ei toki toinen toisensa luona, sillä sehän olisi
vaatinut suurempaa seurustelusääntöjen noudattamista, vaan
puolueettomalla alueella, pienessä huvimajassa, jonka he erityisesti
tätä varten olivat rakennuttaneet tilojensa väliselle rajalle ja jossa
he näinollen olivat kumpikin kuin omalla pohjallaan ja voivat olla kuin
kotonaan. Huvimajalle suuntasivatkin he säännöllisesti sovittuina
aikoina horjuvat askeleensa, nojaten kainalosauvakeppeihinsä, ja siellä
he molemmat, lähemmä satavuotiaat vanhukset, saivat kaikessa rauhassa ja
ystävyydessä jutella rakkaan kahvikupposensa ääressä kaukaiseen
menneisyyteen peittyneistä ajoista ja yhteisistä muistoistaan. Ja tähän
supistuikin molempain eukkosten seurustelu ja kanssakäyminen vanhoilla
päivillään.

Viimeiseen asti säilyi Suur-isoäidillä hänen sielunvoimansa. Hän kuuli,
näki ja muistikin hyvin, varsinkin kaukaisia menneisyyden asioita. Hän
ei liene ollut koskaan pahemmin sairaana ja ummisti silmänsä kuolonuneen
hiljaa ja rauhallisesti, tunnettuaan parina päivänä lievää
pahoinvointia, joulukuussa vuonna 1841. Ja oli hän silloin ennättänyt 88
vuoden ikään.

Hänen kuolemansa kautta muutti tuonen tuville yksi Kustaa III:n
aikakauden luonteenomaisimmista ja viimeisistä edustajista.



VIII.

ERÄS KOULU SUOMESSA 60 VUOTTA SITTEN.

1841--43.


Kun minä vihdoinkin olin päässyt tuosta Pestalozzilaisesta piinasta
Gripenbergin perheessä ja pari viikkoa ennen joulua sain palata omaan,
rakkaaseen kotiini, äidin ja siskoliudan luo, pääsin käsiksi
leikkikaluihini ja oleskelemaan omassa suuressa ja valoisessa
huoneessani -- niin olipa silloin hetkiä, jolloin tunsin itseni niin
iloiseksi ja onnelliseksi, ett'en luullut yhdenkään maan päällä
hallitsevista kuninkaistakaan voivan onnellisemman olla, ja minä
antauduin jo siihen ihanaan toivounelmaan, että tätä autuutta kestäisi
keskeytymättä.

Mutta miten ollakaan! Tämä autuus olikin muodostuva sangen
lyhytikäiseksi, sillä heti joulujuhlain jälkeen ilmoitti äiti minulle,
että minut lähetetään Turkuun kouluun. -- Pian muuttui ilo suruksi. --
Rukoukseni ja viljavat kyyneleeni eivät auttaneet mitään. Sillä
kertakaikkiaan oli päätetty, että minut jälleen lähetetään kotoa pois ja
tällä kertaa kaiken hyvän päälle vielä toiseen, kaukana olevaan
kaupunkiin. Ja niinpä tumpustettiin minut eräänä päivänä rekeen,
huolimatta kyyneleistäni ja itkustani, ja eräs palvelijoistamme läksi
minua kyyditsemään.

Siihen aikaan oli silloinen lehtori Edvard Bergenheim,[1] joka pian
senjälkeen tuli rovastiksi, avannut Turussa aivan uuden järjestelmän
mukaisen koulun, ainoa laatuaan mitä Suomessa milloinkaan on ollut, ja
juuri tuohon kouluun minut lähetettiin. Se oli niin kutsuttu
Bergenheimin reaalikoulu Turussa.

[1] *Edvard Bergenheim* syntyi 1798, tuli ylioppilaaksi 1817,
maisteriksi 1823, samana vuonna opettajaksi Suomen kadettikuntaan ja
tohtoriksi, lehtoriksi 1825, vihittiin papiksi 1830, tuli papiksi
Kangasalan seurakuntaan 1840 ja Maarian pitäjään 1844. Nimitettiin
sitten Suomen arkkipiispaksi 1850 ja kuoli 1884.

Hän oli ollut useampia vuosia opettajana Haminan kadettikoulussa ja oli
silloin niin tavattomasti ihastunut siellä käytännössä olevaan
opetussuunnitelmaan ja kurinpitoon, että hän päätti saman mallin mukaan
perustaa oppikoulun siviilinuorisoakin varten.

Tätä tarkoitusta varten oli hän rakennuttanut Turkuun Uudenmaankadun
varrelle sangen suuren kivitalon. Molemmissa kerroksissa kulki läpi koko
rakennuksen pitkä käytävä, jonka molemmin puolin sijaitsivat
luokkahuoneet; sitäpaitsi oli koulurakennuksessa virkistys- eli
huvitussali, ruokailuhuone ja yksi makuuhuone yhteisesti kaikkia
sisäoppilaita varten, sekä pesu- ja pukukammio ynnä muita tällaisessa
laitoksessa tarvittavia huoneita, kaikki tilavia ja mukavasti
järjestettyjä.

Tämän oppilaitoksen johtavana periaatteena oli syrjäyttää opetuksesta
vanhat kielet, joita useat silloin tarpeettomina pitivät ja joiden
opiskeluun muissa kouluissa uhrattiin melkoisesti aikaa, ja sensijaan
sitä enemmän panna painoa uusien kielien, ranskan- ja etupäässä
venäjänkielen opiskeluun. Suomenkieli oppiaineena ei siihen aikaan
tullut edes kysymykseenkään. Sitäpaitsi tahdottiin meidät kasvattaa
sellaiseen ankaraan kurinpitoon, tottelevaisuuteen ja järjestykseen,
joka on kadettikunnassa huomattavissa, ja nuoreen, vaikutuksille
herkkään mieleen tahdottiin jo ajoissa juurruttaa ja istuttaa
auktoriteettikunnioitusta, kunnioitusta korkeinta hallitusta ja yhteistä
suurta valtakuntaa kohtaan, »josta meidän maamme oli vain mitätön,
oleellinen osa». Toisin sanoen, meitä oli jo hyvissä ajoin muodosteltava
tuleviksi virkamiehiksi aitopuhtaassa, oikeauskoisessa hengessä, jotta
isäimme tavoin kerran voisimme olla yhteiskunnan korkeimmissa asemissa,
ja usein sopivissa tilaisuuksissa muistutettiinkin meitä tästä.

Suurin osa oppilaista oli täyshoitolaisia ja ainoastaan muutamia oli
Turusta ja he asuivat kotonaan. Olikohan ajateltua vaiko vain sattuma se
seikka, että useimmat meistä olivat aatelissukua ja aatelittomat taas
ainakin kenraalien, maan korkeimpien virkamiesten tahi rikkaimpien
porvarisperheiden poikia? Pian tulimmekin me tietämään, että koulumme
olikin koulu paremman kansan lapsia varten, eikä mikään kansanlasten
koulu. Alimmalla luokalla, jolle minä tulin, oli ainoastaan muutamia
aatelittomia oppilaita, jotavastoin useimmat olivat aatelisperheistä.
Tämän huomasimme me sangen pian, koskapa me kaikki, poikasten
senaikaisen tavan mukaan, olimme innokkaita sinettien kerääjiä,
vaihdellen niitä keskenämme. Me hämmästyimme kun jollakulla ei sellaista
ollutkaan, emmekä pitäneet häntä oikein vertaisenamme. Luultavampaa
kuitenkin on, että todellisena syynä tällaiseen valikoimiseen oli koulun
kalliit sisäänpääsymaksut, jotka aiheuttivat että ainoastaan harvat maan
varakkaimmista perheistä olivat tilaisuudessa lähettämään poikiaan
Bergenheimin kouluun. Olkoonpa asia muuten miten tahansa, tämä
vallitseva tarkka rajoitus vaikutti kaikessa tapauksessa nuoreen mieleen
ja istutti siihen jo aikaisimmista vuosista alkaen jonkinlaisen
taipumuksen eroittelemaan eri yhteiskuntaluokat toisistaan, jota
juurtunutta taipumusta sitten kesti kylläkin kauan.

Bergenheim itse antoi opetusta maailmanhistoriassa oman tekemänsä
oppikirjan mukaan, jossa Wenäjän historiaa käsiteltiin suhteellisesti
paljon seikkaperäisemmin kuin muiden maiden, samoinkuin myöskin
»isänmaan historiassa», joka -- sen kuin nyt enää muistan -- oli
sisällöltään niin tarkoitusperäinen, että se epäilemättä nykyjään
vallalla olevan käsityksen mukaan herättäisi voimakkaita vastalauseita.
Mutta ajat ovat muuttuneet ja käsityskanta siihen aikaan oli aivan
erilainen. Hän itse oli erinomainen opettaja, kyeten herättämään ja
kiinnittämään oppilaiden mielenkiinnon aineeseensa, ja myöskin muiksi
opettajiksi kouluunsa oli hän hankkinut eteviä pedagoogeja. Aina tulen
mitä suurimmalla kunnioituksella muistamaan lehtoreja Henrik Heikeliä ja
Sohlbergia, jotka molemmat sittemmin tulivat rovasteiksi. Kurinpito ja
järjestys oli erinomainen, eikä koulussamme kärsitty, vielä vähemmin
annettiin tilaisuutta toimeenpanna sellaisia kujeita ja koirankoukkuja,
joita oppilaat siihen aikaan muissa kouluissa opettajilleen tekasivat.
Opettajat olivatkin usein vanhoja, ylen työlästyneitä koulukarhuja tahi
hullunkurisia alkuperäistyyppejä alallaan, mutta meidän koulussamme ei
sellaisia ollut.

Järjestyksen erinomaisessa kunnossa pysymiseen vaikutti ehkä jossain
määrin sekin seikka, että seiniin oli muurattu puhetorvia, joiden päät
ulottuivat hamaan rehtorin huoneeseen asti. Hän antoikin meidän joskus
panna korvamme tuollaisen puhelutorven suuhun tullaksemme kertakaikkiaan
vakuutetuiksi siitä, että sinne selvästi kuului mitä kaukana
luokkahuoneissa puhuttiin. Tästä seurasikin, että tarkasti pidimme
vaaria siitä ett'emme suinkaan mitään sellaista puhuneet, jota emme
halunneet muiden kuultavaksi, mutta samalla tämä laitos painajaisen
tavoin tukehdutti vapaan sanan ja leikinlaskun ja pakoitti meidät
noudattamaan perinpohjaista varovaisuutta ja antautumaan
umpimielisyyteen, jotka eivät totisesti oikein sovi yhteen vilkkaan
nuorison luonnollisten elämänilon ilmausten kanssa.

Alinomaa ja lakkaamatta, päivin ja öin saimme me olla mitä ankarimman
silmälläpidon alaisina, emmekä luvatta saaneet pistää nenäämmekään
koulukartanon ulkopuolelle, joka oli umpinainen kuin luostari.
Ainoastaan sunnuntaisin sallittiin meidän lähteä vapaammin ulos, mutta
silloinkin piti esittää vierailulippu jostakin tunnetusta perheestä ja
tällaisia sain minä tavallisesti joiltakin vanhempieni läheisimmiltä
ystäviltä, kuten presidentti Wallensköldiltä tahi parooni Troilin
perheeltä tai taas kenraalinrouva Nassokinilta ynnä muilta. Vaan
ennenkuin sitten sai heidän luokseen päivälliselle lähteä, oli pakko
yhdessä muiden kanssa käydä jumalanpalveluksessa tuomiokirkossa.
Senjälkeen oli meidän kaikkien kokoonnuttava koulun suureen saliin,
jossa meiltä tutkittiin päivän saarnatekstin sisältöä, alkupuheen
laatua, laulettuja virsiä j. n. e.

Arkipäivinä piti meitä silmällä joka hetki päivystäjäupseeri, jonka tuli
lakkaamatta olla meidän kanssamme, ja hoitivat tätä tehtävää vuoronperää
venäläiset kapteenit Viktejeff ja von Qvanten tahi, jos toinen heistä
oli estetty, ranskalainen lehtori Guinchard, joka myöskin tämän johdosta
asui koululla. Kun luentomme kello 6 illalla olivat loppuneet,
kokoonnuimme me kaikki suureen saliin, saimme sitten jutella, leikitellä
ja huvitella itseämme, mutta kuitenkin puhua keskenämme yksinomaan --
venäjänkieltä, jonka välttämättömyyden toteutumisesta näiden kahden
kapteenin piti tarkasti pitää huolta. Mutta koska oli sangen vaikeaa
välttää ett'ei kertaakaan leikin huiskeessa luiskahtaisi huulilta
ruotsalainen sana, niin oli tällaista hairahdusta varten määrätty
rangaistus: rikkojan napinreikään sidottiin punainen nauha merkiksi
siitä, että hän oli syyllinen. Ja kohtaloni määräsi minut tuota merkkiä
kantamaan melkein aina; muuten ainoa rintakoriste, mitä elämässä minulle
on suotu. Jos joku onneton sitten viikon varrella sai noita merkkejä
määrätyn luvun, ei hänelle annettu lupaa mennä ulos sunnuntaina.
Tällaisina lomahetkinä opettelimme myös lausumaan runoja ja laulamaan
venäläisiä tahi venäjänkielelle käännettyjä lauluja ja tuolta ajalta on
vielä muistissani säilynyt jotain, joka maassamme nykyjään lienee
varmaankin ainoa laatuaan -- osia Frithiofin sadusta venäjänkielellä,
joihin Crusell oli laatinut sävelen. Jos Vänrikki Stoolin tarinat jo
silloin olisivat ilmestyneet, niin olisimmepa epäilemättä oppineet
laulamaan Maamme-laulun, Porilaisten marssin j. n. e. venäläisillä
sanoilla! Vasta kello 8 jälkeen illalla saimme oikeuden rangaistuksetta
puhua omaa kieltämme. Mutta tämä vapaahetki ei ollut pitkä, sillä
lyömälleen kello 9 syötiin illallinen, jonka jälkeen meidän oli mentävä
levolle yhteiseen suureen makuuhuoneeseemme. Päivystäjä oli sielläkin
meitä vahtimassa niin ett'ei mitkään kujeet tai iltajuttelut saaneet
häiritä yörauhaa, ja kun kello löi kymmenen oli kaikkien oltava jo
levolla omissa, toinen toisensa vieressä kaksinkertaisessa rivissä
sijaitsevissa vuoteissaan, ja kaikkien piti silloin olla ääneti ja
hiljaa. Yksi lamppu paloi huoneessa koko yön ja vähäväliä teki
päivystäjä kiertokulkunsa salissa.

Kolme vuotta olin minä tässä koulussa, kunnes se sitten vuonna 1843
lopetti toimintansa. Vaikkakin koulumaksut lienevät olleet melkoisen
korkeat, oli koulu kuitenkin tuottanut rovasti Bergenheimille niin
suurta tappiota, että hänen oli täytynyt lopettaa se. Hänen vaivansa ja
uhrauksensa tulivat kuitenkin toisella tavalla moninkerroin korvatuiksi.

Muutamia vuosia senjälkeen, viran tultua avoimeksi, nimitettiin hänet
Suomen arkkipiispaksi.

Sic itur ad astra!



IX.

YSTÄVÄNI JA MINÄ.

1844.


Poikavuosina ei tuttavuuksien hankinta ole vaikeata, ja niinpä liehuin
minäkin pian yhdenikäisten toverien seurassa. Me kokoonnuimme yhteen
sunnuntaisin tai muina vapaina hetkinämme milloin minkin toverin luona,
mutta useimmittain meillä, sillä meidän talossamme Bulevardinkadun 7:ssä
oli yllinkyllin sopivaa tilaa leikkipaikoiksemme. Siellä rakensimme me
talvisin lumilinnoja, joita sitten yhtä suurella innolla puolustimme
kuin valloittelimmekin. Siellä keväisin leikimme »rosvosilla», »haukkaa
ja kyyhkystä», mutta useimmin »sotamiehiä», jotka marssivat,
harjoittelivat ja tekivät kivääreillä kunniaa, leikki, josta kaikki
enimmin pitivät. Puolittain pakosta otin minä osaa näihin leikkeihin ja
huvituksiin, koskapa en muutakaan voinut jos kerran toverien seurassa
tahdoin olla. Mutta oikeaa halua ei minulla tällaiseen ollut, sillä
todellinen mieleni paloi muuhun.

Tapahtuipa sitten eräänä päivänä kevättalvella vuonna 1844, että eteisen
ovikelloa soitettiin ja minä riensin ovea avaamaan. Ovella eräs
vanhemmanpuoleinen herra, jolla oli mukanaan isonlainen poika, kysyi
ruotsalaisäänenpainolla oliko isäni kotona ja ottaisiko hän nyt vastaan.
Kun hänelle myöntävästi vastasin, astui hän sisään jättäen poikansa
eteiseen odottamaan kunnes hän pian tulisi takaisin.

Mutta enhän minä voinut sallia niin hienon pojan seista eteisessä kuin
palvelijan, vaan pyysin hänen käymään sisään saliin odottaessaan isänsä
palaamista.

Vieras poika oli hieman vanhempi ja suurempi kuin minä, tummaverinen,
ruskeasilmäinen ja pikimustatukkainen; hänen kasvonpiirteensä olivat
kauniit ja säännölliset ja katseensa älykäs. Hän oli kaikessa, sekä
puheeltaan että ulkomuodoltaan aivan erilainen kuin kaikki ystäväni ja
minä, tuntui minusta silloin, sillä olinhan minä lyhytkasvuinen,
heiveröinen ja vaaleatukkainen; minä tunsinkin itseni hänen edessään
kerrassaan yksinkertaiseksi ja olin hämilläni, ja minä aavistin
vaistomaisesti että hän vei minusta voiton.

Seisottuamme hyvän aikaa molemmat ääneti ja hämillämme, töllistellen
toinen toiseemme, rohkaisin minä itseni, sillä olinhan isäntä, ja kysyin
häneltä ujonsekaisella äänellä:

»Mikä sinun nimesi on?»

»Minun nimeni on Severin Falkman, mutta entäs sinun?»

Niin oli tuttavuutemme tehty ja tuskinpa sillä hetkellä aavistimme, että
silloin juuri sidottiin side, jonka siteen -- monta kovaa lähemmä
puolvuosisadan kuluessa koettuaan -- vasta kuolema olisi katkaiseva.

Salimme seinillä riippui useita vanhojen hollantilaisten ja
italialaisten mestarien maalaamia tauluja. Pian vetivät ne uuden
tuttavani katseen puoleensa ja hän siirtyi yhden taulun luota toisen
ääreen ja seisoi siinä ihastuneena noihin vanhoihin, tummiin
maalauksiin, joiden leveitä, kullattuja puitteita minä tähänasti vain
olin ihaillut. Varsinkin eräs vanhan ukon päätä kuvaava maalaus veti
tuttavani huomion puoleensa.

»Kuinka kaunis tuo maalaus onkaan! Hänhän on siinä kuin ilmielävänä»,
huudahti hän.

»Tuoko ruma, vanha ukkorähjä, jolla ei ole hiuskarvaakaan päässä? --
Hänhän on hirveän näköinen».

»Eihän toki -- hän on mainio! Katsohan vain noiden himmenevien,
sammuvien silmäin katsetta», jatkoi hän. Ja minä seisoin ihmetyksissäni
ja hämmästyneenä. Mutta samassa keskeytyikin meidän taidearvostelumme,
sillä vanhempi Falkman tuli isäni huoneesta, otti poikansa mukaansa ja
meni pois.

Niin loppui uuden tuttavani käynti meillä, vaan eipä loppunut
tuttavuutemme.

Vaikkakin Severinin synnynnäinen taideaisti, hänen avoin katseensa
kaikkeen kauniiseen ja hänen aikaiseen kypsynyt arvostelukykynsä ensi
alussa vaikuttivat minuun milt'ei työlästyttävästi, sillä olinhan tähän
asti seurustellut vain tavallisten poikain kanssa, joilta näitä
ominaisuuksia puuttui yhtä tuntuvasti kuin minulta itseltänikin, niin
vähitellen kuitenkin syvennyin minä vaistomaisesti hänen aatemaailmaansa
ja opin katselemaan samoin silmin kuin hänkin. Tottumus olla yhdessä
muodostui toinen toisensa seuran kaipuuksi, mutta kului kuitenkin aikaa
jonkunverran ennenkuin tulimme likeisemmiksi ystäviksi. Ja se tapahtui
oikeastaan eräällä kävelyretkellä Helsingin ympäristöön helluntaipyhäin
aikana.

Jo hyvissä ajoin helluntaipäivän aamuna, 26 päivänä toukokuuta, olimme
valmiit lähtemään jalkapatikkamatkallemme; mukaamme otimme me hiukan
rahapenniä ostaaksemme matkan varrella maitoa ja kahvia sekä
voileipärepun, jota vuorotellen kannoimme. Suuntasimme kulkumme
länteenpäin Melalahden, Munkkiniemen ja Talin kautta Albergaan. -- Oli
ihana kesäpäivä, jolloin tuntuu kuin luontokin pyhää viettäisi. Ilma
huokui lämpöä, maa vihreänä vihannoi, tuomet kukkivat, taivas
sinisenseesteänä päilyi ja linnut livertelivät puiden oksilla
kaikkialla. Pitkin matkaamme, kulkiessamme eteenpäin, saimme ihailla --
varsinkin Severin siitä hurmaantui -- mitä ihanimpia maisemia, jotka
eteemme avautuivat katsellessamme peilityynelle, kimaltelevalle merelle
vaaleanvihreällä välkkyvine saarineen ja luotoineen ja katsellessamme
tummaa havumetsää, joka veden tyynelle pinnalle kuvastui. Vähäväliä
seisahtui Severin ja kiinnitti huomiotani johonkin puiden välistä
pilkistelevään pieneen rakennukseen tahi kuvanihanaan kallioon tahi
koivukihermään, johonkin erityiseen rantamaisemaan, kauniiseen
mäenrinteeseen tai niittyyn, jossa lehmiä oli laitumella.

Olinhan minäkin aina pitänyt kauniista luonnosta ja kesästä maalla,
mutta minua oli viehättänyt yleensä kesä kokonaisuudessaan, eikä mitkään
erityiset yksityiskohdat. Severin ymmärsi sitävastoin samalla eroittaa
jokaisen erityisen kohdan tässä kokonaisuudessa.

Ensin ihmetytti minua tämä suuresti, mutta pian opin minä hänen
johdollaan huomaamaan kauniin yksityiskohdatkin ja siten meidän
ajatuksemme sulivat sopusointuun ja me opimme ymmärtämään toisiamme.

Samalla kuin me nautimme kauniista kesäpäivästä ihanan luonnon helmassa,
olimme me avanneet sisimpämme toisillemme, aivan avomielisesti,
lapsellisen suoraan ja rehellisesti, sekä kertoneet toisillemme
mieliaivoituksemme, tunteemme ja nuoret tulevaisuudenunelmamme.

Sitten aloimme me kertoa, tai oikeastaan Severin alkoi, sillä hän
enimmäkseen puhui ja minä kuuntelin, kuuntelin haluten kuulla yhä
enemmän ja enemmän, enkä tahtonut sittenkään kuulemaani tyytyä. En vielä
koskaan ollut kuullut kenenkään osaavan kertoa niinkuin hän, sillä
paitsi sitä että hän oli nähnyt, lukenut ja tunsi paljon enemmän asioita
kuin minä, oli hänellä harvinainen kyky kuvata kertomuksensa eläväksi.
Tuntui kuin olisi nähnyt kertomuksessa esiintyvät tapaukset ja henkilöt
edessään niin havainnollisina ja selväpiirteisinä, että niihin voi
milt'ei koskettaa.

Mutta en ollut minäkään aivan kyvytön tässä suhteessa ja vuorotellen
voimmekin me kertoella pitkiä tapauksia ja historioita. Pian huomasimme,
että molemmilla meillä oli lennokas mielikuvitus ja se laski ensimäisen
perustan keskinäiselle myötätuntoisuudellemme.

Päivän edelleen kuluessa kohosi mielikuvituksemme yhä rohkeampaan
lentoon. Me kuvittelimme ympäröivän seudun täyteen mielikuvitusolennoita
ja sijoitimme sinne mitä uskomattomimpia romantillisia tapauksia,
sellaisia, joita voi ajatella ja kuvitella vain joko suuri runoilija tai
13-vuotias lapsi.

Kun me illalla sitten paluumatkalla kuljimme Munkkiniemen sivuitse,
huomasi setäni, kenraali, meidät ja pyysi meidät luokseen juomaan teetä.
Hän kyseli matkastamme ja me kerroimme hänelle siitä niin vilkkaasti ja
kaunistelemattomasti, että hänen, tuon ankaran kenraalin, jonka
läpitunkevan katseen edessä pataljoonat vapisivat, hänen täytyi ääneensä
nauraa meidän jutuillemme.

       *       *       *       *       *

Kesä, jonka me tavallisuuden mukaan vietimme kotonamme Björkbodassa,
eroitti meidät toisistamme joksikin aikaa, vaan syksyllä me jälleen
yhtehen yhdyimme. Sillä välin oli Falkman hankkinut itselleen kaksi
uutta tuttavaa. Toinen heistä oli Georg Öhman, jota tavallisesti
kutsuttiin vain »Puteksi», pitkä ja laiha poika, kiltti ja ahkera
läksyjen lukija, mutta auttamattomasti kaikkea mielikuvitusta vailla,
jonka vuoksi me pidimme häntä, aiheettomasti kylläkin, jonkunverran
yksinkertaisena. Toinen oli Wilhelm Borgström, kolmas järjestyksessä
kauppaneuvos Henrik Borgströmin pojista, pienikasvuinen ja heiveröinen,
naisellisuuteen hieman vivahtava tavoiltaan ja olennoltaan, sangen
sievännäköinen muuten, vilkas, sukkela, liukaskielinen, mielikuvitukseen
herkkä, mutta ennen kaikkea ivallinen ja epäileväinen.[1]

[1] *Severin Falkman*, hovitislaaja H. J. Falkmanin ja hänen puolisonsa
Sofia Holmbergin poika, syntyi Tukholmassa 1831, muutti vanhempainsa
kanssa Suomeen 1844, tuli ylioppilaaksi Helsingissä 1851, harjoitti
taidemaalausopinnoita Pariisissa ja Roomassa 1856--1870 ja kuoli
Helsingissä 1889.

*Gustaf Wilhelm Borgström*, kauppaneuvos Henrik Borgströmin poika,
syntyi 1834, tuli ylioppilaaksi 1852 ja kuoli seuraavana vuonna.

*Georg Teodor Öhman*, eversti G. Öhmanin poika, syntyi 1832, tuli
ylioppilaaksi 1851, siirtyi sitten venäläiseen sotapalvelukseen, jossa
yleni kapteeniksi ja kuoli 1871.

Minä luulen, että siinä ijässä, jossa me olimme, poikain mieli ja halu
palaa yleensä kaikkeen draamalliseen, jos heillä vain on tilaisuutta
sitä osoittaa. Ja niin mielikuvitusrikkailla poikasilla kuin me, lankesi
tämä taas aivan luonnostaan -- Puttea luonnollisesti lukuunottamatta,
joka oli draamallisesti mahdoton. Pian saimmekin sellaisen päähänpiston,
että meidän piti Borgströmissä joulunaikaan esittää joku
näytelmäkappale. Mutta yhtä yksimielisesti kuin tuon päätöksen olimme
tehneet, yhtä eroavaisiksi muodostuivat mielipiteemme valitessamme
kappaletta tätä tilaisuutta varten, sillä luonnollisesti tahtoi kukin
meistä siinä esitettäväkseen hyvän osan, ja toinen hylkäsi aina
ehdotuksen, jonka toinen oli esilletuonut. Vihdoin saatiin tuo
pulmallinen kysymys ratkaistuksi, kun Severin lupasi kirjoittaa aivan
uuden näytelmäkappaleen, joka erityisesti olisi sovellettu meidän
vaatimuksiimme. Ja tuloksena oli: »Kamala luola eli ryövärit
Apenniineilta». Wilhelm Borgström oli aivan luonnollisesti esiintyvä
kappaleessa ihanana prinsessana, joka ryöstettiin tuohon kamalaan
luolaan, Falkman esiintyi julkeanrohkeana vaan samalla jalona
ryöväripäällikkönä ja minä taas ritarina, joka rakasti prinsessaa ja
pelasti hänet ja uhrasi henkensä hänen puolestaan. Muina näyttelijöinä,
ryöväreinä tahi ritareina, esiintyivät veljekset Appelgren, Th. Decker,
Karl Wetterhoff, Frans von Haartman y. m. Putte ei taas kelvannut
ryöväriksikään. Näytelmä oli suorasanainen, mutta paikkapaikoin,
mahtipontisimmissa kohtauksissa helähteli aleksandrialainen runomitta,
ja esitimme me sen eräässä sivurakennuksen salissa Borgströmin
vanhempain poikain huoneen ulkopuolella. Itse tuon kamalan luolan
muodosti nurinpäin kaadettu onnenpeli, jonka päälle muutamia ruskeita
mattoja ja uutimia oli levitetty, ja sen edustalla kaareili mutkissa
sininen käytävämatto, joka esitti kiemurtelevaa Tiberjokea. Ja tähän
supistuikin meidän näyttämökoristeemme, lopun sai kuvittelu korvata.
Kamalan näköisiä olivat ryövärit noettuine kulmakarvoineen, viiksineen
ja partoineen. Katsojina piti oikeastaan olla vain tuttavia
samanikäisiämme, mutta sattuman kautta saimme muunlaistakin yleisöä.
Herrasväki Borgströmissä sattui näet sinä iltana olemaan vieraita, jotka
myöskin halusivat nähdä poikien näytelmää. Ja niinpä saimmekin
odottamatonta, vaan loistavaa yleisöä, sillä kuuntelijoiden joukossa oli
m. m. Z. Topelius, F. Berndtson, Carl Collan, F. Pacius, konsuli
Hernmark y. m. sen ajan hienoimmista kirjallisista piireistä. Tällaisen
yleisön edessä koetimme panna parastamme ja menestys olikin niin suuri,
että kappaleen loputtua jotkut katselijoistamme tulivat kiittelemään
sekä näytelmää että esitystämme ja kehoittivat meitä yhä edelleen
jatkamaan näytelmällisiä harjoittelujamme. Ylen ylpeitä ja hyvillämme
olimmekin me saavutettuamme tällaisen menestyksen.

Tästä itseasiassa aivan vähäpätöisestä tapauksesta olen kertonut
lähemmin vain sen vaikutuksen tähden, minkä se teki meidän vastaiseen
kehitykseemme ja aistisuuntaamme. Paitsi sitä että saamamme ylistelyt
kannustivat meitä sähkön tavoin yhä uusiin yrityksiin, ne myöskin saivat
sen aikaan että Borgströmin perhe alkoi meidän näytelmällisiä
pyrkimyksiämme kannattaa. Seuraavien neljän vuoden kuluessa esitimme me
näytelmäkappaleita pari kertaa vuodessa, jouluna ja pääsiäisenä. Eikä
nyt enää kysymys ollutkaan entisistä poikamaisista näytelmäntapaisista
ullakkokamarissa ilman minkäänlaisia vaatimuksia, sillä nyt muutettiin
näyttämö erääseen kauppaneuvoksen omista suurista huoneista, ja
sensijaan että meidän ensimäisen yleisömme muodosti parvi samanikäisiä
poikaviikareita, oli kuulijoinamme ja katsojinamme nyt Helsingin
kirjallisen ja soitannollisen piirin hienompaa kermaa, Borgströmin
perheen läheisiä seurusteluystäviä, jotka aina kutsuttiin näytelmiämme
katsomaan.

Palattuaan ulkomailta vuonna 1847 kuului tähän valittuun seuraan myöskin
F. Cygnæus, joka etupäässä mahtipontisin ylistelysanoin kehoitteli ja
innostutti meitä, niin että meistä tuntui kuin voisimme olla hänen
mahtavain siipiensä suojassa.

Näyttämön muuttamisesta seurasi monta muutakin muutosta. Ohjelmistomme
valitsimme me nyt huolellisemmin ja oli meitä tässä työssä neuvoillaan
auttamassa talon nuori, silloin jo täyskasvuinen tytär, Lina Borgström.
Osat näytelmissä harjoitettiin varmemmin ja muodostui näytteleminen
siten tasaisemmaksi, hankittiin oikeita näyttämökoristeita, sillä emme
enää tyytyneet esittämään luolaa kumoon kaadetulla onnenpelillä, ja
pukuihinkin kiinnitettiin nyt enemmän huomiota ja huolta. Näissä
puuhissa esiintyi Falkman väsymättömänä johtomiehenä, niinhyvin
tirehtöörinä ja regissöörinä kuin näyttelijänä, näyttämön koristajana,
kuiskaajana ja pukujen järjestäjänäkin, aina sen mukaan mitä tarve
milloinkin vaati. Ja puuhatessaan oli hän tiukka ja tarkka, vähäväliä
uhaten jättää kaikki oman onnensa nojaan, joll'emme me totelleet hänen
käskyjään, ja niinpä meidän täytyikin alistua hänen yksinmääräävää
tahtoaan noudattamaan. Mutta kaikkien täytyikin tunnustaa, että hänellä
oli uskomattoman suuri kyky vähillä edellytyksillä saada paljon aikaan
ja keksiä keinoja silloinkin kun me muut olimme ymmällä.

Kävisi liian laajapiirteiseksi tässä luetella kaikki ne erilaiset
näytelmäkappaleet, jotka me näiden vuosien kuluessa esitimme, eikä tuo
luetteleminen lukijan mielenkiintoa herättäisi, enkä itsekään niitä
kaikkia enää muista. Muistan vain, että Falkman kunnosti itsensä
Nadel-räätälinä »Valeprinssissä», että minun loisto-osani oli aviomiehen
osa näytelmässä »Majoituksen kautta parannettu mustasukkaisuus», että me
esitimme m. m. »Talo maantien laidassa», »Nuori papin leski», »Oppinutta
väkeä hameissa», »Porvari aatelismiehenä» y. m., että näytelmät
esitettiin »viimeiseen paikkaan asti täydelle huoneelle» sekä että meitä
pöyhistytti sanomattomasti ja kiihoitti uusiin puuhiin ne suuret
suosionosoitukset, joita erinomainen yleisömme meille osoitti, joskaan
laakeriseppeleitä ja kukkaslaitteita ei meille ojennettukaan.

Nämä nuorisonäytelmät tulivat kaupungissa pian maineeseen ja
vähäpätöisestä alustaan huolimatta tuottivat ne suuremman tuloksen kuin
ensin oli osattu ajatellakaan. Sillä yhä laajemmissa ja laajemmissa
piireissä alettiin pitää tällaisista huvituksista. Siihen aikaan
aniharvoin korkeammissa seurapiireissä esitettiin seuranäytelmiä ja
olivat ne nuorisolle ja ylioppilaspiireille aivan tuntemattomia.

Vaikkakin me niin usein saimme Borgströmissä näytelmiä esittää, ei siinä
kuitenkaan ollut mielestämme kylliksi. Sillä väliin näyttelimmekin me
minun luonani muutamia kappaleita. Vanhempani asuivat nyt maalla ja
molemmat veljeni ja minä asuimme sangen tilavassa huoneustossa
kaupungissa, jossa minun huostassani oli suuri huone ruokasalin takana.
Siellä saimmekin me nyt vapaasti isännöidä ja häärätä, maalailla
näyttämökoristeita, harjoitella ja näytellä niin paljon kuin tahdoimme,
sillä veljeni, molemmat nuoria ylioppilaita, olivat harvoin kotona
eivätkä välittäneet kysellä mitä minä puuhailin. Maisteri Confusius,
yksityisopettajani, vielä vähemmän. Nyt saimme riippumatta Lina
Borgströmin valinnasta ja arvostelusta itse määrätä ohjelmistomme -- ja
senpävuoksi ensimäiseksi esitettäväksemme kappaleeksi otimmekin,
makuasiasta ensin kauan väiteltyämme, »Roimahousut eli jostakinhan syy
on löydettävä», Hallmanin kirjoittama sangen soma huvinäytelmä, jota jo
Kustaa kolmannen aikana oli esitetty. Pääosan, laivuri Rolfin osan
esitti luonnollisesti Falkman ja rakkaudensairaana, vanhana typeränä
tullikirjurina esiinnyin taas minä; naisosissa näyttelivät Vilhelm
Borgström ja veljekset Karl ja Onni Wetterhoff. Näytäntö muodostui
sangen hupaiseksi ja hilpeäksi, yleisönä istui tällä kertaa yksinomaan
meidän ikäisiämme ja koulupoikia. He kerrassaan kiljuivat ihastuksesta
ja kappale oli toistettava vielä samana iltana.

Toisesta äärimäisyydestä toiseen häilyvä, sellainen oli usein Falkmanin
luonne. Hänen mielensä oli nyt huolimatta tuosta jättiläismäisestä
menestyksestä, huvinäytelmästä äkkiä kohdistunut suurisuuntaiseen ja
vakavaan alaan ja hän esitti esitettäväksemme Almqvistin
runollisfilosoofisen fantasian »Joutsenluola Ipsarassa», jota ei oltu
näyttämöä varten edes kirjoitettukaan. Tätä hänen ehdotustaan
vastustimme me muut itsepintaisesti ja olimmepa valmiit tekemään
lakonkin. Mutta turhaan. Falkmanin päätös oli horjumaton ja uhaten
luopua koko tirehtöörinvirasta pakoitti hän meidät alistumaan ja
noudattamaan hänen tahtoaan. Lopputulos muodostuikin sellaiseksi kuin jo
edeltäpäin aavistettiin. Näytelmä esitettiin minun luonani meidän
asunnossamme ja katsojina oli sama poikayleisö kuin edelliselläkin
kerralla. Vaikkakin Falkman oli näytelmää varten maalannut kauniit
näyttämökoristeet ja vaikka kappaleen sisältö olikin ylevähenkinen, oli
sen menestys kuitenkin huonoakin huonompi. Pojat haukottelivat ja heillä
oli hirveän ikävä ja kaikista mahtipontisimmilla kohdilla huusivat he
»Roimahousut!» -- »Roimahousut!» niin että olipa vähällä ett'emme me
esiintyjät hölmistyneet ja jääneet ymmälle.

Mutta ei tämäkään tappio pystynyt käännyttämään Falkmania takaisin
meidän entiselle ja oikealle alallemme, huvinäytelmien esittämiseen. Ei;
vielä kerran piti meidän yrittää tuolla korkean tyylin tiellä ja
esitimme nyt Nikanderin ihanan runon »Taikamiekka». Mutta pojat olivat
ja pysyivät auttamattomasti yhtä tuhmina tällä niinkuin edelliselläkin
kerralla, eivätkä meidän mielestämme käsittäneet hölynpölyäkään
näytelmän ylevähenkisestä sisällöstä, jonka vuoksi tämäkin yrityksemme
meni yhtä kauniisti penkin alle.

Päästyämme vihdoin siitä selville, ettei kannattanut enää näytellä
tuollaiselle kehittymättömälle ja mielikuvituksen puutteessa
uinailevalle yleisölle, ja kun ei muutakaan yleisöä saatavissa ollut,
koska näyttelemisemme Borgströmin perheessä oli supistettu vain
määrättyihin joulu- ja pääsiäisnäytöksiin, päätimme me, kaikki tämäkin
Falkmanin alotteesta, näytellä vain itsellemme keskenämme, ilman mitään
yleisöä. Putella oli myöskin suuri huone ja sen katsoimme hyvin
soveltuvan tähän tarkoitukseen. Senpävuoksi siirryimme nyt
Thespisrattainemme sinne. Mielemme paloi nyt suuriin näytelmällisiin
tehtäviin ja kun ei voinut olla kysymystäkään siitä että niitä
kokonaisenaan esittäisimme, valikoimme me muutamia erityisiä vaikuttavia
ja sydämeen käypiä kohtauksia niistä ja esitimme ne Shakespearen tavoin,
se tahtoo sanoa ilman mitään näyttämölaitoksia tai asiaankuuluvia
oikeita pukuja, ainoastaan käyttäen joitakin tunnusmerkkiä, viittaa tai
kaapua tahi muuta sellaista, joka kyllin selvästi ilmaisi henkilön. Näin
esitimme me kohtauksia Schillerin »Don Carloksesta», »Maria Stuartista»
ja »Ryöväriliitosta», Calderonin näytelmästä »Elämä on unelma» ja
Lessingin »Emilia Galottista», vieläpä muutamia muitakin, joita en enää
muista. Me näyttelimme täydellä todella ja dramaattisella lennokkuudella
ikäänkuin täysi katsomo olisi esitystämme seuraamassa, vaikkakin
yleisönämme nyt oli vain Putte ja hänen äitinsä, everstinrouva Öhman.
Mutta suosionosoitukset olivat nyt joskaan ei kovin valtavat niin
ainakin yksimieliset ja me saimme palkkioksi kupin teetä ja parisen
voileipää, jotapaitsi everstinrouva muutamin ystävällisin ja
kehoittelevin sanoin kiitteli meitä »kilttejä poikia». Ja siihen me
täydellisesti tyydyimme.

Haluamme ja innostustamme näytelmätaiteeseen ylläpitivät ja yhä edelleen
kehittivät tiheät käyntimme Thalian temppelissä, s. t. s. tuossa
vanhassa puurätiskössä, kaupungin ainoassa teaatterissa, joka sittemmin
muutettiin ja jota nyt Arkadiaksi tahi Folkteatteriksi kutsutaan. Siellä
esiintyivät siihen aikaan toinen toisensa jälkeen Torsslowin, veljesten
Pierre ja Fredrik Delandin sekä Anderssonin seurueet, antaen
vierailunäytäntöjä ja kuului seurueisiin erinomaisia näyttelijäkykyjä.
Ohjelmistoon kuului enimmäkseen suuria näytelmäkappaleita ja
murhenäytelmiä, korkearomantilliseen tyyliin käypiä, jotka
mahtipontisesti ja »suurin liikkein» esitettiin. Näytelmistä
mainittakoon Castron linna, Verinen nunna, Hernani, Ryöväri Jaromir,
Notre-Damin soittaja, Rosvoliitto, Maria Stuart, Don Carlos, Kardinaali
Richelieu, Marion de Lorme, Lääkäri, Akseli ja Valpuri, Othello, Hamlet,
Yö ja aamu, Don Caesar de Razano, j. n. e., kaikki sellaisia kappaleita,
jotka meihin tekivät häviämättömän vaikutuksensa, sillä me olimme siihen
aikaan siinä onnellisessa ijässä, jolloin kuvitteluvoima vielä on
jälellä eikä mielikuvitus ole ennättänyt velttoontua, jolloin huonosti
maalatuissa näyttämökoristeissa näkee todellakin elävän metsän tahi
luonnollisen linnan ja pilarisalin, jolloin oli valmis itkemään
nähdessään viattoman kärsimyksiä ja iloitsemaan hyveen voitolle
päästessä, jolloin teki mieli kiljahtaa ja huutaa näyttelijälle: pakene
niinkauan kuin vielä on aikaa, sillä hirvittävä tyranni tahi näytelmän
konna lähestyy, jolloin kuutta keltaisiin nankkiniin puettua sotamiestä
piti kokonaisena sotajoukkona ja jolloin tuntui kuin tikari aina
tosiaankin sattuisi suoraan sydämeen. Mutta todellisuudessahan
näyttelivät vain tuo suuri Torsslow ja Almlöf ja Delandin veljekset,
temmaten meidät mukaansa hurmaavalla voimalla ja luoden nähtäväksemme ei
tekokuvia, vaan todellisia henkilöitä. Ja kotiin tultuamme olimme me
niin noiden voimallisten vaikutelmien vallassa, ett'eivät ne unettoman
yönkään kuluessa silmien edestä eivätkä ajatuksistamme voineet kadota.

Kun pääsylippujen hinnat siihen aikaan olivat suhteellisesti
halvanlaiset, voimme me usein käydä teaatterissa. Paikka takapermannolla
maksoi 40 kopeekkaa ja toisen parven aitiossa 25. Tavallisesti
lunastimme me kuitenkin lipun vain n. k. seisomapaikoille permannolla,
ahdas välikkö seinän ja tuolirivien välissä, jossa paikka maksoi vain 20
kopeekkaa. Mutta sattuipa niinkin, ett'ei meillä ollut tuotakaan
määrättyä rahasummaa, vaan se ei meitä pulaan saattanut, sillä tavalla
tai toisella piti meidän päästä teaatteriin ja silloin me hiiviskelimme
sisään ensimäisen väliajan kuluessa. Sattuihan tosin tässä pelissä
joskus rettelöitä vahtimestarien ja meidän välillämme, mutta
tavallisesti meni kaikki kuitenkin hyvin, sillä he eivät olleet niin
tarkkoja, ja jos meidät yhdeltä ovelta ajettiin pois, puikahdimme me
kuitenkin sisään toisesta ovesta. Välttämätöntä olikin olla varuillaan
jos aikoi saada näytelmäkappaleet kokonaisuudessaan nähdä, koskapa
harvoin esitettiin samaa kappaletta useamman kuin kolme kertaa
korkeintaan, sillä jos oli teatterikin pieni, niin oli siihen aikaan
teaatteriyleisö vielä pienempi.

Innostuneina näytelmätaiteeseen järjestelimme me myöskin joskus
kuvaelmia. Ja niitä esitimme me usein Falkmanissa, sillä heidän hyvin
varustetussa kirjastossaan löytyi joukko kuvitettuja loistoteoksia,
joista me saimme kuvaelma-aiheita. Jo silloin osoitti Severin
kuvaelmajärjestäjänä kykyä ja taitoa, joka ennusti hänen tulevan
mestariksi alallaan. Ja oikea nero oli hän varsinkin kyetessään
vähäisillä edellytyksillä ja aineilla luomaan suuremmoisia väri-, valo-
ja ryhmävaikutelmia. Näyttämönä oli vain oviaukko, taustana jokunen
uudin tahi varjostin ja pukuina ainoastaan muutamia kirjavia
vaatepalasia.

Totuttuamme näin alituisesti näyttelemään ja pukemaan itseämme jos
jonkinlaisiksi, pälkähti päähämme hullunkurinen tuuma. Falkman ja minä
huvittelimme usein pukeutumalla palvelusneitsyeitten pukuihin, pannen
heidän kappansa päällemme ja shalihuivinsa päähämme, ja tällaisissa
pukimissa me sitten lähdimme iltasin johonkin venäläiseen
ruokamyymälään, joita siihen aikaan oli kaupungissa tuhkatiheässä.
Siellä niijasimme me kunnioittavasti myymäpöydän takana seisoville
puotipalvelijoille, sanoimme terveisiä milloin kenraalinrouva
Gripenstjertiltä milloin vapaaherratar Lejonborgilta ja kysyimme heidän
puolestaan, olisiko myymälässä oikein hyviä luumuja tällä kertaa. Ja
tietysti niitä löytyi, kun maistiaisia pyydettiin. Totisen näköisinä
maistoimme me niitä, mutta emme olleet olevinamme oikein tyytyväisiä
siihen lajiin, jonka jälkeen pyysimme saada maistaa rusinoita ja
manteleita, ja auliisti näitä kaikkia meille tarjottiinkin. Perinpohjin
maistellessamme tarjottuja lajeja arvostelimme me tavaraa, kuitenkin
usein vaatien jotakin vielä parempaa lajia. Erittäinkin ankarasti
arvostelimme me viikunoita. Kun sitten lopuksi olimme kovasti tinkineet
tavaran hinnasta liikoja pois ja sopineet lopullisesta maksuerästä,
punnittiin kääröihin muutamia nauloja kutakin lajia, jonka jälkeen me
poistuimme myymälästä, käskien lähettämään ostokset rouva
vapaaherrattarelle, joka asui siellä tahi täällä, määrätyssä paikassa.
Mutta sattuipa joskus niinkin, että kun me parhaillamme suut täpötäynnä
viikunoita ja rusinoita maistelimme noita herkkuja, arvostellaksemme
niiden kelpoisuutta, että silloin toinen puotikirjanpitäjistä nykäsi
hiljaa toista kyljestä ja kuiskasi: »Minä en luulemas, jotta nämä
neitsyeitä olemas; nämä olemas petkuttajia, olemas vain
koulupoika-rakkareita.» Ja silloin saimme me jalat allemme jotakuinkin
kiireesti. Äkkiä oli vain temmattava hameet ylös ja syöksyttävä kadulle,
jonne nuo onnettomat, jotka eivät myymälätään uskaltaneet jättää yksin,
eivät rohjenneet lähteä meitä pitemmälti takaa ajamaan.

Nämä tällaiset vähäväliä uudistuvat pistäytymiset venäläisissä
kauppapuodeissa muodostuivat vähitellen oikein mieliurheiluksemme ja
huvittivat ne meitä tavattomasti, etenkin jos me osasimme näytellä
osaamme niin hyvin, ett'ei meitä ensinkään epäilty, vaan päinvastoin
puotilaiset poislähtiessämme kohteliaasti meille kumartelivat, vieläpä
joskus tarjosivat meille kaiken muun hyvän lisäksi appelsiinin tahi
jotain muuta sellaista ja kehoittelivat meitä tulemaan pian jälleen.
Joskus käytimme me hyväksemme vielä poikamaailmassa tavaksi tullutta
kokkapuhettakin, kysästen näistä myymälöistä »onkohan varastossa
venäläistä älyä korkatuissa puteleissa», jolloin usein meille
kohteliaasti vastattiin: »ei juuri löytymäs; mutt' tulemas pian ensi
viikolla.»



X.

KIMNAASISSA.

1848--49.


Erottuani keväällä vuonna 1848 yksityisopettajastani maisteri
»Confusiuksesta» ja kun oli päätetty, että minun tulee seuraavana
syksynä lähteä Turun kimnaasiin, luin minä koko kesän sangen ahkerasti
korvatakseni sen, mitä olin tätä ennen laimiinlyönyt. Mutta kuitenkin
lähdin minä Turun matkalle mitä suurimman levottomuuden vallassa, sillä
minä en tätä ennen koskaan ollut suorittanut mitään tutkintoa ja olin
minä kuvitellut tuon tulevan tutkintokiirastulen sangen suuresti
liioitelluilla mielikuvilla. Kaikki sujui kuitenkin aivan onnellisesti
ja kokonaan toisella lailla kuin olin ajatellut. Kimnaasiin kokoontui
noin kolmekymmentä oppilasta, jotka olivat saaneet päästötodistuksensa
läänin eri alkeisoppilaitoksista -- minä yksin olin yksityisoppilas --
ja tutkittiin meitä kaikkia yhdessä joukossa samana päivänä kaikissa eri
aineissa, joten vain aniharvoja kysymyksiä ennätti kunkin vastattavaksi
tulla. Ja niin oli tuosta pelätystä tutkintopälkähästä päästy.

Paitsi vanhaa ystävääni Karl Vetterhoffia, hänkin vastatullut, en
tuntenut yhtään ainoata tulevista tovereistani -- vieläpä kaikki
nimetkin tuntuivat minusta aivan vierailta. Mutta tuo pula ei ollut
pitkäaikainen.

Seuraavana päivänä, sattui olemaan lauantai-ilta, oli meidän kaikkien
määrä kokoontua viettämään veljeysjuhlaa. Uudet tulokkaat olivat näet
vanhan tavan mukaan kutsuneet molemmat ylemmät »piirit» (luokat)
»tekemään lähempää tuttavuutta» ja »huuhtomaan pois arvonimet», jonka
tuli tapahtua lasi kädessä.

Juhla oli järjestetty erääseen talonpoikaistaloon aivan lähellä
Hämeentullia. Talon suuressa salissa komeili eräällä pitkällä pöydällä
useita kannunpulloja punssia lasirivien ympäröiminä, sekä
tupakka-aineita, kartuusitoppoja täynnä »Gefle-vaakunaa» ja
savipiippuja, sillä sikarit siihen aikaan olivat miltei tuntematonta
ylellisyyttä ja paperosseja ei oltu vielä keksittykään. Niin
yksinkertaiset olivat itse juhlalaitteet. Sinne kokoonnuimme kaikki, yli
70 kimnasistia, ja kun juhla oli vain toverijuhlaksi aijottu, ei sinne
opettajia oltu kutsuttu.

Alussa vallitsi juhlassa jonkunlainen juhlamenojärjestys ja jäykkyys.
Joku isännistä, uusista kimnasisteista, piti juhlan alkajaispuheen,
lausuen vanhemmat lukiolaiset tervetulleiksi seuraan ja pyytäen heitä
ottamaan meidät veljellisesti joukkoonsa. Maljaan, jonka puheen lopussa
kaikki pohjaan tyhjensivät, vastattiin vanhojen kimnasistien puolesta
muutamin sanoin, joilla he ilmaisivat toivovansa, että he meistä tulevat
saamaan hyviä tovereita, jotka pitävät yllä oppilaitoksen vanhoja
perinnäistapoja. Sitten kohotettiin malja Turun kimnaasille, j. n. e.

Vasta sitten kun juhlan »virallinen» puoli näin oli loppunut, vasta
sitten alkoi tunnelma vetreentyä. Sali tuprahti pian täyteen paksua
tupakansavua, sillä melkein jokainen haikuutteli savipiippujaan, yksin
minäkin raukka, joka en vielä elämänpäivänä tätä ennen ollut sitä
konstia yrittänyt, vaan nythän täytyi minunkin ensi kerran tupakaksi
panna ollakseni yhtä uljas kuin muutkin, vaikkakin haikuutteleminen
kurkussani kakerteli ja mieltäni etoi. Kaikki kuljeskelivat lasit
kädessä ja kun vanhemmat huomasivat jonkun, jonka kanssa he eivät vielä
olleet kilistelleet, sanoivat he tuon tavanmukaisen sananparren: »Emme
suinkaan mekään enää haukuskele toisiamme, vaan huuhdomme alas
arvonimet, minun nimeni on» j. n. e., ja sitten kilautettiin lasit
laidakkain, lyötiin kämmen kämmeneen ja niin oli veljeysside sidottu.
Seitsemänkymmentä uutta veljeä samana iltana. Kun nyt ajattelen kaikkia
sen illan punssilaseja, tuntuu vieläkin kuinka aivoissa silloin
huiskahteli ja kuinka siellä kuparisepät takoa nalkuttelivat. Jos
Falkman, pieni ja hieno Borgström ja aina siistinä sipsutteleva Putte
olisivat nähneet, kuinka minä piippu suussa ja lasi kädessä heikoin
jaloin hoippuilin ympäriinsä tuossa kimnasistiparvessa, niin kyllä he
minulle totisesti olisivat nauraneet.

Näin sain minä yht'äkkiä suuren joukon uusia veljiä uusine nimineen. Oli
kerrassaan mahdoton muistaa oikein jokaista heistä erikseen ja niinpä
aloinkin, hieman pöpperössä kun oli jo pääni, sekottaa heitä toisiinsa.
Tuohan nyt olisi pitänyt olla oikeastaan jotakuinkin anteeksiannettavaa
muistilleni, joka ei tällaiseen leikkiin ollut tottunut, mutta siitä
asianomaiset kuitenkin ylen niipollisesti pahastuivat. He alkoivat
mekastella ympärilläni ja viimein sanoi eräs heistä minulle suorat
sanat: »Tiedäpäs ylevä veljyeni, ett'ei täällä sovikaan näyttäytyä
ylpeänä; täällä olemme me kaikki yhtäläisiä ja samanarvoisia ja vaikkapa
isäukkoni onkin vain lukkari, niin olenpa minä kuitenkin mies
puolestani, enkä suvaitse, että joku keikailija hyppää nenälleni.
Muistahan se.»

Minä vakuutin, ett'en ollut pienimmässäkään määrässä tarkoittanut
loukata ja pyysin kunnioittavan veljeni antamaan minulle anteeksi.
Seurasi luonnollisesti uusia selityksiä ja minä valehtelin ja vannomalla
vakuutin, että totisesti pidän lukkaria yhtä suuressa arvossa kuin
senaattoriakin, ja selkkaus päättyi lujaan syleilyyn ja sovintoon. Tämän
vakuudeksi oli luonnollisesti vielä yksi punssilasi tyhjennettävä, jonka
jälkeen veljeni minulle huomautti: »Niin, voipihan sinusta, veli rakas,
vielä ajan pitkään tulla hyväkin mies, vaikkakin vielä nyt olet
jonkunverran lapsekas ja 'keltainen', mutta sehän voi olla ohimenevää.»

Lähellä minua alkoivat jotkut puhua suomea. Minä jäin hämmästyksissäni
seisomaan ja kuuntelin, sillä ensi kertaa kuulin minä sitä kieltä
säätyläishenkilöiden kesken puhuttavan. Syntyisin ruotsalaiselta
seudulta olin kuullut suomenkieltä aniharvoin, enimmäkseen vain
kyytipoikain olin kuullut sitä juttelevan matkustaessani Helsinkiin tai
päinvastoin.

»Mikä sinä olet, kun et osaa puhua maan kieltä?» lausahti mulle joku
joukosta selvällä suomenkielellä ja pilkallisella äänenpainolla.

»Mitä?» oli ainoa sana, jonka pystyin heille vastaamaan.

»Sen täytyy olla oikea keikailija, sen me pian lyömme» -- sanoivat he
sitten naureskellen ja katselivat pilkallisin silmäyksin minuun.

Vihdoin kannettiin sisään tarjottimia, joille suunnattoman suuriin
kasoihin oli paksuja, valtavia voileipiä liha- ja juustoviipaleineen
ladottu, ja tarjottimia seurasi olutkorien joukko. Syntyi yleinen
rynnäkkö ja tyrkkiminen pöydän ääressä. Juhlatunnelma oli kohonnut
huippuunsa. Valtavan hälinän pauhinassa ei enää kuullut mitään muuta,
paksut tupakansavupilvet estivät enää mitään näkemästä ja särettyjen
lasien palaset narskahtelivat joka askeleella jalkojen alla. Minun
silmissäni pyöri ja vilisi kaikki jo ympäri, katseeni peittyi hämärään,
jalkani horjahtelivat ja vetivät vastakynttä toiselle haaralle kun minä
vastakkaiselle suunnalle halusin. En tottatotisesti tiedä minkä ihmeen
avulla sinä iltana kotiin pääsin, sillä muistan vain, että myöhään
seuraavana aamupäivänä heräsin huimaavaan päänpakotukseen.

Tämä juhlatilaisuus oli minulle monessa suhteessa merkkipäivä. Sillä
poltinpa silloin ensi kerran tupakkaa, maistelinpa ensi kerran punssia,
kuulin muidenkin kuin kyytipoikain puhuvan suomea, ja olin ensi kerran
päihtyneessä tilassa.

Alkuaikoina tuntui minusta tämä uusi toveripiiri aivan vieraalta ja
melkeinpä vastenmieliseltä. Se oli kaikessa, niin tavoiltaan kuin
kieleltään ja harrastuksiltaankin, aivan erilainen kuin se pieni
toverijoukkio pääkaupungissa, jonka parista äsken olin lähtenyt; nämä
uudet toverit olivat kerrassaan meidän vastakohtiamme, sillä olihan
meidän elämämme kuumeentapaiseen hehkuun kehittynyttä
mielikuvitus-elämää aatteellisine harrastuksineen ja harharetkineen
näytelmätaiteen alalla. Mutta vähitellen muuttui käsitykseni ja minä
aloin pitää tovereitani oikeassa arvossaan. Useimmat heistä olivat tosin
lähtöisin yksinkertaisista kodeista, joka oli heihin leimansa lyönyt,
mutta he olivat vakavia, ahkeria ja ajattelevia nuorukaisia. Opin
erityisesti tuntemaan ja pitämään muutamista heistä.

Ja ensimäiseksi heidän joukostaan asetan minä kaikkea jaloa ja hyvää
elämässä haaveksivan, lämminsydämisen Valfrid Alftanin, joka sittemmin
tuli maisteriksi, oli pitkät ajat ylioppilaskunnan puheenjohtaja ja
kuoli 41 vuoden vanhana vuonna 1875. Meidän yhteinen harrastuksemme,
historia, liitti meidät lähemmin toisiimme ja me luimme yhdessä silloin
juuri Lamartinen ulosantamaa »Girondistein historiaa». Meidän joukkoomme
liittyi silloin joskus suurilahjainen Carl Johan Edelsköld, joka myöskin
muutti tuonen tuville elämänsä kukoistus-ajassa. Ihastuksella luimme me
yhä uudelleen ja uudelleen noita innostuneita puheita, joita Jakobinein
klubissa ja konventissa oli pidetty ja niiden johdosta me vilkkaasti
keskustelimme ja selittelimme niitä. Myöskin muita erinomaisia teoksia,
kuten Thiersin ja Maucaulayn, luin minä hänen kehoituksestaan. Alftan
oli minuun hyvin mieltynyt, oli sittemmin minun uskottu ystäväni ja minä
tunnen suurta kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän ymmärsi
johtaa minun mieleni vakavampiin ajatuksiin ja lukemiseen tuolta tosin
sangen houkuttelevalta mutta myös veltostuttavalta ja mielikuvitusta
kiihottavalta romaanien luvun tolalta. Pian muutuin minä kokonaan hänen
kauttaan. Niin voivat toverit toisiinsa vaikuttaa.

Myöskin toisessa seurapiirissä, joskin sangen erilaisessa, seurustelin
minä. Siihen kuului Karl Wetterhoff, sittemmin tunnettu kirjailijana,
joka kuoli vuonna 1889 ja Robert Montgomery, sittemmin senaattori ja
presidentti, sekä Vilhelm Rosenlew, joka sittemmin toimi konsulina ja
suurena liikemiehenä Porissa. He asuivat kaikki samassa paikassa ja
Wetterhoff oli kumppanikunnan »spiritus rektor», henkevä johtaja. Jo
silloin liitettiin hänen eteviin runollisiin ja dialektisiin lahjoihinsa
suuria toiveita, jotka kuitenkin sittemmin, asianhaarain pakosta, sangen
vähässä määrässä toteutuivat.

Lauantai-illoin kokoonnuttiin vuokrattuun huoneustoon viettämään n. k.
konventtia. Siellä ilmestyi m. m. parina kappaleena käsinkirjoitettu
sanomalehti, jota kimnasistit itse toimittivat ja joka sisälsi paitsi
joukottain suorasanaisia kirjoituksia myöskin sangen sieviä runonpätkiä,
joita Robert Malmström, Wetterhoff, Edelsköld y. m. kyhäilivät. Siellä
myöskin keskusteltiin, puheltiin valtiollisista asioista, vedeltiin
tupakkaa ja juotiin teevettä, mutta ei mitään väkevämpiä aineita. Ja
mieliala näissä illatsuissa oli yleensä hupainen, hilpeä ja
toverillinen.

Kimnaasi oli tähän aikaan ikäänkuin välinivel yliopiston ja koulun
välillä ja luvut siellä yleensä vapaaehtoisemmat kuin koulussa.
Ennätykset tosin olivat määrätyt, vaan mitään läksyjen lukuja ja
kuulusteluja ei kimnaasissa enää esiintynyt niinkuin koulussa, joten
riippui suureksi osaksi oppilaan omasta kyvystä tahi tahdosta, kuinka
paljon hän kimnaasiopinnoistaan hyötyi. Mutta, onnellista kyllä, tässä
oppilaitoksessa oli vallalla hyvä henki, ahkeruus ja kunniantunto ja
suurin osa oppilaista oli ahertavia ja uutteria nuorukaisia, jotka
ymmärsivät lukujen tärkeyden ja tarpeellisuuden. Onnellista tosiaan oli,
että näin sattui kimnaasissa olot olemaan, sillä jos kaikki olisi
riippunut yksinomaan opettajain kyvystä, olisipa asiat tosiaankin olleet
silloin huononlaisessa kunnossa.

Olihan siellä tosin kunnollisiakin opettajia, joita me pidimme arvossa,
kuten vakavaluonteinen lehtori Eurén ja hieno Arrhenius, josta me kaikki
pidimme, vaan enemmistö heistä oli kuitenkin vanhoja koulukarhuja
piintyneine omituisuuksineen ja heikkouksineen, koulukarhuja, jotka
vuosikymmenien kuluessa olivat hankautuneet ja muodostuneet
stereotyyppimäisiksi alkuperäis-koneiksi alallaan ja joilla ei ollut
voimaa omaksua itselleen enää uudempaa ja vapaampaa katsantokantaa, eikä
kykyä kohdella ja käyttäytyä oikein jo kypsyneiden ja ajattelevien
nuorukaisten opettajina.

Tällaisten piintyneiden perikuvien joukosta muistan erityisesti
latinankielen lehtorin Hertzbergin. Käännettäessä latinankielestä
ruotsinkielelle, oli hän aina erityisesti hyvillään, jos osasimme
lasketella mitä hullunkurisimpia sanakäänteitä, varsinkin mitä
mahdollisimman selvästi kahtiapäin ymmärrettäviä ja kyynillisiä, jolloin
ukko nauroi sydämensä pohjasta sukkeluuksille ja jolloin meidän kaikkien
välttämättömästi oli kuorossa yhdyttävä nauruun niin että koko sali
kajahteli. Venäjänkielen lehtorilla taas, jota kutsuttiin
»Kello-Tallgreniksi», oli ihmeellinen taskukello, joka muodostui meidän
pysyväiseksi hauskuudeksemme. Vaikkakin jo lukemattomia kertoja olimme
sen nähneet, pyysimme tietysti yhä uudelleen ja uudelleen saada sitä
katsoa, ja saimmekin hänet pitkään emmittyään ja tingittyään viimein
ottamaan tuon ihmekellon taskustaan ja näpäyttämään siinä löytyvää
vieteriä, jolloin kellon kaksinkertaiset kuoret ponnahtivat auki ja
esiin ilmestyi pari eriskummallisissa asennoissa liikuskelevaa olentoa.
Osa luentoajasta kului sitten tuon ihmelaitoksen ylistelyyn ja
ihmettelyyn sekä imartelujen laususkelemiseen kellon onnelliselle
omistajalle. Samalla tavalla ilvehdittiin myöskin melkein sokean
saksankielen lehtorin Segercrantzin kanssa, joka ei huomannut kuinka me
annoimme suurten paperileijain ja kuvioiden liehua aivan hänen nenänsä
edessä, jopa joskus pidimme tuollaista tekelettä jonain oppilaana. Ja
kääntäessämme saksankielestä ruotsinkielelle, teimme sanasta aber
(mutta) säännöllisesti abboren (ahvenen) j. n. e. samaan kuvaavaan
tyyliin.

Mutta enimmän »pidettiin peliä» kuitenkin matematiikan lehtorin
Ahlstedtin kanssa, joka oli vanha, liiaksi lukenut ja tavattoman sävyisä
koulumaisterityyppi ja joka ei kärpästäkään tahtonut loukata. Joskus
sattui, että keskellä luentotuntia kissa alkoi uunissa naukua. Silloin
ensin yhteisesti ihmeteltiin, mistä tuo ihmeellinen ääni mahtoi kuulua
ja kun siitä viimeinkin selville päästiin, alettiin perinpohjin
keskustella, mistä kissa uuniin oli voinut päästä ja monien tuumailujen
perästä tultiin sitten vihdoin siihen yksimieliseen päätökseen, että se
oli pudonnut savupiipun kautta uuninpesään, sillä luonnollisestikaan ei
kukaan sitä ollut sinne pannut. Joskus taas alkoi viheriävarpunen
lennellä ja räpytellä siipiään luokkahuoneessa, jolloin meidän kaikkien
tietysti täytyi rynnätä paikoiltamme ottamaan kiini tuota pikku
lintusta, joka lenteli ikkunaruutuja vasten lyöden noukkansa aina
ruutuun. Sitten ihmeteltiin, tuumailtiin ja juteltiin miten oli
lintuparka eksynyt luokkahuoneeseen pääsemään, kun talvisaikaan kaikki
ikkunat olivat visusti kiini. Lopuksi löytyi kuitenkin selitys. »Eikö
herra lehtori luule, että se on lentänyt sisään ilmanvaihtoluukusta?»
»Jaa -- jaa -- niinhän se on käynytkin, se on varmaankin sitä tietä
tullut», sillä eihän muutakaan mahdollisuutta ollut, ja senvuoksi piti
ilmanvaihtoluukku tarkkaan suljettaman, ett'ei vain pikkulintuset enää
sieltä sisään lentelisi luentoja häiritsemään. Kaikista hupaisin oli
kuitenkin piparikakku-matamin kohtaus. Me olimme edeltäpäin neuvoneet
erään piparikakkujen myöjän tulemaan lehtorin tunnin aikana sisään
luokkahuoneeseen kaupittelemaan kakkujaan. Kun me sitten parhaillaan
akkiloimme yhtälöä a+b=c, astui matami sisään, niijaili yhtämittaa ja
alkoi: »Eikö herrat tahdo ostaa piparikakkuja, minulla on aivan tuoreita
ja oikein hyviä kakkusia; olkaa toki niin armeliaan kilttejä ja ostakaa
näitä, minä olen niin köyhä j. n. e.» Lehtori meni oven suuhun jutellen
eukolle: »Matamihan näkee, että tämä on koulu, eikä täällä piparikakkuja
osteta, olkaa nyt vain hyvä ja menkää pois.» -- »Mutta hyvä lehtori,
kakut ovat niin hyviä ja mainioita ja nämä nuoret maisterit tykkäävät
niistä niin kovasti.» -- »Matami olisi nyt niin hyvä ja menisi vain.» --
»Heti paikalla, herra lehtori, heti paikalla, mutta eiköhän herra
lehtori itse tahtoisi olla niin hyvä ja ostaisi joitakuita kakkusia?
Olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä ja maistakaa yksi, se ei mitään maksa.»
-- »Matami on nyt niin hyvä ja menee vain.» -- »Heti, herra lehtori,
heti paikalla, mutta tuollapa näen minä yhden herran, joka mulle on 20
kopeekkaa velkaa ja eiköhän nyt passaisi hänen minulle samalla kertaa
maksaa», j. n. e. -- »Matami olisi nyt vain niin hyvä ja menisi.» --
»Heti paikalla, herra lehtori, heti paikalla», vaan ennenkuin oli saatu
tuo suulas matami luokkahuoneen ovesta ulos oli jo luentotunti milt'ei
loppuun kulunut.

Kerran oli joku liimannut ukon kalossit lattiaan kiini. Silloin
vimmastui hän todenteolla, mutta tyyntyi viimein, kun hänelle
vakuutimme, ettei kukaan ollut tuota kepposta tehnyt, vaan että
luultavasti hän itse oli matkalla kimnaasiin astunut johonkin
liima-aineeseen, jonkavuoksi kalossit nyt olivat lattiaan takertuneet.
Toisen kerran taas kun hän juuri oli työntämäisillään jalkansa
kalosseihinsa, huomattiin että ne olivat täynnä vettä. Kuka olikaan tuon
kolttosen tehnyt! Luonnollisesti ei kukaan, kuten tavallisesti. Seurasi
yleinen hämmästys kuinka tuo oli voinut tapahtua, kunnes joku pääsi
arvoituksen perille. Lehtorilla on aivan varmaan tavaton jalkahiki,
josta on seurauksena ollut kalossien täyttyminen hiellä. Niin, niinhän
se onkin ja aivan varmaan, sillä tunsihan jo hajustakin ett'ei tuo aine
vettä voinut olla. Hyi! oikeinhan niistä paha haju löyhkäili, ja samalla
tarttui itsekukin nenäänsä valitellen »aijai kuinka ne haisevat!»

Sunt pueri pueri, pueri puerilia tractant.

Huolimatta tällaisesta loppumattomasta kujeilusta ei tuo vanha ja
sävyisä lehtori kuitenkaan koskaan viitsinyt eikä tullut kääntyneeksi
rehtorin (Bergenheimin) puoleen valituksineen. Hän kärsi kaiken häpäisyn
ja karkean pilkan, eikä tahtonut että hänen tähtensä rettelöltä
syntyisi, ja tuota hänen rajatonta hyvyyttään me ikävä kyllä liiaksikin
hyväksemme käytimme.

Että opinnoista kuitenkin hyvää huolta pidettiin, vaikka opettajat
olivatkin tuollaisia, se todistaa päivänselvästi, että hyvä henki ja
ahkeruus tässä oppilaitoksessa vallitsi.

Kreikankieli ei ollut pakollinen aine, jonkavuoksi muutamilla oppilailla
ja niiden joukossa minullakin oli tuosta aineesta vapaus ja oli meillä
sensijaan tunteja piirustuksessa. Eräs norjalainen Thomas Legler oli
meillä piirustuksen opettajana ja oli hänen heikkoutensa taas siinä,
että hän, vaikkakin oli vain yksinkertainen piirustuksenopettaja, vaati
meiltä samaa arvonantoa kuin mitä lehtoreille osoitettiin. Tapahtuipa
sitten kerran syyslukukaudella vuonna 1849, että eräs meidän luokkamme
oppilas, Porista kotoisin oleva Hellström, joka oli mestari piirtelemään
pilkkakuvia, oli piirtänyt tuollaisen tekeleen Legleristä. Kun Legler
sitten asteli Hellströmin paikan ohi, vilkasi hän sivumennen pöydällä
olevaan piirustukseen ja tunsi kai heti oman kuvansa, jota ei suinkaan
kaunistellen oltu paperille kyhätty. Julmistuneena tästä suimasi hän
vihan vimmassaan Hellströmiä korvalle. Mutta me otimme asian siltä
kannalta kuin olisi tällainen häväistys koskenut koko luokkaa ja niinpä
nousimmekin me kaikki paikoiltamme ja vaadimme, että Legler
silmänräpäyksessä pyytäisi Hellströmiltä anteeksi tahi astuisi ulos
huoneesta. Ja kun hän ei tahtonut kumpaakaan tehdä, menimme me kaikki
sensijaan pois ja jätimme hänet yksin luokkahuoneeseen.

Tieto tästä tapahtumasta levisi nopeasti yli koko kimnaasin ja silloin
päätettiin kaikki kokoontua jo samana iltana toimeenpannaksemme koko
oppilaitoksen mielenilmaisuna oikein kunnolliset kissannaukujaiset
Leglerille. Miehissä kokoonnuimmekin määräaikana sovittuun paikkaan,
josta sitten marssimme Leglerin asunnolle. Ja sielläkös remahti täyteen
voimaansa mitä hirvittävin meteli ja melske; vihellettiin ja ulistiin
kaikenkaltaisten ääntä päästäväin kapistosten räminän säestyksellä. Muun
soittovehkeen puutteessa olin minä siepannut kamarini uunin eteispellit
mukaani ja rämisytin niitä minkä jaksoin ja sainkin niillä aikaan
jotakuinkin voimakkaan vaikutuksen, joka kuitenkin hävisi yhteiseen
tavattomaan hälinään.

Tällä epäsoitannollisella hankkeellamme oli vakavammat seuraukset kuin
ensimältä ajattelimmekaan. Kimnaasi suljettiin joksikin ajaksi ja suuri
»Collegium ecclesiasticum» (kirkollinen virkakunta) kutsuttiin koolle,
johon kuului useita rovasteja arkkihiippakunnasta, sillä lehtorit olivat
asianosaisia ja siis esteellisiä istumaan tuomareina. Seurasi sitten
tutkimus, jota kesti yli kokonaisen viikon ja jonka tuloksena oli, että
kahdeksan meistä eroitettiin oppilaitoksesta. Eroitettujen joukossa olin
minäkin, vaikk'en tottatosiaankaan tiedä tuossa kysymyksessä olevassa
mellakassa olleeni enemmän toimivana tahi »määräävänä sieluna» kuin
muutkaan. Ja tähän tapaukseen loppuikin minun oleskeluni Turun
kimnaasissa.



XI.

TUNTEIDEN HERÄTESSÄ.

1848.


Olin kuusitoistavuotias. Hienon hienot, keltaisenruskeat partahaivenet
pilkistelihe vätylähuulellani, ilmaisten, että olin siihen ikään
ennättänyt, jolloin tunteet alkavat nuorukaisen rinnassa herätä.

Kuten muutkin koulupojat, keräilin ja tutkin minäkin kasveja ja
miilustelin senvuoksi usein pitkiä matkoja ympäristöseuduilla viheriäksi
maalattua läkkipönttöä kannellen hartioillani ja etsien kukkasia.

Oli alkukesä. Tuomet, kielot ja niittyjen kaikki kauniit kukkaset
päilyivät ihanimmassa loistossaan ja täyttivät ilman tuoksullaan.
Pikkulinnut visertelivät rakasteluliverryksiään joka puussa, perhosia ja
kimalaisia lenteli suristen kaikkialla ja kalat loiskien ruohikossa
kisailivat. Koko luonto huokui kehitystä, syntymistä ja rakkautta ja
ihmissydämessä kuohahteli veri lämpimänä ja vilkkaampana kuin muuten.

Tuollaisella kasvinkeruumatkalla johtuivat askeleeni kerran eräänä
auringonpaisteisena päivänä kaukaiselle laidunmaalle, joka oli aidattu
ympäriinsä jotakuinkin korkealla ja vahvarakenteisella sälöaidalla.
Aitauksen sisältä, jossa tiheässä koivuja ja pensaita kasvoi, kuului
lehmänkellojen helähdyksiä, härän mörähdyksiä ja paimentytön iloista
laulua.

Lähestyin tuota paikkaa yhä enemmän, kunnes voin aitaan nojaten katsella
eteeni avautuvaa taulua. Mustan- ja valkoisenkirjavasta karjasta jotkut
makasivat hiljaa kaikessa rauhassa märehtien tuuheiden puiden varjossa,
jotkut taas, jotka eivät vielä kylläisiä olleet, liikuskelivat hilpeästi
syöden. Toiset seisoivat alallaan, huiskien hännillään terhenteleviä
kärpäsiä loitommalle ja suuri sonni mulkoili vihaisena veristyneillä
silmillään, mylvien ja kaapien mättäitä ja multaa korkealle ilmaan.
Mutta tämä kaikki ei kuitenkaan oikeastaan huomiotani kiinnittänyt, vaan
jokin muu, joka enemmän tunteisiini vaikutti.

Sillä aivan lähellä aitaa, sillä kohdalla jossa minä seisoin, istui
kaatuneella kannolla kaunis Maijaliisa, talon paimentyttö ja kutoi
ahkerasti harmaata villasukkaa. Hänen paljaissa jaloissaan oli tanakat
rasvanahkakengät, mustaraitainen villahame hänen päällään oli
vyötöisille kääritty kokoon, joten minä mainiosti voin ihailla hänen
voimakkaita, ruskettuneita jalkojaan, ja hänen punavalkoruutuinen
huivinsa oli valahtanut alas kaulalta, paljastaen siten hänen
neitseellisen, lämpöisen povensa.

Maijaliisa oli todellakin kaunis tyttö ja oli hän jotakuinkin
yhdenikäinen minun kanssani. Hänen kasvonsa olivat pienet, pyöreät ja
heloittavat ja nenänsä mitä somin pikkuinen tylppönenä, huulensa punaset
ja täyteläiset, silmänsä ruskeat ja pirteät. Kaikissa liikkeissään
liikkui hän sivakasti ja viehättävästi ja käytöksensä oli aina reipas ja
hilpeä. Nyt heloittivat hänen kesähelteen polttamat poskensa kuin
pioonit ja hikikarpalot niitä pitkin vierähtelivät vapaina, kunnes hän
ne aina pyyhkäisi pois hameenhelmallaan.

Siihen pysähdyin minä hetkiseksi katseellani ahmien tuota idylliä, joka
muistutti paljon erästä vanhaa, kellastunutta hollantilaista
vaskipiirrosta, joka minun huoneeni seinällä riippui. Tähän asti
aavistamaton tunne valtasi minut kokonaan seistessäni siinä samalla
kertaa ujona ja hämilläni ja tuntiessani jonkinlaista epämääräistä
halua. Mutta yhtäkkiä rohkaisin minä itseni, heilautin toisen jalkani
reippaasti aidan yli ja olin juuri hyppäämäisilläni alas aitauksen
sisäpuolelle kun Maijaliisa samalla minut huomasi ja kiljahti räikeätä
murretta puhuen:

»Taivastentekijä! Älkää vain tänne tulko! Hän, tuo härkä, varsin julmuri
on ihmisille ja päälle porheltaa täysiään kun vain nähdä jonkun saa».

»Aja sitten se peto tiehensä!» huusin minä, samalla kuitenkin
varovaisuuden vuoksi vetäytyen takaisin suojelevan aidan taakse.

»Hi, hi, hi! Sitäpä toki en tee. Nähkääs, äkänen ei se toki mulle ole.»

Minusta tuntui sillä hetkellä, kuin olisi Maijaliisa tuo sadun
prinsessa, jota julma lohikäärme aina vartioi, ja minä pyytelin häntä
tulemaan lähemmäksi, sillä minulla olisi hänelle jotain erittäin tärkeää
sanottavaa.

»Hi, hi, hi! Sepäs ei erityistäkään liene, aattelen mä. No! mitäpä se
sitten muka on?»

Maijaliisa nousi vihdoinkin kannolta ja lähestyi aitaa, kutoen tyynesti
yhä edelleen harmaata villasukkaansa ja katsomatta minuun päinkään. Kun
hän oli tullut kolmen tai neljän askeleen päähän, pysähtyi hän ja kysyi:

»No, mitäpä hän nyt minusta tahtoo?»

»Tulehan vähän lähemmä, niin sanon.»

»E-hei! Pidänpä siitä varani.»

Silloin juolahti mieleeni Don Juanin kaunis aaria Zerlinalle, ja minä
lauloin tahi lausuin mielenkiihkolla ja vilkkain käsiliikkein:

      »Sä ällös mua pelkää,
      vaan tullos linnaani,
      se lähell' tässä siintää --
      hetk' viivy luonani.»

Mutta ah! Kaikeksi onnettomuudeksi ei Maijaliisa ollutkaan mikään
Zerlina, jota Mozartin kaihomielinen sävel houkuttelisi, tahi taas olin
minä itse huono Don Juan, sillä hän löi raikkaasti käsiään sivuilleen,
nauroi ääneensä ja hihitti:

»Hi, hi, hi! Herran tähden, kuinka mielettömästi ja hullunkurisesti hän
venkoilee ja laulaa. Hi, hi, hi!»

Kuitenkin lähestyi hän samalla aitaa, kutoen yhä tyynesti sukkaa.

»Minä tahdon vain sanoa sinulle, kiltti Maijaliisa, että sinä olet
mielestäni sievä ja kultainen tyttö. Minä pidän sinusta oikein paljon ja
tahtoisin mielelläni suudella sinua.»

»Hi, hi, hi! Kuinka hullunkurinen hän onkaan, kun tuommoista hölynpölyä
viitsii puhua? Enhän minä toki tuommoista usko, eikähän se semmoinen
minun ja hänen, tuollaisen hienoskaisen herran kesken käy laatuun.»

»Käyhän se toki yhtä hyvin laatuun meidänkin kesken kun kerran
puutarha-Jannekin saa sinua suudella. Ja sen minä tiedän varmaan, sillä
Janne on itse minulle sanonut, että sitä hän saa tehdä niin paljon kuin
vaan haluaa.»

»Janne, niin! Mutta siinäpä on niinkuin vähän eroitusta. Nähkääs,
Jannepa ei ole mikään herrasmies, hän, niinkuin nuoriherra, vaan onpa
hän yhtäläinen kanssani, ja minä hänestä hirveästi pidän, sillä hän on
aina niin kiltti ja nokkela.»

Kyllä minä sillä hetkellä kadehdin puutarha-Jannea, jolla oli
erikoisoikeus ei olla herra ja senvuoksi sai suudella kaunista
Maijaliisaa niin paljon kuin tahtoi. Ja minä kirosin silloin katkerasti
niitä rajapyykkejä, joita ennakkoluulot olivat yhteiskunnan eri luokkain
välille rakennelleet.

Nyt oli Maijaliisa tullut jo niin lähelle, että ainoastaan aita eroitti
meidät. Minä tunsin hänen raikkaan hengityksensä, näin hänen täyteläisen
rintansa kohoilevan, tunsin naisellista tuoksua, ja veri kohosi päähäni
ja minä tunsin sisimmässäni kuohuvan ja hyrskyvän ennen tuntemattomia
tunteita. Kiusaus valtasi voimallisesti minut ja hetken hurmauksessa
kietasin minä molemmat käsivarteni Maijaliisan pään ympärille, vedin sen
luokseni ja painoin hänen reheville huulilleen tulisen suudelman.

Mutta Maijaliisa oli äkkiä temmannut kätensä irti ja samassa sain minä
poskelleni vimmapäisellä voimalla läimäytetyn korvapuustin niin että
silmäni tulta iskivät.

»Hyi tokkiinsa!» sanoi hän ja syljeskeli, pyyhkien kämmenellään suutaan.
»Kas siitä hän sai suukkosen edestä, jonka multa varasti», huusi hän
pilkallisesti ja pyörähti nopeasti tiehensä. Minä aijoin hypätä
sälöaidan yli juostakseni hänen jälessään ja saadakseni hänet kiini,
vaan samassa ryntäsi tuo äkänen härkä ja töyttäsi sarvensa sellaisella
voimalla aitaa vasten, että se ryskyi ja ratisi niin että arvelin sen
siihenpaikkaan hajoavan ja luulin jo tuntevani kuinka sonnin terävät
sarvet hivelisivät selkäpiitäni.

Nöyryytettynä, katkerana ja hämilläni pakenin minä pois
onnettomuuspaikalta. Harhakuvitteluni olivat kasaan romahtaneet, idylli
näkymättömiin hävinnyt, ja Maijaliisa tuntui nyt yhtäkkiä minusta vain
sivistymättömältä talonpoikaispiijalta, joka ei ymmärtänyt rakkauden
ylevää aatetta.

Tunsin katkerasti ylpeyteni loukatuksi ajatellessani kuinka tässä
tuloksetta olin talonpoikaispoikain kilpakosijana ja nähdessäni kuinka
sellaisilla moukilla on helppo menestys samalla kuin minun syvemmät
tunteeni ivalla ja pilkalla hyljättiin.

Pitäköön Janne kokonaan hänen hellyytensä! -- Mielellä hyvällä minun
puolestani!

Jääkylmän ryöpyn tavoin vaikutti tuo Maijaliisan töykeä korvapuusti ja
sammutti äkkiä kaikki ne keväiset tunteet, jotka olivat
hulmahtamaisillaan ilmiliekkiin nuorukaisrinnassa. Ainakin toistaiseksi.



XII.

VELJEKSET NASSE JA NISSE.

1849.


Tavallisesti ovat originaali-ihmiset, jos nyt sellaisia enää löytyykään,
sangen ikäviä, itsekkäitä ja välinpitämättömiä henkilöitä, joista ei ole
hupia itselleen eikä muille. Mutta poikkeuksia löytyy. Neljäkymmenluvun
loppupuolella, käydessäni Turun lukiota, tunsin minä kaksi kerrassaan
hauskaa ja herttaista tuollaista omituis-ihmistä, jotka olivat kaikkien
ystäviä ja joilla ei yhtään vihamiestä ollut.

Tarkoitan kahta Bonsdorff-veljestä[1], majuria ja sihteeriä, joista
kaikki pitivät ja joita tavallisesti kutsuttiin Nasseksi ja Nisseksi.
Molemmat olivat he vielä »nuoria miehiä», huolimatta siitä että he jo
olivat 40 vuoden vaiheilla ijässä; he olivat »suurimpia kavaljeereja»
koko Turun seurapiireissä, Terpsichoruksen harmaantuneita palvelijoita,
joilla oli erikoisoikeus »avata» tanssiaiset ja ehdottomasti olla
ensimäisinä ensimäisessä valsissa.

[1] Anton Bonsdorff, majuri, syntyi 1808, kuoli 1881. -- Nils Bonsdorff,
sihteeri, syntyi 1810, kuoli 1887.

Kaikkialla näki nämä kaksi harmaatukkaista leijonaa kaupungin
hienoimmissa piireissä, johon he aivan itseoikeutettuina kuuluivat ja
josta he eivät koskaan saaneet puuttua. Tuskin vietettiin yhtään
syntymä- tahi nimipäivää kahviseuroineen, jossa he eivät olisi mukana
olleet, tuskin toimeenpantiin sellaista juhlapäivällistä, iltamaa,
tanssitilaisuutta tahi jonkunlaista tervehdyskäyntiä, jossa he eivät
ensimäisinä ja etunenässä mukana olisi olleet, eikä tapahtunut mitään
uutta, josta he eivät ensimäiseksi olisi kuulleet ja kiirehtineet siitä
ensimäisinä tietoa levittämään. Minä luulen, että he viettivät
elinpäiviään vain päiväkaudet kuljeskellen vierailuilla ja sanellen
naisille, varsinkin rouville, mitä valikoidumpia ja mairittelevimpia
kohteliaisuuksia ja kertoellen pieniä, lukemattomia kertoja jo ennen
kuultuja ranskalaisia kaskuja, joita he aina esittivät jotakuinkin tähän
tapaan: à propos, sen johdosta mitä armon rouva vapaaherratar äsken niin
henkevästi ja sattuvasti suvaitsi lausua, pyydän minä, että minun
suvaittaisiin kertoa pieni kasku, joka kuvaa samaa asiaa» j. n. e. He
olivat, lyhyesti sanoen, välttämättömiä keskustelun työjuhtia
seurapiireissä ja samalla päivän pienten kaupunkijuorujen ehtymättömiä
lähteitä.

He olivat kasvaneet yhdessä ja senjälkeen kohtalon, olosuhteiden ja oman
tahtonsa mukaan muodostuneet kerrassaan eroittamattomiksi. Toinen heistä
ei voinut ajatellakaan elämää ilman toinen toisensa seuraa, aina he
keskenään hiljoilleen kinastelivat, vaan pohjaltaan olivat he parhaita
ystäviä.

Ja kuitenkin olivat he vastakohtia toisilleen sekä ulkonaisesti että
sisällisen ihmisensäkin puolesta. Majuri, Nasse, oli lyhyt ja pyylevän
lihavahko, verevän punakka ja kaljupää, mutta valtavat olivat hänellä
viikset ja hän vahvisteli puhettaan kiroillen kaikkien mahdollisten
pikkupaholaisten ja »korvennettujen miljoonain rakuunain» kautta,
puhellen järeällä bassoäänellä. Hän oli oikea perikuvallinen vanha
sotilas. Sihteeri, Nisse, taas oli pitkä ja laiha, aina hienosti
siistitty ja sileäksi ajeltu sekä kursaileva; hän käytti tekotukkaa ja
puhui kimakalla, sokerinimelällä äänellä, kumarrellen alinomaa ja
lasketellen kohteliaisuuksia ja ikäänkuin pyydellen anteeksi että hänkin
oli rohjennut lausua julki jotain -- oikea salonkitepastelijan tyyppi.

He eivät asettaneet elämälle suuria vaatimuksia ja olivatkin senvuoksi
siksi varakkaita, ett'ei heidän tarvinnut palvella palkan vuoksi eikä
myöskään mennä naimisiin toimeentulonsa tähden. He pitivät parempana
taloudellista riippumattomuutta ja avioliittokahleista vapaata elämää,
tuumaillen että Tappila on liian pieni maatila pystyäkseen elättämään
kahta perhettä. Niinpä jäivätkin he vanhoiksipojiksi ja nauttivat elämän
hyvyydestä, vapaudestaan ja toinentoisensa rakkaasta seurasta
vanhainpoikain pinttynein tavoin.

Omistamallaan Tappilan kauniilla maatilalla Sauvon pitäjässä viettivät
he kesänsä ja talvella asuivat he taas Turussa, pienessä vanhassa
talossaan joen rannalla. Maalla hoiti majuri maanviljelystä ja kävi
sillä välin aina metsästysretkillä, joilla samoiluilla hän joutui
luonnollisesti mitä ihmeellisimpiin ja ennen kuulumattomiin
seikkailuihin ajaessaan takaa joko sutta, kettua tahi ilvestä. Ja Nisse
sai kuulla monet kovat sanat, jos hän jonkun kerran rohkeni olla
heikkouskoinen kuullessaan noita Münchhausenin juttuja.

Majurin pitäessä silmällä ja hoidellessa peltoja ja niittyjä, renkejä ja
ehkä hieman talon palvelusneitsyeitäkin sekä miilustaessa
metsänkäynnillä, piti sihteeri huolta maitokamarista, puutarhasta ja
taimilavasta. Mutta suurimman huolenpitonsa omisti hän kuitenkin
keittiölle ja ruokasäiliölle, leipomiseen ja hillojen tekoon. Majurin
hallussa sitävastoin oli viinikellarin avaimet. Toinen heistä edusti
miespuolista, toinen naispuolista ainesta hyvin hoidetussa taloudessa.
Toinen heistä esiintyi isäntänä, toinen emäntänä tuossa sangen
vierasvaraisessa ja aina jotakuinkin hyvin varustetussa kodissa, jossa
usein vieraita virtaili. Niin he ikäänkuin täydensivät toisiaan.

Muistan vielä aivan hyvin heidän asuntonsa. Molemmin puolin salia
sijaitsivat heidän makuuhuoneensa. Majurin yksinkertaisesti sisustetussa
huoneessa oli seinät koristeltu ketun ja ilveksen nahkoilla, pyssyillä,
pistooleilla, ruutisarvilla, metsästyslaukuilla, kalastusneuvoilla ja
sensemmoisilla, ja koko huoneen täytti väkevä tupakan ja
rasvanahkasaappaiden haju.

Vastapäätä olevassa huoneessa oli sihteerin vuode valkoisten,
pitsireunuksisten musliiniverhojen ympäröimänä; siellä oli myös
pukeumapöytä täynnä harjoja, saksia ja lukemattomia hajuvesipulloja,
sekä hyllypöytiä, jotka uhkuivat pienten posliinikapistusten paljoutta
ja joille oli aseteltu koreja vahakukkasineen ynnä muita »muistoja»
Turun naisilta. Ja kaikkialta löyhkäili vastaan kotona tehdyn ruusuöljyn
äitelän voimakas tuoksu.

Muistan hyvin erään päivällisen heidän luonaan syksyllä vuonna 1849.
Majuri istui pöydän päässä ja oli kaikki viinipullot hänen eteensä
riviin asetettu, »sillä niistä pidän minä -- tuhattulimaista vieköön --
paremmin huolta kuin veljeni Nisse», joka istui pöydän toisessa päässä,
tarjoillen lientä. Samalla kuin Nassen koko huomio oli kohdistettu
siihen, että lasit aina olivat täynnä, toisteli Nisse herkeämättä:
»Saanko luvan tarjota lientä lautasellisen lisää?» -- tahi »olkaa niin
hyvä, hieman lisää pasteijia!»

Majuri Nasse puheli kovaäänisesti pöytänsä päässä ja kun Nisse kuuli
mistä keskusteltiin, puuttui hänkin puheeseen: »Niin herraseni, jos
suvaitaan minunkin lausua ajatuskantani tässä asiassa, niin täytyy minun
tunnustaa, että minä kaikinpuolin olen samaa mieltä veljeni kanssa».

»Mitä, tuhatmiljoonaa korvennettua rakuunaa, se Nisse siellä sanoo?»
huusi silloin Nasse.

»Eipä mitään toki, rakas veljeni, lausuinhan vain mielipiteeni asiassa.»

Kun sitten paistia ympäri pöytää tarjoiltiin, lausahti majuri: »Tahdonpa
herroille kertoa, että olen itse nämä pyyt, tuhattulimaista sarvipäätä
soikoon, ampunut joka ainoan. -- Sepä olikin onnellinen metsästyspäivä.
Viisi pyytä kahdella laukauksella tipahti.»

»Hm -- hm» -- yskiskeli hiljoilleen Nisse, joka samana aamuna oli pyyt
torilta ostanut.

»Mitä tuhannenmoista se Nisse siellä sanoo?» huusi majuri.

»Oo, tuota, eihän mitään toki, ei kerrassaan mitään, rakas veljeni;
tahdon vain kunnianarvoisille vieraillemme huomauttaa, että minä itse
olen nämä etikkakurkut pannut säilytysastiaan.»

Kun jälkiruokaa tarjottiin, huomautti Nisse: »Minä toivon, herraseni,
että hillo teille oivallisesti maistuu, sillä minä olen itse noukkinut
marjat ja keittänyt ne hilloksi ja tämän munakakun olen minä itse
paistanut.»

»Ja ehkäpä muninut munatkin» -- puuttui majuri puheeseen, nauraen
sukkeluudelleen -- »sillä kyllähän hän, rakas veljyeni, sellaiseen
pystyisi.»

Kun päivällisateria oli syöty, kehoitti majuri sytyttämään sikarit,
jolloin Nisse kohteliaasti huomautti: »Hyvin mielellä, herraseni, hyvin
mielellä, kunhan ei vain minun pienessä kammiossani polteta, sillä minä
en voi sietää tuota ilkeätä tupakansavua.»

»Niin, tuollainen tuhattulimaisen akkamainen on rakas veljeni Nisse,
ett'ei hän vielä ole opetellut edes tupakoimaankaan, eikä pitämään
esimerkkinään vanhempaa ja ymmärtävämpää veljeään; mutta keittää
marjahilloa ja leipoa kakkuja, kas sitä hän osaa -- tuhattulimaista
granaattia -- niin ett'enpä luule koko Turussa sellaista rouvaa
löytyvän, joka hänelle vertoja vetäisi.»

»Ah, hyvänen aika veljeni, sinähän imartelet minua aivan liiaksi.»

Näin laskettelivat he leikkiä, lausuilivat kohteliaisuuksia ja
täydensivät toisiaan alituisesti -- luulenpa koko elinikänsä. Mutta
kaikilla oli hauskaa heidän seurassaan sekä heille että heidän kauttaan
ja kaikki viihtyivät hyvin heidän vierasvaraisessa kodissaan niin maalla
kuin kaupungissakin. Vielä näin viidenkymmenenkin vuoden perästä tuntuu
minusta kuin näkisin heidät elävinä edessäni: majurin, pyssy
hartioillaan ja sihteerin, hillonkeitto-esiliina vyötäisillään.

Monta kuvaavaa pikkupiirrettä voisi vielä kertoa. Niinpä oli majurilla
tapana sanoa aina: »Minä ja veljeni», jotavastoin hänen veljensä taas
kunnioittavammin lausui: »veljeni majuri ja minä.» Sihteerillä oli aina
tapana, puhuessaan naisten kanssa, ylen hienosti kammeta päätään
sivulle, ett'ei hänen hengityksensä vain ilkeästi häiritsisi
puhettemaansa naista.

He pitivät hienona sekoittaa puheeseensa niin paljon ranskalaisia sanoja
kuin suinkin, mutta kun he heikonpuoleisesti tuota hienoa kieltä
osasivat, aiheutui siitä, että heidän lauseensa usein saivat mitä
hullunkurisimpia käänteitä. Niinpä esimerkiksi sanoi majuri
tavallisesti, jos joku sattui heille tulemaan, ennenkuin he olivat
täysissä pukimissaan: »suokaa anteeksi, että minä vielä olen
puolipaidassa»; sihteeri taas puheli: »anteeksi kaikella muotoa, mutta
minä olen aivan alasti.»

Vaikkapa he synnynnäiseltä luonteeltaan olivatkin niin erilaisia, niin
olivat nämä kaksi veljestä kuitenkin kerrassaan liikuttava esimerkki
veljesrakkaudesta, joka oli liittänyt heidät yhteen niin voimakkailla
siteillä, että he olivat ikäänkuin yhteenkasvettuneet toinen toisensa
kupeelle koko elämän ajakseen. Ja joskin heidän heikkouksilleen ja
naurettaville ominaisuuksilleen hiukan naurettiin, pidettiin heistä
kaikissa tapauksissa yleensä ja kunnioitettiin heitä, ja pohjaltaan
olivatkin he rehellisiä ja hyviä ihmisiä.



XIII.

MUMMO-VAINAJAN HAUTAJAISET.

1850.


Monivuotiset kärsimykset ja vaikean kuolinkamppailun kestettyään kuoli
vanha mummo Daalintehtaalla joulukuuta puolivälissä vuonna 1850.

Äitini tahtoi silloin, että vietettäisiin yksinkertaiset hautajaiset,
joissa olisi läsnä vain me, hänen läheisimpänsä ja muutamat aniharvat
hänen vielä elossa olevat tuttavansa. Tällaiset hautajaiset, niin hän
arveli, olisivat parhaiten sopusoinnussa vainajan hiljaisen ja erilleen
maailmasta vetäytyneen elämän ja tämän talon tapojen kanssa, talon,
jossa ei pariin vuosikymmeneen yhtään vierasta ollut vieraillut.

Mutta isäni oli toista mieltä asiassa. Tosin oli tämä koti pitkät ajat
ollut surun ja sairauden johdosta hiljainen ja suljettu kaikilta muilta
paitsi omaisilta. Mutta kun mummo nyt oli kerran kuollut, piti
maahanpanijaiset isän mielestä viettää tavalla, joka arvokkaasti
vastaisi Petersénien tunnettua, suurta vierasvaraisuutta ja samalla
niitä muotoja ja tapoja, jotka olivat käytännössä siihen aikaan
parempain ihmisten hautajaisissa. Äitini ehdottama yksinkertaisuus
voitaisiin tulkita kitsaaksi säästäväisyydeksi tahi vieläpä tuonelaan
muuttaneen vainajan muiston halveksimiseksi. Ja niin jäi isäni mielipide
ratkaisevaksi.

Kun vieraiden kutsumislistaa sitten ryhdyttiin suunnittelemaan,
huomattiin että ainoastaan muutamia oli enää elossa sellaisia, jotka
mummo oli tuntenut ja joiden kanssa hän oli seurustellut -- suurimman
osan kutsuttavista vieraista muodostivat »uudet» ihmiset, joita mummo ei
ollut koskaan nähnyt, tuskinpa edes kuullut puhuttavankaan heistä. Ketä
näinollen siis kutsuttaisiin? Ensin kirjoitettiin vierasluetteloon vain
parhain ja ylhäisin aines papistosta ja suurimmat tilanomistajat, mutta
rajaa kutsuttavien ja poisjäävien välille oli vaikea vetää. Ett'ei
ketään loukattaisi jättämällä hänet hautajaisiin kutsumatta, päätettiin
sitten viimein kutsua pitäjän kaikki säätyläiset eroituksetta.

Suuri joukko mustareunaisia kutsumuskorttia lähetettiin sitten heille,
pyynnöllä »että he läsnäolollaan kunnioittaisivat meidän rakkaan
vainajamme maahanpanijaisia Dragsfjärdin kirkossa j. n. e.» Surusaaton
ilmoitettiin lähtevän määrättynä päivänä Daalintehtaalta täsmälleen klo
12 päivällä.

Äitiä ensin suuresti huolestutti nähtyään tuon pitkän vierasluettelon,
mutta hän tyyntyi pian, ajatellen että ainoastaan harvat, ehkäpä ei
kukaan heistä tulisi kutsua noudattamaan, sillä keli oli surkuteltavan
huono, kerrassaan hengenvaarallinen. Muutama viikko sitten oli satanut
paljon lunta, sitten sukeutunut suveksi ja vesisateeksi, joka kaiken
lumen sulatti, kunnes yhtäkkiä taas oli pakastanut. Tiet olivatkin nyt
joko jäätyneet routaisiksi ja röysteikköisiksi syvine kärrynraiteineen
tahi olivat ne kaljamella, varsinkin mäkipaikoissa, niin että kärryt
ajaessa liukuivat ja heittelehtivät siksi huikeasti että oli todellakin
vaara tarjolla huiskahtaa kärryineen päivineen ojaan ja kaatua nurin.
Kukapa siis tällaisella kurjalla ja vaarallisella kelillä lähtisi ilman
suoranaista pakkoa liikkeelle?

Mutta isä oli taaskin aivan toista mieltä ja sanoi tuntevansa paremmin
pitäjäläisensä ja maalla vallitsevat tavat kun kerran on joku
kutsutilaisuus kysymyksessä. Ja hän arvelikin varmasti, että vieraat
joukonneuvosta saapuisivat, huolimatta kurjasta kelirikosta. Ainakin
tuli olla varustautunut sitä varten.

Määräpäivänä alkoi jo aikaseen aamulla ennen yhtätoista kokoontua
suruhuoneelle vanhoja raihnaisia vaunuja, yksi-istuimisia kiesejä ja
kärryjä kaikenlaisia ajellen rämisten pitkin jäätynyttä tietä kaukaa ja
läheltä, tai oikeastaan vain kaukaa, sillä ei ollut vieraiden joukossa
yhtään, jolla olisi matkaa alle parin kolmen penikulman ollut, vaan
päinvastoin saapuivat useimmat vielä pitempien matkojen päästä.
Vieraiden olikin täytynyt jo aikaiseen joulukuun aamun pimeässä lähteä
kotoaan taipaleelle ja saapuivat he nyt perille kylmissään ja väristen,
jonka vuoksi heille kahvi hautajaisrinkeleineen maistui erinomaiselta,
samoinkuin tarjottu reiniläinen viinikin surukonvehteineen. Kaikki
kutsutut kokoontuivatkin pian, tuskin yhtään heistä oli jättänyt kutsua
noudattamatta.

Pitkään ei ennätetty lepäillä eikä lämmitellä, sillä täsmälleen kello 12
piti surusaaton lähteä liikkeelle. Hautajaisvieraiden täytyi pian
jälleen tumpustautua turkkeihinsa ja nousta ajopeleihinsä.

Eräiden vanhojen ajoneuvojen alustalle oli soviteltu ruumisvaunu, joka
mustavaatteisilla verhoilla ja valkoisilla reunarimsuilla oli
koristeltu. Sinne kannettiin sitten mustalla sametilla verhottu ja
hopeatähdillä kirjailtu ruumisarkku, mutta mitään kukkaiskiehkuroita
tahi seppeleitä ei näkynytkään, sillä siitä tavasta ei vielä silloin
mitään tiedetty. Vihdoin oli kaikki valmista ja pitkä surusaatto
vyörähti liikkeelle.

Askel askeleelta ajeltiin hitaasti eteenpäin ja niin täytyi hiljoilleen
hivutella aina Dragsfjärdin kappelikirkolle asti, jonne suruhuoneelta
oli matkaa puoli penikulmaa. Ruumisvaunua veti vainajan vanha musta
vaunuhevospari, joka ei pitkään aikaan ollut enää tuollaiseen
rasitukseen tottunut. Allapäin hevoset astuivat ikäänkuin surullisesti
aavistaen, että tämä matka tulisi olemaan myöskin niiden viimeinen
matka. Niin pääsivät ne ensimäisen korkean mäen alle ja olivat vetäneet
kuormansa melkein mäen harjanteelle asti, mutta silloinpa pettikin
vanhojen hevosten voima aivan viime tingassa. Ne eivät jaksaneetkaan
pitemmälle, vaan kompastuivat ja alkoivat liukua mäkeä alas; ruumisvaunu
törmäsi lähinnä seuraavaa ajopeliä vastaan, se taas seuraavaa ja sitä
tehden pitkin koko saattolinjaa. Syntyi tavaton sekamelska ja tapaus
muodostui kerrassaan vaaralliseksi, sillä mäenrinne oli jääiljamella ja
kärryt liukuivat syrjäkaria pahasti ja olivat vähällä keikahtaa nurin.
Mutta kaikeksi onneksi tapahtui tämä vielä aivan lähellä tehdasta ja
paljon väkeä oli kerääntynyt tien varsille surusaattoa katselemaan.
Väkeä juoksikin heti apuun, auttaen vanhat hevoset mäen päälle ja
taluttaen niitä sitten suitsista eteenpäin monissa mäkilöissä, joita
vielä oli jälellä ennenkuin kirkolle päästiin.

Vihoviimein päästiin perille. Vanhat uskolliset palvelijat kantoivat
ruumisarkun kirkkoon, jossa se asetettiin alttaripyörylän eteen. Sekä
alttari että sen eteispyörylä ja kuori oli mustalla vaatteella
valkoisine reunakoristeineen verhottu ja vaikkapa olikin vielä täysi
päivä, tuikki kynttilöitä tiheissä riveissä kaikkialla. Kirkko
kokonaisuudessaan teki juhlallisen vaikutuksen.

Hautaustoimituksen toimitti Kemiön rovasti, tohtori U. Forsman, mies,
jonka koko olemuksessa ja käytöksessä esiintyi kirkon korkea prelaatti
täydessä karvassaan. Ja hän toimittikin tehtävänsä sellaisella
arvonmukaisella tavalla, jonka hän hyvin ymmärsi tällaisissa tapauksissa
asiaan kuuluvan. Kun pari virttä oli veisattu ja jotakuinkin pitkä
ruumissaarna pidetty, astui hän alas saarnastuolista ruumispaarien
ääreen, alkaen luetella elämäkerrallisia tietoja vainajasta. Ensin toi
hän esiin vainajan ansiot puolisona, äitinä ja perheenemäntänä, hänen
surunsa ja koettelemuksensa elämäntaipaleellaan, hänen avuliaisuutensa
köyhiä kohtaan ja hänen suuren, joskin hiljaisuudessa harjoittamansa
hyväntekeväisyyden. Sitten siirtyi hän puhumaan vainajan korkeasta
syntyperästä ja hänen monista perinnäisistä ylhäisistä sukuseikoistaan
sekä isän- että varsinkin äidinpuolelta, tuoden esiin vainajan loistavat
esi-isät polvi polvelta aina Ebba Braheen, Kustaa Waasaan ja Kaarle
Knuutinpoikaan asti. Vasta sitten seurasi itse ruumiinsiunaustoimitus.
Alkoi jo hämärtää kun viimeiset virret oli veisattu ja pimeä siipensä
levitti kun arkku kirkosta kannettiin ja laskettiin perhehautaan ja ovet
viimein lyötiin kiini.

Kun kaikki toimitukset näin lopultakin olivat loppuneet, etsi kukin oman
hevosensa ja alkoi hyvää kyytiä huristaa suruhuoneellepäin uudelleen.
Oli pureva pakkanen ja vinhakka viima, joka tunkeutui vaatteiden läpi
luihin ja ytimiin. Vaunut ja kärryt liukuilivat ja heittelehtivät
mäkilöissä niin että kaikki arvelivat jonkun onnettomuuden tässä menossa
tapahtuvan. Oli tullut jo aivan pimeä ennenkuin perille päästiin.

Sitä hauskemmalta ja valoisammalta näytti tulijoista se näky, joka heitä
perillepäästyä kohtasi. Kaikista ikkunoista tulvehti iltapimeään
kauvaksi valaisevat kirkkaat valovirrat ja kun pakkasen kynsistä sisään
astuttiin, tuoksahti vastaan mitä miellyttävin lämpölöyhkä ja hyvän
ruuan hivelevä tuoksu. Pieneen ruokasaliin oli katettu ryyppypöytä, joka
siinä houkuttelevana odotti, eikä totisesti sovi moittia, jos aikaisesta
aamusta asti matkalla miilustaneet ja kärryissä huonolla tiellä ajaa
tärisyttäneet vieraat, jotka eivät koko pitkänä päivänä olleet muuta
suuhun pantavaa saaneet kuin kahvikupposen aamupäivällä, jos he nyt
halukkaasti odottelivat saadakseen voileivän siihen kuuluvan ryypyn
seuraamana, jota ensi ryyppyä maan tavan mukaan seurasi sekä puolikas
että »terssi» ja »kvarttakin». He olivat päivän pitkään saaneet
sulatettavakseen niin paljon henkistä ravintoa, että ruumista ravitseva
muona nyt tuntui sitä tervetulleemmalta.

Suuressa salissa seisoi hevosenkengän muotoon katettu päivällispöytä
yltäkylläisine antimineen. Pöydän yläpäähän asettuivat isä ja äiti sekä
vanhin sisareni istumaan -- nämä kaksi ainoat naishenkilöt, jotka
seurassa olivat -- ja heidän jälkeensä asettuivat pöytään arvohenkilöt
arvonsa ja virkaikäoikeutensa mukaan. Minun paikkani oli kauimpana
toisen pöytäsivustan päässä tehtaankirjanpitäjäin ja pikkupappein
joukossa.

Alussa oli tunnelma vakava, milt'ei juhlallinen, kuten sopiikin
tällaisessa tilaisuudessa. Syötiin ääneti tahi puheltiin aivan hiljaa.
Mutta vähitellen aterian kestäessä alkoi keskustelu sujua vilkkaammin ja
kovaäänisemmin ja saada luonnollisen, iloisemman sävyn. Eikä olekaan
ihmettelemistä siinä, jos henkilöt, jotka eivät koskaan olleet tunteneet
tahi edes nähneet vainajaa, eivät kyenneetkään pitkänpäälle
pysytteleimään itkusilmäisinä, eivätkä he toki olleetkaan purevassa
pakkasessa ajelleet penikulmamääriä ollakseen vain murheellisia perille
päästyään, vaan olivat he lähteneet maalaisiin kutsupitoihin. Mielen
hilpeydelle antoi vielä lisälentoa salissa löyhkäilevä herttainen lämpö,
loistavat kynttilät, runsaat ja maukkaat ruokalajit sekä vielä -- eikä
toki vähimmässä määrässä -- erinomaiset, hienot viinit, Petersénien
viinikellarin viimeiset, kauan säilyneet jäännösantimet, jotka nyt
piilostaan oli esiin otettu tyhjennettäviksi vainajan ja hänen huoneensa
kunniaksi ja muistoksi. -- Vähitellen kohosi tunnelma yhä vetreämmäksi,
juttelun ja keskustelun pauhina täytti salin ja haarukkain ja veitsien
valtava kalina häipyi puhelun paisuvaan porinaan. Silloin nousivat äiti
ja sisareni pöydästä, keksien poistumisensa syyksi väsymyksen ja
pahoinvoinnin.

Päivällisen syöntiä jatkui yhä edelleen ja yhä tiheämmiksi muodostuivat
tyhjennettyjen viinipullojen rivit pöydällä. Silloin alkoi eräs
kappalaispappi, jolla oli hyvänlainen lauluääni, ensin aivan hiljaa,
melkein kuin itsekseen, vaan sitten vähitellen kovaäänisemmin laulaa
vanhaa tunnettua pöytälaulua:

      »Kun istumme seurassa leikkisäpäällä
      ja käsiss' on tuoksuvat maljat,
      niin riemuten juo: -- maan murheissa täällä
      ei iloita liiaksi koskaan.»

Vastustamattomasti vaikutti tuo hilpeä laulu lähinnä istuviin, temmaten
heidät mukaansa, ja tuntien tuollaista suloista hyvinvoinnin tunnelmaa,
joka ihmisen valtaa syötyään herkullista ruokaa ja maisteltuaan hienoja
viinejä, yhtyivätkin he innostunein äänin laulamaan laulun
loppukerrantaa:

      »On kukkanen ilo, se puhkeevi nyt,
      vaan huomenna kuihtuvi jälleen.
      Juur' nyt, kun sä voit, elä onnessa vain,
      ja aattele huomista sitten.»

Keskustelu ja hälinä paisui yhä kovaäänisemmäksi, liikkeet ja elkeet
kävivät vilkkaammiksi, laseja tyhjennettiin tiheämpään ja pian
helähytettiin laulu uudelleen yhä innostuneimmin äänin. Isäni, isäntänä
ollen, oli joutunut sangen kiusalliseen asemaan, ja kun hän huomasi,
ett'ei hän pystynyt hillitsemään riemukkaaksi remahtanutta tunnelmaa,
käski hän lopettaa päivällisaterian niin pian kuin mahdollista ja
vetäytyi senjälkeen pois seurasta, pyytäen rovasti Forsmanin ottamaan
isännyyden huostaansa.

Sillä aikaa kun salin valtavilta ruokapöydiltä kannettiin
päivällisjätteitä pois, siirtyivät vieraat vierashuoneeseen juomaan
kupposen kahvia. Ja kun se oli tehty, astuttiin jälleen saliin, jonne jo
toti- ja punssitarjottimet oli vieraita varten esille kannettu. -- Kun
nyt ei enää isäntäväen läsnäolo ollut kohonnutta tunnelmaa
hillitsemässä, leijaili se pian yhä hilpeämpänä ja täyteläisempänä,
kunnes jo useiden vieraiden jalat alkoivat hieman hoippuilla ja silmät
hämäränharhaileviksi käydä. Silloin antoi rovasti Forsman merkin, että
oli koittanut jo poislähdön hetki, jolloin kukin vieras sai vielä
mukaansa suuren sahramirinkelin ja joukon jälellä olevia surukonvehtia.

Mutta talon alaveräjälle kuului vielä jonkun aikaa kotiaan kohden
ajelevan vierasjoukon parvesta tuon iloisen laulun säveleitä, kunnes ne
vähitellen yhä enemmän ja enemmän häipyivät avaruuteen ja yön synkkään
pimeyteen:

      »On kukkanen ilo, se puhkeevi nyt,
      vaan huomenna kuihtuvi -- -- -- --».



SISÄLLYSLUETTELO.

                                                    Siv.
Johdanto............................................   5
   I. Aikaisimpia muistojani........................   7
  II. Isoäiti.......................................  11
 III. Tinasotamies..................................  16
  IV. Naapuritalossa................................  26
   V. Ensimmäisen kerran teaatterissa...............  33
  VI. Mummo.........................................  44
 VII. Suur-isoäiti..................................  58
VIII. Eräs koulu Suomessa 60 v. sitten..............  77
  IX. Ystäväni ja minä..............................  85
   X. Kimnaasissa................................... 104
  XI. Tunteiden herätessä .......................... 119
 XII. Veljekset Nasse ja Nisse...................... 126
XIII. Mummo-vainajan hautajaiset.................... 134





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muistoja lapsen ja hopeahapsen 1 - Kuvauksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.