Title: Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2 - Kuvauksia
Author: Ramsay, Anders, 1832-1910
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2 - Kuvauksia" ***


MUISTOJA LAPSEN JA HOPEAHAPSEN

KUVAUKSIA


Kirjoittanut
Anders Ramsay


Suomentanut
Knut Sarlin


II osa


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1908.



XIV.

HELSINKI NUORUUTENI PÄIVINÄ.

1849--50.


»Tempora mutantur et nos mutamur in illis» (ajat muuttuvat ja me niiden
kanssa), sanoivat »vanhat» jo pari tuhatta vuotta sitten, mutta mitähän
he sanoisivatkaan, jos voisivat vilkaista tähän meidän, höyryn ja sähkön
korkeapaineessa hätäilevään ja hyörivään aikaamme?

Kaikki muuttuu ajan pitkään ja ajan kautta, emmekä vähimmin me itse,
meidän käsityksemme, tarpeemme ja vaatimuksemme. On paljon sellaista,
jota nykypäivinä pidämme perin mitättömänä ja huonona, vaan jota minun
nuoruudessani katsottiin ylellisyydeksi; mikä silloin vielä oli
tuntematonta ja aavistamatonta, josta ei edes rohkein mielikuvituskaan
voinut uneksia, se on jo nyt käynyt välttämättömäksi tarpeeksi. Nyt emme
voi ajatellakaan elämää ilman rautateitä tahi höyrylaivoja, ilman
sähkösanomalaitosta, puhelinta, jokapäiväistä postia ja sanomalehtiä,
ilman sähköä tahi kaasuvalaistusta, ilman pankkeja, huviloita,
kahviloita, varieté-teaattereja ja raitioteitä, kaikkea tuollaista, joka
nyt tuntuu olemassaolollemme yhtä välttämättömältä kuin ilma, jota
hengitämme. Mutta kaikki tuollainen oli silloin tuntematonta ja siksipä
ei sitä kaivattu ja toimeen sitä vaan tultiin ilman sitäkin.

Kun ajattelee, että kaikki tuo kehitys ja muodostuminen on tapahtunut
yhden ainoan ihmisijän kuluessa, ei voi muuta kuin hämmästyksissään
kysyä itseltään: milloin ja miten se on sitten käynyt päinsä. Emme ole
kiinnittäneet huomiotamme päivä päivältä edistyvään, tuntumattomaan
muutokseen, kunnes sitten elinpäiväimme loppuhetkinä seisomme ihmetellen
sen äärettömän eroituksen edessä, mikä entisyyden ja nykyisyyden välillä
on.

Ei ole tarkoitukseni tässä esittää mitään seikkaperäistä topograafista
kuvausta silloisesta Helsingistä, vaan aijon ainoastaan yleispiirtein
kuvailla muutamia ääriviivoja. Marraskuussa vuonna 1808 sattuneen suuren
tulipalon jälkeen, joka poltti poroksi melkein koko etelä- ja
pohjoissataman välillä olevan vanhan kaupungin, värjötti koko Helsinki
melkein autiona ja hyljättynä. Silloin määräsi keisarillinen säädös
vuonna 1812, että hallituksen istuin oli muutettava Helsinkiin, ja
nerokkaiden miesten, Ehrenströmin ja Engelin johdolla alkoi kaupunki
sitten nopeasti tulla jälleen kuntoon ja rakennetuksi.

Kun Turun palon jälkeen syyskuussa 1827 myöskin yliopisto muutettiin
Helsinkiin, kasvoi ja laajeni tämä uusi kaupunki nopeasti. Sinä
ajanjaksona, 1840--1850, josta nyt kerron, käsitti kaupunki jo, vaikkapa
siinä ei asukkaita ollutkaan kuin noin 17,000 henkeä, suurimman osan
»kaupungin lukkojen» eli tulliporttien välisestä alueesta. Kaikesta
tosin voi huomata, että kaupunki oli nuori, mutta Hietalahdesta
Elisabetintorille, Turun kasarmeilta Kaivopuistoon ja Punavuorille asti
oli se jo täyteen rakennettu. Ainoastaan Kampinmalmilla ja
Heikinkaduilta länteenpäin olevalla alueella olivat tontit autioita,
samoinkuin Korkeavuoren- ja Roopertinkatujen etelä- ja länsipuolelle
ulottuvilla seuduillakin kohoili vain alastomia kallion nyppylöitä.
Seutu, jossa nyt on rautatieasema ja jossa kohoovat Ateneum ja
suomalainen teaatteri, oli siihen aikaan savista suota, jota talvisin
käytettiin luistelupaikkana.

Mutta kaupungin varsinainen keskusosa oli jo siihen aikaan melkein
samallainen kuin nyt ja useimmat yleiset rakennukset, jotka Engel oli
rakennuttanut jaloon, puhtaaseen ja valtavasti vaikuttavaan tyyliin ja
joita vieläkin täytyy ihailla, olivat jo silloin valmiit. Aivan samassa
asussa kuin nyt, seisoivat jo silloin Nikolainkirkko, senaatintalo,
yliopisto, kirjasto, vanha klinikka, tähtitorni, suomalainen ja
venäläinen kasarmi, keisarillinen palatsi, raatihuone,
kenraalikuvernöörin talo y. m. Neljä korttelia Fabianinkadun ja
päävahdin välillä oli rakennettu täyteen yhdenkorkuisia kolmikerroksisia
kivitaloja, samat, jotka siinä vielä tänäkin päivänä seisovat, ja
muodostivat nämä talot siihen aikaan kaupan ja liikkeiden tyyssijan,
jossa asui miltei yksinomaan liikemiehiä. Kaikkialla muualla kaupungissa
näki ainoastaan mataloita, yksikerroksisia puutaloja, joita toisiinsa
pitkät lankkuaidat yhdistivät, ja useiden lankkuaitojen takaa näkyi
laajoja puutarhoja. Kasarmintorin reunuksilla ja Etelä-esplanaadinkadun
varrella kohosi kuitenkin kaksikerroksisia puutaloja, jollainen
rakennustapa sittemmin kuitenkin kiellettiin. Aniharvoja kivitaloja,
yhteensä luullakseni vain parisenkymmentä, kohoili siellä täällä
erillään mataloiden puutalojen joukossa.

Kaupunkimme ylpeys, neitsyeiden ja sotamiesten onnela, nyt niin kaunis
ja hyvinhoidettu Esplanaadi oli jo silloin olemassa yhtä laajana kuin
nytkin, mutta siunaa ja varjele minkä näköinen se silloin oli! Keskellä
esplanaadia kasvoi siihen aikaan kaksinkertaisessa rivissä vaahteroita,
jotka olivat aina kuihtuvassa tilassa ja kuolemaisillaan, kun niiden
juuret vain tunkeutuivat vähänkään syvemmälle vesiperäiseen maahan
kasvinsijoillaan. Katujen puoleisilla sivuilla kasvoi salavoita, joiden
nuoret latvat säännöllisesti leikattiin tasaisesti poikki. Nurmi sai
rehevästi kasvaa heinäsadoksi ja koko esplanaadia ympäröi viheriäiseksi
maalattu säleaita. Minkäänlaisia sohvia tahi istumapaikkoja ei siellä
ollut, vasta paljoa myöhemmin ilmestyi sinne muutamia viheriävärisiä
penkkejä. Siinä paikassa, jossa nyt hauska ja paljon käytetty Kappeli
tarjoaa hupaisan istumapaikan, oli siihen aikaan pieni, omituisesti
rakennettu kupurakennus -- jonkunlainen myymäläkoju, jossa oli myytävänä
limonaatia ja appelsiineja, ja tämän »huvimajan» molemmille puolille oli
asetettu ahdas puusohva, jolla myymälän harvat kantavieraat tavallisesti
istuivat. Mutta yhtä runsaasti hyöri ja vilisi kaupungin hienompaa
yleisöä kauniina kevätpäivinä tälläkin Esplanaadilla, jota siihen aikaan
vielä tavallisesti kutsuttiin Vasikkahaaksi, ja sirosti puettuja lapsia
leikitteli siellä kaikessa rauhassa riemuiten. Alemmat kansankerrokset,
sotamiehet ja työväenluokka, jotka nyt ovat anastaneet Esplanaadin
milt'ei yksinomaiseen huostaansa, eivät silloin vielä siellä
tungeskelleet, vaan olivat he tyytyväisiä saadessaan silloin tällöin
ohikulkiessaan heittää kaihomielisen katseen yli vihreän säleaidan
tuolle alueelle, ymmärtäen hyvin, ett'ei sitä oltu heitä varten aijottu.
Siihen aikaan oli se vielä yksinomaan »paremman kansan» sovittuna
yhtymäpaikkana, jossa siihen luokkaan kuuluvat voivat tavata toisiaan,
jutella ja kuherrella keskenään mielinmäärin. Eräässä siihen aikaan
esitetyssä huvinäytelmässä »Per ja Pål», jonka R. Frenckell oli
kirjoittanut, esiintyy eräs silloin suuresti pidetty kupletti, jonka
vielä muistan ja jossa esplanaadielämää ylistellään seuraavasti:

      »On koira, kissa kävelyllä
      keikaillen tuoll' Espiksellä,
      jossa pöyhkeet mammat istuu -- niinpä niin!
      ja tyttäret ne tirkistelee -- ymmärrätte -- siin'!»

Pohjois-esplanaadinkatu, joka nyt on kaupungin suuremmoisin, yksi sen
valtasuonista ja jonka varrella pitkin sen pituutta kohoaa palatsimaisia
rakennuksia, oli siihen aikaan yksi vähäpätöisimmistä kaduista, jota
pienet, matalat, mitättömät ja puoleksi maan sisään vajonneet
yksikerroksiset talot reunustivat. Niinpä seisoa törrötti silloin
Mikonkadun kulmauksessa, jossa nyt Merkurion talo komeilee, Kroppin
nahkuritehdas ja muutaman askeleen päässä siitä sijaitsi avonainen
teurastajan-myymälä. Myöskin yhdensuuntaisesti Pohjois-esplanaadinkadun
kanssa kulkevan Aleksanterinkadun varsilla näkyi vain kirjava hökkelien
sekoitus ja joku ainoa paremmanpuoleinen talo.

»Hävinneestä» Helsingistä oli vielä siihen aikaan paljon jälellä. Niinpä
seisoi kallionnyppylällä senaatintalon pihamaalla tuo vanha kellotapuli,
joka oli omiaan aina herättämään ihmettelyä, ritarihuoneen tontilla oli
taas vanha, turvekattoinen, syvälle maahan uponnut rakennus ja varsinkin
Kruunuhaassa näkyi useilla paikoilla tuollaisia vanhoja rakennusrähjiä.

Mutta kaiken vanhan joukossa esiintyi kuitenkin ihmeellisimpänä
Katajanokka, jonne ei vielä siihen aikaan ollut vähimmässäkään määrässä
ulottunut se repimis- ja rakennusinto, joka oli kaikissa muissa
kaupungin osissa valloillaan. Se oli silloin vielä niin sanoakseni ehjä,
tyypillisen alkuperäinen ja ikäänkuin kuva menneiltä ajoilta ja siellä
asui yksinomaan köyhää väkeä, kalastajia ja merimiehiä, kapakoitsijoita
ja rantajätkiä. Jyrkkien kallionnyppylöiden välissä kiemurteli siellä
kapeat ja likaiset, mutkaiset ja kiveämättömät tiet, joiden varsilla
siellä täällä näkyi rähjäisiä, turvekattoisia ja kaatumaisillaan olevia
mökkiä. Oli ylen vaikea päästä kulkemaan noita mutkikkaita kujia pitkin
ajoneuvoilla, ja kuitenkin tuonne siivottomaan ja syrjäiseen kaupungin
nurkkapuoleen sangen usein vaunuillakin ajettiin. Muistan vielä, kuinka
joskus pääsin äitini mukaan, kun hän sinne meni; siellä asui näet
hökkeleiden seassa myöskin useita merikapteeneja ja laivureita, joilla
siihen aikaan lienee ollut jonkunlainen oikeus myödä kotonaan tavaroita,
joita he olivat omilla laivoillaan kuljettaneet kotiinsa ja joita he
sitten myöskentelivät paljon huokeammalla hinnalla kuin mitä niistä
kauppaliikkeissä otettiin. Ja eipä liene tullikaan siihen aikaan ollut
niin tarkkasilmäinen kuin nykyjään. Kahden tällaisen laivurin luo
tavallisesti tie johti -- toiselta heistä, joka purjehti Espanjassa
asti, ostettiin portviiniä ja sherryä ja eräs kapteeni Lange taas, joka
kuljetti alusta Lyypekin ja Suomen välillä, myöskenteli kaikenlaista
rihkamaa ja kangastavaroita. Nyt on tuo vanha Katajanokka vain muisto;
kalliot on porattu ja hajalle räjäytetty ja palatsit siellä nyt
kohoilevat leveiden, tasaisten katujen varsilla entisten hökkeleiden
sijoilla.

Erään omituisuuden tuolta ajalta, joka nyt jo on hävinnyt, muistan
vielä. Tarkoitan kaupungin kahta salpapuuporttia. Toinen niistä sijaitsi
pitkänsillan toisessa päässä, toinen Heikinkadun loppukohdassa.
Tällaisen laitoksen muodosti pieni keltaiseksi maalattu puurakennus,
jonka etupuolelle oli maahan isketty neljä tavattoman paksua,
valkoiseksi maalattua pylvästä; niiden edessä taas oli korokesilta
kivääreineen ja rumpuineen. Tusina sotamiehiä ja yksi aliupseeri
muodosti vahdiston. Tuosta pikku majasta voi rautavitjojen avulla laskea
yli tien salpapuun, joka alaslaskettuna sulki kaiken liikkeen tiellä.
Minä puolestani en nähnyt salpapuuta koskaan alhaalla, vaan ihmettelin
ihmettelemästä päästyänikin, mitä tuolla salpapuulla ja sen viereisellä
vahdistolla mahtaisi olla oikeastaan tehtävänä. Lieneekö niiden
tarkoitus ollut sulkea näin tie lähestyvien vihollisten tai
kapinoitsijain joukkojen edessä, vai tarkoitettiinkohan kaikella tällä
vain hankkia sotamiehille jotain toimintaa, kun niiden näet täytyi astua
kiväärineen asentoon joka kerran kun jokukaan kenraalimies kulki siitä
ohitse? Vihdoin oivalsivat viranomaistenkin aivot, että tällaiset
salpapuut olivat hyödyttömiä, ja ne hävitettiinkin sitten. Mutta lapsena
ollessani tunsin minä kaikessa tapauksessa jonkunlaista pelonsekaista
kunnioitusta noita salpapuuvahdistoja kohtaan ja tuntui aina ikäänkuin
rauhallisemmalta kun oli onnellisesti ja hyvin päässyt niiden ohi. --
Nyt on vain nimi »tulli» jälellä noista senaikaisista salpapuuporteista.

Sen ajan hävinneiden merkillisyyksien joukossa on vielä mainittava
kaupungin kaakinpuu, joka seisoi paikallaan jotakuinkin nykyisen
kaartinratsuhuoneen kohdalla vielä kauan 1840-luvullakin. Minua oli
ankarasti kielletty menemästä sinne silloin kuin kaakinpuu-rangaistuksia
täytäntöönpantiin, jollaista silloin vielä usein sattuikin. Mutta
muutamat tutut pojat olivat kaikista kielloista huolimatta hiiviskelleet
rangaistuspaikalle ja pystyivät perinpohjin kuvaamaan ja kertomaan
kuinka kaikki tapahtui -- sekä ruoskanläimäykset että pahantekijän
huudot, tempoilemiset ja värähdykset paikalle kokoontuneen kansanjoukon
hoilotellessa ja häväistessä kärsijää, jota raukkaa toiset taas
kiihoittivat »kestämään niinkuin mies kestää» toisten kirkuessa
kehoituksia rangaistuksen toimeenpanijalle, piiskurille, »kaupungin
rakkarille», lyömään kovemmin. Todellakin mieltäylentävää kansanhuvia!

Katajanokan kauaksi merelle pistävät ja sen laineisiin uljahtavat
kalliokielekkeet muodostivat sataman pohjoisen pään ja kallioille siellä
oli rakennettu huonoja hökkeleitä, työn ja köyhyyden tyyssijoja. Mutta
eteläisellä puolella taas kohosivat Ullanlinnan vuoret ikäänkuin
aallonmurtajina ja siellä rehoitti ylimmillään kaikki edellisen
vastakohta; ne seudut muodustuivat pian ylellisyyden, loiston ja
prameuden pääpaikaksi. -- Kun suuri joukko Venäjän maineikkaita ja
rikkaita perheitä 1830-luvulla oli ulkomaisissa kylpy- ja pelipaikoissa
tuhlannut omaisuutensa ja saattanut venäläisen nimen huonoon huutoon,
kielsi keisari Nikolai sellaisilta passinsaannin ulkomaille
matkustamista varten. Kun heidän täten täytyi ryhtyä etsiskelemään
jotakin oleskelupaikkaa valtakunnan sisällä, kiintyivät heidän katseensa
meidän pieneen Helsinkiimme, jossa he arvelivat voivansa elostella miten
väin mielensä teki.

Tämän maahamme muuttavan lauman etunenässä kulki kuuluisa monenmiljoonan
omistaja, ruhtinatar Jussupoff, syntyisin Narischkin. Tämä ylenylhäinen
nainen oli jo Pietarissa tullut kuuluisaksi ylellisten hurjastelujensa
kautta, jotka usein esiintyivät mitä sopimattomimmissa muodoissa. Niinpä
oli hän kerran toimeenpannut juhlan omassa, Moikka-kanavan varrella
sijaitsevan suuren Jussupoffin palatsin viereisessä puistossaan, jossa
hän oli nostattanut pois kaikki pystykuvat jalustoiltaan ja panettanut
niiden sijaan elävät henkilöt seisomaan samoissa asennoissa ja
huomaamattoman vähäisissä pukimissa -- tai sitten ilkisen alasti -- kuin
kuvapatsaatkin. Ja nämä elävät kuvapatsaat valaistiin juhlan aikana
tulisoihduilla ja bengaalitulella, ja musiikki pauhaten kaikui ja
samppanja virtanaan kuohui. Juhla oli kerrassaan Neron juhlan tapainen,
niinkuin siitä kerrotaan teoksessa »Quo vadis?»

Sellainen taidekäsitys ja aistisuunta oli tällä ylhäisellä naisella,
joka silloin saapui pieneen kaupunkiimme rakennuttaakseen siellä
itselleen kesäasunnon. Hän valitsi asuntonsa paikaksi korkeimman
mäentöyryn Kaivopuistossa ja rakennutti sinne muhkean huvilan, jonka
Grönqvist nykyjään omistaa. Kerrotaan, että huvilapaikan valitsemiseen
olisi määräävästi vaikuttanut se, että tällä korkeasukuisella naisella
oli rakas ystävä, kaunis kapteeni Isakoff, joka oli jostakin rikoksesta
alennettu sotamieheksi ja siirretty Viaporiin. Huvilastaan oli
ruhtinattarella vapaa näköala hänen karkoituspaikalleen; ja vieläpä voi
ruhtinatar salakähmää käydä hänen luonaankin ja ehkäpä sai kapteenikin,
päällikkökunnan luvalla, pistäytyä ruhtinatarta katsomassa. Kaivopuisto
saakin synnystään mahdollisesti etupäässä kiittää kapteeni Isakoffia.

Kaupungilla kerrottiin tästä huvihimoisesta, nautinnonhaluisesta
ruhtinattaresta milt'ei mahdottomiin meneviä juttuja ja kuinka hän
täälläkin koetti elää samanlaista ylellistä elämää kuin
keisarikaupungissakin, mutta että vedenjuontilaitoksen hoitaja, asessori
Rabbe sai kuitenkin, monenmoisten vaikeuksien jälkeen ja panemalla
liikkeelle kaiken kykynsä ja liukkaan mielistelytaitonsa, hillityksi
ainakin tuon elämän ulkonaiset, yleisöä loukkaavat ilmaisut.

Ruhtinatar Jussupoffin esimerkkiä seurasi pian, mitä loistoon tulee
vieläkin jos mahdollista huimapäisempi kreivitär Opperman, samoin
ruhtinattaret Gagarin, Urusoff, Uvaroff, Trubetskoj, Kotschubej,
kreivitär Mussin-Puschkin, rouva Demidoff (sittemmin rouva Karamzin)
y. m., pian koko hienoin, kullassa kuppelehtiva pietarilainen
ylhäisseurapiiri, »le monde ou on s'amuse», huvituksen pyörteissä
hekkumoiva maailma; ja kaikilla oli heillä omat hevosensa, ajoneuvonsa,
seurueensa ja suuri palvelijajoukkonsa.

Tämä antoi aiheen konsuli, sittemmin kauppaneuvos Borgströmille ryhtyä
ajattelemaan jonkinlaisen yhtiöliiton muodostamista, joka sitten
perustaisi Kaivopuistoon uudenaikaisen terveysvesi-ja kylpypaikan; se
taas voisi pysyväisesti kiinnittää nuo kysymyksessä olevat loistavat
seurapiirit paikkakunnallemme. Niin tapahtuikin, ja pian oli
Kaivopuisto[1] suunniteltu, tasoiteltu ja sinne puut istutettu ja
rakennukset kyhätty. Lyhyessä ajassa saatiin kylpylaitos ja kaivohuone
täysin valmiiksi ja sitäpaitsi suuri joukko huviloita puiston itäisellä
sivulla, niiden joukossa m. m. kylpylaitoksen johtajan, asessori Rabben
komea Kalliolinna. Erinomaisen hyvin kannattikin rakennuttaa huviloita,
sillä parin kolmen kesän vuokratuloilla ne sai maksetuksi.

[1] Yhtiö perustettiin 1834, kylpylaitos rakennettiin 1836, uimahuone ja
kaivohuone avattiin 1838 ja senjälkeen alettiin luovuttaa huvilatontteja
-- paitsi äsken kerrottua Jussupoffin huvilapaikkaa joka oli ensimäinen
laatuaan.

Liike kasvoi yhä vilkkaammaksi ja yhä taajemmiksi muodostuivat huvia
haluavain vieraiden joukot, joita sinne kokoontui, aamusin
terveyslähteestä, iltasin samppanjapulloista ammentaakseen voimia uusiin
ylellisyyshurjasteluihin. Mutta samalla kun tulokkaat kylvivät täysin
kourin kultaa ympärilleen, toivat he myös tullessaan paljon itämaista
ylellisyyttä ja itämaisia tapoja -- eli oikeammin sanottuna huonoja
tapoja, ja myöskin uhkapelit löysivät heidän kanssaan tien tänne.
Huolimatta ankarasta kiellosta, kukoisti hermostuttava uhkapeli
kuitenkin täydessä vauhdissaan, ja suuret omaisuudet kuuluvat
livahtaneen sangen nopeasti omistajan kädestä toiselle omistajalle. Jos
käteiset rahat loppuivat, saivat »sielut», ylhäisten muukalaisten
maaorjat astua pelissä käytettäväksi rahamääräksi. Niinpä kerrottiin,
että eräänäkin yönä eräs kreivi Kuscheleff -- huonon pelionnen tähden --
oli menettänyt tuhannen maaorjaansa ja että eräs kenraalinrouva
Kristschanoffsky, jolla oli kuuluisa kokki, oli pannut tämän peliin
suurta rahasummaa vastaan ja menetti tuon kalliin »sielunsa».

Tämä ulkomainen yleisö arveli voivansa täällä pikkukaupungissa
toimeenpanna minkälaisia hurjasteluja tahansa ja hullaantuikin usein
siihen määrään asti, että poliisiviranomaisten oli ryhdyttävä asioihin
käsiksi. Parhaimman ennätyksen tällä alalla saavutti varmaan eräs nuori
Jakovleff, velttoutunut, raaka ja säädytön nuori mies, joka isältään,
yhdeltä Uralin rikkaimmista vuorilaitoksen omistajista, oli saanut
perinnöksi miljoonia, joita hän nyt koetti hävittää ja tuhota niinkuin
itseäänkin. Tämä herra oli kerran toimeenpannut kilpa-ajot kaupungin
pika-ajurien kesken. Hän valitsi heidän huonoimmat hevoskaakkinsa ja
lupasi viisisataa ruplaa hopeassa palkinnoksi sille, joka ensimäiseksi
onnistuisi ajamaan hevoskoninsa kuoliaaksi ja kolmikertaisen palkinnon
ja korvauksen niille hevosille, jotka kaatuivat hengettöminä yhden
tunnin kuluessa. Kukin voi kuvitella itselleen sen mielettömän
ruoskinnan, raivoavan ryntäilyn ja karkuajon yhtä katua ylös, toista
alas, kiroilun, räminän, läiskeen ja hoilotuksen, joka tuollaisessa
rytäkässä syntyi ja kesti, ennenkuin nuo kaakkiraukat suistuivat
menehtyneinä maahan.

Toisen kerran huvittelihe tuo samainen herra heittelemällä
rantalaiturilta kiiltävillä hopearuplilla niin kutsuttuja »viilikehloja»
eli »voileipiä», josta oli seurauksena, että kaupungin katupojat
kuolemaa halveksien yrittelivät sukeltamalla saada niitä käsiinsä,
kunnes poliisin täytyi hillitä ja estää moiset hengenvaaralliset
yritykset. Hullunkurisin oli kuitenkin hänen päähänpistonsa suututtaa
ylhäistä seurapiiriä lopettamalla koko kaupungissa olevan
samppanjavaraston, jonka viinipaljouden hän oli ostanut kaupoista tahi
tilannut hotelleista. Ja loppu, mitä hän ja hänen hieno seuransa ei
jaksanut juoda, sai vuotaa katuojiin, ja ylhäisen hienoston täytyi kuin
täytyikin tulla monta pitkää päivää toimeen ilman lempijuomaansa, kunnes
sitä ennätettiin muilta paikkakunnilta hankkia, ja se ei tottatosiaan
senaikuisten kulkuneuvojen välityksellä käynyt nopeasti päinsä.

Joskus olivat nuo hienot seurapiirit huvitelleet itseään pukeutumalla
talonpoikaisväeksi ja menemällä sitten ostoksiaan tekevän ja tavaroitaan
myöskentelevän rahvaan joukkoon kauppatorille, jossa he aikaansaivat
niin hullunkurisia kohtauksia ja mellakoitakin, että poliisin oli
jouduttauduttava paikalle selvittelemään sotkuista vyyhteä. Sitäpaitsi
vielä monenlaisia muita ilkeämmänpuoleisia ilveitä toimeenpantiin,
joista ei tässä voi lähemmin kertoa.

Mutta myöskin todella hienoja tilaisuuksia voitiin joskus toimeenpanna.
Niinpä puhuttiin vielä kauan jälestäkinpäin eräästä »fête champetresta»,
ulkoilmajuhlasta ja toisen kerran eräästä »fête venetiennestä»,
venetsialaisesta juhlasta, jotka kreivitär Mussin-Puschkin, syntyisin
Stjernvall, oli toimeenpannut kesällä 1840 asumallaan Melalahden tilalla
ja joiden juhlain vertaista hienostuneessa loistossa ja ylellisyydessä,
aistissa ja siroudessa ei siihen asti vielä maassamme oltu nähty. Muun
muassa saatiin ihailla keinotekoista saarta, jossa palmujen varjossa
erityisesti tilaisuutta varten Pietarista haettu mustilaisseurue lauleli
ja tanssi ja jonne parooni A. Mannerheim yritti soutaa pienellä
palkovenheellä, joka kuitenkin kellahti kumoon jo rantamatalikolla,
jotta -- niin kerrottiin -- tuo hieno parooni saisi siten tilaisuuden
esiintyä koko loppuillan eriskummallisen mielikuvituksellisessa,
»kokonaan tuotapikaa tekaistussa puvussa».

Kaupunkilaiset eivät yleensä katsoneet karsain silmin tällaisten
rikkaiden muukalaisten vierailuja kaupungissa, sillä he jättivät suuria
rahasummia jälkeensä, hotellit ansaitsivat erinomaisesti, kauppapuodit
saivat runsaasti myödyksi kaikenlaista rihkamaa ja monet kaupunkilaiset
saivat kesäisin muuten tyhjinä olevat huoneustonsa vuokratuiksi
vieraille korkeasta vuokramaksusta. Minunkin isäni otti kerran onkeensa
tuollaisen houkuttelevan tarjouksen ja vuokrasi huoneustomme eräälle
amiraali Lazareffille, mutta katua sai hän tätä kauppaansa. Sillä kun me
palasimme syksyllä kaupunkiin, täytyi huoneustossamme toimeenpanna
korjauksia niin paljon, ett'eipä vuokrarahat niihin lähimainkaan
riittäneet. Parkettilattiat olivat täynnä naarmuja, kuurnia ja orkosia,
sillä nuori väki oli sitä käyttänyt luistelupaikkanaan, seinäpapereilla
päilyi rasvatäpliä niillä paikoin, joissa pyhimyskuvain paikat oli
ollut, huonekalut olivat pahasti ruhjoutuneet ja turmeltuneet ja
pöytäliinavaatteita oli käytetty pölyriepuina. Eikä isäni koskaan
uusinut vuokraamisyritystään.

Mutta kun ylhäisömaailmalle julistettu kielto, joka oli estänyt heitä
matkustelemasta ulkomaille, 1840-luvun loppupuolella peruutettiin, jätti
tuo ylhäisö kaupunkimme, jolloin myöskin loppui Kaivopuiston lyhyt vaan
loistava aikakausi ja se muuttui vähitellen sellaiseksi kuin se nytkin
on.

Paitsi Kaivopuistoa oli Helsingissä toinenkin puisto, muistorikas
Kaisaniemi, joka on rakas kaikille, ketkä siellä vain ovat olleet, ja
kaikkihan taas ovat siellä olleet, jotka kerran Helsingissäkin ovat
käyneet. Jos Kaivopuisto olikin kansainvälisen ja ylimysvaltaisen
ylhäisön kokouspaikka, niin muodostui taas Kaisaniemi kansallisen
intelligensin, yksinkertaisempien ja vaatimattomampien seurapaikaksi,
sellaisten, jotka välttivät sekoittautua muukalaisten laumoihin. Mikään
kansanpuisto ei se vielä silloin ollut, sillä kansan taajat, kaikki
täyttävät joukot eivät siihen aikaan vielä käyneet missään eivätkä
tungeskelleet minnekään.

Kaisaniemen oli perustanut vanha vapaamuurari Granatenhjelm, joka siellä
myös lepokammiossaan lepää. Sen omisti ja sitä hoiteli ensin rouva Kaisa
Wahllund, josta koko puisto laitoksineen on nimensäkin saanut ja siirtyi
se sitten mamsseli Emelia Myhrmanin huostaan, ja hänpä sille kykeni
antamaan sen rattoisan viihtymyksen leiman, joka hänen aikanaan niin
tavattoman suuressa määrässä oli Kaisaniemelle ominaista ja sen
tunnuspiirteenä. Puisto oli silloin paljon tuuheampi, kunnes 1890
sattunut raivoisa myrsky nujerteli maan tasalle suuren joukon puiston
puita.

Sinne riensivät ne kaupunkilaiset, jotka halusivat ja pitivät parempana
pysyä erillään venäläisestä maahantulotulvasta Kaivopuistossa, riensivät
hengittämään kesän raikasta ilmaa tahi nauttimaan puiden varjossa
viileydestä. Syöden yksinkertaista illallista tahi juoden
luonnonhelmassa kahvikupposen nauttivat he luonnon rauhallisesta
ihanuudesta.

Mutta talvi kuitenkin oli Kaisaniemen varsinainen ja suuri kausi, sillä
se muodostui aina talvisin »intelligensin», nuorten ja ylioppilaiden
kokoontumispaikaksi ja siellä pidettiin kaikki lukemattomat akateemiset
juhlat, osakunta- ja ylioppilaskekkerit ja kaikki iloiset »viftit», kun
oltiin onnenpoikina päästy läpi tutkintojen, dosentti- ja
professoriväitöksien kiirastulesta, j. n. e. loppumattomiin.

Samoin kuin Kaivopuiston, niin oli 1840-luku Kaisaniemenkin
suuruudenaika. Ja kuitenkin, kuinka yksinkertaisia olivatkaan tuollaiset
kekkerit! Mitättömän vähäpätöisesti sisustetussa salissa, jonka
huonekaluista mainittakoon vahavaatteella päällystetty sohva, seisoi
pitkä pöytä, jonka toisessa päässä komeili punssijuoma-malja ja toisessa
»Carolina-malja», sisältäen valkoviinisekoitusta, ja näiden maljojen
välissä pitkät rivit laseja. Kun maljat oli juotu, käytiin käsiksi yhtä
yksinkertaiseen illalliseen, tahi paremmin sanottuna pika-iltaseen,
johon pysyvänä pääruokalajina kuului sillisalaatti.

Mutta jospa tuon vanhan, vieläkin paikallaan seisovan ravintolan seinät
voisivat puhua ja kertoa mitä kaikkea niiden sisässä on tapahtunut ja
sanottu, niin syntyisipä siitä yhtä mieltäkiinnittävä kuin kirjavakin
kertoelma, sillä varmaankaan ei missään paikassa Suomessa ole pidetty
niin monta ylevähenkistä ja vakavaa puhetta, eikä taas singauteltu niin
paljon sukkelia ja hupaisesti hulmahtelevia leikinlaskuja, kuin siellä.
Siellähän Gabriel Leisteniuskin tilapäisesti kyhäsi sukkelimmat,
parhaimmat runonsa. Muistan vielä monta tuollaista tilaisuutta
ylioppilasajoiltani. Eivätkä sellaiset muistot unohdu milloinkaan.

Kun mamsseli Myhrman vuonna 1854 luopui toimestaan, menetti myöskin
Kaisaniemi samalla rattoisuutensa ja sieltä hävisi järjestävä kyky.
Näihin aikoihin alkoivat myös akateemiset juhlat saada toisenlaisen,
niin sanoakseni yleisemmän ja hijotumman leiman ja niitä alettiin
sittemmin viettää uudemmissa ja paremmissa ravintoloissa itse
kaupungissa. Ja niinpä loppuikin tuon vanhan ylioppilasravintolan
suuruuden aika, josta nyt tuskin on enää jälellä muuta kuin muisto.
Vanha, hauska, vahavaatteella päällystetty sohva on hävinnyt teille
tietymättömille ja sen sijaan on ravintolasaliin ilmestynyt
nukkakankaalla päällystettyjä mahonkisia huonekaluja; yksinkertaisia,
harmaaksi maalattuja seiniä koristavat nyt suuret peilit; Kaisaniemi on
nyt monien muiden tapainen ja kaltainen ravintola. Vanhan perinnäistavan
mukainen ylioppilaslaulu Kaisaniemessä Vapunpäivän aamuna on milt'ei
ainoa seikka, joka nykyjään enää muistuttaa menneistä iloisista
päivistä.

Kaksi ulkoravintolaakin oli siihen aikaan, nimittäin Töölö, joka
sijaitsi sillä paikalla, johon sitten 1850-luvulla sattuneen tulipalon
jälkeen rakennettiin Hesperia, ja joka lienee ollut alemman
porvariluokan ja totiukkosten usein muistama mielipaikka -- ja sitten
vielä »Säästöpankki», matala, keltaiseksi maalattu, jotakuinkin
rätiskäinen, yksikerroksinen puurakennus, joka sekin sijaitsi
Töölönlahden rannalla Kaisaniemen vastapäätä. Siellä elettiin vapaammin,
kainostelemattomammin ja häikäilemättömämmin; ja virtaili siellä
vieraita kosolta, varsinkin sellaisia, jotka koettivat pitkittää iloja
mitä kauimmin ja viettivät siellä toisen ja kolmannen päivän
»lystäilyjä», joka siihen aikaan ei mitään tavatonta ollutkaan.

Eläintarha, Korkeasaari, Luoto ja Fölisö olivat vielä silloin maita,
joita ei oltu »löydetty». Sitävastoin kerrotaan, että Melalahdella ja
Granin majatalossa olleissa ravintoloissa olisi pidetty kylläkin
jonkunlaisia arveluttavampia »istunnoita».



XV.

MINKÄLAISTA SIIHEN AIKAAN OLI.


Eipä löytyne mitään tässä maailmassa, jolla ei olisi varjopuoliaan, ja
erityisesti oli asianlaita näin, mitä kaupungin senaikuiseen
valaistukseen tulee, sillä se oli valoa, joka ei loistanut tahi ehkä
oikeammin loisti olemattomuudellaan. Tähän niin sanottuun valaistukseen
käytettiin öljylamppuja, jotka alinomaa savusivat ja senvuoksi olivat
myöskin aina savun vallassa ja likaisia. Lyhdyt, joita oli asetettu
katujen kulmauksiin keltaisiksi maalattujen puupylväiden nenään, olivat
suuria ja karkeatekoisia, viheriäisiksi maalattuja vehkeitä, joiden
yläpäässä nitisi ja natisi tuulikiekko savun johtamista ja vedon
lisäämistä varten. Talvinen päivä on pohjolassa lyhyt ja heti kun hämärä
laskeutui, kietoi se kaupungin pimeään huntuunsa, josta eroittautui vain
näiden katulamppujen himmeät, punaisenvivahtavat, tuskin huomattavat
valopilkut pitkien välimatkojen päässä toisistaan, koetellen opastaa
tietä niille harvoille, jotka tässä synkeydessä olivat kulkusalla.

Selviytyäkseen ja tullakseen toimeen tuollaisessa pimeässä, oli kaikilla
sellaisilla henkilöillä, joilla kerran oli omat ajoneuvot, s. t. s.
melkein kaikilla talonomistajilla ja säätyhenkilöillä mukanaan
ajoneuvojensa taka-istuimella palvelija, joka piti korkealla ilmassa
kaksikynttiläistä lyhtyä, valaisten sillä kuljettavaa vaarallista tietä.
Sellaisia, joilla taas ei omia ajoneuvoja ollut, saatteli kutsuista ja
teaatterista kotiin neitsyt, joka herrasväkensä edellä kuljetti
tuollaista kaksikynttiläistä lyhtyä. Yksinäisillä jalan kulkijoilla oli
melkein aina mukanaan käsilyhty.

Ja kun ilta oli joutunut, loppui myöskin heti kaikki tavallinen liike,
sillä kaikkialla peitti pimeä silloin tienoot; eikä edes kaupungin
keskusosatkaan olisi olleet sen paremmin valaistuja, joll'ei
kauppaliikkeiden ikkunoista lankeeva himmeä valojuova olisi jonkun
verran kadulle heijastanut. Mutta kun kauppaliikkeetkin jo aikaseen
illalla suljettiin, peittyivät nämäkin seudut senjälkeen yön pimeään.

Yleisesti arveltiin ja ajateltiin siihen aikaan, ett'ei turvallisuus
kaduilla ollut varma, niinpiankun oli tullut pimeä. Ja senpävuoksi eivät
paremmat naiset rohjenneetkaan yksin astua ulos hämärissä. Eikä selvällä
päivälläkään pidetty oikein sopivana tahi vaarattomana sellaista,
jonkavuoksi heidän jälessään tavallisesti astuikin muutaman askeleen
päässä livrépukuinen palvelija. Jos he taas yksin kävelivät, oli
hienoille naisille tarjona vaara, etenkin jos he olivat sieviä näöltään,
että tuntemattomat herrat tulivat puhuttelemaan heitä, vieläpä
saattelemaan pitkät matkat.

Järjestyksen ylläpito kaduilla oli vielä siihen aikaan kutakuinkin
alkuperäisellä ja huonolla kannalla. Poliisikunta oli vähälukuinen, eikä
sitä oltu kuriin ja järjestykseen totutettu, eikä niitä harvoja
poliisikonstaapeleja myöskään, joita kaikenkaikkiaan kaupungissa löytyi,
saanut käsiinsä silloin kuin niitä olisi tarvinnut -- he oleskelivat
mieluimmin ja suurimmaksi osaksi vahtikonttorissa, josta niitä sai
kutsua hätään -- useimmittain liijan myöhään. Tästä johtuikin tuo
silmitön pelko, ettei kenkään uskaltanut lähteä ulos autioille kaduille
pimeän tultua. Myöskin naispalvelijat, joiden täytyi juosta
isäntäväkensä asioilla, kulkivat aina lyhty kädessä -- sillä muuten
antautuivat he alttiiksi monenmoisille ikävyyksille.

Poliisivalvonta yönaikaan olikin oikeastaan kaupungin palovartijain
hartioilla. Palovartijat taas eivät siihen aikaan olleet niinkuin nyt
majoitettuina suuriin, muhkeisiin palokunnantaloihin katsastustornineen,
voimistelu- ja lukusalineen, eikä heillä ollut kauniita virkapukuja,
vaan vaeltelivat senaikuiset palovartijat kaksittain yökaudet pitkin
kaupungin katuja, puettuina pitkiin, ruskeisiin kaapuihin ja virittäen
katujen kulmauksissa tuon tutun yksitoikkoisen ja ylen pitkäveteisen
laulunsa:

      »Kello on kymmenen lyönyt!
      Suo kautta voimasi lempeä Luoja
      täll' kaupungill' tulen ja vaaran suoja.
      Kello on kymmenen lyönyt!»

Nämä kaupungin palovartijat olivat tavallaan asestettuja, heillä oli
nimittäin aina mukanaan ulkona kaksi perin ihmeellistä asetta. Toinen
niistä oli rämistin, tavallisen jänis-rämistimen kaltainen kapistos,
jolla he voivat saada aikaan hirvittävän räikeän melun herättääkseen
siten tulipalon sattuessa talossa asuvat ihmiset ja samalla
varoittaakseen vaarasta naapureja. Toinen heidän varustuksiinsa kuuluva
ase oli niin kutsutut saksit, jotka -- ollen varsiltaan nivelikkäät --
voivat ulottua pitkän matkan päähän ja joilla he voivat nipistää
epäilyttävän näköisiä yökulkijoita jaloista tai käsiranteista tahi
vyötäisiltä kiinni -- varsinkin iskivät he näin saksinsa yöllä
miilustaviin naisiin -- ja viedä heidät sitten yöpuulle »putkaan»
odottamaan seuraavaa aamua, jolloin »kiini nipistettyjen» tuli tehdä
selko viranomaisille, mikä oli yöllisen kävelyretken tarkoitus ollut.

Ei tapahtunut kuitenkaan harvoin se ihme, että nämä järjestyksen ja
valkeanvaaran vartijat olivat liijan ylitsevuotavaisesti uhranneet
Bakkukselle ja vahvistaneet itseään kotimaisella jumalaisjuomalla
kestääkseen yökylmää ja senvuoksi ottivatkin sitten oikein
perinpohjaiset unet joillakin kauppaliikkeen rappusilla. Ja silloinkos
heille tehtiin jos jonkinlaisia kepposia. Niinpä kerrottiin, että
muutamat ylioppilaat olivat eräänä yönä tavanneet Porvoossa jonkun
palovartijan kerrassaan avuttomassa tilassa, tiedottomana humalassa. He
panivat palovartijan rekeen ja päästämättä hänen humalaansa haihtumaan
veivät hänet Helsinkiin, jossa asettivat hänet kirkonrappusille. Kun hän
sitten vihoviimein heräsi, paistoi aurinko jo täydeltä terältään, mutta
uskollisena tottumukselleen ja velvollisuudelleen alkoi hän vedellä
lauluaan

      »Kello on kymmenen lyönyt!»

Kukin voi kuvitella ukkoparan kummastelun, kun hän unenpöpperössä ollen
ja hieroskellen silmiään ei tuntenutkaan oikein kaupunkiansa.

Kun palokunta oli tällainen ja poliisikunta samoin, kun palokalustot
olivat perin kurjat ja vähäiset ja kun ei minkäänlaista vesijohtoakaan
ollut, voidaan hyvin kuvitella miten kaikki kävisi, kun sattui tulipalo.
Ja tulipaloja sattuikin siihen aikaan hyvin usein, leviten valkeanvaara
usein sangen laajallekin. Nykyjään ovatkin milt'ei aavistamattomia nuo
senaikuiset suuremmoiset, kamalat näytelmät, varsinkin jos sattui
tuulemaan ja vedenpuute olemaan suuri. Kaikki talonomistajat olivat
suuren sakon uhalla velvolliset, kuultuaan tulipalomerkin kaikuvan
kirkontornista ison kellon läppäyksin, lähettämään vesitynnerinsä
kiitävällä vauhdilla palopaikalle, ja ensimäisinä paikalle saapuneet
vedentuojat saivat palkinnon. Senpävuoksi sukeutuikin aina vedenajajain
kesken hillitön kilpa-ajo pitkin katuja ja pian ahtautui tulipalopaikka
niin täyteen kaupungin vesitynnereitä, että sammutustyö ruiskujen ja
palokaluston avulla kävi milt'ei mahdottomaksi. Kaikenlaista väkeä
virtaili samoin joukottain palopaikalle, enimmäkseen uteliaina saada
nähdä koreaa näytelmää, kun kamalat, korkealle hulmahtelevat ja
leiskuvat lieskat punasivat taivaankannen, mutta myöskin »pelastamaan»
-- niinkuin oli tapana sanoa. Ja tuo pelastaminen taas kävi päinsä
useimmittain siten, että he kiireissään ja innostuksissaan, muka
pelastaakseen omaisuutta tulen uhriksi joutumasta, heittelivät
huonekaluja, peilejä, posliinitavaroita ja lasi-astioita ikkunasta ulos
suoraan kadulle. Suurin osa liekeistä pelastettua tavaraa meni näin
kaikissa tapauksissa pilalle ja sirpaleiksi, ja paljon niistä kähvelsi
ja varasteli mukaansa myöskin erityisesti sitä varten paikalle
kokoontunut roskaväki, jota poliisit eivät voineet estää tunkeutumasta
palopaikalle. Mitään erityistä pelastuskuntaa ei siihen aikaan ollut
olemassakaan. Eikä palovakuutuskaan ollut mitään yleistä. Alempain ja
vähempivaraisten yhteiskuntaluokkain piireissä tuskin siitä edes mitään
tiedettiinkään.

Jotakuinkin viheliäisessä kunnossa olivat kaupungin kadutkin. Ne oli
kivetty teräväpäisillä mukulakivillä, joita myöten jalanastujasta tuntui
usein kiusalliselta tallustella, ja olivat ne samanlaisia kuin nytkin,
lukuunottamatta muutamia pääkatuja, jotka viihoviimein on laskettu
sepelikivestä. Yhtä jalkojarasittavalla tavalla olivat katujen
jalkakäytävätkin kivetyt, kunnes jotkut alkoivat niitä kivetä uudelleen
Räävelistä tuoduilla latuskaisilla kalkkikiviliuskoilla. Tätä tapaa
alkoivat vähitellen käyttää useimmat talonomistajat, mutta kalkkikivellä
oli se paha vika, että se pian lohkeili palasiksi. Meidän aikanamme
tavattavia, kävelylle houkuttelevia asfalttikäytäviä ei vielä siihen
aikaan oltu keksittykään, ja katujen kiveäminen graniittipaasilla kävi
taas liijan kalliiksi.

Kun tuiskut talvella pyryyttivät kaupungin kaduille lumikinoksia, ei
niitä ajettu pois niinkuin nykyjään, vaan ainoastaan lumiaura, jonka
eteen suuri joukko hevosia oli valjastettu, hujelsi -- ajurien ruoskiaan
vingutellessa ja elämöidessä ja poikasten suureksi huviksi -- pitkin
katuja, tasoitellen pahimmat kinokset. Lumi jalkakäytäviltä luotiin
aivan yksinkertaisesti vain hevoskadulle. Jalkakäytävät olivatkin
senvuoksi paljon alempana kuin ajokatu ja kun sattui oikein luminen
talvi, jäivät käytävät niin alhaalle, että ne näyttivät ikäänkuin
jonkinlaisilta urilta, joista ei kadun toiselle puolelle voinut nähdä.
Kuitenkin piti katujen vanhan tavan mukaan olla lumettomat Vapunpäivänä
ja silloin kuljetettiinkin pois kaikki loppuhölsä, jota kevätaurinko ja
vesisade ei vielä ollut sulattanut.

Kaupungin koko kauppa ja liike-elämä oli siihen aikaan keskittynyt
Kauppa- ja Senaatintorin seuduille ja näiden torien välillä oleviin
kortteleihin. Tämän alueen ulkopuolella tapasi vain pienempiä,
yksinäisiä puotipahasia. Sittemmin, kaupungin laajentuessa, on liike
alkanut ulottua yhä enemmän ja enemmän länteenpäin. Tämän lisäksi on
huomattava, että kauppa ei silloin vielä ollut ensinkään
erikoistutettua, vaan samassa myymälässä myötiin mitä erilaisimpia
tavaroita. Niinpä oli m. m. Etholénin myymälä, kaupungin silloinen paras
kauppaliike Etelä-esplanaadin- ja Unioninkatujen kulmauksessa (nykyisin
Pletschikoffin), avonaisten holvien kautta jaettu kolmeen eri osastoon.
Ensimäisessä osastossa sisäänkäytävän vieressä oli myötävänä
kaikenlaista siirtomaatavaraa, yksinkertaisimmista alkaen aina
hienompiin mausteaineisiin saakka, keskimäisessä taas lasitavaroita,
posliineja ja rihkamaa, sisimmässä sitävastoin koru- ja vaatetavaraa
hamaan silkkiin ja samettiin, hajuvesiin, hansikkaisiin ja
kaikenkalttaisiin pukukoristeihin y. m. höpeneihin saakka. On
luonnollista, ett'ei kauppavarastot tällaisissa olosuhteissa voineet
olla niin hyvin lajiteltuja kuin erikoisliikkeissä yleensä, mutta eipä
sellaisia vaatimuksiakaan siihen aikaan ollut. Siihen aikaan ei
myymälöissä seisottu kahdenvaiheilla ja pulassa mitä ottaisi, vaan
ostettiin mitä oli tarjolla ja liikkeessä mahdollisesti löytyi ja
maksettiin se hinta, mikä pyydettiin ja siihen tyydyttiin. Tämän
Etholénin liikkeen kanssa kilpaili Deckerin kauppaliike
Aleksanterinkadun varrella, (nykyisin on sillä paikalla lääninkanslia),
ja oli tämäkin myymälä jaettu kolmeen osastoon. Kun nämä kaksi kauppaa
sitten lopetti liikkeensä, ilmestyi niiden sijaan Schiefner
(Pohjoismaiden pankin talo) ja Bolin & Einighorst (Kleinehn hotellin
paikalle), Göhle & Aspelin ynnä muut. Huomattavammista senaikuisista
liikkeistä on vielä mainittava I. H. Lindroosin rautakauppa (nykyisen
Yhdyspankin paikalla) sekä Gaddin laaja rahvaan tavarain liike (nyt
Sidorowin kalustokauppa).

Paitsi näitä harvoja suurempia kauppaliikkeitä, oli kaupungissa silloin
joukko venäläisiä kauppapuoteja, joiden hallussa oli milt'ei kokonaan
kaikenlainen siirtomaatavaroiden kauppa, ja ylenmäärin levittivätkin
nämä kauppaliikkeet kaupunkiin venäläisiä tavaroita ja tehdastuotteita,
johon lienee erityistä kiihoitusta ja vilkkautta antanut silloinen
tullitaksa. Heidän kauppaliikkeensä, »lafkansa», jotka olivat usein
sangen epäsiistejä, olivat jo järjestäytyneet erikoisliikkeiksi.
Sellaisia oli esimerkiksi kahden Baranoff-veljeksen puoti Senaatintorin
laidassa, jossa tuskin muuta tavaraa löytyikään kuin messinkisiä
teekeittiöitä, loistenahkapieluksia ja venäläisiä yönuttuja, Duldinin
teemyymälä Unioninkadun varrella, Uschakoffin leikkikalukauppa
Erottajalla, Scharinin venäläisten nahkatavarainkauppa Kauppatorin
varrella, j. n. e. Pitkäpartaisia, ketunnahka-kauhtanoihin puettuja
venäläisiä »kupetsoja» oli siihen aikaan niin paljon, että heidän
nimistään sepitettiin oikein erityinen laulunpätkä, jonka jokainen
kaupungin koulupoika osasi laulaa:

      »Uschakoff ja Kudrakoff
      Baranoff ja Tabunoff
           Duldin! Duldin!
      Uschanoff ja Jablokoff,
      Koroloff ja Durakoff
           Scharin! Scharin!»

He olivat hyvänahkaisia, yksinkertaisia ja vaatimattomia miehiä ja
elivät yksinomaan vain ammattinsa hyväksi, tietämättä vähääkään
kaupungin ja maan harrastuksista ja asioista, mongerrellen kieltämme
usein tavattoman naurettavalla tavalla. Useat heistä saivat kauppansa
kehittymään huomattaviksi toiminimiksi, mutta kun heillä ei ollut täällä
todellista ja vakiintunutta jalansijaa, ovat he sittemmin palanneet
takaisin maahansa tahi kuolleet ja hävinneet näyttämöltä.

Kun nykypäivinä kävelee ympäri kaupungin katuja, täytyy ihmetellä viini-
ja herkkutavarakauppojen paljoutta. Siihen aikaan näet harjoitti
tuollaista kauppaa ainoastaan Stenberg (vastapäätä yliopiston porttia)
ja Hardén Pohjoisesplanaadinkadun varrella, jonka kauppa samalla oli
kaupungin ainoa herkkutavarapuoti, jossa nimittäin oli kaupan hedelmiä,
juustoa, silliä, sardiineja ja -- suolattuja hummereja, joita,
sittenkuin niitä oli muutamia päiviä huljutettu vedessä suolan
liuoittamista varten, pidettiin erinomaisen hienona ruoka-aineena. Jos
joku arvelee, miksi tuollaisten n. k. herkkutavarain kysyntä siihen
aikaan oli niin vähäinen, saa hän arveluunsa vastauksen siitä, että
jokainen perheenemäntä silloin piti jonkun verran kunniataan
loukkaavana, tai ikäänkuin todistuksena hänen puuttuvasta kyvystään, jos
hänen olisi pitänyt kauppapuodeista hankkia täytteet ryyppypöytään,
jotka hänen olisi pitänyt osata valmistaa paremmin kotonaan --
lukuunottamatta kuitenkaan kaviaaria, sardiineja ynnä muita sellaisia.
Nykyjään sitävastoin hyllyvät pöydät täynnä koreita, nimilipuilla
varustettuja säilykerasioita ja törppöjä -- helposti ostettavissa
olevia, joista ei ole vähääkään vaivaa eikä puuhaa, ainoastaan rahasta
on kysymys!

Alhaisella kannalla olevain herkkukauppojen räikeänä vastakohtana
esiintyivät kaupungin kirjakaupat, jotka jo silloin olivat jotakuinkin
hyvälle asteelle kohonneet. Siihen aikaan oli näet olemassa jo kolme
suurta kirjakauppaa, nimittäin Frenckellin (nyt Edlundin), Wasenius &
Kumpp:in Pohjoismaidenpankin talossa ja Öhmanin (Tikkanen)
Pohjoisesplanaadin- ja Fabianinkatujen kulmassa. Kaikissa niissä löytyi
runsas varasto ja valikoima ei ainoastaan uudenaikaisen
kaunokirjallisuuden tuotteita vaan myöskin täysikelpoista, hyvää
muutakin ja tieteellistä kirjallisuutta, samoinkin joukottain
kallisarvoisia kuvateoksia ja loistopainoksia, jollaisia nykyjään vain
harvoin enää tapaa. Siihen aikaan oli ihmisillä enemmän halua ja
harrastusta ja myöskin aikaa lukemiseen kuin nyt, jolloin sanomalehdet
ja aikakauskirjojen, katsauksien ja kaikenlaisten julkaisujen tulva
täyttää ihmisten henkisen ravinnon tarpeen. Vaikuttavana syynä
kirjakauppa alalla huomattavissa olevaan seisahdukseen luulen olevan
senkin seikan, että halu -- voisipa melkein sanoa kiihko -- koota
kirjoja, joka ennenaikaan monella oli, nykyisin on melkein kokonaan
taantunut. On kyllä totta, että näkeehän nyt, vieläpä enemmänkin kuin
ennen, kaikkialla kirjakaappeja, jotka anastavat suuremman tai pienemmän
alan kodissa isännän huoneesta, aina olosuhteiden mukaan, mutta eipä näe
missään enää, niinkuin silloin, kokonaisia huoneita, suuria huoneita ja
joskus useampiakin sisustettuina kirjastoksi, jossa kirjahyllyt
ulottuvat lattiasta kattoon asti. Minun lapsuuteni ajoilta muistan
tuollaisia kuitenkin useita, kuten valtioneuvos, parooni G. von
Kothenin, valtioneuvos J. A. Ehrenströmin, salaneuvosten parooni Carl
Johan Walleenin ja parooni O. W. Klinckowströmin, valtioneuvos P.
Winterin, professorien Linsénin ja Laguksen kirjastot sekä Falkmanin
loistopainoksista rikkaan kokoelman, kamarineuvos C. Schaumanin, tohtori
Orrströmin, tohtori C. Lundahlin y. m. kirjastot. Kauppaneuvos von
Rettigin erinomaisen kaunis ja runsas yksityiskirjasto Turussa on ainoa
minun tietääkseni myöhempinä aikoina muodostunut. Kun nyt näkee, kuinka
kaupunki lyhyessä ajassa on kehittynyt väkilukunsa puolesta
moninkertaiseksi, samoinkuin muutenkin varallisuudessa ja loistossa,
johtuu tahtomattaankin ajattelemaan, ett'ei kirjakauppaliike, tahi
oikeammin kirjain osto yleensä ole pysynyt tasa-askelissa muun
kehityksen kanssa -- minä puolestani olisin halukas sanomaan, että se
pikemmin on ottanut taka-askeleita.

Kahdet markkinat pidettiin siihen aikaan -- toiset syksyllä, toiset
talvella -- palvelusväen ja koulunuorison suureksi iloksi, sillä
saivathan koululaiset silloin kaikki »markkinaluvan», vieläpä ehkä
muutamia rahakolikoita ostellakseen jotain markkinoilta. Senaatintorin
etelä-sivulla seisoivat kauppakopit viervieressä kahdessa rivissä,
täynnä sahramirinkelejä, suuria ja pieniä, kalliita ja halvempia joko
manteleilla ja korinttimarjoilla höystettyinä tahi sitten ilman
höysteitä. Torin laidoille, vastapäätä senaatintaloa ja kirkkoa, olivat
kultasepät, turkkurit, satulasepät, läkkisepät, hansikkaantekijät ja
muut käsityöläiset sijoittaneet myymäläkojunsa. Niillä seuduin oli liike
pienempi, jotavastoin kansanjoukko lainehti rinkelikojujen luokse ja
tungeskeli niiden välissä. Kauan siinä kuljeskeltiin, epäröiden ja
harkiten minkä noista houkuttelevista kakkusista ostaisi, kunnes valinta
viimeinkin tuli tehdyksi ja ostaja ylpeänä ja hilpein mielin läksi
kotiaan kohti rinkeli kainalossa. Silloin sitä oli ollut markkinoilla!
Kauppatorilla oli toisellainen liike; satama oli täpötäynnä
kalastajavenheitä, joissa tingiskeltiin ja maisteltiin silakkapönttöjen
sisällyksiä ja mukana tuotuja omenoita, perunoita ja muita saariston
tuotteita; torilla oli taas kuorma kuorman vieressä täynnä
maalaistavaroita. Kansaa virtaili joukottain kaikkialla kovaäänisesti
huudahdellen ja loilotellen; puoli- ja täyshumalaisia talonpoikia ja
renkiä ajeli kilpaa täyttä vauhtia katuja pitkin, kehuskellen ja
hevosillaan kilpaillen, hoilotellen ja ruoskien hevoskompuroitaan, niin
että kaikki jalankulkijat olivat kerrassaan hengenvaarassa. Parvi maalta
markkinoille tulleita piikoja, kömpelöitä ja arkoja, tirskisteli
ihmetellen ja ihaillen kauppapuotien ikkunoihin, pidellen toisiaan
hameenliepeistä kiini, tahi seisoskeli mielitekosillaan katsellen
kaikenkaltaisia markkinapöydille levitettyjä korukapistuksia. Kaikkialla
kirjavaa, hälisevää kansanelämää ja iloista mielialaa, jota melkoisessa
määrässä kansallinen, tulistava elinjuoma oli kohottanut. Nyt on
tuollaisten kansanjuhlain viettäminen, kaupunkilaisten iloksi,
maalaisten ja rinkelimatamien suureksi suruksi, loppunut.

Jos kaupungin väkiluku tähän kuvattuun aikaan oli vähäinen, niin oli
liikenne ja matkustajaintulva verrattain vieläkin pienempi. Ei
liikuskeltu tosiaankaan paljon tuona seisahduksen aikana. Kahdenkymmenen
hevosen tehtävänä kaupungin majatalossa oli välittää kaikki liikeyhteys
maan pääkaupungista. Nyt ei tahdo parikymmentä matkustajajunaakaan
päivässä aina täydelleen tyydyttää matkustajain suurta paljoutta. Mutta
nuo mainitut 20 hevosta riittivät siihen aikaan hyvin, ainoastaan joulun
aikoina sattui joskus tapahtumaan niin hullusti, että hevosen tarvitsija
sai jonkun aikaa odottaa kyytiä. Ja sitäpaitsi kuului postinkin vienti
näille samoille hevosille. Kesäisin tekivät tosin molemmat höyrylaivat,
Storfursten (kapteeni Collan) ja Ruhtinas Menschikoff (kapteeni Hallén)
yhden kulkuvuoron kumpikin viikossa, vuorotellen länteen- ja itäänpäin.
Paitsi näitä kahta laivaa, oli vielä olemassa Murtaja (kapteeni Hjelt,
sitten kapteeni Schantz), kulettaen pääasiallisesti karjaa Pietariin ja
Tukholmaan, sekä eräs uusi ja sangen hieno laiva, Finland, sittemmin sai
se nimekseen Victoria, joka välitti liikennettä linjalla
Helsinki--Viipuri--Pietari, vaan joka pari vuotta näillä vesillä
tappiota tuottaen purjehdittuaan sitten miilusti muille markkinoille. Ja
siinäpä onkin lueteltu kaikki höyrylaivayhteys ja liike, mitä sillä
vuosikymmenellä maassamme oli. Jos sitä vertaa meidän aikamme suuriin,
joka päivä lähteviin laivoihin ja sitäpaitsi monen moniin pienempiin
saaristopursiin, niin huomaa, ett'ei liikeolot merelläkään olleet sen
vilkkaampia kuin maalla. Kaikesta huomattavasta, yhden ihmisijän aikana
tapahtuneesta kehityksestä onkin ehkä juuri nykyisin vallitseva
yhdysliikenteiden vilkkaus hämmästyttävin.

Kaupungissa löytyväin hotellien luvun ja suuruuden määrää luonnollisesti
matkustajain tulva. Senvuoksi olikin siihen aikaan kaupungissa
ainoastaan muutamia hotelleja ja ne sangen pieniä. Kleinehn hotelli oli
suurin ja paras, vaikkakin sen alakerran anasti melkein kokonaan
halttuunsa Bolinin kauppaliike. Seurahuonetta, joka nykyjään on aivan
kokonaan uuteen uskoon rakennettu, ei alkujaan oltu aijottukaan
matkustajaravintolaksi. Sen alakerta oli täynnä kauppapuoteja ja
molemmat yläkerrat täytti juhlahuoneusto; suuri juhlasali yksinään,
suurin laatuaan mitä koskaan kaupungissamme on ollut (90 jalkaa pitkä,
44 jalkaa leveä ja 28 jalkaa korkea) täytti kahden kerroksen korkeudelta
rakennuksen koko itäisen puoliskon; juhlahuoneustoon kuului sitäpaitsi
eteis- ja vierashuoneet, ruokasalit, biljaardi- ja tarjoiluhuoneet,
joten matkustajain käytettäväksi jäi ainoastaan muutamia pienempiä
huoneita Sofiankadun puolella. Sitäpaitsi oli kaupungissa Bellevuen
hotelli (Ehrenburg), Palmqvistin kivimuurin molemmissa ylemmissä
kerroksissa Pohjoisesplanaadin- ja Fabianinkatujen kulmauksessa.
Myöhemmin ilmaantui myöskin hotelli de Russie Aleksanterin- ja
Mariankatujen kulmaan. Kun sitten vielä mainitsee muutamia enemmän tai
vähemmän satunnaisia yksityisasuntoja, kuten rouva Arpen matkustajamajan
Senaatintorin laidassa ja rouva Strandmanin Vuorikadun varrella, niin
siinä ne sitten ovatkin kaikki silloisen kaupunkimme matkustajapaikat.
Tavallisesti asuivatkin matkustajat silloin sukulaistensa tahi
tuttaviensa luona, käyttäen hyväkseen heidän vieraanvaraisuuttaan.

Mistään vientiliikkeestä tahi teollisuudesta ei siihen aikaan
Helsingissä ollut juuri sanottavasti tietoakaan. Se oli silloin
pelkästään kuluttavain virkamiesten ja maahan-tuottavain kauppiaiden
kaupunki. Maastavientiliike supistui milt'ei tyyten muutamiin torilta
ostettuihin parru- tahi käsin sahattuihin lankkulasteihin, jotka
lähetettiin Sundmanin vanhalla »Uskolla» tahi »Afrikalla» Espanjaan,
josta nuo laivat sitten suolalastissa palasivat, tahi Rioon Lindroosin
»Alexandralla», joka sieltä toi kahvia. Teollisuuskin oli alkuperäisellä
kannalla. Borgströmin tupakkatehdas oli silloin vielä aivan
vasta-alkava, Kiseleffin vanha sokeritehdas Töölössä samoin jotensakin
vähäpätöinen ja Sinebryckoffin polttimo ja panimo oli myöskin aivan
mitätön verrattuna saman liikkeen nykyisiin suuremmoisiin laitoksiin,
Lindbergin veistämö ja Sundmanin seinäpaperitehdas -- siinä kaikki, mitä
nyt muistan teollisuusalalta noina aikoina. Muut olivat oikeastaan vain
käsityöläispajoja. Kaupungin käsityöläisistä luulen maalari
Kjällströmin, räätäli Staudingerin, kultaaja Höjerin, vaskiseppä
Osbergin, kultaseppä Mellinin, verhoilija Galetskin, puuseppä
Lithoniuksen, leipuri Holmin, teurastaja Janssonin ja muotiompelija,
rouva Bandlyn olleen huomattavimmat ja parhaimmat.

Kaiken liiketoiminnan pohja ja perustus, sen ydin, maan raha- ja
luottolaitos oli vielä silloin sangen alkuperäisessä tilassa. »Suomen
Pankki» majaili muutamissa huoneissa senaatintalon kaakkoisen sivustan
ylimmässä kerroksessa. Se oli maan ainoa pankki, ainoa rahalaitos, jonka
piti välittää kaikki liike! Pankilla oli haarakonttorit kolmessa tahi
neljässä huomattavimmassa maaseutukaupungissa, mutta näitä konttoreja
kutsuttiin rahanvaihtokonttoreiksi, eikä niillä ollut mitään päätös-
eikä määräämisvaltaa, vaan täytyi niiden lähettää kaikki asiapaperit ja
vekselit ensin johtokunnalle pääkaupunkiin, jolla yksin oli valta
hyväksyä sellaiset asiat. Kun ajattelee senaikuista yhdysliikennettä ja
kulkuneuvoja -- yksi tahi kaksi postivuoroa viikossa -- huomaa helposti,
kuinka ehkäisevästi se vaikutti kaikenlaiseen liikkeeseen yleensä ja
kaupan kehittymiseen.

Silloisessa kunnossaan tuo pankki -- muutamien vanhojen virkamiesten
johtamana, joilla ei ollut käsitystäkään sellaisen liikkeen hoidosta,
vaan jotka käsittivät asian kokonaan virkavaltaiselta kannalta,
pikkumaisesti ja ahdasmielisesti -- vaikutti ja esiintyi kerrassaan
kaiken vilkkaamman yrittelijäisyyden jarruna. Pankin koko vuotuinen
liike ei silloin ollut suurempi kuin minkä yksityispankin tahansa
nykyään. Koko sen lainauksen ulospäin ja rahain vastaanoton sisäänpäin
voi aivan mukavasti toimittaa pienen luukun kautta, joka oli
kassanhoitajan huoneen seinässä, ja samanlaisesta luukusta tuossa
pienessä huoneessa hoidettiin valtiokonttorin asiat!

Suomen Pankin ohella oli myöskin olemassa muutamia säästöpankkeja ja
eläkerahastoja, vaan nekin olivat silloin vielä vasta kehdossaan ja
lainailivat rahoja pääasiallisesti vain kiinteimistö-kiinnityksiä
vastaan. Vasta sitten kun »Yhdyspankki» alkoi toimintansa 1860-luvun
alussa tapahtui näissä vähäpätöisissä ja ahtaissa oloissa onnellinen
muutos, josta nopea ja aavistamaton elpyminen kaikilla liikealoilla oli
seurauksena.

Yhtä kehittymättömässä tilassa oli silloin koulu-ja opetustoimikin.
Paremmissa perheissä oli siihen aikaan tapana pitää lasten opettajina ja
kasvattajina joko kotiopettajia tahi ulkomaisia kotiopettajattaria. Ja
ne, joilla ei tällaiseen varoja ollut, panivat lapsensa Laurellin
perustamaan, sittemmin lehtori Backmanin huostaan joutuneeseen
»lyseoon», jossa oli oppilaita kaikkiaan noin 70--80, ja tyttönsä
vapaaherratar von Rosenin kasvatuslaitokseen, jossa oli oppilaita
viiteenkymmeneen, tahi sitten Gripenbergin pientenlastenkouluun.
Kaupungin porvarillisia perheitä varten oli olemassa vain yksi
»alkeisoppilaitos», jota tavallisesti kutsuttiin »isoksi kouluksi»,
siinä kun kävi kaikkiaan noin 100 oppilasta; tämän koulun ylimmältä
luokalta sai oppilas päästötodistuksen Porvoon kimnaasiin. Koulua ei
muuten pidetty kovinkaan suuressa arvossa, vaan katsottiin päinvastoin,
että opettajavoimat siellä olivat sangen heikot ja oppilaiden kesken
vallitseva henki raaka ja sivistymätön. Oppilaat olivat näet suurimmaksi
osaksi kaupungin käsityöläisten ja pikkuporvarien poikia. Ison koulun
pojat, »rotat», olivatkin hienompain lyseolaisten, »kissojen»,
leppymättömiä vihamiehiä, heidän keskenään oli vallalla alituinen
kahakka; täyskarvaisia katumeteleitä pantiin toimeen tuontuostakin
vaihtelevalla menestyksellä. Senaikuisen opetuksen omituisuuksista
mainittakoon tässä m. m., että »keppi» se siihen aikaan näytteli
huomattavinta osaa ahkeruuden ja opintojen järjestelyssä.

Työväenluokan lapsille ei ollut vielä silloin tarjona minkäänlaista
sivistyslaitosta, paitsi sunnuntai-ja köyhäinkoulua, joka sijaitsi
Kasarmintorin varrella. Vasta vuonna 1861 tunnettu suuriaatteinen ja
kaukokatseinen Uno Cygnæus toi esiin siunausta tuottavan esityksensä
yleisen sivistyksen kohottamisesta kansakoulujen avulla, esityksen, joka
sai osakseen voimakkainta vastustusta juuri sen säädyn ja
yhteiskuntaluokan taholta, jonka olisi pitänyt etunenässä harrastaa
valon levittämistä. Voikohan kukaan silloin aavistaa, kuinka nopeasti
kansakoululaitos tulisi kehittymään ja että vuosisadan lopulla Helsingin
kouluissa kävisi noin kymmenentuhatta oppilasta?

Sen aikajakson alussa, jota tässä olen koettanut kuvailla, vallitsi
Suomessa vielä nykypäivinä käsittämätön sekasotku, mitä maassa
liikkeellä olevaan rahaan tulee, sillä täällä löytyi rahaa jos minkä
lajista, niinhyvin paperi- kuin hopearahaa, ja kaikkia lajeja käytettiin
silloin vielä maksuvälineinä. Käytännössä oli näet: Suomen Pankin 2 ja 1
ruplan setelejä ja 75, 50 ja 25 kopeekan pankkiosoituksia, venäläisiä
pankkiosoituksia à 25, 10 ja 5 ruplaa, vastaten 2/7 hopearuplaa, sekä
vielä ruotsalaisia setelirahoja, joko entisajoilta maahan jääneitä tahi
sitten tänne joutuneita Ruotsin ja läntisen Suomen välisessä vilkkaassa
kaupankäynnissä. Ruotsin rahaa ilmeni arvomäärältään monenlaista, joko
rikseinä tahi killinkeinä valtavelkarahaa. Mutta esiintyipä käytännössä
myöskin speciepankkiseteleitä, joiden arvo oli puolta suurempi. Melkein
kaikki setelilajit oli painettu huonosti vielä huonommalle paperille; ne
olivat likaisia ja repaleisia ja usein nuppineuloilla kiinnitettyjä
n. s. »kaprokkeihin», levätteihin. Vaikkakin harvemmassa, tapasi
kuitenkin liikkeessä myöskin oikeita venäläisiä hopearuplia ja hopeista
sekä vaskista venäläistä pientärahaa. Mutta kansan syvien rivien
keskuudessa, joiden ei ollut laisinkaan helppo tottua uusiin ja
erilaisiin rahalajeihin, käytettiin edelleen noita vanhoja ruotsalaisia
rahan-nimityksiä: plootu, taaleri, hopeaäyri ja runstykki, jotka
nimitykset merkitsivät kauan sitten käytännöstä hävinneitä rahalajeja,
mutta pysyivät yhä edelleen, vanhan pinttyneen tavan mukaan, käytännössä
rahvaskansan joukossa. Vielä minun nuoruudessani laskettiin esim.
palvelustytön palkka niin ja niin moneksi plootuksi. Ei ollut myöskään
mikään ihme, jos siihen aikaan sattui kuulemaan, että jokin maksoi 1
ruplan 12 killinkiä tahi 3 riksiä valtavelkarahaa ja 12 kopeekkaa
j. n. e. Tavaton sekasotku yleensä, jota kylläkin usein väärinkäytettiin
»narratakseen talonpoikia.» Kaikki tuli kuitenkin järjestyneelle
tolalleen L. G. von Haartmanin alotteesta vuonna 1840 annetun
raha-asetuksen avulla, jonka jälkeen nuo monet erilaiset ruotsalaiset
rahalajit lunastettiin pois liikkeestä ja siten -- joskin vähitellen --
kuitenkin lopullisesti käytännöstä hävisivät, niin että metallinen
Venäjän hopearupla tahi sen arvoiset setelit jäivät ainoiksi laillisiksi
rahoiksi maassamme.

Ainoastaan kolme vuosikymmentä oli silloin kulunut siitä kuin Suomi
»verisen kilven laisena oli Svean sydämestä temmattu», tahi,
käyttääksemme kansan puhepartta, »siitä kuin ryssä maahan tuli.» Kaikki
vanhemmat ihmiset olivat eläneet Ruotsin vallan aikana, useat heistä
olivat ottaneet osaa maan viimeiseen kunniakkaaseen puolustukseen,
useimpia kiinnitti vielä lujat heimolaissiteet emämaahan, jonka ylevät
muistot ja yhteistunne lienee istuttanut syvät juurensa jokaiseen
sydämeen. Eipä näinollen luonnotonta olisikaan, joskin kaipaus vielä
silloin olisi ollut suuri, ja joskin pakko mukaantua uusiin
olosuhteisiin olisi tuntunut painostavalta. Vaan meidän aikamme suureksi
ihmeeksi ei kumpaakaan ilmaantunut.

Tämä johtui ehkä osaksi siitä tyynestä tasamielisyydestä ja
vilpittömästä, lainkuuliaisesta ajatuskannasta, joka kaikkina aikoina on
ollut Suomen kansalle ominaista, osaksi myöskin siitä
tyytymättömyydestä, jonka oli kansassa herättänyt päättömästi johdettu
puolustus ja silloinen huonon huono Ruotsin hallinto maassamme. Suomi,
joka siihen asti oli ollut ruotsalaisten ja venäläisten aseiden
alituisena temmellyspaikkana näytti nyt voivan iloita häiritsemättömästä
rauhasta. Keisari Aleksanteri oli Porvoon valtiopäivillä selittänyt,
että »Suomi on kohotettu kansakuntain joukkoon», joka kutkutteli
kansallisturhamaisuutta, ja samalla valallaan vahvistanut maan lait ja
valtiomuodon ikuisiksi ajoiksi, joka taas tyynnytti mielialan ja herätti
luottamusta tulevaisuuteen.

Virkamiehet, jotka nyt äkkiä saivat virkoja moninaisissa uusissa
virastoissa, samalla kuin palkat kaksinkertaisiksi määrättiin, ja joiden
ilmaiseksi kadettikoulussa kasvatetut pojat saivat hyviä paikkoja
keisarikunnassa (noin 800 suomalaista upseeria oli siihen aikaan
venäläisessä palveluksessa) olivat ylen kiitollisia näistä
armonosoituksista ja tunsivat olevansa turvallisia sen keisarisanan
kautta, joka vakuutti, että ainoastaan suomalainen mies saa olla
suomalaisessa virassa, eikä ketään voida eroittaa ilman laillista
tuomiota. Entiset suomalaiset upseerit saivat pitää virkatalonsa ja
palkkansa, eikä ollut ensinkään harvinaista, että heidät asetettiin
uusiin virkoihin. Rahvaskansan veroja vähennettiin, se vapautettiin
sotapalvelusvelvollisuuksista, se tunsi turvallisuuden tunnetta sekä
hallitsijavakuutuksen nojalla, joka kirkkojen seinille oli
julkinaulittu, että myöskin ollessaan tietoinen siitä, ett'eivät
virkamiehet, jotka olivat saman maan poikia samoinkuin rahvaskin, voisi
pettää kansan harrastuksia ja pyrintöjä.

Sitäpaitsi vaikutti paljon sekin, että keisari, joka matkusti kaksi eri
kertaa läpi maan (1812 ja 1819), osoitti jokaiselle hyväntahtoisuuttaan,
esiintyi maan armollisena ja lempeänä hallitsijana ja kykeni
personallisella herttaisuudellaan voittamaan puolelleen kaikkien
sydämet, eikä toki vähimmin naisten, jotka aina ja jatkuvasti puhuivat
hänestä ylistelevin sanoin.

Niinpä vallitsikin yleinen tyytyväisyys oleviin oloihin. Muutos mielissä
vanhasta uuteen oli tapahtunut äkkiä ja vapaehtoisesti, myöhemmin siihen
oltiin jo totuttu ja sitä siedettiin ja tulevaisuus väikkyi valoisana --
niille, jotka sitä ajattelivat.

On luultavaa, että se taantumus-, milt'ei orjamainen henki, joka suurten
Napoleon-sotien jälkeisinä hervottomuuden ja tyvenen aikoina oli
vallannut koko Euroopan, ulottui myöskin Suomeen, johon siihenkään
yleinen ajanhenki ei liene voinut olla koskettamatta. Vasta suurten
tapausten jälkeen vuonna 1848 alkoivat raittiimmat tuulahdukset tuntua.

Mutta vähitellen selvisivät käsitteet. Jokainen tiesi, että
jälleenliittyminen Ruotsiin oli sula mahdottomuus, ja täydellinen
antautuminen ja sulautuminen suureen Venäjän valtakuntaan oli taas
ajatus, jota yhtä mahdottomana ei kukaan millään ehdolla tahtonut
ajatellakaan, vaan jota kuitenkin pohjaltaan kukin oikeastaan pelkäsi.
Keisari Nikolain, tuon ankaran, kovan, vakavan itsevaltiaan kanssa ei
ollut leikkimistä -- se tiedettiin; vähäpätöisinkin valtiollinen
varomattomuus täällä voisi näet helposti herättää mahtajan vihan ja
aiheuttaa rangaistuksen, voisi saada uhkaavat ukkospilvet salamoimaan ja
yhdellä iskulla musertamaan sen heikon ja nuoren elonkipinän, joka juuri
oli kansassamme herännyt -- myöskin tämä kaikki tiedettiin ja sitä
pelättiin. Kuitenkin, meidän onneksemme, oli hän mies, joka piti arvossa
ja pyhänä vannomaansa keisarivalaa. Mutta siitä huolimatta vapisivat
kaikki ja kuvittelivat mielessään itäänpäin kiitäviä venäläisrekiä tahi
Långörin holvimajoja, joiden ympärillä meri vaahtoisena hyrskää. Pelkkä
ajatuskin tuollaisesta mahdollisuudesta oli kyllin kaamea herättämään
kaikissa pelkoa ja vavistusta. Sanaa perustuslaki ei rohjettu lausua
kuin kuiskaamalla -- sanaa valtiopäivät ei kukaan edes ajatellutkaan
muullaisena kuin puolittain rikollisena ajatuksena, jonka kukin sulki
sisimpäänsä.

Pelko ja valtiollinen välinpitämättömyys antoivat ominaisen leimansa
tälle ajalle, jota olen koettanut tässä kuvailla.

Lopuksi muutama sana kielisuhteista, joskaan siitä ei ole paljon
sanomista, sillä siihen aikaan puhuttiin maan pääkaupungissa ainoastaan
yhtä kieltä, ruotsia, luonnollisesti lukuunottamatta kaupunkiin
sijoitettua venäläistä sotaväkeä ja siellä majailevia venäläisiä
kauppiaita. Mistään kieliasiasta tahi kieliriidasta ei senvuoksi siihen
aikaan ollut kysymystäkään, eikä silloin myöskään ollut huomattavissa
minkäänlaista harrastusta suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tahi kielen
kehittämiseksi, joll'ei ota huomioon ehkä joitakin yliopistollisia
piirejä. Kaikki, alkaen ylimmistä virkamiehistä hamaan yhteiskunnan
alimpiin kerroksiin asti, puhuivat yksinomaan ruotsinkieltä, samoinkuin
palvelijatkin taloissa, sillä siihen aikaan ei otettukaan suomalaista
palvelusväkeä jotta lapset aikaiseen oppisivat suomea -- pikemmin
päinvastoin. Heitä kartettiin, ett'eivät nuoret vain oppisi rumaa
äännäntää ja tottuisi käyttämään kielessään väärää sanajärjestystä.
Myöskin kaupungissa käyvä rahvaskansa, kotoisin pääasiallisesti Espoosta
ja Helsingin pitäjästä tahi saaristosta, oli synnynnäis-ruotsalaista
ainesta. Tämän ohessa on myöskin huomattava, että suomenkieli oli siihen
aikaan niin suuresti halveksitussa ja syrjäytetyssä asemassa, ett'ei se
ollut edes opetusaineena kouluissa, niin, vieläpä vuoden 1850
kieliasetuksen mukaan ei suomenkielellä saanut painosta julkaista muuta
kuin uskonnollisia ja maanviljelystä koskevia kirjasia! Niinpä ennätin
minäkin kuudenteentoista ikävuoteeni, ennenkuin kimnasistina Turussa
ensi kerran kuulin puhuttavan suomea.

Kuinka tavaton eroitus entiseen verraten tässäkin suhteessa! Nythän on
jo puolet kaupungin asukkaista puhtaasti suomalaista syntyperää --
kiitos siitä rautateiden välittämälle sisämaasta tapahtuvalle
muuttotulvalle -- ja huomattava osa toisestakin puolesta on samaan
suuntaan kehittymässä!



XVI.

ASUMUKSET JA NIIDEN KALUSTUS.


Kaupungin keskusosassa, jossa kivimuurit kohoilivat, asusti milt'ei
yksinomaan rahavalta, jotavastoin ylimysvalta ja korkeammat virkamiehet
olivat asuinsijakseen valinneet Elisabetintorin ympäristön ja sen
viereiset kadut, jota kaupunginosaa senvuoksi kutsuttiinkin »Helsingin
S:t Germain-esikaupungiksi». Mutta kun sielläkin tuli ahdinko, heidän
joukkonsa kasvaessa, alkoivat he rakennella itselleen taloja muihinkin
kaupunginosiin, kuitenkin mieluimmin Bulevardinkadun varrelle -- kaikki
yksikerroksisia puutaloja, rakennettuina suurille tonttialueille, joille
puita oli istuteltu; ja pian olikin tuon kauniin, lehtikujan tapaan
puilla reunustetun kadun varret täynnä taloja.

Isäni, joka oli jo kauan ollut varuillaan siltä varalta että meidän
asumamme Heidenstrauchin talo myötäisiin keisarilliseksi palatsiksi, oli
ostanut professori Ursinilta hänen omistamansa, Bulevardinkadun varrella
sijaitsevan komean ja suuren talon, jonne me muutimme syksyllä vuonna
1837, kun taloa sitä ennen oli Engelin taitavalla johdolla perinpohjin
korjailtu ja osaksi uudelleen rakennettukin.

Talomme oli nykyinen numero 7, nyttemmin jaettu kahdeksi tonttialueeksi,
joista toisella kohoaa kolmikerroksinen kivitalo yksityisine
voimistelulaitoksineen, toiselle on rakennettu »Uuden ruotsalaisen
yhteiskoulun» opistorakennus. Mutta siihen aikaan oli alue jakamaton ja
olikin se sangen huomattava rakennustontti.

Kadun varrelle puusta rakennetussa, jotakuinkin suuressa
yksikerroksisessa päärakennuksessa sijaitsi juhlahuoneusto ja siinä
asuivat vanhempani, sisareni, kotiopettajatar ja naispuoliset
palvelijat. Huoneet olivat suuria ja valoisia, ajan maun mukaan
rakennetut jonoon peräkkäin, ja sali oli niin korkea, että
tanssitilaisuuksissa voitiin musiikkia varten asettaa erityinen parveke
sen toiselle pitkälle-seinälle. Rakennus oli kulmatalo ja sen toinen
kylkisiipi ulottui puistoon asti; siinä sijaitsi isäni
yksityishuoneusto. Toinenkin sangen pitkä rakennus, yhdensuuntainen
päärakennuksen kanssa, kuului taloomme ja sijaitsi se päärakennuksen ja
ympäröivän puiston välissä. Siellä oli suuri joukko huoneita perheen
miespuolista nuorisoa ja kotiopettajaa varten ja samassa rakennuksessa
asuivat myös miespalvelijat (joita aina oli kaksi, joskus kolmekin),
kuski ja tallirenki; siellä oli myös pesupirtti, mankelihuone ja
leivintupa, ja yhdessä jonossa vielä halkovajakin koko talven tarpeita
varten varattu, vaunuvaja, talli neljälle hevoselle ja navetta lehmää,
muutamia juottovasikoita ja lampaita varten. Kolmelta puolelta ympäröi
taloa puistontapainen puutarha, laaja ja siimeksinen lehtikujosineen,
lehtimajoineen ja hedelmäpuineen. Sitäpaitsi oli talossa kaivo, jossa
riitti runsaasti hyvää vettä.

Tuollainen talohan oli kuin maatila, jossa löytyi kaikki mitä tarvis ja
vieläpä mukavuus elämässä vaati, eikä sellaisen omistajat olleet
vähimmässäkään määrässä riippuvaisia tavarain torilletuonnista ja niiden
hinnoista. Sillä kaikki, alkaen polttopuista ja heinistä, hevosista ja
nautakarjasta kaikenkaltaisiin ruokatavaroihin asti, kuten voi, jauhot,
herneet ja ryynit y. m. sellaiset, perunat, juurikasvit, kova leipä,
suolattu liha ja kalat, kotona valetut kynttelit, kuivatut ja
säilykeastioihin pannut vihannekset, vieläpä hedelmät ja hillot
j. n. e., lyhyesti sanoen kerrassaan kaikki, mitä taloudessa tarvitaan,
koko varasto, minkä perhe pitkän talven aikana elantoonsa tulisi
käyttämään, oli omilla purjevenheillä tuotu syksyllä maatilalta
kaupunkiin. Paitsi vaatteita, viinejä ja maustetavaroita, ei ostettu
mitään kaupungissa, eikä sitä siihen aikaan juostukaan alinomaa
leipureihin, teurastaja-puoteihin, sokerileipuri-liikkeisiin ja
kaikenlaisiin kauppoihin jokaisessa pienessäkin tarpeessa, niinkuin nyt
näinä meidän mukavina aikoinamme. Siihen aikaan vältettiin niin paljon
kuin mahdollista kaikkia rahallisia menoja. Sillä rahoja täytyi pitää
tiukalla, jotta »molemmat puolet» menisivät tilissä hyvin tasan ja
ett'ei tarvitseisi velkaantua -- joka siihen aikaan olikin melkein
tuntematonta -- eikä ainakaan joutua tekemiseen puotilaskujen kanssa.
Perheenemännän kunnia-asia oli saada kaikki aikaan omassa piirissään,
»valtakunnassaan», ja valvoa kaikkia töitä omin silmin, niin teurastusta
ja vaatteiden pesua ja leipomista kuin myöskin pienten teeleipäin,
kakkujen ja jäätelöiden valmistusta. On totta, että näinollen oli
tarpeen -- paitsi sitä, että emänniltä vaadittiin suurta ja tarkkaa
huolenpitoa ja kykyä -- myöskin suuremmat huoneustot ja paljon enemmän
palvelusväkeä kuin nyt, mutta kummatkaan näistä seikoista eivät siihen
aikaan käyneet kalliiksi. Vuokraa omassa velattomassa talossa ei otettu
lukuunkaan ja palvelusväkenä oli tavallisesti maalaisia omalta
maatilalta, jotka palvelivat enimmäkseen ruoka- ja vaatepalkalla, sillä
rahapalkat olivat verrattain pienet.

Kuvaus, jonka tässä olen kertonut meidän talostamme Helsingissä,
soveltuu myöskin milt'ei kaikkiin silloisiin korkeampiin
vallassäätyläisten koteihin. Ajan tapa ja maku vaati, että niiden, jotka
suinkin voivat, tuli pitää oma talonsa kokonaan vain itseään varten,
ilman minkäänlaisia vuokralaisia, ja niinpä tällaiset perheet, jos
huoneustot olivat tarpeettoman suuret, mieluummin elivät leveämmin tahi
jättivät muutamia huoneita asumattomiksi kuin ottivat vierasta väkeä
taloonsa asumaan. Ainoa eroitus oli siinä, ett'ei kaikilla ollut niin
suurta puutarhaa kuin meillä, joka ei kuitenkaan ollut lähimainkaan
suurimpia. Ulkopuolelta katsottuna voivat nämä talot olla hyvinkin
mitättömän näköisiä, ja ollen yksikerroksisia puurakennuksia eivät ne
tehneet mitään rakennustaiteellistakaan vaikutusta. Mutta jos niitä
vertaa meidän uudenaikaisiin, pilviä hiipoviin vuokrakasarmeihimme
hirvittävine rappukäytävineen, taloihin, joissa asustaa usein
parisenkymmentä tahi vieläkin useampia eri perheitä yhdellä
tonttialueella, jossa ennen yhdellä ainoalla taloudella oli mukava
elostaa, jos niitä tosiaan vertaa nykyaikaisiin pieniin, ahtaisiin
huoneustoihin, joissa vaivaa alituinen ilman ja valon ja tarpeellisten
taloushuoneiden puute, joissa eteiset ovat pimeitä ja keittiöt usein
ylen ahtaita ja puolihämäriä ja joissa sitäpaitsi saa »nauttia» korvia
vihlovasta pianon linkutuksesta ja muusta rauhattomuudesta, jota tulvii
ylä- ja alakerroksista -- niin luulenpa, että useimmat kaipauksetta
jättäisivät nuo kasarminsa, jos suinkin voisivat, ja mielellään
muuttaisivat takaisin vanhoihin yksikerroksisiin taloihin.

Kun olen kertonut taloista ja asumuksista, liitää ajatus senjälkeen
aivan luonnollisesti niiden sisustukseen ja kalustukseen. Tälläkin
alalla on aika vaikuttanut merkillisen muutoksen makuun. Nykyjään
puhutaan usein vanhoina aikoina vallinneesta suuresta
yksinkertaisuudesta, tarkoittaen sillä milt'ei puutteellisuuteen
vivahtavaa mitättömyyttä. Mutta sitä vastaan väitän minä mitä
jyrkimmästi, sillä sen mukaan kuin minä muistan ja käsitän, eivät ne
ajat olleet niinkään »yksinkertaisia» kuin luullaan. Erittäinkin pysyn
minä väitteessäni, mitä tulee huoneustojen sisustukseen ja kalustukseen,
Niinpä esimerkiksi meidän kotonamme olivat kaikki huoneet kalustetut
lujilla, hienosti tehdyillä mahonki-tahi saksanpähkinäisillä
huonekaluilla, jotka olivat päällystetyt silkillä tahi villaisella
damastilla ja olivat täydellisesti yhtä kallisarvoiset kuin nykyajan
kaavamaiset, Gostinnijdvorista tuodut, nukkakankaalla päällystetyt
huonekalut, joita aivan samanmallisia ja muotoisia tapaa niinhyvin
senaattorien salongeissa kuin vahtimestarinkin kamarissa. Siihen aikaan
oli kalustus niin sanoakseni yksinkertaista, vaan samalla aistikasta,
»empire-tyyliä», joka vaikutti tyynesti ja ylevästi, eikä niinkuin
nykyään, jolloin näemme kaiken mahdollisen tyylisiä huonekaluja
sullottuina samaan huoneeseen, joka sekamelska taas herättää ikäänkuin
levottomuuden tunteita ja on omiaan kiinnittämään katsojan huomion
liiaksi puoleensa. On tosin totta, että huonekalut siihen aikaan olivat
jäykästi asetellut pitkin seiniä eikä järjestellyt sinne tänne lattialle
niinkuin nyt. Salin pitkällä seinällä komeili suuri sohva, sen edessä
pöytä ja kaksi nojatuolia; akkunoiden välissä seisoivat välttämättömästi
asiaankuuluvat suuret kuvastimet mahonkipuitteissaan ja kuvastinpöydillä
hopeiset kynttelijalat; lyhyen seinän kupeella suuri flyygeli »pitkää
lajia»; aukkopaikat muuten olivat pitkin seiniä asetetuilla tuoleilla
täytetyt. Useita italialaisten ja hollantilaisten mestarien maalaamia
öljyväritauluja leveissä, kullatuissa puitteissaan, suuri
kristallikruunu kahdessa ympyrässä kiertävine kynttilöineen, öljylamppu
sohvapöydällä, sekä kaksi suurta alabasterimaljakkoa jaluistoillaan
kumpikin omassa nurkassaan, valkoiset akkunauutimet päällysverhoineen,
jotka oli samasta kankaasta tehty kuin huonekalutkin, (oviverhoja ei
siihen aikaan käytetty) -- siinä salin koko sisustus. Vierashuonetta
somisti kaunis pronssinen pöytäkello haarakynttiläjalkoineen ja
ruokasalin seinille oli ripustettu muutamia vanhoja perhe-muotokuvia. Ja
samaan tyyliin oli kaikki muutkin huoneet sisustettu. Kaikkialla oli
välkeää ja hyvää tilaa liikkua. Eikä siihen aikaan käytetty huoneissa
ensinkään tilaa ottavia kasveja ja kukkia.

Samanlaisia sisuspuoleltaan kuin tässä kuvaamani meidän asuntomme,
olivat ylimalkaan useimmat muutkin kodit, joskin monenlaisia
vaihtelumuotoja niissä luonnollisesti ilmeni; toisissa pienempiä,
toisissa suurempia. Meidän asuntomme ei suinkaan ollut komein,
päinvastoin sangen vähäpätöinen esimerkiksi Armfeltien, Klinckowströmien
ja varsinkin Hjärnein asuntojen rinnalla, jossa viimeksi mainitussa
m. m. suuren salin seinillä riippui kahdessa rivissä yltympäri koko
huoneen vanhoja, upeita, valtavasti vaikuttavia ja kunnioitusta
herättäviä muotokuvia. Samaan huoneustoon kuului päällepäätteeksi vielä
varsinainen teaatterisalonkikin.

Nykyajan ihmisistä, muodinmukaisen makusuunnan orjista tuntuisi
tuollainen entisajan kalustus luultavasti sangen jäykältä,
yksinkertaiselta ja vieläpä epämukavaltakin, sillä olisihan se
kerrassaan mahdoton velttoa loikoilemista varten. Mutta niiden, jotka
vielä hyvin muistavat entisajan huoneustot, täytyy tunnustaa, että
niissä ilmeni arvokkuuden, hienon sirouden ja kodikkaisuuden leima, jota
kaikkea nykypäivinä turhaan saa etsiä.

Sillä kun nyt astuu uudenkuosiseen salonkiin, kuinka onkaan kaikki
toisenlaista! Useimmittain on se pieni ja sen seinät niin perinpohjin
ovien ja ikkunoiden rikkirepimät, että tuskin niiden varsilla löytyy
sijaa minkäänlaisille huonekaluille. Paksut, raskaat uudinverhot
peittävät akkunat niin että huoneessa vallitsee loppumaton hämärä ja
ilma tuntuu ummehtuneelta ja painostavalta. Ensi askeleelta tahtoo
väkisinkin arvella, että talossa on parhaillaan suursiivous, tahi että
onkin astunut sisään johonkin sekatavarakauppaan, sillä huonekalut
seisovat kaikki kaukana seinistä lattialla, joko yksinäisinä tahi sitten
ryhmittäin, kaikki sekasin, huolimatta eri muodoistaan ja päällisistään.
Koko huone on täpösen täynnä kaikenlaista kapistusta niin että on
kerrassaan vaikeaa hapuilla ja kopeloida eteenpäin tuon teeskennellysti
epäjärjestykseen olevinaan asetellun, vaan kuitenkin määräpaikoilleen
varmasti järjestellyn paljouden keskellä. Täytyy olla peloissaan milloin
sattuisi töyttäsemään jotakin taulunjalustaa, jolle suuri valokuva,
pölyisellä samettirievulla puolittain verhottuna, on asetettu, tahi
tyrkkäsemään nurin jonkun kipsikuvaa tai maljakkoa kantavan
pylväspahasen, taikkapa itsekin kompastumaan pieneen ja matalaan,
turkkilaiseen, norsunluukoristeilla kirjailtuun pöytään, täynnä
kiinalaisia kupposia. Kääntyipä minnepäin tahansa, aina on jotakin
tiellä. Tuolla seisoo suuri palmu keskellä lattiaa, sulkien kerrassaan
aiheettomasti kulkumahdollisuuden, ja sen terävät lehdet kutkuttelevat
niskaan kun siitä ohi täytyy yrittää luovailla; tuolla taas on
muinaisaikainen ranskalainen piironki asetettu japanilaisen,
koruompeluksilla kirjaillun silkkivarjostimen eteen, ja kaikkialla on
etasäärejä, kuvahyllyjä, pylväsjalustoja ja muita hyllyjä, kaikki täynnä
sekalaisia posliininukkeja, kuppeja, maljakoita ja lapsellisia,
turhanpäiväisiä pieniä kapineita, joilla ei ole minkäänlaista
taiteellista arvoa eikä kuosia, erikoisesineitä ja leikkikaluja, jotka
sopisivat hyvin lapsille. Jos sitten on vielä jokukaan paikka jäänyt
jälelle, on se sullottu täyteen sukulaisten ja heidän kaikkien
lapsinypyköidensä joko suurempia tahi pienempiä valokuvia, joiden paikka
paljon paremmin olisi valokuva-albumissa ja jotka tuolla tavalla esiin
aseteltuina tekevät päinvastoin ikävän ja kuivan vaikutuksen vieraaseen,
joka ei niistä välitä. Ja jos tahtoo istahtaa, niin silloinpa sitä
joutuu pahempaan kuin pulaan, sillä tuollaisilla mataloilla, pitkin
lattiaa venyvillä nojatuoleilla ei tosiaankaan voi istua, vaan
ainoastaan maata tahi loikoilla yhtä epämukavassa kuin salonkielämään
sopimattomassakin asennossa. Kaikki tuo on huokeahintaista rihkamaa,
jonka tyylissä ei ole hienoa siroutta eikä ylevyyttä, vaan joka kyllä
kirjavine väreineen, koristeineen ja hullunkurisine muotoineen pystyy
loistamaan silmiin.

Tuollainen huoneiden sisustamistapa muistuttaa toimettomasta,
loikoilevasta kiemailija-olennosta, jolla ei ole maku-aistia eikä
hienompaa sivistystä, ja onkin se luultavasti sellaisista piireistä
kotoisin.

Ajatelkaa sitten vielä kuinka suunnattomat pölykerrokset noihin
huonekaluihin on kätkettynä ja kuinka niissä piilee miljaardien
basillien ja bakterioiden pesäpaikat. Ja entäs sisäneitsyt-raukan
vastuunalaisuus kun hänen täytyy pitää puhtaana koko tuo romujoukkio
särkemättä mitään!

Kun vanhanaikainen piironki ja kaappi ja kaikenlaiset kapistukset,
posliininuket, leikkikalut, pienet valokuvat ja joukottain sensemmoista
siirrettiin salonkiin, hävisi samalla koko salonki sen oikeassa
merkityksessä ja muuttui jonkunlaiseksi vierashuoneentapaiseksi. Ja kun
sekin pian oli täyteen ahdettu, alettiin sitten muutkin huoneet sulloa
kukkuroilleen samanlaista rihkamaa. Astiakaapeista ja säiliöistä
otettiin esille hopeat ja posliinit, jotka vanhoissa kätköissään
olisivat olleet oikeassa ja varmemmassa säilössä. Arvoltaan kutakuinkin
epäilyttäviä lautasia ja vateja ripusteltiin ruokasalin seinille
kiiltämään. Astiakaapin hyllyille eli niinkutsutulle »senkille«
aseteltiin ylen kerskuvasti kaikki kupari- ja lasitavarat mitä talossa
löytyi, samoin hopeavehkeet tahi sellaisten puutteessa hopeaa
jäljittelevästä sekotusmetallista tehtyjä astioita. Ja saipa vielä
päällepäätteeksi nähdä, että salin ympäri kiertävä laudoitushyllykin oli
lastattu täyteen vanhoja, rumia tinatuoppia ja pikareja tahi
savikulhoja, joiden oikea paikka olisi keittiön laudakoilla ollut.
Rauhallinen, tyyni sävy, jonka tulisi miellyttävästi vallita
ruokailuhuoneessa, on muuttunut levottoman hajamielisyyden tunteeksi,
jonka herättää seinillä ja hyllyillä kiiltelevät korukalut ja koristeet.
-- Vasta sitten kun koko huoneusto oli muuttunut leikkikalunäyttelyksi
oltiin tyytyväisiä.

On luonnollista, että tämä kaikki oli vaikuttanut myöskin tapoihin ja
seurustelumuotoihin, jotka nekin olivat samalla muuttuneet. Hieno sävy
tässä suhteessa ja salonkielämä yleensä hävisivät samalla kuin
todellinen salonkikin.

Tämä kuvaus tuntunee monesta kylläkin räikeältä, mutta kaikki on
kuitenkin tarkkaan todellisuuden mukaisesti kerrottu.

Kaikeksi onneksi näyttää tuo makusuunta nyt alkavan kuitenkin väistyä
yksinkertaisemman ja järkevämmän tyylin tieltä.

Minun nuoruuteni ajat sattuivat juuri siihen aikaan, jolloin kodit
sisustettiin ja kalustettiin silloin aivan yleiseen, tosin jäykkään vaan
samalla arvokkaaseen empire-mahonki-tyyliin. Ja se herättikin jo
aikaisimpina vuosinani minussa niin syvälle juurtuvan vaikutelman, ettei
sitä saanut häipymään sekään makusuunta, joka sittemmin tuli
vallitsevaksi ja johti nykyään vallalla olevaan sekasotkutyyliin.
Myönnän kernaasti, että käsitykseni juuri tästä syystä on jonkun verran
yksipuolinen. Makuasiasta on sangen vaikea väitellä. Pitäköön kukin oman
makunsa -- kunhan se ei vaan ole huono.

Samoin kuin nykyjään vallalla oleva kuosi ja tapa kalustaa ja koristella
kodit -- sillä mistään erityisestä tyylistä ei voine enää puhuakaan --
on kaikkialle tunkeutunut niin että alemmatkin kansanluokat, vaikkakin
heiltä puuttuu sekä ne edellytykset että maku ja arvostelukyky, jotka
tässä tulevat kysymykseen, ovat yrittäneet jäljitellä tuota tapaa --
niin pääsi empire-tyylikin aikoinaan sellaiseen vauhtiin, että se
vähitellen muodostui kerrassaan vallitsevaksi. Kaikki huoneustot
olivatkin senvuoksi jotakuinkin samankuosisia, sillä ne, joilla ei ollut
varaa hankkia kalliita mahonkihuonekaluja, täyttivät huoneensa
yksinkertaisemmilla, kiilloitetusta koivusta tehdyillä kalustoilla --
kuitenkin aina samaan tyyliin käyvillä. Tämä seikka loikin senaikuisiin
asumuksiin yksitoikkoisuuden leiman, jota nyt pidettäisiin sangen
ikävänä. Mutta siitä oli samalla seurauksena se etu, että silloin
katsottiin vähemmin huonekaluihin kodissa, kuin siihen viihtymykseen ja
henkeen, joka siellä asusti. Huonekaluilla ei siihen aikaan ollut niin
tärkeää merkitystä kuin nyt.

Toisenkin ja painavamman huomautuksen voi tehdä suoranaisena seurauksena
senaikuisesta huoneiden sisustustavasta. Kun näet empiire-tyyli viime
vuosisadan alussa tuli käytäntöön ja piti yleisen makusuunnan
vallassaan, seurasi siitä ikävä kyllä, että alettiin halveksia, jopa
suorastaan tuntea vastenmielisyyttä kaikkia vanhoja, usein kerrassaan
kauniita talon tavaroita kohtaan, jotka siihen asti olivat kodin
kaunistuksena olleet. Sirot, hienosti tehdyt, aistikkaat Kustaan
aikuiset huonekalut, jotka olivat vanhempaa kuosia, tuomittiin nyt
yht'äkkiä vanhanmuotisiksi ja rumiksi, joita ei ansainnut pitää arvossa
eikä säilyttää, vaan saivat alentua muuttamaan paremmista huoneista
vähemmän huomattaville paikoille tahi joutuivat suoraan ullakolle ja
romukamareihin, johon ne kätkettiin ja unohdettiin, tahi menivät siellä
pilalle ja hävisivät teille tietymättömille. Kauniita, vanhanaikuisia
kaappeja laahattiin säilytyshuoneisiin, jossa ne saivat toimittaa rouvan
mausteaineiden pitopaikan virkaa, ja kuvaveistoksilla koristetut,
kullatut huonekalut löysivät tiensä lastenkamareihin ja
palvelusneitsyeiden huoneisiin. Eivätkä yksin huonekalut joutuneet
tällaisen alennushävityksen alaisiksi, vaan sama kohtalo peri myöskin
muut vanhat talouskalut, kruunut, kuvastimet, lasitavarat, posliinit
j. n. e. Kaikkien sellaisten täytyi nyt väistyä uudempain kuosien ja
muotojen tieltä.

Juuri silloin muutamat harvat henkilöt, jotka olivat kaukokatseisempia
kuin suuri yleisö, keräsivät kokoon suuret ja kallisarvoiset
kokoelmansa. Sellaisista henkilöistä mainittakoon eräs kamreeri Heldt
Turussa ja Christian Hammer Tukholmassa. Tavallisesti saivat he
ostetuksi vanhoja, vanhanaikaisia tavaroita aivan pilkkahinnalla, mutta
joskus he myöskin vaihtoivat itselleen kaikki talon tavarat antamalla
sijaan toiset ja uudenkuosiset huonekalut ja talousvehkeet, useimmittain
silloin mitä kehnointa lajia. Olen usein käynyt katselemassa heidän
kokoelmiaan ja kerrassaan hämmästynyt, sillä niin tavattoman runsaasti
niissä löytyy historialliselta ja sivistykselliseltä kannalta tärkeitä
ja mielenkiintoa herättäviä esineitä. Ollen liian kallisarvoisia
pysymään omassa maassa, jossa ei sitäpaitsi silloin ollut mitään yleistä
kokoelmaa tällaista varten eikä myöskään yksityisiä asianharrastajia,
ovat kaikki nuo keräyksen tulokset, samoinkuin eversti Sliezen'inkin
myöhempinä aikoina Helsingissä kokoilema kokoelma vaeltaneet meiltä pois
ulkomaille, hajaantuneet ja häipyneet korvaamattomaksi vahingoksi meidän
omalle maallemme.

Lapsuudestani muistan vielä niin perin hyvin sekä »Suur-isoäidin» vanhan
kodin Mälkilässä että meidän oman kotimme Björkbodassa. Molemmat nämä
kodit olivat vielä silloin milt'ei aivan kokonaan samassa asussa,
jollaisina ne jo vuosisadan olivat säilyneet -- ei mitään oltu muutettu,
vaihdettu, eikä hävitetty. Mutta kun isäni, otettuaan vuonna 1844 eron
senaattorin virasta, asettui maalle asumaan, tahtoi hänkin, että kotimme
Björkbodassa pitäisi saada sen ajan leima ja päättikin niinollen uusia
kodin muodinmukaiseksi. Vanhat, jaloilla seisovat kuvitetut
hollantilaiset kaakeliuunit revittiin, jotta niiden sijalle voitaisiin
muurata uudenaikaiset, valkoiset, Pietarista tuodut uunit. Laudoitukset,
jotka kiertelivät jokaisen huoneen seiniä ja joihin muutamissa huoneissa
oli kuvaveistoksia kaiverrettu, kiskottiin paikoiltaan, samoinkuin ovien
päältä vanhat koristeetkin; myöskin kankaasta tehdyt ja öljyvärillä
maalatut seinäverhot, jotka hienommissa huoneissa olivat runsaasti
koristellut, revittiin pois ja vaihdettiin suurikukkaisiin,
ranskalaisiin paperitapetteihin, joita -- silloin uutuus meidän
maassamme -- ihailtiin korkeimman hienouden merkkinä. Vanhanaikaiset,
kauniit huonekalut siirrettiin ja sijoiteltiin vierashuoneisiin,
palvelijain ja palvelusneitsyeiden kamareihin tahi annettiin pehtoreille
ja konttoriherroille käytettäviksi, jotka sitten muuttaessaan pois
pyysivät saada viedä huonekalut huoneistaan mukanaan, ja siihen usein
suostuttiin.

Niin oli asianlaita meillä ja minä luulen, että samalla tavalla ja
samoilla perusteilla melkein yht'aikaa ympäri koko maamme hajoitettiin
ja annettiin häipyä teille tietymättömille kaikki vanhat taloustavarat
-- kaikki johtuen vain tuosta yhä enemmän valtaan päässeestä kiihkosta
sommitella kodit uudenkuosisiksi. Vanhaa ei siihen aikaan ensinkään tahi
ainakin ylen vähässä määrässä kunnioitettiin.

Tavattoman harvassa lienee sellaisia koteja maassamme, jotka olisivat
välttyneet tuollaisen yleisen hävityspuuhan alaisiksi joutumasta. Näin
minä kuitenkin vielä sangen myöhään, vuonna 1870, yhden sellaisen paikan
kun tulin Strömforsin tehtaalle, jonka tehtaanisäntä Pehr af Forselles
omisti. Hän oli asuntonsa säilyttänyt koskemattomana, sellaisena kuin se
jo kolmen sukupolven ajan oli ollut. Mutta pian senjälkeen luisui sekin
samaan hävityksen kuiluun.

Kun minä vuonna 1856 otin Björkbodan halttuuni, oli makusuunta jo jonkun
verran muuttunut ja jotkut alkoivat jo huomata ja käsittää kaiken
_vanhan_ suuren arvon. Niiden joukossa olin minäkin. Kaikkialta koottiin
silloin jälleen käsiin ne rippeet, jotka vielä jälellä olivat.
Ullakolta, palvelijain ja neitsyeiden kamarista ja meijeristä löydettiin
vielä silloin jonkun verran vanhan komeuden jätteitä, muutamia hienosti
tehtyjä, kauniita, vanhoja huonekaluja. Joskin ne olivat jo huonossa
kunnossa, puolittain pilallisia, saatiin ne kuitenkin korjatuiksi ja
siistityiksi, ja minä voin noilla, ennen kaksikymmentä huonetta
täyttäneiden huonekalujen vanhoilla jätteillä sisustaa kolme huonetta,
joita kaikki ihailivat ja erinomaisen kauneiksi kehuivat -- kerrassaan
koko huoneuston kaunistukseksi.



XVII

KOTI JA SEURAPIIRIT.


Samoin kuin kaikki muukin tuona aikana, ovat myöskin elämä ja tavat sekä
kodissa että seurapiireissä ihmeellisellä tavalla muuttuneet, jopa niin
huikaisevassa määrässä, että ne nyt ovat kerrassaan vastakohtia kaikelle
sille, mikä kuvaamanani aikana oli käytännössä.

Sillä mistään seuraelämästä, ainakaan sen mukaan mitä seuraelämällä
siihen aikaan käsitettiin, tuskin nykyjään voi puhuakaan; se on näet
vähitellen, melkein huomaamatta hävinnyt häviämistään. Ajatellaanpa
esimerkiksi, että jonkun nyt syystä tai toisesta täytyisi pitää
juhlapidot, niin katsoo hän kaikista sopivimmaksi, ehkäpä ainoaksi
mahdollisuudeksi toimeenpanna kemunsa Seurahuoneella. Eihän näet
nykyjään voida ajatellakaan, että tuollaista juhlaa kotona voisi
viettää.

Myöskin minun nuoruuteni päivinä perheessä vallinnut yhteys ja yhteyden
tunne, joka ikäänkuin muodosti koko kotielämän, on nyt milt'ei tyyten
hävinnyt tahi ainakin suuressa määrässä muuttunut.

Likeinen ja luonnollinen yhteys koti- ja seurusteluelämän välillä
menneinä aikoina juuri viehätti ja miellytti niin sanomattomasti.

Perheen isä työskennellee nyt, niinkuin silloinkin, koko aamupäivän
virkatoimissaan tahi liikeasioissaan, ja on niinollen sen osan päivää
kotoa poissa. Rouva taas nykyjään kuluttaa aamupäivänsä käymällä
myymälöissä, sillä kaikkihan täytyy nykyaikana ostaa, usein vain yhtä
päivää varten kerrallaan -- sitten täytyy hänen käydä useissa paikoissa
vierailulla, mieluimmin niin monessa kuin suinkin, senjälkeen pistäytyä
muotimakasiinissa koettelemassa pukua, ja kaiken tämän päälle lopettaa
hän aamupäivänsä ja pilaa samalla ruokahalunsa istumalla mukana jossakin
päivittäin uusiintuvassa kahviseurassa, joita toimeenpannaan
lukemattomien aiheiden johdosta ja varjolla -- tahi pitää hänen mennä
ompeluseuraan tai myyjäisiin, joita sokeiden, vanhojen, hätääkärsivien
y. m. hyväksi pidetään -- tahi taas ajella hautajaissaatoissa,
kukkakimppu kädessä, ympäri kaupungin katuja -- sanalla sanoen: kotonaan
taloutta hoitamassa ei hän tahdo olla, sillä eihän se olisi hauskaa,
eikä hänellä sitäpaitsi ole sellaiseen liikaa aikaakaan.

Tyttäret nykyaikaan ovat tietysti ylioppilaita ja käyvät luennoilla
yliopistossa tahi sitten tepastelevat naurussasuin Esplanaadinkadulla.
Samoin ovat pojat joko koulussa, yliopistossa tahi virastoissa. --
Aamu-päivällä ei kukaan ole kotona.

Päivällisen ajoissa voi sattua niin, että koko perhe kokoontuu yhteen
hajaantuakseen pian jälleen eri haaroille -- joko nukahtamaan
päivällisunta tahi lukea ahmaisemaan hieman uudenaikaista
kirjallisuutta. Ja kun tulee ilta, jää talo jälleen tyhjäksi.

Sillä silloin täytyy tyttärien kiiruhtaa osakuntakokouksiin
keskustelemaan ylen tärkeistä kysymyksistä tahi johonkin niistä
lukemattomista konserteista, joissa »Euroopan etevimmät»
pianonsoittajat, viulunvinguttajat, tenoorit tai sopraanot antavat
neronsa ja taituruutensa pulppuilla ja joita he kaikki luonnollisesti
tavattoman hyvin ymmärtävät arvostella. Tahi on heidän jouduttauduttava
kuuntelemaan yhtä lukuisia vierailevain luennoitsijoiden ja
kirjailijoiden esitelmiä -- mukava tapa ammentaa itselleen hitusen
verran sivistystä -- tahi johonkin äskettäin perustettuun yhdistykseen,
joita tukuttain on muodostettu joko »palvelusneitsyeiden sivistämiseksi»
tahi »rangaistusvankien jalostamiseksi musiikin kautta» j. n. e., sillä
tuollaisia keksintöjä on nykyjään lukemattomia.

Samoin kuin tyttäret on myöskin perheen miesväki illan kuluessa
puikahtanut pois kotoa. -- Mihin? -- Jos tahdotte heidät löytää, niin
etsikää heitä kaupungin lukuisista varieté-teaattereista,
»Kaivohuoneelta», jossa he nauttivat »Kullatun savikukon» jalostavasta
syväaatteisuudesta, tahi Kämpistä, Oopperakellarista, Luodolta,
Fenniasta, Kappelista, Haagasta, Seurahuoneelta j. n. e.; siellä he
savun tukahduttamissa saleissa istuvat, kuunnellen viulujen
korviavihlovaa vingutusta ja siellä heitä »Gretchen'in» käheästi
pihisevät laulusävelet tahi »Kätchen'in» täyteläiset muodot ja piirteet
hurmaavat ja vieläpä sen lisäksi senora Elviran, »la Flor de
Estremaduran» kastanjettisäestyksen rämähdellessä, tekemät
riettaankevytmieliset kiemurtelut ja ruumiinliikkeet, joita ohjelmassa
tanssiksi kutsutaan. Tällaisten »kohottavain» esitysten jalostavan
vaikutuksen alaisina istuvat nuoret herrat -- samoin vanhatkin --
ryhmittäin pöytien ympärillä, haikuutellen havannasikareja ja nauttien
ylenpalttisesti juuri lopetetun illallisen jälkeen maistamalla pienen
kupposen »ekta» mokkakahvia, jonka mukana seuraa jotakuinkin monta lasia
konjakkia tahi munkkia, chartreusia tahi punssia taikkapa sitten joka
lajia sikin sokin -- ja selvitellen samalla vilkkaassa ja kovaäänisessä
keskustelupauhinassa maailmankatsomuksiaan. Tällainen on sekä mukavaa
että hupaisaa, sillä täällä ei heidän tarvitse lausuntojaan valikoida
eikä sanojaan seuloa niinkuin seurapiireissä, eikä täällä niin tarkkaan
lasketa sitäkään mitä tuollaisissa kevyissä jutteluissa yleensä puhutaan
ja esilletuodaan.

      Sellainen on koti nykyjään.
      Mutta toisin oli ennen.

Ei silloin naisväki aamupäivillä juoksennellut vierailuilla,
kahvikesteissä ja ompeluseuroissa, eikä myöskään hautajaissaatoissa
ajellut siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei tuollaisia huvituksia
ollutkaan eikä toimeenpantu tähän vuorokaudenaikaan, joka oli kodille
kokonaan omistettava.

Ja kokonaan kuluikin aamu ja aamupäivä kotiaskareiden suorittamiseen ja
järjestelemiseen. Kuten jo ennemmin olen kuvannut, oli näet koko suuren
talouden taakka emännän hartioilla. Joskaan hänen itsensä ei tarvinnut
ottaa osaa kaikkiin askareihin, niinkuin asianlaita joskus oli, niin
täytyi hänen kuitenkin pitää silmällä kerrassaan kaikkea ja etupäässä
huolehtia, että kaikki tuli hyvin järjestetyksi kodissa tiheitä,
alituiseen vuorottelevia kutsuja, päivällisiä, tanssiaisia ja pienempiä
erikoistilaisuuksia varten.

Vaikka tuollaiset puuhat varmasti usein olivat sangen raskaita ja aikaa
kysyviä, niin ei kuitenkaan koskaan kuullut emäntäin nurkuvan tai
valittavan, että he olisivat liiaksi rasittuneet, että heidän hermonsa
olisivat menneet pilalle tahi heistä nämä puuhat vastenmielisiltä
tuntuisivat. Päinvastoin näytti emäntä ilomielin täyttävän tehtävänsä,
jotka kysyivät häneltä puuhaa tarpeeksi ja vetivät hänen ajatuksensa
puoleensa. Sillä tuottihan tämä kaikki samalla hänelle tyydytystä ja
tietoisuuden siitä, että hän kylvää täten iloa ja viihtymystä kotiinsa,
ja varmaankaan ei häntä vaivannut sellainen tyhjyyden ja toimettomuuden
tunne, joka mielestäni nykyjään enemmän kuin mikään muu painostaa
rouvien alituisesti heikkoja hermoja.

Tyttärilläkin perheessä oli puuhaa yllinkyllin omalla tahollaan.
Nuorempina lueskelivat he kotiopettajattaren johdolla -- aikaihmisiksi
ehdittyään oli heillä täysi työ puuhatessaan itselleen pukimia ja
sensemmoista vähä väliä sattuvia kutsutilaisuuksia varten. Ei ollut
silloin olemassakaan kaikenlaisia »Magasin du Nordia» tahi »la
Parisienneja», joista ilman minkäänlaista vaivannäköä -- muutamalla
satamarkkasella! -- voi tilata itselleen puvun. Nuoret naiset saivat
itse pitää huolta kaikesta. Kangasta ja muita tarpeita saatiin Etholénin
ja Deckerin myymälöistä, lopusta saivat he itse huolehtia ja
valmistaakin usein koko pukunsa joko kamarineitsyeen tahi jonkun
päiväpalkkalais-ompelijattaren avulla.

Siinä olikin kankea ja vaikea työ edessä, sillä naispukujen tuli olla
usein korko-ompeluksin koristeltuja, ja ompelu- tahi korko-ompelukoneita
ei ollut vielä silloin olemassakaan, joiden avulla työ olisi helpommin
sujunut. Mutta toimeen sitä kuitenkin tultiin ja välttämättömyys
muodostui hyveeksi. Nuoret tytöt tekivät työtä ilomielin ja innolla,
sillä muuten saivat he istua kauniisti kotona. Tottumus ja pakko johti
erinomaiseen taitavuuteen, niin että he usein oppivat laittamaan paitsi
pukujaan myöskin muita tarvekalujaan, kuten hattuja, kukkaisreunustoja,
vieläpä joskus -- niin kerrottiin -- tanssikengätkin valkoisesta
silkistä.

Syksyisin, varsinkin joulun eilusaikoina ennenkuin suuri sesonkiaika
alkoi, oli tyttärillä taas kiireet hommat valmistellessaan joululahjoja,
sohvanpieluksia, matkavöitä, helmiompeluksilla kirjailtuja piipunvarsia,
koruompeluilla kaunisteltuja matkalaukkuja, tohveleita, kellonnuoria ja
sensemmoisia. Mutta nyt ostellaan kaikki joululahjat valmiina
myymälöistä, vähääkään vaivaa niihin uhraamatta. Ei välitetä enää siitä,
että kaikkien joululahjain pitäisi olla omatekoisia.

Jos ilma oli suotuisa, oli naisilla tapana ennen päivällistä pujahtaa
hieman ajelulle kaupungissa saadakseen hengittää raitista ilmaa tahi
pistäytyivät he kävelylle, jolloin »pikenttipalvelija» seurasi heitä
suojelusvartijana.

Kun perheen huolenpitäjä sitten hiukan ennen kello 2 tuli kotiin,
syötiin päivällisateria.

Joll'ei herrasväkeä oltu kutsuttu muualle illaksi, joka muuten oli
sangen tavallista, kävivät he itse silloin vierailulla tahi taas
pysyivät kotona ottaen vieraita vastaan, sillä jos kerran kotona oltiin,
oli koti silloin myöskin aina avoinna vieraille. Ei silloin suljettujen
ovien takana istuttu. Ainoastaan suru ja sairaustapaukset aiheuttivat
poikkeuksen tähän sääntöön.

Kellon lyötyä puoli seitsemän, sytytettiin neljä vahakynttilää salongin
kattokruunussa ja suuri lamppu sohvapöydällä ja vieläpä mahdollisesti
pari kynttilää peilipöydilläkin. Käyntikorttilaatikko otettiin pois
eteisen ovelta. Isä oli siirtänyt syrjään senaatin pöytäkirjat,
pukeutunut iltaista vastaanottoa varten ja astui salonkiin.

Salonki siihenaikaan oli todellakin oikea salonki. Nyt sitävastoin
tällaisen huoneen pitää olla hieman itsekutakin huonelajia, eikä
senvuoksi ole oikeastaan mitään; enimmän on se nykyjään kuitenkin
buduaari-kammion tapainen, mutta myöskin jonkinlainen harvinaisuushuone,
arkihuone, musiikkihuone, kirjoitushuone, vieläpä kasvihuonekin kituvine
kasvineen ja usein kaiken päälle vielä tupakkahuonekin. Miksikähän vielä
muuttuneekaan tulevien sukupolvien aikana?

Mutta silloin vastasi salonki vielä nimeään ja tarkoitustaan; se oli
arvokas ja yksinkertainen, valoisa, ilmava ja tilava -- vaikkakin nyt
tietysti pidettäisiin silloista huonekalujen järjestystä jäykkänä, kun
ne pitkin seiniä oli asetettu ja ehkäpä ne liian kovapohjaisiksikin
havaittaisiin, sillä huonekalujoustimia ei vielä silloin oltu
keksittykään.

Kauvan eivät kynttilät kruunussa ennättäneet palaa kun jo vieras
toisensa jälkeen astui sisään, kaikki hännystakkipuvussa, sillä olisi
ollut kerrassaan karkeakäytöksistä ja epähienoa tulla tavalliseen
nuttuun puettuna iltavierailulle. Siihen aikaan oltiin näet sangen
arkatuntoisia ja tarkkoja vierailuiden suhteen. Paitsi välttämättömiä
»kiitos-viimeisestä-visiittejä», oli kylänkäyntejä mitä erilaisimpia sen
lisäksi, kuten onnitteluvierailut, jotka milloin mistäkin syystä
aiheutuivat, uudenvuoden-, nimipäivä- ja syntymäpäivävierailut j. n. e.
Perheen likeisimmän kanssakäymispiirin piti sitäpaitsi vielä sillä välin
pistäytyä katsomassa. Poissaolo käsitettiin helposti tahalliseksi ja
kylmäkiskoisuudeksi.

Siten kokoontui yhteen usein sangen suuri joukko, muodostaen piirin
sohvapöydän ympärille, jolla lamppu iloisesti paloi. Muutamat
vetäytyivät kuitenkin pian pois, kumarrettuaan, suudeltuaan emäntää
kädelle, vaihdettuaan muutaman sanan ja siten tehtyään asiankuuluvan
kohteliaisuusvierailun ennättääkseen vielä samana iltana käydä
useammassa paikassa. Niinollen alituista tulemista, kumartamista ja
menemistä. Mutta useat vieraista jäivät kuitenkin koko illaksi. Ja jos
heitä oli monta, otettiin esille pelipöytä, jonka ääressä muutamat
vanhemmista vieraista kävivät käsiksi whistipeliin.

Vieraiden liutaan kuului myöskin seurapiirien nuoret herrat, jotka
siihen aikaan mielellään viettivät iltojaan perheissä -- ehkäpä ei niin
paljon omasta halustaan kuin tottumuksesta ja muunlaisten iltahuvitusten
puutteessa -- sillä eipä löytynyt siihen aikaan minkäänlaista kullattua
savikukkoa, joka olisi heitä houkutellut, ei myöskään
varieté-teaattereita tenhettärineen ja kahvikupposineen, jonka yhteyteen
konjakki ja likööri eroittamattomasti kuuluu, eikä kaikki-aikaansaavia
kokouksia, jotka olisivat heidän aikansa vieneet. Kaikki tällainen on
uudemman ajan keksimää. Senpävuoksi täytyi nuorten miesten turvautua
perhe-elämään, jossa he näyttivät hyvin viihtyvänkin, sillä muussa
tapauksessa olisivat he saaneet istua yksin kotona.

Sitä mukaa kuin vieraita taloon saapui, tarjottiin heille teetä. Jos
silloin oli tarjottimelle pikkuleivosten joukkoon asetettu myöskin
valmiita voileipiä, oli se merkki siitä, ett'ei vieraita nyt
illalliselle kutsuttaisi. Ja siinä tapauksessa söi kukin iltaruokansa
kotiin tultuaan. Joll'ei tarjottimella voileipiä ollut, niin tiesi
kukin, että yksinkertaiset illalliset tarjottaisiin. Mutta se tapahtui
hyvin harvoin.

Kello kymmenen aikaan tavallisesti vieraat läksivät pois.

Myöskin me lapset saimme iltasin istua salongissa, sillä perheen tuli
olla kokonaan koolla, mutta loikoilla ja vetelehtiä ei meidän sallittu.
Suoraselkäisinä siellä täytyi istua, emmekä saaneet liijan
puheliaiksikaan ruveta, vielä vähemmän kysellä jotain tahi sotkeutua
keskusteluun, ainoastaan vastata kun jotain kysyttiin. Nykyjään olen
minä kuitenkin ollut perheissä, joissa on ollut kerrassaan mahdoton
mitään keskustelua ajatellakaan, ja juuri lasten tähden, sillä heidän
tulvimalla tulvivain kysymyksiensä vuoksi ei kukaan muu saa sanan
vuoroakaan ilman että he jo siihen takertuvat ja niin häiritsevätkin nuo
pikku tyrannit pian suunapäänä koko keskustelun. Mutta ennenaikaan
istuttiin hiljaa ja kuunneltiin mielenkiinnolla mitä vanhemmat puhuivat.
-- Myöskin itse keskustelu on ihmeellisesti muuttunut. Ennen esiintyi se
usein kertovassa, ikäänkuin kaskumaisessa muodossa. Useilla vanhemmilla
herroilla olikin oikea taituruuskyky keskustella ja he pitivät tarkkaa
huolta siitä, että kertominen sujui hyvin ja keskustelu pysyi vireillä.
Niinpä olivat esimerkiksi vanha valtioneuvos J. A. Ehrenström, parooni
O. W. Klinckowström, valtioneuvos G. von Kothen ja professori Ilmoni,
joka oli samalla erinomainen miimikko, todellisia mestareja
kertomataidossa. Samoin isäni kun hän sille päälle sattui.

Kun vanhemmat herrat ottivat osaa tällaisiin illanviettoihin
opettavaisesti keskustellen, saivat illat siten yhä enemmän lennokkuutta
ja mielenkiintoa, painaen hienouden ja sivistyksen oikean leiman
senaikuiseen seurusteluelämään ja vaikuttaen valaisevasti nuorisoon.

Käyntikorttilaatikolla oli oma tärkeä tehtävänsä perhe-elämässä. Jos
oltiin kotoa pois, riippui se ovella; jos taas kotosalla oltiin ja
otettiin vieraita vastaan, silloin oli laatikko sisäpuolella. Mutta
sattui niinkin että perhe oli kotona ja talo valaistu kirkkaasti, mutta
käyntikorttilaatikko siitä huolimatta riippui ovella. Silloin merkitsi
se taas sitä, että talossa parhaillaan vietettiin jotain yksityisjuhlaa
tai perhekutsuja, ja vieraiksi aikovat kääntyivät silloin takasin. --
Mutta tärkeintä osaa näytteli tuo laatikko uudenvuodenpäivänä.

Sillä silloin oli jokaisen käytävä kaikkien tuttavainsa luona
toivottamassa »onnellista uutta vuotta!» Mutta jos kerran kaikkien
näinollen täytyi olla ulkona uudenvuodentoivotus-vierailuilla, niin
kukaan ei kai olisi voinut olla kotona. Seurauksena tästä olikin, että
kukin pysyi kotonaan ja lähetti sensijaan palvelijansa tahi sellaisen
puutteessa jonkun vahtimestarin pyyhältämään ympäri kaupunkia ja
heittämään uudenvuodenkortteja asianomaisiin käyntikorttilaatikoihin.
Oli kerrassaan hauskaa istua ikkunan ääressä ja katsella kuinka
kaupungin kaikki »pikenttipalvelijat» liehuivat kaduilla ja lensivät
huimaa vauhtia toinen toisensa edelle. Ja hupaisaa oli sitten aina
puolen tunnin kuluttua käydä kokemassa täyteen sullottua
käyntikorttilaatikkoa ja laskea kuinka monta uudenvuodentoivotusta
jälleen oli tullut. Näiden uudenvuodenkorttien nojalla sommiteltiin ja
laadittiin sitten kutsulistat kemuihin.

Vihdoin huomattiin kuitenkin kuinka hullunkurisia tuollaiset
»pikenttien» avulla tehdyt uudenvuodenvierailut oikeastaan olivat ja
niin hävisi tuo tapa vähitellen käytännöstä monien muiden senaikuisten
tapojen mukana. Sensijaan ruvettiin sanomalehdissä ilmoittamaan, ett'ei
tuona päivänä erityisille vierailulle tulla.

Kuvaamani ajanjakso oli seurusteluelämän kukoistusaika Suomessa ja
korkeimmillaan ilmeni seuraelämä siihen aikaan vietetyissä suurissa
tanssiaisissa. Maan korkeimmat virkamiehet, jotka sitäpaitsi
kantoivatkin erityisiä niin kutsuttuja pöytärahoja tällaisia
tarkoituksia varten (pöytärahat on sittemmin yhdistetty heidän
tavalliseen palkkaansa) tiesivätkin ja ymmärsivät, että heillä näinollen
oli velvollisuus, jonka täyttämisestä he eivät tahtoneet eivätkä
voineetkaan vetäytyä pois. Oli niinmuodoin luonnollista, että näiden
mahtimiesten -- senaattorien, presidenttien, kenraalien,
virastopäälliköiden, sijaiskanslerin, rehtorin y. m. tuli talven
kuluessa toimeenpanna yhdet viralliset tanssiaiset paitsi päivällisiä ja
yksityisiä pienempiä kutsutilaisuuksia, joita ei otettu tähän lukuun.
Kutsu suuriin tanssiaisiin lähetettiin painetulla kortilla vähintäin
viikkoa ennen kysymyksessä olevaa tilaisuutta ja kutsuvieraiden luettelo
laadittiin valtiokalenterin avulla, joskin tanssitaitoisia
kavaljeerejakin ja perheen lähimpään kanssakäymispiiriin kuuluvia
sitäpaitsi mukaan kutsuttiin.

Ne nuoret naiset, jotka kuuluivat tähän erikoisoikeutettuun
seurapiiriin, voivat siten jo syksyllä hyvissä ajoin laskea kuinka
monissa tanssiaisissa he talvikauden aikana tulevat olemaan mukana ja
sen mukaan järjestellä pukunsa. Tanssijaissarjan alkoi
kenraalikuvernöörinapulaisen Amatus Thessleffin Nikolainpäivänä, 18
päivänä joulukuuta toimeenpanemat tanssiaiset, ja sitten niitä jatkui
vähäväliä pitkin koko talvea.

Minun vanhempani toimeenpanivat tanssiaiset aina myöhemmällä talvella.
Kutsuttuja oli silloin noin 300 henkeä, eikä heidän tarvinnut pahasti
ahdingossa tungeskella meidän tilavassa huoneustossamme, ei varsinkaan
senjälkeen kun osa vanhemmasta väestä, sekä rouvia että herroja, oli
ennättänyt asettautua pelipöytien ääreen sisushuoneissa. Vieraat oli
kello seitsemäksi kutsuttu ja ennen kahdeksaa olivat jo kaikki
saapuneet. Salonki oli niin hyvin valaistu kuin siihen aikaan vain
mahdollista oli: kristallikruunussa säteili kynttilöitä kolmessa
ympyrärivissä ja kaikkien neljän oven päällä oli myöskin tiheät
kynttelirivit sytytetty, seinillä paloivat seinälamput, »lampetit». Koko
huoneusto säteili valomerenä, kaartinsoittokunta kajautti säveleitä
pitkälle seinälle erittäin sitä varten rakennetulta parvekkeelta,
tarjoilijoita ja vahtimestareita liehui ylt'ympäriinsä tarjottimillaan
tarjoillen teevettä, myöhemmin sitten erilaisia virvoitusjuomia ja
mantelimaitoa, rypäleitä ja hedelmiä, jäätelöjä, sokerileivoksia ja
makeisia, lämmintä punssia j. n. e., lakkaamatta koko tanssiaisten ajan.

Kun vieraat olivat kaikki kokoontuneet ja tee juotu, kajautti
soittokunta poloneesin, jolloin isäni, tarjoten käsivartensa
virka-arvojen mukaan ylhäisimmälle daamille, tavallisesti kenraalinrouva
Thesleffille, vei hänet kierroksen poloneesissa ja aloitti tanssiaiset.
Toiset parit seurasivat heti perässä, järjestettyinä tarkasti
virka-arvojen ja arvokkuuden mukaan. Ainoastaan vanhemmat ottivat tähän
alkupoloneesiin osaa. Talutettuaan käsivarrellaan daaminsa pari kertaa
salin ympäri, jätti kavaljeeri hänet paikalleen kumartaen
kohteliaisuussääntöjen mukaisesti ja kiiruhti sitten viemään toista,
kunnes kaikki rouvat olivat poloneesikierroksensa tehneet. Tällainen
poloneesi, johon ainoastaan vanhemmat herrat kullalla kirjailtuine
sotilas- ja virkapukuineen ja välkkyvine rintatähtineen ottivat osaa,
näytti todellakin komealta.

Kun poloneesi hetken kuluttua loppui, soitettiin heti valssi ja
silloinkos nuorison riveissä eloisuus ja hilpeys hereille heräsi, sillä
olivathan he äskeisen poloneesin aikana vain katsojina seisoneet. Niin
alkoi sitten oikea karkelo ja seurasi tavallinen tanssiohjelma: valssi,
katrilli ja masurkka vuorotellen yhä uudistuen. Polkka oli vielä silloin
tuntematon. Katrilleja, joita voitiin yksissä tanssiaisissa kahdeksankin
tanssia, oli kolmea lajia, jotka erosivat hieman toisistaan, vuorojensa,
liikkeidensä ja silloin vielä käytännössä olleiden
piruettipyörähdystensä kautta, nimittäin ranskalainen katrilli, joka oli
tavallisin, sitten vielä ruotsalainen ja venäläinen, mutta ylimalkaan
olivat ne kaikki hyvin toistensa tapaisia. Kotiljongi, joka kesti usein
sangen kauan ja oli hyvin väsyttävä, koska senaikuisen tavan mukaan
kaikkien silloin täytyi seista, oli aina nuorten lempitanssi. Siten
jatkui karkeloa ja ainoastaan hetkiseksi keskeytti sen illallisruokailu.
Usein täytyi panna kruunuun uudet kynttelit, sillä vasta kellon jo
lähetessä viittä aamulla läksivät viimeiset vieraat kotiaan kohden.

Vanhemmille, jotka pelipöytien ääressä olivat iltaa viettäneet,
tarjottiin illalliset jo kello 11, jonka jälkeen he läksivät pois. Mutta
tanssijoukolle katettiin illallispöytä vasta kello 2 yöllä ja oli
silloin seisten syötävä. Kuitenkin muistan, että kerran illalliset
tarjottiin pieniin pöytiin, joiden kunkin ääressä neljä tahi kuusi
henkeä istui, ja täyttivätkin tällaiset pikkupöydät silloin sekä
molemmat ruokasalit että salonginkin. Mutta tällainen syöntitapa, joka
oli kyllä sangen hauska osanottajille, lienee tuottanut liian paljon
vaivaa ja vaati sitäpaitsi tilaa tavattomasti ja vaivaloista tarjoilua,
jonkavuoksi siitä tavasta luovuttiinkin. Ruokalajeja tällaisissa
tanssiaisillallisissa oli sangen monta ja olivat ne erinomaisen hienoja
ja sangen kalliita; eikä pöydältä viinejäkään puuttunut, punasia ja
valkoisia ja väkevämpiä. Niin pitkälle kuin suinkin muistan, olivat
tällaiset illalliset keittotaiteelliselta kannalta ja kaikinpuolin
muutenkin yhtä hyvät ja suuremmoiset kuin nykyjään, ehkäpä vielä
paremmatkin, huolimatta kaikenlaisista puheista senaikuisesta
yksinkertaisuudesta.

Hienompi seurapiiri ei ollut siihen aikaan niin särkynyt ja jakaantunut
eri puolueihin vastakkaisine aatteineen, käsityskantoineen ja
harrastuksineen kuin nykyjään. Se oli jotakuinkin yhdenlaatuinen ja
pysyi senvuoksi koossa. Täällä siihen aikaan olevat venäläiset
seurapiirit otettiin ilman minkäänlaista rotueroittelua meikäläisiin
piireihin ja mielellään kukin heidän kanssaan seurusteli. Etenkin
tanssitaitoisten kavaljeerien joukossa nähtiin usein venäläiseen
sotaväkeen kuuluvia upseereja, jos he vain osasivat ranskankieltä, joka
meikäläisissä seurapiireissä oli keskustelukielenä. Sivistysaste ja
personalliset, yksilölliset ominaisuudet määräsivät kuuluiko henkilö
hienompaan seurapiiriin vai ei. Helsingissä oli silloin useita yleisesti
pidettyjä venäläisiä perheitä joiden vieraanvaraiset kodit olivat
avoinna meikäläisille samoin kuin meidänkin heille, ja siitä seikasta
taaja ja sydämellinen kanssakäyminen olikin seurauksena. Ennen kaikkea
muistan seuraavat: kenraali, osastonpäällikkö P. von Etter, kenraali,
prikaatinpäällikkö Manderstern, kenraali, esikuntapäällikkö Kaulbars,
amiraali, Viaporin päällikkö Walleronde, kapteeni, laivaston päällikkö,
markiisi Traversé, kenraali, kaupunginpäällikkö Friberg j. n. e.
Nuorempain tanssitaitoisten, venäläisiin piireihin kuuluvain herrojen
joukosta muistan nyt erityisesti hienon ja pirteän luutnantti Fribergin,
kaupunginpäällikön poika, ja Kantzoffin veljekset, kaksi kaunista
kasakkaluutnanttia, naisten suosikkia, jotka ensimäisinä aina masurkassa
ja kotiljongissa liehuivat. He olivat kaikki hyväntahtoisia kunnon
miehiä, jotka tuntuivat rakastavan Suomea, sen kansaa ja oloja ja
viihtyivät täällä hyvin. Hieman omituiselta tuntuu kuitenkin se soma
seikka, että täällä palvelevain venäläisten mahtimiesten joukosta tuskin
löytää yhtään venäläistä nimeä. Ehkä tuo kuitenkin oli vain sattuman
leikkiä. Mutta se on kaikessa tapauksessa varma, että tällainen eri
aineksien sekoitus löi silloiseen hienoon seuraelämään
yleismaailmallisemman ja suvaitsevaisemman leiman kuin nyt.

Paitsi edellä kuvaamiani »virallisia» tanssiaisia, toimeenpantiin
kodissani vielä pari, ehkäpä kolmekin pienempää tanssitilaisuutta talven
kuluessa, jolloin tavallisesti noin sata henkeä oli kutsuttu. Syynä
siihen, että meidän kodissamme elämä oli näin virkeää ja vilkasta, oli
se, että vanhin sisareni oli silloin täysikasvuinen ja astunut maailman
hyörinään; hän oli vanhempiensa lemmikki ja silmäterä, häntä kaikki
tahtoivat miellyttää ja hakkailla, häneen huomiota kiinnitettiin ja
hänestä yleensä pidettiin.

Talven ohjelmaan kuului vielä suuret, myöskin viralliset päivälliset,
jotka tarjottiin korkeammille virkamiehille. Päivällispöytä katettiin
suureen salonkiin ja kaartinpataljoonan soittokunta piti huolta
musiikkipuolesta.

Riittäköön tämä kuvaukseksi suuremmista tilaisuuksista.

Jos taas joku sukulainen tahi muu rakas ystävä tuli kaupunkiin, antoi se
aiheen toimeenpanna pienemmän piirin kesken päivälliset tahi
illanvieton. Monenlaiset muut tilaisuudet, joita järjesteltiin
yhteiseksi iloksi ja hauskuudeksi, jääkööt tässä lähemmin mainitsematta.
Kaikki nämä puuhat yhdessä saivat aikaan, että elämä kodissa oli aina
iloista ja hilpeää.

Huvituksiin kuului vielä myöskin lasten tanssiaiset, jotka
toimeenpantiin joulunaikaan meillä niinkuin muissakin kodeissa, joissa
vain kasvavaa nuorisoa oli. Huolimatta siitä, että meitä silloin piti
silmällä kotiopettajattarien monilukuinen parvi, pidettiin kuitenkin
kerrassaan hauskaa ja kului ilta hilpeästi tanssien ja leikkien
vaihdellessa. Kaikki tuli muuten olla niinkuin tavallisissa
tanssiaisissa ainakin; oikea soittokunta soitteli ja illalliset
tarjottiin.

Tähän aikaan olin minä vielä aivan nuori, kasvava poikanen, enkä
saanutkaan ottaa osaa muihin tilaisuuksiin kodissa kuin lasten
tanssiaisiin. Ja täydellä syyllä luulen, ett'ei tämä seikka ollut mikään
poikkeustapaus ja että elämä yleensä niissä piireissä, johon me
kuuluimme, oli jotakuinkin samanlaista kuin kuvaamani elintavat minun
kodissani, joskin jonkunlaisia vivahduksia ja vaihtelua ilmeni, riippuen
kunkin huoneustosta ja varallisuudesta. Mutta perussävel, iloinen ja
huoleton ajanhenki vallitsi luullakseni samallaisena kaikkialla.

Jos joku korkeammista virkamiehistä sattui olemaan leskimies tahi
naimaton, ei hänen talossaan mitään tanssiaisia toimeenpantu, vaan
sensijaan suuret iltakutsut yksinomaan herroille. Toiset taas, joiden
huoneustoissa ei sopinut suurempaa juhlaa viettää, kutsuivat
seurustelupiirinsä luokseen kahtena eri kertana, toisella kertaa herrat,
toisella naiset.

Oli kuitenkin sellaisiakin perheitä, joille ei soveltunut toimeenpanna
suuria tanssiaisia eikä illallisia, vaan jotka kuitenkin halusivat
silloin tällöin nähdä seurapiirinsä kodissaan. Niissä perheissä
toimeenpantiin sensijaan »kahvikekkereitä». Siihen aikaan olivat niin
kutsutut kahviseurat, jotka nyt ovat niin tavallisia, milt'ei joka päivä
aamupäivisin uudistuvia, aivan tuntematon huvitus, sillä se osa päivää
käytettiin silloin aivan toisenlaisiin toimiin. Myöskin näitä
kahvikekkereitä oli kahdenlaisia: suuret kemut, joita pari kertaa
vuodessa, uutena-vuotena ja keväällä vietettiin ja joihin koko
naistuttavapiiri oli kutsuttu, sekä sitten joukko pienempiä kekkereitä,
vähäväliä uudistuvia, joihin vain likeisimmät piirit kokoontuivat.
Tällaiset kekkerit alkoivat jo kello 5 aikaan iltapäivällä, jolloin
tuota höyryävää lempijuomaa, kahvikultaa tarjottiin hopeaisesta kannusta
loppumattomiin ulottuvien hienojen kahvileipien seuraamana. Ja vähäväliä
sitä aina tyrkytettiin pikkuista lisätilkkaa ottamaan. Myöhemmin
tarjoiltiin kaakkuja, hilloja ja muuta sellaista sekä sitten viimeiseksi
teevettä. Kahvikemut loppuivat tavallisesti vasta kello kymmenen
tienoissa illalla.

Kun kahvi oli juotu alkoi keskustelu luistaa yhä joustavammin ja
vilkkaammin tällaisessa seurassa, jonka muodosti yksinomaan naisparvi.
Siinä keskusteltiin odotetun kihlauksen mahdollisuuksista, puheltiin
viimeksi kaupungissa sattuneesta häpeäjutusta, lueteltiin
palvelusneitsyeitten ansioluetteloita j. n. e. sekä kertoeltiin muuten
yleensä kaikki päivän uutiset tarkalleen. Nämä tällaiset kekkerit
korvasivat niin sanoakseni päivän kronikan, jollaista ei senaikuisissa
sisällyksettömissä sanomalehdissä löytynytkään.

Voi sanoa, että siihen aikaan oli Helsingissä niin sanoakseni
erikoisseurapiiri seurapiirin keskuudessa, kerma kerman joukossa, »crême
de la crême», tahi niinkuin New-Yorkissa sanotaan »the 40 uppers», 40
ylintä. Tämä antoikin aiheen ranskalaiselle kirjailijalle Léouzon le
Duc'ille kuvauksessaan Suomesta kutsua pientä kaupunkiamme kiittelevin
sanoin »pikku Parisiksi» ja »Pohjolan Parisiksi» meidän kermapiirissämme
vallitsevan seurustelusävyn johdosta. Tämä oli tulos monen monien täällä
siihen aikaan toimessa olevien ranskalaisten kotiopettajattarien
istuttamasta, Madame Campanin tahi Madame Savignén tapaisesta
kasvatuksesta, kaavailtuna Madame Staëlsin »Corinne ou l'Italien» tyypin
mukaan. Miespuoliset jäsenet tässä hienon hienossa piirissä olivat taas
esikuvakseen ottaneet Bulwerin silloin käänteen aikaansaavan »Pelhamin»,
tuon mestarillisesti muovaillun kuvan mitä täydellisimmästä
salonkisankarista »sans peur et sans reproche», jota he nyt koettivat
jäljitellä. Vaikkakin kotimaista syntyperää oli tämä seurapiirien
kermakerros kuitenkin puolittain ulkomainen, äärimäisyyteen asti
hienostunut ei yksinomaan ulkonaisessa hienoudessa ja käytöksessä, vaan
erittäin juuri katsantokantoihin yleensä, elämäntapoihin ja
tendensseihin nähden. Ranskalainen henki ja ranskankieli oli täällä
valta-asemassa, jotavastoin omaa kieltä usein puhuttiin vieraalle
vivahtavalla murteella ja oikeaa sanaa hapuillen. Tätä ryhmää voi hyvin
verrata kämmekkäkukkiin, jotka on pistetty kanervakukka-kimppuun.

Tämän seurapiirin etumaisina huippuina olivat kaunis kreivitär
Mussin-Puschkin, omaa sukuaan Stjernvall, hurmaava vapaaherratar A. Ch.
von Kothen, syntyisin von Haartman, kenraalinrouva A. Ramsay, omaa
sukuaan Mellin, vapaaherratar von Haartman, o. s. Mannerheim, kreivitär
L. Armfelt, syntyisin Cuthbert-Brooke, silloinen kapteeninrouva A.
Aminoff, omaa sukuaan Ramsay, rouva A. Demidoff, syntyisin Stjernvall,
sittemmin everstinrouva Karamzin, vapaaherratar W. Mellin, omaa sukuaan
Mellin y. m. Huomattavimmat herrojen joukossa taas olivat kreivi Magnus
Armfelt, Viurilan herra, oikean »grand seigneur'in», hienon herrasmiehen
esikuva, vanha hovimies, parooni Klinckowström, notkealiikkeinen ja
solakka parooni Casimir von Kothen, hieman naisellinen mutta hieno ja
ketterä parooni Aug. Mannerheim, kapteeni Pierre Friberg,
everstiluutnantti Liljebrunn, j. n. e. Olen tässä maininnut vain
parhaimmat vaikuttavimmista ja niin sanoakseni käytöstapaa määräävistä,
johtavista henkilöistä.

Olisi ollut suoranainen vajanaisuus kertomuksessa senaikuisista
Helsingin seurapiireistä, jos olisi jättänyt tästä niin jyrkästi
eroittuvasta ja erinomaisesta ryhmästä mainitsematta. Ja kuitenkin on se
suotta -- sillä nykyiset, yksinkertaisemmin kasvatetut sukupolvet, jotka
eivät koskaan ole kuvaamaani kermaryhmään kuuluvia henkilöitä nähneet,
eivät kykene, kaikista kuvauksista ja kertomuksista huolimatta,
muodostamaan itselleen oikeaa käsitystä ja kuvaa näistä ylhäisempien
seurapiirien »leijonista» tahi oikeista suuren maailman naisista, »les
dames du grand monde», eikä myöskään siitä hienosta ja ylevästä sävystä,
joka heidän piirissään oli vallalla.



XVIII.

RISTIÄISET--HÄÄT--HAUTAJAISET.


Myöskin nämä kolme tärkeää seikkaa ihmiselämässä ovat olleet
ihmeellisten muutosten alaisia niinkuin kaikki muukin.

Kun siihen aikaan, josta tässä nyt kerron, sattui onnellinen lisäys
jossakin perheessä, lähetettiin heti perheen koko seurustelupiirille
painetut ilmoituskortit, joissa kerrottiin »että vaimoni onnellisesti on
maailmaan synnyttänyt sirovartaloisen -- -- -- josta minulla on kunnia
täten ilmoittaa». Siihen aikaan ei ollut tapana niinkuin nyt
sanomalehdissä ilmoitella, että »reipas ja tanakka poika on syntynyt»
tahi »pikku veli Helmille ja Ainalle» j. n. e. eri vivahduksissa.
Sellaista olisi pidetty kerrassaan sopimattomana.

Kun tuollaisesta onnellisesta tapahtumasta oli kulunut kolme päivää,
asetettiin silloin vielä sangen heikoissa voimissa oleva äiti
erityiselle loistopaikalle, »lit de parade», puettuna erikoisesti juuri
sitä varten sommiteltuun, sangen somaan ja kiemailevaan
»lapsivuodepukuun». Ja sitten alkoivat välttämättömästi asiaankuuluvat
»lapsivuodevierailut». Perheen kanssakäymispiiriin kuuluvain kaikkien
naisten tuli näet seuraavan viikon kuluessa tehdä tuollainen »visiitti»,
ensin läheisimpäin sukulaisten, sitten likeisimpäin ja parhampain
ystäväin ja vihdoin muiden onnittelijain loppumattoman liudan, niin
paljon kuin vain makuukamarin seinien sisään sopi. Vaikka äiti olikin
useimmittain vielä sangen voimaton ja heikko, täytyi hänen kuitenkin
kärsivällisesti kestää sitä puhe- ja lörpöttelytulvaa, joka hänen
ympärillään hälisi ja kuunnella lusikoiden kiusallista kilinää
kahvikupeissa. Totisesti lujat hermot täytyi olla sairaalla kestääkseen
tuollaista.

Parin viikon perästä vietettiin sitten ristiäiset, johon tilaisuuteen
vieraat niinikään painetuilla kutsukorteilla kutsuttiin, ja niitä olikin
tavallisesti sangen runsaasti. Ikäänkuin itseoikeutettuja olivat
ensinnäkin perheen lähimmät sukulaiset ja heidän lisäkseen kutsuttiin
vielä paljon muita perheen kanssakäymispiiriin kuuluvia, jotka pitivät
kunniana kun heidät kummeiksi pyydettiin.

Ristiäistoimitus tapahtui siihen aikaan aina iltapäivällä, tavallisesti
kello kuuden aikaan. Tärkein kysymys tällä hetkellä oli se, kuka
vastasyntyneen kantaisi kasteelle. Tavallisesti määrättiin sylikummiksi
pienokaisen isoäiti tahi mummo, mutta voitiin tähän tärkeään tehtävään
kutsua myöskin joku toinen henkilö, joku korkea-arvoinen nainen, joka
taas, jos hän itse oli estetty toimituksessa läsnäolemasta, antoi jonkun
sijaisen edustaa itseään. Kummeja oli aina useita ja asetettiin heidät
ristiäistoimituksen ajaksi seisomaan kahteen riviin, naiset toiselle
puolelle ja miehet toiselle niin että parit seisoivat vastakkain. Kun
usein sangen pitkäksi venähtävä toimitus oli loppunut, tuli mieskummin
astua naisparinsa luo suutelemaan hänelle tavanmukaisen »kummisuutelon»
ikäänkuin sen lupauksen vahvistukseksi ja sinetiksi, jonka he
ristiäis-toimituksessa olivat antaneet, nimittäin olla vasta kastetun
kummilapsensa tukena ja turvana jos olosuhteet sitä tulisivat vaatimaan.
Silloin sattui usein kerrassaan lystillisiä kohtauksia, sillä milloin
vetivät nuoret tyttöset vastakynttä eivätkä tahtoneet mielisuosiolla
tuota asiaankuuluvaa suudelmaa antaa, milloin taas herrat olivat liian
ujoja -- ehkäpä joskus eivät erityisesti halunneetkaan käyttää
oikeuttaan hyväkseen; kaikki tämä herätti mielialan hilpeäksi ja sai
aikaan leikinlaskua.

Tämän juhlatoimituksen katsottiin siihen aikaan synnyttävän jonkunlaisen
henkisen heimolaisuuden asianomaisten kummien kesken, meidän
luterilaisten keskuudessa kuitenkin ilman sen enempiä seurauksia. Mutta
oikeauskoisten parissa oli vallalla sellainen käsitys, että tämän kautta
oli muka niin likeinen side solmittu, ett'ei esim. avioliitto
asianosaisten kesken enää sitten voinut tulla kysymykseenkään, ja
lieneekin kummina-oloa joskus käytetty keinona estää tuollaisen
avioliiton solmiamista.

Kun ristiäistoimitus kaikinpuolin oli loppuun suoritettu, tarjottiin
vieraille viiniä ja makeisia; seurasi sitten kaakkujen, marjahillojen ja
hedelmäin tarjoilu sekä kaiken päälle teen juonti. Kello olikin jo
kymmenen, usein enemmänkin, kun tällaiset ristiäiskemut loppuivat.

       *       *       *       *       *

Häät ovat nykyaikaan sellaiset juhlamenot, jotka pitää hujautetaan
yht'äkkiä ja pitemmittä kemuitta. Hääpari vihitään hiukan ennen
päivällistä lähteäkseen heti senjälkeen häämatkalle -- häävieraat
saattavat nuoren parin rautatieasemalle tahi höyrylaivaan ja menevät
sitten kukin kotiinsa. Joskus ovat vihkijäiset vieläkin
yksinkertaisemmat -- morsian ja sulhanen matkapuvussa valmiina
lähtemään, lasi samppanjaa ja muutamia hääkonvehteja tarjotaan
vieraille. Ylen mukavaa, sangen halpaa -- mutta ikävää.

Ennen oli häätilaisuus sitävastoin merkkitapaus, jota suurilla
juhlallisuuksilla tuli viettää ja jota kauan oli odotettu ja sitä varten
varustauduttu. Itse vihkiminen tapahtui usein kauniisti koristellussa
kirkossa ja jollei kirkossa niin sitten kotona, ja aina iltasella,
jolloin morsiamen kodissa heti vihkimisen jälkeen alkoivat suuret
häätanssiaiset, kestäen aina aamutunneille asti. Kun siihen aikaan ei
matkusteltu ulkomaille niinkuin nyt, jatkui hääpäivän jälkeisinä päivinä
sarja tanssiaisia, päivällisiä ja kekkereitä, joita nuoren parin
lähimmät piirit toimeenpanivat, niin että kesti usein pitkät ajat
ennenkuin vastavihityt nuoret pääsivät lepoon ja rauhaan omassa uudessa
kodissaan.

Mutta myöskin kansanjoukot -- tarkoitan tässä erityisesti kaupungin
alhaisoväkeä -- tahtoivat saada jotain iloa tällaisesta juhlasta ja
kokoontuivat suurin joukoin häätalon edustalle, huutaen lakkaamatta
»morsian ulos! -- morsian ulos!» kunnes heidän pyyntöönsä suostuttiin ja
valkopukuinen, myrttikruunulla koristettu morsian, kahden
haarakynttelijalkoja kantavan sulhaspojan saattamana, astui
ulkoparvekkeelle tahi avonaisen akkunan ääreen näyttääkseen itseään
hetkisen ajan huutelevalle väkijoukolle. Silloin kasvoi melu ja hälinä
yhä pahemmaksi ja väkijoukko remahti raivoisaan suosionosoituskirkunaan,
vetäytyi sitten vähitellen pois, jättäen paikkansa uusille, häätalon
edustalle virtaaville joukoille, jotka alkoivat saman näytelmän
uudelleen. Jos heidän vaatimukseensa ei suostuttu, alkoi lumipalloja,
hiekkaa ja kaikenlaista likaa sinkoilla häätalon ikkunoihin, kunnes
morsian jälleen näyttäytyi -- siten monenmonituista kertaa esille
huudettuna, aivan kuin suosittu näyttelijätär teaatterissa. Tällainen
meno häiritsi luonnollisesti suuresti juhlailoa häissä, mutta
kärsivällisesti taivuttiin kuitenkin tähän raakaan, tavaksi tulleeseen
kansanhuvitukseen, jota kutsuttiin »morsiamen katsomiseksi». Onnellista
kyllä on tuo tapa jo nykyjään kokonaan hävinnyt käytännöstä.

       *       *       *       *       *

Kuten häämenot niin ovat hautajaisetkin muuttuneet n. s.
yksinkertaisemmiksi, jos ei ota lukuun nykyjään aivan tavallista
suuremmoista ja kallista kukkaistervehdysten tulvaa
hautajaistilaisuuksissa, jollaisesta ei ennenvanhaan mitään tiedetty.

Kun ei siihen aikaan ollut tapana julaista kuolinilmoituksia
sanomalehdissä -- sellaista olisi pidetty suoranaisena ylenkatseena
vainajaa kohtaan -- lähetettiin sensijaan heti kuolemantapauksen jälkeen
suuren suuret joukot ilmoituskortteja kaikkialle sekä sitten parin
päivän perästä mustareunaiset ja mustaan lakkaan painetulla vainajan
suurella sinetillä sinetöidyt »surukirjeet». Näitä »surukirjeitä»
lähetettiin jo ennen käytetyissä kutsuluetteloissa oleville henkilöille,
joita pyydettin läsnäolollaan »kunnioittamaan» vainajan
maahanpanijaisia, j. n. e. Kuitenkin kutsuttiin yksinomaan herroja,
sillä naiset eivät siihen aikaan ottaneet osaa hautajaismenoihin.

Lähinnä seuraavana sunnuntaina pidettiin kirkossa »kiitosrukous», jonka
sisältö, ala, kehys ja taajuus riippui paljon siitä, millainen palkkio
siitä seurasi. Tällainen »kiitosrukous» vastasi jossain määrin meidän
aikanamme käytännössä olevia nekroloogeja, vainajan elämäkerrallisten
tietojen julkaisua ja muistosanojen kirjoittamista manan majoille
muuttaneesta, jollaista ei siihen aikaan koskaan tapahtunut.
Sanomalehdissä mainittiin mahdollisesti jonkun erityisesti loistavassa
asemassa olevan, korkea-arvoisen henkilön kuolemasta, vaan eivät ne
kuitenkaan koskaan julaisseet minkäänlaista kuvausta vainajan
ominaisuuksista tahi elämäntyöstä.

Itse hautajaiset pidettiin sitten kello viiden aikaan iltapäivällä.
Määrätyllä kellonlyömällä saapuivat kaikki kutsutut täydessä
virkapuvussaan, ritarimerkkineen ja nauhoineen. Suruhuoneen ikkunat
olivat valkoisilla lakanoilla peitetyt ja kaikki huonekalut samoin
verhotut valkoisella. Eräässä sisähuoneessa istui vainajan leski
puettuna syvään surupukuun, mustaan villapukuun valkoisine kauluksineen,
esiliinoineen ja myssyineen. Häntä ympäröivät talon tyttäret ja lähimmät
naissukulaiset, kaikki puettuina samanlaiseen syvään surupukuun. Kaikki
kutsutut, astuttuaan sisään, suuntasivat askeleensa tänne sisähuoneeseen
kumartaakseen siellä vainajan surevalle puolisolle ja sanoakseen
muutamia lohdutuksen ja ystävyyden tavallisia lauseparsia, jonka jälkeen
he vetäytyivät takasin saliin. Siellä olikin jo kahvia tarjoiltu sekä
sitten reiniläistä viiniä ja mustareunaisia konvehteja, joiden ympärille
oli kääritty erilaisia painettuja surulauseita ja ajatelmia.

Kun hautajaisvieraat olivat kaikki suruhuoneelle kokoontuneet,
järjestäytyi kulkue ja läksi liikkeelle. Ensimäisinä kulkueessa kulki
kuusi tahi kahdeksan soihtujen tai sitten lyhtyjen kantajaa ja heidän
perässään kaksi hautajaisairuetta pitkine, mustine, poimukkaasti
harsokankaalla peitettyine sauvoineen. Heidän jälessään astui muutamia
herroja virkapuvuissaan, kantaen vainajan ritarimerkkejä mustalla,
hopeanauhoilla ympäröidyllä samettipatjalla. Sitten seurasi ruumisvaunu
neljän hevosen vetämänä, jotka kaikki oli verhottu mustalla, maahan asti
ulottuvalla vaatepeitteellä niin että niiden silmät vain näkyivät.
Ruumisarkku oli niinikään mustalla sametilla tahi vaatteella verhottu ja
kirjailtu pienillä hopeatähtösillä, mutta minkäänlaisesta
kukkaiskoristuksesta ei näkynyt merkkiäkään. Heti ruumisvaunun perästä
alkoi saattojoukon jono, loppumaton rekien tahi muiden ajoneuvojen
paljous, vyöryen askel askeleelta hiljoilleen eteenpäin, ensin pappi ja
lähimmät sukulaiset, sitten muu saattojoukko tarkasti arvon ja
virka-asteiden mukaan järjestettynä, korkea-arvoisimmat etunenässä, eikä
sikin sokin sekasin miten vaan sattuu, niinkuin nykyjään.

Kirkossa oli kuori mustilla vaateverhoilla verhottu ja kynttelirivit
valaisivat kirkkaasti kuorin seutua. Mutta nykyjään käytännössä olevia
kasvikoristeita ei näkynyt. Arkun kantoivat silloin niinkuin meidänkin
aikanamme läheisimmät sukulaiset alttarin edessä olevalle
arkkujalustalle ja kun virsi oli laulettu ja ruumissaarna pidetty, astui
pappi arkun luo ja esitti vainajan elämäkerralliset tiedot; esitys
muodostui tavallisesti mitä oivallisimmaksi ansioluettelopuheeksi. Vasta
sitten toimitettiin asiaankuuluva haudansiunaus. Jos vainaja sattui
olemaan sukunsa viimeinen miespuolinen jäsen, astui haudan siunauksen
jälkeen paarien ääreen joku siihen valittu arvokas ritariston ja aatelin
jäsen, pitäen kädessään pitkää sauvaa, jonka nenään oli kiinnitetty
heleillä väreillä mitä ohuisimmalle puupäällyställe maalattu vainajan
vaakunakilpi. Hänkin piti sitten puheen, eikä ainoastaan vainajasta
itsestään vaan koko siitä jalosta suvusta, johon vainaja aikanaan oli
kuulunut ja jonka viimeinen jäsen ja edustaja hän oli ollut ja kohotti
sitten suuremmoisella liikkeellä ja juhlallisuudella vaakunakilven ylös
kaikkien viimeisen kerran nähtäväksi, jonka jälkeen hän löi sitä kolme
kertaa hitaasti, arvokkaasti ja juhlallisesti ruumisarkun kanteen,
jolloin se -- jo ennakolta milt'ei poikki sahattuna -- helposti katkesi
ja murtui palasiksi. Puhuja lopetti puheensa julistaen ett'ei kellään
miehellä maassamme ollut tästä lähtien enää oikeutta kantaa nyt
murrettua vaakunamerkkiä, eikä myöskään oikeutta sellaista omaksi
kilvekseen ottaa. Uruilla virttä soitettaessa kannettiin ruumisarkku
sitten kirkosta pieneen, kirkon kupeella olevaan hautakappeliin, josta
se seuraavana päivänä vietiin joko perhehautaan jossakin maaseudulla
tahi kätkettiin maan poveen kaupungin hautausmaalla. Silloin ei enää
hautajaismenoihin muita juhlallisuuksia kuulunut kuin yksinkertainen
virren veisuu, eikä vainajaa hautausmaalle ollut saattamassa muita kuin
läheisimmät.

Kun ilta kirkossa jo oli kulunut myöhäiseksi ja pimeäksi, ei varmaankaan
juuri senvuoksi käynyt laatuun enää saattaa vainajaa hautausmaalle, ja
sitäpaitsi kuului asiaan, että vieraiden piti vielä kirkosta poiketa
suruhuoneelle juomaan teevettä ja lasin reiniläistä viiniä sekä
maistamaan hautajaiskonvehteja; sitten vasta he kumarsivat ja sanoivat
hyvästinsä valkoiseksi verhotussa vierashuoneessa istuvalle leskelle.
Poislähtiessään piti jokaisen vieraan ottaa mukaansa hieman
hautajaiskonvehteja ja suuri sahramirinkeli, joka tottatosiaan näytti
sangen omituiselta riippuessaan kultakirjopukuisten ja kaikenlaisin
arvonauhoin koristeltujen herrojen käsivarrella. Sangen soma ja
ihmeellinen tapa muuten, tavallaan vertauskuvallinen, symboolinen kuvaus
siitä että »toisen kuolema on toisen leipä». Oli miten oli, niin
tällainen mukana tullut sahramirinkilä sopi kaikessa tapauksessa
erinomaisesti ja oli sangen tervetullut »kakkunen» aamukahvin kanssa
seuraavana aamuna.

Kuvatessa senaikuisia hautajaisia esiintyy räikeänä vastakohtana
nykyisten hautajaismenojen välillä juuri se, ett'ei siihen aikaan
minkäänlaisia kukkaiskunnianosoituksia ja tervehdyksiä ilmennyt. Nythän
näet uhrataan ja tuhlataan satoja, joskus tuhansiakin markkoja
seppeleihin ja niiden nauhoihin, seppeleihin jopa niinkin suuriin että
pari miestä tarvitaan yhtä sellaista kantamaan -- todistaen usein
enemmän kerskailua ja turhamaisuutta kuin makua. Vai tahdottaisiinkohan
ilmaista surun syvyyttä ja suuruutta seppeleen suuruudella? Kukat olivat
yleensä siihen aikaan aivan harvinaisia, eikä kodeissakaan tavannut
juuri kasveja, tuskinpa edes kaikkialla tavallista fikustakaan. Niinpä
olikin paljon vaivaa ja puuhaa jos täytyi vaikkapa pienikin
kukkavihkonen hankkia jollaisia kuitenkin erityisissä tilaisuuksissa
välttämättömästi tarvitsi, kuten esimerkiksi ollessa sulhaspoikana
häissä tahi vihittävänä maisterina maisterinvihkijäisissä, jolloin oli
velvollinen ojentamaan kukkavihkon seppeleensitojattarelleen -- ynnä
muissa tämäntapaisissa tilaisuuksissa. Tällaisessa tapauksessa täytyi
tilata kukkavihkonsa jo pari viikkoa aikaisemmin kaupungin ainoalta
kukkaisviljelijältä, Bohnhofilta, ja sittenkin sai tyytyä kimppuseen
vihreitä lehtiä, joiden joukossa jokunen pieni ruusunkukkanen
pilkistelihe. Kuka olisi siihen aikaan voinut aavistaa, että aika oli jo
aivan lähellä, jolloin meidän kukkaisköyhässä maassamme ei enää
Nizza-ruusujakaan käsiteltäisi suuremmalla kunnioituksella ja
arvonannolla kuin tavallisia voikukkia keväisellä niityllä!



XIX.

MUOTI JA VAATEPARRET.


Kustaan aikuiset kirjavat, välkkyvät ja korko-ompeluksilla koristellut,
sangen maukkaat ja hienot puvut olivat jo kauan sitten joutuneet pois
käytännöstä ja jääneet vain pukukuviksi. Samoin nekin, joita sitten
käytettiin vallankumouksen ja Napoleonin aikakauden aikana ja jotka sekä
muotonsa että väriensä puolesta koettivat esiintyä kokonaan menneen ajan
räikeänä vastakohtana. Pitkien housujen aika oli alkanut. Polvihousut,
sellaiseen asuun kuuluvat sukat ja kengät olivat menneen vuosisadan
omituisuuksia. Puuteroituja tekotukkia ei enää missään muualla nähnyt
kuin vanhoissa muotokuvissa.

Asteettaisten muutoksien kautta oli tällainen muoti muuttunut
sellaiseksi kuosiksi, joka siihen aikaan oli vallitsevana, josta tässä
kerron. Jos nyt katselee sen aikuista muotilehteä, pitää epäilemättä
silloisia pukukuosia rumina, jopa hullunkurisinakin aivan samalla lailla
kuin siihen aikaan taas olisi varmaan naurettu meidän nykyaikaisille
puvuillemme, jotka kyllä ovat mukavampia kantaa, vaan muodottomia,
väljiä ja sangen vähän muutenkaan somia ja pukevia. Näyttää siltä kuin
kuskitakista ja työväennutuista olisi malli yleiseen kuosiin otettu.

Kuvaavimpana piirteenä herrain vaatetuksessa 1840--50 luvulla oli jäykät
ja kiinteästi ruumiinmukaiset puvut ja sileäksi ajettu naama -- partaa
ei saanut näkyäkään.

Venäläiset kauppiaat ja työmiehet olivat ainoat, jotka parrakkaina
esiintyivät, sillä rahvaan miehetkin ajelivat säännöllisesti partansa
pois. Kerrassaan kaikki siviilihenkilöt olivat näin ollen
sileänaamaisia, parrattomia -- sotilashenkilöillä yksin näki viikset,
nekin aivan pienet ja lyhyiksi leikatut, ja poskipartaa. Jos kellä olisi
siihen aikaan ollut pitkä parta, olisi sitä pidetty jonkinlaisena
sivistymättömyyden ja siivottomuuden merkkinä. Mutta tukka sai sensijaan
olla pitkä ja vain sotamiehillä ja vangeilla näkikin lyhyeksi leikatun
tukan, jollainen nyt miltei jokaisella miehellä on. Siihen aikaan voi
nähdä joidenkuiden vanhojen herrojen antavan valkoisten hiuksiensa
valahtaa hartioille asti kahden puolen keskelle päälakea vedettyä
jakausta, mutta tämä oli kuitenkin harvinaista, sillä tavallisesti oli
tukka aina mitä huolellisimmin kammattu ja leikattu, vieläpä
hiusvoiteella voideltukin, ja asetettu oikean ohimon kohdalle suurelle
mutkalle tahi kiehkuralle, jota kutsuttiin otsa-kiehkuraksi, »coup de
vent». -- Jos oli tanssiaiset tahi joku muu hienompi tilaisuus, tuli
hiukset huolellisesti kähertää, tukka muovailla lainehtivan kiharaksi.
Kaljupäinen taas ei kukaan siihen aikaan saanut olla, ei edes kantaa
päälaellaan pientä »kuutamoa» tahi »kaljutäplää». Jos jollakin oli
todellisuudessa »kuutamo», käytti hän tekotukkaa, peruukkia, uutta ja
kaunista aina vierailulla ollessaan, kulunutta ja vaalennutta
kotioloissa. Kenellä taas pienoinen kaljutäplä pilkistelihe päälaella,
hän asetteli tuolle heikolle kohdalle pienen liikatupsun, joka parahiksi
paljaan lämypaikan peitti. Vanhoilla herroilla, jotka eivät tahtoneet
peruukkia pitää, oli tapana jokapäiväisissä oloissa käyttää mustaa
silkkikalottia, patalakkia. Mutta paljaspäisyyttä ei missään tapauksessa
suvaittu.

Miesten pukujen tuli olla tiukasti ruumiinmukaiset. Senpävuoksi
esimerkiksi housut olivat niin piukat ja kireänahtaat kuin suinkin
mahdollista ja ne eivät saaneet estää kinttujen muotoa selvästi
näkymästä; irtonaispohkeet lienevätkin tämän johdosta olleet sangen
tavallisia siihen aikaan, samoinkuin kaikenlaiset täytevehkeet
rintakehän kohottamiseksi uljaaksi ja pulskaksi. Sanottiinpa m. m. että
herrojen upseerien täytyi ensin kostuttaa valkoisesta säämyskästä tehdyt
»nimettömänsä» saadakseen ne jalkaansa ja sitten antaa niiden jaloissaan
kuivaa. Nutun ja varsinkin hännystakin täytyi laskeutua ja puristautua
vyötäisillä tiukasti ruumiin mukaan, ja jos vyötäiset saatiin ampiaisen
kaltaiseksi piukkuudessa oli se sitä hienompaa ja sirompaa, ja niinpä
kerrottiinkin, että upseerit kureliivin avulla nyöräilivät vyötäisiään.
Hihojen tuli samoin olla sangen ahtaat, mutta pitkät ne kyllä saivat
olla, peittäen puolet käsipöydästäkin.

Siihen aikaan pidettiin paljon tarkempaa huolta kuin nyt siitä,
millaista pukua oli minkinlaisessa tilaisuudessa käytettävä.
Jokapäiväisissä oloissa ja aamupäivillä käytettiin kaksilaskoksista ja
kaksinappirivistä »bonjouria», polviin asti ulottuvaa pitkää takkia,
joka sekin puristautui tiukasti ruumiin mukaan vyötäisen kohdalla.
Pitkänuttu oli tavallisesti, vaikkei kuitenkaan aina, musta ja erityisen
pitkähihainen; kaulus kohosi korkeaksi niskapuolelta ja taskuja ei ollut
muualla koko takissa kuin sen takaliepeissä. Kaikinpuolin oli se
kokonaan toisenlainen kuin nykyään käytännössä oleva mukava ja väljä
arkipuku ja takki. Liivit ja housut olivat toisenlaisesta ja
erivärisestä kankaasta. Kaulaliina oli mustaa silkkiä, korkea, leveä ja
jäykkä, jonka sisälle oli erityinen kovikelaskos senvuoksi asetettu. Se
kietastiin pariin kertaan kaulan ympäri ja sidottiin etupuolella
siroille korvakkeille.

Vierailupukuna käytettiin aina hännystakkia, joko tummansinistä tahi
tummanruskeaa, liepeiltään paljon kapeampaa kuin nykyiset hännystakit.
Senaikuisessa »frakissa» oli korkea, jäykkä pystykaulus mustasta
sametista ja kiiltävät kullatut napit. Tällaiseen pukuun kuului
vaaleanharmaat tahi harmaankeltaiset housut ja ruutukaisesta tahi
kukikkaasta, loistavan värillisestä sametista tehdyt liivit.
Vierailutilaisuuksissa, samoinkuin teaatterissakin, esiinnyttiin aina
hansikkaat kädessä, eikä näitä vaaleanharmaita tahi oljenvärisiä
käsineitä otettu pois muulloin kuin teevettä juodessa, jonka jälkeen ne
jälleen heti käsiin vedettiin. Ainoastaan sivistymättömät ja alempiin
kansankerroksiin kuuluvat ainekset esiintyivät paljaskäsin. Nenäliinoina
käytettiin »foulardeja», suuria, värillisiä raakasilkkisiä liinoja.
Siihen aikaan käytännössä oleva nuuskaaminen oli varmaan antanut aiheen
tällaisten nenäliinojen käyttämiseen.

Tanssiaisissa ja suuremmissa tilaisuuksissa näki silloin milt'ei
yksinomaan virkapukuja, sillä sen ajan tapa vaati, että jokaisen, jolla
jokin virka oli, tuli virkapuvussa esiintyä. Senvuoksi siviilipuvussa
näkikin kulkevan vain yksityishenkilöiden ja sellaisten nuorten miesten,
jotka eivät vielä olleet mihinkään virkaan päässeet. Siviilihännystakki
oli musta, samoin siihen kuuluvat ahtaat housut. Liivit olivat valkoiset
ja valkoisilla korko-ompeluksilla koristetut; kaulavaate samoin
valkoinen ja valkokoristuksilla kirjailtu, muuten kyllä yhtä korkea ja
jäykkä kuin musta kaulaliinakin. Paidan rintamus oli joko koristettu
hienosti käherretyllä »rimssulla» tahi sitten sekin korko-ompeluksin
somistettu. Kun siihen aikaan yleiseen kiiltonahkaisia matalia kenkiä
käytettiin, pilkahteli kengän ja housunlahkeen rajalta esiin sirot,
värilliset silkkisukat. Liivien rintamuksilla tuli riippua leveät
kultaketjut ja useita vitjakoristeita; yhdessä niistä koreili
tavallisesti karneoliin kaiverrettu vaakuna.

Päällysvaatteita oli monenlaisia, aina vuodenaikojen mukaan.
Tavallisimmin käytettiin päällysviittaa, n. s. »kaprokkia», joka ulottui
jalkateriin asti ja jonka olkapäille oli kiinnitetty päällyslevätti,
»kapusongi» tahi pitkä kaulus, joka sekin ulottui sangen alhaalle.
Sotilashenkilöt käyttivät harmaata tällaista viittaa, siviilimiehet
mustaa. Mutta olipa siihen aikaan käytännössä myöskin eräänlaiset,
tiukasti ruumiinmukaiset päällystakit, liivinutut, polvien alapuolelle
ulottuvat nekin ja talvella varustetut korkealla turkinkauluksella.
Joskus leudompana vuodenaikana näki käytettävän vielä n. s.
heilukaapuja, »slängkappoja», kauniita ja somistavia päällysvaatteita,
jotka kuitenkin vivahtivat liiaksi teaatterimaisuuteen. Tokkopa kukaan,
joka siihen aikaan eli, voinee unohtaa kuinka Fr. Cygnæus, palattuaan
Italian matkaltaan 1847, osasi roomalaisella asiantuntemuksella
kietaista ympärilleen tuollaisen viitan ja näin vaatetettuna asettua
jonkunlaiseen vaikuttavaan asentoon?

Talvisaikaan kulkivat vanhemmat herrat tavallisesti puettuna raskaaseen,
tölskönnäköiseen supinnahkaturkkiin. Pitemmillä matkoilla, ja jos sattui
tiukat pakkassäät, käytettiin karhunnahka- ja sudennahkaturkkeja, joissa
viimeksi mainituissa useimmittain oli karva päällä päin. Sitäpaitsi
kierrettiin vyötäisten ympärille moneen kertaan leveä, värillisestä
villalangasta kotona kudottu matkavyö. Paksu karvalakki painettiin
päähän ja jalkoihin pantiin nahkavuoriset huopa-päällyskengät.

Kun paksut lumikerrokset usein peittivät kadut, vieläpä
jalkakäytävätkin, ei käynyt laatuun kävellä mataloilla kalosseilla
kaduilla, vaan oli pakko vetää jalkoihinsa päällyskengät, n. s.
»botfoorit» tahi villavuoriset nahkaiset saappaat, joiden varret
ulottuivat puolikinttuun ja pantiin kiini sivulla olevilla napeilla.
Muuten käytettiin nahkakalosseja -- kummikalosseja ei vielä silloin oltu
keksittykään -- ja saappaita myöhempinä aikoina käytäntöön tulleiden
»patiinien» sijasta, joita silloin ei vielä tunnettukaan.

       *       *       *       *       *

Mutta erittäinkin vaihtelivat naisten pukumuodit siihen aikaan
vilkkaasti, ja luonnollisesti kiinnitettiin heidän pukimiinsa suurempaa
huomiota kuin miesväen vaatteisiin.

Arkioloissa käyttivät naiset tukkaansa sileäksi suittuna, vain ohimoille
sallittiin hiuksien valahtaa kaarevassa mutkassa. Palmikko oli kietaistu
pyöryläksi päälaelle ja kiinnitetty siellä korkealla
kilpikonnanluukammalla, usein koristuspiirroksin kaiverretulla ja
kaikellaisin keinoin kaunistellulla. Mutta jos sievempinä ja maukkaammin
puettuina tahdottiin esiintyä ja parempaan pukuun paneuduttiin,
käytettiin kutreja, joko pari pitkää hiuskiehkuraa molemmin puolin
päätä, ulottuen hartioille saakka, tahi sitten lyhempiä kutrikimppuja,
joita sanottiin »korkkiruuveiksi» ja jotka ulottuivat vain kasvojen
alareunaan; käytettiinpä myöskin niinsanottuja »tykkikutreja».
Tavallisesti olivat nuo kutrit eli kiehkurat irtonaisia, mutta jotkut
kähersivät ne omasta tukastaan, jossa tapauksessa hiukset täytyi jo
edellisenä päivänä kierrellä paperipyörylöiden ympärille eli
»papiljoteille». En voi ajatellakaan esimerkiksi meidän ranskalaisen
kotiopettajattaremme kuvaa ilman että hänellä olisi ollut hiukset täynnä
tuollaisia paperipyörylöitä. Ja täytyipä minun itsenikin lapsena kulkea
monet kerrat hiukset täynnä ilkeitä »papiljotteja», jotka hirveästi
minua vaivasivat, vaan joita täytyi kärsiä, jotta vaalea tukkani tulisi
kiharaksi kuin kirkkoenkelin pää.

Naimisissa olevat naiset, aivan nuoret rouvatkaan eivät muuten paljon
tukkaansa näyttäneet, sillä avioliiton satamaan purjehtineiden naisten
tuli siihen aikaan välttämättömästi peittää hiuksensa erityisellä
päähineellä, valkoisella, pitsireunaisella musliinimyssyllä, josta
pitkät ja leveät musliininauhat tahi rimssut riippuivat alas rinnoille.
Parempiin ja vierailupukuihin kuului taas kokonaan pitseistä tahi
vieläpä silkkipitseistäkin tehdyt myssyt, jotka muutenkin olivat
koristetut joko kukkasilla tahi ruusukkeilla ja joihin valkoisten
rimssujen sijasta oli kiinnitetty loistavaväriset nauhat. Mutta
tanssiaisissa käytettiin aivan toisenlaisia päähineitä, jotka nyt
näyttäisivät kerrassaan hirvittävän eriskummallisilta. Silloin panivat
rouvat näet päähänsä suuren käärelakin, »turbaanin» pitkine liehuvine
töyhtöineen tahi sitten pienen hattusen, joka oli täynnä kukkia tahi
hetuleita tahi pystyssä törröttäviä »sulttaaneja». Nuoret naiset
koristelivat tukkaansa kaikenlaisilla kukkasilla, useimmiten paksulla
ruusukiehkuralla tahi kerrassaan kukkaisdiadeemilla, peittäen hiuksensa
kokonaan niin, että kutrikiehkurat vain koristeiden välistä
esiinpistivät ja vapaina liehuivat.

Kotona käyttivät naiset kevyestä, useimmittain yksivärisestä
villakankaasta tehtyjä pukuja, mutta vieraisilla ollessaan ja
pienemmissäkin muissa tilaisuuksissa kuhisi rouvasväki tahtisilkistä,
»silkki-sarssista» tahi mustasta läikesilkistä tehdyissä silkkihameissa.
Suuremmissa tilaisuuksissa ja tanssiaisissa käyttivät he värillisiä,
suurikukkaisia, paksuja silkkipukuja, mutta näkipä joskus sangen somia
samettipukujakin. Nuoret ja naimattomat naiset pukeutuivat sensijaan
kevyisiin, harsomaisiin pukuihin, joihin käytettiin »musliini-»,
»tylli»-, »vapööri»-, »gazi»- ja »tarlataani»-kankaita, sillä
silkkikankaat kuuluivat yksinomaan naineiden naisten oikeuksiin.

Yksinkertaisemmat puvut olivat korkeakauluksisia, mutta hienommat
sitävastoin kaarroskaulaisia, kuitenkin vain niin, että suurin osa
povesta jäi jonkunlaisen kaulareunustimen tahi hienopalttinaisen,
korko-ompelulla kirjaillun, niinsanotun »kainoushunnun», rintaliinan
peittoon. Sillä jos naiset olisivat paljastaneet niin avoimesti povensa
ja selkänsä kuin nyt, olisi se loukannut senaikuisia esteettisiä
tunteita. Tanssiaispukujen hihat olivat pienen pienet ja lyhyet,
pikkuiset puuhkat vain olkapäillä, päättyen pitsireunustoihin, mutta
arkipuvuissa sitävastoin käytettiin suuria ja väljiä hihoja, ylhäältä
olkapäiden puolelta avaroiksi pulloitettuja kuin ilmaa täynnä olevat
pallot, kaventuen käsivarren mukaan alaspäin kunnes kalvosten kohdalla
tiukasti puristuivat ihoa myöten. Vyötäisten kohdalla tuli naisten puvun
olla tiiviisti ruumiinmukainen ja niin tiukasti nyöritetty kuin vain
suinkin mahdollista oli. Liivi napitettiin tahi vyötettiin kiini
takapuolelta ja etupuolella koristi sitä kapea, pitkälti alaspäin
ulottuva pitsi. Jotta tämä suurimerkityksinen liivilaitos olisi kyllin
jäykkä ja ryhdikäs, oli sen etupuolelle asetettu teräslastat ja sen
sivuihin neulottu kiini monta »luuta».

Hameet olivat sangen avaroita ja väljiä, etupuolelta sileitä, taaksepäin
viljavissa poimuissa ulottuen. Ne saivat ulottua vain nilkkaan asti,
sillä siihen aikaan ei käytetty laahustimia keräilemässä pölyä
lattioilta. Joskus oli hameisiin kiinnitetty rivi leveitä lenkuttimia,
niin kutsuttuja »volangeja» tahi sitten muunlaisia reunustimia; joskus
oli tuollaisia useampiakin, kapeampia, toinen toisensa alapuolella.
Nuorten naisten keveään, vilpoiseen tanssiaispukuun kuului usein
erityinen »tuunikka» tahi lyhyempi päällyshame ja oli puku sirosti
kukkavihkosilla, kukkais- ja lehtikiehkuroilla tai hetuloilla ja
nauharuusukkeilla reunustettu. Myöskin oli tapana tanssiaispukuja
koristaa pitkillä ja leveillä silkkinauhoilla, jotka toiselta kupeelta
riippuivat alas.

Vannehameen, krinoliinin aika ei vielä ollut, sillä se tuli käytäntöön
vasta 1852 keisarinna Eugenien alotteesta. Jotta tuollainen väljä ja
laaja hame saataisiin oikein leveäksi, käytettiin monta alushametta,
alimmaisena ensin yksi volangeilla varustettu niin sanoakseni
pönkkähame, jonka päälle sitten pantiin monen monta yhä hienompaa ja
kevyempää hametta, niin että niiden pitsireunat vilkkuivat valssin
vinhassa viuhkeessa.

Tanssiaisissa oli neitosilla jalassaan hyvin matalat valkoiset
silkkikengät, jotka sidottiin kiini jalkaterän yli ristiin kulkevilla
nauhoilla. Ja silkkisukat olivat hienon hienot, usein miltei
harsomaiset.

Tullessaan tanssiaisiin ja lähtiessään pois oli naisilla siihen aikaan
tapana kantaa kaulassaan joko mustaa tai sopulinnahkaista ruskeaa
puuhkaa tahi taas hartioillaan mitä hienointa, oikeaa turkkilaista
sjaalia. Toiset käyttivät myöskin valkoisesta tahi vaaleanpunaisesta
silkistä tehtyä ja joutsenen untuvilla reunustettua »tanssiaislevättiä».
Vanhemmilla naisilla oli tavallisesti hartioillaan pitkä sopulin- tai
kärpännahkainen »peleriini», kaulakappa, jollaisia siihen aikaan
yleisesti käytettiin.

Tanssiaispukuun kuului vielä puolipitkät valkoiset hansikkaat. Kotona ja
vierailulla ollessa käytettiin sitävastoin usein mustia, harsomaisesti
reijitettyjä, silkkisiä puolikäsineitä, jotka eivät sormia peittäneet,
vaan taittuivat rystysten kohdalla jättäen sormet työtouhuun vapaiksi.

Nuoret naiset eivät siihen aikaan juuri koskaan käyttäneet minkäänlaisia
koristeita, sillä sitä ei olisi pidetty hyvään sävyyn ja käytöstapaan
oikein kuuluvana. Ajateltiin, että nuoruus jo itsessään oli kyllin
kaunis koristus. Mutta rouvat sensijaan somistivat kaulansa paksulla
kultakäädyllä korusolkineen tahi sitoivat kaulaansa milloin helmistä,
ruusukivistä, milloin kranaateista ja ametisteista punotun
kaulakoristeen. Jalokivet olivat vielä siihen aikaan miltei
tuntemattomia ylellisyystavaroita maassamme; ainoastaan joillakuilla
rikkaimmilla oli muutamia todellisia timanttikoristeita. Korvarenkaita
käytettiin aivan yleiseen, tavallisesti hyvin pieniä ja lyhyviä, mutta
tanssiaistilaisuuksissa kuitenkin erikoisia, pitkiä, suuria ja
riippuvia. -- Rannerenkaat ja sormukset olivat käytännössä silloin
niinkuin nytkin. Ja viuhkat, milloin pitsistä, milloin norsunluusta tai
monen monista liuskareista tehdyt, olivat kerrassaan välttämättömät.

Kasvavilla tyttösillä oli lyhyet hameet, joiden alta valkoiset ja leveät
pöksynlahkeet, jalkaterän seutuvilla pitsireunustimeen päättyen tai
muuten välipitseillä koristettuina, pistivät esiin peittäen koko jalan
ala-osan. Hiukset valuivat joko yhtenä tai kahtena tanakkana palmikkona
alas pitkin selkää ja palmikkojen nenissä liehuivat pitkät värilliset
nauharuusukkeet.

Mutta kuinka voisikaan kuvailla jotakin niin ylen ihmeellistä vehettä
kuin senaikuiset naisten hatut? -- Ne olivat suuria ja törröttivät
päässä kuin jonkunlainen kuomikatos. Hattujen pukemiskuosi vaihteli
alituisesti ja mitä suurinta ja tarkinta huolta pidettiin juuri tästä
tärkeästä asianhaarasta. Milloin koristettiin hattuja sitomalla niihin
ulkopuolelle valtavia höyhentöyhtökimppuja, nauhoja tahi kukkia, milloin
näki taas hattukatoksen alla kokonaisen kukkaissaran täynnä mitä
erilaisimpia koristekukkia. Kesäisin käyttivät nuoret naiset olkisia
»paimenhattuja» pitkine liehuvine nauhoineen, tahi myöskin jostain
ohuesta kankaasta tehtyjä niin sanottuja »variksenpelättihattuja»
suojatakseen mitä parhaiten kasvonsa päivettymistä kylväviltä kirkkailta
auringonsäteiltä. Talvipakkasessa ja matkoilla käytettiin samantapaista
päähinettä, mustasta silkkikankaasta tehtyä ja pumpulivanulla täytettyä
n. s. »bahyttiä».

Päällysvaatteenaan käyttivät rouvasihmiset ketunnahkaturkkeja, joissa
oli sopulinnahkakaulus ja vielä sen lisäksi erityinen hartioilla
riippuva pitkä pääpussi, niin kutsuttu »kapusongi». Tällaiset
viittaturkit tehtiin usein heleänloistavasta, värillisestä tahi
suurikukkaisesta kankaasta. Nuoret naiset käyttivät
talvipäällysvaatteenaan taas aivan ruumiinmukaista, pitkää liivitakkia,
jota tavallisesti sanottiin »krespiiniksi». Se oli tehty vaaleasta,
yksivärisestä silkkikankaasta ja reunustettu joko turkiksilla tahi
joutsenen untuvilla -- kaikinpuolin sangen pukeva ja sievä puku -- ja
kuului tähän talvipukuun vielä sanomattoman suuri krimin-, sopulin-tai
kärpännahkainen käsipuuhka. Kesäsin käytettiin niinsanottua »burnusta»,
väljää, hieman lyhempää ja aivan ohuesta kankaasta tehtyä kaaputakkia.

Kun talvella oli lunta vankasti ja usein tiukka pakkanen, vedettiin
jalkoihin, suojaksi kylmää vastaan, nahkavuoriset »lapikkaat» tai
päällyskengät, joiden varret napitettiin sivulta kiini aina sääreen
asti. -- Kun nuoret naiset läksivät tanssiaisista kotiin, syntyi nuorten
herrain kesken kiivas kilpailu siitä kenelle suosion päivä paistaisi ja
koittaisi ihana onni saada auttaa noita »lapikkaita» jalkoihin
napitettaessa -- pyrkimys, jota asianomaiset mammat usein tahtoivat
jouduttaida estämään.

Kun senaikuisista puvuista on puhe, ei voi millään muotoa unohtaa
mainitsematta välttämättömästi asiaan kuuluvia käsilaukkuja. Naisilla
oli näet aina mukana vierailulla käydessään ja iltaseuroissa istuessaan
pieni erityisessä ketjussaan kupeella riippuva, paljeteilla
koristellusta sametista tehty laukkunen, jossa he kulettivat
välttämättömät ompelu- ja kutomistarpeensa ja muut käsityövehkeensä,
voidakseen niitä illan kuluessa näperrellä. Jos jollakin ei ollut
tuollaista laukkua, toi hän mukanaan samaa tarkoitusta varten pienen,
siron ompelulippaan.



XX.

SANOMALEHDET JA POSTI.


Sanomalehtien lukemiseen ei siihen aikaan totisesti yleisön tarvinnut
paljon aikaansa uhrata, sillä lehtiä oli vähän ja ne olivat ylen pieniä.
Sanomalehdet ladottiin tölsköillä kirjaimilla ja painettiin karkealle
mutta samalla sangen kestävälle paperille; ne olivat tavallisen
kirjoitusarkin kokoisia ja kaksipalstaisia. Tilaajia oli jotakuinkin
vähän. Tuhannen kappaleen painosta pidettiin 1840-luvulla jo sangen
korkeana.

Sanomalehtiä ei siihen aikaan kannettu kotiin niinkuin nyt, jolloin me
ne omasta kirjelaatikostamme voimme siepata lukeaksemme niitä aamukahvia
juodessamme, vaan täytyi silloin joko itse tahi lähetin noutaa lehti
päivällisen tienoissa kirjakaupasta, jossa se tilaajan käteen
kurotettiin erityisesti sitä varten ikkunaan tehdystä luukusta, kun
lehden ottaja ensin oli antanut yhden numeron tilaussetelistään
kuitiksi. Jos sitten jonkunlainen viivytys oli lehteä tavannut joko
painoasiamiehen taholta tai muun esteen sattuessa, sai siinä kirjakaupan
edustalla seista tuskastumiseen asti odottelemassa likistyneenä
matamien, pikenttipalvelijain ja vahtimestarien sekaan, jotka lehden
hakuun nekin olivat tulleet ja joiden napiseva joukko yhä vain kasvoi
niin että usein koko jalkakäytävä siten sulkeutui. Tällaiset
alkuperäiset olot kestivät aina 1860-luvulle asti, jolloin vasta
sanomalehden kantajia alettiin käyttää.

Syynä sanomalehdistön vähäpätöiseen asemaan maassamme lienee kolme
rinnakkaista ja toisiinsa kuuluvaa olosuhdeseikkaa: ensiksi yleisön
valtiollinen välinpitämättömyys sekä siitä, mitä yleensä maailmassa
tapahtui, että myöskin ja vielä suuremmassa määrässä omista sisäisistä
oloistamme, toiseksi se seikka, ettei sanomalehdissä ollut sellaista
lukemista, joka olisi herättänyt mitään suurempaa mielenkiintoa
yleisössä, ja kolmanneksi silloin aivan yleensä vallinnut taipumus ja
halu lukea kirjoja, joka puolestaan lievensi sanomalehtien tarvetta.

Senaikuisissa sanomalehdissä ei nähty koskaan esim. sitä, jota
sanomalehdistä nykyään ei taas milloinkaan saa puuttua, nimittäin
»johtavaa kirjoitusta», jossa käsitellään jotain päivän tärkeää
kysymystä tahi vireille herännyttä joko koko maata tai sitte kaupunkia
koskevaa asiaa. Kaikenlaisista sellaisista seikoista, kuten
kieliasiasta, työväenkysymyksestä, naisasiasta, terveydenhoito-,
kansakoulu-, raittius-, rautatie- ja kunnalliskysymyksistä sekä
hallituksen toimenpiteistä j. n. e., joista nykyään sanomalehdet
sisältävät palstamäärin kirjoituksia ja selostuksia, ei siihen aikaan
lehdissä jälkeäkään näkynyt. Noina virkavaltaisina aikoina pidettiin
liian suulaana ja julkeana ottaa julkisen keskustelun alaiseksi
sellaisia asioita, joita ainoastaan vallanpitäjöillä oli oikeus
arvostella. Heräämisen, voimakkaasti valveutuneen kansallistunnon aika
ei ollut vielä tullut. Tuntui ja näytti kuin sisäisiä olojamme valaiseva
kyntteli olisi sammutettu; ei pieninkään valonsäde saanut välkähtää
esiin ja valaista niitä.

Silloin oli sopuisan ja hyvänahkaisen sanomalehtikirjailun aika, jolloin
ei lehdissä kynäkiistoja eikä otteluja näkynyt, jolloin ei tahdottu
turhanpäiten levittää levottomuutta ihmisten mieliin eikä yllyttää
veljeä veljeään vastaan. Tahdottiin elää tyynessä rauhassa. »Schlafen
Sie wohl!» Nukkukaa hyvin! sanoi kreivi Berg vielä paljon myöhempänä
aikana meistä.

Samallainen sisällyksettömyys oli vallalla ulkopolitiikkaankin nähden.
Ei ollut silloin vielä sähkösanomalaitosta, eikä edes rautateitäkään.
Entäs sitten posti! Se ei ollut tottatosiaankaan suuri, vaan mahtui
yhteen matkalaukkuun ja saapui ainoastaan kaksi kertaa viikossa ajaa
köryytellen kärryillä Pietarista ja tuoden uutisia ulkomailta. Silloin
sai tietää, että Marokon sulttaani oli kuollut kolmisen kuukautta sitten
tahi että joku presidentti Guatemalassa oli viime vuonna syössyt
presidentin istuimelta toisen, tahi että Kiinan keisari oli mennyt
naimisiin ynnä muuta samanlaista ja yhtä mieltäkiinnittävää, joka kaikki
oli kuitenkin niin vanhaa, ett'ei sillä ollut edes uutuuden viehätystä.
Ei tälläkään alalla milloinkaan minkäänlaista selostusta valtiollisesta
asemasta. Mutta sensijaan komeili usein parhaimmalla paikalla
sanomalehdessä kuvaus muurahaisten elämästä, teeviljelyksestä Sumatran
saarella tahi jaappanilaisista häistä ja muista yhtä
mieltäkiinnittävistä kuin yleishyödyllisistäkin aineista.

Kotimaisia virkanimitysuutisia, jotka olivat aina ylen rakkaita puhe- ja
kielimisaiheita, ei saatu julaista ennenkuin ne oli ensin julaistu
Virallisessa lehdessä, johon niitä taas ei otettu ennenkun asianomainen
oli valtakirjansa lunastanut -- siis silloinkun jo kaikki asian
tiesivät. Yksityisiä henkilöitä koskevista asioista ei koskaan mainittu
mitään, sillä sellaisen kertomisen sanomalehdessä katsottiin sotivan
kerrassaan kaikkea sopivaisuutta vastaan. Ei kerrottu edes eteväin ja
huomattavain miesten kuolemantapauksistakaan, vielä vähemmän julaistiin
mitään muistosanoja heistä. Kynäkiistat, riitakirjoitukset olivat
milt'ei tuntemattomia. Ilmoituksia oli hyvin vähän, supistuen nekin vain
sellaisiin kuin esim. »huone vuokrattavana», »kadonnut», »löydetty»
j. n. e. Teaatteri ei julaissut ilmoituksiaan sanomalehdissä, vaan
lähetti erityiset ilmoituslehdet suoraan koteihin. Maistraatin ja
poliisikamarin käskyt ja päätökset, huutokaupat ja sensemmoiset seikat
saatettiin yleisön tietoon siten että kaupunginpalvelija kulki ympäri
kaupunkia rumpalin seuraamana ja luki julki tiedonannot katujen kulmissa
kansanjoukoille, jotka rumpali tarmokkain päryytyksin kokosi
ympärilleen, enimmäkseen uteliasta ja toimetonta roskaväkeä. Myymälät,
tehtaat ja käsityöläiset eivät myöskään sanomalehdissä ilmoitelleet,
sillä he tiesivät hyvin, että ostajat ilman sitäkin löysivät tien heidän
luokseen, eikä silloin vielä tunnettu lausetta: ilmoittamisen kautta käy
tie rikkauteen. Rikosasiat, varkaudet ja muut sellaiset seikat jätettiin
tahallaan mainitsematta j. n. e.

Mitäpä sitten silloiset sanomalehdet sisälsivät?

Helsingissä ilmestyi siihen aikaan kolme tuollaista lehteä.

»Finlands Allmänna Tidning» (Suomen Virallinen lehti) oli ainoa joka
päivä (paitsi sunnuntaina ja juhlapäivinä) ilmestyvä lehti ja sisälsi se
silloin niinkuin nytkin vain virallisia ja lainmukaisia tiedonantoja.
Hallitus oli sen julkaisija ja sitä lukivat ainoastaan ne, jotka
virkansa puolesta tarvitsivat siinä julaistuja uutisia. Palstan
täytteenä julaistiin siinä pieniä kirjoitelmia valtiollisista
tapahtumista ulkomailla. Lehden suomenkielistä painosta ei ilmestynyt,
sillä eihän tällaiset asiat kuuluneet siihen aikaan vähääkään itse
kansalle.

»Helsingfors Tidningar»-niminen lehti, joka ilmestyi Z. Topeliuksen
julkaisemana kaksi kertaa viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin, oli
kaupungin ja koko maan enimmin ja mieluimmin luettu sanomalehti.
Pehmeällä, hienolla kynällään, josta kaikki pitivät, voi hän joskus
kosketella arkaluontoisia asioita loukkaamatta ketään ja tuskinpa
huomattiinkaan, että hän oli joutunut vaaralliselle alalle. Vaikk'ei
lehdellä ollutkaan mitään varsinaista valtiollista karvaa tahi suuntaa
oli se kuitenkin rakas ja sen ilmestymistä aina ikävöiden odotettiin.
Lehdessä oli usein Topeliuksen omia kauniita runoja julaistuna, jotka
sittemmin näkivät päivänvalon hänen runokokoelmissaan »Ljungblommor»
(Kanervankukkia) ja »Nya blad» (Uusia lehtiä) y. m. Mutta sitäpaitsi oli
lehdessä toisinaan »Kirje Ulla-tädille» tahi »kapteeni Leopoldille»,
joissa kirjeissään hän mitä kevyimmällä ja sievimmällä tyylillä osasi
kertoa kaikenlaista pikkujuttua, kaikista kaupungin vähäpätöisistä
tapahtumista. Tuollainen kirje oli kuin jonkunlainen päivän kronikka,
pakina kirjemuodossa, hienompityylistä kielimistä, jollaisella aina on
vetovoimansa yleisöön nähden. Mutta lopuksi ja tämä olikin paras seikka:
lehdessä julaistiin »alakertana» hänen kaunokirjallisia kirjoituksiaan,
lopuksi kokonainen sarja »Välskärin kertomuksia», joita jokainen
kärsimättömästi odotteli ja jotka kukin, kun kertomuksen jatko
seuraavassa numerossa ilmestyi, ensimäiseksi aina luki tai oikeammin
lukea ahmasi.

»Morgonbladet» ilmestyi myöskin kaksi kertaa viikossa, maanantaisin ja
torstaisin ja oli sen toimittajana vuoteen 1844 asti Fabian Collan ja
senjälkeen Fr. Berndtson; sillä oli määrätympi suunta kuin »Helsingfors
Tidningar»-lehdellä ja harvalukuisempi joskin n. s. enemmän
kirjatiedollinen, opillinen ja akatemiallinen lukijakunta. Paitsi
välttämättömimpiä ja vajanaisia tietoja koti- ja ulkomailta, julaistiin
lehdessä parhaasta päästä toimittajan omasta, kaunokirjallisesta kynästä
pulppuilleita runoelmia, arvosteluja kotimaassa tai Ruotsissa
ilmestyneistä kirjauutuuksista, teaatteri- ja taidearvosteluja j. n. e.,
jolloin hän joskus sangen terävästi ruoski sellaisia, jotka eivät olleet
hänen suosioonsa päässeet. Mutta varsinaisen arvon lehdelle tuottivat
kuitenkin Runebergin siihen antamat avustukset. Hän antoi näet lehdelle
julaistavaksi katkelmia ilmestyvistä teoksistaan. Myöskin muut
helskyttivät lehdessä runokanneltaan, kuten esimerkiksi Törnegren, B. O.
Lille, J. H. Roos y. m. Mutta varsinkin nuoret runoniekat koettelivat
siipiensä lentoa ja kantavuutta tässä lehdessä niin että ei siltä
ainakaan runollista avustusta puuttunut. Ja kaiken tämän lisäksi
julkaisivat »Morgonbladetissa» vielä Lönnrot, Vallin ja Castrén aina
mitä suurimmalla mielenkiinnolla luettavia matkakirjeitään ja
muistojaan. Mutta suurelle, uutisia janoovalle yleisölle pysyi lehti
suurimmaksi osaksi vieraana.

J. V. Snellman oli alkanut 1845 julaista Kuopiossa, jossa hän silloin
oli koulurehtorina, sanomalehteä »Saima». Lehdessään koetti hän herättää
ja kohottaa kansan kansallistuntoa ja voittaa syrjäytetylle
suomenkielelle tässä maassa sen aseman, jonka hän tälle kielelle katsoi
kuuluvan. Erityisellä ja aina uudistuvalla otsakkeella »paukkuja»
(»knäppar») varustetuissa kirjoituksissa kosketteli hän ja kovistellen
tutkiskeli toisten sanomalehtien sisältöä ja suuntia; välistä
»valaistiin» niissä myöskin hallituksen toimenpiteitä. Tämä kaikki
herätti häntä vastaan voimakkaan vastustuksen ja hankki hänelle monta
vihamiestä, suurimmaksi osaksi juuri vallanpitäjäin joukosta, ja
lopputulos kaikesta oli se, että »Saima» vuoden 1846 lopulla äkkiä
lakkautettiin.

Mutta Snellmanin eloisa, väsymättä, levähtämättä työtä tekevä sielu ei
tullut toimeen tällaisessa toimettomuudessa, johon hänet pakotettiin.
Lönnrot haki luvan antaa ulos Kuopiossa »Litteraturbladet»-nimistä
lehteä, jota ei voitu kieltää niin suuresti ansiokkaalta mieheltä kuin
hän, vaikkakin asianomaiset kyllä älysivät, että puuhan takana
oikeastaan olikin Snellman. Lehti ilmestyi vuosina 1847--1849. Alussa
oli lehden sisältö kokonaan ja puhtaasti kirjallinen, mutta sittemmin
herätti Snellman taas hereille ne suunnat ja pyrkimykset, joita hän
»Saimassa» oli esittänyt.

Paitsi tässä kertomiani lehtiä, ilmestyi sanomalehti myöskin Turussa,
Viipurissa ja Vaasassa, mutta ne toimivat vain enemmän paikkakunnallisia
harrastuksia ja asioita silmälläpitäen.

       *       *       *       *       *

Posti ulkomailta saapui Helsinkiin, kuten jo aikaisemmin on sanottu,
Pietarin kautta vain kaksi kertaa viikossa. Postia kuljetti erityinen
virkapukuun puettu postinkuljettaja, mukanaan monta ladattua pistoolia
ja postitorvi, jolla hän silloin tällöin puhaltaa töräytteli. Hän ajoi
kärryissä kaksi hevosta edessä. Pari postisäkkiä oli kärryn koreihin
sälytetty ja sitä paitsi joitakuita irtonaisia postilaukkusia, joita hän
matkan varrella vaihteli. Yli pari vuorokautta kului matkaan Pietarista
Helsinkiin, josta posti sitten kaksi kertaa viikossa läksi Turkuun sekä
sieltä edelleen Ahvenanmaan kautta Ruotsiin. Useimpiin
sisämaakaupunkeihin läksi posti vain kerta viikossa.

Virastot, liikemiehet ja ne harvat yksityishenkilöt, joilla oli laajempi
kirjevaihto, haettivat postinsa postitoimistosta, sillä kirjeitä ei
kannettu kotiin kirjeensaajille. Suuren yleisön täytyi taas itsensä
vaivautua postikonttoriin kyselemään mahdollisesti saapuneita
kirjeitään. Kun siten saapui postitoimiston ainoan luukun ääreen, sai
siinä odottaa usein hyväsestään ennenkuin sisäpuolella istuva virkamies
verkalleen nousi ylös, tuli luukulle ja, närkästyneenä siitä, että oli
tullut häirityksi, kysyä tiuskasi äreästi mitä tulija tahtoi. Kun kukin
oli sitten asiansa sanonut ja kysynyt, oliko kirjettä sille tahi sille,
sai kysyjä vastaukseksi: »Katsokaa luettelosta, se on tuolla pöydällä.»
Ja niin täytyi kysyjän lukea läpi kolme tahi neljä sivua pitkä
saapuneiden, ulosottamattomien kirjeiden luettelo, joka postikonttorissa
yleisöä varten päivittäin kirjoitettiin. Jos luettelosta sitten löysi
mitä haki, täytyi mennä uudelleen luukun ääreen, vaivaamaan jälleen
tuota helposti ärtyisäksi äkämystyvää herraa, ja niin sitä sitten
vihdoinkin sai kirjeensä. Näin pieni oli kirjeenvaihto siihen aikaan.
Mutta ei sitä valitettu, sillä silloin tyydyttiin tuollaisiin
alkuperäisiin oloihin. Kukapa olisikaan voinut silloin aavistaa, että
nykyaikoina noin 50 miljoonaa postilähetystä vuosittain kulkisi Suomen
postilaitoksen kautta! Varmasti olisi tuollainen luukkuherrasmies
kauhistunut vain ajatellessaankin tuollaista mahdollisuutta.

Vapaamerkkejä ei vielä siihen aikaan ollut olemassakaan, ei myöskään
kirjekortteja, eikä edes valmiita ja liimareunoilla varustettuja
kirjekuoria. Itse täytyi silloin kunkin kirjoituspaperiarkista leikata
tarvittava kirjekuori ja lukita se omalla lakkasinetillään -- punaisella
tavallisesti, mutta mustalla, jos oli suru -- ja sitten viedä kirjeensä
postitoimistoon punnittavaksi ja maksaakseen siitä postimaksun, sillä
minkäänlaisia kirjelaatikoita, johon kirjeensä olisi pistänyt, ei ollut.
Sangen kallis postimaksu sekä ulkomaille että kotimaisiin paikkoihin
vaihteli suuresti ja maksettiin sitä jonkunlaisen ilmavyöhyketaksan
mukaan. Kun kirjeestä esim. Porvooseen tuli maksaa 3-1/2 kopeekkaa, oli
postimaksu sitävastoin Turkuun 8-1/4, Ouluun 22-3/4, Tukholmaan 18 ja
Lontooseen 33-1/2 kopeekkaa j. n. e. Kun sitten vihoviimein oli saanut
kirjeensä postitoimistoon annetuksi, siellä punnituksi ja kuullut
postimaksun määrän, vastasi tuo korkea herra postiluukusta: »Sopivat
rahat -- minun ei tarvitse vaihtaa täällä rahoja», jonka jälkeen sai
puikkia jälleen jonnekin vaihtamaan rahapenniään.

Kuten lukija huomaa ei siihen aikaan ollut halpaa eikä tottatosiaan
mukavaakaan olla kirjeenvaihdossa.

Kerrottiinpa sitäpaitsi siihen aikaan miehestä mieheen ihmeellisiä
juttuja postilaitoksen salaisuuksista, jotka kertomukset hyvin kuvasivat
kuinka vähän yleisö luotti esim. kirjesalaisuuden säilyttämiseen. Mitä
siitä on uskomista, on kuitenkin nykyjään vaikea tietää.

Valtioneuvos Wulffert oli siihen aikaan maamme postipäällikkö ja
Tamlander kaupunkimme postinhoitaja.

Kulujen ja kaikenlaisten monien mutkien välttämiseksi oli siihen aikaan
sangen yleisesti tapana säästää kirjeet lähettämättä, kunnes sattui
sopiva tilaisuus lähettää niitä jonkun tutun matkustajan mukana perille
määräpaikkaansa. Jos ei tuollaista tilaisuutta sattunut tahi jos oli
lähetettävä joku kirje, josta olisi mennyt kallis postimaksu taikkapa
joulun aikaan lahjapaketteja, haettiin postinkuljettajat käsiin ja
annettiin heille vietäväksi kirje tai paketti perille -- siten hankkivat
postinkuljettajat itselleen pieniä satunnaisia »tienestejä» korkean
kruunun kustannuksella. He ajattelivat kai että »pikkupurot muodostavat
suuren joen» ja lienevätkin värväilleet tuollaisella kauppaliikkeellä
itselleen melkoiset tulot. Jos sitten sattui käymään niin hullusti, että
heidän vehkeensä keksittiin, kutsuttiin heidät postipäällikkö Wulffertin
puheille, joka nuhteli heitä ankarasti ja rankaisi heitä -- ei
kuitenkaan erittäin kovasti, sillä hän oli luonnonlaadultaan ylen
lempeä, mutta omituisella tavallaan. Heidän täytyi näet seuraavana
sunnuntaina saapua aamupäivällä postipäällikön luo ja rangaistukseksi
kehvellyksestään lukea hänelle ääneensä saarna. Tämän johdosta sai hän
kantaa yleisesti tunnettua liikanimeä »Posti-Jeesus». Kummanko
synninkatumus, saarnan lukijanko, jonka lukeminen ei liene liijan
sujuvasti luistanut, vaiko kärsivällisen kuulijan lienee ollut
raskaampi, se on sangen vaikea ratkaista.

Kesäisin oli postinkulku laivaliikkeen vuoksi helpompaa. Sitä tietä
saatiin näet kirjeet ja sanomalehdet nopeammin ja paremmin.
Sanomalehtien tuli kuitenkin kestää painoasiamiestarkastuksen kiirastuli
vuodesta 1829 alkaen. Painoasiamiehet olivat kuitenkin silloin siksi
kohteliaita, ett'eivät he kokonaan pidättäneet sanomalehtiä niinkuin
nykyisin, vaan ainoastaan mustasivat niissä ne kohdat, jotka he
vaarallisina pitivät, niin että sanomalehden sisuspuoli näytti usein
kerrassaan mustalta ja kamalan näköiseltä, jotakuinkin sellaiselta kuin
nykyiset Afrikan pakanalähetyskartat, ja uteliaana ihmetteli yleisö
näitä mustetäpliä tarkastellen että mitähän valtiovaarallista niiden
kohdalla olikaan mahtanut olla.

Mutta pohjolan kesä on lyhyt ja kun alkoivat pimeät ajat ja samalla
syysmyrskyt myllertää rannikoillamme, eivät laivat enään uskaltaneet
lähteä onneaan koettelemaan meidän vaarallisilla luotoja
kalliokarivesillämme, vaan asettuivat talviteloilleen useimmittain jo
lokakuun alussa. Silloin täytti ikäänkuin jonkunlainen ahdistus jokaisen
mielen, tunnettiin se eristetty asema, jossa oltiin; silta länsimaahan
oli katkaistu, sivistykseen ja vapaampiin tuulahduksiin päin olevat
ikkunat olivat suljetut ja niin ne tulisivat pysymäänkin seitsemän
pitkää kuukautta. Tiedettiin, että oltiin kerrassaan erillään muusta
maailmasta, sillä Pietarin kautta matkalle ei äkkitopakassa eikä hevillä
lähdetty, varsinkin kun ei ollut edes rautateitä, ja aniharva, tuskin
kukaan käyttikään hyväkseen tätä mahdollisuutta. Oli tosin toinenkin tie
avoinna lähteä matkalle, nimittäin Ahvenanmaan kautta Grisslehamniin
pienessä avonaisessa postivenheessä, mutta tämä matka oli niin
pitkällinen, vaivaloinen ja vaarallinen, että sitä vain suurimmassa
hätätilassa käytettiin.



XXI.

MAALLA.


Kesäisin asuivat vanhempani aina maatilallaan, Björkbodassa, jonne he
isäni otettua vuonna 1844 eron senaatista sittemmin kokonaan muuttivat.
Senpävuoksi perehdyin minä jo nuoruuteni aikaisimpina vuosina
maalaiselämään, viihdyin siellä hyvin ja opin sitä ja siellä tarjona
olevia huvituksia rakastamaan. Tyyni ja riippumaton maalaiselämä,
etenkin suuremmalla maatilalla, kuvastuu aina mielessäni onnellisen
elämän ihanteena. Ehkäpä juuri senvuoksi, että sitä hyvää minulle on
niin vähän suotu.

Björkboda oli vanha perintötila. Alkujaan rautatehtaaksi oli sen vuonna
1734 rakentanut tukholmalainen tukkukauppias Mikael Hising, jonka poika
aateloitiin nimellä Hisinger. Häneltä jäi tila hänen tyttärensä Barbro
Marian huostaan, joka oli avioliitossa erään toisen Tukholmalaisen
tukkukauppiaan Volter Petersénin kanssa (aatelissuvut af Petersens
Ruotsissa ja af Petersén Suomessa), jonka suvun huostassa tila sitten
polvesta polveen oli kokonaisen satavuotiskauden, kunnes se äitini,
suvun viimeisen jäsenen kautta joutui meidän perheemme haltuun. Se oli
niinollen ijäkäs perhekartano, joka siihen liittyneiden muistojen
johdosta oli meille kaikille rakas.

Björkboda sijaitsi Kemiön saarella maamme lounaisosassa ja oli yksi
huomattavimpia hovikartanoita koko maassa, käsittäen -- sittenkun
Perniön pitäjässä oleva Mälkilä perinnön kautta ja Sauvossa sijaitseva
Sandön kartanokin oston kautta oli siihen yhdistetty -- yli
kahdeksankymmentä eri tilaa, säteritiloja, ratsutiloja ja sekä
veronvapaa-että perinnönluontoisia tiloja, pinta-alaltaan kaikki
yhteensä noin 30,000 tynnyrinalaa, enimmäkseen pitkin merenrannikkoa
ulottuvaa maata. Alueella kasvoi oivallista metsää ja oli sille
rakennettu kolme rautatehdastakin, Taalintehdas (vanhempina aikoina
kirjoitettiin nimi aina Dahlsbruk), sulatusuuni, paras tehtaista, ja
Björkboda sekä Sunnanå, molemmat kankirautatehtaita. Tila oli näin ollen
mahtava maakartano, ryhmä erilaisia tiloja, joita päätilan mukaan
kutsuttiin yhteisellä nimellä Björkbodaksi, kunnes se perinnönjaon
kautta hajosi eri osiin ja tehtaat sitten aikoja myöten, pysyäkseen
teollisuuden kehityksen tasalla, laitettiin uuteen uskoon, suurennettiin
ja -- hävitettiin.

Siihen aikaan, josta tässä on puhe, olivat tilat vielä jakamattomia ja
yksissä käsissä ja viljeltiin niitä vanhan patriarkaalisen tavan mukaan,
jonka nyt suuremman kokemuksen perusteella luulenkin olleen sopivimman
meidän oloissamme.

Tilojen omistaja ei itse puuttunut maanviljelykseen, vaan antoi sen
kokonaan vuokramiesten ja tilojen viljelijäin huostaan, jotka valtiolle
menevien ulostekojensa ohella maksoivat tilanomistajalle veroa ja
osinkoa talojen eri tuotteista, alkaen jyvistä ja heinistä, voihin,
erilaisiin teurastuselukoihin, kananmuniin, kanoihin, pellavaan ja
muuhun sellaiseen asti, sekä tekivät kaiken sen lisäksi vielä määrätyn
summan päivätöitä. Ja tällaiset vuokramiehet tulivat hyvin toimeen,
siitä on todistuksena sekin, että heidän talonsa siellä niinkuin yleensä
monien muidenkin herraskartanoiden tiluksilla useimmittain siirtyivät
isältä pojalle yhtenäisessä jaksossa ja ilman korotettuja vuokramaksuja.

Rautatehtaat taas ja metsät tuottivat tuloja tilan omistajalle. Omilla
jaaloilla, joita omat alustalaiset kuljettivat, tuotiin omasta
vuorikaivoksesta Ruotsista rautamalmi Taalintehtaalle, jossa se omasta
metsästä poltettujen sysien avulla sulatettiin harkkoraudaksi.
Talonpojat kuljettivat harkkoraudan sieltä Björkbodan ja Sunnanån
tehtaille, missä siitä taottiin kankirautaa omilla laivoilla sitten
venäläisiin satamiin vietäväksi. Koko taloudenhoito perustui siihen,
että koetettiin välttää niin paljon kuin suinkin puhtaasti rahallisia
menoja ja sen sijaan saada raudan ylipäis-myyntiarvo niin paljon kuin
mahdollista puhtaaksi voitoksi.

Tämän järjestelmän mukaisesti nauttivat tehtaan kaikki palvelijat,
johtajasta, katsastusmiehistä, kirjanpitäjistä ja muista sellaisista
virkailijoista sysirenkeihin asti palkkansa enimmäkseen niin sanottuna
muonapalkkana -- saaden mitä moninaisimpia eri tuotelajeja »luonnossa»,
joita maatiloilta veroina virtasi ja joita ei säästetty, sillä
tuollaisten maalaistuotteiden myömisestä ei ollut kysymystäkään.
Rahapalkat olivat sitävastoin mitä vähäpätöisimmät, ylen pienet. Mutta
tehtaan väellä oli myöskin monta muuta etua nautittavanaan ja hyväkseen
käytettävänä; heillä oli lehmiä, syöttölaitumet ja sitäpaitsi hallussaan
suurempi tai pienempi maatilkku kullakin, joka täytti heidän tarpeensa
ja kiinnitti heidät paikoilleen.

Kaikki viihtyivät hyvin ja olivat tyytyväisiä, sillä harvoin tosiaankin
kuuli tyytymättömyyttä tahi valituksia, harvoin niinikään sattui
poislähtöjä ja muuttoja paikasta, vielä vähemmin siihen aikaan mistään
lakoista tiedettiin. Jos väki käyttäytyi röyhkeästi ja suulaasti tahi ei
täyttänyt velvollisuuksiaan, oli sitä varten olemassa helppo
parannuskeino ja silloin aina ruotsalaissyntyiset katsastusmiehet,
pehtorit, tekivät asiasta pikaisen lopun. »Pamppu» riippui näet naulassa
konttoorin ovenpielessä, se oli siitä pian kädessä ja niin ratkaistiin
asia muutamilla voimakkailla sivalluksilla rikkojan selkään, joka ylen
nöyrästi »otti selkäsaunan vastaan kuin annetun lahjan», eikä napissut
ansaitsemaansa kuritusta vastaan.

Todistuksena siitä kuinka pysyvää työväestö siihen aikaan oli, voidaan
m. m. mainita, että useimmilla sepillä oli vielä alkuperäiset
ranskalaiset nimet, kuten Gaufin ja Druge, joiden esi-isät,
sulatussepät, olivat paikkoihinsa tulleet jo aivan tehtaan
perustamisaikoina ja sitten yli satavuotiskauden pysyneet samassa
ammatissaan.

Raudanvalmistusmäärä ei ollut suuri, mutta kun siitä täytyi ottaa pois
vain pienet rahapalkat ja muut sangen vähäpätöiset menot, voitiin sitä
pitää suoranaisena puhtaana säästönä, joka saatiin sitten
pääkaupunkilaiselämässä ja perheen toimeentuloksi menettää erityisesti
laaditun menoarvion mukaan. Jos sitten jotain jäi tähteeksi,
talletettiin osa siitä, sillä jonkunlainen vararahasto täytyi löytyä
mahdollisten tulipalojen, onnettomuuksien, vahinkojen y. m. varalta.
Lopun sai perhe pitää hyvänään tai käytettiin se uutisrakennuksiin,
tilojen ostoon j. n. e. Ennen muuta tuli tilan olla vapaan kaikista
velkarasituksista, se lankesi aivan luonnostaan -- ajan henki oli näet
sellainen, että kukin tahtoi asua oman velattoman katon alla, olkoonpa
se sitten kuinka matala tahansa. Hypoteekkiyhdistykset ja muut
luottolaitokset olivat vielä siihen aikaan tuntemattomia.

Nämä ajat olivatkin korkeiden suojelustullien ja muuten hyvien
kauppasuhteiden alaisena toimivan suomalaisen rautateollisuuden
kukoistusaikoja, jolloin sen harjoittajia pidettiin maan mahtavina ja
rikkaimpina miehinä. -- Entäs nyt! -- Kuinka suuri muutos onkaan näissä
suhteissa tapahtunut? Monet heistä ovat sittemmin joutuneet perikatoon,
usea silloisista kukoistavista tehdaslaitoksista on purettu tai
liikkeensä lopettanut, toiset taas muodostetut osakeyhtiöiksi, jotka nyt
epävakaisissa oloissa kituen taistelevat olemassaolonsa puolesta.

Solakan honkametsän reunustaman pienen sisäjärven lahden poukamassa
sijaitsi Björkbodan päärakennus. Se oli suuri, vuosisatoja vanha
kaksikerroksinen puutalo taitekattoineen, joka sulki syliinsä vielä
erityisen ullakkohuoneuston vieraita varten. Huoneet alakerroksessa
olivat sangen mataloita, vaan sen vuoksi juuri erittäin kodikkaita.
Yläkerta oli taas loistohuoneusto korkeine, suurine huoneineen.
Ainoastaan kukkaispenger eroitti tämän päärakennuksen järven rannasta ja
sen kahden puolen kohosivat sivustarakennukset, nekin taitekattoiset
ullakkokerroksineen. Toisessa oli taloudenhoitohuoneet, toinen oli taas
niin sanottu kavaljeerihuoneusto. Sivustarakennusten välistä pistihe
laituri ulos järvelle.

Rakennusten ympärillä levisi avara pihamaa ja puutarha, joka oli
1700-sataluvun ma'un mukaan järjestetty kohoaviksi, toinen toistaan
ylempänä oleviksi penkereiksi, joista alemmalta aina ylemmälle johti
kiviportaat ja joita korkeakasvuiset, satavuotiset jalavakujanteet ja
tasaisiksi leikatut sireenipensaikot reunustivat. Suorat, toisiaan
suorakulmaisesti leikkaavat leveät käytävät jakoivat penkereet palasiin.
Puutarhan toisessa päässä oli moniosastoinen ansari, yksi suurimmista
koko maassa, sekä kasvihuone. Välittömästi pihamaahan ulottui puisto,
joka olikin sangen laaja ja vaihtelevaluontoinen. Siellä kohosi jylhän
totista hongikkoa, tapasipa taas avonaisempia pälvipaikkoja
lehtimetsineen; siellä oli pieni vesiputous, pikku saaria siltoineen,
huvihuoneita ja katoksia, lehtimajoja, luolia j. n. e. senaikuisen tavan
mukaan.

Seuraavan kymmenvuotiskauden aikana laitettiin kuitenkin kaikki uuteen
uskoon, sillä entisiä laitoksia pidettiin liian vanhanaikaisina.
Molemmat rannalle ulottuvat sivustarakennukset revittiin alas ja niiden
sijaan rakennettiin uudet rakennukset päärakennuksen yhteyteen;
penkereet hävitettiin ja tasotettiin; puutarha ja pihamaa järjestettiin
nurmikenturoiksi, joilla puuryhmiä ja eri sikermiä siellä täällä kasvoi;
puistokin laitettiin uudenkuosiseksi, j. n. e.

Tehdaskin oli sangen hyvin rakennettu kaikkine vankkoine, muhkeine
rakennuksineen: suurin osa talousrakennuksista samoin kuin työväen
asunnotkin oli rakennettu kivestä ja katettu peltilevyillä.

Mainitsin äsken kavaljeerihuoneuston. Sellainen oli siihen aikaan
luullakseni jokaisessa suuremmassa maakartanossa, joskaan se ei
tavallisesti ollut niin suuri kuin Selma Lagerlöfin »Gösta Berlingin
sadussa» kuvaama kavaljeerihuoneusto. Ja tuollaisen huoneuston
olemassaoloon antoikin aiheen pätevät syyt. Harvoille oli näet suotu
onni omistaa oma maatalo, eikä siihen aikaan ollut kaupunkien
ympäristöllä lukuisia huviloita niinkuin nykyjään. Ja kun siihen aikaan
kulkuneuvot yleensä olivat kalliit ja vaivaloiset, ei käynyt helposti
päinsä viettää vapaita kesäkuukausiaan ulkomaisissakaan kylpypaikoissa;
tuollainen matka oli näet ennenaikaan kerrassaan erityinen merkkitapaus
ihmiselämässä ja sellaisen tekoon ryhtyivät vain aniharvat ehkäpä yhden
kerran ijässään, uudistamatta sitä senkoomin koskaan. Senvuoksi
ottivatkin useat siihen aikaan kiitollisin mielin vastaan
parempiosaisten ystäväinsä tarjouksen, kun tällaiset ystävät heille
tarjosivat tilaisuuden viettämään osan kesää luonaan maalla. Ja silloin
majoitettiin aina nuoret herrat kavaljeerihuoneustoon.

Björkbodan kavaljeerihuoneusto olikin kesäaikaan miltei aina asukkaita
täynnä ja majaili siellä melkein poikkeuksetta vakinaiset,
säännöllisesti vuosittain uudelleen saapuvat päävieraat. Sillä isäni oli
kerta kaikkiaan pyytänyt useita sukulaisiaan, etupäässä ruotsalaisia, ja
myöskin joitakuita ystäviään käymään aina kesillä Björkbodassa hänen
luonaan ja oli sitten kerrassaan pahalla tuulella joll'eivät pyydetyt
käyttäneet tarjottua vieraanvaraisuutta hyväkseen. Niinpä kokoontuikin
Björkbodaan lyhyiden, pian häipyvien kesäkuukausien aikana aina paljon
väkeä, isäni yhdenikäisiä ja läheisiä ystäviä ja myöskin paljon nuorta
polvea. Vaikkapa silloisen ajan tavan mukaan kävikin hyvin päinsä
sijoittaa jopa kolmekin henkeä samaan huoneeseen, karttui joukkoa
kuitenkin siksi paljon, että kavaljeerihuoneusto monine huoneineen
hät'hätää riitti tarpeeseen.

Paitsi pitempiaikaisia vieraita saapui tervehtijöitä Turusta tahi
läheisiltä maaseuduilta sangen usein, tosin vain muutamiksi päiviksi. He
tulivat tavallisesti omilla hevosiltaan ja oli heillä usein mukanaan
vielä palvelija ja kamarineitsyt, seikka, joka joskus saattoi äitini
mitä arveluttavimpaan asemaan, sillä ei ollut aina ensinkään helppoa
mukavasti sijoitella moisia vaatelijaita ja isoisia palvelijoita.

Luulisipa helposti, että tuollainen suuri ja vieraita täynnä tulvehtiva
talous olisi joll'ei nyt aivan perikatoon johtava niin ainakin sangen
kallis ja kuluttava. Niin ei asianlaita kuitenkaan ollut, sillä koko
taloudenhoito oli senmukaan laskettu ja järjestetty. Navetasta, jossa
elätettiin 30 lehmää, saatiin yllinkyllin maitoa, voita ja
juottovasikoita; suuri puutarha tuotti kaikenlaisia ruokatarpeita
enemmän kuin saatiin menemäänkään; laajoilta kalavesiltä saaristossa
kannettiin kaloja kaikenlajisia aivan ylenmääräisesti ja metsänvartijat
hankkivat metsänriistaa kaikkina aikoina ympäri vuoden kuinka paljon
tahansa, sillä minkäänlaista laillista rauhoitusaikaa ei vielä silloin
ollut säädetty. Kaiken tämän lisäksi saatiin vielä veroerät monista
päätilaan kuuluvista alustalaistaloista. Niinpä ostettavana olikin vain
maustetavarat ja viinit. Äitini oli näet usein mitä pahimmassa pulassa
kun ei oikein tiennyt miten käyttäisi kaikki »hyvyydet», mitä hänen
talousaittaansa eri tahoilta virtaili. Ei näet tultu ajatelleeksikaan
lähettää joku osa kaikesta tästä yltäkylläisyydestä yhdeksän penikulman
päässä sijaitsevaan kaupunkiin myytäväksi, eikä tällainen tapa kuulunut
taloussuunnitelmaankaan. »Ei sitä senvertaista rikenettä kannata
lähettää», oli tapana siihen aikaan sanoa. Rautaa vain myötiin, kaikki
muu oli yksinomaan omaa taloa, keittiötä ja vallasväkeä varten.

Olen nykypäivinä ollut maatiloilla, joissa tuskin hituistakaan parsaa
tai edes muutamia hyötymansikoita hennotaan suoda talonväen tarpeiksi,
sillä sellaiset tuotteet »pitää lähettää kaupunkiin», ja joissa jokainen
maitopisarakin merkitään kirjoihin ja lasketaan arvonsa mukaan. Mutta
sensijaan kuljettaa päivittäin kaupungissa ajava »maitokuski» sieltä
mukanaan kaikenlaisia, puhtaalla rahalla ostettuja tarpeita, kuten
leipää, lihaa ja muuta sellaista, jota erittäin hyvin pitäisi voida
omissa kotioloissakin hankkia talon tarpeiksi, ja jos kysyy miksi noin
tehdään, vastataan »ettei sen vertaisen tähden kotona kannata». Siinä
entisen ja nykyisen taloudenhoidon eroitus -- niin ovat ajat, elintavat
ja käsityskanta muuttuneet.

Suurta hupia maalaisoloissa tuotti posti, jota aina mielenkiinnolla
odotettiin. Se saapui silloin vain kaksi kertaa viikossa. Lähin
postikonttori oli Karjalla, kahdeksan penikulman päässä Björkbodasta;
sieltä kuljetettiin erityinen irtonaislaukku Perniön majataloon, josta
neljän penikulman taipaleen takaa tehtaan postinkuljettaja toi sen
sitten meille. Tavallisesti alettiin postia odottaa jo kello 6 aikaan
iltapäivällä ja tultiin kärsimättömiksi jollei se silloin tullut. Ja kun
aisakello vihoviimein kuului vasaramäeltä, silloin kaikki remahtivat
iloiseen huutoon: »posti tulee!» ja innokkaasti avattiin sitten
postilaukku. Harvoin sieltä löytyi kirjeitä meille nuorisolle --
sellainenkin sattuma kuvaamattomaksi riemuksi kuitenkin joskus sattui --
mutta sitä useampia oli kirjeitä isälleni ja useita sanomalehtiä,
myöskin ruotsalaisia ja muita ulkomaalaisia. Niihin käytiin innokkaasti
käsiksi, vaikkakin ne kaikki itseasiassa siihen aikaan olivat sangen
sisällyksettömiä. Kuitenkin löytyi niistä aina jotain mielenkiintoa
herättävää uutta, ja joll'ei muuta niin ainakin »Helsingfors
Tidningar»-lehdessä Välskärin kertomusten jatko, joka siihen aikaan oli
omiaan pitämään jokaista lukijaa laukeamattomassa jännityksessä.

Joskus sattui posti viipymään tavallista kauemmin ja silloin kohosi
kärsimättömyys odottajissa siksi korkealle, että lähdettiin postia
vastaan. Kärsivällisesti istuttiin sitten jollekin ojan penkereelle
odottelemaan, ja kun se vihdoinkin tuli, avattiin laukku mukaan otetulla
avaimella kiihkeästi ja silmäiltiin takasintullessa päällisinpuolin
sanomalehden pääsisältö.

Isälläni oli laaja kirjevaihto, johon häneltä kului hyväsestään aikaa.
Sillä paitsi tavallisia asioimiskirjeitä oli eteviä henkilöitä
Helsingissä, Pietarissa ja Ruotsissa hänen »kirjeenvaihtajinaan». Kun
sanomalehdet eivät siihen aikaan julaisseet, eivätkä saaneetkaan
julaista minkäänlaisia selostuksia tahi lausuntoja poliittisista ja
yhteiskunnallisista asioista, niin oli sensijaan vanhemmilla herroilla
tapana, huvitettuja ja alkuunpanevassa asemassakin kun olivat, mitä
tulee sisä- ja ulkopolitiikkaan, vaihtaa keskenään mielipiteitä päivän
tärkeimmissä kysymyksissä, jonka kautta isänikin, vaikka maalla asuva
olikin, pysyi suuren maailman tapausten tasalla.

Kertomani posti oli siihen aikaan ainoa Kemiössä. Jos joillakin
pitäjäläisillä oli kirjeitä toimitettavana, täytyi heidän lähettää
erityinen lähetti tuomaan ne ensin Björkbodaan ja pyytämään, että ne
saisi kulkea tehtaan irtonaislaukussa eteenpäin. Ja nyt on samassa
pitäjässä kokonaista kolme postitoimistoa ja neljä pysäkkiä, joissa
kaikissa posti käy säännöllisesti joka päivä.

Björkbodassa oli elämä kesän pitkän vaihteleva ja hilpeä, kiitos
vierasjoukolle ja nuorisoparvelle. Siellä oli vallalla sama iloinen,
huoleton henki kuin kaupungissakin, mutta täällä kesän vihreässä
ihanuudessa ja vapaan luonnon helmassa se voi yhä enemmän kehittyä ja
ilmetä. Huveja ja huvituksia mitä erilaisimpia vaihteli alituisesti.
Muistan vielä lapsuusvuosiltani kuinka miltei joka päivä toimeenpantiin
huvituksia ja kaikenlaisia tilaisuuksia. Milloin tehtiin huviretkeily
johonkin saareen saaristossa, milloin taas mentiin joukolla äyriäisiä
pyydystämään; milloin purjehdittiin merelle jollakin tehtaan jaalalla,
milloin taas esitettiin joku näytelmä tahi toimeenpantiin pukuesityksiä
ja kuvaelmia puistossa. Erittäinkin jos vanha mummo vain sattui
oleskelemaan silloin siellä, sillä hänen kekseliäisyytensä kaikessa
tällaisessa oli loppumaton.

Joskus lähdettiin vierailulle jonkun naapurin luo, sillä sellaisia
paikkoja, joskin kolmen penikulman päässä, oli kuitenkin vielä silloin
oman pitäjän rajojen sisässä. Hevosista ja ajopeleistä ei siihen aikaan
erittäin suurta lukua pidetty; otettiin mitä oli, ja mitä käytettävänä
taas oli, sen täytyi kelvata. Niinpä vanhat vesikauhan muotoiset,
keltaisiksi maalatut vaunutkin, joissa oli C kirjaimen muotoiset
alusjoustimet, täytyi joskus tiukan tarpeen hetkellä vetää esille
käytettäviksi.

Lähin naapurimme oli Runebergin runossaan laulama eversti von Konow,
joka asui luonnonihanassa Västanvikissa. »Hänen korpraalistaan» ei
merkkiäkään näkynyt, ehkäpä häntä ei koskaan ole ollutkaan, ei ainakaan
tiedetty häntä tiedustella, mutta tuo pitkä, laiha ja alinomaa kiroileva
ukko Konow, jonka ylähuulta koristi paksu kerros kotona viljeltyä ja
kotona valmistettua nuuskaa, hänet näen vieläkin ilmielävänä edessäni.
Hänen kiroilemisestaan ja alituisesti uudistuvista »perhanan
perhanoistaan» ei niin paljon välitetty kuin hänen jutuistaan, joita hän
kertoi täysissä tosissaan ja vaatien että ne täytyi jokaisen uskoa,
lopettaen tavallisesti kaskunsa: »piru minut periköön jos tässä seison
ja valehtelen.» Hänen juttunsa olivat jonkun verran samaa lajia kuin
»Kulkurinissen» »Vermlantilaisissa» ja häneen verrattuna olisi itse
autuas Münchausen seisonut kuin niistetty koulupoika. Kun oli käyty
vierailulla Västanvikissa oli monta päivää senjälkeen hauskaa, sillä
Konowin jutuista riitti kylliksi puheenaihetta. Muuten oli hän kaikissa
suhteissa täydellinen originaali, eristapainen äijä.

Niillä seuduilla oli monta muutakin, suurempaa ja pienempää
herraskartanoa, joissa kaikissa siihen aikaan asui todelliseen
säätyläisluokkaan kuuluvia perheitä, ja myöskin niihin kokoontui
kesäisin vieraita ja nuorta väkeä. Kesän kuluessa olikin tapana käydä
vierailulla ainakin yhden kerran jokaisessa naapurissa ja tultiin
silloin vieraisille tavallisesti iltapäivällä ja lähdettiin kotimatkalle
iltasella illallisaterian jälkeen.

Nykyjään puhutaan niin usein entisaikaisesta yksinkertaisuudesta ja
kohtuullisuudesta tuollaisissa kodeissa maalla. Kummallinen puhetapa!
Kaikki tuollaiset kodit olivat näet niin pitkälle kuin suinkin muistan
sisustetut ajan kuosin ja vaatimusten mukaisesti, usein sangen
kalliistikin, enimmäkseen vankoilla mahonkihuonekaluilla, ja jollei
sellaisia ollut, niin vallitsi kodeissa kuitenkin siisteyden ja
kodikkuuden sievyys ja hienous, jota tottatosiaan ei nykyjään kaikkialla
tapaa. Vierailulle tultua kestittiin tulijoita aina ensin kahvilla
tuoreine pikkuleipineen; sitten tarjottiin teevettä ja ennenkuin pois
lähdettiin syötiin illallinen, joka oli omiaan todistamaan emännän
suurta nerokkuutta ja toimeliaisuutta kuin myöskin ruokasäiliöiden
erinomaista »sisällysrikkautta», seikka, joka ei olekaan mikään helppo
juttu pienellä maatilalla kaukaisella maaseudulla.

Kuinka suuri säätyläisluokka siihen aikaan pitäjässä oli, olin
tilaisuudessa kerran näkemään, kun eräänä sunnuntai-iltapäivänä menimme
Kemiön pappilaan tavanmukaiselle vierailullemme. Sinne kokoontui
mainittuna iltana noin sata henkeä, sattumaltako aivan vaiko sitten
jostakin erityisestä syystä, sitä en enää muista. Leppeäluonteinen, aina
iloinen rovasti Hirn otti silloin esille viulunsa, jota hän käsittelikin
sangen taitavasti, viritti vireän tanssisäveleen ja niin kului ilta
iloisesti ja rattoisasti.

Myöskin talvisaikaan, varsinkin uutenavuonna, jos vain keli ja ilma oli
suotuisa, oli tapana käydä vierailulla naapureissa, ja silloin
jäätiinkin tavallisesti yöksi taloon. Samalla saapui muitakin vieraita,
seura kasvoi ja niin pujahdettiin sitten seuraavana päivänä vielä
johonkin toiseen paikkaan kun kuitenkin ensin oli annettu sinne tulosta
edeltäpäin tieto. Tällaiset vierailumatkat olivat hauskoja retkiä, kun
pitkässä jonossa, kulkusten somasti kilkattaessa, nauraen ja leikkiä
laskien kiidettiin hevosilla huurteisten, kimaltelevain metsien halki,
yli lumipeitteisten, häikäisevän valkoisten lakeuksien lumen jalaksien
alla naristessa. Hauskaa retkeilyä ympäri pitäjän kesti usein monta
päivää ja oli matka aina mitä hauskin ja hilpein.

Björkbodaan saapuivat pitäjäläiset tavallisesti Aukustinpäivänä,
tammikuun 7:nä, isäni nimipäivänä, tehden silloin uudenvuoden- ja
onnitteluvierailunsa. Tämä oli juurtunut tavaksi jo vanhastaan ja oli
äitini aina silloin valmis ottamaan vierailut vastaan. Mutta sattuipa
kerran, että tämän määrätyn päivän aamulla puhkesi niin hirvittävä
pyryilma, että harvoin sellaista nähdään. Tuiskulumi kasaantui
miehenkorkuisiksi kinoksiksi ja tukkesi aidat ja veräjät niin että vain
hieman aidanseipäiden neniä pilkisti kinoksista esiin. Oli luonnollista
ja päivänselvää, ettei kukaan »tällaisessa jumalan-ilmassa» voinut
lähteä ulos, eikä meilläkään näinollen odotettu sinä päivänä vieraita.
Ilta kului senvuoksi hiljalleen kaikessa rauhassa ja kello läheni jo
yhdeksää kun yht'äkkiä, aivan odottamatta kuultiin kulkusten heläjävän
portaiden edessä, ja pari todellista lumiukkoa kompuroi eteiseen. Tuskin
olivat he ennättäneet pudistella lumipaljouden pois turkeistaan kun
jälleen kulkusten kilinä kuului ja yhä uusia vieraita tulvaili sisään,
ja niin yhä jatkuvasti kunnes tuossa kello 10 aikaan kaikki
tavanmukaiset vieraat jo olivat koolla. Nuo ihmisparat olivat jo hyvissä
ajoin päivällä lähteneet kodeistaan taipaleelle, mutta vain askel
askeleelta olivat he voineet raivata itselleen ajotietä, kaatuen
vähäväliä ja kokien monenlaisia pieniä seikkailuja, jopa joutuen
toisinaan kerrassaan epätoivoisiksi perille pääsemisestään.

Kun he sitten vihoviimein vilustuneina, nälkäisinä ja läpiväsyneinä koko
päivän kestäneiden vaivojen ja vastuksien jälkeen pääsivät
määräpaikkaansa, tuntui heistä lämmin sitäkin herttaisemmalta ja
teevesi, punssi sekä illallisruoka maistui kerrassaan oivalliselta.
Mieliala muodostuikin pian hilpeäksi ja iloiseksi. »Pikenttipalvelija»
Björkqvist'in joka sangen auttavasti osasi puhallella klarinettia,
täytyi ottaa pelinsä käsille ja luirahuttaa valssi, jota sitten
tanssittiin riemuin ja mielihyvin ja joka oli omiaan pehmittämään
jäykistyneet jäsenet entiselleen. Valmistelematta toimeenpantu tanssi
kesti myöhään yöhön. Mutta äitirukka, joka ei ollut ensinkään
valmistautunut vastaanottamaan näin suurta yövierasjoukkoa, joutui
pahempaan kuin pulaan mihin hän sijoittelisi kaikki odottamatta tulleet
vieraat. Vaan hän keksi kuitenkin keinot ja viimein sai kukin oman
vuoteen käytettäväkseen, -- vaikea pula sai korvata ja pyytää anteeksi
puutteellisuudet. Lumipyry ja tuisku kesti koko yön niin että vieraat
vasta kahden päivän perästä, sittenkun tiet ja veräjät oli saatu edes
jonkunverran lapioiduiksi ja avatuiksi, voivat lähteä paluumatkalle.
Tällaiset pienet seikkailut kirkastavat ja ikäänkuin kuvittavat
maalaiselämää.

Useimmat pienistä herrastaloista, joissa ennenvanhaan vaatimattomat,
mutta kuitenkin hyvät perheet hauskasti elostivat, ovat sittemmin
tulleet myödyiksi ja joutuneet talonpoikaiskäsiin ja niiden entiset
asukkaat ovat hajaantuneet eri haaroille. Suuremmista kartanoista taas
on moni joutunut kuitenkin nurjemman kohtalon alaiseksi. Pirstottuina ja
lohkottuina eri maa-alueiksi ja säälimättömien metsänhaaskaajain
hävittäminä, jotka eivät huomispäivää ajattele, ovat ne vihdoin
joutuneet joidenkuiden enemmän tai vähemmän keinottelevain
osakeyhtiöiden haltuun, joiden tilapäisillä isännöitsijöillä ei voi olla
samaa harrastusta, kunnioittavaa lempeyttä ja huolenpitoa niitä kohtaan
kuin niillä, jotka polvesta polveen ovat asuneet, viljelleet ja
rakastaneet isiltä perittyä turvetta. Mutta niin paljon ovat ajat
muuttuneet, että maatilat nyt vaihtelevat omistajaa kuin jos olisivat
vain seteleitä taskukirjassa. Maata omistava säätyläisluokka maassamme
häviää häviämistään yhä enemmän.

Emännän huolet ja velvollisuudet suuremmalla maatilalla siihen aikaan
olivat sangen raskaat, moninaiset ja laajat. Sillä ei siinä kyllin, että
hänen aikaansa suuressa määrässä kului talon »kunnian ylläpidossa» ja
seurustellessa monen monien talossa käypäin vieraiden kanssa, hänen
hartioillaan oli sitäpaitsi koko vastuunalaisuus ja huolehtiminen
sisäisestä taloudenhoidosta, johon isäni ei vähimmässäkään määrässä
ottanut osaa. Ja siinä sitä kysyttiinkin taitoa ja tottumusta mitä
suurimmassa määrässä samoinkuin suurta ajattelevaisuuttakin, jotta ne
moninaiset, erilaatuiset tuotteet, joita talosta voitiin saada, tulivat
kaikki oikeissa ajoin hankituiksi, talteen korjatuiksi ja käytetyiksi,
sillä kuuluihan sisäiseen talouteen saada talo niin hyvin varustetuksi
kaikenlaisilla tarpeilla kuin suinkin, samalla kun oli vältettävä niin
paljon kuin mahdollista kaikkia rahallisia menoja. Mutta ennen kaikkea
täytyi hänen kohdistaa huolenpitonsa kaiken sen varaston kokoamiseen,
jota tarvittiin pitkän talvikauden aikana pääkaupungissa. Täytyy
kuitenkin tunnustaa, että hänellä näissä puuhissa oli apuna lukuisa
palveluskunta, jonka hän itse oli opettanut, nöyriä ja tehtävissään
taitavia palvelijoita kaikki.

Suuri osa kesää kului tällaisiin tehtäviin. Milloin oli yksi, milloin
toinen marjalaji kypsynyt ja siten valmis mehuksi tai hilloksi
keitettäväksi, milloin taas tuli panna vihanneksia säilöön tahi
kuivamaan. Monen monista mehiläispesistä, joita oli sekä tehtaalla että
ulkotiloilla, saatiin hunajakakkuja ja oma hunaja saikin täyttää monissa
tarpeissa kallishintaisen sokerin tehtävät; vahasta taas, jonka
tummankeltainen väri poistettiin jonkunlaisen kemiallisen menettelyn
avulla, valettiin lasikaavoissa sangen kauniita kynttilöitä. Kun
verovilloja tuli paljon, kudottiin niistä kotona kangasta, joka
kaupungissa värjäytettiin ja josta sitten tehtaanräätäli ompeli
livré-pukuja kuskille ja palvelijoille ja myöskin päällysnuttuja meille
poikasille. Jalkineemme tehtiin myöskin kotona talon nahoista. Suuret
pellavavarastot, joita taloon tulvi, lajiteltiin tarkasti kolmeen osaan.
Hienoin laji lähetettiin Vadstenaan kudottavaksi damastiliinakankaiksi,
joihin tavallisesti samalla kudottiin vaakuna tahi kirjainmonogrammi
nurkkaan. Välilajista taas kutoi kotona vakituinen, vuoden läpeensä
ahertava kankuri rälliliinakankaita, pyyheliinoja ja lakanoita;
kolmannesta lajista täytyi navettapiikojen niinä hetkinä, joina heillä
oli vapautta ulkotöistään, kutoa lattiamattoja, säkkejä y. m. sellaista.
Suuren, seinässä kiini olevan liinavaatekaapin sisältö, joka oli
muodostunut ja kerääntynyt perheenemännän uutteran huolenpidon kautta,
samoin hopeakalustokaappi, täynnä perittyä kapistusta -- niissä oli
senaikuisen emännän ylpeys ja ilo.

Mutta yhä tiukemmiksi kävivät hänen huolensa ja puuhansa kuta lähemmä
syksyä kesä kului. 1 päivä lokakuuta oli veronmaksupäivä, jolloin
jokaisen päätilaan kuuluvan talon oli tuotava määrätyt luonnontuotteet
päätilalle. Tällöin muistutti talon piha oivallista markkinapaikkaa,
jossa kuorma seisoi kuorman vieressä ja elukkaa oli kaikenlaista. Äitini
käyskenteli pehtoorin kanssa kuormien lomissa, tutkistellen
tuntijasilmällään niiden sisältöä ja joskus moittien ala-arvoista
tavaraa.

Siinä sitä sitten oli tuotteita ja aineita kerrassaan kaikenlaisia,
jyvistä alkaen aina lakaisuluutiin, pärevasuihin, puolukoihin,
omenoihin, kananmuniin ja kananpoikalaumaan asti. Vähän oli tuotu
kutakin lajia itsekustakin talosta, mutta yhteensä niistä karttui
melkoinen tavaranpaljous. Kun ensin oli otettu »päältä pois» kaikki mitä
tulisi antaa kaupunkiväelle, sälytettiin loppuosa aittoihin talon omaa
tarvetta varten, ja tämä loppuosa ei tosiaankaan ollut vähäinen, sillä
minä muistan hyvin kuinka ruoka-aitat täyttyivät niin kukkuroilleen,
että tuskin niihin mitään lisää olisi sopinut.

Kun verot oli kannettu, alkoivat järjestelyt talvea varten.
Syysteurastusta kesti useita päiviä ja kaikki mahdolliset seikat tuli
sen yhteydessä huomioonottaa, makkarat ja veririeskat valmistaa, lihat
ja sianlihat suolata, savustaa j. n. e. Pesusaippuaa ja suopaa oli
niinikään valmistettava. Sitten alkoi suuri kovan arkileivän leipominen
palvelijoita varten, sekä perunajauhojen ja tarkin teko. Mutta enimmän
huvitti minua lapsena ollessani kynttiläin valaminen. Kaikki
teurastuksessa kertynyt tali sulatettiin näet ensin puoleksi vedellä
täytettyyn kupari-astiaan, jossa sitten kotona tehtyjä ja puupuikkoihin
kiinnitettyjä kynttilänsydämiä kastettiin vähäväliä kunnes ne vihdoin
tulivat kyllin paksuiksi kynttilöiksi. Kyllähän tuollaiset kynttilät
räiskyivät ja sähisivät ja niitä täytyi usein »niistää»
kynttiläsaksilla, mutta paitsi tällaisia talikynttilöitä ei siihen
aikaan ollut olemassakaan muunlaisia valaistuskompeita kuin salia ja
vierashuonetta varten vahakynttilöitä ja öljylamput.

Kun kaikki vihdoin monien huolien ja paljon työn perästä oli valmista,
lastattiin varastot ja niiden mukana myöskin halot ja heinät, hevoset ja
lehmät sekä kaikki palkolliset ja muut muuttotavarat pariin jaalaan,
joilla koko lasti kuljetettiin kaupunkiin. Sinne oli perhekin, sitten
kun kaikki oli säännöllisesti ja hyvässä järjestyksessä saatu
lähetetyksi, valmis maanteitse matkustamaan.



SISÄLLYSLUETTELO.

                                                    Siv.
  XIV. Helsinki nuoruuteni päivinä..................   5
   XV. Minkälaista siihen aikaan oli................  24
  XVI. Asumukset ja niiden kalustus.................  49
 XVII. Koti ja seurapiirit..........................  65
XVIII. Ristiäiset -- häät -- hautajaiset............  87
  XIX. Muoti ja vaateparret.........................  98
   XX. Sanomalehdet ja posti........................ 112
  XXI. Maalla....................................... 125





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2 - Kuvauksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.