Title: Muistoja lapsen ja hopeahapsen 3 - Kuvauksia
Author: Ramsay, Anders, 1832-1910
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muistoja lapsen ja hopeahapsen 3 - Kuvauksia" ***


MUISTOJA LAPSEN JA HOPEAHAPSEN

KUVAUKSIA


Kirjoittanut
Anders Ramsay


Suomentanut
Knut Sarlin


III osa


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1908.



XXII.

ERÄS YLIMYKSELLINEN KOTI.

1852--55.


Äitini oli kreivitär Louise Armfeltin nuoruudenystävä ja senvuoksi minä
jo poikavuosinani seurustelin kreivittären talossa paljon, mutta
varsinkin sitten kun olin saanut lyyran lakkiini odotti minua Armfeltien
perheessä aina mitä ystävällisin kohtelu, sanoisinko äidillinen hellyys.
Pitkän ajan kuluessa olen minä näinollen ollut tilaisuudessa
silmäilemään tuon perheen elämää, ja minä muistankin siitä monta pientä
piirrettä, jotka -- pian unholaan unohtuneina -- ansainnevat muistoon
merkitsemistä.

Siihen aikaan, josta tässä kerron, oli kreivitär Armfeltin koti suuren
sukulaispiirin yhtymäpaikka, piirin, jonka kaikki jäsenet elivät mitä
parhaimmista yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa oloissa, uhkuen
onnea ja täysinäistä elämänhalua. Heidän hilpeä leikinlaskunsa saleissa
kajahteli ja vapaa, riemukas seurustelusävy löi leimansa kaikkeen,
tarttuen vastustamattomasti jokaiseen, joka Armfeltien seurapiiriin
joutui.

Nurkittain vastapäätä toria Elisabetinkadun päässä sijaitsi Armfeltien
talo -- nykyjään jonkunlainen venäläinen kansakoulu -- kaksikerroksinen
puutalo. Matalahuoneisessa alakerroksessa asui kreivi Gösta Armfelt,
kuuluisan kreivi Kustaa Mauri Armfeltin ja hänen puolisonsa, syntyisin
de la Gardie, vanhin poika, kenraaliluutnantti, Uudenmaan läänin
maaherra ja sittemmin senaattori. Hän oli jo silloin vanha
valkotukkainen mies; hänen kasvonpiirteensä olivat säännölliset ja
jalot, silmänsä hyväntahtoisuutta ja hyvyyttä säteilevät, hän oli jalon
sukunsa täydellinen perikuva.

Yläkerrokseen tultua avautui ensimäisenä eteen suuri sali, nurkkahuone,
jonka pitkällä seinällä oli kolme, päätyseinällä kaksi ikkunaa.
Huonekalut olivat ajan tavan mukaan järjestetyt pitkin seiniä niin että
koko lattian pinta välkkyi vapaana ja avonaisena. Keskimäisen ikkunan
edessä seisoi jalustallaan Neapelin kuningattaren Carolinan marmorikuva
-- Kustaa Mauri Armfeltin »ystävättären» ja suojelijattaren kuva. Sen
molemmilla puolin riippui seinällä soikeissa puitteissa kaksi
muotokuvaa. Toinen niistä esitti Kustaa Mauri Armfeltia Mars-jumalana,
jolla ei ollut päällään muita pukimia kuin kupeellaan kilpi; toinen
kuvasi taas hänen veljeään, parooni A. F. Armfeltia Backuksena, jolla
oli verhona vain muutamia viinipuunlehtiä ja rypäleterttuja hiuksissa.
Toista päätyseinää somisti »Pohjolan Alcibiadeen» kolmen ihanan
»ystävättären», neiti Magdalena Rudenschöldin, ruhtinatar Menschikoffin
ja Sadun herttuattaren muotokuvat; viimeksi mainitulla ei kuvassa ollut
minkäänlaista muuta pukua yllään kuin toisella hartialla riippuva karhun
käpälä.

Vastakkaisella päätyseinällä riippui ikkunain välissä suuri muotokuva,
kuvaten kreivittären isää, loordi Brookea espanjalaisessa
keskiaikaispuvussa; taulu oli kerrassaan mestariteos ja oli sen
maalannut kuuluisa maalari Angelika Kauffmann. Loordi Brooke oli siinä
kuvattu polviin saakka. Pitkällä seinällä vastapäätä ikkunoita levisi
uunin molemmille puolille suuret taulut, täyttäen seinän korkeuden
milt'ei kokonaan. Toinen niistä kuvasi Jupiteria, joka pilven muodossa
syleili Iota; toinen esitti Plutoa Proserpinaa ryöstämässä. Olivatko
sitten nämäkin maalaukset muotokuvia, sitä en tiedä, vaan ajan maku,
joka ihaili alastomuuden ihanteita, ja Armfeltin monet vaihtelevat
mielijohteet antavat jonkun verran aihetta sellaiseen olettamukseen.

Tämä sali jäykkine kalustoineen teki katsojaan omituisen yksinkertaisen
arvokkuuden vaikutuksen, johon oli yhdistyneenä Kustaa kolmannen keveän
ja irstailuun vivahtavan ajan taiteellinen peittelemättömyys. Olen
myöhemmin elämäni varrella nähnyt ja ollut useissa hienoissa saleissa,
vaan en ole tavannut yhtään, jossa olisi ollut vallalla sellainen
aateluuden, hienon sävyn ja taiteellisesti vapaan käsityksen leima. Ei
ole useallakaan suvulla tilaisuutta saliinsa koota sellaisia muistoja.
Tunsi hyvästi olevansa siellä ylhäisessä, joskin jonkun verran keveässä
seurassa.

Tästä etumaisesta salista astuttiin sisempään, jossa siinäkin oli kolme
ikkunaa. Senkin seiniä koristivat muotokuvat, mutta täällä olivat ne
kaikki, päinvastoin kuin etusalissa, täysissä pukimissaan. Parhaimpia
niistä oli kuuluisan sotamarskin, kreivi Jaakko de la Gardien suuri
muotokuva, jossa kreivi täysissä rautavarustuksissa esiintyi, sekä muut
tämän suvun jäseniä kuvaavat taulut. Siellä nähtiin myöskin muutamia
Lindin maalaamia muotokuvamaalauksia, jotka kuvasivat elävää sukupolvea
ja jotka räikeästi erosivat vanhoista, todellisen taiteilijakäden
muovailemista maalauksista.

Yläkerros oli talon emännän, kreivitär Louise Armfeltin, syntyisin
Cuthbert-Brooke, yksinomaisessa huostassa. Tultuaan Suomeen kasvavana
tyttösenä, seuraten äitiään kun parooni O. W. Klinckowström hänet
Neaappelista mukaansa ryösti, meni hän naimisiin vuonna 1821, jolloin
rikas äiti osti Armfeltien suuren maatilan, Åminnen kartanon Halikon
pitäjästä ja muutti sen tyttärensä mies- ja naispuolisten jälkeläisten
sukukartanoksi.

He olivatkin kaikki nyt parhaassa ijässään ja heidän vierailunsa
elähyttivät usein rattoisaa kotia. Poika, Gösta nuorempi, oli ollut
sotilas, ottanut eron, asui nyt Joensuun kartanossa ollen avioliitossa
serkkunsa hovineiti Marienne Armfeltin kanssa; sittemmin meni hän
jälleen sotapalvelukseen, sai kenraalin arvon keisarillisessa seurueessa
1870 ja otti senjälkeen eron. Vanhin tytär, Matilda, oli naimisissa
Wienissä ruotsalaisen ministerin, parooni Wedel-Jarlsbergin kanssa,
kuoli 1862; toinen tytär Adelaide oli naimisissa majuri Gripenwaldin
kanssa, ja nuorin, Olga, rohkenen sanoa kaunein nainen mitä vielä
Suomessa oli ollut, pyhää neitsyttä muistuttava, oli avioliitossa kreivi
August Armfeltin, Viurilan herran kanssa; kuoli jo 1855.

Kreivitär itse oli komea nainen, »dame du grand monde» (suuren maailman
nainen), kuten sanotaan ja oli ollut nuoruudessaan epäilemättä sangen
kaunis, vaikkakin hänen kasvonpiirteensä nyt jo olivat käyneet
terävämmiksi ja hänen ihonsa liian punertavaksi. Hän oli pitempi kuin
mitä naiset ja vieläpä herratkin tavallisesti ovat ja sen mukaan muuten
ruumiikas ja täyteläinen, ja hän osasi hämmästyttävällä
arvokkaisuudella, osoittamatta jäykkää ylpeyttä tai pöyhkeyttä, käyttää
komeaa vartaloaan. Hän oli aina tasaluontoinen ja hyvällä tuulella,
kohdellen kaikkia erinomaisella kohteliaisuudella ja hyvyydellä,
lähestymättä ketään alentuvaisuuden tavalla, joka olisi toisia
vaivannut. Se oli hänen sisäinen hyvä ominaistaitonsa.

Seurustelutapa tämän perheen kesken oli teeskentelemätöntä ja hilpeää,
ja leikinlasku suuntautui toisinaan hieman vapaaseen suuntaan, varsinkin
hänen kälynsä, vapaaherratar Emelie Klinckowström'in vaikutuksesta,
mutta kreivitär osasi pitää sen kuitenkin aina oikeiden rajojen sisässä
eikä päästänyt luontaista arvokkuuttansa vähääkään luiskahtamaan niin
että se olisi vivahtanut alhaiselta tai jokapäiväisyydeltä.

Hän oli syntyisin englantilainen, saanut kasvatuksensa ranskalaisen
kotiopettajattaren johdolla ja puhui täällä ruotsia. Tästä
kieltensekoituksesta olikin seurauksena joskus sangen hassunkurisia
sekaannuksia. Niinpä kerrotaan, että hän eräänä päivänä kun muutamia
herrasmiehiä oli tullut tapaamaan hänen miestään, joka sattumoilleen oli
pahoinvoipa, kaikessa kiireessään käski kamarineitsyen sanomaan heille,
että »minun puolisoni on sairas». Ja kamarineitsyt täytti täsmällisesti
käskyn, meni herroja vastaan, niijasi syvään ja sanoi: »Minun puolisoni
on sairas». Hämmästyneinä kamarineitsyen lapsellisen luonnollisesta,
avoimesta vastauksesta, vetivät he suunsa hymyyn, sillä kaupungilla
huhuiltiin, että noissa sanoissa olisi syvempikin pontensa ja peränsä.

Kreivitär Armfeltin luona pelattiin kernaasti jonkun verran preferenssiä
aina iltasin, ja sattuipa joskus niinkin että minä sain kunnian astua
pelipöytään neljänneksi. Minä pelasin huononpuoleisesti, mutta pelirahan
määrä oli hyvin pieni niin että korkeintaan voin hävitä illan kuluessa
pari kolme ruplaa, jotka mielihyvissäni uhrasin saadessani huvikseni
nähdä kuinka tuollainen vähäinen voitto pystyi ilahduttamaan noita
rikkaita rouvia samalla kun heidän suosionsa minua kohtaan kasvoi. Mutta
usein kiehahti pelipöydän ääressä heidän keskensä tiukka sanasota
ilmilieskaan kun toinen oli sattunut lyömään pöytään väärän kortin sen
tahi sen lehden sijasta, joka olisi ollut sillä kertaa oikea ja
paikallaan, tahi kun toinen ei ollut asiaankuuluvalla tarkkuudella
»maalannut» tai oli taas jättänyt pelin pienemmäksi kuin kortit kädessä
olisivat sallineet j. n. e., saattaen siten toiselle niin ja niin monen
»pietin» häviön. Tällaisesta asiallisesta kinastelusta luiskahtivat nämä
molemmat pikaluontoiset naiset helposti henkilökohtaisiin hyökkäyksiin,
singautellen pistosanoja ja piikkejä, joissa he eivät toisiaan millään
muotoa säästäneet ja joka mellastus tavallisesti päättyi kyyneliin.
Katkeroituneina viskasivat he silloin korttinsa pöytään, hypähtivät ylös
ja vannoivat etteivät he enää koskaan, ei ikipäivinä keskenään korttia
pelaa, ja niin läksivät he vihoissansa kotiin. Tämä ei kuitenkaan
estänyt näkemästä kälyksiä jälleen muutaman päivän perästä yhdessä
pelipöydän ääressä yhtä hyvinä ystävyksinä kuin konsanaan ennen --
kunnes sama kohtaus jälleen uudistui. Helposti joutui tällaisten
kohtausten aikana mitä pahimpaan välikäteen kun molemmat riitelevät
puolet vetosivat syrjäisen tuomiopäätökseen: »Sano nyt, eikö Emelie ole
väärässä?» ja toinen taas: »Sano, oliko oikein, että Louise löi
pata-sotamiehen pöytään?» Siinä oli temppuilemista tarpeeksi jos mieli
purjehtia onnellisesti molempien karien läpi.

Kreivitär oli kaikin puolin ennakkoluuloton, eikä hän osoittanut koskaan
persoonallista pöyhkeyttä vaan seurusteli mielellään sellaistenkin
kanssa, jotka sukuperältään ja yhteiskunnalliseen asemaan nähden olivat
paljon alapuolella häntä. Mutta joutua jonkinlaiseen lähempään yhteyteen
»les classes inferieures»in, alempain säätyluokkain kanssa, etenkin
sukulaisuussuhteisiin, se oli hänestä niin tavattoman vastenmielistä
ettei hän sellaista tahtonut minään mahdollisuutena edes ajatella. Ja
kuitenkin johti kohtalo siihen, että niin piti tapahtua. Tämän
yhteydessä muistan erään sangen hupaisen tapahtuman.

Kreivittären miehellä oli veli, kreivi Magnus Armfelt, joka tavallisesti
sai kantaa vain nimeä Masen; hän oli ollut Tukholmassa hevoshenkivartion
ratsumestari, sittemmin Kaarle Juhanan kabinetti-kamariherra y. m., ja
avioliitossa oli hän vapaaherratar Stedingk'in kanssa. Mutta heidän
perheelliset ja taloudelliset olosuhteensa olivat sangen vähän
onnelliset, jonka vuoksi hän erosikin vaimostaan (joka meni sitten
uuteen avioliittoon kreivi d'Otranten kanssa) ja muutti Suomeen vuonna
1843. Molempain vaikutusvaltaisten veljiensä siipien suojassa ja avulla
nimitettiin hänet täällä everstiksi ja sotaoikeuden jäseneksi sekä
jonkun ajan kuluttua sen puheenjohtajaksi, jolloin hänet ylennettiin
kenraaliksi. Hän oli muuten hyvänahkainen, vaatimaton, ystävällinen ja
rauhaa rakastava mies, kaunis niinkuin koko sukunsa.

Hänen taloudenhoitajattarellaan, mamseli Miina Bohmanilla, jota
kuitenkin rouvaksi kutsuttiin, oli poika Mauritz, jonka isä hän oli ja
joka jo tähän aikaan (1855) oli ennättänyt niin pitkälle elämässä, että
hän oli alkanut katkeruudella ajatella aviotonta syntyperäänsä ja surra
sitä, ja sentähden isä päättikin avioliiton kautta laillistuttaa sen.

Mutta kreivitär Louise, perheen määräävä tahto, ei tahtonut ottaa
kuuleviin korviinsakaan puhetta moisesta epäsäätyisestä avioliitosta --
hän kuolisi surusta j. n. e. Hän oli kylläkin lankonsa kodissa
seurustellut »rouva» Bohmanin kanssa, joka siellä emäntänä askaroitsi,
vieläpä joskus hänen kanssaan korttiakin pelannut, mutta että »rouva»
Bohman tulisi hänen kälykseen -- hänkin kreivittäreksi -- se on
kerrassaan mahdotonta -- se ei voisi käydä koskaan päinsä!

Siitä huolimatta päätti kreivi Masen antaa kuuluttaa aikomansa
avioliiton niin pian kuin vain kreivitär Louise olisi keväällä
matkustanut pois Helsingistä. Hän ajatteli että kunhan kerran vihkiminen
on täydeksi tosiasiaksi muodostunut, häipynee viha ja kiukku aikanaan ja
haava on jo ehkä parantunut kun kreivitär Louise syksyllä takasin
Helsinkiin saapuu.

Kevät oli tullut, kreivittären piti matkustaa maalle ja lähtöpäiväksi
oli jo eräs keskiviikkopäivä toukokuun alussa määrätty. Silloin kiiruhti
kreivi Masen jättämään ilmoituksen kuulutusta varten seuraavaksi
sunnuntaiksi.

Määrättynä päivänä ajettiin vaunut portaiden eteen, mutta ne olivatkin
rikki. Ajopelit täytyi korjauttaa ja ne eivät joutuneet valmiiksi
ennenkuin perjantaina. Mutta kreivitär oli liian taikaluuloinen
tahtoakseen sinä päivänä alkaa matkaansa; eikä sopinut
lauantaipäiväkään, sillä siinä tapauksessa olisi hänen täytynyt
matkustaa myöskin sunnuntain aamupäivällä, jota hän oikeauskoisena
englantilaisena ei taas voinut sallia eikä suvaita. Hän päättikin
näinollen lykätä matkansa sunnuntaihin, jolloin hän lähtisi heti
jumalanpalveluksen jälkeen.

Me olimme silloin kaikki kokoontuneina hänen luokseen sanomaan
jäähyväisiä. Mukana oli myöskin kreivi Masen. Vaunut ilmestyivät jo oven
eteen ja kreivitär valmistautuu jäähyväistelemään kaikkia; silloin
puikahtaa käsi esiin oviverhojen välistä ja viittilöi merkitsevästi
hänelle. Hän menee sinne, kuullaan kuiskuteltavan muutamia sanoja
verhojen takana, sitten kuuluu huudahdus, kirkaisu, jotakin kaatuu
lattialle -- kaikki ryntäävät verhojen taakse katsomaan. Kreivitär makaa
siellä pyörtyneenä. Emännöitsijä, joka oli ollut kirkossa, oli kuullut
kreivi Masenia ja »rouva» Bohmania kuulutettavan ja oli nyt kertonut
kreivittärelle tuon hirvittävän uutisen.

Hajuvesien avulla ja myötävaikutuksella menee pyörtymyskohtaus pian ohi.
Kreivitär toipuu ja huudahtaa: »Onko se totta, Masen? Ei suinkaan
sellainen ole mahdollista?»

Vihan salamoiden edessä kreivi Masen vavisten seisoo ja sammaltelee,
eikä tiedä mitä vastaisi. Hämmästyneenä ja ujona jupisee hän jotakin:
»En tiedä -- ehkä se on vain erehdys -- hän on varmaan kuullut väärin»,
j. n. e. ja hän hiiviskelee pois niin ettei hänen tarvitseisi enempää
kuulla eikä vastailla.

Kun kyyneleet oli ehditty kuivata ja ensimäinen kuumuuden puuska oli
asettunut, matkusti kreivitär.

Pari viikkoa senjälkeen tapasin minä eräänä päivänä Vilhelm Armfeltin,
hänkin kreivi Masenin poika, tosin ensimäisestä avioliitosta. Hän näytti
tavattoman riemastuneelta ja kysyi minulta: »Tahdotko tulla meille tänä
iltana?»

Minä katselin hämmästyksissäni häntä, sillä aniharvoin olin minä heillä
ollut. »Kiitos vain», vastasin minä, »mutta minut on jo muualle illaksi
pyydetty. Onko teillä sitten vieraita tänä iltana?»

»No, vain muutamia, mutta koetahan tulla mukaan, sillä tulee olemaan
juupelin huvittavaa nähdä kuinka ukko kiikutteleikse yhteen vanhan
Bohmanskan kanssa». -- Mutta kun minua ei vähääkään huvittanut olla
mukana tuossa »perhejuhlassa», sai se mennä menojaan minun puolestani.

Vilhelm Armfelt oli ollut harvinaisen kaunis nuorukainen, mutta olikin
juuri senvuoksi ollut altis elämässä esiintyville moninaisille
kiusauksille ja houkutuksille, josta oli seurannut, että hänestä oli
tullut sellainen nuorimies, jollaisia nimellä »jeunesse orageuse»
(turmeltunut nuorukainen) kutsutaan. Siitä tahdottiin hänet parantaa
erityisellä parannuskeinolla, jota tällaisissa tapauksissa siihen aikaan
»perhepoikiin» nähden aina käytettiin -- nimittäin lähettämällä nuori
mies merille. Meri-ilmaa ja valtameren yksinäisyyttä pidettiin silloin
sopivimpana keinona sammuttamaan intohimojen hehkua ja saattamaan
riehkailevan, houreksivan nuoruuden järkiinsä. Niinpä saatettiin hänet
muuanna päivänä erääseen kauppalaivaan, joka purjehti Rioon. Siellä
raivosi silloin keltakuume, jonka uhriksi nuori Vilhelm joutui.
Parannuttuaan pitkäaikaisen potemisen perästä kuumeesta, mutta vielä
sangen heikoissa voimissa ollen, piti hänen purjehtia takasin kotimaahan
eräällä toisella laivalla, mutta se joutui haaksirikkoon talvisaikana
Skottlandin vuorirantain edustalla, jolloin muutamat laivaväestä, niiden
joukossa hän, vihdoin -- useita vuorokausia ajelehdittuaan pitkin
Pohjanmeren jääkylmiä, myrskyn mylleröittämiä aaltoja -- pelastuivat
Norjan rannikolle.

Mutta kamaloilta näyttivät näiden kahden koetuksen seuraukset. Komea,
voimakas nuorukainen oli nyt murtunut, voimaton ja perinpohjin
raihnaantunut. Halvauskohtaus oli väännellyt hänen ennen niin kauniit
kasvonpiirteensä ja jonkun verran hervaissut hänen ruumiinsa toista
puolta niin että hän laahusti toista jalkaansa kävellessään. Entisestään
oli jälellä ainoastaan hänen sammumattoman iloinen luonteensa ja
silmäinsä kirkas katse, jotka eivät koskaan hävinneetkään.

Tullessaan kotiinsa Helsinkiin otettiin hänet tuhlaajapoikana vastaan,
perhe tuli liikutetuksi kuullessaan hänen kovista kohtaloistaan ja
varsinkin kreivitär Louise osoitti hänelle äidillistä hellyyttä,
onnistuen m. m. puuhaamaan asiat niin, että Vilhelm nimitettiin
midshipsmaniksi laivastoon ilman että hän kävi läpi kaikki arvoaskeleet.
Luultavasti pidettiin purjehdusmatkaa Rioon riittävänä ansioluettelona.
Eikä hänen virkatehtäviinsä minun tietääkseni kuulunut muuta kuin että
hän päivisin laahusteli puoleksi halpaantunutta jalkaansa Esplanaadilla
ja iltasin piti hilpeästi yllä keskustelua salongeissa, singautellen
väliin sukkelia, mutta usein myös hieman häijyjä sutkauksia.

Ja sitten tuli rakkauden vuoro. Hän rakastui suloiseen ja miellyttävään
pääkaupunkilais-teaatterissa esiintyvään näyttelijättäreen, neiti
Arvidson'iin ja meni hänen kanssaan kihloihin. Kun isä, kreivi Masen,
sai tästä tiedon, kerrotaan hänen käyneen näyttelijättären luona ja
sanoneen, että hän tosin oli iloinen siitä onnesta, joka hänen poikaansa
odotti, eikä missään tapauksessa pitänyt hänelle kysymyksessä olevaa
liittoa minään epäsäätyisaviona -- vaan että hän piti velvollisuutenaan
ajoissa varoittaa neitosta tästä aikeesta ja jos mahdollista ehkäistä
se, sillä muutoin juuri nuori neiti Arvidson, eikä suinkaan kreivi
Vilhelm, joutuisi epäsäätyisavioon. Hän ei kuitenkaan antanut tuon
varoituksen itseään peljästyttää, eikä hänen sitä katua tarvinnutkaan,
sillä heidän avioliittonsa lienee ollut sangen onnellinen.

Mutta kun kreivitär Louise sai asiasta tiedon, joutui hän mitä syvimmän
mielenkarvauden valtaan. Hän ajatteli, että oli jo tarpeeksi kun oli
yksikin tuollainen liitto perheen keskuudessa solmittu. Hän ei jaksanut
enää kantaa sitä tosiasiaa, että nyt jälleen aateliton, eräs piiskuinen
näyttelijätär, saisi oikeuden kutsua itseään kreivitär Armfeltiksi ja
sellaisena esiintyä -- se kohosi jo yli hänen voimiensa. Hän ei
saanutkaan senvuoksi lepoa eikä rauhaa, ennenkuin hän, estääkseen
tuollaista kilpailua arvokkuuden ja arvoasteiden hankinnassa, oli
toimittanut kreivi Vilhelmin, hänen itsensä tikkua ristiin asiassa
tekemättä, siirretyksi Vienanmeren laivastoon. Nuoren parin lähtö
Helsingistä (1859) oli ollut surullisen hassunkurista nähdä. Yhden
ainoan hevosen vetämät rattaat olivat riittäneet kuljettamaan heidät ja
kaiken mitä heillä oli noille kaukaisille seuduille.

Oltuaan monta vuotta siellä määrättiin hänet sieltä Baikal-järvelle
Siperiaan, jossa hän sittemmin kohosi arvossa kapteeniksi. Silloin otti
hän eron virastaan, saaden amiraalin arvonimen, ja palasi Suomeen, jossa
hän jo pian kotiin tultuaan sairastui ja kuoli Turussa 1882, vielä viime
hetkelläänkin leikkiä laskien elämän ihmeellisistä vaiheista.

[Huomio: Edelliseen kappaleeseen on merkitty alun perin kuolinvuodeksi
1822, joka ei voi pitää paikkansa. Mahdollisesti oikea vuosiluku on
1882.]

Kun nähtiin, että loppu alkoi lähetä, kutsuttiin pappi antamaan hänelle
ehtoollista, jonka hän nautitsi enemmän täyttääkseen sukulaistensa
tahdon kuin omasta halustaan siihen. Kun pappi oli mennyt, sanoi hän:
»Sepäs sitten oli hirvittävän hapanta viiniä, jota hän minulle antoi.
Antakaa minulle lasi oikeaa samppanjaa saadakseni vielä kerran
muistoksenne maljan juoda». Hänen pyyntöänsä noudatettiin ja kun hän
sitten oli kilistänyt lasillaan jokaisen ympärillä seisovan kanssa
viimeisiksi jäähyväisiksi, muovaili hän valmistelematta runopätkän ja
lausui, tyhjentäen samalla pohjaan vaahtoavan juoman:

      »Mä muistan ajan ihanan
      kuin ois se eilispäivä;
      nyt nään sen loppuun häipyvän,
      pois -- malja! -- huolten häivä.

Hän tahtoi lopettaa niinkuin oli elänytkin. Muutamia tuntia sen jälkeen
henkäsi hän viimeisen hengähdyksensä.

Hänen leskensä asettui asumaan maalle Sauvon pitäjään, mutta kohtasi
häntä pari vuotta senjälkeen kauhea onnettomuus; hän paloi tahi tukehtui
savuun huoneessaan, jossa lamppu oli kaatunut ja sytyttänyt hänen
vuoteensa palamaan.

Nyt on jo kaksi vuosikymmentä kulunut siitä kun kaikki ne terveyttä ja
elämänhalua uhkuvat henkilöt, jotka Armfeltien salongeissa seurustelivat
kuvaamanani aikana, ovat menneet sitä tietä, jota kaikkien loppujen
lopuksi on astuttava, ja itse asunto on nyttemmin muutettu venäläiseksi
kansakouluksi.



XXIII.

KOLME SUKUPOLVEA.


Jo poikavuosiltani asti, mutta vielä enemmän ylioppilaaksi tultuani olin
läheisissä tuttavuussuhteissa molempien veljesten, Arthur ja Vilhelm
Klinckowströmin kanssa, ja heidän kauttaan tulin minä jo aikaisin
tuntemaan tämän perheen sisäiset olot, joihin perehdyin yhtä perinpohjin
kuin olisivat ne omaa perhettämme koskeneet. Siten oli minulla tilaisuus
kolmen sukupolven aikana tarkasti seurata kaikkia niitä monia,
kirjavasti vaihtelevia kohtaloita, joiden alaisena Klinckowströmien
perhe oli.

Siihen aikaan oli tämä perhe parhaimmassa kukoistuksessaan. Korkea ja
kunnioitettu yhteiskunnallinen asema, toiveikas jälkeläisjoukko ja
huomattava varallisuus näytti varmasti turvaavan sen jatkuvan
pystyssäpysymisen. Ja kuitenkin on jo pari vuosikymmentä kulunut siitä
kun suvun viimeinen jäsen muutti manan majoille, samoinkuin
varallisuuskin jo ennen oli hävinnyt ja häipynyt kuin akanat tuuleen.
Tuota nimeäkään, joka siihen aikaan oli niin korkea ja arvossa pidetty,
ei enää tapaa koko maassamme ja lienee monelle nyt aivan tuntematonkin.

Koska ei ole enää olemassakaan yhtään tämän suvun jäsentä, joka siis
voisi syyttää minua siitä, etten ole pitänyt suutani kiini, rohkenen
tässä avomielisemmin kuin muutoin esittää kuvaukseni.

       *       *       *       *       *

Puolisataa vuotta on jo kulunut siitä ja minä olin silloin vain kasvava
poikanen, mutta vielä muistan minä aivan selvään tuon vanhan, pitkän ja
kookkaan miehen, jolla oli niin kauniit ja jalot kasvonpiirteet, joka
käyttäytyi aina kohteliaasti ja hienosti ja jonka huulilla väikkyi
alituinen hymy ja leikinlasku. Tuollaiset näyt pysyvät kauan muistissa.
Hän oli hänen ylhäisyytensä, todellinen salaneuvos, parooni Vilhelm
Klinckowström, yksi maan vaikutusvaltaisimmista ja mahtavimmista
henkilöistä siihen aikaan.[1]

[1] Vapaaherra Otto Vilhelm Klinckowström oli ylihovimarsalkan,
presidentti, serafiimiritari ja »valtakunnan herran», vapaaherra Thure
Klinckowströmin ja kreivitär Hedvig Eleonora von Fersenin poika,
syntynyt 1778. Hän tuli luutnantiksi henkivartiohusaareihin 1797,
kavalieeriksi Södermanlandin herttuattaren seurueeseen 1800,
hevoshenkivartioston ratsumestariksi 1806, kuningattaren kamariherraksi
1809 ja muutti sitten Suomeen 1816, jonka jälkeen tuli Venäjän
keisarilliseen hoviin kamariherraksi 1817, Viipurin läänin maaherraksi
1820, senaatin jäseneksi 1825, sai salaneuvoksen arvon 1835, ylennettiin
kenraaliluutnantiksi ja nimitettiin Suomen insinöörikunnan päälliköksi
1841, saaden vielä 1847 todellisen salaneuvoksen arvon. Hän kuoli vuonna
1850. Oli avioliitossa ensiksi vuodesta 1810 Sara Cuthbergin kanssa,
joka kuoli 1838, sekä toiseksi Elisabeth Krausen kanssa, syntynyt 1815,
kuollut 1889.

Poika ensimäisestä aviosta:

Vilhelm, syntynyt 1807, aviolliseksi lapseksi julistettu 1822, tuli
luutnantiksi Moskovan kaartiin 1828, otti eron palveluksestaan 1831,
meni takasin toimeensa 1832 tullen kapteeniksi Lappeenrannan
linjapataljoonaan, siirrettiin everstiluutnanttina Suomen kaartiin 1844,
tuli ylisotaoikeuden jäseneksi 1853, sai eron kenraalimajurin arvolla
1856 ja kuoli 1860. Oli naimisissa vuodesta 1831 Emelie Haasse'n kanssa,
syntynyt 1812, kuollut 1868.

Heidän poikiaan:

Arthur, syntynyt 1835, tuli ylioppilaaksi 1852, omisti Kären maatilan
Sauvon pitäjässä ja Hiiskolan kartanon Vihdissä, nimitettiin Vihdin
postinhoitajaksi 1873, oli myöskin polttimotarkastajana ja kuoli 1883.
Oli avioliitossa Ottilia Hedbergin kanssa, syntynyt 1834, kuollut 1900.

Vilhelm, syntynyt 1837, tuli ylioppilaaksi 1853 ja kuoli 1863.

Hänen uljas, jalo ryhtinsä osoitti heti, että siinä oli mies suurta ja
ylhäistä sukua. Ja sitä ei tottatotisesti puuttunutkaan, sillä ylhäistä
sukuperää voitiin laskea yllinkyllin.

Hänen isänsä oli ylihovimarsalkka, serafiimiritariston jäsen ja »yksi
valtakunnan herroista», hänen ylhäisyytensä, vapaaherra Thure
Klinckowström, ja hänen äitinsä taas kreivitär Hedvig von Fersen,
kuuluisan ja mahtavan valtiomiehen, valtakunnanneuvoksen ja sotamarskin,
kreivi Axel Fredrik von Fersenin ja kreivitär Hedvig de la Gardien
tytär, ja oli Tukholman roskaväen vuonna 1810 murhaama
valtakunnanmarski, kreivi Axel von Fersen näin ollen hänen enonsa.

Tällaisten yhteyksien nojalla päästään tavallisesti pian eteenpäin
maailmassa ja hänelle kävi kaikki päinsä sitäkin helpommin koskapa
kaikki hänen luontaiset lahjansa osoittivat taipuvaisuutta juuri siihen
suuntaan ja hän taidolla ja suloudella osasi sulavasti liikuskella ja
seurustella hovin saleissa. Hän syntyi 1778 ja tuli jo vuonna 1797, siis
yhdeksäntoista-vuotiaana, kavalieeriksi terävän ja sukkelan
Södermanlandin herttuattaren seurueeseen sekä sitten ratsumestariksi
henkirakuunaväkeen ja kuningatar Fredrikan todelliseksi kamariherraksi.

Mutta silloin tapahtui käänne hänen kohtaloissaan. Hän oli kehittänyt
rakkaussuhteet voimakkaiksi erään nuoren, hyvästä perheestä lähtöisin
olevan tyttösen kanssa ja avioliittolupauksen nojalla vietellyt hänet.
Mutta kun hän sitten kieltäytyi sanaansa pitämästä, lupaustaan
täyttämästä, heittäytyi nuori neitonen kerran epätoivoissaan
Norrbronsillalta kaidepuun yli virtaan aivan hänen silmäinsä edessä kun
hän parhaillaan johti vahtiparaadia sillan yli. Häväistysjuttu kiehahti
suureksi Tukholmassa; mies ei uskaltanut näyttäytyä ulkosalla
kiihottuneen alhaisoväestön vuoksi, vaan oli pakoitettu joksikin ajaksi
häipymään pois Ruotsista ja tekemään ulkomaamatkan.

Sillä matkallaan tuli hän myöskin Neapeliin, joutui seurustelemaan
kaupungin hienoimmissa piireissä ja tuli siten tuntemaan kauniin ja
sangen rikkaan lady Sara Brooken, syntyisin Cuthbert, jonka mies siihen
aikaan taisteli erään englantilaisen rykmentin everstinä Espanjassa
loordi Wellesleyn (sittemmin Wellingtonin herttua) johdannolla
Napoleonin joukkoja vastaan.

Jonkun ajan kuluttua oli heidän suhteensa muodostunut sangen
sydämelliseksi ja helläksi, ja hän voi Caesarin tavoin sanoa: veni,
vidi, vici (tulin, näin, voitin). Mutta kun aviomiehen epäluulot
alkoivat herätä ja maa Neapelissa siten alkoi polttaa heidän jalkojensa
alla, päättivät he äkkiä lähteä kaupungista, ottaen mukaansa lady Saran
tyttären Louisen (josta jo äsken kerroin kreivitär Armfeltina). He
tahtoivat päästä rauhaan aviomiehen tiedusteluista etsien turvapaikan
pohjolassa ja aikoivat vihityttää itsensä niin pian kuin vain erokirjat
lady Saralle hänen aviomiehestään saataisiin kuntoon ja toimitetuiksi.
Mutta oliko sitten syy yhä jatkuvassa sodassa vaiko aviomiehen
vastahakoisuudessa, asia ei kaikessa tapauksessa käynyt päinsä niin
joutuisasti kuin toivottavaa olisi ollut. Vasta miehen kuoltua, vuonna
1810, voitiin vihkiminen Tukholmassa toimittaa -- ja silloin oli Vilhelm
poika jo kolmen vuoden vanha.

Vihkijäisten jälkeen asettuivat he asumaan Suomeen Eurajoen pitäjässä
sijaitsevalle Vuojoen suurelle maatilalle, jonka nuori aviomies oli
saanut perinnöksi äidiltään, ja siellä he etäisellä maaseudulla elelivät
muutamia vuosia maalaiselämän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.
Kuitenkin huhupuheina kuiskuteltiin kaikenlaista tuosta hienosta ja
ylhäisestä herrasväestä, jota ei kukaan tuntenut ja joka vetäytyi
kokonaan pois kaikesta yhteydestä muiden ihmisten kanssa, pysyen aivan
eroitettuna muusta maailmasta. Pian muovailtiinkin liikkeelle
mielikuvituksellisia, haaveellisia kertomuksia, jotka herättivät yleistä
uteliaisuutta ja halua saada lähemmin tietää jotakin tuosta
romantillisesta parista.

Mutta jo muutamien vuosien perästä oli maalaiselämän hiljaisuus ja
yksitoikkoisuus väsyttänyt molemmat niin eloisat ja vaihtelua rakastavat
luonteet. Silloin matkusti mies Pietariin, hänet esitettiin hovissa ja
keisari Aleksanteri I otti hänet ystävällisesti vastaan; hänet
nimitettiin kamariherraksi ja jonkun ajan kuluttua, vuonna 1820,
Viipurin läänin maaherraksi, jonne hän sitte perheineen muutti. Se
rakkaus, joka etelän tulisessa hehkussa oli leimahtanut kiihkeästi
ilmiliekkiin, oli vähitellen jäähtynyt pohjolan pakkasessa, ja sitä
seurasi välinpitämättömyys sekä vähemmän sopusointuiset perhesuhteet.
Aviomiehen huikentelevaisuus ja rakkausseikkailut lienevät olleet tähän
syynä. No niin -- rakkaus muuttui vihdoin vihaksi, joka useissa
tilaisuuksissa purkautui ilmoille. Minä olin nähnyt erään kauniin
muotokuvan tämän perheen isästä, jonka kuvan kiivas aviopuoliso oli
kerran mustasukkaisuuden raivopuuskassa leikellyt neljäksi palaseksi ja
josta vieläkin, vaikka se onkin jälleen yhteen neulottu ja entiselleen
laitettu, huomaa tuon »näytelmän» jälkiä. Vaimon kiivaus ja
mustasukkaisuus ja miehen epävakaisuus katkeroitti yhä enemmän ja
enemmän heidän elämänsä, kunnes he eivät enää edes suvainneet nähdäkään
toisiaan, vaan päättivät erota vuonna 1823.

Lähemmät tämän yhteydessä olevat asianhaarat olivat kerrassaan
hassunkurisia. Ne herrat, joiden tuli kokoonpanna ja kirjoittaa
erosopimus kaikkine yksityiskohtineen aviopuolisoiden välillä, olivat
kokoontuneet erääseen saliin; molemmat asianomaiset olivat taas
asettuneet huoneisiin molemmin puolin salia välttääkseen siten ettei
heidän tarvitseisi vilahdukseltakaan nähdä toisiaan. Välittäjäin täytyi
näin ollen kulkea toisen luota toisen luo saadakseen selville heidän
ajatuksensa, tuumansa ja suostumuksensa asiassa, jolla aikaa
asianosaiset itse, kukin omasta kamaristaan singauttelivat yli salin
toisilleen mitä kiivaimpia sanoja ja syytöksiä. Kun asiakirja sitten
vihdoin suuren vaivannäön jälkeen saatiin valmiiksi ja asianmukaisesti
allekirjoitetuksi, ajoivat vapaaherrattaren vaunut portaiden eteen
lähtövalmiina. Parooni -- vanhan tottumuksensa mukaan, ollen aina
oivallinen kavaljeeri ja hovimies kiireestä kantapäähän -- asteli
silloin poikki salin, kumarsi rouvalleen kohteliaasti viimeisiksi
jäähyväisiksi ja ojensi hänelle käsivartensa, ohjaten hänet portaita
alas ja auttaen hänet vaunuihin. Mutta silloin otti aviopuoliso »hellät»
hyvästit entiseltä rakkaudeltaan, läimäyttäen juuri samalla hetkellä
kuin vaunut kierähtivät liikkeelle eroon jääpää miestään voimakkaasti
korvalle. -- He näkivät silloin toisensa viimeisen kerran.

Vapaaherratar Sara osti sitten Tuorlan kauniin maatilan Piikkiön
pitäjässä Kuusiston salmen rannalla ja rakennutti tilalle uhkeat
rakennukset, asuen siellä aina »dramaattisesti» surulliseen kuolemaansa
asti, 1838. Siellä esitettiin näet silloin muutamia pieniä
näytelmäkappaleita, joissa hänkin esiintyi, ja Turusta oli kutsuttu
paljon väkeä näytelmiä katselemaan. Vielä vanhemmillakin päivillään,
vaikkakin hän jo oli ruumiiltaan muodostunut jonkun verran
täyteläiseksi, tahtoi hän kuitenkin näyttää solakalta ja antoi sentähden
pauloittaa itsensä kureliivillä sangen tiukalle, tällä kertaa ehkä
kovemmalle kuin tavallisesti, koska hänen tuli esiintyä näytelmäpuvussa.
Seurauksena tästä oli se, että joku veritiehye ratkesi ja hän,
seistessään kulissien takana odotellen näyttämölle astumisensa vuoroa,
yht'äkkiä kaatui kuolleena lattialle. Hänen tyttärenpoikansa, silloin
seitsentoistavuotias kreivi Gösta Armfelt nuorempi, huomasi tapauksen
ensimäisenä ja syöksähti näyttämölle huutaen: »Isoäiti on kuollut!» Voi
hyvin ajatella kuinka tavaton hälinä ja hämmästys valtasi koolla olevat
vieraat.

Hänen kiivaudestaan kerrotaan monenlaisia tarinoita. Yksi hauskimmista
kohtauksista tapahtui Joensuun kartanossa, kun hän oli siellä käymässä
tyttärensä ja vävypoikansa luona. Hän oli käskenyt englantilaisen
kamarineitsyensä, miss Westin nyörittämään hänen kureliivinsä ylen
tiukalle. Ja neiti teki työtä käskettyä vetäen kurenauhoista kaikin
voiminsa, mutta Sara rouva huuteli vain lakkaamatta: tiukemmalle! Se oli
kuitenkin sula mahdottomuus, jonka vuoksi kamarineitsyt purskahti
nauramaan. Mutta siitäkös vapaaherratar sydämmistyi, sieppasi tikarin,
joka hänellä aina oli mukanaan, ja uhkasi sillä neiti Westiä. Hirveästi
säikähtäen hyökkäsi neiti silloin ulos ja rouva perässä hänen
kintereillään, ajaen häntä takaa läpi koko huoneuston. Kun he sitten
ryntäsivät vävypojan, kreivi Göstan huoneeseen, heittäytyi West nopeasti
erääseen vaatekaappiin. Samassa silmänräpäyksessä oli siinä jo Sara
rouvakin huutaen: »Onko West täällä?» Kreivi naurahti ja kysyi: »Mitä
asiaa anopilla olisi hänelle?» »Minä tapan hänet!» Silloin kiljahtaa
West vaatekaapissa, kauhistuneena hirveästä uhkauksesta ja ilmiantaa
siten piilopaikkansa. Ja rouva Sara hyökkää kaapin luo, syösten
tikarinsa suoraan sen oven läpi. Mutta ei silloin vävypoikakaan enää
jaksanut nauruhermojaan pidättää, vaan purskahti heleään hohotukseen,
suututtaen sillä vapaaherrattaren aivan pilalle, joka tiuskasikin
vävylleen vihaisesti: »Sinä et ole mikään gentlemanni, kun voit
tällaiselle nauraa!» -- Huolimatta siitä, että tällaiset melskeiset
kohtaukset alituiseen uudistuivat pysyi neiti West kuitenkin loppuun
asti hänen uskollisena palvelijattarenaan.

Yleistä hämmästystä herätti Klinckowströmin nimitys senaatin jäseneksi
vuonna 1825, jolloin sitten hänen varsinainen valtiomiesuransa alkoi.
Entinen ruotsalainen ratsumestari ja hovikavalieeri, joka oli aivan
kokematon ja äkkinäinen kaikissa lainsäädännöllisissä asioissa, ottikin
senvuoksi valtiotoimet yhtä kevyeltä kannalta kuin kaiken muunkin tässä
elämässä. Kun hänellä ei ollut syvällisempiä tietoja mistään, vaan oli
pikemmin kykenemätön kaikkiin virkatehtäviinsä kuuluviin toimin, ja
varsinkin mitä maan lakeihin ja perustuslailliseen hallitusmuotoon
tulee, sanotaan hänen useissa tilaisuuksissa aikaansaaneen paljon
hämminkiä asioiden käsittelyssä kun hän itsepäisesti ja tiukasti pysyi
kiini muodostamassaan mielipiteessä, jota hän mistään välittämättä
koetti ajaa täytäntöön. Mitään todellista pahaa tahi maalle
vahingollista ei liene hänen suunnitelmiinsa kuulunut -- hän oli
luultavasti sangen välinpitämätön politiikasta yleensä -- vaan oli hänen
esiintymisensä määrääjänä pikemmin erikoinen yksityis-perussyy,
vastustushalu silloista senaatin mahtavaa johtajaa, L. G. von Haartmania
kohtaan, jonka suunnitelmia hän koetti ehkäistä, vaikkapa ne sitten
olisivat koskeneet todellisia elinkysymyksiäkin. Senvuoksi punoutui
hänen nimensä yhteyteen sellainen onneton yleismielipide, että jos
maassa tapahtui jotain vääryyttä tahi laillisia muotoja vastaan sotivaa,
niin siinä heti vainuttiin Klinckowströmin vehkeilyjä.

Mutta joskaan hänen köykäinen persoonansa ei paljoa painanut senaatin
neuvospöydän ääressä, niin oli sillä sitävastoin suurempi merkitys
Pietarissa, ja se seikka painoikin vaa'assa enemmän. Hovipiireissä,
varsinkin siihen aikaan huomattavassa Michailowin palatsissa, otettiin
hänen hieno ja nokkela persoonansa aina mielihyvin vastaan ja usein hän
siellä olikin; hän oli kevyen, usein kahtaannepäin ymmärrettävän ja
vapaan seurustelujuttelunsa kautta päässyt sellaiseen erikoisasemaan,
että hän sai kenelle tahansa sanoa mitä hyvänsä, eikä siitä kukaan
pahastunut. Se riippui taas taidosta esittää asia, »c'est le ton qui
fait la chanson», säveleestä laulu syntyy.

Erityisesti nautti hän ruhtinas Menschikoffin, maan silloisen mahtavan
kenraalikuvernöörin suosiota ja luottamusta. Tuon mahtimiehen oli hän
liukkaalla kielellään ja sukkelalla, joskin usein ilkeämielisellä
leikinlaskullaan saanut kokonaan viehätetyksi puolelleen. Tällaisia
teitä myöten ymmärsi hän ylen hyvästi saada täytäntöön pyrkimyksiään,
jotka eivät aina hyvää maalle tuottaneet. Menschikoffin suuren
suosiollisuuden vastalahjaksi sai hän kaikesta vastustuksesta huolimatta
senaatissa aikaan sen, että Suomen valtio lahjoitti ruhtinaalle
ikuisiksi ajoiksi hänen suvussaan sukukartanona kulkemaan Anjalan
maatilan, jonka Klinckowström sitä tarkoitusta varten oli ostanut Wreden
perillisiltä ja nyt möi jälleen kaiken hyvän päälle kaapaten kaupasta
itselleen sievosen voiton.

Hänellä ei oikeastaan ollut syvällisempää, suunniteltua pyrkimystä
millekään suunnalle. Hänen pääpyrintönsä oli pysyä vain korkeimmassa
suosiossa, saada rauhassa nauttia epikuurolaisesta elämästä ja ylpeillen
loistella kielensä kaksinaisilla leikinlaskuilla ja juttupuheilla
korkeimmissa piireissä.

Hänen ponnistuksensa tässä suhteessa kantoivatkin toivotun hedelmän:
armon auringon säteet paistoivat ylen kirkkaina ja runsaina hänen
tielleen. Korkeita arvonimiä, virkoja, kunnianosoituksia ja
ritarimerkkejä satamalla satoi hänelle. Hän sai salaneuvoksen arvonimen,
määrättiin Helsingissä olevan keisarillisen palatsin hoitajaksi ja,
kaikista ihmeellisintä kylläkin, tuo entinen ruotsalainen ratsumestari
nimitettiin suoraan ilman minkäänlaisia sotilaallisia väliasteita,
kenraaliluutnantiksi ja Suomen insinöörikunnan päälliköksi! -- Sittemmin
sai hän vielä todellisen salaneuvoksen arvonimen ja nimitettiin
hovimestariksi keisarilliseen hoviin. Hänelle suotiin sen lisäksi joukko
korkeimpia ritarimerkkejä, annettiin hohtokivillä varustettuja kultaisia
nuuskarasioita y. m., myöskin varsinaisia rahallisia lahjapalkintoja
milloin sellaiset olivat tarpeen vaatimia, sillä hänen ylellinen ja
loistelias elämänsä vaati paljon.

Suurelle tonttialueelle pohjoissataman laitaan rakennutti hän upean
talonsa, jonka pääsivu oli Elisabetintorille päin ja jonka laajat
puutarhalaitteet, puisto ja ansarit täyttivät koko sen paikan, jossa nyt
entisen Uudenmaan pataljoonan kasarmi sijaitsee. Talo oli suuri ja
tilava, niinkuin hänen ylhäisyytensä talon olla tuleekin, ja sen asema
kauniin lahden rantamalla oli ihana. Rakennuksen pääsali oli luullakseni
suurin yksityissali mitä Helsingissä on ollut ja sen seinät olivat
kokonaan taulujen ja eri mestarien maalaamien vanhojen ja suurten
muotokuvien peitossa; joukossa oli kuitenkin useita Lindh'inkin
maalauksia. Talossa oli myöskin sangen suuri kirjasto, jossa kerrotaan
löytyneen aivan erityinen osasto sellaista ranskalaista kirjallisuutta
varten, joka voi ilmestyä ainoastaan keksityn painopaikan, kuten Cythere
ja Luxuriopolis y. m., varjolla ja oli tuollaisista teoksista useat
kuulema kuvitettujakin. Hänen ruokapöytänsä ja viinikellarinsa olivat
aikoinaan tunnetut oivallisimmiksi koko maassa.

Kun tuo vanha irstailija oli kerran päässyt irti aviojumalattaren
kahleista oli hän myöskin osannut kaksikymmentä vuotta säilyttää
vapautensa, kunnes hän jälleen hairahtui joutumaan avioliiton satimeen.
Hän oli näet erään kerran käydessään Pietarissa 1840 ja ollessaan
illanvietossa keisarin sisaren, suuriruhtinatar Helena Pavlovnan luona
alkanut vanhan tapansa mukaan lasketella leikkiä jotakuinkin vapaasti
suuriruhtinattaren lukijattaren, neiti Krausen kanssa, unohtaen
sananlaskun: »on ne badine pas avec l'amour», ei hakkailua ilman
rakkautta. Mutta neiti Krause, jo vanhanpuoleinen tyttönen, olikin hänen
vertaisensa älykkäisyydessä, antoi hänen leikkinsä mennä hieman
pitkälle, oli ottavinaan sen täytenä totena vastaan, nousi ylös ja
kiiruhti keisarin luo, ilmoittaen majesteetille, että parooni oli
kosinut häntä, ja että hän tahtoi, ennenkuin rohkeni myöntävän
vastauksen antaa, saada majesteetin suostumuksen siihen, koska hän oli
hovin palveluksessa. Keisari, iloissaan ilmoituksesta, vei neiti Krausen
paroonin luo, antoi myöntymyksensä liitolle ja toivotti heille kaikkein
parhainta onnea aikomansa avioliiton aikana. Joskin Klinckowström
lasketteli vapaasti leikkiä muiden kanssa tiesi hän kuitenkin, ettei
keisari Nikolain kanssa ollut leikkimistä, ja niin syntyi tuo
avioliitto, vaikkapa parooni jo olikin muutamia vuosia yli
kuudenkymmenen vuoden vanha. Hän kuoli 1850 ja hänen leskelleen, joka
sittemmin asusti Italiassa, maksettiin jonkinlaisena suosiolahjana 40
vuoden kuluessa 8,000 markan ylimääräinen eläke vuosittain
tunnustukseksi niistä suurista ansioista ja palveluksista, joita hän
maalle oli tehnyt.

       *       *       *       *       *

Hänen poikaansa, Vilhelm Klinckowströmiä, joka vanhempainsa häiden
aikana Tukholmassa oli jo kolmen vuoden vanha, ei kuitenkaan vielä
tuossa tilaisuudessa julistettu lailliseksi perilliseksi, vaan tapahtui
se vasta 12 vuotta senjälkeen, pojan päästessä ripille. Hän oli, kuten
isänsäkin, kaunis, kookas ja komea mies, vaan ei ollut perinyt hänen
lahjakkaisuuttaan eikä äitinsä hilpeää ja kiivasta mielialaa. Hän oli
hyväntahtoinen, ystävällinen ja suopea kaikkia kohtaan, mutta hänellä ei
ollut vähääkään sitä pontevuutta ja voimaa, joka vie miehen korkeuksia
kohden maailmassa, vaikka hänellä muuten kyllä oli tie avoinna
sukuperänsä perusteella moiseen kohoamiseen.

Vaikka »pitkä Vilhelm» oli jo kaartin luutnantti, oli hän kuitenkin
kömpelyyteen asti ujo, arka ja seuraa karttava. Kun hienoimmissa
piireissä siihen aikaan ranskankielen taito oli välttämätön, otettiin
erityisesti sitä varten, opettamaan nuorukaiselle kieltä ja samalla
sopivia salonkitapoja, sanomaan kohteliaisuuksia, kumartamaan
säännöllisesti, suutelemaan hienolla sulavuudella kädelle, tanssimaan
j. n. e. nuori saksalainen kotiopettajatar, neiti Emelie Haasse
Pietarista, joka suurella ahkeruudella antautui tehtäväänsä.

Suku ei voinut aavistaakaan, että näistä harjoitusluennoista voisi
koitua mitään vaaraa, sillä olisihan tuiki mahdotonta, että ujo ja nuori
luutnantti suvun tietämättä ja siltä neuvoa kysymättä rohkenisi
ajatellakaan räikeää epäsäätyisaviota tuon vähäpätöisen ja rumanlaisen
kotiopettajattaren kanssa. Mutta tulen kanssa ei rankaisematta
leikitellä. He molemmat olivat aivan nuoria ja harjoitustunteja oli
paljon. Ja kuinka he sitten lienevätkään harjoitelleet, tanssineet,
sanoneet kohteliaisuuksia, kumarrelleet ja suudelleet käsille, niin...

Seurauksena kaikesta oli se, että rakkaus viisaaseen opettajattareensa
hulmahti nuoren kokemattoman oppilaan rinnassa ilmituleen, ja hän meni
opettajattaren kanssa salaa naimisiin. Siitä syntyi hirveä
häväistyshälinä. Ei siinä kyllin, että isä hylkäsi poikansa eikä
tahtonut senkoomin kuulla hänestä puhuttavankaan ja että sisar,
kreivitär Louise, vanhan tapansa mukaan useita kertoja pyörtyi, hänen
täytyi kaiken hyvän päälle vielä erota virastaan, sillä sellaisessa
rykmentissä kuin Moskovan kaarti ei suvaittu siihen aikaan tuollaista
avioliittoa.

Kaikeksi onneksi parantaa aika kaikki haavat, ja niin kävi nytkin.
Vapaaherratar Emelie oli nainen, joka ymmärsi kärsivällisyydellä ja
viisaudella voittaa kaikki vaikeudet, ja muutamain vuosien perästä
tapahtui sovinto pitkin koko sukulaislinjaa. Vilhelm voi myöskin astua
jälleen sotilaspalvelukseen, ei kuitenkaan kaartiin, vaan nyt erääseen
linjarykmenttiin. Samalla kuin häntä sitten siirrettiin rykmentistä
toiseen, kohosi hän arvoasteissa vähitellen sotilasalalla, kunnes hän
vihdoin sai kenraalimajurin arvon ja määrättiin Suomen ylisotaoikeuden
vakinaiseksi jäseneksi. Erosi sitten virastaan ja kuoli 1860 vain 53
vuoden ijässä.

Vapaaherratar Emelie oli sangen lahjakas ja viisas ja hänellä oli hyvä
pää. Hän oli aina valmis vastaamaan ja leikinlaskuun, ei ilkeään vaan
joskus kyllä hieman kahtaannepäin ymmärrettävään. Sillä hän oivalsi
mukaantua ja sovittaa käytöksensä Armfelt-Klinckowströmien piireissä
siihen aikaan vallalla olevan sävyn mukaan, jonka kautta hän pian
»löysikin armon» heidän edessään, jotka äsken eivät hänestä olleet
tietävinäänkään tahi kohtelivat häntä kuin onnenkohottamaa nousukasta,
ja hänestä tuli pian sekä kreivitär Louisen läheinen ystävä ja
välttämätön seura että myöskin koko suvun johtava henki, melkeinpä
keskusta, jonka ympärillä perheen asiat liikkuivat.

Kodissaan oli hän hyvä ja ystävällinen, aina iloinen ja leikkisä ja
vapaa kaikista sukuseikkoja koskevista ennakkoluuloista, ja hänellä oli
kykyä järjestää kotinsa hauskaksi niin että siellä viihtyi sangen hyvin
se pieni seurapiiri, joka heillä vierailulla kävi. Heidän avioliittonsa
oli luullakseni sangen onnellinen; en ainakaan minä siltä taholta mitään
epäsointuja kuullut. Heidän taloudellinen asemansa oli erittäin hyvä,
sillä he omistivat paitsi kivitaloa Kaivopuistontien varrella, jossa he
itse asuivat, vielä Kären kartanon Sauvon pitäjässä ja huomattavan
Hiiskolan maatilan Vihdissä. Ja kuitenkin piti aviovaimon ennen
kuolemaansa 1868 nähdä koko tämän omaisuuden kohtalon oikusta hajoavan
ja häviävän, ja joutua itse putipuhtaaksi paljastetuksi.

       *       *       *       *       *

Heillä oli kaksi poikaa, Arthur ja Vilhelm, jotka minä jo
lapsuusvuosiltani tunsin. Me tulimme ylioppilaaksi melkein samoihin
aikoihin ja kun me kuuluimme samoihin seurapiireihin, olimme me aina
yhdessä, vaikkakin meillä oli kokonaan erilaiset luonteet ja
taipumukset.

Myöskin molemmat veljekset olivat toisiinsa verraten aivan
vastakkaisluonteiset. Nuorempi heistä, Vilhelm, oli ulkomuodoltaan
isänsä näköinen, vaikkakaan hän ei ollut niin komea ja kaunis kuin
isänsä, ja samoin sisäisiltäkin ominaisuuksiltaan; hän oli hyvä,
hiljainen, vaatimaton eikä ensinkään sukuylpeä. Hänen kanssaan olin minä
yhtämielinen ja hyvissä väleissä ja meidät yhdisti toisiimme vankka
ystävyysside, jotavastoin minä toiseen veljekseen nähden olin sangen
välinpitämätön. Vilhelm oli heiveröinen ja heikkorintainen, saaden jo
aikaisin keuhkotaudin, jonka menehdyttämänä vaipui kuolemanuneen jo
nuoruutensa keväimessä, vuonna 1863.

Vanhempi veli, Arthur, oli taas osalleen saanut joukon kuuluisan
isoisänsä ominaisuuksia, perimättä häneltä kuitenkaan hänen komeaa
ulkomuotoaan ja hyvää päätään tai muita seurustelulahjoja. Hän piti
isoisänsä hekkumallisia mielipiteitä ja elämää ihanteenaan ja koetti
sitä jäljitellä, mutta unohti samalla, että se mikä mahdollisesti sopii
ja käy laatuun jollekin hänen ylhäisyydelleen ja hienolle hovimiehelle,
ei sovi kuitenkaan jokaiselle muulle, että suku on pystyssä pidettävä
arvokkuudella ja sielun jaloudella, eikä yksin ulkonaisilla hienoilla
tavoilla ja käytöksellä, ja että korkeiden sukuperien paljous muuten
muodostuu raskauttavaksi taakaksi, joka tekee siitä, ken niillä
komeilee, pelkän narrin.

Molemmilla veljeksillä oli hieman epäsäännöllisiä tapoja, ja minä
muistan m. m. yhden siihen aikaan kerrotun hupaisen jutun heistä. Eräänä
aamuna tulee Arthur kotiin, jolloin hänen äitinsä tulijalta kysyy:

»Missä sinä yöllä olet ollut?»

»Kun eilen illalla oli niin tavattoman paha ilma, jäin minä Ramsayhin
yöksi.»

»Vai niin. -- No oletko Vilhelmiä nähnyt?»

»En. -- Eikö hän sitten ole kotona?»

»Ei ole. -- Hänkin on ollut yön kotoa poissa, eikä ole vieläkään takasin
tullut.»

Hieman myöhemmin miilustaa Vilhelm kotiin ja silloin alkaa äiti häneltä
kysellä:

»Missä olet ollut yöllä?»

»Ramsayssa. Kun tuiskusi ja tuuli niin armottomasti, ajattelin että on
viisainta jäädä sinne yöksi.»

»Vai niin. -- Sittenhän sinä kai tapasit Arthurinkin siellä?»

»Arthurinko? -- En minä häntä ole nähnyt.»

»Sepä merkillistä -- hänhän oli kuitenkin siellä.»

»Niin, se voi kyllä olla mahdollista. Sillä pitäisihän mamman tietää,
että Ramsaylaisilla on sellainen huoneusto, että siellä voi hyvin olla
yhden illan tapaamatta toistaan.»

Äiti piti tuota vastausta niin tavattoman sukkelana, että hän kertoili
juttua kaikkialla, joka siten joutui kiertosalle.

Korkeiden esi-isäin, Fersen'ien, De la Gardie'ein ynnä muun suurväen
jälkeläisenä (hän varoi viisaasti Haassen suvun mainitsemisen) piti
Arthur syntyperää yksilön parhaimpana ominaisuutena, joka riitti
tuottamaan menestystä maailmassa. Kaiken muun asetti hän toiselle
sijalle ja halveksi sellaisia henkilöitä, jotka eivät olleet niin
onnellisia, että heillä olisi ollut tuollainen sukuperän omaisuus. Hän
oli todellinen »Don Ranudo» suomalaisessa asussa ja joutuikin sentähden
usein ivan ja pilkan maalitauluksi.

Kun hän oli kerran sukulaistensa Armfeltien luona Rauhalinnassa, tuli
puheeksi korkeat suvut, jotka olivat rappiolle joutuneet. Arthur
kiisteli moista mahdollisuutta vastaan, arvellen samalla, että jos
todellakin niin olisi käynyt jollekin suvulle, oli myöskin jokaisen
aatelismiehen velvollisuus koettaa kohottaa se jälleen oikealle
paikalleen yhteiskunnassa. -- »Sellainen ei ole taas mikään helppo
tehtävä», puuttui joku puheeseen. »Niinpä esimerkiksi aivan tässä
lähellä asuu eräs parooni Pahumberg, joka nykyisin on vain köyhä
pitäjänsuutari. Hänen kantaisänsä oli ollut kuuluisa kapteeni Jaakko
Johansson Pahumaan talosta, joka Kirkholman tappelussa vuonna 1605
urhoollisuudellaan pelasti koko Ruotsin sotajoukon perikadosta ja jonka
Kaarle IX sitten, palkkioksi hänen suurtyöstään, korotti vapaaherraksi
nimellä Pahumberg. Mutta ennenkuin hän ennätti tulla sisäänkirjoitetuksi
vapaaherralliseen sukuun, kaatui hän sodassa ja hänen jälkeläisensä
olivat liian köyhiä voidakseen lunastaa suvun »sisäänottoa», ja niin on
koko asia jäänyt sikseen. Pahumaan maatilasta on nyt jälellä vain
mökkipahanen, jolla on yhä sama nimi. Sen omistaa tuon suvun viimeinen
jälkeläinen, kyläsuutari, ainoana omaisuutenaan, paitsi kuninkaan
antamaa arvokirjaa.»

Arthur, joka ei ollut kylliksi selvillä Ruotsin historiasta, otti
leikkipuheen täydeksi todeksi, tuli kertomuksesta kerrassaan
liikutetuksi ja piti aivan välttämättömänä, että jotain oli heti tehtävä
tuon miesparan hyväksi, jota hän tahtoi sitäpaitsi tavata. Sehän
kävisikin helposti päinsä, sillä Pahumaa sijaitsi vain penikulman päässä
Rauhalinnasta. Päätettiin lähettää lähetti kysymään olisiko mies kotona,
ja lähetti palasikin pian, ilmoittaen ett'ei hän tällä kertaa ollut
kotosalla, vaan palaa viikon kuluttua. Sillä aikaa kirjoittaa piirteli
maisteri Stolpe vanhalle pergamenttiliuskareelle latinankielisen
arvokirjan vapaaherra Pahumbergille; kunniakirjan alle piirrettiin
Carolus rex. Arvokirja pantiin sitten lihavan G. Philip Armfeltin
toiseen kenkään, ja kun se oli siellä tallattavana ollut viikon päivät,
oli se jo asiaankuuluvasti ruskea, niin että sitä todellakin voi pitää
vanhanaikuisena muinaiskirjana. -- Sitten lähdettiin suutarin luona
käymään, jolle sitä ennen jo oli asia selitetty ja hänet opetettu
näyttelemään osansa oikein; vanha kunniakirja otettiin esille, sitä
katseltiin, tutkittiin ja omalle kielelle tulkittiin. Kun kaikki oli
niinkuin olla pitikin, otti Arthur taskustaan suurenlaisen setelirahan
ja ojensi sen suutarille hetken tarpeiden tyydyttämiseksi ja lupasi
korkeiden suhteittensa ja tuttavuuksiensa avulla pian hankkia hänelle
takasin hänen oikean arvonsa. Kukin voi mielessään kuvailla hänen
mielenkarvautensa ja noloutensa kun hän sitten sai tietää, että koko
juttu olikin ollut pelkkää kujetta.

Vaikka hän niin tavattomasti pöyhistelikin korkean sukuperänsä
perusteella, unohti hän kuitenkin sen kokonaan ja menetteli itse aivan
ristiriitaisesti niiden uhkeiden periaatteiden kanssa, joita hän
kielellään lakkaamatta kantoi, mennen avioliittoon naisen kanssa niistä
piireistä, joista ei juuri ole tapana eikä pidä itselleen vaimoa ottaa.
Kaikista tämän ylhäisen suvun keskuudessa tapahtuneista
epäsäätyisavioliitoista oli tämä kuitenkin vaikein.

Hän vietti kesäänsä vuonna 1859 luonani Björkbodassa, jonne silloin,
hauskaa kyllä, sain kokoontumaan useampia ystäviäni vierailemaan. Siellä
sai hän kärsiä monta kujetta ja niellä monta pistosanaa salaperäisen
lemmikkinsä tähden, jonka me kaikki hyvin tunsimme. Me toivoimme, että
hän siten tulisi järkiinsä ja lopettaisi koko tuon lemmenliittonsa.
Mutta sen sijaan ärtyikin hän vain siitä ja piti kiini suunnitelmastaan
yhä itsepäisemmin. Ja eräänä päivänä oli hän hävinnyt; häntä etsittiin
turhaan kaikkialta, ja me aloimme kaikki olla jo levottomia ja pelätä,
että joku onnettomuus on häntä kohdannut. Muutaman päivän perästä saimme
kuitenkin kuulla, että hän oli noussut erääseen jaalaan, joka
halkolastissa purjehti Tukholmaan. No siinä nyt ei ole mitään vaaraa,
ajattelimme me ja arvelimme, että hän pian palaisi takasin
purjehdusretkeltään, sillä hän ei ollut ottanut mukaansa passia, ei
rahaa eikä edes vaatteitakaan. -- Me odotimme kauan, mutta hän ei
palannut.

Hän oli jatkanut matkaansa halkojaalalla ja tultuaan Furusundin ja
Tukholman välille, nousi hän maihin erääseen tämän reitin varrella
sijaitsevista suurista herraskartanoista, jossa hän esitteli itsensä
isäntäväelle ja lateli pitkän ja uskottavalta kuuluvan jutun siitä
kuinka hän muka oli parhaillaan ollut lintuja ampumassa ulkosaaristossa
kun myrsky oli hänet ajanut eräälle kalliolle, kuinka häneltä sitten
venhe karkasi ja hänet vihoviimein pelasti vaikeasta asemastaan eräs ohi
purjehtiva halkojaala. Talossa uskottiin suomalaisen paroonin puheet
sanasta sanaan ja anteliaasti hänelle annettiin mitä hän vain tarvitsi.
Sieltä meni hän Tukholmaan, jossa hänen hellän tunneliekkinsä valtijatar
silloin asusti.

Siellä haki hän käsiinsä meidän kaikkien vanhan hyvän ystävämme,
näyttelijä Vilhelm Åhman'in, joka otti huolekseen tarpeellisten
muodollisuuksien toimittamisen. Kun kaikki oli kuntoon järjestetty,
vuokrasi Åhman vaunut, joihin hän itse, sulhanen, morsian ja hänen
äitinsä, pesijätär, istuutuivat ja ajoivat siten papin pakinoille, jossa
vihkiminen äkkiä toimitettiin. Sieltä menivät he erääseen Tukholman
ulkoravintolaan, jossa Åhman tarjosi hääseuralle yksinkertaisen
päivällisen tämän vapaaherrallisen vihkiäisjuhlan lopettajaisiksi.

Syksyllä palasi nuori pari Helsinkiin, jossa rouva asetettiin asumaan
johonkin taloon kauaksi Hietalahden seudulle ja piilotettiin
huolellisesti maailman katseilta. Aavistettiin kyllä, että hän asui
kaupungissa, mutta hän oli niin hyvin kätketty, että oli kerrassaan
mahdotonta saada selville missä hän majaili, vaikkakin monta tutkistelua
ja etsiskelyä toimeenpantiin. Vihoviimein, kuitenkin vasta
kevätpuolella, onnistui veli Vilhelm Klinckowströmin saada viekkaudella
urkituksi tietoonsa tuon paikan. Hän vuokrasi näet posetiivin, jota hän
soitatti syrjäisten talojen pihoissa ja kulki itse soittajan mukana
valepuvussa, leuassaan tuuhea tekoparta, joka teki hänet kerrassaan
tuntemattomaksi. Ja aivan oikein, viekkaus onnistui hyvin, sillä eräille
portaille ilmestyi varomattomasti kyllä etsitty henkilö. Nyt oli
vihdoinkin päästy varmuudella asian perille, eikä sitä siis pitemmälti
enää voitu salata.

Vanhempien suru oli rajaton, mutta samalla voimaton, sillä tekonen oli
jo nyt tehty, »fait accompli», eikä sitä enää voinut muuksi muuttaa. Ja
hyvin voidaan sentähden kuvitella ylpeän kreivitär Louisen monet
pyörtymyskohtaukset kun hän sai tietää veljenpoikansa liitosta.

Vaikkakaan hän ei ollut korttipelari eikä oikeastaan mikään tuhlari, oli
hän kuitenkin ennen pitkää joutunut rappiolle yksinomaan sen vuoksi
ett'ei hän kyennyt hoitamaan itseään eikä omaisuuttaan. Maatilat täytyi
myödä toinen toisensa perästä, lopuksi itse päätila Hiiskola vuonna
1868, jolloin myöskin nuo kalliit, korkeata sukuperää esittävät
muotokuvat ja vaakunamerkeillä koristettu suuri pöytäastiasto hävisivät
kuin akanat tuuleen. Osa niistä lienee joutunut kokoelmiin.

Hänen muutamat ystävänsä ostivat hänelle pienen talonpoikaistalon, Rytön
tilan Vihdin pitäjässä, jossa hän sitten polttimotarkastajana eleli
kuolemaansa asti, 1883, kuitenkin tuossa vähäpätöisessäkin asemassa
esiintyen aina samana luontoperäisenä vapaaherrana ja herkkuilijana kuin
aina ennenkin.

Hänen leskensä, vapaaherratar Ottilia, eli miehensä jälkeen vielä
seitsemäntoista vuotta, elättäen itsensä ompelemisella ja leivän
leivonnalta. Hän oli viimeinen, joka meidän maassamme kantoi tuota
suurta nimeä.

Sic transit gloria mundi! (Niin häipyy maailman kunnia.)

       *       *       *       *       *

Joll'ei tietäisi, että se on mahdotonta, voisi olla taipuisa arvelemaan,
että Herman Bang olisi ottanut aiheensa erinomaiseen romaniinsa
»Haablöse slægter» tämän suurellisen suvun näistä kolmesta viimeisestä
sukupolvesta. Se on näet pitkin matkaa aivan samanlaista tarinaa, ja
osoitetaan siinä, eitä kun vanha suku, jolla on jaloja perinnäistapoja,
solmii yhteyksiä ja liittoja sellaisten sukujen kanssa, joilla
tuollaisia luontaisia vaistoja ei ole, syntyy siitä jonkinlainen
sekarotu, joka saattaa suvun polvesta polveen yhä alemma, huonommaksi,
kunnes se vihdoin hajoaa tahi vaipuu olemattomuuden hämäryyteen.



XXIV.

MUUTAMIA AATELISHOVEJA.

1850--60.


Useissa edellisissä luvuissa olen jo koettanut kuvailla meidän
kanssakäymispiiriämme ja kuinka puoli vuosisataa sitten asuttiin,
elettiin ja huviteltiin Helsingissä siinä seurapiirissä, johon minäkin
kuuluin. Useimmat kuvauksistani ovat olleet talvisia kuvia ja senvuoksi
tahdon seuraavassa kertomukseni täydentää muutamilla kesäelämää
esittävillä kuvilla, ottaen ne kesäisestä elämästä eräissä suuremmissa,
tutuissa aatelishoveissa. Kukin käsittää helposti, että kaikki oli
siihen aikaan aivan toisenlaista, sillä eihän silloin vielä ollut
minkäänlaisia rautateitä ja höyrylaivatkin olivat sangen harvinaisia.
Siihen aikaan matkusti kukin tavallisesti omalla »kaleskallaan» ja usein
omilla hevosillaan. Matka ei näinollen kovin nopeasti luistanut ja
sitäpaitsi pysähdyttiin sitä muutamaksi tai muutamiksi päiviksi ystävien
luo, jolla aikaa hevoset lepäilivät jatkuvaa matkantekoa varten.
Tavallisesti lähdettiin tuollaiselle matkalle joka kesä ja ne perheet,
jotka asuivat kymmenen tai kahdentoista penikulman alueella, luettiin
kanssakäymispiiriin kuuluviksi.

Kun olin saanut lyyran lakkiini, muodostuivat kesän hauskimmiksi
huvituksiksi joskus vanhempieni kanssa mutta useimmiten yksin tekemäni
vierailumatkat tuttaviemme luo heidän maatiloilleen, varsinkin jos
perheessä sattui olemaan yhdenikäistä nuorta väkeä. Ei siinä kyllin että
vieraat aina sydämellisesti tervetulleiksi toivotettiin, vaan
muodostuivatpa vierailut pian suoranaiseksi velvollisuudeksi, jonka
laiminlyömisestä suuresti pahastuttiin.

Pyydän lukijan hyväntahtoisesti seuraamaan minua eräällä tällaisella
matkalla muutamiin suurempiin Helsingin ja Turun välillä sijaitseviin
aatelishoveihin. Samallaisia maatiloja oli kyllä hajallaan maan etelä-
ja sisäosissa, vaan koska minun tieni vasta paljon myöhemmin johti sille
suunnalle, sivuutan ne nyt tällä kertaa.

Matkalla pääkaupungista länteenpäin pysähdyttiin ensimäisen kerran
Pikkalan kartanoon Siuntion pitäjässä; talo oli siinä kauniilla paikalla
samannimisen joen ja lahden rannalla. Sen omisti siihen aikaan kenraali,
parooni Erik Silfverhjelm.[1] Tilan rakennukset olivat aivan äskettäin
rakennetut ja väikkyi niissä vielä uutuuden leima, kaikki oli upeaan
kuntoon järjestetty ja hienoa, osoittaen että omistajan tässä talossa ei
tarvinnut kulungeista eikä menoista välittää. Kun hän itse niihin
aikoihin oleskeli Siperiassa, asui maatilalla kesäisin hänen kälynsä,
leski-vapaaherratar Eva Silfverhjelm, kaunis, keski-ikäinen nainen,
hieno ja herttainen olennoltaan ja käytökseltään. Hänen vanhin poikansa,
Axel,[2] oli minun hyvä ystäväni lapsuusajoilta asti ja hänen tähtensä
minä oikeastaan sinne vierailemaan meninkin, veljekset Ture ja Carl
olivat näet vielä liian nuoria meidän seuraamme sopiakseen. Ja silloin
oli aina hauskaa; milloin olimme metsästämässä tahi kalastamassa,
milloin taas pilkkaan ampumassa tahi muissa huvituksissa vuorotellen.

[1] Vapaaherra *Erik Silfverhjelm* syntyi 1806, tuli Irkutskin
komissarioviraston päälliköksi 1842, kenraalimajuri 1858, otti eron
palveluksestaan 1861 ja kuoli 1881.

[2] Vapaaherra *Axel Silfverhjelm* syntyi 1830, tuli ylioppilaaksi 1849,
Piikkiön tuomiokunnan tuomariksi 1870, kuoli 1888.

Vielä paljon myöhemminkin käväsin minä jonkun kerran Pikkalassa, jonne
vanha kenraali, virkatoimistaan väsyneenä ja kylliksi varakkaana
jätettyään tuotteliaan toimensa Irkutskin sotakomisariatin päällikkönä,
oli asettautunut kaikessa rauhassa nauttimaan jälellä olevista
elämänpäivistään. Hän oli harvinaisen komea ukko; hopeanhohtoinen oli
hänen tukkansa ja pitkä, aaltoileva hänen partansa. Hän oli
aatelismiehen ja vanhan soturin oikea perikuva. Vilpittömänä,
suoraluontoisena miehenä ei hän koskaan pelännyt lausua julki
mielipidettään, koskipa asia sitten mitä tahansa. Hän oli vierasvarainen
ja hyvänahkainen; senvuoksi käytiin kernaasti vanhuksen luona ja
viihdyttiinkin hyvin hänen seurassaan. Mutta talolla oli vielä oma
erityisyytensäkin. Siellä sai näet ihailla kallisarvoisia mattoja,
taidekudoksia, turkiksia ja muita nähtävyyksiä, joita kaikenlaisia
Itä-Aasiasta oli kerätty.

Kun Pikkalassa oli muutamia päiviä viivytty, jatkettiin matkaa
tavallisesti suoraan Fagervikiin.

Tämä tila oli silloin vielä jakamaton ja olikin se yksi suurimmista
maatila-alueista etelä-Suomessa, kerrassaan valtatilus, ulottuen Inkoon,
Karjan, Pohjan, Tenholan, Karjalohjan ja Siuntion pitäjiin. Sen alueella
sijaitsi kolme rautatehdasta, Fagervik sekä Pinjaisten ja Skogbyn
tehtaat; ja tilukseen kuuluvat, silloin vielä haaskaamattomat, metsämaat
olivat mahtavat. Metsän reunustaman sisäjärven rantamalla kohosi tämä
vanha aatelishovi, kolmekerroksinen kivitalo sivustarakennuksineen,
jotka välilleen muodostivat linnamaisen pengerpihan. Yleensä koko tämän
ijäkkään kartanon leimasi jonkinlainen ylhäisleima, jonka vertaista
tuskin koko maassamme löytynee. Kaikesta huomasi, että varakkaan suvun
eri sukupolvet olivat tämän kartanon rakentaneet, sitä hoidelleet ja
kaunistaneet. Rehevät, satavuotiset, viileää varjoa suovat jalot
puulajit osoittivat selvästi, ett'ei tämä paikka ollut eilisenpäivän
lapsia, vaan sivistyksen ijäkäs tyyssija.

Tilan omisti siihen aikaan kamariherra, parooni Fridolf Hisinger,[1]
jonka kanssa me olimme sukua sekä isäni että äitiin puolelta. Ja
sukulaisuus aiheutti luonnollisesti vierailulla käyntejä.

[1] Vapaaherra *Fridolf Hisinger*, Fagervikin herra, syntyi 1803,
kamariherra, kuoli 1853. Meni avioliittoon 1831 Vironmaalta kotoisin
olevan *Alexandrine von Sodiseon* kanssa, joka kuoli 1869.

Heidän lapsiaan:

*Edvard*, syntyi 1832, suoritti filosofianmaisterin tutkinnon 1857,
nykyinen Fagervikin omistaja, kuoli 1904. Oli naimisissa vuodesta 1858
hovineiti *Constance Ramsayn* kanssa, syntynyt 1837.

*Mikael*, syntynyt 1833, Suomen kaartin luutnantti, kuoli lavantautiin
1856.

*Sofie*, syntynyt 1834, naimisissa parooni Adolf von Kothenin kanssa.

*Alexandrine*, syntyi 1835, kuoli 1858.

*Nathalie*, syntynyt 1837, kuoli 1875, avioliitossa eversti, parooni
*Knut von Troilin* kanssa.

*Mauritz*, syntyi 1839, luutnantti, erosi toimestaan 1864, omisti
Skogbyn tehtaan, sittemmin Västerbyn Tammisaaren luona, oleskelee
ulkomailla.

*Eugenie*, syntynyt 1845, avioliitossa vuodesta 1870 luutnantti, parooni
*Rabbe Wreden* kanssa.

*Fridolf*, syntynyt 1845, omisti Pinjaisten tehtaan, oleskelee nyt
ulkomailla.

Vanha parooni oli aikansa tahi ehkäpä paremmin menneen ajan perikuva.
Hänen olennossaan oli jotain eristapaista, niin sanoaksemme originellia,
nykyajan käsityksen mukaan, mutta se kaikki ilmeni hyvään suuntaan.
Ollen ylimyksellinen koko sisäiseen ihmiseensä nähden, tahtoi hän
ulkonaisestikin sellaisena esiintyä ja oli sen vuoksi erinomaisen
kohtelias, huomaavainen ja palvelevainen jokaista kohtaan, mutta samalla
ainakin meidän nuorten mielestä hieman liian kursaileva ja vanhojen
seuratapojen kaavoihin pinttynyt. Hänen sanansa olivat aina tarkasti
punnittuja, viimeisteltyjä, ja kun vain tilaisuutta sattui, höysti hän
puheensa jollakin mairittelevalla kohteliaisuudella tai ranskalaisella
sananlaskulla. Me nuoremman sukupolven aikalaiset, jotka emme enää
kaikkeen tuollaiseen olleet tottuneet, emme voineet olla joskus
nauramatta moisille meiningeille. Seurustelukeskusteluun kuului
pääasiallisesti ranskalaisten sukkelain kaskujen ja juttujen
kertoeleminen, joita täytyi kärsivällisesti kuunnella, vaikkapa ne oli
kuultukin jo useampaan kertaan ennen, sillä »ohjelmisto» ei ollut suuri,
se loppui aina pian.

Elämänkatsomukseltaan oli hän sangen vakava ja vielä enemmän
vanhoillinen, jopa sellaiseen äärimäisyyteen asti, että hän suurella
vastenmielisyydellä katseli kaikkea uutta, jota tänä kehityksen aikana
yllinkyllin maailmassa ilmeni. Kun Hangon rata rakennettiin ja se tuli
kulkemaan pitkiä matkoja hänen maitansa pitkin, ei hän tahtonut koskaan
nähdä koko rautatietä, vielä vähemmin sitä myöten matkustaa. Tuollainen
laitos ei sopinut hänen mielestään meidän köyhään, harvaan asuttuun
maahamme; se toi mukanaan enemmän pahaa kuin hyvää ja muodosti jälleen
yhden askeleen ihmisten yhdenmukaistumiseen päin. Käydessään
säännöllisellä vuosivierailullaan sisarensa ja lankonsa luona Mustiossa
täytyi hänen vaunuillaan ajaa rautatiekiskojen yli, mutta silloin
ummisti hän aina silmänsä päästäkseen näkemästä tuota uudenaikaista
iljetystä. Eikä hän myöskään Helsingissä tahtonut käydä, sillä tuo vanha
ylimysherra piti itseään liian hyvänä tungeskelemaan siellä virkamiesten
ja kaikenlaisten nousukkaiden seassa; hän piti parempana elää ylhäistä
elämää maaruhtinaana suurella maatilallaan, joskin hän siellä oli muusta
maailmasta eristettynä.

Päivällisaterian söi hän aina puettuna hännystakkiin, useimmittain
ruskeaan ja kiiltonappiseen, kaulassaan valkoinen kaulavaate. Aterian
aikana kohotti hän lasinsa jokaiselle läsnäolevalle vieraalle tarkasti
harkitussa suku-, arvo- tahi ikäjärjestyksessä -- arvoasteikko, jota me
nuoret huviksemme usein ennakolta suunnittelimme. Täytyi olla aina
sangen varuillaan, sillä kaiken piti tapahtua asianmukaisten
seurustelumenojen mukaan; nykyajan ujostelematonta, ilomielistä
mielialaa ja tunnelmaa ei suvaittu.

Hän oli innokas kukkainsuosija ja viljelijä ja niinpä olivatkin
Fagervikin puutarhat hänen aikanaan kuuluisat parhaimpina ja milt'ei
ainoina laatuaan koko maassa. Hänen puutarhassaan, joka oli järjestetty
hyvin mykevälle maa-alueelle, oli penkereitä, portaita ja lehtiholvien
suojassa kulkevia käytäviä, se oli Linné-temppeli leikellyine, yhteen
kasvavine lehmuksineen, huvimajoineen, siltoineen ja linnoineen. Siellä
sai nähdä sitäpaitsi meidän maassamme harvinaisia kasveja, kuten
pyökkipuita, saksanpähkinäpuita, muratteja, rododendronia, azaleoja ja
muita arkoja puulajeja ja kasveja, kasvaen ulkona puutarhassa ja kestäen
meidän pohjoisen ankaran talvemme. Mutta suurinta huomiota vetivät
puoleensa monet kalliit kasvihuoneet, erilaiset erilaisia ilmanaloja
varten; varsinkin oli troopillisen ilmaston kallisarvoisia orkideoja
varten rakennettu huone huvittava katsella ja oli se ainoa laatuaan
maassamme silloin, ja luullakseni vielä nytkin. Mutta ei hän niinkään
paljon haaveksinut kukkasten kauneutta kuin niiden harvinaisuutta ja ja
muotojen sekä värien eriskummaisuutta ja omituisuutta.

Häntä huvitti tavattomasti kun hän sai kuljettaa vieraansa tuonne
lempipaikalleen ja siellä tarkkaan selittää heille muutamien
harvinaisten kasvien omituisuuksia. Kun minä olin kasvienkeräämiseen ja
tutkimiseen yleensä suuresti mieltynyt, kuuntelin minä mielelläni hänen
turhantarkkoja selityksiään ja minä luulen näin osoittamallani
huomaavaisuudella voittaneeni hänen suuren suosionsa, jota hän sitten
aina »serkkua» kohtaan osoitti -- niin hän minua kutsui. Mutta sattui
usein niinkin, että hänen vaivannäkönsä tässä suhteessa kohdistuivat
henkilöihin, jotka eivät vähääkään kasvimaailmasta välittäneet, vaan
jotka -- pakosta kärsivällisesti kuunneltuaan hänen esityksiään --
esitelmän loputtua seisoivat yhtä tietämättöminä ja tyhminä kuin sen
alkaessakin. Hän huomasi usein kuinka kuulijat olivat kärsimättömiä ja
kuinka he välinpitämättömyyttään osoittivat ja se häntä suuresti
suretti, mutta ei kuitenkaan lannistanut hänen mieltään eikä estänyt
häntä seuraavalle vieraalle yhtä juurtajaksaen kuvailemasta rakkaan
puutarhansa harvinaisia aarteita.

Itse hän ei kuitenkaan saanut sanottavasti kauneista laitoksistaan
nauttia, sillä huonon terveytensä tähden sulkeutui hän huoneisiinsa jo
ensimäisten koleiden syksypäivien tultua eikä niistä ulkosalle
liikahtanut ennenkuin kesä jälleen täydessä ihanuudessaan kukoisti.
Muutamia erikoisia, harvinaisia kasveja vietiin senvuoksi kylmien
vuodenaikojen kuluessa hänen huoneustoonsa ikäänkuin tervehdykseksi
ihanasta kukkaismaailmasta.

Huomioonottamatta niitä omituisuuksia, jotka hänelle erikoisesti
ominaisia olivat, oli hän kuitenkin pohjaltaan todellinen aatelismies
ylevine tarkotusperineen, »l'ancien regimen» edustaja, ja sellaisena
häntä jokainen kunnioitti ja hänestä kaikki pitivät, jotka häntä
lähemmin tunsivat.

Vapaaherratar, hänen puolisonsa oli kaunis ja komea nainen; hänen
käytöksensä oli arvokas ja herttainen ja hän oli aina erittäin kohtelias
talossa käypiä vieraita kohtaan.

Mutta eivät sitä vetovoimaa, jonka aiheuttamana minä niin usein siihen
aikaan tulin Fagervikissa käyneeksi, muodostaneet kuitenkaan
sukulaisuussuhteet, ei paikan ihanuus eikä myöskään kasvitieteelliset
harvinaisuudet. Siellä oli silloin voimakkaampi vetovoima, joukko
kasvavaa nuorisoa, neljä tytärtä ja neljä poikaa, useat heistä
jotakuinkin minun ikäisiäni, iloisia, hyviä, herttaisia ja hyvin
kasvatettuja. Ja heidän luokseen kokoontui aina kesäisin parvi
samanikäisiä, sangen monilukuinen seura, josta nyt parhaiten muistan
kenraalisetäni tyttären Olgan (sittemmin kenraalinrouva von Ammondt,
kuoli 1902) ja Constancen (nykyinen Fagervikin vapaaherratar), neiti
Anna Hartvall'in y. m., muutamia nuoria kaartinupseeria, Adolf
Nordenskiöldin, Georg Ramsayn, Adolf von Kothenin, Axel Silfverhjelmin
ja monta muuta, minä heidän joukossaan, sillä minä olin harvoin seurasta
poissa. Hilpeämielisinä, leikkiä laskien ja vapaina painostavasta,
kursastelevasta jäykkyydestä, jonka tuli vallita vanhuksien
läsnäollessa, vietimme riemuissa ja iloissa suurimman osan päiviämme
jonkun matkan päässä talosta sijaitsevassa suuressa, kauniissa
puistossa, jossa satavuotisia puita kasvoi, ja kaikenlaisia vehkeitä ja
kujeita me siellä toimeenpanimme joko kiinalaisessa huvihuoneessa,
labyrintissa tahi sitten luolassa. Jos ilma ei sallinut meidän luonnon
helmassa oleskella, kokoonnuimme kirjastosaliin kolmanteen kerrokseen,
jossa saimme iloa pitää yhtä häiritsemättä. Nopeasti kuluivat ja
menneisyyteen häipyivät nämä päivät, mutta vielä näin puolen vuosisadan
perästäkin väikkyvät ne valopilkkuina muistissani.

Läheisin suurempi tila oli Mustion tehdas, joka sijaitsi noin pari
penikulmaa Fagervikin pohjoispuolella. Sen omisti siihen aikaan
vuorineuvos, vuodesta 1859 vapaaherra Magnus Linder, Mustion herra,
avioliitossa vapaaherratar Jeanette Hisingerin kanssa, jonka kautta me
olimme tämän perheen kanssa samanlaisissa sukulaisuussuhteissa kuin
hänen Fagervikissa asuvan veljensäkin kanssa, ja täytyikin meidän
näinollen ajan vaatimusten mukaan tehdä tässäkin talossa
velvollisuusvierailut matkustaessamme sen ohi.[1]

[1] Vapaaherra *Magnus Linder*, Mustion herra, syntynyt 1792, tehtaan
isäntä, vuorineuvos 1856, vapaaherra 1859, muodosti Mustion
sukukartanoksi 1859, kuoli 1863, meni avioliittoon 1819 vapaaherratar
*Jeanette Hisingerin* kanssa Fagervikista, syntynyt 1800, kuollut 1887.

Heidän lapsensa:

*Fridolf*, syntynyt 1823, tuli sotakamreeriksi 1855, kamariherraksi
1876, hovimestariksi 1885, kuoli 1896.

*Augusta*, syntyi 1825, kuoli 1893.

Mustion tehdas, sijaitseva Karjan ja Karjalohjan pitäjissä, siihen
kuuluvine tiloineen, Laxpohja Lohjan pitäjässä ja Vanjärvi Vihdissä sekä
joukko muita tiluksia, oli yksi etelä-Suomen suurimmista tiloista, jonka
parooni M. Linder teki sitten sukukartanoksi suvussaan.

Se sijaitsi kauniin, suuren Lohjanjärven päässä, josta Karjanjoki eli
Svartå juoksunsa alkaa, muodostaen tehtaan kohdalla viisi voimakasta
vesiputousta aivan peräkkäin. Paikka on luonnonihanimpia koko siinä
osassa maatamme. Pauhaavain, vaahtoavain putousten reunuksilta ylenee
mahtavia, satavuotisia puita kasvava puisto ja puiden tuuhealehväiset
oksat riippuvat kuohuina kiehuvain koskien yllä. Pitkät käytävät,
kiemurrellen huimaavan korkeiden puiden lomitse, johtivat ylös
linnanmuotoiseen huvihuoneeseen, josta ihana näköala yli kauniin
ympäristön avautui katsojan eteen. Sinne vietiin tavallisesti vieraat
kirjoittamaan nimensä ja samalla joskus myös pienen runopätkän tahi
lauselman siellä olevaan muistokirjaan. Kun tuo muistokirja on ollut
olemassa aina vuodesta 1813 asti, on se ainoa laatuaan ja mielenkiintoa
herättävä kirja, sisältäen suuren osan Suomessa lähemmä vuosisadan
kuluessa oleskelleiden ylhäissukuisten ja loisteliaiden henkilöiden
nimikirjoituksia.

Mustion tehdas perustettiin vuonna 1605 ja on se siis maamme vanhin
rautatehdas. Kaikki siellä osoittaakin, että se on satavuotinen
sivistyspaikka ja oikea aatelishovi. Kaksikerroksinen päärakennus
ullakoineen on suuri ja upea ja vielä nytkin säilynyt hyvässä kunnossa
huolimatta ijästään ja vaikkakin se on puusta rakennettu, mutta se
rakennettiin aikana, jolloin vielä meidän metsissämme löytyi teräslujaa
puutavaraa, kerrassaan kovaa kuin rauta.

Kun astuu sisään tuohon vanhaan rakennukseen, kohtaa siellä tulijaa
nykypäivinä harvinainen näky, kahdeksannentoista vuosisadan
loppupuoliskolta muuttumattomana säilynyt huoneusto. Melkein joka
huoneessa on kuuluisa koristemaalari Desprez aikaa ja tyyliä
uskollisesti seuraten koristellut ja maalannut öljyvärikankaalla
päällystetyt seinät. Erittäinkin vetää huomion puoleensa eräs huone
alakerroksessa, jonka seinille on maalattu grisaille-väriin vivahtava
mielikuvituksellinen maisema. Useissa huoneissa nähdään seisovan vielä
erinomaisen kauniit, vanhat hollantilaiset kaakeliuunit messinkisillä
jaloillaan. Muutamissa taas ovat kullatut, silkkikankaalla päällystetyt
rokokotyyliset huonekalut samoilla paikoillaan ja yhtä hyvinä säilyneinä
kuin Kustaa kolmannen aikana, ja eräässä huoneessa nähdään vielä sama
suuri, kullattu uudinsänky, jossa Kustaa kuningas lepäsi 1787 ja keisari
Aleksanteri I 1812. Muissa huoneissa on taas säilytetty tarkasti viime
vuosisadan alussa vallinnut mahonki-empire-tyyli, joka on myöskin jo nyt
vanhanaikainen. Kaikki on tässä talossa säilytetty niin tarkasti ja
menneisyyttä kunnioittavasti, ett'ei ajan kuluttava hammas eivätkä
uudemmat maku- tai kuosisuunnat ole pystyneet sinne tunkeutumaan, vanhaa
siellä järkyttämään tai hävittämään taikkapa sen sijalle siellä tuomaan
kaikenlaista uudenaikaista ja arvotonta, niinkuin on käynyt useimmissa
muissa paikoissa.

On vielä huomattava, että sukutilan nykyinen omistaja, kamarijunkkari
Hjalmar Linder on yhä lisännyt talon vanhanaikaista kalustoa hankkimalla
sen lisäksi kokoelman todellisia taideaarteita, arvokkaita tauluja,
pronssi- ja marmorikapineita sekä kallisarvoisia vanhoja huonekaluja,
seinämattoja ja muuta sellaista, kaikki sopien tyylinsä puolesta hyvin
yhteen entisten tavarain ja itse paikan kanssa; siten on hän yhä
ylentänyt tämän kokonaisuuden hienoutta, ylevyyttä ja kuosin kauneutta.

Nämä molemmat suuret tilukset, Fagervik ja Mustio, olivat monessa
suhteessa suuresti toistensa kaltaiset ja kilpailivat keskenään niin
sisäisiin kuin ulkopuolisiinkin oloihin nähden. Molemmat olivat
suuremmoisia ja hyvin rakennettuja aatelishoveja kauniine puistoineen ja
puutarhoineen, ja molemmissa niissä oli vallalla samanlainen harkittu ja
ylimyksellinen sävy, sama vanhoillisuus ja eristäytyminen muusta
maailmasta, samallainen jäykkyys ja samallaiset vaatimukset. Mutta
kuitenkin oli näiden paikkojen välillä huomattava eroitus olemassa,
sillä samalla kun sävy, perussävel Fagervikissa oli lämmin, joskus
sydämellinenkin, oli se Mustiossa, varsinkin mitä emäntään tulee, kylmä,
usein pureva ja karvas. Keskusteluissa tuntui, joskin se yleensä kävi
kohteliaasti, jonkunlainen pippurin liikamaku, varsinkin jos oli puhe
yleisistä asioista, mutta myöskin joskus yksityisseikoista puheltaessa.

Fagervikissa oli joukko nuorta väkeä, joka kylvi eloisuutta ympärilleen
ja täytti ilolla kartanon salit, mutta Mustiossa vallitsi tuskallinen
hiljaisuus ja pakonperäinen jäykkyys. Ainoaa tytärtä, neiti Augustaa,
joka jo oli vanhemmanpuoleinen tyttö, oli luonto äitipuolen tavoin
kohdellut, hän oli siitä katkeroitunut ja vetäytyi maailman menoista
syrjään, arastellen asettua maailman silmäin arvosteltavaksi. Poika
taas, kaikkialla nähty ja tunnettu parooni Fridolf, siihen aikaan
»sotakamreeri» ja virkamies »erityisiä toimia varten» kreivi Bergin
käytettävänä, oli omasta arvostaan otaksumainsa suurten ajatusten ja
tyhjänpäiväisten puuhainsa kautta ylhäisten ja korkeiden viranomaisten
kintereillä sekä terävän, armottoman kielensä tähden voittanut
puolelleen useiden vastenmielisyyden ja vain harvojen myötätuntoisuuden
sen sijaan että hän olisi kohottautunut sellaiseen kunnioitettuun ja
riippumattomaan asemaan kuin hänellä sukuperänsä perusteella niin perin
hyvin olisi ollut tilaisuutta.

Kun ylhäisempiä vieraita tuli Mustion herrasväen luo, joka muuten
jokapäiväisessä elämässä eleli sangen yksinkertaisesti ja
säästäväisesti, pidettiin siellä vieraita ylen isoisesti ja
loisteliaasti. Äkkiä sammutettiin silloin talikynttelit ja valovirta
kattoruunuista ja haarakynttelijaloista tulvehti tulijoita vastaan.
Ruoka-ateriat, joihin kuului lukematon joukko eri ruokalajeja,
tarjoiltiin välkkyviltä hopea-astioilta, ja useat livrépukuiset
palvelijat pitivät tarjoilusta huolta. Mutta vaikkakin tällaisesta
ulkonaisesta komeudesta hyvää huolta pidettiin ja kaikki sisäinen elämä
huolellisesti kätkettiin vieraiden katseilta, tuntui kuitenkin, joskin
epäselvästi, kuin kulissien takana kaikki olisi toisenlaista. Minä en
kuitenkaan voinut koskaan kuvitella, että tuo eroitus olisi niin suuri
kuin sen sitten paljon myöhemmin havaitsin todellisuudessa olevan. Minä
hämmästyin huomatessani vastakohdan loistavan juhlapäiväiskomeuden ja
yksinkertaisen jokapäiväiselämän välillä.

Huolimatta näistä pienistä heikkouksista ja vaikka mitalin takapuoli ei
etupuolta vastannutkaan, osasi Mustion vanha herrasväki kuitenkin
ympäröidä itsensä ja olonsa sellaisella suurellisuuden ja ylhäisen sävyn
sädekehällä, että kaikki, ylhäisimmätkin ja vaatelijaimmat pitivät
kunnianaan vierailla tässä talossa.

Yhtä suuressa määrässä kuin Mustion nykyinen omistaja on kaunistellut
kartanonsa sisuspuolta, on hän myöskin ulottanut toimintansa sen
ulkopuoliseen kohottamiseen. Vanhan jättiläismäisen kankirautapajan
paikalla kohoaa nyt suuremmoinen puuvanuketehdas, uudenaikaisin ja
hienoin laitos alallaan koko maassamme; siellä nähdään nyt sitä paitsi
sähkövoimalla käypä sahalaitos, sähkörata rautatieasemalle, kaikkialla
sähkövalaistus, viljavia ja hyvin muokattuja vainioita, uudet talli- ja
navettarakennukset, uusia kasvihuoneita ja hauskoja työväenasuntoja
hävinneiden hökkelien sijalla. Minne tahansa silmänsä luokaan, huomaa
työvoiman yhdistyneenä kauneusaistiin, ja niin onkin Mustio kaikkine
vanhoine muistoineen ja muinaistapoineen muutaman vuoden kuluessa
muodostunut myöskin uudenaikaisen herraskartanon perikuvaksi, jollaisia
ikävä kyllä ei monta maassamme löydy.

Kun sitten jatkoi matkaansa länteenpäin, oli Fiskarsin tehdas Pohjan
pitäjässä lähin suurempi aatelishovi. Se oli siihen aikaan maamme paras
rautatehdas ja yksi suurimmista maatiloista. Vuonna 1822 oli se oston
kautta joutunut silloiselle apteekkarille, sittemmin vuorineuvos John
von Julin'lle, joka yhä laajensi aluetta niin että se nyt kuvaamanani
aikana, jolloin sitä ei vielä oltu jaettu perillisten kesken, käsitti
paitsi itse Fiskarsia vielä Kosken, Kytäjän ja Trollshofdan
rautatehtaat, Antskogin tehtaat, Kärkelän vaskitehtaan ja Orijärven
vaskikaivokset -- suuremmoinen tilusryhmä, joka ulottui Pohjan, Kiskon,
Tenholan ja Perniön pitäjiin.

Suuret teollisuuslaitokset, valssilaitos, valimo, konepaja, vaskitehdas,
hienotakeiden paja ja veitsitehdas, tehtaan luonnonihana asema kauniissa
laaksossa ja komea, kivestä rakennettu, kuparikattoinen,
kolmikerroksinen päärakennus, kaikki tämä yhteensä kohotti Fiskarsin
huomatuimpain nähtävyyksien joukkoon tässä osassa maatamme.

Tähän aikaan omisti sen vuorineuvoksen vanhin poika, nuori tehtaanisäntä
Emil Lindsay von Julin, joka oli silloin maamme rikkaimpia miehiä.[1] Jo
lapsuudessaan poti hän riisitautia ja tuli senvuoksi kyttyräselkäiseksi
ja sairaaloiseksi koko ijäkseen, mutta pysyi heikosta ja heiveröisesta
terveydestään huolimatta hilpeämielisenä, oli ystävällinen,
vieraanvarainen ja viihtyi hyvin hauskassa ja iloisessa seurassa.

[1] *Emil Lindsay von Julin*, syntynyt 1835, Fiskarsin omistaja, kuollut
1898. Oli avioliitossa ruotsalaisen *Hildur Kistnerin* kanssa, syntynyt
1842.

Senvuoksi matkustettiinkin usein Fiskarsiin, kuitenkin mieluimmin
yhdessä joukossa, jolloin matkan tavallisesti esitti ja alkuunsa puuhasi
hänen ystävänsä, kreivi Bergin adjutantti, silloinen kapteeni, sittemmin
kenraali Senjavin. Elämänhaluisten nuorten iloisessa seurassa kävi
kaikki tällaisissa tilaisuuksissa sangen ujostelematta ja hilpeästi
päinsä, sillä siellä ei ollut emäntää eikä minkäänlaisia siteitä, ja
vaikka isännän heikon terveytensä tähden täytyikin ehdottomasti
pidättäytyä nautinnoista, ei vieraiden kestitystä kuitenkaan säästetty,
ja isännän suurin huvi olikin nähdä vieraansa niin hilpeällä ja
riemukkaalla tuulella kuin suinkin. Kohottaakseen yhä vetreämmäksi
iloisen tunnelman, oli hänellä luonaan aina iloinen kapteeni Åkerman --
luullakseni isännän alituinen päävieras -- joka kauniin äänensä ja
loppumattoman Bellman'in laulu-, Gluntti- ja hupaisten veisuvarastojensa
kautta osasi pitää ruokailuhan ja hilpeän tunnelman vallalla.

Vaikkakin hän oli pohjaltaan hyvä ja yleväajatuksinen, oli tuolla
nuorella, rikkaalla tehtaanomistajalla kuitenkin omat omituisuutensa, ja
hän oli joskus sangen pistopuheinen, pureva ja äreä. Hän oli erittäin
huvitettu metsästyksestä, ei kuitenkaan erityisesti tavallisesta
eränkäynnistä metsämailla, vaan antaessaan opetettujen rottakoiriensa
riehkaista vihaamiensa kissojen kimppuun tehtaalla ja sen ympäristöllä,
ja hän voikin sitten oikein ihastuksissaan kuvailla villin metsästyksen
kuluessa tehtyjä notkeita hyppäyksiä ja kuinka kissaraukat vihoviimein,
tulisen taistelun jälkeen, nääntyivät ja kuinka päällekarkaavat
hätyyttäjät repivät ne riekaleiksi.

Kerran eräänä tuulisena kesäpäivänä kysyi hän tahtoisimmeko me nähdä
tuiskusäätä. Kaikki nauroivat tietysti tuollaiselle hullulle esitykselle
keskellä kesää, mutta hän väitti että hän pystyisi tuiskun
aikaansaamaan. Hän pistäysi ullakolle, jonne hänen äitipuolensa
(syntyisin Jägerskiöld) huolellisena perheenemäntänä oli kerännyt joukon
höyhenillä täytettyjä säkkejä, säästellen höyheniä vuosikausia. Otti
sieltä säkit ja puisteli höyhenet ilmaan tuulessa liehumaan. Ja katso!
Yli koko tehtaan alkoi tosiaankin tuiskuta kun koko höyhenjoukko tuprusi
avaruudessa, liipotellen tuulen mukana pitkiä matkoja ympäriinsä. --
Ajatelkaahan sitten vanhan säästäväisen rouvan harmia kun hän näki
höyhensäkkinsä tyhjinä. -- Tällaisia eriskummallisia päähänpistoja oli
hänellä usein nuorempana ollessaan, kunnes hänen luonteensa vuosien
mittaan talttui tyynemmäksi.

Huonontuneet raudan kauppasuhteet ja liikkeen selkkautunut tila aiheutti
sen, että Fiskarsista muodostettiin osakeyhtiö, jossa Emil von Julin
pysyi edelleen yhtenä pää-osakkaista. Hän asui sittemmin pitkät ajat
Tammisaaressa, kunnes vihdoin asettui asumaan Helsinkiin. Siellä nähtiin
hänen usein viettävän aikaansa kirjaston suuressa lukusalissa, jossa hän
tutkiskeli vanhoja suuria nidoksia, tehden niistä turhantarkkoja ja
eriskummallisia muistiinpanoja, käyttämättä niitä sitten kuitenkaan
mihinkään.

Vaikka hänen ulkonaiset olosuhteensa olivatkin sangen suuresti
muuttuneet, oli hän kuitenkin aina tyytyväinen osaansa, hyväsydäminen,
ystävällinen ja oikeinajatteleva.

Lähellä Fiskarsia, samassa pitäjässä, mutta metsäreunaisen Karjanjoen
etelärannalla, sillä kohdalla, jossa joki Pohjan lahteen laskee,
sijaitsi kaunis Joensuun säteritila, jonka siihen aikaan omisti
everstiluutnantti Carl Linder.[1] Tila oli aivan lähellä ja näkyi se
suurelle kulkuväylälle. Sinne poikettiin mielihyvin ohi kulkiessa ja
mitä ystävällisimmin otti siellä vanha sotilas, tilan omistaja tulijat
vastaan. Hän oli ollut jo monta vuotta leskimiehenä, oli
vieraanvarainen, leikillinen ja harvinaisen ihmisellinen, koko
olennoltansa veljensä, Mustion paroonin vastakohta. Ja joskin
päivällisaterian aikana täytyi ottaa vaariin ajan arvossapidettävät
tavat, oli kuitenkin Joensuun kartanossa vallalla luonnollinen, raikas
ja hauska tunnelmasävy, jota vielä isännän eloisat ja pirteät kaskut
elähyttivät. Hän oli ollut ylioppilaana Upsalassa ennenkuin astui
sotilaspalvelukseen ja hän osasikin aina luonteessaan ja käsityksessään
säilyttää onnellisen yhdistelmän sotilaallisista ja siviiliaineksista.
Hän oli kauniimman sukupuolen innokas ihailija. Myöskin oli hän tunnettu
kauniiden hevosten ja ratsastusurheilun ystäväksi ja hänen hevostallinsa
olikin yksi maamme mainioimmista ja huomattavimmista.

[1] *Carl Linder*, syntynyt 1796, tuli ylioppilaaksi Upsalassa, meni
sitten sotilaspalvelukseen, tuli majuriksi Moskovan rakuunoihin, oli
sittemmin 2:n suomenmaalaisen jalkaväkirykmentin päällikkönä,
aateloitiin 1830, sai eron palveluksestaan everstiluutnantin arvolla
1831, kuoli 1866. Oli avioliitossa ensin vuodesta 1828 *Nathalie von
Wistingshausen*'in kanssa, kuoli 1832, sekä sitten vuodesta 1835 *Helena
von Brevern*'in kanssa, kuoli 1839.

Tämä kaunis maatila on hänen kuolemansa jälkeen ollut monenlaisten
vaihtelevain kohtaloiden alaisena, joutuen sitten lopuksi Fiskarsin
osakeyhtiön haltuun. Sen nimi on nyt Åminnefors ja se on muodostettu
rautatehtaaksi.

Hiukan etempänä etelässä, naapuripitäjässä Bromarvissa sijaitsi
luonnonihanuudestaan kuuluisa Riilahden kartano, kreivillisen Aminoffin
suvun sukutila. Sen omisti siihen aikaan kenraaliadjutantti, kreivi
Adolf Aminoff.[1] Kartanon rakennus, vähäpätöinen mutta hauska
yksikerroksinen maalaistalo ullakkokamareineen ja vieraita varten
varattuine sivustarakennuksineen, ei ulkoapäin vastannut niitä
kuvailuja, joita ennakolta ehkä mielessä tehtiin tällaisesta
kreivillisestä aatelishovista. Mutta se oli kuitenkin asunto, joka
monessa suhteessa herätti suurta mielenkiintoa. Sen koko sisuspuoli,
joka huone ja huonekalu palautti vielä mieleen aikakirjoissamme usein
mainitun, sotilaana, hovi- ja valtiomiehenä tunnetun vanhan
Kustaa-kuninkaan aikalaisen, kreivi Johan Fredrik Aminoffin, tämän
sukutilan perustajan, joka oli tilan silloisen omistajan isä. Vanha
kirjasto, muotokuvat, taulut, vanhanaikaiset huonekalut ja monenlaiset
kootut muistot johtivat katselijan ajatukset joka askeleella menneelle
vuosisadalle ja hurmaajakuninkaan ajoille.

[1] Kreivi *Adolf Aminoff*, syntynyt 1806, meni sotapalvelukseen 1823,
otti osaa Turkin sotaan 1828--29 ja Puolan 1831--32, nimitettiin
kapteeniksi 1836, sai eron everstin arvolla 1838. Tuli Turun
ruotuväkipataljoonan päälliköksi 1854, kenraalimajuriksi 1858,
kenraaliksi keisarilliseen seurueeseen 1863, kenraaliluutnantiksi 1868,
kenraaliadjutantiksi 1873, kuoli 1884. Oli avioliitossa vuodesta 1840
*Sofia Björkenheimin* kanssa, joka syntyi 1822 ja kuoli 1904.

Kartanon isäntä, itse ennen muita ollen vakuutettu siitä että hän oli
»le premier gentilhomme», ensiluokan aatelismies Suomessa, koettikin
sekä puheessa että esiintymisessään sitä osoittaa, samoinkuin
ritarillisen ajatustavan ja tekojen kautta puolustaa paikkaansa
sellaisena. Kernaasti annettiin hänelle anteeksi hänen heikot puolensa
katsoen hänen hyviin ominaisuuksiinsa. Hän oli koko olemukseltaan
sydämellinen, avomielinen ja vapaa, iloluontoinen ja hyvä,
vierasvarainen sekä erinomaisen huomaavainen ja kohtelias kaikkia
kohtaan, sillä hän ymmärsi hyvin että »noblesse oblige», aateluus
velvoittaa. Hän oli ritari, jos niin tahdotaan sanoa, joskin
uudenkuosisessa puvussa, joka tapauksessa omintakeinen persoonallisuus.

Kohtalo eli sattuma suosi häntä usein onnellisesti. Niinpä kerrotaan,
että hän sai kiittää sulaa sattumaa siitä, että hänet nimitettiin
keisari Aleksanteri II:n kenraaliadjutantiksi, jonka korkean arvon hän
lopuksi sai.

Hän oli alkanut sotilasuransa Turkin sodassa 1828--29 ja Puolan sodassa
1831--32, jossa hän haavoittui. Tämä tapaus tahdottiinkin tarkasti
johdattaa mieliin ja siksi riippuikin Riilahden kartanon seinällä muiden
maalausten joukossa taulu, joka kuvasi häntä verissään virumassa
taistelutantereella. Kun hän oli kohonnut kapteeniksi otti hän eron 1838
everstin arvolla. Senjälkeen eleli hän 16 vuotta onnellista
yksityiselämää ihanalla Riilahden maatilallaan, kunnes hänet, joka
ritarillisella käytöksellään oli voittanut keisarin suosion, yht'äkkiä
vuonna 1854 yleiseksi hämmästykseksi nimitettiin silloin juuri itämaisen
sodan aikana kuntoonpannun Turun ruotuväkipataljoonan päälliköksi, tuli
kenraaliksi keisarilliseen seurueeseen ja yleni sittemmin
kenraaliluutnantiksi.

Kun kuningas Oskar II:n piti lähteä Trondjemiin 1873 siellä
kruunattavaksi, valitsi hän pohjoisen tien Tromsön kautta, jolloin hän
tulisi eräässä kohden kulkemaan Suomenkin rajan yli. Kreivi Aminoff
määrättiin sinne saattamaan hänelle keisari Aleksanteri II:n
tervehdyksen. Mutta kreivi saapuikin liian myöhään, kuningas oli jo
muutamia tunteja sitten sivuuttanut paikan ja oli jo matkalla Tromsöhön.
Ollen epävarma siitä mitä hänen tässä tapauksessa tuli tehdä, päätti
Aminoff matkustaa kuninkaan perässä jos mahdollista saavuttaakseen hänet
ja voidakseen esittää hänelle asiansa. Siinä oli hänen ensimäinen
hairahtuva tekonsa määräyksiä ja »etikettiä» vastaan. Vasta Tromsössä
saavutti hän kuningas Oskarin, joka -- ollen aina ystävällinen ja
kohtelias -- otti hänet myötätuntoisesti vastaan, sekä kysyi, kun hän ei
oikein käsittänyt mitä kreivin virallinen kunniatervehdys tällä paikalla
merkitsi, saisiko hän huvin nähdä kreivin myöskin kruunaustilaisuudessa
Trondhjemissa ja pyysi hänen siinä tapauksessa astumaan laivaan, joka jo
täydessä höyryssä seisoi lähtövalmiina. Aminoff piti tätä kutsumisena,
kiitti hänelle osoitetusta armosta ja päätti seurata mukana. Ja siinä
oli hänen toinen suuri erehdyksensä. Trondjemiin oli tullut sillä aikaa
suoraan Tukholmasta muiden valtaylimysten mukana myöskin Ruotsin hovissa
oleva Venäjän ministeri. Hämmästyksissään Aminoffin siellä olosta kysyi
ministeri mikä oli hänen lähetystoimensa aiheuttanut, ja kun Aminoff
siihen vastasi, että kuningas Oskar itse »erityisesti» oli hänet
kutsunut, vastasi siihen ministeri, että koska he eivät molemmat voineet
samassa tilaisuudessa edustaa valtakuntaansa, täytyi toisen heistä
vetäytyä pois ja koska Aminoff oli »erityisesti kutsuttu», tuli tietysti
häntä pitää »envoyé extraordinairena», ylimääräisenä lähettiläänä ja oli
siis hänen, ministerin, luovuttava Venäjän virallisen edustajan paikalta
kruunaustilaisuudessa. Aminoff piti asiaa luonnollisena ja otti siinä
kolmannen ja suurimman harha-askeleensa. Upeana ja arvokkaana astui hän
näinollen juhlamenoissa ensimäisessä rivissä suurvaltojen
edustajainjoukossa, rinnallaan Walesin prinssi (Edvard VII).

Kun kuningas Oskar oli suonut Aminoffille miekkaritariston suurristin
palkkioksi hänen sotaisesta urotyöstään, palasi kreivi iloisena ja
onnellisena Helsinkiin, arvellen hyvin toimittaneensa asiansa. Mutta
siellä särkyivät hänen harhakuvittelunsa kokonaan, kun
kenraalikuvernööri, kreivi Adlerberg otti hänet ankarasanaisesti
vastaan, nuhdellen häntä hänen kaikkea diplomatian muotoja vastaan
sotivasta esiintymisestään. Venäjän ministeri oli lähettänyt Pietariin
ilmoituksen tapahtumasta, joka siellä oli herättänyt suurta ja ikävää
huomiota ja voi tuottaa Aminoffille mitä epämiellyttävimpiä seurauksia.
Kreivi Adlerberg neuvoi senvuoksi Aminoffia heti kiiruhtamaan
keisarikaupunkiin ja koettamaan siellä selvittää ja jos mahdollista,
puolustaa esiintymistään.

Säikähtyneenä ja arvellen jo itsensä menneeksi mieheksi otti Aminoff
neuvon onkeensa, matkusti äkkiä Pietariin ja astui, sydän levottomasti
leipoen, keisarin palatsiin. Siellä sai hän odottaa pitkän aikaa
odotussalissa, sillä keisari istui parhaillaan aamiaispöydän ääressä
muutamien valtaylimysten kanssa aterioimassa. Vihdoin avattiin ovi ja
itsevaltias astui sisään iloisena ja hilpeänä, mitä suopeimmalla ja
ystävällisimmällä tuulella. Heli kun hän katsahti Aminoffiin, joka
ennemmin oli kuulunut seurueeseen ja silloin kantanut olkanauhoja, kysyi
keisari, huomattuaan ett'ei Aminoffilla noita koristuksia päällään nyt
ollut: »Miksi ei teillä ole olkanauhoja?» Aminoff koetti soperrella
jotakin vastaukseksi, selitellen tulonsa syitä, mutta keisari keskeytti
hänet ja sanoi: »Ahaa! Minä huomaankin, että te olette
kenraaliluutnantti; silloinhan on asia helposti autettu, tässä on teille
minun olkanauhani», ja suopeamielinen itsevaltias irroitti päältään
omansa ja ripusti ne ylenonnellisen Aminoffin olkapäille, joka siten
tuli nimitetyksi kenraaliadjutantiksi keisarin seurueeseen. Causa mali
-- koko Trondjemin välitapaus haudattiin leikinlaskuin ja leikkisin
puhein. Hänen onnentähtensä oli johtanut hänet palatsiin oikeana
silmänräpäyksenä.

Vaikk'ei Riilahden kartanon rakennus ollutkaan mikään erinomainen
aatelishovi, kokoontui sinne kuitenkin kesäisin paljon maamme
hienoimpiin seurapiireihin kuuluvaa väkeä, ei yksinomaan suurta sukua ja
korkeilla arvoasteilla olevia, vaan myöskin älyn ja henkisen kyvyn
edustajia, sillä siellä oli vallalla ennen kaikkea hieno sävy,
elämäntottumus ja ajatustavan hienous. 1840-luvulla, kun ulkomainen
kylpyelämä Helsingissä kukoisti parhaillaan, sai Riilahden kreivillinen
isäntäväki usein vastaanottaa vieraikseen tuon loistavan seurapiirin
kermakerrokset.

Ja Aminoff olikin sellainen isäntä, että hänen vertaisiaan harvoin
tapaa. Hän oli aina ystävällinen ja sangen kohtelias, aina iloinen,
luonteeltaan tasainen ja vieraanvarainen, ja osasi niin huvittaa
vieraitaan, että heidän mielessään hänen kauniilla maatilallaan
viettämänsä päivät pysyivät kauan mitä herttaisimpina muistoina. Aika
kului siellä nopeasti alituisesti vaihtelevissa huvituksissa, ja luonnon
ihanuus muodostui ikäänkuin taustaksi, joka ylensi kokonaisuuden siellä
yhä ehommaksi. Milloin toimeenpantiin venetialainen juhla värillisine
lyhtyineen ja bengaalitulin valaistuine luolineen, milloin taas tehtiin
kala- ja venheretkiä luonnonihanaan ympäristöön taikkapa puuhattiin
jonkunlainen »fête champetre», jolloin ruoka-ateria tarjottiin jossakin
sievässä saaressa, milloin taas järjestettiin joku Watteau'n tapainen
kuvaelma paimenineen ja paimentyttöineen, joilla oli yllään silkkipuvut
ja päässään puuteroidut peruukit ja ympärillään pieniä lampaita
värilliset silkkinauhat kaulassa; silloin tanssittiin aina siro minuetti
luonnon helmassa. Tällaisissa tilaisuuksissa johti järjestelyjä
useimmiten parooni Aug. Mannerheim, jonka hieno maku ja taideaisti oli
hyvin tunnettu.

Hänen rakkain huvinsa oli saada vieraanvaraisena isäntänä esiintyä
sukukartanossaan ja kuulla vieraittensa ihailevia tunnustuksia sen
kauneudesta. Ja aina tunsi hän onnellisuuden ja kiitollisuuden tunteita,
kun hänen isännyyttään ylistettiin.

Naapuripitäjässä Tenholassa sijaitsi Prästkullan kartano, Tauben suvussa
kulkeva sukutila; senkin perheen kanssa olimme me sukulaisuussuhteissa
isoisäni äidin, Anna Juliana Tauben kautta. Tämä tila oli, kuten
Riilahtikin, luonnonihanalla paikalla saaristossa ja sen ympärillä
levisi laaja saaristomeri; samoin oli sen päärakennus vähäpätöisen
näköinen, mutta sen ympärillä kohosi kaunis puisto satavuotisine
kastanjakujanteineen.

Tila oli siihen aikaan Reinhold Tauben[1] hallussa, joka lyhyen
virkamiesuran jälkeen asusti ja viljeli isiltä perimäänsä maata. Hän
hoiti sitä tämän suvun vanhemmille sukupolville ominaisten, tunnettujen
periaatteiden mukaan. Ei mitään saatu turhuuteen käyttää, ei mikään
saanut turmeltua ja tarkka taloudenhoito, ehkä joskus liian pitkällekin
mennyt, täytyi olla kaikkialla vallalla. Hän oli sangen terävä, sukkela
ja valmis vastauksien antoon, eikä silloin sanottavasti säästänyt
lähimäisensä pieniä vikoja ja puutteita, mutta unohti helposti omansa.

[1] *Reinhold Taube*, syntynyt 1823, senaatin kopisti 1851, otti eron
1858, kamariherra 1880, hovimestari 1885, kuollut 1898. Oli avioliitossa
ensin vuodesta 1856 *Alexandrine Saltzmanin* kanssa, joka kuoli 1867,
sekä sitten vuodesta 1873 *Ida Amnorin*'in kanssa.

Hän oli pieni kasvultaan ja se oli sangen arka kohta, jos joku siitä
hänelle huomautti. Kun hän kerran astuskeli virkahuonettaan kohden
salkku kainalossa »herassyötinkien» luvallisen tavan mukaan, sattui hän
pudottamaan salkkunsa. Eräs matami, joka kulki muutaman askeleen päässä
hänen perässään, otti salkun ylös ja huusi hänelle: »pikku herra!
seisahtukaa! pikku herra, teiltä putosi kirjoituskirja!» Hyvin voi
ymmärtää, etteivät hänen tunteensa matamia kohtaan olleet erittäin
ystävälliset. Kuvaavana piirteenä hänen säästäväisyydestään mainittakoon
tässä vain eräs pieni kasku. Joku kysyi häneltä kerran miksi hän aina
matkusti rautatiellä kolmannessa luokassa. Hän vastasi siihen: »aivan
yksinkertaisesti siksi, ettei ole olemassakaan neljättä luokkaa».

Tenholasta tultiin Perniön pitäjään. Siellä oli siihen aikaan monta sekä
suurempaa että pienempää maatilaa, hauskoja koteja, joissa asui
säätyläisiä. Nyttemmin on suurin osa niistä joutunut joko talonpoikien
tahi yhtiöitten käsiin. Paras niistä oli huomattava Teijon tehdas, jonka
silloin omisti vuorineuvos Viktor Zebor Bremer.[1] Se oli suurenlainen
maatila, hyvin rakennettu ja sijaitsi kauniilla paikalla meren rannalla.
Päärakennus oli ijäkäs kaksikerroksinen kivirakennus, 1600-luvulta
säilynyt, jolloin tila oli vapaaherrallisen Creutzin suvun hallussa.

[1] *Viktor Zebor Bremer*, syntynyt 1804, vuorineuvos, Teijon ja
Matildedalin tehtaiden omistaja, kuollut 1869. Oli avioliitossa ensin
*Ida Bassin* kanssa, joka kuoli 1896, sekä sitten vuodesta 1850
vapaaherratar *Matilda Rehbinderin* kanssa, syntynyt 1825, kuollut 1901.

Talo oli 1800-luvun keskivaiheilla iloinen ja vieraanvarainen koti,
jossa useita kasvavia poikia mellasti, ja sen vuoksi sinne usein
kokoontui paljon nuorisoa.

Vuorineuvos Bremer oli toimelias mies, hänen ajatuksensa ahertelivat
väsymättä suurennussuunnitelmissa ja hän antautuikin kaikin voiminsa
teollisuuslaitostensa laajennuspuuhiin ja perusti noin penikulman päähän
Teijosta Matildedaalin tehtaan, rakennuttaen sen kivestä upeaksi; se oli
ensimäinen rautavalssilaitos Suomessa.

Mutta kaikki nämä perustamispuuhat, joita ei edes sattuneet
vaikeudetkaan voineet ehkäistä, eivät olleet, paha kyllä, sopusoinnussa
hänen taloudellisten edellytystensä kanssa. Ja kun hän sittemmin oli
joutunut yhä vaikeampaan ja lopuksi kerrassaan horjuvaan asemaan, ei hän
kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan, vaan taisteli viimeiseen asti toivoen
voivansa läpäistä vaikeuksista, kunnes hän kuitenkin vihdoin nääntyi
epätasaisessa taistelussaan todellisuuden ja harhakuvittelujen välillä.
Silloin murtui ennen niin tarmokas mies kokonaan, muuttuen äkkiä
äijäksi, vaikka olikin vasta miehuutensa parhaassa ijässä, 1858.

Toiminnan tuoksinaan astui silloin hänen puolisonsa, osoittaen sellaista
voimaa ja kykyä, jota ei kukaan olisi osannut häneltä odottaa. Syntyisin
vapaaherratar Matilda Rehbinder, oli häntä jo nuoresta pitäen liehitelty
ja hemmotellen pilattu Turussa ja tultuaan sitten rikkaan
tehtaanomistajan puolisoksi, oli hän saanut aina pienimmätkin toiveensa
toteutetuiksi, eikä hänen ollut tarvinnut kieltäytyä mistään. Ja nyt
menetti hän yht'äkkiä aavistamatta kaikki. Silloin rohkaisi hän itsensä,
kun hänen miehensä voimat olivat murtuneet, ja osti itselleen kokonaan
velaksi erään maatilan muutamia penikulmia Turun pohjoispuolella. Siellä
hän uurasti ja aherteli päivät pääksytysten, mutta aina oli hän
kuitenkin tyytyväisellä mielellä. Hän hoiti koko talouden, vei itse
torille kaupaksi tuotteitaan, eikä häntä kukaan senvuoksi halveksinut,
ja valmisti siten kodin ja toimeentulon itselleen, miehelleen ja
nuorelle pojalleen. Ja hänen onnistui suoriutua kaikesta niin
onnellisesti, että hänellä lopuksi oli koko maatila velattomana
hallussaan. Siinä jälleen erinomainen esimerkki siitä, kuinka
kelvollinen vaimo kykenee voimalla ja viisaudella pääsemään eteenpäin
elämässä ja voittamaan. Ja hän voikin iloita siitä tunnustuksesta, joka
hänelle yleisesti annettiin.

Perniöstä tultiin minun kotipitäjääni Kemiöön. Siellä oli siihen aikaan
useita pienempiä ja suurempia herraskartanolta. Suurin ja paras niistä
oli kai Björkboda, jossa vietetystä, vieraita tulvehtivasta ja reilusta
elämästä olen jo aikaisemmin niin perinpohjin kertonut, että jatkuva
kuvailu siitä olisi vain jo ennen puhutun pakinan kertailua.

Taalintehtaalla, jonne isoäiti-vainajan kuoleman jälkeen vuonna 1850
vanhin veljeni oli asettunut asumaan, vieraili tavallisesti kesäisin
hänen vaimonsa, syntyisin Tham, perhe Ruotsista -- joukko juuri
täysikäiseksi puhjennutta iloista nuorisoa. Mutta siitä lähemmin
tuonnempana näiden kuvausteni jatkannon yhteydessä.

Meidän lähimmän naapuritalomme, luonnonihanan Västanvikin omisti ensin
jo ennen mainitsemani omituinen eversti von Konow, joka sittemmin muutti
pois ja möi tilan eversti Petanderille, jonka perheen kanssa me olimme
ystävällisissä naapuruussuhteissa.

Hieman kauempana sijaitsi Västankärr, joka ei tosin ollut mikään kaunis
paikka luonnon puolesta, vaan oli muuten suuri ja hyvin rakettu tila;
sen omisti etevänä maanviljelijänä tunnettu ruotsalainen luutnantti
Gustaf Silfversvan[1], joka oli muokannut ja kohottanut tuon milt'ei
aution ja rappeutuneen talon maanviljelyksen mallitaloksi, joka
ansaitsee erityistä mainitsemista.

[1] *Gustaf Silfversvan*, syntynyt 1819 Ruotsissa, tuli aliluutnantiksi
Västmanlandin rykmenttiin, muutti Suomeen 1841, kuoli 1888. Oli
naimisissa enonsa lesken *Charlotta Fredrika Olivercreutzin* kanssa,
joka oli syntynyt 1851 ja kuoli 1896.

Tilan omisti ennen Silfversvanin eno, esittelijäsihteeri Gadelli, mutta
talo oli joutunut kokonaan viljelysrappioon ja sen rakennukset olivat
ränsistyneet. Kun hän sitten vuonna 1841 kuoli, huomattiin asioiden
olevan niin huonot ja sotkuiset että vararikkoa pidettiin mahdottomana
välttää. Mutta äsken mainittu, silloin ainoastaan 22-vuotias
ruotsalainen luutnantti, joka enonsa kuoleman sattuessa oli Suomessa,
tarkisteli tilan läpikotasiinsa, arvosteli sen voimavarat ja
edellytykset sekä esitti, että hän saisi joko ottaa huostaansa koko
tilan tahi sitten hoitaakseen sen ja selvittääkseen asiat niin että tuo
ikävä lopputapaus voitaisiin välttää. Kaikki silloin epäilivät voisiko
hän suoriutua kunnialla tuollaisesta tukalasta ja epävakaisesta
yrityksestä. Mutta hän muutti Suomeen ja täytti tehtävänsä,
sitoumuksensa sellaisella erinomaisella tavalla, että asema oli turvattu
jo pari vuotta senjälkeen ja häviön vaara kokonaan vältetty ja voitettu.
Silloin meni hän naimisiin enonsa lesken kanssa, syntyisin Charlotta
Fredrika Olivercreutz, joka kuului Gezelius-piispoista polveutuvaan
sukuun.

Västankärrin tilaan kuului laajalti tiluksia, joista kuitenkin vain
pienempi osa oli viljeltyä maata. Suurin osa oli vesiperäistä suomaata,
josta tila nimensäkin oli saanut. Koko sitä seutua pidettiinkin
senvuoksi niin epäterveellisenä, että paikkakunnan lääkäri kuuluu
kerran, kun vaikeanlaatuinen kaulatauti niillä seuduilla raivosi,
esittäneen että talo oli jätettävä kerrassaan autioksi. Mutta nuori
tilanhaltija ojitti suot, kaivattaen sinne valtavia kanavia, viljeli
vähitellen siten kuivaneet tavattoman laajat vainioalat, jotka
suurimmalta osaltaan salaojilla varustettiin, ja niin kohotti hän
tilallaan viljelyksen kukoistukseen ja kasvuvoimaan. Samalla täytyi
hänen huolehtia myöskin kartanon rakennusten kuntoonpanosta; upea
kaksikerroksinen päärakennus rakennettiin ja vähitellen myöskin
ulkohuoneita ja muita taloudenhoitorakennuksia, kaikki aivan uusia ja
mallikelpoisia.

Väsymättömän työnsä kautta ja usein itse puutetta kärsien pääsi hän niin
pitkälle, että hän pystyi lunastamaan kaikki tytärpuolensa talosta irti
ja jätti viimein kuollessaan tuon suuren maatilan velattomana jälkeensä.
Hänen luovan kätensä johdolla oli Västankärr kehittynyt ja kohonnut
maamme parhaiten viljeltyjen maatilojen joukkoon ja ylistettiin taloa
senvuoksi aikanaan suuresti. Hän oli meikäläisissä oloissa harvinainen
esimerkki siitä, että herrasmies pystyy kohoamaan varallisuuteen myöskin
yksinomaisen maanviljelyksen avulla. Mutta hänen kuolemansa jälkeen
luisui tilan kehittynyt viljelys nopeasti alaspäin. Nyt on talo
talonpoikaiskäsissä.

Hän oli myöskin innostunut kunnalliseen elämään, jo luonnostaan
esiintyen aina vastustusmielisenä, ja oli usein liiaksi riidanhaluinen
ja turhamainen sellaisissakin asioissa, joista ei olisi maksanut vaivaa
kiistellä.

Kerran pidettiin kuntakokous sen johdosta että pitäjän makasiiniin
täytyi laittaa uusi katto. Rovasti Forsman, minä ja monet muut esitimme
että katto tehtäisiin peltilevyistä, mutta Silfversvan ja joukko
talonpoikia panivat tiukasti vastaan tällaista ehdotusta, se kun muka
tulisi liian kalliiksi, ja ehdottivat sensijaan pärekattoa. Tästä
tärkeästä kysymyksestä sukeutui pitkällinen ja kiivas taistelu, joka
jakoi pitäjän kahteen vastakkaiseen osaan -- toiset puolustivat, toiset
vastustivat peltikattoa -- ja tämän kiistan aikana ei
henkilökohtaisiakaan iskuja säästetty, josta taas oli seurauksena, että
Silfversvanin ja minun välilläni ennen vallinneet hyvät suhteet
rikkoontuivat pitkiksi ajoiksi.

Silfversvan näytteli valtiopäivillä, kuten tiedetään, sangen huomattavaa
osaa, kuuluen vapaamieliseen puolueeseen. Kodissaan oli hän ystävällinen
ja hauska ja otti mielellään vieraita vastaan.

Hänen vapaamieliseen ohjelmaansa kuului myöskin vapaakaupan
periaatteiden kannattaminen, jonka vuoksi hän innokkaasti vastustikin
suojelustullin kannattajain suuntaa, jolle pohjalle meidän
teollisuutemme kysymyksessä olevana aikana vielä perustui ja nojasi.
Sitä vastaan soti hän lakkaamatta. Kun minulla teollisuusmiehenä oli
aivan vastakkaiset mielipiteet ja harrastukset, jouduimme me pian
kiivaaseen otteluun keskenämme. Ja pitkä kynäkiista sukeutui meille
Helsingin sanomalehdissä vuonna 1859 tästä asiasta, jonka kuluessa usein
kiivaat henkilökohtaiset iskut singahtelivat ja joka sanasota herätti
aikanansa suuria huomiota maassa.

Pitäjän toisessa kolkassa sijaitsi Sjölahden kartano, Jägerskjöldien
sukutila, sangen suuri, etuisa ja kaunis maatila. Sen omisti minun
aikaisimpina nuoruusvuosinani eversti Christer Jägerskjöld,[1] yksi
harvoja silloin vielä elossa olevia luonteita menneeltä hienolta
vuosisadalta, kohtelias, ylevämielinen ja hieno koko olemukseltaan.
Hänellä oli erinomainen taito lausua julki sanottavansa, jonka
vaikutusta hänen miellyttävä soinnukas äänensä yhä lisäsi. Kerrottiin
että kun hän oli päättänyt mennä naimisiin, matkusti hän sukulaisensa,
parooni August Filip Armfeltin luo Viikin kartanoon kysyäkseen häneltä
neuvoa puolison valintaan nähden. Tämä oli silloin vastannut: »Ota kenet
tahansa, kunhan et vain jotakin Taubea niinkuin minä, sillä silloin voi
sattua, että saat tyhjin vatsoin nousta pöydästäsi, etkä aina ole herra
omassa talossasi». Mutta tämä ei vähimmässäkään määrässä peljästyttänyt
Jägerskjöldiä, päinvastoin piti hän sitä pikemmin suosituksena. Hän
päätti varoituksesta huolimatta matkustaa heti Prästkullaan, kosi ja sai
myöntävän vastauksen.

[1] *Christer Jägerskjöld*, syntyi 1784, tuli kornetiksi Uudenmaan
rakuunarykmenttiin 1802, otti osaa Suomen sotaan 1808--09, ylennettiin
everstiksi 1819 ja nimitettiin Suomen yliesikunnan päälliköksi, otti
eron 1822, omisti Sjölahden sukutilan, kuoli 1856. Oli avioliitossa
vuodesta 1807 *Gustava Tauben* kanssa, joka syntyi 1790 ja kuoli 1870.

Ritaristo ja aateli valitsi hänet edustajakseen kruunausjuhlallisuuksiin
Moskovassa vuonna 1856. Matkalla sairastui hän Pietarissa koleraan ja
kuoli siellä.

Sukukartano siirtyi hänen kuoltuaan hänen vanhimman poikansa, sittemmin
eversti Ludvig Jägerskjöldin haltuun,[1] jolle myöskin isän kohtelias ja
hieno luonne oli jossain määrin perinnöksi jäänyt.

[1] *Ludvig Jägerskjöld*, syntynyt 1812, tuli luutnantiksi Moskovan
kaartiin, otti eron kapteenin arvolla 1839, nimitettiin majuriksi Turun
ruotuväkipataljoonaan 1854, otti eron everstin arvolla 1868, kuoli 1904.
Oli avioliitossa vuodesta 1850 serkkunsa *Jenny Tauben* kanssa, joka
syntyi 1820 ja kuoli 1882.

Todellisuus on usein eriskummallinen kuin kuvailtu kertomus. Siitä on
esimerkkinä elämä Sjölahdessa, joka ei tosiaankaan ollut mitään
erityisen romantillista. Ludvig Jägerskjöld rakastui, palvellessaan
kaartinrykmentissä Pietarissa, sydämensä pohjasta erääseen nuoreen
naiseen, Pietarissa asuvan rikkaan englantilaisen tyttäreen, ja sai
osakseen neitosen vastarakkauden. Mutta tytön isä oli jyrkästi tätä
liittoa vastaan -- en tiedä mistä syystä; ja tyttären täytyi alistua
isänsä tahtoon ja jättää sikseen kaikki ajatuksensakin liitosta
rakkaimpansa kanssa. Jägerskjöld otti eron palveluksestaan, eleli sitten
kymmenkunnan vuotta Sjölahdessa ja alkoi jo tulla vanhemmanpuoleiseksi
nuoreksi mieheksi, kun hän vihoviimein taipui isänsä väsymättömiin
kehoituksiin, joilla vanhus kehoitti poikaansa avioliittoon menemään
ennenkuin se olisi liian myöhäistä. Niinpä meni hän kihloihin serkkunsa,
neiti Jenny Tauben kanssa ja häät piti vietettämän Prästkullassa. Kun
hän sitten isänsä kanssa lähti häihin Sjölahdesta, muistivat he että he
tiellä tulevat tapaamaan postinkuljettajan ja ottivat senvuoksi oman
postilaukkunsa avaimen mukaansa. Tavanmukaisella välinpitämättömyydellä
avasivat he laukun, mutta siellä sattuikin sillä kertaa olemaan eräs
kirje Ludvig Jägerskjöldille, joka sai hänen sydämensä kiivaasti
pamppailemaan. Kirje oli hänen nuoruutensa rakastetulta, jossa tämä
ilmoitti että hänen isänsä oli kuollut ja hän siis nyt vapaa rakkautensa
rakastamalleen antamaan, ja kysyi oliko Ludvig myöskin vielä vapaa,
jolloin ei mikään enää estäisi heidän liittoaan.

Kirje tuli liian myöhään. Matkaa Prästkullaan jatkettiin.

Vielä viimeisiin vuosiinsa saakka pysyi hän reippaana ja säilytti
tavattoman hyvin muistikykynsä, saavuttaen harvinaisen korkean ijän, 92
vuotta.

Kemiön saaren pohjoisrannalla oli Viikin kartano. Se sijaitsi kauniilla
paikalla meren rantamalla luonnostaan vapaina kasvavien satavuotisten
tammien ympäröimänä. Vanha päärakennus, joka nyttemmin on palanut, oli
suuri, avara, yksikerroksinen taitekattoinen puutalo -- peräisin
1600-luvulta -- joka herätti mielenkiintoa sekä ikänsä että
omintakeisen, vanhanaikaisen sisustuksensa kautta. Tämän tilan omisti
minun lapsuuteni päivinä vapaaherra August Filip Armfelt,[1] viimeinen
tämän vapaaherrallisen sukuhaaran jäsen ja hänen tunnetun ylhäisyytensä,
kreivi Kustaa Maurin veli. Hänen muotokuvaansa, joka oli hänen
nuoruudessaan maalattu ja esitti häntä Backuksena, päässään
viinirypäleterttuja, olen usein katsellut Armfeltien kokoelmassa. Mutta
minun muistossani päilyy hän kuitenkin aivan toisenlaisena: pieni,
käyristynyt, valkotukkainen ukkonen, jolla oli suuri punanen nenä.
Muistan hänet sangen hyvin eräiltä päivällisiltä Björkbodassa. Jotain
hassunkurista oli lausuttu, joka oli kutkuttanut hänen nauruhermojaan
siihen määrään asti, että hän vaipui puistattavaan, hervottomaan
naurunpuuskaan, jota ei millään voitu hillitä, vaan joka päinvastoin
yltyi niin että hänen täytyi vihdoin, kasvot aivan sinisinä ja
tukehtumaisillaan, lähteä pois pöydästä. Tämä sama mies oli
Jägerskjöldille valitellut, ettei hän aina saanut vatsaansa täyteen oman
pöytänsä ääressä. Vanhalla paroonilla olikin senvuoksi tapana joskus
hiiviskellä ruokasäiliöön tahi jonkun ruokakaapin ääreen etsiskelemään
eikö jotakin ruokaripettä olisi sinne jäänyt, jolla hän voisi nälkäänsä
tyydyttää. Kerran löysi hän iloiseksi hämmästyksekseen lautasellisen
lettuja, joiden päälle oli paksulta siroitettu jotakin, jota hän piti
sokerina. Kärkkäästi söi hän ne suuhunsa, mutta tulikin äkkiä niin
pahoinvoivaksi, että hänen elämänsä kauan tämän aterian jälkeen häilyi
vaaran partaalla. Hän oli syönyt rotanmyrkkyä.

[1] Vapaaherra *August Filip Armfelt*, syntynyt 1768, henkirakuunaväen
luutnantti 1787, otti osaa Suomen sotaan 1788--90, ylennettiin
kenraaliadjutantiksi 1792, kamariherra Venäjän keisarin hovissa 1819,
kuoli 1839. Oli avioliitossa vuodesta 1796 *Johanna Lovisa Tauben*
kanssa, joka syntyi 1779 ja kuoli 1846.

Hänen kuolemansa jälkeen 1839 omisti talon hänen leskensä, syntyisin
Taube, jota tavallisesti sanottiin »Viikin kartanon vanhaksi
vapaaherrattareksi». Kerrottiin monta melkein uskomatonta tarinaa hänen
ahneuteen vivahtavasta säästäväisyydestään ja hänen ankarasta
hallituksestaan tilalla. Jos puheissa oli jotakin perää, on hänen
täytynyt olla sellaisten vanhojen rouvien täydellinen perikuva,
jollaisia saamme usein tavata saduissa ja kertoelmissa ja jotka ovat
itsekkäitä, ahneita ja kovia. Epäillen kaikkia, jotka elivät hänen
ympärillään, kuljeskeli hän yötä päivää ympäri vartioiden ett'ei vain
mitään kehvellettäisi pois hänelle vahingoksi. Eikä hän suonut itselleen
juuri ensinkään lepoa, eikä myöskään ravintoa.

Hän kuoli 1846, jolloin tila lankesi ainoalle pojalle, kreivi Magnus
Armfeltille, Viurilan herralle; hänen jälkeensä jäi se hänen tyttärensä
Hedvig Armfeltin omaisuudeksi, joka oli vuodesta 1851 naimisissa
luutnantti, vapaaherra Vilhelm Wreden kanssa.[1]

[1] Vapaaherra *Vilhelm Wrede*, syntynyt 1827, tuli luutnantiksi
meriväkeen 1849, otti eron majurin arvolla 1857 ja kuoli 1878. Oli
avioliitossa vuodesta 1851 *Hedvig Armfeltin* kanssa, joka oli syntynyt
1833 ja kuoli 1882.

Silloin muuttuikin heti elämä talossa toisenlaiseksi. Talo oli ollut
vähää ennen vielä synkkä, erillään muusta maailmasta ja sangen vähän
vieraanvarainen, mutta uudet haltijat uhkuivat vielä molemmat elämäniloa
ja nuori aviopari näki mielellään nuorta väkeä ja iloa ympärillään.
Niinpä kokoontuikin Viikin kartanoon usein laajan Armfeltien suvun
jäsenet ja paljon heidän ystäviään ja tuttaviaan. Siellä oli silloin
vallalla yksinkertainen, avomielinen seurustelusävy, johon ei ollut
turhamaisuutta eikä sukuylpeyttä sotkeutunut, vaan joka uhkui hyvyyttä
ja luonnollisuutta ja siten juuri teki seurustelun Armfeltien perheiden
kanssa niin herttaiseksi ja hauskaksi. Jos siellä mukana oli vielä
väsymättömän hupainen Gustaf Filip Armfelt, niin kyllä hän osasi
kokkapuheillaan, kujeillaan ja tarinoillaan kylvää yhä vetreämpää
hilpeyttä ympärilleen. Tuohon vieraanvaraiseen kotiin matkustettiin
siihen aikaan usein ja mieluisasti.

Wrede oli, samoin kuin hänen naapurinsa ja ystävänsä Silfversvankin,
sangen innokas ja huvitettu maanviljelijä. Hän viljeli laajoja
vainioaloja ja uhrasi suuria summia tilansa hyväksi, jonka hän tahtoi
korottaa niin hyvään viljelyskuntoon kuin vain mahdollista oli. Mutta,
ikävää kylläkin, hänellä ei ollut puuhissaan sellaista menestystä kuin
Silfversvanilla. Hänellä olikin ehkä enemmän vaikeuksia voitettavanaan
ja ne lopulta kohosivatkin yli hänen voimiensa.

Jos Kemiöstä jatkettiin matkaa Turkuun, oli Joensuun kartano Halikon
pitäjässä lähin suurempi aatelishovi. Se oli vanhojen kuuluisien Hornien
kantatila, nyt kreivillisen Armfeltin suvun sukukartano, yksi maamme
parhaimmista ja suurimmista maatiloista.

Vaikka kartano sijaitsikin jonkun matkaa meren rannasta, oli paikka
kuitenkin sangen kaunis laajan puiston ja puutarhan ympäröimänä. Itse
päärakennus, vaikka olikin vain vanha, tilava yksikerroksinen puutalo,
oli kuitenkin kaikitenkin näky sellainen, joka herätti mielenkiintoa ja
kunnioitusta, sillä siellä oltiin paikassa, jossa joka askel palautti
mieleen kuuluisan Kustaa Maurin, pohjolan Alkibiadeen, ja hänen
kuninkaallisen ystävänsä hurmaajakuninkaan. Hänen jälkeläisensä olivat
mitä suurimmalla hartaudella ja kunnioituksella säilyttäneet ja
hoidelleet noita unholaan uponneen ajan muistoja. Vanha kirjasto
seinissä kiini olevine komeine mahonkikaappeineen, joita kullatut
koristepiirrokset kaunistivat, Kustaa kuninkaan suuri ja kaunis, Bredan
maalaama muotokuva, kirjoituspöytä ja kaikki muu tässä huoneessa oli yhä
säilytetty koskemattomana mainehikkaan ylhäisyyden ajoilta. Salissa oli
kuninkaan kaunis pronssinen rintakuva, jonka Sergei oli tehnyt,
vierashuoneessa nähtiin Angelika Kauffmannin taitavan käden maalaamia
ihania muotokuvia ja Sergelin veistämä marmorinen ryhmäveistos Amor ja
Psyke, ruokasalissa taas riippui seinällä suuren Kustaa Aadolfin ja
suvun kantaisän, karoliinin, vapaaherra Carl Gustaf Armfeltin (syntynyt
1666, kuoli 1736) kuvat luonnollisessa kokonaiskoossa, sekä useiden
muidenkin ylhäisten henkilöiden kuvia -- kaikki osoittaen, että siellä
oltiin vierailulla perheen luona, jolla oli vanhat ja jalot
perinnäistavat.

Joensuun kartanon omisti siihen aikaan kenraaliluutnantti, senaattori,
kreivi Gustaf Armfelt[1] ja hänen vaimonsa, kreivitär Louise, syntyisin
Cuthbert-Brooke, jonka äiti Sara Cuthbert oli muodostanut tilan
sukukartanoksi.

[1] Kreivi *Gustaf Armfelt*, syntynyt 1792, tuli luutnantiksi
yliesikuntaan 1812, kenraalimajuriksi 1828, Uudenmaanläänin maaherraksi
1832, senaattoriksi 1847, otti eron 1853 ja kuoli 1856. Oli avioliitossa
vuodesta 1819 *Louise Cuthbert-Brooken* kanssa, joka oli syntynyt 1801
ja kuoli 1865.

Olen jo kertomuksessa »Eräs ylimyksellinen koti» koettanut kuvailla tätä
perhettä, sen elämää ja asunto-oloja Helsingissä. Mutta minusta tuntui
kuin heidän persoonallisuutensa täällä maalla olisivat ylenneet yhä
selvemmiksi, ollen yhä täydellisemmin sopusoinnussa ympäröivän kehyksen,
suuren sukukartanon, ylimyksellisen rakennuksen ja kaikkien sen
muistojen kanssa. Kreivitär, pitkä, komea ja aina sekä maalla että
kaupungissa hienosti puettu, oli aina yhtäläinen »grande dame du monde»,
suurmaailman nainen, arvokas olematta silti jäykkä, ystävällinen
ilmaisematta kuitenkaan minkäänlaisia alentuvaisuuden merkkejä, hyvä,
iloluontoinen ja sydämellinen ja osoittaen käytöksessään sellaista
yksinkertaisuutta, joka ilmaisi sisäistä aateluutta ja kehoitti jokaista
lähestymään häntä, mutta ei silti julkeuteen eikä nenäkkäisyyteen
luiskahtamaan; hänen seurassaan tunsi jokainen joka hetki, että siinä
oli nainen, jolla oli maailman taitoa ja jota lähestytään vain
arvonantavalla kunnioituksella. Näin täydellinen todellisen ylhäisyyden
kuva, sellaisen kehyksen ympäröimänä kuin on Joensuun kartano,
muodostaakin taulun, joka ei voi häipyä sen muistista, joka kerran on
nähnyt ja oppinut tuntemaan nämä henkilöt.

Heti Joensuun kartanon pohjoispuolella, aivan sen välittömänä naapurina
sijaitsi Armfeltien toinen suuri maatila Viurila.

Se oli kauniilla paikalla Halikonlahden rannalla. Tilan päärakennus oli
suuri ja pulska, kaksikerroksinen, rakennettu kivestä niinkuin kaikki
taloushuoneustotkin; talo teki kokonaisuudessaan komean vaikutuksen
katsojaan ja oli sillä todellisen aatelishovin leima.

Nuoruuden päivinäni sain kerran seurata vanhempiani vierailulle
Viurilaan. Sen omisti silloin kreivi Magnus Armfelt[1] ja hänen
puolisonsa, kaunis kreivitär, Vava, Kustaa Mauri Armfeltin ja Sadun
herttuattaren luonnollinen tytär, jota kuitenkin sanottiin hänen
ylhäisyytensä serkun, parooni Fredrik Armfeltin tyttäreksi, vaan jonka
hänen ylhäisyytensä itse sittemmin otti lapsekseen.

[1] Kreivi *Magnus Armfelt*, syntynyt 1801, tuli luutnantiksi Moskovan
rykmenttiin 1819, otti eron palveluksestaan ja asettui asumaan
Viurilaan, kuoli 1845. Oli avioliitossa vuodesta 1825 kreivitär *Vava
Armfeltin* kanssa, joka syntyi 1801 ja kuoli 1881.

Nuoreen mieleeni teki tämä vierailu voimakkaan vaikutuksen, joka on
kauan säilynyt. Kreivi Magnus oli itse tavattoman kaunis ja komea mies,
ehkä kuitenkin hieman liian jäykkä, tapoihin pinttynyt ja pöyhkeilevä,
hieman liian kopea ja liian paljon muotoihin kiintyneesti ylhäinen
käytökseltään, jonka vuoksi kaikki pysyivätkin vissin välimatkan päässä
hänestä; mutta tavoiltaan ja esiintymiseltään oli hän muuten oikean
»suurmaailman miehen» esikuva, jollaista ei senkoomin maassamme ole
nähty. Hänen vaimonsa, hänkin täydellinen kaunotar, oli koko
olemukseltaan miehensä vastakohta. Hän oli herttainen ja suoramielinen,
luonnollinen ja sydämeltään hyvä, voittaen siten heti kaikkien
myötätuntoisuuden. Viurilassa oli elämä siihen aikaan tavattoman
ylhäistä ja hienoa. Rivi livrépukuisia palvelijoita seisoi valmiina
tarjoilemaan runsasruokaista päivällisateriaa, ja iltasin tulvehti
hienosti sisustetun suuren huoneuston pitkä kamaririvi sädehtivää valoa.

Kerrottiin, ett'ei heidän avioliittonsa ollut onnellinen, että tuo
yksinkertainen, hyväsydäminen kreivitär ei viihtynyt hänen ympärillään
vallitsevassa ulkonaisessa jäykkyydessä, mallitavoissa, turhuudessa ja
komeudessa, jotka kaikki taas olivat hänen miehelleen ominaisia, ja että
senvuoksi juuri heidän välillään eripuraisuutta olisi ilmennyt. He
elivätkin sentähden enimmäkseen erillään, myöskin Helsingissä, jossa
kreivitär asui lasten kanssa eräässä talossa Bulevardinkadun varrella ja
kreivi Kruununhaassa, joten he molemmat voivat asettautua ja järjestää
olonsa oman mielensä mukaan.

Kreivi Magnuksen kuoltua vuonna 1845, otti tuon suuren maatilan
haltuunsa hänen vanhin poikansa, kreivi August Armfelt.[1] Hän oli
naimisissa vuodesta 1848 serkkunsa, kreivitär Olga Armfeltin kanssa,
joka oli varmaan yksi kauneimmista naisista mitä koskaan meidän
maassamme on ollut, kaunein koko kauniissa suvussa.

[1] Kreivi *August Armfelt*, syntynyt 1826, Viurilan omistaja, kuoli
1894. Oli avioliitossa ensin vuodesta 1848 serkkunsa, kreivitär *Olga
Armfeltin* kanssa, joka oli syntynyt 1828 ja kuoli 1855, sekä sitten
kreivitär *Sigrid Creutzin* kanssa, syntynyt 1837, kuollut 1892.

Jäykkä ja ulkonaisiin menoihin piintynyt elämä, joka edellisen omistajan
aikana oli Viurilassa vallinnut, muuttui heti nuoren parin aikana
luonnollisen sydämelliseksi ja turhamaisuuksista vapaaksi, joka oli
paremmin sopusoinnussa heidän luonteidensa ja tapojensa kanssa ja joka
muodosti Viurilasta heidän aikanaan paikan, jonne laaja suku usein
kokoontui ja jossa tunnettu, Armfelteille ominainen iloisuus ja
vieraanvaraisuus vapaasti sai vallita. Mutta ikävää kyllä ei tätä
onnellista elämää kestänyt kauan. Nuori aviovaimo sattui sairastumaan ja
tauti tempasi hänet vuonna 1855 tuonen tuville rakkaan ja kaipaamaan
jäävän seurapiirin keskuudesta.

Useimpain senaikuisten suurta sukua olevain ja varakkaiden nuorten
miesten tavoin ei kreivi August Armfeltkaan astunut valtion virkoihin,
vaan jätti muiden huoleksi, joille se oli paremmin tarpeen, kiistellä
kruunun leipäpaloista. Hän piti parempana riippumatonta, vapaata elämää
omalla tilallaan ja omisti aikansa ja työnsä sen hoitoon ja
vaurastuttamiseen. Ollen innokas ja taitava maanviljelijä kohottikin hän
tilansa korkealle viljelysasteelle. Hän oli komea mies, herttainen,
ylevämielinen ja hyvä ja hänestä pidettiin ja häntä kunnioitettiin
kaikkialla sekä yksityisenä henkilönä että kunnallis- ja
valtiopäivämiehenä, jolloin hänen tervejärkisiä, viisaita sanojaan
mielihyvin kuunneltiin ja ne usein painoivat vaa'assa paljon.

Jos jatkettiin matkaa Turkuun, tavattiin noin penikulman päässä
kaupungin eteläpuolella Armfeltien kolmas maatila, Kuusiston salmen
rannalla kauniilla paikalla sijaitseva Rauhalinna.

Kuvauksieni ensimäisessä osassa, luvussa »Turussa», olen kertonut
Rauhalinnassa siihen aikaan vietetystä hilpeästä elämästä. Minä olin
kimnasistina ollessani siellä usein vierailulla ja vietin siellä monta
unohtumattoman hauskaa päivää.

Senjälkeen oli talossa tapahtunut sellainen muutos, että maisteri I. A.
von Essen, joka oli naimisissa leskikreivitär Vava Armfeltin kanssa, oli
rakennuttanut itselleen eräälle tilasta lohkaistulle palsta-alueelle
komean kartanon, jota sanottiin uudeksi Rauhalinnaksi; vanha kartano jäi
silloin kreivittären nuorimmalle pojalle, nuorelle ja uljaan kauniille
kreivi Carl Armfeltille.[1]

[1] Kreivi *Carl Armfelt*, syntynyt 1836, tuli ylioppilaaksi 1854,
omisti Rauhalinnan tilan ja Turun rautateollisuuspajan, kuoli 1890. Oli
avioliitossa vuodesta 1860 *Eugenie Palmfeltin* kanssa, syntynyt 1840.

Aivan lähellä toisiaan sijaitsi siellä siis kaksi Armfeltien taloa.
Kaksinkertaisesti oli siten aihetta sinne vierailulle lähteä ja suvun
siellä yhteen yhtyä. Kun tuona aikana minun tieni johtivat enimmäkseen
muille haaroille, en ollut tilaisuudessa siellä käymään yhtä usein kuin
kimnasistiaikoinani. Mutta silloin tällöin satuin kuitenkin siellä
pistäytymään ja silloin jouduinkin aina nuoren väen joukkoon, joka
täytti molemmat vieraanvaraiset talot. Kaikkien Armfeltien talojen
joukossa luulen Rauhalinnan olleen kantatilan, jossa sukulaiset ja
ystävät useimmiten tapasi ja jonne he mieluimmin menivät, ja vanhan
kreivittären luona, jota kaikki sukupolvet rakastivat, olikin riemukas,
vapaa ja suora, luonnollinen sävy parhaiten vallalla. Siellä tunsi
jokainen hyvin viihtyvänsä.

Ainoastaan lyhyen matkan päähän näistä molemmista taloista oli Gustaf
Filip Armfelt rakentanut pienen huvilan Kuusluotoon. Kun oltiin sitten
Rauhalinnassa käymässä, täytyi myöskin pistäytyä huvilassa ja viettää
siellä muutamia hilpeitä hetkiä. Kun hän erään kerran tarjosi minulle,
lapsuuden ystävälleen, päivällistä, kertoi hän, että hänen oli täytynyt,
voidakseen tämän juhlallisen tilaisuuden kyllin arvokkaasti viettää,
teurastaa puolet kotikarjastaan -- toisin sanoen: toisen hänen kahdesta
lampaastaan ja toisen kahdesta kanastaan. Sen suuntainen oli tuo huvila.

Monen muistossa lienee vieläkin selvänä ja kirkkaana säilynyt sekä
muodoltaan että luonteeltaan niin perin eristapaisen Gustaf Filipin[1]
kuva. Hän oli yksi sellaisista henkilöistä, joilla on hyvät luontaiset
lahjat, vaan jotka synnynnäisen laiskuutensa ja laiminlyödyn kasvatuksen
vuoksi eivät tule lahjojaan niin käyttäneeksi kuin ehkä olisivat
voineet. Hän oli jonkun verran taiteilija, taidemaalari, hieman
kirjailijakin, sillä hän osasi kirjoittaa sangen sievästi ja erinomainen
näyttelijä, varsinkin ilveily ja naisosissa; ennen kaikkea oli hän suuri
humoristi ja osasi kerrassaan harvinaisen koomillisesti ja oivallisesti
kasvon eleitä käyttäen kertoa mitä hullunkurisimpia, usein vain
tilaisuutta varten keksimiään juttuja. Tämän verrattoman taitonsa vuoksi
olikin hän kaikkialla suosittu ja seuroihin tervetullut.

[1] Kreivi *Gustaf Filip Armfelt*, syntynyt 1830, tuli ranskankielen
lehtoriksi yliopistoon 1871, kuoli 1880.

Menetettyään kokonaan perimänsä suurenlaisen omaisuuden, jonka hän oli
pannut likoon erääseen liikeyritykseen ansaitakseen sillä paremmat
rahat, vaan joka liikehomma jonkun ajan perästä menikin nurin, täytyi
hänen turvautua hankkimaan toimeentulonsa omalla ansiotyöllään ja sepä
ei ollutkaan mikään helppo tehtävä sellaiselle, joka jo oli tullut
vanhanpuoleiseksi ja jolla ei mitään erityisiä ammattitietoja ollut ja
joka ei myöskään tähän asti tietänyt miltä tuntuu elää oman työnsä
ansioilla. Mutta hän ei lannistunut; hän astui ranskankielen lehtoriksi
yliopistoon, teki työtä ja puuhasi luennoilla päiväkaudet, pysyen aina
hyvällä tuulella ja leikillisenä, vaikkakin hän alituisesti valitteli
toimeentulonsa tiukkuutta ja vaikeutta. Niin elää kihnutteli hän ja
säästeli ja jättikin kaikkien suureksi hämmästykseksi jälkeensä
sievosen, työllä ja suurella taloudellisella tarkkuudella kokoamansa
säästöerän.

Mutta minä jatkan matkakertomustani loppuun asti -- käännekohtaan ja
päämäärään.

Tarkoitan noin neljä penikulmaa Turun pohjoispuolella Lemun pitäjässä
sijaitsevaa ikivanhaa historiallista Louhisaaren kartanoa, joka
vuosisatoja oli ollut kuuluisan Fleming-suvun hallussa. Alakerroksen,
joka oli täyspaksuksi harmaasta kivestä muurattu, oli muinaistarun
mukaan rakennuttanut 1400-luvun alussa Turun linnan valtaherra Claus
Lydekeson Djekn. Kaksisataaviisikymmentä vuotta senjälkeen rakennutti
eräs hänen jälkeläisensä, valtakunnanrahastonhoitaja vapaaherra Herman
Fleming rakennuksen alakerroksen päälle lisää Ruotsin suuruudenaikuisen
tekotavan tyyliin. Niin syntyi tuo komea kolmikerroksinen talo, joka
Louhisaaren kartanolla nytkin seisoo. Jo kulkiessa useita kilometrejä
pitkää puistokujannetta myöten taloa kohden, huomasi kulkija
lähestyvänsä läänityksellistä asuntoa, ja yhä voimakkaammaksi kohosi
vaikutus astuessa taloon sisään pitkin aistikkaasti koristettua
pylväskäytävää; siellä huomasi kaikesta olevansa ylhäisessä kodissa,
jossa oli vallalla korkeapiirteiset tavat ja vaatimukset. Vaikka kartano
sisuspuoleltaan joutuikin »ison vihan» aikana ryöstön ja hävityksen
alaiseksi, jolloin sen marmoriportaat, seinämatot, kultakankaiset
seinäverhot ja kuparikatto lähetettiin itäänpäin, eivät ryöstäjät olleet
kuitenkaan pystyneet hävittämään sitä läänityksellistä leimaa, joka
vieläkin tuosta ijäkkäästä linnasta uhkuu. Vielä ovat jälellä korkeat
kellariholvit, vielä vanhat muistomerkilliset portaat ja suuret salit,
joista suurimmassa, kolmannessa kerroksessa sijaitsevassa niin sanotussa
kirkkosalissa vielä seisoo vanha, avonainen takkaliesi paikallaan, vielä
nähdään kattovuoliaiset ja orret entisellään Flemingin aikuisine
maalauksineen, joista erittäin silmään pistää silloista Louhisaarta
esittävä maisema, ja vielä tavataan samassa kolmannessa kerroksessa
pieni huone, »pirun kamariksi» nimitetty, seinämaalauksineen, jotka
esittävät kohtauksia Flemingin elämästä Louhisaaressa, ja jossa
huoneessa kerrottiin kummittelevan niinkuin muissakin vanhoissa
paikoissa, eikä siinä kamarissa kenkään uskaltanut nukkua.

Tuo suuri kolmikerroksinen rakennus on niin lähellä merenrantaa että
aallot ennenvanhaan sen kivijalkaa huuhtoivat. Sen ympärillä levenee
joka haaralle laaja puisto, josta varsinkin yksi osa, niin sanottu
Paratiisi, jonne päästiin erään lahdelman poikki kivestä tehtyä
patolaitosta myöten, oli erinomaisen kaunis. Satavuotiset tammet ja
kastanjat lähinnä rakennuksen ympärillä varjostivat niin tiheästi taloa
että tuskin yksikään auringonsäde pystyi murtautumaan lehtiholvien läpi.
Senvuoksi näyttikin paikka synkältä, jolta se ei muuten suinkaan olisi
näyttänyt.

Tämän ijänikuisen maakartanon omisti nyt kuvaamanani aikana Viipurin
hovioikeuden presidentti, kreivi Carl Gustaf Mannerheim,[1] jonka suvun
hallussa tila oli ollut yli kahden vuosisadan, kunnes sekin jo nykyään,
samoin kuin monet muutkin aatelishovit maassamme, on joutunut
talonpoikaiskäsiin.

[1] Kreivi *Carl Gustaf Mannerheim*, syntynyt 1797, tuli filosofian
tohtoriksi 1819, Vaasan läänin maaherraksi 1833 ja Viipurin läänin 1834
sekä Viipurin hovioikeuden presidentiksi 1839; kuoli 1854. Oli
avioliitossa vuodesta 1832 *Eva von Sehantzin* kanssa, joka oli syntynyt
1810 ja kuoli 1895.

Heidän lapsiaan:

*Sofie*, syntynyt 1833, tuli hovineidiksi 1850 ja meni naimisiin 1866
italialaisen lähettisihteerin Cottan kanssa, joka kuoli 1867.

*Carl*, syntynyt 1835, tuli ylioppilaaksi 1853, kamarijunkkariksi 1876
ja on nyt liikemiehenä Helsingissä. Oli avioliitossa ensin *Helena von
Julin'in* kanssa, joka oli syntynyt 1842 ja kuoli 1881, sekä sitten
hovineiti *Sofie Nordenstamin* kanssa, joka oli syntynyt 1849.

*Vilhelmina*, jota sanottiin Mimmiksi, syntynyt 1836.

*Anna*, syntynyt 1840, naimisissa vuodesta 1863 professori, sittemmin
vapaaherra *Adolf Nordenskiöldin* kanssa, syntyi 1832, kuoli 1901.

*Gustaf*, syntynyt 1846, kuoli kimnasistina 1865.

Sinne johti perheen vanhimman pojan, nuoren Carl kreivin ja minun
välilläni vallitseva ystävyys ja sydämellinen suhde tieni siihen aikaan
usein; hän oli kanssani melkein yhdenikäinen ja samanaikainen
ylioppilas. Siihen aikaan oli meillä vielä monessa suhteessa samallaiset
mielipiteet, samallaiset käsitykset ja sympatiiat; nuoruuden haaveilut
ja kangastavat unelmat olivat meille yhteisiä, korkealentoisia, vaan
tuskinpa sittemmin todellisuudeksi muodostuneita. Kukapa voi nuoruutensa
keväässä aavistaa mitä tulevaisuus helmassaan toi? Oltiin ylioppilaita,
ajateltiin, tunnettiin ja elettiin vain päiväkseen ja sen huvituksia
varten.

Louhisaaren perheeseen kuului, paitsi isäntäväkeä vielä kaksi nuorta
poikaa ja kolme tytärtä. Heidän ystäviään kävi siihen aikaan paljon
heidän luonaan, jolloin aina hilpeä ilonhälinä suurissa saleissa
kajahteli. Voikohan kukaan, joka kerrankaan oli nähnyt ihmeen kauniin
neiti Sofie Mannerheimin ymmärtäväisen hienoine kasvonpiirteineen, hänet
unohtaa? Hänestä, joka neiti Sofien sattui vain häthätää näkemään
tanssisalissa, voi hän näyttää kylmältä, liian itsetietoiselta ja ylen
ylhäiseltä. Kömpelö ja huonommuutensa tunteva henkilö tunsikin
kohdatessaan vaikkapa vain yhden kerran hänen silmäyksensä, todellakin
sellainen olevansa, ja pysyttelikin senvuoksi kaukana. Kerrotaanpa vielä
kaiken muun lisäksi, että itse Kaarle XV olisi hänestä lausunut: »Hän on
minun rinnallani aivan liian ylhäinen».

Tänne kokoontui joukko nuorisoa, joka oli jotakuinkin erilaista kuin se
nuoriso, josta Fagervikin yhteydessä olen kertonut ja jonka
tunnusmerkkinä oli yksinkertainen sydämellisyys, tahi nuoriso Armfeltien
perheissä, jonka keskuudessa riemastunut, pinttyneistä tavoista
välittämätön ilo vallitsi. Täälläkin virtasi suonissa sinisin veri,
mutta täällä oli vallalla ylimysvaltaisen arvokkuuden jyrkkämuotoinen
sävy ja täällä kiinnitti kukin suurempaa huomiota itseensä ja
soveliaisuuden vaatimuksiin. Niistä nuorista naisista, jotka siihen
aikaan useammasti tähän seuraan kuuluivat, muistan nyt erityisesti
kauniin ja herttaisen neiti Alma von Kothen'in (sittemmin vapaaherratar
von Oertzen), Anna Björkenheimin (joka sittemmin oli naimisissa
vapaaherra Alfons Walleen'in kanssa), Ninni von Haartman'in (sittemmin
avioliitossa Eugen von Knorringin kanssa ja Constance Furuhjelmin (joka
joutui naimisiin Robert Lagerborgin kanssa). Kotiopettajattaria en ota
tässä lukuun; ilman heitä ei siihen aikaan voitu tulla toimeen ja oli
heitä tässäkin talossa usein yhtä monta kuin nuoria tyttäriäkin, joiden,
ollen kaikki neljä äidittömiä, täytyi olla heidän suojeluksensa
alaisina. Tässä seurapiirissä tavallisimmin tavattavat nuoret herrat
olivat Reinhold von Nassokin, Robert Björkenheim, Eugen von Knorring ja
näiden kuvausten kirjoittaja.

Kreivitär, kaunis ja komea, esiintyi arvokkaasti emäntänä talossaan,
jossa kaikki suoritettiin erinomaisen hienosti ja suurellisesti -- pöytä
oli aina oivallinen ja tarjoilu hienoa. Kreiviä taas, joka oli
jäykkäluontoisempi ja totisempi, näkyi harvoin, sillä hänellä oli joko
virkamiestehtäviään suoritettavanaan tahi oli hän sitten innokkaana
tiedemiehenä ja etevänä tutkijana, hyönteistieteilijänä syventynyt
opinnoihinsa ja tutkielmiinsa. Mutta jos hän joskus astui niihin
saleihin, joissa me nuoret huvittelimme, tuntui minusta kuin ilomme
äkkiä olisi kankisuitsiin takertunut ja leikinlasku vaimeni
hiljaisuudeksi hänen totisen ja arvostelevan katseensa edessä.

Pääasiallisesti huvittelimme Louhisaaressa esittämällä pieniä
näytelmällisiä tilapäistekeleitä. Sekä neiti Sofiella että Carlella oli
harvinaisen paljon näyttämöllisiä taipumuksia, he olivat kerrassaan
taitureita, ehkä kuitenkin parhaiten kehittyneitä häikäisevän
luontevassa jäljittelyn ja ivamukailun taidossa. Sukkelasti ja ilman
suurempaa vaivannäköä kyhäsi Carl jonkun näytelmällisen
tilapäistekeleen, useimmittain helkkyvässä runomitassa; niissä usein
leikinlaskun alla purevasti ivattiin päivän tapahtumia tahi henkilöitä.
Kokkapuheille ja pistosanoille naurettiin makeasti; siihen eivät
kuitenkaan yhtyneet ne, joihin usein sangen terävä kärki sattui osumaan.



XXV.

ERÄS KEISARIVIERAILU.

1854.


Kevätlukukausi vuonna 1853 oli melkein yhtämittaista alituisesti
uudistuvien huvitusten hyörinää. Suuret tanssiaiset ja suljetummat
tanssiaiskemut, ylioppilashuvitukset ja näytelmälliset iltamat
vaihtelivat jatkuvassa sarjassa keskenään. Elämä ja ilo ja huolettomuus
huomisesta oli kaikkialla vallalla.

Mutta kesken tällaisen huvitusten pyörteen alkoi kuulua jonkunlaisia
räikeitä epäsointuja ja synkkiä pilviä kasaantua valtiolliselle
taivaanrannalle. Turkkilaiset ja kurdit tappoivat joukottain
armeenialaisia ja bulgarialaisia ja hävittivät heidän maitaan. Siihen
oltiin jo ennestään totuttu, eikä se niin suuresti mieliä
kuohuttanutkaan, sillä mitäpä muuta sille voi tehdä kuin surkutella
noita maa-raukkoja ja niiden asukkaita. Mutta samalla havaittiin että
koko Wenäjän kansaan oli liikuttavasti koskenut heidän uskolaistensa
kuolemanparku, ja huuto, mahtava kuin ukkonen, kaikui yli koko suuren
valtakunnan, vaatien apua onnettomille ja kostoa tehdyistä rikoksista.
Keisari Nikolai ei voinut vastustaa tätä Wenäjän kansan omantunnon ja
myötätunnon ilmausta onnettomia kohtaan, ja hän päätti senvuoksi
mahtavan hallitsijasanansa voimalla lopettaa nuo kamalat vainot.

Hän lähetti silloin meidän kenraalikuvernöörimme, ruhtinas
Menschikoffin, erityisenä lähettinä Konstantinopoliin, vaatien
suojelusta sulttaanin oikeauskoisille alamaisille. Kun asiasta oli
keskusteltu jonkun aikaa pääsemättä kuitenkaan tarkoitettuun tulokseen,
saapui ruhtinas huhtikuussa matkatamineissaan, puettuna kuuluisaan
harmaaseen päällystakkiinsa, sulttaanin luo ja esitti hänelle Wenäjän
loppuehdotuksen. Kun siihen ei suostuttu, matkusti ruhtinas heti pois,
toukokuussa 1853, jonka jälkeen aseiden täytyi astua asian
ratkaisijaksi. Heti senjälkeen marssi ruhtinas Gortschakoff
turkkilaisiin alusmaihin, Moldavaan ja Walakkiaan, ottaen ne haltuunsa
keisarinsa vaatimusten vakuudeksi. Mutta pian kohtasivat hänen joukkonsa
Omer-paschan, joka kykeni estämään Wenäjän armeijan pääsyn Tonavan yli.
Molemmat sotajoukot seisoivat jotakuinkin yhtä voimakkaina vastakkain,
eikä kumpikaan voinut saavuttaa mitään ratkaisevaa voittoa.

Mutta marraskuussa onnistui amiraali Nachimoffin saada Sinopen luona
loistava voitto turkkilaisesta laivastosta, joka kokonaan hävitettiin.
Kun tämä tuli tietoon, purjehti ranskalainen ja englantilainen
yhdistynyt laivasto Bosborin salmeen uhatussa ja turvattomassa asemassa
olevan Konstantinopolin suojaksi ja avuksi. Ja niinpä ei suurta
itämaista sotaa enää voitu välttää, joskaan varsinaista sodanjulistusta
ei vielä oltu annettu.

Jokainen täällä huomasi silloin selvästi, että sodan kauhut ulottuisivat
meidänkin maamme rannikoille, maamme saatua jo lähemmä puoli vuosisataa
nauttia rauhan siunausta. Eikä kauan viipynytkään kun jo nähtiin
joukko-osaston toisensa perästä marssivan maahamme; maanteillä
kuljetettiin teiden täydeltä pitkissä jonoissa tykkejä, ampuma- ja
muonavaroja; sananlennättäjiä (sen ajan sähkösanomia) kiiti kiireisellä
vauhdilla kaikille haaroille; makasiineja rakennettiin varastojen
säilytyspaikoiksi useihin eri paikkoihin; veistämöillä valmistettiin
levähtämättä kanuunavenheitä; suuria hankintasopimuksia tehtiin;
korkeita kenraaleja, kuuluen kaikenlaisiin eri joukkoihin, saapui tänne,
toimeenpanivat täällä tarkastuksia ja matkustivat jälleen pois, j. n. e.
Päivä päivältä tuntuivat sodan jyskeet ja melskeet yhä enemmän
lähestyvän.

Silloin levisi ympäri maata sekava huhu siitä, että Ruotsinkin kanta
olisi horjuva ja että keskustelut jo olisivat muka käynnissä sen ja
länsivaltain kanssa. Vaikkakin kuningas Oskar teki kaikkensa jyrkän
puolueettomuuden säilyttämiseksi, koetti osa sanomalehdistöä kuitenkin
kaikin voimin saada n. s. yleistä mielipidettä johdetuksi sodan
puolelle, ja nuori, toimintahaluinen kruununprinssi Carl koetti myöskin
kehoittaa vanhaa, jo heikkoa ja sellaiseen seikkailuun vastenmielistä
kuningasta nyt jos koskaan käyttämään tilaisuutta hyväkseen ottaakseen
takaisin mitä oli menetetty.

Ei ole ihmettelemistä joskin tuollaisia huhuja kuullessa levottomuutta
ja mielenkuohuntaa syntyi hieman itsekullakin taholla, sillä vielä oli
tuoreessa muistissa se aika, joka yhdisti meidän kohtalomme vanhan
emämaan kanssa, ja kukapa voisi varmuudella sodan vaiheita ennakolta
ennustaa. Eikä sekään ihmetytä, että muutamat mahtavat henkilöt
tahtoivat asettaa vallitsevan mielialan ja siitä koituvan vaaran
korkeimmassa paikassa räikeämpään valoon kuin se oikeastaan oli,
osoittaakseen alamaista uutteruuttaan ja intoaan ja lisätäkseen
suosiotaan itsevaltijaan silmissä.

Mutta keisari Nikolai ei ollut sellainen mies, joka olisi tuominnut näin
vakavia asioita ainoastaan yksipuolisen kuvailun mukaan. Hän tahtoi
ensin itse nähdä ja tutkia ja sitten toimia, ja hän päätti
mieskohtaisesti matkustaa Helsinkiin. Se olisi näet omiaan osoittamaan
hänen lempeyttään ja armoaan meidän maatamme kohtaan, jossa hän ei ollut
käynyt kahteenkymmeneen vuoteen, ja samalla olisi hän itse tilaisuudessa
muodostamaan varmemman ajatuksen siitä mitä hänen selkänsä takana nyt
koetuksen hetken tultua oikeastaan oli.

»Keisari tulee!» leimahti ympäri maata kuin sähkökipinä, ja
pääkaupunkiin kiiruhti korkeita virkamiehiä, presidenttejä,
kuvernöörejä, piispoja, useita ylhäisempiä yksityishenkilöitä ja
muutamia kaikessa kiireessä kokoonpantuja lähetystöjä.

Oli maaliskuun 14 päivän iltayö ja pureva pakkanen. Lumi oli kasaantunut
korkeiksi kinoksiksi, peittäen kadut ja torit ja naristen jalkojen alla.
Silmänkantamaton ihmisjoukko oli myöhäisestä hetkestä ja pakkasesta
huolimatta kokoontunut yhteen, täyttäen kaksinkertaisella
tulisoihturivillä valaistun tien pitkältä sillalta pitkin Uniooninkatua
ja kauppatoria aina keisarilliseen palatsiin asti. Palatsi oli seisonut
monet pitkät vuodet autiona ja tyhjänä, mutta nyt sen jokaisesta
ikkunasta tulvehti ulos valovirta, sisällä näytti väkeä liikkuvan
kiireesti edestakaisin ja reki reen perästä ajoi sisään linnanpihaan,
kuljettaen palatsiin korkeimpia viranomaisia ja kenraalikunnan.
Kärsivällisesti odottelivat yhteensulloutuneet kansanjoukot kunnes
yht'äkkiä myöhäisenä yöhetkenä kuului kaukaista humua, joka nopeasti
läheni ja kasvoi voimakkaammaksi kunnes aivan läheltä alkoi kuulua
jylisevä eläköönhuuto; kokoonpakkautunut väkijoukko avasi tien keskeensä
ja huimalla vauhdilla ajoi esiin pitkä jono kolmivaljakolta avonaisine
kuomirekineen; lumi tulijain ympärillä tuprusi ja huuru pöllähteli
vaahtoisten, päristeleväin hevosten sieramista. Ensimäisessä reessä
istui mies, jonka kasvonpiirteet kaikki tunsivat, vaikkeivät olleet
koskaan häntä nähneet, ja hän kuunteli jyliseviä, raikuvia
eläköönhuutoja ystävällisesti nyökäyttäen päätään kansalle vastaukseksi.

Keisari oli tullut, hän oli nyt Suomessa, meidän kaupungissamme! Ja
riemastus oli rajaton.

Ensimäiseksi piti hänen käydä yliopistolla ja oli käynti määrätty
tapahtuvaksi kello 12 päivällä.

Meidän oli käsketty jo yhtä tuntia aikaisemmin saapumaan miehissä
yliopiston juhlasaliin, juhlapuvussa luonnollisesti. Silloin oli
ylioppilasluettelossa kaikkiaan noin 450 ylioppilasta ja niistä oli noin
350 saapuvilla kaupungissa. Kaikki ne, jotka olivat tulleet
ylioppilaiksi vuoden 1850 asetusten astuttua voimaan, olivat velvolliset
käyttämään säädettyä virkapukua. Mutta saapuvilla olleista ylioppilaista
kuului tuskin puoletkaan tuohon luokkaan ja toiset taas, vanhemmat,
käyttivät tavallista hännystakkipukua.

Kokoonnuttuamme saliin, koitui ylioppilasinspehtoriile,
pedellienpäällikkö parooni Hjärnelle ja hänen kuudelle pedellilleen
paljon puuhaa eroitellessaan virkapukuiset ylioppilaat siviilimiehistä,
jotka työnnettiin salin etäisempiin osiin, jotta me, joilla oli uudet ja
välkkyvät puvut, voisimme astua kaikessa loistossamme esiin ja asettua
lähimmille paikoille suuren käytävän ja parnasson ympärille. Pitkällisen
puuhan perästä ja kokkapuheita lasketeltua saatiin tämä eroittelu ja
sijoitteleminen viimeinkin tehdyksi ja meidät kaikki asianmukaiseen
järjestykseen. Pidettiin varmana, että keisarista kullanhohtoiset
virkapuvut näyttäisivät mieleisemmiltä kuin mustat hännystakit.

Hieman ennen kahtatoista astui ministerivaltiosihteeri, kreivi
Aleksanteri Armfelt sisään, seisahtui suuren sisäänkäytävän oven luo,
tervehti ja kumarsi kohteliaasti joka haaralle sekä lausui sitten tähän
tapaan:

»Hyvät herrat! Me tiedämme kaikki, että muutaman silmänräpäyksen
kuluttua meidän korkea hallitsijamme, Hänen Majesteettinsa Keisari,
meidän armollinen suuriruhtinaamme aikoo kunnioittaa yliopistoa
käynnillään täällä, ja hän tulee silloin kohdistamaan teille muutamia
ystävällisiä ja armollisia sanoja. Herrat tietävät kyllä, että
sivistyneellä nuorisolla on tapana tällaisessa tilaisuudessa jollakin
tavoin ilmaista myötätuntoisuuden tunteitaan tällaisen suosion
osoituksen johdosta itseään ja koko maata kohtaan, joka mielenilmaisu
aivan varmaan kohoaa sydämen pohjasta ja on kajahtava korkealle tässä
salissa. Minä oletan, että herrat ymmärtävät tämän yhtä hyvästi kuin
minäkin, eikä minulla senvuoksi ole mitään lisättävää.» Ja tämän
sanottuaan, kumarrettuaan molemmille puolille kohteliaasti, poistui hän.

»Herrat» tiesivät ja ymmärsivät tämän kaiken ilman hänen puhettaankin.
Mutta kun siihen aikaan ainoastaan aniharvat ymmärsivät venäjänkieltä,
jolla kielellä keisari puheensa piti, syntyi siitä sangen omituinen
sekasotku.

Tuskin oli kello lyönyt kaksitoista kun suuren sisäänkäytävän
kaksoisovet avattiin ja keisari astui sisään, jälessään muutaman
askeleen päässä loistava seurue; hän astui reippain, tahdikkain askelin
pitkin pääkäytävää alas parnassolle. Tultuaan opetusistuimelle kääntyi
hän yleisöön päin. Hänen molemmilla puolillaan seisoi kaksi hänen
poikaansa, miltei yhtä uljaita kuin hän itse -- Aleksanteri, Konstantin,
Nikolai ja Mikael -- ja heidän taakseen asettautui kokonainen parvi
kumartelevia ja hymyileviä kenraaleja ja ministerejä
kullankirjailluissa, krasjaanilla varustetuissa ja nauhoin
koristelluissa univormuissaan, loistava ja välkkyvä joukko.

Minun paikkani oli vain muutaman askeleen päässä keisarista, joka seisoi
aivan vastapäätä minua. En voinut katsettani irroittaa miehestä, jonka
paljas nimi kykeni maailmaa vapisuttamaan. Minä seisoin kuin
loihdittuna, enkä ole koskaan, en ennemmin enkä myöhemmin, katsellut
niin vaikuttavia kasvoja. Hänen piirteensä eivät koskaan unohdu sen
mielestä, joka ne kerrankaan on nähnyt. Kaikkia muita pitempi oli hän,
erinomaisen kaunis ja ryhdiltään uljas ja arvokas, ja hänessä huomasi
selvän leiman siitä tietoisuudesta, että hän oli itsevaltias yli sadan
miljoonan ihmishengen ja yli maan niin laajan, joka ulottui
Ahvenanmaalta Beringin salmeen ja Valkoisesta- Mustaanmereen. Hänen
katseensa oli avoin mutta samalla ankara ja käskevä: sen edessä
ikäänkuin lyyhistyi kokoon ja tunsi oman vähäpätöisyytensä. Hänen
äänensä oli korkea, kirkas, miellyttävä ja kaikuva kuin hopeakello. Hän
oli henkilöitynyt majesteetillisuus.

Muutaman silmänräpäyksen verran katsottuaan edessään seisovaa nuorekasta
joukkoa, piti hän lyhyen puheen, mutta pahaksi onneksi venäjänkielellä,
josta emme sanaakaan ymmärtäneet. Puhe lienee pääpiirteissään sisältänyt
ilmoituksen siitä, että hän, joka aina oli rakastanut rauhaa kansojen
korkeimpana onnena, oli kuitenkin nyt tullut pakoitetuksi tarttumaan
miekkaan auttaakseen uskolaisiaan, armeenialaisia ja bulgarialaisia,
jotka olivat huutaneet häntä avukseen ja suojakseen sitä väkivaltaa ja
sortoa vastaan, jota Turkki oli ryhtynyt heitä kohtaan
häikäilemättömästi harjoittamaan. Mutta silloin olivat Ranska ja
Englanti omanvoitonpyyntöisten ja itsekkäiden laskelmien perusteella ja
kateellisina Wenäjän lisääntyneestä vaikutusvallasta yhtyneet hänen
vihollisiinsa ja julistaneet Wenäjää vastaan sodan. Vihollinen on
voimakas ja mahtava, lisäsi hän, ja senvuoksi uhkaa meitä kaikkia ja
isänmaata suuri ja lähellä väijyvä vaara.

Tässä keskeytti hän hetkiseksi ja katseli ympärilleen ikäänkuin tahtoen
havaita minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet.

»Herrat», jotka eivät olleet ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan vaan
luulivat että se nyt loppui, muistaen kehoituksen että heidän tulisi
»korkealle kajahtavasti ilmaista myötätuntoisuuttaan», ratkesivat nyt
raikuvaan eläköönhuutoon niin että sali kajahti, ollen varmoja siitä
että he näin osoittivat mitä suurinta kunnioitustaan ja suosiotaan
hallitsijalle.

Näki selvästi kuinka hän hämmästyi kuullessaan tälle kohdalle niin perin
huonosti soveltuvat huudot. Hänen kulmakarvansa rypistyivät äkkiä yhteen
ja hänen kasvoilleen levisi uhkaava ilme, mutta vain silmänräpäykseksi,
sillä varmaankin käsitti hän heti tämän soman kohtauksen, hänen uhkaava
katseensa muuttui hymyilyksi ja hän jatkoi puhettaan, joka sitten lienee
pääasiallisesti sisältänyt vain: että hän senvuoksi toivoi, kun tämä
vaara nyt yhä enemmän lähestyi meidän rannikoitamme, että sivistynyt
nuoriso näyttäisi maalle hyvää esimerkkiä ja rientäisi vapaaehtoisesti
sotalippujen luo puolustamaan valtaistuinta ja isänmaata.

Vaikkei nytkään ymmärretty sanaakaan hänen puheestaan, oivalsivat
kuitenkin kaikki, että keisari oli nyt puheensa lopettanut, ja senvuoksi
kohotettiin jälleen kaikuva, riemukas eläköön niin että seinät huudosta
kajahtivat. Hyvin tyytyväisenä hänelle osoitetusta kunnioituksen ja
suosion ilmauksesta, nyökkäsi hän päällään useita kertoja mieltymyksensä
osoitukseksi, jonka jälkeen hän poistui salista, yhtä varmoin ja
pontevin askelin kuin oli tullutkin, koko loistavan seurueensa
saattamana.

Senjälkeen kävi keisari kirjastossa, Nikolainkirkossa, senaatissa ynnä
muualla. Kaikkialla, mihin hän vain meni, kohtasi hän eläköönhuutoja
kajauttelevia lukemattomia väkijoukkoja ja riemastusta, ja
mieltenilmaisujen sävystä voi hän hyvin huomata, että hänelle kaikkialla
omistettu kunnioitus ja suosio oli vapaatahtoista, eikä suinkaan
viranomaisten järjestämää ja aikaansaamaa. Hän osoittikin useissa
tilaisuuksissa mielihyvänsä siitä ja lausui, että hän nyt täydellisesti
luotti suomalaiseen kansaansa.

Tulipa sinä päivänä minne hyvänsä, vallitsi kaupungissa kaikkialla
eloisuus, liike ja riemastus -- kaikki olivat ulkosalla, »mies talosta»,
sillä kaikki tahtoivat vielä kerran ja niin usein kuin suinkin
mahdollista nähdä edes vilahdukselta tuon mahtavan olennon, jolla oli
valtijaskatse.

Mitään tanssiaisia ei toimeenpantu, sillä keisari oli, katsoen ajan
vakavuuteen, pyytänyt vapautua sellaisesta, mutta sensijaan kutsui hän
itse korkeimmat virkamiehet, kenraaliston ynnä muita juhlapäivällisille
keisarilliseen palatsiin. Päivällisten loppuessa saapui koko
ylioppilaskunta soihtukulkueessa paikalle ja lauloi etupihalla Suomen
laulun siihen sepitetyillä suomalaisilla sanoilla ja sitten
Maamme-laulun ruotsiksi, jolloin keisari ja perintöruhtinas, molemmat
puettuina Suomen kaartin univormuun, astuivat ulos ulkoparvekkeelle ja
kiittivät kunnianosoituksesta. Illalla oli kaupunki loistavasti
valaistu, muutamin paikoin kuultokuvinkin, nimimerkein j. n. e.



XXVI.

KUN MINÄ AIJOIN RUVETA HUSAARIKSI.


Tuona äsken kuvaamanani päivänä, niin sanottuna »keisarin päivänä» oli
meidän hyvässä kaupungissamme vallalla kaikkialla eloa ja liikettä ja
riemastusta. Kansaa parveili ja kuljeskeli edestakaisin kaduilla ja
toreilla saadakseen sattumalta, edes vilahdukselta nähdä mahtavaa
itsevaltiasta, kun hän kolmivaljakolla kiiti ohi huimaavaa vauhtia
loistavan seurueensa seuraamana. Kaikki tahtoivat nähdä, kaikki
tahtoivat kuulla jotakin siitä mitä päivän kuluessa oli tapahtunut.
Kaikki olivat ulkosalla, eikä kukaan halunnut istua kotona. Ravintolat
olivat luonnollisesti viimeistä paikkaa myöten täynnä; niissä
tungeskeltiin ja olipa siinä vaivannäköä tarpeeksi jos sai tuolin
itselleen puuhatuksi.

Kuta myöhäisemmäksi ilta kului, sitä vetreämmäksi kohosi mieliala.
Samppanjakorkkeja poksahteli ilmaan hieman siellä ja täällä. Kukin oli
tavannut ystäviään ja piti iloja heidän kanssaan myöhäiseen yöhön asti.
Vihdoin »pikkutunneilla» täytyi kuitenkin lähteä pois, ja hieman
hoippuvin jaloin ja raskain päin astelin minäkin kotiin.

Kun avasin oven eteiseen hämmästyin joltisestikin huomatessani siellä
passarimatamini nukkuvan sikeässä unessa korsaten. Ravistelin häntä
hieman ja unen pöpperössä kimposi hän seisaalleen tuoliltaan ja selitti,
että eräs palvelija oli käskenyt hänen odottamaan minun kotiintuloani,
vaikkapa kuinka myöhään sitten tulisinkin, ja antamaan minulle kaksi
erittäin tärkeää kirjettä heti luettavaksi.

Kärsimättömästi avasin minä ne. Epävarmat silmäni lensivät riviltä
riville, joita tuskin osasin lukea, vielä vähemmän pystyin oikein
käsittämään mitä kirjeissä puhuttiin. Molemmat kirjeet olivat sedältäni,
kenraalilta.[1] Toisessa pyysi hän minun tulemaan luokseen kello
kymmenen aikaan illalla tärkeään keskusteluun. Toisessa kirjoitti hän,
että hän oli turhaan odottanut minua luokseen määrättynä aikana ja
sentähden nyt *velvoitti vakavasti* minut saapumaan luokseen täydessä
univormussa *täsmälleen* kello kahdeksan seuraavana aamuna ja huomautti
ett'en missään tapauksessa enkä minkäänlaisten verukkeiden nojalla saisi
sitä laimiinlyödä. -- »Tulevaisuutesi riippuu tästä», lopetti hän
kirjeensä.

[1] *Anders Edvard Ramsay*, Kuopion maaherran Anders Johan Ramsayn
poika, oli syntynyt 1799, tuli kamaripaasiksi 1816, kapteeniksi
Preobraschenskin kaartiin 1825, jolloin hän toimi keisarillisen palatsin
päävahdissa joulukuun kapinan puhkeamisen aikana, ylennettiin everstiksi
ja tuli Suomen kaartin päälliköksi 1828, sivusadjutantiksi 1830, otti
osaa Puolan sotaan ja Varsovan valloitukseen, ylennettiin
kenraalimajuriksi 1836, nimitettiin kaikkien Venäjän
tarkkampujarykmenttien tarkastajaksi, tuli kenraaliluutnantiksi 1847,
edusti Suomen ritaristoa ja aatelia kruunausjuhlassa Moskovassa 1856,
korotettiin vapaaherralliseen säätyyn samana vuonna, ylennettiin
kenraaliadjutantiksi 1858, nimitettiin kaikkien Puolaan sijoitettujen
joukkojen komentajaksi 1862 ja valtioneuvoskunnan jäseneksi 1873 oli
m. m. Aleksanteri Newskyn hohtokivi-tähdistön ja Vladimirin ensimäisen
luokan ritari ja sai Andreaksen tähdistön suurristin 1875, kuoli 1877.
Oli avioliitossa ensiksi vuodesta 1833 hovineiti *Constance
Reuterskjöldin* kanssa, joka oli syntynyt 1815 ja kuollut 1839, sekä
sitten vuodesta 1840 vapaaherratar *Augusta Mellinin* kanssa, joka oli
syntynyt 1817 ja kuoli 1843.

Silmiäni huikasi. Minun tulevaisuuteni! Mitä tekemistä hänellä on minun
tulevaisuuteni kanssa? Luin kirjeet moneen kertaan ja luin yhä
uudelleen, ymmärtämättä kuitenkaan mikä sedän oli aiheuttanut ne
kirjoittamaan ja mitä ne merkitsivät. Erityisesti sanat »täydessä
univormussa» olivat minulle käsittämättömiä, sillä ei suinkaan minun
tarvinnut paneutua täyteen univormuun mennäkseni setäni luo. Mutta
selvästi käsitin minä kuitenkin, että kysymyksessä täytyy nyt olla jokin
erittäin tärkeä asia; ja siksi suuresti kunnioitin minä setääni, tuota
tuimaa ja ankaraa kenraalia, ett'en voinut ajatellakaan olla
tottelematta hänen käskyään.

Ohimoitani jomotteli, päässäni takoi ja kalkutteli ja perin väsyneenä
edellisen yön valvomisesta ja koko tämän päivän lystinpitoloista aijoin
vain heittäytyä vuoteelleni ja nukkua. Mutta samassa muistin nuo kirjeet
ja aloin kastella kerta toisensa perästä kolottavaa päätäni kylmään
veteen, jolloin viinihöyryt vähitellen alkoivat haihtua, päänpakotus
herkesi ja käsityskykyni jonkun verran selkeni. Katsoin kelloa -- se oli
jo kolme -- siis ei ollut enää kuin viisi tuntia siihen, jolloin minun
piti olla määräpaikassa. Kun pelkäsin ett'en heräisi ajoissa jos kerran
maata rupeaisin, istuin mukavalle tuolille uinahtaakseni edes siinä
hieman. Mutta lakkaamatta syöksähdin minä siitä kelloa katsomaan, sillä
näin koko ajan unta että olin nukkunut yli ajan ja tulin liian myöhään.

Niin kului yö. Jo kello 7 aikaan aloin pukea päälleni ja määrätyllä
hetkellä olin setäni luona.

Hän kertoi, että keisari oli edellisenä päivänä juhlapäivällisten
jälkeen palatsissa kysynyt häneltä ja kreivi Armfeltilta tiesivätkö he
joko yksikään ylioppilaskunnan jäsenistä oli seurannut hänen
kehoitustaan ja ilmoittautunut halukkaaksi astumaan sotilasriveihin. He
olivat valtioviisaalla hienoudella vastanneet, ett'eivät he voineet
antaa majesteetille tässä asiassa mitään varmaa vastausta, vaan että he
kuitenkin olivat kuulleet, vaikkakin tosin vain huhupuheena, että useat
olisivat siihen halukkaita ja että mieliala ylioppilaskunnassa olisi
erinomaisen innostunut. Tämän kuullessaan oli keisari suuresti
ihastunut, ja hän tahtoi seuraavana aamuna nähdä ne ylioppilaat, jotka
jo olivat ilmoittautuneet. Setäni kysyi nyt minulta, tiesinkö jotakin
asiasta.

Minä vastasin, ett'en ollut kuullut kenenkään ilmoittautuneen ja ett'en
myöskään luullut kenenkään sitä tekevän.

»Siinä tapauksessa täytyy sinun ilmoittautua. Tässä ei auta mikään muu.»

Minusta tuntui kuin olisi veri suonissani jähmettynyt ja hämmästyneenä
moisesta ehdotuksesta vastasin:

»Minunko? Se on mahdotonta, setä hyvä, sillä minä en tunne kerrassaan
minkäänlaista kutsumusta antautua sotilasalalle.»

»Sinun täytyy kuitenkin, se on ehdottomasti välttämätöntä, eikä tässä
mitkään estelyt auta. Siitä voi riippua paljon, enemmän kuin tällä
hetkellä osaatte aavistaakaan, sillä keisari näyttää pitävän sitä
tärkeänä seikkana ja kysyy millä kannalla asia nyt on. Hetkisen perästä
menen minä keisarilliseen palatsiin ja silloin täytyy sinun seurata
minua. Ymmärrä minut kaikessa tapauksessa oikein, ilmoittautuminen ei
kuitenkaan ratkaisevasti velvoita sinua sittemmin astumaan riveihin. Se
saa riippua siitä mitä myöhemmin päätät.»

»Jos setä tosiaankin varmasti vakuuttaa, ett'ei siitä johdu mitään
pakkoa eikä vaaraa, niin voin tulla mukaanne, jos setä kerran käskee, ja
ilmoittautua halukkaaksi sotapalvelukseen.»

Hän vakuutti sen minulle, pyysi minua luottamaan hänen sanaansa ja
vaati, että tässä tapauksessa asian tulee jäädä ainakin toistaiseksi
meidän keskenäiseksi asiaksemme.

Noin kello 9 aikaan tulimme me palatsiin, jonne samaan aikaan ilmestyi
muitakin univormuniekkoja ylioppilaita. Meitä oli kaikkiaan kahdeksan.
Kreivi Armfelt oli näet kutsunut luokseen muutamia sukulaisiaan ja
tuttaviaan, jotka hän oli saanut tulemaan mukaansa samoilla perusteilla
kuin setäni minut.

Hetken odotuksen jälkeen suuressa salissa, astui sinne sisään
perintöruhtinas Aleksanteri, seurassaan kreivi Armfelt ja setäni. Hän
lausui, mitä ystävällisimmän hymyilyn väikkyessä kauneilla kasvoillaan,
meille muutamia sanoja, mutta ikävä kyllä venäjänkielellä, jota me emme
ymmärtäneet. Minä huomasin että setä sanoi hänelle jotakin, luultavasti
että minä olin hänen veljenpoikansa, jonka jälkeen perintöruhtinas loi
pikaisen, mutta sangen myötätuntoisen silmäyksen minuun. Sitten poistui
hän, mutta meidän käskettiin jäädä vielä saliin.

Ovet sisempiin huoneisiin avattiin jälleen jonkun ajan kuluttua ja
keisari astui saliin luoden meihin tutkivan katseen. Se oli läpitunkeva
ja kova. Kun setä silloin jälleen osoitti minua, huomasin kuinka
majesteetin katse samassa kirkastui ja hän nyökkäsi suopeasti päällään
minulle; minä tunsin kuinka minä, samallakuin syvään kumarsin, punastuin
ja kuinka koko ruumiini vapisi.

Sitten meni hän takaisin sisähuoneisiin, ja niin oli tämä keisarin
puheilla käynti tehty.

Kun keisari oli sinä päivänä vielä käynyt Viaporissa ja toimeenpannut
suuren sotilasparaadin, läksi hän päivällisen syötyään paluumatkalle
ylioppilaiden hänelle laulaessa ja kansanjoukkojen riemuitessa.

Iltasella menin minä setäni luo saadakseni kuulla lähemmin
aamuvierailumme tuloksista. Setä oli mitä parhaimmalla tuulella ja
erittäin tyytyväinen asiain kulkuun. Keisari oli ollut sangen hyvillään
nähdessään että jo kahdeksan oli ilmoittautunut ja tultuaan vakuutetuksi
että tämä oli vain vähäinen alku. Sedälle oli hän erityisesti lausunut
muutamia armollisia sanoja sen johdosta että minä, hänen veljenpoikansa,
olin ollut ensimäisten ilmoittautujain joukossa, ja mielihyvissään siitä
tahtoi hän antaa armonsa sarven runsaasti vuotaa ja osoittaa minulle
niin suurta suosiotaan, että minut saataisiin, palveltuani vain kolme
kuukautta jo silloin Suomeen marssineessa Grodnon
kaartinhusaarirykmentissä, korottaa kornetiksi samaan rykmenttiin, ja
hän oli käskenyt Armfeltin merkitsemään nimeni tämän hänen armollisen
poikkeuslupauksensa yhteydessä kirjoihin.

Kun setä kertoi tuosta keisarin erinomaisesta suosionosoituksesta, aloin
minä horjua aikeissani ja tunsin voimakkaan kiusauksen houkuttelevan
minua heittäytymään sotilaalliselle alalle. Mahdollisuus päästä niin
nopeasti upseeriksi erääseen Venäjän parhaimmista rykmenteistä, loistava
univormu ja sitten luonnostaan lankeava hieno elanto Pietarissa, kaikki
tuo houkutteli minua suuresti. Tällä tiellä voisi kohoaminen käydä
päinsä nopeasti, arvattavasti paremmin kuin millään muulla ja kaikessa
tapauksessa -- niin ajattelin silloin -- olisi tuollainen elämä toki
hauskempaa kuin väsyttävä lueskeleminen ja pikkukaupunkilaiselämä
Helsingissä. Minä aloinkin senvuoksi yhä enemmän ja enemmän kiintyä
tuohon ajatukseen ja päätin kirjoittaa isälleni kysyäkseni häneltä
neuvoa ja saadakseni hänen suostumuksensa.

Vastauksen isältäni sain pian ja se oli ehdottomasti, vakavasti
kieltävä. Hän arveli etten ollut tarpeeksi aprikoinut tällaisen askeleen
merkitystä ja seurauksia, luuli että sedän uskottelut olivat minua
houkutelleet ja katsoi ett'ei minulla ollut mitään erikoisia taipumuksia
sotilasammattiin. Ja tässä on otettava huomioon vielä asian
taloudellinenkin, rahallinen puoli. Kysymyksessä olevassa rykmentissä
palveli silloin yksinomaan Venäjän rikkaimpien perheitten poikia ja olo
siinä tulisi minulle muodostumaan yhtäjaksoiseksi kieltäymyksien ja
nöyryytyksien ajaksi, koska minä toimeentulokustannuksissa en voisi
kilpailla näiden kanssa siitä yksinkertaisesta syystä, että isäni varat
eivät riittäisi niihin menoihin, joita tällaiseen komeilevaan elämään
vaaditaan, j. n. e.

Seurasin isäni neuvoa ja heitin mielestäni tuon lyhyen unelmani, mutta
olen sittemmin usein miettinyt, millaiseksihan kohtaloni olisi
muodostunut, jos sittenkin, vasten isäni kieltoa, olisin antautunut
sotilasuralle, jossa minä nopeasti olisin voinut kohota arvoasteissa
keisarillisen armon ja siihen aikaan korkeimmassa suosiossa olevan
setäni mahtavan suojeluksen turvissa. On mahdollista, että siinä
tapauksessa nyt olisin vanha virkaeron saanut venäläinen kenraali,
ehkäpä suomalainen senaattori sen sijaan että -- piirtelen näitä
kuvauksia. Sillä tavalla elämämme vaiheet useinkin riippuvat sattumasta.
Mutta minä en ole milloinkaan ymmärtänyt tarttua punaseen lankaan, kun
sitä minulle on tarjottu.

Meistä kahdeksasta, jotka silloin vapaaehtoisina sotapalvelukseen
ilmoittauduimme, tuli sittemmin ainoastaan yksi sotilaaksi -- ja hänkin
vain erääseen tavalliseen jalkaväkirykmenttiin.

Keisari sai pian ajatellakseen tärkeämpiä asioita, kuin sen, astuiko
muutamia suomalaisia ylioppilaita sotapalvelukseen vaiko ei. Ja
ennenkuin vuosi oli kulunut, oli tämä mahtava henkilö itse jättänyt
maallisen katoavaisuuden.



XXVII.

ENSIMÄINEN SOTAVUOSI.

1854.


Jo muutaman päivän perästä keisarin lähdettyä Helsingistä, huomattiin
nopeasti toisiaan seuraavissa päiväkäskyissä, toisessa toisensa jälkeen,
sota-asioita selitettävän ja vahvistettavan.

Keisarillisessa manifestissa huhtikuun 11 päivältä selitettiin kaikelle
kansalle, kuinka mahtavat kateelliset viholliset vastoin kaikkea
oikeutta olivat hyökänneet Wenäjän kimppuun, yrittäen syöstä sen siitä
ylevästä asemasta, johon Jumala sen oli kohottanut. Mutta Wenäjä ei
ollut unohtanut Jumalaansa, ja hän oli varmasti auttava sitä sodassa.
Manifesti loppui tuttuihin sanoihin: »Uskon ja kristikunnan puolesta me
taistelemme! Kun Jumala on meidän kanssamme, ken voi meitä vastaan
seistä?»

Tämän piti antaa kaikille rauhottava luottamus sodan onnelliseen
ratkaisuun.

Kenraalikuvernööri Rokassoffskylle uskottiin maan kaikkien joukkojen
ylipäällikkyys ja hän sai sitäpaitsi sotatilan johdosta laajan
toimintavallan. Kenraali Nordenstam määrättiin korkeimmaksi
esikuntapäälliköksi, setäni kenraali A. Ramsay tuli Helsingin-Turun
rannikkopuolustusväen päälliköksi, kenraali von Wendt Pohjanmaan
j. n. e. Erillään muista olevalle Ahvenanmaalle, johon vihollinen
luultavasti ensiksi kohdistaisi hyökkäyksensä, määrättiin eversti
(sittemmin senaattori) Knut Furuhjelm parin komppanian kanssa Turun
suomalaista krenatööriväkeä.

Suomen kaarti ei kuitenkaan saanut ottaa osaa oman maan puolustukseen,
vaan määrättiin se lähtemään aluksi Pietariin; siellä oli se kesällä
keisarillisen perheen henkivartiostona Pietarhovissa ja siellä se
suuremmoisilla juhlallisuuksilla, joissa keisari ja suuriruhtinaskin
olivat läsnä, heinäkuun 17 päivänä vietti 25-vuotista kaartina olonsa
riemujuhlaa. Vasta myöhään syksyllä lähti se marssimaan Puolaan, jossa
se sai paljon kärsiä suurten rasitusten, kärsimysten, kelpaamattoman
ravinnon y. m. sekä varsinkin turmiota levittävän lavantaudin johdosta,
huveten siinä määrin, että täältä lähteneestä täyslukuisesta
miehistöstä, 1000:sta miehestä, ja kaksi kertaa sinne lähetetystä,
Hämeenlinnassa kootusta 500-miehisestä reservistä, ainoastaan 220
miestä, jotka eivät kertaakaan olleet tavanneet vihollista retkellään,
oli tähteenä joukkojen kotiintullessa lokakuussa 1856.

Mutta nyt oli meille rakkaaksi käyneen kaartin pataljoonan lähdettävä
matkalle. Suuremmoinen juhla-aamiainen järjestettiin seurahuoneelle,
jossa mieliala oli erittäin lämmin ja sydämellinen ja jossa toivotettiin
matkaanlähteville ystäville onnellista matkaa, kunniaa ja voitokasta
takaisintuloa. Kaupungin seurapiirit ottivat runsaslukuisina osaa
aamiaisiin ja monta kyyneltä siinä vuodatettiin. Professori Ilmoni piti
pataljoonalle mahtipontisen puheen, johon kenraali Ramsay arvokkain
sanoin vastasi. Topeliuksen sepittämästä runosta laulettiin säkeet:

      »Malja urhojen kaatuvien!
      ja malja niiden mi palaa!
      Joku tai monta voittojen miestä,
      tervetultua kotiin taas!
      Suomen kaarti ei konsaan petä
      isänmaata ja kunniaa.»

Innostus oli rajaton. Porilaisten marssin ja Maamme-laulun sävelten
kaikuessa marssittiin ympäri salia ja riemuittiin, juotiin ja
puristettiin jäähyväisiksi ystävän kättä aina iltamyöhään asti.
Seuraavana aamuna lähti pataljoona matkalle ja silloin virtasi koko
kaupungin kansa pitkälle sillalle ja maantielle, ajoivatpa monet
lähimpään majataloonkin saadakseen vielä siellä tyhjentää viimeisen
jäähyväismaljan lähteväin kanssa. Hetki oli juhlallinen, sillä kukapa
voi silloin tietää näkisikö ensinkään ja milloin kukin toisensa jälleen.

Pienen suomalaisen pataljoonan sijaan, joka marssi kaupungista pois,
samoili sinne joukottain venäläistä sotaväkeä. Ensin tuli parin päivän
väliajoilla neljä kaunista ja hyvässä kunnossa olevaa
krenatööridivisionan rykmenttiä kenraali Güldenstubben johdolla, joiden
kunkin saavuttua kaupunki toimeenpani aina jonkunlaiset pidot
rykmentille. Niiden perässä saapui kaupunkiin tykistöpattereja,
sapööripataljoonia ja kasakkarykmenttejä sekä kaikenlaisia muita
joukkoja toinen toisensa jälkeen.

Niinpä tuli huhtikuun alussa kaupunkiin korea Grodnon husaarirykmentti,
päällikkönään kenraali Aderkas ja eversti Lautrec de Toulouse sekä liuta
muita hienoja ja sorjia upseereja, jotka Helsinkiläis-piireissä avosylin
vastaanotettiin. Muutaman päivän perästä heidän tulonsa jälkeen
toimeenpantiin heidän kunniakseen erinomaisen hyvin järjestetyt ja
vilkkaat tanssiaiset Oelzen salongissa; pian voittivat nuoret
ratsumiehet siellä naisten suuren suosion ja helposti näyttivät he
pystyvän lohduttamaan tuntumattomiin naismaailman surun suomalaisten
upseerien lähdön johdosta. Heidän joukostaan muistan nyt erityisesti
kolme hienoa ja kaunista luutnanttia, Strandman'in ja Leonoffin sekä
aina iloisella tuulella olevan Kisileffskyn -- tanssin päämiehen.
Muutaman viikon perästä vastasivat he heille osoitettuun
kohteliaisuuteen kutsumalla vuorostaan kaupungin hienoimmat seurapiirit
jos suinkin mahdollista vielä ylellisempiin, suuremmoisempiin
tanssiaisiin, joissa samppanja virtana valui ja masurkan vinha viuhke
oli miltei loppumaton.

Veljestyminen tuon hienon rykmentin upseerien kanssa kävi kuin
itsestään, ja meistä tuli jokapäiväisen seurustelun pohjalla pian hyviä
ystäviä.

Kaupungissa hyrähti hereille hilpeys ja eloisuus, ja kun kasarmit eivät
likimainkaan riittäneet näin suuren sotilaspaljouden majoittamiseen,
täytyi suuri osa miehistöä sijoittaa asumaan taloihin, 20-30 kuhunkin.
Kaduilla vilisi kaikenlaisiin eri joukko-osastoihin kuuluvia upseereja,
ravintoloissa oli tungosta, kannukset kilahtelivat kaikkialla ja
samppanjakorkit paukahtelivat pöytien ääressä aamusta varhain
iltamyöhään eli oikeammin sanottuna iltamyöhästä aamuun asti.

Kaupunki oli yhtäkkiä muuttunut kenttäleirin kaltaiseksi. Kaduilla
nähtiin päivät pääksytyksin kuljetettavan tien täydeltä tykkejä,
ampumavaroja ja muonatarpeita, joita vietiin joko linnoitukseen tahi
kaupunkiin järjestettyihin varastopaikkoihin; leipomoita ja
ruutikellareita rakennettiin useihin eri kohtiin; veistämöillä
valmistettiin tykkivenheitä; pattereita varustettiin jonkun verran joka
paikkaan, Kaivopuistoon, Punavuorille, Lapinlahteen, Drumsöhön ja
Viaporin ympärillä oleville saarille; kasakoita ja husaareja lenteli
edestakaisin kuljetellen käskykirjelmiä ja sanomia, ja tuntui kuin
kuuluisi hopearuplain helinää kaikkialla, niitä kun joukottain
kylvettiin ympäriinsä.

Kaksi eri virtaa vyöryi vastakkain. Kun venäläisiä joukkoja marssi
kaupunkiin, tapasivat ne toisia kulkujoukkueita, jotka tulivat heitä
vastaan kaupungista poispäin. Täydellinen pakokauhu oli vallannut
Helsingin, jota pidettiin perikatoon tuomittuna. Suomen pankki teki
alun, paeten jo rekikelillä Hämeenlinnaan, ja kun se ei vielä sielläkään
katsonut aarteittensa olevan kyllin hyvässä turvassa, jatkoi se
vaellustaan Mikkeliin. Sen jälkiä seurasivat kaupungista pois senaatin
arkisto, kirjaston kallisarvoisin omaisuus, yliopiston kokoelmat,
yleiset kassat ynnä muut.

Kun kaupungin asukkaat huomasivat kuinka kauhu oli vallannut
viranomaiset, eivät hekään sitä voineet välttää, vaan kiirehtivät
nopeasti saattamaan suuriarvoisimman omaisuutensa turvaan. Kaikki
sellainen sumputtiin kääreisiin ja lähetettiin pois kaupungista. Pitkät
loppumattomat kuormajoukot, täynnä tavaraa, kulkivat verkalleen
kelirikossa pitkin viheliäiseen kuntoon ajettuja teitä, kuljettaen
kaikenlaista kapinetta säilöön läheisimmälle maaseudulle. Voi helposti
kuvitella kuinka paljon tavaroita tällä tavalla raahatessa meni
kerrassaan pilalle ja turmeltui.

Pidettiin aivan varmana että vihollisen luodit tulisivat polttamaan
Helsingin. Tällaisen onnettomuuden välttämiseksi julkaistiin määräys,
joka velvoitti talonomistajat laittamaan joka talon katolle yhden tahi
pari tynnyriä, joiden tuli aina olla vettä täynnä ja valmiina
sammuttamaan tulen, jos se syttyisi kaupunkiin heitetyistä
tuliraketeista. Hullunkurisilta, ikäänkuin haikaranpesiltä näyttivät nuo
kaikki tynnyrit katoilla, eikä niiden täyttämisestä niinkään vähäistä
puuhaa koitunut, kun kaupungissa ei vielä silloin ollut edes vesijohtoa.
Kaikeksi onneksi ei niitä kuitenkaan tarvinnut tarkoitukseensa käyttää,
samoin kuin ei joutilaiksi joutuneista merimiehistä kokoonpannulle
palosammutuskomppaniallekaan koitunut mitään puuhaa.

Kevät tuli sinä vuonna aikaseen ja jos rannikot ja lahdet kauan
jäävaippaisina viipyivät, lainehtivat kuitenkin meren aallot vapaina jo
huhtikuun alussa. Jo huhtikuun 8 päivänä voitiin Tähtitorninvuorelta
tähystimellä nähdä muutamia jättiläismäisiä höyrylaivoja, jotka kaukana
meren ulapalla liikuskelivat edestakaisin, tupruuttaen taivaalle paksuja
valtavia savupatsaita. Siitä hetkestä alkaen seisoi siellä päiväkaudet
suuria väkijoukkoja tähystellen innokkaasti ja uteliaina merelle,
ihmetellen, oudostellen ja kysellen. Merellä näkyvät laivat muodostivat
yhtyneitten englantilaisten ja ranskalaisten laivastojen etujoukon, joka
oli nyt amiraalien Napier'in ja Deschênes'in johdolla purjehtineet
Suomenlahdelle.

Kaupungin harvalukuiset kauppalaivat makasivat yhtä hyvässä turvassa
kuin venäläiset sotalaivatkin pohjois-satamassa, linnoituksen tykkien
suojassa. Mutta niin ei ollut asianlaita kaikeksi onnettomuudeksi moniin
suomalaisiin laivoihin nähden, jotka sota valtamerien kaukaisilla
ulapoilla yllätti. Vain harvat, mitätön osa niistä ennätti pelastua,
osaksi puolueettomiin satamiin, joissa moni laiva täytyi polkuhinnasta
myödä, mutta suurimman osan -- arvellaan enemmän kuin puolet -- ottivat
englantilaiset hyvänä makupalana kiini, jolloin ne auttamattomasti
jäivät vihollisen saaliiksi. Ne muodostuivat sodan ensimäiseksi suureksi
uhriksi Suomessa.

Pian sulivat kinokset huhtikuun auringon niitä säteillään suudellessa,
ja kuukauden lopulla olivat jo sisimmätkin satamat jääpeitteensä
luoneet. Silloin valtasi levottomuus jokaisen ja pelättiin mitä nyt
tulisi tapahtumaan kun eivät jäämöhkäleet enää olleet estämässä
vihollista meidän rannoillemme lähestymästä. Päivät pääksytysten seisoi
suuret joukot kansaa vuorilla, levottomasti tähystellen meren ulapalle
ja odotellen mitä huomispäivä mahdollisesti mukanaan toisi. Mutta
vihollisen suuret, komeat laivat, kaikkiaan noin 70, liikuskelivat vain
hiljoilleen kaukana ulapalla, milloin yhdessä joukossa useampia, milloin
vain kaksittain tahi kolme samassa joukossa. Hyökkäyksestä tahi
maallenoususta ei kuulunut mitään.

Mutta tulipa sitten toukokuun 20 päivänä Tammisaaresta tieto, että
ensimäiset laukaukset oli vaihdettu. Kaksi englantilaista laivaa oli
lähtenyt vetäytymään Pohjan lahteen päin. Kun ne sitten kulkivat aivan
Lapinlahden rannan vieritse, joutuivat ne sinne vahtiin pantujen
suomalaisten krenatööritarkk'ampujain hyvin tähdättyjen luotien
sateeseen. Laivoissa seisoi mastotouvien ja raakapuiden luona sekä
pitkin laivan reunuksia väkeä paljon, sangen sopivia maalitauluja,
joihin suomalaisten luodit aivan selvästi näyttivät osuvan, koskapa
rievut niistä riekaleina repeili ja vieläpä käsiä ja jalkoja ilmaan
pöllähteli -- mutta ihme ja kumma; ne seisoivat vain yhtä tyynesti ja
kuolemaa halveksivasti paikoillaan. Suomalaiset ärjyivät perkele! ja
luulivat että tai'at ja noituudet tässä on liikkeellä. Mutta he
olivatkin ammuskelleet vain sotamieskuvatoksia -- englantilaisten
tavallinen sotasukkeluus merellä.

Molemmat sotalaivat höyrysivät edelleen lahteen päin. Hvitsandin luona
joutuivat ne erään rantapatterin kohdalle, josta singautettiin muutamia
laukauksia laivoja kohden, luultavasti kuitenkaan osaamatta niihin.
Paikalle kiiruhti silloin eräs venäläinen tykistöeversti mukanaan
vähälukuinen miehistö, mutta päästyään juuri parahiksi kukkulalle
ratsastaakseen siitä alas rannalle, sattui häneen kranaatti, tappaen
hänet ja muutamia ympärillä seisovia sotamiehiä siihen paikkaan. Siinä
»ensimäinen veripisara», joka innostutti Topeliuksen kirjoittamaan
helläsydämisen runon siitä, kuinka muukalaiset tulivat mereltä
tahraamaan ihanan keväämme ja kukkasten koristamat rantamme verellä.

      »-- -- -- vain Luoja yksin tietää
      mit' ensi pisara tää meille, teille maksaa!»

Hvitsandista kulkivat laivat Tammisaareen Leksvallin kautta vähääkään
välittämättä sinne asetettujen venäläisten krenatöörien ampumisesta.
Tammisaaresta ottivat he mukaansa muutaman ränsistyneen kuunarin ja
hinaten sitä perässään kulkivat samaa tietä takaisin lahden suulle,
jossa he ylpeinä teostaan polttivat laivan.

Mutta »Hvitsandin taistelu» se alkoi sodan Suomessa.

Puolustusta oli johtanut setäni, kenraali. Tieto tästä levisi nopeasti
Helsingissä, jossa sukulaiset arvelivat, että minun oli matkustettava
sinne onnittelemaan häntä kahakan onnellisen lopputuloksen johdosta.
Samoin oli Edvard Hisingerin laita, jonka isän omistamalla maalla
taistelutanner oli. Matkustimme sentähden yhdessä paikalle. Pääkortteeri
oli silloin vastapäätä Tammisaarta sijaitsevassa kauniissa Västerbyn
kartanossa (silloin tuomari Sundvallin omistama). Setäni otti meidät
sydämellisesti vastaan ja näytti hän tästä huomaavaisuudesta olevan
mielissään ja hyvillään. Päivällistä syötäessä esitettiin useita maljoja
sekä onnelliselle voittajalle että puolustuksemme menestymiselle ja
toivolle, että vihollinen joka paikassa samalla tavalla pakotettaisiin
vetäytymään takaisin saamatta mitään aikaan, j. n. e.

Meidän vielä istuessa päivällispöydän ääressä iloisen mielialan
vallitessa kuului etelästä päin tuimaa ammuntaa. Ei ollut epäilystäkään
siitä, etteikö Hankoniemen varustukset olleet kysymyksessä. Hyvin
levottomana ja mieli kuohuksissa lähetti setäni viestintuojia täyttä
laukkaa ajaen ja niin nopeasti kuin mahdollista noutamaan tietoja.
Illalla saimme tietää, että kuusi liittoutuneitten laivaa oli
pommittanut Gustafsvärnin ja Meyerfeltin pieniä varustuksia, mutta
olivat nämät urhoollisesti pitäneet puoliaan ja pakottaneet vihollisen
vetäytymään takaisin. Tämä tieto lisäsi illan hauskaa mielialaa ja antoi
luottamusta uusiin menestyksiin.

Mutta pian tuli surkeampia tietoja. Pohjanlahdelle oli myöskin osa
englantilaista laivastoa määrätty sulkemaan sen rannikot. Sen
päällikkönä toimi amiraali Plumridge, jota sittemmin tekojensa johdosta
sanottiin »Paloamiraaliksi». Toukokuun 30 p:nä hyökkäsi hän
varustautumattoman Raahen kimppuun ja poltti siellä viisi laivaveistämöä
kaikkine rakennuksineen ja laitoksineen, pikiruukin, tervahovin, jossa
silloin oli 8000 tynnyriä tervaa, kymmenen satamassa vielä
talviteloillaan olevaa laivaa ja suuret varastot puutavaraa. Tämän
ilkityön tehtyään purjehti hän samalla tavalla turvattomaan ja
varustuksettomaan Ouluun, jossa 2 p:nä kesäkuuta seitsemän veistämöä, 13
laivaa, 15,000 tynnyriä tervaa, 60 makasiinia, suunnattomat määrät
lankkuja ja muuta puutavaraa y. m. joutui tulen saaliiksi.

Täältä lähti hän Kokkolaan jatkaakseen siellä entiseen tapaansa ja
lähetti 7 p:nä kesäkuuta yhdeksän kanuunavenettä polttamaan laivoja ja
veistämöitä. Mutta siellä oli kauppaneuvos Donner porvarien etunenässä,
jotka hän oli houkutellut puolustautumaan, ja pikamarssissa oli kenraali
von Wendt kiiruhtanut sinne mukanaan kaksi komppaniaa venäläistä
sotaväkeä ja pari pientä kanuunaa. Kun englantilaiset laivat ja
kanuunavenheet saapuivat satamaan ja yrittivät laskea maihin, otettiin
heidät niin tuimasti vastaan, että he menettivät useita miehiä ja olivat
pakotetut vetäytymään takaisin, jolloin he vielä menettivät yhden
kanuunavenheen miehistöineen päivineen.

Tämä pieni voitto, joka yksinomaan on luettava asukkaiden miehekkään
esiintymisen ansioksi, herätti yleistä riemua koko maassa ja riitti
kyllä pidättämään vihollisten laivat muista rantakaupungeista.

Mutta ei ainoastaan meidän maassamme kuulunut voimakasta nurinaa
Plumridgen sodankäyntitavasta, johon kuului tulipalot ja rauhallisten,
turvattomain asukkaiden omaisuuden hävittämiset, vaan herättipä se
ankaraa moitetta Englannin parlamentissakin, jonka vuoksi tuollaiset
hävitykset eivät senjälkeen enää uusiintuneetkaan sodan aikana.

Helsingissä odotettiin joka päivä hyökkäystä linnoituksen kimppuun,
sillä Porkkalan luokse oli liittoutuneitten laivasto -- noin 80 suurta
laivaa -- kokoontunut, ja näytti se valmistelevan hyökkäystä. Useita
kuljetuslaivoja oli saapunut sinne, tuoden ampuma- ja muonavaroja, ja
kaikki näytti heinäkuun puolivälissä olevan valmiina päällekarkaukseen,
kun koko laivasto silloin yhtäkkiä purjehti länteen päin.

Oli mitä ihanin alkukesä ja luulenpa etten milloinkaan ennen enkä
jälkeen ole nähnyt niin iloista, sanonpa surutonta elämää kaupungissamme
kuin silloin. Tosin ei enää ollut suurien tanssiaisten aika, mutta
sensijaan oli rajaton määrä pienempiä huvitilaisuuksia, joiden
etunenässä olivat aina Rokassoffskyt, matkoja luonnon helmaan ja
pienillä valtion höyryaluksilla saaristoon, soittokunta aina laivalla
mukana, ulkoilmajuhlia mitä erilaisimpia, ohjelmassa usein tanssiakin.
Tämän tavattoman eloisuuden sai aikaan kaupunkiin majoitetun sotaväen
paljous ja etenkin Grodnon husaarit. Minä oletankin nyt, että tällaista
eloisaa elämää vartavasten ylläpidettiin kenraalikuvernöörin taholta,
jotta kaupunkilaisista saataisiin rauhattomuus ja ehkä miehuuttomuuskin,
joka muutoin olisi heidät vallannut, karkoitetuksi. Ja aivan varmaan
olikin tämä hyvä keino kaikkien pelkurien rohkaisemiseksi.

Yliopistossa oli lukukausi sodan tähden lopetettu jo 15 päivänä
huhtikuuta, mutta hauska elämä ja monet yhä jatkuvat huvitukset
pidättivät minut kaupungissa lähelle juhannusta, jolloin minun kuitenkin
täytyi totella isäni järkähtämätöntä määräystä ja vaikkakin kaipuulla
jättää Helsinki ja matkustaa maalle.

Liittoutuneitten laivastot olivat Porkkalasta lähteneet länteen päin ja
heinäkuun lopulla kokoontuneet Ahvenanmaan saaristossa. Sinne saapui
niinikään marsalkka Baraguay d' Hilliers mukanaan 15000 miestä
ranskalaista sotaväkeä. Myöskin englantilaista meriväkeä nousi näiden
keralla maihin lähellä Skarpansin kylää. Elokuun 13 p:nä alkoi
Bomarsundin pommitus. Tuon komean linnoituksen rakentamiseen oli Suomen
valtion varoista uhrattu suuret summat ja sitä oli rakennettu jo 25
vuotta ja sittenkin siitä vasta osa oli valmiina. Ulkovarustusten
tekemiseen ei vielä oltu edes ryhdyttykään.

Pitkästä välimatkasta huolimatta meren yli voimme me tyynenä kesäpäivänä
hyvin tarkkaamalla kuulla Björkbodaan laukausten vaihdon, jylinän ja
jyskeen. Kolme vuorokautta kesti pommitus. Jo 14 päivänä täytyi yhden
tornin rohkean vastarinnan jälkeen antautua ja seuraavana päivänä
molempain toisten. Tämän jälkeen kohdistivat kaikki laivat tulensa
päälinnoitusta vastaan, jota linnan päällikkö, kenraali Bodisco
urhoollisesti puolusti, mutta täytyi senkin 16 p:nä elokuuta antautua.
Sekä hän että eversti Furuhjelm ja noin 2000 mieheen nouseva
puolustusväki vietiin laivoihin ja lähetettiin sotavankeina osa
Englantiin osa Ranskaan. 40:llä yht'aikaa sytytetyllä miinulla
räjäytettiin tuo komea ja kallisarvoinen linnoitus sitten ilmaan niin
ett'ei siitä jäänyt kiveä kiven päälle. Lienee ollut erinomaisen
suuremmoinen näky, kun koko tuo mahdottoman suuri kivirakennusten joukko
yhdessä silmänräpäyksessä lensi ilmaan.

Kun tieto Bomarsundin kukistumisesta saapui Pietariin, alettiin siellä
pelätä, että laivastot kääntyisivät hyökkäämään paljon heikomman
Hankoniemen kimppuun ja että Bomarsundin kohtalo odottaisi tuota pientä
linnoitusta, joka jo kerran sinä kesänä oli niin mainiosti
puolustautunut. Estääkseen tämän linnoituksen joutumasta vihollisen
käsiin, lähetettiin hetimiten käsky räjäyttämään se ilmaan, ja
pantiinkin tämä toimeen 27 p:nä elokuuta.

Tähän loppuivat varsinaiset sotatapahtumat kesällä 1854. Laivastot
pysyttäytyivät kuitenkin kauan vesillämme, mutta ryhtymättä mihinkään
mainittavampiin tekoihin, ja vasta joulukuun alussa, kun sisäisemmät
purjehdusväylät alkoivat jäätyä, vetäytyivät ne kotimaihinsa.

Kokonaisen vuoden olimme jo olleet eristettynä kaikesta liikenteestä
meritse ulkomaille. Varastot alkoivat tyhjetä ja monien tarvevälineiden
puutetta alkoi ilmetä. Ainoa tie, jota myöten varmuudella voitiin
tavaroita kuljettaa, oli Tornion kautta, mutta pitkä kuletusmatka teki
ne arveluttavan kalliiksi. Antautumalla suureen vaaraan kiinijoutumiseen
nähden purjehtivat kuitenkin muutamat pienehköt ahvenanmaalaiset veneet
meidän ja Ruotsin rannikon väliä, kulettaen mukanaan varsinkin
tarpeellisimpia tavaroita. Mutta maan koko varsinainen kauppa, vienti ja
tuonti oli sodan aikana kokonaan lamassa, aiheuttaen siten mahdottoman
suuren tappion niin maalle kuin liikkeenharjoittajillekin. Kaikista
muistakin tuntui raskaalta ja painostavalta olla niin kauan eroitettuna
keskinäisestä liikenteestä muun maailman kanssa.



XXVIII.

TOINEN SOTAVUOSI.

1855.


Talvi oli tullut, meri oli jäässä, vihollinen vetäytynyt omille mailleen
ja meille oli siten muutamiksi kuukausiksi suotu jonkunlainen aselepo.
Mutta kaikesta päättäen tulisi sota kuitenkin kevään koittaessa jälleen
ilmiliekkiinsä leimahtamaan.

Uusia joukkoja saapui herkeämättä maahan, kaupunkeihin ja maaseuduille
tulvaili yhä enemmän ja enemmän sotaväkeä ja yhä uusia kenraaleja
ilmestyi tarkastuksille. Monenlaisiin eri toimenpiteisiin ryhdyttiin
maan tarmokkaaksi puolustamiseksi, m. m. pariin suurempaan ja
laajaseurauksiseen: tarkoitan ruotusotaväen kokoonpanoa ja
kenraalikuvernöörin vaihdosta.

Kaikkia mahdollisia keinoja sodan voimakkaaksi jatkamiseksi oli nyt
yritettävä ja käytettävä ja keisari osoitti maallemme erityistä
luottamustaan sallien sen omienkin poikain ryhtyä maataan puolustamaan.
Yhdeksän pataljoonaa kauan sitten hajoitettua ruotusotaväkeä tulisikin
sen vuoksi asettaa jälleen sotakuntoon. Kun erityinen komitea kenraali,
parooni C. von Kothenin johdolla oli ensin laatinut ja valmistanut
lähemmät määräykset tätä varten, julaistiin siitä keisarillinen asetus.
Käsky ruotusotaväen sotajalalle asettamisesta tuli ruotutilallisille
odottamatta ja äkkiä. He olivat pitkät ajat hallinneet ja viljelleet
tilojaan vähäistä kruunulle maksettavaa veroa vastaan ja senvuoksi
tuntuikin heistä nyt säädetty ruotusotaväen pito kerrassaan
rasittavalta.

Tosin laskettiin rasittava taakka täten maan ja varsinkin rahvaskansan
hartioille, mutta sitä lievensi se iloinen tunnelma, joka silloin
valtasi jokaisen mielen, että näet jälleen saatiin nähdä maassamme
koossa suomalainen armeija vanhalle, ruotujakoiselle, kansalliselle
pohjalle järjestettynä, ja nurina, jos jossakin sellaista ilmenikin,
häipyi senvuoksi helposti. Parooni von Kothen matkusteli itse kaikkialla
maassa ja piti kokouksia rahvaan keskuudessa; ja viisaudella,
säädyllisyydellä sekä monien paikallisten, olosuhteista riippuvain
sovittelujen avulla saatiin vaikeudet voitetuiksi niin että talonpojat
kaikkialla selittivät olevansa valmiit heti asettamaan vaaditun
miehistön sotajalalle. Eikä miehistöstä puutetta ollutkaan, sillä miehiä
oli runsaasti, jotka olivat halukkaita astumaan sotapalvelukseen.

Sopivan päällikkökunnan hankkiminen kaikkia näitä uudesta muodostettuja
joukkoja varten kävi vaikeammaksi. Wenäläiset upseerit eivät siihen
sopineet, sillä he eivät osanneet kansan kieltä eivätkä tunteneet
tapoja, eikä se sitäpaitsi olisi ollut maan lakien mukaistakaan. Mutta
löytyipä maassamme suuri joukko herrasmiehiä, jotka nyt asuivat
maaseudulla tahi olivat siviilitoimissa ja jotka entisaikoina olivat
palvelleet sotilasalalla, joko jalka-, ratsu- tahi vieläpä
meriväessäkin. Vaikka he olivatkin ijältään, arvoasteiltaan ja
aselajiensa puolesta aivan erilaisia, kehoitettiin heitä nyt kuitenkin
hyvää palkkaa vastaan ja nopean ylenemisen yllytyksellä jättämään tyynet
kotilietensä ja vaihtamaan auran miekkaan isänmaan puolustukseksi. Ja
kehoitusta noudatettiinkin sangen yleisesti. Lihavat, rehevät ja
hyvinvoivat maalaispatroonat, harmaahapsiset äijät seisoivat jälleen
rintamassa kuin nuoret luutnantit ja opettivat jäykin jäsenin nuoria
talonpoikaispoikia tahdin mukaan nostelemaan jalkojaan ja tekemään
kiväärillä kunniaa. Olipa tuo nyt sitten millainen hyvänsä, niin oli se
kuitenkin meidän oma sotaväkemme -- jotakin kerrassaan ja puhtaasti
kansallista -- ja senvuoksi ilolla ja myötätuntoisuudella sitä
tervehdittiinkin.

Parooni Kothen antoi ystävälleni Severin Falkmanille luottamustehtäväksi
piirtää ja värittää eri ehdotukset sotilaspuvuiksi. Tämä oli ensimäinen
Severi Falkmanille annettu julkinen tilaus. Ja hän antautuikin
tehtäväänsä täydellä todella valmistaen kolme eri ehdotusta, yhden
väriltään harmaan, toisen tummansinisen ja kolmannen viheriänmustan. Kun
erityinen komitea oli ensin täällä tarkastanut ehdotukset, lähetettiin
ne Pietariin, ja keisari vahvisti käytettäväksi harmaan puvun sileine
kullattuine nappineen. Sillä olikin muiden ehdotusten rinnalla se suuri
hyvä puolensa, että se väriltään oli vanhojen suomalaisten rykmenttien
historiallisten sotilaspukujen kaltainen.

Vanhaa, kunnioitettua ja yleisesti pidettyä kenraalikuvernööri
Rokassoffskyä eivät asianomaiset pitäneet kyllin tarmokkaana, eivätkä
myöskään katsoneet hänellä olevan sellaisia sotapäällikön lahjoja, joita
näytti tarvittavan ensikesäisiä suurisuuntaisia sotamelskeitä varten. 18
päivänä joulukuuta annetulla armollisella käskykirjeellä nimitettiin
hänet valtakunnanneuvoston jäseneksi, jollaisen tyynemmän toimialan
katsottiin hänelle paremmin sopivan, ja kenraali Berg, silloin Viroon
sijoitettujen joukkojen päällikkö, nimitettiin hänen seuraajakseen v. t.
kenraalikuvernööriksi.

Tieto Rokassoffskyn poistumisesta herätti kautta maan surua. Vasta
nimitettyä uutta kenraalikuvernööriä ei tunnettu ensinkään tai sitten
vain huhujen mukaan, jotka taas eivät olleet edullisimpia. Sitävastoin
oli eroava kenraalikuvernööri monivuotisen oleskelunsa aikana täällä
voittanut puolelleen kaikkien myötätunnon, sillä tiedettiinhän, että hän
rakasti maatamme ja piti lakejamme ja tapojamme kunniassa ja että hän,
missä vain oli voinut, oli aina koettanut edistää maan parasta.

Nämä tunteet ilmenivätkin nyt hyvästijättöhetkellä mitä moninaisimmassa
muodossa: kaupungin porvariston puolesta ojennettiin hänelle erityinen
adressi, useita lähetystöjä saapui eri haaroilta maata, senaatti tarjosi
eroavalle juhlapäivälliset ja lopuksi toimeenpani se seurapiiri, joka
oli läheisimmässä kanssakäymisessä eroavan kenraalikuvernöörin
vieraanvaraisessa kodissa, suuret tanssiaiset Oelzen salongissa,
hienoimmin jäljestetyt tanssiaiset, mitä kaupungissamme olen nähnyt.
Lähtiessä ojennettiin perheen jäsenille pikku lahjoja muistoksi siltä
paikkakunnalta, jonka he nyt jättävät ja jolla heistä niin paljon oli
pidetty. Useat meistä saattoivat lähteviä vielä lähimpään majataloon
heittääkseen heille siellä viimeiset jäähyväiset.

Joulukuun lopulla saapui kenraali Berg. Hän oli jo ikämies, mutta siitä
huolimatta teeskenteli näyttääkseen vielä nuorelta. Kun hänet näki,
huomasi hänessä heti omituisen sekoituksen vanhuudesta ja nuoruudesta,
jotka eivät oikein tahtoneet sopia yhteen; senpävuoksi täytyikin
ihmetellä mikä hänen kasvoillaan oikeastaan oli luonnollista, mikä
teennäistä, kunnes huomasi, että viimeksimainitut piirteet siinä
kuitenkin olivat voittavina. Sillä alkaen hänen välkkyvänvalkoisista
hampaistaan, pikimustasta tekotukastaan, maalatuista kulmakarvoistaan ja
viiksistään, vaaleanpunaisesta ihomaalista hänen kellertävillä
poskillaan pumpulivanulla pöyhisteltyyn rintaansa tahi kureliiveihin
saakka, jotka pönkittivät hänen ryhtinsä suoraksi, oli tottatotisesti
suurin osa koko miehestä vain keinotekoinen taideteos. Ne, jotka
sattuivat näkemään hänet ennenkuin hän oli aamupukeutumisensa
suorittanut, eivät tahtoneet tunteakaan tuota raihnasta ukkorähjää
jonkun hetkisen perästä muuttuneena reimaksi ja tuimaksi kenraaliksi.
Mutta hänen vilkas, älykäs katseensa, hänen hetkeäkään levähtämätön
kielensä, alituisesti elkeissä liikehtivät kätensä ja jalkansa
ilmaisivat kuitenkin vielä nuorekasta intoa. Sanat sinkoilivat hänen
suustaan kevyesti ja valloillaan kuin vesi putouksessa, hän toi esille
aatteita ja suunnitelmia joka hetki vinhalla vauhdilla ja eloisuudella,
milloinkaan syvemmin niihin käsiksi käymättä ja välittämättä siitä
joskin totuus ja tosiasiat saivat hieman alakynteen vilskahtaa.

Pian havaittiinkin, ett'ei sellainen luonne voisi käsittää meitä eikä
sopia hyvin yhteen suomalaisen miettiväisyyden ja hitauden kanssa;
räikeänä vastakohtana hänen luonteelleen oli myöskin meidän
yksinkertaisuutemme ja vastenmielisyytemme kaikkea turhuutta ja loistoa
kohtaan. Tämä kaikki pian huomattiin, samoinkuin sekin seikka, että
hänen varma uskonsa omasta kyvystään ja kaikkiviisaudestaan oli
kerrassaan rajaton.

Luontaisen vilkkaan eloisuutensa ohella oli hänellä erinomainen työkyky.
Hän nukkui ainoastaan muutamia tunteja ja oli työntouhussa milt'ei
vuorokauden läpeensä. Kyllä saivat adjutanttijoukot, ylimääräiset
virkailijat, sotakamreerit, sotajääkärit ja sananlennättäjät nyt työtä.
Sillä joka hetki lähetettiin sellaisia eri haaroille kaikenlaisissa
asioissa, joita suinkin ajatella voi. Niin pystyi hän saamaan työtä ja
touhua koko tuolle ennen tarpeettomalle palvelijajoukolle itse siitä
vähääkään väsymättä.

Uusi sotapäällikkö ryhtyi toimiinsa suurella innolla ja tarmolla.
Kaikkea ennen tehtyä piti hän kelvottomana ja moitti. »Kaikki on tehtävä
uudelleen», oli hänellä tapana useimmiten sanoa. Uusia pattereja
rakennettiin Harakkasaarelle, Drumsöhön ja muualle Helsingin
ympäristölle; kaksi peräytymistietä tehtiin kaikessa kiireessä, yksi
kaupungin länsi-, toinen itäpuolelle; satamaan ja linnoituksen
ulkopuolelle asetettiin miinuja, jotka eivät tosin viholliselle saaneet
mitään vahinkoa aikaan, mutta tärskäyttiväthän kyllä erään venäläisen
höyrylaivan, »Medvedin», ilmaan; uusia tavaramakasiineja ja
varastopaikkoja järjestettiin, ja usein saapui uusia sotaväkijoukkoja,
joita sitten sijoitettiin sinne tänne yli maan. Kaikille haaroille
ulotti hän väsymättömän toimintansa ja huolenpitonsa. Ennen vallinneen
tyynen luottamuksen sijaan olikin nyt jonkinlainen kuumeentapainen
levottomuus tunkeutunut kaikille aloille.

Eikä maassa vallitseva mielialakaan häntä tyydyttänyt. Sekin oli saatava
uuteen uskoon, »tehtävä uudelleen». Mielialan sävy oli saatava
sotaisemmaksi ja intoisemmaksi, jolloin se vasta vastasi hänen
käsitystään isänmaallisista ja vilpittömistä lainkuuliaisuuden
tunteista. Tällaisen »korkeamman tunnelman» herättämiseksi julaistiin
siihen aikaan suurta huomiota herättänyt tekele »Sana aikanaan», jonka
syntymiseen oli vaikuttanut maan arkipiispa ja jonka rovasti Hedberg oli
kirjoittanut. Teos ilmestyi sekä suomen- että ruotsinkielellä ja
levitettiin sitä useita kymmeniä tuhansia kappaleita ympäri maata. Sen
tarkoituksena oli herättää suurissa kansanjoukoissa mahdollisimman
pulppuilevaa isänmaallista innostusta ja varmaa luottamusta sodan
onnelliseen päättymiseen.

Ainehisto teokseen oli otettu ilmestyskirjasta, joka tälläkin kertaa,
niinkuin ainakin, oli sopiva alkulähde ja perustuskappale tällaisia
tilaisuuksia varten, sillä ilmestyksestähän voi löytää milt'ei mitä
tahansa. Ilmestyskirjan 17 luku oli nyt otettu lähemmin selvitettäväksi
ja siinähän osoitettiin, että Johannes jo pari tuhatta vuotta sitten oli
ennustanut tätä sotaa ja vihollisen lopullista, surkeaa ja säälittävää
tappiota.

»Verenkarvainen peto» oli näet Turkin valtakunta, joka yli neljän
vuosisadan kuluessa oli itseään kristittyjen verellä tahrannut. Ja
kutkapa sitten tuon pedon liittolaisia olivat? Johannes puhuu selvästi
»portosta, joka paljoin vetten päällä istuu ja jonka kanssa maan
kuninkaat huorin tehneet ovat», »ja se vaimo oli vaatetettu purppuralla
ja verenkarvaisella, ja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä ja
päärlyillä», mutta »juopuneena pyhäin verestä» ja »istuvana
verenkarvaisen pedon päällä». Tämä porttohan taas päivänselvästi kuvasi
hienoa, loistavaa, mutta jumalansa unohtanutta Ranskaa, joka
Pärttylinyönä ja vallankumouksen aikana »oli juopunut pyhäin verestä» ja
nyt ystävyysliittonsa kautta Turkin kanssa »istui tuon verenkarvaisen
pedon päällä». Ja näiden antikristillisten maailmanvaltain kanssa on
myöskin tuo maallisen kullan ja kalleuksien alle ahdistettu, yksinomaan
ajallista voittoa sammumattomasti janoava Englantikin tehnyt,
kauppaviekkautta silmälläpitäen, liiton, jonka taikaverkkoon se nyt
koettaa saada kiedotuksi niin monta valtakuntaa ja valtaa kuin
mahdollista. Mutta mitähän hyvää voidaan toki odottaa tuollaiselta
liitolta, joka »pedon» ja »porton» kanssa tehty on, kuten sitä
ilmestyskirjassa kuvaillaan? -- Tällä tavoin todistellen ja
toteennäytellen jatkaa hurskas kirjoittaja pitkin matkaa läpi teoksensa,
lopettaen sen todistamalla yhtä vakuuttavasti, yhä ilmestyskirjan
mukaan, että »meidän vihollistemme kuitenkin lopullisesti täytyy häpeään
joutua».

Ikävä kyllä ei evankelista Johannes ilmoittanut hänelle mitä
jälkimaailma tulisi hänen teoksestaan sanomaan, eikä sitäkään, että tuo
hänen niin häpäisemänsä ja vääräuskoiseksi syyttämänsä »verenkarvainen
portto» muutamia vuosikymmeniä myöhemmin tulisi olemaan Wenäjän mahtava
liittolainen ja valtiollinen tuki -- tosiaankin todistus siitä kuinka
epävakaista ja hullua on sekoittaa uskonto ja politiikka toisiinsa.

Samaan aikaan kuin kysymyksessä oleva merkillinen kirjoitelma levisi
ympäri maata myöskin eräs tekele, »Suomen sotaväen marssiveisu», jota
silloin juuri sotajalalle asetetut sotamiehet sangen yleisesti
lauloivat; se herätti suurta hilpeyttä ja rattoisuutta ja sitä useissa
eri tilaisuuksissa esitettiin. Runossa oli 20 säkeistöä, kaikki läpeensä
yhtä luonnollisen kaunistelemattomia. Lainaan siitä tähän seuraavan
makupalan:

      »Vihollinen rikas ompi --
      sitä kehuu, kerskailee --
      sivistyksens' itse onki,
      meille sit' nyt jakelee.
      Kiitos paljon! -- Meil' on hyvä,
      itse sivistykses' pidä!
      Hei fallera, fallera, falleralla,
      fallera, fallera.»

Ja runoelma loppuu seuraaviin, suomalaisille sotamiehille osoitettuihin,
ilahuttaviin ja luottamusta herättäviin sakeisiin:

      Kell' ois' hätä, kuka suris',
      keisar' asuu Pietarpuriss'!
      Hei fallera, fallera, falleralla,
      fallera fallera.»

Huolimatta aseiden kalskeesta ja hetken vakavuudesta elettiin
pääkaupungissa kuitenkin yhä jatkuvasti ja keskeytymättä iloista,
sanonpa huoletonta ja surutonta elämää, aivan niinkuin ennenkin.
Kaikenlaisia huvituksia, tansseja ja teaatteritilaisuuksia
toimeenpantiin melkein yhtä runsaassa määrin kuin ennen, ainoastaan
suurten virallisten tanssiaisten lukua näyttiin jonkun verran
supistettavan. Mutta niiden sijasta kukoistivatkin sitten ylimmillään
tanssiaiset Oelzen salongissa kerta viikossa, niin sanotut
»silkkitanssiaiset», sillä niihin osaaottamaan pääsi yksinomaan hienoon
seurapiiriin kuuluva »la crême», kerma, ja vain ne, jotka tuohon
kermastoon kuuluvina puuhan etunenässä liehuva kreivi H. Aminoff
otollisiksi katsoi; siis oli olemassa tiukka takuu siitä, että näihin
tanssiaisiin kokoontui vain ehdottomasti »sekoittamaton» seurapiiri.

Yliopistokin oli jälleen alkanut toimintansa, vaikkakin tosin sodan
tähden vasta 1 päivänä lokakuuta. Seuraten vanhempaini vakavia
kehoituksia käyttämään aikaani paremmin kuin tähän asti, olin minä
päättänyt tällä lukukaudella todellisella innolla käydä opinnoitiin
käsiksi. Ja niin minä aloitinkin ja koetin muutamien viikkojen kuluessa
pakoittaa itseäni päätöstäni toteuttamaan. Mutta helpompaa on antaa
moisia varoittavia neuvoja kuin niitä noudattaa. Eikä totisesti
ollutkaan helppoa istua päivät pääksytysten nenä kirjassa kiini
tällaisena eloisana ja kuohuvana aikana, jolloin sotatorvien
kajahtelevan kuultiin, pistimien välkkyvän nähtiin ja joka hetki odottaa
voitiin, että luodit jo omissa nurkissa viuhkaa alkaisivat. »Inter arma
silent musae» (aseiden keskessä runottaret vaikenevat) on vanha
lauselma, jonka todenperäisyyden minä silloin ymmärsin paremmin kuin
muulloin -- ja jota minä seurasin. Kunhan sodan jyskeet ovat loppuun
jylisseet ja kaikki jälleen tyyntynyt ja säännöllisille latusilleen
asettunut, silloinhan tulisi taas sopivampi aika lukujaan jatkaa. Mutta
tämä lukukausi sai mennä livahtaa samalla tavalla kuin monta
edeltäjäänsäkin.

Niin kului talvi edelleen huveissa ja huolettomassa luottamuksessa;
mutta sittenpä äkkiä kaikki muuttuikin.

Oli maaliskuun 5 päivän aamu, päivän, jota ei koskaan yksikään unohda,
ken silloin vain eli. Olin tullut myöhään edellisenä iltana kotiin
jostakin tilaisuudesta ja nukuin vielä kun eräs ystäväni astui
huoneeseeni ja kertoi, että maailmanhistoriallinen tapaus oli tapahtunut
sekä pyysi minun arvaamaan mikä tuo suuri sattuma sitten olisi.

»Sevastopol on kukistunut!» vastasin minä vähääkään epäröimättä.

»Ei. -- Väärin arvasit. -- Jotain paljon tärkeämpää on tapahtunut.»

»No, lieneepä sitten keisari kuollut.»

»Niin asia onkin.»

Muutamassa silmänräpäyksessä sukaisin vaatteet ylleni ja kiiruhdin ulos
saamaan varmuutta uutiseen, jonka todenperäisyyttä viimeiseen asti
epäilin. Sillä niin odottamatta oli tieto tullut. Ei oltu edes kuultu
että tuo voimakas mies olisi ollut sairaanakaan. Eikä kukaan
tapaamistamme nytkään tietänyt asiasta sen enempää kuin mitä huhu
kertoi. Hämmästyksen valtaamina ei ensi alussa oikein voitu tapahtumaa
ja elämää käsittää -- että hänkin, itsevaltias, oli vain kuolevainen
niinkuin kaikki muutkin. Vihdoin päästiin kuitenkin asiasta varmuuteen.
Keisari oli aivan äkkiä tahi vain lyhyen tautipuuskan jälkeen kuollut
Pietarissa maaliskuun 2 päivänä päivällä, joskin tieto tapahtumasta,
sähkölennättimen puutteessa, ennätti Helsinkiin vasta 5 päivää vasten
yöllä.

Siis ei epäilemistäkään enää. Tuntuipa silloin kuin olisi kuullut ajan
siivenlyöntien ilmassa humisevan; käsitettiin hyvin, että tämä hetki oli
sellaisten joukkoon luettava, jotka ovat maailmanhistorian kulussa
määrääviä ja ohjaavat sitä uusille suunnille; tuntui kuin ikkuna olisi
avattu ja raitis ilma virrannut helteiseen, ummehtuneeseen huoneeseen;
-- tuntui »kuin olisi joku kiinalainen muuri sortunut». Ihmetellen
ajateltiin mitä nyt tapahtumaan tulisi, kun mahtavan itsevaltiaan käsi
ainaiseksi oli herpaantunut? Kuitenkin tuntui selvästi siltä, että hänen
kanssaan oli kokonainen aikakausi ja vanha, kaikkea ehkäisevä
järjestelmä kadonnut ijäisyyteen ja että nyt valoisammat ajat
lähestyivät.

Kaupungissa puhkesi tällöin vilkas liike ja hyörinä ylimmilleen.
Naisväki kerrassaan piiritti myymälät, sillä täytyihän heidän nyt
heittää kirjavat pukimensa käytännöstä ja pukeutua syvään keisarisuruun.
Myöskin miesväen täytyi vuoden päivät kantaa käsivartensa ympärillä
mustaa silkkiharsoa. Kirkonkellot soivat kaupungissa ja ympäri koko
maata. Rekiä liiti toinen toisensa ohi ja sekasin, kuljettaen
virkapukuihinsa puettuja virkamiehiä, senaattoreja, kenraaleja ja
upseereja y. m., jotka kaikki kiirehtivät päälliköidensä luo tekemään
surunvalituskäyntinsä, vakuuttamaan uskollisuuttaan uudelle
hallitsijalle, keisarille ja suuriruhtinaalle Aleksanteri toiselle ja
vannomaan säädetyn valansa. Myöskin meidät ylioppilaat kutsuttiin
seuraavaksi aamupäiväksi koolle, jolloin me tiedekunnittain teimme valan
suuressa konsistoriosalissa.

Sananlennättäjiä ja pikalähettejä saapui vähäväliä Pietarista. Yksi
sellainen toi tullessaan uuden keisarin hallitsijavakuutuksen.
Seuraavana päivänä saapui taas toinen tuoden mukanaan sekin ilmoituksen
maallemme sangen tärkeästä toimenpiteestä. Ruhtinas Menschikoff, joka
oli ollut Suomen kenraalikuvernöörinä aina vuodesta 1831 asti (Thesleff,
Rokassoffsky ja Berg olivat olleet vain virkaatekeviä) oli jo 4 päivänä
maaliskuuta vapautettu »terveydellisistä syistä» sekä korkeimmasta
päällikkyydestään Krimissä ja laivaston kenraaliamiraalin virastaan että
myöskin Suomen kenraalikuvernöörin toimestaan, jolle paikalle nyt
kenraali Berg vakinaiseksi nimitettiin. Jo tämä seikka viittasi
järjestelmänmuutokseen.

Paljon kaikenlaisia virallisia puuhia ja toimia seurasi nyt
keisarikuoleman jälkeen. Lähetystö, jossa Suomen neljää säätyä edustivat
salaneuvos, parooni Walleen, arkkipiispa Bergenheim, kauppaneuvos A.
Donner ja talollinen Hannuksela, lähti Pietariin toivottamaan uudelle
hallitsijalle onnea hänen astuessaan valtaistuimelle. Yliopisto
toimeenpani suuremmoisen surujuhlan, jota kesti kokonaista kaksi päivää,
27 ja 28 p. huhtikuuta. Ensimäisenä päivänä piti puheen rehtori Rein ja
esitettiin Cygnaeuksen laatima ja Paciuksen säveltämä juhlakantaatti;
toisena päivänä piti V. Lagus latinankielisen ja E. Rudbeck
suomenkielisen puheen, sangen huomattava tapaus senkin vuoksi, että
silloin ensi kerran suomenkieli helskähti yliopiston juhlasalin
opetusistuimelta.

Kevät lähestyi ja samalla täytti mielet yhä enemmän levottomuus,
jännittävä odotus ja pelko siitä mitä nyt tapahtumaan tulisi. Joka päivä
tuli tietoja idästäpäin, jotka kertoivat hallituksen toimenpiteistä,
tärkeistä henkilövaihdoksista ja suurista ponnistuksista sodan
jatkamiseksi väkevämpää vihollista vastaan sekä Krimin niemimaalla että
täällä pohjolassa. Sardiniakin oli nyt julkisesti julistanut sodan
Wenäjää vastaan ja Itävallan kanta oli sangen epäiltävä. Englanti ja
Ranska varustautuivat kaikin voimin; talven kuluessa oli valmistettu
veden päällä uivia pattereja, pommituslavoja ja tykkipursia, jollaiset
puuhat selvästi osoittivat, että vakavia suunnitelmia oli tekeillä.
Ylipäällikkyys oli tänä vuonna uskottu englantilaiselle amiraali
Dundas'ille ja ranskalaiselle amiraali Penaud'ille. Ja mitä suurimmalla
levottomuudella heidän tuloaan nyt odotettiin.

Vihollisten laivasto saapuikin rannikoillemme heti purjehdusvesien
keväällä jääkahleistaan vapauduttua. Laivastoon kuului tällä kertaa 80
alusta ja se purjehti milloin Nargön, milloin Porkkalan, milloin taas
Hankoniemen seutuville, sulkien ja piirittäen siten Suomenlahden.
Venäläiset laivat taas kiiruhtivat tyynesti ja sangen varovaisesti
Kronstadtin ja Viaporin tykkien suojaan, kuten viime kesänäkin. Joka
hetki odotettiin, että voimakas vihollinen ryhtyisi luonnollisesti
joihinkin toimenpiteisiin, mutta päivä päivältä, viikko viikolta kului
aikaa, eikä vihollisen taholla minkäänlaista toimintahalua ollut
havaittavissa. Levottomuus ja odotus jännitti mieliä.

Koko kevät ja alkukesä oli sinä vuonna tavattoman kaunis; ilma oli aina
mitä ihanin, luonto hymyili ja versoi viehkeimmässä kukoistuksessaan ja
kirkkaan sinervältä taivaalta paistoi miltei lakkaamatta säteilevä,
heloittava aurinko. Vaikka vihollinen kiertelikin niin lähellä
kintereillämme, oli eloisuus ja huvitusten hilpeys siitä huolimatta
vallalla kaikkialla, miltei entistään ehompanakin, ainakin niissä
piireissä, joihin minäkin kuuluin. Kun keisarisurua vielä kesti, ei
luonnollisestikaan toimeenpantu mitään suurempia ja julkisia
huvitilaisuuksia, mutta eihän se ollut esteenä kuitenkaan
toimeenpanemasta pikku huvituksia perheissä taikka sitten tänne
sijoitetun Grodnon husaariupseeriston toimesta vaikkapa joka päivä.

Niinpä muodostuikin huvituksien jakso sangen vaihtelevaksi. Milloin
kodeissa niitä toimeenpantiin, milloin tehtiin huvimatkoja ympäristölle,
jolloin soittokunta oli aina mukana ja jolloin luonnon helmassa, milt'ei
vihollisen nenän edessä ja nähden syötiin päivällisiä ja tanssittiin.
Tavallisimmin oli huvitilaisuudet kuitenkin järjestetty Kaivohuoneelle,
jolloin väliajoilla aina riennettiin, joku naisista käsivarteen nojaten,
katselemaan rantapattereilta mahtavia, valtavia savupatsaita, jotka
mereltä nousivat ja siellä liikkuivat edestakaisin -- kaukana
etäisyydessä, kimmeltävällä merellä. Tuntui niin omituiselta --
tällainen huumaava hilpeys ja ilo uhkaavan vaaran edessä, jolloin
huomispäivä epävarmuuden hämärään oli kiedottu. Tämä kaikki tuntui kuin
tanssilta tulivuoren aukolla, jossa vuoren purkaantumista joka hetki
voitiin odottaa.

Lukukausi oli jo kauan sitten loppunut, juhannuskin livahtanut ohi,
mutta alituiset loppumattomat huvitukset pidättivät minua yhä
kaupungissa ja houkuttelivat minua lykkäämään lähtöäni päivästä päivään.
Eikä minulla mitään erityistä aihetta ollutkaan lähtöäni kiirehtiä,
sillä isäni, jota talven aikana oli kohdannut pari kertaa lievä halvaus,
oli päättänyt kesällä olla kylmävesiparannuksilla Turussa ja muuten niin
vieraanvarainen ja vieraita täynnä tulvehtiva Björkboda tulisi senvuoksi
olemaan tänä kesänä autio ja tyhjä. Minulla ei näinollen ollut mitään
kiirettä matkustaa sinne.

Päätinpä siis tämän aikani käyttää pistäytymällä hieman itäänpäin,
syntymäkaupungissani Viipurissa, jossa en senkoomin ollut käynytkään kun
sen paikkakunnan kaksivuotiaana lapsukaisena jätin vanhempieni
muuttaessa Helsinkiin. Paitsi tätä mieltäkiinnittävää puolta asiassa,
oli minulla siellä useita läheisimpiä ystäviäni, kuten Vilhelm Tavast,
veljekset Otto ja Jaakko Alfthan ja Georg Palmroth (sittemmin Viipurin
hovioikeuden varapresidentti); hänen piti tulla matkatoverikseni ja
hänen luonaan piti minun asuakin Viipurissa ollessani.

Heinäkuun 5 päivänä läksimme matkalle, Palmroth ja minä; koko matkaa
varten vuokraamillani vanhoilla, rämisevillä vaunuilla sitä lähdettiin.
Kun olimme Porvooseen päässeet, jouduimme hieman selkkauksiin sinne
sijoitetun sotilaspäällystön kanssa. Vihollisten laivoja oli
näyttäytynyt kaupungin läheisimmässä saaristossa, jonka vuoksi oli
annettu erityinen määräys, ettei kukaan saanut matkustaa ilman
paikallisvirastojen todistusta. Kun me emme tuosta säännöstä mitään
tienneet ei meillä myöskään moista passia ollut ja niinpä kuletettiin
meidät yllämainittujen viranomaisten eteen, josta vihoviimein,
sittenkuin meitä siellä oli perinpohjin tutkisteltu ja tultu varmuuteen
siitä että olimme vain rauhallisia ylioppilaita emmekä mitään
valepuvussa liikuskelevia vihollisia, meille tuo tarpeellinen todistus
annettiin. Mutta tuo rettelö viivytti meitä kuitenkin siksi paljon, että
ilta oli jo joutunut ja me katsoimmekin senvuoksi mukavimmaksi lykätä
lähtömme seuraavaan päivään.

Jatkoimme matkaa sitten aamulla 6 päivänä heinäkuuta. Kun olimme
ennättäneet noin penikulman päähän Loviisasta, alkoi sieltä kohota
sakeaa mustaa savua, joka yhä sakeni ja näytti yhä kamalammalta kuta
lähemmä kaupunkia me tulimme. Laajalta alueelta kohoili tiheitä, mustia
savupilviä korkealle taivaalle ja niiden lomasta näkyi liekkien hulmunta
kuinka ne vinhan tuulen mukana leimusivat, kiemurtelivat ja
nuoleskelivat ympäriinsä ja kuinka ne hetki hetkeltä yhä kiivaammiksi ja
laajemmiksi kasvoivat. Oli selvä, että koko kaupunki oli tulessa.

Vihdoin pääsimme onnellisesti majataloon; se sijaitsi kaupungin
syrjäpuolella ja kuului senvuoksi niiden harvojen talojen joukkoon,
jotka olivat säästyneet liekkien uhriksi joutumasta. Yleensä vallitsevan
kauhistuksen ja sekasorron vuoksi oli kerrassaan mahdotonta saada
hevosia jatkuvaa matkaa varten. Meidän täytyikin sentähden jäädä
kaupunkiin ja niin jouduimme olemaan kaupungin perinpohjaisen hävityksen
todistajina.

Nähdessä kokonaisen kaupungin ilmitulessa palavan, oli se kauhea
näytelmä, joka ei voi koskaan mielestä häipyä. Kaikkialta kuului avun,
epätoivon ja valituksen huutoja, kaikkialla pakeni onnettomia asukkaita,
asettautuen vähäisen omaisuutensa kanssa, mitä liekkien syleilystä
pelastetuksi olivat saaneet, teille ja torille. Kauhistusta ja
sekasortoa on mahdoton kuvailla. Tuolla juoksenteli epätoivon valtaan
joutunut äiti hakien lapsiaan, tuolla taas etsiskelivät lapsiraukat
vanhempiaan, kaikki itkien ja valittaen nähdessään vanhat, hauskat ja
kodikkaat talonsa ja niiden mukana vähäiset talous- ja huonekalunsa,
monen ainoa omaisuus, perustuksiaan myöten poroksi palaneen.

Epätoivon ensimäisessä huumauksessa syytettiin englantilaisia koko
onnettomuudesta. Muutamia englantilaisia laivoja näet majaili kaupungin
ulkopuolella ja olivat ne edellisenä päivänä räjäyttäneet pienen
Svartholman linnoituksen ilmaan. Ajateltiin, että he jollakin harhaan
tähdätyllä pommillä olisivat sytyttäneet kaupungin, mutta tulipalon
olikin todellisuudessa, kuten sittemmin tuli ilmi, aiheuttanut
huolimattomuus, ja »vihollinen» sensijaan osoitti huomattavaa
ihmisystävällisyyttään tarjoten apuaan sammutustöihin; avunkättä eivät
kaupunkilaiset kuitenkaan vastaanottaneet. Tulipalo raivosi koko päivän,
pahimmin ja tuhoisimmin kuitenkin yöllä, kunnes sen vimma aamun
koittaessa talttui, mutta silloinpa olikin jo milt'ei koko kaupunki --
90 taloa -- palanut poroksi.

Oltuamme kokonaisen vuorokauden ajan Loviisan kauhistuttavan palon
todistajina ja vietettyämme yömme omissa matkavaunuissamme, pääsimme
vihdoin seuraavana aamupäivänä jatkamaan matkaamme Viipuriin. Siellä
vietin minä yli kaksi viikkoa silkkoja ilonpäiviä odottavien hyvien
ystävieni Tavastin, Alfthanin veljesten ja matkatoverini Georg
Palmrothin kanssa, jonka herttaisen äidin luona minä asuin. -- Hän oli
vielä, vaikkakin vanhuusvuosiaan vietti, kerrassaan kaunis ja komea
nainen. -- Alustapitäen oli tarkoitukseni ollut viipyä Viipurissa vain
muutamia päiviä, mutta joka taholta minulle osoitettu sydämellinen
vieraanvaraisuus houkutteli helposti minut jäämään sinne pitemmäksikin
aikaa. Siihen aikaan ei ollut kulunut kuin kaksikymmentä vuotta siitä,
jolloin isäni luopui Viipurin läänin maaherranvirasta; maaherrana siellä
oli hän ollut seitsemän vuotta, voittaen olinajallaan puolelleen läänin
ja kaupungin asukkaiden arvonannon ja kunnioituksen; he pitivät
maaherrastaan. Siellä olikin vielä elossa useita, jotka kiitollisuudella
ja rakkaudella isääni ja hänen iloista, aina avointa ja vieraanvaraista
taloaan muistelivat ja jotka tiesivät äitini herttaisuudesta kertoa. Kun
he kuulivat, että joku heidän pojistaan nyt oli paikkakunnalla,
pyydettiin minua vieraisille useihin sellaisiin perheisiin sekä
kaupungissa että ympäristössä sijaitsevilla maatiloilla. He tahtoivat
nähdä vanhan ystävänsä pojan ja lähettää hänen mukanaan tervehdyksensä.
Tällä tavalla jouduin minä aivan odottamatta olemaan monet päivät
erinomaisen suosittu juhlittava ja kutsuttiin minua vierailulle paljon
useampaan paikkaan kuin voin ajan niukkuuden vuoksi mennä. Tunsin itseni
onnelliseksi ja olin erittäin mielissäni siitä, että minut niin
ystävällisesti ja hyvin vastaanotettiin. Enkä ollut sen vähemmän
iloinen, vaikka hyvin huomasinkin, että tällainen kohtelu oli kokonaan
vanhempieni ansio. Erityisesti muistan Viipurissa viettämistäni päivistä
ne kolme päivää, jotka elin Alfthanien luonnonihanalla maatilalla
Kirjolassa; siellä ei heidän vanha, kunnon äitinsä hetkeksikään väsynyt
mitä ylistävimmin sanoin puhumasta läheisesti tuntemastaan ja
pitämästään ystävästään, minun äidistäni.

Wiipurissa olin muun muassa tullut tutuksi kolmen nuoren
insinööriluutnantin kanssa, jotka kaikki olivat toimessa Saimaan kanavan
rakennustöissä. He olivat Carl August Ekström (sittemmin kapteeni ja
toiminimi Hackman & C:o osakas), Alfred Vasastjerna (sittemmin
everstiluutnantti ja yli-insinööri) ja hänen veljensä Evert (myöhemmin
ratatirehtööri). He ehdottivat minulle, että lähtisin huviretkelle
Saimaan kanavalle ja matka heidän kanssaan olikin kerrassaan huvittava.
Kun vihdoin saavuimme Lappeenrantaan, jossa eräs höyrylaiva oli
parhaillaan lähdössä Kuopioon, ehdotin minä vuorostani retkeilyä
kauniille Saimaalle. Ehdotus oli liian houkutteleva vastaanpantavaksi ja
niinpä siihen vaikeuksitta ja tinkimättä suostuttiinkin. Vanhat vaunumme
sovitettiin laivaan ja niin lähdettiin matkalle nykyaikaisiin
vaatimuksiin verraten sangen alkuperäisellä laivalla.

Oli niin ihana, kaunis kesäpäivä kuin toivoa suinkin voi. Koko Saimaa
päilyi rasvatyynenä, ei tuulen löyhähdyskään sen pintaa rikkonut.
Lukemattomilta kaskimailta kohonnut hieno sauhu oli kuin ohuena harsona
laskeutunut koko seudun yli, joka senvuoksi väriltään vivahteli
vaaleansinisenä ja sinipunervana. Viillätimme pitkin Saimaan pintaa kuin
halki pieniä saaria ja luotoja tiheässä kasvavan saaristomeren; saarilla
ja luodoilla nuorta, mehevää lehtimetsää kasvoi vedenkalvoon saakka, ja
ne muodostivat välilleen loppumattomia katsantoaloja, jotka silmien
eteen avautuivat milloin puukujanteiden tapaisina, milloin pienten
vihreiden kukkavihkojen kaltaisina, joita valkoiselle liinalle on
siroteltu. Ihanaa, kaunista kaikkialla, minne hurmaantuneen silmäyksensä
vain suuntasi! Mutta kuitenkin siitä huolimatta teki luonto
surumielisen, jopa vihdoin väsyttävänkin vaikutuksen, sillä kuva,
vaikkakin niin kaunis, oli aina samanlainen ja tuntui senvuoksi
yksitoikkoiselta. Vaihtelua puuttui. Kaikki täällä oli niin hiljaista ja
rauhaisaa, ei näkynyt ihmisasuntoa missään päin, ei jälkeäkään
viljelyksestä, tuskin ainoatakaan venettä matkan varrella tapasimme.
Kaikki oli autiota ja kuollutta tämän viheriöitsevän loiston ja
ihanuuden keskellä. Tuntui kuin olisi kulkenut asumattomilla erämailla,
ja senpävuoksi iloisiksi tultiin, kun vihdoinkin muutamia rakennuksia
päivällisen seutuvilla pilkahti esiin ja laiva laski laituriin Puumalan
kirkonkylän edustalla.

Sieltä jatkettiin matkaa yhtä autioiden, mutta jos suinkin mahdollista
vieläkin kauniimpien seutujen läpi Savonlinnaan, jonne myöhään illalla
saavuimme ja astuimme laivasta maihin. Koko päivän olimme tuolla
kiipperällä laivapahasella viettäneet ja se päivä olikin ollut sangen
hauska, sillä kaikeksi onneksi olimme me niin sanomattoman hilpeän
tunnelman valtaamina, ett'emme sanottavasti tunteneet sitä synkkää
vaikutusta, jonka tuo salomaa muuten, ihanuudestaan huolimatta olisi
herättänyt.

Seuraavana päivänä katseltuamme Savonlinnan pientä kaupunkia, sen
ympäristöjä ja vanhaa Olavinlinnaa, joka sievällä, vuolaan virran
ympäröimällä pienellä saarella kaupungin vieressä sijaitsee, läksimme
paluumatkalle, tällä kertaa maanteitse Punkaharjun kautta. Kun
Punkaharjulle olimme saapuneet, lähetimme vaunut tyhjänä edeltäpäin ja
itse kävelimme perässä pitkin harjua koko ajan ihastuksen ja hurmauksen
valtaamina, sillä hurmaava oli tosiaankin se näköala, joka siellä
hämmästyneiden silmiemme eteen avautui. Edessämme leveni helmi kaikkien
maamme ihanien maisemien ja näköalojen joukossa. Korkealta, kapealta,
paikoin jyrkältä harjunselänteeltä näki loppumattomia näköaloja, joissa
metsät ja järvet keskenään vaihtelivat, taampana jälleen metsät ja
järvet lomikkain kuvastellen kunnes maisema kaukana taivaanrannan kanssa
kangastavaan syleilyyn yhtyi.

Punkaharjulta johti matkamme etelään päin Imatralle, jossa viivyttiin
yksi päivä katsomassa kosken suuremmoista näytelmää, kuinka siinä
tavattomat vesimäärät vaahtoavalla vauhdilla syöksyvät alas korkeudesta
pitkin kosken uomaa. Pistäytyämme sieltä käsin Vallinkoskella,
matkustimme Imatralta seuraavana aamuna ja saavuimme iltasella
Viipuriin. Siellä vietin vielä pari hauskaa päivää ystävien parissa,
jonka jälkeen läksin paluumatkalle Helsinkiin.

Ainoastaan vähäpätöisempiä tapauksia on tämän kesän alkupuolelta
huomattava. Kesäkuun 5 päivänä vaihdettiin muutamia laukauksia erään
Hankoniemen luona sijaitsevan patterin kanssa; kesäkuun 21 päivänä taas
räjäytettiin »fort Slavan» pieni varustus Kotkan luona ja poltettiin
muutamia rakennuksia siellä; 22 päivänä ammuttiin muutamia laukauksia
Santahaminan pattereita vastaan, joiden päällikkönä silloin oli
kenraalisetäni; heinäkuun 5 päivänä räjäytettiin taas ilmaan Svartholman
vähäpätöinen linnoitus. Senjälkeen purjehtivat laivastot Pohjanlahdelle
ja kävivät siellä tervehtimässä useampia avoimia rantakaupunkeja.
Kaikeksi onneksi ei amiraali Plumridge tänä kesänä ollut laivaston
päällikkönä; sen taholta osoitettiinkin nyt suurempaa ihmisyyttä, jonka
vuoksi ei laivasto mitään mainittavampaa vahinkoa tällä kertaa
tehnytkään. Kaikki näytti siltä kuin ei liittoutuneella laivastolla
muuta tehtävää olisikaan kuin pitää purjehdusvetemme piiritystila, sulku
edelleen voimassa.

Englantilainen laivasto ulotti tuollaiset vakoilemis-ja
tiedusteluretkeilynsä pitkin meidän rannikoitamme myöskin Turkuun. Mutta
niille seuduille oli pattereita sijoitettu sekä Ruissaloon että sen
kohdalla olevalle rantamaalle ja muutamat tykkivenheet sulkivat pääsyn
kaupunkiin. Kun näille vesille saapuneet muutamat vihollisten laivat
olivat ampuneet jonkun laukauksen, katsoivat he viisaimmaksi ankkuroida
Airiston selälle tarpeellisen välimatkan päähän. Silloin sattui eräs
soma pieni sattuma, joka koski meikäläisiä maalaisoloja Björkbodassa.

Sikäläisessä meijerissä valmistettiin juustoja, jotka olivat sangen
haluttua tavaraa Turussa ja joilla siellä oli hyvä menekki. Vanha
silmäpuoli matami, nimeltään Tojander, lähetettiinkin toisinaan viemään
venelasti juustoja Turun torille. Kun ei Björkbodassa tiedetty vähääkään
englantilaisen laivaston piirityksestä Turun edustalla, lähti mummo
taaskin kerran sinne tavalliselle torimatkalleen, vene täynnä juustoja
ja kaksi miestä airoissa. Mutta kun he parhaiksi kääntyivät erään niemen
suojasta Airiston selälle, näkivätkin he aivan odottamatta vihollisten
laivat edessään. Tällaisella hetkellä olivat hyvät neuvot kalliita. Oli
jo liijan myöhäistä kääntyäkin, sillä laivoista laskettiin heti venheet
vesille ja muutaman silmänräpäyksen perästä ne jo ympäröivät torille
menijät. Mutta eukko ei hämmästynytkään hölmöksi, hän sieppasi yhden
juuston käteensä, nosti sen korkealle ilmaan niin että viholliset sen
näkivät ja huusi täyttä kurkkua:

»Mitä tahdotte, hyvät ihmiset? Oletteko aivan hulluja? Minähän olen
Tojanderska Björkbodasta ja tottakai nyt näette, että nämät ovat
juustoja eikä suinkaan ryssänluotia. Antakaa minun siis rauhassa mennä
menojani!»

Mutta he eivät luultavasti ymmärtäneet eukon puheesta sanaakaan, sillä
he tulivat vain yhä lähemmä ja laskivat aivan venheen viereen. Kun he
sitten huomasivat, että lastina tosiaankin oli vain juustoja ja
ett'eivät ne maistuneet Chesteriltä eikä Stilton'iltakaan, eivät he
niistä sen enempää välittäneet, vaan antoivat mummon mennä matkoihinsa.

Vene jatkoi siis matkaansa kaupunkia kohden ja saapui onnellisesti jo
Pukinsaaren salmeen, mutta silloinpa taaskin useita venheitä yht'äkkiä
työnnettiin maista vesille ja ne ohjasivat tulonsa tietysti suoraan
matkalaisiin päin. Ruissalon pattereilta oli huomattu, että venhe tuli
Suomen vihollisten laivojen luota ja arveltiin siellä senvuoksi, että se
kulkisikin joillakin englantilaisten asioilla. Ja niinpä joutuikin nyt
mummo-parka juustolastineen paljon vaikeamman tarkastuksen ja ankaramman
kuulustelun alaiseksi kuin äsken vihollisten käsissä. Häntä kuletettiin
yhden sotilashenkilön luota toisen tutkittavaksi ja hänen täytyi
lakkaamatta ylen tarkasti tehdä tiliä sekä itsestään että asioistaan.

Kun mummo lopultakin oli onnistunut selvittämään ja todistajain avulla
saamaan todistetuksi kuka hän oli, päästettiin hänet vapaaksi ja hän sai
rauhassa tehdä kauppansa. Mutta tämä tapaus muodostui hänen elämänsä
suuremmoiseksi muistoksi, ja hän kertoi sittemmin mielellään ja ylpeästi
kuinka hän oli piirityksen murtanut. Hän oli ollut sodassa mukana.

Matkaani Viipuriin ja Saimaalle oli kulunut täsmälleeen yksi kuukausi
tullessani takasin Helsinkiin elokuun 5 päivänä, ja minä aijoinkin
viipymättä jatkaa matkaani Turkuun, jossa perheemme silloin oleskeli
isäni kylpykauden aikana. Mutta kun sain kuulla, että millä hetkellä
tahansa voitiin odottaa tapahtuvan suuremmoisia tapahtumia, päätin
viipyä Helsingissä vielä jonkun aikaa. Ja minä olinkin tullut oikeaan
aikaan saadakseni olla todistajana suuremmoisimmassa näytelmässä, mitä
yleensä milloinkaan on tilaisuudessa näkemään.

Sillä parahiksi näinä päivinä olivat laivastot jälleen kokoontuneet
Porkkalan luo, jonne sitäpaitsi oli tullut vedenpäällisiä
tykistöpattereja, bombardeja ja joukko tykkivenheitä; tämä kaikki
osoitti että jotain vakavampaa nyt oli tekeillä. Senpävuoksi ei minua
haluttanutkaan matkustaa pois Helsingistä.

Elokuun 8 päivänä purjehti koko yhdistynyt laivasto Viaporia kohden ja
kaikkien suureksi hämmästykseksi sellaista reittiä pitkin, jota eivät
meidän luotsimme, ei merikortit, eikä meriväen päällikkökuntakaan
tuntenut. Laivasto asettui taistelulinjaan Rönnskärin ja Gråharan
välille noin neljän kilometrin päähän linnoituksesta. Puoliväliin,
linnoituksen ja suurien sotalaivojen välille asetettiin veden päälliset
patterit, bombardit ja tykkivenheet, jotka lakkaamatta liikuskelivat
edestakasin. Långörin kalliolle sijoitettiin patteri järeitä, kauaksi
kantavia tykkejä.

Kun me kaupunkilaiset, joita oli tungokseen asti sulloutunut seisomaan
Ullanlinnan kalliolle, näimme vihollisten tuollaisia järjestelyjä
puuhailevan, valtasi meidät sanomaton kauhistus. Että Helsinki nyt oli
tuomittu varmaan perikatoon, sen jokainen selvästi havaitsi, eikä siinä
epäilemistä ollutkaan. Kaikki koettivat nyt kiireesti pelastautua itse
ja pelastaa tavaroitaan, omaisuuttaan odotetun hävityksen käsistä.
Joukonneuvosta pakenivat asukkaat asunnoistaan ottaen mukaansa
kalleimman omaisuutensa. Osa sijoittui esplanadeille, jotka pian
olivatkin täynnä väkeä ja tavaraa. Myöhästyneemmät valtasivat huostaansa
samalla tavalla Kaisaniemen puiston, Töölön ja Eläintarhan, ja kun nekin
olivat täyttyneet, suunnattiin pako ja tavarain vienti Korkeasaarelle ja
Sörnäisten viereisille rannoille.

9 päivän aamulla ryhtyi vihollinen pommitukseen. Silloin alkoivat
tulikuulat viuhua kaarenmuotoista rataansa korkealla ilmassa samalla kun
tuliraketit suoremmassa tasossa ja lähempänä vedenpintaa kiitivät. Ja
hämmästys oli suuri nähdessämme kuinka uskomattoman varmalla
tarkkuudella ne sattuivat tarkoitettuun maaliinsa. Vain joku ainoa
putosi veteen tahi räjähti ilmassa. Jo parin tunnin ampumisen perästä
alkoi linnoituksesta kohota valtavia savupatsaita, jotka yhä enemmän ja
enemmän laajenivat. Linnoituksessa oli näet suuret halkovarastot, useat
puusta rakennetut asuinrakennukset ja muutamia vanhoja
ruotsalaisaikuisia kasarmeja syttynyt palamaan ja joutunut siten
liekkien uhriksi.

Ensialussa vastasivat venäläiset tykit vihollisen tuleen, mutta
montakaan laukausta ei ollut ammuttu ennenkuin jo huomattiin, ett'ei
heidän luotinsa kantaneet kuin puoliväliin, pudoten jo siellä mereen.
Siihen katsoen olikin jatkuva ammunta turhaa ja vain ruudin hukka.
Senpävuoksi kreivi Berg käskikin lopettaa ampumisen. Tykit olivat liijan
vanhanaikaisia ja ruuti liijan heikkoa. Ainoastaan uudelleen
rakennetuilta pattereilta Santahaminassa ja Drumsössä ammuttiin muutamia
laukauksia, nekin tosin mennen mitättömiksi saamatta aikaan mitään
sanottavaa vaikutusta.

Yöllä saatiin nähdä kamala mutta samalla suuremmoinen näytelmä. Liekit
palavasta Viaporista kohoilivat kirkkaina laajoilta aloilta kohti
tyyntä, tummansinistä taivasta, valaisten taivaankannen laajalti
heijastuksellaan. Pommit ja paloraketit lätisivät herkeämättä ilmassa,
ja silloin tällöin kuului tärisyttävää jyrinää jostakin ilmaan
räjähtävästä ruutikellarista, jolloin aina valtavat savupatsaat
pöllähtivät korkealle taivasta kohden.

Pelko ja säikähdys oli päivän pitkään yhä voimakkaammin vallannut
kaupunkilaiset. Jokainen kellä vain elävä henki oli pakeni läheisiin,
ympäröiviin puistoihin, vieden mukanaan kaikki mitä suinkin voi.
Kauppiaat koettivat pelastaa varastojaan ja epätoivon hetkellä yrittivät
vielä monet talonomistajat tarjota talojaan pilkkahinnasta, mutta eivät
saaneet luonnollisesti ostajaa tällaisen yleisen pakokauhun vallitessa.

Yön ajaksi yrittivät pakolaiset järjestää olonsa niin hyvin kuin
olosuhteet suinkin sallivat. Lakanoilla, matoilla ja uutimilla,
kaapeilla, lautalaatikoilla ja tavaramytyillä aitasi kukin itseään ja
perhettään varten jonkunlaisen eroitetun alueen naapurien ja muiden
ihmisten nenäkkäiden, julkeiden katseiden suojaksi. Siellä sattui
kulkija usein näkemään monenlaisia perheenkeskeisiä hullunkurisia
kohtauksia. Jotkut makasivat vuoteillaan ympärillään lapset ja kätkyet;
toiset keittivät itselleen ruokaa; jotkut mummoset juttelivat rakkaan
kahvitilkkansa ääressä nyt tulemaisillaan olevasta maailmanlopusta;
jotkut taas hakivat lohdutusta pullon suusta tänä surun vaikeana
hetkenä. Kaikkialla kohtaukset kirkkaansinisen yötaivaan alla
luonnonhelmassa, jonne valaistus palavasta linnoituksesta heijastui.

Seuraavana päivänä jatkoi vihollinen vielä ampumistaan yhtäläisellä
voimalla, joskaan se ei nyt enää aikaansaanut samanlaista komeaa
näytelmää liekkipaljouksineen ja palavine rakennuksineen, sillä kaikki
mikä suinkin palaa voi, oli jo liekkinä ilmaan kohonnut. Nyt oli jälellä
vain savua ja pienempiä tulen tuikahduksia. Mutta yhtä voimakkaana
kuului kuitenkin yhä räjähteleväin pommien jylinä ja sortuvien muurien
ryske. Alussa kaikki vallannut kauhistus alkoi vähitellen häipyä, sillä
nyt oltiin jo asioita ennätetty ajatella ja tultu huomaamaan, että jos
vihollisen aikomus olisi ollut ampua kaupunki raunioiksi, olisi hän
hyvin kyllä voinut sen tehdä, mutta vihollinen osoitti aivan selvästi,
koskapa ei ainoatakaan laukausta sille taholle suunnannut, ett'ei se
sellaista ensinkään tarkoittanutkaan eikä aikonut.

Pommitusta kesti kuitenkin koko päivän ja vieläpä seuraavan yönkin kello
5 asti aamulla, jolloin se yht'äkkiä loppui. Arvion mukaan oli näiden 46
tunnin aikana noin 20,000 pommia singahutettu linnoitusta vastaan.

Laivastot jäivät vielä vuorokaudeksi samoihin asentoihin; sitten
vetäytyivät ne takaisin Porkkalaan.

Kaupunkilaiset vetäytyivät samoin pakopaikoiltaan kimpsuineen
kampsuineen takasin tyhjentämiinsä asuntoihin, ja ilo oli suuri siitä,
että vaara ainakin tällä kertaa oli ohitse.

Kun vihollisten laivastot olivat purjehtineet pois ja olot alkoivat
jälleen palautua tavanmukaisille latusilleen, matkustin minäkin Turkuun
tapaamaan omaisiani. Vietettyäni siellä muutamia päiviä menin
Louhisaareen, jossa viivyin viikon. Vasta kuukauden lopulla saavuin
Björkbodaan; ennen se oli ollut ilon tyyssija ja vieraita täynnä, mutta
nyt se isäni äkkiä kiihtyvän sairauden tähden oli hiljainen ja tyhjä.
Tahdoinkin senvuoksi niitä pikimmin päästä takasin Helsinkiin, ja
saavuinkin sinne jo syyskuun puolivälissä.

Tultuani kaupunkiin pääsin erään setäni adjutantin seurassa pistäytymään
Viaporissa. Suuresti hämmästyin minä siellä nähdessäni kuinka vähäinen
noiden tuhansien pommien aikaansaama vahinko oikeastaan oli. Tosinhan
halkovarasto ja puurakennukset olivat poroksi palaneet ja näkyipä
kivirakennuksissakin reikiä siellä täällä, mutta tuo vahinko oli
kuitenkin verrattain vähäpätöinen katsoen hävityksen suuriin
ponnistuksiin, sillä varsinaiset kiinteät muurit eivät näyttäneet
erittäin pahoin turmeltuneen. Muutamin paikoin näkyi kyllä suurempia
orkosia valleissa, mutta katsoen vallien mahdottomaan paksuuteen, olivat
ne aivan vähäpätöisiä. Pahimmin näyttivät luodit hävittäen temmeltäneen
itse amiraalikuntarakennuksen seuduilla; rakennus olikin jonkun verran
turmeltunut, mutta ihmeellistä kyllä -- ei yksikään pommi ollut sattunut
Ehrensvärdin hautaan.

Liittoutunut laivasto viipyi tänä syksynä kuten edellisenäkin meidän
vesillämme aina marraskuun puoliväliin saakka, kuitenkaan ryhtymättä
enää mihinkään urotöihin; vasta talven lähestyessä vetäytyi se pois
rannoiltamme.

Tosin tuntui kerrassaan helpotukselta nähdessä laivaston purjehtivan
näiltä vesiltä matkoihinsa, mutta pitkä talvi, joka nyt jälleen
edessämme värjötti, eroitti meidät kuitenkin muusta maailmasta ja
vaikutti, että täällä yhä raskaammalta tuntui se eristetty tila, jota jo
oli kestänyt kaksi vuotta. Levottomuudella ja jonkunlaisella
vavistuksella kysyikin kukin itseltään, vieläkö tällaista tilaa kauemmin
tulisi kestämään ja tulisiko vihollinen jälleen näyttäytymään
vesillämme, kun aallot ensi kerran taaskin vapaina rantojamme huuhtovat?

Huolimatta parhaillaan kestävästä sodasta ja ajan suuresta vakavuudesta
ei iloinen seuraelämä Helsingissä kuitenkaan näyttänyt siitä
ehkäisevästi ensinkään kärsineen. Keisarisuru oli nyt jo ohi ja samalla
myöskin poissa se painostus, joka edellisenä talvena oli estänyt
toimeenpanemasta suurempia ja yleisiä huvituksia ja muita sellaisia
tilaisuuksia. Eloisa, hilpeä tunnelma hulmahti jälleen valloilleen, nyt
vielä entistään ehompana, ikäänkuin tahtoen korvata sen mitä tässä
suhteessa oli menetetty. Huvi- ja tanssikaudesta näytti senvuoksi
tulevan erinomaisen loistava ja se alkoikin tänä vuonna tavallista
aikaisemmin. Huvikausi alotettiin jo syyskuun lopulla, jolloin ruhtinas
Tscherkaski ja hänen puolisonsa toimeenpanivat suuren juhlan ja
tanssiaiset siihen aikaan asumassaan Valleenin (sittemmin Karamsinin)
Hakasalmi-nimisessä huvilassa. Mikä tämän harvinaisen juhlan aiheutti,
siitä kertoo oma pikku tarinansa.

Eräs Venäjän rikkaimmista ja mahtavimmista ylimyksistä, nuori monien
miljoonain omistaja, ruhtinas Tscherkaski asui hovilinnassaan Moskovassa
erinomaisen kauniin, komean puolisonsa kanssa, joka oli sanotun
kaupungin kuvernöörin, kenraali Uschakoffin tytär. Mutta hän oli
kiihkeästi, hillittömästi ja intohimoisesti kiintynyt erääseen
tanssijattareen sikäläisessä suuressa oopperassa. Kun tanssijatar
kuitenkin ylenkatseellisesti hylkäsi kaikki hänen houkuttelevat
tarjouksensa, antoi hän eräänä iltana ryöstää neitosen, kun tämä
teaatterista lähti kotiinsa päin, ja tuoda hänet palatsiinsa. Kun nainen
sielläkin kylmäverisesti teki tenän, sanotaan nuoren ruhtinaan, viinin
ja rakkauden huumaamana, hillitsemättömän, rajun vihan ja intohimon
hetkenä murhanneen hänet ja heittäneen ruumiin ikkunasta kadulle.

Tämä tapahtui keisari Nikolain, tuon ankaran, aikana. Ei ruhtinaan
syntyperä, ei varallisuus, eikä mahtavain sukulaisten rukoukset
pystyneet häntä pelastamaan. Hänet tuomittiin karkoitettavaksi
Siperiaan. Hän olikin jo matkalla sinne kun vihoviimein muutamain hänen
vaikutusvaltaisten ystäväinsä onnistui saada rangaistus lievennetyksi
siten, että ruhtinas alennettiin sotamieheksi koko elinijäkseen. Hänet
pantiin sitten erääseen rykmenttiin, joka sodan aikana lähetettiin
Suomeen ja sijoitettiin Helsinkiin.

Siten tuli tämä rikas ruhtinas-sotamies kaupunkiimme, jossa hän
puolisonsa kanssa vuokrasi silloin vapaana olevan Valleenin huvilan ja
järjesti sinne itselleen erittäin mukavan ja hienon kodin. Tosin täytyi
hänen toisinaan saapua huvilan lähellä sijaitsevaan venäläiseen
kasarmiin ja siellä astua toisten sotamiesten kanssa riviin, puettuna
karkeisiin sotilasvaatteisiin, tehdä kiväärillä kunniaa ja harjoitella
sotatemppuja, mutta sillä välin sai hän asua kotonaan ja oli silloin
aina siviilipukuun puettuna. Usein nähtiin hänen ajelevan
ruhtinattarensa kanssa sangen hienoissa ajopeleissä.

Pian olivat he tulleet tutuiksi kaupungin koko hienomman seurapiirin
kanssa, joka oli sangen mielissään saadessaan seurustella ruhtinaallisen
murhaajan kanssa. Hänen selitettiin tehneen inhoittavan rikoksensa
tilapäisen mielenhäiriön vallassa ja annettiin se senvuoksi
syyntakeettomana anteeksi. Myöskin vaikutti tähän suvaitsevaiseen
mielialaan osaltaan se yleinen myötätuntoisuus ja kunnioitus, jonka tuo
ihastuttava, mainio ruhtinatar oli voittanut puolelleen.

Tuli sitten sota. Kun vihollisten laivastot Viaporia pommittivat, oli se
rykmentti, jossa ruhtinas palveli, sijoitettu Drumsön pattereille,
joista muutamia laukauksia ammuttiin. Kun vihollinen oli mennyt
menojaan, annettiin sodan menosta täydellinen selostus, jossa m. m.
erityisesti mainittiin siitä kuolemaa halveksivasta urhoollisuudesta,
jota ruhtinas Tscherkaski oli osoittanut, ja suositeltiin hänelle tämän
urhoollisuutensa johdosta annettavaksi jonkunlainen palkinto.

Onnellista kyllä hänelle oli nyt keisari Aleksanterin lempeä aika. Armo
sai silloin käydä oikeuden edellä, ja ruhtinaallinen rikkoja ylennettiin
upseeriksi. Se olikin hänelle kaikki, mitä hän tarvitsi, sillä tällä
arvoasteella ollen oli hänellä oikeus pyytää ero, eikä hän pyyntöään
viivytellytkään.

Tämän upseeriksi nimittämisen johdosta toimeenpani ruhtinaallinen
pariskunta kysymyksessäolevan loistavan juhlan. Kenraalikuvernööristä,
kreivi Berg'istä alkaen oli näissä suuremmoisiksi järjestetyissä
tanssiaisissa läsnä kaikki hienoimpaan seurapiiriin kuuluvat, ja tämä
juhlatilaisuus muodostui samalla kertaa heidän hyvästijätökseen sille
yhteiskunnalle, joka oli heille osoittanut niin suurta hyväntahtoisuutta
ja suvaitsevaisuutta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muistoja lapsen ja hopeahapsen 3 - Kuvauksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.