Title: Kullankaivajat ja indiaanit - Kertomus Pohjois-Meksikosta
Author: Reid, Mayne, 1818-1883
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kullankaivajat ja indiaanit - Kertomus Pohjois-Meksikosta" ***


KULLANKAIVAJAT JA INDIAANIT.

KERTOMUS POHJOIS-MEKSIKOSTA.


Kirjoittanut

Mayne Reid.


Suomennos.


23 Kuvalla.


[Kuva]


Ensimmäisen kerran julkaissut
U. W. TELEN & C:O 1898.


[Kuva: He ampuivat laukauksen leiriä kohden. (Siv. 57.)]


[Kuva]



Ensimmäinen luku.

Veden puute.


»_Mira! Mira! El Cerro Perdido!_«

»Katsokaa! Katsokaa tuota salaperäistä vuorta! Vaikk'emme vielä ole
perillä, voimme kuitenkin nähdä matkamme määrän. Se näyttää muodostavan
osan taivaasta, pilven voisi ehkä sanoa, mutta että tuo on se vuori, se
on aivan varmaa!«

Ratsastaja, joka lausui nämä sanat, ei ollut yksin. Ainoastaan
teaatterissa ihmiset puhuvat itseksensä.

Ratsastaja, joka istui pienen, harmaan papurikkohevosen selässä, kulki
lukuisan matkueen etunenässä parin, kolmen myöskin ratsastavan
herrasmiehen rinnalla. Heitä seurasi muita ratsastajia ja suuria
säkkikankaalla verhottuja tavaravaunuja. Näitä viimemainituita, jotka
olivat erittäin kömpelötekoisia ja kuormana tuhansia erilaisia esineitä,
veti kutakin kahdeksan muulia. Vaunut olivat oikeita pyöriviä taloja,
joiden asukkaina oli kokonaisia siirtolais-perheitä. Muulit, joita
käytettiin kuormajuhtina, muodostivat edellämainittujen takana
_atajo_'n, se on raition, joka pitkänä jonona levisi jälkijoukoksi.
Vihdoin mahdottoman suuri lauma sarvikarjaa, jota paimenet ajoivat ja
joka muodosti vihoviimeisen osaston koko matkueessa.

Kaikki miehet olivat ratsain, vieläpä paimenet ja muulien ajajatkin.
Matkustus sellainen kuin heidän voi tuskin tapahtuakaan toisella
tavalla. He tulivat Arispen kaupungista Meksikossa ja kulkivat niitten
avaroitten ja autioitten tasankojen halki, jotka reunustavat
Sonoras-nimisen valtion pohjoista rajaa ja nimitetään _Llanos_.

Matkueessa oli melkein yksinomaan kaivostyömiehiä. Ilman suurempia
vaikeuksia voitiin tämä arvata siitä puvusta, johon useammat olivat
puetut ja erittäinkin siitä määrästä köysiä, työ-aseita ja koneita,
joitten omituisia muotoja voitiin huomata vaunujen karkeiden peitteiden
alta.

[Kuva: Matkueessa oli melkein yksinomaan kaivostyömiehiä.]

Tässä oli toisin sanoen äärettömän suuri matkue kullankaivajia, jotka
päällikkönsä johtamina vaelsivat tyhjiin kaivetusta _veta_'sta toiseen,
joka juuri äsken oli löydetty ja jolle kaikki yksissä neuvoin arvelivat
omistaa työnsä. Heidän vaimonsa ja lapsensa seurasivat heitä, sillä
aikomus oli asettua tänne moneksi vuodeksikin, -- tähän kaukaiseen
kulmaan Sonoran erä-aavikkoa.

Paitsi niitä kahta ratsastajaa, joiden vaaleat hiukset osoittivat
pohjoismaalaista syntyperää, olivat kaikki muut meksikolaisia,
vaikkeivät samaa rotua, sillä voitiin heidän kasvojensa piirteissä
huomata värivivahduksia kaikenlaisia aina espanjalaisen
paperinkeltaisesta alkuasukkaitten kuparinpunaiseen ihoväriin saakka.
Olivatpa muutamat täysiverisiä indiaanejakin _Opatas_-sukua, erästä
niistä indiaaniheimoista, joita kutsutaan _manses_, se on voitetut ja
sivistetyt, ja jotka yhtä vähän muistuttavat villejä veljiään kuin
kotikissa tiikeriä.

Muutamat erilaisuudet puvussa ilmaisivat jo ensi silmänluonnilla
eroituksen matkustajain säädyssä ja arvoasemassa. Kaivostyömiehet ja
työnjohtajat olivat enemmistönä. Sitä paitsi löytyi kuormarenkejä,
_arrieros_ ja _moros_, jotka kaitsivat vetojuhtia, _vaqueros_ eli
häränpaimenia sekä kaikellaisia palvelijoita kumpaakin sukupuolta.

Se ratsastaja, jonka sanat me ilmoitimme kertomuksemme alussa, ei ollut
seurueensa näköinen, ei pukunsa eikä yhteiskunnallisen asemansa
puolesta. Hän oli kullanetsijä eli _gambusino_, niinkuin meksikolaiset
sanovat, yksi niitä olioita, joita näissä seuduin on niin runsaasti, ja
jotka isästä poikaan omaavat erinäisen taidon maansisälmyksistä löytää
tätä keltaista metallia. Hänen nimensä oli Pedro Vicente. Hänellä oli
omituiset kasvonpiirteet, kasvot, jotka eivät olleet tavallisten
ihmisten kasvojen näköiset ja hänen mustat silmänsä näkyivät tahtovan
tutkia sydämmiä samalla tavalla, kuin ne ymmärtäisivät tunkea läpi
aarnioitten sisimmätkin loukerot.

Juuri Petro Vicente oli muutamia viikkoja ennen löytänyt sen _veta_n,
jonne karavaani nyt oli matkalla. Hän oli kiiruhtanut ilmoittamaan
löytönsä Arispen viranomaisille sekä antanut merkitä sen viraston
rekisteriin, joka maan lakien mukaan turvasi hänelle yksinomaisen
omistusoikeuden löytämäänsä kulta-aarnioon. Kun me nyt tämän tiedämme,
voisimme otaksua että _gambusino_ oli koko tämän kullankaivajamatkueen
päällikkö. Niin ei kumminkaan ollut asian laita. Hänen varallisuutensa
ei myöntänyt hänelle tilaisuutta alkaa työtä, joka vaati niin suuria
pääomia etukäteen ja hän oli sentähden ollut pakoitettu luovuttamaan
oikeutensa rikkaalle kauppahuoneelle _Villanneva ja Tresillian_, saaden
sitä vastaan suuren summan käteistä rahaa ja lupauksen suureen
osallisuuteen tulevassa voitossa.

Yritys näytti lupaavalta. Villanneva ja Tresillian olivat jättäneet
vanhan aarnionsa, josta heille oli ainoastaan hyvin vähän tuloja ja
olivat lähteneet matkalle kaiken työväkensä ynnä heidän vaimojensa ja
lastensa kanssa kuljettaen mukanaan täydellisen varaston
kaivostyökapineita ynnä kaikkea mitä he jokapäiväisessä elämässään
välttämättömästi tarvitsivat. Juuri heidän karavaaninsa pysähtyi
llanolla, kun johtaja Pedro Vicente huudahti:

»Katsokaa! Katsokaa tuota salaperäistä vuorta!«

Ne henkilöt, joiden puoleen gambusino nimenomaan kääntyi, olivat juuri
nuo molemmat yhdysmiehet. Toinen, don Estevan Villanneva, oli noin
viidenkymmenen vuoden ikäinen meksikolainen. Hänen jalot ja ylpeät
kasvonpiirteensä muistuttivat hänen andalusialaisia esi-isiään. Toinen
rohkeakasvuinen, laiha ja valkoverinen, oli englantilainen Robert
Tresillian Cornwallista kotoisin, joka vaimonsa kuoltua oli jättänyt
synnyinmaansa ja asettunut Meksikoon.

Siinä tuokiossa, josta puhumme, olivat kaikki matkustajat, ensimmäisestä
viimeiseen asti, alakuloisia ja nähtävästi levottomia. Ei tarvinnut
muuta kuin luoda katse heidän hevosiinsa ja muuleihinsa huomatakseen
syyn tähän. Jokainen näistä eläimistä oli vallan surkeassa tilassa.
Voitiin lukea kylkiluut niiden laihtuneilla kupeilla. Niiden hervottomat
ja eteenpäin ojennetut kaulat riippuivat väsyneinä rintaa vastaan.
Tuskin jaksoivat liikuttaa jalkojansa ja syvälle kuoppiinsa painuneet
silmät, suusta letkottava kieli, joka riippui alas kuivien ja polttavien
huulien välistä, osoittivat kuinka paljon nämä raukat saivat kärsiä.
Eläin parat eivät olleet kolmeen päivään saaneet vettä ja tuo niukka
laidun, jota tähän asti olivat aavikolla tavanneet, ei antanut heille
tarpeeksi ravintoa.

Pitkä pouta-aika oli ollut Sonorassa. Moneen kuukauteen ei ollut näissä
seuduin satanut pisaraakaan. Kaikki purot, kaikki lammikot, vieläpä
kaikki muuten niin runsasvesiset lähteetkin, jotka matkamiehemme
tapasivat matkallaan, olivat aivan kuivuneet. Ei ollut siis ihme, että
eläinten voimat olivat loppuneet ja niiden omistajat täynnänsä synkimpiä
aavistuksia. Vielä neljäkymmentäkahdeksan tuntia sellaista oloa oli sama
kuin kuolema useimmille ellei kaikille.

Gambusinon huudahduksen kuullessaan päästivät hänen matkatoverinsa
helpoituksen huokauksen ja sitä suurempi oli tämä helpoitus mitä syvempi
heidän huolensa sitä ennen oli ollut. He tiesivät kyllä, että tämä
merkitsi ruohoa eläimille ja vettä kaikille. Pedro oli jo kauan
osoittanut tuota Salaperäistä vuorta sinä tarkoitusperänä, johon oli
pyrittävä ja tämän vuoren ympäristöä ihanimpana majoituspaikkana, jota
uneksia voitiin -- keidas-erämaassa, pieni maallinen paradiisi. Sen
lisäksi tahtoi kullanetsijä eräältä vuoren huipulta antaa heidän nähdä
ne rikkaat kultasuonet, jotka tähän saakka olivat ainoastaan hänelle
tunnetuita.

Kerran vuoren juurelle saavuttua ei ollut enää tarpeen pelätä veden
puutetta, vaikka kuivuus olisi kuinka suuri tahansa, ei pelätä ruoan
niukkuutta eläimille, sillä löytyihän täällä alituiseen pulppuava lähde
sekä järvi laidunmaitten ympäröimänä, joilla tiheä ja mehevä ruoho
kaikkina vuoden aikoina peitti maan ikäänkuin viheriä smaragdimatto.

»Oletteko aivan varma siitä, että tämä on tuo salaperäinen vuori?«
kysäsi don Estevan kiinnittäen katseensa yksinäiseen kukkulaan, jota
Pedro sormellansa osoitti taivaan rannalla.

»Si, sennor«,[1] vastasi Pedro hiukan närkystyneenä, »yhtä varma kuin
että isäni nimi oli Pedro Vicente. Ja kuinka ajattelettekaan, että
minulla olisi epäilyksiä siinä suhteessa, kun äitini varmaankin satoja
kertoja on minulle jutellut, mitenkä minut kastettiin? Naisparka ei ole
koskaan löytänyt lohdutusta kaikesta siitä mitä sai maksaa edestäni
siinä tilaisuudessa. Ajatelkaa, sennores, kaksikymmentä pesosta hopeassa
ja kaksi vahakynttilää, hirveän suuria vahakynttilöitä ja mitä
valkeimmasta aineesta tehtyjä! Kaikki nämä kustannukset vakuuttaakseen
minulle saman nimen ja samat henkiset avut, jotka olivat isälläni, joka
kumminkaan ei ollut muuta kuin köyhä gambusino, niinkuin minäkin.«

[1] Niin, herrani.

»Hyvä Pedro, älkää olko pahoillanne,« vastasi don Estevan nauraen. »Tuon
pitäisi jo aikoja sitte oleman unhotukseen haudattuna. Jos te joskus
olettekin olleet köyhä, niin olette tätä nykyä niin rikas, ettette
tarvitse vaikeroida niin vähäpätöisestä menoerästä, semminkin kun siitä
on jo niin pitkät ajat.«

Don Estevan puhuikin totta. Onnellisen löytönsä jälkeen oli Pedro rikas.

Kuka hyvänsä, joka oli nähnyt hänet kolme kuukautta sitte, ei olisi
voinut tuntea häntä samaksi ihmiseksi, niin oli hänen ulkomuotonsa
somistunut hänen eduksensa. Ennen oli hän kalpea ja ryysyinen. Likaiset
ja vaalistuneet vaatteensa pysyivät tuskin hänen päällään ja hänen
hevostansa voi liioittelematta kutsua koniksi. Nyt sitä vastoin ratsasti
hän komeasti varustetulla ja satuloidulla rotuhevosella, ja hänen
ulkoasussaan loisti kaikki ne kiiltävät koristeet, joita meksikolainen
_ranchero_ käyttää monivärisessä puvussaan.

»Leikki pois,« keskeytti Robert Tresillian levottomana. »Tuo vuori,
jonka näemme edessämme, onko se vai eikö se ole se Salaperäinen vuori?«

»Olenhan sen jo sanonut,« vastasi gambusino lyhyesti vielä enemmän
loukkaantuneena siitä itsepintaisesta epäilyksestä, jota muukalainen
suvaitsi osoittaa, vaikka hän, Pedro, oli sen vakuuttanut; hän, joka
kumminkin tunsi jokaisen alan Sonoran erämaassa.

»Hyvä,« jatkoi Tresillian. »Mitä pikemmin me tulemme sinne, sitä
parempi. Minä arvelen, että sinne vielä on noin kymmenen peninkulman[1]
matka.«

[1] Englannin peninkulma niinkuin muuallakin tässä kertomuksessa.

»Te voitte laskea kaksi vertaa niin paljon, _caballeros_,[1] ja vielä
lisäksi muutamia metriä siihen,« sanoi Pedro.

[1] Caballero = herra.

»Mitä! Kaksikymmentä peninkulmaa!« huudahti hämmästynyt englantilainen.
»Sitä en voi uskoa!«

Gambusino vastasi vaan rauhallisesti:

»Jos teidän armonne yhtä usein kuin minä olisi matkustanut aavikolla,
niin tietäisi teidän armonne yhtä hyvin kuin minäkin, miten siinä
suhteessa on arvosteltava. Täällä ulkona eivät matkamäärät aina ole
sellaisia, miltä ne ensi katsahdukselta näyttävät.«

»Noh, kun te sen vakuutatte, niin minä sen uskonkin,« vastasi
englantilainen. »Minulla on suuri luottamus teidän avuihinne, mitkä
hyvänsä ne ovatkin, Pedro Vicente, kun minä arvostelen niitä sen taidon
mukaan, jota te olette osoittaneet kullanetsijänä.«

Gambusinon loukattu itserakkaus hyvittyi tämän kohteliaisuuden kautta.

»_Mil gracias_,[1] don Roberto,« vastasi hän syvästi kumartaen. »Te
voitte luottaa minun sanoihini, sennor, sillä minä en puhu umpimähkään,
vaan voin arvostella matkan pituuden melkein kyynärälleen. Voitte
ajatella etten ensi kertaa matkusta täällä. Ennenkuin ajattelin johtaa
teidät tänne, caballeros, piti minun itseni enemmän kuin yhden kerran
käydä täällä ja tehdä tarkkoja tutkimuksia ja muistankin hyvin hyvästi
tuon suuren _palmillan_, jonka näette tuolla vasemmalla puolellanne.»

[1] Tuhannet kiitokset.

Pedro osoitti puhuessansa sormellaan Robert Tresillianille hyvin
paksurunkoista puuta, josta nippu pistimen muotoisia lehtiä riippui
alas.

»Jos teidän armonne vielä epäilee sanojeni totuutta,« jatkoi gambusino,
joka piti kunnianasiana vakuuttaa englantilaista, »niin vaivatkaa
itseänne sen verran, että tutkitte lähemmin tätä puuta. Te tulette
löytämään sen kaarnassa kaksi kirjainta, P. ja V., teidän palvelijanne
Pedro Vicenten alkukirjaimet. Se on pikku muisto minun persoonastani,
jonka jätin perästäni, kun kolme kuukautta sitten matkustin tätä tietä.«

»Minä uskon teitä ilman todisteita,» vastasi Tresillian ja hymyili
tuollaiselle omituiselle »muistolle« noin kaukana erä-aavikossa.

»Suvaitkaa minun sitte lisätä, sennor, että onnellisimmassa tapauksessa
voimme saapua tuon Salaperäisen vuoren juurelle vähän ennen auringon
laskua.«

»Aivan varmaan, Pedro,« lisäsi don Estevan ystävällisesti. »Emme saa
aikaa hukata. Tahdotteko ratsastaa tuonne jälkijoukon luo ja antaa
käskyn jatkaa matkaa. Sanokaa muulinajajille, että jouduttavat
eläimiensä kulkua niin paljon kuin mahdollista.«

»Niinkuin käskette, teidän armonne, vastasi gambusino.

Hän tervehti kumpaistakin isäntäänsä vilkkaasti heiluttaen
leveäreunaista hattuaan päänsä päällä.

Sen perästä kiiruhti hän hevostansa kannuksiensa pyörillä, jotka olivat
enemmän kuin viisi senttimetriä läpileikkauksessa sekä ajoi täyttä neliä
karavaanin jälkijoukkoon. Tuokiota ennen kuin oli ehtinyt vaunujen luo,
nosti hän kunnioittaen hattuansa, ratsastaen pienen joukon ohitse, jota
emme vielä ole lukijoillemme esittäneet, mutta jossa kumminkin oli
matkueen miellyttävimmät henkilöt.

Kaksi näistä kuului heikompaan sukupuoleen. Toinen oli noin
kolmenkymmenen viiden tai neljänkymmenen vuoden ikäinen nainen, jota
vielä voi sanoa erittäin kauniiksi. Toinen, herttainen nuori tyttö,
melkein vielä lapsi, oli niin hänen näköisensä, ettei voinut olla kukaan
muu kuin hänen oma tyttärensä. Tyttären komeat mustat silmät loistivat
kuin tähdet paksun, mustan tukan alta, joka vivahti sinertävältä, ja
hänen pikku suunsa oli ikäänkuin puoleksi puhjennut granaatti-omena. Ei
ollut vielä koskaan espanjalainen mantilja koristanut ihailtavampaa
päätä. Nuoren tytön nimi oli Gertrudes ja hänen äitinsä oli sennora
Villanneva. Tuskinpa näki enemmän kuin heidän päänsä tuossa
meksikolaisessa kantotuolissa, _la litera_, jota tämän maan ylhäiset
käyttävät matkoilla, joissa tiet ovat liian kapeat ja vaivaloiset
vaunuille. Sentähden olikin valittu litera, koska se tarjosi mukavimman
ja vähimmän väsyttävän keinon matkustaa. Sitä kantoi kaksi kaunista
nuoren meksikolaisen ohjaamaa muulia, toinen edessä, toinen takana.

Neljäs henkilö oli Robert Tresillianin poika. Nimensä oli Henry ja hän
oli äsken täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Henry oli heikkokasvuinen,
kaunis, vaaleatukkainen poika, ja kasvonsa piirteet olivat hienosti
muodostuneet, ehkei laisinkaan naiselliset. Kasvonsa ilmaisivat
rohkeutta ja päättäväisyyttä ja kookas vartalonsa harvinaista voimaa ja
ketteryyttä. Hän kallistihe alas satulastansa ja keskusteli naisien
kanssa, jotka olivat hiukan sysänneet kantotuolin verhot syrjään, ja
heidän keskustelunsa näkyi olevan vilkasta. Nuorukainen kertoi
epäilemättä sen hyvän uutisen, jonka Pedro Vicente oli ilmoittanut,
sillä Gertrudes kuunteli ihastuksella ja hänen silmänsä osoittivat
erinomaista iloa.

Vihdoin annettiin merkki, että Salaperäinen vuori oli lähellä. Janoa ei
kauemmin tarvinnut peljätä, ja kullankaivajien kärsimykset lähenivät
loppuansa.

Karavaani sai jälleen entisen rohkeutensa.

»_Anda! Adelante!_« (Eteenpäin) huusi Pedro.

Muulienajajat toistivat tämän huudon toinen toisensa perästä aina
matkueen viimeisiin asti. Vankkurit natisivat ja läksivät jälleen
liikkeelle ruoskien alituisesti roikkuessa ja pyörien puolapuitten
naristessa.



Toinen luku.

Coyoteros.


Onnettomuudeksi Arispen kullankaivajille ei heidän matkueensa ollut
ainoa, joka samana päivänä matkaili Sonoran erä-aavikossa, ja kun
kullankaivajat pohjoisessa havaitsivat sen kukkulan, jota Pedro nimitti
nimellä Salaperäinen vuori, läheni tavattoman sattumuksen johdosta myös
muita inhimillisiä olentoja samaa kukkulaa, vaikka vastakkaiselta
suunnalta. Edelliset eivät kumminkaan huomanneet mitään, osittain
sentähden, että he olivat niin kovin pitkän matkan päässä ja osittain
senkin tähden, että heitä esti siitä epätasaisuudet maanpinnassa.

Toisella matkueella ei ollut minkäänlaista yhtäläisyyttä sen kanssa,
josta äskettäin olemme lukijoillemme kertoneet. Ensiksi oli se paljoa
lukuisampi, vaikka se, katsottuna yhdessä ryhmässä ja matkan päästä
näytti vaativan paljoa vähemmän tilaa, sillä ei siinä ollut muulia eikä
sarvikarjaa, ei vaunuja eikä minkäänlaisia matkatavaroita. Äsken tulleet
eivät olleet vastuksekseen ottaneet mukaansa vaimoja ja lapsia, vielä
vähemmin kantotuoleja ja ylimyssukuisia naisia. Heidän joukossaan oli
ainoastaan ratsastajia, aseilla varustettuja hampaihin asti. Jokaisella
heistä oli takanaan poikkipuolin evässäkki ja puinen vesileili. Heidän
pukunsa oli yhtä alkuperäinen eikä juuri monijaksoinen. Useimmilla ei
ollut muita vaatteita kuin liinaiset housut, korkeat hirvennahkaiset
säärystimet ja mokkasiinit[1] ynnä _serape_ yön varaksi.

[1] Indiaanein nahkaiset lapinkengän muotoiset jalkineet.

Serape ei ole muuta kuin villapeite.

Ne, jotka muodostivat poikkeuksen, eivät olleet yli puolen tusinan.
Heillä näkyi olevan suuri valta seuralaisiensa ylitse, ja yksi heistä,
jolla oli enemmän arvomerkkiä ja koristuksia kuin muilla, oli
luultavasti heidän ylimmäinen päällikkönsä.

Hänen hallitsija-arvomerkkinsä olisivat tehneet pilaa maailman kaikille
vaakunakirjoille. Ne olivat ehkä aivan ainoita laadultaan koko
maailmassa, ja mikä kummallisinta oli, niitten omistaja ei kantanut
niitä kuvattuna kilpeensä, vaan oli tatueerannut ne omaan ruumiisensa.
Kalkkalokäärme, maalattu tummanpunaisella, pää ja häntä pystyssä, leuvat
ammollaan ja kieli ojossa, ikäänkuin pistääksensä näkymätöntä
vihollista, kiemurteli kiehkuroitansa hänen paljaalla vaskenkarvaisella
rinnallaan. Sen pyöreän kehän sisällä, jonka käärme muodosti, nähtiin
vielä joukko muita samalla lystillisiä ja hirvittäviä vertauskuvia.
Inhottava sisilisko ja tiikerikissa olivat jotakuinkin kuvattuja, sekä
vihdoin tämän kiehkuran keskellä ja näkyvimmällä paikalla vertauskuva,
joka on tunnettu yli koko maailman: pääkallo ja kaksi ristiin pantua
sääriluuta, kömpelösti piirrettyjä liidulla. Höyhentöyhtö liehui tämän
miehen päässä, jonka kasvot olivat yhtä raa'at piirteiltään kuin
vastenmielisetkin.

Tuskin tarvinnee mainita, että tämä oli indiaani. Hän ja hänen
seuralaisensa kuuluivat heimoon, joka enin kaikista on tullut kuuluksi
villeydestänsä -- Apachit eli _coyoteerot_, jonka nimen olivat saaneet
henkisen yhtäläisyytensä vuoksi uuden maailman sakaalin, _kojoote_'n
kanssa.

Koska naiset ja lapset olivat kotiin jätetyt, näytti tämä asianlaita
viittaavan siihen, että kojoteerot olivat jollain sotaisella retkellä.
Heidän varustuksensa ja sotakuvauksensa osoittivat tätä vielä selvemmin.
He olivat varustetut pyssyillä, pistooleilla ja peitsillä. Olipa vielä
muutamilla revolvereja ja karbiineja oivallisinta lajia, sillä sivistys
on heille ainakin opettanut kaikenmoisia tappotapoja. Näitten lisäksi
riippui vielä tuo kauhua tuottava skalppiveitsi heidän vyöstänsä.

He matkustivat järjestetyissä riveissä kaksittain, eikä
»indiaanilaisessa linjassa«. On jo aikoja siitä kun indiaanit prerioilla
ja pampailla oppivat arvossa pitämään vihollistensa kalpeakasvoisten
käyttämää sotilaallista järjestystä sekä alkoivat panna sitä käytäntöön
erittäinkin ratsujoukoissaan. Kaikki kansanheimot ovat ymmärtäneet
hyödyksensä käyttää sitä opetusta, jonka valkoihoiset ovat antaneet
heille sotataidossa, ja Meksikon pohjoisissa valtioissa, Tamaulipaassa,
Chihuahuassa ja Sonorassa, on uudistunein kerroin nähty, miten
comanchit, navajit ja apachit ovat hyökänneet meksikolaisten kimppuun
järjestetyissä taisteluriveissä ja siten tuhonneet lukuisia
vastustajoita. Mutta tällä avonaisella ruohotasangolla, jolla tämä
coyoterosjoukkue nyt matkusti, ei ollut minkäänlaista pakkoa rientää
eteenpäin järjestetyssä kolonnassa, minkä vuoksi olivat valinneet sen
matkustustavan, jonka jo olemme maininneet.

Punaihoiset eivät olleet, niinkuin kullankaivajat, vaeltaneet kolmea
päivää perätysten kuumassa erä-aavikossa. He, jotka tarkoin tunsivat sen
maan, jonka kautta oli kuljettava, tiesivät hyödykseen käyttää sen
vähimmätkin edut, voiden aina valita lepuusijoiksi kaikki pienemmätkin
majapaikat, eivät ensinkään olleet kuumuudesta kärsineet. Yhtä vähän
olivat he huolissansa retkensä jatkamisesta, sillä heidän tuli matkailla
virtaa pitkin, jota kartoissa kutsutaan _Rio San-Miguel_, vaan
meksikolaiset mainitsevat _Horcasitas_. Kaikki asianhaarat näkyivät siis
olevan edullisia heidän yritykselleen.

Tuntia ennen auringon laskua huomasivat he vuoren taivaan rannalla.
Indiaanit eivät tunne sitä nimeltä _Cerro Perdido_, vaan nimittävät sitä
_Nauchampa-Tepetl_.

Tämän yhteydessä on vallan merkillistä ottaa huomioon se heimolaisuus,
joka on olemassa pohjois-Meksikon indiaanein ja etelässä asuvien
azteekein välillä. Jälkimäisten kielessä on Perote-vuorella sama nimitys
kuin Nauchampa-Tepetlillä. Sana _cofre_, joka tavallisesti nimeen
liitetään, merkitsee niinkuin Nauchampakin kohverttia eli laatikkoa,
joka nimitys on annettu niille niitten eräiltä tahoilta selvän
yhtäläisyyden vuoksi äärettömän suorakaiteen muotoisen kohvertin kanssa,
missä ylimmäinen kansi muodostaa tasangon, jolla on jommoinenkin
laajuus.

Mutta kojoteerot eivät paljon huolehtineet kielitieteestä, he
ajattelivat vaan murhaa. Heidän retkensä ainoa tarkoitus oli hävittää
muutama opatas-nimisen indiaaniheimon kylä tai muutamia valkoihoisten
Horcasitaan rannoille perustamia uudisasutuksia. Kun tuo Salaperäinen
vuori ilmestyi heidän silmiensä eteen, esiintyi toinen kysymys, joka
tuokion ajaksi kiinnitti heidän ajatuksensa. Oli ratkaistava kysymys,
oliko viisasta tai edes mahdollista ehtiä sinne yön kuluessa. Ajatukset
menivät hajalle. Muutamat vastasivat myöntämällä, toiset kieltämällä.
Niinkuin Pedro Vicente oli sanonut, ovat matkat täällä Sonoran
läpikuultavassa ilmassa erehdyttäviä, ja vaikka Nauchampa-Tepetl ei
näyttänyt olevan kauempana kuin kymmenen tai kahdentoista peninkulman
päässä, sai samoella hyvinkin toisen verran ehtiäksensä järvelle. Mutta
maassa syntyneet ja erittäinkin alkuasukkaat ovat tottuneet näihin
harhanäkyihin ja tekevät laskunsa sen mukaan. Muuten eivät kojoteerot
olleet täällä ensi kertaa ja tiesivät siis hyvästi, mitä oli tekeminen.
Neuvottelunsa koski sentähden ainoastaan heidän hevosiensa toimeentuloa,
sillä ne olivat jo juosseet viisikymmentä peninkulmaa ja olivat
väsyksissä.

[Kuva: Kojoteerot eivät olleet täällä ensi kertaa.]

Nämä olivat _mustangia_ eli villejä arohevosia, jotka ovat voimakkaita
ja kestäviä, jos kohta ko'oltansa ovatkin vähäpätöisiä. Mutta he olivat
jo juosseet tarpeeksi tälle päivälle ja olisivat ehkä tulleet ajetuksi
pilalle, ennenkuin olisi ehditty vuoren juurelle. Oli siis parempi antaa
niiden levätä ja pysähtyä Nauchampa-Tepetlin luona vasta seuraavana
päivänä noin puolen päivän tienoilla.

Tämä ajatus oli epäilemättä myös päälliköllä, sillä hän hyppäsi
hevosensa selästä ja valmistihe panemaan sitä liekaan. Kysymys oli siis
ratkaistu ja kaikki »El Cascabel'in« (kalkkalokäärmeen) sotilaat
seurasivat heti hänen esimerkkiään.

Tapansa mukaan pitivät indiaanit ensin huolta hevosistansa, ennenkuin
ajattelivat itseään. He kokoilivat polttoaineita ja sytyttivät suuren
tulen ei lämmitelläkseen, koska oli kesä, vaan valmistaakseen ateriaa.
Heidän puolisensa juoksi vielä neljällä jalalla hylyksi tuomittujen
hevosten muodossa, joita kuljettivat mukanansa. Teurastus ei ottanut
paljon aikaa. Puukon isku hevosen rintaan pudotti sen kuolijaana maahan
ja veri kuohui virtana sen ympärillä. Silmänräpäyksessä oli se
paloteltu, suuret lihapalat seivästettiin puuvartaisiin ja kun niitä
tulessa oli kärvennetty hetkisen, oli indiaaneilla paisti valmis, joka
ei ollut halveksittava.

Hevosensyöjät kokoilivat sitte läheisistä puista muita syötäviä
esineitä, jotka eivät näyttäneet vähemmän herkullisilta. Ensiksi
_algarobian_ ja muitten kasvien terttuja, joita paistoivat tulella ja
joista saivat vihanneksensa sekä niitten lisäksi monen kaktuskasvin
hedelmiä. Paraimmat niistä olivat _pitahayan_, jonka rungot, tosin
paljaita alapuoleltaan, olivat latvassa ympäröidyt sädekiehkuran muotoon
istuvilla lehdillä, jotka pitkän matkan päässä sai ne muistuttamaan
jättiläiskokoisia kandelaabereja. Tasanko oli täynnänsä sellaisia
omituisia puita. Sillä tavalla löysivät kojoteerot keinon hankkia
itselleen jälkiruokaa itse aavikossa.

Kun olivat ateriansa lopettaneet, alkoivat he huomispäivän aamiaiseksi
valmistaa ruokalajia, jota apachit pitävät niin suuressa arvossa, että
vieläpä yksi heidän heimoistansa, _mezcaleros_, pitävät sitä
yksinomaisena ruokanansa, joten ovat nimensäkin saaneet siitä, kasvia
kun kutsutaan _mezcal_-kasviksi.

Valmistus oli hyvin yksinkertainen. Kojoteerot nyhtivät ensiksi ylös
tarpeellisen määrän mezcaleja, leikkasivat pois kaikki karkeakarvaiset
ja terävät lehdet niitten huipuista ja kuorivat pois hedelmää ympäröivän
verhon. Siten saatiin syntymään munan muotoinen valkea aine, melkein
niin suuri kuin ihmisen pää. Ainoastaan tämä aine syödään.

Sillä välin kuin osa indiaaneja oli näissä valmistuksissa, kaivoivat
toiset kuopan, jonka pohjan ja seinät peittivät litteillä kivillä. Sinne
heitettiin hehkuvia hiiliä, joiden annettiin palaa tuhkaksi, ja kun
kuoppa oli oikein kuumennettu, pantiin mezcalit sinne alas varovasti,
käärittyinä sen hevosen nahkaan, joka oli ateriaksi teurastettu.
Punaihoiset olivat kääntäneet karvapuolen ulospäin ja kasvikiehkuroiden
joukkoon sekoittaneet muutamia palasia raakaa lihaa. He sulkivat tämän
alkuperäisen uunin suun paksuilla turpeilla, säilyttääksensä haudan
kaiken yötä kuumana ja poistuivat vakuutettuina seuraavana päivänä
saavansa herkullisen aterian.

Nyt he kääriytyivät villasiin vaippoihinsa pelkäämättä mitään
äkkiarvaamatonta hyökkäystä näissä erämaissa, jotka ainoastaan itse
perinpohjin tunsivat ja nukkuivat rauhallisesti paljas tanner sänkynä ja
tähtitaivas sängyn uutimena. Vähän voivat aavistaakaan, että muutamien
tuntien hevosmatkan päässä heidän leiripaikastaan löytyi toinenkin
leiri, johon oli majoittunut heidän heimonsa vihollisia, kumminkin liika
harvalukuisina voidakseen heille tehdä kovempaa vastarintaa. Jos
olisivat voineet tietää sen, eivät olisi lepoa ajatelleetkaan. He
olisivat heittäytyneet villien hevosiensa selkään ja nuolen nopeudella
rientäneet Salaperäiselle vuorelle.



Kolmas luku.

Vihdoinkin vettä.


Sillä aikaa ja suuria vastuksia kohdaten, monella ruoskan lyönnillä ja
alituisilla huudoilla _Anda mula maldita!_ (»Astu päälle, kirottu
muuli!«) lähestyivät väsyneet kullankaivajat vuorta. He kulkivat enemmän
matelemalla kuin astuen, sillä muulit, jotka olivat heikontuneet
pitkällisestä veden puutteesta, eivät enää jaksaneet vetää raskaita
vankkureja ja kuormajuhdat horjuivat kuormiensa alla.

Kun kullankaivajat näkivät vuoren siitä paikasta, johon Pedro oli
pysähtynyt, oli heillä sama ajatus kuin Robert Tresillianillakin. He
luulivat, että oppaansa erehtyi, kun kahdeksikymmeneksi peninkulmaksi
arvosteli jälellä olevaa matkaa. Miehet, jotka kuten kullankaivajat
viettävät elämänsä maan alla, tai kuten merimiehet vesillä, ovat hyvin
huonoja arvostelemaan kaikkea mitä tapahtuu maan pinnalla. Mutta ne,
jotka johtivat matkuetta, muulin ajajat ja muut, tiesivät aivan hyvin,
ettei gambusino heitä pettänyt.

Kaikki tulivat kohta samaan johtopäätökseen. Kun olivat tunnin verran
matkailleet, eivät he arvelleet tulleensa vuorta lähemmäksi ja toisen
tunnin kuluttua välimatka tuskin näkyi vähentyneen.

Päivä ei ollut vielä lopussa, kun he tulivat niin lähelle vuorta, että
selvästi voivat huomata kaikki sen yksityiskohdat ja tarkoin eroittaa
sen ulkopiirteet.

Tämä vuori esiytyy silmien eteen äärettömän suurena katafalkkina; se on
muodoltansa pitkulainen, mutta huippu ei kule yhtenä ainoana suorana
viivana, sillä tuota vaakasuoraa viivaa katkoo alituisesti puut, joitten
varjokuvat kohoten milloin ylemmäs, milloin matalammaksi jääden,
kuvastuvat taivaan sinistä taustaa vasten. Merkillistä kyllä näyttää se
olevan leveämpi huipusta kuin juurelta. Sen ulkoasu ei tarjoo mitään
synkkää, koska nuo lukemattomat rotkot sen sivuilla ovat peitetyt
vihreydellä, missä vaan kämmenenkään ala maata on antanut kasvien
juurille tilaa.

Salaperäinen vuori sijaitsee melkein pohjoisesta etelään. Se on
vähilleen neljä peninkulmaa pitkä ja enemmän kuin peninkulman levyinen,
jota vastoin sen korkeus on noin viisi sataa jalkaa. Se on tosin
vähäinen korkeus vuorelle, mutta tarpeeksi korkeutta on sillä kumminkin
että saa kunnian kantaa vuoren nimeä näillä äärettömillä, avaroilla
autioilla, joilla ei ole kilpailijana mikään _sierra_ eikä edes
minkäänlaista vaaraa, ja joilla se kohoaa aivan yksinäisenä, eksyneenä
ja ikäänkuin _kadotettuna_ eräaavikon keskelle.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Millä puolella sijaitsee järvi, sennor Vicente?« kysyi Robert
Tresillian, joka aina pysyi matkueen etupäässä don Estevanin ja
gambusinon rinnalla. »Eteläisellä«, vastasi viimeksi mainittu, »ja se on
meille onneksi, sillä muuten olisi meillä vähintäin kymmenen peninkulmaa
jälellä.«

»Mitenkä! Minä luulin, että koko vuori ei ollut neljää peninkulmaa
pitempi.«

»Se on totta, sennor, mutta ala, joka ympäröi sitä, on peitetty
kalliolohkareilla, joitten yli emme voisi ajaa vaunujamme. Minä otaksun,
että nämä lohkareet ovat pudonneet alas vuoren huipulta, mutta en ole
koskaan voinut ymmärtää, miten ne olisivat voineet vyöryä satoja metriä
vuoren juurta ulommaksi. Ja kumminkin olen kaiken elinaikani tutkinut
vuoria, ennenkuin rupesin tätä erittäin tutkimaan.«

»Ja teillä on ollut hyvät edut tutkimuksistanne,« vastasi nopeasti don
Estevan. »Mutta jättäkäämme nyt geoloogiset tuumailut sikseen. Minä olen
hyvin levoton toisesta asiasta.«

»Mistä asiasta?« kysäsi Tresillian.

»Olen kuullut, että indiaanit välistä käyvät tällä vuorella. Ajatelkaas,
jos kohtaisimme heitä täällä?«

»Se ei ole ensinkään mahdotonta,« mumisi gambusino.

»Vaikka minulla on kiikari,« jatkoi don Estevan, »en voi nähdä mitään
merkkiä siinä suhteessa, mutta me näemme vuoren ainoastaan toiselta
puolelta, kuka tietää, mitä voipi kätkeytyä sen toisella puolella. Pitää
edellyttää kaikkea, vieläpä kovaa onneakin. Ehdotukseni on siis, että
ne, joilla on paraimmat hevoset, lähtevät tutkimusretkelle saadaksensa
selvyyttä tässä asiassa. Jos tuolla takana löytyisi punaihoisia
suuremmissa määrin, niin voisimme ainakin puolustaa itseämme
rakentamalla _korral_'in.«

Don Estevan oli vanha sotilas, ja ennenkuin hän alkoi toimia aarnioitten
kanssa, hän oli tehnyt enemmän kuin yhden sotaretken noita kolmea suurta
indiaaniheimoa, comanchia, apakeja ja navajeja vastaan. Gambusino ei
sentähden vastustanutkaan hänen ehdotustaan Hän hyväksyi sen kaikin
puolin ja tarjoutui tutkijakunnan seuraan. Hänen seuralaisikseen
määrättiin puoli tusinaa urhoollisia miehiä, joitten hevosilla vielä oli
tarpeeksi voimaa voidaksensa päästä indiaanien käsistä, jos heitä
ajettaisiin takaa.

Henry Tresillian oli mukana tässä joukossa. Hän oli tarjoutunut heti
kuultuansa don Estevanin ehdotuksen, sillä hän ei pelännyt mitään
hevosensa puolesta. Hän tiesi, että _Krusader_ -- niin oli hevosen nimi
-- voi yllättää minkä vihollisen hyvänsä.

Krusader oli oivallinen araapialainen hevonen, jolla ei ollut
vertaistansa maailmassa. Sen ebenholtsimustassa karvassa ei ollut
valkeata pilkkuakaan, sen hienot ja suonikkaat jalat, älykkäisyyttä
osoittava pään muoto sekä samalla sorea ja voimakas ruumis tekivät sen
eläimeksi, jolle ei voinut kilpailijaa löytääkään. Henry rakasti sitä
ikäänkuin ystävää. Kaikki matkueen hevoset näyttivät kipeiltä,
rääkätyiltä ja puolikuolleilta janosta, mutta Krusader yksin ei
näyttänyt kärsineen. Totta onkin, että nuori isäntänsä oli sen kanssa
jakanut viimeisenkin vesiosinkonsa.

Muutamien minuuttien perästä läksi tutkijakunta saatuansa tarpeelliset
ohjeet nelistäen liikkeelle.

Robert Tresillian ei ollut tehnyt mitään vastaväitettä, että poikansa
yhtyisi tiedustelijakuntaan. Hän oli onnellinen nähdessään sitä
urhoollisuutta, jota Henry osoitti kaikissa tilaisuuksissa, ja hän
seurasi tätä kauvan lempein katsein.

Toisetkin silmäykset kuin hänen jäivät kauvaksi aikaa kiinnitetyiksi
nuorukaiseen huolen ja ylpeyden sekoituksella. Ne olivat Gertrudes
Villannevan. Hän ihaili sitä rohkeutta, mitä nuorukainen, jota hänen
nuori sydämensä alkoi rakastaa, osoitti, mutta hänen naisellista
hempeyttänsä vaivasivat ja tekivät rauhattomaksi ne vaarat, joiden
alaiseksi Henry alati heittäytyi.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin oli koko matkue muuttanut näköään.
Eläimet kohottivat päätänsä väräjävin sieramin, ahmivat ilmaa
keuhkoihinsa ja nostivat korvansa pystyyn liikutellen niitä suonenvedon
tapaisesti. Sarvikarjan mylvintään vastasivat hevoset ja muulit
hirnumalla. Mikä melu! Mikä korvia särkevä hälinä! Kaitsijan ääni,
hänen, joka oli asetettu koko matkueesta huolta pitämään, kaikui
korkeammalle kaikkien muitten.

»_Guarda la estampeda!_« (varokaa tallautumista) huusi hän keuhkojensa
täydellä voimalla.

Janoiset eläimet vainusivat vettä. Ei tarvittu enää ruoskien roisketta
ajaakseen niitä eteenpäin. Suurella vaivalla vaan voivat kuormarengit,
ratsastajat ja ajajat hillitä niiden intoa.

Kohta menivät kaikki eläimet täyttä laukkaa. Hurjasti syöksyivät ne
järveä kohden. Muulit ja hevoset sikin sokin vaunujen kanssa ja
sarvikarja nelistäen ja meluten tavalla, jota on vaikea sanoilla
selittää. Raskaat ajopelit pyörivät nuolen nopeudella, ja kun vuorta
lähemmäksi tultaessa maa oli peitetty kivillä kyllin suurilla
kohottamaan pyörät ja kääntämään vaunut ylösalaisin, päästivät vaimot ja
lapset, jotka niissä istuivat, läpitunkevia huutoja ja odottivat joka
silmänräpäys kaatuvansa kumoon.

Onneksi ja melkein yliluonnollisen sattumuksen kautta pysyivät vankkurit
kumminkin tasapainossa tässä kalliolohkareitten sokkelossa. Ei kukaan
kärsinyt suurempia vammoja, -- päästiin vaan muutamilla aivan
vähäpätöisillä.

Tällä vauhdilla kun kuljettiin, ei kestänyt paljoa aikaa ennenkuin
saavuttiin järven rantaan. Matkustajat, joita laahattiin tämän pyörteen
mukana, näkivät kohta edessään mahdottoman suuren vesilammikon, jota
laskevan auringon viimeiset säteet valaisivat ja viheriät nurmikot
ympäröivät.

Tutkijakunta, joka ei ollut havainnut mitään epäluuloa herättävää, oli
vielä ratsain vuoren juurella. He näkivät hämmästyksekseen matkueen
tulleen niin nopeasti, mutta toverit eivät olleet tilaisuudessa antamaan
heille lähempiä selityksiä. Eläimet, jotka vetivät näitä muassansa,
jatkoivat rajua vauhtiaan järven rannalle asti, eivätkä seisattuneet,
ennenkuin vesi nousi yli turvan.

[Kuva: Eläimet eivät seisattuneet, ennenkuin vesi nousi yli turvan.]

Nyt ei kuulunut enää rajua hirnuntaa ja ammumista. Kaikki olivat
äänettömiä, tyytyväisiä ja ikäänkuin _juopuneita_ pelkästä vedestä.



Neljäs luku.

El ojo de agua.


Seuraavana päivänä niin pian kuin aamurusko alkoi valaista sinistä
taivasta, näkivät ne villit eläimet, jotka asustelivat Salaperäisellä
vuorella, jalkojensa juurella näytelmän, jota eivät vielä koskaan olleet
havainneet tällä yksinäisellä paikalla. Ensi kertaa näet vaunut tai
jotkin sentapaiset ajoneuvot olivat seisahtuneet näitten kallioitten
läheisyyteen.

Ainoat valkoiset miehet, jotka joskus ennen olivat käyneet siellä,
olivat metsästäjiä tai yksinäisiä kullanetsijöitä, ja nämäkin olivat
harvoin ilmestyneet. Punaihoiset, erittäinkin apakit pysähtyivät siellä
mielellään, sillä järvi oli melkein heidän tiensä äärellä, kun tekivät
hyökkäyksiään Horcasitas-joen rantoja pitkin.

Meksikolaiset, jotka edellisenä iltana oli lähetetty tutkimaan seutuja,
olivat tosin löytäneet lukuisia, vaan aikaisempia indiaanein jälkiä,
mutta eivät vereksiä, jotka olisivat todellista pelkoa aiheuttaneet. Tuo
valkea hiekka, joka ikäänkuin hopeavyö ympäröi järven, ei kantanut muita
jälkiä kuin niitten metsäneläinten, jotka olivat tulleet sinne janoansa
sammuttamaan.

Kullankaivajat olivat siis pystyttäneet leirinsä kaikessa
turvallisuudessa, kumminkaan eivät jättäneet tekemättä niitä
varokeinoja, jotka ovat tarpeellisia erämaassa. Don Estevan oli ollut
liian moneen sotaretkeen osallisena menetelläkseen millään tavalla
epäviisaasti. Nuo kuusi vankkuria, jotka asetettiin perätysten
kokoonkiinnitetyin aisoin, muodostivat munapyöreän _korral_'in eli
tarpeeksi avaran alan antaaksensa tilaa matkueelle. Jos heidän päällensä
hyökättäisiin, olisi helppo vahvistaa varustusta pakkilaatikoilla ja
muilla muassa olevilla matkatavaroilla.

Mitä hevosiin ja muihin eläimiin tulee, olivat ne liekaan pantuina
päästetty laitumelle korralin ulkopuolelle. Edellisten päivien
rasitusten perästä ei niillä arveltu olevan vähintäkään halua jättämään
näitä meheviä ruokamaita.

Tulet, jotka olivat sytytetyt edellisenä iltana, olivat sammuneet. Niitä
ei oltu hoidettu. Mitä apua olisi siitä ollutkaan. Kesällähän ei ole
mitään kylmää pelättävänä. Mutta kullankaivajien vaimot sytyttivät tulet
uudelleen varhain aamusella valmistaaksensa aamuruokaa.

Pedro Vicente nousi yötiloiltaan ennen kaikkia muita, mutta ei
ottaakseen osaa näihin kyökkipuuhiin, joita gambusinona ja retkikunnan
johtajana syvästi halveksi. Hänen nousuunsa näin varhain oli
kahdenlaiset syyt, joita ei pitänyt soveliaina ilmaista kenellekään. Hän
oli ainoastaan sanonut tavalliselle metsästyskumppanilleen, Henry
Tresillianille, että aikoi kiivetä vuorelle päivän valetessa etsiäkseen
lintuja ja muita metsän otuksia.

Gambusino, joka oli taitava metsämies, oli jo retken alussa luvannut
varustaa matkueen vereksellä lihalla, mutta ei ollut vielä päässyt
tilaisuuteen täyttämään tätä lupaustansa, sillä se vähäinen riista,
jonka oli toivonut tapaavansa matkalla, oli kuivuuden vuoksi paennut
muille seuduille. Kadotettu aika oli siis jälleen voitettava. Pedro
tiesi kokemuksesta, että löytyi lintuja ja nelijalkaista riistaa
reheväkasvuisella tasangolla, mistä se vesijakso alkoi, joka täytti
järven vedellä. Hän oli antanut nuoren englantilaisen tietää, että
siellä tapaisivat sekä lampaita että antiloopeja, ehkäpä karhujakin,
mutta aivan varmaan kaikenlaisia kesyttämättömiä kalkkunoja, joita
meksikolaiset niiden räikeän äänen vuoksi kutsuivat _guajalote_'iksi.

Vieläkö hän olisi tarvinnut useampia syitä selittääkseen haluansa
kiivetä vuorelle, ennenkuin kukaan muu olisi sen tehnyt. Henry
Tresillian ei vähemmässäkään määrässä epäillyt tämän selityksen
todellisuutta. Hän ei edes voinut aavistaakaan, että gambusinolla voi
olla toinen vieläkin tärkeämpi syy. Hän itse oli metsästyksen ja
luonnontieteen suuri ihailija ja suostui ihastuksella seuraamaan Pedroa
tällä retkellä. Salaperäinen vuori tarjoaisi hänelle epäilemättä
useamman kuin yhden merkillisen nähtävän, joka runsaasti palkitseisi
ylöskiipeämisen vaivan.

Jos sanomme totuuden ja ilmaisemme nuoren englantilaisen salaiset
ajatukset, niin täytyy meidän lisätä, että hän ryhtyi vuorelle nousuun
sillä tarkoin punnitulla päätöksellä, että sennorita Gertrudelle toisi
joko jonkun harvinaisen kukan, jonkalaisia tämä kokoeli, tai jonkun
linnun loistavalla höyhenpeitolla tai jotain muuta voitonmerkkiä, joka
vastalahjaksi tuottaisi hänelle suloisen hymyilyn kauniin tytön
puolelta.

Kaikki nämä yhdistyneet syyt vaikuttivat, että Henry Tresillian täysissä
tamineissa eikä suinkaan vähemmin pirteänä kuin Pedro, jätti telttansa
samassa tuokiossa kuin toinen kömpi ulos siitä vankkurista, jossa oli
yönsä viettänyt. Henry oli puettuna englantilaiseen metsästyspukuun,
joka soveltui hänelle oivallisesti, ja metsästyslaukku hartioilla sekä
kaksipiippuinen pyssy kädessään hän näytti enemmin valmistuneelta
ahdistamaan fasaaneja rajoitetulla metsästysalueella tai metsäkanoja
eurooppalaisella arolla, kuin että olisi voinut vastustaa eläimiä, jotka
kenties eivät olleet niinkään vaarattomia.

Mitä gambusinoon tuli, oli hän puettu niinkuin edellisenäkin päivänä
ammattitoveriensa omituiseen pukuun, mutta oli varustanut itsensä oikein
hyväpiippuisella tuliluikulla ja jonkunlaisella pienellä lyhyellä
miekalla, jota täällä kutsutaan _machete_ tai joskus _cortante_.

Koska kaikesta jo edellisenä iltana oli sovittu, lausuivat metsämiehet
toisillensa ainoastaan »hyvän päivän« ja menivät sitte hankkimaan
itsellensä vähän aamiaista. Kohta ojensi heille muutama kullankaivajan
vaimo kupin suklaata sekä _tortilla enchiladan_, puhutellen heitä
muutamilla ystävällisillä sanoilla. He joivat kiireesti suklaansa,
haukkasivat muutaman suuntäyden äsken mainituita maissikakkuja, kuivia
ja kovia kuin nahkaa, mutta välttämättömästi kuuluvia kaikkiin
meksikolaisiin aterioihin, sekä hiipivät sen perästä äänettöminä
korralin ulkopuolelle.

Pedroa vaivasi suurempi malttamattomuus päästä matkalle, kuin asianlaita
vaatikaan. Aivan varmaan tosin löytyi tuolla Salaperäisellä vuorella
hänen tähän saakka yksinänsä tuntema alkamiskohta siihen aarnioon, jonka
edellisillä tutkimusretkillänsä oli löytänyt. Mutta aivan nähtävästi
tuotti hänelle levottomuutta ja sielun häiriötä joku toinen ajatus. Hän
oli synkkä ja hajamielinen sekä vaipui ajatuksiinsa ja oli ääneti. Henry
seurasi häntä sanaa sanomatta.

Nouseminen Salaperäiselle vuorelle alkoi melkein heti, kun olivat
leiristä lähteneet. Tämä oli ainoastaan mahdollista kiipeämällä ylös
uomaa myöten, jonka oli kovertanut vesi ylhäällä kukkulalla olevasta
lähteestä, joka joskus myrskyisinä talvina sai aikaan varsinaisen
vesiputouksen. Tämä oli kuivana vuoden aikana kivisenä juopana,
jonkunlaisena halkeamana kalliossa ja nousi melkein kohtisuoraan
tasangolta huipulle kahden mahdottoman kivimuurin välitse. Sen keskessä
juoksi puro, joka tätä nykyä ei ollut muuta kuin vesiviiru.

»Uh! Ennen tahtoisin kiivetä nuoraportaita ylös!« sanoi Henry.

»Kieltämättä on tuo rahtusen vaivaloista,« vastasi Pedro, »mutta se on
ainoa keino, miten voi päästä tasangolle.«

»Eikö löydy mitään muuta tietä toisessa paikassa?«

»Ei vähintäkään. Kaikilta muilta puolilta ei vuori ole muuta kuin
ääretön muuri, jonkunlainen linnoitus, joka on syntynyt jonkun luonnon
oikun kautta, kaikilta tahoilta äkkijyrkänteitten puolustamana, joiden
päälle ainoastaan linnut voivat päästä. Eivät edes antiloopitkaan voi
niistä kiivetä ja jos tapaamme sellaisia tuolla ylhäällä, niin ovat ne
joko siellä syntyneet, tai ovat tätä tietä kavunneet sinne.«

»Tämä on todellakin tie vuohille, virkkoi Henry, joka oli huvitettu
siitä, että kivet vyöryivät hänen jalkojensa alla. »On astuttava
puolelle ja toiselle ja syrjäkariin ettei vieri takaisin.«

»Varokaa itseänne, sennorito!«[1] huusi Pedro, kun näki, että
seuralaisensa varomatta astui pyöriville kiville. »Varokaa, pienemmänkin
kiven vyöryminen voi saattaa suuremmankin liikkumaan paikoiltansa, ja
jos nämä kiviharkot vyöryisivät jalkojenne alta, voisivat ne kimmota
alas leiriin saakka ja siellä mäsäksi murtaa jonkun.«

[1] Nuori herra.

Nuori mies vaaleni, kun ajatteli mitä olisi voinut seurata hänen
varomattomuudestaan.

»Rauhoittukaa,« sanoi gambusino. »Jos joku onnettomuus olisi tapahtunut,
olisimme kyllä sen kuulleet«.

»Voi, kuinka te minua säikytitte,« sanoi Henry. »Mutta teillä on oikein,
pitää askeleitansa varoa«.

Nousemista jatkettiin siis verkemmin.

Verrattain lyhyen ajan kuluessa, sillä heillä oli tuskin enemmän kuin
viidensadan jalan korkeus kiivettävänä tulivat metsästäjät solatien
yläpuolelle ja olivat silloin tasaisella alueella, jossa kasvoi puita.

Käveltyänsä tasangon halki noin kaksi tai kolmesataa metriä, tulivat he
aukeaman suuhun metsässä. Kun meksikolainen kävi aukeamaan, huudahti
hän: »_El ojo de agua!_«

Tätä nimitystä, »veden silmä,« käyttävät meksikolaiset lähteestä yleensä
tai ainakin siitä paikasta, jossa lähde kuohuu ylös maasta. Henrylle oli
tämä runollinen nimitys tuttu, ja hän ymmärsi heti mitä seuralaisensa
tarkoitti. Metsäaukon keskeltä tuli vesi kihisten, kirkkaana kuin
kristalli, kallion halkeamasta ja muodosti pienen ympyriäisen säiliön,
mistä se puro alkoi, joka syöksyi järveen, ja jota metsästäjät olivat
seuranneet tähän asti.

Gambusino otti härän sarven, joka hänellä oli mukanansa ja kumartui
lähdettä kohden.

»Minun on mahdoton vastustaa kiusausta,« virkkoi hän. »Huolimatta siitä
suuresta vesimäärästä, jonka eilen join, näyttää kuin en koskaan voisi
janoani sammuttaa.«

Hän täytti ja tyhjensi sarven tuokiossa.

[Kuva: Hän täytti ja tyhjensi sarven tuokiossa.]

»_Delicioso!_« (suloista) huudahti Pedro ja täytti sen uudestaan.

Henry seurasi hänen esimerkkiään, mutta se pikari, jonka hän kaivoi
esille metsästyslaukustaan, oli puhdasta hopeaa. Juoma-astiat kullasta
ja hopeasta eivät suinkaan ole harvinaisia Sonoran aarnion omistajille.

Siinä silmänräpäyksessä kuin aikoivat lähteä liikkeelle uudelleen,
kuulivat he siipien suhinaa ja näkivät metsän avonaisen paikan reunassa
joukon suuria höyhenillä varustettuja olentoja, jotka tallustelivat
aivan rauhassa toinen toisensa perästä taivuttaen kaulojansa nielläkseen
jonkun hyönteisen tai noukaistakseen heinän korren. Ne olivat
_guajaloteja_, joista Pedro oli puhunut ja muistuttivat niin paljon
sukulaisiansa kanatarhassa, että Henry ilman vaikeutta tunsi ne samalla
kuin huomasi ne niiden heimolaisia paljoa kauniimmiksi.

Vanha kukko oli jonon etunenässä. Se ojentelihe juhlallisesti hyvin
ylpeänä komeasta ruumiinrakennuksestaan ja loistavasta höyhenpuvustaan,
joka nousevan auringon säteitten valaisemana heijasti kaikkia sadekaaren
värejä.

Äkkiä se kohotti päänsä ja päästi levottoman äänen. Liian myöhään. Neljä
laukausta kuului melkein yhtä haavaa ja vanha kukko makasi ojona maassa
kolmen seuralaisensa kanssa. Toiset lensivät hirveästi kirkuen ja
sellaisella siipien räminällä, että olisi luullut puimakoneen olleen
käymässä. Ne luultavasti ensi kertaa olivat tekemisissä sellaisten
murhakoneitten kanssa.

»Emmehän ala niinkään huonosti, vai mikä on teidän mielenne, don
Henrique,« virkkoi gambusino.

»Minä tahtoisin vaan jatkaa,« vastasi Henry, joka kyllä tiesi, että
hänen ystävättärensä Gertrudes panisi korkeata arvoa guajalotein
kauneille höyhenille. »Mutta mitä me niillä teemme. Emmehän voi niitä
viedä mukanamme.«

»Mihinkä ne veisimmekään?« vastasi meksikolainen. »Antaa niitten jäädä
tantereelle, niin otamme ne takaisin tullessamme... Ooh! Ehkä löytyy
täällä susia ja kojootteja, niin ettei meille jäisi muuta kuin höyheniä
tuotavaksi. Pankaamme ne korjuuseen.«

Tuokiossa olivat kalkkunoin kynnet sidotut yhteen, jonka perästä kaikki
neljä lintua riippui pitahaya-puun korkeimmassa oksassa. »Se kojootti
olisi todellakin aika viekas, joka voisi ne tavoittaa! Ja mikä eläin
voisikaan kiivetä ylös tämän kaktuslajin ohkaista runkoa pitkin.«

»Niin ovat meillä linnut hyvässä turvassa,« sanoi gambusino ja latasi
pyssynsä. »Eteenpäin! Minä toivon, että tavoitamme niin suuren
nelijalkaisen otuksen, että se riittää verekseksi liharuoaksi meille
kaikille tänä iltana. Mutta meidän on pakko astua kauvan, sillä
laukauksemme ovat luultavasti säikyttäneet koko likitienoon.«

»Tasanko ei ole erittäin suuri,« virkkoi Henry. »Emme tarvitse mennä
hyvin etäälle.«

»Se on laajempi kuin aavistattekaan, sennorito, sillä se on jatkuva jono
mäkiä ja laaksoja pienessä astemitassa. Kiiruhtakaamme, muchacho,
(nuorukainen) minulla on syyni miksi tahtoisin niin pian kuin
mahdollista tasangon toiseen päähän.«

»Mitkä syyt!« huudahti nuori englantilainen hämmästyneenä Pedron
levottomasta katseesta, jota ei vastustanut se salaperäisyys, jolla tämä
puhui. »Voinko saada ne tietää?«

»Luonnollisesti. Minä olisin jo ilmaissut ne teille, niinkuin muillekin,
jos olisin ollut varma asioistani. Mutta en tahtonut synnyttää
levottomuutta ilman riittäviä syitä. Kun kaikki selviää, niin olen ehkä
erehtynyt. Ehkei se ollutkaan savua.«

»Savua,« toisti Henry. »Mitä te tarkoitatte?«

»Minä puhun siitä, mitä luulin havainneeni eilen juuri silloin kun
tulimme järven rantaan.«

»Millä paikalla?«

»Koillisessa. Vielä hyvin kaukana täältä.«

»Mutta jos kohta se olikin savua -- mitä meillä on sen kanssa
tekemistä?«

»Te erehdytte, sennorito. Tässä maailman osassa sellainen merkitsee
paljoa. Se voipi ennustaa vaaraa.«

»Lasketteko leikkiä kanssani, sennor Vicente.«

»En suinkaan, muchacho. Ei savua ilman tulta, vai kuinka?«

Henry nyökäytti pilkallisesti päätänsä myönnytykseksi muka tälle
vanhalle sananparrelle.

»Kuulkaas,« jatkoi Pedro, »tuskinpa kukaan muut kuin indiaanit olisivat
voineet laatia tulta llanoilla. Ymmärrättekö nyt?«

»Täydellisesti. Mutta minä luulin, että siinä osassa Sonoraa, jossa nyt
olemme, ei löytyisi muita indiaaneja kuin opataita, jotka ovat
mielialaltaan hyvänsävyisiä ja joita aina on pidetty meidän ystävinämme
aina siitä asti kun heidät käännytettiin kristinuskoon ja saivat
sivistystä.«

»Opatasheimon kylät ovat hyvin kaukana täältä ja vastaisella suunnalla
siitä, missä eilen savun havaitsin. Ellen erehdy, ovat sen tulen, josta
savu nousi, sytyttäneet -- ei suinkaan opatas -- vaan ihmiset, joilla ei
ole heidän kanssansa muuta yhteistä kuin ihoväri.«

»Indiaaneja siis nekin?«

»Apakeja.«

»Se olisi hirveätä,« mumisi nuori englantilainen, joka jo niin kauvan
oli elänyt Arispessa tunteakseen tämän heimon verellä tahratun maineen.
»Minä toivon, että ovat hyvin kaukana meistä,« lisäsi hän äänekkäästi.

»Siinä toivomus, johon yhdyn kaikesta sydämestäni,« vastasi Pedro. »Jos
he yllättäisivät meidät, niin moni meidän miehistämme olisi vaarassa
kadottaa päänahkansa. Mutta _muchacho mio_, älkäämme olko peloissamme,
ennenkuin tiedämme, olemmeko todellakin hädässä. Niinkuin äsken sanoin,
en ole aivan varma aavistuksistani. Kilpajuoksu järvelle alkoi melkein
heti, kuin minä luulin näkeväni jotain, ja silloin en ajatellut enää
mitään muuta kuin mitä matkueessa tapahtui. Kun minun piti tähystellä
uudelleen, ei ollut enää tarpeeksi selkeä voidakseni mitään eroittaa.«

»Savu olikin ehkä ainoastaan tomua, jota tuuli oli ajanut ylös.«

»Minä toivon niin. Minä olen monta kertaa tänä yönä tarkastellut taivaan
rantaa ja joka kerta havaitsematta mitään epäluulon alaista. Mutta
kaikesta huolimatta en voi olla rauhoitettu. En voi sitä auttaa! Kun on
ollut apakilaisten vankina, jos kohta ainoastaan tunnin, ei suinkaan
matkusta vapisematta niissä seuduissa, joissa voipi tulla tekemisiin
heidän kanssaan. Omasta puolestani on minulla hyvät syyt aina muistella
vankeuttani heidän luonaan. Katsokaa itse!«

Meksikolainen avasi vaatteensa ja näytti rinnastaan siihen syvälle
poltettua arpea, jonka piti kuvata ihmisen pääkalloa.

»Tuossa näette mitä apakilaiset ovat tehneet minulle. Se huvitti heitä
paljon, ja he aikoivat hankkia itselleen vielä suuremman huvituksen
käyttämällä minua ampumataulunansa siten osoittaaksensa ampumataitonsa
tarkkuutta. Minun onnistui ajoissa pelastaa nahkani, mutta suurella
tuskalla. Ymmärrättekö nyt, muchacho, miksi minä olen niin levoton
pääsemään paikalle tällä tasangolla, josta voin saada varmuutta
epäilyksilleni. Ooh noita helvetin henkiä! Jos vaan olisivat vallassani,
millä innostuksella minä silloin kostaisin!«

Keskustellessaan vaelsivat metsämiehet yhä eteenpäin, mutta pensaat ja
liaanit olivat joka paikassa esteenä. Kun he kulkivat hiekkaisen alueen
yli, kiinnitti Pedro seuralaisensa huomion jälkiin, joitten väitti
olevan jonkunlaisen villilampaan, jota kutsuttiin _carnero_.

»Ellei koko matkue tänä iltana syö lammaspaistia, niin älköön minua enää
kutsuttako Pedro Vincenteksi. Älkäämme kumminkaan tuhlatko aikaamme
ajamalla niitä takaa. Meillä pitää ensiksi olla varmuus kohtalostamme.
-- Ooh, mitä se oli?«

Jonkun matkan päässä kuultiin kynsien rapinata kalliota vasten. Tämä
ääni uudistui äkkiä monta kertaa. Sitä seurasi jonkunlainen
kuorsaaminen.

Gambusino seisattui heti, pani kätensä Henryn olkapäälle estääkseen
häntä liikkumasta ja kuiskasi hänen korvaansa:

»Siellä on carnero. Koska otus itse asettuu pyssynpiippujemme eteen,
saanemmehan käyttää tilaisuutta eduksemme, etenkin kun se ei estä meitä
matkustamasta.«

Henryllä ei ollutkaan sen hartaampaa toivomusta kuin saada laukaista
kumpaisenkin latinkinsa.

Metsästäjät hiipivät hiljaa puitten alla ja saapuivat toisen aukon
reunaan metsässä, missä lauma nelijalkaisia käveli laitumella --
nelijalkaisia, joita ensi katsannolla olisi voinut otaksua saksan
hirviksi. Henry Tresillian olisi ehkä tehnyt itsensä syypääksi
tällaiseen erehdykseen, ellei olisi nähty, että eläimillä ei ollutkaan
hirven haarukkaisia sarvia, vaan käyräksi kiertyneet kuin pässillä.

Laumassa oli sekä urospuolia että naaraita. Eräällä edellä mainituita,
ijältänsä kunnianarvoisella oinaksella, olivat sarvet kiertyneet
kiehkuraan, paljoa suuremmat kuin kaikilla muilla ja niin pitkät, että
välttämättömästi tuli arvelleeksi kuinka niitten omistaja menetteli
pitääkseen päätään pystyssä sellaisen painon alla. Se kumminkin kantoi
ne koholla suurimmalla ylpeydellä, ja juuri sen oli Pedro kuullut
polkevan jalkojansa ja äänekkäästi pullistavan sieramiansa. Se uudisti
vielä kerran tämän temppunsa, mutta viimeisen kerran. Kuivuneitten
lehtien välissä oli karbiinipiippu ojennettu sitä vastaan.

Kaksi tulenliekkiä, kaksi savupilveä, kaksi laukausta ja tuo vanha oinas
syöksyi kuolijaana maahan. Sen seuralaiset olivat onnellisempia. Henryn
kaksi luotia soluivat niiden nahkan yli kuin teräshaarniskan ja eläimet
pelastuivat tuoreina, terveinä.

»_Carrai!_« huudahti gambusino, kun hänen piti nostaa ylös saaliinsa,
»me emme onnistuneet yhtä hyvin kuin edellisellä kerralla.«

»Miksi niin?« kysyi nuori englantilainen hämmästyneenä.

»Miten voitte kysyä sitä, sennorito? Nenännehän pitäisi sen teille
ilmoittaa. Ettekö tunne tuota kauheata hajua?«

Henry lähestyi.

»Niin«, sanoi hän vuorostaan, »se on aivan kärsimätöntä!«

»Sellainen mielettömyys! Uhrata luoti eläimelle; joka ei kelpaa
syötäväksi,« jatkoi gambusino. »Ja kaikki tämä ainoastaan siitä syystä,
että minulla on jotain aivan toista mielessäni.»

»No mitä teillä sitte on mielessänne!«

»Savu! No, mikä on tehty, se on tehty. Älkäämme sitte enempää puhuko
koko asiasta, vaan jättäkäämme tuo elukka kojooteille. Huh! Lähtekäämme
matkalle niin pian kuin mahdollista!«



Viides luku.

Indiaanein aamiainen.


Jos valkoihoiset olivat nousseet ylös aamuruskon kanssa, niin olivat
punaihoiset olleet vielä pirakampia, sillä samalla tavalla kuin se
eläin, josta ovat nimensä saaneet, hekin mieluummin lähtevät saaliille
yöllä kuin päivällä. Toinenkin asia vielä oli syynä: toivo ehtiä
Nauchampa-Tepetlille ennenkuin päivän kovin kuumuus alkoi. Villit
ihmiset eivät suinkaan halveksi mukavuutta, ja kun vielä lisäksi retken
menestys oli heidän hevosiensa voimien varassa, eivät he tahtoneet
väsyttää niitä ratsastamalla juuri puolipäivän kuumuudessa. Kojoteerot
olivat siis jalkeilla ennen päivän koittoa. He liikkuivat puoli
hämärässä ikäänkuin punertavat haahmut ja toimien syvimmässä
hiljaisuudessa, ei sentähden että pelkäsivät ilmaista läsnäoloaan
vihollisilleen, koska tiesivät olevansa yksin, vaan sentähden että niin
oli heidän tapansa.

Ensimmäinen ajatuksensa oli muuttaa hevosensa, jotka olivat syöneet
ruohon sen paikan ympäriltä, mihin ne olivat sidotut. Toinen oli itse
syödä aamiaisensa. Kiittäen edellisen päivän valmistuksia eivät he
tarvinneet muuta kuin nostaa kannen uudenaikuiselta paistinuuniltansa
nostaakseen ylös valmiiksi paistuneet metskalit.

Viisi, kuusi indiaania otti tehtäväkseen tämän vähemmän hauskan toimen.
He nostivat ensiksi käsillänsä höyryävät turpeet. Tuhkaksi muuttunut maa
vaati suurempaa varovaisuutta, sillä se oli tulikuumaa, mutta nuo villit
ruuanlaatijat tiesivät miten asiassa oli menetteleminen ja kohta nähtiin
hevosennahka, joka, vaikka hiiltyneenä, kumminkin oli niin luja, että se
voitiin kantaa keskelle leiriä. Ympärys avattiin veitsellä ja mehukas
ruokalaji levitti oitis ruokahalua kiihoittavan lemunsa, joka suloisesti
kohtasi punanahkaisten hajuaistia ja antoi heidän aavistaa odotettavaa
nautintoa.

Siinä oli todellakin herkullinen ruoka myös muille kuin villeille.
Puhumattakaan hevosen lihasta, jota muutamat herkuttelijat pitävät
erinomaisena, kun sitä tällä tavalla valmistetaan, ovat metskalit yhtä
hyvä kuin omituinenkin ravintoaine. Se ei muistuta mitään muuta, jota
tunnemme.

Metskalit ovat apakilaisten herkkuruokaa. Siispä, niin pian kuin
kyökkimestarit olivat lausuneet sanansa »valmis,« heittäytyi
kojoteerolauma ahneesti räiskyvän pasteijan kimppuun ja kävi kiinni
sormin ja hampain huolimatta siitä, että se heiltä polttikin sormet.
Kohta ei löytynyt mitään jälellä ja jos hevosennahkainen kuori ei mennyt
samaa tietä, niin siihen oli syynä se, että raakalaiset olivat saaneet
kyllänsä, sillä muun syötävän puutteessa syövät he hevosen nahkankin
pitemmittä mutkitta ja on se heistä hyvinkin hyvää. Tänä päivänä
jättivät he sen nelijalkaisille kaimoillensa, kojooteille.

Tämän oivallisen aterian perästä asettuivat he tupakoimaan. Tupakoivat
kaikessa hiljaisuudessa, niinkuin ainakin, ja kun heidän piippunsa
olivat tyhjäksi poltetut ja takaisin asetetut säilytyspaikkaansa,
nousivat he ylös, päästivät hevosensa irti, käärivät huolellisesti
kokoon ne nuorat, joilla hevoset olivat olleet sidotut, ottivat vähäiset
matkatavaransa ja heittäyivät satulaan yhtaikaisella tempulla. Nyt he
asettuivat niinkuin edellisenäkin päivänä kaksittain pitkään riviin ja
katosivat nelistäen.

[Kuva: Tämän oivallisen aterian perästä asettuivat he tupakoimaan.]

Tuskin olivat viimeiset punaihoiset jättäneet leirin, ennenkuin toiset
elävät olennot hyökkäsivät esille joukottain anastaakseen heidän
paikkansa. Nämä viimeksi tulleet olivat susia, jotka olivat viettäneet
koko yön hirveästi ulvoen. Kuolleen hevosen haju oli ne sinne
viekoitellut ja nyt ne odottivat ainoastaan raakalaisten lähtöä
päästäkseen osalliseksi kestiin.

Hetki tämän perästä kojoteerot eivät enää voineet nähdäkään tuota
Salaperäistä vuorta. Syynä siihen oli maanpinnan muuttuminen, jota kesti
monta peninkulmaa, mutta matka oli heille kumminkin niin tuttua,
etteivät ensinkään tulleet huolelliseksi tässä suhteessa.

Säästääkseen mustangejansa ratsastivat he kohtuullisen nopeasti. Muuten
heillä ei ollut minkäänlaista syytä kiirehtimiseen, sillä heillä oli
hyvä aika joutua perille, ennenkuin kova kuumuus alkoi rasittaa. Eivätkä
he enää vaeltaneet hiljaa, vaan rupattivat meluten ja täyttä kurkkua. He
olivat nukkuneet hyvästi, murkinoineet vieläkin paremmin eivätkä
pelänneet mitään hyökkäystä selkeällä päivällä. Kaikesta huolimatta ja
tottumuksen mukaan katselivat he koneentapaisesti ympärillensä ja
kiinnittivät huomionsa vähäpätöisimpiinkin seikkoihin.

Äkkiä älysivät he jotain, joka suuressa määrässä antoi heille
ajattelemista. Tämä ei ollut taivaan rannalla eikä aavikollakaan;
olipahan jono mustia lintuja sinitaivaalla. Mitäpä kummia siinä olikaan
ja mitenkä voi näitten lintujen näkeminen saattaa indiaanit
levottomiksi. Niin, asianlaita oli se, että linnut olivat korppikotkia
kahta lajia _gallinazos_ ja _zapilotes_, näitä Meksikon katujen
puhtaanapitäjöitä, sekä että ne sen sijaan että tapansa mukaan
liitelivät kiinteissä ympyröissä tai kiehkuroissa, ohjasivatkin kulkuaan
suoraan määrättyä paikkaa kohden, jossa joku haaska luultavasti heitä
odotti.

Lintuja löytyi lukematon lauma ja kaikki seurasivat ne samaa suuntaa,
juuri sitä, jota indiaanitkin, nimittäin Nauchampa-Tepetliä kohti.

»Mikä kiihoittaa korppikotkia Salaperäiselle vuorelle?«

Tästä kysymyksestä keskustelivat kojoteerot nyt keskenänsä. He voivat
sen ratkaista ainoastaan arvaamalla. Tuolla kaukana piti löytyä joku
antiloopin tai villilampaan raato, koska noin suuri parvi kotkia
kiiruhti sinne niin pitkän matkan päästä! Tekemättä heitä millään
tavalla rauhattomiksi, kiihoitti tämä seikka heidän uteliaisuuttaan ja
he lisäsivät vauhtiaan.

Kun nyt uudelleen näkivät vuoren, pysähtyivät he äkkiä. Mikä veti nyt
heidän huomionsa puoleensa? Punertava pilvi kohosi vuoren eteläiseltä
puolelta. Voiko tuo olla sumua järvestä? Ei! Heidän tottuneet silmänsä
tunsivat melkein heti tulen tuottaman savun ja samalla he ymmärsivät,
että toisia matkalaisia oli ennättänyt sinne ennen heitä sekä asettaneet
leirinsä Nauchampa-Tepetlin juurelle.

Mutta mitä matkalaisia? Opataita? Tuskin luultavaa. Opataita, joita
apakit, erämaan sakaalit, halveksivat. Opataat ovat työtä tekevää
kansaa, joka ei jätä kyliänsä eikä ajattele muuta kuin viljellä maataan
ja elättää karjaansa. Ei löytynyt minkäänlaista syytä, miksi nämä
rauhalliset olennot olisivat häipyneet niin pitkän matkan päähän
asunnoistaan. Ne olivat luultavammin joukkio valkoihoisia sen kiiltävän
metallin haussa, jota etsivät kaikkialla, aina indiaanein alueilla asti
erämaassa, jossa yhtä usein löytävät hirveimmän kuoleman.

»Jos tulemme tekemisiin kalpeakasvoisten kanssa, niin kyllä rankaisemme
heidän rohkeutensa.«

Tämän päätöksen kojoteerot tekivät.

Heidän tarkastaessaan savupatsasta koettaakseen sen mukaan laskea tulien
määrää ja siitä johtua siihen ihmislukuun, joka oli ne sytyttänyt,
kohosi toinen pienempi ja ja paljoa valkeampi savu vuoren huipulta ja
katosi melkein silmänräpäyksessä. Vaikk'eivät villit olleet mitään
kuulleet, tekivät he kumminkin sen johtopäätöksen, että tämä savu johtui
pyssystä.

He tuumivat vielä, kun toinen savuntupraus tuli vuoren toiselta puolelta
ja katosi niinkuin edellinenkin. Tällä kertaa tiesivät jo punanahkaiset,
mitä heidän piti ajatella. Löytyi leiri valkoisia järven rannalla ja
metsästäjiä oli kiivennyt ylös vuoritasangolle. Mutta mitä ihmisiä
olivat nämä valkoiset? Voivat olla seurue kullankaivajia, mutta yhtä
hyvin voivat olla meksikolainen rykmentti ja se muutti hiukan asiata?
Eipä sillä, että olisivat tunteneet mitään pelkoa tulla taisteluun
sotamiesten kanssa, eipä läheskään. Heidän heimollansa ja erittäinkin
tällä joukolla oli vanha tili selvittämättä meksikolaisten sotilaitten
kanssa, mutta heidän menettelynsä oli riippuva tästä
kaksoiskysymyksestä. Jos olisivat olleet vakuutetut ensimmäisen
arvelunsa oikeudesta, olisivat he suoraan tehneet rynnäkön leiriä
vastaan ja ahdistaneet sitä urheasti, mutta toisessa tapauksessa
tarvitsivat käyttää viekkautta.

Sen sijaan, että olisivat jatkaneet marssiansa kokoontuneessa joukossa,
jakautuivat he kahteen parveen, joista toinen kääntyi oikealle ja toinen
vasemmalle, tarkoituksessa että siten voisivat saarrokseen panna
kalpeakasvoisten leirin.

Jos nuo suuret korppikotkat, jotka pimittävät taivaan, ohjasivat
kulkunsa Salaperäiselle vuorelle saadakseen siellä hyvän aterian, niin
ei niiden huolinut olla rauhattomia. Moinen toivo ei tulisi häpeään!



Kuudes luku.

Los Indios.


Me jätimme lukijamme viimein siinä silmänräpäyksessä, jolloin
metsästäjät poistuivat sen vanhan oinaan luota, joka putosi maahan
Pedron luodin lävistämänä.

Henry ei jakanut kumppalinsa mielipidettä. Hänen mielestään karneron
kierukanmuotoiset sarvet ansaitsivat päästä mukaan. Ja sentähden,
vaikkei tämä voitonmerkki juuri ollut hänen omansa voittajan oikeudella,
päätti hän kumminkin anastaa merkin takaisin tullessaan. Minkä kauniin
vaikutuksen nämä jättiläissarvet tekisivätkään jollakin seinällä
vanhassa Englannissa.

Silmäys gambusinoon karkoitti kaikki nämät ajatukset. Meksikolainen
näytti yhä enemmän rauhattomalta ja Henryä, joka ymmärsi hänen pelkonsa
koko totisuuden, alkoi myös levottomuus vaivata. Ei kumpikaan sanonut
sanaakaan. Heillä oli tarpeeksi puuhaa raivatakseen itselleen tietä
lianein ja oksien läpitse. Nämät esteet viivyttivät heidän matkaansa ja
joka kerta kuin Pedro oli pakoitettu käyttämään lyhyttä miekkaansa,
päästi hän mukaan aina »joukon pieniä piruja.«

Sillä tavalla estettynä joka askeleelta metsästäjät tarvitsivat enemmän
kuin tunnin samotakseen lyhyen peninkulman. Kohta saavuttivat he
viidakon ulkoreunan ja tulivat ylätasangon rajalle. Siellä ulottui
heidän katseensa rajatonna pohjoiseen, länteen ja itään sekä käsitti
vähintäin kaksikymmentä tuhatta peninkulmaa aavikon pintaa. He eivät
tarvinneet katsoa niin kauas löytääksensä mitä etsivät. Puoli tiessä
tätä matkaa näkivät he paksun kellertävän sekasotkon, jonka alimmainen
osa oli tasangolla.

»Tuo ei ole savua,« virkkoi gambusino, »vaan tomua suuren hevosjoukon
jälissä. Siellä on varmaankin monta sataa.«

»Ne ovat ehkä villejä mustangia,« sanoi Henry.

»Ei, sennorito, niillä on ratsastajat selässä. Muuten tomupilvi
jakautuisi aivan toisella tavalla. Ne ovat indiaaneja.«

Pedro kääntyi äkkiä leiriin päin.

»_Caramba!_« huusi hän. »Kylläpä oli varomatonta sytyttää tulet! Parempi
olisi ollut olla ilman aamiaista! Minähän olenkin enin syypää, minun
olisi pitänyt varoittaa heitä. Nyt on se liian myöhäistä. Indiaanit ovat
tietenkin huomanneet tämän savun, vieläpä savun meidän
laukauksistammekin,« jatkoi hän ja pudisti päätänsä. »Oi, muchacho!
Olemme tehneet senkin seitsemän tyhmyyttä Levottomuuteni, kun kiipesin
tasangolle, olisi pitänyt vallita kaikkea mitä tein!«

Henry ei vastannut. Kukapahan olisi voinut vastatakaan.

»Mikä onnettomuus, etten pyytänyt don Estevania lainaamaan minulle
kiikariansa! Mutta minä näen tarpeeksi hyvin aseettomallakin silmällä
ollakseni varma, että minun hätäilemiseni valitettavasti kyllä olivat
hyvinkin perustettuja. Meidän metsästyksemme on loppunut, sennorito, ja
me tulemme tappelemaan ennen auringon nousua, ehkäpä ennen puolta
päivää! Katsokaas! He jakautuvat nyt.«

Kuten mainitsimme edellisessä luvussa, oli gambusino oikeassa.

»He ovat indiaani-_bravoja_,« (ryövärejä) virkkoi hän totisella äänellä.
»Jos ovat apakeja, niinkuin pelkään, silloin taivas meitä varjelkoon!
Aivan hyvin ymmärrän, mitä tuo temppu merkitsee. He ovat äkänneet meidän
savumme ja luulevat nyt voivansa yht'aikaa yllättää meidät vuoren
kummaltakin puolelta. Palatkaamme leiriin niin pian kuin jalat meitä
voivat kantaa. Me emme saa kadottaa sekuntiakaan!«

Tällä kerralla eivät metsämiehet viipyneet matkalla. Juoksivat niin,
että olivat lähellä hengästyä, koko sen matkan, jonka olivat raivanneet
itsellensä viidakossa. Riensivät sekä karneron että kaktuksen oksassa
riippuvien kalkkunain ohitse, eivätkä ajatelleetkaan pysähtyä ottamaan
saalistansa.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Koko kullankaivajaleiri oli jalkeilla. Miehet, vaimot ja lapset olivat
heränneet ja työssä. Muutamat viruttivat kuivuneita pyöriä vedellä
estääkseen niitä karsinoitumasta. Toiset korjasivat siloja ja satuloita,
toiset etsivät ympäristöllä verestä laidunta elukoille ja toiset
nylkivät ja paloittelivat teurastettua härkää.

Naisia ja tyttöjä seisoi jokaisen tulen ympärillä, jonka päällä
valmistivat ruokaansa. Muutamat vispilöivät vaahdoksi suklaata, joka
kiehui saviastioissa. Toiset alustivat sitä keitettyä maissia, josta nuo
ijankaikkiset _tortillas_ (kakut) leivottiin.

Kolme telttaa oli pystytetty korraliin, yksi neliskulmainen, hyvin
suuri, ja kaksi pyöreäkartion muotoista pienempää. Tuo suuri keskustassa
oli don Estevania ja sennora Villannevaa varten. Oikeanpuoleisessa
asuivat Gertrudes ja hänen kamarineitsyensä, vasemmanpuoleisessa Henry
Tresillian ja hänen isänsä. Kaikki kolme olivat nyt tyhjiä. Robert
Tresillian tarkasteli telttaa kaitsijan kanssa ja Villannevan koko perhe
käveli järven rannalla.

Kävelijät olivat juuri aikeessa palata, kun huuto vuoren solan huipulta
täytti koko leirin kauhulla.

»_Los indios!_« (Indiaanit!)

Kaikki kohottivat päänsä säikähtäen. Pedro ja Henry seisoivat
kallionlohkareella, joka ulkoni kalliosta leirin ylitse. He uudistivat
varoituksensa ja syöksyivät alas vuorta myöten joka hetki vaarassa
taittaa niskansa. Solatien suussa he tapasivat joukon säikähtyneitä
ihmisiä, jotka ahdistivat heitä kysymyksillä, joihin vastasivat
ainoastaan pari sanaa: »_los indios!_« Kohta ehtivät he sysäten syrjään
tiellä seisojat siihen paikkaan, jossa don Estevan ja hänen kumppalinsa
odottivat.

»Missä olette nähneet indiaaneja, don Pedro?« kysyi Tresillian.

»Llanolla, koillisessa.«

»Tiedättekö varmaan, että ne ovat indiaaneja?«

»Tiedämme, sennor. Me olemme nähneet aseellisia ratsumiehiä, jotka eivät
voi olla muita kuin punanahkoja.«

»Kuinka kaukana voinevat he olla?« kysäsi don Estevan.

»Noin kymmenen peninkulman päässä olivat, kun heidät näimme, ehkäpä
kauempanakin, eivätkä he nytkään liene paljoa lähempänä, sillä soluimme
alas vajaassa puolessa tunnissa.«

Metsästäjien läähättävä hengenveto ja purppuranpunaiset kasvot
todistivat heidän kulkunsa nopeutta.

»Onnipa oli, että näitte heidät niin pitkän matkan päästä,« pitkitti don
Estevan.

»Oi, sennor, ei siitä taikaa, että ovat kaukana, kohta ovat he täällä.
He ovat aavistaneet täällä olomme ja varustautuneet kiertämään meidät.
Kepeä ratsujoukko, sellainen kuin heidän, ei tarvitse pitkää aikaa
taivaltaakseen peninkulman niin tasasella alalla.«

»Mitä neuvotte meitä tekemään, don Pedro?« kysyi vanha sotilas ja kiersi
viiksiänsä levottomin katsein.

»Ennen kaikkea ei kelpaa jäädä tänne. Lähtekäämme liikkeelle niin pian
kuin mahdollista. Tunnin kuluttua voipi jo olla myöhäistä.«

»Mutta selittäkää tarkemmin, Pedro! Lähteä liikkeelle? Minnekä sitte
lähtisimme?«

»Tuonne ylös,« sanoi gambusino ja osoitti Salaperäistä vuorta.

»Mutta meille on mahdotonta saada elukoitamme sinne ylös, eikä meillä
ole aikaa kulettaa matkatavaroitamme sinne.«

»Hyvin mahdollista, valitettavasti, mutta saamme olla tyytyväisiä, jos
pelastamme omat henkemme.«

»Teidän neuvonne olisi siis jättää kaikki vihollisen valtaan?«

»Niin, sennor, kaikki, jos tarvitaan, ja niin vähän kuin mahdollista,
jos meille jääpi aikaa. Ikäväkseni ei minulla ole parempaa ehdotettavaa,
mutta muuta neuvoa ei löydy, emmekä saa epäröidä, jos tahdomme pelastaa
nahkamme.«

»Jättää kaikki mitä meillä on!« virkkoi äkkiä Robert Tresillian.
»Siinäpä olisi kauhea onnettomuus! Väkemme on urhoollista ja hyvissä
aseissa. Me voisimme aivan varmaan puolustaa itseämme.«

»Mahdotonta, don Roberto, vaikka olisivatkin vielä urhoollisempia ja
paremmissa aseissa. Sen mukaan mitä olen nähnyt, ovat punaihoiset
kymmenen yhtä vastaan ja me joutuisimme varmaankin tappiolle. Ja
muutenkin, jos voisimme pitää puoliamme päivän valossa, niin keksisivät
he kyllä keinon yöllä polttaa leirimme. Kaikki on kuivaa ja syttyisi
tuleen vähäisemmästäkin kipunasta. Meillä on vaimoja ja lapsia
puolustettavana. Ainoastaan tuolla voivat he olla ja ovatkin turvassa.«

»Mutta kuka tietää, ovatko nuo indiaanit vihollismielisiäkään meitä
kohtaan? Ehkä ainoastaan ovat parvi opatas-indiaaneja?«

»Ei, he ovat bravoita, minä olen melkein varma, että he ovat apakeja,«
pitkitti gambusino levottomana.

»Apakeja!« ärjähti joukko, joka ympäröi heidät, äänellä, joka osoitti
sitä kauhua, minkä nämä raakalaiset herättivät kaikissa Sonoran
asukkaissa.

»He tulevat apakien maan ääristä,« jatkoi Pedro. »Heillä ei ole mukanaan
vaimoja eikä lapsia ja minä tahtoisin panna vetoa, että ovat aseissa
hampaita myöten sotaista retkeä varten.«

»Siinä tapauksessa,« sanoi don Estevan synkällä katseella, »ei meillä
ole mitään hyvää odotettavissa.«

»Meillä ei ole edes oikeutta odottaa heiltä lempeyttä muistaessamme
katteini Gil Perezin ja hänen väkensä menettelyä heitä kohtaan,« jatkoi
gambusino.

Hän tarkoitti erästä yleisesti tunnettua ja äskettäin toimitettua
verilöylyä apakeja vastaan, joita oli petollisesti viekoteltu
rauhantarjouksilla.

»Olisi hulluus odottaa heitä,« pitkitti Pedro. »Kiivetkäämme ylös
ylätasangolle, kuljettakaamme sinne kaikki, minkä voimme kantaa ja
jättäkäämme jälelle lopuskat.«

»Olemmeko sitte turvassa tuolla ylhäällä?« kysyi Tresillian.

»Niinkuin linnoituksessa. Se on lujempi kuin ihmiskätten rakentama.
Parikymmentä sotamiestä voisi tuolla vastustaa satoja, jopa tuhansia
miehiä. _Caramba!_ Voimme kiittää Jumalaa, että olemme löytäneet niin
läheisen ja lujan turvapaikan.«

»Emme saa epäillä,» sanoi don Estevan vaihdettuaan muutamia sanoja
asiakumppalinsa kanssa. »Me kadotamme kaikki mitä meillä on, mutta muuta
neuvoa ei ole. Käskekää, sennor Vicente, me noudatamme teidän käskyjänne
kaikessa!«

»Minulla on ainoastaan yksi käsky annettavana«, huusi gambusino.
»_Arriba!_ (Jok'ainoa tuonne ylös!) Älkäämme jättäkö vuoren juurelle
muuta kuin mitä emme voi kuljettaa!«

Pedron lausuessa tämän sanan _arriba!_ -- joutui koko leiri sellaiseen
touhuun, jota on mahdoton kuvata. Kaikki syöksyivät välistä sinne,
välistä tänne, kysyen, kirkuen ja valittaen. Äidit huusivat lapsiaan ja
painoivat heitä nyyhkien rintojansa vasten. He olivat jo näkevinään
indiaanien peitsen tai skalppiveitsen kohotettuna heidän ylitsensä.

Tämä kaikki oli niin kiireellistä ja äkkiarvaamatonta, että oli vaikea
käsittää mitä kaikkea se tiesi. Mutta kun tämä oli käsitetty,
järjestyivät kaikki niin hyvin kuin voivat ja riensivät laumoissa
solatietä kohden, joka johti vuoren huipulle.

Kohta oli tämä äkkijyrkkä nousu alhaalta ylös saakka täynnänsä
inhimillisiä olentoja aivan kuin muurahaisia muurahaiskeossa.

[Kuva: Oli kuin muurahaisia muurahaispesässä.]

Tavallisella ritarillisuudellaan koettivat kaivostyömiehet ensi kädessä
saada vaimot ja lapset hyvään turvaan. He pitivät kaikenmoisia
varokeinoja saadakseen heidät niin mukavasti kuin suinkin ylös
tasangolle. Kiireessä tapahtui kumminkin toinen jos toinenkin
onnettomuus tällä kivisellä tiellä; moni käsi ja polvi loukkaantui ja
haavoittui. Mutta ne, joita tämä kova onni kohtasi, eivät siitä paljoa
huolineet, niin kiire oli kaikilla päästä pakoon ennenkuin indiaanit
voisivat heitä tavoittaa.

Kun kaikki olivat päässeet ylös varsinaista tapaturmaa kärsimättä,
palasivat miehet heti korraliin pelastaakseen niin paljon kuin
mahdollista vihatun vihollisen käsistä.

Ensi tuokiossa olivat he ainoastaan ajatelleet henkensä pelastamista,
mutta sitte kun lähetetty tiedustelija oli palannut ja ilmoittanut,
ettei punaihoisia vieläkään näkynyt sekä että heillä vielä oli aikaa,
näkivät kullankaivajat mahdolliseksi pelastaa ainakin osan
omaisuuttansa.

»Ensin ampumavarat ja elatustarpeet!« huusi Pedro Vicente. »Ne ovat
välttämättömiä, jos piiritykseen joudumme. Ja sitte saamme ottaa mitä
voimme.«

Hänen käskyjään toteltiin huolellisesti. Kohta sen perästä tarjosi
solatie vielä omituisemman näyn. Eikä kauvan viipynyt, ennenkuin
korralissa ei ollut muuta jälellä kuin työaseita, koneita ja
huonekaluja, jotka painonsa vuoksi olivat mahdottomia käsivoimalla
kulettaa ylös tasangolle.

Jos El Cascabel ja hänen seurueensa olisivat voineet aavistaa, että
leirin asukkaat sillä tavalla tuhoaisivat sitä, niin he olisivat
ratsastaneet hevosensa turmiolle tullakseen aikaisemmin. He lähestyivät
kumminkin kyllin nopeasti, sillä ei viipynyt kauvan, ennenkuin
etuvartijat antoivat merkin, että viholliset olivat tulossa.

Sitte vielä koottiin vihoviimeiset kapineet, niitten joukossa nuo kaksi
pientä telttaa ja valmistuksia tehtiin lopulliseen nousemiseen.

Monet miehistä myöhästyivät preriillä. Ei löytynyt mitään keinoa, millä
saada hevosia korjuuseen. Ja suru sydämmessä erosivat isännät niistä.
Millaisiin käsiin joutuisivatkaan nyt eläinparat? Tämä ajatus lisäsi
surkeutta.

Mutta meksikolaisilla ei ollut aikaa kadottaa; piti jouduttaa
jäähyväisiä. Kaikki puhuttelivat eläimiänsä ikäänkuin älyllisiä olentoja
ja käyttivät lempeimpiä sanoja: _Caballo, caballito mio!_ -- _Mula,
mulita guerida!_ -- _Pobrecita. Dios te guarda!_ Mutta lempisanoihin
liittyi tuhansia sadatuksia niitä vastaan, jotka olivat olleet syyllisiä
tähän eroamiseen heidän rakkaista eläimistään.

Pedro oli enimmin liikutettu. Koko hänen tulevaisuutensa riippui työn
menestymisestä siinä kaivoksessa, jonka oli löytänyt ja nyt oli yritys
joutunut vaaranalaiseksi. Sillä jos kohta kullankaivajat
pelastaisivatkin henkensä, niin hävittäisivät viholliset heidän
kallisarvoiset koneensa ja kukapa tiesi jaksoiko kauppatalo Villanneva
ja Tresillian kärsiä tätä vastoinkäymistä?

Hän valmistautui kumminkin seuraamaan muita, jotka jo olivat kaukana
ruohotasangosta paitsi Henry Tresillian. Tämän oli vaikeata tehdä eroa
Krusaderistaan. Raivon kyyneleet vierivät hänen poskiansa myöten. Oi,
olihan viimeinen kerta kuin hyväilisi hevostaan, jota ei enää koskaan
saisi nähdä!

Tuo jalo eläin näkyi ymmärtävän isäntäänsä; se katseli häntä
herttaisilla, älykkäillä silmäyksillä ja syvät huokaukset pääsivät sen
rinnasta.

»Minun kaunis Krusaderini,« mumisi Henry, »minun ystävä parkani! Sinut
pitää jättää. Sinä joudut kurjan punanahkaisen saaliiksi!... Oi, se on
kauheata, hyvin kauheata!«

Krusader vastasi yhä selvemmin valittaen. Epäilemättä otti se osaa
isäntänsä valitukseen.

»Meidän viimeinen jäähyväisemme olkoon suutelo,« sanoi Henry ja painoi
huulensa Krusaderin silkin pehmoista turpaa vasten.

Sen perästä poistui hän pitkillä askeleilla, koettaen hillitä
liikutustaan.

Kullankaivajat olivat jo kadonneet näkyvistä, kun Henry saapui
solatielle. Aikaa ei saanut hukata. Mutta nuorukainen oli tuskin ottanut
sataa askelta, ennenkuin hän äkkiä kääntyi ja kuunteli. Hän kuuli
hevosen nelistävän. Olisikohan tuo joku yksinäinen indiaani? Ei, se oli
Krusader, joka koetteli päästä isäntänsä jälessä. Kun tuo urhokas
hevonen oli tullut vuoren juurelle, koetti se kiivetä ylös. Kaikki
ponnistukset olivat turhia. Joka kerta kuin se asetti jalkansa tuota
jyrkkää rinnettä kohden, vyöryivät kivet sen alta ja hevonen kaatui
taapäin takajaloilleen. Monta kertaa alkoi se uudelleen, mutta ilman
menestystä, ja jokaista sen ponnistusta seurasi valittava kiljunta, joka
vihloi Henry Tresillianin sydäntä.

Henry kiiruhti kiipeämistään, mutta seisattui puolitiessä heittääkseen
viimeisen katseen uskolliseen ystäväänsä. Krusader seisoi
liikkumattomana samassa paikassa. Se oli luopunut yrityksestään seurata
nuorta herraansa ja päästi lyhyillä väliajoilla surunvoittoisen
hirnunnan, joka tulkitsi sen mieliharmia ja epätoivoa.



Seitsemäs luku.

El Cascabel.


Solatien äärimmäisessä osassa tapasi Henry isänsä ja don Estevanin, joka
johti puolustustoimia. Miehet kokoilivat niitä mahdottoman suuria
kivilohkareita, jotka peittivät tien, ja hinasivat niitä ylös
kullankaivajille, jotka olivat jääneet ylätasangolle. Että työ sujuisi
nopeammin, asettuivat he jonoon. Kivilohkareita ei tarkoitettu
barrikaadeiksi eikä niitä semmoisiksi tarvittukaan, kun vuori melkein
puolusti itseänsä. Ei, niitä arveltiin käyttää puolustustarpeeksi siinä
tapauksessa, että punanahkaiset tekisivät hyökkäyksen.

Muut kullankaivajat auttoivat vaimoineen, lapsineen asettamaan metsän
aukeamassa _Ojo de Aguan_ vieressä järjestykseen kaiken sen, mikä oli
voitu kulettaa pois leiristä. Muutamat vielä ymmällään olijat kulkivat
edes takaisin ja keskustelivat kiivaasti asemasta. Toiset, jotka olivat
urhokkaampia ja rauhallisempia, järjestivät järjestettäviään
pakkilaatikkojen ja myttyjen keskellä, jotka makasivat maassa hujan
hajan sekä odottivat mitä tapahtuman piti.

Sennor Villanneva ja hänen tyttärensä, palvelijoitten ympäröiminä,
muodostivat erityisen ryhmän. Nuori Gertrudes piti silmänsä käännettyinä
metsänaukeaman äärimmäiseen osaan ja tarkasteli katseillaan kaikkia
tulijoita. Hän näytti levottomalta. Hänelle oli sanottu, että Henry
Tresillian ei ollut jättänyt korralia vielä silloin kuin hänen muut
toverinsa, ja Gertrudes oikein vapisi pelosta, että tämä myöhästyisi ja
joutuisi jonkun vaaran alaiseksi.

Vielä ei kukaan ajatellutkaan pystyttää majoja ja asettaa asuntoansa
reilaan, sillä vielähän toivottiin, että kaikki voi olla tyhjää
hälytystä vaan. Don Estevan lähetti gambusinon vielä kerran
tähystykselle. Tällä kertaa jätti hän tälle kiikarinsa ja suostuttiin,
että gambusino antaisi merkkejä. _Yksi_ laukaus merkitseisi, ettei
vihollinen enää ohjannut kulkuansa vuorta kohden; _kaksi_ laukausta,
että ne olivat läheisyydessä; _kolme_ laukausta, ettei tarvinnut pelätä
mitään, mutta _neljä_ sitä vastoin, että vihollismielinen ryövärijoukkio
marssi leiriä kohden. Pedrolla oli ainoastaan kaksi pistoolia, mutta
Henry, joka vihdoinkin oli tullut ylös solatieltä, liittyi hänelle
kumppaliksi ja oli valmis lisäämään ne kaksi laukausta, jos niin
tarvittiin.

Kun Pedro ja Henry kulkivat sen paikan ohitse, jossa Gertrudes ja hänen
äitinsä olivat, seisattui nuori mies vaihtamaan paria sanaa naisien
kanssa.

»Rauhoittukaa,« sanoi hän, »täällä olemme aivan täydessä turvassa;
meillä ei ole mitään todellista vaaraa pelättävänä.«

Sen perästä hän kiiruhti Gambusinon jälkeen.

Gertrudes ihaili teeskentelemättä ystävänsä rohkeutta. Hänen mielestään
oli tämä osoittanut urhoollisuutta, kun viimeiseksi jäi leiriin ja
Krusaderin käytös oli hänen arvelunsa mukaan aivan luonnollinen. Hän
tiesi paremmin kuin kukaan muu, kuinka paljon nuorukainen rakasti
hevostansa ja mitenkä hellästi tämä oli siitä huolta pitänyt. Itsekin
oli hän kovasti mieltynyt kauniiseen Krusaderiin, joka niin soreasti
tuli syömään sokeria hänen kädestään, ja joka tanssi yhtä ylpeänä
aavalla llanolla kuin Arispen kaduillakin. Ja hän olisi mielellään
antanut kaiken mitä hänellä oli. jos olisi voinut estää sitä joutumasta
punanahkaisten käsiin.

Pedro ja Henry tulivat muutamien minuuttien perästä sille paikalle, joka
tulisi olemaan heillä tähystyspaikkana. He näkivät heti, että indiaanit
olivat jo hyvin lähellä.

»Lauaiskaa kumpainenkin latinkinne, sennorito,« sanoi gambusino nostaen
kaukoputken silmiensä eteen. »Jättäkää loma-aikaa kumpaisenkin
laukauksen väliin, niin ettei niistä voi erehtyä.«

Kai'ut Henryn laukauksista olivat tuskin haihtuneet, ennenkuin Pedro
hyvin painavalla äänellä huudahti:

»_Caramba!_ Enpä erehtynytkään! He ovat apakeja ... ja mikä vielä
pahempaa on: _kojoteeroja_, jotka ovat hirveimmät ja verenhimoisimmat
kaikista indiaaneista! Vilkkaat liikkeet, muchacho,« lisäsi hän
ottamatta kaukoputkea silmiensä edestä, »ota minun pistoolini ja laukase
toisetkin kaksi laukausta!»

Kaksi uutta pamausta paukahti toinen toisensa perästä.

Villit seisahtuivat, kohottivat silmänsä Pedroa ja Henryä kohti ja
näkyivät ryhtyvän neuvotteluun. Heidän liikkeitänsä voitiin jo nähdä
aseettomalla silmällä, mutta kiittäen kaukoputkeaan keksi Pedro jotakin,
mikä saattoi hänet päästämään huudahduksen vihan raivossa.

[Kuva: Pedro keksi jotakin, mikä saattoi hänet päästämään huudahduksen
vihan raivossa]

»Kaikkien manalan mahtien kautta! Se on Cascabel!«

»El Cascabel!« toisti Henry, hämmästyksissään gambusinon kauhistuneesta
katseesta. »Tunnetteko häntä, Pedro?«

Tämä, jolla edelleenkin oli kaukoputki silmiensä edessä, virkkoi:

»Niin, kyllä se on _hän_! Minä huomaan selvästi hänen rinnassansa tuon
kauhean pääkallon, jonka hän on antanut piirtää minuunkin! Kauhistus
meille, jos joudumme hänen käsiinsä! Me olemme vihityt hirmuisimpaan
kuolemaan. El Cascabel piirittää meitä väsymättä, hän saattaa meidät
nälkään kuolemaan, jos niikseen on.«

»Jos antautuisimme heti,« sanoi Henry hieman leikillisesti, »ehkä hän
silloin olisi lempeämpi.«

»Lempeä hän!... Te ette tarkoittane totta, sennorito? Oletteko
unhoittaneet Gil Perez'in verilöylyä?«

»En suinkaan!«

»No, kuulkaa, nuo kojoteerot, jotka katteini Gil Perez niin petollisesti
surmasi -- se on myönnettävä -- olivat juuri osa tästä joukkiosta, joka
meillä nyt on edessämme. El Cascabelilla on hyvä muisti, olkaa siitä
huoleti, ja jos se ainoastaan on hänen vallassaan, niin saamme kärsiä
syyllisten edestä.«

Gambusino vaikeni. Hän jätti kaukoputken Henrylle ja seisoi muutamia
hetkiä ajatuksiinsa vaipuneena. Hän mietti kaikkia niitä mahdollisia
keinoja, millä voisi päästä näin vaikeasta asemasta, jonka moni muu
olisi pitänyt aivan toivottomana. Mutta yhtä hyvin kuin Pedro Vicenten
raivo oli tunnettu, yhtä hyvin myöskin tunnettiin, ettei hän antanut
rohkeutensakaan masentua.

Cascabelin johtamat indiaanit jatkoivat marssiansa koillista kohden.
Toinen lauma villejä ohjasi tiensä luodetta kohden.

»Apakeja näyttää olevan vähintäänkin viisi sataa,« sanoi Henry.

»Se käy melkein yhteen minunkin laskuni kanssa,« vastasi Pedro. »Mitä
voimme tehdä sellaista hyökkäystä vastaan?«

»Odottaa yötä, käydä äkkiarvaamatta heidän kimppuunsa ja lyöttäytyä
läpi,« sanoi Henry nuoruuden koko innostuksella.

»Se olisi mielettömyyttä, sennor. Ensiksi koska indiaanit eivät niinkään
helposti anna itseänsä yllättää. Ja sitten sentähden, että meitä,
joitten täytyy puolustaa vaimoja ja lapsia, ei likimäärinkään ole niin
monta, että voisimme koettaa taistelua.«

»Neuvotteko meitä ehkä pakenemaan?«

»Miksi en, jos pako olisi mahdollista! Ei ole mikään häpeä paeta niin
ylivoimaisen vihollisen tieltä. Kumminkin on pako yhtä mahdoton kuin
taistelu.«

»Mahdotonko? Miksi?»

»Sennor«, vastasi Pedro ärtyisän tuulen ilmeellä, »unhotatteko siis,
että olemme päästäneet hevosemme irralleen ja ettei jalkasin voi
pelastua erämaassa?«

»Silloin,« sanoi Henry, »ei meillä ole muuta neuvoa kuin puolustaa
itseämme täällä ylätasangolla!«

»Aivan niin. Ja se täytyy noitten tuolla alhaalla saada tietää niin pian
kuin suinkin.«



Kahdeksas luku.

Indiaanit leirin ulkopuolella.


Don Estevan ei ollut pysynyt toimettomana. Tuo vanha sotilas oli ilman
vastaväitettä ottanut päällikkyyden ja hänen tunnustettu arvonsa ei
voinut nykyisessä asemassa muuta kuin vaikuttaa hyvää.

Määrättyänsä vaimoille ja lapsille enin suojatun paikan, oli hän
suurella kylmäverisyydellä järjestänyt puolustuspalveluksen, antanut
ladata ampuma-aseet, jaellut ampumavaroja ja perustanut jonkinmoisen
arsenaalin, jossa ruudit ja luodit säilytettiin niin, etteivät ne
kostuneet eivätkä olleet tuhlattavina. Sen perästä määräsi hän
toimimiehet ja toimitukset älyllä ja viisaudella.

Hänen mielipiteensä mukaan ei indiaanein monilukuisuus tarvinnut
herättää varsinaista levottomuutta, jos kohta odotettiinkin hyökkäystä
heidän puoleltaan. Kahdeksalla kymmenellä hyvillä aseilla varustetulla
ja rohkealla miehellä, -- ja niin monta heitä likimäärin oli -- ei ollut
mitään peljättävää tässä luonnollisessa linnoituksessa, joka oli aivan
luokse pääsemätön ja helppo puolustaa suurempaakin mieslukua vastaan
kuin kojoteerorojen oli.

Seikkailijamme, suurimmaksi osaksi tottuneet vaaroihin kaikissa
muodoissa, olivat itse tunteneet tarvetta uskoa kohtalonsa yhden ainoan
miehen käsiin, jolla oli selvä ajatuksen juoksu, kokemusta ja älyä. He
tunnustivat että sotakuri oli välttämätön, kun vihollisena oli sellainen
joukko, jolla oli samallaiset aseet ja asetelmataito kuin järjestetyllä
armeijalla. Ja don Estevanin päällikkyyteen oli suostuttu ikäänkuin
vastustamattomaan välttämättömyyteen.

Kullankaivajat olivat täydellisesti valmistaneet sen vankan
kivibarrikaadin, joka oli oleva samalla suojelusmuurina ja
varastopaikkana heidän heittokoneillensa. Siis ei heillä olisi pitänyt
olla muuta tehtävää kuin kärsivällisesti odottaa gambusinon merkin
antoja, mutta kärsivällisyys oli vaikea sellaisessa tilaisuudessa.

Hetket, jotka kuluivat kahden viimeisen pamauksen välillä, olivat
täynnänsä levottomuutta. Olivatko indiaanit ystäviä vai vihollisia?...
Silloin neljäs laukaus poisti kaiken epävarmuuden. Kysymys oli
ratkaistu.

»Mikä kovan onnen kohtalo! Ne ovat apakeja,« sanoi don Estevan
asioimiskumppanilleen. Vaara oli vielä suurempi kuin aavistinkaan. Sen
hän heti saisi tietää gambusinolta.

»Kojoteerot!« huusi tämä hänelle niin pian kuin toinen läheni
kuuluville. »El Cascabelin joukkio!« lisäsi hän hiljemmin tultuaan
lähemmäksi.

Mutta huonoja uutisia tajutaan aina. Läsnäolijat katselivat häntä
hämmästyksellä. Nämä sanat eivät selitystä kaivanneet.

Todellisuudessa ei voitu mitään armahtamista odottaa katteini Perezin
uhrien sukulaisilta ja ystäviltä. Mitäpä arvoa panivat kojoteerot sille,
että Arispen asukkaat, vieläpä kullankaivajatkin mitä kiivaimmin olivat
moittineet maamiestensä julmuutta. Aina tästä ilkityöstä asti olivat
kaikki kalpeakasvoiset kirotuita vihollisia, joita piti ilman armotta
hävittää viimeiseen asti.

Don Estevanin katse synkistyi, vaikka hän lujana pysyikin.

»Te olette siis vakuutettu siitä, don Pedro, että meillä on El
Cascabelin joukkio edessämme?« sanoi hän.

»Olen,« vastasi tämä, »minä olen nähnyt tuon konnan liika läheltä, etten
häntä tuntisi tuhansien joukosta ja kaukoputken avulla eroitin myöskin
hänen _toteminsa_, tuon kauniin kuvan, jota kantaa rinnassaan ja jonka
on kuvannut minunkin rintaani.«

Pedro avasi paitansa ja antoi kaikkien kumppalien nähdä sen
taideteoksen, jonka jo oli näyttänyt Henry Tresillianille. Nyt ei kukaan
enää epäillyt, että El Cascabel oli läheisyydessä.

Kun kullankaivajat olivat ennättäneet tointua aivan luonnollisesta
hämmästyksestään, selitti don Estevan heille asioitten tilan
tavallisella levollisuudellaan. Päällikkö ymmärsi, että ennen kaikkea
oli välttämätöntä estää kaikkea hätäilevää pelkoa. Sentähden hän oli
olevinaan järkähtämättömästi levollinen, vaikkei hän tahtonut salata
piirityksen mahdollista, jopa luultavaakin pituutta sekä sen kanssa
yhdistyneitä vaaroja.

Sanoaksemme totuuden, oli se luonnollinen linnoitus, jonka he omasivat,
niin luja, että voitiin luulla, jopa uskoakin, ettei El Cascabel,
otettuansa selkoa asemasta, koettaisi tehdä hyökkäystä asevoimalla. Jos
hän hyökkäykseen kumminkin ryhtyisi, kyllä valmistettaisiin hänelle
»lämpimät tervetuliaiset.«

Heittäytymättä turhiin haaveiluihin, toivottiin kumminkin piiritettyjen
kesken, että jos kohta heidän lukunsa oli vähäisempi, joku onnellinen
sattuma sallisi heidän yllättää villit tai oikeammin sanoen pelastua
näiden kynsistä.

Toivo on niin lujasti juurtunut ihmissydämmeen, vieläpä
arveluttavimmissakin tuokioissa, että useammat kullankaivajista jo
odottivat pelastusta. Vaikkeivät käsittäneetkään asemansa
vaaranalaisuutta, olivat he kumminkin kaikki vakavasti päättäneet
asettua vastarintaan ja toivoivat saavuttavansa voiton.

Tarkastaakseen vihollisen liikkeitä, mutta pysyen itse salassa,
kätkeytyivät rotkotien puolustajat rintavarustuksen taakse.

Heillä oli silmiensä edessä osa llanoa, kolmion muodossa, sillä heidän
näköalaansa rajoitti kummaltakin puolelta ne esiinpistävät kalliot,
jotka olivat rotkotien seinänä. Mutta melkein koko leiri oli tämän
näköpiirin sisällä.

Vieläkin kului tunti ennenkuin indiaaneja näkyi.

Hevoset ja muulit, jotka olivat jätetyt irralleen vuoren juurelle, eivät
tehneetkään lähtöä. Tietämättä mikä niitä odotti, kävelivät ne
levollisina laitumella tai uiskentelivat joessa.

Vähän etemmäksi oli lauma antiloopeja asettunut juomaan ja kylpemään.
Peljästyneinä nähdessään vaunuja paikalla, jossa edellisenä päivänä ei
ollut löytynyt mitään, pysyttelivät ne liikkumattomina, valmiina
vähimmänkin metelin havaittuaan lähtemään pakosalle.

Korppikotkat eivät olleet yhtä varovaisia. Päinvastoin vaikuttivat
niihin suuret, valkeat vaunut jonkinmoisella vetovoimalla, ja
kokoontuneina suureksi parveksi olivat ne sijoittuneet vaunuaitauksen
sisälle. Muutamat tappelivat aamupuolella teurastetun härän
jäännöksistä. Toiset hyppivät suuren teltan ympärillä, tarkastivat
uteliaasti maahan heitettyjä tavaroita ja näyttivät ikäänkuin olisivat
olleet leirin varsinaiset omistajat.

Äkkiä ja yht'aikaa tapahtui muutos kaikissa eläimissä, sekä
siivellisissä että nelijalkaisissa, sekä kesyissä että
kesyttämättömissä. Antiloopit vetivät ilmaa sieramiinsa ja pakenivat
kuin nuolituisku. Korppikotkat lensivät, mutta eivät poistuneet; ne
kohosivat ainoastaan määrättyyn korkeuteen, jossa liitelivät leirin
ympäri laajoissa kiehkuroissa. Hevoset, muulit ja sarvikarja
raivostuivat äkkiä, syöksyivät sinne tänne, hirnuivat, ammuivat,
kiljuivat jokainen omalla tavallaan, ikäänkuin olisivat aikoneet alkaa
eilispäivän estampedan uudelleen.

»Mikä niitä vaivaa?« kysyi Henry.

»Niille käy vainu punanahkoista,» vastasi gambusino. »Nyt ei enää kauvan
viivy, ennenkuin saamme nähdä nuo kirotut sikiöt.«

Ratsastava indiaani, monen muun seuraamana, seuraajat tällä kertaa
indiaanein käyttämässä jonossa, ilmestyikin sen kolmion toisessa
reunassa, joka voitiin suojelusmuurilta nähdä, ja heti sen perästä
nähtiin toinen jono vastakkaisella puolella. Nuo kaksi joukkoa
hajaantuivat hyvän matkan päässä vuoresta, ikäänkuin heillä ei olisikaan
ollut aikomusta seisattua vuoren kohdalle. Mutta meksikolaiset tiesivät,
että tämä vaan oli temppu näiden puolelta, että siten voisivat helpommin
tarkastaa leiriä.

»Jos aavistaisivat missä olemme,« mumisi Pedro, »he eivät itseään niin
paljoa vaivaisi. Luulevat varmaankin, että voimme vastustaa heitä
avonaisella kentällä ja tahtovat sentähden kiertää meidät sotataidon
kaikkien sääntöjen mukaan.«

Kukaan ei vastannut hänelle. Tekeillä olevat tapahtumat vetivät
puoleensa kaiken hänen kumppaliensa huomion. Nämät eivät kadottaneet
huomiostansa ainoatakaan vihollisen liikettä. Ääretön jono ratsastajia
asettui verkalleen Salaperäisen vuoren ympärille. Saaliinsa ei voinut
päästä heidän käsistään, kojoteerot eivät siis osoittaneet mitään
kiirettä.

Kojoteerot muodostivat rintaman samalla tarkkuudella kuin rykmentti
kenraalinsa edessä. Sen perästä he tekivät seisahdustempun, ja viisi tai
kuusi indiaania, jotka ratsastivat ulos rintamasta, alkoivat keskustella
ja viittailla.

»El Cascabel neuvottelee luutnanttiensa kanssa,« sanoi gambusino, joka
oli saanut lainata don Estevanin kaukoputken. »Meidän vaunumme ovat
luultavasti panneet heidät miettimään. Luulevat aivan varmaan, että ovat
tekemisissä sotamiehien kanssa.«

Gambusino oli oikeassa. Nämä erämaan herrat eivät aina vaella rajojensa
kautta vaaroitta ja vaikeuksitta ja heidän rotunsa kavaluus on tullutkin
sananparreksi. He toimivat aina suurimmalla varovaisuudella. Nämä
vaunut, joitten läsnäolo niin suuresti hämmästytti heitä, voisivat olla
tavallisten matkustajien, kauppamiesten tai siirtolaisten omia, mutta
myöskin sotilaitten ja onhan epäiltävissä tapauksissa aina parasta olla
varoillansa.

El Cascabel antoi joukkonsa tehdä pysähdyksen ja kutsui kokoon
alapäällikkönsä neuvotellakseen heidän kanssaan paraimmasta keinosta
millä käydä kalpeakasvoisten kimppuun. Kojoteerot ratkaisivat helposti
kysymyksen, joka koski meksikolaisten sotamiesten läsnäoloa. He
lausuivat ajatuksensa julki ilman epäilystä: ei nähty missään
vahtimiehiä eikä huomattu missään sotilaspukujakaan. Sotilaat olisivat
vahtineet paremmin. Tosituumassa näytti kaikki niin hyljätyltä, ja
hevoset, muulit ja sarvikarja kuljeksivat itseksensä ympärinsä
mielivalloin niinkuin karkuriraavaat.

Tämä viimeinen asianhaara olisi ollut jotakin tavatonta kaikille muille
paitsi kojoteeroille, jotka hyvin tiesivät että heidän lähestymisensä
säikyttää valkoisten eläimiä, niin että katkovat kaiken, joka pitää
niitä paikkaansa sidottuina. Miksi he kummeksuisivat jotain niin
tavallista seikkaa. He tulivatkin siitä ainoastaan sitä varmemmin
vakuutetuiksi etteivät erehtyneet, kun luulivat tavallisten ihmisten
olevan leirin omistajia, sillä vastaisessa tapauksessa olisivat eläimet
olleet paremmin totutetuita järjestykseen ja sotamiehet jo aseissa.

Ei ollut siis muuta tarvis kuin käydä vihollisen kimppuun.

Merkin annettua jatkoivat punanahkaiset marssiaan. Heidän rivinsä
taajenivat sitä myöten kuin ympyränsä supistui, mutta he eivät vauhtiaan
lisänneet enemmän kuin ennenkään, tarkoitus kun oli siten sulkea kaikki
eläimet piirinsä sisälle. Siinä oli liian kaunis saalis heidän päästää
käsistään.

Käydä leirin kimppuun selkeällä päivällä, siitä ei voinut olla
puhettakaan. Kalpeakasvoiset olivat jo aikoja sitten huomanneet heidät
ja odottivat heitä aivan varmaan vakavalla aikomuksella ryhtyä
vastarintaan. Ei havaittu tosin jälkeäkään heistä, mutta oliko tämä niin
kummallista. He kätkeytyivät vaunujen taakse ja eläinten juokseminen
edes ja takaisin esti heitä näkymästä.

Tämä valkoihoisten asema osoitti heidän aijettansa puolustaa itseään.
Siis syy muiden lisäksi, miksi piti edistyä hyvin varovasti. Oli ehkä
parasta luopua koko varsinaisesta hyökkäyksestä! Pimeässä, yön
hiljaisuudessa oli helpompi voittaa vihollinen, jonka lukua ei tunnettu.

Mutta kun indiaanit vielä olivat samonneet jonkun matkaa eteenpäin ja
terävillä silmillään eivät onnistuneet havaitsemaan vihollisia ei
vaunujen takana, eikä muualla leirissä, kävi tämä heille
selittämättömäksi. Oliko heillä siis tekemistä näkymättömien vihollisten
kanssa?

Nauchampa-Tepetlistä oli puhe useimmassakin indiaanein tarussa. Oliko
kaikki vaan loihdittua?

Tuokion he näkyivät olevan valmiina peräytymään tämän hiljaisuuden
takia. Mutta päällikkö ei kauvan yhtynyt heidän pelkoonsa. Hän ei ollut
taikauskoinen, hän. Jos valkoisia ei näkynyt, niin tuli se siitä, että
jossain olivat väijyksissä ja sitä vastaan piti oltaman varoillaan.

Hän kokosi sotilaansa, puhui heille muutamia rohkaisevia sanoja, käski
heidän astumaan muutamia askelia eteenpäin ja ampumaan yhden laukauksen
leiriä vastaan. He tottelivat. Mutta ei laukaustakaan, ei ainoatakaan
huutoa! Ei vähintäkään ääntä he vastaukseksi saaneet.

Ja ikäänkuin pilalla vastasi vuoren seinien kaiku pamauksiin.



Yhdeksäs luku.

Kiihko-ajo.


Kojoteerot olisivat luulleet itseänsä puijatuiksi, elleivät vihdoinkin
olisi tulleet ajatelleeksi, että kalpeakasvoiset, saatuansa jollain
heille tuntemattomalla tavalla vihiä heidän tulostaan, olivat kiivenneet
Nauchampa-Tepetlin lakeudelle turviin. Muutamat indiaanit, jotka
tunsivat paikan, huusivat heti, ettei se suinkaan ollut mahdotonta, että
kalpeakasvoisten oli onnistunut kiivetä vuoren huipulle. Muulla tavalla
ei voinut tätä täydellistä katoamista selittää.

Löydettyänsä ratkaisun tälle ongelmalle, joka oli heitä niin vaivannut,
käänsivät kojoteerot katseensa vuoren lakeutta kohden. Mutta eivät
sittekään tulleet viisaammaksi. Siellä eivät nähneet ainoatakaan
ihmistä. Don Estevan oli kieltänyt kullankaivajia näyttäytymästä. El
Cascabel, joka oli liian viekas joutuakseen satimeen, pysyi sitä enemmän
varuillansa. Mitä olisikaan tointanut alkaa taistelua? Valkoiset, jotka
olivat suljetut tuonne ylös, eivät voineet päästä hänen käsistään.

Kaikessa tapauksessa oli punaihoisten päällikkö kauneimmassa
vihanvimmassa itseään kohtaan, omaa hitauttaan, tarpeetonta
varovaisuuttaan ja edellä kaikkea niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat
tehneet hänen aikeensa mitättömiksi. Hänen piti panna toimeen piiritys,
retkensä Horcasitaalle lykkäytyisi, ehkäpä piti hänen luopua koko
tuumastaan. Mutta leirin ryöstö tarjosi hänelle runsaan korvauksen.
Matkustajilla, joilla oli mukanaan kuusi suurta vaunua, _litera_, suuri
teltta ja niin monta eläintä, piti arvatenkin oleman joukko
kallisarvoistakin tavaraa!

Mutta Cascabel ei käskenyt anastamaan saalista, vaan toimi sitä vastoin
yhä suuremmalla viisaudella ja maltilla. Hänellä ei ollut enää mitään
pelkäämistä, jos ryöstö lykkäytyikin tuonnemmaksi, ja liiallinen kiire
voisi olla vahingollinen, kun eläimetkin olivat ensin saatavat kiinni.
Nämä, jotka olivat vetäytyneet alueelle kahden kallion väliin ja olivat
valmiit lähtemään pakosalle ensimmäisen vaaran uhatessa, hirnuivat,
mylvivät ja kirkuivat kilvan.

»Pitäkää ainoastaan lassonne!« huusi El Cascabel sotilailleen.

Kojoteerot tottelivat tätä käskyä. Ne, joilla oli peitset, sysäsivät ne
maahan kiinni; ne, joilla oli pyssyt, panivat ne heinikkoon ja niin he
irroittivat itsensä ja hevosensa kaikesta, joka oli heille esteeksi. Kun
jälleen istuivat satulassa, oli heillä ainoastaan vasemman käsivarren
ympärille kääritty nuora, jota käyttivät supunkina eli lämsänä. Peljäten
ylläkköä, jäi toinen puoli indiaaneja toistaiseksi vartioimaan
riisuttuja aseita.

Toiset liittivät yhteen rivinsä, mutta hirveästi peläten töytäsi
kullankaivajain kaikki eläimet yht'aikaa samaa suuntaa kohden ja kaiku
kajahti ikäänkuin ukkosen jyrinänä satojen kavioiden ja sorkkien
töminästä. Punaihoisten hevoset säikähtivät puolestaan ja nousivat
pystyyn. Kiittäen tätä onnellista sattumaa syöksyi joukko ahdistetuita
eläimiä, Krusader etunenässä, indiaanein edelle ja pakenivat raivoisasti
ulos aavikolle.

Kojoteerot olivat jo huomanneet tämän komean hevosen. He heittivät sen
perästä monta lämsää, mutta kaikki menivät ne harhaan ja Krusader, joka
näki edessään kentän vapaana, kiiti ulos preriille päästäen rajun
hirnunnan voiton merkiksi. Pettyneitten toiveitten huudahtuksia seurasi
sitä pakomatkalle.

Indiaanein temput olivat kumminkin ainoastaan osaksi menneet myttyyn.
Heidän onnistui vihdoin taivuttaa mustanginsa ja ottivat ilman vaikeutta
kiinni ne eläimet, jotka olivat heidän piirinsä sisällä. Kun tämä oli
tehty, ajoivat he toisia takaa ja koska ne jo olivat väsyneitä, ei vaiva
tullut suureksi. Kaikki eläimet saatiin kiinni, paitsi yhtä --
Krusaderia. Villit ajoivat sitä kauvan, mutta Henryn hevonen ennemmin
lensi kuin nelisti, pää ylpeästi pystyssä, häntä ja harja tuulessa.
Jokainen sen hyppäys lisäsi matkaa, joka eroitti sen vihollisista ja
Krusaderin herra, joka ei kadottanut hevostansa silmistään, alkoi jo
toivoa, että se pääsisi punaihoisten kynsistä.

Tuo jalo eläin ei kumminkaan vielä ollut voittanut tarkoitustaan.
Kojoteerot eivät millään muotoa tahtoneet luopua kauniista
arapialaisesta, joka niin selvästi osoitti kuntoansa. He kiirehtivät
mustangiansa kaikilla mahdollisilla keinoilla, potkivat niitä ja
pieksivät lassoilla, mutta turhaan. Krusaderia ei voitu saavuttaa, ja
kohta häämöitti se ainoastaan mustana pilkkuna taivaan rannalla.

[Kuva: Krusaderia ei voitu saavuttaa.]

Villit väsyivät toinen toisensa perästä tähän turhaan ajoon. El Cascabel
oli viimeinen, joka luopui koetuksesta ja teki täyden käännöksen harmi
kuvattuna kasvoihinsa.

Henry Tresillian, yhtä onnellinen kuin ylpeä tästä odottamattomasta
tuloksesta, päästi riemuten ilohuudon.

»Voi kuin olen tyytyväinen!« sanoi hän Pedrolle. »Nyt on Krusaderia
aivan mahdoton saada kiinni. Minä en pyydäkään enempää, mitä ikinä
tapahtuneekin. Oi, uljas Krusaderini, sinulla on enemmän älyä kuin
kaikilla vainoojillasi!«

»Se on uskomatonta!« vastasi Gambusino, joka yhtyi nuoren englantilaisen
ihmettelyyn. »Minä en ole elämässäni nähnyt moista. Krusader ei ole
hevonen, vaan lintu, henki olento.«

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Indiaanit ottivat jälleen aseensa valloittaakseen leirin. Mikä pettymys!
Se oli tyhjä kaikesta omaisuudesta, niinkuin asukkaistakin, läpeensä
ryöstetty! Puoleksi avatut laatikot, levälleen jätetyt vaatepankot ja
kaikellaiset muut merkit osoittivat, että kaikki kallisarvoisin tavara
oli viety pois. Jälellä oli ainoastaan koneita, kaivostyöaseita ynnä
muita, jota he syvästi halveksivat.

He katuivat enemmän kuin koskaan onnetonta hitaisuuttaan ja vannoivat
kostoa vihollisilleen. Heidän kostotuumansa uhkasi kumminkin lykkäytyä
tuonnemmaksi, sillä tapa, jolla valkoiset olivat ryhtyneet
pelastusmatkallensa, osoitti että matka oli tehty tarkasti punniten ja
että he aikoivat urhokkaasti pysyä valloittamattomassa linnoituksessaan,
mutta ne aarteet, joita tuonne ylös oli koottu, eivät voineet sieltä
kadota, vaan oli niitten ennemmin tai myöhemmin joutuminen piirittäjien
käsiin.

Tällä lohduttavalla vakaumuksella asettuivat punaihoiset leiriin.
Hevoset, jotka olivat anastaneet, panivat he liekaan omiensa kanssa. He
kokoilivat uutta sytykettä tuliin, jotka vielä hehkuivat ja laativat
sanalla sanoen kaiken niin mukavasti kuin ihmiset ainakin, jotka olivat
päättäneet sitkeästi jatkaa piiritystä, kestipä se kuinka kauvan
tahansa.

Sinä päivänä he saivat härän lihaa iltaseksi, heille harvinaista
herkkua, minkä heidän eläimellinen ahneutensa selvästi osoittikin.
Nuuskittuaan vaunuissa he löysivät ankkurin _chingaritaa_, jonkunlaista
väkijuomaa, jota destiloidaan juuri niistä metskaleista, joihin he ovat
niin mieltyneet. Väkijuoma-astia vyörytettiin nyt leirin keskelle, ja
villit rupesivat mitä kauheimmissa määrin viinaa nauttimaan.



Kymmenes luku.

Pedron Kosto.


Oli keski-yö. Paksu pilvi, joka ennusti myrskyä, tuli Kalifornian
puolelta ja peitti kuun tumman harsonsa taakse. Oli pilkko pimeä yö
vuorella ja aavikolla.

Indiaanit lepäsivät tai olivat ainakin lopettaneet meluavan juominkinsa,
sillä heidän epäsointuvia ääniään ei enää kuulunut. Kaikkialla vallitsi
hiljaisuus, jota ainoastaan silloin tällöin lintujen siiven räpytykset,
yölintujen viheltelyt ja kojootin eli preriikoiran ulvonta keskeytti.
Ilmoittivatpa myös kullankaivajien hevoset levottomasti kaviollaan
kaapien tyytymättömyyttään uusiin naapureihinsa.

Kumminkaan eivät kaikki nukkuneet ei puna- eikä valkoihoisten leirissä.

Kymmenen kullankaivajaa valvoi rintavarustuksen luona ja jono punasia
vahtimiehiä vartioi aluetta solatien aukon ulkopuolella. Heidän
läheisyydessään, mutta lähempänä vuorta käveli kaksi miestä edestakaisin
puhellen keskenään. Toinen oli El Cascabel, toinen hänen ensimmäinen
luutnanttinsa, El Zopilote. Kumpainenkin oli ahkerassa toimessa
tarkastaessaan aluetta siten tullakseen vakuutetuiksi siitä, etteivät
piiritetyt pimeässä voisi astua alas ja yllättää heitä.

El Cascabel, joka kauvan oli tuumaillut, ei ollut ilman huolia. Ei
sentähden, että olisi millään tavalla katunut, että tähän toimitukseen
oli ryhdytty; saalis, jonka odotti saavuttavansa Nauchampa-Tepetlillä,
maksaisi kyllä piirityksen vaivan. Leirin tarkastus saattoi hänet
olettamaan, että karavaanissa oli noin sata henkeä, niitten joukossa
vaimoja ja lapsia. Litera todisti, että mukana oli myös ylhäisempiä
ihmisiä. Mikä ääretön rikkaus löytyisikään tuolla ylhäällä! Ja mikä
kosto! Kuolema miehille, vankeus naisille; siinä oli jotain, joka El
Cascabelia voi miellyttää!

»Mutta,« ajattelivat vielä kojoteerot, »olihan otaksuttava, että
kullankaivajat olivat olleet niin varovaisia, että olivat lähettäneet
sanansaattajat maahansa, ilmoittaneet että olivat joutuneet vaaraan,
sekä ettei heillä ollut muuta keinoa kuin apua odottaessaan kestää
piirityksen Salaperäisellä vuorella?« Päättää jos sai kaikista heidän
valmistuksistaan, olivat he nähneet indiaanit jo joltisenkin matkan
päästä ja oli heillä siis ollut hyvin runsaasti aikaa. Siinä tapauksessa
voisi apu meksikolaisista linnoituksista tulla ennenkuin El Cascabel oli
voinut kukistaa valkoiset. Jos he sitävastoin eivät olleet apua
pyytäneet, tulisi piiritys kestämään kauvan, sitä ei päällikkö
hetkeäkään epäillyt.

Päättää jos sai niistä vähäisistä elintarpeista, jotka vielä löytyivät
leirissä, olivat kullankaivajat vieneet mukaansa runsaasti ruokavaroja
ylös vuoritasangolle. Lähde turvasi heidät vedenpuutetta vastaan ja
riistaa oli runsaasti. Koko kysymys oli siis: olivatko lähettäneet
sanansaattajan?

Me tiedämme että kumma kyllä oli se unhotettu. Mutta El Cascabel ei sitä
tietänyt.

Sillä välin kun nuo kaksi punaihoista keskustelivat tästä kysymyksestä,
muutettiin vartijoita heidän päittensä yläpuolella. Don Estevan, joka
kokemuksesta tiesi, että indiaanit eivät hyökkää koskaan vihollistensa
kimppuun ennenkuin keskellä yötä, oli säästänyt paraimmat miehensä tätä
hetkeä varten. Ne, jotka nyt saapuivat, olivat Pedron ja Henryn
johdannon alla.

Oli tuskin luultavaa, että indiaanit jo ensi öitten aikana tekisivät
hyökkäystä.

»He eivät pidä sitä edullisena,« sanoi gambusino. »Käsityksensä mukaan
olemme muka ikäänkuin hiiren pyydyksessä, ja he eivät ole sellaisia
miehiä, että heittäytyvät veteen kalaa saavuttaakseen, kun tietävät
ettei se voi heidän verkostansa päästä. Oi!« jatkoi hän pannen kätensä
suuren kiven päälle, joka oli hänen edessään, »olisipa aika halu nähdä
heidän alkavan hyökkäyksen »Kalkkalokäärme« etunenässä! Se antaisi
minulle oivallisen tilaisuuden kostamiseen. Valitettavasti hän ei sitä
tee! On tuskin luultavaa, että saan hänet niin lähelle että voisin
häneen osata.«

»Tarkastakaamme, mitä heillä nyt on tekeillä,» sanoi Henry.

»Olkoon, mutta me emme saa näyttäytyä. Jos kuu pilkistäisi, niin he
ampuisivat meitä. Emme tiedä kuinka tarkasti ja kuinka pitkälle heidän
pyssynsä kantavat, emmekä saa turhaan asettua heidän ampumamaalikseen.«

Nuo kolme miestä laskeutuivat vatsallensa ja pistivät ainoastaan päänsä
esille kallion reunasta. Ei eroitettu mitään, niin pilkkosen pimeä oli.
Ei ääntä, ei liikettä korralissa.

Gambusino otti esille paperossin, jonka sytytti. Hänen seuralaisensa
teki samoin.

Muutamia tuokioita myöhemmin nosti Pedro silmänsä sattumalta ylöspäin
havaiten jotain, jonka johdosta nakkasi paperossinsa pois huudahtaen
puoliääneen:

»Kuu!«

Heti sen perästä siirtyi kuu näkyville pilvistä ja paistoi kaikessa
loistossaan. Se tapahtui silmänräpäyksessä ja heti muutti kaikki muotoa,
ikäänkuin olisi ollut äkillinen näyttämön vaihdos teaatterissa.
Kullankaivajat voivat aivan selvästi eroittaa indiaanein vartijatkin.

Ainoastaan yksi seikka hämmästytti Pedroa; kaksi miestä hiipi syrjään
solatien aukolta aivan hänen allansa. Ihmisen pääkallo välähti aivan
selkeästi valkeavärisenä toisen villin kuparinkarvaisella rinnalla.

»Mikä onni! El Cascabel!« mutisi gambusino riemuiten.

Ja sen enempää ajattelematta asetti hän tuliluikun olkapäätänsä vastaan,
tähtäsi kojoteerojen päällikköä kädellä, joka ei vapissut, jos kohta
ampuja olikin kiihoittuneessa mielen tilassa ja painoi liipasinta.

Salama välähti ja pamaus kajahti vuoren huipulta. Tuskan ja raivon huuto
todisti, että Pedron luoti oli sattunut tarkoitettuun esineeseen. Hän ei
ollutkaan erehtynyt oivallisen aseensa kantomatkasta.

[Kuva: Pedron laukaus oli sattunut.]

Piiritetyt voivat nähdä El Cascabelin tekevän hyppäyksen taaksepäin ja
sen perästä kaatuvan hengettömänä hämmästyneen kumppalinsa syliin. Mutta
siinä olikin kaikki. Kuu katosi uuden pilven taakse yhtä äkkiä kuin oli
ilmestynytkin ja pimeys voitti jälleen täydellisesti.

Don Estevan miehineen riensi sinne suurimmassa kiireessä. He varoivat jo
hyökkäystä.

»Uskotteko todellakin, että El Cascabel on kuollut?« kysyi don Estevan,
kun oli saanut tietää mitä oli tapahtunut.

»Se on ainakin hyvin luultavaa,« vastasi Pedro rauhallisesti.

»Me näimme hänet kaatuvan. Luultavasti kuoli hän siihen paikkaansa,«
lisäsi Henry.

»Jos hänen kurja elämänsä ei ole lopussa,« jatkoi Pedro, »niin lienee
mahdollista elää luoti rinnassa, sillä erehtyisin paljon, ellen olisi
saanut sattumaan keskelle tuota ilkeätä pääkalloa, joka oli parain
tähtäyspaikka, minkä vaatia voi.«

»Eikö siis ole millään ehdolla epäiltävä, ettei se ollutkaan El
Cascabel?« sanoi don Estevan.

»Ellei se olisi ollut hän, en olisi ampunutkaan.«

»Näyttää aivan varmalta, että olette saanut sattumaan häneen,« jatkoi
don Estevan. »Henry ja te ette ole voineet molemmat erehtyä. Mutta kuka
tietää, oletteko saaneet hänet hengiltä? Kenties hän ainoastaan on
kovasti haavoitettu?«

»Teidän armonne,« sanoi Pedro, »minä uskallan panna sata yhtä vastaan,
että kalkkalokäärme nyt on kiemuroinut viimeisen kerran.«

Ja ennenkuin kukaan oli saanut aikaa vastatakseen, jatkoi hän kiireesti:
»Älkää panko vetoa, teidän armonne, se on liian myöhään. Pedro Vicente
ei olekaan se mies, että panee veikan siitä minkä varmaan tietää.«

Raivon ja valituksen huutoja kuului leiristä. Punaihoiset valittivat
aivan varmaan päällikkönsä kuolemaa. Välistä kuului kimakoita parkaisuja
ja rajuja huutoja, joita kyyneleet keskeyttivät. Ne olivat apakien
sotahuutoja.

Tätä hirmuista melua, jota kaiku enensi ja uudisti, kesti enemmän kuin
tunnin ajan. Sitte seurasi onnettomuutta ennustava hiljaisuus.

Kullankaivajat kysyivät itseltänsä, eivätkö indiaanit raivon vimmassa
uskaltaisi hyökätä?

Don Estevan vei kumppalinsa Henryn ja Pedron erilleen muista.

»Jos El Cascabel on kuollut tai ainoastaan niinkin pahasti haavoitettu,
ettei voi joukkoansa johdattaa, niin on Pedron kepponen kaikessa
tapauksessa mestarikepponen. Se jättää meille odottamattomia keinoja
pelastumiseen. Sellaista päällikköä kuin häntä ei saada sijaan ensi
tuokiossa. Mihin toimiin meidän vihollisemme ryhtynevätkin, niin on nyt
kumminkin olemassa yksi voima vähemmän. Raivo ei voi kokemusta korvata,
mutta se voi antaa aihetta säännöttömiin hyökkäyksiin. Sentähden pitää
ollaksemme valppaampia kuin koskaan. -- Henry, aseta kolminkertaiset
vartijat rintavarustukselle ja sano kaikille, että pysyvät valmiina
milloin hyvänsä.«

Niin merkillisen tapauksen perästä olivat kaikki valkoiset jalkeilla. He
kuuntelivat niin hartaasti kuin voivat eivätkä rauhoittuneet vaikkeivät
kuulleetkaan mitään epäilyn alaista. He tiesivät aivan hyvin, että
indiaani voi juosta, käydä ja kiivetä yhtä hiljaa kuin kissa. Vihollinen
voi siis aivan äkkiä sukeltaa näkyviin täällä vuoren lakeudella. Ja
vaikka Pedro vakuutti ettei ollut mitään pelkäämistä, että vuoren lakeus
oli luoksepääsemätöntä muualta paitsi tuolta huolellisesti vartioidulta
ahdetieltä, ajattelivat valkoiset, että heidän oli pysyminen valmiina
vastustamaan kaikkia yrityksiä. He heittivät kivilohkareen
rintavarustuksesta alas. Se törmäsi kaikkea vastaan tiellänsä, mutta ei
sattunut mihinkään elävään olentoon. Don Estevanin käskystä uudistettiin
tätä monta kertaa, mutta aivan samalla seurauksella.

Kun nämä varokeinot olivat toimitetut, lähetti Don Estevan osan
miehistään takaisin vartiotulelle, ettei heitä turhaan väsyttäisi. Itse
hän vetäytyi takaisin telttaansa rauhoitettuaan naisia ja tehtyään
heille selkoa asemasta.

Kun päivänkoiton ensimmäisessä valossa jotain voitiin eroittaa, eivät
valkoiset nähneet mitään muuta ahdetien pohjassa kuin nuo alas
vyörytetyt kiviharkot. Tämä uudentapainen kanoonan pauke oli tietysti
pitänyt vihollisen koko yön aisoissaan.

Kauvempana tasangolla valvoivat kojoteerojen vahtimiehet yhä,
liikkumattomina kuin pronssipatsaat, mutta korralissa ei löytynyt
ketään. El Cascabel oli kuollut. Hänen sotilaansa olivat kantaneet hänet
kalpeakasvoisten telttaan. Ovi oli selko selällään. Kalkkalokäärmeen
ruumis makasi näytteillä kasvot käännettyinä nousevaa aurinkoa kohden,
suuren peitteen verhoomana. Luodin suuruinen pieni pilkku ja punanen
ympyrä, mustempi keskeltä kuin reunoilta, osoitti, että gambusino oli
tavannut vanhaa kiusaajahenkeänsä keskelle sydäntä.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Kun aurinko näyttäytyi taivaan rannalla, alkoivat kojoteerot jälleen
kuolonlauluansa, mutta säännöllisemmin kuin yön kuluessa.

He kokoontuivat leiriin. Rohdosmiehen johdannolla tarttuivat he
toisiansa käsistä ja toimittivat sen teltan ympärillä, jossa El Cascabel
viimeistä untansa nukkui, salaperäisen tanssin verkallisilla ja tarkoin
punnituilla askelilla kirkuen ja apua huutaen. Se oli _kuolleitten
tanssi_.

Kun viimeinen näytelmä tässä pitkäveteisessä seremoniassa oli näytelty,
kääntyivät he vuoren huippua kohden, nostivat käsivartensa ja uhkailivat
näkymättömiä vihollisiansa. Heidän huutonsa kuului selkeästi vuoren
lakeudelle.

Kuinka turhamainen tämä temppu olikaan, teki se kumminkin syvän
vaikutuksen niihin, joille se oli tarkoitettu. Sillä se osoitti, että
jos vaan jättivät vuorensa, olivat he armotta hukassa.



Yhdestoista luku.

Krusader ei ole hukassa


Suuren apakilaismaan erämailla on eroitus kojoteerojen ja kojoteerojen
välillä. Toinen laji kuuluu ihmiskunnan halveksittavimpaan rupaan.
Toinen laji --, ihmisiä ylpeällä katseella ja kookaskasvuisia, täynnänsä
urhoollisuutta ja voimaa, on indiaanilaisia sotureita. El Cascabelin
joukko kuului näihin jälkimäisiin. Heidän usein uudistetut hyökkäyksensä
levittivät kauhua sivistyneitten heimojen kesken ja niihin
meksikolaisiin, jotka olivat asettuneet niihin seutuihin, eivätkä he
peljänneet pitkää piiritystäkään, jos vaan saivat tyydyttää
kostonhimoansa.

Jos kullankaivajat ennen kuolleitten tanssia olivat luulleet että El
Cascabelin kuolema muuttaisi jotain näiden aikeissa, niin hälveni heidän
epäilyksensä tässä suhteessa punanahkaisten uhkaavan käytöksen kautta
tämän kamalan seremonian aikana. Piiritys jatkuisi sitkeämmin kuin
koskaan, ja jo samana päivänä saivat kullankaivajat varman todisteen
siitä.

Kun kojoteerot olivat lopettaneet hautausjuhlallisuudet, kokosivat he
kaikki muulit ja hevoset paitsi omat mustanginsa, panivat niille
kuormaksi sen vähäisen saaliin, jonka leirissä olivat löytäneet ja
sitoivat ne toisiinsa, niin että lauma oli helpompi ajaa. Joukko
aseellisia indiaaneja ratsain poistui siihen suuntaan, jossa heidän
maansa oli ja ajoi edessään tätä suurta eläimien joukkoa. Muista
eläimistä, jotka piirittäjät olivat ottaneet, pitivät he ainoastaan
sarvikarjan. Luultavasti he arvelivat saavansa liian monta suuta
elätettäväksi.

Niin pian kuin don Estevan piti itsensä varmana siitä, ettei tarvinnut
peljätä punaihoisten ryntäystä, ryhtyi hän järjestämään vahdinpitoa.

Pitkä piiritys oli kestettävä ja piti siis koettaa väsyttää
piirittäjöitä, kun ei heitä voitu asevoimalla kukistaa.

Kymmenkunta huolella valittua miestä oli kylläksi pitämään vahtia
"valleilla". Muut, jaettuina ruotuihin, menivät toimiinsa hehkuvalla
innolla. Kiire olikin tarpeen, sillä se paksu pilvi, joka peitti kuun
edellisenä yönä, oli noussut ylemmäksi ja seisattui lepäämään vuoren
ylitse. Raudan harmaa sumu kokoontui taivaan rannalle, ja lyijynraskas
ilma ennusti lähestyvää myrskyä.

Metsän-aukeama _Ojo de Agua_ tarjosi kohta maalattavaksi erittäin
sopivan ulkonäön. Niitten telttojen ympärille, joita edellisenä päivänä
oli pystytetty, kohosi ikäänkuin taikaiskun kautta joukko majoja ja
suojuksia. Kullankaivajat tapasivat vuorelta kaikki tarpeelliset
rakennusaineet, hirsistä aina kattamistarpeihin saakka. Jokainen teki
työtä voimiensa mukaan ja kohta kohosi kokonainen kylä siellä ylhäällä.

Myrsky alkoi raivota seuraavana päivänä illemmalla. Ikäänkuin
korvataksensa pitkällistä poutaa, tuli nyt kokonainen vedenpaisumus.
Taivas oli aivan täynnänsä mustia sakeita pilviä, joita jokaisessa
silmänräpäyksessä hirveät salamat halkasivat. Ukkonen jyrisi
lakkaamatta, Välistä kumeasti kaukana, välistä hirveällä pauhinalla,
ikäänkuin tahtoen murskaksi murentaa vuoren. Leimauksien häikäisevässä
valossa näytti järvi maljalta sulatettua kultaa, ja raskaat sadepisarat
kimmelsivät korkealla sen pinnan yläpuolella kullankarvaisessa
välkkeessä.

Puro tasangolla muuttui melkein siinä hetkessään rajusti kohisevaksi
virraksi, joka murti kaikki esteet ja lakaisi pois kaiken tieltänsä.
Vesijuopa solassa vaihtui yhtämittaiseksi jonoksi toisiansa seuraavia
vaahtoavia vesiputouksia.

Ja kaiken tämän kestäessä ei tuulenpuuskaakaan. Tämä oli onneksi
kullankaivajille, jotka todella olisivat olleet vaarassa vuoren
lakeudella, jos heitä olisi kohdannut joku niistä hirvittävistä
hirmumyrskyistä, jotka niin usein raivoavat troopillisissa maissa.

Myrskyn lähestyminen oli pakoittanut kojoteeroja pitämään vaunut luonaan
silloin kun kotia lähettivät useimmat eläimensä. He päättivät käyttää
niitä samalla tavalla kuin kalpeakasvoiset olisivat käyttäneet kovan
myrskyn raivotessa, joka voi kestää monta päivää. He tunsivat jonkun
verran levottomuutta siitä, mitä myrsky voi vaikuttaa heidän
saaliiseensa. Mutta heillä oli ollut omat erityiset syynsä sen matkalle
lähettämiseen. Kun myrsky rämähti riehumaan aavikon yli, etsivät
punanahkat turvaa vaunujen suurten purjevaatekattojen suojassa. He
likistyivät kokoon niin paljon kuin mahdollista ja täyttivät teltan
aivan suuta myöten onnistumatta kumminkaan kaikki saamaan katosta päänsä
päälle. Moni heistä oli pakoitettu konttaamaan kalliolohkareitten alle
ulkona aavikolla.

Mitä kullankaivajiin tuli, ei heillä ollut minkäänlaista hätää. He
olivat tottuneita kaikenlaiseen työhön, eivätkä tarvinneet pitkää aikaa
valmistaakseen itsellensä mukavia suojuksia. Ensimmäiset vesipisarat
tapasivat heidät hyvin varustettuina uusissa kodeissaan. He olivat
alkaneet rakentamalla vajoja säilyttääksensä omaisuuttaan ja
elintarpeitansa, jotka olivat yhtä tärkeät kuin ampumavaratkin.

Toinen molemmista teltoista oli valaistu. Siellä oli paljon ihmisiä
koolla, Villanneva, hänen vaimonsa ja tyttärensä, Robert ja Henry
Tresillian, Pedro, talouden kaitsija sekä insinöörit ja päällysmiehet
olivat siellä vilkkaassa keskustelussa. Don Estevan selitti toiveitaan.
Pedron kosto oli asettanut paraimmat edut heidän puolellensa.
Epäilemättä oli El Cascabelin ensimmäinen luutnantti El Zopilote --
"Musta korppikotka" -- oivallinen ja urhoollinen sotilas, jonka don
Estevan tiesi persoonallisesta kokemuksestaan sotaretkiensä ajoilta,
mutta hänellä ei ollut samaa vaikutusta miehiinsä kuin El Cascabelilla,
joka niin usein oli johdattanut heitä voittoon ja saaliiseen.

Eilispäivän voimain ponnistusten ja mielenliikutusten perästä olikin
lepo tarpeellinen kaikille, ja ajatuksien vaihtoa ei pitkitetty kauemmin
kuin tarvis vaati.

Kohta, niin pian kuin myrsky oli tauonnut, unhotti jokainen
rauhallisessa unessa päivän surkeuksien todellisuuden.

Vartijat yksin valvoivat niinkuin edellisenäkin yönä, ja vähimmin
kokeneet kävivät vahdissa ensimmäisinä tuntina. _Serape_ihinsa
käärittyinä he kuljeksivat pitkillä askeleilla rintavarustuksen edessä
sateen tulviessa.

Vuoren juurella olivat punaset vahtimiehet paikoillansa, hekin, mutta
enemmän alttiina myrskyn raivolle. He pysyivät pitemmän matkan päässä
vuoresta -- kolme tai neljä heistä oli jo myrsky murskannut.

[Kuva: Myrsky oli jo murskannut useita vahtimiehiä.]

Vasta aamupuolella hiljeni myrskyn raivo, ukkosen iskut kävivät
harvemmiksi, ja sade lakkasi.

Henry Tresillian oli itsepintaisesti vaatinut saadakseen olla
vartijamiehenä samaan aikaan kuin edellisenäkin päivänä, vaikkei
ollutkaan vuorossansa. Mutta hän oli ulkona llanolla luullut
havaitsevansa mustan pilkun, mikä hämärästi muistutti hevosta, joka
myrskyn alkaessa oli näyttäytynyt ja heti sen perästä kadonnut. Voiko se
mahdollisesti olla Krusader? Henry tahtoi saada selvää asiasta. Pitkien
vartiotuntien aikana piti hän kaukoputkensa kiinteästi ohjattuna sitä
paikkaa kohden, jossa luuli nähneensä rakkaan hevosensa. Vasta viimeisen
salaman leimahtaessa huomasi hän, ettei ollut erehtynyt. Krusader ei
ollut joutunut vankeuteen eikä ollut kadotettu. Sillä oli ollut älyä
palata järvelle, ja seisoi siellä liikkumattomana ja ulkopuolella
indiaanein tavoitteluneuvojen kantomatkaa.

Henry oli ainoastaan vilahdukselta nähnyt Krusaderin siinä tuokiossa
kuin leimausta kesti. Mutta siinä hiljaisuudessa, joka seurasi
Jumalanilmaa, kuuli hän uudistunein kerroin hirnumisen, jonka kyllä
tunsi, ja kun aamurusko koitti, näki hän järven rannalla vastapäätä
indiaanein leiriä kauniin Krusaderinsa, joka pää käännettynä solaa
kohden näytti sanovan «hyvää huomenta» isännällensä.



Kahdestoista luku.

Odottamaton vihollinen!


Henry Tresillian päästi riemuhuudon kun auringon ensi valossa huomasi
uskollisen eläimensä asennossa, joka ikäänkuin mieli sanoa: «Näetkös,
isäntä; en ole sinua jättänyt!»

Hänen riemunsa ei kumminkaan ollut ilman levottomuuden sekoitusta.
Jokaisessa tuokiossa hän odotti että joukkio punasia ratsumiehiä lähtisi
liikkeelle uudelle kiihko-ajolle Krusaderin perään. Tämäkin oli
epäilemättä saman pelon alainen, kuin herransakin, sillä se näkyi olevan
levoton ja liikutettu sekä katseli epäilevillä katseilla vuoroin vuorta,
vuoroin vaunuja, joihin indiaanit olivat sitoneet mustanginsa kiinni.
Ehkäpä se myös kummasteli itseksensä, minne kumppalinsa, matkueen muut
hevoset, olivat viedyt? Kaikessa tapauksessa kielsi sitä sen vaisto
lähestymästä korralia.

Koko vasen ranta oli reunustettu ruohikolla ja tuuheilla pensailla,
jotka peittivät Krusaderin punaihoisten katseilta. Mutta niinpian kuin
he läksivät ulos juottamaan ja uittamaan hevosiaan, joutuisi se
epäilemättä heidän huomioonsa. Mitä silloin tapahtuisi? Krusaderilla oli
ollut onni ensimmäisellä kerralla; pääsikö se voitolle myöskin toisella?

Henry Tresilliania häiritsi äkkiä näissä mietteissä melu, joka kuului
leiripaikan äärimäisestä päästä, juuri siltä taholta, missä naisten
teltat olivat. Kuului miesten ääniä, jotka puhuivat yht'aikaa, ja vielä
lisäksi naisten ja lasten ääniä. Tämä osoitti että jotain tavatonta oli
tapahtunut.

Henryn ja vartijoitten ensimmäinen ajatus oli, että indiaanit olivat
onnistuneet kiipeämään vuorelle toiselta puolelta. Ainoastaan nämä
voivat sellaisen häiriön matkaansaattaa. Huudot osoittivat tavatonta
pelkoa. Tämän häiriön keskeltä luuli Henry kuulevansa äänen, Gertrudeen
äänen, joka huusi hänen apuansa:

«Henry! Henry!»

Pedro ja hän kiirehtivät matkaan. Heti ennenkuin joutuivat _Ojo de
Agualle_, huomasi gambusino että kullankaivajien lapset koettelivat
kiivetä ylös puihin, ja hän sai kohta tietää syyn tähän voimisteluun.

«Siellä on harmaita karhuja!» hän huusi Henrylle.

Hän ei erehtynytkään. Metsäaukon takaosalla istui kaksi jättiläisen
kokoista karhua, toinen neljällä jalalla, toinen kahdella. Ne olivat
todellakin harmaita karhuja, Ameriikan enin peljätyitä eläimiä, _ursus
ferox_, _grizzly bear_, mitä lajia ei ole sekoitettava _ursus
americanus_ nimiseen eli mustaan karhuun, joka enemmän haluaa hunajaa
kuin ihmisen lihaa. Indian tiikerit ja Saharan jalopeurat eivät ole
hirvittävämpiä kuin Amerikan harmaat karhut.

Nämä eläimet pelkäävät niin vähän vihollisiansa, että arastelematta
käyvät ihmisjoukkojen ja hevosien kimppuun. Ei ollut siis ihme että
kullankaivajat olivat peloissaan.

Kummallista kyllä eivät karhut näkyneet aikovankaan tunkeutua
majapaikkaan ja hyökätä sen asukasten kimppuun. Niitä näytti huvittavan
katsella sitä häiriötä, jonka olivat matkaan saattaneet tulollaan, sekä
näyttivät tahtovan huvitella vastustajiansakin.

Uros, joka istui pystyssä takajaloillaan, huiskutti kämmenillänsä.
Naaras nousi pystyyn ja laskeutui istualleen vuoron perään, ikäänkuin
leikitelläkseen toisen kanssa. Tämä näytelmä olisi ollut lystillinen,
ellei sen pian olisi täytynyt väistyä surullisen tieltä.

Sennora Villanneva oli paennut telttaansa. Hän huusi tytärtänsä parkuen,
mutta Gertrudes jäi urhokkaasti seisomaan oven ulkopuolelle isänsä ja
Robert Tresillianin luo. Ja monen häntä vanhemman henkilön paetessa oli
hän tuskin tavallista kalpeampi.

Henry Tresillian syöksyi hänen eteensä puolustaaksensa häntä.

«Kätkeytykää, Gertrudes, minä rukoilen hartaasti», sanoi hän.

Vastauksen asemesta näytti Gertrudes korsikalaista tikariansa, jota ei
koskaan jättänyt luotaan. Kumminkin onnistui Henryn pakoittaa hänet
menemään telttaan sekä lupaamaan ettei sieltä lähtisi.

Sillä välin olivat muutamat miehistä saaneet pyssyt käsiinsä.

«Älkää ampuko!» sanoi gambusino, kun näki heidät valmiina laukaisemaan.
«Ne voivat..»

Oli liika myöhään! Pedron viimeisiä sanoja esti pyssyn laukaus
kuulumasta.

Uros, joka istui pystyssä, putosi neljälle jalalleen. Siihen oli
sattunut, vaan se ei ollut vaarallisesti haavoitettu. Se käänsi päätänsä
levottomalla liikkeellä ja alkoi nuolla haavaa. Kun siten oli hoitanut
itseään, asettui se entiseen asemaansa ja nyökyttäen päätänsä, mörisi se
tuskasta ja raivosta.

Ei sinnepäinkään, että olisivat näyttäneet halua poistumaan, päinvastoin
jätti kumpainenkin karhu äkkiä ja yht'aikaa paikkansa sekä heittäytyi
raivokkaasti keskelle majapaikkaa.

Tämä hyökkäys tapahtui niin rajusti, että eräs lapsi raukka, joka
kauheassa säikähdyksessään oli pudonnut alas puusta, ei enää ehtinytkään
päästä pakoon. Naaras lyödä läimähytti häntä kämmenellänsä niin että
poika kuolleena makasi maassa. Onneksi ei karhu enää saanut aikaa
lisätäkseen uhriensa lukua. Kullankaivajat, jotka olivat kuuroja
kaikelle muulle paitsi raivollensa, kiersivät sen niin ahtaalle että
heidän pyssynpiippunsa katosivat sen tuuheakarvaiseen turkkiinsa.
Kymmenkunta laukausta kajahti yht'aikaa ja naaras makasi kuolleena
maassa.

Toinen vihollisista oli voitettu, mutta vielä oli kaikkein kauhein
hengiltä saamatta.

Se meni suoraa tietä Sennora Villannevan telttaa kohti, jota don
Estevan, Robert Tresillian, Henry ja gambusino puolustivat. Vaikka
harvalukuiset, olivat nämä taistelijat pelotta, ja heillä oli, paitsi
pyssyjänsä, puukkoja ja pistoolejakin. He odottivat vihollista vankassa
asennossa. Pedro huusi vilkkaasti:

«Antakaa minun ampua ensiksi, sennores, ja kun karhu kääntyy nuolemaan
haavaansa, täytyy teidän kaikkien tähdätä sen vasempaan lapaan».

Gambusino notkisti toisen polvensa maata vasten ja asetti pyssyn
olkapäänsä nojaan. Olipa jo aikakin. Tuo mahdottoman suuri eläin oli jo
vähemmän kuin kymmenen askeleen päässä teltasta, kun Pedro laukasi.
Kuten hän ennakolta oli sanonut, kääntyi haavoitettu karhu, niinkuin
edelliselläkin kerralla nuolemaan haavaansa, ja tämä liike jätti
vasemman olkapään nähtäväksi. Neljä pyssyä lähetti nyt isku iskultaan
kahdeksan luotiansa tuohon tavattomaan maalitauluun, eikä mikään niistä
mennyt harhaan. Karhu heitti henkensä, ennenkuin kaiku oli ehtinyt
vastata kaikkiin näihin pamauksiin.

[Kuva: Gambusino notkisti toisen polvensa maata vasten ja asetti pyssyn
olkapäänsä nojaan.]

Nyt kuvattu tapahtuma kehittyi lyhyemmässä ajassa, kuin on mennyt sen
kertomiseen -- ainoastaan muutamissa minuuteissa. Tulos olisi voinut
käydä aivan toisenlaiseksi. Useimmat taistelut harmaan karhun kanssa
ovat vähemmin onnellisia, ja luetellaan monta sellaista, jossa puolet
ovat joutuneet uhriksi yhden ainoan sellaisen eläimen rajulle raivolle.

Kaikki kokoontuivat sen onnettoman lapsen ympärille, jonka naaras oli
tappanut. Poika oli hirveästi runneltu.

»Se on Pablito Rojas,« virkkoi naisääni.

Ja kaikki alkoivat säälitellen surkutella:

»_Pobre! Pobre Pablito!_

Äidin toivottomuus oli sydäntä särkevä. Häntä ei voitu saada irtautumaan
poikansa ruumiista, hän repi tukkansa irti, täytti ilman huudoillansa ja
soimaili naaraskarhua, ettei se ollut tappanut häntäkin samalla kertaa
kuin hänen lastansa.

Tämän sattuman aikana ei ollut mitään uutta tapahtunut preriillä.
Indiaanit olivat epäilemättä arvanneet syyt niihin laukauksiin, jotka he
tietenkin kuulivat. Henry voi vakuuttaa, että Krusader yhä edelleen
kulki laitumella samalla paikallaan. Siinä oli enemmän kuin hän uskalsi
toivoakaan. Epäilemättä punanahkaiset eivät vielä olleet huomanneet
sitä. Mutta niin ei voinut kauvan kestää. Krusaderin hirnuminen
onnettomalla hetkellä pani heidän korvansa pystyyn, eivätkä he nyt
vitkastelleetkaan laittautuessaan valmiiksi. Henry sai kohta suruksensa
nähdä viisikymmenisen punaisia ratsumiehiä jättävän leirinsä hyvässä
järjestyksessä ja asettuvan ulkona llanolla indialaiseen jonoon
kiertääkseen ympyrään tuon jalon eläimen.

Krusader näki heidät hyvin hyvästi, mutta se jäi vaan syömään, ikäänkuin
vaarasta huolimatta ja ainoastaan ahnehtien saadakseen korvausta monen
päivän paastoamisen jälkeen. Muutamia askelia siitä oli puro. Ruohoa ja
vettä -- mitä enempää voi se toivoakaan?

Kojoteerot lähenivät yhä lähemmäksi. Krusader ei liikahtanut paikaltaan.
Henryn sydäntä kouristi.

»Tällä kerralla tulee nyt loppu,« sanoi hän muutamalle
vahtikumppanilleen.

»Kuka ties,« sanoi Pedro, joka palasi majapaikasta. »Minua suuresti
kummastuttaisi, jos Krusader tarttuisi noin suurisilmäiseen verkkoon.
Kyllä se vielä puolestaan tekee punanahkoille kepposen... Odottakaa
vaan!«

Villit, jotka eivät enää olleet kaukana purosta, huomasivat riemukseen,
että myrsky oli sen muuttanut kohisevaksi koskeksi.

Ahtaammalle supistettaessa piiriä olisi Krusader varmasti vangittuna
heidän ja puron väliin. Vielä muutamia askelia vaan ja Krusader olisi
heidän vallassaan. He olivat vakuutetut siitä, että mikä eläin hyvänsä,
jolla oli vähääkään vaistoa, ei koskaan voinut saada päähänsä uhkaellen
heittäytyä virran kuohuviin laineisiin välttääksensä paljoa vähäisempää
vaaraa, että joutuisi kiinni.

Mutta juuri siinä seikassa olivatkin he iskeneet kirveensä kiveen. Kun
Krusader näki itsensä melkein sen indiaanin saavuttamaksi, joka johti
ajoa, teki se uskaliaan hyppäyksen, syöksyi keskelle laineita, katosi
tuokiossa vaahtoon ja sukelsi kohta sen perästä näkyviin toisella
rannalla, missä seisattui tuokioksi pudistaakseen veden harjastaan,
jonka perästä se ohjasi matkansa suureen lähellä olevaan metsään, jonne
vihdoinkin katosi.

»Mitäs minä sanoin,« virkahti Pedro. »Krusader on vetänyt heitä nenästä.
Tuo hevonen ei ole sen ala-arvoisempi kuin itse paholainen. Se ei olisi
koskaan seisahtunut sinne niin rauhallisena, ellei olisi tietänyt, että
puro nyt sateen perästä oli mahdoton kulkea kaikille muille paitsi sille
itselleen.«

Henry Tresillian ei ollut liikkunut paikaltaan. Sykkivin sydämmin ja
täynnänsä mielenliikutusta oli hän todistanut sen uuden voiton, minkä
hänen hevosensa oli saavuttanut. Kun hän näki pettyneitten indiaanien
surkeilevin mielin kääntyvän takaisin leiriinsä, pääsi syvä huokaus
hänen rinnastaan.



Kolmastoista luku.

Elämä Salaperäisellä vuorella.


Niitä tapahtumia, joita nyt olemme kertoneet, seurasi verrattain
hiljainen ajanjakso, jonka kuluessa kummaltakin puolin ainoastaan
toisiansa täyhysteltiin.

Piirittäjät eivät näyttäneet ajattelevankaan hyökkäystä, mutta eivät he
sentään jääneet toimettomiksikaan. Lakeuden huipulta nähtiin heidän
tulevan, menevän ja katoavan ilmestyäksensä jälleen uudelleen. Näytti
siltä kuin he vaan huviksensa tekisivät matkoja vuoren ympärillä.
Missäpä tarkoituksessa? Juuri sitä piiritetyt koettivat saada selville.

Nämät edestakaisin vaeltamiset tapahtuivat pääasiallisesti ja
lakkaamatta. Don Estevan ja hänen seuralaisensa pitivät silmällä vuoren
huipulta näitä hiljaisia temppuja niin usein kuin pimeys ei asettanut
esteitä.

Indiaanit tähystelivät vuorta kaikilta puolin omituisella huomiolla.
Eräänä iltana sanoi don Estevan:

»Ellemme olisi vakuutetut siitä, että linnamme on luoksepääsemätön
kaikilta puolin, paitsi solasta, niin voisi uskoa että nuo herjat eivät
ole luopuneet toivostaan ottaa meidät kiinni itse pesässämme.«

»Heidän tempuillansa vuoren ympärillä on kahtalainen tarkoitus,« sanoi
gambusino, »saada tietää olisiko heille mahdollista, vaikka kyllä
mahdottomalta näyttää, kiivetä tänne ylös, vai voisimmeko päästä täältä
pois pujahtamaan. Pitkän piirityksen mahdollisuus tekee heidätkin
levottomiksi; mutta kestäkööt vaan. Omasta puolestani en pyydä muuta
paremman puutteessa kuin että joku herroista kojoteeroista
onnettomuudekseen tulisi minun tuliluikkuni kantomatkalle.«

»Se on tuskin luultavaa,« sanoi Henry, »päällikkönsä kuolema antoi
heille hyvän läksyn.«

»Kukapa tietää,« vastasi gambusino hymyillen. »Kun he näkevät meidät
niin levollisina, voipi kyllä hyvinkin tapahtua, että jonakuna päivänä
tai jonakin toisena rohkasevat itsensä ja uskaltavat lähemmäksi, ellei
muuta varten, niin ainakin sentähden, että paremmin voisimme kuulla
heidän hävyttömiä puheitaan. Juuri sellainen hetki on valittava, jos
mieli hävittää heistä muutamia kappaleita.«

Ikäänkuin vahvistaaksensa Pedro Vicenten sanoja läheni juuri samana
hetkenä pari kolme indiaania hölkkäjuoksussa, jonka perästä pysähtyivät
sopivan matkan päähän vuoresta. Nähtävästi he eivät olleet sovussa, vaan
kiistelivät vilkkaasti keskenään, sillä heidän äänensä kuului aina
vuoren lakeudelle saakka.

Gambusino, joka tunsi kaikki erämaan kielet, kuunteli viitaten toisille
olemaan ääneti. Muutamien hetkien perästä ilmoitti hän heille mistä
kysymys oli:

»Nuo koirat tuolla tuntevat vuoren yhtä hyvin kuin teidän nöyrin
palvelijanne, mutta arvelevat kumminkin, eikö löytyisi mitään muuta
tietä tänne kuin veden uurtama solatie. Juuri sentähden ovatkin nämä
viimeisinä päivinä meitä vakoilleet ja pitäneet silmällä niin sitkeästi.
Mutta katso, tuossa on meillä kaksi, jotka ovat niin kiivaasti
kiintyneet keskusteluunsa, että näyttävät unhottaneen kaiken
varovaisuuden. Don Henry, tuopa on sopiva tilaisuus koettaa kuinka
etäälle pyssymme kantavat. Ottakaa te osallenne tuo oikeanpuolinen,«
jatkoi hän, »niin koettelen minä onneani tuohon vasemmanpuoliseen.«

Kohta keskeytti kaksi pyssyn laukausta hiljaisuuden ja kaksi indiaania
keikahti alas hevosensa selästä. Sen perästä kuului pelästyneitten
hevosien nelistäminen, jota seurasi samat huudot kuin päällikönkin
kuolemaa.

«Ulvokaa vaan», sanoi gambusino viisastellen, «kojoteerojen ulvonta ei
herätä jälleen kuolleista».

Pedron selitys oli oikea. Pääasiallinen tarkoitus villien
tarkastusretkillä vuoren ympärillä oli tulla varmuuteen siitä, ettei
piiritetyillä ollut mitään muuta pakotietä ja että siis oli turhaa
hajoittaa ja uuvuttaa niitä voimia, joita heillä itsellänsä oli.

Muuten saatiin kohta todisteita tähän. Sitte kun indiaanit olivat
vieneet pois noiden kahden ammutun kumppalinsa ruumiit, eivät he enää
asettaneet muualle vahtimiehiä kuin vesikuurnan suuhun.

Seuraavana aamuna, syötyänsä aamiaiseksi karhun paistia ja säilykkeitä,
piti don Estevan sopivana tutkia koko lakeuden saadaksensa tietää,
löytyikö vielä useampia karhuja siellä ylhäällä ja oliko siis vielä
kerran pelättävä yhtä vastenmielisiä vierailuja kuin edellisellä
kerralla.

Ensimmäisen insinöörin käskystä raivasivat meksikolaiset polkuja
tiheimpien viidakkojen läpi kirveillä ja macheteilla ja tallasivat
jaloin paikkoja, joita ei vielä koskaan ihmisjalat olleet tallanneet.

Tuntemattomia lintuja pakeni pelästyneinä; kummallisia eläimiä läksi
liaaneista ja kokoon kietoutuneilta oksilta. Ruoho ja sammal kätkivät
enimmiten. matelijoita, _armadillos_, kauhean suuria sisiliskoja,
kummallisilla sarvilla varustettuja rupisammakolta -- niitten
tieteellinen nimi on _agama cornuta_ -- ja melkoisen määrän
kalkkalokäärmeitä.

Nämä viimeksi mainitut koettivat turhaan karttaa huomiota ja saada
kalkkaloitansa vaikenemaan. Niitten kaliseminen ilmaisi ne ja
kullankaivajat tappoivat niitä säälimättä. Pedro päästi pilansa niin
pitkälle, että heitteli tapetut käärmeet indiaanein leiriä kohden
muistuttaakseen villejä heidän entisestä päälliköstään ja hänen
odottamattomasta kuolemastaan. Hän pahoitteli ainoastaan sitä, ettei
voinut viskata sinne niitä elävänä.

Ei ollut nelijalkaisistakaan puutetta. Kerta toisensa perästä
metsästäjät tuhosivat yleisen hyvän eduksi niin hyvin antiloopeja kuin
_carnero_jakin, kaikkia jäniksiä ja kaniinia lukuunottamatta.

Suuria susia ja niiden arkoja heimolaisiaan kojooteja löytyi myöskin
suurin määrin, ja tuskin tarvinnee lisätä, ettei heillekään armoa
annettu. Siis saivat korppikotkat pitkiksi ajoiksi runsaita aterioita.

Mutta kuinka ahkeraan etsittiinkin, ei nähty yhtäkään karhua, ei mustaa
eikä harmaata, kömpivän esille luolastaan.

Olivatko siis nuo kaksi hirviötä, jotka olivat ahdistaneet
kullankaivajia, ainoat lajiaan koko vuorella?

Tämä etsiminen kesti, muutamien pienien seikkailujen keskeyttämänä,
kokonaisen päivän. Aiottiinpa juuri palata leiripaikkaan ennen yötä, kun
kaksinkertainen huuto gambusinon ja Henryn suusta, jotka kaiken aikaa
olivat kulkeneet metsästäjien etunenässä, ilmaisi että jotain vakavata
oli tulossa.

Kaikki kiiruhtivat sille taholle, jossa nämät kaksi seisoivat, ja
pienessä metsän aukeamassa nähtiin taas pariskunta karhuja istuvan
takajaloillaan ja huitovan kämmenillään eriskummallisella tavalla.

Alituiset pyssynlaukaukset olivat häirinneet niitä. Kumminkaan eivät ne
osoittaneet minkäänlaisia vihamielisiä aikeita ja poistuivatpa tuskin
luolansa suulta, johon voivat turvautua, jos tämä vaaraksi koituisi.

Ainakin oli se Pedro Vicenten ajatus, sillä hän pyysi don Estevania
kieltämään väkeänsä ampumasta.

He laskivat jo ojennetut pyssyt olkapäiltänsä ja kaikki katselivat
gambusinoa ikäänkuin vaatiaksensa selitystä.

»Nuo ovat vaarallisia naapureja, jotka olisivat hävitettävät mitä
pikemmin,« sanoi don Estevan. »Tieto, että näitä löytyy
läheisyydessämme, ei turvallisuuttamme lisää, ja ellemme nyt heti
paikalla saata niitä päiviltä, seisomme kahden vaaran keskellä. Ettekö
todellakin arvele, Pedro, että laukaus...«

»Se voisi kyllä onnistuakin,« keskeytti gambusino, mutta otaksukaa,
sennor, ettei se tuota mitään kuolettavaa haavaa, joka kyllä on
mahdollista, kun niillä on niin läpitunkeumattomat turkit -- kuka
silloin voi taata, ettei ainakin toinen heistä karkaa suoraa päätä
majapaikkaamme, jossa ei sellaista vierailua odoteta?«

»Te olette oikeassa,« sanoi don Estevan, »mutta me emme voi missään
tapauksessa poistua täältä tietäessämme, että nuo molemmat yhä
edelleenkin ovat elossa.«

»Emmepä tietenkään,« vastasi Pedro. »Kyllä ne ovat päiviltä
päästettävät, mutta vähimmällä vaaralla ja vaivalla. Teidän luvallanne
tahdon tällä kertaa saada yksin hoitaa asiata. Kaikki, minkä pyydän, on,
että jokainen kiipeää ylös puuhun. Kun tämä on tehty, ei kukaan teistä
saa päästää hiiskahdustakaan, vaan antaa minun toimia.«

Se paikka vuoren lakeudella, jossa nyt oltiin, oli tuskin enemmän kuin
neljän sadan metrin päässä suoraa tietä siitä vuoren reunasta, joka oli
lähinnä apakilaisten leiriä. Vuori oli täällä alas lakeudelle asti
hiukan kalteapintainen ja sileä kuin metallilaatta. Vuoren seinä
ylhäältä alas oli melkein tasaista, kallio ilman vähintäkään halkeamaa.

Ainoastaan yläreunassa, jossa vähän multaa oli kokoontunut syvennykseen,
kasvoi puu, joka ojensi itsensä reunasta ulospäin. Suurin oksa, kuusi
jalkaa pitkä, oli siksi vahva, että se hyvin hyvästi voi kannattaa
täysikasvuisen ihmisen.

Kun kaikki metsästäjät olivat saadut korjuuseen karhujen tavoteltavista
ja levottomina istuivat ylhäällä puissa, lähestyi gambusino, joka oli
ladannut pyssynsä kumpaisenkin piipun, tasaisilla askelilla noita
kauheita hirviöitä.

Hyvästi voi kyllä mielessänsä kuvitella miten kaikkien silmät olivat
kiinnitetyt tuohon rohkeaan metsästäjään, joka silminnähtävästi uskalsi
henkensä toimittaakseen urostyön, jonka laadusta ei ollut
aavistustakaan.

Nuo kaksi karhua, jotka yhä istuivat takajaloillaan, näyttivät itsekin
hämmästyneiltä niin suuresta uskaliaisuudesta ja astuivat lyhyillä
askelilla taaksepäin, möristen kumeasti vihasina sekä yhä enemmän
paljastaen armottomia kynsiään.

Pedro Vicente kulki eteenpäin yhä tyynenä ja tarkoin punnituilla
askelilla. Kun oli noin viidenkymmenen askeleen päässä karhuista, alkoi
hän pilkata niitä herjaussanoilla, joihin karhut vastasivat vielä
selvemmin uhkaavalla mörinällä.

Pedro tuli vielä lähemmäksi ja huvitti itseään heittämällä kiviä petojen
päälle.

Se oli liikaa. Vimmastuneet hirviöt asettuivat kömpelösti neljälle
jalalle ja paisuttivat sieramiaan muutamia sekuntia, jonka perästä
gambusinon ärsyttämä takaa-ajo alkoi, niin että roikkui.

Vaikka hän juoksi kaikin voimin, ennättivät kumminkin nämä ulkomuodosta
päättäen niin kömpelöt eläimet alituiseen hänen kintereilleen, ja mikä
enimmin sai puihin kiivenneet meksikolaiset levottomiksi, oli se seikka,
että Pedro ajattelemattakaan hakeakseen tilaisuutta pakenemiseen, ohjasi
juoksunsa suoraan jyrkännettä kohti.

Juosten miten kintuista kerkesi, riisui hän samalla vähitellen päältänsä
vaatekappaleen toisensa perästä, jotka heitti taaksensa siten antaakseen
karhuille tehtävää, ja pääsi sillä tavalla aina kulloinkin vähän matkaa
edelle. Pedot seisattuivat aina muutamia sekuntia nuuskiakseen esineitä,
läksivät sen perästä matkaan kiihtyneellä vauhdilla ja mörisivät yhä
raivokkaammin.

Kun Pedro Vicente oli ennättänyt viiden tai kuuden metrin päähän
lakeuden äyräästä, pysähtyi hän, kääntyi, pani pyssyn olkapäätänsä
vasten ja ampui kaksi laukausta perätysten.

Kaksinkertainen tuskan kiljunta vastasi näihin kahteen laukaukseen.

Pedot, jotka kumpikin olivat haavoittuneet, syöksyivät häntä vastaan
kauhealla raivolla, ja meksikolaiset näkivät tuossa tuokiossa, lyhyessä
kuin salaman välähdys, gambusinon heittävän luotaan pyssynsä ja klovnin
ketteryydellä hyppäävän ylös suurelle oksalle tuossa yllämainitussa
puussa, joka ojensi oksansa ilmaan jyrkänteen reunan yli. Hän iski
oksaan kiinni apinan notkeudella ja istui siellä ylhäällä kaksin reisin,
sillä välin kuin nuo kaksi karhua kiihkostansa raivostuneina katosivat
hänen allensa vuoren seinän jyrkännettä myöten.

[Kuva: Nuo kaksi karhua katosivat hänen allensa vuoren seinän
jyrkännettä myöten.]

Innostunut riemuhuuto kaikui. Tuokiossa oli Pedro taas laskeutunut
maahan ja kumartui alas ottaakseen ylös pyssynsä.

Hetkeä myöhemmin makasivat kaikki meksikolaiset ynnä gambusino eteenpäin
kyyristyneinä vuoren seinämän reunan yli ja tirkistelivät alaspäin.

Heidän kummastukseksensa olivat nuo kaksi petoa, vaikka kumpikin
gambusinon pyssyn haavoittamina, ainoastaan pyörtyneet hirvittävästä
hyppäyksestään. Ne pudistelivat nahkaansa tuolla alhaalla kuin kastuneet
koirat. Heti kadotettuaan jalansijan olivat ne pää etukoipien välissä
ikäänkuin kaksi mahdottoman suurta palloa ja melkein vahingoittumatta
vyöryneet vuoren jyrkännettä alas. Tultuansa maahan seisoivat ne taas
jaloillaan pää pystyssä ylöspäin ikäänkuin heillä olisi ollut aikomus
alkaa takaperin sama kuperkeikka, jonka he äsken olivat tahtomattansa
tehneet.

Meksikolaiset olivat hämmästyksestä tyrmistyä. Don Estevan puristi
voimakkaasti gambusinon kättä ja lausui pilkallisesti vihastuneella
äänellä, kääntyen llanoa kohden:

»Odottakaa vähän, tämä on vasta leikin alkua, eikä ole pimeämpi kuin
että voimme nähdä näytelmän lopunkin. Tuhat tulimaista,« jatkoi hän ja
osoitti hirviöitä, -- »nuo pojat ovat jo niin paljon tointuneet
putoamisensa perästä, että ne tuntevat tuoreen lihan hajua! Näyttää
siltä kuin tahtoisivat päästä laitumelle kojoteerojen metsästysmailla!«

Don Estevan oli oikeassa. Nuo kaksi karhua, jotka olivat vihan vimmassa,
saivat näköpiiriinsä indiaanein leirin, läksivät sinnepäin kauheilla
harppauksilla ja melkein tuokiossa oli matka tehty.

Aurinko, joka nopeasti vaipui taivaanrantaa kohti, katosi heti sen
perästä troopillismaiden yöhön, jonka edellä ei koskaan hämärää käy.

Siis eivät piiritetyt enää saaneet nähdä muuta kuin alun sille
näytelmälle, joka nyt seurasi. Ainoastaan taajojen pyssynlaukauksien
kautta, joihin sekoittui kauhistuksen huudahduksia, tuskan kirkumisia ja
hirveätä kiljuntaa, voivat he saada käsityksen siitä näytöksestä, jota
vuoren juurella näyteltiin.

Kun hiljaisuus jälleen vallitsi, palasivat meksikolaiset leiriin, jossa
gambusinon urostyö tuli yön ainoaksi keskusteluaineeksi.

Don Estevan tarkasti tavallisuuden mukaan vahtipaikat, ja muutamia
minuuttia myöhemmin ei olisi kukaan voinut sanoa, että tässä erämaassa
lepäsi ihmisiä, jotka olivat valmiit tappamaan toisensa ensimmäisellä
viittauksella.

Kun Pedro Vicente nukkui, ajatteli hän, että karhut luultavasti olivat
tehneet hyvän päivätyön ja että, jos kohta niiden uhrit ainoastaan
olivatkin puolen tusinaa, kumminkin teki siinä tapauksessa, että
taistelu vielä tulisi niskoille, punanahkaisten luvun yhtä monta
lurjusta pienemmäksi.



Neljästoista luku.

Keitä?


Seuraavana aamuna hyvissä ajoin lähdettiin taas matkalle päättämään
alkuun pantua tutkimusta. Oli ensiksikin saatava varmuutta siihen, oliko
vuoren lakeus tästä lähtien vapaa kaikista vaarallisista asukkaista ja
toiseksi oli saatava selkoa kaikista niistä apulähteistä, joita se
tarjoaisi sitä tapausta varten, että tulisi pakko kauvemmin oleskella
siellä ylhäällä.

Joukon etunenässä kulkivat tavallisuuden mukaan don Estevan, Henry ja
gambusino.

Tämä viimeksi mainittu, joka ulkokäytökseltään näytti huolettomalta,
mutta toden teolla pani tarkoin silmälle pienimmätkin pikku seikat, ei
koettanutkaan rauhoittaa don Estevania, joka oli kaikelle pelolle
mahdoton, mutta koetteli sen sijaan kasvattaa hänessä uusia toiveita.

Tavallisella älynsä terävyydellä oli hän huomannut, että kullankaivajien
tunnustettu päällikkö, joka nyt johti piiritettyjä sotamiehiä, kerta
toisensa perästä heitti toivottomia katseita sitä telttaa kohden, jossa
hänen vaimonsa ja tyttärensä asuivat.

Omasta puolestaan tämä ei pelännyt mitään, vaan oli varustaunut kaikkea
vastaan. Kumminkin kadotti Estevan de Villanneva kaiken tavallisen
kylmäverisyytensä, kun ajatteli vaimoa ja lasta ja sitä kauheata
kohtaloa, joka ehkä odotti heitä ei niinkään kaukaisessa
tulevaisuudessa, ellei onnistunut pakoittaa piirittäjiä luopumaan
aikeistaan.

Gambusino koetteli nyt rauhoittaa häntä osoittamalla vuoren kaikkia
apulähteitä, jotka panisivat heidät tilaisuuteen oleskelemaan siellä
kauvemman aikaa.

Vuorella ei puuttunut vielä metsän riistaa eikä ravintoaineita
kasvikunnasta, -- näitten viime mainittujen seassa indiaanein jo
mainittua metskalia, jonka ominaisuudet Pedro tunsi, sekä erään havupuun
pähkinöitä, jotka eivät ole halveksittavia, kun niitä hiilillä
paistetaan.

Mitä hedelmiin tulee, löytyi vuoren lakeudella monta kaktuslajia,
muitten muassa pitahaya, jonka päärynän muotoiset hedelmät makunsa
puolesta muistuttavat europalaisia päärynöitä.

Henry Tresillian poimi ohitse kulkiessaan muutamia sellaisia, voidakseen
tarjota jotain harvinaista sennora Villannevalle ja hänen ihastuttavalle
tyttärelleen.

Don Estevan, joka ei voinut karkoittaa huoliansa, oli siinä yhtä mieltä
kuin gambusino, että oli kyllä mahdollista kestää pitkääkin piiritystä.
Mutta mitä väkensä puolesta pelkäsi, niin pelkäsi toimettomuutta.

Ei ole niinkään harvinaista, että työmiehet, jotka ovat tottuneet
liikkuvaan elämään ja rutosti suljetaan ahtaaseen tilaan ilman
mahdollisuutta pääsemään sieltä, äkkiä tulevat mielen vikaan. Tämä pelko
ahdisti don Estevania, joka, kun taas tultiin majapaikkaa lähemmäksi,
lausui ilmi sen mikä hänen sydäntänsä raskautti.

»Ylipäänsä,« sanoi hän, »ei ole hyvä antautua petollisten toiveitten
valtaan, ja minä luovun mielelläni aivan empimättä kaikesta avun
mahdollisuudesta ulkoapäin, ainoa mistä voisi olla jotain hyötyä. Siinä
asemassa, jossa me nyt olemme, voipi apu saapua ainoastaan sattumalta,
ja sattuma ei saa toimenpiteisiimme vaikuttaa. Ettekö ole samaa mieltä,
Pedro Vicente? Me teimme itsemme syypäiksi mitä suurimpaan erehdykseen,
kun emme samalla, kun apakilaiset yllättivät meidät, lähettäneet
muutamia miehistämme Arispeen ilmoittamaan virastoille siitä asemasta,
joka uhkasi meitä.«

»Sennor,« vastasi gambusino vilkkaasti, »älkää puhuko minulle siitä
erehdyksestä. Emme olleet vielä kahtakaan tuntia suljettuina tälle
vuoritasangolle, ennenkuin älysin sekä erehdyksemme, että kaikki sen
seuraukset, joita emme voi korjata. Siitä on minulla hirmuinen
omantunnon vaiva, joka alituisesti minua ahdistaa. Minulle on
käsittämätöntä, ettemme etusijassa ajatelleet niin yksinkertaista ja
välttämätöntä toimenpidettä. Minä olen jo parikymmentä kertaa ollut
valmis sanomaan teille sen minkä äsken itse lausuitte. Etten ole sanonut
sitä, tulee ainoastaan siitä, etten ole löytänyt keinoa, millä parantaa
anteeksi antamatonta laiminlyöntiämme. Kaikessa tapauksessa ei
todellakaan ole mahdotonta, että ihmiset Arispessa itse rupeavat
hankkimaan tietoja meistä. Teillä on siellä hyödyn ja ystävyyden
suhteita, jotka vihdoinkin tulevat heräämään uudelleen. Vuori sijaitsee
kieltämättä hyvin pois kadonneena erämaahan. Mutta jos kohta onnellinen
sattuma onkin jätettävä laskuistamme pois, niin olisi väärin, ettemme
ainakin koettelisi auttaa sen syntymistä esimerkiksi nostamalla Meksikon
lipun liehumaan vuorilakeuden korkeimmalta paikalta. Niinkuin äsken
sanoin, voipi olla mahdollista, että kaupungissa herättää huomiota se
seikka, etteivät asukkaat ole saaneet mitään tietoja meistä ja silloin
tulevat he vihdoinkin uteliaiksi saadakseen tietää missä oleskelemme.
Myönnän, että tämä olettelu on hyvinkin uskallettu, sillä eihän
lähtiessämme kukaan voinut aavistaakaan mitä meille voisi tapahtua.
Mutta jos kansallislippumme liehuisi täällä ylhäällä, herättäisi se
huomiota Arispen varustusväen tiedustelijoissa, _jos_ sattumalta se
ajatus pääsisi vallalle, että olemme vaarassa.«

»Olette oikeassa, Pedro,« sanoi don Estevan. »Meidän lippumme pitää
liehuman, kun tulemme takaisin leiripaikallemme. Mutta eikö ole
häpeällistä, että uskaliasten miesten täytyy jäädä toimettomuuteen
näitten vaskenkarvaisten roistojen edessä?«

»Te ette kumminkaan voi ajatellakaan toimimista, sennor. Jos vain
olisimme miehiä täällä ylhäällä, niin sanoisin: koetelkaamme! Mutta minä
olen varma, että seikka jäisikin vaan koettelemiseen. Konnat tuolla
alhaalla ovat yhtä hyvissä aseissa kuin mekin, ja ovat yhtä hyviä
ampujia kuin useammat meidänkin miehistä. Sen lisäksi ja sepä vasta
heidän etunsa onkin, ovat he ratsain, toisin sanoin tilaisuudessa
jokaisessa tuokiossa pääsemään ampumamatkamme ulkopuolelle. Jos me solan
suussa voisimme löytää viisikään kymmentä hevoista, sellaista kuin
Krusader, tai vielä paremmin, hevosen kutakin miestä kohden, niin olisin
ensimmäinen kehoittamaan hyökkäykseen ja uskaltaisin sata yhtä vastaan,
että tekisimme aukon näitten lurjuksien riveissä. Mutta juuri hevosia
meiltä puuttuu ja siitä kaikki riippuu. Te olette tehnyt sotaretkiä
apakeja vastaan, don Estevan, ja muutenkin tiedätte, että eräaavikossa
mies hevoseton on hukassa.«

»Luulin,« keskeytti Henry nuoruutensa koko innolla, »että rohkea
valkonen vastaa kymmentä noita parkittuja koiria.«

»Ennen maailmassa kyllä,« sanoi gambusino, »mutta ei tätä nykyä. Meidän
onnettomuudeksemme ja meidän esimerkistämme he ovat tottuneet sotaan ja
melkein saavuttaneet sotaisen järjestyksen. Olkaa kumminkin
rauhoitettuna, don Henry, kuinka itsepintaisia he lienevätkin, kyllä me
annamme heille monta kovaa koeteltavaksi.«

»Uskotteko, että he viimeinkin luopuvat piirityksestä?« kysäsi don
Estevan.

»Siihen en uskalla luottaa,« vastasi gambusino. »Kojoteerot ovat
kärsivällisiä kuin korppikotkat. He kuolevat nälkään odottaessaan
saaliinsa viimeistä hengenvetoa.«

»Jos oikein teitä käsittänen, Pedro Vicente, ei olisi meillä siis mitään
muuta jälellä kuin alistua kuoleman alle, tosin niin myöhäisen kuoleman
kuin mahdollista, mutta kuoleman alle kumminkin.«

»Ei toki,« vastasi gambusino vilkkaasti, »ja varokaa ettette anna
aavistaa, että haudotte sellaisia ajatuksia. Te seisotte urhoollisten
miesten etunenässä, don Estevan, he uskovat että te päästätte heidät
tästä pälkähästä. He eivät tuokioksikaan saa lakata sitä uskomasta, ja
olkoot he vihdoinkin oikeassa siinä, että ovat luottaneet teihin!«

»Mutta mitä on minun tehtävä pitääkseni yllä tätä luottamusta ja sitä
toteuttaakseni,« väitti don Estevan vastaan.

»Niin,« virkkoi tähän gambusino ja löi otsaansa, »juuri sitähän minä
mietiskelen, enkä vieläkään ole löytänyt. Mutta minun _täytyy_ löytää,
sennor, minun aivojeni pitää selvittää tämän ongelman. Ainahan voipi
jotain tapahtua, mikä antaa meille sellaisen aatteen, joka vihdoinkin
johtaa pelastukseen.«

Tultuansa tämän keskustelun kestäessä leiripaikallensa, oli heidän
ensimmäinen tehtävänsä nostaa pystyyn Meksikon lippu, jonka keskellä oli
kaktuskasvin päällä istuva kotka.

[Kuva: Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli nostaa Meksikon lippu
liehumaan.]

Tästä lähtien piti jokaisen etelästä päin tulevan matkalaisen huomata
tämän lipputangon ja siitä havaita, että jotain tavatonta oli tekeillä
vuoritasangolla.

Aivan varmaan olisivat piiritetyt olleet väärässä toivoessaan pikaista
apua, mutta yhtä vähän tahtoivat he jättäytyä epätoivoonkaan. Sillä
välin ja kun vihollinen ei voinut raivata itsellensä tietä heidän
luokseen muuten kuin veden uurtaman kautta, voi ainakin olla mahdollista
äkkiarvaamatta hyökätä heidän vartijainsa kimppuun ja koettaa toisen tai
toisen uskaliaan kepposen avulla ajaa taikauskoista säikähdystä villien
joukkoon.

Don Estevan, joka pelkäsi pitkällisen piirityksen vaikutusta väkensä
ajatuksen juoksuun, tuumaili epäilemättä täydellä syyllä, että oli hyvä
jos tämän linnoitetun aseman puolustajat eivät jättäisi piirittäjille
tuokionkaan rauhaa.

Mutta pitkä on matka ajatuksesta toimintaan ja tuumista niiden
toteuttamiseen. Kun tahdottiin harventaa vihollisten lukua, eiköhän sen
sijaan harvennettaisi omaa ja ilman vähintäkään hyötyä?

Henry Tresillian, joka oli nuori ja tulinen, olisi mielellään
uudistettujen hyökkäyksien kautta ja toisella onnellisella kepposella
toisensa perästä tahtonut uuvuttaa vihollisia ja saada heidät
aikeissansa horjumaan.

Mutta näitä ehdotuksia tehtäessä pudisti Pedro Vicente aina päätänsä.

»Te unhotatte,« virkkoi hän uudestaan, »että me kerran tultuamme
aavikolle ilman armoa olemme alttiina vihollisille, sekä että täällä
löytyy naisia ja lapsia, jotka eivät voi seurata meitä ja joita ette
tahtoisi jättää. Te unhotatte vielä -- antakaa anteeksi että palajan
siihen, mitä olen sanonut -- että kojoteerot ovat ratsain, ja jos
otaksuttaisiin, että meidän hyökkäyksemme osittain onnistuisikin, niin
ovat vastustajamme aina niin monilukuiset, että voivat asettua niiden
väliin meikäläisistä, jotka ovat tehneet hyökkäyksen ja niitten, jotka
ovat jääneet solaa vartioimaan. Ja tultuamme tällä tavoin eroitetuiksi,
kuinka paljoa etemmäksi olisimme silloinkaan ehtineet?«

Don Estevan, joka kaikkien todellisesti urhoollisten miesten tavoin oli
varovainen luonteeltaan, tunnusti nämät sanat järkeviksi.

»Te olette, valitettavasti kyllä, oikeassa, sennor Vicente.«

Tuokion äänettömyyden perästä hän lisäsi:

»Kaikki, jotka ovat minulle kalleimmat maailmassa, täällä tällä
pääsemättömällä ylängöllä, jossa me teidän avullanne olemme verrattain
onnellisina löytäneet turvapaikan. Mutta vaikka minä välistä kärsin
hirmuisia tuskia ajatellessani vaimoani ja lastani apakien vallassa, ei
kumminkaan voi koskaan juolahtaa mieleeni unhottaa näitä uskollisia
ihmisiä, jotka ovat seuranneet meitä ja jotka sen sijaan, että meidän
kauttamme olisivat löytäneet rikkautta, tästä lähtien ovat vaarassa
joutua hirmuisimpaan kuolemaan. Omatuntoni huutaa minulle, että olemme
johdattaneet heidät tänne ja että meidän velvollisuutemme on auttaa
heidät täältä. Ettekö ajattele samalla tavalla, Tresillian?«

»Kyllä minä ajattelen niinkuin tekin, sennor, että tämä on meidän
välttämätön velvollisuutemme. Heidän pelastuksensa ensi sijaan ja sitte
vasta meidän omamme, jos mahdollista«.

Todellisena englantilaisena ajatteli hän vielä vasten tahtoansa tuota
oivallista yritystä, joka nyt näkyi hukkaan menneeltä ja lisäsi
halveksivalla kädenliikkeellä kojoteerojen leiriä kohden:

»Meidän ja varman rikkauden välillä ei tätä nykyä ole mitään muuta kuin
tuo apakilainen syöpäläisjoukko. Olkoon se suurempi tai pienempi, sen
täytyy ainakin osaksi kadota. Ei kukaan tarvitse sanoa, sennor Vicente,
että ne kultasuonet, jotka olette löytäneet, ovat kuolleita rikkauksia
ainoastaan sentähden, että sallimus on suvainnut ärsyttää nämä Sonoran
sudet meitä vastaan.«

Ei mikään voinut kiivastuttaa gambusinoa suuremmassa määrässä kuin
sellaiset sanat. Viittaus hänen tuuleen lentäneistä rikkauksistaan pani
hänet raivoon ja kiivaasti lausui hän ojentaen nyrkkinsä kohden apakien
leiriä:

»Oi, jos löytyisi ainoastaan kaksikymmentä mahdollisuutta sadasta
raivata itselleen tietä noitten petojen ruumisten yli ja hävittää heidät
viimeiseen asti, niin olisi Pedro Vicente ensimmäinen, joka vaatisi
taistelukäskyä. Mutta minä en näe ainoatakaan, sennor, ja se on
todellakin liian vähän. Meidän täytyy keksiä jotain muuta, joka tuottaa
meille tien pelastukseen. Taivaan kautta, etsikäämme sitä!«

»Ei tässä vankilassa onnellinen pelastuksen tie tule tarjolle,« huudahti
Henry. »Mutta tultuamme kerran tuonne alhaalle, kuka ties tulee? Onni
välistä auttaa rohkeata...«

»Kuinka suuri kunnioitus minulla onkaan teidän urhoollisuuttanne
kohtaan, sennor,« keskeytti gambusino, »täytyy teidän sallia minun
uudistaa sanojani, että hyökkäyksillä vihollista vastaan, joka on
voimallisempi meitä, ei ole minkäänlaista onnistumisen mahdollisuutta,
ellei niitä tue ulkoapäin tuleva apu, joka saapuu juuri oikealla
hetkellä tai elleivät hyökkäykset ole aivan odottamattomia
piirittäjille. Mutta miten voisimme äkkiarvaamatta hyökätä ihmisten
kimppuun, jotka ovat varuillansa, joita voimme ahdistaa ainoastaan
yhdeltä puolen ja jotka tietävät mistäpäin tulemme?«

»Siis,« lausui Henry jälleen kiivaasti, vieläkin kiinteästi juurtuneen
ajatuksensa vallassa, »meillä ei ole teidän mielipiteenne mukaan muuta
tehtävää kuin istua täällä ristissä käsin, kunnes varamme ovat lopussa
ja odottaa, milloin kojoteerot raukkamaisuudestamme rohkaistuina
hyökkäävät päällemme kuin olemme uuvutettuina ja niin nääntyneinä,
ettemme enää jaksa edes kalliisti henkeämme myydä!«

»Minä en ensinkään tätä sano, sennor, ja minä, joka saarnaan teille
kärsivällisyyttä, juuri minä tunnen raivon kuohuvan syvimmässä sydämmeni
pohjukassa, kun täältä näen noitten tunnottomien koirien irvistelevän
ulkopuolella pyssyjemme kantomatkaa ikäänkuin vakuutettuina siitä, että
kyllä meidät kerran kynsiinsä saavat. Mutta kyllä peijakas vielä on
aikaa tehdä hullutuksia! On verrattain viisaampaa odottaa, kunnes
hullutus on välttämätön. Meidän vihollisemme -- eivätkö he näytä meille
järjen esimerkkiä? Ja uskotteko, että he huviksensa kävelevät tuolla
alhaalla tyhjäntoimittajina, sillä aikaa kuin me samoin täällä
ylhäällä?«

Sillä välin kului päivä toisensa perästä, eikä näistä turhista ajatuksen
vaihdoista tullut sen enempää. Kerta toisensa perästä syöstiin kyllä,
gambusinon älyllisyyden ja nuoren Tresillianin rohkeuden kautta muutamia
uskaliaita vahtimiehiä verisin päin takaisin rotkelmaan. Mutta
surmattujen sijaan tuli kohta uusia sotilaita.

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta asetti Zopilote, kokemuksesta
viisastuneena, erinomaisella taidolla vahtimiehensä pyssynkannon
ulkopuolelle kirkkaina öinä, vaan pimeinä aina lähemmäksi solaa.

Sen toimettomuuden kestäessä, johon villien vartioiminen heidät
pakoitti, olivat meksikolaiset keksineet jotain, jota ennemmin olisi
voinut kutsua ajanvietteeksi kuin toimeksi. He työskentelivät insinöörin
johdolla ja valmistivat -- arvatkaas mitä! Niin, kahta _kanuunaa_!

Aikaisemmin kävellessään oli insinööri melkein maan pinnassa löytänyt
metallisuonia, jotka olivat runsaita ja joita helposti voitiin panna
työn alaiseksi.

Taitavalla johdolla ei ole vaikeata tehdä kaivostyömiehistä valureja,
vieläpä seppiäkin. Ja onnistumisen toiveessa antautui jokainen työhön
sydämmensä kaikella innolla.

Tässä oli, totta puhuen, ainoastaan ajanviete, jonka insinööri oli
keksinyt näille oivallisille miehille, että saisivat kulumaan
piirityksen kärsimättömän pitkäveteiset hetket, mutta muutamille työssä
olijoille oli tämä ajanviete pelastuksen varmuus.

Enin innostuneet näkivät jo hengessä kohtauksen, joka ehkä tekisi lopun
heidän vastuksistaan. Valaessaan kanuunan putkia ja heiluttaessaan
moukaria olivat he jo edeltäkäsin kuulevinaan noitten kahden tykin
pauketta, seurasivat tykin luoteja niiden nopeassa juoksussa, näkivät
niiden putoavan odottamatta alas indiaanein leiriin ja sytyttävän sen
tuleen, sillä välin kuin kuularuisku joka paikassa levitti kuolemaa ja
kauhua.

Pedro Vicente myönsi kyllä, että tykit sopivassa tilaisuudessa voivat
täyttää tehokkaankin työn, mutta kiiruhti supistamaan tämän vaikutuksen
soveliaihin rajoihin.

Kumminkaan ei ollut mitään syytä lakata alotetusta työstä, ja olihan
syytä olettaa, että muutamat hyvästi ohjatut laukaukset kuularuiskusta
voivat tehdä montakin kojoteeroa kykenemättömäksi olemaan läsnä
loppusuorituksessa, joka näiden oman toivomuksen mukaan oli tuleva
heille edulliseksi.

Eräänä aamuna herättivät äkkiä, eivätkä suinkaan suloisella tavalla
piiritettyjen huomiota riemuhuudot, jotka kaikuivat alhaalta aavikolta.

Joukko indiaaneja, enemmän kuin kaksi sataa miestä, oli liittynyt
Zopiloten parveen. Siinä oli sekä ne sotilaat, jotka tämän kertomuksen
alussa saivat toimekseen saattaa kyliinsä ryöstetyn sarvikarjan ja
hevoset, että myöskin uutta väkeä lisäjoukkona.

Zopilotella ei voinut olla vähintäkään aikomusta keskeyttää piiritystä,
koskapahan oli hankkinut tämän lisäyksen, joka oli yleisen keskustelun
aineena ylhäällä vuoriylängöllä.

Don Estevanin majan ulkopuolella, jossa Tresillian, insinööri, talouden
kaitsija ja Pedro Vicente olivat yhtyneet, synkistytti tämä lisäys
vihollisten voimissa kaikkien katseet, ja tulevaisuus, joka tähänkin
saakka oli ollut niin epäiltävä, näyttihe yhä pimeämpänä.

Gambusino selitti kumminkin, ettei tätä tapausta, joka näytti niin
arveluttavalta, saanut pitää minäkään pahana enteenä.

»Sennor,« sanoi hän ja kääntyi erittäin don Estevanin puoleen, »olkaa
vakuutettuna siitä, että tämä toinen joukkue roistoja ainoastaan
näyttäytyy ja häviää ja ehkäpä jo huomenna on meidän asemamme sama kuin
eilen, ei pahempi eikä parempi.«

Näitä sanoja kuullessaan kohotti itsekukin päätänsä, vieläpä Henry
Tresillian ja Gedrudeskin, jotka majan äärimmäisessä sopessa
keskustelivat aivan toisista asioista kuin apakeista.

»Ja mistä, sennor gambusino, tulisi tämä onni?« kysäsi don Estevan.

»Varmaankaan ei El Cascabelin seurue alussa etsinyt meitä,« vastasi
Pedro Vicente. »Kun ryövärit ohjasivat matkansa näiden autioiden
seutujen kautta, oli heillä epäilemättä tarkoituksena panna puhtaaksi
jonkun valkoisten uudisasutuksen Horcasitas-joen rannoilla. Paremman
saaliin toivossa poikkesivat nuo hiiden heittiöt alkuperäiseltä
reitiltään piirittääksensä meitä täällä. Mutta kojoteerot ovat
itsepäisiä kuin muulit. Viimeksi tulleet, siitä voitte olla
vakuutettuna, lähtevät saatuansa ohjeita uudelta päälliköltään niille
ilkitöille, joita toistaiseksi olemme estäneet, eikä mitään kohdassamme
muutu. Kun nuo sudet lähtevät ryöstöretkelle, ovat he varmoja
saaliistansa. Ja vaikka asemamme ei ole kovinkaan hauska, on meillä ehkä
parempi olla kuin niillä ihmisraukoilla, jotka saavat jättää päänahkansa
noille verikoirille.«

Vaikka ihminen olisi kuinka lähellä hyvänsä kuolemaa tai hyvinkin
vakavan vaaran edessä, jääpi kumminkin jälelle ihmissydämmen pohjalle
sääli toisia kohtaan. Estevan ja hänen ystävänsä ajattelivat suru
sydämmessä uhatuita heimolaisiansa, joiden eduksi eivät voineet tehdä
enempää kuin omakseenkaan.

Keskellä sitä äänettömyyttä, jonka Pedro Vicenten melkein todenperäinen
olettaminen oli aikaan saanut, alkoi don Estevan taas ensiksi puhua:

»On kamala kohta, jota miehemme eivät vielä tunne, mutta jonka täytymys
pian pakoittaa meidän heille ilmaisemaan. Metsästys antaa meille enää
tuskin mitään tuotteita, ja ruokavaramme alkavat vähetä. Meidän täytyy
ruveta vähentämään ruoka-annoksia.«

»Käske heti vähentämään,« sanoi Robert Tresillian, »ja jokainen tulee
siihen tyytymään nurkumatta. Eikö ole meidän asiamme käydä etunenässä
hyvällä esimerkillä?«

»Te olette oikeassa, ystäväni, mutta on asia, jota te enkä minäkään voi
estää ja se on se, että väestömme tämän vähennyksen takana aavistaa
nälänhätää ja että kuolema siis yhä lähenee.«

»Ennen sitä,« muistutti insinööri, »olemme aina tilaisuudessa tekemään
jonkun toivottoman yrityksen. On parempi kuolla syösten eteenpäin pää
pystyssä kuin tulla kidutetuksi ja marttiirapaaluun sidotuksi muistoksi
noilta vimmatuilta elukoilta.«

»Sitä vastaan ei voi väittää,« sanoi gambusino, »mutta...«

»Mutta mitä?« huusivat kaikki vuorotellen ja järjestyksessään.

Pedro Vicente antoi rauhallisena ja silmänluomiansa räpäyttämättä heidän
ahdistaa itseänsä kysymyksillä ja lausui kaikkien vaiettua:

»Yksi seikka minua kummastuttaa, nimittäin se, että nämä pirulaiset,
joita sanotaan niin taitaviksi kaikissa konnankoukuissa, eivät ole
näyttäneet vähintäkään halua poistumaan ja kätkeytymään öiseen aikaan,
siten tuudittaakseen meitä luottamukseen ja sen perästä, sitten kun
kerran olisimme jättäneet linnoituksemme, tehdäkseen päällemme
ratsuhyökkäyksen. Ja kuka tietää, eikö tämä sotajuoni, kun sitä olisivat
käyttäneet viikkokauden läpeensä, olisi vihdoinkin pettänyt meidät!
Tässä suhteessa en heitä entisiksi tunne, ja me olemme puolestamme
pakoitetut antamaan heille siinä opetusta. Siinä asemassa, missä nyt
olemme, nälänhätä tulevaisuuden toiveena, olisi ehkä suurin hulluus
viisautta. No niin, don Estevan! Nyt on aika koetella tuotakin
hulluutta!«

»Bravo!« huusivat kaikki muut.

Gambusino odotti kunnes kaikki taas oli hiljaa, jonka perästä hän
kuuluvalla äänellä verkalleen lausui seuraavaa:

»Meillä on ainoastaan yksi neuvo hyvittääksemme sitä kauheata virhettä,
jonka kaikki teimme kun unhotimme lähettää sanansaattajia Arispeen.
Yhden meistä pitää muutamana pimeänä yönä koettaa pujahtaa pakoon ja
ehtiä Arispeen apua tuomaan, ainoasta paikasta maailmassa, josta voimme
sitä odottaa. Sen pitää tapahtuman. Yhdelle meistä täytyy onnistua
hiipiä apakien vahtimiesten ohitse, kussa silmä heiltä välttää ja siten
tunkeutua sola-aukon läpitse. Sillä joka koetuksen tekee, on
yhdeksänkymmentä mahdollisuutta sadasta joutua pahaan pulmaan. Tahdon
lisätä, että minulla, joka tunnen maan ja indiaanein kielet, on oikeus
vaatia itselleni tätä tehtävätä ja etten minä luovuta kenellekään siitä
koituvaa kunniaa, jos don Estevan hyväksyy ehdotukseni«.

Tämä nousi ja sitte kun vakavasti oli hyljännyt gambusinon tarjouksen,
jonka poistuminen tai kova onni olisi ollut kaikille vahingollinen,
lisäsi hän, että yritys kaikissa tapauksissa viipymättä oli täytäntöön
pantava.

»Sennores,« sanoi hän, »minun lankoni, eversti Requennes, niinkuin
tiedätte, on Zacatecaan lansieerirykmentin päällikkö Arispessa ja Pedro
Vicente on aivan oikeassa. Yhden meistä tai vielä paremmin kahden täytyy
antautua alttiiksi koettaakseen saattaa tietoa everstille ja johdattaa
häntä tänne ratsujoukkoineen.«

Henry Tresillian syöksyi keskelle piiriä ja sanoi päättävällä äänellä:

»Minä olen valmis lähtemään matkaan!«

Näitä sanoja lausuttaessa lensi hehkuva puna Gertrudeen herttaisille
kasvoille. Oliko se Henry Tresillianin rohkeuden ihailua vai pelkoa,
että hänen ehdotuksensa hyväksyttäisiin. Epäilemättä kumpaistakin
tunnetta.

Don Estevan hylkäsi nuorukaisen tarjouksen, niinkuin gambusinonkin,
mutta toisista syistä. Henry oli sotilas, niinkuin toisetkin ja hänellä
ei ollut enempää kuin muillakaan etuoikeutta siihen, mihin sitä
itsellensä vaatii.

Älykkäämpi ajatus oli kypsynyt päällikön aivoissa. Hän kääntyi kaikkiin
kuulijoihin, mutta erittäinkin Pedro Vicenten puoleen:

»Voitteko sanoa kuinka monta meikäläisistä osaa Arispeen eksymättä
tieltä?«

»Minun arveluni mukaan voimme laskea heitä vähintään viisitoista. Ei
löydy meidän joukossamme ainoatakaan _arrieros_'ta tahi _vaqueros_'ta,
joka ei osaisi Arispeen, jos hän onnistuisi pääsemään aavikolle apakien
huomaamatta.«

»Jos niin on asianlaita,« virkkoi don Estevan, »niin voipi ainoastaan
arpa ratkaista. Mitä te ajattelette, Tresillian?«

»Minä arvelen, Villanneva, että arvan määräämät miehet, jos ovat
rohkeita, jota en laisinkaan epäile, voivat uskaltaa yritykseen. Jos
onnistuvat, olemme pelastetut, jos joutuvat hukkaan, ei kohtalomme enää
ole epäilyksen alainen. He vaan tulevat kuolemaan vähää ennen meitä.
Meidän täytyy kaikkien nostaa arpaa, minun ja poikani niinkuin kaikkien
muidenkin kumppaliemme, paitsi niitä, kumminkaan tällä kertaa, jotka
ovat naimisissa.«

Niin vähän tarvittiin toivon kipinän virittämiseksi suurimpaan
epätoivoon vaipuneissa olennoissa. Kaikkien kasvot kirkastuivat heti.

Nuori Tresillian vaati koko nuoruutensa innolla, että arvannosto nyt
heti toimitettaisiin.

Mutta don Estevan piti vallan tarpeellisena valmistaa niitä miehiä,
joita pidettiin soveliaina ottamaan osaa näihin arpomisiin elämästä ja
kuolemasta, ja nyt suostuttiin, että arvanheitto tapahtuisi seuraavana
päivänä.

Ryhdyttiin siis tiedustelemaan kuinka monta miestä voisi löytää tien
Arispeen ja millaiset ruumiin voimat heillä oli. Seuraavana päivänä
kutsuttiin heidät kokoon, että saisivat muutamilla sanoilla tietää, mitä
heiltä vaadittiin.

Ei kukaan tehnyt vastaväitteitä eikä koettanut päästä tästä
vaarallisesta toimesta.

Kun näkivät Robert Tresillianin ja hänen poikansa valmiina kohtaamaan
samaa kohtaloa kuin kaikki muutkin, olisi moni vapaaehtoisesti tehnyt
samoin kuin gambusino ja pyytänyt suosionosoitukseksi sen mikä heille
nyt annettiin arvanheiton kautta.

Arvoiksi näissä arvannostajaisissa valittiin erään kaktuskasvin
pähkinöitä luvultaan yhtä monta kuin niitä, jotka ottivat osaa tähän
kauheaan peliin. Kaksi pähkinää mustattiin hienoksi jauhetulla hiilellä
ja kaikki heitettiin sen perästä _sombreroon_ (huopahattuun).

Ja nyt oli arvan vuoro puhua. Nuo kaksi mustattua pähkinää olivat
voittoina tässä omituisessa _tombola_'ssa. Miehet asettuivat piiriin don
Estevanin ympärille ja jokainen astui vuorossansa sidotuin silmin esiin
kun hänen nimeänsä huudettiin ja pisti kätensä sombreroon, jota
päällikkö piti reunoista kiinni.

Toimitus oli jännittävä. Jymeät huudot tervehtivät kutakin nostettua
arpaa. Mutta kauvan ei tarvittu odottaa; tuskin olivat puolet miehistä
vaeltaneet tämän uudenaikaisen arpa-astian ohitse, ennenkuin nuo kaksi
kamalata pähkinätä jo oli noussut.

Niistä kahdesta, jotka arpa oli määrännyt, oli toinen muulinajaja ja
toinen häränpaimen, kumpikin niin rohkeita kuin kukaan muu tässä
seikkailijalaumassa.

Tottuneina erämaan kaikkiin odottamattomiin seikkoihin olivat he
edeltäkäsin uskaltaneet henkensä jo silloin, kun astuivat jalkansa
aavikolle. Yö, joka seurasi tätä päivää, tulisi ratkaisemaan heidän
kohtalonsa. Ilmoittakaamme kumminkin, että ennen tätä yötä oli muutama
gambusinon ennustus käynyt toteen.

Ne indiaanit, joitten odottamaton tulo oli tehnyt niin masentavan
vaikutuksen tuolla ylhäällä vuoritasangolla, jatkoivat matkaansa
Horcasitas-joelle päin, eivätkä piiritetyt ilman mielenrauhoitusta
seuranneet silmäyksillään heidän pitkää jonoansa, kunnes se katosi
taivaanrannalta.



Viidestoista luku.

Urhojen kohtalo.


»Eipä näytä siltä, että molemmat reippaat poikamme pääsisivät jättämään
meidät tänä yönä,« sanoi don Estevan gambusinolle.

»Ehkäpä, sennor,« vastasi Pedro Vicente. »Aavikko on niinkuin valtameri,
rikas vaiheista. Kun näkee tämän rajattoman pinnan, jota polttava
aurinko valaisee, tämän pilvettömän taivaan, voipi odottaa kaunista
yötä, liiankin kaunista meidän aikeillemme. Mutta Benito Anguaz ja
Jacopo Barral ovat valmiina ja vakavina päätöksessään, jos sumu
kohoaakin llanon yli, joka ei ole tavatonta tähän vuoden aikaan, niin
tuntevathan kumppalimme tien ja päästyänsä selville tuosta vaarallisesta
kohdasta apakien leirin ohitse, ei heillä ole muuta kuin marssia suoraa
tietä eteenpäin. Niinkuin tiedätte, sennor, on sumu kaikkien pakolaisten
ystävä.«

»Jumala antakoon meille anteeksi,« puhkesi don Estevan puhumaan, »mutta
käytämme väärin hänen hyvyyttään koettelemalla tätä uhkapeliä. Minä en
voi sitä auttaa, mutta omatuntoni ei saa rauhaa, sillä usko on poissa.
Tuhat kertaa mieluummin tahtoisin itse olla Anguaz'in ja Barralin
sijassa.«

»Nykyhetkellä,« sanoi gambusino, »olisi melkein rikos ajatella muuta
kuin meidän kaikkein pelastusta.«

Ja hän lisäsi lyhyesti:

»Arpa on puhunut.«

Jonkun matkan päässä leiripaikasta olivat nuo kaksi arvan määräämää
miestä ahkerasti matkavalmistuksiensa toimissa. Kumppaliensa ympäröiminä
jättivät he rohkean rauhallisina jäähyväiset heille ja odottivat lähdön
hetkeä ihmeteltävällä välinpitämättömyydellä.

»Kaikki mitä minä voin luvata teille,« sanoi Barral, »on ettemme jätä
nahkaamme kojoteeroille ilmaiseksi.«

Anguaz puolestaan näytti revolveriansa ja virkkoi:

»Tässä revolverissa löytyy jotain, joka voi pakoittaa kuusi apakia
hypähtämään ilmaan. Ellemme pääse läpi, niin ei vika ole meidän, mutta
älkää unhottako laskea laukauksia.«

»Kuusi minulle ja kuusi sinulle, se on kaksitoista, tasan tusina. Sen
perästä voimme kuolla vuorostamme, jos niin pitää tapahtua.«

Päivä kului sitä tehden kuin piiritetyt ajatuksilla, jotka vaihtelivat
levottomuuden ja toivon välillä, katselivat taivasta.

Epäilemättä ei tuo polttava aurinko ennustanut mitään mieluista. Sillä
välin kokoontui utua, joka pimitti taivaan rannan. Se herätti toiveita,
että myrskyinen ja pimeä yö oli tulossa.

Iltapäivän kuluessa yhtyivät pilvet äkkiä ja purkivat sisältönsä vuoren
yli oikeana veden tulvana, joka sammutti hiilet niissä uuneissa, joiden
ympärillä oltiin työssä.

Sademyrsky meni kumminkin nopeasti ohitse ja taivas siinti jälleen
alituisessa kirkkaudessaan.

Kun aurinko laskikse taivaanrannan taakse nuolen nopeudella, tulivat
eteläisen taivaan tähtisikeröt näkyviin toinen toisensa perästä ja
vaikka yö oli ilman kuutamoa, salli näitten yöllisten valojen loiste
piiritettyjen eroittaa indiaanein vahtimiehet, jotka seisoivat
liikkumattomina tavallisilla paikoillaan ja punoutuivat ikäänkuin
elävänä köytenä solan pohjan ja Zopiloten leirin välille.

Piiritettyjen asemassa ei neljänkolmatta tunnin viivytyksellä ollut
mitään merkitystä, mutta heidän levottomuutensa ei sallinut mitään
vitkailua. Ellei vapautustyötä pantaisi alkuun sinä yönä, oli se heidän
silmissään rauennut turhiin. Päätös, joka heidät tuomitsi, oli
julistettu. Miksipä juuri ensi yö tulisi lempeämmäksi ja
suosiollisemmaksi -- se tietää pimeämmäksi ja salaperäisemmäksi?

Siitä huolimatta olivat kaikki jalkeilla. Muutamista merkeistä päätti
gambusino ilman muuttuneen. Tämä sadekuuro oli kastellut maan läpeensä
märäksi ja tarvittiin ainoastaan tavallinen yökylmä, että kosteus
vaikuttaisi tiheän sumun. Taivaan ulkomuoto ei siis tarvinnut herättää
epätoivoa.

Järvi, jonka pinta aina keskiyöhön saakka oli ollut jokseenkin levoton,
tuli nyt tyveneksi kuin öljykerros ja höyryjä kohosi siitä hiljakseen,
ikäänkuin savu nousee tulivuoren aukosta, jonka pohja on
jäähtymäisillään.

Vähitellen laajeni usvahuntu, siirtyi rantareunojen yli toiselle puolen,
levisi yli aavikon, peitti vihdoin punaihoisten leirin, hiipi ylös
vuoren sivuja myöten ja ulottui vuori-ylängölle saakka, jossa
meksikolaiset valvoivat kivisen rintavarustuksensa takana.

Kaikki olivat siellä, miehet, vaimot ja lapset odottamassa tuota
juhlallista hetkeä, sumun kahleissa ja voitiinpa melkein sanoa:
hiljaisuuden.

Don Estevan pyysi Benito Anguazin ja Jacopo Barralin tulemaan
lähemmäksi, jonka perästä hän otti kumpaisenkin miehen kädet omiinsa.

»Lähdön hetki on tullut,« sanoi hän, »ja mahdotonta on ajatella
sopivampaa tilaisuutta. Sellaisena yönä kuin tämä, näyttää kyllä
mahdolliselta päästä leirin ohitse. Varjelkoon ja johtakoon teitä
Jumala, ystäväni.«

Molemmat miehet sanoivat ainoastaan jäähyväisensä ja vaihdettuaan
muutamia kädenlyöntiä taajassa ihmislaumassa ympärillään, selittivät he
olevansa valmiit astumaan veden uurtamaan.

Kumpainenkin kantoi hartioillaan evässäkin ja suuren viinalla sekoitetun
vesileilin, vyössä revolveri ja machete. He eivät olleet tahtoneet muita
aseita, koska heidän piti saada liikkua vapaasti.

Ilman äänen hiiskausta he kiipesivät yli rintavarustuksen ja pujahtivat
sumuun. Piiritetyt koettelivat seurata heitä silmillään, ja ellei don
Estevan olisi käskenyt ankarinta hiljaisuutta, olisi heitä seurannut
meluavia onnentoivotuksia.

Ei mikään häirinnyt hiljaisuutta tässä sumuisessa yössä.

Anguaz ja Barral kulkivat niin varovasti, etteivät saaneet jalkojensa
alla pienintäkään kiveä liikahtamaan.

Vankeutensa aikana vuorella olivat piiritetyt eläneet monta hiljaista
yötä, mutta tähän saakka ei vielä yhtäkään näin juhlallista.

Neljännestunnin olivat jo Anguaz ja Barral olleet poissa.

Mikä onni ja mikä toivo jos aamulla auringon noustessa ei olisi
kuulunutkaan vuoren juurelta vielä avunhuutoa tai vähintäkään tuskan
kirkunaa.

Don Estevan, käsi Robert Tresillianin kädessä ja sydän kuohuvien
tunteitten täyttämänä, ehkäpä toivonkin, lausui matalalla äänellä
muutamia kiitollisuuden sanoja niille, jotka nyt luuli olevan
pelastuneina ja eheinä ulkona aavikon yksinäisyydessä.

Pedro Vicente, joka ojensi eteenpäin puolet ruumistaan rintavarustuksen
ulkopuolelle, tahtoi ikäänkuin lukea halki utuisen usvan.

Vähitellen ja sen mukaan kuin aika kului, helpottui tuskan kauhea paino.
Kullankaivajat hengittivät vapaammasti. Jo olivat he näkevinänsä Arispen
puolella kaksi miestä, jotka kohta astuisivat jälleen heidän silmiensä
eteen, eversti Requennesin lansieerien seurassa -- kun melu, alassa
kumeana, äkkiä kaikui tasangolta ylös vuorelle. Kohta seurasi huutoja,
uudistuneita pyssynlaukauksia, sen perästä hurjaa kiljuntaa, johon
sekoittui hevosien hirnuntaa ja villien kurkkuääniä. He olettivat, että
tässä oli olemassa päällekarkaus ja he kokosivat koko laumansa
vesikuurnan aukolle.

Keskellä tätä hirmuista melua kuuluivat revolverien äkilliset ja nopeat
laukaukset melkein keskeytymättömässä jonossa. Gambusino voi ne
tarkoilleen lukea.

Ei ollut mitään aihetta epäilyyn. Benito Anguaz ja Jacopo Barral olivat
äkkiarvaamatta tavoitetut ja puolustivat nyt itseänsä urhojen
sitkeydellä.

Vuoren juurella hyökkäsi joukko kojoteeroja näitä urhoja vastaan, eikä
mitään, oi, ei mitään voitu tehdä heidän edukseen!

Piiritetyt eivät koskaan ennen niin hyvin olleet havainneet asemansa
kauheutta. Villien raivoisa kiljunta kajahteli heidän korvissansa kuin
hautajaiskellot ja kamaluuden täytteeksi kuulivat he yhä pitemmän matkan
päästä toveriparkojensa jäähyväiset.

Itsessään muuten vähemmin tuntehikas gambusino ei voinut pidättää
vihastuksen huutoa:

»Nuo kirotut konnat! He näkevät pimeässäkin kuin tiikerikissat ja
hurjinta hulluutta olisi uudistaa koetusta samanlaisten olojen
vallitessa.«

Aikaan saamansa hankkeen huono menestys masensi hänen mielensä kokonaan.

Ehdotuksen ja sen täytäntöön panemisen välillä oli neljäkolmatta tuntia
kulunut ja nyt ei ollut siitä muuta jälellä kuin oloihin tyytyminen.

Kaikki koettivat nukkua vuorella, väsymyksen tai oikeammin
mielenliikutuksen rääkkääminä, mutta näytelmä, joka päivän koittaessa
tarjoutui piiritettyjen silmien eteen, herätti uuteen eloon raivon
heidän sydämmessään.

Samalle paikalle, jossa apakit olivat toimittaneet kuolemantanssinsa
Kalkkalokäärmeen ruumiin ympärillä, pystyttivät kojoteerot nyt
marttiirapaalun.

Kohta sitoivat he siihen miehen, jossa kullankaivajat tunsivat Benito
Anguazin.

He olivat raastaneet onnettoman päältä vaatteet ja hänen rinnallensa
leimanneet tuon hirmuisen kuolon kallon, heimonsa leimasimen, kahden
ristiin asetetun sääriluun väliin.

Kalvoimista pään ylitse sidotuin käsin, yhteen köytetyin jaloin ja verta
vuotavin sivuin käänsi muulinajaja kasvonsa vuorta kohden, ikäänkuin
sieltä olisi odottanut apua ja pelastusta.

Nyt siirtyivät villit tuonnemmaksi; toinen toisensa perästä ottivat he
ampumataulukseen vangin rinnan ja jatkoivat ampumistaan, kunnes rinta
oli aivan lävistetty ja pääkallo kadonnut veriaukkoon.

[Kuva: Toinen toisensa perästä otti ampumataulukseen vangin rinnan.]

Kuolema oli jo aikoja sitte tullut poloiselle muulinajajalle
pelastajaksi, mutta nuo pedot ampuivat vaan alituiseen, verestä ja
raivosta juovuksissa.

Ja sitte, uudistaaksensa murhenäytelmää kiihtyneellä raivolla,
ripustivat he Jacopo Barralin tämän toverin ruumiin päälle ja alkoivat
uudelleen ampumaharjoituksiansa samalla taidolla ja samalla ulvomisella.
Sen perästä kaksi heistä skalpeerasi uhrit ja huiskutellen verisiä
pääkallonahkoja ilmassa, lähenivät he vuorta niin paljon kuin uskalsivat
sekä heiluttivat noita hirveitä voitonmerkkiään voimattomien
kullankaivajain silmäin alla.

Vähää ennen auringon laskua saivat piiritetyt jonkun lohdutuksen. Anguaz
ja Barral olivat pitäneet sanansa. Ei yksikään heidän
revolveriluodistansa ollut turhaan hukattu ja vieläpä olivat heidän
machetensakin tulleet käytäntöön. Indiaanit saivat viettää
_viidentoista_ heikäläisen hautausjuhlaa. Molemmankin uhrin henki oli
kalliisti lunastettu.

Tämän komean kuolinjuhlan näkeminen teki kumpaisenkin uroon kuoleman
kaksinkerroin surulliseksi.



Kuudestoista luku.

Vallan kummallinen hyppäys.


Kaiken aikaa vallitsi kauhu vuoren lakeudella.

Tuo melkein tuokiollinen vaihdos toivosta epätoivoon masensi
voimakkaimmatkin. Nythän ei voinut mitään tehdä -- sitä sanoivat he yhä
uudelleen toisilleen. Ja loppupäätöksenä kaikelle tälle: nälänhätä ja
kuolema -- Barralin ja Anguazin kuolema!

Don Estevan ymmärsi, että nämä häilyväiset ja rohkeutta masentavat
ajatukset, jotka hän pelkäsi tarttuvan yhä laajemmalle, olivat
hajoitettavat.

Jos kohta Benito Anguazin ja Jacopo Barralin martiirakuolema olikin
näiden muistolle kunniakas, niin herätti se kumminkin synkkiä ajatuksia
ja juuri tätä ajatussuuntaa piti kaiken mokomin vastustaa.

Ehdottaa uutta pakoyritystä olisi ollut turhaa. Muuten olisivatkin
kojoteerot nyt varuillansa, eivätkä laiminlöisi enentää vartioimisen
huolellisuutta. Siinä suhteessa oli nyt toivo turha. Moista ei saanut
enää ajatellakaan.

Mutta sen ihmisen, joka on hukkumaisillaan, kuolema varmana silmiensä
edessä, on taisteleminen loppuun saakka, vaikka hän olisikin keskellä
valtamerta.

Vihdoinkin oli don Estevan keksinyt tuuman, joka oli teroitettava
alakuloisien kullankaivajien mieliin.

Esimerkki, jonka Anguaz ja Barral olivat antaneet, nuo miehet, joita
apakit eivät olleet valtaansa saaneet ennenkuin viisitoista heidän
miehiään oli kaatunut -- eikö se ollut loistava esimerkki?

Kaatua, mutta vihollisten ruumiskasoille -- se olisi äärimmäinen keino,
jota ei kukaan voinut heiltä riistää.

Tässä suhteessa gambusino auttoi päällikköä tarmollansa, joka toisetkin
vei muassaan.

»Sennor,« sanoi hän tälle mainittuaan miten majapaikalla kilvoin
kuvaeltiin äsken tapahtuneita kauhuja, »meillä on ainoastaan yksi
tehtävä: suoraan ilmoittaa väellemme, ettei kukaan heistä joudu
alttiiksi näin kauhealle kuolemalle.«

»Ja mitä te tekisitte, Pedro, vakuuttaaksenne heitä siitä?«

»Mitäkö minä tekisin? Kutsuisin heidät mitä pikemmin kokoon ja
julistaisin, että me, kun hetki on tullut, keksimme keinon kuolla kaikki
yhdessä jättämättä ainoatakaan päätä indiaanilaisten verikoirain
skalpeerausveitsille.«

Don Estevan katseli gambusinoa hämmästyneenä. Mitähän tällä oli
mielessä?

»Minä en ole niin hullu kuin näytte uskovan, sennor. Laiva ei koskaan
joudu vihollisen mielivallan alaiseksi niin kauvan kuin ruutia löytyy
säiliössä. Kun kaikki toivo on lopussa, käskee katteini sytyttämään
luntun ja räjähdyttämään laivan ilmaan.«

»Mutta emmehän ole missään laivassa?«

»Sama se. Ruutia ei tule puuttumaan. Jos viimeisessä tuokiossa emme
vielä ole keksineet uutta keinoa lähettääksemme sanansaattajaa Arispeen,
ei mikään ole helpompaa kuin valmistaa ruutimiina uurteen
rintavarustuksen alle ja vuoritasangon suulle. Kun alue kerran on saatu
muokatuksi, ei ole muuta kun sinne viekoitella vihollinen. Se voipi
tapahtua hyökkäyksen kautta, jonka ainoa tarkoitus olisi antaa heidän
ahdistaa askel askeleelta ylöspäin uurrosta myöten, jonne vetäytyisimme
takaisin. Kun apakit näin olisivat ehtineet ylös lakeudelle,
räjähdyttäisimme heidät ilmaan itsemme kanssa. Meidän täytyy mihin
hintaan hyvänsä saada kumppaliparkojemme kuoleman kamppauksen
vaikutuksen häviämään.«

Tämä gambusinon kuvaama kuoleman mahdollisuus ja samalla vihollisen
hautaamisen mahdollisuus juuri siinä hetkessä kuin tämä voittoa odotti,
kohotti jälleen rohkeuden masentuneissa.

Nautittiin yhä enemmän siitä mielikuvituksesta, että naisten ja lasten
henkiä ei kauvemmin annettaisi alttiiksi raakalaisille, ja että he, kun
viimeinen hetki oli lyönyt, menisivät käsikkäin toiseen maailmaan,
vuoteena kojoteerojen ruumiita.

Eteensä katsovana miehenä piti don Estevan parhaana, että tämä
suosiollinen mieliala tulisi oitis käytetyksi heidän hyödykseen ja
selitti, että asema ei suinkaan vielä ollut toivoton, että vuoren varat
eivät kenties olleet niinkään tyhjennetyt, kuin luultiin, sekä että jos
mentäisiin yleiselle huutoajolle, varmaankin löytyisi riistaa ja siis
voitettaisiin aikaa jatkamaan vastustusta.

Tämä metsästys määrättiin seuraavaksi päiväksi auringon noustua.

Varmuus, ettei heidän ollut pakko joutua kojoteerojen raivon esineiksi,
oli jälleen tuottanut jonkunlaista iloisuutta piiritettyjen joukkoon.
Totutaan ajatukseen, että on kuoltava, niinkuin totutaan mihin muuhun
ajatukseen tahansa, ja kun ajatus kerran on vakaantunut, koettaa ihminen
luopua sitä mielessään hautomasta.

Seuraavana aamuna päivän koittaessa lähdettiin matkaan, paitsi ne
miehet, joiden tuli vartioida solaa, ja metsästys alkoi.

Niinkuin don Estevan oli ennustanut, ei se ollut turhaa. Tapettiin
riistaa osaksi huonomakuistakin lajia, vieläpä susia ja kojootejakin,
mutta ei saanutkaan enää olla herkuttelija.

Lähellä puolta päivää, kun don Estevan, molemmat Tresillianit, insinööri
ja gambusino astuivat etunenässä, kuului äkkiä outo ääni metsässä ja
nähtiin komea karnero rientävän ohitse suurimmalla nopeudella.

Mikä onni, jos olisi mahdollista tappaa se! Se oli epäilemättä viimeinen
otus sitä parvea, jonka Pedro Vicente ja Henry Tresillian olivat
kohdanneet piirityksen alussa ja joka päivä päivältä oli tullut yhä
tärkeämmäksi ruuan lisäksi piiritetyille.

Kaikissa tapauksissa oli se oikein vallaton vasikka, nuori ja uljas
oinas oivallisilla jäntereillä ja pitkillä, taaksepäin kaarevilla
sarvilla. Se ei voinut päästä metsästäjien kynsistä, sillä se juoksi
suoraa tietä harjanteen äärimmäistä reunaa kohden sille puolelle, joka
oli poispäin indiaanein leiristä -- niin sanoaksemme kohti avaruutta.
Sinne kerran tultuansa oli se varmaan saavutettavana kiertämällä.

Metsästäjillä, joita palava halu kiihoitti päästäkseen tämän saaliin
herroiksi, ei ollut edes malttia odottaa. Puoli tusinaa laukauksia
kajahti, mutta sattumatta karneroon, joka, kun oli ehtinyt vuoren
jyrkänteelle, äkkiä seisahtui polvistetuin jaloin ja pää kyyristyneenä
jyrkänteen yli.

Tuossa paikassa hypähti se ilmaan etujalat kaksin kerroin ja katosi
metsästäjien hämmästyneitten katseitten edestä.

[Kuva: Eläin hypähti ilmaan ja katosi metsästäjien hämmästyneitten
katseitten edestä.]

Mikä hyppäys!

Varmaankin oli eläin epätoivossaan tietämättänsä heittäytynyt rotkoon ja
makasi nyt tietenkin kallion juurella hengetönnä, musertuneena ja rikki
revittynä särkynein säärin ja värisevin lihoin.

Kummallisella uteliaisuuden tunteella ja pettyneellä toiveella
lähestyivät metsästäjät vuoren reunaa.

Gambusino hyökkäsi etunenässä niin nopeasti kuin kintut kannattivat.

Omasta puolestaan näki hän tässä sattumassa ongelman, joka oli
ratkaistava. Karneron levähtäminen rotkon äärimmäisellä reunalla antoi
hänelle kaikenlaista ajatuksen aihetta. Ennenkuin eläin oli syössyt
alas, oli se mietiskellyt. Aivan varmaan oli se toiminut miettimällä.
Epätoivoinen eläin voi säikähdyksen valtaamana heittäytyä rotkoon, mutta
pysähtymättä, ottamatta aikaa miettiäkseen _mihin_ se syöksyy. Mutta
karnero oli epäillyt, huolimatta niistä luodeista, jotka vinkuivat sen
korvissa, ja se oli tehnyt hyppäyksensä ikäänkuin laskettuansa korkeuden
ja hyppäysmatkan.

Kun gambusino oli tullut vuoren reunalle, laskeutui hän vatsallensa ja
tirkisteli alas. Metsästäjät seurasivat hänen esimerkkiänsä. Kallioilla,
jotka pistivät ulos vuoren seinästä, ei näkynyt mitään. Tuolla
alhaallakaan ei löytynyt mitään, ellei karnero mahdollisesti ollut
pehkojen peitteessä. Mutta ei! Olisihan ainakin näkynyt veripilkkuja
kivillä.

Pedro, joka antoi katseensa kiitää yli aavikon, ei voinut pidättää
huudahdusta. Hän nousi yhdellä harppauksella pystyyn ja ojensi
käsivartensa taivaan rantaa kohden. Kaikki seurasivat hänen liikettänsä
ja näkivät karneron, joka pakeni etäällä, nopeana kuin nuoli.

Mitä tuo tiesi?

Oliko mahdollista, että eläin lihasta ja luusta voi harpata tuolla
tavalla sellaisen putoamisen perästä, -- viiden sadan jalan hyppäyksen
perästä.

Gambusinon kasvot säteilivät. Aate oli sukeltanut esille hänen
aivoissansa, jotka alituisesti etsivät pelastuksen keinoja.

Mutta kun hän ajatteli, että uusi erehtyminen voisi tulla
parantumattomaksi pahaksi, antoi hän hämmästyneitten seuralaistensa
poistua eli oikeammin oli näitä saattavinansa. Mutta niin pian kuin
luuli voivansa kääntyä takaisin muitten näkemättä, lähestyi hän reunaa,
tutki suuremmalla tarkkuudella vuoren seinää, mittasi kallion reunan sen
koko korkeudelle ja laajuudelle, laskeutui alas ja tutki pienemmätkin
epätasaiset kohdat, vieläpä rosotkin kallioissa. Tämän tarkan ja
pitkällisen tutkiskelun perästä palasi hän majapaikkaan päin, ilo
katseessaan ja mutisi:

»Kuulkaapas! Me emme ole ehkä niinkään auttamattomasti hukassa!«

Hän oli nyt päässyt selville karneron hyppäyksestä.

Kun hän saapui majapaikalle, oli jo yö alkanut ja hän hämmästyi
suuresti, kun don Estevanin teltan ulkopuolella kuuli erittäin vilkkaan
ajatusten vaihdon sisältä.

Gambusino astui sisään ja häntä kehoitettiin tavan mukaan ottamaan osaa
neuvotteluun.

Silloin juuri Henry Tresillian puhui ja selitti, että tämä toimettomuus
oli kuolemata kamalampi, erittäinkin kun johdatti mieleensä noita kahta
kumppalia, jotka ennenkuin sortuivat, tappoivat viisitoista vastustajaa.

Pedro Vicenten tulo teki keskustelun raskaammaksi. Kaikki tiesivät, että
hän oli sellaisien yrityksien ankara vastustaja.

Hän asetti pyssynsä nurkkaan, asettui tavalliselle paikallensa, kuunteli
tavallisella kunnioituksella don Estevanin selitystä ja virkkoi, kun
häntä pyydettiin lausumaan ajatuksensa:

»Kaikki tuo on hyvää, sennores, mutta minä luulen tätä nykyä voivani
tarjota jotain parempaa.«

»Selittäkää!« huudettiin. »Mitä uutta teillä on ilmoitettavana?«

Gambusino vastasi aivan yksinkertaisesti:

»_Ehkäpä pelastusta_.«

»Voitteko ehkä tehdä ihmeitä, sennor gambusino. Kuulkaa, lausukaa siis
mitä on sydämmellä,« sanoi insinööri.

»Keino on niin yksinkertainen,« vastasi Pedro Vicente, »etten käsitä
miten olemme voineet olla ajattelematta tätä ennen. Koska nuo roistot
kieltävät meitä lähettämästä sanansaattajaa Arispeen suuren portin
kautta, niin täytyy hänen lähteä matkalle vuoren vastakkaiselta
puolelta.«

Läsnäolijat luulivat, että Pedro Vicente houraili.

»Ystäväni,» sanoi don Estevan, »te ette muista, että sieltä on
viidensadan jalan hyppäys.«

»Te ehdotatte, että meidän tulee tehdä samalla tavalla kuin karneron,«
virkkoi monta ääntä yhtä haavaa.

»Aivan niin,« vastasi Pedro. »Tehdä samalla tavalla kuin karnero teki,
se on ainoa keino.«

Ja hän lisäsi:

»Jos tahdotte tehdä minulle seuraa, sennores, huomisaamuna päivän
valetessa, niin tahdon lähemmin selittää mitä olen tuuminut tehdä ja te
saatte nähdä että jos minun ehdotukseni onkin täynnänsä vaikeuksia, on
se kumminkin mahdollinen, jos meissä on vähääkään taitoa ja tarmoa.
Muuten mielin sanoa, että itse tällä kertaa uskallan yrityksen. Kaikki
minkä pyydän teiltä, herra insinööri, on viisisataa jalkaa köyttä, jos
voitte sen minulle hankkia.«

Insinööri selitti, että hänellä ainakin oli neljäsataa. Puuttui siis
vielä sata jalkaa, mutta mitenkä ne sitte hankittaisiin?

Ehdotettiin, että sidottaisiin toisiinsa muutamia suopunkia, mutta ei
sekään pitkälle riittäisi. Joku tuumaili, että piti leikata liuskoiksi
telttakangas ja punoa liuskat köysiksi. Ehkä sillä tavalla saataisiin
mitä tarvis vaati? Kaikessa tapauksessa täytyi koettaa.

Sillä välin kuin jokainen näin esitti ajatuksensa, antoi gambusino
merkin, että hänellä oli jotakin sanottavaa.

»Teette itsellenne turhaa vaivaa. Aineksia köyden punontaan ei puutu,
emmekä tarvitse muuta kuin kumartua maahan poimiaksemme niitä.«

»Mitä sitte? Mistä aiotte valmistaa köysiä?« huusivat kaikki.

»Juuri näistä,« vastasi gambusino, potkaisten syrjään muutamia kuivia
lehtiä, joitten päällä hän istui.

Ne olivat metskalin lehtiä, joitten kuituvista, niinkuin hampunkin, voi
valmistaa mitä vahvinta köysitavaraa.

Tämä puu, joka jo oli antanut meksikolaisille monta ateriaa, voi siis
sen lisäksi valmistaa heille mahdollisuuden tuottamaan pelastajia
Arispesta. Ja vuorella löytyi niin monta puuta, ettei tarvinnut puutosta
peljätä.

Jos kiivaasti käytiin työhön käsiksi, voitiin se saada valmiiksi
seuraavan päivän ehtooseen, ja suostuttiin, että sillä ajalla kuin
leiripaikassa punottiin köysiä, piti don Estevanin ja hänen ystävänsä
aamun valetessa seurata gambusinoa, joka pakopaikalla itsellään aikoi
heille selittää miten aikoi paeta.

Varhain aamulla olivat kaikki työssä. Naiset poimivat metskalin lehtiä,
jotka olivat varisseet muutamia päiviä sitte. Tuoreita ei sovi heti
käyttää. Jokainen leiripaikkaan jäänyt sai osansa tässä kummallisessa
köyden punonnassa ja muuten hitaammatkin tekivät työtä halulla ja
ilolla, sillä toivo oli palannut ja samalla myöskin rohkeus.

Sillä välin kuin jokainen teki parastansa, tarkastivat don Estevan,
molemman Tresillianin, insinöörin ja gambusinon kanssa sitä vuoren
kuvetta, joka edellisenä päivänä oli vetänyt puoleensa Pedro Vicenten
huomion karneron syöksähdyksen kautta.

Ei puuttunut jännitystä mielissä, kun sinne askeleet ohjattiin.

Nyt niinkuin edellisessäkin epäonnistuneessa yrityksessä nähtiin
hengessä apuarmeija, eversti Requennesin lansieerirykmentti.

Gambusino oli puhunut totta. Hän selitti selvään karneron hyppäyksen ja
osoitti, että jos seurattaisiin älykkään eläimen esimerkkiä,
laskeutuminen alas, jos kohta vallan vaikeakin, ei kumminkaan olisi
mahdoton ihmisellekään. Ojentaen itseänsä jyrkänteen yli sellaisen
ihmisen koko rohkeudella, joka toivoo ja jolla ei ole aikaa ajatella
pyörtyvänsä, tarkastelivat don Estevan ja hänen seuralaisensa
vuoriseinän kaikki pienimmätkin erityiskohdat ja seurasivat Pedro
Vicenten huomautuksia. Tämä toimitti näyttelemistänsä ihmeteltävällä
selvyydellä niinkuin mies, joka on varma asiastaan.

Toisesta pisteestä toiseen, alkaen noin kolmenkymmenen jalan päässä
yläreunasta, oli tämä vuoren seinä jono pieniä ja hyvin kapeita kallion
särmiä, joitten pitäisi olla aivan näkymättömiä alangolta päin, mutta
jättäisivät tarpeeksi tilaa ihmiselle pysyäksensä pystyssä niitten
päällä. Köyden avulla pitäisi voida laskeutua alas toiselta särmältä
toiselle. Viimeiseltä särmältä, noin sata viisikymmentä jalkaa ylempänä
maan pinnasta, laskeutui tuo paljas ja aivan sileä kallio hiukan
viettämällä alas llanoon asti, ja tätä viettoa myöten oli kiihko-ajosta
peljästynyt karnero hyvin hyvästi voinut soluttautua, ehkäpä pyöriäkin.

Tämän viimeisen matkan palasen korkeus ansaitsi epäilemättä tulla
huomioon otetuksi. Mutta solmunuoralla, joka oli hyvästi kiinnitetty ja
jota viimeisellä kallion särmällä pitivät kiinni ne kaksi miestä, jotka
olivat auttaneet häntä sinne pääsemään, piti yksinäisen, taitavan ja
kylmäverisen miehen hyvästi voida suoriutua. Kokonaisuudessaan oli
laskeutuminen tosin vaarallinen, -- mutta joka ei mitään uskalla, ei se
mitään voitakaan!

Don Estevan ja hänen seuralaisensa hämmästyivät nähdessään gambusinon
erinomaisen älyn ottamaan opetusta pakenevasta eläimestä.

Katseet hurmaantuneina ja taivaan rantaan uponneina ei siinä tuokiossa
kukaan ajatellut tämän laskeutumisen vaikeuksia, laskeutumisen, jossa
oli viisisataa jalkaa alaspäin mentävä ja joka oli tehtävä, ennenkuin
voitiin lähteä marssimaan ulos aavikolle.

Hetken hurmauksessa olisi jokainen heistä tahtonut lähteä matkalle
minuuttiakaan viipymättä, selvällä päivällä ja ajattelemattakaan
indiaanein tutkivia silmäyksiä.

Katsellessa aavikon avaruutta pysähtyi Pedron silmä mustaan, liikkuvaan
esineeseen, jota osoitti seuralaisilleen ja joka näytti yhä kasvavan
suuruudessa sekä lähenevän vuorta.

Henry Tresillian tunsi ensi silmän luonnilla Krusaderin.

»Se se on,« hän huudahti. »Eikö todellakin näytä siltä, kuin se
sellaisina hetkinä kuin tämä vielä kerran mielisi sanoa: Sinä tiedät,
että jos minua tarvitset, niin olen täällä!«

Henry oli useammin kuin yhden kerran vaelluksillansa havainnut hevosensa
samoilla tienoilla ja siitä tehnyt sen johtopäätöksen, että hänen
Krusaderinsa tällä puolella varmaankin oli löytänyt rauhallisemman
turvapaikan ja syöttömaan halunsa mukaisemman, sekä että se oli valinnut
varsinaisen pääkortteerinsa näissä seuduissa.

Hämmästymättä hän siis näki sen jälleen, mutta tämä seikka herätti
hänessä nopean päätöksen.

»Tällä kertaa,« sanoi hän, »on arvanheitto tarpeeton, sillä nyt minä
lähden matkalle. Nyt se koskee kaikkien etua.«

Nämä odottamattomat sanat tuottivat tuokion ajaksi hämmästystä.

»Te,« sanoi don Estevan, »miksi juuri te, nuori ystäväni, ennemmin kuin
jokin muu, kuin Pedro Vicente, joka juuri äsken on vaatinut tämän
kunnian itselleen.«

»Sinä, lapseni?« puhkesi sanoiksi Robert Tresillian.

»Juuri minä, sennor, juuri minä, isäni,« sanoi rohkea nuorukainen, »ja
siitä vakavasta syystä, ettei kenelläkään ole niin suuria toiveita
onnistua. Niin pian kuin kerran olen tullut tuonne alas, tulee minulle
heti Krusader avukseni annettuani merkin, jonka se kyllä tuntee. Kuten
tiedätte, ei yksikään apakien villeistä hevosista voi tavoittaa
Krusaderia, ja koska arvelette, sennor, että täytyy olla kaksi, jotka
lähetetään Arispeen, niin onhan asia selvä. Ne kaksi ovat löydetyt:
Krusader ja minä! Ellei mitkään mahdit yhdy liittoon meitä vastaan, niin
ei löydy ketään muita kuin me, jotka niin varmasti voivat ehtiä
Arispeen.«

Liikutettuna tästä rohkeasta puheesta astui gambusino nuoren miehen luo
ja puristi voimakkaasti hänen käsiänsä.

»Antakaa ainakin minun seurata teitä, Henry. Minä olen varma voivani
viedä teidät suoraa tietä Arispeen, jota vastoin te...«

Henry Tresillian ei antanut hänelle aikaa jatkamiseen.

»Älkää olko levoton,« hän sanoi, »vaan antakaa minun toimia. Jos olisi
pakko matkustaa jalkaisin, en uskaltaisi kilpailla kanssanne, vaan
lähtisimme mieluummin yhdessä. Mutta te tiedätte, että Krusader ei anna
kenenkään muun ratsastaa selässänsä kuin minun.«

»Vaan jos te ette tapaa sitä vuoren juurella?«

»Minun _täytyy_ tavata se. Mutta jos minä vasten kaikkea arvelua en
tapaisi sitä,« sanoi Henry Tresillian, »silloin, sennor Pedro, odotan
minä teitä tuolla alhaalla ja silloin lähdemme matkalle yhdessä.«

Vavistus, ikäänkuin sähkön synnyttämä, virtasi läpi kaikkien.

Jokainen tunnusti itsekseen, että nuori mies oli oikeassa. Voisiko
Krusaderia parempata toveria löytää, jos mieli rientää Arispea kohti?

Robert Tresillian, joka tunsi itsensä ylpeäksi pojastaan, sulki hänet
syliinsä. Mitä don Estevaniin tulee, niin myönsi tämä, että nuori mies
oli oikeassa, mutta ajatteli tytärtänsä Gertrudesta, jonka mieli
joutuisi kauheasti kuohuksiin sellaisesta uutisesta.

Ainoastaan insinööri teki äänettömiä väitteitä mielessään. Hän mietti
itsekseen, että oli ainoastaan kaitselmuksen sallimus, jollei niin
vaikeassa yrityksessä köysi katkeaisi, hankautuisi poikki tai
leikkautuisi melkein välttämättömästä hankautumisesta jotakin kallion
särmää vastaan. Mutta oliko hänellä edes oikeutta esittää epäilyksiänsä,
kun hänellä ei ollut parempaakaan ehdotusta?

Suostuttiin, että lähtö tapahtuisi jo samana yönä ja niin palattiin
majapaikalle.

Pieni joukkue oli tuskin ehtinyt sinne, ennenkuin eräs kullankaivaja
tuli juosten hengästyneenä.

Hän kertoi, että kun hänen ja muutaman hänen toverinsa piti muuttaa
erästä kivilohkaretta, joka makasi käytävän tiellä, mitä heidän oli
käsketty tasoittamaan vuoritasangon toisessa päässä, hän
hämmästykseksensä oli nähnyt tämän lohkareen äkkiä vajoovan maan sisään
ja katoovan kauhealla pauhinalla -- ikäänkuin kokonaisena jonona
pamahduksia, jotka uudelleen kaikuivat syvyydestä.

Alussa oli hän miltei peljästynyt, mutta kohta jälleen rohkaissut
mieltänsä ja paljastanut aukon suun kumppalinsa ja muutamien
kullankaivajien avulla, jotka oli sinne kutsunut.

He olivat sillä tavalla löytäneet suun maanalaiseen kaivoon, joka taisi
olla hyvinkin syvä siitä ajasta päättäen, minkä sinne heitetyt kivet
tarvitsivat ehtiäksensä pohjaan.

Kumppalinsa, jotka olivat jääneet tämän ammottavan aukon suulle, olivat
lähettäneet hänet insinöörin luokse ilmoittamaan löytöä.

Luola ei ole mitään tavatonta vuorissa. Mutta siinä mielen tilassa,
jossa meksikolaiset nyt olivat, kasvoivat pienimmätkin vähäpätöiset
seikat niin suuriksi tapahtumiksi. Kaikissa tapauksissa piti
tarkastettaman, miten asianlaita oli.

Insinööri oli vilkkaalla uteliaisuudella kuunnellut työmiehensä
kertomusta. Hän kokosi heti kaikki taitavimmat miehensä
kullankaivajajoukkueessaan käskien heidän tuomaan mukanaan kaikkea mitä
tarvittiin laskeutuessa alas kaivosaukkoon: köysiä, ketjuja, koria,
lyhtyjä, sähkövalaistuskoneita y. m., joita oli saatu hinatuksi ylös
lakeudelle, kun kojoteerot ilmestyivät, ja läksi väkinensä oitis
löytöpaikalle, missä heti pani toimeen kaikki temput, jotka olivat
tarpeen laskeutuessa alas aukkoon.

Muutamien metrien päähän aukon suusta antoi hän ajaa maahan paalun,
jonka ympärille kääritytti kaiken mitä löytyi kaabeleja ja ketjuja.
Kaabelin päähän antoi hän lujasti kiinnittää korin, johon mahtui, paitsi
häntä, neljä henkeä, sekä astui itse siihen työnjohtajan ja kolmen
työmiehen kanssa, jotka toivat mukanaan kaivoskuokkia ja rautakankia.

Lamput sytytettiin ja laskeuduttiin varovasti, ilman kiirettä ja mitään
vastusta kohtaamatta.

»Kaivo« oli syvä. Jokaiselta viidenkymmenen jalan matkalta merkitsi
insinööri nähtävällä tyytyväisyydellä syvyyden. Hetken kuluttua tavoitti
kori pohjan.

Insinööri ja hänen toverinsa olivat nyt jonkunlaisessa hyvin avarassa
holvissa, muodoltansa pitkulaisessa, mutta kaikilta puolin lujien
kallioseinien ympäröimänä. Ei mitään aukkoa! Ainakin luuli insinööri
niin ensimmäisen tarkastuksensa perästä.

Hän antoi kumminkin käskyn tarkastaa seiniä rautakangilla ja teki itse
samoin kaivoskuokkansa hamarapuolella.

Äkkiä säpsähti hän. Hänestä tuntui ikäänkuin rauta, tärähtäessään
kalliota vastaan, antoi selvemmän äänen. Olikohan tuo erehdystä.
Insinööri käski olemaan hiljaa. Kaikki rautakanget lakkasivat
jymähtelemästä seiniä vastaan. Insinööri yksin kalkutteli
kaivoskuokallaan kalliota ja jokainen havaitsi todellakin, että lyönti
kumahti pitkällisellä soinnulla. Koetta uudistettiin kolme kertaa
perätysten samalla seurauksella. Ei voitu enää epäillä ontelo arvattiin
löytyvän tämän seinän takana.

Kalliota jyskytettiin kangilla, ensin hiljaa, sen perästä kestävällä
sitkeydellä ja siinä määrin kuin sitä koverrettiin, tuli ääni yhä
selvemmäksi.

Työtä tehdessänsä insinööri mietiskeli. Hänen aivoissansa kiehui.
Ajatelkaas, jos se mitä hän aavisti, toteutuisi!

Äkkiä hänen paljansa ei enää tavannutkaan seinää esteenä, vaan upposi
aukkoon ja vajosi sinne. Ainoastaan vaivalla hän veti sen takaisin. Ja
asettaessaan kaivoslyhtynsä lähemmäksi, näki hän että kallio oli
lävistetty.

Aukon laajentamisessa ei ollut mitään vaikeutta. Jokainen kävi työhön
kiinni. Siinä määrässä kuin läpi tuli laajemmaksi, olivat he tuntevinaan
raittiin ilman läheisyydessään ja vihdoinkin oli reikä niin suuri, että
ihminen voi mahtua läpi.

Insinööri astui ensiksi sen sisään ja muut seurasivat perässä.

Onteloa ulottui vaakasuoraan kallioseinän läpi. Ei ollut edessä mikään
unelma -- raitis ilma virtasi sisällä. He tunsivat sen hikisillä
kasvoillansa ja insinööri, joka kulki etunenässä, luuli vielä näkevänsä
valon kajastuksenkin.

Näköala tuli vähitellen laajemmaksi, kohta näkyi leveämpi aukko
kalliossa, ja kun insinööri oli ehtinyt siihen, ei hän voinut pidättää
riemuhuutoa nähdessään aavikon koko rajoittamattomassa avaruudessaan.



Seitsemästoista luku.

Taivaan ja maan välillä.


Gambusinon tuuma oli kummallisella tavalla tehty yksinkertaisemmaksi.
Kaivon ja ontelon löytö oli tasannut kaiken.

Varsinainen laskeutuminen llanolle, joka nyt oli vähentynyt korkeintaan
sataan viiteenkymmeneen jalkaan, ei nyt tosi teossa enää ollut
vaarallinen. Nythän ei mitään ollut pelättävää Henryn suhteen, ellei
apakien huomio miten kuten ulottuisi sille puolen vuorta.

Kun nyt seuraava yö oli sellainen toivottu yö, joka ei ollut liian pimeä
eikä kokonansa selkeä, oli se todellakin edullinen pakoyritykselle.
Insinööri, don Estevan, Robert Tresillian, hänen poikansa Henry,
gambusino ja muutamia valituita kullankaivajia läksivät aukolle,
laskeutuivat kaivon pohjaan ja kulkivat ontelon äärimäiseen päähän,
jossa vapaa ilma tuli vastaan.

Vaikka kaikki meni mielen mukaan, oli mielen liikutus suuri.

Gambusino etsi hämärässä Henry Tresillianin käsiä ja puristi niitä niin
voimakkaasti kuin jaksoi.

»Sennor,« sanoi hän, »vielä on aikaa, antakaa minun lähteä, yö on
suotuisa ja jos teidän hevosenne ei vastaakaan minun huutooni, on
minulla kumminkin niin monta tuntia yötä edessäni, että päivän tultua jo
olen kaukana kojoteerojen näkyvistä.«

»Tuhannet kiitokset, sennor Vicente,« vastasi nuorukainen, »mutta ei
kukaan muu kuin minä itse voi varmasti tavoittaa oivaa Krusaderiani
tuolla alhaalla. Se ei vastaa kenellekään muille kuin minulle ja kun
päivä leviää aavikon yli, olen minä hevoseni avulla ehtinyt paljoa
kauvemmaksi matkalla Arispeen kuin jalkamies, jos kohta se mies olisikin
te itse.«

Gambusino huomasi nyt, että oli turha vaiva inttää vastaan.

Eron hetki oli tullut. Henry heittäytyi isänsä syliin ja sen perästä don
Estevanin.

Hän ei tahtonut lausua Gertrudeen nimeä Tällä ratkaisevalla hetkellä ei
mikään saanut masentaa hänen rohkeuttaan. Eikö kaikkien pelastus
riippunut hänen kylmäverisyydestään ja kestäväisyydestään?

Sitten kun hyvästi oli tullut alas, ilmoittaisi hän varovaisella
vihellyksellä niille, jotka seisoivat ontelon aukolla, että kaikki oli
selvää, sekä että hänellä oli aavikon manner jalkainsa alla; _kaksi_
vihellystä sitä vastoin tietäisi, että hän oli vaarassa sekä että heidän
viipymättä piti hinata hänet ylös.

Laskeutuminen alkoi. Suurimmalla varovaisuudella antoivat miehet köyden
solua; liian hitaasti kiihkeän nuoren miehen mielestä, liian nopeasti
heidän, jotka tunsivat, että hän lähti ulos tuntemattomaan seutuun ja
että jokainen köyden lasku lähenti häntä vaaraan, ehkäpä kuolemaan.

Vihdoinkin koski Henry Tresillianin jalat mantereeseen.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kuunnella. Sen tähditetyn taivaan
alla, joka levisi tämän osan yli Sonoran aavikkoa, oli hiljaisuus
juhlallinen.

Henry Tresillian antoi kuulua vihellyksen, joka osoitti, että
laskeutuminen oli lopussa, ja lähti sitte liikkeelle suoraa tietä sitä
kohden, jossa oli nähnyt Krusaderin.

Nyt oli hänellä tarpeen saada käsiinsä hevonen, antaa tuon älykkään
eläimen tietää, että hän oli läheisyydessä ja etsi sitä
yksinäisyydessään.

Kun hän kerran oli päässyt sen selkään, tekisi hän kierroksen
välttääkseen indiaanein leiriä ja katoaisi salaman tavoin Arispeen päin.

Henryn näin poistuessa selitti insinööri, että hän, jos niin tarvittiin,
voisi valaista tasangon, jossa Henry vaelsi, kokonaisen peninkulman
laajuudelta.

Gambusino pani äkkiä kätensä hänen käsivarrellensa.

»Varokaa kaiken mokomin sitä. Tuo odottamaton valo voisi pikemmin
ilmaista kuin auttaa häntä nykyhetkenä. Älkäämme tehkö mitään, joka
voisi herättää apakien valppautta, ennenkuin Henry on niin kaukana,
etteivät nämä häntä voisi tavoittaa.«

Kaikki nämä rohkeat miehet pidättivät hengitystään voidakseen paremmin
kuunnella, mutta ei mitään ääntä tavoittanut heidän korvansa.

»Sennores,« sanoi gambusino, »tämä hiljaisuus todistaa, ettei don Henry
tällä hetkellä ole missään vaarassa.«

Vihellys, vieno kuin hengähdys, mutta Henryn omituisella tavalla
värähdytelty, tapasi juuri siinä tuokiossa heidän korviansa.

»Joko erehdyn suuresti,« sanoi Pedro, »tahi on nuori mies antanut merkin
Krusaderille.«

Llanolla ohjasi Henry Tresillian askeleensa länteen. Pohjantähti oli
hänen oppaansa.

Ehdittyään noin neljänsadan metrin päähän, oli nuori englantilainen
ajatellut, että oli aika tiedon antoon Krusaderille, niinkuin tapansa
ennenkin oli ollut.

Jos hevonen hänen merkkiinsä ei vastaisi, oli suostuttu, että Henry
Tresillian kolmen turhan koetuksen perästä palaisi takaisin, tarttuisi
solmuilla varustettuun nuoraan ja pääsisi ylös vuoren onkaloon niitten
avulla, jotka häntä odottivat.

Mikä onni! Ensimmäisen merkin perästä kuului hänen korviinsa nopeasti
juoksevan hevosen kavioitten kopse.

Krusader oli kuullut ja tuntenut vihellyksen, sitä ei voinut epäillä.

Ei niin varovasti kuin ensi kerralla antoi Henry Tresillian kuulua uuden
vihellyksen ja muutamien sekuntien perästä tunsi hän Krusaderin
läähättävän hengityksen kasvojansa vastaan.

Riemuun remahtaen tavattuansa jälleen herransa pani jalo eläin päänsä
hänen olkapäällensä ja nuori mies, joka tuokioksi unhotti, että aika on
kallis, tarttui eläimen päähän molemmin käsin ja suuteli sitä.

Kumpaisetkin tunsivat toisensa. Hevonen ja ratsastaja, molemmat varmoja
toisistansa, olivat valmiit. Henry pisti Krusaderin suuhun suitset,
jotka Pedro, varovasti kyllä, ynnä viltin oli antanut Henryn mukaan, kun
tämä oli alkamassa laskeutumista. Yhdellä hyppäyksellä oli hän jalon
eläimensä selässä, joka lensi kuin nuoli eteenpäin. Kyyristyneenä
Krusaderin kaulan ylitse tunsi Henry riemastuksella, miten se häntä
kiidätteli hurjassa vauhdissa, Hänen paisunut rintansa hengitti ilmaa
keuhkojen täydeltä.

Hänen isänsä ja ystävänsä, jotka ojensivat ruumistansa ontelon reunan
ylitse, kuuntelivat alituiseen ja kyselivät aavikon vienoimpiakin ääniä,
vieläpä sittenkin kun gambusino oli luopunut epäilemästä seikkailun
menestystä.

»Teidän poikanne on jo hevosen selässä, sennor,« sanoi hän Robert
Tresillianille. »Sen minä voisin vannoa. Kuulkaa, Krusader hirnui ja sen
hirnuminen oli iloinen. Se on merkki siitä, että se on jälleen löytänyt
herransa.«

Robert Tresillian, joka oli liian liikutettu käsittääksensä tätä,
koetteli vielä, vaikka turhaan, katseillansa tunkea läpi sen pilkko
pimeän, joka leveni llanon yli.

Tässä tuokiossa kuiskasi gambusino pari sanaa insinöörille.

Ja niin äkkiä kuin ruutiräjähdys, valaisi sähkövalovirta parin sekunnin
ajan kokonaisen kolmikulman tasankoa.

Sopivampaa hetkeä ei olisi voinut valita.

Henry näyttäytyi äkkiä isälle ja ystäville ikäänkuin tulen leimauksessa.
Krusaderin selässä lensi hän matkalla Arispeen.

[Kuva: Henry näyttäytyi äkkiä isälle ja ystäville ikäänkuin tulen
leimauksessa.]

Se valon säde, joka oli heitetty aavikon yli, kesti, niinkuin olemme
sanoneet, ainoastaan pari sekuntia. Sen perästä oli kaikki taas pimeyden
peitossa.

Jos indiaanit olisivatkin huomanneet jotain, niin ei heillä olisi ollut
aikaa ottamaan selvää siitä, kun valo heidän mielestään ei voinut olla
muuta kuin selittämätön luonnon ilmiö. Ja niinkuin muuten tiedämme, oli
sähkövalo ohjattukin vuoren siltä puolelta, joka ei ollut heidän
leiriinsä päin.

Mutta tämä säde oli ollut kylläksi rauhoittamaan ratsastajan isää ja
ystäviä.

»Pelastunut! Henry on pelastunut!« sanoi gambusino. »Tällä kertaa on
hänellä kaikki valtit kädessään ja siispä meilläkin.«

Sinä yönä ei nukuttu vuorella. Jokainen piiritetyistä rupesi tekemään
kaikenmoisia arveluita.

Oli puolinainen varmuus vaan, pelastuisiko Henry Tresillian. Varmuus ei
vielä ollut täydellinen.

Hän oli tosin lähtenyt -- saapuisiko myös yhtä onnellisesti Arispeen?

Näitä kysymyksiä tehtiin vuorella sellaisella sitkeydellä näkemään
kaiken synkkänä, joka on omituista epätoivon partaalla oleville
ihmisille.

Vankeuden tai pelastuksen mahdollisuudesta keskusteltiin myös
päälliköiden kesken.

Don Estevan tuli vasten tahtoansa hämilleen Gertrudeen kyynelistä.
Henryn lähtö oli kokonaan tehnyt lopun tytön rohkeudesta.

Robert Tresillian koetteli suurella vaivalla näyttää levolliselta, mutta
oli hirveimmän tuskan vallassa, vaikka ulkomuodoltaan näyttikin niin
kylmältä.

Gambusino oli ainoa, joka piti selvän ihmisjärjen puolta.

»Sennores,« sanoi hän, »meillä on täysi syy toivoa enemmän kuin koskaan
ennen. Don Henry rientää Arispea kohden, hän ei tapaa tiellänsä niitä
villejä, jotka ovat ohjanneet matkansa Horcasitaalle. Siis ei hänellä
ole mitään pelkäämistä ihmisistä. Pelkäisikö nälkää tai janoa? Eikö
hänellä ole ruokaa ja vettä viideksi päiväksi? Kuulkaa! Kun hän tulee
Arispeen, tapaa hän siellä eversti Requennesin. Seitsemän päivän perästä
on eversti oleva täällä rykmenttinsä kanssa. On siis vaan kahdentoista
päivän kärsivällisyys tarpeen. Ja sitte,« lisäsi hän asettaen sanansa
enemmän Robert Tresillianille, »emme ole kuulleet vähintäkään ääntä,
joka voisi tehdä meidät levottomiksi, ja niinkuin tiedätte, eivät
kojoteerot koskaan vangitse ulvomatta kauheata ulvontaansa. Minä
vakuutan, että kaikki hyvät enteet ovat meidän puolellamme.«

»Te uskotte siis, että Henry on pelastunut,« mutisi Gertrudes.

»Sennorita,« vastasi gambusino, »minä en ainoastaan sitä usko, minä
voisin sen vannoa.«

Ihmisiltä, joita kohtalo on koetellut, ei koskaan puutu vastaväitteitä.
Jos Henry pääsisikin tuoreena ja terveenä Arispeen, kuka voisi vastata
hänen lähetyksensä menestymisestä?

Voisihan eversti Requennes olla Arispesta poikessa. Niin, kuka voi niin
varmaan tietää, eikö hän, saatuaan vihiä indiaanein tuumista
Horcasitasta vastaan, juuri nyt ollut retkellä ehkäistäkseen näiden
aikeita?

»Ja jos niinkin olisi,« intti gambusino, joka ei koskaan jäänyt
vastauksen velkaan, »ei kaupunkia jätetä niinkään ilman varustusväkeä,
kun se sijaitsee aavikon rajalla. Minä tiedän hyvin hyvästi, että
Arispessa meidän lähtiessämme puhuttiin Yakvis-indiaanein kapinasta
Gayamassa. Mitäs sitte? Jos kohta eversti Requennes on alkanutkin
sotaretken heitä vastaan, niin onhan meillä Arispen asukkaat ja
_peonit_[1] ympäristössä olevissa hasiendoissa.[2] Enkö ole itse omilla
korvillani kuullut sanottavan, että don Romero, sennora Villannevan
veli, voi asettaa kolmesataa peonia ja puolustaa itseään hasiendassaan
indiaanein mahdollisia hyökkäyksiä vastaan?«

[1] karjanpaimenet;

[2] maatila.

»Aivan oikein, sennor Vicente, mutta peonit eivät ole sotamiehiä.«

»Mitä te sillä tarkoitatte?« vastasi gambusino. »Hyvä, otaksukaamme
pahinta, ja se olisi teidän kannaltanne katsoen, että eversti ja hänen
zacatecaslansieerinsa olisivat poissa. Omasta puolestani minä pidän
epäilemättömänä, että don Romero peoniensa etunenässä rientää ulos
aavikolle ja juuri silloin voimme mekin suorittaa jonkun tehtävän kun
meitä auttaa oivalliset ratsumiehet, jotka ovat vähintäin yhtä hyvissä
aseissa kuin apakitkin. Kun se hetki on tullut, minä vannon, saatte
nähdä etten kieltäydy astumasta alas koettaakseni hävittää niin monta
roistoa, kuin ruuti ja luodit vaan voivat yllättää.«

Oli mahdotonta, ettei sellainen luottamus olisi rauhoittanut,
erittäinkin kun se mies, joka sitä osoitti, tähän saakka oli näyttänyt
niin paljon viisautta ja älyä.

Mutta siinä määrässä kuin aika kului, kadotti Pedro Vicenten rohkaisu
vähitellen arvoaan. Toivottomuus palasi ja kietoi pauloihinsa ihmiset,
joissa nälkä alkoi vähentää, ellei juuri rohkeutta, niin ainakin
sitkeyttä ja siveellistä voimaa.



Kahdeksastoista luku.

Eversti Requennes.


Aivan niinkuin gambusino oli olettanut, oli retkikunta yleisenä
puheenaineena Arispessa, missä jo ruvettiin epäilyksiä lausumaan, kun ei
mitään uutisia ollut siitä saapunut.

Matkueen lähtö don Estevanin ja hänen kumppalinsa Robert Tresillianin
johdannon alla oli herättänyt paljon myötätuntoisuutta, vieläpä
levottomuuttakin. Mutta kun Pedro Vicente oli mukana ja apuna, -- mies,
jonka horjumaton rohkeus ja syvät tiedot erä-aavikosta olivat kuuluksi
tulleet koko maakunnassa, -- olivat suurimmatkin epäilijät
rauhoittuneet.

Vihdoin rupesi tämä uutisen puute tuntumaan epäilyttävältä.

Don Estevan oli varmuudella luvannut lähettää sanansaattajan niin pian
kuin oli ehtinyt sille aarniolle, jonka olemassa olon gambusino yksin
tunsi.

Uutisia oli odotettu kokonainen kuukausi, mutta niitä ei ollut saapunut.
Kuolon hiljaisuus vallitsi kullankaivajien kohtalossa.

Kuriirit ja ratsumiehet, joita eversti Requennes oli lähettänyt kolmen,
neljän päivämatkan päähän Arispesta, mutta joille ei voitu jättää
tietoja don Estevanin retkikunnan tuntemattomasta tarkoituksesta, olivat
toinen toisensa perästä tulleet takaisin ei ainoastaan ilman uutisia --
he eivät olleet edes saaneet vähintäkään vihiä siitä suunnasta, jolle
kullankaivajat olivat lähteneet.

Lansieerien eversti tiesi, että indiaanilaisia ryövärijoukkoja oli
liikkeellä Sonorassa. Hänen vakoilijansa olivat lähettäneet tietojakin,
että muutamia uudisasuntoja Horcasitas-virran seuduilla, muiden joukossa
suuri kylä Nakomori, oli hävitetty tai hävityksellä uhattu. Mutta hän
tiesi myös, ettei saisi vaaranalaiseksi jättää päällikkyytensä alaiseksi
uskottuja sotajoukkoja suojellakseen yksityisiä, seikkailijoitten
toimeenpanemia yrityksiä, seikkailijoitten, jotka omaksi edukseen
suuremmalla rohkeudella kuin viisaudella olivat uskaltaneet lähteä aivan
intiaaniheimojen sydänmaihin saakka.

Don Estevanin kokemus oli hänelle tunnettu ja gambusinon älyn terävyys
oli kauvan rauhoittanut häntä retkikunnan kohtalosta.

Mutta kun hänellä ainoastaan oli arveluita, ei uskaltanut omalla
edesvastuullaan antaa komentoonsa uskotuille joukoille käskyä lähtemään
marssille ilman tiettyä tarkoitusta äärettömän suureen aavikkoon.

Tämän selitti hän eräänä aamuna don Juliano Romerolle, eräälle rikkaalle
maatilanomistajalle Arispen läheisyydestä, donna Villannevan omalle
veljelle, joka levottomana siitä, ettei saanut mitään tietoja, oli
tullut saamaan niitä varustusväen päälliköltä Arispessa.

»Ah! Tekö don Juliano!« huudahti eversti Requennes, kun hänen
adjutanttinsa ilmoitti ja kuljetti huoneeseen rikkaan maatilan
omistajan. »Vaikka teitä harvoin näkee Arispessa, sennor, en uskalla
sanoa mikä onnen tähti on teidät tänne saattanut, sillä aavistan syyn
teidän käyntiinne.«

»Te olette arvanneet oikein, eversti,« sanoi don Juliano, »ja minä en
salaa, että ajatus lankoni kohtalosta on tehnyt minut suuressa määrin
levottomaksi. Joku onnettomuus on varmaankin tapahtunut. Minä itse en
siinä suhteessa epäile ensinkään ja joka päivä, joka kuluu, lisää minun
tuskiani. Sanon teille kunniasanallani, että sinä päivänä, joka nyt on,
ennemmin tahtoisin kuulla jonkun pulmallisen asian, josta ainakin
voitaisiin selviytyä, kuin olla ainoastaan arvelujen varassa. Ja te
itse, tiedättekö jotain? Puhukaa, minä pyydän teitä hartaasti!«

»Minä en tiedä enempää kuin tekään,« vastasi eversti Requennes. »ja
tänään alan minä olla toivoton. Jonkun aikaa olen jo ajatuksissani
luetellut kaikkia niitä esteitä, jotka olisivat voineet kohdata
Estevania ja hänen miehiänsä matkalla. Minä olen sanonut itselleni, että
nälkä, jano, ehkäpä sairaus ovat voineet viivytellä heidän
retkikuntaansa ja pakoittanut sitä poikkeamalla suunnaltansa etsimään
vettä ja ruokavaroja. Mutta sellaisia vastuksia voitetaan sillä tarmolla
ja erä-aavikon perinpohjaisella tuntemisella, jonka Pedro Vicente omaa.
Te olette mies, don Juliano! Suokaa minulle lupa sanoa, että pelkään
jotain, joka on vielä pahempaa kuin kaikki tämä.«

»Mitä sitte?«

»Indiaaneja!«

»Indiaaneja!« vastasi don Juliano. »Niitä voipi tosin kohdata parvittain
Sonorassa, mutta ei ole syytä pelätä, että he uskaltaisivat hyökätä
lukuisan ja hyvillä aseilla varustetun matkueen kimppuun.«

»Siinä te erehdytte, ystäväni. Suuri kiihko vallitsee apakilaisheimojen
kesken katteini Gil Perezin älyttömän ja julman väkivallan perästä ja
indiaanit tulevat nyt suurilla sotajoukoilla, joilla ei ole muuta
tarkoitusta kuin kosto. Minä en väitä, että don Estevan väkineen on
langennut näiden käsiin, mutta minä epäilen suoraan sanoen, että heitä
piiritetään ja he ovat antautuneet tai tulevat antautumaan.«

»Ajatteletteko todellakin, mitä sanotte, eversti?« kysyi don Juliano
levottomampana kuin koskaan. »Minun sisareni, minun sisarentyttäreni
noitten armottomien roistojen vallassa.«

»Ehkäpä ei kaikki vielä ole kadotettua«, vastasi eversti Requennes.
»Minä tunnen Villannevan ja tiedän, että hän, jos hänen kimppuunsa
äkkiarvaamatta hyökätäänkin, ymmärtää puolustaa itseänsä. Jos kaikki
vaan olisi minun vallassani, olisin jo monta päivää sitte lähtenyt
joukkoineni erämaahan. Mutta minä ainoastaan kysyn, onko minulla
oikeutta paljastaa Arispea ja käyttää hallituksen sotajoukkoja
viedäkseni apua pitkän matkan päähän yksityisten eduksi edes tietämättä
ovatko ja missä nämä edut ovat vaarassa?«

»Don Estevanin yrityksellä,« väitti don Juliano vastaan, »on hyvin suuri
merkitys ja se voipi tuottaa koko maalle suurta onnea. Eversti, te ette
tarvitse jättää Arispea ilman puolustusta. Minun peonini, aseilla
varustettuina ja ratsain, asetan teidän käytettäväksenne. Kaikki
valmistukset ovat jo toimitetut ja voivat he jo olla täällä tänään.«

»Kun annetaan lähtökäsky sotajoukolle, niin täytyy tietää _mihin_ heitä
käsketään,« vastasi eversti. »Ja juuri sitä minä en tiedä. Te
muistanette, että don Estevan itsekin, kun hän läksi matkalle, ei
läheskään tuntenut sen paikan todellista asemaa, jonne gambusino aikoi
häntä johdattaa. Ei ollut tällekään helppoa antaa hänelle aivan tarkkoja
tietoja; Sonoran kartta on vielä piirustamatta. Sonora on miltei ääretön
ja minä en ole saanut mitään tietää vakoilijoitteni kautta. Omasta
puolestani en epäile, että don Estevan ja hänen väkensä ovat indiaanein
piirittämiä. Mutta missä? Sanokaa se, sennor, ja minä annan heti
paikalla käskyn satuloimaan hevoset, vaikken ensinkään tiedä,
hyväksyisikö hallitus toimenpidettäni erittäinkin siinä tapauksessa,
että se ei onnistuisi.«

Don Juliano jäi muutamiksi hetkiksi ääneti ja nousi sen perästä
päättävällä ryhdillä.

»Eversti,« sanoi hän, »minä ymmärrän teidän epäilyksenne. Te olette
vastuunalainen hallitukselle niistä sotajoukoista, jotka ovat teidän
komentonne alaisia. Mutta minua eivät kauvemmin enää mitkään epäilykset
voi pidättää ja aamulla kun aurinko nousee, lähden minä liikkeelle
väkineni, joka on hyvästi aseilla varustettua ja ratsain. Kaikkea muuta
kärsin mieluummin kuin tätä epävarmuutta, joka minua vaivaa.«

»Te olette oikeassa, don Juliano,« sanoi eversti. »Ja jos minä itse en
voikaan heittää koko rykmenttiäni tähän seikkailuun, niin on minun
oikeuteni vieläpä velvollisuutenikin lähettää pari, kolme eskatroonaa.
Cecilio,« lisäsi hän kääntyen ordonnansiupseerinsa puoleen, »tehkää
hyvin ja sanokaa majori Garcialle, että minun nyt heti pitää puhutella
häntä.«

Nuori upseeri meni, mutta tuli melkein tuokiossa takaisin.

Nyt juuri kuului eversti Requennesin asuntoon asti tavaton melu torilta.

»Huomatkaa,« sanoi nuori upseeri, »te odotitte sanansaattajaa, herra
eversti, ja minä luulen, että tuolla ulkona on sanansaattaja, jota
väkijoukko tuopi tänne.«

Eversti ja don Juliano syöksyivät ikkunaan.

Arispen suurella torilla lähestyi nuori ratsumies, kalpea, raukeilla
kasvonpiirteillä, vaatteet epäjärjestyksessä, tomun peittämänä.

Mutta ratsastaja, joka epäilemättä tunsi, että voimat olisivat lopussa
niin pian kuin asettaisi jalkansa maahan, teki kädellänsä liikkeen sitä
taloa kohden, jossa Arispen kaupungin päällikkö asui.

Tehdäkseen tämän liikkeen selvemmäksi kohotti hän päätänsä.

Eversti tunsi hänet ja puristi kuumeentapaisesti don Julianon kättä.

»Taivaan tähden!« huudahti hän. »Ellen näe väärin, niin ratsastaja ei
ole kukaan muu kuin nuori Tresillian!«

Se oli todellakin hän, jonka viiden päivän ja viiden yön hurjan
ratsastuksen perästä oli onnistunut päästä Arispeen.

Nuoren miehen voimat olivat lopussa.

Neljäkolmatta tuntia sitte oli hänen vesileilinsä tyhjentynyt ja hänen
ruokavaransa loppuneet eikä hän sen koommin ollut syönyt eikä juonut.

Kun hän havaitsi everstin, ei hän jaksanut muuta kuin ottaa esille
kirjeen, jonka Estevan de Villanneva oli hänelle uskonut ja näyttää sen
liikkeellä, joka ilmaisi enemmän kuin kaikki sanat.

[Kuva: Nuori ratsastaja jaksoi ainoastaan ottaa esille kirjeen ja
näyttää sen everstille.]

Eversti, itse yhtä liikutettuna kuin don Juliano, avasi sylinsä häntä
vastaan.

Mitä uutisia toi Henry mukanaan? Oliko matkue suotuisimmassa
hyvinvoimisessa? Taikka oliko _hän_ ainoa elossa oleva täydellisen
tappion perästä?

Henry, jota väkijoukko yhä edelleenkin ympäröi, ehti talolle, hyppäsi
alas hevosensa selästä ja heitti rahustimet lansieerin käsiin, jonka
eversti oli lähettänyt häntä vastaan.

»Voinko luottaa siihen, että hoidatte jaloa eläintäni?« sanoi hän.

»Niinkuin itseenne, sennor,« vastasi sotamies. »Hevonen aina ennen
ratsastajaa, se on niinkuin olla pitää.«

Henry pisti lansieerin kouraan jotain, joka piti olla hänelle
lisäkehoitukseksi ja astui taloon.

Eversti ja don Juliano riensivät häntä vastaan.

»Te tuotte mukananne epäilemättä huonoja uutisia,« kysyi
maatilanomistaja.

»Ne ovat kaukana hyvistä,« vastasi Henry. »Mutta te saatte paremman
selon asiasta, kun herra eversti lukee tämän don Estevanin kirjeen.«

Eversti otti kirjeen, avasi sen nopeasti ja luki ääneen:

      »Rakas veli!

Jos Jumala sallii, että sinä kerran saat lukea näitä riviä, niin on hän
meille ollut armollinen. Me olemme mitä tukalimmassa asemassa, joka
päivä päivältä tulee yhä huonommaksi: kaikkein julmimman
apakilaisheimon, kojoteerojen piirittäminä keskellä erämaata. Rohkea
nuori mies, joka jättää sinulle tämän kirjeen, on kertova kaikki
yksityiskohdat asemassamme, joka luonnollisesti vielä on pahentunut
sillä aikaa, mikä on kulunut hänen lähtönsä perästä. Minä sanon
ainoastaan, että henkemme riippuu yksistään sinusta ja ettei meille,
ellet apuun lähde, mitään muuta jää jälelle kuin kuolema.

      Estevan.«

»Kaiken kautta, joka on minulle rakkahinta maailmassa, meidän täytyy
pelastaa heidät!« lausui rajusti eversti. »Kunhan vaan vielä olisi
aikaa. Nuori mies, oletteko valmis palvelemaan meitä oppaana?«

Hän huomasi nyt, että sanansaattaja, vaivojen ja puutteiden väsyttämänä
melkein hengetönnä oli vaipunut alas tuolille riippuvin käsivarsin ja
pää leväten toista olkapäätä vasten.

Hän käski ordonansinsa niin pian kuin mahdollista valmistamaan
ravitsevan aterian sekä antoi nuorelle Tresillianille niellä muutamia
tippoja konjakkia. Tämä virkistyi vähitellen.

»Antakaa anteeksi, sennor,« sanoi eversti, »mutta kauhea uutinen, jonka
toitte mukananne, saattoi meidät unhottamaan sen surkean tilan, jossa te
itse olette. Minä pyydän, älkää sanoko sanaakaan ennenkuin olette
tointunut täydellisesti.«

Siinä tuokiossa tuli palvelija, joka kantoi tarjottimella kylmää lihaa,
hedelmiä ja pullon hyvää viiniä.

Henry alkoi ahmia, mutta kun oli tyydyttänyt ensi nälkänsä, ajatteli
hän, että tuolla kaukana vuorella mahtoi nälkä osoittautua vielä
uhkaavampana ja taipumattomampana. Hän kääntyi eversti Requennesin
puoleen ja lausui:

»Herra eversti, te olette lukeneet don Estevanin kirjeen. No niin, jos
tahdotte pelastaa hänet ja ne, jotka ovat hänen seurassaan, kiiruhtaa
aika jo lähtemään matkaan. Suokaa anteeksi, että niin kauan olen ollut
lausumatta näitä sanoja.«

Eversti rauhoitti häntä sotilaallisella hyvänsävyisyydellä:

»Syökää nuori mies! Sillä aikaa voitte vähitellen antaa meidän tietää
mitä tarvitsemme. Muuten on minun ryhdyttävä tarpeellisiin
valmistuksiin, emmekä voi lähteä matkalle ennenkuin aamulla päivän
koittaessa.«

»Ennen kaikkea,« keskeytti don Juliano, »missä ovat meidän ystävämme?«

»Verrattain hyvässä turvassa,« sanoi Henry, »jos heillä vaan olisi
ruokavaroja, mutta tätä nykyä taitavat heidän varansa olla tyhjennetyt.
Tuntevatko herrat paikan aavikossa, jota kutsutaan Salaperäiseksi
vuoreksi?«

»Ensi kertaa en kuule sitä nimeä,« sanoi eversti.

»Minä puolestani olen nähnyt sen,« sanoi don Juliano. »Vai niin, oliko
se tuo salaperäinen tarkoitus, jonne gambusino teidät vei?«

Henry Tresillian kertoi nyt mitä oli tapahtunut, hän puhui janosta, joka
oli vaivannut sekä ihmisiä että eläimiä sekä siitä onnesta, joka
matkueella oli ollut, kun se ajoissa ennätti järvelle ja vuorelle, ja
gambusinon valppauden kautta oli voinut löytää turvapaikan tuolla
ylhäällä samassa tuokiossa, kuin luvultaan paljoa monilukuisempien
indiaanein tulo ilmoitettiin.

»Kuinka paljon on kojoteeroja?« kysyi eversti.

»Noin viisisataa, mutta heidän lisäkseen on luultavasti tullut toinen
joukko, jossa on noin kaksisataa miestä ja joka, Pedro Vicenten arvelun
mukaan, on tehnyt rosvoretken Horcasitas-joen rannalle ryöstämään
muutamaa huonosti puolustettua uudisasutusta.«

»Se on valitettavasti kyllä aivan totta,« sanoi eversti. »He ovat jo
muutamia aikoja tehneet hyökkäyksiä liian rohkeita uudisasukkaita
vastaan, jotka eivät ole tahtoneet noudattaa meidän neuvojamme. Kaikissa
tapauksissa tulemme viipymättä lähettämään heille apua. Mitä don
Estevaniin ja hänen väkeensä tulee,« lisäsi hän, »niin huomaan, että
asema vaatii retkeä kaikkien sotataidon sääntöjen mukaan ja että teidän
apujoukkonne eivät ole liiaksi, don Juliano. Oletteko varma, sennor
Tresillian, että voitte saattaa meitä lyhintä tietä? Me emme saa
hetkeäkään kadottaa!«

Nuori englantilainen hymyili.

»Herra eversti! Minä tarvitsin viisi vuorokautta tullakseni suorinta
tietä esteiden poikki, jotka olisivat voittamattomia sotajoukolle, mutta
meidän tulee ne välttää. Ellemme seitsemän päivän kuluessa näe
meksikolaista lippua liehuvan vuoren huipulta, niin olen minä siitä
edesvastauksessa.«

»Hyvä,« sanoi eversti, »minä kiitän teitä. Teidän isänne saa ylpeillä
sellaisesta pojasta. Ja nyt,« jatkoi hän kääntyen don Julianon puoleen,
»kootkaa kaksi sataa uljaimpia miehiänne ja liittykää meihin päivän
valetessa Arispen ulkopuolella.«

»Luottakaa minuun,« sanoi don Juliano Romero.

Hän poistui nopeilla askelilla.

Hänen maatilansa sijaitsi melkoisen matkan päässä kaupungista ja
ehtiäksensä koota väkensä määrättyyn aikaan, oli hänen pitäminen
kiirettä.

Tilanhaltijan mentyä antoi eversti kutsua kaartinupseerin ja antoi
hänelle käskyn niin pian kuin mahdollista kokoomaan lansieerirykmentin
Zacastecaan rykmenttiupseerit.

Se ei vaatinut paljoa aikaa.

Huhu nuoren englantilaisen tulosta oli kohta levinnyt kaupunkiin ja oli
yleisenä puheluaineena.

Nuoren miehen ilmestyminen puoleksi väsyksiin ajetulla hevosella oli
pannut kuvitusvoiman liikkeelle ja niinkuin usein tapahtuu, oli arvattu
melkein oikein. Vieläpä oli Salaperäisen vuoren nimeä lausuttu
ihmisjoukossa ja salaman nopeudella oli se uutinen levinnyt, että
Villannevan ja Tresillianin matkue oli joutumaisillaan villien käsiin,
ellei jo ollut joutunutkin.

Huuto »Los indios! Los indios!« kaikui läpi koko kaupungin ja kun
Zacatecas-lansieerien torvi toitotti jokaisessa kadun kulmassa, tiesivät
kaikki, että rykmentin piti lähteä ulos aavikolle.

Muutamat kuvittelivat jo, että apakit uhkailivat kaupunkia.

Sinä yönä ei kukaan nukkunut Arispessa ja kun päivän ensi koitossa
lansieerit asettuivat suurelle torille nuori Tresillian etunenässä
everstin rinnalla, tervehdittiin heitä huudoilla, jotka eivät koskaan
tahtoneet vaieta.

Kaikki eskadroonat oivallisilla aseilla varustettuna ja ratsain,
kulkivat päällikkönsä ohitse, ennenkuin alkoivat tuon pitkän
ratsastuksen ulos erämaahan. Sen perästä seurasi kuormasto vaunuja,
kuormana ruokavaroja, vettä ja rehuja sekä ambulanssivaunuja
haavoitettuja varten.

Vähän matkaa Arispen ulkopuolella yhtyi don Juliano Romero ja hänen
kaksi sataa peoniansa säännölliseen ratsujoukkoon, jonka keskellä
kuljetettiin muutamia tykkejä.

Tilanomistaja ratsasti koko joukon etunenässä ynnä eversti Requennes ja
Henry Tresillian, joka koko yön hyvästi levättyänsä näkyi täydellisesti
voimistuneelta vaivoistaan, ja koko ratsastajajoukko ohjasi tahdikkaassa
juoksussa matkaansa Salaperäistä vuorta kohden.



Yhdeksästoista luku.

Viimeinen urotyö.


Kymmenen päivää sanansaattajan lähdön perästä saivat Salaperäisen vuoren
nälistyneet ja epätoivoiset asukkaat todistaa näytelmän, joka suuressa
määrin oli omiaan lisäämään heidän tuskiansa.

Jälkeen puolen päivän näkivät he taivaan rannalla pitkän jonon
ratsastajia, jotka heti tunsivat villeiksi.

Ne olivat kojoteeroja, jotka palasivat retkeltään Horcasitaan rannoilta.

Siinä määrässä kun he verkkaan lähenivät -- jokaisella ratsastajalla oli
raskas kuorma saalista -- enenivät meksikolaisten tuskat.

Niin kauvan kuin piiritetyn kaupungin asukkailla on tarpeeksi mistä
elää, eivät he koskaan ajattele onnetonta loppupäätöstä. Pommitus ei
läheskään peloita heitä niin paljon kuin elintarpeiden puute. Mutta kun
nälänhätä alkaa -- hyvästi silloin tarmo.

Kojoteerot, jotka kyllä tunsivat piiritettyjen tilan, ohjasivat matkansa
llanolla niin, että tulivat niin lähelle vuorta kuin mahdollista, pysyen
kumminkin ulkopuolella piiritettyjen ampuma-aseitten kantomatkaa.

Vähitellen esiintyi heidän rivinsä yhä selkeämmin llanolla, ja heidän
huutonsa kaikui meksikolaisten korvissa -- kerskailevia, riemastuneita
huutoja.

Kahden ratsastajarivin välissä kulkivat miehiset valkoiset vangit
sidottuina parittain, vaatteet repaleiksi revittyinä ja verta vuotavin
jaloin. Useimmat ratsastajista kulettivat naista, joka makasi
poikkipuolin hevosen selässä.

Takana seurasi ryöstettyä karjaa, heidän sotasaaliinsa, jota
armottomasti ajoivat villit ratsumiehet, jotka molemmin puolin
seurasivat laumaa.

Ja mikä ylhäällä vuorella enin herätti alakuloista mielialaa siinä
määrin kuin joukko sitä läheni, oli vangittujen valitukset, jotka
välistä kaikuivat voimakkaammin kuin juopuneitten kojoteerojen ulvonta.

Ryöstäessään uudisasuntoa, jonka olivat polttaneet ja hävittäneet,
olivat he löytäneet monta ankkuria paloviinaa, jota ahkerasti olivat
käyttäneet pitkin matkaa sillä seurauksella, että piiritetyt olivat nyt
näkevinänsä joukon pahoja henkiä.

Mielentilassa, jossa meksikolaiset nyt olivat, piti tämän näytelmän
tehdä heihin kauhean vaikutuksen.

Kymmenen päivää oli kulunut ja odotetun avun asemesta saivat he nähdä
rääkätyitä vankeja, jotka kohta päättäisivät kärsimyksensä
marttiirapaalussa.

Pedro Vicente, joka kumminkin oli enemmän tottunut vastoinkäymisiin kuin
kullankaivajat, ei jaksanut hillitä itseänsä. Seisten vuoriylängön
reunalla hän viskeli herjaussanoja ohitse ratsastavia apakeja vastaan,
jotka ylpeinä antoivat hevostensa tehdä pyörähdyksiä piiritettyjen
silmien edessä.

Sennora Villanneva ja hänen tyttärensä Gertrudes eivät enää jättäneet
telttaansa. Huolimatta heidän palavista rukouksistaan ei mitään näkynyt
eteläisellä taivaan rannalla, ei vähintäkään merkkiä. Vielä enemmän
taipuvaisia kuin miehet selittämään kaikkea pahimpaan päin, he
ajattelivat, että Henry Tresillian ei ollut jaksanut taivaltaa matkaa
vuorelta Arispeen ja että hän, vaikkei olisi joutunutkaan apakien
käsiin, oli sortunut jonkun vaaran alle -- niistä vaaroista, joita
aavikko alituisesti tarjoaa monin tuhansin.

Turhaan koetti gambusino selittää heille, että aseellinen sotajoukko
kaikkine varustuksineen ei samoa aavikon läpi yhtä nopeasti kuin
yksinäinen ratsastaja väsymättömällä hevosella, joten ei aikaa vielä
yhtään ole kadotettu. Kojoteerojen kamalat kujeet piiritettävien
näkyvissä ajoivat näiden epätoivon ja arkamielisyyden äärimmäisiin asti.

Kaikkien tarmo oli, niinkuin sanottu, häviämäisillään, eikä kauvemmin
enää sanottu: »mitä on tehtävä?« vaan: »kuinka kauvan tätä kestää,
ennenkuin kaikki on lopussa?«

Rintavarustuksen takana ja ylätasangolla olivat sillä välin ruutimiinat
kaivetut. Gambusino itse oli ottanut sytyttääkseen ne määrättynä
hetkenä, kun teeskennellyn hyökkäyksen perästä oli onnistuttu
viekoittelemaan apakit ylös veden uurtamaan.

Itse don Estevan, joka oli ollut niin tyynellä mielellä ja rohkea aina
tähän saakka, alkoi epäillä ja näytti Pedro Vicentelle sitä
sytytyslankaa, joka oli toisen ruutimiinan kanssa yhteydessä:

»Tuossa näemme viimeisen turvamme. Ja mitä ennemmin, sitä parempi.«

»Don Estevan,« vastasi gambusino äkäisesti, »minä en enää tunnekaan
teitä.«

Hän kääntyi sen perästä Tresillianin puoleen:

»Uskotteko tekin, että epätoivon hetki on tullut?«

»Minä olen valmis uskomaan kaikkea,« vastasi englantilainen, »mutta
ennenkuin kuolemme, pitää meidän saada loistavasti kostaa!«

»Me tulemme kostamaan, eikä mitään saa puuttua tältä juhlallisuudelta,«
sanoi gambusino. »Kaikki on järjestetty ja me olemme heidän henkensä
herroja yhtä varmasti kuin omammekin.«

Kun äsken tullut indiaanijoukko niin hitaasti kuin mahdollista oli
kulkenut kapeissa joukoissa meksikolaisten ohitse, ohjasi se tiensä
Zopiloten leiriin, jossa sitä tervehdittiin koko illan hurmaantuneella
riemastuksella.

Yön tullen sytyttivät kojoteerot suuria tulia ja aavikon hiljaisuutta
häiritsivät ainoastaan vahtimiesten kurkkuäänet.

Useimmat nukkuivat vuorella. Ainoastaan päälliköt valvoivat sekä tusina
tarmokkaita miehiä, joitten luottamus Henry Tresillianiin ei ollut
loppunut ja joitten mielestä oli kestettävä niin kauvan kuin suinkin,
ennenkuin tartuttiin hätäkeinoihin.

Kaksi heistä oli edellisenä yönä toimittaneet yhden niistä uskomattoman
uskaliaita urotöitä, jotka melkein menevät edemmäksi kuin mitä
inhimilliseksi rohkeudeksi voipi kutsua.

He olivat kaksi Anguazin ja Barralin ystävää, niitten kahden onnettoman
uhrin, josta jo olemme puhuneet.

He olivat havainneet, että indiaanein vahtimiehet olivat ositetut
kaksittain vissin välimatkan päähän toisistaan vuoren juurella ja että
nuo kaksi viimeistä, jotka olivat kauvempana, voitiin yllättää, jos
laskeuduttiin alas samaa tietä kuin Henry oli mennyt. He olivat
päättäneet, että nämä kaksi vahtimiestä, niin pian kuin oli tullut yö,
saisivat maksaa molemman marttiiran kuoleman.

Tässä tarkoituksessa olivat he suostuneet kolmen kullankaivajan kanssa,
joita oli salaisuuteen otettu, että nämä hinaisivat heidät alas
llanolle, niinkuin ennen nuoren Tresillianin. Kun he kerran olisivat
siellä alhaalla, oli heidän aikomuksensa tehdä kierroksen vuoren ympäri
aivan vuoren seinää myöten veitsi hampaitten välissä ja
silmänräpäystäkään kadottamatta lähettää nämä vahtimiehet, kumpainenkin
miehensä, toiseen maailmaan. Menestyminen oli riippuva heidän
liikkeittensä nopeudesta.

Heillä oli kyllä mahdollisuus joutua kiinni ja löytää varman kuoleman
tässä seikkailussa. Mutta silmä silmästä, hammas hampaasta. Ja eikö
heillä ollut täysi vapaus ampua luoti otsaansa, jos ei seikka heille
luonnistuisi?

Kaikki meni niinkuin oli päätetty. Verrattomalla ketteryydellä olivat he
upottaneet puukkonsa juurta myöten lähimpänä seisovien vahtimiesten
rintaan, ennenkuin nämä olivat ennättäneet päästää ääntäkään ja sen
perästä palanneet yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin sekä antaneet
hinata itsensä ylös vuorelle.

Päivän ensi koitossa näkivät piiritetyt nuo kaksi vahtimiestä
liikkumattomina makaavan selällään sekä villijoukon ympäröimänä, joka
oli samalla raivossaan ja hämmästyneenä tästä selittämättömästä
tapauksesta.

Villien huudosta huomasi don Estevan kohta, mitä oli tapahtunut, mutta
häneltä puuttui uskallusta käydä rankaisemaan tätä liian rohkeata
rikosta sotakuria vastaan. Hän, niinkuin muutkin päälliköt, ei ollut
asiasta tietävinäänkään, mutta olisi mielellään tahtonut puristaa
uskalikkojen käsiä. Hän pyysi gambusinoa estämään, ettei sellaista enää
uudistettaisi ja antoi asianomaisille viittauksia, että heidän urotyönsä
voisi johtaa siihen, että apakit löytäisivät tien, jota nämä olivat
kulkeneet.

Anguaz ja Barral olivat kostetut, mutta asema ei ollut muuttunut. Löytyi
kaksi indiaania vähemmän, siinä koko asia. Vielä löytyi tarpeeksi monta
korvaamaan näitä ja vähentämään linnoituksen puolustajien lukua, ellei
apua tulisi.

[Kuva: Anguaz ja Barral olivat kostetut.]

Yhdestoista päivä alkoi samalla yksitoikkoisuudella ja vielä suuremmalla
tuskalla kuin edellinen.

Mitä lähemmäksi tultiin sitä aikaa, joksi avuntuonti oli laskettu, sitä
kärsimättömimmiksi tulivat nuo kumpaisetkin vaihtoehdot: toiveet ja
pettyneet toiveet.

Robert Tresillianin epävarmuus poikansa kohtalosta, ne synkät
aavistukset, joilla tämä epävarmuus täytti hänen ja hänen kumppaliensa
sielun, ajoi heidän kärsimättömyytensä ja vihansa vimmaan saakka ja
jokainen ehdotti mitä mahdottomimpia tuumia.

Gambusino yksin pysyi järkähtämättömän kylmäverisenä ja piti lujasti
puoliansa kaikkia muita vastaan.

»Toivottomuuden, tuskaantumisen ja hajaumuksen hetki ei ole vielä
tullut,« sanoi hän. »Kukapa tietää, eikö apu ja vapautus jo ole lähellä.
Pitää antaa tapauksille aikaa kehittyä. Jos pelastajat ovat matkalla,
seikka, jota minä en epäilekään, niin ovat he voineet kohdata
aavistamattomia esteitä ja rykmentti ei kulje yhtä nopeasti kuin
yksinäinen ratsastaja. Ellei neljäntoista päivän perästä apua ole tullut
Arispesta, no silloin, mutta vasta silloin on hetki tullut lentää ilmaan
vihollistemme kanssa. Ajatelkaas, jos ainoa kiitos, jonka Henrylle
antaisimme, olisi se, että takaisin tultuaan saisi nähdä kuolleet
ruumiimme hujan hajan voittajiemme ruumisten kanssa? Sennores, jos
kärsivällisyys on vaikein kaikesta urhoollisuudesta, niin on sen
omaaminen meidän asemassamme myös välttämättömintä.«

Gambusinon sanat olivat kullan arvoisia, eivätkä nekään, joille hän ne
lausui, olisi niitä epäilleet, jos olisivat voineet nähdä mitä tapahtui
aavikolla noin kahdenkymmenen peninkulman päässä vuoresta, sekä jos
olisivat kuulleet, mitä siellä lausuttiin.



Kahdeskymmenes luku.

Viimeisen päivän ilta


»Tuo kalliokasa, tuo graniittilinna, jonka näemme tuolla kaukana,
olisiko se Salaperäinen vuori?« kysäsi eversti Requennes kääntyen
samalla Henry Tresillianin puoleen.

»Aivan niin, herra eversti,« vastasi nuori englantilainen, joka ratsasti
everstin rinnalla ja oli oppaana Zacatecas-lansieereille.

»Vihdoinkin!» sanoi eversti helpoituksen huokauksella. »Tiedättekö mitä,
nuori mies, minä aloin jo joutua epätoivoon. Mutta sanokaa minulle te,
joka jo olette matkustaneet tätä tietä, kuinka pitkä on teidän
mielipiteenne mukaan se matka, joka eroittaa meidät siitä? Minä
tahtoisin panna vetoa, että sinne on noin parikymmentä peninkulmaa.«

»Silloin te voittaisitte, herra eversti. Kun me matkustimme tästä ohitse
-- minä tunnen tämän vaivaispalmun, johon Pedro Vicente on leikannut
nimensä -- muistan hänen sanoneen, että vielä kahdenkymmenen peninkulman
matka eroittaa meidät vuoresta.«

Näitten kahden takana, jotka keskenänsä puhelivat, ratsasti
lansieerirykmentti hyvässä järjestyksessä. Vähän loitompana nähtiin don
Juliano Romeron peonit vähemmin järjestetyssä joukossa, mutta miehet
olivat voimakkaita, täydellisiä ratsumiehiä ja miehuullisin into loisti
heidän kasvoiltansa.

Kepeä tykistö seurasi perässä; voimakasten hevosten vetämänä pyöri se
ilman räminää hiekassa.

Viimeiseksi tuli vielä eskadroona lansieereja, jotka muodostivat
jälkijoukon.

Huolimatta niistä esteistä tai oikeammin sanoen vaikeuksista, jotka
kohtasivat lukuisan sotajoukko-osaston marssia, eivät eversti
Requennesin pojat olleet aikaa hukanneet.

Mutta tokko he ehtisivät ajoissa perille? Tämän kysymyksen tekivät
eversti ja Henry kumpikin itsellensä.

Salaperäinen vuori näkyi taivaan rannalla, mutta matka oli vielä liian
pitkä, että pieni armeija olisi voinut nähdä indiaanein leirin.

»Nuori mies,« sanoi eversti kääntyen Henry Tresillianiin, »me olemme
melkein retkemme päässä ja teitä me saamme kiittää siitä. Mutta aina
siitä hetkestä saakka kuin läksimme Arispesta, ei sydämmeni ole ollut
niin ahdistettuna kuin nyt.«

»Mutta mitä te ajattelette, eversti?« sanoi don Juliano, joka samassa
tuokiossa liittyi heihin. »Emmekö juuri lähesty pelastumisen hetkeä?«

»Kuka ties,« sanoi eversti surullisella katseella. »Oletteko aivan varma
siitä, että he ovat vuorella? Voitteko varmaan vakuuttaa, etteivät he
vielä ole antautuneet?«

»Sen teen minä, sennor,« keskeytti Henry Tresillian vilkkaasti.

»Te väitätte sitä, nuori ystäväni,« sanoi eversti leppeästi, »mutta
miten voitte tietää siitä? Yksitoista päivää on kulunut siitä, kuin
teidän onnistui pujahtaa pakoon ja te olette itse sanonut meille, että
asema silloin oli toivoton.«

»Antakaa anteeksi, herra eversti,« sanoi Henry Tresillian, »suokaa
lainata kaukoputkeanne tuokioksi.«

»Mielelläni,« vastasi eversti, »mutta välimatka on liian pitkä
voidaksenne nähdä piiritettyjä, jos kohta vielä olisivatkin vuorella.«

»Se on yhdentekevä,« sanoi Henry, »en minä heitä tahdo katsoakaan.«

»Mitä sitte?« kysyivät eversti ja don Juliano yht'aikaa.

Henry Tresillian, joka asetti kiikarin silmiensä eteen, ei vastannut.

Hän tarkasteli taivaan rantaa suurimmalla levottomuudella.

Äkkiä päästi hän riemuhuudon ja lausui jättäen kiikarin eversti
Requenneelle:

»Jumala olkoon kiitetty! He ovat vielä siellä!!!«

[Kuva: "Jumala olkoon kiitetty. He ovat vielä siellä!!!"]

»Mitenkä te sen tiedätte?« kysyi eversti.

»Katsokaa oikealle, herra eversti. Ettekö huomaa vuoren korkeimmalla
huipulla juovaa, joka muodostuu taivasta kohden. No niin, se on Meksikon
lippu, jonka don Estevan on antanut nostaa vuoritasangon korkeimmalle
paikalle. Ei kukaan muu voisi panna huomiota juovaan, mutta minulle se
on merkki, että vielä pitävät puoliansa tuolla ylhäällä. Me olemme
sopineet, ettei lippu lakkaa liehumasta, ennenkuin kaikki on lopussa.«

»Taivaan tähden, te puhutte totta, nuori mies! Ja minä en tiedä onko
siinä näköhäiriötä, mutta luulen eroittavani kotkan, joka täältä nähden
on kuin pilkku »i«:n päällä. Ooh! Me emme siis ole tulleet liian myöhään
pelastaaksemme ystäviämme ja vihdoin olemme myös tilaisuudessa
kurittamaan aavikon piraatteja.«

Uutinen jatkui tuokiossa jälkijoukkoon ja kuormastoon asti ja innostus
tuli yleiseksi.

Ei oltu siis aivan turhaan matkustettu tätä pitkää tietä erämaassa
armottomasti polttavan auringon alla.

Matkustamisen nopeus oli vaistomaisesti kasvanut.

Sotainen värähdys virtasi kaikkien rivien läpi. Jokainen tarkasteli
aseitansa, katseli luotivarastoa revolvereissaan, antoi väkipuukon
juosta tupessaan ja sapelin huotrassaan.

Tämä tapahtui yhdennentoista päivän melkein keskivaiheilla, kun tuska
vuorella oli noussut korkeimmilleen.

Eversti Requennesta, joka oli mies suurella kokemuksella, ei myöskään
voitu syyttää kevytmielisyydestä. Hän ratsasti eskadroonasta
eskadroonaan ja tarkastaen väkeänsä kysyi hän ylemmiltä upseereilta,
jotka olivat hänen päällikkyytensä alla, mitä valmistavia toimia olivat
tehneet.

Neuvoteltuaan yksitellen jokaisen kanssa antoi hän käskyn seisattumiseen
ja kysyi koottuansa heidät kaikki, eikö heidän mielestään ollut parasta,
niin pian kuin oli päästy kanuunain ampumamatkalle, alkaa
tykistöhyökkäyksellä.

Kaikki myönsivät niin vilkkaasti, että varovainen eversti jo rupesi
epäilemään. Kaikki paitsi vanhaa majoria, joka ei vielä ollut virkkanut
sanaakaan. Eversti pyysi häntä lausumaan ajatuksensa.

Majori, vanha sotauros, joka virkapuvussaan oli harmaantunut ja
kolmenkymmenen vuoden kokemuksen kautta tullut tutustumaan tällaiseen
sodankäyntiin, ei viivytellyt vastaustansa, kun häneltä suoraan
kysyttiin:

»Eversti,« sanoi hän, »älkää unhottako, että nämä apakit eivät tiedä
mitään siitä, että olemme läheisyydessä ja että meidän, hävittääksemme
heidät kokonaan yhdellä iskulla ja toimiaksemme vähimmällä mahdollisella
tappiolla ennemmin pitää äkkiarvaamatta hyökätä heidän kimppuunsa kuin
tykinlaukauksilla ilmoittaa, että ovat meidän vallassamme. Minä pidän
viisaampana, ettemme käy hyökkäämään, ennenkuin suurimmassa
hiljaisuudessa olemme kiertäneet heidät ja katkaisseet heiltä kaiken
mahdollisuuden pääsemään peräytymään.«

»Hyvät herrat,« sanoi eversti Requennes kääntyen upseeriensa puoleen,
»kun minä paremmin asiata ajattelen, niin pitää meidän hyväksyä majorin
mielipide. Siinä on ainoastaan yksi epäkohta, nimittäin se, että meidän
hyökkäyksemme tulee lykkäytymään muutamia tuntia. Mutta mitä se
merkitsee, kun viivytys tulee turvaamaan tulosta?«

»Eversti on aivan oikein ymmärtänyt minut,« sanoi tuo vanha ruutiukko,
»minulla on yhtä kiire kuin kaikilla muillakin, mutta me toimimme, se on
tietty, paremmin yön tultua. Parasta olisi, jos me, tutustuessamme
asemaamme päivän aikana, jakaisimme väkemme osastoihin puoliympyrän
muotoon, jonka äärimmäiset päät liittyisivät vuoreen. Sitte kun sillä
tavalla olemme kiertäneet apakit, niin olisipa senkin seitsemän satoja
tuhansia miljooneja miljaardeja säihkyviä granaatteja, ellemme sulkisi
heitä ikäänkuin hiiren loukkuun!!!«

Kaikki taputtivat käsiään majorin lyhyille ja loppupuolella niin
ponteville sanoille, ja eversti, joka oli innoissaan siitä, että oli
voittanut sen tarkoitusperän, jota hiljaisuudessa oli tarkoittanut,
antoi loppukäskynsä.

»Pääasia on tätä nykyä, ettemme ota askeltakaan eteenpäin. Muutamien
tuntien lepo on sitä paitsi kaksin kerroin virkistävä sekä miesten että
hevosten kestävyyttä.«

Itse Henrykin, joka oli kiihkeämpi kuin kukaan muu, väistyi sellaisia
järkeviä syitä kuullessaan.

Everstinsä käskystä ryhmittyivät upseerit heti joukkojensa etunenään.
Jokainen eskadroonan päällikkö otti vastaan asianomaisia käskyjä ja
lansieerirykmentti Zacatecas hajosi puoliympyrään, jonka laajuus tuli
supistumaan sitä myöten mikäli tultiin vuorta lähemmäksi.

Toiminnan piti alkaa yön tullen.

Eversti Requennes oli, niinkuin tiedämme, kuulustellut Henry
Tresilliania kojoteerojen luvusta ja tämä oli arvostellut nämät noin
viideksi sadaksi. Siinä tapauksessa, että Horcasitas-joen
uudisasutuksiin lähtenyt retkikunta oli ennättänyt palata, löytyi vuoren
juurella noin kuusi tai seitsemän sataa apakia.

Samoilla voimilla molemmin puolin oli voitto varma, erittäinkin jos
vuoren asukkaat ottivat osaa taisteluun ja ylhäältä päin levittivät
häviötä villien joukkoon, jonka lansieerit ja peonit kohta sulkivat
rautakehään ja sapelia ja peitsiä käyttäen ajaisivat solan suuhun.

Meksikolaiset sotamiehet ja don Julianon väki odottivat
kuumeentapaisella jännityksellä yön lähestymistä.



Yhdeskolmatta luku.

Taistelu ja pelastus.


Tämän päivän loppupuolella ja melkein samaan aikaan kuin eversti
neuvotteli rykmenttinsä upseerien kanssa, heittäytyivät vuoren asukkaat
surullisten ajatusten valtaan.

Useimmissa ei enää vallinnut minkäänlaisia epäilyksiä. Rohkea
sanansaattaja oli sortunut erämaahan ja Arispen varustusväellä, joka oli
tietämättömyydessä erämaan kauheasta salaisuudesta, ei ollut tietojen
puutteessa vähintäkään ajatusta rientää hätääntyneitten maanmiestensä
avuksi.

Siitä huolimatta eivät don Estevan de Villanneva, Robert Tresillian,
insinööri ja gambusino lakanneet tutkistelemasta eteläistä taivaan
rantaa.

Sieltä oli apu tuleva ja sieltä he sitä odottivat, vaikka yhä
heikkenevillä toiveilla.

»Aurinko on maillensa menemäisillään,« sanoi don Estevan, »ja jos meidän
ystävämme eivät saavu tänään, ei meille jää muuta jälelle kuin kalliisti
myydä henkemme, sillä asemaamme emme enää voi kestää. Jälellä on vaan
puoli ruoka-annosta, jolla tuskin päivääkään voimme pidentää tuskiamme;
muuten ovat ruokavarat aivan lopussa, ja kohta saamme nähdä miten vaimo-
ja lapsiraukkamme kuolevat nälkään.«

»Me olemme haudanneet kolme tänään,« sanoi Robert Tresillian
surunvoittoisesti, »ja he eivät suinkaan kuolleet ylensyömiseen.«

Ja hän lisäsi:

»Minä en heitä surkuttele. Se on heille parempi kuin tulla korppikotkien
ja kojootien ahmittaviksi, niinkuin ehkä me itse...«

Gambusino, vaikka hänkin oli puutteen näännyttämä, värisi näitä sanoja
sanottaessa ja lausui melkein vihastuneena:

»Ei! Sata kertaa ei! Meillä ei vielä ole mitään oikeutta sanoa, että se,
mitä pelkäätte, on oven edessä. Henry ei ole joutunut hukkaan, ei mikään
anna meille aihetta epäillä hänen yrityksensä menestymistä. Minä olen
nyt kokonaista kymmenen päivää kaikin voimin koettanut vakuuttaa teitä
siitä, mutta ei kukaan tahdo ymmärtää minua.«

»Mitä te tahdotte, että ymmärtäisin,« lausui uudelleen Robert
Tresillian. »Tämän synkän ja äänettömän erämaan edessä, jossa minun
poikani...«

Ja hän osoitti käden liikkeellä eteläistä taivaan rantaa.

»Tämän erämaan kamala hiljaisuus tappaa minut, sennor Vicente,« lisäsi
hän, »ja huolimatta siitä, mitä äsken sanoitte, pitää meidän, jos don
Estevanillakin on sama ajatus kuin minulla, laskeutua alas ja epätoivon
rohkeudella syöksyä Zopiloten leiriin.«

Don Estevan lausui päättävällä äänellä seuraavat sanat:

»Tresillian on oikeassa. Minä pelkään, että te uneksitte, Pedro Vicente.
Jos aikomuksemme on, ettemme säästä vähintäkään voimaa käsivarsiimme,
niin tulevat nuo roistot ja tappavat meitä kuin viattomia lapsia. Omasta
puolestani julistan minä: ennemmin mitä hyvänsä kuin tätä toivotonta
tilaa.«

Gambusino polki kalliota vastaamatta. Kaikista piiritetyistä olivat
ainoastaan hän ja insinööri, jotka eivät vielä olleet luopuneet
toivomasta.

Hänen laskunsa oli seuraava: viisi päivää Henrylle päästäkseen Arispeen,
seitsemän päivää eversti Requenneen sotajoukoille vastakkaisessa
suunnassa matkustaakseen saman tien. Sen lisäksi vielä yksi päivä
arvaamattomia tapauksia varten -- yksi päivä vähintäänkin.

Mutta odotuksen kuumeessa ei kukaan tahtonut edellyttää sellaista
viivytystä, joka kumminkin oli niin luonnollinen. Ja yhdestoista päivä
oli tuskin loppuun kulunut, ennenkuin rohkeimmatkin pitivät kaiken
kadotettuna.

Gambusino, joka havaitsi, että kehoitukset eivät mitään auttaneet,
esitti välitysehdotuksen:

»Don Estevan! Jos emme huomenna samalla kellon lyönnillä ole havainneet
mitään tuolla kaukana« -- hän ojensi käsivartensa etelää kohden --
»käskekää silloin ja minä tulen tottelemaan teidän käskyjänne, mutta,
armosta, suokaa minulle tämä aika!«

»Huomenna,« mutisi Robert Tresillian, »aina sanotte: huomenna! Mutta
huomenna meidän työmiehemme ovat voimattomia käyttämään aseita, ehkäpä
liikkumaan paikastakin. Tiedättekö, mitä sanoivat pari tuntia sitte nuo
kaksi pelkäämätöntä poikaa, jotka omalla hengenvaarallaan kostivat
Anguazin ja Barralin kuoleman: »Ellei mitään uutta kuulu huomenna, niin
uudistamme kepposemme, mutta tällä kertaa hankkiaksemme tuolla alhaalla
jotain syötävää. Uskokaa minua Villanneva, niin pian kuin yö on käsissä,
pitää teidän käskeä insinööriä avaamaan tykkitulen villien leiriä
vastaan. Se tulee olemaan merkki meille kuolemaan, mutta kuolemaan
ainakin urhoollisina miehinä ase kädessä.«

»Minä jätän vielä Pedro Vicentelle kaksi tuntia, ei minuuttiakaan
enempää. Kun nämä tunnit ovat kuluneet, olen valmis,« sanoi don Estevan
äänellä, joka ei sallinut vastustusta.

Gambusino vaikeni.

Siinä tuokiossa koski aurinko melkein taivaan rantaa kaukana
äärettömällä aavikolla.

Gambusino oli noussut eräälle rintavarustuksen korkeista ja leveistä
kalliolohkareista, jota välistä käytettiin tähystelypaikkana.

Keskeltä taivaan rannan hehkua tuntui hänestä, että kaukana etäisyydestä
näkyi metallin heijastuksia välkkyvän. Hän asetti kaukoputken silmiensä
eteen, seisoi liikkumattomana ja jäykkänä kuin puun runko ja jäi siihen
asentoonsa muutamiksi sekunteiksi päästämättä huutoa tai lausumatta
sanaakaan. Hän kyyristyi sitte alas ja ojensi kaukoputken don
Estevanille, joka näki kaksi suurta kyyneltä pyörivän alas gambusinon
pronssin karvaisia poskia myöten.

»Mikä teitä vaivaa, Pedro Vicente? Miksi nämä kyyneleet?«

Gambusino pyyhkäsi kädellään silmänluomiansa ja viittauksella osoittaen
auringon jo vaipunutta kehää, sanoi hän puoleksi tukahtuneella, äänellä:

»Tällä kertaa te ette sano, että minä uneksin... Tuolla kaukana he
ovat!«

»Ketkä? Mitä kuvailette näkevänne tuolla kaukana, sennor gambusino?«

»Minä näen aseita, jotka välkkyvät auringon viimeisessä hohteessa,«
sanoi hän syvästi liikutetulla äänellä. »Ja kenenkä ne muuten
olisivatkaan, elleivät eversti Requennesin lansieerien!«

Jännitys oli korkeimmillaan. Kaikki olivat asettuneet gambusinon
viereen. Kaukoputki kulki muutamien tuokioitten perästä don Estevanin
käsistä kaikkien muitten käsiin. Ja kun aurinko sukelsi alas taivaan
rantaan, ikäänkuin syvyyteen, ei enää löytynyt ketään, joka olisi
epäillyt ylhäällä vuoritasangolla: meksikolaiset sotajoukot olivat
tuolla muutamien peninkulmien päässä valmiina hyökkäämään kojoteerojen
rosvojoukon kimppuun.

Robert Tresillian koetteli katseillaan tunkea yön varjojen läpi, jotka
äkkiä taajenivat, ja gambusino, joka älysi hänen ajatuksensa juoksun,
sanoi:

»Ellei Henryä olisi siellä, ei ketään muitakaan olisi siellä. Oivallinen
nuori mies! Teidän täytynee myöntää minun olleen oikeassa, sennor, kun
en hetkeäkään epäillyt häntä.«

Ylätasangolla, ikäänkuin haaksirikkoon joutuneen laivan kannella, jossa
toivo on jälleen eloon herännyt kaukana siintävän purjeen nähtyä,
syleilivät kullankaivajat toisiaan.

Kurjuuden päivät unhottuivat. Nälän tuskat unhotettiin -- eikö apu ollut
näkyvissä?

Heti pidettiin neuvottelu: annettaisiinko merkki tuleville, joita apakit
eivät tietenkään vielä voineet nähdä, koska he kullankaivajillekin
tuolla ylhäällä viiden sadan jalan korkeudessa sulivat taivaan rantaan?

Robert Tresillianin mielestä oli nyt oikea hetki käyttää sähkövaloa ja
ympäröidä koko Zopiloten leiri häikäisevään valoon, että selvästi
näytettäisiin sitä eversti Requenneen sotajoukolle. Varmaan kai Henry
lienee selittänyt, miten kullankaivajat insinöörin katsannon alla olivat
viettäneet aikaansa ja miten he olivat opetelleet käyttämään
sähkövalaistusainetta, jota insinöörin neuvolla olivat valmistaneet.

Jo olivat he vähällä hyväksyä tämän ehdotuksen eikä insinööri
puhunutkaan sen vähemmästä kuin että mieli panna toimimaan molemmat
tykkinsä, joita halusi näyttää mihin ne kelpaisivat, kun onneksi
gambusino, joka aina oli älykäs mies, todisti päälliköille, ettei
kaikella tällä olisi muita seurauksia kuin että siten vastustettaisiin
eversti Requenneen tuumia, sillä tämän ajatus oli arvatenkin
äkkiarvaamatta hyökätä indiaanein kimppuun. Epäilemättä piti pysyä
valmiina, mutta odottaa siksi kunnes eversti ja hänen väkensä alkaisivat
valmistetun toimintansa. Silloin, mutta vasta silloin, olisivat nuo
kaksi tykkiä ohjattavat Zopiloten leiriä kohden, johon luonnollisesti
useammat yllätetyistä villeistä tulisivat sulloutumaan. Ja kun ne vaan
hyvästi olivat ohjatut, tekivät ne ihmeitä. Silloin vasta tulisi llanon
ilovalaistus oikeaan aikaansa. Vielä kerran sai gambusinon järkevyys
voiton.

Hiljaisuus oli juhlallinen ja sitä häiritsi ainoastaan väliaikojen
perästä ne kojoottiulvonnat, joilla indiaanit toisillensa tahtoivat
osoittaa, että hyvästi vartioivat.

Kullankaivajat, jotka pitkin pituuttaan makasivat ylätasangolla korva
maata vastaan, luulivat, toivon synnyttämän tenhon vaikutuksesta heidän
mielikuvitukseensa, kuulevansa meksikolaisen ratsujoukon juoksun
llanolla.

Yön ensi hetkiä vietettiin kuumeentapaisessa levottomuudessa, joka piti
valveilla enin heikontuneitakin kullankaivajia, vieläpä vaimoja ja
lapsiakin.

Tulitikku kädessä seisoi Pedro Vicente ryhmän keskellä, jossa oli don
Estevan, Robert Tresillian, insinööri ja monta työnjohtajaa. Hän uudisti
jokaiselle, ettei ollut ylätasangon varustusväen asia alkaa toimintaa.
Eversti Requennes ja Henry eivät päivän kuluessa voineet olla
huomaamatta Meksikon lippua vuoren huipulla. Taitavana sotilaana oli
eversti luultavasti ajatellut yhteistä toimintaa omien joukkojensa ja
piiritettyjen puolelta, mutta myöskin otaksunut, että nämä viimemainitut
jättäisivät hänelle täyden toimintavapauden ja antaisivat hänen alkaa.
Senhän lapsikin voi käsittää.

Sillä tavalla kului kaksi kuolettavan pitkää tuntia minkään
häiritsemättä yön äänettömyyttä.

Käsittämätön jännitys pani kaikkien sydämmet palpattamaan ääneen ja
heikommatkin tunsivat jäntereissään yli-inhimillisen voiman.

»Kärsivällisyyttä,« sanoi Pedro. »Antakaamme everstin panna toimeen
tuumansa, niin että indiaanit, yllätetyt keskellä untansa, eivät voi
pakoa ajatellakaan. Muutamia minuuttia vielä vaan ja sitte on meidän
vuoromme. Eikö olisi loistavata omiin verkkoihinsa pyytää nuo kurjat
roistot, jotka nyt monta viikkoa ovat silmäilleet meitä varmana
saaliinaan, mahdottomana kenenkään riistää heiltä...«

Gambusinon vielä puhuessa herätti kauhea laukaus tasangon kaikki kaiut
ja melkein yht'aikaa kajahtivat vielä korkeammalle eversti Requenneen
kanuunat.

Kauhun huudahdukset tuskan ulvonnalla sekoitettuina kohosivat heti
kojoteerojen leiristä todistaen, että everstin väki oli hyvästi
tähdännyt.

Tämä jyrisevä hyökkäys, joka tuli taholta, jolta eivät uskoneet
tarvitsevansa pelätä vähintäkään ja jonne eivät koskaan olleet
asettaneet vahtimiehiä, teki villit raivosta hurjistuneiksi.

Ja vielä kurjemmaksi kävi tila kun insinöörin sähkövalo valaisi heidän
leiriänsä ja armottomasti näytti sitä väsymättömille ahdistajoille,
joitten insinööri oli antanut jäädä pimeyden peittoon.

Niinkuin gambusino edeltäpäin oli arvannut, kokoontuivat urhoollisimmat
heti Zopiloten teltan ympärille.

Kauvan odotettu hetki käyttämään kumpaistakin tykkiänsä oli vihdoinkin
tullut don Estevanille ja tykit syytivät äärettömiä määriä raehaulia
epätoivoon joutuneitten indiaanein joukkoon.

Uskaliaimmat kirkuivat kauheasti raivoissansa. Olivatko valkoiset
todellakin tehneet liiton korkeimpien voimien kanssa, koska voivat
muuttaa yön päiväksi ja sytyttää tämän auringon, joka valaisi leiriä?

Zopilote, joka jo istui hevosen selässä, oli ainoa, jossa vielä pysyi
kipinä kylmäverisyyttä. Huolimatta epäjärjestyksestä villien joukossa
koetteli hän koota heitä, mutta toisena hetkenä toisensa perästä teki
Requenneen ja ylätasangon tykit uusia hävityksiä heidän parvessansa.

Äkkiä kirkasi hän hirveästi raivostuneena.

Siinä valokartiossa, jonka sähkövalo muodosti, huipun lähtökohtana
vuori, oli hän huomannut meksikolaisia sotamiesosastoja, jotka
kohtisuoraan lähenivät vuorta.

Nähtyään nämä viholliset, joita nyt tiedettiin voitavan tavoittaa,
näytti uskallus jälleen palanneen näihin miehiin, jotka tähän saakka
olivat olleet melkein taikauskoisen pelästyksen valtaamina.

Tuokiossa olivat ne hevosen selässä ja yhtäaikaa kiljuen kauhistuttavaa
sotahuutoansa, aikoivat he hyökätä Requenneen eskadroonan kimppuun, kun
epätoivoa osoittava viittaus Zopiloten puolesta pysähdytti heidät.

Näkyvinä kolmessa uudessa sähkövalovirtauksessa oikealta, vasemmalta ja
takaa päin, lähestyi kolme muuta lansieeriosastoa ja muodosti vähitellen
säännöllisen ympyrän.

Vielä lisäksi seisoivat don Julianon peonit taisteluun järjestettyinä
järven rannalla ja sulkivat sieltä indiaanein viimeisenkin pakotien.

Ensimmäisellä silmäyksellä näki Zopilote, että leikki ei ollut
tasavoimainen ja että hänen piti välttämättömästi joutua hukkaan
kaikkine joukkoinensa, jos yhä edelleen pysyisi kahden tulen välissä.

Hän teki äkkiä päätöksensä ja käskien puolet väestään muodostamaan
jälkijoukon, jonka tuli jatkaa taistelua alhaalla lakeudella, syöksyi
hän itse toisen puolen kanssa solaa kohden.

Jälkijoukon tehtävä oli suojella hyökkäystä ylätasankoa vastaan, jonka
hän oivalsi olevan ainoana ja viimeisenä pelastuskeinonaan.

Jos hänen onnistuisi karkoittaa kullankaivajat väkisin tunkeutumalla
solaan ja valloittamalla ylängön, tulisi hän oltuaan piirittäjä itse
piiritetyksi. Hänen asemassaan kannatti sellainen yritys kyllä
koettamisen vaivan. Tuokiossa oli hänen väkensä solan edessä.

Ei mikään liikkunut ylhäällä vuorella eikä siinä ahtaassa ahteessa,
jonka kautta päästiin tuonne ylös.

Puristettuina toinen toistaan vastaan, sillä välin kuin kiväärituli
jatkui alangolla raivokkaammin kuin koskaan, kiipesivät Zopiloten miehet
ylöspäin kiihoittaen toisiaan sokeassa raivossa.

Piiritetyt pysyivät liikkumattomina, antoivat heidän lähestyä ja täyttää
solan.

Mutta niin pian kuin ensimmäiset heistä olivat koskettaneet
rintavarustuksen kiviä, halkesi manner heidän päänsä päällä ja heidän
jalkojensa alla aina vuoren huipulta sen juureen saakka.
Kalliolohkareita ja kiviä vyöryi vyörykkeen tavoin alas tähän ahtaaseen
kuurnaan ja musersi hyökkääjät painonsa alle. Onnettomat indiaanit eivät
voineet päästä ylöspäin eivätkä alaspäin, vaan olivat kuin naulattuina,
mihin olivat jääneet.

[Kuva: Maa halkesi heidän päänsä päällä ja heidän jalkojensa alla.]

Kiviartilleriaa seurasi kohta hyvin tähdättyjä kiväärin laukauksia. Ei
yksikään laukaus mennyt hukkaan tässä taajaan sullotussa joukossa, jossa
luoti ei voinut tavatakaan tyhjää tilaa.

Kojoteerojen kuolleet ruumiit, jotka olivat kokoon litistyneet tähän
ahtaaseen käytävään, seisoivat yhä pystyssä ja tukivat toisiaan, ja
vasta muutamien hetkien kuluttua sanomatonta sekasortoa, onnistuivat
muutamat vielä eloon jääneet, niiden joukossa Zopilote, laskeutumaan
alas alangolle, sen rautaympyrän keskeen, jonka eversti Requenneen
voittoisat laumat muodostivat.

Kun Zopilote, joka oli pahasti kiviliuskan haavoittamana oikeaan
käsivarteensa, nyt näki, että kaikki vastarinta oli mahdotonta,
heittivät hän ja ne miehet, jotka hänellä vielä olivat jälellä, aseet
luotansa. Liikkumattomina ja pää rintaa vasten painuneena, odottivat he
kaikki, että heidän kohtalonsa ratkaistaisiin.

Siinä tuokiossa nousi aurinko ja valaisi loistollansa tämän verisen
teurastuksen näyttämön.

Tasangolla vuoren ja meksikolaisten välissä, jossa eskadroonat jälleen
olivat liittyneet yhteen ja muodostivat läpitunkeutumattoman
puoliympyrän, makasivat monilukuiset kojoteerojen ruumiit pitkin
tannerta ja kauvempana osoitti heidän tykistön hävittämä leirinsä
surkean näyn.

Tätä aamuruskoa tervehtivät rajuilla riemuhuudoilla sekä ylängön
asukkaat että Zopiloten vangit, jotka eversti Requenneen ratsumiehet
onneksi jo ajoissa olivat tunteneet ja kuljettaneet leirin taakse.

Zopiloten seitsemästä sadasta sotilaasta oli tuskin kahtasataa
viittäkymmentä, jotka taistelussa olivat jääneet eloon. Voittajat
ottivat heidät vangiksi, sitoivat parittain kädet selän taakse ja
jättivät peonien vartioitavaksi.

Kun tämä oli toimitettu ja sola puhdistettu sinne kasaantuneista
ruumiista, laskeutuivat piiritetyt alas.

Ne tapahtumat, jotka nyt seurasivat, erittäinkin kohtaus Robert
Tresillianin ja hänen poikansa välillä sekä sen perästä tämän ja
Gertrudeen välillä olivat niin liikuttavia, ettei niitä voi sanoilla
selittää. Nuoren tytön sielun tuskasta ja ruumiillisesta puutteesta
kalvenneet kasvot säteilivät onnea tässä monipäiväisen toivottomuuden
jälkeisessä riemun tuokiossa.



Kahdeskolmatta luku.

Santa-Gertrtides.


Kun kullankaivajat laskeusivat vuorelta jo aikoja jättämäänsä leiriin,
tulivat he iloisesti hämilleen tavatessaan siellä melkein kaiken hyvässä
kunnossa.

Vaunut, koneet ja työkalut -- miltei kaikki oli ennallaan. Kojoteerot
eivät olleet edes huolineet hävittää näitä heille arvottomia kapineita.
Tämä tavaton määrä kaivostyötarpeita, joiden arvoa kojoteerot
varmaankaan eivät olleet oivaltaneet, oli odottamaton rikkaus.

Hevosia ja muuleja löytyi kyllältä, vaikkei saatukaan takaisin samoja,
jotka olivat ryöstetyt.

Kahden päivän kuluttua pelastuksesta oli osapuilleen kaikki selvitettyä.
Kuolleet olivat saaneet viimeisen leposijansa ja everstin ynnä hänen
joukkonsa palatessa vankiensa kanssa Arispeen saattoi don Juliano
apakien ottamat vangit Nacomoriin, näiden kotiseudulle.

Turvallisuus oli nyt täydellinen. Kenties ei olisi sekään edes
mahdotointa, että saataisiin Zopilotesta liittolainen! Hänen oikeaa
kättänsä oli pitänyt leikata niin, että toivoa kyllä voi, että hän tästä
lähtien olisi sävyisämpi.

Olkoon tämä kohta miten tahansa. Totta on joka tapauksessa, että
Salaperäinen vuori tänään, kolmea vuotta mainittuja seikkoja myöhemmin
on tosin nuori, mutta jo kukoistuksessaan oleva kaupunki linnoituksen
suojaamana, joka on vahvempi kuin mikään ihmiskäsien rakentama.

Loitolta voidaan eroittaa lukuisia tehtaan savutorvia, joista savu
paksuissa pilvissä tupruaa kohti taivasta. Ympäristön alueella ei ole
enää entistä viljelemätöntä leimaa. Mehevät karjanlaitumet ulottuvat
niin pitkältä kuin silmä kantaa ja uudisasukasten karja on lukematon.
Rautatie yhdistää joku aika sitte uuden kaupungin Arispeen.

[Kuva: Rautatie yhdistää joku aika sitte uuden kaupungin Arispeen.]

Kaivoksen menestys on ollut yhtä erinomainen, kuin nopeakin. Toinen
veres kultasuoni toisensa perästä tulee ilmi ja Salaperäisestä vuoresta
on tullut _Kultainen vuori_.

Neljän asioimistoverin rikkaus on jommoinenkin. _Neljänkö?_ kysyt nuori
ystäväni. Neljänpä tietenkin. Ei näet oltu pidetty kuin aivan oikeana,
että sallittiin urhoollisen gambusinonkin yhtyä yhtiöön. Eikö gambusinon
äly ollutkin juuri tuottanut pelastuksen kaikille?

Jokaisella kullankaivajalla on oma, soma talonsa, joka todistaa
isäntänsä varallisuutta. Muistoa säilyttävällä kiitollisuudella ovat he
pystyttäneet komean muistopatsaan kumpaisellekin ystävällensä Benito
Anguazille ja Jacopo Barralille, jotka heidän edestänsä kävivät
kuolemaan.

Vuoren tasangolla kohoaa uhkea linna, jonka harjoilta meksikolainen
lippu liehuu -- palatsi samalla haavaa kuin linnoitus, jonka pitkälle
kantavat kanuunat voivat niin tarvittaessa pyyhkiä tasankoa kaikille
suunnille.

Puoteja ja tavarahuoneita löytyy kosolta säännöllisien katujen varsilla
ja kirjapainosta annetaan sanomalehteäkin. Kaikesta päättäen on
_Santa-Gertrudes_ kaupungin tulevaisuus oleva onnellinen.

Nyt on Santa-Gertrudeessa juhla ummelleen kolme vuotta kullankaivajien
pelastumisesta lukien.

Torilla vilisee lukuisa ihmisjoukko, jonka seassa näkyy olevan muutamia
apakejakin monivärisiin serapeihin puettuina. Rancherot ja vaquerot
läheisistä maakunnista -- kaikki ovat he puettuina juhlapukuun. Kaikkien
näiden eri vaateparsien välistä näkee joskus vilahdukselta
Zacatecas-lansieerien sotilaspukuja. Rykmentti majailee jonkun matkaa
kaupungista viimeisen ja tehokkaan retken perästä vihamielisiä
indiaaniheimoja vastaan.

Tänään kastetaan Henry Tresillianin ja Gertrudes de Villannevan
esikoista ja tapahtumaa vietetään innostuksella kaupungissa, joka on
saanut nimensä nuoren äidin muistoksi. Hänen nimeään huudetaan
myrskyisällä riemulla.

Kirkossa kantavat lasta kastettavaksi eversti Requennes ja sennora
Villanneva. Heidän jälessään kulkevat don Estevan, Robert Tresillian,
insinööri ja Pedro Vicente, joka säteilevänä tarjoo nuorelle isälle
käsivarttansa. Eikö nuoren ystävänsä onni ole osaksi hänenkin omansa?

Iltasella ovat kilparatsastukset ja muita huvituksia ja entinen
gambusino tulee luonnollisesti saamaan ensimmäisen palkinnon
Krusaderilla, josta on tullut hänen erityinen ystävänsä. Ja ihmisjoukko,
joka pitää muistissaan uskollisen eläimen palveluksia, tulee
kiihkoisasti hurmaantuneena huutamaan: _Eläköön Krusader!_

Ja siihen huutoon toivon, että nuoret lukijanikin yhtyvät.

[Kuva.]



Sisällys:

1. Veden puute........................3.
2. Kojoteerot........................11.
3. Vihdoinkin vettä..................17.
4. El ojo de agua....................23.
5. Indiaanein aamiainen..............33.
6. Los indios........................38.
7. El Cascabel.......................47.
8. Indiaanit leirin ulkopuolella.....51.
9. Kiihko-ajo........................57.
10. Pedron kost......................61.
11. Krusader ei ole hukassa..........68.
12. Odottamaton vihollinen...........72.
13. Elämä Salaperäisellä vuorella....78.
14. Keitä?...........................86.
15. Urhojen kohtalo.................100.
16. Vallan kummallinen hyppäys......106.
17. Taivaan ja maan välillä.........118.
18. Eversti Requennes...............125.
19. Viimeinen urotyö................134.
20. Viimeisen päivän ilta...........140.
21. Taistelu ja pelastus............145.
22. Santa-Gertrudes.................155.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kullankaivajat ja indiaanit - Kertomus Pohjois-Meksikosta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.