Title: Vaihdokas - Kuvaus vanhan kansan elämästä
Author: Reijonen, Juho, 1855-1924
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vaihdokas - Kuvaus vanhan kansan elämästä" ***


VAIHDOKAS

Kuvaus vanhan kansan elämästä


Kirjoitti

Juho Reijonen


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1884.



Muuan Itä-Suomen kauniimmista kirkonkylistä on kahden ruohorantaisen
järven väliin pistävällä niemellä. Niemen keskitse idästä länteen --
tahi lännestä itään, jos niin tahdotaan -- kulkee kohtalaisen korkea
kangasharju. Näköala harjulta on laaja ja vaihteleva. Niemen ympärillä
päilyvät monisaariset vedet. Sen keskipalkoilla latistuu harju
alangoksi, antaen siten sijaa parille hietarantaiselle lammille, joiden
äyräillä humisee muutamia korkeita kelohonkia. Siellä täällä näkyy sarja
istutettuja puita: hieskoivuja, hyötyisiä pihlajapensaita ja solakoita,
lipiseviä haapoja. Kylä näyttää, ikäänkuin kihisevän huiskin haiskin
rakennetuista taloista ja mökeistä, joita viimeksimainituita nähtävästi
on monta vertaa enemmän kuin edellisiä.

Harjusta pohjoiseen päin näkyy etäällä siintäviä korkeita vaaroja,
saaria, salmia, kellertäviä viljavainioita, muutamia muhkeita taloja ja
nuorta, tummanvihreätä kuusikkometsää. Harjun etelävierre on loivempi.
Sitä peittää metsä, jossa paraasta päästä kasvaa räkämäntyjä, ja niiden
välistä Keidaslammin kirkas vesi kimaltelee kesäisen päivän
laskeutuessa. Lammin rannalla sijaitsee iso ja ikirikas Lampelan talo,
jonka viljavat, savimultaiset pellot ulottuvat järveen saakka.

Lampela lähimpine, hyvin ruokottuine ympäristöineen on, kuni ihana
keidas tuon kaksilaskoksisena penkereenä sille puolen alenevan, vihannan
erämaan keskellä, jos sitä erämaaksi voi sanoa. Suunnattoman suuren
vaskikäärmeen tavoin kiemurtelee talon lähitse ruosteenkeltainen
maantie. Kylän itäpäässä lyöpi se vielä muutamia lenkoja, ikäänkuin ei
mielellään tahtoisikaan kylästä erota, vaan päästyään vanhan
kellotapulin ohitse, lähtee se rohkeasti eteenpäin teille
tietymättömille suorana, kuni mittarin linja ikään.

Noin pari miespolvea takaperin oli tapulilla vieressänsä uskollinen
toveri. Se oli jyrkkäkattoinen ja varsinkin ulkopuolelta vahvasti
tervattu ristikirkko, mutta nyt se jo aikoja sitten on hajotettu erään
Herrassa nukkuneen provastin toimesta. Seikka, joka tuohon
hajotustoimeen johti, oli seuraava. Pappilan kellokas lähti eräänä
päivänä kirkkomaalle jaloittelemaan ja kun kirkkomaan aita oli huono,
pääsikin se sinne. Haudankaivaja, tolvana, oli heittänyt vasta
kaivamansa haudan ihan peittämättä ja Perjakka taittoi siihen
pudotessaan niskansa. Haudankaivaja menetti virkansa ja kirkkomaalle
päätettiin hankkia uusi aita. Kirkon seinähirret havaittiin tanakoiksi
aidaksiksi ja sitten ladottiinkin niistä jo uutena vanhan näköinen ja
ummelleen kymmenen vuotta kestävä aita suojelemaan kuolleitten rauhaa ja
elävien elämää. Hirren lopuskoista rakennettiin kylän keskellä olevalle,
kauniille kummulle vankihuone, jonka viereen eräs kirkon patsaista
pystytettiin -- kaakinpuuksi.

Siten oli Herran huone sanan varsinaisessa merkityksessä muutettu
ryövärien luolaksi. Uusi temppeli, joka pieniruutuisine akkunoineen ja
tornittomine kattoineen myöskin enämmän vivahtaa vankilaan, kuin
kirkkoon, tehtiin kylän läntiseen päähän ja kiireellä tehtiinkin.
Kiireessä unohtui kuitenkin tapuli entiselle paikalleen. Senpätähden
onkin nyt kirkon ja sen kellojen väliä puolentoista virstan paikoille,
eikä Jumalan palvelus, varsinkaan länsituulella, tulisi vähääkään
häirityksi, vaikka kellonsoittaja kesken saarnan läppäämään rupeaisi.

Siihen aikaan, kuin vanha kirkko vielä oli virassa, oli kellotapuli
Kaikuis-Taavetin virkahuoneena. Siinä hän, kuten vanhan testamentin
aikuinen kaimansakin soitteli ihmisten hartauden herättämiseksi.
Taavetti tekikin työtänsä oikein voiman perästä, eikä vain huvin vuoksi,
niinkuin nykyajan soittoniekat. Hyvällä omallatunnolla saattoikin hän
kehua "oikein tarmon takaa" toimittavansa virkaansa ja virka-aseman
puolesta olevansa pitäjään ylhäisin mies, joka maailmassa näkee paljoa
laveammalle, kuin moni muu. Tosiaankin oli hänellä tuolta ylhäältä lavea
näköala ja korkea asemansa toi hänelle mieleen niin outoja mietteitä.
Sieltä näki hän paljo suuria ja pieniä, rumia ja kauniita ihmisiä, näki
luonnon juhlapuvussaan ja sen ihmeellisen järjestyksen, joka kaikkialla
maailmassa ilmestyy. -- Taavetti näki isiensä haudoilla rauhattomasti
vilskuvia ihmisiä; hän näki kyynelien kostuttamilta lepokummuilta
puhkeavan kauas tuoksuavia kukkasia, näki miten pienet kyynelhelmet
uurtivat syviä vakoja leskien ja orpojen kasvoille ja miten ne sitten
päiväpaisteessa kimaltelivat, kuni kirkkaimmat timantit.

Toisinaan taas ihmiset kävelivät hautausmaalla iloisesti nauraa
hekoittaen, ikäänkuin ei murhetta maailmassa olisikaan. Joskus astuivat
ystävykset tuolla alhaalla mitä suloisimmassa sovussa, välistä ne taas
tölmivät ja tuustivat toisiaan Herran huoneen portailla, kiiruhtaen
istumaan parhaille paikoille kirkossa, ennenkuin ystävät niille
ennättäisivät. -- Kaikki nuo maan pinnalla häärivät olennot näyttivät
katselijasta niin naurettavan pieniltä, niin vähäpätöisiltä, joko ne
sitten korskeasti kohottivat päänsä ylös pilviä kohden tahi masentunein
mielin loivat alakuloisia silmäyksiä alas maan tomuun, -- mutta niinhän
ne aina maalliset esineet ylhäältä, lähempää taivasta katsottuina
näyttävät.

Silloin tällöin luuli Taavetti kumminkin muutamissa ihmisissä
huomaavansa jotakin juhlallista, katoomatonta taivaallisen valon
heiastusta, joka ei laisinkaan naurettavalta näyttänyt. Hän ihmetteli
kauan, ketä ja mitä ne ihmiset olivat ja keksi, kuin keksikin viimein
niiden olevan sulhasia ja morsiamia, jotka saapuivat kahtena eri
olentona kirkkoon, mutta tulivat sieltä yhtenä takaisin. Tavallisesti
säteili silloin ihanilla toivon kukilla kaunistettu riemu heidän
sasupäiltään ja koko maailma toivotteli heille hymyhuulin onnea.

Taavetille itsellensä ei taas hymyillyt kukaan. Kuparikellojen aina
avonainen kita näytti irvistelevän hänelle ja niiden paksupäinen kieli
oli ainoa, joka onnitteli häntä. Hän oli yksin maailmassa, vieraana
vertaistensa seassa. Kummako siis, jos miehelle kerran juolahti mieleen
yksinäisyytensä, kummako, jos maailma tuntui hänestä kolkolta, tyhjältä?
Sentähden kysäsikin kellonsoittaja itseltään: "miksi minun täytyy olla
yksin, vaikka veden kaloillakin sanotaan olevan kumppaninsa?"

Kellot lienevät ainoalla korvallaan kuulleet tuon syvänä huokauksena
soittajansa rinnasta puhjenneen kysymyksen, koska ne yhäti siitä lähtien
matkivat: "miksi yksin, miksi yksin?" Sitä ne vaikuttivat harvakseen ja
hyvin kummallisella äänen korolla, ikäänkuin olisivat tahtoneet saada
kysymyksensä aina ytimiin asti tunkeutumaan. Läpättäessä ne vielä
venyttivät tuon kiusallisen utelemisensa niin luonnottoman pitkäksi ja
valittavaiseksi, että rauha Taavetti-paran rinnasta kokonansa katosi.

Saadakseen tuon kirotun kysymyksen vaikenemaan rupesi Raikunen
soittamaan raivoisasti, kuin vimmattu, joksi ihmiset arvelivat hänen
tulleen mielenvikaan. Mutta mitäpäs se raivoisa soitto auttoi? Sitä
tiheämmin vain kajahti "miksi yksin" Kaikusen korvissa ja ulkona
harhaileva tuuli säesti huokauksillaan kysymystä.

Taavetista tuntui sekä soittaessa että muulloinkin siltä, kuin
painajainen olisi häntä ahdistanut ja kylän väki rupesi ihmettelemään,
mikä ennen niin leikkisän miehen mielen oli lattiaan lyönyt.
Kevätkorvalla riutui Kaikunen aivan nähtävästi ja vallan kalpeana,
haamumoisena saapui hän eräänä kesäisenä sunnuntaina toimeensa, toivoen
vihdoinkin saavansa rauhan ja tuon ilkeän äänen kelloista viimeinkin
tau'onneen.

Vapisevin käsin tarttui mies kellon nuoraan. Samalla alottivat
soitettavat taas matkia tuota iankaikkista kysymystään. Soittaja tukki
korvansa. Turha vaiva! Säälimättä helähteli yhä kysymys "miksi yksin?
miksi yksin?" Silloin tunsi Taavetti täytyvänsä tulla hulluksi, jos
semmoista elämää kauemmin kestäisi. Hänet valloitti epätoivo. Siinä
tilassa päätti hän rohkealla hyppäyksellä syöksyä iankaikkisuuteen,
johon painajaisensa ei varmaankaan voisi häntä seurata.

Aamukellot olivat soitetut ja haaveksijan tavoin seisoi soittaja
luukkuaukon reunalla, tuolta pyörryttävästä korkeudesta silmäillen
allensa. Pitkä, synkkä hauta ammotti siellä, juurikuin valmiina häntä
nielemään. Kylmä väristys viilsi miehen selkäpiitä ja hänen polvensa
longahtelivat. Hän oli juuri harppaamaisillaan ajasta iäisyyteen, kuin
ukko provastin kärryjen rattaat jyrähtivät hautausmaan portilla.
Velvollisuuden tunto pakotti Taavetin astumaan askeleen tapulin sisä-,
eikä ulkopuolelle ja papinkello helähti aivan oikeaan aikaan, silloin
kuin provasti "jalkansa sisään pisti", niinkuin hän tahtoikin ja oli
kellonsoittajalle määrännyt.

"Nyt eivät ainakaan voi sanoa minun kesken työni pois lähteneen",
mutisi Taavetti ja kauas kierieli tyynenä aamuna äänilaineet, kutsuen
kansaa kohottamaan kiitosta ja rukousta Kaikkivaltiaan istuimen eteen.

Saarnan aikana nojautui murheellinen mies luukunpieltä vastaan
surullisesti katsellen kaunista maailmaa, jolle hän Jumalanpalveluksen
loputtua oli päättänyt sanoa ikuiset jäähyväiset. Silloin tunkeutuivat
hänen korviinsa saarnamiehen sanat: "ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla
--". Kuuntelija hörpisti korviaan, mutta ei enää kuullut muuta, kuin: --
"hänelle avun, joka hänen tykönänsä oleman pitää".

Taavetti alkoi aprikoida, olisiko maailmassa olemassa jotain hänellekin
sopivaa apua ja kuka se olisi?

"Epäilemättä joku nainen", virkkoi hän itsekseen, "mutta ovathan naiset
tähän maailman aikaan niin viisaita, jotta halveksivat köyhää
kellonsoittajaa. Eikähän tuo juuri ihme olekaan; enhän minä voisi
puolisoani pukea, kuin sarkaan ja ruojuihin, kun muiden eukot
ylvästelevät verassa ja venäjän-nahka kengissä."

Pääsky lentää sivautti Taavetin silmien editse. Hän seurasi sitä
silmillään ja keksi kirkon portailla naisolennon, jota ei ainakaan
koreuden hiltikka näkynyt haittaavan. Se oli nuori, hinteläinen tyttö ja
pureksi siinä karkeata kauraleipää. Tytöllä oli ruojukengät jalassa,
hänen sarkainen hameensa oli jo nukkavieru ja kostolin kyynäspäissä
näkyi isot paikat. Taavetinkaan mielestä ei hän juuri kaunis ollut.
Punertavan tukkansa ja kesakoisen ihonsa takia olisi tyttöä melkein
voinut sanoa rumaksikin, jollei hänen ystävälliset, syvät sinisilmänsä
olisi senlaista arvostelua vääräksi tehneet ja jollei hänen vartalonsa
olisi ollut viehättävän solakka.

Kellonsoittaja tunsi tytön. Se oli Suosilmän ontuvan Matin ainoa
perillinen. Taavetin kävi sääliksi tuo hento tyttöparka, joka
nähtävästi oli niin kaino, ett'ei rohennut kirkkoonkaan sisälle mennä;
istui vain siinä portailla, tyytyen siihen vähään, mitä sinne kuuli.

Ikäänkuin vastaukseksi äskeiseen kysymykseensä, kuka hänelle olisi
sopiva avuksi, huudahti kellonsoittaja ääneen "Puna-Marjetta!"

Tyttö säpsähti ja katseli kummastellen ympärilleen.

"Marjetta!" huusi Taavetti kovemmin. Nyt tähyeli tyttö ylöspäin
kuitenkaan keksimättä nimeltä kutsujaansa. Kellonsoittaja huusi vielä
kerran kovemmalla äänellä ja lisäsi: "tule tänne ylös, jott'en tarvitse
keuhkojani pilalle huutaa; tule tänne ylös, minulla olisi sinulle
pikkuisen asiaa."

Empimättä totteli Marjetta häntä, kuten köyhä ainakin ylhäisen käskyä ja
suurella vaivalla kapusi hän jyrkkiä tapulin portaita ylös. Sillä välin
mietti Taavetti vakavasti tilaansa ja tuumaili mielessään, millä tavoin
olisi paras ilmoittaa asiansa tytölle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt
puheensa alkuakaan oikein selville saada, kuin tytön pää jo pilkisti
aukosta.

Hiukan hämillään rykäsi Kaikunen ja kunnioituksensa osotteeksi kohotti
hän hieman lakkiaan, samalla sipaisten kädellä hiuksiaan ja lausui:
"siinäkö sinä jo oletkin?"

"Tässä," vastasi tyttö viattomasti kysyjää silmäillen, "mutta kyllä
tänne oli kiipeämistäkin."

"Onhan sitä ja se on vaikeaa, kuin onnen tikkaiden astuminen," myönsi
Taavetti.

"Niin oikein se hengästyttää," sanoi Marjetta.

Sitten seurasi hetkisen kestävä kiusallinen äänettömyys, sillä niinkuin
sanottu, ei Taavetti ennättänyt puhettansa valmiiksi harkita, ennenkuin
tytön tulo keskeytti hänen ajatustensa juoksun. Viimein hän kuitenkin
rohkasi mielensä ja ilman esipuheitta ryhtyi asiaansa käsiksi.

"Minä olen aivan yksin," sanoi kellonsoittaja ryäistyänsä.

"Niinpä näyt olevan," tiesi tyttö vastaukseksi.

"Vainpa muulloinkin," selitti Taavetti.

"Pyydä sitten joku avuksesi toiseen kelloon," neuvoi Marjetta häntä
ystävällisesti.

"Enhän minä nyt sitä tarkoita, vaan minä olen e--e--eukotta -- ihan
yksin," sammalsi toinen pitkäveteisesti ja pyyhki tuskan hikeä
otsaltansa.

"Eukotta elämä ikävä, kuollutta on kultaisetta," vastasi tyttö
veitikkamaisesti.

"Ja sinäkin olet yksin," arveli kellonsoittaja.

"Yksin olen," sanoi tyttö kierrellen, "isä jäi kotiin, kun hänen on niin
vaikea käydä jalkaisin."

"Ei, vaanpa miehettä, tarkoitan minä," täydensi Taavetti puhettansa, "Ja
minulle juolahti tässä mieleen, että eikös se sinusta kävisi laatuun,
jos meistä niinkuin tuota pari tulisi?"

Nyt oli Marjettan vuoro ryäistä ja sepä olikin ainoa vastaus, minkä hän
suustaan sai seistessään siinä Taavetin edessä. Mielihyvällä katseli
kellonsoittaja hetkisen tuota hiusmartoansa myöten punastuvaa tyttöä,
joka yhä vaieten näpelöi huivinsa nurkia.

Viimein katkasi hän vaitiolon kysyen: "mitäs arvelet siitä? Eikös se
sinustakin kävisi laatuun?"

"Miksipäs ei," sai tyttö vihdoinkin sanotuksi ja kiireimmän mukaan lähti
palausmatkallensa.

"Hyvä; minä sitten tulen tän'iltana isällesi asiasta puhumaan," lausui
Taavetti iloisesti.

"Tule vain," kuului portailta Marjetan kuiskuttava ääni, "mutta älä
hisahda siitä niin kristisielulle."

Kevein askelin riensi tyttö alas ja ihmekö se olikaan, sillä nythän hän
tiesi hänkin voivansa miellyttää miestä, vaikka häntä Puna-Marjetaksi
sätittiin -- "ja millaista miestä sitten?" tuumaili hän puoli ääneen. --
"Niin uljasta, niin rotevaa, niin reipasta, jotta senhän ottaisi, vaikka
ken".

Taavetti hisahti kuitenkin asiasta kaikkein kristillisimmälle sielulle,
jonka hän tunsi, nimittäin Lampelan isännälle. Mielellään suostui
Lampelainen rupemaan puhemieheksi ja lähti sitten Taavetin kanssa
Suosilmän mökkiin. Siellä piti puhemies Matille pitkät puheet Tobiaasta,
Isaakista ja muista raamatullisista kosijoista, joilla hän taivutti
Matin mielen suostumaan "nuorien puuhiin", kuten hän itse sanoi.
Toimitus päätettiin Herran siunauksella ja niin oli Taavetti kihloissa.

Lampelaisen ja Taavetin Suosilmällä käynnin johdosta joutui heti monen
ämmän kieli liikkeelle. Maalarin Maija, joka kaikki seudussa tapahtuvat
kihlaukset luki omaksi ansiokseen, ei sanonut uskovansa "koko historiaa,
kun ei Taavetti enämpi, kuin Marjettakaan ole minulle siitä virkkanut
mitään." -- Vasta seuraavana sunnuntaina täytyi Maijankin myöntää
huhussa olevan hiukkasen perää, kun pappi saarnastuolista sitä
seurakunnalle kertoi. "Mutta," lausui Maija, "katsokoot itseänsä, ja
syyttäkööt itseänsä, jos huonosti käy, niinkuin tietysti käypikin --
syyttäkööt vain itseänsä, sillä, niinkuin sanottu, ei minulla ole mitään
osaa koko hommassa."

Kuitenkin koetti Maija seuraavain neljän viikon kuluessa ottaa asiaan
kaikin voimin osaa. Tuontuostakin pistäytyi hän Suosilmän mökissä
Marjetan luona vakuuttelemassa, "ettei Taavetilta mustat kengät
ensinkään kuosilliset syntyneet, vaikka hän on olevinaan suutarikin. --
Kaikkipa tässä," lisäsi hän "mestareiksi rupeaisivatkin, hui, hai!" --
Taavetille kertoi Maija taas Marjetan kivuloisuudesta, laiskuudesta ynnä
muuta semmoista, mutta huolimatta kaikesta siitä menivät Marjetta ja
Taavetti eräänä sunnuntaina kahtena eri olentona kirkkoon ja tulivat
sieltä yhtenä takaisin.

Toinen ääni oli Taavetin kihlausaikana tullut kirkonkelloihin. Nyt ne
soivat: "miksipäs ei, miksipäs ei" ja tuulikin ulkona kuiskaili nyt;
"laatuun käy," mutta Taavetilla ei enää ollut paljoa aikaa niitä
kuunnella, vaan hänellä oli muuta miettimistä. Hänen täytyi näet hankkia
vaimollensa vakinainen tyyssija, sillä hän käsitti varsin hyvin, ett'ei
perheellisen miehen enää sopinut Jerusalemilaisen virkaveljensä, ukko
Ahasveruksen, tavoin kylästä kylään, talosta taloon kierrellä, niinkuin
hän ennen oli tehnyt.

Pitkien aprikoimisien perästä valitsi kellonsoittaja kontinsijakseen
Lampelan vanhan nauriskuopan, joka oli mäen syrjässä lähellä maantietä.
"Luultavasti luuli hän tarpeellisen tasapainon vuoksi pitävänsä
arkipäivät asuksia maan alla, kun sunnuntait ja juhlat täytyy viettää
ylhäällä, tuolla huimaavassa korkeudessa lähellä taivaan pilviä," oli
Sormulan herra nauraen lausunut Taavetin asunnosta kuultuaan.

Asianomaisten luvalla suurennettiin siis kuoppa. Seiniksi pantiin pölkyn
päitä, maan rajaan laitettiin pienonen akkuna ja ovensuuhun ladottiin
aimo kiuas. Kuopan yli asetettiin orsia, niiden päälle lautoja ja
kaikkein ylimmä turpeita, joita paikoillaan pitämään pantiin moniaita
vierinkiviä. Sitten pistettiin vielä ontoksi lahonnut pärepölkky kiukaan
kohdalle savutorveksi ja niin oli asunto valmis.

Tuota kotia ei outo päältä nähden olisi osannut ihmisasunnoksi arvata,
vaan pitänyt jonakin mäyrän tai ketun luolana, jos ei savutorvesta
tuontuostakin tuprahteleva savu olisi osottanut, ett'eivät metsäläiset
siinä asustelleet. Huoneen -- jos suutari-kellonsoittajan asuntoa
oikeita huoneita loukkaamatta voinee siksi sanoa -- huoneen sisustuskin
oli ulkopuolen mukainen, siis jotensakin yksinkertainen. Rahi, pienoinen
lavitsan ja pöydän välillä oleva kappale, kaksi pyttyä, nahkojen
lioitussoikko, tuohikopsa, kaksi vasua, pari puulusikoita, pahkakuppi,
pieni pata ja rautainen pärerahko, jonka Puna-Marjetta oli
myötäjäisikseen saanut -- kas siinä oli perunkirjoituskirjojen mukaan
kaikki huonekalut eli "*supellectilia*," niinkuin komsarjus
Rytkén-vainaja on kirjoittanut. Jakokirjassa, jota tärkeänä
historiallisena todistuskappaleena kirkon arkistossa yhä säilytetään, on
kyllä huonekaluiksi luettu: polvihihna, veitset, nyrhikirves, lestipussi
ja kiukaan vieressä olevat kylpylauteet, mutta se on arvatenkin erehdys,
sillä ainoastaan viimemainituita käytettiin huonekalun verosta,
nimittäin sänkynä. Erikoisomaisuutena, jota ei miehen veloista olisi
saanut myödä, oli Marjetalla äitivainajaltansa perimä päivännäkemätön,
jolla pienestä maksusta paranneltiin kylän lapsista maahista,
savipuoleisia, lautumia ja ruohtumia.

Rauhallisesti vietti nuori parikunta päivänsä tuossa asunnossa
alhaisessa, matalaisessa majassa. Marjetan omien sanojen mukaan oli
heillä elämä kuin "taivaan pankolla," sillä he olivat onnellisemmat ja
rikkaammatkin kuin moni kruunattu pää -- he olivat tyytyväiset. --
Kyläläiset nimittivät Taavetin asuntoa "hönniksi," eivätkä usein
käynnillään häirinneet hönniläisten hiljaista elämää -- kukapas olisi
kehdannut kömpiä hönniin, jolle ei kannattanut edes mökin nimeä antaa.
Vielä harvemmin kutsuttiin sinne vieraita. Melkein poikkeuksena
tavallisista oloista sopii siis pitää sitä, kun Taavetti eräänä
lauantai-iltana oikein pyytämällä pyysi Haapalan vanhan Sussun
"menemään Marjetalle ratoksi" niin kauaksi, kuin hän itse pistäysi
pyhään soittamassa. -- Se tapahtui seuraavana syksynä häiden jälkeen.



II.


-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Poika se oli ja huusi tähän maailmaan tullessaan niin ettei mointa oltu
ennen kuultu. Sussun kanssa häntä vastaan ottamaan tulleet kylän eukot
pelkäsivätkin kuopan katon mokoman porun tähden sisään putoavan.
Lampelan Liisa sanoikin sen vuoksi, asetellessaan hevoislänkiä pojan
kaulaan: "kylläpäs sillä on ääntä ja keuhkoja, vaikka ei tuo kovin
kummalta muutoin näytä".

Maalarin Maija lisäsi: "Jos ei vanhat merkit petä, niin tulee siitä
pojasta jotain erinomaista, sillä en minä vielä tässä maailmassa ole
kenenkään kuullut noin hirveästi rinkuvan hevoisonnea hänelle
annettaessa."

"Tulee, tulee varmaan, jos ei vain luomiaan näe -- eikä näekään, kun
nystyräluomi on niskakuopassa," tuumaili Haapalan Sussu lasta käännellen
ja tarkastellen.

"Minä olen paljon maailmaa nähnyt ja sen minä sanon, jott'ei se poika
kellonsoittajana kuole, niinkuin ukkonsa ja isänsä ovat tehneet," sanoi
päättävästi maalarin Maija, joka oli olevinaan viisaampi muita ja
tunkeutui joka asiaan.

"Mitä sanot?" kysäsi Lampelan Liisa "vielähän hänen isänsä elää, tiedän
minä."

"Eläköönpä jos," vastasi Maija kohottaen olkapäitään, "mutta
kellonsoittajanahan se kuitenkin kuolee." Kääntyen lapseen alkoi hän
säälitellä sitä: "paha oli poikaparka, ett'et malttanut odottaa, kunnes
isäsi olisi ennättänyt pyhään soittaa; silloin sinusta varmaan olisi
tullut suuri herra, niinkuin Martikais-vainajasta Haamanin hovissa,
josta Esterin kirjassa kerrotaan."

"Ehkäpä tulee vieläkin", puuttui Sussu puheesen, "sillä nystyräluoma
niskakuopassa on hyvän merkki, sanoi äitikallas, joka oli paras paapo
koko pitäjäässä".

"Saattaa tulla, saattaa tulla," myönsi maalarin Maija, "mutta parempi
olisi ollut, jos olisi soittaa ehditty, silloin se ehkä olisi papiksikin
päässyt, niinkuin minun isäni ukkovaari on ollut ennen Punnus-kuninkaan
sotia käydessä, jonka seikan tekin lienette kuulleet?"

"Kyllä sen aina saa sinulta kuulla," mutisi Lampelan Liisa, mutta Maija
ei ollut hänen puhettaan huomaavinansakaan.

Hymyillen kuunteli onnellinen äiti eukkojen puhetta ja kuvaili
mielessään pojasta varsinkin lukkarin tulevan. Sekin oli jo hänen
mielestään jotakin erinomaista. Silloin koko seurakunta kirkkomäellä
osottaisi häntä ja sanoisi: "tuossa menee lukkarin muorin anoppi
kirkkoon," -- eukkoparka näet luuli kaikkein lukkarien pitävän olla
vaimonsa tahdon täyttäjiä eli akkavaltoja. -- "Kirkossa istuisi hän
sitten poikansa vieressä lukkarin penkissä; koko seurakunnan täytyisi
seurata hänen poikansa laulua; hänen poikansa se messussa saisi itse
provastiakin sinutella; hänen poikansa se saarnan loputtua seisoisi
papin takana pöntössä; hänen pojallensa pitäisi itse rikkaan
Sormulaisenkin kappoja maksaa ja hänen poikansa se joutessaan ajaisi
käräjissä ihmisten asioita, aivan niinkuin muutkin lukkarit." Niin
ajatteli nuori äiti, mutta ei hän mietteistään toisille mitään
virkkanut.

Sussu pisti pojan vasuun, jonka hän varovasti asetti oven suussa
olevalle rahille ja sanoi toisille naisille: "kuulkaapas, kuinka sillä
on kirkas ääni! Olla pikkuisen enemmän ikää, niin pitäisi piiskaa antaa,
mutta ennättääpähän se vielä varpurieskaankin tutustua." Vielä hommasi
Sussu kaikenlaista lapsen kanssa, sillä hän oli äidiltänsä perinyt
lapsimuorin ammatin, eikä toiset naiset siitä ymmärtäneet mitään; he
olivat vain tulleet Sussulle avuksi. -- Siinä puuhatessaan huomasi Sussu
riepujen käyvän vähiksi ja päätti lähteä kotoansa lisää hakemaan.

"Pitäkää siitä nyt hyvä huoli," sanoi hän muille, "minä pistäydyn kotona
tuomassa hiukan riepuja ja Tanelin vanhemman vyön kapalovyöksi."

"Tuo yhdeksän miehen-voimaakin (laakerisalvaa) Marjetalle rohdoksi,"
huomautti häntä Liisa.

"Kyllä," lupasi Sussu ja käski Liisan sytyttämään päreen, sillä kuopassa
oli jokseenkin hämärä. "Maija tuo katsonee lasta sen aikaa," lisäsi hän
vielä ja niin sanoen riensi asiallensa. Pian palasi hän kumminkin
takaisin ja ovelta varoitti vielä: "Maija, muista sinä panna päreristi
lapsen päälle niin kauaksi, kuin pyhään soitetaan, jott'ei rietas saa
sitä vaihtaa."

"Ikäänkuin tuota ei neuvomattasi tiedettäisi," vastasi Maija äkäisesti,
"mene sinä vaan asioillesi, kyllä me täällä sinuttakin toimeen tullaan."

Sussu meni ja kun Liisa mutisten itsekseen: "täällähän jo onkin pimeä
kuin säkissä," sai pihkaisen päreen palamaan vaikeni poikakin itkemästä.
Hän oli koko ajan ollut siihen asti äänessä, vaikka ääni jo lopulla oli
ruvennut sortumaan.

Senpätähden unhottikin Maija Sussun varoituksen kokonaan ja ryhtyi
Liisan kanssa kilpaa kertomaan kylän uutisia olkivuoteella olevalle
Marjetalle. Ritisten paloi päre rahkossa kiukaalla. Se paloi loppuun.
Muutettiin toinen ja mustahtavaa savua kohoeli siitä jo ennestäänkin
noesta kiiltäviä katonalaisia kohti. Pari tahi kolme kertaa putosi
palanut karsi lattialle, mutta se ei eukkojen harrasta puhetta
laisinkaan häirinnyt. Viimein oli sekin päre palanut ja yht'äkkiä
vallitsi kuopassa pilkkoisen pimeä. Samassa kuului oven suusta päin
kummallinen rupsahdus.

"Herrainen aika! Mikä se oli?" huudahtivat eukot yhteen ääneen.

"Oliko lapsen päällä ristiä?" kysäsi Maija.

"Etkös sinä pannut?" kysyi Marjetta vapisevalla äänellä.

"Enhän minä onneton sitä muistanut, voi, voi!" valitti maalarin Maija
masentuneena.

"Ja nyt se on varmaan vaihdettu," toimitti Lampelan Liisa ruvetessaan
päreesen uutta tulta puuhaamaan. Ennenkuin hän sai siihen hiiloksesta
tulen, tuli jo Sussukin takaisin. Sussun ovea avatessa kuului kuoppaan
kirkonkellojen kajakka ääni, jota säesti Lampelan kartanokoiran surkea
ulvominen.

"Pimeässäkö täällä vielä ollaankin?" lausui Sussu sisään astuessaan.

"Pimeässä, Herra nähköön!" vastasi Liisa, "ja mitä kaikkea lienee
tapahtunutkaan; eikö lapsi liene vaihdettu."

"Ei se paholainen toki ristin alta lasta saa," lohdutti häntä Sussu.

"Niin, mut Maijapa ei muistanutkaan lapsen päälle ristiä panna -- ja
kuules kuinka meidän Musti ulvoo, se mahtaa nyt taas nähdä itse rymän,"
puhui Liisa.

"Onkos teidän Mustilla yösilmät?" kysyi kauhusta värisevä Sussu.

"Onhan sillä keltaiset yösilmät kulmissa," vastasi Liisa "ja sen
tauttahan se haukkua luskuttaakin yökaudet ja ulisee niin surkeasti,
kun aina pyhään soitettaessa näkee rymän kotiinsa kirkkomaahan
palajavan".

"Varmaankin on poika sitten vaihdettu," päätti Sussu, "ja tuntuihan
minustakin ovea avatessani niinkuin joku olisi ohitseni luikahtanut ja
kitkerä, ikäänkuin tervassavu pisti silmiini."

"Voi, voi! Voi minua, voi minua, minä vaivainen mato!" marmatti maalarin
Maija kyyristyneenä lauteiden alle ja itki katkerasti.

"Voi sinua todellakin!" sanoi Sussu, "voi sinua, minkä teit! Eihän
kastamatonta lasta saa siunaaman ajaksi ristittä heittää."

"Ylpeys on vika sangen suur', lauletaan jo virressäkin," sanoi Liisa
pisteliäästi Maijalle.

Se lause tukkesi Maijan kyynelten lähteen juoksemasta ja ankara sanasota
olisi alkanut eukkojen välillä, jollei Sussu olisi käskenyt heidän
hoitaa sairasta Marjettaa. Vaaleana, liikkumattomana makasi tuo nuori
äiti vuoteellansa, mutta hänen lastansa ei näkynyt, ei kuulunut missään
-- se oli kokonansa kadonnut. Tyhjänä kellotti lapsen vasu rahin alla.
Sitä katseltiin ja käänneltiin nyt tulen luona, ikäänkuin poika neulan
tavoin olisi voinut pujahtaa päreiden väliin.

Hämmästyksestä melkein kivettyneinä katselivat Haapalan Sussu ja
Lampelan Liisa toisiaan. Viimeinkin puhkesi Sussu sanoihin: "no onhan se
vanha mies toki aina ennen jättänyt jotakin sijaan, jos ei muuta niin
kissan pojan. En minä vielä milloinkaan, en saduissakaan ole sen kuullut
lasta kokonansa korjanneen; vai oletko sinä?"

"En minäkään," vastasi Liisa tuskin kuuluvasti.

Ovensuunurkasta, vanhojen vastojen seasta alkoi nyt kuulua outoa
vikisemistä. Tarkemmin katsottaessa huomattiinkin siellä nirisemässä
pieni jonkin joutava olento, jolla ruumista oli vain nimeksi, parahiksi
sen verran, että ihmishenki siinä voi asua. Se oli nurkassa melkein
päälaellaan silloin, kuin Sussu sen sai sieltä ylösperkatuksi ja näkyi
jo olevan ihan menehtymäisillään.

"Herrainen aika! Aivanhan se on musta," huudahti Liisa.

"Niin on, niin on, Jumala paratkoon! mutta milloinkapas se vaihdokas
valkea lienee," sanoi Sussu. "Onhan tällä kuitenkin ihmisen haamu
jälellä," jatkoi hän puhettaan. "Pää on tosin isohko, kuin
vaivaistukilla kirkon isolla ovella ja muuta runnakkoa on tuskin sanan
sijaksi, mutta kyllähän sen toki ihmiseksi tuntee."

"Ihmisen kaavahan tuolla näkyy olevan," lausui Liisa "mutta mihinhän
rymällä niin kiire lienee ollut, jotta ei joutanut saalistaan vasuunkaan
panemaan, lähätti vain nurkkaan?"

"Kirkkomaahan tietysti," vastasi Maija karsinasta, "kyllähän sillä
kalenteri on selvillä, -- mutta," keskeytti hän itseään, "miksi se
sormiaan noin siristelee?"

"Tuleenhan tuo taitaa pyrkiä ja tulen sukuahan se onkin," vastasi Liisa.

"Sussu! Sussu, nipistä Herran tähden sen vasemman käden nimetöntä; ehkä
se siitä taas rupeaa huutamaan ja paha tuopi oikean lapsen takaisin,"
neuvoi Maija, viimeinkin kömpien ylös lauteiden alta.

Sormea nipistettin ja poika saatiinkin taas täyttä suuta huutamaan,
mutta paholaista ei sittenkään kuulunut kauppaansa purkamaan.

"Hupsut," sanoi Sussu "nythän on jo pyhä käsissä; eihän rietas enää
uskalla liikkeelle lähteä. Lapsiraukka vaan huutaa itsensä kuoliaaksi,
eikä tuossa henki näy kovin sitkeässä olevankaan. Tuskin se elää
siksikään, että pappi ennätetään sitä kastamaan juosta."

"Pannaan hätäkasteesen; kukaties' se sillä muuttuukin oikeaksi
ihmiseksi takaisin," ehdotti maalarin Maija.

Siihen suostui Sussukin ja koetti kädestä pudistamalla saada äitiä
hereille pojallensa nimeä sanomaan, mutta pyörtynyt Marjetta ei niin
hevin herännytkään. Poika alkoi taas uudestaan itkerehtää ja Sussu, kun
luuli sen jo rupeavan kuolemaa tekemään, sanoi hätäisesti: "Maija, sinä,
joka olet papissukua, kasta hänet, vaikka miksi, mut kasta pian, ett'ei
rietas sen sielua saa, jos ruumiin veikin."

"No ei siinä ole velikultaa, kyllä minä kastan" lausui Maija mahtavasti,
"mutta nimi?"

"Pane hänet, vaikka miksi," sanoi Sussu.

"Pannaan sen kaimaksi, joka vanhankin testamentin aikana itki ja
Jerusalemin raunioilla valitti, koska tämäkin yhäti on äänessä,"
kiehitti Liisa toisten puheen väliin.

"Niinkö Moosekseksi," uteli Sussu?

"Ei, ei, vaan siksi toiseksi -- mikä se nyt taas olikaan -- se, jota
provasti saarnoissaan ukoksi kutsuu, se valitusvirsien veisaaja -- Jer--
Jer-- kah, kun en ny muista, vaikka ihan kieleni selällä pyörii,"
tuumaili Liisa.

"Jerikohan se oli," tiesi Maija.

"Ei se aivan niin taida olla," intti Liisa, mutta Maija tiuskasi vain:
"ole vait', kyllä minä sen tiedän," rykäisi ja ryhtyi toimeen.

Maija kastoi pojan Jerikoksi ja melkeinpä oikealla tavalla kastoikin,
luki vaan pari liikaa lukua pitkästä katkismuksesta ja lopetti sanoilla:
"erinomattain tunnustan minä teidän edessänne, kunnioitettava, rakas
herra, että minä kerran kiroilin, kerran puhuin riettaita puheita,
kerran sitä eli sitä tein ja antakoon sitten sillänsä olla. Amen!"

Hartaasti kuuntelivat toiset naiset toimitusta. Sen päätyttyä Liisa
kyllä huomautti tuon viimeisen kappaleen kuuluvan rippiin, mutta Maija
sanoi sen kuuluvan kasteesen ja lisäsi: "ikäänkuin minä en sitä
tietäisi, joka kuulun papissäätyyn ja osaan kastaa, vaikka ruotsiksi;
tahdotkos kuulla: hevonen on hest, pappi on brest --"

"Olkaa vaiti mokomat kieliniekat", keskeytti Sussu "ja ruvetkaa
virvoittelemaan toimetonna makaavaa Marjettaa".

Liisa ja Maija jättivätkin riitansa sikseen ja saivat vähitellen
Marjetan tointumaan, kun oikein kilvassa hieroivat häntä vedellä ja
yhdeksänmiehen-voimalla. -- Heti toinnuttuaan kysyi Marjetta lastaan.
Eukot kertoivat hänelle, mitä tapahtunut oli ja Marjetta rauhoittuikin
jotenkin tyyneksi kuultuaan lapsen jo olevan kastetunkin. Kun muijat
kuitenkin huomasivat sairaan sangen heikoksi päättivät he hakea papin
häntä lohduttamaan, vaikka Marjetta ei millään muotoa tahtonut pastoria
näin lauantai-iltana vaivata.

Liisa, joka asui lähimpänä ja siis ensiksi sai kirkkovaatteet päällensä,
lähetettiin sille asialle. Sussu hoiteli lasta ja Maija parhaan taitonsa
mukaan koetti lohdutella Marjetta raukkaa. Hän selitti: "kuolema sinulle
onkin parasta, kun te olette niin köyhiä ja tuo lukkarikin maksaa
kellonsoitosta niin vähän. Kuolemalla pääset kaikista huolista ja
puutteista ja sieluparkasi joutuu rauhan majoihin.

Minulle saatat huoletta heittää päivän-näkemättömäsi en minä sitä pahan
palvelukseen käytä. -- Ensi talvi teille olisikin kova, sillä nyt on
perin huono vuosi. Haapalassa oli tän'aamuna ollut riihi, eikä ollut
lähtenyt, kuin hiukan neljättä karpioa sadasta, kaskimaan rukiita".

"Ei kuin neljättä nelikkoa kolmivaaksaisista", oikasi häntä Sussu.

"Kyllähän minä mielelläni kuolenkin, jos niin on Herran tahto, mutta
entäs Taavetti ja lapsi -- mihinkäs ne joutuvat?" sanoi Marjetta vesissä
silmin.

"Ole huoletta heistä", vastasi Maija rauhoittavasti, "poika pistetään
viereesi hautaan ja Taavetti on vielä nuori; kyllä hän toisen vaimon
vielä saa."

Semmoisissa keskusteluissa kuului aika sinnes, kuin kylän väkeä alkoi
keräytyä kellonsoittajan asunnolle. Liisa oli näet kotonaan kertonut
kaikki ihmeet, mitä hönnissä oli tapahtunut ja kun nyt lauantai-iltana
viikon työt olivat lopussa, niin riensivät ihmiset saunasta tultuaan
vaihdokasta katsomaan ja kyynelillään papin sanoille suurempaa
merkitystä antamaan.

Saapuipa viimein kellonsoittaja itsekin kotiin. Hänen kerallaan tuli
eräs voinkerääjä eli saksa, jota Taavetti oli luvannut nousevalla
viikolla opastella karjataloihin. Muukalainen antoi vaihdokkaalle vähän
hammasrahaakin ja kun hänellä oli kädessä iso puupuntari, pyydettiin
häntä pappia odotellessa lasta punnitsemaan. Mies suostuikin siihen.
Kapalovyöstään pistettiin siis poika puntarin nokkaan killumaan.
Mittaaja oli puntarin hankkia liian kauas perästä sysännyt ja alkoi pian
pudistella päätänsä ja ihmetellä: "no nyt mie vast' ihmeiss' oun! Eihän
tämä paina mitään koko poika".

"Eikö mitään? Hyvä isä armahtakoon! Eikö mitään, vaikka se jo on
kastettukin?" huudahtelivat naiset.

"Painaa, painaa se hituisen kuitenkin", vakuutti voin ostaja lähemmäksi
tulta siirryttyään, "mut onkohan neljänneksen alle, vaiko päälle viiden
naulan, sitä en osaa niin viti varmaan sanoa, mutta olla voina, niin
polttinan siitä antaisin, tulipa sitten tappio tahi voitto".

Toiset läsnäolijoista väittivät pojan painavan neljänneksen päälle,
toiset neljänneksen alle viiden naulan ja mittailivat häntä käsivaralla.
Oikein yksimieliseen päätökseen ei kuitenkaan ehditty tulla, ennenkuin
Liisa jo toi pastorin, joten tuo painava kysymys täytyi jättää
ratkaisematta.

Yleisen hiljaisuuden vallitessa valmisti sitten pastori, tuo kunnon
vanhus, Marjetan viimeiselle matkalle ja puhui muutamia sydämestä
lähteviä, lämpimiä sanoja lohdutukseksi Taavetille, kun tämä
kuulleessaan vaimonsa tunnustautuvan vikapääksi kaikkiin synteihin,
rupesi nyyhkyttämään. Hiukan kummasteltuaan pojan outoa nimeä mutisi
pastori: "*nomen et omen* (nimi ja enne)", mutta vahvisti kuitenkin
kasteen ja mainitsi maalarin Maijan "tässä asiassa oikein tehneen",
josta Maija ei aivan vähää ylpeillyt. Ottamatta mitään vaivoistaan lähti
pastori rauhassa kotiinsa ja kyynelsilmin tunnustivat kyläläiset: "kyllä
se tuo meidän pastori on kelpo ukko ja oikea hengen mies, eikä mikään
mammonan orja. Kaikkivaltias jatkakoon hänen elämänsä päiviä!"
huokasivat vielä muutamat.

Vähitellen hälveni muukin joukko. Ainoastaan Iso-Tiina, haudankaivajan
vaimo, jäi muita jälemmäksi kehottaakseen Taavettia menemään voin
ostajan kanssa pitäjäälle.

"Mitäs siinä aprikoit", sanoi hän, "mene, mene vaan hörymättä; etkähän
juuri kotonakaan voi miksikään avuksi olla. Mikä on sallittu, se on
sallittu ja kyllähän me sinuttakin ruumiit siunattuun maahan saamme ja
voithan, jos ei rahaa ole, Mikolle korjata kenkiä haudan kaivamisesta.
Paitsi sitä pitäähän sinun itsesikin joutua kotiin sunnuntaiksi, jolloin
heille: "levätkööt he vahvass' rauhass'" luetaan -- tähän aikaan ovat
rahat tiukassa, pitää ottaa silloin, kuin saa. Mikä on sallittu, se on
sallittu, eikä kukaan voi kuolevaa lähtemästä estää ja pitäähän sitä
meidänkin saada jotain ansaita, niin jotta mene sinä vaan." -- Sen
sanottuaan lähti Iso-Tiinakin matkaansa, kiroten mennessään "mokomia
varpaisia, joissa ei mitään suun kostuketta annettu." Sairaan luokse jäi
vain Taavetti ja Haapalan vanha Sussu. -- Niin päättyi ensimmäinen päivä
vaihdokkaan elämässä.



III.


Aivan tarpeetonta huolta olivat kyläläiset ja varsinkin Iso-Tiina
pitäneet Puna-Marjetan ja hänen poikansa maahanpaniaisista. Seuraavana
lauantaina palatessaan pitäjäältä, näki näet Taavetti paremman
puoliskonsa saunapuita pilkkomassa. Vipuheijassa, lähellä Marjettaa
veteli pikku mies unta ja vielä samana iltana hierottiin hänestä
"harjakset pois hiivalla", niin ainakin Sussu kertoi. Kaulaan pantiin
seitsenvärisistä langoista solmittu "taikeanauha" silmäysten
estämiseksi, sillä, Kissa-Kerttu, Ison-Tiinan sisar, oli sanonut
silmäykset sangen vaarallisiksi lapsille ja itkettäjä varmaan vaivaisi
lasta, jollei sillä taikeanauhaa kaulassa ollut. Huolimatta siitä tuli
itkettäjä kuitenkin, eikä se eronnut lapsesta, vaikka Kissa-Kerttu,
kuinka haltioissaan olisi tepastellut. Ison-Tiinan täytyi itsensä tulla
lasta "piästämään" ja hän mittailikin monta kertaa pojan pituuden
vasemmasta pikkuvarpaasta oikean käden peukaloon, ottaen aina aika
ryypyn joka vaaksan päästä.

Sillä retkellänsä näki Tiina, joka oli niin kehakka ihmisiä siunattuun
maahan saattamaan, miten vaihdokas, vaikka turhaan, koetteli opetella
varpaidensa makua tuntemaan. Hänenkin täytyi, otettuaan pullosta pienen
"Silmänkääntäjän", myöntää: "elämään se rupeaa. Katsos vaan! elämään se
rupeaa, mutta mikä on sallittu, se on sallittu".

Niin oli sallittukin, että lapsen piti elää, mutta muutamien vuosien
perästä täytyi Ison-Tiinan itsensä erota elämästä keskellä rakkainta
tointansa, viinankeittoa, ennenkuin ehti kokiaisiakaan maistella.

Pieni Jerikokin oli Tiinan hautajaisissa. Vilusta väristen seisoi hän
äitinsä kanssa lumisella hautausmaalla, matalalla multavallilla, joka
Ison-Tiinan erotti elävistä. Katkeroita kyyneliä itki poikaraukka, kun
Ison-Tiinan arkun päälle ajettiin niin paljo multaa, "että ihanhan se
hukkuu", kuten hän sanoi.

Puna-Marjetta lohdutteli kieliparkkua poikaansa ja lausui: "kummallista,
jotta tuo noin matala harju on raja-aitana elämän ja kuoleman maiden
välillä ja korkea kirkkoharju erottaa vain Sormulan ja Lampelan maat
toisistaan. Ja vieläkin kummallisempaa on minusta se, että minä nyt
seison tässä Ison-Tiinan haudan reunalla, minä pikkuinen raukka, vaikka
Tiina jo vuosikausia sitten oli Mikkonsa käskenyt sinulle ja minulle
kirkkomaassa sijaa valmistamaan. Olipa hän vielä niinkuin vähäisen
äkeissään, kun me emme silloin vielä hautaa tarvinneetkaan. Mutta eihän
sitä meilläkään ole rautaa rinnassa; kerran kaataa se meidätkin, aikaa
vaan emme tiedä milloin. Niin on, kuin vainaja sanoikin: mikä on
sallittu, se on sallittu, sillä "kirjava tikka metsässä, ihmisen ikä
kirjavampi".

Heti sen perästä kääntyi Marjettakin vuoteen omaksi. Kahden kesken
Jerikon kanssa sai hän kotona viettää ikävät päivänsä, kun Taavetti oli
päiväkaudet kylässä työnansiolla. Silloin painoi äiti poikansa sydämeen
monta hyvää neuvoa, vaikka tämä ei niitä kaikkia ymmärtänytkään.

Eräänä iltana pilkisti kirkas, yksinäinen tähti taivaalta mökin ainoasta
akkunasta sisään. Vilkkuvalla valollaan näytti se ikäänkuin viittaavan
Marjettaa luoksensa tulemaan. "Poikani", lausui sairas "näetkö, miten
tuo kaunis tähti kutsuu minua tykönsä taivaan korkeaan kuoriin".

Poika myönsi näkevänsä ja sanoi: "mutta viittasivatpas ne tähdet
silloin, kesällä, kuin isän kanssa Kissa-Kertun mökillä käytiin,
viittasivatpashan nekin Keidaslammin pinnalla; mutta eihän ne taivaasen
kutsuneet; eihän äiti?"

"Ei poikaseni", vastasi äiti hymyillen, "ei ne todellakaan taivaasen
kutsuneet, mutta kun syksyllä, ennenkuin talven kolkkous luonnon
kuolettaa; kun silloin pimeys peittää vaippaansa koko maan, niin
kehottavat nuo ylhäällä vilkkuvat valot meitä luoksensa liihoittelemaan,
mutta pimeys ei tahdo sitä. Sentähden luopi yön valta tumman järven
tyynelle pinnalle samalta näyttäviä tähtiä, kuin ylhäälläkin on ja
koettaa viekoitella ihmisiä niitä tavoittamaan, -- mutta luuletkos, että
jos ken syvyyteen syöksyisi, sieltä tähdet käsittäisi?"

"En", vastasi poika hiukan mietittyään, "ei siellä järven pohjassa muuta
ole, kuin kiviä ja soraa".

"Niin, paljasta soraa ja kiviä siellä vain on", myönsi Marjetta, "mutta
kuitenkin syöksyy moni syvyyteen ja vasta liian myöhään huomaa
pettyneensä.

"Miksi ne sitten sinne hyppäävät", kysäsi Jeriko?

"Siksi, että alaspäin on helpompi mennä, kuin ylös todellisia tähtiä
kohden", selitti äiti, "ylöspäin ei näet siivittä voi kukaan kohota".

"Mutta ethän silloin sinäkään voi ylös tähden tykö mennä", lausui poika
korkeuteen silmäillen?

"Voin", vastasi sairas, "kyllä minä voin, sillä minä olen saanut uskon
kautta toivon siivet ja niillä siivillä voipi synnin merestä kohota
paljoa korkeammallekin, kuin tähtitarhoihin".

"Eihän sinulla ole siipiä," väitti poika.

"On, vaikka sinä niitä et vielä näe, etkä ymmärrä," selitti äiti, "ja
minä luulenkin kohta kohoavani teidän tyköänne tuonne ylös." -- Hetkisen
kuluttua jatkoi hän: "lupaapas minulle Jeriko, ett'et rupea koskaan
tavoittelemaan syvyydessä päilyviä tahteja, vaan pyrit aina valoa
kohden."

"Kyllä, jos minulla vain siivet olisi," lupasi lapsi.

"Siivet, joita tarkoitan, sinä kyllä saat aikanasi, jos itse tahdot ja
tahdothan sinä?" lausui äiti.

"Tahdon," sanoi poika, "tahdon tietysti ja sittenhän pääsen vaikka
minne, vaikka kuuhun sen tervaajan sieltä pois ottamaan."

Keskustelun aikana oli kuu noussut ja lempeällä valollansa valasi
huoneen sisustaa. Poika katseli sitä tarkasti, nähdäkseen liikkuiko kuun
ukon käsi ja liikkuvanpa se näyttikin. Silloin sattui taivahalla tähti
lentämään ja poika kääntyi äitiinsä, kysyen: "kukahan nyt lienee
enkeliksi päässyt?" -- Äiti ei vastannutkaan enää. Liikkumattomana
lepäsi hän kullan keltaisilla oljilla. Kuun säteet kirkastivat Marjetan
lempeät, hymyilevät kasvot sangen ihaniksi ja olista taittuvat säteet
muodostivat ikäänkuin kehän niiden ympärille.

Kun ei poika yhä uudistettuihin kysymyksiinsä enää vastausta saanutkaan,
tunsi hän vaistomaisesti äidin jo lähteneen ylös valon valkamille.
Katkerasti itki hän, koetellen hyväilyksillään äitiä herättää. Kun ei
muu auttanut, lupasi poika, ett'ei hän enää milloinkaan luvatta juoksisi
maantiellä ajajoita katsomaan. Kaikki oli turhaa ja muutaman päivän
perästä sai hän äitinsä haudalla muistella sanoja: "kummallista, jotta
tuo noin matala harju on raja-aitana elämän ja kuoleman välillä," mutta
nyt hän ei itkenyt, sillä tiesihän hän äitinsä enkeliksi tulleen.

Haudalle pystytettiin pienoinen puuristi, johon painokirjaimilla oli
piirretty sanat: "tässä lepää kellonsoittaja Taavetti Kaikusen Marjetta,
joka kuoli viime torstai-iltana." -- Sivukulkiessaan myhäilivät ihmiset
tuolle ristille, mutta vaihdokkaan mielestä opetti se kaikille jälkeen
jääneille samaa, kuin hänen äitivainajansa oli hänelle muistuttanut:
että ihmisen on aina pyrkiminen korkeuteen, johon ristin sydänpuu
viittasi. Monasti päättikin hän seurata äitiänsä sinne, sillä mahtoihan
siellä olla hyvä, koska äiti oli raskinut hänet jättää sinne
mennäksensä.

Jerikolla itsellään ei nyt enää kotonansa ollutkaan kovin hyvä olla.
Päiväkaudet sai hän siellä viettää yksikseen, kun ei vielä kyennyt
isäänsä työhön seuraamaan. Ikävät olivat pojalle päivät, eikä niistä
hänelle juuri hyötyäkään ollut, vaikka yksinäisyyden sanotaan olevan
suurten aatteiden äidin. Isäkin oli toisinaan niin kummallinen, eikä
poika ymmärtänyt kaukaan syytä siihen. Kerran selvisi kuitenkin se
seikka, kun isä antoi hänelle putelin ja rahaa ja käski mennä
Kissa-Kertulta ostamaan viinaa. Poika totteli. Repaleisissa
riikineissään lähestyi hän mökkiä, jossa Kissa-Kerttu asui. Tultuaan
mökin luo näki hän siellä koko joukon muita poikia rakentamassa
lumilinnaa. Pojat olivat niin ahkerassa työssä, ett'eivät kotvilleen
heitä katselevaa vaihdokasta laisinkaan huomanneet, mutta viimein keksi
hänet Risto, Kissa-Kertun toivorikas perillinen.

"Hei pojat," huusi hän "tuolla on vihollinen kurikka kädessä; se varmaan
aikoo valloittaa linnamme. Annetaanpas sille hiukan papuja." -- Nyt
alkoi Jerikoa kohden tuiskuta toinen toistaan kovempia lumipalloja.
Alussa koetti poika pakenemalla niitä välttää, mutta kun toiset
huomasivat sen, töytäsivät he perässä ja Jerikokin rupesi
puolustautumaan.

"Vastarintaan se rupeaa", huudahti Risto ja edellimmäisenä lähti
hyökkäämään yksinäistä raukkaa kohden, lasketellen suustaan, mitä
ilkeintä osasi. Jeriko heitti häntä pallolla vasten silmiä, mutta se oli
öljyä tuleen. Risto hyökkäsi päälle käsikähmään, mutta toinen piti
miehuullisesti puoltaan. Muut pojat saapuivat Ristolle avuksi ja siinä
he hangessa yksin tuumin vierittelivät poikaa, nimitellen häntä
"vaihdokkaaksi, rymän mankaraksi, hönnin hassuksi" ynnä muuta, ynnä
muuta.

Vaihdokas-parka rukoili, itkikin päästäkseen pois, mutta se oli turhaa.
"Kas tätä mamselia vaan", lausui Kotilan Aapo Jerikoa tölmien. Silloin
pikastui vaihdokaskin ja iski soimaajaansa putelilla, jota hän koko
temmellyksen ajan oli toisessa kädessään pitänyt.

"Tuos' on sinulle mamselista", sanoi vaihdokas lyödessään ja
huomattuaan, että Aapo poistui, alkoi hän toisiakin aseellaan hutkia.
Heikko lasi rikkaantui pian ja leikkasi vielä särkyessään vaihdokkaan
käden niin, että siitä verta virtana vuoti. Risto, joka viimeisen
kolahduksen oli saanut, taisi luulla veren itsestään vuotavan ja täyttä
suuta itkeä kollotellen juoksi hän äitinsä luo mökkiin.

Kissa-Kerttu kiiruhti sieltä heti poikansa avuksi ja vaihdokas sai
oikein koron kanssa takaisin ne kolahdukset, joita hän oli ennättänyt
toisille pojille antaa. -- Rahansakin oli poika taistelun aikana
kadottanut, eikä Kissa-Kerttu hänelle antanut aikaa niitä etsimään, vaan
käski suoriutumaan "sen pisaan ja kiirevilkkaan joudukin sinne sen
muoska", sanoi hän.

Rahojen ja särkyneen pullon vuoksi ei Jeriko uskaltanutkaan palata
isänsä luokse, vaan piilottautui Lampelan saunaan. Siellä mietti hän
tilaansa ja vaikka miten olisi koetellut päätänsä vaivata ei hän voinut
myöntää olleensa väärässä puolustaessaan itseänsä. Hänelle juohtui
mieleen: mitähän äiti tästä nyt sanoisi ja siltä hänestä tuntui, ett'ei
äiti kuitenkaan lyönyt olisi, jos hän hiukan olisi torunutkin. Sitten
juohtui taas mieleen lantit ja säretty puteli ja hän päätti lähteä pois,
kauas pois ja olla siellä, kunnes kasvaisi suureksi ja sitten tulisi hän
kotiin ja toisi isällensä oikein suuren möhömahaisen putelin, niin
suuren, kuin se, josta provasti alttarilla kirkossa viiniä kaasi
hopeapikariin. Vielä toisi hän rahaakin, hyvin paljon rahaa, valkeita ja
ruskeita, isoja ja pieniä rahoja ja Kotilan Aapolle antaisi hän yhden
hyvin suuren rahan sovinnoksi, mutta Kissa-Kertun Ristolle ei hän
antaisi mitään. Sitten sekoittui vähitellen kaikki sekaisin. Rikkinäiset
pullot, joita Kissa-Kerttu alttarilla provastille tarjosi ja Risto
messukasukkaan puettuna ahdisteli häntä ja hän pakeni lumilinnaan ja
hyppäsi hyvin isoon puteliin ja sitten kaiken hyvän lisäksi tuli
äitivainaja ja viittasi ylöspäin. Jeriko koetti putelin kaulasta
tunkeutua ulos, mutta ei sopinutkaan enää, sillä hän oli kasvanut siellä
suureksi mieheksi. Tuommoisia sekavia kuvia vieri vaihdokkaan editse
sekaisin, kunnes hän muuttui pieneksi hiireksi, jota ruma punainen kissa
hätyytti. Se tuli yhä likemmäksi; nyt se jo kohotti käpälänsä
tarttuakseen hänen niskaansa, hui, kuinka se puristi kovasti!

Kiljahtaen hyppäsi vaihdokas penkiltä ylös. Hänen edessään seisoi isä,
joka käytyään Kissa-Kertun mökillä oli jälkiä myöten tullut etsimään
poikaansa saunasta. Silmät vihasta hehkuvina tiuski Kaikunen: "missä
rahat? missä puteli?" Poika parka koetti miten parhaiten taisi
onnettomuuksiansa selitellä, mutta niitä kuulematta tempasi isä
nahkavyön vyöltänsä, jolla huimi poikaansa kyllikseen. Kentiesi hän ei
olisi herennytkään, joll'ei talon väki, itkun kuultuansa, olisi
kiiruhtanut saunaan ja pelastanut poikaa mielettömän isän käsistä.

Vihdoinkin käski Taavetti poikansa kotiin menemään, hän lupasi itse
tulla jälestäpäin. Vaihdokas totteli, vaan hän päätti kotiin tultuaan
sytyttää koko kodin tuleen, ett'ei isä mitään löytäisi sinne tullessaan
muuta, kuin tuhkakuopan, -- sillä viha synnyttää aina vihaa. -- Kotona,
kuopassa oli kaikki ennellään. Kuu valaisi sitä aivan, kuin tuona
iltana, jona äiti oli kuollut, eikä vaihdokas enää kostotuumiansa
muistanutkaan. Päinvastoin istahti hän rahille ja itki katkerasti -- hän
tunsi ensi kerran eläessään olevansa kaikkien hylkäämä, olevansa
onneton.

Isä ei sinä iltana saapunutkaan kotiin ja iltasetta täytyi pojan
laskeutua levolle. Siitä lähtien tapahtui se useinkin. Joskus viipyi
Kaikunen useampia vuorokausia kotoa poissa ja kun hän tuli kotiin, ei
hän voinut pariin päivään mihinkään ryhtyä, kiroili vain milloin
köyhyyttänsä, milloin Kissa-Kerttua ja toisinaan koko maailmaakin.
Silloin sai ainakin Jeriko itse pitää huolta ruoastansa. Hän kävi
kerjuulla, "maailman koulussa", kuten sitä sanotaan.

Siten kului taas lähes vuoden päivät. Eräänä iltana oli Kaikunen tapansa
mukaan reuhaten saapunut kotiinsa aivan verissä. Jeriko ei uskaltanut
kysyä häneltä syytä siihen, vaan ennen pitkää selvisikin asia. Armolline
komsarjus tuli näet heti perästä ja Kaikunen sidottiin nuoriin. Sen
verran sai poika asiasta tolkkua, että hänen isänsä oli Kissa-Kertun
mökissä lyönyt Mustaa-Heikkiä, joka nyt oli kuoleman kielissä.

Aamulla lähti vaihdokas taas kylälle ruokaa pyytämään. Hän aikoi poiketa
ensiksi Tiistilään mutta kun hän aukasi veräjää, huomasi Pikku-Kaisa
hänet ja itkien juoksi pakoon, kuin olisi jonkun mörön nähnyt. Tiistilän
isäntä tuli portaille ja heiluttaen haravansa vartta karjui hän:
"avaahan vielä kerran meidän ovea, sinä murhamiehen pentu, niin tästä
saat".

Koskiko isännän kovat sanat, vaiko Pikku-Kaisan pelästyminen enämmän
vaihdokkaasen, sitä ei hän itsekään olisi osannut sanoa, mutta apealta
tuntui vaan hänen mielialansa. Hän istahti yksinäiselle kivelle tien
viereen ja tunsi olevansa liikalainen näillä tienoilla. Hän muisteli,
oliko kukaan hänelle hyvää sanaa sanonut sitten äitinsä kuoleman, mutta
ei muistanut sitä kenenkään tehneen. Vimmoissaan toivoi hän itsensä
julmaksi jättiläiseksi, että voisi viskata hirmuisen suuria
kalliojärkäleitä talojen ja niiden asukasten päälle, niinkuin
jättiläiset muinoin olivat tehneet. -- Nälkä herätti pojan viimein
noista mietteistä ja hän päätti vielä koettaa onneaan Kotilan talossa.

Siellä ei hän päässyt edes pihaankaan, sillä Aapo ja eräs rengeistä
usuttivat talon koiran hänen päällensä. Emäntä torui heitä tosin, mutta
renki vain nauroi ja sanoi: "eihän sillä rymän mankaralla kuitenkaan
sielua ole, vaihdokashan se on".

Pojan täytyi tyhjin vatsoin palata kotiin. Hän hämmästyi, kun näki savun
nousevan torvesta ja Kissa-Kertun Riston loikovan päiväpaisteessa kuopan
katolla. "Hoi vaihdokas", huusi Risto Jerikolle, "nyt meistä tulee
veljekset, mutta, jos sinä vielä minua aiot lyödä, niinkuin lumilinnan
luona talvella niin, niin --"

Jeriko ei kuullut enämpää, vaan luikahti kuoppaan. Siellä emännöi
Kissa-Kerttu, aivan kuin kotonaan. Hän kysyi jokseenkin äreästi
tulijalta: "joko sinä olet syönyt?"

"En", vastasi poika kyynelsilmin. "Tiistilän isäntä uhkasi antaa
haravasta ja Kotilan Aapo usutti Hallia päälleni".

"Vai niin se Tiistiläinen peuhaa, se ulkokullattu väkäleuka! Tokko sinä
häntä edes vastustit, sitä kerettiläisprofeettaa?" lasketteli
Kissa-Kerttu.

Vaihdokas selitti kiittäneensä kauppojansa, kun pakoon pääsi, josta
Kissa-Kerttu ärtyi häntä oikein sättimään. "Ei sinussa, mokomassa
retuksessa, ole miestä niin kynnen mustaisen vertaa, ihan olet, kuin
ilmoinen äitisi, semmoinen jäniksen kaima. Olispahan Risto siihen
sattunut, niin olisi se körttinuttuinen Tiistilän peto saanut nimensä
kuulla, jott'ois korvansa tilliä kotveroisen soineet; mutta mitäs
sinusta! Ei sinusta kuuna kulloisna päivänä tule henkesi elättäjää, vaan
olet aina liikana hirtenä meidän huoneessa".

Risto oli tullut sillä välin myös sisään ja nähtyään vaihdokkaalla
vaskisen napin paidan rinnassa, alkoi hän tinkiä sitä itselleen.
Kissa-Kerttu käskikin Jerikon antamaan sen Ristolle. -- "Mutta mitäs isä
sitten sanoo", rohkeni vaihdokas muistuttaa?

"Sinun isäsi on nyt minunkin isäni ja minun äitini sinun äitisi,"
selitti Risto "ja sentähden pitää sinun minua totella; pitäähän äiti?"

"Pitää," myönsi äiti ja kun poika ei tahtonut vieläkään napistaan
luopua, tarttui Kissa-Kerttu hänen tukkaansa sanoen: "vai et sinä
tottele äitiäsi, kyllä minä sinut opetan."

Vaihdokkaan mieli kävi napin tähden vielä surullisemmaksi entistänsä ja
hän tuumaili: "minun äitini on jo kirkon haudassa."

"Niin vaan, kunpa isäsi löi Mustaa-Heikkiä, jotta se vasta yöllä siitä
selvisi ja kun Tiistiläinen ajoi meidät tän' aamuna mökistä pois, niin
pitää isäsi ottaa äiti omakseen ja minut myös, jott'emme me
vierasmiehiksi käräjissä kelpaisi ja isäsi tuopi meidän tavaratkin kohta
tänne," kertoi Risto. Sitten sanoi hän äkkiä vaihdokkaalle: "nytpä
tiedän, mistä sinä tämän korean napin olet saanut. Sinä olet sen
varastanut vääpeliltä; olethan?"

"En, minä sen löysin maan tieltä," vastasi vaihdokas, vaan epäillen
pudisti Risto päätänsä.

Senlaista oli sitten vaihdokkaan elämä parin vuoden ajan. Ylenkatsetta
sai hän osakseen kylässä, huonoa kohtelua kotona. Varsinkin näkyi Risto
luulevan itsellään olevan vastaansanomattoman oikeuden kiusata
vaihdokasta. Itsekin tottui Jeriko pitämään itseänsä jonkinmoisena
liikalaisena ja vajosi vähitellen huolimattomuuteen ja tylsyyteen. Vihaa
ja katkeruutta kasvoi hänen pieneen sydämeensä ja hän inhosi noita
renttuja, joita lakkaamatta tuli ja lähti, sillä Kissa-Kerttu harjoitti
yhä kapakoitsemistointansa. Isä oli erotettu kellonsoittajan toimesta ja
häntä käytettiin vankien piiskurina. Harvoin näki Kaikunen enää muuta
selvää päivää kuin piiskauspäivän ja pojastaan ei hän selvänäkään mitään
välittänyt. Jerikoa ei siis lämmittänyt yksikään rakkauden säde ja
rakkauttahan pieni ihmistaimi tarvitsee paljoa runsaammin, kuin päivän
valoa nuo "auringon nielijöiksi" sanotut etelämaiden ihanat tuberosit ja
dahliat. -- Hellä ja huolekas hoito yhdessä rakkauden kanssa, ne
kehittävät ihmisestä jotain hyödyllistä ja kaunista, samoin kuin
kevätauringon säteet loihtivat röhmyisestä omenapuusta esiin puhtaita
kukkia ja hedelmiä, mutta Jeriko ei niitä saanut nauttia.

Oli sentähden onneksi pojalle, kun Kissa-Kerttu viimein, pojan noin
kymmenvuotisena ollessa, tuskastui häneen niin, ett'ei voinut enää
Jerikoa mökissä kärsiä, vaan toimitti hänet paimeneksi Sormulaan. Siten
pääsi poika hengittämästä kotimökkinsä siveellisesti turmelevaa ilmaa,
sillä Sormulalla, kuten muillakin vankoilla taloilla, oli oma
karjamökkinsä kaukana salomaalla järvien takana ja sinne lähetettiin
vaihdokaskin. Tuo paikan hankkiminen oli ainoa äidillinen työ, jonka
Kissa-Kerttu pojintimallensa teki.



IV.


Iloisena jätti Jeriko kotikylänsä. Hänen äidiltä perimänsä isot, syvät
silmänsä oikein hohtivat riemusta, kun hän eräänä varhaisena kesäkuun
aamuna matkaan varustettuna, seisoi Sormulan navettakartanon edustalla
kärsimättömästi odotellen lähtömerkkiä. Vihdoinkin viimein oli karja
kunnossa ja ajopatukat viuhahtivat ilmassa. Kuivasti narahti
veräjäportti pojan sitä perästänsä sulkiessa, mutta hänestä oli tuo ääni
suloista soittoa; nyt rohkeni hän täysin siemauksin hengittää tuoresta
aamuilmaa ja parempien aikojen toivo täytti hänen sydämensä.

Karja-Anni, Mataleena ja Maitomäen Pekka ryhtyivät heti vilkkaasen
keskusteluun keskenänsä. Siten sai vaihdokas rauhassa matkatoveriensa
kysymyksiltä, vaipua haaveksiviin mietteisinsä. Hän ajatteli mennyttä
elämäänsä ja iloitsi siitä, ett'ei äitipuolensa nyt tuolla salolla enää
olisi häntä kiusaamassa, vaan hän saisi yksin, karjan kanssa, metsissä
elellä päiväkausiin näkemättä noita ihmisiä, jotka häntä olivat
kiusanneet.

Aamu oli sangen kaunis. Metsä tuoksahteli niin raittiisti tuskin
tuntuvassa aamutuulessa ja linnut, nuo sinisalojemme siivekkäät laulajat
visertelivät oksilla iloisesti peippelehtäen. Kiilusilmäinen sisilisko,
lehmiä säikähtäen, puikeltihe ruohokkoon kauemmaksi karjotiestä.
Kukkasten kuvussa kimalsi kastehelmi, jota auringon, hienon autereen
läpi paistavat säteet kultasivat. Edempänä, kumpujen rinteillä lainehti
himmeää, terhenistä päivän sauhua; kaikki veden selätkin saarineen,
niemineen olivat kiedotut läpinäkyvään utuiseen harsoon. Sydänmaan
hallaisilta soilta kiirehti vilkas puronen, kivikon kautta solisten
kirkasvesisen järven laajaan syliin, ikäänkuin olisi se pelännyt
myöhästyvän hautaansa ehtimästä.

Silloin tällöin nykäsi joku hatasarvi tiepuolesta tukkosen tuoretta
ruohoa tahi tavoitti suullaan äsken lehteen pahennutta koivun oksaa.
"Viuh, vauh", äänsi silloin Pekan vitsa ja verkallensa jatkoi matkue
kulkuaan. -- Tuossa seisahti karjan perässä källeröittelevä mullikka
maistelemaan lietteen rantaista pitkää heinää. Sen viereen asettui
vaihdokaskin imehtimään lähteen silmässä kuvautuvaa kuulakkaa taivasta
ja muistelemaan viimeistä keskusteluaan äitivainajansa kanssa.

He jäivät muista jälelle, mutta jo huomasi Mataleena joukon jakautuvan.
Hiukan toruvalla äänellä huusi hän heleästi: "poika! aja mullikka
karjaan, äläkä itsekään kaikkia hettehisen heiniä syö!"

Jeriko kiinnitti matkalla höllittyneet konttinsa viilekset paremmin
selkäänsä, lyödä ropsahutti virsuparillaan viivyttelevää elikkoa
ronkolle ja kiiruhti sitten kilpaa mustan ystävänsä kanssa toisten
perästä.

Leikkiä laskien kului matka melkein huomaamatta siksi, kuin jo oltiin
Järv'salmen sillalla. Siinä yhtyi seuraan Salmelan karjakin
saattajoineen ja paimenineen. Nekin pyrkivät järvien tuolle puolen,
vaaran-maille, sillä siellähän on runsaasti voimakasta rehua eläimille
ja viatonta huvitusta sekä karjakoille, että paimenille. Iltapuolella
päivää saavuttiinkin tuonne sinisalojen syliin. Kukin joukko ajoi
karjansa talonsa maitomökille ja nyt alkoi vilkas liike noissa
syrjäisissä, tavallisesti hiljaisissa asunnoissa.

Lähdekaivon kupeella hankasi joku tytöistä valkoisella hiekalla
pyttyjä, toinen puhdisti siivilää, kolmas keitti katajavettä, jolla isot
piimäkorvot, hinkit ja hulikat huuhdellaan. Paimenet koristelivat haavan
lehdillä ja pihlajan lehvillä huoneita ja matkasta väsyneet lehmät
märehtivät tyytyväisinä kesantopellolla.

Työskennellessä kerrottiin kirkonkylän uutisia, kihlauksia arvosteltiin,
tiedusteltiin kuka sen ja sen talon karjakoksi täksi kesäksi tulee ja
kaikenlaista semmoista. Jokaisella näytti olevan jotain tekemistä ja
vasta uuden talouden jommoiseenkin kuntoon saatua muistettiin vatsan
vaatimuksia. Lehdistä tuoksuvassa ruoka-aitassa nautittiin sitten tosin
yksinkertainen, mutta makuisa ja iloisilla kokkapuheilla runsaasti
höystetty atria. Syötyä lähtivät karjan saattajat kotimatkalle, jättäen
vaalijat ja paimenet nauttimaan saloelämän kesäistä suloutta.

Hauskaa onkin tuo idyllinen elämä metsien sylissä. Paimenet kisailevat
marjoista punoittavilla ahoilla, joita pitkin kevyt; aikaiset vasikat
juosta vipeltävät sillä aikaa, kuin vanhemmat eläimet syövät
siimeksessä. Poikanulikat paukuttelevat viidakossa ukonnuijaa, syläisten
alakivelle pannulle koivun hiilelle ja samalla iskevät päälle pienellä
mukulakivellä. Säikähtyen hypähtävät tyttöset tarhaleikistään ja
kieltelevät vallattomia poikia, mutta yhä raikuvat rotkot pamauksista,
eivätkä metsän heiluhännät uskalla kourusarvia lähestyä. Toisinaan
käpyää uskalias poika korkeaan oravikuuseen, jonka latvasta sitten
toitottaa pitkällä tuohitorvellansa. Heti kuuluu vastauksia kaikilta
ilman suunnilta. Linnut, ajellen surisevia hyttyisparvia, livertelevät
humisevassa kuusikossa ja käet kukkua helkyttävät lehtorinteillä. Jonkun
kallion nyppylältä kajahtaa koivutorven eli paimen huilun soinnukas
sävel ja karjan kellot säestävät sitä kilkatuksellaan. Ne ovat luonnon
lapsien laulajaiset salon sydämessä.

Kun aurinko on lounaa lähennyt, lakkaavat tytöt leikistään ja
sammuttavat paimensavun sil'aikaa, kuin pojat keräävät kunkin karjan eri
ryhmään. Karjat käännytetään kotia kohden ja iloisesti huhuillen kävelee
paimen perässä. Tyytyväinen on hän mielessään, sillä hän tietää kotona
voileivän ja lämpimän maidon odottavan itseään palkinnoksi siitä, kun
hän tyhjentyneesen eväskonttiinsa on kerännyt kaikenlaista tarviskalua.

Jerikollakin oli jo ensimmäisenä paimenpäivänänsä kaikenmoista kampsua
Karja-Annille tuomisiksi. Kontissa oli hierinpuu, kerä huosiaintuohta,
vispilä, melkein valmis tohvelipari ja kädessään kantoi hän pienoista
pihtiin pistettyä käärmettä. Leppikummulle näki poika lehmisavun jo
palavan kesannolla. Sinertävänä nauhana kohosi siitä savu yläilmoihin.
Tuon tuostakin torahdutti paimen torveensa, että Karja-Anni tietäisi
suolakopan kanssa tulla karjaa vastaan. Veräjää avatessaan näki Jeriko
Annin jo mökistä lypsylle kiiruhtavankin. Hymyillen läheni Karja-Anni
paimenta. Kainalossa oli karjakolla lypsinkiulu, jonka korvassa riippui
rasvasarvi, sillä nännit ovat ennen lypsämistä voideltavat. Päästyään
pojan luokse hurautti karjakko yht'äkkiä kiulustansa vilua vettä
paimenen päälle sanoen:

      "Mimerkki metinen muori.
      Tapiolan vaimo tarkka!
      Mettä maidosta sinulle,
      Simoa salojen eläjä,
      Vettä karjan katsojalle
      Pikkuiselle paimenelle
      Kannan minä kiulussani
      Runsahasti rainnassani:
      Kun annat kuuta karjalleni,
      Lilliä mun lapsilleni,
      Minä kiiltoa sinulle,
      Sikiöillesi simoa
      Kannan kaikkina kesinä,
      Hilailen hyvillä säillä,
      Vaikk'en maitoa halua,
      Enkä voistakaan välitä.
      Poika kielasti sinua,
      Valehti vanhukselle
      Minun voita vuottavani,
      Kermoa kyseleväni,
      Sinut petti paha paimo,
      Märkähattu, kaksikieli,
      Se on itse maidon juoja,
      Rakastaja rasvakeiton,
      Hälle annan härkinpuusta,
      Varvun päillä varvikosta,
      Minä häntä härkittelen
      Koivun oksilla opetan,
      Valelen vilulla veellä,
      Lähdeveellä lämmittelen."

Sen sanottuaan nauraa kikatti Anni niin imelästi kepposelleen, että
kyyneleet silmissä kiilsivät, mutta paimen-parkaa ei vain naurattanut.
Hän ei tuntenut paimentapoja, eikä tiennyt paimenta aina ensimmäisnä
paimenpäivänä kasteltavan. Senpä vuoksi seisoikin hän hetkisen Annin
edessä, avossa suin ihmetellen, mitä moinen vastaanotto merkitsi. Jotain
koivun oksilla opettamisesta oli hän kuullut Karja-Annin lorusta ja
peläten kohta ryhdyttävän siihen toimeen, alkoi hän "mi saatua väkeä"
juosta takaisin metsään, jättäen kaikki tuomisensa maalle maan hyviksi.
-- Maitomäen Tiina, joka Pekkoinensa talvellakin asui karjamökissä, oli
juuri tulossa kesannolle Annia auttamaan, kun huomasi Jerikon väärillä
säärillänsä viidakkoon päin pinttävän. Tiinasta oli pojan juoksu niin
lystikästä, ett'ei hän malttanut itseään hillitä, vaan kädet polvia
vasten purskahti hillimättömään nauruun. Sikke-muori, Pekan anoppi, ei
myöskään jaksanut mökissä pysyä, vaan kiiruhti katsomaan: "miksi
toisilla niin imelä säkki leuan alla oli," kuten hän sitten itse kertoi.

Metsänneidon tavoin oli kuitenkin poika jo pujahtanut pensasten
peittoon, ennenkuin muori hänet ennätti nähdä. Siksipä tahtoikin
Sikke-muori kärkkäästi tietää, mikä toisia "niin tyrskytti?"

Kuultuansa syyn siihen, piti hän pienen nuhdesaarnan Annille ja
Tiinalle, kun olivat hänen "vanhan ämmän-rottelon pelolle narranneet,
eikä edes tuota iloa pitänyt saada nähdäkkään."

"Eihän äitiä kukaan kutsunut tänne," muistutti Tiina hymyillen.

"Häh! -- kutsunut? Kun tuota vielä olisitte kutsuneet," murisi
Sikke-muori nyreissään -- "ja toisekseen ole sinä vaiti. Oli minulla
nuorikkona muutakin tekemistä, kuin tyhjällä nauramista, mutta tähän
aikaan on nauru ja nästäytyminen naisten paraana työnä. Sentähden
rankaiseekin Herra huonoilla ajoilla ja vilja "maast' ja merest'"
vähenee, niinkuin kirja sanoo ja mikä lopuksi tulleekaan; -- eikö jo
kohta koittane tuomiopäivän lauantai ja silloin ne naurut loppuvat.
Niin, niin ja nyt pelotitte sen poika paran pois metsään, vaikka minä jo
panin puuron kuppiin ja Jumalan vilja saa taas jäähtyä aivan pahan
päiväiseksi."

"Älkää nyt äiti-kulta taas tyhjästä toruko," sanoi Tiina, iskien Annille
silmää, "kyllähän se poika pian takaisin tulee, jahka vain ensi
säikäyksestään selviää." Sitten tiuskasi hän lähimmälle hatasarvelle
"vat siihen" ja kyyristihe heruttelemaan Mansikkia. Sikke-muorinkin
ruppastuuli haihtui vähitellen ja unohtui kokonaan, kun hän lehmisavun
lähellä keksi paimenen kontin.

"Kyllä herra on täksi kesäksi saanut toimekkaamman paimenen, kuin viime
kesäinen oli," sanoi Sikke-muori mielihyvillään. "Katsokaas, miten paljo
rössyä se jo ensi päivänä on kotiin tuonut! Vispilä on, kuin ollakin
pitää, hierin tulee tuosta hyvä, mutta nuo tohvelin tapaiset eivät ole
mistään kotoisin. --"

Kentiesi olisi ämmä enemmänkin Jerikoa ylistellyt, jollei Karja-Anni
siinä samassa tuskasta parkaisten olisi hypähtänyt ylös ja kaatanut
vieressään olevaa maitohinkkiä, joka kaikeksi onneksi vielä oli tyhjä.

"Herr'estä ja varjele!" siunasi Sikke-muori ja alkoi udella: "mikä
sinulle tuli Anni? -- Vastaa hyvä lapsi; mikä se oli? Saitko sinä
kohtauksen -- no vastaa nyt jotain?"

"En, en, vaan tuo -- tuo puri minua," sopersi Anni pelosta vaaleana ja
vapisten osotti hän vieressään olevaa käärmettä.

"Mikä? Sano Herran nimessä mikä?" huusi hätään rientävä Tiinakin melkein
yhtä säikähtyneenä, kuin Karja-Anni itsekin.

"Käärme, käärme," huokaili tyttö tuskissaan. "Ettekö näe; tuo kyy
paholainen tuossa?"

"Voi hyväinen aika! Ja nyt sinä kuolet, kuin Viikunan vasikka viime
kesänä," lausui Tiina osanottavasti.

"Niin, niin, jos ei apua saada. Voi, voi! Kuolla näin nuorena! Voi
tokiinsa, enkähän minä vielä ole valmiskaan -- ja entäs Lauri sitten --"
tyttö hyrähti itkuun.

"Eikä ole edes lähimailla käärmeen jälen katsojaakaan," toimitti Tiina
säälitellen.

"Eikös Sikke-muori osaa," kysyi Anni-raukka nihkuttaen.

"Mitä osaa? Luuletko sinä jumalaton minua noidaksi?" lausui Sikke-muori
loukatun äänellä. "En minä, Luojan kiitos! taikoja tee, enkä loihtia
osaa! Siunaa nyt vaan koreasti itsesi, tunnusta syntisi ja anna henkesi
Herran haltuun," lisäsi hän, osottaen kepillään korkeuteen.

"Eihän minulla tietääkseni muita niin pahoja syntejä, ole, kuin -- kuin
-- voih, miten se on vaikeaa," huokaili Anni ja tillahti taas itkuun.

"Tunnusta pois, se helpottaa lähtöäsi," kehoitti Sikke-muori, "tunnusta
pois ujoilematta. Onko Lauri --?"

"Ei, ei Lauri, vaan minähän sitä itse. --"

"Mitä sinä itse onneton? Voi Anni-parka! mitä sinä," -- tiedusti Tiina?

"Minä -- sanokaa se Laurille, kun minusta aika jättää ja käskekää hänen
ottamaan Miina; kyllä se on hyvä tyttö ja pitää niin paljo Laurista."

"Kyllä, kyllä, mutta mitäs meidän pitää Laurille sanoa. -- Sano pian;
sinä vapiset, kuin virran päällä -- sano pian, sinulla ei näy enää
paljon aikaa olevan elettävänä," tuumaili Sikke-muori.

"Sanokaa hänelle, että minä olen hänen joskus luullut pitävän Miinasta
enämmän, kuin minusta ja siksihän minä olen Miinaa parjannut," sai
Karja-Anni viimein lausutuksi.

"Oh! Eikö mitään muuta?" huoahti toiveissaan pettynyt vanhus, joka oli
luullut Annin huulilta saavansa kuulla jonkun kauhean salaisuuden; mutta
Tiina hengitti nyt kevyemmin.

Sillä välin oli Pekkakin, naisten hätähuudot kuultuaan, tullut
kesannolle ja saatuaan vaimoltansa tietää mitä tapahtunut oli, kaivoi
hän peltoon jokseenkin syvän kuopan, sillä vanhat upottivat aina
käärmeen pureman jäsenen maahan. Karja-Anni kantaa retuutettiin sitte
kuopan luo ja jalka pohkeineen peitettiin multaan.

Vakuutettuna keinonsa kunnollisuudesta lohdutteli Pekka naisia, ett'ei
"ne kaikki taudit ole kuolemaksi," mutta epäillen pudistelivat naiset
päätään. Varsinkin paipatti sairas itse selittäen: "ei se mahda auttaa,
kun se ryökäle vielä pisti niin arkaan paikkaan, päkiäisen kohtaan.
Aijai jai!" huudahti hän keskeyttäen itseään, "nyt tuntuu litistävän ja
muutoinkin niin ilkeältä, että oikein sydäntä etoo."

Siinä sai nyt Anni istua kyköttää ja vähän väliä vastaella kysymyksiin:
"tokko tuntuu vähääkään helpottavan; vieläkö sitä pakottaa: läätääkö
hyvin?" ja muihin semmoisiin, joita hänelle milloin mikin läsnäolijoista
teki. -- Hankittuaan Annille niin paljo hoitoa, kuin mahdollista rupesi
Pekka käärmettä etsimään. Eipä sitä kaukaa tarvinnutkaan hakea, sillä
kuollut käärme pötkötti pihtinensä samalla paikalla, johon Jeriko oli
sen kädestään singahduttanut ja jossa Karja-Anni oli sen päälle
polkaissut.

"Mitä", äännähti Pekka "kuolluthan tämä onkin ja vieläpä pihtiinkin
pantu?"

"Mikä," huudahtivat naiset yhteen ääneen, "mikä? käärmekö?"

"Niin justiinsa käärme," myönsi Pekka myhäillen.

"No, mutta mitenkäpäs se kuolleena olisi Annia purrut," arveli Tiina?

"Siinäpä se juuri temppu onkin," vastasi Pekka, "eikö tuo liene koko
hätä ollut eukkoväen hätäilyä ja Anni pelkästä säikähdyksestä
parahtanut?"

"En, en! Kyllä se purasi ja niin kipeästi purasikin, että oikein se
sydäntäni vihlasi ja tuntuuhan koko jalka vieläkin olevan turtana,"
puolusti Anni itseään, koettaen, vaikka turhaan, haavaa näyttääkseen
riuhtoa jalkaansa irti.

"Vieläkös mitä," väitti tuo itsepäinen Pekka, "sinä vain säikähdit, kun
satuit polkasemaan sen päälle ja näit madon."

"Hupsista pussiin ja pussin suu auki! Mitenkähän olisi sen päälle
sattunut polkasemaan, kyykkämyisissäänhän hän oli koko ajan," arveli
Sikke-muori hyvin viisaan näköisenä.

"Miten lienee niehentäytynyt, sillä sehän on kai ihan varmaa, jott'ei
käärme itsestään ole pihtiin tunkeutunut," intti Pekka yhä.

"Kukas sen siihen olisi pannut?" kysyi Anni ylönkatseellisesti ja aivan
terveenä tuli hän nyt, vankeudestaan päässeenä, luultua kyytä lähemmin
tarkastelemaan. Sikke-muori katseli sitä myöskin ja puhkesi lausumaan:
"voi hupakko itseäs! Johan minä sitä arvelinkin -- vaskitsahan tuo on
koko käärmeesi. -- Eihän vaskikäärme ketään pure, eikä se olekaan mato,
se vain syö myrkyn pois ruohoista," selitti hän Karja-Anniin kääntyen.

Hiukan nolona myönsi Karja-Anni viimeinkin Pekalle: "en minä sitä enää
niin tarkoilleen muista, tunsinko sen juuri pistävän jalkaani, mutta
ihan olin pyörtyä, kuin sen näin."

"Niin säikähdyksestä," tuumaili Pekka, "ja toisillakin oli vielä nenän
pää pelosta valkeana. Semmoisia hätä kelloja te olette kaikki."

"Kyllä minulla oli todellakin sydän kintaan peukalossa," sanoi Tiina,
"mutta kuka kumma sen on mahtanut pihtiin panna?"

"Kukas muut, kuin se pojan heittiö sen olisi siihen tuonut," päätti
Anni ja jatkoi innokkaasti "ansaitsisi saada aika lailla koivurieskaa se
hylky, kun semmoisen sekamelskan aikaan sai. Ja nyt se herja luultavasti
makeasti nauraa kolttoselleen jonkun pehkon kupeessa, kun sai minut niin
säikäytetyksi, jotta kuolevani luulin, mutta tulehan kotiin, kyllä minä
sinua siitä nauratan, vekkuli!"

"Ole tuossa äystäämättä," kielsi Tiina nauraen, "hyväpä tuo oli, että
päästiin kerrankin selville millä kannalla asiasi Laurin kanssa on. --"

"Ole vaiti," tiuskasi Karja-Anni punehtuen ja rupesi työhönsä.

"Kas sitä poikaa vaan," puuttui Sikke-muori puheesen, "se toki ottaa
neuvon varteen, eikä unhota, niinkuin viime-kesäinen paimen. Kun oikein
muistan, niin minähän hänen käskinkin käärmeen tuomaan kotiin, jos
semmoisen yhdyttäisi. -- Jos näätte", pitkitti hän unhottaen kokonaan,
"ett'ei hän, Luojan kiitos! taikoja tee, eikä loihtia osaa, "jos näätte,
käärmeen saa ensimmäisenä paimen-päivänä lehmisavussa poltetuksi, niin
saa niiltä, sen kesän varsinkin rauhassa olla. Sitten muori tunki
käärmeen tulehen pihtineen päivineen ja haltioissaan, toisten nauruksi
teukalehtaen, höpisi polttaessaan:

      "Mato musta maan alainen,
      Toukka tuonen karvallinen;
      Jospa nostat nokkoasi,
      Häilähdytät hänteäsi,
      Tungen sun tuohuksen tulehen.
      Panen papin valkeahan,
      Jos tulet tuville näille,
      Matelet mataramaille;
      Pistän pihtihin isäsi,
      Pulikkahan emosipuolen. --
      Pistänet minun lihoa,
      Vunukoita vaimon vanhan;
      Tapan silma (sinut)taioillani,
      Pakahdutan pulmillani. --
      Purret minun karjojani,
      Maidon tuojia mokoma,
      Käytän sun kärytulessa,
      Aalloissa Aluejärven;
      Kun et tuostana totelle,
      Vääjänne väheäkänä,
      Vien sun viime taivosehen
      Ukon tulihin tuherran.
      Pysy mato poikempana
      Kulon alla kurja lintu,
      Pure puita pökkelöitä,
      Rauskuta Raunio-kiviä,
      Älä meitä, älä muita,
      Eikä meidän maitosuita; --
      Tunge pääsi turpehesen,
      Mene mättähän sisälle,
      Siellähän sinun majasi,
      Asuntosi ankeloinen. --
      Tiedän sykkä synnyntäsi,
      Maan on kammo kasvantasi,
      Oot sä suusta Syöjättären,
      Hiiden kuolasta kotoisin,
      Siksi pala pihtinesi,
      Hiserry häjy-niminen."

"Voi anoppiparka", lausui Pekka nauruansa pidättäen, "ei ne nuo temput
nyt enää mitään auta, niiden aika on ollut ja mennyt".

"Sepähän nähtäneen", tuumaili muori, keräillen Jerikon tuomia tavaroita
ja ihmetellen, miten tottelevainen, toimekas ja kiltti lapsi tuo uusi
paimen oli.

"Kiltti? Kyllä onkin koko kiltti", matki Karja-Anni, "hilaa metsästä
kaikenlaista roskaa ihmisten peloksi -- ja mihin lienee nyt vielä
juossutkaan. Jäähdyttää puuronsakin pilalle ja nälkähän sillä raukalla
varmaankin jo on, kun on koko pitkän päivän saanut karjan kanssa kulkea.
Oikein käy säälikseni poika parka etenkin, kun hän näyttää kivuloiselta
ja äitinsä kuului niin pahasti pitävän häntä."

Silloin Karja-Anni oli saanut Viikunan lypsetyksi ja melkein
kyynelsilmin hän nyt kelkkeällä äänellänsä huutaa huhautti: "Jerikooo!
Jeriko hoi! Puurosi jäähtyy; tule pooois, puurosi jäähtyy!" -- Semmoinen
oikea Huhtikuun päivä on naisen sydän, -- myrskyä ja päiväpaistetta!



V.


Hyväksikin sai paimenpojan iltaruoka jäähtyä, vaikka Karja-Anni vähän
väliä huuteli häntä sitä nauttimaan. Koko karja oli jo lypsetty,
maitohinkit kannetut aittaan ja lehmät vietiin aidoitettuun hakaan
yösyöntiin, mutta poikaa ei alkanut kuulua kotiin. Tuon tuostakin
pistelehti Anni, iltaisen syötyään, makuuaitasta ulos katsomaan eikö
paimenta näkyisi. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta kuin kesannolta
kohoavan hienon savupatsaan, joka haihtui kuulakalle taivaalle.
Joitakuita hyttyisparvia survoi tyynessä ilmassa, ikäänkuin olisivat ne
iloinneet Annin levottomuudelle, eikä lätäkössä kurnuttavan suokonnan
äänikään juuri rauhoittavalta kuulunut. Ainoastaan silloin tällöin
helähti metsässä jonkun yksinäisen lahorastaan uninen sävel kehottaen
ihmistäkin unhottamaan päivän huolet, mutta Anni ei niitä voinut
unhottaa. Päinvastoin kasvoi hänen rauhattomuutensa kasvamistaan, sillä
hänellä oli jonkunmoinen hämärä tunto Jerikon johonkin onnettomuuteen
joutuneen ja hän oli siihen syypää.

Puolenyön aikaan meni Anni pirttiin. Hän herätti Pekan sikeimmästä
unestaan ja silmät vesikiehteissä pyysi hartaasti, että Pekka lähtisi
karkulaista etsimään. Pekka lupasikin mielellään lähteä ja ottaa Tiinan
toverikseen.

Sikke-muorikin oli kesken uniansa herännyt ja sanoi pelkäävänsä pojan
olevan metsäpeitossa. "Mutta jos onkin," sanoi hän, "niin kyllähän sen
sieltä löytää, jos ei ennen, niin kolmantena päivänä, mutta mitäs
sitten, jos haltija on hänet kiveksi tahi muuksi muuttanut; sitten on
löytäminen harmaampaakin?"

"Älkää joutavia lörpötelkö", sanoi Pekka pukeutuessaan, "eihän ihmistä
voi muuksi muuttaa".

"Eihän vain", rähähti muori, "ikäänkuin tuota jo ei olisi nähty!
Mitenkäs kävi Honkalan kellokkaalle toissa syksynä! Emäntä sitä
äkäpäissään lypsäessään -- se on semmoinen kärähkä koko Leena, vaikka on
lautamiehen tytär -- niin, emäntä äkäpäissään kirosi sitä ja äläst'
olla, lehmä alkaa piipertää pöheikköön. Sitä etsittiin sitten
kotveroinen, mut' mitäs tyhjästä apua. Viimein haettiin minut Honkalaan
ja minä päästin Perjakan metsäpeitosta. Kohta alkoi se ynyä aidan takana
ja kun kotiin tuotiin oli sillä iso kirveen haava kylessä udarten
yläpuolella. Sitten vasta muisti isäntä etsimismatkallansa, siellä aidan
takana, hotaisseensa kirveellään muuanta koivunkantoa, jota hän ei
milloinkaan ennen ollut nähnyt -- eikös kellokas siinäkään ollut
muutettu ja kuitenkin sanot sinä, jott'ei ihmistä voi muuksi muuttaa?"

Pekka ei vastannut mitään, vaan lähti Tiinoinensa etsimismatkalleen.
Vanhus itsekin pistihe pihalle ja teki taaskin taikatempun päästääkseen
poikaa metsäpeitosta. Hän otti kaksi leppäistä kalikkaa, asetti ne
kesannolle ristiin, pani pyöreän rapakiven niiden väliin ja viimeksi
vieretti läheisestä rauniosta jommoisenkin kivenjukuran tuon koneensa
päälle ja väliin töpehtien jupisi:

      "Rutista ruman sydäntä,
      Pakota pahan kereä,
      Jott'on inho itsellensä,
      Vaiva kova vaimollekin;
      Kutistaa minunkin sydäntä,
      Pakottavi pernoani,
      Kun on lapsen lainannunna,
      Piilohonsa peittänynnä.

      Metsähinen mies utala,
      Havuhapsi haltijainen!
      Kun et laske lasta irti
      Päästä pientä kyyretyistä,
      Otsolla sinut revitän
      Kaivelutan karhullani.
      Kun ei otso uskaltane
      Karhu kaunis päälle käyne,
      Laulan ruton ruoskimahan,
      Tuonen taudin tappamahan.
      Kun ei tuoni uskaltane,
      Mana mahtane mitänä;
      Tiedän taaton taivahissa,
      Kaikkivoivan pilven päällä,
      Jok' ei säiky saatanoita,
      Pelkeä pahintakana;
      Hänet pyydän pieksämähän,
      Sullomahan sortamahan.
      Haltijat havuisen linnan,
      Metsän poikaset punakat!
      Laskekaatte lapsueni,
      Päästäkäätte pienoiseni,
      Jott'en luusi Luojoani,
      Puista pitkäisen iseä,
      Puhumahan puolestani,
      Sivullani sotimahan,
      Vasten teitä vaivaisia,
      Heittiöitä haltijoita;
      Hänell' on kuntoa kosolta,
      Viljahkolta voimiakin. --
      Auta Ukko onnetonta,
      Korjoa kujertavaista,
      Vaali sinä vaimon lasta,
      Etenkin imehmolaista,
      Kun oot imehnon sukua,
      Heimoa hyväntöläistä:
      Taivottaren taatto vanha,
      Laji-isä luonnotarten!
      Katso kaikki ilman suunnat,
      Silmeä sinisaloja,
      Laita lapseni kotia,
      Pienoinen piharikoille,
      Metsähiiden huimenista,
      Kourista kanervaparran!"

Tuon kaiken toimitettuansa palasi Sikke-muori tyytyväisenä takaisin
mökkiin. Siellä hän parhaan taitonsa mukaan lohdutti vetistelevää Annia,
vakuuttaen: "kyllä poika nyt kohta löytyy, jos hän vain metsässä on".
Paljoa lohdutusta ei muorin sanat kuitenkaan näkyneet tytölle tuottavan,
koska hän ei enää lähtenyt vuoteelleen, katseli vain milloin millekin
suunnalle, sillä hän oli kuulevinansa odotettujen askelia jos jostakin
päin. Eipä Sikke-muorikaan saanut unta silmäänsä ja jutteli sen vuoksi
yhtä ja toista Annille koko yön lopun. Päivän kirkas kehrä oli jo
ehtinyt parin korennon korkeudelle taivaan rannasta, ennenkuin Tiina ja
Pekka saapuivat kotiin. He olivat juoksennelleet metsässä aivan
väsyksiin asti ja Tiinan ääni oli sorroksissa alituisesta
huhuilemisesta.

"Eikö se pojan pahuus ole vieläkään palannut?" kysäsi Pekka kiukkuisena
turhasta hakemisestaan.

"Ei, ettekös tekään häntä sitten löytäneet?" tiedusti Sikke-muori
ihmetellen.

"Vielä mitä", vastasi Tiina, "ei se metsässä ole. Koko metsän
juoksentelimme ristiin rastiin ja siellähän vasta maailmoita oli --
oikein jalkoja pakottaa".

"Ei sitä metsässä kuulu, hornaanko lienee juossut koko otus", sanoi
Pekka haukotellen, luki siunauksen ja heittihe tilalleen.

"Senhän siitä saa, kun ei usko vanhojen keinojen auttavan", sanoi
Sikke-muori ähitellen vävyllensä.

"Kyllä minä uskon vanhan keinon auttavan kadonnutta löytämään ja sen
vuoksi lähdinkin etsimään, muutoin en olisi paikalta hievahtanut",
vakuutti Pekka.

Muori, joka ei vävynsä tarkoitusta oikein tajunnut, selitti: "no sitten
ei poika varmaankaan ole metsässä, sillä jos kerran uskotaan, niin ei
itse piessakaan jaksa kadonnutta metsäpeitossa pitää; on sitä toki siksi
sanalla voimaa". Hetkisen kuluttua jatkoi hän: "ei se voi olla metsässä,
vaan joko vetehinen tahi tuuliainen on sen korjannut, enkä minäkään
niille mitään voi. Parasta onkin heittää kaikki Herran huomaan ja ruveta
levolle -- minäkin olen yösydämen saanut valvoen viettää". Muori
köllähti kolpitsalle uunin viereen ja vaipui heti sikeään uneen.

Annin mielen haikeutta oli hakumiesten tyhjin toimin palaaminen yhä
lisännyt. Hänen tuskansa muuttui aivan sietämättömäksi, jonka tähden
Tiina alkoi akkiloida: "jos kadotuksessa vaan on niin vaikea, kuin
Annilla nyt, niin ei siellä tule toimeen tuntiakaan".

"Älä sotke semmoisia seikkoja loruihisi", muistutti Pekka ankarasti,
"eikö siinä jo ole kylliksi, kun muori sotkee pakanuutta puhtaasen
oppiin, vai rupeatko sinäkin vielä --"

"Äläkä sinä", sanoi Tiina, "äläkä sinä tyhjästä kiivastu; enhän minä
sillä mitään pahaa tarkoittanut, vaikka eihän tuo taitanut ihan
oikeinkaan olla". Hetkisen kuluttua sanoi hän: "millä tuon tytön nyt
saa rauhoittumaan? Katsos miten se ulkona kävellä huuppaastaa, eikä saa
sijojaan missään; ei ole hauska tyttöparalla".

Pekka kutsui Annin sisään ja lupasi iltasella viedä kirkonkylään,
nimismiehelle, sanan pojan katoamisesta, joll'ei hän siihen mentäessä
kotiin palajaisi. Sen lupauksensa sai Pekka täyttääkin. Nimismies pani
kapulan kylille kiertämään ja seuraavana päivänä pidettiin metsässä
susivoudin johdolla iso ihmisjahti. Tavallansa onnistuikin se, sillä
kokonainen susiperhe saatiin päiviltä pois, "mutta Jerikosta ei nähty
vilahdustakaan", selitti susivouti Annille. "Muutoin arvelen minä",
sanoi hän vielä, "että sudet ovat pistäneet pojan poskeensa".

"Jumala varjelkoon!" huudahti Anni.

"No, jos eivät olekaan, niin kyllä hän nyt jo on siellä, jossa ei kuu
kuule, eikä päivä näe, vaan eihän se ole sinun syysi", lohdutteli tuo
säälimätön ruununmies tyttöä.

Etsijöiden kautta levisi tieto Kaikusen pojan katoamisesta ympäri
pitäjään ja toinen toistaan kummempia juttuja kerrottiin siitä.
Kissa-Kerttu näytti kaikkein vähimmän asiasta välittävän, sanoihan vaan:
"tietäähän sen, pahalla on paha palkka ja nytpähän lienee siitäkin
elätettävästä viimeinkin päästy ja Risto pannaan Sormulaan paimeneksi".

"Mutta ei", sanoi Risto, "lempo lähtekään karjan perässä
juoksentelemaan, vaan en minä", ja siihen se homma raukesi.

Muilla ihmisillä oli siihen sijaan paljo puhumista. Jotkut olivat
Jerikon katoamispäivän iltana kuulleet ihmeellistä huminaa ilmassa,
muutamat taas olivat nähneet jotakin mustaa kiitävän päin peripohjoista,
juuri tunturivuorta kohden ja maalarin Maija sanoi selvästi
huomanneensa lapsen itkua pilvissä, "niinkuin taivaan vuohi olisi
siellä mäkättänyt".

Tietysti ei ainoastaan kadonnut poika, vaan Karja-Annikin oli kansan
hampaissa. "Hän kuului kironneen lapsiparkaa", vakuutti maalarin Maija
Sormulan isäntä-rengille Laurille, jonka hän arveli iskeneen silmänsä
Anniin. Karja-Annia tuomittiin nyt ankarasti kaikkialla ja vaihdokas oli
katoamisellaan muuttunut kaikkien lemmikiksi. Omatuntonsa tuomitsi Annia
kuitenkin kaikista enimmän, eikä hänen tilansa loppuviikolla suinkaan
kadehdittava ollut. Hän oli lakkaamattomassa sielun tuskassa, joka ei
hetkeksikään päässyt lauhtumaan, kun Sikke-muori ihmeteltävällä
itsepintaisuudella osasi puheen aina vaihdokkaasen johtaa; vaikka ei hän
sitä tyttöä kiusatakseen tehnyt.

Kerrankin, kun Anni surunsa lievitykseksi selaeli virsikirjaa, alkoi
muori kertoa: "tuosta kirjasta muistan sen kirjain paljouden, joka
pappilassa on. Näinköhän yksi ihminen ennättänee eläessään läpi lukea
kaikki, kun niitä on niin tuhottoman paljo suuria ja pieniä? Paksuimmat
kaikista kuitenkin ovat kirkon kirjat ja tietäähän sen, kun niissä on
kaikkien ihmisten nimet ylhäällä, aivan Aatamista asti. Niissä on
toinenkin isä poikinensa, suurensa pienensä, mustansa valkeansa ihan
koko pitäjäs ja onpa joskus olemattomiakin. Niissä se on senkin
kadonneen pojan nimi. Siitä juontuu mieleeni, että oikeassa se oli se
Haapalan vanha Sussu-vainaja, oli kuin olikin ja nyt rietas on korjannut
kynsiinsä koko pojan ja niinhän se on olevakin".

"Minkätähden se on niin oleva?" kysäsi Anni uteliaasti.

"Sentähden näethän", toimitti Sikke-muori "sentähden, että Sussu kiisti
kiven kovaan Kaikusen pojan olevan vaihdokkaan; hän, vainaja näet,
tarinoi minulle kaikki, mitä itse tiesi, kun oltiin niin hyvät ruukut,
-- levätköön hän rauhassa, lepo kuolleille, rauha eläville, lepo
kuolleille, rauha eläville".

"Miksikäs se poika sitten vaihdokas olisi?" kysäsi Tiina.

"Siksi kun hän muka on vaihdettu; tietysti siksi, eikä miksikään
muuksi", selitti Sikke-muori, "ja saattaahan se niin ollakin. Eihän
sillä pojalla ollut edes oikean ihmisen nimikään, vaan joku semmoinen
kummallinen sanan poksaus, ett'ei se ollut nimi eikä mikään.

Sormulan rouva vain nauroi koko jutulle, mutta mitähän rouva olisi
virkkanut, jos olisi viime talvena ollut kylänluvussa Honkalan isossa
pirtissä". Sikke-muori keskeytti äkkiä puheensa ja kysäsi Annilta:
"tiedätkö sinä, minkätähden herrasväki ei milloinkaan käy kylänluvussa,
eikä juuri kirkossakaan?"

Anni ei tiennyt, eikä luullut sen seikan itseään liikuttavankaan.

"Eipä sillä, jotta se minuakaan liikuttaisi", sanoi Sikke-muori, "vaan
minä arvelin vain, jotta ei kolmas käsky kuulunekaan muihin, kuin
talonpoikiin; mutta samahan se meille on, kunhan jokaisella tulisi
itsestään huoli pidetyksi, ett'ei vihollinen saisi sielua niellä. Kyllä
sillä vihollisella onkin maailmassa suuri valta ja monta kolttosta se
tekee oppineillekin, mitä sitten meille tuhmille. Lukkari näytti meille
siellä kylänluvussa kirkon kirjoista minkä kepposen vihollinen oli
tehnyt niinkin hurskaalle miehelle, kuin vanha Matti-pappi oli. Kun
Matti-pappi oli ruvennut kirjoihinsa Kaikusen pojan nimeä panemaan, oli
paha sen paikalla vereksi muuttanut. Pappi oli siunannut -- ja se mies
vasta osasi siunata, jos kirotakin, osasi se. Kun toisinaan juhlan
kunniaksi messuta kajauttikin, niin karsta kirkon laesta tippui, mutta
se olikin toinen mies, kuin nämä nykyiset papit. Jo näköjäänkin se oli
julma mies ja entäs se ääni sitten! Äänensä tauttahan se tänne omalle
leivälle pääsikin, mutta oli sillä toki vastinekin. Tuolla
lukkari-rahjuksella näet oli nuorempana ollessaan kerrassaan hirveä
kulkku. Kun ne Matti-papin kanssa yhdessä vonkasivat, niin oikein se
korvia särki, mutta mennyt on jo nyt lukkarinkin ääni, mennyt on. Ei se
nyt enää jaksa nuottiakaan niin koreasti kiekauttaa, kuin ennen, laulaa
ällöttää vain yhtä ääntä, kuin emälammas. Kohta se mahtaa jo kupertua
koko ukko, mutta toista oli ennen; silloin se rillitteli, kuin hyvä
tiuku."

"Vaan ylpeä se on vieläkin äänestään", huomautti Tiina.

"Oli se ennenkin, eikä antanut nenänsä alla sadetta pitää. Vieläkin
muistan minä sen Juhanuksen, jona pastori saarnasi koko puolipäivä- ja
puoli iltarupeamaa ja lukkari kesken saarnaa kiskasi: "kaikk', kuin maa
päälläns' kantaa, nyt lepoon itsens' antaa ja raukee nukkumaan" -- niin
mut kadonneesta pojastahan minun piti kertoa, vaan mihinkäs minä taas
jäinkään? Jo alkaa muisti pettää, kun on yksi pää kesänsä talvensa;
mihinkäs minä taas jäinkään?"

"Siitähän tuosta puhuitte nimen kirjaan panemisesta", vastasi Anni.

"Niin tosiaankin, siihenhän minä jäin", jatkoi Sikke-muori kertomistaan.
"Matti-pappi oli vuoroin kironnut, vuoroin siunannut, lukenut lukujaan
ja tehnyt senkin seitsemän temppua, vaan mitäs tyhjästä, veri se vain
verenä pysyi. Punaisia piirtoja siinä sen nimen kohdalla näkyi
olevankin, kun minäkin sitä katsoin -- punaisia piirtoja siinä oli,
vaikka muutoin koko kirja oli täynnä mustaa ripellosta, niinkuin
tervattu harakka sillä olisi hyppinyt".

Monella semmoisella kertomuksella piti Sikke-muori vireillä Annin
levottomuutta. Kului niin viikon loppu ja Anni päätti rauhaa saadaksensa
lähteä sunnuntai-aamuna pappilaan tunnustamaan, kuinka hän piloillansa
oli loihtinut, arvaamatta vesirunoa niin vaaralliseksi, kuin se todella
näkyi olevan. -- Pekka lupasi käydä naapurimökeissä kuulustelemassa, jos
poika olisi viimeinkin ilmestynyt sinne ja Sikke-muori lupasi kylvettää
pojan, jos se kotiin tulisi, "kun hän karkaamisellaan on niin paljon
tuskaa ja huolta tuottanut".

"Otatkos sinä Tiina lehmät katsoaksesi, jos minä en ennen iltaa kotiin
joutuisi", kysyi Anni.

"Otan, otan, mene sinä vain ja kysele kirkkomiehiltä poikaa", vakuutti
Tiina.

Pekka kehotti vielä: "pyydä Lauriltakin joku lohdutuksen pisara
murhekalkkisi lievennykseksi".

"Enpä minä Lauria siellä tapaakaan", sanoi Anni, vaan silmänsä sanoivat
ihan toista.

"Ethän vain", vastasi Pekka, "yksi tie, kaksi asiaa".



VI.


Tietämättömänä kaikesta siitä tuskasta ja melusta, jonka hän
katoamisellaan oli matkaan saattanut, pakeni Jeriko, kylmän kylvyn
saatuansa, alussa itsekään ajattelematta, mihin hän menisi. Eipä hän
edes tiennyt, minkä vuoksikaan hän pakosalle lähti; se tuntui vain
hänestä selvälle, että taaskin oli yksi toivo rauennut tyhjiin, toivo
paremmista ajoista ja paremmasta kohtelusta, -- ja tuo tunne oli
katkera. Hän ei tiennyt rikkoneensa mitään ketään vastaan ja kuitenkin
koettivat kaikki kiusata häntä.

"Oi, kuin edes äiti olisi sanomassa mitä tehdä", huokasi poika ja
kyyneleet pihahtivat esiin! Hänestä oli, kuin olisi joku ajanut häntä
takaa ja yhä eteenpäin juoksi poika juoksemistaan puiden, kivien ja
pensaiden välitse, pitämättä lukua jalkojansa pistelevistä risuista ja
oksista. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi tuntui takaa-ajaja pääsevän ja yhä
hitaammin sujui pojan juoksu. Viimein vaipui hän aivan väsyneenä eräälle
kallionkielelle jaksamatta enää liikahduttaa jäsentänsäkään ja ummessa
silmin, rukoilevan asennossa, odotti siinä takaa-ajajaansa.

Ei kuulunut muuta, kuin pojan oma tuhuttaminen ja hänen sydämensä ankara
tykytys. Tuokion kuluttua tohti pakolainen avata silmänsä. Ei näkynyt
ketään. Tuon jyrkän kallion alla päilyi syvä, sinertävä järvi ihan
ihmissilmän tavoin kuvastaen läheisiä esineitä tyyneen pintaansa.
Näköpiirin reunan alle painuva kesäinen aurinko koristi kulta- ja
purppurareunuksilla läntisellä taivaalla välkkyvät pilvet, joiden kuvat
veden kalvossa näyttivät hiljaksensa liikkuvan.

Koko veden selkä näytti huoletonna lepäävältä immeltä, jonka terveydestä
hohtaviin kasvoihin eivät elämän myrskyt vielä ole vakojansa ehtineet
piirrellä, eikä turhaan haihtuneet toiveet ole ennättäneet mitään
kalseutta näkyviin jättää. Hymy-huulin levähtää neitonen silloin ja
iloisena herää taas täysin siemauksin hengittämään elämän kevään
tuoksuista ilmaa aavistamatta, mihin kärsimyksiin vielä kerran nuo,
uinuvien kalojen tavoin, hänen sydämmensä pohjalla piilevät tunteet,
toiveet tai himot hänet syöksevät; aavistamatta, miten kolkkoja
syvänteitä, miten rumia salakaria elämän vihuriset myrskynpuuskat vielä
kerran paljastavat hänenkin sielunsa syvyyksistä; aavistamatta, miten
katkottuina, muodottomina, hirveinä hänen sielunsa kuvastin myrskyn
pauhatessa heiastaa ympäröivät esineet, tapaukset ja menneet muistot.
Semmoisena tyynenä, ja hymyilevänä levähti järvikin Jerikon sitä
kalliolta katsellessa.

Tuolta etäältä taivaan ja maan yhtymäkohdasta näytti saarien, kaitaisten
salmien ja sinertävien selkien yli kohoavan hienon hienoa kirkasta utua.
Se levisi kautta koko taivaan, niinkuin revontulet talvisina iltoina.
Poika katseli kesäisen luonnon hiljaista juhlallisuutta. Vähitellen
täytti himmeä loiste koko avaruuden. Rannat, metsät, kaukaiset kummut,
yksin rannalla kököttävä nuottikotakin saivat tuossa valossa omituisen
miettivän näön. Semmoiselta mahtoi vasta syntynyt luonto näyttää valon
alkuaineessa, ennenkuin luopa sana asetti avaruuteen auringot ja kuut,
joiden valon kaltaista ei tuo lienteä valo ollut; tuntuihan vaan,
niinkuin joku hellä näkymätön käsi olisi kaikki esineet kietonut
pehmoiseen valovaippaan. Rantavedessä kasvava valkolumme peitti kainona
kukkansa veden pinnan alle ja lehdokki avasi kupunsa laskeakseen
voimakkaita tuoksuvirtoja viimehtimään kirkkaasen yöilmaan. Linnutkin,
ihmetellen luonnon loistoa, vaikenivat vähitellen, ainoastaan
kyntörastas kaiutti sulosointuisalla laulullansa hiljaista metsää.
Puiden lehdet, ruohot, kallioa siellä täällä kattava sammalkin
kaunistuivat siinä valossa viehättäviksi; haavan hieman väräjävät lehdet
hohtivat, kuni hopea, saniaisten ja pihlajan vehreät lehvät muuttuivat
melkein läpikuultaviksi.

Poika keksi kiiltomadon, joka ikäänkuin yön silmä hiljaisuudessa
vienosti loisti. -- Yön valoisa juhlallisuus tuntui sinipunertavalta
taivaalta valuvan Jerikon sydämeen ja saattavan senkin juhlallisuutta
heiastamaan -- kokonaan sulamaankin. Jeriko ei ollut milloinkaan
sellaista tunnetta sydämessään tuntenut. Hänestä tuntui, kuin koko hänen
entinen elämänsä olisi ollut pahaa, tuskaloista unta, eikä häntä ennen
olisi ollut olemassakaan, vaan joku sisällinen voima nyt vasta olisi
selittämättömällä tavalla hänet näille ihanille ilmoille saattanut.

Poikaparkaa melkein rupesi pelottamaan, mutta kun hän taas nosti
silmänsä ja katseli ympärilleen hymyili koko luonto viehkeästi hänelle
ja hänen täytyi hymyillä sille vastaan. Silloin rauhottui Jeriko ja
aavisti enkelien nyt liikkuvan ilmassa, jonka takia koko maa, niinkuin
tuo korkean kupeva ja hiilakan sininen taivaskin niin kauniilta
näyttivät. -- Huokaus kohosi yksinäisen katselijan rinnasta. Hän olisi
rukoillut jotakuta enkeliä hänenkin luoksensa tulemaan, mutta ei
uskaltanut, -- eipä oikein olisi osannutkaan.

Enkeli tuli kuitenkin. Pitkin välkkyvin siivin liihotteli se korkeudesta
alas pojan luo. Hohtavan valkea puku sillä oli, niinkuin saarnastuolin
päällä seisovalla kirkkoenkelilläkin ja kellankarvaiset, pitkät kiharat
ympäröivät sen lempeitä kasvoja. Hymyillen läheni se hiljoikseen poikaa,
jonka rinnan täytti suloinen tyytyväisyyden tunne.

Vaihdokas luuli tuntevansa tuon hentovartaloisen olennon. Hän oli sen jo
ennenkin nähnyt, mutta missä -- sitä hän ei voinut muistaa. Nyt oli
enkeli jo aivan lähellä, sen siipien löyhytteleminen jo tuntui Jerikon
kasvoilla -- sehän olikin hänen äitinsä. Lempeästi silitteli äiti
poikansa suortuvia ja Jeriko kertoi, ett'ei "uusi äiti" koskaan hänen
päätänsä silitellyt, mutta pyysi enkeli-äidin hänen sanojansa salassa
pitämään. Luottavasti laski poika sitten kiharaisen päänsä enkeli-äidin
pehmoiseen syliin ja katseli hartaasti niitä kauniita kuvia, joita se
hänelle näytteli. Siinä kertoeli enkeli-äiti monta sievää satua pienistä
patalakkisista tontuista, järven pinnalla kisailevista keijukaisista ja
muutamia julmia juttuja puunpituisista jättiläisistä.

Kertomusten aikana pojan sydän milloin riemusta sykähteli, milloin taas
oli pelosta pakahtua, kun pahat haltijat veivät vallattomia lapsia
jylhien vuorten komeroihin, joissa kaikenmoisia hirviöitä asui. Siellä
pakotettiin pienoisparat leivän verosta syömään koivunhiiliä, joille
voin asemasta oli sammakon kutua silitetty, mutta poika tunsi, ett'eivät
haltijat hänelle olisi tahtoneet mitään pahaa tehdä. Kissa-Kerttu olisi
tahtonut ryöstää häntä pois enkeli-äidin parmoilta, jossa oli niin hyvä
olla, mutta ei toki voinut ja poika iloitsi siitä.

Pitkään nukkui Jeriko korkealla Eräkkälän kalliolla ja uneksi
äitivainajastaan. Viimein tahtoi äiti lähteä pois. Poika, estääkseen
lähtöä, tarttui häneen sylin kiinni. Käsiin tuntui niin kovalta ja poika
heräsi. Hetkisen hieroi hän silmiään ja ihmeissään katseli paikkaa,
jossa hän oli, eikä alussa muistanut, miten hän sinne oli joutunut.
Viimein muisti hän kaikki: pakonsa, Karja-Annin, tuon yön omituisen
kauneuden ja lempeän valon, jossa valossa kotiseutunsa oli niin
kauniilta näyttänyt. Öinen kuva painui lähtemättömäksi pojan sydämeen.
Hän istahti kivelle vertailemaan nyt herännyttä luontoa yölliseen
uinuvaan luontoon. Kaikki oli nyt toisin. Päivän kirkas tähti oli jo
kohonnut korkealle taivaan rannasta, hiljaisuus oli poistunut, liikettä
ja elämää näkyi kaikkiaalla. Tuokion muisteli hän ihanoita uniansa
enkeli-äidistä, mutta hiukova nälkä pakotti hänen haaveksimisesta
kääntämään mietteensä tosioloihin.

"Kaikki olikin vaan tyhjää unta", huokasi poika, "ja mihinkäs minä nyt
joudun?" Hiukan asemaansa aprikoitua, päätti hän parasta olevan palata
takaisin maitomökille, pyytää siellä kaikilta anteeksi, vaikka ei hän
tiennyt oikeastaan, mitä hänellä oli anteeksi pyytämistä. Niin oli
parasta tehdä, sillä Riston ja uuden äidin luo ei hän tahtonut enää
ikinä mennä. "Ennen vaikka mihin, vaan ei sinne", sanoi poika ääneen ja
lähti osailemaan takaisin maitomökille.

Se oli kumminkin helpommin sanottu, kuin tehty, sillä pakomatkallansa
oli Jeriko kulkenut niin kiireesti, ett'ei ollut joutanut laisinkaan
paikkoja tarkastamaan. Nyt hän ei tiennyt edes suuntaakaan, mihin päin
lähteä, eikä ihmisasuntoakaan näkynyt missään, josta tietä olisi voinut
kysyä. Järvisarjan takaa näkyi kyllä pari taloa, mutta ne olivat pojalle
samat, kuin kaunis, saavuttamaton kangastus väsyneelle erämaan
matkustajalle. Päiväpaisteessa välkkyvin siivin kiitelevät kalasääkset
eivät myöskään osanneet tietä neuvoa.

"Ei tässä nyt auta muu, kuin rantoja myöten osailla Järv'salmen
sillalle ja sieltä minä kyllä osaan tien", mietti poika miehevästi.

Kovin kaukaa ei hänen tarvinnutkaan ihmisasuntoa etsiä, sillä jonkun
matkaa kalliolta oli korkeiden rauduskoivujen ympäröimä soma kenttä ja
sen reunassa pienoinen mökki. Se oli siistikäs rakennus, joka enemmän
muistutti pientä herrastaloa, kuin talonpojan mökkiä. Kaikki mökin
ympäristössä oli niin siistiä, että poikaa milt'ei pelottanut lähestyä
sitä. Hän rohkasi kuitenkin mielensä ja päätti käydä kysymässä tietä.

Juurikuin hän oli oven ripaan tarttumaisillaan alkoi sisästä kuulua
kummallinen tärisevä ääni, ikäänkuin tuo koko mökki olisi hänelle
vihoissaan mörissyt. "Prr, tsirrrr, surrurrur" tärisi ääni pojan
korvissa ja saattoi hänet äkkiä peräytymään, sillä yölliset unikuvat
kummittelivat vielä hänen mielessään. Uskaltamatta enää mökkiin yrittää
lähti poika metsää kohden astua huppuroimaan, toivoen sattumalta
maitomökille joutuvansa.

Kotveroisen käveli hän metsässä oman onnensa nojassa, kunnes viimein
huomasi olevansa aivan eksyksissä. Silloin juohtui pojalle mieleen,
kuinka hän kerran ennenkin, Riston kanssa marjassa ollessa oli eksynyt,
ja kuinka he olivat kotiin osanneet käännettyään paitansa nurin. Samaa
temppua päätti Jeriko nytkin käyttää ja paremmaksi vakuudeksi, käänsi
hän tällä kertaa kaikki vaatteensa, yksin lakkinsakin nurean puolen
päällimmäiseksi. Jokseenkin kirjavana, mutta hyvässä toivossa perille
saapuvansa, jatkoi sitten eksynyt matkaansa. Ennen pitkää alkoikin
puiden välistä häämöittää avonainen paikka ja siinsipä sieltä vettäkin.
Iloisena riensi poika sinnepäin, mutta kovin hämmästyi hän nähdessään
joutuneensa tuolle kummalliselle mökille, joka hänelle äsken vihoissaan
mörisi.

Tällä kertaa oli mökin ovi auki ja sisästä kuului nyt aivan
toisenlainen ääni. Ei se ollut kanteleen, ei paimen torven, eikä
huilunkaan sävel, vaan ihmeen kauniilta se kuului. Poika hiivi varovasti
lähemmä nähdäkseen, mikä se niin monella äänellä pani ja toivoi taas
saavansa nähdä enkeli-äidin siellä kanteletta ramputtelevan, sillä ei
hän luullut muiden sillä tavoin voivan soittaa.

Ovelle päästyänsä näki poika sisässä istuvan harmaapartaisen miehen.
Yhdellä seinällä oli kummallinen, kehrällä varustettu rakkine, jonka
alla näkyi pieniä lastuja koko läjä. Keskentekoisia rukkeja, tuoleja ja
piippuja oli ympäri huonetta. Toiseen huoneesen vievästä ovesta näkyi
pitkä pyssy ja sapeli, jotka olivat ristissä pitkäpartaisen miehen kuvan
päällä. -- Mökin asukas, hyvin kulmikas ukko, ei näyttänyt vierasta
ensinkään huomaavan; hän vaan kahvinruskeasta, pitkäkaulaisesta
laatikosta kiskoi havukirveesen vivahtavalla aseella säveliä, niinkuin
olakoivusta kiskotaan tuohta. Toisinaan nuo sävelet lähtivät pitkinä,
eheinä suikaleina, toisinaan ne taas kiemurtelivat tuhansissa
sykkyröissä, niinkuin kuivat höylänlastut.

Nuo sävelet löysivät vastakaiun Jerikon rinnassa. Häntä pelotti vain,
että äänet tuosta laatikosta ehkä loppuvat ja unhottaen nälkänsä, nurin
käännetyn pukunsa ja kaikki, astui hän kynnyksen yli äänen kiskomista
paremmin nähdäksensä. Siinä seisoi poika avossasuin kuunnellen
sävelvirtaa, ikäänkuin olisi tahtonut sen laineilla nälkäänsä tyydyttää.
Toisinaan kohisivat äänet valtavana koskena, toisinaan kulkivat ne
hiljaisena, tyynenä vuona ohitse sitten vähitellen muuttuakseen
valittaviksi huokauksiksi, jotka tunkeutuivat sydämen sisimpiin
syvyyksiin. Silloin ei poika enää jaksanut kyyneliänsä pidättää, vaan
niitä tulvehtimalla tuli hänen silmistään; mutta ne olivat suloisia, ei
onnettomuuden, vaan puhtaan kaunotunteen pusertamia pisaroita.

Soittaja säpsähti hiukan kuullessaan ihmisääntä ihan vierestään, loi
kummastuneen katseen vieraasensa, jonka merkillinen puku yhä enemmän
herätti kummastusta hänessä.

Jeriko, nähtyään itsensä huomatuksi, alkoi puheen kysymällä: "mikä
ihmeellinen äänilipas se tuo on?"

"Se on viulu se", sanoi ukko, "mutta mikäs ihmeellinen otus sinä olet ja
mistä sinä tänne tipahdit?"

"Niinkö minä", puhui vaihdokas ja kotiseutunsa puheenparren mukaan
vastasi sitten kiertelemällä: "olenpahan vain tuolta kirkonkylältä".

"Kukas sinä olet sieltä ja mitä varten tänne olet tullut?" kyseli vanhus
yhä poikaa tarkastellen.

"Enhän minä ole kukaan", mutisi Jeriko kainosti vastaukseksi, sillä hän
luuli ainoastaan aika-ihmisten joitakin olevan.

"Oletko sinä hullu, vai viisas?" tiuskasi ukko ja näytti todellakin
rupeavan poikaa löylynlyömänä pitämään, koska hän vetäsi oven kiinni ja
pani oikein salvan eteen.

"En, vaan minä olen Kaikuis-Taavetin poika kirkonkylältä", selitti
Jeriko ja peläten isännän vihaista ääntä vetäysi ovelle.

"Seis mies!" komensi vanhus, "ei tässä nyt jäniksen selässä olla, vaan
ensin otetaan miehestä selko. Senkö sinä olet sen renttu-Kaikusen poika,
joka ennen oli kellonsoittajana?"

"Sen ja Kissa-Kertun", vastasi tutkittava itkussasuin.

"Mutta miksi sinä olet vaatteesi nurin kääntänyt?"

"No kun olen eksyksissä", toimitti poika.

"Hullu se taitaa sittenkin olla -- eksyksissä ja vaatteet nurin -- hm!
-- Kaikusen poika -- ota siitä selko, jos saat", mutisi vanhus
parrassaan ja kyseli vielä: "miksikäs sinä taannoin itkit sitten?"

"Kun sinä kiskoit ääniä tuosta lippaasta", sanoi poika terhakasti ja
osotti sormellaan viulua.

"Mitäs varten sinä tänne tulit ja mitä täällä teet?"

"Minä olen paimenena Sormulan maitomökillä", sai vanhus vastaukseksi.

"Sormulasta olet paimena, niinkö? Ja rouvako sinut tänne lähetti?"

"Ei, minä tulin itse", vastasi taaskin poika, "ja olin yötä tuolla
kalliolla".

"Milläs tavoin sinä tulit; venheelläkö?" kysäsi isäntä.

"Juoksemallahan minä tulin", selitti Jeriko.

"Puhuikos rouva mitään rukistaan?" sanoi ukko.

"Eihän minulle muuta sanonut, kuin käski huutamaan, jos näkisin suden
tulevan".

"Jotain sotkosta tässä nyt on, mutta tottapahan selviää", mutisi vanhus
itsekseen. "Tänään on torstai -- lauantai-iltana menen minä kirkolle;
hm! mutta olisi hän saanut viisaamman asiamiehen hankkia. -- Poika parka
on päästä vialla -- tottapahan ylihuomenna selviää".

Hetken kestävä äänettömyys seurasi. Yht'äkkiä katkasi vanhus sen ja
kysyi, osottaen toisessa huoneessa olevaa pyssyä: "tiedätkö mitä tuolla
tehdään?"

"Tiedän, sillä ammutaan, lintuja ja oravia" sanoi Jeriko.

"Niin, sillä ammutaan", myönsi vanhus, "mutta jos sinä tahdot täältä
lähteä pois, ennenkuin minä sinut vien Sormulaan, niin minä ammun sillä
sinutkin; muista se". Sitten antoi hän Jerikolle ruokaa, joka pojalle
olikin hyvään tarpeesen.

"Tunnetko minua?" kysyi ukko pojalta syötäessä.

"Tunnen; etkös sinä ole se rukkiukko?" tuumaili poika.

Tuo Jerikon uusi tuttava oli todellakin rukkiukko, josta ei pitäjään
väki tiennyt paljo mitään. Sotaherrana hän oli ollut aikoinaan, vaan
sitten saanut jostakin syystä eron virastaan ja Sormulan rouvalle oli
hän sukua -- sen verran hänestä tiedettiin. Hän ei seurustellut
kenenkään kanssa muutoin, kuin kauppa-asioissa ja sitä paitsi
Sormulassa. Sorvaustyöllä elätti hän itseään, vaan ei sallinut kenenkään
tulla tilauksia luoksensa tekemään; ne piti tehdä Sormulassa, johon hän
tilatut tavaratkin toi. Jo pari vuosikymmentä oli rukkiukko
paikkakunnalla asunut, mutta ei kukaan ollut vielä ennen Jerikoa, hänen
kynnyksensä yli jalkaansa astunut, eikä hänkään avannut muiden ovea,
mutta kirkossa istui hän paikallansa joka sunnuntai olipa ilma millainen
hyvänsä.

Kun rukkiukko oli pitäjääsen tullut, oli hänestä kaikemmoisia huhuja
liikkunut. Jotkut olivat tietävinänsä, että hän oli murhannut
päällikkönsä, toiset kertoivat hänen murhanneen päällikkönsä kanssa
paenneen vaimonsa, mutta jo aikoja sitten olivat kaikki rukkiukkoa
koskevat huhut lakanneet, eikä kukaan nyt enää välittänyt hänestä
vähääkään. -- Joskus olivat ihmiset, hänen mökkinsä ohitse soutaessaan,
kuulleet sieltä outoja ääniä, joita luultiin yliluonnollisiksi. Moni
arvelikin ukon elävän hyvässä sovussa pahan hengen kanssa ja yleiseen
kammoksuttiin häntä ja hänen asuntoansakin.

Rukkiukko eli yksinäisyydessään, jonkinmoisessa salaperäisyyden
hämärässä ja omituinen kolkkous tuntui hänestä leviävän kaikkiaalle,
missä hän liikkui. Tuo yleinen kammo oli syynä siihenkin, ett'ei kukaan
vaihdokkaan etsijöistä mennyt Arnold Mark Meyerin mökkiin -- se oli
rukkiukon oikea nimi -- kadonnutta poikaa kysymään.

Vielä seuraavana sunnuntaina puheltiin kokkomäellä vilkkaasti
kadonneesta pojasta ja useimmat päättivät haltijoiden ottaneen hänet
halttuunsa. Muutamat toivoivat pojan Jumalanpalveluksen aikana
ilmestyvän sakaristoon, sillä sinnehän kuului menninkäisillä olevan
tapana heittää ryöstämänsä lapset, kun niihin olivat kyllästyneet.
Suuresti hämmästyivät sen vuoksi ihmiset, kun näkivät rukkiukon jäykkänä
astuskelevan kirkkomäelle ja kadonneen pojan seuraavan häntä.

Monen olisi tehnyt mieli puhutella poikaa, mutta ei kukaan rohennut, kun
hän ilmestyi rukkiukon seurassa. Kirkonmenojen jälkeen täytyi Jerikon
kuitenkin kertoa vaiheensa väkijoukolle, joka kuunteli häntä paljoa
hartaammin, kuin papin saarnaa kirkossa ja juurta jaksaen poika
seikkailunsa kertoikin.

Kansaan levisi puhe enkelien ja jättiläisten taistelleen Jerikon
sielusta ja enkelien voittaneen, sillä rukkiukko oli rukoillut pojan
puolesta. Poika oli näet lopettanut kertomuksensa vakuuttamalla, ett'ei
rukkiukko ole ollenkaan paha, "vaan hän on hoitanut minua, niinkuin oma
äitini ja hän soittaa niin kauniisti, niin jott'ei sitä osaa sanoa", ja
silloin, sitä sanoessa, pojan silmät oikein hehkuivat ilosta.

Siitä päivästä alkaen ei enää kukaan ymmärtävä ihminen pitänyt Jerikoa
vaihdokkaana, "sillä rukkiukko oli hänelle hankkinut sielun", sanoivat
ihmiset ja niin todellakin oli asian laita, vaikka vähän toisella
tavoin, kuin ihmiset luulivat.

Meyer oli soitollaan ja ystävällisellä kohtelullaan herättänyt Jerikossa
rakkautta ja itsekin tullut pojan kautta takaisin kiinnitetyksi
ihmiskuntaan, josta kohtalon rautakoura oli häntä kauan erotettuna
pitänyt. Ihmisten rukkiukkoa kohtaan tuntema kammokin haihtui
haihtumistaan ja häntä ennen ympäröinyt salamyhäisyys muuttui
myötätuntoisuudeksi, sillä nyt tiedettiinkin hänen olevan "hyvän ukon,
joka on mahtanut saada paljo kovia kokea", lausui Lampelan kunnioitettu
isäntä.



VII.


Paimenelämä oli Jerikosta kadottanut paljo suloansa sittenkuin hän oli
tutustunut rukkiukon kanssa ja aina nähtiin hänen siitä pitäen ajavan
karjaansa Mayerin mökille päin, sillä hän väitti siellä olevan paremmat
karjanlaitumet, kuin muualla. Kun lehmät lypsivät tavallisuuden mukaan,
ei paimenelta sitä kiellettykään ja vähitellen rupesivat muidenkin
talojen karjat sielläpäin käymään, mutta Jeriko ei toisten paimenten
leikkeihin usein ottanut osaa. Päinvastoin oli hänellä omat huvinsa. --
Tavallisesti nähtiin Jerikon istuvan erillään muista pojista jollakin
kivellä nikartelemassa jotakin, mutta ei kukaan hänen tekeleistään
voinut päättää, mitä hän aikoi sommikoida. Paitsi sitä koetteli poika
kaikkia esineitä mitä vain käsiinsä sai, eikö niistä ääniä lähtisi.
Ihmeellinen taito näkyi hänellä olevankin saamaan jonkunlaisia ääniä
kappaleista, joista niitä ei luulisi ensinkään lähtevän. Hän soitteli
milloin tuohen julmalla, milloin luunkappaleella tai omatekoisella
kanteleellansa; mutta ei nuo säveleet näkyneet soittajaa oikein
viehättävän, koska hän kyynelsilmin aina, kesken soiton, singahdutti
soittimensa syrjään ja vaipui ajatuksiinsa.

Usein katosi poika kokonansa karjansa luota ja kun kerran toiset
paimenet salakkali häntä seurasivat, nähtiin hänen hiipivän rukkiukon
mökkiin, johon muut eivät tohtineet seurata. Ei Jeriko milloinkaan
yhtynyt paimenlauluihinkaan, paitsi erääsen, jossa toivotaan päivän
loppua sanoilla:

      "Mene päivä männikölle,
      Viere vemmel koivikolle,
      Päästä paimenta kotihin,
      Laske lasta lämpimähän,
      Vilusta värisemästä,
      Pakkasesta parkumasta!"

Pistäytyipä poika toisinaan kotoakin rukkiukon mökkiin ja vasta
iltamyöhällä saapui pirttiin, jossa hänen leposijansa oli. Sikke-muori
ei oikein pitänyt noista Jerikon iltamatkustuksista ja käski pojan aina
olemaan läsnä arvoituksilla oltaessa, "sillä se teroittaa järkeäsi",
sanoi hän.

Muutamana iltana oli Sikke-muori niin hyvällä tuulella, että lupasi
yhdestä ainoasta arvaamattomasta arvoituksesta lähteä Hymylään, jossa
hän jo oli käyttänyt muita kaikkia, paitsi Jerikoa.

Sen kuultuansa lakkasi Tiina paikalla värttinäänsä pyörittämästä ja
Pekkakin, joka peräpenkillä haravan vartta vuoleskeli, taukosi työstään
jotakuta ongelmaa keksiäkseen. Tiina ehätti heti äidillensä
selitettäväksi arvoituksen sanoen: "teiri puussa, suolet maassa, vielä
sittenkin kukertaa; mikäs se on, äiti?"

"Kyllä tiedän", sanoi Sikke-muori "sinä tahtoisit värttinän sijaan saada
rukin, mutt'ei siitä synny mitään, se tuottaa vain taloon kotivarkautta
ja kaikkea muuta pahuutta; vaikka kaikki ihmiset kuuluvat nyt
hullaantuneen semmoisia hankkimaan".

Viimein luuli Pekka keksineensä muorille selittämättömän pulman ja
voiton hymy huulilla lausui hän: "puinen kirja, luiset puustavit,
laskut suorin selvittävi, tilit tarkasti tekevi; mikäs se on?"

Siinä oli Sikke-muorille kotvaksi miettimistä ja Pekka jo hyvillään
tuumaili: "ei nyt auta anoppikulta, kuin läkkää pois Hymylään. Hyi, hyi
Hymylään, Hymylän koirat haukkumaan, mene Kaisa katsomaan, kuka sieltä
tulee. --"

"Älähän nyt noin hätäile", puhui Sikke-muori. "Eihän se ole muuta, kuin
semmoinen kapine, jolla laukkuvenäläiset laskunsa tekevät, vaan en nyt
sen nimeä muista".

"Niin todellakin, helmilautahan se onkin", tiesi nyt Karja-Annikin ja
otti Laurin lahjoittaman, venäläisiltä ostetun esiliinavaatteensa
käsitöikseen. Sikke-muori ihaili sen koreutta ja kyseli hintaa, mutta
ennenkuin Anni sai kaikki esiliinaa koskevat seikat selitetyksi, kysäsi
Jeriko saisiko hänkin arvoituksen sanoa.

"Sano vaan", tuumaili Sikke-muori pilkallisesti, "sano vaan, niin
saadaan nähdä, voipiko vaihdokas vanhan ämmän ongelmoissa voittaa".

Luvan saatuaan sanoi poika hymyillen veitikkamaisesti: "mikäs se on: ei
siin' ole hinku, vaan kumminkin se vinkuu, kyllä sill' on kaulaa, mut
suutta se laulaa, sen kaula on käyrä, ja kielet siinä kiinni?"

Kaikki rupesivat miettimään pojan ongelmaa ja viimein sanoi Sikke-muori:
"sitä et sinä toki tiedä itsekään".

"Tiedänpä kyllä", väitti poika "ja jos ette sitä huomeneen mentäessä
arvaa, niin on muorilla matka Hymylään". Sen sanottuaan luikahti poika
pihalle ja viipyi myöhään yöhön poissa.

Pojan antama arvoitus vannehti aika tavalla Sikke-muorin päätä, vaan
kaikki oli turhaa, se ei selvinnyt, eikä edes antanut muorin saada
untakaan. Lopuksi rupesi muorin sappea karvastelemaan, ja hän mutisi
itsekseen: "tuommoinen mankki, jonka korvantaukset tuskin ovat kuivat,
panee pulmillaan vanhain ihmisten pään ihan pyörälle. Mistä ihmeestä se
pungastaneekin semmoisia arvoituksia, joita ei ole ikinä ennen kuultu.
-- Saranalla olisi kaulaa, mutta kieliä ei; kanteleella on kielet, mutta
eihän sillä ole kaulaa; mistä hän semmoisia viisauksia keksineekin. --
Varmaankin se rukkiukko niitä hänelle neuvoo ja nyt minun täytyy
Hymylään lähteä; mutta maltahan rukkiukko, et tästä lähtien enää kovin
monta rukkia tarvitse kaupaksi tehdä".

Muori syännyksenteli yhä enemmän. Kun Jeriko viimeinkin tuli kotiin ja
väsyksissä hiivi vuoteelleen, lupasi muori panna tuoreesen muistoon
hänen yöjuoksunsa ja nukkui vihdoin itsekin. Aamusella sai kuitenkin
paimen luvattoman kylänkäyntinsä anteeksi, mutta siitä hyvästä täytyi
hänen muorille selittää arvoituksensa. Sikke-muori pilkkasi vielä sitten
vävyänsä, kun hän ei voinut arvata "niin helppoa arvoitusta, kuin
rukkiukon viulu oli".

Niin kului kesä ja joutui syksy. Yhä useammin kuului metsästä paimenten
syystoivotus:

      "Sa'a lunta luppaele,
      Ränteäkin räppäele!
      Jo on törkyjä talossa,
      Hauteina hautumassa,
      Kyllin syödä kourusarven,
      Ahmailla emännän viljan."

Sormulan karjakin vietiin viimein maitomökiltä kotiin. Ilma oli
sumuinen, puut tien varsilla seisoivat surulsina ja kirjavia lehtiä
putoeli niistä tuontuostakin tielle. Alakuloisena palasi Jeriko
kotikyläänsä ajatellen, mitä hänestä tulisi, kun häntä ei enää
paimeneksi tarvittaisi. Oikein häntä värisytti miettiessään, että taas
joutuisi Kissa-Kertun ja Riston kiusattavaksi, vai lieneekö syystuuli
sen aikaan saanut.

"Jospa rukkiukko olisi isäni, niin ei hätääkään, mutta nythän en enää
saa häntä nähdäkään, kuin toisinaan; enkä enää milloinkaan saa hänen
kuulla soittavan", ajatteli poika. Hiukan lohdutti häntä kuitenkin se
seikka, että hän nyt rukkiukon avulla oli oppinut tavaamaan, "ja sitä ei
uusi äiti osaa, eikä Ristokaan, tuskinpa koskaan oppinevatkaan", lausui
hän ääneen perille päästessä.

Lauri oli tullut karjaa ottamaan vastaan ja Jeriko kuuli, kuinka hän
lupasi Annille toimittaa häät nauriin listimisen aikaan. Heti tarjoutui
poika heille palvelukseen, mutta nauraen hylkäsi Lauri tarjouksen,
tuumaillen: "sitten menisi meidänkin aikamme hukkaan sinua etsiessä, kun
paholainen taas jonkun kerran sinut kuleteltavakseen ottaisi."

Silloin päätti poika lähteä pois koko tienoilta, sillä hän huomasi,
ett'ei hän nyt enää voisi loukkauksia niin helposti sulattaa, kuin
ennen. Muutaman päivän perästä muutti Jeriko kuitenkin päätöksensä,
sillä rukkiukko pyysi häntä luoksensa oppiin. Meyerille oli näet alkanut
kesän kululla tuiskuta tilauksia niin, ett'ei hän itsekseen voinut enää
toimeen tulla ja paitsi sitä oli hän tottunut pojan seuraan ja ikävöi
häntä. Sentähden tulikin rukkiukko Sormulaan poikaa luoksensa hakemaan
ja mietti: "minä koetan kiitollisuudella kiinnittää pojan itseeni ja
saan siten todella nähdä, onko ihmiskunnassa vielä mitään hyvettä
jälellä, sillä rakkautta, koira vieköön! ei heissä ole rahtuakaan tai
kuinkas olisi Maria voinut minulle semmoisen kolttosen tehdä?"

Sormulan herra luovutti Jerikon mielellään palveluksestaan ja taivutti
vielä Meyerin myymään mökkinsä Laurille hyvästä hinnasta ja muuttamaan
asuntonsa kirkonkylään, jossa hänellä olisi paremmat tulot ja muutoinkin
mukavampi elämä. Suuri hinta houkuttelikin ukon kauppaan, sillä hän piti
paljon rahasta ja täytyyhän ihmisen jostakin pitää, niinkuin vanhain
naisten kissalempikin osottaa. --

Meyerin elämässä oli ollut aika, jolloin hän ei rahalle antanut mitään
arvoa, vaan tuhlaeli sitä tuhottomasti tyydyttääkseen nuoren
kevytmielisen vaimonsa oikkuja, joka viimein karkasi erään nuoren
upseerin kanssa. Sentähden erosi Meyer ihmisseurasta ja pakeni
yksinäisyyteen, jossa Jeriko hänet kohtasi. Pojan asema säälitti
rukkiukkoa hän rupesi tuon onnettoman suojelijaksi, sillä hän tunsi
itsekin olevansa hylätty, siihen sijaan kuin ennen ollessaan
soittokunnan johtajana eräässä rykmentissä, oli ollut ihailtu ja
kunnioitettu taiteensa tähden.

Lyhyesti sanoen Jerikon uusi kasvattaja oli noita lentotähden kalttaisia
ihmisiä, jotka yht'äkkiä valaisevat ympäristöänsä, sitten heti sammuvat
ja unhotetaan; hän oli niitä, niinkuin hän myöhemmin kasvatillensa
sanoi, "joiden elämästä kirjoissa lukiessaan nuoret naiset kyyneleitä
vuodattavat, mutta, joita kaikki joko välttävät tahi katsovat ylön
elämässä kohdatessaan".

Tuo paljon kokenut rukkiukko kohtelikin Jerikoa enämmän poikanaan, kuin
oppipoikana ja opetti hänelle kaikkea mitä itse tiesi ja taisi. Poika
sai oman viulunsakin, sillä ilolla oli Meyer huomannut hänellä olevan
luontaista taipumusta sen soittamiseen. Kaikin tavoin koetti rukkiukko
sitten pojan kykyjä kehittää sekä sanoin, että töin.

"Sinun pitää", lausui Meyer kerrankin oppilaalleen, "sinun pitää oppia
oikein hyvin viulua soittamaan, sillä sen rinnalla ovat muut soittimet
roskaa; mutta varjele Herra ihmistä kuulemasta sitä huonosti
soitettavan! Huono soittaja on ilkeä ihminen, sillä kuta puhtaammat
tunteet sinulla on, sitä puhtaammin soitat. Viululla yksin voi luoda ja
tietysti hyvä luo hyvää, paha pahaa".

Jeriko ei koskaan ollut tuntenut itseänsä niin onnelliseksi, kuin nyt
rukkiukon luona. Hän sai vielä leikkikumppaniakin, sillä pappilan Kallea
ja Sormulan pikku Loviisaa oli Meyer ottanut opettaakseen yhdessä
Jerikon kanssa.

Loviisalle laittelivat pojat katinleikoista kaikenmoisia koristeita ja
näyttivät pitävän hänestä kumpikin hyvin paljo, koskapa he kilpaa
suosittelivat häntä.

Leikin ei kuitenkaan annettu tositöitä häiritä, sillä rukkiukko painoi
oppilaittensa mieleen syvälle oman elämänsä ohjeen, jonka hän oli
lainannut eräästä kirjasta ja joka kuului:

      "Työ ja taistelu, käskyt on Herran,
      Eloa on työ, mut' laiskuus kerran
      Häpeähän saattaa
      Ja kuolemahan kaataa."

Tosityötä oli pojallekin yltäkyllä, kun kaikki piikaihmisetkin rupesivat
talon tyttärien kanssa kilpailemaan värttinän hylkäämisessä. Ainoastaan
Sikke-muori, Honkalan Leena ja pari muuta emäntää, jotka kaikissa
asioissa Sikkeä seurasivat, nurisivat rukkeja vastaan, sillä Sikke-muori
vihasi sekä rukkeja, että niiden tekijää.

"Niinkuin olen sanonut", lausui tuo arvoisa vanhus, "ne rukit vain
tuottavat kotovarkautta ja muuta pahuutta taloon. Ja tietäähän sen, kun
niiden tekijäkään ei ole oikea kristitty! Minä olen aina hänen
pyhyyttänsä epäillyt, vaikka Lampelaiset ja monet muut kuuluvat häntä
ylistelevän kupliksi vesien päälle, vaan saavatpahan vielä nähdä, mikä
siitä lopuksi tulee. Nyt se vielä pilaa Kaikusen pojankin ja kuuluu
tehneen piipun kopan Jeriko-paran päivän näkemättömästäkin".

Honkalan Leena keskeytti muoria kysyen: "onkos se totta, kun kylällä
sanotaan rukkiukon Sormulan pirtin uunilta viskanneen pellolle lehmän
pääluun; se muka oli siellä hänen tarvispuittensa tiellä, vaan eiköhän
Sormulan lehmäonnikin liene mennyt samaa tietä?"

"Menihän se! Tottahan se on", tiesi Sikke-muori, "eihän siin' ole savua,
joss' ei tulta; tottahan se on ja nyt kuuluu se vielä opettavan poikaa
soittamaan viuluakin, vaikka tietäähän jokainen siinä koneessa asuvan
jotakin, joka ei oikealle kristitylle sovi".

"Se on tietty se", myönsi Honkalan Leena.

"Tiettyhän se on, eikä niistä rukeistakaan ole mihinkään, eikä se
maalarin Maijakaan niitä muutoin kehuisi, vaan saadakseen ukollensa
työtä; mutta älä sinä toki hanki tytöllesi mokomaa hyrisijää", puhui
Sikke-muori.

"En toki", sanoi Leena "ei siitä kunnian kukko talolle laula, jos rukin
ostaa, kaikkihan se vie lehmäonnet ja muut".

Maalarin Maijan tai rukin ystävien puolue kasvoi kuitenkin kasvamistaan
ja rukintekijöiltä ei puuttunut koko talvena työtä. Ihmiset ihmettelivät
suuresti nähdessään rukkiukon ja vaihdokkaan ystävyyttä ja tuumailivat:
"kyllä se rukkiukko vielä kuollessaan määrää vaihdokkaan perillisekseen,
eikä sitten sillä pojalla hätää ole".

Maalarin Maija taas kertoi kylällä pojan edistyksistä yhtä ja toista ja
vaikka Maijan arveltiin panevan vähän liikoja, odotettiin kuitenkin
uteliaisuudella kylänlukua.

Se tulikin kevättalvella. "Mäkitupalaisen Taavetti Kaikusen lapset
Risto, Peti, Anni ja Jeriko! ovatko ne täällä?" huusi pastori römäkällä
äänellä. --

"Eivät ole", lausui Risto pyrkien väkijoukon taakse piiloon, mutta
aika-ihmiset lykkäsivät hänet seisomaan Jerikon rinnalle, joka jo seisoi
papin edessä. Risto ei tuntenut i:täkään ja sai tukkapöllyn, Petille ja
Annille tapahtui sama temppu ja kiukkuisena ojenti luettaja Jerikolle
kirjan ärähtäen: "lue tuosta!"

Selvällä, vapisemattomalla äänellä luki Jeriko luettavansa ja lukipa
pastorin käskystä vielä toisenkin värsyn. Ihastuneena katseli pappi
poikaa ja puhkesi lausumaan: "*omnibus numeris absolutus*! (kaikin
puolin täydellinen!) *Mi fili, bene legis*! (hyvin luet poikani!)"

Pastori rupesi siitä lähtien opettamaan Jerikollekin latinaa samalla
kertaa, kuin omalle Kallellensakin ja niin tuli pojista täydelliset
koulukumppanit.

"Ihan siitä väännäksen vielä herra tuosta Kaikusen pojasta", puhelivat
ihmiset kylällä sen kuultuaan.

Molemmat pojat kasvoivat sitten yhdessä ja perehtyivät toisiinsa, kuin
parhaat veljekset. Tuota elämää kesti monta vuotta ja kaikki rukkiukon
oppilaat olivat jo käyneet rippikoulun. Silloin kylmeni poikien väli,
sillä he huomasivat molemmat lempivänsä Loviisaa, eikä kumpikaan ollut
Loviisan tunteista selvillä. Selvä järki sanoi kuitenkin Jerikolle,
ett'ei hän koskaan voinut toivoa omakseen rikkaan Sormulan ainoaa
perillistä, mutta siitä huolimatta elätti hän rinnassaan tuota suloista
tunnetta, kuitenkaan virkkamatta siitä kellenkään mitään.

Lähestyi niin aika, jolloin Kallen piti lähteä pois kotoansa opinnoitaan
jatkamaan. Koitti viimein tuo surullinen lähtöpäivä ja Jeriko tunsi
oikein iloitsevansa siitä, kuin Kalle nyt tulisi Loviisan seurasta
erotetuksi. Iltasella meni hän järven rannalle kävelemään ja odottamaan
Kallea, joka oli sieltäpäin tuleva.

Jeriko istahti kivelle ja tuumaili pyytää Kallelta anteeksi, kun hän oli
iloinnut ystävänsä poislähdöstä. Hän päätti avata koko sydämensä
ystävälleen ja kysyä häneltä neuvoa sammuttaaksensa rakkauttaan
Loviisaan. Noihin mietteisinsä oli hän niin vajonnut, ett'ei laisinkaan
kuullut askelia, jotka lähestyivät. Viimein luuli hän kuulevansa
Loviisan äänen hiljaa kuiskaavan sanat: "sinun, ikuisesti sinun".

Säikähtäen hyppäsi Jeriko ylös ja näki aivan lähellänsä näön, joka
vihlasi hänen sydäntänsä, kuni terävä puukko. Tuolla rantaäyräällä
seisoi Loviisa ja Kalle. Hellästi oli Loviisa kietonut käsivartensa
Kallen kaulaan, jonka oikea käsivarsi ympäröi tytön hentoa vyötäistä.

Rakastuneet huomasivat Jerikon ja iloisesti huudahti Kalle: "Jeriko!
tule ottamaan osaa onneemme; meidän sydämemme ovat löytäneet toisensa;
mutta pidä se vielä salassa".

Kylmästi ja hajamielisenä lausui Jeriko onnentoivotuksensa ja lähti
horjuvin askelin kotiinsa päin.

"Mikäs Jerikolle on tullut; hän näytti niin kummalliselta?" kysäsi
Kalle.

"En tiedä", sanoi Loviisa, "luultavasti hän suree poislähtöäsi, niinkuin
minäkin".

"Älkää surko, tulenhan minä takaisin ja sitten pidämme häät, mutta siksi
olkoon kaikki vielä salassa", sanoi Kalle.

Sillä välin kävellä huppuroi Jeriko metsässä sinne tänne, kuin mieletön,
mutta viimein rohkasi hän itsensä ja päästi kamalan naurun. "Haha haa!
vaihdokashan minä olen ja minäkö nostaisin silmäni Sormulan neiteen,
haha haa! Hupsuja on kaikenlaisia! Vaihdokas ja enkeli -- sehän olisi
kaunis pari, haha haa!" Kolkosti vastasi metsän kaiku tuohon särkyneen
sydämen nauruun ja tuuli huokaili niin syvästi puiden latvoissa Jerikon
metsästä kotiin lähtiessä.



VIII.


Elämän pienet vastoinkäymiset olivat jo nuorena pusertaneet Jerikon
silmistä monta katkeraa kyyneltä. Lapsen huolet haihtuvat kuitenkin
pian, sillä jokaisessa kuolleessa, niinhyvin kuin elävässäkin esineessä
löytää hän ystävän ja lohduttajan. Meyer-ukko, Kalle ja Loviisa olivat
olleet maailman edustajina Jerikolle ja heidän ystävyytensä oli helposti
haihduttanut lapsuuden huolet. Ilon aurinko paistoi täydeltä terältä
pojalle hänen nuoruuden ikänsä alkuvuosina. Tuo nuori, viaton sydän oli
sopusoinnussa maailmansa ja itsensä kanssa aavistamatta mitä taisteluita
tarvitaan, ennenkuin nuorukainen taipuu maailmassa vallitsevan
järjestyksen alaiseksi. Nyt olivat nuoruuden viattomat hetket eletyt,
nuoruuden kauniit, taivasta tavoittelevat tuulen tuvat rakennetut ja
kovalla kädellä ryhtyi kohtalo noita pilvissä häilyviä, mielenkuvituksen
luomia rakennuksia kukistamaan.

Jonkunmoista katkeruutta synnytti jo se seikka, että Kalle, joka oli
taidoissa ja tiedoissa jälempänä Jerikoa, pääsisi nyt edelle, paljoa
edelle hänestä päästessään opinnoitaan jatkamaan; mutta ystävyys voitti
katkeruuden.

"Jäähän minulle sitä, mitä Kallelta puuttuu", mietti nuorukainen.
"Saanhan minä yhä nähdä Loviisaa ja kuka on sanonut, ett'en kerran saa
häntä omanani puristaa rintaani vasten. Hän on tosin rikas, minä köyhä,
mutta työllä ja toimella voin minäkin koota varoja tahi ainakin
jokapäiväisen leivän ansaita. Hyvä onkin, kun Kalle menee -- hänestä
tulee muutamien vuosien perästä pappi ja hänellä ei voi olla suurempaa
iloa, kuin sitoa meidät yhteen katkeamattomilla siteillä".

Niin pitkälle oli Jeriko mietteissään päässyt, kuin Loviisan Kallelle
kuiskaamat sanat: "sinun, ikuisesti sinun", äkkiä katkasivat kaikki ne
siteet, jotka yhdistivät hänet elämään. Nyt oli elämä hänestä arvoton ja
katkeralta pilkalta kaikuivat Kallen sanat "tule ottamaan osaa
onneemme". Maailma ja Jeriko seisoivat nyt vastatusten, toisillensa
vieraina ja vihollisina. Metsäin yksinäisyydessä koetti nuorukainen
viihdyttää vimmaa, jota tunsi jouduttuansa ensimmäisen kerran tappiolle
taistelussa maailman ja kohtalonsa kanssa.

"Vai niin", ajatteli Jeriko, "vai niin, että minä olin kylliksi houkko
luulemaan itseäni ihmiseksi, jolla olisi oikeuksia maailmassa. Se oli
erehdys, se on Meyerin syy; hän on kasvattanut minut siinä luulossa,
kenties uskoi hän niin itsekin, vanha hupsu! Ei elämä meille köyhille
tarjoa onnea, vaan kurjuutta ja ylenkatsetta; ja sitähän me
ansaitsemmekin. Mikä on isäni? Juopporenttu. Mitä ovat veljeni ja minä
itse? Ihmiskunnan hylkyjä. Ja mikä on elämämme tarkoitus? Mikä se on
muu, kuin kuolema ja sitten väetämmehän mekin ruumiillamme jotakin
auhtoa kangasta niin, että se onnellisten silmien viehätteeksi jaksaa
kasvattaa jonkun surkean ja vaivaisen näköisen orvokin. Iloitkaa te
onnelliset, te rikkaiden lapset, joilla on oikeus onnessanne poleksia
rikki köyhäin sydäntä; iloitkaa! me sorrumme, te saatte pilkata
tunteitamme! Mitäs meidän tunteistamme, tukahduttakaa ne viinaan;
lohduttakaa meitä sillä: upottakaa ihmisyytemme siihen, mutta upottakaa
nopeasti, ett'emme raivostuneina revi rikki teidän laitoksianne,
ett'emme herää huomaamaan olevamme ihmisiä!"

Äkkiä säpsähti Jeriko, sillä joku laski hänen olkapäällensä kätensä ja
kysyi: "miksi niin alakuloinen, poikani?"

Se oli Meyer, joka oli lähtenyt Jerikoa vastaan.

"Miksi niin alakuloinen, poikani?" toisti rukkiukko kysymyksensä, mutta
ei saanut mitään vastausta.

"Kallen lähtöäkö noin suret", jatkoi vanhus, "sehän on narrimaista.
Heitä hiiteen semmoiset huolet, sillä kerran pääset sinäkin matkoille ja
minä toivon sinun tuottavan kunniaa sillä matkallasi sekä minulle että
itsellesi, sillä, suoraan sanoen, jokaisella soittoniekalla ei ole ollut
opettajana Arnold Mark Meyer".

"Kunnia", huoahti Jeriko, "kunnia ja ihmisarvo ovat rikkaita varten,
eikä meikäläisiä".

"Meikäläisiä?" sanoi rukkiukko kummastuneena. "Poika, tiedä se, että
juuri meikäläiset eivät rikkauksista välitä, sillä meillä ovat rikkaudet
taiteen maailmassa, me kohoamme sinne, johon ei mitkään rikkaudet voi
toisia laskea. Tähtitarhoissa liehuu meidän sielumme, eikä se tongi
kylmää kultaa maan ytimissä. -- Sinä olet tänään kummallinen, luulisin
sinun melkein kadehtivasi Kallea, mutta se on joutavaa, jos sinusta se
tulee, mitä sinusta toivon, niin ei sinulla ole siihen vähääkään syytä.
Taiteen ala on näet ääretön, kuin avaruus ja siellä on rikkauksia, joita
ei maihin sovi verratakaan. Mutta harvoille taiteen hengetär aarteitansa
tarjoaa ja vielä harvemmat jaksavat häntä seurata sinne, jossa
yltäkyllin saisivat, mitä etsivät. Kalle varmaankin väsyisi tiellä, sinä
ehkä pääset perille, älä siis häntä kadehti".

"En laisinkaan", murisi Jeriko, "tiedänhän, ett'ei minulla ole elämässä
mitään oikeuksia; miksi siis muita kadehtisin?"

"Ahaa", mietti Meyer, "elämän taistelu on alkanut, hm! mikähän
ensimmäisen tappion tuotti? -- No hyvä, kuta aikaisemmin, sitä parempi".

Turhaan koetti Meyer sitten keksiä syytä Jerikon suruun ja turhaan
kysyikin hän sitä, sillä Jeriko ei sanonut olevansa oikeutettu sitä
sanomaan. Meyer luuli asian koskevan vanhaa Kaikusta ja jonkun
loukanneen poikaa isän tähden, "mutta aika kaikki haavat parantaa",
arveli hän.

Siltä kuitenkin näytti, kuin aika ei Jerikon haavoja parantaisikaan.
Koko syksyn ja talven alun pysyi hän jörömäisenä, kalpeni kalpenemistaan
ja karttoi kaikkea ihmisseuraa niin paljo, kuin suinkin taisi,
ilmoittamatta edes kasvatusisällensäkään, mikä häntä oikeastaan vaivasi.
Sormulassakaan ei hän käynyt, niinkuin ennen ja vaikka hän usein
soitteli viuluansa, näytti hän rukkiukon mielestä paremmin taantuvan,
kuin edistyvän sen käyttämisessä. Jeriko ei näet enää koskaan tahtonut
mielellään soitella niitä kappaleita, joita Meyer käski, vaan
päinvastoin hän aina valitsi mitä viehkeimmät liirutukset. Useimmiten
hän kuitenkin soitteli aivan olemattomia kappaleita, ihan omasta
päästään ja ne vasta oikeata sekamelskaa olivat niin, että Meyer oli
melkein epätoivoon joutua. Vanhuksesta tuntui kuin olisi kasvatti
tavoitellut jotakin, mutta mahdotonta oli ymmärtää, mihin päin hän
oikeastaan pyrki.

Meyeriä harmitti kovasti tuo Jerikon uneksiva olento ja hän näki suuret
toiveensa Jerikon suhteen ihan tyhjään rauenneen, mutta hän ei keksinyt
keinoa, millä asiat saisi muuttumaan. -- Rukkiukko luuli Jerikon
haaveilemiseen syyksi Kallen kirjeet, joissa elävästi kuvailtiin sen
aikuista "suuren maailman" elämää ja toimia. Joskus rukkiukko varovasti
kysyikin syytä kasvattinsa alakuloisuuteen, mutta ei saanut tyydyttävää
vastausta. Sitä olikin Jerikon mahdoton antaa, sillä hän ei itsekään
tiennyt, mikä häntä vaivasi. Nuoruuden voimista tunsi hän koko olentonsa
uhkuilevan, mutta sydän tuntui tyhjältä. Hän koetteli soitolla poistaa
sydämensä tyhjyyttä, mutta juuri silloin, kuin hän oli tyytyväisin
soittoonsa, keskeytti Meyer häntä ja tuomitsi tuommoisen soiton
mitättömäksi "sekamelskaksi". Sen vuoksi tuntuikin Jerikosta elämä
kolkolta. Hänestä oli elämä kuin autio, ääretön kangas, jolla kohtalonsa
oli hänet määrännyt harhailemaan edestakaisin ilman mitään päämäärää.

Sillä kannalla olivat asiat, kun taas sattui tulemaan kirje Kallelta.
Rukkiukko toi sen itse pappilasta ja kummasteli suuresti, kun poika,
joksi hän yhä Jerikoa nimitti, ei siitä ensinkään näyttänyt ihastuvan.
Päinvastoin muuttui hän kalmankelmeäksi sen luettuansa ja mutisi "tämä
vielä, mutta olkoon. Niinhän on köyhien kohtalo: haittana hako vesillä,
tiellä köyhä rikkahilla".

Kallen kirje oli tällä kertaa hyvin lyhyt. Siinä oli vain sanat:
"Turussa Joulukuun 7 p:nä v. 18.. -- Uskollinen ystäväni! Nyt en enää
ehdi kirjoittaa, kuin pari sanaa, sillä isä-ukolle ja Loviisalle
kirjoittaessa meni aika ja posti lähtee heti; kysele siis heiltä
elämästäni. Terveenä olen toki ollut ja toivon niin teidänkin siellä
kotona olevan. Lukeminen käy yleiseen sanoen *lente festinare* --
(hitaasti rientävää) vauhtia, sillä "beanina" ollessa on ihmisen
tutustuttava muuhunkin, kuin kirjaan. -- Mutta nyt itse asiaan. Loviisa
ei näet, isänsä tähden, enää uskalla ottaa kirjeitäni suorastaan
vastaan, vaan käskee kirjoittamaan sinun kauttasi. Älä siis minua syytä
vaivoistasi ja uudesta virastasi, vaan Loviisaa. Ei, hyvästi nyt hyvä
ystävä, sillä se todella olet minulle -- missä sinä, siellä sydämeni;
siksi säilytä Loviisan ja ystäväsi salaisuus, niinkuin omasi soisit
säilytettävän. Niin tiedän tekeväsikin, mutta hyvästi nyt. *Nihil novi;
valeas vigeasque, optat amice: tuus Carolus*!" (Ei mitään uutta; voi
hyvin ja elä terveenä toivoo ystävällisesti: Kallesi).

Jeriko olisi ennen tehnyt vaikka mitä, kuin ruvennut Kallen
rakkausseikkoja edistämään. Siksipä hän ensi aluksi päättikin heittää
Loviisalle menevän kirjeen liekkeihin, mutta hiukan tyynnyttyänsä,
vaikka katkerin mielin, lähti sitä kuitenkin Sormulaan viemään. Hän
tapasi Loviisan yksin pirtissä leipomassa, sillä tuohon aikaan ei vielä
pidetty sopimattomana, jos herrastytötkin hyörivät taloudellisissa
puuhissa.

"No herrainen aika!" huudahti Loviisa nähdessään Jerikon; "pilvistäkös
sinä pirahdit ja minä kun luulin vuoren väen sinut taas korjanneen,
niinkuin Sikke-muori uskoo niiden sinua pikkupoikana kuletelleen?"

"Niin ne kulettelevat nytkin", sanoi Jeriko katkerasti, "mutta niiden
tie ei käy rikkaiden ovien editse --"

"Mutta oletko sinä kipeä?" keskeytti Loviisa puhujaa, "sinä olet valkea,
kuin palttina, etkä ole lähettänyt minulle sanaa, minä olisin
toimittanut sinulle järnestestamenttia".

"En minä ole kipeä, vaan minulla on neidelle kirje Turusta", toimitti
Jeriko, antaen Loviisalle kirjeen.

"Neidelle, hihihi", nauroi Loviisa raikkaasti, "kukas sinua nyt on
neuvonut minua neidittelemään? hihihi!"

"Suokaa anteeksi, ett'en sitä ennen ole tehnyt, vaan sitä en tosiaankaan
huomannut, ennenkuin tänä syksynä", sanoi Jeriko.

"Vai et huomannut; hyväpä kun viimeinkin huomasit", puhui Loviisa
loukatun äänellä.

"Ja sen lupaan, ett'en sitä enää koskaan unohdakaan", puhui
nuorukainen. "Muutoin pyytäisin neiden kirjoittamaan sulhaselleen, ettei
hän kirjoittaisi enää minun kauttani, sillä kasvatusisäni voisi huomata
asian".

"Minä viis' Kallen kirjeistä, vaikka hän ei kirjoittaisi laisinkaan.
Tiedätkö sinä, että hän puhuu minulle kirjeissään katutappeluista ja
muista semmoisista", lausui Loviisa. "Kohta hän mahtaa puhua
juomingeista ja Luoja tiesi mistä".

"Sehän on rikkaiden etuoikeus, pieksää ja sortaa alhaisoa", sanoi
Jeriko.

"Se on tyhmyyttä", puhui Loviisa kiivaasti, "tyhmyyttä, eikä muuta, vaan
te kaikki miehet olette semmoisia, hyi teitä! Toinen kirjoittaa
tappeluista, toinen ei käy vaihtamassa sanaakaan, vaikka häntä
vaihdokkaaksi sanotaan; eikä nyt enää, niinkuin ennen, saa kertaakaan
soittoa kuulla, vaikka sinä lupasit minua viulullasi puhutella ja sitä
kieltä minä parhaite ymmärränkin. Nyt olet sinä, niinkuin Kallekin,
syönyt sanasi -- hyi teitä! En enää kärsi teitä silmieni edessä, vaikka
ethän tuota tosin --"

"Hyvästi", sanoi Jeriko ja meni.

"Noo!" sanoi Loviisa ihmeissään, kun näki Jerikon ovesta pujahtavan
ulos, "kerran vuoteen häntä nyt enää saa nähdäkään ja sittenkin on hän
jo tiessään, ennenkuin on ennättänyt sanaakaan vaihtaa! Hyvästi! Eikö
hän siis enää ai'o takaisin tullakaan? Mikä hänelle niin äkkiä tuli?
Loukkasinkohan minä häntä jotenkin? Eihän hän vain liene vaihdokkaasta
suuttunut; leikkiähän se oli ja olenhan minä häntä niin usein
vaihdokkaaksi sanonut. -- Ei kuulu", sanoi tyttö avaten ovea, "pois hän
meni, poikaparka, ennenkuin ennätin saada selville, mikä häntä vaivasi,
vaan sairas hän oli varmaankin. Senhän näki jo päältäkin. -- Tämähän on
perin hullua, enkä minä ymmärrä tästä mitään".

Loviisa peitti kasvonsa käsillään. Hetkisen istui hän noin rahilla
pöydän edessä ja kun sitten otti kätensä pois kasvoiltaan, olivat ne
kosteat kyynelistä. Avaamattomana oli kirje hänen sylissään, kun hän
huokasi: "kaikki hylkäävät nyt minut, Jerikokin! Mutta hän ei saa enää
karttaa minua, en kärsi sitä. Kalle on pois ja Jerikokaan ei enää välitä
minusta mitään. Ei hän nyt enää soutaisi Hirvatsaareenkaan minulle
nimipäivikseni kukkia hakemaan. Kaikki on pois ja kaikki on toisin, kuin
ennen."

Loviisa nousi istualta, jolloin kirje putosi hänen, helmastaan
lattialle. "Hyväinen aika!" huudahti tyttö. "Olen kokonaan unhottanut
kirjeeni, jota niin hartaasti olen odottanut. -- Kaikki on tänään niin
kummallista ja oma sydämeni on kaikista kummallisin".

Hän otti kirjeen maasta, mutisten sitä avatessaan: "Niin se on,
kirjeparka, ett'en enää, nähtyäni Jerikon niin kummallisena ja kalpeana,
tunne vähintäkään halua sinua lukea".

Sillä aikaa, kuin Loviisa mietti kotipirtissään lapsuuden ystävänsä
kummallisuutta, riensi Jeriko Sormulasta pois kiirein askelin, mutta
kotiinsa päin hän ei mennyt. Vaikeata oli hänen ollut seisoa työstä
punoittavan Loviisan edessä, joka lempeillä silmillään katseli häntä
aivan, kuin ennen jonkun leikkikalun saatuaan. Hänen päätänsä poltti ja
valtimo sykki ohimoissa niin, että sen jyske selvästi kuului. Työllä ja
tuskalla voi hän hillitä itseänsä sulkemasta Loviisaa syliinsä, kuten
ennen usein oli tehnyt. Hänestä tuntui, kuin olisi hänellä
vastaansanomaton oikeus Loviisaan ja kuin olisi Loviisa itsekin sen
lukemattomia kertoja myöntänyt. Olivathan he, Loviisa ja Jeriko, aina
lapsina leikissä olleet mies ja vaimo ja olihan Loviisa vielä nytkin,
suurempina ollessa, luottavammin, sydämmellisemmin kohdellut häntä, kuin
Kallea. Nyt viime vuosina oli tosin heidän välinsä ollut toisenlainen,
kuin ennen, mutta olihan se luonnollistakin, sillä eihän täysikasvuiset
voi seurustella, niinkuin lapset. Kyllä Loviisan oli täytynyt monasti
huomata hänen tunteensa ja kuitenkin hän voi juuri hänen kädestään ottaa
vastaan Kallen kirjeen; kuitenkin voi hän hymysuin sanoa: "hyväpä kuin
viimeinkin huomasit erotuksen meidän asemissa". Vielä voi Loviisa
riimittää häntä vaihdokkaaksikin. Mitä varten hän olisi sen tehnyt, jos
ei juuri huomauttaakseen, että rikkaan Sormulan ainoa tytär on liian
korkealla vaihdokkaan saavutettavaksi; mitä varten, jos ei juuri
näyttääkseen, että hän häpeää vaihdokasta ja tuttavuutta hänen kanssaan.
Loviisa tahtoi särkeä kaikki yhteyden hänen kanssaan ja häpesi sitä,
jonka sydän oli rakkaudesta häntä kohtaan halkeamaisillaan. Varmaankin
hän sitä tahtoi ja olihan hän selvään sanonut ei enää häntäkään
kärsivänsä silmiensä edessä. -- Mutta jospa se vain oli Loviisan
tavallista pilaa? -- Entäs kirje, jonka hän niin säkenöivin silmin otti
vastaan? Ei totta se oli, täyttä totta.

Nuo mietteet pyörivät sikin sokin Jerikon kiihtyneessä mielessä ja
ajoivat häntä yhä eteenpäin pitkin tietä. Hän ei huomannut, mihin hän
juoksi, ennenkuin oli joutunut kosken reunalle.

Tuossa oli mylly, joka, ikäänkuin joku harmaa kummitus, näytti kohoavan
kuohusta. Se seisoi, eikä missään näkynyt liikkujaa. Luultavasti oli
Musta-Heikki taaskin mennyt kylään viekottelemaan vanhaa Kaikusta
ryyppimaän. "Mylläri, tuo sama Musta-Heikki, se on isäni paha henki",
ajatteli nuorukainen ja istahti myllynportaille, vaipuen mietteihinsä.

Koski pauhasi, ja hyrski tuossa aivan hänen allansa. Virta oli muuten
jääkuoren peitossa, mutta koskeen ei pystyneet kylmän huurteiset
henkäykset, vimmoissaan sohisi ja kiehui se, kuin raivostunut
ihmissydän. Tuossa hypähtää laine ylöspäin kallioa kohden, tässä töytää
toinen myllyn perustusta järkyttämään. Turhaa kaikki, kallio ei horju,
eikä vankka perusta järkähdäkään.

Noinhan on ollut minunkin elämäni juoksu, ajatteli Jeriko. Minäkin olen
pyrkinyt ylöspäin, olen kohottanut toiveeni Loviisaan, olen kokenut
pyrkiä muiden ihmisten seuraan, mutta turhaa on ollut kaikki.
Särkyneenä, pirstoutuneena, kuin laineen hyöky, vaivun minä taaskin
syvyyteen ja vimmoissaan siitä kiehuu ja kuohuu nyt sydänparkani
turhassa raivossa. Koski ja minä olemme toistemme sukua, me kuulumme
yhteen. Tuossa jalkojeni allahan saapi sydämeni rauhan, ehkäpä tyyntyy
koskikin minut nieltyään ja silloin ovat unhotetut kaikki tuskat, kaikki
niin hyvin suloiset, kuin katkeratkin muistot. Muistot? Millaiset ovat
sitten elämäni muistot?

Ne alkoivat pujotteleutua Jerikon sielun silmien eteen. Tuolta
huurteisten puiden välistä pilkistelivät ne yhdessä mailleen menevän
päivän kirkkaiden säteitten kanssa. Tuossa irvisti hänelle äitipuolensa
Kissa-Kerttu, joka uhaten nosti keppiänsä häntä vastaan ja samalla potki
taidottomana makaavaa juopunutta isää; tuossa kiihotti Risto kylän
poikia hänen kimppuunsa ja tuon velipuolen punaiset hiukset nousivat
pystyyn sihisten, kuin käärmeet ja ojentelivat päätään häntä kohden.
Tuolla näkyi nuorten kisatanner ja yht'äkkiä ryntää poikajoukko leikkiä
katsovaa Jerikoa kohti lasketellen pilkkapuheita viulua vinguttajasta,
vaihdokkaasta, puutoukasta ynnä muusta; tässä taas ilmestyy Kotilan
perheen tupa. Jeriko yhtyy toisten joululeikkeihin, vaan toiset
väistyvät hänen edestään. Talon vanhin poika, Aapo, tulee juhlallisena
häntä vastaan käskien hänen jättämään seuran, "sillä hän on ruvennut
herraksi, eikä täällä ole päivän varkailla mitään tekemistä". Kun ei
Jeriko tottele, tarttuvat Aapo ja Risto häneen kiinni "peitotakseen
hänestä herruutta ulos" mutta tuolla jo kellottaa Risto tuvan
peränurkassa ja Aapo voivottelee ovensuussa, johon hänet Jeriko koholla
on lennättänyt. -- Pönäkkänä kävelee tuossa Tiistilän kuudennusmies ja
omantuntonsa rauhoittamiseksi varoittaa hän Jerikoa lakkaamaan
jumalattomasta elämästään ja tappeluistaan, joll'ei kerran tahdo istua
kirkonkuudennuksen keskelle kirkkoa asettamalla mustalla tuolilla.
Tuolla taas tepsuttelee Tiistilän kopea Kaisa tanssissa Halolan häissä
ja Jeriko uskaltaa pyytää tuota kyläkaunotarta tanssitoverikseen, mutta:
"en minä kuokkavierasten enkä tappelukukkojen kanssa ole tottunut
tanhuelemaan", kajahtaa Kaisan suusta hääväen nauruksi.

Mutta ilmestyyhän tuolta suloisempiakin muistoja. Tuossa lohduttaa häntä
vanha Meyer, sanoen kylän poikien ja varsinkin Riston itsensä olevan
roiston alkuja, tuossa hakee Kalle häntä leikkimään ja Loviisa itse
pyytää, että Jeriko tulisi hänen tanssikumppanikseen Sormulan rouvan
nimipäivillä; sama Loviisa kehuu taas, että Jeriko oli etevin koko
rippikoulussa; Loviisahan se on tuokin, joka sanoo: "sinä saatat
soitollasi koko sydämeni sulamaan;" sama Loviisahan se on tuokin, joka
niin ystävällisesti puristaa hänen kättänsä nähdessään nuo
Hirvatsaarelta asti tuodut hämylehdokit, lemmikit ja vanamot: ainahan se
on sama Loviisa, joka sanoo ymmärtävänsä sävelten kieltä ja kuitenkin on
tuo sama tyttö nyt Kallen kihlattu morsian.

"Niin on", puhkesi Jeriko itseksensä puhumaan, "Loviisa ja Kalle ovat
sulattaneet sydämeni ympäriltä sitä jääkuorta, johon muut ovat sitä
koettaneet kietoa, mutta hekin ovat tulleet vihamiehikseni, enkä koskaan
voi unhottaa näköä Sormulan rannassa. En koskaan löydä enää rauhaa, se
näkö on aina edessäni, se on painajaiseni yöllä, se sekoittaa järkeni
päivällä. Muut kadehtivat minua, Loviisa ja Kalle inhoovat minua, kun
olen heidän vertaisekseen pyrkinyt ja kohta mahtaa Meyerkin minut
hylätä. -- Ei, hän ei voi enää elää minun työttäni, hän ei voi hylätä
minua; mutta elättäköön hänet vaivaishoito ja silloinhan on hänellekin
saman tekevä, onko minua olemassa tahi ei".

Hän nousi seisalleen ja katseli synkästi allansa ryöppyelevää koskea.
Siellä syvyydessä pilkutti jotain kirkasta, joka ikäänkuin maanitteli
itseänsä tavoittamaan ja takana seisoi musta haamu, joka ojensi kättänsä
Jerikoa kohti valmiina tarttumaan häneen kiinni. Äänettömänä tuijotti
Jeriko veteen uskaltamatta hengittääkään. Valo vilkkui siinä yhä.
Viimeinkin käsitti Jeriko sen olevan tähden, joka turhaan koetteli saada
kuvaansa kuohussa näkymään. Jeriko muisti yht'äkkiä äitinsä
kuolin-illan, muisti kuolevalle äidillensä antaman lupauksensa, muisti
äskeisen hirveän aikeensa, ja kaikkinäkevän Jumalan.

"Niinkö pitkällä", parkasi hän sydäntä särkevällä äänellä ja horjahti
takaperin tuon mustan haamun syliin. Kauhistus valtasi hänen kokonansa,
kun hän tunsi oudon syleilyksen ja kuuli korvansa juuressa kähisevällä
äänellä lausutut sanat: "niin pitkällä, mutta heitä hornaan koko tuo
puuha ja tule sisään ottamaan pieni ryyppy; -- se antaa rohkeutta
elämään ja synti olisi, jos noin reima poika joutuisi ahvenien ruoaksi,
hehehe!"

Puhuja ei ollut ehtinyt lausettansa lopettaa, ennenkuin Jeriko jo oli
irtautunut hänen syleilyksestään ja niinkuin raivotarten vainooma,
samosi pois tuolta kauhistavalta paikalta.

Käheä nauru seurasi häntä ja tuo musta haamu mutisi myllypirttiin
mennessään: "niin pitkällä, niin pitkällä, hehehe! Siitä pojasta tulee
vielä kalu ja minä opetan hänelle rakkautta elämään, hehehe, tahi
hirsipuussa kuolemaan, hehe! Tappaa itsensä, kun on pyöveliä olemassa --
hulluutta, hehehe!"

Kun mies myllypirtin portailla otti sammuneesen piippuunsa valkean,
valaisi liekki silmänräpäykseksi Mustan-Heikin kasvot.



IX.


Kolkko ja kuollut oli seutu, jonka kautta Jeriko nopein askelin kulki ja
valittavasti narisi lumi hänen jalkojensa alla. Ei missään näkynyt, ei
kuulunut elämää, kaikkiaalla vaan vallitsi kuolon hiljaisuus ja
kolkkous. Tien varsilla seisovat puutkin olivat kuolleina,
liikkumattomina ja oksiin tarttuneet lumijoukot peittivät niitä, kuni
kateliinat. Ilman kylmyys tuntui polttavan vaeltajan sieramia, kun hän
sitä hengitti ja ohuen puvun läpi tunkeutuva viima kangistutti hänen
jäseniänsä. Viimeinkin vilkahti valo tuolta edestäpäin ja pari kolme
kertaa haukahti siellä koira. Kuta lähemmäksi valoa Jeriko saapui, sitä
äkeämmin alkoi koira äännellä ja töytäsi viimein tulijaa vastaan.
Likelle päästyään lakkasi tuo uskollinen eläin haukkumasta, urisi
tuttavasti ja hääri häntäänsä liehuttaen Jerikon ympärillä, mutta hän
vain potkasi sitä ja vingahtaen pakeni pentu taloon.

Vilusta väristen saapui kulkija vihdoinkin kotiin ja toivoi kasvatusisän
huomaamatta voivansa hiiviä vuoteelleen. Tuo toivo petti, sillä
rukkiukko valvoi vielä ja näkyi ahkerasti tutkivan isoa
kokolehti-raamattua, josta hänellä oli tapa aamuin illoin lukea
kasvatillensa joitakuita lukuja. Ukko käänsi hiukan päätänsä Jerikon
sisäänastuessa ja yrmeällä äänellä lausui: "aikuinen mies ja
juoksentelee, kuin mikäkin hulttioin poika". Hiukan pidettyänsä väliä
sanoi hän lujasti: "missä sinä näin kauan olet maleksinut ja antanut
minun turhaan odottaa -- missä olet ollut?"

"Tuollahan tuota vain olin kylällä, enkä luullut vielä näin myöhän
olevan", vastasi Jeriko vihasta tai liikutuksesta vapisevalla äänellä ja
paineli kohmistuneita käsiänsä uunin rintaan.

Ukko loi terävän silmäyksen nuorukaiseen, joka ei uskaltanut hänen
silmiinsä katsoakaan, ja sanoi: "siellä taitaa olla aika pakkanen tuolla
ulkona?"

"Kyllä siellä on kylmä ja vielä käy niin kova viima", vastasi Jeriko
hajamielisesti. Vanhus kuuli kasvattinsa äänestä, että jotakin
eriskummaista oli hänelle tapahtunut, vaan ei virkkanut mitään. Sitten
selaili hän raamattua vähän aikaa ja rupesi lukemaan sitä ääneen pannen
muutamille värssyille erityisen painon. Luettava paikka oli Salomon
sananlaskujen 19 luku. Lukemisen lopetettua otti vanhus kynttilän
käteensä ja meni perähuoneesen mutisten hiljaa: "väärän todistajan ei
pidä pääsemän rankaisematta". Sitten hän kutsui kasvattinsakin sinne.
Jeriko totteli ja istahti vuoteen reunalle katsomattakaan vanhukseen,
jonka vakavissa kasvoissa kuvastihe surkuttelu ja sääli.

Tuo muutoin jo köyristynyt vartalo oli nyt suora, koko ryhti oli käskevä
ja osotti murtumatonta voimaa; korkean nenän hienot sieramet liikkuivat
kiivaudesta, otsan rypyt olivat syventyneet ja sen verisuonet
pullistuivat, mutta silmistä heiasti lempeys, eikä nuo kokoon vedetyt,
tuuheat kulmakarvatkaan voineet kaikkea hyvyyden vivahdusta jyrkiltä
kasvoilta kokonansa poistaa.

Tuokion katseli vanhus ääneti edessänsä istuvaa, alakuloista
kasvattiansa ja hänen rintansa kohoili valtavasti. Sitten alkoi hän
kolealla, sydämeen ja ytimiin tunkeutuvalla äänellä kiivaasti puhua:

"Jo kauan sitten olen huomannut jonkun kompastuksen tapahtuneen
elämässäsi, vaan en ole tahtonut sinulta mitään kysyä, ett'et luulisi
minun tahtovan salaisuuksiisi tunkeutua. Aluksi luulin tuon huolesi heti
itsestään haihtuvan, niinkuin ne lapsena usein tekivät ja suoraan sanoen
olipa minulla hiukan toivoa, että sinä luottaisit siksi minuun, että
kertoisit minulle surusi syyt, joll'et muun vuoksi, niin saadaksesi
minulta jonkun hyvän neuvon. Nyt huomaan kuitenkin tuonkin toivon
pettäneen minut, niinkuin se melkein läpi elämäni on tehnyt. Sydämesi on
pysynyt minulle sulettuna ja nähtävästi pidät velvollisuutenasi itse
kantaa huolesi. Sitä vastaan ei minulla ole mitään muistuttamista, enkä
tahdo toisten murheita kannettavakseni kerätä, sillä tarpeeksi on
kantamista omissanikin, kun minä houkko luulin voivani ihmiskunnalle
pelastaa elämän lokavirrasta yhden ihmistaimen. Vanha sydämeni murtuu
nähdessäni rintani lämmöllä elvyttäneeni myrkyllistä, itsekästä matoa.

Sinä olet muuttunut viime aikoina päivä päivältä yhä kärtyisemmäksi,
itsekkäämmäksi; ei mikään enää ole mielesi mukaista ja koko käytöksesi
osottaa uhkaa ja ylönkatsetta. Toisinaan peittäytyvät nuo kauniit
omaisuutesi katkeraan, matelevaan nöyryyteen, jonka alla vihan liekki
hehkuu. Sinä luulet koko maailman olevan vastaasi siksi, kun itse olet
koko maailmaa vastaan ja upeasti vaadit sinä, että kaikkien pitäisi
nöyrinä kumarrella sinua. Ja minkä vuoksi? Siksikö, kun olet Jumalalta
saanut muutamia eteviä ominaisuuksia: voimakkaan ruumiin ja terävät
hengen lahjat? -- Vai siksikö, kun sinulla on elämässä ollut parempi
tilaisuus noita lahjojasi kehittää, kuin monella muulla köyhyydessä
syntyneellä onnettomalla? Sinä jo tahdot joskus nöyryyttää minuakin,
tahdot saada omat mielipiteesi tunnustetuiksi ja vallalle.

En varmaan tiedä, oletko itsekään tuota kaikkea huomannut, mutta niin
asian laita kuitenkin on. Minä hartaasti toivon, ett'et sitä ole
havainnut, mutta niinhän lienee toki, että sydämesi pohjalla on luulo
minun jo olevan vanhuuden höperön, joka muka en enää tulisi sinutta
toimeen, mutta sen sanon sinulle: se on mitä suurin erehdys.
Humalaseiväs pysyy pystyssä kyllä itsekseen, mutta tuo kasvi se
tarvitsee tukea kasvaakseen. Minä en laisinkaan tarvitse sinua, josta
minulle on ollut enämpi murhetta, kuin iloa, sillä lapsena oli
kasvatuksesi kokonaan laiminlyöty, nyt olet tullut ylpeäksi -- minä en
tarvitse sinua, vaan sinä sitä enämmän minua saadaksesi kuulla selvää
totuutta ja oppiaksesi pitämään sitä arvossa." --

Katkera hymy väikkyi nuorukaisen huulilla ja, kun hän tahtoi ruveta
jotakin vastaamaan, tyrehtyi häneltä ääni, niinkuin itkevältä lapselta
epäselväksi sorinaksi -- niin kurjana ja hylättynä piti hän itsensä
kuullessaan senkin olevan häntä vastaan, johon hän vielä hiukan luotti.
Käskevästi viittasi Meyer nuorukaiselle ja sanoi: "älä keskeytä minua
poika, vaan kuule loppuun asti sanojani, vaikka totuus olisikin muuta,
kuin hunajaa".

"Vähitellen olet sinä paatunut; lapsellisesta vallattomuudesta jouduit
sinä ilkeään pilkantekoon, siitä taas olet edistynyt niin pitkälle,
ett'et enää kammo rikostakaan, vaan rohkeasti rupeat siihen. Jatka vielä
hiukan samalla tavalla, niin teilausrattaalla valkenevat luusi. Sinä jo
riennät hyvää vauhtia sinne päin. Tänä iltana olet sinä aivan
punastumatta uskaltanut valhetella minulle; sanot olleesi kylällä, mutta
siellä et ole ollut, etkä sinne voi mennäkkään, sillä itsekkäisyydessäsi
olet jo ennättänyt loukata siellä kaikkia ja he mittaavat sinulle aivan
samalla mitalla; mitä kaloja olet onkinut, niitä nyt saat".

"Mutta olettehan juuri te itse useinkin sanonut heidän tekevän minulle
väärin", puhkesi Jeriko lausumaan ja ääni osotti selvää uhkaa.

"Olen kyllä", vastasi Meyer tyynesti ja kovuus oli hänen äänestään
lievennyt, "olen kyllä silloin, kuin he todella ovat niin tehneet, mutta
muulloin en. Jos he joskus ovatkin olleet sinulle kohtuuttomat, niin ei
sinulla ole syytä siitä nurista, sinä olet näet pistävällä pilkalla ja
mielessäsi heitä halveksimalla kylliksi palkinnut heille. Ja mitä syytä
on sinulla muita ihmisiä halveksia, kysyn vieläkin kerran?"

"Mitä syytä!" huudahti Jeriko, "mitäkö syytä? Kaikki vihaavat minua, he
ovat ryöstäneet minulta kaikki; kaikki halveksivat minua, niiden seassa
tekin, ja miksi?" Hammasta purren jatkoi hän kähisevällä äänellä:
"kaikki polkevat minua lokaan siksi, kuin olen köyhä, vaan minä tahdon
näyttää heille --"

Jeriko oli hypähtänyt seisallensa, innoissansa puristanut kätensä
nyrkkiin ja puhui erittäin kiivaasti, mutta lopetti yht'äkkiä lauseensa
nähdessään ukon silmän nurkassa kirkkaan kyyneleen kiiluvan. Hän aavisti
edessänsä seisovan miehen, joka ei käyttänyt kovia sanoja masentaaksensa
häntä, vaan kaikesta sydämestään tahtoi hänen parastansa.

Meyer kuivasi kädellään tuon silmän nurkkaan kohonneen harvinaisen
vieraan ja innokkaasti, ilosta loistavin silmin huusi hän: "tee niin,
tee niin poikani! Näytä työllä, ahkeruudella ja lahjojasi oikein
käyttämällä, -- näytä koko ihmiskunnalle, että sinä voit ja tahdot
uhrata kaikki voimasi voittaaksesi totuudelle, oikeudelle ja kauniille
ihmisten sydämet; näytä kaikille sortajillesi ja panettelijoillesi, että
tahdot saada totuuden vallalle ihmisten seassa ja uhrata henkesikin sitä
tarkoitusperää saavuttaaksesi! Se on paras kosto, joka miehelle sopii!
Nyt on sinulla miehen ikä, ota itsellesi miehen horjumaton mielikin.
Ahkeroi rehellisellä työllä toteuttaa Luojasi ajatuksia maailmassa;
puolusta kynsin ja hampain ja rohkeasti, sitä mitä omatuntosi oikeaksi
sanoo, niin olet kostanut kaikki kohtaasi tehdyt vääryydet. Silloin voit
elämäsi iltana tyynesti katsella päivätyötäsi, olkoon se miten
vähäpätöinen hyvänsä. Sitä parempi, jos sinun on sallittu paljon
toimittaa, mutta jos vähänkin olet aikaan saanut, niin sekin on hyvä,
sillä silloinkin on maailmassa elämäsi ollut tarpeellinen ja sinä olet
sitä edes hiukan työlläsi edistänyt vahvistumaan hyvässä; mutta älä pyri
ohjaamaan maailmaa oman pääsi mukaan, sillä se on turhaa työtä. Suuret
nerotkaan eivät sitä voi eläessään ohjata, vaan vasta kuoltuaan: maailma
ei näet suostu kulkemaan yhden miehen mielen mukaan ja hukka sen
perisikin, jos se sen tekisi".

Ukko vaikeni, ikäänkuin katsoakseen mitä hänen sanansa Jerikossa
vaikuttivat, mutta kun poika kuunteli, eikä mitään virkkanut, jatkoi hän
taas: "sinussa ei ole vielä vakavuutta, luonteesi on sangen heikko ja
epäröivä; toisinaan olet aivan, kuin lapsi, toisinaan tahtoisit taas
hurjan jättiläisen tavoin repiä rikki kaikki, mitä eteesi sattuu. Älä
liiaksi riuhdo onnea puoleesi, nauha voi katketa ja onnea et enää
löydäkään. Anna järkesi vallita, niin luonteesi tasaantuu; jos sen taas
annat vapaasti reuhata, saattaa se sinut perikatoon joko niin, että
järkesi muuttuu joutilaaksi, ja sen valo sammuu, tahi niin, että toivon
ovet sulkeutuvat ja sinä syöksyt epätoivoon ja itsemurha seuraa".

Hiljaa oli Jeriko kuunnellut kasvatusisänsä puhetta, vaikka se ei
sisältänytkään mitään uutta, paljaita vanhoja ja yleisiä totuuksia vain.
Hänen täytyi ihmetellä miten perinpohjin Meyer hänen sydämensä tunsi,
tuon sydämen, joka hänestä itsestään oli tuntunut niin
käsittämättömältä, onnettomalta ja särkyneeltä. Häntä harmitti, kun
täytyi omassatunnossaan myöntää vanhuksen sanat tosiksi, sillä eihän hän
tosiaankaan ollut tehnyt vielä mitään koko elämässään; toisia oli hänen
kaikesta kiittäminen. Tuo tunne oli hyvin katkera. Jerikon täytyi hävetä
itseään, hän häpesi kiittämättömyyttään, lapsellisuuttaan ja
huikentelevaisuuttaan, jota hän ei ennen luullut itsessään löytyvänkään.
-- Nyt oli hän mielestään paljoa onnettomampi, kuin äsken tuolla kosken
rannalla, mutta uhka oli paennut. Sen oli tuo pikkuinen vesipisara ukon
silmän nurkassa saanut aikaan.

Jeriko tunsi itsessään runsaasti elinvoimia ja nuoruuden innostuksella
päätti hän, Meyerin johdolla, ryhtyä miehen tavoin tosityöhön, sillä hän
oli nyt vakuutettu kasvatusisänsä olevan todellisen ystävän hänelle.
Koko eletty ikä tuntui hukkaan menneeltä, mutta sitä innokkaammin oli
nyt ryhtyminen toimeen, että Meyerkin ennättäisi hänet oikeana miehenä
nähdä.

Äännettömyyden katkasi Meyer sanomalla: "nyt en minä aio sinulle enää
saarnoja pitää, sillä luulen sinussa olevan niin paljon miehuutta, että
tohdit mieheksi ruveta kuultuasi, ett'et vielä semmoinen ole, ja parhaan
ymmärrykseni mukaan annan sinulle neuvoja, jos niitä kysyt, mutta
väkisellä en niitä sinulle tuki".

"Antakaa niitä minulle aina", tuumaili Jeriko, "ja ennen kaikkea antakaa
minulle anteeksi tyhmä käytökseni".

"Sitä ei nyt enää muistella", sanoi vanhus, "entiset ovat olleet ja
menneet, mutta nyt vallitkoon molemminpuolinen luottamus välillämme
ikuisesti".

"Minua hävettää --" alkoi Jeriko.

"Vaiti häpeilemisistä; kaikilla meillä on jotakin kaduttavaa; vaiti siis
semmoisista ja kerro nyt minulle, mikä sinua oikeastaan vaivaa, sillä
totta tosiaan se on minulle selittämätön arvoitus".

Jeriko taisteli lyhyen, mutta kovan sisällisen taistelun ja hikiherneet
nousivat hänen otsallensa. Joku ääni tuntui tuolla sydämessä
kuiskuttavan: "älä kerro, hän nauraa sinulle;" toinen ääni puhui:
"kerro, sillä miehekkäämpää on voittaa ylpeytensä, kuin olla sen orja".
Naurakoon, jos tahtoo, päätti Jeriko; minä sanon hänelle selvän totuuden
ja hän kertoi kaikki mitään salaamatta, -- hänestä oli tullut mies.

Puoliyöhön asti pilkotti valkea Meyerin mökistä sinä iltana ja naapurit
kummastelivat, mitä ihmettä siellä nyt mahdettiin tehdä. Maalarin Maija
ei jaksanut hillitä itseänsä, vaan nousi vähissä vaatteissaan vuoteelta,
heitti ison villahuivin hartioilleen ja juosta sipsutti naapuriin. Ovi
oli tosin kiinni, mutta Maija ei sitä hämmästynyt. Hän jyskytti ovea ja
huuteli: "ohoi! avatkaa, avatkaa! Hohoi! avatkaa, minä ihan palellun!"

"Kuka siellä ihmisten yörauhaa häiritsee", kysyi Meyer äreästi ovea
avatessaan?

"Ei kukaan; minä vain juoksin kysymään kumpiko teistä sairastaa?" puhui
Maija.

"Sairastaa? Ei kumpikaan", sanoi rukki-ukko.

"No miksikä te sitten valvotte?" tiedusteli Maija.

"Me keitämme öljyä sinun myllysi voiteeksi ja hankimme sille
jauhamista", sanoi Meyer, sulkien oven aivan Maijan nenän edessä.
Jerikoa nauratti kasvatusisänsä vastaus, sillä Maijaa kutsuttiin kylän
kesken "rollimyllyksi;" mutta Maijaa itseään tuo vastaus ei ensinkään
naurattanut. Hän kierti akkunan alle, painoi korvansa seinään ja koetti
kaikin mokomin saada selvää siitä, mitä sisässä puhuttiin.

Kauan seisoi muijaparka siinä vilusta väristen kuulematta mitään muuta
kuin yhden ainoan sanan, mutta siinä sitä olikin. Se sana oli "Loviisa",
ja siitä ynnä Meyerin vastauksista sai tuo vikkelä eukko selväksi koko
asian menon. Huomenna jo ennen puolta päivää tiedettiin sitten kylällä
kertoa, että rukkiukko ja Sormulan Loviisa kuulutetaan ensi pyhänä
pyhään "aviokäskyn säätyyn". "Sormulan herra kuuluu pakottavan
tyttärensä siihen, sillä rukkiukko on rikas, kuin juutalainen", tiesi
maalarin Maija.

Loviisasta mökissä todellakin keskusteltiin. Meyer lohdutteli siellä
kasvattiansa parhaan mukaan ja sanoi jo aikoja sitten huomanneensa tytön
pitävän Jerikosta enämmän, kuin Kallesta. Hän lupasi paitsi sitä ottaa
asiasta selon ja sanoi arvelevansa Loviisan lähteneen lemmen vesiä
purjehtimaan tuulen mukaan, kysymättä neuvoa sydämensä kompassilta.

"Kuitenkaan ei minulla tätä nykyä suuria toiveita ole, sillä Sormulan
Herra ei tunnusta sinua vertaisekseen ja ehkäpä hän vaatii vävyltänsä
varojakin, sillä hänellä on jokseenkin tiukat asiat", lausui Meyer
lopuksi ja sitten vihdoinkin ruvettiin levolle.

Seuraavana aamuna nousi Jeriko vuoteeltaan virkeämpänä, kuin moneen
aikaan ja melkein iloisena ryhtyi työhönsä. Siinä unhotti hän vähitellen
koko ennen kuvailemansa kurjuuden ja ystävällisesti silmäili Meyer tuota
rotevaa, sorvaustuolin edessä työskentelevää nuorukaista.

"Lakkaapas hetkiseksi tuosta työstä", sanoi vanhus, "ja soita minulle
hiukan, niin minä lopetan Loviisan tilaaman ompeluruuvin ja vien sen
sitten hänelle". Tumma punerrus levisi Jerikon kasvoille, mutta ukko
lohdutteli häntä: "älä ole milläsikään; minä jo samalla tiellä kopeloin
purjehdusvesiä, sillä niinkuin illalla jo sanoin, luulen minä Loviisan
unhottaneen kysyä kompassilta neuvoa matkan suunnasta".

Nopeasti kului Jerikosta aika, sillä Meyer-ukko oli sanoillansa
sytyttänyt hänessä uutta toivoa ja huomauttanut kaikenmoisia
pikkuseikkoja, jotka todellakin näyttivät vahvistavan hänen sanojansa.

Viimein lähti vanhus Sormulaan ja kärsimättömän kauan hän siellä
viipyikin. "Mitähän jos se nyt minun siellä jo kihlaa," arveli Jeriko,
"olisi se hiukan hullua, mutta ei siinä ole paljoa takeita, sillä hän
näytti milt'ei minua itseäni innokkaammalta saadakseen asiaa kuntoon". --
Vihdoinkin viimein kuului portailta askelia. Jeriko riensi tulijaa
vastaan, mutta kovin ällistyi hän nähdessään edessään Mustan-Heikin
inhottavan naaman.

"Näin ukon menevän morsiamensa luokse, niin arvelin, jotta pistäydyn
täällä sinuakin kerran katsomassa," sanoi vieras ja istahti käskemättä
rahille pöydän ääreen.

"Morsiamensa luokse? Kukas hänen morsiamensa olisi," tiedusti Jeriko
nauraen.

"Sormulan Loviisahan tuo kuuluu olevan, hehehe! Vanha hupsu, ei älyä,
että rahojen tähden Sormulainen valkeahapsisen vävyn ottaa, hehehe!"
tuumaili Musta-Heikki.

"Sormulan Loviisa!" sanoi Jeriko vaaleten, mutta heti purskahti hän
nauruun pitäen koko jutun hulluutena. "Vai Loviisa? Kuka sen jutun nyt
lienee keksinyt?"

Vieras ei virkkanut mitään, vaan kaivoi poveltaan vaskihelaisen
piippunysänsä, koputti siitä perskat pöydän nurkalle, pisti ne poskeensa
ja pani sitten vielä uuden tupakan. Sitten hän vetäsi pari pitkää
henkisauhua ja viimein vastasi: "Kuka lienee, mut niin puhutaan."

Taas oltiin hiukan ääneti, mutta kun talon mies ei alottanut puhetta,
jatkoi Musta-Heikki: "eilen olit sinä vaihdokas-parka jokseenkin
huonolla tuulella: sinä siis tiesit tuon ukkohupakon naimapuuhista?"

Hän tirkisteli viekkaasti Jerikoa, joka vuoleskellen jotain
puukappaletta näytti miettivän, mitä asiaa Mustalla-Heikillä oikeastaan
mahtoi olla, sillä häntä ei juuri nähty usein kunniallisten ihmisten
seurassa. Yksinänsä asui hän vain Hiisikosken myllyllä ja näytti tulevan
hyvästi toimeen, vaikka syrjäisessä myllyssä ei usein jauhattajia
käynyt, eikä Heikki mitään varsinaista työtä tehnyt. Miestä epäiltiin
varkaaksi ja niiden suojelijaksi, varsinkin kuin hän vilkkaasti
seurusteli kansalaistensa mustalaisten kanssa, mutta mitään varmaa ei
hänestä tietty. Pari eri kertaa oli nimismies pitänyt talontarkastusta
myllyllä, mutta ei mitään varastettua sieltä löydetty ja nyt Heikki oli
jo kauan aikaa saanut olla aivan rauhassa ja hätyyttelemättä.
Päinvastoin tiedettiin Mustan-Heikin toisinaan viime aikoina
taikatempuillaan toimittaneen kadonneita tavaroita takaisin ja varsinkin
oli hän taitava eläintautien puoskaroija.

"Nyt se konna antaa rikkautensa Sormulaan ja heittää sinun lehdellä
soittamaan, hehehe! Siihen se on mennyt sinun työsi, kuin tina tuhkaan,
hehehe! Nuoruuden aikasi olet menettänyt saamatta äyriäkään ja hän on
pitänyt sinua aivan, kuin orjaa; mutta kylläpä minä sinun sijassasi
tietäisin, mitä tekisin, hehehe! ja se olisi hänelle parahiksi, hehehe!"

"Mitä te sitten tekisitte?" kysäsi Jeriko ja hänen alahuulensa kohosi
pilkallisesti.

"Minä tekisin vain, niinkuin toimen mies ainakin, hehehe! Sinun isäsi on
toimen mies, iso perhe elätettävänä ja päivästä päivään vaan mennään;
äitisi on kanssa toimen ihminen, erittäin toimellinen ja Risto kanssa,
-- sillä keinoin minä tekisin, hehehe!" sanoi Musta-Heikki.

"Niinkö pitäisitte viinakauppaa ja toisinaan joisitte itsennekin aivan
toimettomaksi," tiedusti Jeriko inholla.

"Eihän pieni ryyppy tee pahaa, mutta ei pidä itseään ani toimettomaksi
juoda, siitä on vain huolta ja lörpötetään joutavia," tuumaili vieras,
"ei pidä mieltä juoda, vaan pitää katsoa eteensä, niin toimen mies tekee
ja pysyy aina leivässä käsin, hehehe!"

"Niin minäkin aion pysyä, kuin rehellisesti teen työtä," sanoi Jeriko.

"Hullu paljo työtä tekee, elää viisas vähemmälläkin, hehehe!" nauroi
vieras.

Jeriko ei vielä ollut selvillä Mustan-Heikin käynnin tarkoituksesta,
vaan päätti hänen antaa puhua suunsa puhtaaksi ja olla vieraan tuumiin
myöntyvinään. Sentähden sanoikin hän: "olisipa se hauskaa elämää, kuin
ei tarvitsisi työtä tehdä, mutta eiköhän silloin hampaat joutuisi
naulaan?"

"Eikö mitä, hehehe!" sanoi vieras luullen nyt löytäneensä Jerikon aran
paikan ja hymyillen jatkoi hän: "elää siitä niin moni työttä,
esimerkiksi sinun isäsi ja vaikka ken, kun vain elää osaa. Eikäpä nuo
taida Ristonkaan työt liiaksi haittailla, hehehe, vaan kuitenkin hänellä
aina on heliseviä taskussaan enempi, kuin monella muulla, hehehe!"

"Sanokaa suoraan ja peittelemättä, mitä tarkoitatte tuolla puheellanne,"
sanoi Jeriko, "sillä minä en ymmärrä, mihin tahdotte tulla?"

Asiaa mahtoi pitää tarkasti joka haaralta miettiä ja punnita; koska
Musta-Heikki pyöritteli kotvasen piippuansa, vetäsi siitä sitten oikein
jättiläissavun, joka mitä ilkeimmällä katkulla täytti koko huoneen ja
sitten hän vasta mutisi: "enpähän paljo mitään." Heikki kysäsi, "etkö
ota pikku ryyppyä," ja saatuaan jyrkän kieltävän vastauksen, näytti
päättävän puhua selvemmin, käyköön sitten syvin tai matalin; mietti
vieläkin vähän ja alkoi:

"On syksyiltoja, on pimeitä kuuttomia öitä; mitä varten niitä olisi,
jos ei jotakin varten? On lukottomia aittoja, on yhtä ja toista
rikkaille tarpeetonta kampsua, niinkuin rukkiukollakin on rahoja
jossakin piilossa homehtumassa, toimen mies katsoo, missä ne ovat ja
laskee ne piilosta päivän valoon. Sitä isäsi osaa, hehehe! Hätäkös on
ottaessa niitä, kun on hyviä ihmisiä, jotka tavaroista maksavat hyvän
hinnan, niinkuin esimerkiksi tuolla Hiisikoskella, minä näet sen, ja
rahat säilyvät siellä hyvässä tallessa. Ei löydä lempo soi!
nimismieskään, hehehe, ei löydä tavaroita, ei rahoja, hehehe! Tulee näet
välistä mustalaisia, rohkeita Roms'ia, mustasilmäisiä Juvas'ia ja
tavarat ovat toisilla markkinoilla, ota niistä sitten enää selvä, hui
hai! ne kissa vei, hehehe! Toimitat taikauskoiselle emännälle silloin
tällöin takaisin jotakin pientä, ei epäile kukaan, pysyt rehellisenä
miehenä, etkä tarvitse työllä selkääsi katkaista, hehehe! Sukkela
temppu, hehehe, eikös ole?"

"Se on hävytön valhe, että isäni on varas," kiljasi Jeriko vihasta
tulipunaisena, "ja nyt ulos sinä iankaikkinen hehehe, sinä pyövelin
ruoka, äläkä avaa toiste tämän, huoneen ovea, muutoin --"

"No, no ei olla niin kiivaita, ei olla niin kiivaita," keskeytti
Musta-Heikki, "on nähty mies valmiina koskeen hyppäämään, on pelastettu
miehen henki, voisi olla ilkeää, jos ihmiset saisivat sen tietää; voisi
loppua tuttavuus Sormulassa, hehehe ja voitaisiin panna kammitsa isän
jalkoihin, hehehe!"

Jeriko ei jaksanut enää hillitä itseänsä, vaan voimakkain käsin heitälti
hän vieraansa ovesta ulos. Tulisina hiilinä hehkuivat Mustan-Heikin
silmät, kun hän hangesta ylös päästyään pudisti nyrkkiänsä ovea kohti ja
kähisi: "tätä muistat sinä vielä, muistat lempo soi!" Sitten lähti hän
astumaan, tyyntyen tyyntymistään matkalla ja mutisi: "ei hän uskalla
virkkaa siitä kellekään ja jos virkkaa, niin onhan minullakin -- kieli,
mutta toistaiseksi olemme kumpikin vaiti, hehehe!"



X.


Jerikon mielestä eivät lähteneet nuo kamalat sanat: "sitä isäsi osaa,"
vaikka hän kuinka olisi niitä koettanut poistaa. Hän mietti lähteä heti
paikalla isänsä luo ottamaan asiasta selkoa, sillä voihan Mustan-Heikin
puheessa olla todellakin perää, miksikäs hän niin paljon muutoin
seurustelisi hänen isänsä ja Riston kanssa. "Mutta mitäs teen sitten,
jos isäni huomaan varkaaksi," mietti onneton poika. "Mitäs muuta, kuin
ilmoitan ruununmiehille, sillä enämpi tulee kuulla Jumalaa, kuin
ihmisiä."

Meyer saapui viimein illan suussa kotiin Sormulasta ja hänelle kertoi
Jeriko Mustan-Heikin vieraissakäynnin ja esitykset.

"Annetaan nyt toistaiseksi asian olla sillänsä," sanoi vanhus "ja
pidetään silmällä niinhyvin Mustaa-Heikkiä, kuin isääsikin, mutta nyt ei
pidä koko jutusta olla tietävinäänkään. Se minusta kuitenkin on ihmettä,
että hän uskalsi tehdä sinulle niin hävyttömän tarjouksen."

"Ei hän varmaankaan olisi sitä tohtinut tehdä, jos ei olisi minua nähnyt
tuolla kosken rannalla," sanoi Jeriko, "mutta nyt hän sen vuoksi luottaa
äänettömyyteeni."

"No ollaankin sitten ääneti ja katsotaan laatua, tulee aika, tulee
neuvo," puhui Meyer. "Loviisaa on meidän myös pitäminen silmällä, sillä
en hänestäkään saanut vielä oikeaa tolkkua."

Kuullessaan Loviisaa mainittavan remahti Jeriko nauramaan, johon
nauruun Meyerkin sydämellisesti yhtyi, saatuansa tietää, mitä hänestä
kylällä puhuttiin... "Mutta miksi he eivät sinua älynneet sulhaseksi
panna, vaan minun, vanhan kannon," sanoi Meyer Jerikolle?

"Säätyerotus on heidän mielestään tärkeämpi, kuin iän ero," vastasi
Jeriko.

"Niin säätyerotus", mutisi Meyer. "Hm! Sormulainen on kyllä ylpeä
suvustaan, mutta ehkä kaikki kävisi hyvin, jos Loviisasta vain oikean
tolkun saisi."

Hiljakseen kului sitten aika rukkiukon mökissä. Joskus kävi rukkiukko
Sormulassa "purjehdusvesiä kopeloimassa," niinkuin hän sanoi, mutta
tytöstä hän ei saanut sen selvempää. Loppupuolella talvea tuli vielä
sitten Sormulan herran veljen tyttö seutuun ja se teki Meyerille
Loviisan taipumusten tutkimisen aivan mahdottomaksi. Ukko ei näet saanut
silmänräpäystäkään Loviisan kanssa kahden kesken viettää, ennenkuin
Himmi, se oli tuon sukulaisen nimi, häiritsi heitä. Alussa viehätti tuo
hempeän näköinen tyttö ukkoa, mutta heti kyllästyi vanhus häneen.
Meyerin piti näet lakkaamatta puuhailla vieraan kanssa, milloin selittää
hänelle, mitä Chamisson Schlemilillä tarkoitetaan, kuinka pitkä Rinaldo
Rinaldinin parta oli, tahi muuta semmoista, milloin taas kuunnella,
kuinka hirveitä Bachin sonaatit olivat huonosti soitettuina. Sanalla
sanoen, Himmi oli tuommoinen kirkkaasti säihkyvä salama, jonka
häikäisevää loistetta mielellämme kaukaa ihailemme, mutta Herra varjele
joutumasta lähempiin tekemisiin sen kanssa! Paitsi sitä oli tyttönen
tottunut ihailemiseen, ja nuoremman ihailijan puutteessa tyytyi hän
Meyeriin, jonka lauseita hän aina, kahdeksannen käskyn mukaan, koetti
"parhain päin kääntää."

Kerrankin istui ukko kärsimättömänä kuuntelemassa muuatta sävelteosta,
jota Himmi surkeasti rääkkäsi, kun tyttö äkkiä soittoansa keskeyttäen
kysäsi: "kuinkas minä teistä soitan, herra Meyer?"

"Hm," vastasi vanhus "minä tässä juuri ihmettelen, millaisiksi
kauniimmatkin kappaleet teidän käsissänne muuttuvat, mademoiselle
Himmi."

"Oikeinhan sinä soitat, kuin runottaret, Loviisani," kuului silloin
äkkiä heidän takaansa miehen ääni ja lausuen: "*Terpsichore affectus
citharis movet, imperat, anget*!" (T.soitolla tunteita tuottaa,
vallitsee, paisuttaa!) sulki Kalle punehtuvan Himmin syliinsä ja
tulisesti suuteli häntä.

Siihen iloon todistajaksi joutui Loviisakin, joka nähtyään Kallen
tulevan, oli kiiruhtanut saliin. Yleinen hämmästys, Kallen
anteeksipyynnöt, Himmin anteeksianto ja vallaton sormen pudisteleminen
Loviisalle seurasivat toisiansa, kuin vesipisarat rankkasateella. --
"Vai niin ne ovatkin asiat," sanoi Himmi, "etkä sinä, Loviisa-kulta, ole
virkkanut minulle mitään?"

Kalle puolusti morsiantaan ja sanoi asian vielä oikeastaan olevan
salassa, vaikka hän ei ollut kainostellut vanhaa isällistä ystäväänsä ja
opettajaansa Meyeriä. Tästä edeskin päätettiin sitten vielä asiaa pitää
salassa, kunnes se syyspuoleen, Loviisan päivillä, julastaisiin, vaikka
Himmi ensin katsoi Loviisalle kohtuulliseksi rangaistukseksi sen, että
asia tulisi ilmi. Viimein taipui kuitenkin hänkin, mutta uhkasi: "kyllä
minä sinulle, Loviisa, vielä jonkun tempun teen, koska sinä et niin
paljoa luottanut minuun, että olisit sanonut jo olevasi kihloissa."

Kallen kotiin saavuttua näytti Jerikolta kaikki toivo olevan hukassa,
eikä rukkiukkokaan enää voinut lohduttaa häntä, sillä Kalle oli isänsä
puheiden mukaan ihmeellisesti edistynyt sekä tiedoissa, että taidoissa.
Senpätähden päättikin Jeriko, jos mahdollista, kokonaan tukahduttaa
tunteensa Loviisaa kohtaan, eikä enää ajatella toisen miehen morsianta.
Työtä ja tuskaa maksoi hänelle jo tuon päätöksen tekeminenkin, mutta
vielä vaikeampi oli sitä toimeen panna, sillä ajatukset ne vain yhä
pyrkivät Sormulaan. -- Kallekin käyttäytyi hyvin ystävällisesti
kasvinkumppaniansa kohtaan, joka seikka yhä vain lisäsi Jerikon
omantunnon rauhattomuutta. Hän ei voinut Kallea kohdella entisellä
ystävyydellä, sillä Kalle tuntui hänestä olevan hänen onnensa esteenä,
vaikka selvä järki sanoi päinvastoin hänen itsensä koettavan Kallen
onnea estää.

Monasti katui Jerikoparka, kun oli salaisuutensa Meyerillekään uskonut,
mutta asia ei sillä korjautunut. Jeriko kartti taas rauhattomana
kaikkien ihmisten seuraa niin paljo, kuin mahdollista ja etsi aina
yksinäisyyttä. Kuitenkin oleksi hän joutohetkinänsä usein semmoisissa
paikoin, joissa toivoi saavansa Loviisaa nähdä, mutta Sormulaan hän ei
uskaltanut mennä, sillä hän häpesi itseänsä ja luuli Loviisan jo
päältäpäin hänestä näkevän, mitä ajatuksia hänellä mielessä pyöri.

Rukkiukkokaan ei Sormulan asioista sanottaviksi kertonut, joten siis
Jeriko ei tiennyt Loviisan ja Kallen välistä muuta, kuin sen, että Kalle
oli Sormulassa jokapäiväisenä vieraana, ja luuli asiat siellä olevan
aivan ennallaan.

Sormulassa eivät kumminkaan asiat olleet aivan sillä kannalla, kuin
Jeriko luuli, sillä Himmi teki siellä kostotyötänsä. Kun Loviisan äiti
viime aikoina oli tullut kivuloiseksi, täytyi tyttären tavallista
enämmän hyöriä taloustoimissa ja ainoastaan silloin tällöin jouti hän
viettämään hetkisen toisten parissa. Sitä enämmän oli Himmillä aikaa.
Hän hääräsi alinomaa Kallen luona, niinkuin paarma hevosen ympärillä. He
soittivat yhdessä, lauloivat yhdessä ja keskustelivat yhdessä. Alussa
paheksui Kalle sitä, kun Loviisalla oli niin vähän aikaa hänelle
uhrata, mutta vähitellen haihtui kaipaus ja Himmin seura palkitsi
hänelle kaikki. Himmi, jos kukaan, osasikin kiinnittää nuoren miehen
itseensä. Hän oli lukenut paljon kaikenmoisia kirjoja ja Kallen täytyi
ihmetellä hänen mielikuvituksensa laajuutta ja tietojensa paljoutta.
Erittäin hurmaavaa oli Kallesta kuunnella, kun Himmi hopeanheleällä
äänellä kertoi muinaisista ritareista ja kuninkaista, joiden nimiä
ylioppilasparka ei ollut edes unissaankaan nähnyt, sitä vähemmän
ilmisissään lukenut tahi kuullut. Himmi ei kuitenkaan koskaan näyttänyt
loistavan tiedoillaan, vaan paremmin kyseli Kallelta, oliko se tahi se
seikka niin ja heti siirtyi aineesta toiseen, jos Kallea milloin näytti
ikävästyttämään rupeavan.

"Oliko", kysyi Himmi kerrankin, "oliko kuningas Arturilla kuus'toista,
vaiko neljäkymmentä ritaria pyöreän pöytänsä ympärillä?"

"Arturilla?" tuumaili Kalle. "Arvattavasti niitä oli neljäkymmentä,
vaikka en minä heitä niin tarkoilleen muista". Kalle ei tarkoilleen
muistanut edes, missä ja milloin moinen kuningas oli hallinnutkaan, vaan
oli liian ylpeä tunnustamaan sitä.

"Niin neljäkymmentä niitä oli, nyt minäkin sen muistan", lausui Himmi ja
rupesi ihmettelemään, miten tarkka muisti Kallella oli ja miten
vaatimaton hän kuitenkin oli. Molemmin puolin ihmeteltiin sitten
toistensa hyviä omaisuuksia, kunnes Kalle innossaan sanoi sen miehen
onnelliseksi, joka läpi elämänsä saisi niin ihmeellisen naisen kanssa
elää ja jakaa "myötä- ja vastoin-käymiset". Sillä kertaa ei enämpää
puhuttu, sillä Loviisan tulo keskeytti puheen, mutta siitä lähtien
muuttui noiden kahden väli entistä sydämellisemmäksi.

Kalle ei voinut olla mielessään Loviisaa ja Himmiä toisiinsa
vertailematta. Aina kallistui silloin voitto Himmin puolelle; hänen
vaakalautansa jäsähti maahan. Loviisan kohosi, kuin kevyt höyhen, ylös
korkeuteen.

"Hyvän karjapihan ja oivallisen talouden hoitajan minä kyllä Loviisasta
saan, mutta aatteles miten hän käyttäytyisi, jos esimerkiksi joutuisi
piispan salonkiin Turussa, jossa minulla oli kunnia olla, sillä isäni on
piispan sukua. Hävetä minä saisin silmäni korvani täyteen; mutta Himmi
liehuisi siellä, kuin kotonaan", mietti Kalle.

Ensimmältä hävetti häntä itseäänkin tuommoiset mietteet, mutta
vähitellen tottui hän niihin. Siihen lisäksi osasi Himmi muutamilla
hämärillä lauseilla uskottaa Kallelle, että Loviisalla kyllä olisi
enämmän aikaa seurustelemiseen uhrata, jos heidän seuransa häntä
huvittaisi. Harmikseen huomasi Kalle niin olevankin asian laidan ja niin
todella olikin. Loviisa, kun näki, ett'ei toiset häntä kaivanneet, ei
tahtonut tungettelentua heidän joukkoonsa, vaan nähtävästi karttoi
heitä. Se loukkasi Kallen ylpeyttä ja seuraus oli selvä, hän uhalla
lellitteli Himmiä sitä enämmän.

Loviisa näki tuon, mutta kärsi valittamatta. Hänen olikin jokseenkin
helppo kärsiä, sillä ihmeekseen hän huomasi, ett'ei hänen sydämensä,
vaan paremmin hänen ylpeytensä, ollut loukattu.

Sillä kannalla olivat asiat Sormulassa, kun tytöt muutamana päivänä
istuivat salissa. Tapansa mukaan tuli Kalle heidän luoksensa ja Himmi
uteli: "kuuluuko kylälle mitään uusia?"

"Eipä erityisiä, armas Himmi", lausui Kalle ja kääntyen Loviisaan päin
lisäsi hän: "tiellä tapasin vaihdokkaan molempine isinensä ja hän näytti
minusta niin kummalliselta, kuin olisi maansa myönyt ja rahansa syönyt".

"Eihän tuo ihme olekaan, kun hän, poikaparka, ei ole ollut terveenä
pitkiin aikoihin", sanoi Loviisa ja jätti Kallen selittämään Himmille:
"mikäs olento se vaihdokas on?"

Loviisasta oli sisällä niin tukahduttavan kuuma, että hänen täytyi saada
hengittää raitista ilmaa ja hänen sydämensä tykytti niin rauhattomasti,
kuin olisi se tahtonut rinnasta pois hypähtää. Hän riensi järven
rannalle ja istahti juuri sille kivelle, jolla Jeriko vuosi takaperin
oli istunut tuona iltana, jolloin Kalle lupasi hänelle ikuista
uskollisuutta. Tuskin oli siitä vuotta kulunut ja nyt Kalle jo nimitti
Himmiä "armaaksi". Koko vuosi oli ollut niin tavattoman pitkä, eikä
Jerikokaan hänestä enää mitään välittänyt. Koko vuoden oli hän
päinvastoin karttanut häntä ja näyttipä siltä, kuin olisi tuo entinen
lapsuuden ystävä inhonut häntä, samoin kuin Kallekin nyt näkyi jo
tekevän.

"Ilkeä, kevytmielinen mies koko tuo Kalle; sanoo Jerikoakin
vaihdokkaaksi; hyi, ett'ei hän häpeä! -- Niin Jeriko -- onko hän sitten
parempi? Ei hän tänä vuonna enää tuo Hirvatsaaresta kukkiakaan, niinkuin
aina ennen", mietti Loviisa kyynelsilmin. "Voi! jos vielä kerran saisi
nähdä tuota samaista Jerikoa", huudahti tyttö ja näytti itsekin
säikähtävin sitä vienoutta ja kaipioa, joka hänen äänessänsä ilmestyi.

Hetkisen ihmetteli Loviisa, miksi hänellä kyyneleet oli silmissä, mutta
päätti heti: "kummako on, jos ne joskus pihahtavatkin esiin, kun äitikin
on ollut niin sairaana ja Kalle sitten --"

Huolimatta kaikista noista surun syistä, kääntyivät Loviisan ajatukset
yhä uudestaan Jerikoon ja hänen kummallisuuteensa. Hän muisteli kaikkia,
mitä Jeriko oli hänelle puhunut ja tehnyt, ja huomasi hänen aina olleen
hänelle mieliksi, kun Kalle sitä vastaan oli usein ollut kiusaksi. "Minä
kärsin aivan ansiosta" ajatteli neitonen, "jos en niin kevytmielisesti
olisi Kalleen kiintynyt, niin olisi tämäkin vuosi ollut onnellisempi,
hauskempi, kuin se todella oli; nyt se on ollut pelkkää varjoelämää.
Niin, niin! Jerikokaan ei silloin olisi karttanut minua, niinkuin hän
nyt on tehnyt, luullen arvattavasti sopimattomaksi seurustella toisen
kihlatun morsiamen kanssa. Mut jospa hän pitäisikin minusta ja olisikin
sen tähden minua niin tarkasti paennut? -- vielä vai; -- silloin hän
toki tahtoisi nähdä minua, mutta sitä hän ei tahdo. Voi kuitenkin! jos
Jeriko tietäisi mitä tämä rintaraukkani tuntee, niin ei hän minua näin
jättäisi yksinäni suremaan", puhui Loviisa itsekseen ja hyräillen
laulua:

      "jos kultain kuulis',
      hän tykön' tulis'
      lohduttamaan minua",

lähti hän astumaan kotiansa kohti, sillä hän muisti pitävänsä isänsä ja
äitinsä kanssa tänään vielä mennä pappilaan vieraaksi ja oli sitä
kotonakin yhtä ja toista toimitettavaa.

Tuskin oli Loviisa ehtinyt rannalta poistua, ennenkuin pensaiden takaa
hyppäsi ylös nuori mies ja kiiruhti kylälle päin. "Jumalalle kiitos!
ett'ei hän minua keksinyt", mutisi nuorukainen, "hän olisi ehkä luullut
minun itseänsä vaanivan. -- Hupsu minä olen, kuin olenkin; luulin hänen
mainitsevan nimeäni, vaikka kultaansahan hän vain ajattelee! Parasta on,
ett'ei hän enää saa minua nähdä, sillä kuka takaa, että minä vielä
voisin hillitä itseni? Parasta on erota näkemättä, ajatelkoon hän mitä
tahansa -- ja sainhan minä hänet nähdäkin, mutta murheelliselta hän
näytti. Se oli arvattavasti erehdystä ja minä vaan näen kaikkien
kasvoilla oman tuskani kuvastuvan. Mitkäpä murheet häntä nyt
painaisivat; ilohan hänellä on, kun huomenna saa kainostelematta,
kaikkien nähden ja kuullen, kutsua Kallea omakseen. Silloin hän ei
muistakaan köyhää, hyljättyä vaihdokasta, mutta älköön, samahan se on".

Niin mietti mielessään onneton Jeriko, mutta asia ei hänestä kuitenkaan
taitanut aivan "sama" olla. Kotiin saavuttuansa hän, näet, pyysi
pyytämistään, että Meyer, niinkuin jo aikoja sitten oli luvannut,
lähettäisi hänet matkoille, "vaikka jo tänä iltana tahi viimeistäänkin
huomenna".

Meyer suostuikin tavallansa tuohon pyyntöön, kuitenkin siten, että
Jerikon oli vasta pappilan Kallen kanssa yhdessä lähdettävä, "ja Kalle
enämmän maailmaa nähneenä voi sinua siellä perillä hiukan ohjailla",
sanoi hän. Jerikon täytyi tyytyä siihen, vaikka se olikin hänestä
vastahakoista.

Huomenna sanoi Meyer lähtevänsä Jerikon lähtöä valmistelemaan ja meni
Sormulaan. Siellä kutsui hän herran kahdenkeskiseen ja kauan he sitten
keskustelivatkin Jerikosta.

Kovin ällistyi Sormulainen alussa, kun rukkiukko aivan peittelemättä
ilmotti tulleensa kosimaan Loviisaa kasvatillensa. "Varmaan olet sinäkin
huomannut, että tyttäresi ja pappilan Kallen välillä on ollut yhteisiä
tuumia, mutta se on ollut molemmin puolista erehdystä", lausui Meyer.

"No, mutta onko poika, kasvattisi, tullut hulluksi ja sinä myös vanha
mies?" kysyi Sormulan herra.

Meyeriä suututti tuommoinen kysymys ja kiivaasti kysäsi hän vastaan:
"mitä hulluutta siinä sitten olisi?"

"Mitä hulluutta?" huudahti toinen, "et suinkaan sinä täydellä todella
vaatine minun antamaan ainoata lastani entiselle paimenpojalleni,
talonpoikalurjukselle, joka vielä on köyhempi kerjäläistäkin ja
korkeintaan kelpaa minun talkoissani työväelle viulua kihnuttamaan, --
hahaha! sehän olisi siivoa!"

"Ensiksikin", vastasi rukkiukko vakavasti, "Jeriko ei ole mikään lurjus,
vaan kentiesi kunniallisempi, kuin moni muu, eikä minusta muutoinkaan
tuo niin ihmettä olisi, jos renkivoudin pojan tyttö joutuisikin
naimisiin kunnialliselle talonpojalle, mutta Jeriko sitä paitsi onkin
saanut paljoa paremman kasvatuksen, kuin moni herran nimeä kantava".

"Niin, niin", vastasi Sormulainen pilkallisesti, "sinä olet opettanut
hänen, niinkuin jo sanoin, aika tavalla viulua kihnuttamaan ja sillä hän
voi ansaita äyrin, pari ja muutaman ryypyn silloin tällöin".

"Pilkkaa sinä vain asioita, joista et ymmärrä rahtuakaan", tuumaili
Meyer, "mutta saat nähdä, että poika vielä viulunsa "kihnuttamisella"
hankkii itsellensä paremman ja puhtaamman nimen, kuin sekä sinä, että
isäsi vapaaherran talouden hoitajina".

Sormulainen punastui korviaan myöten ja sopersi: "mutta eihän hän
paljaalla nimellänsä elä, eikä elätä vaimoansa?"

"Hän, veikkonen, elää viulullansa ja jos ei sen kautta varoja
kokoontuisikaan, ei sekään suuria haittoja tee, sillä minä jätän kaikki
rihkamani hänelle; ja jos et sinä, kuolemaani ennen, saa Sormulaa
velattomaksi, niin tulee Jerikosta Sormulan perillinen, vaikka hän
tytärtäsi ei saisikaan. Sinulle en näet aio jättää äyriäkään: nyt tiedät
sen, tee siis kuin tahdot."

Kun asia oli semmoisen käänteen saanut, vaipui Sormulan herra
ajatuksiinsa ja pyysi miettimisaikaa "edes pari viikkoa", johon Meyer
mielellään myöntyikin.

Pari viikkoa oli sitten kulunut, kun eräänä päivänä Meyer lähetti
Jerikon pappilaan Kallen kanssa sopimaan lähtöpäivästä. Jeriko moni,
mutta ei tavannut Kallea kotoa. Hänen oli sanottu menneen Sormulaan.
Sinne lähti taas kerran rukkiukkokin.

Mitä rukkiukon ja Sormulan herran välillä sitten lienee tapahtunut,
siitä ei kenelläkään ollut tietoa, mutta hyvin liikutetulta oli vanhus
näyttänyt Sormulasta kotiin lähtiessään. Kotiinsa palaavaksi ei häntä
näkynyt, ei kuulunut. -- Jeriko odotteli kauan, mutta kun ei Meyer
palannut, lähti hän ikävissään kävelemään. Hän meni hautausmaalle,
ikäänkuin sanomaan jäähyväisiä äitinsä haudalle ja mielensä tuntui
tänään erinomaisen raskaalta. Vaihdokas luuli syksyilman
alakuloisuuteensa syyksi, sillä vinheä tuuli pudotteli tuontuostakin
sateista liejuiselle tielle kellastuneita koivun lehtiä ja taivaskin oli
synkässä pilvessä.

Hautausmaan näkö sopi hyvin yhteen hänen alakuloisen mielensä kanssa.
Jerikon äitinsä haudalle istuttamien pihlajien lehdet alkoivat käydä
kirjaviksi ja ahnaat tilhit olivat jo puoliksi hävittäneet nuo punaiset
marjatertutkin. Haudankaivaja kiroili kuuluvasti "tuota siunattua
vettä", jota oli näinä aikoina niin runsaasti tullut, ettei siltä enää
"tahdo hautojakaan saada kuivina pysymään".

Haudankaivajan seura ei Jerikoa tuntunut huvittavan ja kun kalmuri
asettui istumaan hänen viereensä puna Marjetta-vainajan haudalle, lähti
poika kotiinsa.

Rukkiukko ei vieläkään ollut kotona ja kärsimättömänä, lähtöpäivästä
selon saamisen vuoksi, odotteli Jeriko häntä. Ilta tuli ja pimeä
vallitsi jo kaikkiaalla, mutta Meyeriä ei alkanut näkyä, ei kuulua.
Vihdoinkin viimein kuului etäältä askelia. Ne lähenivät ja tuokioisen
kuluttua töytäsi sisään maalarin Maija.

Hengästyneenä ja läähättäen selitti tulija: "vaihdokas, joudu pian
Sormulaan. -- Siellä on rukkiukko joko kuolleena tahi kuoleman kielissä
-- halvauksen kuuluu saaneen ja pappilan Kalle oli hänen löytänyt
Riihimäen rinteessä, kun oli Sormulasta pimeässä kotiinsa päin ajanut --
hevonen kuului säikähtäneen, eikähän tuo ihmekään -- kuollutta ihmistä,
pelkäähän sitä. -- Joudu nyt vain pian, minä kerron tiellä tarkemmin, --
lukkari vietiin jo sinne suonta iskemään. -- No etkö sinä tulekaan --
luulisipa sinun toki tahtovan olla hengen lähtöä katsomassa, mut oma
asiasipahan se on -- minä menen kuitenkin".

Maija oli jo mökistä ulkona, ennenkuin Jeriko käsitti, mitä oli
tapahtunut. Hän riensi sitten myös ulos ja tiellä sivuutti sekä maalarin
Maijan, että Lampelan ja Tiistilän isännät, jotka menivät lautamiehinä
olemaan läsnä poliisitutkinnossa.

"Ei, herra nimismies", lausui lukkari silloin, kuin Jeriko töytäsi
Sormulan asuinpirttiin, jonne rukkiukko oli viety -- "ei, herra
nimismies, ei tässä nyt enää suoneniskut auta, sillä hänessä ei ole
henkeä hituistakaan".

"Mutta ei halvaus tavallisesti ensi kerralla tapa", selitti Kalle, joka
siihen asti oli koetellut lohdutella hätäilevää Himmiä.

"Halvaus", jupisi lukkari hampaidensa välistä ja inholla silmäillen
Kallea, "se on sama halvaus, joka kohtasi Kotilan isäntää puun oksassa
ja se tappaa aina, jos ei vain kunniallisia ihmisiä satu saapuville".

"Mitä kanttori sanoo?" kysäsi nimismies.

"En mitään, en mitään", vastasi lukkari, "ihmettelen tässä vain, kun
musta veri alkaa kohota kaulaan".

Sormulan herra ja nimismies siirtyivät ruumista lähempää tarkastelemaan
ja edellinen tiesi mustan veren nousemisen kulkkuhalvauksen
tuntomerkiksi.

Viimein saapuivat Lampelan ja Tiistilän isännät ynnä joitakuita
muitakin kyläläisiä. Sitten pidettiin varsinainen poliisitutkinto ja
kaikki asiaan kuuluvat piirsivät joko nimensä tahi puumerkkinsä
nimismiehen kirjoittaman pöytäkirjan alle. Lukkari yksin oli, kuultuaan
mihin päätökseen keskustelu ja tutkimus johti, luikahtanut matkoihinsa
liian aikaiseen.

Jeriko oli koko ajan seisonut ruumiin vieressä, eikä laisinkaan näkynyt
huomaavan, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Tulinen tuska repeloi hänen
rintaansa, mutta ei pienintäkään vesipisaraa näkynyt hänen silmissänsä.
Siihen sijaan vuoti vuolas kyynelvirta äskettäin sisään tulleen Loviisan
silmistä. Koko hänen olentonsa värisi katsellessaan Meyerin kuolon
jäykistänsä kasvoja, jotka vielä tuossakin tilassa näyttivät niin
lempeiltä ja vakavilta. Loviisa heitti käsivartensa tuskissaan Jerikon
kaulan ympäri ja nojasi päänsä hänen rintaansa vasten.

Sormulan herra huomasi, mitä tyttärensä teki ja säihkyvin silmin hyppäsi
hän tytärtänsä Jerikosta erottamaan.

"Loviisa, Loviisa", karjui Sormulainen, melkein tuhkaharmaana
kasvoiltaan, "ettes häpeä syleillä tuommoista roistoa tässä isäsi ja
sulhasesi silmien edessä!"

Himmi katsoa tuijotti punehtuen Kallea, joka myös oli tavattoman
punainen.

"Meillä oli todellakin hieman puhetta sinne päin", soperteli Kalle
silloin hämillään ja nolostuneena, "mutta tarkemmin asiaa mietittyäni,
en minä vielä --"

Kallen selityksiä kuuntelematta ajoi Sormulan herra Jerikon ulos
huoneestaan, ikäänkuin Jeriko olisi sen siellä olollansa saastuttanut ja
kielsi "vaihdokkaan" vast'edes hänen tyttärellensä "livertelemästä". --
"Kaikkia ne uskaltavatkin, hävyttömät", puhkui herra, vaikka Jeriko jo
oli ulkona.



XI.


Nyt vasta tunsi Jeriko itsensä oikein yksinäiseksi ja hylätyksi, sillä
Sormulaisen käytös osotti selvästi, mitä sekä Loviisalla, että hänellä
oli edessä, kärsimystä ja tuskaa. Katkerammalta, kuin ensin, tuntui nyt
Jerikosta rukkiukon kuolemakin, joka oli ollut syynä Loviisan tunteen
purkaukseen. Hän tunsi oman onnettomuutensa, mutta paljoa kovemmalta
tuntui mielestä se, kun Loviisakin joutui hänen tähtensä onnettomaksi.

Ikäänkuin houriossa saapui Jeriko viimein rukkiukon mökille, josta hänen
ihmeeksensä vilkkui valkea. Siellä tapasi tulija lukkarin itseänsä
odottamassa. Lukkari selitti sitten Jerikolle, että hän suuresti epäili,
oliko Meyer elämästä erinnyt luonnollisella kuolemalla ja kyseli tiesikö
Jeriko Meyerillä olleen rahoja matkassa.

Jeriko ei luullut hänellä niitä olleen, mutta lukkari sanoi: "en sitten
käsitä, mitä varten he ovat hänet kuristaneet kuoliaaksi, sillä eihän
hänellä olisi luullut olevan niin kovia vihamiehiäkään".

Jeriko sanoi luulevansa halvauksen äkkiä kohdanneen Meyeriä, mutta
lukkari vain pudisteli päätänsä uskomattomasti ja erimielisinä rukkiukon
kuoleman syystä, he vihdoin toisistaan erosivatkin.

Yksikseen jäätyänsä sai Jeriko vihdoinkin rauhassa ajatella asemaansa.
Koko yön hän istui akkunan poskessa mietteissään, tuijotellen ulkona
olevaan pimeyteen. Yö oli synkkä ja sumuinen, ettei edes tähtien tuike
voinut sitä vähäistäkään valaista, mutta semmoinen yö sopikin hyvin
yhteen Jerikon nykyisen mielialan kanssa.

Aamupuolella seestyi ilma kumminkin hiukkasen ja pilvet ohenivat siksi,
että yksi ja toinen vilkkuva tähti pääsi niiden välitse pilkistämään.
Jeriko nousi silloin ylös istuimeltansa akkunan pielestä ja sytytti
uuden kynttilän entisen, jo kauan sitten hänen huomaamattansa loppuun
palaneen sijaan. Sitten etsi hän kaikista mahdollisista ja mahdottomista
paikoista paperia, mutta, kun ei löytänyt, repäsi viimein kasvatusisänsä
hänelle lahjoittamasta raamatusta kansilehden, johon Meyer oli piirtänyt
lauseen: "vaella minun edessäni ja ole vakaa".

Tuo kummallinen lause tuli siten, ikäänkuin alkulauseeksi siihen
kirjeesen, jonka Jeriko sitten vapisevalla kädellä kirjoitti Loviisalle.
Siinä sanottiin:

"Illalla, tuona kamalana hetkenä, jona seisoimme minulle ja sinullekin
rakkaan kasvatusisäni ruumiin vieressä, huomasin, että sydämeni on
minulle puhunut sinusta täyttä totta. Minusta onkin aina ollut, kuin
olisi meillä joku oikeus toisiimme ja nyt tiedän niin olleenkin, sillä
molempien sydämessä ovat samat tunteet toisiansa kohtaan vallinneet. Se
on minulle lohdutuksena nykyisessä murheessani ja on oleva
vastaisissakin huolissani, sillä mitä muuta olisi minulle elämässä
tarjona, kun kohtaloni riistää minulta nyt kaiken toivonkin saada sinua
koskaan omakseni kutsua. Mieleni on paha, hyvä Loviisa, kun näin olen
ollut syynä sinun onnettomuuteesi, sinun, jonka onnen tähden mielelläni
elämäni antaisin, mutta ettei kohtaloni enää teitä kiusaisi, jätän nyt
synnyinseutuni ja lähden maailman myrskyihin etsimään rauhallista
valkamaa, jonka kohtaloiden Herra varmaan lienee minullekin jossain
valmistanut, jos ei muualla, niin haudassa. Jää siis hyvästi kallis
Loviisa, joka olet ollut päiväpaisteena elämäni pimeällä polulla ja tule
onnelliseksi Kallen kanssa! Hänellä on hyvä sydän ja varmaan hän
hellyydellänsä hankkii sen onnen, jota minä en voi sinulle valmistaa.
Kaikenlainen onni tulkoon osaksesi, Loviisa hyvä! Toivon, vaelluksemme
päätyttyä, tuolla täydellisyyden majoissa toisemme tapaavamme, sillä
tuskin enää tässä elämässä kohdannemme.

      Aina sydämellinen ystäväsi
      Jeriko eli vaihdokas."

Päivä alkoi jo sarastaa silloin, kuin Jeriko sai kirjeensä valmiiksi ja
tuskin oli se ehtinyt valeta, kun jo Sormulan herra, nimismiehen kanssa,
tuli Meyerin asuntoon laillisena perillisenä panemaan vainajan
omaisuutta "sinetin taakse". Jerikon täytyi silloin taas kerran lähteä
kodistaan, eikä hän suinkaan paljoa tavaraa kanssansa saanut. Rukkiukon
viulun antoi kuitenkin Sormulainen hänelle lausuen: "ota tuo matkaasi,
sillä minä en sitä tahdo, vaan sinä sillä ehkä voit leipäpalaisen
ansaita. Tuskinpa kunniallisella työllä kykenisitkään leipääsi
ansaitsemaan, kun olet saanut laiskana kasvaa".

Muistoksi rukkiukosta ottikin Jeriko viulun, aikoen sitä soitellessaan
muistella niitä nuoruutensa päiviä, joita oli saanut Meyerin luona
viettää, ja niin hän lähti tuosta asunnosta, joka oli hänelle ollut
kotina niin kauan ja jossa hän oli mieheksi varttunut.

Käytyänsä isänsä luona ja luvattuansa auttaa häntä, jos hänen, toivonsa
mukaan, onnistuisi jossakin kaupungissa saada työtä sorvarien luona,
lähti Jeriko reppu selässä kotiseudustaan patikoimaan. -- Oli mitä
kauniin syksyinen päivä, kun vaeltaja Pitkänmäen rinteeltä loi
jäähyväissilmäyksen kotiseutuunsa. Sinne kuului kirkonkellojen ääni.
Luultavasti soitettiin sanomakelloja rukkiukolle. Jerikon mieli kävi
siitä alakuloiseksi, mutta rivakasti hän kuitenkin lähti jatkamaan
matkaansa, toivoen toisissa oloissa pian muuttuvansa iloiseksi ja
unhottavan huolensa.

Aluksi suuntasi vaihdokas kulkunsa läheisimpään kaupunkiin, mutta siellä
ei vielä hänen mielensä kovin iloiseksi tullut, sillä kehräherrat
kyselivät häneltä kisällikirjaa. Jeriko huomasi, ettei hänellä olekaan
laillista oikeutta edes elättää henkeänsä "kättensä työllä", ja yhä
eteenpäin, kauemmaksi ja kauemmaksi täytyi hänen rientää. Maaseuduilla
kävi matka kuitenkin hieman paremmin. Ihmiset olivat ystävällisempiä ja
yksinkertaisempia maalla, kuin kaupungeissa, mutta paljon sai
Jerikoparka sittenkin kurjuutta kokea, niin että hän oli melkein
epätoivoisena, viimeinkin saapuessaan Turkuun.

Turhaan koetti Jeriko siellä, tuntemattomassa kaupungissa, hankkia
itselleen jonkunmoista paikkaa. Työtä hän siksi tosin sai milloin
mitäkin, ett'ei juuri kerjäämään tarvinnut ruveta, mutta kuitenkin
täytyi hänen lopulla lähteä tarjoamaan viuluansa joko kaupaksi tahi
pantiksi. Onnensa satutti Jerikon erääsen taloon, jossa silloin sattui
olemaan vieraana muuan ruotsalainen kauppias Tukholmasta.

Kun Jeriko siellä viuluansa kauppaeli, pyysi eräs talon puotilaisista
hänen soittamaan sitä, että saataisiin kuulla, "millainen tuolla on
ääni?"

Jeriko totteli pyyntöä. Hän soitti alussa vienosti jotakin suruista
säveltä. Vähitellen näkyi soittaja kuitenkin unhottavan ympäristönsä.
Hän oli olevinaan kotona, kaukana tuolla salojen sylissä. Linnut
lauloivat kilpaa kummuilla; päivän säteet leikkivät keskenänsä
sisäjärven tyynellä, kiiltelevällä pinnalla; raikkaita lauluja tuntui
liikkuvan ilmassa, mutta laulajoita ei näkynyt. -- Hämmästyneinä
kuulijat sekä katselivat että kuuntelivat tuota kummallista soittajaa,
joka tuntui viulullansa osaavan loihtia, mitä tahtoi. Kaikissa ihmisissä
on näet rakkautta tosikauniisen, vaikka se harvoin näkyviin pääsee.
Kaikista enimmän kuitenkin näytti tuo äskettäin sisään tullut
muukalainen saavan nautintoa vaihdokkaan soitosta, jota yhä kesti --
kesti vielä kauan ja siinä yhdistyi sekä luonto, että taide.

Vieras viittasi kädellään, ikäänkuin varottaakseen toisia, ett'eivät
soittajaa häiritsisi, mutta se oli tarpeetonta, sillä kaikki näyttivät
siltä, kuin olisivat nielleet Jerikon soittoa.

Nyt muuttui soitto vähitellen. Päivä pimeni, pilvijoukot tuntuivat
hohisten rientävän eteenpäin taivaslaella ja metsässä huokailivat
korkeat puut notkistellen latvaansa myrskyn edessä. Jo jyrisi pitkäisen
pauhu pilvissä ja sähisten risteilivät siellä salamat. Oli sitten, kuin
olisi rakeita ravoisasti satanut, mutta vähitellen tyyntyi taas kaikki.
Viulu tuntui nyt valittavan, kuni kärsivällinen lapsi sairasvuoteella,
mutta jo seuraavassa tuokiossa virtaili siitä rohkaisevaa toivoa. Sitten
seurasi taas tyyntä, hiljaista hyrinää, mutta äkkiä parkasi soitin, kuin
olisi sen sydän särkynyt ja kaikki ollut hukassa, kadotettu -- itse
toivokin.

Sitä sydäntä särkevää ääntä ei kestänyt kauan. Taas puhui tuo
kummallinen viulu lohdutuksen sanoja, ikäänkuin antaaksensa uutta
uskallusta toisiin ponnistuksiin ja taisteluihin, ehkäpä tappioihinkin.

Yhä haaveksivammin liikutteli Jeriko käyräänsä, yhä vieri uusia säveliä
ja kuvia soittimen kieliltä. Siinä oli ikihonkiemme humina, siinä
virtaimme vilkas juoksu, purojemme solina ja koskiemme juhlallinen
kohina; siinä kuului uudisasukkaan kirveiden iskut ja kaatuvien puiden
rytinä; kuului ankaroiden taistelujen temmellys, sairasten valitus,
puutteiden liikuttava sävel, mutta kaikkien muiden sävelien ohessa oli
eräs, joka vähitellen yhä enämmän sai valtaa ja oli viimein, kuni
kaikista kärsimyksistä pelastetun joukon korkeuteen kohoava halleluja
tai kiitollisuudesta pakahtuvien sydämien riemuisa ylistysvirsi.

Kyyneleet kiilsivät kuulijain silmissä, kun Jeriko taukosi ja viulua
sydäntänsä vasten puristaen selitti, ettei hän kuitenkaan voi siitä
luopua, vaikka epätoivossaan oli aikonut sen tehdä.

Ruotsalainen kauppias silloin syleili Jerikoa, kuin kadonnutta, mutta
jälleen löydettyä veljeänsä ja nyt vaihdokkaan elämässä oli tapahtunut
uusi käänne; häntä oli ymmärretty, kun hän antoi soittimensa puhua
sielunsa syvimpiä tunteita. Uusi ystävänsä vei hänet sitten veljenään
kotiinsa ja vieläkin todistaa muutamat heidän yhdessä säveltämänsä
kappaleet heidän olleen todellisia veljeksiä, vaikka tuo ruotsalainen
veli ei uskaltanut sydämensä tunteita niin selvästi esiin tuoda, kuin
suomalainen luonnon lapsi. -- Meren takana herätti Jeriko heti huomioa
ylhäisissäkin piireissä niin paljon, että hänelle siellä uskottiin erään
sotaväen soittokunnan johtaminen, vaikka hänen soitannollisessa
kasvatuksessaan vielä ilmestyikin muutamia pieniä puutteita.

Nyt tunsi Jeriko tosiksi kasvatusisänsä sanat, "ettei jokaisella
soittoniekalla ole ollut opettajana Arnold Mark Meyer", ja hän olisi
ollut täydellisesti onnellinen, jollei vaan Sormulan Loviisa olisi ollut
Kallen kihlattu morsian, mutta sittenkin oli hän onnellisempi, kuin
milloinkaan oli uskaltanut uneksiakaan.

Kaukaa ei tuo onnellisuus kuitenkaan kestänyt, sillä vuoden parin
perästä täytyi Jerikon taaskin kokea, miten itsepäisesti tuoni hänen
suosijoitansa ja ystäviänsä vainosi. Jeriko sai saattaa ystävänsä
maanpoveen, ystävän, jonka kanssa hän oli valvonut monta yötä
valmistaessaan erästä hehkuvalla tunteella sepitettyä suurta
sävelteosta, joka on tuon vainajan tehnyt tunnetuksi ja kunnioitetuksi.
Jerikosta tuntui ystävän kuoltua puoli hänen omasta itsestään olevan
poissa.

Nyt ei vaihdokas enää viihtynyt Tukholmassa, vaan pyysi ja sai eron
virasta. Matkoille paloi hänen halunsa, sillä tuntemattomissa, vieraissa
ja vaihtelevissa oloissa luuli hän paremmin, kuin paikoillaan voivansa
viihdyttää suruista sydäntänsä.

Maasta maahan, kaupungista kaupunkiin kierteli sitten soittaja ja hänen
nimensä maine kiirehti aina miehen edellä. Tuo nimi ei kuitenkaan enää
ollut Jeriko Kaikunen, vaan vieras lippu jo silloin, niinkuin useimmin
nytkin, peitti meidän miehemme. "Echo"na kaikui silloin Jerikon
sukunimi, vieläpä saksalaiset sitäkin tiesivät väännellä, niin että
tänäkin päivänä kopeilevat he vielä vaihdokkaasta, niinkuin olisi hän
nähnyt päivän valon jossakin Pommerilaisen omenapuun varjossa, vaikka
hänen kehtonansa oli vipuheija revontulista rikkaan pohjoisen taivaan
alla.

Kymmenkunta vuotta oli Jeriko kierrellyt suurissa sivistysmaissa keräten
kunniaa ja kultaa ja tietämättä mitään syntymäseutunsa oloista. Hän oli
kyllä määräaikoina lähetellyt rahoja isällensä, mutta kun ukko Kaikunen
ei ollut kirjoituksen taitava, ei Jeriko edes tiennyt, olivatko
lähetykset päässeet perillekään tahi eikö. Sitten, noin monen vuoden
kuluttua, luuli Jeriko kylliksi vakaantuneensa, että voisi rauhallisesti
katsella Loviisan ja Kallen onnea, ehkäpä vielä siitä iloitakin.
Sentähden hän, kun päivät taas pitenivät ja kukkaset alkoivat herätä
talviunestaan, päätti seurata pohjoiseen pesimään rientäviä lintuparvia
ja rakentaa hänkin sinne jonkunmoisen pesän, vaikka siitä tulisikin
paras, nimittäin kumppani, puuttumaan.

Pääskyset, kiurut, peipposet ja muut siivelliset soittoniekat olivat jo
ehtineet saada pesänsä kuntoon, jopa ensiksi tulleilla oli perettäkin
silloin, kuin Jeriko joutui syntymäseutuunsa.

Pitkänmäen rinteellä käski matkustaja ajajan seisahduttaa hevoset ja
mielihyvällä katseli hän kesäpuvussaan koreilevaa luontoa. Kaikki tunsi
hän vielä talot, pellot, lahdet, salmet ja saaret, yksin tuon suuren
kivenkin Lampelan rantapellon pientarella. Kummako se, olihan hän usein
pienenä paitaressuna kiivennyt sille ja hypännyt sieltä Keidaslammin
kirkkaasen veteen vilvastuttamaan itseänsä helteissään. Kaikki näytti
olevan ennellänsä, mutta kuitenkin oli kaikki muuttunut. -- "Saa nähdä,
missä nyt Risto on, missä isä, tuo kurja isä. Miten ottaa Loviisa minut
vastaan? Vieläkö Tiistilän isäntä nytkin pitää minulle nuhdesaarnoja
viulun soitosta ja ennen kaikkia vieläkö Sormulan herra sulkee minulta
ovensa, niinkuin viimein", ajatteli Jeriko.

Kyyditsijä ihmetteli itsekseen, mitä varten herra noin kauan tarkasteli
kylää, johon hän kuitenkin oli menossa, mutta ei uskaltanut kiirehtiä
niin suurta herraa, joka ajoi parilla, vaikka oli aivan yksikseen. "Kuka
sen tietää, millainen mahtipukari se on", arveli mies.

Vihdoinkin lähdettiin eteenpäin ja heti oltiin Lampelan kohdalla. Tuossa
oli nyt hönni, jossa ukko Kaikunen oli asunut, mutta nähtävästi oli se
nyt autiona. Aavistaen pahinta, kysäsi Jeriko kyytimieheltä: "onko
Kaikunen, se entinen kellonsoittaja, kuollut?" "Ei, kyllä se elää, vaan
akkansa kuoltua kuului muuttaneen Lampelaan", selitti kyytimies ja
lisäsi: "älkää pahaksi panko, mutta mistä herra sen Kaikusenkin tuntee?"

"Tunnenpahan vain", vastasi Jeriko ja käski ajaa Lampelaan.

Talossa nousi hirmuinen häläkkä, kun huomattiin vaunut kujoisten suussa
kääntyvän sinne. Pienet pojat ja tytöt suikuilivat mikä mihinkin
nurkkapieleen, josta sitten avossa suin uteliaasti pilkistelivät, kun
luulivat milloin vaunuissa tulijan silmän välttyvän. Naiset töytäsivät
aittoihinsa tai muihin piilopaikkoihin, joten vierasta vastaan ottamaan
jäi vain talon nuori isäntä. Kartanokoirakin, pystykorvainen Vahti,
hämmästyi alussa vaunujen tulosta niin, ettei ollut sanaa suuhun
tulevaa, vaikka se ei tavallisesti ollut ensimmäinen säikähtämään.

"Hyvää päivää Matti!" lausui tulija reippaasti hypähtäen alas vaunuista
ja löi kättä isännälle.

Nöyrästi kumarrellen vastasi Matti tervehdykseen. Samassa pistäytyi
etehiseen sisähuoneista pari valkohapsista vanhaa miestä katsomaan "kuka
kummitus sieltä semmoisilla ajopelillä tuli".

Niitä tervehtimään kiiruhti Jeriko. Hämmästyneinä ja ääneti katselivat
vanhuksetkin tuota solakkavartaloista herraa, joka heitä niin
sydämmellisesti tervehti.

"Ettekö enää tunne minua?" kysäsi Jeriko nähdessään kaikkien niin
oudosti itseänsä tarkastelevan.

"Suokaa anteeksi", puhui Lampelan vanha isäntä, "minä en jaksa muistaa,
-- ettehän vain liene meidän uusi voutimme?"

"Ettekö tekään enää tunne minua isä?"

"Tekö poikani?" huudahti vanha Kaikunen, "se on mahdotonta, minä olen
vaan Taavetti Kaikunen --"

"Sen kyllä tiedän ja kuitenkin olen poikanne."

"Jeriko?"

"Sama kappale."

"Jumala olkoon kiitetty! Hän on armollinen, Hän on kuullut rukoukseni!
Sitä en minä olisi ansainnut", sopersi vanha Kaikunen ja ilokyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä halatessa poikaansa.

"Hänen armonsa on suuri", virkkoi Lampelan vanha isäntä kätensä ristiin
pannen ja vesikiehteissä olivat hänenkin silmänsä.

"Voi miten iloiseksi mamseli nyt on tuleva", huudahti Kaikunen
lapsellisella ilolla.

"Mikä mamseli?" tiedusti Jeriko.

"Sormulan mamseli, Loviisa mamseli", selitti isä pojallensa. "Hän on
ollut minulle niin hyvä, niin hyvä, jotta et voi uskoa ja puhuu usein
sinusta".

Sisällä sai Jeriko sitten kuulla Kallen ja Himmin olleen avioliitossa,
mutta Himmin muuttaneen maan majoille jo pari vuotta sitten,
katkeroitettuaan ensin turhamaisuudellansa sekä miehensä, että oman
elämänsä. Sormulan herra taas oli halvattuna sairastanut monta pitkää ja
vaikeaa vuotta, kunnes kuolema viimein oli vapauttanut hänet
kärsimyksistään. "Nyt äitinsäkin kuoltua, emännöi Loviisa yksin
Sormulassa, mutta kyllä siinä talous yhä vain on korjaantumaan päin",
sanoi Lampelan Matti.

Vielä samana iltana lähti Jeriko isänsä kanssa Sormulaan
tuliaiskäynnille. Kylällä katselivat ihmiset pitkään uljasta, Kaikusen
rinnalla kävelevää, herraa. Maalarin Maija, joka vielä omien sanojensa
mukaan oli yhtä "kappera jalalta, kuin ennenkin, kun vaan milloin asia
vaati", oli jo jollakin tavoin saanut tietää "vaihdokkaan, sen Kaikusen
pojan tulleen kotiin ja olevan nyt suuren herran, ihan maaherran
arvoisen", jonka vuoksi kyläläisten uteliaisuus Jerikon suhteen pian
tuli tyydytetyksi.

Matkalla huomasi Jeriko Riihimäen rinteessä kaksi mustaa ristiä
tiepuolessa.

"Toinen noista on varmaan pystytetty rukkiukon kuoleman muistoksi",
lausui hän isällensä, "mutta mitä varten siinä on kaksi".

"Toisen panivat siihen Mustalle Heikille, joka sitten, toisena syksynä
hirtti siinä itsensä", kertoi vanha Kaikunen.

Viimein saavuttiin Sormulaan ja siellä tietysti oli ilo suuri.

"Loviisa!" ja "Jeriko!" olivat sanoja, joita nuoret vaihtelivat
keskenään tuokioisen, sillä muuta he eivät liikutukseltaan pitkään
aikaan kyenneet sanomaan, vaikka sydän kumpaisellakin oli täynnä
tunteita ja sanoja.

Jerikon onni oli täydellinen, kun hän syleili vieläkin suloista, vaikka
monenlaisista suruista ja kärsimyksistä kalvennutta, uskollista
Loviisaa, mutta yht'äkkiä tempasihe tyttö irti hänen syleilystään.

"Ei, ei", nyyhkytti Loviisa, "minä en voikaan tulla omaksesi -- sinä et
tiedä mikä hirveä rikos meidät erottaa!"

Säikähtäen kysäsi Jeriko: "mikä?"

"Isäni, isäni", tyrski Loviisa, "oli syynä Meyerin kuolemaan".

"Kuinka? Ei suinkaan! Hänhän kuoli halvaukseen?"

"Ei, ei", selitti Loviisa, mutta ei voinut jatkaa.

Silloin kertoi vanha Kaikunen, että Sormulan herra oli kuolinvuoteellaan
tunnustanut hänelle Mustalla Heikillä Riihimäen rinteessä
kuristuttaneensa Meyerin kuoliaaksi, kun rukkiukko oli uhannut velastaan
myyttää Sormulan ja sitten lahjoittaa kaiken omaisuutensa Jerikolle.
Loviisa oli sattumalta viereiseen huoneesen kuullut tuon kamalan
tunnustuksen ja surrut sitä sitten niin, että oli pelätty järkensä
menettävän.

"Niin", lausui hiukan tyyntynyt Loviisa, "nyt näet, ett'et voi minua,
hänen tytärtänsä, puolisoksesi ottaa".

Kului hetkinen, ennenkuin puhuteltu kykeni puuttumaan puheesen, mutta se
aika oli Loviisasta sanomattoman pitkä.

"Älkäämme tuomitko", lausui Jeriko vihdoin, "he ovat korkeimman, mut
samalla armollisimman tuomarin tuomittavina, ja Hänen edessänsä on
puhtainkin meistä saastainen".

Ilokyyneleet kiilsivät taaskin vanhan Kaikusen silmissä, sillä hän
huomasi poikansa jo nuorena löytäneen sen kalliin helmen, jonka hän
vasta vanhana, harmaapäänä oli käsittänyt.

Silloin aukeni ovi ja sisään astui Kalle, Jerikon ja Loviisan
kasvinkumppani, joka nyt oli pitäjäässä kappalaisena.

"Jeriko! ja ihan ilmi elävänä", lausui tulija.

Jerikon täytyi sitten illan kuluksi Kallelle jutella vaiheistaan ja
matkustuksistaan vieraissa maissa.

"No pitäisihän sinun sitten olla yhtä tunnettu koko Europassa, kuin itse
tuo mainio Echo", lausui Kalle kuultuansa Jerikon matkoista.

"Tietysti", vastasi Jeriko leikillisesti, "tietysti olenkin ihan yhtä
tunnettu, sillä minähän juuri olen tuo mielestäsi "mainio" Echo".

"Oletko sinä Echo", huudahti Kalle ikäänkuin kunnioituksesta seisomaan
nousten, "nykyajan viuluniekkojen kuningas? Oletko sinä se?"

"Olen, se on nykyinen nimeni", lausui Jeriko ja viitaten juuri
illalliselle kutsumaan tulevaa Loviisaa jatkoi hän, "jos minä olen
kuningas, niin on tuossa tuleva kuningattareni ja hartain toivoni on,
että sinä otat vaivaksesi yhdistää meidät toisiimme avioliiton
siteillä".

Kalle huokasi syvään, mutta kuitenkin tuntui hänen onnentoivotuksensa
tulevan sydämestä. -- Kihlatut astuivat sitten ensin ruokahuoneesen ja
heitä seurasi sinne vanha Kaikunen ja Kalle-pappi, joka, viimeksi
mainittu, siunasi ruoan, ennenkuin sitä nautittiin, sillä niin oli
vanhan kansan tapa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vaihdokas - Kuvaus vanhan kansan elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.