Title: Laupeuden työt
Author: Riehl, Wilhelm Heinrich, 1823-1897
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Laupeuden työt" ***


LAUPEUDEN TYÖT

Kirj.

W. H. Riehl


Suomensi Katri S.


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1879.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Nuori Konrad-seppä seisoi alasimensa ääressä. "Joudu, sälli, joudu,
pidä tahtia!" huusi hän nauraen ja heilutti kepeästi ja vapaasti aimo
vasaratansa niin että säkenet sinkoelivat hänen ympärillään, valaisten
hämäräisen pajan.

Sälliltä ei työ niin nopeasti sujunut, sillä hänellä oli yllään liivit
ja hame -- hän oli reipas talonpoikainen tyttö. Mutta eipä hänkään
vasaratansa huonosti käyttänyt. Jäntevyyttä ei puuttunut neidon
ruskeasta käsivarresta, vaikka se myös samalla oli pyöreä ja
hienojuonteinen.

Kun hetkisen olivat reippaasti kalkutelleet, laski seppä vasaransa
alasimelle, nojausi vasemmalla kyynäspäällään sen varteen ja ojensi
oikean käsivartensa tytön puoleen, suuteli häntä ja -- jälleen
jatkettiin innolla työntekoa.

Välistä lauloivat he myöskin, vasarain mukasoitolla, jonkun
kaksi-äänisen laulun; mutta useimmiten keskeyttivät he sen jo
puolivälissä, kosk' eivät tienneet, olisiko hauskempi laulella vaiko
puhella.

-- "Hei Kersti! Me molemmat, sinä ja minä, olemme nykyjään ainoat miehet
näillä seuduin. Ellemme me, huolimatta Ruotsalaisista ja Kroateista,
nälästä ja rutosta, olisi pesää vähin koettaneet koossa pitää, olisi se
jo aikaa sitten kokonaan hajonnut!"

-- "Niin juuri, Konrad. Sinä olet muka pormestari, minä pappi".

Ja pappinapa Kersti todellisesti olikin. Heidän varsinainen pappinsa,
jota sekä ystävät että viholliset useamman kerran olivat ryöstäneet ja
pahoin pidelleet, oli nimittäin sieltä paennut Hessenin maahan.
Pormestari sen sijaan oli, paha kyllä, jäänyt paikoilleen. Näinä
yleisen vallattomuuden aikoina, joita 30-vuotinen sota toi mukanaan,
täyttivät näet virkamiehet taskujaan, kilpaa rasittaen kansaa, milloin
minkin sotapuolueen nimessä, välittivät viis virastaan, ja kukin hankki
itselleen oikeutta oman lakikirjansa mukaan. Mutta Kersti se hoiteli
sairaita, lohdutteli surevia -- hän oli todellakin nykyjään oikea pappi
kylässä. Konrad taasen rohkaisi talonpoikia ja neuvoi heitä viisaisin
toimiin aina kun tuli uusia sotaväen majoituksia, uusia ryöstöjä,
uusia rehuja muona-tilauksia sekä elukoille että upseereille, uusia
rahankiskomisia väliin suurta herraa, väliin suurta lurjusta varten.
Tämmöisissä tilaisuuksissa oli nimittäin pormestarilla tapana karata
kotoaan ja palata vasta, kun myrsky jälleen oli laannut.

-- "Tiedäs, Kersti, kun vasarani reipas pauke korvaani kajahtelee näin:
kilkis kalkis, kilkis kalkis, niin tuntuu minusta usein kuin kuulisin
kavioin kopinan ja kiitäisin ratsuni selässä, tuulen nopeudella pitkin
maita maailmoita, sotamiehenä, Kersti; sillä kaikki tähän aikaan
petetään ja ketetään, sotamies se yksin herrana elää. Jok' ainoasta
sotamiehestä on tullut kuningas, ja siksi he aina kaikki ovat niin
röyhkeitä seppää kohtaan, kun tahtovat hevosiaan kengitetyiksi. Selkään
ei kuitenkaan uskaltanut mua antaa ei Ruotsalainen eikä
Keisarilainenkaan, vaikka jok'ainoa seppä ympäristössä kumminkin kerran
kuukaudessa saa löylyä. Mennään, kultaseni, mekin sotaväkeen, mennään!"

-- "Eihän toki", vastasi Kersti, muuttuen vähän totisemmaksi,
"silloinhan viimeisetkin miehet läksisi kylästä, eikä täällä enää olisi
pormestaria eikä pappia, seurakuntaa edes vähän koossa pitämässä!"

Tämä oli Löhnbergin kylä Lahnjoen varrella Nassau-Katzenellenbogen'in
kreivikunnassa. Ennen sodan syttymistä asui sen muurien suojassa
kuusikymmentä perhettä, -- Löhnbergin kylällä olikin kaupungin oikeudet
-- mutta kuudestakymmenestä tulisijasta savusi nyt ainoastaan kymmenen.
Eräällä kukkulalla, kaupungin muurien edustalla on paja. Tässä kohdin
alkaa vuoristo yhä enemmin supistaa laaksoa. Vastapäätä pajan laskee
metsäinen vuorenrinne melkeen kohtisuoraan alas hiljaiseen,
tummanviheriäiseen, kaislain kaareltamaan lampeen. Oikealla näkyy
kalliolla raunioita linnasta, jonka Yrjö kreivi, Dillenburg'in herra,
vähäistä ennen sotaa oli uudesti rakennuttanut.

Älkää ylenkatsoko tätä seutua, tämän kylän jylhää kauneutta, tätä
köyhää rehellistä kansaa. Astukaa pajan ovelta muutama askele
eteenpäin, niin näette vasemmalla ihanan nurmisen laakson. Sen
pohjoispäässä kasvaa vuorenrinteellä kuuluisat Löhnberg'in
viinirypäleet. Löhnberg'in punainen viini olikin ennen aikaan yhtä
kuuluisaa kuin sen naapurikin ja orpana Runkel'in viini. Kerrotaanpa,
että noin toista sataa vuotta sitten eräs Braunfels'in kreivi kerran
kestitsi Wetzlar'in valtiokammari-oikeuden herroja viinillä, jota hän
itse, eräänä erittäin poutaisena kesänä, oli kasvattanut Löhnberg'issä.
Ja kun hän aterian jälkeen pyysi vieraitansa arvaamaan, mitä viiniä he
olivat juoneet, arvelivat he sen olleen kalliinta burgundia. Aikakirjat
eivät kumminkaan mainitse, kumpiko tämän tuomioon aiheen antoi:
Löhnberg'inkö viinin hyvä maku, vaiko valtiokammari-herrain huono maku.

Vaan jos näissä laaksoissa oli kelpo viiniä, niin olipa niissä kelpo
ihmisiäkin, ja siinäpä tämän jutelman aine.

Oli varhainen suviaamu -- kello lienee ollut noin kolme -- kun nämät
molemmat jo niin uutterasti takoa kalkuttivat pajassansa. Jollei
Kersti, sepän morsian, olisi sulhollensa sitä rakkauden työtä
osoittanut, että rupesi hänelle sälliksi, niin olisi Konradin ahjo
varmaankin jäännyt kylmille; sillä ylt'ympärillä ei löytynyt
ainoatakaan miehistä miestä, joka olisi käsityöhön joutunut.

Sekä sota että sen sukulainen rutto raivosivat maassa. Kokonaiset kylät
kuolivat pois; ahkerimmatkin kädet halvautuivat ja pitivät huolta
ainoastaan tarpeellisimmasta. Epätoivo valloitti nääntyvän kansan, ja
näitten protestanttisten kyläin asukkaat kyselivät toisiltaan, oliko
armollinen Herra Jumala muuttunut katolilaiseksi, koska hän näin
hävitti koko maata. --

Kauhistava harhaluulo, joka kuoletti kaiken inhimillisen
sääliväisyyden, oli levinnyt kansaan. Ruttoon kuollutta luultiin
nimittäin Jumalan käden kautta rangaistuksi syylliseksi, poloiseksi
syntiseksi, jonka ylitse Herra oli miekkansa langettanut, ja
semmoiselle tuskin kunniallista hautaustakaan suotiin. Ruttoon
sairastuneet saivat yksikseen tuskiinsa nääntyä, sillä auttaa semmoista
-- niin arveltiin -- oli yhtä paha kuin päästää varasta hirsipuusta.
Kolme viikkoa sitten oli vielä Konradinkin täytynyt tikapuilla yksin
kantaa kuollutta isäänsä talosta, kosk'eivät seurakuntalaiset hänelle
paaria lainanneet.

Mutta nyt kulki paraillaan seurakunnasta seurakuntaan hengellinen
kiertokirje, jossa Raamatun sanoilla todistettiin, että näinäkin
kamalina kuolon aikoina kunkin tuli iloisesti antautua sen alle, sillä
ne jotka ruttoon kuolevat, uskossa Herraansa, ovat viimeisenä päivänä
Kristuksessa ylösnousevat yhtähyvin kuin muutkin. Siis ei heitä
kuolinhetkelläkään pidä ilman avutta jättää, eikä yöllä kuopata kuin
koiria.

Silloin moni huomasi itsekkäisyytensä, jonka oli taika-uskon verhoon
käärinyt, huomasi sen ja rupesi jälleen noita hyljättyjä sairaita
auttamaan.

Tämmöisinä aikoina lähestyivät ihmiset toisiansa entistä enemmän.
Syntyperän suojelusmuurit raukeevat. Siveellinen vakavuus, joka yleisen
hädän aikana valtaa kaiken kansan, ei kaipaa tavanmukaisuuden rajoja.
Niinpä seppä ja hänen morsiamensakin elelivät puhdasta ja siveellistä
elämää, vaikka olivat yksinäisinä melkeen kuin autiolla saarella.
Heidän toimensa ja työnsä määrääjänä ei nyt ollut ihmispelko, vaan
suurempi Jumalan läsnäolo.

-- "Etkö sinä pelkää enää Konrad?" kysyi Kersti, hymyillen laskien
vasaransa alasimelle.

-- "Jos meitä Herra Jumala täältä tahtoo pois, niin saa Hän meidät
ilman ruttoakin", vastasi Konrad. "Ja niin minä arvelen kuin entinen
yhdeksänkymmenen vanha eukko, tuntiessaan kuolemansa lähestyvän:
'Niinkuin tahdot, kuolo kulta! Sen minä vaan sanon: ei minulla kiirettä
ole'".

-- "Ruttoa en tarkoittanut", huudahti Kersti, "vaan pormestaria.
Olethan, Konrad, ollut liiaksikin hyväntahtoinen, kun minun tähteni
uskalsit ennen aamukellon soittoa sytyttää ahjosi, etkä vaadi minua
ilmoittamaan miks' en saata iltapuolella takoa ja missä minä silloin
oleskelen. Siitä sinun oikean rohkeutesi tunnenkin".

Nytpä seppä vasta oikeen halukkaasti olisikin kysynyt, missä Kersti
illoin käy. Mutta tyttö esti hänet siitä, kuiskaten salaisesti: "Äsken
kujaa myöten tänne pajalle hiipiessäni, kurkisti raastuvan palvelija
akkunastaan ja huusi minulle: Olkaa varoillanne, Kersti! Pormestari
tosin ei vielä ole näkevinäänkään, että te laittomaan aikaan takoa
taputtelette, mutta kun hän vaan kerran ottaa nähdäkseen, niin kyllä te
pian putkaan pääsette!"

Oli nimittäin jo vanhoista ajoista voimassa sääntö semmoinen, ettei
seppä saanut virittää tulta pajaansa ennen aamukellon soimista kello
neljä. Sen kautta nimittäin, että sepät varhain aamulla asukkaitten
nukkuessa takoivat, oli kylissä usein ilmautunut tulipaloja, joita oli
melkein mahdoton estää, kun kaikki asunnot olivat savesta ja oljilla
katetut. Tähän liian varhaiseen työn alkamiseen, jo kello yhdeltä,
olikin oikeastaan syynä vaan se, että niin mestarien kuin sällienkin
teki mieli iltapuolet laiskotella kapakassa.

Vaan mikäpä arvo olikaan nykyaikana tämmöisellä säännöllä, jolloin ei
järjestystä ollut olemassakaan, jolloin omaisuus oli suojatonna,
jolloin kulovalkeat ehtivät kylille saakka, ympäröivät niitä, jopa
monasti polttivat poroksikin!

Konrad vastasikin senvuoksi huolettomasti: "Nykyaikoina, jolloin
kylässä vähintäänkin kerran päivässä palaa ja kuolema joka hetki kulkee
oven ohitse, ei välitetä vanhasta tulisäännöstä enempää kuin
Löhnberg'in pormestaristakaan".



TOINEN LUKU.


Noin puolenpäivän tienoissa läksi Kersti pajasta. Vilkaisten väliin
salaa taakseen, seuraisiko muka Konrad häntä, hiiviskeli hän sitten
varovasti kiertoteitä myöten puutarhaan, joka oli pormestarin asunnon
tuolla puolen. Tämä oli, nykyisenä onnettomuuden aikana, jäänyt
kokonaan autioksi, kukkas-sarat olivat nokkosten, koisoin ja
juolavehnäin vallassa, hedelmäpuita verhosi home ja sammal. Lähellä
puutarhan visusti lukittua porttia oli aita eräästä kohdin hajonnut, ja
tästä oli Kerstin helppo päästä sisään. Julkisesti kadun puolelta ei
hän olisikaan uskaltanut mennä pormestarin taloon, eikä hänellä
pormestarin taloon asiata ollutkaan, hänen latoonsa hän ainoastaan
pyrki.

Tämäkään ei juuri näyttänyt semmoiselta kuin olisi hyvää vuodentuloa
niihin toivottu. Koko rakennus oli rappeutunut, siivoton, autio ja
tyhjä. Pimeimmässä sopessa vaan oli vielä pari olkilyhdettä ja niiden
päällä muutamia vanhoja repaleisia makuu-vaatteita. Kersti hiipi hiljaa
sinne. Vanha sairas vaimo makasi tuolla huonolla olkivuoteella.

-- "Miten jaksatte, täti kuita?" -- puheli tyttönen lempeästi ja
sydämmellisesti.

Riutunut olento kohottihe vuoteellaan ja vastasi heikolla äänellä:
"Ihmiset ovat minut hyljänneet, siksi ottaa Herra minut huostaansa!"

Tämä oli pormestarin rouva. Kun rutto alkoi punata hänen poskiansa,
kannatutti mies vaimonsa talosta latoon. Sillä vaikka hän kyllä, kuten
pormestarille sopii, oli hyvinkin rohkea olevinansa, pelkäsi hän
kuitenkin suuresti tarttumista ja osasi yhtä taitavasti väistyä syrjään
ruttosairaitten tieltä kuin vieraitten sotajoukkojenkin. Ja kun hänen
mielestään ei ollutkaan yhtään epämukavata, jos hänen rouvansa, jolta
hänen viimeisaikoina oli täytynyt kuulla monta siveyden saarnaa,
joutuisikin tavallista kauemmaksi talosta, niin nytpä hän aikoikin
vasta oikeen vapaasti ja iloisesti elellä. Sen vuoksi pysyttelihe hän
niin kaukana kuin mahdollista ladosta, alkoi välttää koko taloakin ja
lähetti vaan kerran päivässä raastuvan palvelijan katsomaan ladon
seinässä olevasta aukosta, vieläkö sairas liikkui. Samalla oli hänen
myös määrä pistää humalatangon päässä sairaalle ruukullinen lientä.

Ellei Kersti olisi ruvennut huolta pitämään hyljätystä tädistänsä,
olisi vanha rouva jo aikoja kurjuuteensa nääntynyt, niinkuin moni
muukin. Raastuvan palvelijakin nimittäin tuli vaan ladon läheisyyteen,
uskaltamatta milloinkaan seinä-aukosta katsoa sisään, saatikka sitten
sairaalle toimittaa liemiruukkua. Liemen söi hän itse salaa
puutarhassa. Konradille ei Kersti milloinkaan ilmoittanut käyttävänsä
kaiket iltapuolet sairashoitoon, ei ainoastaan pormestarin ladossa vaan
muuallakin. Hän pelkäsi nimittäin sepän rupeavan häntä kammoamaan ruton
tuojaksi, jos kuulisi, miten tämä joka päivä kuni laupeudensisar
toimiskelee rutto- tautisten luona. Sitä paitsi olisi hänet, jos tämä
hänen salainen armeliaisuutensa olisi tietyksi tullut, varmaankin
väkivaltaisesti erotettu sepästä. Sairaitten hoitajat nimittäin
suljettiin kaikesta kanssakäymisestä muitten kanssa, aivan kuin
olisivat itsekin ruttotautisia olleet. Ei heitä sunnuntaisin päästetty
kirkkoonkaan, vaan he saivat seisoa ulkopuolella, tyytyen niihin
harvoihin sanoihin, joita akkunan kautta saarnasta kuulivat.

Kersti toi hyljätylle pormestarin rouvalle vadillisen lientä, mutta
tämä lykkäsi sen luotansa. Hän ei enää tahtonut mitään ruumiillista
ravintoa, hengellistä lohdutusta hän sitä hartaammin halusi. Tähän
hänen pyyntöönsä vastasi Kersti: "pastori on sodan ja ruton tähden
paennut Hesseniin, vaan koska te jo eilen sitä tahdoitte, niin olen
pyytänyt isääni tänne, hän se näinä hädän aikoina pitää
jumalanpalvelusta ja jakelee sakramentteja".

Kerstin isä, Paavo Kreglinger, oli näet seurakunnan suntio ja
kellonsoittaja, vaikka hän sitä paitsi piti myöskin pientä
rihkamakauppaa. Ihmiset kutsuivat häntä yleisesti vaan "profetaksi", ja
hän käyttelikin tätä lisänimeään vähin hyödykseen. Hänellä luultiin
olevan ylenluonnollinen näkövoima salaisten asiain suhteen. Kerran oli
suntio eräälle sotaoikeuden lautamiehelle, joka terveenä ja raittiina
käveli kadulla, yht'äkkiä ikäänkuin haltioissaan huudahtanut: "Tuon
silmissä näen ma kuoleman; huomenna saa puuseppä valmistaa hänelle
kirstun". Talonpojat pudistelivat päätään, eivätkä ottaneet tuota
uskoakseen, ja lautamies, josta hän tämän oli sanonut, nauroi koko
asialle. Mutta huomis-aamuna lautamies kuolikin. Siitä päivästä saakka
uskoivat Löhnberg'iläiset, että asiat, jotka muille ovat syvintä
salaisuutta, Paavolle olivat tietyt ja ilmeiset. Lopuksi luuli hän
itsekin olevansa profeta. Tarkoilla harmailla silmillään huomasi hän
ihmisten syvimmätkin salaisuudet ja virkkoi monta muistettavaa
lauselmaa. Kellonsoittajana oli hänelle joka hetki avoinna kirkontorni,
ja sieltä hän, kuni muutkin astrologit tähtitornistaan, tutkisteli
tähtien juoksusta ihmisten kohtaloita. Sinne kuljetteli hän
kaikenlaista vanhaa romua: vanhoja almanakkoja, vaakunakirjoja,
tähtitauluja ja alkemistain kirjoituksia. Ja tällaista rojua käsiinsä
saatuaan saattoi hän päiväkaudet tutkistella niitä, istuen liikkumatta
kolmijalkaisella tuolillaan kuin Pythia kolmihaaralla. Tämän kautta
hänen viisautensa suurissa määrin lisääntyi ja hänen kauppa-asiansa
suuressa määrin huonontui, ja usein soitti hän aamukelloa keskipäivällä
ja iltakelloa sydän-yöllä.

Kerstin ehdottama lohduttaja oli siis tämä profeta.

Pormestarin rouva otti nyt taskustansa kaksi paksua hopeaista
rannerengasta, ojensi ne Kerstille ja sanoi: "Katsos, Kerstiseni!
Morsianna ollessani sain nämät lahjaksi sulholtani, pormestarilta.
Ilolla vastaan-otin ne -- mutta katkerilla kyyneleillä olen niitä
sittemmin kostuttanut, säilyttäessäni niitä kuin pyhää aarretta koko
surullisen avioliittoni ajan. Sinä yksin olet minua lohduttanut tämän
viimeisen hätäni aikana. Ota nämä rannerenkaat muistoksi minulta; vaan
älä käytä niitä joka päivä: ainoastaan pääsiäisenä, helluntaina ja
jouluna. -- Mitä oli elämäni, että mä kuolemata pelkäisin? Kerranhan
kuitenkin täytyy kuolla, ja koska myös keisarin, kuninkaan ja itse
armollisen ruhtinaammekin pitää se taival astuman, niin mitäpäs
meikäläinen siitä valittaakaan! -- Miestäni minun vaan käy sääli,
vaikka kohta hän on mua pahoin kohdellut. Niin, minä surkuttelen häntä
suuresti. Kuka nyt hänen vaatteistansa huolen pitää, kuka hänelle hänen
mielensä mukaista kaurapuuroa keittää?!"

Kersti otti itkusilmin rannerenkaat ja kääri ne esiliinaansa. Sitten
sanoi rouva taas: "Mustaksi lyö silmissäni! Kersti, älä käytä usein
rannerenkaitani, ainoastaan suurina juhlina -- ettes tule ylpeäksi.
Eikä niitä myöskään tarvitse liian usein kirkastaa; hopeata se vaan
kuluttaa".

Hetkisen kuluttua huusi hän jälleen, kohottautuen vuoteeltaan: "Miksi
otat mua jaloista kiinni, Kersti, sun kätesi ovat niin jääkylmät!"

Kersti seisoi hyvän matkan päässä vuoteesta. Hän ajatteli itsekseen:
"Kuolema kai se tädin jalkoja kouristaa", ja tuijotteli vuoteen
pääpuoleen, kuin olisi hän siellä luullut ilmeisesti näkevänsä
kuoleman, tuon kamalan viikatemiehen. Rauha kasvoillaan laski vaimo
parka päänsä tyynylle ja erotessaan täältä huokasi hän: "Ihmiset ovat
minut hyljänneet, siksi ottaa Herra minut luokseen!"

Kersti katseli äänetönnä, kädet ristissä, ruumista ja aikoi juuri
lähteä pois, kun hänen isänsä, suntio, astui latoon.

Hän katseli pimeään nurkkaan.

-- "Kuollut!" virkkoi hän, ja Kersti toisti "kuollut!"

Mutta silloin valtasi tytön yht'äkkiä kuoleman kammo. Kauhistuneena
katseli hän tuonne olkikimppujen ja vanhojen vaaterepaleitten keskelle
vaipunutta ruumista, ja rutonpelko, jota hän ei tähän asti ollut
tuntenut, tuli hänen päällensä. Hän tahtoi paeta.

Mutta isä tarttui hänen käsivarteensa, sanoen: "Jää tänne, Kersti!
Kammottaako sinuakin? Mitä sinä pelkäät? Kuule minua: taivas ei salli
sinun eikä minun kuolla tähän ruttoon. Mikä ennustettu on, se
tapahtuu!"

Ja tämän lausui suntio todellakin mahtavasti kuin profeta, niin että
Kerstin silmissä isän pieni vartalo näytti puolta isommalta ja
arvokkaammalta kuin äsken. Työn ja köyhyyden sekä aikaisempain
sotaretkien moninaisissa vaivoissa rypistyneet kasvot loistivat
hengellisestä innostuksesta kuin nuorukaisen, ja hänen profetalliset
sanansa poistivatkin kohta pelon tytön sydämmestä.

Vaan tuskin oli Paavo lausunut ennustuksensa, niin kuului
hänen takanansa ääni puhuvan: "Älä tee syntiä! Harjoittele
ennustaja-ilveilyäsi ravintoloissa, vaan älä kuolleitten kammioissa!"

Paavo katsahti suuttuneena puhujaan hänen takanansa, vaan säpsähti,
nähdessään tuiki tuntemattoman miehen. Vieraalla oli yllään tavallinen
talonpojan puku, mutta hänen kasvonsa olivat liian hienot, liian
kalpeat, liian ylhäiset sopiakseen yhteen tuon karhean hursti-mekon
kanssa. Suntio toipui pian taas hämmästyksestään. Harmailla terävillä
silmillään tarkasti hän kauan aikaa tuntematonta ja lausui sitten
täydellisellä profetan arvokkaisuudella: "Päättäkää itse, olenko
profeta vaiko en. Ensikerran kohtaan Teidät nyt tässä ja kuitenkin näen
silmistänne, että olette katolilainen munkki. Pois täältä!
Weilburg'issa on ruotsalainen kornetti, jonka hirttäjällä on nuora
keisarillisten vakoojien varalta!"

-- "Paavo!" vastasi vieras tyynesti, eikä ainoakaan piirre muuttunut
hänen kasvoissaan. "Sinua nimitetään profetaksi, ja katsos minäkin olen
vaan profeta enkä mikään vakooja. Vaan minä en ole senkaltainen profeta
kuin sinä. Jumalan nimessä ennustan minä vaan kuolemata syntisille,
elämätä niille, jotka parannusta tekevät, ja kirkon siunausta kaikille
uskovaisille!"

-- "Paavillisen kirkon, eikö niin?" huudahti suntio.

-- "Paavilla on taivaan valtakunnan avaimet".

-- "Niin, sen valtakunnan, jonka akkunoista helvetin tuli lieskottaa!"
lisäsi suntio, vastaten näin Lutheruksen sanoilla tähän katolilaisten
tavalliseen tunnussanaan. Olihan Paavo kellonsoittaja ja suntio, siis
puolipappi, ja oli lukenut sekä polemikaa ja apologetikaa.

Vaan olipa vieraassakin kyllä oppineen miehen vastustajaksi.

-- "Hän, joka nuo sanat keksi, oli eläissään itse juuri oikea helvetin
ylimmäinen portinvartija, vaan nyt ei hän enää sitä virkaa toimita,
sillä nyt istuu hän keskellä helvettiä pää- paholaisten piirissä!"

Eripuraisuuden tuli, kerran syttyneenä, oli juuri vielä korkeammalle
leimahtamassa, kun Kersti kalman kalpeana kuiskasi isänsä korvaan:
"Pois täältä isä! Tuo on rutto-mies!"

Kansassa kulki nimittäin se luulo, että rutolla oli oma lähettiläänsä,
kalpea, salainen mies, jonka se lähetti kulkemaan läpi maan. Minne
ikänä tämä ilmestyi, sinne rutto sijansa otti, ja joka silmin katseli
tätä kalpeata miestä, hän imi katseellaan myrkyn vereensä.

Mutta suntio oli vanha sotamies, hän pysyi paikoillaan ja kuiskasi vaan
tytölle:

-- "Käänny sinä poispäin. Minä tahdon itse tutkia, onko hän ruttomies
vai ei".

Paavo astui nyt ruumiin luo ja puhui vieraalle:

-- "Olkaa lutherilainen tai paavilainen, yks'kaikki. Teidän täytyy
kaikissa tapauksissa tehdä mulle palvelus. Ravintolassa yhdytään maljaa
juomaan, kalman kammioissa yhdytään rukoukseen. Luenpa virren, jota
meillä täällä on tapana lukea kuolinvuoteitten ääressä; rukoilkaa tekin
minun mukanani".

Sitten aloitti suntio seuraavan salaperäisen luvun, jota niin monen
ihmisiän kuluessa pidettiin varmana suojelijana sekä miekkaa että
ruttoa vastaan, ja jonka voimaan moni sotamieskin vielä turvautui,
kuolinhaava jo rinnassaan. Tätä loihto-lukua kuullessaan, niin arveli
suntio, on tuo kalpea vieras varmaankin pakeneva, jos hän rutto-mies
lienee..

Kaikki kolme laskeusivat polvilleen ja ristissä käsin luki vanhus
juhlallisesti:

    Vaeltaissamm' päällä maan,
    Kuolo ain' uhkaileepi.
    Mistä apu saatetaan,
    Mist' armo aukeneepi?
    Sä apu olet Herra!
    Me kadumm' syntiämme juur'
    Jost' yltyi Jumal' vihas suur!
    Oi Pyhä Jumala!
    Vanhurskas Jumala!
    Pyhä ja armias Vapahtaja iankaikkinen,
    Päästä kauhiast' kuolon kidast' meit', o armoinen!
    Kyrie eleeson!

Paavo katsahti vieraasen. Hän oli hiljaa itsekseen toistanut lausutut
sanat. Siis hän ei ollutkaan mikään rutto-mies. Mutta katolilainen hän
ainakin oli, sillä tarkkanäköinen profeta oli kohta ensi silmäyksellä
huomannut helminauhan, jonka vieras, vähän huolimattomasti, oli
kätkenyt nuttunsa alle. Vaan miten tämä katolilainen mies yhtyi
Lutheruksen kirjoittaman rukouksen lukemiseen, sitä ei suntio voinut
käsittää. Vieras näkyi arvanneen Paavon ajatukset, sillä hän sanoi:

-- "Nuo sanat, joita äsken mulle lausuit, olivat epäilemättä
Lutheruksen kirjoittamat, mutta tämä rukous, jonka nyt luit, on paljoa
pyhemmän miehen tekemä, ja teidän väärä profetanne on sen vaan
kääntänyt omalle kielellensä. Miksi en siis itsekseni toistaisi noita
sanoja, joita abboti Notkar St. Gallenista, monta sataa vuotta sitten,
vapisevin sydämmin sepitti, kun erämaassa Martin'in rotkotiellä kuolema
äkki arvaamatta tuli hänen viereensä".

Suntio katseli suurin silmin vierasta, sillä hän ei oikeen käsittänyt
näitä sanoja. Vieras jatkoi jälleen:

-- "Koska olemme olleet yksimieliset rukouksessa, niin olkaamme myös
yksimieliset uskossa ja hyvissä töissä! Hyvästi kunnes tavataan!"

Hitain askelin poistui tuo salainen mies.

Paavo pysyi kauan aikaa liikkumattomana. Hänen ylpeytensä oli
masennettu ja kovin loukattu, ja hän alkoi epäillä omaa viisauttansa.
Tunsipa hän vielä jonkinlaisen hämmästyksen ja kammon, muistellessaan
tuota miestä, joka hänet oli kokonaan nöyryttänyt, niinkuin oikea
profeta konsanaankin väärän profetan.

Tytär herätti hänet vihdoinkin näistä ajatuksista. Hän tarttui isänsä
käsivarteen ja veti häntä ovelle päin. Osoittaen kuollutta, kuiskasi
hän kyynelsilmin:

    "Vaeltaissamm' päällä maan,
    Kuolo ain' uhkaileepi".

Isän ja tyttären sitten astuskellessa autioita katuja myöten kotiinsa,
kohtasi heitä pormestari. Hän näytti olevan erittäin hyvällä tuulella,
seisautti Kerstin ja tervehti häntä, tekeytyen hyvin tuttavaksi. Tämä
oli vanhastaan hänen tapansa, sillä hän oli jo kauan aikaa pitänyt
hyvää silmää tähän kauniisen lapseen, ja näitten leikillisten, usein
kaksimielisten, tervehdystensä kautta koetti hän, rakastuneen
maalaispojan tavalla, tiedustella, uskaltaisiko hän tehdä ankarampaa
ryntäystä. Mutta Kersti oli aina terävällä sukkeluudella heittänyt nämä
tiedustelevat kokkapuheet takaisin pormestaria vastaan.

Tänään hän ei kumminkaan saattanut niihin vastata ainoatakaan sanaa.
Äänetönnä hän vaan katsoa tuijoitti maahan.

Pormestari luuli tämän hyväksi enteeksi ja sanoi:

-- "Silmäsi ovat punaiset, lintuseni! Tästä lähin et enää saa olla
itkussa silmin, vaan iloisena ja tyytyväisenä, koskas olet kylän
kauniin tyttö".

Vaan silloin sai Kersti puhevoimansa jälleen. Suuttuneena katsahti hän
rankaisevin silmin pormestariin ja matalalla, kolkolla äänellä huudahti
hän, viitaten tämän talolle päin:

-- "Herra pormestari! Teidän talossanne on ruumis! 'Ei Herra Jumala
puhu, Hän tuomitsee!'"

Sillä aikaa kuin pormestari hämmästyneenä ja säikähtyneenä tuijotti
taloansa kohti, ikään kuin olisi tahtonut sen muurien läpi nähdä, mitä
tuolla sisässä oli tapahtunut, kulki Kersti isänsä kanssa nopeasti
pois.

Mennessään lauloi suntio korkealla äänellä säkeen eräästä
kansanlaulusta, joka kaukaa vielä kajahteli pormestarin korvaan:

    "Ja kun mun kuoli vaimoni,
    Hän pantihin oljillen.
    Mun itkeä pitäis kyllä,
    Mut olenkin iloinen".

Juopuneen lailla läksi pormestari samoelemaan pitkin niittyjä, nurmia.
Yhä kauemmaksi riensi hän kuolon käymästä talostaan. Hänestä tuntui
kuin olisi joku paha henki yhä kuiskannut hänen korvaansa nuo
jumalattomat sanat, joita suntio oli laulanut. Hän koetteli rukoilla,
mutta hänen huomaamattansa katosivat häneltä jälleen rukouksen sanat ja
amenen sijasta loppui se aina kuin Jumalan herjaukseen -- tuohon
suntion runoon.

-- "Tuo roska joukko on noitunut minun korvaani tämän kirotun laulun,
vaan minä tahdon sen heille maksaa", huusi hän suuttuneena. "Kylläpä
tiedän, miksi tuo tyttö minua pilkkaa! Seppä se hänen mielessään palaa.
Mutta tahdonpa hänelle näyttää, että tuomarin säkki on pohjaton".

Silloin tuli hänelle jälleen tuo kamala, salainen pakko, ja mielipuolen
tavalla täytyi hänen itsekseen hyräillä:

    "Ja kun mun kuoli vaimoni,
    Hän pantihin oljillen.
    Mun itkeä pitäis kyllä,
    Mut olenkin iloinen!"



KOLMAS LUKU.


Kun Konrad ja Kersti taas laittomalla ajalla, varhain seuraavana aamuna
takoa kalkuttelivat pajassaan, näytti seppä kovin synkältä. Kerstin
salaiset käynnit pormestarin talossa eivät olleet naapureilta jääneet
huomaamatta, ja vanhan riiviön rakkaus kauniisen sukulaiseensa oli
myöskin yleensä tunnettu asia. Ja pahat kielet, joita ei sota eikä
rutto tapa, olivat jo kärpäsistä härkäsiä tehneet.

Seppä jupisi itsekseen katkonnaisia sanoja, ja joka lauseelta hän yhä
kiivaammin lyödä paukautti vasarallaan.

-- "Tiedäs, Kersti, panettelija-paholainen voi syytöskirjoja ja
kaularautoja ripustaa vaikka valoisaan auringon säteesen, kuten pyhä
Goar lakkinsa. -- Vainukoiran lailla se nuuskii, ja huhunkin
laittamille jäljille pysähtyy. Maine, oikeus ja silmä eivät leikkiä
siedä; varsinkaan naisten maine, sillä helppo on viulua murskaksi
musertaa tammen runkoa vastaan. Kaikki tiet eivät ole kirkkoteitä.
Usein luulee menevänsä kirkkoon, vaan huomaakin lopulta tulleensa
kapakan ovelle. Ja siksi sanon sinulle, Kerstiseni, että tahdon
kaikessa muussa olla sulle mieliksi, vaan olkoon tämä viimeinen kerta,
jolloin ennen aamukellon soitua alamme takomisen".

Tyttö kuunteli tyynenä sepän nuhteita ja vastasi sitten:

-- "Niin, Konrad, ei meidän enää tarvitsekaan alkaa työtä näin varhain.
Täti on kuollut, eikä minun siis enää huoli illoin mennä pormestarin
talolle".

Seppä jäi kotvaseksi aikaa miettimään, eikä heti kohta voinut huomata,
mitä yhteyttä tämän puolustuksen ja hänen moitteensa välillä oli.
Vihdoin kysyi hän häpeissään ja samalla pelästyneenä:

-- "Sinäkö siis hoidit pormestarin rouvaa, kun hänen miehensä oli hänet
hyljännyt?"

-- "No eihän tuo niin pahaa liene ollut, että siitä noin tarvitsee
säikähtyä, jos teinkin, mitä Jumalan sana käskee".

Konrad katseli hetken aikaa äänetönnä tyttöä, sitten suuteli hän
morsiotaan ja sanoi:

-- "Oikeassa olet, tyttöseni! Sinä herttainen tyttöni! Vaan kuitenkin
on tämä meille kalliiksi tuleva. Pormestari on nyt verivihollisemme.
Lurjus, näet, sietää kaikkea muuta, vaan ei sitä, että joku toinen
uskaltaa olla häntä parempi".

-- "Onhan Jumala taivaassa!" huusi Kersti innostuneena. Reippaasti
kohotti hän raskaan vasaransa ja alkoi jälleen iloisesti työtään. Pian
laski hän sen kuitenkin taas alas, vaipui syviin ajatuksiin ja
kuiskasi: "Vaan minä unohdinkin, ettei Herra Jumala olekaan Löhnberg'in
pormestari".

-- "Raati-herrat, jotka eivät suotta vallan valtikkata kanna, ovat
käyneet kovin ankariksi ja arkamaisiksi varhaisen tulen suhteen,
varsinkin sittenkuin Driedorf'in kylä paloi", puheli Konrad. "Tuli
varhaisena aamuhetkenä leimahti ja liekahti ja salaman nopeudella lensi
pitkin olkikattoja, niin että ihmiset töin tuskin pelastuivat aukkojen
kautta, joita heidän täytyi tehdä muuriin, koska tuli jo oli tukkinut
molemmat portit ennenkuin sitä kukaan aavistikaan".

Kersti katseli haaveksien hiilten hehkunaa ja tuota kuumaa elämää, joka
loistaen ja säihkyen itseään kulutti. Hänen kasvoillensa heiastuva
punainen hohde näkyi niitä synkistyttävän.

-- "Katso, katso tyttö!" huusi äkkiä seppä. "Savuahan tuolta orsista
tupruaa! Mistä tulee tämä paksu savu ja tuli? Ahjosta se ei ole
tullut".

Kersti ensi säikäyksessä kiljahti kovasti -- pääsihän tyttö parassa
hetkiseksi naisluonne vallalle -- vaan heti rohkaisi hän jälleen
mielensä.

-- "Hiljaa, Konrad! Annas tänne vesisanko! Meidän täytyy tukahuttaa se,
ja pianhan se onkin sammutettu. Kunhan ei vaan mitään melua nousisi!"

Vaan myöhäistä jo oli sammutus. Astuttuaan pajan ovelle näki Konrad
koko katon-harjan olevan ilmi tulessa.

-- "Nyt ei ole asiat oikein!" huusi hän epätoivossa. "Kattoa ei ole
ainakaan meidän hiilet voineet sytyttää!"

Kylän asukkaat, jotka kiireisenä suviaikana jo varhain alkoivat
ulkotöitään, olivat jo huomanneet tulen. Sieltä täältä tulla lynkytti
yksi ja toinen pajalle, laski kätensä selän taakse ja katseli niin
valkeata. Tulipalot olivat siihen aikaan niin tavalliset kuin
jokapäiväinen leipä, eikä kukaan paitsi omistaja välittäneet yksinäisen
asunnon palamisesta. Ei ollut vettäkään lähellä pajaa. Alempana, vähän
matkan päässä lähellä leivintupaa, oli tosin iso lätäkkö, vaan senkin
oli pouta puoleksi kuivannut. Läheisellä vipukaivolla taas ei ollut
kuin yksi sanko. Konrad katseli kuni horroksissa tätä näkyä. Hän toipui
vasta silloin kun näki pormestarin arvokkaana ratsastavan paikalle,
nahkavyössä raskas miekka riippumassa virka-arvonsa merkiksi. Ja hänen
takanaan läähättivät raastuvan palvelijat ja yövartijat, neljä,
vanhoilla peitsillä ja pertuskoilla varustettua, miestä.

Pormestari ratsasti aivan lähelle Konrad'ia ja kiljasi äreästi ja
ankarasti:

-- "Sinä olet sytyttänyt ahjosi ennen aamukellon soitua, siksi määrään
sinut tyrmään. Tulta et ole koettanut sammuttaa etkä myöskään apua
huutanut, ja siitä tulee sinun vetää viisi guldenia sakkoa".

Sitten kääntyi hän joutilaana töllistelevään kansaan ja ajoi miekan
lappeella heidät yhteen joukkoon, jonka jälkeen vartijat peitsineen
saivat heiltä pian kädet ulos housuintaskuista ja pakottivat heidät
ryhtymään tulen sammuttamiseen. Kaksi väkevätä miestä nousi tikapuille
ja vetivät keksillä alas palavia katto-hirsiä. Miehet ja vaimot
muodostivat kohta kaksi riviä vipukaivolle, kaksi leivintuvan lammelle.
Toinen rivi aina kuljetti täydet sangot kaivolta pajaan, toinen taas
tyhjät pajasta takaisin kaivolle, uudestaan täytettäviksi.

Peitsimiehet sillä välin vangitsivat seppää, juuri kuin liekki
kirkkaimpana leimusi hänen pajastaan ja kattohirret ryskyen alkoivat
pudota maahan.

Silloin tunkeutui eräs mies joukosta esiin ja huusi:

-- "Ettekö toki huomaa, että tuli on saartanut pajaan naisen?"

-- "Lapseni, lapseni!" huusi vanha suntio samassa ja riensi palavaa
pajaa kohti, vaan jo ovella kohtasi häntä semmoinen ankara tuli ja
tukehduttava savu, että hän puolipyörtyneenä hoiperteli taaksepäin ja
vaipui maahan.

Kaikki seisoivat kuin kauhistuksesta kivettyneinä, peloittava
äänettömyys ja hiljaisuus vallitsi äsken niin vilkkaasti
toimiskelevassa joukossa. Muutama silmänräpäys vielä, niin nuo hehkuvat
muurit ja hirret syöksyvät alas ja nuori elämä haudataan, kuin jäykän
väärä-uskolaisen tai vanhan noidan ruumis, savuavaan tuhkaläjään. Ei
kenkään uskaltanut enää jäsentäkään liikuttaa, vaan hengitystään
pidättäen seisoivat he kaikki kamalassa odotuksessa.

Silloin astui yht'äkkiä mies palavasta pajasta, -- kukaan ei ollut
huomannut hänen sinne menneen, ja moni väitti kiven kovaan, että liekki
hänen edeltään väistyi molemmille puolille kuin portin puoliskot.
Käsivarsillaan kantoi hän suntion tytärtä. Ja kaikuvaksi riemuhuudoksi
muuttui ympärillä olijain tuskallinen odotus.

Mutta kun vieras oli laskenut tainnuksissa olevan tytön hänen isänsä
jalkain juureen, ja talonpojat ehtineet katsahtaa pelastajan kasvoihin,
kääntyivät he kaikki pelolla poispäin.

-- "Tuo on rutto-mies!" kuiskasivat he, ja itse pormestarikin käänsi
äkkiä hevosensa, välttääkseen kuolettavaa näköä.

Hymyillen astui kalpea vieras tuon kahden puolin poistuvan kansajoukon
läpi. Kukaan ei hänelle kiitollisuuden sanaa lausunut.

Kun suntio ja hänen tyttärensä jälleen tulivat tuntoihinsa, oli
pelastaja jo kadonnut.

-- "Itse rutto-mies", huusi kansa Paavolle, "on pelastanut sinun
tyttäresi tulesta!"

Suntio laski miettiväisenä silmänräpäykseksi kätensä otsalleen; silloin
tuntui kuin olisivat hänen sielunsa silmät äkkiä kirkastuneet.

-- "Hän ei ole rutto-mies. Hän on Jumalan mies, eikä kuitenkaan ole
sitä. Hän on -- -- -- -- Näinhän selvästi ettei savu häntä
vahingoittanut, vaikka se heitti minut maahan. Näinhän miten hän
käsivarsillaan kantoi tyttäreni tulesta! Langetkaa polvillenne ja
rukoilkaat, te pakanat! Rutto on loppunut, sillä tuli on sen
kuluttanut, ja tuo mies, joka levittelee sielun ruttoa, vaan ei
ruumiin, on muuttunut Herran lähettilääksi. Oi lapseni, kyllä on isäsi
vanha ja heikko, kun täytyi sallia tuon miehen pelastaa sinut! Kun me
vuonna 32 viskuukoneella olimme sytyttäneet Braunfels'in linnan ja
tulipalon riehuessa ryntäsimme sitä vastaan, ponnistelin minä kolmen
kelpo miehen kanssa kaksi tuntia keskellä paksuinta savua, kunnes
vihdoinkin saatiin linna rähjä kukistetuksi. Ja nyt liekki vaan kerran
lieskautti kasvoilleni, niin jo kaaduin. Vaan miksi ette ole
pidättäneet tuota vierasta, jotta olisin ehtinyt häntä kiittää? Vaikka
parastahan oli, että annoitte hänen mennä. Minä kyllä tiedän, missä
hänet jälleen kohtaan. Siellä, missä sairas hoidotta nääntyy, missä
kuollut on hautaamatta, missä ahdistettu sielu apua huutaa, missä rutto
uhkaa ja te kaikki muut pelosta pakenette, siellä olen tuon miehen
löytävä, jonka te rutto-mieheksi nimitätte. Onpa kuin lähestyisi jo
Herran tuomiopäivä! Rutto-mies harjoittelee laupeuden töitä, sillä
aikaa kuin puhtaan sanan saarnaajat jättävät seurakuntansa ja esivallan
miehet eivät muusta huoli kuin miten he kukin säilyttäisivät maallisen
mammonansa. Talonpoika parka turhaan rukoilee Jumalaa, eikä kaikki
hänen tuskansa mitään auta. Rääkätköön ja rasittakoon hän itseänsä
kuinka paljon tahansa, ei siitä kumminkaan ole enempää hyötyä kuin jos
pukkia lypsäisi, tahi aasilta villoja leikkais, tahi hevoselle
heittäisi luita järsittäväksi, että se lihoisi, tahi sialle opettaisi
kanteleen soittoa. Rutto-miehen luokse minä lähden, hän se on kuitenkin
oikea mies -- ei ole hänellä verta poskissa, vaan eipä ole pelkoakaan
jäsenissä, ja vaikka se olisi syntiäkin, niin huudan kuitenkin
korkealla äänellä: Jumala siunatkoon häntä!"



NELJÄS LUKU.


Löhnberg'iläisten hautausmaa on laaksossa kylän takana, peltomaitten
keskellä. Puisien ristien välissä on vanha ruumishuone; kolkko ja
surullisen näköinen rakennus; muutoin ympäristö näyttää niin
ystävälliseltä. Lahn joen rannalle saakka kulkee täältä tuore
vihannoiva nurmikenttä, ja metsät sen ympärillä ylpeilevät korkeilla,
uhkeilla puillaan.

Löhnberg'istä kaikuu kellojen ääni tähän hiljaiseen laaksoon.
Ruumis-kellot ne ovat, vaikka nyt varoitus-kelloina käytetään; niitä
soitetaan ruumiita haudattaessa (kello 7 aamulla ja puolenpäivän
aikana), soitetaan siksi, että arat ihmiset, joita peloittaa ruttoon
kuolleen kohtaaminen, silloin tietäisivät pysyä kotonaan. Taivas oli
pilvetön, ilma helteinen ja niin tyyni, että tuskin oljenkorsikaan
liikkui. Tukehduttava, haudanomainen rauha vallitsi kaikkialla.

Tänään ei kylästä kannettu kuin yksi ruumis. Ruton aikana oli määrätty,
että kuollutta hautaan viedessä, saattojoukon aina tuli kulkea ruumiin
edellä. Tämmöinen varovaisuus oli tänään tarpeeton. Molemmat kantajat
olivat ainoat saattajat, ja elleivät he hyväntahtoisesti olisi
kuolleelle pormestarinrouvalle tehneet tätä viimeistä ystävyyden työtä,
niin olisi varmaan hänenkin ruumiinsa, tuhansien muitten lailla,
pistetty johonkin siunaamattomaan kuoppaan kuin eläin ikään.

Kun kantajat hätäisesti kokoonpannun arkun kanssa, joka nyt
ruumiinkirstun virkaa toimitti, lähestyivät hautausmaan porttia,
kohtasivat he siellä peloittavia vartijoita. Kaksi suurta, laihaa
koiraa, jotka nälän pakoittamina susien lailla tappelukentiltä ja
hautausmailta etsivät ruokansa, katsoivat tulijoita muristen ja hampaat
irvessä. Vaan näiden ystävällisesti lähestyessä, pakenivat koirat kuin
metsäelävät, sillä elävän olennon ilmautuminen oli heille niin oudoksi
käynyt.

Miehet laskivat arkun maahan kappelin kuorin viereen ja alkoivat
kiivaasti hautaa kaivaa. Hetken kuluttua katsahti toinen, joka oli
vanha suntio, hiukan levähtäessään kumppaniinsa ja sanoi:

-- "Toveri, harvoin sattuu kaksi semmoista haudankaivajaa yhteen kuin
me kaksi, mutta vaikka heikolta ja kalpeelta näytättekin, niin
huomaanpa teidän kuitenkin ymmärtävän vaivaloistakin työtä. On niitä
Jumalalla jos jonkinlaisia ruokavieraita, joilla on halua jos johonkin,
vaan en ole vielä ketään tavannut, jolla olisi halua semmoiseen kuin
teillä. Ruttotautisten majoihin te pistäytte kuin kapakkaan, hirsipuun
alla mellastatte te kuin minkä ilo-riuvun ympärillä, ja milloin te
tahdotte oikeen raitista ilmaa hengittää, niin lähdette hautausmaalle
ja toimittelette siellä arvoisata haudankaivajan virkaa".

-- "Sanokaa mieluummin: löytyy kaikenlaisia sotamiehiä", vastasi kalpea
vieras. "Löytyy semmoisia, jotka maallisen herransa palveluksessa,
omien himojensa tyydytteeksi murhaavat, ryöstävät ja hävittävät. Minä
taas olen sotamies, joka taivaallisen Herrani palveluksessa, oman
sieluni autuudeksi koetan parantaa, pelastaa, virvoittaa ja suojella.
Jos kerran käsitätte sen, miten maallinen sotamies iloisesti voi
rientää taisteluun, miksi ette sitten käsittäisi, että Herran sotilas
hiljaisella ilolla voi kulkea kaikkien ajallisten vaivojen läpi,
pelastaakseen siellä täällä jonkun sielun saatanan verkosta?"

Suntio kuunteli äänetönnä, ja niin he sanaakaan vaihtamatta valmistivat
haudan ja laskivat siihen ruumiin. Vieras oikaisi itseään, kuin aikoisi
hän lukea rukouksen, mutta suntio huusi käskevällä äänellä:

-- "Seis ystäväni! Siunauksen lausun minä!"

Sitten ryhtyivät he nopeasti täyttämään hautaa, ikäänkuin pelkäisivät
he pitemmältä viipyä hautausmaalla. Suntio höpisi joka lapionheitolta:

-- "Kepeät muijalle mullat, sitä raskaammat ukolle päivät!"

Kun hänen toverinsa kysyi, mitä tämä lauselma merkitsee, ei suntio
ensin ollut kuulevinaan, vaan jatkoi yhä työtään. Hetkisen kuluttua
vastasi hän, katsomatta ylös:

-- "Jokainen lapiollinen multaa, minkä minä tälle haudalle viskaan, on
putoova kuin kallion lohkare pormestarin rinnalle, vaan hyvälle Kaisa
rouvalle olkoot kepeät mullat. Katsokaas, sillä välin kuin minä, yksin
koko Löhnberg'istä, saatan pormestarin rouvaa viimeiseen lepokammioon,
häpäisee pormestari lastani ja saattaa hänet perikatoon".

-- "Miksikäs teette siis tätä vaarallista rakkauden työtä?"

-- "Miksi?" huudahti Paavo katsahtaen vihaisesti kysyjään. "Olihan
Kaisa rouva sukulaiseni? Antaisinko minä jonkun omaisistani jäädä
hautaamatta? Ja eikös hän ollut hyvä, kelpo rouva, jota omin käsin
hautaisin, vaikk'ei orpananikaan olisi? Ja eikös minun tule tehdä
Kerstilleni mieliksi, hänen, joka hoiti tätiään hänen viimeisillä
hetkillään, ja joka nyt laupeutensa tähden saa kärsiä? Mutta ... kepeät
muijalle mullat, sitä raskaammat ukolle päivät".

-- "No katsokaas, suntio", puhui nyt vieras. "Koska itse tuommoisten
syitten tähden tulette tänne hautausmaalle raitista ilmaa hengittämään,
miksi siis ihmettelette, että minä paljoa vaikuttavampain syitten
vuoksi sitä teen?"

Suntio nojasi lapioonsa, kuin olisi häneltä voimat lopussa, ja katsoi
kauan aikaa surullisesti puoleksi täytettyyn hautaan. Viimein heltyi
hänen sydämmensä, ja hän alkoi toverillensa kertoa, mikä hänen mieltään
koko aamun oli painanut, niin ettei tahtonut jaksaa sanaakaan virkkaa,
vaan olisi mieluummin itkuun hyrähtänyt.

Pormestari oli otattanut Kerstinkin vangiksi. Hopeiset rannerenkaat,
jotka hänellä on nähty, saattoi käyttää syynä varkeeksi syyttämiseen.

-- "Tästä voivat jos jotakin melua nostaa", sanoi suntio, "sillä
tapauksia on nähty, jolloin pirulliset ämmät, joiden on ollut määrä
hoitaa rutto-sairaita, ovat tukkineet heidän kurkkunsa kanervilla
etteivät voineet huutaa apua, vaan tukehtuivat. Sillä välin ovat nuo
kirotut ämmät varastaneet kaikki, mitä talossa oli".

-- "Luuletteko siis, että pormestari todella aikoo syyttää Kerstiä
semmoisesta ilkityöstä?"

-- "Niin pitkälle ei hän toki menne, mutta kiusata, ahdistaa ja sortaa
tahtoo hän meitä kaikkia, minua, Kerstiä ja seppää, eikä hän lopeta
ennenkuin saa meidät Löhnberg'istä karkoitetuiksi. Tiedättehän tekin,
miten nuo suuret herrat ja heidän virkamiehensä ja palvelijansa
menettelevät näinä surkeina aikoina. Kaikkialla käyvät he kiskovien ja
ryöstävien sotamiesten puolelle, ja senpä tähden eivät voi kärsiä, että
joku järkevä, rehellinen ihminen syrjästä katselee heidän menetystään.
Paitsi meitä kolmea ovat kaikki viisaat ihmiset Löhnberg'issä kuolleet
ja sorretut, jäljellä on vaan joukko pässinpäitä. Konna ei saata
kärsiä, että hänen lähimmäisensä on parempi häntä, ja Kerstin jyrkät
vastaukset ukkopahuksen lemmen liverryksiin ovat kiihoittaneet hänen
vihansa ylimmilleen. Sanalla sanoen: toisen tai toisen on lähteminen
kylästä, meidän tai pormestarin! Mutta sen sanon, ja se on tapahtuva:
siitä päivästä saakka, jolloin minä tälle haudalle multaa heitin, ei
ole pormestarilla enää ilon eikä levon hetkeä oleva!"

-- "Nyt puhutte syntiä, Paavo!" virkkoi vieras. "Kuinka olette te
tietävinänne, mitä Jumala on tämän miehen kohtaloksi määrännyt?"

Silloin korotti vanha suntio äänensä mahtavaksi, ja asettaessaan
viimeistä turvetta kummulle puhui hän:

-- "Monenlaisia tietoja löytyy! Minä olen oppimaton mies, ja tietoja
semmoisia kuin teillä ei minulla ole. Mutta löytyy toisenlaisiakin
tietoja. Tietoja, joita ihminen salaisesti yöllä saapi, niin kuin nurmi
kastetta; tietoja, joita voi löytää joka olennosta, kukasta, ruohosta
puusta, eläimistä ja myös ihmisistä, mutta selvemmin ja paremmin
oppimattomista kuin oppineista. Tämä tieto se on, joka käskee lehmuksen
ja pajun lehdet Wiituksen päivänä kääntymään, ennestukseksi siitä, että
aurinko, muutaman päivän perästä korkeimmalle päästyään, on kääntyvä.
Tämä tieto se on, joka tekee veden Glonach'in ihmelähtehessä rauhan
aikana virvoittavaksi kuin hyvä viini, vaan sodan uhatessa veriseksi ja
sameaksi. Tämä tieto se käskee auringon pääsiäisiltana tanssimaan, ja
se tanssii aina -- sen sanon rukousnauhan vuoksi, jonka teillä näin --
julianisen kalenterin ilmoittamana pääsiäispäivänä eikä gregorianisen.
Kukkuuhan käkikin käheällä äänellä, jo toukokuussa on hallaa tuleva, ja
ennustaahan se kallista aikaa, jos Juhannuksen jälkeen kukkuu. Koira
ulvoo uikuttaen siellä, missä piakkoin joku kuolee. Entäs tarhapöllö?
Viikkokausia istuu se sairaan akkunan alla; valittaa ja huutaa: Käy
pois! Käy pois! kunnes sairas on viimeisen hengenvetonsa vetänyt.
Aavistihan sekin, missä ja milloin kuolema astuu kynnyksen yli. Miksi
ei ihmiset siis samalla tavalla voisi ennustaa?"

-- "Pistää toisinaan vanhakin kana päänsä aidan rakoon! Oletteko varma
siitä, ettei luuloiteltu viisautenne ole pirun paula, sieluparkanne
turmelukseksi? Eläimet ja kasvit antakoot meille himmeitä merkkejä,
vaan ihminen älköön rohjetko sanoa tietävänsä enempää kuin mitä Jumala
kirkon ja selvän, tavallisen ymmärryksen kautta on ilmoittanut".

Tästä puheesta kävi suntio vielä entistä ylpeämmäksi ja sanoi:

-- "Älkää pitäkö minua loitsijana, ilvehtijänä tai narrina. Mitä en
vielä ole kellenkään ihmiselle kertonut, sen kerron teille. Viisitoista
vuotta sitten olin kipeänä kuoleman kielissä. Silloin oli surkeata
talossani. Ajatelkaas vaimoani ja pieniä lapsiani! Minä tiesin hyvin,
ettei enää ollut parantumisen toivoakaan. Kerran, kun hetkeksi
houreistani selvisin, kuulin vaimoni sanovan lapsille: Menkää tuonne
ylös kamariin ja rukoilkaa isänne parantumista, sillä nyt on kohta jo
kaikki toivo mennyt. Vaan missä ei enää itkut ja valitukset auta,
siellä on pienen lapsen rukous usein vielä auttanut, sillä viattoman
pienosen huokausta ei hyvä Jumala henno vastustaa. Nämät sanat kuulin
minä, tiesin nyt, miten laitani oli ja ajattelin: nyt täytyy minun siis
kuolla. Silloin tuntui minusta kovin kauhistavalta tuo ajatus, että
minun nyt jo pitäisi täältä lähteä ja jättää vaimoni ja lapseni niin
turvattomiksi tänne. Minä rukoilin Herraa Jumalaa antamaan minulle
merkkiä, enkä toki vielä jonkun aikaa saisi elää, ja vaivuin taas
uudestaan tainnoksiin. Kun jälleen tulin tuntoihin, kuulin äänen, --
vaikka en ketään nähnyt -- joka selvillä sanoilla mulle lausui:
'Seitsemänkymmentä viisi vuotta pitää sinun elämän; sitten on aika
lähtöä valmistaa!' Niin on ennustettu, ja niin on tapahtuva. Siitä
hetkestä kirkastui sisällinen näköni. Minä luin ahkerammin kuin ennen
raamattua; kokoilin vanhoja kalentereja sekä tähtikirjoja huoneeseni,
ja minua ruvettiin nimittämään profetaksi".

-- "Uskovatko ihmiset teidän ennustuksianne?"

-- "He rakentavat taloja niitten nojalle", vastasi Paavo ylpeällä
varmuudella.

-- "Rakennatteko itsekin taloja niiden nojalle?"

Profeta hämmästyi.

-- "Minä tosin monasti epäilen itseäni, -- sen sanon teille, ainoastaan
teille -- mutta, uskokaa minua, ennustus oman elämäni pituudesta, se on
minussa niin varma, että vaikka taloja sen nojalle rakentaisin. Siitä
hetkestä saakka en enää pelkää kuolemata. Viidennelle kahdeksatta
kääntyissäni kenties taas alan sitä kammota. Sodan sekä ruton
raivotessa olen huoleton kuin olisi kaikki vaan lasten leikkiä. Ja kun
ihmiset näkevät jonkun niin luottavan itseensä, niin hekin luottavat
häneen. -- Mutta minusta näyttää kuin olisi teillekin samallainen
ennustus tapahtunut, kosk'ette lainkaan pelkää kuolemaa. Senpä vuoksi
ihmiset luulevatkin, katsokaas, teitä vähintäin kummitukseksi tahi
rutto-mieheksi tahi itse ilmeiseksi piruksi. Ja kun te huomaatte, miten
paljoa korkeammalla te olette tätä teitä kansaa ymmärryksen ja voiman
puolesta, eikö teissä silloin joskus nouse halua ruveta heille
ennustamaan?"

-- "Minä en koskaan profetioitse", vastasi vieras arvokkaasti. "Minä
julistan vaan, mitä kaikille on ilmoitettu, enkä mitään salaisia
asioita, jotka vaan minulle olisivat tiettyjä. Mutta niin himmentynyt
on muisto tästä ilmoituksesta, että saarnaajatakin jo pidetään
nykyaikana profetana".

Nämät omituiset haudankaivajat läksivät nyt hautausmaalta takaisin
kylään. Siellä oli sillä välin outo näky tarjona. Pormestari oli siellä
lain lyhyeen lukenut.

Rummun räminä kuului pitkin katuja, houkutellen akkunoihin harvain
jäljellä olevain asukkaitten puoleksi pelkoa, puoleksi uteliaisuutta
osoittavat kasvot. Mutta ne poistuivat taas heti, nähtyään tämän
saattojoukon, jonka tarkoitusta oli helppo arvata. Ensimmäisenä kulki
julistaja rumpuineen ja hänen jäljessänsä kahden raastuvan palvelijan
vartioitsemana -- Kersti, olki-seppele päässä, kuni ainakin ilmi saatu
varas. Seppeleestä riippui otsalle nuo hopeiset rannerenkaat,
osoitteeksi jokaiselle, mitä syyllinen oli varastanut. Aika ai'oin
vaikeni rumpu ja julistaja ilmoitti silloin rangaistun rikoksen ja
tuomion. Tämä oli helpoin, mutta häpeällisin rangaistus. Varkaalla,
joka ei vielä ollut kyllin kypsä tyrmään pistää tai hirsipuuhun
ripustaa, annettiin tällä tavoin, rikoksen julkirummuttamalla,
ensimäinen varoitus ja neuvo lähtemään paikkakuunasta pois.

Kovalla, raa'alla ajalla muuttuu yksityinenkin kovemmaksi ja
miehekkäämmäksi tahi tylsäksi tuntonsa puolesta. Me emme sietäisi, mitä
esi-isämme ovat sietäneet, he, jotka 30-vuotisen sodan kurjuudessa
elivät.

Kersti oli kalman kalpea, hänen polvensa vapisivat ja huulensa usein
värähtelivät kuin olisi hän itkuun hyrähtämäisillään! Mutta hänen
kasvoillaan asui syvän surun ja häpeän rinnalla myös puhtaan omantunnon
loukattu ylpeys. Olkiseppeleellä koristettu morsian ei ollut
pahantekijän näköinen, vaan muistutti paremmin vanhan ajan morsiamia,
jotka hääpäivänä kirkkoon mennessään panivat ohdake-seppeleen päähänsä,
muistutukseksi itselleen, ettei hää-ilonkaan riehunassa saa unhoittaa
avioelämän tulevia suruja ja huolia.

-- "Tyttö ei näytä juuri suuresti surevan!" sanoi eräs vaimo pienestä
katsoja-joukosta, mutta muuan vanha mies vastasi: "Kenpä sitä ihmisen
sydämmeen osaa katsoa!"

Pormestari kuuli kaukaa rummun äänen raastupaan, johon hän nyt oli
majoittunut, koska ei vielä uskaltanut palata omaan taloonsa.
Saattojoukko läheni lähenemistään; kohta sitä kaiketi jo voi raastuvan
akkunoista nähdä.

Silloin aukeni ovi ja vanha suntio astui sisään ja hänen muassaan tuo
vieras mies. Paavon silmissä paloi vihan tuli. Kuinka olisikaan hän nyt
enää voinut itseään pidättää! Hän puisti nyrkkejään, pyöritteli
silmiään ja ellei vieras -- ikäänkuin lumousvoimalla -- olisi hillinnyt
hänen kauheata vimmaansa, olisi hän siinä paikassa ruhjonut pormestarin
kuolijaksi.

-- "Kuulkaas pormestari serkku!" huusi hän, "ma kerron teille pienen
jutun. Katsokaas: kun te häpeällisesti hylkäsitte rouvanne ja jätitte
hänet latoonne, kurjuuteensa menehtymään, silloin hoiti häntä
uskollisesti tuo tyttö, jota tänään rummun räminällä ajetaan
kaupungista pois. Te tiedätte sen. Rannerenkaat antoi täti vainaja
kuollessaan Kerstille viimeiseksi muistoksi. Te ette välitä minun
todistuksistani. No niin! Totuus on kyllä vielä tuleva ilmi.
Palatessamme rouvanne kuolin-vuoteelta tapasimme teidät. Me ajattelimme
kuollutta tätiä, te vaan rakkauttanne Kerstiin. Muistatteko vielä,
miten hän silloin, osoittaen teidän taloanne, sanoi: 'Herra pormestari,
tuolla makaa kuollut! Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee!' -- Te
muistatte sen kyllä. Tulkaas tänne akkunaan" -- ja hän raastoi
voimakkain käsin pormestarin mukanaan, huolimatta hänen
ponnistelemisistaan. -- "Katsokaa tuonne, serkkuseni: rumpu edellä, sen
jäljessä tuo kalpea lapsi olkikiehkura päässään, ja vieläpä joukko
töllistelevää roskaväkeä viimeiseksi! -- Herra pormestari! Jumala ei
puhu, hän tuomitsee!"

Tässä silmänräpäyksessä huomasi pormestari tuon vieraan miehen --
rutto-miehen, -- joka tähän saakka oli pysynyt taampana. Tämä näky se
vaikutti vielä monta verta mahtavammin kuin suntion puhe.

Kauhistuneena hoiperteli pormestari taakse päin ja sopersi:

-- "Mitä haette täältä?"

Kylmällä tyyneydellä, joka omituisesti erosi suntion vimmasta ja
pormestarin kauhusta, vastasi vieras:

-- "Olen vaan saattanut ystävääni Paavo Greglinger'iä tänne, sillä me
molemmat tulemme juuri teidän rouva vainajanne hautajaisista. Minäkin
toivon totuuden tulevan ilmi. Ennen neljäntoista päivän kuluttua tulee
teidän, herra pormestari, tehdä tili tuomari-virastanne. Älkää unohtako
minua!"

Näin sanottuaan vei hän suntion raastuvasta ulos. Mutta pormestari
pysyi liikkumattomana kuin kivi-patsas. Kadulle hän ei uskaltanut
katsella -- siellä kulki tyttö, saattojoukkoineen, vielä vähemmin
huoneesen -- siellä oli rutto-mies. Niin seisoi hän poloisena syntisenä
oman pahantekonsa ja kostavan oikeuden välillä.

Astuessaan tuon vieraan kanssa portaita myöten alas, ei suntio, vaikka
vielä kovin suuttuneena, malttanut olla sanomatta seuraajalleen:

"Äskön sanoitte, ettette muka koskaan ennusta, mutta mitäs te nyt
sitten teitte?"



VIIDES LUKU.


Pormestari ei ollut niin kokonaan paha kuin hän näytti olevan.
Rauhallisena aikana olisi hän ollut ulkonaisen käytöksen puolesta
rehellinen mies, joka ei mitään pahaa tee, jottei hänellekään mitään
pahaa tapahtuisi. Mutta näinä vallattomina sota-aikoina tuli hänen
vähäisestä siveys-määrästään pian loppu. Hänen tuntoaan ei vaivannut,
teki väärin tai oikein, ja niin joutui hän aina konnankoukusta
konnankoukkuun. Hän osasi kuitenkin kauan kyllä säilyttää ulkonaisen
arvonsa ja näyttäidä oikeutta harrastavalta kaupungin valtijalta.
Vaikuttaessaan muissa pelkoa, rohkaisi hän itseään; rangaistessaan
muita, näytti hän ihmisten silmissä hyvinkin oikeutta ja siveyttä
harrastavalta.

Suntion ja hänen seuralaisensa pois mentyä, toipui pormestari pian
jälleen säikähdyksestään. Hänestä tuntui kokonaan naurettavalta, että
noitten miesten uhkaukset niin kovasti olivat hänet pelästyttäneet.
Pirullista vaan, että tuo ilkeä laulu yhä soi hänen korvissaan,
jota suntio oli hänelle laulanut, tullessaan hänen vaimonsa
kuolin-vuoteelta:

    "Ja kun mun kuoli vaimoni,
    Hän pantihin oljillen.
    Mun itkeä pitäis kyllä,
    Mut olenkin iloinen".

Hänen illalla maata pannessaan oli tuo laulu kuin noiduttu häneen.
Satoja kertoja täytyi hänen kauheassa lystillisyydessä uudestaan alkaa
noita kauheita sanoja, unta saamatta. Hän koetti kääntää ajatuksensa
totisempiin asioihin, mutta ne olivat yhtä kamalat kuin lystillisetkin.
Neljäntoista päivän kuluttua tulee hänen vastata tuomari-virastaan...
Niin oli rutto-mies ennustanut. Toisin sanoen, rutto-mies oli
ennustanut hänelle kuolemata tämän ajan kuluttua, ja näissä aioissa oli
hän asiantunteva, jos kukaan. "Vaan jospa minun täytyykin tästä
hitoille lähteä, niin en ainakaan vielä tee sitä neljääntoista päivään,
en ruttomiehen kiusallakaan!" Niin puhui pormestari itsekseen. Mutta
sitten muuttui hän taas yht'äkkiä kovin alakuloiseksi. Mitähän jos tämä
polttava kuumuus hänen ruumiissaan jo olisikin sairauden kuumetta? Hän
koetteli usein kädellään otsaansa ja valtasuontaan, -- joka tosin kyllä
tykytti tavallista tiheämmin, ei kumminkaan kuumeen, vaan pahan
omantunnon jouduttamana -- ja kyseli itseltään, oliko tämä todellakin
jo rutto-taudin alkua? Ja taas lauloivat tuhannet salaiset äänet
jokaisesta nurkasta hänelle tuota laulua:

    "Ja kun mun kuoli vaimoni
    Hän pantihin oljillen --"

Pormestari ei kuitenkaan ollut mikään heikkohermoinen mies, joka
pelkästä tuskasta tulee sairaaksi. Rohkeana kesti hän tämän kauhean yön
moninaiset tuskat, ja kun hän seuraavana aamuna pesi silmistään
väsymyksen -- ei unta, -- pesi hän samalla myös pahat unelmat
sielustansa.

Kääntääkseen mielensä muihin seikkoihin, meni hän suureen raastupaan,
joka nykyjään myös oli käräjä-tupana, ja alkoi siellä työskennellä.
Oven yläpuolelle oli ajan tavan mukaan kirjoitettu raamatun lause
vanhasta testamentista. Tämä lause oli pormestarille jo lapsuudesta
tuttu, mutta pitkään aikaan ei hän ollut sitä lukenut. Nyt pysähtyi hän
sitä lukemaan:

  "Katsokaa, mitä te teette! sillä ette te pidä tuomiota ihmisten,
   mutta Herran edessä, ja hän on teidän kanssanne tuomiossa!"
   2 Aikak. 19: 6.

Pormestari säpsähti, sillä tämä lause muistutti hänen mieleensä tuon
toisenkin lauseen, jonka ensin Kersti, sitten suntio oli hänelle
lausunut: "Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee!" Ja nyt heräsivät viime
yön aaveet taasen, ja uudestaan alkoivat ne kamalan työnsä pormestarin
aivoissa. Tuo kevytmielinen laulu, joka yöllä oli häntä vaivannut ja
ankara raamatunlause, soivat yhä hänen korvissaan kuin kahden kellon
äänet, jotka eivät tahdo sointua yhteen. Illalla sanoi poloinen mies
raastuvan palvelijalle, ainoalle uskotulleen:

-- "Korvissani soi kuin kahdet kellot; niiden ääni ei käy yhteen, ja
tuo soitto se saattaa minut helvettiin!"

Ja kun iltakello soi Löhnberg'in kirkon tornista tuohon rauhaisaan
laaksoon, tuntui pormestarista kuin tahtoisi hänen päänsä haljeta.
Vanha suntiohan se kelloja soitti, ja pormestarin mielestä kuului
niitten kuminasta yhä vanhuksen ääni, joka huusi: "Herra Jumala ei
puhu, Hän tuomitsee!" Kellojen vaiettuakin täytyi pormestarin vielä
itsekseen laulella noita sanoja kellojen tahdin mukaan.

Seuraavana aamuna arveli raastuvan palvelija, että herra pormestari
näytti kovin vaalealta ja väsyneeltä. Pormestarin riutuneet kasvot
lensivät tästä tumman-punasiksi, ja raastuvan palvelija sai aika
korvapuustin, siitä, ettei osannut eroittaa punaista valkoisesta.

Hetkisen kuluttua talutti hän raastuvan palvelijan akkunaan. Osoittaen
petäjää, jossa kaarne istui, kysyi hän sitten, miltä tämän korvissa
tuon mustan linnun alituinen huuto kuului. Palvelija vastasi:

-- "Omaa nimeänsähän se huutaa: Kaarne! Kaarne! -- ---

"Eipäs!" vastasi pormestari suuttuneena. "Ellet olisi kuuro aasi, niin
kuulisit sen huutavan: paarit, paarit! Niin, paarit, paarit, on tuo
lintu jo kaksi tuntia huutanut minun korvaani. Kaksi tuntia olen jo
koettanut karkoittaa sitä pois, mutta jota enemmän minä huudan ja
viuhdon, sitä kiinteämmin se pysyy paikoillaan ja sitä kovemmin se
kirkuu: paarit, paarit! Juokse minkäs jaksat, ja tuo tänne vanha suntio
sekä hänen toverinsa, tuo mies, jonka nimeä en uskalla mainitakaan, tuo
vieras kalpea mies, joka katsoo ontoilla silmillään kuin itse kuolema.
Heidän täytyy poistaa lumous tästä linnusta, heidän pitää karkoittaa
tuo lintu, he yksin voivat sen tehdä, tahi poltatan minä heidät
elävältä kuni konsanaankin noidat. Kuules, yhä kovemmin huutaa kaarne.
Minä ymmärrän: toista pilliä pitää soittaa hänen herroistaan. No niin,
minä vakuutan heille turvallisen pääsön -- kuulethan sen! -- mutta
lintu heidän vaan pitää saada vaikenemaan. Suosiota ja ystävällisyyttä
heille lupaan -- kirotuille konnille -- sillä parempi pala suussa, kuin
haava päässä, mutta tuo musta lintu täytyy heidän karkoittaa. Vai
olisko rutto-mies itse mielinyt laittautua tuoksi kaarneeksi! Siinä
tapauksessa antaisin teille sen neuvon, korkeasti kunnioitettava
mustatakkinen herra, että hyvällä sopisitte minun kanssani, olisitte
vaiti ja menisitte matkoihinne. Olette tosin aika noita, mutta
saattaisittepa sentään joutua minun tuomari-käsiini -- uppoaa hyväkin
uimari välistä -- ja silloin lahja lahjaa kysyisi!"

Näin puhui pormestari, eikä ollut hän kuumeen houreissa eikä
juovuksissakaan, vaan aivan selvillä päin. Paha omatunto se vaan pani
hänen henkensä valtasuonet ankarampaan liikkeesen, niinkuin toissa
päivänä oli hänen ruumiinsakin valtasuonet saanut kovempaan sykkinään.

Palvelija palasi, tuoden sen sanoman, että lukkari tyttärineen
samoinkuin ruttomieskin olivat kadonneet. Koko roskajoukosta -- kertoi
palvelija -- ei ole jäljellä kuin Konrad yksinään, tyrmässä lujien
lukkojen takana. Eiköhän sopisi tuoda seppää? Hän kun on tuon vanhan
velhon tuleva vävy, niin kenties saisi hän kaarneen karkoitetuksi.

-- "Ei, ei!" vastasi pormestari kiivaasti ja lujasti. "Seppä pysyköön
tyrmässä. Hänen tähtensä ei kaarne huuda. Hän on ennen aamukellon
soitua sytyttänyt ahjonsa ja kärsii ansaitun rangaistuksen!"

Vielä samana päivänä levisi kaupungissa se huhu, että vanha suntio ja
ruttomies olivat pormestarille, hänen syntiensä tähden, ennustaneet
kuolemata ennen neljäntoista päivän kuluttua. Tämä seikka oli pian
ainoana puheen-aineena Löhnberg'iläisillä.

Pormestarin käytöstä, liikkeitä ja puhetta ruvettiin tästä hetkestä
tarkasti silmällä pitämään, mutta, yhtä huolimattomasti hän näytti
elävän kuin ennenkin. Raastuvan palvelija yksin tiesi kertoa muusta, ja
kasvojen kalpeasta väristä sekä kuopalle käyneistä poskista saattoi
arvata, mitä tuskia pormestari yksinäisinä hetkinä ja unettomina öinä
sai kärsiä. Virassaan muuttui pormestari vireämmäksi ja oikeutta
harrastavammaksi kuin koskaan ennen, niin että Löhnberg'iläiset
arvelivat: jos heidän pormestariaan alusta alkain olisi uhattu rutolla,
niin olisi heillä ollut paras kaupungin-hallitus koko maassa.

Jota lyhyemmäksi tuo neljäntoista päivän loma-aika kävi, sitä
kauheammaksi muuttui pormestarin tila. Viimeistä päivää hän enemmiten
pelkäsi. Tosin kasvoi jokaiselta päivältä se mahdollisuus, että koko
ennustus olisi ollut pelkkää tuulen pieksämistä, mutta samalla sen
täyttymisenkin mahdollisuus supistui yhä pienempään ja pienempään
aikaan. Kaikki me olemme kuoleman-rangaistukseen tuomitut, mutta
suurimpana sieluntuskana, johon pahantekijätä tuomitsemme, pidämme sen,
että hän ennakolta tietää kuolinhetkensä.

Lopulta oli pormestari jo aivan vakuutettu siitä, että hän yöllä
neljättätoista päivää vastaan kääntyisi ruttoon. Hän päätti siis siksi
yöksi paeta lujimpaan linnaan, mikä tältä viholliselta voi suojella.
Tämän linnan luuli hän löytäneensä kaupungin yhteisessä leivin-uunissa,
Hikoaminen on talonpojan paras lääke kaikissa taudeissa, ja varsinkin
pidettiin sitä erittäin tehokkaana keinona ruttoa vastaan. Tuskasta oli
pormestari jo hikoillut kolmetoista yötä, nyt tahtoi hän koettaa
oikeata lääkkeeksi määrättyä hikoamista.

Sinä päivänä -- se oli maanantai -- olivat kaupunkilaiset leiponeet
leipänsä täksi viikoksi, niin että uunissa vielä yöllä oli ankara
kuumuus. Pormestari ei kuitenkaan yksinään uskaltanut viettää
yötänsä leivintuvassa. Hän uskoi siis viimeiselle ystävälleen,
raastuvanpalvelijalle tämän salaisuutensa; käski hänen pukeutua
viittaan ja varustautua pertuskalla sekä vartioida tämä yö
leivintuvassa.

Löhnberg'iläisten yhteinen leivin-uuni oli -- ja on vieläkin --
ulkopuolella kaupungin muureja, linnavuoren juurella, lähellä sitä
lätäkköä, jonka yläpuolella äsken palanut paja ennen oli seisonut. Oven
kamanaan oli kirjoitettu:

    "Täällä naiset leipiä paistaa
    Ja kakkuja, jotka hyvältä maistaa.
    Oi Herra nälästä varjele,
    Ja siunaa aina leipämme!"

Ensiksi istuttiin pieneen leivintupaan, jonka perällä sitten uuni oli.

Ilta hämyssä, päivän hälinän laattua, hiipi pormestari saattajinensa
tuohon yksinäiseen rakennukseen. Mitä ankarin etelämainen kuumuus
vallitsi vielä uunissa, sillä siihen aikaan ei puita säästetty, ja
pääliseksi tuoksusi se oikeen herttaisesti äskenleivotulta leivältä.

Pormestari tutki tarkasti mustuneet hiilet, ettei itsekin yöllä
paistuisi, kömpi sitten uuniin ja veti luukun niin kiinni, että vaan
raon kautta voi nähdä tupaan ja raitista ilmaa hengittää. Raastuvan
palvelijan käski hän vartioida itse leivintuvassa, ei oven
ulkopuolella, ettei joku ohitse kulkija häntä huomaisi. Hänen oli
kuitenkin suotu pitää tuvan ovea auki, sillä muutoin olisi miesparan
myös täytynyt kestää samallainen sauna-temppu.

Uunissa olija sai pian kokea kauheinta kuumuutta. Täällä hikoili hän
edeltä käsin ainakin kahden ruttotaudin varalta. Tämän ulkonaisen
kuumuuden kesti hän kuitenkin helposti, mutta sisäinen tuska, joka
häntä poltti, oli moninverroin kamalampi.

-- "Miten kauhean tulista mahtaneekaan helvetissä olla", ajatteli hän
itsekseen, "kun täällä uunissakin jo on näin kuuma!"

Tuore leivän haju, joka alusta tuoksusi niin suloiselta, tuntui hetken
kuluttua jo aivan tukehuttavalta. Miltä mahtaneekaan sitten tuntua
paholaisen pätsissä, jossa tuhat kertaa tuhannen vuoden kuluessa ei saa
muuta haistaa kuin pi'en ja tulikiven hajua!... Viimeiseltä kävi leivän
haju hänestä niin inhoittavaksi, ett'ei hän enää luullut saattavansa
koskaan panna leivän palastakaan suuhunsa, ja varmaan, arveli hän, on
tuo siunauskin, jonka ovikirjoitus lausuu, otettu pois hänen
leiviltänsä. Ja tässä hän ensi kerran elämässään ajatteli, kuinka hän
näinä viimeisinä aikoina oli monen miehen nähnyt nälkään nääntyvän,
antamatta hädän-alaiselle apua.

Poloinen syntinen, koetteli rukoilla. Silloin hänelle juolahti mieleen,
että näitä rukouksia sopi verrata kolmen miehen kiitosvirteen tulisessa
pätsissä, ja niinpä rupesi hänkin laulamaan. Mutta itse piru se varmaan
hänen lauluansa johti, sillä se muuttui yhä vaan tuoksi lauluksi:

    "Ja kun mun kuoli vaimoni,
    Hän pantihin oljillen --".

Ja hänen rukouksensa sekä laulunsa tuntui hänestä Jumalan sanan
pilkkaamiselta, sillä tämmöistä laulua eivät Sadrach, Mesach ja
Abednego suinkaan laulaneet, istuessaan Nebukadnetsarin hehkuvassa
uunissa.

Koska ei rukoileminen kuitenkaan pormestarilta onnistunut, rupesi hän
luukun ra'osta katselemaan tupaan, jonka avonaisen oven kautta saattoi
nähdä ulos asti. Mutta siellä hänen silmäinsä edessä olivat juuri
palaneen pajan rauniot, ja silloin suntion kevytmielinen laulu ja hänen
tyttärensä uhkaava lauselma saattoivat hänen mielensä taas hourauksiin.

Epätoivossaan päätti hän alottaa puhetta vartijansa, raastuvan
palvelijan kanssa, joka, nojautuen tuvan seinää vasten, seisoi
liikkumatonna, ikäänkuin nukkuisi hän. Pormestari lausui hänelle
ystävällisiä sanoja ja koetti oikein mielevästi puhella uunistansa.
Mutta toinen ei vastannut sanaakaan. Pormestari korotti äänensä yhä
kovemmaksi, huusi häntä nimeltään -- mutta turhaan, ei vastausta.
Silloin hyppäsi hän viimein vihan vimmassa ulos uunista. Mitähän,
ajatteli hän -- ja tämä ajatus häntä kauhistutti -- mitähän, jos piru
hyväksi aluksi olisi ensin vääntänyt niskat nurin hänen toveriltaan?
Vaan kun pormestari tarttui vartijansa viittaan, herättääkseen häntä,
jäi se hänen käteensä ja tanko, jonka ympärille se oli ripustettu,
kaatui maahan ja hattu tangon päästä vierähti lattialle. Peitsi se
yksin pysyi pystyssä. Sen oli palvelija iskenyt kiinni lattiaan,
jättäen niin tämän sekä hattunsa ja viittansa tänne vartioitsemaan
tuota kamalata miestä. Itse hän sillä välin kauniisti hiipi kotiinsa ja
kävi levolle lämpimään vuoteesensa.

Pormestari kömpi kokonaan masentuneena takasin uuniinsa ja lukitsi oven
niin tiviisti, että oli vähällä tukehtua eikä enää ollenkaan
kurkistanut ulos raosta. Raastuvan palvelija oli ainoa, jolle
pormestari aina oli osoittanut suosiota; pormestaria oli tuon
kerjäläisen kiittäminen nykyisestä hyvästä toimeentulostaan. Ja tämä
ainoakin oli pelkurina hiipinyt pakoon niin kohta kuin hänen
suojelijansa pyysi häneltä ensimmäistä pientä uhrausta, ja jättänyt
hänelle linnunpelotuksen, auttavaisen ystävän sijaan! Silloin näki
pormestari ensi kertaa oman sydämmensä kovuuden ikäänkuin peilistä.
Hänen jääkylmä itsekkäisyytensä -- sehän se oli ollut alkujuurena hänen
pahempiin synteihinsä. Hän oli vähällä itkeä, ajatellessaan, että niin
halpa olento kuin raastuvan palvelija hylkäsi hänen ystävyytensä, ja
hänestä oli kuin seisoisi hän nyt jo sen Oikeuden edessä, jota
rutto-mies oli hänelle ennustanut. Nyt hän vasta huomasi, miltä hänen
vaimostaan mahtoi tuntua, kun hän oli jättänyt hänet tuskaan ja hätään.

-- "Mutta pitääkös minun sitten", niin ajatteli hän sitten taas,
"oikeen hengelläni maksaa tämä? Onhan mailmassa paljon suurempiakin
hunsvotteja, joita ei ollenkaan rutolla uhata ja jotka elävät vanhoiksi
kuin Methusalem! Onko Jumalankin oikeus samallainen kuin ihmisten, joka
pienet varkaat kostaa ja suuret kunniaan nostaa? Ei, vielä on toki
kaukana minun vuoroni kärsiä syntieni tähden! Juuri sentähden, että
Jumala on vanhurskas, ei Hän nyt vielä saata vaatia minua tuomiolle".
Näin vetosi tuo katala mies Jumalan vanhurskauteen, juuri Jumalan
vanhurskautta karttaakseen, ja näissä lohduttavissa ajatuksissa, ettei
hän muka vielä ollut pahimmista pahin, vaipui tämä melkeen
hermottomaksi uupunut mies syvään uneen.

Aurinko oli jo korkealla, kun raastuvan palvelija hengästyneenä juoksi
leivintupaan, tempasi uuninluukun auki ja kerta toisensa perään huusi:
"Herra pormestari! Herrat kaupungista ovat tulleet, kerran taas
pitämään tutkinto-oikeutta Löhnberg'issä. Puolen tunnin kuluttua tulee
teidän saapua raatihuoneesen ja joutuisaan kutsua kaupunkilaisetkin
tutkinto-oikeuteen".

Pormestari, joka juuri oli uneksinut viimeisestä tuomiosta, heräsi
kuin uuteen elämään, kuultuansa, että puhe olikin vaan pelkästä
tutkinto-oikeudesta. Jos uskoton palvelija olisi tuonut hänelle muita
sanomia, niin olisi hän vääntänyt häneltä niskat nurin, nyt sitä
vastoin oli pormestari vähällä karata hänen kaulaansa. Yö oli kulunut,
ja hän oli terve; ruttomiehen ennustus oli käynyt toteen: hän oli
vaadittu oikeuteen. Hän nauroi itseänsä, vaikka hän, muinoin niin
väkevä mies, tuskin jaksoi ryömiä uunista ulos. Tänäänhän oli pyhän
Perttulin päivä, jolloin oli tapana pitää Löhnberg'issä tutkintoa.
Moiseen tietoon ei profetan lahjoja tarvinnut. Mutta tämä tapa oli
näinä viimeisinä sota- ja rutto-vuosina jäänyt unohduksiin, ja
pormestari oli kaikista vähimmin tullut ajatelleeksi Perttulin päivää?
Semmoista Oikeutta hän ei pelännyt, jossa maalliset tuomarit
tuomitsivat; tuomareista, arveli hän, ei ole yksikään parempi
minua, eikä korppi korpilta silmää puhkaise. Siksi iloitsi hän
tutkinto-päivästä, kuin olisi se ukkosensyötti, joka johtaa pois
taivaallisen oikeuden ukkos-iskut.

Tutkinto-oikeuden jäsenet, virkamiehet, pormestarit, kylänvanhimmat
ja valamiehet olivat jo istumassa raatihuoneen salissa, kun
Löhnberg'in pormestari astui sisään riutunein kasvoin ja vaatteet
epäjärjestyksessä, täyttäen koko tuvan vasta paistetun leivän hajulla.

Ne vähälukuiset kaupunkilaiset, jotka olivat säilyneet viimeisten
vuosien hädältä ja kurjuudelta, saivat hyvin sijaa tässä pienessä
huoneessa. Tutkinto-oikeuden asiana oli kaupunkilaisten läsnäollessa
tutkia paikkakunnan poliisivirastojen toimia ja tehdä semmoisia
tarkastusmatkoja sekä säännöllisesti, määrättynä aikana, että myös
äkkiarvaamattakin. Sen tuomittavina olivat sellaiset rikokset, joihin
pormestarin tuomiovalta ei ulottunut. Ruton aikana oli tutkimukset
ja tuomiot jätetty Herran huostaan, ja senpä vuoksi piti kansa
tutkinto-oikeuden jälleen kokoumista kulkutaudin lakkaamisen merkkinä.

Pormestari, vaikka näyttikin kurjalta, seisoi kumminkin lujana
sijallansa ja näytti arvokkaalta, kuten konsanaankin.

Valantehnyt kirjuri luki kuuluviin kuusitoista tutkintopykälää, joissa
tiedusteltiin, oliko kaupunkilaisten joukossa ketään joka oli
varastanut, pettänyt tahi Jumalan sanaa pilkannut ja ylipäänsä mitä
poliisijärjestykseen kuului. Kuhunkin pykälään täytyi pormestarin
vastata, ja kirjuri pani vastaukset pöytäkirjaan.

Kirjuri oli jo lukenut viimeisen, kuudennentoista pykälän, joka
sisälsi Löhnbergiläisten mielestä sangen viattoman kysymyksen, oliko
muka täällä joku levittänyt kielletyitä, kunniata loukkaavia kirjoja.
Kaupunkilaiset alkoivat jo lähteä pois, kuuntelematta tuota
tutkinto-pykäläin loppuliritystä, jota olivat jo ennestään tottuneet
pitämään turhanpäiväisenä koristuksena, kun tuomari vaati hiljaisuutta
ja käski kirjurin lukea loppulauseenkin harvaan ja selvästi.

Pykälä kuului: "Mutta jos nyt niin tapahtunut on, että pormestari tai
kylänvanhimmat syypääksi johonkuhun puolueellisuuteen nähdyt ovat tahi
tieten taiten vääryydellä loukanneet jonkun oikeutta ja kunniata, niin
tahdomme me totisella ankaruudella asian huomioon ottaa ja syyllisen
tilille vetää".

Kirjurin luettua nämät sanat, raivasi oikeudenpalvelija tietä
kokoontuneen väkijoukon läpi ja toi sisään Konrad-sepän sekä suntion
tyttärineen.

Vanha Paavo astui tuomaripöydän eteen ja puhui:

-- "Teidän luvallanne! Minä syytän pormestariamme siitä, että hän on
täydellä tiedolla väärin tuominnut minun lapseni ja loukannut hänen
kunniatansa".

Pormestari hypähti ylös tuoliltaan ja huusi:

-- "Älkää päästäkö tuota ihmistä valittamaan! Hän on kirottu noita ja
loitsija, omiansa roviolla poltettavaksi!"

Mutta rohkeasti astui suntio vimmastuneen pormestarin luokse ja vastasi
tyyneesti:

-- "Herra pormestari, yhden lauseen vaan sanon teille; lauseen, jota
eivät loitsijat juuri käytä: 'Herra Jumala ei puhu, hän tuomitsee!'"

Silloin raukeni kerrassaan pormestarin mielenlujuus, ja hänen kiusatun
sielunsa salaisuus tuli selvästi ilmi.

-- "Viekää pois näkyvästäni nuo kolme ihmistä!" huusi hän vavisten ja
hehkuen kuin kuumeesta. "Neljätoista päivää jo ovat nuo naamat minua
vainonneet ja lisäksi vielä, neljäs kalpea kuolonkuva, ja mihin vaan
käännynkään, -- aina on vanha Paavo-noita kirottua lausettansa mun
korvaani huutamassa!"

Valamiehet katsahtivat hämmästyneinä, äänettöminä toisiinsa. Mutta kun
pormestari, vihasta kuohuen, yhä huusi ja pauhasi suntiolle, niin antoi
tuomari viedä hänet sivuhuoneesen siksi kuin hän rauhoittuisi.

Sitten käski tuomari suntion, totuudessa pysyen, kuin olisi hän tehnyt
valan, kertomaan, mitä hän asiassa tiesi. Paavo kertoi suorin sanoin,
miten pormestari häpeällisesti oli hyljännyt sairaan rouvansa, miten
Kersti vapaasta velvollisuuden tunnosta oli ottanut hyljätyn tädin
hoitoonsa ja siitä syystä taivuttanut Konrad'ia sytyttämään ahjonsa
ennen määrättyä aikaa.

Vielä kertoi hän totuuden noitten hopeisten rannerenkaitten suhteen,
puhui pormestarin epäsiveellisistä aikeista, hänen kostonhimostaan ja
selitti asian niin liikuttavalla vilpittömyydellä, että muittenkin,
eikä ainoastaan tutkinto-oikeuden valamiesten, olisi pitänyt tulla
asiasta vakuutetuiksi.

Mutta sitten kääntyi hän talonpoikain puoleen. Korotetulla äänellä
ilmoitti hän vielä tahtovansa heille kertoa aivan eriskummallisen
uutisen. Hänen itsensä ei koskaan olisi onnistunut paljastaa
pormestarin vehkeitä; voimakkaampi mies oli häntä auttanut, nimittäin
tuo mies, jota he ruttomieheksi nimittävät. Hän oli ollut suntion ja
Kerstin paras todistaja. Hän se oli Dillenburg'iin tietoja toimittanut
Löhnberg'in pormestarin vehkeistä. Ruttomiehen korkeitten suosijain
ja ystävien toimesta oli tutkinto-oikeus taaskin kerran tullut
Löhnberg'iin. Ei kukaan tässä tuvassa, ei edes virkamiehetkään tiedä
tarkoin, kuka tämä ruttomies oikeastaan on; mutta hän yksin sen tietää,
vaikka vasta eilispäivästä saakka. Ja sitten korotti vanhus äänensä yhä
mahtavammaksi ja saarnaten lausui:

-- "Paljon sairaita, vangittuja, nälkää näkeviä, hyljätyitä makasi
näinä aikoina teitten varsilla. Papit tulivat ja ohitse kulkivat,
Levitat tulivat ja ohitse kulkivat, niinkuin evankeliumissakin. Tämä
mies se yksin vain tuli vierailta mailta meidän tienoillemme, ja kun
hän tämän kurjuuden näki, tuli hänen heitä sääli. Ja hän sitoi haavamme
ja valoi öljyä niihin ja viiniä; hän paranteli sairaita, lohdutteli
kuolevia, hautasi kuolleita. Missä rutto oli, siinä oli hänkin, ja te
nimititte hänet ruttomieheksi. Mutta hänpä ei ole ruttoa tuonut, vaan
on sen masentanut, ja tässä laupeuden työssä on hän pannut henkensäkin
alttiiksi. Ja tämä ainoa, joka on meitä kaikkia saanut häpeemään, ei
ollut pappi eikä Levita, hän oli Samarialainen. Ruttomies oli --
Jesuitta, nimeltänsä Rutgerus Hesselmann. Hän oli kutsuttu Westfalista
kääntämään uskollisia protestantteja, mutta hänpä osasikin valita
paremman toimen täällä. Hän kulki Westerwald'it ja Lahn'in laaksot,
saarnaten parannusta ja apua antaen, ja jos milloin hyljätyn tapasi, ei
hän kysynyt oliko se lutherilainen vai paavilainen. Milloin hän näki
kuolleen tienvieressä makaavan -- oli se lutherilainen tai paavilainen
-- nosti hän hänet aivan yksinään hartioillensa ja valmisti hänelle
leposijan siunattuun maahan. Hänen kaltaistansa Jesuittaa ei enää löydy
maailmassa. Sen sijaan, että olisi kostoa saarnannut, teki hän
rakkauden töitä. Ruttoa, nälkää ja epätoivoa vastaan käytti hän
miekkaansa tehokkaammin kuin mikään muu Jesuitta Lutherusta, Zwingliä
ja Kalvinia vastaan. Palkaksi kaikesta uhraavaisuudestaan sai hän sen,
että itsekin sairastui ruttoon. Eilen kuoli Rennerod'issa ruttoon se
mies, jota te ruttomieheksi kutsutte. Lutherilaisia ja paavilaisia
seisoi hänen kuolinvuoteensa ympärillä ja uskolliset protestantilliset
papit surevat Jesuittaa. Tämmöinen on kertomus laupiaasta
Samarialaisesta, josta evankeliumi kertoo, ja nyt kuten silloinkin
huutaa teille Jesus lopuksi: 'menkäät ja tehkäät te myös niin!'"

Suntion vaiettua oli raastuvassa hiljaista kuin kirkossa. Olipa kuin
rukoelisivat he kaikki kuolleen Jesuitan puolesta.

Viimein käski tuomari tuoda pormestarin jälleen sisään. Sivuhuoneen ovi
avattiin, -- mutta siellä makasi pormestari liikkumattomana lattialla.
Hän oli saanut halvauksen. Ruttoon ei hänen tarvinnut kuolla. Hänen
omat himonsa ja hänen paha omatuntonsa olivat hänet surmanneet, kun hän
-- tuo kovasydämminen mies -- oven takaa kuunteli suntion innokkaita
sanoja laupiaasta Samarialaisesta. Sattumuksesta oli pormestari
kiireessä viety syytettyjen tupaan, ja talonpojat päättivät, että itse
piru se täällä pääpesässään oli vääntänyt niskat nurin pormestarilta.

Tästä hetkestä saakka ei suntio enää ennustellut, mutta Löhnberg'in
viisaana patriarkkana häntä aina pidettiin. Hän sai tästä lähin yhä
suuremmassa määrin kaupunkilaisten kunnioitusta puoleensa ja eli vielä
monta vuotta päälle viidenkahdeksatta. Yksi hänen ennustuksistaan kävi
kuitenkin vielä toteen: tuli, joka poltti Konrad'in pajan, oli
todellakin tehnyt rutosta lopun. Pormestarin rouvan jälkeen ei kukaan
enää Löhnbergissä ruttoon kuollut. Parempia aikoja tuli taaskin, tuli
rauhaa, tuli terveyttä ja menestystä. Jälkeenjääneet oli murheen ja
tuskan tuli puhdistanut; taudin tempaamien kuolema oli ollut
uhri-kuolemaa, josta uusi elämä nousi itämään.

Kaunis oli keväinen päivä, jolloin Konrad ja Kersti alttarin edessä
seisoivat. Silloin pappi, varoittain ja rohkaisten, painoi kaikkein
läsnäolevain mieleen nämä sanat: "Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee".
Ja muistaen laupeuden töitä, joita seppä ja hänen morsiamensa olivat
tehneet kovimpina hädän aikoina, saarnasi hän, perästäpäin laupiaasta
Samarialaisesta. Siinä ei Rutgerus Hesselmanniakaan unohdettu.

Mutta varsin valtavasti soitti tänä päivänä vanha Paavo rotevalla
kädellään kirkonkelloja, ja niinpä sanotaan, ettei niitten ääni ole
milloinkaan niin kauniina ja täyteläisenä kumahdellut hiljaisessa
Lahnin laaksossa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Laupeuden työt" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.