Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Auringon noustessa - Kasvavalle nuorisolle
Author: Roschier, Tekla, 1870-1928
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Auringon noustessa - Kasvavalle nuorisolle" ***


AURINGON NOUSTESSA

Kasvavalle nuorisolle


Kirjoitti T. R. [Tekla Roschier]


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1898.



I.


-- Kuinka ihmeen hauskaa täällä on!

Ja loistavin silmin, punaposkisena ja paljasjaloin hyppi Elsa pitkin
rantaa kiveltä toiselle. Hameenhelmojansa piteli hän ylhäällä, etteivät
kastuisi, kun hän silloin tällöin antoi lämpöisten aaltojen huuhtoa
jalkojaan. Kihara tukka oli joutunut ihan pörrölleen, ja paksu palmikko
heittelihe edestakaisin joka kerta kun tyttö taas teki uuden hyppäyksen.

Hän läksi yhä edemmäs, vähän väliä katsoen taakseen rantaa kohti, johon
toverinsa oli jäänyt kukkia poimimaan. Vihdoin hän joutui suurelle
kivelle, josta ei enään päässyt kauemmaksi, ja tänne hän nyt jäi
seisomaan. Hän laski alas helmansa, pyyhki tukkansa silmiltään ja
katseli ympärilleen.

-- Ja kuinka ihmeen ihanata täällä on! Katso toki tänne, Aini, -- en ole
koskaan elämässäni nähnyt mitään näin kovin kaunista!

Innostuksessaan hän ojensi kätensä ja osoitti ympäri seutua, joka siinä
heidän silmiensä eteen levitti koko kesäisen kauneutensa. Pitkin rantaa
jossa he seisoivat pisti toinen niemi toisensa perästä vaaleanvihreän
helmansa sinilahteen, ja toisella puolen taas kohosi korkea vuoriranta,
jonka synkkä havumetsä kuvastui syvään, tummaan veteen. Kumpaisellakin
puolen ulotti pitkä niemi kärkensä melkein lahden poikki, ja kapean
salmen takana avautui aava ulappa, jonka toiselta rannalta näkyi kylä
kirkkoineen ja taloineen.

-- Lähdetään soutelemaan, Aini, tuo vene tänne, niin minä tästä yhtäkkiä
hypähdän siihen. Kyllä minä airot hoidan, järvihän on ihan tyyni, ei
tunnu pienintäkään tuulahdusta, -- oi, tule nyt, Aini, se olisi niin
hauskaa, niin kovin, kovin hauskaa!

Ja hän kääntyi Ainiin kädet ojennetuina, ikäänkuin odottaen, että tämä
heti lähtisi venettä tuomaan. Vaan Aini jäi seisomaan hymyellen
toverinsa innostukselle.

-- Emme nyt jouda tässä soutelemaan, Elsa kulta, tiedäthän sen. Parin
tunnin perästä saapuvat vieraamme; isä jo käski Heikin lähtemään niitä
asemalta noutamaan. Ja uutimet ovat vielä panematta poikain ylishuoneen
akkunoihin ja piparikakut leipomatta, sen sinä tiedät. Entäs kukat
sitte, joita tulimme poimimaan, -- Elsa kulta, meillä on kiire! Joudu
nyt pian, äiti jo varmaan odottaa meitä auttamaan!

Ja Aini kokosi kukat kaikki vyöliinaansa ja läksi rannalta nousemaan
taloa kohti. Elsa myös rupesi nyt hyppimään pitkin kiviä takaisin
rantaan, jossa hän kivien ja ruohojen väliltä alkoi poimia
lemmikkikukkia. Siinä niitä kasvoi niin suuria, sinisilmäisiä, --
oikeinpa ne mahtoivat nauttia siinä lämpöisessä, lauhkeassa
sammalturpeessa, ajatteli Elsa. Hän ei oikein olisi malttanut niitä
taittaa, vaan jäi siihen kumartuneena niitä katselemaan.

-- Lemmikki-kukka, kuinka hyvin tämä nimi sopiikin teille, puheli hän ja
silitteli niiden hienoja lehtiä. Siniväri, sehän on uskollisen lemmen
merkki; tahdon teitä koettaa, oletteko todellakin uskollisia -- -- -- --
-- -- --

Yht'äkkiä muisti hän Ainin varoituksen joutumaan, otti kiireesti kädet
täyteen kukkia ja läksi hänkin juosten koivujen lomitse taloon.

Siellä oli tulinen kiire. Tuomari Berg ja hänen rouvansa odottivat
vieraita, vanhaa ystävätänsä eversti Eek'iä rouvineen, jotka aikoivat
lähteä vuodeksi ulkomaille ja nyt poikkesivat tänne jättämään lapsensa,
Esterin ja Arvin, kesäksi tuomarin huostaan tänne maaseudun
rauhaisuuteen. Nämä olivat melkein samanikäiset tuomarin Ainin ja Laurin
kanssa, ja näiden raitisten maalaisten seura tulisi varmaankin
vaikuttamaan heihin hyvin, arveli eversti kirjeessään, jossa pyysi
lapsilleen asuntoa ja hoitoa. Tuomarin rouva oli myös kohta ollut
taipuvainen ottamaan heidät vastaan. Tuomarilassa oli huoneita
tarpeeksi, ja vähän lisääntyvät taloustoimet eivät häntä
huolestuttaneet, -- ne olivat aina olleet hänen mielityönsä erittäinkin
näin kesällä, jolloin Aini oli kotona ja hänen ahkerana apuna kaikessa.
Joka kesä oli heillä aina ollutkin sukulaisia kesävieraina, ja muutama
päivä sitte oli Elsa serkku saapunut Tuomarilaan kesää viettämään. Elsa
oli 15 vuotias tyttö, herttainen ja iloinen ja aina valmis hänkin
auttamaan, vaikkei siitä juuri sen enempää tullut. Vilkkaalla
luonnollaan ryhtyi hän kaikkiin, vaan oli niin täynnä innostusta ja
ihailua, että usein unohti työnsä kesken. Kaikki kuitenkin pitivät
hänestä, ja erittäinkin tuomari seurasi ihastuksella Elsan vilkkaita
liikkeitä ja kauniita kasvonilmeitä, jotka niin muistuttivat hänen
rakasta sisartaan. Laurin kanssa taas olivat he alituisesti
pikkukinassa, tämä kun aina teki pilkkaa Elsan innostuksesta. Vaan
silloin Aini aina piti serkkunsa puolta, jota hän sydämessään ihaili ja
josta hän piti vanhemman sisaren hellyydellä.

Tänäpäivänä olivat molemmat serkukset sekä tuomarin rouva aamusta alkaen
olleet täydessä toimessa vieraiden vastaanottamista varten. Tytöt olivat
siivonneet ja parhaimmalla tavalla koristaneet ylishuoneet, ja heidän
ollessaan kukkia poimimassa, oli tuomarin rouva ikkunoihin pannut
puhtaat valkoiset uutimet. Elsa nyt järjesteli poimimansa kukat kimppuun
ja asetti ne pöydälle tyttöjen kamariin. Sinne olivat myöskin
järjestäneet kirjoituspöydän kaikkine tarpeineen, sillä everstin Ester
kuului olevan lahjakas tyttö, joka sekä kirjoitteli että piirusteli.
Sentähden oli Elsa myöskin seinälle ripustanut kauniin maisemataulun ja
tämän alle Topeliuksen ja Runebergin kuvat. Ikkunasta oli kaunis näköala
yli koko järven salmineen ja saarineen, -- tämäpä nyt mahtoi kelvata
mille runoilijasielulle hyvänsä, ajatteli Elsa, kun lähtiessään vielä
loi viimeisen katsauksen sievään, valoisaan kesähuoneesen. -- Poikain
huone taas oli rakennuksen toisessa päässä, ja tämänkin olivat tytöt
järjestäneet ja siivonneet.

Asetanko tännekin lemmikkikukkia, ajatteli Elsa; vaan kun sitte muisti
Lauria, joka varmaankin taas olisi nauranut hänen kukkasinnolleen,
päätti hän jättää sinne panematta, -- ehkä tuo vieraskin poika sille
vaan nauraisi. Sen sijaan toi hän tänne joukon kirjoja, jotka hänen
mielestään sopisivat luettavaksi 16 vuotiaalle pojalle. Se oli
suomalaista kaunokirjallisuutta; hän oli nimittäin Arvista kuullut, että
tämä oli suomenmielinen, vaikka olikin kasvanut ihan ruotsalaisissa
oloissa.

Elsan ollessa ylisillä oli Aini äitinsä kanssa mennyt kyökkiin
vehnäleipiä ja piparikakkuja leipomaan. Tämän työn oli tuomarin rouva
aina itse tahtonut toimittaa eikä jättää palvelijoiden haltuun, ja tällä
tavoin oli Ainikin jo pienestä asti oppinut kaikenlaisia leivoksia
valmistamaan. Nyt olivat leivät paraikaa kypsymässä ja kohta sen jälkeen
oli vehnäleivokset pantava uuniin. Tuomarin rouva katsoi kelloa; se oli
kohta viisi, ja seitsemän ajoissa pitäisi jo vieraiden saapuman
asemalta.

-- Kyllä minä tässä jo leipiä katson, pane sinä vaan kahvipannu
kiehumaan ja lähde sitte pukeutumaan! Sinähän olet ihan jauhoissa,
tyttöseni.

-- Niin, äiti, vartavasten otimme tänään huonommat vaatteet
säästääksemme puhtaat vieraita varten. Eilen illalla me Elsan kanssa
silitimme vaaleanpunaiset hameemme, ja uuden vyöliinan aijon myös panna
ylleni. Ne varmaankin ovat hyvin hienoa väkeä nuo everstiläiset, --
onneksi muistin Laurille panna puhtaat vaatteet ja kauluksen kun läksi
asemalle, hän kun koko päivän on ollut työväen kanssa pellolla.

Aini asetti kahvipannun tulelle ja läksi sitte ylisiin pukeutumaan.
Sieltä tuli jo Elsa häntä vastaan valmiiksi puettuna, vaaleanpunainen
hame yllä ja punainen nauha tummassa tukassaan.

-- Pukeudu pian, minä jo otin vaatteesi esille ja ompelin valkoisen
pitsin kaulukseesi. Sillaikaa valmistan minä kahvipöydän ja sitte
lähdetään yhdessä veräjälle vieraita vastaan.

Ja hän juoksi portaita alas sellaisella vauhdilla, että melkein oli
joutua tuomarin syliin, kun tämä kulki etehisen kautta katsomaan, oliko
kaikki jo vieraita varten valmiina.

Tuskin oli Elsa ennättänyt saada kahvipöydän järjestetyksi ja rouva
leivät uunista, ennenkuin jo kuului vaunujen ryminä pihalta. Rouva otti
kiireesti kyökkivyöliinansa yltään, silitteli tukkansa ja meni
verannalle. Siinä jo seisoivat tuomari ja hänen takanaan Aini ja Elsa
uteliaina näkemään uusia tovereitaan. Eversti astui vaunuista komeana ja
kauniina ja syleili iloisesti vanhaa tuomariystävätään, sillä välin kun
tytöt auttoivat rouvaa ja hänen tytärtään.

-- Tervetultua kaikki yksinkertaiseen kotiimme, tervehti tuomarin rouva
ja vei vieraat sisään. Te kai olette väsyneet matkan vaivoista ja
tarvitsette jotain ravintoa. Kahvipannu tässä teitä jo odottaa, tehkää
hyvin -- -- -- --

Vanhemmat astuivat sisään, vaan Arvi ja Ester viipyivät vielä
etehisessä, matkakapineitaan järjestämässä. Elsa jäi heitä auttamaan,
sillä Lauri, joka tavallisesti oli ensimäinen kahvipöydän ääressä, oli
jo kiirehtinyt sinne ja Aini myös lähtenyt vieraille kahvia tarjoamaan.

-- Täällä on niin ihmeen kaunista kaikkialla, sanoi Arvi katsoen ulos,
en ole koskaan ennen oleskellut Suomen sisämaissa.

-- Minä taas olen sisämaan lapsi ja oikein rakastan näitä seutuja,
vastasi Elsa. -- Sitte auttoi hän Esteriltä hienon päällystakin, pyysi
vieraat sisään ja seurasi heitä ruokasaliin, jossa kahvia juotiin.

Elsa nyt katseli heitä tarkemmin. Kuinka kaunis ja hieno oli tuo Ester!
Vaalea kihara tukka, suuret siniset silmät ja niin solakka ruumiiltaan!
Arvi taas oli vähän lyhyempi vaan hänkin hienon näköinen. Vaalea tukka
hänelläkin vaan tummat silmät ja Elsan mielestä niin syvä katse.

-- Raitis elämä ja ilma täällä maalla teidät kyllä pian saa voimakkaiksi
ja punaposkisiksi niinkuin minun lapseni ovat, sanoi tuomari ja
taputteli Elsan punaisia poskia. Täällä te saatte juosta ja soudella ja
kalastaa ja käydä heinässä ja marjassa ja sitte syödä ja juoda oikein
maalaislasten tavalla. Sepä voimia antaa.

-- Niin, ja sinä, Aini, otat Esterin huostaasi ja opetat hänet oikein
taloudelliseksi, lisäsi everstin rouva. Hän näet ei osaa tällaisia
piparikakkuja leipoa eikä muitakaan ruokia valmistaa. Vaan hän kyllä
mielellään oppii, eikö totta, Ester?

-- Kyllä, kun ette vaan väsy minuun, sillä olen kovin tyhmä kaikissa
käytännöllisissä asioissa. Eihän niitä sellaisia Helsingissä tarvita. --
Kyllä niitä aina tarvitaan, vastasi tuomarin rouva, -- eihän kukaan voi
tietää mihin sitä maailmassa joutuu. Ja sitä paitsi pitävät
taloudelliset toimet ihmisen terveenä ja raittiina sekä sielun että
ruumiin puolesta, sillä nämähän käyvät käsikädessä tässä maailmassa.

-- Vaan kaupungissa useimmiten ei ole tilaisuutta totuttamaan lapsiaan
sellaisiin, sanoi everstin rouva. Kyökkipiiat siellä eivät kärsi edes
emännän pistävän nokkaansa kyökkiin, saatikka sitte lasten, ja
leipominen siellä ei tule kysymykseenkään. Sentähden olen hyvin
kiitollinen siitä, että olen saanut lapseni tänne kesäksi tutustumaan
maalaisoloihin ja käytännöllisiin toimiin.

-- Niin, sekä myöskin näihin ihaniin sisäjärviseutuihin, lisäsi eversti.
Meillähän on jo monta vuotta ollut oma huvila saaristossa ja siellä
olemme tähän saakka oleskelleet kaiket kesät.

Kahvia juotuaan läksivät sitte kaikki ulos Tuomarilan ympäristöä
katselemaan. Tuomarila sijaitsi järven rannalla rehoittavien metsien,
peltojen ja niittyjen ympäröimänä. Piha ulottui melkein rantaan asti ja
siinä kasvoi korkeita koivuja, joiden välistä järven aallot välkkyivät.
Puiden suojaan oli asetettu valkoisia istumia pyöreän kivipöydän
ympärille, jossa kauniina päivinä usein aamupäiväkahvi juotiin. Tänne
nyt istuttiin ihailemaan kaunista näköalaa järven yli, jota ilta-aurinko
kirkkailla säteillään paraikaa kultasi. Tuomari oikein ylpeydellä
huomautti vierailleen ympäröivän seudun kauneuksia ja eversti, joka
nuoruudessaan oli ollut vähän taiteilija, oli suuresti ihastunut.

-- Sitte lähdettiin vieläkin lähemmä rantaa katsomaan veneitä ja
kalastusneuvoja, joita Tuomarilassa ahkeraan käytettiin.

-- Te kai olette siellä saaristossa oppineet kalastamaan oikein
saaristolaisten tavalla, kysyi Lauri Arvilta.

-- Emme sitä juuri ole koettaneet muuta kuin leikiksi vaan, vastasi
Arvi. Kyllä kansa kauempana saaristossa melkein yksinomaan elää
kalastuksella, vaan ei sitä siellä huviloiden keskuudessa paljo
harjoiteta.

-- Vaan täällä te saatte oppia kalastamaan oikein täydellä todella,
lausui tuomari. Lauri kyllä teille näyttää parhaimmat kalapaikat ja on
varmaankin mielissään kun nyt saa toverin kalastusretkilleen.

Lauri katsoi vähän epäilevästi Arviin, jonka hienot käsivarret eivät
suinkaan näyttäneet siltä, että olisivat voineet saada Tuomarilan suurta
kalastusvenettä liikkumaan. Ja Ester sitte, hän näytti vieläkin
heikommalta eikä ollenkaan tuntunut välittävänkään minkäänlaisista
kalastustoimista. Hän oli Elsan kanssa lähtenyt vähän kauemma toisista
ja seisoi nyt siinä Elsan lempipaikalla, korkealla kivellä, ihastuksella
katsellen kauniita näköaloja, -- niitä hän vielä tänä kesänä aikoi
paperille piirtää.

Rannalta vei tuoman sitte vieraansa puutarhaan ihailemaan rouvansa
kaikkia kukkas- ja kyökkikasvimaita. Nuoret menivät katsomaan
hedelmäpuita ja marjapensaita, joista vielä toivoivat saavansa paljonkin
iloa.

-- Voi, jos hedelmäaika jo pian tulisi, täällä ei ole vielä
minkäänlaista syötävää, valitti Lauri.

-- Niin, Lauri on aikonut itselleen sitte rakentaa majan tänne pensaiden
väliin, että oikein saisi tarpeekseen nauttia, kertoi Elsa nauraen.

Illallisen jälkeen läksivät sitte kaikki levolle, ja tuomarin rouva
saattoi jokaisen makuuhuoneesensa. Pojat menivät omaan kamariinsa ja
myös Elsa ja Ester läksivät yliselle, -- Aini jäi vielä äidin kanssa
neuvottelemaan taloudellisista asioista huomispäivää varten. Kun hänkin
sitte vihdoin meni ylisille yhteiseen makuuhuoneesen, olivat jo molemmat
toiset tytöt uneen uupuneet. Aini jäi heitä katselemaan. Siinä lepäsi
Ester niin suloisen kauniina valkoisessa yöpuvussaan ja toisella
vuoteella taas Elsa punaposkisena ja tumma tukka hajallaan. Kuinka
kauniita he olivat! Ja hän katsoi peiliin, josta hänen yksinkertainen,
jokapäiväinen ulkomuotonsa oikein pisti hänen silmiinsä. Eikö hänkin
kuitenkin voisi näyttää vähäsen kauniimmalta, jos hän hieman enemmän
pitäisi huolta ulkomuodostaan? Elsallakin aina oli jokin soma nauha
tukassaan tai helmiä kaulassaan. jos hänkin koettaisi? Vaan Elsalla
olikin niin valkoinen iho ja niin kauniit hiukset, kun sitä vastoin
hänellä -- -- -- -- -- Hän levitti tukkansa ja huokasi, kun näki sen
ihan suorana riippuvan alas hartioilleen. Vaan yht'äkkiä hän sitte taas
palmikoi sen kokoon, kääntyi pois peilistä ja alkoi riisuutua.

Mitä turhia hän olikaan tässä ajatellut? Eihän ulkonäkö ole minkään
arvoista, sen hän kyllä tiesi, kun vaan muuten on hyvä ja jalo ihminen.
Ja siksi hän tahtoi pyrkiä. Elämässään tahtoi hän kerran jotakin jaloa
ja hyvää toimittaa, -- ja täällä kodissaan tahtoi hän olla hyödyksi ja
iloksi, rakkaitten vanhempain, Laurin, Elsan, Esterin ja kaikkein
iloksi.

Ja näin mielessään päättäen hän laski kädet ristiin, niinkuin oli
tottunut pienestä asti, ja vaipui pian rauhalliseen uneen.



II


Ruokasalissa istui tuomarin rouva lukien sanomalehtiä. Posti tuli
Tuomarilaan joka toinen aamu, vaan tavallisesti hänellä ei ollut aikaa
sitä tarkemmin tutkia ennenkuin näin iltapäivällä, jolloin taloustoimet
vähäksi aikaa olivat pysähtyneet. Sanomalehdet luettiin tarkasti alusta
loppuun asti ja päivän kysymyksiä ja tapahtumia seurattiin suurella
innolla. Sillä vaikka taloudelliset huolet Tuomarilassa ottivat suuren
osan sen asukasten elämästä, olivat kuitenkin sekä tuomari että hänen
rouvansa säilyttäneet intoa myöskin kaikille yleisille ja henkisillekin
asioille.

Lauri ja Elsa istuivat siinä myöskin kumpainenkin sanomalehti kädessään,
tutkien erittäinkin pikku-uutisia ja ilmoituksia.

-- Katsokaa, tässä on taas uudestaan sama ilmoitus ihan ensimmäisellä
sivulla, huudahti Elsa. "Kaksi koululaista, sisar ja veli, haluavat
kesäasuntoa jossakin seudussa, jossa he voisivat oppia suomea sekä
harjoittaa urheilua." Täti kulta, ottakaa heidät tänne, täällähän heillä
olisi tilaisuutta molempiin.

Ja Elsa oli taas täynnä innostusta.

-- Ja silloin minäkin kerran saisin tovereita kalastus-ja
metsäretkilleni, lisäsi Lauri. Arvi on niin hieno ja hiljainen, ettei
hänestä ole sellaisiin, ja tytöt ne ovat kerrassaan ihan mahdottomia.

-- Olinhan minä kerran sinun kanssasi nuottaa vetämässä, vaan sinä
toruit ja mellastit koko ajan, niin ettei minulla enään ole halua lähteä
sinun kanssasi, vastasi Elsa.

-- Älkää nyt kinatko, lapset, lausui tuomarin rouva rauhoittaen. Nyt on
vaan kysymys siitä, voisivatko he todellakin täällä oppia suomea. Tehän
puhutte enimmäkseen ruotsia keskenänne.

-- Niin, senjälkeen kun nuo hienot helsinkiläiset tulivat tänne,
pilkkasi Lauri. Nehän puhuvat niin huonoa suomea että oikein naurattaa.

-- Ester käy ruotsalaista tyttökoulua ja Arvi ruotsalaista lyseota, niin
eihän kumma, jos eivät osaa suomea puhua, kun sitäpaitsi koko heidän
ympäristönsä on ihan ruotsalainen, selitti Elsa.

Nyt kuului pihalta Ainin ääni, joka käski heidät sinne kahvia juomaan.

Kahvipöydän ääressä tätä asiaa sitte jatkettiin kaikkien muidenkin
läsnäollessa. Tuomari antoi rouvansa päättää asiasta, -- hän kyllä
puolestansa mielelläänkin näki nuorisoa ympärillään. Arvi ja Ester eivät
lausuneet mitään, vaan tuomarin rouva tahtoi tietää myös heidän
ajatuksensa ja huomasi, että heidänkin mielestä seuran lisääntyminen
olisi hauska.

-- Oikein iloitsen siitä, että nyt todellakin ruvetaan suomea puhumaan,
sanoi Arvi. Monta kertaa olen melkein hävennyt, etten osaa kansani
kieltä.

-- Oikein puhuttu poikani, vastasi tuomari. Joka tahtoo toimittaa ja
vaikuttaa kansan hyväksi, sen täytyy myös rakastaa ja osata kansan
kieltä.

-- Kyllä minäkin puolestani tahdon oppia suomea, vaikk'en usko sillä
tulevani ketään hyödyttämään, puhui Ester. Kun nimittäin olen lopettanut
kouluni, aijon lähteä ulkomaille maalaustaidetta harjoittamaan.

-- Vaan ethän kuitenkaan aijo jäädä sinne koko elinajaksesi, ja kun taas
palaat kotimaahan, tulet sittekin tarvitsemaan suomenkieltä, vastasi
Aini. Varmaankin tahdot sinä kuvata myöskin oman maasi luontoa ja kansaa
ja silloin sinun täytyy elää sen keskuudessa sekä osata sen kieltä.

-- Oma maa mansikka --, vaan luulen kuitenkin että minä tästä kohta
lähden jonnekin kauas etsimään ihmisiä, joiden kanssa voisi pitää oikein
hauskaa, keskeytti Lauri. Ollapa minulla polkupyörä!

-- Sittekun kunnollisesti pääset kuudennelle luokalle olen luvannut
sinulle polkupyörän, vastasi tuomari. Olisit kyllä voinut saada sen jo
tänäkin kesänä, sen sinä tiedät.

Lauri ei vastannut mitään. Hän oli keväällä jäänyt luokalle, vaikk'ei
suinkaan ollut huonopäinen. Vaan lukeminen oli hänestä mitä ikävintä
tekemistä. Hänen halunsa paloi kaikkiin muihin toimiin paitsi tähän. Hän
kuljeskeli pitkin katuja, poikkesi kauppapuoteihin ja seisoi siinä
ihmisten kanssa juttelemassa, hän luisteli, kävi tyttöjen kanssa mäkeä
laskemassa, hiihto- ja kävelyretkillä y. m. Ja kaikki pitivät hänen
seurastaan, sillä hän oli iloinen ja puhelias eikä vähintäkään ylpeä.
Hän oli perinyt isänsä kansallisen luonnon, ja kotona kansa oikein
ihaili tuomarin nuorta herraa, joka seurusteli heidän kanssaan pelloilla
ja niityillä sekä osasi kertoa niin hauskoja juttuja. Äiti kyllä ei
oikein pitänyt siitä, että Lauri niin paljon omin päin oleskeli ulkona
kaikenlaisissa töissä. Sillä hän luuli tästä johtuvan hänen usein niin
röyhkeän käytöksensä, joka yhä enemmän alkoi pistää silmiin Arvin ja
Esterin rinnalla. Ja hän toivoi Ainin kanssa, että Lauri uusien toverien
kautta enemmän tulisi oleskelemaan heidän joukossaan ja että hänen
mielensä ja käytöksensä vähitellen tulisi muuttumaan.

Päätettiin siis, että nuo kaksi koululaista otettaisiin kesäksi
Tuomarilaan asumaan. Nyt odotettiin heiltä vaan lähempää vastausta,
jotta sitte voitaisiin valmistautua ottamaan heidät vastaan.

Seuraavana päivänä ehdoitti tuomarin rouva, että kaikki nuoret
lähtisivät soutamaan kirkonkylään, sillä hänellä oli yhtä ja toista
siellä toimitettavaa eivätkä palvelijat joutaneet näin kiireellä
työajalla. Kaikki suostuivat tähän iloisella mielellä. Laurikin oli
tällä kertaa harvinaisen taipuvainen, ja kohta päivällisen jälkeen
menivät pojat laittamaan veneet kuntoon. Lauri, Elsa ja Ester astuivat
Ainin pieneen valkoiseen veneesen, Lauri soutamaan; toisessa taas, johon
Arvi ja Aini istuivat, souteli voudin Antti.

Ilma oli mitä kauniimmillaan ja kaikki mitä iloisimmalla kesätuulella.
Laurikin, joka tavallisesti ei viitsinyt vaivata itseänsä soutamalla,
tahtoi nyt oikein näyttää voimiaan ja souteli Antin kanssa kilpaa. Hän
oli voimakas, ja keveä vene pääsi pian toisen ohitse. Tytöt olivat
täynnä ihailua, ja kun Lauri nyt alkoi näyttää heille seudun kaikki
kauniit paikat sekä kertoa heille kaikenlaisia kansantarinoita,
kuuntelivat he syvimmällä hartaudella. Lauri oli oikein mainio kertoja,
ja tällaiset jutut olivat sekä Elsan että Esterin mieleen. Ester oli
ottanut piirustustarpeet mukaansa, vaan hän nyt ei joutanut
piirustamaan, katseli ja kuunteli vaan. Elsan elävässä mielessä kuvautui
kaikki niin todenperäiseksi, että hän melkein oli näkevinään ja
kuulevinaan kaikki mitä Lauri kertoi. --

Toisessa veneessä taas oli Aini joutunut Arvin kanssa innokkaasen
keskusteluun. Arvin sanat edellisenä päivänä, että hän tahtoisi oppia
kansansa kieltä, olivat Ainin mieleen painuneet. Hän olisi tahtonut
tietää, asuiko todellakin lämmin isänmaanrakkaus tuossa pojassa, jonka
hän oli luullut niin välinpitämättömäksi, mutta hän ei kuitenkaan
arvannut sitä kysyä. Vaan kun he sitte olivat soutaneet vähän aikaa ja
aava ulappa avautui heidän silmiensä eteen eikä Arvi voinut pidättää
ihailuaan tämän Suomenmaan ihanuudesta, silloin huomasi Aini
erehtyneensä Arvin suhteen, iloissaan tästä avasi hänkin mielensä, ja
näin he nyt alkoivat kertoa toisilleen ajatuksistaan ja tuumistaan.

He olivat kumpainenkin luonnoltaan syvät, ja erittäinkin Aini oli jo
lapsuudestaan ollut ajatteleva tyttö. Hän oli keväällä lopettanut
tyttökoulunsa, jossa heidän äidinkielen opettajansa oli nuoriin
tyttösydämmiin herättänyt rakkautta isänmaahan, sen kieleen ja kansaan
ja kehoittanut heitä tekemään työtä sen etehen. Ainin mieleen olivat
hänen sanansa syvästi juurtuneet. Ja kun hän kotiin tultuaan kävi
rippikoulua ja vanha rovastikin nuorille puhui isänmaanrakkaudesta
Jumalan käskynä, oli tämä käynyt Ainille oikein sydämen asiaksi. Hän
mietti usein mielessään, millä tavalla hän voisi isänmaataan ja
kansaansa hyödyttää. Hänen tuli nyt tästälähin jäädä kotiin vanhempiensa
avuksi ja kodin iloksi ja hyödyksi, -- se oli hänen pyhä
velvollisuutensa, sen hän tiesi ja tunsi. Vaan kuinka hän samalla voisi
hyödyttää isänmaatansa ja kansaansa? Jos hän rupeaisi pitämään huolta
Tuomarilan alamaisten ja torpparien lapsista ja ompelemaan heille
vaatteita ja opettamaan heitä, -- eikö tämä jollakin tavalla voisi olla
isänmaan siunaukseksi? Ja hän oli päättänyt syksyllä alottaa oikein
täydellä todella.

Tästä hän nyt kertoi Arville ja tämä kuunteli ihmetellen. Tuolla tavalla
hän ei koskaan ollut ajatellut isänmaanrakkautta. Hänelle se oli tuo
lämmin tunne, joka virtaili läpi sielun ja sydämen, joka kerta kun hän
näki Suomen saariston ihanuutta tai täällä sen siintävien selkien
suloisuutta. Ja samaa tunsi hän myöskin lukiessaan isänmaan
taisteluista, sen kansan työstä ja kärsimyksistä kovina aikoina. Kyllä
hänkin tahtoi isänmaan etehen työtä tehdä, vaan ei hän koskaan ollut
ajatellut, että se voisi tapahtua opettamalla torpparien lapsia.

-- Millä tavalla sitte aijot työskennellä isänmaan hyväksi, kysyi Aini.

-- Tahdon saavuttaa sen nimelle kunniaa, sen kielelle arvoa, sen
kansalle mainetta. Tahdon julistaa maailmalle, että tämä kylmä Suomenmaa
on niin ihmeen ihana, että tämä köyhä kansa on sitä rikkaampi henkisessä
suhteessa, että tämä halpana pidetty Suomi on muiden maiden vertainen.
Kun vaan kerran pääsen ylioppilaaksi, niin aijon kaikki voimani, kaikki
työni uhrata rakkaalle isänmaalleni.

Aini kuunteli Arvia hehkuvin poskin. Kuinka kauniisti hän puhui, -- se
oli aivan toista kuin hänen jokapäiväiset ajatuksensa
isänmaanrakkaudesta. Jos hänkin voisi noin kauniilla, ylevällä tavalla
palvella isänmaatansa!

Jo lähenivät veneet rantaa, ja kaikki sekä hauskat jutut että totiset
keskustelut saivat jäädä toistaiseksi. Nyt oli mentävä kirkonkylään ja
toimitettava kaikki asiat ja ostokset. Lauri ja Arvi lähetettiin
suutarille, Elsa ja Ester postiin ja Aini meni Antin kanssa ostoksille.
Sitte päätettiin yhtyä kahvi-Maijan pienessä mökissä kosken rannalla
kahvia juomaan sekä levähtämään rasittavan soutelumatkan jälkeen.

Jo oli ilta joutumaisillaan, ennenkuin oltiin valmiit lähtemään kotiin.
Nyt ei Lauri enään viitsinyt soutaa vaan istui veneesen Esterin viereen.
Aini otti mielellään soutaakseen omaa venettään, -- se oli ollut hänen
uskollinen ystävänsä monena tyynenä kesäiltana. Elsa istui tällä kertaa
Arvin kanssa toiseen veneeseen, ja kun oli päästy vähän matkaa järvelle,
alkoi hän vuorostaan kertoa Arville kaikki Laurin kummitusjutut, lisäten
niihin aina oman mielikuvituksensa piirteet. Silloin tällöin yhtyi
Anttikin Elsan kertomuksiin, selittämällä ne kansan käsityksen mukaan.
Elsan tummat silmät oikein säihkyivät, kun he soutivat erään syvän
lahden sivuitse, johon jyrkkä ranta kuvasti synkät honkansa. Siihen oli
ennen muinoin sota-aikana nuori tyttö heittäytynyt kuolemaan, kun
vihollisten päällikkö oli tahtonut hänet vaimokseen, senjälkeen kuin
hänen sulhonsa oli kaatunut sodassa. Eikö tuo ollut kauniinta
uskollisuutta ja isänmaanrakkautta, kysyi Elsa. Niin hänkin varmaan
olisi tehnyt, ennenkuin olisi jättänyt itsensä isänmaan ja sulhonsa
surmaajalle, lisäsi hän.

Arvi hymyili Elsan innolle vaan katseli ihastuksella hänen eloisia
kasvojaan, jossa jokainen ajatus niin kauniisti kuvastui.

-- Eihän tuollainen uskollisuuden uhraus nyt enään meidän aikanamme tule
kysymykseen, vaan voimmehan muullakin tavalla osottaa uskollisuutta
isänmaatamme ja rakastettuamme kohti, lausui Arvi totisena.

Toisessa veneessä souteli Aini hiljaa, ajatuksiin vaipunueena. Silloin
tällöin nosti hän airot ja antoi niiden levähtää, siksikuin veden pinta
oli tyyntynyt kirkkaaksi peiliksi. Sitte laski hän ne taas ja katseli,
kuinka kauniisti aurinko kimalteli vesipisaroissa, jotka roiskivat hänen
ympärillään. Tyyneys, hiljaisuus, -- olihan se suloista kyllä, vaan
vielä ihanampaa oli kuitenkin, kun aurinko pääsi kimaltelemaan
vaahtoisissa laineissa. Hän tunsi ikäänkuin aavistuksen, -- tulisiko
hänenkin elämänsä tyyni pinta kerran särkymään ja auringon säteet sen
laineita sitte sitä kauniimmin kirkastamaan? -- -- -- -- --

-- Oikeinhan tuo on meidän Tuomarilamme ranta, mainio piirtäjä sinä
oletkin, Ester, huudahti samassa Lauri. Ester oli nimittäin istunut
siinä ihan ääneti, piirtäen toisen kuvan toisensa perästä
piirustuskirjaansa, ja Lauri oli katsellut hänen työtään, silloin
tällöin lausuen arvostelunsa ja joskus hyväksymyksensäkin. Nyt kun hän
viimeisellä lehdellä tunsi kotirannan koivikkoineen ja rakennuksineen,
hän ei voinut pidättää ihailuansa.

-- Kun vaan kerran pääsen ulkomaille oppimaan, niin saatpa vielä nähdä
mitä kaikkia minä voin aikaan saada. Kaikki mitä kaunista on aijon
piirtää paperille, ja kun sitte kerran olen voittanut kunniaa ja
mainetta, niin et enään tule kysymään, miksikä tämä hyödyttää, vastasi
Ester puoleksi leikillä.

Lauri tunsi itsensä voitetuksi vaan olisi kuitenkin vanhan tapansa
mukaan tahtonut vastata jotakin. Mutta hän ei löytänyt mitään sopivaa,
ennenkuin jo oltiin perillä. Pojat laskivat veneet rantaan ja veivät
airot talaasen, sillä välin kun tytöt kantoivat ostamansa tavarat
sisään.

Siellä oli tuomarin rouva valmistanut teepöydän, johon nyt kaikki
riemulla kiirehtivät. Nuoret olivat mitä iloisimmalla tuulella; Elsa
kertoi tuomarille heidän matkastaan ja Ester näytti piirtämänsä kuvat,
joista tuomari tunsi melkein kaikki, tuttuja paikkoja kun olivat. Lauri
jutteli suu täynnä vehnäleipää ja Arvikin oli tänä iltana oikein
puhelias. Myös Ainin tavallisesti niin totiset kasvot melkein loistivat
ilosta, kun siinä teepöydän ääressä hoiti emännän virkaa.

Tavallista ilosempi ja kodikkaampi mieliala vallitsi nuorten kesken, --
yhteinen hauska retki ja yhteiset keskustelut olivat yhdistäneet heidät
lähemmä toisiaan.



III


Tuomarin hevonen oli lähetetty asemalta noutamaan uudet kesävieraat,
sisarukset Borgström, jotka olivat kirjoittaneet kiitollisuudella
vastaanottavansa tarjotun kesäasunnon Tuomarilassa. Paljon valmistuksia
ei heitä varten oltu tehty, sillä kirjeestä oli käynyt selville, ettei
näillä nuorilla ollut suuria vaatimuksia. Tyttöjen avaraan, valoisaan
huoneesen oli vaan muutettu neljäs sänky, ja poikain kamariin samaten
kolmas sija valmistettu. Tytöt olivat poimineet uusia kukkia, ja
tuoretta kahvileipää oli taaskin leivottu.

Nyt istuivat kaikki verannalla kahvipöydän ympärillä odottamassa uusia
kesävieraitaan. Silloin kuului yht'äkkiä suhiseva ääni, ja pitkin tietä
ajoi aika vauhtia suoraan Tuomarilan pihaan kaksi polkupyörää. Ne
pysähtyivät verannan eteen ja alas hyppäsi reipas 14 vuotias tyttö ja
vähän vanhempi poika. Heillä oli keveät polkupyöräpuvut yllä ja punaiset
verkalakit päässään. Vieraat tervehtivät kohteliaasti, pyytäen anteeksi,
että tulivat näin odottamatta. Mutta oli ollut paljoa hauskempi ja
myöskin mukavampi ajaa polkupyörällä kuin hevosella, ja sitäpaitsi eivät
polkupyörät mahtuneetkaan rattaille. Hevonen tuli kohta perästäpäin
tuoden matkakapineet.

Tämän selityksen jälkeen muuttui ensi hämmästys pian iloksi ja uudet
tulokkaat vastaanotettiin mitä ystävällisimmin. Heidän reipas,
luonnollinen käytöksensä miellytti erittäinkin tuomaria, ja pian oli hän
heiltä tiedustellut kaikki heidän sekä perheelliset että muutkin olonsa.
Heidän isänsä oli varakas kauppias Helsingissä, äiti taas oli jo kauan
aikaa sitte kuollut. Kun isän kaiken kesää täytyi oleskella kaupungissa,
olivat lapset aina omin päin viettäneet kesäänsä milloin missäkin
saaristossa. Vaan kun ruotsalaisesta yhteiskoulusta, jossa Väinö ja
Leeni kävivät, niin moni oppilas tänä keväänä ylioppilaskirjoituksissa
oli saanut repposet suomenkielessä, olivat he isän kanssa päättäneet
tänä kesänä oleskella jossakin seudussa, jossa voisivat oppia suomea.

Sanomalehti-ilmoitukseen olivat he sitte omasta puolestaan lisänneet
urheilun harjoittamisen. Sillä he olivat saaristossa tottuneet
oleskelemaan merellä ja kaupungissa sekä ratsastamaan että ajamaan
polkupyörällä, ja nyt he olivat peljänneet joutuvansa ehkä sellaiseen
paikkaan, jossa ei olisi tilaisuutta kumpaiseenkaan. Vaan kun olivat
kuulleet Tuomarilan sijaitsevan järven rannalla sekä kauniissa seudussa,
olivat he kiitollisuudella ottaneet vastaan tuomarin tarjomuksen. He
toivoivat, etteivät tulisi olemaan millään tavalla vaivaksi sekä että he
täällä voisivat oppia oikein umpisuomalaisiksi.

-- Niin, ja isä sanoi, että jos täällä voisin jonkun edessä harjoittaa
vähän matematiikkaakin, niin olisi se kovin hyvä, sillä olen kaiken
kouluaikani siinä aineessa ollut mahdottoman huono. Nyt sain ehdot
algebrassa ja se minua pelottaa, sillä kolmen vuoden perästä minullakin
on ylioppilastutkinto edessäni, selitti Leeni.

-- Ehkä sinä, Lauri, joka olet vahva matematiikassa, voisit laskea
Leenin kanssa jonkun tunnin päivässä, ehdoitti tuomari. Tehän olette
samalla luokalla, niin että sinun pitäisi osata laskea sen luokan
kurssin.

Lauri oli vähän hämillään, mutta Leeni sitä ei huomannutkaan vaan kiitti
kohta iloisesti.

-- Kun en vaan tarvitse alottaa nyt heti, ennenkuin olemme ennättäneet
tutustua tähän uuteen paikkaan ja koko tähän ihanaan ympäristöön. Minä
näin matkalla niin erinomaisia marjapaikkoja, ja niin mainioita
polkupyöräteitä kun täällä sitte on! Eikö teillä muilla ole polkupyöriä?

Kaikki kielsivät, vaan Leeni siitä ei sen enempää.

-- Se ei tee ollenkaan mitään, me kyllä voimme tulla toimeen
kahdellakin. Tytöt saavat harjoittaa minun pyörälläni, -- ette tarvitse
muuta kuin lyhyemmät hameet vaan, siinä kaikki. Ja pojat taas saavat
opiskella Väinön polkupyörällä. Ja sitte me lähdemme ajamaan aina
vuoroin oikein pitkät matkat ja päin maan toimeen kilpailuja ja -- -- --
--

-- Vaan luuletteko varmaankin, että nuo polkupyörät kestävät tuollaisen
hirveän ajamisen, kysyi tuomarin rouva nauraen.

-- Kyllä, ne ovat parasta lajia, vakuutti Väinö. Mennäänpäs kohta
koettelemaan, ehdotti hän.

Ja nyt he kaikki läksivät pihalle harjoittamaan. Tytöt menivät kuitenkin
ensin pukemaan yllensä lyhyemmät hameet ja sill'aikaa pojat vähän
puhdistivat polkupyöriä. Vuorotellen sitä sitte istuttiin näille,
ajettiin vähän matkaa, kaaduttiin, ajettiin uudestaan ja kaaduttiin
taas. Väinö ja Leeni olivat opettajina, auttoivat istumaan, taluttivat
polkupyöriä ja antoivat hyviä neuvoja. Puolen tunnin perästä osasivatkin
jo Arvi ja Elsa jotakuinkin varmasti ajaa, -- Lauri oli jo kaupungissa,
oppinut toveriensa polkupyörillä. Ester oli vähän ujo eikä niin vikkelä
kuin Elsa, ja Aini taas tahtoi ensin antaa muiden oppia, -- hän kyllä
ennättäisi sittekin.

Tuomari ja hänen rouvansa seisoivat verannalla katsomassa kun nuoret
nauraen ja iloiten harjoittivat tätä uutta urheilua. Teki tuomarinkin
mieli vähän koettaa ja Väinö auttoi hänetkin polkupyörälle. Vaan
tyttöjen nauru, kun hän heti noustuaan hyvin kömpelösti kaatui, sai
hänet tällä kertaa luopumaan polkupyörähalustaan.

Hetken kuluttua kokoontui harjoittajien ympärille talon kaikki väki,
joka palasi heinäniityltä. Tämä oli näille maalaisille jotakin ihan
uutta ja polkupyöriä nyt tutkittiin ja ihailtiin kaikilta puolin. Nuoret
tahtoivat näyttää taitonsa, ja vuorotellen he nyt läksivät ajamaan
pitkin tietä minkä jaksoivat. Ukot ihmettelivät ja muijat seisoivat ihan
hämmästyneinä. Poikien teki mieli heidänkin ruveta ajamaan, ja muutama
vähän varakkaampi heistä alkoi jo tiedustella näiden pyörien hintaa.
Vaan kun kuulivat sen nousevan paljoa suuremmaksi kuin koko heidän
vuosipalkkansa, pudistivat he päätään.

Myöhään kesäiltaan asti nuoret tällä tavoin innostuneina harjoittelivat
pihalla ja pitkin teitä, ja heidän iloiset äänensä kaikuivat kauas yli
järven. Väinön ja erittäinkin Leenin reippaus ja iloisuus tarttui
muihinkin, ja Lauri oli suuresti mielissään, -- nyt hän kerrankin oli
saanut tovereita, joiden kanssa hän voisi pitää oikein hauskaa. Leeni
vasta Laurin mielestä oli tyttö! Aini oli aina niin totinen, Ester niin
liian hieno ja Elsa taas niin kiusallinen. Ja Väinö oli myöskin aivan
toista kuin tuo hiljainen Arvi.

Tätä ajatteli Lauri itsekseen seisoessaan siinä odottamassa, siksi kuin
toiset palasivat polkupyörineen ja hänen vuoronsa taas tuli ajaa. Ei
kukaan vielä ajatellutkaan väsymistä ja he olisivat siinä kyllä ajaneet
vaikka kuinka kauan, ellei tuomarin rouvan ääni olisi kutsunut heitä
sisään illalliselle.

-- -- -- -- Väinön ja Leenin kanssa oli kesä tullut Tuomarilaan kaikkine
iloineen ja hauskuuksilleen. Ilmat olivat mitä ihanimmat, aamut
loistavan kirkkaat ja illat niin vienon tyynet. Lehdiköt vihoittivat
kauniimmillaan ja metsiköissä alkoivat marjat jo kypsyä. Talossa oltiin
täydessä työssä. Heinänteko oli onnistunut hyvin, vilja vainioilla jo
kellerti, ja kaikki työväki nautti kesäilmojen ja kesätöiden
hauskuudesta.

Myöskin Tuomarilan nuoret olivat työssä mukana. Pari kertaa olivat
oikein täydellä todella kaiken päivää olleet heinäniityllä. Ja
kalastajia olivat he oikein mainioita. Joka ilta läksivät he vuorotellen
verkkoja laskemaan, ja aikaisin seuraavalla aamulla toi aina joku heistä
korin kaloja kyökkiin. Tämä olikin tarpeen, sillä näin keskellä kesää
oli usein vaikea saada muuta ruokatavaraa hankituksi, Tuomarila kun
sijaitsi vähän syrjässä. Tuomarin rouva sitte valmisti näitä kaloja niin
monella vaihtelevalla tavalla kuin vaan keksi, ja Aini oli hänen apunaan
näissä kyökkitoimissa. Sentähden hän ei joutanutkaan niin paljon
seurustelemaan toisten kanssa järvellä ja metsissä, kun käytiin
soutelemassa tai marjassa.

Tehtiin sitä kuitenkin nuorten kesken toisenlaistakin työtä. Muutama
päivä, sen jälkeen kun olivat saapuneet Tuomarilaan, tuli Leeni kerran
Laurin luo kirja kädessä. Jos he ehkä nyt alkaisivat tuota ikävää
laskemista; hän oli valmistanut heille niin hauskan pienen lukutuvan. Ja
hän vei Laurin alas rannalle, jossa lehdikkomajaan oli asettanut pienen
pöydän ja sen viereen tuolia. Siinä hän nyt aikoi nauttia kesästä ja
kauniista näköalasta, samassa kun hän laski noita ikäviä matematiikan
esimerkkejä. Ei Laurin suinkaan tarvinnut siinä koko ajan olla mukana,
hän vaan väliin tulisi näyttämään ja neuvomaan, niin kyllä Leeni sitte
koettaisi tulla toimeen omin päin.

Ja Lauri alkoi selittää ja laski Leenille koko joukon esimerkkejä. Ne
tuntuivat niin kovin helpoilta, kun Lauri ne laski, sillä hän ne selitti
omalla yksinkertaisella tavallaan eikä tehnyt pitkiä teoreettisia
selityksiä, joita Leeni koulussa ei koskaan ollut ymmärtänyt. Laskeminen
alkoi käydä oikein hauskaksi ja niin he siinä istuivat pitkän ajan,
ilman että Lauri ollenkaan ajattelikaan lähteä pois. He päättivät nyt
joka päivä tällä tavoin laskea jonkun tunnin.

-- Oi, jos sinä aina olisit minua auttamassa, sanoi Leeni kerran. Sinä
osaat niin kovin hyvin selittää juuri sitä, mitä minä en ymmärrä.

Tämä koski Lauriin. Jo pari kertaa tätä ennen, kun toiset olivat
kertoneet kouluoloistaan Helsingissä, oli Laurinkin tehnyt mieli sinne.
Ehkä hän siellä olisi tullut parempaan kouluintoon ja lukeminen
onnistunut paremmin. Tuntui siltä, kun kaikki siellä Helsingissä
olisivat sellaisessa täydessä kouluinnossa, jota Lauri ei koskaan ollut
tuntenut. Ei hän tästä kuitenkaan voinut syyttää pikkukaupunginkaan
kouluoloja, sillä olihan esimerkiksi Aini ollut luvustaan innostunut,
vaikka oli käynyt koulua samassa pikkukaupungissa kuin Laurikin. Vaan
hänen teki nyt kerran niin kovin mieli Helsinkiin. Siellä hän alkaisi
ihan uudestaan, -- niin, jos hän rupeaisi lukemaan oikein ahkerasti nyt
kesän aikana, niin ehkä hän syksyllä voisi päästä 6:lle luokalle. Ja
sitte hän jo kolmen vuoden perästä tulisi ylioppilaaksi, -- samaan
aikaan kuin Leenikin. Jos nimittäin Leeni vaan läpäisisi tuossa
matematiikassa, -- vaan siinä Lauri kyllä häntä auttaisi, jos vaan
pääsisi Helsinkiin.

Lauri kertoi tästä tuumastaan Ainille, joka taas lupasi puhua siitä isän
kanssa. Tämä suostui mielelläänkin, jos Lauri vaan voisi päästä 6:lle
luokalle.

Nyt rupesi Lauri ahkeraksi. Saksan ja venäjän kieliopit, joiden tähden
oli jäänyt luokalle, otettiin esille, ja hän pyysi Väinön korjaamaan
hänen kirjoituksiaan. Leeni taas tarjoutui kuulustelemaan häneltä koko
vanhan- ja keskiajan historian tapaukset ja henkilöt, -- hän taas oli
historiaan hyvin perehtynyt. Leeni oli Laurin lukemisesta kovin
innostunut ajatellessaan, kuinka hauska heillä vielä tulisi olemaan
yhdessä Helsingissä.

Sillä välin kun nämä molemmat tällä tavoin seurustelivat toistensa
kanssa yhteisessä työssä ja tuumassa, istuivat toiset nuoret taas
yhdessä milloin missäkin hauskassa paikassa tai tekivät yhteisiä
metsä-ja järviretkiä. Polkupyöräajelua harjoitettiin myöskin ahkerasti,
vaan siinä ei voinut olla mukana muuta kuin kaksi kerrallaan, ja Elsa ja
Arvi olivat tähän eniten mieltyneet. Elsa oli itselleen valmistanut
sievän polkupyöräpuvun sinisestä kankaasta, valkoisilla nauhoilla
koristettu, ja pieni valkoinen verkalakki sievästi hänen tummaa
päätänsä, kun hän punaposkisena ja reippaana ajeli pitkät matkat Arvin
seurassa.

Aini jäi tavallisesti heitä katsomaan vähän alakuloisella mielellä. Hän
ei joutanut niin ahkeraan harjoittamaan, kun aina oli niin paljon muuta
toimittamista, ja sitä paitsi Arvi näytti enemmän välittävän Elsan
seurasta näillä retkillä kuin hänen. Sentähden oleskeli Aini enemmän
Esterin ja Väinön kanssa, jotka olivat saaneet oikean taiteilijainnon ja
pitkät ajat istuivat piirustelemassa jollakin kivellä järven rannalla.
Väinö oli nimittäin myöskin piirtäjä ja aikoi ylioppilaaksi tultuaan
polyteknilliseen opistoon ja sitte arkkitehdiksi. Hänenkin mielessään
kangasti ulkomaan tutkimusmatka, ja Italian ihanista taiderakennuksista,
joista oli lukenut taidehistoriassa, hän innostuksella kertoi Esterille.

Aini kuunteli heidän tulevaisuuden tuomiaan vähiin katkeralla tunteella,
-- ei hän suinkaan koskaan voinut päästä kaikkea tuota kaunista
ihailemaan. Eikä hänellä ollutkaan taipumusta mihinkään tuollaiseen,
niinkuin kaikilla noilla muilla oli. Vai voisiko hänkin kelvata johonkin
muuhun, johonkin suurempaan kuin näihin pieniin toimiin täällä kotona?
Kun sitte Arvi ja Elsa tulivat sinne mukaan ja vuorostaan alkoivat
tuumia omasta tulevaisuudestaan, joka heillekin kangasti iloisena ja
kauniina, lisääntyi Ainissa tuo itseänsä epäilevä mieliala.

-- Miksikä sinä sitte, Elsa, kerran aijot tässä. kysyi Ester eräänä
päivänä Elsalta.

-- Miksikä aijon? En ole sitä oikein vielä päättänyt. Vaan enköhän sitte
rupea joksikin opettajattareksi, kun ensin olen käynyt tyttökoulun läpi
ja sitte oleskellut vähän aikaa Helsingissä laajentamassa tietojani ja
ehkä vähän huvittelemassakin, vastasi Elsa leikillisesti.

-- Sinä sopisit parhaiten rouvaksi, Elsa, jonkun etevän miehen rouvaksi,
jonka kodin sinä hoitaisit ja kaunistaisit, sanoi Arvi, ihastuksella
katsoen Elsaan.

-- Minäkö rouvaksi? Enhän minä osaa leipoa enkä ruokaa laittaa enkä
muutakaan sellaista. Ainihan se rouvaksi supisi, vastasi Elsa.

Aini punastui. Hän ei koskaan ollut ajatellut itseänsä rouvana, ei
koskaan muuna kuin oman kotinsa, ja äitinsä apuna. Vaan nyt avautui
hänelle toinenkin tulevaisuuden mahdollisuus, -- voisiko hän todellakin
ajatella -- -- -- --

-- Tarvitaanhan siihen muutakin kuin vaan taloudellisia ominaisuuksia,
väitti taas Arvi. Pitäähän vaimon voida olla miehensä apuna
henkisessäkin suhteessa eikä vaan aineellisessa.

-- Minä tässä olen voittaja sittekin, -- katsokaa vaan, enkö minä
päässyt ainakin kymmenen sekuntia ennen Lauria, -- huusi samassa Leeni,
joka vuorostaan oli ollut Laurin kanssa polkupyörällä ajamassa. He
olivat olleet kauas aina tuohon kauniisen kuusimetsään saakka, jossa
kasvoi niin monta harvinaista kukkaa. Niitä he olivat tutkineet ja
sieltä sitte taittaneet itselleen oksia ja koristaneet polkupyöränsä,
niin että näytti, ikäänkuin olisivat tulleet jostakin juhannusjuhlasta.

-- Ainahan sinä tuollaisissa oletkin etevä, mihin vaan tarvitaan
vikkelät jalat, nauroi Väinö. Jo pienenä sinä kiipesit puihin niinkuin
pieni orava.

-- Pieni orava sinä oletkin, tyttöseni, sanoi tuomari, joka samassa tuli
ulos katsomaan, mitä siinä nuoret toimittivat. -- Oikeinhan te istutte
tässä parittain lintujen lailla, viserrätte kai iloisia lauluja. Niin,
niin, lapset, visertäkää vaan, ei se kesä tässä maan kovin kauvan kestä.



IV.


Kesä oli kulunut loppuun ja Tuomarilassa valmistettiin kesävieraiden
lähtöä. Vaatteita silitettiin, koreja ja matkalaukkuja tuotiin esille,
ja Aini kantoi puhtaat, silitetyt vaatteet sylillisen toisensa perästä
ylisiin ja auttoi tovereitaan niiden laittelemisessa. Nyt olivat vaan
muutamat pikkukapineet, piirustuskirjat, kuivatut kukkasvihot y. m.
sellaiset jälellä, -- ne sitte viimeiseksi pistettiin matkalaukkuun.
Kyökissä leivottiin lämpömäisiä, ja puutarhassa oltiin marjoja
noukkimassa matkaeväiksi.

Päivällä oli oltu jäähyväisretkellä metsiin ja lehdikköihin ja illalla
lähdettiin vielä kerran järvelle. Soudeltiin pitkin rantoja kaikkia
tuttuja paikkoja katsomaan, poikettiin milloin mihinkin pieneen lahteen
ja salmeen, vielä kerran niiden kauneutta ihailemaan. Vihdoin laskettiin
maalle erääsen pieneen saareen, jossa kesän kuluessa oli vietetty niin
monta hauskaa hetkeä. Siinä oli rannalla pieni koivikko, johon he kerran
kesällä olivat turpeista laittaneet mukavia istuimia ja pienen pöydän.
Tänne nyt istuttiin lepäämään kauniin kesäillan tyyneydessä.

-- Koskahan tällä tavoin taas kaikki ollaan yhdessä? alkoi Elsa. Kuinka
tämä kesä onkin oikein lennähtänyt loppuun!

-- Niin, mutta hirveän hauska se on ollut, sen vaan tiedän, sanoi Leeni.
Minun tekisi mieli tulla tänne vaikka joka ikinen kesä.

-- Vaan jos päätetäänkin, että ensi kesänä taas kokoonnutaan tänne,
kaikki me, jotka olemme viettäneet kesää täällä yhdessä, ehdotti Elsa.
Tullaan tänne tietysti käymään vaan ja vietetään yhteinen muistojuhla,
-- eikö se olisi kovin hauska taas tulla yhteen näkemään, mitenkä olemme
kehittyneet tämän vuoden kuluessa?

-- Minä tiedän vieläkin paremman ehdotuksen, -- kuulkaa vaan, lausui nyt
Arvi innokkaasti. Ensi keväänä toukokuun lopussa kutsun teitä kaikkia
viettämään juhlaa Helsingissä, -- tai vielä paremmin meidän huvilassamme
saaristossa, -- katsokaa, minun ylioppilasjuhlaani. Silloin on minulla
valkolakki kultalyyryineen ja aijon kutsua muitakin tovereita sinne. Ja
silloin ovat isä ja äitikin kotona iloitsemassa minun onnestani ja
silloin tulette sinne kaikki! Ja me pidämme puheita ja laulamme ja
tanssimme ja -- -- -- -- -- -- -- --

-- Ja silloin olen minäkin jo lopettanut kouluni ja olen täysikasvanut
tyttö ja laitan itselleni ihan valkoisen puvun sinun juhlaasi, -- onko
siellä hyvin kaunista siellä teidän huvilassanne? kysyi Elsa.

-- On, siellä on korkeat kalliot ja aava meri edessä, -- oi, jos
tietäisit, kuinka monta kertaa olen seisonut siinä kalliolla ja
kuunnellut meren aaltojen loisketta ja kuusien kuisketta ja unelmoinut
suuria ihania unelmia, -- niin, Elsa, kun vaan tulet sinne, saat sinä
nähdä ja tuntea jotakin sellaista, ettet koskaan ennen! Ja te kaikki
muutkin ja sinä Aini, tulethan sinäkin minun ylioppilasjuhlaani? kysyi
Arvi ystävällisesti kääntyen Ainiin.

Aini oli kuunnellut Arvia tuska sydämessään. Elsa, ja aina vaan Elsa!
Vaan kun hän sitte kääntyi Ainiinkin ja niin ystävällisesti pyysi
hänetkin sinne, haihtuivat kaikki muut tunteet, ja hänen sydämensä
täyttyi ilolla siitä, että hänkin pääsisi mukaan ja saisi nähdä kaikkea
tuota kaunista ja nähdä Arvin ylioppilaslakki päässä.

-- Meidän, Leenin ja minun, on kylläkin helppo päästä sinun juhlaasi, me
kun asumme Helsingissä, sanoi Väinö. Ja toivotaan että sinäkin, Lauri,
silloin olet siellä, -- minä ainakin annan sinulle pääsytodistuksen
6:lle luokalle mihin kouluun hyvänsä.

-- Historiansa hän myöskin osaa niinkuin vettä vaan, vakuutti Leeni.
Vielä tänä aamuna minä häneltä kuulustelin kaikki kuninkaat, ja hän
tiesi sellaisiakin, joita ei mainita kirjassa.

-- Kolmen päivän perästä saatte sen kaikki nähdä, vastasi Lauri
tyynesti. Hän oli ollut erittäin ahkera viime aikoina ja nytkin oli
hänellä saksan kielioppi mukana.

Ester oli mennyt vähän syrjälle ja istunut ihan hiljaa piirustaen
toveriensa kuvat, kun nämä siinä istuivat hauskassa piirissä innokkaasti
puhellen. Nyt hän toi taulun heille katseltavaksi, ja jokainen siinä
ilolla tunsi oman kuvansa.

-- Sitte kun tulet oikein taiteilijaksi, mainioksi taiteilijaksi, niin
sinä maalaat meidät kaikki oikein suureen tauluun ja lähetät sen
Pariisin näyttelyyn. Vaan tämän taulun me jätämme Tuomarilaan muistoksi
tästä hauskasta kesästä, ehdoitti Elsa. Ja Ester lupasikin sen antaa,
kun hän ensin vähän oli sitä täydentänyt.

Takaisin lähtiessä oli täysikuu jo noussut taivaalle ja kuvastui tyyneen
lahteen. Kaikki istuivat ääneti, Aini ja Lauri soudellen, toiset vaan
hiljaa katsellen luonnon kesäistä, ihanuutta, joka pian oli muuttuva
syksyn kellertävään kauneuteen.

-- En tiedä, mistä enemmän pidän, aavan meren suurenmoisesta luonnosta
vai sisäjärvien viehättävästä kauneudesta, sanoi vihdoin Väinö. Kun
sitte kerran pääsen etelämaiden luontoa ihailemaan, niin tokkohan
kuitenkaan koskaan tulen löytämään niin ihania, niin suloisia ja
rakkaita paikkoja kuin täällä omassa maassa on?

-- Niin, onhan isänmaa aina oleva ihanin ja rakkain maa koko maailmassa
ja kotiseutu rakkain paikka isänmaassa, vastasi Aini.

-- Vaan sittekin mieleni palaa tuonne kauas suureen, avaraan maailmaan,
sanoi Ester. Siellä saan nähdä kaikki mitä löytyy kaunista ja ihanata ja
suurta, siellä saan ihailla sellaisia taideteoksia, etten koskaan
täällä. Niin, isä on luvannut minulle, että kohta kun olen lopettanut
kouluni pääsen muutamaksi vuodeksi ulkomaille maalaustaidetta
harjoittamaan. Hänen olisi itse ennen nuoruudessaan tehnyt mieli lähteä
sinne, vaan hänellä ei silloin ollut tilaisuutta sitä tehdä.

-- Kummallista, kun minun ei ollenkaan tee mieli pois täältä omasta
maastani, vakuutti Elsa. Enkä luule tulevani koskaan lähtemään
ulkomaille, -- ellei kuitenkin hääretkelle, lisäsi hän nauraen. Viihdyn
täällä niin erinomaisen hyvin keskellä koivumetsiä ja sinijärviä ja olen
päättänyt kerran rakentaa itselleni majan jonkun pienen järven rannalle,
johon sitte kokoon ympärilleni joukon pieniä köyhiä lapsia. Tämä on
minun tulevaisuuden tuumani.

-- Aijon minäkin jäädä tänne omaan maahani ja oman majan aijon minäkin
itselleni rakentaa, puhui Arvi. Ja valoa ja lämpöä täynnä tulee se
majani olemaan, sen minä vakuutan. Enkä aijo siinä yksin asua, vaan
kaksi tulee meitä siinä elämään. En ole ajatellut köyhiä lapsia, vaan
kaiken hyvän ja jalon, kodin, kansan ja isänmaan hyväksi aijon minä
elämäni työn uhrata.

-- Koti, kansa ja isänmaa, -- siinä ne, joille minäkin tahdon elämäni
antaa, sanoi Aini totisesti. Vasta tänä kesänä on se minulle oikein
selvinnyt, vaikk'en vielä tiedä millä tavalla sitä voin elämässäni
toteuttaa.

-- Lauletaan Maammelaulu, nyt kun tulemme rantaan, ehdoitti samassa
Leeni. Sehän sopisi niin erinomaisen hyvin nyt, kun olemme näin
juhlallisia. Kah, siinä seisoo pihalla kaikki leikkuuväki, lauletaan
heille, sepä vasta kuuluisi joltakin heidän korvissaan! Ja samalla se
olisi jäähyväislaulu meidän hauskalle kesälle täällä Tuomarilassa.

-- Niin, ja tervehdyslaulu minun uudelle elämänuralleni Helsingissä,
lisäsi Lauri.

Ja Maammelaulun kaikuessa laskivat he veneet rantaan.

Varhain seuraavana aamuna lähdettiin Tuomarilasta kahdella hevosella
asemalle. Toisella vei renki kaikki matkatavarat, toisella taas ajoivat
Lauri, Ester, Väinö ja Leeni. Elsa ja Arvi olivat tahtoneet ajaa
polkupyörällä, nämä kun myöskin olivat saatettavat asemalle.

He jäivät sentähden vielä vähäksi aikaa verannalle istumaan, siksi kuin
toiset olivat ennättäneet jonkun matkaa edelle. Vielä kerran johtuivat
muistiin kaikki hauskat kesäiset hetket ja oltiin yksimielisiä siitä,
ettei kukaan heistä ennen ollut viettänyt niin hauskaa kesää.

Yhtäkkiä nousi Elsa ja läksi verannalta alas rantaan. Sieltä tuli hän
pian takaisin kädet täynnä lemmikkikukkia.

-- Muistatko, Aini, kun kesän alussa olimme lemmikkejä poimimassa samana
päivänä kun Arvi ja Ester tulivat tänne? Silloin arvelin, tulisivatko ne
kaiken kesää kukoistamaan yhtä kauniisti, ovatko ne todellakin niin
uskollisia kuin heidän sinivärinsä ilmoittaa. Katsokaa nyt, eivätkö ole
aivan yhtä sinisiä kuin silloinkin?

-- Anna ne minulle, Elsa, uskollisuuden merkiksi, pyysi Arvi hiljaa.

Elsa jakoi kukkia Arville ja Ainille ja järjesteli loput kimppuun
verannan pöydälle.

-- Nämä minä jätän tänne Tuomarilaan todistukseksi siitä, että minäkin
olen uskollinen ja pian tulen tänne takaisin, sanoi Elsa iloisesti.

Kun Arvi ja Elsa lakkiaan heiluttaen läksivät polkupyörillään
Tuomarilasta, jäi Aini veräjälle heitä katselemaan, silmät täynnä
kyyneleitä. Siinä he nyt menivät, Elsa serkku, josta hän oli pitänyt
niin paljon ja Arvi, -- koko hänen kesäilonsa! Oi, jos hän olisi päässyt
mukaan, jos hänkin olisi päässyt Helsinkiin lukemaan ja oppimaan
niinkuin nuo muut ja Arvikin! Hän olisi tahtonut seurata häntä ja hänen
työtään, hän olisi tahtonut olla missä Arvikin oli. olisi tahtonut
tietää mitä hän siellä teki, mitä hän ajatteli ja tunsi -- -- -- -- --

Vaan hänen täytyi nyt odottaa kokonainen vuosi ja ainoastaan
ajatuksissaan seurata Arvia siellä Helsingissä. Vaan kyllä hän sen
mielellään tekikin, -- hän tahtoi jäädä tänne ilolla ja uskollisuudella
täyttämään velvollisuutensa. Sillä keväällä hän pääsisi Helsinkiin ja
Arvin ylioppilasjuhlaan!



V.


Lauri oli päässyt realilyseon 6:lle luokalle ja oli tutkinnossa oikein
kunnostanut itsensä. Hän kirjoitti tästä kotiinsa jonkunmoisella
voitonriemulla, sillä isä oli kaiken aikaa hyvinkin epäillyt Laurin
tietoja. Kirjeen lopussa hän sitte ikäänkuin sivumennen kysyi, kuinkahan
tuon polkupyörän kanssa nyt kävi, jonka isä oli hänelle luvannut, kohta
kun hän pääsisi 6:lle luokalle. Isä ja äiti tuumasivat ensin yhdessä,
tokkohan nyt enään näin syksyllä olisi syytä polkupyörän ostamiseen.
Vaan kun Aini sitte kehoitti heitä heti täyttämään lupauksensa, lähetti
isä hänelle rahat, kuitenkin samassa varoittaen häntä syrjäyttämästä
koulutyötään polkupyörän tähden.

Lauri tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi, kun uusi, kiiltävä
polkupyörä nyt oli hänen omansa, ja hän säilytti sen huoneessaan
sänkynsä vieressä. Hän asui erään vanhan neidin luona, joka oli tuomarin
sukulainen ja jolla oli pari muutakin koululaista. Lauri oikein nautti
uusista oloistaan. Koulussa oli kaikki niin peräti toista kuin siellä
pikkukaupungissa, -- niin järjestettyä, komeata ja kaunista. Hän kulki
koulun leveitä käytäviä niin suorana ja tietoisena siitä, että hänellä
nyt oli täysi oikeus kaikkeen tähän, -- kesäisen kovan työnsä kautta.
Korkeat, valoiset kouluhuoneet tekivät hänen mielensä kohta iloiseksi,
ja toverien paljous oli hyvinkin Laurin mieleen, hän kun luonnoltaan oli
seuraihminen.

Ja toverit myöskin pitivät hänestä ja tahtoivat hänet mukaansa
polkupyörä- ja muille retkille. Iltapäivällä läksivät he tavallisesti
läksyt luettuaan kauas Kaisaniemen kautta Eläintarhaan, jossa sitä usein
pistäyttiin Alppilaan kahvia juomaan. Tämä oli kuitenkin toista kuin
ennen siellä pikkukaupungin leipäkaupassa, -- ja Lauri joi kahvia ja söi
leivoksia ja tarjosi muillekin. Vaan maksoi se myöskin koko joukon
enemmän kuin siellä. Isä oli kyllä Laurille antanut rahaa hänen
yksityisiä tarpeitaan varten, vaan viikon kuluttua olivat hänen rahansa
jo melkein lopussa.

Täällä olikin niin paljon sellaista, jota mieli teki! Nuo kauniit
leivokset ja makeiset kauppojen komeissa ikkunoissa houkuttelivat Lauria
niin voimakkaasti, ettei hän millään tavalla voinut vastustaa. Ja kaikki
nuo ihanat hedelmät sitte halleissa ja kauppatorilla! Kun hän vaan ensin
oli saanut niitä kaikkia vähän maistaa, niin kyllä hän sitte taas olisi
säästäväinen, tuumasi hän.

Vaan kun tämän lisäksi tuli varsinaisten koulutarpeiden, uusien kirjojen
y. m. ostaminen, niin Laurin täytyi isältä pyytää enemmän rahaa. Tämä
kyllä lähettikin vaan kirjoitti samassa vakavan kirjeen, josta Lauri
huomasi isän epäilevän hänen säästäväisyyttään. Tämä koski Lauriin, isä
kun oli hänelle viime aikoina antanut niin paljon rahaa, ja hän päätti
koettaa olla tuhlaamatta.

Jos hän kieltäytyisi menemästä toveriensa kanssa, niin hän ehkä paremmin
voisi vastustaa tuota tuhlaamisen halua, ajatteli hän kerran ja päätti
pysyä kotona koko iltapäivän. Vaan aika tuli hänelle pitkäksi, kun hän
läksyt luettuaan istui yksin kamariinsa suljettuna. Silloin johtui
yhtäkkiä hänen mieleensä kesäiset toverit, joita hän kaiken tämän
uutuuden tähden melkein oli unohtanut. Arvi ja Ester ja Väinö ja Leeni
sitte! Kuinkahan hänen matematiikkansa kanssa olikaan käynyt, -- ja hän
kun oli luvannut Leeniä auttaa! Ja Lauri puki kiireesti päällensä ja
läksi kauppias Borgströmin luo.

Sinne tultuaan soitti hän vähän ujosti, sillä komeat käytävät suuressa
kivirakennuksessa olivat tehneet häneen hieman juhlallisen vaikutuksen.
Tämä kuitenkin kohta haihtui, kun etehisessä Leeni oikein riemusilmin
tuli häntä vastaan.

Miks'ei Lauri ollut ennen tullut, -- hän oli Lauria niin kovin, kovin
odottanut ja olisi itse tullut hakemaan, jos vaan olisi tiennyt missä
asui. Hän oli kuullut Laurin saaneen polkupyörän ja nyt hän tahtoi
hänetkin mukaan, kun toveriensa kanssa läksi ajamaan. Vaan tänään
hänellä kuitenkaan ei ollut aikaa siihen, sillä nyt oli taas tuo ikävä
matematiikan päivä, jolloin hän sai istua tuntikausia laskemassa eikä
sittekään päässyt kaikista noista laskuista selville. Vähän helpompi
hänellä kuitenkin oli ollut sen jälkeen kun Lauri oli hänelle näyttänyt
nuo vaikeat "knopit", vaan nyt oli siinä taas joukko probleemeja, joista
hän ei millään tavalla selvinnyt. Hän oli käynyt kahdenkin toverinsa
luona, vaan eivät hekään niitä ymmärtäneet eikä hän enään kehdannut
mennä muualta kysymään. Vaan mikä hätä tässä nyt enään oli, kun Lauri
oli tullut häntä auttamaan.

Leenin sanoja kuunnellessa Laurin sydän oikein keveni. Isän kirje ja
yksinäisyys siellä kotona olivat tehneet hänen mielensä alakuloiseksi,
ja nyt tuo Leenin ilo ja hänen luottamuksensa Lauriin oikein lämmittivät
häntä. Tuota luottamusta hän ei saisi pettää! Ja hän läksi Leenin kanssa
tämän kamariin ja alkoi hänelle selittää, mitenkä nuo vaikeat probleemit
olivat käsitettävät. Pian olivatkin ne kaikki suoritetut, ja iloisena
vei Leeni Laurin veljensä luo, joka tavallisuuden mukaan istui
piirtämässä.

Väinö oli Leenin mielestä viime aikoina ollut niin kovin alakuloinen ja
yksinään oleskellut kamarissaan eikä niin paljon kuin ennen seurustellut
toveriensa kanssa. Se varmaankin nyt ilahuttaisi Väinöä, kun taas sai
nähdä Laurin, tuumaili hän. Ja siinä Leeni ei erehtynytkään. Nyt
muistuivat mieleen kaikki hauskat kesäiset hetket ja yhteiset iloiset
retket, ja myöhään iltaan asti istuivat he juttelemassa. Väinö ja Leeni
läksivät sitte Lauria saattamaan, jotta saisivat nähdä missä hän asui.
Ja Laurin täytyi luvata Leenille, että hän ainakin joka toinen päivä
tulisi heitä katsomaan.

Väinö oli todellakin kaupunkiin tultuaan jollakin tavalla muuttunut, sen
kaikki toveritkin huomasivat. Lahjakkaana, iloisena ja kaikkien
suosittuna oli hän aina ollut ensimmäisenä kaikissa kouluhommissa.
Juhlakonventeissa ja muissa tilaisuuksissa oli hän aina ollut ohjelmain,
kuvaelmain y. m. toimeenpanijana, ja sanomalehteen hän sekä piirusti
että kirjoitti. Vaan tänä syksynä, kun taas aijottiin ruveta
sanomalehteä ja konventteja toimittamaan, niin Väinö ei ollenkaan enään
ollut niin halullinen auttamaan. Hänellä ei ollut aikaa, koulutyö vaati
niin paljon ja sitä paitsi täytyi hänen ahkerasti piirustaa, puolusti
hän itsensä, kun toverit syyttivät häntä välinpitämättömyydestä. Leeni
ei oikein enään ymmärtänyt veljeään, ja hän päätti kysyä häneltä, mikä
häntä oikein vaivasi.

Kerran kun Väinö ikäänkuin sivumennen tiedusteli sisareltaan, oliko hän
tavannut Esteriä, alkoi Leeni uskoa, että Väinöllä oli Arvia ja Esteriä
ikävä, he kun niin paljon kesällä olivat olleet yhdessä, -- aivan
niinkuin hän ja Laurikin. Hän ehdoitti sentähden veljelleen, että he
menisivät heitä katsomaan.

Vaan silloin kertoi Väinö hänelle, että hän pari kertaa kadulla oli
tavannut Esterin. Vaan tämä kun kulki toveriensa kanssa oli häntä vaan
hyvin lyhyesti tervehtinyt eikä ollenkaan puhutellut, vaikka Väinö
vartavasten oli pysähtynyt. Hänen toverinsa olivat olleet hyvin hienoja
tyttöjä ja he olivat poikenneet Ateneumiin ja luultavasti myös jääneet
sinne. Ainakaan hän ei nähnyt heidän tulevan sieltä pois, vaikka puolen
tunnin aikaa oli käynyt siinä odottamassa. Ester oli kesällä kertonut
aikovansa ottaa piirustustunteja, ja tätä samaa oli nyt hänkin ruvennut
tuumimaan. Koska hän aikoi arkkitehdiksi, niin tämä kyllä olisi hänelle
aivan välttämätöntä.

-- Niin, kyllä se minustakin, sanoi Leeni vakuutettuna. -- ja jos sinä
vaan tulet yhtä iloiseksi kuin ennenkin, niin minä mielelläni kieltäydyn
sinun seurastasi, ja sinä saat mielesi mukaan piirustaa niin paljon kuin
sinua haluttaa. Vaan en tahdo uskoa, että Ester olisi ylpeä. Olihan hän
aina kesällä niin kovin vaatimaton ja ystävällinen, erittäinkin sinua
kohtaan.

-- Niin, se oli siellä maalla kesän aikana. Täällä kaupungissa hänellä
on niin paljon muita ja hienompia tuttavia, ettei hän meitä muistakaan,
-- minä kerran näin hänet kävelevän erään hyvin hienon upseerin kanssa.

-- Niin, nehän ovat olevinaan niin hienoa väkeä, nuo sotaherrat, ja
mehän olemme vaan porvarikansaa. Vaan mitä me siitä, -- jos Ester
todellakin ylpeilee säädystään, niin hän ei ansaitse, että me hänestä
välitämme.

-- Kyllä minä sittekin välitän, -- kunhan vaan saisin hänen kanssaan
puhua! Meillä oli kesällä niin paljon yhteisiä asioita ja hauskoja
tuumia. Hän ei ole niitä unohtanut, se on mahdotonta.

-- No, mene hänen luokseen sitte ja puhu! Tai minä tiedän paremman
keinon, -- lähden sinne ja kutsun Arvin ja Esterin tänne. Sanon, että
meillä on kesäläisten kokous.

Ja kun Väinö ei tätä vastustanut, päättyi asia siihen, että Leeni eräänä
päivänä meni Laurin luo ja pyysi hänet mukaan eversti Eekille. Sillä hän
rohkeni paremmin Laurin kanssa kuin ihan yksin näin ensi kerran.

Eräs vanha hieno rouvashenkilö otti heidät vastaan ja kysyi heidän
asiataan. Vai niin, he olivat Arvin ja Esterin kesätovereita, hän oli
kyllä kuullut heistä puhuttavan. Vanhemmat eivät olleet kotona, vaan
nuoret varmaan ilahtuvat heidät nähdessään.

He vietiin suureen komeaan saliin, täynnä kukkia, tauluja ja
taideteoksia. Leeni ei tiennyt pitikö hänen istua vai seisoa, ja Lauri
seisoi ensin oven suussa vaan rupesi sitte kulkemaan ympäri huonetta
katsellen ja ihmetellen kaikkea tuota komeutta. Ketään ei näkynyt eikä
kuulunut, ja he alkoivat jo epäillä, olivatko todellakin joutuneet
oikeaan paikkaan. Vihdoin kuitenkin aukeni ovi ja palvelija käski heidät
astumaan sisään nuoren neidin kamariin.

Ester tuli heitä vastaan kylläkin ystävällisesti vaan kuitenkin vähän
vieraana. Hän näytti vieläkin pitemmältä, solakammalta ja kauniimmalta
hienossa kaupunkipuvussa kuin siellä maalla lyhyissä kesähameissaan.
Leeni oli niin hämillään, ettei hän ollenkaan muistanutkaan varsinaista
asiataan, vaan istui ääneti ja vastasi ainoastaan Esterin kysymyksiin.
Laurille alkoi kaikki tämä juhlallisuus käydä ikäväksi, hän nousi ylös
ja rupesi täälläkin Esterin hienoja pikkukapineita katselemaan.

Silloin tuli Arvi sisään, ja heti huomattuaan heidän vaikean asemansa,
alkoi hän puhua heidän kanssaan yhteisistä kesämuistoista. Pian olikin
vieras mieliala kokonaan haihtunut, ja kun Lauri sitte rupesi
juttelemaan vanhalla hauskalla tavallaan, oltiin pian entisellä tutulla
kannalla. Niin sydämmellisesti hän ei ollut nauranut sen jälkeen kun
kaupunkiin tuli, väitti Ester, eikä Leeni hänessä enään huomannut
minkäänlaista ylpeyttä. Väinö oli erehtynyt, Ester oli kai vain ollut
vähän ujo häntä tavatessaan, arveli Leeni.

Arvi kysyi tarkkaan kaikkia, kysyi Ainia ja Elsaakin, oliko heiltä
mitään kuulunut. Eikö kukaan heistä ollut kirjevaihdossa Elsan kanssa?
Olisi ollut hauska, jos he kaikki olisivat voineet olla täällä yhdessä
niinkuin kesällä hauskassa Tuomarilassa.

Nyt uskalsi Leenikin puhua varsinaista asiataan ja ehdottaa, että he
kaikki kokoontuisivat heidän luokseen yhteisiä kesämuistoja
virkistämään. Kaksi heistä oli kyllä poissa, vaan he voisivat sitte
vaikka kirjoittaa näille yhteisen kirjeen, niin että sittekin tuntuisi
ikäänkuin olisivat hekin olleet mukana. Arvi voisi sen tehdä, hän kun
osasi niin kauniisti kirjoittaa. Ja Ester voisi siihen piirtää jotakin
niinkuin ennen kesälläkin.

Leenin ehdotus otettiin kohta vastaan suurella suostumuksella. Arville
ja Esterille tulisi tämä olemaan jonkinmoisena virkistyksenä heidän
ykstoikkoisessa elämässään vanhempien poissaollessa. Ja vaik'ei Ester
tahtonut sitä itselleenkään myöntää, kaipasi hän kuitenkin tuota
yksinkertaista toverimaista seurustelua, johon hän kesällä Tuomarilassa
oli tottunut.

Päätettiin siis, että Arvi ja Ester jonakin päivänä seuraavalla viikolla
tulisivat Väinön ja Leenin luo yhteistä kesäläiskokousta viettämään. Ja
Lauri ja Leeni läksivät iloisella mielellä kotia, -- Leeni veljelleen
kertomaan, että Ester oli ollut niin kovin ystävällinen eikä vähintäkään
ylpeä.



VI


Tuomarilassa oli syksy kulunut ahkerassa työssä ja toimessa. Syysilmat
olivat olleet kirkkaat ja kauniit, ja kaikki oli sentähden onnistunut
erittäin hyvin. Jo olivat riihet melkein kaikki tapetut, kevätvilja oli
kylvetty ja perunat ja kyökkikasvit olivat otetut maasta. Papuja oli
pieniksi leikattuina suolattu suuriin pyttyihin, herneitä oli pantu
pulloihin, puoloja sekä omenia keitetty, ja kaikki sitte viety suureen
aittaan talven varaksi. Tuomari oli itse ollut pitämässä huolta kaikista
ulkotöistä, ja sisällä taas oli tuomarin rouva aamusta iltaan asti ollut
alituisessa puuhassa. Aini oli häntä ahkeraan auttanut kaikissa näissä
toimissa ja tehnyt sitä iloisella mielellä.

Hänelle olivat nämä erilaiset syystoimet tuottaneet uutuuden viehätystä,
hän kun nyt ensi kerran moneen vuoteen oli kotona näin syksyllä.
Erittäinkin miellyttivät häntä työt puutarhassa, jossa paikottain
vieläkin vihreät puut muistuttivat kesäisiä päiviä. Joskus meni hän myös
rantaan ja seisoi siellä syystuulessa, hengittäen rintansa täyteen
raitista ilmaa; tuntui kuitenkin väliin niin kummallisen ahtaalta tuolla
sisällä noissa alituisissa taloustoimissa. Ja kesävieraiden lähdettyä
oli joskus myös tuntunut niin tyhjältä. Hän ei oikeastaan heidän
seuraansa ikävöinyt, sillä hän oli tottunut olemaan yksin ja pitikin
yksinäisyydestä. Vaan jotakin hän tässä kuitenkin kaipasi, vaikkei
itsekään tiennyt mitä.

Päivät kuluivat kuitenkin nopeasti monenmoisissa toimissa, ja kun hän
iltasin laskeutui levolle, oli hän tavallisesti niin väsynyt, että uni
hänet heti valtasi. Hän siis ei joutanut sen enempää antautumaan
mielialojensa ja tunteittensa valtaan; joskus vaan, kun Laurilta tuli
kirje Helsingistä, hän sitä lukiessaan ei voinut olla huokaamatta.
Kuitenkaan hän ei koskaan lausunut vanhemmilleen pienintäkään
tyytymättömyyden sanaa.

Vaan syksyn kuluessa, kun työt ja toimet alkoivat vähentyä ja olot
Tuomarilassa tulivat hiljaisemmiksi, kasvoi yksinäisyyden ja tyhjyyden
tunne Ainissa yhä valtavammaksi. Hän oli muuttanut ylisiltä omaan
pieneen huoneeseensa, ja tänne hän nyt järjesteli kaikki omat tavaransa.
Kirjansa asetti hän hyllylle, järjesti kirjoituspöytänsä samaan tapaan
kuin ennen kouluaikana, ja usein istui hän tässä yksin kaikkea tätä
kaiholla katsellen.

Hän muisteli kouluaikaansa ja opettajiaan, joihin hän kaikella
sydämellään oli ollut kiintynyt. Hän olisi niin mielellään tahtonut
käydä koulua vielä monta vuotta, olisi tahtonut niin paljon vielä oppia.
Opettajat olivat koulun loppuessa kehottaneet oppilaitaan laajentamaan
tietojansa, tutkimaan yhä edelleen ja kehittämään sielunlahjojansa. Ja
hän olikin hankkinut kaikenlaista kirjallisuutta, jota hän aikoi lukea.

Vaan ei se lukeminen oikein tahtonut näin yksinäisyydessä sujua ja sitä
paitsi ei hän mielestään voinut istua kirjan ääressä, kun talo oli
täynnä työtä ja useinkin tarvitsi hänen apuaan. Ehkä sitte myöhemmin
talvella kävisi paremminkin, kun illat olivat pitkät ja syystoimet
kaikki loppuneet.

Nyt tuli hänen ensin ajatella muita, sitten vasta itseään. Hän oli
aikonut ruveta opettamaan talon torpparien lapsia, ja sentähden läksi
hän eräänä sunnuntai-iltapäivänä heidän luokseen. Hän kulki mökistä
mokkiin, torpparin muijat kiittivät nuorta neitiä, joka tahtoi heitä
auttaa, ja Aini käski lasten tulemaan Tuomarilaan ensi pyhänä; siksi
aikoi hän hankkia heille kirjat ja taulut. Tätä kuullessaan näyttivät
lapset niin iloisilta, että Aini toivoi saavansa opetustuumastaan vielä
paljonkin iloa. Täten hän nyt jollakin tavalla käyttäisi voimansa ja
tietonsa muiden hyväksi, -- ei hän uskaltanut sanoa isänmaan hyväksi,
vaikka niin mielellään olisi tahtonut. Sillä juuri siihen olivat
opettajat heitä nuoria kehottaneet ja siihen myöskin hänen halunsa
paloi.

Eräänä iltana tuli Ainille postissa kirje Helsingistä, jossa ei ollut
Laurin käsiala. Aini ei ollut kirjevaihdossa muuta kuin parin
maaseutulaisen toverin kanssa, ja tämä oli sentähden aivan odottamaton
kirje. Hän aukaisi sen, veri tunkeutui poskiin, -- se oli Arvilta!

-- Kuinka ystävällistä ja kohteliasta, sanoi tuomarin rouva. Niin, Arvi
olikin aina ollut niin erittäin hieno poika.

Ainin kädet vapisivat Arvin kirjettä lukiessaan. Siinä oli ensin
terveisiä ja ystävällisiä sanoja kaikille Tuomarilan asukkaille; vaan
sitte oli siinä vielä erityisiä sanoja Ainille, Arvin sydämen ajatuksia,
joita hän sanoi lausuvansa ystävälle, joka häntä ymmärsi. Ainin sydän
sykki ilosta. Arvin ystävä, -- niin, se hän tahtoi olla, se hän tunsi
olevansa koko sydämensä pohjasta!

Kirjeen lopussa Arvi sitte kysyi Elsaa ja mitä Aini hänestä oli kuullut.
Hän tiesi Elsan syntymäpäivän olevan näin syksyllä ja tahtoi mielellään
tietää päivän. Sentähden hän pyysi Ainin siitä kirjoittamaan, sitte kun
hän muutenkin kirjoitti hänelle, sillä hän toivoi Ainin hyvinkin pian
vastaavan hänen kirjeesensä.

Aini kätki Arvin kirjeen suljettuun laatikkoon pyhimpien muistojensa
joukkoon. Iltasin kun hän sitte laski levolle, otti hän aina kirjeen
esille ja luki sen uudestaan.

Hän päätti vastata siihen, vaan mitä hän Arville kirjoittaisi? Eihän hän
voinut sydämensä syvimpiä ajatuksia ilmi lausua, eihän hän voinut sanoa,
kuinka hän häntä kaipasi, kuinka hänen mielensä paloi sinne? Arvi ei
suinkaan olisi sitä ymmärtänyt, Aini kun niin monta kertaa kesällä oli
puhunut tehtävistään täällä rakkaassa kodissaan. Siitä hän nytkin voisi
Arville kirjoittaa, vaan mistä tehtävästä? Taloudellisista töistäänkö,
sunnuntaikoulustaan vai luvuistaan? Se oli kaikki niin vähäpätöistä ja
pientä, ettei hän siitä kehdannut puhuakaan. Ei, jos hän tahtoisi olla
suora ja kirjoittaa Arville niinkuin todelliselle ystävälle, niin hänen
täytyisi paljastaa itsensä, tyytymättömyytensä ja kaipauksensa. Ja sitä
hän ei tahtonut, ainakaan ei nyt vielä.

Sentähden hän nyt kirjoitti aivan lyhyesti, kiittäen kirjeestä ja
kertoen yhtä ja toista Tuomarilan oloista. Samassa hän ilmoitti myös
Elsan syntymäpäivän, -- se varmaankin tulisi ilahuttamaan Elsaa, kun hän
Arvilta saisi onnentoivotuksen syntymäpäivilleen.

Loppupuolella syksyä Aini sitte kerran sai Elsalta pitkän kirjeen. Se
oli täynnä iloisia kertomuksia koulusta ja huveista.

Tämä oli nyt Elsan viimeinen kouluvuosi, ja siellä pikkukaupungissa
olivat korkeimman luokan tyttökoulu-ja lyseolaiset kaupungin tärkeimpiä
henkilöitä ja mukana kaikissa. Ja hänellä oli ollut niin kovin hauska!
Oli ollut mukana lyseolaisten juhlakonventeissa ja Suomalaisen Seuran
iltamissa ja kuvaelmissa ja tanssinut kaksi paria kenkiä ihan rikki
repaleiksi.

Nyt perustettiin par'aikaa luistinklubi, ja siihen saivat koululaisetkin
ottaa osaa. Hän aikoi itselleen valmistaa sievän luistinpuvun,
samanlaisen kuin hänen kesällinen polkupyöräpukunsakin, vaan oikein
paksusta vaatekankaasta. Voi, jos Ainikin voisi olla mukana! Ja kaikki
muut kesätoverit, jos hekin olisivat siellä! Hän oli saanut Arvilta
kirjeen syntymäpäiväkseen ja lahjan, -- Topeliuksen runot sinisessä
nidoksessa. Ja lehtien välissä oli ollut kuivatuita kukkia,
lemmikkikukkia.

Kun tuomarin rouva oli lukenut Elsan kirjeen ja kuullut kaikista
huveista, joissa hän oli mukana, ehdotti hän miehelleen, että Ainikin
saisi lähteä kaupunkiin vähän huvittelemaan. Kun nyt tässä talvi oikein
pääsi tulemaan lumineen ja rekikelineen, niin voisi hän lähteä sinne
jouluostoksille. Tuomari suostui tähän mielelläänkin, ja Aini oli siitä
äidilleen kiitollinen.

Eräänä aamuna joulukuun alussa, kuin yöllä oli satanut runsaasti lunta
ja keli oli mitä luistavimmillaan, läksi Aini kaupunkiin, jossa Elsa
kävi koulua. Isä oli hänelle antanut rahoja kaikenlaisiin ostoksiin ja
omiinkin tarpeisiin ja Ainilla olikin koko pitkä lista jouluostoksia.
Elsa oli hänen oppaansa ostoretkillä kaupungissa, kulki hänen kanssaan
kaupasta kauppaan, neuvoi häntä joululahjojen ostamisessa ja oli mitä
iloisimmalla tuulella. Tämä oikein virkisti Ainin tavallisesti niin
totista mieltä, ja hän tuli pian Elsan kanssa vielä ystävällisemmälle
kannalle kuin kesän aikana.

Viimeisenä iltana, kun tytöt istuivat Elsan kamarissa ja puhe johtui
kesäisiin aikoihin ja kesätovereihin, sanoi Elsa aikovansa uskoa Ainille
jotakin, jos tämä vaan ei puhuisi siitä kenellekään. Ja hän otti
laatikosta esille joukon kirjeitä, jotka hän näytti Ainille. Aini tunsi
käsialan, -- ne olivat Arvilta!

-- Niin, tiedätkö, Aini, hän kirjoittaa minulle aina vähän päästä,
vaikk'en ole hänelle kirjoittanut muuta kuin kaksi kirjettä. Ja kaksi
kirjaa on hän minulle lähettänyt, sillä hän tahtoisi minuakin lukemaan
niitä kirjoja, josta hän itse pitää. Jos sinä tietäisit, kuinka
kauniisti hän kirjoittaa! Niin kauniita, jaloja ajatuksia ja
mielipipiteitä en ole koskaan ennen kuullut, aivan toista kuin minun
tuttavani täällä, jotka tavallisesti vain puhuvat huveista ja sen
sellaisista. Arvi sitä vastoin kirjoittaa niin totisia, kehottavia
sanoja, aivan kun olisi joku vanhempi veli. Lue itse, Aini, -- kyllä
sinä saat, Arvi varmaankin antaisi sinun sen tehdä, sanoi Elsa
kehottaen, kun Aini näytti viivyttelevän.

Aini olikin ensin vetäytynyt takaisin nähdessään Arvin kirjeet. Hänen
sydämeensä pisti niin kummallisesti, -- Arvi oli Elsalle kirjoittanut
tuollaisen joukon kirjeitä ja hänelle ainoastaan yhden!

Vaan tämä olikin hänen oma syynsä, kun hän silloin niin lyhyesti oli
vastannut Arvin kirjeesen. Nyt hän ei enään voinut odottaakaan useampia
kirjeitä, -- ne olivat kaikki tulleet Elsan osaksi. Arvi oli nyt
valinnut Elsan ystäväkseen. Ja Elsasta olikin Arvi pitänyt jo ensi
hetkestä asti, sen hän nyt ymmärsi lukiessaan Arvin kirjeet. Siinä oli
sellainen hellä, lämmin tunne joka rivillä, jota ei ollut hänen
kirjeessään. Ja vaikkei hän sitä sanoin ollut siinä ilmoittanut, niin
ymmärsi Aini sen selvästi, -- Arvi rakasti Elsaa.

Ymmärsikö Elsa sen itse? Hän oli vielä niin lapsellinen, oli niin
tottunut siihen, että kaikki hänestä pitivät, ettei tämä ollut hänelle
mitään niin erinomaista. Jos Elsa vain ymmärtäisi panna tähän oikein
arvoa, ymmärtäisi Arvin syvää tunnetta, niinkuin hän, Aini olisi sen
tehnyt. Ja hän olisi Arville antanut takaisin koko sydämensä lämpimimmän
rakkauden, jos hän olisi siitä huolinut. -- -- -- --

Seuraavana aamuna läksi Aini kotiin joulua valmistamaan. Matkalla oli
hänellä hyvää aikaa miettiä kaikkea mitä tämän viikon kuluessa oli
tapahtunut, ja raittiissa talvi-ilmassa hän voikin sen tyynesti tehdä.

Lumi oli peittänyt maat ja metsät hänen ympärillään valkoiseen pehmeään
vaippaansa. Aini koetti ikäänkuin koota voimia ympäröivän luonnon
puhtaudesta voidakseen pitää itsensä vapaana siitä katkeruuden ja
kateuden tunteesta, joka uhkasi valloittaa hänen mielensä.

Mitä oli sitte oikeastaan tapahtunut, -- hänestä tuntui ikäänkuin tämä
olisi ollut käännekohta hänen elämässään. Oliko hän pettynyt Arvin
suhteen?

Vaan ei hän koskaan ollut ajatellut Arvia muuta kuin ystävänään,
rakkaana ystävänään. Ja Arvin ystävänä hän itsekin oli tahtonut olla.
Eikö hän sitte ollut nyt enään? Vai oliko hänen ystävyytensä sammunut
samassa hetkessä, kun hän oli huomannut, että Elsa oli Arville rakkaampi
kuin hän?

Ja kaikella vakavuudellaan Aini nyt tutki omaa sydäntään ja tuomitsi
kuolemaan kaikki kateuden ja katkeruuden tunteet. Ne eivät saisi hänen
jouluiloansa häiritä. Eikö hänellä ollut koti, vanhempia ja veli, joille
hän voi rakkautensa uhrata, -- ja kaikki nuo hänen pienet koululapsensa
sitte? Heille hän oli kaupungissa ostanut kullekin oman pienen
joulukirjansa ja aikoi heille toimittaa iloisen jouluillan. Kuinka hän
voisi heille puhua joulun rauhasanomasta ja Vapahtaja-lapsesta, oma
sydän täynnä katkeruutta? Ei, kaikella voimallaan tahtoi hän tämän
tunteen poistaa.

Jo alkoi pimetä ja tähdet syttyivät taivaalla, kun Aini läheni kotiaan.
Valo loisti sen ikkunoista, ja Aini tunsi kodin turvan niin suloiseksi,
kun vanhemmat etehisessä sydämellisellä ilolla ottivat hänet vastaan.



VII.


Vähitellen olivat Arvin ja Esterin käynnit Borgströmin nuorten luona
muuttuneet säännöllisiksi, ja myöskin Lauri kävi siellä melkein
jokatoinen päivä. Hän tiesi nimittäin, että ellei hän tulisi sinne, oli
Leeni häntä kohta hakemassa, ja sitä hän toveriensa tähden tahtoi estää,
-- nämä kun vain nauroivat Laurin hartaille tyttötuttaville.

Leeni ei ollenkaan ymmärtänytkään tässä olevan minkäänlaista naurun
syytä. Hän oli yhteiskoulussaan oppinut käyttäytymään samalla tavalla
poikatoveriensa suhteen kuin tyttötoveriensakin, ja hän oli sisaren
hellyydellä kiintynyt Lauriin. Hän tunsi itsensä niin kovin
kiitolliseksi Lauria kohtaan, kun tämä häntä auttoi siinä, missä ei
kukaan muu ollut sitä voinut, tuossa vaikeassa matematiikassa. Tämä oli
koko hänen kouluaikanaan ollut hänen kauhistuksensa; vaan siitä oli nyt
Lauri ikäänkuin pelastanut hänet, ja Leeni tahtoi niin mielellään tehdä
jotakin palkitaksensa häntä siitä. Ja hän osti korutavarakaupasta
kirjoitusmaton, jonka hän aikoi ommella Laurille joululahjaksi.

Vaan ei tämä kuitenkaan oikein tyydyttänyt Leeniä. Hän ikäänkuin tunsi,
että hän jollakin paremmalla tavalla voisi olla Laurille hyödyksi ja
että tämä tarvitsi hänen apunsa. Kuinkahan olikaan oikein hänen
laitansa? Leeni oli veljensä kautta kuullut, että Lauri oli joutunut
huonojen toverien seuraan, jotka tahtoivat hyötyä hänen anteliaisuudesta
ja hyvästä sydämestään.

Kerran kun Lauri ei ollut käynyt heidän luonaan moneen päivään ja Leeni
silloin oli mennyt häntä hakemaan, oli Lauri istunut kamarissaan hyvin
synkkänä. Eikä Leeni millään tavalla saanut häntä mukaansa. Hän oli
silloin koettanut saada selville syyn tähän Laurin alakuloisuuteen, ja
vihdoin tämä hänelle kertoi joutuneensa kovaan rahapulaan. Hän ei
tahtonut siitä isälleen kirjoittaa, koska tämä jo oli hänelle lähettänyt
liiankin paljon rahoja, eikä hän tiennyt keinoa selvitä tästä pulasta.
Leeni oli silloin häntä auttanut, oli antanut hänelle kaikki säästämänsä
joulurahat. Ja Lauri oli ottanut ne vastaan sellaisella
kiitollisuudella, että se ylin määrin palkitsi Leeniä hänen
uhraavaisuudestaan.

Vaan tästä lähin oli Leenillä alituinen huoli Laurista, ja hän päätti
kaikella tavalla koettaa estää Laurin joutumasta noiden toverien
seuraan. Hän mietti keinoa, ja vihdoin hänen päähänsä johtui eräs tuuma,
jota hän muutenkin jo tätä ennen oli ajatellut.

Hän oli aikonut perustaa seuran, johon kuuluisivat kaikki hänen kesäiset
toverinsa ja sitäpaitsi pari muutakin sekä Leenin että Väinön toveria.
Nämä kokoontuisivat heidän luonaan kerran viikossa, ja näissä iltamissa
olisi heillä aina jokin hyvä asia keskusteltavana. Ja sitte voisivat
yhdessä lukea jonkun kirjan ja muutenkin esittää jotakin hauskaa ja
hyvää kukin oman mielensä mukaan. Ja kun he aina kokoontuisivat heidän
kotonaan, saisi Leeni esiintyä emäntänä ja olla siinä vierailleen
kohtelias ja tarjota heille hedelmiä ja teetä. Se oli aina ollut Leenin
mielitoimena istua emäntänä teepöydän ääressä, -- hän oli sitä
harjoittanut aina äidin kuoltua.

Tästä tuumastaan Leeni nyt puhui veljelleen, ja tämä oli kaikin puolin
siihen taipuvainen. Leeni kyllä ymmärsi asian, -- Väinöllä oli tämän
kautta tilaisuus olla Esterin kanssa yhdessä vielä useammin kuin
tavallisesti. He olivat nyt joutuneet samallaisiin hyviin väleihin kuin
ennenkin, ja sen jälkeen kun Väinö oli alkanut piirustustunteja
Ateneumissa, oli heillä vielä enemmän yhteistä.

Ester oli kyllä jollakin tavalla ylpeä. Hän oli kasvanut hienoissa
oloissa, oli tottunut siihen, että kaikki ihailivat häntä ja pitivät
häntä kauniina ja lahjakkaana. Ja kodissaan oli hän viime aikoina ollut
vähän mukana seuraelämässäkin. Vaan isältä peritty syvä taiteilijasielu
oli hänessä kuitenkin voittamassa, ja tämä hänet liitti Väinöönkin. Ja
Väinön taiteilijainto kasvoi kasvamistaan juuri Esterin kautta.

Hän oli usein melkein jättää koulutyönsä tuon piirustuksen tähden, ja
sen lisäksi kävi hän vielä yliopistossakin estetiikan ja taidehistorian
luentoja kuuntelemassa. Siellä istui usein Esterikin, ja luentosalin
komeiden taideteosten ympäröimänä tuli Väinö niin syvästi liikutetuksi
pyhästä innostaan, että Ester väliin oikein nauroi hänelle, kun he sitte
yhdessä palasivat luennoilta. Väinö oli viime aikoina kehittynyt ja
käynyt miehekkäämmäksi, ja Ester huomasi sen. Hän suosi Väinöä muiden
toveriensa rinnalla, puoleksi uhalla, puoleksi todellisella
ystävyydellä. Ja Väinö ei tätä sen enempää miettinyt, vaan oli
onnellinen taiteilijainnossaan ja Esterin seurassa.

Leenin toimeenpanema seura alkoi toimintansa pienellä juhlallisuudella.
Siinä piti Arvi alkajaispuheen ja Lauri esitti leikillisen monoloogin,
jonka Väinö oli sepittänyt. Ester soitti pari kappaletta pianolla, ja
lopuksi keskusteltiin tämän uuden seuran säännöistä ja muista
valmistavista asioista. Päätettiin sitte ensi kerran alottaa keskustelua
urheilun hyödystä.

He olivat nimittäin kaikki ahkeria urheilun harjoittajia, ja nyt talven
tullessa oli taas luisteleminen ja hiihtäminen edessä. Tätä
ajatellessaan innostuivat he jo edeltäpäin, ja päätettiin joka
iltapäivä, kun vaan oli aikaa, yhdessä lähteä luistelemaan tai
hiihtämään edes vähäksi hetkeksi. Sillä tavalla he ylläpitäisivät sekä
ruumiin että sielun voimat ja myöskin yhteishenkeä piirissään.

Kun kaikki toverit vihdoin iloisina ja kiitollisina lähtivät pois, oli
Leeni täydellisesti tyytyväinen ensimmäiseen iltamaansa. Tämä seura
tulisi varmaan pidättämään Lauriakin muista seuroista, ja hän tulisi
tästälähin varmaankin viihtymään paremmin heidän joukossaan. Lauri oli
esittänyt monoloogin oikein mainiosti, ja Leeni aikoi koettaa saada
hänet joka iltamassa esiintymään jollakin tavalla. Sen kautta hän
paremmin tuntisi itsensä seuraan kuuluvaksi.

Ja Väinö ja Ester sitte! Täällä he nyt saivat olla yhdessä vanhalla
tutulla tavallaan, -- Ester tuntui paljo luonnollisemmalta ja
yksinkertaisemmalta, ollessaan kesäisten toveriensa seurassa. Ja nuo
heidän muutkin toverit saivat tässä olla osallisena heidän yhteisistä
hauskoista hetkistään, joista Leeni usein oli heille kertonut. Ja kaiken
lisäksi sai hän itse olla siinä ystävällinen ja kohtelias heitä kaikkia
kohtaan ja keksiä kaikenlaisia hauskuuksia ja esiintyä pienenä emäntänä
omassa kodissaan.

Leeni oli kuitenkin, ennenkuin ryhtyi tämän seuran toimeenpanemiseen,
isältä pyytänyt lupaa siihen. Hän puhui niin innokkaasti tuumansa
hyvästä tarkoituksesta, Laurista ja tämän vaikeasta asemasta aivan
yksinään vieraiden ihmisten luona, että isä, silitellen tyttärensä
hehkuvia poskia, kohta suostui. Hän tunsi ilolla Leenissä
rouva-vainajansa lämpöisen, kaikelle hyvälle sykkivän sydämen. -- -- --
-- -- --

Talven kuluessa jatkettiin näitä Leenin seurailtamia aina kerran
viikossa. Ne tulivat yhä hauskemmiksi, sen mukaan kuin kaikki jäsenet
oikein tutustuivat keskenään. Vähitellen seura sitte laajennettiin siten
että jokainen alkujäsen sai tuoda yhden toverin mukanaan näihin
iltamiin. Tämä oli Leenin keksintö, sillä hän tahtoi niin monen kuin
vain mahdollista tulemaan osalliseksi heidän omasta ilostaan.

Leenillä oli kaikki emännän huolet, ja hän hoiti ne niin erinomaisella
taitavuudella, että kaikki oikein ihmettelivät. Väinö taas oli seuran
puheenjohtaja, -- isännän viran oli hän luovuttanut Laurille. Tämä
ottikin virkansa oikein täydellä todella, ja Leenin kanssa he yhdessä
keksivät kaikenmoista, jolla he huvittivat vieraitaan.

Totistakin mieltä löytyi näissä iltamissa kuitenkin, ja moni hyvä ajatus
lausuttiin näiden nuorten joukossa. Väinö johti keskustelua, hän kun
koulun konventeissa oli siihen tottunut. Ester taas esitti tavallisesti
jonkun soittokappaleen joko pianolla tai viululla, -- hän oli tätäkin
vähän harjoittanut.

Myöskin Arvi otti innolla osaa näihin Leenin iltamiin, vaikka hänellä
tähän aikaan oli tavallista enemmän työtä ylioppilastutkintoa varten.
Arvi oli koko kouluaikansa ollut erittäin tunnollinen oppilas, ja
vaikkei hän ollut niin monipuolinen kuin Väinö, oli hän kuitenkin
tavallaan lahjakas. Luonnoltaan syvä ja ajatteleva oli hän pienestä
saakka ollut kirjoihinsa kiintynyt ja miettimiseen mieltynyt. Ja kodin
kasvatus oli vielä enemmän antanut aihetta tähän. Korkean säätynsä
tähden täytyi vanhempien usein olla mukana yleisessä sekä seuraelämässä,
ja lapset olivat tällä tavoin usein jääneet oleskelemaan omin päin.
Silloin istui Arvi tavallisesti kirjojensa ääressä. Hän luki runoja ja
erittäinkin mielellään historiaa. Sen suuret tapahtumat ja voitot
täyttivät hänen mielikuvituksensa ja saattoivat hänet vaipumaan
loistaviin unelmiin suuresta tulevaisuudesta.

Vaan samalla eli hänessä lämmin tunne isänmaan luontoa ja sen kansaa
kohtaan. Isä oli läpi elämänsä säilyttänyt nuoruutensa taiteilijainnon
ja runollisen luonnon, ja tämä oli painanut leimansa myöskin koko hänen
kotiinsa. Sama henki elähytti hänen lapsiaan ja erittäinkin Arvia. Kun
hän kesäisin oleskeli saaristossa ja siellä oppi Suomen ihanuutta
ihailemaan, tai kun hän siinä kallioisella rannalla kuunteli aaltojen
loisketta, -- silloin oli hänessä herännyt tuo lämmin tunne isänmaata
kohtaan, josta hän oli Ainille puhunut. Lukiessaan sitte tämän isänmaan
taisteluista, sen kärsimyksistä ja vaivoista, sykki hänen sydämensä
täynnä ihailua tätä kansaa kohti, joka oli saanut niin paljon kärsiä ja
vaivaa nähdä. Ja hän olisi mielellään tahtonut uhrata elämänsä tämän
maan ja tämän kansan hyväksi.

Koulussa oli hän kerran muutamassa juhlassa pitänyt puheen isänmaalle.
Ja kaikki olivat hämmästyneinä kuunnelleet tuon tavallisesti niin
hiljaisen pojan innokasta puhetta, joka oli saanut hänen poskensa
hehkumaan ja silmänsä säihkymään.

Sen jälkeen pitivät toverit Arvia etevänä ja lahjakkaana ja kääntyivät
aina häneen, silloin kuin puheen-tai esitelmänpitäjää tarvittiin.

Arvilla ei toverien joukossa ollut monta ystävää. Vaan näihin oli hän
kiintynyt koko luonteensa syvyydellä, ja he ymmärsivät myöskin panna
arvoa hänen ystävyydelleen. Tyttötuttavia taas ei ollut ollenkaan, sillä
Esterin toveriin hän ei voinut liittyä; siksi oli hänellä heidän
kanssaan liian vähän yhteistä.

Vaan kesällä kun Tuomarilassa oli tutustunut Ainiin ja Elsaan, oli hän
huomannut heissä asuvan samanlaisia ajatuksia ja tunteita kuin
itsessään.

Hän ihaili Ainin syviä mietteitä, ja tämän yksinkertainen vaan kuitenkin
jalo käsityksensä isänmaanrakkaudesta oli antanut hänelle paljon
ajattelemista. Se oli avannut hänen silmänsä huomaamaan, kuinka
isänmaanrakkaus voi osottautua myöskin jokapäiväisissä oloissa ja
kääntänyt hänen ajatuksensa mielikuvituksen maailmasta todellisempaan
elämään. Koko Tuomarilan ympäristö, seurusteleminen kansan kanssa heidän
työssään ja toimissaan, -- kaikki oli vaikuttanut häneen samaan
suuntaan. Ja tämän kesän jälkeen avautui nyt Arville elämä
todellisemmalta kannalta kuin ennen.

Kuitenkaan hän ei jättänyt mielikuvituksen maailmataan, ja tämän nyt
täytti Elsan kuva eloisine piirteineen ja loistavine silmineen. Hän ei
itse voinut ymmärtää, mikä hänet oikeastaan kiinnitti Elsaan. Tämä ei
ollut niin syvä ja ajatteleva kuin Arvi olisi toivonut, vaan kuitenkin
vaikutti hän häneen sellaisella tavalla, ettei kukaan ennen häntä. Elsan
avomielisyys, hänen herttainen sydämellisyytensä virkisti lämpöisen
kevättuulen lailla Arvin suljettua luontoa. Eikä tämä kenenkään seurassa
tuntenut itsensä niin vapaaksi kuin Elsan.

Helsinkiin tultuaan hän oikein kaipasi heidän yhteisiä kesäisiä
hetkiään, ja hän päätti ruveta kirjevaihtoon Elsan kanssa. Tämän
syntymäpäivä antoi hänelle tähän sopivan tilaisuuden. Elsa vastasi myös
Arvin kirjeesen, vaan kuinka lapselliset ja kehittymättömät hänen
ajatuksensa vielä olivat! Arvi tiesi kuitenkin kaiken tämän
lapsellisuuden alla piilevän syvempääkin mieltä, joka varmaankin kerran
oli kehittyvä täyteen voimaansa.

Ja hän päätti odottaa tätä sekä kirjevaihdon kautta ylläpitää heidän
suhdettaan. Elsa kyllä piti hänestä, sen hän luuli jo kesällä nähneensä,
-- ja kun kevät koitti ja hän saisi valkolakkinsa ja Elsa tulisi sinne
hänen juhlaansa, niin -- -- -- --



VIII.


Joulu oli mennyt menojaan ja Lauri joululoman jälkeen lähtenyt takaisin
kouluun. Elsa-serkku oli myöskin pienen sisarensa kanssa käynyt enonsa
luona ja virkeällä mielellään tuonut iloa ja riemua syksyn aikana niin
hiljaiseen Tuomarilaan. Hän oli kaikkein mielestä kuitenkin käynyt vähän
hiljaisemmaksi kuin ennen, -- vaan olipahan jo kohta täysikasvanut
tyttö.

Laurin kanssa olivat he nyt ruvenneet paljon paremmin sopimaan, niin
että hyvinkin viihtyivät toistensa seurassa mäenlaskuissa ja
hiihtoretkillä ympäri Tuomarilan metsäisiä rantoja.

Lauri olikin kaikin puolin kehittynyt parempaan, ja vanhemmat kiittivät
tästä uusia parempia kouluoloja Helsingissä. Myös Aini näki ilolla
veljensä käytöksen muuttuneeksi. Vaan kun hän kuuli Laurin kertovan
Leenistä, hänen seuroistaan y. m., ymmärsi hän kohta syyn siihen.

Aini oli käynyt entistään ehkä vieläkin totisemmaksi, vaikkei hän
kuitenkaan ollut niin alakuloinen kuin syksyllä. Hän ei enään istunut
itsekseen omissa mietteissään, vaan oli ruvennut niin kovin ahkeraksi.
Kuten ennen otti hän kyllä osaa kaikkiin taloudellisiin töihin, vaan kun
hänellä oli vähänkin vapaata aikaa, istui hän ahkerasti lukemassa. Hänen
omaisensa ihmettelivät usein, että hän viitsi tuollaisia ikäviä
koulukirjoja, historioita ja kielioppeja tutkia. Eiköhän olisi ollut
parempi lukea kaunokirjallisuutta ja muita enemmän kehittäviä kirjoja,
nyt kun hän jo oli koulunsa päättänyt? Aini tähän tavallisesti ei
vastannut mitään; hänellä oli omat tuumansa. vaikkei hän vielä tahtonut
niistä puhua.

Vaan kun joulun jälkeen kaikki olivat lähteneet pois ja olot
Tuomarilassa taas joutuneet vanhoilleen, päätti Aini tehdä täyttä totta
tuumastaan ja puhua siitä vanhemmilleen. Eräänä sopivana iltana hän sen
sitte tekikin.

Hän olisi tahtonut ensi syksynä päästä Helsinkiin, jatko-opistoon, hän
aikoi opettajattareksi!

Tuomari ja hänen rouvansa seisoivat hämmästyneinä. He eivät koskaan
olleet edes aavistaneetkaan, että Ainilla olisi minkäänlaisia ajatuksia
sinnepäin.

Aini, joka aina oli ollut niin hiljainen ja tyytyväinen, niin kotiinsa
ja vanhempiinsa kiintynyt ja niin kaikin puolin käytännöllinen ja
taloudellinen! Hän oli nyt muuttanut mielensä, hän nyt ei enään
viihtynyt kodissaan, vaan tahtoi sieltä pois. Eikö hänellä sitte ollut
hyvä olla kodissaan? Ja kuka sitte jäisi vanhempien luo, isän ja äidin
avuksi?

Ainin sydäntä kirveli. Hän oli todellakin kotiinsa ja vanhempiinsa hyvin
kiintynyt, ja ajatus jättää heidät yksin vanhoiksi päiviksi vaivasi
häntä suuresti. Hän oli sentähden miettinyt keinoa tämän asian
järjestämiseksi ja puhui siitä nyt vanhemmilleen.

Löytyi niin monta varatonta nuorta tyttöä, jotka lopetettuaan koulunsa
mielellään tahtoivat päästä johonkin kotiin maalle taloutta oppimaan
sekä olemaan emännälle avuksi ja seuraksi. Jos he ottaisivat jonkun
tuollaisen Tuomarilaan, niin voisi hän olla heille Ainin sijassa
sill'aikaa kuin hän oli poissa, -- loma-ajoiksi hän kyllä aina tulisi
kotia. Tämän kautta he varmaankin tekisivät hyvän työn ja auttaisivat
jotakin köyhää nuorta tyttöä, joka olisi heille tästä kiitollinen.

Vanhemmat myönsivät tämän kyllä; vaan kuitenkaan he eivät voineet sitä
mielessään sulattaa, ettei Aini ollut tyytynyt kotioloihinsa vaan pyrki
hänkin ulos maailmalle. Sekä tuomari että hänen rouvansa hyväksyivät
kyllä uuden ajan mielipiteet naisen oikeudesta antautua sille uralle,
johon hänellä oli taipumusta. Vaan he eivät kuitenkaan koskaan olleet
ajatelleet, että Aini antautuisi muulle kuin omalle kodilleen. Ja he
toivoivat heiltä jäävän jälkeensä niin paljon, ettei Ainin koskaan
tarvitsisi minkäänlaista puutetta nähdä, vaikka hän jäisikin ihan yksin
maailmaan.

Vaan sitä he eivät kuitenkaan uskoneet tapahtuvan, sillä Aini oli heidän
mielestään ikäänkuin luotu rouvaksi, oman kodin helläksi hoitajaksi. He
tiesivät myöskin monen nuoren tuomarinapulaisen, joita talven kuluessa
oli ollut Tuomarilassa, katsoneen Ainiin. Vaan tämä ei ollut niitä
huomannutkaan, hän oli vaan kulkenut omaa tietään omissa ajatuksissaan.
Ja nyt he ymmärsivät syyn siihen. Se oli uuden ajan henki, joka oli
päässyt häneenkin juurtumaan. Se oli saattanut hänet unohtamaan
velvollisuutensa vanhempiansa ja kotiansa kohtaan tuon halun tähden
päästä ulos maailmaan, -- muka kehittymään.

Ja äiti oli kuitenkin kaikella tavoin koettanut opettaa tytärtään
panemaan arvoa kotiin ja sen tehtäviin ja rakkauden lujilla siteillä
koettanut kiinnittää hänet siihen. Nyt nämä siteet eivät olleet sen
lujempia kuin että Aini ne katkoi ja riisti itsensä vapaaksi.

Niin, hän mahtoi sitte koettaa tätä uutta vapautta, -- kun kerran hänen
mielensä teki pois, niin he eivät tahtoneet häntä pidättää. Kyllä he
tarkoittivat hänen parastaan ja hänen onneaan, vaikka he olisivat
toivoneet hänen löytävän sen omassa kodissaan.

Aini kärsi syvästi siitä, etteivät vanhemmat häntä ymmärtäneet. Vaan hän
ei voinut tätä heille sen lähemmin selittää. Se oli hänelle tullut
ikäänkuin luonnon vaatimana, tämä halu päästä täältä kotoa kehittymään
ja oppimaan, jotta hän sitte voisi jotakin elämässään toimittaa.
Opettajain kehotukset koulussa ihmisen velvollisuudesta kehittämään
sielunlahjojaan, Arvin innokkaat sanat isänmaasta ja kaikkea uhraavasta
työstä sen hyväksi, -- kaikki oli hänessä herättänyt tämän halun.

Se oli sitte kasvanut päivä päivältä syksyn yksinäisyydessä. Ja sen
jälkeen kuin hän joulun edellä oli käynyt Elsan luona, oli se hänelle
tullut yhä selvemmäksi: hänen täytyi päästä oppimaan ja kehittymään.

Sillä sitä hän ei voinut kotona, vaikka hän kuinkakin koettaisi.
Taloudelliset toimet ottivat täällä melkein kaiken hänen aikansa. Ja
hänellä olisi kuitenkin ollut niin äärettömän paljo luettavaa ja
tutkittavaa ja opittavaa. Ja sitä paitsi oli niin paljo, jossa hän olisi
tarvinnut jonkun opettajan neuvoa ja johtoa. Eikä hänellä täällä ollut
ketään, jonka puoleen voisi kääntyä sellaisissa asioissa.

Sunnuntaikoulutyönsä oli silloin ollut hänen lohdutuksenaan, vaan ei
sekään häntä tyydyttänyt. Hän tunsi oman kykenemättömyytensä niin kovin
suureksi. Hänen luokseen oli Tuomarilan tupaan kokoontunut joukko
lapsia, joille hänen nyt tulisi opettaa sisälukua, kirjoitusta ja
muitakin opinalkeita sekä puhua Jumalasta ja isänmaasta. Vaan hänen oli
ollut niin kovin vaikea siinä päästä mihinkään järjestykseen, asettua
kaikkien kannalle sekä saada pienimmätkin käsittämään opetustaan. Lasten
sydämet hän kyllä pian oli voittanut, vaan hän ei mielestään
opetuksessaan päässyt juuri minnekkään.

Tämä masensi hänen mielensä. Vaan se herätti samalla hänessä halua
kehittää itsensä oikein hyväksi opettajaksi, joka todellakin voisi
jotakin aikaan saada. Ja sitä hän varmaan voisi, jos vain pääsisi
Helsinkiin, pääsisi jatko-opistoon oppimaan. Hän oli kuullut eräältä
toverilta, joka jo kävi jatko-opistoa, kuinka opetus siellä oli niin
kehittävää ja jalostuttavaa.

Ja sitä juuri hänkin kaipasi, hän tahtoi kehittyä jaloksi ja hyväksi.

Sitte hän voisi tehdä jotakin isänmaan siunaukseksi, -- Arvi saisi vielä
nähdä, että hänkin oli voinut toteuttaa niitä aatteita, jotka kerran
olivat heitä yhteisesti innostuttaneet.

Hän kirjoitti nyt tovereilleen Helsinkiin pyytäen tietoja jatko-opiston
vaatimuksista y. m. Kun hän oli käynyt yksityistä tyttökoulua, täytyi
hänen ensin suorittaa tutkinto päästäkseen sinne, ja hänen oli sentähden
muutamissa aineissa vähän lisää luettava.

Tähän hän nyt ryhtyi täydellä todella. Sillä siinä suhteessa hän aina
oli ollut kunnianhimoinen eikä tahtonut olla muita huonompi. Hän luki
ahkerasti, vaan kuitenkaan hän ei laiminlyönyt taloudellisia
velvollisuuksiaan tämän lukemisensa tähden. Päinvastoin koetti hän vielä
entistä enemmän olla äidilleen avuksi ja isän seurana. Hän koetti
työssään ja toimessaan esiintyä iloisena ja tyytyväisenä. Ja tämä
onnistuikin hänelle paremmin nyt, kun hänen mielessään kangasti tuo uusi
elämän ura, jota hän pian saisi alottaa ja jolla hän vielä saavuttaisi
jalon elämäntarkoituksen. Ja hän lupasi itselleen, etteivät hänen
vanhempainsa koskaan tarvitsisi katua, että he, vaikka
vastenmielisestikin, olivat antaneet tyttärensä seurata omaa haluansa.

Arvia ja Elsaa Aini aluksi ei tahtonut ajatella, -- hän ei olisi sitä
voinut ilman katkeruutta.

Vaan kun Elsa joulun jälkeen kirjoitti Ainille uskoen hänelle kaikki
nuoren sydämensä ajatukset, niin Aini ei voinut muuta kuin
ystävällisesti, melkeinpä hellästi vastata tähän kirjeesen. Ja samassa
tunsi hän, kuinka entinen katkeruus vähitellen alkoi poistua. Ja pian
huomasi hän pitävänsä Elsa-serkusta vielä enemmän kuin ennen.

Arvi oli Elsan kirjeissä pääajatuksena, ja Aini näki ilolla, kuinka
heidän suhteensa oli tehnyt Elsan mielen syvemmäksi ja vakavammaksi. Hän
kyllä ei vielä itsetietoisesti käsittänyt tätä suhdetta, vaan pian oli
se hänelle kyllä selviävä. Ja silloin varmaankin sekä Arvin että Elsan
tosionneksi, -- ajatteli Aini.

Helsinkiläisiltä tovereiltaan Aini myöskin talven kuluessa oli saanut
pari kirjettä. Leeni kun oli Laurilta kuullut Aininkin tulevan sinne
Helsinkiin ensi syksynä, oli riemulla kirjoittanut hänelle pitkän
kirjeen, kertoen seurastaan ja kaikenlaisista tuumistaan. Hän toivoi
Aininkin kohta liittyvän heidän seuraansa, -- se hänen kauttaan
varmaankin tulisi edistymään, Aini kun oli niin viisas ja vakava
kaikissa.

Ja sitte oli Leenillä ollut vielä toinenkin asia, jonka hän tahtoi
Ainille uskoa, vaikkei hän vielä ollut siitä kenellekään muulle puhunut.
Hän oli nimittäin ajatellut, että koska heillä oli niin avara asunto ja
aivan tarpeeksi huoneita, niin olisi sopinut kovin hyvin, että Aini ja
Lauri tulisivat sinne heille asumaan ensi syksynä. Eikö se olisi ihmeen
hauskaa? He olivat aina Väinön kanssa olleet niin yksin, kun isällä aina
oli ollut paljon kauppatoimia. Ja sentähden olisi Ainin ja Laurin seura
heille niin kovin tervetullut. Hän, Leeni, saisi sen kautta kerran mitä
koko elämänsä aikana oli kaivannut, vanhemman, hellän sisaren. Ja Laurin
ei enään tarvitsisi asua vieraiden ihmisten luona, vaan saisi olla
siellä heidän kanssaan aivan niinkuin omassa kodissaan. Kun Ainilla vaan
ei ollut mitään sitä vastaan, niin hän kyllä puhuisi isän kanssa ja
asettaisi kaikki kuntoon ensi syksyksi.

Aini hymyili mielessään Leenin innolle ja mietti ensin vähän tätä
asiata, ennenkuin hän sitä vanhemmilleen ehdotti. Olisikohan se oikein
viisasta antaa Laurille tilaisuutta aina oleskelemaan yhdessä Leenin
kanssa? Vaan sitte hän ajatteli yhteiskouluja. Siinähän seurustelivat
pojat ja tytöt toistensa kanssa yhteisessä työssä ja toimessa. Ja tämä
oli varmaankin tehnyt Leenin käytöksen niin suoraksi ja luonnolliseksi.

Pian haihtuikin koko hänen pelkonsa. Olihan Aini sitä paitsi itse siinä
pitämässä huolta veljestään, -- hän oli alkanut tuntea itsensä niin
kovin viisaaksi ja kokeneeksi tällaisissa asioissa.

Tätä vastaista elämätään ajatellessaan kävi Aini mieleltään yhä
iloisemmaksi, ja hän jatkoi sekä taloudellisia toimiaan että omia
lukujaan entistä suuremmalla innolla ja ahkeruudella.

Myös vanhemmat huomasivat tämän ilokseen. He alkoivat vähitellen
sydämessään myöntää Ainille oikeuden päästä opintojaan jatkamaan,
nähdessään hänen suuren sekä luku- että kouluintonsa. Hän oli nimittäin
ruvennut lastensa kanssa koulua pitämään useampia päiviä viikossa,
ennättääkseen heille jotakin opettaa, ennenkuin hänen tuli lähteä pois.
Opettaminen kävi häneltä jo helpommin ja hän kiintyi yhä enemmän tähän
koulutyöhönsä.

Vaan samalla kävi hänelle yhä selvemmäksi, että häneltä itseltään vielä
puuttui niin äärettömän paljon, että hänen täytyi saada oppia ja tutkia
vielä paljon enemmän ja paljoa syvemmin. Hän tahtoi nyt lähteä itselleen
hankkimaan enemmän tietoja, ja sitte hän tulisi takaisin jakamaan muille
mitä itse oli saanut.

Silloin olivat nämä hänen ensimmäiset pienet oppilaansa luultavasti jo
muissa kouluissa eikä hän enään heitä tulisi opettamaan Tuomarilan
tuvassa. Vaan jossakin suuressa, valoisassa koulusalissa tahtoi hän
nuorisolle puhua, opettaa heitä rakastamaan kaikkea mikä oli hyvää ja
jaloa, kaikkea, mitä hän nyt itse aikoi lähteä oppimaan. -- -- -- -- --

Näissä ajatuksissa ja tulevaisuuden toiveissa kului talvi Ainille
nopeasti. Kevät alkoi jo suurin askelin lähestyä, herättäen uutta elämää
jokaikiseen luonnon pienimpäänkin sopukkaan ja tuoden mukanaan uutta
työtä ja uusia toimia.

Tuomarilassa olivat kevät-työt alkaneet ja myöskin Ainilla oli siinä
paljon toimimista. Tuomarilan koko avara asunto oli pitkän pimeän talven
jälkeen taas saatettava valoisaan kevätpukuunsa. Ikkunat otettiin pois,
niin että raittiit kevättuulet taas saivat puhaltaa pois koko talven
tomun. Huonekalut kannettiin ulos verannalle ja puhdistettiin suurella
huolella. Salin hienot tummanpunaiset sohvat ja tuolit peitettiin
valkoisilla päällyksillä voidakseen kestää kesäauringon säteitä. Ikkunat
olivat kaiket päivät selkiselällään, -- oikein siinä nauttien hengitti.

Ainista tuntui kaikki niin raittiilta, niin keveältä ja valoisalta.
Kuinka hän olikaan voinut istua alakuloisena ja synkkänä, kun hän
kuitenkin oli tiennyt kevään taas tulevan? Kuinka hän olikaan voinut
olla tyytymätön ja kiittämätön Jumalaa ja vanhempiansa kohtaan?

Hän oli liian paljon ajatellut omaa itseänsä ja antautunut omille
ajatuksilleen, -- hän tiesi, että hänellä oli taipumus juuri tällaiseen
syventymiseen omaan itseensä. Vaan ehkä hän sen kautta pääsisikin kerran
oikein täyteen selvyyteen, -- hän jo tunsi kuinka se ikäänkuin
kevättuulen kanssa riemuiten puhaltaisi hänen sydämeensä.



IX


Talvi oli lopussa. Lumi alkoi jo sulaa, ja kadut olivat paikoittain
melkein kuivat. Hiihtoretkien ja luistelun aika oli mennyt, ja sen
sijaan huvittelivat nuoret toisella tavalla. He kävelivät pitkin
kaupungin katuja tai tekivät sunnuntaiaamuina kävelyretkiä Eläintarhaan,
vieläpä joskus Vantaanjoellekin.

Erittäinkin harjoittelivat nuoret ylioppilaskokelaat tätä
kävelyurheilua. Joukossa heitä nähtiin kuljeskelevan pitkin
Aleksanterin- tai Esplanaadinkatuja, innokkaasti keskustellen
arvosanoista, tutkinnoista y. m. Tai seisoivat he katujen kulmissa
tarkastaen ohimeneviä. He kulkivat siinä täydellisesti tietoisina siitä
suuresta merkityksestä, joka heidän työllään ja toimillaan tähän aikaan
oli sekä omaisten että koko suuren yleisön silmissä. Olihan
ylioppilastutkinto jo useampia vuosia antanut aihetta lukemattomiin
väittelyihin ja sanomalehtikirjoituksiin, ilman että se kuitenkaan
millään tavalla oli muuttunut. Se pysyi yhä vieläkin entisellä vanhalla
kannallaan, -- muutamien kauhistukseksi, toisten iloksi.

Arvi oli kirjoittanut itselleen laudaturin kaikissa aineissa paitsi
matematiikassa, joka ei koskaan ollut häntä erityisesti miellyttänyt.
Seuraavissa tutkinnoissa sai hän myöskin korkeimpia arvosanoja, sillä
hänen varmat tietonsa pääsivät näissä nyt täysin näkymään. Hän oli
sitäpaitsi lukenut paljon laveammin kuin monet muut hänen toverinsa ja
oli muutenkin monessa suhteessa heitä kehittyneempi. Kukaan siis ei
ihmetellyt, kun Arvi Eek koulun parhaimmalla todistuksella laskettiin
yliopistoon.

Leeni ja hänen piirinsä seurasivat uteliaalla innolla Arvin kirjoituksia
ja tutkintoja. Leeni oli oikein ylpeä siitä, että heillä oli tällainen
etevä poika seurassaan. Lauri taas oli jo edeltäpäin ollut kovin
innostunut matematiikan kirjoituksesta, sillä hän luuli voivansa laskea
melkein kaikki esimerkit. Vaan huomattuaan näihin tarvittavankin enemmän
tietoja, kuin mitä hänellä vielä oli, hän sitte ei enään välittänyt
muista ylioppilaskirjoituksista.

Hänellä olikin kyllin tekemistä oman koulutyönsä suorittamisessa. Lauri
ei aikonut lukumieheksi eikä myöskään välittänyt loistavista
arvosanoista. Vaan hän tahtoi kuitenkin olla sen verran ahkera, ettei
hänen isänsä tarvitsisi katua, että oli päästänyt hänet Helsinkiin. Ja
kun Lauri jouluksi oli tullut kotiin jokseenkin hyvällä todistuksella
useimmissa aineissa, olivat vanhemmat myös täydellisesti tyytyväiset.

Vaan nyt oli lukuvuosi loppumaisillaan, kevät herätti mieleen
kaikellaisia kesäajatuksia, ja parhaimmallakaan tahdolla ei lukeminen
enään ottanut sujuakseen. Polkupyörät joutuivat liikkeelle ja niitä nyt
näkyi joka paikassa, missä vain tiet olivat edes vähänkin kuivanneet.

Tätä oli Lauri kaiken talvea odottanut. Ja Leenin sekä muiden toveriensa
kanssa he nyt läksivät ajamaan pitkin Kaivopuiston ja Kaisaniemen
sileitä teitä. Ilma oli keveä ja kirkas; tuntui niin ihmeen ihanalta
ajaa eteenpäin aika vauhtia, koskematta jaloilla maahan, ihan kuin
ilmassa! Ei kuulunut muuta kuin hieno, suhiseva ääni vain, ja pitkässä
jonossa sitä sitte ajettiin Kaisaniemestä Töölö-lahden poikki
Eläintarhaan. Ja täällä vasta hauskaa! Puisto metsineen ja vesineen oli
niin kaunis, -- Leenin mielestä tämä muistutti Tuomarilan kesäisiä
päiviä, jolloin he tällä tavoin olivat Laurin kanssa ajaneet pitkät
matkat.

Kesäisiä päiviä maalla ja saaristossa! Niitä nyt odotettiin palavalla
mielellä koulunuorison joukossa.

Arvin ajatukset eivät kuitenkaan ulottuneet niin kauas kuin kesään asti.
Hän odotti vain sitä aikaa, jolloin tutkinnot yliopistossa alkaisivat ja
hän vihdoinkin saisi valkolakkinsa. -- -- -- -- --

Oli kesäinen ilta toukokuun lopussa. Pitkin Aleksanterin katua kulki
joukko ihmisiä yliopistoa kohti ja kokoontui vähitellen sen edustalle.
Muutamat läksivät sisään, toiset seisahtuivat portaille ja toiset taas
jäivät kadulle odottamaan. Siellä täällä seisoi tyttöjä kukkasvihko
kädessä, -- olipa niitä kukkia muutamilla vanhemmillakin. Ihmiset
kulkivat edestakaisin kadulla, pysähtyivät puhuttelemaan tuttaviansa,
katsoivat Nikolainkirkon kelloa ja ihmettelivät, ettei jo tultu sieltä
yliopistosta. -- -- -- -- --

Silloin kuului yht'äkkiä riemuhuutoja, ja juosten tuli joukko
nuorukaisia ja nuoria tyttöjä yliopiston portaita alas. Vanhemmat,
sisaret, veljet ja tuttavat kiirehtivät vastaan etsien omaisiaan nuorten
joukosta. Kukkavihot kiinnitettiin rintaan, onnea toivotettiin.

Vaan nuorille tässä ei ollut aikaa sen pitempiin puheisiin. Heillä oli
kiire, kova kiire, ja riemulla sitä nyt juostiin pitkin Aleksanterin
katua "pasaassiin". Sieltä olivat valkolakit lyyryineen jo pari päivää
ennemmin tilatut. Nyt sitä oikein tunkemalla käytiin sisään, pistettiin
uusi lakki päähän, katsottiin sivumennen kuvastimeen ja lähdettiin
uudestaan ulos.

Sinne olivat ystävät ja tuttavat kokoontuneet käytävä ihan täyteen. Ja
joka kerta kuin uusi tulokas valkolakkineen taas astui ulos,
koroitettiin raikas eläköönhuuto. Ystävät ja tuttavat ympäröivät
onnellisen nuorukaisen tai tytön ja onnittelivat häntä. Nyt sitä
kysyttiin ääniä ja arvosanoja, nyt sitä ihailtiin uutta lakkia ja
laskettiin, montako oli kukkavihkoa.

-- Jopa se sinua somistaa! -- Eikö tunnu kovin hauskalta? -- Mahdat olla
onnellinen! -- kuului ääniä heidän ympärillään. Ja nuoret eivät
joutuneet vastaamaankaan kaikkiin onnentoivotuksiin ja kysymyksiin.

Vähän syrjässä seisoi siinä myös Arvi, valkolakki päässään. Hänen
ympärilleen oli kokoontunut joukko tovereita sekä Leenin koko seura, ja
näiden joukossa oli myös Aini. Edellisenä päivänä oli hän tullut
Helsinkiin ottamaan lähempiä tietoja jatko-opistosta ja ollakseen mukana
Arvin ylioppilasjuhlassa, niinkuin kesällä oli päätetty.

Aini katseli Arvia ja tätä suurta riemua ympärillään. Arvi oli
onnellinen, hän oli päässyt toivonsa perille. Ja Aini tunsi, kuinka
hänkin sydämestään iloitsi Arvin kanssa. Ja kaikki nuo toiset
ylioppilaat, kuinka onnellisilta hekin näyttivät! Hän näki heidän
joukossaan tyttöjäkin, kukkavihot rinnassa ja riemusta loistavin silmin
kantoivat he valkolakkinsa.

Ja Ainin sydämessä nousi yht'äkkiä halu päästä heidän joukkoonsa. Oi,
jos hänkin voisi! Ja miksei? Oliko hän sitte kaikkia noita muita
huonompi? Hänellä oli kuitenkin niin palava halu oppimaan ja lukemaan ja
tutkimaan!

Tämähän olisi suora tie siihen opintarhaan, johon hänen mielensä paloi,
sen kautta hänelle avautuisi vapaa tie mille alalle hyvänsä vaikuttamaan
isänmaansa ja kansansa hyväksi. Äsken oli hän vapisevin polvin seisonut
siinä yliopiston portailla eikä uskaltanut mennä sen ylemmä, -- silloin
olisi hänellä täysi oikeus siihen, silloin pääsisi hänkin osalliseksi
siitä, mistä kaikki nuo muut ja Arvikin. Silloin saisi hän seisoa siinä
ainoastaan valitsemassa mitä mielensä teki, mitä hänestä oli jalointa ja
parasta.

Hän oli kuullut jatko-opistossa voitavan asettaa luvut niin, että kahden
vuoden perästä saa suorittaa ylioppilastutkinnon. Jos hänkin rupeaisi
tätä todella ajattelemaan! Entä jos hänkin voisi samalla kuin Laurikin
painaa ylioppilaslakin päähänsä!

Olikohan tämä turhamaisuutta, pintapuolisuutta, pyrkiä valkolakkia
saavuttamaan? Sitä hän ei uskonut, sitä hän ei voinut uskoa, hän tunsi
vaan vastustamattoman halun nyt heti ryhtyä siihen ja sitte kaikin
voimin tehdä työtä tuon valkolakin voittamiseksi. -- -- -- -- -- --

Seuraavana päivänä läksi Aini ottamaan selkoa jatko-opiston luvuista ja
vaatimuksista. Kaduilla oikein vilisi valkolakkeja, ja Aini näki siinä
useita naisylioppilaitakin. He näyttivät muutamat niin kovin
lapsellisilta, -- käsittivätkö he todellakin mikä suuri merkitys heidän
ylioppilaslakillaan oli? Moni piti sen ehkä vaan merkkinä siitä, että
hän nyt oli koulunsa ja läksynsä lopettanut. Vaan hänelle se tulisi
olemaan jotakin paljoa enemmän. Hän tulisi sen pitämään kalliina
todistuksena oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan ylioppilaana ja
kehoituksena pyrkimään eteenpäin sillä valon tiellä, jolle hän sen
kautta oli elämänsä pyhittänyt.

Minne tämä tie hänet veisi? Hän ei sitä vielä varmaan tiennyt. Vaan
taaskin kangasti hänen mielessään avara, valoisa koulusali, jossa hän
saisi puhua kansan nuorille. Kun hän vaan ensin pääsisi ylioppilaaksi ja
saisi laajentaa tietojaan, niin kyllä hän sitte kerran kiitollisuudella
antaisi takaisin mitä oli saanut, palkitsisi vanhempiaan, opettajiansa,
isänmaatansa. -- -- -- -- -- -- -- --

Illalla kokoontui kauppias Bergströmin luo, jossa Ainikin asui, koko
Leenin seura, jotta sitte mentäisiin asemalle Elsaa vastaan. Hän oli
edellisenä päivänä päättänyt koulunkäyntinsä ja vanhemmiltaan saanut
luvan kohta lähteä Helsinkiin, ollakseen hänkin mukana Arvin
ylioppilasjuhlassa. Vaaleassa kesäpuvussaan näytti hän niin sievältä,
että moni loi katseensa häneen, kun hän iloisena ja herttaisena seisoi
rautatien edustalla toveriensa ympäröimänä. Hänellä oli hiukset
ylöspantuina ja pitkät hameet, -- kuinka hän näyttikin suurelta ja
kuinka sievä hän oli, ajatteli Arvi, kävellessään Elsan vieressä
asemalta.

He läksivät nyt kaikki Leenin pyynnöstä heidän luokseen illalliselle ja
samalla viettämään seuran eroamishetkeä. Aini ja Elsa olivat nyt ensi
kerran mukana tässä Leenin seurassa, josta he olivat kuulleet niin
paljon. Ja Ainin täytyi oikein ihmetellä sitä hauskaa yhteishenkeä, joka
siinä vallitsi, niin erilaisista piireistä kuin tämän seuran jäsenet
olivatkin. Sen oli varmaankin aikaansaanut tuo Leenin luontainen
käyttäytyminen kaikessa ja hänen yksinkertainen sydämellisyytensä, --
tuumi Aini nähdessään Leenin esiintyvän ystävällisenä ja herttaisena
kaikkia kohtaan.

Leenillä oli taaskin uusi tuuma, ja siitä tässä nyt toverien kesken
keskusteltiin. He aikoivat nimittäin kesällä lähteä oikein pitkälle
polkupyörämatkalle, ensin pitkin Suomen rannikkoa aina Ouluun asti ja
sitte takaisin sisämaan kautta.

Lauri ja Leeni olivat Suomen kartta edessään laatineet
matkasuunnitelman, joka nyt näytettiin tovereille. Muutamat sen
hyväksyivät, vaan toiset taas tiesivät hauskempia teitä, ja vilkas
keskustelu syntyi nyt sopivimmasta matkasuunnitelmasta. Ja sitte
puvuista! Pojilla niistä ei ollut suuria huolia, vaan tytöillä sitä
enemmän, jotta puvut saataisiin sekä sieviksi että mukaviksi.

Ja sitä paitsi oli heillä vielä toinenkin huoli. Laskisivatko
vanhempansa heidät tuolla tavalla omin päinsä kulkemaan halki koko
Suomenmaan? Vaan siihen tiesi yksi tovereista neuvon. Hänen vanhempi
veljensä ja sisarensa aikoivat hekin lähteä tuollaiselle
polkupyörämatkalle. Jos he pyytäisivät heidät mukaansa ikäänkuin
suojaksi, niin kyllä varmaan vanhemmat eivät kieltäisi.

Ja tällä tavoin saisi ainakin osa heidän seurastaan taaskin viettää
yhteisiä kesäisiä päiviä, siksikuin ensi syksynä taas Helsingissä
yhdyttäisiin.



X.


Oli kokoonnuttu Pohjoissatamaan, josta sitte aijottiin pienellä
höyrylaivalla lähteä eversti Eek'in huvilaan. Pari päivää sitte olivat
eversti ja hänen rouvansa palanneet ulkomaamatkaltaan, ja he tahtoivat
nyt, niinkuin Arvi oli toivonut, pitää pienen juhlan hänen
ylioppilastutkintonsa johdosta.

Siinä istuivat koko Leenin seura, muutamia Arvin tovereita sekä Aini ja
Elsa, kaikki mitä iloisimmalla tuulella. Ilma oli ihana, ja
iltapäiväaurinko loisti kirkkaasti sinisille laineille, kun pieni
höyrylaiva lippuineen kiiti eteenpäin saarien ja salmien välitse.
Everstin huvila sijaitsi tunnin matkan päässä satamasta pienellä
saarella, jonka toisella puolella aava meri avautui. Kuusien ympäröimänä
kohosi se kallioiselta rannalta ja näkyi tornineen, huippuineen kauas
merelle.

Laivan lähestyessä saarta nousi nuorison mieliala yhä iloisemmaksi.
Huvila näytti heistä kauniilta satulinnalta, ja he olivat kuulleet, että
linnassa tänä iltana tulisi oikein tanssiaiset. Useat heistä olivatkin
sentähden pukeutuneet vaaleisiin kesäpukuihin. Ja muutama valkolakki yhä
lisäsi kesäistä mielialaa nuorten keskellä. He olivat äskettäin
lopettaneet lukukautensa läksyineen ja probleemeineen ja odottivat nyt
kesää sekä illan juhlaa hilpeällä mielellä.

-- Tämä kuuluu olevan myöskin jäähyväisjuhla Esterille, tiesi Leeni
kertoa. Hän muutaman päivän perästä lähtee pariksi vuodeksi ulkomaille.
Ester on nimittäin kaiken talvea ollut hyvin heikko, ja sentähden
tahtovat vanhemmat hänen viipymään siellä etelässä jonkun aikaa
vahvistumassa.

-- Onnellinen tyttö! Päästä Italiaan oleskelemaan siellä ihanissa
lämpöisissä etelämaissa, sepä vasta olisi jotakin erinomaisen hauskaa,
lausui eräs tovereista.

-- Mitä hauskaa se olisi, vastasi Leeni. Eihän kuumuus ole mitään niin
erinomaisen suotavaa, -- luulen, että se olisi hyvinkin esteeksi
esimerkiksi polkupyöräajelulle. Ennen oleskelen minä omassa kylmässä
maassani ja nautin talvella luistelemisesta ja hiihtoretkistä, --
kaikesta tästä saa nyt Ester luopua.

-- Mitä tässä nyt puhutte talvesta, kun ollaan keskellä kauniinta kesää,
sanoi Elsa katsellen ihastuksella ympärilleen. Hän ei ollut koskaan
oleskellut saaristossa, ja sen vaihteleva luonto kalliosine saarineen
tai viheriöitsevine rantoineen vaikutti elävästi hänen mieleensä.

-- Mutta katsokaa toki noin komeata huvilaa, huudahti samassa Lauri,
joka ensiksi oli huomannut huvilan tornien vilahtavan puiden väliltä.
Tuollaisen aijon minäkin kerran itselleni rakentaa johonkin tänne
saaristoon aavan meren rannalle. -- Näissä lahdissa mahtanee löytyä
mainioita kalapaikkoja, lisäsi hän sitte ja katseli tutkien ympäröiviä
vesiä.

Laiva kulki nyt pientä salmea suoraan rantaan, jossa eversti Eek'in
huvila sijaitsi. Molemmin puolin rantasiltaa oli asetettu lippuja ja
niiden väliin köynnöksiä, jotka muodostivat ikäänkuin kunniaportin. Itse
huvila oli myöskin köynnöksillä koristettu, ja sisäänkäytävään oli
ripustettu kukkasista sidottu lyyry, -- sen oli Ester päivän kunniaksi
sinne toimittanut. -- -- -- -- --

Tuli ilta saaristossa niin täynnä iloa ja onnea, ettei Arvilla ja
Esterillä koskaan sitä ennen. Arvi oli isäntänä ja Ester emäntänä, --
vanhemmat kulkivat vaan tyytyväisinä katsellen nuorten iloa. Pöydille
oli asetettu koreja täynnä kaikenlaisia hedelmiä, joita eversti oli
tuonut mukanaan ulkomailta, ja muitakin herkkuja tarjottiin leikkien ja
tanssien välillä. Everstin rouva soitti itse tanssin toisensa perästä.
Kaikista tuntui niin erinomaisen lystiltä pyöriä täällä avarassa,
suuressa salissa, jonka ikkunoista viileä kevätilma virtaili sisään. Ja
sitte illallinen ulkona verannalla taikalyhtyjen loisteessa ja meri
siinä edessä niin punertavan kirkkaana ilta-auringon hohteessa! Oli
ikäänkuin juhla tuolla ulkona, ja juhla oli myöskin nuorten mielessä.

Eräs tovereista esitti maljan ylioppilaslakille ja erittäinkin Arvin, ja
tämä vastasi lämpimin sanoin. Hän puhui ylioppilaan pyhistä
velvollisuuksista mikäli hän ne oli käsittänyt, puhui valosta ja
vapaudesta, kansasta ja isänmaasta. Hän lausui kiitoksensa koululle ja
kodille, vanhemmille, opettajille ja tovereille. Ja vihdoin kiitti hän
myöskin pientä ystäväpiiriä Tuomarilan kesäpäiviltä, jonka suojassa hän
viime aikoina oli kehittynyt ja jossa niin sanoakseen hänen elämänsä
kevätaurinko oli noussut.

Kaikki olivat liikutetut, ja kun hän lopetettuaan läheni vanhempiansa,
syleilivät he häntä sydämellisesti.

-- Mistä oletkin oppinut tuolla tavalla puhumaan, poikaseni? kysyi
eversti häneltä. Sehän oli paljon parempi kuin mitä isäsi ennen muinoin
nuoruudessaan osasi puhua, vaikka hänkin oli tunnettu kauniista
sanoistaan.

Sillä välin olivat toiset pojat vetäytyneet vähän syrjään miettimään
puhetta myöskin Esterille. Tämä oli koko illan ahkerasti pitänyt huolta
siitä, että tovereilla kaikin puolin olisi hauska.

Ester oli talven kuluessa kasvanut vieläkin pitemmäksi ja oli ainakin
vanhempien mielestä käynyt niin kalpeaksi. Vaan tänä iltana oli hänellä
kuitenkin punaa poskillaan ja oli niin erittäin kaunis hienossa
parisilaisessa puvussaan. Toverit ihailivat hänen arvokasta, hienoa
käytöstään, -- oli aivan kuin olisi hän jo kauan aikaa ollut mainio
taiteilija, arveli Leeni.

Väinö oli kuullut Esterin ulkomaille lähdöstä syvällä surulla. Tulisiko
hän nyt kadottamaan Esterin? Tulisiko tämä kaiken sen rinnalla, jota hän
siellä ulkomailla saisi nähdä, unohtamaan kotimaansa, hänet ja kaikki
mitä heillä tähän saakka oli ollut yhteistä? Ja saisiko hän tämän
jälkeen enää koskaan olla hänen uskottunsa, hänen ystävänsä? Ester
tulisi jäämään sinne pitkäksi ajaksi, hän ehk'ei enään tuntisikaan
Väinöä, kun sitte kerran tulee takaisin.

Vaan yht'äkkiä nousi toivo taas hänen rintaansa. Vuoden perästä oli
hänkin ylioppilas, ja isä oli luvannut, että hän silloin saisi hänen
kanssaan lähteä ulkomaille, kun hän itse aikoi kauppa-asioissa matkustaa
sinne. Ehkä hän samalla pääsisi Italiaankin ja tapaisi Esterin siellä!
Ehkä hän tämän kanssa yhdessä saisi kulkea siellä omin silmin näkemässä
kaikkea, mitä he täällä ainoastaan kuvissa olivat ihailleet! Ja
sillaikaa kun hän tätä odotti, niin Ester ehkä joskus kirjoittaisi
hänelle sieltä, -- hän aikoi sitä tänä iltana Esteriltä pyytää. Ja hän
kyllä puolestaan muistuttaisi Esteriä kotimaasta ja heidän yhteisistä
riennoistaan.

Näiden iloisten ajatusten valtaamana rauhoittui hänen mielensä taas,
pienessä puheessa, jonka hän kaikkien toverien puolesta nyt piti
Esterille, puhkesi hänen sydämensä tunteet ilmi toivorikkaihin sanoihin.

Ja kun sitte vihdoin eversti itse piti nuorille puoleksi leikillisen
puheen, kohosi mieliala korkeimmilleen. Päivän sankarit, nuoret
ylioppilaat, kannettiin riemuiten ympäri salia, ja yhteisellä laululla
päätettiin vihdoin iloinen juhla.

Myöhään illalla läksivät sitte useimmat vieraat laivalla takaisin,
vieläkin muutaman jäähyväislaulun kaikuessa. Toiset jäivät vielä
huvilaan, aikoen vasta seuraavana päivänä palata kaupunkiin. Nuorilla ei
vielä ollut halua levolle, vaan Arvin johdolla läksivät he toiselle
puolen saarta rannalle, jonka korkeilta kallioilta näköala oli laajin.

Mahtava olikin kuva, joka kesäyön kirkkaudessa levittihe heidän
silmiensä eteen. Länteenpäin avautui meri suurena ja avarana, vielä
äsken laskeneen auringon punertamana. Toisella puolella näkyi saaria
tuhansittain, muutamat paljaina ja kallioisina, toiset taas alkavan
kesän vaaleassa puvussa.

Nuoret seisoivat hetkisen ääneti. Vaan sitte istautuivat he sinne tänne
kallioille.

Aini oli joutunut Arvin ja Elsan seuraan.

-- Täällä olen kasvanut, täällä ovat nuoruuteni kaikki loistavat
ajatukset ja ihanat unelmat heränneet, alkoi Arvi puhua. Nyt alkaa uusi
aika elämässäni, jolloin nämä kaikki ovat toteutettavat, -- vaan en
vielä oikein tiedä millä tavalla. Olen kaiken aikani aikonut
tiedemieheksi.

-- Voithan sinä juuri sillä alalla saavuttaa jotakin suurta, vastasi
Elsa. Vaan tiedän, että tahdot jotain muutakin kuin suuruutta ja
tiedemiehen kunniaa.

-- Suuruutta ja kunniaa kyllä, mutta ei ainoastaan itselleni, vaan
isänmaalleni toivon voivani sitä saavuttaa. En tahtoisi olla
kunnianhimoinen, vaan kuitenkin, -- meren mahtava luonto on opettanut
minua suuria ajattelemaan.

-- Minusta se kehoittaa työhön ja toimintaan enemmän kuin mihinkään
muuhun, sanoi Aini. En ole koskaan tuntenut niin mahtavaa työhalua kuin
nyt, -- tahtoisin olla valmis niinkuin sinä, Arvi, nyt jo heti
alottamaan elämäntyöni.

-- Ja mitä aijot sitte elämässäsi toimittaa? kysyi Arvi.

Aini ei heti vastannut. Hänen mieleensä johtui venematka kesällä,
jolloin hän Arville oli tehnyt saman kysymyksen. Nyt se oli hänelle
selvinnyt.

-- Ei ole minulla suuria ajatuksia, vaan kuitenkin toivon voivani
jotakin aikaansaada maani ja kansani hyväksi. Kun tässä ensin pääsen
ylioppilaaksi, niin aijon sitten lukea edelleen ja valmistautua
kansanopistoa varten. Tämä ajatus on jo kauan aikaa siellä kotona
ikäänkuin tiedotonna elänyt minussa.

-- Johan sinä tavallasi alotit kansanopetustyösi, kun siellä
Tuomarilassa opetit torpparien lapsia, keskeytti Elsa.

-- Vaan en ollut siinä itseeni enkä opetukseeni tyytyväinen. Läksin
tänne neuvoa saamaan, päätin ruveta ylioppilaaksi. Vaan keskellä teidän
nuorten ylioppilasten riemua ja itsekin tuntiessani ikäänkuin sen
esimakua, johtuivat taas mieleeni nuo pienet koululapseni siellä kotona.
Voisinko tämän kautta tulla hyödyksi heille ja kansalleni? Silloin
johtuivat ajatukseni kansanopistoihin. Ja samassa se minulle selveni:
siellä tahdon kerran työskennellä kansan nuorison hyväksi.

-- Onhan kansanopistotyö jalo tehtävä, myönsi Arvi, vaikk'en ole tullut
sitä tarkemmin ajatelleeksi. Ja voinhan vielä senkin hyväksi tehdä
työtä, nyt kun olen päässyt ylioppilaaksi, vaikk'en aijokaan sille
antautua. Ylioppilasosakunnissahan ahkerasti toimitaan kansanopistojen
kannattamiseksi.

-- Ja ylioppilasten velvollisuus se onkin, väitti Aini totisesti.
Kansankin nuorisossa elää varmaan sama tiedon- ja opinhalu kuin
meissäkin, -- olen nähnyt pienten lasteni silmät oikein loistavan
ilosta, kun siellä Tuomarilan tuvassa saivat kuulla ja oppia jotakin
uutta. He eivät koskaan pääse tänne opinhaluansa tyydyttämään, niinkuin
me, -- silloin meidän täytyy lähteä sinne heidän luokseen jakamaan
heille mitä itse olemme saaneet tiedon aarteista. Sillä tavalla olen
käsittänyt kansanopiston opettajan tehtävän. Ja se on varmaankin iloinen
tehtävä, ettekö sitä usko?

-- Sinä olet aina tyytynyt tuollaiseen hiljaiseen siunattuun työhön
muiden hyväksi, vastasi Arvi. Minä taas olen kaiken aikani ajatellut
suuria loistavia tehtäviä. Kun vain pääsen oikein selville
elämäntyöstäni, niinkuin sinä. Aini, niin enköhän minäkin kerran voi
jotakin toimittaa kansani siunaukseksi.

-- Olen varma siitä, -- ja tahdon sinua auttaa, Arvi, kaikessa
elämäntyössäsi, sanoi Elsa hiljaa.

Aini huomasi hellän vivahduksen Elsan äänessä ja katsoi ylös. Siinä
istui kalliolla Elsa hehkuvin poskin ja silmät niin loistavan kirkkaina.
Ja hänen vieressään istui Arvi, täynnä hellyyttä katsellen häneen. Hän
oli ottanut lakin pois päästään ja laskenut sen Elsan syliin. Ja Aini
kuuli hänen vapisevalla äänellä sanovan:

-- Täällä on minulla kaikki, isänmaani, valkolakkini ja lemmittyni, --
Elsa, kuinka rikkaita ja onnellisia me olemme!

Aini kääntyi pois. Hän ei tahtonut nähdä eikä kuulla enempää. Hänen
sydämeensä koski niin katkerasti --, niinkuin kerran ennen Elsan luona,
kun oli nähnyt Arvin kirjeet.

Siinä he istuivat, nuo kaksi, niin onnellisina, niin rikkaina, ja hänen
täytyi tässä kärsiä ja taistella päästäksensä voittoon ja onneen, --
tehdä työtä ihan yksin, ilman rakasta ystävätä. -- -- -- -- Oi, miksikä
hän ei ollut saanut osakseen kaikkea tuota onnea, Arvin rakkautta, --
hän olisi voinut Arvia rakastaa niin syvästi, ettei Elsa konsanaan -- --
-- --

Vaan yhtäkkiä hän pysähtyi. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Mitä olikaan tämä? Oliko se uudestaan herännyt, tuo tunne, jonka hän jo
aikoja sitte oli kuolemaan tuominnut, jota vastaan hän koko tämän vuoden
kaikella voimallaan oli taistellut ja jonka jo oli luullut voittaneensa?

Oliko hänellä todellakin syytä kateuteen ja katkeruuteen? Oliko hän
yksin, ilman ystävätä, hänellä kun oli Jumala, koti, vanhemmat, Lauri ja
kaikki nuo pienet koululapsensa, jotka häntä rakastivat? Arvi ja Elsa
olivat rikkaat ja onnelliset, -- oliko hän sitte köyhä ja onneton? Hän,
jolla oli koko elämä rikkaana edessään, joka oli asettanut itselleen
elämäntarkoituksen niin suuren ja valoisan! Hän, jolla oli niin paljon,
jota hän rakasti ja jonka edestä hänen tuli elää! Ja valkolakki
lyyryineen, joka hänelle korvaisi kaiken muun onnen, joka elämässä
ehk'ei ollut hänelle suotu.

Kuinka hän voisikaan kadehtia Elsan onnea, kuinka hän ei koko
sydämestään soisi Arville hänen nuorta, herttaista morsiantaan? Ei, hän
tahtoi ilman katkeruutta luopua kaikesta; hän tahtoi heille ja heidän
rakkaudelleen rukoilla Jumalan siunausta, -- rakkaalle Elsa-serkulle ja
Arville, josta hän kerran oli pitänyt enemmän kuin muista -- -- -- -- --
-- --

Kun Aini ja Elsa sitte olivat päässeet pieneen makuuhuoneesensa ja Aini
istautunut avonaisen ikkunan ääreen, kävi yhtäkkiä Elsa hänen luokseen,
laskeutui polvilleen Ainin viereen ja painoi päänsä hänen syliinsä.

-- Aini, olen niin onnellinen, niin sanomattoman onnellinen, -- Arvi
rakastaa minua, hän on sen minulle tänä iltana sanonut, -- ja minä, --
minäkin rakastan häntä, sen minä tunnen, kaikesta sydämestäni -- -- --
-- -- -- --

Aini ei vastannut mitään. Hän silitteli vain serkkunsa pehmeitä hiuksia
ja polttavia poskia. Tämän oli hän tiennyt jo aikoja sitte, ja tänään
oli hän sen omin silmin nähnyt.

-- Mehän olemme vielä niin nuoria, jatkoi Elsa, -- Arvi ja minä. Vaan
Arvi tekee työtä, ja kyllä hän pian sitte valmistuu, hän jolla on niin
perinpohjaiset tiedot. Ja minä kyllä häntä odotan vaikka kuinkakin kauan
ja valmistaudun tulemaan hänelle avuksi kaikissa hänen töissään. Aijon
lukea ja tutkia ja oppia niin paljon, ja tiedätkö, Aini, mitä olen
ajatellut? Enköhän voisi päästä sinne teille Tuomarilaan vähäksi aikaa
oikein tutustumaan kaikkiin taloudellisiin töihin, -- etkö luule äitisi
huolivan minusta?

-- Kyllä, Elsa, sehän sopii erittäin hyvin nyt, kun minäkin lähden pois
kotoa. Sinä voit sill'aikaa olla siellä minun sijassani ja olla isälle
ja äidille iloksi ehkä paremmin kuin mitä minä tähän saakka olen voinut.

-- Vaan jouluksi sinä kuitenkin tulet kotia ja kesäksi, Aini. Ja silloin
me taas yhdessä vietämme hauskoja päiviä niinkuin viime kesänä
Tuomarilassa. Ja Arvi saa myöskin tulla sinne meitä katsomaan. Vaan emme
kenellekään puhu tästä vielä paitsi sinulle, Aini, joka aina olet
pitänyt niin paljon Arvista ja minusta. -- -- -- -- --

Ja hän syleili Ainia sydämellisesti.

-- Ja sinä tulet aina olemaan meidän ystävämme ja meidän uskottumme. Ja
kuinka me Arvin kanssa iloitsemme, kun sinä kerran saat valkolakkisi.
Odota vähäsen, Aini -- -- -- -- --

Hän kiirehti portaita alas etehiseen, josta hän heti tuli takaisin Arvin
ylioppilaslakki kädessä.

-- Pane se päähäsi, -- kas, sepä sinua somistaa, Aini, -- kuinka
onnellinen sinä olet, kun pian saat itsellesi tuollaisen! Vaikk'en minä
kuitenkaan sinua kadehti, -- kyllä minunkin kesähattuni minulle hyvin
sopii, -- lisäsi hän leikillisesti.

Aini otti lakin ja silitteli sen hienoa kangasta. Sellaisen hänkin pian
saa, -- se oli kuitenkin kauniimpi ja kalliimpi kuin kaikki muut lakit
maailmassa.

-- Lähde nyt levolle, Elsa, sanoi hän ja laski Arvin lakin pöydälle.
Päivä jo kohta koittaa, luulen auringon jo nousevan. Minä tässä vielä
vähän aikaa istun, siksikuin uni sinut syliinsä sulkee, Elsa kulta. --
-- -- -- --

Aini jäi vielä hetkeksi avonaisen ikkunan ääreen, sillä välin kun Elsa
pian oli vaipunut rauhalliseen uneen, -- kaiken uuden onnensa jälkeen.
Hän katseli yli meren ja kallioiden, jotka äsken olivat nähneet hänen
tuskansa, hänen taistelunsa.

Oliko hän voittanut?

Hän laski kätensä ristiin ja rukoili. Tämä oli ollut viimeinen kerta,
jolloin hän oli antanut tuon entisen katkeruuden valloittaa sydämensä.
-- -- -- --

Siinä nousi aurinko, suurena ja loistavana, kirkastaen koko ympäröivän
seudun ja luoden säteensä ikkunasta suoraan pöydälle, jossa Arvin lakki
oli. Ne leikkivät sen hienossa valkovaatteessa, kimaltelivat kultaisessa
lyyryssä.

Aini katseli auringon kirkastamaa luontoa, katseli valkolakkia.

Ja hänen sydämeen nousi uusi elämäninto, -- siinähän oli hänellä koko
maailma edessään, rikkaana ja valoisana nousevan auringon loisteessa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Auringon noustessa - Kasvavalle nuorisolle" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home