Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Vandiemenin maa
Author: Rowcroft, Charles, -1856, Dielitz, Theodor, 1810-1869?
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Vandiemenin maa" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



VANDIEMENIN MAA

Kertomus nuorisolle


Kirj.

THEODOR DIELITZ


Ruotsista suomentanut S. H--n.


Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1881.
Emil Hagelberg'in kustannuksella.



SISÄLLYS:

   I. Siirtolaiset
  II. Luotsi
 III. Laivan anastus
  IV. Myrsky
   V. Uuden Hollannin eläinkunta
  VI. Taistelu merellä
 VII. Kahakka
VIII. Vangit
  IX. Pako
   X. Tappelu villien kanssa
  XI. Haavoitettu
 XII. Vankeus villien luona
XIII. Kosto
 XIV. Metsävalkea
  XV. Pelastus



I.

Siirtolaiset.


Vandiemenin maa, saari, joka sisältää yli tuhannen neliöpeninkulmaa, on
Uuden Hollannin etelärannalla. Seitsemänkymmentä vuotta sitten
käyttivät sitä englantilaiset pahantekiäin siirtokuntana; kuitenkin
asuu siellä, paitse kahtakymmentä tuhatta pahantekiää, myös yli
neljäkymmentä tuhatta uutis-asukasta, ja sen suloinen ilman-ala sekä
sen lisäksi maan hedelmällisyys houkuttelee vuosittain useampia sinne.
Maan omia asukkaita on luvulleen noin kaksi tuhatta, ja ne asuvat
sisempänä saarta. He ovat pelkureita ja arkoja, käyvät kesällä
alastomina ja suojelevat itsiänsä talvella pakkaselta kengurun
nahoilla.

Eräänä kauniina kevät-aamuna syyskuussa nähtiin saaren eteläisellä
rannalla laiva, joka koki purjehtia Derventevirran suuhun. Taivas
säteili kirkkaasti ja tuuli oli tuskin niin väkevä, että olisi purjeet
täyttänyt. Laiva oli 120 lästiä vetävä priki, ja oli majori Hortonin
oma. Hän oli päättänyt parantaa huonoja asioitansa uudessa maailmassa
ja oli onnellisesti saapunut sinne tyttärensä Helenan ja Lovisan sekä
sisarensa pojan Silman'in kanssa. Vielä oli laivalle tarpeeksi tuulta,
vastustaaksensa virran voimakasta vetoa; mutta perämies, joka monta
kertaa oli heittänyt laskinluodin, ja pohjaa tarkastellut, katseli
turhaan rantaa, huomataksensa laivan liikuntoa. "Nyt kuitenkin
tarvinnemme heittää ankkurin", sanoi hän viimein majorille, joka
perheenensä oli tullut kannelle ja uteliaasti tähysteli tuota luvattua
maata. "Minä olen myös kuullut, että näillä rannoilla harvoin tuulee,
paitsi kuu myrskyää tahi kun sattuu tuulispäitä. Sentähden meidän
täytynee odottaa nousuveden aikaa."

"Tuolta nousee savu", huudahti Helena, katsellen kiikarilla, "juuri
tuolla tuon kunnaan alapuolella."

"Ehkä ne ovat maan alkuasukkaita", sanoi isä; "kuuloni mukaan ei näillä
tienoilla ole ensinkään uutisasuntoja. Niin, niin, siellä näen minä
savun, mutta minusta näyttää, kun se heti heikkoneisi. Katso, nyt on se
kadonnut."

"Heitämmekö ankkurin?" keskeytti häntä perämies, joka ainoastaan
työskenteli laivan kanssa.

"Te ymmärrätte sen asian parhaiten, Northland", vastasi majori. "Tosin
on ikävää, ettemme jo tänä päivänä päässeet perille, mutta minä luulen,
ettei meillä ole mitään vaaraa pelättävänä näillä seuduilla. Merirosvot
eivät oleskele näillä tienoilla eikä alkuasukkaat ymmärrä käyttää
veneitä."

"Rosvot ja alkuasukkaatko?" sanoi Northland; "niistä ei ole mitään
vaaraa. Minä toivoisin, ettei meillä olisi mitään muuta pelättävää
tässä virtaavassa paikassa. Mutta niinkuin näette on virta tässä hyvin
vaarallinen ja täynä kallioita ja luotoja, niin että myrskyssä
saattaisimme joutua vähällä laivaväellämme pahaan pulaan."

Ankkuriköyden kitinä ilmoitti heti päätöksen toimeenpanoa ja muutaman
minuutin perästä oli pieni laiva ankkurissa.



II.

Luotsi.


Tämän tapahtuessa laivalla, venyi seitsemän miestä lähellä rantaa
nuotion ympärillä. Heillä oli valkeankeltaiset nutut ja saman väriset
housut, rangaistuin pahantekiäin tavallinen vaatetus, ja ainoasti yksi
heistä, joka näytti olevan päällikkö, oli vaatetettu kauppamiehen
tavoin. He sammuttivat parhaallaan valkeata, jonka savu voisi huokeasti
heidät ilmaista, sillä he eivät epäilleet, että heidän pakonsa oli
huomattu ja sotamiehiä lähetetty ajamaan heitä takaa.

"Minä toivoisin jotakin syödäksemme", sanoi vihdoin yksi keltanuttu;
"hyvin huono huvitus on maata metsässä monta päivää tyhjin mahoin.
Kuinkahan olisi, jos menisimme prikille pyytämään ruoka-aineita?
Voimmehan me sanoa, että olemme haaksirikkoon joutuneita merimiehiä."

"Senkötähden, että meidät ottaisivat kiini ja saattaisivat jälleen
vankeuteen", keskeytti häntä toinen. "Tunteehan joka lapsikin meidät
keltaisista nutuistamme."

"Mutta minä en totisesti tiedä", sanoi kolmas, "mikä meidän eteemme
tulee täällä metsässä, kun meidän täytyi karata aseitta ja varoitta."

"Onhan meillä vene", sanoi järeä, voimakas ääni, joka siihen asti ei
ollut puuttunut puheesen.

"Ja mitä me sillä sitte tekisimme? Mitä me ylipään toimitamme
semmoisella pähkinän kuorella, jolla emme edes uskalla lähteä
merellekään? Minä alan arvella, ettemme juuri erittäin paljoa paollamme
voittaneet."

"Me olemme vapaat", sanoi sama järeä ääni; "se vastaa kaikkia."

"Mitä hyödyttää meitä vapautemme, jos me siinä nälkään näännymme?
Ennenkun voin iloita vapaudestani, täytyy minun saada ensin jotakin
mahaani; sinä olet päällikkömme, Mark, ja sinun pitää auttaa meitä
tästä pulasta, johon olet meidät vienyt."

Tuo näin puhuteltu ei vastannut mitään, vaan viittasi pieneen prikiin,
joka oli ankkurissa.

"Niinpä niin", huusi yksi hänen seuralaisistaan; "minä näen laivan
aivan selvästi; mutta mitä se meitä hyödyttää, jos ne eivät anna meille
mitään syödäksemme taikka vielä vähemmin juodaksemme."

"Siellä on ruokavaroja kyllin", vastasi Mark, "ja kun he luultavasti
eivät meille mitään anna, täytyy meidän ottaa, mitä tarvitsemme."

"Mutta mitä lempoa voipi seitsemän aseetonta miestä tehdä varustetulle
laivalle?"

"Ei mitään", sanoi Mark, "ei mitään väkivallalla, mutta hyvin paljon
viekkaudella."

"Kuule, Mark, sinä olet ovela mies, mutta tuskin onnistuisi sinun
toimittaa meille rommia tuolta laivasta."

"Minä tahdon tehdä enemmänkin", sanoi tämä.

"Enemmänkin!" huusivat kaikki, kummastellen päällikkönsä vakavuutta ja
päättäväisyyttä.

"Minä toimitan meille koko laivan", sanoi Mark vakavasti, "ja sillä
pakenemme tästä maasta, joka on täynnä häpeätä ja kahleita."

"No, ijankaikkisen Jumalan tähden! kuinka taidat sinä saada laivan
valtaasi, kapteeni?"

"Kuulkaa", sanoi Mark. "Nyt on aivan rasvatyyni, priki seisoo
ankkurissa ja sillä on vastavirta. Minä olen sentähden vakuutettu, että
luotsi olisi sille sangen tervetullut, ja siksi luotsiksi tahdon minä
ruveta. Kaksi teistä tulee minun kanssani; ne ovat minun väkeäni, ja
silloin ei keltainen pukukaan kummastuta. Onneksi on minun pukuni
sellainen, kun luotsit ja satamain virkamiehet käyttävät. Muut noudan
minä myöhemmin sillä tekosyyllä, että me tarvitsemme enemmän väkeä
laivan kulettamisessa. Yrityksemme on rohkea, sen myönnän; mutta meillä
ei ole muutakaan valittavana, ja kaikissa tapauksissa on se onni, että
sattumus on valmistanut edes tämänkin tien pelastukseen."

"Eteenpäin! toimeen!" huusivat kaikki, kun heidän rohkeutensa ja
luottamuksensa oli palautunut päällikön nerokkaasta puheesta. Kaksi
heistä astui veneesen, tarttuen airoihin, ja Mark Brandon istui perään.

Heti kun vene oli laskettu vesille, oli prikin väki arvellut, mimmoista
kansaa nuo tuliat olisivat.

"Oivallinen vene", huusi perämies. "Se uiskentelee veden kalvossa kun
sorsa."

"Kummallinen vaatetustapa", sanoi Lovisa; "ihmiset taitavat täällä
pitää keltaisesta väristä."

"Luultavasti on tuon perässä istuvan herran palveliain puku sellainen."

"Hän on luultavasti Luotsi", huudahti perämies. "No, jos hän tuopi
myötänsä tuulta, on hän meille tervetullut."

Samassa saapui tuo luultu luotsi laivalle, ja ainoallakaan silmäripsien
värähdyksellä ilmoittamatta tietoansa siitä vaarasta, johon hän oli
antautunut, nosti hän kunnioituksella hattuansa majorin edessä,
nyökkäsi perämiehelle, kumarsi kohteliaasti naisille ja asiaa
ymmärtävällä silmäyksellä katsahdettuansa purjeita ja touvistoa, teki
hän tavallisen kysymyksen: "Mistä?"

"Lontoosta", vastasi majori.

"Te olette luotsi, eikö niin?" kysyi perämies.

Mark Brandon nyökäytti päätänsä.

"Kuinka on tuulen laita?" kysyi perämies.

"Pelkäänpä", kuului vastaus, "että ennen pitkää on teillä enemmän
tuulta kuin tarvitsettekaan. Onko kukaan teistä ennen ollut tässä
maailman osassa?"

"Ei yksikään", vastasi majori, joka ei ollut aivan hyvillänsä myrskyn
ennustuksesta.

"No, ei se haittaa", jatkoi Mark. "Maaherra myöntänee varmaan, että
muutamia meidän miehistä tulee teille avuksi ja päivälliseen saakka
pysyy sää muuttumatta." Sitte kääntyi hän majoriin ja sanoi: "Minun on
noudettava vielä neljä miehistäni, ne ovat tässä lähellä, tunnissa
toivon olevani takaisin." Myöskin huomautti hän, että ruokavarat
välistä puuttuivat hänen väeltänsä tässä kaukaisessa paikassa ja että
muutamat rommiputelit, vähän lihaa ja leipää olisivat heille
tervetulleet. Hän sai, mitä pyysi, ja kotvan perästä souti hän
seuralaisinensa jälleen rantaan.

"No, mitä saitte mukaanne?" huusivat toiset jo pitkältä matkalta.

"Lihaa ja rommia", vastasi hän, "ja pelastuksen toivoa."

"Eläköön! Eläköön Mark!" huusivat kaikki, lakkiansa pyöritellen.

Ruokavarat jaettiin ja nautittiin tavattoman lyhyessä ajassa. Mutta
juomasta antoi päällikkö heidän nauttia ainoasti vähäisen määrän, ettei
hetkinen kohtuuttomuus tekisi heidän tuumaansa tyhjäksi. Oikeastaan
olivat he kaikki peräti vakuutetut asemansa vaikeudesta, ja siis heidän
ainoa toivonsa välttää vankeutta perustui mahdollisuuteen valloittaa
laiva, jossa ainoasti oli kolmetoista miestä. Juoma jätettiin sentähden
päällikön huostaan, ja tämän tarkoin ilmoitettua, mitä heidän olisi
tekeminen, soutivat he laivalle.



III.

Laivan anastus.


Näytti siltä, kun onni olisi suosinut rosvojen rikoksellista tuumaa,
sillä tuskin olivat he tulleet laivalle, kun nousi hieno tuuli, joka
puhalsi myötävirtaan, ja vienosti röyhelsi veden kalvoa, ja samassa
musta pilvi vetäytyi ympäri lähellä olevia vuorten huippuja. Kaikki
pienen laivan väestö oli kokoontunut kannelle ja katseli uteliaana
tulioita, jotka repaleisissa vaatteissaan eivät juuri herättäneet
myötätuntoisuutta kohtaansa.

Perämies oli kuitenkin sillä välin luotsin käskemättä nostattanut
ankkuria, sillä kun vuoksi alkoi nousta, ja tuuli koveni, katsoi hän
välttämättömäksi, ettei kadotettaisi hetkeäkään ja että niin kiireesti
kuin mahdollista saataisiin laiva pois ahtaasta väylästä.

Mark Brandon päätti käyttää hyväksensä tätä mukavaa tilaisuutta. "Kas
nyt, pojat, sanoi hän seuralaisillensa, tarttukaa käsitankoihin ja
käykää uljaasti toimeen!" Hän huomasi, että nämä nuijamaiset tangot
olisivat ratkaisevana hetkenä oivallisia aseita. Hänen seuralaisensa
ymmärsivät viittauksen, anastivat ne heti ja vähän ajan perästä oli
ankkuri nostettu.

"Nyt kyllä voimme päästä eteenpäin", sanoi Northland, hykertäen
tyytyväisenä käsiänsä.

"Me emme voi purjehtia vastatuuleen", vastasi luotsi, miettien keinoa,
kuinka hän löytäisi tekosyyn, laskeaksensa vastakkaiseen suuntaan. "Te
olettekin tulleet väärään väylään; teidän olisi pitänyt mennä tuon
niemen ympäri; siellä voisitte pysyä ulompana rannasta, jos alkaisi
ankarasti tuulla. Tässä kaitaisessa väylässä, monien kallioiden
välissä, jotka pistävät virtaan päin, tuskin pääsee mukavimmallakaan
ilmoilla paikastaan; mutta semmoisella tuulella kuin nyt on, olisi
hulluus yrittääkään."

"Minulla ei ole sama ajatus", vastasi Northland, "enkä minä koskaan
käsitä, että pian satamaan pääsemiseksi olisi ensin selälle
purjehdittava. Mutta mitä tuuleen tulee, ei tämä ole mitään sen
suhteen, mitä jo olemme voittaneet."

Samassa näytti kun ilma olisi ollut rosvojen liittolaisena ja ikäänkun
tehnyt rehellisen merimiehen sanat valheeksi; sillä hirmuinen
pohjoistuulen puuska tapasi laivaa semmoisella ankaruudella, että
kaikki säikähtivät. Luotsi käytti tätä hetkeä hyväksensä, hyppäsi heti
perään ja käänsi laivan etelää kohden, ulospäin satamasta. Tosin meni
tämä tuulen puuska ohitse yhtä pian kuin oli tullutkin, mutta Mark
Brandon piti otetun suuntansa, perämiehen suureksi harmiksi. Tämä aikoi
yhtä paljon epäillä luotsin taitavuutta kuin rehellisyyttäkin. Mutta
kun hänen päämiehensä hyväksyi hänen menetyksensä, täytyi hänen siihen
tyytyä, vaikka hän pudisti ankarasti päätänsä sekä silloin tällöin
purki puoleksi tukehutettuja kirouksia. Myrsky, joka lähestyi
hirmuisella nopeudella, näytti kuitenkin oikeuttavan luotsin pelkoa ja
varovaisuutta, niin että Northlandkin viimein alkoi arvella hänen
menetystänsä oikeaksi. Muutoin ei hänellä ollut nyt muuta mielessä kuin
laivan turvallisuus, sillä ankaran pohjatuulen ajamana kiiti se
hirmuista vauhtia väylän suuta kohden.

Priki ei ollut vielä kuitenkaan saapunut aavalle merelle, kun tuuli,
yhtä pian kuin oli nousnutkin, kääntyi lounaasen. "No", huusi Northland
luotsille, "nyt ette mahtane enää pitemmältä estellä virtaa kohden
matkustamasta. Tahi luuletteko, ettei sitä vielä voi tehdä?"

"Parempi olisi, jos koettaisimme päästä aavalle merelle", vastasi Mark.
"Pian alkaa jälleen tuulla, ja silloin kävisi meille pahasti
kaitaisessa väylässä, joka on täynnä hiekkakaria ja kallioita."

"Tämä seutu ja erittäinkin väylä näyttää olevan teille
vastoinmielinen", vastasi perämies; "minä puolestani en näe mitään
erinomaista vaaraa."

Pari kolme keltanuttua seisoi tämän keskustelun aikana Markin vieressä
kokassa ja rehellisestä merimiehestä näytti ikäänkun heidän
kasvoissansa olisi ollut kummallinen mielenilmaus, ja että he
vaihettivat merkillisiä silmäyksiä päällikkönsä kanssa. Kun hän meni
puhumaan majorin kanssa, kuuli hän jonkun hiljaisella äänellä kysyvän
luotsilta: "Onko jo aika?" Hän kääntyi takaisin, katsoi tutkivasti
heihin ja kysäsi: "Mihin olisi jo aika?"

"Hän kysyy", virkkoi luotsi, "olisiko aika kääntyä; mutta taitaa olla
parasta, että tästä neuvottelemme majorin kanssa."

Näin sanoen jätti hän seuralaisensa ja läksi perämiehen kanssa majorin
luoksi, joka tyttärinensä katseli maata, josta he vastoinmielisesti
etenivät. Lovisa nojautui isän käsivarteen, koska hänen oli vaikea
seisoa laivan keikkuessa; vanhempi tytär, Helena, seisoi taas
horjumatta, nojaten kädellään reelinkiin ja pitäen toisessa kädessään
kiikaria. "Katso, isä!" huudahti hän äkisti, "tuolla liikkuu jotakin
veden päällä, joka näyttää isolta joutsenelta, juuri virran seuduilla,
josta tulemme."

"Joutseneltako, lapseni", vastasi majori; "silloinpa olisi se musta;
sillä minä olen kuullut sanottavan, että joutsenet tällä puolella
maanpalloa ovat mustat. Ei, Helenaseni, se ei ole joutsen, vaan
luultavasti jonkun veneen purje. Miksi te sen luulette, Northland?"

"Se on vene neliskulmaisine purjeineen", sanoi perämies silmäyttyänsä
sitä kiikarilla. "Rakennustavasta päättäen näyttää se olevan keveä
valasvene; kuitenkin on se siksi melkein liian suuri. Mitäs te mietitte
siitä, luotsi?"

Äkillinen hämmästys kuvautui luotsin poskille ja haihtuva puna hänen
kasvoillensa, sillä vene ei voinut olla kenenkään muun kuin maaherran
ja oli epäilemättä lähetetty ajamaan häntä takaa. Salataksensa yhä
enenevää hämmästystänsä, otti hän äkkiä kiikarin perämiehen kädestä ja
suunnitti sen venettä kohden. Sill'aikaa viittasi Helena isällensä ja
kuiskasi hänelle: "Isäni, minä olen tarkastellut tuon miehen kasvoja;
hänen muotonsa muuttuu Northlandin puhuessa veneestä. Ole varma, että
veneessä on jotakin, joka saattaa häntä levottomaksi."

"Hyvin mahdollista, lapseni", vastasi majori, "niin on minustakin
näyttänyt. Selvintä on, että kysymme häneltä itseltään. Luotsi", näin
sanoen käänsihe hän äkkiä Mark Brandoniin, "mitä näette veneessä, joka
saattaa teitä levottomaksi?"

"Levottomaksiko minua?" vastasi tämä, katsahtaen tutkivasti majoriin.
"Miksi tämän veneen näkeminen saattaisi minua levottomaksi?"

"Miksi te sitä luulette?" keskeytti häntä perämies; "te olette sitä
katselleet kyllin, tietääksenne edes, mikä se on. Mitäs tuumaatte, ha?"

"Minun pitää vielä kerran katsoa sitä", vastasi Mark, joka nyt ainoasti
tahtoi voittaa aikaa, ajatellaksensa jotakin juonta; "niin, nyt minä
näen sen selvemmästi."

"No, mikä se sitte on, jos saa luvan kysyä?" huusi perämies, joka alkoi
pitkästyä.

"Samanlainen vene kuin monet muut", vastasi Mark, ottamatta kuitenkaan
kiikaria pois silmältänsä.

"Hyvä, nyt ollaan asian perillä", sanoi perämies. "Nyt tuulee vahvasti
etelästä, sitä pitää meidän käyttää hyväksi vastavirtaan purjehtiessa."

"Mutta virta on meitä vastaan", sanoi luotsi, "ja jos tuuli vielä
yltyy, niin voisi meille käydä pahoin kallioiden ja hiekkasärkkäin
välissä."

"Minä en koskaan myönny jättämään väylää, niin kauvan kun tuuli käy
vastavirtaan", sanoi perämies; "kuules, ystävä, minusta näyttää melkein
siltä, kun te ette ensinkään tahtoisi mennä ylöspäin väylää. Ensin oli
meillä vastatuuli ja silloin emme muka uskaltaneet sinne; nyt kun tuuli
on kääntynyt, on taas virrassa vika."

"Vene tulee likemmäksi", huusi Silman iloissaan. Hän oli sill'aikaa
katsahtanut kiikariin; "he ovat ottaneet purjeet alas ja soutavat
kaikin voimin, niin että he pian ovat täällä."

Luotsi tempasi äkkiä kiikarin ihastuneen Silman'in kädestä, nosti sen
silmäänsä ja näki kauhistuksella sotamiesten muskettien (sotapyssyin)
välähtelevän auringon paisteessa. Helena näki, kuinka hänen kasvonsa
muuttuivat, ja vakuutettuna jonkun vaaran lähestymisestä, kääntyi hän
häneen, sanoen: "Minä näen, että jotakin on veneessä, joka tekee teidät
erittäin levottomaksi. Jos joku vaara uhkaa meitä, niin elkää sitä
salatko, vaan sanokaa se suoraan, että voisimme vastustaa sitä. Me
olemme rohkeasti kohdanneet vaaroja merellä ja näytämme kaikessa, mitä
tapahtuu, samaa uljuutta."

Näissä sanoissa lensi onnellinen ajatus tuon epäillyn luotsin päähän ja
murheen osoituksella sanoi hän: "Majori, minä pelkään, että tyttärenne
on oikeassa. Minä tahtoisin sitte ilmoittaa teille epäluuloni, kun
naiset ovat menneet pois, mutta aikaa ei ole hukattava. Veneessä tulee,
niinkun en enää epäile, parvi pahantekiöitä, jotka ovat paenneet
Hobarttown'ista. Ne roistot ovat oivallisesti varustetut, ja kun ovat
joutuneet pahimpaan pulaan, ryntäävät he päällemme epätoivon
rohkeudella. Kuitenkin olen minä valmis panemaan henkeni ja vereni
alttiiksi teidän edestänne, ja jos tahdotte varustaa sekä teidän että
minun väkeni, ei mahtane tulla mitään vaaraa."

"Heti siis työhön!" huusi majori, astui kiireesti alas kajuuttaan,
antaaksensa noutaa aseita ja sotavaroja. Mark Brandon kävi sill'aikaa
pitkin laivan kantta, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa väellensä
tärkeitä käskyjä ja kuiskasi hiljaisesti: "Olkaa valmiit!" Muutaman
minuutin perästä olivat kaikki varustettuina ja kun tuuli kiihtyi ja
laivamiehet työskentelivät purjeiden kanssa, luuli Brandon että hetki
ryhtyä toimeen oli tullut. Hän toivoi vaan majorin ja perämiehen vielä
menevän pois kannelta. Sentähden huomautti hän heitä siitä, että naiset
olisivat turvallisemmat kajuutassa, ja kun majori oli mennyt
tyttäriänsä sinne saattamaan, huusi hän perämiehelle: "herra Northland,
majori kutsuu teitä alas."

Perämies kiiruhti alas; samassa käski Mark kahta miehistänsä sulkemaan
luukun, sill'aikaa muut anastivat itsellensä ne aseet, jotka
laivamiehet olivat kannelle jättäneet. Silman oli hämmästyksellä nähnyt
heidän rohkean työnsä; ennenkun hän kuitenkaan oli päättänyt, mitä
tekisi, tarttui häneen kaksi miestä ja ottivat aseet häneltä pois, ja
kun hän, vaikka kumoon heitettynä, epätoivon voimalla vastusti kättensä
ja jalkainsa sitomista, heitettiin hän ilman siekailematta mereen.

Sill'aikaa oli timmermanni ja kaksi laivamiestä anastaneet itsellensä
käsitangot, puolustaaksensa itsiänsä rosvoilta; lyhyen kahakan perästä
otettiin heiltä kuitenkin aseet pois ja he sidottiin. Muiden
laivamiesten, jotka vielä askaroivat touvistossa, täytyi Brandonin
käskystä tulla yksitellen alas, ja kun heidän kätensä ja jalkansa
olivat sidotut, sidottiin he erityisiin paikkoihin laivalla.

"No, pojat", huusi Brandon, "eläköön vapautemme."

Hänen seuralaisensa päästivät hurjan kirkunan, joka ilmoitti vangeille
kajuutassa, että priki oli vihollisten vallassa, mutta kutka nämä
olivat, pysyi salaisuutena. Perämies katsahti kyllä kajutan ikkunasta,
mutta kun hän älysi kaksi pyssynpiipun suuta, täytyi hänen vetäytyä
takaisin. Mark Brandon asettausi peränpitoon, uhkasi nyrkillänsä
ylönkatseellisesti venettä, käänsi laivan etelään päin ja pian lensi
priki täysissä purjeissa aavaa merta kohden.



IV.

Myrsky.


Veneen väki koki kuitenkin lähestyä laivaa, sillä se arveli paenneiden
pahantekiäin siellä olevan. "Siellä tapahtuu verisiä töitä", sanoi
korpraali; "minä näin nyt juuri selvästi, kuinka he heittivät miehen
mereen."

"Rivakka veto, pojat! rivakasti!" huusi luutnantti, joka oli nousnut
seisoalleen ja katseli kiikarilla. "Minä näen miehen nyt juuri nousevan
veden pinnalle. Soutakaa, soutakaa! ehkä me vielä voimme pelastaa
hänen."

Soutajat vetivät kaikin voimin ja kotvan kuluttua kiiti vene
tainnuksissa olevan miehen viereen, joka juuri oli viimeisen kerran
painumaisillaan veteen. He nostivat hänen kiireesti veneesen, ja nyt
pidettiin neuvoa, kuinka hän jälleen saataisiin henkiin.

"Ei mikään ole parempi, kuin kappale suolaista lihaa", sanoi vanha
laivamies; "sillä pitää häntä hieroa, ja jos henki vielä on ruumiissa,
niin olkaa varmat, että suola sen jälleen palauttaa."

"Hän ei ole pahantekiöitä", sanoi korpraali, kun he riisuivat hukkuneen
ja alkoivat hieroa hänen ruumistaan. "Vaatteista päättäen on hän
merimies, mutta kädet ovat niin valkeat ja pehmeät, että hän varmaan on
matkustajia."

Tätä puhuttaessa soutivat merimiehet väsymättömällä innolla laivan
perästä, mutta sotamiehet kokivat saada hukkunutta jälleen henkiin.
Pitkällisten vaivain perästä oli heillä ilo kuulla onnettoman
huokaisevan. Muutama minuutti sen jälkeen aukaisi hän silmänsä; mutta
vasta puolen tunnin perästä oli hän niin tointunut, että hän taisi
ilmoittaa miehille, miten hänelle oli käynyt.

"Mitä nyt on tekeminen?" kysyi korpraali luutnantilta. "Käymmekö prikin
kimppuun? Meitä on kymmenen seitsentä konnaa vastaan; eikö käy
laatuun?"

"Jos me saisimme ne säännölliseen taisteluun, niin ei olisi mitään
hätää", vastasi luutnantti; "mutta sotiessamme täysissä purjeissa
olevan laivan kanssa emme luultavasti pitkälle pääsisi."

"Ei tule mitään taistelua eikä käsikahakkaa", huusi yksi merimies, kun
ankara tuulenpuuska oli lyödä veneen kumoon. "Jos alkaa tuulla -- pilvi
tuolla näyttää minusta juuri siltä -- on parasta, että niin pian kun
mahdollista etsimme turvallisen paikan."

Vähä sen jälkeen oli miehistöllä täysi työ omassa turvallisuudessaan;
sillä nyt alkoi myrskytä, miten merimies oli ennustanut. Töin tuskin
pääsivät he maalle. Niin pian kun vene oli saapunut rantaan, tekivät he
valkean ja väsyneinä päivän vaivoista vetäytyivät nurmelle.

Sillä välin istui majori tyttärinensä ja perämies kajuutassa, pelon ja
murheen ahdistamina. "Niin, niin", huudahti hän viimein, "luotsi on
pahantekiä, joka kumppaninensa tahtoo paeta saarelta."

"Jumal'avita!" keskeytti häntä Northland, "niin on. Nyt selkiää
minullekin, miksi ne roistot eivät tahtoneet mennä ylöspäin väylää,
vaan alinomaa merelle päin." Hänen sanansa keskeytti pyssynpiipun isku
ikkunaan.

"Mitä se on?" huusi Lovisa säikähtäen.

"Se on kehoitus valmistaumaan kaikkeen", sanoi perämies. "Varmaan ne
nyt meidät lopettavat. Heillä on tosin kaikki meidän aseemme siellä
kannella, mutta niin kauvan kun meillä on veitset jälellä, myömme
kalliista heille henkemme. Jumala kuinka laiva kiikkuu! Ne heittiöt
eivät ymmärrä ohjata sitä ja tuuli yhä tuimenee."

Samassa kuului ikkunaan toinen lyönti, jota huuto: "Pitäkää vaari
siellä alhaalla!" seurasi.

"Mitä lempoa te tahdotte meistä?" huusi Northland; "ettekö voi antaa
meidän olla rauhassa?"

"Meidän kapteenimme tahtoo puhutella majoria", kuului vastaus.

"Majori", sanoi kajuutan rapulla toinen ääni, joka heti tunnettiin
luotsin ääneksi, "laiva on vaarassa ja te tyttärinenne olette hukassa,
jos ei jotakin tehdä laivan pelastukseksi. Tahdotteko antaa
kunniasananne, ettette tee mitään yritystä meitä vastaan, jos teidät
vapautamme? Te olette sotilas, ja minä tiedän, ettette syö sanaanne;
jos panette kunnianne pantiksi."

"Entäs tyttäreni?" vastasi majori; "kuinka heille käy?"

"Heidän on parasta jäädä kajuuttaan; heitä kohdellaan suurimmalla
kunnioituksella. Uskokaa minua: meidän ainoa tarkoituksemme on päästä
siirtomaasta ja saada takaisin vapautemme; jos vaan tämä onnistuu, niin
ei meillä ole ketään vastaan mitään pahaa mielessä. Kuitenkin täytyy
teidän pian päättää."

Majori ja perämies lupasivat lyhyen keskustelun perästä, etteivät
yrittäisi mitään vihollisuutta karkulaisia vastaan, kajuutan ovi
avattiin ja Northland kiiruhti peränpitoon. Aika olikin täperä; sillä
laiva kiiti hirmuisella vauhdilla väylän länsirannalla olevaa luotoista
nientä kohden. Urhean perämiehen ääni kuului myrskyn ylitse, mutta
turhaan; sillä noilla kauhistuneilla pakolaisilla, ollen tottumattomat
alkuaineiden riehuntaan, ei ollut kykyä liikuttamaan jäsentäkään
pelastukseksensa. Turhaan lensi heidän päällikkönsä yhden luota toisen
luoksi ja koki kiihoittaa heitä esimerkillänsä; heillä ei ollut
miehuutta eikä kuntoa toimittamaan perämiehen käskyjä.

"Me emme kykenee pelastamaan laivaa näiden maanmoukkain avulla", sanoi
Northland Markille; "jos ette vapauta minun laivamiehiäni, on priki
hukassa."

Mark näki, että mies oli oikeassa, ja mielessään punnittuansa vaaran
kumpaisessakin tapauksessa, käski hän vapauttaa merimiehet. Heti
kahleensa jätettyä kiiruhtivat he kukin toimihinsa; sillä yksi ainoa
silmäys oli ilmoittanut heille, missä vaarassa laiva häälyi. Nyt
lähestyi majorikin perämiestä ja kysyi murheellisella katsannolla:
"Voitteko pelastaa prikin?"

"Tuskin", vastasi Northland; "niinkun näette, on se melkein hylky ja
tuuli ajaa meitä tuolla olevaa nientä kohti, jonka te helposti voitte
nähdä sumun lävitse. Meidän täytyy etsiä pelastustamme hakemalla
semmoista paikkaa, johon laskemme hiljaa, mutta tämäkin toivo on hyvin
heikko, sillä koko ranta näyttää olevan kallioinen. No, mutta kaikissa
tapauksissa ei kauvan kestä, kunnes tiedämme kohtalomme."

"Eikö olisi parempi valmistaa tyttöjä siihen, mitä meitä odottaa?"
sanoi majori, tuijottaen synkästi eteensä. "En totisesti tiedä, mitä
tässä on tehtävä", vastasi Northland, jonka laivaa ja tyttöjä
ajatellessa saavutti katkera tuska. "Ehkä on kuitenkin parempi, että he
pysyvät siellä alhaalla, kunnes tölmäys on ohitse."

"Emmekö voisi pelastua veneellä?" kysyi majori, katsahtaen
epätoivoisena ympärillensä.

"Sen on jo aikoja laineet vieneet mukaansa", kuului vastaus; "eikä se
myös voisi kestää semmoisessa ärjyssä. Jos ei prikimme olisi niin
oivallinen laiva, ei se olisi kestänyt kymmentä minuuttia tämmöisessä
tyrskyssä."

Hänen vielä puhuessaan näyttivät suuttuneet tuulet yhdistyvän
viimeiseen ponnistukseen, murtaaksensa laivan kallioista rantaa
vastaan. Mutta samassa keksi Northland, joka seisoi hiljaisena ja
liikkumattomana perässä, omituisen aaltojen taitteen kallioiden välillä
ja tasaisen veden pinnan keskellä kiehuvaa merta. Voimallisella
kädellään ohjasi hän laivan sinne, ja kohta kiiti priki erään kallion
ympäri välkkyvällä lahdelman pinnalla, jota varjeli tuulelta ja
laineilta jyrkkä vuori, hiljaa ja huomaamatta viheriäiseen rantaan,
johon se seisahti rauhallisena ja liikkumattomana.

Iloisesta hämmästyksestä ei yksikään voinut laivalla kotvaan puhua,
mutta kun tultiin varmaksi siitä, että vaara oli ohitse, kokosi Mark
väkensä ympärillensä, merimiesten kokoillessa sinne tänne hajoitettuja
aseita ja asettuessa majorin ja perämiehen ympärille. Samassa keksi
Brandon mustan savupilven, joka nousi rantaa rajoittavien mäkien takaa.
Hän ei syyttä pelännyt, että se oli häntä takaa-ajavien sotamiesten
valkea ja että ne heti tulisivat sinne, jos laukaisemisen kuulisivat.
Hän ei siis tohtinut aloittaa mitään vihollisuutta, mutta yhtä vähän
tahtoi hän myös lähteä laivasta, joka oli hänen pelastuksensa ainoa
keino. Vakuutettuna siitä, että majori mieluisammin laivan uhraisi,
kuin antaisi tytärtensä hengen vaaraan, sanoi hän vähän mietittyänsä:
"Majori, te tiedätte, että minä ainoasti voin välttää vankeuden ja
kuoleman, jos minun onnistuu päästä tästä maasta. Siihen tarvitsen minä
laivaa. Jos te tahdotte ratkaista asian tappelulla, joutuu tytärtenne
ja oma henkenne vaaraan; sillä seuralaiseni ja minä olemme päättäneet
koettaa viimeiseen asti, saadaksemme laivan omaksemme. Jos taas annatte
minulle prikin, niin sallin minä teidän tyttärinenne ja väkinenne mennä
vahingotta maalle. Rahanne ja paperinne sekä tarpeelliset aseet ja
elatusvarat saatte ottaa myötänne; sillä minun tarkoitukseni ei ole
ryöstää teitä eikä saattaa teille vahinkota. Mutta teidän pitää heti
päättää; sillä me aiomme lähteä tältä rannalta, niin pian kun tuuli
myöntää."

Majori rupesi perämiehen kanssa neuvottelemaan; sillä vaikka hänestä
oli iloista päästä pahantekiäin käsistä vahingotta, tuntui hänestä
toisesta puolen karvaalta jättää laivansa ja osan omaisuuttansa,
yrittämättäkään niiden takaisin ottamista. "Meitä on kaksitoista ja
antaisimme laivan tappelutta noille seitsemälle heittiölle."

"Ei haittaa mitään", tuumasi perämies; "he eivät ikänään meidän avutta
voi viedä laivaa lahdesta kulkevan ahtaan väylän läpi, ja siten he
kuitenkin aina ovat meidän käsissämme. Mitä voimme me sitä paitsi
laivalla? He ovat paremmin varustetut kuin me, ja jos ottelu tulisi,
niin tuskinpa, jos kohta urhoollisestikin taistelisimme, taitaisimme
toivoa voittoa; mutta jos vaan saisimme enemmän aseita, olisi meilläkin
jotakin sanomista. Maalla ei meidän tarvitse myöskään yhä pelätä, että
mitään pahaa tapahtuisi tyttärillenne."

"Mutta maan alku-asukkaat", sanoi majori, "antaisivatko he meidän olla
rauhassa?"

"Heille kyllä kestämme, paitsi olen minä kuullut, ettei metsäläiset
täällä koskaan kokoonnu suuriin parviin. Mieluisemminpa tahdon tullakin
heidän kuin näiden pahantekiäin pariin."

"Te olette oikeassa, Northland", sanoi majori vähän aikaa mietittyänsä.
Sitte käänsihe hän Mark Brandoniin sanoen olevansa valmis jättämään
laivan edellä sanotuilla ehdoilla. Laivamiehet saivat ne aseet, jotka
heiltä vielä puuttuivat ja kulettivat vaatteita, ruokavaroja ja muita
tarpeita maalle. Niin pian kun majori oli väkinensä lähtenyt laivalta,
laati Mark purjeet niin, että priki kulki hiljalleen keskelle lahtea,
jossa sen täytyi seisahtua, koska tuuli teki mahdottomaksi laskea
avoimelle merelle. Sillä välin valmistihe siirtolaiset viettämään
yötänsä taivas-alla. Majori haki sopivaa paikkaa yösijaksi ja valitsi
siksi pensahiston, jota takapuolella suojusti korkea kallio ja
etupuolella oli paljon irtonaisia kiviä, jotka olisivat suurena esteenä
lähestyvälle viholliselle. Sitä paitsi näki hän parhaaksi olla valkeaa
tekemättä, koska se voisi herättää villien huomion. Vahvistettuansa
vielä leiriä siihen kuletetuilla puunrungoilla ja oksilla, asetti hän
kaksi vahtia, joita vaihetettiin joka tunti, perämiehen lähetti hän
tiedustelemaan.



V.

Uuden Hollannin eläinkunta.


Niin pian kun Silman oli tointunut voimiinsa valkean vieressä, jonka
sotamiehet olivat sytyttäneet erääsen myrskyltä suojattuun laaksoon, ja
vahvistanut itseänsä ruoalla ja juomalla, lähti hän eräälle mäelle,
josta hän toivoi näkevänsä Derventivirran suun, sillä hän oli levoton
sukulaistensa kohtalosta, joiden hän luuli vielä olevan prikillä
rosvojen vallassa. Mutta hän oli tuskin käynyt kymmentä askelta, kun
luutnantti huusi hänelle korkealla äänellä: "Jumalan tähden, herra,
pitäkää jalkanne ylhäällä, juuri niinkun se nyt on! Elkää laskeko sitä
alas, vaan seisokaa liikkumatta! Ainoasti silmänräpäys vielä! Kas niin,
se menee jo pois."

"Mitä se sitte on?" huusi säikähtynyt Silman, kehoituksen mukaan
seisoessaan yhdellä jalalla.

"Se oli musta käärme", sanoi luutnantti, "ja semmoisen purema on vaikea
asia."

"Yhtä meidän väestä pisti Sidneyssä semmoinen", sanoi korpraali, "ja
muutamien tuntien kuluttua oli hän niin musta kun teidän hattunne ja
melkein ei voinut tuntea hänen kasvojansa. Inhoittavia petoja ovat nämä
mustat käärmeet ja timanttikäärmeet ovat yhtä vaarallisia, vaikka ne
ovat vähän kauniimpia. Varokaa, kun laskeutte", huusi hän nyt sille
nuorelle miehelle, joka aikoi asettaita litteälle kivelle, "nämä kivet
ovat toisinaan skorpioneja täynnä."

"Mitä", huusi Silman, joka pelkäsi hirmuisesti näitä eläimiä, "täynnä
skorpioneja! Onko sitte täällä Australiassa skorpioneja?"

"Niitä on täällä paljon. Te voitte tuskin laskea jalkanne maahan täällä
metsässä, sattumatta heidän keskellensä. Jos nostatte kiven, en minä
ensinkään ihmettelisi, jos heti kohtaisitte koko perhekunnan yhdessä."

Silman nosti puun avulla kiven ja löysi sen alta näiden myrkyllisten
eläinten pesän. Sinne tunkeutuvan valon häiritseminä ja levottomiksi
tekeminä alkoivat ne juosta edes ja takaisin, ne käyristivät
vaaralliset häntänsä selkänsä päälle ja katselivat vihollistansa
uhkaavilla silmäyksillä.

"Totisesti", huusi hän, "tämä on juuri suloinen seura, ja minun piti
heti sattua heidän keskellensä. No, tosi on, että minut otetaan hyvin
vastaan tässä maassa."

"Nämä eläimet ovat oikein rumia", sanoi korpraali, "ja se on
ihmeellistä, missä joukoissa niitä aina on yhdessä. Muutoin en ole
koskaan kuullut, että ne olisivat ketään ihmistä vahingoittanut. Ne
eivät ole puoliksikaan niin vahingollisia, kuin tarantelihämähäkki,
jonka myrkky on paljoa vaarallisempi."

"Minkä näköisiä ne ovat?" kysyi Silman. "Ovatko ne yhtäläisiä, kuin
meidän hämähäkit?"

"Ajatelkaa viheriähkö ruumis, hevoskastanjan kokoinen ja pitkillä,
karvamaisilla jaloilla, niin on teillä tarantelin kuva."

"Ja millä elävät nämä eläimet?"

"Kaikenlaisilla hyönteisillä. Kerrotaan myöskin, että ne välistä
pyytävät pieniä lintuja; en kuitenkaan ole itse sitä nähnyt.
Tavallisesti elää aina kaksi yhdessä saman kiven alla ja kaivavat
siellä kolon säännöllisillä kammareilla. Muutoin heittäiksen taranteli
usein sen kasvoille, joka makaa selällään; ehkä sentähden, että
valkoisen ihmisen kasvot näyttävät semmoiselle esineelle, jossa sillä
on tapana ravintoansa hakea."

Vaikka nämä ilmoitukset olivatkin vähän miellyttäviä, päätti Silman
yhtähyvin panna toimeen aikeensa; kuitenkin kysyi hän ensin
luutnantilta, voisiko hän vaaratta kulkea likimäisille mäen kukkuloille
ja olisiko mitään pelkoa maan asukkaista.

"Tällä puolella saarta ei ole ensinkään maan synnyntä-asukkaita", sanoi
korpraali, "en myöskään tiedä mitään, joka estäisi teitä menemästä
tuolle kukkulalle; kuitenkin tulee teidän aina silmällä pitää meidän
leirissä olevaa valkeaa, ettette eksy."

"No", mietti Silman, "savu kyllä osoittaa minulle tien." Näillä
sanoilla kulki hän mäelle, nähdäksensä prikin. Hän näki kuitenkin
itsensä petetyksi, sillä mäen huipulta ei hän voinut nähdä muuta kuin
toisen korkeamman mäen, jolle hän ainoasti taisi tulla syvän rotkon
kautta. Alas astuessaan säikähdytti häntä eräs musta eläin, jonka
ulkomuoto oli hirmuinen, ja joka suuruudelleen oli porsaan kokoinen.
Niinkun hän sittemmin huomasi, oli uutis-asukkailla tapa sanoa sitä
"perkeleeksi" rumuutensa ja villiytensä tähden. Hän alkoi jo katua
vaarallista keksintöretkeänsä, kun hän viimeinkin tuli aukealle
nurmikentälle, jossa hän suureksi iloksensa huomasi kengurun, eläimen,
jonka kuvaa hän niin usein oli katsellut ihmetellen ja kummastellen.

Sattumalta kohtasi hän koiraksen suurinta lajia, sillä eläin oli
vähintäkin kuutta jalkaa korkea. Nähtävällä halulla söi se pienoista,
makeata nurmea, ja kun se verkalleen ja rauhallisesti hyppäsi toiseen
paikkaan, oli Silman'illa tilaisuutta ihmetellä sen oivallisen hännän
pituutta ja voimaa, joka tuepisteenä antoi vakavuutta ja vahvistusta
sen pystyssä seisovalle ruumiille. Eläimen isouteen ja kauneuteen
mieltyneenä, sai hän vastustamattoman halun hankkia itsellensä tämän
mehevän otuksen. Hän oli lukenut, että kenguru on arka eläin ja luuli
sentähden vaikeudetta taitavansa voittaa sen. Jos hän olisi voinut
nähdä suuren kynnen eläimen takajaloissa, joka on neljä viisi tumaa
pitkä ja terävä, niin olisi hän varmaan viivyttänyt hyökkäystä. Mutta
kun hänellä ei ollut yhtään aavistusta tästä vaarallisesta aseesta, ei
johtunut hänen mieleensä, että olisi mitään pelättävää kengurua
kohdatessa. Hän hiipi sentähden hiljaa ja varovaisesti lähemmäksi,
varustettuna ainoasti vankalla kepillä.

Kun hän oli lähestynyt kengurua kymmenen askeleen päähän, nosti eläin
äkkiä päänsä, katseli vierasta kummastuneena, otti voimakkaan juoksun
ja laskihe tiiviisti hänen eteensä. Silman säikähti ja hyppäsi
kiireesti muutamia askeleita takaisin, mutta kuu eläin vieläkin seurasi
häntä, nosti hän keppinsä ja löi sillä kovasti häntä päähän. Nyt syöksi
ärsytetty eläin kiukkuisesti vihollisensa päälle, heitti hänen
etujaloillaan maahan ja alkoi juuri käyttää terävää kynttänsä, jolla se
voipi repiä väkevimmän koirankin mahan, kun sen nuoren miehen onnistui
päästä irti ja nurin-niskoin vieryttää itsensä alaspäin jyrkkää mäkeä.
Taaksensa katsomatta riensi hän leiriin ja saapui sinne hengästyneenä.
Kertoessaan seikkailustaan sai hän pitää hyvänänsä sotamiesten naurun.
Vähää jälkeen häntä tuli vahtimies ja ilmoitti suuren veneen lähestyvän
rantaa. Se toi muassaan osaston sotamiehiä, kapteeni Trevorin
johdatuksella. Nämä olivat lähetetyt, koska vielä suurempi
pahantekiäjoukko oli paennut samaan suuntaan kuin Mark Brandon, ja
pelättiin, että kaikista näistä pahantekiöistä, tuon vaarallisen
päällikön johdatuksella, muodostuisi voima, jota vastaan ennen
lähetetty miehistö ei pitkälle pääsisi. Kapteeni alkoi heti tehdä
tarpeellisia tutkimuksia ja kääntyi, ensimäiset tiedot saatuansa,
Silman'iin kysymyksellä: "Kuinka suuri on niiden pahantekiäin luku,
jotka prikin valloittivat?"

"Niitä on kuusi", vastasi tämä, "paitsi Brandonia, joka vastaa
tusinaa."

"Niinmuodoin seitsemän. Ja kuinka suuri on prikin väestö?"

"Prikillä on, paitsi perämiestä, yhdeksän merimiestä, yksi palvelia ja
yksi kajuuttavahti; niinmuodoin majorin ja hänen tytärtensä kanssa
viisitoista henkeä."

"Majori? mikä majori?"

"Ah, minä olen unhoittanut sanoa teille, että priki on majori
Hortonin."

"Majori Horton? Ja hänen tyttärensä ovat myös laivalla? Mikä
ihmeellinen yhteensattuminen! Ne heittiöt eivät kyllä liene pahoin
kohdelleet heitä. Jos he ovat heitä silmäykselläkin loukanneet, niin
heidän pitää kalliisti se maksaa."

"Ohoh, Brandon on sivistynyt mies", vastasi Silman, "ja hän varmaan on
osoittanut naisille suurinta kohteliaisuutta."

Trevor oli vasta vuosi sitte tullut Vandiemenin maahan rykmenttinensä
ja oli siellä tehnyt itsensä niin mainioksi urhoollisuudellaan ja
toimellisuudellaan, että hän, vaikka ainoasti viidenkolmatta vuoden
vanha, oli nimitetty kapteeniksi. Noin kahta vuotta ennen oli hän
Englannissa tullut Helena Hortonin tuttavuuteen. Hänen kauneutensa ja
viehättäväisyytensä, mutta etenkin hänen luja mielenlaatunsa oli tehnyt
semmoisen vaikutuksen hänessä, että oli päättänyt Englantiin takaisin
tultuansa pyytää hänen kättänsä. Että hän jälleen löytäisi hänen täällä
Vandiemenin maassa, näytti hänestä sallimuksen viittaukselta ja täytti
hänen elävimmällä ilolla. Mutta samassa muisti hän kauhistuksella, että
hän oli hirmuisten pahantekiäin käsissä, jotka ehkä, myrskystä
huolimatta, onnistuisivat saapua aavalle merelle.

Koska hän vielä, häälyen toivon ja pelon välillä, ajatteli, mihin
toimiin ja puuhiin hän rupeaisi, lähestyi eräs vahti sekä yksi
merimiehen puvussa oleva mies, jossa Silman ihastuksella tunsi tuon
rivakan Northlandin. Tämän oli, niinkun jo tiedämme, majori lähettänyt
tiedustelemaan ja varovaisesti valkeaa lähestyessänsä oli hän suureksi
iloksensa huomannut, ettei villiä, vaan englantilaisia sotamiehiä
makasi sen ympärillä. Puhuttuansa kaikki, mitä oli tapahtunut,
päätettiin heti lähteä liikkeelle ja kokea valloittaa priki, taikka
vähintäkin miehittää kanavan suu, jotta eivät pahantekiät pakoon
pääsisi, jos tuulikin tulisi myöntäväksi.

Kun väkevä aaltoileminen ei sallinut veneillä kulkemista, niin
jätettiin niille suojelusta ja muut lähtivät perämiehen johdolla sinne,
missä priki oli ankkurissa. Mutta enenevä pimeys ja matkan vaikeudet
estivät heitä niin, että he vasta keskellä yötä saapuivat majorin
leirille. Vahdissa olevan sotamiehen huutoon vastasi Northland
korkealla äänellä: "Hollaa, täältä tulee ystäviä ja hädässä auttajia.
Herra Silman on myös jälleen eläväksi tullut ja tässä on osasto
sotamiehiä, jotka tahtovat meitä auttaa. Nyt taivahan nimessä, voimme
takaisin ottaa prikimme ja minun pitää ottaa vapaus aivan selvästi
selittää tuolle herra Brandon'ille, mikä minun ajatukseni oikeastaan
hänestä on. Teidän suostumuksellanne, herra majori, teemme nyt myös
valkean, sillä meillä on kyllä voimaa lyödä pahantekiät, jos maalle
uskaltaisivat. Kuitenkaan en usko heitä niin hävyttömiksi, sillä heidän
ainoa pelastuksensa riippuu lähtemisestään ulapalle merelle. Siellä me
kuitenkin panemme heille puomin, eli muutoin en minä tahdo olla
Northland."

"Majori Horton", sanoi kapteeni Trevor, "minä luulen, etten mitään voi
sen paremmin tehdä, kuin että rupean teidän käskynne alaiseksi, sillä
teidän taitonne ja kokemuksenne ovat kaikissa tapauksissa etevämmät
kuin minun."

"Ei, ei, herra kapteeni", vastasi majori; "te olette virassa, mutta
minä en enää, teidän on siis käskeminen. Suurimmalla ilolla minä teille
kuitenkin annan neuvojani, niin usein kun niitä haluatte. Mutta minulla
oli ennen kunnia olla tuttu yhden teidän nimisen herran kanssa; olisiko
mahdollista, että me täällä jälleen löytäisimme toisemme näin
kummallisissa seikoissa? Helena ja Lovisa, tulkaa tänne, täällä ei ole
mitään vaaraa, vaan päinvastoin mieluinen odottamaton tapaus teille
molemmille. Kapteeni Trevor, jonka mahdoitte tuntea Englannissa,
johdatti meidän avuksemme tulleen väkijoukon."

Molemmat nuoret tyttäret olivat yhtä iloiset tästä odottamattomasta
yhteen sattumisesta, kuin sotamiesten tulosta, jotka varjelisivat heitä
kaikista vaaroista. Mutta iloisimman ihastuksen antoi heille heidän
orpanansa Silman'in näkeminen, jota he jo olivat kuolleena itkeneet.
Kertomuksen hänen kärsimisistään keskeytti Northland, joka ilmoitti,
että yösydän oli ohitse, ja että olisi aika toimittaa veneet estämään
prikin merelle lähtemistä. Heti laitettiin perämies prikin laivamiesten
ja neljän sotamiehen kanssa viemään niin pian kuin mahdollista veneet
lahden suulle, jossa kapteeni odottaisi heitä ja sitte ottaisi
ylipäällikkyyden. Yhden vahdin piti jäädä korpraalin päällikkyydessä
kallion vierelle naisten suojelukseksi. Vuoressa oli majori keksinyt
luolan, joka oli heidän rahainsa ja muiden kapineidensa hyvä
säilytyspaikka. Sinne mahtuivat tyttäretkin. Kun veneet vasta muutamien
tuntien kuluttua taisivat ennättää paikalle, saivat sotamiehet ruveta
lepäämään, kiväärit käsivarsilla. Tytärten mentyä takaisin luolaan,
makasivat kaikki, paitsi vahti, pian syvässä unessa.



VI.

Taistelu merellä.


Aurinko ei ollut vielä nousnut, kun vahdin ilmoitus, että priki alkoi
liikkua, saatti koko leirin liikkeesen. Muutamat keveät pilvet, jotka
vetäytyivät taivaalle, sitä paitsi ilmoittivat, että tuuli oli
muuttunut ja että oli aivan vähän toivoa laivan paon estämisestä, jos
eivät veneet oikeissa ajoin sinne ennättäisi.

Uuden päivän koite teki nyt majorille ja hänen tyttärillensä
mahdolliseksi sen paikan tarkastelemisen, jossa olivat viettäneet
ensimäisen yön uudessa syntymämaassaan. Vaikka eteläiset ja läntiset
Vandiemenin maan rannikot yleisesti tarjoavat kolkon katsannon,
oleskelivat kuitenkin siirtolaisemme suloisessa ja ystävällisessä
tienoossa. Valitettavasti voivat kuitenkin tyttäret aivan vähän nauttia
maanpaikan vienoa suloa, koska he tunsivat yhä vielä vaarassa
häälyvänsä.

Kylmä etelätuuli, joka oli ajanut prikin lahteen, oli nyt muuttunut
lämpimäksi pohjatuuleksi ja aalloista nouseva aurinko ennusti yhtä
syyskuuhun kuuluvista, hymyilevistä kevät-aamuista Vandiemenin maassa.
Monen laululinnun iloiset sävelet tervehtivät heräävää päivää. Joukko
valkeita kakadusia katseli uteliaina ja kummastelevilla katsannoilla
vieraita ja kimaltelevina kiikkuivat korkeiden gummipuiden oksilla.
Yksi ja toinen kengururotta välistä hyppäsi esiin nurmimaton ylitse
sekä pakeni taas sukkelalla juoksulla, ja siellä ja täällä kurotti myös
arka vyöhyt-eläin terävän kuononsa pensaasta. Loitolla olevan puun
latvassa istui vanha pelikaani ja katseli hyvin vakaisesti lahden
vettä, jossa parvi mustia joutsenia ui aivan rauhallisesti. Metsän
rinteessä askaroitsi kaksi papukaijaa uutterasti pesäänsä rakentaen, ja
muut linnut, loistavilla viheriäisillä höyhenillä ja tummanpunaisilla
päillä, lensivät kirkuen ja pauhaten ympärillä. Kaikkia näitä uusia
esineitä majori ja hänen tyttärensä kuitenkin aivan vähä huovasivat,
kun heidän täytyi ajatella muita tärkeämpiä asioita.

Horton ja Trevor lähtivät nyt matkalle sotamiesten kanssa ja kulkivat
kalliolle, joka hallitsi lahden suulla. Kun oli välttämättömintä
kääntää tuima tuli laivan purjeita ja touvia vastaan, näkivät he
tarpeelliseksi ottaa mukaan kaikki sotakykyiset miehet. Ainoasti Silman
jätettiin luolan varjeliaksi, ja tämä, jonka sen aikaa piti olla
tyttärien säilytyspaikkana, varustettiin niin hyvin, että sitä helposti
olisi voitu puolustaa maan asukasten hyökkäykseltä, mutta ei kukaan
uskonut niitä tässä tienoossa olevan. Lahden suulle tultuaan huomasi
majori harmiksensa, että Brandon yöllä oli rakentanut jonkunlaisen
suojuksen perätäkille, varjellaksensa perämiestä kaikilta vihollisten
kuulilta. Perämies arvattavasti piti itsensä kätkettynä tämän suojuksen
takana; muutoin ei näkynyt yhtään ihmisolentoa täkillä. Purjeita näytti
asettavan näkymätön käsi ja vitkalleen ja juhlallisesti kulki tuo
kaunis laiva vienolla pohjatuulella tyyntä veden pintaa aavaa merta
kohti.

"Tämä ihminen ajattelee kaikkea", sanoi majori. "Minun ensimäinen
toivoni oli, että voisimme ampua miehen rattaalta ja että priki sitte
kulkisi kallioihin. Mutta nyt on tämäkin toivo pettänyt minun, sillä
hän näyttää olevan käsiin saamaton."

"Tuolla tulevat veneet", huusi kapteeni. "Täperä on aikakin, sillä
puolta tuntia myöhemmin olisi priki ollut turvassa. Mitä neuvotte
meille nyt, herra majori?"

"Tässä ei ole muuta kuin laivaan kiini tarttuminen, vaikka se rohkea
ryöväri mahtaa puolustaa itseänsä urhoollisesti. Kuitenkin pitää meidän
antaa prikin tulla likelle suuta, että voisimme sitä ampua rannalta ja
pitää sen kansi tyhjänä meille. Silloin voisimme ehkä tarttua kiini
laivaan ilman vähintäkään tappiota." Majorin aikomus muutettiin
ainoasti siten, että kapteeni meni yhteen veneesen, kun luutnantti jäi
kallion huipulle. Brandon oli tarkoin huomannut kaikki vihollisten
valmistukset ja tullut pian vakuutetuksi, että hän ainoasti voisi
uloslaskea, jos hän ensin voisi viekoitella veneet lahden suulta ja
eroittaa ne. Hän käänsi sentähden laivan ja purjehti lahden vastapäätä
olevaa rantaa kohti.

"Nyt hurraa, poikani", huusi perämies, "nyt he ovat meidän, käykää
päälle, käykää päälle!"

"Seisokaa!" huusi korpraali, "ei ole niin kiirettä. Uskokaa pois, että
Brandonilla on taas jotakin mielessä. Hän ei syyttä olisi niin
rauhallisesti luopunut lahden suulta. Niin kauan kun täällä pysymme, on
hän varmaan meidän, sillä hän ei pääse ohitsemme; mutta jos kulemme
hänen perässään, niin emme ehkä häntä tavoita ja jätämme hänelle vapaan
ulospääsyn."

"Te olette oikeassa", sanoi kapteeni. "Mutta jos niillä muilla
pakolaisilla on mieli yhtyä tämän kanssa, niin tulisi vihollinen
vihdoin meille liian väkeväksi."

"Se on totinen tosi, mutta sen verran tiedän minä, ettei Brandon ole
tehnyt tätä käännettä tarkoituksetta. Minä hyväksyn korpraalin
ajatuksen", sanoi majori.

"Ei, ei, majori", sanoi Northland, "me emme saa pysähtyä tähän. Jaa,
niin kauan kun tuuli on heikko, käynee se laatuun, mutta jos alkaisi
kovasti tuulla, niin voipi hän lävistää jonkun veneistämme upoksiin ja
kiitää ohitsemme salmen kautta. Minun neuvoni on käydä suoraan hänen
henkensä päälle. Mutta jos tahdomme oikein varmuudella menetellä, niin
ahdistamme yhdellä veneellä noiden roistojen henkeä, kun toinen
sotamiehineen seuraa jälessä suorassa linjassa ja estää prikin
palaustien, vaikka se mihin suuntaan kääntyisi."

Hänen tuumansa voitti yleisen suostumuksen ja pantiin heti toimeen.
Brandon näki murheella, että hänen päällensä pian karattaisiin kahdelta
puolelta ja mietti sentähden, miten hän viimeisessä hädässä voisi paeta
rannalle.

Koska hän tätä vielä tuumi, ilmautui hänen aavistamattansa mahtava
liittolainen lahden pohjoiselle rannalle.

Toinen pahantekiäin joukko oli, näet, yhtyäksensä Brandoniin, seurannut
samaa suuntaa ja oli juuri ennättänyt lähellä olevan mäen kukkulalle,
kun veneet alkoivat lähteä prikiä vastaan. Jonkun aikaa olivat
pakolaiset epävarmat, mistä heidän pitäisi etsiä ystäviänsä ja
huomasivat sentähden, pensaiden taakse kätkettyinä, molempain
puolueiden liikkeet. Mutta kun näkivät sotamiesten muskettien välkkyvän
yhdestä veneestä, eivät he enää epäilleet, missä heidän olisi
vihollista etsiminen. He kokoontuivat heti neuvottelemaan. He olivat
varustetut yhdellä musketilla, viidellä jahtipyssyllä ja monella
kirveellä ja sapelilla, joita olivat osanneet toimittaa itsellensä
ennen pakoansa. Mutta kuinka he ilmoittaisivat Brandonille tulonsa? Kun
useampia ehdoituksia oli hylätty, päättivät he vihdoin tehdä puun
kuoresta purren semmoisen, kun asukkaat tavallisesti käyttävät. He
keksivät sopivan puun, ja yksi, toisten nostama mies hakkasi ylhäältä
irti kuoren puun ympäriltä ja toinen alhaalla teki samoin. Sitte
leikattiin kuori ylhäältä alas asti suoraan ja otettiin pois puusta.
Siitä valmistivat he, niin hyvin kuin taisivat, veneen ja toiset
sill'aikaa vestivät puun haarasta jonkunlaisen airon. Vene vietiin
rantaan ja muutamissa minuutissa souti eräs mies siinä prikille, jonne
hän tuli onnellisesti. Touvin avulla, joka hänelle ojennettiin, kapusi
hän täkille ja ilmoitti päällikölle, että kahdeksankolmatta
pahantekiää, varustetut osittain tulikiväärillä osittain muilla
aseilla, oli saapunut rannalle ja olivat valmiit yhdistämään onnensa
hänen kanssaan. Brandon näki heti ne suuret edut, jotka tämä
yhdistyminen voisi myötänsä tuoda. Nyt toivoi hän mahdollisesti poistaa
tuon yhden veneen häntä seuraamasta. Hän kehoitti sentähden miestä
kokoamaan kaikki pakolaiset rannalle ja laski likelle maata, kunnes hän
oli lähestynyt rantaa muutamain satain askeleiden päähän. Nyt ui
laivalle tullut mies maalle ja Brandon laski takaisin lahden toiselle
puolelle.

Northland oli suurimmalla tarkkuudella huomannut kaikki prikin liikkeet
ja huomautti nyt majorille miehestä, joka oli hypännyt veteen ja uinut
maalle. "Katsokaa oikein", huusi hän, "tuolla juoksee hän mäkeä ylös.
Nyt katosi hän kukkulalle. Mitä mahtanee tämä merkitä? Varmaan tuon
kamalan roiston uusi petos. No, olkoon niin, me emme saa hukata aikaa
arveluissa. Meillä ei ole muuta tehtävänä, kuin valloittaa priki.
Soutakaa, rivakat pojat!"

"Pysähtykää vielä silmänräpäys!" huusi korpraali; "minä näen
ihmisjoukon tulevan mäkeä alas, kaksi- tai kolmekymmentä miestä."

"Niin, minä näen heidät", sanoi majori; "priki kääntyy heitä kohti. Jos
nuo pojat tuolla ovat Brandonin ystäviä, niin saamme enemmän työtä kuin
olemme odottaneet."

"Oletteko huomanneet tuon parven rannalla?" huusi kapteeni toisesta
veneestä. "Epäilemättä on tämä se toinen pakolaisjoukko
Hobarttown'ista."

"Nuo miehet voisivat mahdollisesti löytää tien meidän leirillemme",
sanoi majori; "arveletteko, että teidän väki kalliolla taitaisi koettaa
heitä hengeltä?"

Kapteeni suostui heti tähän ehdoitukseen, kun hän tiesi, että ainoasti
nuori Silman oli jätetty tyttöjen varjeliaksi. Hän soudatti takaisin
lahden suulle ja antoi luutnantille käskyn mennä pahantekiöitä vastaan;
sitte palasi hän toisen veneen luoksi ja lähestyi prikiä tämän kanssa.

Brandon oli sillä välin tullut vakuutetuksi, ettei hän voisi puolustaa
prikiä ja että hänellä ainoasti oli jälellä metsään pakeneminen. Mutta
niin kauan kuin mahdollista estääksensä vihollista takaa ajamisesta,
kokosi hän kajuuttaan kaikki palavat aineet, jotka hän taisi kiireessä
kokoon saada, sytytti ne, antoi prikin kulkea rantaa kohti, hyppäsi
maalle toverinensa ja pakeni likellä rantaa olevan mäen kukkulalle.
Vakuutettuna, ettei olisi mahdollista päästä metsässä kulkemaan niin
suurella pakolaisparvella, etenkin kun heillä oli nyt tekemistä niin
mahtavan vihollis-voiman kanssa, ilmoitti hän aikeensa rohkeimmalle ja
uskaliaimmalle toverilleen, nimeltä Roger ja kääntyi sitte seuraavilla
sanoilla muihin: "Me voimme ainoasti tässä tapauksessa pelastaa
itsemme, toverit, jos onnistuisimme johdattaa veneissä olevain
sotamiesten huomaavaisuuden muuallepäin ja siten estää heitä yhtymästä
maalla olevain kanssa. Menkää nyt ystäväimme luoksi ja sanokaa heille,
että he taistellen peräytyvät pohjoiseen päin, kun minä Rogerin kanssa
viettelen veneitä länteen päin. Tuolla korkealla vuorella yhdymme
jälleen ja tuumimme sitte paraasta yhteisestä pelastuskeinostamme."

Miehet olivat tottuneet silmittömästi seuraamaan kavalan päällikkönsä
neuvoja, ja ajattelematta mahdolliseksi sitä, että hän itseänsä
pelastaaksensa veisi heidät turmioon, menivät he, yhtyäksensä isompaan
pahantekiäjoukkoon. Sotamiehet olivat nämä jo piirittäneet, ja heidän
täytyi yhä enemmän ja enemmän peräytyä rannalle. Niin pian kun Mark oli
vakuutettu petoksensa onnistumisesta, poistui hän seuraajansa kanssa
vastakkaiseen suuntaan. Hän koki ensin ryömien päästä metsään ja sitte
ajatteli hän toista tietä tulla sinne, missä arveli majorin tytärten ja
rahain olevan.



VII.

Kahakka.


Mahdoton olisi selittää perämiehen vihaa, kun hän huomasi prikin
surullisen tilan. Hän oli mitään vahinkoa kärsimättä kulettanut sitä
kolme tuhatta peninkulmaa maanpallon toiselta puolelta tänne asti ja
nyt piti hänen se nähdä palavana hylkynä. Ei vähemmin kauhistunut ollut
majorikaan, kun näki liekkien hävittävän omaisuutensa. Trevori oli
myöskin harmia täynnä konnantyöstä ja kehoitti väkeänsä suurimpiin
ponnistuksiin prikin saamiseksi, ennenkun tuli saisi ylivallan. Mutta
kaikista näistä kolmesta oli perämies toimeliain ja puheliain. "Käykää
päälle, pojat", huusi hän kerran toisensa perään; "käykää päälle,
niinkun jos omat sielunne olisivat pelastettavina! Sytyttää laiva!
Kirotut maantoukat! Ahaa, tuolla on luutnantti toisten perässä! Pankaa
pippuria niiden sekaan, poikani, se on oikein! Pistäkää heitä ja
ampukaa ne sudensikiöt; he ovat kaikki toistensa kaltaisia. Käykää
päälle, pojat, käykää päälle! Hurraa, nyt olemme esissä! Kiiruhtakaa
kursailematta ylös! Seuratkaa minua!"

Näitä sanoessa tarttui hän yhteen alasriippuvaan touviin, keikahutti
itsensä täkille ja koetti tulen ja savun lävitse tunkeutua kajuuttaan
tulta sammuttamaan. Sillä välin olivat sotamiehet luutnantin käskyllä
ajaneet pahantekiät rannalle. Täällä yhtyi heihin Trevori ja vaati
pahankekiöitä antaumaan ja turvautumaan maaherran armoon. Muutamat
näyttivät olevan taipuvaiset suostumaan hänen ehdoitukseensa, mutta
useat tuumasivat, että olisi ryntääminen lävitse ja yhdistyminen
Brandonin ja Rogerin kanssa. Niinmuodoin päätettiin jatkaa tappelua;
pakolaiset ampuivat täydellisen laukauksen ja mursivat itsensä
sotamiesten riviin. Siten tappoivat he yhden ja haavoittivat kaksi
muuta. Mutta hekin saivat sotamiehiltä täydellisen latingin ja kolme
heistä jäi kentälle. Muiden onnistui kyllä päästä likimäiselle mäelle,
mutta kun seutu oli puuton, niin olivat he alinomaa alttiina
sotamiesten tulelle ja nämä ajoivat heitä kiivaasti takaa, vihastuneina
toverinsa kuolemasta. Näin ajettiin heidät kaitaiselle meren
sivuhaaralle, joka esti heitä enää pakenemasta, ja heidän täytyi
antautua, menetettyänsä kahdeksantoista miestä. Aseettomina ja kädet ja
jalat sidottuina vietiin heidät isompaan veneesen ja sitte
vartiosotamiehillä luutnantin päällikkyydessä olevilla varustettuina
Hobarttown'iin. Suureksi harmiksensa huomasi Trevori, että Brandon taas
oli pakoon pääsnyt ja neuvotteli nyt korpraalin kanssa, kuinka
päästäisiin sen vaarallisen miehen jälille.

"Te olette kuulleet vangeilta", sanoi tämä kokenut mies, "että Mark
oli määrännyt tuon pohjoisessa päin olevan vuoren yhdyntäpaikaksi.
Siitä seuraa, että hän on lähtenyt päinvastaiseen suuntaan, sillä
eksyttääksensä meitä jäliltänsä ei hän voinut tehdä mitään viisaampaa,
kuin sanoa näille perkele-raukoille, että hän tahtoisi heitä tavata
tuolla vuorella. Nyt olisi niiden luonnollisesti sinne rynnistäminen ja
jos sotamiehet menisivät perässä, olisi hänellä ranta vapaana."

"Te luulette siis, että Brandon on paennut länteen", sanoi Trevori
levottomasti.

"Siitä ei tarvitse ensinkään epäillä; idässä ja etelässä on meri,
pohjoista, Hobarttown'iin menevää tietä ei hän valitse; siis ei jää
hänelle muuta jälelle kuin paeta länteenpäin metsään."

"Jos hän on länteenpäin mennyt", sanoi Trevori, "niin tulee hän sinne,
mihin majori on jättänyt tyttärensä ja rahansa. Kuka tietää, mitä
siellä jo on voinut tapahtua! Seuratkaa minua, korpraali, kahden miehen
kanssa, mutta meidän pitää marssia niin pian kuin voimme." Samassa
lähti hän liikkeelle, sillä hänellä oli syy pelätä pahinta, jos Brandon
olisi luolan löytänyt.



VIII.

Vangit.


Molemmat sisaret viettivät sillä välin aikaansa murheellisella
odotuksella, kun olivat hyvästi kuulleet ampumisen, mutta eivät saaneet
tietoa sodan menosta.

"Ettekö tahtoisi kiivetä tuohon puuhun, Silman?" kysyi Lovisa; "siitä
voisitte ehkä nähdä, kuinka asiat ovat."

"Minä mielelläni tekisin teidän tahtonne mukaan, jos minun ei täytyisi
täällä vahtia seisoa, ja sotamies ei saa, kuten tiedätte, paikkaansa
jättää."

"Silman on oikeassa", sanoi Helena. "Hän ei saa jättää paikkaansa ja
sotamiehen tyttärinä pitäisi meidän se tietää. Mutta epätietoisuus on
suurimmassa mitassa kiusallinen."

"Näetkö jotain tuolta vuoren takaa?" kysyi Lovisa vähän vaiti oltua.

"Totisesti! Ja kuule! minä kuulen lauaistun kiväärin kuminan", sanoi
Helena säihkyvin silmin.

"Ne ampuvat!" sanoi Lovisa vavisten.

"Niin, ja nyt taas! Mutta se on joksikin kaukana tästä."

"Luultavasti veneet karkaavat prikin päälle", arveli Silman.

"Jotakin hirmuista on tapahtunut!" huusi Lovisa, purskahtaen itkuun.

"Menkää, Silman, ja katsokaa, kuinka siellä on laita", sanoi Helena.

"Mutta muistakaa, että minä olen luvannut isällenne en jättäväni
paikkaani."

"Sitte menen minä itse", sanoi Helena, "elä pelkää, Lovisa, Silman jää
sinun luoksesi ja minä tulen takaisin, niin pian kuin tiedän mitä on
tapahtunut."

Näillä sanoilla jätti tuo rohkea tyttö luolan ja pian oli hän kadonnut
kallioiden ja pensaiden taakse. Nyt saavutti Lovisan uusi murhe.
"Taivahan Jumala!" huusi hän; "kunhan vaan ei mitään onnettomuutta
tapahtuisi minun sisarelleni."

"Ei ole mitään vaaraa käsillä", lohdutti Silman; "ampumisesta päättäen
ovat pahantekiät kauas karkoitetut ja asukkailla ei olisi tapana
koskaan tulla tälle puolelle saarta."

"Ettekö olisi niin hyvä", sanoi Lovisa, pitkän tuskallisen hiljaisuuden
perästä, "että menisitte tuonne mäelle ja katsoisitte Helenaa?"

Silman oli taipuvainen täyttämään hänen toivoansa, vaikka hän
vastahakoisesti jätti tehtävänsä. Mutta ennen lähtöänsä jätti hän
hänelle ladatun pistuolin, että hän heti voisi antaa hänelle merkin,
jos mitä epäiltävää lähestyisi. Lovisa odotti, mutta ei Silman'ia eikä
Helenaa kuulunut. Hän pidätti hengitystänsä ja kuunteli, mutta ei
mitään kuulunut. Vihdoin ei hän enää voinut masentaa sitä kuolettavaa
tuskaa, joka vaivasi häntä, ja hän päätti etsiä sisartansa metsästä.
Hän riensi samaan suuntaan, johon Helena oli mennyt. Jo oli hän nousnut
toiselle mäelle, kun hän odottamatta näki edessänsä näyn, joka saatti
veren hyytymään hänen suonissaan. Onneksensa ei hänellä ollut voimia
huutamaan eikä liikkumaan; hän vaipui erään kallion taakse ja tuijotti
pienestä aukosta sitä hirmuista näytelmää, joka näkyi hänen silmäinsä
edessä.

Ei kaukana hänestä istui hänen sisarensa, kädet selän taakse sidottuina
silkki suun eteen. Hänen edessään seisoi hurjan ja hirmuisen näköinen
mies ja piti pyssyä hänen päätänsä kohden ojennettuna. Kappaleen matkaa
siitä makasi Silman, kädet ja jalat sidottuina ja kauhistuksen osoitus
kalveilla kasvoilla. Mies, joka vartioitsi vankeja ja jossa Lovisa
kauhistuksella tunsi yhden pahantekiöistä, katseli levottomasti siihen
seutuun, missä luola oli ja mutisi huulillansa: "Hän viipyy saakelin
kauan ja me menetämme kallista aikaamme."

Kangistuneena kauhistuksesta oli Lovisa jo jonkun aikaa katsellut tätä
näkyä, kun Brandon tuli ja kuiskasi muutamia sanoja kumppanilleen. Hän
oli käynyt luolassa saadaksensa ne rahat, jotka hän arveli majorin
sinne kätkeneen, sillä hän ei epäillyt, että Lovisa kieltämättä paikan
hänelle ilmoittaisi. Kummastukseksensa oli hän löytänyt luolan tyhjänä
ja kun hän ei kiiressä voinut löytää rahoja, niin päätti hän pakoittaa
Helenaa paikkaa neuvomaan. Muutamilla sanoilla ilmoitti hän hänelle
pyyntönsä, mutta tämä nerokas tyttö tiesi, että hänen ennen kaikkia
olisi voittaminen aikaa ja kysyi sentähden: "Mistä se tulee, ettei
sisareni neuvonut teille paikkaa?"

"Sisarenne ei voinut ilmoittaa minulle mitään", vastasi hän vähän
hämmästyneenä.

"Mitä olette tehneet sisarelleni?" huusi Helena hämmästyen. "Minä en
ilmaise mitään, niin kauan kun sitä salaatte minulta."

"Minä en ole ensinkään nähnyt sisartanne", vastasi Mark; "luultavasti
oli hän paennut sisemmäksi luolaan ja minulla ei ollut aikaa etsiä
häntä. Epäilemättä on hän turvassa. Muutoin täytyy minun ilmoittaa
teille, neitiseni, ettei kumppanini tahdo enää kauvemmin odottaa.
Sanokaa siis pian, missä rahat ovat; muutoin on teidän ja tämän nuoren
miehen henki vaarassa."

"Jos lupaatte", sanoi Helena, "ettei mitään pahaa tapahdu Lovisalle,
minulle eikä orpanallemme Silman'ille, niin ilmoitan teille kaikki."

Brandon lupasi sen ja kiiruhti Helenan osoittamalle paikalle. Suureksi
iloksensa löysi hän sieltä pienen kulta- ja isomman hopeapussin.
Edellistä ei hän suinkaan tahtonut jakaa raa'an kumppaninsa kanssa ja
laski sen sentähden onttoon puuhun, jonka jälkeen hän kääntyi hopeineen
Rogeriin. Brandonin neuvosta otti hän ainoasti niin paljon sitä, kun
hän mukavasti taisi kantaa; loput kaivettiin erään kiven alle. Sitte
palasivat molemmat vielä kerran vankinensa luolaan ottamaan, mitä he
voisivat tarvita metsässä, jonka ohessa eivät luonnollisesti
unhottaneet vähäistä astiaa rommia. "Vahinko", sanoi Roger, "ettemme
ole aasia! Me voisimme nyt aivan hyvin käyttää semmoista pitkäkorvaista
herraa. Että itse kantaisimme nämä kapineet, on suora mahdottomuus."

"Ehkä", jatkoi Brandon ja viittasi Silman'ia, "on tämä herra niin hyvä,
että kantaa näitä kapineita meille."

"Suloinen ajatus!" huusi Roger mielissään; "hänen pitää olla meille
aasina."

Näin sanoen sälytti hän tuolle onnettomalle Silman'ille isoimman osan
ryöstetyitä kapineita ja ajoi häntä niinkun kuormaeläintä edellänsä,
kun Brandon tarttui Helenan käteen ja veti hänen kanssansa metsään.
Tosin tiesi hän, että tyttö estäisi hänen pakoansa, mutta hän näki
myös, mitkä suuret edut tämä taitaisi tarjota hänelle, koska majori ei
kammoisi mitään uhria tyttärenä vapauttamiseksi. Niin pian kun he
olivat kadonneet, jätti Lovisa pakopaikkana, etsiäksensä isäänsä ja
ystäviänsä. Ehkä hän pelkäsi, että hän kohtaisi jonkun pakenevista
pahantekiöistä, riensi hän kuitenkin rantaa kohti, koska hän näki,
ettei hänellä ollut mitään muuta valittavaa, jos tahtoi pelastaa
rakkaan sisarensa.



IX.

Pako.


Jonkun ponnistuksen jälkeen oli merimiesten onnistunut sammuttaa valkea
ja panna prikin purjehdittavaan kuntoon. Niin pian kun tämä oli
tapahtunut, kiiruhti Horton purjehtimaan takaisin lahden suulle,
ilmoittaaksensa tyttärillensä sodan onnellisen päätöksen. Hän oli jo
kulkenut ison osan matkaa, kun huuto mäen kukkulalta herätti hänen
huomionsa. Heti sen jälkeen näki hän kapteeni Trevorin korpraalin ja
kahden sotamiehen kanssa rientävän alas mäeltä. Majori astui heti
veneesen ja soudatti maalle. "Tiedättekö", huusi Trevori häntä vastaan,
"että Brandon on paennut yhden kumppanin kanssa?"

Isä vapisi ajatellessaan tyttäriänsä, ja hänen surunsa tuli yhä
suuremmaksi, kuu Trevori muutamilla sanoilla ilmoitti hänelle, että
Brandon luultavasti oli mennyt luolalle. Horton seisoi hetkisen
kielettömänä, sitte rohkaisi hän mielensä ja keskusteli kapteenin
kanssa, maatako vai merta voisi pikemmin ennättää luolalle. He keksivät
sen soveliaimmaksi, että Trevori jatkaisi matkaansa maitse ja Horton
meritse; mutta kun he erosivat kättä puristaen, seisahdutti uusi näky
heidän askeleensa. Likimäisen mäen kukkulalle huomasivat he vaimoisen
haamun, jossa isän tarkka silmä heti tunsi nuoremman tyttärensä
Lovisan. Hän läheni kiireillä, vaan horjuvilla askeleilla. Hirmuisten
aavistusten käsittämänä lensivät he häntä vastaan. Isoon aikaan ei
voinut väsynyt tyttö puhua sanaakaan, mutta hänen katsantonsa ilmoitti
tuiki selvästi, että hän myötänsä toi hirmuisen kertomuksen. Vihdoin
kertoi hän kyyneleillä, mitä oli tapahtunut.

Mahdoton on selittää sitä tuskaa, joka käsitti nämä molemmat miehet
tässä hirmuisessa kertomuksessa. Majori seisoi muutamia minuuttia
kankistuneena ja puhkesi sitte kyyneleisin, ajatellessaan rakastetun
lapsensa hirmuista kohtaloa. Trevori tömisti hurjasti maata, käski
väkensä seuraamaan häntä, kiiruhti niin pian kuin taisi luolalle ja
saavutti sen puolessa tunnissa. Kun hän vielä katseli jälelle
jätetyitä, ympärinsä viskotuita kapineita, saapui majorikin, osa
merimiehiä muassaan. Tämä antoi sytyttää tulisoitot, tutkiaksensa
luolan sisusta ja molemmat sotamiehet määrättiin haeskelemaan
pakolaisten jälkiä. Sillä välin tutki Trevori korpraalin kanssa sitä
paikkaa, jossa Lovisa oli ollut piilossa, ja josta hän myös taisi nähdä
ympärillä olevan seudun. Hän tuli pian vakuutetuksi, että ryövärit
olivat voineet paeta ainoasti yhteen määrättyyn suuntaan, kun eivät
taitaneet uskaltaa pohjoiseen päin Hobarttown'iin, ja korkeat kalliot
meren rannalla olisivat estäneet heidän pakonsa. Enempää majorin kanssa
puhumatta, lähti hän, korpraali seurassaan, sinne päin, minne
pakolaiset hänen ajatuksensa mukaan olivat kääntyneet, ja tutki
huolellisesti koko seudun, löytääksensä jotakin jälkeä heistä.
Pitkällisen etsimisen perästä palkitsi menestys hänen uutteruutensa.
Likellä matalaa kalliota näki hän maassa jotakin, joka ei voinut olla
lehti eikä kivi. Hän kiiruhti sinne ja löysi selittämättömäksi
iloksensa rouvas-ihmisen hansikkaan; mutta itseänsä esinettä enemmän
kummastutti häntä sen ihmeellinen asema. Kolme sormea ja peukalo
olivat, niinkun selvästi näytti, vaseti yhteen puristetut ja etusormi
osoitti kahden mäen väliseen vuorensolaan. Epäilemättä oli Helena
jättänyt tämän merkin ystävillensä. Trevori tunsi uusien toivojen
elähyttäneen itseänsä, sillä hän ei epäillyt, ettei se urhoollinen
tyttö viisaalla älyllään tekisi kaikkea, mikä voisi heidän
pelastustansa edistää. Kun aurinko oli likellä laskuansa, neuvoi
korpraali, että he palautuisivat jälleen luolalle, ottamaan mukaansa ne
kaksi sinne jätettyä sotamiestä. Mutta Trevori päätti aikaa hukkaamatta
jatkaa takaa-ajamista. Ensin repäsi hän kuitenkin lehden
taskukirjastaan, kirjoitti siihen, että oli päättänyt korpraalin avulla
takaa ajaa ryöväreitä, ilmoitti, mihin suuntaan muiden olisi meneminen
ja kiinnitti paperin pieneen puuhun vuorenloukossa. Mutta
huomauttaaksensa niitä, jotka sitä paikkaa lähestyivät, katkasi hän
nuoren puun, karsi siltä oksat, pisti ne maahan kallion viereen ja pani
siihen ruohoturpeen.

Sillä välin olivat Mark ja Roger pitkittäneet pakoansa suurimmalla
kiireellä. Helenan kädet olivat vapautetut, jotta hän ei estyisi
kiireesti käymästä. Tätä silmänräpäystä oli hän käyttänyt,
heittääksensä hansikkaan tien-osoittajaksi. Silman-raukaltakin oli
kapula suusta pois otettu, koska hän jo oli langennut monta kertaa,
eikä jaksanut käydä niin kiireesti, kun oli ollut vaikea hengittää.
Hävittääksensä häneltä kuitenkin kaiken pakenemisen toiveen, kävi Roger
ladatulla musketilla hänen takanaan. Kun yö viimein tuli ja Helena
vaipui väsymyksestä, pysähdyttiin mimospuun juurelle. Helenalle
laitettiin oksista maja ja atrian jälkeen sidottiin vankien kädet ja
jalat. Kuitenkin jo muutamain tuntien kuluttua käski Brandon, että
matkaa piti jatkettaman samalla kiireellä.

Trevori ja korpraali sillä välin takaa ajoivat pakenevia niin kauan kun
päivän valo myönsi heille tien löytämisen; sitte heittäytyivät he
väsyneinä maahan, mutta eivät voineet nukkua vankien kohtalon
tuottamasta levottomuudesta. Kun kuu muutamien tuntien perästä levitti
himmeän valon maalle, jatkoivat he kulkuansa samaan suuntaan, vaikka
pelkäsivät tieltä eksymistä, koska ei ollut kylliksi valoa pakolaisten
jälkien näkemiseksi.

Päivän valetessa olivat he kyllä niin onnelliset, että löysivät majan,
missä Helena oli levännyt, ja Trevorin ilo muuttui ihastukseksi, kun
hän siinä löysi toisen hansikkaan, johon kirjain P ja sana Länsi olivat
verellä kirjoitetut. "Hurraa!" huusi korpraali; "nyt tiedämme olevamme
oikealla tiellä. Se tyttörukka on kirjoittanut ainoalla läkillä, minkä
taisi saada; hän on kirjoittanut verellänsä, sanoaksensa mihin päin
meidän olisi kääntyminen." Näillä sanoilla hän lähti matkalle
neuvottuun suuntaan ja Trevori seurasi, iloisesti liikutettuna; sillä
nyt oli hän vakuutettu, että Helena vielä oli elossa eikä kovin
kaukana. Tällä tavalla kulkivat he rivakasti edelleen, kunnes tulivat
laajan kuivan tasangon reunaan, joka oli peräti puista paljastettu.
Jälet veivät kaukaiselle, tasangon toisella puolella olevalle mäelle.
Molemmat miehet alkoivat kulkea tuon aution tasangon yli,
vakuutettuina, että mainitulla kukkulalla oliat heidän näkisivät.
Ryövärit olivat todellakin myös tehneet leirinsä kukkulalle, koska
Helena oli ollut niin väsynyt pitkästä vaelluksesta, ettei hän voinut
paikaltaan liikkua; myöskin oli Silman muutamia kertoja kaatunut
raskaan kuormansa alla. Brandon, joka ei enää pelännyt mitään
takaa-ajamista, oli kirveellään hakannut muutamia oksia ja pensaita ja
laittanut jonkunlaisen majan Helenalle, sekä alkoi nyt varovasti ja
tarkasti vakoa ympärillä olevaa seutua. Äkkiä luuli hän näkevänsä
jonkun elävän liikkuvan tasangon reunassa. Ensin ei hän voinut tuntea,
olivatko liikkuvaiset eläimiä vai maan asukkaita, mutta sitte näki hän
liikunnon säännöllisyydestä, että ne olivat ihmisiä. Helenakin oli
oksien läpi huomannut ne kaksi lähenevää pistettä, ja hänen sydämensä
tykytys ilmoitti, että hänen ystävänsä tulivat häntä pelastamaan. Hän
hyppäsi ylös vuoteeltansa ja kiiruhti mäen reunalle, mutta samassa
käski Brandon lähteä matkalle. "Jotakin epäiltävää on tulioissa", sanoi
hän Rogerille, "pidä sentähden vaari vangista ja anna hänen ottaa
kuorma selästänsä." Sitte käänsihe hän Helenaan sanoilla: "Neitiseni,
te tiedätte enemmän näistä miehistä, kuin minä nyt voin aavistaa. Elkää
kieltäkö sitä; minä näen sen teidän silmistänne ja koko muusta
olennostanne. Muistakaa kuitenkin, että te olette suuremmassa vaarassa,
jos koetetaan vapauttaa teitä, kuin jos vielä olisitte edelleen minun
vallassani."

Helena ei vastannut, mutta pitkitti suurimmalla ponnistuksella silmällä
pitää miehiä, jotka, miten jo selvästi nähtiin, eivät olleet maan
asukkaita, vaan valkeita, kiväärit kädessä. Hän selitti sitte
vakavalla äänellä, ettei hän kykene pitemmältä käymään. Mutta samassa
ojensi Roger pyssyn hänen päätänsä kohti ja uhkasi ampua hänen, jos ei
tahtoisi käydä. Raskaalla sydämellä totteli hän käskyä, mutta matkalla
repi hän, kun luuli itsensä huomaamattomaksi, pieniä palasia
leningistään ja pudotteli niitä maahan. Hän ei aavistanut, että Mark,
joka kävi hänen takanaan, huomasi hänen petoksensa ja varovaisesti kosi
kaikki kappaleet, jotka hän heitti. "Ahaa", kuiskasi hän itseksensä,
"tämä on siis keino, jota hän käyttää, neuvoaksensa tietä ystävillensä.
Mutta", mutisi hän äkkiä seisahtaen, "minä en ymmärrä myöskään, miksi
häntä estäisin. Hänen ystävänsä ovat meidän kantapäillämme ja marssivat
nopeammin kuin me. Paras on meidän vapauttaa itsemme heistä ja nämä
merkit viettelevät heidät turmioon. Niin, tilkut olkoot siellä;
nyt on ainoasti löydettävä hyvä piilopaikka, lopettaaksemme sieltä
takaa-ajamisen."

Sillä välin oli tultu pienen, matalan virran luoksi, jonka poikki taisi
vaivatta kahlata. "Mitäs hän nyt tekisi?" ajatteli Mark. "Ohoo, hänellä
on jotakin kengässään eikä luule minun näkevän, kuinka hän pistää oksan
maahan joen rannalle. Aivan hyvin ajateltu ja oivallisesti tehty,
neitiseni; mutta te ette kyllin voi aavistaa, että siten viettelette
ystävänne paulaan."

Ryövärit tunkeusivat nyt viidakkoon, joka ikäänkun raami piiritti joen
rantoja ja oli niin tiheä, ettei voinut askeltakaan eteensä nähdä. Mark
katsoi tämän paikan sopivaksi tuumansa toimeenpanemiselle. Hän käski
vankien laskeuda alas eikä vähintäkään ääntä päästää; vastakkaisessa
tapauksessa uhkasi hän heitä kuolemalla. Sitte taittoi hän muutamia
oksia, jotka häneltä estivät näköalan virralle, ilmoitti tuumansa
seuralaiselleen, repäisi kappaleen Helenan leningistä ja heitti sen ei
kauaksi siltä puusta, jonka hän oli valinnut itsellensä ampumamatkaksi.
Tyttörukan sydän löi suonenvedon tapaisesti, kun hän näki, että hänen
petoksensa oli keksitty ja käytettiin hänen ystäväinsä tuhoksi. Veri
juoksi kuumehehkulla hänen suonissaan, ja kykenemättömänä ajattelemaan,
sulki hän silmänsä ja jätti ne miehet, jotka tulivat häntä pelastamaan,
taivaan suojelukseen.



X.

Tappelu villien kanssa.


Koska ryövärit tekivät näitä valmistuksia takaa-ajajainsa
vastaan-ottamiseksi, saapuivat nämä autiota ketoa rajoittavan mäen
juurelle. Kauan etsivät he sillä kovalla maalla jälkiä, jotka olisivat
voineet ilmoittaa heille sen suunnan, jonka heidän olisi ottaminen.
Vihdoin keksi kapteenin tarkka silmä nuoren ihmisjälen. "Me olemme
kuitenkin ne jälleen löytäneet", huusi hän ilolla. "Nyt pitäisi meidän
pian heidät kiini saada, ajattelen minä. Mutta", jatkoi hän tarkoin
maata tutkien, "mitä tämä on? He ovat riisuneet kenkänsä."

Korpraali ei vastannut, mutta alkoi suurimmalla tarkkuudella tutkia
jälkiä.

"Jumalan tähden!" huusi äkkiä Trevori, "olisiko se mahdollista?
Korpraali, näiden täytyy olla maan asukasten jälkiä."

"Se on, paha kyllä, tosi", vastasi korpraali, jatkaen tutkimistaan.

"Luuletteko, että ne äskettäin ovat tästä ohitse menneet?"

"Siltä näyttää se."

"Ja kuinka monta lienee niitä ollut?"

"Täällä näkyy monet jälet. Myöskin tiedän minä, että ne tavallisesti
marssivat, kolmin neljinkymmenin joukossaan."

"Nämät jälet eivät näytä miellyttävän teitä?" sanoi Trevori.

"Ei, totisesti ei", vastasi korpraali vakaisella katsannolla. "Ei ole
leikkiä kohdata asukkaita metsässä. Ensiksi ovat heillä keihäät, joita
heittävät suurella varmuudella neljän viidenkymmenen askeleen matkan.
Käsikahussa käyttävät he hyvällä osavuudella kovasta puusta tehtyjä
nuijiansa, ja viimein on heillä vielä yksi merkillinen ase, nimeltä
Bomera, jota he lingottavat arvaamattomalla ketteryydellä."

"No, niinpä täytyy meidän valmistaa itseämme kovaan tappeluun", sanoi
Trevori, käyden edemmäksi, "ja kentiesi karkaa meidän päällemme
yht'aikaa kaksi vihollista. Mutta maltas, mitä tuo on? Jumalan tähden,
tuolla on rouvas-ihmisen leningin tilka! Ja tuolla taas yksi! Pidä
vaari, korpraali!"

He olivat nyt tulleet sen pienen virran rannalle, ja kun täällä
huomasimat ne kaksi Helenan pistämää oksaa, kävivät he varovaisesti
vettä myöten viidakolle, jonka takana ne kaksi ryöväriä makasivat
väijymässä.

"Valmista itseäsi", sanoi Brandon hiljaisella, mutta vakavalla äänellä
kumppanilleen, "ja nyt valkea!"

Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hän lausui tämän, rasahti joukko
keihäitä pensaiden lävitse. Yksi niistä sattui Brandonin oikeaan
olkapäähän, toinen Rogerin leveään selkään, ja molemmat latingit
paukahtivat tapaamatta esinettänsä. Kun vangit makasivat maassa,
lensivät keihäät heidän ylitsensä heitä vahingoittamatta; mutta
kiväärien paukahdus ja asukasten odottamaton ilmautuminen antoivat
Helenalle jälleen koko hänen älyllisyytensä ja suurella avunhuudolla
ilmoitti hän läsnä-olonsa ystävillensä. Kun Trevori tunsi hänen
äänensä, juoksi hän rohkeasti esiin, huolimatta villien hirmuisesta
voittohuudosta. Nämä ryntäsivät riemuiten esiin ja heittäysivät osiksi
pahantekiäin, osiksi kapteenin ja hänen kumppaninsa päälle. Brandon ja
Roger juoksivat joen rannalle, koska he ennen kaikkia tarvitsivat aikaa
ladataksensa, mutta Trevori tappoi yhden villeistä kaksipiippuisella
pyssyllään ja haavoitti toisen pahasti.

Kuu viholliset eivät tästä säikähtäneet, täytyi korpraalinkin ottaa
tuli ja ampua likimäisen; mutta nytkin tunkeusivat villit esiin
urhoollisesti, niin että Trevorin ja korpraalin täytyi peräytyä,
saadaksensa aikaa ladata. Kun he astuivat ulos viidakosta, huomasivat
he, tuskin sadan askeleen päässä, molemmat pahantekiät. Sillä välin oli
korpraalilla ollut aikaa ladata muskettinsa ja ampua yhden
päälletunkeutuvista vihollisista, niin että he pelästyivät ja
silmänräpäyksessä taukosivat takaa-ajamisesta. Trevori käytti
tilaisuutta ja huusi korkealla äänellä pahantekiöille: "Jos te olette
Mark Brandon, niin lupaan teille antaa anteeksi edelliset, jos tahdotte
auttaa meitä asukkaita vastaan."

Brandon, joka oli pysynyt täydellisesti rauhallisena koko ajan eikä
vieläkään näyttänyt hnolivan heidän edessään riehuvista villeistä,
vastasi: "Missä on valtakirjanne tähän lupaukseen? Minkä todistuksen
voitte antaa minulle siitä, että taitaisin luottaa teihin?"

"Kunniasanani sotaherrana", vastasi kapteeni. "Minä lupaan teille hyvän
kohtelun ja tahdon täyttää kaiken voimani maaherran tykönä, saadakseni
teille anteeksi-antamuksen."

"Onko tämä kaikki?" huusi pahantekiä nauraen.

Tässä silmänräpäyksessä kiinnitti hänen huomionsa uusi villien uhkaava
liikunto. "Elä ammu!" huusi hän kumppanillensa, "anna toisten tehdä
sitä! Me voimme tarvita ruutimme muualle." Näillä sanoilla vetäytyi hän
Rogerin kanssa joen ylitse ja pysähtyi lähimmän mäen juurelle.

Uusi ampuminen oli sillä välin taas tehnyt yhden asukkaan
kykenemättömäksi tappeluun, niin että ne näyttivät olevan kahdella
päällä, tokko enää pitemmältä samoaisivat. Mutta kun näkivät niiden
kahden pahantekiäin peräytyvän, rohkaisivat he taas mielensä ja
hyökkäsivät hurjalla sotahuudolla kahta soturia vastaan.

"Sillä roistolla", huusi korpraali, "on taas joku konnamainen tuuma
päässään. Näettekö, nyt matelee hän meidän taaksemme, että me tulisimme
kahden tulen väliin. Nyt hänen poissa ollessaan saavat nuo mustat
roistot myös uutta urhoollisuutta; meidän täytyy siis vielä ampua
muutamia niistä, ennenkun ne meidät rauhaan jättävät."

"Meidän täytyy murtaida läpi", vastasi kapteeni; "minä kuulin Helenan
äänen tuolta pensaiden seasta, ja tahdon vapauttaa hänen taikka
kuolla."

Korpraali pani pajonetin muskettiinsa ja tunki eteenpäin kapteenin
vieressä asukkaita vastaan. Yhdistettyinä tiheään joukkoon kohtasi
näitä hyökkäys keihässateella. Tämä ei pysynyt pahoitta seurauksitta,
kun välimatkaa ainoasti oli kaksikymmentä askelta. Trevori sai keihään
rintaansa ja korpraalin sattui kolme. Nyt laukaisivat molemmat
kiväärinsä, mutta villit linkosivat taas keihäitänsä, joista useat
sattuivat. Lauaistut latingit saikäyttivät heidät kuitenkin taas.

"Ladatkaa, herra, ladatkaa pian!" huusi korpraali; "ne sudensikiöt
eivät vielä ole saaneet kylliksi. Mutta teistä juoksee vertä monesta
haavasta."

"Teistä myöskin, korpraali, mutta se ei haittaa mitään; meidän täytyy
rynnistää eteenpäin."

"Tuolla makaa vielä yksi", huusi vanha soturi, "ja tuolla taas yksi! No
eivät ne tätä kauan kestä. Pitäkää vaan latinki pyssyssänne, että
meillä olisi semmoinen jälellä, jos he odottamatta päällemme
karkaisivat. Ahaa, asia ei näytä heitä kuitenkaan miellyttävän!
Totisesti, he alkavat jo juosta. Kyllä minä ajattelinkin sitä; meidän
kuulamme ovat vähän liian kovia heille."

"Elkää ampuko enää, jos ne pakenevat", sanoi Trevori väsyneellä
äänellä.

"Teistä vuotaa kovasti verta, herra", huusi korpraali, kiiruhtaen
kapteenin tykö.

"Elkää huoliko minusta. Katso, asukkaat pakenevat; niin, nyt lähdemme
vankeja vapauttamaan."

Mutta hänen puhuessansa tuli hänen äänensä heikommaksi; hän otti
muutamia askeleita, hoiperteli, piti itseänsä taas pystyssä ja lankesi
sitte maahan. Veren menettäminen oli heikontanut hänen; hän koetti
vielä kerran nousta ylös, vaan vaipui voimatonna jälleen nurmelle.



XI.

Haavoitettu.


Korpraali oli mies, joka ei vaikeimmassakaan tilassa kadottanut
älyänsä. Antaen vihallensa lomaa voimakkaissa valoissa mustia konnia
vastaan, nouti hän hatullaan vettä lähellä olevasta lähteestä ja kaatoi
sitä haavoitetun kasvoille. Sitte tutki hän haavat, joista yksi, joka
oli oikeassa olkapäässä, vuoti verta vahvasti. Hän sitoi ne liinallansa
ja näki suureksi iloksensa, että oli onnistunut seisattaa veren. Hän
nouti taas enemmän vettä, kostutti sen vielä yhä tunnottoman huulia
muutamilla pisaroilla ja näki jonkun ajan kuluttua sanomattomaksi
iloksensa hänen aukaisevan silmänsä. Jonkun ajan perästä tunsi Trevori
itsensä kyllin väkeväksi ylösnousemaan ja meni, korpraalin käsivarteen
nojaten, metsään, katsellaksensa ympärillensä Helenaa. Mutta ei yhtään
elävää sielua ollut siellä, ainoasti useain villien hengettömät ruumiit
makasivat tuolla verisellä ja tallatulla nurmella. Kun korpraali oli
katsahtanut varovaisesti ympärillensä, talutti hän kapteenin tiheän
vesakon reunaan, jossa hän oli suojassa äkilliseltä päällekarkaukselta.
Sitte tutki hän seudun perinpohjin, nähdäksensä eikö joku kätketty
vihollinen löytyisi läheisyydessä taikka eikö nuoren tytön jälkeäkään
voisi keksiä. Mutta kaikki hänen vaivansa oli turha, sillä ei asukasten
eikä Helenan vähintäkään jälkeä voitu selville saada. Hänen täytyi nyt
ajatella haavoitetulle yövuoteen valmistamista. Hän kokosi sentähden
lähimpänä seisovien puiden pehmeimpiä oksia ja valmisti niistä sopivan
vuoteen kapteenille sekä levitti isommista oksista katon sen päälle ja
toimitti siten jotenkin tiheän majan, joka suojeli sateelta ja
pakkaselta. Nyt oli vietä yksi, kuitenkin aivan tärkeä kysymys
vastattavana, nimittäin millä tavalla pidettäisiin huolta
elatusvaroista. Kun korpraali vielä tätä tuumi, näki hän äkkiä ison
kengurun hyppivän huolettomana joen rannalle janoansa sammuttamaan.
Eläin läheni verkalleen, milloin lyhyellä hypyllä, milloin neljän
jalan; silloin tällöin kohottihe se myös täydelliseen pituuteensa ja
lepäsi siinä takajaloillaan, kun pitkä häntä oli sen tukena. Korpraali
tarttui muskettiinsa, taivutti sivulle oksat, jotka kätkivät hänen
saaliinsa häneltä, ja samassa kun eläin ryskeen varoittamana aikoi
paeta keveällä juoksulla, hyppäsi se kuulan satuttamana vielä kerran
ylös ja kaatui sitte raskaasti maahan.

Laukaus säikähdytti kapteenin hänen levottomista unelmistaan ja
hätäisenä katsahti hän ympärillensä, keksiäksensä uuden uhkaavan
vaaran. Pian rauhoittui hän kuitenkin nähdessään uskollisen
seuraajansa, joka läheni läähättäen, ammuttua eläintä kantaessaan. Tämä
rupesi sitte ruokaa laittamaan. Muutamissa minuuteissa oli hän koonnut
ja sytyttänyt kuivan puuaineen, joka makasi ympärinsä maalla. Sitte
leikkasi hän eläimestä parhaat paikat, pisti ne sekä maksan, jota
metsästäjät kuivuutensa tähden käyttävät leivän asemasta,
laahaustukkiinsa, ja käänteli tätä paistinvartaana tulella. Kun liha
oli valmiiksi paistettu, tarjosi hän kapteenille parhaat palat ja alkoi
sitte atrian, joka maistui hänestä paremmalle kuin kaikki, mitä hän oli
nauttinut koko elämässään. Haavoitetussakin, joka kahteen päivään ei
ollut mitään nauttinut, pääsi luonto valloille, mutta kun hän oli
itseänsä vahvistanut muutamilla mehevillä paloilla, vaipui hän syvään
uneen, josta hän vasta auringon noustua heräsi. Rehellinen korpraali
kulki vielä muutamia tuntia vahtina edes-takaisin majan edessä, mutta
viimein voitti väsymys hänenkin ja hän nukkui valkean viereen.

"Ojentakaa minulle kätenne", sanoi Trevori aamulla korpraalille, "minä
nousen ylös ja sitte pitää meidän lyöttäidä matkalle Helenaa
vapauttamaan."

Korpraali autti hänen ylös yövuoteeltaan, mutta huomasi heti, ettei hän
voinut pysyä jaloillansa. "Ei käy laatuun", sanoi hän päätänsä
pudistaen, "ja kuinka ajattelette te marssia, kun ette voi seisoakaan?"
Näin sanoen laski hän hänen jälleen vuoteelle.

Trevori vaipui pian taas levottomaan uneen, hehkuva kuume vetäytyi
hänen kulmillensa ja huulensa kuivivat yhä enemmän. Korpraali huomasi
kauhistuksella enteen vaaralliseen haavakuumeesen, joka vähän sen
jälkeen puhkesikin ja sitte yhä yltyi.



XII.

Vankeus villien luona.


Molemmat pahantekiät olivat joen rannalla olevalta mäeltä katselleet
tappelun loppua ja villien palausmatkaa. Sekään ei ollut heiltä jäänyt
huomaamatta, että Silman ja Helena oli viety vangiksi. Kaiken sen
mukaan, mitä olivat ennen asukkaiden luonteesta kuulleet, eivät he
voineet epäillä, että nämä vangeille kostaisivat monen soturinsa
kuoleman ja yhtä vahvasti olivat he vakuutetut, etteivät takaisin saisi
niitä rahoja eikä arvokkaita varoja, jotka vankien kanssa olivat
joutuneet villien käsiin. He päättivät sentähden välttää kaikkia
asukasten vainoja ja ajatella ainoasti omaa turvallisuuttansa. He
kokivat saavuttaa saaressa semmoista seutua, jossa voisivat olla
turvallisemmat sotamiesten takaa-ajamiselta, ja johon myös harvoin
suuremmat villiparvetkaan tulisivat. He lähtivät sentähden matkalle,
hakivat maan jylhimpiä seutuja ja kokivat niin paljon kuin mahdollista
lähetä etelärantaa.

Helena ja hänen orpanansa Silman olivat kuitenkin vielä elossa. Tosin
olivat he monta kertaa olleet vaarassa, etteivät ystäväinsä kuolemasta
suuttuneet soturit heitä tappaneet, mutta joka kerta oli eräs vanha
vaimo, joka, niinkun he sittemmin huomasivat, oli päällikön sisar,
katsannollansa pelastanut ja suojellut heitä rääkkäyksistä. Jonkun ajan
perästä lauhtui miesten riehunta ja vieläpä näyttivät muutamat vaimot
säälivänkin sitä tyttöraukkaa. Kuitenkin käsitti Helena tilansa
vaarallisuuden; sillä kuinka taisi hän toivoa laupeutta niiltä
ihmisiltä, joiden sukulaisia ja ystäviä äsken olivat valkeat miehet
tappaneet? Silman parkakin näki itsensä kuoleman-alaiseksi ja odotti
joka silmänräpäys keihästä, joka lävistäisi hänen. Sillä tavalla
vaelsivat he jälellä olevan osan päivää pysähtymättä. Vihdoin keskeytti
yön pimeys heidän kulkunsa. Kun he seisahtuivat jyrkän vuoren
sulkemassa laaksossa, joivat he halulla lähteestä, joka lorisi
kallioiden välissä. Sitte kokoivat miehet kuoria puista, käyttääksensä
niitä majojen katoiksi, joiden piti heitä suojeleman pakkaselta ja
sateelta. Vaimot kokosivat kuivia puita. Nyt maksoi valkean tekeminen,
sillä sodassa olivat heiltä hävinneet ne palavat puukappaleet, joita
jokaisella heimolla oli tapana muassansa kulettaa. He etsivät nyt
sentähden sopivan kuivan puukappaleen, panivat sen maahan, leikkasivat
terävällä kivellä kolon siihen sekä pistivät toisen teroitetun
puupalasen koloon. Yksi villeistä otti sitte tämän viimeksi mainitun
käsien väliin ja väänsi sitä kiirehesti edestakaisin kolossa. Kun hän
väsyi, tuli toinen sijaan, kunnes vihdoin molemmat puukappaleet
syttyivät sukkelasta, alinomaa pitkitetystä hivuttamisesta. Niin pian
kun tämä oli tapahtunut, heitettiin kuivia lehtiä ja lastuja hiilokseen
ja puhaltamalla saatiin leimuava liekki. Niinmuodoin onnistui heidän
neljännestunnissa tehdä valkea ja pian valaisivat koko laaksoa
leimuavat tulet.

Koska kaikki miehet ja vaimot askaroitsivat valkean ympärillä, arveli
Helena, että se silmänräpäys olisi pakenemiseen sopiva. Hän ilmoitti
aikeensa Silman'ille ja neuvoi häntä kiipeämään ylöspäin jyrkkää mäkeä
yhdeltä puolelta, aikoen itse tehdä samoin toisella puolen. Silman
myöntyi heti siihen, vaikka hänellä oli aivan vähän toivoa
onnistumisesta. Helena kävi ensin verkalleen mäen sivua ja alkoi sitte
mennä ylöspäin, ikäänkuin hän olisi uteliaisuudesta katsellut puita ja
pensaita. Samoin teki Silman; hän oli myöskin ennättänyt sille
paikalle, jossa hän aikoi yhtyä Helenaan, kun hän huomasi kaksi villiä,
joista yksi oli varovaisesti seurannut Helenaa, toinen häntä.
"Uskaliaasti", kuiskasi Helena, tultuansa sitte paikalle, jolla hän
seisoi; "nyt on pelastus mahdollinen."

"Kaksi mustaa konnaa on meitä seurannut", vastasi Silman; "nyt ei ole
muuta tehtävänä, kuin rauhallisesti takaisin kääntyminen."

"Ettekö voi lyödä maahan sitä, joka uhkaa teitä?" sanoi Helena. "suuri
Jumala, pitäisikö meidän vielä kerran palata noiden armottomain villien
luoksi?"

"Tässä ei ole muuta tehtävänä", sanoi Silman toimekkaasti; "jos minä
yhden löisinkin alas, niin nostaisi toinen semmoisen melun, että koko
naapuristo rientäisi tänne, parempi on, että palajamme aivan
rauhallisesti."

"Hyvä", vastasi Helena lyhyen vaitiolon perästä. "Menkäämme nyt
rauhallisesti takaisin, ehkemme silloin herätä mitään epäluuloja."

He kääntyivät takaisin ja ne kaksi villiä seurasivat heitä. Sillä välin
olivat muut pyydystäneet useita pussieläviä, jotka yöllä oleksivat
pipariminttupuissa, sekä paistoivat niitä nyt tulilla. Vaimot noutivat
akasiapuiden pihkaa sekä heittivät sitä hiilille paistumaan. Kun seura
istui atrialle, saivat vangitkin osansa; mutta kun pussi-eläimellä on
hyvin paha haju ja pihka näytti tuliselta raudalta, niin jättivät he
nämä herkut koskematta. Onneksi muisti Silman, että suuri varasto
ruoka-aineita oli säkissä, jota hän oli kantanut, niin että molemmat
vangit voivat vahvistaa itseänsä runsaalla atrialla viimeisten päiväin
ponnistusten perästä. Kohdastaan atrian perästä etsi kukin yösijansa ja
vähään aikaan hallitsi syvin hiljaisuus tuossa äsken niin eloisassa
laaksossa. Päivän valetessa olivat asukkaat valveella ja kun heillä ei
ollut surua vaatetuksestansa eikä tarvinneet niitä pakata kirstuihin
eikä vaatesäkkiin, niin taisivat he heti paikalla lähteä matkalle.
Puolipäivän aikana levättiin vähän aikaa ja sitte kulettiin edelleen;
yöpaikka laitettiin samoin kuin edellisenäkin päivänä. Päivällisen
aikana kolmantena päivänä huomasivat he viheriäiseltä mäen kukkulalta
aavan meren sekä että olivat saavuttaneet vaellustensa päämäärän.
Helena ja Silman tunsivat jäisten vilutaudin puuskien käyvän läpi
kaikkien jäseniensä, kun he ajattelivat, että jo tulisi aika, joka
olisi ratkaiseva heidän kohtalonsa.

Asukasten kylä oli ystävällisessä, viheriäin mäkien ympäröimässä
laaksossa, ja siinä oli noin kolmekymmentä puunkuorista valmistettua
majaa. Yhden semmoisen edessä istui kaatuneella puulla joukkion
päällikkö, noin kuusikymmenvuotinen mies, kunnioitettavalla
ulkomuodolla. Kun eräs mies kertoi hänelle retken menosta, synkistyi
hänen muotonsa; mutta sisar, joka jo matkalla oli niin laupiaasti
suostunut vankeihin, katsahti häneen taas, ja kun Silman, Helenan
tahdon mukaan, aukaisi säkin ja toi esiin sen sisältämän, virkistyi
tuon vanhan muoto huomattavasti. Erinomaisella mielihyvällä vastaan
otti hän kirveen, jonka käyttämistä Silman selitti hänelle. Suuri määrä
sokeria sekä yksi tinapikari saivat yhtä ystävällisen vastaanottamisen.
Kun Silman viimein esiin-otti tulukset ja muutamilla iskuilla sytytti
taulan, muuttui koko heimon hämmästys korkeasti kaikuvaksi riemuksi.
Koska villit askaroitsivat tuluksilla, löysi Helena sanomattomaksi
iloksensa yhdessä pienessä liinaisessa pussissa pistuoliparin ynnä
ruutisarven ja tusinan luotia. Hän tervehti näitä aseita, niinkun
vanha ystävä, sillä nyt oli hänellä jotakin, jolla hän hätätilassa
voisi puolustaa itseänsä. Vanha päällikkö oli erinomaisen iloinen
niistä kalleuksista, jotka hänelle olivat annetut ja ilmoitti merkeillä
vangeille, ettei heillä ollut mitään pelättävää. Helenaa kohteli hän
suurella kunnioituksella, sillä hän näytti hänestä korkeammalle
olennolle ja Silman voitti myöskin pian sen lohdullisen vakuutuksen,
ettei villit tahtoneet häntä hengeltä ottaa. Tyttärelle rakennettiin
kuninkaan käskystä iso ja mukava maja, mutta Silman sai semmoisen
kuorella katetun vuoteen, kun useimmat asukkaat käyttivät.

Niinmuodoin olivat kyllä molemmat vangit vapautetut siitä
vaivaavasta tuskasta, että heidät teurastettaisiin kostouhrina
tapettuin soturien edestä; mutta he eivät kuitenkaan nähneet mitään
mahdollisuutta vankeudesta pakenemiseen eikä olopaikastansa
ystävillensä tiedon-antamiseen. Sillä vaikka heitä kohdeltiin
kunnioituksella ja ystävyydellä, vartioitiin heitä kuitenkin
tarkimmasti, niin että heidän täytyi jättää jokainen paon-ajatus
mielestänsä ja kärsivällisesti odotella kohtalonsa kehittymistä.



XIII.

Kosto.


Kapteeni Trevori makasi sillä välin yhä vielä sairaana haavakuumeessaan
ja vanha korpraali hoiti häntä väsymättömimmällä huolella. Hän nouti
hänelle vettä lähteestä, paistoi hänelle parhaita paloja kengurusta ja
teki kaikki, mitä hänen voimissaan oli, saadaksensa hänen unhottamaan
erämaan ja kaiken lääkärinhoidon kaipauksen.

Trevori poloinen ei voinut nauttia mitään. Kolmena päivänä oli hänen
ainoana ravintonansa kylmä lähdevesi ja ainoasti hänen voimakas
ruumislaatunsa ja maan erittäin terveellinen ilman-ala vaikuttivat,
että hän taisi kestää kärsimisen, jonka käsissä useimmat ihmiset
olisivat nääntyneet. Mutta kaikki hänen vaivansa eivät olleet
verrattavat siihen piinaan, jonka hän tunsi ajatellessaan onnettoman
Helenan kohtaloa. Kun hän ajatteli, että hän oli villien vallassa,
heräsivät kaikki ne kauhut, joita hän oli kuullut kerrottavan näistä
villien heimokunnista, julmina hirmukuvina hänen sielussaan.

Neljäntenä päivänä tunsi hän vihdoin kuumeen vähenevän. Nyt saattoi hän
myös vähän syödä, ja toisen neljän päivän perästä tunsi hän itsensä
kyllin vahvaksi lähtemään matkalle Hobarttown'iin. Jo ensimäisenä
päivänä löysi hän useissa paikoin painetuita kuulutuksia puihin
naulattuina; niissä lupasi hallitus viiden sadan dollarin palkinnon
sille, joka toimittaisi Mark Brandonin esivallalle sekä jos hänen
ulosantajansa olisi maasta pois viety, vakuutettiin hänelle armo ja
vapaa kulku Englantiin. Trevori tuli tästä vakuutetuksi, että esivalta
oli uuttera ryövärien takaa-ajamisessa ja hänessä heräsi myöskin toivo,
että he voisivat löytää ja vapauttaa Helenankin. Mutta korpraali arveli,
että siihen olisi sangen vähän toivoa, sillä metsässä saattaisi yksi
turhaan etsiä toistansa koko elämänsä ajan. Kuusi päivää matkustettuansa
saapuivat nämä kaksi miestä vihdoin Hobarttown'iin. Korpraali meni heti
maaherran luoksi ja kertoi hänelle seikkailuksistansa; Trevori taas ei
ensinkään hukannut aikaa, tiedustellaksensa majoria ja hänen perhettään.
Hän sai kuulla prikin seisovan ankkurissa kaupungin vieressä ja Lovisan
asuvan erään sotaherran perheessä, mutta että majori oli lähtenyt
yhdellä sotamies-osastolla takaa-ajamaan pakolaisia, jotka, niinkun
arveltiin, pitivät vielä Helenaa vankina. Tämän nuoren tytön kohtalo oli
herättänyt yleisen säälin ja Trevorin kertomus, että hän nyt luultavasti
olisi villien vankina, koroitti vielä sääliväisyyttä, sillä se ajatus
oli yleinen, että nämä olivat hänen kuoliaaksi lyöneet, koska he eivät
tavallisesti säästäneet valkeita, jotka heidän käsiinsä joutuivat.
Trevori tahtoi heti taas lähteä matkalle, etsimään ja vapauttamaan
ryöstettyä, mutta lääkäri ei myöntänyt sitä, kun hänen haavansa eivät
vielä olleet täydellisesti paranneet. Hänen täytyi sentähden päättää
jäädä Hobarttown'iin. Täällä vietti hän suurimman osan aikaansa Lovisan
seurassa, ja surullinen hauskutus oli puhua hänen kanssansa ryöstetystä
sisaresta.

Sillä välin viettivät molemmat pahantekiät surullista ja kurjaa elämää
kaukaisemmissa ja kolkoimmissa metsätienoissa. Puuttuen
välttämättömimpiä tarpeita, täytyi heidän sitä paitsi päivää ja yötä
pelätä sotamiesten käsiin joutumista, jotka epäilemättä heitä jälestä
ajoivat. Brandonia vaivasi vielä kaupan päälle toinenkin murhe. Hän oli
useissa paikoin metsässä huomannut maaherran kuulutuksen ja havainnut,
mitä luvattu palkinto oli vaikuttanut hänen kumppanissaan. Epäilemättä
käyttäisi tämä ensimäistä mukavaa tilaisuutta, jättääksensä hänet
esivallan käsiin sekä siten ansaitaksensa täydellisen armoituksen,
viisisataa dollaria ja vapaan kulun Englantiin. Monta kertaa oli
likellä, ettei hän lopettanut häntä; mutta ajatus, että hän ei voisi
hänettä puolustaa itseänsä villien päällekarkauksilta, esti häntä
verisestä aikomuksestaan. Rogerkaan, joka nyt todellakin tuumaeli,
kuinka hän pettäisi kumppaninsa ja siten voisi ostaa armoituksen
itsellensä, ei silmänräpäystäkään epäillyt siitä, mitä Markin sielussa
oli tapahtunut. Niinmuodoin kuleskelivat nämä pahantekiät peläten
toinen toistansa, ja kun yökin lopetti päivän ponnistukset, eivät he
tohtineet sulkea silmiänsä, etteivät jättäisi itsiänsä puolustuksetta
kavaltajan käsiin. Vihdoin teki luonto kuitenkin oikean vaikutuksensa
ja molemmat vaipuivat eräänä yönä syvään uneen.

Kamalilla unelmilla vaivattuna, kieri Roger aamupuoleen kovalla
vuoteellansa; silloin tunsi hän raskaan ruumiin liikkuvan kasvoillansa.
Hän heräsi ja näki kauhistuksella ison mustan käärmeen, joka soljui
siitä ylitse. Hän tuli kalman kalveaksi, sillä hän pelkäsi sen purevan
ja tiesi, mikä hirmuinen kuolema häntä silloin odottaisi. Eläin mateli
kuitenkin hiljalleen matkaansa, eikä näyttänyt ensinkään häntä
huomanneen. Tosin näki tuo viheliäinen itsensä pelastetuksi, mutta yhä
vielä väristi kuumeenpuiste hänen jäseniänsä. Hän katsahti vavisten
ympärillensä, sillä hän ei oikein tiennyt oliko hän valveella vaiko
uneksi. Katsahtaen raivosti ympärilleen, tunsi hän Mark Brandonin, joka
makasi ja nukkui nurmella ei kaukana hänestä. Samassa pälkähti hänen
päähänsä ajatus, että kauan toivottu hetki olisi tullut, jolloin hän
voisi toimittaa petollisen tehtävänsä, sillä olihan nyt Brandon hänen
vallassaan. Tosin oli asialla vielä suuret vaikeutensa. Määrätty maksu
oli luvattu ainoasti sille, joka ulosantaisi Brandonin elävänä, ja
vaikka tämä nyt makasi syvässä unessa, ei hän vielä ollut sidottu.
Koska Roger katsahti mietiskellen ympärillensä, näki hän kappaleen
matkaa siitä kolme miestä astuvan esiin pensaista ja huomasi heti
heidän kantavan muskettia käsissään. Varmaan olivat ne sotamiehiä,
jotka ajoivat heitä takaa ja tulivat siihen silmänräpäykseen niinkun
kutsutut. Hän kiiruhti heitä vastaan, huusi jo kaukaa heille, että
heidän olisi häntä seuraaminen, jos mielivät vangita Brandonin ja
selitti vaativansa maaherran lupaamaa palkintoa. Hän pani sitte
muskettinsa nurmelle, vei korpraalin ja kaksi sotamiestä sille
paikalle, jossa nukkuva oli ja kuiskasi: "Tuossa hän on! Odottakaa nyt
silmänräpäys ja teidän pitää näkemän, että minä annan hänen elävänä ja
puoluksettomana teidän käsiinne." Näin sanoen hiipi hän alas joelle,
joka juoksi heidän lepopaikkansa ohitse, kasti nenäliinansa, läheni
varovasti makaavata, aukaisi hiljaa hänen kiväärinä vänkipannun ja
puristi märästä nenäliinastaan vettä siihen. Sitte viittasi hän
sotamiehille riemuitsevalla hymyllä ja aikoi astua takaisin, mutta
samassa putosi se märkä vaate hänen kädestään Markin kasvoille ja tämä
hyppäsi ylös, ikäänkun käärme olisi häntä pistänyt. Hänen ensimäinen
työnsä oli tarttua pyssyyn, ja kun hän näki sotamiesten tulevan
itseänsä vastaan, nosti hän kiväärinsä vähääkään viipymättä ja
laukaisi. Mutta veltosti ja ilman mitään seurausta löi hana alas ja
silmäys lukkoon vakuutti häntä, että hän oli aseeton. Pikaisesti ja
uskaliaasti tarttui hän pyssyn piippuun, käyttääksensä sitä nuijana ja
auaistaksensa siten tietä vihollisten läpitse. Mutta Roger tiesi, että
hän itse olisi hukassa, jos Brandonin onnistuisi paeta, ja heittäysi
sentähden, ennenkun tämä oli ottanut kahta askelta, -- sillä
sotamiehet, jotka halusivat ottaa häntä elävänä, eivät uskaltaneet
ampua -- jättiläishahmossa hänen päällensä ja sulki hänen syliinsä.
Sotamiehet panivat nyt pois muskettinsa ja heittäysivät pahantekiän
päälle, ja epätoivoisesta vastustuksestaan huolimatta, näki tämä
itsensä pian sidotuksi ja maahan paiskatuksi. Hetkistä myöhemmin oli
hän pantu käsirautoihin, ja nyt vasta olivat sotamiehet vakuutetut,
että se pelätty pahantekiä oli heidän vallassaan. Vaieten otti Mark
tämän hyväksensä eikä ajatellut puolustusta eikä pakoa, mutta koko
hänen sielunsa askaroitsi ainoasti siinä ajatuksessa kuinka hän
kostaisi tuolle veijarille, joka niin häpeällisesti oli hänen pettänyt.
Korpraali selitti nyt, että hän oli aivan tyytyväinen Rogerin
käytökseen, ja että hän siitä maaherralle kertoisi, mutta että hän
kuitenkin näki olevansa pakoitettu häntäkin sitomaan. Roger oli siihen
tyytyväinen, kun hän tiesi, että hän pian taas piti vapautettaman.
Onnettomuutta aavistava hymy lensi Brandonin kasvoille, kun hän näki
seläntaakse sidotuiksi sen miehen kädet, joka hänen oli pettänyt. Mutta
samassa palautui hänen muotoonsa se kylmä, tyyni vakaisuus, joka sillä
oikeastaan oli. Hän sanoi Rogerille: "Sinä olet pettänyt minun, mutta
minä en tahdo sinua ensinkään nuhdella; kiusaus oli liian suuri."

"Suuri Jumala! niin", vastasi Roger. "Katso, Mark, jokainen on lähinnä
itseänsä, ja jos en minä olisi sitä tehnyt, niin olisi joku muu sen
tehnyt."

"Varmaan", sanoi Mark. "Minä olen myös siihen tyytyväinen, että asialla
on loppu, sillä elämä, jota vietimme metsässä, oli tuiki surkeaa."

Sotamiehet neuvottelivat sillä välin, kuinka he pikaisemmasti ja
varmimmasti saisivat vangit Hobarttown'iin kuletetuiksi. Sillä ajalla
pitkitti Mark keskusleluansa Rogerin kanssa ja läheni vähitellen
jyrkkää joenrantaa. Äkkiä viittasi hän kumppanillensa, niinkun hänellä
olisi ollut jotakin sanomista hauelle.

"Mitäs tahdot?" kuiskasi tämä, peläten katsoen sotamiehiin.

"Kultaa", vastasi Brandon yhtä hiljaa.

"Mitä kultaa?"

"Majorin kulta, yli tuhannen tukaatin; minä olen kätkenyt ne, ja ne
eivät kuitenkaan enää minua hyödytä; ja'a sinä ne kumppaniesi kesken."

"Mutta missä ovat ne?" kysyi Roger, joka ahneuden sokaisemana unhotti
kaiken varovaisuuden.

"Tule vähän lähemmäksi", sanoi Mark, astuen kuohuvan kosken rannalle.
"Sotamiehet eivät saa sitä kuulla, muutoin ottavat he aarteen."

"Mutta missä on sitte kultaa?" kysyi Roger, joka unhotti kaikki
ympärillänsä olevat.

"Tiedätkö luolan vasemmalla puolella seisovan kallion?" sanoi Mark
hiljaisella, vaipuvalla äänellä.

Roger ei oikein ymmärtänyt häntä ja tuli vielä lähemmäksi. "Mitä sinä
sanot?" kuiskasi hän. "Missä on kultaa?"

"Tuolla alhaalla!" huusi Brandon äkkiä, heittäytyen rajusti koko
voimallaan pettäjän päälle ja survaisi hänen riehuvaan koskeen. "Tuolla
alhaalla etsi sitä, hupsu!"

"Apua", huusi Roger ja koki turhaan sidotuilla käsillänsä kamppailla
virran kanssa. Molemmat sotamiehet kiiruhtivat sinne ja kokivat
pelastaa hukkuvaa, kun korpraali jäi Markin luoksi, mutta heidän apunsa
tuli liian myöhään, Roger vaipui heidän silmäinsä edessä ja löysi
surmansa aalloissa.

Tässä silmänräpäyksessä luuli Mark voivansa tehdä paonyrityksen, vaikka
hänen kätensä olivat sidotut, ja juoksi hänelle omituisella
sukkeluudella pensasmetsään, jossa hän minuutissa olisi voinut
kätkeytyä korpraalin näkyvistä. Tämä ei näyttänyt myöskään
viivyttelevän aseensa käyttämistä, vaikka hän kyllä surkutteli, ettei
voinut jättää tätä vaarallista pahantekiätä eläväksi; hän ampui ja
Brandon kaatui, päähän sattuneena, hengetönnä maahan. Sitte lähtivät ne
kolme sotamiestä Hobarttown'iin kertomaan maaherralle retkensä menosta
ja kahden vaarallisen pahantekiän viimeisestä lopusta. Palausmatkalla
tapasivat he majori Hortonin, joka turhaan etsi niitä kahta ryöväriä ja
tuli nyt vakuutetuksi, että hänen tyttärensä, jos vielä eli, oli
villien käsissä. Niin pian kun hän oli tullut Hobarttown'iin, pyysi hän
maaherralta enemmän sotamiehiä, lähteäksensä heidän päällikkönänsä
onnettoman lapsensa vapauttamiseen. Trevori, joka oli tullut
täydellisesti entiselleen, seurasi häntä ja vei heidät sille paikalle,
jossa hän oli maannut haavoitettuna monta päivää, seurataksensa sieltä,
jos mahdollista, asukkaiden jälkiä.



XIV.

Metsävalkea.


Helena ja Silman viettivät sillä välin asukasten kylässä yksitoikkoisia
ja murheellisia päiviä. Erittäinkin vaivasi heitä sukulaistensa
kohtalon tietämättömyys. Ehkä olivat he saaneet surmansa sodassa
pahantekiöitä vastaan. Heidän omakin tulevaisuutensa teki heidät
levottomiksi; sillä jos he eivät hetkeksi kärsineetkään erinomaista
vaivaa, niin eivät he kuitenkaan tienneet, mitä ajatukset villeillä
heistä oli. Silman ei voinut vapauttaa itseänsä siitä murheesta, että
heitä oli säästetty siihen asti ainoasti, että jonkun kerran juhlalla
aiottiin heidät uhrina teurastaa. Tämä epävarmuus tuli vihdoin niin
tuskauttavaksi, että he päättivät tehdä siitä lopun ja paeta jonakuna
kuutama-yönä, huolimatta niistä vaaroista, jotka siihen voisivat
olla yhdistetyt. Silman'illa oli ollut tilaisuus oppia tuntemaan
kylän ympärillä olevaa seutua, ja se suunta, jossa englantilaiset
uutis-asunnot olivat, oli myöskin tuttu hänelle. Jos siis onnistuisi
hänelle huomaamatta tulla kylästä ulos Helenan kanssa ja saada muutamia
peninkulmia juosta, niin olisi pelastus mahdollinen; mutta jos eivät
onnistuisikaan, oli hän päättänyt ennen uutta vankeutta kärsiä
kuoleman.

Kun se yö, joka oli määrätty heidän aikeensa toimeenpanemiseen, tuli ja
Silman oli vakuutettu, että kylän kaikki asukkaat makasivat syvässä
unessa, ryömi hän varovaisesti ulos majastansa ja lähti, tavattuansa
ennen suostutulla paikalla Helenan, ääneti ja täynnä murhetta, hänen
kanssansa matkalle. Hänen ainoana aseenansa oli kirves ja pistuoli, kun
Helena taas oli varustettu toisella pistuolilla ja keihäällä, joka
hänellä myös oli matkasauvana. Kulettuansa noin puoli tuntia pimeällä
yöllä -- sillä kuun olivat pilvet peittäneet -- luuli Silman voitavan
vaaratta keskeyttää hiljaisuuden. Edellä kaiken koki hän kehoittaa
Helenaa rohkeuteen; hän vakuutti hänelle, että heidän korkeintaan
tarvitsi käydä ainoasti kaksikymmentä peninkulmaa, saavuttaaksensa
jonkun rakennuksen tahi tien, ja ettei mitään villiä eläimiä ollut
saarella, paitsi yksi hyena-laji, joka kuitenkaan ei koskaan ihmisten
päälle karkaisi. Enimmin pelkäsi Helena käärmeitä ja hän kauhistui
usein astuessaan jollekin pehmeälle, jolla oli jotakin yhtäläisyyttä
näiden eläinten niljakan nahan kanssa. Hänen kenkänsä olivat aikoja
sitte rikki kuluneet ja hän oli sentähden villien luona ollessaan
laittanut itsellensä kengurun nahasta parin "mokasinia", jotka olivat
hänelle oivallisena apuna metsässä. Muutoin kasvoi heidän rohkeutensa
ja luottamuksensa sitä myöten, kun he etenivät villien kylästä.

Näin vaelsivat he erämaata, kunnes vaipuivat väsymyksestä. He eivät
vielä olleet kauan levänneet, kun nousevan auringon ruusuiset säteet
valaisivat kaukaisen vuoren korkeita huippuja ja kehoittivat heitä
matkaansa jatkamaan. Heidän laskunsa mukaan olivat he käyneet neljä
tahi viisi peninkulmaa yöllä ja kun ei asukkaista mitään merkkiä
näkynyt, jättivät he itsensä siihen toivoon, ettei heidän pakoansa oltu
yön aikana huomattu ja että olivat voittaneet melkoisen ennätyksen.
Mutta heti huomasivat he siinä pettyneensä. Sillä tultuansa erään
tasangon ylitse, jossa puut olivat harvemmassa, katsahti Helena
taaksensa ja luuli huomaavansa jotakin liikkuvaa kaukaisten puiden
takana. Kun he aamulla jo olivat nähneet useita kenguruita, ei hän
alussa siitä lukua pitänyt. Mutta esine tuli yhä likemmäksi, ja kun hän
huomautti kumppaniansa siitä, tunsi tämä ensimäisellä silmäyksellä
asukkaan, joka heitä seurasi. Vähän aikaa siitä näkivät he, että se oli
vaimo, ja tunsivat päällikön sisareksi. Epäilemättä ei hän tullut
yksinään, vaan siinä oli koko heimon sotajoukko. Silman veti Helenaa
kanssansa niin kiireesti kuin mahdollista eteenpäin. Vanha tuli yhä
likemmäksi, pitäen tulisoittoja, joita hän villien tavan mukaan kantoi
taivasta kohden uhkaavina. Muutamain minuuttien perästä oli hän
tavannut pakolaiset, asettihe heidän eteensä ja alkoi vilkkailla
liikenteillä puheen, jota he eivät ymmärtäneet, mutta jonka sisällön
he saattoivat arvata. Silman'in ajatus oli ampua hänet, kun hän taas
tuli heidän tiellensä, mutta Helenan rukouksesta tyytyi hän, että hänen
kätensä sidottiin ja suunsa tuketttin turpeella, koska hän huusi
hirmuisesti. Sitte tarttui hän Helenan käteen ja pitkitti kulkuansa
viimeisellä vauhdilla. Mutta äkkiä näki hän kauhistukseksensa, että ne
tulisoitot, jotka olivat pudonneet vanhan käsistä, olivat sytyttäneet
lähellä olevat kuivat oksat ja että valkea riehuvalta vauhdilla levisi
kaikille puolille. Nyt oli heillä toinen kehoittavainen syy
kiiruhtamaan askeleitansa, sillä enenevä valo ja palavain puiden pauke,
kertoivat heille, että koko metsä oli tulessa, ja katsoen savuun, joka
sakeana pilvenä vetäytyi heidän ylitsensä, toi tuuli liekkiä aina
likemmäksi. Vähään aikaan ei heillä vielä ollut aavistusta uhkaavan
vaaran suuruudesta, sillä he eivät tienneet, kuinka nopeasti kulovalkea
tavallisesti leviää Vandiemenin maassa. Mutta pian näkivät he liekkien
hyppivän pensaasta pensaasen, latvalta latvalle ja kiertäyvän ylöspäin
jättiläismäisiä puiden vartaloita. Vaikka hekin kovasti juoksivat, tuli
liekki yhä likemmäksi ja likemmäksi; tukehduttava savu asettui niin
tiiviisti pitkin maata, että he ainoasti takanansa olevasta paukkeesta
taisivat päättää seurattavan suunnan. Pelkonsa lisäksi näkivät he vielä
itsensä piiritetyksi lukemattomilla mustilla ja kirjavilla käärmeillä.
Kun hirmuinen kuumuus oli heidät piilopaikoistaan pois ajanut,
pakenivat ne hurjalla kiireellä; ainakin oli heillä liian paljon
ajattelemista, omasta pelastuksestaan, huoliaksensa ihmisistä.
Kauhistuksesta veltostuneet pakeniat seurasivat kerran alkamaansa
suuntaa niin kiireesti kuin heidän vaipuvat voimansa myönsivät. Mutta
rajummin ja rajummin paukkuivat liekit, savu tuli yhä sakeammaksi,
kuumuus tuskauttavammaksi. Viimeiseen asti vaipuneina, pysähtyivät he
vihdoin odottamaan osaansa; Helena laskeusi polvilleen ja rukoili.
Hänen onnettomuuskumppaninsa katseli kauhistuksella paukkuvaa tulta,
joka tulimeren kaltaisena vieryi häntä kohden korkeana kieppuvana
tulipatsaana.

"Kauheata on kuolla tällä tavalla", huusi Helena; "mutta minä en näe
mitään neuvoa. Suuri Jumala, kuinka tuli taas tuolla roihuaa!"

"Ei ole toivomistakaan", huokasi Silman; "minä en myöskään tiedä mihin
kääntyisimme, sillä kaikkialla nousevat liekit ympärillämme."

Tuli oli jo tarttunut muutamiin heitä lähellä oleviin pensaisin ja
liekki tuli niin tuskauttavaksi, että Silman hyppäsi kauhistuneena
ylös.

"Minä en voi enää sietää tätä; Helena, nouskaa ylös, meidän täytyy
mennä edelleen."

"Se on mahdotonta", vastasi hän; "minä en voi enää liikkua, mutta
pelastakaa itsenne ja antakaa minun kuolla tähän. Savuhan minut
tukehduttaa, ennenkun valkea tulee. Sanokaa rakkaalle isälleni, että
minä kuolemassakin ajattelin häntä."

"Ei, ei, niin kaukana emme vielä ole! Minä tunnen itseni taas väkeväksi
ja voin kantaa teitä vähän matkaa, sitte käy kyllä paremmin. Antakaa
minulle kätenne ja koettakaamme viimeistä."

Helena nousi ylös, nojaten häneen; mutta tuskin olivat he käyneet
muutamia askeleita, niin nousi tuuli, joka valoi heidän päällensä
tulisäkenesateen, niin että he näyttivät seisovan tulen keskellä. Mutta
sama tuuli karkoitti myös savun, joka oli vetäynyt heidän eteensä ja
antoi heidän nähdä metsän reunan, jota jo olivat tulleet aivan lähelle.
Sieltä hymyili kirkas päivän valo heille ja muodosti miellyttävän
vastakkaisuuden heidän takanansa riehuvalle punaiselle liekille. Tämä
näkö elähytti uudestaan heidän toivonsa ja antoi heille jälleen
rohkeutta ja voimia. Muutamien minuuttien kuluttua olivat he saapuneet
paikalle, jossa ainoasti muutamia pensaita kasvoi irtonaisten kivien ja
kallioiden välillä. Heidän edessään juoksi suuri ja väkevä virta, joka
pani rajan tuolle hävittävälle elementille [_elementti_ on oikeastaan
suomeksi _alkuaine_; mutta tulta ei enää nykyisin alkeena pidetä,
vaikka sitä ennen siksi luultiin. Suoment. muist.], mutta samalla myös
asetti heidän paollensa ylitsepääsemättömän esteen. Virran rannalla
kohosi korkea, keilimäinen kallio. He päättivät kiivetä sitä ylös,
koska he sen päällä toivoivat löytävänsä suojan tukehduttavalta
savulta, joka oli laskeutunut koko seudun ylitse. "Rohkeutta, Helena,
rohkeutta!" huusi Silman kerran toisensa perään, auttaen häntä
kiivetessä, "rohkeutta! kohta olemme ylhäällä ja silloin saatte
levätä."

Nyt olivat he saapuneet huipulle ja vaipuivat alas väsyneinä. Vielä
muutamia kertoja leimahtelivat liekit mahdottoman suurena patsaana
taivaalle; sitte heikkoni se, ja tuli, leveän virran pidättämänä, kuoli
yhtä pian kuin oli syntynytkin.



XV.

Pelastus.


Niin pian kun Silman oli saanut uusia voimia viimeisten ankarain
ponnistusten perästä, nousi hän tuumimaan, minkä suunnan heidän olisi
ottaminen. Hän oli juuri alkanut seutua tarkastella, kun hän huudahti:
"Helena, katsokaa, mitä tuolla alhaalla joen rannalla on?"

"Suuri Jumala!" huusi Helena, "siellä on eräs maanasukas."

"Ja tuolla on vielä yksi", sanoi Silman, "ja tuolla taas yksi ja tuolla
on se vanha vaimo, joka takaa-ajoi meitä. Nyt näkevät he meidät!
Taivahan nimeen, siellä on koko heimokunta!"

Helena katsahti ympärillensä. Heidän ympärillään ammotti syvyys,
takanansa pauhasi virta ja toiselta puolen tulivat villit. Nämät olivat
nyt huomanneet vankinsa kallion huipulla ja syöksivät sinne hurjalla
kirkunalla ja väkevällä juoksulla. Silman katsoi olevansa hukassa,
mutta Helena huusi: "Meillä on kaksi pistuolia; ne ovat tosin pieniä,
mutta voivat kuitenkin hyödyttää meitä. Ampumavaroja on myös; siis emme
tarvitse epäillä."

"Oikein, Helena!" sanoi Silman, joka taas sai rohkeutta hänen
sanoistaan. "Sen joka kuulee teidän niin puhuvan, täytyy taistella niin
kauan kun yksikin veripisara on suonissaan. Vielä olemme vapaat ja
elävinä he eivät meitä ota."

Pirullisella kirkunalla ja metelillä syöksivät nyt villit esiin; heidän
uhrinsa näkeminen näytti ärsyttävän heitä oikeaan vimmaan. Tultuansa
kallion juurelle, alkoivat he lingottaa keihäitänsä. "Minä rukoilen
teitä, Helena", sanoi Silman, "laskeukaa alas kalliolle, ettei heidän
keihäänsä sattuisi teihin. Katsokaa, tuo vanha hylky tähtää juuri
teitä; laskeukaa siis alas ja antakaa minulle se toinen pistuoli. Te
voitte ladata, kun minä ammun. Niin, nyt on hyvä; nyt saavat he maistaa
kuulaa."

Hän laukaisi pistuolinsa ryntääviä vastaan, mutta kun haavoitettu
kirkui kovasti, kiipivät toiset, haluten kostoa, ylöspäin
kalliota, niin kiireesti kun sen rinne myönsi. Vaara oli nousnut
korkeimmillensa, kun Helena, joka ei viimeisessä hädässäkään kadottanut
maltillisuuttansa, huusi: "sillä paikalla, jota me kiipesimme, riippuu
irtonainen kivilohkare; ehkä te voisitte syöstä sen ryntäävien päälle."

Silman survaisi jalallaan kivilohkaretta ja näki suureksi riemuksensa
sen liikkuvan ja syöksyvän ryskeellä ulvovain asukasten päälle.

"Siellä olette nyt, hylyt", huusi hän; "ehkä te nyt jätätte meidät
rauhaan."

"He pakenevat!" huusi Helena, lähestyen kallion reunaa ja taputti
käsiään ilosta. "Jumala tahtoo kuitenkin vielä pelastaa meitä."

"Niin, mutta nyt tulevat he takaisin", huokasi Silman. "se vanha on
leppymätön; tuolla seisoo hän ja heiluttaa nuijaansa meitä vastaan.
Katsokaa vaan, koko joukko alkaa taas liikkua."

Näin sanoen laukaisi hän vielä kerran pistuolinsa, mutta paukaus ei
ollut kylliksi kova villiä säikäyttämään. He syöksivät esiin kauhealla
kirkunalla.

"Nyt ei ole toivomistakaan", sanoi Silman; "minä voin korkeintaan ampua
yhden ja heittää pistuoleilla toisia päähän, jos he tulevat ylös. Mutta
mitä tuo on, Helena? Näettekö tuolla ratsumiehen ja tuolla vielä yhden!
Myöskin yhden jalkamiehen näen minä! Taivahan Jumala, mikä odottamaton
apu!"

Helena huusi korkealla äänellä, mutta hänen äänensä ei olisi voinut
kuulua, jos ei hän myös olisi huiskuttanut nenäliinaansa. Näin onnistui
hän herättämään ratsumiesten huomion; hän näki, kuinka he ajoivat
täyttä laukkaa virran poikki ja kuinka jalkamiehet tarttuivat toistensa
käsiin, voidaksensa vaaratta kahlata sitä matalaa, mutta erittäin
väkevää virtaa. Molemmissa ensimäisissä ratsumiehissä tunsi hän
ihastuksella isänsä ja kapteeni Trevorin. "He ovat tulleet joen
ylitse", huusi hän; "puolustakaa vielä itseänne muutamia minuuttia,
niin olemme pelastetut."

"Jumalan olkoon kiitos!" sanoi Silman; "minä pelkään vaan heidän
tulevan liian myöhään, villit tunkeutuvat esiin joukolla."

"Pian, pian!" huusi Helena tuskassaan. "Avuksi, avuksi!" mutta hänen
äänensä sammui villien voittohuutoon. Muutamat näistä jo katselivat
kallion reunan ylitse.

"O Jumala!" huusi Helena hirmuisessa tuskassa; "he tulevat liian
myöhään."

"Yksi makaa tuolla alhaalla!" sanoi Silman, lyötyänsä ensimäistä niin
voimakkaasti nyrkillään kasvoille, että tämä syöksyi alas pitkin
kallion rinnettä.

"He ampuvat", huusi Helena; "he toivovat ilmoittaa meille
läsnäoloansa."

Villit säikähtivät ja katselivat ihmetellen uutta vihollistansa.

"Tuolla paukahti vielä yksi laukaus! He tulevat todellakin!" riemuitsi
Silman. "Laskeukaa alas, Helena, muutoin voipi teihin sattua! Kuulkaa,
kuinka he ampuvat! Hurraa, meidän mustillemme tulee hätä! Mutta,
Jumalan tähden, he ajavat roistoja meidän kimppuumme! Heittäitkää
pitkällenne, Helena, pitäkää kiini käsillänne ja jaloillanne; nuo hylyt
tulevat kaikki meitä vastaan."

Kun hän vielä puhui, oli viisi villiä saapunut kallion kapealle
huipulle. Silman syöksi yhden alas, mutta toinen, jättiläismäinen
haamultaan, tarttui Helenaan ja koetti kulettaa häntä pois.

"Pysykää kiini, Helena, pysykää kiini!" huusi Silman; "minä näen
ystäväimme tulevan; ainoasti silmänräpäys vielä, Jumalan tähden!"

"Helena!" huusi ääni, jossa ahdistunut tytär tunsi isänsä, "Helena,
missä sinä olet? Helena'"

"Täällä", huusi Silman, joka taisteli toisten villien kanssa. "Täällä
hän on! Yksi musta on tarttunut häneen!"

Siinä samassa oli Trevori muutamien sotamiesten kanssa saapunut
huipulle. Hän lennätti kuulan sen villin pään lävitse, joka oli saanut
Helenan käsiinsä, nosti säikähtyneen tytön ylös ja kantoi hänen isänsä
syliin, kun ne kolme asukasta, jotka vielä olivat jälellä kalliolla,
ketterästi kuin tunturikilit, kiipesivät alas ja yhtyivät pakeneviin
kumppaneihinsa.

Niin pian kun Helena oli selittänyt seikkailuksensa, lähtivät he
matkalle Hobarttown'iin. Matka meni onnellisesti ja kaupungissa tuli
yleinen riemu, kun kuultiin, että tyttöparka oli tullut pelastetuksi,
sillä, vaikka tuntematon, oli hän ollut kaikkein sääliväisyyden
esineenä. Lovisa taisi tuskin käsittää onneansa, kun hän pitkän,
tuskallisen eron-ajan perästä jälleen sulki rakkaan sisarensa syliinsä.
Hän rukoili isäänsä, että he heti jättäisivät sen maan, jossa heillä
oli ollut niin murheelliset sattumukset; mutta tämä selitti, ettei
hänen varallisuutensa riittäisi elää Englannissa, vaikka hänellä oli
kylliksi saattaa itsellensä onnellinen tulevaisuus siirtomaassa. Hän
oli oikeassa, eikä koskaan katunut päätöstänsä. Trevori otti, naituansa
Helenan, eron virastaan ja asetti asuntonsa lähelle appeansa sekä antoi
uskolliselle korpraalille laumainsa hoidon. Mutta Northlandia, prikin
perämiestä, ei saatu jäämään majorin luoksi. Tämä rehellinen merimies
mietti, että hänen kutsumisensa olisi meren kyntäminen ja ettei hän
voinut määrätä itseänsä koko päivää kädet taskussa seisomaan. "Ei",
sanoi hän, "meri on minun! Siellä olen minä syntynyt, siellä on minun
kotini ja siellä tahdon minä, jos Jumala suo, kerran kuolla." Mitä
Silman'iin tulee, olisi hän Trevorin vihkiäisiä pidettäessä mielellään
viettänyt kaksoishäät, sillä hän jo matkalla oli saanut suuren
taipumuksen lempeään ja ystävälliseen Lovisaan. Mutta hänen täytyi
ensin luoda itsellensä kodin, ennenkun hän taisi ajatella puolison
sinne tuomista. Kun hän tarttui toimeen suurimmalla kiivaudella, ei
ollut vielä kahta vuotta kulunut, kun hän jo oli laittanut suuren
uutis-asunnon kauniisen hedelmälliseen laaksoon, neljänneksen matkaa
(Ruotsin virsta) majorin asunnosta, ja omisti lukuisia karjoja.

Niin elivät nämä kolme perhettä onnellisessa yhteydessä ja muistaessaan
voitettuja seikkailuksiansa, eivät he koskaan unhottaneet kiittää
Jumalaa, joka heitä ihmeellisesti oli pelastanut niin monista
vaaroista.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Vandiemenin maa" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home