Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä - Kertomus ison vihan ajoilta
Author: Runeberg, Fredrika, 1807-1879
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä - Kertomus ison vihan ajoilta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ROUVA KATARIINA BOIJE JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ

Kertomus ison vihan ajoilta


Kirj.

--a --g. [FREDERIKA RUNEBERG]


G. L. Söderström, Porvoo, 1881.



LUKIJALLE.


Ei ole vielä erin pitkää aikaa kulunut siitä kuin tämän kertomuksen
tekijä, Rouva _Fredriikka Charlotta Runeberg_ veti viimeisen
hengähdyksensä. Suomalaiset tiedämme kaikki, mitä hänen puolisonsa
runokuninkaamme Juhana Ludviikki Runeberg on meidän kansallemme
vaikuttanut, me tiedämme millainen henki hänessä asui. Sen hengen
läheisyydessä ei varmaankaan mikään heikko henki voinut tulla toimeen.
Tämä kertomuskin todistaa sen. Rivien välissä saatamme lukea Juhana
Runeberg'in sielua, vaikka en sillä tahdo sanoa, että hän olisi, muka,
tätä teosta tehnyt. Sanon sen vaan sentähden, ett'en parempaa kiitosta
tälle kirjalle taida antaa, ja tuskin se parempaa kaivanneekaan.

Mitä sen suomalaiseen pukuun tulee, on se heikko, niinkuin alottelijan
ainakin, mutta minä olen varma siitä, että hyvä tarkoitukseni peittää
heikkouteni viat.

Suomentaja.



Vihdoin oli kauvan säilyttämäni toivo käynyt toteen: minä olin nähnyt
Kyrön kohisevan putouksen ja Nokian jylhän kosken, tämän, valkealla
paltetun mustan murhevaatteen, keskellä luonnon iloista kesäpukua.
Kangasalan, Imolan ja Hattelmalan harjut olivat minulle levittäneet
ihmeen ihania kuviansa. Kuka on se Suomalainen, jonka sydän ei tyki
taajempaan ajatellessaankin näitä maamme kauniin puvun helmiä? Ja nyt,
vietettyäni kesän tällä luonnon-ihanuuksista rikkaalla seudulla, joista
harvojen nimikään lie yleisemmin tunnettu, voisiko olla innostumatta
kaikkea tätä kauneutta muistellessaan.

Minä olin viettänyt päivän Tampereella. Sittekuin olimme nähneet tämän
pienen kaupungin tehtaat ja laitokset, kutsuttiin minua ottamaan osaa
huvi-retkeen kaupungin lähellä olevaan Hatanpään kartanoon. Minä
suostuin mielelläni ehdoitukseen, sillä minä olin kuullut kiitettävän
sen kaunista puistoa Pyhäjärven rannalla. Jopa ehdimme matkamme päähän.
Vanhan tapaisessa rakennuksessa pienine akkunaruutuineen ja korkeine,
taitettuine kattoineen oli minusta jotakin muinaisaikuista,
aristokraatillista muotoa, ja muinaisuuden kunnioituksesta entiselleen
jätetyt kummalliset koristeet puutarhassa miellyttivät minua suuresti.
[Niin oli kumminkin v. 1830 alussa; tekijä ei tiedä josko kaikesta
tästä muinaisuudesta enään on mitään jäljellä.] Kävely avaraa järven
rannalle laitettua puistoa pitkin oli tarpeeksi pitkä, että kutsumus
tulla taloon levähtämään tuntuisi tervetulleelle, vaikka näytti siltä
kuin tulisi ehtoo minulle, oudolle ja tuntemattomalle pitkäksi, kun
talon emäntä vieraanvaraisesti pyysi meitä jäämään ehtoolliselle.
Seuralaiseni, jotka usein olivat olleet tilaisuudessa käydä
Hatanpäällä, pysähtyivät vierashuoneesen, jossa eräällä pöydällä oli
korillinen herkkuisia mansikoita, mutta minä lähdin, erään vanhan tutun
naisen kanssa, joka nyt asui täällä, katsomaan muita huoneita, ja
pakinoimaan hetken hänen kanssansa kahden kesken.

Minun huomioni kiintyi muutamaan ovilautaan, jolle oli maalattu
kilvellä ja kypärillä varustettu nuori neito, jonka päällä keijui iso
hämmähäkki seikissänsä. Kysymykseeni vastasi seuralaiseni, että löytyi
taru miksi tämä taulu oli maalattu, joka aina oli syvästi vaikuttanut
häneen; ja salaisella pöyristyksellä asui hän samassa huoneessa, jonne
tämä ovi vei, ja jossa nuori Sesilia Boije, taulun alkukuva, muinoin
oli asunut. Juuri sentähden oli tässä huoneessa hänestä jotakin
viehättävää.

Minä pyysin häntä kertomaan minulle tämän tarun. "Hm," vastasi hän
hymyillen, "se on liian pitkä. Se on minua niin miellyttänyt, että minä
olen koonnut ja järjestänyt sen vähän, mitä siitä olen saanut tietää,
ja pelkäänpä, etten taida sitä sinulle muutamin sanoin kertoa, juuri
sen tähden, että minä olen sitä niin paljon mietiskellyt.

"Jota pitempi, sitä parempi," vastasin minä. "Ilta tulee kyllä
pitkäksi, jos ei meillä muuta tehtävää ole, kuin turhia juoruella.
Astukaamme tämän avoimen akkunan eteen, juuri tässä huoneessa, ja kerro
sinä minulle kerrottavasi, siitä saamme hauskuutta kumpikin."

"No, jos sinulla on kärsimystä kuunnella, niin kerron sen
mielellänikin; oikeinpa halusta päästän ilmoihin sen kuvan, jonka olen
itselleni koonnut. Mutta korkea-selkäinen nojatuoli minun välttämättä
pitää tuoda itselleni, muuten en millään muotoa löydä sen ajan
puhe-tapaa, josta kertomukseni on kotoisin. Kas niin, kuvittele nyt
minua joksikin isäsi isän äidiksi 12:nnen Kaarlen ajoilta,
'arranfiseraa' itseäsi 'attangdeeraamaan' sitä 'fransyskaa', joka
niinkuin yks' 'fleuve des mots' sinun korviasi 'angbrasseeraamaan'
tulee."

"Uh, herkeä, noinhan sinä tulet tuskallisen juhlalliseksi. Suomenna
kaikin mokomin uroittesi ja urotartesi kieli nykyiseen puhe- ja
ajatus-tapaamme, muuten minä pian luulen olevani puettuna
pönkkä-hameesen ja 'robrougiin'!"

"No niin, käyhän se laatuun, mutta kaikki kirjoitukset, joihin sinun
täytyy tyytyä alkuperäisinä, tekevät silloin murroksen, ja saavat pian
sinun tuntemaan, etteivät ne olekaan samojen henkilöjen kirjoittamia,
joita sillä välin olet oppinut tuntemaan vähän nykyisennettyinä."

"Ei voi auttaa, kärsikäämme sitten se epäkohta."

Istuen korkeaselkäisessä nojatuolissansa, alkoi hän kertomuksensa.
Vaikka pelkäänkin, että Boijen ja Lejonankarin perheet saavat kiittää
kertojaa useasta perheen-jäsenestä, joita niillä ei ennen ollut, annan
kuitenkin kertomuksen lukijalle semmoisena kuin sen kuulin.

"Vielä tahdon muistuttaa," sanoi kertojani, "ettei tämän talon nimi
ollut Hatanpää vielä silloin, kuin minun kertomukseni on tapahtunut;
sen nimen sai se vasta myöhemmin 'hattu-puolueen' pääpesänä Suomessa."



1.


Oli pilvinen ja kolkko ilta keväällä v. 1712. Kello naksutti viittä
minuuttia vailla kuusi sen komean herrastalon salissa, jonka herrana
oli ollut pöyhkeä Parooni Yrjö Boije, ja jota nyt omisti hänen
leskensä, rouva Katariina Boije. Samassa kuului kellon-soiminen
kutsuvan talonväkeä kokoon ilta-rukoukseen. Salin alapäähän kokoontui
hiljaisilla askeleilla koko väki ääneti odottamaan. Nyt löi seinäkello
kuusi, ja samassa astui huoneesen juhlallisin askelin Katariina rouva,
jota seurasi vanhempi tyttärensä Margareetta ja kamari-neitsyensä
Maiju, joka tyynysellä kantoi raamatun. Hän laski sen pöydälle, jonka
taakse, kultaisilla koristeilla ja purpura-sametilla peitetylle
nojatuolille Katariina rouva istuitse. Pikainen katse, jonka hän
lähetti pitkin huonetta, huomautti häntä, ettei hänen nuorempi
tyttärensä vielä ollut saapunut.

Ihmetellen ja vähän levottomana viittasi Katariina rouva Maijulle, joka
hiljaisin askelin salin poikki hiipi muutamalle ovelle, joka samassa
aukeni, ja josta kaivattu astui häntä vastaan. Nuoren tytön posket
olivat vaaleat ja hänen kätensä vapisi, kun hänen, äitiänsä nöyrästi
tervehdittyä ja istuttuansa hänen sivullensa, piti kääntelemän
virsi-kirjansa lehtiä löytääksensä veisattavaa virttä.

Äiti käänsi häneen huolestuneen katseen; mutta kun nuori tyttö selvällä
vaikka värisevällä äänellä vanhemman sisarensa kanssa alkoi kauniin
virren: "Meidän linnam' on Jumal' taivaast'," yhtyi Katariina rouva
veisuun ja lauloi korkealla ja lujalla äänellä, hartaasti virren
loppuun. Mutta veisattaissa sanoja: "he meilt' pois tempaavat Hengen ja
tavarat," värisivät neitojen äänet tuntuvammin, ja nais-joukosta, joka
seisoi yhdessä salin toisella puolella, kuului joku tukehutettu
nyyhkytys.

Kun virsi oli veisattu, luki Katariina rouva ääneen luvun raamatusta.
Lopuksi laskeuivat nuoret tytöt polvilleen äitinsä tuolin viereen;
samaten notkistivat kaikki palkollisetkin polvensa, ja Katariina rouva
luki korkealla äänellä "Isä meidän" rukouksen ja Herran siunauksen.
Sitten lähtivät kaikki läsnäolijat hiljaa pois ensin illalliselle ja
sitten levolle. Katariina rouva palasi huoneesensa, ja häntä seurasivat
molemmat tyttärensä ja Maiju neitsy.

"Tyttäreni," sanoi nyt Katariina rouva istuttuansa korkeaselkäiseen
noja-tuoliin huoneen yläpäässä, kääntyen nuoremman tyttärensä Sesilian
puoleen, "kasvosi ovat kelmeät ja tullessasi äsken myöhään rukoukseen,
osoitti näkösi peljästystä. Mitä se on? mitä on tapahtunut? Oletko
kuullut rakkaista poissaolevista, taikka vihollisista jotain, joka ei
vielä ole minun korviini ehtinyt?"

"En, Jumalan kiitos!" vastasi Sesilia matalalla, nöyrällä äänellä,
luoden silmänsä maahan, "en, äitini! sittekuin Matti toi meille
tuskallisen tiedon, että vihollinen marssii tännepäin, en ole mitään
uutta kuullut."

"Mikä sitten sai kasvosi vaalenemaan ja kätesi vapisemaan?"

"Äitini, minä häpeän sitä sanoa."

"Ei Sesilia Boijen pidä milloinkaan päästämän senlaista tunnetta
sydämeensä, jota hän ei kehtaa äidillensä tunnustaa. Mutta jos hän on
tehnyt jotakin väärin, täytyy hänen, vaikka häveten, äidillensä
tunnustaa pahantekonsa."

"Älkää luulko, äitini, että se on tärkeätä, se on ehkä pelkkä
lapsellisuus, mutta lapsellisuus, jota en minä voita; ja kun toden
totta on kyllin surun ja pelvon syytä, sitä etsimättäkin, niin minä
juuri sentähden häpeän sitä sanoa. No niin, äiti hyväni, koko
levottomuuteni tuli siitä, että minä, kun minun piti ottaman
virsikirjani, huoneessani näin hämmähäkin. Hädässäni kiirehdin minä
huutamaan jonkun sitä viemään pois, mutta kaikki olivat jo menneet
rukoukseen. Taasen juoksin minä huoneeseni katsomaan tuota hirviötä,
mutta nyt se oli kadonnut, enkä minä tiedä missä paikassa se piilee.
Ah, äitini, kamalaa on ajatella, että tuo hirviö on kätkössä minun
pienessä, rakkaassa huoneessani, ja kuka tietää koska se pistäyy esiin.
Minä, joka niin tarkoin olen koettanut estää sitä, olen nyt kuitenkin
saanut tuommoisen kammottavan huoneeseni. Äiti hyvä, sallikaa minun
vielä maata keltaisessa kamarissa Margareetan kanssa, minä en uskalla
maata samassa huoneessa, jossa hämmähäkki on, minä luulisin yhä, että
se kutoisi verkkoansa minun sydämeni ympäri."

"Sesilia, sinä olet kuudentoista vuotias, sinä olet kasvanut aikana,
jolloin sota on levittänyt tuhoansa ja tuskaansa koko tähän maahan.
Suomi on hävitettynä, on vähällä vuodattaa kaiken verensä. Sen
kaupungit ovat hävitetyt, porvarit kerjäläisinä; sen talot autiot
taikka ainoasti vaimojen ja lapsien asumina. Kurjuutta on kaikkialla ja
pian ehkä annetaan tämä maa viholliselle, joka jo kaikkialla vallitsee.
Ehkä jo muutamien päivien perästä on kotitalostasi pelkkä tuhkaläjä
jäljellä, ja omaisesi ovat haudatut sen raunioihin, taikka ehkä
säästetyt vielä kovempia tuskia kärsimään. Sesilia, ja sinä vaalenet
hämmähäkin nähdessäsi! Onko nyt aika vaimonkaan mietoutta osoittaa.
Voimaa on hänellä oleva yhtä hyvin kuin miehellä."

Sesilia kätki päänsä käsiinsä ikäänkuin kauhistuen Katariina rouvan
kertomuksesta, mutta hän nosti sen taasen pian ja sanoi: "oi, äitini,
kukapa hetkeksikään unhottaisi näitä hirmu-aikoja! Mutta ah, minähän
olen vaan nuori tyttö, mitäpä minä voin? Minun mielestäni on oma
kohtaloni aina hämmähäkin kuvainen, joka unessani kutoi verkkoansa
sydämeni ympärille. Minä olen koettanut voittaa tätä vastenmielisyyttä,
mutta turhaan. Antakaa minulle anteeksi, äitini, ja sallikaa minun ensi
yö maata keltaisessa kamarissa; niinhän minä olen lähempänä omaisiani,
ja minua peloittaa olla niistä kaukana tulevana yönä."

"Sesilia," sanoi Katariina rouva kovasti, "minua ihmetyttää, että
vielä uudistat pyyntösi. Minkä tähden sinä huonetta vaihtaisit --
hämmähäkinkö tähden? Sinä et enään ole lapsi, sinun pitää opetella
itseäsi ettet ole niinkuin horjuva ruoko, jonka mikä tuulen puuska
hyvänsä taivuttaa asemastansa. Joka pysyvästä järjestyksestä antaa
jokaisen sattuman itsensä siirtää, sillä ei pian ole mitään
järjestystä. Katso, maan useimmat aateliset, lähes kaikki sen
virkamiehet, vähimmätkin, jotka vaan voivat, ovat paenneet tuhoa
Ruotsiin; mutta sinun äitisi ei ole tahtonut jättää lastensa
perintö-osaa turmion-alaiseksi vihollisen pelvosta; ja sinä, sinä
tahdot muuttaa sentähden, että pelkäät hämmähäkkiä."

Samassa kuului hevosen juoksua pihalla. "Mene kuulemaan, Maiju," sanoi
Katariina rouva, "onko se talonvouti, joka on palannut takaisin. Jos se
on hän, niin käske hänen tulla tekemään matkastansa tili, jahka hän on
siinä tilassa."

Hetki kului äänettömyydessä, mutta pian astui talonvouti huoneesen ja
pysähtyi nöyrästi ovelle.

"Puheena oleva partio-joukko kulkee tännepäin," alkoi hän Katariina
rouvan kehoituksesta puhumaan, "tänä yönä he pitävät lepoa ainoasti
penikulman päässä täältä. Jos teidän armonne tahtoisi sallia meidän
koettaa, emmekö taasen, niinkuin kolme vuotta sitten, saisi heitä
pysymään loitommalla täältä, niin me olisimme valmiit sitä tekemään;
mutta minä luulen että siitä tuskin nyt on apua."

"Ei," sanoi Katariina rouva vakaasti, "ajat ovat muuttuneet, nyt ei
voida mitään tehdä."

"Sanotaan," jatkoi vouti puheitansa, "että Galitsin ruhtinas pitää
sotamiehiä kovassa kurissa, siksi, että hän jo pitää maamme Venäjän
vallan alaisena ja sentähden kohtelee sitä ihmisemmästi. Kuitenkin on
hän määrännyt, että kukin, joka suojelee ja kätkee luonansa
ruotsalaista sotamiestä taikka ketään maasta paennutta aatelista, hänen
omaisuutensa hävitetään ja hän itse viedään vaimoinensa lapsinensa
Siperiaan. Paenneitten aatelisten kartanot jätetään turmion omiksi.
Onpa ollut ikäänkuin taivaan lahja, että tämä talo on säästynyt tähän
saakka, mutta nyt puhutaan peloittavia kertomuksia siitä joukosta, joka
nyt marssii tännepäin, ja vastarinta näyttää turhalta, sittekuin koko
maa on vihollisen vallassa. Mutta ehkä olisi parasta, että armollinen
rouva ja neidet lähtisivät täältä, siksi kuin ne ovat kulkeneet tästä
ohitse."

"Me jäämme tänne Jumalan huomaan," sanoi Katariina rouva päättävästi.
"Meidän täytyy tehdä se itsemme tähden, me olimme sen velkaa
alammaisilleni. Ja todellakin, pako olisi meille nyt vaarallisempaa
kuin jääminen. Mikä meitä kohtaakin, meille ei tapahdu pahempaa, kuin
Herra hyväksi näkee. Vouti! kutsukaa huomenna aikaisin koko talon väki
ja alustalaiset kokoon ja painakaa heidän mieleensä jo ennenkin
antamani käsky, etteivät he saa ruveta mihinkään vastarintaan, eivät he
kuitenkaan mitään ylivoimalle voi. Minä tiedän, ettei heitä hillitse
muu kuin kova kielto, mutta itsekin mahtavat ymmärtää, ettei
vastarinnasta nyt ole muuta kuin turha mieshukka ja villin vihollisen
yllytetty kiukku seurauksena."

Sittenkuin illallinen oli äänettömyyden vallitessa syöty, palasi
Katariina rouva huoneesensa, jonne molemmat tyttärensä seurasivat
häntä. "Ja nyt, lapseni, hyvää yötä. Se päivä, joka huomenna valkenee
on ehkä koetuksen päivä."

Nuoret tytöt suutelivat äitinsä kättä, jonka hän siunaten laski heidän
päänsä päälle ja lähtivät kumpikin pois, Margareetta lepäämään
keltaiseen kamariin, joka oli Katariina rouvan huoneen vieressä ja
jossa hänen oli tapana maata saattaaksensa olla lähellä jos äitinsä
häntä yöllä kutsuisi luoksensa, ja Sesilia omaan huoneesensa.

Tärkeämpi vaara oli nyt hetkeksi poistanut hämmähäkki-ajatukset, ja
Sesilia, vielä hetkisen Jumalalta rukoiltuansa varjelusta itsellensä ja
omaisillensa, etsi nyt unta, jota ei hänen nuoret silmänsä vielä olleet
turhaan odottaneet. Mutta nyt, nyt sitä ei kuitenkaan tullut. Niin pian
kuin hän silmänsä sulki, luuli hän milloin kuulevansa etäisiä
laukauksia, milloin luuli hän hämmähäkin pitkine koipinensa liikkuvan
hänen kasvoillansa, milloin näki hän partasuun kasakan irvistävän
hänelle, ja kauhistuen avasi hän aina silmänsä, siten karkoittaaksensa
noita kammottavia hirmukuvia. Vihdoin nousi hän ylös, puki vähän
vaatteita päällensä, istui akkunan eteen ja, pyyhäisten kädellänsä hien
ajan tavan mukaan korttelin suuruisista akkunaruuduista, koki hän
katsella pimeään yöhön. Kaikki oli hiljaista ja pimeätä.

Ainoasti puutarhurin huoneuksesta loisti yksinäinen valo. Nyt sekin
sammui, ja saman huoneuksen takana luuli hän metsää vastaan näkevänsä
jonkun varjon liikkuvan pois päin; mutta pimeä esti hänen eroittamasta
mitä se oli.

Kuitenkin nuot öiset varjot tulivat nuorelle Sesilialle tärkeämmiksi,
kuin hän taisi aavistaakaan.

Metsän rinnettä myöten kulki kolme pyssyllä varustettua miestä. Ne
olivat puutarhuri ja kaksi kartanon torpparia. Rivakkain askelin
lähenivät he muuanta kartanon alle kuuluvaa taloa, jossa heitä tuli
vastaan talon isäntä Jaakko, joka ihmetellen sanoi heille: "noo, mitä
nyt ajattelette kun tähän aikaan vuorokaudesta kuljette pyssyt mukana?
Mitä varpusia te nyt aivotte ampua?"

"Äh," vastasi toinen miehistä, "me menemme susia ampumaan ja otamme
sinun mukaan, etpä sinäkään makaa tänä yönä."

"No, kenellepä nyt uni maittaisi, kun kasakat liikkuvat seudulla?"

"Ne ovat lähempänä kuin luuletkaan," sanoi puutarhuri. "Minä olin
vakoilemassa heitä ja sain tietää, että yhden osan pitäisi tuleman
tännepäin partio-kululle. Ne me nuijaamme."

"Mutta," sanoi Jaakko, raappien korvansa taustaa, "ettekö muista, että
rouva on kieltänyt meitä tarttumasta aseihin?"

"Hm," tuumi puutarhuri ravistaen päätänsä, "akkaväen tuumia. Pitäisikö
meidän päästävän ryssät aloillemme, tappamatta edes muutamia heistä,
sitä en milloinkaan kärsi. Jos emme niitä viime kerralla olisi
kurittaneet, olisivat he jo aika päiviä olleet täällä, niinkuin he
kotomaassa jo kiertelevät; mutta nyt he ovat jo unhottaneet sen
läksytyksen ja kaipaavat uutta. Tosin meitä silloin oli pari sataa,
niin että voimme pysyttää heitä koko näiltä seuduilta, joissa heillä ei
ollut juuri mitään tekemistä."

"Niin, mutta," sanoi Jaakko tuumailevasti, "olemmehan mekin yhtä kaikki
saaneet maksaa heille maksoja."

"Tosi," vastasi puutarhuri, "sepä juuri onkin akkaväen toimia, maksaa
sotaveroa ja vieläpä laittaa viholliselle hevosiakin muutamien miesten
käskystä, joita olisi käynyt nuijata niinkuin korsia. Eikä useampia ole
yht'aikaa täällä päin käynytkään. Mutta sitä en nyt kauvempaa kärsi.
Etkö muista kuinka kuningas on kehoittanut suomalaisia tarttumaan
aseihin ja asettua vihollista vastaan? Kyllä kuningas tietää, kuinka
hän tekee, eikä hän olekaan mikään kaljahousu, eipä niinkään. Nyt on
meitä neljä, ja jos vielä saamme Antin ja Tuhka-Jaakon lisäksemme, niin
totta kumminkin parikymmentä heistä kääntävät töppösensä taivasta
kohden, ennenkuin meidän tarvitsee hyökätä käpälämäkeen. Sitten ei
heillä mahda olla niin erinomaista halua toista kertaa kääntää nenäänsä
tänne. Kuulkaapas nyt, mitä olen ajatellut. Juuri siellä, jossa tie
poikkee tännepäin, muistatteko kuinka se käy järven ja harjun harjalla
olevan santakuopan välitse, josta ei kukaan ihminen taida kavuta ylös,
sillä santa vie hänen aina mukanansa alas. Siellä ylhäällä asetumme
tuon korkean aidan suojaan ja saatamme sieltä ampua kaikki, jotka
kääntyvät meille vievälle tielle, niiden voimatta meille tehdä mitään.
Mutta kaikki, jotka menevät ohitse toiselle puolelle päin, olkoot
rauhassa. Ja," lisäsi hän naurahtaen, "minä luulen että he kadottavat
halun toisten tulla tännepäin."

Jaakko raappi oikealla kädellänsä oikean korvansa taustaa ja tuuppasi
lakkiansa vasemmalle. Sitten teki hän saman tempun vasemmalla
kädellänsä vasemman korvansa takana ja tuumi taasen, mutta ei hän
mihinkään päätökseen joutunut.

Tämän tapahtuessa istui kuitenkin Sesilia yhä akkunansa vieressä, siksi
kun hän äkkiä hypähti siitä, että joku koski oveen. Hän rauhoittui
kuitenkin heti, kun hän ystävällisestä äänestä tunsi sisarensa, joka
sisälle tullessansa sanoi: "kas, olethan ylhäällä Sesilia, minä en
voinut nukkua, kun ajattelin sinua. Nyt hiivin hiljaa pikku-ovesta ulos
keltaisesta kamarista katsomaan, jos sinä makaisit, että itsekin saisin
rauhallisesti nukkua; mutta nyt minun on mahdotonta heti palata, koska
olet ylhäällä. Tule Sesiliaseni, tule makaamaan; minä istun vuoteellasi
siksi kuin nukut."

"Hyvä Margareetta, aina sinä olet hyvä ja kiltti minua kohtaan; mutta
minä pelkään, etten kuitenkaan voi nukkua. Ja sinä itse, saatatko sinä
tänä yönä maata? Uskaltaisitko istua hetkisen minun kanssani! yö
tuntuisi paljoa helppoisemmalle, jos sitä saisin sinun kanssasi
viettää."

"Äitimme makaa, taikka jos ei hän makaakaan, niin ei hän kuitenkaan
tahdo osoittaa, että mikään levottomuus häiritsee hänen untansa; mutta
minä luulen kuitenkin, että hän makaa, sillä ihmeteltävää on, miten hän
itseänsä vallitsee. Sentähden hän meiltä raukoiltakin niin paljon
vaatii. No," jatkoi hän heikosti hymyillen, "kyllä sinä minunkin
mielestäni teet itsellesi turhia huolia; mutta kun emme milloinkaan
kuule muusta puhuttavan kun pelkästä kurjuudesta, niin totta viimein
tulemme niin peljästyneiksi, että kaikessa näemme kauheuksia. Ah,
kuinka rauha mahtaa alla hauskaa!"

"Niin, kyllä nuoruuden ilosta puhutaan, mutta sitä emme ainakaan me ole
saaneet nauttia. Ah, jos jo tulisi rauha! Mutta onhan nyt jo aika ollut
paljon parempi, kuin silloin, kun minä olin lapsena ja sotaväki oli
maassa sotimassa ryssiä vastaan. Ei semmoisista hirmu-asioista nyt
enään kuulu mitään."

"Ah, Sesilia," vastasi Margareetta, "se on surullista rauhaa: kuolon
rauhaa, sanoo äiti, sentähden, että maa on lannistunut ylivoiman alle."

"Kuolon rauha! luuletko sitä niin vaikeaksi, Margareetta? Ehkä se
maalle on niin, mutta tiedätkö, sisar, minä luulen kuoleman olevan
ihanaa."

"Päästäksesi hämmähäkkiä näkemästä, esimerkiksi," sanoi Margareetta
hymyillen.

"Niinpä niinkin. Näetkö Margareetta, sinä olet ruotsalainen. Äitimme on
todellinen ruotsalainen, vaikka hän, niinkuin tiedät, heti Suomeen
tultuansa, hartaasti opetteli alustalaistensa kieltä. Isämmekin oli
puoleksi ruotsalainen, niinkuin melkein kaikki herrasmiehet maassa.
Mutta minä olen todellinen suomalainen. Näetkö, vanha Vappu, joka
oli minun imettäjäni, hän oli perin juurin suomalainen vaimo. Sinä
tunnet ainoasti hänen kylmän ja tylseän ulkomuotonsa, hänen
vähä-puheliaisuutensa, hänen inhonsa sopertaa ruotsin sanan; mutta minä
tunnen hänen lämpeän uskollisuutensa, hänen sielunsa tummasti palavan,
satumaisen syvyyden, hänen laulujensa melkein kauhistavan lumousvoiman.
Usein tuntuu minusta kuin hän tuntisi ja tietäisi enemmän kuin muut
ihmiset. Niin, minä pelkään joskus itseänikin; minusta on, kuin olisin
häneltä saanut itselleni käsittämättömän lahjan aavistaa nykyisyyden
ulkopuolella olevia asioita."

"Huh, kuinka sinä puhut, älä nyt taasen haaveksi, Sesilia."

"En tiedä jos se on haaveksimista; mutta, Margareetta, minä pelkään,
että meitä kohtaa onnettomuus. Tosin ovat venäläiset ennen kulkeneet
lähelläkin tästä ohitse, onpa jokunen partiomies käynyt talossakin;
mutta ei meillä minun muistaakseni ole ollut mitään valitettavaa,
etenkin jos muistetaan, että yhä olemme olleet innokkaita ruotsalaisia.
Alammaistemmekin mielet ovat olleet sangen vihollisia venäläisiä
kohtaan, niin että vaivoin on heitä voitu hillitä tarpeettomista
sotatoimista, jotka ainoasti saavat onnettomuutta matkaan."

"No, ja nyt sinä siis luulet aikojen käyvän pahemmiksi?"

"Niin, sitä minä pelkään. Muistathan unen, jonka näin yöllä ennen
elämäni merkillisintä päivää. Sentähden oli unikin sitä merkillisempi.
Minä näin hämmähäkin, joka sydämeni ympärille kutoi verkkoansa yhä
kireempään, siksi ettei se enään selittämättömissä tuskissaan voinut
tykkiä, siksi kun se vihdoin tukehtui. Margareetta, minä pelkään, että
se hämmähäkki, joka tänään on tunkeutunut huoneeseni, ennustaa että
onnettomuuden verkkoa kudotaan sydämeni ympäri. Se sykkiikin tänään
niin oudon raskaasti. Sisar, rakas sisar, suojele minua hämmähäkiltä;
mutta sitä et voi, ah, sinä et sitä voi."

Tavallista kalpeampana seisoi Sesilia keskellä laattiaa. Kuu oli jo
noussut ja heitti valoansa haaveksivaan tyttöön. Margareetta sulki
hänen syliinsä sanoen: "Sesilia, sisar, Jumalan tähden, älä minua niin
peloita. Mitkä pimeät voimat sinua niin vallitsevat? Rukoilkaamme,
Sesilia!"

Hervotonna vaipui nuori tyttö Margareetan syliin, joka varovasti kantoi
hänen vuoteellensa. Vuoteen viereen vaipui vanhempi sisar polvillensa
hartaasti rukoilemaan ja Sesiliakin laski kätensä ristiin ja hänen
vaaleat huulensa liikkuivat ottamaan osaa sisaren rukoukseen. Vihdoin
nukkui hän; huulillensa palaava puna ja tasainen hengenveto osoitti,
että hän nyt nukkui nuoren levollista, suloista unta.

Nyt hiipi Margareetta hiljaa takaisin huoneesensa saman pienen oven
kautta, josta hän oli tullutkin.



2.


Aamu jo rupesi valkenemaan, kun Margareetta, juuri astuessaan eräästä
ruoka-komerosta leipä-kori kädessänsä, luuli kuulevansa laukauksen. Hän
vaaleni vähäisen ja kiirehti viemään koria pöydälle siihen huoneesen,
jossa palkolliset söivät suurusta. Ja nyt ehti hänen korviinsa vielä
toisen laukauksen ääni, ja siivellisin askelin riensi hän Sesilian luo,
joka kauhistuneena tuli huoneensa ovella häntä vastaan. Mutta nyt
paukkui useampi laukaus yht'aikaa, ja molemmat tytöt liittyivät yhä
lähemmäksi toisiansa.

Pian tuli taasen hiljaisuus. "Sesilia, menkäämme äidin luo?"

"Kello ei vielä ole 7: tokkohan uskallamme?"

Mutta samassa tulikin Katariina rouva ulos. Juhlallisesti viitaten
tyttärillensä seuraamaan itseänsä, vetäyi hän takaisin ja sanoi:
"niiden kovien koetus-vuosien kuluessa, jotka tätä maata ovat
kohdanneet, on Herra armollisesti nähnyt hyväksi varjella meidän
huonettamme ja koko tätä seutua kaikista vaikeimmista rangaistuksista.
Rukoilkaamme, lapseni, että hänen mahtava suojeluksensa yhä vieläkin
lepäisi meidän päällämme, niin ei meidän tarvitse vihollista pelätä.
Kaikki vastusteleminen, jokainen pelvon näköinenkin seikka, taikka
kaikki ponnistukset kohtalomme välttämiseksi, tekisi sen vaan
pahemmaksi. Muuta emme saata, kuin uskoa itsemme Herran huomaan."

Äidin ja tyttärien rukouksia keskeytti hevosten juoksu, laukaukset ja
hurjat äänet. Sitten syleilivät molemmat tytöt äitiänsä, joka siunaten
laski kätensä heidän päänsä päälle, sanoen: "Herra, armahda näitä.
Pysytä heitä puhtaudessa. Herra, jos niin on sinun tahtosi, niin ota
heidät pois. Jos sinä olet päättänyt, että heidän maallinen ilonsa
katoisi, niin tapahtukoon, Herra, sinun tahtosi; säästä heille vaan
heidän taivaallinen perintöosansa. Amen."

Sittekuin hän oli saattanut tyttärensä erääsen huoneesen, johon saattoi
päästä ainoasti salaoven kautta muutamasta sivuhuoneesta ja jonka
vähäpätöisen ulkonäön hän toivoi olevan kylläksi siitä sivutse
ohjaamaan itsekutsutut vieraat, lähti hän itse ulos heidän luoksensa,
vaan tapasikin tuon hurjan lauman jo portailla.

"Mitä tahdotte, mikä teidän aikomuksenne on?" kysyi hän levollisesti ja
lujalla äänellä suomen kielellä sisään tunkevilta sotamiehiltä.

Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin olisi hänen levollinen ja suora
käytöksensä vaikuttanut sotamiehiin ja hälventänyt heidän meluansa.
Yksi heistä vastasikin jotenkin sävysesti murtevalla suomen kielellä:
"laittakaa tänne ruokaa ja olutta." Mutta tämä hetkellinen
kunnioituksen tunne katosi taasen heti, ja kiroten ja meluten
karkasivat kasakat uhkeisin huoneisin. Talonväelle laitetun suuruksen
kimppuun töytäsivät he hulmivan nälkäisinä; enemmän ruokaa ja juomaa
vaadittiin, ja enemmän tuotiinkin Katariina rouvan käskystä. Hän toivoi
vielä suopeisuudellansa hillitsevän rajuja soturia, vaikka he
raivostuneiltakin näyttivät, mutta kauhistuen alkoi hän nyt heidän
murtoisista sanoistansa, uhkauksistansa ja liikkeistänsä huomata, että
heitä oli ahdistettu ja että he luulivat peljätyn partiomiehen
Löfvingin oleskelevan täällä. Sittekuin he olivat ensimmäisestä
nälästänsä päässeet, kävivät he yhtä suurella kiireellä, kuin
halullisuudella käsiksi kaikkiin semmoisiin kaluihin, joilla oli
jotakin arvoa ja jota helposti saattoi mukanansa viedä, hävittäen sitä
tehdessänsä kaikkea mitä tiellä oli. Vihdoin, kun ei enään löytynyt
mitään, jota sopi viedä pois, alkoi kauhistuksen ja häviön kohtaus,
jota lauhensi ainoasti Katariina rouvan kernaus antaa esiin useita
arvollisia esineitä kätköistä, joista eivät kasakat itsekään olisi
niitä löytäneet.

Ihmeellistä kyllä. Keskellä rosvoamisen hurjaa melua, vaikutti hänen
korkea levollisuutensa hurjiin sotureihin, ja mitä hän oli arvannut
tapahtuikin, että nimittäin kasakat, haluten sitä arvollista saalista,
jota heille tarjottiin, unohtivat tarkkaan tutkia niitä huoneita, jotka
näyttivät vähemmän saalista lupaavilta; tämän kautta jäi tyttöjen
kätköpaikka keksimättä.

"Hei, miehet, ei meillä nyt ole aikaa kauvemmin viipyä," huusi
päällikkö venäjän kielellä, "sytyttäkää nyt tämä pesä, jossa tuo
kirottu Löfving on ollut suojassa. Mutta olkaa varoillanne. Ehkä se
p----le itsekin ryömii esille, kun tuli rupeaa hänen mekkoansa
kärventämään. Kyllähän minä näin että osa niistä kanaljoista, jotka
ampuivat meitä, katosi jonnekin tännepäin; mutta en minä kuitenkaan
tiedä oliko hän niiden joukossa."

Katariina rouva kauhistui, nähdessänsä kuinka kasakat nauraen kantoivat
särettyjä huonekaluja keskelle laattiaa ja kuinka he niitä sytyttivät
palamaan, mutta hänen ylpeä sielunsa ei tahtonut tuhlata ainoatakaan
rukousta siihen missä hän sen tiesi olevan turhan. Ainoasti kuolon
tapainen kalpeus hänen kasvoillansa, ja hänen käsiensä suonenvedon
tapainen väriseminen osoitti hänen sielunsa taistelua, kun hän nyt,
käyttäen hetkeä, jolloin kaikki viholliset olivat sytyttämisen
puuhassa, hiljan hiipi huoneesen, jossa molemmat tytöt olivat kätkössä.
Jo kaukaa tunsivat he äitinsä askeleet ja rientäen häntä vaataan,
kiersivät he käsivartensa hänen kaulaansa niinpian kuin hän oli
huoneesen ehtinyt. Nyt murtui Katariina rouvankin ylpeä rohkeus, ja
valuvin kyynelin antoi hän äkkiä tyttärillensä kauhistuttavan tiedon
murhapoltosta.

Kalpeamainen puna levisi Sesilian vaaleille kasvoille. "Rukoilkaamme,
äitini, menkäämme rukoillen tulen liekeissä yhtymään Jumalan kanssa."

Mutta nyt oli Katariina rouva jo voittanut sen heikkouden, joka
hetkeksi oli saanut hänen valtaansa ja hän sanoi nyt vakavalla äänellä:
"älkäämme vielä uskoko, että Herra on meidät unhottanut, vaikka emme me
näe hänen teitänsä. Nyt on minusta kuin olisi ollut parempi olla teitä
kätkemättä; silloin ei kuitenkaan ollut syytä ajatella tämmöistä menoa.
Mutta kokekaamme odottaa hetki vielä, eivätpä suinkaan liekit niin pian
leviä tännepäin, ja ehkä he poistuvat kun huomaavat että heidän työnsä
on täytetty."

Margareetta oli lähestynyt akkunaa ja katseli tarkkaavaisesti
ympärillensä. Äkkiä sanoi hän nyt: "äitini, täällä päin ei näy ketään.
Vielä he saattavat olla niin hirmutöihinsä kiintyneinä, ettei kukaan
huomaa meitä. Hiipikäämme ulos tämän pienen salatien kautta puistoon
päin, sillä välin kuin äitimme kokee heidän ahneutensa kautta nukuttaa
heidän varovaisuuttansa. Kas tässä, äitini," hän avasi kaulavitjansa
lukosta ja otti muutamia sormuksia sormistansa, "tässä on vielä
jotakin."

Katariina rouva hyväksyi ehdoituksen tehdä tämä koe ja otti kalleudet
vastaan. Nyt otti hän hameensa taskusta muutamia tukaatti-rullia, joita
hän jakoi tyttärillensä sanoen: "nämät rahat olen säästänyt
hätävaraksi. Ne ovat jo kauvan olleet erillänsä tämän kaltaista
tilaisuutta varten. Kätkekää ne, ettei Katariina Boijen tyttärien
ainakaan tarvitse kerjätä." Siunaten pusersi hän tyttärensä rintaansa
vasten, ja kyynel vieri hänen silmästänsä. Kun hän lähti huoneesta,
sulkivat sisarukset toinen toisensa syliinsä, sitten sanoi Margareetta:
"Sesilia, nyt menemme tämän pikku someron kautta. Minä astun edellä ja
sinä jäät silmänräpäykseksi jälkeen. Jos huomaat ettei kukaan ole
havainnut minua, niin hiivit sinä perässä, mutta jos kukaan rupeaa
minua ajamaan takaa, niin lähden minä juoksemaan toista suuntaa ja
toivon siten vetäväni huomion täältä. Jos silloin huomaat mahdolliseksi
päästä täältä pois kenenkään sinua näkemättä, niin hiivi sitten
puutarhurin työkaluhuoneesen ja kätkey sinne niin hyvin kuin voit.
Tiedäthän, että minä juoksen nopeasti, ja pääsen siis kyllä pakoon."

Sesilia tahtoi estää häntä, mutta Margareetta oli jo mennyt ovesta
ulos. Hiipien kumartui hän muutamien pensaitten taakse ja aikoi kiertää
puutarhurin asunnon takaa; mutta kun hän lähestyi sitä, leimahti tuli
sen akkunoista ja katosta, ja kiljuen ja huutaen hyökkäsi häntä vastaan
kaksi kasakkaa vieden välissänsä verta vuotavaa puutarhuria.

"Ah, malinki djevushka," huusi toinen kasakka ja jättäen puutarhurin
toisen haltuun, lähti hän juoksemaan linnun tavalla pakenevan tytön
jäljessä.

Toivoen siten paraiten pääsevänsä vainoojastansa kääntyi Margareetta
metsään päin. Kasakan asu esti häntä juoksemasta erin nopeasti; hätä
siivitti Margareetan askeleita.

Kivien ja ojien ylitse kiiti hän tuulen puuskana ja kasakka tuli
vohtuen hänen perässänsä. Mutta pian nuot pienet jalat väsyivät, ja hän
päästi huudahduksen, sillä hän tunsi että joku tarttui hänen
hameesensa. Se oli kuitenkin vaan tarttunut kiinni erääsen
katajapensaasen ja heltyi samassa jättäen ainoasti pienen vaate
kaistaleen jälkeensä. Kahden kiven väliin jäi hänen toinen kenkänsä.
Pelkkä sukka jalassansa jatkoi hän pakoansa osaksi vielä lumen
peittämällä maalla. Hän haavoitti jalkansa, siitä vuoti verta, mutta
vielä hän pakeni. Mutta yhä lähemmäksi ehti hänen vainoojansa. Nyt, nyt
ojentaa hän kätensä tarttuaksensa häneen, mutta tuskissaan vääntyi
tyttö hänen käsistänsä. Samassa lankee isku kasakan ojennetulle
kädelle, vielä yksi, vainooja sortuu maahan, ja paon ja vainon innon
kestäessä huomaamatta jäänyt pelastaja nostaa nuoren tytön keveästi
kuin lapsen käsivarrellensa ja menee nopein askelin metsään.

Ahnaasti tarttuivat hävittävät liekit ympärillensä, tanssien kiertyivät
he akkunoista ja räystäitä pitkin ja heittäyivät paikasta toiseen.
Hurjasti kiljuen sitoivat kasakat puutarhurin paulalla erääsen heidän
hevoseensa, sillä välin kun talon hevoset talutettiin ulos mukaan
vietäviksi. Nyt ei ollut armoa toivomistakaan sittekuin kasakat olivat
puutarhurin tunteneet yhdeksi niistä, jotka tienhaarassa tekivät
päällekarkauksen. Jussi ja Tuhka-Jaakkokin saatiin kiinni; mutta liian
haavoitettuina muulla tavalla kuljettaa, heitettiin he muutamaan
rekeen. Toisen re'en ajoi eräs kasakka esille. Kuolon tuska
sydämessänsä seisoi Katariina rouva etäällä ja loi tutkivia katseita
ympärillensä nähdäksensä edes vilahdukselta tyttäriänsä. Hän unohti,
että hänen edessä paloi hänen kotonsa ja tavaransa. Hän rupesi jo
toivomaan että neidot olivat välttäneet vaaran, ja kasakoistakin
istuivat jo muutamat hevostensa seljässä. Nyt astui yksi päällikön luo
ja ilmoitti, että hän oli seurannut kaivatun kumppanin jälkiä ja
löytänyt hänen ruumiinsa metsässä. Hurjia kirouksia kuului siinä
melussa, joka nousi kasakka-parvessa.

Päällikkö meni Katariina rouvan luo ja lausui: "minä olen säästänyt
teitä niin kauvan kuin mahdollista, mutta tämä on todellakin liikaa.
Nyt ei teille muuta neuvona, kuin että istutte tuohon rekeen yhtä
sävyisästi kuin muutenkin olette käyttäytyneet." Taasen vaaleni
Katariina rouvan poski, mutta hänen äänensä ei selittänyt hänen
tuskaansa, kun hän lausui ainoan sanan: "minne?" Enempää hän ei voinut
virkata. "Ensin Turkuun sitten minne ruhtinas hyväksi näkee."

Samassa havaittiin Sesilia. Hän ei ennen ollut nähnyt mahdolliseksi
päästä pakoon; mutta nyt kun liekit rupesivat saavuttamaan häntä, ei
hänkään saattanut viipyä kauvemmin ja hän toivoi mahdolliseksi
kenenkään huomaamatta pääsevänsä puutarhaan. Eräs kasakkain päästämä
huuto ilmoitti että hän oli keksitty. Vaaleten vaipui tuo hentoinen
maahan. Katariina rouva riensi tuskaisena häneen päin; mutta päällikön
viittauksesta heitti eräs kasakka hänen kovakouraisesti rekeen. Itse
nosti hän tainnottoman tytön äidin viereen, ja niin, lyhyen
komentosanan lausuttuansa nousi hän hevosensa selkään, ja koko parvi
lähti liikkeelle.

Huikean kylmä tuuli herätti Sesilian tunnoilleen. Kun hän oli ohueissa
vaatteissa, tarttui pakkanen hänen hienoihin hermoihinsa, vaikka äiti
niillä vaatteilla, joita hän saattoi olla paitsi, koki suojella häntä.
Nuori tyttö vapisi yhtä paljon tuskasta kuin vilustakin. Katariina
rouva likisti hänet syliinsä ja koki lämmittää häntä rintaansa vasten.

"Missä on Margareetta," kysyi Sesilia avaten silmänsä, "onko hän
pelastunut?"

"Minä toivon sen, lapseni," vastasi Katariina rouva, vaikkei hänellä
itsellänsä ollut mitään toivoa. Jos Margareetan olisi onnistunutkin
päästä kasakoista oli hän kuitenkin turvaton, koditon pakolainen. Äiti
kätki varovasti Sesilialta tuskansa ja koki antaa hänelle rohkeutta.

"Ah, äitini, kuinka hyvä te olette minulle," kuiskasi Sesilia, "jotain
hyvää kuitenkin onnettomuudestakin saa; näin hyvästi en milloinkaan
ennen ole saanut teidän sylissänne levätä."



3.


Näiden seikkojen tapahtuessa oli Margareetan pelastaja vienyt häntä
pois, eikä hän -- Margareetta -- ensinkään tietänyt mitä hänelle
tapahtui, ja vasta ison ajan perästä alkoi hän herätä hermottomuudesta,
jossa hän oli. Hän tunsi nyt että joku kantoi häntä. Kauhistuen teki
hän äkkinäisen liikkeen ja avasi silmänsä, mutta hän näkikin kasvot,
joita ei hän ensinkään osannut edes aavistaakaan näkevänsä, jonka
tähden hän myös ensimmäisessä hämmästyksessänsä tirkisteli niihin siksi
kun hän luonnollisen kainouden tunteella koki eroittua kantajastansa.

"Älkää minua peljätkö, armollinen neiti, ja antakaa minulle anteeksi
että olen rohjennut pidellä teitä niinkuin pientä lasta, mutta äsken ei
ollut kursastelemisen aikaa. Minä en uskaltanut seisahtaa, edes
hankkiakseni teille virvoitusta."

"Hyvä kersantti Malm, laskekaa minua nyt kaikella muotoa omille
jaloilleni," sanoi Margareetta hämistä tulipunaisena, "minun on jo
varsin hyvä olla."

Sittekuin Margareetan pelastaja oli varovasti laskenut hänen maahan,
tahdomme me, paremmin tutustuaksemme hänen kanssansa, luoda katseen
muutamiin lehtiin hänen omista päiväkirja-muistelmistansa, joista
myöskin löydämme kertomuksen Margareetan kohtaloista hänen pakonsa
ajalla.


MAUNO MALMIN MUISTELMISTA.

[Näissä muistelmissa on alkuteoksessa säilytetty Malmin omaa
vanhanaikaista kirjoitustapaa, jonka tähden niiden suomalainen pukukin
on koetettu muodostaa alkuteoksen mukaan. Suom. muist.]

Sittenkuin Pähkinälinna oli Wenäläisiltä otetuksi tullut ja Keisarin
sanottiin varuistavan itseänsä suurella voimalla maahan sisään
karkaamaan, ilman huolimatta, että hän kasakoilla ja kalmukkeilla
sotaväkeä lisäsi, sillä lailla jo alusta antaen maan näille villeille
laumoille alttiiksi, niin ei minun isä vainaani pitänyt olemustansa
rajan viereisessä kappalaisen puustellissa varmana, erinomattain sen
vuoksi, että hän erinomaisella innolla venäjän uskoisissa oli tehnyt
siihen aikaan päälle seisovaa kääntymys-työtä puhtaaseen Lutherin
oppiin; ja koska tätä tehtäissä monta kertaa käytettiin ei suinkaan
armiaampia keinoja, josta nämät, totista oppia vastaan-seisovaiset
olivat vihaisina, niin pelkäsi hän, että rupeisivat yhtä pitämään
vihollisen kanssa, ja haki sentähden, sekä sai myöskin, avonaisen
linnan papin viran Nyenskansissa, koska hän luuli linnan voivan
vihollista vastaan seisoa.

Mutta tuli silloin Sotamarski Sjeremetiev 20,000 miehen kanssa sanottua
linnaa vastaan ja sen ympäri piiritti, ja että kaikki apu ja yhteys
Ruotsin kanssa estetyksi tulisi, purjehti Keisari, joka silloin
pommittajakapteenina omassa väessänsä palveli, seitsemän pataljoonan
kanssa omista kaartistansa 60 venheellä ja meni kaupungin ohitse virran
suuta valtaansa ottamaan. Ja sittekuin hän melkein puolet väestänsä
sinne jättänyt oli, palasi hän takaisin jälleen.

Sillä ajalla jatkoi vihollinen 20 kanuunasta ja 12 mörsäristä kaupunkia
ampua ja viimeisenä päivänä Aprili kuuta ehtoolla alkoi kauhistavainen
ampuminen ja bombardeeraaminen, jonga minä vielä hyvin muistan, ja sitä
kesti koko se yö, niin että sen heikon väestön toisena aamuna itsensä
antaa täytyi.

Komentantti sekä upseerit ja sotamiehet saivat lupauksen vapaasta
poia-menosta, mutta täytyi heidän pisättää Nevan rannalle paaluituksien
viereen. Ehtoota vastaan samana päivänä tuli kaksi ruotsalaista
sotalaivaa haminan suulle ja heittivät siihen ankkurin, ja tulivat
tunnus-ampumisen kautta linnasta petetyiksi uskomaan että se
ruotsalaisten hallussa vielä oli, ja otettiin ne sitte surkeasti
toisena päivänä Keisarilta ja hänen kaartiltansa, jotka venheillä
laivoille tulivat.

Vasta sen jälkeen sai väestö luvan lähteä Wiipuriin menemään, ja
seurasi sitä minun isäni ja minä sillä surkealla matkalla. Ja
sallei itseänsä Keisari venäjäläisellä Andreean tähdistöllä
pommittajakapteenina palkita, kuin myös pommittajaluutnantin, ruhtinas
Mensjikovin. Kaksi vuotta sen jälkeen tuli Keisari Wiipurin edustalle,
mutta pääsimme me sillä kertaa paljaalla peljästyksellä. Mutta neljä
vuotta myöhemmin alkoivat venäjäläiset uudestansa Wiipuria piirittää;
mutta nyt oli linnaa paremmasti edesautettu kuin ensimmäisellä
kerralla, niin suuremmalla miesluvulla, kuin myös moninaisilla
tarpeilla piirityksen taikaisin-lyömiseksi, ja olivat asukkaat nyt,
edellisen piirityksen hyvästä lopusta mielissänsä, yksimieliset ja
lupaavaiset vihollista vastaan seisomaan. Ja vaikka kaupunki kovan
pommittamisen tähden kolme kertaa syttyi palamaan, onnesti aina valkean
enempää ulosleviämistä estetyksi saada; ja kärseivät ryssät, jotka
jäästä ja lumesta tehdyissä kojuissa asuivat, suurta vilua ja sairautta
sillä ajalla, ja niin oli meillä aina vielä hyvä toivo, vaikka
viholliset 20 kanuunasta ja 26 mörsäristä, kovalla ampumisella joka
päivä, heittivät pommia ja tulikuulia, jotka paljon pelkoa kansassa ja
paljon vahinkoa huoneissa matkaan saattoivat. Ja seisoimme me
lukiolaiset rivissä sotamiehien kanssa, ensimmäisinä vallilla, ja ei
ole lukiota sen perintä vielä käymään pannuksi tullut.

Tapahtui sitten eräänä päivänä piirityksen alla että minä ja yksi
kumppani olimme kiivenneet linnantornin katolle, että paremmin olisimme
vihollisen leirin ja sen piirityslaitokset nähneet. Tuli sitten pommi,
joka otti mukaansa tornin koko huipun kuin myöskin hengen minun
toveriltani, mutta minä tulin onnellisesti pihaan alas tornin katolta,
ja menin, vaikka minä siitä nopeasta ratsastamisesta olin vähän
hämmästynyt komentantin tykö, joka oli eversti Stjernstråle, ja joka
seisoi vähän matkaa siitä, raporttia antamaan kaikesta siitä jota minä
olin näkemään tullut.

"Malm," sanoi eversti minulle, "sepä oli nopea kulku ilmassa."

"Niin," vastasin minä, "ei suinkaan sen raportin niin kiirutta olla
mahtanut, kuin venäjäläiset näyttivät tykönänsä luulevan, koska he
minulle niin hyvän kyydin antoivat."

"Sinä olet aina raski poika," sanoi silloin nauraen eversti.

Sittenkuin kaupunki kolmetoista viikkoa oli vihollista vastaan
seisonut, täytyi sen kuitenkin viimeinkin ylösantaa itsensä
tyydyttävillä ehdoilla; mutta niinpiankuin linnoitus heidän valtaansa
tullut oli, rikkoivat he lupauksensa, ja tulivat niin sekä linnan väki
että myös iso osa kaupungin asukkaista vankeuteen Wenäjän maalle
viedyksi, ja ainoasti pieni luku vallan vanhoja ja sairaita saivat
maahan jäljelle jäädä, missä myöskin minun isäni, joka vuoteen omana
oli ja tuli hävitetty kaupunki venäjäläisillä talonpojilla asutetuksi.

Sen muun väen kanssa täytyi minun siis Pietariin kävellä, ja vaikka
minä saavuin sinne ulos-väsyneenä marssista ja vaivaloisuuksista kuin
myöskin surusta, niin en minä muuta taitanut kuin suurella
ihmettelemisellä katsella, kuinka täällä nyt suuri kaupunki seisoi,
jossa seitsemän vuotta sitten suo oli ollut.

Oli sunnuntai, päivällisten aikana, kuin me tulimme Pietariin, ja
yhdellä vallilla liehui iso keltainen lippu, jossa Wenäjän kotka
sisälle neulottu oli, vieden siivissänsä ja kynsissänsä neljä merta. Me
menimme yhden pitkän puusillan ylitse, jossa kaksi vipusiltaa oli,
linnanportille, joka myöskin puusta tehty oli, ja sen päällä oli puuta
veistetty kuva kaksi isoa avainta kädessänsä, joka sanottiin
merkitsevän apostoli Pietaria, ja yhdellä pläkkiplootulla hänen
jalvoissansa oli kirjoitettu vuosiluku koska kaupunki perustetuksi
tullut oli. Sillan vasemmalla puolen seisoi iso juoma-tupa, jossa
kaksitoista musikanttia torvilla ja rummuilla iloa tekivät ja jossa
minä sitten sain kuulla, että Keisarin oli tapana juhlapäivinä seuransa
kanssa sinne tulla, ja toisien läsnä-olevien kanssa sillä kerralla
korkeasta arvostansa huolimatta, lasin tyhjentää.

Täällä tulin minä nyt ja suuri osa muistakin vangeista rakennustyöhön
käytetyksi, ja tulin minä, tässä työssä vallan taitamatonna,
hantlangariksi kuin kreivi Golovkinin linnaa tehtiin. Pakoitettiin
minua siis, kuin myös monta muuta, Nyenskansista pois-tuoda kiviä,
joita tähän rakennukseen, kuin myös moneen muuhun käytettiin,
sittenkuin Keisari tämän linnan tykkönään hävittää oli antanut.

Vaikeita ja raskaita minulle neet kuukaudet olit, joita minä täällä
vietin, ja jos ei Herra olisi minulle armoa suonut ja antanut minulle
vapautta erinomaisien teittensä kautta, niin että yksi talonpojan vaimo
totomaastani osasi Keisarin mieltä pehmittää, niin en minä kauvaa
siellä olisi olla jaksanut; vaikka ei täällä nyt enään niin vaikeata
olla ollut kuin niinä ensimmäisinä vuosina, kuin tuhansia itse
ryssistä, ja niin paljon enemmän sitten neet vaivaiset vangit eivät
saaneet kattoa päällensä, vaan viskasivat sillä soisella maalla
samoissa vaatteissa, joidenka liepeissä he monta kertaa päivässä, kuin
ei heillä ollut sopivia aseita, kantaa saivat santaa ja multaa sen suon
täyttämiseksi, jollekka kaupunki rakennettaman piti. Mutta nyt oli
täällä kirkkokin, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset jumalan-palvelusta
pitivät ja siellä saarnasi kaksi myöskin vangeudessa olevaa sotapappia;
mutta justiin kirkon vieressä oli tatarien kauppapuoti jossa turkit,
kalmukit ja muut senkaltaiset niinkuin pedot suurta melua pidit ja
jossa he kahdessa rivissä puotia traasumarkkinoitansa toimittivat ja
niin emme sitä iloa puhtaana nauttia saaneet.

Tulin minä sitten tuttavuuteen yhden talonpojan vaimon kanssa
kotomaastani, joka erinomaisilla teillä metsien ja erämaitten halki
itsensä Pietariin saanut oli, että hän siellä miehensä näkisi, joka
myös fangeuteen sinne tuotu oli. Ja onnistui hänen erinomaisen
rohkeuden ja röyhkeyden kautta Keisaria vastaan, kuin hän ylitse
katsomaan fangen töitä tuli, tämän konstikkaan herran niin pehmeäksi
tehdä, että hän, sen sijaan että hän häntä ja miestänsä kovasti
rangaitsisi, ei ainoasti miestä irti päästänyt, vaan myöskin heille
tulevaisuuden tähden rauhapassin antoi, ja myöskin minun päästi
vapaaksi koska vaimo minua hänelle kiittänyt oli sanoden, että minä
hänelle tässä vieraassa kaupungissa suurena apuna ja lohdutuksena ollut
olin.

Sain minä siis Suomeen takaisin tulla ja elin lopun vuotta isäni
tykönä, joka tällä aikaa taudistansa parantunut oli. Ja koska hän leski
oli, oli hän taasen yhden kappalaisen viran saanut, koska hän oli
luvannut edelläkävijänsä lesken konserveerata (naida). Mutta koska
pappien puustelleista kaikki työaseet kruunun puolesta olivat myydyiksi
tulleet, ei kukaan pappi taitanut maatansa hoitaa, ja koska ei
talonpojilla ollut mitään, jolla papin palkan maksaa taitaisivat, niin
ei hänellä minulle juuri muuta annettavaa ollut kuin katon pääni
päälle.

Mielelläni olisin minä tämän joutilaisuuden sillä tavalla
käyttänyt, että olisin mennyt Turkuun koettamaan jos olisin voinut
studentti-eksaamin läpitse-käydä; siellä ei nyt ollut ei huoneita eikä
kirjoja, sillä kaupunki oli juuri hävitetty ja kaikki kirjat
biblioteekista Pietariin viety; ja koska ei kaupungissa juuri ollenkaan
enään väkeä ollut, jotka sitä puolustaneet olivat, ei myöskään
selkäänsä muut olleet saaneet kuin muutamat vanhat akat. Tieteistä ei
siis tullut mitään.

Lähetettiin sitte kreivi Nieroth, joka oli suomalainen ja kunnon mies
ottamaan korkeinta päällikkyyttä maassa. Mutta kuin ei hänellä rahaa,
väkeä eikä provianttia ollut, niin säädettiin että joka miehen maassa,
ei kukaan saanut itseänsä vetää pois, täytyi itsensä pyssyllä ja kahden
kuukauden proviantilla varustaa. Minä olin tosin vielä nuori poika,
mutta suuri ja voimakas, ja sentähden tulin minäkin asevelvolliseksi;
mutta tällä kertaa en minä vielä kuitenkaan sodan eteen tullut.

Kun sitten Kunink. Majesteetin armollinen käsky tuli, jossa uudestansa
kehoitettiin pappia, virkamiehiä ja muita säätyhenkilöitä Ruotsiin
ylitse muuttamaan, jota käskyä sillä tavalla noudatettiin että
semmoisista ei montaa maahan jäljelle jäänyt, silloin muutti myös minun
isäni Ruotsiin. Mutta kuin minun mieleni aina oli sotamiehen virkaan
päin seisonut, ja minä siihen aikaan olin tullut tuntemaan sen reiman
Löfvingin, joka minua myös päätöksessäni vahvisti, niin menin minä
vapaehtoisena sotapalvelukseen, ja marssimme me sitten ylös
Pälkäneelle, mutta siellä olivat meikäläiset jo hävinneet tappelun.

Pohjanmaalla vielä väkeä oli ja tykö-tarjosivat he itseänsä kaikin
miehin sotapalvelusta tekemään. Mutta kuin päällysmiehet pelkäsivät
etteivät he näillä tottumattomilla joukoilla mitään tehdä taitaisi, ja
sentähden eivät heistä huolia tahtoneet, sanoivat Pohjalaiset vastaten
heille: "ei teillä ennenkään aatelismiehiä Suomen puolustukseksi ollut
ole, vaan kyllä ne maan omia lapsia olleet ovat, ja ei pohjalaisia
koskaan maan roskajoukkona pidetty ole, ja emme me sen enemmin kuin
ennenkään uskollisuuttamme kuningasta kohtaan unohtaneet ole. Niin
kauvan kuin meillä ruumiissa verta on, tahdomme me seisoa maan edestä,
kodon ja vaimon ja lapsien edestä. Jos ei kruunulla meille ruokaa antaa
ole, niin kyllä me sitä itse meillemme hankkia mahdamme. Jos emme
hyödyksi olla taida, kuin emme äkseerata osaa, no, antakaa upseerien
sitä meille opettaa; me lupaamme, että niin pian kuin suinkin sitä
oppia koetamme."

Kenraali Armfelt tarvitsi mielellänsä väkeä, ja sen tähden ylös-otti
näin pohjalaisten tykö-tarjomuksen ja moniin pitäjiin hän upseeria
lähetti, heille välttämättömimpiä sotatemppuja opettamaan, ja niin
tulin minä Maalahteen lähetetyksi ynnä Luutnantti Grönstrand. Ja
rupesin minä siellä paljon hyvää pitämään kappalaisen tyttärestä, Liisa
Kreetasta, ja luulin minä, etten ketään koskaan ennen niin rakastanut
ollut. Tulin kuitenkin yhtäkkiä pois-komennetuksi, ja itkimme me
molemmin erostamme kelpolailla.

Sain kuitenkin pian muutakin ajattelemista, sillä koska minä, ynnä
yhden joukon kanssa talonpojista, jonka kanssa minä marssin,
Isoonkyröön tullut olin, jossa meidän armeija silloin seisoi, hain minä
ylös yhden nuoren pojan, joka Kenraali Armfeltin palveluksessa oli ja
häneltä käytettiin kaikenlaisiin, vaikkei hän minua paljon vanhempi
ollut ja jonka kanssa minä jo lukiossa ystäväksi tullut olin, ja joka,
vaikka siellä armeijassa paljon nuorukaisia ja pilttiä oli, kuitenkaan
ei niistä lukua pitänyt, niitä vaan lapsina pitäen, joita ne totisesti
myös olivat, vaikka näinä aikoina nuorien poikien rivissä seistä täytyi
niinkuin vanhojen miesten. Kaatui myöskin tämä sama Meurlingen sitten
täällä Isossa Kyrössä, mutta sitä en minä tietää saanut, ennenkuin
monta vuotta sen jälkeen.

Tämä nuori Meurlingen sanoi nyt minulle: "no, Mauno, jos osaat pitää
suus' kiinni kuin ennenkin, annan minä sinun uusia tietää."

"No mitä?" sanoin minä.

"Juu, että me saamme tapella ryssän kanssa jos kenraalin tahto käy
edes. He ovat kirjoittaneet Ruotsista tänne, että kenraalit täällä
nahkaansa säästää tahtovat, että niiden nyt itseänsä vihollista vastaan
pitämän pitäisi, koska heillä nyt väkiä oli, sittekuin koko maa oli
ylöskutsuttu menemään 'mies miehestä miekoilla, keihäillä ja
pyssyillä', Niinkuin sanotaan, itseänsä ja perhettänsä puolustamaan, ja
nyt on kenraali kiukuissaan."

"Hyvä," sanoin minä, "parempaa uutista et olisi minulle antaa voinut."
"Mutta," sanoi hän edespäin, "pahaakin minä sinulle ilmoitan. Kenraali
lähetti eilen väkeä hevosella ja suksilla vakoilemaan, mutta he tulivat
kaikin vihollisilta otetuiksi."

"No, ja kenraali ei saanut mitään tietää?" kysyin minä.

"Ei, sen sinä ymmärtää mahdat."

En ollut siitä sitte tietävänäni; mutta ehtoolla sanoin minä muutamille
Maalahtilaisille ja Isokyröläisille, joita minä olin tullut tuntemaan:
"pojat, mennään partiolle, että saamme tuoda uutisia kenraalille
vihollisesta." Otin sitten oitis talonpojan takin ylleni, ja lähdimme
sitten muiden tietämättä matkalle. Tämä tapahtui yöllä Helmekuun 15:sta
päivää vastaan ja pakkainen puri kovasti. Mutta minun mieheni tiesivät
kaikki tiet, ja niin tulimme me ryssien hengen päälle, ennenkuin he
meistä mitään tietää taisivat. Mutta kuin me yhden pienen niityn ylitse
hiipiä koitimme, juuri heidän etuvahtinsa takitse, tuli yksi vahtimies
meitä huomanneeksi, huusi meille ja antoi meille tulta. Me annoimme
tulta takaisin, mutta nyt ryssän leirissä rymäkkä nousi. He mahtoivat
luulla että koko meidän armeija heidän niskaansa tullut oli, semmoista
melua ja rymäkkää joka puolelta nousi; mutta me tehimme jälkiä niin
pian kuin pääsimme, ja tulimme sitten kahden miehen häviöllä takaisin
kotiin jälleen.

Nyt en minä itse Ylikenraalille mennä uskaltanut, koska minä
rangaistusta pelkäsin kuin minä ilman käskyä tointa tehnyt olin, vaan
lähetin yhden talonpojan raporttia viemään; mutta sai kenraali pian
tietää mitä minä tehnyt olin ja antoi hän minua luoksensa kutsua
sanoden sitten minulle: "etkö paremmin tiedä mitä sinulla lupaa tehdä
on, vai mikä sinä olla mahdat?"

Vastasin minä: "Teidän Ylhäisyytenne, hyvin tiedän minä itseni
tarvitsevan herrani ja kuninkaani edestä henkeni ylös-uhrata. Jos minä
nyt henkeni menettämisellä rangaista mahdetaan, niin ei kukaan sitä
kiitosta minulta ottaa mahda, että minä minun kuninkaani edestä kuollut
olen."

Kenraali hymyili sanoden: "no, sitten sinä rangaistaan sillä tavalla,
että sinä et tällä kertaa sitä kiitosta itsestäsi saa. Mutta varo
itseäsi toisen kerran, tapahtua mahtaa että et niin hyvällä kaupalla
pääse."

Minä kiitin nöyrästi kenraalia, ja lupasin toisten itseäni
varovaisemmasti käyttää. "Niin," sanoi kenraali, "semmoisia Suomalaiset
ovat; kukin oman päänsä jälkeen tehdä tahtoo, ja jokainen tahtoo
lakkinsa puolesta mies olla, vaikka se sitten kutun karvoista vanutettu
olisi."

Kuitenkin vahvistui meidän raporttimme kautta kenraalin itse tykönänsä
se päätös että ruveta vihollisen kanssa tappelemaan, ja antoi hän
kutsua upseerit pappilaan, sotaneuvottelua pitämään.

Ilma oli erinomaisen kylmä, ja väki vaivattiin kovasti pakkaiselta;
mutta kuin he kuulla saivat, että nyt tappelusta kysymys oli, silloin
tuli ilo yleiseksi ja heittivät monet hattunsa ilmaan ja ne taasen
vastaan pajunetillansa ottivat.

Ylikenraali vaati tappelua, ja vaikka ne toiset vastaan olivat, täytyi
heidän kumminkin perää antaa; mutta niillä jotka alusta vastaan olleet
olivat, ei ollut sitä hyvää tahtoa taistelun puolesta, kuin jos he itse
sen puolta pitäneet olisivat, eivätkä sentähden sen onnistumisesta
mitään lukua pitää tahtoneet. Tämä riitaisuus tuli sitten koko maalle
kalliiksi.

Ylös-asetettiin nyt jalkaväki kahteen riviin kummallekin puolelle
Kyminjokea, joka jäähän mennyt oli, ja puolet hevois-väestä myös
molemmin puolin jokea, mutta takana oli koski, jota se kova pakkainen
ei jäähän saada jaksanut, vaan se oli auki. Kolme vuorokautta me sillä
tavalla seisoimme, odottaen venäjäläisiä, täydessä sota-järjestyksessä.
Että me emme siinä kovassa pakkaisessa itsiämme kelvottomiksi
paleltaneet, oli yksi Jumalan ihme, mutta kaikki paloivat innosta
tapella saada ja niin ei kukaan ajatellut kuinka pakkainen nipisteli.

Vihdoinkin näimme vihollisen täydessä marssissa jäällä meitä vastaan
tulevan. Ylikenraali ajoi joukkojen tykö ja ylöskehoitti väkeä
tykö-luottamaan Jumalan avun päälle ja isänmaan edestä miehuullisesti
taistelemaan.

Kaksi laukausta taistelun aluksi merkin antoi. Minun sydämeni löi
kovasti kuin kanuunat peliänsä alkoivat sillä hyvällä menestyksellä,
että ryssien kaksi kertaa käpälämäkeen lähteä täytyi niin kiiruusti,
etteivät edes kanuuniansa pelastaa ehtineet. Pian taisimme näillä
heidän kanuunillansa omiamme säestää, ja kaikki täydellistä voittoa
lupaavan näytti. Nyt lensi Meurlingen niinkuin tuulen puuska ratsuväkeä
kohden Kenraali-Majuri de la Barren tykö, vieden uusia käskyjä eteen
päin hyökätä. Mutta nämät kirotut hevois-huijarit istuivat kuin pölkyt
kaakkiensa seljässä, ja ainoasti puolet Turun läänin hevoisväestä
hyökkäsivät muutaman kerran edes takaisin; kaikki sill'aikaa kuin oikea
ja loput vasemmasta siivestä liikkumattomana seisoivat taistelua päältä
katsellen.

Tätä etua ei ruhtinas Galitsin itsellensä kahta kertaa näyttää antanut,
vaan käski hän neljä rykmenttiä rakuunia astua alas, ja meidän
selkäämme hyökätä, juuri kuin me jo voitosta riemuitsemaan rupesimme.
Samassa silmänräpäyksessä komensi Armfelt oikeahan, ja ojennetuilla
pajuneteillamme me niitä eteenpäin tunkevia rakuunia iloisesti vastaan
otimme. Mutta nyt kokoontui hajoitettu vihollinen jalkaväki meidän
taaksemme ja me seisoimme vihollisilta ympäröittynä niinkuin mato
muurahais-pesässä, niin monta heitä meitä vastaan oli. Voittoa ei enään
sopinut ajatellakaan, melkein kaikki meidän upseerimme kaatuivat
kuolleina maahan; mutta de la Barre oli hyvässä ajassa itsensä pois
laittanut.

Vihdoin täytyi myös kenraali Armfeltin sotatanner jättää, mutta silloin
olivat jo kaikki tiet vihollisilta suljetuiksi tulleet, että hän
ainoasti suurella vaikeudella taisi pois päästä. Kuitenkin olin minä
niin harhatielle tullut, etten minä omaa väkeä enään kiinni saada
taitanut. Kosken takana oli kuitenkin avaroita soita, ja kuin ne olivat
jäätyneet, taisin minä niiden ylitse käydä. Ja olin minä kolme päivää
ilman ruokaa ja kärsein paljon niistä haavoista, joita minä saanut
olin; sillä vaikka ne suuria eivät olleet, niin ne kuitenkin pakkasen
tähden särkivät. Tulin minä myöskin monta kertaa paikoille, jotka ennen
asutuita olivat olleet, mutta jotka nyt autioina seisoivat; löysin
kuitenkin lopuksi yhdessä talossa yhden vanhan ämmän, joka minun
kanssani siitä vähästä tavarasta jakoi, jota hänellä jäljellä oli, ja
viivyin minä sitten hänen tykönänsä ja autoin häntä sillä lailla että
minä hänelle puita hakkasin, vettä kannoin ja muuta sen kaltaista
tehin, jonka edestä hän minulle ruokaa antoi, siksi kuin minä niin
paljon paranin, että luulin itseni voivan eteenpäin kävelemään ruveta.
Se ei kuitenkaan ollut helppoa, koska vihollinen oli maata hirmuisesti
hävittänyt, ja kaiken väen pois-vienyt niistä pitäjistä, jossa miehet
heitä vastaan olivat aseihin tarttuneet, ja en minä tietänyt minnekä
paras kääntyä olisi, vaan umpimähkään minä pohjoiseen päin kävelemään
rupesin. Jumala kuitenkin armollisesti minun askeliani niin johti, että
minä vihdoin pienen joukon meidän väestä tapasin, joka Kajaaniin
marssilla oli. Ja yhdyin minä heidän kanssansa, ja ei se seutu vielä
ollut niin kovasti hävitetty kuin piirityksen jälkeen, jolloin koko
läänissä ainoasti viisi huonetta jäljellä oli.

-39

Tulin sitten garnisuunissa seisomaan, joka ei juuri minun mieleni
mukaan ollut. Mutta kuin sota kaikissa paikoissa veltosti kävi, sain
minä tämän laiskan elämän kanssa tyytyväinen olla.

Olin minä niin Kajaanin linnassa, joka oli viimeinen linnoitettu
paikka, joka meillä koko maassa oli. Koko väestö oli 100 miestä. Mutta
juuri kuin me emme koko seudulla mitään vihollista olleen tietäneet, ja
50 miestä parasta väkeä pois oli lähetetty, niin että ainoasti 50
miestä, paraasta päästä invaliidia, seisoivat fästningissä jäljellä,
tuli ryssä meitä piirittämään. Viisi kokonaista viikkoa seisoimme me
vastaan, mutta nyt oli kaikki proviantti loppunut, ja sanoi
komentantti, Majuri Fieant minulle: "Malm," sanoi hän, "Mitä meillä nyt
muuta neuvoa on, kuin lyödä valkeeta siihen kruutiin, kuin meillä vielä
jäljellä oli, ja itsemme pamauksen kanssa poisantaa?"

"Niin, herra komentantti," sanoin minä, "niin hyvä ennen kuin
jälkeenpäin, sillä apua ei meidän enään odottaa tarvitse, ja ei meillä
enään ainoata haavoittumatonta miestä ole." Ja oli komentantti jo
kaikki valmiiksi laittanut, että linna ilmaan pamautetuksi tulisi,
mutta meni hän niin vaimonsa tykö, joka istui pieni tytär sylissänsä,
jonka hän piirityksen aikana synnyttänyt oli, ja oli hänellä jo tämän
sodan aikana paljon surua ollut, kuin hänen ensimmäinen herransa
kaatunut oli. Nyt sanoi Majuri Fieant: "rukoile vielä rukous meidän ja
tuon lapsen edestä, sillä kaikki on lopussa nyt."

Mutta nyt rupesi hän niin rukoilemaan sen pikkuisen lapsen ja kaikkien
niiden ihmisparkojen edestä, jotka linnaan suojelusta saamaan tulleet
olivat; ja niin pehmeni hänen sydämensä lopuksi, että hän rupesi
pakko-sovinnosta vihollisen kanssa keskustelemaan ja ylös-tehtiin se
vielä samana päivänä sillä tavalla, että me liehuvilla lipuilla ja
kaikuvalla soitolla koko väestön kanssa ulosmarssia saisimme ja että
kaupungin väestölle vapaus annettiin, että kunne tahansa mennä saivat.
Siitä kaikuvasta soitosta ei kuitenkaan mitään tullut, ja olisi hän
mielellänsä, jos ei sotatapa sitä vaatinut olisi, semmoista saanut
antaa tinkimättä olla, kuin ei meillä musikanttia ollut, niin, ei edes
kissaakaan, joka rivin edessä olisi naukua taitanut.

Kello 10 edellä puolen päivän lähdimme me linnasta. Ensin piti
linnan-väen ulosmarssiman. Edellä kulki ylpeillä askeleilla linnan
päällikkö, lähinnä hänen perässänsä tuli hänen rouvansa, sylissänsä
pientä lastansa kantaen, joka huusi ja parkui täyttä kurkkua, ollen
sillä tavalla meidän kaikuva soittomme, ja viimeksi tulin minä meidän
lippuamme kantaen. Sitten tuli trossi meidän haavoitetun väkemme
kanssa, pahimmin haavoitetut rattailla, muut itseänsä niin hyvin kuin
taisivat jalvoillansa eteenpäin kuljettaen.

Kuin venäjäläinen päällikkö, kenraali Tchekin, tämän meidän retkemme
näki, tuli hän niin vihaiseksi kuin hän huomasi millä pienellä joukolla
me häntä vastaan seisoneet olimme, että hän antoi käskyn meitä kaikkia
oitis alashakkaamaan. Mutta silloin edesastui eversti Mannstein hänen
tykönsä, heitti miekkansa hänen jalkojensa eteen ja sanoi, että ei hän
konsanaan palvelisi yhdessä semmoisen miehen kanssa, joka sillä lailla
valat ja lupaukset rikkois. Malttoi sitten kenraali niin paljon
mieltänsä, että me kaikki vastoin sopimusta Venäjälle fangeuteen
vietiin, jonneka minä tällä tavalla, niin myös komentantti itse, toisen
kerran vietiin. Tällä kertaa vietiin meitä kuitenkin pitkälle Wenäjän
sisälle, 30 penikulmaa Moskovan toiselle puolen, ja oli meillä siellä
suurta kurjuutta, ettei meillä mitään muuta ollut, josta elää
tulisimme, kuin mitä me meidän kättemme työllä ansaitsimme, ja opimme
me Majurin rouvalta sukkia ja tumppuja kutomaan, josta meillä suurin
hyöty oli. Tuli meille kuitenkin aika sillä tavalla kovin pitkäksi, ja
vaikka me kuulleet olimme, kuinka monet meidän väistä kiinni otetuiksi
ja raudoilla ja kauhealla fangeudella rangaistuksi tulleet olivat kuin
he paolla olivat koettaneet poijes päästä, niin emme me kuitenkaan
voineet sitä houkutusta vastaan seisoa, että onneamme koittaa
mahtaisimme, pitäen toivomme Herrassa kiinni, että hän meitä
armollisesti tästä kurjuudesta ja fangeudesta pelastaa tahtoisi.

Laitoimme me asiamme nyt niin, että me kaikkia vähitellen talonpoikien
kanssa vaihetimme, jotka kaupunkiin tulivat, ja saimme tumppujamme
vastaan, jotka me kauniilla väreillä uloskoristimme, milloin kappaleen
kankasta, milloin hameen, milloin tröijyn ja niin edespäin, vaikka
tämän varovaisesti ja vähitellen tapahtuvan piti; ettei se huomiota
herättää mahtaisi. Sitten sovitti ja laittoi Majurin rouva, että kaikki
meille sopimaan tuli, ja saimme me vähitellen täyden puvun, Majuri
niinkuin venäjäläinen talonpoika, rouva niinkuin sen vaimo ja minä
niinkuin yksi pitkällainen moukka-piika, jonka lasta kantaman ja
hoitaman piti.

Sittekuin me myös eväspussilla itsemme ulos-varustaneet olimme,
onnistui meidän karkuun päästä yhtenä päivänä, kuin sen seudun kansa
prasnikkaa [prasnikka, oik. prasnik on venäjän kieltä ja merkitsee
juhla. Suom. muist.] piti, ja puhuimme me jo kaikin venäjän kieltä
niin, että me itsemme monesta pulasta edesautoimme, ja kävi kaikki
hyvin niin kauvan kuin me pikku teillä edes-kulkea taisimme. Mutta nyt
piti meidän yhden joen ylitsenkulkea, ja siellä oli monen penikulman
päässä ainoasti yksi silta, ja sen sillan päällä seisoi yksi vahti.
Toivoimme me kuitenkin tämän vahtimiehen ohitse päästä, ja astuimme
rohkeasti päälle, meinaten itseämme nyt kuin myös ennenkin asiasta
selvittää. Huusi hän kuitenkin meitä hänen tygönsä tulemaan, kysyen
kusta me tulemme ja kuhunka me menemme, ja näytti hän epäilystä meidän
päällemme vetävän. Aivoin minä sitten itseäni koukistella, ja itseäni
niin asettaa kuin tahtoisin minä hänen huomionsa minun puoleeni vetää,
ja kuin minä huomasin että hän rupesi leikkiä minulle puhumaan luullen
minun koreen neidon olevan, niin vedin minä itseäni vähitellen aina
likemmäksi Fieanttia, kuin olisin minä tahtonut tehdä itseäni tykö, ja
pitää itseäni hänestänsä pois; ja kuin hän seurasi minun perässäni ja
ojensi ulos kätensä että hän minua kiinni ottanut olisi, kumarsin minä
itseäni alas niinkuin minä hänestä päästä olisin tahtonut, mutta
tartuinkin hänen sääriinsä kuin minä huusin: "Majuri, auttakaa minua
tästä armastelijasta!" Ja niin nappasimme me hänen molemmin ennenkuin
hän mitään huomannut oli, ja yhdessä heitossa työnsimme hänen käsipuun
ylitse virtaan, ja ruveten sitten juoksemaan kuin olisi "ryssä
takanamme ollut", pääsimme me sillä tavalla siitä vaarasta. Pääsimme me
myöskin lopuksi kotio jälleen. Ja menimme me niin Ruotsiin kuin ei
meillä mitään rauhaa kotona ollut, sittenkuin nyt ryssä koko maassa
turmiota levitti, ja tahtoi Majuri saada vanhan virkansa, mutta se oli
poisannettu, ja sanoi Kuninkaallinen Majesteetti ja meidän armollinen
herramme silloin, että kyllä sopi kaksikin majuria samaan rykmenttiin
palvelemaan panna, ja sillä lailla tultiin tehtyä sen kunnollisen
Fieantin tähden.

Päälle-seuraavana keväänä tapasin minä Löfvingin. "No, Mauno," sanoi
hän, "minä menen kotio Suomeen katsomaan mitä ryssillä edes-on,
tahdotkos mukaan tulla?"

"Niin," sanoin minä vastaten hänelle, "paljoa ei taida tehtävänä olla,
kuin maa kokonansa vihollisen vallassa on, mutta minä tahdon kuitenkin
mukana olla!"

Seurasin minä niin Löfvingiä, joka kaikki tiet ja polut maassa tunsi,
niin että kuin kerran meren ylitse tulleet olimme, hän kyllä meidän
edes vei. Oli nyt kuitenkin kaikki kansa niin pelvoissansa kutakaan
ruotsalaista vakoojaa huoneesensa ottamaan, sittenkuin ryssä niin kovia
kieltoja sitä vastaan oli ulos-mennä antanut, että usein oli
erinomaisen vaikeata saada majaa, mutta Löfvingi oli kaikenlaisia
ylös-löytämyksiä niin täynnänsä, että me kuitenkin itsemme hyvin
edes-auttaa taisimme. Ja olin minä niin hänen kanssansa monessa
hassussa tempauksessa, jossa ryssät aina saivat välissä istua, mutta
pääsimme me aina eheillä nahoilla pois. Tulimme me myös sen kerran
Tukholmiin onnellisesti takaisin jälleen, tuoden myös mukanamme
kaikenlaisia tärkeitä tietämyksiä oloista ja venäjäläisten voimasta
maassa.

Olin minä sitten lopun tästä talvesta Tukholmissa ja olisi siellä ollut
hyvä olla. Tanssata ja itseänsä huvitella sai siellä. Näin minä siellä
myös monta kaunista frouvas-ihmistä, mutta ei kukaan minun mavulleni
niin langennut kuin Maija Stiina Hermolin, ja olin minä yhden ajan
häneen myös rakastunut; mutta kuin en minä mitään tietämyksiä Suomesta
saanut, ei minulla mitään rauhaa ollut, vaan paloi minun haluni siihen
rakkaasen maahan.

Keväällä, sittenkuin Löfvingi, kuin tavallista oli, taaskin omin
neuvoin itsensä ulosvarustanut oli, hankein minä itselleni venheen ja
palkkasin myös kolme miestä, ja kuljin ylitse Suomeen partioita ryssien
keskellä tekemään, mutta pidin itseni enemmästänsä saaristossa Turun
edessä ja nappasin kiinni, kuin tilaisuutta oli, yhden ja toisen
venäjäläisen aluksen, jonka minä miehinensä, lastinensa päivinensä
Tukholmiin vein. Myöskin onnistui minun poikkileikata ankkuri-touvin
yhdestä kaleerista, niin että tuuli sen karille vei, ja se suureen
tuskaan tuli, ja oli se minulle erinomaisen mieluista, kuin minä sillä
tavalla sain kostoa ottaa yhdestä niistä kaleerista, jotka niin kovasti
Ehrensköldiä ahdistit, ja tahdoin minä mielelläni tämän maanmiehen ja
urhoollisen soturin puolesta nostaa. Sitä oli nyt noin pari vuotta
sittenkuin hän otetuksi tullut oli, kuin hän oli Schoutbynacktina ja
komensi kanuunaproomia Elephanttia, joka kuuden kaleerin kanssa seisoi
isoa ryssäläistä kaleerilaivastoa vastaan, jolla myös keisari itse oli.
Sittenkuin melkein kaikki väki Elephantista kaatunut oli, panivat
venäjäläiset laivansa siihen kiinni ja ryntäsivät siihen. Tapahtui
sitten että Ehrensköld, joka vielä palaneilla vaatteilla ja monella
haavalla itseänsä puolusti, vihdoin kaatui kahdesta uudesta haavasta ja
kaatuen laivan partaan ylitse köysiin kiinni otti, josta hän hervotonna
ryssiltä poijes otettiin.

Itse keisarikin suuteli hänen veristä otsaansa ja sitä urhoollista
miestä kiitti, mutta vangina Wenäjällä on hän yhä vielä, joka
semmoiseen reimaan merimieheen ja Kunink. Majesteetin uskolliseen
palvelijaan kustantaa mahtaa. Nyt sain minä siis antaa muiston yhdelle
niistä kaleijoista, jotka häntä pahimmin ahdistanut oli.

Toin minä myös Ruotsin kaikenlaisia tietoja maasta ja vihollisesta, ja
oli minulle Herra Jumala niin armollinen että hän minun kaikista
vaaroista varjeli, että minä aina onnellisesti itseni pelastin ja
kaikellaista vahinkoa viholliselle matkaansaattaa taisin. Tulin minä
kuitenkin pian taasen takaisin Suomeen ja aivoin vanhaa virkaani tehdä.

Menin vihdoin myös pois meren rannoilta ja sisämaahan, jossa minä
yhdessä pienessä kahakassa myös yhden haavan sain, ja täytyi minun
jäädä Kangasalan pappilaan, jossa papin rouva minua niinkuin omaa
lastansa hoiti, ja ulos-antoi minun sisarensa pojaksi. Ja oli se
minulle, sittenkin kuin minä parantunut olin, mahdotointa poijes-tulla,
vaan täytyi minun siellä koko talven viipyä, ja autoin minä pastoria
semmoisissa hänen virkansa toimissa, joita minun tehdä sopi. Oli myös
tarpeellista että hän jonkun avun sai, sillä koko pitäjässä ei muuta
pappia ollut, kuin hän. Mutta sittenkuin provasti Rietz, joka Turussa
pispan virkaa hoiti, ruhtinas Galitsinilta oli ylös-kehoituksen saanut,
että, niin paljon kuin mahdollista on, maaseuduille pappia laittaa, oli
hän niihin ammatteihin monta teiniä määrännyt, sillä muita ei ollut,
sitten kuin kaikki lukemiset ja studeeraamiset maassa niin kauvan
lakanneina olleet olivat, ja niin tuli yksi poika tännekin apupapiksi.

Tällä välin olin minä pastorin nuorempaan tyttäreen, Leena Liisaan,
rakastunut, mutta kuin se nuori pappi tuli, tahtoi hän minulta
etu-oikeuden pois-riistää, ja oli tästä rupeemaisillansa paha riita
ylösnousta. Tapahtui sitten, että yhtenä päivänä pappilaan venäjäläistä
majoitusväkeä tuli, ja että minä kaikenlaisia kysymyksiä minun
persoonastani välttää mahtaisin, päätettiin että minä joksikin ajaksi
pois-lähtisin, ja olin minä jo ennenkin ajatellut matkaa kauvemmaksi
ylöspäin tehdä, että minä saisin tietää minkälaista mieltä kansalla
siellä päin oli. Ja löysin minä heidän siellä kuin myös muuallakin
sydämessänsä Ruotsille uskolliset olevan, vaikka niiden itsensä
vihollisille alammaisiksi näyttää täytyi, sillä mitä he muuta tehdä
voivat. Sitä paitsi oli nyt, niinkuin myös kaikkina aikoina semmoisia,
jotka möivät kunnian ja isänmaan, kuin vaan itse etuja saivat.

Tulin sitten yhtenä ehtoona myöhäiseen Mikko Käskisen tykö, ja istui
siellä monta miestä pöydän ympärillä. Sanoi yksi: "tule tänne, niin
saat oltta;" sillä minä olin talonpojan vaatteisiin puettuna ja
ulos-annoin itseni Kangasalan pappilan rengiksi. Sanoin minä vastaten
heille: "ohoh, onko teillä tässä pitäjässä oltta, eikö ryssä sitä
löytänyt ole?" Vastasi hän sanoden: "paremmin olvi nyt tynnyrissä
pysyy, kuin ryssä on meidän herramme, kuin koska hän meidän
vihollisemme oli ja ei kukaan meidän ystävämme." Tästä herjauksesta
kiehui minun mieleni niin ylitse, että minä hänen päähänsä olvihaarikan
heitin. Lensi hän siitä sitten ylös ja tuli minua puulla lyömään, mutta
otin minä sitten häneen kiinni ja häntä seinää vastaan likistin
sanoden: "totisesti minulla kaksi pistoolia takkini alla on, mutta en
minä sinulle mitään pahaa tehdä tahdo; mutta ne teistä, jotka täällä
sisällä olette, joka liikkuu että hän minun likelleni tulisi, sen ammun
minä, ja tämän miehen ensin." Ei minulla mitään pistoolia ollut, mutta
jotakin minun sanoman piti, että miehet hiljaisina pysyä mahtaisivat.
Sitten aivoin minä nuhdella häntä hänen sopimattomista puheistansa ja
edespitää hänelle sitä uskollisuutta, jonga hän kruunatulle herrallensa
ja kuningaallensa velkaa oli, ja sanoin minä myös hänelle, että jahka
meidän urhoollinen kuninkaamme vaan saisi aikaa Suomea takaisin
valloittaa, silloin ne, jotka kapinallista puhetta pitäneet olivat,
toista nähdä saisivat; ja tuli hän lopuksi niin pehmeäksi että hän
minulta anteeksi pyysi, ja jäin minä sitten siksi yöksi sinne.

Mutta tuli sitten seuraavana aamuna muutamia kasakoita ja kerroin minä
heille jutun, että he tukasta yhteen tulivat, sillä minä en nyt millään
muulla lailla heidän kimppuunsa tulla taitanut. Mutta vihdoin he
huomasivat että minä heidän pettänyt olin ja rupesivat epäilemään minua
herrasmieheksi, ja sitten piti heidän minua kiinni ottaman. Pääsin minä
kuitenkin, Jumalan kiitos, yhdellä heidän omilla hevoisillansa pakoon,
vaikka minä kylkeeni haavan saanut olin, niin että minun, kuin minä
pari penikulmaa ehtinyt olin, yhteen torppaan pisättää täytyi. Tämä
torppa oli Hatanpään talon alle kuuluva, ja kuin herrasväki siellä,
siitä haavoitetusta matkamiehestä kuulla sai, joka heidän torpparinsa
tykönä sairaana makasi lähettivät he minulle ruokaa ja lääkkeitä, ja
tuli sitten rouva itse ynnä vanhemman tyttärensä kanssa minua
katsomaan. Kysyi minulta rouva, kuinka minä haavoitetuksi tullut olin
ja sanoin minä vastaten hänelle: "kahakassa ryssien kanssa." Sanoi hän:
"mitä auttaa ponnistaa vastaan, siitä vaan paha pahemmaksi tulee."
Vastasin minä hänelle sanoden: "mutta kerran sen loppuman pitää; ja jos
ei kukaan Ruotsin puolta maassa ylös-pidä, niin se häviöön tulee.
Huokasi hän ja meni pois, mutta tuli sitten joka päivä yksi tyttäristä,
ynnä yhden piian kanssa, minua katsomaan kuin myös minulle ruokaa
tuomaan."

Minä en ollut sanonut kuka minä olin, mutta kuitenkaan ei minun vahva
sarkatakkini minua suojella voinut siltä rakkaudelta, jonka se vanhempi
tytär, Margareetta, minun tykönäni ylös-herättänyt oli. Vaikka minä
joka päivä itselleni sanoin kuinka turhaa oli, että minä häntä
rakastin, niin en minä sille tunteelleni mitään tehdä voinut, vaan otti
tämä rakkaus aina vaan syvemmän juuren. En minä myöskään itseäni
vallan salata taitanut, vaan huomasi hän, etten minä mikään talonpojan
renki ollut, ja kysyi kuka minä olla mahdoin, ja täytyi minun se
lopuksi sanoa, vaikka sitten kävi, niinkuin minä myös pelkäsin, ettei
hän enään torppaan tullut.

Täytyi minun myös pian sen jälkeen itseni poijes laittaa. Terve olin
minä jo kauvan ollut, vaikka minä itseni sairaaksi tein, että minä
häntä nähdä saanut olisin; mutta nyt kuin hän ei enään tullut, heitin
minä sen pakon poijes, ja etten minä alttiiksi antaisi niitä, jotka
minua suojanneet olivat, menin minä pois, mutta huomasin etten minä
vallan varmana ollut, vaan menin minä oikoiseen maan läpitse Waasaan,
sain pienen venheen itselleni, jolla minä muutamia päiviä kalastamassa
kävin, myin kalat toisille kaupungissa, laitoin itselleni sitten pienen
purjeen venheeseeni, vartosin hyvää tuulta, ja menin Merenkurkun ylitse
Ruotsiin, kunne minä myös Jumalan avulla onnellisesti saavuin. Pyysin
sitten siellä myös virkaa; aivoin palvella itseni ylös kuninkaan
silmien edessä että sitten Margareettaa kosia taitaisin; mutta eivät he
minulle muuta antaa tahtoneet kuin alaupseerin arvon yhdessä
linnaväessä, ja minä sanoin "ei", ja pujahdin taasen Suomeen, sillä
minun sydämessäni paloi halu saada nähdä sitä, jota minä rakastin.

Olen minä nyt kauvan tässä seudussa edestakaisin kuljeksinut, enkä ole
häntä nähdä saanut. Tosin minulla on jotenkin varma asumapaikka saman
minun pelastajani tykönä minun ensimmäisestä fangeudestani, mutta siitä
ei paljoa ole, kuin en minä Margareettaa nähdä saanut ole. Minä hänen
kotiansa vartioitsen niinkuin lintu pesäänsä, sillä minä olen
kaikenlaista kuullut, joka minun levottomaksi tehnyt on, kuin minä
tässä seudussa kuljeskellut olen.

Olin minä niin Pietarin aikuisien ystävieni Pekan ja Ellin luona
itseäni ylöspitänyt, ilman minkäänlaisiin partioihin rupeematta, kuin
he sitä minulta välttämättömästi vaatineet olivat, jos minä heidän
luonansa asua saisin ja levollisena siellä oleskella heidän paperinsa
nojassa, jonka he keisarilta saaneet olivat, aikaani viettäen
ajattelemisella Margareetan päälle, ynnä kuinka minä häntä nähdä ja
tavata saisin. Käydä hänen luonansa minä en kuitenkaan tahtonut, koska
minä, joka en aatelia ollut, siltä ylhäiseltä suvulta happamalla
mielellä vastaanotetuksi tullut olisin, enkä myöskään tahtonut minä
hänen huoneensa päälle mitään vaaraa vetää, koska helposti olisi tietää
saatu, että minä siellä käynyt olin, jolloin ryssät, jos he sitä
olisivat kuulla saaneet, helposti olisivat sillä tekosyyllä heiltä,
jotka rikasta herrasväkeä olivat, kumminkin rahoja kiristäneet, jos ei
vielä pahempaakin. Kuitenkaan ei minun onnistunut häntä nähdä eikä
tavata.

Alkoi nyt huhuja kuulua, kuinka ryssiä tännepäin marssi, ja kuinka he
kaikellaista hurjuutta harjoittivat, ja sanottiin että he tämän kerran
itsensä Hatanpäälle aikoivat, koska he kuulleet olivat että Löfving
sielläpäin oleskeli, joka mahtoi sekoitus minun kanssani olla. Niin en
minä kaikkea tahtonut hunningolle mennä antaa, vaan pidin itseni niin
paljon kuin mahdollista niillä seuduilla. Olin minä nyt itseni metsään
kätkenyt, ei kaukana talosta, kuin minä näin saavun ylösnousevan ja,
rientäen sinnepäin, huomasin sen Hatanpään talosta tulevan. Samassa
nähden minun rakkaan Margareettani yhden kasakan edellä pakenemassa,
joka kättänsä ojensi häneen tarttuaksensa, otin minä häneltä muutamalla
iskulla halun sen korean saaliin perään. Oli Margareetta jo kuitenkin
peljästyksestä pyörtynyt, jonka jälkeen minä hänen syliini otin ja
metsän läpitse hänen pois kannoin, enkä minä uskaltanut seisahtua, että
minä hänelle edes virvoitusta hankkinut olisin. Heräsi hän pian
itsestänsä ja tirkisteli peljästyneenä minuun, ei tietäen mitä
tapahtunut oli. Mutta äkkiä punastuen ja ihanaisesti kainona, koitti
hän itseänsä irti tempaista eikä hän my itsellensä mitään rauhaa
antanut ennenkuin hän omille jalvoillensa tullut oli. Täytyi minun niin
häntä maahan laskea päälle-kiiruhtaen meidän kävelemistämme, koska ne
toiset kasakat, kuin he sen kuolleen kumppaninsa löytäisivät, tietysti
sitä takaa ajamaan rupeisivat, joka hänen tappanut oli, että he hänen
kostetuksi saisivat.

Äänettöminä kävelimme me sitten toistemme rinnalla, ainoasti eteenpäin
kiiruhtaen, siksi kuin me yhdelle autiolle talolle ehdeimme, johonka
minä hevoseni jättänyt olin. Täällä ei meidän viipyä sopinut, kuin
siellä suvella ruohoa kasvanut oli tupaan, jossa ei kattoa ollut, ja
nokkoset muurin päällä kasvupaikan ottaneet olivat lapsien sijasta,
jotka jo kait kurjuuteen hukkuneet olivat. Tämäkin paikka oli ennen
varakas talo ollut, mutta täällä oli käynyt niinkuin useimmissa
muissakin paikoissa, että sittenkuin kaikki miehet, jotka ruton
perästä jäljelle jääneet olivat, olivat sotajoukon lisäksi
uloskirjoitetuiksi tulleet, niin oli vaimojen ja lapsien täytynyt
jättää talo, kuin eivät he millään tavalla taitaneet yhteen-koota
rahoja kruununveron maksamiseksi, jota kireesti yliskannettiin, vaikka
Hänen Majesteettinsa, meidän armollinen herramme, Benderistä saakka
kirjoittanut oli, että kansaa säästettämän piti niin paljon kuin
mahdollista oli.

Nyt rupesi vähän pyryttämään, jo iloiten siitä että meidän jälkemme
tämän kautta takaa-ajajiltamme paremmin peitetyiksi tulivat, pyysin
minä Margareettaa rekeen istumaan, luvaten hänelle varman suojapaikan
hankkia, siksi kuin minä tietoja hänelle ehtisin saada, koska hän kotio
mennä taitaisi, kuin ei hän sinne oitis mennä tahtonut, koska hän ei
äitinsä ja sisarensa kohtalosta mitäkään tietänyt. Lupasin minä hänelle
niin heistä tietoja hankkia, kun hän ei itse sen asian edestä mitään
tehdä taitanut, vaan ainoasti itsensä suurelle vaaralle alttiiksi
antaa. Tahdoin minä nyt häntä yhteen paikkaan viedä, jossa hänellä
varma suojapaikka oli, ja jossa myös minäkin nyt oleskelin, sitä
lupausta vastaan, etten minä ryssille mitään pahaa tehdäkseni
ehdottaisi, jonga suostumuksen minä kuitenkin tänä päivänä rikkonut
olin, jota en kuitenkaan auttaa voinut, että niin käydä täytyi.

Tulimme sitten Piijalaan, jossa Pekka ja Elli itsellensä talon ostaneet
olivat, ja seisoi Elli rapulla meitä vastaan ottamassa sanoden: "ohhoh,
kauniinpa reissu-kumppanin on kersantti rumaan rekeensä saanut. Missä
kersantti nyt partiolla on käynyt, kuin niin korean saaliin saanut on?"
Sanoin minä vastaten hänelle, "niin, näettekös, Ellimuori, kyllä saalis
korea on, mutta niinpä teidän pitääkin sitä sen mukaan hoitaman.
Ottakaa nyt paraalla tavalla tämä nuori fröökinä vastaan; Ryssät ovat
tänäpäivänä hänen kotonsa polttaneet." sanoi hän vastaten hänelle:
"nuori fröökynä parka, jos hän tahtoo meidän tupaamme tyytyä, totisesti
minä koitan kaikkia hänen hyväksensä laittaa."

Sillä aikaa kuin Elli nyt kaikella lailla tätä harvinaista vierasta
ylös-lämmittää ja kestittää koitti, lähetin minä miehen Hatanpäälle, ja
sai Elli viimeinkin Margareetan levolle menemään siihen toiseen
kamariin. Kuin hän nyt toisena aamuna ylösnousi eikä itsellensä mitään
rauhaa antanut, ennenkuin hän kotionsa mennä saisi, täytyi minun
hänelle ilmoittamaan ruveta, ettei hänellä mitään kotoa ollut, vaan
että paras olisi, että hän tänne jäisi, jossa hän hyvässä turvassa
olisi, koska isäntäväellä Keisarilta turvakirja oli, jolloin hän näytti
semmoiselta, kuin ei hän juuri parasta tahtoisi niistä uskoa, joilla
papereita ja kirjoja Keisarilta oli. Sanoin minä hänelle sitten, että
meidän emäntämme semmoinen urotar oli, joka vapauttanut oli kaksi
vankia itse ison-ryssän käsistä, ja päälliseksi päätteeksi häneltä
itseltänsä vielä turvapassin saanut oli; mutta näytti Margareetta sitä
ei paljon kuulevan, vaan kysyi hän yhä enemmän omaisistansa, niin että
hänen lopuksi tietää täytyi saada, että hänen äitinsä ja sisarensa
pois-viedyiksi tulleet olivat, ja oli minun surkiata nähdä kuinka hän
tämän onnettomuuden kovasti sydämellensä laski. Koitin minä, niin
paljon kuin minä taisin, lohduttaa häntä ja hänelle tietää antaa, että
ruhtinas Galitsinia kunnon herraksi sanottiin, että hän omaisensa
taasen pian takaisin saisi. Vihdoin täytyi hänen ymmärtää, ettei hän
mitään muuta tehdä taitanut, kuin niinkuin minä sanoin, tänne jäädä,
johonka myös Pekka ja Elli suostuivat.

Meni sitten Pekka taasen tietoja hankkimaan ja tuli nyt iloisemmalla
uutisella takaisin, sanoden, että yksi ylhäinen herra oli tiellä niitä
poisvietyjä naisia vastaan tullut, antanut heidän hänen omaan rekeensä
istua ja suurella kohteliaisuudella heitä kohdellut; ja tuli
Margareetta nyt vähän levollisemmaksi, ja näytti nyt vähän paremmin
kohtaloonsa tyytyvän, ollen Elli niinkuin tavallisesti iloinen ja
sydämestänsä hyväätarkoittava emäntä. Ja neuloi nyt itsellensä
Margareetta vaatteita kankaasta, jota hän Ellin hienoista kutomista
itsellensä ostanut oli, ja oli hän aina välillä Elliä hänen
askareissansa auttamassa, ja tehin minä sillä aikaa Pekan kanssa yhtä
ja toista puusepän työtä. Ja oli tämä aika erinomaisen suloinen ja myös
herttainen. Ja näytti myös Margareetta tyytyväiseltä, ja itsekin hän
sitä ihmetteli kuinka se tykö-tulla mahtoi. Mutta iloitsi minun
sydämeni monta kertaa suurella toivomisella.

Oli pyhä, ja Elli ynnä Pekka olivat kirkkoon menneet, jossa nyt
ensimmäisen kerran kuuden vuoden perästä jumalan palvelusta pidettiin.
Me toiset pidimme puolipäivä-saarnamme kotona, lukien Margareetta
evankeliumia minulle ja isäntäväen kahdelle vanhemmalle lapselle ynnä
niille kahdelle piijalle, ja sitten veisasimme Margareetta ja minä
yhdessä virren virsikirjasta. Mutta piijat, joilla ei kirjaa ollut,
veisasivat muistostansa, ja kiitin minä Jumalaa, että me niin
ihanaisesti tämän Jumalan palveluksen pitää, saimme. Tulivat sitten
Pekka ja Elli kotio ja veisasivat myös, siksi kuin virsi loppui, ja
kysyi sitten Margareetta kuinka kirkkomatka kävi.

Vastasi Elli sanoen: "hyvin, tosin on pappi nuori, mutta jospa hän kuka
hyvänsä ollut olisi, niin olisi hänen luullut herran engeliksi, niin
toivottiin täällä pappia. Vaikka kyllä tarvittaisiin semmoista, joka
mies olisi, sillä se on oikein hirmullista, kuinka kansa näinä pahoina
aikoina on unhottanut kaiken kauniin ja hyvän, niin itse meidän
Herramme ja Jumalamme he vihottaneet ovat."

Ja nuori tämä pappi myös oli, sillä hän oli ainoasti teini, mutta
sittenkuin melkeen kaikki papit Ruotsiin paenneet olivat, täytyi
semmoisillekin niitä virkoja antaa. Mutta Elli rupesi nyt puhumaan että
Flinki jotakin puhunut oli, jolla ei hyvää merkitsemistä ollut. Sanoin
minä: "liikkuuko se Flinki nyt taas?" sanoi hän vastaten: "niin hänestä
on tehty vallesmanni kuin se entinen pantiin voudiksi. Kyllä nyt tähän
aikaan näyttää helppoa olevan kenenkä hyvänsä virkoja saada." Oli hän
Ellille kirkonmäellä sanonut: "Älä sinä Piijalan muori liian paljon
plakaatiisi luota. Ei se kaikille katoksi ulotu, jotka meidän
armollisimpaa keisariamme vastaan konnan-juonia seppivät." Sanoin minä:
"kyllä minä sen Flinki-lurjuksen tunnen. Onni kumminkin, että hän
semmoinen kulkunen on ettei hän suutansa soukemmalla pitää taida. Nyt
täytyy minun pois itseni laittaa, sillä muutoin te kaikki ikävyyksiin
minun tähteni tulette."

Viittasi nyt Elli minua itseänsä seuraamaan, jota minä myös
tehin. Ja kuin me arkitupaan tulimme, sanoi hän, ettei hän sitä
Margareetta-parkaa niin suurella pahalla peloittaa tahtonut, mutta että
Flinki myös jotakin mumissut oli "fiinistä fröökynöistä, joiden ei
tarvitse itseänsä niin raariksi tehdä". Kävi tämä hänen pahanelkeinen
puheensa niin minun sapelleni, että minä vihasta kirosin niin, että
Elli peljästyksissään takaisin päin otti. Kaduin käytöstäni kuitenkin
oitis ja käskin Ellin kaikkia kuntoon laittamaan, että minä
äkkipikaisesti Margareetan pois-viedä taitaisin, ja piti Pekan
määrätylle paikalle meitille lisää uutisia ja tietoja Flinkin
tykö-tekemisistä laittaman.

Pitkää aikaa ajattelemisiin ei ollut, ja Margareetta pienien
tavaroittensa kanssa rekeen pian sisälle-pakattu oli, ja hän sillä
tavalla taas yksin minun hoitamukseeni jätetyksi tuli.

Keli oli jo huonoa, mutta vaikka pellot melkeen paljaina makasivat, ei
näinä aikoina mitään vihervää orasta lumen välistä esiin itseänsä
pistänyt, vaan kasvoi kussakin paikassa orjantappuroita ja ohdakkeita,
jossa ennen viljavainioita ollut oli. Näimme me kuitenkin yhdessä
paikassa kolme lammasta, jotka seisoivat päät lerpallaan, niinkuin he
oisivat tietää mahtaneet, että kasakkain hevoset heidän heinänsä
ylös-syöneet olivat. Mutta sitten ei näkynyt ihmisiä eikä myös
elukoitakaan, vaan oli kaikki autiota ja hävitettyä, siksi kuin me
Mäkylään ehdimme, jonne me Pekan tulemaan käskeneet olimme; ja olimme
me molemmin talonpojan tavalla itsemme pukeneet, ja pyysin minä että
minä täällä sisareni tuvassa levätä saisin ja myös hevoistamme syöttää.

"Miksei," sanoi yks vaimo, jolla oli lapsi sylissänsä, kuin hän istui
ja kehräsi. "Kyllä täällä on tilaa tuvassa, ja tallissa myös hevoselle,
niin, vaikka kolmelle." Tämän sanoi hän koska ei talossa enään hevoista
ollut, ei myöskään heiniä, vaan söivät hänen lehmänsä pelkkiä peluja ja
sammalia. Oli meillä kuitenkin heiniä muassamme, mutta oli Margareetta
pahoilla mielin, ja rupesi hän vaimon kanssa puhumaan ja kysyi kuinka
hän niin yksin oli. Vastasi vaimo hänelle sanoden: "en minä muuten näin
yksin ole, mutta ovat lapset menneet polttopuita kokoomaan ja kaksi
etsimään vähän koivun oksia lampaille." Ja oli yksi mennyt muutaman
penikulman päähän, koittamaan, jos mahdollista olisi, saada ostaa
muutaman lusikallisen suolaa yhden pikkuisen hopearahan edestä, jonga
he yhdeltä upseerilta saaneet olivat. Hänen miehensä oli muutamia
vuosia sitten kaatunut ryssiä vastaan, sittenkuin talon kaikki miehet
ruttoon ja Puolan sotaan kuolleet olivat, ja se pikkuinen lapsi oli
puolen vuotta isän kuoleman jälkeen syntynyt.

Sanoi Margareetta vastaten hänelle: "mutta kuinkastas te maatanne
viljellä taidatte?" Vastasi vaimo, "ettei se muulla lailla ole
viljellyksi tullut kuin että hän ja lapset olivat hakanneet vähän maata
pehmeäksi ja siihen viskanneet muutaman jyvän, josta aina joku jyvä
tullut oli, että sitä pettuun sekoittaa taisi, ja oli hänellä myös
lehmä ollut, joka viimeisestä ulos-laittauksesta jäljelle jäänyt oli,
kuin ei ketään ollut, joka maata viljelisi ja ulosteot maksaisi.
Mutta," sanoi hän lopuksi, "kyllä kaikki Jumalan avulla paremmaksi
tulee, kuin vaan lapset saavat kasvaa ylös eikä sota enään syty".
Sanoin minä: "totta sodan tulla täytyy, muutoin ei tämä kurjuus koskaan
lopu."

Margareetta tuli aina levottomammaksi, peljäten, että hänen täällä
täytyisi yönsä viettää. Tulipa Pekka viimeinkin. "En minä ole ennen
päässyt," sanoi hän, "Flinki on siellä teitä vahtaamassa. Me olemme
kuitenkin ketun pettänyt niin että minä itseni tänne salaa kuljetetuksi
saada taisin. Hänellä oli tuuma myös fröökynänkin vangita, ja hänen
sitten Turkuun lähettää, sen hän minulle kaikessa salaisuudessa uskoi."

Minun sydäntäni särki, kuin minä näin Margareetan surun ja murheen
siitä mitä ne pedot olivat mahtaneet hänen äidillensä ja sisarellensa
tehdä, koska itsellensä tekivät vaivaa myös häntäkin etsiä. Vaikeroitsi
hän myös siitäkin, ettei hänellä mitään suojelusta ollut.

"Ei," sanoin minä, "ette te vallan turvaton ole. Varmaa turvaa en minä
teille tosin tarjota taida, mutta ei teitä mikään paha niinkään
helposti kohtaa, niinkauvan kuin te sallitte minun teitänne suojella.
Jo kauvan on minun sydämeni palanut saadakseni osoittaa teille, kuinka
kallis te minulle olette, mutta liian ylpeä minä ollut olen, että minä
tahtoisin teille rakkautta näyttää, jonka te mahdatte ylönkatsoa. Mutta
nyt, Margareetta, kuin te tuskallisena ympärillenne katsotte, että te
jonkun löytäisitte, jolle te itsenne uskoa taitaisitte, nyt rukoilen
minä, luottakaa minuun, sallikaa minun teitä koittaa suojella. Herran
Jumalan ja minun rakkauteni pyhyyden nimessä, rukoilen minä teitä,
ettette te minun tykötarjomustani poishylkääsi. Te ehkä pidätte minua
vähemmän sopivana olemaan teidän ainoa suojelijanne, juuri nyt kuin
minä olen sanonut sen kuin minä sanonut olen, mutta älkää niin luulko,
Margareetta. Minun rakkauteni teihin tekee teidän pyhäksi minun
edessäni. Margareetta, antakaa minulle ainoa sana vastaukseksi,
ruvetkaa minun morsiammekseni, antakaa minulle oikeus, että minä teitä
varjella saan. Älkää sentään, ei nyt. Nyt luvatkaa vaan itsenne minulle
uskoa, ja toivomuksella tahdon minä tulevaisuutta odottaa."

Vielä hetken seisoi Margareetta vaiti, ja näytti hän nyt sellaiselta
kuin ei hän koskaan olisi ajatella taitanut, että minä häntä totisella
rakkaudella rakastaisin; mutta viimein laski hän kätensä minun käteeni
sanoden, "en minä tiedä jos minä nyt oikein tehen, mutta koska minä
tällä tavalla itseni suojelluksi luulen, niin minä itseni teidän
turvaanne jätän."

Kiittäen Margareettaa suurella ilolla hänen luottamuksestansa minuun,
sanoin minä hänelle nyt, kuinka minä olin kulkuehdoituksen meille
molemmille tehnyt. Siis minä nyt aluksi Pekkaa suostuttaa koitin meille
hevostansa myymään, jota ainoastansa hänen hyvältä sydämeltänsä toivoa
sopi, koska hän ei toista hevoista sen sijaan saada taitanut, kuin ei
enään koko maassa monta hevoista ollut. Tosin tämä tuntuvasti meidän
reisukassaamme vähentäisi, mutta se ei nyt kysymykseen tulla saanut.
Helpompi on myös näin meidän jäljillemme päästä; mutta matka oli liian
pitkä Margareetalle jalkaisin itsensä edesauttaa, ja että jostakin
talosta tien vieressä edes penikulman matkaksi hevoista saisi lainata,
ei ollut ajattelemistakaan, koska talonpojilla hevosia ei ollut. Sitten
meidän saaristoon kulkeman piti, jonne minä kolme vuotta sitten
purjeveneeni jättänyt olin, ja piti meidän siellä lymyttää itsemme
siksi kuin jäät auki menisivät, joka ei kauvan kestää voinut ja piti
minun itselleni yhden miehen purjeita hoitamaan hankkia ja sitten
iloisesti pienellä laivallani Ruotsiin ylitse purjehtiman, jättäen
ryssät jälkeemme katsella tollottamaan. Saisin minä sitten Margareetan
hänen ylpeälle suvullensa jättää siksi kuin minä itselleni varman viran
olisin hankkia ehtinyt, ja sitten häntä vaimokseni pyytää, jos hän
silloin voisi arvonsa ja rikkautensa jättää; jos niin tapahtua
taitaisi, en minä kohtaloa meidän armollisen kuninkaamme kanssa hänen
autiolla valtaistuimellansa vaihettaa tahtoisi. Oli kuitenkin kaukana
minusta että minä häntä tahtoisin hänen onnettomuudeksensa annetulla
lupauksella sitoa, jonka hän sitten onnessansa ehkä katuen täyttää
tahtoisi.

Otti sitten Pekka ja tuli koittaaksensa, jos mahdollista olisi,
Katariina rouvalle hänen alustalaistensa kautta tietoa antaa, että
Margareetta oli pakoon päässyt ja toivoi kaikki vaarat välttää
voivansa.

Lähdimme niin matkaan ja näytti Margareetta hyvällä mielellä olevan.
Mutta emme me tänä ehtoona edemmäksi ennättää voineet, kuin yhteen
huonoon taloon, jossa jo muutamat kasakat olivat kortteerinsa ottaneet.
Eteenpäin lähteä oli kuitenkin mahdotonta, koska ei kahden penikulman
matkalla mitään asuttua paikkaa ollut. Vein minä sitten Margareetan,
joka turkkiinsa hyvin peitetty oli, yhteen saunaan, joka sivullapäin
pihaa oli, ja tein ylös valkeen lieteen ja kokosin kaikenlaisia risuja
ja roskia, että minä niillä valkeata ylläpitää taisin, ja menin sitten
ryssiä silmällä pitämään. Koska minä en ennen tupaan tullut, kuin he jo
kysyivät kuka se vaimo oli, jonka minä muassani tuonut olin, vastasin
minä hänen olevan minun vanhan, sairaan äitini ja että hän oli
erinomaisen taitava noita ja tahtoi vähän viinaa, josta hän lääkettä
itsellensä keittäisi. Nauroivat sitten ryssät ja sanoivat: "ei, durak
(lurjus), ei minun putellistani mikään ämmä juoda saa, toista sitten,
jos hän nuori olisi."

Menin minä sitten sisälle pöydän viereen istumaan, kuitenkin niin että
minä luukusta saunan oven nähdä taisin, ja rupesin minä äitini
noitumisista kertomaan juttuja, toinen toistansa hassumman, ja
kuultelivat kasakat päälle, kuin he ehtoollistansa söivät, niin hyvin
kuin he suomea ymmärtää taisivat. Juuri kuin minä parhaimmillani
juttelin, sattui Margareetta katajia tuleen heittämään esiin että
säkenet siitä huonosta korsteinista niinkuin lunta ulos-seisoivat, ja
huusin minä sitten: "kas, kas kuinka hän sylkäisee; hän on varmaan
kiukuissansa kuin minä niin kauan viivyn."

Akat tuvassa siunasivat itseänsä, ja kasakat kirosivat, mutta sitten
pyysin minä emännän minulle muutamia munia antamaan, koska minä kanoja
tuvassa näin, ja sitten vähän maitoa ja leipää, luvaten pyytää hänen
lukemaan hyvän luvun kanojen ja lehmien ylitse. Toi myös emäntä pian
sen kuin minä pyytänyt olin. Totisesti oli paljon pettua leivässä,
mutta kuin ei parempaa ollut, täytyi siihen tyytyä. Vein minä kaiken
tämän Margareetalle, joka saunassa istui vilusta ja pelvosta yhtä
paljon vapisten. Rupesin sitten kokoomaan mitä käsiini sain, että minä
sijan lavalle tehdyksi sain. Mutta kuin minun päähäni keino pisti,
menin minä takaisin tupaan, sanoden "kas niin, akka jo rauhoittumaan
rupeaa ja lupaa yöllä kanoille hyvää onnen lukua lukea. Mutta valkoisen
raidin ja kelta-ruusuisen ryyjyn hän tarvitsee, jonka päällä hän lukee,
jos onnistua taitaa." Sanoi emäntä vastaten minulle: "minä ihmettelen
kellä nyt tähän aikaan raitia ja ryyjyjä on?"

Sanoi sitten hänen äitinsä, joka vanhana ja kituliaana sängyssä makasi:
"anna hänelle kumminkin ryyjy ja se raiti, joka ylhäällä luhtin
kistussa on, ja pyydä hänen lukemaan luku että tämä leini minun
vanhasta ruumiistani poijes-menisi." Huomaten että emäntä vielä
kahdella päällä oli, tulin minä iloiseksi kuin taasen yksi luuta
säkeniä saunan korsteinista ulos-tuli, ja kiiruusti meni hän nyt
minulle pyydetyitä kaluja tuomaan. Laitoin minä niin Margareetalle
jotenkin hyvän sijan, Olkia yhdestä nurkasta alle ja meidän turkkimme
päälle, ja itse minä tuvassa hänen turvaksensa valvoa päätin. Ja tuli
Margareetan minua sääli kuin minun hänen tähtensä valvoa täytyi, jota
minä hänelle kuitenkin sydämestäni tehdä tahdoin.

Sanoin minä nyt kuin minä tupaan takaisin tulin, "piru akan tykönä
olkoon, kuin hän noitumisissansa häärii, se helposti saattaisi niskani
maksaa". Olin minä myös pian nukkuvanani, mutta katsoin kuitenkin
tarkasti perään, ettei kukaan huoneesta poijes mennyt, ja nousin minä
seuraavana aamuna ylös, ennenkuin kukaan vielä herännyt oli, ja hiljaa
Margareetan ovelle naputtaen käskin minä hänen itseänsä valmiiksi
laittamaan, että oitis lähteä saisimme. Valjastin sitten hevosen reen
eteen ja olimme me pian tästä vaarallisesta paikasta poissa.

Samana päivänä ehtoolla tulimme yhteen taloon, jonne ei mitään tietä
käynyt; mutta kuin meidän hevosemme siitä huonosta kelistä oli vallan
ulos-väsytetyksi tullut, täytyi meidän tässä hetki levätä. Täällä oli
kaikki hävitettyä ja autiota, ja ainoasti kahdella huoneella katto
joinkin jäljellä oli. Muutamia puoleksi alas-mädänneitä huonekaluja
huoneissa oli, ja laudoista, jotka minä ulkoseinästä revein, helposti
valkea toimeen saatiin. Ruokaa meillä Ellin eväspussissa oli, ja
päätimme me että täällä turvallisin ja paras paikka oli, jossa meidän
toiseksi päiväksi levätä sopi.

Istuimme me täällä yhdessä tässä autiossa huoneessa, enemmän iloiset
ja tyytyväiset sydämissämme kuin monet, joilla kaikkea rauhassa ja
levossa oli, ja ihmetteli Margareetta, että hän niin levollinen olla
taisi, kuin ei hän äidin ja sisaren kohtaloista mitään tietänyt ja itse
suurelle vaaralle altisna oli, ja sanoi hän luulevansa, että
onnettomuus oli hänen sydämensä koventanut. Sanoin minä hänelle, että
hänen pikemmin piti sanoman, että ihminen onnettomuudessa oppii
rohkeudella Herran päälle luottamaan, joka vaarassa auttaa. Sanoi hän,
että minä hänen parempana pidin kuin hän ansaitsi, sillä ei se pelkkää
luottamusta ollut, vaan oli hän usein ja erinomattain tänä iltana
oikeen iloinen.

Tulin minä sydämessäni erinomaisen iloiseksi, ja sanoin minä hänelle,
etten minä nyt surusta ja vaarasta tietänyt, kuin hän minulla täällä
oli ja kuin minä niin hänen puhuvan kuulin.

Sittenkuin Margareetta sisähuoneesen maata pannut oli, tehin minä
sammalista itselleni sijan joita minä yhdestä nurkasta löytänyt olin,
niin ettei kukaan voinut hänen kamarinsa ovelle tulla minuun
koskematta; ja makasin minä nyt tämän yön hyvin, ja seuraavana aamuna
me matkaamme jatkoimme.

Otimme me eteemme tien saaristoon päin, ja tiesin minä hyvin missä
ryssiä oli, ja vältin niin paljon kuin mahdollista oli senkaltaisia
seutuja. Siis me usein ylitse niittyjen ja järvien kuljimme, joissa
vahva jää oli, vaikka ei siinä tietä käynyt ja kuljimme me halukkaimmin
siellä, jossa autioita taloja teiden vieressä oli, koska me sillä
tavalla helpommin löytämyksiltä turvassa olimme. Mutta monet olivat
varsin poltetut, ettei niissä seinää eikä kattoa jäljellä ollut, niin
ettemme me siinä majaa saada taitaneet.

Nyt oli meillä ainoasti kolme penikulmaa saaristoon ja siihen taloon,
jossa minun venheeni oli, mutta oli myös tämä osa matkasta kaikista
vaarallisin, kuin täällä ryssiä joka taholla liikkui.

Tulimme me sitten pappilaan, jossa minä väen tunsin. Edellinen viran
haltija oli ryssiltä fangituksi ja pois-viedyksi tullut, ja sitten sai
yksi nuori mies sen haltuunsa, koska hän lupasi lesken vaimoksensa
ottaa, jota muuten ei kukaan tehdäksensä ottaa tahtonut niiden monien
lapsipuolien tähden. Katuen sitten olisi hän tahtonut koko viran
jättää, päästäksensä vaimosta; mutta tämä piti hänestä kiinni, ja
siellä hän istuu nyt. Hänen tykönänsä piti meidän nyt vuorokausi
lepäämän ja tarkempia tietoja hankkiman.

Seisoi pastori rapuilla, kuin me pihaan ajoimme, ja menin minä hänen
tykönsä pyytäen, että minä ynnä minun morsiammeni saisimme erikseen
hänen kanssansa puhua.

Ihmetellen katsoi hän minuun kysyen kuka minä olin. Olin minä sitten
erinomaisesti ihmeissäni olevinani, kuin ei hän minua tuntenut,
sanoden: "totisesti olen minä se, joka menneenä vuonna vanhemman
pappilan tyttären kanssa tanssasin naapuritalon häissä, mutta kun
pastorilla on kait niin monia ajatuksia päässänsä, ettei hän minua
muistaa mahda. Mutta minne me nyt puheille pääsemme?"

Pastori vei meitin pieneen huoneesensa porstuvan vieressä, ja kuin me
sinne tulleet olimme, silitin minä pitkän tukkani silmiltäni ja otin
oikean ääneni ja sanoi sitten pastori: "kas, sinähän se oletkin, sen
huimapää," liittäen kuitenkin äkkiä hämmästyen: "Mitä Herran nimeä Eini
ajatella mahdat, joka sekä sinun itsesi että muutkin panet vaaralle
alttiiksi, kuin sinä näinä aikoina täällä matkustat."

Sanoin minä: "totisesti minä ajattelen kumminkin pelastaa tämän nuoren
tytön, jonka minä olen luvannut Ruotsiin viedä suojaan ryssien
vainoomisista, ja pitää sinun nyt meitä hyysäämän ja edespäin
auttaman." Ja kuin hän erinomaisen hämmästyneeltä ja pilvistä
pudonneelta näytti, sanoin minä hänelle, että hänen ei muuta sanoa
tarvinnut kuin että me häneltä kuulutuskirjaa ulos-ottamaan tulleet
olimme, mutta että hän itseänsä velvollisena piti meille ensin
uskonopin pääkappaleissa vähän neuvomusta antaa, koska hän meillä
niissä asioissa vaillinaista tietoa havainnut oli.

Sanoi hän: "kukin hyvin tietää, ettei meidän aikoinamme niin tarkkaan
sen uskonopin taitamukseen katsoa." Sanoin minä vastaten hänelle: "no
syytä sitten mitä tahdot, vaikkapa itse pirua; mutta tämä nuori tyttö
pitää sinun vainoomisista varjeleman; minusta ei sinun lukua pitää
tarvitse, koska minä kuitenkin oitis aivon pois-lähteä, parasta tietä
meillemme ulostutkimaan."

Astui myös Margareetta eteenpäin ja pyysi että hän muutamaksi tunniksi
tänne jäädä saisi, ja pastori, jolla kaiketi vähän epäilemyksiä oli
ollut siitä mikä persoona se oikeastaan oli, joka minua tällä tavalla
seurasi, tuli nähtävästi leppeämmäksi, kun hän hänen itse puhuvan
kuuli, ja sanoi viimeinkin: "no niin, älköön meidän Herramme tätä minun
perään-antamustani minun ja minun omaisieni päälle langettaa mahtako.
Jääkää tänne, nuori tyttöparka, minä koetan teille suojaa antaa."

Pastori käski nyt sisälle Maijan, vanhemman tytärpuolensa, ja käski
hänen olla Margareetalle avullisna, ja hankin minä sitten itselleni
pussin, edes-antaen sitten, jossa minulta vaan sitä kysyttiin, että
minä kaupunkiin mennä aivoin suolaa lapsien ja perheen tarpeeksi
ostamaan.

Tuli kuitenkin ilo Margareetalle lyhyeksi, sillä sittenkuin minä hyvin
olin pois-lähteä ehtinyt, tuli pastorin rouva kotiin ja sanoi, ettei
Margareetta saanut sinne jäädä; "sillä," sanoi hän, "yhden miehen olen
minä kadottanut sentähden että hän Ruotsalaisten kanssa yhteyttä piti,
mutta kas eipä se, kuolemaksenikaan, toista kertaa tapahdu." Ja
kuin Maija pyysi, ettei hän fröökynää poijes-ajaisi, sanoi hän:
"fröökynä taikka prinsessa, niin en minä hänen tähtensä huonettani
onnettomuudelle alttiiksi antaa tahdo;" ja sitte sanoi hän että Maijan
sopi viedä hänet yhteen autioon torppaan metsässä minua odottamaan!

Sanoi tyttö, että siellä oli niin autiota ja kylmää, mutta sätti taasen
äiti, että ryssät tekisivät heidän kotonsa kuumaksi, jos he meitä
suojaisivat. Vaan nähdessään kuinka Margareetta hiljalleen ovelle päin
horjumaan rupesi, tuli hän äkkiä liikutetuksi ja sanoi: "menkää Jumalan
kanssa, fröökynä, hän teitä suojelkoon. Kyllä te minua kovana pidätte,
mutta muistakaa, että minulla yksitoista lasta ympärilläni on."

Maija saattoi Margareetan metsätorppaan, ja kuin hän suurella vaivalla
muutamia risuja hävinneessä takassa palamaan saanut oli, täytyi hänen
takaisin jälleen lähteä. Margareetta jäi yksin autioon metsään ilman
mitään muuta seuraa kuin sudet, jotka suurissa parvissa tähän aikaan
kaikissa paikoissa ympäri-kulkivat. Mutta ei pitkääkään aikaa kulunut
ennenkuin Maija takaisin tuli, vaaleana ja peljästyneenä, sanoden, että
yksi upseeri ja kaksi kasakkaa pappilaan Margareettaa hakemaan tullut
oli. Maija oli salaa tänne pujahtamaan päässyt, ja kaksi hänen
sisaristansa oli vahdissa minua varoittaaksensa, jos minä lähelle
tulisin, ja tahtoi hän Margareetalle kaikki tiedoksi antaa, ettei hän
pelvosta lähtisi torpasta pois pappilaan ihmisiä ylös-hakemaan.

Suuresti surullisna ja murheellisna ajatteli Margareetta kuitenkin
minua, ja käski Maijan kotiin mennä paremmin minusta vaaria pitämään,
kuin hänen nuorempiin sisariinsa taisi luottaa, ja jäi hän niin taasen
yksin. Kuitenkin vahvisti häntä nöyrä ja luottavainen rukous Herralle
Jumalalle, joka hänelle taasen lepoa ja rauhallisuutta antoi tässä
suuressa kurjuudessa ja vastuksessa.


Tulin minä sitten pappilaan mennäkseni, mutta sanoi Maija jo kaukana
tiellä, mitä vaarallisia vieraita siellä oli, ja minulle tien torppaan
näytti, jo tuntui minussa niinkuin olisi Margareetta suuresta vaarasta
pelastetuksi tullut, kuin minä taas hänen näin. En minä nyt itseäni
kauvemmin hillitä taitanut, vaan suljin minä hänen syliini ja puhuin
rakkaasti hänelle ja käskin hänen tänä katkerana ja myös tänä
autuaallisena hetkenä sanoa minulle jos hän minua rakasti. Ja
hiljaisella, mutta selvällä äänellä, vastasi hän minulle: "rakastan,
Mauno, minä rakastan sinua." Ja olisin minä riemusta raivota ja
myrskytä tahtonut, mutta siihen ei nyt aikaa ollut, vaan täytyi meidän
kiiruhtaa pois, enkä minä edes hevoistani pappilasta saada taitanut,
vaan olisin minä sylissäni häntä kantaa tahtonut, mutta ei hän sitä
sallinut, ja alvoimme me niin sen vaivalloisen kävelemisen.

Yö oli erinomaisen pimeä, mutta tulimme me pian polulta leveämmälle
tielle, joka nyt jäätymäisillänsä oli, sittenkuin se koko päivän oli
niinkuin pohjattomana ollut. Margareetta tahtoi niin kiireesti astua,
että minun häntä hillitsemän piti, sillä kyllä voimia vielä
tarvittaisiin. Kuin päivä nousi olimme me jo ison matkaa ehtineet.

Hyvin näin minä että Margareetta väsymään rupesi, mutta ei hän sitä
tunnustaa tahtonut, ja kuin me hevosen juoksua etäältä kuulla saimme
otin minä hänen äkkiä syliini ja kannoin häntä metsään päin, laskien
hänen siellä heiniin yhdessä ladossa, ja käskien häntä täällä
lepäämään, sillä koska heinät olivat jäljellä, niin ei kukaan
vihollinen tänne löytänyt ollut. Lupasin minä sillä välin alas laaksoon
yhteen taloon mennä, sieltä meille ruokaa hankkimaan.

Ja pelkäsi Margareetta enemmän minun kuin omasta puolestansa, koska hän
tuumi, että minä saattaisin ryssiä tavata. Itse en minä niitä
peljännyt, koska minä kyllä heidän kanssansa livertelemään tottunut
olin, vaikka minä nyt, aina siitä kuin minä tähän matkaan Margareetan
kanssa tullut olin, niin hiljaiseksi ja leppeäksi tullut olin, etten
minä enään mitään hullutuksia keksinyt, ja saivat myös ryssät minun
kiusauksiltani rauhassa olla, kuin he vaan myös minun rauhaan jättivät.

Vähäisen tamppu-leipää ja voita minä ainoasti voin tällä kertaa
Margareetalle hankkia syötäväksi, mutta hän otti ne ystävällisesti
vastaan ja arveli että niitä kyllä syödä saattoi, oli myös oitis valmis
taas meidän matkaamme alkamaan, kuin minun nyt suurella surulla
sydämessäni hänelle sanoa täytyi että meidän vielä kävelemän samana
päivänä täytyi saarelle, joka meidän matkamme määränä oli, koska jää
oli niin heikko, ettei siihen enään seuraavana päivänä luottamista
ollut.

Me emme olleet kauvaksi astuneet, kun me meren rantaan ehdimme, ja minä
Margareetalle sen mustan pisteen näytin, joka muutamalla taholla pitkän
matkan päässä näkyi. Se oli sinne, kuin meidän pyrkimän piti, ja tunsin
minä että vereni minun kasvoistani tätä ajatellessani poijes meni;
mutta siinä samassa, ja niinkuin me siitä suostuneet olisimme, painoi
Margareetta kätensä ristiin ja minä pääni paljastin, ja seisoimme me
niin hetken rukoillen, ja sen äärettömän jäälakeuden ylitse haudan
hiljaisuus vallitsi. Sitten minä Margareetan käteen tartuin ja
sanaakaan sanomatta me astumaan rupesimme.

Niinkuin kirkas peili oli edessämme meri. Vesi, joka jään päälle oli
kokoontunut, oli nyt sen alle vaipunut. Päivä oli kylmä, eikä aurinko
ollut jaksanut yöllä tykötullutta jäätikköä ylössulattaa, joka meidän
onnemme oli, vaikka sangen vaivalloista tällä iljanteella kulkea oli,
ja kylmä merituuli meidän ohkaisien vaatettemme läpitse tunki, koska
meidän turkkimme pappilaan jääneet olivat.

Puolen penikulman paikoilla me niin kulkeneet olimme, kuin me kaukana
jäällä väkeä näimme, jotka saarelta tulivat; eikä se pikkuinen
mielihyvä ollut kuin me näimme että jää tuolla kaukana vielä kesti,
sillä sen oli sanottu siellä heikomman olevan, mutta siinä jossa me nyt
kävelleet olimme, oli minun neuvojani arvellut, hevosillakin ajaa
voitavan. Näytti myös Margareettakin iloiseksi tulevan, kuin hän väkeä
näki; ei hän kuitenkaan ennenkään ollut ollenkaan vaikeroinut, vaikka
minä hyvin nähnyt olin kuinka hänen silmänsä yhtä mittaa matkaa saareen
mitannut oli.

Astuimme me niin toisiamme vastaan, ja tunsin minä pian että yksi
niistä, joita me tällä tavalla vastaan tulimme, yksi pitäjän papeista
oli. Tulin minä tästä iloiseksi, koska se hopeanvalko-hivuksinen ukko
oli kunnon mies, uskollinen paimen, joka ei, niinkuin useimmat muut,
hädän tullessa, ainoasti omaa turvaansa ajatellen, karjaansa
ylönantanut. Uskollisesti oli hän seurakuntansa kanssa iloa ja murhetta
jakanut. Näin minä nyt myös että hän sairaan-ripitykseltä saarelta tuli
lukkarin kanssa, joka kalkkia kantoi, ynnä myös yksi vaimo seurassa,
joka tien-näyttäjänä oli. Tervehdin minä häntä sitten: "Jumalan rauha,
herra pastori." Sanoi hän ystävällisesti: "niin Jumala rauhan antakoon,
ja kiitos tervehtämyksestä." Sanoin minä: "onko tie varmaa, herra
pastori?" Vastasi hän sanoen: "on kyllä, ehkä se hevosenkin
kannattaisi. Mutta minne aivot sinä, nuori mies ja myös tämä nuori
vaimo? Mitä teillä tuolla saarella tekemistä olla mahtaa?" Sanoin minä:
"eikö herra pastori minua tunne?" Sanoi hän vastaten: "en, nuori mies,
mahdollista olla taitaa, että minun vanhat silmäni sinun nähneet ovat,
mutta muisto on heikko; kukasta sinä sitten olet?"

Asetin minä itseni niin, että minä ukkoon päin seisomaan tulin, selkä
niihin molempiin muihin päin, ja tuuppasin pitkän tukkani kasvoiltani
pois, ottaen niin minun oikean muotoni jälleen, jonka jälkeen minä
taasen kysyin: "eikö pastori minua nytkään tuntea mahda?"

Astuen hämmästyneenä askeleen takaisin päin, sanoi vanhus, sittenkuin
hän vähän tointunut oli: "ai, ai, minkätähden te tänne kotomaahan
tulette? Niinkuin asiat nyt ovat, ei se muuta kuin pahaa matkaan saada
taida, sillä jos he teistä tiedon saavat, niin ne jotka teitä
suojelleet ovat, sen maksaa saavat. Kaikki käy nyt joinkin tasaista
kulkuansa, kuin ei vaan mikään ärsytä. Ja mitä te ulostoimittaa
taidatte? Paras on Herran tahtoa totella, hän odottaa aikaansa, kuin
hän omiansa pelastamaan tulee."

Sanoin minä: "ylitse minä meinaankin mennä, jahka sula vesi tulee, ja
tämän nuoren naisen myös mukanani viedä." Sanoi hän: "kuinka sinne
päästä mahdollista olla taitaa?" Sanoin minä: "me olemme ajatelleet
saarelle jäädä siksi kuin jäät merestä menevät. Eihän siellä, tiedämmä,
ryssiä ole, eikä tullakaan mahda kuin jäät niin heikkoja ovat. Väet
siellä minä hyvin tunnen. Vierasvaraisia he ovat, ja oikealle
esivallallensa myös uskolliset, ja mahtavat he meitä auttaa niin paljon
kuin mahdollista on." Sanoi hän: "te ette suinkaan isoon aikaan heistä
mitään kuullut ole?" Sanoin minä: "tulee pian kolme vuotta, siitäkuin
minä täällä olin." Sanoi hän: "oh, ei nyt ole niinkuin silloin. Kovia
kohtaloita on Herra hyväksi nähnyt antaa niiden ylitse-mennä. Nyt
talvesta kolmatta vuotta sitten meni ryssiä sinne hevosia etsimään.
Viimeisestä uloskirjoituksesta oli vielä muutamissa taloissa mies
jäljellä, niin että kaikkiaan kuusi miestä saarella löytyi. He yhtyivät
ja tappoivat kaikki ryssät niin että ainoasti yksi pakoon pääsi. Tuli
sitten uusi joukko kostamaan, poltti kaikki tuvat ja löi ja kiusasi
kuoliaaksi kaikki mitä elävää oli, paitsi vanhan torppa-Kaisan ja hänen
sisarensa. Ja eivät nyt nämät vanhat vaimot isiensä kotoa jättää
tahtoneet ole, vaan yksinänsä hävitetyllä saarella asuneet ovat.
Näyttää nyt myös Herra heidän rukoustansa kuulevan ja molempia
yhtä-aikaa tykönsä kutsuvan, molemmat kun nyt makaavat vapauttamistansa
odottaen, sittenkuin minä heille viimeisen lohdutuksen antanut olen. Te
ette siis siellä ketään teidän avuksenne löydä, mitä te muuta tehdä
taidatte kuin palata takaisin?"

Mutta takaisin palajaminen ei meille nyt mahdollista ollut. Saarelle
meidän tulla täytyi, mitä meille siellä sitten kohdata mahtaisikin.
Puhuin minä sitten tästä asiasta Margareetalle, ja oli hänellä myös
sama toivo kuin minullakin, että hän minun lailliseksi vaimokseni
tulisi, kuin meidän nyt kaikista ihmisistä eroaman piti, täällä ehkä
yhdessä kuolemaan menemään. Ja pyysin minä sitten pastorin meitä tässä
yhteen-vihkimään, ettemme me synnin kiusaukseen johdatetuiksi tulisi.

Ei hän sitä kuitenkaan millään muotoa tehdä tahtonut, sanoden että
tainkaltainen vihkimys, ilman kuulutusta ja naimamiehen suostumusta
sekä luvaton, laiton ja myös pysymätön olisi.

Sanoin minä: "emme me tätä ihmisten tähden pyydä; vaan on se Jumalan ja
meidän omantuntomme tähden, ja jos se niin on, että teille tämän kautta
joku haitta taikka vastus tulla mahtaa, niin älkää meille mitään
todistusta antako ja älkää meistä mitään teidän kirkonkirjoihinne
kirjoittako."

Vastasi hän sanoen: "kirkonkirjoja ei meidän seurakunnassa ole
ollenkaan, sittenkuin ne kolme vuotta sitten meidän kirkkomme kanssa
poltetuiksi tulivat, ja olen minä ainoasti muutamia yksityisiä muistoja
ylös-pannut. Auta Jumala, laillinen järjestys on totisesti tässä maassa
hävitetty ja sivulle pantu, kuitenkaan en minä tahdo olla se joka lakia
rikon. Jos ei olisi aatelista neitoa aatelittoman miehen kanssa
yhteen-vihittävänä, niin taitaisi se helpommin laatuun käydä, mutta nyt
se, joka semmoista tehnyt on, epäilemättä kappansa kadottaisi. Eihän
ole pitkä aika kulunut siitäkuin tämmöinen asia hengen asia oli."

Nähden suurella murheella, ettemme me mitenkään hänen suostumustaan
saada taitaneet, rupesimme me siihen autioon saareen päin kävelemään,
mutta tuli hän kuitenkin niin liikutetuksi, kuin hän meidän menevän
näki, että hän sanoi: "antakoon Herra minulle anteeksi, jos minä väärin
tehen. Tehen minä kuitenkin niin kun minun mielestäni yksinkertaisesti
Jumalan edessä oikein olevan näyttää, vaikka laki ja asetukset sen
vääräksi sanovat. Jos joku minua päällekantaa tahtoo, niin minä Herran
viran kadotan; mutta minä tahdon toivoa että minun vanha pääni on
lepoon ehtinyt, ennenkuin se tapahtua ehtii. Laki on nyt heikko side
tässä maassa."

Viitaten niin lukkarille, joka jäälle kankaan levitti, jossa hän
kalkkia kantanut oli, otti hän kirjan lukkarin kädestä, ja me itsemme
hänen eteensä asetimme. Ja oli ukon kasvot niinkuin enkelin, kuin hän
seisoi ja juhlallisesti ylösluki ne ihanat vihkimys-sanan, ja hänen
valkoiset hiuksensa niinkuin siivet tuulessa liikkuivat; ja ei
kuulunut, paitsi hänen ääntänsä, muuta kuin meren aaltojen hiljainen
kuohu jäätä vastaan kaukana poissa. Otin minä sormestani äitini
sormuksen, jonka minä aina kantanut olin; mutta nyt alkoi jäällä
ajamista kaukaa kuulua, ja tuli se yhä lähemmäksi. Sittenkuin siunaus
luettu oli, ylös-otettiin yksi virren värsy ja veisasimme me kaikin
myös. Ja näkyivät nyt tulevaiset aina likempänä, yksi reki, jossa yksi
upseeri oli ja kaksi kasakkaa hevosen seljässä. Margareetta vaaleni
enemmän ja enemmän mutta veisasi kumminkin vaaleilla huulilla. Näin
minä myös hyvin keitä tuli, mutta tiesin minä myös ettei tässä mitään
pakoon pääsemystä ollut.

Siis olin minä nyt tämän sydämellisen toivomukseni täytetyksi saanut,
että Margareetta minun vaimokseni tullut oli, jossa taas Herran Jumalan
suuri, minulle aina niin erinomaisesti osoitettu armo selvästi näkyi.
Oli myös reki ja hevosmiehet meidän tykömme ehtineet, ennenkuin virsi
loppunut oli, ja nousi upseeri reestä, ja nostaen ensin kätensä
lakkiinsa, teki hän rintaansa ristin merkin ja seisoi sitten
liikkumatonna siksi kuin virsi loppuun lauletuksi tuli. Astui hän
sitten Margareetan tykö, antaen hänelle kirjeen ja sanoden murretulla
ruotsin kielellä että hän luuli kirjeen oikealle persoonalle
antaneensa.

Katsoi Margareetta kirjeen päälle ja huusi lujaa pelkästä ilosta, kuin
hän äitinsä sinetin ja kirjoituksen tunsi. Ja oli se kirjoitettu
seuraavaisella tavalla.

Margareetta, minun korkeasti rakastettu tyttäreni!

Sittenkuin meidän Herramme viisaudessansa niin on hyväksi nähnyt, että
minä niin onnettomasti sinun, minun rakas tyttäreni, poiskadottanut
olen, ilman tietoa missä sinä, siinä suuressa hädässä ja kurjuudessa,
joka meidän ylitsemme käynyt on, itseäsi kätkenyt olet, ja minä
sinun r. sisaresi Sesilian kanssa kaikesta vaarasta erinomaisesti
pelastetuksi tullut olen, niin että me itsemme kaikessa turvassa
löydämme; niin minä kaikkein tärkeimpänä huolenpitona pitää annan, että
myös sinä, r. t., kaikesta lisästä levottomuudesta meidän suhteemme
pelastetuksi tulisit. Mutta kuin sinun nuori sisaresi, jolla, niinkuin
sinä hyvin tietää mahdat, heikko ruumiin rakennus on, nyt kaiken
läpitsekäydyn peljästyksen tähden niin liikutetuksi tullut on, ettei
hänen terveytensä hyvällä kannalla ole; siis hän ei nyt jaksaa taida
täältä poijes lähteä, enkä myös minä häntä yksin jättää, vaan on
ruhtinas Galitsin, joka rehellinen ja kunnioitettava herra on, luvannut
luotettavia henkilöitä lähettää, joiden kaikella tavalla ylöshakeman
pitää, missä sinä mahdollisesti olla taidat, ja sinulle tämä kirje
antaa, että siitä sitten taitaa mahtaisit tarpeellisia toimia eteesi
ottaa, oitis tänne tullaksesi. Niinkuin minä arvaan, taidat sinä ehkä
Maiju-neidon mukaasi palvelukseksesi ottaa, ja taidat sinä voudin
käskeä sinuasi kyyditsemään, että minä sitten tilaisuutta saada
taitaisin hänelle minun käskyjäni antaa: ja tulee hänen niistä hiljan
ylöskannetuista rahoista, joista ei vielä tiliä ole tehty, kuin hänen
hallussansa on, sinun tännetulosi tarpeeksi käytettäväksi antaa.

Jos, jota minä en kuitenkaan ajatella taida, sinä kauvemmaksi meidän
autioksi tehdystä kodostamme tullut olet, kuin että sinä helposti
mainittuja henkilöitä sinun palvelukseesi ottaa taidat, niin jätän minä
sinun omaan arveluusi ja mieleesi, sopivalla tavalla tännetulemustasi
järjestää, kuin en minä täällä määrätä voi mikä sinulle sopivinta olla
taitaisi. Mahda sinä ainoasti suurimmalla kiiruulla kaikkea toimeen
laittaa, että minun sydämeni levottomuus lievennetyksi ja lohdutetuksi
tulisi. Kuitenkin pitää sinun mieleesi paneman, että niiden persoonien,
jotka sinä turvaksesi ja palvelijaksesi otat, pitää semmoisia oleman,
kuin yhden fröökynä Boijen arvolle sopii. Vaikka se ehkä sinun mielesi
majaan vähemmän miellyttävältä tuntua mahtaa, pitää sinun kuitenkin
sallia niiden sotapersoonien, jotka ruhtinas lähettänyt on, sinuasi
matkalla seuraamaan, sillä se kuitenkin turvallisinta on.

Toivolla että minä sinun pian täällä syliini sulkea saan, minä sinulle
nyt ainoasti siunaukseni annan, ja lähemmät ynnä tarkemmat kertomiset
jätän, siksi kuin me Jumalan avulla pian taasen toisemme tavata saamme.
Minun hellästi rakastettu tyttäreni,

                                Sinun armias ja hyväsuosiollinen äitisi
                                            Katariina Boije.

Kuin Margareetta monenkaltaisia mielenliikutuksia kestää oli saanut ja
hyvin tarvitsi lepoon päästä, nostin minä hänen rekeen, hänen tarkasti
vällyillä peitin ja alvoin ajaa pappilaan päin, kunne kaikki muut
kävellen perässä seurasivat. Mutta kuin me niin yhden matkan kulkeneet
olimme, puhui se venäjäläinen upseeri äkkiä hiljaisuudessa minulle,
sanoden, ettei hän niin tarkoin minua täällä ulkona jäällä katsellut
ollut, ei myöskään ollut hänen väkensä mitään epäilemystä minun
päälleni vetänyt. Kuitenkin hän minua neuvoi ettei minun huolia
tarvitsisi heidän lähempää tuttavuuttansa tehdä, vaan ensimmäisessä
sopivassa tilassa poijes pötkiä. Ja kuin pastori minulle kädellä ja
suulla lupasi minun rakasta Margareettaani suojella, ja ehkä vielä
Turkuunkin saattaa, kunne hänen seurakunnan asioiden tähden pian
matkustaa täytyi, niin koska minä hänelle ainoasti pahaa, enkä hyvää
tehdä taitanut, otimme me pian jäähyväiset toisiltamme, sittenkuin me
pappilaan ehtineet olimme, ja lupasin minä häntä ennen pitkää Turussa
taasen nähdä; ja hiivin minä sitten toisen kautta takaovesta ulos,
jättäen kasakat, ilman että minä heitä kyydistä kiittää huolin.

Kului kuitenkin aikaa paljon ennenkuin minä kaikenlaisilla
koukku-teillä Turkuun ehdin, erinomattain kuin en minä Pekan hevosta
tähän hämmennykseen jättää tahtonut, vaan noudin minä sen ja sen kotio
vein, tällä pienellä palveluksella saaden heitä mielellänsä minua
toisten takaisin-auttamaan.



4.


Hartaasti haastellen Sota-Ylikaitsija Kronomakus Stefanus
Brzybytovitsin ja parin ylhäisen upseerin kanssa käveli Ruhtinas
Galitsin vilkkaasti edes takaisin eräässä huoneessa Turun linnassa,
jossa ruhtinas silloin pääpaikkaansa piti, kun muuan hänen
ajutanteistansa ilmoitti, että parooni Juho Bruce pyysi päästä hänen
puheillensa.

"Ah, onko hän tullut kotiin," sanoi ruhtinas vilkkaasti, "käskekää
hänen tulla sisälle. No, Juho Petrovits," lausui ruhtinas huoneesen
tulleelle, "tervetuloa takaisin! Mitä tiedät kertoa? Älä vaan liian
paljon valitus-virsiä tuo! Minä en enään tahtoisi semmoisia kuulla,
sittekuin taidamme sanoa, että meillä tavallansa on rauha. Mutta
sinähän näytät varsin murheelliselta. Sinä vaadit liikoja, ei tämä niin
helposti käy. Sinun rakkaat kansalaisesi ovatkin yksipäistä kansaa,
jotka eivät tahdo totella heidän omaksi hyväksensä tehtyjä säätöksia,
ja ainoasti sentähden että me niitä säädämme, eikä muutamat
ruotsalaiset aatelismiehet, jotka eivät kuitenkaan heistä huoli enempää
kuin vasikoistansa."

"Teidän Jaloutenne," vastasi Juho, "semmoisia haavoja, jommoisista
Suomen verta nyt vuotaa, ei niin helposti paranneta."

"No, rakas pahaa-uskojani, mitä sinä olet toimittanut? Koska meillä nyt
on kunnian-arvoinen ylikaitsijamme täällä, niin anna meidän ensin
tietää, kuinka opetustoimen laita on, jota hän niin innokkaasti koettaa
edistää. Kuinka Hämeenlinnan koulun käy?"

"Vielä ei sitä ole saatu toimeen. Totuuden-mukainen on kirkkoherran
selitys, että se ei ole mahdollista. Kansa ei jaksa vähintäkään ottaa
osaa sen kustannuksiin, ja jospa vielä kaikki annettaisiin vapaastikin,
ei ole ketään, joka sitä taitaisi hyväksensä käyttää. Lapsien täytyy
auttaa vaimoja pellon hoidossa ettei kaikki nälkään kuolisi. Papisto
koettaa tehdä mitä se ikänäkin voi; kas tässä aapinen joka on leikattu
puuhun ja sillä tavalla painettu! Ah, vähän on voitu tehdä, ettei
Suomen kansa ole aivan raakalais-tilaan joutunut. Tässä on
kirjoituksia, jotka sitä asiaa koskevat."

"Ja sotamiehistön käytös?"

"On semmoista, kuin teidän Jaloutenne pelkäsi sen olevan; erinomaisesti
tuskallista tälle maa-raukalle. Minulla on ollut kunnia viedä teidän
Jaloutenne tätä asiaa koskevat käskyt näillä paikoilla oleville
upseereille. Nämä kirjoitukset olen niistä asioista tehnyt. Mutta,
ennenkuin minä tarkemmin lähetyksestäni rupean tiliä tekemään, sallinee
teidän Jaloutenne minun kertoa ikävän-laatuisen asian. Minulla on
nimittäin ilmoitettavana luuleteltu kapinan koetus, josta kaksi jaloa
naista ja muutamia heidän palkollisistansa on vangittu."

"No, rutto ja kuolema, eikö teidän suomalaisenne ole kummallista
kansaa, jotka eivät taida rauhaa kärsiä, jos sen sitten vaikka omien
kurkkujensa uhalla rikkovat. Eikö teillä ole siinä kyllä että teidän
pappinne ovat kapinallisia, vieläkö naisienkin pitää siihen puuttuman?
Ketkä nämät urottaret nyt sitten ovat?"

"Teidän Jaloutenne, toinen on leski erään, maan aatelis-miehen jälkeen,
rouva Katariina Boije, nainen, tosin syntyänsä ja sydäntänsä
ruotsalainen, mutta liian ylevä mielinen osoittamaan ruotsalaisuuttansa
antamalla muutamien renkien käydä joittenkuitten kasakoitten kimppuun
aikana, jolloin semmoinen käytös on ainoasti naurettavaa mielen
osoittamista. Toinen on hänen tyttärensä, nuori tyttö, kasvanut sodan
ajalla, niinkuin joku niitä lempeitä, pieniä sinikukkia, joita te
mielihyvällä katselitte kivien vieressä Halliksen kuohuvassa koskessa,
lempeä ja viaton niinkuin nekin, ja yhtä paljon kuin nekin ottamatta
osaa heidän ympärillänsä raivoavaan taisteluun."

Hymyillen vastasi ruhtinas: "Jaha, minä luulen, että tuo kukka
kuitenkin on taitanut sinun kietoa pauloihinsa, kuinka kauvan sinä olet
ollut tuttu näiden henkilöiden kanssa, jotka sinä niin hyvin tunnet?"

Juho punehtui vähäisen ja sanoi: "ainoasti sitten tämän matkailun,
jossa olin niin onnellinen, että edes taisin vapauttaa heidät niiden
kasakoiden rääkkäämisestä, jotka jo olivat rosvonneet ja polttaneet
heidän talonsa, lyöneet pari heidän alustalaisistansa kuoliaaksi ja nyt
kuljettivat näitä naisia mukanansa, varsin ohueihin vaatteihin
puettuina talvipakkasessa."

Vielä muutamien kysymysten perästä jatkoi ruhtinas: "minä tahdon heti
nähdä näitä naisia. Jos heitä on vääryydellä kohdeltu, pitää heiltä
niin pian kuin suinkin levottomuus poistettaman. Ehket sinä, Juho, pidä
vaivana saattaa heitä siniseen huoneesen, jossa minä tahdon ottaa
heidät vastaan:"

Tullaksensa siniseen huoneesen kulki ruhtinas erään käytävän lävitse,
jossa kaksi naista oli odottamassa, jotka vahdilta olivat saaneet luvan
siinä olla vartoomassa siitä ohi kulkevaa ruhtinasta saadaksensa
puhutella häntä.

He astuivat nyt molemmat esiin pyytäen, että "he uudestansa
kastettaisiin ja otettaisiin Venäjän uskoon."

"Hm, tämä on arvoisan Stefanuksen asia," sanoi ruhtinas kääntyen häntä
seuraavan sota-ylikaitsijan puoleen. "Parasta on, että teidän
arvoisuutenne ottaa tämän asian tutkiaksensa."

"No," kysyi ylikaitsija, "oletteko oikein asiata tuumineet; minkätähden
tahdotte uskontonne toiseksi muuttaa?"

"Niin," vastasi toinen nainen, "kyllähän sekin hyvä saattaa olla;
mutta, näettekö, korkean arvoinen herra, asian laita on niin, että
meillä molemmilla on sotamiehiä kosijoina, ja nyt ovat meidän
tuttavamme sanoneet, että olisi parempi jos rupeaisimme Venäjän
uskoon."

Vaimojen nimittämiä sotamiehiä lähetettiin noutamaan; vaimot saivat
käskyn odottaa.

Katariina rouva ja hänen tyttärensä vietiin siniseen huoneesen.
Katariina rouva kumarsi juhlallisesti, Sesilia hiipi puoleksi hänen
taaksensa. Ruhtinas viittasi naisia istumaan, mutta Katariina rouva
kumarsi noudattamatta tarjousta.

"Hyvä rouva, erinomaisen harmilliset seikat ovat että teiltä on
riistetty teidän henkilöllinen vapautennekin. On henkilöitä, jotka
tahtovat teidän parastanne, he väittävät teidän vääryyttä kärsineen.
Olkaa hyvä, rouvani, ja sallikaa minun tehdä teille muutamia
kysymyksiä. Olettehan parooni Yrjö Boijen leski?"

"Olen."

"Onko teillä muita lapsia, kuin tämä nuori nainen?"

"Poika ja tytär."

"Missä he oleskelevat?"

Ponnistaen itseänsä levolliselta näyttämään vastasi Katariina rouva:
"tyttäreni pakeni turvattomana niistä väkivaltaisuuksista, jotka
uhkasivat häntä, eikä hänellä enään ole kotoa, jonne hän taitaisi
palata. Jos, ja missä hän on suojaa saanut, en minä tiedä. Poikani
palvelee kuningastansa."

"Minä miehenä?"

"Luutnanttina yhdessä niistä rykmenteistä, jotka turhaan kokivat Suomea
puolustaa."

"Milloin hänen viimeiseksi näitte?"

"Kolme vuotta sitten, viidentoista vuotisena poikana."

"Oletteko kirjevaihdossa hänen kanssansa?"

"Kirjevaihto Ruotsin kanssa on kielletty."

"Te olette siis totellut sitä säätöstä."

"Kaikkea ihmisellistä järjestystä pitää toteltaman; esivalta on
Jumalalta. Hän on sallinut vieraan vallan hallita Suomessa; yksityisen
ei sovi muuta kuin nöyrästi seurata hänen tahtoansa, joka kyllä määrää
päivän, jolloin hän omansa vapauttaa."

"Onko teillä hiljan ollut yhteyttä tuon mainion partiomiehen Löfvingin
kanssa?"

"Minun tietääkseni ei koskaan."

"Väitetään, että hän teidän väkeänne johti sen hyökätessä niiden
kasakoitten päälle, jotka sitten teidän talollenne kostivat."

"Luulenpa uskaltavani vakuuttaa varsin mahdottomaksi, että asian laita
olisi semmoinen. Talon alustalaisia on monta kertaa kehoitettu
vallitsevaan aikaan tyytymään, muistutuksella että tyhmänrohkeudella ja
urhoollisuudella on erinomaisen suuri ero. Vielä tuon onnettoman päivän
aamuna annettiin uusi samanlainen varoitus, mutta silloin ei enään
mistäkään löydetty niitä viittä miestä jotka olivat syypäät
onnettomuuteen, juuri sentähden, että he jo olivat lähteneet järjetöntä
tekoansa tekemään. Neljää heistä minä luulen viidennen houkuttelemiksi,
joka on mies, jonka omituisuudet ovat vaikuttaneet, että hän on
tottunut melkein nuhteetta omaa tietänsä kulkemaan."

"Ja kuka se mies on?"

"Kartanon vanha puutarhuri. Ennen oli hän sotamiehenä minun
herra-vainajallani palvellut ja usean osoittamansa palveluksen kautta
ansainnut hänen hyväntahtoisuutensa, jota hän velvoitti omaisiensakin
ukolle hänen jäljellä olevalla elonsa ajalla osoittamaan. Hänen
yksipäisyytensä kerran saaduissa tuumissa on totuttanut hänen
kumppaninsa ennemmin heti seuraamaan hänen tahtoansa kuin alussakaan
sotimaan sitä vastaan, sillä hänen yksipäisyytensä sai heidän kuitenkin
aina lopuksi ukon mieleen kääntymään."

"Juho, käske tuomaan puutarhuri ja molemmat miehet tänne ylös, yksi
erällänsä. Rouvani, olkaa hyvä ja istukaa tyttärenne kanssa tänne,
sillä aikaa kuin minä hetkeksi jätän teidät."

Käytävässä odottivat molemmat sinne kutsutut sotamiehet ja molemmat
vaimot. "Tunnetteko näitä naisia?" kysyi ruhtinas.

"Tunnemme, teidän Jaloutenne."

"Tahdotteko ottaa heitä vaimoiksenne?"

"Emme, teidän Jaloutenne."

"Menkää!" Sotamiehet menivät.

Ruhtinas kääntyi sotamiehen puoleen, joka oli tuonut naiset sisälle ja
sanoi: "anna heille selkään ja päästä heidät menemään."

Nyt kääntyi hän puutarhuriin päin, joka tämän tapahtuessa oli tuotu
sisälle, ja nyt seisoi erinomaisen levollisena eikä näyttänyt huolivan
koko maailmasta.

"Kuka johti hyökkäystä minun sotamiesteni päälle?" sanoi hänelle
ruhtinas kovalla äänellä.

"Joutava kysymys! Kukapa niistä nahjuksista olisi rohjennut ryhtyä koko
asiaan, jos en minä olisi pannut heidän jalkansa liikkeelle ja
ajatellut kaikkea heidän puolestansa."

"Tämä tapahtui kai teidän emäntänne käskystä?"

"Piruja kanss', akat semmoisia ymmärtävät. Toista olisi ollut jos
Herrassa edesmennyt kenraali olisi elänyt, niin ei meidän olisi
tarvinnut salakyttinä akkojen liepeiden takana kontata, luvalla sanoen.
Vaikka kyllä armollinen rouva on hyvä monessa suhteessa, ja tyttäretkin
ovat, Jumala sen tietää, oikein oivia; mutta parempi on kuitenkin
miesvalta kuin akkavalta, niin on kaikkina aikoina ollut."

"Entäs Löfving? Hän pääsi pakoon?"

"Mitä saakelia, Löfvingi. Onko hän taas tullut tälle puolelle? No
sitten on taasen kumminkin yksi kunnon sielu maassa, jolla on sydän
oikealla paikalla."

"No, olihan Löfving teidän kanssanne?"

"Eipä hän saakeli soikoon niin olisi laittanutkaan asiaa, että meitä
olisi vangittu; mutta minä olin tyhmä pöllö, olinpa niinkin."

"No, huomaatko nyt että olet saattanut onnettomuuden herrasväellesi?"

"Mitä? Minäkö sen tein? Kasakka-piruthan ne olivat, enkä minä."

"Ja nyt saat tehdä huvimatkan Siperiaan."

"Paremmatkin miehet ovat ennen tehneet saman. Piru nielköön kun en minä
saanut henkeä useammasta kirotusta partasuu-p----leestä, niin minä
olisin taitanut lähteä keveämmällä omallatunnolla."

"Vieläkö päälliseksi tahdot ansaita selkääsi sopimattomasta
puheestasi?"

"Antakaa anteeksi, teidän armonne, niin, kas kun tulin kironneeksi, se
ei sovi kun korkeiden herrojen kanssa puhutaan."

Miehen muoto oli koko puheen aikana ollut sydämellisen ystävällinen,
hän ei näyttänyt aavistavankaan, että hänen sanoissansa olisi mitään
sopimatonta ollut, niin että se ruhtinaan enemmän kuin yhden kerran oli
hymyilemään saanut. Hän vietiin pois ja molemmat toiset miehet tuotiin
sisälle. Heidän kuulustelemisensa oli pian loppunut, ja heidän
selityksensä olivat ihan samankaltaiset kuin puutarhurinkin. Ruhtinas
meni takaisin molempain odottavien naisien luo.

"Kunnioitettavat naiset," sanoi hän ystävällisellä kohteliaisuudella,
"sodalla on monta surullista seurausta, loukkaavimpia on, että jalojen
naisienkin pitää sentähden kärsimän. Minä en taida tarjota teille
minkäänlaista korvausta siitä mitä te syyttömästi olette kärsineet.
Kuitenkin pyydän minä teitä, ollaksenne ainakin tulevaisuudeksi
semmoisilta onnettomuuksilta turvatut, suostumaan minun ehdoitukseeni,
että toistaiseksi jäätte Turkuun asumaan. Pitkällisestä sodasta
villiintynyttä sotaväkeä on joskus varsin mahdoton etenkin kaukaa,
hillitä. Jos teillä muuten on jotakin toivoa, jonka täyttämistä minä
taidan auttaa, niin se olisi minulle mieluista."

"Huhu on aina ylistänyt ruhtinas Galitsinin jaloa nimeä, silloinkin kun
hänessä nähtiin vihollinen; minä olen nyt oppinut, että huhukin taitaa
totta puhua. Mutta sallikaa minun, sen jalon oikeuden lisäksi, jota
minä olen saanut nauttia, vielä pyytää teiltä yhtä armon osoitusta,
minun palvelijoitteni henkeä ja vapautta."

"Rouvani, te rukoilette niiden puolesta, jotka tottelemattomuudellansa
teitä kohtaan ovat koko tämän onnettomuuden saaneet aikaan?" sanoi
ruhtinas, jonka sielussa silmänräpäyksen ajaksi nousi epäluulon ajatus.

"Niin, jos heidän tekonsa olisi minun käskystäni tapahtunut, niin minä
tuskin olisin taitanut, velvollisuuteni mukaan, heidän asiatansa ajaa."

"Sen kuvan mukaan, jonka te olette yhdestä heistä tehnyt, pelkään minä
että te itse tulette kärsimään, jos minä suostun teidän pyyntöönne."

"Minä rukoilen vieläkin yhtä armoa, pyytäessäni että teidän Jaloutenne
sallii lähettää hänen Ruotsiin. Poikani saisi siellä ottaa hänet
hoitoonsa, ja saisinhan minä samassa tilaisuuden lähettää tietoja
rakkailleni siellä. Minä toivon, että teidän Jaloutenne pitää minun
sanani tarpeellisena vakuutena, etten minä käyttäisi teidän hyvyyttänne
kiellettyjen tietojen lähettämiseen."

"No, rouvani, te pyydätte paljon. Nämät miehet ovat tehneet kavalluksen
minun keisariani vastaan; mutta teillä on oikeus vaatia paljon,
kärsimisienne korvaukseksi. He päästetään irti, ja puutarhuri saa
passin. Ja nyt, kunnioitettavat naiset, sallikaa minun pyytää teitä
vieraina jäämään minun talooni, sillä aikaa kuin teille sopivampaa
asuntoa hankitaan. Lisäksi pyydän minä saada olla teidän rahanne
hoitaja, siksi kun olette ehtineet asianne järjestää."

"Ei minun kiitollisuuteni sitä hyvyyttä kohtaan, jonka teidän
Jaloutenne on osoittanut meille, vähene siitä, ett'en minä taida sitä
käyttää. Jo tämä rappioinen pukikin" (hän tarttui keveästi mustaan
hameesensa) "olisi sopimaton vieras ruhtinaan huoneessa. Ennen kaikkia
vaatii sydämeni minua etsimään tytärtäni."

"Rouva paroonitar, kartanossanne ei teillä ole asuntoa, ja monta
hankaluutta saattaa sitä paitsi kohdata teitä siellä. Te itse ja ehkä
vielä enemmän teidän nuori tyttärenne, olette mielen-liikutuksista ja
ponnistuksista paljon kärsineet. Epäilemättä on neiti Boije löytänyt
turvapaikan jonkun teidän alustalaisenne, taikka ehkä teidän pappinne
luona. Minä annan ryhtyä toimeen että häntä etsitään ja uskotaan jonkun
henkilön huostaan, jonka te hyväntahtoisesti valitsette häntä tänne
seuraamaan. Juho Petrovits, sinun huolenasi olkoon hankkia näille
naisille, mitä he käskevät. Sinulla on nyt kunnia olla ritarina heidän
palveluksessansa. Minä pyydän että naiset käyttävät näitä huoneita
niinkauvan kuin haluatte."

Ruhtinas kumarsi kohteliaasti, hymyili ystävällisesti Juholle ja
vetäytyi sitte toisella puolen käytävää oleviin huoneihin.

Katariina rouva kääntyi Juhon puoleen: "te meille sanoitte, ettei
meidän vähempää tarvinnut odottaa siltä mieheltä, jonka käsiin Jumala
on tämän maan kohtalon pannut. Mutta minä en taida käyttää hyväkseni
hänen kehoitustansa jäädä tänne. Mahdotonta, mahdotonta! Jokainen
hetki, jota en käytä tyttäreni etsimiseen on minulle sanomattoman
raskas. Mutta Sesilia, lapseni, sinä vaalenet, mikä sinua vaivaa?"

Sesilia oli ruhtinaan lähteissä vaipunut sohvalle. Hänen heikko
ruumiinsa ei jaksanut kauvemmin taistella niitä mielenliikutuksia ja
ponnistuksia vastaan, jotka viimeisinä päivinä olivat vaihdelleet.
Katariina rouvan täytyi lopuksi tehdä päätös edes muutamiksi tunniksi
jäädä sinne, antaaksensa hänelle toipumisen aikaa; mutta kylmettyminen
ja mielen liikutus olivat vaikuttaneet liian kovasti, jättääksensä
uhrinsa niin pian. Sesilia sairastui kovasti.

Vapaaksi pääsemisensä ilossa läksi puutarhuri Jaakon ja Jussin kanssa
ryypylle, sittekuin Juho oli heille antanut rahoja matkansa varaksi.
Eipä kuitenkaan kestänyt kauvan, ennenkuin hän, joka ei taitanut olla
sanoilla ja liikkeillä hemmottelematta ja näykkimättä kaikkia
venäläisiä, joita hän tapasi, tuli uuteen tappeluun, joka päättyi
siten, että hän, tuntia myöhemmin, usean onnettomuudentoverin kanssa,
oli matkalla Venäjään.



5.


Levottomuudella oli Katariina-rouva lukenut päivät siltä ajalta,
jolloin hän luuli taitavansa Margareettaa odottaa. Mutta Sesilian
sairaus oli vielä niin arveluttavalla kannalla, ettei matkaa ollut
ajattelemistakaan. Hän oli nyt kuitenkin jo niin paljon parantunut,
että Katariina rouva toivoi piankin saavansa lähteä kadonnutta
tytärtänsä etsimään, kun tämä eräänä päivänä äkkiä astui huoneesen
äitinsä luo, riensi esiin ja oli syöksyä hänen syliinsä.

Katariina rouva nousi hämmästyen ylös, mutta arvollisuudella, joka heti
muistutti Margareettaa hillitsemään intoansa, syleili häntä sitten
juhlallisesti ja sanoi: "tervetuloa, tyttäreni, kiitetty olkoon Herra,
että minä olen sinun jälleen saanut. Sinä olet viipynyt kauvan." Mutta
jo riippui Sesilia, käsivarret sisaren kaulassa, ääneensä itkien hänen
rinnallansa; hän oli läheisestä huoneesta kuullut Margareetan äänen ja
juossut sinne, puolivaatteissaan niinkuin hän vuoteeltansa oli noussut.

"Sesiliani," sanoi Katariina rouva, "unohdathan sopimattoman pukusi.
Vaateta itsesi, me tulemme sinun luoksesi."

Sesilia lähti huonesta ja Katariina rouva jatkoi Margareettaan päin
kääntyen: "murheella on sydämeni surrut sinua. Mikä on ollut syynä
siihen, että sinä olet viipynyt niin kauvan ja missä sinä olet
oleskellut?"

"Ihmeelliset seikat ja erehdykset ovat vaikuttaneet, etten minä ennen
saanut äitini kirjettä, ja missä minä, paeten yhdestä paikasta toiseen
olen saanut turvapaikkaa, pyydän minä saada kertoa. Tämä aika on ollut
tärkeä minulle, äitini, sallikaa minun selittää..."

"Margareetta, sinä olet väsyksissä ja tarvitset lepoa. Muotosi on
kuumeen tapainen ja se osoittaa outoa mielen jännitystä. Vaikka
hartaasti toivonkin saavani kuulla, mitä sinulla on sanomista, niin...
Ah, mitkä ajat, kun ei äiti ennestään tiedä tyttärensä tekemisiä, vaan
jälkeen päin kertomuksien kautta täytyy saada niistä tiedon. Mutta en
minä kuitenkaan nyt tahdo että sinä vielä enemmän itseäsi kiusaat ja
ponnistat. Lepää nyt, lapseni, hyvää yötä. Huomenna pitää sinun kertoa
minulle kaikki."

"Ah ei, äitini," sanoi Margareetta innolla ja rukoilevalla liikkeellä,
"sallikaa minun puhua nyt. Minusta on kuin tekesin syntiä äitiäni
vastaan joka hetki kuin olen hänelle kertomatta, mitä minä hänen
neuvottansa ja suostumuksettansa olen tehnyt. Mikä tästä seuranneekin,
en minä ainakaan tahdo salata mitään."

"Margareetta, sinä vapiset, olethan kovin liikutettu, mitä tämä
merkitsee?"

Margareetta painoi ristissä olevat kätensä sydäntänsä vastaan ja loi
katseen korkeuteen, ja syvä huokaus pääsi hänen huuliltansa. Sitten
alkoi hän jotenkin vakavalla äänellä kertomuksen seikallisesta
retkestänsä.

Katariina rouva istui tarkasti kuunnellen. Alussa keskeytti hän joskus
puhetta kysymällä jotakin, ja istui viimein varsin äänettömänä; mutta
yhä enemmän pimenevä katse osoitti vuorottain levottomuutta,
tyytymättömyyttä, vihastumusta ja surua. Kun Margareetta kertoi
lupauksensa olla Maunon omana, salamoi taasen vihastumisen liekki
Katariina rouvan silmissä, ja kädellänsä mursi hän raskaasti pienen,
hänen edessänsä pöydällä olevan silkillä päällystetyn paperisen korin,
jonka Sesilia parantumisensa ajalla oli tehnyt. Pian katsoi hän
kuitenkin levollisena ja ylevänä ylöspäin, niinkuin hän jo
todellisuudessa olisi murtanut tehdyn lupauksen samalla lailla kuin hän
oli korinkin murtanut.

Margareetta vaaleni vaalenemistaan, jota enemmän hän läheni
kertomuksensa loppua, kuinka he jäällä tapasivat vanhan papin ja
häneltä saivat tietoja saaresta. "Nyt," jatkoi hän, "ei meillä ollut
mitäkään turvapaikkaa enään. Palata oli mahdotonta. Mitä minä muuta
taisin aavistaa, kuin sen mikä oli luonnollisinta, joutua vainoojieni
käsiin, saaliiksi villille vihollisille? Ennen täytyi minun valita
hänen kanssansa, joka tähän asti niin jalosti oli minua suojellut,
jakaa vieläpä nälänkin kauhut, joihin hän ainoasti minun tähteni oli
antautunut, sillä helposti hän itse olisi taitanut pelastua, jos ei
hänen olisi tarvinnut minusta huolta pitää. Mutta jätettynä yksin hänen
kanssansa ehkäpä kuukausia viettämään, ehkä siksi asti kun jää
uudestaan tekisi järven ylitse sillan, ja hirmuisimman puutteen
vallassa, kuinka taisin minä ymmärtää, jos en minä siten antaunut
vaaroihin, joita en tietänyt välttää? Tummina ja epäselvinä liikkuivat
tämän kaltaiset ajatukset mielessäni, kun Mauno nojauten minun puoleeni
sanoi: 'Margareetta, anna tämän Jumalan miehen siunata yhdistyksemme,
rupee minun vaimokseni. Kun tämä heikko jääkuori, joka nyt peittää
järven meidän jalkaimme alla, ehkä jo päivän perästä sulaa pois, olemme
me maailman edessä kuolleet; eläkäämme kuitenkin puhtaina Jumalan
edessä, ja kuolkaamme yhdessä, jos hän sen vaatii."

Margareetan kasvoilla paistoi nyt heloittava puna, mutta
Katariina rouva sitä vastoin istui vaaleana, melkein hengetönnä.
Suonenvedon-tapaisesti piti hän kiinni tuolin selkäpielestä, jolla hän
istui; hän näytti olevan nousemaisillansa, mutta vielä ei hänen
kielensä sanaakaan virkannut, katseensa vaan loi hän erinomaisen
tarkasti Margareettaan, joka jatkoi: "oi, äitini, mitäpä en olisi
tahtonut antaa, jos tässä tilassa olisin teiltä neuvoa saanut. Aikaa ei
ollut pitkään epäileväisyyteen. Kuitenkin Jumala oli minun lähelläni,
sen tunsin nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, lyhyt rukous antoi
minulle taasen rohkeutta ja päättäväisyyttä, ja äitini, minä tulin
pelastajani vaimoksi, samalla tunnilla hänestä eroitakseni: sillä nyt
vasta sain minä teidän lähettiläänne tulon kautta tietää, että minua
oli etsitty ja seurattu ainoasti sentähden että minä teidän kirjeenne
saisin. Ja nyt, äitini, oi äitini, antakaa minulle anteeksi ja
siunatkaa minua."

Viimeisiä sanoja sanoessaan oli Margareetta vaipunut polvillensa
Katariina rouvan eteen, joka vielä hetkisen istui varsin
liikkumattomana, mutta sitten nousi hän ylös ylevällä ja ylpeällä
ryhdillä. "Heikko, horjuva olento," ratkesi hän puhumaan, "niinkö
Margareetta Boijen pitää äitinsä edessä langeta polvillensa, vaikka hän
tietää, että hän heikkoudellansa on häväissyt korkean sukunsa. Pitikö
sinun alusta kohteleman nimetöntä ja suvutonta nuorukaista
vertaisenasi, sitten askel askeleelta hänen pauloihinsa joutuaksesi?
Pitäisikö semmoisen miehen, jota neiti Boijen ei sopinut muuna pitää
kuin palvelijana, pitäisikö hänen saada olla sinun vertaisenasi; sillä
niin syvään langenneeksi en taida sinua luulla, että palvelijasi
milloinkaan olisi taitanut tulla sinulle vaaralliseksi? Eikö rinnassasi
ollut mitään ääntä, joka olisi sinulle varoitusta huutanut jokaisella
askeleella, jota astuit eteenpäin onnettomalla häväistyksen polulla?
Kuitenkin mikä on tapahtunut, sitä ei enään tapahtumattomaksi saa;
mutta ei halpasukuinen milloinkaan Margareetta Boijen puolisoksi tule.
Tuska ja peljästys olivat tuntosi sekoittaneet; mutta sillä tavalla
tehty yhdistys taidetaan rikkoa. Korkean arvoinen pispamme järjestää
tämän asian vanhasta hyväntahtoisuudesta meidän perhettämme kohtaan,
vaikka tosin arvokas vanhus, ehkä nyt paenneena hiippakunnastansa
muutenkin aina koettaa sen paraaksi vaikuttaa mitä mahdollisesti vaan
vaikuttaa taidetaan. Nouse ylös, Margareetta. Vasta sitte kun tämä
häpäisevä vihkimys on tyhjäksi tehty, taidan minä taasen tyttärenäni
sinua syleillä, mutta en nyt, kun tuo häpeän pilkku sinun jaloa nimeäsi
tahraa."

"Ei, ei, äitini, Jumalan tähden," huudahti Margareetta, "ei, ei! Jumala
on hänen minulle antanut puolisoksi; hänen omansa minä olen, siksi kuin
Jumala itse meidän eroittaa. Hänen omansa minä olen, hänen omanansa
minä pysyn, meitä eivät mitkään maailman voimat taida eroittaa.
Kentiesi en enään milloinkaan saa häntä nähdä, sitä en tiedä; mutta
hänen omanansa minä olen elämässä ja kuolemassa, lähellä taikka
kaukana, ilossa ja murheessa."

"Margareetta, sinä et enään tiedä mitä puhut, mene lepäämään, että
järkesi selvenisi."

Äkkiä nousi Margareetta nyt ja sanoi rukoillen: "äitini, ajatelkaa mitä
te'ette ennenkuin semmoisen askeleen otatte. Muistakaa, että, jos
onnistutte, te samalla olette murtanut tyttärenne sydämen."

"Margareetta mene," sanoi Katariina rouva kovasti, ja vitkallisesti
poistui hänen tyttärensä.

Kun Margareetta seuraavana aamuna tuli sisälle, tervehti häntä
Katariina rouva niin, ettei kukaan vieras siinä mitään outoa olisi
huomannut, mutta Margareetta siinä selvästi huomasi vieraantumista.
"Maiju neitsy, nosta tuoli neiti Margareetalle;" virkkoi Katariina
rouva pannen, Margareetalle helposti huomattavan, koron neiti-sanalle.
Sitte sanoi hän: "Margareetta, sinun pitää kiireimmin laittaa itsellesi
sopiva puku äitisi luona käyttääksesi. Katso tuossa on kaksi
hamekangasta. Sesilia ja etenkin Maiju-neitsy saavat sinua auttaa."

Margareetta kiitti nöyrästi äitiänsä hänen huolenpidostansa ja rupesi
heti toista kangasta leikkaamaan. Molemmat olivat harmaan väriset. Työ
vaikutti, ettei niin helposti huomattu ettei äiti ja tytär mitään
keskenänsä puhuneet.

Hetken perästä tuli Juho, jonka Katariina rouva oli kutsuttanut ja
jonka hän esitti Margareetalle rakkaana sukulaisena. Sydämellisesti
tervehti Margareetta häntä, sillä Sesilia oli jo kertonut hänelle
kuinka hän oli ollut hänen ja Katariina rouvan suojelijana, ja että
Katariina rouva, lähemmin tutkiessaan Juhon äidin sukua, oli ilolla
huomannut, että he olivat sukulaisia. Sukulaisuus oli tosin kaukainen,
mutta vielä siihen aikaan pidettiin heimolaisuutta, jota vaan saattoi
lukea, paljoa enemmän yhdistävänä, kuin nykyaikana lähimpääkään
verisidettä. Juhon palvelus venäläisen päällikön luona oli tosin
Katariina rouvan silmissä anteeksi antamaton vika; mutta ei hän
tykkänään taitanut olla tunnustamatta, että juuri tämä virka oli tehnyt
mahdolliseksi, että hän taisi hänen ja hänen tyttärensä pelastaa. Hänen
lujat perus-ajatuksensa saivat siis vähän helpontua nuoren miehen
hyväksi, joka, hänen ainoana miehisenä sukulaisenansa koko maassa, nyt
jo pidemmän ajan oli ollut hänelle kaikin puolin sopivana turvana
useissa seikoissa. Hän oli myös tottunut pitämään häntä suvun miehisenä
edustajana. Nyt kutsui hän hänen toiseen huoneesen, sulki oven ja alkoi
vakaasti:

"Tällä kerralla käännyn minä Juho veljen puoleen erinomaisen tukalassa
ja huolettavassa asiassa. Juho veli taitaa siitä nähdä kuinka paljon
minä häneen luotan. Meidän sukumme ainoana, tässä maassa asuvana
heimolaisena on hänellä, minun ajatukseni mukaan, sekä oikeus saada
tietää perheen asiat, että velvollisuus sen kunniaa hoitaa. Onneton
tyttäreni Margareetta (surulla kerron minä siitä häpeästä) on,
tuskallisen paon vainojen hurjistamana, lopuksi joutuneena
jonkinlaiseen epätoivoon, antanut vihitä itsensä erään aatelittoman
henkilön kanssa, semmoisen, jolla ei ole nimeä, ei arvoa ja jota ei
milloinkaan milläkään ehdoilla taideta neiti Boijen puolisoksi omistaa.
Tämä vihkiminen, joka on tapahtunut ilman hänen äitinsä taikka
sukulaistensa suostumuksetta on ja täytyy olla laiton ja siis helppo
kumota. Mutta älköön yksi laittomuus palkitko toista. Arvokas pispamme
itse, taikka, jos asian niin pitkälle pitää menemän meidän armollinen
kuninkaamme päättäköön tämän asian. Ei vieras valtaaja eikä myöskään
konsistorio, joka nyt paremman puutteessa on määrätty, ettei yleisön
hengellistä hoitoa laiminlyötäisi, taida tämän kaltaista asiaa tuomita.
Kirjevaihtoon rupeemiseksi tässä asiassa vaaditaan ruhtinaan lupaa,
eikä hän sitä luullakseni Juho veljen pyytäessä taida kieltää. Itse
toivoisin saavani olla sanelematta tästä asiasta."

Hetken mietittyänsä vastasi Juho: "uskallanko pyytää että sanoisitte
sen miehen nimen, jolle Margareetta on kätensä antanut?"

"Mauno Malm."

"Tuo rohkea partiomies! Hän on siis todellakin vielä uskaltanut tulla
Suomeen, ja missä aikeessa? Vielä pyydän yhtä asiaa kysyä: haluaako
Margareetta itse tämän avioliiton kumoomista?"

"Tyttärellä ei saa olla muuta toivoa kuin hänen äidillänsä, siksi kun
hänen äitinsä vapaehtoisesti luovuttaa oikeutensa sille puolisolle,
jonka hän hänelle valitsee."

"Siis suostuu hän tähän eroon ainoasti kuuliaisuudesta?"

"Tänä päivänä en ole hänen kanssansa siitä puhunut ja illalla oli hän
niin liikutettu, etten minä taida pitää hänen kiivasta kieltoansa muuna
kuin mielen kiihosta tulleena mielen maltin puutteena."

Juho nousi ylös ja käveli hetkisen edes takaisin laattialla. Vihdoin
pysähtyi hän Katariina rouvan eteen ja sanoi: "Salliiko armollinen
tätini minun sanoa ajatukseni tästä asiasta?"

"Minä toivon saavani kuulla sen."

"On ruvettu luulemaan, että tuo Malm on taasen rohjennut Suomeen tulla,
ja häntä vainotaan nyt. Kun hän on järkevä ja tarkka, en minä
epäilekään, että hän välttää kiinni-ottamisen vaarat; mutta Suomi hänen
täytyy jättää nyt ja vaikea on hänen pitkään aikaan takaisin palata.
Aika tuo mukanansa monta lääkettä. Parempihan on että Margareetta
vapaehtoisesti suostuu tähän eroon, kuin jos se tapahtuu väkisin. Sitä
paitsi on tämä Malm semmoinen huimapää, ettei ole ensinkään varmaa,
että hän milloinkaan tulee takaisin Margareettaa vaatimaan, jos sotaa
kestää. Ja jos taasen tulee rauha, jota nyt näyttää olevan syytä
toivoa, niin taitetaan tämä asia toimittaa paljoa vähemmällä huomiolla
ja moninaisuudella kuin nyt. Ne harvat henkilöt, jotka tuntevat tämän
asian, taidetaan helposti saada pitämään se takanansa, ja koko toimitus
taitaa sillä tavalla muuttua arvottomaksi, ja sen voima itsestänsä
kadota, korkeintaan pispan ja konsistorion helposti saadulla
suostumuksella, jahka he rauhan päätettyä ovat ehtineet muuttaa kotiin.
Tätä ikävää asiaa ei sillä tavalla tarvitse saattaa koko maailman
tiedoksi."

Katariina rouva istui hetkisen miettien. Vihdoin sanoi hän: "Juho veli
saattaa olla oikeassa. Minä uskon että niin taitaa tapahtua.
Levottomuudesta saattaa ikävää asiaa loppuun älköön pikaistuttako."

Katariina rouva pyysi Juhoa nyt jättämään hänen kahden Margareetan
kanssa, jonka hän kutsui sisälle. "Margareetta," sanoi hän, "sinun
ajattelemattoman ja rikoksellisen yhdistyksesi, on äitisi tahdon valta
murtanut, ehkä seikat vaativat, että minun vielä pitää joku aika asiaa
viivyttämän ennenkuin minä sille painan lain sinetin. Mutta murrettu ja
kumottu on ikuiseksi ajaksi tämä side, jota et sinä milläkään tavalla
saa pitää sitovana; äläkä sinä minun kovimman vihani uhalla, pidä
minkäänlaista yhteyttä tämän miehen kanssa, vaan pidä häntä aina
vieraimpana vieraana. Tämä on tahtoni, noudata sitä. Syvä salaisuus
peittäköön, että niin häpeällistä yhteyttä milloinkaan on tehtykään.
Eikä nyt enään sanaakaan tästä, ennenkuin on välttämätöntä taasen
koskea tähän iljettävään asiaan, että tämä laittomasti sidottu yhdistys
lain mukaisesti tulisi rikotuksi."

Käden viittaus antoi Margareetalle merkin poistumaan. Hän meni horjuen
toiseen huoneesen ja heittäyi itkien Sesilian syliin, huomaamatta Juhon
läsnäoloa. Hän läheni impeä ja sanoi matalalla äänellä: "anna ajan
kulua ja toivo. Odotus-aikakin on jo suuri voitto. Näetkö kuinka minä,
vaikka olen näin vieras, tunkeen sinun luottamukseesi, mutta Sesilia on
oikeuttanut minun olla teidän veljenänne. Jää hyvästi nyt ja rauhoitu
niin paljon kuin mahdollista, hyvä Margareetta."

Juho meni ja molemmat sisaret itkivät hetken yhdessä, siksi kuin heitä
kutsuttiin ajan tavan mukaan kello 12 laitetulle päivälliselle.
Margareetan, joka ei uskaltanut jäädä pöydästä pois, täytyi ponnistaa
voimiansa että hän näyttäisi levolliselta, ettei hän palvelijoille
näyttäisi olevansa liikutettu. Katariina rouva tuli sisälle levollisena
ja ylevänä niinkuin tavallisesti, eikä hänessä voitu huomata minkään
mielen liikutuksen jälkiäkään.



6.


Muutamia päiviä myöhemmin, kun Sesilia jo oli ollut ulkona raikasta
ilmaa nauttimassa, tuli Juho eräänä iltana ja ehdoitti, että hän saisi
saattaa neitoja eräälle kaupungin läheisyydessä olevalle vuorelle
sieltä, vaikka kaukaakin, katselemaan venäläistä laivastoa, jonka piti
purjehtiman pois. Katariina rouva piti tosin asian niin surullisena,
että hän tuskin olisi siihen suostunut, jos ei hän olisi tietänyt
virvoituksen molemmille tyttärillensä terveelliseksi, ja sitä paitsi
Juhon olevan hyvän turvan vihollisista vilisevässä kaupungissa. Päivä
oli erinomaisen kaunis ja lämmin. Eräälle vuoren huipulle, josta oli
paras näköala joen suulle ja sen ulkopuolella olevalle linnan seljälle,
istuivat kolme kävelijää, samassa kuin yksi laiva toisensa perästä
täysin purjein, heikon tuulen vieminä, vitkaan kulkivat linnan niemen
ohitse. Näytelmä oli kaunis, mutta ei kolmen nuoren katseet kuitenkaan
sitä seuranneet. Kukin ajatteli tärkeempiä asioita kuin hetken, vaikka
jokainen erilaisia.

"Katsokaa," sanoi vihdoin Sesilia, "kuinka kaunista tuo on, katsokaa
kuinka aallot kaunistuvat laskeuvan auringon kullan säteistä, ja
kuitenkin ovat ne aaltoja, jotka huuhtovat Suomen rantoja, jotka käyvät
Suomen järvissä, ja jotka nyt kaunisteleivat Suomen vihollisen
laivoille. Mitäpä minä kumminkin sitä sinulle kerron, Juho? Sinä olet
kummallinen ihminen, usein tahtoisin luulla sinua hyväksi ja lujaksi
niinkuin kulta, ja sentähden puhun sinulle sydämeni pohjasta; mutta
sitten muistan taasen mitä en millään muotoa taida hyväksyä, ja silloin
olen vähältä ruveta itkemään kuin et sinä ole semmoinen, jommoiseksi
minä tahtoisin voivani ajatella sinua."

"Sesilia, ja minä tahtoisin kuitenkin niin mielelläni, että sinä
hyväksyisit minua. Minä olen heittänyt pois kalliimman mitä miehen
sopii toivoa, toivon kerran saavuttaa isänmaan rakkauden! Mutta,
Sesilia, en minä sittenkään tahtoisi ettet sinä minua hyväksyisi."

"Taidanko muuta? Sinä, ruotsalainen, olet Venäjän palveluksessa!"

"Minä olen suomalainen, en ruotsalainen ja vielä vähemmin venäläinen,"
vastasi Juho lämpimästi. "Suomi on syntymämaani, Suomi, joka on melkein
erämaaksi muuttunut. Miksi suomalainen olisi ruotsalainen? Milloin olet
kuullut ruotsalaisten lukevan itseänsä samaksi kansaksi kuin me?
Pilkkaa ja halveksimista ovat he meille antaneet; sana suomalainen on
heillä ollut melkein haukunta nimenä."

"Minä olen vaan tyttö," alkoi taasen Sesilia, "enkä minä miesten tekoja
paljon ymmärrä; mutta, näetkös; tytölläkin on joskus tuumansa, ja minä
ajattelen että, jos sinulla onkin oikein puheessasi, niin olet sinä
kuitenkin rikkonut uskollisuutesi kuningastasi ja maatasi vastaan.
Mutta kuinka sinulla siinä on oikein? Jo pienoisesta lapsuudestani olen
kuullut että Suomi, raakana Ruotsin voittomaana, otettiin veljelliseen
yhteyteen ruotsalaisten kanssa, ja että Ruotsi jalomielisesti antoi
Suomelle lain, sivistyksen, ja ennen kaikkia Jumalan tuntemisen."

"Sesilia, ei minun tarkoitukseni ollut Ruotsin ja Suomen keskinäisestä
välistä, minkälainen se sitten on ollutkin, etsiä puolustus-syitä
palvelukseeni sen hallitsijan luona, joka nyt ainoasti voittajana
vallitsee tätä maata. Mutta ehkä pitäisit minua vähemmi syyllisenä, jos
tietäisit minun syyni. Joskus kerron sinulle elämäni vaihtelevaisuudet,
ehkä silloin on paljon mielestäsi toisenlaista, kuin nyt."

"Nyt, oi nyt, Juho hyvä," sanoi Sesilia vilkkaasti. "Me olemme täällä
hyvässä rauhassa. Ilta on niin kaunis."

"No, olkoon niin; ei minun elämäni satu ole pitkä. Minä muistan sinulle
kertoneeni, että äitini, jouduttuansa köyhyyteen, muutti maalle ja
tottui pian, välttämällä kaikkia tarpeettomia kulunkia tekemään pienen
omaisuutemme riittäväksi välttämättömimpiin menoihin. Minä olin vielä
varsin pieni ja olin onnellinen, sillä kun minulla oli hyvä äitini ja
tarpeeksi ruokaa, ei minulta puuttunut mitään. Mutta sitten puhkesi tuo
hirveä kulkutauti, joka autioitti meidän maamme menneen vuosisadan
lopulla, sittenkuin katovuodet ja nälkä olivat raivonneet siihen
määrään, ettei rutolla enään mitään ottamista näyttänyt olevan. Äitini
joutui ruton uhriksi. Itkien lähdin minä matalasta majastamme joltakin
naapurilta anomaan apua. Minä kävelin talosta taloon. Kuolleita taikka
kuoleman kanssa kamppaavaisia oli vastassani joka talossa, epätoivon,
jäykkyys oli tarttunut harvoihin jäljellä eläviin, kurjuus oli liian
suuri, että kukaan olisi muista huolinut. Minä palasin vihdoin yksin,
neuvotonna, ilman lohdutusta ja apua, ja makasin kaksi päivää itkien
äitini ruumiin ääressä. Vihdoin rupesi nälkä minua vaivaamaan. Vähäisen
leipää, jota oli ollut jäljellä, olin näinä päivinä vähitellen syönyt;
lapsi ei unohda nälkää surun tähden. Taasen menin ulos. Vähän matkaa
kodistani tuli vastaani vaalea, laihtunut olento, se oli lähimmän
naapuritalon isäntä. Hänelle minä valitin hätääni. 'Poika,' vastasi hän
minulle, 'Jumala on sinun minun tyköni lähettänyt. Taloni on autio,
kaikki ovat kuolleet, minä olen yksin jäljellä, tule minun kanssani!'"

"Hän hoiti minua niinkuin isä, ja niin tulin minä, aatelisen suvun
jälkeläinen, joka on maamme vanhimpia, todelliseksi suomalaiseksi,
kansan mieheksi, enkä ruotsalaiseksi niinkuin meidän aatelimme yhä
enemmän ja enemmän on tahtonut olla. Mutta tämä suruton aika loppui
pian. Tosin olimme kauvan kuulleet kuinka sota raivosi maan toisissa
osissa, mutta meidän seuduillamme tuntui raskaimmasti se sota, jota
käytiin kaukaisissa maissa. Joku tuhat-luku miehiä sai mennä Suomea
puolustamaan, samalla kuin ainoasti siitä seudusta maatamme muutamien
vuosien kuluessa nostettiin puoli sataa tuhatta, ja lähetettiin
vieraille maille. Heti sen jälkeen kuin rutto oli tuhojansa tehnyt,
määrättiin uusi sotaväen-otto. Nyt eivät edes talonisännät päässeet
vapaaksi. Kasvatus-isäni otettiin monen sadan talonomistajan kanssa
sotamieheksi, ja niin jäi autioksi sekin talo, jossa minä olin
kasvanut, niinkuin ainakin puolet koko maan taloista. Minä olin silloin
kolmentoista vuotias, ravakka ja miehekäs poika. Minä olin kauvan
toivonut saada opintoja harjoittaa, mutta minä taisin olla apuna
maanviljelyksessä, jossa puuttui käsiä. Nyt olin päässyt siitä
vapaaksi, mutta minulla ei ollut toimeen-tulon neuvoa. Luottamusta ja
rohkeaa sydäntä minulla oli, ja niin lähdin astumaan Turkuun
ilmoittamaan itseäni koulunkäymiseen halulliseksi. Asunnon sain
helposti. Paljon taloja oli autioina, myytäviksi kirjoitetut maksamatta
jääneistä kruunun ulosteoista, mutta ostajia ei ollut. Tosin puhuttiin,
että eräässä kuninkaan kirjeessä oli luvattu vähentää suomalaisten
veroa; mutta rahoja tarvittiin, ja niin kiskottiin jokainen ropo,
lupauksella että sodan loputtua erinomaisesti auttaa Suomen
vaurastumista."

"Asunto minulla oli, niinkuin jo sanoin, ruokaa kerjäsin itselleni ja
näin nälkää vähän väliltä, ja minun hyvää sarkatakkiani kesti kuluttaa
kelpo ajan. Mutta sota kävi yhä uhkaavammaksi. Sotaan kelpaava miehistö
oli osaksi kuollut ruttoon, osaksi viety maasta pois. Rahoja ei ollut;
kaikki mitä oli maan rahastoissa yleisiä kalleuksia, ja mitä pyynnöillä
oli saatu kokoon, vietiin Ruotsiin. Maa oli enimmäkseen viljelemätöntä
eikä siitä siis saatu mitään. Mutta Ruotsin senaatista tuli kehoitus
Suomen kansalle 'yksimielisyydellä ja kootuin voimin osoittaa vanhaa
uskollisuuttansa ja tehdä vihollisille urhoollista vastarintaa'."

"Tosin antoi kuningas käskyn, että sotaväkeä piti tänne laitettaman ja
että jyviä ja ruokavaroja niiden ylläpidoksi piti hankittaman, 'koska
rutto oli heidän omat miehensä hukuttanut', niinkuin sanat kuuluivat,
ja että talonpojille hankittaisiin aseita, joilla taitaisivat 'vainota
ryssiä ja heitä häiritä ja ahdistaa joka tilaisuudessa, kun tahtoivat
rosvota ja muita ilkitöitä tehdä'; mutta eipä kuulunut että käskyn ensi
osaa paljon olisi noudatettu. Mitä jälkimmäiseen osaan tuli, niin
toteltiin sitä täsmälleen, ja suomalaiset nousivat voimalla, jota ei
niin hävitetyssä maassa olisi taitanut odottaa. Vanhat ukotkin ja
lapset menivät miehissä vihollista vastaan. Tuli käsky, että
ylioppilaita ja koululaisia piti sotatoimiin harjoitettaman ja
yliopiston varoilla niille hankittaman aseita; mutta yliopistolla ei
ollutkaan varoja ja harvat maahan jääneet professorit nurisivat: 'että
jos opintoja harjoittava nuoriso hävitetään, loppuu pian maan
sivistys'. Melkein kaikki säätyhenkilöt, ruotsalaisia säätynsä ja
sydämensä puolesta, olivat jättäneet isiensä maan onnensa nojaan ja
pelastaneet itsensä Ruotsiin, ja nyt piti kasvavan sivistyksen oraatkin
hävitettämän, ja maa sillä tavalla taasen raakalais-tilaan lankeeman.
Heidän valituksiansa ei kuultu, käskyä piti toteltaman."

"Minä olin yksi niistä, jotka marssivat sotaan. Sarkatakkini oli jo
jotenkin kulunut, eikä minulla kuitenkaan muuta suojaa ollut pakkasta
ja rajuilmaa vastaan. Mutta sydämeni sykki sitä lämpeämmin sen alla, ja
kukapa ajattelee huonoa varustustansa, kun hän innostuneena käy
sotimaan kuninkaansa ja maansa edestä? Ja minun neljäntoista vuotinen
intoni oli suuri, eikä ollut ylpeytenikään sitä pienempi. Mutta ei
minun ylpeä rohkeuteni pitkälliseksi käynyt; minä jouduin vangiksi ja
minua piti monen muun kansalaisen kanssa vietämän Venäjän maalle."

"Silloin oli taasen Jumalan käsi minun kanssani, niinkuin usein
ennenkin, ja ruhtinas Galitsin kiinnitti huomionsa minuun, kun hän näki
vangit. Hän puhui ystävällisesti minulle, mutta minä olin vihoissani ja
vastasin hänelle, niinkuin luulin, erinomaisen ylpeästi, vaikka minulla
oli täysi tekeminen, etteivät kyynelet syöksyisi esiin. Ruhtinas
hymyili minulle, ja lapsia hellivänä, niinkuin venäläiset usein ovat,
silitti hän hyvitellen leukaani. Tämä taasen loukkasi sotaista
ylpeyttäni niin, että minä ojensin vartaloani ja koin näyttäytyä
erinomaisen miehevältä. Ruhtinasta miellytti minun ankaruuteni, hän
kysyi nimeäni ja näytti vielä säälivän minua enemmän sittenkuin hän oli
kuullut, että syntyni salli minulle toisenlaisen kohtalon, kuin tähän
saakka olin saanut kokea. Hän käski viedä minun erään upseerin huomaan.
Minä olin jotenkin kauvan suostumaton, mutta minun täytyi vähitellen
oppia myöntyväisemmäksi. Ruhtinas toimitti myös, että minä sain oppia,
ja rupesi pian käyttämään minua toimiin, jossa minä suomalaisena taisin
olla hänelle suuremmaksi hyödyksi kuin ulkomaalainen, mutta jossa minä
myöskin taisin rakasta syntymämaatani paraiten hyödyttää. Sodan
raivotessa onnistui minun usein pelastaa ainakin yksityisiä henkilöitä.
Ne olivat tosin ainoasti helpoituksen pisaroita tässä kurjuuden
valtameressä, mutta kuitenkin ne olivat lohdullisia minulle. Ja
myöhemmin, kun koko maa jo oli valloitettu ja vuoti verta tuhansista
haavoista, silloin sain tilaisuutta niin paljon kuin mahdollista
vaikuttaa, niiden parantamiseksi taikka ainakin niiden lieventämiseksi."

"Paperit ja valtuuskirjat, jotka minulle useassa tilaisuudessa
annettiin, olivat sitä laatua, että minä olisin helposti taitanut niitä
käyttää väärin, mutta epäluuloa ei ruhtinas ole milloinkaan minua
kohtaan osoittanut."

"No niin, minä olen Venäjän palveluksessa, ja jos onnistuu sitä rauhaa
saada, jota nyt niin halullisesti odotamme, niin olen minä halveksittu
hylkyri isieni maassa, enkä minä milloinkaan vieraasta maasta itselleni
koton etsi. Mutta sinä, Sesilia, älä sinä minua kuitenkaan halveksi!
Minä tarvitsen jonkun, joka minua ymmärtää, jonkun jonka sydän sykkii
niinkuin minunkin maamme edestä. Katso, Sesilia, tämän vieraan
valloittajan vallan alla on kuitenkin jonkinlainen rauha ruvennut
leviämään. Kansa on ruvennut tyytymään siihen, jota ei enään taida
muuttaa, maahan kylvetään kumminkin vähän viljaa taasen. Jäljelle
jääneet miehet ovat taasen etsineet kotonsa ja ruvennet viljelemään
ruohoittuneita sarkoja, jumalan palvelusta pidetään taasen kirkoissa,
joissa hiljan vielä metsän linnut tekivät pesänsä, vieläpä joku
koulukin on alkanut vaikutuksensa; mutta ah, isänmaa-parka, milloin
sinuun tavat ja sivistys taasen juurtuvat? Sinun jalot ja sivistyneet
poikasi ovat paenneet ja jättäneet sinun oman onnesi nojaan.
Talonpoikia ja kirjureita, usein rehellisiä, mutta aina taitamattomia,
pitää otettaman virkamiehiksi. Teinit ovat seurakuntien sielunpaimenia.
Pitkällinen sota on hävittänyt kansan tavat. Suomen kansan sydämessä
asuu kuitenkin vielä voima, kun vaan rauha saadaan, kohoaa se kyllä.
Mutta mikä rauha taitaa Suomelle tulla, Ruotsin etuvarustukselle, joksi
sitä niin sopivasti sanotaan? Tosin ei Ruotsi tahdo tätä etuvarustusta
kadottaa, eikä myöskään päästää sitä niin rappiolle, ettei se enään
suojaksi kelpaa."

"Mutta veljiä? Jopa vielä! Katso jos hieno ruotsalainen, kun hän sattuu
tulemaan tälle puolelle, katso, jos hän tahtoo tunnustaa meitä
veljiksensä, kun hän kävelee ja ylhäisesti katsoo alas meidän
köyhyyttämme, meidän huonosti hoidettua maatamme, meidän sivistyksemme
puutetta, sittenkuin kansan paraat, sen suurimmat soturit, sen nerot,
sen mehu ja rahat ovat vedetyt Ruotsiin rauhan aikoinakin, jolloin aina
kaikki etevämmät miehet ovat kiinnitetyt sinne. Ja sittenkuin kaikki
näin oli meiltä otettu, sitten sanotaan: puolustakaa itseänne ja meitä,
lähettäkää maanne jaloimmat, lähettäkää ne nuorukaiset, jotka ovat
teidän toivonne, teidän mahdollisuutenne vielä kerran nousta
sivistyneiden kansojen joukkoon, lähettäkää he vielä teurastettaviksi.
Mitäpä siitä jos vihollinen polttaa kotonne, kiusaa lapsenne
kuoliaaksi, kostaen siten tuota itsepintaista vastarintaa jota hän
kohtaa kaikkialla, jossa vielä vaan on käsi nostaa häntä vastaan? Jos
sitten suomalaiset taasen saavat etuvarustuksensa autetuksi ja
parempaan kuntoon, silloin rupee Ruotsi taasen valmistamaan sotaa.
Saatammehan jotakin voittaa tuumivat he, ja jos jotain kadotamme niin
on se korkeintaan joku kappale Suomesta. Ruotsi on meillä kuitenkin
aina eheänä. Jaa, tulenhan katkeraksi, mutta semmoiseksi halveksittu
pian tulee, ja ehkä tekee hän joskus väärinkin katkeruudessansa."

Juho herkesi puhumasta ja Sesiliakin oli vielä vaiti. Silloin alkoi
Juho taasen miettivästi, melkein uneksien: "milloinkahan se päivä
valkenee, kun Suomi levossa saa parannella syviä haavojansa ja sitten
vihdoinkin elää poikiensa vaurastumiseksi, rauhan toimissa,
sivistyäksensä. Kuka rohkenee toivoa sitä aikaa, jolloin Suomi, jalon
Ruotsin arvollisena veljenä, saa käydä sen rinnalla veljellisessä
yhteydessä totuuteen ja valoon? Ollessansa kahden mahtavan naapurin
välissä, on se riitaomena ja vanhastaan määrätty tanner heidän
taisteluillensa. Anna joku aika vapautta ja rauhaa Suomelle, ja jos ei
Suomen lapset silloin heräjä, makaavat he huolettomuuden unta. Mutta
älkäämme siksi nimittäkö tuota raskasta tainnoksissa oloa, joka joskus
sattuu kansaan, joka vuosisatoja on kamppaillut raukenemistansa
vastaan. Kansat ovat yksityisen henkilön kaltaiset, epätoivoista
ponnistusta seuraa aina velttoutuminen. Mutta anna levon aikaa, ja
voimalla hervoton nousee näyttämään mitä hän voi!" Nyt lopetti Juho
äkkiä ja hymyili. "Sesilia," lisäsi hän sitten, "näetkö kuinka intoni
on minua vietellyt kahdelle nuorelle tytölle lavealta kertomaan
asioita, joita te rukkinne ääressä luulette vaan kummallisiksi mielen
kuviksi."

Sesilia pyyhkäsi silmistänsä kyynelen ja sanoi: "Juho, älä kadehdi jos
me tyttö-parat, joskus saamme kuulla joitakuita lämpimiä ja yleviä
sanoja. Kas, semmoisia naisen sydän haluaa. Me istumme rukkimme,
kankaamme taikka neulomuksemme ääressä, himmeitä ajatuksia ja tunteita
seuraavat toisiansa mielessämme, ja sydänparka kuultelee ja taasen
kuultelee, mutta ei se milloinkaan saa kuulla sanoja jotka
selvittäisivät sen arvoitukset, sillä ei mies milloinkaan luule meidän
ylevämmästä huolivan, sentähden ettemme milloinkaan uskalla paljastaa
mitä sisällämme on. Ja niin me kuultelemme ja odotamme niin kauvan,
että kaikki nuo lämpeät ajatukset nukkuvat, ja me istumme vaan ahkerina
kehrääjinä, kutojina, neulojina, joiden virkaa kyllä tekisivät
vastaavat metalliset ja puiset kalut. Niin, luulenpa varmaan, että
vielä joskus keksitään puusta taikka raudasta tehdä koneita, jotka
neulovat, kehräävät ja kutovat yhtä hyvin ja paremminkin kuin me, ja
mitä meillä sitten on tekemistä, sitä en minä tiedä. Mutta jos joskus
saamme kuulla sydämellisen sanan... Yhden olen kuitenkin ennen kuullut
puhuvan yhtä lämpeästi kuin sinäkin, vaikkei hän kuitenkaan kaikkia
asioita samalla tavalla ajatellut..."

Juho katsoi äkkiä ylös: "Sesilia, ja kuka tämä ainoa oli?"

Sesilia punastui kovin ja loi silmänsä alas, vastatessaan: "minä olin
lapsi silloin."

"Oletko häntä sittemmin nähnyt?"

"Yhden ainoan kerran. Mutta katso Juho, nyt ei laivoja näy enään, me
olemme viipyneet kauvan. Lähtekäämme kotiin."

Margareetta oli istunut syvissä mietteissä, hän loi katseensa kauvas,
näytti siltä kuin olisi hän etäältä etsinyt jotakin esinettä. Nyt nousi
hänkin äkkiä ylös sanoen: "niin, sinä olet oikeassa, lähtekäämme
menemään."

Mutta nyt läheni nopeammilla askeleilla kuin olisi hänen
kainalo-sauvastansa päättäen taitanut odottaakaan ukko, jonka toinen
silmä näytti olevan poissa kiinni rypistetyn silmä-luomen takaa. Hän
asettui Margareetan eteen niin, että hän käänsi selkänsä toisiin päin,
ja kuroitti hänelle käärityn, tavallisen anomuskirjan tapaisen paperin.
Margareetta ojensi kätensä sitä ottamaan ja katsoi samassa ukkoon, ja
nyt seisoikin hän katsellen häntä kahdella, uskollisen iloisella
silmällä; kaikki rypyt olivat hänen kasvoistansa kadonneet, ja niiden
sijassa loisti rattoinen rohkeamielisyys jokaisessa kasvopiirteessä.

Ainoa sana "Mauno" kuului iloisimmalla hämmästyksellä hänen
huuliltansa. Hän jäi liikkumattomana seisomaan ojennetuin käsin, ja
vapisi.

"Anna anteeksi, rakkaani, että sinua peloitin, mutta nyt ei ole
verukkeihin aikaa. Jo rupesin epäilemään, jos ollenkaan saisin rivini
sinulle jättää, kun tuolla alhaalla kaupungissa huomasin sinun olevan
täällä ja kiiruhdin tänne." Sitten sanoi hän kääntyen Juhon ja Sesilian
puoleen: "minä pyydän anteeksi että rohkenen pitää herrasväkeä
molempia ystävinä; sen täytyy nyt Margareetan tähden tapahtua. Tule,
Margareetta," jatkoi hän, "astukaamme vähäisen alemmaksi, ettemme seiso
tässä kaikkien katseltavina, jotka vaan tahtovat luoda silmänsä tänne
ylös. Minua vainotaan ja minun täytyy olla vilkas liikkeissäni. Ei, älä
ojenna minulle kättäsi, joku saattaisi sen nähdä ja se herättäisi
huomiota."

"Oi Jumalani, Mauno, enhän vielä ole ehtinyt sinua nähdäkään."

"Nyt on hätä käsissä, nyt ei kelpaa sinun kanssasi iloita, vaikka
mielelläni olisin käynyt tulen lävitse, saadakseni edes vilahdukselta
nähdä silmiäsi. Nyt jää hyvästi, hyvästi pitkäksi aikaa, Jumalan avulla
ei kuitenkaan ainaiseksi. Tuo paperi on kirje minulta, jossa minä olen
selittänyt minne minä nyt aivon, ja kuinka minä nyt ajattelen.
Margareetta, rukoile meidän puolestamme, että pian saamme toisemme
ilossa tavata."

"Mauno, surullinen sana vielä! Äitiäni inhoittaa meidän yhteytemme ja
hän aikoo toimittaa sen rikkomista. Hän on, velvollisuutena, käskenyt
minun salata naimistamme, mutta senhän itsekin olimme toistaiseksi
aikoneet tehdä."

"Älä murehdi, rakkaani, jos sinä vaan uskollisesti rakastat minua, ei
kukaan kuolevainen taida meitä eroittaa. Rukoile Jumalalta rauhaa
maalle ja onnea minun aikomuksilleni, niin tulen minä sinua omaisiltasi
vaatimaan, ja haluaisinpa nähdä sen, joka sinun silloin minulta
ottaisi, sinä minun oma vaimoni. Mutta nyt täytyy minun mennä Ruotsiin,
ja ennenkuin saadaan rauha, en taida ajatellakaan palajamistani. Ja nyt,
vielä kerran jää hyvästi! Tässä ei meitä nähdä enään, annahan
minulle toki suutelo jäähyväiseksi, Margareetta, ethän pelkää
kerjäläispukuani?"

Ääneen itkien syöksyi Margareetta hänen syliinsä, mutta eroitti itsensä
äkkiä ja sanoi: "Jumalani, minä pidätän sinua, jo jokainen minuutti
lisää ehkä vaaraasi. Mene, Mauno, mene!"

Nyt antoi Juho Maunolle paperin, jolle hän äkkiä oli esille
ottamallansa kynällä kirjoittanut muutaman sanan ja sanoi: "tämä
matkapassi sattui olla mukanani. Ruhtinas on tänäpäivänä
allekirjoittanut sen erästä nuorta miestä varten, joka on saanut luvan
mennä Ruotsiin opintoja harjoittamaan. Minun piti vaan paneman nimen ja
osoituksen henkilöstä ja olen nyt tehnyt sen teitä varten. Te näette
nyt passista mikä teidän nimenne on ja muuta, ja minä luotan ettette te
sitä käytä väärin, vaan lähdette heti Ruotsiin. Ruhtinas saa sitä
paitsi tunnin päästä tietää mitä minä olen tehnyt, ja minä toivon
saavani häneltä anteeksi."

"Kas sepä on kunnon työ," vastasi Mauno, "toden totta kunnollista.
Eihän tästä vaan teille mitään haittaa taikka vastusta mahda tulla?
Tässä on käteni vakuutukseksi, että minä suurimmalla tunnollisuudella
käytän sitä, niin että, jos muuten muutama koiranjuoni olisikin
jäähyväiseksi tullut tehtyä, minä nyt todellakin käyttäyn niin
hiljaisesti ja siivosti, kuin nuoren ylioppilaan sopii."

"Mauno, Mauno, passi ei suojele sinua niin kauvan kuin tuota pukua
käytät. Kiiruhda! Mistä saat toisia vaatteita muuttaaksesi?"

"Vaatteita minä saan eräältä ystävältä kaupungissa, tunnin kuluttua
olen matkalla, tilaisuus pääsemään on minulla myöskin."

Vielä kerran sulki hän Margareetan syliinsä, vei hänen sitten Sesilian
luo ja kiiruhti pois nilkuttaen kainalo-sauvallansa tultuansa tielle
ihmisten näkyviin, ja katosi pian nähtävistä.

"Margareetta, toinnu jos on mahdollista, meidän pitää nyt rientämän
kotio," sanoi Juho ystävällisesti Margareetalle, joka ymmärtäen tämän
välttämättömäksi voimalla hillitsi mielensä. "Juho," sanoi hän, "kuinka
taidan sinua kylliksi kiittää siitä mitä minun tähteni olet tehnyt?
Mutta ruhtinas?"

"On hyvä kuin kulta ja antaa minulle anteeksi, kun heti kerron hänelle
kaikki, ainakin sinun tähtesi; sillä nyt täytyy sinunkin suoda minulle
anteeksi, että minun täytyy jutella sinun historiasi, joka tekeekin
miehesi oleskelemisen Suomessa ymmärrettäväksi, sillä eihän hänellä
tällä kertaa ole tarvinnut mitään vaarallisempia sivutuumia olla."

Nopein askelin jatkoivat kävelijämme matkaansa kotia ja molemmat tytöt
saivat nyt harvoin myönnetyn vapauden olla poissa illallispöydästä, sen
väsymyksen tähden, jonka sanoivat itseensä tulleen vaivalloisen
vuorella kapuamisen jälkeen.

Eräänä aamuna vähän sen jälkeen kutsuttiin Juho ruhtinaan luo. "Juho
Petrovits," sanoi tämä, "sinun pitää taasen lähtemän matkalle.
Saattaahan tapahtua," jatkoi hän hymyillen, "ettet nyt ole varsin
tyytyväinen, mutta en sitä taida auttaa. Huhu pian tulevasta rauhasta
on, niinkuin tavallisesti, aavistuksena käynyt todellisuuden edellä, ja
nyt näyttää itse Rautapääkin [Rautapääksi sanottiin kuningas Kaarle
XII:ta. Suom. muist.] suostuvaiselta. Valtuutettuja Venäjältä ja
Ruotsista yhtyvät Ahvenanmaalla; mutta pahaksi onneksi ei niillä
saarilla kuulu olevan ainoatakaan taloa eikä asukasta, sittenkuin
meidän joukkomme neljä vuotta sitten olivat siellä hävittämässä. Olkoon
se seikka rauhan-tekijöille kummallakin puolen muistutuksena olla
sopuisia, että sodan kauhut loppuisivat. Sinun toimenasi on,
tarpeellisella määrällä työväkeä ja aineita, teettää väliaikaisia
huoneuksia ja sitä paitsi koota muitakin, välttämättömiä tarpeita. Koe
laittaa kaikki niin hyvin kuin mahdollista on, etteivät nuo hyvät
herrat joutuisi huonolle tuulelle. Hyvä ateria tekee mielen hyväksi ja
niin käyvät keskustelut paremmin. Parooni Görts pitää paljon hyvästä
ruoasta ja hyvistä päivistä. Mutta, leikki sikseen, tiedän hyvin, ettei
minun tarvitse sinua kehoittaa, jos tilaisuutta saat, vaikuttaa rauhan
hyväksi. Tämä maaraukka joutukoon kenelle hyvänsä pian tapahtuvassa
isossa-jaossa, niin on kuitenkin rauha sen ensimmäinen pelastumisen
ehto; sillä nykyisessä tilassa on kaikki, mitä taidetaan tehdä,
ainoasti helpoitus- vaan ei parannuslääkkeitä. Syvimmän salaperäisyyden
pitää peittämän koko tämän asian, eikä tämä suinkaan ole varsin
helppoa."

Matkan kiireiden valmistuksien välillä sai Juho kuitenkin pienen
joutohetken, jolla hän ehti käydä Katariina rouvan ja hänen tyttäriensä
luona ilmoittamassa heille, että hänen täytyi matkustaa pois. Katariina
rouvakin aikoi parin päivän perästä omaisinensa palata kotio,
sittenkuin hän nyt oli saanut tiedon että ne huoneet olivat valmiit,
jotka hän oli käskenyt sisustaa eräässä pienessä rakennuksessa, joka
vielä oli pihalla jäljellä. Molemmat tytöt kuulivat ilolla, että saivat
päästä kotio Turusta, joka paikka nyt, Juhon lähdettyä, olisi tullut
heille vieläkin ikävämmäksi.



7.


Oli ihana ja vieno kevät-ilta, kun Katariina rouva molempien
tyttäriensä kanssa palasi hävitettyyn kotoonsa: talon harvat
alustalaiset seisoivat juhlapuvuissa portilla ja seurasivat sitten
hiljaisilla askeleilla herrasväkeänsä pienelle, vähä-arvoisen
näköiselle huoneukselle, jossa heidän piti asuman. Kulkeissaan entisen
uhkean herrasrakennuksen raunioiden ohitse, hillitsi Katariina rouva
vaivalla liikutustansa, mutta molempain nuorten kyynelet valuivat
virtana, ja Margareetta näytti vielä alasastuessaan ajoneuvoista sangen
liikutetulta. Sesilia tervehti iloisemmin ympärillä olevia ja hänellä
oli niin paljon sanomista ja kysymistä, että hän vasta vähäistä
myöhemmin tuli sisälle. Hän tapasi jo Katariina rouvan istumassa
eräässä vanhanaikuisessa nojatuolissa, joka, niinkuin muutkin
huonekalut, joilla nämät pienet huoneet olivat sisustetut, oli tuotu
saman rakennuksen vinniltä, jossa ne olivat halveksittuina olleet,
siksi kuin ne nyt taasen, parempien puutteessa, otettiin armoille
virkaa toimittamaan.

"Katsokaat, lapseni," sanoi Katariina rouva, "näin vähäarvoinen ja
halpa on asunto, jossa minun ja teidän nyt pitää viihtymän.
Pienellä raha-summalla, jonka jo vuosia sitten olin kätkenyt tämän
kaltaista onnettomuutta varten, luulen saattavani hankkia meille
välttämättömimmän tarpeemme, mutta paljon mukavuutta saamme vielä
pitkän ajan olla ilman, sillä vaikka meillä varoja olisikin niin ei ole
mitäkään ostettavaa. Kaikki kauppaliike on laannut, ja jos joku vieras
laiva joskus on koettanutkin tuoda tavaraa tänne, niin ei ole ostajia
ollut, kuinka tarpeellista tavara olikin. Ei kenelläkään ole ollut
varoja, joilla ostaisi. Meidänkin täytyy puute rohkeasti kestää."
Sydämellisesti hiipi Sesilia äitinsä sivulle, ja tarttuen Margareetan
käteen sanoi hän: "katsokaa, äitini, olemmehan taasen kaikin tässä." Ja
Margareetta liitti hiljaa: "puutekin saa aikaan iloa, kuin rakkaudessa
yhdessä eletään."

"Niin," sanoi Katariina rouva, "kiittäkäämme Jumalaa, joka on meille
osoittanut suuren armeliaisuuden, kun hän tämän koetus-ajan perästä
taasen sallii meidän olla yhdessä täällä."

Hetkisen äänettömyyden perästä jatkoi hän: "minä tiedän hyvien
kellarien kestäneen tulta vastaan; tyttäreni, toimittakaat vähäisen
kestitystä väelle."

Nuoret tytöt riensivät tätä käskyä noudattamaan. Raunioista
kaivetuissa avaimissa oli kellarin avainkin, ja pian kuohui olut
uusissa puu-haarikoissa, jotka kiersivät miehestä mieheen, sittekuin
Katariina rouva ensin itse oli yhdestä juonut väen maljan sanoen:
"hopeamaljaa minulla ei ole, josta saattaisin juoda teidän maljanne,
niinkuin talon tapa ennen on ollut; mutta niinkuin ennenkin tervehdin
teitä nyt teidän suosiollinen rouvanne ja emäntänne, joka myötä- ja
vastoin-käymisissä, niin pitkälle kuin Herra sallii, on oleva teidän
turvanne ja tukenne, toivoen teille ja meille kaikille rauhaa ja
Jumalan siunausta."

Nyt hajoui kansa, ja nuoret riensivät puutarhaan, jossa vanhan
puutarhurin kättä jo kaivattiin mutta joka kuitenkin kesäksi oli
vähäisen siivottu. Margareetta asteli unelmiinsa vaipuneena, mutta
Sesilia juoksenteli vilkkaasti tervehtimässä kaikkia mielipaikkojansa,
etenkin kiiruhti hän rattoisasti lempipaikallensa, lehtimajaan ihan
Pyhäjärven rannalla, jossa tumman sinisen järven aallot levollisesti
lainehtivat rannalle. Siellä istui jo Margareetta vaipuneena
ajatuksiinsa.

"Margareetta, älä ole niin surullinen, nythän olemme taasen tulleet
kotiin. Ah, minä olen niin iloinen, niin iloinen."

"Sinä olet kaltaisesi, Sesilia, sekä murheessa että ilossa. Sinun
mielesi on niinkuin tuo lavea järvi tuossa; pieninkin säde, joka sen
pinnalle lankee, saa sen valosta välkkymään, mutta pieninkin tuulen
hengähdys rikkoo ja hämmentää sen lepoa."

"Niin, mutta minun täyty olla senlaisen; minä en taida olla muulla
tavalla. Ja miksi en nyt olisi iloinen. Sinulla on tapana pilkata minun
kuvituksiani, joksi niitä sanot, mutta näetkö Margareetta, niillä on
kuitenkin se hyvä mukanansa, että minä vähemmin kaipaan sitä, jota
minulla olisi syytä kaivata. Vaikka tuhannet penikulmat eroittaisivat
meitä, sieluni elää kuitenkin hänen luonansa, hänen kanssansa. No,
Margareetta, ethän nyt enään sano niinkuin ennen, ettei tytön sovi
semmoista puhua, taikka että minä haaveksin, taikka että minä olen
lapsellinen, sentähden täytyy minun sanoa sinulle enemmän. Tiedäpäs,
kun Juho puhuu oikein hyvin ja kauniisti, kuuntelen minä häntä ilolla
ja ajattelen: noin, ihan noin Kaarlekin sanoisi, -- jos hän olisi
täällä, niin hän varmaankin ajattelee, ja silloin se on minusta
tervehdys, onpa melkein niinkuin hän itse olisi täällä. Näetkö,
sentähden minä pidän niin paljon Juhosta, sillä varsin semmoinen on
Kaarle nyt varmaankin miehenä, sen saatan niin helposti kuvitella.
Kahtena päivänä, kuu hän täällä viimeisen kerran oli, tuntui minusta
kuin en olisi oikein taitanut tutustua hänen kanssansa, niin uhkealta
ja miehevältä hän silloin näytti; ja kuitenkin oli hän minulle sama,
jota niin sydämestäni rakastan, aina siitä kuin minä olin tosin vaan
lapsi, ja hän poika ja nuorukainen."

"Sesilia, Sesilia, varo, ettet vaan liiaksi pidä Juhosta, kukapa tietää
kuinka Kaarle siihen olisi tyytyväinen."

Sesilia nauroi, "Juho, nythän olet oikein hupsunlainen, Juhohan on
juuri kuin veljemme. Semmoistahan kyllä saatan pitää hyvänä ja
kunnollisena; kuin ei hän vaan olisi Venäjän palveluksessa. Mitäpä
Kaarle siitä huolisi? Enhän minä ketään taida rakastaa niinkuin
Kaarlea. Vaikka hän olisi rikoksellinenkin, häntä täytyy minun
rakastaa, jos en sitä tahtoisikaan, häntä, jota olen rakastanut aikoja
ennen kuin siitä itsekään tiesin, ja rakastanut niin syvästi, sydämeni
pohjasta, että hän on ollut ikäänkuin se peruste, jolla ajatuksieni
kaikki kuvat ovat esiintyneet, ja samalla se päivä, joka kaikkia näitä
kuvia on valaissut. Mutta jos hän on veljeni, opettajani, hän avaa
eteeni kokonaisen maailman uusia ajatuksia ja mielipiteitä, joita en
omin voimini milloinkaan olisi keksinyt. Nythän puhutaan rauhasta, ja
silloin tulee Kaarle, ja silloin tulee Jumalan avulla kaikki hyväksi,
sinullekin Margareetta, ja nythän olemme kotona! Olipa erinomaisen
hauskaa päästä pois ikävästä Turusta, sen sotamiehistä ja melusta.
Huh?"

Nyt kutsuttiin Margareetta sisään, ja Katariina rouva lähti ainoasti
hänen kansansa, jolle oli annettu sytytetty lyhty, alas sisimpään
niistä kellareista, jotka, valkealta säilyneinä olivat palaneen
rakennuksen raunioiden alla. Eräässä kulmassa tässä kellarissa oli
rauta, niinkuin näytti ainoasti tavallinen siderauta seinässä varsin
samanlainen kuin muissakin kulmissa; mutta kun Katariina rouva
omituisella tavalla väänsi sitä, erkani se kivi-seinästä ja toi
mukanansa pienen kiven. Tällä tavalla muodostettuun reikään pisti
Katariina rouva kätensä ja otti sieltä pienen rautarasian. "Kas tässä,"
sanoi hän sovittaessaan kiven taasen paikallensa, "tämä on yksi varmoja
kätköpaikkoja, joita ei saaliinhimoinen vihollinen löytänyt. Äärettömän
monet ovat kätkeneet tavaransa, mutta ovat taasen pakoitetut niitä
tuomaan esille. Kerran tuli tänne eräs vanhoista tutuistani, joka oli
elänyt hyvissä varoissa, mutta nyt rosvoamisen kautta oli kaikkea
vailla ja jonka täytyi kerjätä itsellensä ropoa niiltä harvoilta,
joilla vielä jaettavaa oli. Silloin, hänen kohtalostansa varoitettuna,
kätkin minä tämän lippaan kultarahoja ja kalleuksia, että minulla
kaikissa tapauksissa olisi edes jotakin. Helmiä ja kultaisia
koristuksia ei nyt kuitenkaan moneen vuoteen ole käytetty. Nyt käytämme
näitä ensimmäisiksi tarpeiksemme."

Seuraavan päivän käytti Katariina rouva tehdäksensä olojärjestyksen
joka päivälle, niin vanhan kaltaisen, kuin mahdollista, mutta
muutettuna niissä kohdin, joita pienemmän asumuksen ja muidenkin
seikkojen tähden ei nyt saatettu pitää entisellänsä, ja antaaksensa
jokaiselle hänen tehtävänsä.

Hiljaisuudessa kului näiden kolmen naisen kesä ja syksy. Yhä suuremmalla
varmuudella tiedettiin huhuta pian tulevasta rauhasta, ja suloisilla
toiveilla antauivat kaikki iloisesti sitä odottamaan. Niin oli joulu
ehtinyt. Tosin oli joulua suurella juhlallisuudella aina Hatanpäällä
vietetty, murheisista ajoista huolimatta, "sillä," sanoi Katariina
rouva, "ei maallinen koetus, kuinka vaikea se sitten olleekin, saa
estää meitä tätä juhlaa viettämästä;" mutta ainoasti syvin vakavuus oli
silloin saanut vallita. Nyt olivat kuitenkin molemmat tytöt saaneet
aikaan, että talon alustalaisten nuoriso saisi ehtoorukouksen jälkeen
luvan pahnoilla leikitä joululeikkejä, ja ystävällisesti katselivat
molemmat sisaret iloisia temppuja, pitäen huolta siitä ettei palavia
kynttilöitä eikä kestitystä puuttunut. Sittenkuin he hetkisen olivat
iloinneet iloa katsellessansa, menivät he sisälle Katariina rouvan luo,
joka istui yksin, ainoasti Maiju neitsy huoneessansa, joka taasen
levottomuudella odotti hetkeä jolloin hänkin pääsisi alas tupaan. Sinne
lähtikin hän heti neitien tultua sisälle, mutta jäi ovelle seisomaan,
kasvoillansa jo ulkona otettu ylpeän halveksimisen näkö.

Sittenkuin Katariina rouva oli jäänyt yksin tyttäriensä kanssa,
ehdoitti hän että vieläkin viettäisivät juhlan aatto-iltaa veisaamalla
virren ja lukemalla luvun raamatusta. Sittenkuin tämä oli hartaudella
tehty, menivät tytöt kattamaan ehtoollis-pöytää. Joululahjoista
piloineen ja hassutuksineen ei tiedettykään; mutta livekala, puuro ja
tuo iso joulu-torttu olivat pöydällä, valmistetut niinkuin näytti
kolmeakymmentä eikä kolmea henkeä varten. Sesilian piti juuri rupeaman
lukemaan ruoka-rukousta, kuin kaikki hämmästyivät nähdessänsä Juhon
astuvan sisälle.

Sesilia oli ilosta huudahtamaisillansa, mutta huomasi samassa että
pilvi peitti Juhon silmän. "Juho veli," sanoi Katariina rouva, "meitä
iloittaa suuresti että veli tänä pyhänä iltana kunnioittaa meitä
tänne-tulollansa." Sittenkuin tervehdykset ja muutamia harvoja sanoja
oli vaihdettu, jatkoi hän: "olipa hyvä, että me tänä iltana, poiketen
tavallisesta säännöstä, syömme ateriamme myöhempään, niin saamme nähdä
Juho veljen kanssamme pöydän ääressä. Alkakaamme nyt ateriamme; lämmin
ruoka sopii kylmän matkan perästä."

Sesilia luki nyt ruoka-rukouksen. Sittenkuin kukin oli istunut pöydän
viereen, sanoi Juho: "tosin on epäkohteliasta tulla näin myöhäiseen,
mutta arvaamattomat tiedot saivat aikaan etten päässyt lähtemään niin
aikaisin kuin aivoin, enkä kuitenkaan tahtonut jättää nauttimatta sitä
iloa, jonka juhlan-vietto täällä tarjoi minulle. Minä toivon kuitenkin
saavani anteeksi sekä myöhäisestä tulostani että siitäkin kun tulen
kutsumatta."

Katariina rouva vastasi ystävällisesti: "rakas vieras on tervetullut
vuorokauden kaikkina aikoina ja on aina kutsuttu. Jos hän tuo mukanansa
hyviä tietoja on hän kaksin kerroin tervetullut."

Juhon katse synkistyi niin, että toisetkin naiset näkivät sen kolkon
näön, jota Sesilia yksin tähän saakka oli huomannut.

"Juho veli, sinun katseesi ei ennusta riemullisia tietoja, niinkuin
joulun aatto-iltana pitäisi. Mitä se onkaan, anna sen levätä, ettei
ainakaan ruokapöydän pyhyyttä sen kautta rikota."

Molempien nuorten tyttöjen sydämet sykkivät levottomina ja täydet
astiat vietiin melkein koskematta pois. Ainoasti Katariina rouva näytti
levolliselta ja pitkitti puhetta, joka muuten olisi helposti loppunut.

"Ja nyt, Juho veli," sanoi Katariina rouva, sitten kuin kaikki ruoalta
päästyänsä olivat istuutuneet, "tosin olisi sopivinta ettei joulurauhaa
uusilla murheilla rikottaisi, mutta koska kuitenkin aina on paras
katsoa jokaista seikkaa suoraan silmiin, niin ala. Mitä tietoja sinä
tuot?"

"Valitettavasti surullisia maaraukallemme, suuria ja tärkeitä.
Kuningas Kaarle XII on kuollut, on ammuttu Fredrikshall'in luona, ja
rauhan-keskustelut ovat katkaistut. Rauhan toivo on kadonnut."

Syvä ja pitkä äänettömyys seurasi näitä sanoja, niin että ainoasti
silloin tällöin nuorien tyttöjen hiljainen itku kuului. Viimein alkoi
Katariina rouva juhlallisesti: "niin muodoin ei ole vielä se päivä
koittanut, jonka Herra on määrännyt vapahtamaan kovasti rasitetun maan
vihollisen käsistä. Toivokaamme kuitenkin ettei hän ole hyljännyt tämän
maan asukkaita?"

"Ei, ei," huudahti Juho vilkkaasti, "ei Jumala ole kättänsä ottanut
Suomen kansasta. Se on kylvänyt kärsiväisyyttä, puutetta ja hurskautta,
ja semmoisesta kylvöstä korjataan kerran siunausta, jos elo kypsyykin
vitkalleen."

"Ja kuka nyt kantaa sitä kruunua, jonka kaatunut leijona on jättänyt?"
kysyi Katariina rouva.

"Hänen sisarensa."

"Hänen sisarensa; No, Ulriikka Eleonora on nyt siis meidän kaikkein
armollisin Kuningattaremme. Antakoon Herra hänelle siunauksensa. Hän ei
tosin ole niitä naisia, jotka ovat vahan kaltaisia, mutta näyttäköön
hän nyt että teräs on sekä norjaa että lujaa. On ylevätä nyt ruveta
Ruotsin Kuningattareksi, rohkeudella ja aikomuksella pelastaa sitä."

"Jos hänen ajatuksensa ovat niin ylevät, en tiedä; tuskin se siltä
näyttää," vastasi Juho.

Nyt löi seinäkello yksitoista, ja Katariina rouva nousi ylös sanoen:
"Juho veljen huone on valmis, halpa, semmoinen, kuin nyt taidetaan
saada aikaan. Palvelija odottaa jo, joka saattaa veljen sinne."

Kun Juho avasi oven, seisoi palvelija kynttilä kädessä odottaen häntä
käskyn mukaan kello yhdentoista lyömällä. Hän saattoi nyt Juhon
entiseen maito-huoneesen.

Samalla kuin Juho meni pois tuli Maiju neitsy sisälle ja avasi oven
siihen alkoviin, jossa Katariina rouvan vuode oli, eri makuu-huoneen
puutteessa. Saatuansa äitinsä siunauksen menivät molemmat tytöt
pieneen, viereiseen huoneesensa, ja nyt kun ovi suljettiin, lankesivat
he itkien toinen toisensa syliin. Margareetta tointui kuitenkin äkkiä
ja sanoi hiljaa ja nopeasti: "Sesilia, äitimme suuttuu, jos hän kuulee,
että me olemme kauvan ylhäällä, rientäkäämme sentähden levolle" ja
ketterästi mutta äänettä riisuivat nuoret tytöt vaatteensa, sammuttivat
kynttilän ja laskeuivat vuoteelle. Mutta nyt vasta löysivät he sanoja
selittääksensä mitä heidän sydämellänsä oli, ja kellon ääni, joka
soitti joulun aamu-saarnaan kartanossa, kun ei sitä nyt taidettu
viettää kirkossa, löysi heidät siellä nojaten päänsä yhteen hiljaa
puhelemassa.

Toisena joulupäivänä päivällisten jälkeen, ennenkuin aikainen hämy
vielä oli ehtinyt, lähtivät nuoret kävelemään Pyhäjärven lavealle,
jäätyneelle pinnalle. Ilma oli jotenkin raikas ja kylmä, lumi narisi
kävelijöiden jalkojen alla, talviaurinko sai valkoisen lumen
säkenöimään, ja matka elähytti nuoria kävelijöitä. "Kas," sanoi
Sesilia, "tuolla pienessä tuvassa, tuon korkean harjun juurella, asuu
vanha Vappuni. Kuinkahan eukko nyt pyhinä on jaksanut. Menkäämme sen
kautta, niin minä poikkean katsomaan häntä."

Ehdoitukseen suostuttiin. Sesilia meni ensin yksin sisälle. Eukko istui
takkavalkean edessä, joka heleästi paistoi hänen päällensä. Muuten oli
tuvassa jo melkein pimeä. Hän luki niin hartaasti virsikirjaansa, ettei
hän huomannut Sesilian tuloa ennenkuin hänen tyttärensä tytär, pieni
tyttö, joka eukon kanssa kahden asui tuvassa, huusi: "mummo, eikö mummo
fröökkynää näe?"

Eukko katsoi ylös, ja kun hän huomasi Sesilian, näyttivät hänen
rypistyneet kasvonsa vilahdukselta ihanille ja hän sanoi: "Jumala
siunatkoon sinua, neiti, joka annat joulu-ilon vanhalle! Kiitos
kaikesta siitäkin hyvästä, jonka sain pyhiksi."

Sesilia istui penkille ja kysyi ystävällisesti: "Kuinka Vappu nyt
pyhinä on voinut? Onko teillä mitä tarvitsette, ettei mitään puutu
teiltä? Onko teillä maitoa? Mutta ruoka riittää lehmällenne?"

Eukon viittauksesta avasi tyttö oven erääsen nurkkakaappiin, jossa oli
kaksi astiaa maitoa. Nyt tuli Juho ja Margareetta pieneen eteiseen ja
Juho virkkoi samassa muutaman joutavan sanan. Mutta kun Vappu kuuli
vieraan ääneen, kuulteli hän ja sanoi puoliääneen "kuka se oli? Mitä
hän sanoi? Onko kuningas kuollut?"

Sesilia hämmästyi, sillä Juho ei nyt ollut sanaakaan sanonut siitä;
mutta kun hän oli tottunut Vapun tämän kaltaisiin aavistuksiin, vastasi
hän pian levollisesti: "niin, kuninkaan sanotaan kuolleen."

"Olkoon Jumala hänen sielullensa armollinen," sanoi eukko, "ja älköön
panko rangaistukseksi hänen päällensä kaikkea sitä kurjuutta, jota hän
on maille ja kansoille saattanut. Hän oli kuitenkin nöyrä, ja etsi
turvaansa Jumalalta, ja sentähden oli hän suuri uros; häntä
rakastettiin elämässä ja häntä kaivataan kuolemassa. Mutta paljon verta
vuoti ja paljon kurjuutta tuli hänen kauttansa maailmaan. Monet lesket
ja isättömät ovat hänen tähtensä kyyneliä vuodattaneet; niinpä itkivät
muinoin minunkin silmäni mutta ne ovat nyt itkeneet itkunsa, ja minun
sydämeni on ainoasti rukoileva, ettei minun omaisieni verta lueta hänen
syyksensä. Katso, minulla oli neljä ravakasta poikaa, he vietiin kaikki
vieraille maille kaatumaan; lopuksi otettiin miehenikin ja minä jäin
suruineni yksin taloon kahden nuorimman lapseni kanssa. Sitten tulivat
venäläiset, polttivat talon ja löivät pienemmän lapseni kuoliaaksi.
Isompi tyttö oli kätkeynyt metsään, minä etsin ja löysin hänen sieltä
ja pakenin hänen kanssansa. Kerjäten talosta taloon kuljimme me yhä
edemmäksi kotoa; mutta maassa oli katovuosi ja nälän-hätä; se jolla
jotakin oli, antoi, mutta harvoilla oli mitään annettavaa, ja me
kärsimme nälkää. Lopuksi tulimme tänne, ja täällä annettiin suojaa
kerjäläisparalle elättämään suru-lastansa, jonka Herra oitis otti
luoksensa. Silloin armahti kartanon mahtava rouva minua ja otti minun
hoitamaan omaa pientä lastansa. Ja tämä lapsi tulikin minulle kaikkea
rakkaammaksi, mutta syvällä sydämessä kalvoi kuitenkin suru. Jumalalle
olkoon ylistys ja kiitos, eiköhän vanhan ja heikon loppu jo lähene,
koska nuori ja mahtavakin on taitanut kuolla:" Nyt huomasi hän
Margareetan ja Juhon, jotka olivat tulleet sisälle, herkesi heti
puhumasta ja tervehti heitä nyökäyttäen päätänsä.

Margareetan ystävälliseen kysymykseen kuinka hän jaksoi, vastasi hän
ystävällisesti mutta lyhyesti: "vanha ei saa raittiutta anoa." Juhokin
sanoi muutaman sanan eukolle, mutta ne eivät sisältäneet mitään
erityistä kysymystä, eikä hän vastannutkaan mitään.

Nuorien piti nyt kääntymän kotiin ja lähtivät ovelle samassa
järjestyksessä kuin olivat tulleetkin, sillä liikoihin kääntelemisiin
ei ollut tilaa. Kun Sesilian niin piti viimeiseksi menemän ja kurotti
vanhukselle kätensä jäähyväisiksi, tarttui tämä rypistyneellä
kädellänsä Sesilian hienoon, pieneen käteen, ja sanoi: "neiti, kuulkaa
minun sanojani. Älä kiinnity häneen tuolla, vaikka hänen silmänsä
palavat sinua kohden. Se tähkä kaatuu vihantana, ennenkuin elon-aika
tulee, ja surua se saa, joka häntä rakastaa."

"Huh, kuinka sinä puhut," sanoi Sesilia.

"Jumala suojelkoon sinua, neiti, etteivät mitkään surut sinun kirkkaita
silmiäsi himmentäisi!"

Sesiliakin meni nyt tuvasta, mutta jonkinlainen tummuus oli levinnyt
hänen sieluunsa. Kuu paistoi heleästi ja kirkkaasti maiseman ylitse,
ennenkuin nuoret ehtivät kotiin. Katariina rouva istui odottamassa
heitä, ja huoneissa olivat jo kynttilät sytytetyt.

"Juho veli," sanoi Katariina rouva, sittenkuin kaikki olivat
istuutuneet kanssa-puhetta varten, "me olimme toivoneet taasen saada
nähdä ja syleillä kaikkia rakkaitamme tuolla isänmaassamme, mutta sinun
kertomuksiesi mukaan, täytyy meidän vielä olla sitä iloa paitsi. Vuosia
on kulunut ja kuluu ehkä vieläkin, ennenkuin saan heitä kuulla. Muutama
vuosi sitten tuli tänne eräs heimolaisemme, Kaarle Lejonankar, nuori
mies, joka on kasvanut meidän perheessämme, mutta sitten on muuttanut
Ruotsiin. Nyt oli hän palausmatkalla sinne, pohjoista tietä, käytyänsä
Pietarissa toimittamassa muutamien korkeampien vankien vaihtamista.
Kulkeissansa ohitse poikkesi hän meille. Hän ei taitanut viipyä kuin
pari päivää, mutta minä sain silloin tietoja, vaikkei varsin tuoreita,
pojastani ja muista sukulaisistani; siitä pitäin en ole kuullut heistä
mitään. Minua vaivaa tietämättömyyteni heidän kohtaloistansa, jotka
tämänkaltaisina aikoina epäilemättäkin ovat suurien muutoksien
alaisina: Minä sentähden kirjoittaisin heille ja pyydän nyt Juho veljen
Ruhtinaalta anomaan lupaa kirjeiden lähettämiseen sekä hänen
lupaustansa sallia minulle lähettää vastaukset, millä tavalla hän
sopivimmaksi näkee."

Juho lupasi toimittaa tämän asian, eikä hän luullut Katariina rouvan
toivon täyttämisen kohtaavan mitään vaikeutta, mutta sanoi olevan
välttämätöntä, että hän seuraavana aamuna aikaisin lähtisi joutuaksensa
määrätyllä tunnilla takaisin Turkuun.

"No niin," sanoi Katariina rouva, "jos Juho veli suo tämän
epäkohteliaisuuteni anteeksi, niin minä jätän teidät hetkiseksi ja
menen kirjoittamaan. En taida enkä tahdokaan nyt jättää sitä
tekemättä." Hän nousi ylös ja meni huoneesta. Margareettakin meni
äkkiä pois kätkeäksensä sitä kyyneltä joka nousi hänen silmäänsä
ajatellessansa ettei saanut kirjoittaa, eikä myöskään taitanut saada
mitään tietoa hänestä, joka oli hänelle rakkahin.

"Sesilia," sanoi Juho, "etkö sinäkin kirjoita?"

"Ehtoolla kirjoitan Yrjö veljelleni."

"Entäs Kaarle Lejonankar'ille? Eikös hän ollut tuo ainoa joka on
puhunut Sesilian sydämelle?"

Sesilia punastui ja oli ison aikaa vaiti. Juhon sydän sykki melkein
kuultavasti, mutta hänkin oli vaiti. Vihdoin sanoi Sesilia: "niin,
Juho, hän se oli, sinulta en tahdo mitään salata."

"Ja nyt rakastaa Sesilia häntä ja on hänen morsimmensa?" sanoi Juho,
tukehduttaen tunteensa ilmestymisen.

"No, ei juuri morsian, ei sitä vielä ole julkisesti päätetty. Enhän
minä ollut edes kuudentoista vuotias kun hän oli täällä; mutta kyllä
asia sille kannalle kuitenkin jo on äidin kanssa puhuttu." Juho nousi
äkkiä ylös. "Mene sinä kirjoittamaan Sesilia, minä tahdon vielä kävellä
vähäisen."

Ja hän riensi ulos kylmään iltaan, jossa kuu loi valoansa kirkkaasti ja
loistavasti kuolinpukuun puetun luonnon ylitse. Juho meni taajaan
kuusimetsään, jonka pimeään sisuuteen ei tuo kirkas valo jaksanut
tunkeutua. Hän käveli kauvan kapealla polulla ajattelematta minne päin.
Vihdoin herätti hänen ajatuksistansa kova ääni, joka laulaa hyräeli
runoa. Hän katsoi ympärillensä ja huomasi olevansa lähellä vanhan Vapun
tupaa. Vaikka oli jotenkin kova pakkanen, oli hänen polttavan kuuma, ja
hän aikoi juuri mennä sisälle pyytämään vettä juodaksensa, mutta kun
hän astui lähemmäksi ja jo tarttui oven salpaan, kuuli hän, kuinka
vanhus lakkasi laulamasta ja lyhyen äänettömyyden perästä sanoi
tytölle: "luulinpa kuulleeni askelia tuolla ulkona?"

"Kuinka te mummo, joka kuulette niin huonosti, taisitte niitä kuulla,"
vastasi tyttö.

"Taidan kyllä, ne olivat raskaita askelia, mutta eivät ne suden askelia
olleet. Eivät ne tuntuneet raskailta murhasta, mutta ne tuntuivat
raskailta surusta. Ah, kenenkäpä askelet nyt taitaisivat olla keveät,
kun Suomen kansa taistelee kuolemaa vastaan. Kuinka paljon se aikojen
kuluessa onkin kärsinyt, näin lähellä olemattomuuttansa ei se ole
milloinkaan ollut, sillä nyt sammuvat jumalanpelko ja hartaus, ja
katso, se oli elämä. Mutta ei se vielä kuole! Katso, hän kaatui, ne
neljä kaatuivat, ne eivät saaneet kaatua oman maan puolustukseksi.
Minä, eksynyt vieras isäini turpeesta, elän vieraan armoilla, mutta
kuitenkin minä tahdon laulaa ylistyslaulua, sillä vielä on Suomen kansa
elävä." Ja nyt alkoi hän laulaa:

    "Oi ukko, ylijumala,
    Auttajani ainoiseni;"

mutta keskeyttäen äkkiä sanoi hän: "Herra, ijankaikkinen Jumala,
säilytä järkeni. Kas, kuinka nämät vanhat, rakkaat laulut tulevat
kielelleni, ja papit sanovat kuitenkin niiden olevan pakanallisia. Minä
tulen uudestaan lapseksi, joka ei tiedä mitä hän tekee. Kas, näin se
oli!" Ja nyt alkoi hän laulaa:

    "Mun sielun, kiitä Herra."

Käymättä sisällä lähti Juho taasen kotio päin astumaan. "Kiitos
sinulle, vanha tietäjä," sanoi hän itseksensä, "sinä herätit minun
taasen siitä hurmauksesta, johon tuska oli sydämeni saattanut. Haa! Ja
mitä minä toivoin, mitä minä pyysin. Hänen rakkauttansa, että minä
hänen päällensä saattaisin saman kohtalon, joka ennen pitkää murtaa
minut. Minä olen pyhittänyt itseni kuolemalle, sillä minä olen itseni
pyhittänyt sille, jota ei ole, Suomelle, syntymämaalleni, ja se on ja
pysyy ehkä aina unelmana, ja ainoasti todellisuus voi pystyssä pitää
puoltajansa, unelmien puoltajat kadotetaan. Ja kuitenkin on unelma
usein niin kaunis, että ilolla saattaisi henkensä sen edestä antaa.
Mutta hän, oliko minulla oikeutta toivoakaan, että häneen koskisi sama
kohtalo, joka uhaten odottaa minua? Miehen pitää poikkeamatta kulkeman
sitä tietä, jolle hän kerran on astunut, horjumatta, vaikka se onkin
vaikea, vaikkapa hän sillä pakoitettaisiin murtamaan oman sydämensäkin,
ja minähän valitsin vapaalla aikomuksella sen tien, jossa tiesin
saavani korjata pelkkiä ohdakkeita! Sesilia, ihana kukka, kukoista
suojassa, jonne ei myrsky niin helposti ehdi: älköön kurjan erakon
tuska ja suru katkeroittako sinun onnellisuuttasi. Onpa hyvä että minun
jo huomenna täytyy lähteä, niin taidan helpommin kamppailla ensimmäisen
taistelun. Ehkä sitten käy paremmin, ja kun seuraavan kerran palajan,
olen jo oppinut rakastamaan pyytämättä vastarakkautta. Ah, sehän onkin
koko elämäni pimeyden nimi: rakastaa, vaikkei minua rakasta. Kuinka
olisikaan mahdollista, ettei minun tuomioni toteutuisi sydämeni
ihanimmassa, rikkaimmassa tunteessa?"

Kun Juho taasen tuli yhteis-huoneesen, oli hänen jotenkin onnistunut
kasvoistansa haihduttaa tunteittensa liikutuksen, kuitenkin olisi
Sesilia luultavasti sen huomannut, mutta nuori tyttö ei tänä päivänä
katsonut häntä silmiin yhtä suoraan kuin ennen; hän oli vähän kaino
tunnustuksensa tähden.

Sittenkuin Juho oli poissa, kului kolmen naisen aika taasen tavallista
hiljaista kulkuansa. Herrasväki ja palkolliset kutoivat ja kehräsivät
kahden vertaisella kiireellä, että saataisiin jotain uutta niiden
suurien varojen sijaan, jotka olivat palaneet. Iloinen tapaus oli se
kuin iso joukko kirjeitä tuli Ruotsista ystäviltä ja tuttavilta. Oli
niissä yksi Kaarleltakin Sesilialle. Hänen ilonsa siitä oli niin
sydämellinen, hän oli niin onnellinen, että Margareetan täytyi kääntää
silmänsä pois, ettei Sesilia näkisi niissä kiiluvia kyyneleitä. Nyt oli
Sesilialla jotakin häneltä, hän taisi nähdä hänen sanansa, nähdä ne
rivit, jotka hänen kätensä oli kirjoittanut.

Sesilia oli kuluneella vuodella paljon muuttunut. Ennen vaalea, riutuva
tyttö oli varttunut tosin hoikaksi, mutta kukoistavaksi ja terveeksi
immeksi. Hän oli tällä vuodella ensimmäisen kerran nähnyt toisen
maailman kuin kodin, ensimmäisen kerran, siitä kuin hän oli oikein
oppinut puhetta käsittämään, kuullut virkattavan ajatuksia ja
mielipiteitä, varsin toisenlaisia kuin hän oli kodossansa kuullut,
ensimmäisen kerran, siitä kuin hän oli lapsuuden ijän jättänyt, oli hän
tilaisuudessa seurustella muidenkin kanssa, kuin äitinsä ja sisarensa,
ja oli oppinut tuntemaan avaramman maailman kuin kotonsa, tätä kaikkia
paraastaan Juhon kautta, joka heti ensi kohtaamisessa tuli hänen
luoksensa semmoisessa tilassa, että hänen hento sielunsa kiinnittyi
häneen niinkuin johonkin turvaan, niinkuin siihen, joka hänen
ajatuksillensa voisi antaa varmempaa tolaa. Juho olikin tullut hänelle
johdattajaksi moneen, hänelle itsellekin tuntemattomaan, syvyyteen
hänen sydämessänsä. Mutta kuitenkin oli hän vieläkin sievä, haaveileva
lapsonen, ja kasvaneena Kaarlen kuva sydämessänsä, oli hän itse
kasvanut melkein pelkäksi asunnoksi sille, ja hän kaunisti sitä kuvaa
kaikilla omaisuuksilla, joita hän rakkaudessaan luuli hänellä olevan.
Hän oli nähnyt hänen jälleen kasvaneena nuoreksi mieheksi, joka
miehevään kauneuteen yhdisti miellyttävän ja uhkean käytöksen sekä, sen
ajan vaatimuksien mukaan, hienon olotavan. Hänen lapsuutensa kodon,
hänen ystäviensä ja monien muinoin rakkaiden esineiden jälleen
näkeminen oli lisäksi saanut aikaan sydämellisyyden, joka vaikutti että
Sesilia heti tunsi itsensä niin tutuksi hänen kanssansa, ikäänkuin he
eivät milloinkaan olisi olleet eroitetut, ja ilolla lupasi hän tulla
Kaarlen omaksi, vaikka Sesilia itse, ja vielä enemmän Katariina rouva,
huomasi hänen liian nuoreksi semmoisen siteen tekemiseen. Mutta vuosia
saattoi kulua, ennenkuin saattoi jälleen tapaamista toivoakaan; ja
koska Kaarle Lejonankar oli se puoliso, jonka Katariina rouva ennen
kaikkia olisi tyttärellensä suonut, suostui hän asiaan, kuitenkin sillä
ehdolla, että se vastaiseksi pidettäisiin salassa. Sesilia huomasi
pian, että Katariina rouva niin vähän kuin suinkin tahtoi puhua
sovitusta liitosta, ja ettei hän pitänyt sitä sopivana ajatuksienkaan
esineenä, vielä vähemmin puheen aineena, niin nuorelle tytölle.
Margareettakin näytti ainoasti varovaisuudella nuoren sisarensa kanssa
tahtovan koskea niin vaaralliseen puheen-aineesen, kuin rakkaus, jonka
nimeäkään hän, kahdeksantoista vuotias, ei uskaltanut mainita.

Mutta tässäkin kohden oli paljon muuttunut. Sittenkuin Margareetta
itsekin tunsi tarvetta puhella Sesilian kanssa, olivat molemmat tytöt
taasen tykönään löytäneet toinentoisensa, ja tuntuipa siltä, kuin
Sesilia nyt vasta olisi oikein ruvennut omaa sydäntänsä ymmärtämään,
sittenkuin hän oli saanut ruveta sitä Margareetalle selittämään.



8.


Eräänä päivänä tuli voudin muori ylös ja sanoi Margareetalle, että eräs
talonpojan vaimo, joka sanoi olevansa Piijalan Elli, pyysi päästä
neiden puheille. Margareetta tuli niin iloiseksi, että hän jo astui
muutaman askelen juostaksensa alas voudin huoneesen, sydämellisesti
syleilemään Elliä; mutta samassa hän malttoi mielensä ja käski voudin
muorin käskemään vaimoa ylös.

Sydämellisellä ilolla ja ystävyydellä tervehdittyään häntä, käski
Margareetta hänen pieneen huoneesensa, saattaaksensa oikein puhua hänen
kanssansa.

Sittenkuin Elli, vähän kursailtuansa, oli istuutunut ja hänen
kertoessaan kuinka Pekka ja lapset jaksoivat, ja kuinka hänen
kodossansa toimeen tultiin, otti hän taskustansa kirjeen, teki
Margareetalle salaisuutta merkitsevän liikkeen ja pani sitten kirjeen
uutimien taakse vuoteelle, jonka vieressä hän istui. Tämän tapahtuessa
puhui hän sekä pitkiä että leveitä puheita, huolimatta Margareetan
mielenliikutuksesta, vaikka hänen kasvojensa väri oli muuttunut
tulipunaiseksi ja vaikka hänen katseensa näytti niin omissansa olevan,
että hän tuskin kuuli mitä Elli sanoi.

"Antakaa anteeksi, armollinen neiti," sanoi Elli vihdoin, "että minä
rohkenin tulla, mutta minä tahdoin, niin halusta nähdä, että neiti
todellakin terveenä ja raittiina oli kotona, ja sitten otin minä tämän
juuston mukaani, koska minä tiedän neiden mielellänsä sitä syövän, ja
sitten minä aivoin pyytää, ettei neiti sitä kieltäisi ottaa, ja että
neiti vielä lisäksi _sanoisi_ jos se on oikeata laatua". Sana
"sanoisi," lausuttuna omituisella pienellä korolla, muistutti
Margareettaa toipumaan ja sanomaan jotakin, sekä sentähden ettei hän
Ellille osoittaisi liian suurta mielenliikutusta, että senkin tähden
ettei hänen äänettömyytensä nostaisi Katariina rouvan epäluuloa, joka
viereiseen huoneesen taisi kuulla ainakin äänet, jos ei sanoja. Mutta
samassa tuli Maiju neitsy sisälle. Omituisella, vähän tutkivalla
katseella käski hän Margareetan astumaan sisälle Katariina rouvan luo,
ja jäi itse Ellin luo.

"Kuka tuo vaimo on tuolla sisällä?" kysyi Katariina rouva. "Se on se
talonpojan vaimo, joka niin suurella hyvyydellä antoi minulle kodon,
kun minä pakolaisena tulin hänen taloonsa."

Katariina rouva rypisti vähän silmäkulmiansa, mutta huolimatta näyttää,
että vastenmielisiä muistoja heräsi hänen mielessänsä, sanoi hän: "sinä
et ole ilmoittanut minulle hänen tännetuloansa"

Margareetta vastasi suoraan: "minä tulin niin iloiseksi kun hänet näin,
etten huomannut, että se ehkä olisi ollut tarpeellista."

"Talonpoikais-akan tänne-tulo on Margareetta Boijelle niin suuri ilo,
että hän sen tähden unohtaa sen huomion, joka hänen pitäisi äidillensä
osoittaa! Todellakin, Margareetta, sinun vastauksesi oli kummallinen!
Mitä tämä vaimo tahtoo? Tuleeko hän saamaan palkkiota siitä ajasta,
kuin sinä hänen luonansa olit? Sepä huolimattomuus, kun on laiminlyöty
sitä hänelle antaa. Mutta minä en ole mielelläni hetkeksikään kääntänyt
ajatuksiani sinnepäin. Kuitenkaan ei olisi saanut laiminlyödä hänen
palkitsemistansa."

"Hänen asianansa oli tulla minua näkemään ja tuoda minulle maukkaan
juuston, jonka hän osaa laittaa ja jota hän tietää minua mielelläni
syövän."

"Margareetta," sanoi Katariina rouva, "anna vaimolle rahaa sekä sinun
olostasi hänen luonansa, että juustosta. Minun tyttärelleni ei sovi
olla kiitollisuuden velassa talonpoikais-akalle."

"Antakaa anteeksi, äitini, mutta minä luulen että tämmöinen tarjous
loukkaisi häntä."

Taasen pimeni Katariina rouvan katse, mutta hän ei taitanut unohtaa,
että Elli oli syytön siihen keskinäiseen kohtaan, joka Margareetan ja
Maunon välillä oli, ja että hän ainoasti hyväntahtoisuudesta oli
molemmille antanut suojaa. Hän hillitsi sentähden vastenmielisyyttänsä
niin paljon kuin mahdollista ja sanoi: "jos sinä käytökselläsi olet
hänen suhteensa joutunut semmoiseen tilaan, ettet sinä taida hänelle
tarjota rahaa, niin se on suuri vika, mutta jota ei nyt enään taida
auttaa. Ei sinun kuitenkaan sovi ottaa vastaan palvelusta ilman
vasta-lahjaa. Kas tässä," hän otti erään vääräjalkaisen, messingillä
heloitetun, saksan pähkinä-puusta tehdyn piirongin laatikosta erään
rintaneulan, "anna tämä hänelle, hän taitaa käyttää sitä kirkkohuivinsa
kiinnittämiseksi."

Margareetta kiitti kumartaen, mutta ei taitanut sanaakaan virkata.
Hänen sydämensä oli niin täynnä, häntä vaivasi se, että hän petti
äitiänsä, kuin hän nyt vapaalla aikomuksella oli tottelematon häntä
kohtaan, ottaen vastaan kirjeen ja nyt hänen vielä piti lahjalla
palkitseman kirjeentuoja. Hän ei kuitenkaan taitanut hetkeäkään
arvella, ottaisiko hän kirjeen, vai ei.

Hän palasi nyt huoneesensa, jossa ei Elli milläkään ehdolla tahtonut
neulaa ottaa. "Ei, ei, hyvä neitini, kyllä minä tiedän tuommoisilla
koruilla olevan arvoa, mutta ei minulle."

Maiju jätti oven auki, kun hän meni takaisin Katariina rouvan
huoneesen. Margareetan täytyi siis, tarkasti varoten itseänsä, jatkaa
puhetta, ja Elli heitti pian jäähyväiset, vieden mukanansa kakkuja ja
kaikenlaista hyvää lapsille.

Pian hänen mentyänsä onnistui Margareetan salaa saada kirje hameensa
taskuun. Hänen oli kovin vaikea hillitä levottomuuttansa saada sitä
lukea, mutta hänen täytyi väkisin pakoittaa itseänsä, ettei hänen
mielensä liikutusta huomattaisi. Hän ei myöskään uskaltanut etsiä
mitään tekosyytä, päästäksensä kirjettänsä lukemaan. Tuli ilta, eikä
vieläkään tilaisuutta. Sesilialtakin hän tahtoi salata kirjeen. Hän ei
tahtonut panna hänen omalletunnollensa tottelemattomuuttansa. "Mutta
ah, enhän taida tehdä toisin. Olenhan minä Jumalan edessä hänen,
eroittamatta hänen; hän on kalliisti minun ansainnut. Ja minun,
sittenkuin hän pelastaaksensa minua on antaunut sanomattomille
vaaroille alttiiksi, pitäisikö minun, kun en enään hänen apuansa
tarvitse, häpeällisesti kieltää häntä. En koskaan, jos sen
taitaisinkin, jos en tuntisikaan että se on minulle mahdotonta!
Velvollisuuteni häntä kohtaan on yhtä kallis, kuin velvollisuuteni
äitiänikin kohtaan."

Seuraavana aamuna, kun Margareetan levottomuus ja kiihko oli noussut
melkein kärsimättömäksi, meni hän ulos, tehden syyksi kävely-matkan.
Sesilia, jonka viikko oli tehdä talouden-hoito askareet, ei päässyt
hänen mukaansa, ja niin oli hän viimeinkin yksin. Hän riensi pitkin
rantaa puiston äärimmäiseen osaan, ja istuutui siellä muutamien kuusien
taakse eräälle penkille, ja hänen kätensä, innosta vavisten, jo mursivat
kirjeen sinetin. Hän luki seuraavan:

[Tämäkin kirje on Mauno Malmin omaa kirjoitustapaa. Suom. muist.]

"Minun rakas Margareettani!

Vihdoinkin näen itseni tilaisuudessa, niinkuin toivon, taitaa muutamia
riviä sinulle, sydämeni rakastettu lähettää. Mahtakoot ne sinun
iloisena ja onnellisena löytää, kuitenkaan ei liian iloisena ja
onnellisena, sillä sitä et sinä olla taida, jos sinä minua rakkaudella
muistelet. Mutta älköön mikään muu sinua haitata mahtako. Sinuun on
minun sydämeni koko halu, ja tahtoo minun entinen iloni ja
rattoisuuteni usein minut jättää, koska minä ainoasti sinua ajatella
taidan. Mutta on minulla kuitenkin muutamia kohtaloita ja seikkoja
ollut, sitten kuin minä sydämeni suruksi ja murheeksi sinusta erosin,
ja koska minä hyvin tiedän että sinä ne tuta tahdot, niin tahdon minä
kaikki sinulle kertoa.

Onnistui minun hyvin ja mukavasti Ruotsiin ylitse tulla; mutta koska en
minä enään tyytyväinen ollut sinne tänne ilman mitään määrää heilua,
vaan tahdoin itselleni oikean viran hankkia, että minä itseni
ylös-palvella taitaisin, niin päätin minä asian nopsasti toimittaa ja
mennä kuninkaan, meidän sittemmin autuaasti edesmenneen kaikkein
armollisimman herramme luo, joka silloin Lundissa oli. Onnistui tämä
minulle niin hyvin, että, sittenkuin minä kahtena aamupäivänä katsellut
olin, kuinka kuningas uusia kranatööriänsä tarkasti, Hänen
Majesteetinsa minun huomasi, ja yhdeltä herraltansa kysyi, mikä mies
minä olla mahdoin. Vastasi se, että hän minun yhdeksi niistä monista
suomalaisista luuli, joita nyt ilman tointa ja leipää Ruotsissa
oleskeli, mutta että minä mahdoin olla yksi niistä, jotka
kauvimmin vihollista vastaan sotineet olivat. Antoi sitten Hänen
Majesteetinsa minun tykönsä kutsua ja kysyi mikä minun nimeni oli, ja
sanoin minä sen, ja sanoi hän sitten: "vai niin. Me olemme teitä
mainittavan kuulleet. No, minkä tähden nyt olette joutilas, ettekä
palvelukseen mene?" Sanoin minä vastaten hänelle: "Teidän
Majesteetinne, minun suurin haluni olisi saada palvella, mutta siellä,
jossa itselleni tointa kuulustelin, vastattiin minulle, että paljon
parempia miehiä oli kuin minä, jotka parempia virkoja tarvitsivat, niin
että minä ainoasti vänrikin paikan jossakin linnueessa olisin saada
taitanut, ja vastasin minä: 'onko täällä niin paljon niitä, jotka
parempia ovat, niin täytyy minun itseni muualle hakeman, jossa myös
huonompiakin on, ja menin matkoihini'."

"Mikä arvo teillä on ennen ollut?" kysyi kuningas. "Minä olen ainoasti
vapaehtoisena palvellut, ja viimeisinä vuosina omin neuvoin partioilla
käynyt ja tehnyt venäläisille vahinkoa, missä vaan olen taitanut, ja
aina välillä Tukholmaan tietoja vihollisista tuonut."

"No, mitä teillä on palkkana ja asustuksena ollut?" kysyi kuningas
edelleen.

"Kerran sain 10 riksiä kruutiin ja luoteihin, muuten minä itse itseni
kustantanut olen."

"No, sinä olet sotaa käynyt omalla kustillasi, minä huomaan, mutta jos
minä nyt teen sinun luutnantiksi ja sinun Armfeltin tykö kansalaisiesi
kanssa palvelemaan lähetän?"

"Niin ei Teidän Majesteetinne Jumalan avulla kukakaan alttiimpaa
palvelijaa löytää taida."

"Tunnin kuluttua saatte valtuuskirjanne; olkaa silloin valmisna
matkaan."

Kun minä sen määrätyn tunnin perästä itseni paikalle löydytin, valmisna
matkalle, sain minä tietää, että minä Kenraali-Ajutantti Kreivi Dohuaa,
jonka kuninkaan käskyjä Kenraali Armfeltille viemän piti, seuraamaan
käsketty oli.

Tulimme me sitten, monien vastuksien perästä, onnellisesti sotajoukon
luo, ja iloitsi minun sydämeni suuresti, kuin kerran jälleen
suomalaisia sotureita nähdä sain, erinomattain, kuin he nyt sekä
paremmin puetuilta että ruokituilta näyttivät. Mutta olivat Norjalaiset
nyt niin yleisesti paenneet ja talot ja kartanot jättäneet, että
armeija vaikeasti puutteen tähden taisi edespäin tulla, vaikka,
niinkuin minä kuulin, kuningas oli lähettänyt sanoja ja käskyjä, että
meidän piti eteenpäin mennä, maksakoon mitä tahansa.

Minä olin Katteini Långström'in komppaniaan asetetuksi tullut, ja
tulimme me ulos-lähetetyiksi tekemään tietä vapaaksi Steene'n ja
Skognäs'in varustuksiin asti. Tulimme me niin sisälle vuoriin.
Häiritsivät meitä norjalaiset talonpojat yhtämittaa suurella
miehuudella, ja toimme me itsemme monta kertaa läpitse, mutta olivat he
lopuksi meidän niin yhteen vuoren solaan piirittäneet, josta meiden
kulkeman piti, että meidän Katteinimme ja koko hänen komppaniansa
kaatui niin että ainoasti minä ja yksi toinen hengissä, vaikka vähän
runneltuina, pois pääsimme kenraalille tätä surullista tapausta
ilmoittamaan.

Mutta täällä kohtasi meitä vielä surullisempia tietoja. Tosin olin minä
katteini Långström'iä urheana soturina surrut, mutta nyt sain tietoja
kuulla, jotka saivat miehen kaikkea muuta unhottamaan. Kuningas oli
ammuttu ja piti meidän tyhjin toimin takaisin palajaman.

Sittenkuin etuväet olivat lähteneet liikkeelle, rupesimme me matkaan.
Kaikenlaisista hankaluuksista huolimatta, olimme me jotenkin eheinä
Ty-laaksoon tulleet. Nyt oli meillä seitsemän penikulman matka
tunturien ylitse, ennenkuin ensimmäiseen kylään Ruotsin puolella päästä
taisimme. Se oli joulupäivän aamulla, kuin me alvoimme tämän
kauhistavaisen retken, sittenkuin me ensin olimme aamurukouksemme
tehneet, joka monelle viimeinen oli. Alussa oli ilma tosin kylmää mutta
kuitenkin joksikin selvää. Me nousimme korkeuteen lumituntureita myöten
ja avarasta ympärillämme näkyi ainoasti lunta ja jäätä. Ei ihmisen
asuntoa, ei edes yksinäistä puuta näkynyt. Ainoasti kaukana, mustana ja
autiona kohisi meri, ja sen päällä taivas yhtä mustana ja kolkkona
näkyi. Mutta nyt nousi musta pilviseinä korkeammalle, kiitäen lensivät
lumihöyteet ympärillämme, ja ennen pitkää pauhasi myrsky, niinkuin
ukkonen ympärillämme, tuoden mukanansa lumipyryn, joka jokaisen
lähimmäistä naapuriansakaan näkemästä esti. Minä en tiedä mitä meidän
oppaistamme tulla mahtoi, kukin pyrki niin paljon kuin hän taisi, eikä
miehiltä melkein yhtään ääntä kuulunut, vaan olivat kaikki vaiti ja
ponnistivat eteen-päin. Joka väsyi, hän auttamattomasti lumeen ja
pakkaseen kadotetuksi tuli. Viimein tuli yö, kauhistuksen vielä
suuremmaksi tehden. Mutta aamulla hiljeni rajuilma, ja ne, jotka eivät
edellisen päivän vaikeuksista menehtyneet, koittivat huutojen kautta
toisiansa löytää. Pakkanen oli äärettömän kova, ja niin pitkälle kuin
silmä tuntureilla ja niiden jyrkänneillä eroitta taisi, ei ainoatakaan
puuta näkynyt; mutta vielä oli muutamilla aseensa jäljellä, myöskin
muutama reki löytyi, joka ei niin lumen sisässä ollut, ettei sitä nähdä
olisi taitanut, ja jonka ajaja joko oli kuollut, taikka, sittenkuin
hevonen ei enään jaksanut, oli koittanut jalkaisin edespäin tulla.
Kiväärien tukeista ja näistä reistä tehtiin valkeita, missä niitä
palamaan saada taidettiin, rotkoissa taikka kinoksien takana. Vähäisen
lämmintä sillä tavalla saimme, mutta enemmän kuitenkin kuin ei mitään.
Meidän täytyi taasen liikkeelle lähteä, vihdoin saimme alaspäin
astumaan ruveta. Ainoasti muutama sata meitä jäljellä oli, kuin
huomasimme että yhdelle joelle olimme tulleet; mutta missä me olimme,
taikka minnekä meidän menemän piti, sitä ei helppoa tietää ollut.

Nyt rupesivat muutamat väittämään, että ylöspäin virtaa kuljimme ja
niin muodoin ainoasti vuoriin yhä enemmän jouduimme. Otin minä äkkiä
miekkani, joka sivullani vielä oli ja alvoin sillä hakkaamaan jäätä, ja
auttoi minua kaksi muuta miestä sanaakaan sanomatta. Saimme sitten pian
nähdä kuta kohden vesi juoksi, ja tulimme niin vihdoinkin ihmisiin
taasen. Mutta monet tuhannet meidän urhoistamme makaavat kuolleina
vuorilla. Minulle ei ollut pahempaa tapahtunut, kuin että kädet ja
jalat valkoisiksi paleltuivat, kuin myös kasvot, jotka myöskin, Jumalan
kiitos, nyt varsin terveet jälleen ovat.

Kun me ensimmäiseen taloon tulimme, tahdoin minä, joka olin varsin
voipunut ja pyörryksissä, oitis sisälle lämpöiseen rientää; mutta otti
sitten vanha sotamies, joka koko marssin ajan minun vieressäni ollut
oli, äkkiä minuun kiinni ja sanoi: "ei, Luutnantti, ei askeltakaan.
Saappaat pois, ja sitten pian tänne kinokseen." Minä suutuin ja tahdoin
hänen pois työntää, sillä minä olin niin tyrmistynyt, etten minä
tietänyt mitä minä tein; mutta hän, joka oli oikein aika mies, ei ollut
siitä tietävänään, ja sanaakaan sanomatta pani hän minun pitkäkseni
hangelle, joka erinomaisen mukavasti kävi, sillä minulla ei yhtään
voimaa enään jäljellä ollut, vaan pyörryin samassa. Ja sitten oli hän
minun saappaani riisunut ja jalkani lumella hautonut ja hieronut, ja
heräsin minä kerran siitä kuin jalkani ja käteni kovasti kirvelivät,
mutta pian jälleen hyvästi nukuin. Ja kuin minä monen tunnin unen
perästä heräsin, löysin minä itseni tuvassa ja olin jotenkin terve.

Pahemmin yhden nuoren upseerin oli, jonka minä tielläni
kuolemaisillansa tapasin, kuin minä joulupäivänä ajellen tulin. Minä en
silloin vielä ollut niin paljoa kurjuutta nähnyt, ja niin monen
kuolevan, vaan nousin minä reestäni ja nostin hänen siihen, ja ajoin
minä häntä sitten, vuoroon sen saman sotamiehen kanssa, sillä tavalla,
että me talutimme hevoista ja autoimme sen kuin taisimme. Monta kertaa
oli hevonen jo väsymyksestä kaatunut, ja lopuksi täytyi meidän
kuitenkin kavaljeerin joelle jättää, yhden korkean ranta-äyrään
suojaan. Mutta meidän pyyntömme päälle, oitis kuin taloon ehtineet
olimme, oli yksi talonväestä häntä noutamaan mennyt, ja oli hän sitten
myös täällä, mutta edeskinpäin tainnoksissa. Sittenkuin me kauvan hänen
kanssansa niin menetellä koetimme kuin paraiten taisimme, rupesi hän
vähän tointumaan, vaikka hän houruili ja oli kuumeessa; mutta nyt olen
minä kuullut väeltä, joka sieltä myöhemmin tullut on, että hän jo
parantunut on ja on talosta lähtenyt.

Täällä me olemme nyt, se pieni jäännös Suomen sotaväestä, muutamassa
kylässä. Mitä meistä edespäin tulee, en minä tietää taida. Mutta olen
minä kaikissa vaaroissa ja vaivoissa, Jumalan rukoilemisen jälkeen,
aina minun Margareettaani mielessäni pitänyt, ja jos kuningas olisi
elää saanut niin kyllä kaikki hyvin käynyt olisi. Kerran kumminkin
rauha on tuleva, että minä jälleen Suomeen saan tulla; mutta jos siihen
rupee aika kovin pitkäksi tulemaan, niin en minä taida vastaan seisoa,
vaan tulen minä sitten ylitse sinne, että minä nähdä saan sinun, minun
sydämeni rakastetun, vaikka vieläkin pahemmin kävisi.

Yksi meidän miehistämme, niistä jotka ovat eronsa saaneet, koska he
tunturien ylitse-menon kautta sotapalvelukseen kelvottomiksi tulleet
ovat, ja jolla ei täällä mitään ole, josta hän elää taitaisi, ja joka
ilman sitä haluaa kotiin päästä, aikoo koettaa pohjan-lahden ympäri
vaeltaa; ja koska hyvin näkyy että hän raajarikkoinen on, vaikka ei
luodeilta ja miekoilta huonoksi tehty, niin luulen minä että hän pääsee
edes, niin hyvin kuin hän jaksaa. Hänen tiensä käy läheltä Piijalan
ohitse, ja on hän luvannut Pekalle tämän kirjeen jättää. Elli on kyllä
niin kekseliäs, että hän tämän kirjeen taitaa sinun käsiisi laittaa.
Kirjeen päälle en minä päällekirjoitusta kirjoita, en myöskään nimeä
alle, ja jos minä toisen kerran kirjoittaa saan, niin en minä tästä
kirjeestä mitään puhu, ettei sinua mikään haitta kohdata mahtaisi, jos
se vääriin käsiin tulla mahtaisi.

Pahoin minä viihdyn täällä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa jossa ei
mitään tekemistä ole; mutta tässä joutilaisuudessa minä aina koko
päivät sinua ajattelen. Jos minä edes taitaisin saada tervehdyksen
sinulta, mutta sitä ei ajatellakaan tarvitse, enkä minä mitään tiedä
tulevaisuudeksi ajatella ja ylös-panna, mutta toivon vaan parasta.

Elä hyvin, sinä minun sydämeni rakastettu, mahtakoon Jumala sinulle
kaikkea iloa ja onnea siunata ja ennen kaikkia mahtakoon hän meille sen
onnellisuuden suoda että me pian yhteen-tulla saisimme, ettemme enään
erillämme elää mahtaisi, niinkuin kaksi, joilla ei toisillensa mitäkään
rakkautta ole.

                                  Sinua hamaan kuolemaan asti
                                   rakastavainen puolisosi."

Melkein hengetönnä tuskallisesta säälistä oli Margareetta lukenut tämän
kirjeen. Mutta -- hänen täytyi toipua, hän ei uskaltanut viipyä liian
kauvan, ja hänen täytyi taasen näyttäytyä levollisella katsannolla.
Tuntuipa kuin se valta, jota hän koki saada ulkonaisen olonsa ylitse,
olisi vaikuttanut häneen hyvää sisällisessäkin suhteessa. Ilo siitä,
että Mauno, terveenä ja raittiina, vaaroista pelastuneena, oli taitanut
kirjoittaa hänelle, rupesi nyt voittamaan sitä levottomuutta, jota hän
tunsi kirjettä lukeissaan, ja hän palasi kotiin levon ja toivon tunne
rinnassansa.

Muutamaa päivää myöhemmin, kun Maiju neitsy neitien huoneessa
Margareetan johdolla silitti Katariina rouvan päähineitten rimssuja,
varoi hän tilaisuutta, kun ei Sesilia ollut huoneessa ja otti niin
murheellisen katsannon, että Margareetta kysyi jos hän oli sairas.

"Ei, en minä sairas ole, mutta semmoiset uutiset, joita nyt kuullaan,
saattaa kyllä ihmisen murheelliseksi."

Margareetta vähän hämmästyi, kuin hän oli tottunut useinkin kuulemaan
surusanomia; mutta samassa muistaen Maijun tapaa tekeytyä mahtavaksi,
rauhoittui hän ja kysyi ainoaasi: "no, mitä nyt sitten kuuluu?"

Maiju neitsy rupesi taasen puhumaan: "niin, eilen, kun olin kirkossa,
tapasin kirkonmäellä nimismies Flinkin, ja hän oli niin kohtelias, että
hän tarjosi minulle pieniä rinkeliä ja vohvelia. Ja sitten jäin minä
sinne hetkeksi istumaan ja puhelin Örnvikin mamsellien kanssa, ja olipa
huomattavaa, että vaikka he ovat hienoa herrasväkeä muka olevanansa,
niin oli Flink paljoa kohteliaampi minulle kuin heille. Mutta mitä piti
kertomanikaan? Niin, nimismies Flink oli tavannut vanhan sotamiehen,
joka hiljan oli Ruotsista tullut, ja hän oli kertonut, kuinka kaikki
sotaväki oli paleltunut kuoliaaksi, ja sitten nimitti hän monta
tuttuakin ja niissä oli sitten tuo Luutnantti Malm, joka on ollut
näilläkin seuduilla."

Margareetta huomasi että Maijun silmät seurasivat häntä. Hän teki
sentähden sangen levollisesti muutamia kysymyksiä, mutta sanoi samalla,
että tämä puhe tavallisuuden mukaan olisi liioitettua, ehkä osa siitä
saattoi olla totta, ja todellisuus surullista kyllä.

Maijulla olisi kyllä ollut halua vieläkin puhella tästä, mutta hän ei
tajunnut, kuinka hänen uudestaan piti alkaman puhetta. Sentähden, kuin
hän pian oli työnsä lopettanut, nousi hän ylös ja vei päähineet
Katariina rouvan huoneesen, jossa hän huolellisesti järjesti ne erääsen
kaappiin, miettien miten hänen sopisi emäntänsä kanssa ruveta puhumaan.
Tosin oli hän jo monta vuotta ollut suosittu palvelija, joka
toimensakin puolesta oli lähemmässä suhteessa emäntänsä kanssa, kuin
muut palvelijat, ja oli sekä sen puolesta, että myös ruotsalaisen
syntynsä tähden aina pitänyt itsensä muita palkollisia parempana, mutta
oikein likeiseksi kamari-neitsyeeksi, salaneuvokseksi taikka uskotuksi
ei hänen milloinkaan onnistunut ylpeälle rouvallensa päästä, vaikka hän
talon väkeä koki luulotella, että asia oli niin.

Hyvä arvaamis-kyky ja hyvät korvat olivat auttaneet häntä jotenkin
saada tietää Margareetan salaisuuden, vaikkei hän sitä kuitenkaan
täydelleen tuntenut, ja nyt halusi hän erinomaisesti saada Katariina
rouvalle kertoa niitä huomioita, jotka hän oli tehnyt, osaksi sillä
tavalla päästäksensä lähempään tuttavallisuuteen rouvansa kanssa,
osaksi myös tehdäksensä itseänsä vähän mahtavaksi. Mutta kuinka piti
hänen tuoman sanottavaansa esiin, ettei hänen rohkeutensa näyttäisi
liian suurelta?

Katariina rouva istui erään pulpetin edessä, jonka loivaava kansi oli
avattu, järjestäen ja tarkastaen useita papereita. Nyt antoi hän
Maijulle muutaman tyhjän kotelon, vietäväksi roskapaperien säiliöön, ja
iloisena käyttäen tilaisuutta kysyi Maiju nöyrästi, jos hänen armonsa
oli saanut kirjettä Ruotsista.

"En," vastasi Katariina rouva huoaten, "ei sitä iloa meille niin usein
suoda."

"Minä luulin vaan niin," jatkoi Maiju, ikäänkuin syyksi kysymykseensä,
"kun näin teidän armonne lukevan kirjettä, ja kun huomasin Margareetta
neiden tietävän uutisia Ruotsista."

"Margareetanko?" kysyi Katariina rouva kiivaammin, kuin hän ehkä olisi
tahtonut.

"Niin, minä kuulin kirkolla puhuttavan, että eräs sotamies oli sieltä
tullut, ja hänen sanottiin sanoneen, että armeija, joka oli Norjasta
tullut, oli varsin hävitetty, ja että moni tuttu täältäkin päin oli
kaatunut, Katteini Ström ja moni muu, ja jotakin puhuttiin Luutnantti
Malmistakin. Minä luulin hänenkin kuolleeksi, ja puhuin niin neidelle,
mutta ei niin taitanut ollakaan, sillä hän oli, kuulemma, yksi niistä,
jotka paraiten pääsivät vaarasta. Minä luulin herrasväen saaneen
kirjeen ja kuulleen siitä ennen, koska ei se neiteen sen enempää
koskenut."

Mutta jos Maiju hämmästyttämisellä luuli voittavansa rouvansa
salaisuuden, niin hän pettyi. Katariina rouvaa ei käynyt helposti
hämmästyttää. Ei hänen katseensa nytkään osoittanut mitään tutkivalle
kamari-neitseelle, ja ajatuksiinsa vaipuneena jäi hän äänetönnä
istumaan pulpetin eteen. Kun ei hän enempää Maijulle puhunut, ei sillä
ollut muuta tekemistä kuin vetäytyä takaisin.

Mutta eivätpä hänen sanansa olleet tykkönään Katariina rouvaan
vaikuttamatta. Huhusta armeijan häviöstä ei hän ollut paljon
millänsäkään, huhujahan kulki niin monia ristiin rastiin. Mutta Maijun
viittauksen Margareetasta hän selvästi huomasi oikeaksi. Saattoiko olla
mahdollista, että Margareetta niin tykkönään oli eroittanut ajatuksensa
Maunosta, ettei edes huhu hänen kuolemastansa hänessä herättäisi
mitäkään mielen liikutusta, taikka oliko Maiju oikeassa, kuin hän luuli
hänen kirjeen taikka aikaisemmin saamien tietojen mukaan tietävän hänen
kertomuksensa vääräksi. Katariina rouva ei milläkään muotoa tahtonut
näyttää Margareetalle, että hän piti tottelemattomuutta kovalle
käskyllensä edes mahdollisena, mutta vielä vähemmin tahtoi hän käyttää
Maijun vakoilevia silmiä, saadaksensa tietoa asian oikeasta laadusta.
Semmoista ei ollut ajatteleminenkaan. Hän päätti sentähden jättää
ajalle ja omalle vaarillisuudellensa näiden epäillyksien poistamisen.

Mutta Maiju neitsy oli toista mieltä. Osaksi oli hän itse äärettömän
utelias, osaksi toivoi hän salaa, keksimällänsä tämän asian perää,
pääsevänsä parempaan tuttavuuteen rouvansa kanssa. Hän rupesi sentähden
niin paljon kuin mahdollista vakoilemaan kaikkia Margareetan toimia.
Usein tapahtui että hän joutavilla tekosyillä etsi häntä kävelyillänsä,
taikka jossakin lehtimajassa puistossa, ja vähitellen rupesivat nämät
seikat Margareettaa vaivaamaan, kun hän huomasi, että häntä vakoiltiin.
Kun tämä ajatus hänessä kerran oli herännyt, rupesi hän tuntemaan, että
Katariina rouvakin omituisella tavalla piti hänestä vaaria.
Margareettaa loukkasi suuresti se ajatus, että hänen äitinsä käytti
palkollista häntä urkkimaan. Tosin hänen omatuntonsa moitti häntä
siitä, ettei hän todellakaan ansainnut luottamusta, kuin hän
salaisuudessa oli ottanut vastaan puolisonsa kirjeen, mutta nyt tuntui
hänestä siltä kuin olisi hän tuntenut paljon suurempaa halua puhdistaa
itsensä. Hän tiesi itse, että jos Katariina rouva olisi häneltä
kysynyt, ei hän olisi kieltänyt kirjeen saamista. Mutta tämä
vakoileminen, jonka hän tunsi ja huomasi saamatta siitä kuitenkaan
oikeata tolkkua, kiusasi ja katkeroitti häntä, ja hänen käytöksensä,
joka tähän saakka, tottelemattomuutensa tiedosta, oli ollut nöyrää
ja alituisen anteeksi-pyynnön kaltaista, muuttui nyt, hänen
tyytymättömyytensä tähden, pakolliseksi ja kylmäksi, niin että äidin
ja tyttären väli tuli yhä töykeämmäksi.

Ei Margareetta näitä uusiakaan huoliansa tahtonut Sesilialle ilmaista,
sillä ei hän tahtonut hänen sieluunsa kylvää tyytymättömyyden siementä
äitiänsä kohtaan. Mutta Sesilia itse, hento ja tunnokas heikommallekin
liikutukselle ja kosketukselle, tunsi pian levottomuuden tunteen, jota
hän ei taitanut selittää. Hän huomasi, että jotakin oli tapahtunut,
mutta hän ei tietänyt mitä se oli; ja kahta hellemmästi ja
suloisemmasti keijuen äitinsä ja sisarensa ympärillä, koki hän poistaa
sitä kylmyyttä, jota hän tunsi ympärillänsä.

Kaikesta pahasta ei mikään ole niin vaikeata, kuin puolinainen,
epämääräinen, se paha, jota ei oikein tiedä kuinka siihen pitäisi
tarttua, saadaksensa sitä kiinni. Ei myöskään löydy mitään, joka niin
kuolettaisi perheen hyvän olon, kuin epämääräinen tyytymättömyys,
toistensa huomaaminen, kursasteleminen, jossa jokainen koettaa välttää
loukata toista, juuri sentähden ettei ole tuota sydämen lämpeyttä ja
hyväntahtoisuutta, joka vaikuttaa, ettei milloinkaan muistetakaan
loukkaamista peljätä.

Niin oli nyt Katariina rouvan ja hänen vanhemman tyttärensä välillä
vähitellen syntynyt kursastelevainen, kohtelias ja kylmä suhta, tosin
määräkkään olon sijaan, joka ennen heidän välillänsä oli ollut, mutta
se oli ollut määräkäs sentähden, ett'ei kumpikaan tahtonut sisällistä
sydämellisyyttänsä ja lempeyttänsä osoittaa. Nyt taasen oli suhta
kylmää sentähden, että tahdottiin sisällistä tyytymättömyyttä salata.
Tuskin ulkopuolinen tarkastaja kuitenkaan olisi mitään eroitusta
huomannut.



9.


Oli sunnuntai ilta Elokuussa v. 1721. Hieno tuulen viuhka ainoasti
karehti uhkean Nevan pintaa, jolla kiiti loistava rivi veneitä, niin
kutsuttuja bojia, joissa Pietarin ylpeät ylimykset, toiset neljän,
useat kahdenkintoista soutajan soutamina, ottivat osaa Nevan laivaston
liikkeisin. Ensimmäisenä rivissä loisti amiraalin pursi, jonka maston
huipusta päällys-lippu uhkeasti liehui. Äänekäs soitto kaikui useasta
lähinnä seuraavasta purresta, ja Nevan vasenpuolisen rannan
rakennuksista tervehtivät laivastoa monen monet laukaukset pienistä
kanuunista ja nikhakoista. Yksi pursi kiiti, kuuden miehen soutamana,
milloin edellä milloin muitten keskellä, eikä näyttänyt ottavan osaa
toisten liikkeisin, vaan ainoasti tarkasti seuraavan niitä, ja milloin
moittien yhtä taikaa kiittäen toista, kiitävän pitkin kaikkien tointa
tarkastamassa. Tämä keveä, avoin alus kuljetti itse keisari Pietaria,
vaikka hänen ylhäiset ylimyksensä, joita keisarillinen tahto esti
vaunuilla kulkemasta hovissa, kuitenkin saivat käyttää katetuita
pursia.

Harvat aavistivat, että kaikkiavallitseva ruhtinas tarvitsi suuren
osan lannistumattoman tahtonsa voimaa, voittaaksensa oman
vastenmielisyytensä vettä kohtaan, kun hän, vaatien alammaisiltansa,
että heidän piti tutustuman meren kanssa, itse niin paljon vesillä
oleskeli.

Nyt ehti laivasto vastapäätä linnoitusta, päällyslippu laskettiin alas,
eri soittokunnat puhalsivat muutamia metelikkäitä toitotuksia, ja koko
loistava rivi hajosi ja soutivat kukin, toisistansa huolimatta,
kotiinpäin.

Rantojen viereen kokoontuneet väkijoukot, jotka tähän saakka
innokkaasti ja tarkasti olivat katselleet loistavaa näytelmää,
hajosivat, ja nopeilla airon-vedoilla kiiti Keisarin pursi Fontankaan,
keisarilliseen huvilinnaan. Mutta samassa kuin Keisari nopein askelin
riensi linnalle huomasi hän tomuttuneen ratsastajan, joka hyppäsi
hevosensa seljästä ja vilkkaasti virkkoi muutaman sanan tallirengeille,
jotka seisoivat nopeasta ratsastamisesta menehtymäisillänsä olevan
hevosen ympärillä. Pietarin terävä katse oli jo ennenkin huomannut
hänen etäällä ratsastavan, nähtävästi huolimatta loistavasta
näytelmästä Nevalla, ainoasti ponnistaen hevosen viimeisiä voimia
pyrkivän eteenpäin. Itsekin näytti tullut niin ponnistauneelta,
että hän melkein horjui, kun hän kääntyi, tallirengin neuvosta,
rientääksensä rantaan, kun Keisari samassa puhutteli häntä ja sanoi:
"mistä sinä tulet, ja mitä sinulla on sanomista?"

"Tärkeitä valta-kirjeitä, Teidän Majesteetinne, ja suullisiakin
ilmoituksia Galitsin ruhtinaalta, jos Teidän Majesteetinne sallii minun
tuoda niitä esille parin minuutin perästä, joita tarvitsisin
järjestääkseni tätä turmeltunutta pukuani."

"Joutavia, mies on aina paraasti puettuna virkapuvussansa, ja tämä on
nyt sinun. Ratsastamisestasi päättäen, näyttää asian olevan kiire.
Seuraa minua."

Äsken saapunut oli Juho Bruce. Hän seurasi Keisaria, vaikka hänen oli
vaikea päästä portaita ylös niin nopeasti kuin hän. Hurja ratsastus yöt
päivät oli hänen niin heikontanut, että häntä pyörrytti, mutta
ajatellessaan sen puheen tärkeyttä, joka nyt oli alkamassa lannisti hän
sielunsa koko voimalla sen heikkouden, joka oli hänen ruumistansa
valtaamaisillansa, ja seisoi, kun Keisari sisälle tultuansa kääntyi
häneen päin, lujana ja vakaana.

Keisari istui erään, paperilla ja piirustuksilla peitetyn pöydän
viereen ja silmäili pikaisesti Juhon tuomia paperia. Hänen katseensa
synkistyi, ja äkkiä kääntyen Juhoon päin kysyi hän vihaisella äänellä:
"no teillä on suullisiakin tietoja, antakaa kuullani."

Peljästymättä tästä katseesta, joka niin usein ennusti kuolemaa ja
kauhistusta sille, johon se koski kertoi Juho nyt lyhyin mutta lujin
sanoin Suomen tilaa, jos nyt taasen käsillä olevat rauhan keskustelut
päättyisivät niillä ehdoilla, joihin nyt vähitellen kummallakin puolen
näyttiin suostuvan, ja kuinka tärkeätä hävitetylle Suomelle olisi, että
papereissa ehdoitetut muutokset tehtäisiin.

"Ja antaakseni etuja viholliselta jo valloitetulle maalle, mutta joka
nyt menee hänelle takaisin, pitäisi minun suostuman niiden etujen
jättämiseen, joita minä rauhanteossa olen päättänyt vaatia?" puhkesi
Pietari sanomaan. "Ehkä olisin taitanut suostua yhteen ja toiseen jos
Kaarlo veli olisi elänyt, mutta Ruotsin nykyinen kurjuus inhoittaa
minua. Heillä ei ole ollut sydäntä uskoutua minulle -- he tahtoivat
keskustella -- he ovat saaneet asian käymään mieltänsä myöten -- --
minun ministerini ovat älykkäitä, ne tuntevat kullan voiman." --
Pietari vaikeni taasen hetkiseksi, ikäänkuin hän hiljaa itseksensä
olisi jatkanut näitä katkonaisia lauseita, jotka näyttivät sanotuiksi
melkein tietämättä. Yht-äkkiä kääntyi hän taasen Juhoon päin. "Sinä
olet ollut rohkea, mutta koska sinua sanotaan kelpomieheksi ja tunnet
nämät asiat, niin en minä sinulle mitään pahaa tahdo."

"Teidän Majesteetinne," sanoi Juho rukoilevalla ja kysyvällä äänellä.

"Mitä Suomi minulle on?" keskeytti Pietari, "pitäköön Ruotsi sen
eduista huolta."

"Pitääkö tämän, melkein viimeisen veripisaransa vuotaneen maan, näin
kurjana, silvottuna, niin, melkein kuolemaisillansa, joutuman takaisin
entisiin oloihinsa, saamatta tuolta mahtavalta jäähyväisiksi edes
jotakin, joka auttaisi sitä parantamaan niitä haavoja..."

"Joita hän on lyönyt, aivoit sanoa. Sano vaan, Juho Petrovits! Sinä
olet rohkea, mutta minä pidän sinusta. Sinä näyt tietävän, että suurien
aikeiden täyttämiseksi kaikki pienet arvelut pitää poistettaman; niin,
ei ainoasti omaa henkeä, miljoonienkaan henkiä ei silloin saa säästää."
Taasen äkkinäisellä liikkeellä kääntyi hän pöytään päin, kirjoitti
muutaman sanan eräälle paperille, sulki sen sinetillä ja antoi Juholle
sanoen: "kas tässä, ota tämä, ja jos sinä ehdit sen antaa Kreivi
Osterman'ille, ennenkuin rauhan-sopimus on allekirjoitettu, niin luulen
minä, että osa sinun toiveistasi täytetään; mutta jos kaikki jo on
valmiina, nimet kirjojen alla, niin ei saa lisää koukuitella. Jää
hyvästi, Juho Petrovits!"

Kolme päivää myöhemmin kirjoitettiin Uudenkaupungin rauhansopimuksen
alle. Kun nimet olivat kirjoitetut, nousivat kummankin valtakunnan
valtuutetut, Kreivit Liljenstedt ja Osterman, ylös ja ojensivat
toisillensa kätensä. Samassa silmänräpäyksessä ilmoitettiin Paroni Juho
Brucen tuloa, joka toi kirjeitä Keisarilta. Ovi avattiin ja nuori mies
lähestyi horjuvin ja heikoin askelin Kreivi Osterman'ia ja antoi
hänelle Keisarin kirjeen. Samassa töytäsi veri-virta hänen huuliltansa
ja hän horjui, mutta samassa tukesi häntä Kreivi Liljenstedt, jonka
kasvoille levisi heikko puna, kun hän tunsi nuoren tuttunsa
rauhankokouksesta Ahvenanmaalla. Äkkiä hänen sielussansa tänä hetkenä
heräsi ajatus, kuinka tämä nuori, innokas mies, vertaisi häntä nuorena
ja "_Suomen kunnian_" kirjoittajana, itseensä, sellaisena kuin hän nyt,
nousneena valtion korkeimpiin arvoihin, kirjoitti sen paperin alle,
joka paloitti saman Suomen. Jotakin tämän kaltaista lienee yhä
liikkunut hänen mielessänsä, sillä surullisen katkeruuden mikä kuvautui
hänen hienosti muodostuneen suunsa ympärille, hänen laskiessaan
taintuneen eräälle sohvalle ja jättäessään hänen parille herralle
seurastansa hoidettavaksi. Taasen lähestyi Kreivi Osterman, joka tämän
tapahtuessa oli lukenut Keisarin kirjeen ja nyt ojensi sitä hänelle,
vaivalla valtio-viisaalla näöllänsä salaten vahingon-iloansa, vieläpä
ivaansa, kuin hän virkkoi: "teille, herra Kreivi en epäile ilmoittaa
tätä keisarini kirjeen sisältöä, vaikka varmaankin mielipahalla
huomaatte, että viivytys tällä kertaa olisi ollut teille edullisempi.
Teiltä en pelkää mitäkään varomattomuutta tämän kirjeen suhteen, eikä
tästä nyt enään mitään varsinasta vahinkoa taidakaan tulla, sittenkuin
määrä-aika nyt jo on mennyt ohitse."

Peloittava puna hohti Liljenstedt'in kasvoilla hänen lukiessansa;
suonenvedon-tapaisesti eteni kätensä nyrkkiin ja mursi kirjeen, mutta
ei sanaakaan tullut hänen huuliltansa, jotka samassa silmän räpäyksessä
muuttuivat lumivalkoisiksi. Äkkiä kääntyi hän pois, Kreivi Osterman'in
riemuitsevalta katseelta salataksensa liikutusta, jolle hän ei
tahtonut, "että hän tulisi todistajaksi," sekä laittoi yhtä ja toista
Juhon mukaavuudeksi ja käski, että Ruhtinas Galitsin'ille piti
laitettaman tieto hänen takaisin tulostansa ja sairastumisestansa.
Turussa ei ollut lääkäriä, eikä apteekkia, mutta ruhtinaan oma lääkäri
hoiti Juhoa erinomaisella huolella. Itse vietti ruhtinas usein aikaansa
hänen vuoteensa vieressä, ja kuulteli huolella lääkärin toivottomia
vastauksia hänen parantumisestansa.

Hiljaisella ilolla tunsi Juho, ettei hänen enään tarvinnut peljätä
täytyvänsä jättää rakkaan syntymämaansa eikä myöskään että häntä siellä
enään halveksittaisiin ja sieltä karkoitettaisiin nyt muuttuneiden
suhteitten tähden. "Saanhan minä kuitenkin kuolla syntymämaani edestä,"
kirjoitti hän Sesilialle; "jos ei kuolemani, enempää kuin elämänikään,
ole sille miksikään hyödyksi. Valkeneekohan milloinkaan se päivä,
jolloin Suomen lapsilla on syntymämaa, vapaa, oma maa, jonka edestä
taitavat elää ja taitavat kuolla? Unet, unet, milloinka te tosiksi
muututte?"



10.


"Rauha, rauha" kuului koko maassa, ja "rauha" kaikui yli meren
toiseltakin puolelta. Uudestaan heränneillä toivoilla valmistivat
palusmatkaa kotomaahan pakolaiset, jotka vielä olivat jäljellä niistä
laumoista, jotka olivat lähteneet talosta ja kodosta pelastuaksensa
vihollisten hävityksestä ja jotka olivat etsineet itsellensä uuden
kodon meren toisella puolella, sittenkuin heidän omansa oli hävitetty,
ja jotka suurimmaksi osaksi, kerjäten talosta taloon, olivat
kuljettaneet kurjuuttansa ja kertomuksia kärsimisistä ja turmioista
kodissansa. Mutta useimmat harhailevista pakolaisista olivat löytäneet
haudan ja muutamat, etenkin virkamiehistä kodinkin Ruotsissa. Monet,
jotka pitkän poissa-olonsa tähden olivat kadottaneet kaikki vanhat
ystävänsä kotomaassa, jäivätkin nyt niiden uusien luo, joita olivat
ehtineet itsellensä hankkia.

Useimmat kuitenkin, vaikka hädän ja kurjuuden alaisina, riensivät
kotio, niinkuin "luvattuun maahan," ja kuvittelivat mielessänsä kaikkia
kärsimisiänsä loppuneiksi ja kaikkia vanhoja oloja entisellensä, kuin
vaan pääsisivät rakkaasen kotoonsa. Huonoihin aluksiin tunki väkeä täpö
täyteen. Heitä kohtasivat syysmyrskyt, ja suuri osa niistä, jotka
vihdoinkin pääsivät kaivattuun kotomaahan, tulivat sinne kurjina
haaksirikkoisina, ja löysivät entiset asuntonsa hävitettyinä.
Kaupunkilaiset näkivät raunioisissa kaupungeissa, ainoastaan ani-harvat
entisistä asukkaista, jotka viimeisinä vähän levollisempina vuosina
olivat koettaneet ruveta jotakin liikettä ja tointa harjoittamaan,
maalaiset eivät enään löytäneet talojansa. Pellot olivat muuttuneet
erämaiksi, ja tuvista oli tuskin jäljellä palaneita kiviläjiäkään,
jotka osoittivat missä tulisijat ennen olivat olleet. Jossa ei hävitys
ollut niin suuri, oli toisia talollisia asettunut, ja he pitivät
paikoistansa niin kiinni, ettei heitä ollut helppo karkoittaa siitä.

Mutta toisenkinlaisia matkustavia tuli Ruotsista Suomeen. Kymmenen ja
viidentoistakin vuoden seisattumisen perästä olivat maan kaikki
julkiset virastot, yliopistosta ruveten pienimpään oikeustoon saakka,
lakkautetut. Kaikkea piti järjestettämän, kaikkea luotaman, ja hallitus
lähetti uskottuja miehiänsä, tekemään ensimmäisiä, tärkeimpiä toimia.
Niiden joukossa myös oli Kaarle Lejonankar. Kun hän oli innokas
hattu-puoluelainen, oli hän sentähden lähetetty Suomeen, koska
toivottiin tästä muodottomasta, melkeinpä elottomasta avaruudesta,
saatavan kelvollista maata sille siemenelle, jota tahdottiin kylvää,
että saataisiin maasta puolueen tahdon mukainen elo.

Hatanpäällä rakennettiin kiivaasti uutta huoneusta vanhalle
perustukselle. Suurella ihmeellä ja mielihyvällä näkivät työmiehet
eräänä päivänä vanhan puutarhurin tulevan kävellen tietä pitkin. Yhtä
kankeana ja yhtä tanakkaana muodoltansa kuin ennenkin, näytti hän
siltä, kuin ei aika ensinkään saisi häntä valtaansa. Tervehtien ja
kysellen kokoontuivat nyt kaikki hänen ympärillensä, mutta ukko teki
kysymyksistä äkkinäisen lopun sanoen ainoasti: "no, ne sakramenskatun
pirut veivät minun Venäjälle, ja tässä olen nyt, mitä siinä on
töllöteltävää." Sitten suori ukko suoraa päätä puutarhaan, jossa hän
pian rupesi järjestämään ja sovittamaan, vähä väliltä pudistaen
päätänsä epäjärjestykselle, jota hän siellä oli näkevinänsä. Eikä hän
varsin väärässä ollutkaan, kuin hän piti itseänsä kaivattuna
puutarhassa, sillä väen-puutteen tähden jäivät usein tärkeämmätkin työt
tekemättä, saatikka sitten ne, jotka tarkoittivat ainoasti kaunistusta.
Ei aikaakaan niin ukko oli mielityössänsä kiinni. Suorina, niinkuin
muurit, olivat pensas-aidat pian kunnossa penkereitten ympärillä,
portit ja tornit tekivät puiston viheriöitseväksi linnoitukseksi, ja
aukeille paikoille niiden välissä, huomattiin ukon luovin käsin
muodostavan kaikenlaisia kuvioita, joiden merkityksiä ei kukaan
tajunnut, ja joista ei ukko mitään selvitystä antanut.

Neljä uhkeata kuusta, jotka kasvoivat uuden rakennuksen edessä, sai
myöskin tuntea ukon saksia. Sesilia, joka aina oli paremmin kuin muut
saanut ukkoa taipumaan, koki saada häntä jättämään niitä rauhaan, mutta
ylevämmän tiedon katseella arveli ukko, että kaikki oli hänen ja hänen
tulevan puolisonsa kunniaksi; hänen piti vaan vähän hillitsemän
levottomuuttansa.

Jotenkin umpeen kasvaneet käytävät pitkin Pyhäjärven kaunista rantaa
raivattiin, vanhat turve-istuimet korjattiin, uusia tehtiin puuryhmien
väliin. Yöt päivät oli ukko työssä ja näytti tuskin joutavan antaa
pistävää sanaa, kuin joku kertoi hänelle jotakin sotajoukosta, joka oli
pitäjän lävitse marssinut taikka jostakin muusta, joka toi hänen
mieleensä itäisiä tuttujansa.

Nyt oli tullut kirje, joka edeltäpäin kertoi Kaarle Lejonankar'in tuloa
seuraavana päivänä. Katariina rouva kiitti Jumalaa, "että vihdoinkin se
päivä oli tullut, kuin ei vihollisen voima ja valta enään estänyt
jälleen näkemästä sydämelle rakkaita henkilöitä, ja kuin rauha nyt
salli hänen saada hartaimman toivonsa täytetyksi, sen nimittäin, että
hän sai sanoa Kaarle Lejonankar'ia pojaksensa."

Margareetta itki salaa kohtaloansa, joka esti hänen vastaan ottamasta,
puolisoansa nyt, kun niin monta muuta seikkaa järjestettiin, ja
Sesilia, niin, hän ei tietänyt itsekään mitä hän ajatteli. Hänen
sydämensä sykki nopeammin ajatellessansa, että hän nyt sai kiinnittyä
häneen, joka niin kauvan oli ollut hänen ajatuksiensa pää-määrä, jonka
muisto oli ollut se peruste, josta kaikki hänen tunteensa ja tekonsa
olivat lähteneet, ja kuitenkin oli hän hänelle niin vieras.
Margareetalle ei hän taitanut oikein ilmoittaa iloansa eikä pelkoansa.
Hän tunsi, että hänen ilonsa tuntuisi Margareetalle kipeältä, ja kuinka
suuresti hän häntä rakastikin, ei hän kuitenkaan rohjennut näyttää
hänelle, että hänen rinnassansa asui muuta kuin riemua.

Illalla, kun molemmat sisaret jo olivat vetäytyneet pieneen huoneesensa,
ja Sesilian juuri ojentaessaan kättänsä sydämelliseksi hyvän yön
toivotukseksi Margareetalle, piti laskeman päänsä pään-alaiselle,
huudahti hän kimakasti ja heittäyi vavisten Margareetan syliin. Iso
hämmähäkki asteli hänen valkeata pään-alastansa pitkin. Margareetta,
joka oli seurannut hänen katseensa suuntaa, huomasi heti tuon
kutsumattoman vieraan, ja huolimatta omasta vastenmielisyydestänsä
hämmähäkkiä kohtaan, tarttui hän äkkiä siihen, juoksi heittämään sen
ulos, ja tuli iloisena ja ystävällisenä takaisin Sesilian luo.
"Sesilia," sanoi hän puoleksi nuhdellen, "vieläkin niin lapsekas! Etkö
nähnyt kuinka helposti sitä surua kävi lieventää. Älköön sinua
milloinkaan kohdatko tätä vaikeampi."

Sesilia kätkeyi itkein Margareetan syliin sanoessaan: "Margareetta,
tänä iltana, miksi sen juuri tänä iltana piti tuleman? Mitä se ennustaa
minulle? Tunnetko kuinka hiljaa se sykkii, se on tuskaa, tuntuu
samalta, kuin silloin kun hämmähäkki sen unessa kutoi verkkoansa. Ah,
enkä minä kuitenkaan nyt tahtoisi kuolla! Ja kuitenkin löytyy kuoloakin
kauheampaa. Margareetta, hän ei ole nähnyt minua pitkään aikaan, kuka
tietää, kun hän nyt tulee, jos enään minua lempiikään. Hän, kaikesta
niin rikas, ja minä, niin yksinkertainen, niin köyhä, metsän kukkainen
kasvanut sodan ja hautojen keskellä."

"Entäs sinä, Sesilia, oletko sinä varma siitä, että se kuva, jota
muistosi on säilyttänyt, on sama Kaarle, jonka sinä huomenna saat
nähdä?"

"Huh, Margareetta, älä puhu niin, sehän kuitenkin olisi kaikista pahin.
Minkälainen hän onkin, niin täytyy minun häntä rakastaa taikka kuolla;
eihän sitten taida elää, kun sydän on laannut elämästä."

Nyt tuli kamaripiika, terveisillä rouvaltansa, kysymään miksi Sesilia
neiti äsken oli huudahtanut, jos hän oli peljästynyt taikka loukannut
itseänsä? Sittenkuin hän oli vienyt rouvalle vastauksen, tuli hän
taasen sanomaan, että Katariina rouva toivoi neidin oitis menevän
levolle, eikä enempää huolia tästä joutavasta seikasta. Sesilia
kiiruhti siis käskyä noudattamaan, ensin kuitenkin tarkkaan
tutkittuansa pään-aluksen ja kaikki makuu-vaatteet.

Katariina rouva olisi tosin halunnut jonkinlaisella juhlallisuudella
ottaa tulevaista vävyänsä vastaan, mutta hän älysi että hänen
kokeensa siinä suhteessa olisi enemmän näyttänyt naurettavalta kuin
juhlalliselta, hänen pienissä arvottomissa huoneissansa. Odotetulle
vieraalle oli eräs huone laitettu kuntoon, seinät olivat taidokkaasti
tehdyllä pärepalmikolla peitetyt ja akkunalautojen väliin pani Sesilia
nyt lehtiä ja kukkaisia, joita syksy oli säästänyt, niin että kaikki
näytti iloiselta ja ystävälliseltä.

Ilta tuli, kynttilät paloivat korkeissa jaloissansa, kun jonkun
kuultiin ajavan pihalle. Sesilian sydän sykki melkein kuultavasti, ja
heloittava puna levisi hänen kasvoillensa. Samassa avattiin ovet ja
huoneesen astui solakkavartaloinen, kaunis, nuori mies, ylhäisien
vapaalla käytöksellä. Vilkkaasti, mutta hienolla maltilla riensi hän
Katariina rouvaa tervehtämään. Sitten kääntyi vieras heti Sesilian
puoleen ja syleili häntä, sanoen: "ja nyt, kaunis morsiameni saan
vihdoinkin nähdä ja tervehtiä sinua." Hänen äänensä soi puhtaasti ja
kauniisti, tuolla tukholmilaisen puheen soinnulla, jota me pidämme niin
miellyttävänä.

Ilta kului pian. Katariina rouvan sydän tykki äidillisestä ylpeydestä
ja riemusta tulevaisesta vävystänsä. Ei hän kuitenkaan sallinut, että
tavallista lepo-aikaa kauemmin valvottiin, joka ehkä muuten
poikkeuksena näin rakkaan ja harvinaisen vieraan tähden olisi saanut
tapahtua: mutta hän kuuli Kaarlen olevan väsyneen matkastansa, jota
tämä kuitenkin kohteliaalla hymyllä ilmoitti erehdykseksi.

Seuraavana aamupäivänä ehdoitettiin kävely. Suurimmalla mielihyvällä
seurasi Kaarle kaikkia Sesilian liikkeitä. Hän näytti yhtä-mittaa
hänessä keksivän uusia suloisuuksia. Sesilia oli vielä niin nuori kun
hän viimeksi hänen näki, että hänessä vasta myöhemmin oli kehittynyt
tuo hempeä hentoisuus, joka ehkä olisi näyttänyt liiankin hennolta,
liian kasteiselta, ellei sitä olisi peittänyt leikillinen iloisuus.
Sesilia uskalsi vielä tuskin katsoakaan sulhoansa, mutta tuntui siltä,
kuin hän ylpeästi olisi tahtonut sanoa tutuille puille, järville ja
koko seudulle: "katsokaa, katsokaa, semmoinen hän on, niin herttainen
ja niin jalo!" Ja taasen hän vapisi, hän ei tietänyt miksi, mutta hänen
nöyryytensä kuiskasi hänelle, että tuo oli sentähden kuin hän oli niin
vähäarvoinen hänen rinnallansa.

Kaarle oli kyllä huomannut mitä hän oli nuoreen morsiameensa
vaikuttanut, ja vaikka ei hänelle ollut outoa, että häntä etsittiin ja
ihailtiin, mielistytti se kuitenkin häntä. Sitä suurempaa mielihyvää
osoittivat sentähden hänen silmänsä, kun hän katseli häntä, ja sitä
sydämellisemmästi ja luottavammasti puheli Sesilia, jota tehdessä
useinkin maailman oppineen miehen huulille tuli hieno hymy, semmoinen,
jolla kuullaan miellyttävän lapsen sievää papatusta, ja lapsellisia
tuumia.

Sesilia mainitsi Juhon nimen, ja hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän
liitti: "ah, Kaarle, vahinko, ettet saanut häntä tuntea. Hänestä sinä
oikein olisit pitänyt."

"Hm," vastasi Kaarle, "vähän ihmetellen olen kuullut, että tulevaisen
anoppini perheessä on oleskellut mitä tuttavimpana ystävänä mies, joka
oli Venäjän palveluksessa. Mutta vielä enemmän minua ihmetyttää että
pikku Sesiliaseni puhuu hänestä noin lämpeästi."

Sesilia puolusti nyt innokkaasti poismennyttä ystäväänsä, siksi kunnes
Kaarle hymyillen keskeytti häntä sanoen: "kaunis morsiameni puhuu
erinomaisen lämpeällä innolla tästä nuoresta miehestä."

"Miksi en sitä tekisi? Hän oli meille veljenä nyt jo loppuneina
aikoina; ja minusta tuntui usein, kuin sinä olisit hänen kauttansa
minulle puhunut. Kun en itse taitanut ajatuksiani selittää, ja hän ne
puheillansa kirkkaasti valaisi, taikka kun hän opetti minua näkemään
elämän totuuden ja ihanuuden, silloin ajattelin usein, että oli ihan
kuin sinä olisit hänen minulle lähettänyt."

Nämät sanat ja kirkas viaton katse, jolla Sesilia ne virkkoi, sai
taasen Kaarlen huulille tuon pikaisen hymyn, ja hän sanoi: "mutta eikö
hempeä morsiameni huomaa, että minulla olisi taitanut olla syytä
mustasukkaisuuteen?"

"Sinä puhut kummallisesti, Kaarle. Enkö minä ollut sinun kauvan ennen
kuin tiesin Juhon maailmassa olevankaan ja eikö hän ollut mitä hän
minulle oli, juuri sentähden että hän sielussansa oli sinun kaltaisesi,
semmoinen kuin minä muistin sinun jo poikana olleen? Sama palava
jalouden ja totuuden into, sama rakkaus syntymämaahan, jonka edestä
veri ja henki ja vieläkin kalliimmat edut ilolla uhrattaisiin. Mutta
nyt olit _sinä_ poissa, me olimme täällä pelkkiä naisia, ja me
tarvitsimme isää taikka veljeä. Sitten vasta, kun minä hänen opin
tuntemaan, tuntui kuin olisi sinun kuvasi sydämessäni selventynyt."

Kaarle aikoi vastata, mutta samassa tuli poika juosten täyttä nelistä,
että oli mahdotonta olla häntä huomaamatta, etenkin kun hän tulla
räiskytti keskellä muutamia vesilätäköitä, joita oli kokoontunut
keskelle tietä, reunojen ollessa kuivat. Kun hän huomasi häntä vastaan
tulevan herrasväen, hiljensi hän vauhtinsa ja seisoi katsellen heitä
pitkästi tukkansa alta, molemmin käsin nostaen ylös valkoisia
palttina-housujansa, joiden yläpuoli oli lumen kaltaista, mutta joiden
alapuolella oli märkä, santainen reunus.

Margareetta oli tahallansa vähitellen jäänyt Kaarlesta ja Sesiliasta,
hän tiesi että Kaarlen täälläolo nytkin jäisi lyhyeksi, ja harvoiksi ne
hetket, joilla kihlatut saivat rauhassa puhella: hän tahtoi sentähden
nyt antaa heille tilaisuutta siihen. Kun poika tuli häntä vastaan
hymyili hän häpeillään ja kynsi korvallistansa, toisella jalallansa
raappaisten santaa, jonka tempun piti kumarrusta merkitsevän. Sitten
kääntyi hän katsomaan Kaarlea ja Sesiliaa, jotka jatkoivat matkaansa
eteenpäin taaksensa katsomatta, ja sitten otti hän, tärkeän näköisenä,
kirjeen taskustansa ja antoi sen Margareetalle, joka jo oli tuntenut ja
tervehtinyt häntä.

Äkkiä punastuen ja ilosta vavisten otti Margareetta kirjeen; mutta
ajatellen, että tuon rakkaan sanoman tuoja tarvitsisi palkkiota, sanoi
hän: "tule kartanolle lepäämään, Pekkaseni, olethan sinä väsyksissä.
Mutta ethän kotoa saakka ole juossut tänne tätä tuomaan."

Pekka kurkisti tukkansa alta oikealle ja vasemmalle, ennenkuin hän
vastasi; mutta rohkeni kuitenkin vihdoin sanoa: "en, minä pääsin
enemmän kuin puoli matkaa isän rattailla, joka meni Myllymäkeen. Äiti
käski minun rientää takaisin, niin pääsen hevosella takaisin taas, kun
isä palajaa tyhjillä kärryillä, jos vaan ensin sain tavata neidin
yksin."

Pieni sanansaattaja ei milläkään muotoa suostunut tulemaan taloon, ja
Margareetan kysyttyä kuinka isä, äiti ja sisaret jaksoivat, joihin
poika sievästi ja nyt jo ujoilematta vastasi, otti Margareetta
taskustansa pienen valkoisen rahan, jonka hän antoi pojalle, joka
onnellisena rikkaudestansa täyttä karkua lähti rientämään takaisin
maantietä pitkin, huolimatta siitä kuinka hän lensi vieraan herrasväen
ohitse, jotka jo olivat ehtineet melkoisen matkan päähän.

Kun Margareetta näin oli jäänyt yksin avasi hän kirjeen ja silmäili,
astuessaan tietä pitkin, muutamia riviä siellä täällä, mutta pisti sen
pian taas taskuunsa ja rupesi astumaan vilkkaammin, saavuttaaksensa
toiset ja samalla muistuttaaksensa heitä kääntymään takaisin, että
ehtisivät kotiin päivällis-tunniksi. Pian sen jälkeen kuin he olivat
tulleet kotiin sai Margareetta tilaisuuden lukea kirjeensä, toisen
kahden vuoden kuluessa!

"Margareetta, minun sydämeni valittu ja elämäni vaimo!

Onko sinun rakkautesi vielä luja ja oletko vielä sydämessäsi minun
omani? Niin, en minä milloinkaan, edes minun sisimmäisessä sielussani
sinua petollisuudesta epäillä taitanut ole, sillä luottamus sinuun on
se valo ollut, joka minun tässä pimeydessä valaissut, ja tässä
murheellisessa erossa lohduttanut on. Tuhannet kerrat olen minä itseni
äkkiä valmistanut, itseäni taasen Suomeen laittaakseni, sinun ihanaa
katsantoasi nähdä saadakseni, mutta on aina silloin mieleeni sinun
varoituksesi tullut ja sinun sanasi kuinka suureksi sinun surusi
tulisi, jos minä sinun tähtesi kuhunkaan onnettomuuteen tulla
mahtaisin, ja olen minä sitten jälleen jäädä päättänyt, vaikka
Jumala sen tietää millisellä sydämellä. Ainoa lohdutus on sinua
ajatella ollut, ja koettaa parempaan tilaan päästä, että minä itseni
sinun sukulaisillesi ilmoittaa taitaisin. Mutta kaikki on minulle
vastoin-käynyt. On nyt kuitenkin taasen parempaa toivoa. Kuuluu
Suomessa uutta sotaväkeä ylös-pantavan, ja on minulle katteinin virka
luvattu. Se paisti on totisesti laiha tarjottavaksi, mutta parempaa
ei taida isoon aikaan tulla, ja olen minä nähnyt, että sinä
huonommallakin iloinen ja tyytyväinen olla olet taitanut. Ajattelen
minä sentähden: jossa rakkaus asuu, laihakin ruoka kelpaa. Tahtoisin
kuitenkin sinulle parempaa tarjota taitaa, kuitenkin on nyt, Jumalan
kiitos, se kallis rauha, ja minä taidan sinua näkemään tulla, ja
halajaa minun sydämeni niin, ett'en minä pelkästä halusta minun
toimiani oikein tehdä taida. Jos sinä, minun sydämeni valo ja elo, edes
muutaman rivin sinun kädestäsi minulle tulla taitaisit antaa, tulisi
minun haluni vähän hiljennetyksi. Tosin tiedän minä sinusta että sinä
elät, mutta paljoa muuta en minä sinusta ole tiedokseni saanut.

Peljäten jotakin harmia sinulle tulevan, en minä tätäkään kirjettä
uskalla sinulle suoraan laittaa, vaan saa Elli sen jälleenkin
toimittaa. Mahtakoon se sinun terveenä tavata.

Hyvin tiedän minä, että minulla sinun sukusi kanssa kova kamppaus
edes-seisoo, mutta pahempia kuin kasakat ja kalmukit eivät he olla
mahda, ja olen minä enemmän kuin yhden kerran, kaikesta
vastustelemisesta huolimatta, lopuksi kuitenkin Jumalan armosta
voittanut. En minä kuitenkaan enään sama hurjapää ole, kuin ennen,
joka, paitsi Jumalasta, ei mistäkään huolinut, sillä tulin minä niin
kuin toiseksi ihmiseksi siitä ajasta, kuin minä sen suuren
edesvastauksen ja onnen sain, että sinua, minun sydämeni rakastettu,
suojella ja puolustaa. Kuitenkin minä sen nähdä tahdon, jota minun
vaimoni minulta kieltää, ja vastoin minun tahtoani minulta estää
tahtoisi, jos se vielä kuningas taikka ruhtinas olla mahtaisi, ja pitää
minun sinun, Jumalan avulla suorasti, ilman vilppiä ja kavaluutta
voittaman, toivoen, että Jumala minulle tässä asiassa voiton antaa
mahtaa, ilman että sinun siitä mitään kärsiä tarvitsee."

Loppuosa kirjettä sisälsi lähempiä selityksiä hänen
ylenemistoiveistansa ja arveluja tulevaisuudestansa, kertomuksia
kaikenlaisista tapauksista kuluneella vuodella, ja lupauksen parin
kuukauden päästä tulla Suomeen.

Päivän viipyi Kaarle vielä ja lähti sitten luvaten tulla takaisin
jouluksi. Sesilialle oli ero nyt vaikeampaa, kuin hän oli luullutkaan,
hän, joka aina ennenkin oli elänyt eroitettuna ajatuksiensa esineestä;
mutta nyt oli, kuin hän nyt vasta olisi tuntenut tarpeen tuntea
lemmittyänsä ja omistaa hänet. Hän ei nyt enään tyytynyt sydämensä
pelkkään uni-kuvaan.

Mutta joulu lähestyi ja sen kanssa jälleen näkemisen toivo.
Margareettakin luki viikkoja ja päiviä. Hän toivoi Maunonkin joulun
aikana tulevan, ja että hänenkin kohtalonsa silloin määrättäisiin.
Häntä vaivasi tämä epätietoisuuden tila, jossa hän eli, ja se
vaiti-olevaisuus, jota hänen äitiänsä kohtaan piti osoittaman. Jotakin
nyt kuitenkin päätettäisiin, hän saisi ainakin käyttäidä rehellisesti
ja suorasti, kuinka sitten asia kehittyisikin. Alituinen salattu
levottomuus, jota joskus vähän uuvuttivat kirkkaammat toiveet, joskus
taasen eri muotoisena kalvoi hänen sydäntänsä, mutta jota aina piti
salattaman, oli vähitellen häntä sortanut. Hänen kasvonsa olivat
vaalistuneet, eivätkä hänen askeleensa enään olleet niin keveitä kuin
ennen. Usein istui hän uneksien, pää käden nojassa ja katseli ulos
akkunasta, ikäänkuin hän sangen tarkasti olisi katsellut mitä siellä
tapahtui, ja kuitenkaan ei hän semmoisina hetkinä tietänyt, jos ulkona
oli kesä kauneudessansa, vai josko hän katseli talven yksitoikkoista
lumi-pukua. Mutta sittenkuin hän oli saanut puolisonsa kirjeen ja
sieltä ammentanut jälleennäkemisen toivon ja toivon, että se
kiusallinen tila loppuisi, jossa hän oli elänyt, tuli hänen mielensä
taasen keveämmäksi, ja toiminnon halu ja reipas mielentila alkoi
karkoittaa sitä uupumusta, joka oli hänen vallannut.



11.


Oli joulu-aatto, iltapäivällä, kello ei vielä ollut neljä, mutta pimeys
peitti jo seudun. Pieni lumisadekin puolestansa esti ulkona olevan
näkemästä eteensä, mutta lumen valkeus valaisi kuitenkin vähän muuten
syvää pimeyttä.

Eräässä talonpoikaistalossa Hämeessä oli nuori mies äsken tullut
tupaan. Hänen ryhdistänsä saattoi nähdä, että hän oli soturi. Hän oli
juuri pudistanut lumen vaatteistansa ja avannut pienen matka-lippaan,
kun toinen matkustaja ajoi pihaan ja sitten tuli tupaan. Viimeksi
tullut heitti hartioiltansa takkukarvaiset turkkinsa, itseksensä
mumisten: "kas tämäpä pyry-ilma!"

Ensin-tullut meni, kuultuansa toisen puheen, pari askelta lähemmäksi;
ja sittenkuin hän hetkisen oli toista katsellut, sanoi hän: "niin
todellakin, te olette varmaankin pelastajani Norjan tuntureilla,
Katteini Malm? Ettekö tunne minua, joka ilman teitä nyt tuskin olisin
matkalla kotiin?"

"Ah te, nuori herra! Onpa hupaista nähdä teitä niin terveenä ja
raittiina nyt. Ja todellakin, ilmakin tänä iltana muistuttaa
tunturi-pyryä."

"Ei auta minkälainen ilma on, kun vihdoinkin on toivoa monen vuoden
perästä saada nähdä omaisiansa, ja lisäksi vielä jouluaattona."

"Hm," sanoi Mauno, "tosin minäkin aivon tinkiä itselleni hevoista
täältä, mutta kun ei keskievaria ole, käy matka vitkalleen. Kuitenkin
yritän minäkin eteenpäin, vaikk'ei minulla jouluaatoksi ole niin
iloisia toiveita, kuin teillä. Rakastettuni luo, jota en kolmeen
vuoteen ole nähnyt, saattaisin kyllä ehtiä, mutta minä en kuitenkaan
saa häntä nähdä, vaan minä aion erääsen taloon, jossa tapaan ihmisiä,
joista minä pidän, vaikk'en ole missäkään heimolaisuudessa heidän
kanssansa."

"No, mutta nytpä pistää päähäni verraton ehdoitus," sanoi nuori mies
kaataessaan matkalippaastansa otetusta pullosta viiniä lasin Maunolle
ja itsellensä. "Minun kotooni on tästä vaan kolme penikulmaa. Tehkää
minulle ilo, että tulette minun kanssani ja vietätte joulun meillä.
Minä en ole tahtonut omaisilleni ilmoittaa, kuinka pahasti minun olisi
käynyt, jos ette te olisi minua pelastanut, minä en tahtonut peloittaa
heitä, vielä ollessani poissa. Ajatelkaas mikä ilo nyt minulle ja
heille kun samassa, kun kerron teidän uljasta tekoanne, pelastaa minun
henkeäni, vaikka omannekin helposti olisitte taitanut siinä menettää,
kun samalla saan heille esittää sen miehen, jota saamme kiittää siitä
että vielä saamme nähdä toisemme! Kas sepä hyvä, ett'en ole tahtonut
saada hevoista, ja että niin myöhäiseen tulin tänne, muuten en olisi
saanut teitä tavata. Eikö niin, myönnyttehän rukoukseeni, tulettehan?"

Mauno hymyili nuoren miehen innokkaalle puheelle ja sanoi: "enhän minä
edes tiedä kuka ystävällinen kutsujani onkaan, teidän pitää olla hyvä
ja sanoa minulle nimenne, koska tekin tiedätte minun nimeni."

"Vai niin, te ette edes tiedä kuka minä olen? Erinomaisen vähän te
todellakin olette utelias, sittenkuin henkenne vaaralla pelastitte
minut! Jos mahdollista oli myös, että harvat pelastuneista minun
tunsivat. Tuskin minun tarvitsee sanoakaan, että ensimmäinen
kysymykseni, sittenkuin taisin kysyä, ja kuultuani, että te olitte
lähtenyt pois, koski teidän nimeänne. Teidän äänenne oli kuitenkin,
selvempinä hetkinäni, niin varmasti juurtunut mieleeni, että minä heti
sen tunsin, ja teidän muotonne oli minulle niin tarkasti kerrottu,
ett'en minä peljännyt erehtyväni, jos saisin teidät nähdä. Mutta nyt,
koska ette tiedä minun nimeäni, niin enpä sitä sanokaan. Kas, siitäpä
hauskaa tulee. Teidän pitää tuleman mukaani, älkää kieltäkökään.
Sanottehan, ettei morsiamenne odotakaan teitä. Minä rosvoan teidät
pimeässä ja vien teidän omaisieni luo. Paras kestitys on olla
tervetullut, ja minä tiedän siksi tulevan."

Mauno antoi hymyillen suostumuksensa seurata nuorta miestä. Iloinen
seikkailu sai harvoin hänestä hitaan osanottajan. Matkustajat istuivat
nyt molemmin samaan rekeen, tavarat muutettiin toiseen, ja kuljettiin,
mentiin iloisesti puhellen tietä pitkin eteenpäin, tarvitsematta enään
tehdä poikkeusta, sillä hevoset olivat tilatut viemään matkailijoita
perille saakka.

Matka joutui ilman mitään seikkailusta, vaikka vähän vitkaankin syvässä
lumessa. Nyt ajettiin reki erääsen taloon, josta lumisateenkin lävitse
näkyi tulta.

"Tämä on minun kotoni," sanoi Malmin matkakumppani hänelle. "Tämänkin
ovat venäläiset hävittäneet ja polttaneet. Täällä nousemme ylös, josta
kynttilät loistavat. Kas niin, turkit pian pois, ja sitten sisälle.
Tule, tule, nyt sinun pitää tuleman oitis minun kanssani. Ei, ei, ei
kursastelemista vaatetuksen puolesta, olethan siisti ja hyvä,
sittenkuin sudesta konttasit. Tule nyt, minä odotan levottomasti heidän
tapaamistansa."

Ovi avattiin ja heijastava valo tuli heitä vastaan monista
joulu-kynttilöistä. Katariina rouva, joka istui sisimpänä huoneessa,
nousi ylös ja astui askelen nuorta miestä vastaan, joka rientäen häntä
vastaan sulki hänet syliinsä. Sesiliakin syleili samassa ilosta
huudahtaen odotettua, rakasta vierasta. Margareetta vaan, joka oli,
nähnyt oven vieressä seisovan Maunon, seisoi liikkumattomana
paikallansa, vavisten ja voimatta ottaa askeltakaan, taikka sanaakaan
virkata. Äkkiä irtaantui nuori Yrjö omaisiensa syleilystä sanoen:
"katsokaa, äitini, iloissani en saa laimin-lyödä tehdä teitä tutuksi
sen rakkaan vieraan kanssa, jonka minä olen tuonut mukanani, se on
henkeni jalomielinen pelastaja, Katteini Mauno Malm, jonka oikeutta
ystävyyteemme ja kiitollisuuteemme minä selitän, niinpiankuin olen
ehtinyt tervehtiä Margareettaa. Kas, vieraassa paikassa olisin tuskin
sinua tuntenut." Samassa kuin hänen piti tervehtivän sisartansa,
huomasi hän riehuvan mielen-kiihotuksen, jota koko hänen muotonsa
osoitti. Hän sulki hänen sydämellisesti syliinsä sanoen: "Margareetta,
olethan kovin liikutettu, toinnu, sisareni!"

Yrjö ei ollut iloisessa innossansa huomannut syvää vaaleutta, joka oli
levinnyt Katariina rouvan kasvoille, kun hän mainitsi Malm'in nimeä.
Hänen arvaamaton tulonsa teki Katariina rouvaan ensin vastenmielisen
vaikutuksen. Kuitenkin, sittenkuin hän hetkisen oli saanut rauhoittua,
huomasi hän, että hänen pitäisi sanoa jotakin, mutta vasten
tavallisuutta, hänen henkilönsä määrääväisyyteen katsoen, ei hän
parainkaan tahdoin löytänyt sopivaa alkusanaa.

Hänen mielestänsä oli tämä käynti verratonta rohkeutta, sittenkin jos
tuo uskalias olisi tullut luopumaan kaikista vaatimuksista Margareetan
suhteen. Mutta täydellisenä julkeutena piti hän sitä, jos hän vielä
tahtoi mitään vaatimuksia tehdä.

Mauno ensin tointui hämmästyksestään. "Armollinen rouva," sanoi hän,
"en minä näin olisi tunkeunut teidän huoneesenne, ja vielä lisäksi näin
pyhänä iltana, mutta puolustus-syyksi täytyy minun ilmoittaa, etten
minä tietänyt minne se minua vei, jonka nyt vasta huomaan olevan nuoren
herra Yrjö Boijen. Mutta koska minä nyt kerran olen tullut, ehkä tosin
vähemmin sopivalla tavalla, en taida jäädä, mutta en myöskään lähteä,
ennenkuin olen ilmoittanut sen asian, jota kuitenkin muutaman päivän
perästä olisin tullut tänne ajamaan. Minä olen nimittäin tullut tälle
seudulle, Margareettani sukulaisilta anomaan heidän suostumustansa,
viedä kotiini häntä, joka jo monta vuotta Herran siunauksen kautta, on
ollut minun puolisoni."

Katariina rouvan kasvoilla muuttui syvin kalveus heloittavimmaksi
punaksi kun hän vastasi: "mitä suurimmalla hämmästyksellä kuulen tätä
puhetta mieheltä, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt älytä, ett'ei
ensinkään sovi pitää lukua tämmöisestä laittomasta seremoniasta, jonka
nuori tyttö salli tapahtua, sittenkuin peljästys ja hämmästys niin oli
hänen mieltänsä häirinnyt niin, ettei hän tietänyt mitä hän teki;
että, sanon minä, semmoinen seremonia vanhempain ja sukulaisten
suostumuksetta, on niin laiton, ett'ei se sitoisi halvintakaan, vielä
sitten neiti Boijea, henkilöön, jolle hänen arvonsakaan puolesta ei
sovi vaimoksi mennä. Ainoasti tämän seremonian täysi laittomuus ja
vähäpätöisyys on vaikuttanut, että sen kumoamista on pidetty
tarpeettomana, vielä enemmän kun ei tiedetä, jos se ollenkaan on
tapahtunutkaan, kun pappi, jonka sanotaan sen toimittaneen, on kuollut,
eikä, sen mukaan kuin minä tiedän, mitään asiapaperia löydy, joka sen
todistaisi. Kaikissa tapauksissa saatte olla varma siitä, että, jos
tämän näin ilmoitetun vihkimisen nojassa mitään vaatimuksia teette,
taikka niinpiankuin joku vieras saa tiedon teidän väitöksestänne että
semmoinen on tapahtunut, niin se myös laillisesti kumotaan. Niin
tehdään myöskin, jos minun tyttäreni luulee omantuntonsa sitä vaativan,
ennenkuin hän rupee sen miehen vaimoksi, jonka minä hänelle määrään."

Katariina rouva vaikeni, vaikka hän mielellänsä olisi muistuttanut
Maunoa lähtemään. Mutta hänen poikansa oli tuonut hänen vieraaksi, eikä
hän tahtonut vieras-varaisuuden pyhyyttä loukata. Hän toivoi kuitenkin,
että hän nyt jo itse huomaisi viipymisen sopimattomaksi.

Mauno loi Katariina rouvaan vihaisen katseen, mutta sanoi äkkiä: "minä
huomaan, ett'ei nyt ole jatkamisesta. Nyt on pyhä ilta. Jahka minä olen
saanut kotini kuntoon, on minulla kunnia vielä kerran kirjallisesti
pyytää vaimoani, sitten tullakseni noutamaan häntä. Vielä minä rukoilen
nöyrästi, niinkuin rukoilevan sopii; minä pyydän paljon, pyytäessäni
tätä helmeä; en kuitenkaan syntyarvon tähden, sillä todellakaan ei
hänen ylhäisyytensä ole minulle mistäkään arvosta."

Sitten kääntyen Margareettaan, otti hän hänen äkkiä syliinsä, suuteli
häntä ja sanoi: "elä onnellisena, vaimoni! Sinun sydämeesi minä
paraiten luotan, että tästä asiasta hyvällä sovitaan." Sitten pani hän
Margareetan Katariina rouvan syliin, joka oli rientänyt heidän tykönsä,
kumarsi läsnä-oleville, meni nopeilla askeleilla istumaan portaitten
edellä vielä olevaan rekeen ja oli silmänräpäyksessä kadonnut
lumipyryyn.

Yrjö Boije seisoi vielä hetken pihalla, jonne hän oli saattanut Maunoa,
koettaen saada häntä jäämään; sitten palasi hän hnoneisin, meni
Katariina rouvan eteen ja sanoi: "äitini, ette ota poikaanne
ystävällisesti vastaan monen vuoden eron perästä, kun te ajatte
talostanne sen miehen, joka on tehnyt mahdolliseksi teille saada tätä
poikaanne takaisin. Jos ei hän, saattaen omaa henkeänsä mitä suurimpaan
vaaraan, olisi pelastanut minua semmoisena aikana, kun jokainen vaan
ajatteli itseänsä, niin minun luuni nyt olisivat Norjan tuntureilla
valjentumassa, niinkuin monen muunkin. Ja Margareetankin on hän
pelastanut kuolemaakin kauheammista vaaroista, ja kauvan ikäänkuin
kaupitellut henkeänsä hänen pelastukseksensa. Mitä tahansa
ajattelettekin hänen vaatimuksistansa, kohteliaisuutta ja
hyväntahtoisuutta olisi hänen kuitenkin pitänyt saada meidän
perheessämme nauttia."

Katariina rouvan katse synkistyi, ja ylpeällä ylevyydellä vastasi hän:
"eipä pojan sopisi tuommoista puhetta äitiänsä kohtaan käyttää, mutta
vielä vähemmin sopii Yrjö Boijen pitää tuommoisen nimettömän,
halpasukuisen miehen puolta. Minä vastaan teoistani; laita niin, että
sinä taidat vastata omistasi."

Kaarle, josta tämä kohtaus oli varsin käsittämätöntä, astui nyt myöskin
esille saamaan jonkinlaista selvitystä tästä kummallisesta asiasta.

Katariina rouva kertoi muutamilla sanoilla Kaarlelle, mitä hänen
tarvitsi tietää, ja liitti sitten: "Kaarle, tulevainen rakas
vävykultani, sinä jolta ei sotaelämän raa'at tavat ja monenlaiset
seurat ole hävittäneet oikeuden ja jalouden tunnetta, niinkuin minä
valitettavasti huomaan olevan poikani Yrjön laidan, sano, mitä sinä
arvelet että minun tulee tehdä tässä asiassa? Ei sentähden, että minä
hetkeäkään olisin kahden vaiheella taikka neuvon puutteessa, mutta
sentähden että tämä taitamaton nuorukainen oppisi, kuinka jalosukuisen
nuorukaisen tulee ajatella."

"Luonnollisesti minulla tässä taitaa olla vaan yksi ajatus," sanoi
Kaarle kiivaasti. "Moukkia kärsittäköön, olkoot he meidän aseneinamme,
olkoon heillä leipänsä. Kohdeltakoon heitä, jos niin tahdotaan,
ystävällisestikin; mutta jos he tahtovat meidän joukkoomme tunkeutua,
jos he tahtovat tehdä itseänsä meidän vertaisiksemme, jos uhalla
tahtovat pyrkiä ylös meihin, silloin saakoot kokea toista. En minä ole
Sesilia Boijen puolisokseni valinnut saadakseni tuommoista langokseni.
Enpä usealle jalosukuisellekaan antaisi semmoisia vaatimuksia anteeksi,
ja tämä junkkari ei ensinkään tarvitse sääliväisyyttä."

Sesilian sydäntä särki, kun Kaarle sanoi nämät sanat äänellä ja
katseella, jota hän ei ennen ollut nähnyt. Väkisin johtui unensa hänen
mieleensä. Samassa nousi Margareetta ylös eräästä huoneen loukosta,
jossa hän oli istunut nojaantuneena erästä tuolin selkäpieltä vasten.
Nyt oikaisi hän melkein ylpeästi vartaloansa, sanoen: "Jumala itse on
laittanut niin, että minä olen hänen vihitty vaimonsa, eikä kukaan
ihminen, olkoonpa kuka tahansa, voi eroittaa minun sydäntäni hänestä.
Jos Herra Jumala on antanut minun syntyä säädyssä, joka maailman
silmissä nostaa minun häntä korkeammalle, niin on sama Jumala
vihkimisessä pannut minun olemaan hänelle nöyrä ja kuuliainen, ja
noudatan minä sitä käskyä kuolemaani saakka; ja siinä minua siunatkoon
ja varjelkoon taivaan Herra suuresta armostansa tästälähin, niinkuin
tähänkin asti; minä en mitään voi." Sitten meni hän huoneesta omaan
kamariinsa, jossa hän yksinäisyydessä, melkein yhtämittaa rukoillen,
vietti illan kenenkään kutsumatta häntä toisten luo.

Kun Margareetta oli mennyt pois, sanoi Katariina rouva: "nyt on pyhä
joulu-aaton ilta, me olemme sen unohtamaisillamme omien, pienien
asioittemme tähden, ja, poikani, minä olen vielä tuskin tervehtinytkään
sinua tervetulleeksi kotia. Olkoon tänne-tulosi siunattu ja onnellinen!
Minä olen käskenyt talonväen kokoontua etu-huoneesen, että saavat sinua
tervehtiä. Minä kuulen liikettä sieltä, käskyäni on siis noudatettu.
Tule, poikani." Samassa avattiin ovi, ja molemmat astuivat odottavan
väen luo, jolle Katariina rouva juhlallisesti esitteli poikansa,
väkevän joulu-oluen kiertäessä väen seassa. Jykeämmät työrengit
raappivat permantoa jaloillansa, piiat seisoivat hämillänsä,
eivätkä kehdanneet edes yrittääkään tervehtiä; ja pari sievempää
"sisä-neitsyttä" niiasivat leveästi. Ei kukaan sanonut sanaakaan,
paitsi puutarhuri, joka astui esiin ja tirkisti nuorta herraa rohkeasti
silmiin, virkkaessaan: "niin, tosin olette sama Yrjö herra, kuin
ennenkin, mutta parempi olisi ollut, jos olisitte pysynyt kotona rypsiä
nuijaamassa ja estämässä heitä taloa polttamasta. No, no, tervetuloa
kotiin! Hyvä herra te aina olette ollut, ja isävainajanne näköinen
niinkuin lantti, Jumala teitä siunatkoon!"

Yrjö kiitti ukkoa ja tervehti kaikkia ystävällisesti. "Ja nyt," sanoi
Katariina rouva, "on teille laitettu kestitystä tuvassa. Huvitelkaa nyt
itseänne vielä pari tuntia leikeillä ja hauskuuksilla ja valmistakaat
sitten itsenne Jumalan huoneessa viettämään joulupäivän aamusaarnaa."

Ovi avattiin ja joukko riensi ulos, miehet raskailla, tömisevillä
askeleilla, ja naiset pistäen sivun edellä ovesta, kaikin iloissansa
siitä, että pääsivät koko juhlallisuudesta.

Katariina rouva ei sallinut pyhinä ensinkään puhuttavan jouluaaton
tapauksesta. Mutta heti niiden loputtua, kutsui hän Kaarlen ja Yrjön
huoneesensa erityiseen keskusteluun, sulki oven ja puhui heille
seuraavasti: "sinulle, tulevainen vävyni, ei minun tarvitse sitä sanoa,
ja sinustakin, poikani Yrjö, toivon minä, että, nyt kun sinulla on
ollut arvelemisen aikaa, sinäkin huomaat, niinkuin mekin, että tämä
onneton liitto, johon Margareetta on mennyt, on yhtä häpeällinen kuin
laitonkin. Minun hartain toivoni olisi siis, ettei kukaan saisi tietää
sitä olleen olemassakaan. Minä olen sentähden, Margareetan
sopimattomasta ja niskoittelevasta käytöksestä huolimatta, pannut hänen
valittavaksensa joko juhlallisesti luvata, ett'ei hän minkäänlaista
yhteyttä enään tämän miehen kanssa pidä, taikka joutua maailman
häväistäväksi sen kautta, että tämä laiton avioliitto julkisesti
rikotaan. Murheellisella sydämellä täytyy minun ilmoittaa että hän
yksipäisesti kieltää semmoista lupausta antavansa. Kuitenkin minä pidän
paraana, että vieläkin viivytetään sitä tapausta, joka sukuamme
häpäisisi. Odottakaamme ensin, jos tuo halpa-sukuinen vielä rohkenee
vaatimuksiansa tehdä, sittenkuin hän on nähnyt, kuinka vähäisen voiton
toivoa hänellä on. Jos hän niitä kuitenkin tekee, koettakaamme tarjota
hänelle rahoja ja ylennystä virassansa, jota sinä, Kaarle poikani,
varmaankin saatat hänelle helposti hankkia, että saisimme hänen
peruuttamaan vaatimuksia, joilla hän ei kuitenkaan muuta voita, kuin
sen häpeän, jonka hän meille saattaa. Mitään muuta eroa ei silloin
kaivattaisikaan, sillä Margareetta vakuuttaa, ett'ei hän missäkään
tapauksessa rupea uuteen avioliittoon, ja seuratkoon hän siinä kohden
tahtoansa. Hänen nimensä ei sillä tavalla tule suvulle häpeän-pilkuksi.
Niin, ystäväni, minä luulen ett'ei teillä ole mitään muistutettavaa
puhettani vastaan."

"Minäkin," vastasi Kaarle, "olen asiaa tuuminut, ja olen tullut siihen
päätökseen, että ehkä olisi parasta kokea vaikuttaa mieheen Margareetan
kautta. Tottahan hänen mielettömyytensä lannistuu. Yleistä huomiota
pitää ennen kaikkia vältettämän."

Tässä keskeytti Kaarlea nais-ihmisen äänekäs itku etu-hnoneesta.
"Katsohan, poikani," sanoi Katariina rouva, "mitä se merkitsee."

Yrjö avasi oven: "kas, vanha Maiju," sanoi hän ihmetellen, "no, mitä
ihmettä nyt on tapahtunut?"

"Vai niin, Flinkin vaimo," sanoi Katariina rouva. "Jos hänellä on
mitään puhuttavaa, niin istukoon siellä ulkona niin kauvan. Minä
kutsutan hänen pian sisälle."

Keskustelua äidin ja poikien kesken jatkettiin vielä hetkinen,
toisinaan Yrjön puolesta kiivaastikin. Hän tuumi, että tosin oli sangen
ikävää, että Margareetta oli mennyt niin sopimattomaan naimiseen, mutta
koska se nyt kerran oli tapahtunut, oli hänen mielestänsä paras, ett'ei
lisää riideltäisi, koska Malm oli kelpo mies eikä Margareettakaan
mistäkään tottelemattomuudesta taikka uppiniskaisuudestaan, omaistensa
luvatta, tähän suostunut.

Katariina rouva ei sallinut pitkää sanelemista tästä, vaan piti
keskustelun loppuneena. Vähän sen jälkeen kutsuttiin sisälle
"Flinkiska," entinen Maiju neitsy, joka syvään niiaten ja kovasti
nyyhkyttäen pysähtyi ovelle.

"No, Flinkin matammi, mikä onnettomuus teitä on kohdannut?" kysyi
Katariina rouva säälivästi.

Kyynelvirta oli ensimmäinen vastaus, mutta sitten tuli yhtä kova
sanavirta, jolla Maiju kertoi onnettomuuttansa. Flinki oli ottanut
itsellensä rusthollin, sittenkuin semmoinen määräys oli tullut, että
jokainen, joka ottaisi varustaaksensa ratsumiehen talosta, saisi ottaa
omaksensa hyljättyjä rusthollia. Niin hän oli valinnut yhden ja ottanut
sen haltuunsa. "Mutta," jatkoi hän kertomustansa, "juuri kun me
keskiviikkoaamuna syömme suurustamme, sanoi Flinki: tiedätkö tästä
rusthollista tulee hyvä, ja nauroi kuinka mukavasti hän oli sen saanut.
Niin, niin kyllä se saattaisi hyvä olla, jos ei se olisi tämmöisessä
suomalaisessa pitäjässä, sanoin minä. Yhtä kaikki, sanoi Flinki, kyllä
silläkin saattaa hyvät puolensa olla, ja hän näytti niin salaiselta,
että minä juuri aivoin kysyä mitä hän tarkoitti. Mutta samassa avattiin
ovi ja kukas tuli sisälle? juuri Majuri Fieant, hän joka ennen oli
Kajaanin päällikkö ja hänenpä tuo rustholli ennen oli ollutkin. Ja
hänellä oli kädessänsä suuri piiska, jolla hän oli ajanut, ja hän huusi
kuin kaleija, että meidän oitis piti korjaaman luumme hänen talostansa.
Mutta Flinki, joka tiesi oikeuden olevan hänen puolellansa, hän kumarsi
vaan ja nauroi ja käski herra Majurin istumaan alas, mutta arveli, että
rustholli nyt oli hänen. Mutta herra Jumala, silloin toista tuli.
Fieanti tuli niin valkoiseksi kuin riepu naamastansa, ja eipäs
aikaakaan niin tarttui hän Flinkiin yhdellä kädellänsä ja renkiin
toisella ja heitti ne pihalle, ja minä juoksin pakoon niin pian kuin
ikänäkin pääsin, hän meidän perässämme piiska ilmassa, siksi kuin me
pääsimme tiluksilta pois. Mutta renki-tolvana jäi seisomaan pihalle,
eikä tullut isäntäänsä auttamaan. -- Nyt ne ovat ottaneet nimismiehen
viran Flinkiltä, eikä hän nyt tiedä mitä hänen pitää tekemän, kuin
Fieanti vastoin kaikkia lakia ja oikeutta otti meiltä rusthollimme. Me
olemme nyt olleet täällä lähellä Flinkin sisaren luona, ja Flinki lähti
äsken katsomaan itsellensä toista paikkaa, mutta minä en tiedä, minne
minä sillä aikaa pääsisin katon alle."

"Aluksi taitaa Flinkiska jäädä tänne," sanoi Katariina rouva, "ehkä
teidän miehellenne onnistuu saada koto. Täällä on paljon työtä,
kehräämistä, kutomista ja neulomista tyttäreni häiksi, ja jos te
tahdotte auttaa, niin sopiihan kaikki hyvin."

Maiju niiasi ja suuteli Katariina rouvan hameen lievettä ja astui ulos
mielistyneenä, sillä kyllä hän tiesi, että Flinki oli puolensa pitänyt
ja ett'ei häntä mikään hätä uhannut, mutta hänen mielestänsä oli hauska
saada olla häitten valmistuksissa ja häissä, sillä aikaa kuin hänen
miehensä oli toimi-matkoillansa, ja nyt oli hän tyytyväinen, kuin hänen
temppunsa oli onnistunut.



12.


Sesilian iloista onnea pimensi joskus pieni varjo. Hän ei itsekään
oikein tietänyt mitä se oli, mutta hän tunsi epämääräisen
levottomuuden, ja hän moitti sitä itse, luullen sitä myötäkäymisestä
pahantapaiseksi tulleen lapsen tyytymättömyydeksi. Olihan hänellä
kaikki mitä sydämensä taisi toivoa, ei hän edes unissansakaan taitanut
kuvitella Kaarlea miellyttävämmäksi ja hempeämmäksi, kuin hän oli; ja
kuitenkin, miksi toisinaan oli, niinkuin hän olisi vetäynyt takaisin,
ettei hänen olisi tarvinnut jäähän koskea, kun hän kuuli muutamia hänen
sanojansa. Valtiollisissa asioissa näytti hän joskus olevan toista
mieltä kuin Katariina rouva, mutta hän vältti kuitenkin aina pienellä
kohteliaisuudella jokaista vastustamista, ja muutti puheen sievästi
toiseen aineesen, niin ettei Katariina rouva sitä huomannut, eikä
Sesiliakaan oikein tietänyt mitä Kaarle tarkoitti, vaikka hän aina
silloin tunsi jotakin mielipahaa. Usein oli niinkuin hän olisi tahtonut
tutkia Kaarlen sielun syvintä pohjaa, mutta hän sanoi sitten taasen
itsellensä, että jos hänen täytyikin olla sulhollensa ihan avoin ja
selvä, ei hän kuitenkaan morsiamena saanut häneltä samaa vaatia. Ja
kuitenkin se kiusasi häntä, hän luuli joskus tuntevansa häntä vähemmin
kuin milloinkaan, eikä hän tahtonut itsellensä tunnustaa, että hän
pelkäsi hänen sielunsa tuntemattomissa seuduissa löytävänsä pahoja
pilkkuja, joita hän nyt ei nähnyt. Mutta harjaantunut maailman mies
peitti ajatuksensa, ja ainoasti hienoa hempeyttä ja kevyttä pilaa
huomattiin hänen puheissansa, semmoista, jota silloin pidettiin
hienouden ja somuuden kukkaisena. Meidän aikoinamme semmoista tapaa
pidettäisiin vanhan aikuisena, ehkäpä turhamaisena ja naurettavanakin.
Eräästä Kaarlen kirjoittamasta kirjeestä saatamme vähän nähdä, mitä
eivät puheensa osoittaneet. Se oli samaan aikaan kirjoitettu eräälle
Tukholmassa olevalle tuttavalle.

"Ei, veikkoni, niin eivät naima-ajatukseni ole minua valloittaneet,
ettei minulla olisi aikaa asioiden menestymistä hoitaa, mutta tässä
kurjassa tuvassa on kaikki vielä niin huonolla kannalla, ettei vielä
ole mahdollista tästä mitään erityistä sanoa ja kertoa. Mitä minä
hallitushoidon suhteen olen taitanut ehdoittaa, sen olen hiljan
asianomaiseen paikkaan lähettänyt, ja minä luulen, että herra siellä ne
hyväksyy suuriakaan muutoksia tekemättä. Ehdoituksissani on paljon
semmoistakin, joka niin järjestettynä saattaa olla heille hyödyksi.
Minä arvaan tärkeämmäksikin sen voiton, joka tästä menetyksestä saattaa
tulla kuin ensi silmällä näyttäisi.

Pitäkäätte vaan siellä kotona varalla, ettette päästä tärkeimpiä
asioita huonontumaan sillä välin kuin me korjaamme ulkovarustuksia.
Olkaat tarkat ja varovaiset; minusta näyttäisi kuin muutamat
korkeudessa tahtoisivat rauhasta vetää omaa hyötyä, mutta teidän
pitää varovasti laukauksianne tähtäämän, muistaen että kohtuus on
aina parasta. Idästä kotoisin oleva ja eteläinen näyttivät vähän
erimielisiltä ennenkuin minä lähdin tänne, mutta se erimielisyys ei nyt
taitaisi olla varsin sopivaa, vaan taitaisi olla parasta hoitaa asiaa
varovasti, olla levollisen näköinen ja antaa heidän pitää toinen
toistansa tasapainossa, niin kauvan kuin tämä käytöstapa kelpaa, mutta
varovasti, sillä ei ole juoksemista kahden jäniksen perässä, eikä ole
pitämistä suutansa niin ammollansa, että sinne tulee pelkkää tuulta,
vaikka tosin asian hoitamiseksi pitäisi kaikkia tilaisuuksia käyttää.

Pitäkäät myöskin huolta ukosta siellä kulmassa, sillä hänellä on väliin
tuumansa, eikä siitä mitään vahinkoa olisi, jos häntä huomautettaisiin
pitämään silmänsä auki, mutta tämän pitää tapahtua erinomaisella
taidolla ja kohteliaisuudella, ettei ukko rupeisi epäilemään, että
koitetaan häneen vaikuttaa, sillä sitä hän ei suvaitse. Minä en nyt
tahdo erityisiä asian haaroja selittää; vaan toivon ettei siitä mitään
vahinkoa tule jos minä tapaamaan saakka annan sinun kirjoituksistani
urkkia tietoja.

Herttuan sanotaan vieläkin olevan vihoissansa. Eiköhän tästä seikasta
asian voittamiseksi yhdeltä puolen hyödyttäisi? Eihän olisi niin suuri
häviö, jos sodan sattuessa, joka ei kävisi meidän eduksemme, täytyisi
luovuttaa tämä maa; erämaanhan me vaan siten kadotamme; tosin tämä
tilus vielä on hyödyllinen, etenkin asemansa suhteen, sillä ei
heidän pidä saaman lujaa jalan alusta liian lähellä Ruotsia. Mutta
ennen siitäkin luovuttakoon, kuin ... mutta tästä ehdimme kyllä
suullisestikin keskustella. Jahka jäät vaan lähtevät, tulen minä
kotiin, eikä sitä ennen kuitenkaan mitään taideta tehdä. Tulevaisella
anopillani on palava halu päästä hoviin. Hän ei rauhoitu ennenkuin hän
on laskenut hartaan nöyryytensä mahtavuuden jalkojen juureen. No niin,
minä seuraan häntä ja morsiantani, pitämään huolta, ettei tapahdu
mitään, joka sitten saisi minun pulaan. Erään morsiameni sisaren
pitäisi myöskin tuleman mukaan. Ei hän juuri mikään loistava kaunotar
ole, mutta kaikissa tapauksissa jotenkin välttävä, eikä minua
ihmetyttäisi jos hän herättäisi huomiota. Ja minulla onkin jo tuumia
hänen suhteensa, jotka, jos ne kävisivät toteen, taitaisivat olla
meille sangen tärkeitä.

Minulla on syytä kaikin tavoin olla naimiseeni tyytyväinen. Kun minä
ensin rupesin häntä ajattelemaan, oli hän vähemmän lupaavan näköinen
lapsi, mutta oli niin monta suhdetta, jotka puolustivat tätä liittoa,
että minä, toivoen saattavani antaa hänelle edes jonkinlaista
käytöstaitoa, jos sitä häneltä tykkönäänkin puuttuisi, kuitenkin päätin
tyytyä häneen. Tuskin tarvitsee sanoanikaan, ettei hänellä eikä hänen
sukulaisillansakaan mitään estettä ollut. Mutta nyt olenkin voittanut
enemmän kuin odotinkaan. Hän on nyt muodostunut mitä ihanimmaksi
keijuiseksi, joka varmaankin hovissa saa ihastusta aikaan, jahka hän
vaan ehtii päästä eräästä pienestä sotaisuuden näöstä; ja usko pois,
veikkoni, ettei sinulla tule olemaan halua, niinkuin lupasit, alkaa
puhettasi hänen kanssansa sanoen: "Börja Vrun brata venska ren." En
olisi voinut löytää hempeämpää naista, jos rakkaudestakin olisin
naimisiin mennyt. Lisäksi tulee vielä, että hän jo lapsuudessansa oli
valinnut minun pienien, romantisien tunteittensa ritariksi "sans peur
et sans reproche" [ilman pelotta ja ilman moitetta]. Se hänelle antaa
lapsellisen hentouden, joka on erinomaisen sievää, ja luultavaa on,
että hän pääsee mielisuosioon sekä sen, että jumalanpelkonsa kautta,
joka nyt on niin muotikasta; tämä kaikki saattaa olla hyvää, sillä ei
ole paha, että jalat ovat molemmin puolin kynnystä."

Helppoa on huomata, ettei Kaarlen "tuumat" Margareetan suhteen
ensinkään puoltaneet hänen liittoansa Maunon kanssa. Kun hän kuitenkin
huomasi, ettei ollut paras mennä rinnoittelemaan, vaan ennemmin
koukkuteillä koettaa päästä määrän päähän, niin oli hänen harjaantunut
katseensa pian Maijussa huomannut sopivan aseen. Hänen saikin hän pian
suostumaan lupaamalla virkaa hänen miehellensä, jota lupausta ei ollut
ensinkään vaikea täyttää tänä aikana, jolloinka tärkeimpiäkin virkoja
välinpitämättömästi asetettiin.

Tekemättä häntä entistä viisaammaksi, ymmärsi Kaarle häneltä onkia mitä
hän tiesi ja neuvoa hänelle mitä hänen piti huomaaman. Katariina
rouvalle ei hän tästä ilmoittanut mitään, hän ei tahtonut antaa hänen
ajatuksiensa ja hänen tahtonsa häiritä itseänsä, ja oli nyt vapaa oman
tahtonsa mukaan toimimaan. Ehkä hän aavistikin, ettei Katariina rouva
olisi tahtonut mitään salateitä käyttää.

Eräänä päivänä, kun Maiju, Katariina rouvan kamari-piian kanssa, teki
jotakin käsityötä etuhuoneessa, tuli Sesilia fröökinöitten kamarista,
mutta jäi vielä kynnykselle seisomaan; avoimesta ovesta sanomaan
muutaman sanan Margareetalle. Maiju näki silloin, että Margareetta
istui lähellä ovea nojaten päätänsä erästä korkeaselkäistä tuolia
vastaan ja näytti kärsiväiseltä. Niinpian kuin Sesilia oli mennyt
huoneesta, alkoi Maiju, jatkaen puhetta kumppaninsa kanssa ja
koroittaen ääntänsä niin, että Margareetta kuuli joka sanan.

"Niin, ystävä kulta, mutta mitäs miehiin on luottamista? Muistanpa
juuri erään kersantin, taikka mikä hän oli, joka makasi sairaana
torppari Antin luona sodan aikana. Armollinen rouva lähetti usein
hänelle ruokaa ja piti hänestä huolta, niin että minäkin usein hänen
näin! No, entäs nyt? Nyt tapasin minä hänen juuri ennenkuin minä tulin
tänne, ja, eihän nyt kummempaa, hän ei hävennyt ruveta vanhaan
leperrykseensä, ja kun minä tiuskasin hänelle sanoi hän: no, no, armas
ystävä-kulta, älähän niin arvoiseksi itseäsi tee, hienommillekin
impyeille minä kelpaan. Ja sitten sanoi hän, että hänen piti menemän
naimisiin erään ylhäisen ja rikkaan röökynän kanssa, ja kun en minä
tahtonut häntä uskoa sanoi hän: tosin minulla on ollut paljon vaivaa ja
monta temppua häntä saadakseni, mutta nyt on hän niin minun perääni,
että minä otan hänen vaikka hänen sukunsa meluisi kuinka hyvänsä. Ja
näetkö, sanoi hän, hän on rikas ja ylhäinen, ja heidän pitää hänen
tähtensä auttaman minua ylöspäin, ja sentähden en minä tahdo häntä
jättää, vaikka he tarjovat minulle paljon rahaa; mutta enemmän heidän
täytyy antaa, ennenkuin minä hänestä luovun, sillä minä saan kuitenkin
enemmän jos minä otan hänen."

Kun Margareetta kuuli, että Maiju sanoi hiljan tavanneensa Maunon
heräsi hänen huomionsa, ja toivoen saavansa jotain tietoa hänestä
kuulteli hän tarkasti puhetta etuhuoneesta. Heleä puna nousi hänen
vaaleille kasvoillensa, kun hän kuuli mitä Maiju sanoi, eikä hän
ehtinyt rauhoittua ennenkuin hän oli kuunnellut häntä kerrottuun
saakka. Mutta nyt nousi hän ylös harmista ja vihasta palavin kasvoin
sanoen itseksensä: "mikä kataluus! Semmoisellako tavalla minua
koetetaan hänestä eroittaa? Jos minun uskoani häneen niin helposti
saataisiin horjumaan, eihän siitä sitten tarvitsisi mitään lukua
pitää."

Kevein askelin meni hän toiseen päähän huonetta, jossa hän vuoteensa
uutimien kätkössä ei enään taitanut kuulla mitä Maiju sanoi, vaikka
etuhuoneessa vielä kauvan puhuttiin Maunosta.

Pian huomasi Margareetta olevansa vakoilemisen ja juonivehkeitten
esineenä, ja jos Kaarle olikin pelin hienosti ja älykkäästi laskenut,
niin oli hän kuitenkin siinä kohden erehtynyt Maijun suhteen, että
Maiju usein suurisuisuutensa kautta kömpelösti käyttäytyi ja toimitti
pöllömäisesti hienosti ajatellun tehtävän. Mutta Margareetassa nousi
halvan kohtelun tähden hänen jalon mielensä harmi, ja sitä
päättäväisempänä kulki hän polkuansa.

Nyt olisi jo aikoja sitten Maunolta pitänyt tulla tietoja ja
säännöllinen pyyntö, jonka hän oli luvannut lähettää; mutta mistäkään
senkaltaisesta ei Margareetta kuullut. Oliko hän myynyt hänen rahasta
taikka virasta? Kaarle oli kiertäen ilmoittanut, että hän oli tehnyt
niin, mutta suoraan ei koko asiasta milloinkaan puhuttu. Maunoa ja
hänen vaatimuksiansa ei koskaan mainittu, oli ikäänkuin niitä ei olisi
ollutkaan. Hänen uskonsa Maunoon pysyi kuitenkin lujana. Hän aavisti,
että Maunon kirjeitä salattiin häneltä, että häntä vartioittiin niin,
ettei Mauno saattanut hänelle mitään tietoja antaa, ja salaa itki hän
katkeria kyyneleitä mielipahasta ja surusta, mutta toisten nähden hän
väkisinkin tekeyi levolliseksi.

Molempien sisarten välillä oli varovaisuus, joka oli sangen kiusallinen
molemmille, ja joka yhä vaan lisäsi heidän salaisia huoliansa. Sesilia
ei tahtonut eikä taitanut ilmoittaa epämääräistä pelkoansa
Margareetalle, ja Margareetta taasen ei tahtonut katkeroittaa Sesilian
mieltä Katariina rouvaa, ja vielä vähemmin Kaarlea kohtaan.

Yrjön täytyi lähteä heti joulun jälkeen. Kaarle oli myöskin useimmiten
poissa, mutta tuli kuitenkin joskus muutamaksi päiväksi nuorta
morsiantansa tervehtimään. Joku raskaus näytti painavan koko perhettä,
Kaarle vaan oli kaltaisensa, miellyttävä, kohtelias, hienoin,
kauno-puheliain, jaloimman näköinen mies. Aina kun hän oli Hatanpäällä,
kokoontuivat sinne lavealta ympäri naapurit, jotka palanneina
Ruotsista, jonne sodan vaaroista olivat paenneet, nyt kotona sitoivat
uusia ystävyyden liittoja. Kaarle oli aina näiden seurojen henki, ja
kaikki ylistivät Sesilian onnea, monet kadehtivat häntä, ja häntä itseä
kalvoi salainen levottomuus, jota hän ei taitanut eikä tahtonut
koettaakaan selittää, vaan usein itseänsä moittien luki oman
tyytymättömyytensä syyksi.

Nuorien tyttöjen kävelyt eivät olleet ulottuneet puistoa kauvemmaksi,
lumen sulaamisen ja kevätlian tähden, joka teki kaikki pitemmät matkat
hankaloiksi. Kaarlen ei myöskään näyttänyt olevan mieleen, että Sesilia
saloja ja mantereita käveli. "Se on niin maalaista, ei Tukholman
naisten tarvitse osata kävellä niinkuin maalais-mamsellin," sanoi hän
kerran niin miellyttävästi ja hienon leikillisesti hymyillen, ettei
kukaan taitanut arvata, että hänen sanoissansa oli rahtuakaan
vakavuutta. Mutta Sesilia tunsi sydämessänsä, että ne olivat
aikomuksella sanotut, ja hän luopui näistä kävelyistänsä. Ei Kaarle
niistä milloinkaan enään muistuttanutkaan. Margareettakin harvoin
tahtoi mennä puistoa edemmäksi, sillä hän huomasi ettei sitä hyväksytty
ja että häntä pidettiin silmällä ja sentähden hänkin ennemmin jätti
pitemmät kävelyt tekemättä.

Eräänä päivänä houkutteli kuitenkin aurinko lämpeästi, tytöt lähtivät
käsitysten menemään vanhaa Vappua katsomaan.

Vappu oli istunut pienen tupansa eteen ja istui katsellen laveata
vedenpintaa, kun molemmat tytöt tulivat. Hän ei huomannut heitä. Hän
laulaa hyrytteli hiljaa itseksensä, liikuttaen itseänsä laulun tahdin
mukaan. Sesilia lähestyi ystävällisesti ja koski eukon olkapäähän.
Vanhuksen katse kirkastui. "No, hyvää iltaa, neiti! Ja Kreeta neiti
myöskin! Jumala siunatkoon tämän illan kaunista aurinkoa! Sitten on
monta vuotta, kuin minä olen kevät-aurinkoa nähnyt, ehkä tämä nyt on
minulle vanhalle viimeinen. Huh, neiti," sanoi hän kuin Sesilia pani
kätensä hänen kädellensä, "ei sinun kätesi saa kylmetä, ennenkuin sen,
joka jo kaksikymmentä vuotta jähmettymistänsä on odottanut. Nuoret
kukat, älkäät antako minkään madon sydäntänne kalvaa, ottakaat se pois
vaikkapa sitä seuraisi kappale sydämestänne, sillä jos se jää sinne
niin se kalvaa koko sydämenne. Syvällä, syvällä sydämessä, täällä
sydämen pohjassa puhuu ääni, hiljaa ja salaa. Kuunnelkaa mitä se sanoo,
niin te saatte tietää paljon mitä teillä on tehtävää, ja te taidatte
välttää paljon pahaa tieltänne, jos teillä vaan on uskallusta."

Aurinko vaipui kunnaitten taakse järven toisella puolella; saaret ja
niemet loivat synkkiä varjoja sen peilipinnalle. Vappu katseli vaieten
vettä, hänen silmänsä seurasivat vaipuvaa aurinkoa. Raskas, kovin
raskas huokaus kävi eukon huulilta, ja hän sanoi: "surulliset muistot
auringon iloisessa valossa saivat mieleni kummallisen raskaaksi. Minä
unohdin, että neidit ehkä tahtovat juoda hyvästä lähteestäni. Mutta
näempä tytön menneen vettä noutamaan."

Äänettöminä ja mietteissänsä lähtivät tytöt kotio. Kummallisina ja
kammottavina olivat eukon sanat soineet Sesilian korvissa, ikäänkuin
vaikeana enteenä; Margareetasta ne olivat kirkkaita ja onnea
ennustavin.



13.


Muutamaa viikkoa myöhemmin lähti Katariina rouva tulevaisen vävynsä ja
molempien tyttäriensä kanssa suurella, perinpohjaisella prameudella
matkalle Tukholmaan, ja ensin Turkuun, jossa piti viivyttämän siksi
kunnes se laiva tulisi valmiiksi lähtemään, jolla oli tilattu sijaa.
Margareetta oli alakuloinen, hän ei ollut Maunosta mitäkään kuullut.
Tosin ei hän epäillyt häntä, mutta päivä päivältä tulivat hänen
huolensa yhä suuremmiksi, kuin ei hän saanut kuulla hänestä mitään,
eikä myöskään taitanut itsestänsä hänelle mitään tietoa antaa.

Matkustajat asuivat eräässä talossa, jota hävityksen jälkeen oli
ruvettu kunnostamaan. Kolkkous vallitsi vielä kaupungissa, ja takaisin
tulleet asukkaat hiipivät hiljaa ja huolehtien surullisien raunioitten
keskellä. Nyt ruvettiin kuitenkin jo rakentamaan ja parantelemaan.

Kaarle ali osaksi jo tuottanut Turkuun osaksi tilannut Tukholmassa
valmiina olemaan rikkaasti varustetun vaattehiston morsiamellensa, ja
samassa suhteessa myöskin pitänyt huolta hänen äidistänsä ja
sisarestansa. Katariina rouva ei ollut hyvillänsä näistä kalliista
vaatteuksista. Kun tullaan maasta, jossa kansa vielä harvoja vuosia
sitten piti onnena, jos se sai syödä muutaman jyvän, jonka vihollisen
hevoset olivat pudottaneet maahan, ja jolla ei ollut edes suolan
rippusta ripottaaksensa tympeälle ruoalle, jolla se koetti itseänsä
elättää, ja jossa vielä tänä päivänä ateria oikeata ruokaa, johon ei
hädän ruoka-aineita ole sekoitettu, on juhlaherkku suurimmalle osalle
sen kansasta, silloin ei aatelin sovi pöyhkeillä kauniissa puvuissa,
olkoonpa sitten vaikka kuninkaankin hovissa. Katariina rouva suostui
kuitenkin vihdoin neitojen suhteen. "Mutta," sanoi hän, "mitä minuun
itseeni tulee, en minä milloinkaan käytä muuta vaatetusta kuin
yksinkertaista mustaa hametta, jota olen kantanut herrani ja
miesvainajani kuolemasta saakka."

Tytöt tahtoivat ostaa yhtä ja toista pientä tavaraa Turusta, ja
lähtivät sentähden Kaarlen kanssa kaupungille. Pian olivat käyneet
harvoissa, siihen aikaan niin kutsutuissa "katu-puodeissa," joita
Turussa oli, mutta niissä ei ollut mitään, jota he olisivat ostaneet.
Ei kukaan ollut ajatellutkaan tuottaa minkäänlaista liiallis-tavaraa,
kun ei kaikista tärkeimmillekään tarpeille löytynyt ostajia.
Matkustajat rupesivat menemään kotiopäin, kun Margareetta taasen
muutamassa käänteessä huomasi erään henkilön, jonka jo monta kertaa oli
etäämmällä nähnyt. Iloinen aavistus sydämessä, katsoi hän vielä kerran
taaksensa, mutta vieras oli kadonnut. Nyt alkoi näkyä paljon kansaa,
kaikki rientäen samalle taholle. Kaarle kysyi eräältä ohitsemenevältä
syytä tähän, ja sai vastaukseksi, että eräs laiva oli tullut, jolla oli
muutama niistä professoreista jotka 10 vuotta sitten pakenivat Ruotsiin
sekä että heidän muassansa tuotiin takaisin useita yliopiston jäljellä
olevista tavaroista. Syksyksi piti yliopisto uudestansa vihittämän, ja
nyt kokoontui kansaa sillalle näkemään ja toivottamaan tervetulleiksi
uuden päivän ennustajia pimeyteen vaipuneelle maalle.

Kun Kaarlen ja molempien naisien piti menemän kapean sillan ylitse, oli
samalla joukko kruunun kuljetuskuormia ruvennut menemään siitä ylitse,
ja muutamat miehet, jotka, hevosien puutteessa, käsirattailla
kuljettivat santaa ja kiviä rakennus-aineiksi, jäivät kurkistelemaan
muun tänne kokoontuneen kansan kanssa, kuinka yliopiston kaluja
ruvettiin laivasta purkamaan. Tästä kaikesta nousi ahdinko ja häiriö,
joka sulki tien, niin että meidänkin kulkijaimme täytyi pysähtyä,
vaikka Kaarle kyllä koetti tietä raivata. Kovin suuttuneena nähdessänsä
itsensä, ja etenkin morsiamensa, tällä tavalla joutuneen kansan väliin,
rupesi hän korkealla ja vaativalla äänellä jakelemaan käskyjä joka
taholle, kuinka pitäisi tehtämän, että saataisiin tietä. Mutta
suomalaiset eivät mielellänsä hätäile, ja kaikki tehtiin asianomaisella
hitaisuudella, Kaarlen suureksi harmiksi.

Nyt kuuli Margareetta takanansa äänen hiljaa lausuvan hänen nimensä.
Hän katsoi taaksensa, eikä paljon puuttunut, ettei hän huudahtanut, kun
hän lähellä takanansa huomasi Maunon, mutta hänen huulillansa oleva
sormensa muistutti häntä aikoinansa olemaan varoillansa. "Älä ole
mitään huomaavinasi, käänny pois, että minä saan puhutella sinua
kenenkään huomaamatta," kuiskasi Mauno kerkeästi. Margareetta teki
niin, ja tungoksen avulla, saattoi Mauno nyt hiljaa sanoa lähellä hänen
korvaansa: "Margareetta, meidän kanssamme pidetään ilkeätä peliä.
Minulle on tarjottu paljon, että luopuisin sinusta. Minulle on sanottu
sen tapahtuvan sinun omasta tahdostasi, minulle on niiden puheiden
vahvikkeeksi annettu monta todistusta, jotka näyttävät luotettavilta,
mutta minä en sittenkään taida niitä uskoa. Minä olen kirjoittanut
monta kirjettä, eräs henkilö omista palkollisistanne on ottanut vastaan
monta ja luvannut viedä ne sinulle, mutta osaksi tuonut niitä
avaamattomina takaisin, niinkuin hän sanoi, sinun käskystäsi, osaksi on
hän vastannut minulle, että sinä avaamatta olet heittänyt toiset
tuleen. Minä en kuitenkaan usko mitään ennenkuin olen sen omasta
suustasi kuullut. Minulla on ollut monta kujetta liikkeellä saadakseni
nähdä sinua mutta ei minun ole kertaakaan onnistunut. Sano minulle,
Margareetta, ainoalla sanalla, että vielä olet minun, sinun tahtosi
yksin voi meidän eroittaa."

"Sinun ijankaikkisesti," vastasi Margareetta, peljäten että häntä
kuultaisiin. "No, Jumala sinua aina siunatkoon tuosta herttaisesta
sanasta," sanoi Mauno niin korkealla ja iloisella äänellä, että
Margareetta pelkäsi ympärillä olevien melussakin sen kuulevan. Nyt
harveni tungos vähäisen, Kaarle kääntyi naisiin päin viedäksensä heitä
pois, ja huomasi heti oudon miehen puhuttelevan Margareettaa. Aavistaen
kuka hän oli, ehkei hän taitanut tuntea häntä leveätöyhtöisen hatun ja
ison päällystakin takaa, joita hän kantoi, tempasi Kaarle äkkiä
Margareetan luoksensa ja vei hänen pois.

Useiden seikkailujen perästä viikon purjehtimisen aikana, se oli
tavallinen aika, joka silloin kului Tukholman ja Turun välisellä
matkalla, saapuivat matkustajat ensin mainittuun paikkaan. Katariina
rouva vaati, että mitä pikemmiten anottaisiin; että he saisivat käydä
heidän Kuninkaallisien Majesteettiensa luona kunniuksilla, mutta Kaarle
ymmärsi vielä viivyttää sitä muutaman päivän, että hänen morsiamensa
ehtisi vähäisen tottua Tukholman elämän käytös-somuuteen, ettei hän
näyttäisi varsin hämmästyneeltä. Hänelle olisi kärsimätöntä jos joku
hymyilisi hänen morsiamellensa, ja varsin helppohan olisi kovin
loistavuuteen tottumattoman erehtyä. Mutta jahka hän jonkun kerran
tottuisi näkemään suurempia seuroja, niin hän kyllä pian taitaisi
näyttäytyä vapaalla ja rohkealla ryhdillä.

Tukholmaan tulon jälkeisenä päivänä tuli meidän matkustajiemme luo
hieno, soma ja vilkas-liikkeinen nainen; se oli Ranskan lähettilään
rouva. Hän jakoi Sesilialle ylenmäärin kohteliaisuuksia ja ystävyyden
todisteita, ja hän oli tullut tekemään itseänsä tutuksi sen kanssa,
joka oli tekevä onnelliseksi hänen puolisonsa paraan ystävän "monsieur"
Lejonankar'in. Hän oli ihastunut siitä, että hän huomasi toiveittensa
niin käyneen toteen, että hän Sesiliasta sai semmoisen, jolle hän
tässä vieraassa maassa taisi ruveta todelliseksi ja puhtaaksi ystäväksi
y.m., y.m.

Sesilia, varsin hämmästyneenä tämän hienon rouvan lipeästä kielestä ja
niin erinomaisen pian syttyneestä ystävyydestä, tuli enemmän
hämmästyneeksi kuin hyvillensä. Illalla toivoi lähettilään rouva
saavansa nähdä armaan Sesiliansa äitinsä ja sisarensa kanssa luonansa
tanssiaisissa. "Minä ylpeilen siitä," liitti hän, "että saan olla
ensimmäinen, jonka luona tämä äsken noussut aurinko loistaa."

Sesilian juuri pukeissaan itseänsä tanssiaisia varten, pyysi joku
päästä hänen puheillensa. Hän meni saliin, jossa nuori, hienopukuinen
mies antoi hänelle kirjeen ja pienen lippaan, jonka jälkeen hän meni
pois. Ihmetellen ja uteliaana avasi hän kirjeen, ja näki yhä
suuremmaksi ihmeeksensä sen alla kreivi Osterman'in nimen, joka silloin
oli Venäjän lähettiläänä Ruotsissa. Se sisälsi pyynnön, että hän
kaunistaisi myötäseuraavaa koristusta, jonkun kerran antamalla sen
säkenöitä hiuksissansa. Häntä suretti, että se perhe, joka oli ollut
niin onnellinen, että se sai hänen luoksensa täksi illaksi, oli ehtinyt
ennen häntä. Kuitenkin uskalsi kreivi sulkeutua hänen suosiolliseen
muistoonsa.

Sesilian ihmetteleminen oli sanomattoman suuri. Kun Kaarle tuli
noutamaan naisia tanssiaisiin, meni Sesilia häntä vastaan koristus
kädessänsä, kysymään, mitä hänen sen kanssa piti tekemän. Hän ei
milläkään muotoa tahtonut sitä pitää, mutta ei hän myöskään tahtonut
lähettää sitä takaisin Kaarlea kuulematta. Katsellen säkenöivää
koristusta, sanoi Kaarle: "ryssä on kuitenkin aina älykäs mies: hän
tuntee asioiden hyödyn. No, no, kyllä toinenkin vielä saa oppia
ajattelemaan muutakin kuin lumihuttu-kohteliaisuuksia, jos hän edespäin
tahtoo säilyttää puhevaltaansa." Nämät sanat oli hän sanonut
puoliääneen itseksensä, Sesilian mennessä pöydältä ottamaan koristuksen
mukana tullutta kirjettä. Nyt kääntyi hän mitä herttaisimmalla
kohteliaisuudella Sesilian puoleen sanoen: "katsopas kuinka kaikki jo
tietävät kuka täst'edes on Kaarle Lejonankar'in käskijänä."

Sesilia vastasi huolellisena: "minä tulen varsin pyöröpäälle tästä.
Minkätähden minulle tämmöisiä lahjoja annetaan, miksi minulle kaikkia
tätä kohteliaisuutta osoitetaan, mitä se merkitsee?"

"Oh, älä siitä huoli, armas pikku-morsioni, ajattele vaan kuinka tämä
koristus tänä iltana koroittaa ihanuuttasi. Suuret asiat, jotka
koskevat valtioiden keskinäistä suhtaa mitä nuoret, kauniit naiset
niistä huolivat. Jos tämän ohella joku kukkanen kukoistaa edessäsi,
niin poimi se vaan, äläkä ensinkään huoli missä maanlaadussa se on
kasvanut."

"Ei, Kaarle, nyt puhut niin, kuin en minä rakasta kuulla sinun puhuvan.
Olkoon suuressa taikka pienessä, niin tahdon minä koettaa, paraan
ymmärrykseni mukaan, etsiä oikeata, ja katso;" hän irroitti koristuksen
hiuksistansa, jonne Kaarle oli sen sovittanut, ja pani sen lippaasen,
"minä en tiedä, minä en ymmärrä, mutta minä aavistan, ettei tämän pidä
kuuluman minulle, eikä se minun päässäni milloinkaan ole, niin kauvan
kuin minä sitä luulen,"

"Niin ylpeä, niin korskea," sanoi Kaarle leikillisellä
kohteliaisuudella vastaukseksi Sesilian puhtaalle vakavuudelle, joka
taasen suretti häntä. Mutta hän jatkoi vielä samalla vakavuudella;
Kaarle, vastaa minulle oikein ja todenmukaisesti, onko oikein, onko
rehellistä ottaa vastaan tätä lahjaa? Enkö minä saa antaa sitä
takaisin?"

"Hempeä morsiameni, ei sinun niin kaino tarvitse olla, että sinä luulet
näiden kalliiden kivien himmentävän silmiesi loistoa. Minä toivon ettet
tee itseäsi naurun ja moitteen esineeksi, tekemällä sen
epäkohteliaisuuden, että lähetät koristuksen takaisin."

Sesilia oli vaiti ja meni huoneesta ikäänkuin jatkaaksensa
pukeutumistansa: mutta kuluipa hetki ennenkuin hän taasen taisi sitä
ruveta tekemään. Hänen täytyi kuitenkin ryhtyä siihen ja olikin pian
valmis, tämän uuden säteilevän ja hänelle, joka melkein sanan täydessä
merkityksessä oli erämaasta tullut, oudon olon haihduttaessa hänen
levottomia, kahdenvaiheisia ajatuksiansa.

Pelkissä huveissa vietetyn kolmen päivän perästä, kutsuttiin
Margareetta aamulla Katariina rouvan luo. Hän istui korkeana ja ylevänä
ikäänkuin tuomiolla, ja Margareetta tunsi salaisen pelon, kun hän
lähestyi häntä. "Margareetta," sanoi äiti äänellä, jossa kuului vähän
kovuutta, "vuosikausia olen osoittanut malttavaisuutta sinua kohtaan,
ja pitänyt suopeita keinoja kovia parempana, saadakseni sinua taasen
järjelliseksi, ja säästääkseni sinua maailman moitteelta, ehket sinä
ole tätä hyvyyttä ansainnut. No niin, nyt on ilmaantunut tilaisuus
tehdä kaikkea unohdetuksi ja anteeksi annetuksi. Onni, joka sinulle
tarjotaan, on tosin paljoa suurempi kuin nyt enään ansaitset, mutta
sitä enemmän riennä sitä ottamaan. Nuori kreivi H., ehkä uhkein
sulhomies, joka meidän maassamme tätä nykyä on, tarjoo sinulle kätensä.
Sinä olet nähnyt hänen, sinä olet itse mielihyvällä puhunut hänen
innokkaista puheistansa, jaloudesta, jota hänen ryhtinsä osoittaa;
hänen arvonsa ja rikkautensa ovat niin yleisesti tunnetut, ettei minun
tarvitse niitä mainitakaan. No, mitä ajattelet?"

"Ajattelen saada jäädä miehelleni ja herralleni uskolliseksi. Onko
minulla enempää kuin yksi käsi annettavaksi pois, jos tahtoisinkin?"

"Ennen neljäntoista päivän kuluttua olet eroitettu siitä kurjasta
halpasukuisesta miehestä."

"Ei milloinkaan, äitini! miksi kiusaatte minua? Enkö minä monena
vuotena aina ole pysynyt sanassani?"

"Mutta sinun pitää, sinun täytyy totella, sillä nyt minä olen ollut
malttavainen ja kärsiväinen jo liian kauvan. Nyt on sävyisyyden aika
loppunut, ja nyt -- mene ja muista että minun sanani on sanottu."
Korkeana seisoi Katariina rouva tyttärensä edessä, nostaen kättänsä;
Margareetta kumarsi nöyrästi ja meni huoneesensa.

Seuraava päivä oli se, jolloin Katariina rouva ja hänen tyttärensä piti
esitettämän kuningattarelle. Illalla oli hovissa naamiot, jota huvia
siihen aikaan paljon harrastettiin. Matkustajamme olivat myöskin
kutsutut ja heidän piti tuleman sinne Arkaadian paimentyttöinä
kukkasilla kiedotuilla sauvoilla varustettuina. Niin aikaisin aamulla,
ettei nykyajan muotikkaat naiset vielä ole vuoteiltansakaan ehtineet,
ajoivat äiti ja tyttäret hoviin ja vietiin erääsen saliin, siellä
odottamaan Jumalan-palveluksen loppua, jota sinä päivänä sattuneista
syistä pidettiin kuningattaren kapinetissa aamupäivällä, jokaisena
ehtoopäivänä tavallisen asemesta. Läsnäolevista naisista olivat useat
jo tunnetuita, toiset tarkastivat peittelemättä ja jollakin pienellä
ilvekkäällä katseella "suomettaria." Katariina rouva oli vieläkin
ylpeämmän näköinen, kuin tavallisesti. Tytöt näyttivät olevan vähän
kainoja ja hämillänsä.

Kapinetin ovet avattiin, ja Ulriikka Eleonora, pieni, hoikka, mutta
nerokkaan ja uskaliaan näköinen nainen, astui saliin, seurassansa pari
naista. Hän astui heti, mutta toki jollakin ylhäisellä näöllä Katariina
rouvan luo ja sanoi: "Vapaaherratar Boije, luulen? Meidän on mieluista
saada tervehtiä teitä täällä Tukholmassa." Hän puhui sitten hetken
sodasta ja sen onnettomuuksista, etenkin Katariina rouvan suhteen, ja
kääntyi sitten äkkiä neitojen puoleen. "Neidet Boije? todellakin kaksi
liian kaunista ruusua kukoistamaan kukoistuksensa Suomessa. Me saamme
kiittää teitä, Katariina rouva, ettette niitä kätkenyt sinne. Helppoa
on ennustaa teille, että nämät kukkaset pian istutetaan uudestaan
kasvamaan hovin maahan, johon ei teillä, luulen, ole mitään vastaan
sanottavaa."

Nöyrällä kunnioituksella vastasi Katariina rouva: "Teidän
Majesteettinne, minun tyttäreni ovat jo molemmat luvatut pois."

"Ah, molemmat? Ehkei se ole mikään salaisuus. Onko huhu oikeassa?" Näin
sanoen kääntyi kuningatar Sesiliaan päin, ja sittenkuin hän oli
vastannut kysymykseen sanoi kuningatar taasen: "vai niin, me saamme
siis pitää teitä hovissamme. Minä toivotan teille onnea. Lemmittävä
sulhanen! Entäs te, neitini, tahdotteko tekin yhtä vilpittömästi sanoa
kihlattunne nimen?" sanoi hän ystävällisesti kääntyen Margareetan
puoleen.

Katariina rouva astui esille ja oli vastaamaisillansa; mutta vakaalla
äänellä sanoi Margareetta: "Katteini Mauno Malm."

Katariina rouva kalveni; mutta kuningatarkin astui askeleen takaisin,
ja heikko ivan hymy näkyi hänen edempänä olevalla alahuulellansa, kun
hän sanoi: "hän, partioretkeläinen, kuinka? Ei ylpeyttä ainakaan."

Hennon hiljaisesti ja nöyrällä kunnioituksella vastasi Margareetta:
"sanotaan, että korkea ja jalo nainen antaa mielellänsä kruununkin
pois, rakastettunsa edestä."

Kuningatar katseli ystävällisesti nuorta tyttöä. Tämä viittaus häneen
itseensä näytti miellyttävän häntä. Katariina rouva, joka nyt oli
ehtinyt toipua hämmästyksestänsä, avasi jo suunsa ruvetaksensa
puhumaan, kun Margareetta äkkiä laskeui polvillensa kuningattaren eteen
ja sanoi: "Kaikkein armollisin kuningatar, suojelkaa armossa minua
raukkaa. Minä olen sanotulle miehelle enemmän kuin morsian, minä olen
hänen vihitty vaimonsa. Paetessani villiä kasakoita, suojeli hän yksin
minua, eikä minun ollut mahdollista saada tietää äitini tahtoa, kun
minä, tapauksien pakoittamana, joiden lavea kertominen vaan väsyttäisi
teidän Majesteettinne, pidin oikeimpana antaa vihitä itseäni
avioliittoon hänen kanssansa. Nyt tahdotaan minua eroittaa hänestä
ja pakoittaa menemään kaksin-naimiseen toisen kanssa. Teidän
Majesteettinne, ottakaa minua teidän armolliseen suojelukseenne, ettei
minua pakoitettaisi tekemään syntiä Jumalaa vastaan."

Kummastuneena oli kuningatar kuunnellut Margareetan sanoja. Vaikka
vähän pahoillansa siitä, että häntä otettiin välittäjäksi näin
tukalassa asiassa, kysyi hän kuitenkin Margareetalta lähemmin useita
asian seikkoja. Silloin astui Katariina rouva esille ja sanoi:
"sallikaa, Teidän Majesteettinne, minun viedä pois tämä eksynyt
tyttö, joka niin ajattelemattomasti on ilmoittanut häpeällisen
alentumisensa Teidän Majesteetillenne, ja teidän Majesteettinne jalolle
seuralle."

"Hiljaa, rouvani, olkaa hyvä, viipykää vielä hetkinen. Koska tämä nuori
nainen on minulle uskonut asiansa, niin sallikaa minun sanoa muutama
puolustava sana tyttärenne hyväksi. Ei naisen ainakaan pidä rikkoman
avioliiton pyhyyttä, jos ei mies meidän aikoinamme niin tarkkaa lukua
siitä pidäkään." Häneltä pääsi huokaus, joka todisti, ettei miehen
vaihtelevaisuutta enemmän sido kruunu, kuin halpa sydänkään yksin.
"Suokaa anteeksi että minä tungen teidän asioihinne, mutta ainakin
tyttäreltänne olen saanut luvan sitä tehdä. Minä käsitän kyllä, että
tämä ehkä loukkaa teitä, mutta minä rohkenen kuitenkin toivoa, etten
saa kieltoa, kun minä rukoilen tyttärenne puolesta."

Nämät viimeiset sanat, sanottuina kuningattaren ryhdillä ja Ulriikka
Eleonoran lujuudella, näyttivät semmoisilta, ettei niitä vastaan
taitanut sanoa. Katariina rouvassa asui vielä vanha kunnioitus
kuningasta kohtaan niin syvässä, että hän katseli nykyistä voimatonta
kuningasparia samoilla tunteilla, kuin Kaarle leijonaakin, jonka
rinnalla ei kenenkään muun tahtoa ollut olemassakaan. Mutta kuitenkin
ponnisti hänen ylpeytensä suuresti vastaan antaumista, ja pari kertaa
oli jo hänen huulillansa ylpeä vastaus. Mutta syvä, alammainen
nöyryytensä sitoi kuitenkin hänen kielensä. Silloin sanoi kuningatar,
tänä hetkenä yhä enemmän veljensä kaltaisena: "no, rouvani, te näette
arvelevan, taikka mitä teidän äänettömyytenne merkitsee?"

Hänen katseensa näytti niin uhkaavalta, että se vietteli Katariina
rouvaa toisteluun, kuitenkin sai kunnioitus vieläkin voiton, ja
jotenkin nöyrästi, vaikka hillityllä vihalla, vastasi hän: "Teidän
Majesteettinne, sallikaa minun ja tyttärieni vetäytyä pois niistä
monista ivallisista katseista, joita minä näen meihin kiinnitettävän.
Kuinka minä nyt, tänä hämmennyksen hetkenä, taitaisin käyttäytyä,
niinkuin minun pitäisi kuningattareni edessä. Sitä minä ainoasti
rukoilen, että teidän Majesteettinne olisi vakuutettu siitä, että minä
aina käyttäyn syvimmällä alammaisen kunnioituksella ja nöyryydellä."

Lisää vastausta odottamatta, kumartui Katariina rouva syvään, ja eteni
pois, vieden tyttärensä mukanaan. Avaroitten pukujen tähden ajettiin
kaksissa vaunuissa. Margareetta pääsi sentähden ajamasta äitinsä
kanssa.

Kotiin tultaessa oli Kaarle odottamassa kuullaksensa kuinka käynti oli
käynyt. Kun hänelle kerrottiin mitä siellä oli tapahtunut, kalveni hän
vihasta ja sanoi: "ettehän vaan taipuneet hänen edessänsä, rakas
anoppini? Nyt on kirottu kuninkaisuus kuollut, ja me olemme vapaita.
Mutta odottakaat, te siellä! Te ette vielä ole kadottaneet toivoa saada
valtaa takaisin, sitä osoittavat tämmöiset itsevaltaisuuden yritykset.
No, onpa hyvä, että nähdään, minne päin te aivotte; tulevatpa
valtiopäivät ensi vuonna." Tämän lopun sanoi hän uhkaavalla äänellä, ja
ikäänkuin itseksensä.

Katariina rouva meni nyt huoneesta, ja Sesilia kääntyi nyt rukoillen
Kaarlen puoleen ja sanoi: "oh, Kaarle, älä nyt enään Margareetta
raukkaa kiusaa. Olethan nähnyt hänen lujuutensa. Kuinka minä ihmettelen
sitä uskallusta, joka hänellä tänään oli, kun hän äitiäni vastaan
käytti samoja aseita, joilla tämä ehkä luuli tekevänsä Margareetan
vastustelemiset ihan mahdottomiksi. Ja kuitenkin hänellä tuskin muuta
neuvoa oli. Älkäät nyt enään kauvempaa myöntymättömiä olko. Mitä siinä
sen enempää on? Kristiina Oxenstjerna oli ylhäistä kreivillistä sukua,
ja valtio-neuvoksen tytär, ja eikö hän onnelliseksi pappinsa kanssa
tullut! Mitä haittaa siitä perheelle oli?"

"Hm," minun sievä välittäjäni, kas vaan, kuinka olet kaunis, tuolla
näölläsi "en ange priant" [niinkuin "rukoilevat enkelit"], sanoi
Kaarle, tavallisella kohteliaalla äänellänsä, joka oli ruvennut yhä
enemmän Sesiliaa kiusaamaan, sentähden, että siinä oli jotakin kylmää,
ja semmoista, jota lapsia kohtaan käytetään, taikka melkein
halveksimista. "Mutta tiedätkö, ketkä omaisistasi pian istuvat
neuvostossa, ja tiedätkö sinä, mitkä tärkeät asiat usein saattavat
riippua tuommoisien pienien, sievien impien naimisesta, vaikkeivät
heidän pienet henkilönsä ole asioiden tärkein osa? Mitä sinä _sinäkin_
kuitenkin taidat huomata, on että naiminen kreivi H:n kanssa olisi
vähän loistavampi liitto, kuin tuon junkkarin kanssa, johon hän
ykspäisyydessänsä on hulluuntunut. Mutta ehkei," jatkoi hän mitä
vilkkaimmalla, hienoimman leikkisellä äänellä, "oma kaunis morsiameni
tahtoisi nähdä sisartansa arvossa ja rikkaudessa häntä etevämpänä. Se
oli kuitenkin tarjoumus, jota ajattelin, ennenkuin edes-uskalsin
_toivoa_ sitä; ja nyt tämä yksipäisyys, tämä julkinen uhka!"

Nyt tuli eräs palvelija sanomaan, että päivällinen oli valmis. Sesilia
ei uskaltanut muuta kuin mennä aterialle. Niinpiankuin oli ruoalta
päästy, meni hän kuitenkin Margareetan luo, joka heti kotiin tultuansa
oli mennyt hnoneesensa. Kaarle seurasi häntä sinne ja puhui
Margareetalle niin, että Sesiliasta oli kuin hämmähäkki taasen olisi
koskenut hänen sydämeensä, innokkaasti kutoen verkkoansa sen ympärille.
Vihdoin tarttui hän Sesilian käteen ja sanoi kylmästi: "tämän luona ei
sinulla ole enempää tekemistä." Pitemmittä mutkitta, vei hän hänen
mukanansa; mutta sydämellisen rakkauden ja huolen katse, jonka hän loi
Margareettaan, osoitti että hän _totteli_.

Etuhuoneessa sanoi Kaarle sellaisella äänellä, kuin ei mitään
erinomaista olisi tapahtunut: "ja nyt, Sesiliaseni, täytyy sinun
kiiruhtaa, että ehdit saada päällesi kauniin, kukkasilla koristetun
pukusi, ettei toisten paimen-tyttöjen seurassamme tarvitse sinua
odottaa."

"Nyt -- naamioihin? -- Huh, mitä minä siellä tekisin? Ei Kaarle, ei
tänä iltana."

"Että irvihampaat saisivat syytä ruveta uskomaan, sinun häpeevän
itseäsi näyttää? Ei, kauniimpana, loistavampana kuin milloinkaan."

"Kaarle, min'en voi, sydämeni kärsii."

"Sydän! oh, kaunis morsiameni, suuressa maailmassa ei sydäntä
käytetäkään. Usko minua, sen pienen kalun saatat kernaasti jättää
Suomeen. Sillä ei ole mitään täällä tekemistä. Kas niin," jatkoi hän
ripeästi ja teki hät'hätää valmistelematta pienen runon ajan maun
mukaan:

    "Allons ma Zephise an jeu.
    Vos moutons vous regardent en bêlant,
    Dans vos yeux ils cherchent le feu,
    Mais n'y trouvent qve de l'ean à ce temps."

    [No nyt, paimettareni, leikkiin.
    Lampaamme katselevat teitä määkyen,
    Silmistänne etsivät he tulta,
    Mutta löytävät sieltä vaan vettä.]

"Ah, Kaarle, et sinä ennen pitänyt sydäntä tuommoisena
liiallis-kaluna."

"Ah, kaunis Sesiliani, haaveksia ja olla rokossa, kumpaakin pitää
kerran koettaman, sanotaan. Minä olin lapsi silloin, ja teidän järvenne
ja saarenne, ja teidän harjunne, siunattuine loppumattomine
näköaloineen, josta pyritään lukea aina kolmeenkymmeneen järveen, ja
teidän kohisevat koskenne, joiden vieressä saattaa tulla varsin
pyörälle, semmoiset menevät pojan päähän niinkuin viini, mutta vuodet
kuluvat, ja miehen pitää ajatella vähän vankemmin. Kun valtiot seisovat
toisiansa vastaan, kun yksi mahtava valtioliitto kilpailee toisen
kanssa ja tahtoo värvätä meidän valtio-miehiämme omaksi hyödyksensä,
silloin, näetkö, kaunis morsiameni, silloin ei sovi leikkiä unien
kanssa, taikka kauniitten piikivien kanssa joen rannalla, vaan silloin
pitää oppiman mieheksi, ja katsoman asiallista, jos kauniimmalle
sukupuolelle tuntuukin vähän raskaalta, kun heidän ritarinsa uskaltavat
muutakin ajatella kuin heidän sulojansa."

"Mutta eikö sydäntä tarvita, että rakkaudella maatansa kohtaan ja
rehellisyydellä taidetaan puoltaa sen totista hyötyä, muista eduista
huolimatta?" kysyi Sesilia lämpimästi.

"Ah, mikä sievä valtio-nero, joka koko rauhan-kokouksessa saisi
hämmennyksen aikaan!" leikitsi Kaarle taasen, "mutta meidän tässä
maailman kohtaloita keskustellessamme kuluukin aika. Nyt tuskin enään
ennätät panna tuon sievän paimen-hatun tarpeeksi vinoon."

Sesilia ei tahtonut suostua pukeutumaan naamioita varten, mutta silloin
näki hän Kaarlen silmässä niin synkän katseen, että hän hetken perästä
oli valmis, luottaen siihen, että naamio peittäisi hänen murheellisen
näkönsä.



14.


Pian lähtivät matkustajat kotomatkalle. Katariina rouva piti
Margareettaa niin paljon kuin mahdollista itsestänsä ja Sesiliasta
eroitettuna, ja kotiin tultua annettiin uppiniskaiselle tyttärelle
asunnoksi erillänsä oleva huone, jossa hän, melkein vankina, sai
oleskella eroitettuna muusta perheestä. Ainoa mitä hän oli voittanut
oli lyhyt viivytys, sillä Katariina rouva ei pitänyt sopivana, niin
pian sen jälkeen kuin kuningatar oli Margareetan puolesta puhunut,
julkisesti vastustaa hänen tahtoansa. Mutta hiljaisuudessa tehtiin
tarpeellisia valmistuksia, että ratkaiseva isku vihdoinkin lankeisi,
jota nyt koetettiin kaikin tavoin kiiruhtaa, sittenkuin ei enään ollut
mahdollista estää Margareetan avioliiton tietoa leviämästä.

Sesiliankin sydämen ympärillä kutoi hänen harmaa kohtalonsa yhä
tiukempaan verkkoansa, ja yhä vaaleten, niinkuin lakastuva ruusu, kävi
hän nyt jo ilotta läheneviä häitänsä vastaan. Tukholman matka oli
saanut hänelle sen selväksi, jota hän ennen vaan peljäten oli
aavistanut; hän ei taitanut kunnioittaa sitä miestä, jonka kanssa hänen
sydämensä rakkaudessa oli kasvanut yhteen. Vielä hän uneksui usein
kuinka kaikki muuttui toiseksi, kuinka hän itse rakkaudellansa vetäisi
Kaarlen siitä juonien pyörteestä, johon hän oli sekaantunut; mutta ah,
hän tunsi aina silloin, ettei hänellä muuta voimaa ollut, kuin se mikä
hänellä hänen kauttansa oli. Kuinka hän sitten olisi se, joka häntä
ohjaisi!

Hän oli nähnyt kuinka ylhäiset joka päivä pitivät jumalan-palvelusta
kodissansa, ja hän rupesi toivomaan uskonnon välitystä. Mutta kun hän
huomasi kuinka monet, juuri hartaimmista jumalan-palvelijoista,
verenhimoisella kiihkolla vainosivat vihollisiansa, sammui sekin toivo.
Hän tunsi ettei hänen rakkauttansa vastattu, ei ymmärretty, sillä tämä
kohteliaisuus, tämä mielihyvä hänen kauneudestansa, tämä, olkoonpa
niin, tämä rakkaus, jota Kaarle tunsi häntä kohtaan, oli niin paljon
kuin mahdollista eroava siitä syvästä, sydämellisestä tunteesta, jonka
nimeä se lainasi. Tämän tunsi hän selvästi sydämessänsä, ja nyt seisoi
todellisuus hänen edessänsä paljaana ja kolkkona; kaikki haavekuvat ja
harhaluulot olivat siltä riistetyt. Hän ei valittanut, kenelle hän
olisikaan valittanut, mutta hän kuihtui.

Katariina rouva näki levottomuudella kuinka hänen tyttärensä vaaleni ja
surkastui. Häntä lohdutettiin vanhalla jutulla "morsius-surusta."
Kaarle pelkäsi joskus jotakin salaista pahoin-vointia, mutta kun hän
huomasi, kuinka hän vielä sydämensä koko hellyydellä oli kiintynyt
häneen, joskus äkkiä säpsähti kuullessaan jonkun sanan taikka
huomatessaan jonkun katseen häneltä, vieläpä rupesi itkemäänkin,
silloin piti hän kaikki oikkuina, eikä tosin ollut niistä hyvillään,
mutta ei niitä sanottavasti peljännytkään.

Aamulla häitten edellisenä päivänä meni Sesilia Vapun luo. Hän ei ollut
pitkään aikaan siellä käynyt, hän oli luullut huomaavansa ettei Kaarle
hyväksynyt hänen käyntiänsä siellä, mutta nyt oli Vappu sairas, ja hän
meni. Sesilia tapasi Vapun iloisempana ja levollisempana kuin
milloinkaan ennen. "Näetkö, neiti, Jumala on armollinen ja ottaa minun
pian täältä pois. Mutta, Herra katso armollisesti vanhaan, sinunhan
sydämesi, neiti, haluaa enemmän lepoon kuin minun, ja sinun kätesi on
kylmempi."

"Älköön Herra enään päiviäni pidentäkö, mutta minkätähden asuu suru
sydämessä, jossa vaan häitten ja ilon nyt pitäisi asuman. Katso, neiti,
sinusta tulee ylhäinen ja rikas rouva, ajattele kurjia, ajattele niitä
monia, jotka kärsivät puutetta ja hätää. Minä olen nähnyt kauheita
näköjä, minä olen nähnyt vaimojen syövän lapsiensa ruumiita nälässänsä,
minä olen nähnyt ruton kaatavan ihmisiä, niinkuin viikate kaataa ruohon
niityllä. Semmoisia aikoja ei ole nyt, mutta jossa sinä näet köyhän
vaimon, jolla ei ole vaatteita verhotaksensa niitä raukkoja, joita hän
on synnyttänyt, taikka jolla ei ole leivän palasta sammuttaaksensa
nälkäänsä, jossa hän makaa vuoteetta, silloin, rikas rouva, jaa silloin
varoistasi vanhan Vapun tähden, sen rakkauden tähden, jota hän on sinua
kohtaan tuntenut, ja sinä saat iloa siitä. Sinä tarvitset paljon iloa,
sinulla ei ole sitä ollenkaan, minä tunnen sen. Mutta vielä kerran on
Vappu sinun näkevä, se tapahtuu sinun hääpäivänäsi, neiti. Mutta mikä
niin kummallisen pimeätä on. Totta minä sinun sinä päivänä nähdä saan,
mutta kuinka nyt niin pimeä on? Jos se päivä olisi viimeiseni, kuinka
se niin pimeä olisi? Senhän pitäisi silloin oleman kirkkaan. Niin,
neiti, silloin minä vielä sinun näen, sitten jää hyvästi."

Saman päivän iltana piti oleman suuret huvit nuorisolla, "naamioilla ja
kaikenlaisilla hauskuuksilla," niinkuin sanottiin. Kaarle tahtoi
Sesilian ruveta Minervaksi. Vaikka Sesilia mielestänsä oli niin ylen
määrin hoikan ja kurjan näköinen, ei hän tahtonut Kaarlea vastustaa,
kun hän niin vähällä taisi tyydyttää häntä. Itse piti hänen kantaman
sota-jumalan pukua. Ajan lempi-aatteita oli osoittaa ruhtinaallisia
morsiusparia Mars'in ja Pallaan kuvina, joka luultavasti oli syynä
Kaarlen pukujen valitsemiseen.

Sitten kuin Sesilia oli tullut kotiin Vapun luota, meni hän ylös
suureen uuteen rakennukseen, jossa hän nyt asui pienessä kapinetissa,
vaikka vasta illan juhlassa uusi huoneus, komeasti taitettuine
kattoineen, ja lukemattomine pienine akkunaruutuineen, piti vihittämän.
Nyt istui hän pienessä huoneessaan työ käsissä, mutta neula lepäsi, ja
hänen katseensa osoitti, etteivät hänen ajatuksensa nyt olleet
työssänsä. Silloin tuli Kaarle sisälle ja hänen kätensä alkoi
koneellisesti silloin tällöin ompelemaan tikin.

"Kas tämäpä ahkeruutta, vielä tänäkin päivänä neulot," sanoi Kaarle
tavallisella hienolla kohteliaisuudellansa. Sesilia hymyili heikosti.
"Ne ovat sinun sulhais-raunikkaasi," sanoi hän. Kaarle katsoi niitä,
ihmetteli ja ihaili hienoa, pitsin tapaista työtä ja kiitti häntä
edeltäpäin siitä ilosta, jonka morsiamensa hänelle teki j.n.e. Mutta
ennenkuin hän ehti lauseensa lopettaa, hypähti Sesilia ylös ja
huudahti. Mahdottoman suuri hämmähäkki kurotti pitkiä koipiansa
avonaisesta akkunasta ja rupesi marssimaan sisälle.

"No, mikä nyt on hätänä?" kysyi Kaarle laskien käsivartensa Sesilian
vyötäisille pidättääksensä häntä.

"Hämmähäkki, hämmähäkki, älä, Jumalan tähden, päästä sitä minun
huoneeseni, minun ei sitten enään ole täällä hyvä olla."

"Älähän nyt," leikki Kaarle vanhalla somalla tavallansa, joka nyt oli
Sesiliasta varsin onteloa, "niin hempeätä vankia en laskekaan
hämmähäkin tähden." Sesilia pyrki oikein tuskalla päästä irti,
mutta Kaarle, joka ei ymmärtänyt hänen pelkoansa, piti sen
teeskenteleväisyytenä eikä laskenut häntä. Vihdoin päästi hän hänen
vapaaksi, mutta otti kutsumattoman vieraan peukalonsa ja etusormensa
väliin ja sanoi: "mutta katsohan kerran vihollistasi Sesilia. Eihän se
niin ruma ole. Näetkö kuinka se on kaunis ja pilkullinen?" Sitten pani
hän sen niin korkealle seinään, kuin hän ulottui. Sesilia oli
silmänräpäyksessä tuolilla, karkoittaaksensa vihollistansa, mutta se
oli nyt peljästynyt ja rientänyt kätkeytymään. Hän ei löytänyt sitä
enään.

"Kaarle, sinä olet julma," sanoi Sesilia, tuskalla pidättäen
kyyneleitänsä.

"Anna anteeksi, minä en taitanut kieltää itseltäni huvia vähän
ärsytellä sinua, minä tahdoin nähdä miltä kaunis morsiameni suuttuneena
näyttäisi. Mutta tule nyt ja anna suuttumuksesi tuulille. Käykäämme
puistoon katsomaan mitä ukko siellä on aikaan saanut. Kaikki näyttää
nyt olevan valmiina."

Hiljaisesti ja tottuneena seuraamaan Kaarlen mieliä, vaikkeivät ne
useinkaan häntä huvittaneet, lähti hän hänen kanssansa puistoon. Nyt
oli puutarhuri ottanut pois kaikki näköä estävät olki peitteet ja
puutelineet, ja vastapäätä rakennusta irvisti kaksi ruohopenkereistä
tehtyä jättiläisleijonaa kahden samasta aineesta muodostetun ankkurin
rinnalla, ja ikäänkuin vahtina seisoivat niiden ympärillä neljä uhkeata
kuusta, saksittuina hattujen muotoon, kuvaamaan sitä valtiollista
puoluetta, johon Kaarlekin tärkeänä jäsenenä kuului. Sillä vaikkei
hänen jalkansa ollut neuvostossa, oli siellä kuitenkin hänen äänensä,
jonka vaikutin oli yksi neuvoston mahtavimpia miehiä.

Tyytyneenä suur-työhönsä, joka oli elävä onnentoivotus, astui vanha
puutarhuri esille hattu kädessä ja mielihyvästä hymyillen. Sittenkuin
Sesilia ystävällisesti oli vanhusta kiittänyt, ja Kaarle oli antanut
hänelle pienen rahalahjan, ja molemmat hetken perästä olivat lähteneet
puistosta, vannoi hän ettei herttaisempaa lasta löytyisi koko
maailmassa, kuin nuori morsian.

Kaarle saattoi Sesilian sisälle ja sanoi; "ja nyt, ihana jumalatar,
toivon minä pian saavani tervehtää Minervaani täydessä asussa. Jo
aseetonnakin niin vaarallisena, kukapa häntä aseellisena taitaisikaan
vastustaa?"

Sesilia jäi yksin; hän rupesi hitaasti ja vastenmielisesti ottamaan
pukuansa esille, ja laski sen vuoteellensa.

"Miksi tätä narrin peliä," sanoi hän itseksensä, "tätä hovin ja
ylhäisten seurojen leikkien apinoimista. Onpa juuri niin, kuin meitä
puettaisiin kulkusilla varustettuun narrin kaapuun."

"Sesilia kulta," sanoi Margareetta, joka nyt tuli sisälle, "sinä et
vielä ole pukenut, ja vieraat alkavat jo kokoontua. Nythän sinun
pitäisi viimeisen illan tyttönä leikitä; mutta huomenna, kun vihkimys
on aamupäivällä toimitettu, täytyy sinun jo ehtoopäivällä käyttäytyä
vakaasti niinkuin rouvan pitää. Mutta, Sesiliani, älä niin
murheelliselta näytä. Ah, kyllä minä tiedän, ettei minun pilani taida
huvittaa, iloisen pilapuheen pitää iloisesta sydämestä lähtemän."

Margareetta tunsi Sesilian liian hyvin, ettei hän arvaisi mikä hänen
silmiänsä tummisti, mutta hän oli välttänyt loukata häntä antamalla
hänen huomata että hän ymmärsi häntä. Sesilia nousi nyt ylös ja sanoi
ystävällisesti: "tiedätkö, Margareetta, minä olen ajatellut
suunnitelman. Jumala antakoon sen onnistua. Minä en ole sinulle tähän
asti paljoa puhunut, kukapa olisi huolinut minua, ymmärtämätöntä
raukkaa kuunnella? Mutta huomenna, huomenna puhun sinun edestäsi,
silloin saavat sanani jonkinlaista tärkeyttä, niin, minä luulen
onnistuvani. Ah, mutta nyt pitää minun kumminkin tuohon hulluun pukuun
pukeutuman. Tiedätkö kuinka se minun mielestäni on hassua. Mutta miksi
en tekisi Kaarlen tahdon mukaan tässä tyhjässä asiassa. Eipä olisi
hullumpaa jos minä tuon asun mukana saisin vähän enemmän voimaa ja
rohkeutta. Parasta on, että niinpian kuin olen ottanut vieraat vastaan,
saan riisua nämät renkun rankut yltäni, ja sitten on sininen
silkkihameeni kyllä hyvä."

"Kas niin, kypäri päähän nyt vaan ja sitten vieraitten luo," sanoi
Margareetta kiiruhtaen. Heti kun molemmat sisaret olivat lähteneet
huoneesta, tuli Mauno sinne avaraan viittaan puettuna. Hän pysähtyi
sanoen: "eikä täälläkään? Aika kuluu turhaan, enkä minä tänä päivänä
täältä tyhjin toimin lähde, vaikka koko maailman sukulaiset olisivat
minulle vastarintaa tekemässä." Hän katsoi ympärillensä ja jatkoi:
"mutta hän tulee varmaankin tänne takaisin. Täällä on kaluja, jotka
selvästi kiireessä ovat jääneet esille, kyllä kumminkin toinen tänne
pian mahtaa tulla. Mutta, ahaa, kas tuopas pitkäsäärinen juutas, joka
tuolla katossa kiipee. Tämähän on Sesilian huone, ja hänpä kuuluu
kovasti hämmähäkkiä pelkäävän! No, palvelus pikku-kälylleni, tässä
odottaessani, ei ole liiaksi."

Hän heitti viitan hartioiltansa ja tarttui heikkoon, sievästi tehtyyn
keihääsen, jonka Sesilia oli unohtanut ottaa mukaansa. Mutta juuri kuin
hän nosti sitä kattoon päin, ottaaksensa hämmähäkkiä alas, tuli
Katariina rouva sisälle ja pysähtyi hämmästyneenä. Mauno laski keihään
alas, ikäänkuin sotilaskunnioitukseen, ja tervehti nöyrästi kumartaen.
Nyt puhkesi Katariina rouva sanomaan: "te uskallatte vieläkin tulla
minun huoneeseni! Mitä teillä on täällä tekemistä? Mitä te tahdotte?"

"Minä olen tullut vaimoani noutamaan."

Viha kiehui Katariina rouvan suonissa, mutta hän sanoi mieltänsä
malttaen: "herra, te olette upseeri, jos tahdotte solvausta välttää,
niin menkää!"

"Margareetan äidin käskyjä olen minä aina valmis mahdollisuuden mukaan
noudattamaan, vaimoani hän vaan älköön minulta kieltäkö, ja häntä minä
nyt olen noutamassa."

Niin sanoen pani Mauno keihään kädestänsä, kumarsi nöyrästi Katariina
rouvalle ja lähti pois. Kun hän meni huoneesta piti Katariina rouva
tarkasti silmällä että hän meni talostakin pois; kuitenkin tuli hän
valepuvussa heti takaisin toisten naamioittujen kanssa.

Kun vieraat olivat kokoontuneet, hiipi Sesilia huoneesensa, jättäen
Kaarlen huoleksi, joka, niinkuin muutkin talonväet oli ilman naamiota
vaikka hän oli sotajumalan puvussa, kohteliaisuudellansa ja nerokkailla
ilveillänsä hauskuttaa seuraa. Tultuansa huoneesensa, istui hän erään
pöydän viereen nojaten kasvojansa kättä vasten. "Ah," sanoi hän, hiljaa
itseksensä, "Vappu, tällä kerralla et arvannut oikein. Eihän sitä
matoa, joka sydäntäni kalvaa, taidakaan ottaa pois, vaikka antaisin
palasen sydäntänikin sitä seurata. Minä näin kerran köynnöskasvin, se
oli kierrellen kasvanut erään nuoren, kauniin ja suoran vesan
ympärille. Minä kävin niin mielelläni sitä paria katsomassa. Mutta
köynnös kuoli, ja se oli loppu. Vuosia oli sitten kulunut ja minä näin
saman puun madonsyömänä, vääristyneenä ja sen sydän oli ruvennut
mätänemään; silloin minä iloitsin, että köynnös kuoli puun vielä
ollessa kauniina. Sehän oli kaikin puolin kiintynyt puuhun ja olisi
sitten vaan elänyt mädänneen ja vääristyneen kanssa. Ah, minun _täytyy_
häntä rakastaa, eikä kuitenkaan ole oikein, että minä tulen hänen
vaimoksensa. Ah, minä en taida elää hänelle, niinkuin minä tahtoisin
hänen edestänsä kuolla, sillä minun puuni sydän on ruvennut mätänemään,
ja kuinka minä taidan sen vaimona olla, jota en taida nöyryydellä
kunnioittaa? Oi Jumala, vahvista minua, valaise minua, sillä minä
kuljen pimeässä!"

Sesilia pani kätensä ristiin ja loi katseen ylöspäin, silloin riippui
seikissä iso, harmaa hämmähäkki juuri hänen päällänsä ja laski
laskemistansa alaspäin, ja tirkistäen ylöspäin jäi Sesilia istumaan
voimatta liikkua taikka koettaa paeta. Ja nyt putosi hämmähäkki alas ja
tarttui kiinni juuri hänen sydämensä kohdalla. Kimakasti huutaen
hypähti Sesilia ylös ja vaipui tainnotonna maahan.

Eri haaroilta riensivät Katariina rouva ja Margareetta Sesilian
huudosta huoneesen. Kauvan koetettiin kaikkia keinoja turhaan.
Vihdoinkin onnistui saada pyörtyneen tunnoillensa; hän avasi silmänsä
ja rupesi puhumaan, mutta epäselvään ja houraillen. "Semmoisenko
vastauksen rukoukseeni sain? Kohtaloni, harmaa, välttämätön kohtaloni
vaan! Sydän parka, sinä olet nyt verkkoon kudottuna, ole hiljaa, siipiä
kasvaa, madon pesähän se vaan on, pian saat lentää ulos. Se on ihanaa,
se on kaunista!"

Katariina rouva koki ystävällisellä puheella rauhoittaa häntä; mutta
hänen mielihaaveensa siitä vaan yltyivät. Hän tahtoi nousta ylös, mutta
vienolla väkinäisyydellä painoi Katariina rouva hänen alas vuoteelle,
ja kun Margareetta hyväilevällä äänellä pyysi hänen levätä hiljaa,
laskeui hän alas ja näytti pian nukkuvan, mutta hypähti taasen ylös, ja
yhä raivoisemmaksi tuli hänen hourauksensa.

Margareetta meni Kaarlea etsimään. Mennessänsä eräästä ovesta, läheni
häntä eräs naamioitettu ja sanoi matalalla äänellä: "Margareetta, minä
olen täällä noutamassa sinua. Ole varoillasi, kun vieraat rupeevat
poistumaan." Margareetta vapisi iloisesta hämmästyksestä kuullessansa
tuota rakasta ääntä, mutta vastasi ainoasti: "Sesilia on kovin kipeä."
Vaikka hän puhui matalalla äänellä oli joku läsnäolevista kuullut
sanat. Äkkiä levisi tieto Sesilian sairaudesta. Leikit ja ilot
lakkasivat, kaikki iloiset puheet loppuivat, ja, sittenkuin oli saatu
tietää, että Sesilia todellakin oli kovasti sairastunut, rupesivat
useimmat vieraat lähtemään pois, etteivät olisi haitaksi.

Taasen oli aamu, pimeettömän yön perästä niinkuin kesäyö on, Sesilian
aivotun hääpäivän aamu. Hiljaa avattiin ovi sairaan huoneesen, ja
sisälle astui kartanossa harvinainen vieras, vanha Vappu. Katariina
rouva, joka istui vuoteen vieressä, viittasi eukolle tervehdyksen, ja
hänen katseensa osoitti, että hän nyt tunsi jotakin heimollisuutta
halpaa vaimoa kohtaan, jonka hän tiesi tuntevan samaa kuin hän itse.
Vakain askelin astui Vappu Sesilian vuoteen viereen ja katseli häntä
hetkisen vaijeten. Sitten sanoi hän: "nuori kukkanen, sinäkö, ennenkuin
lakastunut ruoho? Montaa surua on, jotka sydämen murtavat, mutta
kaikesta surusta unohdetaan viimeksi äidin suru, kun viimeinen, rakas
lapsi jättää hänen yksin kuolemaan."

Katariina rouva oli syvästi liikutettu. "Vappu," sanoi hän, "monta yötä
ja monta päivää valvoit hänen tähtensä, joka silloin oli niin pieni ja
heikko, ja nyt menee hän pois kauniimmassa kukoistuksessansa."

"Minä en taida istua nyt, sisällinen ääni kehoittaa minua puhumaan,
sanomaan mitä hän ei enään jaksa sanoa. Katso, nyt ei eroita arvo eikä
rikkaus ylhäistä alhaisesta, sillä katsokaa, ylhäinen rouva, ilolla nyt
tervehtäisitte pojaksenne kerjäläistä, joka taitaisi pelastaa lapsenne.
Ei, mitä, -- ettekö tahtoisi? Minun sieluni näkee kummallisia kuvia
kylmästä ja hädästä ja hävittävistä ryöväristä, mutta silmäni näkevät
vaan höyhenvuoteen ja lämpeyden ja äidin silmän. Kuka kantoi lapsen
jää-haudasta ja toisen verisistä, häpäisevistä käsistä? Olisiko hän
taitanut kantaa pois Luojan lähettämän kivunkin, jos hänen olisi
sallittu? Kuitenkin, hyvä on ruumiin kuolla, vaikkapa nuorena ja
kauniinakin, kun sydän jo ennen on kuollut. Rouva, hänen sydämensä
kuoli vähitellen, älä anna sisaren sydämen kuolla. Eikö polttaisi
vieläkin kovemmin, jos tämä olisi viimeinen lapsesi? Maksa
ruhtinaallisesti velkasi, jalo rouva, se sopii sinulle!"

Seisoen silmät puoleksi kiinni, oli Vappu puhunut. Nyt vaikeni hän ja,
haperoiden kädellänsä sai hän kiinni eräästä vuoteen jalkopäässä
olevasta tuolista, jolle hän vaipui istumaan. Sanat, jotka hän oli
puhunut, himmeät ja hänelle itsellensä käsittämättömät, olivat
kuitenkin Katariina rouvan sielussa herättäneet eloon muistoja ja
kuvia. Selvimpänä näkyi hänelle sen miehen muisto, jolta hän oli
kieltänyt tyttärensä. Hän oli kuitenkin, niinkuin Vappu sanoi, kantanut
yhden hänen lapsistansa jäähaudasta, ja toisen verisistä, häpäisevistä
käsistä. Jos ei häntä olisi ollut, istuisi hän nyt viimeisen lapsensa
kuolinvuoteen vieressä. Niin, jos hän olisi sallinut hänen ottaa pois
hämmähäkki Sesilian huoneesta, olisi hän ehkä sen kautta taitanut
"kantaa pois Luojan lähettämän sairaudenkin". Kuinka hän oli hänen
palkinnut? Olikohan tahtonut häntä poikana tervehtää? Nämät ajatukset
nöyryyttivät syvään hänen ylpeätä sieluansa, jota suru jo oli murtanut.
Nyt avasi Sesilia silmänsä, katseli ympärillensä ja sanoi heikolla
äänellä: "tämänhän päivän piti minun riemupäiväkseni tuleman, ja niin
se tuleekin, vaikka toisella tavalla. Jumalalle kiitos, minä olen selvä
nyt, minä tiedän että minä hourailin." Hän ojensi kätensä Katariina
rouvalle ja Margareetalle, jotka seisoivat kummallakin puolen hänen
vuodettansa, ja kun he nyt tarttuivat niihin, yhdisti hän ne rintansa
ylitse ja sanoi: "äitini, toinen lapsesi menee pois, ota toinen taas
rakkauteesi. Oi äitini, kuule viimeistä rukousta, jota lapsesi pyytää
sinulta, älä eroita Margareettaa hänestä, josta hän ei taida erota."
Margareetta vaipui polvillensa äitinsä eteen. Hänen katseensa, hänen
ristissä olevat kätensä rukoilivat, mutta hän ei taitanut sanaakaan
virkata.

Katariina rouva oli syvästi liikutettu. Ylpeä pää oli vaipunut alas.
Nyt ojensi hän kätensä Margareetalle: "minä annan sinulle anteeksi, tee
niinkuin toivot. Tulkoon hän puolisoksesi, jota paitsi minulla piankaan
ei taitaisi ainoatakaan lasta olla."

Sesilia pani kätensä ristiin rukoukseksi, ja rukouksessa näyttivät
hänen kasvonsa kirkastuneilta.



15.


Katariina rouvan ja hänen toisen tyttärensä myöhemmistä kohtaloista ei
paljoa tunneta. Pieniä tietoja saadaan kuitenkin eräästä kirjeestä
Mauno Malmilta Margareetalle, joka on kirjoitettu pari kuukautta
Sesilian kuoleman jälkeen. Otamme sen sentähden tähän:

"Minun hellästi rakastettu Margareettani!

Enkö ole täällä nyt, niinkuin sinusta murheellisesti eroitettu olisin,
ja on minulla kuitenkin toivoa sinua muutaman viikon perästä kotio
jälleen saada. Mutta sen kaltainen ihminen on, ei se Jumalaa kylläksi
siitä suuresta ilosta ja autuudesta kiitä, joka sillä on, se luulee
vaan, että hänellä enemmänkin vaatimista on, eikä se vähintäkään tahdo
poisantaa. Ja kuitenkin olen minä toisinaan jälleen, niinkuin se, jolla
ei tervettä järkeänsä ole, lentäen ympäri, niinkuin en minä tietää
mahtaisi, millä tavalla minä sen erinomaisen suuren iloni, joka minun
sydämessäni asuu ja hallitsee, ilmoittaa taitaisin. Erinomaisesti on
kuitenkin Herra Jumala meidän teitämme ohjannut, kun minä ajattelen,
kuinka ei ole sen pitempää aikaa kulunut, kuin että minun korkeasti
kunnioitettu, rakas anoppini, sinun armollinen äiti rouvasi, sen
muistaa mahtaa, kuin se laki tehtiin, että kuoleman rangaistus sille
aatelittomalle tulee, joka aatelisnaisen vaimoksensa vie. Ja nyt on
hänen kuitenkin lopuksi sinun minulle antaa täytynyt. En minä hänen
vastenmielisyyttänsä itse minuani kohtaan pahakseni pane, vaan olen nyt
niin ylönpalttisen onnellinen siitä kuinka Herra meidän teitämme on
ohjannut ja johtanut, että minä vaan sinua minun käsilläni kantaa
tahtoisin, ja lentää ja ilmaan heittää sekä hatun kuin myös pään; ja
olen minä niin vallaton, etten minä jalvoillani seisoa osata tahdo, ja
pian tahtoisin ryssät tänne, että minä heidän päällensä minun kuohuvaa
ja paisuvaa ylpeyttäni ja kopeuttani ajaa ja päällepanna taitaisin.

En minä kuitenkaan muuna kuin oikeana pitää taida, että sinä korkeasti
kunnioitetun äitisi tykönä tämän surullisen ajan viettää mahdat, siksi
kuin hän asiansa järjestää on ehtinyt Ruotsiin muuttamistansa varten,
sittenkuin minulle sallittiin sinua, minun rakas Margareettani, ensin
noutaa ja minun vaimonani kotio-viedä, ja sillä tavalla meidän tehtyä
ja suostuttua liittoamme vahvistaa. Kuitenkaan en minä, minun korkeasti
kunnioitettua, rakasta anoppi rouvaani, minun läsnä-olemuksellani
enempää vaivata tahdo, koska hän ei minua mielellänsä nähdä tahtoa
mahda.

Minun suuresti kunnioittavaisen ja nöyrän kiitokseni mahdat sinä sinun
korkeasti kunnioitetulle, rakkaalle äiti rouvallesi ilmoittaa hänen
lupauksestansa, Ruotsissa sanaansa minun hyväkseni käyttää, sanoden
hänelle samalla, että minun nöyrä toivoni olisi, ettei hän armollisesti
itseänsä sillä asialla vaivaisi, ajatellen minä niin, että mitä minulla
on kelvollisuutta ja taitoa hoitaa, ei minulta virallisesti kieltää
mahdettaisi; ja mitä sen ylitse käy, en minä siihen itseäni tunkea
tahdo. Kiittäen häntä tästä hänen armostansa ja hyväntahtoisuudestansa,
toivon minä, ettet sinä, minun Margareettani, joka minun kanssani
hädässä monta kovaa kokenut olet, mitään siitä halvasta osasta, joka
meille tulla taitaa, kärsiä mahda.

Se kaunis Kauniaisten kartano, jota minä nyt katsellut olen, näyttää
minun mielestäni, sangen sopivalta, jos sinä luulet siihen tahtovasi
panna sen perinnön, joka sinulla on. Kaikki siellä kaikista
tarpeellisimpaan saakka, on hävitetty ja sitten rappiolle joutunut;
mutta kun minä olen sinun uskollinen ja toimekas talonvoutisi, niin
minä toivoa tahdon, että minä muutaman vuoden perästä moninkertaisesti
suurentanut olen sen halvan arvon, joka talolla nyt on ja jonka tähden
se niin vähällä rahalla myydään, kuin semmoista autioksi tullutta maata
maassa niin paljon on. Ja lupaan minä, suurella toimella ja huolella
sen sinulle, minun rakas ja armias Margareettani, tulevaksi
leskentilaksi laittaa. Toivoen minä kuitenkin, että me yhdessä monta
vuotta, lapsiemme kanssa, tässä kauniissa talossa elää ja toimia
saamme, kuin ei palvelus minua kutsu pois, joka, niinkuin nyt
näyttäisi, ei pitkäksi ajaksi eikä myöskään pitkälle matkalle tulla
mahda.

Että sinun, Herrassa edesmenneen, rakkaan sisaresi eläessä, aivottu
lankosi, Lejonankar, joka Suomeen jää, sinun äiti rouvasi asioita
täällä hoitaaksensa ottaa, näyttää minusta hyvältä, ja taitaa hän siis
mukavasti kotomaahansa muuttaa, jossa myös hänen armas poikansa, sinun
korkeasti rakastettu veljesi, herra Yrjö Boije oleskelee.

Hän ei myöskään taitaisi ilman mielen harmia sitä alhaista säätyä
nähdä, jossa minä, Jumalan avulla, toivon että sinä onnesi löydät,
mutta jota hän ei semmoisena pitää taitaisi, kuin sen hedelmä niin
halvalla puulla kasvaa, kuin sinun liittosi minun kanssani on. On
kuitenkin Herran armo ja siunaus yhtä usein alhaisen osa kuin
ylhäisenkin. Siinä toivossa, että sinä myös minun tyköni halajat,
niinkuin minun sydämeni joka hetki sinun perääsi sykkii, olen minä,
niin myötä-, kuin vastoin-käymisessä sinua aina yhtä hellästi
rakastavainen puolisosi."

Pian tämän jälkeen muutti Katariina rouva Ruotsiin. Kun lähes
kaksikymmentä vuotta myöhemmin sota taasen puhkesi Venäjää vastaan,
luettiin jo ensimmäisissä raporteissa, että urhea Eversti-luutnantti
Malm oli haavoittunut, niin ettei hän luultavasti enään kelvannut
sotapalvelukseen.

Samaan aikaan omisti Hatanpään kartanoa eräs Lejonankar.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä - Kertomus ison vihan ajoilta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home