Title: Itämeren risteilijä
Author: Rydberg, Viktor, 1828-1895
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Itämeren risteilijä" ***


ITÄMEREN RISTEILIJÄ I

Kirj.

Viktor Rydberg


Suomentanut [Fribytaren på Östersjön] Emil Mannstén

Kirjassa tavattavat runokappaleet on Opettaja Eni Tamminen suomentanut.


Otava, Helsinki, 1899.


SISÄLLYS:

    I. Yö meren rannalla
   II. Kustaa Drake
  III. Metsästysmaja
   IV. Tanssiaiset
    V. Lumimyrsky
   VI. Elli
  VII. Kuulustelu
 VIII. Majatalo
   IX. Salaisuuksien uuni
    X. Eräs iltaseura
   XI. Inkvisiittori
  XII. Kaksi yhtymystä
 XIII. Laamanni Juhana
  XIV. Tapahtumat kehittyvät
   XV. Aadolf Skytte Tukholmassa
  XVI. Noitatutkinnat
 XVII. Epäonnistunut vallankaappaus
XVIII. Merellä
  XIX. Loppu



I.

Yö meren rannalla.


Söödermanlannissa, lähellä merta, suunnilleen pari peninkulmaa
Tukholmasta on Sjövik niminen tila, joka ennen oli vanhalle Drake
suvulle kuuluva herraskartano, mutta nyt on talonpoikaistalona.

Muutamat tiilensekaiset sorakasat osottavat nyt enää
kolmikymmenvuotisen sodan saaliina kohonneen herraskartanon
seisontasijaa. Auralla on jo vuosimääriä kynnetty sitä maata, joka
ennen oli Sjövikin linnanpihana.

Merta lähinnä oleva osa maatilaa oli kuusitoista sataluvun
keskipalkoilla metsänä, jossa ainoastaan paikoittain oli raivattu alaa
uudisviljelyksille. Metsän läpi kulki tie herraskartanon satamaan.
Sjövikin herrat käyttivät näet hyödykseen aatelistolle vakuutettua
oikeutta tullitta viedä tilojensa tuotteet ulkomaille.

Kuutamoyönä syksyllä v. 1661 kulki matkamies tätä yksinäistä tietä. Hän
oli, suojellakseen itseänsä yökylmältä, kääriytynyt viittaan ja
leveälierinen hattu verhosi hänen päätään. Tultuansa lähelle vähäistä
satamaa poikkesi hän tieltä polulle, joka oikealla suikerteli
kallioiden välitse. Polku päättyi ränstyneen ladon ääreen, mutta mies
kulki edelleen, kunnes hän tuli ylänteelle, josta avautui vapaa näköala
merelle ja rantaseudulle.

Tähän hän pysähtyi ja katseli meren aavalle ulapalle, joka tyvenenä ja
peilikirkkaana, sieltä täältä metsäisten saarten pirstomana, välkkyi
kuutamossa.

Vähän matkaa rannasta näkyi ankkuroituna kuunarin tapainen alus, jonka
sirotekoinen taklaus kuvastui meren hopealle hohtaviin laineisiin.
Sekavaa ihmisäänten sorinaa, kuuluen laivan kannelta päin, soi hänen
korviinsa, ja tähän hälinään sulautui meren yksitoikkoinen loiske
rantakallioita vastaan.

Mies seisoi kotvasen liikkumatta, katse tähdättynä laivaan. Hän aprikoi
itsekseen.

Ja ikäänkuin hankkiaksensa siksi aikaa, kuin ajatuksensa oli toimessa,
myöskin käsillensä jotakin tehtävää, heitti hän taaksepäin viittansa,
otti vyöstänsä pistoolin, tarkasti lukkoa, punnitsi asetta kädessään ja
pisti sen jälleen vyöhönsä.

Sitten hän vei merkinantopillin huulilleen ja puhalsi kimakan,
yölintujen kirinän kaltaisen äänen. Sitä toisteli kallioiden kaiku.

Kohta sen jälkeen kuului samallainen vihellys kallioiden puolelta
lähinnä meren rantaa. Hattureuhkanaan ja kaapuun puettu mies ilmausi
kallioiden välistä ja kiipesi kukkulalle, jolla outo mies seisoi.

-- Ovatko valmistukset tehdyt? kysyi jälkimäinen, kun äsken saapunut
seisoi hänen edessään ja paljasti ahavoituneet, arpien ja naarmojen
rumentamat kasvonsa.

-- Ovat, vastasi tämä, -- mutta vieläkin kerran uskallan pyytää teitä,
kapteeni, että ajattelisitte...

-- Kaikki on tarkoin tuumittu, Ruys ystävä, sanoi kapteeniksi kutsuttu,
tehden kärsimättömän liikkeen. -- Oletko tutkinut veden syvyyttä?

-- Se on tarpeeksi syvää, vastasi Ruys.

-- Ja ovatko kaikki miehet laivassa koossa?

-- Joka mies.

-- Entäpä onko kukaan käynyt maissa sen jälkeen, kun tähän
ankkuroitsivat?

-- Ei kukaan, kapteeni. Mutta minä olen vaivoin saanut heitä estetyksi
maihin menemästä, sen voitte uskoa. Heillä on nyt rahaa kosolta ja
he tahtovat, kuten luonnollista on, matkan jälkeen huvitella.
Tyytymättömyys on noussut äärimmilleen ja joka päivä olen
pelännyt kapinannousua. Kuitenkin olen tehnyt voitavani heidän
tyynnyttämisekseen: sanoin teidän tulevan laivaan tänä yönä ja että
heti sen jälkeen purjehdimme Tukholmaan.

-- Hyvä on.

Miehet lähtivät ylänteeltä ja laskeutuivat alas kalliolta, joka erotti
heidät merestä. Rannalla oli venonen, jota Ruys oli käyttänyt
lähtiessään laivasta.

Ruys istui soutamaan. Melu laivan kannella tuntui yltyvän sikäli kuin
he lähestyivät kuunaria. Juomalauluja, kirouksia ja kaikenmoista
kirkunaa, mitä vaan ihmiskurkusta voi lähteä, sekautui siinä toisiinsa
synnyttäen sekamelskan, jota ei itse paholainenkaan olisi kärsinyt
kuulla.

Venosen tulo keskeytti hetkeksi aikaa hälinän. Ahavoituneita,
parrakkaita kasvoja kurkisti reelingin yli ja köysi heitettiin alas.

Kun kapteeni ja hänen luutnanttinsa ... sillä sen nimellisenä palveli
Ruys tässä laivassa ... tulivat kannelle, kohtasi heitä näky, joka
heikkohermoisesta olisi tuntunut vastenmieliseltä; mutta silminnähtävää
oli, ettei sairaloinen arkatuntoisuus vaivannut kumpaakaan sanotuista
herroista, sillä he tähystelivät kantta tutkivin, eikä suinkaan
hämmästynein katsein.

Heidän edessään venyi muudan laivaväestön miehiä verissään. Iskupiilu
oli halaissut pääkallon, ja aivot olivat valahtaneet kannelle. Kuollut
puristeli vielä kourassansa kuutamossa välkkyvää puukkoa. Mies oli
arvatenkin joutunut kiistaan jonkun toverin kanssa.

Kasa kulta- ja hopearahoja oli kuolleesta vähän loitompana, mutta
sentään siksi lähellä, että verivirta oli sinnekin osunut ja tahrannut
kiiltävän metallin punaiseksi. Se oli kaatuneen osa saaliista. Toverit
istuskelivat ympärillä ja pelasivat siitä, kenellä heistä oli oikeus
periä jälkeenjäänyt omaisuus. Pelinopat pyörivät, hurjistuneet katseet
seurasivat niitä, naurun remahduksia ja kirouksia kuului pelaajain
piiristä.

Toinen ryhmä seisoi viinitynnyrin ympärillä, jonka sisällystä ahkeraan
maisteltiin. Kaikki olivat pöhnässä, mutta oluen vaikuttama mieliala
tuli erilailla näkyviin. Toiset kiistelivät, puukot varalla joko
hyökkäystä tahi puolustaumista varten; toiset loilottivat pikari
kädessä; kolmannet syleilivät toisiaan vakuuttaen pysyvänsä uskollisina
hamaan kuolemaan asti; jotkut astelivat yksiksensä; olipa vielä pari
kolme, jotka jo tajuttomina makasivat jossakin nurkassa laivan
kannella, tovereiden sinne potkimina.

Kieleen nähden vallitsi hurjain mellastajain kesken babyloonialainen
sekasorto. Kuultiin alasaksaa, englanninkieltä ja lingua francaa;
ainoastaan muutamat olivat, kielestä päättäen, syntyisin Pohjolasta.

-- Eläköön kapteenimme! huusivat muutamat.

-- Hukka Ruys'ille! Hukka hollantilaiselle! huusivat toiset, ja
miehistö kerääntyi kapteenin ympärille valittamaan sitä vankeutta, jota
heidän oli täytynyt kärsiä.

-- Onko se teidän oma käskynne, kapteeni, vai onko se hollantilaisen
vehkeitä, ettemme saa mennä maihin? kysyi muudan heistä toisten
puolesta.

-- Uskokaa nyt! Uskokaa! sanoi Ruys, kädet housun taskuissa
käyskennellen humalaisten merirosvojen keskellä, jotka katselivat häntä
uhkailevin silmin.

-- Minä olen käskenyt, sanoi kapteeni tyynesti. -- Luuletteko, miehet,
Ruys'in uskaltavan antaa minun nimessäni valheellisia käskyjä? Vankeus
on kuitenkin pian päättyvä. Päivän koittaessa nostamme purjeet ja
lähdemme Tukholmaan.

-- Hurraa! räyhäsi joukko vastaukseksi tähän lupaukseen.

-- Ja nyt, Ruys, on sinun pidettävä huoli siitä, että miehistö saa
viettää iloisen yön, jatkoi merisissipäällikkö. -- Mitä viiniä tuo on?
Pikari tänne!

Käskyä riennettiin täyttämään. Kapteeni maistella lipotteli sarkan
sisällystä ja viskasi sen mereen.

-- Meillä on parempaa viiniä laivassa, sanoi hän viitaten Ruys'ille. --
Paras tynnyri tänne ja kierittäkää tuo mereen!

Tuopa oli merirosvoista mieluinen käsky. Sill'aikaa kun muutamat
seurasivat Ruys'iä lastiruumaan, hänen osotuksensa mukaan noutaakseen
tuota kehuttua viiniastiaa, nostivat toiset yhteisin voimin sen, josta
jo oli maisteltu, varpeiden yli ja heittivät sen mereen.

Pelaajat olivat nyt pelinoppain päätöksen nojalla jakaneet perinnön ja
liittyneet toisiin. Kapteeni meni laivan peräkannelle ja silmäili,
ruorirattaaseen nojautuen, kohtausta edessään. Ruys otti pitääksensä
isännyyttä, täytti pikarit ja kehotteli ahkerasti niitä tyhjentämään.

-- Mainiota viiniä! Se on tulista ja siinä on ruusun tuoksua, toisteli
hän kaataessaan pikareihin. Mutta hänen äänensä vapisi ja kylmä hiki
helmeili hänen otsallaan.

Kaiketi oli viiniin sekotettu jotakin väkevää nukuttavaa ainetta, sillä
kauan ei viipynyt, ennenkuin miehet toinen toisensa jälkeen horjuen
menivät pois, paneutuaksensa nukkumaan, sillä vastustamattomasti heitä
nyt uni painosti. Jälelle jääneet eivät toki epäilleet mitään:
heidänkin silmänluomensa tuntuivat vihdoin lyijynraskailta ... tajunnan
viimeinen säen sammui ... viimeinen juomalaulu keskeytyi puolitiehen
... pikari kirposi viimeisen juomaurhon kädestä ... ja kaikki oli
hiljaa.

Ruys hiipi kapteenin luo ... hiipi varpaisillaan, ikäänkuin olisi
peljännyt herättävänsä nukkuvat.

-- Mitä nyt? kysyi hän.

-- Minä olen lukenut miehet ja huomaan, ettei puutu ketään. Kanna
heidät laivan pohjalle, ja katso ettei mitään veden päällä pysyvää
kalua jää irralleen! Salpaa luukut ja avaa lastiruuman vuotoreikä!

-- Niinkuin käskette, mumisi Ruys synkästi ja lähti ilmeisen
vastahakoisesti kamalaan työhönsä.

Kapteeni kääntyi selin kantta kohden, nojautui varpeihin ja katsoa
tuijotti kuuhun, joka parhaallaan laski metsän taa.

Useimmat merirosvoista makasivat liikkumattomina, aivan kuin olisivat
olleet jo kuolleet. Toisia näytti tuskaiset aavistukset vaivaavan
unessa; heidän rintansa korisi, heidän kätensä kohosivat vaipuaksensa
heti seuraavana silmänräpäyksenä hervonneina takasin.

Laivan pohjalta kuuluva lorina saattoi kapteenin heittämään kuutamon
tarkastelunsa sikseen. Hän käännähtihen ympäri. Ruys seisoi hänen
edessään kasvot kalmankalpeina.

-- Se on tehty, sanoi hän ja tarttui venheen pestiin.

He astuivat venoseen ja laskivat ulommas. Kun Ruys oli hetken aikaa
soutanut käski kapteeni hänen levähtää airoilla. Hän nousi seisaalleen,
kääri viitan ympärilleen ja tähysteli uppoavaa laivaa. Kuu oli jo
laskenut ja kuunarin rajaviivat tulivat vain epäselvästi näkyviin yön
varjojen keskeltä, joita vastaan vasta alkava aamunkoitto taisteli
itäisellä taivaanrannalla. Äkkinäinen pauhina ilmaisi hetken, jona
aallot voitonriemuisina loiskahtivat yhteen, peittäen allensa saaliin.
Vesi joutui melkoisella alalla liikkeeseen, ja muutamat kuohulaineet
vyöryttivät rantaan sen sanoman, että yksi noita merellä liikkuvia
helvettiä, rauhallisen kaupankäynnin vitsauksia, oli kadonnut.

Miesten astuttua rannalle sanoi kapteeni:

-- Sinun on heti auringon noustua oltava Tukholmassa. Näillä seuduin et
millään ehdolla saa näyttäytyä, ja toistaiseksi olemme ventovieraat
toisillemme. Paperisi ovat kunnossa. Sinä jäät talveksi pääkaupunkiin
ja odotat minun käskyjäni. Ensi kesänä työskentelemme taas yhdessä.

Ruys oli istautunut rantakivelle. Hänen katseensa harhaili pitkin veden
pintaa ja näytti etsivän uponnutta laivaa.

-- Kapteeni, sanoi hän, -- minä aavistan että viimeinen hetkemme kohta
on käsissä. Moinen teko herättää Sallimuksen voimat kostoon.

-- Nytkö jo omantunnon vaivoja? virkkoi kapteeni terävän kuiskaavalla
äänellä, joka soi Ruys'in korvissa kuni uhkaava varotus.

-- Ei, sanoi Ruys. -- Minä kirjoitan tämän omaan syntiluetteloonne.

-- Tee niin! Mitä olemme tehneet, se oli välttämätöntä. Miehet olivat
saaneet tietoonsa oikean nimeni ja yhteiskunnallisen asemani ... millä
tapaa, sitä en vieläkään pysty arvaamaan. Minä en tahtonut olla
riippuvainen löyhäsuisten konnien varomattomuudesta, voitonhimosta tahi
omantunnon vaivoista... Tule!

-- Vielä yksi sana, kapteeni! lausui Ruys kavahtaen pystyyn.

-- Kaksi päivää sitten purjehti laiva tästä ohi pohjoseen päin. Sen
suunta oli nähtävästi pantu Tukholmaa kohti. Minä tunsin sen, yhtä
varmasti kuin teidätkin tunnen. Se on sama laiva, joka niin useasti
seurasi meitä merellä ja herätti taikauskoisen pelon miehistössämme.
Siinä laivassa on kova kohtalomme ohjattavana.

-- Lörpötyksiä! Sinä olet uneksinut, virkkoi kapteeni kärsimättömästi.
-- Lähtekäämme!



II.

Kustaa Drake.


Sjövikin aatelishovin kukoistusaika oli kolmikymmenvuotisen sodan
jälkeen, kun sen omistaja eversti Anders Drake, palasi kotiin. Tämä oli
osannut kutoa kultaisia tähkiä laakereihinsa. Olematta nimenomaan
mikään oppinut taiteentuntija, ihaili hän kuitenkin hartaasti
oivatekoisia ehtoolliskalkkia, ristinmaljoja, vihkivesiastioita ja
pyhimyksen kuvia, joita Saksan katoolisissa kirkoissa säilytettiin,
sekä toi mukanansa kotiin kokonaisen hengellisen taidekokoelman
paljaita kulta- ja hopeakaluja, hän kun ei hennonnut riistää
temppeleistä niitä liikuttavaisia koristuksia, jotka olivat halvempaa
ainetta.

Kotiin tultuaan kyllästyi hän pian taidekokoelmaansa ... hänen mielensä
vaihteli ehtimiseen ... hän muutti sen vuoksi taidevarastonsa rahaksi,
repi maahan hongista salvetun rakennuksen, jossa hänen esivanhempansa
olivat syntyneet ja kuolleet, ja rakensi tiilistä komean talon ajan
rakennustapaa noudattaen.

Täällä eli vanha sotaurho hauskoja päiviä, niinkuin keskiajan
ritari linnassaan, piti paljon hevosia ja nautti itse sekä kestitsi
lukuisia vieraitaan Reinin ja Tonavan viineillä. Kuuluisa seura
_Goinfres_-nimeltä tunnettuja ylhäisiä juomaveikkoja piti hänen
luonansa mieluisaa tyyssijaansa, ja Sjövikin saleissa kaikui usein
Lorenz von der Linden pilapuheita ja vietettiin hurjain Horn veljesten
juomapitoja.

Kun vihdoinkin Drake kyllästyneenä vuosiinsa ja huveihinsa, pantiin
kuolinvuoteelleen, kuoli hän siinä lohdullisessa tiedossa että oli
elänyt iloista elämää, ja että hän jätti tyhjän raha-arkun ja vähiin
supistuneet tilukset ainoan poikansa Kustaa herran perittäväksi.

Kustaa Drake oli toisenluontoinen kuin isänsä. Hän oli perinyt isänsä
tarmokkaan luonteen, vaan ei hänen taipumustansa hupaisiin
elintapoihin. Yliopistossa, josta hän erosi isänsä kuoltua, ei hän
seurustellut kenenkään kanssa. Hänen synkkä, mutta vakaa katseensa
kohtasi kammolla niitä pöyhkeitä nuorukaisia, Ruotsin korkeimman
ylimysluokan poikia, jotka kaikissa juhlatiloissa valtasivat
kunniasijat itsepä iäkkäiden opettajainsakin nenän edestä; kohteli
kylmyydellä kaikkia vertaisiansa, röyhkeydellä kaikkia alhaisempiansa.
Kaikki karttoivat tuota juroa luonnetta, eikä hänkään ketään
lähennellyt. Hän opiskeli ahkerasti, mutta suljettujen ovien takana:
vasta aletut anatomian luennot olivat ainoat, joita hän kävi
kuuntelemassa. Sanottiin hänen lukevan kiellettyjä kirjoja ja salassa
harjoittavan alkemistisia opinnoita.

Ensi toimekseen Sjövikin herrana kutsui hän kokoon kaikki talon
alustalaiset ja luki niille julki aatelisten talonoikeuden, josta
heille kävi selväksi, että hänellä oli oikeus oman tahtonsa jälkeen
rangaista heitä raipoilla tahi vankeudella kartanon kellariholvissa.
Tämä vaikutti sen, mitä oli tarkotettukin; auringon noustessa ei
puuttunut ainoatakaan torpparia kartanon työstä, oli torppa miten
kaukana hyvänsä, päivätyöt suoritettiin täsmälleen, ja verot
relssitilallisilta tulivat oikeaan aikaan.

Hänen toinen toimenpiteensä oli mennä naimisiin. Hänen valittunsa isä
oli skotlantilainen eversti Bruce, joka sodan loppuvuosina oli ruvennut
Ruotsin armeijan palvelukseen ja sitte asettunut asumaan Ruotsiin.
Luultiin lapsuudesta juurtuneen taipumuksen johtaneen Kustaa Drakea
tähän valintaan, vaan että Agnes Brucen oli täytynyt isänsä tahdosta
suostua hänen tarjoumukseensa. Agnes Bruce ei ollut ulkomuodoltaan
kaunis, mutta hänen olentonsa oli viehättävä ja kantoi hänen hyvän
sydämensä leimaa, Kartanon alustalaiset oppivat ennen pitkää herransa
puolisoa rakastamaan samassa määrässä kuin he vihasivat hänen
voutiansa, joka ratsuruoskalla enensi heidän intoansa.

Drake näyttäytyi harvoin alustalaistensa joukossa, paitsi sunnuntaisin,
jolloin hän vaimonsa rinnalla ajoi pitäjän kirkolle. Oli omituista
nähdä hänen synkät, kylmät kasvonsa hänen puolisonsa lempeiden
surumielisten kasvojen rinnalla ... ja vuosi vuodelta oltiin
huomaavinaan, kuinka Agneksen kasvot yhä enemmin kalpenivat, yhä
suurempia kärsimyksiä kuvastivat. Oliko hän onnellinen, tämä tuntehikas
nainen, tuon umpimielisen miehen parissa?

Avioelämänsä ensi vuotena ei Drake sanottavasti pitänyt seuraa
naapureittensa kanssa; he kävivät toistensa luona vuotuisilla
vierailuilla, joita velvollisuus vaati, mutta siihen ne sitten
supistuivatkin. Sittemmin nähtiin lukuisasti vieraita Sjövikin
saleissa, ja näiden joukossa yhteiskunnallisen asemansa puolesta
ylhäisimpiä, niinkuin herttua Aadolf Juhana, valtion tallimestari Banér
ja valtakunnan-neuvos Pentti Skytte. Huomautettiin että useimmat noista
vieraista olivat nykyisen hallituksen vihamiehiä; mutta kun Drake
nähtävästi pysyi valtioseikoista erillään, ei siihen pantu mitään
painoa. Nuoren Draken ja vanhan valtakunnan-neuvoksen välinen suhde
kävi pian ystävällisemmäksi, kuin ijänerotukseen ja heidän erilaisiin
luonteisiinsa nähden olisi luullut. Skyttellä oli Sjövikin lähellä
metsästysmaja, jossa hän usein oleskeli työskennellen huvikseen
yksinäisyydessä -- procul negotiis -- kirjallisissa toimissa, ja täällä
kävi Drake hänen luonansa joltisenkin usein.

Viimekuluneina vuosina oli Sjövikin herran mielen vallannut kiihkeä
matkustamisen halu. Heti kevätjäiden lähdettyä matkusti hän Ruotsista
eikä palannut ennen kuin syysmyrskyjen mukana. Hänen mielialansa ei
noista huvituksista kumminkaan lauhtunut; pilvi hänen otsallaan oli
entistään synkempi, kun hän semmoiselta retkeltä palasi puolisonsa luo.

Sittenkun Jumala oli siunannut heidän avioliittonsa tyttären
syntymisellä, toivoi Agnes rouva tämän onnen jossakin määrin korvaavan
miehelle kodin yksitoikkoisuuden, mutta ulkomaanmatkat olivat jo
piintyneet hänelle tavaksi, josta hänen näköjään oli mahdoton luopua.

Samanlaiselta matkalta oli hän nytkin äsken saapunut kotia, kun eräänä
kauniina syksypäivänä näemme hänen ratsastavan ulos linnansa pihasta,
seurassansa palvelija hevosen selässä. Puvustansa näkyi, ettei hänen
aikomuksensa ollut lähteä tiluksiansa kiertämään. Sulkakoristeinen
hattu oli painettuna hänen otsalleen ja musta samettiviitta peitti
puoleksi hänen kalunoilla varustettua takkiaan.

Renkipoika, jonka isä oli puutarhurina Sjövikissä, ajoi vaieten
herransa jälestä, uskaltamatta puhutella häntä. Pojalta kului sentään
aika hupaisesti tarkastellessaan livreijaansa, jossa puvussa hän nyt
ensikerran esiintyi kartanon väen nähden. Hän ihaili vuoron
tulipunaista nuttua ja keltaisia nahkahousuja, vuoron suuria
kannuksilla varustettuja ratsastussaappaita, joissa hänen pohkeillaan
oli yhtä runsas liikkumatila, kuin Don Quixotella olisi ollut Roolandin
tamineissa.

Tie johti näitä kahta ratsumiestä pitkin vähäisen järven rantaa, jonka
vastaiselta puolelta, kellastuneen koivikon takaa, kuulsi
Signildsborgin herrastalon valkonen pääty; sen hovin omistaja oli
valtakunnan-neuvos Pentin veli, vapaaherra Juhana Skytte. Ettei hänen
herransa aikomus ollut käydä Signildsborgissa naapuriansa tapaamassa,
sen huomasi Pekka -- se oli nuoren ratsurengin nimi -- siitä, että
ensinmainittu, sen sijaan että olisi poikennut vasempaan menevälle
tielle, käänsikin hevosensa kuusimetsää kohden oikealla. Pekka huokasi
muistellen vapaaherrattaren soreata kamarineitsyttä ja ohjasi hevosensa
samaan suuntaan. Ajettiin vielä puolisen tuntia mitä suurimman
hiljaisuuden vallitessa ja ilman että ainoatakaan ihmisasuntoa tuli
näkyviin. Mutta äkkiä häiriintyi hiljaisuus siitä, että nuori
ratsurenki, joka kotvasen aikaa oli tarkasti silmäillyt ympäristöä ja
nyt tuijotti tielle eteensä, päästi huudon.

-- Seisattakaa, armollinen herra! huusi hän ja hyppäsi alas hevosen
selästä.

Drake seisautti hevosensa ja käännähtihe satulassa.

-- Mikä on hätänä?

Sen sijaan että olisi vastannut, juoksi Pekka herransa hevosen ohi ja
osotti salaperäisen näköisenä, poikki teisin makaavaan esineeseen.

Se, mikä hänen huomiotaan siihen määrin oli vetänyt puoleensa, ei ollut
muuta kuin seiväs, jonka toinen pää oli varustettu rautakoukulla.

-- Luuletteko, armollinen herra, että tämä tässä suotta makaa? sanoi
Pekka. -- Katsokaahan kuinka säntilleen se on pantu tien poikki! Tämän
pahuksen yli en ratsasta, niin totta kuin henki ja terveys ovat minulle
kalliit; mutta tien-ojaan sen kyllä uskallan nakata. No, herra, nyt on
tie selvä.

-- Mitä ilveilyä se on? virkkoi Drake. -- Mitä sillä tarkotat?

-- Eikö ole jo kyllin kun tietää että Inkeri asuu tuolla metsässä?
sanoi Pekka pudistaen päätään, ja osotti toiselle puolelle tietä
metsään, missä harmahtava mökki kallellisine savupiippuineen häämötti
kuusten läpi.

-- Inkeri, tuo tietäjä-akkako?

-- Niin, noita-akka, armollinen herra.

Drake katseli Pekan osottamaan suuntaan ja oli juuri aikeissa käskeä
pojan nousta hevosen selkään, että voitaisiin jatkaa matkaa, kun hänen
silmänsä sattuivat toiseen kohtaan, joka ihan kokonaan kiinnitti hänen
huomionsa.

Tienviereisten kuusien välissä näkyi ihmishaahmo, liikkumattomana kuin
kuvapatsas, toisella kyynäspäällään nojaten paateroon ja silmät
luotuina ratsumiehiin.

Tämä oli lapsen-iästä neitoseksi kehittyvä tyttönen. Vaaleahko leninki
jätti ylhäältä lumivalkoiset hartiat paljaiksi. Hienot kasvonpiirteet,
hieno hipeä, vaaleat suortuvat, loivat niin utumaisen leiman ilmiöön,
että Drake samalla sekä ihmeissään että nauttien siitä näystä, unohti
kysymyksen, joka pyöri hänen huulillaan.

Tytön silmät välähtivät pelosta, kun hän huomasi olevansa komean
ratsumiehen huomion esineenä.

-- Kuka sinä olet? kysyi Drake.

Mutta vastausta antamatta katosi tyttö niin äkkiä puiden keskeen, että
kaikki oli Drakesta kuin näön hairausta vain.

Pekka oli sen sijaan välinpitämättömänä katsellut kohtausta, ja oli
juuri palaamaisillaan hevosensa luo, kun hänen isäntänsä kysäsi,
tiesikö hän kuka tuo tuntematon oli.

-- Hoo, vastasi Pekka, -- kuka muu se olisi kuin Inkerin tytär, hassu
Elli.

Drake mietti kotvasen.

Sitten keikahti hän Pekan ihmeeksi alas satulasta, heitti marhaimet
tälle, aukasi rappeutuneen portin, josta kapea polku vei mökille, ja
lähti astumaan sitä kohden, ilmeisesti aikoen pistäytyä tapaamassa sen
kuuluisaa ja pelättyä omistajatarta.

Mutta ennenkun hän astui kynnykselle, tuli matalaisessa ovessa näkyviin
kookasvartaloinen ijäkkäänlainen nainen, jonka otsa, katsanto ja koko
ryhti vaikuttivat kunnioitusta siinä määrässä, että Drake, huolimatta
naisen yksinkertaisesta puvusta, kohotti käden hattuunsa, kuin jos
hänen edessään olisi ollut jalosukuinen rouva.

Inkeri, sillä hän se oli, ei näyttänyt kummastelevan, kainostelevan
tahi olevan hyvillään tuon vieraan tulosta.

-- Mitä haluatte, herra? kysyi hän kohteliaalla, vaan ei kehoittavalla
äänellä ja hänen harmaansiintävät silmänsä kohtasivat ylpeällä
järkähtymättömällä tyyneydellä Draken tutkivia katseita.

-- Pyytäisin vettä juodakseni, jos sitä on raitista ja hyvää, lausui
Sjövikin herra. -- Sallitte kai että juon sen teidän majassanne.

-- Käykää sisään, vastasi nainen ja aukasi oven.

Drake seisoi matalaisessa huoneessa, johon valoa tuli kahdesta
pienestä, lyijyyn puutetusta ikkunasta. Sänky valkoisine uutimineen,
vanha silailtu tamminen kaappi, jonka toinen ovi oli auki ja
josta näkyi sarjottain kirkkaita tina-astioita ja lasipulloja
niihin sidottuine paperiliuskoineen, pari pöytää ja muutamia
nahkapäällysteisiä tuoleja sekä laatikkokirstu, samaa taidokasta
mosaiikkiteosta kuin kaappikin, muodostivat talon asuinkaluston. Vaikka
sisustus olikin yksinkertaista, ei se kuitenkaan ollut sellaista kuin
sisustus tavallisessa talonpoikaistuvassa; silmiinpistävä järjestys ja
hyvä siivo, joka huoneessa vallitsi, teki erilaisuuden vieläkin
suuremmaksi.

Haluttu juoma tuotiin Drakelle kiiltävässä hopeapikarissa.

-- Tehän olette se Inkeri, josta niin paljon puhutaan? virkahti Drake,
tyhjennettyään virvoittavan juoman.

-- Olen:

-- Minä olen kauan halunnut oppia tuntemaan sitä naapurivaimoa, jota en
koskaan ole nähnyt, vaan josta olen kuullut paljon puhuttavan.

Niin sanoessaan istautui Drake tuolille ja nakkasi höyhenkoristeisen
lakkinsa pöydälle.

Inkerin katsanto synkkeni. Hän oli vaiti, ja hänen olentonsa ilmaisi
selvästi toivomuksen, että puhe tulisi olemaan niin lyhyt kuin suinkin.

-- Olen kuullut kuten sanoin usein puhuttavan teistä, jatkoi Sjövikin
herra -- teillä on koko näillä seuduilla kuulu maine siitä, että olette
niin sanottu tietäjä.

-- Minä tiedän sen. Minä olen vanhemmiltani perinyt jonkinlaiset tiedot
lääkintätaidossa ja käytän niitä paraan taitoni mukaan sairasten
ihmisten avuksi.

-- Ja te parannatte useita...

-- Taitoni pettää harvoin, ellei Jumala tahdo toisin... Onko Sjövikissä
joku sairaana, jota ette tahdo uskoa Tukholman oppineiden tohtorien
haltuun, koska minulta sellaista kysytte?

-- Ei ole. Vaan ettekö myöskin harjoita salaisia ja luvattomia
temppuja, niinkuin menneisyyden katsomista ja tulevien ennustamista?
Olen kuullut siitä.

Drake oli saanut ääneensä sen kylmän ylimielisen soinnun, joka hänellä
aina oli ympäristöänsä puhutellessa, ja hän iski silmänsä tavallisella
jäätävällä loistolla puhuteltuun.

Mutta Inkerin kasvoilla väreili osaksi synkkä, osaksi pilkallinen hymy.
Hän vastasi tyynesti:

-- Ilkimieliset ihmiset ovat kerkeitä parjaamaan ja yksinkertaiset
ihmiset uskovat mieluimmin sitä mikä on hourumaista. Sen kuitenkin
sanon, että minä menneitäkin seikkoja jonkun verran tunnen, sillä minä
olen elänyt kauan, kokenut paljon ja ahkeralla vaarinottamisella
johonkin määrin perehtynyt erääseen taitoon, joka ei ole kaikkien
hallussa...

-- Mihinkä niin?

-- Taitoon ulkonaisen ihmisen mukaan, usein sentään niinkuin hämärästä
kuvastimesta, päättää millainen sen sisällinen ihminen on.

-- Mitä tarkotatte?

-- Etten minä, niinkuin kulkurikansan naiset, tutki käden viivoja
jonkun ihmisen elämänvaiheita ilmi saadakseni, vaan paljoa helpommalla
luen ne hänen otsaltaan... Tahdotteko...

-- Jumaliste! huudahti Drake ja painoi sukkelasti hatun päähänsä, -- te
olette vaarallinen nainen. Minua ei haluta tietää mitään mokomista
paholaisen vehkeistä. Kasvatatteko myöskin tytärtänne tuossa salaisessa
viisaudessa? Hän on kuitenkin liiaksi kaunis puoskaroitsevaksi
noidaksi.

-- Te olette siis nähnyt tyttäreni?

-- Olen, vastasi Drake, samalla kun hän nousi ylös ja olkapäillään
kohautteli samettiviittaansa, -- hänestä voi vastedes tulla toinen
Dyveka, joka lumoo jonkun kuninkaan sydämen. Hyvästi!

-- Sjövikin herra, sanoi Inkeri pikaisesti, -- kun olette kerran tullut
majaani, niin viipykää vieläkin hetkinen!

-- Mitä te tahdotte?

-- Te ette minua tunne enää, sillä viidentoista vuoden surut saavat
paljon muutetuksi; olemme kuitenkin nähneet toisiamme ennenkin. Eikö
näössäni ole mitään, joka muistuttaisi teitä menneistä ajoista?

-- Ei ole, vastasi Drake tarkkaavasti silmähtäen vanhukseen; -- jos
tahdotte minulle jotakin sanoa, niin puhukaa niin, että voin ymmärtää,
sillä arvoituksien selittämiseen minulla ei ole halua eikä aikaa.

-- Te olette nähnyt tyttäreni, toisti Inkeri, -- hän on ainoa lapseni,
mutta minulla oli ennen myöskin poika...

-- Joka siis on kuollut? Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!

-- Minä en tiedä, onko hän kuollut vai elääkö hän, mutta että te hänen
minulta riistitte, sen tiedän...

-- Minä! huudahti Drake. -- Oletteko järjiltänne, nainen?

Ja todellakin paloi Inkerin silmissä eriskummainen hehku.

-- Tahdotteko kuulla minua? kysyi Inkeri.

-- Minä kuuntelen, vastasi Drake, antaen uteliaisuudelleen valtaa, --
mutta ellette pysty täysin tyydyttävästi sanojanne selittämään, niin
olkaa varma, että minä huomenna annan viedä teidät hulluinhuoneeseen.

-- Muistatteko, että te aikaisemmassa nuoruudessanne usein oleskelitte
appivainajanne, isänne asetoverin tykönä? Hänen tiluksensa rajalla oli
talo, jonka omisti lasteni isä, mies, joka ei ollut muuta kuin
talonpoika, vaan jonka sukuluettelo on piirrettynä vanhoihin
riimikiviin, ja jonka esivanhempia teidän esivanhempanne lienevät
palvelleet orjina. Muukalainen, teidän appenne, löysi muutamain
ystäväin avulla joitakin papereita, jotka lienevät todistaneet, että
hänellä oli omistusoikeus tuohon kontuun, ja mieheni kuoli parahiksi
tarvitsematta nähdä sitä riistetyksi käsistänsä. Mutta hän jätti
jälkeensä lesken kahden lapsen kanssa, nuorukaisen ja pienen tyttösen,
jota vielä imetin. Ennenkun hänen tomunsa vielä ehti jäähtyä, ja
ennenkun minä kerkesin lähteä paikasta, johonka jäämällä olisin
joutunut loiseksi ryövärille, tunkeusitte te taloomme ja...

-- Haa, virkahti Drake, -- loppuosan voitte jättää kertomatta. Minä
muistan sen tapauksen. Olette siis sama nainen, jonka poika oli
röyhkeimpiä talonpoikia, mitä koskaan olen tavannut. Appeni oli
vaatinut häntä muiden kartanon alustalaisten kanssa saapumaan
karhunajoon; hän ei lähtenyt...

-- Koska hänen oli osotettavana isävainajalleen viimeinen palvelus. Te
tahdoitte temmata hänet isänsä ruumisarkun äärestä...

-- Jos hän olisi ilmoittanut sen syyn, olisimme sen hyväksyneet. Mutta
hän vastasi, ettei meillä ollut oikeutta komennella häntä ja käski
minut ilkullisen ylpeänä ovesta ulos. Minä rankaisin häntä...

-- Ja hän...

-- Vaiti! lausui Drake synkän näköisenä.

-- Ja hän, jatkoi Inkeri enenevällä kiivaudella, -- paiskasi teidät
jalkojensa juureen...

-- Ja minä, virkkoi Drake, jonka poskia peitti tumma puna -- minä
käskin sitoa kapinoivan orjan ja sulkea hänet Brucen kellariholviin...

-- Teittepä enemmänkin, sanoi Inkeri -- teidän ei ollut ainoastaan
vaadittava hyvitystä siitä solvauksesta, jonka talonpojan käsi oli
poskellenne saattanut, vaan myöskin kostettava syvällisempi nöyryytys.
Poikani karkean sarkatakin alla sykki jalompi sydän, kuin teidän hienon
junkkaripukunne alla: sen tiesi joka nainen ja myöskin eräs... No niin,
te käskitte muukalaisen, joka sittemmin tuli apeksenne, kutsua kokoon
torpparit ja relssitilalliset ja tuotitte pieksinpenkin linnan pihalle;
mutta hän, jota tahdoitte niin häpeällisellä tavalla rangaista, olikin
paennut tiehensä...

-- Paennutko? lausui Drake hilliten suuttumustaan. -- Te muistatte
väärin. Teidän niskoitteleva poikanne piestiin niiden erikoisten
etuoikeuksien perustuksella, jotka säteriherralle myöntävät rikoslakien
toimeenpanemisen tiluksillaan.

-- Paha vaan että muistan kaikki liiankin hyvin ... minä olen
vuosimääriä hautonut mielessäni tuota muistoa. Hän oli paennut, mutta
sen sijaan siepattiin kiinni hänen äitinsä ja suljettiin tuohon märkään
komeroon. Silloin palasi hän vapaasta tahdostaan vierittääksensä
koston minun päältäni itsellensä. Minä seisoin vieressä, kun hänen
selkänsä paljastettiin, kun selkäpatukka, jota heilutteli rotevin
palkkalaisenne, raateli hänen lihaansa, ja te, mustasukkaisuuden ja
koston hengettärien raivostuttamana huusitte: kovemmin, kovemmin! Näin
hänen verensä vuotavan, kuulin ja lu'in hänen pidätetyt huokauksensa
... mutta te huusitte lakkaamatta: kovemmin, kovemmin! Kostonne oli
erinomainen, hyvä herra. Eipä siinä tarpeeksi, että olitte silponut
hänen selkänsä, te mursitte hänen sydämensä. Hän oli sortunut vesa
noustessansa häpeäsijalta. Hänen katseensa oli kaihtava niinkuin
pahantekijän eikä se julennut kohdata äidin silmää; hänen uljas otsansa
oli kumartunut maahan päin; hänen hartiansa notkuivat häpeän ja harmin
taakan alla. -- Hän kieltäytyi ottamasta vastaan sitä lohdutusta, jota
minä, itsekin murtuneena, yritin hänelle antaa ja lähti rauhattomin
mielin luotani niille teille jäädäksensä... Sanokaapa vielä ettekö ole
riistänyt minulta poikaani!

-- Nyt herra, jatkoi hän hetken vaiettuaan, levollisemmalla äänellä, --
olette tehnyt sen tuttavuuden, jota halusitte. Tiespä, eikö olisi
parasta ollut, ettei kohtalo olisi ollenkaan tuonut teitä talooni.

-- Te olette eriskummainen nainen, sanoi Drake, -- ja selvään huomaa,
että teidän on vaikeata puhua järjellisesti. Mitä poikaanne tulee, oli
hän ansainnut sen, mikä häntä kohtasi, ja te, joka häneen juurrutitte
hänen säädylleen sopimattomia aatteita ja tunteita, saatte varoa
itseänne suurimpana syynä hänen vastoinkäymiseensä. Enpä siltä kiellä,
että minä tuossa tilaisuudessa menettelin tuittupäisen nuorukaisen
kiivaudella, ja tahdon kernaasti sen sovittaa. Jos vähävaraiseen
elatukseenne jotakin tarvitsette, niin kääntykää minun puoleeni...

Samassa aukeni ovi ja lapsi, jonka Drake oli metsän laidassa nähnyt,
ilmautui uudelleen näkyviin.

Nuori Elli, nähtyään uljaan ratsumiehen menevän äidin torppaan, oli
lapsellisen pelon valtaamana juossut metsään ja siellä yksinäisyydessä
jonkun aikaa leikitellyt, kunnes arveli harvinaisen vieraan menneen.
Nyt seisahtui hän ujona kynnykselle uskaltamatta astua sisään ja empi,
pitäisikö hänen taas rientää pois, mutta silmäiltyänsä arasti vieraan
ynseitä kasvoja ja havaittuansa äitinsä kiihoittuneen mielentilan, ei
hän enää epäröinyt; muutamalla askelella siirtyi hän äitinsä viereen ja
loi tutkivan katseen mieheen.

-- Olen kyllin onnellinen, että voin hyljätä tarjoumuksenne, sanoi
Inkeri arvokkaasti. -- Minä supistan tarpeeni vähiin, ja ainoat
toiveeni tarkottavat tätä lasta... Älköön häntä vaan riistettäkö
äitinsä käsistä, älköönkä hän langetko ajan pahuuden uhrina... Mutta
mitä puhunkaan? Minä pidätän teitä ja teidän aikanne on kallis.
Saatanko olla teille hyödyksi jollakin tavalla?

Draken otsa kirkastui hänen katsellessaan tytön kasvoja; hän vetäsi
hansikkaan vasemmasta kädestään, otti sormestaan kultasormuksen ja
lausui Inkerille:

-- Saako tyttärenne vastaanottaa tämän ystävänlahjan merkiksi siitä,
että menneet surulliset tapaukset ovat sovitettavissa?

-- Mitä se teitä vahingoittaa, ettei sydämeni voi unhottaa pojan
hukkaa? Ja jos poikani elää, on kosto tai sovinto yksistään hänen
käsissään.

Elli loi kysyvän katseen äitiinsä ja veti kätensä pois lahjasta, jota
ylhäinen herra hänelle ojensi.

Draken otsa synkistyi jälleen. Hän seisoi tuokion epäröiden.

Kenties vaikutti hänen menettelytapaansa suureksi osaksi sekin, että
hän pelkäsi tuon n.k. tietäjävaimon salaperäistä voimaa.

Miten lienee laita ollutkaan, niin hän kuitenkin piti tuon halveksitun
lahjan itse.

Lyhyet jäähyväiset sanottuaan lähti hän pois.

Pekka, joka odotteli hevosten luona portilla, arveli jos mitäkin jo
tapahtuneen, kun hänen herransa niin kauan viipyi Inkerin, tuon
kaikkien taikauskoisesti pelkäämän vaimon majassa. Hän hengitti
helpommin päästessänsä pois torpan läheisyydestä ja herransa jälessä,
jatkaessaan matkaa metsän läpi.



III.

Metsästysmaja.


Pekka sai vielä runsaan puoli tuntia rauhassa miettiä käyntiä Inkerin
luona ja monia muita seikkoja, eikä tätä tuumailua häirinnyt muu, kuin
välistä hevosen kompastuminen huonolla tienpohjalla, ennenkuin hänen
herransa ehti määräpaikkaansa ja pysähtyi ennen mainitun metsästysmajan
eteen.

Tämä oli vanha puutalo, jota ympäröi ruohottunut ja vesoittunut
puutarha, jonka lahoja ja sammaltuneita hedelmäpuita Pekka, puutarhurin
poika kun oli, ei voinut säälittä katsella. Autiompaa turvapaikkaa
olisi maailman pauhinata pakenevan tutkistelemuksiin tahi tieteellisiin
töihin kiintyneen erakon ollut vaikea löytää. Yltympärillä kuuhotti
synkkä hongikko, jonka hiljaisuutta harvoin häiritsivät puunhakkaajan
kirveeniskut, ja melkein yhtä harvoin näki matkamiehen tahi ajokalujen
pyrkivän tuota karua tietä eteenpäin.

Sittenkun palvelija oli ilmoittanut Draken tulon, riensi talon
isäntä, itse Pentti Skytte, avoimin sylin vierastansa vastaan portaille
ja saattoi hänet syrjässä sijaitsevaan huoneeseen, oppineen
valtakunnan-neuvoksen lukukammioon.

Yhden seinän täytti kirjakaappi, sisältävä parisen sataa nahkakantista
folianttia; toisen seinän ääreen oli kasattu kaikenmoisia kaluja,
joista tähteintutkijan tahi kemistan meidän päivinämme olisi vaikeata
sanoa, mihin niitä käytettiin. Keskellä tätä paksujen ikkunaverhojen
pimentämää huonetta seisoi iso kirjoituspöytä, täynnä kirjoja ja
käsikirjoituksia. Takassa leimusi tuli, vaikka syksyinen ilta olikin
erittäin lenseä.

Valtakunnan-neuvos Skytte oli jo täyttänyt viisi vuosikymmentä, mutta
oli vielä täysissä miehuutensa voimissa. Laiha olento sukkeline
vaihtelevine liikkeineen, soikeat kasvot joilla välkkyi eloisa ilme, ja
tuikeat silmät ilmaisivat vilkasta luontoa, häilyvää mieltä. Mutta
samalla ilmeni tuosta köyrynenästä, ohuesta, hiukan esiinpistävästä
alahuulesta ja terävästä leuasta tavatonta viekkautta ja terävää älyä,
samoin kuin korkeasta otsasta varsin etevää ymmärrystä.

Hänen kasvojansa ympäröi käherä peruukki, jota hän, salatakseen
harmaantuvia hiuksiaan, harvoin otti päästään, ei edes yksin
ollessaankaan, sillä, niinkuin hän itse sanoi, hän ei tahtonut
peilinkään hänelle muistuttavan voimien vähenemistä, aikaan, jolloin
hän niitä niin hyvin tarvitsi; tämä arvokas päänkoriste valui runsaina
suortuvina pitkin pitkäliepeistä taivaansinistä yönuttua, jonka hän
hyvillä mielin kietoi ympärilleen istuessaan nojatuoliin ja
osottaessaan vieraallensa samallaisen mukavan istuimen siinä lähellään.

Sittenkun tavanmukaiset kohteliaisuuden temput olivat suoritetut, nousi
valtakunnan-neuvos, jonka ylimalkain oli vaikea pysyä muutamiakaan
minuuttia paikallaan, soitti kamaripalvelijan luokseen ja käski tämän
tuoda pari pulloa burgundilaisviiniä sekä antaa kokille käskyn
valmistaa illallinen.

Burgundilaista tuli. Kun ensi lasit tuota jokseenkin oivallista viiniä
oli juotu, kävi puhe vielä kankeasti, mutta vilkastui sitä mukaa kuin
ensin avatun pullon sisällys väheni. Parhaastaan tuota vilkastumista
voitiin vain huomata valtakunnan-neuvoksessa. Sulavan miellyttävästi
puhellen, kosketteli hän moninaisia seikkoja, jotka tosin eivät
kuuluneet niihin asioihin, joiden tähden tänne oli kokoonnuttu, mutta
valtakunnan-neuvoksen yksityisiä suhteita koskien olivat ne omiansa
osaltansa synnyttämään sitä suosiollisuutta ja avomielisyyttä, jota
täällä kahdenkeskisessä seurassa molemmin puolin toivottiin.

Tärkeämpi keskustelu sukeusi vasta myöhään iltasella, illalliselta
päästyä, muutamien vahakynttiläin tuttavallisessa valossa ja edelleen,
joskaan ei ylenmääräisesti ryypiskeltäessä.

-- Kiitän teitä vielä kerran, alotti valtakunnan-neuvos puheen -- että
hyväntahtoisesti kutsuani noudattaen saavuitte tänne. Aika oli
täpärällä, koska minun huomenna täytyy palata Tukholmaan astuakseni ei
juuri kadehdittavalle sijalleni valtakunnan neuvospöydän ääreen. Täällä
voimme kuitenkin puhella avosydämisesti tarvitsematta pelätä
kuuntelevia korvia: se siitä etua onkin, kun joskus elostelee
salomaalla, sellaisella kuin tämä on. Sen sijaan pääkaupungissa ei tätä
nykyä ole missään turvattu urkkijoilta ja vakoilijoilta. Niitä
viilettelee kaikkialla. De la Gardien puolue vaanii Bjelken puoluetta
ja Bjelken puolue De la Gardien puoluetta; molempien vakoilemisella on
sama tarkotus herttuata ja meitä kohtaan, ja siihen tulevat lisäksi
ulkomaan lähettiläät, jotka tiedustelevat toinen toisensa ja kaikkien
muidenkin ajatuksia. Epävarmuutta kaikkialla ja harvat, joihin voi
luottaa. Kaikki riippuu vaan siitä, mitenkä voi pilkistää muiden
kortteihin ja kätkeä omansa. Siinä asiassa luulenkin onnistuneeni
meidän joukkomme hyväksi. Meidän valttimme eivät vielä ole lyödyt
pöytään, ystäväiseni, mutta aika on pian käsissä. Ja te, Drake, olette
aina sama kuin ennenkin: hengellänne, verellänne uskollinen kuningas
vainajan veljelle herttua Aadolf Juhanalle...

-- Hengelläni ja verelläni uskollinen omalle tulevaisuudelleni, en
mitään muuta, lausui Drake kylmästi.

-- Hyvä, hyvä, virkahti valtakunnan-neuvos taputtaen Drakea olkapäälle.
-- Sellaiseen mieheen voi luottaa. Toisenlainen vastaus olisi
kukaties herättänyt minussa epäilystä. Me taistelemme jokainen oman
tulevaisuutemme, omien hankkeittemme puolesta; mutta hakiessamme
keinoja niiden edistämiseksi, on sitä parempi, kun löydämme kaikille
yhteisen keinon, jonka yhdistetyin voimin voimme saattaa liikkeeseen...
Me riisumme nyt naamarin, me kumpikin, kuten usein ennenkin olemme
toistemme edessä tehneet... Siispä: mitä on herttua? Vallikoppa, jolla
suojaamme itseämme piirittäessämme linnaa ... sitä tyhjää keskustaa,
jonka ympärille me isänmaan ja oman itsemme ystävät, vedämme ketjumme.

-- Aivan oikein, vastasi Drake. -- Minä sen vallan hyvin käsitän
mahdolliseksi, että löytyy ihmisiä, jotka nousevat hallitusta vastaan,
vaikkeivät heitä siihen ole saattaneet itsekkäät tarkotukset, vaan
yksinomaan kunnioitus kuningas-vainajan tahtoa kohtaan, sellaisena kuin
se hänen testamentissaan on lausuttuna. Mutta se on minusta
käsittämätöntä, että joku kävisi tämän ruhtinaan puolelle, mieltyneenä
yksistään tuohon typerään, narrimaiseen ja ilettävään henkilöön...

-- Tepä sen sanoitte, kautta Jupiterin! lausui valtakunnan-neuvos ja
jatkoi intomielin: -- Jospa tietäisitte, kuinka olen kärsinyt ja
vielä kärsin Hänen Ylhäisyytensä tähden! Hänen häälyväisyytensä,
epäluuloisuutensa ja tuima luontonsa säikyttäisi kenen muun hyvänsä,
vaan ei minua, hakemasta hänen laisensa sielun lietteestä tukevata
jalansijaa. Yhtä vaikeata on rautakahleisiin kytkeä meren aaltoja, kuin
saada häntä kiintymään määrättyyn päämaaliin ja määrättyihin keinoihin
sen saavuttamiseksi. Hänen vihansa valtakunnanholhojia kohtaan on
sammumaton, mutta hän hautoo sitä toimetonna, niinkuin lohikäärme
aarrettaan. Hänen rinnallansa täytyy lakkaamatta olla jonkun, joka
kiihottaa häntä toimiin ilmaisematta etevämmyyttänsä, joka kukistaa
hänet ja on olevinaan hänen nöyrin palvelijansa ... joka ennen kaikkea
osaa olla varova, sillä herttua on vähimmin luotettava mies tämän
ilmankannen alla ja suostuisi hätätilassa, pelastaakseen oman nahkansa,
pettämään ystävänsä. Jättää hänen käsiinsä jotakin jos kuinkakin
vähäistä, oleellista todistusta aikeistamme, olisi sama kuin myödä
itsensä pyövelille. Siitä huomaatte, ystäväiseni, kuinka vaikeata...

-- Minä tiedän, teidän ylhäisyytenne, lausui Drake, -- että te olette
ainoa henkilö, jossa tarpeellinen määrä terävyyttä ja malttia on
yhtyneenä, ollaksenne näkymättömänä renkaana herttuan ja tyytymättömien
välillä. Mutta sanokaapa: mitä on viime aikoina tehty meidän
hyväksemme? Olemmeko päämaalia askeltakaan lähempänä vai emmekö? Kaikki
näyttää ilmeisesti olevan samalla kannalla kuin vuosikausi takaperin.
Minä en voi hyväksyä tätä epäröimistä, horjuvaisuutta ja ainaista
lykkäystä, jos yhdellä rohkealla iskulla käy voittaminen kaikki yhdellä
kertaa.

-- Mitäkö on tehty? Kärsittekö sitten kuulla minun luettelevan niitä,
pikemmin sanoen, lukemattomia vaivoja, joita olen saanut kestää,
yhdistäessäni jommoiseksikin yhtenäiseksi, irtonaiseksi kokonaisuudeksi
kaikkia näitä harrastuksia ja ihmisiä...

-- Jotka jokainen sinänsä ovat niin halveksittavia!

-- Aivan niin! Heitellessäni, sanon minä, näitä erilaisia syöttejä,
joihin nämä erilaiset kalat ovat tarttuneet. Muutamille kelpaa tämä,
toisille tuo. Täytyy siis taitavasti kätkeä pyyteittemme paljous, jonka
kautta hajaannus saattaa syntyä ja pitää näkyvissä sitä vähää, josta
kaikki saattavat sopia. Ja vieläkin: kun tätä joukkoa johdamme
taisteluun, eivät muut kuin ainoastaan aniharvat päämiehistä saa tuntea
sotasuunnitelmaa, joka muussa tapauksessa helposti voisi joutua
vihollisen käsiin...

-- Hyvä, lausui Drake ja tyhjensi sarkkansa. -- Minä myönnän, ettei
kärsivällisyyteni vedä vertoja ihmettelylleni, jonka teidän
ylhäisyytenne kyky voittaa moisia vastuksia, minussa herättää.
Puhukaamme sentähden harvoin sanoin! Milloinka tarvitsette minua?

-- Minä hetkenä hyvänsä, ystäväiseni. Valtiopäivät kokoontuvat muutaman
kuukauden päästä, ja ennenkuin ne hajaantuvat, täytyy kaikki olla
tehty.

-- Niinkö luulette?

-- Silloin tahi ei koskaan. Kolmen aatelittoman säädyn keskuudessa on
meillä jo suuri kannatus. Aateli ei ole herttualle uskollinen, mutta
niinpian kun valtiokeikaus on saatu toimeen, on sen säädyn kolmas ryhmä
Rålamb etukynnessä, pyyhkäsevä meidän puolelle, sillä heti kun olemme
riistäneet vallan holhojien käsistä kumoamme kreivin etuoikeudet.
Yrityksen toimeenpanoon tarvitaan teidän kaltaisianne miehiä...

-- Survaus vain, niin savikuva romahtaa, lausui Drake, jonka veri
viinin ja puhelun vaikutuksesta alkoi kuumeta. -- Missä on oikeittain
heidän valtansa? Ei missään taivaassa eikä maan päällä, ellei
hallittavien mielikuvituksessa, Kansa vihaa heitä samoin kuin se vihaa
meitä kaikkia, joilla etuoikeuksia on...

-- Mutta tuo luulottelu onkin maailmavalta, ystäväiseni...

-- Se on varjo...

-- Se on kumpaakin. Vallan vertauskuva on valta itse.

-- Eikö meitä vaan kukaan kuule? lausui Drake, nousten seisoalleen.

-- Olkaa huoleti! Minä olen yhtä arka päästäni, kuin te omastanne.

-- Hyvä on. Mitäs muuta tarvitaan kuin että jonakin yönä vangitaan nuo
miehet, itsekukin sängyssään, hätätilassa vaikka, surmataan heidät? Ei
yhtään kättä nouse heitä puolustamaan. Kymmenen päättävää miestä, siinä
kaikki mitä tarvitaan ottaaksemme vallan miljoonien yli meidän
käsiimme.

-- Hiljaa, hiljaa, ystäväni! Viiden heikon kuolevaisen takana, joita
kutsutaan valtakunnan holhojiksi, seisoo kuolematon, pyhä valta, jota
ei kenkään rankaisematta saa sortaa. Olkoon tämän vallan nimi joko
Laki, Kansan Omatunto tahi Kuningasvalta, jos niin tahdotte. Meidän on
esiintyminen solvatun oikeuden nimessä, meillä täytyy olla niin sanottu
pyhä kirjotus, johon turvautua oikeauskoisen kansan edessä...

-- Semmoinen pyhä kirjoitus on kuningasvainajan testamentti...

-- Niin on, ja sitten täytyy meillä olla laillinen ammattikilpi
seinälle ripustettavaksi...

-- Herttua...

-- Niin juuri! Ja sitten on hyvän inhimillisen järjestyksen vuoksi
välttämätöntä, että jotkut kansan edusmiehistä hankkivat äänellänsä
vahvistuksen hankkeillemme samassa, kun niihin ryhdymme. Se on pyhä
voitelu, jota ilman olemme henkiheittoja seikkailijoita. Ette myöskään
saa olla aivan lukuunottamatta sitä seikkaa että heillä, noilla
viidellä, on käsissänsä valtiokoneiston kaikki langat. Ei muuta kuin
nykäsee vaan noita lankoja, niin tuhat itseksensä käypää konetta joutuu
liikkeeseen, tuhat kynää tuhrii yhtämonta paperilehteä noidanriimuja
täyteen ja sulkee ne voiman sinetillä, sill'aikaa kun tuhat muuta
itsekseen toimivaa konetta tarttuu pistimiin ja musketteihin... Se
juuri taitoa kysyy osata samalla koota nuo langat omiin käsiin,
ällistyttää epäröivät valmiilla teolla, saattaa omantunnonihmiset
lainpuustavilla vaikenemaan, sekä lahjoa omanvoiton-pyytäjät
kunniasijoilla ja etuoikeuksilla. Olen jo sanonut kuinka aateliston
kolmas luokka on voitettavissa; aatelittomat säädyt seisovat jo
toisella jalallaan meidän leirissämme ja Enander, Prytz sekä Pekka
Eerikinpoika saavat kukin säädyssään sen aikaan että nostavat toisenkin
jalkansa meidän puolellemme. Yhden vuoden veronvapaus on voittava koko
työtätekevän luokan; peruutetut kreivikunnat suovat meille tilaisuuden
heittää rahvaalle semmoisen syötin. Itse pääkaupunginkin sotaväestössä
on liittolaisia. Tässä, ystäväni, jatkoi valtakunnan-neuvos vetäen auki
laatikon työpöydästään, -- tässä on luettelo joukkokuntamme
luotetuimmista ja mahtavimmista miehistä. Banér ja muut, joiden
varovaisuuteen ei ole luottamista, ovat luvusta pois. Nämä miehet,
jotka ovat ytimenä joukossamme, ovat valmiit valalla ja
allekirjoituksella sitoutumaan asiatamme edistämään. Semmoinen sitoumus
on hyvä olemassa. Minä esitän kokouksen pidettäväksi teidän luonanne,
Drake, Sjövikissä. Se voi käydä tavallisten kestien nimellä,
ystäväiseni; te kutsutte tuttavanne ja naapurinne valtiollisista
väreistä lukua pitämättä ... kuta kirjavampi seura, sitä parempi...

-- Minä tahdon siinä suhteessa seurata käskyjänne, sanoi Drake
tarkastaen luetteloa.

-- Mutta nyt politiikasta muihin asioihin! sanoi valtakunnan-neuvos. --
Haluatteko tietää, millä minä huvittelen itseäni isänmaan kysymyksistä
vapaana ollessani? Katsokaa, ystäväni, minulla on tekeillä työ, joka on
himmentävä monet entisajan viisastenkin oivallisimmat teokset...

-- Minä arvaan mistä kysymys on, sanoi Drake vilkkaasti ja osotti
kummallisiin työkaluihin; -- te tutkitte yhä edelleen tieteiden
tiedettä...

-- En ystäväni, lausui valtakunnan-neuvos pudistaen peruukkiansa, --
minä olen luopunut punaisen leijonan ajosta ja olen ruvennut
harrastamaan vähemmän vaarallista, mutta yhtä jaloa tiedettä, nim.
kielentutkimusta.

-- _Sol praecipuarum linguarum subsolarium_ [etevin etevimmistä
kielistä auringon alla], luki Drake valtakunnanneuvoksen hänen eteensä
laskeman paperitukun nimilehdestä. Hän työnsi sen ilmeisellä
ylenkatseella takasin.

-- Kiittäkäämme onneamme, nuori ystäväni, jatkoi valtakunnan-neuvos,
että olemme saaneet tukahutetuksi tuon kiihottavan, hirmuisen
saaliinhimon! Te tiedätte yhtähyvin kuin minä, mikä vastustamaton
lumoava voima on noissa yöllisissä tutkimisissa, jolloin ajatus
syventyy kabbalan hornan syvyyteen ja koettaa sen sokkeloissa viruvilta
sfinkseiltä viekotella viisasten kiveä; jolloin hän kumarassa
sulattimen ääressä katselee metallien vaihtelevaa välkettä ja vavisten
odottaa joko perikatoa tahi maailman herrautta...

-- Ja te olette voinut voittaa tuon himon! lausui Drake, voimatta
salata epäilystään.

-- Entä te?

-- Minä ... minä en oikeastaan ole sitä koskaan tuntenutkaan. Huhu
valehtelee, kertoessaan minun harjoittavan kullantekoa.

-- Sitä parempi teille! Meidän kesken puhuen: tiedättekö kuinka
paljon ruutia minä viime vuonna tuhlasin ajaessani leijonaa takaa?
Inkerinmaassa olevan vapaaherrakuntani kahden vuoden korot, s.o. noin
36,000 taalaria hopearahaa! Ainoastaan huoli rakkaan lapseni Marian ja
hänen tulevaisuutensa tähden on saanut minut luopumaan noista
viettelevistä tutkimuksista. Enkä kuitenkaan vielä ole varma itsestäni.
Kovasti kiusaa jatkamaan, kun näkee muiden onnistuvan...

-- Teidän ylhäisyytenne, mitä sillä tarkotatte! lausui Drake, jonka
kasvoissa joka ainoa lihas jännittyi.

-- Tunnette tietysti Vanloon...

-- Sitä nimeä en ole koskaan kuullut.

-- Ettekö. Mutta, sehän on totta: oletteko edes käynyt
pääkaupungissakaan sittekun tulitte kotia. Siellä ei kuule juuri muuta
nimeäkään, paitsi sitä, tietäkää se.

-- Kuka Vanloo sitten on?

-- Kukako on? Helppo kysymys, mutta vaikea vastata, sillä Vanloolla
on niin paljo ominaisuuksia, etten tiedä, mitä niistä sanoisin
etevimmäksi. Että hän, nimestänsä päättäen on hollantilainen, on meidän
mielestämme hänen huonoin ominaisuutensa. Samaan aikaan kuin te
palasitte, saapui hän tänne Hollannin lähetystön mukana ja on hänellä
kaikesta päättäen maansa hallitukselta salaisia asioita täällä
toimitettavina. Se, että hän on oppinut ja erittäin kieliä taitava, on
kyllä kelpo ominaisuus, joka ei loistele maailman silmissä, vaan on
saanut minun mieltymään häneen... Ajatelkaa, jatkoi valtakunnan-neuvos,
joka itse oli innokas kielentutkija, -- hän puhuu ruotsia kuin
syntyperäinen ruotsalainen, vaikka hän ennen ei ole käynyt Ruotsissa,
tuntee itä- ja länsi-Intian indiaanien kielen yhtä hyvin kuin
suomalaisten ja lappalaisten kielen! Kuitenkin voin sanoa, että olen
havainnut hänen kreikankielessä heikoksi...

-- Hän on siis kieliniekka, mutta mitä muuta? kysyi Drake
kärsimättömänä.

-- Hän on mainio ratsastaja, taitava miekkailija, upea ulkomuodoltaan,
miellyttävä käytökseltään...

-- Vai niin! Klaus Tottille ja Kustaa Otto Stenbockille uusi kilpailija
naisten suosiosta. No niin, Tott alkaakin vanheta ja Stenbock puuhaa
leskikuningattaren asioita, niin että lisäys siinä suhteessa lieneekin
tervetullut. Minä onnittelen teidän ylhäisyyttänne merkillisen
tuttavuutenne johdosta.

Drake lausui tämän pilkallisella äänellä. Valtakunnan-neuvos Pentti
hymyili, hypisteli kultaista nuuskarasiaa sormiensa välissä ja jatkoi:

-- Odottakaa, kuva ei ole vielä valmis. Sallikaa minun vielä lisätä
pari piirrettä ja päättäkää sitten! Vanloolla on todellakin
Stenbockin kanssa yhteistä se, että hän on naisten, eikä vähimmin
leskikuningattaren, suosiossa. Muutama aika takaperin paransi Vanloo
kuningattaren vaikeasta rintataudista, jota lääkärit turhaan olivat
koettaneet parantaa...

-- Hän on siis lääkärikin, tuo merkillinen hollantilainen.

-- Todellinen ihmetohtori, ystäväiseni, vaikka hän lääkkeitä pitelee
samalla tavalla kuin hän pitelee miekkaa...

-- Murhaavastiko?

-- Ha, ha! Ei, niinkuin leikkikalua, jolla hän tekee hämmästyttävän
taikatempun ja heittää sitte pois sen. Seikka oli se, että hänen
majesteettinsa sai rintavaivansa vilustumisesta järvellä, kun hänen
korkeutensa oli hovikuntineen koettamassa muudanta oivaa, kullasta ja
silkistä välkkyvää huvipurtta, jonka samainen Vanloo hänelle lahjoitti.
Vanloo oli sitä mieltä, että kuningattaren tuli panna sen koiran
karvoja päälle, joka purrutkin oli...

-- Mies on siis rikas!

-- Rikas, kuin jos Pactolusvirta kulkisi hänen liivintaskunsa läpi.
Hänen rikkautensa, ruhtinaan moinen rikkautensa, on hänen loistavain
ominaisuuksiensa _quinta essentia_. Hän sirottelee kultaa niinkuin
Banér ja Steinberg [kaksi huonomaineista riitapukaria, edellisen
isä oli sotapäällikkö Juhana Banér] sirottelevat herjasanoja
ympärilleen. Ja mistä lähteestä luulette hänen näitä rikkauksia
ammentavan? Elävän Jumalan kautta! Hän on adepti.

Valtakunnan-neuvos lausui nämä viime sanat salaperäisen juhlallisesti.
Vieno lihasten värähdys silmien yläpuolella ja eloisampi välke silmissä
ilmaisi puheen vaikuttaneen hänen vieraaseensa.

-- Oletteko siitä vakuutettu, teidän ylhäisyytenne? kysyi hän karkealla
äänellä.

Valtakunnan-neuvos hiljensi äänensä kuiskaavaksi ja vastasi:

-- Minä puhun teille niin salaa kuin ripin turvissa, että hän omien
silmieni edessä on muuttanut elohopeaa kullaksi.

-- Haa! Kaikki epäilykset asian mahdollisuudesta ovat niin muodoin
hälvenneet! lausui Drake.

-- Kuka koskaan on epäillytkään? virkkoi valtakunnan-neuvos. --
Muuttihan Raymond Lullus, tuo suuri filosoofi, 30,000 naulaa lyijyä
kullaksi kuningas Edvard I:sen läsnäollessa, josta kullasta ensimäiset
rosenobel-rahat lyötiin? Eikö tulen vaikuttamat äärimäisyyteen käyvät
muutokset kappaleissa osota todennäköiseksi sitä, että kaikki kappaleet
ovat yhdistetyt määrätyistä alkuaineista, joihin ne voidaan jakaakin,
ja että ne kappaleet, jotka näyttävät alkuaineilta tarvitsevat
jakaantuakseen ainoastaan suurempaa lämpömäärää tai yhdistämistä
toisiin määrättyihin aineisiin? Koottakoon kullan ominaisuudet,
koottakoon ne eri tahoilta ja erilaisista aineista yhteen kohtaan ja
yhteen aineeseen, niin saadaan -- _kultaa_!... Kas niin, Drake, ettekö
nytkään näe mitään miellyttäväisyyttä tuossa miehessä ... Vanloossa?

-- Sitä en voi kieltää.

-- Saatte kukaties piankin tilaisuuden tutustua häneen, sillä hän on
ehdottanut minulle, että möisin hänelle tämän metsästystaloni ... joka
olisi mainio turvapaikka suuressa maailmassa elävälle adeptille, se
teidän täytyy myöntää ... ja että suostun hänen ehdotukseensa, sitä en
laisinkaan epäile.

Puhe siirtyi sitten asioihin, jotka eivät kuulu tähän kertomukseen.
Oli myöhä yö, kun Drake sanoi hyvästit isännälleen ja palasi
ratsupalvelijansa kanssa Sjövikiin.



IV.

Tanssiaiset.


Kuukausi oli kulunut siitä kuin Drake viimeksi keskusteli
valtakunnan-neuvos Skytten kanssa tämän erakkomajassa, ja varhainen
talvi oli laskenut kellertävät kedot lumipeittonsa alle ja jäädyttänyt
järvet, kun naapurit mieslukuisina ja paljon vieraita pääkaupungista,
Sjövikin herran kutsumina saapui Drakesuvun perintökartanoon.

Päärakennus on komeasti valaistu, ja koska se sijaitsee kukkulalla,
saattaa sen ikkunoista tulviva valo osottaa matkan päämäärää niille
monille korjille, jotka, helisevin kulkusin, eri haaroilta
lähestyvät kartanoa.

Sisällä ruunujen vahakynttilät ja seinälamput levittävät
juhlallista valoa, joka heijastuu katon ja laudoituksen kullatuista
lehtikuvauksista, naisten kiiltävistä soljista ja herrojen kalunoista
ja miekankahvoista. Kultaa, hopeata ja liehuvia höyhentöyhtöjä loistaa
kaikkialta silmään.

Kautta Jupiterin! ... käyttääksemme sen ajan tavallista valaa ... missä
täällä huomaa kuuluisan ruotsalaisen köyhyyden jälkeäkään? Ei missään:
luultenkin se pysyy ovien ulkopuolella, mutta tänne se ei tule sisään;
täällä heijastavat kaksikymmentä vuotta sitten Baijerista ja Böömistä
tuodut aarteet, tai joita vieläkin tulee valloitetuista maista merien
tuolta puolen, tai joita on koottu nälkiintyneiden alustalaisten
hiellä. Ja mihinkäpä näitä aarteita käytettäisi, ellei suuremmoiseen
komeilemiseen? Ei vielä keinotella valtiopapereilla, rautateillä tahi
suurteollisuudella, ei kauppayrityksilläkään, joista hedelmät
varmaankin suhuisivat voitonahnasten hollantilaisten, tahi vielä
ahnaampien englantilaisten suihin; ei ole sanalla sanoen muuta neuvoa,
kuin kätkeä nämä aarteet maanpoveen, tahi levitellä niitä maailman
nähtäville; omistajan mieli määrää, kumpaako keinoa käytetään. Että
jälkimäinen on tavallisempi, siitä on ruotsalaisen mielipide takeena.

Ylhäinen loiste lepää niiden ryhmien yli, jotka täyttävät Sjövikin
salit. Katso noita naisia, noita uljaita arvokkaita rouvia, noita
nuoria neitosia! Eikö heidän vaatetuksensa ole kallisarvoinen ja
aistikas? Ovatko ne kaksi vuosisataa, jotka erottavat heidät meistä,
keksineet mitään, joka enemmän viehättäisi silmää sekä enentäisi
naisellista suloa?

Mutta oi! nuo säteilevät silmät ovat aikoja sitten sammuneet, nuo
kukoistavat posket kelmenneet. Siitä kauneudesta, jota täällä ruunut
valaisevat, ei ole jälellä muuta merkkiä, kuin ehkä joku vanha öljykuva
jossakin syrjäisessä romuloukossa.

Katso noita nuoria kavaljeereja, jotka töyhtöhattu kainalossaan
laskettelevat keskenään leikkiä tahi kunnioittavasti puhelevat naisten
kanssa. Hartioille valuva kaulus, joka peittää kaulan paljaaksi,
vartalon mukaan tarkasti soveltuva ihotakki, ja kultanauhoilla
koristetut housut, jotka polven alapuolella päättyvät liehuviin
nauharuusuihin, jotta pohkeiden pyöreys näkyisi, ennenkun jalkarinta
piiloutuu pieniin Brabantin pitseillä somistettuihin puolisaappaisiin!

Vilkaiskaammepa nyt vielä syvyyteen tuon kimmeltävän pinnan alla!
Täällä on nuoruudeniloa, joka mielihyvällä antautuu haihtuvan hetken
hupiin ja hauskuuteen; mutta tämä ilo toisessa vaakakupissa ja toisessa
tuskainen tarkkuus, jota seurustelutavoissa on noudatettava, arvonhimon
turhuuden ja kateuden tuhannet tuskalliset neulanpistot, täällä
heräävät tahi täällä yltyvät sydämen intohimot ja vihdoin pohjimmalla
valtiolliset juonet ... ja epäileekö kukaan ettei jälkimäinen
vaakakuppi ole raskaampi?

Sill'aikaa kun tämä uhkea joukko, jonka aseina on nuoruus, kauneus ja
kaikki se, mitä tekotaito näiden ominaisuuksien loiston enentämiseksi
pystyy aikaansaamaan, kun tämä joukko ikäänkuin uhkuvan mielikuvituksen
kuvina välkkyvissä riveissä hajaantuu ympäri tanssisalin; sill'aikaa
kun soittajat, työtä tekevä luokka, joka tässä riemun valtakunnassa saa
laskea viuluistansa mitä parasta taitaa, parvekkeilta helähyttävät
komeita ranskalaisia tanssisäveleitä, ottakaamme tarkastettavaksi
joitakuita kokoontuneista ja juuri niitä, jotka ovat päähenkilöinä
kertomuksessamme.

Etupäässä tanssiaisten kuningatar, valtakunnan-neuvos Pentin tytär
Maria Skytte, jonka kauneudesta aikakirjat vieläkin kertovat! Häntä
ympäröi joukko ihailijoita, mutta me, näkymättömät tarkkailijat, voimme
helposti tunkea tuon piirin läpi, joka tanssin väliajalla on hänen
ympärilleen kokoontunut. Hänen kasvoillansa ei ole sitä kauneutta,
jonka piirteet näyttävät viivottimella vedetyn; niillä on toisenlainen
kauneus, jonka kasvojen väri ja ilme muodostavat. Silmäin himmeä tuli,
mustain suortuvain vaikutus sametinhienon ja verevän ihon yhteydessä,
vartalon viehkeys ja joustava ryhti, nämä ne katsojaa viehättävät.
Katso noita hienoja, mutta selväpiirteisiä ohimosuonia Marian
valkoisella otsalla; -- katso mielenilmettä sorean suun ympärillä,
etenkin kun se jonakin vakavan mielen tai mietinnön hetkenä sulkeutuu;
katso noihin silmiin, joista tulinen sielu toisinaan näyttää
välittömästi katsovan ulos maailmaan, mutta jotka toisinaan häipyvät
mustien silmäripsien taa, toisinaan vetäytyvät kiiltävän kosteiksi,
muistuttaen siinä kohden kahta lähdettä kuvastuksineen pilvitaivaasta
... ja sinä rohkenet salaisesti tehdä sen johtopäätöksen, ettei
ihmissydämen myrskyt ole hänellekään outoja.

Marian äiti kuoli tytön kymmenvuotiaana ollessa; hänen isänsä,
terävä-älyinen ja monipuolinen valtakunnan-neuvos, ei kuitenkaan ollut
perillä kuinka tytärtä oli kasvatettava, ja sitäpaitsi häneltä puuttui
siihen halua ja aikaakin. Tyttönen kasvoi ja yleni erään sukulaisen
talossa pääkaupungin huvien keskellä, ja pian hänestä levisi se maine,
että hän oli pääkaupungin hienonmaailman kaunein impi. Nyt hän jo
kuitenkin on ollut toista vuotta poissa voitonriemujensa näkymöltä ja
viettänyt maaseudun yksinäistä elämää setänsä, laamanni Juhana Skytten
luona Signildsborgissa. Syy tähän muuttoon mainitaan eräässä
valtakunnanneuvoksen kirjeessä laamannille, josta kirjeestä me,
romaanin kirjoittajan tavallisella kärtteliäisyydellä kerromme
seuraavat kohdat:

"-- -- -- Kiitä minun puolestani rakasta kälyäni siitä, että hän
suosiollisesti otti tyttäreni taloonne. Tyttö on kaunis --
äitivainajansa ilmetty kuva -- ja on sattunut sytyttämään täällä
(Tukholmassa) useita nuoria sydämiä ilmituleen. Teeskentelemättömässä
viattomuudessaan ei hän ole ymmärtänyt hallita nuorellista olentoansa:
ympäristöllensä suomat hymyilynsä ovat aiheuttaneet ikäviä kohtauksia
ja pahentavia huhuja. Niinpä äsken tapahtui että kapteeni X erään
halpamaisen sanaharkan johdosta kolleeginsihteeri Y:n kanssa oli
vähältä syöstä miekan hänen rintaansa ja ihan linnan portailla; oikeana
syynä heidän vihaansa sanotaan olevan kilvoittelu tyttärestäni. Se on
tytön arvolle halventavaa ja voi olla esteenä hyvälle naimiskaupalle.
On siis välttämätöntä että hän tulee pois Tukholmasta. --"

Mainitsimme että Maria eräällä tanssin väliajalla näki joukon nuoria
kavaljeereja ympärillään, mutta pidimme tarpeettomana mainita, että
nämä kilpailivat lausuaksensa hänelle typeriä mielittelyjä. Hänen
vieressänsä oli lasimaljakko, jossa kukki kaunis ruusupensas. Neitonen
taittoi nupun ja kosketteli leikitellen sillä huuliaan.

-- Kaksi toisiaan suutelevaa ruusunnuppua! lausui heti eräs hänen
tungettelevimmista ihailijoistansa. -- Neitiseni...

-- Neitiseni, virkkoi toinen, katkaisten edelliseltä puheen, --
lahjoittakaa minulle tuo kadehdittava nuppu, joka tuoksuu kahta vertaa
paremmalta sitte kun te olette siihen hengittäneet. Lahjoittakaa se
minulle, niin teette minut "kuolevaisista onnellisimmaksi".

-- Te ennätitte ennen minua, herra kreivi, lausui kolmas, muudan nuori
mies, joka oli lukenut lakitiedettä Stjernhöökin johdolla, -- mutta jos
kohtakin oikeutenne juriidilliselta kannalta _prior tempore potior
jure_ [aikaisemmalla suurempi oikeus] periaatteen mukaan voipi olla
suurempi, vetoan minä kuitenkin neiti Skytten epäämättömään oikeuteen
lahjoittaa tuo ruusunnuppu kelle hän tahtoo.

-- Ja minä, lausui neljäs, -- heitän asian neiti Skytten sydämen
ratkaistavaksi...

-- No, mitäpä sinä sanot? lausui Maria ja kääntyi kauniin nuorukaisen
puoleen, joka seisoi muutaman askelen päässä piiristä, lopetettuaan
vast'ikään keskustelun erään keski-ikäisen uljaan näköisen miehen
kanssa, jota valtakunnan-neuvos Skytte samassa lähestyi.

-- Minä, vastasi nuorukainen ja kumarsihen kylmästi; -- minä en sano
mitään. Minä en uskalla kilpailla näiden herrain kanssa.

-- Serkku yksin voi olla välittämättä sellaisesta lahjasta! lausui
muudan ihailija; toiset yhtyivät siihen.

Mutta nuorukainen, joka todellakin oli Marian serkku, laamanni Juhanan
poika Aadolf Skytte, käänsihen korollaan ja poistui, huomaamatta sitä
varjoa, joka synkisti Marian kasvot, tai sitä katsetta, jonka Maria
hänen jälkeensä loi -- katsetta, nopeata kuin tähdenlento ja kumminkin
niin selvään ilmaisten tuskaa, loukattua ylpeyttä ja suuttumusta.

-- Kas niin, neitiseni, pyysi muudan kavaljeereista, -- ratkaiskaa nyt
armossa kiistamme!

-- Epävarmuus on julmempi kovaa todellisuutta, vakuutti Stjernhöökin
oppilas.

Marian posket olivat äkkiä käyneet kalpeiksi. Hän näytti olevan
kahdenvaiheella siitä, kelle hänen tuli suoda onni saada tuo usein
mainittu ruusunen, ja antoi sen sillävälin ikäänkuin sattumaltaan
pudota maahan ja poistui kohta sen jälkeen piiristä.

Kaikki kavaljeerit kumartuivat ottamaan maasta ruusua. Samassa soiton
sävelet kumisivat taas kautta salin. Sjövikin isäntä tarjosi Marialle
kätensä ja vei hänet tanssiin. Nuoret herrat kiiruhtivat itsekukin
valittunsa luo tehdäksensä hekin samoin.

Mies, jonka kanssa Aadolf Skytte äsken jutteli, oli eräässä suhteessa
illan sankari, niinkuin Maria Skytte oli illan sankaritar. Ensi kerran
häntä nähtiin tässä seurassa, vaikka monet läsnäolijoista olivat olleet
tilaisuudessa nähdä häntä pääkaupungin ylimysten saleissa. Hänen korkea
vartalonsa, jonka kaikissa liikkeissä ilmeni täydellistä miehevyyttä,
näyttäytyi enin edukseen siinä mustassa puvussa, joka hänellä oli
yllään; puvun tavattomaan yksinkertaisuuteen yhtyi yhtä tavaton
rikkaus, sillä koristeettoman ihotakin napit edessä olivat mitä
puhtaimpia timantteja, ja miekan kahva oli silailtu jalokivillä.
Pronssinkarvainen iho, joka ilmaisi miehen kauan eläneen paljaan
taivaan alla ja elementtien välittömän vaikutuksen alaisena, ei
tekovalaistuksessa näyttänyt ruskeita viiksiä ja tukkaa vaaleammalta.
Hänen teräväpiirteisillä kasvoillansa kuvastui joskus, vaikkei tuokiota
kauemmin, kyllästymistä elämään; katse sen sijaan aina ilmaisi omaan
itseensä taipunutta, tyventä ja voimallista henkeä.

Se mies oli Vanloo, valtakunnan-neuvos Skytten erakkomajan nykyinen
omistaja ja niinmuodoin Sjövikin ja Signildsborgin herrojen naapuri.

Valtakunnanneuvos Skytten kanssa rinnatusten lähti hän salista, jossa
hän vaan oli ottanut osaa kävelytanssiin, jolla seuran vanhemmat
jäsenet alottivat tanssiaiset, ja joissa hän oli ollut itse emännän,
rouva Agnes Draken kavaljeerina.

Hän pysähtyi kynnykselle kahden huoneen välille, joista toisessa
ylhäisimmät naiduista naisista olivat istuutuneet Agnes rouvan
kummallekin puolelle korusohvaan, jonka selkämystää koristi Draken
suvun vaakuna. Puhellessaan antoi Vanloo ikäänkuin sattumaltaan
katseensa joskus viivähtää siellä; hän näytti silloin vaipuneen
jonkinlaiseen mietiskelyyn, ja valtakunnan-neuvos sai vilkkaisiin
kysymyksiinsä hajamielisiä vastauksia.

Naisilta ei jäänyt huomaamatta, ettei Agnes Drake sinä iltana ollut
tasainen mieleltään, sekä ettei hän kaikin ajoin voinut sitä salata.
Mutta he arvelivat salaa tämän johtuvan hänen tottumattomuudestaan _les
honneurs'in_ tekemiseen (emäntänä olemiseen) niin upeassa seurassa: hän
oli kasvatettu syrjäisessä maaseutupaikassa, käynyt harvoin
pääkaupungissa, ei koskaan hovissa ... ihmekö siis, jos olo tuntui
hänestä tukalalta semmoisessa tilaisuudessa kuin tämä oli! Hienot
ylhäiset rouvat kokivat hyväntahtoisesti vaikuttaa hänen mieleensä
rohkaisevasti kertomalla mitä ystävällisimmällä tavalla päivän pikku
tapahtumia pääkaupungista; kertoivat arvostelevaisesti kreivitär De la
Gardien uusimmasta puvusta, komeudesta eversti V:n hautajaisissa sekä
monesta muusta, mikä oli täysin edellisen arvoista. Agnes kuunteli
väkinäisellä tarkkuudella ja hymyili toisinaan, mutta hymyily oli
ponnistettua.

Kenties oikeana syynä Agneksen milloin alakuloiseen, milloin
kiihottuneeseen mielentilaan ei ollut muu kuin satunnainen pahoinvointi
... ja saman pahoinvoinnin oireita lienee ollut sekin, että hän äkisti
punastui, kun hänen tyttärensä, kaunis viisivuotias tyttönen,
lapsellisella uteliaisuudella lähestyi Vanloota ja Vanloo otti lapsen
syliinsä ja suuteli häntä otsalle.

Sen huoneen vieressä, jossa rouvat oleskelivat, oli vähäinen työhuone,
jossa kaksi ikäpuolimiestä istui vilkkaasti puhellen. Toinen oli
laamanni, vapaaherra Juhana Skytte, toinen seurakunnan kirkkoherra,
pastori Svenonius. Kasvojen piirteissä oli laamanni Skyttessä lähemmin
tarkastellessa vähän veljensä valtakunnan-neuvoksen näköä, mutta
samalla oli ihan vastakkainen luonteenlaatu aikojen kuluessa painanut
tähän niin erilaisen leiman, että suvunnäköisyys oli melkein
huomaamattomiin haimennut. Laamannin ulkomuoto ilmaisi tunnottomuutta
lähentyvää tylyä luonnetta, kohtalaista ajatuskykyä, mutta jäykkyyttä
ja suoruutta. Ellei viimeksi mainittua ominaisuutta olisi selvästi
kuvastunut hänen kasvoistaan, olisivat ne tuntuneet vastenmielisiltä ja
töykeiltä. Hän oli tunnettu oivana taloudenpitäjänä, ankarana ja
oikeutta harrastavana isäntänä ja tuomarina ja etenkin hurskaana
kristittynä. Kirkossakäyntiä ei hän koskaan laiminlyönyt ja joka
sunnuntai-ilta piti kirkkoherra Svenonius sitäpaitsi rukoukset ja
saarnan hänen talossaan perheelle ja kartanon väelle. Hänen parahin
ystävänsä oli samainen pappismies. Heidän puhettansa häiritsi
silminnähtävästi Vanloon ja valtakunnan-neuvoksen läheisyys.
Svenonius loi heihin kumpaankin synkän katseen, pudisti päätään ja
hiljensi äänensä kuiskaavaksi. Vanloo, ollen hollantilainen
synnyltänsä, oli luultavasti Kalvinin opin tunnustajia ja
maallismielistä valtakunnan-neuvosta, jonka mielipiteitä uskonnon
asioissa salaa epäiltiin varsin löyhiksi, piti sekä hänen veljensä että
kirkkoherra miltei antikristuksena.

Vanloo huomasi läsnäolonsa häiritsevän keskustelua ja siirtyi muihin
huoneisiin, joissa iäkkäämmät herrat, suurempiin ja vähempiin ryhmiin
hajaantuneina, joivat ja haastelivat valtio-asioita.

Heti hänen mentyään, jatkoi Svenonius puhettansa siitä, mihin se oli
katkennut:

-- Neuvoni on siis, sanoi hän, -- että vakaasti varottaisitte poikaanne
lukemasta senkaltaisia jumalattomia kirjoja.

-- Minä otan ne pois Aadolfilta, vastasi laamanni rypistäen
kulmakarvojaan.

-- Perkele hiipii meidän päivinämme ympäri moninaisissa kavalissa
eri muodoissa, jatkoi Svenonius; -- luulisi viimeisten aikojen jo
olevan tulossa. Ei siinä kyllin, että hän oppimattomien joukosta
valloittelee yhä useampia sieluja ja viettelee heitä mitä julmimpaan
jumalattomuuteen, tekemällä heidät taitaviksi hornan tempuissa ja
petoksissa, vaan keksiipä hän saaliinsa maallisesti oppineidenkin
joukosta, joista tuo Cartesius, jonka myrkkyä poikanne on imenyt
vereensä, on todistuksena; hänen miekkansa kaataa monet kirkkomme
etevimmistä kamppailijoista...

-- Kuka olisi uskonut, että kunnioitetun piispamme, itse Johannes
Matthiaenkin [Strängnäsin piispa, puuhasi sovinnon aikaansaamista
lutherilaisen ja reformeeratun kirkon välillä] piti joutua sellaiseen
vääräuskoiseen eksytykseen? sanoi laamanni huoaten.

-- Hän on auttamattomasti kiedottu vihollisen pauloihin, sanoi
Svenonius syvällä äänensoinnulla. -- Hänen seurakuntaan levittämänsä
_Öljypuunlehvät_ [piispa Matthiaen toimittama uskonnollinen
aikakauslehti] ovat tulleet riidankaunaksi, lusteenkylvöksi
vehnäpeltoon. Mutta odottakaa, armollinen herra! Me kaikki, jotka
olemme uskollisesti valvoneet Herran lipun ääressä, vyötämme näinä
päivinä itsemme sanan ja toiminnan kaksiteräisellä miekalla ja astumme
taisteluun. Me karsimme pois viinipuun kuihtuneet oksat, me nyhdämme
rikkaruohot maasta ja poltamme ne tulessa. Sotahuuto kaikuu yli meren
luoksemme Saksanmaalta taistelevan seurakunnan keskuudesta. Tämä
seurakunta on alkanut työnsä siellä ja käy saatanata vastaan, missä se
röyhkeimmin ja valkeuden enkelin haamuun pukeumatta uskaltaa
näyttäytyä. Luuletteko, armollinen herra, että meidän itsekkäässä
varmuudessa ja paatumuksessa on hylättävä ne apuneuvot, joihin näiden
uskonveljiemme on täytynyt turvata estääkseen uhkaavata virtaa
tulvimasta heidän ylitsensä? Katso, he pystyttävät polttorovioita
Leviatanin lempilapsille, noidille ja velhoille, ja hävittävät heitä
tulella, niinkuin Herra hukutti epäjumalanpalvelijat Sodomassa ja
Gomorrassa.

-- Mutta, muistutti laamanni, -- eikö raamattu sano pahuuden
ruhtinaasta: _Jos hänen tykönsä mennään miekalla tahi keihäällä,
aseilla tahi haarniskoilla, niin ei hän itseänsä liikuta. Ei hän rautaa
tottele enämpi kuin kortta, eikä vaskea enämpi lahopuuta_. Maalliset
aseet eivät mielestäni siis ole ne, joita hän pelkää, joilla hänen
valtansa voidaan kukistaa...

-- _Ei ole maan päällä hänen vertaistansa; hän on tehty,
pelkäämättömäksi_; mutta ei hän kuitenkaan saa vietellyksi _sydäntä,
joka on kova niinkuin kivi, ja niin vahva kuin alimmainen myllynkivi_:
siihen ei hänellä ole valtaa. Ja hänen lahkonsa on lain miekka
saavuttava. Te, armollinen herra, tunnette paraiten itse, kuinka oma
maallinen lakimme tuomitsee ne, jotka hornan konsteihin ryhtyvät. Me
olemme molemmat, te ja minä, kumpikin alallamme Siionin vartijoita, ja
velvollisuutemme on ottaa ajasta vaari. -- -- -- -- --

Tähän tapaan keskusteltiin sillä välin kuin toiselta puolelta kuului
tanssisoittoa, toiselta iloista naurua lasien kilinän säestämänä. Kuta
pitemmältä yö kului, sitä vilkkaammaksi paisui ilo vierasten kesken.
Kukaan ei tällä välin huomannut, että isäntä ja seitsemän tahi
kahdeksan seuran miespuolista jäsentä poistui toinen toisensa jälkeen;
ennenkun heitä tiedettiin kaivata, olivat he jo taas sekaantuneet
iloiseen hyörinään.

Drake oli näille uskotuilleen neuvonut yhtymäpaikaksi erään aution
kammion torninpuolisessa osassa rakennusta, jonka rautaovi tavallisesti
oli lujilla lukoilla varustettu. Sjövikin palvelusväestön kesken ja
etenkin kartanon vanhalla portinvartijalla oli tämä rakennuksen osa
pahassa huudossa. He tiesivät ettei siellä tavallisesti ketään asunut
ja kumminkin oli jälkimäinen näistä joskus talvisina öinä nähnyt
tulenvaloa ylimmän tornikammion ikkunassa. Eivät nämä asianosakkaat
kuitenkaan menneet tähän epäiltyyn kammioon, vaan erääseen sen alla
olevaan huoneeseen.

Valtakunnan-neuvos Skytte oli hyvin valinnut väkensä. He olivat kaikki
miehiä, joiden vaitioloon saattoi luottaa, joiden rohkeus ja
neuvokkuus, samoin kuin heidän vihansa holhohallitusta kohtaan oli
taattu. Pentti Skytteä itseään ja paria muuta lukuunottamatta kuuluivat
he kaikki alhaisaateliin, mutta olivat tärkeissä valtion viroissa.
Eräällä heistä oli ylhäinen toimi kaartissa.

Liittolaiset kokoontuivat jykeväpuisen tammipöydän ääreen, joka oli
ainoa huoneessa oleva huonekalu paitsi lamppua, jonka Drake sytytti,
katsottuaan sitä ennen, olivatko ikkunaluukut tiiviisti suljetut.

Pöydällä tarpeellisten kirjoituskalujen vieressä oli pergamentti, joka
oli allekirjoitettava. Aika oli täpärällä ja kaikki hyvin valmistettu.
Nimet olivat vain kirjoitettavat alle. Valtakunnanneuvos Skytte luki
ensin hillityllä äänellä, jolloin syvä hiljaisuus vallitsi saapuvilla
olevien keskellä, puheena olevan asiakirjan, jonka sisältö
lyhykäisyydessään oli, että koska kuningas Kaarle Kustaan testamentti
kahdessa suhteessa oli tullut rikotuksi sen kautta että hänen
ruhtinaalliselta veljeltänsä herttua Aadolf Juhanalta väkivallalla ja
kavaluudella oli riistetty hänelle testamentissa uskottu toimi
valtakunnan marskina ja sotaväen ylipäällikkönä hoitaa valtakunnan
asioita, ja että Herman Fleming omavaltaisesti oli syösty
holhohallituksesta, jossa hänellä kuningas vainajan tahdon mukaan tuli
olla valtionrahastonhoitajan virka, ja kun holhohallitus sitäpaitsi
itsekästen ja valtakunnalle turmiollisten toimiensa kautta oli rikkonut
sitomuksensa kansaa kohtaan ja näyttäytynyt vaaralliseksi
kuningasvallalle; niin olivat allekirjoittaneet käyneet isänmaallisessa
aikeessa liittoon vapauttaakseen maan tämän laittoman hallituksen
vallasta, saattaakseen sen jäsenet lailliseen rangaistukseen, ja
asettaakseen herttuan valtakunnan peräsimeen, siksi kunnes Valtakunnan
Säädyt vanhan tavan ja lain mukaan ennättävät heille suotua oikeutta
käyttäen valita uudet holhojat alaikäiselle kuninkaalle. Ja sitoutuivat
allekirjoittaneet suullisella valalla hiljaisesti, uskollisesti ja
yksimielisesti toimimaan tämän asian puolesta ja sen eteen
omaisuutensa, henkensä ja verensä alttiiksi panemaan.

Kun asiakirja oli luettu kehotti valtakunnan-neuvos saapuvilla olevia
kirjoittamaan nimensä alle.

Liittolaiset katsoivat rohkasevasti toinen toisiinsa, vaan ei niin
kättä tarttunut ojennettuun kynään, ennenkuin Drake, joka oli odottanut
että joku vanhempi jäsen ensinnä tekisi sen, vihdoin menetettyään
malttinsa piirtää rasahutti paperille nimensä jonkun verran alemma itse
kirjoitusta.

Valtakunnan-neuvos Pentti kirjoitti sen jälkeen siroilla kirjaimilla
nimensä alle. Prisendorff, Lilje, Ribbing sekä muutkin salaliittolaiset
tarttuivat nyt empimättä kynään ja kyhäsivät niinikään alle nimensä.
Oli sovittu, että valtakunnan-neuvos puolueen varsinaisena päämiehenä
ja enimmin toimivana ja enin vaaran alaisena jäsenenä, kätkisi
talteensa asiakirjan, ollaksensa varma liittolaistensa luotettavuudesta
ja alttiudesta vaaran hetkenä saapua paikoilleen. Hän pisti sen
povitaskuunsa ja kaikki siirtyivät sen jälkeen takasin seuran
keskuuteen, johon he, kaksittain ja eri ovista kulkien, jälleen
yhtyivät.

Sivuutamme muut illan pikkukohtaukset, samoin kuin runsaasti
varustetun illallisenkin, jonka aikana useita maljoja, muun muassa
valtakunnan-neuvos Pentin esityksestä valtakunnan holhojienkin
muistoksi, juotiin, sekä annamme Tukholmasta ja kauempaa saapuneiden
vieraiden laskeutua levolle Sjövikin vierashuoneissa ja lähempien
naapureiden ajaa karahuttaa kotiin reimain rekivirkkujen
kiidättäminä.



V.

Lumimyrsky.


Laamanni Juhana oli kohta illallisen jälkeen eronnut seurasta ja
rouvansa kanssa palannut kotiin. Maria ja Aadolf sen sijaan viipyivät,
kunnes tanssisoiton viimeiset sävelet herkesivät kuulumattomiin. Oli jo
kulunut sivu puoliyön, kun neiti Skytte, hyvin kääriytyneenä turkkiin,
istui rekeensä, ja Aadolf, hänen ajomiehensä, piiskanläimäyksellä, joka
kajahti Sjövikin porttiholvissa, pani hevosen liikkeelle.

Yö oli kaunis. Lumipeitteiset harjanteet kuvautuivat katkonaisine
rajaviivoineen mustansinervää taivasta vastaan, jolla tähdet
kimaltelivat täydessä talvisessa loistossaan: lounaassa Orion eteni
mahtavana taivaan rantaa kohden, etelässä tuikki Kauriin tähti ja
Sirius, ja idässä Regulus ja kalpeat kaksoistähdet, ystävyyden
taivaalliset merkit.

Jos katsoi alemmaksi ilmanrantaa kohti, näki punervat valopilkut,
harvakseltaan sirotettuina yön varjojen keskeen -- ne olivat
ihmisasunnoista vilkkuvia tulia.

Ohjatessaan ravakkaa juoksiaansa, antautui Aadolf koko sydämellään
niihin kummallisiin viehäkkeisiin, joita tähtitaivaan katseleminen
nuorekkaalle ja luonnon ihanuutta ihailevalle mielelle tarjoo. Yön
pimeys verhoo vaippaansa maanpiirin ja kaikki sen vaihettelevat
ilmaukset, kätkee sen, mikä on jokapäiväistä ja katoovaa ja antaa
silmän nähdä ainoastaan nuo muuttumattomat, verkalleen liikkuvat
valot tuolla ylhäällä. Valahtaapa silloin sieluun ikuisuuden,
kuolemattomuuden tunnelma; sellainen tunnelma, joka vallitsevasta
hiljaisuudesta yhä kasvaa ja paisuu ... elävien olentojen temmellys ja
melu on hervahtanut; tuuli lepää, ja aaltonenkin, jonka yksitoikkoista
pauhinaa kuului joelta tahi järven rannalta suviyönä, uinuu
jääpeittonsa alla. Aadolfista oli tämä näytelmä sitä viehättävämpi, kun
tiede vasta vähää ennen hänen aikojansa oli nostanut taivaankannen
Atlaan väsyneiltä hartioilta ja antanut sen häipyä äärettömyyteen, ja
kaukolasi vielä teki suuria, hämmästyttäviä keksintöjä avaruudessa. Oli
jotakin uutta ja ajatusta huumaavaa nähdä luomisen rajapyykit niin
kauas siirretyiksi, että maa sen keskellä hupenee tomurakeeksi. Riita
suuretieteilijäin ja jumaluusoppineiden välillä jatkui yhä, joista
jälkimäiset väittivät tehtyjä keksintöjä vääriksi ja raamatunoppia
vastustaviksi, ja Aadolfille, joka laskupiirustin kädessään oli
vakuuttunut Keplerin lakien oikeudesta, oli tämä jumaluusoppineiden
menettely ensimäisenä herätyksenä omintakeiseen ajattelemiseen.

Joskin tämä tutkimushalu tukahutti taipumuksen niihin mitättömiin
huveihin, joihin reipas, hilpeä nuorukainen halusta antautuu, kun hän
ensikerran jättää ankarat ja tarkan ajanmitan jälkeen säännellyt
kotiolot, alkaessaan samaikäisten, huolettomien ylioppilastoverien
kanssa uutta yhdyselämää, niin hävitti se kuitenkin hänen sielustansa
sen tasapainon, jonka järkähtymätön vakaumus ihmiselämän tärkeimmissä
kysymyksissä aikaansaa. Hän luopui niistä mielteistä, joita hän
lapsuudestaan oli pitänyt pyhinä, ja pyyhkäsi nuoruuden mielihalulla
tutkimuksen aukealle ulapalle, turvallisesti luottaen järjen
opastukseen; mutta hän oli jo kauan siellä harhaillut epäilysten sinne
tänne heittelemänä ja turhaan etsinyt satamaa. Väliin hän kumminkin
vielä toivoi ankkuripaikkaa löytävänsä ja väliin taisteli hän
hillitsemättömällä rohkeudella karien ja kuohujen keskellä, luomatta
ikävöivää katsetta takasinpäin lapsuudenuskon rantaa kohden.

Harvat olivat ne filosoofit, joita hän palavalla totuuden rakkaudella
ei olisi tutkinut. Aristotelesta hän pikapikaa vaan tarkasteli,
sentähden juuri kun tämän oppi oli yleisesti korkeakouluissa
tutkittavana; tarkempaa huomiota oli hän omistanut uusiplatonikoille ja
uudemmille tutkijoille, niinkuin Giordano Brunolle, Vaninille ja
Descarteelle, vaan etsimäänsä tyydytystä ei hän täydellisesti löytänyt
mistään. Kirjakokoelmassa, jonka hän setänsä, valtakunnan-neuvoksen
avulla oli itsellensä hankkinut, oli paljo kirjoja, joita vääräoppisina
ja turmiollisina oli poltettu sekä katoolisilla että protestanttisilla
rovioilla, ja hänen suvaitsemattomasti lutherismielinen isänsä, joka
näistä hänen opinnoistaan ei tiennyt niin mitään, olisi kihahtanut
täyteen vihan vimmaan, jos olisi aavistanut seiniensä sisällä moisia
kirjoja säilytettävän.

Seuraukset Aadolfin tutkimuksista olivat muutamalla sanalla sanoen
senlaiset, että hän uskonnollisessa suhteessa oli epäilijä,
poliitillisessa suhteessa kumoushaluinen: Kreikan ja Rooman
tasavaltalaiset olivat hänen silmissään verrattomasti korkeammalla
maailman kaikkia kuninkaita ja keisareja. Se seikka, että hänen
sielunsa näiden opintojen kautta oli puhdistunut monista
ennakkoluuloista, ei silti tuottanut sille rauhaa, sillä jalo sydän ei
voi elää suvaitsevaisena aikansa vikojen keskellä, ja kun se käy näiden
kimppuun, hyökkää se ympäristönsä heikoimpiin puoliin ja saa kokea
vastarintaa, jonka alle sen useimmiten on pakko sortua.

Palattuaan yliopistosta kotiin tapasi Aadolf siellä serkkunsa Marian.
Tämä teki hänen sydämeensä vaikutuksen, joka olisi jäänyt pysyväiseksi,
ellei Maria itse kaikin tavoin olisi koettanut saada sitä haihtumaan.
Aadolf, joka ensi kerran tajusi mitä rakkaus on, oli liiaksi kaino
ilmaistakseen lempeään. Rakkaus viisauden jumalattareen sai kotvaksi
aikaa väistyä maallisen immen rakkauden tieltä, mutta tämä jälkimäinen
kiihko ei ollut hänen rauhalleen vähemmin vaarallinen kuin
edellinenkään. Ensinnä ilmeni se noissa tunnetuissa oireissa, kun tekee
mieli käyskennellä yksin, mieluimmin kuutamossa ja vastahakoisesti
menee nuoren, kauniin ja silokuorisen koivun ohi piirtämättä siihen
rakastetun armasta nimeä ... kun punastuu hänen katseestaan ja pakenee
hänen lähettyviltään heti halutakseen sinne takasin ... kun
surullisesti tutkii jokaista hänen liikettään ja tulkitsee jokaista
hänen sanaansa, saadaksensa niistä ilmi jotakin, joka voisi herättää
vastarakkauden toivoa ... kun sydämen taakkaa huojentaakseen
hurjanrohkeasti kiipeilee runoilijaparnasson korkeimmille huipuille ja
mittaa rakkautensa syvyyttä kyynärän pituisilla värsyillä. Ruotsinkieli
oli siihen aikaan vähän viljeltyä ja ainoastaan Stiernhielmin nero voi
saada sen sujuvalta tuntumaan; siitä näkyy mikä mainio etu nykyajan
rakastuneilla nuorukaisilla siinä suhteessa on Aadolfiin verrattuna.
Mutta eipä tämä siltä jäänyt neuvottomaksi; hän lauloi lempensä
latinalaisilla ja kreikkalaisilla heksametreillä, joissa ei vilissyt
enemmän virheitä, kuin että ne meidän päivinämme olisivat tuottaneet
hänelle akatemiallisen maineen. Ainaisena aiheena oli hänen onneton
osansa kärsiä rakkauden katkeria tuskia rakastettunsa häntä
käsittämättä. Mutta hänet ymmärrettiin paremmin kuin hän osasi
aavistaakaan. Marialla oli siinä suhteessa niin hieno vaisto, kuin
kellä muulla Eevan tyttärellä hyvänsä, ja olisipa hän ollut sokea,
ellei hän olisi huomannut Aadolfin sydämen tilaa. Tottuneena
senkalttaisiin voittoihin, olisi hän tämän huomattuaan tuskin ollenkaan
tuntenut mielihyvää itserakkautensa tyydytyksestä, ellei seikka olisi
ollut se, että neitonen, erotettuna pääkaupungin huveista, alkoi tuntea
sydämessään vallitsevan tyhjyyden käyvän sietämättömäksi ja sen vuoksi
mieltyi kiihkoisen luontonsa täydellä innolla kauniiseen ja
rakastettavaan sukulaiseensa.

No niin, mikäpä esti kahta nuorta sydäntä, jotka hehkuivat ainoastaan
toisiansa varten, liittymästä yhteen ja suloisesti yhdistämästä
lempensä? Tosi on, että Aadolf ja Maria olivat serkuksia, eikä laki
sallinut niin läheisten sukulaisten yhtymistä avioliittoon, mutta sitä
estettä ei ollut mahdoton voittaa, kun mahtavat sukulaiset saattoivat
käyttää vaikutusvaltaansa sen poistamiseksi. Mikä siis esti?

Tahdomme niin lyhyesti kuin suinkin vastata siihen kysymykseen, sillä
meillä on aavistus, että lukijaa on väsyttänyt tuo katsaus
menneisyyteen, niin tärkeä kuin se sittenkin on ollut, ja että lukija
toivoisi tämän luvun päällekirjoituksessa tavallaan luvatun pyryilman
vihdoinkin kohtaavan matkailijoitamme. Mutta, kärsivällisyyttä! Taivas
on sees, tuuli lepää, mikään ei ennusta myrskyn tuloa.

Samoin kuin Maria helposti oli tajunnut Aadolfin sydämen kieltä, niin
alkoi Aadolfkin muutamista merkeistä huomata lempensä herättäneen
vastakaikua. Kauan epäili hän silmiensä todistusta, sillä hän oli
Virgilioltaan oppinut, että rakastavaiset usein näkevät näkyjä ja
luulevat varjoa todellisuudeksi. Mutta vihdoin oli hän rohkaissut
itsensä ja tehnyt epätietoisuudesta lopun. Hän tunnusti rakkautensa ja
luki sanomattomalla ilolla Marian punastuvista poskista, hänen
säteilevistä, ujoista katseistaan, vieläpä hänen kätensä
vapisemisestakin sen vastauksen, jota hän oli halannut. Hänen ilon
huumauksensa ei kestänyt kauan. Maria alkoi pian osottaa jäätävää
kylmyyttä ja käytti veikistelevän teeskentelyn kaikkia keinoja häntä
kiusataksensa. Ja Aadolf, hän luuli varjoa todellisuudeksi, hänellä ei
ollut aavistustakaan siitä autuaallisuudesta, jota moni nainen tuntee,
nähdessään lemmittynsä tuskan ... sillä tämä tuskahan osottaa, että
nainen tälle on kaikki kaikessa ... siitä hän tuntee suloista
mielihyvää, joka samalla on omantunnon vaivaa ... siitä kärsii hän
kipuja, jotka samalla ovat taivaallista hekkumaa. Maria näki tulen
Aadolfin silmissä sammuvan, hän tiesi sen madon, joka jäyti Aadolfin
elämänpuuta, olevan hänen teeskennellyn kylmyytensä luoma ja kuitenkin
ampui hän viimeisenkin nuolen Aadolfin revittyyn rintaan. Maria katseli
kolkosti hymyillen, kuinka Aadolf epätoivossaan jätti hänet... Ja kun
hän oli lähtenyt, itki Maria hänen kärsimyksiään, kirosi omaa
julmuuttansa ja tahtoi rientää hänen jälkeensä, suudellakseen rauhaa
hänen sydämeensä.

Senkalttainen leikki voi heikoissa miehissä paisuttaa rakkauden
jonkinlaiseksi hulluudeksi (se on: oman itsensä kiihottamista
luonnottomaan tilaan), mutta mitä Aadolfiin tulee, niin oli mitta pian
kukkurallaan, eikä hän kauemmin tahtonut kärsiä moista kohtelua. Hän
hylkäsi ensimäisen rakkautensa; se oli saari, jonka suojassa hän
elämänmerellä luoviessaan oli etsinyt, vaan ei löytänyt lepoa ... hän
nosti taas purjeet ja odotti ikävöiden mahtavaa myrskyä, unhottaakseen
olemassaolonsa taistelussa elämänsä katkeruuden. Sanalla sanoen: hän
koetti unhottaa oman itsensä, yksityisen ihmisensä, voidaksensa
ratkaista ihmisyyden arvoituksia; hän kiintyi kirjoihinsa, syventyi
lempiopintoihinsa ja sai, pikemmin kuin luulikaan, menneisyyden
unhotetuksi. Hän voi tyynesti silmähtää takasinpäin siihen, jota hän
arveli tunteittensa ensi hairahdukseksi eikä Maria ollut hänelle muuta,
kuin mitä oli ollut, ennenkuin hän rakastui häneen: armas sukulainen
eikä muuta.

Mutta Maria ei voinut unhottaa. Hän huomasi heti Aadolfissa tapahtuneen
muutoksen, vaan ei tiennyt, oliko hänen tyyneytensä todellinen tahi
teeskennelty. Hän toivoi, että se olisi ollut teeskennelty, yhtä
varmasti kuin hän toivoi elämänsä onnea; mutta hän ei silti voinut
torjua mielestään epäilystä, joka ei antanut hänelle päivän iloa, ei
yön rauhaa. Semmoisena me hänet nyt tapaamme. Aadolf oli kerran
kohdannut hänet kahdenkesken ja nähnyt hänet vesissä silmin; hän
huomasi sen ja meni sittenkin ohi sanaakaan sanomatta. Siitä hetkestä
pitäen sai Maria uutta voimaa ylpeydestään: hän hillitsi tunteensa,
joka kyllä sai riuduttaa sydäntä, vaan ei näkyä pinnalta. Joskus vain
tunsi hän kärsimisensä voiman horjuvan, ja hänen kiihkonsa murtautui
esiin, ikäänkuin maanalainen tuli. Niin oli hän silmänräpäykseksi
ilmaissut itsensä keskellä iloista touhinaa, josta he vast'ikään olivat
poistuneet, ja tuo heikkous se juuri on, joka kulkusten kilistessä
pitää hänen ajatuksiaan vireillä, ja josta hän nöyrrytettynä itseään
soimaa. Hän on niin kiintynyt näihin ajatuksiin, että yö turhaan
levittelee hänen eteensä tähditettyä kudintaan ... hänen katseensa,
joka ei voi kääntyä taivasta kohden, on vaipunut hänen oman sielunsa
kolkkoon syvyyteen.

Nuoret olivat kumpikin tähän saakka vaienneet, vaipuneina kun olivat
kumpikin omiin mietelmiinsä. Niistä täytyi Aadolfin, ajomiehenä
toimiessaan, luopua. He olivat nyt tulleet järven rantaan, jonka
vastaisella puolella Signildsborg oli. Aadolf kysyi, tahtoiko Maria
ajettavaksi pitempää tietä järven ympäri, vaiko suorempaa tietä järven
poikki. Maria valitsi jälkimäisen.

Vasta nyt huomasi Aadolf taivaanrannan käyneen sennäköiseksi, että se
tiesi ilman äkisti muuttuvan. Hän toivoi siksi päästävän järven
toiselle puolelle. Mutta nopeaan yltyvä tuuli, jota ennusti kaukainen
kohina, aivankuin Itämeren aallot yhtäkkiä olisivat nousseet hurjaan
temmellykseen, nosti pilven taivaanrannan periltä hirmuista vauhtia: se
sammutti tähden toisensa jälkeen ja levitti jättiläiskäsivartensa
käsittääksensä koko taivaslaen.

-- Tulee myrsky, sanoi Maria ja siirtyi peloissaan lähemmä Aadolfia. --
Käännytään takasin ja mennään toista tietä! Minä pelkään nyt järveä.

-- Älä pelkää, sanoi Aadolf ja hoputti hevosta. -- Nyt on jo hyvän
matkaa kulettu, ja kun pääsemme tuon niemekkeen sivu, näkyvät jo tulet
Signildsborgin ikkunoista. Annahan kun käärin turkin ympärillesi! Tuuli
on purevan kylmä.

Aadolf antoi hevosen juosta höllin ohjaksin, ja se viilettelikin minkä
jaksoi yhä edelleen.

Varjot kävivät yhä synkemmiksi, myrskyn hurja riehuna yhä läheni, ja
kun viimeinenkin tähti katosi pilviin, peitti musta yö koko seudun.

Maria tarttui kauhistuneena ohjaksiin hillitäkseen hevosen kulkua;
tuntematon vaara saattoi väijyä heidän tiellään. Hevonen karkasi
syrjään ja jatkoi hurjaa menoaan toisaalle, kunnes Aadolf sai sen
asettumaan. Mutta nyt oli jouduttu pois tieltä ja niemekettä, josta
Aadolf oli puhunut ja jonka mukaan hän ohjasi suuntansa, ei olisi
terävinkään silmä erottanut.

Tätä yöllisen kohtauksen kamaluutta lisäsi vielä ikäänkuin maan
sisuksista vyöryvä jyminä, joka läheni ehtimiseen, kunnes matkustajat
kuulivat sen reen alta, jossa jää tärisi ikäänkuin haletakseen ja
avatakseen heille haudan aaltoihin.

Jyminä syntyi jäänhalkeamista, jommoisia kovalla pakkasella useasti
muodostuu, ja ulottuvat ne peninkulmamäärin rannasta toiseen.

Hädästä mykistyneenä kiersi Maria kätensä Aadolfin kaulaan. Turhaan
koki Aadolf saada Mariaa rauhoittumaan. Hän sanoi valojen pian alkavan
näkyä Signildsborgin ikkunoista, ja että ne ovat heille sama kuin
valotorni purjehtijoille merellä. Mutta Maria kuunteli vaan myrskyn
hurjia, tärisyttäviä säveleitä, jotka täyttivät avaruuden, joihin
hätäytyneiden petoeläinten ulvina ja yölintujen kirkuna haihtui
vienoina huokauksina, joita päästeli elävä luonto elementtien taistelua
kammoten.

Töyttäys, joka oli vähältä paiskata hevosen ja reen kumoon, ilmaisi,
että matkustajat olivat myrskyn alueella. Vielä muutamia tuokioita,
ja pilvet, jotka olivat kokoontuneet taivaalle, alkoivat taajoina
lumihöytäleinä tupruta maan päälle. Muudan niitä pyryilmoja, jotka
hirmuisuudessa ovat miltei Saharan myrskyjen kaltaiset, kun
hieta-aavikon tulikuumat aallot vyöryvät karavaanien jälkeen,
saavuttavat ja tukehuttavat ne, oli syntynyt. Adolf ja Maria olivat
ikäänkuin muuratut hautaan, jonka seinämät siirtyivät eteenpäin samaa
vauhtia kuin hevonen, jonka vauhtia Aadolf, neitosen käsivarsien
haitatessa, ei enää kyennyt hillitsemään.

Näin kiidettiin hyvän aikaa eteenpäin. Mutta pian alkoi hevonen kulkea
hiljemmin, mitä korkeampia ja vaikeapääsyisempiä nietoksia karttui sen
tielle. Tuon tuostain uudistuvat täräykset saivat Aadolfin vakuutetuksi
siitä, etteivät he enää olleet järvenjäällä. Minnekä mentiin, etelään,
pohjoseen, vaiko muuhun ilmansuuntaan, sitä hän ei tiennyt. Viimein
reki, edellisiä ankaramman täräyksen saatuaan, paiskautui kokonaan
kumoon, ja hevonen pysähtyi painutuksissa päin, vaahtoisena,
vapisevana, uupuneena, alistuen kohtalonsa alle nöyrästi.

Kun Adolf nousi ylös ja nosti kaatumisesta ja pelästyksestä typertyneen
Marian, tunsi hän vasenta käsivarttansa kovasti koskevan; vaan
ajatellessaan omaa ja serkkunsa tilaa unohti hän sen. Lumihöytäleitä
tupruili taajempaan, nietokset paltoutuivat ympäri sen paikan, mihin he
pysähtyivät. Myrsky kieritti ne kokoon töyrämiksi, jotka ikäänkuin
aaltoina vyöryivät edelleen, mutta niitä seurasi toiset, yhä suurenevat
nietokset.

Aadolf oivalsi koko sen vaaran, mikä heidän päällänsä pyöri. Hän ei
tiennyt missä hän oli, ja pimeys, aivankuin olisi hänen silmiensä valo
sammunut, vallitsi yltympärillä. Hän tunsi kinosten ehtimiseen
korkenevan, haudan heidän allansa syvenevän.

Maria toipui nyt tajuntaan.

-- Taivaan Herra, me olemme hukassa! huusi hän.

-- Ei vielä, vastasi Aadolf, asettaen kaatuneen re'en anturoilleen ja
nosti Marian rekeen. Mutta turha oli yrittää saada hevonen liikkeelle.
Aadolf lausui:

-- Pidä kädestäni kiinni, Maria! Me murtaumme kinosten läpi. Kenties
tapaamme läheltä ihmisasunnon, johon voimme pelastua.

-- Onko se ainoa toivomme?

-- On ... mutta minä tunnen jaksavani taistella pelastuaksemme. Tule!

-- Minä en voi... Kuoleman ajatus jäykistää minua... Ja mikä kamala
kuolema! Mitähän olen tehnyt, koska Jumala on niin julma? Kuolla niin
nuorena! Ei, ei!

Aadolf tarttui neitoa vyötäisiin ja nosti hänet re'estä. Epätoivo antoi
Marialle hetkeksi voimia, ja hän kahlasi edelleen Aadolfin rinnalla.
Mutta joka askel vaati ponnistuksia, vinha tuuli tunki vaatteiden läpi
ja sekotti jäätäviä hiukkasiaan nuorten vereen. Maria nojasi yhä
raskaammin Aadolfin käsivarteen ja typertyi viimein kinoksiin. Ravakka,
karaistunut nuorukainen alkoi myös tuntea tuiman pakkasen vaikutuksia.
Elinlämpö väheni, jäsenet kadottivat joustavuutensa, ja yrittäessään
ottaa Marian syliinsä, tunsi hän etteivät voimansa siihen
riittäneetkään.

Nyt vasta alkoi epätoivo saada valtaa hänessä. Hän ei voinut jättää
Mariaa yksin ja lähteä kinosten läpi puurtamaan, toivossa saada
hankituksi apua hyljätylle; hänestä näytti pelkurimaiselta tekosyyltä
jättää heikompi vertaisensa varmaan perikatoon. Hän kumartui tytön
puoleen, pyysi ja kehotti häntä, kuvitteli pelastumisen mahdollisuutta,
saattaakseen häntä ponnistamaan viimeisiä voimiaan. Mutta muutos oli
Mariassa tapahtunut. Paleltuvien kuoleman enne, suloinen horros painoi
hänen silmäluomiaan, hiipi kautta hänen suoniensa. Kaikki pelko oli
kadonnut ... kuolema tuli ikäänkuin puoleksi tiedottomana nautinnon
tunteena, niinkuin uni lähestyy väsynyttä lasta. Mutta Aadolfin ääni
herätti horroksista hänen järkensä. Tämä ääni oli hänelle niin rakas,
että se tunki hänen sydämeensä ja elvytti sen väsäytyneen tykytyksen.
Maria aukasi silmänsä, kuunteli häntä hymyhuulin, vaikka Aadolf pimeän
vuoksi ei sitä huomannut, ja lausui raukealla äänellä:

-- Minä en voi, Aadolf. Minun on tässä niin hyvä olla ... anna minun
jäädä! Minua haluttaa nukkua.

-- Tuo uni on kuoleman enne. Sinun täytyy ravistaa se päältäsi!
Ajattele isääsi, Maria, ajattele kaikkia, joita rakastat! Heidän
tähtensä...

-- Joita minä rakastan! virkahti Maria äkkiä ilostuneena. -- Adolf, jos
minua äsken painanut horros on kuoleman enne, niin tahdon elämäni
lopulla, ennenkun astun yli iankaikkisuuden rajan, ilmaista sinulle
sydämeni salaisuuden. Minä en rakasta ketään, en ketään, niin paljon
kuin sinua. Kuolema ei minua pelota, kun sinä minua seuraat. Sano
ainoastaan, että välinpitämättömyytesi on ollut teeskennelty, että
rakastat minua, ja anna minun uinahtaa sinun vierellesi!

-- Jos olet päättänyt kuolla tähän, sanoi Aadolf, -- niin käännä
ajatuksesi maallisista asioista Luojaasi! Mutta minä vielä kerran
rukoilemalla rukoilen sinua...

-- Mene! lausui Maria, ja työnsi luotansa käden, joka uudestaan ojentui
häntä nostamaan. -- Sinä et rakasta minua. Pelasta itsesi, jos voit!
Minä tahdon kuolla yksin.

Mutta Aadolf kokosi henkensä edestä taistelevan toivottomuudella
viimeiset voimansa, ja astui tyttö sylissään muutamia askelia kinosten
läpi, joissa auhtolumi ulottui hänelle vyötäisiin saakka. Hänen
ajatuksensa olivat sekasin, tajuntansa häimertymäisillään. Silloin
sattui hänen tiellensä jotain, joka tuntui kovemmalta kuin lumi, ja
vaisu valo loisti hänen silmiinsä. Hän hapuroi kädellä eteensä ja
kosketti ikkunaan! Niin lähellä saattaa pahassa pyryilmassa apu ja
pelastus olla, ilman että niiden läheisyyttä aavistaakaan.

Kova kolkutus ikkunan kamanalle pani mökin asujamet arvaamaan, että
tavatonta oli tapahtunut. Aadolf kuuli oven aukenevan, mutta kepertyi
samassa hetkessä tunnotonna lumeen.



VI.

Elli.


Herätessään huomasi Aadolf makaavansa huolellisesti peitettynä sängyssä
vähäisessä kammarissa, jonka ikkunareiästä aurinko pilkistä sisään
kirkkaalta talvitaivaalta. Hän tunsi olevansa raukea, vaan ei
pahoinvoipa. Sängyn ääressä seisoi nainen, joka piteli käsissään hänen
kättänsä ja silmäili häntä lempeästi. -- Oli kuin olisi Aadolf nähnyt
tuota naista ennen, vaan ei muistanut kuka hän oli.

-- Missä minä olen? oli hänen ensi kysymyksensä.

-- Mäntysuon Inkerin luona, kuului vastaus, ja nainen ojensi hänelle
maljan, kehottaen häntä siitä juomaan.

Juoma oli erittäin sulomakuista ja vaikutti virkistävästi nuorukaiseen.

Aadolfin toinen kysymys koski hänen seikkailutoveriaan.

-- Hän on tässä viereisessä huoneessa ja nukkuu rauhallisesti,
sanoi Inkeri. -- Ettekö te, nuori herra, ole laamannin poika
Signildsborgista? Muotonne näyttää minusta tutulta.

-- Niin olen, Inkeri hyvä... Mutta kuinka minä olen tänne joutunut?
kysyi Aadolf, koettaen pitää ajatuksiaan koossa.

-- Minä heräsin yöllä siitä, että ikkunatani jyristettiin, ja kun menin
ulos, tapasin teidät molemmat tainnuksissa mökkini ovella. Kiittäkää
Jumalaa, että pelastuitte kamalasta rajuilmasta, joka viime yönä
raivosi!

Aadolf muisti nyt yöllisen retkensä yksityiskohdat ja kiitti
pelastajaansa sydämellisin sanoin. Mutta tämä kehotti häntä vielä
nukkumaan ja loikomaan niin hiljaa kuin mahdollista, sillä, sanoi hän,
vasen käsivartenne on, niinkuin näin, jonkunverran loukkautunut, mutta
minä hieroin sitä tehoisalla voiteella ja hoidan sitä vielä, kun tulen
takasin; minä käyn nyt Signildsborgissa ja ilmoitan sukulaisillenne,
ettei heidän tarvitse olla huolissaan poissaolonne vuoksi.

Inkeri nyykähytti päätään ja lähti. Aadolf vaipui uudestaan
virkistävään uneen; puolisen tunnin kuluttua herätti hänet viereisestä
huoneesta kuuluva vilkas puhelu. Hän tunsi serkkunsa äänen ja kuuli
mielihyvikseen hänen iloisesta naurustaan, että hän oli yöllisistä
seikkailuista suoriunut ilman pahempia seurauksia. Kun Aadolf
turvonneen ja jäykistyneen kätensä vuoksi hankalanlaisesti oli saanut
pukeuneeksi, koputti hän ovelle ja kysyi, saisiko hän astua sisään.

-- Tule! kuului Marian ääni.

Aadolf seisoi nyt samassa huoneessa, josta oli puhe, kun herra Kustaa
Drake kävi mökin emäntää tapaamassa. Toisella puolen pöytää, pienen
lyijypuitteisen ikkunan kohdalla istui neiti Skytte, tosin vähän
kalpeana, mutta muutoin ilmeni koko hänen olennossaan tavatonta
Iloisuutta. Hän silmähti Aadolfin astuessa sisään tutkivasti hänen
kasvoihinsa ja jatkoi sitten pilapuhettansa seuralaisensa, nuoren tytön
kanssa, joka istui pöydän ääressä häntä vastapäätä, nojaten
kyynäspäillään pöytään, kiharainen pää molempien käsiensä varassa.

Elli, sillä hän se oli, käännähtihe kuullessaan oven aukiavan ja
nyökäytti ujostelematta tulijalle päätään; hän oli yöllä auttanut
äitiänsä kantamaan tajuttomiksi kohmettuneet tupaan, ottanut osaa sen
juoman valmistamiseen, jolla heidän elinvoimiaan vahvistettiin, eikä
ollenkaan arastellut ihmisiä, jotka avuttomina ollessaan olivat hänen
äidistään ja hänestä itsestään niin suuresti riippuvaisia olleet.

-- Tämä Elli on oikea metsäläinen, sanoi neiti Skytte nauraen, -- mutta
me olemme jo koko hyvät tuttavat toistemme kanssa. Uskotko, Aadolf, hän
on suonut minulle sen kunnian, että kutsuu minun joskus tulla häntä
tervehtimään? Ja arvaa mitä hauskuutta hän tarjoo? Hän tahtoo näyttää
minulle kankaitaan ja kehruitaan, ja tahtoo viedä minut metsään eräälle
joelle, heittelemään tikkuja ja katselemaan niiden uiskentelua virran
mukana...

-- Niin no, eikö se ole hupaista? kysyi Elli.

-- En epäile, Elli, etteikö se sinua suuresti huvita, sanoi Aadolf; --
lasna oli minulla sama mieliteko kuin sinulla: kuljeskelin mielelläni
metsässä ja mieluisia minulle olivat sen hämyhelmassa solisevat joet...

-- Kysy Aadolf herralta, eikö hän tahdo tulla seuraasi? lausui Maria.

-- Tulkaa molemmat!

-- Lapsiparka, sanoi neiti Skytte, -- sinä näytät minusta erämaassa
kasvaneelta metsäkukalta. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Jumalasta?

Elli iski hämmästyen silmänsä Mariaan.

-- Ja etkö sinä, virkkoi hän vastimeksi, -- ole koskaan nähnyt Jumalaa?

-- Hän ei ole täydessä tolkussaan, ajatteli neiti Skytte ja pudisti
sääliväisenä päätään.

-- Etkö näe häntä, kun äitisi sammuttaa kynttilän kammarissasi, ja luet
rukouksesi juuri ennen kun nukahdat?

-- Jumala on näkymätön henki, selitti neiti Skytte; -- sen sinun tulisi
tietää. Mutta ellet sinä, kuten enin osa rahvaan lapsia, ole oppinut
lukemaan, niin pitäisi äitisi...

-- Lukemaan! toisti Elli -- ja aukasi sukkelasti pöytälaatikon, josta
otti esiin muutamia harmaita, kuluneita kirjanlehtiä; päällimäisessä
oli tuhruisilla painokirjaimilla luettavana: "_Kreivi Raymundin ja
prinsessa Melusinan surullinen tarina_".

Hän alkoi selvällä, sulosointuisella äänellä lukea erästä kohtaa tuosta
vanhasta sadusta.

-- Mutta nyt, sanoi hän, -- tahdon nähdä, voitteko te lukea tätä.

Ja sen sanottuaan riensi hän pois ja toi jostain tuvan loukosta sauvan,
joka oli piirretty täyteen moninaisia viivoja ja kuvioita.

Neiti Skytte työnsi taikauskoisella pelolla tuon kummallisen sauvan
luotaan; hän muisti kenenkä tuvassa hän oli ja ne huhut, joita
Inkeristä kansan keskuudessa kerrottiin. Nuori vapaaherra sitävastoin
silmäili uteliaasti sauvaa, vaan oli hänen pakko tunnustaa, ettei hän
sauvaan piirrettyjen kuvioiden merkitystä tajunnut.

Elli oli tuonut nähtäväksi riimusauvan ja rupesi nyt sen vertauskuvia
tulkitsemaan. _Kumoon kaadettu vene_ merkitsi meren jäätymistä,
_linnut_ muuttolintujen lähtöä, _ratas_ vuoden lyhyintä päivää j.n.e.
Harvat ne merkit, joita ei hän kyennyt selittämään.

Niitä näitä puhellessa kului aika sukkelaan, etenkin Aadolfin mielestä.
Mutta samassa kilahtivat kulkuset talon edustalla, ovi avattiin ja
Inkeri astui sisään eräs laamanni Juhanan uskottu palvelija muassaan.
Viimemainittu oli tullut noutamaan neiti Skytteä kotia Signildsborgiin.
Nuori neiti Skytte kiitti Inkeriä sangen alentuvasti talossa
nauttimastaan vieraanvaraisuudesta, nyykähytti ystävällisesti Ellille
päätään, antoi Aadolfin auttaa turkkia päälleen ja istuutui rekeen.

-- Aadolf, kuiskasi hän, teeskennelty hymy huulillaan, juuri kun
palvelija heilahutti ruoskaa hevosia liikkeelle saattaakseen, -- älä
antau lumottavaksi! Ja ennen kaikkea, unhota mitä sanoin sinulle yöllä
lumimyrskyn aikana! Ne olivat sanoja, joilla ei tarkotettu mitään.

-- En tiedä, mitä sanoja sinä tarkotat.

-- Sitä parempi, vastasi Maria ja painoi käden turkin alla lujasti
sydäntänsä vasten.



VII.

Kuulustelu.


Aadolf jäi mökkiin loukkaantuneen kätensä vuoksi, jonka Inkeri heti
takasin tultuaan uudestaan tarkasti. Hän otti kaapistansa pullon, kääri
ylös Aadolfin paidan hihan, mutta pani, ennenkun ryhtyi hieromaan,
kätensä ristiin ja kuiskasi hartaan näköisenä moniaita sanoja niin
hiljaa, ettei nuorukainen kuullut, rukoiliko hän vai lukiko hän
loihtuja. Inkeri varustautui juuri panemaan liinakäärettä käsivarteen,
kun Elli, joka puuhan kestäessä oli katsellut ikkunasta maantielle
äkkiä huudahti:

-- Äiti, tuolla tulee kaksi vierasta miestä.

-- Joutaa tulla, sanoi Inkeri ja jatkoi käärimistään.

-- Toinen niistä on pappi, sanoi Elli kalveten; -- ja hän näyttää niin
ankaralta ja tuimalta.

-- Hupsu! Mitä sinä pappia pelkäät enemmän kuin muita? No, nuori herra,
antakaa kun nyt hellävaraan autan takin päällenne, ja minä toivon, että
käsivartenne huomen aamulla on oleva terve.

Elli oli totta tiennyt. Kaksi miestä oli käynyt veräjästä sisään ja he
näkyivät nyt, lumessa kahlaten, lähestyvän Inkerin mökkiä. Toinen oli
kirkkoherra, maisteri Svenonius täydessä virkapuvussa, raamattu
kainalossa. Toinen, joka uskollisesti harppaili Hänen Arvoisuutensa
jäljissä, oli nimismies Askelin. Hänkin oli puettu virkatamineihinsa.

-- Veli hyvä käy liian sukkelaan, sanoi paksu ja raskaissa
polussaappaissaan tömistelevä nimismies puhkien. -- Kyllä me tuohon
luolaan ehdimme ajoissa niinkin. Suo anteeksi, veliseni, pyydän,
pysähdy hetkeksi, että saan vetää henkeäni. Puh! Älä pane pahaksesi,
jos vielä kerran kysyn ... veliseni, minä en pelkää paholaista, sen
tiedät ... mutta oletko sinä hengen aseilla vahvasti varustettu?

-- Helvetin porttien ei pidä meitä voittaman, sanoi Svenonius. -- Älä
pelkää, veli Jöns!

-- Pelkää? Kuka on puhunut pelkäämisestä? Luuleeko veli, että minä
pelkään? Kehotan vaan varovaisuuteen, mikä on kaikkien hyveiden äiti.

Nimismies puhki vielä kotvasen aikaa, ikäänkuin uuvuksiin ajettu
hevonen, ja jatkoi sitten matkaa etujoukon ryhdissä ilmenevän varmuuden
rohkasemana. Hän ei kuitenkaan katsonut ihan tarpeettomaksi lukea
itsekseen eräänlaista lapsena oppimaansa loihtua, joka nyt otolliseen
aikaan juolahti hänen mieleensä:

    "Jöns on nimi mulla,
    Häpeäksi ei voi se tulla;
    Siksi olen ristitty,
    Elon kirjaan merkitty.
    Pimeyden ruhtinas,
    Häijy henki, poistu vain!
    Luovuinhan sun vallastas
    Kasteen liittoon tultuain".

Noita sanoja mutisten astui nimismies papin kintereissä Inkerin tupaan.

-- Jumalan rauha! sanoi Svenonius, luoden karsaan silmäyksen Inkeriin.
-- Minä tulen sinun tykösi, vaimo, Herran nimessä ja pyhän virkani
puolesta.

Tuvassa olijoihin vaikutti tämä juhlallinen, saarnaäänellä lausuttu
tervehdys ilkeän hämmästyttävästi. Elli hiipi vavisten Aadolfin
viereen. Aadolf, ollen aikeessa poistua, katseli kummastuneena pappiin
ja tämän selän takana tirkistävään nimismieheen, jonka lihavassa
naamassa pelko ja työläästi ponnisteltu virkamiehen arvokkuus
kuvautuivat sekaantuneina naurettavalla tavalla toisiinsa. Aadolf
päätti viipyä, jos puheeksi tuleva asia sallisi hänen olla läsnä, ja
hän otti Elliä kädestä rauhottaakseen häntä.

-- Outo mahtaa asia olla, sanoi Inkeri. -- Istukaa hyvät herrat ja
levähtäkää! Ja ellette pane pahaksenne vähäistä virvotusta matkalta
tultuanne, niin tarjoisin teille maistaa oluttani...

-- Älkää vaivatko itseänne sillä, lausui Svenonius. -- Emme me nauti
mitään teidän majassanne.

-- Taivas meitä varjelkoon! jupisi nimismies ja teki liikkeen, kuin jos
hän olisi työntänyt myrkkypikarin luotaan.

-- Mutta mikä siihen on syynä, että nuori Signildsborgin herrakin on
täällä? kysyi Svenonius silmähtäen epäluuloisesti Aadolfiin.

Aadolf kertoi lyhykäisesti yöllisistä seikkailuistaan sekä siitä
huolenpidosta, jota hän sekä hänen seuratoverinsa Inkerin luona olivat
nauttineet.

Mutta Svenonius rypisti kulmakarvojaan, mutisi jotakin "nostetusta"
rajuilmasta ja korotti sitten taas äänensä:

-- Olen tullut tämän lain palvelijan saapuvilla ollessa kuulustelemaan
sinua, Inkeri, sielusi tilan ja maallisen vaelluksesi puolesta, josta
paljo pahaa kerrotaan. Sinäkin olet laumani lampaita, ja paimenen
velvollisuus on etsiä ruton saastuttamat ja erottaa ne muista, ettei
koko lauma joutuisi hukkaan. Vastaa siis ihan ensiksi: miksen kaukaan
aikaan ole nähnyt sinua templissä, jossa sanaa saarnataan minun suuni
kautta?

-- Niin suora kysymys vaatii suoraa vastausta, lausui Inkeri. -- Minä
ja lapseni pidämme rukousta täällä kotona lukemalla Jumalan omaa,
puhdasta ja selkeätä sanaa. Mutta teidän saarnojanne minä en käsitä:
puhutte paavilaisista, kalvinilaisista ja synkretisteistä ja kutsutte
alas Jumalan kirouksen heidän päittensä päälle. Maailmassa on vihaa ja
riitaa tarpeeksi tarvitsematta levittää sitä saarnastuolista.

Svenoniuksen mustakulmaiset kasvot mustenivat yhä enemmin, ja hänen
silmänsä hehkuivat tuuheain kulmakarvojen alla.

-- Kirjoita, sanoi hän nimismiehelle, joka taskustaan oli ottanut esiin
arkin paperia, mustetolpon ja kynän ja pannut ne pöydälle papin
raamatun viereen, jonka hän varmana turvana noituutta vastaan oli
siirtänyt niin lähelle itseänsä kuin mahdollista; -- kirjoita, että
tämä nainen peittelemättä tunnusti olevansa käymättä kirkossa
sentähden, kun siellä saarnataan puhdasta evankeelista oppia ja
tuomitaan paavillisia, kalvinistisia ja synkretistisiä harhaluuloja.

-- Niinkuin käskette, sanoi nimismies ja tonkasi kynällä paperia, mutta
väännettyään yhden kirjaimen ja tehtyään ison tahran, pani hän kynän
pois.

-- Veliseni, sanoi hän, pohtien synkretisti-sanan mutkallista tavausta,
-- minä kävin niin hämmästyksiini tuon jumalattoman vastauksen tähden,
että käteni ei taivu kirjoitukseen.

-- Käsitän kyllä, sanoi Svenonius; -- saatana voi turruttaa käsiä, se
on tunnettu seikka, ja hän tahtoo tässä auttaa palvelijataan.

-- Antakaa minun tehdä pöytäkirja, sanoi nuori vapaaherra; -- minunkin
toinen käteni on turruksissa...

-- Onko! huudahtivat Svenonius ja nimismies yhtä suuta, ja sanomaton
kauhistus kuvastui nimismiehen kasvoilla.

-- Mutta syy siihen on, jatkoi Aadolf, -- kun viime yönä tuiskussa
kaaduttiin ja minä lankesin ja kosketin käteni. Inkerin huolenpidolla
se kyllä sentään, toivon mä, pian paranee. Oikeaa kättäni voin sen
sijaan sujuvasti käyttää, ja jos sallitte...

-- Kirjoittakaa sitte niinkuin sanoin, armollinen herra, lausui
Svenonius, ja Aadolf kävi nimismiehen paikalle.

Elli oli sill'aikaa empivästi käynyt papin luo. Hän katsoi arasti ja
rukoilevasti pappia silmiin ja lausui:

-- Älä puhu niin kovia sanoja äidilleni, herra kulta. Sinä pelästytät
meitä.

-- "Sinä!" karjasi Svenonius ja työnsi tytön takasin. -- Onko
pakanallinen äitisi opettanut sinua myös ulkonaisessa käytöksessä
osottamaan halveksimista Herran palvelijata kohtaan?... Mutta, jatkoi
hän sitten leppeämmin, nähtyään rukoilevan ilmeen Ellin kasvoilla, --
minä tuomitsen sinua kenties liian ankarasti. Suo anteeksi kiivauteni,
lapseni! Sieluni on kuohuksissa... Mutta rukouksesi ovat sittenkin
turhat, sillä velvollisuuteni käskee minua kohtelemaan ankaruudella.

-- Mene ulos, Elli, sanoi Inkeri ja silitteli tyttärensä päätä, -- ole
vähän aikaa naapurissa ja tule sitten takasin! Tätä keskustelua ei
toivoakseni kauan kestäne.

-- Minä en tahdo jättää sinua. Anna minun jäädä tänne.

-- Tottele minua nyt, niinkuin olet aina ennenkin totellut, lapseni!
Luullakseni meidän ei tarvitse mitään peljätä.

Elli oli kahdenvaiheella. Hän katsahti vielä kerran rukoilevasti
pappiin, mutta käänsi silmänsä tämän ynseistä kasvoista nuoren Skytten
puoleen, joka nyt oli tauonnut kirjoittamasta.

-- Tottele äitiäsi! Minä olen hänen luonansa niinkauan, kun sinä
palaat, sanoi Aadolf rohkasevasti hymyillen, ja tämä hymyily tunkihe
ikäänkuin valonsäde Ellin sydämeen.

-- Sinä olet hyvä ... sinä puolustat äitiä, niin ajatteli Elli, ja tuon
toivon näki Aadolf kuvastuvan hänen otsallaan ja siinä lämpimässä
katseessa, jonka Elli verkkaan ulos mennessään häneen loi.

-- Olen nyt kirjoittanut, sanoi Aadolf Svenoniukselle. -- Haluatteko
kuulla?

-- No lukekaa sitte!

Aadolf luki:

"Herra pastori Svenoniuksen kysyttyä, miksei Mäntysuon Inkeri käy
jumalanpalvelusta kuulemassa kirkossa, vastasi Inkeri likimmittäin
näin, että hän ja hänen tyttärensä pitävät rukousta kotona, lukemalla
Jumalan puhdasta ja selkeätä sanaa, jota hän ymmärtää, mutta
käsittämättömiä sensijaan hänelle ovat herra pastorin saarnat, koska
ne, sensijaan että julistaisivat Kristuksen lempeätä oppia, joka tarjoo
rauhaa maan päälle ja ihmisille hyvää tahtoa, käsittelevät yhteiselle
kansalle vieraita jumaluusopillisia riitoja, tähdäten pääasiallisesti
vaan kirousta paavilaisille, kalvinilaisille ja synkretisteille. Ja
sanoi mainittu Inkeri lisäksi yksinkertaisen ajatuksensa olevan, että
maan päällä on tarpeeksi vihaa ja riitaa, tarvitsematta kuulla sitä
saarnastuolista".

-- Mitä se on? huudahti Svenonius. -- Te ette kirjoita sen jälkeen kuin
minä sanelen.

-- Minä kirjoitan sen jälkeen, kuin olen itse kuullut hänen puhuvan.

-- Armollinen herra, te panette sanoja hänen suuhunsa, joita hän ei
ikänä ole lausunut...

-- Kyllä sanojeni ajatus oli tuo, virkahti Inkeri.

-- Vaiti, nainen!... Ja te, armollinen herra, olette minua arvottomalla
tavalla loukannut ja olette väärentänyt pöytäkirjan, tietäkää se...

-- Herra pastori, lausui Aadolf Skytte, -- punnitkaa tarkemmin
sanojanne, tahi niin totta kuin Jumala elää, saatte vastata
ritarismiehen kunniata loukkaavasta syytöksestä.

-- Oi, hyvä Jumala, jupisi Svenonius, -- jopa näen kuinka pitkälle
Signildsborgin jumalisen isännän poika jo on tullut. Että omenan pitää
pudota niin kauas puusta! Se on seurauksena, kun luetaan jumalattomia
kirjoja, jotka kerran kirjaseppinensä pitää poltettaman iankaikkisessa
tulessa ... sen on tuo kirottu Cartesius matkaansaattanut, joka jo on
tuomittu ja nyt oleskelee äärimäisessä pimeydessä, johon hänen
oppilaansakin vielä kootaan...

-- Minä huomaan, että olette penkonut minun kirjojani, lausui Aadolf.
-- Jatkakaa kuulustelua, jos haluatte! Minä kirjoitan edelleen...

-- Sen on, jatkoi Svenonius, -- vaikuttanut noiduttu ilma tässä
huoneessa, joka helposti saastuttaa jumalattomien opinnoiden kautta
Herrasta pois kääntyneen ja pahuuteen taipuneen mielen. Filosoofit,
tietäjät ja noita-akat saavat alkunsa kaikki samasta helvetin
kattilasta. Kirjoittakaa te, armollinen herra, vaan oman ymmärryksenne
mukaan! Minulla on tarkka muisti ja tällä saapuvilla olevalla
oikeudenpalvelijalla niinikään. Näihin muistiimme me kirjoitamme.

-- Niin aina, niin aina, vapaaherran suosiollisella luvalla, lausui
nimismies hajamielin.

-- Toiseksi kysyn sinulta, Mäntysuon Inkeri, tunnustatko olevasi
perehtynyt moninaisiin salaisiin temppuihin, joten voit parantaa
ihmisiä ja elukoita tenhovoiteilla ja loitsuluvuilla? jatkoi Svenonius.

-- Siihen vastaan, että on minulla jonkinlainen taito parantaa ihmisiä,
ei tenhovoiteilla ja loihtuluvuilla, vaan sellaisista ruohoista
valmistetuilla voiteilla ja muilla lääkkeillä, joita Kaitselmus sitä
tarkotusta varten antaa kasvaa maillemme. Loihtuja minä en osaa, ja
luulisin niistä olevan enemmän haittaa kuin tosihyötyä. Mutta ennenkun
lähimäisiini uskallan käyttää niitä keinoja, joiden hyödyllisyydestä
tahi vahingollisuudesta eritapauksissa minä, taitamaton ihminen, vaan
ulkonaisista merkeistä voin päättää, on tapani hiljaisuudessa rukoilla
Jumalaa, sillä siitä luulen tietoni taudeista selvenevän ja että
mieleni, joka usein karustaa vastaan, suuremmalla säyseydellä mukautuu
vaivain ja tuskain näkyjä kestämään.

-- Sinä sovitat sanasi niin hyvin, aivankuin jokin henki kuiskaisi ne
korvaasi. Kirjoita, nimismies veliseni ... minä tarkotan: kirjoita
muistiisi ... että Mäntysuon Inkeri toisen kysymykseni johdosta
tunnusti väärin käyttävänsä Jumalan pyhää nimeä siten, että hän sen
kautta ajaa pois tautia ihmisistä ja elukoista.

-- Ihmisistä ja elukoista, toisti nimismies.

-- Herra pastori, puuttui nyt Aadolf puheeseen, -- älkää panko
pahaksenne, jos teen teille seuraavan ehdotuksen: lykätkää tämä
kuulustelu siksi, kunnes mielenne on ehtinyt tyyntyä ja tajunne
selvetä. Muuten voitte tahtomattannekin aiheuttaa syytöksen, joka
mahdollisesti veisi viattomalta ihmiseltä hengen.

-- Armollinen herra, sanoi Svenonius, -- minä koetan nöyrästi kärsiä
yhä enemmän pilkkaa sen nuorukaisen puolelta, jonka ensimäinen ohjaaja
uskonopissa minä olen ollut.

-- Hylkäätte niin muodoin ehdotukseni? Selvittäkää siinä tapauksessa
entiselle oppilaallenne eräs kohta, jota hän ei tiedä ja haluaa
tietääksensä. Kuinka rohkenette te kirkossa rukoilla sairasten
puolesta. Jos Inkeri väärinkäyttää Jumalan nimeä sillä, että hän
auttajana saapuu tautivuoteen ääreen ja rukoilee valoa ja voimaa
itselleen ja terveyttä tahi lievitystä kärsivälle; niin tottapa te
paljoa suuremmassa määrässä teette itsenne syylliseksi saman nimen
väärinkäyttämiseen, kun te kukaties usein vilpitöntä sääliäkään
sydämessänne tuntematta luette esirukouksenne säädetystä
kirkkokäsikirjasta ettekä sitte enää pane rikkaa ristiin ihmisenä
auttaaksenne kärsivää?

-- Oi sitä rikkiviisautta! Se käy yli kaikkien rajojen! Jatkakaa, nuori
Bileam, alkamaanne suuntaa, niin olette pian kuuleva aasienkin
korottavan äänensä teitä vastaan.

-- Oi, oi! Niin, itse aasienkin! toisti nimismies ja nyökäytti
hajamielisesti päätään ystävälleen pastorille.

-- Ette siis tahdo selittää minulle tuota kohtaa?

-- Minä en aio pistää jalkaani ansoihin, joita te tielleni viritätte...
Mutta minä jatkan kuulusteluani ja teen kolmannen kysymyksen. Inkeri,
tahdotteko tunnustaa, että olette oppinut synnillisen lääkintätaitonne
perkeleeltä?

-- Herra pastori, sanoi Inkeri, -- kärsivällisyyteni on nyt loppunut.
Minä en huoli kysyä millä oikeudella te teette noita kysymyksiä, en
myöskään missä tarkotuksessa; mutta sen vaan sanon, etten aio niihin
enää vastata. Jättäkää minut, menkää omaan itseenne, kuunnelkaa
omaatuntoanne, ennenkun otatte askelen, jota ehkä iankaikkisuudessa
saatte katua. Minä annan itseni Jumalan huomaan.

-- Kirjoita, nimismies, muistiisi, että Inkeri kolmannen kysymykseni
johdosta, josko hän synnillisen lääkintätaitonsa on oppinut
perkeleeltä, vastasi vältellen... Et taida myöntää sitäkään, oi nainen,
että voit katseellasi lumota karjan, että voit hankkia takasin
varastettua tavaraa, lyödä silmän puhki poissa olevilta ihmisiltä,
nostaa myrskyjä ja rajuilmoja, loihtia lehmät lypsämättömiksi, muuttaa
itsesi lehmäksi ja ihmissudeksi ... et kai tahdo ilmaista, että olet
yhtynyt liittoon saatanan kanssa, ja että kristittyjen juhlina
matkustat Hornaan vieraisille häijyn sulhasesi luo? Mutta odota, kyllä
on keinoja, joilla sinut saadaan puhumaan. Varo pahinta, nainen!

Sen sanottuaan kavahti Svenonius tuoliltaan.

-- Lue nyt loihtusi minun ylitseni, jatkoi hän, -- tapa navetastani
karja, saata sairautta minulle ja lapsilleni! Koeta mitä hornan
konstisi saavat aikaan! Mutta minä sanon sinulle, että minä seison
Gideonin kilven suojassa häijyjen nuoltesi saavuttamattomana! Minä
panen luottamukseni valtaan, joka on sinun valtaasi mahtavampi ...
valtaan, joka on ruhjonut assyrialaisten tuhannen tuhansia sotavaunuja
säpäleiksi ja rautakaviolla kukistanut sotalaumoja, lukuisampia kuin
hieta meren rannalla.

Inkerille nämä hyvästit heitettyään kumarsi pappi nuorelle
vapaaherralle ja lähti tuvasta, muassansa nimismies, joka ei unhottanut
sylkeä kolmasti taaksensa, ennenkun hän harppasi yli kynnyksen.

       *       *       *       *       *

Pappi ja nimismies olivat tuskin tuvasta lähteneet, kun Inkeri
kalmankalpeana typertyi alas tuolille. Nuori Skytte ojensi kiireesti
hänelle vesituopin. Inkeri joi ja tunsi virkistyneensä.

-- Kiitos, nuori herra, jalosta esiintymisestänne tällä hetkellä! sanoi
hän kotvan sen jälkeen. Kaitselmus se oli -- sen tunnen syvästi -- joka
yöllisen rajuilman aikana saattoi teidät tänne. Te olette seisonut
juurikuin suojelusenkeli vierelläni ja estänyt mieltäni lannistumasta.
Kun kuulin teidän puhuvan niin ja kun katselin kauniita kasvojanne ja
lempeitä silmiänne, niin tunsin syntiä tehneeni, siksi etten
vuosimääriin ole voinut tukahuttaa vastenmielisyyttäni ja epäilyksiäni
kaikkia teidän säätyynne kuuluvia kohtaan... Mutta sanokaa, armollinen
herra, mitä luulette pastorin tarkottaneen tällä käynnillään ja
kysymyksillään?

-- Tarkottakoon hän mitä hyvänsä, sanoi Aadolf, -- olkaa te kaikissa
tapauksissa huoleti, Inkeri, sillä eihän ole mitään, josta voisitte
itseänne syyttää.

-- Mutta sanokaa: onko väärin, onko synti auttaa sairaita lähimäisiä.
Olen tehnyt sitä palkattomasti; en ole pyytänyt parantuneiden
kiitollisuuttakaan, tultuani jo aikaa sitte havaitsemaan, että he,
sensijaan että kiittäisivät minua, kohtelevat minua taikauskoisella
pelolla sekä inhoten. Olisinko todellakin käsittänyt Kristuksen opin
lähimäisen rakkaudesta väärin?

-- Minä puolestani olen käsittänyt hänen oppinsa aivan samoin kuin te,
Inkeri. Älkää viime hetkellä antako niiden perustuksien horjua, joille
koko ikänne olette rakentanut, vaimo parka! Ja karkottakaa pelko pois
mielestänne! Teitä ei mikään paha voi kohdata; jos tuo hurjapäinen
pappi sokeassa innossaan tosiaankin aikoisi teitä sortaa, niin on laki
ja oikeus tekevä hänen yrityksensä tyhjäksi. Puolueeton tuomari on
töitänne kiittävä eikä tuomitseva.

-- Laki säätää mitä ankarimman rangaistuksen noituudesta... Ja ...
herra, minä kerron teille kaikki. Papin uhkaukset eivät yksistänsä pane
minua pelkäämään, on jotakin pahempaa, jotakin eriskummaista,
selittämätöntä. Ihmiset näillä seuduin oikein kammoovat minua; ennen
kohtelivat he minua aralla kunnioituksella, nyt väistävät he minua kuin
ruttotautista. Ja mikä on vieläkin pahempaa: pitäjässä asuu vanha eukko
nimeltä Kaarina, josta ihmiset sanovat samaa kuin minustakin, että hän
muka ymmärtää salaisia taikoja. Kohtasin pari päivää sitten maantiellä
tuon naisen, jolle en ikänä ole tehnyt mitään pahaa. Hän nyökkäsi
salaperäisen näköisenä minulle päätään; minä tervehdin häntä takasin ja
aijoin mennä ohi. Silloin tarttui hän käteeni ja lausui puoliääneen:
"sinä menet nyt niin ylpeänä ohi, ikäänkuin et tuntisi minua, ja
kuitenkin tanssimme, sinä ja minä, yhdessä aika hurakkaa viime
syysseuroissa Pääsiäisvuorella". -- Mitä sinä tarkotat? kysyin.
"Hiljaa, hiljaa", sanoi hän, "kukaan ei saa sitä tietää; mutta ensi
pääsiäisenä voit ottaa tyttäresi mukaan mestarin luo". Ja puhellessaan
näytti hän mielipuolelta. Samana päivänä kohtasin vanhan naapurivaimon,
joka oli elättänyt itseään lukemalla loihtuja sairasten yli, ja hän
katseli minua karsain silmin syystä, että hän arvelee minun valtaavan
häneltä hänen ammattikeinonsä. Hän kuiskasi korvaani: "miksi viekotit
minua ottamaan osaa syyskokoukseen saatanan luona?" Häneltäkin vaadin
selitystä tuohon mielettömään väitteeseen, mutta eipä sitä lähtenyt...
Sanokaa nyt, herra, kuinka tuo on selitettävä? Kamalat enteet
ahdistavat sydäntäni. Ja ajoittaisin näinä viimeisinä päivinä olen
joutunut huumetuksiin ja nähnyt kamalia näkyjä.

Aadolf ei tiennyt mitä vastata. Hänenkin huomionsa kiintyi nyt erääseen
kohtaan, jota hän tähän saakka oli pitänyt vähäpätöisenä, koska oli
luullut sitä sattumukseksi, jolla ei ollut erikoisempaa merkitystä. Hän
oli näet huomannut, että papit viimekuluneina aikoina juurikuin
hiljaisen sopimuksen kautta useasti valitsivat saarnojensa aineeksi
sen, mitenkä horna saavuttaa yhä enenevässä määrässä valtaa maan päällä
opettamalla loihtukeinoja pakanaismielisille ihmisille; hän oli myöskin
huomannut, että samasta asiasta erityisellä mielihalulla puhuttiin
vihaisemmissa seuroissa ja aavisti tämän olevan yhteydessä niiden
kummallisten ilmausten kanssa, jotka taitamattoman rahvaan keskuudessa
olivat huomattavina.

-- Minusta, sanoi hän miettiväisenä, -- on aivankuin ihmisten mieliin
äkisti olisi tarttunut jotakin näkymätöntä myrkkyä ja koko maailma
muuttunut houruinhuoneeksi. Tämä on tosin perusteetonta arvelua, mutta
meidän aikakautenamme löytyy paljon haisevia lätäköitä, joista moinen
myrkky helposti voi syntyä.

-- Luulen ymmärtäväni, mitä tarkotatte, armollinen herra, sanoi Inkeri.
-- Tarvitsee vain jonkunverran lukea pyhiä evankelioita ja asettaa
niiden ylevät esikuvat meidän itsemme rinnalle, nähdäksemme kuinka
turmeltuneita, kuinka epäkristillisiä me olemme.

-- Ja tuo pappi! sanoi Aadolf, jonka ajatus jälleen palasi
Svenoniukseen, -- onko entisajan verisimmilläkään epäjumalilla ollut
hänen kaltaistansa palvelijaa? Ja hän ei silti ole mikään konna: tuo
uskonkiihkoinen mies luulee menettelevänsä oikein ja Jumalalle
mieliksi.

-- Tiedättekö, herra, mitä minä aion tehdä? sanoi Inkeri nopeasti! --
Minä riennän pastorin luo ja polvillani pyydän häneltä armoa, ei
itseni, vaan tyttäreni tähden. Hän on sittenkin kristillinen pappi ja
ihminen eikä ole hylkäävä tätä rukoustani... Tyttäreni tähden... Hän ei
voi työntää minua luotaan. Mikä on yksinäisen lapsiparan perivä, jos
minut temmataan pois!

-- Inkeri, te vaivaatte nyt kiihottunutta mieltänne pahinta ja
uskomattominta luulotteleimalla...

-- Niin, nyt tunnen kuinka heikko minä olen. Minun, vanhan ihmisen,
tulisi olla hyvänä esikuvana nuorille ja panna toivoni Kaikenhyvään
Jumalaan ja murheen hetkenä, kun sielu on nääntyä, johtaa mieleni
lähteelle, josta iankaikkisen elämän vesi vuotaa.

Hän avasi ikäänkuin jumalaisesta mieleenjohdatuksesta raamatun, joka
Svenoniukselta oli unohtunut. Kohta, johon hänen katseensa ensiksi
sattui, oli kuin häntä varten kirjoitettu, ja hän luki syvimmän tuskan
väräyttämällä äänellä:

"Herra, ole minulle armollinen, sillä minä ahdistetaan; kasvoni ovat
muuttuneet murheesta, niin myös sieluni ja sisustani. Sillä minun
elämäni on kulutettu murheesta ja minun vuoteni huokauksesta. -- Minä
olen pilkaksi tullut kaikille kyläläisilleni ja hämmästykseksi
tuttavilleni; jotka minun ulkona näkevät, pakenevat minua. Minä olen
sydämestäni unhotettu, niinkuin kuollut; minä olen niinkuin rikottu
astia. Sillä minä kuulen monen minua häpäisevän, niin että jokainen
karttaa minua; he pitävät keskenänsä neuvoa minusta ja tahtovat ottaa
minun henkeni".

Inkerin vapisi ääni; hän ei voinut jatkaa, mutta osotti, silmähtäen
vieraaseensa, sitä kohtaa, mihin hän oli lopettanut. Nuori Skytte
jatkoi:

"Mutta minä toivon sinuun, Herra, ja sanon: Sinä olet Jumalani. Minun
aikani on sinun käsissäs: pelasta minua vihollisteni kädestä ja niistä,
jotka minua vainoovat! Anna paistaa kasvosi palvelijas päälle! Auta
minua laupiutes kautta! Herra, älä minua anna häpeään tulla! Kuinka
suuri on sinun hyvyytes, jonkas panit tallelle niille, jotka sinuun
uskaltavat ihmisten lasten edessä! Sinä kätket heitä tykönäs salaisesti
jokaisen uhkauksista, ja peität heitä majassas riiteleväisistä
kielistä. Herra olkoon kiitetty, että hän on minulle osottanut
ihmeellisen hyvyyden, vahvassa kaupungissa! Sillä minä sanoin
pikaisuudessani: minä olen sinun silmäisi edestä sysätty pois:
kuitenkin kuulit sinä rukoukseni äänen, koska minä sinun tykösi
huusin".

Aadolfin vielä lukiessa tuli Elli sisään. Hän oli, käskettynä ulos
tuvasta, käyskennellyt metsässä ja siellä itkien päästänyt valloilleen
epämääräisen surunsa äidin tähden. Mutta ennen takasintuloansa oli hän
pyyhkinyt kyynelet silmistään ja koettanut rohkasta mielensä niin hyvin
kuin voi. Arastellen oli hän lähestynyt mökkiä ja kuunnellut ovella,
ennenkun sen uskalsi avata; mutta kuullessansa ainoastaan tuon
ystävällisen herran äänen, ja kun tuvassa muuten kaikki oli hiljaa,
palasi häneen entinen rohkeus ja hän astui sisään. Nyt huomasi hän
äidin otsan kirkastuvan sitä enemmän, kuta pitemmältä Aadolf luki.
Elli tähysteli jalosukuiseen nuorukaiseen ja hänen sydämensä alkoi
paisua... Eikä hän aavistanut tekevänsä mitään, mikä olisi näyttänyt
sopimattomalta tahi julkealta, kun hän sydämensä suoraa käskyä totellen
pani kätensä Aadolfin olalle ja kysyi: saanko suudella sinua?

-- Elli kulta, sanoi Inkeri, käyden hämilleen, -- sinä et tiedä mitä
teet. Vapaaherra suvaitkoon antaa anteeksi hänelle tai oikeimmiten
minulle, sillä minä en ole totuttanut häntä maailman jokapäiväisiin
tapoihin, vaan olen antanut hänen kehittyä luontonsa mukaisesti!

Mutta Aadolf suuteli häntä ja sanoi:

-- Minä tahdon olla sinulle rakas veli, ja sinun tulee olla niinkuin
minun sisareni.

-- Armollinen herra, sanoi Inkeri totisena, -- minä tunnen luonteenne
ja luotan siihen.

Aadolfin täytyi nyt vihdoinkin palata Signildsborgiin. Hän puristi
Inkerin kättä, kehotti muutamalla sanalla häntä luottamaan
tulevaisuuteen, suuteli Elliä otsalle, ja lähti ajamaan kotia
hevosellaan, joka yhdessä hänen kanssaan oli kokenut menneen yön
vaarat ja vastukset ja yhdessä saanut nauttia taitavan Inkerin
vieraanvaraisuutta ja hoitoa.

Mutta Elli seurasi häntä katseillaan pienestä ikkunasta, kunnes hevonen
rekineen häipyi tienviereisten kuusien taa.



VIII.

Majatalo.


-- Riisu hevoset, Niilo, pane niiden selkään loimet ja ruoki niitä
vahvasti. Harmaan vasemmanpuolisesta takajalasta on kenkä lähtenyt
pois: toimita niin, että se tulee korjatuksi... Hyvää iltaa,
kirkkoväärtti! Sinä pidät tarkkaa huolta virastasi; haarikka on
pöydällä sinun varaltasi. Oluemme onnistui viime kerralla hyvin, sen
saatan sanoa kehumatta... Onpa täällä miehiä omasta pitäjästä ja
etempääkin, itägöötiläisiä hernesäkkineen ja smoolantilaisia
härkäkarjoineen, ja jano näyttää teillä kaikilla olevan. Sisään, hyvät
ihmiset. Luoja ei luonut majataloja tyhjinä ja oluthaarikoita täysinä
seisomaan, sen tiedätte.

Näin puheli Klaus majatalonisäntä seisoen kuistinsa edustalla,
ympärillään matkalaisia, hevosia, härkiä ja kärriä. Eikä se ollut
tuuleen puhuttua, sillä paljo oli niitä, jotka hänen puheensa
hyväksyivät ja menivät tarjoiluhuoneeseen, missä iloisa valkia leimusi
takassa, ja olutta ja viinaa viljalti tarjottiin suojaksi kylmää
vastaan. Klaus majatalonisäntä, jonka Tukholman kunnioitetut porvarit,
mihinkä ammattikuntaan kuuluivatkin, hyvin tunsivat aina siitä asti,
kun hän oli viinurina kellarissa Samuli Mestarin kujan varrella, ja
jota kaikki etelämaakuntain ja Tukholman väliä kulkevat matkustajat
tutunomaisesti kohtelivat hänen iloisen luonteensa tähden, meni sen
jälkeen tarjoiluhuoneen takaiseen kammioon, antaaksensa tarpeellisia
käskyjä nuorelle, majatalon salaisuuksiin vasta puolittain
perehtyneelle vaimolleen.

-- Noora, sanoi hän, -- oletko laskenut parasta viiniä herralle
suuressa kammarissa ... minä tarkotan tullitonta viiniä, jonka ostimme
Tukholman pormestarilta? Siitä, mitenkä hän piti hattua päässään ja
hyppäsi alas hevosensa selästä, näin ettei sille herralle kelpaa
vedellä sekotetut ainekset. Toinen vieras viereisessä päätykammiossa
tyytyy vähemmin hienoon ja paremmin tepsivään kurkkukastikkeeseen; sen
näin hänen nenästään. Onko hän mitään tilannut?

-- Vastikään lähetin hänelle kolmannen pullon.

-- Mitä lajia?

-- Viinaa.

-- Se mies ei lähde täältä ennen aamua, sen kosteahko sää minulle
sanoo. Kuule, Noora, meillä on paljo vieraita tarjoiluhuoneessa:
Wingookerin väkeä, itägöötiläisiä sekä smoolantilaisia. Kaikille täytyy
sun olla kohtelias, mutta wingookerilaisille annat oluesta n:o 2,
niinkauan kun ovat selvällä päällä, sitten n:o 3; itägöötiläisille
annat oluesta n:o 1, niinkauan kun ovat selvällä päällä, sen jälkeen
n:o 2; smoolantilaisille annat sensijaan n:o 3, niinkauan kun ovat
kuivillaan, mutta kun huomaat räystäiden tippuvan, niin annat heille
kaljaa. Jos itägöötiläiset ja smoolantilaiset tapansa mukaan joutuvat
tappeluun, niin...

-- Niin huudan sinua, Klaus?

-- Älä keskeytä puhettani, Noora! Tässä suhteessa on tärkeitä seikkoja
otettava huomioon. Kaikkien ensinnä tulee sinun katsoa millekä puolelle
voitto kallistuu ja ovatko kummatkin puolueet maksaneet; siinä
tapauksessa huudat minua, ja minä rupean sille puolelle, jonka
puoltajaksi Kaitselmus on ilmoittaunut, sillä minä en tahdo vastustaa
Kaitselmusta enkä kärsi riitaa ja suukopua talossani! Mutta jos toinen
riitapuoli ei ole maksanut, niin en millään mokomin salli vieraitani,
joita pidän omina lapsinani, heitettävän ulos. No, Noora, joutuun nyt
tarjoiluhuoneeseen!

Noora lähti, ja ovela majatalonisäntä seurasi jälestä, pakinoidaksensa
vierastensa kanssa. Sill'aikaa oli matkamies astunut alas ratsailta
talon edustalla, ja tuli samassa vierashuoneeseen. Hän oli
keski-ikäinen, viiksekäs, pönäkkäryhtinen mies, jalassa kannuksilla
varustetut polussaappaat. Hän kysyi kumartelevalta isännältä, oliko sen
näköistä herraa, jonka ulkomuodosta hän tuota pikaa teki selkoa,
vieraiden joukossa. Klaus tunsi kerronnasta miehen ja sanoi puheena
olevan vierailevan hänen talossaan.

-- Suokaa anteeksi, herra ratsastaja, lisäsi hän, saatuaan viittauksen
uteliaalta ystävältään, kirkkoväärtiltä, joka halusi tietää tulijan
nimen, -- suokaa anteeksi rohkeuteni ja sallikaa minun...

-- Tehkää hyvin ja osottakaa heti minulle hänen huoneensa, virkkoi
ratsastaja ja astui ovea kohden.

-- Hetipaikalla, herra!... Tulimaisen jyrkkä mies! jupisi Klaus, jonka
jälkeen hän seurasi vierasta portaita ylös ja osotti hänelle niin
kutsutun suuren kammion oven.

Mies astui sisään.

Sama mies, jonka lukija jo tuntee Vanloon nimellä, tervehti tulijaa
ystävällisellä kädenlyönnillä ja sanoi:

-- Tervetuloa, Sigurd! Minä olen odottanut sinua täällä tunnin verran.
Kaada lasiisi ja kerro uutisesi!

-- Herra kapteeni, lausui vieras, ja istuutui tuolille, -- minulla ei
ole kerrottavana muuta, kuin että tämä tiedustelu niinkuin edellisetkin
on ollut turha. Minä olen sovitulla yhtymäpaikalla kohdannut useita
teidän miehiänne. Kukaan ei ole havainnut jälkeäkään siitä mitä haemme.
Ja kuitenkin on joka lahdelma pitkin rannikkoa Tukholmasta Kalmariin
saakka tutkittu. Silmäni olisi keksinyt kuunarin millaisessa valeasussa
tahansa; ne kolme hirmupäivää, jotka siinä vietin, eivät ikänä
mielestäni häivy. Niinikään en ole tavannut ainoatakaan niistä
miehistä, jotka laivassa näin, vaikka olen käynyt joka satamassa, joka
kapakassa, missä moista väkeä liikkuu. Minä melkein epäilisin
merirosvojen jääneen Itämeren rannikolle talvehtimaan, ellemme olisi
nähneet heitä kiikarilla siihen asti, kun myrsky meidät erotti
Gotlannin leveysasteella toisistamme.

-- Hyvä on, Sigurd, me saamme tiedustelujenne päätöksen johdosta
lohduttaa itseämme sillä, että epäilykseni päämiehen persoonan suhteen
ovat nyt kokonaan haihtuneet.

-- Oletteko vakuutettu siitä, kapteeni, että hän juuri on se mies?

-- Olen, vastasi Vanloo, -- minä olen vakuutettu siitä, vaan iloa ei se
sanottavasti minulle tuota...

-- Mitenkä niin?

-- Koston käsi on hervahtunut, sillä se ei voi pahantekijää saavuttaa
musertamatta kahta viatonta päätä.

-- Minä luulen ymmärtäväni, mitä te tarkotatte...

-- Mutta muutoin, ystäväiseni, sanoi Vanloo ja painoi otsan kätensä
varaan, -- muutoin tiedät hyvin, ettei syynä tänne tulooni ollut kosto,
vaan kokonaan muut tunteet. Nuoruuden hehku on sammunut povessani,
kuohuvat kiihkot tyyntyneet lepoon. Jos olisin tänne tullessani
kohdannut sen miehen, jota muinaisina onnettomina päivinäni niin usein
kirosin, jos olisin kohdannut hänet arvollisena kansalaisena ja hyvänä
perheenisänä, jos olisin havainnut hänen sulostavan sen ainoan naisen
päiviä, jota minä rakastin, niin no, olisin silloin ojentanut hänelle
sovinnon kättä ja poistunut iäksipäiviksi. Olisin tuntemattomana
lähtenyt pois ja uudestaan heittäytynyt elämän temmellykseen... Sigurd,
ne varmat tiedot, jotka hänestä sain, pakottivat viimeisenkin unelmani
haihtumaan. Minä olen nähnyt vaimonkin ja saan pian tietää, ovatko ne
aavistukset tosia, jotka hänen surulloiset kasvonsa sielussani
herättivät.

-- Ja jos niin tapahtuu, kapteeni?

-- Silloin on toimittava, mutta millä tavalla, se ei riipu yksistään
minusta. Minä tunnen liiaksi elämää, etten voi uskoa ihmisten kykenevän
erehtymättä suunnittelemaan. Ihminen voi vaan käyttää hyödyksensä
tuulta, jonka onnetar sallii puhaltaa. Suunnitelmien tekeminen ja
niiden tyhjiin raukeaminen on meidän osanamme... Sigurd, kuinka väkeni
voi?

-- Hyvin, herra kapteeni. He toivovat vaan saada puhua kanssanne ja
puristaa kättänne.

-- Sano heille terveisiä minulta ja pidä vaari, että he ovat minä
hetkenä hyvänsä valmiit.

-- He kertovat ylvästellen nähneensä teitä Tukholman kaduilla maan
isoisinten ja oivallisinten parissa ja valittavat sitä, ettei heidän
teidän käskystänne sallita kohottaa teille hattuansa. Kuinka suuresti
he rakastavat ja ihailevat teitä, kapteeni!

-- Minä tunnen heidät.

-- Kapteeni, sanoi Sigurd ja katsoi tutkivasti Vanloota silmiin, -- te
näytätte minusta olevan joksikin synkällä mielellä tänään.

-- En, minä olen kaltaiseni. Mutta mieli on meren laatuinen: tyynellä
ei sen laineet keiku... Ystäväiseni, minä kävin synnyinseuduillani ja
palaan nyt sieltä; olen kotvan levännyt matalaisen harjahirren alla,
jossa nuorukaiseksi vartuin: tunsin sammalen tuvan salvoksissa, ruohot
sen turvekatossa; tunsin sen pellon, jota kynnin, halavat, jotka mulle
kalveen soivat; olen taas seisonut sen yksinäisen tammen vieressä,
johon nojasin, kun pimeinä syysiltoina tuijotin lemmityiseni ikkunasta
loistavaan kynttilänvaloon; olen polvistunut isäni hautakummun ääressä
vähäisellä kirkkomaalla ... minä tunsin tuon kummun harvat turpeet sen
ympärillä olevien uusien hautojen joukosta ... mutta rakkaimmistani en
ole jälkeä tavannut. Kukaan ei tiennyt, minne he muuttivat; vanha pappi
oli kuollut, eikä kirkonkirjat ilmaisseet mitään... Vaan olkoon tästä
jo kylliksi! sanoi hän muuttuneella äänellä. -- Minun on jo aika
lähteä. Sinä palaat Tukholmaan ja aukaset siellä nämä paperit --
(Vanloo antoi hänelle sinetillä varustetun paperikäärön) -- ne
sisältävät määräyksiä sinulle ja miehistölleni. Niistä rahoista, jotka
viimeksi jätin, luulen sinulle riittävän vielä kuukaudeksi...

-- Kahdeksi, kapteeni... Mikä se oli?

Sigurdin puheen keskeytti pistoolin laukaus, joka pamahti puhelevien
läheisyydessä, ihan niinkuin jossakin likeisessä huoneessa. Tuokio sen
perästä kuului raskaita askelia portaissa ja ovi temmattiin auki;
majatalonisäntä ja tämän takaa joukko hämmästyneitä, uteliaita
itägöötiläis- ja smoolantilaisnaamoja tirkisti sisään, mutta katosivat
heti taas. Koko seurue, isäntä etumaisena, töytäsi sen jälkeen toisen
-- pääty huoneen oven luo... Vanloo ja Sigurd seurasivat virran mukana.
Viimemainittu ovi oli sisältäpäin lukittu, mutta Klaus majatalonisäntä
potkasi sen auki, ja niin riennettiin sisään ovenpirstaleiden ylitse.

Isäntä ja talonpojat seisoivat typertyneinä näyn edessä, joka täällä
heitä kohtasi. Huoneen ainokaisella pöydällä palaa lekutteli
kynttilänpahainen, vieressä kolme viinapulloa ja vesiastia, ja sängyn
vieressä venyi mies, kasvot ylteistään veressä. Onnettomalla oli vielä
pistooli kädessään; hän ponnisteli nähtävästi, vaikka turhaan,
kohottaakseen kättänsä, että olisi saanut toisen luodin ammutuksi
rintaansa tahi kasvoihinsa.

Vanloo riensi luokse, tempasi tuntemattoman kädestä pistoolin, kaatoi
veden astiasta hänen päänsä päälle, kuivasi nenäliinallaan pään ja
tarkasti tottuneella silmällä haavaa.

Se ei ollut kuolettava. Kaikki kolme viinapulloa oli mies juonut,
jotenka käsi oli pettänyt kun hän aikoi surmata itsensä.

Sigurd käski uteliaat töllistelijät, niiden joukossa isännänkin, ulos
ovesta, ja kuiskasi Vanloolle, auttaessaan tätä sitomaan haavaa:

-- Kapteeni, minä tunnen tämän miehen kasvoistaan. Kuinka ihmeellistä!
Kohtalo on saattanut käsiimme yhden niistä, joita etsimme...

-- Mitä? Oletko varma siitä?

-- Voiko erehtyä näiden naarmuisten, punapartaisten, kummallisten
kasvojen suhteen? Mistä luulette niiden vertoja löydettävän koko
maailmassa? Vai luuletteko että voisi ne unhottaa, nähtyään sellaisissa
olosuhteissa kuin minä ne näin? Kautta elämäni, se on tuo nuoruudestaan
asti Länsi-Intian kulkuvesillä hyvin tunnettu vanha merisissi Ruys ja,
kun hänet viimeksi näin, alipäällikkö siinä merirosvoaluksessa jota
etsimme...

-- Sigurd, sanoi Vanloo hetken tuumittuaan, -- sinä jäät tänne ja otat
miehen huostaasi. Hän ei saa päästä käsistämme ... ei mistään hinnasta.
Turvaa kultaan, uhkauksiin, keinoihin minkälaisiin hyvänsä! Hän on
vallassamme ja on auttava asiaamme. Ja käskyn minulta saatuasi on sinun
tuotava hänet minun tyköni.

-- Niinkuin käskette, kapteeni. Omatunto on kait herännyt ja
soimauksillaan saanut Ruys vanhuksen kyllääntymään elämäänsä.

-- Tottakai se niin on. Ole yhtäkaikki varova äläkä säikytä miestä,
ennenkun hän toipuu voimiinsa! Parasta on, että ensialussa olet
näyttäymättä ja annat majatalonväen häntä hoitaa. Maksa heille auliisti
ja toimita niin, etteivät he hänen itsemurhayrityksestään hiisku niin
mitään. Minä en soisi asiasta pidettävän tutkintoa... Ja nyt hyvästi,
ystäväiseni! Minulla on vielä huomenna paljo toimitettavaa.

Vanloo lähti, ja puheltuansa Klaus majatalonisännän kanssa
kahdenkesken, sill'aikaa kun tallirenki satuloitsi hänen upean
ratsunsa, nousi hän hevosen selkään ja ratsasti pois.



IX.

Salaisuuksien uuni.


Ylläolevalla nimellä kutsuivat kullantekijät työpajojaan, joihin moni
heitä sulkeutui suurimmaksi osaksi eliniästään uhratakseen himolle,
jolle äärimäiseen huippuunsa kiihottunut peliraivo tuskin veti vertoja.

Jos nuorukainen joutui tämän himon valtaan, työnsi hän luotansa
ilomaljan, jota vanhuus, terveys ja elämänhalu kehottivat tyhjentämään:
auringon loiste, kukan tuoksu oli lakannut häntä varten olemasta,
suloisimman neitosen lemmenkatse, uskollisimman ystävän syli, maineen
houkuttelevimmat vietteet, kaikki, jolle hänen sydämensä oli sykkinyt,
oli menettänyt arvonsa hänen mielestään: hän näki poskensa kalpenevan,
hiuksensa harmaantuvan, muistelematta huokauksellakaan pois pakenevaa
elonsa kevättä: hän tunsi sielunsa sopusoinnun rikotuksi, sydämensä
kuihtuvan, aatostensa kieltenkin höltyvän, niitä kun alinomaa, öin
päivin jännitettiin yhtä ainoata päämäärää kohden; mutta sama se,
olisivatpa vaikka maailman perustukset sortuneet, niin olisi hän
sittenkin viimeiseen asti tähystänyt sulattimeen.

Mies uhrasi varoistansa viimeisenkin rovon tuolle himolle ja olisi ehkä
laskenut lastensa sydänverenkin sulattimeen, jos olisi toivonut
askeltakaan lähemmä arvoituksen ratkaisua sillä pääsevänsä.

Vanhus odotti tuskalla elämänsä loppua, koska pelkäsi _suuren
salaisviisauden_ jäävän häneltä keksimättä, tuon viisauden, jonka
etsimiseen hän oli tuhlannut nuoruutensa ja miehuutensa voimat.

Tuo kauhea himo, joka luultavasti jo historian huomenella heräsi
eloon ensimäisen sivistyskansan keskuudessa, joka käytti kultaa
vaihtovälineenä ja arvonmittarina, nieli vuosituhansien kuluessa
ihmiskunnan jaloimpia voimia. Ne sukumme keskuudessa harvakseltaan
heränneet henget, joilla oli halua ja voimaa pyrkiä korkeihin, etäisiin
päämääriin sekä elämän tavallisista iloista kieltäymällä antautua
luonnon ja ihmiskunnan arvoituksien tutkimiseen, -- nämä henget
luopuivat uutterasta työstään, joka jättiläisaskelin olisi jouduttanut
edistyksen kulkua ja korottanut meidät, nykyajan ihmiset, sellaiselle
asteelle, jonka jälkeläisemme saavuttavat vasta vuosisatojen perästä,
-- luopuivat tuosta siunausta tuottavasta uutteruudestaan, uudestaan ja
yhä uudestaan koetellakseen jo lukemattomia kertoja koeteltua taitoa
_tehdä kultaa_.

Älköön luultako näiden kokeiden aiheutuneen typeryydestä tahi
taitamattomuudesta! Kullantekijät olivat aikakautensa sivistyneimpiä
miehiä; he ajattelivat terävästi ja loogillisesti. Me teemme
tulikivestä ja elohopeasta ominaisuuksilleen aivan uudenlaisen aineen:
sinuuperin; alkemistat toivoivat niinikään erilaisia aineita toisiinsa
yhdistämällä saavansa kultaa. Vielä ei oltu siihen vakuutukseen päästy,
ettei kulta ole erilaisista aineista yhdistetty. Mutta jos
vastaisuudessa keksitään keinoja, joilla monia nykyään jaottomiksi
luultuja aineita voidaan hajottaa eri aineosiin, niin kukapa takaa
elleikö kullantekotoiveet elvy uudestaan, sittekun flogistinen systeemi
ja varsinaisen kemian ilmestyminen kahdeksannentoista vuosisadan
jälkipuoliskolla saattoivat ne raukeamaan?

Sananlasku sanoo, ettei ole mitään pahaa, josta ei samalla olisi
jotakin hyvää, ja tätä väitettä voidaan soveltaa alkemiaan. Sen
harjoittajat tekivät hyödyllisiä, heille itselleenkin odottamattomia
havaintoja, mutta tämän lisäksi karttui heidän lukemattomista
kokeistaan se runsas kokemus, josta ihmiskunnan hyväntekijä, kemia imi
äidinmaitonsa.

Ja kuinkapa suurenmoinen olikaan tämä intohimo tarkotuksiltaan! Kuinka
hurmaava olikaan toivo voida, tämän suuren viisauden perille päästyä,
vaikuttaa yksityisten, kansojen ja valtioiden, jopa koko ihmiskunnankin
kohtaloihin! Tämä salaisuus vallassaan saattoi hekkumoitsija hankkia
itselleen kaikkia huveja, joita hienostunein nautinnonhalu voi kaivata;
sillä saattoi kunnianhimoinen toteuttaa irstaimmat haaveilunsa; sillä
isänmaanystävä perustaa maansa maailmanvallan, kansalaisvapauden intosa
harrastaja kukistaa sortovallan, ihmisystävä kuivata tuhansien
kyyneliä.

Tahdomme saattaa lukijan Sjövikin salaperäiseen tornikammariin.
Rautaovi siinä sivurakennuksessa, jossa tuo kammari sijaitsee, on
hiljattain kääntynyt saranoillaan ja kaksi miestä astunut sisään. He
nousevat lyhdyn valossa kapeita kiertoportaita, joiden päässä on pieni
ovi, tehty paksuista tammilaudoista. Sekin avataan ja miehet astuvat
Salaisuuksien uuniin.

Lyhdyn lekuttava liekki valaisi ympäristöä, joka olisi ansainnut tulla
Rembrandtin siveltimellä maalatuksi. Osan huonetta täytti seinää vasten
seisova uuni, jossa oli useita aukkoja, niistä kaksi ahjoiksi
laajentuvaa ja palkeilla varustettua. Uunin eri osastot olivat
yhteydessä keskenään torvien kautta, joista toiset olivat raudasta,
toiset tulenpitoisista tiileistä. Uunin luona nähtiin pumppulaitos,
jolla kävi nostaminen vettä tornikaivosta seinään kätkettyä torvea
myöten. Vasemmalla seisoi aimo kaappi, jossa paitsi hyllyjä pulloineen
ja tölkkeineen oli vähäisiä rasioita, täynnä kivennäisaineita ja
alkemistisia seoksia. Erehdyksen välttämiseksi olivat kaikki, sekä
tölkit että arkut, varustetut planeetillisilla tahi kabbalistisilla
merkeillä tai ainoastaan asiaan perehtyneiden tajuttavilla nimillä,
niinkuin _Proteus, Vanha Aatami_ j.n.e. Oikealla nähtiin toinen,
kirjoja ja käsikirjoituksia sisältävä kaappi, ja tämän kohdalla sohva
ja pöytä, jolla alkemiallisia teoksia oli levällään. Pitkin seinämiä
oli ryhmittäin tislaimia, kolveja, sulattimia ja mitä eriskummaisimpia
konekaluja. Tuolta ja sieltä irvisteli seiniltä pääkalloja tai roikkui
moninaisten eläinten luurankoja; sillä alkemistat turvautuivat
viisasten kiveä hakiessaan sekä elimettömään että elimelliseen
luontoon.

Päivänvalo ei ollut paistanut vuosikausiin tähän huoneeseen, ellei
jonkun uteliaan säteen ollut onnistunut salaa hiipiä sulettujen
ikkunaluukkujen välitse sisään.

Toinen sisäänastuvista miehistä pani tulen katosta riippuvaan lamppuun.
Sen valo vipisi Draken ja Vanloon kasvoilla.

-- Tämä on työkammioni, sanoi Drake; -- minä pidän itseäni onnellisena,
että olen voinut avata sen teidänlaisellenne miehelle.

-- Silmäys tähän huoneeseen vakuuttaa minua siitä, lausui Vanloo, --
että olen teissä tavannut miehen, joka innolla ja tarmolla on antaunut
tieteiden tieteen tutkimiseen. Pidän itseäni yhtä onnellisena
tuttavuutemme johdosta kuin tekin. Kauanko olette näitä opinnoita
harjoittanut?

-- Aina nuoruudestani pitäen. Ne vuodet, jotka oleskelin yliopistossa,
käytin tieteen valmistaviin tutkimuksiin; silloin tutustuin sen
teoriaan, mikäli minun oli mahdollista löytää kelvollisia lähteitä
näille opinnoille. Minä tuomitsin itseni itsekiduttavan erakon
kieltäymyksiin ja käytin isäni lähettämistä rahoista niin paljon kuin
suinkin, hankkiakseni noita tarvittavia kirjoja, joista usein sain
maksaa niiden painon puhdasta kultaa. Isäni kuoltua vasta olin
tilaisuudessa tehdä kokeita, vaikkei niin suuressa määrässä, kuin
olisin toivonut.

Draken puhellessa silmäili Vanloo hänen kirjavarastoaan, jossa oli
runsaspitoinen kokoelma alkemiallisia kirjoitelmia: siinä oli teoksia
Albertus Magnukselta, Libariukselta, van Helmontilta, Arnold de
Villanovalta, Basilius Valentinukselta ja Theofrastus Paracelsukselta,
sekä uudempia teoksia Thurneysenilta, Glauberilta, Brandtilta y.m.

-- Mutta ryhtykäämme nyt, teidän luvallanne, toimeen! sanoi Drake. --
Yölliset hetket ovat lyhyet. Käskekää te, ja minä olen tekevä sen
mukaan!

-- Niin, miksei, -- minä tahdon vaan ensiksi tarkastaa kuinka uuninne
on rakennettu.

Älykkäitä huomautuksia tehden, jotka vaan varmistivat Draken suuria
luuloja siitä, että Vanloo oli perehtynyt kullanteon salaisuuksiin,
toimitti vieras tarkastuksen.

Vanloo kehui uunia ja osotti Drakelle ahjon, jota halusi
käytettäväkseen.

Drake toi sitte kaksi päähineellä varastettua nahkakauhtanaa, suojaksi
uunista hohtavaa kuumuutta vastaan. Vetäessään toista kauhtanaa
yllensä, sanoi Vanloo, vakavasti silmäillen Drakea:

-- Juuri tällä hetkellä muistuu mieleeni tapaus, joka sattui
samallaisessa tilaisuudessa kuin tämä. Olin tullut tuttavaksi
ranskalaisen alkemistan kanssa ja saanut kutsun tulla hänen
laboratoorioonsa. Senkaltaiset kutsut ovat harvinaisia, sillä kutsuttu
on joko alempi tahi yhtä etevä taidossa isännän rinnalla, eikä
viimemainitulla siinä tapauksessa ole mitään hyötyä vaan pikemmin
vahinkoa käynnistä, tahi on hän isäntäänsä etevämpi, jolloinka
kutsujan, jos hän vähänkään tuntee ihmisluonnetta, täytyy huomata, että
vieras etevämmästä tiedostaan ei luovuta hänelle rahtuakaan. Minä
vainusin petosta ja olin varuillani, sillä luja uskoni oli, ettei
ranskalainen uskonut enempää kuin mitä itse halusi vakuutuksistani,
etten ollut mestari, vaan kuten hänkin, vasta oppilas tuon jalon taidon
alalla. Ranskalainen toi, niinkuin te äsken, kaksi työpukua, toisen
itselleen, toisen minulle. Mutta kun parhaillaan vedin kauhtanaa
päälleni, karkasi isäntä niskaani, tarttui toisella kädellä
päähineeseen, jota koetti kietoa pääni ympäri, kohotti toisessa kädessä
veistä ja huusi: "Kullan teko-ohje tänne, tahi leikkaan kaulanne
poikki!" Mutta minä olin yrityksen suhteen varuillani. Kourasin miestä
käsivarresta, aivan niinkuin nyt kourasen teitä...

Vanloo astui askelen Drakea kohden ja tarttui hänen oikeaan
käsivarteensa, jota kauhtana varjosti.

-- Ja väänsin murha-aseen hänen kädestään, jatkoi hän tyynesti, -- ihan
niinkuin nyt otan teiltä tämän veitsen.

Vanloo oli todellakin vääntänyt veitsen isäntänsä kädestä. Drake astui
askelen taapäin, ja yritti puolusteleimaan, mutta Vanloo lausui:

-- Olkaa huoleti, jalo isäntäni! -- minä en tee ennenaikaisia
johtopäätöksiä siitä, mitä on tapahtunut. Luottamukseni teihin on vielä
yhtä luja kuin silloin, kun päätin seurata teitä tänne. Me olemme
kullantekijöitä kiireestä kantapäähän. Tuoss' on, -- jatkoi hän ja
heitti pistoolin pöydälle, -- minäkin olen pitänyt varani. Vastatkoot
ne toisiaan. Tunnemmehan me toinen toisemme vielä niin vähän!
Voisittehan te, kuten moni muu, luulla minua vaaralliseksi
seikkailijaksi, jota vastaan tällaisena hetkenä täytyy olla valmiina
pitämään puoliaan...

Itse asiassa Draken aikomus ei ollut se, jota Vanloo epäili.

-- Mynher Vanloo, sanoi hän, -- minä vakuutan, että veitsi sulasta
sattumasta joutui käteeni. Minä olen tavallisesti pitänyt sitä tämän
kauhtanan taskussa ja...

-- Puolustaminen on ihan tarpeetonta...

-- Se ei ole tarpeetonta, lausui Drake vilkkaasti, -- jos vähintäkään
epäilystä on herännyt mielessänne. Jos meidän on sopimusta myöten
työskenteleminen yhdessä, täytyy sen tapahtua rajattomalla
luottamuksella molemmilta puolin.

-- Sitä parempi, jos se vaan on mahdollista! Mitä minuun tulee tahdon
koettaa parastani tämän yhtä toivottavan kuin harvinaisen välin
aikaansaamiseksi. Ja mitäpä minä muutoin täälläkään tekisin, jos
tekotaidon suurin salaisuus olisi jo tiedossani? Mitä hyötyä minulla
silloin olisi teidän tiedostanne ja kokeistanne? Ei, herra hyvä, me
tarvitsemme kumpikin toinen toistamme ... se on yhdyssiteemme!

Drake ojensi Vanloolle kätensä. Vanloo ei ollut ymmärtävinään temppua;
sen sijaan että olisi antanut kättä, ojensi hän Drakelle pistoolinsa
lausuen:

-- Minä jätän teille tämän luottamukseni vakuudeksi. Se on
kallisarvoinen ase, ettekä sen vertoja usein tapaa. Ryhtykäämme nyt
toimeen!

Uuni pantiin lämmitä. Ahjoon asetettiin sulatinkuppi, johon vähävähältä
pantiin erilaisia kivennäisiä ja kemiallisia valmisteita, jotka sitä
ennen Vanloon määräyksestä tarkoin punnittiin. Vanloo seisoi tiimalasin
edessä ja näytti tarkasti katselevan kutakin putoavaa hietaraetta. Tuon
tuostakin viittasi hän Drakelle, milloin seokseen oli lisättävä noita
valituita aineita, joita oli järjestyksessä hänen edessään uunin
reunakkeella. Drake teki sitä toisella kädellään, toisella painoi hän
paletta. Hän silmäili herkeämättä Vanloota. Ei sanaakaan vaihdettu;
kammarissa vallitsi hiljaisuus, jota vain palkeen nariseminen ja ulkoa
kuuluvan yötuulen huokailut häiritsivät.

Uunista hohtavan valkean loiste ja sulattimen sisällön vaihtelevat
värivälkkeet kuvastuivat Draken kalpeille, teräväpiirteisille
kasvoille, joita nahkapäähine puoleksi varjosti. Puku, mikä hänellä oli
päällään, ja melkein tuskallisen jännittynyt odotus, joka ilmeni koko
hänen olennossaan, suli sopusointuisesti ympäristön salaperäisyyteen.

Takan valo, yhtyneenä lampun valoon, muodosteli paikottain kirkkaampia
valopaikkoja, joiden lomissa oli hämärämpiä kohtia, mutta muualla
huoneessa vallitsi kiukaan ja asuinkalujen haaveellisista varjoista
syntynyt pimeys.

Hiljaisuus kesti useita minuutteja. Kun viimeinen keitos oli kaadettu
sulattimeen, lähestyi Vanloo uunia, silmäili tarkasti sulavaa
ainejoukkoa, palasi pöydän ääreen, aukasi kauhtanan ja otti ihokkaansa
taskusta pienen hopeapullon.

Siitä kaadettiin pienempään lasiastiaan kolme neljä aivan väritöntä
tippaa.

Nyt otti Vanloo ennalta tarkasti punnitun määrän elohopeaa, heitti sen
sulattimeen ja kaasi heti sen jälkeen seokseen tuon värittömän nesteen.
Draken katseet olivat seuranneet hänen kätensä jokaista liikettä ja
kiintyivät sitten sulattimeen, jossa erilaiset elementit näkyivät
yhtäkkiä joutuneen tuimaan temmellykseen. Seos kiehui ja heitteli
hehkuvia kipunoita yltympärilleen.

Vanloo otti uunin nurkasta puisella kahvalla varustetun metallitangon,
veti nahkapäähineen alas silmilleen, ja rupesi tangolla hämmentämään
sulatinta.

Minuutin ajan hämmennettyänsä keskeytti hän vaitiolon seuraavin sanoin:

-- Ensi näytös on nyt loppunut. Me voimme vetäytyä takasin, sillä
näytelmän jatkumisesta pitävät nyt huolta ne voimat, jotka olemme
herättäneet eloon.

Vanloo poistui uunin luota, heittäytyi sohvaan ja pyyhki liinalla
hikistä otsaansa.

Mutta Drake jäi vielä ahjon eteen seisomaan. Sietämätön kuumuus oli
nostanut hänen muutoin kalpeille kasvoilleen luonnottoman punan, ja
hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan; mutta hänen katseensa oli
ikäänkuin lumottuna kiintynyt sulattimeen. Joka kerran, kun värit siinä
vaihtelivat, oli hänen mielestänsä kuin jos uusi esirippu olisi
kohonnut salaisuuksien salaisuuden ... sen arvoituksen edestä, jonka
selitystä hänen sielunsa kaipasi. Tuolle silmien hehkulle oli jotakin
sukua se värien välke, joka ilmaisi tuota erikois-luonnoneloa
siinä pienoismaailmassa, jonka toisillensa läheiset tahi vastaiset
elementit ihmiskäsi oli tänne eri haaroilta yhteen saattanut.

-- Kuinka kauan viipyy ennenkun saamme nähdä tuloksen? kysyi hän
verkalleen.

-- Neljännestunnin. -- Siihen asti vaaditaan teiltä kärsivällisyyttä.

-- Kärsivällisyyttä! toisti Drake ja poistui vihdoinkin ahjon äärestä.
-- Mitä on neljännestunti sille, joka vuosikausia on odottanut ...
sille, jonka on täytynyt henkensä hienoimmista hermoista lakkaamatta
punoa uusia jänteitä kärsivällisyyden jouseen, kun entiset ainaisesta
jännityksestä ovat katkenneet? Oletteko te kullantekijä ettekä
sittenkään ole tuntenut sitä kiihotusta, joka yöt päivät häiritsee
ruumiin ja sielun lepoa? Ettekö minun tavallani, yövalvonnan,
työskentelemisen ja onnistumattomien kokeiden uuvuttamana ole kääntynyt
sulattimen luota pois, halataksenne jo seuraavana silmänräpäyksenä
sinne takasin?... Puhun teille siten syystä, että teidän on täytynyt
kokea samaa kuin minun... Mutta te ette koskaan, herra, ette koskaan
ole tuonut, ettekä koskaan voi tuoda tälle Molokille niin suuria uhria,
kuin minä olen tuonut!

Vanloo arveli ymmärtävänsä mitä näillä sanoilla tarkotettiin.

-- Minä olen ruhtinaan varat sille uhrannut, sanoi hän. -- Oletteko te
uhrannut enemmän?

-- Enemmän! vastasi Drake melkein juhlallisella äänenpainolla, ja
tempasi nahkapäähineen jylhiltä kasvoiltaan. -- Minun tunnuslauseeni
on: _Aut Caesar aut nihil_ [kaikki tai ei mitään]. Olen pääsevä
joko onnen korkeimmille kukkuloille tahi syöksyvä kadotuksen syvimpään
syvyyteen... Tässä, jatkoi hän, ottaen edessään olevan pöydän alta
pullon ja pikarin, -- tässä on eteläisen taivaan alla tuleentuneita
rypäleitä, joita lämpöisempi aurinko on säteillänsä lämmitellyt!
Juokaamme, mynher Vanloo! Näillä nesteillä virkistän minä yöllisinä
hetkinä veltostuneita hermoja, rohkasen lannistuvaa mieltä. Mynher
Vanloo, juokaamme me kahden, te ja minä, samasta sarkasta, niinkuin
juomme elämää ja kuolemaa samasta tiedonlähteestä.

Drake täytti pikarin reunoja myöten ja tyhjensi sen yhdellä
siemauksella. Kaikesta näkyi että hänen mielensä oli kovasti
jännityksissä ... kenties oli se hänen tavallinen tilansa, vaikka hän
salaisen verstaansa seinien ulkopuolella osasi sen ilmauksia
tukehuttaa.

Vanloo sanoi jotakin syyksi, jonka nojalla hänen, isäntänsä mieltä
pahoittamatta, sopi kieltäytyä tarjottua viiniä nauttimasta.

-- Minun täytyy todellakin ihmetellä teitä, sanoi hän, -- nähdessäni
millä rajattomalla innolla te olette antautunut täydellisyyden
tinktuurin etsimiseen, ja kuitenkin voitte tätä jaloa intohimoa
järjellänne hillitä, milloin toiset toimet vaativat huomiotanne. Harvat
tovereistamme siihen pystyvät. Te teette ulkomaanmatkoja, viljelette
maitanne; sanalla sanoen: te elätte hiljaisen työpajanne seinien
ulkopuolellakin...

-- Entäs te? lausui Drake. -- Ettekö te ole yhtä innokas tutkija kuin
minäkin? Ja kumminkin elätte te suuressa maailmassa; kukaan ei
aavistaisi teidän salaisia oppeja tutkivan!

-- Ajatukseni ovat sentään harvoin niistä kaukana.

-- Mistäpä tiedätte elleikö minunkin laitani ole aivan sama? jatkoi
Drake, juoden taas pikarillisen viiniä. -- Mistäpä tiedätte, eikö
minunkin matkojeni ja puuhieni tarkotuksena ole ollut uuden syötin
hankkiminen täyttymättömään sulattimeen? Mutta minulla on kumminkin
korkeampi päämaali kuin se. Mitä on kulta muuta kuin keino hallita koko
maailmaa? Minun elonvaiheitani on ennustettu: olen luotu käskemään,
kukistamaan, musertamaan tahi itse sortumaan... Ja sitä ei ole
ainoastaan tähdet ennustaneet; minä tunnen sen omassa povessani.

-- Te olette eriskummainen mies, jalo isäntäni. Kohtalo ei nähtävästi
ole sallinut teidän joutua oikealle paikallenne.

-- Onko kohtalokin valta, joka kulettaa meitä kaikkia talutusnuorassa?
Vai eikö tarmokkaat henget voi sen kulkua ohjata? Eikö sen
tuomiopäätöksiä tehdä juuri mahtavain omissa aivoissa? Me saamme
nähdä... Mutta onpa jo aika katsoa, onko tuli ahjossamme halukas
jättämään käsiimme arvoituksemme kultaista avainta. Tai mitä te
sanotte?

-- Jo on aika. Nostakaa sulatin tulelta ja tarkastakaa sisältöä?

-- Oletteko vakuutettu kokeen onnellisesta tuloksesta?

-- Olkaa huoleti: minä tiedän minkä voimaista rabbi Chisdai ben
Israelin tinktuuri on.

-- Saammepa nähdä! sanoi Drake juhlallisesti ja meni ahjon luo. Hän
nosti sulattimen tulelta ja katseli hengittämättä. Sitten otti hän
vähäiset pihdit ja kaiveli niillä tuhkassa ja pohjaporossa, kunnes
tapasi kiinteän möhkäleen, jonka hän pihdeillä nosti sulattimesta ja
pisti veteen. Kimpaleen jäähdyttyä tutki hän sitä kuumeentapaisella
kiihkeydellä ja virkkoi:

-- Se on kultaa!

-- Minä onnittelen teitä ja itseäni siitä, sanoi Vanloo, -- että olen
poistanut epäilyksenne ja antanut teille uutta voimaa työskennellä
yhdessä minun kanssani tieteemme alalla. Me tiedämme nyt, että arvoitus
_on_ kuolevaisten ratkaistavissa, ja me olemme tutkimuksillemme saaneet
lähtökohdan, jota ennen tätä ei ole yhdelläkään alkemistilla ollut,

-- Ja tässä, sanoi Drake, ottaen hopeapullon, -- tässä pikkusessa
pullosessa piilee suurin kaikista maailman salaisuuksista! Sen
värittömissä pisaroissa virtailee planeettimme aineosien jaloimmat
aineet, versoo meidän maapallomme neitsytkukka! Siinä ovat
yhteenkoottuina muutamat maanpinnan harvoista ikirahduista, jotka ovat
säilyttäneet alkuperäisen puhtautensa, joihin ei ole sekottunut
katoovaisten olentojen tomua, joita ei veri eikä kyynelet ole
kostuttaneet.

-- Mutta, jatkoi hän, -- mikä oli syynä, ettei rabbi Chisdai ben
Israel, jolla tuo suuri salaisuus oli tiedossaan, tullut onnelliseksi
ja mahtavaksi?

-- Oi, sanoi Vanloo, -- te ette ole tarkemmin miettinyt mikä vaara
samalla uhkaa tuon salaisuuden tietäjää: sen huomaan kysymyksestänne.
Ettekö te tajua sitä, että todellinen kullantekijä on siinä tuokiossa
henkiheitoksi julistettu, kuin hänen kullantekotaitonsa tulee
tiettyviin? Rikkaat ovat hänen verivihollisiaan, sillä heidän
rikkautensa perustuu siihen, että heidän käsissänsä on kultaa, vaan
että sitä muilta puuttuu; kullan arvo laskeutuu suhteellisesti kullan
enetessä, ja jos kullantekotaito tulee yleisemmin tunnetuksi, pitää
aarteiden, joita ahneet hautovat, tuhkaksi muuttuman. Köyhät taasen
ajaisivat takaa kullantekijää, niinkuin villipetoa; he tunkeutuisivat
hänen makuukammioonsa ja vaatisivat, veitsenterän hänen kurkkuansa
hivellessä, että hänen pitäisi ilmaista taitonsa. Hän on hukassa, ellei
se kuningas tahi ruhtinas, jonka maassa hän asuu, ota häntä suojaansa;
mutta niinpä hän sitten saakin tuota suojaa nauttia jykevien muurien
sisällä kaukana vertaisistaan; siellä täytyy hänen ikänsä kaiken
työskennellä, saadakseen suojelijansa rahastohuoneen täyttymään, ja
muut kuninkaat ja ruhtinaat, peljäten tämän paisuvaa valtaa, koettavat
saada lukkojen taakse salvatun inhalla surmalla pois päiviltä.
Paraiten käydessä on ilmisaadulla kullantekijällä odotettavana
elinkautinen vankeus tornissa, jonka portilla salamurhaajat väijyvät.
Kaiketi jo ymmärrätte miksi rabbi Chisdai ben Israel pelkäsi herättää
huomiota. Olen jo ennen maininnut, millä tavalla tinktuuri joutui minun
käsiini. Kauppamatkoillaan oli rabbiini uskaltanut edetä Espanjan
sisämaahan. Inkvisitsioonin terävä silmä keksi kuitenkin hänen
valepukunsa ja äijävanhuksen olisi hukka perinyt seuraavassa
autodafeessa, jollei kaikkivaltias kulta olisi auaissut hänen
vankilansa oven ja tuhansien vaarojen läpi murtanut hänelle tien
Cadiziin, jossa hän pelastui pakenemalla laivaani. Minä lupasin viedä
hänet Hollantiin, meidän ajan israelilaisten luvattuun maahan. Kun hän
merellä sairastui ja tunsi kuoleman lähestyvän, ilmaisi hän minulle,
mitä merkillistä nestettä nämä kaksi hopeapulloa sisälsivät ja antoi ne
minulle, palkitakseen hänelle osottamaani apua. Mutta itse liuoksen
valmistustapa, _kullanteho-ohje_, on salaisuus, jonka hän vei muassansa
vaipuessaan hautaansa aaltojen alle.

-- Kun ette kiristänyt häneltä tuota salaisuutta!

-- Mitä sen tarvitseisi peljätä, jonka haudanovi on avoinna? Eikäpä
kidutuksista sitäpaitsi olisi mitään apua ollut. Hän sanoi mulle vähää
ennen kuolemaansa: "Minä olen päässyt alkemian päähän asti: minä olen
adepti. Mutta kuolema on painava sinetin salaisuuteeni. Jos sen
antaisin ilmi, olisin kansalleni kiroukseksi ja tekisin sille enemmän
vahinkoa, kuin kaikki kansain hirmuhaltijaat, Nebukadnezarista
nykyisiin asti ovat tehneet. Sillä hajalle tuomitun kansani voima ei
nyt ole keihäissä ja sotavaunuissa: kilpi, jolla se torjuu vihollisensa
nuolia, lankku, jolla se huljuu kohtalon kuohuissa, uusi Siioni, jonka
se on filistealaisia vastaan rakentanut, on kulta. En tahdo
maanpakolaiselta riistää sitä sauvaa, jonka nojassa hän liikuskelee
matkallaan sydämettömien muukalaisten keskellä, minä en tahdo laskea
kivillä peltoa, jossa yksistään isieni vilja voi oraalle nousta ja
edelleen kehittyä. Taitoni on kuoleva minun kanssani"... Ja nyt
leikkivät polyypit meren pohjalla sen pääkallon kanssa, jonka sisällä
tuo suuri tehtävä ratkaistiin. Meidän toimeksemme jää koettaa yhä
uudistuvien kokeiden kautta päästä selville siitä, mitä aineita
rabbiinin tinktuurissa on. Ja juuri sitä tarkotusta varten minä
mielihyvällä käytän tietojanne ja aikaanne hyväkseni. Minun aikani
kuluu tarkoin moninaisissa toimissa: minä joudan ainoastaan ohjaamaan
tutkimuksianne ja pitämään niitä senverran silmällä, kuin omia
tarkotuksiani varten katson tarpeelliseksi. Minä aion usein käydä
talossanne, olematta silti joka päivä osallisena työssänne näiden
seinien sisällä. Te ymmärrätte siis ajatukseni.

-- Ymmärrän, vastasi Drake. -- Ja kulungit näitä kokeita varten...

-- Suoritamme yhdessä ... puolet kumpikin!

-- Ne nousnevat suuriin summiin...

-- Luultenkin. Me saamme tarkemmin lasketuksi ne sitten, kun olemme
ensi tutkimuskokeemme tehneet. Olette kait tyytyväinen välipuheeseen?

-- Olen, vastasi Drake miettiväisenä ja lisäsi itsekseen:

-- Jos omaisuuteni häviää yrityksessä, niin on valtiokeikaus hankkiva
minulle uuden. Ja jos valtiokeikaus menee mitättömiin, niin no, silloin
kuolen mestauspölkyllä tahi pelastaun merelle...

Vanloo riisui nyt alkemistikauhtanan, sanoi hyvästit isännälleen, ja
kulki tämän saattamana kiertoportaita alas eräälle takaportille, jonka
kautta hän poistui yön pimeyteen. Hänen hevosensa odotti häntä eräässä
torpassa, vähän matkaa herrastalosta.

Mutta Drake palasi tornikammioon, istui entiselle paikalleen vanhaan
sohvaan, missä hän niin usein oli yöllisinä hetkinä lukenut
alkemiallisia kirjoitelmia, ja otti esille muutamia valtakunnan-neuvos
Pentiltä ja muilta salaliittolaisilta tulleita kirjeitä. Hän oli
lukenut ne jo ennen, mutta tarkasteli niitä läpi uudestaan,
antautuakseen hänelle niin mieluisten haaveilujen valtaan. Hän nojasi
kalpean, ennen aikojaan rypistyneen otsansa käteensä ja istui siinä
etukumarassa, kunnes lampun aleneva liekki viimeisen kerran
hulmahdettuaan sammui ja jätti hänet pimeään. Hän nousi ylös, veti
luukun kammarin ainoan ikkunan edestä syrjään ja tähysteli
tähtitaivasta, joka niin hänelle kuin useimmille hänen aikalaisistaan
oli kuin jokin salaperäinen kirjoitelma, jonka loistavista
kuvakirjäimistä kuolevaisten kohtalot voitiin selville saada. Hänen
silmänsä seurasi kotvasen Saturnusta, joka punertavalla, onnettomuutta
ennustavalla valolla loisti taivaanrannalla Härän tähdikössä, kunnes se
säkenöivän Aldebaranin vierellä häipyi metsän taakse lännessä. Hän
työnsi jälleen luukun ikkunan eteen ja palasi, lyhtyyn tulta panematta,
makuukammioonsa, väännettyänsä tottuneella kädellä ensin tornin
rautaoven lukkoon.



X.

Eräs iltaseura.


Muutamia päiviä oli kulunut Vanloon käynnistä Draken laboratooriossa.

Työhuoneessaan, joka on ajan tyyliin oivasti sisustettu ja koristettu
tapauksia Vapahtajan elämästä esittävillä kattomaalauksilla, istuu
rouva Agnes Drake pienen tyttärensä Hedvigin kanssa. Agnes rouva
kohottaa välistä silmänsä korko-ompeluksesta, joka hänellä on
kädessään, vilkaistaksensa kirjaan, josta tyttö nyt äitinsä johdolla
opetteleikse lukemaan.

Näissä toimissa viettää Agnes rouva tuntikauden, lyhentääkseen verkkaan
kuluvan päivän mittaa. Ja kun Hedvig kyllästyy lukemiseen, kuuntelee
äiti hänen jokellustaan ja katselee surulloisesti hymyillen hänen
leikkiään.

Ovi aukeni, ja herra Kustaa Drake astui sisään. Sitä tapahtui harvoin.
Agnes rouva silmähti arasti miehensä valvomisesta ja mietiskelystä
veltostuneihin kasvoihin.

-- Minä tulen ilmoittamaan sinulla olevan vieraita, lausui Drake. --
Naapurimme, hollantilainen mahtimies Vanloo kunnioittaa meitä
käynnillään ... ja mikä kenties enemmän ilahduttaa sinua:
Signildsborgista saapui vast'ikään reki ja pysähtyi linnanpihaan:
ystäväsi vapaaherratar on poikansa ja nuoren neiti Skytten seurassa
tullut meille ... juuri onnelliseen aikaan, sillä minä olen halukkaampi
kuin muulloin näkemään ympärilläni naapureita. Toivoakseni olet sinä
yhtä hyvällä mielellä.

Agnes rouva meni vieraitansa vastaan. Vanloo seisoi hänen edessään;
hänen ulkomuodossaan ilmeni tavallista kylmää kohteliaisuutta, kun hän
kumartaen tarttui emännän käteen, mutta hänen katseensa tunkihe
tutkivaisesti emännän silmiin ja Agnes rouvasta oli kuin jos Vanloo
olisi tajunnut kaikki hänen sydämensä salaisuudet, lukenut kaikki
kärsimykset, jotka hänen sydämensä syitä kalvoivat. Eikä tuo lumoova
katse kuitenkaan tuntunut masentavalta; siitä puhui ylevän voimallinen
henki, joka tahtoi heikompaansa auttaa kärsivällisesti kantamaan kovan
onnensa kuormaa. Agnes ei olisi käynyt hämilleen, ellei nuo silmät
samalla olisi elvyttäneet muistoja hänen nuoruutensa ajoilta, muistoja,
joita aikojen vaiheet eivät koskaan saaneet tyyten hälvenemään, ja
elleivät ne olisi herättäneet aavistuksia, joita todenperättömyydestään
huolimatta ei käynyt vaientaminen.

Tästä hämmenystilastaan päästi hänet vapaaherratar Skytte, joka
tervehti ystävätärtään suutelemalla häntä poskelle, jonka kautta
emännän huomio kääntyi muihin vieraihin. Agnes rouva huomautti, että
neiti Maria oli tavattoman kalpea ja kysyi myötätuntoisena, oliko hän
terve; mutta neiti Skytte vakuutti iloisena, ettei hän koskaan ollut
paremminvoipa kuin nyt. Senjälkeen saattoivat isäntä ja emäntä
vieraitaan huoneeseen, joka oli paraiksi niin suuri, että pienehkö
seura tunsi siinä hyvin viihtyvänsä, ja jonka kultanahka-tapettia
suuressa, renessanssikuvioilla koristetussa rautauunissa leimuava tuli
ystävällisesti valaisi. Istuttiin nojatuoleihin, joiden pöyheihin
tyynyihin oli kudottu tai kirjailtu kokonaisia maisemia huilua
puhaltavine paimenpoikineen ja paimentyttöineen, jotka kanneskelivat
sylissänsä karitsoja, kuten erään myöhemmän ajan naiset kanneskelivat
sylikoiriaan. Seurapiirissä oltiin vielä yhtä tottumattomia
tuoksuvaan teehen kuin kahviinkin, mutta sitä ei kaihottukaan siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei sitä vielä tunnettu; iloa elähytettiin
sensijaan miedoilla viineillä, joita ahkeraan kaadettiin hiottuihin
laseihin.

Puhe, joka alussa koski Aadolfin ja Marian matkaa pyryilmassa,
vilkastui ehtimiseen. Vanloo jutteli matkaseikkailuja erinomaisen
miellyttävästi, neiti Skytte sirotteli niihin leikikkäitä kysymyksiä,
Aadolf säihkyvän sattuvia sanasutkauksia; isäntä itse oli niin
suopealla mielellä, että Agnes rouva salaa sitä ihmetteli. Mutta tätä
iloa viiltelivät väliin ikäänkuin vilunväristykset; pila ei tauonnut,
sitä sateli puolelta jos toiselta, mutta oli hetkiä, joina kultakin
yksityiseltä, lukuunottamatta herttaista vapaaherratarta ja pikku
Hedvigiä, nulous valtasi mielen. Ehkä olivat nämä hetket siten
syntyneen sähkövirran ilmauksia, että piiriin oli käynyt ihmisiä,
joiden sielut, aina sen mukaan olivatko ne toisilleen läheisiä tahi
vastakkaisia, vetivät puoleensa tahi hylkivät toinen toistaan.

Isäntä pyysi sitten neiti Skytteä laulamaan, kun tämän sekä ääni
että taito kitaransoitossa olivat hyvin tunnetut Signildsborgin
iltaseuroista. Äidin viittauksesta riensi Hedvig hakemaan hänen
kitaransa. Maria näpähytti miettiväisenä muutamia soinnoksia ja lauloi
sen jälkeen seuraavan laulun:

    Unelma.

    Kas, kuinka purppuroivat
    Kultaiset länsimeren aallot oivat
    Ja leikitsevät noilla
    Mun muistojeni saaren rannikoilla!
    Pullistu, purjeen rinta,
    Ja kiidä pitkin valtameren pintaa!
    Ne viittaa mulle; ah mä riennän sinne:
    Kuin lasna vaivun, laineet, sylihinne.

    Kas rannan paadet hohtaa
    Ruusuisina, ja varjot vaipuu kohta,
    Syliinsä laaksot sulkein
    Ja palmuin pylväskäytävissä kulkein.
    Valoa puisto vailla
    Uinailee päivänpaisteisilla mailla.
    On sulo rauha, hiljaa on kuin taika.
    Täss' autuaana uinuu itse Aika.

    Ja kukkanurmikoilta
    Ja puron helkkeestä ja rannikoilta,
    Miss' soiva laine läikkyy
    Ja sumuharso hopeainen väikkyy,
    Ja seutuvilta, joissa
    Hedelmät parhaat paisuu vehmastoissa,
    Viittaavat haamut mieleen kiintyväiset:
    Mun lapsuuteni menneet ystäväiset.

    Ja hän, min kuva riemun
    Tuo mulle, kun yö unelmiinsa vie mun;
    Hän, jonka muisto saa mun
    Uneksimaan, kun päivyt tuo jo aamun,
    Hän elää! Povelleni
    Pään painaa hän, ja kutrit kutrieni
    Saa sekaan sekä taas kuin ennen aina
    Ruusuiset huulet huulilleni painaa.

    Keralla toisiemme
    Kentillä autuaina käyskelemme,
    Ja kuten, milloin tuulee,
    Kuiskaavan kuutamolla puiden kuulee,
    Niin mekin kuiskailemme
    Vanhoista muistoistamme, lemmestämme
    Ja valastamme, että yhtyisimme
    Kuin liekit -- ijät' yhteen sulaisimme.

    Muistoista menneisyyden
    Taas käänny, miete, taistoon nykyisyyden!
    Käy myrskyihin maan päällä,
    Lepoa taivaista kun sait nyt täällä:
    Lepoa hetken vainen,
    Kun ketjuun kohtalos oot kuuluvainen.
    Pakosta merten taakse matkas taipuu.
    Siks' kunnes siipes syvään hautaan vaipuu.

Laulu oli kuohunut Marian sydämestä; sen ilmaisivat sulavat äänet,
haaveileva katse, kalpeat posket; ja kun hän vihdoin laski kitaran
kädestään, soinnahteli laulunsa kaikuna useamman kuin yhden sydämessä.

Seurassa oli kaksi henkilöä, joissa Marian laulu oli herättänyt aivan
yhtäläisiä tunteita. Se oli vienyt heidät takasin heidän elämänsä
siihen ajankohtaan, jonka muisto heille oli kaikista pyhin sekä samalla
kaikista katkerin, ja joka sen kautta muistutti heitä heidän
ensimäisestä onnestaan ja korvaamattomista tappioistaan.

Ne kaksi olivat Agnes Drake ja Vanloo.

Kustaa Drakea oli enemmän miellyttänyt katsella laulajaa kuin
kuulla laulua, jonka tunteen hemmittelyä hän ei käsittänyt. Ollen
naisellisesta kauneudesta välinpitämätön, tuntui hänestä itsestäänkin
kummastuttavalta, että hänen katseensa niin mielellään viipyi nuoressa
neitosessa ja hänessä heräsi se usko, että heidän sielujensa välillä,
Marian ja hänen, oli sukulaisuutta olemassa; tätä aiheutui hän
ajattelemaan katsellessaan laulajattaren puhuvia kasvojen ilmeitä,
joista saattoi arvata, että hänelläkin oli tulisia kiihkoja,
samankaltaisia, joskin vallan toiseen päämaaliin pyrkiviä kuin
katselijalla itsellään. Drake mietti sitä, kuinka löyhä yhteys oli
hänen ja hänen puolueensa päämiehen valtakunnan-neuvos Skytten kanssa,
ja kuinka luultavaa siis, että tämä tulisi kerran kohtelemaan häntä
ikäänkuin pataluhaksi kulutettua työkalua, ellei vahvemmat siteet
solmisi heitä toisiinsa.

Mutta hän, jolle Maria salaa oli omistanut laulunsa, hän, jonka
piirteet Maria antoi sille armaalleen, joka, laulun sanojen mukaan, oli
hänelle kuollut ja joka haaveiluna ainoastaan liiteli Marian luona, hän
oli ajatuksissansa kaukana; hänen ajatuksensa olivat Marian sävelten
aalloilla valahtaneet viilettämään -- Ellin luo. Olipa onni, ettei
Marian katse voinut tunkeutua hänen sydämensä sisimpään! Nyt hän ei
muuta huomannut, kuin haaveilevan juonteen Aadolfin otsalla ... se oli
hänen laulunsa vaikuttama, ja ajatus siitä jäähdytti hänen rintaansa,
jossa hamasta tuosta kauheasta yöllisestä seikkailusta hurjat kiihkot
olivat myllertäneet. Maria oli sinä juhlallisena silmänräpäyksenä, kun
hän jo oli elämälle hyvästit heittänyt, ilmaissut salaisuutensa,
rakkautensa ... mutta Aadolf oli vastannut soimaten, jättänyt unheeseen
sanoja, jotka olivat kuolon kylmissä kourissa vielä lempeä hehkuvasta
rinnasta lähteneet. Vähemmin ylpeä, vähemmin kaunis ja ihailtu nainen
kuin Maria, ei olisi koskaan antanut sitä anteeksi; ja Maria oli juuri
siinä tilassa, jolloin rajaton lempi ja yhtä rajaton viha taistelevat
keskenään ylivallasta. Mutta rakkaus oli tähän saakka ollut
voimallisempi, sillä vielä kiilui kipinä hänen loppuun palaneen
toiveensa tuhkassa.

Kotvasen hiljaisuus oli Marian laulettua seurannut. Sen keskeytti
Vanloo seuraavalla huomautuksella:

-- Kertomanne unelma lienee sen kaipuun ilmausta, jota elämän
taisteluun antautunut ihminen tuntee, katsahtaessaan takasin siihen
aikaan, jolloin sydän uskoo kaikkia ja nuorellinen rohkeus uhmailee
koettelemattomia voimiaan. Te, neiti, olette itse vielä siinä
onnellisessa iässä. Mutta meidän, iäkkäämpien on vaarallista usein
katsella menneisyyteen. Siitä saatu lepo veltostuttaa: me vertailemme
sitä, mistä meidän pitää kieltäytyä sen kanssa, mitä on voitettavana,
ja silloin voittopuoli tuntuu meistä niin vähäpätöiseltä, että helposti
erhetymme arvelemaan koko elämän hukkaan kuluneeksi.

-- Olette oikeassa, mynher Vanloo, lausui Drake; -- huomautuksenne
soveltuu sekä niihin, jotka ovat nähneet loistavien unelmiensa
haihtuvan, että kenties vielä paremmalla syyllä niihin, joidenka
harkitsemattomat ja mielettömät nuoruuden ensi toiveet ovat
toteutuneet.

Agnes Drake painoi surulliset kasvonsa alas.

Vanloo vaikeni ja hänen silmistänsä loisti ikäänkuin uhkaa.

Puhe olisi tyrehtynyt ellei toiset vieraista olisi pitäneet huolta sen
jatkamisesta kevyempään suuntaan.

-- Nuoruudesta puhuttaessa, sanoi vapaaherratar Skytte, -- johtui
mieleeni, että pian on sinun syntymäpäiväsi, Maria.

-- Niin on, muutaman päivän perästä täytän kaksikymmentä vuotta.

-- Kaksikymmentä vuotta! äännähti Aadolf. -- Jopa tuossa on ikää
tarpeeksi asti. Ja ensi vuonna samaan aikaan täytät jo yksikolmatta.

-- Varsin valaiseva ja turhan viisas muistutus! sanoi Maria nauraen.

-- Ja sitä seuraavana vuonna kaksikolmatta, jatkoi Aadolf.

-- Minä en ollenkaan epäile laskutaitoasi, kunnon serkku.

-- Niinpä se aika menee! jatkoi Aadolf.

-- Tulee tahtomattaan ajatelleeksi elämän katoavaisuutta, nuoruuden
lyhytaikaista kukoistusta...

-- Liian surullisia mietteitä!

-- Mutta varsin tähdellisiä, huomautti vapaaherratar; -- nuoret
miettivät niitä vain liian harvoin.

-- Mutta en minä, äiti, vakuutti Aadolf.

-- Nuo ajatukset palaavat väkisten mieleeni, milloin vaan näen kukan,
perhon, kauniin immen, tai mitä muuta luonto on luonut loistamaan ja
katoamaan.

-- Surkuttelen sinua, Aadolf, lausui neiti Skytte, -- sillä jos niin
on, olet kait sinä alati hyvin apealla mielellä, semminkin kesällä, kun
päivät päästään näet kukkia ja perhosia.

-- Tosin kyllä, mutta hoivakseni ajattelen sitten muuta, esimerkiksi
että kukka nauttii auringosta, kasteesta ja ilmasta, ja perho
puolestaan kukasta, lainkaan surematta huomispäivästä. He iloitsevat
olemassaolostaan, siksi kunnes hallayö heidät korjaa. Toisinpa tyttö
parka. Hänen elinikänsä ja kukoistusaikansa ovat, luonnon tavallisen
järjestyksen mukaan, keskenänsä eripitkät. Kahdenkymmenen vuoden iässä
ovat hänen sulonsa täyden kehityksensä saavuttaneet ... muutaman vuoden
perästä alkaa niistä ensi verevyys kadota ... vielä moniahta vuosi, ja
ne ovat vain kauniita jäännöksiä ... kuluu sitten taas muutamia vuosia,
niin lähentyy hänen muotonsa jo sitä, mitä me muorin nimellä
kuvittelemme mielessämme ... sitte siirtyy hän ikäjaksoon, jona vanhuus
sumentaa silmänloisteen ja uurtelee ryppyjä otsaan. Enempi kuin puoli
naisen elämästä sattuu vanhuuden rajojen sisään.

-- Syvällisiä mietteitä kerrassaan, sanoi Maria, -- mutta luulenpa,
ettei sinun tarvitse kauan hakea, löytääksesi hauskempiakin
jutunaiheita.

-- Nuoren neidon tulee tarkemmin kuin kenenkään muun noudattaa hetken
vaarinottamisen sääntöä, jatkoi Aadolf. -- Aika rientää, ja mikä hetki
on mennyt, sitä lähemmä siirtyy hän sitä rajaa, missä ihailijain luku
vähenee, kunnes hän viimein seisoo heidän kaikkien hylkimänä eikä muuta
voi, kuin katkerasti soimata itseänsä siitä, ettei tullut ajoissa
pitäneeksi onnensa perustamisesta huolta.

-- Sinä puhut niin mahtipontevasti, kuin jos pelkäisit itse olevasi
neito ja jääväsi tuolle hyljätylle puolelle, sanoi neiti Skytte.

Vanloo puuttui nyt puheeseen ja kääntyi Aadolfin puoleen.

-- Tottakai te vaan laskette piloja, nuori ystäväni, sanoi hän, --
tahi ovat käsityksenne naisen arvosta ja onnesta peräti hämärät.
Toivoisittekohan itse puolisoksenne naista, joka seuraisi hiljan
mainitsemaanne sääntöä? -- Voisitteko rakastaa neitoa, jonka povesta
harkitsematon tunne, huomispäivän huolista häiriintymätön nuoruudenilo,
viaton mieli olisivat saaneet väistyä luonnon järjestystä kammoovan
kurjan pelon ja kylmän harkinnan tieltä, mitenkä muka hän saisi
perustaneeksi niin kutsutun onnensa? Jos tahdotte serkkuanne ja
itseänne varten laatia noudatettavaksi otollisen säännön, niin valitkaa
tämä, jolla ei ole sitä ansiota, että se olisi teidän itsenne keksimä:
"Varjele sydämesi, sillä siitä lähtee elämä!"... Ja teille, neiti, minä
vakuutan, että minä olen, tapauksista rikkaan ja vaihtelevaisen elämäni
aikana, kohdannut joitakuita, jos kohta harvoja onnellisia ihmisiä, ja
että niiden joukossa on myös ollut köyhiä, yksinäisiä ja iällisiä
naisia.

Aadolf oli aikeessa laajemmalti selittää, mitä hän edellä oli tullut
lausuneeksi, mutta Vanloo, joka oli siksi hienotunteinen, ettei
sallinut keskustelun uurtua liian syviin raitioihin, johti sukkelasti
puheen muihin asioihin.

Samassa ilmoitti palvelija ruuan olevan valmiin. Seura kokoontui
illallispöydän ääreen. Vanloo puheli toisen naapurinsa, vapaaherratar
Skytten kanssa, ja osasi puhuessaan niin taitavasti liikkua vanhan
naisen ajatuspiirissä, että vapaaherrattaressa vakiintui yhä
varmemmaksi se ennakkoinen ajatus, että hollantilainen herra oli
miellyttävimpiä miehiä, mitä hän koskaan oli tavannut.

Vapaaherratar halusi nyt tietää Vanloon ajatuksen eräässä asiassa,
joka oli pitänyt kovasti vireillä useimpain mieliä, ja varsinkin
vapaaherrattaren itsensä, syystä että hän harva se päivä kuuli miehensä
ja pastori Svenoniuksen asiasta juttelevan. Semmoisena puheenaineena,
päivän seisovana perusaatteena oli noituus. Vapaaherrattaren kysymys
käänsi keskustelun heti sille alalle ja kaikki, paitsi Agnes rouvaa ja
juuri sitä, jolle kysymys lausuttiin, riensivät ilmi tuomaan
arvelujansa ja puolustamaan niitä. Nuori Skytte unhotti kaiken
varovaisuuden ja puhui lämpimästi ja perusteellisesti vallitsevia
ennakkoluuloja vastaan; Vanloo silmäili elävällä mielenkiinnolla
nuorukaista, sillä jos kohta hänen lausumansa mielipiteet ja hänen
esiintuomansa syyt meidän päivinämme olisivat joka miehen suusta
kuultavina, soivat ne sen ajan ihmisten korvissa rohkeilta ja
kummastuttavilta. Kiihkeimmin Aadolfia vastusti hänen kaunis serkkunsa,
jota herra Kustaa Drake hartaasti kannatti. Vapaaherrattaren pisti jo
katumoiksi, että hän tällaiselle kinastelulle oli tullut aihetta
antaneeksi; hän oikein kauhistui poikansa säihkyvää puhetta ja kiitti
Luojaansa, että laamanni Juhana ei ollut saapuvilla, sillä Aadolf oli
kerran ennenkin, samaa uskoansa saarnaamalla, häirinnyt kotirauhan
Signildsborgissa ja saattanut isänsä mielen valtavasti kuohuksiin.

-- Mynher Vanloo, sanoi Aadolf, kärsimättömästi kuunneltuaan Draken
vastaväitteitä, -- minä vetoan luottavaisesti teidän päätökseenne.
Minusta tuntuisi kummalta, ellette te, jonka selvää arvostelukykyä ja
korkeata sivistystä minulla on ollut onni tulla tuntemaan, myöntäisi
minun olevan oikeassa.

-- Kaikesta mitä te olette puhunut, vastasi Vanloo, -- tuntuu minusta
kummalliselta ainoastaan se, että vetoatte toisten päätökseen asiassa,
jonka itse olette lykännyt tutkivan järjen ratkaistavaksi. Te teette
sen kautta itsenne syylliseksi siihen auktoriteettiuskoon, jota
soimaatte muissa. Minä puolestani en usko muuta kuin _yhteen_
loihtukeinoon syystä, että olen itse kokenut sen voimaa...

-- Ja mikä se on? kysyivät useat yht'aikaa.

-- Se on vain yksinkertaisesti tenhokalu, jota olen kantanut muassani
aina nuoruudestani asti, ja jonka voimasta olen niin vakuutettu, että
sen tulee seurata minua hautaan saakka.

-- Mynher Vanloo, sanoi Aadolf, -- minä huomaan tyytyväisyydekseni,
että tekin olette tavallinen ihminen, jota tähän saakka
olen miltei epäillyt; teillä on kuten meillä kaikilla omat
vähäiset ennakkoluulonne. Tuo tenhokalu on siis tehnyt teidät
haavoittamattomaksi miekkaa ja kuulia vastaan ja on suojellut teitä
moninaisissa hengenvaaroissa ... vai kuinka?

-- Se on tehnyt enemmänkin, ystäväiseni.

-- Kertokaa! huusivat kaikki.

-- En kerro, vastasi Vanloo, -- sen historia on yhtä salainen kuin sen
voimakin. Siihen pyyntöön on minun pakko olla suostumatta.

-- Emmekö saa edes nähdä sitä? kysyi neiti Skytte.

-- Kernaasti, vastasi Vanloo; -- tahdon vaan ennakolta sanoa, että
ulkopuoli ei vastaa sisällön arvoa. Siinä on se monen muun asian
kaltainen.

Vanloo kantoi kaulassaan kultavitjoja, joidenka renkaat peittyivät
hänen ihokkaansa alle. Hän aukasi takkinsa ja päästi vitjoista pienen
hopeasormuksen, jonka hän ojensi neiti Skyttelle.

Tämä silmäili uteliaana kehuttua tenhokalua ja antoi sen sitten
naapurilleen. Täten kulki sormus kädestä käteen ja joutui vihdoin Agnes
rouvallekin.

Sillävälin jatkui puhe, eikä kukaan huomannut, että Agnes rouvan kasvot
äkisti muuttuivat ... ei kukaan paitsi Vanloo, ja tämä tunsi rouvan
kädenkin vapisevan, kun hän ojensi tenhokalun takasin sen omistajalle.

Illallinen päättyi, ja kohta sen jälkeen lähtivät Signildsborgin
vieraat pois, sittekun Vanloo oli vapaaherrattarelle luvannut piakkoin
tulevansa heidän luo käymään. Vanloo sanoi niinikään hyvästit;
puristaessaan emännän kättä välkkyi hänen silmistään sanaton kysymys,
oliko hänen läsnäolonsa rikkonut sydämen sisällisen rauhan häneltä.

Drake meni laboratoorioonsa ja alkoi, Vanloota odottaessaan, tehdä
valmistuksia alkavaa öistä työskentelyä varten.

Ratsastettuaan ulos linnanpihan suuresta portista, oli Vanloo tehnyt
kierron, jättänyt hevosensa lähellä olevaan torppaan ja jalkasin
palannut Sjövikiin. Erään takaoven kautta, jonka avaimen hän oli
Drakelta saanut, astui hän itäisen kylkirakennuksen tornikammioon.
Drake lämmitti parhaallaan uunia ja yö kului rabbi Chisdai ben Israelin
kultaliuoksen ensi tutkimuskokeessa.



XI.

Inkvisiittori.


Kun pastori oli lähtenyt Inkerin mökistä ja ilmoittanut ystävälleen
nimismiehelle, että tämä toisena päivänä taas saapuisi pappilaan,
seurataksensa todistajana pastorin mukana, kun oli lähdettävä tutkimaan
pitäjän muitakin noituudesta epäiltyjä naisia, käänsi hän suuntansa
kotia kohden, virvottaakseen itseänsä päivällispöydän ääressä
ruumiillisella ravinnolla.

Niin uuttera kuin nimismies Askelin olikin virkamiehenä, niin olisi hän
kernaasti ollut tähän toimeen puuttumatta, mutta pastori Svenonius oli
hänelle näyttänyt erään laamanni Skytteltä tulleen kirjallisen käskyn,
ja nimismiehen täytyi niin muodoin mukautua.

Matkalla pyöri Svenoniuksen päässä monenlaisia ajatuksia. Hän haasteli
itsekseen, ja nuo roima-askelet hänen harppaillessaan tielle
kasaantuneiden lumikinosten läpi todistivat enemmän kiihdyksissä olevaa
mieltä, kuin hänen haluansa päästä päivällispöydän ääreen.

Hänen luja uskonsa oli, että ne vainot, jotka hän omin päin oli
alkanut, sittenkun hän kauan oli odottanut siihen kehotusta
esimiehiltään kirkon päämiehiltä, olisivat Jumalalle otollinen työ ja
ajan tarpeiden vaatimia. Ja ajatus, että pimeyden ruhtinas hänessä,
pastorissa, oli saanut vaarallisen vastustajan, paisutti hänen niin
ylpeäksi, että hän ei olisi väistynyt askeltakaan, vaikka paholainen
olisi ruumiillisessa muodossa tullut tiellä häntä vastaan, vaan
olisi palavalla taistelun innolla sinkauttanut häntä vastaan ne
raamatunlauseet, jotka häneliä sitä tarkotusta varten oli koottu ja
varalle pantu.

Svenoniukselta ei jäänyt huomaamatta, minkälaiselle vaaralle hän
uutteruutensa kautta pani itsensä alttiiksi. Onhan luonnollista, että
paholainen oli tähtäävä terävimmät nuolensa niin peljättyä vihamiestä
kohtaan, saadakseen kovien koettelemusten kautta häntä pelotetuksi
jatkamasta alettua työtään. Svenonius odotti itsellensä ja omaisillensa
pahinta tapahtuvaksi.

Svenoniuksen mieli oli tällä hetkellä tavallista kovemmin kuohuksissa,
sillä Inkeriä kuulustaessaan oli hänen turhamaisuuttansa loukattu sen
kaikista arimpaan kohtaan. Molemmat olivat he, sekä Inkeri että nuori
Skytte, uskaltaneet lausua epäsuotuisan arvostelun niistä saarnoista,
joita hän joka sunnuntai tarjosi seurakuntalaistensa kuultaviksi ja
joissa hän jumaluusopillisen vakaumuksensa innon purki ihan pohjiaan
myöten. Hän ei tahtonut itsellensä tunnustaa, että se, mitä hän tämän
johdosta tunsi, oli loukatun itserakkauden synnyttämää vihaa; ei, se
oli kahden sielun tilasta johtunutta tuskaa, joista toinen jo oli myyty
perkeleelle, toinen lähenteli kadotuksen partaalla.

Semmoisia tunteita ja tuumia hautoen oli Svenonius jo tullut lähelle
kotiansa, pitäjän pappilaa, joka oli punaiseksi maalattu rakennus,
vähäisen puron varrella, koivujen keskellä. Kesäisin, kun puron kirkas
vesi lirisi valkoisella hiekka-alustallaan ja koivujen latvat olivat
täydessä lehdessään, oli tuo asuintalo ruispeltojen ja niittyjen
keskellä niin ihanalta näyttävä, ettei ohikulkeva matkustaja voinut
muuta luulla, kuin että viihtymys ja valoisa maailmankatsanto olivat
sen sisällä asuvia.

Svenonius sai tuskin avatuksi veräjän, josta kulettiin
nurmikkopihamaahan, kun vaimonsa, karjakko ja talonrenki perässään,
tuli häntä vastaan.

Svenonia rouva oli iällinen ihminen, jäänyt leskeksi edellisestä
kirkkoherrasta, ja oli ajan tavan mukaan ja konsistoorin määräyksestä
kirkkoherrantilan lisänä siirtynyt seuraajalle, uudelle kirkkoherralle.
Tämä harkinnalle perustettu avioliitto, jonka rakentumiseen eivät muut
kuin leivänhankinnan tunteet olleet vaikuttamassa, ei silti ollut
onneton. Rouva puuhasi taloudellisissa toimissaan, kirkkoherra
virantoimituksissaan ja jumaluusopillisissa opinnoissaan, toinen ei
häirinnyt toistaan, ja niin sitä mentiin päivästä päivään ilman
rakkautta ja ilman kiistaa.

-- Täällä, kuuletko, vasta kummia on tapahtunut!... Näillä sanoilla
havahdutti Svenonia rouva miestään hänen mietteistään, -- Stella kuoli
navettaan sill'aikaa kun sinä olit poissa.

Svenonius nosti silmänsä ja näki edessään vaimonsa, joka epätoivossaan
väänteli käsiään, karjapiian, joka itki katkerasti suosikkinsa
kuolemaa, ja talonrengin, joka mytisti epäilevästi suutaan ja repi
pellavaista tukkaansa.

-- Stellako, parahin lehmämme! kysäsi Svenonius.

-- Stella juuri! Voi sitä kurjuutta, sitä kurjuutta!

-- Siinä sitä nyt ollaan, sanoi pastori... -- Vaimo, eikö muuta
onnettomuutta ole talossani tapahtunut minun poissa ollessani?

-- Eikö siitä ole tarpeeksi mitä jo on tapahtunut, koska niin kysyt?...
Stella, paras lehmämme! Nyt on meillä vaan Tähti ja hieho...

-- Vaiti! sanoi Svenonius, -- älä valita, vaan varustaudu Herran tähden
kärsimään paljon muuta kuin mitä olet kärsinyt! Ole valmiina, jos
tulisit periköyhäksi, kotoheitoksi, sairaaksi ... äläkä valita! Joka on
vyöttänyt miekan vyöllensä ja ryhtynyt taisteluun Leviatania vastaan,
hän ei saa väistyä, jos vaikka maa vavahtelisi hänen jalkainsa alla.
Perkele on saanut vallan maallisten tavaraimme yli, kuten Jopin
kertomus selvästi osottaa; niistä on meidän taistelussa luovuttava ja
valvottava, ettei hän saa valtaa sieluistamme...

-- Sinä teet itsesi ja meidät jokaisen onnettomiksi, vaikeroi Svenonia
rouva. -- Enkös jo aikaa sitten sanonut, että jotain sellaista
tapahtuisi? Miksi sinä puuhaat velhojen ja noita-akkojen keralla? Kyllä
he paholaisen avulla vielä tuhoavat meidät. Ukko kultaseni, kuule mitä
sanon! Minä en saa rauhaa yöllä enkä päivällä, niinkauan kuin sinä...

-- Vaiti, sanon sulle. Sinä puhut niinkuin tyhmät vaimot puhuvat. Mutta
minä kiitän Jumalaa siitä, mitä on tapahtunut, sillä tästä saamme taas
yhden todistuksen velhonaisten hornan temppujen voimasta. Perkeleen
morsian, Mäntysuon Inkeri on loihduillaan tappanut lehmän; sen voimme
nyt epäileväisille ihmisille näyttää toteen. Sokeiden pitää näkemän ja
kuurojen kuuleman. Mutta minä jatkan työtäni enkä hellitä miekkaa
kädestäni ennenkuin paholaiset ovat karkotetut laumastani.

Taikauskon tuskat polttelivat Svenonia rouvan sydäntä, mutta hän
hillitsi kielensä, tietäen ettei vastaansanomisesta ollut mitään apua.

Mentiin siitä sisälle ja istuttiin päivällispöydän ääreen, isäntäväki
syöden samaa ruokaa kuin palkolliset, jotapaitsi Svenoniuksella,
vähistä varoistansa huolimatta, aina oli köyhän kulkijamen vara
varattuna.

Aterian päätyttyä pastori luki viimeisen "Ordinarie Posttijdender"
numeron, jonka laamanni Skytte oli hänelle lähettänyt. Merkittävimpänä
seikkana lehdessä kerrottiin, että hurskaassa Dresdenin kaupungissa
muutamia kuukausia takaperin yhtenä päivänä poltettiin yksitoista
noitaa. Sen luettuaan pastori huokasi tuhannetta kertaa, soimaten
Ruotsin viranomaisten huolimattomuutta, jotka yhä vitkastelivat
toimeenpanemasta yleistä tutkimusta noituuden asiassa.

Ilta pimeni ja pastori näki unissaan niin selvästi, kuinka Mäntysuon
Inkeri ja Nummen Kaarina koettivat saada häntä mukaansa jollekin
hornanretkelle, ettei hän varmaan tiennyt, oliko se unta vaiko
todellisuutta, kun hän tuskaisesti vaikeroiden ja hiestä märkänä
aamupuolella yötä havahti unestaan.

Stellan kuolema ja tämä uni eivät olleet omiansa jäähdyttämään sitä
intoa, jonka valtaamana hän nyt hankkiutui inkvisiittoritointansa
jatkamaan. Kärsimätönnä odotti hän nimismies Askelinia, joka vihdoin
tulikin, kirjoituskalut muassaan; vahvasti murkinoituaan lähtivät nämä
kaksi ystävää uusille ilmisaattomatkoille.

Tällä kertaa oli käytävä Nummen Kaarinan luona.

Puolenpäivän rinnassa saapuivat he Kaarinan yksinäiselle mökille,
kaukana metsän sisässä.

Ränstynyt ovi oli teljetty ja syvä hiljaisuus vallitsi hökkelin
ympärillä.

Pappi kolkutti muutaman kerran ovelle, vaan ei niin merkkiäkään näkynyt
siitä, että tuvassa olisi elävää olentoa ollut.

-- Akka ei ole kotosalla, sanoi nimismies keventynein mielin. -- Veli
hyvä, me saamme palata täältä tyhjin toimin.

-- Eipä niinkään, naurahti Svenonius, -- minä en näe jälkiä, jotka
johtavat pois tuvasta, mutta kyllä yhdet, jotka vievät tänne ovelle.
Noita on kotona.

-- Pentele sitä tarkkanäköisyyttä! tuumi nimismies ja huomasi nyt
hetken otolliseksi lukeakseen oppimansa loihtusanat:

"Jöns on nimi mulla" j.n.e.

Svenonius meni mökin ainoan ikkunan ääreen, jonka sarviruuduista
useimmat olivat rikkiöimiä ja reiät tukitut rievuilla. Hän kiskasi pois
yhden rievuista ja katsoa tirkisti reiästä tupaan.

-- Noita on kotona, sanoi hän voitonriemuisella äänellä.

-- "Häijy henki, poistu vain!" mutisi nimismies.

Svenonius kolkutti uudestaan ovelle. Mutta Kaarina ei ollut näköjään
halukas ottamaan vastaan vieraita. Papin jyristäessä kajahteli koko
tuvan sisus, mutta eukko ei hiiskunut halaistua sanaa eikä hievahtanut
paikaltaan.

Eipä Svenonius enää voinut kärsimättömyyttään hillitä. Hän potkasi oven
auki ja astui, tai paremmin sanoen kömpi matalaisen hökkelin sisään.
Häntä seurasi nimismies, niinkuin katumus seuraa äkkipikaista tekoa.

Muita huonekaluja ei tuvassa ollut kuin rappeutunut sänky, kuukkava
pöytä, jakkarana sahapölkky, vesisoikko ja rukki. Pesässä istui kissa,
joka iski säkenöivät silmänsä tulijoihin.

Vaan näitä kaluja ei kummallakaan kutsumattomista vieraista ollut aikaa
lähemmin tarkastella. Heidän huomionsa kiintyi heti mökin omistajaan,
joka makasi lattialla, pää kiukaan seinää vasten nojallaan.

Eukko hengitti raskaasti, josta näkyi että hän nukkui. Ilme hänen
kasvoillansa, joihin vanhuus ja nälkiintyminen olivat tuhoisan leimansa
lyöneet, olivat aavemaiset. Harmaat hiukset roikkuivat otsalla,
silmät olivat auki, mutta kuopissaan niin väännyksissään, että
silmänvalkeaista ainoastaan näkyi.

Tämä kammottava näky sai nimismiehen peräytymään. Kylmä väristys
pudisti itse Svenoniustakin. Mutta hän rohkasi tuota pikaa mielensä ja
huusi:

-- Kas, kas! Kas vaan mikä hänen vieressään on!

-- Uuniluuta! Kaikki on päivänselvää! lausui nimismies.

-- Hän on vast'ikään kotiutunut saatanan kesteistä. -- Taivas auttaa
meitä merkillisellä tavalla. Me teemme suuria, hämmästyttäviä
havaintoja. Askelin, minä lähetän Strengnäsin tuomiokapitulille ja
Upsalan jumaluusopilliselle tiedekunnalle tästä kirjallisen
kertomuksen, jonka me, sinä ja minä, valalla ja allekirjoituksella
vahvistamme... Mutta mitä piruja hänellä tuossa vieressään kupissa
on?... Totta varmaan on se sitä tenhovoidetta, jonka avulla noidat
kohoavat ilmaan ja kiitävät käsittämättömän lyhyessä ajassa pitkiä
matkoja...

-- Onhan tuo voiteeksi liian vetelää, huomautti nimismies ja silmähti
arasti kuppiin.

Itse asiassa ei maljassa ollut muuta kuin belladonnasta,
kiukkujuuresta, hulluruohon siemenistä ja myrkkysienistä kiehutettua
väkinestettä. Eukko oli humaltunut tuosta juomasta, jonka
valmistustapaa eivät muut, kuin nk. tietäjäakat tunteneet, ja jonka
vaikutukset olivat sangen merkittäviä. Joutuneena henkisen tartunnaisen
valtaan oli vaimovanhus, joka rakasti tuota juomaa, se kun joksikin
aikaa kirvotti hänen sielunsa tämän elämän hereilläolon kurjuudesta ja
upotti hänen aistinsa väriloisteen komeimpaan maailmaan, -- oli hän
viime aikoina yhä kiihkeämmin yltynyt nauttimaan sitä päihtyäkseen ja
huumaustilassaan yhä elävämmin alkanut tapailla niitä kuvia, jotka
hereillä ollessa täyttivät hänen mielikuvituksensa. Hän näki unta
salamenoisista pidoista, joita pimeinä öinä vietettiin ihanasti
valaistuilla vuorilla; hän uneksi olevansa nuori ja kaunis ja
kirmailevansa huimaavissa, hurjissa tansseissa milloin kauniitten
nuorukaisten, milloin hirmuisten pahojen henkien keralla; hän uneksi
istuvansa pöydissä, jotka täysinään kantoivat maittavia ruokia ja
hekkumallisia juomia ja hän näitä syöden ja juoden soiton lumosävelten
kaikuessa, hän uneksi suloisessa puolitoreessa kiitävänsä harpunsoiton
kumistessa halki avaruuden milloin kevykäisellä hopeahattaralla,
milloin kummanlaisella ajopelillä, uuninkoukulla, pukilla j.n.e. Ja
uni oli niin elävää, että hän havahtuessaan piti sitä varmana
todellisuutena. Nähtyään ensikerran tällaista unta vanha Kaarina luuli,
kauhistuen omaa itseään sekä taivaallisia ja maallisia rankaisuja, että
hän todella oli käynyt Hornassa ja tehnyt liiton pahuuden ruhtinaan
kanssa; hänen omatuntonsakin tuli sairaaksi eikä vaan hänen
mielikuvituksensa, ja tässä kamalassa tilassaan turvautui hän
raivostuneen tavoin, pelosta ja kurjuudesta pelastuakseen, yhä
uudestaan tuon salaperäisen juoman synnyttämään huumeeseen.

Semmoisena huumepäisenä hänen nyt tapasivat Svenonius ja nimismies.
Sittenkun he kotvan aikaa olivat katselleet nukkuvata, tarttui pappi
hänen käsivarsiinsa ja ravisteli häntä kaikin voiminsa. Nimismies
rohkasi luontonsa hänkin ja ryhtyi pappia auttamaan ämmän
herättämisessä. Mutta silloin pesässä makaava kissa kohosi kynsilleen,
köyristi selkänsä ja päästi sähinän, josta voi nähdä, ettei sillä
ystävällisiä aikeita mielessä ollut.

-- Kissa! Haa! huusi Svenonius, nähden kaikkialla vain merkkejä ja
ihmeitä, -- Ota kiinni kissa, veli Askelin! Siitä saamme taas uuden
todistuskappaleen...

-- Veli hyvä, kuinka on mahdollista näyttää jotakin toteen mokomalla
elukalla kuin...

-- Ota kiinni, sanon minä! Se ei ole tavallinen kissa tuo juuri.
Gervasius Tilberiensis kertoo, että noidat, jotka ilmassa
ratsastaessaan putosivat Rhon-virtaan, muuttuivat kissoiksi ja pääsivät
siten vainoojiensa kynsistä. Ota kiinni se...

Mutta kuultuaan tuon selityksen nimismies oli entistään haluttomampi
ryhtymään kissanajoon. Svenonius kaappasi hänen keppinsä ja tavotti
lyödä sillä tuota epäiltyä haamua, mutta Kaarinan ainoa kotieläin,
ainoa olento, joka oli hänellä toverina yksinäisyydessä, suisti
nopeasti syrjään ja pakeni sängyn alle, josta sen vihaista sähinää tuon
tuostakin kuului. Vihdoin, kun nimismiehen patukka pakotti sen
luopumaan tästäkin tyyssijastaan, loikkasi se toistamiseen lattian yli
ja syöstä hurahti raollaan olevasta ovesta ulos.

Tämän vähäisen välikohtauksen jälkeen rymistettiin ja ravistettiin
eukkoa taas yhtä tuimasti, vaan ei siitäkään ollut muuta seurausta,
kuin että hän unimielissään rupesi sekavasti sopertamaan.

Nyt keksi nimismies sen keinon, että syyti soikosta vettä Kaarinan
päälle; sitä hän ei kuitenkaan uskaltanut tehdä muuten kuin jupisemalla
tuota tuttua pakinaansa:

"Jöns on nimi mulla" j.n.e.

Ja tämä temppu se tekikin toivotun vaikutuksen. Vanhuksen silmät
alkoivat kiertyä, mustuaiset silmälautojen alta näkyä, ja nyt tuijotti
hän miehiin tajuttomin, aavemaisin katsein.

-- Olenko minä kotona? sopersi hän ja silitti kädellään harmahtavia
hiuksiaan.

-- Olet jo kauankin ollut kotona Hornasta tultuasi, kirottu noita,
ärjäsi Svenonius niin jymäkällä äänellä, että se sai eukon täyteen
tuntoonsa ja pani hänen kämärtyneet jäsenensä vapisemaan.

-- Oletteko nähneet minun tulevan? Hukassa olen, huudahti hän sydäntä
vihlaisevalla tavalla.

-- Olemme kyllä, eipä enää auta että kiellät. Sinä, Belsebubin valittu,
tulet suoraa päätä Hornasta.

-- Ketä te olette? kysyi Kaarina asettuen istualleen, ja silmäillen
miehiä; -- pappi se on ... nimismies ... voi, hukassa olen, sanon minä!
Armoa, hyvät herrat! Älkää puhuko mitään kansalle! He tappavat minut,
he polttavat minut elävältä... Jos säälitte vanhaa, onnetonta,
kurjaa...

-- Sinä myönnät siis käyneesi Hornassa?

-- Mitä on minun tehtävä? Mutta jos armahdatte vanhaa, onnetonta
Kaarinaa, niin Jumala...

-- Jumala! Tohditko mainita hänen nimeään, sinä hylky? karjasi pappi.

-- Älkää antako minua ilmi! Älkää tehkö minua onnettomaksi! pyyteli
vaimovanhus kalisevin hampain, ja ryömi armoa anovana papin jalkojen
juureen.

-- Kirottu ole sinä, pakana, sinä efesiläisten Dianan papitar! Ensinnä
tulet sinä paistumaan maallisessa tulessa ja sitte ikuisissa
tulikivijärvissä. Sinulla ei ole mitään armoa odotettavana. Heitä irti
jaloistani, hylkiö, taikka potkasen sinua!

-- Veli hyvä, emmekö jo ole kuulleet ja nähneet tarpeeksi, voidaksemme
näyttää asian täydellisesti toteen? uskalsi nimismies kysyä.

-- Olemme nähneet tarpeeksi! Lähtekäämme täältä, päästäksemme
kuulemasta hänen hampaidensa kirinää. Pois tieltä, noita!

-- Haa, nytpä muistan, huusi eukko ja osotti sormellaan Askelinia, --
etköhän vielä osota sääliäkin minulle, sinä, joka itsekin olit juhlassa
saapuvilla. Minä näin sinun suurissa saappaissa tanssivan naisten kera
vuorella, ja pöydässä istuit minun vieressäni. Muistatko?

-- Minäkö! oletko tullut hulluksi, nainen? huusi nimismies kalman
kalpeana ja astui askelen taapäin, mutta kaatui samassa nurinniskoin
sahapölkyn päälle.

-- Sinä juuri! toisti Kaarina ja nauroi ilkeästi. -- Nyt olet
vallassani. Anna minut nyt ilmi, jos uskallat, niin pääset yhdessä
minun kanssani mestauspaikalle.

-- Mikä katala, rietas vale! vaikeroi Askelin, nousten seisoalleen. --
Veli Svenonius, rientäkäämme täältä! Veri hyytyy suonissani.

-- Ole huoleti, veli, sanoi Svenonius. -- Minä kyllä huomaan, että se
on vale ja että se on aiottu oikeuden miekkaa tylsentämään. Tuossa on
keppisi, ystäväiseni; lähdetään!

-- Niin, lähdetään! Huh!

Nimismies poistui niin nopeasti kuin hänen arvonsa virkamiehenä sitä
salli. Svenonius sitä vastoin kulki vakavasti ja verkkaan ja kuunteli
kylmästi kaikkia niitä kirouksia ja sadatuksia, joita kajahteli hänen
jälessään puiden välistä.

Kun inkvisiittorit vielä olivat käyneet kahdessa toisessa mökissä ja
niissä tehneet lukuisia enemmin tahi vähemmin tärkeitä havainnoita,
palasivat he illan suussa pappilaan; syötyään ryhtyivät he hetikohta
sepittämään muistikirjoitusta asiassa.

Tätä tehdessä keskeytti heidät Svenonia rouva, joka sydän kurkussa
juoksi ruoka-aitasta ilmoittamaan, että Mäntysuon Inkeri ja hänen
tyttärensä vast'ikään olivat avanneet pihan veräjän ja lähestyivät
pappilaa.

Svenonius töytäsi ulos. Nimismies tyytyi katselemaan kohtausta
ikkunasta.

Inkeri oli tullut luottavaisesti puhumaan sielunpaimenensa kanssa ja
kertomaan hänelle elämänvaiheitaan. Hän tahtoi järkisyillä vaikuttaa
papin ymmärrykseen, rukouksilla hänen sydämeensä, poistaakseen tämän
epäluuloja hänestä ja taivuttaakseen häntä heittämään siksensä
vainoomiset, joiden hän vallan oikein aavisti olevan tulossa. Inkerillä
oli Elli mukanaan, sillä hän tiesi, että sureva äiti ei voi paremmin
sydämeen koskevaa rukousta saada lausutuksi, kuin osottamalla
lapseensa.

Toinen käsi sauvan nojassa, toinen tyttärensä kädessä läheni hän
nöyränä, vaan arvokkaan ja ylevän ryhtisenä. Hänen rinnallaan kulki
Elli, kalpean ja nöyrän rukoilevana.

Karjakko, joka pihalla lypsi Tähteä, lähti tulokkaat nähtyänsä pakoon.

Inkeri ja Elli eivät ehtineet vielä portaiden luo, kun Svenonius
jyrisevällä äänellä purki heidän päällensä vimmaiset vihansa.

Inkeri tahtoi puhua, mutta vihansa pauhinalla Svenonius esti hänen
äänensä kuulumasta. Inkeri oli menehtyä papin sadatuksiin ja
sydämessään vallitsevaan kauhuunsa; mutta luotuaan silmänsä taivasta
kohden ja nähtyään Jumalan kaikkialla-olon merkin leviävän niin hänen
itsensä kuin koko maanpiirin päälle, hengitti hän helpommin. Ja
luotuaan kerran katseensa ylös, ei hän sitä maahan luonut, niinkauan
kuin pappi sadattelemistaan sadatteli.

Mutta Elli oli typertynyt polvilleen lumeen ja kätkenyt päänsä äitinsä
hameen poimuihin.

Auringon viimeiset rusosäteet valaisivat kohtausta ja levittivät nyt
kuten lukemattomia kertoja ennen paratiisillista loistoa tähän
inhimillisen kurjuuden ja inhimillisten kärsimysten kuvaelmaan.

-- Pois täältä, Endorin noita tyttärinesi! kiljui Svenonius. -- Mene,
mene! Me kohtaamme toisiamme tuomarin edessä, joka on lain ja oikeuden
miekalla hävittävä sinut ja sikiösi maan päältä. Mene ... ja manaa
herrasi ja ruhtinaasi koettelemaan minua ja omaisiani kaikilla
onnettomuuksilla, jotka ihmistä voivat kohdata! Minä en pelkää. Mene,
mene!

Inkeri nosti tyttärensä, otti häntä kädestä ja lähti sanaakaan
sanomatta pois. Veräjän viereiselle penkille pani hän raamatun, jonka
Svenonius käydessään oli unhottanut hänen tupaansa.

Samassa tuokiossa talonrenki tuli renkituvasta ulos vanha väkipyssy
kädessään. Hän nosti aseen silmälle ja tähtäsi poistuvaa Inkeriä.

-- Seis, mies! huusi Svenonius. -- Mitä sinä teet?

-- Tahdon vaan koettaa, pystyykö noitaan susihaulit, vastasi renki
yksikantaan.

-- Anna sen kokeen olla! Kuuletko!

-- Mutta mitä se tekee, sanoi renki. -- Tehomatta se on häneen
kuitenkin. Ja parastahan olisi kaikissa tapauksissa häntä vähän
kopahuttaa, ennenkun hän tuhoaa meidät kaikki.

Ja toistamiseen oli itsepäinen renki jo tähtäämäisillään, kun muudan
paikalle saapunut mies teki mitä Svenonius ei olisi kerinnyt tehdä:
temmata ase hänen kädestään.

Se mies oli Aadolf Skytte, joka toiselta haaralta oli saapunut
pappilaan.

Hän aavisti mitä oli tapahtunut. Ollen hetkisen kahden vaiheella siitä,
rientäisikö hän Inkerin ja Ellin jälestä vai kääntyisikö hän pastorin
puoleen, jonka kasvoilla kuvastui mitä hurjin vihanvimma, päätti hän
sittenkin jäädä, vaikka hän hyvin oivalsi, että tilaisuus oli
tavallista sopimattomampi rukoilla turvattiensa puolesta.
Onnettomampaan hetkeen kuin tämä ei sallimus olisi voinut hänen
askeleitansa tänne ohjata.

Svenonius iski nuoreen Skytteen synkän silmäyksen. Svenonia rouva, joka
nimismiehen vieressä seisoen oli katsellut kohtausta Inkerin kanssa,
töytäsi ulos, niiasi syvään ylhäiselle vieraalle ja pyysi monilla
turhilla anteeksipyynnöillä häntä astumaan sisään.

Aadolfin jäätyä yksiksensä nimismiehen ja pastorin kanssa, kysyi
hengenmies lyhyesti ja tylysti:

-- Saatanko olla, armollinen herra, teille joksikin avuksi?

-- Minä olen tullut vaatimaan teiltä selitystä aikeistanne niitä kahta
naista kohtaan, jotka äsken ajoitte talostanne pois. Minä epäilen,
etteivät nuo aikeet ole parasta laatua.

-- Armollinen herra, teidän isänne tuntee aikeeni vallan hyvin.
Kääntykää hänen puoleensa, hän on antava teille tarpeellisia selityksiä
asiasta. Ainoa seikka, jota hän ei tiedä, ja jonka minä aikanaan olen
hänelle ilmoittava, on se kummallinen ystävyys, jota te noita-akalle ja
hänen tyttärelleen osotatte. Tiedän teidän, armollinen herra,
halveksivan vanhan opettajan neuvoa, muuten sanoisin: varokaa sieluanne
perkeleeltä! Hän kätkeytyy väliin kauniittenkin kasvojen verhoon. Te
olette jo joutumaisillanne paholaisen pauloihin.

-- Neuvojanne minä en tarvitse, herra pastori, vaan antakaa sensijaan
minulle haluamani selitys! Te vallan hyvin käsitätte etten minä
isälleni voi yhtä pontevasti kuin teille puhua asiasta, josta olemme
niin eri mieltä. Ja sitäpaitsi pitäisi teidän, eikä kenenkään muun,
olla lähin mies selittämään omia aikeitanne.

-- Hyvä on, minä selitän; minun aikeeni ja työni eivät ole pimeyden
aikeita ja tekoja; ne sietävät päivän valoakin. Sentähden täytän
toivomuksenne. Herra on asettanut minut paimeneksi vähäiseen osaan
suuresta laumastaan, minun toimeni on pyhä toimi, ja sen suuri
edesvastaus saattaisi minut vapisemaan, ellen kunnollisesti uhraisi
kaikki ajatukseni ja voimani sen täyttämiseen. Ennenmuinoin monasti
halusin saarnata pakanoille evankeliumia, hankkiakseni henkeni ja
vereni uhraamisella varmuutta itselleni siitä, etten ollut kelvoton
Herran soturiksi. Mutta ajat ovat nyt muuttuneet, ja minä huomaan, että
minä olen täällä yhtä paljon tarpeen kuin kaukosaarten pakanallisessa
pimeydessä, sittenkun saatana on ilmestynyt keskellemme julkirohkeasti
vietellen Jumalan seurakuntaa. Kauhein synnintulva uhkaa meitä sen
kautta, että paholainen, opettamalla taikakeinoja ihmisille, viettelee
lukemattomia sieluja puoleensa. Saksassa ja muissa kristityissä maissa
ovat hurskaat ruhtinaat, oppineet teoloogit ja koko papisto yhteisesti
katsoneet välttämättömäksi ehkäistä tulvaa maallisilla keinoilla, koska
hengellisistä keinoista ei mitään apua ole tullut. Omatuntoni käskee
minua ahtaassa piirissäni tekemään samoin. Tahdon hävittää Baalin papit
ja papittaret laumastani, ennenkun he ehtivät tarttumaa laajemmalle
levitellä, kuin se jo on levinnyt. Laki tarjoo sitä varten minulle
tukeaan, jota minä en ole hylkäävä. Esi-isämme, jotka olivat meitä
hurskaammat ja paremmat, sääsivät että noituus on hengenrikos: velho on
teloitettava ja noita-akka poltettava ... katso Valtiorikoskaaren ja
Vesteroosin Säännöksen v. 1527 kuudetta lukua. Aikeeni te nyt tiedätte,
enkä minä niistä luovu, vaikka tiedänkin mitä vaarallisimpaan asiaan
ryhtyväni, paljoa vaarallisempaan, kuin mitä saarnaaminen pakanain
keskellä on, sillä pakanat voivat ottaa ainoastaan oman vereni, mutta
ne, joita nyt Jumalan avulla vainoon, voivat saattaa turmioon kaikki,
joita maan päällä enimmän rakastan.

Svenonius oli puhunut tavattoman tyynesti, mutta yhtä kammottavat kuin
hänen sanansa oli Aadolfista hänen silmissänsä palava synkkä hehku,
joka todisti, ettei mikään, ei järkisyyt, rukoukset eikä uhkaukset
voisi järkähyttää hänen vakaumustaan ja aikeitaan.

-- Oletteko mielestänne vakuutettu, että Mäntysuon Inkeri on yksi noita
peljättäviä ihmisiä? kysyi hän, voimatta voittaa pelkoaan.

-- Hänkö? sävähti Svenonius kiivaasti. -- Hän on ylimäinen papitar
pahuuden templissä ... hän on Leviatanin lempimorsian.

-- Mitä todistuksia teillä siitä on?

-- Mitäkö todistuksia? Te cartesiolaiset! Menkää navettaani, niin
saatte todistuksen, joita kaikessa, yksin taivaallisissakin niin
suurella innolla haeskelette! Todistuksia! Niin, nähkääs, niitäkin on
Herra minulle antanut, sitovia todistuksia, kumoamattomia todistuksia,
oikein kouriintuntuvia todistuksia, eikä semmoisia kuin syvien syntyjen
ja syiden tutkijat pimentyneistä mielistään punovat.

Ja Svenonius alkoi kadotustuomioita Cartesiukselle ja
muille tietoviisaille uhkuvan kertomuksen vasta päätetystä
inkvisitsioonimatkastaan ja tällä retkellä tehdyistä havainnoista, eikä
unhottanut mainita sitäkään merkkiä, että yksi hänen lehmistään
huomattavaa tautia potematta kuoli, sill'aikaa kun hän oli kuulustelua
pitämässä Inkerin luona.

Nuori Skytte kävi hämilleen ja olisi luullut papin tätä kaikkia
uneksineen, ellei Tappuraisen takausmiehenä olisi ollut saapuvilla
oleva nimismies, joka aina, kun häneen vedottiin, nousi tuoliltaan ja
tehden syvän kumarruksen armolliselle herralle vakuutti papin sanat
tosiksi.

Kuinka selittää nämä ilmaukset? Aadolf ei sitä voinut, semminkään nyt,
kun pelko Ellin ja hänen äitinsä tähden ahdisti hänen sydäntään.

-- Mutta kuinka on uskottava, sanoi hän, -- että nämä poloiset, köyhät
ihmisparat olisivat liitossa yliluonnollisten pahuuden voimien kanssa!
Mikä houkuttelisi heitä moiseen liittoon? Mitkä edut korvaisivat heille
kaikkea sitä sortoa ja vainoa, jolle he antautuvat alttiiksi, sitä
inhoa, jolla ihmiset heitä vierovat, heidän pelkoaan ja omientuntojensa
kalvausta ja ennen kaikkea, sitä varmaa tietoa, että he ovat sielunsa
autuuden menettäneet? Houkuttelevimmat maalliset edut ainoastaan,
ylhäisyys, kunnia, rikkaus ja kauneus voisivat korvata tuota
kevytmieliselle, turmeltuneelle, tai puutteesta tahi kurjuudesta
epätoivoon langenneelle ihmiselle. Ja kuitenkin näemme niiden, joita
noituudesta epäillään, olevan köyhiä, ylenkatsotuita, raihnaita...

-- Malttakaa, armollinen herra, sanoi Svenonius, -- te ette
huomaa mikä houkutusvoima pahalla ja kielletyllä itsessänsä on
turmeltuneeseen ihmisluontoon, olletikin jos tämä houkutus vielä
esiytyy salaperäisyyden verhoon kätkettynä; te ette huomaa, mitenkä
viettelevää on salakeinojen kautta vallita luontoa, vaikka tämä valta
ei olisikaan muuta, kuin kyky ennustaa vastaisia tapahtumia ja
vahingoittaa ihmisiä, ilman että siitä itselle on minkäänlaista hyötyä.
Se jo yksin riittää selitykseksi, miksi ihminen vapaasta tahdostaan
luopuu Jumalasta ja lupautuu perkeleen omaksi. Mutta tällä on
moninaisia ja voimallisia houkutuskeinoja. Hän tuntee lihamme
heikkoudet ja käyttää niitä omaksi voitokseen. Sanotte hornan
sikiöiden, joita minä tahdon hävittää, kärsivän puutetta, ylenkatsetta,
raihnautta. Niin kyllä, semmoinenhan on tavallisesti heidän ulkonainen
osansa, mutta asialla on toinenkin puolensa. Ei mikään pakanaruhtinas
voi kaikella vallallaan loihtia esiin sellaisia lihallisia nautintoja,
kuin he; ei mikään nuori syntinen epikuurolainen antautua semmoiseen
liekkumaan, kuin nuo iäkkäät naiset, joiden elinneste on kuihtunut. He
matkustavat milloin mielivät pimeyden ruhtinaan pitoihin, he
herkuttelevat hänen pöydissään, joissa on ruokia näöltään ja maultaan
mitä herkullisimpia, vaikka itse asiassa ovatkin vain huononpäiväisiä;
he päihtyvät juomista, joiden makeus sammuttaa lihallisuuden hehkun, he
nauttivat kaikiila aistimillaan ja kaikilla hermoillaan hekkumaa, josta
hornanhengen ruttoutunut mielikuvitus yksistään voi luoda itselleen
käsityksen. Ja mitä heidän kadotettuihin sieluihin tulee, lupaa heille
valheen ruhtinas kuoleman jälkeen rauhaa ja jatkuvia nautinnoita hänen
valtakunnassaan.

Tähän tapaan keskustelu jatkui jonkun aikaa. Svenonius ei jäänyt
vastausta vaille, vaan olipa ehdottomasti voitollakin, niinkauan kun
Aadolf väitellessään liikkui puhdasoppisuuden alalla. Papin syyt ja
perusteet kumotakseen täytyi hänen siitä siis poiketa ja turvautua
voimallisempiin aseihin. Taistelu kävi yhä tuimemmaksi ja
katkerammaksi; Aadolf hylkäsi kaiken varovaisuuden, Svenonius
kohteliaisuuden vaatimukset, jotka tähän saakka olivat estäneet hänen
vihaansa sekä hänen kauhistustaan nuorukaisen vääräoppisten
hairahdusten johdosta, kuohumasta yli äärien; mitä enemmän nuori
filosoofi yhä rohkeammalla logiikalla saattoi yltiöpäisen
jumaluusoppineen ahtaalle, sitä enemmän tämä siirtyi pois vapaan
ajatusvaihdon alalta ja alkoi raivostuneesti syytää suustaan, mitä
kuohuva sappi ja kiihkeä harmi aikaansaavat. Nimismies tuskitteli,
hikoili ja puhki; ovella kuunteli Svenonia rouva, jonka joka jäsen
vapisi.

-- Oi, Jumalani, huokasi vihdoin Svenonius ja heitäikse tuolille
istumaan, -- tämä on liikaa ... liikaa minulle, joka olen rakastanut
tätä nuorukaista niin lämpimästi, minulle, joka hoitelin hänen
sieluansa lapsuudessaan, niinkuin puutarhuri hoitaa hentoa liljaa! Hän
on myrkyllinen hammasheinä, turmiollinen rikkaruoho, joka on revittävä
pois juurineen! Sinä tiedät, Jumala, että olen viaton hänen
lankeemukseensa! Hänen kunnon isänsä sydän on ehkä pakahtuva, kun
hänelle sanon, millaista käärmettä hän on povellansa kasvattanut, vaan
totuutta ei minun käy peittäminen. Varo itseäsi! Sinä olet häväissyt
pyhää oppiamme, olet julkeasti levitellyt villitystäsi päivän valoon.
Eipä sukuperä, eikä heimouskaan ole pelastava sinua rankaisusta. Isäsi
on kiroova sinut, sukusi on varistava sinut niinkuin mädänneen hedelmän
pois oksistaan, maanmiehesi ajavat sinut pois maansa ääristä...

-- Niin on, maanpaolla rangaistaan semmoisesta, Kuninkaankaaren 4:nen
luvun mukaan, soperti lainymmärtävä nimismies itsekseen.

-- Minä en epäile, lausui Aadolf Skytte istualtaan nousten ja iski,
kasvot punaisina, leimuvat silmänsä pappiin, -- minä en epäile, ettette
tekisi kaikkea, mitä hurskas vihanne johdattaa mieleenne. Syyttäkää
minua harhaoppisuudesta, jumalanpilkasta tahi mistä hyvänsä, erottakaa
isän sydän pojan sydämestä ja karkottakaa minut kotini kynnykseltä!
-- Uskon sen olevan teidän vallassanne... Mutta minä vannon ...
kuuletteko, minä vannon ... että jos teidän vaikutuksestanne
hiuskarvaakaan kärvennetään noiden turvattomien naisten päästä, joiden
puolesta minä tällä kertaa turhaan olen puhunut raivostuneelle
sydämellenne, niin minä tällä kädellä saatan teille koston verisen
oikeuden.

-- Jos henkeni ja vereni uhrataan Herran alttarilla, kiitän minä Häntä,
jos vaikka niinkin, että uhriveistä pitelee rakastettu oppilas.
Uhkauksenne ja rukouksenne ovat turhat. Heittäkää minut nyt rauhaan ja
miettikää itseksenne murha-aikeitanne! Aikani on niukka, ja minulla on
suuri työ tekeillä.

Aadolfin veri kuohuili valtavasti. Hän mitteli lattiata joitakuita
kertoja, pysähtyi ikäänkuin kahdenvaiheilla, heitti viitan hartioilleen
ja, siepattuaan lakkinsa, lausui tyynemmin:

-- Muistakaa valaani semmoisena hetkenä, jona mietintö on saamaisillaan
mielettömän intonne jäähtymään? Kukaties olette silloin muistava, että
jos pakotatte minua äärimäisyyksiin, niin ei ole ainoastaan oma
verenne, vaan vielä minun rikoksenikin tuleva teidän päänne päälle.
Annan teille anteeksi häpeällisen käytöksenne minua kohtaan, ja
viimeinen sanani teille on oleva viimeinen rukoukseni: ajatelkaa mitä
teette! Älkää saattako turmioon leskiraukkaa, ei hänen lastansa,
itseänne eikä entistä oppilastanne!

Sen sanottuaan poistui Aadolf oven kautta, josta papin kammarista
tultiin suoraan ulos. Siten hän itsetietämättänsä pääsi kohtaamasta
Svenonia rouvaa, joka toisella ovella oli kuunnellut, ja tahtoi nuoren
Skytten edessä polvistumalla saada taivutetuksi häntä, ettei hän
lähtisi pois ennenkuin oli saatu aikaan sovinto Skytten ja hänen
miehensä välillä. Hän ei käsittänyt että sellainen sovinto oli
mahdoton.

Nyt töytäsi hän vesissäsilmin ja kauhusta kalman kalpeana sisään
miehensä luo, mutta tämä ehkäsi sanatulvan, ennenkun se oli huuliltaan
tulvahtanut, muutamilla tylyillä huomautuksilla siitä, että naisten
velvollisuus on vaieta miesten seurassa, ettei hän sekautuisi asiaan,
jota ei ymmärtänyt j.n.e.

-- Ei tässä mitään vaaraa ole, hyvä rouva, vakuutteli nimismies
hyvänsuontoisesti! -- pikkunen tora vaan ... nuori herra vaan vähän
pikastui... Se ei merkitse mitään ... ei yhtään mitään.

Epävarmaa on, rauhottuiko Svenonia rouva nimismiehen vakuutuksista;
huokaillen hän lähti takasin taloudellisiin toimiinsa.

Mutta jälellä olevan osan iltaa istuskeli pastori Svenonius kyhäillen
havaintoretkestään suunnitusta kertomukseen, jonka hän aikoi lähettää
tuomiokapitulille ja jumaluusopilliselle tiedekunnalle Upsalassa.

Seuraavana sunnuntaina hän lukuisasti kokoontuneelle seurakunnalle piti
saarnan samasta aineesta, kertoi mitä hän itse oli noitien taidoista
kokenut, mainitsi Mäntysuon Inkerin, Nummen Kaarinan ja kaksi muuta
vaimoa nimeltä, varotti, uhkasi ja rankaisi. Se oli saarna, jonka
raa'alle kaunopuheisuudelle ei vertoja löytynyt. Saarnamiehen ääni
täytti kirkon, niinkuin ilmankansi täyttyy ukkosen jyrinästä; hänen
sanansa, iskien niinkuin salamat, vuoroin pöyristyttivät ja
lamauttivat.

Saattaa kuvitella, millaisen vaikutuksen se teki ihmisiin, joiden
mielet jo ennestään olivat sairaat, joiden mielikuvituksessa jo kauan
oli vilissyt hirmuisia kuvia, joiden sieluja lamautti kauhea pelko. He
istuivat penkeissään kalpeina ja vavisten, milloin tuijottaen pappiin,
milloin painaen kasvonsa alas, välttääkseen saarnastuolista sälähtäviä
leimauksia. Monta naista ja lasta pyörtyi, toisia valtasi kouristava
puistutus. Kun saarna päättyi ja lähtövirttä piti laulaa, jaksoivat
ainoastaan muutamat hajaäänet yhtyä veisuun.

Kun sitte kansa oli lähtemäisillään kirkosta, astui Svenonius alttarin
eteen, toisti mitä ennen oli sanonut, että hänen oli aikomus saattaa
seurakunnassaan löytyvät saatanan palvelijat, miehet sekä naiset,
oikeuden käsiin, ja kehotti kaikkia saapuvilla olevia, jotka olivat
noitien tempuista kärsineet, joita noidat olivat houkutelleet luopumaan
Jumalasta tai jotka muuten olivat jotakin kuulleet tai nähneet, mikä
noitia vastaan saattoi kelvata todistukseksi, kehotti niitä viikon
varrella tulemaan pappilaan ja siitä totuuden mukaisesti
sielunpaimenelleen kertomaan.

Koko seuraavan viikon oli pappila ihmisten piirittämänä, jotka olivat
tulleet noidista tietoja antamaan tahi heitä vastaan valittamaan.
Kaikki kiihottuneen mielikuvituksen kauhukuvat, kaikki taudit ja muut
onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet ihmisiä ja elukoita pitäjässä,
kirjoitettiin heidän syntiluetteloonsa, Svenonius tunsi melkein
hukkuvansa todistusten paljouteen. Tarvittiin vähimmäkseen kaksi
viikkoa aikaa, ennenkun ne saatiin kirjoitetuksi muistiin ja laadituksi
järjestykseen. Hän teki työtä aamusta iltaan rautaisella ahkeruudella,
malttoi tuskin virkistää itseänsä ruualla eikä pitemmäksi aikaa
poistunut kirjoituspöytänsä äärestä muulloin kuin lähinnä seuraavina
sunnuntaipäivinä, toimittaessaan jumalanpalvelusta kirkossaan.

Tällä välin ei hän myöskään käynyt ystävänsä ja suosijansa, laamanni
Skytten luona Signildsborgissa, ja Skytte taas oli luuvalon tähden
estetty käymästä papin luona terveisillä. Aadolf, joka odotti
jokapäivä Svenoniuksen tuloa eikä tiennyt syytä papin näennäiseen
tyynimielisyyteen, alkoi toivoa, että pappi kenties oli malttanut
mielensä ja heittänyt syytökset häntä vastaan isän luona sikseen sekä
luopunut kanteesta Inkeriä vastaan. Mutta tästä erhetyksestään oli hän
pian kammottavalla tavalla heräävä.



XII.

Kaksi yhtymystä.


Lukija kenties muistaa muudanta hoikkasääristä nuorukaista, joka
isältään, puutarhurilta oli kasteessa saanut nimen Pekka ja joka oli
kaksikymmentävuotiaana kohonnut ratsurengin arvoon herra Kustaa Draken
palveluksessa Sjövikissä.

Eipä tuo ratsupalvelijan arvo sentään ollut ainoa, jonka hän niin
nuorella iällä oli saavuttanut. Hänellä oli toinenkin, josta hän
paremmalla syyllä ylvästeli, nim. sulhon arvo, sillä hän oli näet
kihloissa itse vapaaherratar Skytten siveän kamarineitsyen, sievän
Hannan kanssa.

Rakkaus on merkillinen siitä, että se kykenee luomaan uudesti ihmisen.
Pekkaa olivat kaikki, jotka hänen tunsivat, hän itsekin niihin
luettuna, pitäneet tähän saakka kelvottomana lurjuksena, joka ei muuta
ajatellut ja tehnyt kuin konnankujeita ja kepposia. Isä aikoi
ensialussa totuttaa häntä omaan ammattiinsa ja pitää häntä hyödyllisenä
apurina puutarhassa, mutta alituisesti uusitut opetukset päättyivät
vihdoin siihen, että Pekka yhdessä kanojen ja hanhien kanssa
vahingollisena turmioeläimenä ajettiin puutarhasta ulos. Ainoa kerta
oli hänestä isälle apua, kun hän isän käskystä kyhäsi linnunpelokin
hernemaahan; vaan linnunpelokille oli hän pannut portinvartijan
vanhan virkasauvan käteen, ja varustanut kummituksen nauriista
tehdyllä päällä, johon hän oli painanut portinvartijan karvakulun
virkahatun. Kun Pekka sen lisäksi kerran oli sekottanut pärskäjuurta
portinvartijan nuuskaan ja toisen kerran sytyttänyt rohtimet tuleen,
kun portinvartijan vaimo sattui nukahtamaan rukkinsa ääreen, niin eipä
sovi moittia ukkoa siitä, jos hänen kätensä halusta hapuili Pekan
vaaleata tukkaa ja hänen jalkansa yhtä halukkaasti pyrki iskeytymään
erääseen kohtaan Pekan selässä, milloin Pekan vaan piti suuren portin
kautta kulkea. Välttääkseen näitä portinvartijan myötätunnon ilmauksia
tapasi Pekka usein, kun ei muuta keinoa ollut, kulkea seinään
kiinnitettyjen rautasinkilöiden avulla kiertotietä katon yli. Yhteen
aikaan huvitteli hän itseänsä silläkin, että nosti maantienportin pois
saranoiltaan, pani sen irrallisena vieruspylväitä vasten seisomaan ja
asettui itse pensaan taakse piiloon, nähdäksensä mitenkä kavala
juonensa päättyisi. Kun maanmies sitten tuli ja tapansa mukaan
ruumiinsa koko painolla työnsi porttia, kaatui se kumoon ja tempasi
miehen muassaan. Tästä huvista, joka hänelle tuotti mitä sydämellisintä
iloa, Pekka kumminkin kieltäytyi, sittenkun siitä eräälle iäkkäälle
miehelle oli ollut seurauksena, että hän sormet litistettyinä, nenä
pöhöttyneenä kiipesi ylös, josta näkyy, ettei Pekka ollut kokonaan
järkeä vailla.

Onnipa oli sen nahan, jolla luonto oli verhonnut tämän lurjuksen
ruumiin, että hän juuri kolttostensa tähden oli päässyt Sjövikin
talonvoudin suosikiksi. Tämän puoltolauseella otti herra Kustaa hänet
passarikseen ja ratsurengikseen, ja sen nimellisenä sai Pekka seurata
herraansa hänen huviajeluillaan. Tämmöisellä retkellä ollen päätyi hän
kerran Signildsborgiin, missä häntä mikään ei huvittanut niin, kuin tuo
kaunis ja iloinen kamarineitsyt. Siitä hetkestä käsin, kuin heidän
hilpeät, vilkkuvat katseensa ensi kerran kohtasivat toisensa, tuli
Pekka siihen vakuutukseen, ettei hän enää ollut poika, vaan
nuorukainen. Heidän tuttavuutensa alkoi hammastelemisella,
jankkauksella ja pistopuheilla, ja moninaisilla tepposilla sitä
jatkettiin, joista viimeinen, pahin tahi parahin, oli että he
varastivat toinen toisensa sydämet. Sydämiensä katoamisen huomasivat he
siitä, että heidän oli ikävä toisiansa, kun olivat erillään, jos
kuinkakin kinasivat ja kiusasivat toinen toistansa, kun olivat yhdessä.
Ja kun Pekka sitten alkoi epäillä Signildsborgin kuskia siitä, että
tämä muka mielisteli Hannaa, ajatteli hän: "Parempi estää kuin estyä",
ja kosi eräänä sopivana iltana tyttöä seuraavalla tavalla:

-- Kuuletko, Hanna, etköhän sinä ilostuisi, jos oikein vakavin tuumin
sanoisin, että pidän sinusta ja tahdon sinua vaimokseni?

-- Ja etköhän sinä nolostuisi, Pekka, jos sanoisin, että sinä olet
itserakas houkka, jos luulet, että yksikään tyttö sinusta pitää ja
tahtoo sinun kaltaistasi miehekseen?

-- Kyllä minä nolostuisin aika lailla, Hanna, sillä olen aina ajatellut
keittäjättärellä meillä kotona olevan omat tuumansa, kun hän paraimmat
palat panee minun vadilleni.

-- Oi, sen tekee hän sinua sääliessään, usko sinä se! Kaiketi arvelee
hän niinkuin minäkin, että sinä olet kauhean laiha pojan nassikka.

-- Mutta jos hän tahtoo minua lihottaa, niin ei hän sitä sinun
hyväksesi tee; olkoon se sinun yhtä luja uskosi, Hanna!

-- Ilkeä keittäjätär! -- Ettei hän häpeä!... Kuuletko, Pekka, jos sinä
oikein vakavin mielin...

-- Vakavin mielin, Hanna! Minä en koko elämässäni ole ollut niin
vakavalla mielellä kuin nyt.

-- Siinä tapauksessa vaadin minä kahdeksan päivää ajatus-aikaa, sillä
sopimatonta on hetikohta sanoa: tahdon. Mutta sen sulle sanon, Pekka,
että jos annat keittäjättären ruokapaloilla vietellä itseäsi, niin teet
minut onnettomaksi. Sietäisi sinunkin hävetä, mokoma herkkusuu!

-- Minä en tiedä muusta herkkusuusta kuin sinun, sanoi Pekka, ja
suikkasi Hannalle suuta.

-- Hyi, niin et sinä saa tehdä, ennenkun olemme lopullisesti sopineet,
sanoi Hanna.

-- Mutta ennenkun lähden täytyy sinun luvata, että pysyt minulle
uskollisena elämässä ja kuolemassa ja että rakastat minua myötä- ja
vastoinkäymisessä! Lupaatko?

-- Voinhan tuon luvata, vaan myönteistä vastaustani et saa, ennenkuin
kahdeksan päivän perästä.

Ja noiden kahdeksan päivän kuluttua saikin Pekka myönteisen vastauksen
Hannalta. Mutta rakastavilla oli omat syynsä olla kihlausta
julkaisematta. Hannan emännän, vapaaherratar Skytten mieluisin ajatus
oli, että kuski ja kamarineitsyt olisivat yhdistettävät pyhän
avioliiton siteellä toisiinsa, ja hänen tuumansa oli jo puolittain
valmis, siksi että kuski oli erittäin kernas siihen suostumaan. Toista
puoliskoa oli vaikeampi saada suostutetuksi, sillä niin nöyrä ja
tottelevainen kuin Hanna muuten oli, pysyi hän siinä suhteessa kuurona
vapaaherrattaren hartaille kehotuksille ja kuvitteluille. Kuski, joka
aavisti Pekasta saaneensa onnellisemman kilpailijan, katseli
nuorukaista karsain silmin joka kerran kuin tämä Signildsborgissa kävi,
ja puuhasi innokkaasti sopivaa syytä, antaaksensa Pekalle hyvästi
selkään ja siten sälyttääksensä hänen hartioilleen osan oman
mustasukkaisuutensa taakasta.

Mutta kuski oli hartiakas, miltei jättiläiskokoinen mies, nyrkit kuin
mitkähän kurikat, joten Pekan kaikin mokomin olisi pitänyt koettaa
semmoisia riidan syitä saada estetyksi, jollei muun niin varovaisuuden
vuoksi. Mutta varovaisuus ei ollut Pekan pääavuja. Kerran, kun kuskin
oli määrä kyyditä herrasväkeään erääseen naapuritaloon, oli Pekka, joka
tiesi hänellä tapana olevan useasti pyyhkiä kasvojansa, noennut hänen
mustat kintaansa, josta seurauksena oli, että kuski saapui mustana kuin
murjaani vierastaloon.

Toisen kerran kun sattui kova tuuli ja Pekka siitä arvasi, että kuski
painaisi hatun syvälle niskaansa, pisti hän hatun vuoriin takkiaisia,
jotka niin sivakasti ruohtuivat kiinni ajurin vanukkeiseen tukkaan,
ettei niitä millään kurin, ei käsin eikä kammalla, saatu irtaumaan;
kuskin täytyi leikkuuttaa tukka pääkamaraa myöten, päästäksensä niistä
erille. Mutta niinpä hän sitte kalliit valat vannoikin joka kerran,
kuin suortuva saksien alta katkesi, että Pekan ei pitänyt jäämän
selkäsaunatta, eikä hänen vihansa suinkaan lauhtunut Hannan naurusta
eikä toisten palvelijain hymyilystä.

Niinkuin Hannalla oli omat syynsä pitää kihlausta salassa, niin oli
Pekallakin ainetta olla Signildsborgissa käymättä, paitsi milloin hänen
isäntänsä läsnäolon turvissa sopi säännöstä poiketa. Itse oli hän siksi
uhkamielinen, ettei pelännyt kilpailijansa vihaa, mutta Hanna, joka oli
yhtä arka sulhonsa nahasta kuin omastaankin, kielsi vakaasti, ettei hän
yksin saanut tulla Signildsborgiin ja lupasi salaisten yhtymysten
kautta korvata hänen ikävänsä. Sovittiin yhtymäpaikasta ja -ajasta.
Edelliseksi määrättiin kohta, missä Sjövikistä pitkin järven rantaa
kulkeva tie haaraantui kahdeksi, toinen Signildsborgiin, toinen Vanloon
erakkoasunnolle vieden. Ajaksi määrättiin jokainen sovelias iltahetki
päivän askareiden päätyttyä, kun rakastaville niin mieluinen hämärä
peitti vaippaansa seudut. Hannan oli sitä helpompi hiipiä armastansa
kohtaamaan, kun häntä siinä auttoi hänen uskottunsa neiti Maria, jolle
hän oli ilmaissut vähäisen lemmenjuttunsa.

Täten nuoret tuon tuostakin yhtyivät keskenänsä kaikessa
kunniallisuudessa, milloin puolisen tuntia pakinoiden talonperustamis
tuumistaan, milloin entistä sananharkkaa pitäen. Kummassakin
tapauksessa he yhtä sulotunteisella mielihyvällä nauttivat toinen
toisensa läsnäolosta -- ja sehän olikin pääasia. Pekka oli nyt paljon
muuttunut; isälleen lupasi hän kevääseen saakka uutterasti tehdä työtä
puutarhassa, portinvartijan kanssa sopi hän entiset vihat ja pääsi
ennenpitkää tämän sekä muidenkin palvelijoiden suosioon, joiden
mielestä hän tähän saakka oli ollut rasittavana talonvitsauksena.

Eräänä kauniina kuutamoiltana yhtyivät rakastavaiset sovitulla
paikalla, oltuaan monta päivää toisiaan näkemättä, Pekka jutteli
tulevaisuuden toiveistaan hyvinkin jo kymmenettä kertaa, Hanna ei vaan
väsynyt kuulemasta.

-- Näetkö, tyttöseni, sanoi Pekka, -- tästä lähin rupean isäni
neuvoista ottamaan vaarin ja opetteleimaan kaikkea, mitä hän
puutarhahoidon alalla itse vaan osaa. Sitten otan eron Sjövikistä ja
menen vanhan setäni luo, jolla on oma puutarhansa lähellä Tukholmaa.
Ukolla ei ole lapsia, itse on hän jaksamaton ja haluaa mielellään
apumiestä, joka järjestäisi, hallitsisi ja hoitaisi hänen ammattiansa.
Hän kävi mennä kesänä vartavasten isän luona, saadakseen minut mukaansa
kotiin, vaan isä ei laskenut...

-- Mokomaakin, sanoi Hanna; -- ilman sinutta kun ei muka tultu toimeen!

-- Niinhän se isä sedälle sanoi, mutta minulle hän sitten jälestäpäin
virkkoi: en tahtonut sinua, heittiötä, laskea maailmalle, etten
tarvitsisi puolestasi hävetä... Mutta nyt lupaan, ettei hänen enää
tarvitse hävetä. Sedällä on aikomus jättää puutarha minun huostaani,
kunhan tästä tulen täysi-ikäiseksi, ja siihen sedän tuumaan minä
mielelläni suostun. Mutta niinpian kun kontrahti on tehty, järjestän
minä asuntoni ja nain sinut, Hanna. Se saatanee suoritetuksi parissa
vuodessa, ja sitte me alamme elää herroiksi. Puutarha tuottaa enemmän
rahaa kuin puoli hyvää kontua, se kun on lähellä Tukholmaa, missä
vihantakasvit, hedelmät sekä yksin kukatkin menevät hyvästi kaupan
edulliseen hintaan...

-- Ääneti, Pekka, tuolta tulee joku ... näetkö ratsumiestä tuolla?
Mennään piiloon!

-- Ellen näe väärin, sanoi Pekka, piiloutuen Hannan kanssa
tienviereisten kuusien varjoon, -- niin ei mies ole kukaan muu, kuin
juuri se rikas ja ylhäinen ulkomaalainen, joka tavastaa käydä meidän
talossa vieraana.

-- Niin todellakin, herra Vanloo se on, josta neitini niin usein puhuu,
sanoi Hanna. -- Kaiketi hän nyt palaa kotiaan tuonne kamalaan paikkaan
metsän sisässä, jonka hän Pentti herralta osti. Kumma että niin rikas
herra suostuu asumaan mokomassa paikassa.

-- Mutta eipä hän siellä usein olekaan. Hän ajelee yhtenään tätä ja
Tukholman väliä. Niin kaunis hevonen! Katso miten se pelmuilee! Jospa
minä saisin ratsastaa tuolla hevosella!

-- Ole hiljaa, Pekka! Hän voi kuulla meitä.

Vanloo ratsasti ohi. Kuunvalo kimelteli hevosen suitsilla ja
satulavaipalla, mutta miehen haamua, jota Hanna uteliaana tähysteli,
varjosti viitta ja tavanmukainen leveälierinen lakki. Tytön mielestä
oli kuin se pronssinen ratsumies, jonka hän kerran oli nähnyt eräässä
Tukholman hautakappelissa, olisi astunut aluskiveltään maahan ja
lähtenyt ratsain yölliselle huviajelulle.

Heti Vanloon kulettua ohi, aikoivat Pekka ja Hanna lähteä kätköstään,
kun nuorukainen, katsahdettuaan tielle, lausui:

-- Ja tuolta on tulossa matkamies. Onpas täällä tänä iltana vilkasta
tiellä.

-- Hän tulee Signildsborgista päin, kuiskasi Hanna peloissaan. -- Mitä
jos se onkin kuski! Mitä jos meidät on saatu ilmi!

-- Puhu joutavia! Kuski se ei ole; se näkyy käynnistä, sillä kuski on
ollut lenkosäärinen siitä asti, kuin hän alkoi hevosen selässä ajaa.

-- Se on Aadolf herra, sanoi Hanna.

-- Hänet olemme pari kertaa ennenkin nähneet tähän aikaan. Ja aina
kääntyy hän metsään menevälle tielle. Kenties hänenkin on yhdyttävä
siellä jonkun kanssa! Vaan kukapa se olisi? Minun tietääkseni metsässä
ei asu ainoatakaan kaunista tyttöä. Mutta kenties hän on menossa
Sjövikiin päin; siellä on useampiakin punaposkisia impiä, sen tiedän.

-- Pekka, lausui Hanna nopeasti, -- sinä voit tehdä minulle ja hyvälle
neidilleni suuren avun...

-- Minkälaisen avun, kultaseni? Minä olen tuossa paikassa valmis.

-- Hiljaa, kunnes hän menee ohi.

Hanna oli totta tiennyt. Kulkija oli Aadolf Skytte. Hän asteli
reippaasti, mutta ei valinnut kulettavakseen sitä kaunista, kuun
valaisemaa tietä, joka yhdellä puolellaan järvi, toisella jono lumen
peittämiä kukkuloita, vei Sjövikiin, vaan pimeän metsätien, joka
Inkerin torpan sivu vei metsästysmajalle.

Hän oli tuskin kadonnut metsän pimeään helmaan, kun Hanna virkahti:

-- Pekka, riennä hänen jälkeensä ja katso, minne hän menee!

-- Ahaa! Jotakin minä jo aavistin, lausui Pekka. -- Senkö avun minä
voinkin sinulle ja neiti Marialle tehdä?

-- Sen ... joudu nyt!... Varo vaan, ettei hän näe sinua... Ja ota selvä
kaikesta!

-- Hm, neiti Maria tahtoo siis tietää, mihin hänen serkkunsa...

-- Mene nyt!

-- Kai hän sitten on rakastunut ja mustankipeä...

-- Se ei kuulu sinuun. Etkös häpeä ajattelemasta sellaista neidistäni.
Mene nyt, kuule!

-- Mihinkähän mahtanee nuori herra olla menossa? Minä en käsitä...

-- Juuri sentähden tahdonkin, että hankit meille tiedon...

-- Täällähän metsässä ei ole muuta mökkiä lähellä, kuin Inkerin, tuon
jumalattoman noidan... Ja Jumalan kiitos, että sekin on melko matkan
päässä; muuten emme mekään tapaisi täällä toisiamme.

-- Sinä siinä vaan puhelet, ja annat tilaisuuden mennä käsistäsi,
Pekka. Tahdotko totella minua, vai etkö?... Totta sanoen, Pekka, niin
me, minä ja neiti, epäilemmekin että nuori herra menee juuri sinne...

-- Inkerin luoko? Oletko hullu?

-- Niin juuri, Inkerin luo.

-- Mahdotonta.

-- Ei ollenkaan mahdotonta. Inkeri on kauhea noita-akka ja hänellä on
suuri vaikutusvalta ihmisten sydämiin. Jos lupaat, Pekka, että täytät
minun ja samalla Maria neidin toivomuksen, hänen, joka on niin hyvä
sinua ja minua kohtaan, niin tahdon suurimmassa salaisuudessa kertoa
sinulle jotakin...

-- No kerro sitten! Pian! sanoi Pekka uteliaana.

-- Ei, mutta ensin täytyy sinun luvata minulle.

-- Käske minun ennemmin hypätä järveen, Hanna! Sen minä hätätilassa
tekisin sinun tähtesi. Mutta että yksin ja näin myöhällä mennä Inkerin
mökille, siihen saat käskeä toista, jonka hengen hukkaa sinä vähemmin
pelkäät. Kerro nyt se salaisuus, josta...

-- Sinä olet pelkuri, sanoi Hanna suuttuneena.

-- Minäkö pelkuri? tokasi Pekka kiivastuneena. -- Vielä tänä iltana
menen Signildsborgiin ja tappelen kuskin kanssa ... niin saat nähdä,
etten ole pelkuri!

-- Tee niinkuin tahdot, minä vain en ilmoisna ikänä pyydä sinulta enää
mitään... Enkä myöskään tule enää tänne sinua kohtaamaan, en
milloinkaan. Muista se... Hyvästi!

Hanna kääntyi Pekkaan selin, kohensi huiviansa nykäisemällä sitä pari
kertaa ja oli lähtevinään pois.

Se vaikutti tarkotuksen mukaisesti.

-- Hanna kulta, ethän ole vihainen minulle? kysyi Pekka kiertäen
kätensä hänen vyötärölleen.

-- Mitäs minä, vastasi Hanna ja riistäysi irti, -- minä en välitä
sinusta ollenkaan.

-- Älähän mene, puhutaan tarkemmin.

-- Minulla ei ole aikaa. Riennän kotiin ja pyydän kuskin toimittamaan
neidin asian. Hän sen ilolla tekee.

-- Miksipä sinä noin? Enhän koskaan ole kieltäynyt pyyntöäsi
täyttämästä? Minä vaan sanoin, että mieluummin hyppäisin järveen ...
tarkotin kesällä, kun vesi on lämmin, niin että saa yksin tein uida
pulikoida.

-- No, niin menetkö?

-- Menen, jos sinä, Hannaseni, taas tulet hyväksi. Käännyhän nyt ja
katso minuun ystävällisillä silmilläsi!... No, kas niin!... Nyt olen
valmis lähtemään, mutta ensin pitää sinun sanoa se, minkä lupasit
minulle kertoa salaisuutena...

-- Niin, tiedätkö, Pekka, sanoi Hanna kuiskaten ja pani kätensä
nuorukaisen käsivarrelle, -- Maria neiti on kauan ollut kummallinen
mieleltään, vaikkeivät muut, paitsi minä, ole sitä havainneet.
Ollessaan toisten seurassa näyttää hän hilpeältä ja iloiselta,
semminkin kun nuori Aadolf herra on saapuvilla, mutta iltasilla
kammarissaan yksin ollessaan ... niin voi, minä en saata kertoa,
mitenkä surullinen hän silloin on...

-- Itkeekö hän, Hanna?

-- Ei hän itke, sillä hänen silmänsä ovat niin surulliset, etteivät ne
saata itkeä. Hän istuu kalpeana ja vaieten ja sallii minun itseänsä
hoidella aivankuin lasta, kun rupean häntä riisumaan. Koetan joskus
haihduttaa hänen murheensa iloisilla sanoilla, mutta luulen että hän
tuskin kuuleekaan, mitä hänelle sanon. Toissa iltana, kun tulin hänen
huoneeseensa, oli hän avannut ikkunan, vaikka ulkona oli kauhean kylmä,
ja seisoi tuijottaen pimeään...

-- Mitähän tuo silloin mahtoi katsella? sanoi Pekka.

-- Tietysti hän ei katsellut mitään, mutta minä panin ikkunan kiinni ja
kysyin, tahtoiko neiti lopettaa itsensä, kun tuolla tavalla antautui
talvipakkasen surmille.

-- Mitä hän siihen vastasi?

-- Hän ei sanonut mitään, vaan heittäytyi vuoteelleen ja kätki kasvonsa
päänalaisiin...

-- Houruhan hän sitten on...

-- Siinä makasi hän kauan aikaa, ja kun hän viimein nosti kasvonsa
ylös, oli hän kalpea kuin kuolema ja hänen silmänsä loistivat
eriskummaisesti. Silloin en kauemmin jaksanut itseäni pidättää, vaan
istahdin tuolille hänen viereensä ja itkin. Käsitin silloin, että hänen
sielunsa oli murheellinen kuolemaan asti jonkin Jumalan hänelle
lähettämän surun tähden. Mutta hän kiersi kätensä minun kaulaani ja
kysyi:

"Miksi sinä itket, Hanna?"

"Itken sentähden, kun neiti on niin pahalla mielellä", vastasin.

"Sinä olet hyvä tyttö, Hanna", sanoi hän, pyyhkäsi itse kyynelet
silmistäni ja hymyili minulle. "Älä sinä vain ole pahoillasi minun
tähteni!" jatkoi hän sitten; "minulla on sydämensuru, mutta se on pian
haihtuva".

-- Sen jälkeen tuli hän vähän iloisemmaksi ja alkoi puhua sinusta,
Pekka...

-- Minusta? virkkoi Pekka, eikä hänen hämmästyksensä ja ylpeytensä
ollut suinkaan vähäinen. -- Mitä hän sanoi, Hanna?

-- Hän kysyi, rakastanko minä sinua vilpittömästi ja kaikesta
sydämestäni...

-- Sinä vastasit tietysti: neiti hyvä, kukahan tyttö voisi muuta kuin
rakastaa Pekkaa?

-- Enpä niin sanonut, vastasi Hanna; -- minä lausuin: Jumala sen
tietää, että Pekka on ruma poika ja kerkäs kaikellaisiin kujeisiin,
mutta kuitenkin, hyvä neitini, on sydämeni kiintynyt yksistänsä häneen,
enkä koskaan voi häntä rakastamasta la'ata.

-- No, näpsäkkäästihän tuo oli vastattu, jos kohta alussa vähän
valehtelitkin. Mutta sanoiko neiti muuta?

-- Hän lausui vielä muutamia sanoja, joita en milloinkaan unhota. Jos
sinä rakastat Pekkaa ja hän sinua, sanoi hän, niin älä koskaan
leikittele hänen tunteillaan, Hanna, sillä se on julmaa ja voi tehdä
hänet sekä itsesikin onnettomaksi.

-- Oi, sanoiko hän niin? lausui Pekka hartaasti. -- Voi sitä hyvää
neitiä! Taivas häntä siunatkoon! Hän ei sittenkään ole houru;
päinvastoin: ei ole maailmassa toista niin viisasta kuin hän. Mutta
sano nyt vihdoinkin: mikä on syynä hänen haikeaan suruunsa? Sinä sen
kyllä tiedät.

-- Oletpa sinä utelias! Eihän se asia sinuun kuulu. Olen puhunut
sinulle niin paljo, kuin sinun on lupa tietää. Mene nyt! Illemmalla
kohtaamme toisemme taas, ja silloin pitää sinun tarkoin kertoa minulle
kaikki, mitä olet nähnyt ja kuullut. Nyt menet Inkerin tuvalle ja
kuuntelet ikkunan ulkopuolella; jos silloin kuulet vapaaherran äänen,
niin pilkistä tupaan ja koeta tiedustaa, mitä siellä tehdään. Mutta
muista lukea rukouksesi, kun lähestyt mökkiä! Se on aivan
välttämätöntä, Pekka.

-- Sitä sinun ei tarvitse muistuttaa... Mutta, jatkoi Pekka
miettiväisesti, -- soveltuvatko tuommoiset asiat miehen
toimitettaviksi? Eikö se ole urkkimista ja väijymistä, häh?

-- Mitäpä sitten?

-- Minä en tahdo käydä väijymässä, en tahdo vakoilla muitten ihmisten
töitä ja toimia; minun tietääkseni on semmoista aina pidetty
häpeällisenä.

-- Oletpa sinä tuhma! sanoi Hanna. -- Eikö kuningaskin, sotiessaan
maansa vihollisia vastaan, valitse rohkeimmat ja kekseliäimmät
sotamiehistään, jotka hän lähettää vihollisen leiriin ottamaan selvää
vihollisen hankkeista? Niin on ainakin vanha Rolf kertonut...

-- Niin, katso, se on eri asia, sillä sodassa panee vakooja henkensä ja
verensä alttiiksi isänmaan puolesta; mutta kuunteleminen vanhan eukon
tuvan seinämällä on minusta arvotonta.

-- Sinä olet niin riitaisa ja kärty! Keksit vaan verukkeita päästäksesi
menemästä, sillä sinä hyvin tiedät tämän toimen yhtä vaaralliseksi,
kuin vihollisen leiriin hiipiminen on. Kai minun sitte pitänee sanoa
sinulle vielä muutakin, mitä en vielä ole sanonut, Mutta jos siitä
ainoallekaan ihmiselle sanallakaan hiiskut, niin olet onneton. Katso,
Pekka, minä ja Maria neiti epäilemme, että jumalaton Inkeri on lumonnut
nuoren Aadolf herran...

-- Hoo, huudahti Pekka ihmeissään.

-- Muistathan, että Aadolf herra ja Maria neiti silloisessa kauheassa
pyryilmassa joku aika sitten ajoivat harhaan ja tulivat Inkerin
mökille. Siellä annettiin Aadolf herralle juoma, jonka piti olla
lääkettä, vaan mikä ihan varmaan oli lemmenjuoma...

-- Vai niin, huudahti Pekka vielä toistamiseen. -- Onpa se katala akka!
Mutta onko mahdollista, että lemmenjuoma saattaa lumota nuoren miehen
niin, että hän rakastuu vanhaan noitaan?

-- Sinäpä vasta olet typerä! Inkerillähän on tytär?

-- Niin tosiaankin, Elli? Nyt käsitän kaikki...

-- Käsittänet siis myös, kuinka tähdellinen asia on? Aadolf herran
sielua uhkaa perikato, ja sinä voit häntä auttaa...

-- Hyvä on, Hanna kulta, nyt minä lähden. Jää hyvästi! Yksi suukkonen
vaan, ennenkuin eroamme!

-- Sen saat sitte, kun olet asiasi hyvin toimittanut. Muista rukoilla!
Sinua ei kohtaa mikään paha, jos rukoilet. Sinun pitää niinpian kuin
voit, rientää Signildsborgiin takasin. Odotan sinua, vaikka minun
pitäisi valvoman koko yö. Naputa pieneen ikkunaan, tiedäthän, joka on
puutarhan puolella, niin tulen heti aukaisemaan. Puutarhan portti on
avoimena.

Nuoret erosivat toisistansa. Pekka lähti metsään astumaan, Hanna palasi
Signildsborgiin, iloiten siitä, että oli saanut toimitetuksi sen asian,
joka oli hänen neitinsä sydämen arin kohta.

       *       *       *       *       *

Aina siitä asti, kuin nuori Skytte sattumaltaan oli joutunut Inkerin
vieraaksi, kävi hän usein tämän ja Ellin luona. Välttämätöntä oli, että
nämä käynnit toimitettiin salaisesti. Minkälaisia epäluuloja olisikaan,
jos asia olisi tullut tiettyviin, siitä aiheutunut sekä hänen
vanhemmissaan että ympäriseudun asujamissa! Jo yksistään se
seikka, että ylhäissukuinen nuorukainen usein kävi tervehtimässä köyhää
vaimoa, jolla oli kaunis tytär, olisi pannut kaikki kielittelijät ja
panettelijat liikkeelle; mutta kun sen lisäksi tuli, että samainen
vaimo parka oli niin halveksittu olento, että siitä saakka kun pastori
Svenonius ennen mainitun saarnansa piti, kukaan taikauskoisesta
kansasta ei uskaltanut lähestyä hänen asuntoaan, vaan teki ennemmin
pitkän kierron -- niin oivalsi Aadolf varsin hyvin, ettei panettelijat,
joiden pahennusta hän pelkäsi, tyytyisi ainoastaan hänen ja hänen
molempien turvattiensa mustaamiseen, vaan että he vielä julkeaisivat
ruveta arvailemaan pahentavia ja julkiriettaita asioita. Asioiden näin
ollen olisi hän kernaasti lakannut käymästä Ellin luona, joka päivästä
päivään kävi hänelle yhä armaammaksi, ellei hän olisi havainnut
välttämättömäksi käydä noiden onnettomien luona rohkaistakseen heidän
masentuneita mieliään. Nuoren neitosen sieluntila oli kauan aikaa ylen
kiihottunut; sen oli saanut aikaan joka päivä ja hetki kalvava
kuolemanpelko, joka vihdoin kääntyi koneentapaiseksi tarmoksi ja
päättäväisyydeksi. Sill'aikaa kun Inkeri, tämä elämän suruissa ja
taisteluissa päivänsä elänyt äiti, tunsi sydämensä vallan murtuneen
eikä itse kyennyt mihinkään, hoiti Elli yksin taloudelliset askareet,
ruokki lehmän sekä lampaat, kantoi vettä lähteestä, valmisti ruuan ja
luki, milloin muilta toimiltansa jouti, jotakin hartauskirjaa äidin
kuullen, tahi koki muulla tavalla parhaansa mukaan häntä lohduttaa.
Mutta tämä kuumeentapainen tarmokkuus vaati kestääksensä paljo, se
kulutti hänen hennon olentonsa elinvoimia; se nähtiin hänen poskistaan,
jotka kalpenemistaan kalpenivat, ja kasvoistaan, joilla kuvastui
päättäväisyyttä ja kärsimyksiä yhtä rintaa.

Paitsi tulevaisuuden pelkoa, tuota kamalaa varmuutta, että häntä ja
hänen tytärtänsä odotti tuskallinen, häpeällinen kuolema, jäyti Inkerin
povea toinen yhtä rasittava pelko: tasapaino hänen sielunelämässään
tuntui alkavan vähitellen horjua, hänen tajuntansa, jota kauheat
ajatukset kauan olivat vaivanneet, alkoi sulautua sekaviksi
unennäöiksi. Usein, semminkin hämärän hiipiessä hänen yksinäiseen
majaansa, istui hän ummessa silmin liikkumatta tuolissaan ja puheli
puoliääneen itsekseen tai niille haamuille, joita hänen
mielikuvituksensa loihti ilmi. Väliin olivat unet, joita hän
puolivalveillaan näki, lohdullisia ja suloisia, väliin pöyristyttäviä
ja kamalia, ja hänen puhelunsa, jota Elli parka hätäyneenä kuunteli
tietämättä, oliko se todellisuutta vaiko mielen kuvittelua, muodostui
aina sen mukaan. Lääkärit ja erään suunnan fysioloogit olisivat tätä
vaimo raukan tilaa, jos se olisi ollut meidän aikoinamme, sanoneet
jonkunlaiseksi somnambulismi-kohtaukseksi. Kaiketikin olivat nämä
oireet Inkerin kiihottuneen sieluntilan ja vallitsevan kulkutaudin
yhteisesti vaikuttamia.

Senkaltaisessa tilassa oli Inkeri sinä iltana, jolloin Pekalla ja
Hannalla oli edellä kerrottu yhtymyksensä. Tuli takassa oli melkein
sammumaisillaan ja valaisi niukalti huonetta. Elli tuli tuoden
sylyyllisen metsästä kokoomiansa risuja, joilla sammuvaa tulta liedellä
lisättiin.

-- Kuka se on? kysyi Inkeri säikähtäen, kun kuuli oven käyvän.

-- Minä se olen, hyvä äiti; Elli minä olen.

-- Elli ... Sinäkö se olet? Minä kun luulin sinun olevan hyvin kaukana,
sanoi äiti huoaten.

-- Mitenkä sinä niin saatoit luulla? En minä sinua hylkää, sanoi tyttö
laskien risukimpun lattialle, ja mennen Inkerin luo.

Elli säpsähti kun hän kuutamon ja hiiltyneen pesävalkian himmeässä
valossa näki äidin silmien olevan kiinni ja hänen kasvojensa
kummallisesti muuttuneen. Tyttö parka tiesi, että hänen äitinsä taas
oli siinä selittämättömässä tilassa, johonka hän viime aikoina usein,
mutta aina yhtä suurella kauhistuksella oli nähnyt hänen joutuvan. Hän
silmäili ehdottomasti ympärilleen, etsien apua...

Mutta apua ei ollut mistään saatavissa. Ihmiset vieroivat tuota kovan
onnen majaa ... yltympärillä oli yksinäistä, pimeää ja hiljaista ...
tuuli vaan päästeli pitkiä, syviä huokauksiaan metsässä.

-- Sinä et siis olekaan poissa, Elli, sanoi vanhus ja tunnusteli
kädellään tyttären kasvoja; -- ja kuitenkin minusta äsken joku oli
kuiskaavinaan: älä pelkää tyttäresi puolesta! Hän on pelastettu...
Lapsi parka! Luulin äsken täällä olleen Jumalan enkelin, joka vei sinut
kauas, kauas tästä kurjasta maasta ... luulin sinun oleskelevan rauhan
Eedenissä, jonne ei pahuudella ole pääsyä. Lapsi, lapsi! Miksi et
seurannut häntä? Olisit sen kautta päästänyt minun suuresta tuskasta...

-- Äiti, älä puhu tuolla tavalla! Minä en hylkää sinua koskaan.

-- Elli, sinä et tiedä mitä teet. Päästä minua! Etkö näe että olen
sidottuna kamalan kuilun partaalle? Sen on musta mies tehnyt. Ajallansa
on hän minut syöksevä alas. Katso, lapseni, verihien pusertaa minusta
pelko, minä reuhdon rautojani, ne vaan eivät taitu! Riennä pois
ennenkun hän tulee! Muuten syöksee hän sinutkin alas. Riennä pois,
lapseni, tee se laupeudesta minua kohtaan!... Hän tulee, hän tulee,
haa!

Inkerin ääni ilmaisi syvintä tuskaa, hän kurotti käsiään ovea kohden,
niinkuin olisi hän nähnyt tuon peljätyn olennon tulevan, ja koko hänen
ruumiinsa vapisi valtavasti.

Tyttö rukka, joka ei tiennyt mitä uskoa, iski miltei mieletönnä pelosta
silmänsä oveen. Inkeri riistihe samassa irti hänen käsistään ja
tyrkkäsi hänet luotaan.

-- Hän on pelastettu, musta mies ei nähnyt häntä, jatkoi hän
tyynemmällä mielellä. -- Hyvä on, päästä minut nyt raudoistani, sinä
julma, sinä kivikova hirmulainen! Syökse minut ammottavaan kuiluun!
Päätäni huimaa jo ... minä tahdon nukahtaa; silloin minun on helpompi,
minä en näe syväriä ... Pian pian!

-- Herra Jumala, auta meitä! Mitä minä teen! huudahti Elli.

-- Kuka se puhuu? kysäsi vanhus äkkiä muuttuneella äänellä.

-- Minä se olen, äiti parka. Ei kukaan muu kuin Elli. Rukoilen että
Jumala lohduttaisi meitä ja karkottaisi synkät ajatuksesi. Sinä olet
uneksinut. Ei täällä ole mustaa miestä sisällä! Täällä on vain Elli.

-- Taisinpa tosiaankin uneksia. Voi kuinka se uni oli kauhea; se tuntuu
vieläkin jäätävän sydäntäni. Tule tänne lapseni!

Elli riensi äitinsä luo, pyyhkäsi hänen otsansa, jota myöten suuria
hikikarpaloita vieri, suuteli häntä ja sanoi rukoilevasti:

-- Hyvä äiti, aukase silmäsi! Minua pelottaa nähdä sinua tuollaisena.
Ja niinkauan kun silmäsi ovat kiinni, niin voivathan nuo julmat unet
jälleen palata.

Inkeri ei vastannut; hänen silmänsä pysyivät kiinni.

-- Etkö kuule, äiti? kysyi tyttö tuskissansa.

-- Minä kuulen kyllä armaan äänesi. Puhu vielä!

-- Aukasehan kuitenkin silmäsi! Sinä et voi mielessäsikään kuvitella,
mitenkä kovasti minua pelottaa.

-- Rauhotu lapseni! Jumala pitää meistä huolen. Hän lähettää meille
pelastajan. Näin sen kaukaa; hän lähestyy meitä.

-- Niin, Jumala pitää meistä huolen. Tahdotko että luen sinulle
"Kristuksen seuraamisesta?" -- Tahdotko, äiti? Sinä olet rauhallinen ja
tyytyväinen, kun luen sinulle siitä kirjasta. Sitten sytytän kynttilän
ja panen risuja takkaan, niin saamme räiskyvän valkian. Kunpa vaan
aukasisit silmäsi, niin olisin iloinen, ja meillä voisi olla yhtä
hupainen ilta, kuin oli ennen muinoin.

-- Hän lähestyy, sopersi Inkeri, ja joka ainoa lihas hänen kasvoissansa
jännittyi; -- minä näen hänet selvemmin.

-- Kenenkä sinä näet? kysyi Elli, käyden uudelleen pelkoihinsa.

-- Ratsastajan. Hän tulee yhä lähemmäs.

-- Hyvä Jumala! Nyt uneksit taaskin! lausui Elli ja hyrähti itkuun.

-- Ei, Elli, nyt en uneksi. Älä itke, lapsi!

-- Kenties hän herää, jos sytytän kynttilän ja teen pesään suuren
tulen, ajatteli Elli ja riensi tuumaansa toimeenpanemaan.

Risut karahtivat tuotapikaa tuleen; räiskyvästä valkiasta ja
kynttilästä levisi juhlallinen valo tupaan.

Elli odotti alakuloisena, millaisen vaikutuksen se tekisi.

Inkeri istui hiljakseen, ikäänkuin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen
silmänsä pysyivät edelleen kiinni.

-- Kuule, sanoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen ja kumarsihe eteenpäin,
niinkuin olisi hän kuulostanut jotakin; -- etkö kuule hevosjalkain
töminää?

Elli kuulosti, vaan ei voinut erottaa muuta kuin tuulen kuiskaavaa,
surullista huminaa metsässä.

-- En kuule mitään, sanoi hän, ja huokaus kohosi hänen rinnastaan.

Inkeri kuulosti uudelleen. Hänen kasvonsa, koko hänen olentonsa kuvasti
jännitettyä odotusta. Kamala ilme, joka sitä ennen väreili hänen
kasvoillaan, oli kadonnut. Hänen suunsa hymyili, hänen kätensä
kohoilivat tuontuostakin, ikäänkuin olisi hänen tehnyt mielensä
syleillä rakasta ystävää, mutta hervonneina vaipuivat ne takasin hänen
helmaansa.

Täten kului muutama hetki hiljaisuudessa, jota ainoastaan takkavalkian
räiskintä häiritsi. Elli näki niin selvään äitinsä kasvoista, että hän
oli jotakin näkevinään ja kuulevinaan, niin että tyttö itsekin rupesi
uskomaan sitä todeksi.

Mutta hän ei tämän näyn laatua ymmärtänyt. Hän ajatteli peikkoja ja
kummituksia, joista oli kuullut puhuttavan; hänen mielikuvituksensa
luulotteli hänelle, että jokin senlaatuinen yliluonnollinen olento oli
tulossa ja pian ilmestyisi hänen katseittensa eteen... Ja hänen sitä
ajatellessaan kävi viiltävän kylmä puistutus hänen luissaan ja hän
silmäili vavisten ympärilleen, hakien turvapaikkaa... Mutta
muistaessaan, että hän oli yksin avuttoman äidin kanssa yksinäisessä
metsämökissä, kaukana ihmisasunnoista, hän kätki kasvot käsiinsä, sulki
silmänsä ja odotti tällä tapaa peljättyä silmänräpäystä.

Oliko se tosiaankin totta? Vai oliko se hänen liian kiihottuneen
kuvitusvoimansa synnyttämä harhanäky? Hänkin kuuli nyt hevoskavioiden
töminää. Se kävi kovemmaksi ja tuli yhä lähemmä. Elli typertyi
polvilleen ja oli vähältä mennä tainnoksiin, vaan tointui heti täyteen
tuntoonsa, kun äiti kimeän iloisella äänellä huudahti:

-- Hän se on ... oma poikani ... Aarno!

-- Mitä sanotkaan? huusi Elli ilmi-iloissaan ja kavahti ylös. Inkerin
kasvot paistoivat, hänen ruumiinsa värisi ponnistuksista hänen
epätoivoisena pyrkiessään tuolilta ylös.

-- Pian, pian! Elli, missä sinä olet? Vie minut ulos! huusi hän.

Mutta äkkinäinen ilo, hämmästys ja pelko olivat Ellin aivankuin
rammanneet.

Hevosen jalankopse kuului nyt niin selvään, että saattoi lukea joka
askelen hevosen polkiessa rautakengillään tiehen.

-- Pian, pian! toisti Inkeri tuskaisesti ja tunnusteli käsillään
eteensä.

Tahtonsa ankaralla ponnistuksella Elli kykeni jälleen hallitsemaan
jäseniänsä. Hän kävi äitinsä kainaloihin kiinni ... Inkeri nojasi hänen
horjuvaan olkaansa... Näin kulkivat he huoneen poikki ja ovesta ulos.

Pihalle tultua näki Elli kirkkaassa kuutamossa vilahdukselta enää vain
lierihattuun ja kaapuun puetun ratsastajan, joka samassa katosi kuusten
taa metsään.

-- Poikani! huusi Inkeri tukahutetulla äänellä, astui muutaman askelen
eteenpäin, niinkuin olisi hän mielinyt rientää hänen jälkeensä, ojensi
kätensä pois kiitävää haamua kohti ja vaipui alas lumeen.

-- Aarno, Aarno! huusi Elli ja juoksi mieletönnä veräjälle päin.

Mutta kaviontöminä hävisi etäisyyteen eikä tytön huuto ulottunut
ratsumiehen kuuluviin. Sinne hän katosi.

Elli seisoi tuokion empien, kiitäisikö hän tuntemattoman perästä. Mutta
äidin tukala tila esti häntä niin hyödytöntä yritystä koettamasta.

Hän riensi takasin Inkerin luo, joka makasi tiedotonna pitkällään
maassa, hieroi lumella hänen ohimoitaan ja kutsui häntä kaikilla
lempinimillä, joita hänen rakkautensa saattoi keksiä.

Vihdoin aukasi Inkeri silmänsä, asettui istualleen, katseli ympärinsä
ja kysyi:

-- Mitä on tapahtunut? Mitenkä minä olen joutunut tänne?

Mutta vastauksen sijasta Elli nosti hänen maasta, syleili häntä ja
virkkoi:

-- Me näimme Aarnon ... hän elää ... lähtekäämme heti häntä etsimään!

-- Aarnon? Houritko tyttö? Mistä päähäsi tuollaiset ajatukset ovat
juolahtaneet...

-- En, sinä näit hänet, en tiedä mitenkä, astuessasi sisällä ummessa
silmin ... sinä kuulit hänen hevosensa kavionkopseen ... sinä huusit
minua viemään sinua ulos ... tulimme tänne, niin näin ratsumiehen
tiellä, ja sinä ojensit häntä kohti kätesi ja kutsuit häntä
pojaksesi... Etkö muista?

-- Minä en muista mitään kaikesta, mitä puhut... Taivahinen! Jospa vain
järkeni säilyisi!.. Elli, se oli vain unta. Olethan huomannut minun
viime aikoina alkaneen kävellä ja puhua unissani... Älä välitä siitä!
Älä puhu siitä kenellekään, sillä sitä voitaisi kääntää pahoin päin! Se
johtuu sieluni kurjuudesta. Minun on käynyt niinkuin Daavidin: sydämeni
vapisee, voimani ovat rauenneet, ja silmieni valo ei ole minua
lähellä... Tue minua, lapseni! Minua raukasee, ja polveni horjuvat.

Elli vei äitinsä takasin kammariin, siirsi tuolin lähemmä uunia, ja
antoi äitinsä istuutua siihen.

-- Voi, sanoi tyttö, -- se ei siis ollut totta ... se ei ollut Aarno,
niinkuin äsken luulin?

-- Aarno on Jumalan tykönä. Jos hän vielä olisi täällä surunalhossa,
niin hän olisi aikoja sitten hakenut äitinsä.

-- Minä näen kuitenkin häntä joka yö unissani ihan sennäköisenä, kuin
sinä olet minulle häntä kuvaillut, ja että hän tulee auttamaan meitä.

-- Niin minäkin uneksin, Elliseni. Mutta unia kuin lumia. Jumala
lähettää niitä meille huojentaakseen unessa sydämiämme, jotka päiväsin
huutavat lohdutusta. Huoli pois, Elli! Me kuljemme pian kuolon varjojen
maasta; me saamme taas nähdä Aarnon taivaan valossa, jonka Jumalan armo
meille valmistaa. Missä kirjasi "Kristuksen seuraamisesta" on? Ota se
ja lue siitä minulle hetken aikaa! Sitten laitat iltaista ja käyt
levolle.

-- Onko sinulla nälkä? Sehän olisi hauskaa! Et ole pitkään aikaan
syönyt.

-- Kaikki ruoka tuntuu vastenmieliseltä suussani. Minä en voi syödä.
Mutta sinun täytyy vahvistaa ruumistasi. Lapsi parka, mitenkä olet
kalpea, mitenkä silmäsi ovat syvälle painuneet!

-- Ei minusta vaaraa, minä olen mielestäni miltei terveempi ja vahvempi
kuin ennen.

Elli otti nyt Tuomas Kempiläisen kirjan, joka kautta vuosisatojen on
lohduttanut kristityltä, tunnustivat nämä mitä uskontoa hyvänsä, ja
jota vieläkin säilytetään jonkinlaisena sielunaarteena monessa
matalaisessa majassa.

Hän istuutui tuolille Inkerin viereen. Vanhus pani kätensä ristiin,
taivutti päänsä tyttären olkapäätä vasten ja kuunteli hänen ääntänsä,
joka kuolemattomien sanojen liikuttamana ja rohkaisemana kaikui
lempeästi ja vilvoittavasti.

Tuossa asennossa istuivat he kauan, kunnes eriskummainen rapina kuului
heidän korviinsa. Elli keskeytti lukemisen ja kuunteli. Ulkoa kuului
askelia ... semmoista aniharvoin tapahtui onnettomain asunnon
ympärystöllä, jota taikauskoinen kansa karttoi ja vieroi ikäänkuin
pannaan julistettua kirottua alaa.

Mökin asujanten oli mahdoton tulijan suhteen erehtyä. Oli vain _yksi_
ainoa, joka lohdutuksen tuojana tuli heidän luokseen; kaikkien joukossa
yksi ainoa hellivä sydän, joka ei kironnut, vaan rakasti ja surkutteli
heitä.

-- Se on Aadolf, virkahti Elli.

-- Hän se on. Taivas häntä siunatkoon! kuiskasi Inkeri.

Ovi avautui ja nuori Skytte astui sisään. Elli meni häntä vastaan ja
suuteli hänen kättään.

-- Oi, terve tulemastanne, hyvä Aadolf herra! sanoi hän, silmäillen
hartaalla kiitollisuudella nuorukaista, ja ensi kerran heidän viime
yhtymästään saakka levisi hänen kasvoillensa ilonloiste. Inkeri nousi
ja ojensi nuorukaiselle kätensä.

-- Te ette hylkää meitä, sanoi hän. -- En voi lausua, mitä sydämeni
tuntee, nähdessäni suloiset kasvonne. Te olette tähti, jonka Herra on
sytyttänyt sielujemme yöhön.

-- Te näytätte sairaalta, Inkeri ... ja vanhenette silminnähtävästi
joka erältä, kuin teitä näen. Ja sinä, Elli, mitenkä olet kalpea ja
riutunut, lapsi parka.

-- Pitkä on meidän päivämme, herra: tunnit vierivät verkkaan niinkuin
vuodet, sanoi Inkeri. -- Mutta istukaahan, te silmieni lohdutus!
Istukaa tähän viereeni ja kertokaa ... kertokaa mitä uutta kuuluu!
Otsanne on synkkä, te tuotte tuhosanomia ... mutta me olemme kauan
odottaneet pahinta: olemme valmiit. Puhukaa siis!

-- Viestini ei ole tuhoisa, vaan se on tähdellinen, eikä minun tee
mieleni levätä, ennenkuin olen puhunut. Inkeri, teidän täytyy poistua
tältä paikkakunnalta, teidän täytyy tyttärenne kanssa paeta sitä
pelkoa, joka painaa teitä maahan, sitä vaaraa, joka todellakin uhkaa
teitä.

-- Mihin pitää minun paeta? -- Sanokaa vain mihin? Neuvokaa minulle
sellainen paikka, joka on julistettu mahtavain vihalta rauhotetuksi?
Yksi on vain sellainen, ja se on hauta. Mutta jos toista löytyy,
viittaa se meitä kaukana etäisyydessä, jonne ainoastaan toivoineni voin
päästä. Voimani ovat murtuneet, jalkani raukeat, jaksan tuskin raahata
itseäni poikki tämän huoneeni lattian ... mitenkä siis tahdotte, että
minun pitäisi paeta? Ja paitsi teitä ei ole ketään, joka ojentaisi
minulle ystävällistä kättä, ei ketään, joka peittäisi minua
vainolaisiltani; ei ketään, joka antaisi palan leipää minulle, jos
vaikka nälkääni vaipuisin tielle; ei, ihmiset kiroisivat minua ja
pakenisivat tiehensä, tahi ottaisivat minut kiinni, ruoskitsisivat ja
antaisivat minut pyövelin käsiin, elleivät paikalla tappaisi minua.
Onneni kohtalon täytyy tulla täydelliseksi. Mutta jos jotakin voitte
tehdä hyväksemme, niin pelastakaa Elli! Jos mahdollista on, niin viekää
hänet kauas täältä epäilysten, huokausten ja tuskain tuvilta!

-- Älä puhu noin! sanoi Elli nuhtelevasti. -- Enkö ole sanonut sinulle,
ettei mikään kiusaa minua niin, kuin puheesi, että meidän on eriäminen,
sinun ja minun, toisistamme. Kaikki minä voin kärsiä, vaan en sitä.

-- Teidän ei tarvitse erota toisistanne, sanoi Aadolf. -- Minä olen
tuuminut asian valmiiksi. Minä tulin sanoakseni teille, että viipymättä
laittaisitte itsenne matkakuntoon. Pankaa kirstuun ne tavaranne, jotka
ovat teille välttämättömimmät ja kalliimmat; neljänkolmatta tunnin
perästä tulee luotettava kyytimies re'ellä ja räväköillä juoksijoilla
teitä noutamaan. Yön hiljaisuudessa lähdette täältä ja matkattuanne
muutaman tunnin saatte tämän surunmajanne sijasta asettua varmaan
turvapaikkaan, jonka olen hankkinut teille Tukholmassa. Minä lähden
ennen teitä sinne ja lausun teidät siellä tervetulleiksi.

-- Oletteko todellakin yhtynyt mieheen, lausui Inkeri, -- joka on
suostunut korjaamaan pannaan julistetut kuoleman kynsistä, ja löytänyt
majan, joka kurjat hoimiinsa ottaa?

-- Olen löytänyt molemmat. Huojentakaa nyt sydämiänne! Elli, anna
ilon-säteen paistaa silmästäsi! Kaikki on Jumalan avulla päättyvä
hyvin... Ei, ei, jatkoi hän, kun Inkeri, jonka koko olennon tuo
odottamaton toive oli äkkiä saattanut uuteen eloon, teki liikkeen,
ikäänkuin olisi hän tahtonut heittäytyä Aadolfin jalkojen juureen, --
ei mitään kiittämisiä, ennenkuin onnellisesti tapaamme toisemme siinä
turvapaikassa, joka on teitä varten varattu! Vasta silloin voin ottaa
kiitokset vastaan.

Mutta jos Aadolf ehkäsikin Inkerin ylitsekuohuilevan kiitollisuuden
ilmauksen, ei hän siltä vastustellut, kun Elli otti hänen kätensä ja
vei sen huulilleen. Hän päinvastoin kumarsihe alas ja painoi tytön
rintaansa vasten.

-- Elli, sanoi hän, -- mitä sinun hyväksesi teen, sen teen oman
onnellisuuteni tähden.

Samassa tuokiossa Inkeri sattui katsahtamaan yhteen tuvan ikkunoista,
ja oli hänestä, kuin olisi hän nähnyt ruudun toisella puolella kasvot.

-- Joku on ikkunan takana ja katsoo sisään, sanoi hän.

-- Missä? kysyi Aadolf.

-- Tuossa... Inkeri osotti ikkunaan. Mutta samassa naama katosi. Aadolf
riensi ulos, käväsi kerran tuvan ympäri, vaan ei nähnyt ketään. Metsä
oli yhdeltä puolen niin lähellä mökkiä, että muutamalla askelella pääsi
piileymään sen pimeään helmaan.

Tietäen mitenkä taikauskoista kansaa pelotti lähestyä tätä paikkaa,
olletikin illan pimettyä, ei Aadolf välittänyt asiasta sen enempää,
vaan luuli, kuten todenmukaista olikin, että Inkeri oli nähnyt väärin.

Lukija helposti arvaa, että Inkeri oli nähnyt todellisen ihmisen
todelliset kasvot, ja ettei kurkistelija ollut kukaan muu, kuin herra
Kustaa Draken ratsupalvelija ja Hannan sulho Pekka.

Aadolf viipyi vielä kotvasen aikaa mökkiläisten luona, ja lähti,
herttaiset jäähyväiset sanottuaan ja talonväen hartaasti kiitettyä,
paluumatkalle Signildsborgiin.

Hän olisi tuntenut oikeutettua iloa niistä toiveista, jotka hän oli
virittänyt, ja siitä epätoivosta, jonka oli näiden turvattomien
mielistä karkottanut, jos hän itse olisi voinut voittaa sitä pelkoa,
jota hän heidän läheisyydessään tosin oli osannut tukahuttaa, vaan joka
nyt sai hänessä entistä suuremman vallan.

Tällä pelolla oli pätevät syyt. Hän oli, kuten ennen olemme maininneet,
jonkun aikaa lohduttanut itseänsä niillä väärillä toiveilla, että
Svenonius, huolimatta saarnastaan, josta pitäjällä vielä puhuttiin, ja
rahvaalle lausumastaan kehotuksesta, että ihmiset hänelle toisivat
julki kaikki, mitä tiesivät tai luulivat tietävänsä noituudesta
epäluulon alaisiksi asetetuista naisista, kumminkin lopulta oli
heittänyt alkamansa vainot sikseen, joko sentähden että hän oli tullut
asiasta parempaan käsitykseen, tahi sentähden että hän oli taipunut
Aadolfin rukouksista tahi pelkäsi hänen uhkaustansa. Tähän väärään
luuloon johti Aadolfia papin näennäinen toimettomuus koko sinä aikana,
jona hän laati esiintuodut syytökset järjestykseen ja sepusteli
niitä kirjoituksia, jotka hän oli aikeessa lähettää Strängnäsin
konsistoorille ja Upsalan jumaluusopilliselle tiedekunnalle. Pastori ei
ollut mikään harjaantunut kynäniekka ja tarvitsi runsaasti aikaa
sepustuksensa sommittelemiseksi jotakuinkin selvään ja kielellisesti
oikeaan muotoon. Tällä ajalla hän ei myöskään saarnoillaan ahdistellut
noituutta, vaan oli palannut entiseen lempiaineeseensa: synkretistien
eli kaikkien niiden tuomitsemiseen, jotka työskentelivät sovinnon
aikaansaamiseksi lutherilaisen ja reformeeratun kirkon välillä, jonka
puolueen etupäässä Svenonius, joko syystä tahi syyttä, arveli oman
piispansa, hurskaan ja rauhaa rakastavan Johannes Mathiaen seisovan.
Syy, miksei hän edelleenkin saarnastuolilta jyrissyt noituutta vastaan,
lienee ollut se, että hän arkiona sai sitä niin yllinkyllin tuumia ja
työskennellä sen vuoksi, jotta häntä halutti sunnuntaisin, vaikkapa
vaan vaihteen vuoksi, virkistää mieltänsä sillä jumaluusopillisella
riidalla, johonka Ruotsinmaan papisto parasta aikaa oli takertunut.
Mutta vielä luultavampaa oli, että hän pelkäsi enempää kiillottamasta
kansan vimmaa, ettei se kohtaisi hänen uhrejansa, ennenkun ehdittäisiin
lainmukaisella tavalla kiduttaa, syyllisiksi todistaa, tuomioon
langettaa, mestata ja polttaa heidät.

Sittenkun ensimäinen ja paras syytöstulva pastorin nimittämiä naisia
vastaan oli asettunut, tuli, hänen järjestellessään ja kirjoittaessaan
muistiin näitä syytöksiä, miltei joka päivä joku hänen lampaistaan ja
esitti kanteen, ei ainoastaan kysymyksessä olevia noituudesta epäiltyjä
henkilöitä, vaan muitakin vastaan, joita tähän asti ei oltu epäilty.
Tapahtui niinkin, että nuori palveluspiika, mielettömän kauhistuksen
ilme kasvoillaan, syytti itseänsä noituudesta ja pyysi polvillansa
Svenoniusta pelastamaan hänen sieluansa, vaikka hänen maallinen elonsa
siihen hukkuisikin. Kulkutauti levisi yhä laajemmalle. Svenonius
hämmästyi; hän näki tulvan pelottavasti paisuvan ja luuli täytyvänsä
tarttua ensimaiseen, tehokkaimpaan keinoon ehkäistäkseen aaltojen
vyöryä. Hän luopui alkuperäisestä, laamanni Skytten kannattamasta
tuumasta, kysyä jumaluusopillisen tiedekunnan ja tuomiokapitulin
viisasten miesten neuvoa, ja päätti niiden lukuisain todistusten
perusteella, joita hän arveli itsellänsä olevan, ja noudattamalla niitä
valituksia, joita kaikkialla kansan keskuudessa kuultiin, hetikohta
syyttää käräjissä Mäntysuon Inkeriä ja hänen tytärtään, sekä Nummen
Kaarinaa ja muita pahimmassa huudossa olevia naisia noituudesta ja
vaatia heidän pikaista vangitsemistaan.

Heti sen päätöksen tehtyään istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen ja
kirjoitti laamanni Juhanalle Signildsborgissa seuraavan kirjeen:

"Korkeanvapaasukuinen herra. Minä olen jo ennen tätä teille
kirjoittanut ja sanonut, minkälaisissa puuhissa aikani kuluu, niin
etten ole joutanut käydä siunatussa talossanne ja suullisesti kertoa
niitä merkillisiä tapauksia, jotka viime yhtymästämme saakka ovat minua
kohdanneet. Nyt kirjoitan teille ilmoittaakseni, että olen suuressa
tuskassa, sillä minä näen, että koko laumani on joutuva turmioon, jos
minun täytyy vitkastella ja odottaa kaukana olevilta ylipaimenilta
käskyä, mitenkä minun on tehtävä. Ei, minun täytyy itseni ryhtyä
toimeen, sillä vieteltyjen luku kasvaa päivä päivältä, ja moni, oltuaan
ennen kelpo kristitty, on nyt myyty perkeleelle ja ikuiseen kadotukseen
joutunut. Sentähden tahdon edeltäkäsin ilmoittaa teille, että hetikohta
aion kääntyä teidän puoleenne, joka olette laillinen viranomainen
paikkakunnalla, ja teille jättää lailliseen muotoon laaditun
kannekirjan noituudesta syytettyjä Mäntysuon Inkeriä, hänen tytärtänsä
Elliä ja kolmea muuta naista vastaan, josta täytynee seurata, koska
noituus on hengenrikos, että syytteenalaiset heti otetaan kiinni,
salvataan tyrmään ja siellä säilytetään, kunnes heidät voidaan noutaa
kihlakunnankäräjiin, pidettäköön nämä sitten kuulutettuun aikaan, tahi
määrättäköön välikäräjät tämän tärkeän asian ratkaisemista varten.
Pyytäisin siis, että korkeanvapaasukuinen herra, lähettäisitte minulle
kirjeentuojaa myöten sitä varten tarvittavan syytöskirjan kaavan, ja
olen minä Jumalan avulla jo huomenna itse jättävä kirjoitukseni
korkeanvapaasukuisen herran omiin käsiin. Sitä paitsi saan surulla
ilmoittaa vaimoni tänään kääntyneen kovasti sairaaksi, senjälkeen kuin
painajainen viime yönä pahanpäiväisesti häntä muokkasi, ja hän oli
kärsinyt hirveän Inkerin lähettämistä tuskista, kuin myös että poikani,
sen mukaan kuin Strängnäsistä minulle tullut kirje tietää, on pahasti
koskettanut silmänsä heitellessään kiekkoa toisten teinien keralla
koulupihalla. Nämä koettelemukset eivät sentään enemmän kuin lehmän
kuolemakaan voi pelottaa minua työstäni" j.n.e.

Aadolf oli isänsä luona, kun tämä kirje saapui. Laamanni, joka luuvalon
vaivaamana istui nojatuolissaan, luki sen, pudisti päätään ja sanoi
pojalle:

-- Istu tuohon ja kirjoita!

Aadolf kirjoitti isänsä sanelun mukaan:

"Vilpittömällä surulla huomaan, että pahuus yhä kiihtyvässä määrässä
saa vallan naapureimme keskuudessa, ja hyväksyn tuumanne, vaikka
mielelläni olisin toivonut, että oppineet ja hurskaat tuomiokapitulin
ja jumaluusopillisen tiedekunnan herrat olisivat antaneet meille
osviitan menettelyllemme, kun ei tarkempia tietoja asiassa muutoin
voida saada. Mutta molemmat kohdat sopii hyvin yhdistää, sillä jos te
lähetätte kirjoitelmanne heille, niin ennättää vastaus kyllä saapua
ennenkuin oikeudenkäynti on päättynyt, liiatenkin koska jutussa
syntyvät asiakirjat ovat alistettavat hovioikeuden tutkittaviksi,
ennenkuin päätöstä voidaan julistaa. Minun nähteni noituudesta
syytettyjen ei myöskään sopisi käydä puhdistusvalalle vannoaksensa
itsensä vapaaksi, koska he jo ovat valalla yhdistyneet sielujensa
viholliseen, vaan pitänee siinä noudattaa erikoista menettelytapaa.
Haluamanne kaava, jonka mukaan tahdotte laatia syytöskirjat Mäntysuon
Inkeriä, hänen tytärtänsä Elliä..."

-- Mikä sinua vaivaa? Oletko kipeä?... Näihin sanoihin laamanni Skytte
keskeytti sanelemisensa ja iski terävät, harmaat tuomarinsilmänsä
poikaan, joka viimeisiä sanoja saneltaessa oli käynyt kalpeaksi, ja
jonka käsi vapisi, kun hänen piti nuo nimet kirjoittaa.

-- Minä olen pahoinvoipa, sopersi Aadolf.

-- Käy ajelemassa ja vilvotteleimassa raittiissa ilmassa sittenkun olet
lopettanut kirjeeni... Mitenkä oli viimeinen kohta?

-- "Haluamanne kaava, jonka mukaan tahdotte laatia syytöskirjat
Mäntysuon Inkeriä, hänen tytärtään Elliä"...

-- Ja muita velhonaisia vastaan, saneli laamanni edelleen, -- on sen
kirjan 97 sivulla, jonka täten teille lähetän, mutta asian riitaanpano
ei kuulu teihin, vaan on teidän annettava siitä käsky nimismiehelle,
joka Tingmalakaaren 17 luvun mukaan on oikea kantaja, ellei
asianomistaja tee kannetta. Teidän on kuitenkin vallassanne nostaa
kanne noitumisen kautta kuolleen lehmänne ja vaimonne tähden. Kun
syytettyjen rikosten todellisuutta tässä niin monet seikat selvästi
näyttävät, ovat puheena olevat henkilöt ensi tilassa vangittavat,
etenkin kun seurakunnan rauhallisuus ja heidän oma turvallisuutensa
rahvaan oman käden kostoa vastaan näyttävät sitä vaativan. Surkuttelen
sydämestäni teitä huonettanne kohdanneitten onnettomuuksien johdosta,
ja kunnioitan teitä nyt kuten aina palavan uutteruutenne tähden, josta
kovat koettelemuksetkaan eivät saa teitä pelotelluksi; näistä kaikista
vaivoistanne on Herra korkeudessa aikanansa teille runsaan palkan
antava j.n.e.

Aadolf, joka kirjettä kirjoittaessaan jo oli tehnyt päätöksensä, nousi
niinpian kuin kirje oli lähetetty, hevosen selkään ja ratsasti
Signildsborgin tilusten rajalla asuvan vanhan sotamiehen luo, joka
monivuotisella ahkeroimisella oli koonnut itselleen sievosen omaisuuden
ja omisti vähäisen tilanosan.

Rolf vanhuksella oli Aadolfin ikäinen poika. He olivat kasvaneet
yhdessä ja mieltyneet toinen toiseensa niin, että laamanni Skytte,
huomattuaan heidän välisen suhteensa ja nähtyään sitäpaitsi, että
sotilaspoika oli vakavamielinen ja erinomaisen lukuhaluinen, päätti
Aadolfin pyynnöstä kustantaa hänet kouluun. Aadolf ja Eerikki, se oli
Rolfin pojan nimi, päättivät yhdessä oppijakson koulussa ja kimnaasissa
ja tulivat samalla kertaa yliopistoon, jossa Eerikki ennenpitkää päätti
jumaluusopilliset opintonsa ja vihittiin papiksi.

Nyt oli hän pappina Tukholmassa, jossa hän oli tunnettu hengellisenä
puhujana ja varsinkin käytännöllisenä kristittynä ja köyhäin ystävänä.

Mutta kaikista enimmin Aadolf ihaili ystävänsä valistunutta
mielenlaatua ja selvää, moninaisilla tutkimuksilla viljeltyä ja
kehitettyä ymmärrystä, jota kannatti jalo sydän, mikä, konsa järki
petti, aina osasi oikeaan. Aadolf oli vakuutettu, että nuori pappismies
hänen pyynnöstänsä mielellään tarjoisi majansa turvapaikaksi niille
onnettomille, joita hän tahtoi pelastaa.

Rolf oli Aadolfille kiitollisuuden velassa, Eerikin kasvatuksen tähden.
Vanhus oli sitäpaitsi lujimmalla rakkaudella kiintynyt nuoreen
Skytteen. Aadolf oli lapsena miltei joka päivä käynyt hänen tuvassaan
ja ihastuksella kuunnellut sotatarinoita, joita vanhus oli valmis
kertomaan, missä vaan kuulijoita oli. Rolf oli opettanut häntä
nikkaroimaan ja takomaan hevosenkenkiä, käyttämään tuliaseita,
ratsastamaan ja uimaan, ja Aadolfin vartuttua nuorukaiseksi, oli Rolf
hänelle opettajana kaikissa niissä, asioissa, joita kunnon metsämiehen
tulee tietää. Vanhus rakasti Aadolfia yhtä paljon kuin omaa poikaansa,
varsinkin kun Aadolf oli reippaampi ja pelkäämättömämpi, joita
ominaisuuksia hän piti pojille tärkeimpinä.

Tämä ystävällinen väli saattoi Aadolfin toivomaan, ettei Rolf
kieltäytyisi täyttämästä pyyntöä, jota hän kenellekään muulle ei olisi
rohjennut esittää. Ukko otti hänet vastaan voimakkaalla kädenlyönnillä,
mutta tuskin oli Aadolf ilmoittanut asiansa, kun hän pudistamistaan
pudisteli harmaata päätään ja pyysi Aadolfia luopumaan moisista
tuumista, sekä vakuutti ettei hän, Rolf, mistään hinnasta ojentaisi
ainoatakaan sormeansa pelastaakseen kahta niin jumalatonta ja hirmuista
olentoa kärsimästä hyvin ansaittua rangaistustaan.

Mutta Aadolfia ei niin hevillä saatu pelotetuksi tuumastaan. Koko
tuntikauden hän viipyi vanhan sotamiehen luona, ja kertoi tarkoin
kaikki mitä hän tiesi Inkerin ja Ellin elämänvaiheista; hän kuvasi
heidät jumalatapelkääviksi, hurskasmielisiksi ihmisiksi, joiden
lääkintätaitoa ja tämän taidon armeliasta käyttämistä epäiltiin
noituudeksi; hän jutteli heidän onnettomasta tilastaan, mitenkä
sydämellisesti he, äiti ja tytär, rakastivat toisiaan ja mitenkä he
enemmän pelkäsivät toinen toisensa kuin oman itsensä puolesta sitä
julmaa kohtaloa, jota he eivät voisi välttää, vaikka olivatkin aivan
syyttömiä.

Aadolf puheli niin kauniisti, että Rolfin mieli heltyi. Hän muistutti
vielä, että koska he olivat syyttömät, niin oikeuskin heidät varmaan
vapauttaisi; mutta Aadolf näytti vakuuttavalla tavalla toteen, ettei
tähän toiveeseen ollut luottamista.

-- Isäni toimittaa tutkimuksen, sanoi hän; -- hän on jo edeltäkäsin
vakuutettu syytteenalaisten rikollisuudesta, ja niin tarkkatuntoinen
kuin hän tuomarina onkin, on tuo hänen vakuutuksensa vasten hänen
tahtoaankin vaikuttava tutkimuksen kulkuun, semminkin kun syyt, joita
tullaan esittämään, ovat sitä laatua, ettei syytetyt voi niitä kumota.
Heidät todistetaan niinmuodoin rikokseen syyllisiksi ja pakotetaan
kiduttamalla tunnustamaan itsensä rikollisiksi.

-- Olkoon menneeksi, sanoi Rolf, -- vaikka se onkin vaarallinen kohta,
josta en muuta käsitä, kuin että panen itseni suurelle vaaralle
alttiiksi sekaantuessani asiaan, tahdon sentään Aadolf herran
tähden tehdä mitä voin. Antakoon Jumala minulle anteeksi, jos
yksinkertaisuudessani teen jotakin väärin.

Sovittiin nyt, että Rolf seuraavana iltana ajaisi Inkerin mökille,
ottaisi sen asujamet ja, mitä kapineita he tahtoivat mukaan
otettavaksi, sekä mitä kiireimmin ja varovimmin ajaa karahuttaisi
Tukholmaan. Päästyänsä oman pitäjän ulkopuolelle, saattoi hän, jos
häntä pidätettäisiin ja häneltä jotakin kysyttäisiin, sanoa naisia
vaimokseen ja tyttärekseen; sen nimellisinä tulisivat he kulkemaan,
kunnes he olisivat tulleet Tukholmaan ja päässeet turviin, Aadolfin
lapsuuden ystävän, nuoren pappismiehen luokse.

Matkalla mahdollisesti sattuvien kulunkien varalle Aadolf Skytte jätti
Rolfille rahasumman. Itse hän aikoi seuraavana päivänä jälestä puolisen
nousta ratsaille, ehtiäksensä ennen Rolfia Tukholmaan ja antaaksensa
ystävälleen tietoa naisten tulosta.

Kun tästä oli sovittu palasi Aadolf keveämmällä mielellä
Signildsborgiin takasin.

Illallisen jälkeen, joka aikaisin syötiin laamanni Skytten
yksinkertaisessa talossa, ja kun useimmat talolaisista olivat käyneet
levolle, Aadolf kiireenvilkkaa riensi Mäntysuolle, saattaaksensa
tuumansa Inkerille ja Ellille tiedoksi. Olemme jo kertoneet hänen
käynnistään siellä. Ennenkun hän puoliyön jälkeen taas pääsi
Signildsborgin toisessa kylkirakennuksessa sijaitsevaan huoneeseensa ja
päivän mielenliikutuksista väsyneenä nukkui rauhalliseen uneen, oli
Pekka jo pienen puutarhan puoleisen ikkunan luona kertonut
kamarineitsyelle tiedustelujensa tulokset ja sitten rientänyt kotia
Sjövikiin, aavistamatta vähimmälläkään tavalla, mitä tapauksia hänen
vakoiluretkestänsä johtuisi.



XIII.

Laamanni Juhana.


Kun Hanna sai Pekalta ne uutiset, joita hän kiihkeästi oli odottanut,
ja vielä oli kuullut, että Pekka vahingoittumattomana oli suoriutunut
vaarallisesta toimestaan, ei Maria neiti vielä ollut käynyt levolle.

Ihana neitonen istui vähäisessä kammarissaan yöpöydän ääressä, yllään
valkoinen, pitseillä reunustettu yöpuku, josta kauniit pyöreät olkapäät
pistäysivät lampun valon hyväiltäviksi. Niiden lumivalkoista hohdetta
lisäsivät mustat silkinhienot hiukset, jotka hajallansa, aaltoilevina
valuivat alas lumivalkoiselle puvulle.

Hänen poskensa olivat kalpeat. Riutuva terveys loihti niille ainoastaan
himmeätä jäähyväis-hohdetta ... himmeätä kuin ilta-auringon valo
heijastuessaan kedon liljoihin.

Hän varjosti käsillään otsaansa ja istui silmät ummessa. Pitkät
silmäripset loivat vielä terveen pyöreähköille poskille varjon, joka
enensi tuota hälvenemättömän mielihaikean ilmettä.

Tuskinpa antiikin mestaritkaan, jotka itse kuolemallekin osasivat antaa
jalon haamun, olisivat voineet surua kauniimpimuotoisena kuvata.

Tällä hetkellä eivät näet synkät kiihkot hänen povessansa mylleröineet.
Hänen sielunsa jänteet helähtivät surulloisen vienosti; hän antautui
sen surumielisyyden valtaan, josta uhri riutuessaankin tuntee
mielihyvää.

Nyt aukeni ovi hiljalleen ja Hanna astui sisään. Hän tiesi olevansa
tervetullut, mutta tiesi myös, ettei hän saanut olla sitä tietävinään.
Hän pysähtyi oven suuhun ja sanoi:

-- Suokaa anteeksi, hyvä neiti, että tulen tällä tapaa, mutta minä näin
tulen ikkunastanne vilkkuvan ja ajattelin...

Maria pyyhkäsi pois kyynelet, jotka sulettujen silmäluomien välistä
olivat vierähtäneet, ja kääntyi vitkalleen ovea kohden.

-- Miksi olet vielä valveella, Hanna? sanoi hän; -- mikset mene
levolle, sinä joka _saat_ lepoa?...

-- Oi, neiti, tehän tiedätte mitenkä asia on, sanoi Hanna. -- Minähän
en koskaan saa tavata Pekkaa, muutoin kuin salaa hiipimällä hänen
luokseen!

Maria näki Hannan silmistä, että hänellä oli salaisuus, jota hän ei
jaksanut säilyttää.

-- No, mitä sinun tällä kertaa piti saada Pekalle sanotuksi tahi hänen
sinulle.

Kamarineitsyt odotti tätä tahi tämäntapaista kysymystä astuaksensa
etemmä ja istahtaaksensa tuolille lähellä neitiään.

-- Neiti on sangen hyvä, kun tahtoo kuulla lörpötystäni, kuiskasi hän;
-- mutta tällä kertaa on minulla jotain eriskummaista kerrottavaa...

-- No mitä? Oletko nähnyt peikkoja?

-- Oi, vielä pahempaakin olen minä tahi: oikeammin Pekka nähnyt. Minä
oikein suren sitä...

-- Sinä saatat minut uteliaaksi, sanoi Maria vilkkaammin. -- Mitä on
tapahtunut?

-- Kuka olisi uskonut semmoista Aadolf herrasta! jatkoi Hanna ja pani
kätensä ristiin hämmästyksensä merkiksi.

-- Aadolfistako? toisti Maria kiivaasti ja iski sumeat silmänsä
kamarineitsyeen. -- Kerro!... Sukkelaan!

-- Hiljaa, älkää puhuko niin kovin, neiti kulta! pyyteli Hanna
suruisena. -- Laamanni saattaisi kuulla meitä... Hän nukkuu nyt niin
vähän öillä... Kun leini talttuu, kulkee hän edestakasin huoneissa...
Minä kuulin vast'ikään hänen tohveli-jalassa hissuttavan tuossa
viereishuoneessa...

-- Mutta kerrohan jo! lausui Maria, tietämätönnä siitä kiivaudesta,
jota hänen olentonsa ilmaisi, ja puristi kovasti Hannaa käsivarresta.

Hanna alotti kertomuksen, joka pituudellaan sanomattomasti kiusasi
Mariaa, vaikka se kyllä oli supistettu niin lyhyeen muotoon, kuin se,
riippuen kamarineitsyen kyvystä hallita sanojansa ja ajatuksiansa,
saattoi tulla. Päästyänsä siihen, jolloin rakastavaiset keksivät
Aadolfin tiellä, oli Marian kärsimättömyys kohonnut ylimmilleen.

-- Heti kun näimme hänet, jatkoi Hanna kuiskaten, -- sanoin Pekalle:
Riennä hänen jälkeensä ja katso minne hän menee! Minä olen niin hirveän
utelias ja tahdon kaikinmokomin sitä tietää...

-- Ethän vaan maininnut, että joku paitsi sinua...

-- En, en, neiti kulta, keskeytti hänet Hanna ja loi silmänsä maahan
Marian tutkivasti katsellessa häntä, -- tottahan minä senverran tiedän,
ettei neiti välitä siitä, mitä Aadolf herra tekee! Sanoin siis
Pekalle...

-- Ja mitä hän teki?

-- Niin, hän vastasi: Koska olet utelias, niin kyllä minä sen asian
toimitan sinulle... Ja sitte hiipi hän nuoren vapaaherran jälestä.
Mutta nyt seuraa juuri hirmuinen kohta. Voitteko neiti arvata minne
vapaaherra meni? Mäntysuon Inkerin luo? Sehän on kauheata! Hirveä
noita-akka on loitsinut hänet. Mitenkä hän muuten...

-- Näkikö Pekka hänen menevän tupaan? kysyi neiti Skytte ja loi itse
katseensa maahan.

-- Näki kyllä, ja vielä muutakin sen lisäksi, sillä luettuansa
rukouksen ja rohkaistuaan itseänsä, meni hän lähemmä ja katseli
ikkunasta tupaan. Takan ääressä istui Inkeri; hänen vieressään seisoi
pikku noita, hänen tyttärensä, tuo kalpea ja rumannäköinen Elli, mutta
Aadolf herra kulki pitkin askelin edestakasin lattialla. Pöydän alla
oli Pekan mielestä niinkuin suuri käärme olisi maannut kokoon
köyristyneenä. He puhelivat keskenänsä, mutta Pekka ei oikein kuullut
mitä he sanoivat. Mutta kesken kaiken pikku noita otti herra Aadolfia
kädestä... Mitä siihen sanotte, neiti kulta? ... ja herra Aadolf kiersi
kätensä hänen kaulaansa ja sanoi hänelle jotakin, hyvin lempeätä
kujertelua kaiketi...

-- Vaiti, sanoi Maria kiivaasti, -- en tahdo kuulla enempää!

Hänen päänsä vaipui rintaan, joka kohoili ja laskeili joka
henkäyksellä, ja hiukset valahtivat tuuheina aaltoina alas hänen
kasvoilleen, peittäen ystävällisesti niiden kuolon kalvakkuutta.

-- Taivas siunatkoon, hyvä neiti, kuinka on laitanne? kysyi Hanna, joka
ei arvannut sanoillansa sellaista vaikutusta olevan.

Maria työnsi kamarineitsyen luotaan, puristi käsillä otsaansa ja
hyrähti itkuun.

-- Oi, lohtukaa, neiti Maria! rukoili Hanna. -- Minäkin olen huolissani
Aadolf herran sielusta, mutta kuitenkin... Hiljaa, taivaan tähden!
Laamanni kuuluu astuskelevan viereishuoneessa... Jos hän kuulee mitä
täällä puhutaan...

Kuten Hanna pelkäsi, niin tapahtuikin samassa silmänräpäyksessä, sillä
viereishuoneen ovi aukeni, ja laamanni Juhana astui sisään.

Hän oli puettu pitkään, maataviiltävään yönuttuun ja tohveleihin ja
piti kynttilää kädessään.

Paikallaanolo, johonka luuvalo suurimmaksi osaksi päivää häntä pakotti,
esti häntä yönlepoa nauttimasta. Hänen ajatuksensa olivat sitäpaitsi
kiintyneet niin kokonaan siihen vaikeaan tehtävään, joka häntä odotti
tulevassa oikeudenkäynnissä noitia vastaan, ettei hän ollut malttanut
unetonna kieriä vuoteellaan: hän oli noussut ylös ja astellut pitkän
aikaa edestakasin huoneittensa läpi, kun hän vihdoin kuuli nyyhkytyksiä
ja kuiskeita veljensä tyttären kammarista.

Nyt katseli hän tutkivin silmin ympärinsä ja kysyi hämmästyneiltä
tytöiltä:

-- Mitä on tapahtunut? Miksi sinä itket Maria?... Ja miksi sinä vielä
olet täällä näin myöhällä?

Viimeinen kysymys lausuttiin Hannalle, joka vavisten ja tyhmistyneenä
seisoi ankaran isäntänsä edessä.

-- Armollinen herra, soperti tyttö, -- neiti on pahoinvoipa, ja minä...

-- Ja sinä, lausui laamanni ankarasti; -- olet ollut yöjuoksulla,
niinkuin huhut sinusta kertovat. Minä olen nähnyt sinun palaavan
yölliseltä retkeltäsi ... olen nähnyt mieshenkilön hiipivän puutarhan
läpi... Sinä olet häpeäksi kunnialliselle talolleni ja saat huomenna
lähteä matkaasi.

-- Armollinen laamanni... Hanna ei saanut muuta sanotuksi; hän ratkesi
itkuun.

Mutta laamanni kääntyi hänestä pois ja kiinnitti terävän katseensa
Mariaan.

-- Oletko kipeä, lapseni, vai miksi sinä itket? kysyi hän vähän
lempeämmällä äänellä.

Maria ravisti kutrit silmiltään, joten hänen ylpeä otsansa näkyi ja
vastasi arvelematta sedälleen:

-- Minä en ole kipeä, vaan olen surren itkenyt erästä onnettomuutta,
joka varmaan on kovemmin kohtaava teidän sydäntänne, setä, kuin minun.
Mutta ensiksi tahdon Hannan puolustukseksi sanoa, että hän kävi
yöllisellä retkellään minun tahdostani. Sillä siitä asti, kuin minä
olin lumimyrskyssä vähällä hukkua, olen kuullut poikanne salaa
liikkuvan iltasilla ulkona ja epäilin, ettei hän kävisi muualla, kuin
jumalattoman Inkerin ja hänen tyttärensä luona...

-- Mitä sanotkaan, Maria? lausui laamanni Juhana, ja oli vähällä
pudottaa kynttilän kädestään.

-- Niin kyllä, armollinen herra, niin se on, sanoi Hanna, joka Maria
neidin asialle antaman käänteen kautta oli saanut uutta rohkeutta.

-- Suu kiinni, sinä, ja mene kammariisi! sanoi laamanni Juhana, mutta
kun Hanna vielä viipyi, lepyttääkseen isäntäänsä ja puolustaakseen
viattomuuttansa, lisäsi hän:

-- Jos sinä olet syytön, niin älä pahastu kovia sanojani! Mutta mene
nyt, sillä minä tahdon olla neidin kanssa kahdenkesken.

Hanna niiasi, loi kiitollisen katseen Mariaan hänen suomastaan avusta
ja lähti pois, iloiten siitä, että hän oli niin helpolla pelastunut
uhkaavasta myrskystä.

Laamanni Juhana pani kynttilän pöydälle ja istui vastapäätä Mariaa
tuolille. Hänen tuima muotonsa ilmaisi hämmästystä, hän pyyhkäsi
kädellään harmaita hiuksiaan ikäänkuin torjuakseen iskua, joka oli
tähdätty hänen päähänsä ja kiinnitti levottomana katseensa nuoren
neitosen huuliin.

Maria oli nopeasti tointunut hämmästyksestään. Hänen suuret, mustat
silmänsä hehkuivat ikäänkuin voitonilosta, hänen tietäessään, ettei
kosto enää voisi luisua hänen käsistänsä. Hän ei säälinyt isänsydäntä,
johonka hänen sanojensa myrkkypistimen tavoin täytyi tunkeutua; hänen
piti vaan saada jäähdyttää mustasukkaisuudesta kirveltelevää rintaansa.

-- Puhu, sanoi laamanni, -- kerro kaikki! Minä aavistan jo pahinta.

-- Älkää pyytäkö minulta sitä, sillä minä en voi häpeämättä totella
tahtoanne, setä. Ellen sisaren rakkaudella olisi ollut kiintynyt
serkkuuni, ei hänen onnettomuutensa olisi koskenut minuun niin
kipeästi, ja olisin karkottanut mielestäni epäluulot, jotka eivät
sovellu siveälle neidolle.

'-- Sinä sanoit lähettäneesi Hannan katsomaan, minnekä poikani iltasin
retkeili, koska sinulla tuosta pyryilmasta asti oli syytä siihen
luuloon, että hän uudelleen kävisi Mäntysuon Inkerin luona... Sanoithan
sinä niin? kysyi laamanni.

-- Niin sanoin.

-- Mikä on se syy tahi ne syyt?

-- Majaillessamme Inkerin luona, antoi hän Aadolfille juoman, jonka
jälkeen minusta oli, niinkuin Aadolf mieluisesti olisi silmäillyt
Inkerin tyttäreen Elliin. Kenties oli se aiheetonta epäluuloa; mutta
kun pelkäsin noita-akan tempuillansa tahtovan vietellä Aadolfin sydäntä
pahuuteen, aloin tarkata serkkuni käytöstä ... ja kun epäluuloni saivat
siitä yhä uutta tukea, lähetin Hannan tänä iltana ottamaan selkoa, mitä
serkullani oli aikeissa. Minun ei kaiketi olisi sopinut niin tehdä,
mutta...

-- Sinä teit viisaasti sekä rakkaalle sukulaiselle arvon mukaisesti.
Mutta kerro pian, sano mitä Hanna näki?

-- Hän ei uskaltanut seurata Aadolfia, kun Aadolf lähestyi Inkerin
mökkiä; mutta samassa tuli Sjövikin ratsurenki Pekka hänelle vastaan,
ja hän seurasi Aadolfin jälkiä mökille... Voi, setä, minun on mahdoton
jatkaa! Minä häpeän silmäinne edessä.

-- Haa! virkahti laamanni Skytte; -- poikani juttu on siis jo
sivullistenkin tiedossa! Minua onnetonta isää!

-- Setä kulta, antakaa hänelle anteeksi! rukoili Maria ja otti vanhusta
kädestä. -- Aadolf parkahan on viattomasti joutunut noiden kahden
noita-akan hornan temppujen uhriksi! Minkä hän sille taitaa, että he
ovat lumonneet hänen silmänsä ja vietelleet hänen sydämensä!

-- Ja näkikö vakooja jotain, josta käy varmaksi, että noidan on
onnistunut saada poikani sydän hänen tyttäreensä mieltymään? Eikö niin?
Puhu suoraan, lapseni! Vastaa vaan tämä viimeinen kerta!

Mutta Maria kätki kasvonsa käsiinsä ja tyrskähti vastaukseksi itkuun.

-- Minä käsitän... Jo riittää, sanoi laamanni ja nousi istualtaan. --
Niin piti turmiota levittävän pahuuden, pikemmin kuin luulinkaan,
koetella minunkin huonettani! Mutta minä kostan hirveästi, lain ja
oikeuden kautta minä kostan.

-- Mutta, setä kulta, antakaa Aadolfille anteeksi! rukoili Maria
uudestaan ja vei hänen kätensä vettyneille silmilleen. -- Hän on
onneton vaan ei syyllinen.

-- Nuorukainen on pelastettava, virkahti laamanni ja hänen päänsä
painui rintaa vastaan. -- Hän on pelastettava, kuinka ankarilla
keinoilla tahansa. _Qua medicamenta non sanant ferrum sanat_. Voi
minua, etten saata julistaa häntä ihan syyttömäksi tähän
onnettomuuteen! Hänen jumalattomat opintonsa ... hänen ilmeinen
kylmyytensä uskontoa kohtaan ... hänen monasti ilmennyt epäuskonsa...
Kuinka ovatkaan nämä seikat unettomina öinä panneet minut
huokailemaan!... Hyvää yötä, lapseni! Rukoile Aadolfin sielun puolesta
ja nuku sitte rauhassa. Jumala siunatkoon sinua!

Laamanni Juhana painoi isällisen suudelman Marian otsalle, otti
kynttilän ja lähti. Mutta hänen suudelmansa poltti ikäänkuin omantunnon
vaiva nuorta neitoa kauan senjälkeen, kuin vanhuksen synkkä, kumartunut
haamu oli poistunut hänen huoneestaan.

Sillä vaikka Maria olikin puolittain vakuutettu, että Elli
salakeinoilla oli voittanut Aadolfin rakkauden, tiesi hän kuitenkin
itsessänsä, ettei huoli Aadolfin menestyksestä ollut ohjannut hänen
menettelyään.

Laamanni ei saanut sinä yönä ollenkaan lepoa. Hän käyskenteli ikäänkuin
aave pitkäin salien ja huoneiden läpi. Astellessansa hän tuon tuostakin
pysähtyi pienen muotokuvan eteen, johon kuuvalo sattui. Se oli hänen
poikansa kuva niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli pienoinen lapsi.
Murheellinen isä silloin huokasi ja mietti: -- Miksei hän aina pysynyt
tuollaisena, ellei kasvoiltaan niin sydämeltään!

Vasta aamupuoleen yötä Skytte vanhus paneutui vähäksi aikaa levolle.

Perheen kokoonnuttua aamiaispöytään Aadolf heti huomasi, että kaikkien
mielet olivat lamassa. Hänen isänsä oli umpimielinen ja harvapuheinen,
vapaaherratar näytti itkeneeltä, Maria oli tavallista kalpeampi ja
kaihtoi arasti serkkunsa katseita.

Epämääräinen aavistus pidätti Aadolfia kysymästä, mikä siihen oli
syynä. Pöydässä ilmoitti hän laamannille aikovansa iltapuolella lähteä
ratsain Tukholmaan. Laamanni kysyi:

-- Mitä asiaa sinulla on Tukholmaan?

-- Isäni tietää, että kauppiaallemme on maksu suoritettava ja kun
sitäpaitsi olen sopinut yhtyäkseni useiden ystävieni kanssa, niin sopii
nämä seikat hyvin yhdistää.

-- Minä aion itse muutaman päivän perästä tehdä tilin kauppamiehen
kanssa Tukholmassa, sanoi laamanni. -- Minä tahdon, että sinä tänäpänä
olet kotona.

Mitä laamanni kerran oli päättänyt, sitä ei käynyt muuttaminen; sen
Aadolf tiesi vanhastaan. Tultuansa huoneeseensa hän sentähden heti
kirjoitti kirjeen ystävälleen pappismiehelle Tukholmassa, ja kertoi
hänelle kaikki, mitä hän suullisesti oli aikonut tälle puhua Inkeristä
ja Ellistä. Tämän kirjeen kiidätti hän Rolfille ja pyysi Rolfin
saattamaan se perille.

Rolf vanhus oli levoton ja katui lupaustaan, vaan ei sanonut mitään.
Aadolf tapasi hänet tallissa, missä hän ruokki hevosia ja laitteli
lekkeitä kuntoon matkaa varten.

Mutta laamannikin istuutui aamiaisen jälkeen kirjoituspöydän ääreen.
Hän lähetti kaksi sanaa, toisen pastori Svenoniukselle ja toisen
nimismies Askelinille, että he niinpian kuin suinkin saapuisivat
Signildsborgiin.

Kohta jälestä puolisten nämä tulivat. Nimismies, jolta lähtiessä oli
jäänyt päivällinen syömättä, käskettiin pöytään, jossa oli tarjolla
häränpaistia ja olutta, mutta pastori, jolla jo oli kannekirjat
valmiina taskussaan, meni suoraapäätä laamannin työhuoneeseen.

Sinne mennessään kohtasi hän Aadolfin. Nuori Skytte tähysteli
tutkivasti papin synkkiä kasvoja. Heidän silmänsä sattuivat
toisiinsa... Svenoniuksen katse oli jylhän uhkaava... Aadolfin
muistutti siitä valasta, jonka hän vannoi. Hänet valtasi inhon ja pelon
sekainen tunne, ja hän olisi, elleivät asianhaarat olisi häntä
pidättäneet, syöksynyt papin päälle ja polkenut hänet jalkainsa alle.

Synkkäin aavistusten lannistamana lähti Aadolf kiireesti kotoa pois.
Hän heitti viitan ylleen ja käyskenteli kauan metsässä. Edetessään yhä
syvemmälle kuusten juhlallisiin pylväsholveihin, oli hän tällä hetkellä
kyllästynyt ihmismaailman ikuiseen eripuraisuuteen, ja toivoi, että
hänen suotaisiin elää loitolla vertaisistaan luonnon rauhaisassa
helmassa.

Sill'aikaa keskustelivat laamanni Skytte ja pastori Svenonius tärkeistä
asioista.

Svenonius jätti esiin syytöskirjat, jotka huomattiin lailliseen muotoon
laadituiksi. Kun sitte oli keskusteltu niistä toimenpiteistä, joihin
olisi ryhdyttävä syytettyjen pikaista vangitsemista varten, oli
Svenoniuksella aikomuksena esittää syytöksensä nuorta vapaaherraa
vastaan; mutta tuumiskellessaan mitenkä hän sen paraiten tekisi,
viittasi laamanni häntä istumaan ja saattoi itse keskustelun papin
toivomalle tolalle.

-- Arvoisa ystäväni, sanoi Signildsborgin herra, ja hänen äänensä
ilmaisi syvää sisällistä liikutusta; -- minä luotan teihin suuresti ja
tahdon sitä nyt osottaa, kun teiltä pyydän neuvoa asiassa, joka koskee
läheisesti minuun isänä ja on myös yhteydessä sen asian kanssa, joka
meillä nyt on meneillä. Kiusaaja on koetellut _minunkin_ huonettani.

-- Haa! ajatteli Svenonius ja kumartui Juhana herran puoleen, ikäänkuin
olisi hän pelännyt, että joku niistä sanoista, jotka tämä lausui, jäisi
häneltä kuulematta.

-- Eikä hän mitenkään olisi voinut satuttaa minua arempaan kohtaan,
sillä hän on tarkannut isänsydämeen. Poikani, ainoa lapseni, on
kauheilla harhateillä...

-- Minä tiedän sen ja surkuttelen teitä syvästi, armollinen herra...

-- Oi, te ette tiedä vielä pahinta, herra pastori, huokasi laamanni
Juhana ja kertoi, mitä hän edellisenä yönä oli kuullut Aadolfin
suhteesta Inkeriin ja Elliin.

-- On siis käynyt niinkuin minä epäilin, lausui Svenonius, -- ja on
myöskin selvinnyt eräs seikka, jota minä pidin miltei mahdottomana
selittää!

-- Tekö epäilitte?

-- Niin epäilin, sanoi Svenonius, -- sillä minä olen jo kauan
hämmästyen havainnut poikanne osottavan suurta myötätuntoisuutta noita
jumalattomia perkeleen lapsia kohtaan.

Ja nyt oli Svenoniuksen vuoro puhua. Hän kertoi ensiksi nuoren
vapaaherran käytöksestä kuulustuksen aikana Inkerin tuvassa ja teki
sitten selkoa Aadolfin käynnistä pappilassa samana iltana, kun
Svenonius oli palannut tutkintoretkeltään Kummun Kaarinan luota.
Tarpeetonta on mainita, että kertomukseen tuli mitä mustin väritys,
mutta samalla vaatii totuus meitä lisäämään, ettei Svenonius tieten
tahtoen höystänyt valheella puhettaan; hän kuvaili omantunnon
mukaisesti, ja mikä oli kuvauksessa synkkää, johtui siitä, mitenkä hän
asian käsitti.

-- Kauhistaa sitä ajatella ... se vihloo sydäntäni ... ja varmaan on
teidänkin sydämenne murtuva, armollinen herra, niin päättyi hänen
kertomuksensa; -- mutta teidän poikanne suu oli täynnä herjausta ja
pilkkaa pyhää oppiamme vastaan; ei ainoakaan pimeyden hengen
villitsemistä filosoofeista ole julennut lausua moisia parjauksia...
Vähäinen asia sen rinnalla ja johon panen verrattain vähän painoa oli,
että hän uhkasi minut tappaa, jos minun kauttani yhtäkään hiuskarvaa
kärvennetään noiden molempien naisten päästä. Niin hän sanat lausui.
Minä olenkin valmis uhraamaan henkeni Herran asian puolesta... Ottakoon
poikanne sen!

Minä olen onneton isä ... ne sanat laamanni Juhana tietämättänsä lausui
papin kertoessa. Vanhus oli vaipunut kokoon nojatuolissaan ja hänen
silmänsä melkein peittyneet hänen tuuheiden kulmakarvojensa alle.

Mutta kun Svenonius vihdoin vaikeni, nousi Juhana herra ylös, ojensihe
suoraksi ja sanoi vakavalla äänellä:

-- Mitta on kukkurallaan: minun talossani ei tuo kurja tästä alkaen
enää saa olla.

-- Malttakaa, armollinen herra; -- älkää tehkö mitään äkkipikaa! Meidän
on muistaminen, että jos Aadolf herra synnillisten lukujen kautta on
tehnyt sielunsa maaperän vihan kylvölle otolliseksi, niin on häntä
kuitenkin pidettävä häijyjen juonien ja petollisten hankkeiden uhrina,
jommoista voi tapahtua paraimmallekin. Minä arvaan, mitenkä asia
kokonaisuudessaan on. Tahdotteko, armollinen herra, kuulla, mitenkä
olen sen käsittänyt?

-- Puhukaa, kunnon ystävä! Tottahan itsekin käsitätte, mitenkä
tuskallisena haen syitä estääkseni kirousta tulemasta oman lihani ja
vereni päälle?

-- Ettekö te, armollinen herra, usko, että saatana hellii
palvelijoitaan ja tahtoo varjella heitä niitä toimia varten, joita hän
tahtoo heidän kauttaan saada meidän keskellämme suoritetuksi? Olkaa
varma siitä! Sentähden on hän luultavasti myöskin antanut heille
viittauksen, että he tietäisivät olla varoillaan uhkaavan rangaistuksen
varalta. Mäntysuon Inkeri on siis keksinyt tuuman, jonka perusjohteet
ovat minulla selvillä. Minua on hän tahtonut pelotella ankarilla
koettelemuksilla; teidän tykönänne on hän hommannut puolustajaksi
itsellensä poikanne ja turvautuu teidän näennäiseen kiitollisuuden
velkaanne häntä kohtaan siitä, kun hän pelasti poikanne ja nuoren
neidin hengen. Olenhan kuullut ja lukenut, että noita-akat voivat
nostaa rajuilmoja; mutta elleivät sitä voikaan, on ihan varmaa, että he
ainakin voivat johtaa rajuilman mille taholle haluavat: sen todistavat
monet oppineet ja hurskaat miehet ja noitien omat tunnustuksetkin sitä
arvelua vahvistavat. Nyt minun ajatukseni on, että kauhea lumimyrsky,
johon Aadolf herra ja neiti olivat vähällä hukkua, Inkerin taikojen
kautta nousi näillä seuduilla raivoon, ja että hän loihduillaan johti
hevosen kulkua ... sillä mitenkä se muuten olisi tehnyt niin pitkän
kierron ja seisattunut juuri hänen tuvanovensa eteen? Ja sen teki hän,
voidaksensa sitte omalletunnollenne lausua: katso minä pelastin
poikanne hengen, mutta te tahdotte minun ja tyttäreni hengen ottaa! Hän
on sen tehnyt saadaksensa tilaisuuden antaa Aadolf herralle
tenhojuoman, jonka avulla hänen sydämensä oli saatava noita-akan
tyttäreen mieltymään ja hänen ajatuksensa kääntymään pois Jumalasta.
Teidän tulee siis ajatella poikanne toimivan tuon perkeleellisen juoman
vaikutuksen alaisena ... alaikäisenä lapsena, tietämättä mikä on oikeaa
mikä väärää ... houruna, joka raivoo ja väijyy ihmishenkeä, olematta
syyntakeinen teoistaan.

-- Kenties olette oikeassa; -- sitä melkein toivoisin, vaikkakin
pelkään sitä. Mutta mitä minun nyt pitää tehdä saadakseni poikani
pelastetuksi? Neuvokaa minua, herra pastori! Järkeni silmät ovat
pimittyneet.

-- Saatamme ehkä toivoa, että hänen huumauksensa haihtuu, kun hän ei
enää saa nähdä nuorta noitaa, joka voisi kiihotustyötänsä jatkaa ...
että ne liekit, joihinka laki Jumalan avulla on tuomitseva tuon
katalan, edes saavat sen haihtumaan...

-- Mutta miettiihän kadotettu poikani murhahankkeita teitä vastaan,
lausui laamanni jylhästi. -- Minua vavistuttaa ajatellessani, että olen
siittänyt murhaajan maailmaan. Ymmärrykseni ei keksi mitään pelastusta.
Minä en tiedä mitä tehdä. Panenko hänet kahleihin ja kytkenkö hänet
kiinni kellariholviin? Sanokaa, antakaa minulle joku neuvo!

-- Toivon että isänvaltanne vaikuttaa ilmankin, tarvitsematta käyttää
niin kovia keinoja. -- Voisittehan sulkea hänet huoneeseensa ja antaa
luotettujen palvelijoiden vartioida häntä, tahi, ellei se kävisi
päinsä, lähettää hänet houruinhuoneeseen Tukholmaan ja antaa hänen olla
siellä, kunnes hän taasen tulisi tuntoihinsa.

-- Oi, se on kauheaa! sopersi laamanni ja istui nojatuoliinsa. -- Oi,
jospa olisin kuollut!

-- Tahi ... ties jospa toinenkin keino auttaisi, jatkoi Svenonius; --
pitäisi ainakin koettaa...

-- Mitä tarkotatte? Sanokaa pian!

-- Tarkotan että on mahdollista, jopa luultavaakin, että löytyy
luonnollinen vastamyrkky sille myrkkyjuomalle, jonka noita-akka
valmisti pojallenne. Hän tuntee ihan varmaan kasveja, joiden nesteet
voivat tehdä noitajuoman vaikutukset tehottomiksi. Voitaisiin pakottaa
häntä valmistamaan sellainen vastajuoma Aadolf herralle. Kaikissa
tapauksissa täytyy meidän saada tietää, mitenkä asian laita on.

-- Olette oikeassa! Kun en itse tuota keksinyt! sanoi laamanni Juhana
rohkaistuna tästä toiveesta. -- Tuotetaan Mäntysuon Inkeri heti tänne.
Minä annan tuossa paikassa käskyn siitä.

-- Vielä parempi olisi tuottaa tänne hänen tyttärensä, huomautti
Svenonius. -- Hän on nuori, hänen sydämensä hennompi, hänen taitonsa
luikerrella pois viisastelevien vastausten kautta vähemmin kehittynyt,
kuin hänen kirotun äitinsä. Sen mukaan kuin voin päättää hänen
kasvoistaan, luulen ettei hän vielä ole ehtinyt päästä saatanan
erinäiseen mielisuosioon. Lähetämmekö noutamaan Elliä?

-- Niin, te olette oikeassa; meillä on suurempi syy toivoa, että totuus
tulee ilmi hänen kauttansa.

Laamanni heläytti kelloa ja sanoi sisäänastuvalle palvelijalle, että
hän käskisi nimismiehen tulla ylös.

Nimismies Askelin jätti oluthaarikan, josta hän yhdessä kartanonvoudin
kanssa oli ryypiskellyt, tuli heti saapuville ja sai laamannilta käskyn
parin rengin avustamana ottaa hetimiten kiinni Elli ja tuoda hänet
Signildsborgiin.

Nimismies lähti matkalle, kaksi renkiä mukanaan ja kartanonvouti, jolla
oli omat syynsä ottaa osaa seikkailuun. Olut oli karaissut nimismiehen
mielen, ja viinapullo, jonka talonvouti oli ottanut mukaansa, sai
matkalla tuon rohkeuden paisumaan joksikin, joka nimismiehen omasta
mielestä ei ollut muuta kuin uljuutta.

Hämärä oli jo aikaa ennen kuin Askelin apureineen saapui Inkerin
tuvalle, verhonnut maita ja seutuja. Samassa kun nimismies meni
aukasemaan veräjää, saavutti heidät reki, kaksi hevosta edessä.

-- Hohoi! huusi nimismies, -- kukas matkamies on?

-- Hei, Rolf ukkohan se on, huusi kartanonvouti, -- mihinkä sinä olet
menossa näin myöhällä? Anna seista ja ota matkaryyppy!

Rolf, sillä hän se oli, seisautti hevoset, silmäili joukkoa, mutisi
jotakin itsekseen ja vastasi:

-- Minulla on asiaa Wadtoftan puolelle, ja täytyy saada se vielä
tänäiltana toimitetuksi... Kiitos tarjoomastanne, kartanon vouti!
Ryyppy ei haittaa näin talviteillä...

-- Ja miten komeasti hän vielä ajaakin! sanoi kartanonvouti, Rolfin
ryypätessä pullosta hänen onnekseen. -- Molemmat hevot valjaissa!
Kunhan ei vanha ruutiäijä vaan olisi kosimahankkeissa!

-- Oli hankkeet mitkä hyvänsä, niin jäänee minulta kumminkin eukko tahi
tyttö saamatta, vastasi Rolf; -- semmoiset tuumat jääkööt vaan pois
mielestänikin. Mutta nyt on minun vuoroni kysyä mitä te aiotte tehdä?
Te näytte olevan menossa mökkiin.

-- Ihan oikein, vastasi kartanonvouti, me menemme ottamaan kiinni
noitaa.

-- Vai niin... Luulen että korkealla oikeudellakin on asiassa jotain
tekemistä, koska herra nimismies on mukana... No, onnea vaan puuhille!
Miksi te eukkoa kovistelette? Inkeriähän te kaiketi menette ottamaan
kiinni.

-- Ei, sanoi nimismies, -- paholaisen emon vuoro on vasta huomenna,
jolloinka minä neljännysmiehineni pistän kiinni kaikki hänen
sukulaisensa, niin monta kuin niitä on ympäri koko pitäjän. Nyt saa
vaan hänen tyttärensä tehdä pienen huvimatkan armollisen laamannin luo
Signildsborgissa.

-- Hm, vai niin! Jumalan rauha!

Rolf käski hevosia liikkeelle, iloiten kun sillä kaupalla oli päässyt
asiasta erille. Poistaaksensa itsestään kaikki epäluulot ajoi hän
tosiaankin Wadtoftaan, jossa hän asiakseen osti joitakuita lampaita ja
palasi vasta seuraavana päivänä kotia.

Sillävälin kulki nimismies seuralaistensa edellä ylös mökille. Ovi oli
lukossa ja verhot riippuivat pienten ikkunoiden edessä.

Näihin varotoimiin olivat Inkeri ja Elli ryhtyneet, voidaksensa
rauhassa vakoilijain silmiltä varustautua pakomatkalle.

Pelastuksen toivo oli Aadolfin lähdettyä antanut Inkerille uusia
voimia. Hän ja Elli olivat toisiansa rohkaisevin sanoin koko illan
puuhanneet sääliessä kokoon tarpeellisimpia ja rakkaimpia
tavaroitansa. Siitä puuhasta oli jo kotvanen sitten päästy; hevosia
odotellessa rukoilivat he nyt Jumalalta pakonsa onnistumista.

He havahtuivat ovelle kolkutettaissa.

-- Auttajamme on täällä... Jumala olkoon kiitetty, kuiskasi Inkeri.

-- Hoi, ovi auki! huudettiin ulkoa.

Elli nousi ylös ja riensi aukasemaan. Kalmankalpeana syöksyi hän
takasin, nähdessänsä nimismiehen seuralaisineen.

-- Hyvä Jumala! Äiti! huusi hän ja kiersi kätensä Inkerin kaulaan.

Inkeri seisoi typertyneenä ja tuijotti hievahtamatta tulijoihin.

-- Hyväilta taloon! Kiitos viimeisistä, räyhäsi humalainen nimismies,
siihen määrään viinanhöyryistä muuttuneena, ettei loihtusanojen tarve
edes johtunut hänelle mieleen.

Hänen seuralaisensa silmäilivät uteliaina ympärinsä, ja kartanonvouti
huomautti:

-- Tehän näytte olevan muuttotouhussa, Inkeri.

-- Niinpä todellakin, tuhat vieköön, sanoi nimismies mulkoillen
silmiänsä, -- minä tunnen jotain uhkaavaa ilmassa. Mepä tulimme
tosiaankin kreivin aikaan. Minnekkä matka, Inkeri? Hm, kaiketi olette
tekin tuntenut jotain uhkaavaa ilmassa?... No, ettekö te saa suutanne
auki? Te näytätte ällistyneeltä. Olemme tulleet kenties sopimattomaan
aikaan, mutta sille en voi mitään. Minä tulen virkani puolesta.

-- Mitä te meistä tahdotte? kysyi Elli vavisten.

-- Sen sinulle kohta sanon, pikkunoita, vastasi nimismies; -- me
tulimme tänne viedäksemme yhden teistä armollisen laamannin luo, mutta
nyt kun näen, että te olette muuttotouhussa, vaikkei vielä ole
lähtöpäiväkään, niin on parasta kopata teidät molemmat, yhtähyvin nyt
kuin toiste. Kuninkaan ja oikeuden nimessä minä vangitsen sinut,
Inkeri, ja sinun tyttäresi. Kartanonvouti, annas tänne nuoranpätkät.

-- Tässä ovat, vastasi kartanonvouti ja ojensi ne nimismiehelle.

Inkeri oli nyt senverran toipunut, että saattoi kysyä.

-- Mistä rikoksesta meitä syytetään, koska te tahdotte meitä sitoa ja
panna kiinni?

-- Ka, kun vielä tekeydyt tuhmaksi, ilkeä noita! lausui nimismies. --
Mutta kun pyöveli panee peukalopuristimen sormiasi hyväilemään, niin
eiköhän muistisi alkane selvitä. Tänne vaan kädet, niin koristan sua
rannerenkaalla, ettei sen parempaa vielä ole hampusta tehty! Kas niin,
kursaukset sikseen! Meidän on kiire.

Nimismies läheni nuora kädessä... Inkeri vetäytyi kauhistuneena
taapäin... Elli heittäytyi polvilleen oikeuden palvelijain eteen ja
huudahti tuskissaan:

-- Älkää koskeko äitiäni! Hän ei ole mitään pahaa tehnyt... Armahtakaa,
hyvä herra!

-- Älä kuomaile! Se on turha vaiva, vakuutti Askelin ja astui vielä
askelen Inkeriä kohden. Mutta Elli heittäytyi heidän, hänen ja äitinsä
väliin, kietoi kätensä nimismiehen jalkojen ympäri ja huusi:

-- Armoa, armoa! Hän on viaton, hän ei ole mitään pahaa tehnyt. Jos
teillä on ihmisen sydän, niin teidän täytyy armahtaa!

-- Heitä irti minut! Oletko hullu? Luuletkos sinä, että nimismiehen on
lupa ketään armahtaa? Se veisi häneltä viran. Heitä irti hyvällä!
Muuten täytyy minun käydä kovin kourin käsiksi sinuun.

-- Armoa! murahti humalainen kartanonvouti pilkallisesti. -- Onko
mokomaa pirua ennen kuultu? Tänne toinen nuoranpäistä, nimismies! Minä
teen tästä tenästä pikaisen lopun.... Kuuletko sinä, helkkarin noita,
jatkoi hän, silmät vihasta säihkyen, astui köysineen lähemmä Inkeriä ja
puristi nyrkkiään hänen nenänsä edessä. -- Sinua saanen kiittää siitä,
että poikani sai maahisen ja että karjuni itsestään kuoli; mutta nyt
minä sen maksan sinulle. Tänne kädet ilman kursailutta, tahi lyön sinua
niinkuin härkää keskelle otsaa!

Inkeri oli vaipunut tuolille; hän olisi kyllä totellut humalaisen
miehen uhkaavaa käskyä, mutta hän ei jaksanut käsiänsä kohottaa.

Hurja talonvouti kohotti nyrkkiään ja tahtoi panna uhkauksensa toimeen,
mutta siinä tuokiossa syöksähti Elli ylös polviltaan ja töykkäsi häntä
suonenvedontapaisella voimalla takasin. Mies, joka ei osannut odottaa
moista rynnäkköä ja jo muutenkin huljuili "liikakuormansa" alla,
hoippuili muutaman askelen, koettaessaan pysyttää tasapainoa. Se ei
sittenkään onnistunut, ja niin hän kaatua roisahti seljälleen, niin
että lattiapalkit ryskivät.

Nähtiinpä siinä omituinen kuva, johon hiiltynyt takkavalkea loi
punertavaa valoaan: äiti, joka makasi tainnoksissa nojatuolissa, pää
taaksepäin vaipuneena, kauhun jähmettynyt ilme kasvoillaan ... tytär,
joka oli asettunut hänen ja hänen vihollistensa väliin, hiukset
hajallaan kalpeiden, hurjaa päättäväisyyttä hehkuvien kasvojensa
ympärillä -- nämä avuttomat oliot yhdeltä puolen, ja toiselta
inhimillisen oikeuden raa'at, humalaiset apurit. Nimismies töllisteli
avosuin, ällistyneenä tytön odottamattomasta voimanosotuksesta;
kartanonvouti, naama pöhnästä ja kiukusta kamalasti väännyksissä,
makasi pitkänään lattialla, ja molemmat rengit, jotka taikauskoisesta
pelosta tähän asti olivat pysyneet toimettomina, vetäytyivät likemmä
ovea, epätietoisina siitä inhimillinen vai yli-inhimillinenkö voima
paiskasi heidän tiranninsa heikon tytön jalkoihin.

Mutta kuva oli tuota pikaa muuttuva toisenlaiseksi. Kartanonvouti kömpi
ylös, ryntäsi Elliä vastaan ja iski häntä nyrkillä niin kovasti, että
tyttö tajuttomana kaatui lattialle.

Tuskan ja ahdistuksen huuto pääsi Inkerin sydämestä ja hän syöksähti
ylös ... mutta samassa nimismies kävi kiinni häneen takaapäin. Kun
Inkeri vielä koetti riistäytyä irti, heitti kartanonvouti nuoran hänen
käsiensä ympäri ja sitaisi sen niin lujasti, että köysi syöpyi lihan
sisään.

-- Rauhoitu, noita! kiljasi nimismies, jonka kasvoilla hiki virtaili.
-- Pentusi ei ole kuollut; hänellä ei ole mitään hätää. Älä sinä
vaan rimpuile, niin minä heti saan hänet henkiin kun kaadan
kousallisen vettä hänen päälleen. Kas niin, etköhän jo asetu siivolla
olemaan... No, se onkin paras mitä tehdä voit... Älä kisko nuorasta,
kartanonvouti! Sinä saatat hänet vaan uudestaan raivoon. Hän taitaa
ruveta kaatumaan... Aseta hänet tuonne tuolille! Piru kuinka ne naiset
ovat oikullisia!

Nyt kääntyi nimismies tunnottomana olevan Ellin puoleen. Nähtyänsä nuo
kalpeat kasvot ja suuret siniset juomut silmien alla, pelkäsi hän
hetkisen, että tyttö kenties oli kuollut. Mutta koeteltuaan hänen
valtasuontaan, otti hän toisen köydenpäistä ja sitoi hänen pienet
kätösensä yhteen; sen jälkeen otti hän viinapullon, joka jo oli melkein
tyhjä, asetti sen tytön nenän alle ja ravisti häntä, siksi kunnes tyttö
vihdoin aukasi silmänsä ja tuijotti kiillottomin katsein ympärilleen.

-- Kas niin, sanoi nimismies, -- nyt toivon pahimmasta päästyn. Nyt
voitte te, kartanonvouti ja Pekka, ottaa eukkoa käsikynkistä ja marssia
matkaan. Mutta sinä et saa lyödä häntä etkä tempoa kovasti nuorasta,
kartanonvouti, sen kiellän, sillä hänen kätensä ovat näköjään verissä
... vangitkin ovat lain turvaamia. Sinä Niilo autat raahaamaan tätä
pikkunoitaa... Kas niin, älä enää koukuttele, no ylös heti (ne sanat
lausuttiin Ellille)! Eipä näy tahtovan. Meidän täytyy siis auttaa häntä
matkalle.

Elli nostettiin ylös ja saattue lähti liikkeelle. Nimismies, jonka
päästä pöhnä tämän kohtauksen aikana oli melkoisesti haihtunut,
ihmetteli itsekin rohkeuttaan, jota hän oli osottanut peljätyitä naisia
vangitessaan, ja taipui jo siihen luuloon, ettei ottelu noitien kanssa
ollutkaan niin vaarallista, kuin hän ennen oli kuvitellut.

Kun Elli tuli tuntoonsa, huomasi hän olevansa maantiellä, kädet
sidottuina, ja nimismiehen sekä toisen rengin kuljettavan häntä
välissänsä. Edessänsä näki hän äitinsä hoiperrellen astuvan toisten
miesten välissä.

-- Näetkö, sanoi nimismies, -- näetkö, äitisi kääntyy ympäri ja
katselee sinua. Hän tahtoo sillä, että sinä kulkisit kauniisti ja
vakaasti etkä rimpuilisi ja venkuroisi ... sillä siitä ei kuitenkaan
ole mitään apua.

Tämä kehotus oli tarpeeton. Elli käydä horjuili äänetönnä eteenpäin,
pää painuksissa ja silmät puoleksi ummessa, päässä ei niin ainoata
selvää ajatusta.

Täten kulki surullinen saattue metsän läpi, milloin häipyen kuusten ja
petäjien varjoihin, milloin hohteessa hopeaisen kuun, joka juuri oli
taivaanrannalle noussut.

Kun Niilo huomasi tytön hentojen jäsenten kylmästä värisevän, sanoi hän
nimismiehelle:

-- Pysähtykää vähän?

-- Mikä on hätänä?

-- Hänen on vilu, tyttöraukan, sanoi Niilo ja riuhtasi yltään harmaan
sarkaviittansa, -- ja kaiketi on hänellä tunto niinkuin muillakin,
vaikka hän onkin noita.

Näin sanoen Niilo kääri viittansa tytön ympärille ja tarttui häntä
uudestaan kädestä.

Vaikkei Elliä juuri ollenkaan vilustanut, niin hän kuitenkin oivalsi
rengin tarkottaneen hyvää, ja tämä inhimillisyyden osotus koski hänen
sydämeensä niin, että hän heti ratkesi itkuun.

Hänen ajatuksensa alkoivat nyt selvetä, mutta siitä tunsi hän verensä
hyytyvän paljoa pahemmin kuin pakkasesta konsanaan.

-- Mihinkä vietänee äitiä ja minua? kysyi hän itseltään, ja
haihduttaakseen sitä tuskallista epävarmuutta, joka täytti hänen
mielikuvituksensa mitä kauheimmilla kuvilla, rohkasi hän mieltänsä ja
uskalsi puhutella nimismiestä, vaikka hänen oli vaikea saada niitäkään
väräjäviä sanoja sanotuksi.

-- Herra, lausui hän, -- mihinkä te viette meitä? Täytyykö meidän heti
kuolla?

-- Ei suinkaan, vastasi nimismies niin suopeasti kuin noita-akalle sopi
vastata, -- älä sinä pelottele itseäsi sillä! Kuluu siihen vielä aikaa,
ennenkun niin pitkälle ehditään. Pitäisihän sinun ymmärtää, että kaikki
täytyy käydä laillista tietä ... tutkinto ja hovioikeus ja tuomio ja
niin edespäin... Tällä kertaa ei ole mitään pahaa pelättävänä: laamanni
sinua vaan vähän kuulustelee, sitten pääset ruunun kyydillä Tukholmaan,
jossa saat asua itse kuninkaallisessa linnassa kuninkaan omien
huoneiden alla...

Elli hengitti helpommin; hän oli kuvitellut, että häntä vietiin
suorastaan polttoroviolle. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi:

-- Onhan laamanni Aadolf herran isä?

-- On tosin, vaikkei hänellä siitä suurta kunniaa ole ... no, siihen
minulla ei ole mitään tekemistä... Paremmin kostuu kun painaa
lankasella... Aadolf herra, lisäsi hän viekkaasti, on kyllä kelpo
herra? Vai mitenkä sinusta on?

-- On, on, vastasi Elli ja ilahtui ajatellessansa, että mies, jonka
eteen häntä vietiin, oli Aadolfin isä. -- Varmaankin on hän yhtä hyvä
kuin hänen poikansa, ajatteli tyttö.

Ja koko matkan ajatteli hän vaan Aadolfia; nuori vapaaherra oli se
ankkuri, johonka hän epätoivon yössä koki turvautua. Hänen käyntinsä
muuttui kevyemmäksi; hän ei painanut enää puhkavan nimismiehen olkaa,
hän ei suuresti pelännyt enää sitä päämaaliakaan, johon häntä vietiin.

Kulkueen saavuttua Signildsborgiin kokoontui talonväki, sill'aikaa kuin
nimismies ja talonvouti päästelivät köysiä vankien käsistä.
Pilkkasanoja sekä inhon ja mielipahan purkauksia sateli noiden
molempain naisten yli, mutta he eivät sitä kuulleet. Elli kuiskasi:

-- Älä sure, äiti ... vaan luottakaamme Jumalaan!

-- Oi, hän on ottanut kätensä meistä, huokasi Inkeri.

-- No, nyt seuraat minua armollisen laamannin luo, sanoi nimismies ja
tarttui Elliä käteen. -- Ja vie sinä, talonvouti, eukko johonkin
suojaan, ettei ihmisten tarvitse töllistellä häntä... Tule nyt, sinä
paholaisen pikku penikka!

-- Tahdotaanko meidät erottaa toisistamme? Eikö äitini pidä seurata
mukana? lausui Elli.

-- Mitä te aiotte tyttärelleni tehdä? huusi Inkeri hätäytyneenä.

-- No, te pääsette pian taas yhteen. Olkaa huoleti! sanoi nimismies. --
Älkää nyt leutoko, vaan päästäkää koreasti tyttärenne! Laamanni
odottaa.

-- Ettekö vaan valehtele? kysyi Inkeri epäröiden ja piti käsillään
kiinni tytön vyötäisistä.

-- Enkä valehtele, hullu noita, minä vannon autuuteni kautta, että pian
taas saat nähdä hänet. Kujeet sikseen nyt?

-- Ja vannotteko, ettette pitele pahoin häntä?

Nimismies tuskastui ja riisti Ellin pois huolestuneen äidin sylistä.
Sitten vietiin heidät kumpikin eri taholleen, Inkeri vähäiseen
sivurakennuksessa olevaan kammariin, ja Elli nimismiehen vieressä pihan
poikki suurelle herrastalolle päin.

Inkeri oli tuskin kuullut oven perästänsä sulkeutuvan, niin hän jo
äidillisestä surustaan huolimatta tunsi joutuvansa sen raskaan unen
valtaan, jonka kautta luonto koettaa vuodattaa uutta öljyä sammuvaan
elonlamppuun. Kammarissa oli olilla täytetty sänky ja sen peitteenä
karkea lakana. Sinne horjuili Inkeri, ja muutaman hetken kuluttua hän,
veriset, haavottuneet kädet ristissä rinnallaan, nukkui virkistävään
uneen, joka loi petollisen riemunhohteen hänen kasvoilleen. Hän uneksi
poikansa palanneen mahtavana ruhtinaana, että hän oli tullut sitä
varten, että pelastaisi äidin ja sisaren ja veisi heidät merten taa
onnellisempaan maahan.

Sill'aikaa meni Elli, astellen joltisenkin vakavasti, tuntemattomia
vaiheitansa kohti. Hän silmäsi ympärinsä toivoen näkevänsä Aadolfin,
mutta vaikka tämä toivo petti, niin se ajatus kuitenkin vahvisti häntä,
ettei Aadolf ollut kaukana, ja että siis se sydän, joka toivoi hänen
parastaan, ei sykkinyt loitolla.

Mutta kun hän tuli suureen etehiseen ja nimismies vei hänet leveitä
kiviportaita ylös, jotka johtivat toiseen kerrokseen, tunsi hän
mielensä lannistuvan. Avara etehinen, jonka pylväisiin kuu paistoi
korkeiden ikkunoiden läpi, ja jonka holveissa hänen askelensa kumeasti
kajahtelivat, teki häneen jylhän vaikutuksen; hänen sielunsa aavisti
jotakin hirmuista tapahtuvaksi.

-- Pysähdy, sanoi Askelin, heidän tultuaan erääseen vierashuoneeseen,
jota katosta riippuva lamppu valaisi; -- minä tulen kohta ja noudan
sinut. Nimismies meni laamanni Juhanalle ilmoittamaan, että Inkerin
tytär odotti viereisessä huoneessa.

Elli istui tuolille oven suuhun. Hän painoi käden sydäntänsä vasten,
hillitäkseen sen rajua tykytystä, ja kun samassa eräs vierashuoneen
sivuovista aukesi, sätkähti hän jyrinästä ja silmäsi arasti tulijaan.
Mutta kun hän näki edessänsä nuoren neiti Skytten, niin hänen kasvonsa
kirkastuivat. Se seikka, että hän täällä vieraissa oloissa näki
olennon, nuoren ja naisellisen niinkuin hän itsekin ja jonka hän hyvin
tunsi aina siitä asti, kuin Elli sisarellisella hellyydellä hoiteli
häntä äitinsä kodissa, oli omiansa rohkasemaan hänen mieltänsä.

Hän nousi tuoliltaan ja silmäili Mariaa, senlainen ilme kasvoillaan,
kuin olisi hän pyytänyt kuulla häneltä vaikka yhden ainoan ystävällisen
sanan, kuulla hänen vakuuttavan, ettei mitään vaaraa ollut
pelättävissä. Mutta Marian huulet vetäytyivät kummalliseen hymyyn,
hänen mustissa silmissänsä kuvastui vihaa ja ylenkatsetta hänen
luodessaan katseen kalpeaan, laihtuneeseen, karkeisiin vaatteisiin
puettuun kilpailijaansa, ja hän meni nopeasti ohitse lausumatta Ellille
ainoatakaan sanaa.

Samassa aukeni toinen ovi, joka johti laamannin työhuoneeseen,
nimismies näyttäytyi taasen, otti vapisevaa tyttöä kädestä ja vei hänet
sinne sisään. Sen jälkeen hän teki molemmille herroille kumarruksen ja
poistui vierashuoneeseen, odottaakseen siellä lähempiä määräyksiä.

Kaikista ensin Elli näki täällä sisällä peljätyn pappismiehen synkät
kasvot, ja kun hän tätä näkyä pelästyen katsahti toiseen huoneessa
olevista miehistä siinä heikossa toivossa, että hän tässä tapaisi
vähemmin pelottavan enteen, näki hän yhtä synkät, yhtä kolkot kasvot,
katse tutkivana ja uhkaavana suunnattuna häneen, eikä hän tämän
kasvoissa voinut havaita vähintäkään sen nuorukaisen näköä, joka oli
hänelle rakas. Elli oli nähnyt tarpeeksi peljätäksensä pahinta.
Vavisten tervehti hän kainosti herroja ja loi silmänsä maahan, ne kun
eivät voineet kestää laamannin terävää katsetta.

Laamanni istui suuressa nojatuolissa työpöytänsä edessä, ja hänen
vieressänsä pastori Svenonius. Ensi silmäykseltä tuo hento kalmankalpea
olento vanhasta Skyttestä näytti jotenkin miellyttävältä, vaikka hän
inhosikin häntä ja hänen äitiään.

-- Että tämä lapsi, joka näyttää niin viattomalta ja vilpittömältä, jo
kuitenkin on kirottu ajassa ja iankaikkisuudessa! ajatteli hän; -- sitä
tuskin uskoisi kun hänet näkee.

Hän viittasi nyt pastorille. Tämä keskeytti hiljaisuuden ja piti
Ellille puheen, sekä ilmoitti, että hän ja hänen äitinsä tulisivat
saamaan hirmuisen rangaistuksen niistä kauheista synneistä, joihin he
olivat tehneet itsensä syypääksi. Sitten hiljensi hän ääntään vähän
säyseämmäksi, sanoi toivovansa, ettei Elli näin nuorella iällä vielä
ollut niin peräti turmeltunut, ettei hänen sieluansa voitaisi
katumuksen ja parannuksen kautta pelastaa Jumalan valtakunnalle,
joskaan hänen ei käynyt välttäminen maallisen oikeuden rankaisua, jonka
armotta täytyy seurata rikosta. Jos Elli tässä tilaisuudessa tahtoisi
osottaa katumustaan vastaamalla totuuden mukaan niihin kysymyksiin,
jotka armollinen laamanni oli hänelle tekevä, niin oli varmaa, että
tämä, joka vastedes tulisi istumaan tuomarina hänen asiassaan, antaisi
tämän seikan taivuttaa häntä käyttämään kaikkea sitä sääliväisyyttä ja
lempeyttä, jota laki ja hänen omatuntonsa vain sallisivat.

Kun pastori oli lopettanut puheensa, otti laamanni Skytte puheenvuoron
ja selitti, että avoin ja tosi tunnustus, tässä tehtynä, voisi antaa
hänelle tilaisuuden vastedes langetettavan tuomion lieventämiseen.

-- Tahdotko sentähden, lausui hän lopuksi, -- totta puhumalla vastata
niihin kysymyksiin, jotka aion sinulle tehdä?

Elli, joka pelostaan sekavana ja herrojen käyttämään puhetapaan
tottumattomana, oli käsittänyt heidän puheistansa ainoastaan jonkun
vähäisen osan, vastasi pelonalaisesti myöntäen, ja tutkimus alkoi.

Kysymyksistä, jotka laamanni nyt esitti, oli ennakolta sovittu hänen ja
pastorin kesken, vaan ei kumpikaan herroista tullut ajatelleeksi sitä,
että lapsen kielitaito supistui aivan jokapäiväisimpiin puhetapoihin,
joita hän oli kuullut ympäristöltään, tahi joita oli esiytynyt niissä
harvoissa kirjoissa, jotka hän oli lukenut. Siitä johtui, ettei Elli
joko ollenkaan tajunnut tahi tajusi hän useita kysymyksiä väärin, mutta
kun hän niin sattuessa vaikeni ja suuntasi aran, kysyväisen katseen
inkvisiittoreihin, pidettiin sitä uppiniskaisuutena tahi luikertelun
yrityksenä, ja Svenonius vaati jylisevällä äänellä häntä heti
vastaamaan. Elli, joka tunsi voimainsa loppuvan, ajatustensa
hämmentyvän, huolimatta mitä tuskaisimmista ponnistuksistaan niiden
koossapitämiseksi, heikkoni vihdoin niin, että hän töin tuskin kesti
seisomassa, ja laamannin sanat kaikuivat epäselvänä huminana vain hänen
korviinsa. Mutta papin uhkausten pelko vaati häntä vastaamaan ... ja
hän vastasi kelmenevin huulin sekasin myöntäen ja kieltäen, tietämättä
itsekään, mitä hän kielsi ja mitä hän myönsi. Laamannin muoto synkkeni
yhä enemmän, hänen tuuheat kulmakarvansa rypistyivät, silla Elli teki
tietämättään itsensä syypääksi yhä useampiin ristiriitaisuuksiin: hän
tunnusti itsensä ja äitinsä syylliseksi kaikkiin niihin rikoksiin,
joista heitä syytettiin, mutta kielsi ne taas jo seuraavana hetkenä.
Vasta kun nimi Aadolf kajahti hänen korviinsa, tuli hän vähäksi ajaksi
täyteen tuntoonsa ja kuuli selvään seuraavan kysymyksen:

-- Sinä myönnät siis, että olet mielistynyt poikaani, ettei äitisi
yksistään tahtonut, vaan että sinulla itselläsikin oli tarkotuksena
kiinnittää puoleesi hänen sydämensä?

-- Niin oli, vastasi Elli, -- minä pidän hänestä paljon, hyvin paljon.

Ja yksinkertaisuudessaan uskalsi hän taas luoda katseensa laamanniin
siinä toivossa, että tämä tunnustus puhuisi hänen puolestaan Aadolfin
isän luona.

-- Mikä julkeus! Mikä hävyttömyys! mutisi Svenonius.

Nyt seurasi joukko uusia kysymyksiä, joista Elli ei käsittänyt
rahtustakaan. Hän kuuli epäselvästi sekaisittain sanat: _tenhojuoma,
myrkkyä, vastamyrkkyä_; hän tajusi epäselvästi, että ääni, joka kumisi
hänen korvissaan, kävi terävämmäksi ja yhä uhkaavammaksi; hän oli
vähällä nääntyä ja tarttui melkein tiedottomana tuolin selkämykseen,
pysyäkseen seisomassa.

Laamanni Juhana oli tähän saakka isällisellä huolella hillinnyt
tulisuuttansa; kun Elli itsetietämättään oli tunnustanut kaikki
rikokset, joista häntä ja hänen äitiänsä syytettiin, vieläpä muun
ohella senkin, että hän oli voittanut nuoren vapaaherran rakkauden
Inkerin valmistamalla tenhojuomalla, oli laamanni ensin houkutuksilla,
sitten uhkauksilla koettanut saada häntä ilmaisemaan, mistä aineista
tenhojuoma oli kokoonpantu, ja millä keinoin sen vaikutukset voitiin
tehdä tyhjiksi; mutta kun Elliltä ei kuulunut muuta, kuin tuo
koneellinen myöntävä tahi kieltävä vastaus, loppui hänen
kärsivällisyytensä; hän kääntyi pastorin puoleen ja lausui:

-- Joko on tämä nuori nainen päästänsä vialla, tahi on hän paatuneempi,
kuin kukaan niistä konnista, joille tähän asti olen langettanut
tuomioita. Pelästystä ei voida sanoa hänen käytöksensä syyksi, sillä
minä olen puhunut säyseästi; olen houkutellut ja vielä luvannut, että
hän tunnustamalla totuuden voi pelastaa henkensä, kuolemasta.

-- Armollinen herra, sanoi Svenonius, -- hänen äitinsä on häijy, kavala
ja tavattoman terävä-älyinen nainen. Omena ei putoa kauas puusta.
Kaiketi on äiti neuvonut hänelle, kuinka hänen tulee käyttäytyä heidän
pahoja tekojansa tutkittaessa. Kenties paholainenkin estää häntä
kieltänsä liikuttamasta. Meidän ei auta muu, kuin koetella viimeistä
keinoa pakottaaksemme totuuden ilmi suusta, josta tähän saakka
ainoastaan valheen kiemurtelevia käärmeitä on longerrellut.

Laamanni soittaa kilahutti ja käski ovessa ilmautuneen nimismiehen
noutaa kartanonvouti paikalle.

Niinä muutamina hetkinä, ennenkun vouti ehti saapua, laamanni mittaili
kiivain askelin lattiata, ja pastori Svenonius piti Ellille puheen,
josta hän ei käsittänyt muuta, kuin että pappi tavallisuutensa mukaan
oli hyvin suuttunut. Mutta kuultuaan joukossa Jumalan nimeäkin
mainittavan, pani tyttö kätensä ristiin.

Heti talonvoudin tultua laamanni aukasi kooltansa vähäisemmän oven,
josta mentiin kirjahuoneeseen.

Tässä pimeässä kammiossa, jossa säilytettävänä oli muutama satakunta
nidosta lakitieteellisiä ja jumaluusopillisia teoksia, oli
keskilattialla pieksinpenkki, sen ajan kaikissa aateliskartanoissa
tavattava ja moniaalla ahkeraan käytetty kapine. Kartanonvouti, joka
oli pysähtynyt ovensuuhun, pyöritellen karvalakkiansa käsissään, katsoa
vilkasi ensin pieksinpenkkiin, sitten Elliin ja ymmärsi heti minkä
vuoksi häntä oli kutsuttu.

Nyt kuului vierashuoneesta puhelua. Toisena puhujista oli nimismies,
toisena nuori Skytte, joka oli palannut kävelyltään metsässä ja
talonväeltä saanut tietää, mitä oli tapahtunut.

-- Kuulkaa, sanoi Svenonius laamannille; -- ellen erehdy on onneton
poikanne viereishuoneessa.

-- Minä olen käskenyt Askelinin vartioida ovea ja estää ketään
tulemasta sisään, vastasi laamanni Juhana, jonka jälkeen hän kääntyi
Ellin puoleen ja lausui:

-- Minä olen käskenyt tänne tuon miehen sitä varten, että hän ruoskisi
sinua vitsoilla, siksi kunnes näet hyväksi vastata kysymyksiini
verukkeitta. Kartanonvouti, vie hänet tuonne kammioon, paljasta hänen
selkänsä ja sido hänet penkkiin!

Laamanni oli otaksunut, että tämä uhkaus, kun sitä säesti
kidutuskalujen näky, tekisi toivotun vaikutuksen. Mutta kaikesta, mitä
hänen ympärillään tapahtui, tyttönen tajusi ainoastaan tuon hänelle
rakkaan äänen, jonka hän kuuli ulkoa; hän kuunteli, ja vaikutus, minkä
se häneen teki, ilmausi vienona hymyilynä.

-- Hän vastustaa teitä ... hän pilkkaa teitä, virkahti Svenonius. --
Minä en kärsi nähdä tätä kauemmin. Teidän sydämenne täyttää
paheksittava löyhyys, jumalaton suopeus, armollinen laamanni.

Laamanni, joka käden viitteellä oli pidättänyt palvelijaa heti
toimeenpanemasta hänen käskyänsä, antoi nyt aivan päinvastaisen merkin.
Vasta nyt kun mies kovin kourin tarttui Elliä käsivarteen, kiintyi
hänen huomionsa kartanonvoutiin, ja hän puhkesi sanomaan:

-- Mitä sinä tahdot minusta? Sinä se olit, julma mies, joka rääkkäsit
äitiäni.

-- Kyllä saat tietää, mitä minä tahdon, vakuutti kartanonvouti ja
tempasi äkisti tytön mukanaan vastaiselle ovelle. Kun pelästynyt tyttö
huomasi penkin ja sen vieressä vitsan, ja tunsi miehen karkeiden
kourien tarttuvan hänen leninkiinsä, joko päästääkseen sen auki tai
repiäksensä sen rikki, havahtui hän puoli-horroksistaan ja päästi
kauhistuksen kirkunan. Hän riistäysi sukkelasti irti ja huusi:

-- Säästäkää minua! Minä teen kaikki mitä vaan tahdotte... Oi, hyvä
Jumala! Aadolf herra! Auttakaa!

Tämä huuto ei ollut omiansa herättämään laamannissa sääliä.

-- Pian! tiuskasi hän kartanon voudille.

Mutta kun tämä toistamiseen kävi kiinni Elliin, niin ovi aukeni ja
Aadolf astui isänsä vihastuneiden katseiden eteen.

Hän oli kuullut Ellin huutavan ja syöksyi nimismiehen kiellosta
huolimatta sisään.

-- Oi, hän on täällä! huudahti Elli.

Harmin puna otsallaan Aadolf kääntyi isänsä puoleen ja sanoi:

-- Ettekö häpeä, isä, pitelemästä pahoin tätä turvatonta, viatonta
lasta?

Laamanni Juhana ei ensiksi kyennyt tähän soimaukseen vastaamaan muulla
kuin sanattomalla silmäyksellä, joka ilmaisi hämmästystä ja
suuttumusta.

-- Kuinka? sanoi hän ponnistetulla levollisuudella, -- enkö minä
sanonut, ettei kukaan saisi tulla tänne? Kuinka uskallat sinä tehdä
vastoin nimenomaista kieltoani?

-- Minä tottelen mahtavampaa ääntä kuin teidän onkaan.

-- Perkeleen ääntä, mutisi Svenonius ja oli juuri aikeessa korottaa
äänensä, ajaaksensa Herran nimessä nuoren Skytten ovesta ulos, kun tämä
iski säkenöivät silmänsä pappiin ja jatkoi:

-- Te, katala, olette aikaansaaneet tämän. Varokaa itseänne! Teillä on
ankara tili vielä tehtävänä... Rauhoitu, Elli. Minä olen täällä ja
puolustan sinua.

Nyt ei laamanni enää voinut hillitä itseänsä. -- Kurja, sinä julkenet
osottaa synnillistä taipumustasi tähän pahamaineiseen tyttöön ... sinä
julkenet kysyä omalta isältäsi, eikö hän häpeä ... hän häpeää, mutta
hän häpeää niskoittelevaa, jumalatonta, turmeltunutta poikaansa ...
sinä julkenet uhata tätä Herran palvelijaa, entistä opettajaasi ...
sinä mietit murhahankkeita hänen henkeänsä vastaan ... ehkäpä minunkin.
Pois silmistäni!

-- Armollinen herra, sanoi Svenonius, ja pani kätensä laamannin
käsivarrelle, -- hillitkää vihanne ja muistakaa, että Aadolf herra ei
ole syyntakeinen sanoistansa ja teoistansa! Muistakaa, että hän toimii
tenhojuoman vaikutuksen alaisena!

-- Te olette oikeassa; hän on vielä tänä iltana vietävä
houruinhuoneeseen Tukholmaan, jatkoi laamanni, vavisten koko
ruumiissaan. -- Minä kutsutan tänne kaikki renkini ja panetan hänet
rautoihin. Kartanonvouti, kiskase noita hänen käsistänsä ja ruoskitse
häntä poikani näkyvissä!

Niin sanottuaan laamanni tarttui kellonvetimeen ja riuhtasi niin
voimakkaasti, että lanka katkesi. Nimismies, joka oli kuullut joka
sanan, näyttäytyi naama kalpeana ovessa ja sai käskyn tuoda käsiraudat
ja jalkapihdin sekä kutsua rengit saapuville. Sill'aikaa oli
kartanonvouti empien lähestynyt Aadolfia ja kuiskannut: -- Herra kulta,
eihän sopine väittää armollisen laamannin käskyä vastaan... Mutta
Aadolf, jota Elli suonenvedontapaisesti piteli kiinni, työnsi hänet
takasin.

-- Isäni, sanoi Aadolf, kun laamanni, otsa rypyssä ja käsivarret
ristissä seisoi hänen edessään, -- älkää alentako itseänne ja poikaanne
niin arvottoman päätöksen kautta! Jos voisitte katsoa sydämeeni, niin
näkisitte, että minä pidän teitä kaikessa siinä kunniassa, jota pojan
tulee elonsa alkujuurta kohtaan osottaa. Mutta minä en koskaan salli,
että tätä turvatonta lasta pahoin pidellään. Tuomitkoon laki!
Päästäköön tahi langettakoon se hänet! Olkoon teille siitä kyllin, että
inhimillinen oikeus, inhimillisten etuluulojen sokaisemana, aivan
varmaan on tahraava itsensä hänen viattomalla verellään! Eikö siitä jo
ole kyllin? Miksikä rääkätä häntä mielivaltaisesti? Oi, isäni, te joka
muuten olette niin oikeudellinen, niin tunnokas, te ette suinkaan
tekisi itseänne syypääksi moiseen väkivaltaan, ellei tämä hurjapäinen
pappi, tämä rakkauden ja laupeuden Jumalan eksynyt palvelija, olisi
vietellyt teitä siihen.

-- Antakaa hänelle anteeksi. Hän on mieletön. Minä en lue sitä hänelle
syyksi, sanoi Svenonius.

-- Oletko puhunut kaikki? Vai onko suusi vielä täynnä herjausta? sanoi
laamanni. -- Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt rakkaudesta sinua,
kelvotonta kohtaan. Minä olen koettanut saada tätä naista ilmaisemaan
jotakin vastamyrkkyä sille juomalle, jolla hän on ottanut sielusi
vangiksi... Minua haluttaa nähdä, rohkenetko käydä käsiksi isääsikin;
silloin olisi mittasi täysi. Heitä irti tyttö, jatkoi hän ja tarttui
Elliä käteen, -- vai pitääkö minun väkisin erottaa hänet sinusta,
hurjapää?

-- Oi, isäni, säälikää! rukoili Aadolf. -- Minä en jätä häntä ennenkun
lupaatte, että annatte vihanne levätä siksi, kunnes se ehtii varustaa
itsensä lain miekalla. Teidän epäilyksenne...

-- Päästä hänet! huusi laamanni, -- tahi tartun käsiksi sinuun,
niskuri!

-- En koskaan!... Oi, katsokaa! Katsokaa tätä poloista lasta! Hän
kaatuisi heti paikalla, ellen pitäisi häntä käsilläni kiinni...
Katsokaa hänen kuolonkalpeita kasvojaan ja säälikää häntä! Kuinka
voitte luulla, että tämä viaton tyttö...

Samassa kuului nopeita askelia vierashuoneesta. Luullen renkien olevan
tulossa suuttunut isä riensi ovelle ja paiskasi sen selkoselälleen.
Sill'aikaa Aadolf asetti pyörtyneen tytön nojatuoliin ja asettausi itse
hänen eteensä, valmiina puolustamaan häntä ja itseänsä viimeiseen asti.

Mutta onneksi oli nimismies Askelin, ennenkun hän meni täyttämään
laamannin käskyä, rientänyt naisväen huoneeseen, ilmoittanut
vapaaherrattarelle ja Marialle mitä oli tekeillä ja pyytänyt heiltä
neuvoa. Pelästynyt vapaaherratar pyysi, että nimismies odottaisi, mitä
hänen välityksellään saataisiin aikaan ja riensi sitten Marian
seuraamana riitapaikalle. Nämä kaksi naista ne olivat, jotka pelosta
kalpeina töytäsivät laamannin aukasemasta ovesta sisään.

Tästä seurasi sanomaton hämminki ja hälinä. Laamannin vihastuksen
aikaansaama pelästys ja uhriparan herättämä sääli tukahuttivat Mariassa
kaikki muut tunteet. Vapaaherratar, joka rakasti poikaansa kaikella
sillä hellyydellä, jota äiti voi osottaa ainoata lastansa kohtaan,
itki, rukoili ja lankesi polvilleen miehensä eteen, saadaksensa häntä
leppymään. Vapaaherrattareen yhtyi Maria ja Svenoniuskin kehotti
laamannia lykkäämään päätöksensä toimeenpanon toistaiseksi, kunnes
asiata oli ehditty tarkemmin ja tyynesti pohtia.

Marian huolenpidosta toipui Elli sillävälin jälleen tuntoonsa. Laamanni
huomasi, että hänen, asiain näin ollen, oli pakko luopua yrityksestään
saada Elliä pakottamalla ilmaisemaan tuota luultua salaisuutta; ja
ettei asiaankuulumattomia henkilöitä suotten sekotettaisi tähän
surulliseen perhekohtaukseen, niin hän käski nimismiehen ja
kartanonvoudin viedä Elli siihen sivurakennuksen kammioon, missä
Inkeriä säilytettiin.

Mutta sovintoa vapaaherrattaren rukoukset ja nuhteet eivät saaneet
isän ja pojan välillä syntymään. Aadolf sanoi aikovansa käyttää
kaikkia mahdollisia keinoja noiden kahden naisen pelastamiseksi ja
horjumatta pysyä päätöksessään vaatia tiliä sortotöiden alkajalta.
Vapaaherrattaren ja Marian läsnäolo vain ja kenties vielä enemmän se
väsymys, joka ikämiehen vinhaa vihanpurkausta oli seurannut, pidättivät
häntä pojan uhman tähden joutumasta uudellensa raivoon. Tämä selkkaus
loppui siihen, että laamanni käski poikansa ennen huomispäivää lähteä
talosta pois, ja olla tulematta hänen näkyviinsä, ennenkun hän aikaa
myöten itseänsä koeteltuaan ennemmin tahi myöhemmin oli tullut
erhetyksensä huomaamaan ja katunut sitä.

-- Jos kerran palaat tuhlaajapoikana, katuvaisena ja parantuneena, niin
sinut tuhlaajapoikana otetaankin isäsi kotiin. Mutta siihen asti...

Laamanni viittasi Aadolfille, käskien häntä poistumaan, ja vaipui
uupuneena nojatuoliinsa.

Aadolf sanoi surullisella äänellä hyvästi ja lähti huoneesta, sekä
riensi heti tekemään valmistuksia lähtöänsä varten Signildsborgista.

Vapaaherratar lähti Marian seurassa Aadolfin perästä hänen
huoneeseensa, kuullaksensa hänen tuumiansa ja antaaksensa hänelle
neuvojansa tulevaisuuden suhteen. Aadolf ilmoitti päättäneensä lähteä
Tukholmaan ja siellä setänsä valtakunnan-neuvos Pentin välityksellä
hankkivansa itselleen jotakin sopivaa tointa. Vapaaherratar hyväksyi
tämän tuuman, koskei poika sen kautta poistunut kauemmaksi kotoa, kuin
että hän helposti saattoi olla kirjeenvaihdossa hänen kanssaan,
toimittaa hänelle mitä hän välttämättömästi tarvitsi, vieläpä
jolloinkulloin tavata häntä. Sittekun hän hellin sanoin oli ilmaissut
huolensa ja pyytänyt, ettei Aadolf syytettyjä varomattomasti
puolustamalla antaisi laamannille uutta surun ja mielipahan aihetta ja
väestölle syytä kummallisiin ja alentaviin epäluuloihin, lähti hän
raskaalla mielellä tekemään valmistuksia Aadolfin poismuuttoa varten.

Maria oli nyt yksin Aadolfin kanssa. Ristiriitaisia tunteita liikkui
hänen povessaan. Tuskaa ja häpeätä sekottui tuohon tyydytyksen
tunteeseen, jonka synkkä kosto oli herättänyt. Hän oli tuokion ajan
valmis heittäymään Aadolfin jalkojen juureen, sälyttämään niskoillensa
kaiken syyn siihen onnettomaan tapaukseen, jonka ilmipuhkeamista hän
oli jouduttanut ja vetämään päällensä Aadolfin vihan ja ylenkatseen
tarpeellisena korvauksena sille välinpitämättömyydelle, jota
rakastavainen kaikista vähimmin voi kestää. Seuraavana hetkenä tukautti
tämän jo uusi tunne. Hänkin nyt kärsii, niin Maria ajatteli; ehkä on
suru lähentävä sydämemme toisiinsa ja hellä ystävyys-suhde tuova
lievitystä sorretulle rakkaudelleni. Mutta tämänkin ajatuksen tukautti
hänen ylpeytensä. Hän huomasi, että Aadolf halusi olla yksin ja lähti
pois, pyydettyänsä Aadolfia myöten saada lähettää kirjeen Tukholmaan
isälleen.

Ennen levolle käymistään sai Aadolf puheliaan Hannan kautta, joka
auttoi häntä vaatteiden kokoonpanossa, sattumalta tietää erään seikan,
jota hän muutoin oli aikonut tiedustaa toisaalta. Hanna kertoi, sen
mukaan kuin oli kuullut nimismiehen puhuvan kartanonvoudille, että
seuraavana päivänä pantaisiin toimeen yleinen noidan ajo yli koko
pitäjän, kuin myös että Inkeri ja Elli mahdollisimman pian
passitettaisiin Tukholman linnan vankilaan.

Puoliyön tienoossa heittäytyi Aadolf sänkyynsä ja nukkui lyhyeen ja
rauhattomasti. Ennen huomenkoittoa hän jo heräsi pihalta kuuluviin
ääniin, ruoskan läjähyksiin ja hevosjalkain töminään. Hän pukeutui ja
ehti paraiksi pihalle nähdäkseen vilaukselta kaksi poiskiitävää rekeä.
Rengit kertoivat hänelle, että siinä ne nyt noidat tarpeenmukaisesti
jalkaraudoilla varustettuina mennä huristivat Tukholmaan
linnanvankilaan odottamaan tutkintoaan ja tuomiotaan. Tahtoen saattaa
vangit niin pian kuin suinkin pois Signildsborgista, oli laamanni hänen
ja Aadolfin välisen jupakan jälkeen istunut kirjoittamaan
vankeinhoitohallitukselle ja käskenyt nimismiehen hetikohta lähimmistä
kyytivelvollisista talonpoikaistaloista hankkia hevosia ja ajoneuvoja
noitien kyyditsemistä varten Tukholmaan.

Tuntia myöhemmin Aadolf lähti Signildsborgista.



XIV.

Tapahtumat kehittyvät.


Olemme maininneet, että herra Kustaa Draken Sjövik-niminen maatila oli
ainoastaan parin peninkulman päässä pääkaupungista. Vanloo saattoi niin
muodoin vaikeuksitta oleskella vuoroin kummassakin paikassa, miten
hankkeensa milloinkin vaativat hänen läsnäoloaan toisessa tai toisessa
paikassa.

Hänen komeasti sisustetussa talossaan Norrmalmin torin lähellä
vierailivat ehtimiseen sen ajan etevimmät valtiomiehet, ja koska hän
seurusteli kaikenkarvaisten miesten kanssa, niin ei kauan viipynyt,
ennenkuin valtiollisten ryhmien keskinäinen suhde oli hänellä selvillä.

Että oli olemassa liitto, johtajanaan valtakunnan-neuvos Pentti Skytte
ja tarkoituksenaan asettaa kuninkaan setä, herttua Aadolf Juhana
valtakunnan holhohallitukseen, sen moni aavisti. Herra Pentin
oveluudesta huolimatta ei hänen suhteensa herttuaan ja useampiin
herttuan tunnettuihin puoluelaisiin jäänyt vakoilevilta silmiltä aivan
huomaamatta, etenkin kun herttua itse ei osannut olla tarpeeksi varova.
Mutta todistuksia, joiden nojalla hallitus olisi voinut julkisesti
nousta tätä liittoa vastaan, ei ollut nimeksikään, ja herra Pentti,
joka heti hoksasi, että häntä vastaan oli herännyt epäluuloja, ei
kuitenkaan joutunut neuvottomaksi. Hän pysyi tyynenä virkakumppaniensa
epäluuloisesti silmäillessä häneen, ja piti ivansekaisella hymyilyllä
neuvospöydässä puheen, jossa hän kehotti pitämään tarkasti herttuan
hankkeita silmällä. Hän tiesi vallan hyvin, ettei hän moisilla puheilla
voinut pettää hallitusta, eikä hävittää niitä epäluuloja, jotka kerran
olivat hänen suhteensa heränneet, mutta hän arveli huoleti voivansa
tätä ilvepeliä pitää omaksi huvikseen, koska päteviä todistuksia hänen
syyllisyydestään puuttui ja epäilijäin oli ollut mahdoton saada täyttä
selvyyttä hänen ja hänen puolueensa aikeista.

Saattaakseen tämän vaarallisen miehen vahingontekoon kykenemättömäksi
ennenkun valtakunnan säädyt ehtivät kokoontua, hallitus päätti jollakin
kunniallisella tekosyyllä toimittaa hänet pois pääkaupungista. Herra
Pentti sai eräänä päivänä tietää, että oli aikomuksena nimittää hänet
Wismarin oikeusistuimen presidentiksi. Hän riensi kiireimmiten
pyytämään itseänsä vapaaksi tästä luottamustoimesta, mutta De la Gardie
ojensi hänelle valtakirjan, lausumalla monta imartelevaa sanaa, jonka
ohessa hän vakuutti, että tarvittiin niin tarmokas mies kuin
valtakunnan-neuvos Skytte oli kaiken sen sekasorron ja epäjärjestyksen
poistamiseen, jota mainittuun tuomioistuimeen oli päässyt juurtumaan,
ja kehotti samalla Skytteä heti ryhtymään toimeensa.

Mutta herra Penttiä ei ollut niin helppo saada poistumaan. Ensi alussa
äkillinen sairaus esti häntä lähtemästä pääkaupungista, ja kun hänen
vilkas luonteensa pian kyllästyi valesairaana olemiseen, oli hänellä
muita syitä, jotka valitettavasti vaativat häntä jäämään Tukholmaan ja
jättämään sekavan Wismarin oikeusistuimen toistaiseksi oman onnensa
nojaan.

Että herra Pentti halukkaammin lähtisi matkalle niin hallitus nimitti
hänet nyt Ruotsin lähettilääksi Saksaan. Tämähän oli kunniakas virka,
ja herra Pentti kiitti, mutta huomautti samalla, että toimi arvoonsa
nähden vaati suurempaa palkkaa, kuin määrätty oli. Hän ei tahtonut
moiseen tärkeäarvoiseen toimeen ryhtyä, ennenkuin tiesi kaikella
ulkonaisella kunnialla voivansa sen täyttää. Hallitus tuota pikaa
lisäsi palkkaa ja kehotti toistamiseen herra Penttiä lähtemään. Herra
Pentti lupasi, mutta jäi pääkaupunkiin.

Kun vielä muutamia viikkoja kului eikä herra Pentin valmistukset matkaa
varten olleet sen pitemmälle edistyneet, kuin että hän hoviräätäliltä
oli tilannut lämpimän matkaturkin, niin hallitus tuskaantui
viivyttelemiseen, kehotti kolmannen kerran häntä kiiruusti lähtemään ja
ilmoitti samalla ... aina vaan kiihottaakseen hänen matkailuhaluaan ...
että hänet muiden toimiensa ohella oli nimitetty Inkerinmaan
laamanniksi. Herra Pentti lausui sulimmat kiitokset, lupasi niinpian
kuin mahdollista lähteä matkaan ja -- jäi pääkaupunkiin.

Kun hallitus vielä muutamia viikkoja odotettuaan neljännen kerran
käski hänen lähteä, tiedusteli hän hallitukselta, eikö muka hänen
oikeuksiinsa tahi velvollisuuksiinsa lähettiläänä Saksassa kuulunut
Ruotsin sopimusten hierominen Lüneburgin, Holsteinin y.m. kanssa, ja
pyysi seikkaperäisiä ohjeita siinä suhteessa. Joku aika kului ennenkun
hallitus ehti tämän kysymyksen ratkaista ja se uudisti viidennen kerran
kehotuksensa.

Mutta nyt valtakunnan-neuvos Pentti ilmoitti, että hän sill'aikaa oli
takertunut tärkeään oikeusasiaan, joka välttämättä vaati hänen
läsnäoloaan Tukholmassa; puheensa vahvistukseksi jätti hän
hallitukselle suuren asiakirjakäärön. Kysymyksessä oli todellakin niin
suuria summia, ettei hallitus voinut kieltää häntä lykkäämästä matkaa
joksikin aikaa, toivoen että asia, joka ei näyttänyt varsin sekavalta,
pian päättyisi. Mutta se toivo petti. Mitä kauemmin juttua jatkui, sitä
pahemmin hän siihen sotkeutui; herra Pentti tiesi salata asiakirjoja,
välttää kutsuja (aina tietysti pätevillä syillä) ja loppumattomiin
valittaa ja moittia tuomioita.

Koska hänen siis kuitenkin täytyi jäädä pääkaupunkiin, katsoi hän
olevansa velvoitettu käyttämään aikaa muutamien muiden kysymyksien
ratkaisemiseen. Hän esitti valtiolle jos jonkinlaisia vaatimuksia,
joihin arveli itsellään olevan oikeutta kuningatar Kristiinan ja
kuningas Kaarle Kustaan lahjoitusten johdosta. Vaikka nämä vaatimukset
olivatkin laadultaan häpeämättömiä, niin heikko hallitus näki parhaaksi
suostua niihin; hän sai omistusoikeuden useihin Munsön ja Adelsön
tiluksiin pidennetyksi, hänelle luvattiin uusia tiluksia ja sitäpaitsi
hän jollakin tekosyyllä sai 12,000 riksin lahjan valtiorahastosta ...
kaikki vaan siksi, ettei hänellä oikeudenkäynnin päätyttyä enää olisi
aihetta uusiin selkkauksiin ja viivyttelemisiin.

Mutta tuo riivattu käräjäasia ei vaan ottanut päättyäkseen.
Valtiopäivät lähenivät nopein askelin ja valtakunnan-neuvos Pentti oli
kuin olikin pääkaupungissa.

Pentti Skytten keskustelusta Kustaa Draken kanssa, tämän käydessä hänen
luonaan metsästysmajassa, lukija on saanut tietää, että Pentti Skytte
oli tullut tuttavaksi Vanloon kanssa. Hollantilaista suurmiestä ympäröi
pyhyydenloiste, joka vastustamattomasti veti herra Penttiä hänen
luokseen. Miksi olisi rikas ulkomaalainen epäsuotuisaan vuodenaikaan
valinnut Ruotsin pääkaupungin olinpaikakseen, ellei joku salainen
hanke, epäilemättä valtiollista laatua, olisi tuonut hänet sinne? Kun
valtakunnanneuvos antoi esittää itsensä Vanloolle oli hänen ensi
tärkotuksena urkkia ilmi tuo salaisuus, joka mahdollisesti voitiin
saattaa onnelliseen yhteyteen hänen omien suunnitelmiensa kanssa; mutta
seurusteltuaan jonkun aikaa Vanloon kanssa, oli hänen pakko itsellensä
tunnustaa, että jos Vanloon olostelulla Tukholmassa todella olikin
salainen valtiollinen tarkotusperä, niin hän kumminkin oli siksi tarkka
pelaaja, ettei kenenkään, yksin tarkkanäköisimmänkään, ollut
kurkistamista hänen kortteihinsa. Näiden kahden herran kesken syntyi
kumminkin jonkinlainen tuttavallinen suhde. Ellei herra Pentti
tavannutkaan sitä, mitä hän ensin Vanloossa haki, niin keksi hän sen
sijaan jotakin, mitä hän kaikkein vähimmin oli odottanut tuolta upealta
maailmanmieheltä: laajat tiedot hänen molemmissa lempiaineissaan,
filologiassa ja alkemiassa; ja tämä seikka ynnä Vanloon rikkaus ja
miellyttävä seurustelutapa ne saattoivat herra Pentinkin liittymään
hänen ihailijoittensa lukuun, niin vähän kuin hän muuten olikin taipusa
ihailemaan mitään muuta kuin omaa itseään. Vanloolla puolestaan oli
syytä suostua herra Pentin miltei tungettelevaan tuttavaksi
pyrkimiseen, havaittuansa tämän olevan lähemmässä yhteydessä Kustaa
Draken kanssa. Valtakunnan-neuvos Skytten kautta sai Vanloo vähitellen
tietää sen, mitä hän halusi Draken luonteesta, taipumuksista ja
elintavoista, ja metsästysmajan ostettuaan Vanloo tuli hänen
naapurikseen. Näin oli molemmin puolin toivottu lähentymisen
mahdollisuus hollantilaisen suurmiehen ja Sjövikin herran välillä
syntynyt.

Me tiedämme mitä tästä lähinnä seurasi. Drakessa heräsi jälleen kiihkeä
halu suuren salaisviisauden syvien syntyjen tutkimiseen; Agneksen ja
Vanloon sydämet yhdisti toisiinsa hienon hieno, muinaisten toiveitten
katkenneista säikeistä solmittu side. Agnekseen vaikutti nuoruuden
muistojen voima, Vanloota ympäröivän salaperäisyyden viettelys niin
suuresti, että hän oli kernas luulemaan Vanloon äkkinäistä ilmaumista
yliluonnolliseksi ilmestykseksi. Vanloossa paloi nuoruuden rakkaus
vienona, hillittynä liekkinä; hän oli astunut Draken taloon näkymätön
seuralainen, Kosto, takanansa; hän oli, silmäistyään Agnekseen,
kädenviitteellä käskenyt tämän seuralaisen astua kynnyksen yli; Agnes
oli pelastettava ja hänen sortajansa syöstävä hänen omien himojensa
valmistamaan hautaan.

Kustaa Drake oli ylen jännittyneessä mielentilassa. Päivät kulutti hän
mietiskelemisiin, yöt alkemistisiin tutkimuksiin. Vanloo oli joskus
niissä osallisena ja antoi kullakin kerralla niille uuden suunnan, joka
saattoi Draken uudesti toivomaan, että hän pian saisi arvoituksen
ratkaistuksi ja sen kautta perisi kaiken maailman loiston. Unettomuus,
ajatusten ponnistus sekä toivon ja pelon ainainen taistelu riuduttivat
häntä ehtimiseen, ja joka ilta seisoi hän yhä kalpeampana uunin edessä
ja näki mielikarvaudekseen nesteen rabbiinin pullossa hupenevan, sillä
joka pisara, minkä hän siitä sulattimeen kaasi, vaikutti joko hänen
suuruuteensa tahi perikatoonsa. Hän oli Vanloon avulla laatinut
tutkimuksillensa lavean yleiskaavan, kokeet pantiin tarkalleen muistiin
... sillä, oli Vanloo sanonut, -- alkemia on salaisuuden yössä kasvava
puu, jossa on monta oksaa, vaan yksi ainoa kukka; millä oksalla kukka
on, siitä on kysymys; tieteen kädellä hapuilemme oksia, toista toisensa
jälkeen, joka hukkayritykseltä varovasti peräytyen runkoon, josta oksat
haarautuvat, kunnes viimein tapaamme oikean. -- Joka päivä, joka tunti
Drake uskoi lähentyvänsä tutkimistensa määrän päätä. Hän malttoi tuskin
hetkeksikään vapautua niistä, saadaksensa levosta uusia voimia; kun
ylellistä ponnistusta seurasi velttous, niin hän väkevien juomien
kautta kiihotti hermojansa uuteen toimintaan. Vaikka hän kyllä tunsikin
sielunsa kykyjen tylsyvän, ruumiinsa voimien menehtyvän, niin hän ei
tahtonut eikä liioin voinut hillitä itseänsä urallaan. Hän oli pannut
kaikki yhdelle kortille ja jatkoi sitä menoa toivossa, ettei hänen
kohtalonsa käännekohta olisi kaukana.

Siten kuluivat talvikuukaudet vuonna 1662. Salaisuuksien uuni vaati
suuria uhreja; täyttymätön sulatin ei luotiakaan kultaa antanut, vaan
nieli sitä enemmän. Muudan alkemisti oli äskettäin tutkiellessaan
keksinyt ominaisuuksiltaan kummallisen aineen, josta huhu pian vieri
halki Euroopan niiden kaikkien tiettyviin, jotka "tieteiden tiedettä"
harjoittivat. Sitä pidettiin tehokkaimpana keinona jalostusnesteen
ainesten erottamiseksi epäjaloista metalleista. Mutta tuon merkillisen
aineen valmistustapa vaati suuria summia ja oli harvojen tuntema; siitä
maksettiin luodilta kaksi luotia kultaa. Vanloo käänsi Draken huomion
tähän aineeseen, ja vaikka talvi teki yhteyden ulkomaiden kanssa
vaikeaksi, niin sai Drake vähässä ajassa hankituksi sitä jonkunverran
itselleen Saksasta. Mutta joitakuita öitä kokeiltua oli jo kaikki
kulutettu, eikä muita tuloksia näkynyt, kuin että Sjövikin herran
rahavarat olivat huvenneet tyhjiin. Tuo salaperäinen aine on nykyään
hyvin tunnettu ja paljon huokeampi kuin silloin: se oli -- fosfori.

Edellä on osotettu, ettei Drake himoinnut kultaa sinänsä, vaan kullan
tuottamaa valtaa. Ne vallan ja suuruuden unelmat, joiden valtaan hän jo
poikana oli antautunut, seurasivat häntä nuorukaisiällä eivätkä
hälvenneet vielä sittenkään, kun hän, havahtuessaan lapsellisista
haaveistaan, alkoi huomata todellisuutta ja kaikkia hänen unelmainsa
toteutumista haittaavia esteitä. Mutta nuo esteet katkeroittivat hänen
mielensä, Niiden vihaaminen, jotka ovat sattumalta joutuneet lähemmä
sitä päämaalia, mihinkä hän pyrki, niiden ylenkatsominen, jotka
seisovat siksi alhaalla, että tuskin voivat tahi rohkenevatkaan
tavotella sitä, on luontaista irstailevan kunnianhimoiselle miehelle,
joka ei edes itselleenkään koeta todistaa harrastuksiansa oikeiksi
siveän tarkotusperän kautta. Drake sulkeutui omaan itseensä; hänen
luonnostansa synkkä mielensä kääntyi kiihkolla harrastamaan sitä
salaperäistä tiedettä, joka, kun hän sen salaisuuden perille pääsi,
yhdellä iskulla asettaisi hänet voiman templin harjalle. Mutta
sulkeutunut, hiljainen, mietiskelevä elämä, jota nämä harjoitukset
vaativat, oli ennemmin tahi myöhemmin synnyttävä aivan vastakkaisen
vaikutuksen sieluun, joka tarvitsi voimakasta ilmanvetoa, ettei se
omiin kiihkoihinsa tukahtuisi. Se ei siis ollutkaan, niinkuin hän itse
otaksui, yksistään toive helpolla pyydystää uhrattavia alkemian
Molokille, joka houkutteli häntä merirosvon veriseen ammattiin
ryhtymään, voimakkaammin veti häntä siihen hurjan, riehuvan elantotavan
kaipuu. Vastusten runollisuus se vaan tajuamatta liikkui pohjimmalla
hänen luonteessaan. Hän nautti elämästänsä ainoastaan silloin, kun hän,
sulkeuneena hiljaiseen tornikammioonsa, odotti sulattimen
oraakkelivastausta, tahi myös kun hirmumyrsky uhkasi hänelle tuhoa,
tahi kun taistelu puukoilla ja iskupiiluilla riehui mies miestä
vastaan.

Hänen kuumeinen levottomuutensa yltyi mikäli valtiollisen keikauksen
hetki läheni. Hänelle oli tuossa keikauksessa uskottu toimekas tehtävä,
eikä se ollut hänelle enää kunniahimon asiana vain, siitä hänen huonot
raha-asiansakin toivoivat paljo. Kapinaliitto kypsyi kypsymistään.
Ollen etevimpäin liittomiesten kanssa vilkkaassa kirjeenvaihdossa, sai
hän harva se päivä tietää toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty, sekä
muutoksista, jotka salaliiton toiveissa olivat tapahtuneet.

Mutta jos yrityksen kävisi huonosti? Mitä silloin olisi tehtävä? Sitä
varten oli edeltäkäsin joku pelastuskeino katsottava. Ja kaikissa
tapauksissa piti hänen ajoissa saada piilotetuksi omaisuutensa
viimeiset rikkeet epätoivoisen onnenpelin varalle, ellei hän pian saisi
"punaisen leijonan" kiinni...

Ja toiveet sen saamisesta näyttivät hänestä hyvinkin hämäriltä niinä
hetkinä, joina hän voipuneena ja epätoivoisena poistui verstaansa uunin
luota vahvistaakseen elinvoimiaan viinillä.

Hetkenä sellaisena päätti hän niin pian kuin mahdollista pantata tahi
myydä tilansa. Hänen rahavaransa olivat lopussa, hän tarvitsi rahoja
kokeittensa jatkamiseen, ja hän tahtoi kunkin tapauksen varalta tehdä
omaisuutensa ja tavaransa yhtä helposti siirrettäviksi, kuin hän oli
itse. Hän tarjosi Vanloolle Sjövik tilansa ostettavaksi. Tämä suostui
tarjoukseen ja kauppa tehtiin sillä välipuheella, että Drake sai
määrätyn ajan hallita tilaa ja määrätyillä etuoikeuksilla ostaa sen
takasin, jos halusi.

Toisena samanlaisena hetkenä hän päätti kutsua luokseen Ruysin, joka
oleskeli Tukholmassa vartoen häneltä käskyjä. Ruys tuli ja hänet
velvoitettiin hankkimaan alus ja miehistö merirosvoretkeä varten. Ennen
Toukokuuta piti aluksen olla purjevalmiina Tukholman satamassa. Vanha
merisissi kuunteli synkännäköisenä käskyä, muttei mitään sanonut
vastaan. Kustannusarvio laadittiin nopeasti ja varmasti, josta näkyi,
ettei Drake ollut tottumaton sellaisiin laskuihin. Ruys sai osotuksen
yritykseen tarvittaviin rahoihin ja poistui.

       *       *       *       *       *

Eräänä Maaliskuun päivänä, joitakin aikoja sen jälkeen kuin Aadolf
Skytte erosi kotoa, palasi Vanloo Kastelholmasta, jossa hänen prikinsä
oli talviteloillaan. Kirvesmiehiä ja meriväkeä oli paraikaa työssä,
riistämässä talviverhoja aluksen ympäriltä ja laittamassa sitä
purjehduskuntoon. Ilma oli jonkun aikaa ollut leuto, meri oli auennut,
ja kevät näytti tällä kertaa saapuvan Maaliskuussa.

Kotiin tultuaan Vanloo tapasi Sigurdin. He menivät huoneeseen, sulkivat
oven ja heidän välillään virisi seuraava puheenvaihtelo:

-- Kapteeni, lausui Sigurd, pannen eräitä, papereita pöydälle, -- tässä
ovat viimeiset löytömme. Nämä liput sain Friesendorffin palvelijalta,
nämä Liljen, ja nämä valtakunnan-neuvos Skytten kamaripalvelijalta ...
eli oikeimmin: alkuperäiset kirjoituksethan ne tietysti eivät ole,
mutta ne veitikat ovat oppineet hyvästi jäljentämään. Millainen on
isäntä, sellainen on renki, sanotaan sananlaskussa, ja tässä suhteessa
merkitsee se: kunnotonta väkeä kaikki tyyni. Mutta jos saatte selvän
harakanvarpaista, niin todistaa se, että olette oppineempi minua, jota
minä en ole koskaan epäillytkään. Sanokaa, kapteeni, onko se kreikkaa
tahi hepreaa, tahi mitä se on?

-- Ei se ole kreikkaa eikä hepreaa, vaan eräänlaista salakirjoitusta,
jonka valtakunnan-neuvos Skytte on nerokkaasti ja teräväjärkisesti
keksinyt.

-- Ja te voitte lukea sitä?

-- Tämä paperi se neuvoo, mitenkä sitä on luettava.

-- Mutta mitenkä kummalle se on teidän käsiinne joutunut?

-- Älä kysy sitä, sanoi Vanloo kolkosti. -- Minun asemani on kiero,
jatkoi hän ja nousi samassa mittelemään lattiata edestakasin. -- Osa,
jota täällä näyttelen, on minulle sopimaton. Mutta minun täytyy jatkaa
sitä, kunnes murhenäytelmä päättyy.

-- Kuinka surkeata! jatkoi hän hetkellisen vaitiolon jälkeen. -- Minä
olen tiedustellen samonnut tämän yhteiskunnan kukkuloilla, ja mitä olen
nähnyt? Pelkkää löyhyyttä, halpuutta ja itsekkyyttä niissä miehissä,
jotka seisovat valtiolaivan ruorissa. Sen kautta rohkenee sitten joukko
seikkailijoitakin, joukko vielä kunnottomampia uskalikkoja, joilla
itsellään ei ole voimaa eikä kansankaan tukea takanaan, tavotella
valtaa. Siten voivat aikakautemme yhteiskunnissa muutamat harvat
tahraiset, voimattomat kädet leikitellä kaikkein pyhimmillä asioilla:
kansojen laeilla, ja ainakin näennäisesti ohjata heidän vaiheitaan.
Tykkänään toista olivat muinaiskansojen olot. Kreikan valtiot eivät
olleet sen suurempia, kuin että kukin yhteiskunta tunsi olevansa
niinkuin yksi ainoa kokonaisuus, kukin yhteiskunnan jäsen kokonaisen
yhtenä jotakin merkitsevänä osana. Yksityisen omanarvon tunto voi
helpommin sulautua yleiseen isänmaantuntoon, koska valtioasiat olivat
joka miehen huomattavina, valtion pyhä etu kaikkien valvottavana.
Sellaisissa yhteiskunnissa vain oli ihmisen mahdollista arkielämässään
työskennellä siinä jalostavassa vakuutuksessa, että hän on luotu
aatteiden valtakunnassa vaikuttamaan. Meidän monarkkiiamme sitä vastoin
ovat suunnattomia rakennuksia, erilaisista aineksista julmuudella
kokoonpantuja, ainoana määränä pysyä semmoisina, ainoana tarkotuksena
vastustaa painolakia. Niiden alemmilla kerroksilla ei ole muuta virkaa,
kuin kestää ylempien kerrosten painoa ... ei mitään muuta. Yhteiskunta
on kokoelma ammattikuntia, joilla kullakin on isänmaansa omassa
mestariarkussaan. Ainoastaan vihollisuussuhteessaan toisia valtioita
kohtaan tuntee kukin kansa kokonaisuutensa.

Vanloo otti Sigurdin hänelle antamat paperit, katasti ne läpi
vilkaisemalla tuontuostakin salakirjoitus-johteeseen, ja jatkoi sitte
yksinpuheluaan:

-- Hyviä ovat näiden herrain aikeet, sanoi hän. -- Ei sovi kieltää,
etteivät he olisi varmoja asiastaan. He hierovat kauppaa nahasta,
ennenkuin ovat ampuneet karhun. No niin, he tuntevat vastustajainsa
heikkouden ja tietävät, että kansa kyllä mukautuu, kun he vain
kääriyvät lain vaippaan ... ja siihen he kyllä kykenevät. He
jakelevat jo tiloja ja arvoja keskenään ja muudan heistä sen lisäksi
ehdottaa, että relssitilalliset tehtäisiin maaorjiksi. Hän viittaa
naapurivaltakunnan Tanskan ja monien muiden valtojen esimerkkiin, sanoo
sen olevan häpeäksi kristillis-monarkkiselle yhteiskunnalle, että sillä
on vapaita talonpoikia, ja päättää esityksensä De la Gardien tapaan
latinaisella korulauseella; _Ungentem pungit, pungentem rusticus
tingit_.

-- Haa, lausui Sigurd, joka tähän saakka ääneti oli kuunnellut Vanloon
ajatuksen ilmaisua, -- onko se mahdollista, kapteeni? Julkeavatko he
tosiaankin jutella sellaista? Tehdä talonpojat maaorjiksi! Hyvä on ...
silloin on meillä kapina maassa, emmekä me lähde täältä ottamatta osaa
leikkiin. Minä olen talollisen poika ja te, kapteeni, olette niinikään,
jos kohta Folkungien verta virtailee suonissanne. Haa, kapteeni,
antakaa heidän vaan jatkaa mielensä mukaan! Minä tunnen Ruotsin
talonpojat: he sietävät paljon sortoa, niinkauan kuin kuvittelevat
olevansa vapaita, mutta riistettäköön heiltä tämäkin luulo, niin he
eivät siedä niin mitään. Eikö niin, kapteeni, annattehan herrain
menetellä mielensä mukaan?

Vanloo naurahti silmäillessään Sigurdiin. Sigurd oli kavahtanut
istualtaan, hänen silmänsä säihkyivät, hän näpli, kiersi ja väänteli
viiksiään.

-- Kapteeni, jatkoi hän, -- me olemme yhdessä taistelleet Englannin
republikaanien armeijoissa ... me olemme omin silmin nähneet solvaistun
kansan nousevan vihapäisnä kapinaan, ja me olemme ottaneet osaa sen
taisteluihin vapautensa puolesta... Te nauratte kapteeni! Ah, te
ette ole sama mies mikä olitte ennen. Muistan kuitenkin ajan,
jolloin mielenne teki palata isänmaahanne ja asettua jonkinlaisen
kumousyrityksen etupäähän. Te olitte silloin kymmenen vuotta nuorempi,
mutta eihän sydämenne vieläkään kuihtunut ole. Muistuu mieleeni monta
hetkeä, kun tyvenessä valtamerellä lepäilimme emäpurjeen kalveessa, ja
te juttelitte minulle Grakkuksesta ja Timoleonista... Ja paraimpia
ystäviännehän vieläkin on jalo Algernon Sidney, jonka mukaan olette
antanut nimen kauniille prikillenne.

-- Vaiti! sanoi Vanloo ja tukki kädellään Sigurdin suun. -- Sinä,
ystäväni, olet huono politikoitsija, sen vakuutan sinulle.

-- Jos niin on, sanoi Sigurd, -- niin syy ei ole minun vaan
oppimestarini. Te tiedätte kyllä, ketä tarkotan, kapteeni...

-- Tiedän, vastasi Vanloo iloissaan, -- minä olen sinussa kasvattanut
itselleni nuoruuteni houkkamaisten unelmieni elävän muistuttajan.
Muistisi on erinomainen, kun on tarvis muistuttaa minulle entisiä
heikkouksiani. Sinä tahtoisit myllätä koko maailman ylösalasin ja sitte
huutaa minua järjestämään se oman mielesi mukaan. Se ei kelpaa. Tähdet
eivät ennustaneet mitään maailman uudestiluojaa silloin, kun sinä
synnyit, eikä liioin kun minä synnyin.

-- No, pahuus olkoon, mitä te sitten aiotte tällä salaliitolla tehdä,
kapteeni?

-- Koko salaliitto on minusta vain julkeaa kometiiaa, ja semmoisena
minä sitä tulen kohtelemaan. Mutta puhukaamme jostakin muusta,
ystäväiseni! Onko sinulla tänään mitään uutta kerrottavana
kunnianarvoisasta kauppiaasta Sakari Jansenista?

-- Kutsukaa häntä Ruysiksi, kapteeni, sillä kauppiaasta ei kohta enää
ole merkkiäkään jälellä, ja vanha merisissi esiintyy uudelleen. No
niin, kaikki käy tasaista kulkuaan. Minä kävin tänään hänen seurassaan
katsomassa hänen ostamaansa prikiä, joka on hyvä laitatuuleen menijä,
mutta se yleinen vika sillä on, että perä on liian korkea ja vastaa
liiaksi tuulta, kun on pakko ryhtyä luovimaan. Vastustajaksi ei se
mikään joutava ole, jos niiksi kerran käy, että joudumme sen kanssa
otteluun. Nykyään Ruys on harvoin öisin kotona; Freedrik ja Blackwell,
jotka silloin seuraavat häntä kintereillä, näkevät hänen hyörivän
merimieskapakoissa ulkomaan roskaväen joukossa, joka täällä talvehtii.
Todellakin kelpo miehistö sellaiseen laivaan, jota sanotaan aiotun
rauhallisia matkoja varten Tukholman ja Amsterdamin välille! Kuten
kapteeni tiedätte, minä en milloinkaan ole saanut Ruys vanhusta
puhumaan kaikkea, mitä tahtoisin. Mennyttä elämäänsä ei hän voi eikä
välitäkään kokonaan kieltää, sillä hän luulee minulla olevan yhtä
päteviä syitä menneisyyteni salaamiseen; mutta milloin hyvänsä hän
elämänsä menneisiä vaiheita muistelee, niin hän lisää aina niihin
joitakuita katumus- ja parannussanoja; pitääpä hän välistä minulle
oikeita saarnoja ja laskettelee niin kauniita ja vakuuttavia sanoja,
että melkein luulen hänen puoleksi totta tarkottavan. Hän näyttää
ikäänkuin pyrkivän toiseen suuntaan ja toiseen häntä kiskotaan. Kun hän
on juonut itsensä juovuksiin, mikä tapahtuu melko usein, joutuu hän
kiihkoon ja on valmis ostamaan itselleen maatalon kotokaupunkinsa
Alkmaarin läheisyydessä sekä kertoo lapsellisella ilolla, mitenkä hän
siihen huvimajan ja puutarhan laittaa, ja puutarhan läpi kanavan, sekä
pystyttää maalatun vahtisoturin kuistin eteen ... mutta kun hän tuota
parhaallaan pakisee, niin hänen rumat kasvonsa väliin synkistyvät ja
hän alkaa kirota jotakuta, jota hän ei koskaan mainitse muulla kuin
kunnianimellä: perkele, ja jonka onnen kohtaloon hän sanoo olevansa
sidottu ajassa ja ijankaikkisuudessa. Ketä hän sillä tarkottaa, sen
arvaamme kumpikin, te sekä minä, kapteeni. Sanalla sanoen: minä en
oikein pääse miehestä tolkulle. Suhteestansa henkilöön, jota minä
tarkotan, ei hän hiisku sanaakaan; enkä sitäkään ole koskaan saanut
tietää, minnekä vanha laiva miehistöineen joutui. Te neuvoitte, etten
koettaisi urkkia häneltä sitä salaisuutta, ja se onkin paras, sillä hän
on vanha ja luulevainen, niinkuin paha omatunto.

-- Hyvä on, Sigurd, ole vastakin varova käytöksessäsi häntä
kohtaan! Varsin tärkeätä, on, ettei hän pääse käsistämme... Ja nyt,
ystäväiseni, sanon sinulle hyvästi huomiseen asti. Minä odotan tänne
valtakunnan-neuvos Skytteä ja asessori Stiernhielmiä, jotka ovat
lupautuneet iltani huviksi juttelemaan kielitieteellisistä seikoista.

-- Vielä muutama sana, kapteeni, osotukseksi hänen pahasta
omastatunnostaan ja tarkasta merimiessilmästään! Hän on nähnyt
_Algernon Sidneyn_, joka on Kastelholman luona, ja ... mitähän
luulette? ... minä, joka olin hänen seurassaan, näin hänen seisahtuvan
ja kuulin hänen jupisevan puoliääneen: "... Hemmetti, olisikohan se
sama? Eikö mitä? Minä näen kummituksia keskellä päivää". Ja kuitenkin
on taklaus poissa ja laiva osaksi päällysrakennuksen peittämänä!...

Sigurd erosi nyt herrastaan, joka kohta sen jälkeen otti vastaan
odotetut vieraansa.

Hupaista oli Vanloon kuunnella näiden kahden oppineen miehen,
vapaaherra Pentin ja herra Yrjö Stiernhielmin väittelyä. Stiernhielm
esiintoi ominaisella pilansekaisella vakavuudellaan mitä rohkeimpia
väitteitä ja puolusteli niitä verrattomalla sukkeluudella vapaaherran
yhtä perusteellisia kuin älykkäitä hyökkäyksiä vastaan, mutta tämän
huvin, jota terävillä sanasutkauksilla molemmilta puolilta runsaissa
määrin höystettiin, keskeytti äkisti isännälle saapunut kirje, joka
pakotti hänen luopumaan seurasta kesken ja lähtemään samana iltana
Sjövikiin.

Kirje oli Agnes Draken kirjoittama, ja ilmoitettiin siinä Vanloolle,
että pikku Hedvig kolme päivää sitten oli sairastunut yleiseen
kulkutautiin, joka jo oli vienyt monta uhria nousevan polven
keskuudesta Tukholmassa ja sen ympäristössä. Muudan pääkaupungin
etevimpiä lääkäreitä oli kutsuttu Sjövikiin, mutta kaikki hänen
yrityksensä olivat olleet turhat, ja oli hän lähtiessään Sjövikistä
ollut sitä mieltä, että lapsi tuskin enää paranisi.

"Mynher Vanloo", niin sanottiin kirjeen lopussa, "huhu kertoo, että te
olette erinomaisen etevä lääkintätaidossa. Kunpa niin olisi! Te
tiedätte, mitä tämä lapsi minulle on. Juuri se seikka, että pelkään
kadottavani sen, saattaa minut pyytämään, että hetikohta rientäisitte
tänne. Minä olen niin yksin, ja mitä Jumala Hedvigistäni lienee
päättänytkin, niin olisi läsnäolonne minulle lohdutukseksi".

Perästä puolenyön, kaksi tuntia kirjeen saapumisen jälkeen,
seisattuivat Vanloon läähättävät hevoset Sjövikin linnanpihalle. Hän
riensi suoraapäätä Agneksen huoneeseen ja tapasi äidin lapsensa
sairasvuoteen ääressä. Palvelustyttö valvoi rouvan kanssa huoneessa,
mutta herra Kustaa Drakea ei näkynyt.

Vanloo oli tullut liian myöhään. Hedvig nukkui jo sitä unta, jolla
hempeä luonto lieventää kuolontyötä ja jota ainoastaan keskeyttää
hengen kaipuu luoda viimeisen kerran sammuvasta silmästä katse vielä
viipyviin armaisiin omaisiin.

Lamppu valasi kuolevan tytön kalpeita kasvoja. Elinvoima hiutui
tyynesti ja vienosti, niinkuin iltarusko kauniina iltana
vaalenemistansa vaalenee. Siten kuolevat joskus lapset, mutta useammin
elämäänsä kyllästyneet ikäihmiset, joille nukkuminen kuolonuneen on
elämän viimeinen nautinto.

Agnes luki Vanloon kasvoista, että ero Hedvigistä oli välttämätön. Hän
laskeutui polvilleen tytön pääalustan viereen ja kostutti nukkuvan
kiharoita kyynelillään.

Vanloo kysäsi palvelijalta hiljaa, missä herra Kustaa oli. Hänelle
vastattiin, että oli haettu, vaan ei mistään löydetty häntä.

Aavistaen Draken olevan laboratooriossaan, Vanloo lähti huoneesta ja
riensi sinne. Onneksi sattui hän ottamaan mukaansa sen avaimen, joka
hänellä oli itäisen tornikammion ovea varten, hän riensi kiertoportaita
ylös, lyödä kolautti kerran lukittuun oveen ja virkkoi nimensä.

Hän oli arvannut oikein. Ovi avattiin. Drake seisoi työpukuunsa
puettuna hänen edessään. Uunissa paloi tuli, ja sulatinkuppi seisoi
pesässä. Pöydällä oli retorteista, torvista ja pulloista kokoonpantu
laitelma, jonka sisältö höyrysi spriilampun päällä.

-- Terve tuloa, sanoi Drake, -- minä olen monta päivää odottanut teitä.
Teidän läsnäolonne on välttämätön. Tulitte parahiksi nähdäksenne
mitenkä tämä kokeeni onnistuu. Sitten teemme...

-- Minä kutsun teitä tulemaan tyttärenne kuolinvuoteen luo, keskeytti
Vanloo hänet. -- Jos tahdotte sanoa hänelle jäähyväiset, niin tehkää se
hetkeäkään vitkastelematta.

-- Eikö siis ole mitään toivoa? Onko loppu jo niin lähellä? virkahti
Drake ja heitti kauhtanan päältänsä, seurataksensa Vanloota, joka heti
tiedon tuotuaan lähti laboratooriosta, vartomatta isäntäänsä.

Mutta kun Drake taas huomasi olevansa yksin, seisahtui hän empiväisenä;
hänen silmänsä kääntyivät milloin uuniin, milloin oveen. Nyt kuohahti
sulattimen sisällys reunojen yli. Drake veti taas kauhtanan ylleen ja
riensi ahjon luo.

Kun hän neljännestunnin kuluttua poistui uunin luota ja tuli
sairashuoneeseen, oli hänen tyttärensä kuollut.

Hedvig oli kohta Vanloon palattua herännyt horroksistaan, mutta hänen
sammuva katseensa ei hakenut muita kuin äitiä, sitte sulki hän silmänsä
ikuiseen uneen. Agnes päästi tuskanhuudon, kun hän tunsi, että
pienokaisen käsi hänen kädessään alkoi kangistua; hän suuteli
suutelemistaan tytön kylmenneitä huulia ja painoi kuumeesta polttavan
poskensa hänen poskeansa vasten, ikäänkuin olisi hän sen kautta
tahtonut antaa elinlämmön hänelle takasin.

Kotvanen sen jälkeen tuli herra Kustaa huoneeseen. Hän läheni
kuolinvuodetta ja lausui:

-- Minä huomaan, että olen tullut liian myöhään. Hän on jo muuttanut
parempaan elämään.

Ja hän kumartui kuolleen lapsen yli, painalsi suutelon sen huulille ja
käänsi synkät kasvonsa vaimoonsa päin, ja lausui hänelle moniaita
sanoja, joiden oli tarkotuksena kehottaa nöyrästi altistumaan Jumalan
tahdolle.

Hänen katseensa kiintyi sen jälkeen Vanloohon, joka kädet ristissä
rinnallaan ja otsa rypyssä katseli häntä.

Draken mielestä oli hänen vieraansa katse ja olento osottavinaan uhkaa.
Niissä kuvautui myöskin se ajatus, joka liikkui syvimmällä tämän
sielussa.

-- Koston ja sinun välilläsi seisovista suojelusvartijoistasi on nyt
yksi sinut hyljännyt, -- niin ajatteli hän.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana muutamia päiviä sen jälkeen, kuin Hedvig haudattiin, oli
Drake noussut ratsaille ja lähtenyt ajelulle.

Pilvet peittivät taivaan, satoi ja tuuli. Semmoinen ilma oli hänelle
mieluinen. Hän otti hatun päästään ja antoi sateen vapaasti valella
hänen päätänsä, kuunteli tuulen vinkunaa metsässä, tähysteli
ajelehtivia pilviä ja kannusti hevostaan, ikäänkuin olisi hän halunnut
kiitää eteenpäin niiden kanssa kilvan.

Tämänkaltaiset hetket virkistivät hänen sieluansa. Ajatukset, jotka
ainaisella kiertokulullaan huimasivat hänen järkeänsä, olivat silloin
lepoon tyyntyneinä, toiveet, pelko ja mietiskelyt silloin kauas
kaikkosivat, ja hurja iloisuus sai hänessä vallan.

Näin kiiti hän kauan edelleen, kunnes väsähtyvä hevonen, jonka hän oli
antanut omin valloin kulkea, hiljensi juoksunsa. Drake oli silloin
järven rannalla, vähän matkaa Signildsborgista.

Hän seisahtui ja kuunteli yrmyilevän lammen aaltojen pauhinaa, tuulen
viuhumista metsässä ja monilukuisten sadepurojen surunvoittoista
solinaa, kun nämä sulavista lumikinoksista syntynsä saaneina hyökyivät
kallioita alas ja märkään maahan uurtamiansa kouruja myöten pyrkivät
järven helmaan.

Hänen mielialansa suli sointuvasti tähän metsän helkkeeseen ja säänteli
sanoiksi ja ajatuksiksi hurjan laulelon.

-- Luonto huokaa välttämättömyyden lain alla. Pilvet tuolla ylhäällä
eivät itse ohjaa kulkuansa, aallot eivät omasta ehdostansa tanssiele
mylleröivällä järvellä; niitä ajaa sokea välttämättömyys. Ja siitäkö
laista ihminen kaikkien luotujen joukosta vain olisi vapaa! Erhetystä
se on. Sallimus, jonka verkot kietovat koko luomakunnan, taluttaa
häntäkin ohjenuorassa; aivojen syyt ovat niinä ohjina, joilla se
näkymättä hallitsee ihmishenkeä. Niinkuin jokainoa jyrkänne, jokainen
halkeama noissa kallioissa, joiden pirstouminen näyttää niin
oikukkaalta, ovat välttämättömiä seurauksia luonnonvoimain muinaisista
taisteluista, niin ihmisten ajatukset, päätökset ja toimet, kuinka
vapailta näyttänevätkin, ovat ainoastaan sokean välttämättömyyden
vaikutuksia. Ken on siis syytön, ja ken on syyllinen? Mikä on hyvää ja
mikä pahaa? Tähdet ennustavat, mikä meistä tulee, luonto sen määrää. Me
olemme välikappaleita sallimuksen kädessä, ei mitään muuta. Tunteemme
ja halumme ovat sen vaikuttimia. Me olemme syyntakeettomia teoistamme,
ja jokaisen täytyy tuomiopäivänä voida vastata: katso, minusta tuli se,
joksika minut teit; jos olen rikoksellinen, niin ei syy ole minun, vaan
sinun...

Siinä tuokiossa Drake keskeytti tutkistelemuksensa ja kuulosti taasen.
Hän oli kuulevinaan ihmisääniä. Hän ratsasti sitä kohden, mistä ääni
kuului, ja seisahtui tuota pikaa mökin eteen, jonka ikkunasta hämärätä
valoa tuikehti.

Sisältä kuului laulua. Sieltä helähteli ehtoovirren sävel, mökin
asukasten hartaudeksensa veisaama, ennenkun he levolle laskeutuivat.
Drake kuuli seuraavat sanat, joita ikäihmiset järeällä, lapset vienolla
äänellä veisasivat:

    Valo päivän on sammunut herttainen,
    Yön varjoja on joka puolla.
    Pian päivistä saapuvi viimeinen,
    Kun kaikkien täytyvi kuolla.
    Siis aikoinaan talos toimittaos.
    Tai kuolemakellosi kaikuu,
    Ja tuomiontorvikin raikuu!

    Kukin on elämässä ja kuolossakin
    Turvassa, kun Herrahan luottaa;
    Rikoksellinen, kussa hän kulkisikin,
    Vain rauhaa etsivi suotta.
    Hänt' tuntonsa soimaus kauhistaa,
    Peljättävi viimeinen hetki,
    Kun kuolohon kulkevi retki.

-- Vielä mitä! mutisi Drake ja käski hevostansa liikkeelle. --
Omatunto! Se on ihmisylpeyden luoma kiusanhenki, johtuva siitä, kun
ihminen luulee toimivansa vapaasti ja olevansa syyntakeinen
teoistaan... Kuolema! Minä en pelkää sitä ... ellei se vaan tee loppua
elämästäni, ennenkun se on saavuttanut päämaalinsa... Kun kaikki
toiveeni ovat toteutuneet, tahi kaikki tyhjiin rauenneet eikä enää ole
minkä eteen kannattaisi elää, periköön silloin minut kuolema... Mutta
jos kuolisin jo tänä yönä? Pois se ajatus! Kohtaloni täytyy tulla
ratkaistuksi.

Nämä ajatukset johtivat häntä hänen tavallisiin mietteisiinsä, kun hän
ohjasi ratsuansa kotia kohden.

Tultuansa vähän matkaa mökiltä kohtasi hän kaksi matkalaista. Näiden
tultua likemmä, huomasi hän että he olivat naisia, huivit vankasti
käärittyinä pään ympäri sadetta ja tuulta vastaan.

He seisahtuivat ikäänkuin olisivat pelänneet hevosta ja aikoivat
nähtävästi pyörähtää tien viereiseen metsään.

-- Menkää huoleti ohi, sanoi Drake; -- tie on tarpeeksi leveä.

-- Se on herra Kustaa Drake, kuiskasi toinen vaeltajista,

Drake aikoi ratsastaa ohi, vaan kun hän ei saanut tuota tavanmukaista
tervehdystä _Jumalan rauha_, jota matkalaiset käyttivät keskenään ja
vastaan tulevia herrasmiehiä kohtaan, seisahtui hän ja kysyi:

-- Ketä te olette?

-- Me olemme Signildsborgista, vastasi Hannan ääni.

-- Haa, sanoi Drake, ja silmäili tarkemmin toisen naisen pukua, --
ellen erehdy on minulla se odottamaton ilo, että saan kohdata
säätyläisnaisen. Hyvää iltaa, neiti Skytte! Mistä minulle tämä
kohtaamisen onni tulee? Ilma ei houkuttele huvimatkoille lähtemään.

-- Ja siitä huolimatta olette itsekin ulkona, herra Kustaa Drake, sanoi
Maria neiti, sillä hän se oli.

-- Minun kaltaisellani miehellä saattaa olla toimituksia, jotka
vaativat lähtemään, olkoon ilma millainen tahansa. Mutta puhuakseni
totta: tänä iltana lähdin vaan huvin vuoksi ajelemaan. Minä pidän
tämänlaisesta säästä.

-- No niin, olisiko teistä kummaa, jos minulla on sama mielipide kuin
teillä?

-- Tottapa minä sen paraiten tiedän, joka saan siitä kovat kokea,
tuumaili Hanna.

-- Totta tosiaan, tuopa oli aivan odottamatonta. Nuori nainen rakastaa
tavallisesti rauhaa, auringonpaistetta, kukkia ... ja ties mitä
kaikkia? Mutta myrskyä ja sadetta ja pimeää, neiti hyvä... Kenties
sopivat mielemme monessa muussakin suhteessa, jos joskus tulemme
tilaisuuteen lähempään tunteittemme vaihtoon.

-- Ainakin kadehdin huvianne, kun saatte tehdä huvimatkanne hevosen
selässä. Mutta ollapa minullakin hevonen, niin ajaa karahuttaisin
teidän kerallanne kilpaa pimeän peittämillä poluilla.

-- Te olette tänä iltana eriskummaisella päällä, neiti. Mutta jos
kuinkakin vakuuttaisitte suosivanne tällaista säätä, niin minä toki
olen siksi kohtelias kavaljeeri, etten puhelemisellani seisota teitä
taivaan alla, josta vettä ropisee niinkuin saavista kaatamalla.
Sulkeudun suosioonne ja sanon teille hyvää yötä!

Drake kumarsihe satulassa ja jatkoi matkaansa.

-- Miksen ole vapaa! ajatteli hän, ja ravisti olkapäitänsä, ikäänkuin
olisi hän tahtonut karistaa painavan ikeen niiden päältä; -- onneni ja
kohtaloni liittyisi muutoin tämän neidon onneen, hänen, jonka muoto
kauan on ollut keskuksena siinä tulevaisuuden kuvassa, johon suuruus,
valta ja rikkaus muodostavat kehyksen. Hän on kaunis, tulinen ja
rohkea; hän ei kammoisi nähdä veripisaraa, ei säikkyisi hirmumyrskyä;
hän seuraisi rakastamaansa miestä valtaistuimelle tahi mestauspölkylle;
hän on yhtä sopiva olemaan merirosvon kuin kuninkaan morsiamena. Ja jos
hän olisi puolisoni, niin tietäisin varmaan saavani korjata hänen
isänsä valtiollisten pyrintöjen hedelmät.

-- Mutta miksei hän tulisi omakseni? Meidän, minun ja Agneksen välisen
liittomme vakuuden on sallimus ottanut pois. Meidät sitoo toisiimme
ainoastaan laki, ja eiköpä tuotakin sidettä voitane katkaista?

Semmoisia ajatuksia liikkui hänen mielessään, kun hän palasi kotia
Sjövikiin. Ajaessaan portista sisään, kuuli hän portinvartijavanhuksen
vanhuuttaan vapisevalla äänellä kammarissaan veisaavan:

    Siis aikoinaan talos toimittaos,
    Tai kuolemakellosi kaikuu,
    Ja tuomion torvikin raikuu!

Se oli sama virsi, jonka Drake äskenkin oli kuullut. Hän säpsähti ja
jupisi:

-- Olisiko se onneton enne?... Pyh! Taikauskoa!

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä Hedvigin kuoleman jälkeen Vanloo kirjoitti
Sigurdille, että hän jonkun aikaa tulisi oleskelemaan metsästysmajassaan
Sjövikin läheisyydessä ja käski hänen tulla sinne, niinpian kun hänellä
olisi jotakin tärkeämpää ilmoitettavana, jota ei sopinut kirjallisesti
saattaa tietoon.

Vanloo ei tahtonut jättää Agnesta yksiksensä suruunsa; hän tarvitsi
lohduttavaista ystävää vierellänsä. Vanloo kävi joka päivä hänen
luonansa, ja harvoin herra Kustaa läsnäolollansa häiritsi heidän
seurusteluaan.

Eipä viipynyt kauan Hedvigin kuoleman jälkeen ennenkun Vanloo huomasi
Draken kummallisesti muuttuneen. Hyvin harvoin tosin antoi hän yön
mennä niin, ettei hän jonkun aikaa oleskellut laboratooriossaan,
mutta se polttava levottomuus, joka hänen kullantekokiihkoonsa ennen
liittyi, ajaen häntä vuoron uunin luota ja uunin luo, kunnes hänen
voimansa uupuivat, se levottomuus näytti nyt kadonneen. Hän oli
ruvennut tuhkatiheään käymään naapurinsa, laamanni Juhanan luona
Signildsborgissa, missä hän ennen oli jokseenkin harvinainen vieras.

Vierailujensa syyksi sanoi hän sitä onnetonta tapausta, joka hiljan oli
sattunut laamannin kodissa ja saattanut laamannin sellaiselle mielelle,
että hän kyllä kaipaisi ystävien ja naapureiden seuraa aikansa kuluksi.

Mutta ainoana kehottimena, kuten lukija epäilemättä arvaa, oli hänen
heräävä rakkautensa neiti Skytteen. Hän oli huomaavinaan menestyksen
toivoa siinä katseessa, jonka neiti Skytte häneen loi tämän
huomaavaisessa käytöksessä häntä kohtaan ja siitä innosta, jolla tämä
kuunteli ja koetti selvittää niitä siveysopillisia ja muiden oppien
arveluttavia väitteitä, joita Drake tuolloin tällöin rohkeni tuoda
esiin, milloin laamanni Juhana ei ollut saapuvilla.

Nuoren neidon olennossa ilmeni jonkinlaista toivottomuutta, jota
Drake ei voinut selittää, vaan joka ei läheskään tuntunut hänestä
vastenmieliseltä. Samaa toivottomuutta oli neiti Skytten sydämessäkin.

Tässä tilassa ei häntä mitkään epäilykset, mitkään ajatukset
varomattoman teon seurauksista hillinneet. Hänen luontonsa kaipasi
jotakin mahtavaa, koko olentoa järkähyttävää huvitusta. Siksipä hän
ei pelännytkään, kun hän Drakessa luuli huomaavansa tavallista
erinkaltaisempaa osanottoa ja aavisti tämän vieraissakäyntien etupäässä
tarkottavan itseään; ei, vaan hän tunsi vielä mieltymystäkin tuohon
synkkään mieheen, jonka olennossa ilmeni samaa revinnäisyyttä kuin
hänessä itsessäänkin, synkkää maailmankatsomusta ja kaikkia maallisia
tahi taivaallisia voimia arkailematonta uskaliaisuutta.

Sanalla sanoen: Drake tuli pian varmuuteen siitä, ettei Maria ollut
hänen suhteensa välinpitämätön. Silloin oli hänenkin päätöksensä tehty.
Hän tahtoi millä ehdoilla, millä keinoilla hyvänsä vapautua siitä
naisesta, joka seisoi hänen ja tuon ihastuttavan neidon välillä.

Tämä päätös ei vaatinut pitkälti aikaa kypsyäksensä teoksi! Drake ei
enää mitannut aikaa tiimalasilla; tieto siitä, että hänen kohtalonsa
pian tulisi ratkaistuksi, hänen toivomuksensa, hänen levottomuutensa ja
kärsimättömyytensä saattoivat ajan väliin rientämään kotkan siivin,
väliin kilpikonnan tavalla raskaasti kömpimään. Eräänä aamuna tuli hän
Agneksen huoneeseen, lukitsi oven ja käänsi peittelemättä puheen heti
siihen asiaan, jota hän aikoi esittää.

-- Agnes, sanoi hän ja istui vastapäätä häntä, -- sinä et ole
onnellinen liitossasi minun kanssani. Minä tiedän sen enkä voi
puhdistaa itseäni niistä soimauksista, joita on täytynyt tuhansin
kerroin sydämestäsi kohota minua vastaan. Erilläänpysyväisyyteni,
kylmyyteni ja katkeruuteni ovat saattaneet sinulle suuria kärsimyksiä.
Usko minua, minä tiedän sen syyn suuruuden, jonka kohtalo suhteessani
sinuun on sälyttänyt päälleni...

-- Oi, Kustaa! lausui Agnes vesissä silmin ... sillä hänen koski
kovasti sydämeen tämä Draken odottamaton itsensä syytös. -- Kustaa!
Olkoon jo kylliksi; sinä kadut ... ja mitä on ollut, se on unhotettu!

-- Ei, malta, keskeytti hänet Drake, joka ei ollut arvannut, että hänen
sanojansa voitaisiin käsittää väärin, -- anna minun puhua puhuttavani!

-- Ei, ei, lausui Agnes, -- nyt on minun vuoroni kääntyä pyynnöllä
sinun puoleesi. Kustaa, anna anteeksi, anna anteeksi, etten ole voinut
olla sinulle se, mikä olen tahtonut! Anna anteeksi, etten ole voinut
säilyttää rakkautesi! Minä tiedän, että naisen paras avu on
kärsivällisyys, ettei hänen mielensä saa masentua ensi tuulenpuuskasta,
että hänen tulee vuodattaa auringonpaistetta miehen sieluun, kun
vastukset elämäntaistelussa synkistävät hänen mielensä. Mutta oi!
sydämeni on ollut heikko, raskasmielisyyteni on tehnyt sinut
alakuloiseksi, -- minä olen ollut sinulle taakaksi, -- oi, anna minulle
anteeksi se!

Agnes tarttui Draken käteen ja painoi sen otsallensa, mutta kun tämä
äkkiä tempasi kätensä pois, katsahti hän hämmästyneenä ylös ja
peljästyi miehensä katsetta.

-- Malta, sanoi Drake, -- minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa,
mutta paljon, josta itseäni soimata. Mutta luuletkohan, että minä vasta
tänään olen koetellut itseäni ja tullut sen huomaamaan? Ei! Monet
vuodet päästään, tuhansina unettomina öinä olen itseäni syyttänyt,
niinkuin nytkin syytän. Agnes, me olemme molemmat onnettomia, niin
onnettomia, että joka minuutti kalvaa päivän pituisena elämämme
lankoja. Meidän täytyy erota, Agnes; se on välttämätön: sinulle, koska
minä en ikinä voi tulla sinulle muuksi, kuin mikä olen: sinun
kiusanhenkesi, ja minulle, koska omantuntoni voi tyynnyttää lepoon
ainoastaan se toivo, että sinä erillään minusta tulet onnelliseksi ja
vapaudut kärsimyksistä, joita en siedä nähdä.

Drake vaikeni ja silmäili puolisoonsa, johonka tuo niin äkillisesti
herännyt ja niin julmasti pettynyt väärä toive oli vaikuttanut miltei
rampauttavasti. Mutta kun hän vihdoin kohotti päänsä ja kiinnitti
silmänsä Drakeen, nousi tämä istualtaan ja alkoi kävellä edestakasin
lattialla.

Hiljaisuutta kesti muutama silmänräpäys.

-- Hyvä on, lausui vihdoin Agnes raukealla, vaan päättäväisellä
äänellä, -- voimmehan sitten erota ... koska onnesi vaatii sitä ...
mutta millä tavalla?

-- Meidän kummankin onni vaatii sitä, Agnes, lausui Drake vilkkaasti.
-- Oi, miksi on ihminen oman sydämensä orja! Himoja syntyy siellä
itsestään, tietämättämme miten, ne varttuvat ja tempaavat meidät
mukaansa, meidän voimatta niitä vastustaa, ne sammuvat meidän vähimmin
sitä aavistaessa, ja jättävät sijaa toisille, joiden synty on
tahdostamme yhtä riippumaton... Agnes, sinä suostut siis, sinä huomaat
välttämättömäksi...

-- Suostun, keskeytti hänet Agnes, -- mutta vastaa kysymykseeni, millä
tavalla se on tapahtuva?

-- Se voi tapahtua vain yhdellä tavalla ... minä annan sinulle takasin
myötäjäisesi ja laillisen osuutesi omaisuudestamme; se riittää
turvaamaan sinulle ajallista toimeentuloa ... ja sinä valitset
asuinpaikaksi toisen maan, ehkä jonkun niistä onnellisista, jotka
luonto on varustanut paratiisillisella kauneudella ja ikuisella
suvella, tehdäksensä ne tyyssijoiksi sydämille, jotka tahtovat unhottaa
entuuden ja alkaa uutta onnen eloa. Tahi kenties pidät parempana isiesi
syntymämaan, jossa isäsi nimi on hyvin tunnettu, ja jossa sinulla on
paljon mahtavia sukulaisia, jotka ilolla ottavat sinut jälleen
piiriinsä. Sinulla on ehdonvalta valita...

Agneksen kalpeille poskille oli sill'aikaa noussut heikko puna.

-- Emmekö me voi muulla tavalla purkaa liittoamme, kuin käyttämällä
tuota ehdottamaasi keinoa?

-- Emme voi, paitsi sitä on vain kaksi porttia, jotka vapauteen
johtavat: toinen on kuoleman, toinen häpeän. Avioliitto on pyhä, ja se
on yhteiskuntajärjestyksen perustus. Senvuoksi ovat lainsäätäjämme
pitäneet tarkalla, ettei sen ulkonaista olentoa, muotoa saada
järkähyttää, vaikkakin sen henki on poissa. Minusta nähden on se
väkivaltaa luontoa kohtaan. Eivät he ajattele, nuo miehet, jotka
kansoille lakeja laativat, että ihminen on taipumustensa määrättävänä,
että hänen taipumuksensa ovat yhtä muuttuvia kuin kuu; he unhottavat,
että pakko on rakkauden myrkky...

-- Sinä vaadit siis, sanoi Agnes seisoalleen nousten, -- sinä vaadit
että minun tulee lähteä pois talostasi...

-- Muuta ehtoa ei ole...

-- Että minun, jatkoi Agnes paisuvalla voimalla, -- avionrikkojana
tulee lähteä pois kotosijoiltani, karkulaisena jättää se maa, jonka
mullassa lapseni lepää! Ei milloinkaan! Ainoa, mikä vielä on minulle
kallis, on kunniani, hyvä maineeni. Riistänet minulta kaikki, sitä et
kuitenkaan riistä.

-- Malta mielesi, sanoi Drake. -- Kunniasi ei ole kärsivä siitä yhtään.
Tiedetään, että sinä olet onneton avioliitossasi, ja että syy on minun.
Sinua tullaan puhdistamaan ja minua syyttämään siitä mitä on
tapahtunut, enkä minä koetakaan puhdistaa itseäni.

-- Älä puhu siitä enää mitään, lausui Agnes, -- se ei tule tapahtumaan!
Ole kärsivällinen! Sinä mainitsit kuolon portin. Onneton puolisosi on
pian astuva siitä sisään ja sinä olet vapaa.

-- Toisen meistä täytyy siis raahata kahleensa hautaan ... sen
nimittäin, joka ensinnä sortuu tässä hiljaisessa, mutta kuolettavassa
taistelussa, joka muodostaa yhdyselämämme? Ajattelepa tarkoin!... Ja
muuten niin eihän ole vaikeata saada panettelu tyrehtymään, jatkoi
Drake. -- Terveytesi vaatii sinua oleskelemaan jonkun aikaa
toisenlaisessa ilmanalassa; sinä matkustat, ja jonkun ajan kuluttua
saapuu tieto, että olet kuollut... Agnes, minä pyydän sinun ja minun
vastaisen onnemme nimessä, mieti tarkoin ehdotustani, äläkä hylkää
ainoata keinoa, jonka kautta voimme pelastua!

Illalla samana päivänä, kuin avioerosta oli ollut puhetta, käväsi
Vanloo Sjövikissä. Hän tapasi Agneksen yksinänsä; Drake oli matkustanut
Tukholmaan tapaamaan valtakunnan-neuvos Skytteä ja muutamia muita
poliitillisia ystäviä, ja häntä odotettiin takasin vasta seuraavana
päivänä.

Ilta oli kaunis ja kevään henkevä. Vanloo huomasi, että Agneksen oli
mieli kovasti kuohuksissa, ja esitti, häntä huvittaakseen, että
lähdettäisiin kävelylle. Agnes suostui ja niin päätettiin lähteä järven
rannalla sijaitsevalle kirkkomaalle ja käydä Hedvigin haudalla.

Vanloon käsivarteen nojautuen jätti hän hetkeksi kolkot muurit, joiden
sisässä hän huokaillen oli kuluttanut paraimman osan ikäänsä, ja tunsi
mielensä kummallisesti virkistyneen, kun hän luonnon vapauteen tultuaan
hengitti kevättuulosten vilpeyttä rintaansa ja tähysteli rauhallista
seutua, joka levisi hänen katseittensa eteen. Ilta-auringon rusoloiste
kimmelteli lammen rasvatyynellä pinnalla ja aaltomaisesti kohoilevilla
ja laukeilevilla kedoilla, joidenka kellanvihreätä värivälkkeilyä
keskeyttivät siellä ja täällä tummat koivu- ja leppäviidakot, ja tämän
yllä kaareili korkealla sinitaivas vähäisine liikkumattomine
pilvenhattaroineen, joiden hopeaväri yhä enemmän muuntui vaaleahan
purppuraan, mikäli aurinko läheni näköpiiriä.

Tämä näky sai Agneksen povessa vapauden kaipuun vireille, sai hänet
halajamaan jonnekin kauas tuntemattomille onnen äärimaille. Hän oli
kauan tuntenut tällaista kaipuuta, vaan sen pyrintöperänä oli ollut
taivas; nyt tuntui hänestä maakin olevan ihana ja hän aavisti, että
sekin voisi tarjota hänelle iloa ja huvitusta.

Tultuansa kirkkomaalle Agnes ja Vanloo hakivat Hedvigin haudan ja kun
he olivat hiljaisina hetken aikaa sen ääressä viipyneet, istahtivat he
sen läheiselle hautakummulle, ja siinä Agnes lapsuutensa ystävälle
kertoi mitä hänen ja Draken välillä aamulla oli tapahtunut.

Vanloon otsan peitti mielipahan ja suuttumuksen puna Agneksen hänelle
kertoessa aamullista kohtausta. Mutta samalla oli tämä asiankäänne
hänelle tervetullutkin. Eroamalla Agneksesta riisti Drake tietämättänsä
itseltään viimeisenkin tukiturvansa, ja Agnes saattoi poistua hänen
kukistumisensa ja alenemisensa näyttämöltä niin kauas, ettei huhun
siitä tarvinnut saapua äkkiarvaamatta hänen kuuluvilleen, ja hän
pelastuisi siitä häpeästä, jonka alaiseksi hänen miehensä nimen täytyi
joutua. Vanloo pelkäsi niinikään, että Agnes, yhä edelleen
vastustamalla miehensä vaatimuksia, saattoi panna henkensä alttiiksi,
sillä hän tiesi Draken mieheksi, joka ei kaihtanut mitään keinoja, kun
intohimot ja omat edut sitä vain vaativat.

Agnes senvuoksi oudostui, kun Vanloo pelkonsa syitä mainitsematta
kehotti häntä myöntymään Draken vaatimukseen, koskapa se, niinkuin tämä
itsekin oli todistanut, saattoi käydä päinsä, ilman että hänen
kunniansa tarvitsi siitä kärsiä. Agnes empi, vaikka hänen oma mielensä
tällä hetkellä olikin Vanloon kauniitten, vakuuttavien sanojen
vaikutukselle herkkä.

-- Agnes, sanoi Vanloo vihdoin ja tarttui hänen käteensä, -- kun sinä
lähdet tästä kolkosta asunnosta, niin sinä et ole turvaton nainen,
jonka on kotopaikaltansa luopuminen taistellakseen vierasten,
välinpitämättömien ihmisten parissa elämän myrskyjä vastaan. Niinkauan
kuin minä elän, olen minä sinulle lujana turvana ja uskollisena
ystävänä. Mikä sinua täällä viehättää? Ei muu kuin hauta! Lohdutus,
jonka siitä saat, ei vastaa kärsimyksiäsi täällä. Ja kukapa tietää?
Ehkenpä jo piankin saanet rauhotetuin mielin palata tämän haudan luo
ja, ilta-auringon yhtä suloisesti säteillessä, laskea kukkasi sen
turpeille...

Vanloo puhui edelleen yhä enenevällä lämmöllä. Agnes kuunteli, ja mitä
kauemmin hän kuunteli, sitä kovemmin sykki hänen sydämensä; häntä alkoi
elähyttää sama toivo kuin Vanlootakin, ja hänen haaveileva katseensa
liihotteli pitkin järven pintaa, josta muuan lahti ulkoni silmän
siintämättömiin näköpiiriä kohden, muodostaen metsittyneiden
niemekkeiden väliin aukioimen, kiiltävän uran, johon iltaruskon
kultareunaiset pilvet kuvautuivat. Ja tästä urasta oli hänen
mielestänsä urkeneva tie onnellisempaan tulevaisuuteen...

Vihdoin voitti Vanloo; Agnes suostui.

Kun Drake seuraavana päivänä synkännäköisenä astui Agneksen huoneeseen
ja toisti vaatimuksensa, ilmoitti Agnes tyynesti, että hän oli asiata
harkinnut ja nähnyt parhaaksi, heihin molempiin nähden, siihen suostua.



XV.

Aadolf Skytte Tukholmassa.


Kun Aadolf Skytte pikaisesti maskustettuaan saapui Tukholmaan, niin hän
ensi työkseen lähti kuninkaalliseen linnaan, joka avarain muuriensa
sisään sulki ei ainoastaan sen, mitä maassa oli ylevintä, vaan myöskin
kehnointa ja enimmin halveksittua, sen langenneita ja rikoksellisia
jäseniä.

Kruununvankila oli, merkillistä kyllä, aivan kuninkaallisen perheen
huoneiden alla. Mutta mahtavat kiviseinät ja paksut trossipermannot
erottivat toki vallan, korkeuden ja loiston rikollisuudesta, pimeydestä
ja epätoivosta; vankien huokaukset ja kahleiden kalina eivät häirinneet
yläpuolella olevia, eikä juhlapitojen hälinä tahi soiton sävelet
myöskään keskeyttäneet noiden raukkojen synkkiä tuumailuja, niiden,
jotka venyivät maanalaisissa komeroissaan, joidenka ristikkoikkunat
olivat linnankaivannon vedenpinnan tasalla.

Aadolf riensi avaran palatsin linnanpihaan, missä tiesi vankilan
olevan, ja toivoi saavansa nähdä Ellin ja Inkerin, jotka vähää ennen
häntä lienevät saapuneet surulliseen määräpaikkaansa.

Mutta se toivo ei toteutunut; raskaat rautaovet olivat jo teljetyt
heidän jälkeensä. Aadolf kysäsi vanhalta vanginvartijalta, joka
avainkimppu vyöllään asteli alaansa linnanpihalla, oliko kaksi
noituudesta syytettyä naista äsken saapunut. Vanginvartija silmäili
oudoksuen nuorta ritarismiestä, kysymys kun näet lausuttiin jotenkin
kiivaasti, mutta vastasi, että kaksi naista, toinen vanha toinen nuori,
todellakin hiljattain oli uskottu hänen valppautensa huostaan, ja että
hän mukana olleelta vahdilta oli kuullut heidän olevan noitia, jotka
olivat tehneet paljon tuhoa kotiseudullaan.

Aadolf kysyi vielä, missä heidän vankikammionsa sijaitsi.
Vanginvartija, jonka mielestä nuori herra oli aivan tavattoman utelias,
osotti sormellansa pimeään käytävään ja vastasi:

-- Tuolla perinnä vasemmalla.

-- Mihinkä aikaan päivällä niitä lasketaan ulos raittiiseen ilmaan? oli
Aadolfin kolmas kysymys.

-- Hm, vastasi vanginvartija, -- niille vangeille, joita jalo herra
kyselee, ei ole oikeastaan määrättykään mitään aikaa, milloinka he
saavat lähteä ulos tuulettelemaan; he saavat tietysti lähteä, silloin
kun muutkin vangit lähtevät: se on edellä puolisten, jolloin heitä
muutamia erällään lasketaan tuohon aituukseen.

Näihin tietoihin oli Aadolfin tyytyminen. Hän päätti palata seuraavana
päivänä aamupuolella linnanpihaan ja toivoi silloin paremmin
onnistuvansa.

Sittenkun nuori Skytte oli hankkinut itsellensä asunnon -- kaksi
pienehköä huonetta Götkadun varrella olevassa talossa, jonka isännän
luona hän Tukholmassa käydessään tavallisesti majaili -- lähti hän
setänsä, valtakunnan-neuvos Pentin luo.

Tämän ja Aadolfin välinen suhde oli paljoa läheisempi kuin Aadolfin
suhde isäänsä. Herra Pentti oli aina kadehtinut herra Juhanan onnea,
kun tällä oli poika; herra Pentti olisi kovin hartaasti toivonut
itsellensä sitä onnea, ei niin paljon sen vuoksi, että hän olisi nähnyt
polvilukunsa jatkuvan, kuin erästä toista tarkotusta varten. Herra
Pentti oli, kuten tiedämme, laajalle tähtäävä nero, joka valtiollisilta
toimiltansa joutessansa antoi kynttilänsä valon loistaa tutkimusalan
pimeimpiinkin sokkeloihin ja hautoi mielessänsä mitä rohkeimpia
suunnitelmia koko ihmiskunnan uudestisyntymisestä. Älköön kukaan
luulko, että hänen tutkimuksensa ja havaintonsa rajoittuivat ainoastaan
kielitieteeseen ja sen semmoisiin halpoihin tiedonaloihin! Ei
ollenkaan! Teologiian, filosofiian ja politiikan vaikeimmat kysymykset
olivat hänellä aivan selvillä; taivaan ja maan välillä ei ollut mitään,
jota hänen filosofiiansa ei olisi ainoastaan haaveksinut, vaan vieläpä
käsittänyt, perinpohjin oivaltanut ja järjestelmäksikin sovittanut.
Älköön meitä siis ihmetyttäkö, että hän niinikään oli laatinut
täydellisen, pykäleihin asianmukaisesti jaetun kasvatusjärjestelmän,
joka alkoi siitä, jolloin pojalle (tytöt eivät kuuluneet järjestelmään)
tavallisesti puhkeaa ensimäinen hammas, ja päättyi siihen, jolloin
hänen on liittyminen osalliseksi yhteiskunnalliseen elämään.

Tätä järjestelmää, jota hän erityisistä syistä ei tohtinut tuoda
julkisuuteen hyödyksi ihmiskunnalle, olisi hän toki salaa tahtonut
sovelluttaa omaan omintakeiseen taimeen varmana siitä, että tämä,
sellaisen viisauden viljavoittamana, varttuisi koko maanpiirin
pimittäväksi puuksi.

Tiedämme nyt, miksi herra Pentti niin hartaasti oli toivonut itsellensä
poikaa; tiedämme myös, että tutkimaton sallimus oli kieltänyt häneltä
tämän lahjan, epäilemättä suureksi vahingoksi koko ihmiskunnalle. Sitä
suuremmalla lempeydellä oli hän sen vuoksi kohdellut veljensä poikaa,
mutta kun hän näki, että veli Juhanan uskonnolliset mielipiteet
kerrassaan estivät häntä koettelemasta kasvatusjärjestelmäänsä
Aadolfiin, täytyi hänen tyytyä salassa vaikuttamaan tämän henkiseen
kehitykseen. Herra Pentti se ensimäiset harhaoppiset kirjat pani nuoren
ylioppilaan käteen ja herätti hänessä halua tutkimiseen. Siitä sai
alkunsa heidän välillänsä ystävyys, ja valtakunnan-neuvos Pentin
nuorekas mieli ja eloisuutta uhkuva olento, jotka niin suuresti
erosivat laamanni Juhanan karkean jylseästä luonteesta, olivat vain
omiansa tätä keskinäistä väliä lujittamaan.

Että Aadolfin luonteessa muuten oli hyvin vähän yhteistä herra Pentin
kanssa, pitäisi lukijalla jo olla selvillä. Paitsi likeistä
sukulaisuutta yhdisti heidät toisiinsa ainoastaan se, mikä heidän
tutkimuksissaan oli yhteistä; mutta niihinkin nähden olivat he kokonaan
eri kannalla. Aadolfin tutkimusten silmämääränä oli saada järjen
vakuutusta niihin päätelmiin, jotka hänen uskonnollinen tunteensa vaati
pitämään tosina; hän suri tullessaan vastaisiin päätöksiin, ja
epäilykset himmensivät hänen onneaan. Herra Pentti sitävastoin hykersi
tyytyväisenä kämmeniänsä, kun hän oli saanut kumotuksi jotakin, jota
siihen asti oli pidetty kumoamattomana totuutena, tahi jos hänen
viisastelevalla sukkeluudellaan oli onnistunut saattamaan epävarmaksi
ja sekavaksi jotakin semmoista, jota kaikki olivat pitäneet päivän
selvänä ja perustotuudellisena asiana. Ihmetellessään omaa älykkyyttään
hän ei tullut tuntemaan sitä tyhjyyttä, jonka uskon ja vakaumuksen
puute muutoin tavallisesti tuo mukanansa.

Valtakunnan-neuvos otti Aadolfin sydämellisesti vastaan; hän oli mitä
hilpeimmällä mielellä, sillä hän oli vast'ikään saanut valmiiksi
oikeusjuttuansa koskevan hakemuskirjan (järjestyksessä yhdennentoista)
Svean Hovioikeudelle, ja oli hänen onnistunut saada se niin
mutkikkaasti kokoonpannuksi, että hän jo edeltäkäsin arvasi millaista
päänvaivaa se lainoppineille herroille saattaisi.

-- Tuhatkertaisesti tervetullut, rakas nepas! sanoi hän; -- sinä tulet
kuin jos olisit kutsuttu. Minulla on tunti aikaa pukeutuakseni,
ennenkun lähden kreivi Pietarin luo; koettakaamme tuota ikävää tehtävää
hauskuttaa mieluisalla puhelulla. Kerropa nyt ensin, mitenkä vanhempasi
ja rakas tyttäreni Signildsborgissa jaksavat; sitten kutsun tänne
Juhon, ja sillä aikaa kun hän auttelee vaatteita päälleni, pyydän sinua
lausumaan ajatuksesi niistä arveluttavista valtiollisista väitteistä,
jotka tuo hävytön englantilainen Thomas Hobbes suvaitsee lasketella
kuninkaallisen yksinvallan puolustamiseksi.

Lausuessaan tätä valtakunnan-neuvos vilkasi tutkivasti silkkisukkiinsa
ja kenkiinsä...

Aadolf antoi Marian kirjeen. Hän otaksui tytön siinä viitanneen siihen
tapaukseen, joka oli karkottanut hänet kotoa. Mutta katsottuansa läpi
kirjeen herra Pentti heitti sen kirjoituspöydälleen ja lausui:

-- Minä mielihyväkseni huomaan, että hän on terve ja viihtyy
toistaiseksi hyvin maaseudulla. Muutoin vaan tavallista lorua. No niin,
poikaseni, käydään sitte käsiksi Hobbesiin, jahka ensin kutsun sisään
Juhon...

Herra Pentti oli juuri aikeessa soittaa kamaripalvelijansa sisään, kun
Aadolf esti sen ja pyysi saada kahdenkeskisesti puhutella setäänsä.

-- Kautta Jupiterin! lausui valtakunnan-neuvos ja ravisti tapansa
mukaan käheröittyä peruukkiaan. -- Näyttää ihan siltä, kuin olisi
sinulla hyvinkin tärkeitä puheltavia. Olkoon menneeksi, minä kuuntelen,
mutta puhu pian!

Aadolf kertoi nyt hyvin lyhykäisesti, että hän oli riitaantunut isänsä
kanssa sen johdosta, että he olivat erimieltä kahden noituudesta
syytetyn naisen vangitsemisesta, ja että tämä epäsopu oli mennyt niin
pitkälle, että Aadolfin täytyi lähteä pois Signildsborgista.

-- Veli Juhana on kaltaisensa, sanoi valtakunnan-neuvos, kun Aadolf
lopetti kertomuksensa, -- rehellinen ja oiva mies, siitä ei
puhettakaan, mutta hiukan ahdasmielinen ja ajan ennakkoluuloihin
taipuva. Se oli ikävä kohta, Aadolf kulta, mutta kyllä kaiketi veli
Juhanan kiukku kerran lauhtuu, ja siihen asti saat sinä koettaa
asettaa elämäsi täällä Tukholmassa niin auttavalle kannalle kuin
suinkin. Mutta palatakseni jälleen ystäväämme Thomas Hobbesiin, jatkoi
valtakunnan-neuvos, asettuen peilin eteen, -- niin oletan että jo olet
lukenut hänen _Elementa philosoficansa_, ja tahtoisin mielelläni kuulla
mitä sinä arvelet hänen...

-- Ah, parahin setäni, minä en todellakaan nyt halua puhella moisista
asioista. Tulin pyytämään, että te hankkisitte minulle jotakin
yhteiskunnallista asemaani vastaavaa tointa siksi aikaa, kuin oleskelen
täällä Tukholmassa.

-- Oikein mielelläni, lausui herra Pentti katsellen pitsikalvosimiaan,
-- minä suurimmalla mielihyvällä tarjoan sinulle apuani. Sinä olet
neppaani, ja se on paras puoltolauseesi. Miksikä tahdot ruveta,
poikaseni?

-- Minä otan vastaan minkä sopivan viran hyvänsä, jonka tarjootte
minulle, ja jota kykenen hoitamaan.

-- Sinä olet neppaani, sanon vieläkin kerran, ja kykenet niin muodoin
täyttämään mimmoisen viran hyvänsä. Mutta vähään sinä et saa tyytyä, et
halpaan kirjurinpaikkaan virastoissa etkä alhaisempaan virkaan
sotaväessä. Et, et, sinä olet oikeutettu vaatimaan paljo, ja minä kyllä
saatan kohtuulliset vaatimuksesi täytetyiksi... Hyvä on, lisäsi
valtakunnan-neuvos itsekseen ja otti hyppysellisen kultaisesta
rasiastaan, -- tästä saattaa taas sukeutua pikkuinen virkistävä kina
herrain valtakunnanholhojain ... minä vaadin pojalle paljo, ja kun sen
hyväksyvät, vaadin yhä enemmän ... ja kun toistamiseen antavat perään,
olen heitä harmistuneena sättivä ja vaativa yhä enemmän. Kautta
Jupiterin! lystiä ajometsästystä ... kunnes tulee hetki, jona _heillä_
ei ole mitään ja _minulla_ kaikki jaeltavana.

Tämä ajatus tuntui herra Pentistä niin hupaiselta, että hän päätti
panna sen täytäntöön. Että Aadolfin täytyisi sen kautta kauan odottaa,
ennenkun hän pääsisi hyödylliseen ja hauskaan toimeen, jäi sedältä
huomioon ottamatta. Kumminkin hän vielä toistamiseen vakuutti
hankkivansa niinpian kuin suinkin Aadolfille kunniallisen toimen
valtion palveluksessa. Sittenkun hän vielä oli kysellyt neppaaltansa
yhtä ja toista, hänen asuntoansa ja toimeentuloansa koskevia seikkoja,
luvannut saattaa hänet hoviin ja antanut hänelle sen hyvän neuvon, että
hän käyttäisi aikansa vakaviin opinnoihin sekä hupaiseen seurusteluun
nuorten samanikäisten miesten parissa, soitti hän kamaripalvelijan
luokseen ja ryhtyi tämän avustamana niin innokkaasti pukeutumaan, että
Aadolf katsoi läsnäolonsa tarpeettomaksi ja lähti pois.

Ennenkun Aadolf seuraavana aamuna lähti linnaan, oli hän huolellisesti
pukeutunut, koska luuli varmaksi, että hän kävellessään linnanpihalla
kohtaisi useita tuttuja hovilaisten joukosta sekä kaartin upseereista,
joiden kasarmi oli linnanmuurien sisässä. Niin kävikin: häntä
piiritettiin, häntä onniteltiin sen johdosta, että hän vihdoinkin oli
tullut huomaamaan, kuinka paljoa mukavampi oli olla pääkaupungissa kuin
maaseudulla, ja vaadittiin häntä ottamaan osaa lukuisiin iloisiin
kemuihin, joita oli määrä viettää sinä ja vielä seuraavana päivänä.

Toverien kanssa puhellessaan Aadolf osotti niin suurta hajamielisyyttä,
että nämä siitä saivat aihetta leikkisiin kokkapuheisiin. Hän pysytteli
vankien aituuksen läheisyydessä ja loi tuhkatiheään katseensa
ristikkorautojen läpi niihin kovaonnisiin, jotka, enimmäkseen kahleilla
ja jalkaraudoilla varustettuina, astuskelivat aituuksen sisässä
vanginvartijain valvonnan alaisina, tahi istuskelivat penkeillä pitkin
seinustaa, nauttien heille suodun lyhyen ajan valosta ja raittiista
ilmasta. Aadolf näki kalpeita kasvoja, joilla kaikki surun ja
epätoivon, julmuuden ja paatumuksen vivahdukset kuvastuivat; mutta
niitä raukkoja, joiden tähden hän oli tullut sinne, ei näkynyt, vaikka
hän koko aamupuolen uskollisesti odotti, toivoen heitä näkevänsä. Mutta
kun rautaovi viimeisen vangin mentyä sulettiin, kun aituus tyhjeni sekä
vahtiparaati soittokuntansa jälessä ja pertuskasotamiehiä riviensä
välissä marssi poikki linnanpihan sijoittuaksensa linnan suurten
portaiden edustalle, lähti Aadolf apein mielin palatsista ja palasi
yksinäiseen asuntoonsa.

Seuraavana aamuna kävi Aadolf taas setänsä luona ja toivoi saavansa
pitemmältä puhua hänen kanssaan. Hänen aikomuksensa oli koettaa
herättää herra Pentissä osanottoa Inkeriä ja Elliä kohtaan ja saada
hänet käyttämään vaikutusvoimaansa heidän hyväkseen.

Herra Pentti oli äsken noussut makuulta, kun Aadolfin ilmoitettiin
tulleen. Nuori Skytte saatettiin makuuhuoneeseen, jossa hänen setänsä
paraikaa luki kirjettä.

-- Kauniita uutisia! huudahti valtakunnan-neuvos Aadolfia vastaan
kohta, kun tämä näyttäytyi ovessa. -- Sinäpä oikea juupeli olet! Isäsi
kirjoittaa tässä pitkän epistolan tavalliseen kaavaansa, oikean
valitusvirren, josta en ole voinut lukea kuin puolet, mutta siitäkin on
jo kylliksi. Sinä olet käyttäynyt tyhmästi, poikaseni, hiivatin
tyhmästi, ja jos joudut koko maailman pilkattavaksi, niin on syy sinun
omasi. Piruako sinulla on ollut noitien kanssa tekemistä? Veli Juhana
vakuuttaa ihan todesta takaa, että lemmenjuoma on pilannut pääsi ja
että olet pannut toimeen kotonasi aika mellakoita. Sinä olet hukassa,
ystäväiseni; huomenna on tämä skandaali ihan varmaan koko Tukholman
tiedossa; taikauskoiset säälivät sinua, ennakkoluulottomat nauravat
sinulle.

-- Siitä minä viis veisaan, Aadolf vastasi, -- säälikööt tyhmät ja
naurakoot sydämettömät. Juletkoon vaan yksikään julkisesti loukata
minua, niin on minussa miestä antamaan ojennusta. On sentään hyvä,
ettei teidän valistunut mielipiteenne minun suhteeni ole entisestään
muuttunut, setä...

-- Siinä erehdyt, lausui valtakunnan-neuvos Pentti terävästi; --
tuhansia kevytmielisiä kujeitasi minä en lukisi sinulle miksikään,
mutta minä en koskaan anna anteeksi tyhmyyttä, joka tekee Skytten nimen
naurettavaksi.

-- Minä toivon mielipiteenne muuttuvan, kunhan kerron mitkä syyt
aiheuttivat menettelyni.

-- Parasta kun et kerrokaan! Minä tiedän kaikki mitä sinä tahdot sanoa
... vaan jätä se nyt! Tuhottomasti rakastunut johonkin Canidiaan,
puoskariakkaan, joka ei ole tehnyt muuta, kuin iätpäivät laastaroinut
talonpoikien paisekkeita ja lukenut loihtuja sairaiden sikojen yli!...
Hyi perhana! Ja mokoman naisen tähden saattaa aikaan ikävyyksiä ja
meteleitä, suututtaa isäukkonsa silmittömäksi ja sotkea sekaisin maat
ja taivaat! Ellen totta tosiaan olisi setäsi, niin nauraisin oikein
sydämestäni houkkamaisuudellesi, mutta nyt minua suututtaa, sillä siitä
pääsee juoru kulkemaan kautta koko Tukholman.

-- Te siis paheksitte sitä, kun minä koetin estää tyttöraukan
häpeällistä rääkkäämistä ... kun tahdon pelastaa viattomia, joiden
henki on vaarassa ennakkoluulojen johdosta, joita te halveksitte yhtä
syvästi kuin minäkin?

-- Niin tosiaankin, ja minun täytyy sanoa se suoraan, että paheksin
sitä mitä ankarimmin. Joka lähtee sotaan vallitsevia ennakkoluuloja
vastaan, saa kalliisti maksaa yrityksensä.

-- En olisi luullut kuulevani moista teiltä, setä hyvä. Pelonko tähden
siis pitäisi tukahuttaa oikeuden ja totuuden tuntonsa?

-- Jos vastaisin siihen myöntäen, niin on varmaa, ettet voisi olla
siunailematta ja päivittelemättä rakkaan setäsi pelkuruutta,
sydämettömyyttä ja niin edespäin. Välttääkseni sitä tahdon senvuoksi
lausua vain sen toivomuksen, että sinusta, kun mielesi ajan pitkään
talttuu, vielä on varttuva mies, yhtä viisas ja ymmärtäväinen kuin kuka
muu tahansa. -- Sinä, poikaseni, jatkoi hän, -- olet valettu samaan
kaavaan kuin isäsi. Sinä olet oikeudenkiihkoilija ja turhantarkka
omantunnon-noudattaja, aivan kuin hänkin, ainoa ero on vain
kasvatuksessanne ja mielipiteissänne. Hänen mielipiteensä ovat hänen
aikansa ja asemansa mukaiset. Siksi ja ainoastaan siksi seisoo hän
varmalla perustuksella. Jos sinäkin mielit saada vakavaa jalansijaa,
täytyy sinun oppia sovittelemaan ja välittelemään. Hyveen-esikuvat ovat
sietämättömiä olioita, ja kaikista vähimmin siedettyjä kun ovat nuoria.
Ne eivät ole ihmisiä; ne ovat tahdon koneistoja, jotka näykkivät meitä
toisia, kun eivät pysty musertamaan meitä. Hiisi vieköön, tokihan sinä
lienet muutakin kuin vaan joku määrä filosoofisten arvostelmain
määräilemää omaatuntoa. Etkö sinä ollenkaan osaa olla kevytmielinen ja
antaa asiain mennä menojaan? Typerät siveyden saarnaajat eivät vielä
ole hoksanneet sitä, että kevytmielisyydettä on mahdoton ihmisen
saavuttaa elämänviisautta. Sitäpaitsi niin onhan itse mestarisi
Descarteskin omantunnon-välittelijä. Eikö hän _Principia_-kirjansa
lopussa sano juuri alistuvansa "katoolilaisen kirkon valtiaisuuden" ja
"viisaampien ymmärryksen" johdettavaksi? Sinä tahdot pelastaa kaksi
ihmishenkeä. Varsin hyvä. Mutta sekö on pahempi, että joitakuita naisia
poltetaan roviolla hurskaan tietämättömyyden vuoksi, kuin että miehiä
tuhat määrin teurastetaan tappotantereella jumalattoman kunnianhimon
uhreina? Jälkimäistä seikkaa ei sinun käy parantaminen; ja edellistäkin
saat pitää hyvänä. Sinä et ole kasvanut skytteläisen sukupuun
päivänpuoleisella rinteellä, kuten minä; mutta silti ei suinkaan liene
välttämätöntä, että sinun tulisi olla sellainen jukurapää, joka asettuu
otsallaan vastustamaan eteenpäin kiitäviä ajan epäjumalaisvaunuja.
Sinä edistät paremmin asiatasi, jos asetut katsojain joukkoon ja
laskettelet lisäksi pientä pilaa epäjumalasta. Sinulta puuttuu vielä
elämänviisautta, ystäväiseni.

-- Ja toivon etten tule sitä koskaan saavuttamaan, ellei se voi
tapahtua muuten, kuin panemalla alttiiksi sen, mikä ihmisluonnossa on
jalointa. Ei, setä hyvä, toiveenne eivät tule koskaan täyttymään; minä
en koskaan ole muuttuva kunniantuntoa ja periaatteita puuttuvaksi,
kylmäksi, harkitsevaksi, pelkääväksi ja matelevaksi raukaksi...

-- Kah, kah ... heti jo tulena ja liekkinä! jupisi valtakunnan-neuvos
Pentti; -- ja siinä ne kuultiin nuo peljätyt mahtisanatkin!... Mutta
sanohan, poikaseni, mikä sinä tahdot olla miehiäsi?

-- Se mikä olen: rehellinen mies.

-- Hyvä, hyvä, Mutta tiedätkö mitä rehellisen miehen on odotettavissa,
jos hän nousee ajan turhuutta ja ennakkoluuloja vastaan?

-- Marttyyrikruunuako tarkotatte?

-- Narrinkaapua!

-- Minä olen kuullut tarpeeksi, sanoi Aadolf ja sieppasi lakkinsa; --
ja koska en vielä ole saavuttanut tarpeeksi elämänviisautta ollakseni
lausumatta epäsuosiollista arvostelua kestä hyvänsä, joka on sitä
ansainnut, niin täytyy minun teille sanoa, että käsityksenne elämästä
ovat minusta halveksittavia.

-- Ai, siinä koetit satuttaa omaantuntooni ja tehdä kerrassaan lopun
hyvästä tuulestani, sanoi valtakunnan-neuvos Pentti. -- Mutta se ei
sinulle onnistunut, poikaseni.

Ja Pentti herra alkoi lausuilemaan Horatiosta:

_Lenit albescens animos capillus_ [vanhuus lieventää mielenkiivauden]
j.n.e.

-- Hyvästi, hullupää! huusi hän poistuvan nuorukaisen jälkeen. -- Minä
en odota että tulisit pyytämään minulta anteeksi, ennenkun olen tehnyt
sinut valtion virkamieheksi.

Mutta Aadolf lähti setänsä talosta sillä varmalla aikomuksella, ettei
hän ikänä astuisi jalallaan sinne takasin.

Niinkuin herra Pentti oli ennustanut, että Aadolfin seikkailu pian
tulisi pääkaupungissa tietyksi, niin tapahtuikin. Sen sai Aadolf kokea
jo seuraavana päivänä, kun hän toivossa nähdä Elliä taas tuli
linnanpihaan. Hän oli tuskin astunut linnanportista sisään, ennenkun
hänen vastaansa kajahti naurunpuuska ja joukko sinne kokoontuneita
nuoria herroja iski katseensa häneen, lasketellen yhä edelleen
pilojansa.

-- Hän tuli kuin tulikin: minä voitin vedon, huudahti muuan.

-- Hyvät herrat, virkkoi toinen, -- meidän täytyy saada nähdä noita,
että jokainen meistä uskoisi tenhojuoman vaikuttavan, ilman että pari
kaunista silmää on sen tehoa lisäämässä.

-- Kaikista merkillisintä on, että hän taitaa olla vanha akka, ruma
kuin paholaisen isoäiti, tokasi kolmas.

-- Millaistahan olisi nähdä hellyyden kohtaus heidän välillään,
huudahti neljäs, jonka sukkeluuden kuultua kaikki taas purskahtivat
nauramaan.

Nuori Skytte ei voinut hillitä kiukkuaan, olletikin kun hän tuossa
iloisessa joukossa näki monta aivan tuntematonta henkilöä, joille
tällaista pilanteon oikeutta ei voitu myöntää senkään vapauden nojalla,
joka on lähempien ystävien kesken sallittua. Hän astui joukon eteen ja
vaati kiivaasti selitystä.

-- Mitä te meistä tahdotte? vastasi vanhin joukosta, -- Onko
aikomuksenne kieltää meitä nauramasta? Sepähän olisi pirua! Ei, nuori
mies, tehkää niinkuin sanon ja menkää h----tiin!

Näin puhui eversti Steinberg, kuningatar Kristiinan entinen suosikki,
raakuudestaan ja riitaisuudestaan yleisesti tunnettu mies.

-- Puheenne ei ole läheskään ritarismiehen arvolle soveliasta, mutta
niinkuin puhutte, niin teitä kohdeltakoonkin, lausui Aadolf Skytte
harmista punastuen, ja läppäsi miekkansa kahvalla everstiä suuta
vasten.

Siitä syntyi yleinen hälinä. Steinberg tahtoi heti vetää miekan, mutta
muutamat joukosta pidättivät häntä siitä.

-- Sehän on kuninkaallisen hovirauhan rikkomista! huusi joku.

-- Ulos, ulos! huusivat toiset, -- täällä ei ole lupa miekkoja mitellä.
Asia on sovittava toisessa paikassa!

Steinberg raivosi, mutta häneen tartuttiin kiinni käsivarsiin, ja
joukko lähti linnanpihalta, eikä koko mellakkaa huomanneet muut, kuin
vahtiapitävät sotamiehet ja pari vanginvartijaa.

Koko liuta lähti ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta Norrbron yli
Björencloun palatsin takaiseen aukioimeen puistoon.

Puistikon portit sulettiin.

-- Hyvät herrat, sanoi sen jälkeen eräs nuori kreivi Horn, -- ennenkun
ryhdymme enempiin toimenpiteisiin, on asiasta ensin annettava selitys,
ja kun minua ei ole pyydetty tekemään sitä kaikkien nimessä, niin teen
sen omassa nimessäni. Minä ilmoitan siis puolestani mielipiteeni
olevan, että vapaaherra Skytte oli velvoitettu vaatimaan meiltä
selitystä ja että eversti Steinberg aatelismiehenä on käyttäytynyt
kelvottomasti.

-- Me yhdymme siihen, huusivat kaikki paitsi Steinberg.

-- Hyvä on, lausui Aadolf Skytte, -- minun mielestäni on solvaus tämän
tunnustuksen kautta täydellisesti peruutettu, enkä minä muuta hyvitystä
vaadi.

-- Vaan minä en ole tyytyväinen mokomaan asian ratkaisuun, kiljui
Steinberg. -- Tuo poikanulikka on loukannut minua henkeen ja vereen
asti, ja toisen meistä täytyy jäädä paikalle.

-- Jos välttämättömästi tahdotte tapella, vastasi Aadolf, -- niin
tahdon ilmoittaa, etten nytkään aio osottaa teihin miekkani kärellä,
vaan kahvalla.

-- Oikein! huusivat kaikki yhdestä suusta, ja heidän yksimielisyytensä
todisti, ettei yksikään läsnäolijoista Steinbergiä myötätuntoisin
silmin katsellut, Ikäistensä piiristä karkotettuna tämä mies liittyi,
kuten Catilina muinoin, nuorempaan polveen, jonka tepposiin ja
huvituksiin hän otti osaa ikäänsä nähden jokseenkin arvottomalla
tavalla; mutta kun hänellä ei ollut nimeksikään vasta mainitun
roomalaisen taitoa hurmata ja viehättää, niin eivät hänen nuorten
seurustelutoveriensa tunteet häntä kohtaan olleet muuta kuin huonosti
salattua halveksimista.

Yhä enemmän noista sanoista tuimistuneena paljasti Steinberg miekkansa
ja huusi:

-- Vetäkää heti miekka, tahi lyön kuoliaaksi teidät, hävytön
poikanulikka, senkin räätälin jälkeläinen, noita-akan naurettava
ihastelija! Vetäkää, sanon minä...

Mutta aikeessaan pysyen irrotti Aadolf miekkansa kannikkeesta
paljastamatta terää. Hän otti tupesta kiinni, ojensi miekankahvan
Steinbergiä kohti ja kävi tavalliseen miekkailuasentoon.

Tämä uhka, joka Steinbergin kiukun kuohutti ihan ylimmilleen, oli sitä
vaarallisempaa, kun Steinberg oli tunnettu taitavaksi miekkailijaksi ja
ahkeraksi kaksintaistelijaksi.

-- Vetäkää miekka, muutoin olette hukassa! huusivat useat varottaen
Aadolfia, sill'aikaa kuin Steinberg tuokion oli kahdenvaiheella,
hillitsisikö hän kiukkunsa vai hyökkäisikö hän häpeäksensä siten
varustetun vastustajan kimppuun.

Mutta kun nuori Skytte ei ollut varotuksista tietääkseenkään, kävi
Steinberg raivoisasti hänen kimppuunsa, Aadolf torjui monta iskua ja
kun hänen vastustajansa uudestaan huonolla menestyksellä karkasi häntä
vastaan, löi hän miekankahvalla tätä toistamiseen kasvoihin.

Katsojat olivat tervehtimäisillään tätä onnistunutta, mutta vaarallista
liikettä bravoo-huudolla, kun Steinberg uudelleen teki hyökkäyksen ja
haavoitti Aadolfia vatsaan. Nuorukainen horjahti ja kaatui niiden
syliin, jotka olivat rientäneet tukemaan häntä.

Eräs saapuvilla olijoista riensi lähimpään välskärintupaan hankkimaan
haavoittuneelle apua, ja toiset sillä aikaa päästelivät auki hänen
vaatteensa ja kokivat ehkäistä verenjuoksua.

Sitomataitoon perehtymättöminä ei se luultenkaan olisi heiltä
onnistunut, ellei muuan mies, joka tähän saakka jonkun matkan päässä
oli käyskennellyt edestakasin puutarhassa, välinpitämätönnä katsellen
taistelua, nyt olisi ehättänyt luo. Hän oli varreltansa kookas, laiha
ja vähän kumara ikäpuoli herrasmies, puettu jokseenkin karvakuluihin
vaatteihin.

-- Tehkää tilaa, pojat, sanoi hän kimeällä äänellä, joka tunki yhtä
paljon ulos suusta kuin sieramistakin, -- minä olen tällaisiin asioihin
paremmin perehtynyt kuin te, ja täysin yhtä hyvin kuin saksalaiset
välskärimme... Pyh, jatkoi hän, kun hän oli kumartunut Aadolfin yli ja
tarkastanut haavaa, -- ei tämä miekanpisto teille kuolemaksi ole, nuori
mies.

-- Kuka tuo on? kysyi muuan joukosta.

Herra, jota kysymys koski, oli näköjään tarkkakuuloinen, sillä hän
vastasi itse:

-- Nimeni on Skutenhjelm, ja tuosta vanhasta takkikulusta voitte nähdä
että olen antikvaari.

Niin sanoessaan riisui hän päältään sanotun pukimen, repäsi paidastansa
hian, josta teki siteen ja mutisi puoliääneen:

-- Siihen meni paita? Ainoa ehjä mikä minulla olikaan.

Skutenhjelm sitoi haavan nopeasti sekä taitavasti ja luki sillä välin
samalla kimeällä äänellään nuorille herroille aika nuhdesaarnan,
soimaten heidän riidanhaluaan ja tappeluintoaan.

-- Minä haluaisin nähdä kaikkien kaksintaistelijain joutuvan kuin
kärpäset omiin miekkoihinsa pyristelemään, vakuutteli hän; -- ja mitä
erittäinkin herra kreivi Steinbergiin tulee ... mutta missä lemmolla
herra kreivi on? Hän on mennyt tiehensä, luulemma... No, jääköön
minulta sitte lausumatta hartaat toivotukseni hänen menestyksekseen,
vaan sen sijaan pyydän paria herroista ottamaan tätä siipirikkoa
siivenkynkistä ja viemään hänet noita portaita ylös.

-- Minnekkä tahdotte viedä minut? kysyi Aadolf.

-- Minun huoneisiini; minä asun tuolla yläkerrassa, vastasi
Skutenhjelm.

Aadolf ei ensi alussa tahtonut suostua tämän miehen auliuden ja
myötätunnon osotukseen, koska hän tunsi hänet ainoastaan nimeltä, ja
pyysi tulla saatetuksi omaan asuntoonsa; mutta taanoin niin
tarkkakuuloinen Skutenhjelm pysyi kuurona hänen vastaväitteilleen.
Aadolf oli tämän kummallisen miehen vieraana niin kauan, kunnes tämä
saapuville haetun kirurgin avulla sai hyvin hoidetuksi ja sidotuksi
haavan, jonka jälkeen hankittiin vaunut, joilla Aadolf saatettiin
kotiinsa Götkadun varrella.

Huhu tästä kaksintaistelusta levisi pian eriskummallisilla lisillä
varustettuna läpi koko Tukholman, ja läheisesti sen kanssa yhteen
liittyi juttu tenhojuomasta ja Aadolfin rakkaudesta noita-akkaan. Koko
päivässä ei puhuttu muusta kuin nuoresta Skyttestä. Joka aamupäivä
kokoontui linnanpihaan ihmisiä suurissa joukoissa nähdäksensä
vilaukselta kuuluisia noitia, ja ylhäiset tyydyttivät uteliaisuuttaan
käymällä vankityrmässä, jossa noitia tähytä töllisteltiin ikäänkuin
metsänpetoja. Valtakunnan-neuvos Pentti oli silmitönnä vihasta ja
kirjoitti pitkiä epistoloita laamanni Juhanalle siitä pahennuksesta,
jonka tämän poika, oltuaan pari päivää pääkaupungissa, oli onnistunut
aikaansaamaan; ei paljo puuttunut, ettei herra Pentti alkanut uskoa
samaa kuin veljensäkin, että luultu lemmenjuoma oli Aadolfin pään
pilannut; ainakaan ei hänen kirjeistänsä muuta selville käynyt.

Huhu kulki muun muassa nuoren pappismiehen Eerikinkin korville,
Aadolfin ystävän, josta ennen on puhuttu tässä kertomuksessa. Hän sai
tietää Aadolfin asunnon, kiiruhti sinne ja tapasi hänen vuoteenomana
haavastansa, joka, vaikka se ei ollutkaan hengenvaarallinen, kuitenkin
pidätti häntä sairasvuoteessa.

-- Terve tulemastasi, sanoi Aadolf, ja ojensi Eerikille kätensä; -- oi,
jospa tietäisit kuinka olen halajanut sinua nähdä ja puhutella!
Aikomukseni oli käydä luonasi, kun sallimus Steinbergin miekan muodossa
pakotti minun siitä luopumaan. Istu viereeni, ystäväni, ja kuuntele
kärsivällisesti mitä sinulle kerron! Minä tiedän vallan hyvin
minkälaisia huhuja minusta on liikkeellä, mutta toivon, että sinä
ainakaan et ole paheksiva menettelyäni, et tuomitseva etkä tekevä sitä
naurunalaiseksi kun kerron mitenkä asianlaita on. Oi, kovalle tuntuu
olla sidottuna sairasvuoteeseen, kun on ympärillä pelkkiä vieraita
ihmisiä, jotka melkein pelkäävät lähestyä minua, antaaksensa minulle
tilani vaatimaa apua ... kovalle tuntuu kun kaiken tämän ohella täytyy
olla alituisessa vaivassa ja pelossa ystäväin kohtalon tähden. Jos olen
mielestäsi kalpea ja laihtunut, niin ei siihen ole syynä haava, joka
vaatii minua toimetonna olemaan... Ainoastaan äidin sydän, jatkoi
Aadolf, ottaen sängyn viereiseltä pöydältä kirjeen ja vieden sen
huulilleen, -- on kaltaisensa, mutta senkin pelko tekee minut
rauhattomaksi ja masentavia ovat sen hellät nuhteet. Siitä käsität
kuinka on virkistävää kun saan nähdä sinut?

Aadolf kertoi juurtajaksain viimeiset vaiheensa: suhteensa Inkeriin
ja Elliin ja seuraukset siitä. Ollen yhtä harrassydäminen kuin
Aadolf ja milteihän yhtä kiivas, kun hänen oikeudentuntonsa ja
myötätuntoisuutensa joutuivat kuohuksiin, syleili Eerikki ystäväänsä ja
selitti mitä innokkaimmin sanoin hyväksyvänsä hänen ajatuksensa ja
menettelytapansa, joskin tämä, kuten odottaa sopi, ei ollut vapaa
inhimillisen heikkouden vaikutuksista.

Ainoa, jota Eerikki ei hyväksynyt, oli Aadolfin viha Svenoniusta
kohtaan, joka tuli selvästi näkyviin hänen puhuessaan hengenmiehestä,
Eerikin mielestä tämä viha oli kyllä mahdollinen selittää, mutta silti
epäoikeutettu.

-- Svenonius, sanoi hän, -- on surkuteltava, mutta ansaitsee samalla
kunnioitustakin. Hän taistelee omaa etua katsomatta ja ihmisiä
pelkäämättä sen puolesta, minkä luulee oikeaksi. Kuinkahan monesta voi
sanoa samaa? Kukin pelkäämätön mies, joka elävästi ja syvästi tuntee
velvollisuutensa toimia oikean ja hyvän eteen, on maailman silmissä
kiihkoilija: hän ei voi suvaita pahuutta, vaan hänen täytyy taistella
sitä vastaan, missä hyvänsä hän sitä näkee ilmautuvan.

-- Riittää jo! lausui Aadolf kärsimättömästi. -- Sinä koetat turhaan
vähentää inhoani tuota ihmistä kohtaan, jonka sydämettömyys ja julmuus
täyttää mieleni kauhulla, jonka eläimellinen typeryys minua iljettää.
Minä olen kalliisti vannonut... Mutta olkoon jo! Puhukaamme jostakin
muusta! Minä pyydän sinua auttamaan Elliä ja hänen äitiään. Pappina
pitäisi sinun voida päästä heidän vankityrmäänsä...

-- Minä olen sitä jo ajatellut, sanoi Eerikki.

-- Sitä parempi. Mene sinne, kerro heille terveisiä minulta, ja anna
heille sitä lohdutusta, jonka uskonto ja oma sydämesi voivat tarjota!
Ja jos he jotakin tarvitsevat, mitä sääliväisyydestä on oikeutettu
heille antamaan, niin ilmoita se minulle, ja tule pian takasin ja kerro
kaikki, mitä olet nähnyt ja kokenut!

Eerikki täytti ystävänsä toivomuksen. Hänen sallittiin
vankilansaarnaajan seurassa käydä Inkerin ja Ellin luona. Nämä olivat
teljetyt samaan huoneeseen myrkynpanijain, lapsentappajain ja irstasten
naisten kanssa. Äiti ja tytär istuivat tämän saastaisen huoneen
perimmässä ja pimeimmässä sopessa; kylmät muurit estivät heitä
poistumasta kauemmaksi jumalattomien herjausten, epätoivon ja
tunnonvaivain hurjain purkausten kuuluvilta, jotka koko päivänä eivät
hetkeksikään tauonneet, tahi välttääkseen kauheata uteliaisuutta, jonka
esineenä he olivat. Sama uteliaisuus esti heitä nauttimasta sitäkään
lyhyttä hetkeä, jona vankien sallittiin liikkua ulkona raittiissa
ilmassa; vahtisotamiehet olivat turhaan kokeneet pakottaa heitä
näyttäytymään töllistelevälle ihmisjoukolle, joka kaiket aamupäivät
ympäröi aitausta, ja jonka sorina tunki heidän vankityrmänsä perille
saakka.

Nuori pappismies läheni kovaonnisia. Ellin pää lepäsi äidin sylissä;
Inkeri istui etukumarassa muuriin päin ja tuijotti lattiaan. Eerikin
astuessa heidän eteensä nosti Inkeri kasvonsa ylös ja teki
vastentahtoisen liikkeen, joka ilmaisi hänen haluavan olla rauhassa.

-- Herra pastori, sanoi hän heikolla äänellä, -- jos te olette tullut,
kuten virkaveljennekin, ainoastaan kääntämään minua tieltä, jota en
koskaan ole kulkenut, niin ei käyntinne ole minulle lohdutukseksi vaan
rasitukseksi. Minun on mahdoton katua rikosta, jota en ole tehnyt.
Mutta jos olette tullut vuodattamaan mieleeni, joka jo alkaa epäillä,
uutta luottamusta Jumalan kaitselmukseen ja kuuliaisuutta Hänen
tahdolleen, niin olette tervetullut, sillä sitä minä halajan.

Vankilansaarnaajan läsnäolo esti Eerikkiä sanomasta kaikkea, mitä hän
tahtoi.

-- Minä toivon, lausui hän puoliääneen, että luotatte minuun, kun
sanon, että olen ollut puheisilla herra Aadolf Skytten kanssa ja sen
johdosta saapunut tänne.

Kuullessansa Aadolfin nimeä mainittavan Elli katsahti ylös, ja hänen
kasvonsa kirkastuivat. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta Eerikki viittasi
häntä vaikenemaan ja lausui Inkerille, ojentaen samassa hänelle kirjan:

-- Tämä kirja on kirjoitettu lohdutukseksi ja mielen ylennykseksi
niille, jotka vankeudessa nääntyvät, sekä syyllisille että syyttömille.
Minä lahjoitan sen teille sitä varten, että se levittäisi valoa
teidänkin pimeään vankeuteenne.

Sittenkun hän oli Inkerin ja Ellin kanssa vähän aikaa puhellut ja
koettanut luoda uutta toivoa heidän sydämiinsä, lähti hän pois luvaten
tulla uudestaan.

Eerikin onnistui pian taivuttaa vankilansaarnaaja suosiollisemmaksi
heitä kohtaan ja saada aikaan sen, että Inkeri ja Elli tämän pyynnöstä
muutettiin naisten yhteisestä vankihuoneesta erityiseen kammariin,
jossa he saivat olla kahdenkesken. Niinikään onnistui hänen puhutella
vankilan vahtimestaria niin että tämä korvausta vastaan hankki heille
parempaa ruokaa, kuin mitä vangeille tavallisesti annettiin, joka ruoka
oli kovin huonoa. Tämä ynnä se lohdutus, jota hänen käyntinsä
vankiparoille tarjosi, oli kaikki mitä hän heidän hyväkseen saattoi
tehdä.

Ne päivät, jotka kuluivat, ennenkun Aadolf Skytte parani, tuntuivat
hänestä tuskallisen pitkiltä. Eerikki ja lääkäri olivat ainoat, jotka
kävivät hänen luonansa hänen yksin ollessaan.

Ilolla hän sen vuoksi tervehti hetkeä, jolloin lääkäri vihdoin salli
hänen lähteä huoneestaan. Hän riensi ulos ja käyskenteli koko päivän
pääkaupungin ympäristössä, joka jo oli alkanut pukeutua kevään ihanaan
vihervyyteen. Mutta kun hän hämärän tultua saapui kaupunkiin ja lähti
sen ahtaita katuja astelemaan, tuntui alakuloisuus taas valtaavan hänen
mielensä. Kun hän kotvan aikaa oli samoillut ympäri ilman tarkempaa
päämaalia, päätti hän suunnata askelensa asuntoansa kohden. Tultuansa
Sulkusillalle tuli häntä vastaan pitkä, kyyryvartaloinen, kaapuun
puettu haamu, joka ensin meni ohi, vaan sitten äkisti käännähtihen
takasin ja löi häntä olkapäälle.

-- Ellen erehdy niin olette te vapaaherra Aadolf Skytte, lausui kimeä
ääni hänen korvansa juuressa.

-- Herra Skutenhjelmkö? virkahti Aadolf, joka taas tunsi miehen.

-- Niin juuri. Minua ilahuttaa nähdä teidät taas jalkeilla ... mutta,
Olympon jumalat varjelkoot, kuinka onnettomalta te näytätte! Olisiko se
pieni naarmu, joka minulla oli ilo sitoa, saattanut terveessä
nuorukaisessa aikaan tuollaisen muutoksen? Se ei ole mahdollista.
Sitten sen on kaiketi tuo kuuluisa tenhojuoma...

-- Hyvä herra, keskeytti hänet Aadolf, -- vaikka olen teille
kiitollisuuden velassa, pyydän sittenkin huomauttaa, että pilanne ei
ole sukkelata eikä sopivatakaan.

-- Ho, hoo, nauroi Skutenhjelm, -- sehän sopii mainiosti kinastelun
aluksi, jota saattaa seurata uusi kaksintaistelu. Älkää päästäkö
tilaisuutta käsistänne, nuori mies! Te olette näköjään hyvin
riidanhaluinen. Jatkakaa! Antakaa minulle haaste! Minä hyväksyn sen ja
te saatte itse valita aseet. Minulla on kotona oivallinen asekokoelma,
jota omin silmin olette katsellut ... parempi kokoelma kuin millään
ruotsalaisella muinaiskalujen kerääjällä ennen minua. Valitsetteko
skyyttalaiset jouset kalanluisilla nuolilla tahi muinaisgootilaiset
kivimoukarit tahiko gallialaiset pronssimiekat? Tai kenties mieluummin
heiluttelette kolmen kyynärän pituista kaksiteräistä miekkaa, joka on
ollut joko Starkotter tahi Ramundur-jättiläisen oma, vaan jota
Stiernhielm väittää rauhalliseksi kruunausmiekaksi, jota ainoastaan
joku läähättävä airut on mukanaan raahannut? Valitkaa itse! Mutta
ellette todellakaan janoa vanhan antikvaarin verta, niin seuratkaa
häntä kotia ja osottakaa, että enemmän janoatte hänen oluttaan. Sanalla
sanoen: minä pyydän teitä yksinkertaiselle illalliselle erään kolmannen
henkilön seurassa, josta tulette pitämään.

Niin lausuen tarttui Skutenhjelm Aadolfia käsivarteen. Tämä, jota ei
haluttanut joutua seuraan, kieltäytyi ensialussa, mutta Skutenhjelm
uudisti pyyntönsä niin hyvänsävyisin sanoin, että Aadolf siihen
suostui.

-- Puhukaamme peittelemättä, jatkoi vanha antikvaari. -- Minä luulen
että liikkeellä olevat halpamaiset huhut ovat saattaneet teidät
karttamaan kaikkea seuraa. Mutta te olette alakuloinen ja tarvitsette
hauskuutta; ja kun aina mieltyy siihen henkilöön, jolle on ollut
tilaisuudessa tekemään pienen palveluksen, niin tahdon täten sanoa,
että olette majaani ja seuraani tervetullut. Ja koska olen monelta
kuullut, että minua pidettäneen hullunkurisena henkilönä, niin toivon
että teilläkin on oleva jotakin huvia minusta.

Astellessaan kaupungin läpi ja kulkiessaan Norrbron yli Björencloun
talolle, missä hän asui, Skutenhjelm jutteli hänelle kaikenmoista
kaduista ja merkillisistä taloista, joiden ohi he kulkivat, ja höysteli
näitä kaskujaan niin teeskentelemättömillä sukkeluuksilla, että Aadolf,
tietämättä miten, yhtäkkiä oli käynyt hyvälle tuulelle.

Heidän saavuttuaan Skutenhjelmin koruttomaan asuntoon, jossa kaikki oli
hyvin antikvaarista näöltään, alkaen omistajasta itsestään aina seiniä
koristaviin kalpoihin ja vanhanaikaisiin vaan erittäin mukaviin
nojatuoleihin, sytytti isäntä talikynttilän, lausui vieraansa
tervetulleeksi ja alkoi vetää esiin halkoja eräästä komerosta, jota hän
samalla käytti puuvajana sekä antikvaaristen harvinaisuuksien
säilöpaikkana.

-- Kyllähän minä voisin antaa tämän työn Kaisankin, vanhan
emännöitsijäni tehtäväksi, huomautti Skutenhjelm, -- mutta ensinnäkin
on siitä ruumiille hyvä liikunto, kun koko päivän on istunut ja
piirrellyt riimikiviä, ja toiseksi on Kaisa viime aikoina ruvennut
vähän laiskottelemaan ... mutta eihän tuo ole ihmekään, johan hän onkin
talouttani hoitanut kolmekymmentä vuotta tahi vähän neljättäkymmentä
... siitä asti kun tulin ylioppilaaksi ... niin että hän jo saakin olla
kärtyisä ja hieman laiska.

Skutenhjelm sytytti sitte halot suuressa rautauunissa, kantoi pöydän ja
kolme nojatuolia pesävalkean läheisyyteen, otti samaten esiin kaksi
piippua, joista toisen antoi vieraalleen, ja huusi omituisella
kurkkuäänellä Kaisaa.

Sieti hyvän aikaa odottaa ennenkun Kaisa suvaitsi isäntänsä kutsua
noudattaa. Vihdoin tuli näkyviin pullakka, siistipukuinen eukko, jonka
kasvoissa kärtyisyys, hyväsydämisyys ja kunnianarvokkuus omituisella
tavalla kuvautuivat.

Niiattuaan Aadolfille kääntyi hän isäntänsä puoleen seuraavalla
kysymyksellä:

-- No, mitä heillä nyt taas olisi asiaa, herra antikvaari?

-- Laitapa illallisateria kolmelle hengelle! käski Skutenhjelm ja
sytytti piippunsa.

-- _Kolmelle_ hengelle? ihmetteli eukko. -- Ohhoh, kuinka isosti herra
antikvaari nyt tahtoisivat laitattaa! Mutta mistäpä antikvaari ottaa
yhden lautasen? Tietäväthän he, ettei heillä ole muuta kuin kaksi:

-- Vaiti, Kaisa! Sinähän ilmaiset valtiotalouteni syvimpiä
salaisuuksia.

-- Koko maailma saakoon kernaasti tietää, kuinka antikvaari hoitaa
talouttaan, sillä sitä ei voida puolustaa. Kyllä he ostelevat satojen
taalarien edestä vanhaa joutavaa kivenromua ja rautapalasia ja muuta
sellaista, mutta kun pitäisi saada muutaman pennin maksava
savilautanen, niin sitä ei ole vara ostaa.

-- Vaiti, sanon minä!... Ja anna minulle lainaksi puuttuva talrikki!

-- No, voihan tuon yhden talrikin saada minulta lainaksi, mutta ruoka?

-- Ruuan me tietysti syömme: sehän on selvää.

-- Niin kyllä, mutta ensinnä minun kait pitänee hankkia sitä, ja koska
antikvaari tänä iltana aikoo elää isommasti, niin eivät tavalliset
laitokset riittäne.

-- So! Älä kursaile siinä eukko, vaan latele pöytään mitä sinulla
on!... Suokaa anteeksi, jatkoi Skutenhjelm Aadolfille, -- meillä on
vaan tavallista iltaruokaa, jota parhainkaan mielikuvitus ei voisi
sanoa liian herkulliseksi. Teillä on edessänne vanhapoika, joka itse on
vähään tyytyväinen, vaan vaatii vieraaltaan paljon suvaitsevaisuutta...
Kaisa, minä sanon sinulle, latele pöytään mitä sinulla on, ja jos
huomaat varastostasi jotakin puuttuvan, niin tuolla on rahakukkaro
ikkunalla.

-- Kyllähän rahakukkaro on ikkunalla, vaan antikvaari eivät kenties
muista, että se on tyhjä. Antikvaari antoivat viimeiset kolme taalaria
vanhalle sotamiehelle, joka päivällä kävi täällä kerjuulla. Häpeä on
olla niin tuhlaavainen...

-- Vaiti, Kaisa, se ei kuulu sinuun. Huomenna saan neljännespalkkioni,
ja silloin on kukkaro taas täysi. Peijakkaan taloushuolet! Miksi ei
ihminen voi elää niinkuin liljat kedolla, jotka eivät kehrää...

-- Kyllä eivät antikvaarikaan kehrää, siinä he ainakin ovat liljan
kaltainen, eivätkä he myös kokoo riiheen ... siinä he ovat linnun
kaltainen. No, jatkoi eukko, -- kyllähän minä parastani koetan, ja
ellei siitä tule hyvä, niin on se antikvaarin oma syy.

Kaisan kattaessa pöytää saapui Skutenhjelmin toinen vieras. Tämä oli
vanha, jalon ja kunnianarvoisan näköinen mies, jolla oli korkea otsa ja
suuret silmät, joista loisti neroa ja iloisuutta. Aadolf tunsi hänet
heti: se oli Ruotsin kansan suosikki, ylistetty runoilija, Yrjö
Stiernhielm.

**

Skutenhjelm riensi ystäväänsä vastaan, joka samalla oli hänen
esimiehensä muinaisesinekollegiossa, ja pudisti hänen kättänsä. Näiden
kahden herran oli tapana säännöllisesti kaksi kertaa viikossa syödä
yhdessä illallisateria vuorotellen toistensa luona. Tällä kertaa oli
viimeksimainitun vuoro olla isäntänä. Ruokalajit olivat aina samat,
mutta iloisuus joka kerralla uusi.

Kun Skutenhjelm oli esitellyt Aadolfin ystävälleen ja Aadolf syvällä
kumarruksella esiintuonut kunnioituksensa, pukeutui Stiernhielm vanhaan
yönuttuun ja otti Skutenhjelmin kädestä entisen piippunsa, istuutui
nojatuoliin ja nosti jalat arinakivelle.

-- No, Skutenhjelm, sanoi runoilija iloisesti, -- oletko jo saanut
valmiiksi tieteellisen väitöskirjasi merkillisestä vaskikypärästä, joka
löydettiin Oxenstjernan kellarin pohjalta?

-- Olen, vastasi puhuteltu, -- minulla on nyt väitöskirja valmiina, ja
toivoakseni olen saanut täydellisesti näytetyksi toteen, että löytökalu
on kuin onkin vaskikaudelta polveutuva kypäri ja siis vanhempi kuin
Odenin tulo maahan. Sinä olet tuima epäilijä, Stiernhielm, mutta tällä
kertaa et sinä pitkällekään pääse. Minä esiinnyn tieteen täysissä
varusteissa, Herodotokselta, Diodorokselta ja monilta muilta saamillani
aseilla. Katsokaa tätä, jatkoi hän ja otti seinältä kypäräksi
luulemansa esineen, jota hän näytti Aadolfille, -- kuka näkevä ihminen
voi väittää, ettei tämä ole ollut soturin päänkoristeena?

Aadolf tarkasteli kalua ja huomautti, että jos se on ollut kypäri, niin
sen muinaisella kantajalla on pitänyt olla kummallisenmuotoinen pää.

-- Sitä minä en kielläkään, vaan näytän päinvastoin toteen teoksessani,
että hyperborealaisilla eli muinaisilla pohjanperäläisillä on ollut
käytännössä sama tapa kuin nykyjään vielä monilla länsimaisilla
intiaaniheimokunnilla on: että he laudanpalasilla ovat litistäneet
vastasyntyneiden lastensa pääkallot ja siten antaneet niille
kummallisen muodon. Kuhmuista näkyy, että kypäri on suojannut herraansa
monissa sotakarkeloissa, missä iskuja on runsaasti sadellut, ja siellä
täällä syvennyksissä säilyneestä noesta käy ilmi, että kypäri muiden
aseiden joukossa oli koristamassa lavaa, jolla soturin hengetön ruumis
poltettiin, ja sitten yhdessä hänen tuhkauurnansa kanssa haudattiin
maahan. Sitä todistaa lisäksi sekin seikka, että minä kypärän vierestä
löysin rikotun saviastian palasia. No, Stiernhielm, tahdotko kuulla
todisteluni ruokaa odotellessamme?

-- En, en, minä olen jo puoleksi vakuutettu, ja väitöskirjan saan kyllä
aikanaan kuulla muinaisesinekollegiossa. Mutta anna tänne tuo
kallisarvoinen muinaisjäännös, että saan silmäillä sitä tarkemmin!...
Katsotaanpa! Mitä varten siinä on tämä reikä? Voitko sinä sen selittää?

-- Siinä on ollut ennen nasta, johon kypäränkoriste on kiinnitetty,
selitti Skutenhjelm.

-- Mutta mitä tämä on? jatkoi Stiernhielm ja pisti sormensa reikään,
josta hän kaivoi esiin pienen kokoonkäärityn paperiliuskan; -- löytö,
kautta Jupiterin, merkillinen löytö, joka todistaa pohjanperäläisten
vaskikaudella käyttäneen lumppupaperia!

-- Anna tänne! sanoi Skutenhjelm innoissaan ja tempaisi paperin
ystävänsä kädestä; -- hm, mm, mm, tämä käy yli kaiken ymmärryksen.
Katsotaanpa, ehkä siihen on riimuja kirjoitettu ... riimuja? Ei!... Hm!

-- Lue ääneen! sanoi Stiernhielm.

-- Hm, mm, mm, murisi Skutenhjelm silmäillessään kirjoitusta, jolloin
hänen pitkä nenänsä Aadolfin mielestä näytti käyvän vielä pitemmäksi.

-- No, virkahti Stiernhielm, -- mitä merkittäviä tietoja sinä tuosta
löydöstä saat?

-- Hm, sinä olet kaltaisesi, Yrjö, jupisi Skutenhjelm katsahtaen
hämillänsä Aadolfiin ja vilkaisten terävästi Stiernhielmiin, joka
samassa purskahti nauruun.

Aadolf ymmärsi nyt, että Skutenhjelmistä oli tehty jotakin pilaa, jonka
hän heti kohta huomasikin todeksi.

-- Kuulkaa itse ja päättäkää, miten kelvottomasti minua on kohdeltu,
sanoi Skutenhjelm. -- Tässä paperissa on: "_Että tämä vaskikapine on
kuulunut äitivainajani kyökkikaluihin sekä yhdessä saviastian sirujen
kanssa haudattiin kellarini pohjaan sitä varten, että herra antikvaari
Skutenhjelm saisi tilaisuuden kirjoittaa tieteellisen väitöskirjan,
todistaa Gabriel Tuurenpoika Oxenstjerna. Läsnäollut todistaja: Yrjö
Stiernhielm_."

-- Minähän löin vetoa kanssasi, että saisin sinut petetyksi! sanoi
Stiernhielm nauraen, niin että oli nikahtua. -- Vieläkö tahdot lyödä
veikkaa kanssani samasta asiasta?

Aadolf ei voinut olla nauramatta, ja Skutenhjelm itsekin unohti
nopeasti suuttumuksensa; hän heittäytyi sohvalle ja nauroi oikein
sydämensä pohjasta.

Sitten hän koppasi viattoman kupariastian, aukaisi oven ja oli juuri
heittämäisillään sen eteiseen, kun Kaisa tuli häntä vastaan
ruokatarjotin käsissä.

-- Mitä he nyt aikovat tehdä? sanoi hän. -- No ihmettä, joko nyt
viskaatte ulos tuon kypärän, josta aamusella sanoitte, ettette myisi
sitä sadastakaan talarista? Antakaa se ennemmin minulle, minä myyn sen
vaskisepälle.

-- Mitä sinulla on tarjottavana? kysyi Stiernhielm, --
saksanvehnäleipää, munia, kinkkua, olutta ... onpa se mainiota!
Ja maitoa! Sehän on oivallista, Kaisa.

 -- Te näette nyt, sanoi Skutenhjelm Aadolfille, kun oli käyty pöydän
ääreen, -- mitä minulla on tarjottavana, mutta jos tahdotte tehdä
mielikseni, niin seuratkaa Stiernhielmin esimerkkiä, sillä hän pitää
hyvänänsä kaikkea ja syö kuin oikea taalainmies. Hei kuule,
Stiernhielm, sanoi hän tälle, joka jo oli syventynyt tarkastelemaan
lähemmin sianlihaa, -- satuin juuri muistamaan vanhan sanaharkkasi
Terseruksen kanssa. [Aadolfille:] Olette kai kuullut puhuttavan siitä?
Terserus hyvänä teologina väitti, että hepreankieli on kaikista
kielistä vanhin, mutta Stiernhielm todisti tunnetulla tavallaan, että
ruotsinkieli on vanhin ja että sitä puhuttiin jo paratiisissa. Nimi
_Aadam_ merkitsee, että ensimmäinen ihminen luotiin tomusta [tomusta =
ruotsiksi _av damm_], ja nimi _Eeva_ johtuu siitä, että Aatami
ihmeissään huudahti: _he, vad_! [_he, vad_ äännetään: _hee va'_;
suomeksi = mitä!], kun hän herättyään näki kaikkien meidän kantaäidin
vieressään. Mitä pidätte selityksestä? Eikö se ole sattuva?

-- Minä olen kuullut, vastasi Aadolf, -- että se ainakin kuulijoihin
vaikutti sen, mitä herra Stiernhielm oli tarkoittanut. Kuningatar
Kristiina, hovi, professorit ja kaikki ylioppilaat lienevät yksin suin
nauraneet ja Terserus hämmästyneenä mykistynyt.

-- Aivan varmaan... Mutta ettekö sitten usko Stiernhielmin
tarkoittaneen totta? kysyi Skutenhjelm.

-- Itse asiassa, sanoi Aadolf ja katsahti empivästi Stiernhielmiin, joka
ääneti ja totisena viilteli sianlihaa, -- minä en tiedä mitä uskoa.
Minua melkein epäilyttää...

-- Vai epäilyttää? puuttui Skutenhjelm puheeseen; -- ei, kyllä hän oli
ihan tosissaan, siitä saatte olla varma! Kuule, Stiernhielm, toisti
antikvaari, joka ottamalla sanotun jutun puheeksi tahtoi hänelle
vähäisen kostaa, -- joko olet saanut pohdituksi, missä paratiisin
paikka oli? Vai vieläkö olet epätietoinen, valitako Fitja, Danderyd vai
Loudden? [Kaikki paikkoja lähellä Tukholmaa. Suom.]

-- Vastaa sinä toiseen kysymykseen, -- mahtoikohan paratiisissa olla
riimukiviä?

-- Riimukiviäkö? Ho hoo! Riimukiviä uuden uutukaisessa maailmassa!

-- Tai kivikirveitä tai vaskikypäriä?... Ei, ystäväiseni, niitä ei
siellä liene ollut, ja millaistahan naamaa sinä olisit näyttänyt
paratiisissa, jos Herramme olisi sijoittanut sinut sinne Aatamin
aikoina. Mitä te, vapaaherra Skytte, arvelette? Eiköhän ystävämme, kun
hän ei olisi löytänyt muinaisjäännöksiä, olisi harmissaan mennyt
hirttäytymään hyvän ja pahan tiedon puuhun? Paha vain, ettei niin
käynyt! Moinen hedelmä kielletyssä puussa olisi peloittanut pois
Eevankin. Siitä näkee, kuinka paljon pahaa voi seurata siitä, että
ihmiset eivät ajallaan hirtä itseään.

-- Sallitaanko minunkin nyt tehdä herra Stiernhielmille kysymys! sanoi
Aadolf, kun antikvaari ensin oli päästänyt uuden naurunpuuskan
ilmoille.

-- Kernaasti, vastasi Stiernhielm.

-- Minä olen utelias tietämään, mikä teidän todellinen mielipiteenne
ruotsin- ja hepreankielen iästä on. Minä en oikein usko, että te, herra
Stiernhielm, olisitte vakavin mielin lausunut tuon äskeisen väitteen,
niinkuin isäntämme vakuuttaa.

-- Tiedättekö, mitkä ovat viisaitten miesten mielilauseet? kysäisi
Stiernhielm vastaan.

-- En.

-- Toinen on _Dulce est sapere_ [suloista on juoda viisauden
lähteestä], toinen _Dulce est disipere in loco_ [suloista on laskea
leikkiä otollisella ajalla]. Kumpaako lausetta minä silloin noudatin,
on ja pysyy vastakin kysymyksenä, josta ne, joilla ei ole muuta
mietittävää, halusta kiistelkööt.

Kun tähän leikilliseen tapaan oli pakinoitu siksi, kunnes
yksinkertainen illallinen oli päättynyt ja aterioitsijat asettuneet
puoliympyrään sammuvan takkavalkean ääreen, ryhdyttiin vuorostaan
puhumaan nuoren Skytten suhteesta Elliin. Stiernhielm otti niin
hellävaroen asian puheeksi, että Aadolf ollenkaan loukkaantumatta hänen
kysymyksistään tunsi tyydytystä saadessaan vastata ja kertoa tälle
ilonsa huimuudessakin kunnioitusta ansaitsevalle miehelle kaikki, mikä
hänen mieltänsä painoi.

-- Hyvä on, kunnon ystävä, sanoi Stiernhielm ja puristi Aadolfin kättä,
kun tämä oli puheensa lopettanut, -- te olette menetellyt jalon
nuorukaisen tavoin. Mutta rohkea täytyy olla! Kulkekaa pystyssä päin
houkkioiden edessä ja odottakaa tyynesti, mitä tuleva aika myötänsä
tuo!... Uskotteko, että minutkin on jo tahdottu tehdä noidaksi, eikä
vähempää kuin kaksi kertaa. Asia tapahtui ollessani professorina
Tartossa. Minä tutkin luonnontieteitä ja olin hankkinut itselleni
moninaisia yleisölle tuntemattomia instrumentteja, niiden joukossa
aurinkolasin ja suurennuslasin. Aurinkolasilla sytytin vallattoman
leikkisällä päällä ollessani liiviläiseltä talonpojalta parran tuleen.
Ukko pelästyi niin kovin, että vaivalla saimme hänet estetyksi
vetämästä minua oikeuteen noituudesta. Toisen kerran jouduin
samanlaisen kepposen tähden vielä pahempaan pulaan. Minulla oli
virkatoverina eräs lakitieteen professori Virginius, peräti hiljainen
mies, jolle lystikseni tein tuon tuostakin pieniä kepposia. Virginius
oli saanut päähänsä, että minulla oli _spiritus_, ja pyysi kiihkeästi
nähdä sitä. Kun hän herkeämättä kiusasi minua pyytämisellään, päätin
tehdä hänelle kepposen. "Sinä saat nähdä sen", sanoin, "jos tulet
luokseni tänä iltana; mutta sinun täytyy tehdä juhlallinen vaitiolon
vala". Vala tehtiin, ja minulla oli kaikki valmiina, kun mies tuli.
Olin pannut erään hyvin tavallisen pikku hyönteisen suurennuslasini
alle, ja sanoin, että siinä se nyt on se spiritus. Kim Virginius näki
kuusijalkaisen kömpyröivän hirviön, meni hän kalpeaksi ja vetäytyi
hämmästyneenä taapäin. Parin päivän kuluttua tiesi koko Tartto, että
Virginius oli nähnyt kummituksen, jota minä kutsuin spirituksekseni;
huolimatta vaitiolon lupauksestaan oli professoriraukka siitä, mitä hän
oli nähnyt tai luullut nähneensä, kielitellyt vaimolleen, jonka vallan
alaisena hän oli, ja rouva kertoi sen vuorostaan juorusiskoilleen.
Seurauksena oli, että minut haastettiin lautakunnan eteen, johon kuului
jumaluusoppineita ja lakimiehiä, eikä auttanut muu kuin näyttää, miten
kaikki oli tapahtunut, ja sitten tehdä uusi uskontunnustus
osoittaakseni puhdasoppisuuttani...

-- Ja te voitte tehdä tuon uskontunnustuksen hyvällä omallatunnolla?
lausui Aadolf.

-- Miksikä en, sanoi Stiernhielm totisena, -- minä olen harras
luterilainen; muuten en olisi sitä tehnyt.

Täten jatkui puhe, milloin vakavana, milloin leikkisänä, kunnes puoliyö
yllätti. Silloin Stiernhielm nousi ja vähäinen iltaseura hajautui.
Aadolf suostui ilolla näiden kahden herran pyyntöön ottaa tästälähin
heidän kekkereihinsä osaa, sillä näiden nerokasten, jalojen miesten
seurassa vietetyt hetket olivat virkistäneet häntä.

Mutta pahaksi onneksi ei kauan kestänyt, ennenkuin Stiernhielm ja
Skutenhjelm kutsuttiin Tukholmasta pois, edellinen erään hallintoasian
tähden, jälkimmäinen tutkimaan, selittämään ja kuvaamaan De la Gardien
tiluksilla Länsigöötanmaalla tavattuja merkillisiä muinaisjätteitä.
Erottuansa heistä Aadolf harvoin poistui asunnostaan, eikä hänen
luonansa käynyt muita kuin Eerikki, joka tuontuostakin toi hänelle
tietoja Inkeristä ja Ellistä. Suruksensa Eerikki huomasi, että hänen
ystävänsä päivä päivältä kävi yhä synkemmäksi; hän koetti parhaansa
mukaan tuota alakuloisuutta haihduttaa, mutta hänen voimansa eivät
siihen riittäneet.

Näin kului huhtikuu nuoren Skytten yhä oleskellessa Tukholmassa.

Viimeisessä tänä aikana kirjoittamistaan kirjeistä äiti kertoi hänelle
uutisen naapuritalosta, Sjövikistä. Rouva Agnes Drake oli erään hänen
palvelukseensa jääneen isänsä entisen uskotun palvelijan sekä parin
kolmen muun mies- ja naispalvelijan seurassa lähtenyt matkalle
etelämaihin toivoen heikon terveytensä siellä korjautuvan. Hän aikoi
kulkea maitse Skoonen rannikolle ja Juutinrauman poikki Tanskan kautta
Reinin seuduille. Vielä kerrottiin kirjeessä, että herra Kustaa Drake,
niin pian kuin hän saisi tärkeät taloudelliset asiat järjestetyksi,
matkustaisi vaimonsa jäljestä ja viettäisi hänen kanssansa kesän
ulkomailla. Sen oli vapaaherratar kuullut herra Kustaa Drakelta
itseltään, joka nykyisin harva se päivä kävi Signildsborgissa.
Vanloo oli niinikään yht'aikaa Agneksen kanssa lähtenyt matkalle
Etelä-Ruotsiin.

Kohta sen jälkeen Aadolf sai eräänä iltana Eerikin kautta tietää, että
käräjät, joissa juttu noidiksi luultuja naisia vastaan tulisi esille,
olivat alkaneet, ja että Inkeri ja Elli samana päivänä oli ruunun
kyydillä saatettu sinne. Tästä tiedon saatuaan Aadolf heti kutsui
luokseen isäntänsä, maksoi hänelle velkansa ja määräsi, että hänen
hevosensa oli aamunkoitteessa oltava satuloituna.

Seuraavana aamuna varhain Aadolf ratsasti Skanstullista ulos ja lähti
ajamaan Signildsborgiin, jonka läheisyydessä, neljännespenikulman
päässä, kihlakunnan käräjätalo sijaitsi.



XVI.

Noitatutkinnat.


Tie, jota Aadolf kulki, luikerteli vaihtelevan seudun läpi oikullisissa
polvekkeissa, joita nykyajan tienrakentaja olisi hämmästyen katsellut.
Näytti siltä, kuin tienmutkat olisivat olleet vain sitä varten, että
matkailijat olisivat saaneet tutustua kaikkiin seudun kauneuksiin,
mutta heidän pikaista perilletuloaan tai matkan mukavuutta ne eivät
ollenkaan edistäneet. Joka mäellä oli tavaton viehätysvoima; sen sijaan
että olisi kulkenut suoraan tasankojen poikki, tie teki mutkia
huviksensa kuljettaen matkustavaisia äkkijyrkänteitä ylös ja alas.
Nykyiset ajanhukkaa pelkäävät rahanonkijat olisivat kylmäkiskoisina
sättineet tuntematonta tien tekijää; maita kiertelevä ylioppilas, joka
etsii kauniita ja vaihtelevia maisemia, olisi sen sijaan antanut
katseensa kiitää yli seutujen joka kukkulalla yhä enenevällä
ihastuksella.

Aadolf Skytte ei tehnyt kumpaakaan: hän oli vaipunut synkkiin
ajatuksiin, ja hevonen kiidätti häntä sillä välin milloin petäjänummien
poikki, joiden ympärillä maisema havumetsineen, järvineen levittäytyi
aamunkoitteen kalpeassa valossa; milloin somien laaksojen läpi, joissa
tuorelehväiset koivut humisivat ja kauniiksi punatut talonpoikaistalot
niittyineen, peltosarkoineen vilahtelivat matkustajan silmiin.

Aadolfin ehdittyä puolitiehen nousi aurinko itäiseltä taivaanrannalta:
sumu, joka oli kietonut seudun puoleksi läpikuultavaan vaippaan, kohosi
metsän latvoja ylemmäksi ja katosi.

Hän ajoi nyt kestikievarin talon ohi. Klaus, joka vast'ikään oli
noussut makuulta ja seisoi kuistissaan, kumarsi syvään ja alkoi purkaa
sana-arkkuaan.

-- Hoo, sanoi hän, -- Signildsborgin nuori herra liikkeellä! Kas siitä
onkin jo pitkä aika, kun minulla oli ilo nähdä teitä, herra Aadolf
Skytte ... lähditte maalta pois ja rupesitte kaupunkilaiseksi ... aivan
päinvastoin kuin minä, joka muutin kaupungista pois ja rupesin
maalaiseksi. Onneksi olkoon, että viihtyisitte kaupungissa yhtä hyvin
kuin minä maalla! Saisinko pyytää armollista herraa astumaan alas
ratsailta ja juomaan pikarillisen parasta oluttani? Aamunhenki hiukoo.

Aamunhenki hiukoo... Päivänhenki hiukoo ... illanhenki hiukoo ...
lämmin hiukoo ... kylmä hiukoo ... ei sitä oikullisen sään vivahdusta,
ettei Klaulla olisi ollut syytä puhua oluensa puolesta.

-- Te taidatte, armollinen herra, jatkoi hän, -- olla matkalla käräjiin
kuulemaan niitä kummallisia noitatutkintoja. Kaikki ihmiset ovat
uteliaita tietämään tuosta asiasta, ja minä myös, mutta koska luulen,
että samainen uteliaisuus houkuttelee monta matkustavaista tästä ohi,
niin jäänen minä kotiin tarjoilupöytäni ääreen iltaan saakka. No, hyvä
herra, teettekö minulle sen kunnian?

Mutta Aadolf kieltäytyi ystävällisesti Klaun kutsusta, nyökäytti
hänelle päätään ja jatkoi matkaansa.

Mikäli aamupäivä kului ja Aadolf läheni matkansa päätä, sikäli
matkustavaisten, ratsumiesten ja jalankulkijain luku karttui, sillä
kaikkien oli mieli käräjiin kuulemaan noitien tutkintoa. Useita ajoi
sinne uteliaisuus, mutta monta oli myös kutsuttu todistajiksi. Aadolf
kuuli heidän puheestaan, että taikauskoinen kansa oli vimmoissaan
syytettyjä kohtaan.

-- Tuolla, huusi eräs talopoika ja osoitti hiekkaharjua, joka samassa
kohosi matkustavaisten edessä, -- tuolla on hirsipuumäki, hyvät
ihmiset. Siellä, jos Herra suo, saadaan pian nähdä muutakin kuin pari
hirtettyä voroa.

-- Luuletko, että noidat siellä mäellä poltetaan? Kun ei piru vain
veisi heitä pois sitä ennen! virkkoi toinen.

-- Herra meitä auttakoon, lausui eräs eukko, joka istui
nappularattailla miehensä rinnalla itkevä poikanen polvillaan. -- Herra
meitä auttakoon, asiat ovat huonolla kannalla tänä pahennuksen aikana.
Pikku Pekkani on vallan säikähtynyt, eikä se ihme olekaan, kun hänen
pitää todistaa Nummen Kaarinaa vastaan.

-- Pitääkö sinunkin Pekkasi olla vieraanamiehenä? kysäisi
mustakulmainen mies, joka talutti pientä tyttöä kädestä.

-- Pitää, Kalle-suutari, vastasi eukko ja otti mieheltään viinapullon,
jonka hän ojensi jalankulkijalle, -- ja sinun Annisi on kai samassa
kadotuksessa?

-- Niin on, eräs kirottu noita-akka otti äskettäin yöllä viattoman
lapsen mukaansa hornaan. Mutta perkele ei ole vielä pannut merkkiänsä
tyttöön, joten toivon, että hänen sielunsa voidaan vielä pelastaa.

-- Voi, voi! huokasi eukko, -- minun Pekkani on käynyt siellä kaksi
kertaa. Kaikki meidän kylän lapset ovat olleet siellä, ja muutamat ovat
jo niin pitkälle tulleet, että kykenevät omin neuvoin lentämään, ja
saatana on kirjoittanut heidän nimensä kirjaansa. Voi vieteltyjä
lapsiraukkoja!

-- Niin, se on kauheata, sanoi suutari. -- Mutta on siitä ilokin
koituva, kun saa nähdä paholaisen apurit polttoroviolla. Kuinka se on,
lautamies? Eikö laissa sanota, että ne on elävältä poltettava?

-- Ei, ne mestataan ensin ja sitten vasta poltetaan roviolla, vastasi
puhuteltu, lihavahko äijä, joka ratsasti pienen, pörrökarvaisen virkun
selässä.

-- Olipa se vahinko, jupisi suutari; -- on kuitenkin lohdullista
tietää, että hornan tulikivijärvet heitä odottavat.

Aadolf kannusti hevostaan päästäksensä kuulemasta keskustelun jatkoa.
Ajettuaan hirsipuun ohi, missä kaksi luurankoa kieppui aamutuulessa, ja
noustuaan hiekkaharjuun raivattua solatietä ylös kukkulalle näki hän
edessään alhaalla havumetsän ympäröimän laakson, jossa levisi isohko
kylä.

Kylän komein rakennus oli käräjätalo. Sen edustalla oli jo koolla suuri
väkijoukko, ja juhlallisesti kaikuivat virren sävelet tuhansista suista
tulijoita vastaan.

Siltä paikalta, jossa Aadolf nyt oli, hän näki koko laakson ja kaikki
tiet, jotka sinne johtivat. Kaikkialla vilisi ajopelejä, ratsastajia ja
jalkamiehiä. Näkyipä sotamiesosastokin liikkuvan yhteistä yhtymäpaikkaa
kohden; heidät tunsi auringonpaisteessa välkähtelevästä aserivistä.

Laaksosta kajahteleva virsi päätti jumalanpalveluksen, jolla käräjät
lain ja yleisen tavan mukaan aloitettiin. Aadolf tuli niin myöhään,
ettei kuullut pastori Svenoniuksen taivasalla pitämää saarnaa, mutta
pelästyneet naamat ja vettyneet silmät todistivat sen tehneen toivotun
vaikutuksen.

Väki veisasi vielä viimeistä virrenvärssyä Aadolfin liittyessä
joukkoon, joka oli kokoontunut käräjätalon läheisyyteen. Töyrämällä
keskellä väkijoukkoa seisoi pastori Svenonius ja hänen vieressään
laamanni Skytte, jonka seurassa oli muutamia lähiseudun ja pääkaupungin
herroja sekä lautakunnan jäseniä.

Svenonius näytti vaipuneen rukoukseen. Hänen otsansa oli kumartunut
maahan päin ja kädet olivat ristissä rinnalla. Laamanni Juhana oli
paljain päin, ja tuuli leyhytteli hänen harmaita hapsiaan. Hänen
kasvojenilmeensä oli ankara ja juhlallinen; hän seisoi siinä kansan
keskessä ikäänkuin sokean, rautaisen, leppymättömän sallimuksen
edustajana.

Kun hänen silmänsä, jotka väliin olivat luodut maahan, väliin
tähystelivät ympärillä olevaa väkijoukkoa, keksivät vastasaapuneen
ratsumiehen, niin hänen otsansa synkkeni ja hänen katseensa kiintyi
terävästi Aadolfiin, aivan kuin se olisi tahtonut tunkea hänen
lävitseen.

Mutta Aadolfin silmät hakivat Elliä ja hänen äitiään ja keksivät
heidät viimein kukkulan juurella muiden syytettyjen joukossa. Inkeri,
Elli ja muutamat noista toisista onnettomista olivat polvillaan ja
tuijottivat maahan; toiset taas seisoivat suorina ja näyttivät
rohkealla asennollaan tahtovan uhmata tahi osoittaa viattomuuttaan.
Vielä oli syytettyjen joukossa eräs vanhuuttaan kumarainen eukko,
jonka silmistä loisti mielipuolisuuden kamala tuli ja jonka koko
käytös osoitti, ettei hän tiennyt olevansa syytetty. Hän nojasi
kainalosauvaansa, silmäili hymyillen ympärilleen ja hänen veisatessaan
muiden mukana kuului hänen terävän kimakka äänensä kaikkia muita
ylempänä.

Syytettyjä ympäröi kymmenen tahi kaksitoista ratsumiestä Södermanlannin
rykmentistä. Jos katselija olisi voinut olla ajattelematta tämän
kohtauksen kauheata ja surullista puolta, olisi hän huvikseen katsellut
noita tuiman näköisiä, parrakkaita, hartevia sotureita pitkävartisissa
saappaissaan, pyöreissä silkkihuopahatuissaan ja sinisissä
sarkanutuissaan, joiden ainoana koristeena oli leveä nahkakannike,
mihin hirmuinen kalpa oli kiinnitetty. Ei ollut heidän joukossansa
ainoatakaan, joka ei olisi korjannut osaansa kunniakkaista laakereista,
joita Ruotsin miekat ovat niittäneet; iäkkäämmät olivat saaneet
soturimaineensa Saksan kolmikymmenvuotisessa sodassa, nuoremmat olivat
Kaarle Kustaan rinnalla otelleet Varsovan luona ja kulkeneet jäitse
Beltin yli.

Virrenveisuun vaiettua riensi laamanni töyrämältä alas, tunkeutui
kansanjoukon läpi, joka kunnioittavasti teki hänelle tietä niin
nopeasti kuin tungoksessa oli mahdollista, ja meni Aadolfin luo.

Tämä paljasti kunnioittavasti isänsä edessä päänsä.

-- Onneton, kuiskasi laamanni Juhana, -- miksi sinä tänne tulit? Minä
näen kasvoistasi, että sinä liikut pahoissa aikeissa. Mene heti pois
täältä!

-- Minä olen tullut kuulemaan tutkintoa, vastasi Aadolf, -- enkä lähde,
ennenkuin se on päättynyt.

Laamanni tukahdutti huokauksen ja kääntyi otsa rypyssä pois. Hän olisi
puhunut enemmän, mutta saapuvilla olevat herrat ja muutamat lautakunnan
jäsenet lähenivät häntä.

Näiden seurassa hän meni jälleen töyrämälle ja antoi muutamia käskyjä
nimismies Askelinille sekä läsnäolevien sotaväenosastojen päälliköille.
Nämä sotaväenosastot oli maaherran käskystä siirretty käräjäpaikalle
vartioimaan vankeja, suojelemaan heitä rahvaan omankäden kostolta ja
ylimalkaan valvomaan järjestystä ja käräjärauhaa. Kun nämä käskyt oli
annettu, meni laamanni pastori Svenoniuksen, käräjäherrain ja
lautamiesten seurassa käräjätaloon, kun taas syytetyt ratsumiesten ja
jalkasotureiden ympäröiminä vietiin lähellä olevaan vankikoppiin.
Väkijoukko jakautui: ne, jotka ajoissa tahtoivat hankkia itselleen
hyvät kuulijanpaikat, riensivät käräjätaloon, jonka sali ja eteinen
heti täyttyivät ääriään myöten; toinen utelias ja vimmastunut joukko
tunkeili reuhaten ja kiroten surullisen saattueen ympärillä, joka
verkalleen eteni vankikoppia kohden; kolmas patoutui töyrämän
ympärille, jolle nimismies Askelin neljännesmiehinensä nousi ja kovalla
äänellä ilmoitti, että kaikki, miehet, naiset ja lapset, jotka oli
haastettu käräjiin, kokoontuisivat käräjätuvan portaiden eteen ja
siellä odottaisivat, kunnes heidät vuoron perään huudettaisiin sisään
tuomiopöydän eteen.

Aadolf liittyi niihin, jotka seurasivat syytettyjä. Hän näki Inkerin
hoipertelevan eteenpäin nojautuen Elliin, käsivarsi kiedottuna tämän
kaulaan. Vaimovanhuksen katse oli luotu maahan, ja hänen vartalonsa oli
kumarassa, mutta siitä huolimatta oli siinä synnynnäisen jalouden
häipymätön leima: hän oli kunnianarvoinen alennuksessaan, juhlallinen
surussaan. Hänen kasvoillaan kuvastuva syvä kärsimys oli enemmän
henkistä kuin ruumiillista laatua: tänäkin silmänräpäyksenä hän
taisteli itsensä kanssa pitääksensä yllä horjuvaa uskoaan
vanhurskaaseen Jumalaan, hallitsevaan kaitselmukseen.

Elli oli sitävastoin taas saanut entisen joustavuutensa, joka oli
pitänyt häntä pystyssä ennen vangitsemista. Hän astui vakavasti ja
kohtasi tuhannet häneen luodut katseet viattomuuden suomalla
tyyneydellä sekä toivottomaan kohtaloonsa alistumisen synnyttämällä
välinpitämättömyydellä.

Kun hän ympäröivässä ihmisjoukossa huomasi Aadolfin, joka oli
ratsastanut aivan lähelle vahtisotamiestä, seisahtui hän ja ojensi
kätensä häntä kohden. Tämä liike sai Inkerinkin havahtumaan
mietteistänsä; hän katsahti ylös ja näki niinikään ainoan ystävänsä,
joka hänellä onnettomuudessaan oli. Mutta ratsumiehiä komentava
aliupseeri huusi heti:

-- Noita-akan ilkiöt, miksi pysähdytte? Astukaa eteenpäin, ellei pahus
teitä riivaa!... Rask, aja tuonne ja raivaa tietä! Varokaa, hyvät
ihmiset, hevosten jalkoja! Kirotkaa ja sadatelkaa niin paljon kuin
haluatte, mutta antakaa tietä, ellette tahdo maistaa miekkani lapetta.

Saattue pysähtyi pian käräjävankilan eli, niinkuin sitä kutsuttiin,
kihlakunnanarkun eteen. Syytetyt teljettiin lukkojen taakse, ja
sotamiesosasto jätettiin heitä vartioimaan.

Kytkettyään hevosensa lähimpään vajaan ja hankittuaan sille rehua
Aadolf lähti käräjätaloon ja tunkeutui ihmisjoukon läpi saliin.
Laamanni Juhana luki parast'aikaa julki niitä "erilaisia asetuksia,
jotka kulloinkin käräjien alussa on saatettava yhteisen kansan
tiedoksi, heille varoitukseksi ja opetukseksi". Kaksi peruukkipäistä
tukholmalaista lainoppinutta, jotka laamanni Skytten pyynnöstä oli
varta vasten lähetetty hovioikeudesta avustamaan häntä tässä
tavattomassa oikeusjutussa tarpeellisilla neuvoilla ja selityksillä,
istui tuomiopöydän ääressä hänen kummallakin puolellaan. Muilla
sijoilla pöydän ääressä istuivat Svenonius, eräs toinen pappismies ja
kirjuri. Huoneen perällä oli puoliympyrään asetettu kaksitoista tuolia,
joilla istui yhtä monta lautamiestä, arvokkaan näköisiä vanhuksia
pitkissä sarkanutuissa, villasukissa ja pikisaumasaappaissa.

Nämä kansan keskuudesta lähteneet oikeuden jäsenet olivat koko
käräjätuvan juhlallisin nähtävyys. Heidän läsnäolonsa todisti, että
lainkäyttö nojautui kansalliselle pohjalle huolimatta roomalaisen
oikeuden vaikutuksesta ... että rahvaan jäseniä vielä pidettiin
ajattelevina kansalaisina, joilla oli oikeutensa ja velvollisuutensa,
vaikka munkkilaitos ja aatelisto kautta monien vuosisatojen olivat
koettaneet saattaa sen hengellisen ja maallisen vallan kahleihin.

Kauemmaksi huoneen toiselle seinälle oli järjestetty paikkoja
virka-arvoltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan ylempiä henkilöitä
varten. Toisella puolella seisoi nimismies ja muutamia alempia
oikeudenpalvelijoita, ja vähän loitompana heistä, asianmukaisen matkan
päässä, pyöveli.

Sanoimme: "asianmukaisen matkan päässä", sillä puheenaoleva virkamies
oli siksi kaino, ettei hän uskaltanut asettua halvimmankaan
neljännesmiehen rinnalle seisomaan. Pyövelin ammattia on useimpien
kansojen keskuudessa pidetty kunniattomana ja sitä on vaistomaisesti
inhottu: varsinkin on niin ollut laita skandinaavilaisten kesken.
Helpompi oli palkata salamurhaaja kuin löytää mies, joka olisi ollut
halukas panemaan oikeuden verituomioita toimeen. Suurin pahantekijä
katseli pyöveliä ja hänen tointaan kammoksuen, vieläpä hyljeksienkin.
Toimi täytyi siis tavallisesti uskoa niille yhteiskunnan paarioille,
jotka tunnetaan tattarien eli mustalaisten nimellä, joilla ei ollut
mitään kunniaa eikä arvoa menetettävänä.

Siihen kansakuntaan kuului tämäkin pyöveli: Musta Antero, joksi kansa
häntä kutsui. Hän oli mustakulmainen, lyhyen jäntterä ja roteva mies,
synkän ja hurjan näköinen. Ihmisten osoittama ylenkatse häntä ja hänen
surullisia tehtäviään kohtaan -- hän ei ollut ainoastaan teloittaja,
vaan myös kidutusten toimeenpanija -- oli karaissut hänen luonnostansa
hurjan mielensä kovaksi kaikkia inhimillisyyden ja säälin tunteita
vastaan.

Lukuunottamatta pientä tilaa tuomiopöydän edessä oli koko muu osa
huonetta ääriään myöten täynnä ihmisiä. Kun oli luettu asetukset, jotka
oli aiottu "yhteiselle kansalle varoitukseksi ja opetukseksi", ilmoitti
laamanni Skytte syytettyjen ja todistajain kuulustelun alkavan. Kirjuri
luki heidän nimensä siinä järjestyksessä kuin pastori Svenonius oli ne
listaansa merkinnyt; nimismies huusi samat nimet käräjätalon portailta
ja johdatti kutsutut tuomiopöydän ääreen.

Syytettyjä oli kolmatta sataa. Enemmän kuin puolet oli 6-12 -vuotiaita
lapsia. Tutkinto kesti koko päivän keskeytyen kotvaseksi puolipäivän
aikana, mutta vain puolet ehdittiin kuulustella ja heidän kummalliset
kanteensa ja todistuksensa merkitä pöytäkirjaan.

Yleisö ei kuitenkaan kaikitenkaan väsynyt kuulemasta ja kauhistumasta
sitä, mitä tutkinnassa tuli ilmi. Kokoontuneet seurasivat
sanoinkuvaamattomalla kauhulla, kun ensimmäinen lapsi vanhempiensa
kanssa vietiin tuomioistuimen eteen, ja vanhemmat viljavia kyyneliä
vuodattaen kertoivat, mitä erään syytetyn noita-akan toimesta oli
lapselle tapahtunut.

Kymmenvuotias tyttö, niin he kertoivat, oli eräänä iltana saanut
kauhean kouristuskohtauksen ja sitten nukkunut sikeään,
kuolemankaltaiseen uneen. Seuraavana aamuna herättyään hän kertoi
kauhistuneena, että eräs noita-akka yöllä oli tullut hänen luokseen ja
vienyt hänet mukanansa hornanretkelle. Sama seikka oli sittemmin
uudistunut useampina öinä. Suotta olivat vanhemmat valvoneet onnettoman
lapsen vuoteen ääressä; uni alkoi raskaasti heitä painaa, ja tuskin he
olivat ummistaneet silmänsä, kun noita-akka jo tuli uudestaan ja vei
tytön hornaan. Tyttö oli jo käynyt hornassa monta kertaa; paholainen
oli ristinyt hänet uudestaan, vaatinut häntä luopumaan Jumalasta,
kirjoittanut hänen nimensä kirjaansa ja pannut merkkinsä häneen, joka
tietäisi sitä, että tyttö muka oli hänen omansa elämässä ja kuolemassa.

-- Katsokaa, armollinen laamanni, sanoi isä osoittaen sormellaan
sinistä pilkkua tytön otsassa lähellä tukanrajaa; -- tuossa on se
kamala merkki, jonka perkele itse puri hänen otsaansa. Jos inhimillistä
oikeutta on, niin minä vaadin, että häijy noita-akka rangaistaan
mitä julmimmilla tuskilla. Ja minä vaadin, ettei mitään sääliä
osoiteta perkeleelliselle viettelijälle, sillä mikä rikos voisi
kauheudessa tämän voittaa? Armollinen laamanni, minä olen
syntynyt jumalaapelkäävistä vanhemmista ja olen itse tehnyt mitä
taitamattomuudessani olen voinut kasvattaakseni lastani Jumalan
valtakuntaan. Ja nyt hän on kuitenkin ilman omaa syytänsä ikuisesti
kelvoton näkemään Jumalan kasvoja. Voi, se on kauheata, kauheata.

Nämä sanat löysivät vastakaikua lukuisissa sydämissä.

-- Kauheata, kauheata! höpisi kokoontunut väkijoukko, ja monet
saapuvilla olevat isät ja äidit, joiden lapsia oli samalla tavalla
koeteltu, alkoivat ääneensä huokailla ja nyyhkiä.

-- Te miehet ja naiset, on olemassa inhimillinen oikeus, sanoi laamanni
Skytte verkkaan ja juhlallisesti, -- on olemassa oikeus, vaikka kohta
yhtä heikko kuva jumalallisesta, kuin ihminen on heikko ja vajanainen
kuva Jumalasta. Olkaa silti vakuutetut, että maallisella lailla on
peloittavia aseita käytettävänään, eikä sitä ole turhaan asetettu
hyville turvaksi ja pahoille kadotukseksi. Olkaa vakuutetut, että lakia
tunnollisesti käytetään kärsiville lohdutukseksi, pahantekijöille
rangaistukseksi, pahaa aikoville varoitukseksi.

-- Rauhoittukaa, onnettomat vanhemmat, lausui senjälkeen Svenonius
nousten seisomaan; -- älkää epäilkö, ettei lapsenne vielä olisi
pelastettavissa! Herra, joka ihmisten pahuuden tähden on antanut
Leviatanille meidän päivinämme suuren vallan maan päällä, on kuitenkin
armahtava lapsiraukkaa, joka ei ole tahallisesti rikkonut, ja maallinen
laki, joka tekee erotuksen viettelijän ja vietellyn välillä, on
osoittava hänelle kaikkea mahdollista sääliväisyyttä. Minä otan tämän
lapsen huostaani, minä tutkin sen mieltä ja koetan juurineen hävittää
pahan siemenen, joka kiusaajan kenties jo on onnistunut siihen kylvää
... mutta voimani ovat vähäiset, ja minä sanon teille, jotka nyt koossa
olette, että se vitsaus, jolla Herra rankaisee meitä, ei lopu,
ennenkuin te kaikki särjetyin sydämin nostatte kätenne korkeutta kohti,
anotte Häneltä apua ja katuvaista mieltä, parannatte elämänne ja
annatte sen kautta tehoa rukouksillenne!

Tämä saarnamiehen kehoitus vastaanotettiin uudella huokausten ja
kyynelten tyrskeellä.

Kun hälinä salissa oli jotakuinkin asettunut, ryhtyi laamanni Skytte
tutkintoa pitämään. Hän kyseli tyttö-rukalta tarkoin tämän hornanretkiä
koskevia yksityiskohtia. Tyttö vastasi epäselvästi ja sekavasti, mutta
vanhempien, jotka seisoivat hänen vieressään ja lapsen kanssa ennemmin
puheltuaan olivat täysin perehtyneet asiaan, sallittiin autella tyttöä
vastaamaan tuomarille.

Kaikkien kasvoilla kuvastui uteliaisuus ja kauhu, ja tuskin
uskallettiin hengittääkään, ettei vain ainoatakaan sanaa menisi
hukkaan. Ainoa, joka turhia luulematta tarkkaavaisena seurasi
toimitusta, oli Aadolf Skytte. Hän oli valinnut paikkansa toisten
jalosukuisten joukossa ja istui siinä miettiväisen näköisenä, kädet
ristissä rinnallaan. Svenonius katsahti väliin syrjäsilmällä nuoreen
vastustajaansa, ja tuo katse tuntui sanovan: -- Häijy epäilijä, kuule
nyt ja tule vihdoinkin vakuutetuksi!

Ensimmäisen kantajan poistuttua huudettiin esille toisia, jotka kukin
vuorostansa antoivat todistuksensa. Muutamat tiesivät vain kertoa
taudeista, jotka noitien vaikutuksesta olivat kohdanneet heitä itseään
tahi heidän kotieläimiään, taikomisista ja monenlaisista salaisista
tempuista, joita olivat nähneet harjoitettavan; mutta nämä kantelut
vetivät verraten vähäistä huomiota puoleensa. Uteliaisuus oli parhaasta
päästä kiintynyt hornaan. Ja kylläpä se tuli runsaasti tyydytetyksi,
sillä useimmissa kanteissa, joita alaikäiset lapset, mutta joskus myös
vanhemmat ihmiset esiintoivat, olivat nuo retket juuri ytimenä, ja
tarkkoja kertomuksia retkien yksityiskohdista ja niitä muka
seuranneista juhlista tarjottiin viljalti.

Aadolf pani merkille, että kummallisimmat todistukset olivat
silmiinpistävällä tavalla yhdenmukaiset, minkä seikan hän saattoi
selittää ainoastaan siten, että sairaalloiset mielikuvitukset olivat
saaneet kuvaustensa aiheen samasta yhteisestä ajatustavasta ja samoista
taikauskoisista tarinoista. Mutta hän huomasi myös, että laamanni
Skytte ja pastori Svenonius, joka jälkimmäinen usein sekaantui
tutkintaan, tahtomattaan tekivät yhtäpitäväisyyden vielä suuremmaksi
kysymyksillään, joita toistettiin niin usein, että lapsukaiset, jotka
kertoellessaan usein empivät eivätkä olleet varmoja asiasta, vastasivat
inkvisiittoreille mieliksi.

Merkillinen, joskaan ei selittämätön ilmiö todellakin on, että
noituuden kulkutauti kaikkialla, niin päivänpaahtamassa Granadassa kuin
pohjoisessa Taalainmaassa, katolisissa niinkuin protestanttisissa
maissa, viidennellä- ja kuudennellatoista yhtä hyvin kuin
seitsemännellä- ja kahdeksannellatoista vuosisadalla oli takertunut
samoihin harhaluuloihin. Mielikuvitus, vaikka se muuten onkin niin
vapaa ja luo vaihtelevia muotoja ihan loppumattomiin, ja vaikka sen
voima ja sisällys ovat ajasta ja paikasta niin suuresti riippuvaisia,
liikkui kaikkialla tässä suhteessa samojen kuvitelmien piirissä, erotus
oli vain siinä, että sama kuvitteluvoima, joka etelässä ilmeni paljon
tyynempänä ja runsaampana, antoi luomilleen yhä hurjemman, yhä
kummallisemman leiman, mitä kauemmaksi kulkutauti leveni pohjoiseen.

Niissä tutkinnoissa, joista tässä kerrotaan, ynnä sittemmin niissä,
jotka toimitettiin Moran pitäjässä Taalainmaassa, kantajain
kertomukset, joita vahvistivat syytettyjen myönnytykset -- tosin
piinapenkillä puristetut -- olivat pääsisällykseltään seuraavat:

On henkilöitä, etupäässä naisia, jotka salaisesti harjoittavat
kristinuskolle aivan vastakkaista palvontaa. Nämä kristinopin vastustajat
tunnustavat perkeleen herraksensa, hekuman elämänmääräksensä, pahat työt
luvallisiksi sekä ovat perehtyneet salaisiin taitoihin, joiden avulla
voivat tehdä yliluonnollisia töitä.

He tuntevat toinen toisensa ja yhtyvät salaisessa paikassa, jota
sanotaan hornaksi, missä he herransa ja mestarinsa seurassa viettävät
meluavia juhlia ja antautuvat aistillisiin nautintoihin.

He ovat velvoitetut levittämään oppiansa viettelemällä nuorempaa
polvea. Sitä tarkoitusta varten on perkele varustanut heidät
yliluonnollisella vallalla. He aukovat huoneiden seinät taikaneulalla,
nukuttavat vanhemmat uneen ja vievät pois lapset, jotka eivät kykene
vastustamaan tai huutamaan apua. Kun sitten noita-akka on koonnut niin
monta lasta kuin mahdollista ja hieronut heitä taikavoiteella, joka
tekee heidät kykeneviksi kohoamaan ilmaan, nostaa hän heidät
tilaisuutta varten valitun taikahevosen -- keittiöesineen, lehmän,
hevosen tai ihmisenkin -- selkään ja kiitää heidän kanssaan
yhtymäpaikalle.

Matka ei toki ole tuokiossa tehty. Noita levähtää seurueineen aina
välillä kirkonkatoilla ja vuolee työkseen malmia kirkonkelloista.
Toisia noitia saapuu silloin sinne samanlaisilla matkoilla; he
kerskuvat, paljonko kukin on onnistunut saamaan lapsia kokoon, ja liuta
lähtee senjälkeen taas liikkeelle. Lentäessään jonkin sinipilven päällä
he heittävät alas kelloista kaapimansa malmin ja lausuvat sen kauhean
toivomuksen, että heidän sielunsa älköön tulko lähemmäksi Jumalaa kuin
tuo malmi kelloa, josta he sen vuolivat.

Perille tultaessa lapset näkevät linnan, joka hohtaa kuin tulessa.

Noita-akka vie heidät saliin, jossa pimeyden ruhtinas, mahtavan ja
julman näköisenä, mutta kumminkin kahleisiin kytkettynä, istuu
kunniaistuimella. Noita taluttaa vastatulleet esiin, lankeaa polvilleen
perkeleen eteen ja kutsuu häntä herraksi, suuriruhtinaaksi, jumalaksi
j.n.e. Monien muiden temppujen jälkeen kysyy perkele heiltä, tahtovatko
he palvella häntä. Monien silmiä häikäisee hänen kunniasuuruutensa ja
heidän ympärillään loistava kirkkaus, ja he vastaavat myöntäen. Sen
jälkeen hän merkitsee heidät puremalla heitä otsaan tai leikkaamalla
heidän pikkusormeaan, sekä kirjoittaa siten vuotaneella verellä
heidän nimensä isoon kirjaan. Sitten he saavat lahjoja, tekevät
vaitiololupauksen ja heille vakuutetaan iloa, lohdutusta ja huveja niin
kauan kuin he elävät ja ikuinen sielunrauha kuoltua.

Heidän sallitaan sitten olla läsnä pidoissa, jonka hekumat ovat sitä
laatua, etteivät siedä lähempää kuvausta. (Värit, joilla niitä
kuvataan, osoittavat kuitenkin, että noitahullujen mielikuvitus aivan
varmaan on hakenut aiheen heidän omasta selvästä kokemuksestaan: huvit
ja syömingit, sellaisina kuin ne kuvataan, muistuttavat suurellisia
talonpoikaispitoja; hurjasteleminen on kaikkea muuta kuin hekumaa.)

Pitojen päätyttyä noita palaa lasten kanssa heidän kotiinsa, panee
heidät sänkyyn ja poistuu yhtä huomaamatta kuin tulikin. Kohta hän
kuitenkin tulee ja vie uudestaan lapset mukanansa hornaan. Joka
kerralla he kasvavat yhä enemmän perkeleen suosiossa, saavat opettajia,
jotka neuvovat heitä palvelemaan häntä, saavat viimein häneltä kasteen
ja ovat sen jälkeen täydellisiä noitia tai velhoja, joilla on kykyä ja
tahtoa tehdä ominpäin matkoja hornaan.

Perkele on sangen oikullinen herra. Väliin hän sattuu olemaan pahalla
päällä, kaiketikin, koska kahleet häntä rasittavat; niitä hänen
vieraansa kyllä ahkerasti viilailevat, mutta eivät kuitenkaan voi häntä
auttaa. Silloin hän pieksää noidat monikirjaviksi ja rauhoittuu sitten
jälleen hyväksi.

Toisinaan hän on erittäin leppeä ja hyvänsuopa ja soittaa harpullaan
monta kaunista kappaletta vieraittensa huviksi.

Väliin hän on taas pahoinvoipa ja kivulloinen. Silloin noidat iskevät
häneltä suonta ja hoitelevat häntä mitä hellimmin. Kerran hän oli
joidenkin kertomusten mukaan jo kuolemaisillaan, ja silloin oli
hornassa suuri parku ja voivotus.

Mutta kuinka sellaisetkin miehet, jotka sivistyksensä puolesta olivat
paljon ylempänä kansan suurta enemmistöä, saattoivat uskoa moisia
mahdottomia juttuja ... miehet, joiden velvollisuus tuomareina oli
epäillä ja ennakkoluulottomasti tutkia asiaa?

Yleinen mielipide, uskonnolliset käsitykset, maallisen lain määräykset,
oppineiden miesten kirjoitelmat, kaikki auttoi pitämään voimassa ja
vahvistamaan tätä taikauskoa moisten juttujen todenperäisyyteen, niin
hulluilta kuin niiden täytyneekin näyttää uudemman ajan ihmisten
silmissä.

Katolisessa kristikunnassa olivat useat paavilliset käskykirjat
julistaneet uskon noitien olemassaoloon dogmiksi, uskonsäännöksi, jonka
epäileminen oli vääräuskoisuutta. Uskonpuhdistus, joka taisteli niin
monia muita erhetyksiä vastaan, ei tähän ollenkaan kajonnut: Luther
itsekin uskoi noituuteen ja perkeleen persoonalliseen esiintymiseen
kiusaajana ja viettelijänä. Uskonpuhdistus tätä pahaa enemmän lisäsi
kuin vähensi. Kansan mielikuvitus, jota katoliset kirkonmenot eivät
enää pitäneet vireillä, pyrki protestanttisuuden yksitoikkoisuudesta
vapautuakseen turvautumaan salaisiin, kätkettyihin asioihin ja viertyi
uusille urille kaivaten taikauskoisuuden syliin. Se selittää, miksi
noitavainot olivat julmemmat protestanttisissa maissa kuin katolisissa.
Sachsen, luterilaisen uskonpuhdistuksen kehto, täyttyi polttorovioilla;
Genèvessä, joka oli kalvinilaisen uskonpuhdistuksen lähtökohta,
poltettiin yhtenä ainoana vuonna 500 naista.

Katsoen siihen, mille kannalle sen ajan lainsäätäjät olivat tässä
kysymyksessä asettuneet, lienee kylliksi Ruotsiin nähden, kun
muistutamme, että v. 1687 annettiin kuninkaallinen asetus, jossa
sanotaan:

"Jos joku tekee kirjallisen tahi suullisen liiton Saatanan kanssa, se
rangaistaan, niinkuin Noituudesta, Kuolemalla."

Itse asiassa noitaruton ilmaukset olivat sellaiset, että
järkeisuskolaisenkin täytyi hämmästyä. Kansan yksiääninen valitus ruton
saastuttamissa maanäärissä ... suunnaton kanteiden luku, joita tehtiin
tuomioistuinten edessä, sekä lukuisat oman itsensä ilmiannot ...
merkillinen yhtäpitäväisyys kantajain kertomuksissa ... kulkutaudin
selittämättömät somnambuliset ilmaukset ... mieliä valtaava kauhistus
... tuo kaikki yhdessä ajan uskonnollisen ja tieteellisen käsityskannan
kanssa riittää täysin selitykseksi, miksi nekin, jotka olivat paljon
ylempänä kansan suurta enemmistöä, saattoivat järkähtämättömällä
vakaumuksella kuunnella mitä kummallisimpia kanteita ja vähääkään
empimättä tuomita viattomia ihmisiä roviolle.

Ei siis liene lukijan mielestä outoa, että laamanni Skytte ei
hetkeäkään epäillyt kuulemansa täydellistä todenperäisyyttä. Hänestä
tuntui ihmeelliseltä vain se, ettei perkele -- kuten sanottiin --
kaikin ajoin ollut oikein hyvissä voimissa ja että noitien sentähden
täytyi iskeä häneltä suonta ... mutta laamanni tukahdutti tämän
epäilyksen hennon oraan totutulla tavalla: hän piti tuota mieletöntä
juttua mystillisenä asiana, jota järjen ei ollut luvallista eikä
sopivaakaan tutkiskella.

On helppo ymmärtää, kuinka tiukaksi tutkinta näin ollen tuli ja kuinka
vähän toiveita syytetyllä oli päästä vapaaksi.

Mainittiin, että kanteen esittäjinä olivat useimmiten alaikäiset
lapset. Toista sataa sellaista lasta oli haastettu todistajiksi. Pelko,
joka oli vallannut kaikkein kuulijain mielet, itse tuomarin ja arvoisan
lautakunnankin, paisui ennen pitkää mitä julmimmaksi kauhuksi. Muudan
kaksitoistavuotias poika ja hänen sitäkin nuorempi sisarensa astuivat
esille ja todistivat, että heidän oma äitinsä oli vietellyt heitä
palvelemaan saatanaa. Tämä vaimo oli itse pannut syytteeseen erään
naapurivaimon, ja nyt tämä naapuri haluten kaiketikin kostaa astui
esiin ja ilmoitti, että hän oli kuullut puheenaolevan äidin hänen
odotellessaan nuorinta lastaan luvanneen kohtunsa hedelmän perkeleelle.
Tuomari ja kuulijat mykistyivät hetkiseksi tämän kauhean syytteen
kuultuaan: äitirukka, joka oli saapuvilla käräjätuvassa, pyörtyi
paikalla.

Hämmästyksen hälinää kuului yleisön joukosta. Kirjurikin,
hidasluontoinen nuori mies, antoi kynänsä kotvasen levätä, ennenkuin
hän jatkoi kirjoittamistaan reunamuistutuksella:

_Proh dolor, audiuntur hic horribilia_.

Ensinnä toipui hämmästyksestään Svenonius.

-- Voi, voi! huusi hän peloittavalla äänellä, nousi ylös ja ojensi
kätensä taivasta kohden. -- Maailmanlopun aika on tullut. Herran vihan
_täytyy_ tulla maan päälle, kun sellaisia helvetillisiä rikoksia
tapahtuu. Peittäkää kasvonne, heittäytykää maahan, huutakaa, että
vuoret kaatuisivat teidän päällenne. Voi, se on kaikki turhaa.
Tuomiopasuunan pauhatessa vuoret halkeavat, maa avaa povensa ja Hän on
itse näkevä koko teidän pahuutenne. Voi, pian on jo myöhäistä huutaa
Kyrie eleison ... Herra armahda meitä!

Kotvan oli kaikki hiljaista ja Svenoniuksen viimeiset sanat kaikuivat
vienoina kuiskauksina kuulijain kelmeiltä huulilta, mutta sitten
laamanni Skytte jälleen virkkoi:

-- Nimismies, tämä nainen on heti vietävä käräjävankilaan ja
säilytettävä siellä muitten syytettyjen joukossa.

Askelin riensi käskyä toimeenpanemaan. Neljännesmiehen avustamana hän
raahasi naisen ulos huoneesta ja jätti hänet portaitten luona
vartioivien sotamiesten haltuun.

Tutkinta jatkui. Läsnäolijat saivat pian tottua samanlaisiin
kohtauksiin. Useat lapset syyttivät vanhempiaan. Joukko, joka laamannin
mielestä oli vangittava, kasvoi toista vertaa suuremmaksi, ennenkuin
tutkinta hämärissä keskeytettiin seuraavaan päivään asti.

Käräjiin kokoontuneesta kansanjoukosta lähimpänä asuvat lähtivät
kotiinsa; toiset pyrkivät kyläläisten majoihin, hakivat itselleen
yösijaa ladoissa ja muissa ulkosuojissa tahi olivat yötä taivasalla.

Laamanni Skytte ja muut virkamiehet jäivät käräjätaloon. He olivat
suurimman osan yötä valveilla, tarkastelivat asiakirjoja ja
keskustelivat päivän mittaan kuulemistaan asioista. Laamanni oli
kuulustelun päätyttyä kysynyt poikaansa, mutta kun tämä näki, ettei
todistajain kuulustelu päättyisi ennen kuin seuraavana päivänä, oli hän
kyllästyneenä kuulemiinsa vähän ennen hämärän tuloa lähtenyt
käräjätuvasta, satuloinut hevosensa ja ajanut kylästä pois.

Hän oli vanhan soturin, Rolfin, pyynnöstä ja tämän seurassa, --
hänenhän tietysti kaikin mokomin myöskin täytyi olla kuulustelussa
läsnä, -- ajanut hänen talolleen ollakseen yötä siellä.

-- Mutta kuulkaahan, kunnon herra Aadolf, sanoi Rolf matkalla, --
mitähän nyt siihen sanotte? Ettekö te vieläkään usko, että kiusaajalla
on osaa tässä pelissä? Oi, sehän on kauheata! Jumala varjelkoon meitä
kaikkia!

Aadolf ei vastannut siihen mitään, vaan rupesi puhumaan aivan muista
asioista, kevättöistä, ilmoista ja muusta, mikä Rolfia suuresti
oudoksutti, kun hänen koko sielunsa oli kiintynyt vain siihen, mitä hän
oli oikeuden tutkinnossa kuullut.

Rolf koetti sentähden monen monta kertaa ottaa päivän kysymyksen
puheeksi, mutta sai vain vältteleviä vastauksia, ja huomasi vihdoin,
ettei se puheenaihe ollut nuoren herran mieleen.

Tämä samoinkuin Aadolfin synkkä mielentila antoi hänelle aihetta
tuumailuihin.

-- Kaiketi se sitten on totta, ajatteli hän itsekseen, -- mitä ihmiset
sanovat, että häijy Inkeri on tenhojuomalla lumonnut Aadolf-herran.
Poika parka, jatkoi hän itsekseen katsahtaen sääliväisesti
nuorukaiseen, joka ratsasti hänen sivullaan, -- kunpa tämä päättyisi
hyvin!... Herra laamannilla on hänestä paljon murhetta: sen olen
huomannut ... mitä lienevätkin sanoneet toisilleen, kun aamusella
jumalanpalveluksen päätyttyä keskenänsä puhelivat; monta sanaa ei
lausuttu, mutta painavia ne mahtoivat olla; sen huomasin laamannin
silmistä. -- Niin, niin, kylläpä sen pitänee olla jotakin tavatonta,
jotakin käsittämätöntä, mikä voi erottaa niin kelpo isän ja niin kelpo
pojan sydämet toisistaan... Mutta minä kiitän Jumalaa, että pääsin
auttamasta noita kahta noitaa pakoon. Muuten olisin tänä päivänä
seisonut tunnonvaivoissa kuulijain keskellä; kukaties nyt olisin ollut
syytettyjen joukossa...

-- Armollinen herra, sanoi hän sitten ääneensä, -- sanokaa, ette kai te
nyt enää usko, että Inkeri ja hänen tyttärensä ovat syyttömät?

-- Rolf, sanoi Aadolf, -- älä kysele minulta sellaista. Minä käsitän
hyvin, että viisaammatkin ihmiset kuin sinä pitäisivät kaikkia
epäilyksiä syytettyjen rikollisuudesta sopimattomina. Ihmiset
langettavat heistä kuolemantuomion; he eivät voi muuta. Kuinka julma,
pilkallinen ja kauhea onkaan se hämärä voima, joka maailmaa hallitsee!

-- Minä en tiedä muuta voimaa, joka hallitsisi maailmaa, kuin
vanhurskaan Jumalan, huomautti Rolf, -- ja uskon, armollinen herra,
että te kaikella viisaudellanne ette voi toista keksiä.

Aadolf ei vastannut mitään.

-- Hm, jupisi Rolf suruissaan, -- minä ymmärrän. Hän on päästänsä
sekaisin, niinkuin ihmiset sanovat. Jumala tuomitkoon ilkeän Inkerin.

Soturivanhus ei puhunut siitä sen enempää, koska se ilmeisesti oli
nuorelle Skyttelle vastenmielistä ja koska hän pelkäsi Aadolfin
vastausten näyttävän todeksi erään arvelun, joka täytti hänen mielensä
surulla.

Seuraavana aamuna varhain Aadolf matkusti takaisin käräjiin ja asettui
paikalleen kuulijoitten joukkoon. Edellisen päivän kanteet ja
kohtaukset uudistuivat, mutta todistajain kuulustelussa ei mitään uutta
esiintynyt. Puolipäivän aikana päättyi todistajain kuulustelu.
Syytteenalaisista kohtasivat raskaimmat syytökset Nummen Kaarinaa. Yli
viisikymmentä lasta todisti tämän eukon vieneen heidät hornanmatkalle.
Syynä kanteiden paljouteen oli epäilemättä se, että Kaarina oli
tunnetuin ja pelätyin paikkakunnan "velhonaisista" ja niinmuodoin se,
johon lasten mielikuvitus helpoimmin saattoi kiintyä. Havainto, jonka
pastori Svenonius ja nimismies Askelin luulivat tehneensä käydessään
Kaarinan tuvassa, riitti muuten jo hänen langettamisekseen. Sitäpaitsi
moni syytti häntä siitä, että hän oli harjoittanut noitumista, tappanut
karjaa, nostanut tauteja, neuvonut, mistä varastettu esine oli
löydettävissä j.n.e. Nämä jälkimmäiset syytökset perustuivatkin
tosiseikkoihin. Vanha Kaarina oli vuosikausia pitänyt loihtimista,
puoskaroimista ja taikauskoisen vilpin harjoittamista elinkeinonaan;
hän oli itse tehnyt kaikkensa, että vain uskottaisiin hänen osaavan
harjoittaa tuhoisia temppuja. Eikä hän tätä tehnyt yksinomaan elantonsa
hankkimiseksi: halveksittu, katkera ja häijy ihminen on valmis
käyttämään millaisia keinoja tahansa, kunhan ne vain tuottavat hänelle
valtaa, ja sellainen ihminen on yhtä mielellään pelätty, kuin muut ovat
rakastettuja.

Mäntysuon Inkeriä vastaan esiintyi paljon vähemmän kanteita. Neljä
lasta vain väitti hänen vietelleen heitä hornan palvelukseen. Nämä
lapset olivat sellaisista kodeista, joissa Inkeriltä oli kysytty
neuvoja lääkitsemiseen. Pastori Svenonius kanteli, että Inkeri oli
tappanut häneltä lehmän ja tuottanut hänen vaimolleen kovan taudin,
josta tämä Jumalan armon kautta kuitenkin jo oli päässyt.

Inkerin tytärtä Elliä vastaan ei ollut mitään kannetta tehty, mutta
useat lapsista vakuuttivat nähneensä hänet hornassa, ja että hän siellä
oli puettu paljon somempaan pukuun kuin muut noidat, että hän oli
ylimalkaan ollut hyvin perehtynyt oloihin ja että hänellä oli ollut
suuri sananvalta sielläpäin.

Kun todistajain kuulustelu oli päättynyt, käski laamanni Skytte tuoda
syytetyt oikeuden eteen.

Ensin kutsuttiin sisään nuori neitonen, joka pastori Svenoniuksen
edessä oli syyttänyt itseänsä noituudesta.

Todistajia kuulusteltaessa ei ilmennyt mitään, mikä olisi vahvistanut
tätä itsesyytöstä, mutta hän pysyi kumminkin väitteessään.

Kun neitonen nimismiehen rinnalla astui lakitupaan ja kuulijat
tungeskelivat avataksensa heille tietä tuomiopöydän ääreen, nähtiin
harmaapäisen, köyhäpukuisen vanhuksen tunkeutuvan väkijoukon läpi
tyttöpoloisen luo ja tarttuvan häntä käsivarteen. Se oli hänen isänsä.

-- Martta, sanoi hän epätoivo kasvoillaan, -- ajattele mitä teet!
Ajattele, että olet ainoa lapseni ... vanhuuteni ainoa tuki ja turva!
Ajattele tuomiota, joka sinua odottaa, jos pysyt tunnustuksessasi ...
pyövelinpölkky ... polttorovio...

-- Kuka siellä puhuu? kuului laamannin terävä ääni.

-- Minä se olen, lapsipoloisen isä, vastasi vanhus.

-- Käy syrjään ja laske syytetty esille! käski laamanni.

Nimismies työnsi ukon syrjään, mutta tämä seurasi tytärtään
tuomiopöydän ääreen.

-- Hävytön, sähisi Svenonius, -- julkeatko itse tuomiopöydän edessä
houkutella tytärtäsi kieltämään totuuden?

-- Hän on syytön, vastasi ukko.

-- Ei, isä, lausui tyttö vesissä silmin, -- se ei ole totta. Minä en
ole syytön ... minä olen kadotettu olento.

-- Martta, Martta! mutisi vanhus.

-- Viekää pois hänet! käski laamanni Skytte. Kovaonninen isä teki
rukoilevan liikkeen ja halusi sanoa jotakin toivoen, että tuomari
heltyisi, mutta nimismies ja pyöveli tarttuivat häntä käsivarsiin
ja veivät hänet ulos tuvasta, jonka jälkeen edellinen käski
vahtisotamiesten estää häntä palaamasta sisään.

Tyttö oli silminnähtävästi kuumeisessa tilassa; hänen kalpeat kasvonsa
kuvastivat pitkällisiä sielunvaivoja ja mitä syvintä tuskaa. Mutta
siitä huolimatta oli hänen tunnustuksensa selvä ja yhtenäinen. Hän
ilmoitti olevansa niin perinpohjin turmeltunut, että hän, vaikka oma
pahuutensa häntä päivällä kauhistikin, ei voinut yhtenäkään yönä olla
uudestaan käymättä hornassa. Hän pyysi senvuoksi saada niin pian kuin
mahdollista kärsiä hyvin ansaitun rangaistuksensa, ja että hänet siksi
aikaa rautakahleilla kytkettäisiin vankityrmänsä seinään.

Laamanni lupasi ottaa hänen pyyntönsä täyttämisen huolekseen, jonka
jälkeen hän viittasi oikeudenpalvelijoille, että veisivät tytön
takaisin vankeuteen, ja huusi seuraavan syytetyn nimen.

Samassa nousi Aadolf paikaltaan ja kääntyi seuraavin sanoin oikeuden
jäsenten puoleen, jotka yhtä kummissaan kuin muukin yleisö käänsivät
katseensa häneen:

-- Minä en tiedä, lausui hän lujalla äänellä katsellen tyynesti isäänsä
silmiin, -- minä en tiedä, katsovatko oikeuden jäsenet tätä
itsesyytöstä riittäväksi; mutta jos niin on, tahdon kiinnittää heidän
huomiotansa siihen, että uusi ja perinpohjainen tutkimus on
välttämättömästi toimitettava, elleivät he tahdo viattoman veren
tulevan heidän päittensä päälle. Tämä tyttönen on silminnähtävästi
sairaalloisessa, hulluutta lähentelevässä mielentilassa; olen
vakuutettu siitä, että hän on uneksinut kauheita unia ja että kaikki,
mitä hän täällä on puhunut, on vain hänen mielikuvituksensa tuotetta.
Se yleinen kauhistus, joka on vallannut taikauskoisen kansan ja jonka
pastori Svenonius ja muut täkäläiset pappismiehet ovat kiihkeillä
saarnoillaan paisuttaneet äärimmilleen, on kaiketikin vienyt hänen
järkensä.

Aadolf ei saanut enempää sanotuksi, sillä laamanni Skytte syöksähti
ylös, asettui aivan hänen eteensä ja lausui vihasta vapisevalla
äänellä:

-- Kuka olet sinä, joka rohkenet sekaantua oikeuden toimintaan ... joka
uskallat sillä tavalla soimata tätä pappismiestä?

Ääni, jolla se lausuttiin, kiukku, joka jännitti jok'ainoan lihaksen
tuomarivanhuksen rautaisissa kasvoissa, tekivät valtavan vaikutuksen,
ja salissa syntyi syvä hiljaisuus. Läsnäolijain katseet olivat
tuskaisesti kiintyneet isään ja poikaan ... edellinen seisoi siinä
uhkaavana, onnettomuutta ennustavana, jälkimmäinen kalpeana, tyvenenä,
järkkymätönnä.

-- Kohdistakaa sama kysymys omaan sydämeenne, vastasi Aadolf, -- ja
varmasti se on vieläkin vastaava, että minä olen poikanne.

Kiivastuminen teki Skytte-vanhuksen sanattomaksi. Aadolfin kolkko
tyyneys tuntui hänestä uhmalta... Hänen ohuet, yhteenpuristetut
huulensa vapisivat ... hän käännähti ja viittasi oikeudenpalvelijoille.

Mutta tuokiossa kavahtivat toiset pöydän ympärillä istuvat herrat
paikoiltaan ja riensivät uhkauksen toimeenpanoa ehkäisemään.

-- Armollinen herra, kuiskasi Svenonius, -- hillitkää kiukkunne!
Muistakaa, että poikanne on syyntakeeton ... muistakaa, että täällä on
paljon tuota ymmärtämätöntä kansaa saapuvilla ja että te ette saa antaa
heidän katsella isän ja pojan väkivaltaista kohtausta! Minua on eniten
loukattu, ja jos välttämättömästi vaaditte poikaanne rangaistavaksi,
niin se tapahtuu parhaiten siten, että hänen lausuntonsa otetaan
pöytäkirjaan varsinaisen syytteen tekemistä varten häntä vastaan.

Sillä aikaa kuin pastori Svenonius näillä sanoilla koetti tyynnyttää
laamanni Skytteä, kääntyi toinen kähäräperuukkisista tukholmalaisista
lakimiehistä Aadolfin puoleen ja, säästääkseen tätä kuulemasta isän
suusta vielä katkerampaa vihanpurkausta, lausui:

-- Nuori herra, koska te ette ole oikeuden jäsen ettekä asianosainen,
todistaja tahi asianajaja tässä jutussa, niin te ette ole oikeutettu
omasta aloitteestanne lausumaan mitään oikeudelle tai oikeuden edessä.
Laki säätää, että käräjät on pidettävä avoimin ovin, mutta antaa
samalla tuomarille vallan poistaa jokaisen, joka tavalla tai toisella
häiritsee toimitusten menoa. Tahdon täten teille vain viitata, kuinka
teidän tulee käyttäytyä, jos tahdotte kuulla jatkoa tähän yhtä
hämmästyttävään kuin surulliseen oikeusjuttuun.

-- Hyvä on, vastasi Aadolf, -- minä otan viittauksenne huomioon, sillä
minä tahdon kuulla jatkoa. Aikomukseni on Svean Hovioikeudelle antaa
täydellinen kertomus siitä, mitä minä puolueettomana kuulijana tässä
tutkimuksessa olen havainnut ja tulen vielä havaitsemaan.

Niin sanottuaan Aadolf istuutui tyynesti paikalleen. Läsnäoleva rahvas
katseli häntä säälivästi ja kuiskaili keskenään noitajuomasta, joka oli
pilannut nuoren herran pään. Laamanni Juhana näytti hetkisen empivän,
mitä tehdä; mutta luotuaan poikaansa rypistettyjen silmäkulmiensa alta
katseen, jossa suuttumukseen nyt oli sekoittunut syvää surua, hän meni
sen enempää lausumatta tuomiopöydän ääreen, istui paikalleen ja huusi
seuraavan syytetyistä, jonka nyt oli vuoro astua esiin.

Se oli tuo mielipuoli eukko. Hän astua köpiköi ravakkana tuomareidensa
eteen, nyökäytti päätään niille lautamiehistä, jotka hän tunsi, ja
kuunteli niin välinpitämättömästi syytöskohtia, kuin ne eivät olisi
ollenkaan häneen koskeneet. Laamanni Skytten kysyttyä, myönsikö hän ne
tosiksi, vastasi hän heti myöntäen. Eräs lautamiehistä nousi ylös ja
ilmoitti, että vaimovanhus hänen ja monen muunkin mielestä ei ollut
täysijärkinen. Huomautus otettiin pöytäkirjaan, ja eukko vietiin
vankilaan takaisin.

Kolmas järjestyksessä oli Nummen Kaarina. Vakuutettuna niin hyvin
omasta rikollisuudestaan kuin siitä, että hänen oli mahdoton
kieltämisellä välttää rangaistusta, oli hän vankihuoneessa osoittanut
katuvaista mieltä ja tunnusti nyt valittaen ja itkien itsensä syypääksi
kaikkeen, mistä häntä oli syytetty. Hän ilmoitti äitinsä vietelleen
hänet jo varhaisessa lapsuudessa ja että hän äidiltään oli oppinut
tenhovoiteen valmistamisen sekä paljon muita salaisia tietoja. Oikeuden
kehoituksesta hän teki sitten selvää niistä synneistä, joita hän muka
oli hornassa harjoittanut ja nimitteli pitäjäläisten ja muiden
tuttaviensa joukosta kaikki ne, jotka hän siellä muka oli nähnyt.

Siinä olivat mukana ei ainoastaan kaikki vangitut henkilöt, vaan vielä
paljon muitakin, joita ei ollut ennen epäilty noituudesta, ja joista
useita oli kuulijain joukossa. Kun joku sellainen nimi mainittiin,
kuului hämmästyksen hälinää yli koko tuvan, valituksia, ulinaa ja
vastalauseita, ja laamanni Skytten täytyi ehtimiseen nuijalla vaatia
hiljaisuutta.

Vanhalla Kaarinalla oli häijy ja kostonhaluinen sisu. Ketä vastaan hän
vain syystä tai toisesta kantoi vihankaunaa ... emäntiä, jotka olivat
uskaltaneet ajaa hänet apua antamatta ovesta ulos, kun hän kävi
kerjuulla ... lapsia, jotka olivat kevytmielisesti häntä haukkuneet ...
kaikkia hän syytti rikokseen osallisiksi. Mäntysuon Inkeriä, jonka
lääkitsemistaito oli vienyt vanhalta puoskariakalta monta avunpyytäjää,
hän kutsui hornanruhtinaan lempivaimoksi ja hornankekkerien emännäksi.
Ellin hän sanoi olevan naimisissa Belsebubin _pojan_ kanssa, -- muudan
tähän saakka tuntematon ruhtinaallinen suuruus, josta sittemmin
syytetyt Taalainmaan noitatutkinnoissa tiesivät paljon kertoa.

Nimismies Askelin, jonka muistissa oli elävästi säilynyt hänen ja
pastori Svenoniuksen käynti Nummella, kalpeni huomattavasti, kun eukko
alkoi luetella niitä hornanvieraiksi luultuja, jotka hänen piti muka
tuntea. Eikä hän syyttä pelännyt, sillä kun Kaarina oli antanut ilmi
kaikki muut, ja kun nimismies juuri toivoi, että luettelo olisi valmis,
lisäsi hän kierosti katsahtaen nimismieheen:

-- Kuolema ja kadotus! Vielä on yksi, jonka minä monta kertaa olen
nähnyt hornassa... Suokoon Jumala hänelle ja meille kaikille anteeksi,
hän kävi siellä yhtä ahkeraan kuin me toiset, hän, mokoma synnin orja,
vaikka onkin esivallan mies, jonka sen vuoksi tulisi paremmin tietää...
Vai niin, älkääpä kieltäkö, nimismies, siitä ei nyt ole apua ... häntä,
nimismiestä, minä juuri tarkoitan.

-- Nimismies! huudahti laamanni Skytte.

-- Itse nimismies!... Siinä sitä ollaan... Kuka sitä olisi uskonut? --
Tällaisia huudahduksia kuultiin läsnäolijain joukosta.

Nimismies Askelinin muutoin punakka naama oli kalpea kuin palttina. Hän
koetti änkyttää juhlallisen vastalauseen Kaarinan hävytöntä, murhaavaa
syytöstä vastaan, mutta kieli ei kääntynyt suussa, ja laamannin
epäluuloinen katse sai hänet tykkänään ymmälle.

Onneksi pastori Svenonius nousi ja ilmoitti vakaumuksensa olevan, että
syytöksessä ei ollut perää -- että se oli tehty osaksi kostonhalusta,
osaksi tarkoituksella saattaa tuomarit hämmennyksiin.

Mutta laamanni Skytten huomautettua, että Kaarina pastorin oman
ilmoituksen mukaan kauan oli osoittanut katuvaista ja parannukseen
taipuvaa mieltä, joka teki moisen arvelun epäiltäväksi, pastori
ällistyi ja vaikeni.

-- Se oli odottamaton ja ikävä ilmoitus, sanoi laamanni, -- ja antaa
välttämättä aihetta lähempiin tutkimuksiin. Nyt panemme sen vain
luetteloon, ja nimismies Askelin on toistaiseksi esteetön jatkamaan
virantoimitustaan.

Mutta Askelin parkaa kohtasi todellinen este: hän tuli säikähdyksestä
kipeäksi, lähti käräjistä kesken pois ja jätti pakosta virkansa
kirjurinsa hoidettavaksi.

Nummen Kaarinan jälkeen huudettiin ja tuotiin Mäntysuon Inkeri esiin.
Syytöskirja luettiin. Inkeri kuunteli tarkkaavaisesti... Hän oli kauan
odottanut tätä hetkeä ja koonnut kaiken jäljellä olevan sielunvoimansa
esiintyäkseen arvokkaasti.

Hänen suuret, harmaat silmänsä, jotka ihmeellisesti korostivat noiden
jalojen, puhdaspiirteisten, surujen ja kärsimysten kirkastamien
kasvojen kauneutta -- hänen silmänsä, jotka vielä olivat tavattoman
loistavat, katselivat tyynesti läsnäolijoihin, pysähtyivät kirkastuen
kotvaksi aikaa Aadolfiin ja kiintyivät sitten laamanni Skytteen
tarmolla, joka veti täysin vertoja tuomarin terävälle ja lujalle
katseelle.

Kun syytöskirja oli luettu, sanoi laamanni entistä painavammalla ja
terävämmällä äänellä:

-- Vaimo, sinä kuulit nyt sinua vastaan tehdyt syytökset. Kaikkein
suurimman tuomarin, Jumalan nimessä, lain nimessä ja oman sielusi
autuuden vuoksi kehoitan sinua puhumaan totta.

Pastori Svenonius pudisti päätään merkiksi, ettei hän juuri uskonut
paatuneen Inkerin vapaaehtoisesti tunnustavan. Hän oli käynyt
vankilassa hänen luonaan ja oli Inkeri, niinkuin jotkut muutkin
syytetyistä, osoittanut olevansa täysin paatunut.

Inkeri vastasi selvällä äänellä:

-- Kaikki syytökset ovat vääriä, yhtä ainoata lukuunottamatta. Ja tuo
ainoa oikea lukee viakseni, että olen lääkintätaitoani käyttänyt
lähimmäisteni hyödyksi. Jos sitä voitte rikoksena pitää, niin olen
tosin teidän silmissänne syyllinen, mutta itse luulen täyttäneeni
kristityn velvollisuutta.

-- Sinä puhut rohkeasti, sanoi laamanni Skytte; -- mutta minä haluan
tietää, keneltä olet lääkintätaitosi oppinut. Jos mestarisi on perkele,
niin oppisikin on perkeleellinen. Vastaa: keneltä olet sen oppinut?

-- Äidiltäni.

-- Hän oli siis noita niinkuin sinäkin?

-- Herra laamanni, te julistatte minut syylliseksi, ennenkuin tutkinto
on päässyt kunnolla alkuunkaan. Minä kehoitan teitä olemaan antamatta
minulle sitä haukkumanimeä, kunnes olette tutkinut, olenko sen
ansainnut vai enkö. Mitä äitiini tulee, oli hän hurskas ja jalo nainen
ja polveutui Folkungien suvusta, joka ennen on kantanut Ruotsin
kruunua. Hänen muistonsa ei ole tämänkaltaisen tuomioistuimen
tuomittavissa.

-- Kuulkaa, armollinen laamanni, kuulkaa minkälaista kieltä hän
julkenee käyttää! sanoi pastori Svenonius laamannille ja pudisteli yhä
uudestaan päätään.

-- Hän on sellainen, millaiseksi te hänet kuvasitte, vastasi laamanni
Skytte, -- viekas, suurisanainen ja kovapintainen... Vaimo, sinä
kiellät siis sinua vastaan tehtyjen syytösten totuuden?

-- Kiellän.

-- Minä kehoitan vielä kerran sinua Jumalan nimessä ja oman sielusi
autuuden tähden vapaaehtoisesti tunnustamaan! Ellet sitä tee, on kyllä
keinoja, joilla totuus saadaan pakotetuksi ilmi ... saat itse vastata
seurauksista!

-- Minä olen jo lausunut totuuden.

-- Sinä siis sitkeästi ja julkeasti väität vääriksi tämän
kunnianarvoisen pappismiehen ja neljän viattoman lapsen selvät
todistukset?

-- Minä en tahdo syyttää itseäni väärin, ja tuskinpa teilläkään on
oikeutta sitä vaatia. Minusta nähden pitäisi kristityn tuomarin olla
yhtä paljon velvoitettu vapauttamaan syyttömiä kuin langettamaan
syyllisiä.

-- Vielä kerran: tiettäväksesi ilmoitan, että sinä astut vaarallista
tietä, jos vastoin selviä ja täysin päteviä todistuksia kiellät
totuuden. Laki ei tuomitse syylliseksi ketään, joka ei ole tunnustanut,
mutta missä asian todellinen laita on niin päivänselvä, sallii se,
kuten sanoin, käytettävän keinoja itsepintaisimmankin pakottamiseksi
tarpeelliseen tunnustukseen. Varo itseäsi!

-- Varokaa vain te itseänne, herra laamanni! Älkää ryhtykö semmoisiin
keinoihin ajattomalla ajalla! Jos te tuomarina kidutatte viattoman
ottamaan päällensä rikoksen, niin te olette kerran Jumalan ja
omantuntonne edessä seisova suurempana rikoksentekijänä kuin yksikään
niistä, joille olette tuomion julistanut.

-- Puheesi on röyhkeätä, kiljaisi laamanni Skytte jyrisevällä äänellä;
-- pahahenki puhuu sinun suustasi... Tämä nainen, jatkoi hän kääntyen
pappismiehiin, -- jätetään teidän huostaanne. Teidän tulee koettaa
pehmittää hänen jäykkä mielensä, jos mahdollista pyhällä sanalla,
muussa tapauksessa toisilla keinoilla, jotka minä käytettäväksenne
asetan.

-- Me koetamme parastamme, vastasi pastori Svenonius.

-- Viekää hänet nyt pois, komensi laamanni oikeudenpalvelijoille.

-- Haluan lisätä muutamia tätä juttua koskevia seikkoja, joita
tuomioistuimen on velvollisuus kuulla, sanoi Inkeri.

Laamanni Skytte tuumiskeli, antaisiko hän syytetyn puhua, mutta toinen
kähäräperuukkisista lakimiehistä lausui:

-- Mitä sinulla on sanottavana?

-- Minä tahdon, sanoi Inkeri, -- ensi sijassa lausua kiitollisuuteni
Jumalaa kohtaan siitä, että hän tähän hetkeen asti on antanut minun
pysyä ymmärryksessäni, vaikka minä joka päivä ja syystä kyllä olen
pelännyt tulevani hulluksi vankeuteni loputtomina hetkinä ja olletikin
viimeisenä hirmuisena yönä ... hirmuisena, sillä vahvinkin sielu voi
horjua, terveinkin pyörtyä nähdessään niin paljon hätää, niin paljon
tuskaa ja sekasortoa, kuin minä niiden kovaonnisten keskuudessa, jotka
minun kanssani on vedetty teidän tuomioistuimenne eteen. Minä en voi
sanoin kuvata, mitä olen nähnyt ja kuullut, mutta olen vakuutettu,
että jos te olisitte nähneet ja kuulleet sen, mitä minä, niin te
ajattelisitte toisin, ja sääliväisyys karkoittaisi vihan teidän
sydämistänne. Minä en voi edes selittää, minkälaisessa tilassa itsekin
toisinaan olen: tajuntani loppuu, ja minä vaivun puolihereillä ollen
houreisiin. Minusta silloin tuntuu, ikäänkuin voisin yhdellä kertaa
nähdä kahteen eri maailmaan. Jos se on alkua siihen tautiin, jota minä
pelkään, niin tahdon nyt, ollessani vielä täydessä ymmärryksessäni,
ilmoittaa, että jos joskus vapaaehtoisesti tunnustan itseni syylliseksi
noituuteen, hornanmatkoihin ja muihin vehkeisiin, niin se on
mielipuolisuuden merkki, ja minun vereni tulkoon teidän päällenne,
ellei minua viedä hulluinhuoneeseen vaan polttoroviolle. Samaa ilmoitan
onnettoman tyttäreni puolesta, vaikka hän mielestäni näyttää Jumalalta
saaneen kummallisen voiman kohtalonsa kuorman kantamiseen. Muuta
minulla ei ole sanomista.

-- Paholainen on jo näköjään villinnyt ymmärryksesi, tai pyrkii hän
suusi kautta villitsemään meitä, tiuskaisi pastori Svenonius.

Laamanni Skytte viittasi oikeudenpalvelijoita viemään Inkerin pois. Sen
jälkeen huudettiin Elli sisään. Äiti ja tytär kohtasivat toisensa
eteisessä.

-- Elli, ole rohkea! sanoi Inkeri.

-- Ole huoleti, äiti! vastasi Elli ja astui tuomariensa luo.

-- Tavattoman kaunis tyttö! ajatteli toinen kähäräperuukkisista
herroista. -- Ja niin viattoman näköinen! Semmoiseksi minä, kautta
Jupiterin, en ole noitaa koskaan kuvitellut. Mutta jos on totta, että
hän on naimisissa hornan perillisen kanssa, niin enpä muuta voi kuin
onnitella nuorta ruhtinas Belsebubia moisen puolison saamisesta.

Samanlaisia ajatuksia, ehk'ei aivan niin vallattomia, liikkui toisenkin
kähäräperuukkisen lakimiehen päässä. Molemmat nämä lakimiehet,
samoinkuin jokunen lautakunnan jäsenistä ja kuulijoista, tunsivat
nuoren neitosen nähdessään sääliä ja osanottoa.

Kun Ellille oli ilmoitettu, mistä rikoksista häntä oikeastaan
syytettiin ... asia, josta hän tähän asti oli ollutkin epätietoinen ...
kehoitettiin häntä vuoroin lempeästi vuoroin uhkaavasti tunnustamaan
totuus. Mutta nuori neitonen oli näköjään yhtä paatunut kuin
äitinsäkin. Kun häntä vaadittiin tunnustamaan itsensä osalliseksi
Inkerin luuloteltuihin rikoksiin, niin hän ilmoitti, että sekä hän että
hänen äitinsä olivat syyttömät. Laamanni kehoitteli leppeästi, lupasi
armahtaa ja säästää, mutta se ei Ellin mieltä liikuttanut; hänen
uhkauksiansa ei Elli pelännyt. Kysyttäessä hän vastasi lyhyesti ja
päättäväisesti; hänen käytöksensä oli tyyni, ja kun laamanni sätti
häntä paatumuksesta ja jätti hänet (kuten sitä ennen Inkerin)
pappismiesten hoiviin "pehmitettäväksi", olivat hänen silmänsä
kiintyneet Aadolfiin, joka ihaili hänen mielenlujuuttansa ja katseiden
hiljaisin kielin kehoitti häntä rohkeuteen ja jatkuvaan kestävyyteen.

Elli vietiin takaisin käräjävankilaan, ja tutkintaa jatkettiin
jäljelläolevien syytettyjen kuulustamisella. Useimmat heistä kielsivät.
Vihdoin juolahti laamanni Skytten päähän sukkela ajatus, millä tavalla
voitaisiin syytettyjen rikollisuudesta saada varmempi tieto ja tukkia
niiden suu, jotka jyrkästi kielsivät.

-- Niillä, jotka niin keveästi saattavat lennellä ilmassa, ei
kaiketikaan liene sitä ruumiinpainoa, mikä heillä tavallisen kokemuksen
mukaan tulisi olla, ajatteli laamanni, ja hän ilmaisi nokkelan tuumansa
muillekin oikeuden jäsenille.

-- Voimmehan koettaa, sanoi toinen tukholmalaisista lakimiehistä; --
ellei koe onnistu, niin ei sillä mitään ole tehty kieltävien eduksi;
jos se onnistuu, niin on meillä uusi ja kumoamaton todistus siitä, että
he ovat noitia.

Laamanni Skytte käski heti neljännesmiesten tuoda kylän jyvävaa'an
käräjätalon portaitten eteen.

Kun vaaka oli tuotu, mittasi Musta Antero noidiksi luullut, ja ...
ihme ja kumma! useimmat olivat paljon keveämmät kuin heidän
ruumiinrakenteeseensa nähden olisi luullut.

Tarpeetonta lienee tämän ihmeen selittämiseksi huomauttaa, että Musta
Antero punnitessaan teki vääryyttä. Hän katsoi pyövelinvirkansa
vaativan, että hänenkin tuli olla avullisena syytettyjen
langettamisessa, vaikka sitten tuli käyttää vilppiäkin.

Hämärän tulo keskeytti tutkinnanpidon, mutta sitä oli määrä jatkaa
seuraavana päivänä niitten syytettyjen kanssa, jotka eivät vielä olleet
tunnustaneet itseänsä syypäiksi.

Sillä välin tuli, kuten mainittiin, pappismiesten koettaa vaikuttaa
heidän paatuneisiin mieliinsä, ensin sanan voimalla, sitten toisilla
keinoilla.

"Toisilla keinoilla" ymmärrettiin kidutusta.

Siihen aikaan, jossa kertomuksemme liikkuu, oli lainkäyttö ylenmäärin
raaistunut. Kansainvaellusta ja muinaisaikaisen sivistyksen häviötä
seuranneet synkät vuosisadat olivat monessa suhteessa leppoisat ja
inhimilliset verrattuina seitsemänteentoista vuosisataan, jolloin
kaikki pahuuden voimat, jotka historian läpi kutovat lankojaan,
näyttivät yhdistyneen kohtaamaan ja työntämään takaisin uuden
maailmankatsomuksen etujoukot suunnattomalla ylivoimalla. Säätyvapaus
väistyy yksinvaltiuden tieltä, mitä suurin siveettömyys rehoittaa
muodollisen siveellisyyden rinnalla, joka taas siittää kaikkea suurta
ja ylevää kohtaan vihamielisen poroporvarihengen; poliisilaitos,
jesuiittalaitos, kirja-aateli kehittyvät, tieteitä vainotaan,
kaunotaiteet tukahtuvat, uskon vimma ja taikausko täyttävät Euroopan
tappotanterilla ja teloituspaikoilla...

On itsestään selvää, että tuona raaistuneena aikana, jolloin sukumme
kaikki pahat henget olivat valloillaan, käytettiin ahkerasti kidutusta.
Noitatutkinnoissa varsinkin sillä oli kamala tehtävänsä.

Tutkinnon päätyttyä oikeuden jäsenet neuvottelivat keskenään ja sopivat
seuraavasta, pastori Svenoniuksen lausumasta ehdotuksesta:

Kaikki syytetyt, jotka tuomioistuimen edessä olivat kieltäneet,
vietäisiin kylän läheisyydessä olevaan kappeliin, jossa pastori
Svenonius saarnastuolista juhlallisesti kehoittaisi heitä tunnustamaan.

Jos sekin kehoitus jäisi tuloksia vaille, vietäisiin ne, jotka vielä
pysyivät itsepintaisina, sakastiin ja suljettujen ovien sisäpuolella
kidutettaisiin tunnustukseen.

Svenoniuksen virkaveljen, toisen pappismiehen, sekä muutamien
vähäpuheisten luotettavien lautakunnan jäsenten tulisi seurata mukana
kappeliin kuulemaan ja todistamaan näin pakotettuja tunnustuksia.

Keitään muita, paitsi tietysti pyöveliä ja hänen renkiään, ei saisi
olla läsnä. Kappelin oven tuli olla lukittu ja ratsumiesosaston
vartioida lähitienoilla karkoittaakseen kaikki uteliaat.

Syytetyt olisi vasta pimeän tultua vietävä kappeliin, että kaikki turha
hälinä vältettäisiin.

Kun tämä tuli päätökseksi, haettiin kappelin avaimet, ja pyöveli
sotamiehineen lähetettiin heti puuhaamaan tarpeellisia valmistuksia.

       *       *       *       *       *

Kaksi tuntia sen jälkeen saattue lähti liikkeelle.

Ilta oli pimeä ja taivas vettä valuvien pilvien peittämä. Kylän tiet
olivat tyhjinä; ihmiset olivat paenneet sadetta tupien turviin, joissa
luultavasti takkatulien ääreen kerääntyneinä pakisivat tutkinnossa
kuulemistaan kamalista asioista.

Sen lisäksi oli liikkeellä tarina, joka monen mielestä teki
takkatuliseuran ulkona pimeässä liikkumista hauskemmaksi -- tarina,
joka sittemmin levisi miltei kaikkiin paikkoihin, mihin kulkutauti
ulottui.

Moni näet kertoi useina iltoina peräkkäin nähneensä pienet, mustien
koirien vetämät rattaat, jotka hiljalleen kulkea nytystivät kylän läpi.
Ajomies oli mustissa kiireestä kantapäähän, rattaat täynnä osaksi
ruumiita, joiden ympäri käärmeet kiemuroivat, osaksi tenhokaluja, joita
ajaja runsain kourin jakeli lahjaksi vastaantuleville.

Kertojat eivät tosin puhuneet aivan yhtäpitävästi, mutta epäilijää ei
ollut ainoatakaan.

Ja kun tuvassa olijat kuulivat hevosjalkain töminän ja ohikulkevan
saattueen astunnan sekä ikkunoista näkivät ratsumiesten hämärästi
vilahtelevat haamut, niin puhe taukosi; keräännyttiin pelokkaina
valkean ääreen ... epäilemättä, niin he tuumivat, tuo salaperäinen,
kamala matkamies par'aikaa kulki ohi.

Eikä muuta puuttunut, kuin että nähtiin säkenen särähtävän
hevosenkengän alla kylän kivikkotiellä, niin sairaalloiset
mielikuvitukset leimahtivat jo liekkeihin ja loihtivat silmien eteen
mitä kummallisimpia kauhukuvia...

Saattue pääsi siis kylästä huomiota herättämättä.

Etumaisina kulkivat pappismiehet, heidän takanansa todistajiksi
kutsutut ja viimeisinä noidat ratsumiesten ympäröiminä.

Mitä oikeastaan oli tulossa, sitä eivät syytetyt eivätkä
vahtisoturitkaan tienneet. Uljaat sotamiehet, jotka pelotta olivat
monet yöt samonneet partioretkillä vihollisen lähettyvillä, tunsivat
nyt kuitenkin jonkinlaista ahdistusta. Sama mieliala oli vallalla
jokaisessa, ja kun pastori Svenonius, itseään ja muita rohkaistakseen,
alkoi hiljaisella äänellä laulaa erästä värssyä tunnetusta virrestä,
yhtyivät siihen kaikki. Sateen surunvoittoiseen sohinaan sekautuen
kajahteli seuraava laulu kolkosti illan pimeässä:

    Pimennot sydämeni
    Kuin päivyt valistat
    Ja suunnan matkalleni
    Oikean osoitat.
    Rakkautes siipein alta
    Saan turvan suotuisan:
    Sun voimas kaikkivalta
    Karkoittaa saatanan.

    [Haqvin Spegelin sepittämä.]

Tätä värssyä laulettaessa saattue saapui kappeliin.

Se oli vanha rakennus, jota ainoastaan kerran tai pari vuoden kuluessa
käytettiin jumalanpalveluksissa. Taru kertoi, että se oli rakennettu
kuningas Eerikki pyhän aikana; sen paksut harmaakiviset muurit, ahtaus,
matala ovi ja pienet ikkunat sekä rakennuskoristeiden täydellinen puute
todistivat tosiaankin korkeata ikää.

Kun ratsumiehet oli lähetetty pois ja komennettu vartioimaan kylän ja
kappelin välistä tietä, astui saattue temppeliin, ja pastori Svenonius
työnsi ruostuneen ovensalvan kiinni.

Kirkko oli hämärästi valaistu: kaksi kynttilää saarnastuolilla ja
toiset kaksi alttarilla loivat niukkaa valoa vaakunakilville ja
maalauksille, jotka somistivat seiniä ja panivat kömpelötekoiset
neitsyt Marian ja apostolien kuvat aavemaisina häämöttämään pimeissä
seinälokeroissa.

Alttarin kehällä istui mies kädet ristissä. Saattueen astuessa sisään
nähtiin hänen nousevan ylös ja pujahtavan ovesta sakastiin. Se oli
pyöveli.

Sakastista kuului vasarankalketta, joka ilmoitti, että pyövelin renki
ei vielä ollut saanut loppuun tarpeellisia valmistuksia.

Pastori Svenonius käski vapisevia, kauheiden aavistusten valtaamia
naisia istuutumaan penkkeihin ja lähti itse sakastiin pitääkseen
pyövelin työtä silmällä.

Sillä välin toinen pappismiehistä meni alttarille ja luki
synnintunnustuksen ja muutamia tilaisuuteen sopivia rukouksia.

Sen jälkeen Svenonius nousi saarnastuoliin. Hänen laihat kasvonsa
syvine silmäkuoppineen ja loviposkineen näyttivät hämärässä valossa
ruumiinkallolta. Hetkisen nojattuaan otsaansa aidaketta vastaan
hän nosti päänsä ja alkoi lukea rukousta, jonka hän oli valinnut
kuritus- ja varoitus saarnansa johdannoksi. Hänen äänensä, tavallista
kumeampi ja koleampi, täytti kappelin, ja kaiku vastasi tyhjiltä,
pimeiltä lehtereiltä. Kuulijoitten mielestä oli aivan kuin näkymättömät
kummitusolennot olisivat ylhäältä toistaneet hänen sanansa.

Mutta äkkiarvaamatta kävi hänen äänensä epävarmaksi ... muuttui
käsittämättömäksi muminaksi ja vaikeni. Kuulijat katselivat häntä
kauhistuneina. Hän seisoi kalpeana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas
ja tuijotti herkeämättä kappelin pimeään nurkkaan.

Kun tätä äänettömyyttä ja liikkumattomuutta oli kestänyt muutamia
sekunteja, ja kuulijat sillä välin tuskaisina suunnanneet katseensa
samaa soppea kohden, täysin vakuutettuina, että joku ylimaailmallinen
olento astuisi sen pimeydestä esiin, ojensi pappi kiivaasti toisen
kätensä ja huusi jylisevällä äänellä:

-- _Vade retro, Satanas!_ Väisty, saastainen henki! Kaikki hyvät henget
ylistävät Jumalaa!

Mutta manaussanat jäivät näköjään tarkoitettua vaikutustaan vaille,
sillä Svenonius ryömi alas saarnastuolista, kiiti epäiltyyn nurkkaan ja
alkoi siellä mielipuolen tavoin viuhtoa käsillään, niinkuin olisi
tavoitellut jotakin näkymätöntä vihollista. Hänen kasvonsa olivat
vääntyneet, hiukset liehuivat hänen hikisellä otsallansa ... se oli
aavemainen, hirvittävä näky.

Elli painautui lähemmäksi äitiään. Inkeri katseli tuijottavin silmin
kamalaa kohtausta ... hän vei käden otsalleen ... hänen päätänsä tuntui
huimaavan.

Svenoniuksen virkakumppani oli heti tajuavinaan, mitä oli tekeillä. Ei
ollut tavatonta, että protestanttiset papit 16:nnella ja 17:nnellä
vuosisadalla, samoin kuin Luther, näkivät paholaisen heitä vaanivan.
Raaka harhausko synnytti ehtimiseen, semminkin noitatutkintojen aikana,
moisia näkyjä. Luther itse on neuvonut keinon, joka moisissa tiloissa
käytettynä melkein varmasti manaa paholaisen karkuun. Keino ei ole
hienointa laatua: se perustuu siihen johtopäätökseen, että Belsebub
ylpeyden henkenä ei voi kärsiä _ylenkatseellista_ kohtelua. Svenonius
piti kuitenkin sopivampana hyökätä vihollisensa päälle; ja hänen
virkakumppaninsa heittäytyi polvilleen alttarikehän sisään ja lisäsi
sanan aseilla hänen voimakkaiden tömäyksiensä ja nyrkiniskujensa tehoa.

Kun vimmattua käsikähmää oli käyty kotvanen ja katsojat sillä välin
ähkineet tuskanhien vallassa, alkoi voitto ilmeisesti kallistua
Svenoniuksen puolelle; hänen kaikille muille näkymätön vastustajansa
peräytyi ilmeisesti askel askelelta ja Svenonius ahdisteli häntä yhä
hurjemmin rusikoiden. Siten jatkui taistelu, kunnes lukittu kirkon ovi
ehkäisi hänen voittokulkunsa. Perkele pakeni viimein, kun ei mikään muu
auttanut, avaimenreiästä ulos, ja pastori seisoi voitonriemun loiste
kasvoillaan, mutta koko ruumis vapisten, voittajana taistelukentällä.

Hengitettyään muutamia kertoja syvään hän astui varmana ja ryhti kuin
keisarilla takaisin saarnastuoliin, ja nyt alkoi parannus- eli
oikeimmiten uhkaus- ja kuritussaarna, jonka vertaista tuskin oli
kuultu.

Ensin hän kertoi, mikä merkitys oli kohtauksella, jonka hänen
sanankuulijansa vast'ikään olivat nähneet. Saatana oli ilmestynyt
kappeliin epäilemättä pelastaakseen lempimorsiamiaan, kirottuja noitia,
jotka olivat pysyneet hänen liitossaan ja julkeasti kieltäneet
rikoksensa maallisen tuomioistuimen edessä. Mutta saatanan oli täytynyt
häpeällä palata tanterelta kuolevaisen ihmisen tieltä; suurempi ei
ollut sen voima, jota noita-akat ja velhot sanovat mestarikseen ja
jumalakseen; ja niinkuin hänen oli täytynyt paeta, niin oli heidänkin
uppiniskaisuutensa lannistuva ... ellei hengenaseiden, rukousten ja
nuhteiden kautta, niin muilla keinoilla sitten; heidän lihaansa
kidutettaisiin ja raastettaisiin siksi, kunnes valheenpiru kaikkoaisi
heidän ruumiistaan ja totuuden henki saisi vallan heidän kielissään.
Heidän sopi nyt valita.

Tämä oli pastorin puheen sisällys. Saarnan päätyttyä hän meni
alttarille ja kehoitti syytettyjä astumaan esiin ja vapaaehtoisesti
tunnustamaan.

Mutta pastorin uhkauksista huolimatta ei ainoakaan totellut hänen
käskyään. Vastattiin vain huokauksilla ja voivotuksilla, jotka kauhu
pusersi esiin!

Toinen pappi kulki syytetystä toiseen ja kehoitteli leppein sanoin
heitä tekemään vaaditun tunnustuksen; saapuvilla olevat todistajat
kehoittivat niinikään, mutta nuhteista ei ollut apua.

-- Minä en voi tunnustaa, minä olen syytön, olivat ainoat vastaukset.

Inkvisiittoreilla ei siis ollut muuta neuvoa kuin turvautua
kidutukseen. Noidiksi luullut ajettiin sakastiin.

       *       *       *       *       *

Aadolf Skytte oli tutkinnan päätyttyä kauan kuljeksinut edestakaisin
käräjävankilan ulkopuolella. Hän oli siksi perehtynyt lakiasioihin,
että tiesi, mitä merkitsi, kun joku "valtiorikoksesta" syytetty
jätettiin papiston pehmitettäväksi. Hän odotti siis ennen pitkää
saavansa nähdä muutamien inkvisiittorien menevän pyövelin seurassa
käräjävankilaan, mutta kun puolitoista tuntia kului, eikä heitä näkynyt
tulevaksi, lähti hän sateesta läpimärkänä majapaikkaansa, jonka oli
onnistunut hankkimaan itsellensä; se oli erään talonpoikaistalon
pienehkö ullakkokamari. Hän luuli jo, että salainen kidutustutkinta,
joka syytettyjä odotti, oli lykätty toistaiseksi; ja viihdytellen
mieltänsä tällä toivolla hän istui kirjoittamaan muistiin tutkinnan
aikana tekemiään havaintoja. Hänen aikomuksensa oli, niinkuin hän oli
sanonut, antaa Svean Hovioikeudelle kertomus kokouksesta, siinä
toivossa, että tämä kertomus loisi oikeata valoa niihin virallisiin
oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, joiden mukaan Hovioikeus muuten
yksinomaan tulisi harkitsemaan asiaa.

Mutta Aadolf ei voinut kauan jatkaa sitä tehtävää; hän tuli jälleen
rauhattomaksi. Hän nousi, heitti viitan selkäänsä ja lähti ulos.
Käräjävankilan luona kiinnitti ovella vartioitsevien sotamiesten puhelu
hänen huomiotaan. Hän seisahtui pimeän varjoon jonkin matkan päähän.

Siinä hän sai tietää, että useat syytetyistä naisista ratsumiesten
vartioimina ja molempien pappismiesten sekä muutamien lautamiesten
seuraamina olivat lähteneet vankilasta ja että heitä kuljetettiin
edelleen kappeliin vievää tietä. Sotamiehet jutellessansa ihmettelivät,
mikä oikeastaan oli tämän touhun tarkoituksena, ja eräs heistä lausui
sen oikean otaksuman, että heitä kaikessa hiljaisuudessa tahdottiin
kiduttaa tunnustamaan, niin että tutkimus pikimmiten saataisiin
onnelliseen loppuun.

Aadolfin ei tarvinnut muuta tietää: hän kiiti takaisin vajaan, johon
oli hevosensa sijoittanut, satuloitsi sen, heittäytyi selkään ja riensi
pois.

Ehdittyään parahiksi kylän ulkopuolelle hän näki pimeässä muutamien
ratsumiesten salvanneen häneltä tien.

-- Seis! huusi komentava aliupseeri, -- ken siellä?

-- Ratsumies niinkuin tekin, vastasi nuori Skytte maltittomasti.

Vasta nyt, kuullessaan teräshuotrien rämisevän ratsumiesten raskaita
saappaita vastaan, ymmärsi hän, että tiensalpaajat eivät olleet
tavallisia matkalaisia, vaan käräjiin siirretystä sotamiesjoukosta
muodostettu tievartio.

-- Meillä on käsky, jatkoi aliupseeri, -- olla laskematta tästä
toistaiseksi ihmisiä, joilla ei ole muuta asiaa, kuin tyydyttää
uteliaisuuttaan...

-- Hyvä on... Minun asiani on tärkeämpi, vastasi Aadolf. -- Hyvää
iltaa!

Ja hän kannusti hevostansa.

-- Se on vapaaherra Skytte, sanoi aliupseeri, joka samassa tunsi
Aadolfin ja kunnioittavasti nosti käden hatulleen. -- Ajakaa edelleen,
armollinen herra!

Aadolf kiiti pois.

-- Onpa sillä saamarin kiire! huomautti muudan sotamiehistä. --
Kersantti, kuulkaa, -- te ette tainnut tehdä vallan oikein, kun
laskitte hänet menemään...

-- Se ei kuulu sinuun, Rask, vastasi aliupseerivanhus; -- minä en kärsi
muistutuksia käskynalaisiltani ... sen olen sulle jo sanonut.

-- Olette satakin kertaa, kersantti, mutta kun kaksikymmentä vuotta jo
olette sitä kärsinyt, niin kärsitte kai vielä nytkin. Kuten sanoin,
teidän ei olisi pitänyt päästää häntä kulkemaan, sillä olettehan
kaiketi kuullut puhuttavan, että hänet olisi kurja noita, Inkeri
muka...

-- Suus kiinni! ärjäisi aliupseeri. -- Älä tuppaudu sellaiseen, mikä ei
sinuun kuulu, vanha ruutiäijä!

-- Niin, ettäkö suu kiinni? hämmästeli Rask, joka käytti suoraa puhetta
vanhaa ystäväänsä ja toveriansa kohtaan Saksan, Puolan ja Tanskan
sotien ajoilta; -- eikö mitä, se on jo melko paljon pyydetty,
semminkin, kun vast'ikään otin uuden tupakkamällin, ja kuinka sitä
voisin pyöritellä, jos tulisi pitää suu kiinni?... Ettekö, kersantti,
haluaisi maistaa tupakkaani?

-- Anna tänne! vastasi kersantti puoleksi suuttuneena, puoleksi
leppyneenä, ja puraisi aimo palan hänelle ojennetusta tupakkarullasta.

-- Mutta kuinkahan on, kersantti, eikö sittenkin ajettaisi tästä
kappelille nähdäksemme, minnekä nuori herra meni, menikö hän kappeliin
vaiko muuanne. Minun luullakseni se olisi viisainta...

Toiset vahtisotamiehet arvelivat samoin.

-- Joko vain, lausui kersantti, -- siitä ei tule mitään. Me pysymme
alallamme. Teitä ajaa vain uteliaisuus, miehet, eikä muu mikään...
Piimäsuu, hoi! lisäsi hän kääntyen erään ratsumiehen puoleen, -- anna
tänne viinapullo. Läpi vaatteiden se vihdoinkin lyö tämä kylmähkö sade
ja vaatii lämpimämpää kostutusta sisältäpäin. No, Piimäsuu, pullo
esiin, ja anna sen käydä miehestä mieheen!

Niin sanotulla Piimäsuulla oli toinen nimi rykmentin nimiluettelossa,
mutta vanhemmat toverit kutsuivat häntä siksi hänen nuoruutensa tähden.
Tosin oli Piimäsuulla viikset, joita hän saattoi kierrellä sormiensa
ympäri, mutta hän oli ollut mukana vain kahdessa kenttätaistelussa ja
neljässä tai viidessä kahakassa, eikä hänellä sitäpaitsi ollut kuin
yksi ampumahaava olkapäässä ja yksi sapelinhaava käsivarressa, joista
kerskata ... hän oli haistanut liian vähän ruudin savua ansaitakseen
muuta kunnianimeä, kuin millä häntä nyt kutsuttiin.

Aadolf oli sillävälin saapunut kappelin luo. Hän kytki hevosensa
vanhaan lehmukseen, jonka latva humisi iäkkään hautakiven yllä, ja
riensi ovelle. Ikkunoista tuikkava heikko kynttilänvalo sai hänet yhä
vakuutetummaksi siitä, että hän oli oikeilla jäljillä. Ovi oli lukossa.
Toivoen löytävänsä toisen sisäänkäytävän hän lähti kiertämään kirkkoa,
kun yht'äkkiä sisältä kajahti hänen korviinsa ihmisääniä ... kimakkaa
valitushuutoa. Hän oli juuri sen ulkonevan kylkirakennuksen vieressä,
jossa sakasti sijaitsi. Hän kuulosti ... hän oli erottavinaan Ellin
äänen ... ja tuhansista tuskista mielettömänä hän syöksyi, kun ei muuta
ovea löytänyt, takaisin sinne, mistä oli lähtenyt ja koetteli uksen
vanhoja tammilankkuja voimakkaalla potkulla. Ovi antoi perään ... vielä
väkirynnäkkö, ja ruostunut lukko murtui. Aadolf syöksyi kappeliin. Hän
silmäistä vilkaisi hurjasti ympärilleen ... ei ristin sielua näkynyt
kirkossa, niin pitkälti kuin lepattavain kynttiläin punertava valo sitä
valaisi, mutta holvi kajahteli tuskanhuudoista, joita kuului eräästä
sivuhuoneesta. Aadolf riensi sinne.

Vaikeata olisi kuvata sitä hämmästystä, jonka nuorukaisen odottamaton
tulo kidutuskammioksi muutettuun sakastiin herätti. Kukaan
läsnäolijoista ei ollut kuullut, kun ovi remahtaen kaatui sisään;
Aadolf seisoi inkvisiittorien keskellä, aivan kuin olisi noussut
Tuonelasta -- uhriparoista kahteen nähden ainakin niinkuin hän olisi
tullut taivaasta. Hän seisoi siinä käsi miekankahvalla, silmät leimuten
synkkinä, uhkaavina liekkeinä. Sakastia valaisi pystyvalkea, jonka
pyövelinrenki oli virittänyt tulisijaan. Keskilattialle oli kyhätty
hissilaitoksella varustetut telineet: siihen aikaan kaikissa Euroopan
maissa tavallinen kidutuskone, johon uhri ripustettiin peukaloistaan,
sitten kun jalkoihin oli sidottu painoja, joita lisättiin, kunnes kipu
ja tuskat pakottivat onnettoman huutamaan armoa ja tunnustamaan itsensä
syylliseksi.

Yksi syytetyistä naisista oli jo kärsinyt tätä kidutusta, ja kun Aadolf
astui sisään, oli pyövelinrenki par'aikaa hinaamassa häntä alas.
Poloisen kasvot olivat tuskista aavemaisiksi ruhjoutuneet; hän oli
muutaman silmänräpäyksen kestänyt, ensin vaieten, sitten kamalasti
kirkuen, kunnes hän vihdoin huusi haluavansa tunnustaa.

Vieressä lattialla makasi harmaapäinen eukko raudoitettu puupihti
toisessa sääressä. Oikean, niinsanotun espanjalaisen saappaan
puutteessa oli tämä puupihti saanut käydä sen asemesta. Kun vaimovanhus
ei ottanut noudattaakseen molempien pappismiesten uusituita kehoituksia
tunnustaa itsensä rikolliseksi ja otti Jumalan todistajaksi
viattomuudestaan, niin oli pyöveli Svenoniuksen kehoituksesta vasaralla
iskien työntänyt järeän telkkimen pihdin ja säären väliin. Kipu oli
melkein silmänräpäyksessä vaivuttanut naisvanhuksen tunnottomaan,
kataleptiseen uneen; hän makasi siinä liikkumatta, avoimin,
kiillottomin silmin ja kouristuksesta ammossa suin...

Tavallinen ilmiö oli, että noidiksi luullut kidutuksen aikana uupuivat
tällaiseen uneen, joka oli seurauksena elinvoimia lamauttavista
tuskista -- vieläpä niinkin tavallinen ilmiö, että moista unta
kaikkialla pidettiin hyvin onnistuneena _noitakokeena_, varmana
todistuksena siitä, että kidutettu oli syyllinen. Yleisesti
otaksuttiin, että tuon unen vaikutti perkele, tukahduttaakseen tuskia
ja estääkseen noitia tunnustamasta.

Mainittiin, että pyövelinrenki oli juuri hinaamassa _kordaan_
ripustettua naista alas; hänen päällysmiehensä, pyöveli, oli sen
sijaan, kun Aadolf astui sisään, juuri aikeessa panna nuoransilmukat
Inkerin peukaloihin. Elli oli heittäytynyt Svenoniuksen jalkoihin ...
epätoivoisen kiihkeällä kaunopuheisuudella hän oli koettanut hellyttää
hänen sydämensä, mutta siellä asusti paha henki, joka itsepintaisesti
torjui kaikki inhimillisten tunteiden rynnäköt: uskonkiihko. Elli oli
Svenoniuksen luota kääntynyt toisen pappismiehen puoleen: tämä, jonka
oli vaikeata nähdä niin tavatonta julmuutta ja niin paljon kärsimyksiä,
mutta jonka vakaumus silti oli järkkymätön, koetti väsymättä taivuttaa
Inkeriä tunnustamaan ja kehoitti Elliä yhtymään hänen rukouksiinsa,
niin että äiti pääsisi tuskia kärsimästä. Mutta Inkeri oli puoleksi
tunnottomassa tilassa: hänen silmänsä olivat ummessa, ja vain jotkut
hajanaiset sanat, joita pääsi hänen suustaan, osoittivat, ettei hän
ollut vaipunut täydellisesti horroksiin.

-- Ei, ei, minä olen syytön ... vannon Kristuksen haavain kautta...
Herra armahda! Auta minua, auta minua!

Nuo ynnä senkaltaiset sanat todistivat, että hän vielä oli tietoinen
hirmuisesta kohtalostaan.

Silmänräpäys vain, ja Aadolf oli käsittänyt koko asian. Svenonius
vetäytyi taapäin hänet nähtyänsä, pyöveli keskeytti työnsä ja loi,
samoinkuin kaikki muutkin sisälläolijat, hämmästyneen katseensa
nuorukaiseen...

-- Mitä ... mitä ... mitä te täältä tahdotte?... Kuinka te olette tänne
tullut?

Nuo sanat pyörivät kuulumattomina Svenoniuksen huulilla, ja välähdys
hänen pienissä mustissa silmissään ilmaisi, että yllätys oli nopeasti
haihtumassa ja pyhä vihastus saamassa hänessä vallan.

Mutta muutamalla nopealla harppauksella nuori Skytte astui pyövelin
eteen, työnsi tämän syrjään ja puristi samalla hetkellä syliinsä Ellin,
joka mykkänä ja kuolonkalpeana oli heittäytynyt hänen rintaansa
vastaan.

-- Mitä ... kuinka? lausui vihdoin Svenonius; -- mitä, sinä kadotettu
poika, sinä jumalanpilkkaaja, sinä temppelin häpäisijä, julkenetko
täälläkin, Herran pyhyydessä, osoittaa hurjapäisyyttäsi? Rohkenetko
pahantekijän käsin sekaantua lain toimintaan. Tiedä se, että me olemme
kokoontuneet tänne Jumalan ja lain yhteisessä nimessä ... ulos, ulos!

Ja Svenonius, jonka veri vielä valtavasti kuohuili sen ottelun
johdosta, jonka hän onnellisesti oli kestänyt itse Leviatanin kanssa,
meni sokeassa raivossa Aadolfin kimppuun, tarttui toisella kädellään
Elliin ja toisella Aadolfin rintapieliin.

-- Sinä kamppailet kuoleman kanssa, kurja, huusi Aadolf ja paiskasi
voimakkaalla nyrkiniskulla hyökkääjän pitkäkseen maahan.

Nuorukainen oli silmitön raivosta ... oli tullut hetki, jona hänen
povessaan kauan kytenyt tulivuori päästi laavavirrat valloilleen ja
yhtenä hillittömänä syöksynä purki ne ilmoille.

-- Ottakaa kiinni hänet! Hän on pirun riivaama! Ottakaa hänet kiinni!
kiljui Svenonius ja kimmahti ylös niinkuin haavoittunut tiikeri
hyökätäkseen uudelleen Aadolfia vastaan.

Tämä oli samassa kiskoutunut irti Ellin käsistä ja temmannut miekan
tupestaan.

Hän näki pyövelin renkineen varustautuvan, Svenoniuksen käskylle
kuuliaisena, hyökkäämään hänen päällensä ... hän näki Inkerin tointuvan
horroksistaan ja kauhistuneena tuijottavan eteensä ... hän tunsi Ellin
taas kiertävän kätensä hänen vyötäistensä ympäri ... ja ylt'ympärillään
hän kuuli kauhun tahi riemun rääkynää -- vaikeata oli erottaa, kumpaako
-- onnettomain kidutettavien joukosta, jotka yhdessä mylläkässä toisen
papin ja vanhojen, todistajina saapuvilla olevien lautamiesten kera
vetäytyivät sakastin seinävieriin. Hänen päätänsä huimasi, silmissä
musteni. Hän heilutti miekkaa. Säilä heijasti nuotiotulen punertavia
lieskoja, ja hyökkääjät vetäytyivät taapäin.

Svenonius seisoi tuokion neuvotonna; sitten hän kiiti tulipesän luo,
koppasi palavan kekäleen ja huusi:

-- Kirjoitettu on: minä hävitän sinut tulella...

Mutta hänen nostaessaan tätä peloittavaa asetta Aadolf survasi
miekkansa häntä kohti ja painoi säilänsä kärjen hänen rintaansa.

Svenonius suistui lattialle, ja hänen kanssaan vaipui leimuava asekin,
johon hän raivoissaan oli turvautunut. Tuli tarttui kuolonhorroksissa
makaavan kidutetun naisen vaatteisiin. Sakasti tuli savua täyteen...

Sanomaton sekasorto syntyi ahtaassa huoneessa. Toiset riensivät
Svenoniuksen luo, jonka veri punasi lattiaa, toiset koettivat sammuttaa
tulta ja pelastaa onnetonta vaimoa ... kidutettavaksi aiotut uhrit
törmäsivät suinpäin ovea kohti ja lähtivät juoksemaan ulos enemmän
pelästyksissään kuin karatakseen.

Aadolf, joka vielä seisoi entisellä paikalla, liikkumatta, miekka
kädessä ja Ellin käsivarsi vyötärönsä ympärillä, tunsi jonkun tarttuvan
hänen käsivarteensa. Se oli Inkeri...

-- Pian pois täältä! Pelastakaa itsenne! hän lausui.

Samassa kuului ulkoa hälinää miekkain ja kannuksien kalskahtaessa
kappelin kivilattiaa vastaan.

Ratsumiehet olivat tunkeutuneet kirkkoon.

Vanha aliupseeri oli kohta meidän jätettyämme hänet taipunut toveriensa
tuumaan, jota hänen oma utelunhalunsakin kannatti, ja miehinensä
ratsastanut kappelin luo. Perille tultuaan he olivat kuulleet sekavaa
ihmisäänten sorinaa ja kohta sen jälkeen nähneet haamujen viilettävän
ulos rikotusta ovesta.

Tuo kaikki teki upseerille selväksi, että täällä oli "vihollinen
viidakossa". Hän oli hypännyt alas hevosen selästä ja miehistöinensä
rientänyt sisään.

Kaksi ratsumiestä asettui ovelle salvatakseen pakolaisilta tien. Toiset
seurasivat päällysmiestänsä sakastiin, josta kuului sekavaa hälinää.

Aliupseeri seisahtui ovelle ja jäi tyrmistyneenä katsomaan näkyä, joka
häntä täällä kohtasi.

Aadolf kääntyi verkalleen. Nähdessään ratsumiehet, jotka seisoivat
sakastin ovella, hän heräsi jonkinlaiseen tuntoisuuteen, joka
kuitenkaan ei ollut tyyneyttä, vaan epätoivoista päättäväisyyttä. Hän
aikoi käyttää hyväkseen hämmennystä pelastaakseen Ellin ja itsensä; hän
otti tyttöä kiinni kainaloista ja oli juuri aikeessa murtautua oven
kautta ulos, kun Musta Antero, joka ratsumiesten ilmestymisestä oli
saanut uutta rohkeutta, tarttui häntä takaapäin kiinni kurkkuun ja
huusi:

-- Auttakaa! Tämä se kaiken häiriön tekijä on ... tämä se papinkin
tappoi.

Näistä sanoista selvisi sotamiehille koko häläkkä, joka elävästi
kuvastui heidän eteensä.

Eräs heistä kiiruhti Aadolfin luo ja väänsi miekan hänen kädestään.

-- Kaikki vastustus on turha, onneton herra, lausui aliupseeri tullen
hänkin Aadolfin luo. -- Saamarin pyöveli, heitä irti nuori herra ...
hän on nyt _minun_ vankini...

Aadolf näytti hetkisen aikovan aseettomanakin uudistaa yrityksensä.

Mutta vaikka hän olikin ylenmäärin kiihoittuneessa mielentilassa,
täytyi hänen nähdessään vastustajien paljouden huomata, että se olisi
hulluutta.

-- Hyvä on, sanoi hän ratsumiesten johtajalle, -- minä olen teidän
vankinne ... kohtaloni on täytetty ... toisin ei voinut käydä... Viekää
minut paikalla pois täältä! Lupaan kunniasanallani, etten yritä
karata... Mutta, jatkoi hän silmäillen synkästi ympärilleen, --
toivoakseni olette jo saaneet kylläksenne verestä tänä iltana...
Kaikissa tapauksissa...

Hän astui nopeasti pyövelin pystyttämien telineiden, tuon korda-nimellä
tunnetun kidutuskoneen luo, tarttui sen välipalkkiin ja paiskasi koko
laitoksen kumoon.

-- Olkaa huoleti, sanoi aliupseeri ja tarttui nuorukaisen käteen, --
minä vastaan siitä, että kidutusta ei enää tänä iltana jatketa.

-- Te vastaatte siitä ... hyvä on... Päästäkää minut siis heti täältä
pois... Viekää minut heti isäni luo tai mihin hyvänsä mielitte... En
tahdo olla silmänräpäystäkään täällä enää.

-- Onneton, alkoi nyt toinen pappismies, joka tähän asti oli muiden
mukana häärinyt tunnottoman Svenoniuksen ääressä häntä vaalimassa; --
onneton, sinä olet...

-- Vaiti! keskeytti hänet Aadolf. -- Minä vähättelen sitä, elääkö tuo
katala vai onko kuollut. Teidän joutavat lorunne eivät satu
omaantuntooni. Elli, jää hyvästi... Vielä yksi ainoa sana, tyttö! Kuule
minua... Älä antaudu tuomariesi julman kidutushalun uhriksi! Älä usko
sielusi viattomuuden voivan vaimentaa ruumiisi kipuja! Älä usko Jumalan
tulevan avuksesi... Myönnä harjoittaneesi kaikkia rikoksia, jotka
hamasta Aapelin murhasta tähän päivään saakka ovat tahranneet maata ...
ja kun astut Jumalan istuimen eteen, niin vaadi häneltä tiliä siitä,
mikä sinua täällä maan päällä on kohdannut!...

-- No niin, jatkoi hän kääntyen vanhan soturin puoleen, jonka sydäntä
kauhu ja sääli yhtärintaa värähdyttelivät, -- minne aiotte minut nyt
viedä?

-- Rask, virkahti ukko surullisella äänellä, -- seuraa tätä herrarukkaa
hänen majapaikkaansa ja viivy hänen luonansa, kunnes sinulle tarkempia
käskyjä annetaan. Minä luotan kunniasanaanne, armollinen herra.

Aadolf lähti huoneesta. Vanha Rask seurasi häntä.

       *       *       *       *       *

Tahdomme muutamin sanoin kertoa, mitä seurasi edelläkuvattua kohtausta.

Svenonius kannettiin sakastista tunnottomana kirkkoon, jossa vanha
aliupseeri pesi ja sitoi hänen haavansa, joka oli syvä ja
hengenvaarallinen. Aliupseeri olikin siihen toimeen mies paikallaan,
sillä monilla sotaretkillään oli hänellä ehtimiseen ollut tilaisuutta
siihen perehtyä.

Vaimoparkaa, jonka vaatteihin tuli pääsi kekäleestä, olivat liekit
pahoin runnelleet. Kataleptinen uni, johon hän kidutuksen aikana
vaipui, oli niin syvä, että hän vasta sitten, kun tuli oli sammutettu,
heräsi tuntoisuuteen. Mutta kohta hän jo, hetkisen kimakasti
huudettuaan, hengähti viimeisen kerran. Hän kuoli, maaten
kivilattialla, puupihti jalassa. Läsnäolijat pitivät hänen
kuolintapaansa ihmeenä. Hänen ennenaikainen kuolemansa, niin he
arvelivat, ei silti pelastanut häntä liekeistä, jotka hänen rikoksensa
olivat ansainneet.

Eräs lautamiehistä oli sillä välin pantu noutamaan kylästä rattaita.

Niiden saavuttua joukkue lähti kappelista. Toisille, heinällä
täytetyille rattaille pantiin haavoittunut pappi, hyvin käärittynä
viltteihin; toisilla vietiin kordassa kidutettu nainen, joka oli
ruhjottu kävelykyvyttömäksi, ja hänen vierellänsä puoliksi kärventyneen
eukon ruumis.

Kolme syytettyä oli, kuten edellä mainittiin, hämmennyksen aikana
paennut. Niistä löydettiin toisena päivänä kaksi läheisistä metsistä,
otettiin kiinni ja vietiin takaisin käräjävankilaan. Kolmatta
etsittiin, vaikka turhaan, mutta pitkän ajan kuluttua löydettiin hänen
ruumiinsa rannikolta onkalosta, jonne hän oli kuollut nälkään.

Svenoniuksen virkatoveri otti osakseen vaikean tehtävän ilmoittaa
laamanni Skyttelle, mitä kappelissa oli tapahtunut. Päivän työstä
väsyneenä oli tuomarivanhus aikaa sitten käynyt levolle. Pastori
päästettiin kumminkin sisään.

Kun hän nyt surullisella äänellä ilmaisi, että suuri onnettomuus oli
tapahtunut ja pitkällä johdannolla koetti valmistella laamannia kovan
iskun varalle, asettui tämä istualleen sänkyyn ja keskeytti hänet
kouristuksentapaisella kiivaudella:

-- Pian, mies! Ei mitään verukkeita! Poikani on kai taas hyvänkin työn
tehnyt... Muutamalla sanalla: mitä on tapahtunut?

Pappi kertoi... Laamanni Juhana kuunteli, kalpeana, mykkänä,
liikkumattomana...

Ja kun pappi oli kertonut kaikki, uskalsi hän puheensa päättimeksi
lisätä:

-- Armollinen herra! Sydäntänne varmaan kirvelee, mutta älkää sentään
antako surun saada itsessänne valtaa.

-- Suu kiinni! ärähti laamanni; -- minä vastaan itse tunteistani.
Menkää matkaanne! Minä tahdon olla yksin... Oi, lisäsi hän itsekseen,
-- minä en tahdo lisätä kiveä kuormaan... Jos Jumala on hänet hylännyt,
niin _minä_, hänen isänsä, en sitä voi...

Kun pappi kumarsi lähteäkseen, jatkoi laamanni kylmästi, nousten
vuoteeltaan ja alkaen pukeutua:

-- Ei, jääkää tänne! Te seuraatte minua Svenoniuksen luo? Mihin te
hänet panitte?

-- Hänen huoneeseensa tänne käräjätaloon.

Laamanni pukeutui nopeasti ja lähti papin seurassa Svenoniuksen
kamariin. Nähtyään, että tämä sai tarpeellista hoitoa, ja lähetettyänsä
heti noutamaan Tukholmasta lääkäriä kutsutti hän luoksensa Askelinin
viranhoitajan ja käski viipymättä ryhtyä toimenpiteisiin Aadolfin
viemiseksi jo samana päivänä Tukholman kruununvankilaan. Saatuansa
vankeinhoitopäällikölle menevän kirjeen lähti nimismiehen apulainen
toimittamaan käskyä.

Aadolfilta saapui kohta sen jälkeen sana, jossa hän tiedusteli, saisiko
hän tavata isäänsä, ennenkuin hänet jätettäisiin oikeuden käsiin.

Laamanni vastasi kieltävästi.

Mutta samana yönä matkusti vanha Skyttekin pääkaupunkiin jätettyään
tuomarintoimensa toistaiseksi vanhemmalle läsnäolevista Tukholman
lakimiehistä.

Tämän matkan tarkoituksena oli esittää asianomaisille pojan tapaus niin
edullisessa valossa kuin suinkin. Laamanni Skytte tahtoi saada heidät
vakuutetuksi siitä, että Aadolf ei ollut täydessä järjessään ... sehän
oli hänen oma, järkkymätön uskonsa.

Seuraavana päivänä tuli Aadolfin ystävä Eerikki käräjiin ja oli
tutkinnossa läsnä. Kordassa kidutettu nainen peruutti ensin oikeuden
edessä tunnustuksensa, mutta kun hänet uhattiin jättää uudestaan
"pehmitettäväksi", tunnusti hän itsensä syylliseksi kaikkeen. Inkeri,
Elli ja toiset kielsivät yhä edelleen. Pyöveli sai niinmuodoin käskyn
laittaa uudestaan kidutuskalut kuntoon, ja illansuussa vietiin syytetyt
vielä kerran kappeliin.

Sitä ennen Eerikki oli käynyt heidän luonansa käräjävankilassa ja kauan
aikaa puhutellut Inkeriä ja Elliä. Hän ilmoitti heille salaa, että
hänellä oli aikomus lähettää heidän puolestaan Svean Hovioikeudelle
puolustuskirjoitus ja muutoinkin koettaa persoonallisesti vaikuttaa
heidän hyväkseen vallanpitäjäin luona Tukholmassa. Mutta näiden
ilahduttavien sanojen ohella hän hartaasti kehoitti heitä mieluummin
ottamaan päällensä kaikki, mitä mielettömät inkvisiittorit vaativat,
kuin antautumaan kidutukseen, jota kuitenkin jatkettaisiin siksi,
kunnes heikko liha oli antanut perään tuskille.

-- Tunnustakaa tuomioistuimen edessä! sanoi hän. -- Tämä tunnustus
voidaan tehdä tyhjäksi minun laatimallani kirjallisella selityksellä,
jossa ilmoitetaan, että tunnustus on väärä ja kiduttamisen uhalla
kiristetty ja jossa on teidän allekirjoituksenne.

Eerikin kehoituksista huolimatta eivät Inkeri ja Elli suostuneet
tälläkään keinoin pelastamaan itseänsä kidutuksesta. Mutta kun he taas
olivat pyövelin käsissä, ja Inkeri näki hennon, kuolonkalpean
tyttärensä kiinnitettynä kordaan valmiina hinattavaksi ylös, silloin
lannistui hänen mielensä... Eerikki seisoi hänen vieressään ja uudisti
kehoituksensa ... ja Inkeri lupasi tunnustaa, jos Elli säästettäisiin
tuskista.

Elli hinattiin alas... Inkeri tunnusti itsensä syylliseksi, mutta ääni,
jolla se tapahtui, ilmaisi kolkkoa toivottomuutta, ylpeätä katkeruutta,
jolla särkynyt sankarisydän tunnustaa itsensä kohtalon voittamaksi.

Tämä tunnustus koski kuitenkin vain häntä itseään, ei hänen tytärtään.
Mutta kun inkvisiittorit taas kääntyivät jälkimmäisen puoleen, niin
Elli, joka pelkäsi tulevansa erotetuksi äidistään, taipui siihen
epämääräiseen tunnustukseen, että jos äiti oli jonkin rikoksen tehnyt,
niin oli hänkin siihen osallinen.

Emme tahdo kuvata sitä taistelua, jota käytiin äidin ja tyttären
välillä, taistelua, jonka päämääränä oli koettaa pelastaa toinen tai
sitten yhdessä tuhoutua.

Useimmat syytetyistä seurasivat Inkerin esimerkkiä ja tunnustivat
pakosta itsensä syypäiksi. Kaksi vain uskalsi antautua kidutettavaksi,
mutta ei kumpikaan kestänyt. Kun heitä oli ruhjottu kordassa ja vielä
päälliseksi uhattu puupihdillä ja kiilalla, tunnustivat he olevansa
noitia ja hornassa-kävijöitä.

Niinmuodoin saattoi seuraavan päivän tutkinta päättyä siihen, että
syytetyt "vapaasti ja avonaisesti", niinkuin pöytäkirjoissa sanottiin,
tunnustivat rikoksensa.

Kun tuomari ja lautakunta olivat muutaman tunnin neuvotelleet
keskenänsä, julistettiin "syyllisiksi todistetuista" tuomio.

Kaikki syytetyt, jotka oli alkujaan merkitty pastori Svenoniuksen
listaan, tuomittiin jumalattomien pahojentekojensa tähden mestattaviksi
ja roviolla poltettaviksi.

Useiden todistajiksi haastettujen lasten katsottiin samaten ansainneen
suuremman tahi pienemmän rangaistuksen. Vanhemmat tuomittiin
kujanjuoksuun toveriensa välissä, toiset saamaan vitsaa asehuoneessa ja
nuoremmat yhden vuoden aikana joka sunnuntai seisomaan vitsa kädessä
erityisellä paikalla kirkossa.

Julistetut tuomiot alistettiin Svean Hovioikeuden tutkittaviksi.

Siksi, kunnes päätös sieltä ehtisi saapua, oli vangit säilytettävä
kruunun vankiloissa.

Seuraavana päivänä Inkeri ja Elli vietiin takaisin Tukholman
linnanvankilaan. Täällä kävi Eerikki heidän luonansa kuten ennenkin ja
antoi heidän allekirjoitettavakseen ennen mainitun selityksen, jonka
hän luovutti Svean Hovioikeudelle lisättyään siihen selostuksen
omakohtaisista havainnoistaan noitatutkintojen aikana.

Se verraten siisti ja terveellinen kammio, johon Aadolf oli teljetty,
oli erityisesti tarkoitettu yhteiskunnan parempiosaisia varten -- sillä
lainkäyttö teki siinä, niinkuin monessa muussakin suhteessa, eron
ylhäisten ja alhaisten välillä -- ja oli lähellä sitä koppia, missä
äiti ja tytär odottivat kohtalonsa ratkaisua. Aadolfia syytettiin
raskaimman laatuisesta "valtiorikoksesta": käräjä- ja kirkkorauhan
rikkomisesta ynnä murhayrityksestä. Laamannin yritys saada syytös
lievennetyksi raukesi tyhjiin, kun lääkäri oli ilmoittanut nuorukaisen
olevan aivan täydessä järjessään. Valtaneuvos Pentti käytti tosin
vaikutusvaltaansa nuorukaisen auttamiseksi, mutta teki sen veltosti
ja enemmän näön vuoksi: hän ei halunnut joutua mihinkään
kiitollisuudenvelkaan poliittisille vastustajilleen ja oli muuten
harmissaan koko jutusta. Kenties oli hänen suunnitelmiensa mukaistakin
olla toistaiseksi ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin Aadolfin
pelastamiseksi, kunnes se salaliitto, jonka johtaja hän oli, oli
päässyt onnellisesti päämääräänsä ja antanut vallan hänen ja hänen
ystäviensä käsiin. Tämän ratkaisevan tapauksen toimeenpanemishetki
läheni päivä päivältä.



XVII.

Epäonnistunut vallankaappaus.


Eräänä kauniina, kirkkaana päivänä kolme viikkoa vastakerrottujen
tapausten jälkeen vierivät upeat, neljänvedettävät vaunut Skanstullista
pääkaupunkiin. Ne olivat Vanloon ajoneuvot.

Ihana kevätilma oli houkutellut Tukholman hienon maailman jalkeille.
Vaunuja, isoja ja kömpelötekoisia, mutta silkissä ja kullassa
kiiltäviä, lakeijoja takana ja lakeijoja astuimilla, vyöryi kaduilla,
ja ratsastajat uhkeiden hevosten selässä kumarsivat satulassa ja
nostivat sirolla kädenliikkeellä sulkatöyhtöisiä hattujaan, kun vain
kauniit kasvot tulivat vaununuudinten välistä näkyviin.

-- Rikas muukalainen on tullut takaisin ... niin huomautettiin
kaikkialla, missä Vanloon ajopelit liikkuivat, ja enemmän tahi vähemmän
syvät, enemmän tahi vähemmän tuttavalliset tervehdykset kohtasivat
tuota ylpeätä ja kadehdittua miestä joka taholla.

Norrbron lähellä pysähdytti hänet kaksi ratsumiestä, jotka heti
käänsivät hevosensa ja ratsastivat hänen rinnallaan vaunujen kahden
puolen.

-- Terve tuloa takaisin, mynher Vanloo! huudahti toinen vilkkaasti,
jotavastoin toisen kursaileva tervehtiminen osoitti, ettei hän ollut
niin tuttavallisessa suhteessa tervehdittyyn henkilöön.

Edellinen oli herra Kustaa Drake, toinen kaartineversti Kustaa Helmer
Lilje, yksi niitä, jotka tanssiaisissa Sjövikissä olivat
allekirjoittaneet liittosopimuksen, mies, jonka hänen asemansa
sotajoukossa teki skytteläisen kapinaliiton pylvääksi.

-- Minä olen tosiaankin ikävöinyt teitä, mynher Vanloo, huusi Drake;
-- kunpa vain olisitte saapunut parhaaseen aikaan!

-- Parhaiten saapuu, kun ajallaan saapuu, lausui Vanloo. -- Mitä uutta
Sjövikistä, herra Kustaa Drake?

-- Ei muuta uutta, kuin että minä en viihdy siellä yksinäisyydessä.
Sentähden näette minut täällä: olen muutamaksi päiväksi lyöttäytynyt
osalliseksi pääkaupungin huveihin. Naapuriperheestä Signildsborgista
voisin sen sijaan paljonkin kertoa, mutta te saatte ne kyllä aikanansa
tietää, sillä ne ovat joka miehen suussa.

-- Vai niin...

Vanloo kääntyi toiseen ratsastajaan ja vaihtoi muutamia
kohteliaisuuslauseita tämän kanssa.

Drake aikoi juuri jatkaa puhetta kysymällä, milloin hän voisi päästä
mynher Vanloon puheille, kun hänen miekankannikkeensa, joka kaiketikin
oli huolimattomasti kiinnitetty, irtausi ja miekka putosi kadulle.

_Dii avertite omen!_ ["Jumalat, torjukaa tämä enne!" Vanhojen
roomalaisten käyttämä lause onnettomuuden enteen sattuessa.] huudahti
Vanloo kylmän leikillisesti, kun miekka sälähti katukiviä vastaan.

Hän sanoi sen jälkeen hyvästit ratsastajille, viittasi kuskia ajamaan
kovemmin, ja vaunut vierivät pois.

-- Hyi saakeli, minä en kärsi hollantilaisia, sanoi Lilje Drakelle,
kun ohikulkeva jalankävijä oli ojentanut viimeksimainitulle miekan,
-- minä en kärsi pöyhkeätä, kaupittelevaa ja tinkivää tasavaltalaista
mynheriä, ja kaikkein vähimmin tuota. Hänen kohteliaisuutensa
tuntuvat alentuvilta ... hänen katseensa oli minusta pilkallinen ...
hollantilainen koira!

-- Tämä ei kumminkaan ole vain tavallinen hollantilainen eikä edes
tavallinen ihminenkään, huomautti Drake, vaikka hän kyllä oli
huomannut, että Vanloon äänessä ja käytöksessä oli jotakin hyytävää,
joka ei ollenkaan vastannut sitä innokasta tuttavallisuutta, jolla hän,
Drake, oli lausunut hänet tervetulleeksi.

Sigurd tiesi odottaa herransa tuloa ja oli häntä vastassa
portilla hänen Norrmalmintorin varrella sijaitsevassa talossaan.
Vaunujen ajaessa pihaan tervehti Algernon Sidneyn miehistö Vanloota
hurraa-huudoilla, ja reimat meriurhot, kaikki siniviiruisissa
villapaidoissa ja valkeissa housuissa, tungeskelivat hänen ympärillään
puristaakseen hänen käsiään.

Nämä miehet olivat eri kansa- ja kielikuntia ... heidät oli yksitellen
koottu sieltä täältä, tarkan valinnan nojalla, niiden laveiden matkojen
varsilta, joita Vanloo oli tehnyt ympäri maapalloa; mutta heidän
kasvoissansa, joissa kaikki pohjoismaalaisen vaaleaverevän ja
espanjalaisen kreolin pronssinkarvaisen ihon väliset värivivahteet
tulivat näkyviin, kuvastui sama reippaus, iloisuus ja rehellisyys;
molemminpuolinen kunnioitus ja veljeystunto yhteisissä vaaroissa oli
sulattanut heidät voimakkaaksi kokonaisuudeksi, jossa kapteeni oli
keskuksena. Siinä oli kuin olikin yleismaailmallinen, mutta samalla
tarkasti suljettu yhteiskunta, jossa ei ollut helppo hankkia
kansalaisoikeutta.

-- Kapteeni, huusi muudan heistä, perämies Blackwell, -- ettekö ala jo
kyllästyä maissaoloon? Me haluamme kaikki pian päästä toimeen. Algernon
Sidney on valmiina lähtemään merelle ... joutukaapa, kapteeni, näkemään
sitä: se upeilee hienona ja kiilloitettuna ja haluaa vain, niinkuin
mekin, päästä satamasta.

Muut yhtyivät Blackwellin sanoihin ja ilmaisivat kaikki toivonsa päästä
mitä pikimmin vesille.

Vanloo lupasi, ettei kestäisi kauan, ennenkuin Algernon levittäisi
purjeensa meren tuuliin, ja ilmoitti miehilleen, että hän päivemmällä
aikoi tulla kaunista prikiänsä tarkastamaan.

Miehistö lähti takaisin Kastellisaareen. Sigurd yksin jäi Vanloon luo.

Kaiketikin on lukija jo arvannut, että Vanloon matka oli yhteydessä
Agnes Draken matkan kanssa. Hän oli jättänyt Agnes Draken rauhaisaan
maataloon Seelannin pyökkimetsäin varjostamalle rannalle ja rientänyt
takaisin Tukholmaan, jossa valtiolliset tapaukset vaativat hänen
läsnäoloaan.

Sitä ennen hän oli kuitenkin matkalla vielä käymäseltään pistäytynyt
kerran kotiseudullaan.

-- Sigurd, sanoi Vanloo kesken puhettaan, -- minä en tälläkään kertaa
ole saanut tietoa äidistäni enkä sisarestani. En niin jälkeä ole
tavannut, jotka veisivät minut heidän luokseen, jos he vielä ovat
elossa, tai heidän haudoilleen, jos he ovat kuolleet! Mutta minä en voi
näin epätietoisena heidän kohtalostaan lähteä synnyinmaastani.
Nuoruudessani unelmoin, että kerran rikkaana ja kunnioitettuna palaisin
äitini majaan; elämän taistelussa se toivo sulostutti menestykseni ja
vahvisti uskallustani vastoinkäymisissä... Oi, jatkoi Vanloo itsekseen,
-- lieneekö hän paljonkin vanhentunut, armas äitini... ja Elli ...
hänen pitäisi nyt olla kukoistava neitonen.

-- Kuule, ystäväni, jatkoi Vanloo kotvan vaiti oltuaan, -- minä olen
viime matkallani ajatellut erästä keinoa, joka ehkä varmemmin ja
pikemmin kuin mikään muu vie minut määräni perille. Minä annan kaikissa
valtakunnan kirkoissa kuuluttaa sukulaisiani. Kuulutuksessa tulee
tarkasti mainita heidän sukulaisuutensa ja entiset elämänvaiheensa,
ettei mitään erehdystä tapahtuisi. Jos he vielä ovat elävien joukossa,
niin he saavat sen kautta tietää, että heidän poikansa elää, että hän
hartaasti haluaa heitä tavata, ja että Tukholmassa olevan Hollannin
lähetystön jäsen Vanloo mielellään ilmoittaa, mistä he hänet löytävät.
Mutta mikä on tapahtuva, sen täytyy tapahtua pian. Minä ryhdyn jo tänä
päivänä sitä varten toimiin ... ja ollakseni vakuutettu siitä, että
kuulutus tulee leviämään niin pian ja täydellisesti kuin mahdollista,
pyydän, että se otetaan hallituksen kuulutusten joukkoon. -- Mutta nyt
toiseen asiaan! Onko salaliittolaisten leiristä montakin paperia minun
poissaollessani joutunut sinun käsiisi?

-- On, kapteeni, koko joukko. Kullalla voi tehdä ihmeitä, se on ihan
varmaa. Olen pannut ne siinä järjestyksessä, kuin ne ovat tulleet,
kirjoituspöytänne laatikkoon, kapteeni.

Vanloolta kului runsas tunti näiden kirjeiden lukemiseen. Tämä
tutkiminen häntä silminnähtävästi huvitti. Hän luki tarkkaavaisesti,
vaipui syviin mietteisiin ja nousi väliin ylös mitelläkseen ripein
askelin permantoa.

Kun hän oli lopettanut lukemisen ja pannut paperit laatikkoon, olivat
hänen kasvonsa erinomaisen iloiset.

Kylvettyään, murkinoituaan ja pukeuduttuaan Vanloo meni yhdessä
Sigurdin kanssa prikilleen, joka vielä oli ankkurissa entisellä
paikallaan Kastellisaaren ulkopuolella. Niiden monien sotalaivojen
joukossa, jotka osaksi talvipeitoissaan, osaksi purjehduskuntoisina
olivat kiinnitettyinä Skeppsholman eli Laivasaaren ja Kastellisaaren
ulkopuolella, oli tosin monta isompaa kuin Algernon Sidney, mutta ei
ainoakaan vetänyt sille vertoja rakennustavan komeudessa ja
tarkoituksenmukaisuudessa. Priki oli yhtä paljon merimiesten kuin
"maamyyräin" ihastuksen esineenä. Edelliset ihmettelivät sen
oivallisuutta sota-aluksena, jälkimmäisten silmiä huikaisi sen komeus.

Algernon Sidney oli kapteeniansa odottaessaan somistettu
juhlatamineihinsa. Kaikenvärisiä lippuja ja viirejä liehui navakassa
tuulessa sen solakoista mastoista; varppeiden portit olivat auki ja
niistä näkyi kiiltävä metallinen hammasrivi: kaikki köyden päät oli
hyvin kiinnitetty, juoksevat touvit tiukasti pingoitettu ja raakapuut
huolellisesti kiristetty. Miellyttävän ja sittenkin peloittavan
näköisenä lepäsi kaunis priki veden pinnalla niin kevyenä ja leijuvana,
kuin se olisi ollut valmis nostamaan kölinsä ylös auringonpaisteessa
kimmeltävistä pikkuaalloista, jotka ympärillä leikittelivät.

Vanloon lähestyessä miehitettiin raa'at, kajahdutettiin hurraa-huuto,
ja laivassa päällikköinä toimivat miehet kokoontuivat laskuportaiden
luo ottamaan kapteeniansa vastaan.

Vanloo polki laivansa kantta nuorukaisen riemastuksella. Hän tarkasteli
kaikkea ruumasta mastonhuippuihin saakka, ja kaikki oli mitä
parhaimmassa kunnossa.

Sen jälkeen hän antoi joitakin käskyjä, ja muun muassa sen, että
miehistö jättäisi majapaikkansa maissa, maksaisi, mitä oli siellä
velkaa ja muuttaisi laivaan, ollakseen hetkellä millä hyvänsä valmiina
lähtöön.

-- Kapteeni, sanoi Sigurd ja osoitti laivaa, joka oli jonkin matkan
päässä Algernon Sidneystä ulompana rannasta, -- voitteko arvata, mikä
merikarhu tuo on?

Laiva, johon Sigurd käänsi herransa huomion, oli prikin tapaan taklattu
ja kantoi Hollannin lippua. Se oli korkeamastoinen, sileäkantinen,
vähän pitempi ja kapeampi kuin Algernon Sidney, ja varustettu
korkealla, kaarevalla perällä.

Vanloo vastasi:

-- Se on rakennettu pikapurjehtimista varten, mutta perä on jokseenkin
korkea ja nostopalkit liian kaukana perässä: se kiikkuu kovasti
merenkäynnissä. Mikähän veitikka se on? Se näyttää epäiltävältä.
Hollantilainen se ei ole, vaikka se näkyy kantavan Hollannin lippua.

-- Prikin nimi on _Scylla_, kapteeni, ja sillä on yhtä terävä
hammasrivi kuin Algernon Sidneyllä. Ettekö arvaa, kapteeni?

-- Haa, minä ymmärrän...

-- Se on kunnianarvoisen kauppamiehen, Sakari Jansenin, priki, aiottu
hyvin rauhallisia matkoja varten Tukholman ja Amsterdamin välille.
Mutta en takaa, etteikö tuo säyseä meripeto matkalla pure joitakin
lampaita kuoliaaksi, jos sillä vain on aikaa panna leukaluunsa
liikkeelle.

-- Minun täytyy päästä tuohon Scyllaan, sanoi Vanloo. -- Fredrik, laske
loorinkivene vesille! Haluatko tulla mukaan, Sigurd?

-- En, tuhat tulimmaista, kapteeni, se ei käy päinsä. Sakari Jansen
aavistaisi pahan olevan pelissä, jos näkisi minut teidän seurassanne.

Vanloo soudatti itsensä Scyllaan.

-- Onko kapteeninne laivalla? oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, kun
hän tarttuen rustirautoihin oli heilahduttanut itsensä kannelle.

Kannella olevat miehet tuijottivat välinpitämättömästi Vanloohon. Yksi
heistä malttoi toki vastata, että heidän kapteeninsa oli äsken mennyt
maihin, jonka jälkeen hän taas jatkoi riitelyään tovereidensa kanssa.

Väki, jonka kapteeni Sakari Jansen oli hankkinut laivaansa, olisi
heidän "kliivarileikkauksistaan" päättäen ollut pikemmin omiansa
kuritushuoneeseen. Miehellä, joka vastasi Vanloon kysymykseen, oli
humalasta turvonneet kasvot, jotka olivat sitä kamalammat, kun niissä
oli tiheässä verinaarmuja, mitkä avoimia, mitkä laastarilapuilla
peitetty. Käheällä äänellään hän haukkui alasaksaksi tovereitaan ja
tahtoi sillä ikäänkuin osoittaa, että hän kapteenin poissaollessa oli
kukkona tunkiolla. Toistenkaan ulkomuoto ei herättänyt enempää
luottamusta.

Vanloo kiersi kerran kannen ja tarkasteli kaikkea tutkivin silmin.
Varustus näytti vanhalta ja korjaillulta, mutta oli täydellinen,
tarkoituksenmukainen ja joltisenkin hyvässä kunnossa. Kanuunat, joita
oli yhtä monta kuin Algernon Sidneyssä, olivat vanhoja, ruostuneita ja
näyttivät siltä, kuin olisivat maanneet monta vuotta sateessa ja
tuulissa jonkin kruununvarastohuoneen edessä, mutta ne oli ilmeisesti
kuitenkin valittu tuntijan silmällä.

Nyt astui Vanloon luokse laivaväestöön kuuluva mies, jota hän ei ollut
ennen huomannut. Tämä oli nuori ja pitkäkasvuinen; kasvojensa, pukunsa
ja olentonsa puolesta hän silmiinpistävällä tavalla erosi muista. Hänen
kasvonsa olivat hienopiirteiset, mutta kalpeat ja laihat, ne ilmaisivat
vallattomuutta ja teeskenneltyä hilpeyttä; vaikka hän olikin kaikissa
liikkeissänsä raisu ja hontelo, näkyi kumminkin, että hän oli paremman
kasvatuksen saanut mies; hänen pukunsa oli puoleksi merimiehen,
puoleksi ylioppilaan: päässä oli hänellä öljylakki, kaulassa
huolimattomasti solmittu huivi, ja hänen solakkaa vartaloansa verhosi
vanha karvakulu samettitakki tavallista ylioppilaskuosia.

-- Kuulkaa, sanoi hän tunkeilevasti ja pani kätensä Vanloon olalle, --
ketä te täältä haette?

Vanloo kääntyi puhujaan päin. Tämä vetäytyi pari askelta taaksepäin
nähdessään hänen kylmän katseensa ja nosti hieman hämillään
öljylakkiaan paljastaen kauniin otsan ja tuuheat vaaleat kutrit.

-- Suokaa anteeksi, jatkoi hän kohteliaammalla äänellä; -- jos te,
herra, haette meidän kapteeniamme ja isäntäämme, hyvinarvoisaa herra
Sakari Jansenia, niin saan ilmoittaa, että hän vast'ikään lähti tästä
oivallisesta aluksesta ja soudatti itsensä Skeppsholmaan. Mutta jos
asianne on senlaatuinen, että sen voi uskoa toisellekin, niin olen minä
hänen uskotuin miehensä ja olen kernaasti käytettävissänne... Vaiti,
miehet, huusi hän sitten räyhääville matruuseille ja otti taskustaan
huilun, jolla hän iski pahinta huutajaa päähän, -- vaiti, saamarin
lurjukset, kun toinen luutnantti puhuu?

-- Te olette siis toinen luutnantti tässä laivassa?

-- Olen.

-- Olette ruotsalainen synnyltänne?

-- Piru sen tiesi; minä olen maailmankansalainen.

-- Aluksenne on tavattoman vahvasti varustettu aseilla...

-- Niinkuin näette. Saa varoa kaikkea, kun matkustelee vaarallisilla
kulkuvesillä niinkuin me. Täältä aiomme lähteä Hollantiin, ja sieltä
sitten Itä-Intiaan, missä on enemmän merirosvoja kuin täällä
merilokkeja.

-- Hyvä on, uteliaisuuteni on nyt tyydytetty, ja muuta asiaa ei minulla
ollutkaan. Olen merimies ... tuo priki tuolla on minun omani ... ja
minua huvitti nähdä laivaanne lähempää.

-- No, pahus olkoon, minä olen kuullut, että rikas Vanloo muka olisi
tuon mainion prikin omistaja. Te taidatte siis ollakin...

-- Oikein: minä olen Vanloo... Ja kun laivanne kulkee Hollannin lipun
suojassa, niin se oli yhtenä syynä, miksi halusin nähdä sen.

Toinen luutnantti, joksi nuori mies suvaitsi nimittää itseänsä, kumarsi
ääneti.

Kun Vanloo sen jälkeen varustautui lähtemään pois, riensi nuorukainen
laskemaan alas laskuportaita.

Tultuaan vähän matkan päähän Scyllasta kuuli Vanloo sen kannelta huiman
iloisia huilunsäveliä. Toinen luutnantti se kaiketi nyt käytteli samaa
soitinta, jolla hän vast'ikään oli sävähdyttänyt huutavaa merimiestä
päähän.

-- No, miltä näytti, kapteeni? kysyi Sigurd, kun Vanloo palasi Algernon
Sidneyhyn; -- vastustajanne ei ole niinkään halveksittava, vai kuinka?

-- Ei ole, vastasi Vanloo, -- mutta sitä parempi.

Puolen tunnin kuluttua Vanloo lähti Sigurdin seurassa laivastaan ja
palasi kotiin Skeppsholman kautta.

Skeppsholma oli siilien aikaan miltei asumaton; siellä oli vain yksi
isohko rakennus, amiraliteettitalo. Mutta siitä huolimatta oli siellä
sangen vilkasta, sillä useita sotalaivoja oli rannalla korjattavana, ja
ihmisiä, sekä työssä hääriviä että joutilaita, oli kuin muurahaisia.

Jälkimmäisten joukossa oli niinikään eräs pienenläntä mies, joka pää
kumarassa ja kädet ristissä selän takana käyskenteli edestakaisin.
Hänellä oli yllään tavallinen pitkätakki, jalassa arkisukat ja
hopeasolkiset kengät. Vanloo luuli häntä edullista kauppayritystä
tuumiskelevaksi kauppamieheksi.

-- Kapteeni, se on Ruys, sanoi Sigurd nopeasti. -- Hän ei saa nähdä
minua niin ylhäisessä seurassa kuin teidän.

Sigurd pysähtyi siksi, kunnes Vanloo oli päässyt kappaleen matkaa hänen
edelleen.

Vanloo halusi nähdä miehen lähempää. Hän meni hänen luokseen ja
havahdutti hänet mietteistä seuraavilla hollanninkielisillä sanoilla:

-- Sallikaa minun kysyä: oletteko te hollantilainen kauppias Sakari
Jansen?

Ruys nosti kasvonsa, paljasti päänsä ja teki kaunistelevan kumarruksen.

-- Niin olen, niin olen, vastasi hän, -- nimeni on Sakari Jansen.

-- Rotterdamista, vai kuinka?

-- Rotterdamista, armollinen herra ... tai oikeimmin sanoen:
Amsterdamista.

-- Tai kenties Alkmaarista.

-- Alkmaarista? toisti Ruys arasti. -- Ei, vaan niinkuin jo sanoin,
Amsterdamista...

-- Me olemme maanmiehiä. Nimeni on Vanloo. Onko nimi tuttu?

-- On maar... En minä ole ainoa, joka tiedän, että meidän maamme mainio
kansalainen on täällä. Nimenne, mynher, on muuten minulle tuttu
vanhastaan: kukapa hollantilainen ei tuntisi kauppamaailmassa ja sen
ulkopuolella kunniassa pidetyn Vanloon nimeä? Olen monesti aprikoinut,
mynher, onko isänne rotterdamilaisen toiminimen Vanloo & Kumpp. päämies
vaiko vanha Vanloo Bataviasta.

-- Olen jälkimmäisen perillinen, vastasi Vanloo lyhyesti. -- Mutta
sallikaa minun katsella teitä tarkemmin, kunnon Sakari Jansen! Luokaa
silmänne ylös, ystäväiseni, ja näyttäkää ujostelematta rehelliset
kasvonne! Onpa se, kautta Jupiterin, kummallista, jopa sopimatontakin
luonnon ja sattuman pilaa...

-- Mitä tarkoitatte, mynher? änkytti valekauppias, jonka niskasuonta
näytti vetävän niin, ettei hän voinut nostaa muuta kasvojen osaa kuin
vain silmäteriä puhuttelijaan päin.

-- Niin, mitä itse sanotte? Eikö sitä tosiaankin voi sanoa
sopimattomaksi luonnon ja sattuman pilaksi, kun edellinen tekee
rehellisen kauppiaan kasvot täysin erään tunnetun konnan näköisiksi, ja
jälkimmäinen lisää yhdennäköisyyttä rumentamalla molemmat aivan
samanlaisilla arvilla ja naarmuilla.

-- Mynher, minä en ymmärrä, mumisi Jansen liidunvalkeana naamaltaan,
lukuunottamatta nenänpäätä, joka kaikissa elonvaiheissa loisti yhtä
punaisena.

-- Minä selitän muutamin sanoin asian, herra Sakari Jansen. Minulle on
annettu erään Ruys-nimisen vanhan paatuneen hulttion tuntomerkit, hän
on kotoisin Hollannista, mutta vähän hänestä on kunniaa tälle
arvossapidetylle kansalle... Olettehan kaiketi kuullut puhuttavan
Ruysistä?

-- Kuinka sanoitte? Ruys? Ei, mynher, minä en tunne häntä.

-- Hänen nimensä ei muuten ole vallan tuntematon kauppamiesten ja
merenkulkijain kesken. Jos huhu totta tietää, oli hän luutnanttina
tunnetun merirosvokapteenin Tomkinsin laivalla, jonka luurangon minä
viisitoista vuotta sitten näin riippuvan vitjoissa Thamesjoen suulla.
Sittemmin Ruys lienee joitakin vuosia harjoittanut merirosvousta omin
päin, vaikk'ei se oikein onnistunutkaan: kuitenkin, ellen väärin
muista, hän kaappasi laivan samalta Batavian Vanloolta, jonka nimen te
äsken mainitsitte. Hänen myöhemmät vaiheensa eivät myöskään ole minulle
vallan oudot... Mutta huomaan, että tämä keskustelu ei huvita teitä.
Muutamme siis puheenaihetta! Tehän olette Scylla-nimisen laivan isäntä?

-- Olen, mynher, isäntä ja kapteeni samalla kertaa.

-- Minä tulen juuri laivastanne: kävin sitä katsomassa...

-- Hoo, mynher! Vahinko etten ollut saapuvilla, kun teitte minulle sen
kunnian...

-- Mainio laiva, se Scyllanne...

-- Oi, mynher, vaatimaton, hyvin vaatimaton.

-- Vielä mitä! Minä en useinkaan ole tavannut semmoista kauppalaivaa.
Sehän hakee vertaistaan kohtalaisten sotalaivojen joukosta. Mutta minä
kulutan kallista aikaanne, herra Jansen. Vielä yksi kysymys: milloin
aiotte nostattaa ankkurin?

-- Ei ole vielä niin tarkoin päätetty. Minulla on täällä monenlaisia
asioita... Sitten lähdemme pitkälle matkalle, mynher. Kanuunat, jotka
näitte, ovat aiotut malaijilaisia varten... Malaijit ovat vaarallinen
kansa ... niinpä niin, mynher, te, joka olette Bataviasta, tunnette
heidät kyllä parhaiten... Niinkuin sanoin: vaarallinen...

-- Hyvä on. Jääkää hyvästi, herra Jansen! Kenties tiemme sattuvat
joskus vielä yhteen: minä aion myöskin lähteä samanne päin kuin tekin.

-- Hoo, se ilahduttaisi minua. Hyvästi, mynher! Sakari Jansen lausui
hyvästit Vanloolle kumartaen ylensyvään, kääntyi, pyyhkäisi tuskanhien
otsaltaan, hengähti syvään ja mumisi:

-- Kirous! Onpa niinkuin sanon: täällä kummittelee ihan selvällä
päivällä. Maankamara polttelee jalkojani. Miksi Drake vitkastelee? Minä
en kestä tätä.

       *       *       *       *       *

Oli toukokuun 30:s päivä. Valtaneuvos Skytte oli illalla palannut
huvimatkaltaan Görvälnistä, herttua Aadolf Juhanan maatilalta, kahden
penikulman päästä Tukholmasta.

Herra Pentti oli miettiväisen näköinen. Kapinan piti puhjeta seuraavana
päivänä.

Kotiin tultuaan hän näki pöydällään kirjeen, jonka päällekirjoitus oli
hänelle osoitettu ja piirretty hänen keksimällään salakirjoituksella.
Siitä melko hämillään hän mursi tuntemattoman sinetin ja luki seuraavat
rivit:

"_Teräväjärkisinkin voi joskus menetellä varomattomasti, viisainkin
tarvita neuvoa, kun suuri ja vaarallinen hanke on toimeenpantava.
Polttakaa salaiset paperinne_!"

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi herra Pentti levottomana itseltään. --
Kuka on kirjoittanut tämän? Piileekö tässä petos? Onko minut saatu
ilmi?... Ei, neuvo on liian hyvä vihamiehen kädestä tulleeksi. Mutta
jos se on ystävän kirjoittama, niin onhan moinen salakähmäily tuiki
tarpeeton. Näemmehän joka päivä toisemme ja voimme neuvotteluissamme
suullisesti kehoittaa toisiamme tarpeelliseen varovaisuuteen.

Hän soitti kamaripalvelijan luokseen ja kysyi, kuka kirjeen oli tuonut.
Kamaripalvelija kyseli muilta palvelijoilta, ja vastaukseksi tuli, että
kirjeentuoja oli matruusiksi puettu mies, jota vastaanottaja ei
tuntenut.

Kehoitus oli muuten tarpeeton, sillä herra Pentti, joka pelkäsi jos
mitäkin tapahtuvan, oli jo viskannut kaikki salaliittolaisilta tulleet
kirjeet liekkeihin. Hän oli ryhtynyt sekä tähän että kaikkiin muihin
varokeinoihin hävittääkseen todistukset syyllisyydestään ja
osallisuudestaan kapinaan, siltä varalta, ettei vallankaappaus
onnistuisi.

Hän pisti kirjeen taskuunsa, astui vihellellen muutamia askelia
permannolla, istuutui sitten nojatuoliinsa ja odotti tyynesti,
selaillen Pliniuksen luonnonhistoriaa, hämärän tuloa, jolloin useiden
liittolaisten oli määrä saapua hänen luokseen.

Ensin tuli Kustaa Drake.

-- Onko tämä kirje teidän kirjoittamanne? kysyi herra Pentti puheen
aluksi, ja ojensi kirjelipun Drakelle.

Katsottuaan sen läpi otti Drake kirjesalkkunsa ja ojensi Skyttelle
samalla käsialalla kirjoitetun kirjelipun.

-- Ja minä, vastasi Drake, -- aioin kysyä, oletteko te kirjoittanut
tämän lipun, jonka tuntematon henkilö antoi tänään palvelijalleni.
Sisällys on molemmissa sama.

-- Kummallista, lausui herra Pentti.

-- Lilje, Frisendorff ja Graan, jotka minä päivällisen aikaan tapasin,
ovat saaneet aivan samanlaiset varoitukset, jatkoi Drake. -- Mutta
vähätpä meitä hyödyttää tämän pulman selvittely. Teidän ylhäisyytenne,
minä palasin äsken, kuten tiedätte, Sjövikistä, jossa olin käymäseltä,
ja voin teille lausua sydämelliset terveiset rakkaalta tyttäreltänne...

-- Kiitos, ystäväiseni! Ottaessanne perheseikat puheeksi johtuu
mieleeni, etten vielä ole esiintuonut syvää valitustani teidän vaimonne
kuoleman johdosta. Taisitte saada ilmoituksen siitä eilen...

-- Niin eilen, Agnes parkani kuoli Kööpenhaminassa ... hän ei ehtinyt
kauemmaksi etelään, muuttolintu raukka, kun luonto vaati lainansa
takaisin...

-- Kumminkin tiedän, sanoi herra Pentti vetäen suunsa vienoiseen
hymyyn, -- ettei tuo ankara isku riistä meiltä sitä toimekasta apua,
jota teiltä odotamme: te kannatte miehen tavalla kohtalonne kuorman...

-- Olkaa huoleti, virkkoi Drake, -- tappioni ei tee minua kokonaan
välinpitämättömäksi niistä suurista yrityksistä, joita meillä on
tekeillä...

-- Isänmaa, jatkoi herra Pentti, -- isänmaa ja sen suuret edut ovat
kalliimmat kuin rakkaimmatkin yksityiset...

-- Aivan oikein ... mutta palatkaamme asiaamme. Te tulette herttuan
luota?

-- Niin.

-- Ja olette vakuutettu, ettei hän, kuten hänen tapansa on, peräydy
viime hetkellä?

-- Siitä on pidetty tarpeeksi huolta. Kirjeet, jotka hänen tulee antaa
kuninkaalle, leskikuningattarelle, neuvoskunnalle ja valtasäädyille,
ovat valmiina hänen pöydällään. Kuusivaljaiset valtiovaunut, joissa
hänen on suoritettava Odysseiansa, ovat jo valmiina. Ja ratkaisevana
hetkenä ystävämme, maaherra Graan, jolla, niinkuin tiedätte, on suuri
vaikutus herttuaan, seisoo hänen rinnallaan ja lietsoo uutta rohkeutta
hänen mieleensä, joka hyvin pian horjuu... Muuten olen tehnyt voitavani
saadakseni hänet oppimaan tulevan osansa ja pysyttääkseni hänet lujana
päätöksessään.

-- Kello 9 huomenillalla on hän siis kuninkaan luona...

-- Niin, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun näette hänen vaunujensa
vierivän linnanpihasta ulos, on teidän vuoronne tehdä asiasta loppu.
Onhan joukkonne riittävän suuri ja luotettava?

-- On.

-- Me tapaamme siis toisemme, ystäväiseni, valtaneuvoston
istuntosalissa. Minua huvittaa jo edeltäpäin nähdä teidän vangitsevan
minut.

-- Minä olen ennen jo sanonut teidän ylhäisyydellenne, että teidän on
kartettava sitä huvia, ja minä kehoitan teitä vielä kerran, että
ajoissa lähdette salista pois ja jätätte virkakumppaninne ja herrat
valtakunnan holhojat oman onnensa nojaan.

-- Varokaa itseänne, Drake! Älkää ylittäkö ohjeitanne! Minä olen
sanonut teille: älköön tarpeettomasti ryhdyttäkö väkivaltaan!

Ääni, jolla Pentti-herra tuon lausui, ilmaisi vain puoleksi totuuden.

-- Ja minä olen vastannut: minulle uskottu tehtävä on senlaatuinen,
etten itse eikä kukaan muu voi edeltäkäsin määrätä toimenpiteitteni
rajoja. Menettelytapani tulee riippumaan arvaamattomista seikoista.

-- Tehkää niinkuin parhaaksi katsotte, mutta minä pyytämällä pyydän:
välttäkää verenvuodatusta! Välttäkää sitä suuremmalla syyllä, kun
kaikki väkivalta on liikaa. Kaikki hallitukselle uskolliset Liljen
upseerit on huomenna kutsuttu hänen maatilalleen, puolentoista
penikulman päähän kaupungista, ja linnassa olevan sotaväen komentajana
on yksinomaan meidän miehiä. Ainoa pelättävä on Sparre väkineen, mutta
me olemme järjestäneet niin, että Sparre vangitaan samaan aikaan kuin
te tunkeudutte linnaan, ja sitäpaitsi on hänen rykmenttinsä niin
hajallaan ympäri kaupunkia ja malmeja, ettei sitä saada kokoon,
ennenkuin kaappaus on tehty. Teillä ei siis ole vaarallista vastarintaa
odotettavana.

-- Sitä parempi, sanoi Drake. -- Toivoakseni kaikki käy niin nopeasti,
ettei kukaan saa tietää hankkeestamme mitään, ennenkuin se jo on
lopussa.

-- Annattehan kuitenkin vartioida linnanportteja, heti kun väkenne on
päässyt sisään...

-- Annan, ja minä aion päästää kruununvankilasta vangit ulos, että
sekasorto tulisi suuremmaksi ja linnan suurilukuisen palvelusväestön
huomio ohjautuisi väärälle taholle. Ensi silmänräpäyksessä luullaan,
että vangit ovat nostaneet kapinan ja hälinällään ajaneet kansan
liikkeelle.

-- Hyvä on. Ammattityöläisiin voimme luottaa. Frisendorffin kätyrit
ovat puhuneet heille asian valmiiksi. He kokoontuvat huomenna
majataloihinsa, joissa annetaan maksutonta kestitystä, ja määrätyllä
kellonlyönnillä lähtee joukko liikkeelle seuraten herttuan vaunuja
hänen lähtiessään Ritariston ja Aatelin luo. Herttuan puhuessa sisällä
ja kansanjoukon räyhätessä ulkona saapuu säädylle tieto neuvoskunnan ja
holhojain vangitsemisesta, jonka jälkeen Liljen rykmentti marssii
sinne, ja lähetystö, jäseninään puoluelaisiamme aatelittomista
säädyistä, saapuu samaan aikaan ja kehoittaa herttuaa ottamaan
hallitusohjat käsiinsä.

Kun he näin olivat jonkin aikaa kuiskaillen jatkaneet puheluaan, saapui
herttuan uskottu Romann ja hänen kanssaan pari salaliittoon
osallistunutta porvarissäädyn valtiopäivämiestä. Määrätty
kokoontumisaika oli käsissä. Mentiin syrjähuoneeseen, jossa salaiset
neuvottelut tavallisesti pidettiin. Talon takaportti oli jätetty auki,
ja herrat voivat niinmuodoin tuloansa ilmoituttamatta saapua isännän
luo.

Kotvan kuluttua tulivat Ribbing, Lilje, Frisendorff, Graan ynnä muut.

Kaikki he olivat saaneet samanlaiset kirjeet kuin valtaneuvos Skytte ja
herra Kustaa Drake. Kaikki olivat myös varoitusta noudattaneet. Se
olisi epäilemättä aiheuttanut pelkoa ja häiriötä leirissä, ellei
jokainen, Drakekin siihen luettuna, olisi salaa epäillyt, että
kehoituksen oli lähettänyt itse herra Pentti, joka tietysti tahtoi
saada jok'ikisen merkin osallisuudestaan vehkeeseen hävitetyksi, jos
tämä vastoin kaikkea todennäköisyyttä menisi myttyyn. Herra Pentin
varovaisuus oli tunnettu, eikä kukaan hämmästynyt siitä, että hänkin
oli saanut kirjeen.

-- Hän on kirjoittanut sen itse, vanha kettu ... niin he ajattelivat
kaikki.

Kaikki oli jo järjestetty, tehtävät jaettu, varokeinoihin ryhdytty: oli
vain toimeenpantava jonkinlainen harjoitus ennen näytännön alkua.

Tähän harjoitukseen kului sentään suurin osa yötä. Salaliittolaiset
olivat hamaan tähän hetkeen asti ottaneet asian joskaan ei
kevytmieliseltä kannalta, niin ainakin kevyellä mielellä: heidän
varmuutensa sen hallituksen heikkoudesta, jota he lähtivät kukistamaan,
oli paisuttanut heidän rohkeutensa ja lisäksi vaikuttanut vielä sen,
etteivät he uskoneet asialla arveluttavampia puolia olevankaan.

Mutta nyt, kun esirippu oli valmiina nostettavaksi ja näyttelijöiden
oli astuttava kansan eteen taistelemaan sen onnesta ja onnettomuudesta,
sen pyhyydestä ja mahtavuudesta, sen kruunusta ja tapparasta, -- niin
harvatpa kokoontuneista pysyivät tyyninä. Salaliiton johtajan, herra
Pentin, levollisuus ja Draken hurja päättäväisyys, Draken, jolla oli
vaikein tehtävä suoritettavanaan, vaikuttivat kuitenkin rauhoittavasti
muihin.

-- Ja nyt, hyvät herrat, sanoi herra Pentti vihdoin nousten seisomaan,
-- nyt ei mikään estä meitä laskeutumasta rauhalliseen, suloiseen
lepoon. Neuvottelu on päättynyt, nyt kysytään toimintaa... Mutta
olkaamme kärsivällisiä! Neljänkolmatta tunnin kuluttua saamme molemmin
puolin onnitella toisiamme hyvän asiamme voitosta.

       *       *       *       *       *

Toukokuun 31 p.


_Ensimmäinen kohtaus_.

Professori Spole [almanakan tekijä] lupasi täksi illaksi kuutamoa ja
selkeätä.

Kuu oli tosin noussut oikeaan aikaan, mutta selkeästä säästä ei
ollut tietoa, josta näkyy, että oppinut tähtientutkija, jos kohta hän
olikin erehtymätön nativiteettiennustuksissaan [nativiteetti =
taivaankappalten keskinäinen asento jonkun ihmisen syntyessä. Suom.],
joilla hän höysti almanakkansa, ei sentään aina onnistunut säntilleen
laskemaan epävakaisen sään kaikkia oikkuja. Iltataivas peitti synkkänä
Ruotsin pääkaupungin, ja pimeyttä lisäsi paksu sumu, joka tiheänä
verhosi Mälarin ja meren rantoja ja lukuisia saaria; ja milloin kuu
joskus pilviuudinten raosta pääsi vapaasti pilkistelemään, esti
samainen kateellinen sumu sitä valaisemasta muuta kuin Birger Jaarlin
mahtavan tornin huippua ja Södermalmin korkeimpien mäkien harmaita
rakennusryhmiä.

Kaupungin keskustan pimeitä ja ahtaita katuja valaisivat niukalti
viheliäiset talikynttilät, joita siellä täällä lepatti lyhdyissä
isoimpien talojen porttien ja ulko-ovien yläpuolella. Varovaisimmat
jalankävijät kulkivat lyhdyt käsissä; ylhäisten vaunuja ympäröivät
soihdunkantajat.

Niillä kaduilla ja kujilla, joiden varsilla käsityöläiset pitivät
asuntoa, oli sinä iltana tavattoman vilkasta. Melu ei tosin kaikunut
niistä verstaista, seppien, takojien, nikkarien ja muiden
ammattilaisten työpajoista, joiden uutteruus tavallisesti ilmenee
kuuluvalla tavalla; päinvastoin: tasainen vasarankalke, joka
tavallisesti alkoi jo aamunkoitossa, kun Brunke-vuoren torninvartija
oli antanut tunnetun merkin, ja jatkui sitten yhtämittaa, kunnes sama
mies ilmoitti levon hetken tulleen, oli sinä iltana tyyten vaiennut,
vaikk'ei ollut pyhä eikä pyhäpäivän aatto. Punervat liekit, jotka
tavallisesti sieltä täältä kyklooppien työpajoista loivat ahtaiden
porttien kautta lepattavia valonhäiveitään vaeltajan tielle, olivat
sammuneet; iloiset laulut, jotka tavallisesti säestivät höylän suhinaa
sen hivellessä metsän oksaisten urhojen kylkiä, olivat hiljenneet; ja
jos utelias nuorallatanssija olisi uskaltanut kavuta harmaiden,
muinaissaksalaiseen tyyliin rakennettujen talojen seinille, ja
katsellut huoneeseen hienojen lukinverkkojen läpi, jotka paremman
puutteessa somistivat suutarien ja räätälien työhuoneiden ikkunareikiä,
niin tuskin hän olisi nähnyt ainoatakaan neulaa, ainoatakaan naskalia
liikkeessä.

Ja yhtäkaikki oli näissä kaupunginosissa tavattoman vilkasta. Missä
hyvänsä kullattu viinimarjaterttu tahi muut hyvin tunnetut, harvoin
väärinymmärretyt merkit osoittivat kuivien kurkkujen virkistyspaikkaa
... ja niitä sellaisia merkkejä oli paljon ... siinä sai jokainen
ohikulkijakin mitä epäämättömimpiä ja perinpohjaisimpia todistuksia
siitä, ettei työtätekevä luokka ollut sukupuuttoon kuollut, vaikka
verstaat tällä kertaa ammottivat tyhjinä. Kaikki kellarit ja
ravintolat, joihin saman ammattikunnan mestarien oli tapana kokoontua,
kaikki kansainvälisemmät majapaikat, jotka yhtä suopeihin syliinsä
sulkivat niin räätälit kuin suutarit, ja vihdoin kaikki kuljeksivien
ammatinharjoittajien yömajat olivat ääriään myöten täynnä meluavia
vieraita.

Viemme lukijan erääseen ensinmainittuun lajiin kuuluvaan komeaan
ravintolaan Baggeninkadun varrella.

Sen kilpeen oli kuvattu mainio "Jerusalemin Suutari", lestikimppu
selässä, vaahtoava olutkipponen kummassakin kädessä. Mieluista kyllä
iäti janoiselle, iäti kuljeksivalle suutarille! Maalauksen alla oli
ravintolan nimi: Ahasverus, ja vielä alempana komeili kultakirjaiminen
runosäe, jossa jokaista kisällinäytteestä suoriutunutta,
ammattikunnassa oikean porvarin oikeuden saanutta kunnon suutaria
kehoitettiin astumaan sisään, mutta kaikkia muita töpiköimään edelleen.

Kellari Ahasverus oli siis se herttainen tyyssija, jonne Tukholman
sangen kunnioitettavan ja sitäpaitsi hallitukselta aivan äsken uudet
privilegit saaneen suutariammattikunnan jäsenet päivätyön päätyttyä
ohjasivat kulkunsa juodakseen kipposellisensa ja ladellakseen
valtioviisauttansa. Valtioviisastelu oli ainoa ammatti, jossa jokainen
mielinmäärin saattoi patustella, niinkuin oikein ja kohtuullista on
kaikissa vapaissa yhteiskunnissa. Ja siihen aikaan sai, kuten nytkin,
puhua kuinka tyhmästi ja kuinka äänekkäästi tahansa valtioasioista,
tarvitsematta pelätä urkkivia ilmiantajia. Urkinta ei ole ottanut
koskaan oikein menestyäkseen Ruotsissa, vaikka silloin tällöin onkin
vähin yritetty tätä ulkolaista tainta istuttaa meidän maaperäämme ja
totuttaa sitä meidän kolkkoon ilmanalaamme.

Vieraita kuhisi rasvalamppujen ja talikynttiläin valaisemassa
kellarisalissa, jonka kalkituille seinille oli hiilellä piirretty
kaikenlaisia nimiä ja ajatelmia. Emme tiedä, oliko ajatelmien joukossa
lausetta "Suutari pysyköön lestissään", useimmat olivat vain
mielenpurkauksia ammatin vihollisia, patustelijoita ja aateliston
verovapaita käsityöläisiä vastaan.

Jos joku paikan ja sen vieraitten tuntija sillä hetkellä olisi tullut
sisään, olisi hänen ollut helppo huomata, että liike täällä oli yhtä
tavatonta kuin kestityskin oli runsasta.

-- Isäntä kulta, täyttäkää vielä kerran tuopit koko joukolle! Minä
maksan!

Niin huusi eräs pienenläntä mies, tavallinen porvarispuku yllään, ja
laski kourallisen hopearahoja tarjoilupöydälle; sen tehtyään hän
kääntyi takaisin keskilattialle kerääntyneen joukon luo, jonka kanssa
hän vilkkaasti huitoen käsillään oli pakinoinut.

-- Helkatin aulis mies tuo! Hän mahtanee olla rikas kuin kreivi, lausui
naapurilleen muudan harmaapäinen porvari, joka tyynesti härppi oluttaan
salin nurkassa. -- Tunnetteko hänet?

Naapuri oli nuori, hiljaisen ja sävyisän näköinen mies. Samoinkuin
harmaapää-ukko hänen vierellään oli hän tähän asti tyytynyt vain
kuulemiseen ja katselemiseen.

-- En, virkkoi hän, -- minä en luule koskaan ennen häntä nähneeni.

-- Hm, sepä merkillistä. Hän sanoo, niinkuin tekin, saaneensa
mestarikirjansa Lyypekissä. Minun nähdäkseni teidän siis pitäisi tuntea
toisenne, koska te maanmiehinä ja ammattitovereina olette elelleet
vieraassa kaupungissa.

-- Sanooko hän niin? Sitten hän valehtelee. Minä en koskaan ennen ole
nähnyt hänen naamaansa. Epäilen lisäksi, tokko mies eläissään on
punonut yhtäkään pikilankaa.

-- Niin minäkin melkein uskon, mutta oikeassa mies sittenkin on. Meillä
on päteviä syitä tyytymättömyyteen, eikä tässä auta muu kuin
hallituksen muutos, se on varmaa. Jospa vain nuori kuningas pian tulisi
täysi-ikäiseksi! Mutta ennenkuin se aika koittaa, ovat kai isoiset
herrat syöneet meidät karvoinemme päivinemme. Joukossamme täällä on
monta, jotka tahtoisivat nähdä kirveen heiluvan, mutta harvat
uskaltaisivat käydä kiinni varteen ... ja siksi minäkin pysyn erilläni
koko asiasta.

Tähän nuori lyypekkiläinen mestari ei sanonut mitään, vaan katseli
miettiväisenä tuoppinsa pohjaan.

-- Valtiollisten asioiden pohtiminen ei näy huvittavan teitä, jatkoi
ukko; -- puhutaan sitten jostakin muusta! Oletteko kuullut, että
noita-akat aiotaan huomenna polttaa?

-- Niin olen kuullut puhuttavan. Aiotteko mennä katsomaan?

-- Sieltä ei pitäisi kenenkään olla poissa, se on minun
mielipiteeni. Verstas saa huomenna levätä; minä ja kisällini lähdemme
päivänkoitteessa mestauspaikalle. Vaimoni ja lapseni saanevat niinikään
lähteä mukaan; muuten ei niiltä saa rauhaa.

Samassa toverusten puhe keskeytyi, sillä pikkuruinen aulis muukalainen
nousi tuolille ja käsillään hurjasti viittoillen alkoi puhua
ympärillään hälisevälle joukolle:

-- Ystävät ja suutarit! Olen sanonut, että minullakin oli kunnia kuulua
teidän ammattiinne, mutta minä luovuin siitä ajoissa, kun näin
minnepäin asiat kallistuivat. Te seisotte kadotuksen partaalla,
ystäväni! Te kuolette ennen pitkää vaimoinenne, lapsinenne nälkään, ja
kruunu nylkee ruumiinne, joiden nahalla se paikkaa rahamassinsa, kun
viimeiset roponne ovat soljuneet pohjattomaan, tyhjään lakkariin.
Niinkuin mainitsin, minä heitin lestit, naskalit ja taulut hiiteen ja
antauduin harjoittamaan muita elinkeinoja, jotka paremmin korvaavat
työntekijän vaivat.

-- Kuules vain! Kuule! huusivat useat ympärillä olijat.

-- Ja minä neuvon teitä, ystävät ja suutarit, ajoissa tekemään samoin,
jos säälitte vaimoa ja lapsia, joiden ennen pitkää kuulette turhaan
vaikeroiden pyytävän leipää...

-- Se neuvo ei vetele... Mihinkä meistä sitten on, jos luovumme
ammatistamme! Ei, ei! melusi joukko puhujan ympärillä.

-- Hiljaa, ystäväiseni, antakaa minun puhua loppuun! Neuvo, jonka
annoin, on ainoa mahdollinen, jos kärsivällisesti tahdotte suvaita sitä
valtaa, joka nykyisin sortaa ja rasittaa teitä. Mutta jos teillä on
rohkeutta rinnassa, niin tietysti tämä neuvo ei teille sovellu. Totta
on, että hallitus äsken on suonut teille uusia etuoikeuksia, mutta mitä
ovat kaikki etuoikeudet, elleivät ne suojele työtä? Eikö hallitus ole
julistanut, että jokainen, ken tahtoo talon rakentaa ja asua
Kungsholmassa, saa vapaasti tehdä työtä kuulumatta mihinkään
ammattikuntaan tai tarvitsematta suorittaa mestarinäytettä? Eikö täällä
ole ainakin satakunta suutaria, jotka ovat ammatista luopuneet ja
porvariston ikuiseksi häpeäksi ruvenneet aatelisherrain palvelijoiksi?
Nyt he pohjaavat muutaman parin saappaita vuodessa ilmaiseksi sille tai
sille kreivilliselle tai vapaaherra-suvulle, ja sillä hinnalla annetaan
heidän pitää verstasta ja syödä paljaaksi teidät, rehelliset porvarit,
ja verot, jotka heidän muutoin olisi täytynyt suorittaa, syöstään
myöskin teidän niskoillenne. Niinpä jokaisen porvarin täytyy joko
kuolla nälkään tahi antautua aateliston orjaksi.

-- Hän on oikeassa! Hyvin puhuttu! Hiiteen kaikki patukset ja
aatelisorjat! huudettiin yht'aikaa.

-- Tahdotteko siis kädellänne ja suullanne auttaa hurskasta ruhtinasta,
hänen jalouttansa herttua Aadolfia, autuaan kuningasvainajan veljeä,
joka, niinkuin mainitsin, on havainnut hätänne, säälii teitä ja
menestyksestänne suuresti huolehtien tahtoo tehdä voitavansa teidän
parhaaksenne? Minusta se olisi oikeus ja kohtuus...

-- Oikein, oikein!

-- Olen sanonut teille, ystävät, että herttua tänä iltana kello
yhdeksän ajoissa ajaa linnasta Ritariston ja Aatelin luo esittääkseen
tälle säädylle teidän valituksenne ja kehoittaakseen sitä ajattelemaan,
mitä sen ja teidän rauhaanne kuuluu...

-- Eläköön herttua!

-- Nyt ei ole tarkoitukseni kehoittaa teitä väkivaltaisuuteen ja
kapinaan. Ei, sillä tiedätte hyvin, että se voisi päättyä meille
kaikille hullusti: me olemme kunnon alamaisia, kaikille inhimillisille
säännöksille kuuliaisia. Tahdon ainoastaan kysyä teiltä yhteisesti,
kuten jo olen useimmilta yksityisesti kysynyt, ettekö katso oikeaksi ja
sopivaksi auttaa hyvän herttuan puuhia siten, että kokoatte kaikki
kisällinne ja palvelijanne ja lähdette linnan luo, ympäröitte herttuan
vaunut, ja hänen ollessaan herrojen puheilla kannatatte hänen
esitystänsä sopivilla suosionhuudoilla, että he tietäisivät herttuan
esiintuovan teidän valituksianne eikä puhuvan omasta päästänsä.

Ehdotus hyväksyttiin suurella mieltymyksellä.

-- Juokaamme siis lähtömalja ja lähtekäämme liikkeelle, sillä aika on
tullut. Tiedätte kai, ystävät ja suutarit, että kaikki muutkin arvoisat
ammattikunnat aikovat tehdä samoin. Suuri ja mahtava on se valta, hyvät
ystävät. Yksimielisyys on voimaa: se olkoon tunnuslauseemme!

Nyt nousi lyypekkiläiseksi mestariksi luultu ja huusi yli joukon
pauhinan:

-- Lähtömaljat minä kustannan, eikä siihen kelpaa olut, vaan parhain
viini, mitä isännällämme kellarissaan on. Hoi, isäntä, ymmärrättekö
yskän? Siinä te seisotte ja töllistelette, niinkuin herrain kukkarot
möllistelevät kansan rahoja? No, ettekö saa suutanne kiinni ja
tappianne auki, jos näytän teille tätä.

Näin lausuen uusi puhuja nakkasi täyteen sullotun kukkaron pöytään.
Jalo metalli helähti ja sai isännän sääret selkään; hän riensi ulos
noutamaan mitä pyydettiin.

-- Ammattitoveri ja ystävä, sanoi puhuja N:o 1, pannen kätensä puhujan
N:o 2 leveille hartioille, -- eikö olisi syytä lykätä tämä jalo
auliuden näytös siksi, kunnes tämä tähdellinen asia olisi onnellisesti
suoritettu ja me saisimme riemulla tyhjentää useamman kuin yhden maljan
herttuan, porvariston ja teidän itsennekin onneksi?

-- Minä en juo herttuan maljaa, vastasi puhuja N:o 2 ja työnsi puhujan
N:o 1 syrjään.

-- Mitä nyt? huudahti tämä. -- Mitä tämä merkitsee? Onko tänne
ilmestynyt susi leijonain keskeen? Varokaa itseänne... Kuulkaa,
kuulkaa! jatkoi hän, kun samassa kova hälinä kadulla kiinnitti hänen ja
kaikkien sisälläolijain huomion puoleensa; -- toverimme ovat jo
liikkeellä. Kuuletteko? Ylös ja liittykäämme heihin!

Kadulta kuului melua, ja kansanjoukko kulki laulaen ja rähisten ohitse.

-- Olkaa rauhassa, hyvät ihmiset, huusi puhuja N:o 2; -- ettekö huomaa,
että joukko kulkee etelään päin, ja ellei kaupunki aivan äkisti ole
käännähtänyt kompassin ympäri, on linna, jonne kai on tarkoitus mennä,
täältä pohjoiseen päin.

Uteliaimmat vieraista ryhmittyivät raotetun oven ääreen ja katselivat
ulos pimeälle kadulle.

-- Jumaliste, eivätkö nuo liene aatelisorjia ja kungsholmalaisia, huusi
muudan; -- ovatko hekin liikkeellä?

-- Se ei olisi mikään kumma, vastasi puhuja N:o 2, -- sillä minä olin
tänä iltana tunti sitten eräässä ravintolassa, jossa sikäläisen väen on
tapana kokoontua, ja kuulin siellä miehen, joka nimitti itseään
vapaaksi aateliskäsityöläiseksi, pitävän puhetta ja kehoittavan
kokoontuneita lähtemään linnaan sitä varten, että seuraisivat
herttuata, koskapa tämä tänä iltana menisi Valtasäätyjen
kokoushuoneeseen esittämään heille, että olisi tuiki tarpeellista
peruuttaa kaikki ammattikuntia koskevat asetukset.

-- Oi! Mitä sanotte? Onko se mahdollista? huusivat kaikki.

-- Hän valehtelee ... hän on urkkija, huusi puhuja N:o 1, jonka lukija
epäilemättä on arvannut salaliittolaisten kätyriksi.

-- Suu poikki, poika, lausui puhuja N:o 2, joka oli Vanloon miehiä, ja
tarttui kovalla kouralla pikkuruista miestä käsivarteen pitäen häntä
kiinni; -- minä katson kohta sinua hampaihin, jahka vähän odotat. Minä
puhun ensin asiani. Niin, nähkää, herttua ja kreivi Pietari Brahe
olisivat muka sopineet siitä, että nykyisillä valtiopäivillä kumotaan
ammattiasetukset ja porvaristo saatetaan täydellisesti aateliston ikeen
alaiseksi. Ettekö te, kunnon miehet, ole kuulleet puhuttavan, että
kreivi Pietari kerran on sanonut ammattikuntien olevan rosvojoukkioita,
jotka ovat yhtyneet koroittamaan käsiteollisuustavarain hintoja?

-- Olemme, se on totta.

-- No niin, varokaa sitten kuuntelemasta miehiä, semmoisia kuin tämä
tässä...

-- Ystävät ja suutarit ... yritti pikku mies, joka ei ollut kukaan muu
kuin Frisendorffin hovimestari; häntä halutti puhua vielä pitemmälti,
mutta vastustaja kouraisi häntä niin lujasti, että ensimmäinen sana
hupeni vain huokaukseen.

-- Hän on itse aivan varmasti joku urkkija, vapaatyöläisten kätyrejä,
jatkoi Vanloon lähetti. -- Uskallanpa lyödä vetoa, ettei hän edes osaa
mestarikolpakkoakaan tyhjentää, minkä kukin kunnon ammattikuntalaisenne
taitaa. Annammeko hänen koettaa?

-- Annetaan, annetaan, sorisi joukko, joka nyt alkoi epäilevin ja
uhkaavin silmin katsella miestä.

Mestarikolpakko, täynnä koukkuja, joissa riippui pieniä,
suutariammattikunnan vertauskuvilla koristettuja hopeakilpiä, tuotiin
reunoja myöten täytettynä isännän parhaalla viinillä. Kilvet riippuivat
siten, että monen niistä täytyi pudota, jos kolpakkoa piteli tottumaton
käsi.

-- Jos seitsemän kilpeä putoaa, niin hän ei ole teidän
ammattikuntalaisianne, jatkoi puhuja.

-- Jos kolme putoaa, niin hän tuskin on sittenkään, huusivat useat.

-- Hyvä on. Koeta nyt, poikaseni, ja varo sitten nahkaasi, sillä ellet
kestä koetta, niin pääset niskahöykässä pihalle...

-- Ja saat selkääsi sitäpaitsi, vakuuttivat useat.

-- Ystävät ja suutarit, jupisi pieni mies arkaillen ja työnsi kolpakon
luotansa, -- minä vakuutan, että olen täysi suutari...

-- Juo!

-- Ei, antakaa tuon isoäänisen miehen itsensä koettaa! Minä vakuutan,
että hän ei kestä koetta.

-- Ei mitään mukinaa! Juo!

Pieni mies, nähtyään että oli mahdotonta vapautua kokeesta, tutki
kolpakkoa joka puolelta ja nosti sitten sen varovasti huulilleen. Mutta
hänen taitamattomuutensa tämän arvokkaan ammattikapineen käyttämisessä
teki kaiken varovaisuuden tyhjäksi; useita pikkukilpiä putosi maahan,
ja tuskin se oli tapahtunut, kun eräs vieraista tempasi kolpakon hänen
kädestään ja heitti viinin hänen silmilleen.

-- Hän on urkkija, kungsholmalainen, huudettiin yleisesti, ja useita
käsiä iskeytyi säikähtyneeseen mieheen, antaaksensa hänelle urkkijan
kyydin.

Mutta hänen harteva vastustajansa ehkäisi suostuttelevin sanoin
hyökkäyksen, painoi hatun pienen miehen korville, vei hänet ovelle ja
paiskasi hänet kadulle keskelle uutta väkijoukkoa, joka meluten ja
räyhäten paraikaa samosi ohi.

-- Ystäväiseni, jatkoi hän sitten, -- teitä on petetty. Muutamat
ylhäiset herttuan puoluelaiset ovat tahtoneet teidän avullanne edistää
hänen vehkeitänsä, joilla ei ole teidän toiveittenne kanssa vähintäkään
yhteyttä. Samalla tavalla on tahdottu petkuttaa verovapaita
käsityöläisiä uskottelemalla heille, että herttua puolustaa heidän
asiataan. Minun ystävällinen neuvoni siis on, että te vastoin
alkuperäistä tuumaanne viettäisitte illan kaikessa rauhassa näitten
neljän seinän sisäpuolella, ja jos se neuvo teistä on hyvä, niin minä
kyllä pidän huolen siitä, että kestitystä ei pidä puuttuman...

Siinä silmänräpäyksessä riuhtaistiin ovi auki ja ryhmypatukoilla
varustettu käsityöläisjoukko syöksyi sisään.

-- Ulos auttamaan, hyvät ystävät, huusi joukon johtaja, roteva
kupariseppä; -- kungsholmalaiset ja aatelisorjat ovat kokoontuneet, ja
ovat karanneet niskaamme. Suuri tappelu Mustainmiesten kadulla!

Ja niin olikin laita. Vanloon lähetit eivät vain käyneet
ammattikäsityöläisten kapakoissa toimimassa salaliittolaisia vastaan,
vaan olivat varmuuden vuoksi koonneet aateliston veronvapaat
käsityöläiset ja näitten etunenässä sulkeneet kaikki linnakenttään
päättyvät kadut. Oli levinnyt huhu, että ammattiporvarien kisällit ja
oppipojat samana iltana aikoivat lähteä sotaretkelle kungsholmalaisia
vastaan, ja tämän huhun johdosta olivat kungsholmalaiset kokoontuneet
yhdistynein voimin hyökkäystä torjumaan. Kun sitten lukuisista
ammattilaisten ravintoloista, joissa Vanloon miesten ei onnistunut
saada sanojansa varteenotetuksi, lähti joukkoja linnalle päin, tulivat
he vihollistensa, vapaiden käsityöläisten, kanssa vastatusten ja
aloittivat hurjan tappelun, aseinansa nyrkit ja patukat.

Kuparisepän kehoitus singahti kuin tulikipinä ruutiaittaan. Paitsi
muutamia vanhuksia, jotka katsoivat iälleen ja voimilleen sopivammaksi
jäädä pikariensa ääreen, kiiruhtivat kaikki muut urhoollisina, kuten
suutariammattilaisten vanhastaan kuulu maine vaati, painamaan hatun
otsalleen, kaappaamaan kepin käteensä ja hyökkäämään ulos.

Siellä oli ottelu tuimimmillaan. Neniä turposi runsaasti aimo
patukkasateessa, moni ruskeasilmäinen urho palasi silmät mustelmissa,
iskettiin vimmatusti oikeaan ja vasempaan, niinkuin vain humalainen
voi, keskellä pimeyttä ja sumua. Sotahuutoja, kirouksia ja tuskan
ulinaa kaikui ahtailla kujilla, kunnes joukot olivat mielestänsä
saaneet tarpeekseen selkäänsä, ja tuntikauden kestäneen tappelun
jälkeen vetäysivät molemmat puolueet takaisin haavoittuneittensa kera
(kaatuneita ei onneksi ollut) ravintoloihinsa, juodakseen toistamiseen
ja kehuakseen sankaritekojaan. Vanloon miehet seurasivat joukkoja,
maksoivat kestit eivätkä koko yönä päästäneet taistelijoita
näkyvistään.

Mutta sillä välin olivat herttuan vaunut vierineet ulos linnanpihasta,
eikä häntä vastassa ollutkaan kansanjoukkoa, joka seuraisi häntä
seikkailumatkalle valtasäätyjen luo.


_Toinen kohtaus_.

Norrmalmintorin ääressä, lähellä Vanloon taloa, oli siihen aikaan
ravintola, jota pidettiin pääkaupungin parhaimpana.

Isäntä oli ranskalaisen keittotaidon salaisuuksissa perillä, ja
etevimmät viinin tuntijat vakuuttivat, että jos hän viiniin sekoittikin
vettä, niin se tapahtui mitä suurimmalla tarkkuudella.

Laitos oli muuten tunnettu kalliista hinnoistaan ja kauniista
tarjoilijattaristaan. Ei kumma, että pääkaupungin ilakoivan
ylhäisönuorison parhaimmat väliin kokoontuivat sen vaatimattomiin
huoneisiin Bacchusta ja Fortunaa palvelemaan.

_Goinfres-nimellä_ tunnetut juomaveikot olivat pitäneet täällä majaa ja
pitivät vieläkin, sillä tuo veljeskunta ei vielä ollut aivan
lopullisesti hajonnut. Kuolema oli tosin levitellyt sen piiriin suurta
hävitystä ja aina kylvänyt vanhuuden lunta jälkeenjääneiden kutreihin,
mutta Lorentz von der Linde ja veljekset Horn seisoivat vieläkin
ikäänkuin mahtavina pylväinä jätteiden keskellä, ja joukko
nautinnonhaluista nuorisoa oli kerääntynyt näiden huvittelijavanhusten
ympärille, samalla tavalla kuin Ateenan nuoriso muinoin kokoontui
epikurolaisten filosofien ympärille.

Mainittiin jo, että kaikki linnaan majoitetun Liljen rykmentin
upseerit, joita luultiin hallitukselle uskollisiksi, olivat sinä iltana
kutsutut juhlimaan everstinsä maatilalle, puolentoista penikulman
päähän kaupungista.

Kutsuja oli tosin näön vuoksi lähetetty rykmentin koko upseerikunnalle,
mutta muille oli salaa vihjaistu, että he jollakin tekosyyllä
pysyisivät juhlista poissa. Oli järjestetty niin, että vain
salaliittolaisten puoluemiehiä sinä päivänä oli palveluksessa.

Nämä olivat miltei kaikki koolla Norrmalmintorin ravintolassa ja
odottivat, viiniä juoden ja pelaten, merkkiä salaliiton johtajilta,
joiden päämaja oli Frisendorffin talossa aivan linnan läheisyydessä.
Täältä haarautuivat kapinaliiton langat, ja ehtimiseen kulki viestejä
tämän keskuksen sekä linnan, säätytalon ja muiden tärkeiden
vartiopaikkain väliä.

Puheenaolevista upseereista ainoastaan yksi, Liljen veljenpoika, oli
tarkemmin selvillä salaliiton oikeasta tarkoitusperästä ja laajuudesta;
he olisivat muuten aivan varmasti peräytyneet ja kieltäytyneet
antamasta apuaan. Heille oli uskoteltu, että kysymyksenä oli yksinomaan
panna kuningasvainajan testamentti toimeen ja vaatia herttua Aadolf
Juhanalle hänen lainmukainen paikkansa holhojahallituksessa: he olivat
sitäpaitsi vakuutetut siitä, että nuori kuningas ja leskikuningatar
hyväksyivät heidän tuumansa, vieläpä että nämä jollakin tavoin olivat
itse hankkeessa osallisina.

Tähän on lisättävä, että herttua itse ei läheskään tiennyt, kuinka
laajalle hänen niinsanottujen puoluelaistensa suunnitelmat tähtäsivät.
Hän oli nukke heidän käsissään, mutta hauras nukke, jota oli kohdeltava
mitä varovaisimmin. Hän tahtoi itselleen ensimmäisen sijan
holhojahallituksessa, -- ei enempää eikä vähempää, ja tämän
toivomuksensa hän sekä houkutuksilla että uhkauksilla tahtoi saada
hyväksytyksi; niin pitkälle ulottui hänen osallisuutensa
salaliittolaisten vehkeissä. Mutta jos hän olisi aavistanut olevansa
hallituksen muutosta tarkoittavan aseellisen kapinan keskipisteenä,
niin varmaa on, ettei hänen horjuvainen mielensä olisi milloinkaan
sallinut hänen nousta kuusivaljakon vetämiin juhlavaunuihin, joissa hän
nyt Romannin rinnalla ajoi linnanpihaan.

Valtaneuvos Skytte kumminkin tiesi, että herttua ensi hämmästyksen
puuskasta onnellisesti selvittyään ilomielin tyytyisi asemaansa
valtakunnan ensimmäisenä holhojana niiden miesten rinnalla, jotka
olivat hänet tähän tähdelliseen virkaan koroittaneet.

Kun herttuan vaunut, uljaan juoksijan vetäminä ja lakeijojen ja
soihdunkantajien ympäröiminä, pysähtyivät isojen linnanportaiden eteen,
oli jo eräs liittolaisten ulkovartijoista menossa Norrmalmintorin
varrella olevaan ravintolaan, antaakseen siitä tiedon kokoontuneille
kaartinupseereille.

Ennenkuin tämä oli saapunut perille, avattiin Vanloon talon portti, ja
ajopelit vierivät kadulle aseellisen miesjoukon seuraamina.

Vaunuissa istui Vanloo ja hänen rinnallaan eversti Sparre. Ne kulkivat
torin poikki Norrbrolle päin. Aseellinen joukko, jonka pistimet
aika-ajoin välähtivät sumun keskeltä, jakautui kahtia: toinen ryhmä
seurasi jonkin matkan päässä vaunuja, toinen marssi ravintolaan.

Ravintolan portti ja eteisen ovi salvattiin ja vartijoita asetettiin.
Sitten johtaja muitten etunenässä riensi portaita ylös toiseen
kerrokseen.

Isäntä tuli heitä portaissa vastaan ja riensi hätääntyneenä takaisin
nähtyään meriväen pukuun puetut miehet, joilla kaikilla oli peitset
kädessä ja pistolit vyössä.

Hän kysyi änkyttäen, mitä he tahtoivat, ja johtaja käski hänen näyttää
tietä siihen huoneeseen, jossa kaartinupseerit olivat koolla. Isäntä
osoitti ovea ja tuijotti hämillään yhä edelleen ahavoituneihin,
parrakkaisiin kasvoihin. Hän epäili murhaa ja ryöstöä, ja luulo
vahvistui, kun hän apua hakeakseen riensi portaita alas ja näki oven
kadultapäin teljetyksi ja ulkopuolella vartijoita, jotka oudolla
kielellä, mutta kyllin selvillä liikkeillä kielsivät häntä tulemasta
ulos.

Sigurd, sillä hän se oli joukon johtaja, astui saliin; hänen väkensä
kerääntyi ovelle.

Otettuaan juuri äsken vastaan sanantuojan linnasta istuivat upseerit
vielä pöytien ympärillä, juoden ja pelaten. Heidän huomionsa kiintyi
heti tulijaan, ja eräs lähinnä oven suussa istuvista kysäisi, mitä
hänellä oli asiaa.

-- Minun asiani on viettää ilta herrojen seurassa, vastasi Sigurd; --
luullakseni ei seurapiiri ole niin tarkasti suljettu, ettei outoakin
siihen voitaisi ottaa.

-- Eikö teillä ole varsinaista asiaa meille?

Kapteeni Lilje toisti tämän kysymyksen ja astui samassa tulijan eteen,
jota hän tarkasti kiireestä kantapäähän.

Tämä oli tanakkarakenteinen, sotaisen näköinen mies, säätyläisten
tapaan puettu. Ainoa tavallisuudesta poikkeava kohta oli leveä vyö,
josta kaksi pistolia pisti esiin.

-- Asiani, vastasi Sigurd ja kierteli isoja viiksiään, -- on juuri se,
minkä mainitsin.

-- Mikä?

-- Viettää ilta herrojen seurassa.

-- Mikä on nimenne? Kuka olette?

-- Oikeutettuja kysymyksiä, jotka minun yhtäkaikki täytyy jättää
vastaamatta.

-- Siinä tapauksessa: kuka teitä on neuvonut tänne? Eikö isäntä, se
konna, sanonut teille, että nämä huoneet ovat yksinomaan meitä varten?

Kapteeni Lilje aukaisi julmistuneena oven huutaaksensa isäntää, kenties
myös jouduttaakseen muukalaisen poistumista vähemmän hellätuntoisella
tavalla.

Mutta kun ovi avautui ja vieraat näkivät aseellisen merimiesjoukon,
niin he kalpenivat, ja toinen luki toisensa silmistä sen, mitä itsekin
epäili: meidät on petetty.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi tuokion vaitiolon jälkeen kapteeni Lilje.

-- Ei mitään ... ei niin mitään, vastasi Sigurd, -- jos te vain, hyvät
herrat, tyynesti jatkatte hupaisaa ajanviettoanne.

-- Mutta muussa tapauksessa? virkkoi nuori upseeri laskien kätensä
miekan kahvalle.

-- Muuten saatte tehdä mitä haluatte, ette vain poistua tästä
huoneesta, ennenkuin vartija Brunke-vuorella ilmoittaa aamun tulon...
Ei, ei, hyvät herrat, jättäkää miekat koreasti tuppeen! Te olette
alakynnessä ... huone on piiritetty, portaat täynnä minun väkeäni ...
ja jos epäilette, etteivät mieheni ensi viittauksestani käytä
pistimiään, niin tarkastelkaa heitä vielä kerran...

Sigurd vetäytyi oven luo ja aukaisi sen selkoselälleen.

-- Meidät on petetty! mutisivat vieraat toinen toiselleen.

-- Kenen käskystä tämä on tapahtunut? alkoi eräs upseereista kysyä,
mutta ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa, huusi toinen:

-- Tässä piilee kavallus. Me murtaudumme läpi!

-- Seis! virkkoi Lilje kuolonkalpeana, -- ei vielä väkivaltaa! Asia
täytyy olla selvillä ensin, ennenkuin tartumme miekkoihin. Kuulkaa,
tuntematon herra, minä tahdon puhua kanssanne kahden kesken.

-- Hyvä on, vastasi Sigurd; -- kukaan ei toivo enemmän kuin minä, että
kaikki ratkaistaisiin sovinnolla.

-- Kuka on teidät lähettänyt, ja millaiset ovat ohjeenne? Oletteko
oikeutettu vastaamaan niihin kysymyksiin? kysyi Lilje, kun hän ja
Sigurd olivat vetäytyneet erääseen salin kolkkaan.

-- Olen kyllä, minä olen täällä mynher Vanloon käskystä...

-- Vanloon ... hollantilaisen? Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee sitä, että minä olen täällä hänen käskystään...

-- Entä ohjeenne? kysyi Lilje kuiskaavalla äänellä.

-- Ne ovat: pidä salaliittolaiset koossa.

-- Salaliittolaiset? toisti Lilje salaten pelkonsa; -- kuinka
uskallatte leimata meidät sellaisiksi?

-- Sanat eivät ole minun, vaan mynher Vanloon.

-- Jatkakaa!

-- Pidä salaliittolaiset koossa aamuun asti, lausui hän. Jos he väkisin
koettavat murtautua läpi, niin pane väkivalta väkivaltaa vastaan ja
pistä heidät kuoliaaksi ennemmin, kuin annat yhdenkään päästä karkuun.

-- Mitä vielä...

-- Kauemmaksi eivät tehtäväni ulotu. Mynher Vanloo lisäsi kuitenkin...

-- No, Lilje, lausui eräs vanhemmista upseereista, -- onko päästy
sovintoon, vai kuinka? Me tahdomme tietää, kuka julkenee...

-- Odota, vastasi Lilje, -- keskustelu loppuu siinä paikassa... Mitä
Vanloo lisäsi?

-- Että tähän toimenpiteeseen on ryhdytty herrojen omaksi hyväksi. Minä
tahdon estää, sanoi hän, heitä auttamasta miekoillansa hanketta, jonka
tarkoituksen suhteen heitä on petetty ja jonka seurauksia he eivät voi
aavistaa.

-- Meidän jäijillemme on siis päästy! sopersi Lilje.

-- Myöskin, jatkoi hän, ovat salaliittolaiset ja se hallitus, jonka he
tahtovat kukistaa, liian vaatimattomia ja koko juttu liian vähäpätöinen
ansaitaksensa sijaa historian lehdillä. Kaikki on päättyvä mitä
suurimmassa hiljaisuudessa. Paitsi minua itseäni ja sinua, ei kukaan,
ei edes uhattu hallitus saa tietää, että mitään mainittavampaa vaaraa
on ollut.

-- Sanoiko hän niin?

-- Sanoi, ja hänen sanansa ovat varmemmat kuin konsanaan kuninkaan
sana.

Lilje tarkasti Sigurdia epäilevin silmin, mitteli levotonna ja
miettiväisenä lattiata, kääntyi sitten tuskastuneiden toveriensa
puoleen, jotka asettuivat piiriin hänen ympärilleen, ja ilmoitti
hiljaisella äänellä heille vieraalta saamansa tiedot.

Nyt syntyi upseerien kesken vilkas kina, jota sentään käytiin
matalalla äänellä. Tuumailtiin, mitä olisi tehtävä. Toiset näyttivät
suuttuneilta, toiset alakuloisilta, kaikki tuskaisilta. Lopulta tultiin
kuitenkin yhteiseen päätökseen: puhujat istuutuivat välinpitämättömän
näköisinä pöytien ympärille, pikarit täytettiin uudelleen, pelinopat
pyörivät, puheltiin ja naureskeltiin, jos kohta hiukan väkinäisesti.

Lilje palasi Sigurdin luo, joka tällä välin oli astellut salissa
edestakaisin, ja sanoi tälle:

-- Hyvä herra, te häiritsette vierasten iloa. Tämä huone on meidän
käytettävänämme niin kauan kuin täällä tahdomme olla, emmekä me tapamme
mukaan lähde täältä ennen kuin aamulla. Jos mynher Vanloo on tullut
hulluksi, niin se on seikka, joka ei kuulu meihin; hänen ja teidän
tekonne jääköön teidän itsenne, isännän ja oikeuden välillä
ratkaistaviksi. Mutta jos vielä hetkenkään viivytte meidän joukossamme,
katsomme sen loukkaukseksi, enkä minä vastaa seurauksista.

Sigurd pohti asiata tuokion ajan ja vastasi:

-- Olkoon minusta kaukana se, että väkisin tunkeutuisin herrojen
joukkoon. Pääasiasta olemme yhtä mieltä, ja sillä hyvä. Katsotaanpa ...
muuta ulospääsytietä ei ole, ja me olemme toisessa kerroksessa, siis
korkealla maasta. Hyvä on, minä siis vietän aikaani niin hyvin kuin
voin täällä oven ulkopuolella, kunnes torvi Brunke-vuorella toitottaa
vapahduksen hetkeä. Toivotan herroille hyvää yötä.

Hän poistui huoneesta ja meni rauhoittamaan isännän mieltä jollakin
keksimällään jutulla, jonka jälkeen hän käski tuoda virvokkeita
itselleen ja miehilleen maksaen niistä niin paljon yli vaaditun määrän,
että isäntä ällistyneenä jupisi itsekseen:

-- Jos nuo ihmiset ovat rosvoja, niin ovatpa ne omituisia rosvoja, kun
antavat enemmän kuin ottavat.


_Kolmas kohtaus_.

Tiedämme, että salaliittolaiset olivat jättäneet vaarallisimman
tehtävän, Ruotsin valtakunnan holhojahallituksen ja neuvoskunnan
vangitsemisen, herra Kustaa Draken toimeksi.

Sen piti tapahtua heti herttuan lähdettyä linnasta, niin että tieto
tuosta tärkeästä tapahtumasta ehtisi saapua ritariston ja aatelin
korviin herttuan vielä ollessa tämän säädyn luona. Liittolaisten
tarkoitus oli, että tämä _fait accompli_ ["suoritettu asia",
peruuttamaton teko] yhdessä alemman kansan uhkaavan käytöksen ja
aatelittomista säädyistä kootun lähetystön kanssa yllättäen lamauttaisi
ensimmäisen säädyn vastustusvoiman ja pakottaisi horjuvaiset
sopeutumaan asianhaaroihin ja heti vannomaan uskollisuutta uuden
järjestyksen lipulle. Mutta jos sääty osoittaisi suurempaa sitkeyttä
kuin oli odotettu, niin oli liittolaisilla kumminkin sillä hetkellä
väkevämmän oikeus puolellaan, ja he olivat sitä tapausta varten
päättäneet käyttää Liljen rykmentin musketteja ja ammattityöläisten
patukoita tehdäkseen asiasta lopun.

Saavuttuaan linnaan oli herttua pyytänyt päästä nuoren kuninkaan ja
leskikuningattaren puheille, mutta kun hänelle vastattiin, että
molemmat korkeat henkilöt olivat rukouskammiossa, oli hän jättänyt
näille kirjeet ja lähtenyt valtaneuvoston istuntosaliin.

Hänen odottamaton ilmestymisensä ja hiljainen juhlallisuutensa, kun hän
laski suuren, sinetillä varustetun kirjeen neuvospöydälle, sai
valtakunnan isät aika lailla hämmästyksiinsä.

-- Jätän tämän kirjeen luettavaksenne sekä tarkoin pohdittavaksenne ja
toivon, että päätös, jonka sen johdosta teette, tulisi teille kunniaksi
ja valtakunnalle onneksi.

Siinä kaikki, mitä hän kokoontuneille herroille lausui, jonka jälkeen
hän lähti salista, välttääkseen epäilemättä niitä karttavia kysymyksiä,
joita nämä varmaan tapansa mukaan olisivat Hänen Korkeudelleen tehneet
päästäkseen selville hänen esiintymisensä syistä.

Herra Pentti oli puolisen tuntia ennen herttuan tuloa ottanut puheeksi
arkaluontoisen asian, jonka täytyi herättää kiivasta sananvaihtoa.
Kysymys koski erinäisiä valtion varoja, jotka olivat kadonneet erään De
la Gardien ja hänen puolueensa suosiman virkamiehen käsistä. Muutamat
näennäisesti säyseät, mutta itse asiassa terävät huomautukset herra
Pentin suusta olivat antaneet keskustelulle hänen haluamansa suunnan,
eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän, ollen suuttuvinaan niistä tuimista
hyökkäyksistä, jotka hänen oli onnistunut kohdistaa itseensä, saattoi
ottaa ne syyksi noustakseen ja poistuakseen istuntosalista.

Herra Pentti riensi salaliittolaisten päämajaan.

Täällä vallitsi suuri pelko ja hajaannus.

-- Mitä nyt? kysyi hän hätääntyneenä, -- mitä on tapahtunut?

-- Te tulette linnasta? kysäisi Frisendorff ja pyyhki hikeä otsaltaan.

-- Linnasta.

-- No niin, ettekö huomannut mitään epäiltävää, mitään, josta voisi
aavistaa, että hankkeemme on tullut ilmi?...

Kaikki odottivat hengähtämättä Pentti Skytten vastausta.

-- En, virkkoi hän, -- mutta mistä tämä hätä?

-- Me olemme kaikki satimessa, sanoi Ribbing, -- meidän täytyy
hajaantua, ennenkuin...

-- Täällä on joku salainen kavaltaja...

-- Malttakaa, hyvät herrat, sanoi herra Pentti koettaen näyttää
levolliselta, -- meidän täytyy käsitellä asia järjestyksessä. Te
kysyitte, enkö havainnut neuvoskunnassa mitään epäiltävää. En,
ystäväiseni, ellen ole kuuro ja sokea, niin uskallan väittää, ettei
hallituksella ja neuvoskunnalla ole kaukaisinta aavistustakaan siitä,
mitä on tapahtumassa. Ja kun meillä siltä taholta ei ole mitään
pelkäämistä, niin enpä totta tosiaan käsitä, mistä tämä päätön melu,
tämä silmitön säikähdys ... sanalla sanoen, mitä on tapahtunut?

-- Merkillistä, sanoi Frisendorff vähän tyyntyen, -- ja täällä me
olemme mitä suurimmassa pelossa. Kuulkaahan! Vahtimiehemme saapuvat
ammattikäsityöläisten luota toinen toisensa jälkeen ilmoittaen, että
heitä yhdennellätoista hetkellä on kohdannut vastus Jumala ties minkä
salaperäisen vallan kätyrien taholta. Samat asiamiehet ovat saaneet
koolle aatelistyöläisiä ja kungsholmalaisia; ja heidän ja
ammattilaisten välillä on ollut käsikahakkaa. Siltä taholta ei meillä
siis ole mitään odotettavissa. Mutta sitten tulee jotakin vielä
käsittämättömämpää. Ystävämme aatelittomien säätyjen joukossa ovat
tuntemattomalta taholta saaneet varoituksen. Lähetystöstä Ritariston ja
Aatelin luo ei siis tule mitään. Mitä suurin hämmennys vallitsee
puoluelaistemme kesken. Kuinka tämä on selitettävissä? Eikö meillä ole
syytä pelätä pahinta?

Herra Pentti kalpeni huomattavasti.

-- No, mikä on teidän ajatuksenne? kuiskasivat useat.

-- Minä en toden totta voi selittää tätä ... mutta ... varsinaista
vaaraa ei sentään ole pelättävissä... Hallitushan ei tiedä kerrassa
mitään ... ja asia on kuin onkin jo alulla ... kotvan päästä on
ratkaisu tiedossamme... Odottakaamme niin kauan tyynesti, hyvät
herrat... Me emme siis tällä hetkellä voi luottaa roskaväen apuun
emmekä myöskään puoluelaisiimme aatelittomissa säädyissä, mutta linna
on vallassamme, ja Drake tekee kyllä aikanaan asiasta lopun...

Herra Pentin epävarma käytös lisäsi vain salaliittolaisten pelkoa.
Kotvan kuluttua saapui tiedonanto, että herttua oli tullut linnaan.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen syöksähti sisään eräs Liljen rykmentin
upseereista, jotka sinä iltana olivat palveluksessa linnassa. Hän
ilmoitti, että kun hän sovittuna aikana riensi ravintolaan
Norrmalmintorin varrelle kutsuakseen sinne kokoontuneet toverit
paikoilleen, oli kaikki ovet salvattu.

Ennenkuin ehdittiin selvitä tästä uudesta hämmästyksestä, tuli maaherra
Graan ja ilmoitti, että herttua oli lähtenyt linnasta ja ajanut
Ritariston ja Aatelin luo, mutta että kansajoukkoa ei ollutkaan häntä
saattamassa.

Heti sen jälkeen saapui tiedonanto Drakelta, joka oli vartioinut linnan
lähistöä. Kirjeessä oli vain seuraavat rivit:

-- Sparrea ei ole saatu vangiksi. Hän ei ole pysynyt kotosalla. Asia
ratkaistaan heti.

-- Pian! Meidän täytyy estää häntä! huudahti Frisendorff.

Hän hyökkäsi ulos monien liittolaisten seuraamana.

-- Luultavasti he tulevat liian myöhään, lausui herra Pentti toisille,
jotka kalmankalpeina ja epäröivinä seisoivat hänen ympärillään. --
Hyvät herrat, jos Drake tekee hullun kepposen, jos hänen hassuun
päähänsä on juolahtanut kourallinen roskaväkeä mukanaan tunkeutua
linnaan ja tehdä väkivaltaa maan hallitukselle, niin mitä meillä on
siinä tekemistä? Vastatkoon hän puolestaan. Ja jos hän, tuo raivopäinen
hullu, sitten syyttää meitä osallisiksi samaan rikokseen, niin kysymme:
mitenkä hän tämän typerän syytöksensä näyttää toteen?... Ja koko maassa
tullaan pitämään sitä naurettavana, sillä mitenkä tervejärkiset
ihmiset, puhumattakaan varovaisuudestaan ja älykkyydestään tunnetuista
miehistä, voisivat antautua mokomaan maankavaltamis-narripeliin? Hyvät
herrat, menkää rauhassa kotiin ja heittäytykää unen helmoihin, jos
teitä haluttaa. Minua puolestani unettaa niin, etten toden totta saa
silmiäni kunnolla pysymään auki. Minä lähden kotiin ja paneudun
nukkumaan vanhurskaan unta, ja miten suuresti hämmästynkään, kun
huomenna herään ja luokseni pyrkiviltä virkaveljiltä saan kuulla, mitä
tänä iltana on tapahtunut. Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne.

Herra Pentti kääriytyi kauhtanaansa, painoi hatun kähäräperuukilleen,
kahmaisi ison kultanuppisen keppinsä, kumarsi oikealle ja vasemmalle ja
lähti.

       *       *       *       *       *

Muutamista sanoista, jotka Ahasverus-kellarissa lipsahtivat erään
vieraan suusta, on lukija saanut tietää, että noituudesta syytetyt
naiset sen päivän jälkeisenä aamuna, jonka tapauksia nyt kuvataan, oli
hovioikeuden tuomion nojalla vietävä kihlakunnan teloituspaikalle
mestattaviksi ja roviolla poltettaviksi.

Eerikin Hovioikeudelle antama kertomus niistä huomioista, joita hän oli
noitatutkinnoissa tehnyt, kuin myös Inkerin ja Ellin entisestä elämästä
ja käytöksestä vankilassa, oli jäänyt tuloksia vaille. Inkerin ja Ellin
ilmoitus, että heidät kiduttamalla oli pakotettu tunnustamaan itsensä
syypäiksi, oli jätetty huomioon ottamatta. Samoin kuin muutkin
taikauskon uhrit tuomittiin äiti ja tytär menettämään henkensä ja
heidät oli määrä viedä seuraavana aamuna mestauspaikalle
kuolemanrangaistusta kärsimään.

Kello on lähes kahdeksan korvilla iltasella. Eerikki oleilee
asunnossaan. Hän on tehnyt kaiken voitavansa pelastaakseen onnettomat.
Hän oli pyytänyt ja päässyt kreivien Pietari Brahen ja Maunu de la
Gardien puheille, hän oli käynyt useimpien Hovioikeuden jäsenten luona
-- kaikki turhaan. Kaikki olivat sanoneet, etteivät he voi estää
oikeuden menoa, ja monet ennakkoluuloisimmista herroista olivat
kummeksineet sitä, että pappismies oli halukas vaikuttamaan
pahantekijöiden hyväksi, joiden syyllisyys oli yhtä ilmeinen kuin se
oli jumalaton ja kauhea.

Aika, jolloin Eerikin on mentävä vankien luo, on käsissä. Hän on
päättänyt viettää yhdessä heidän kanssaan heidän viimeisen yönsä
pitkät, tukalat hetket, seurata heitä mestauspaikalle ja olla heidän
läheisyydessään heidän mennessään kuolemaan. Ääretön tuska täyttää
hänen sielunsa: hän on kehoittanut heitä tunnustamaan itsensä
syyllisiksi ja siten ollut syöksemässä heitä turmioon, josta hän nyt
itseänsä soimaa. Totta on, että heidät muussa tapauksessa kiduttamalla
olisi pakotettu tekemään sama tunnustus, mutta siitä ei ole Eerikille
minkäänlaista lohtua: hän ei edes ajattele sitä. Niin kauan kuin vielä
saattoi jotakin toivoa oikeuden tutkivalta silmältä tahi ihmisten
sääliväisyydeltä, oli hän, tyynesti luottaen Kaitselmukseen, odottanut
puuhiensa hedelmiä. Nyt, kun kaikki toivo oli sammunut, hänen sielunsa
horjui niinkuin ruoko myrskyssä, ja yltyvä hätä uhkasi muuttua
epätoivoksi, kunnes vasta kiivaan taistelun jälkeen ristiriitaisten
tunteiden ja ajatusten myllertävä vuo keskittyi yhdeksi ainoaksi
valtavaksi avunhuudoksi Jumalan luo.

Hän tunsi vielä itsessänsä tuon kiihtyneen, suloisesti järkyttävän
mielialan vaikutusta, jota Jumalan tahtoon rajattomalla nöyryydellä
alistunut sielu tuntee -- kun hänen silmänsä sattuivat paperiin, joka
oli hänen pöydällään samana iltana tulleiden kuulutusten joukossa,
mitkä hänen seuraavana sunnuntaina piti lukea seurakunnalleen julki.
Hän otti paperin, tietämättä miksi, ja luki sen kiireesti.

Sen sisällys vaikutti häneen kuin sähkötärähdys. Se oli Vanloon laatima
kuulutus. Hän luki nimet Inkeri ja Elli ... olosuhteet, joissa
kuulutettujen henkilöiden ilmoitettiin eläneen, näyttivät soveltuvan
niihin tietoihin, jotka nuo kaksi naista itse olivat entisistä
elämänvaiheistaan antaneet.

Siinä oli kylliksi. Eerikki tunsi rukouksensa tulleen kuulluksi, hän
näki tässä Jumalan sormen johdatuksen. Se vaikutti häneen kuin ihme.
Toinnuttuaan ensimmäisestä valtavasta hämmästyksestään hän kokosi
ajatuksensa ja riensi täyttämään pelastustyötä, jonka onnistumista hän
ei enää epäillytkään.

Hänen tiensä kävi niitä katuja pitkin, missä kansanmeteli riehuili. Hän
tunkeutui vastaan tulevien joukkojen, rähisevien ja tappelevien
laumojen läpi, ihmettelemättä edes syytä tähän hurjaan hälyyn, ja
riensi linnan ohi Norrbron poikki Vanloon taloon Norrmalmintorin
varrelle.

Hän pyysi ensimmäistä kohtaamaansa palvelijaa saattamaan hänet mynher
Vanloon luo.

Palvelija vastasi, että hänen herransa äsken oli lähtenyt ajelulle, hän
ei tiennyt oikeastaan minne, mutta jos asia oli tärkeä ja pastori
suvaitsi kirjallisesti esittää sen, niin mynher Vanloo saisi kirjeen
viipymättä.

Eerikin täytyi mukautua asianhaaroihin. Hän pääsi huoneeseen, sai
kirjoitusneuvot, kirjoitti kiireesti ja sulki sinetillä kirjelipun,
jossa hän ilmoitti Vanloolle, että hänen kuuluttamansa henkilöt oli
löydetty, että he istuivat linnanvankilassa aiheettomasti syytettyinä
noituudesta, että ensi yö oli onnettomien viimeinen, jollei pikainen
pelastus ennättäisi, koska heidät oli määrä seuraavana aamuna viedä
teloituspaikalle kuolemanrangaistustaan kärsimään.

Niihin sanoihin päättyi kirje, jonka nopeat kynänkäänteet todistivat
sitä kiirettä ja mielenliikutusta, minkä vallitessa se oli kyhätty.

-- Tämän kirjeen pikaisesta perilletulosta riippuu kahden herrallenne
kalliin ihmishengen pelastus, sanoi Eerikki palvelijalle; -- onko minun
tarvis sanoa muuta?

-- Olkaa huoleti, vastasi palvelija, -- mynher Vanloo saa sen puolen
tunnin kuluttua käsiinsä.

Eerikki riensi nyt takaisin linnaan. Hän aikoi ensin tarkemmin
pohtimatta antaa Inkerille ja Ellille tiedon tuosta kuin ihmeen kautta
auenneesta pelastumisen mahdollisuudesta. Hänellä oli, kuten tiedämme,
vapaa pääsy linnan vankilaan. Mutta vasta nyt, hänen lähetessään
linnaa, alkoi pelko saada valtaa hänen sielussaan. Että Inkeri ja Elli
olivat juuri ne, joita Vanloo kuulutuksellaan haki, sitä hän ei
epäillyt, eikä myöskään, että tämä mahtava mies kaikin tavoin koettaisi
vaikuttaa näiden ihmisten kohtaloon, koska hän oli ryhtynyt sellaisiin
toimiin heidän löytämisekseen: mutta riittikö Vanloon mahti viime
hetkessä pysähdyttämään lain miekan? Eikö ollut luultavaa, että Vanloo,
aikansa ennakkoluuloihin kallistuvana, jättäisi poloiset heidän oman
onnensa nojaan saatuaan tiedon niistä kauheista rikoksista, joista
heidät oli tuomittu? Eerikki ei tiennyt mitä laatua Vanloon
myötätuntoisuus näitä naisparkoja kohtaan oli: kenties moinen havainto
sen hyvinkin riittäisi tukahduttamaan. Olisi niinmuodoin epäviisasta,
olisi julmaa jonkin hataran pelastumismahdollisuuden nojalla virittää
uutta maallista toivoa sydämiin, jotka kovan taistelun jälkeen olivat
alistuneet Jumalan tutkimattomiin päätöksiin ja vihkiytyneet kuolemaan.

Näissä mietteissään Eerikki lähenemistään läheni linnaa. Hänen
kulkunsa, äsken ilon keventämä, oli nyt hiljaista, hänen rintaansa,
jota äsken paisutti onnellinen toivo, pusertivat tuskalliset
epäilykset.

Hän oli kulkenut Norrbron yli, ja kuninkaallista palatsia ympäröivä
muuri kohosi nyt hänen edessään miltei läpinäkymättömän sumun keskellä.

Mutta samassa salpasi häneltä tien kansanjoukko, joka tiheästi yhteen
sulloutuneena seisoi parinkymmenen askelen päässä pohjoisesta
porttiholvista. Sumu ja pimeys oli niin synkkä ja joukko niin
hiljainen, että Eerikki ei huomannut sitä, ennenkuin hän näki
ympärillään hurjia parrakkaita, keihäillä, sapeleilla ja pistoleilla
varustettuja miehiä, joiden mykkä äänettömyys herätti hänessä yhtä
suurta kummastusta kuin heidän ulkomuotonsakin. Sumusta astui esiin
uusia haamuja, jotka näyttivät nousevan ikäänkuin linnankaivannosta,
missä airojen hiljaisesta, mutta tiheästä loiskunnasta päättäen oli
veneitä liikkeellä.

-- Mitä te katselette? kysyi eräs pitkäkasvuinen, samettitakkinen nuori
mies, joka ei ollut kukaan muu, kuin toinen luutnantti Scyllasta; --
menkää te menojanne, hurskas pappismies! Mutta jos uteliaisuuden vuoksi
haluatte tietää, keitä olemme, niin tietäkää, että olemme mynher
Vanloon prikin Algernon Sidneyn miehistöä ja että väijymme täällä
eräitä laivastamme paenneita konnia, joiden pitäisi luulomme mukaan
kulkea tämän kautta.

-- Kaiketi siis myös tiedätte, missä isäntänne, mynher Vanloo,
parast'aikaa oleilee, kysyi Eerikki.

-- En, vastasi samettitakkinen mies, -- enpä tosiaankaan voi sanoa,
missä mynher suvaitsee oleskella.

Eerikki sanoi hyvästi, jatkoi kulkuaan ja meni sisään himmeästi
valaistusta portista, missä vahtisotamies puheli erään vanginvartijan
kanssa huomispäivän suuresta juhlatilaisuudesta, noitien poltosta.

Kun hän sitten, vahtimiehen seuratessa avainkimppuineen, astui vankilan
eteiskäytävään, tunsi hän tuskallisen pelon pääsevän hänessä entistä
suurempaan valtaan: hän painoi käden kovasti rintaansa vastaan
vahtimiehen kiertäessä avainta lukossa ja aukaistessa natisevan oven.

Eerikki astui sisään.

Lamppu loi himmeätä valoaan noiden kahden naisen surulliseen asuntoon.
Inkeri makasi kurjalla vuoteellaan; hän oli hetken uinahtanut, ja Elli
istui hänen päänaluksensa vieressä nojaten otsaansa samaan tyynyyn,
jolla äidinkin pää lepäsi.

Oven rasahtaessa Inkeri heräsi.

Vieno ilo välähti naisten kalpeille kasvoille, kun he näkivät ystävänsä
ja sielunpaimenensa. Elli suuteli hänen kättään, ja Inkeri tarttui
toiseen käteen ja lausui:

-- Oi, te viivytte nyt seurassamme niin kauan kuin meille aikaa on
suotu ... minä olen nukkunut niin hyvin ... viimeisen kerran ... ja
näin unessa poikani. Se oli herttainen uni, ja minä toivon, että Jumala
antaa sen pian toteutua taivaassa. Elli, sinullahan on muistoesine
herra Aadolfille ... muistutan sinua siitä, ennenkuin ajatuksemme
kaikkoavat maallisista, katoavista kappaleista ... pastori vie sen ynnä
viimeisen hartaan tervehdyksemme tuolle hyvälle herralle.

Elli otti taskustaan pienen muistoesineen, hänen hiuksistaan
taidokkaasti palmikoidun kukkasen.

-- Antakaa tämä hänelle, sanoi tyttönen hiljaa, -- ja sanokaa, että
minä suuresti häntä rakastin...

Ellin silmiin herahti kyynel hänen näitä sanoja lausuessaan.

-- Antakaa anteeksi, Inkeri ja Elli, sanoi nyt Eerikki, ja syvä huokaus
kohosi hänen rinnastaan, -- minun täytyy vähän aikaa koetella
kärsivällisyyttänne puhuakseni asioista, joiden tällä hetkellä
oikeastaan tulisi olla vieraat teidän ajatuksillenne... Inkeri,
oletteko kuullut nimen Vanloo?

-- Vanloo? toisti Inkeri tapaillen muististaan.

-- Äiti, sanoi Elli, -- Vanloo, sehän on sen muukalaisen nimi, joka
asui metsässä siinä talossa, jota sanottiin metsästysmajaksi.

-- Niin se taisi olla, tai jotenkin sinnepäin. Minä näin hänen joskus,
useimmiten hämärissä, ratsastavan mökkini ohi.

-- Ettekö koskaan nähnyt häntä niin läheltä, että olisitte voinut
tarkastaa hänen kasvojaan? kysyi Eerikki.

-- En.

-- Mutta minä kerran näin, virkkoi Elli; -- hän näytti niin lempeältä
ja kauniilta.

-- Muistatko ennen nähneesi samat kasvot? kysyi Eerikki edelleen.

-- En, vastasi Elli pudistaen päätään.

-- Inkeri, lausui Eerikki, -- tuo Vanloo, joka on ylhäinen ja mahtava
mies, on lähettänyt kirjoituksen luettavaksi julki kaikissa maan
kirkoissa, jossa hän kuuluttaa kaksi teidännimistänne henkilöä
etsittäväksi; näitä, joista toinen äiti, toinen tytär, hän kehoittaa
saapumaan luokseen, kuulemaan tärkeitä ja iloisia sanomia...

Inkeri kävi tarkkaavaiseksi: hänen silmänsä seurasivat herkeämättä
Eerikin huulia. Tämä jatkoi:

-- Kirjoitus, jonka mainitsin, tuotiin minulle tänä iltana. Se on
minulla mukanani, ja minä pyydän, että niin tarkkaan kuin mahdollista
kuuntelisitte joka ainoata sanaa, kun minä nyt sen luen.

Samassa kuului ulkoa kimakka, huikea vihellys, niinkuin
merkinantopillin ääni. Se kuului linnankaivannosta päin, aivan läheltä
Inkerin ja Ellin vankilan ikkuna-aukkoa.

-- Minä kuuntelen tarkkaavaisesti ... mutta lukekaa pian! lausui
Inkeri, ja hänen äänensä ilmaisi sydämen levottomasta aavistuksesta
herännyttä mielenkiintoa.

Sama aavistus heräsi Ellissäkin, mutta paljon selvempänä. Hän muisti
illan, jolloin hänen äitinsä kummallisessa puolihorrostilassaan oli
luullut pojakseen Aarnoksi tuota vierasta, joka silloin kuutamossa
ratsasti heidän yksinäisen mökkinsä ohi. Ratsastaja oli ihan varmaan
metsästysmajan omistaja Vanloo, ja samainen Vanloo kuulutti nyt
etsittäväksi kahta henkilöä, jotka olivat äiti ja tytär, nimeltään
Inkeri ja Elli. Salaman nopeudella kutoutuivat nämä ajatukset toisiinsa
Ellin sielussa...

Eerikki alkoi lukea kuulutusta, mutta ei ehtinyt pitkällekään, kun
Inkeri äkkiä kavahti pystyyn ja lausui:

-- Kukahan tuon on mahtanut kirjoittaa? Kuka tuntee niin tarkoin
entiset elämänvaiheeni? Kuka on tuo Vanloo? Vastatkaa!

-- Vanloo on ulkomaalainen ... Hollannin lähettiläs...

-- Ulkomaalainen? Se on mahdotonta ... tai onko hän... Sama se, minä
tahdon puhutella häntä, tahdon nähdä hänet. Ei kukaan muu kuin poikani
ole voinut hänelle näitä tietoja antaa ... ja tahtoohan hän saattaa
_iloisen_ sanoman tiedokseni, sanoittehan niin?

Inkeri puhui kuumeisella kiihkolla.

-- Sanoin, vastasi Eerikki, -- niin hän kirjoittaa.

-- Siinä tapauksessa poikani elää... Oi, Jumala, Jumala... Viekää minut
hänen luokseen, minä tahdon nähdä hänet.

Inkeri ei muistanut, missä oli. Hän ei muistanut, että vankilan muurit
piirittivät häntä ja että kun ovi pian avattaisiin, hänen tiensä vei
kuolemaan ja rovion liekkeihin.

-- Mikä on muukalaisen ristimänimi? kysyi Elli yhtä innokkaasti, --
tiedättekö sen?

-- Olen kuullut hänen ristimänimensä ja ... on se tässä
kuulutuksessakin, vastasi Eerikki, silmäten paperiin, -- mynher Vanloon
ristimänimi on Aarno. Antaako se asiaan jonkinlaista selvyyttä?

Inkeri ja Elli vastasivat riemuhuudolla ja syöksähtivät toistensa
syliin.

Eerikki katseli kohtausta sanomattomalla hämmästyksellä, ja aavistus
tämän äkillisen molemminpuolisen tunteenpurkauksen syystä täytti hänen
sielunsa.

-- Hän on minun poikani, huudahti Inkeri mielettömänä ilosta. --
Löysinpä hänet jälleen... Elli, Elli, sinä olet löytänyt veljesi...

-- Teidän poikanne! toisti Eerikki saman ihastuksen vallassa. -- Niin
se on, sen täytyy olla niin. Minä heikko, joka epäilin, vaikka näin
Jumalan sormen viittauksen!

Ulkona vihellettiin uudestaan ja yhtä kimeästi kuin ensikerrallakin,
mutta kukaan sisällä-olijoista ei sitä kuullut. Merkki kutsui Draken
miehiä niiden eri porttien kautta, joiden eteen heidät oli sijoitettu,
ryntäämään linnaan.

-- Minun täytyy nähdä hänet, jatkoi Inkeri. -- Mutta, oi Jumala, lisäsi
hän tuskaisella äänellä, -- kenties hän on hyvin kaukana ... ja
kuolemankello kutsuu meitä muutaman tunnin päästä ... ehkä on jo
myöhäistä!

Tuo ajatus lannisti, mykisti Inkerin. Hän väänteli vavisten käsiänsä ja
katsahti toivottomasti ympärilleen harmaihin vankilan muureihin.

-- Herra pastori, virkkoi Elli ja otti Eerikin käden käsiensä väliin,
-- tuokaa hänet tänne! Meidän täytyy nähdä hänet, ennenkuin kuolemme.
Ei, nyt minä en tahdo kuolla. Sanokaa pyöveleillemme, että heidän
täytyy antaa meille lykkäystä ... he eivät voi olla niin kovia että
erottaisivat äidin jälleen löydetystä pojastaan, sisaren veljestään,
ennenkuin he ovat saaneet syleillä toisiaan ja sanoa toisilleen
viimeiset jäähyväiset... Mutta he ovat julmia, säälimättömiä ... he
eivät kuule rukousta... Äiti, meidän täytyy paeta: eivät muurit, eivät
mitkään portit voi estää meitä...

-- Paeta? toisti Inkeri ja lysähti tuolille. -- Lapsi, sinä hourit.

Siinä tuokiossa kuului linnanpihalta kovaa meteliä, huutoa ja aseitten
kalsketta. Melu läheni.

-- Jos hän löytää heidät eikä voikaan pelastaa ... jos hän tulee ja
näkee heidän häpeällisen kuolemansa! Oi, se olisi kauheata... Niin
ajatteli Eerikki, ja se ajatus oli hetkeksi mykistänyt hänet ja
viivyttänyt hänen päätöstänsä heti hakea ilmi Vanloo.

Tähän asti ei kukaan sisällä-olijoista ollut huomannut ulkona
puhjennutta melskettä; mutta nyt kuului hurjaa huutoa yhä lähempää
käytävästä, aseet rämisivät, ovien saranat natisivat, kun niitä
väännettiin auki, rautasalvat putosivat kilahtaen lattiakiville.

Osa Draken miehiä oli murtautunut linnanvankilaan päästääksensä irti
vangit. Lukija tietää tämän sisältyneen Draken suunnitelmaan; hän
tahtoi siten lisätä hämminkiä ja kääntää huomion pois pääyrityksestä,
jota hän itse lukuisamman joukon etunenässä oli rientänyt panemaan
toimeen.

Vahtimies oli jättänyt avaimen suulle siksi aikaa, kun Eerikki oli
vankien luona.

Ovi avattiin selko selälleen. Aseita välkkyi, haamuja vilisi
käytävälampun himmeässä valossa.

-- Ulos, yön lapset! Ulos, saakeli soikoon! Te olette vapaat,
huudettiin tyrmistyneille vangeille keskellä pauketta, jota vielä
jatkui ovia avattaessa ja salpoja pudotellessa.

-- Kuuletko, äiti? Ne huutavat, että me olemme vapaat! Tule! Jumala on
kuullut rukouksemme, hänen kätensä on avannut vankilamme oven...
Tule! Me riennämme Aarnon luo, huusi Elli mielettömänä ja tarttui
suonenvedontapaisella voimalla äitiänsä käsipuoleen.

-- Kuuletko! Arnoldin luo! toisti hän kiihkeästi, kun Inkeri, jonka
päätä huimasi, vielä viipyi.

-- Pian! Tulkaa! lausui Eerikki, jonka ajatukset tuskin lienevät olleet
Inkerin ajatuksia selvemmät, ja hän auttoi vanhusta nousemaan tuolilta,
jolle tämä oli lysähtänyt. -- -- -- -- --

He riensivät ulos.

Käytävästä haarautui useampia solia, jotka kaikki veivät linnanpihalle,
mutta tavallisissa oloissa pidettiin näiden solien päissä olevat vankat
rautaovet suljettuina.

Pakolaiset lähtivät keskellä mylläkkää suorinta tietä pihalle. He eivät
nähneet oikealle eivätkä vasemmalle, eivät huomanneet mitä heidän
ympärillään tapahtui, eivät aavistaneet keitä heidän vapauttajansa
olivat, he riensivät vain edelleen. Mutta pian keskeytyi heidän
pakonsa: uloskäytävän sulki aaltoileva ihmisjoukko, jonka päiden päällä
välkkyi aseita lepattavassa valossa; pyssyjä laukaistiin, huudettiin ja
kiljuttiin, tapeltiin mies miestä vastaan. Pakolaiset kääntyivät
takaisin ja etsivät toista ulospääsytietä; he samosivat läpi holvin,
missä tappelu ei vielä ollut ehkäissyt parhaillaan tapahtuvaa
vapautustouhua. Avoimista ovista syöksyi ulos vankeja, miehiä ja
naisia, hajautuen hurjassa hämmingissä kaikille haaroille, jotkut
seuraten samaa tietä kuin hekin. Sitten he olivat linnanpihalla. Synkkä
pimeys ympäröi heidät, sillä kaikki lyhdyt oli särjetty. Joukkoja kulki
edestakaisin, huutoja, kirouksia, komentosanoja kajahti ehtimiseen, ja
pihan eteläpuolelta, missä kasarmi oli, kuului rummun pärinää.

Draken väki oli äkkiarvaamatta karannut vahtien kimppuun, mutta
kun meteli oli herättänyt linnanpalvelijain huomiota ja kun
ensihämmästyksen puuska oli haihtunut, oli kaikilla tahoilla annettu
hälytysmerkkejä. Drake ei tiennyt, että salaliittolaisten ystävät
Liljen rykmentin upseerikunnassa eivät voineet asettua paikoilleen: hän
toivoi linnan miehistöltä ainakin sitä apua, mitä se toimettomana
pysyen olisi voinut antaa, kunnes hän olisi täyttänyt tehtävänsä ja
kapinaliiton johtajat ilmestyneet huutamaan valtakunnalle uuden
hallituksen. Nyt riensivät ne kolme tai neljä upseeria, jotka olivat
jääneet kasarmiin ja siten pelastuneet vangiksi joutumasta, varmoina
siitä, että liittolaisten yritys oli mennyt myttyyn, ja valmiina
poistamaan kaiken epäluulon itsestään, ensimmäisen hätämerkin kuultuaan
kutsumaan sotajoukkoa aseisiin: joukko sotamiehiä oli jo kuitenkin
käskyä odottamatta karannut vanginvartijain ja linnanpalvelijain
avustamana tuntemattoman vihollisen kimppuun. Ei tiedetty, mitä
oikeastaan oli tapahtumassa, ja luultiin vain, että metelin tarkoitus
oli päästää vangit irti linnanvankilasta. Taistelu jatkui aitauksen
sisässä ja vankilan vieressä, ja sen aallot murtuivat sokeasti
toisiansa vastaan keskellä sumua ja pimeyttä. Taistelijat eivät
itsekään olleet selvillä tapahtumien kulusta. Hajajoukkojen ja
lähettien välitse, jotka kiitivät taistelupaikalle tai olivat saaneet
käskyjä eri tahoille vietäviksi, samosivat pimeän peitossa pakoilevat
vangit ja heidän takaa-ajajansa kaikki yhtenä rykelmänä.

Kun Inkeri ja Elli olivat Eerikin rinnalla tulleet linnanpihalle,
suljettiin sen kolmesta portista kaksi ja vartijoiksi asetettiin niitä
miehiä, jotka rummun pärinä oli koonnut päällikköjen ympärille. Kolmas
eli pohjoinen portti oli vielä auki ja vartioimatta, kenties sen
vuoksi, että Drakella olisi mahdollisuus palata takaisin. Samassa
tuokiossa syöksyi isoja linnanportaita alas aseellinen joukko, joka
Draken jäljessä vast'ikään oli rynnännyt palatsiin. Nyt se paetessaan
rikkoi ja hajoitti säännöttömän piirin, joka otellessaan oli
tunkeutunut yhä lähemmäksi niitä joukkoja, jotka olivat rynnänneet
aitaukseen ja nyt koettivat murtautua läpi. Nämä saivat hengähtää, he
liittyivät tovereihinsa ja karkasivat avonaista porttia kohden, jonka
kautta koko lauma katosi, ennenkuin ehdittiin todenteolla ryhtyä
ajamaan sitä takaa.

Tuskin oli linnanpiha puhdistunut kutsumattomista vieraista, kun
riennettiin sulkemaan pohjoinenkin portti, etteivät vangit pääsisi
pakoon; niistä olikin vasta muutaman onnistunut raivata tiensä
vapauteen, sillä koko mellakkaan oli kulunut tuskin enemmän aikaa kuin
on tarvittu sen kuvaamiseen.

Inkeri ja Elli olivat saattajansa seurassa ensin kiireesti kulkeneet
pohjoista porttia kohden. Mutta ennenkuin he pääsivät holviin saakka,
täyttivät sen Draken pakoilevat miehet. He seisahtuivat neuvottomina.
Seinäpylväs suojasi heitä ohiryntäävältä ihmisjoukolta. Soihtuja alkoi
liikkua pimeässä. Ja soihdun valossa Elli näki isot, valjastetut vaunut
keskellä pihaa. Joka taholla etsittiin ulospäässeitä vankeja: huutoja
kajahteli, ja parvia liikkui siellä täällä soihtujen valossa vankilaa
kohden. Kaikesta näkyi, että työtä tehtiin hyvällä menestyksellä.

-- Pian ... vaunuihin! kuiskasi Elli. On vaikea sanoa, mikä hänen
päähänsä tämän ajatuksen toi. Oliko se aavistus? Oliko se epätoivo,
joka kaikkien muiden tukien pettäessä uskaltaa mitä tahansa löytääkseen
pelastuksen?

Pakolaiset riensivät sinne.

-- Kuka siellä? huusi sotamies nähtyään heidät pimeässä. Naiset
hiljensivät kulkuaan ja vetäytyivät vavisten syrjään. Eerikki astui
askelen miestä kohti, joka papillisen puvun nähtyään tervehti ja jatkoi
matkaansa.

He pääsivät enemmittä seikkailuitta vaunujen luo. Lakeija seisoi
hevosten vieressä, kuski istui liikkumattomana ajoistuimella, huomio
kiintyneenä hevosiin, jotka säikkyivät hälinää. Vaunujen ovella seisoi
mies kääriytyneenä viittaan.

Eerikki aukaisi oven. Mies kääntyi, tarkasteli häntä ja aikoi
huomauttaa heidän erehtyneen; mutta nyt läheni eri tahoilta
vanginvartijoita soihtuineen, ja heidän kysymyksistään ja
vastauksistaan ilmeni, että he hakivat velhonaisia.

-- Pian vaunuihin! kuiskasi Eerikki vapiseville naisille.

-- Herra pastori, te erehdytte ... nämä ovat mynher Vanloon vaunut,
lausui viittaan puettu mies.

Vanginvartijat lähenivät. Vielä muutamia askelia, ja soihtupiiri olisi
ympäröinyt pakolaiset. Elli työnsi äitinsä vaunuihin ja kiipesi itse
nopeasti perässä. Eerikki salpasi oven.

-- Kuolemaantuomittuja ... viattomia ... Vanloon äiti ja sisar... Muuta
ei Eerikki ehtinyt kuiskata ällistyneelle palvelijalle, kun
vanginvartijat jo seisoivat heidän edessään.

-- Tässä on pastori, joka oli velhonaisten luona, virkkoi sama vartija,
joka oli avannut oven Eerikille Inkerin ja Ellin vankityrmään; --
kenties pastori voi sanoa, mihinkä päin he pakenivat...

-- He juoksivat vankilasta erään käytävän kautta, ja minä seurasin
heitä, mutta minne he sitten pimeässä ja tungoksessa lienevät
häipyneet, sitä en tiedä, vastasi Eerikki.

-- Sehän hullua, jos he ovat päässeet livistämään, jatkoi vartija; --
koko tämä häly lienee itse paholaisen aikaansaama, hän kun on tahtonut
pelastaa noidat. Eipä enää tiedä mitä pitää uskoa.

Vanginvartijat poistuivat.

Eerikki oli koko ajan tuskaisesti puristanut palvelijan käsivartta, ja
tämän sanattoman rukouksen näytti palvelija ymmärtäneen.

-- Mikä on hätänä? Kuka nousi vaunuihin? kysyi kuski kumartuen
ajoistuimelta.

-- Hiljaa, vastasi palvelija, -- se on mynherin käskystä... Herra
pastori, lisäsi hän, -- minä tiedän, että he ovat kaksi irtipäässyttä
vankia, joita te tahdotte auttaa, ja kun te, joka olette pappi,
sanotte, että he ovat viattomat, niin...

-- Teidän täytyy pelastaa heidät, keskeytti hänet Eerikki. -- Minä
vannon Jumalan kautta, että nämä pakolaiset ovat herrallenne sangen
kalliit. Ajakaa heti mynher Vanloon taloon!

-- Mutta ... intti palvelija.

-- Te vastaatte herrallenne heidän hengestään. Minä seuraan heitä
mynherin asuntoon ja odotan siellä hänen tuloaan. Pian, sillä jos
viivytte, voidaan heidät millä hetkellä hyvänsä keksiä!

-- Olkoon menneeksi, sanoi ällistynyt palvelija uskaltamatta asettua
Eerikin tuimaa käskyä vastaan, -- mynher on kaikissa tapauksissa suova
anteeksi erehdyksenne.

Hän käski kuskin ajaa kotiin. Eerikki nousi vaunuihin turvattiensa luo.
Vaunut lähtivät liikkeelle.

-- Keitä siellä? huusi vahti, kun vaunut kulkivat pohjoisen
porttiholvin läpi.

-- Mynher Vanloon vaunut, vastasi lakeija.

-- Saavat mennä.

Portti avattiin ja suljettiin takaa-ajettujen jälkeen, ajuri lyödä
läiskäytti hevosia, ja nämä kiitivät Norrbron yli... Inkeri ja hänen
tyttärensä olivat pelastuneet.

       *       *       *       *       *

Ytimenä siinä joukossa, jolla Drake hyökkäsi palatsiin, oli Scyllan
miehistö; täytteenä oli kapakoista haalittua humalaista roskaväkeä,
jolle oli työnnetty aseet käteen ... joka ei tiennyt, tuskinpa
kysyikään, minkälaiseen uhkayritykseen sitä aiottiin käyttää.

Valtaneuvoston kokoushuoneen ovella vartioivat drabantit olivat ainoat,
joiden Drake luuli mahdollisesti tekevän vastarintaa, mutta näitä oli
vähän eivätkä he voineet estää äkillistä päällekarkausta. Vakuutettuna
rohkean yrityksensä onnistumisesta hän oli niinmuodoin rientänyt isoja
linnanportaita ylös niiden molempien joukkojen etunenässä, jotka
kuultuaan linnankaivannosta annetun merkin olivat syöksyneet itäisestä
ja läntisestä portista sisään ja yhtyneet linnanpihalla, kun taas
kolmas, pohjoisportille kokoontunut joukko hyökkäsi linnanvankilaan ja
ylivoimallaan pakotti sen harvalukuisen vartijaväen väistymään.

Drake oli varma voitostaan, sillä hänen selkäpuoltaan suojelisi
vankilametakka ja edessä ei vaarallisia esteitä olisikaan. Sitäpaitsi
hän luotti lujasti Liljen rykmenttiin. Hänen ylenmäärin kiihoittunut,
vallasta ja suuruudesta houraileva mielentilansa, hänen vakaumuksensa,
että tämä silmänräpäys oli ratkaiseva hänen tähdissä kirjoitetun
kohtalonsa, oli panssari, jonka läpi epäilysten oli mahdoton tunkeutua
hänen rintaansa. Jos Pentti Skytten ja muiden liittolaisten salaiset
toiveet tämän vallankaappauksen tuloksista tähtäsivät niin korkealle,
etteivät he uskaltaneet niitä toisilleen eivätkä juuri itselleenkään
tunnustaa, niin olivat Draken vieläkin rohkeammat. Hurja luonto, joka
vapaana siveellisten periaatteiden hillitsevästä voimasta ei pelännyt
mitään, mielikuvitus, joka lapsuudesta pitäen oli haaveillut
seikkailuista, sielu, joka kaikessa, mihin vain voimiansa ponnisti,
tavoitteli jotakin maailmoja järisyttävää, pyrki suuruuteen, jonka ei
tarvinnut taipua kenenkään edessä.

Hänen tehtäväkseen, kuten tiedämme, oli uskottu holhojahallituksen ja
neuvoskunnan jäsenten vangitseminen. Herra Pentti oli varoittanut häntä
vuodattamasta verta, sillä hän tunsi miehensä. Draken mielestä niin
laimea toimenpide oli vain puolinainen, ja tällaisessa asiassa kaikki
puolinaisuus oli turmiollista; jos mieli lannistaa vallan koko suuruus,
niin oli varmempaa upottaa se vereen kuin häväistä sitä kahleilla,
joiden kumminkin muutamien päivien kuluttua täytyi kirvota ja antaa
samalle vallalle tilaisuus ehkä taas päästä voitolle. Hänen päätöksensä
oli sanalla sanoen itse istuntosalissa hakata maahan kaikki, joiden
voima ja vaikutus saattoi käydä vallankaappauksen tulevaisuudelle
turmiolliseksi. Hän tahtoi verellä piirtää ylipääsemättömän
rajamerkin menneisyyden ja tulevaisuuden välille, sovittamattomalla
väkivaltaisuudella pakottaa toverinsa heidän omaksi pelastuksekseen
peräytymättä kiitämään sitä päämaalia kohden, johon hänen hankkeensa
tähtäsivät. Mutta neuvoskunnassa istuivat maan herrat ja kiistelivät
kaikessa rauhassa ... niin rauhallisesti kuin keskinäinen kateus
salli ... maan parhaasta tai omista eduistaan, emme tiedä tarkoin
kummasta. Herttuan kirjeen suhteen oli tultu yhtä pikaiseen kuin
yksimieliseen päätökseen, ja se kuului, että herttua seuraavana päivänä
kutsuttaisiin leskikuningattaren ja neuvoskunnan eteen ja häntä
uhattaisiin maanpaolla, jos hän rohkenisi saman tempun tehdä
toistamiseen. Sitten oli siirrytty muihin asioihin. Ja kun he keskenään
kinastelivat, kun Bjelken puolue hyökkäsi De la Gardien puoluetta ja De
la Gardien puolue Bjelken puoluetta vastaan, ja herrat sanoivat
toisilleen vastenmielisiä asioita ja olisivat sanoneet vielä
pahempaakin, ellei yhteinen paha omatunto olisi ollut esteenä; kaiken
tuon kestäessä ei ollut heidän joukossaan ainoatakaan, joka olisi
aavistanut, että niin toisen kuin toisenkin puolueen toiveet olisivat
tuota pikaa olleet lopussa, ellei muudan tuntematon suojelija olisi
asettunut heidän ja vaaran väliin.

Kuitenkin he saattoivat rauhassa kuten tähänkin asti jatkaa
neuvottelujaan, sillä he olivat suojelijan valvonnan alaisina. Hän oli
tullut, ei pelastaakseen heidät, vaan kukistaakseen kapinan, ja heidän
onnensa oli, ettei hän voinut tehdä jälkimmäistä tekemättä samalla
edellistäkin. Hän ei tahtonut, että itsekkyys ja rikos tulisivat
itsekkyyden ja saamattomuuden sijaan, jotka kohtalo oli asettanut
valtion peräsimeen. Hän ei tahtonut sellaisen rikoksen muistoa ylvään
kansan historiaan.

Mutta Vanloon läsnäololla oli toinenkin tarkoitus. Oli mies, jonka
kohtaloon hän näkymättömin käsin oli ryhtynyt vaikuttamaan, jonka
elämänuran hän koetti johtaa sille kuuluvaa päämaalia kohden. Oli
tullut hetki, jolloin sen miehen kohtalo oli ratkaistava.

Niin sanotut isot portaat johtivat avaraan eteiseen, jonka holveja
toisella puolen kannatti kaksi pylväsriviä, toisella puolen rivi
seinäpilareita, joiden välissä korkeat, linnankaivantoon päin antavat
ikkunat ulottuivat niin kauas alas, että niistä lankesi valo porrasten
lähimmälle askelmallekin. Tämän eteisen ja sen takana olevan
drabanttisalin läpi oli Draken kuljettava mennessään neuvossaliin.
Porrasholvia valaiseva kattolamppu jätti avaran, pylväiden takaisen
huoneen hämäräksi. Siihen ja viereisiin pikkuhuoneisiin oli äskettäin
vähälukuinen, mutta luotettava ja luja aseellinen miesjoukko Vanloon
väkeä asetettu vahtiin. Sitäpaitsi oli eversti Sparre, joka oli
seurannut Vanloota linnaan, koonnut henkivartijat saliin sillä
tekosyyllä, että hän aikoi pitää tarkastuksen, niinkuin hänellä heidän
päällikkönään silloin tällöin oli tapana pitää.

Vanloon miehet olivat viimeisen tunnin kuluessa kaksittain ja
kolmittain eri porttien kautta kulkeneet linnaan ja ennen ratkaisevaa
hetkeä kokoontuneet erääseen pohjoissivun maakerroksessa olevaan
huoneeseen. Porttien ulkopuolelle oli asetettu tiedustelijoita, ja
linnankaivannossa liikkui veneitä, jotka pitivät silmällä Draken väkeä.
Niiden joukossa oli Vanloon palkkaamia miehiä. Hän tiesi sovitut
tunnusmerkit. Ensimmäinen niistä oli jo kuulunut.

-- Mynher, sanoi Sparre Vanloolle, joka eteisen pylvääseen nojaten
odotti Drakea, -- oletteko varma siitä, ettei halunne toimia salassa
viettele teitä liiaksi luottamaan käytettävissä oleviin vähiin
voimiimme? Te vaaditte minua koko illaksi luoksenne, viette senjälkeen
minut linnaan ja vasta täällä ilmoitatte minulle vaaran, jota en
vieläkään uskoisi todeksi, ellei kasvojenne vakavuus estäisi luulemasta
sitä pilaksi. Jos olisitte vihjauksellakaan ilmoittanut, niin olisin
koonnut rykmenttini...

-- Olkaa huoleti, sanoi Vanloo, -- vastustajamme voimat ovat sopivassa
suhteessa meidän voimiimme. Ei pidä nostaa turhan suurta melua
tyhjästä...

-- Mutta vihjaus linnan päällystölle ainakin...

-- Ei, ei, se on tarpeeton. Tiedätte, että Lilje ja useimmat hänen
upseereistaan ovat lähteneet maalle. Toiset hoitavat tänä iltana
huvituksiaan, joita olisi synti häiritä.

-- Mikä uhkayritys, jatkoi Sparre vähän levottomana; -- en koskaan saa
päähäni, että löytyisi mies, joka on niin järkeä vailla, että rohkenee
kourallisella seikkailijoita tunkeutua kuninkaalliseen linnaan...

-- Sen saatte pian nähdä. Mutta jo on aika, eversti hyvä, lopettaa
puhelumme... Kuuletteko?... Toinen merkki!

-- Mutta, mynher, ärähti Sparre, -- oletteko varma siitä, ettei nuori
kuningas joudu väkivallan uhriksi?...

-- Olen. Sitäpaitsi on senkin tapauksen varalle ryhdytty
toimenpiteisiin. Olkaa rauhassa ja luottakaa minuun!

Vanloo kääntyi nyt miehiinsä ja teroitti muutamalla sanalla heidän
mieliinsä ohjeita, jotka hän oli heille aikaisemmin antanut. Jyminä
pihalta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä portailta ilmoitti myrskyn
olevan tulossa.

Vanloo ja Sparre vetäytyivät pylväiden suojaan ja paljastivat
miekkansa.

Tuskin se oli tapahtunut, ennenkuin keihäitä, musketteja ja hattuja
tuli portaiden ristikon takaa näkyviin. Huimapäinen joukko törmäsi
eteenpäin tuulispään nopeudella, ja eteinen kaikui sen askelista ja
aseitten kalinasta. Ensin tuli näkyviin kookas mies, kasvot mustan
naamion peitossa. Hän oli johtaja itse. Miekka kädessä hän riensi
väkensä etunenässä: koko hänen ulkonainen olemuksensa hattusulkien
liikkeistä kannusten kilinään asti ilmaisi hurjaa päättäväisyyttä.
Sivuilleen vilkaisematta hän törmäsi suoraa päätä eteisen läpi
drabanttikammion ovea kohden.

Hän tarttui lukkoon. Ovi oli sisäpuolelta teljetty. Hän nosti jalkansa
potkaistakseen oven säpäleiksi. Miehet seurasivat hänen kintereillään.

Mutta samassa ovi avattiin. Sisäänkäytävän salpasivat henkivartijat.

-- Eteenpäin, eteenpäin! huusi johtaja ja kohotti raskasta miekkaansa
raivatakseen tietä.

Mutta ennenkuin hän oli askeltakaan lähestynyt peräytyviä
henkivartijoita, oli mellakassa tapahtunut käänne. Hyökkääjien kimppuun
hyökättiin äkkiä. Vanloo oli antanut merkin miehilleen. Keihäät tanassa
he hyökkäsivät väijyksistä ja viskasivat hämmästyneet väkivallantekijät
päistikkaa portaita alas.

Vastarintaa ajattelematta nämä lähtivät hurjasti pakoon, ja ennenkuin
heidän hämmästynyt päällikkönsä huomasi, miten asiain laita oli, hänen
miehistönsä, jättäen jälkeensä kaksi tai kolme kaatunutta, oli
kadonnut, ja hän seisoi siinä yksin joka taholta vihollisten
saartamana.

-- Laskekaa aseenne, valtionkavaltaja! Te olette vankini, Kustaa Drake!
huusi Vanloo ja lähestyi naamioitua.

-- Drake! mutisi Sparre hämillään. -- Onko se hän?

Naamioitu, joka tuokion oli seisonut ikäänkuin kivettyneenä, teki
suurta hämminkiä ilmaisevan liikkeen.

Samassa aukeni neuvoskammion ovi. Korkeat herrat tulivat, kummeksien
outoa melua, ottamaan asiasta selkoa. Siinä he seisoivat, mykkinä ja
ällistyneinä katsellen kohtausta, jonka menoa he eivät ymmärtäneet ja
joka oli loppunut ennenkuin eversti Sparre ennätti tehdä syvän
kumarruksensa ja senjälkeen avata suunsa kertoakseen heille ne vähät,
mitä itse tiesi.

Naamioitu ojensi Vanloolle miekkansa ja vilkaisi ympärilleen.

-- Ehkä erehdytte, sanoi hän äänellä, jonka naamio teki käheäksi, --
minä olen vankinne, mutta ... kenties en ole se, joksi te minua
luulette. Te olette Vanloo, seikkailija, kavala ystävä, vehkeilijä,
mutta tässä ette ota Kustaa Drakea vangiksi.

Tätä lausuessaan naamioitu oli vetäytynyt muutaman askelen taaksepäin
ja seisoi nyt erään eteisen ikkunan vieressä.

-- Minä tunnen teidät hyvin, jatkoi Vanloo -- ja olen tarkoin seurannut
askelianne. Meillä on nuoruuden velkoja selvitettävänä toistemme
kanssa.

Näin sanoen Vanloo tempasi vastustajansa silmiltä naamion.

Valtakunnan hallituksen ja neuvoskunnan herrat näkivät ilmeiseksi
hämmästyksekseen edessään Sjövikin herran, Kustaa Draken kasvot. Ne
olivat kalmankalpeat, mutta pelkoa tai hämmästystä niissä ei näkynyt,
vaan pikemmin ivaa, uhkaa ja päättäväisyyttä.

-- Nuoruuden velkoja? virkahti hän katsoen syvään Vanloota silmiin ja
antoi samassa viittansa pudota maahan. -- Minä en käsitä teitä...
Mutta, jos niin on, on meillä tästä hetkestä lähtien enemmänkin
keskinäistä selviteltävää ... mutta sen täytyy tapahtua toisessa
paikassa ... tai ei koskaan...

Hämmästyksen huudahdus kuului kaikkien läsnäolevien suusta ...
lasiruudut kilahtivat ... Kustaa Drake oli heittäytynyt ulos ikkunasta.

Temppu tapahtui niin nopeasti ja odottamatta, ettei kukaan ehtinyt sitä
estää. Vanloo ensimmäisenä tointui hämmästyksestään. Hän riensi ikkunan
luo ja kurkottui katsomaan.

Drake oli pudotessaan tarttunut ikkunanpieleen ja huolimatta
lasisiruista, jotka pahoin leikkelivät hänen kätensä, laskeutunut sitä
myöten alas. Pitäen toisella kädellä kiinni ikkunanreunuksesta ja
nojaten jaloillaan muurista ulkonevaan rautaristiin hän riippui nyt
kuilun päällä.

Drake katsoi alas. Sumu ja pimeys peittivät syvyyden hänen jalkainsa
alla. Linnankaivannosta kuului ihmisäänten sorinaa, johon sekaantui
nopeasti soutavien veneiden molskinaa.

Hän nosti merkkipillin huulilleen ja puhalsi. Sorina taukosi tuokion
ajaksi. Ilmeisesti hänen vihellystänsä kuunneltiin. Vielä hetkinen, ja
voimakkaasti ponnahtaen ulommaksi muurista, väistääkseen linnan
ulkonevaa kivijalkaa, hän irroitti kätensä ja putosi linnankaivantoon.

Epätoivoinen peli, jolle hän oli pannut kohtalonsa alttiiksi, ei ollut
vielä menetetty. Hänen tähtensä ei ollut vielä sammunut.

Hänen pakoilevat miehensä, jotka jo olivat ehtineet pelastua
veneisiinsä, kuulivat ikkunan kilahtavan rikki ja sitten herransa
merkkipillin äänen. Yksi noista veneistä, Scyllan laivapursi, oli juuri
puheenaolleen ikkunan kohdalla ja oli parhaiksi poistunut siitä
muutaman kyynärän päähän, kun jo ihmisruumis pudota molskahti veteen ja
vesi vaahdoten pärskyi kauas ympärille. Airot ojennettiin, pää tuli
laidan luona näkyviin, ja tuossa tuokiossa oli Drake hypähtänyt
veneeseen.

-- Emmepä erehtyneet ... herra Kustaa Drake se on, sanoi Scyllan toinen
luutnantti. -- Terve tulemastanne yläilmoista tänne taas. Hiisi
vieköön, herra, jos joudutte satimeen, niin osaattepa te nurinniskoin
luiskahtaa siitä poiskin.

-- Pian airoihin! huusi Drake ja tarttui peräsimeen.

-- Siitä ei teidän tarvitse meitä muistuttaa, herra. Meitä ei haluta
jäädä tänne, sillä paholainen on kaiketi kintereillämme... Ohoi, kuka
tuo on?

Toisen luutnantin kysymys tarkoitti pientä venettä, joka pyyhkäisi
läheltä ohi ja suuntasi kulkunsa linnankaivantoon päin. Hän huusi
sovitun tunnussanan, mutta ei saanut vastausta.

-- Ne eivät olleet meikäläisiä, sanoi hän; -- näkihän sen siitäkin,
että se laskee kaupunkiin päin. Ravakasti nyt, pojat! Vaikeata on
sanoa, onko takanamme ystäviä vai vihollisia.

Pursi pyyhälti voimakkain aironvedoin ulapalle.

-- Vallasta, kunniasta ja historiallisesta nimestä muutaman kyynärän
huippaus vain maanpakoon, häpeään ja unohdukseen, mutisi Drake.

Mies, joka istui aivan hänen lähellään, pani kätensä hänen olalleen.

-- Minä kuulin nimenne ja tunnen taas kasvonpiirteenne, sanoi hän.

-- Aadolf Skytte! huudahti Drake. -- Tekö täällä?

-- Saakeli soikoon! Meillä on muukalainen mukanamme, lausui toinen
luutnantti.

-- Mitä on tapahtunut? jatkoi nuori Skytte. -- Pelkäänpä, että tämä
kaikki on kuumehouretta...

-- Olkaa rauhassa! Olette keskellä todellisuutta, sanoi Drake.

-- Ja olen vapaa...

-- Vankila ja yhteiskunta eivät enää ole haittananne.

-- Ja ovatko he vapaat _kaikki_?

-- Minä vakuutan, ettemme ehtineet valikoida niitä jaloja helmiä, joita
vankilan muurit kehystivät, puuttui toinen luutnantti puheeseen. -- Me
hellitimme kehystä, ja helmet kimposivat joka suunnalle ... yksi tänne
veneeseenkin, ja se helmi olette te. Pahus soikoon, teillä on komeampi
nimi kuin tavallisilla kruununvangeilla. Skytte ... niinkö?

-- Lopettakaa tyhmät lorunne! lausui Drake. -- Skytte, jättäkää
kyselynne toiseen kertaan! Tämä ei ole niille otollinen hetki. Te
saatte kyllä aikoinanne tietää, mitä on tapahtunut... Miehet, jatkoi
Drake, -- pitäkää aseet varalla! Meillä on veneitä vanavedessä, ja
vaikeata on sanoa, ovatko ne ystäviä vai vihollisia.

Drake huusi lähimmille. Sieltä vastattiin hänen väkensä tunnussanalla.
Sama tunnussana kulki veneestä veneeseen, ja pian tultiin vakuutetuksi
siitä, että oli pelkkiä ystäviä ympärillä. Pieni laivasto vetäytyi
koolle, ja soutu jatkui. Kuljettiin isomman aluksen sivu, jonka
piirteitä ei erottanut pimeässä. Sieltä huudettiin veneitä, mutta
vastausta ei kuulunut. Se oli Algernon Sidney.

Scylla-laiva oli edellisenä päivänä nostanut ankkurin ja kulkenut
hinausköydessä Vermdön edustalle, jossa se nyt oli valmiina milloin
hyvänsä työntymään meren selälle. Tuuli oli senjälkeen kääntynyt: meren
pintaa myllersi navakka länsituuli. Scyllaan oli jätetty joitakuita
miehiä Ruysin päällikkyyden alaisina.

Ankaran soudun jälkeen Draken veneet pääsivät prikin luo. Merkkejä
vaihdettiin, veneet laskivat laivan kylkeen, Drake kiipesi ketterästi
kannelle, ja Ruys jätti miehistön saapuvilla ollessa päällikkyyden
hänelle.

       *       *       *       *       *

Palaamme Vanloon luo ja siihen hetkeen, jolloin Drake rohkealla
hyppäyksellään on pelastautunut hänen vallastaan.

Vanloo lähetti yhden miehistään saamaan tietoja linnankaivantoon
sijoitetuilta vakoojiltaan, antoi toiselle käskyn koota miehistön,
jonka hänen määräyksensä mukaan tuli pysähtyä ja luopua takaa-ajosta,
niin pian kuin vihollinen oli torjuttu linnanpihaan, ja kääntyi sitten
herrojen puoleen, jotka sillä välin olivat ahdistelleet häntä
kysymyksillä.

-- Hyvät herrat, lausui hän, -- hetken vaatimus kieltää minua tässä
antamasta sitä selitystä, jota haluatte ja olette oikeutetut vaatimaan.
Olkoon kylliksi, kun sanon, että vaara on ohi, joten rauhassa voitte
palata valtakunnalle hyödyllisiin toimiinne. Älköön se kuitenkaan
estäkö teitä, eversti Sparre, korkealla luvalla rupeamasta eversti
Liljen poissaollessa komentajaksi linnassa ja heti siirtämästä lähimpiä
rykmenttinne osastoja tänne linnaväestön lisäksi.

Vähän sentään Vanloon sanat hallituksen ja neuvoskunnan herroja
rauhoittivat. He kuuntelivat kauhistuneina linnanpihalta kuuluvaa
rummun pärrytystä ja huikeita huutoja. Toiset ilmaisivat pelkonsa
nuoren kuninkaan puolesta, toisia halutti rientää alas päästäkseen
selville asiain todellisesta tilasta. Mutta nyt saapui viesti toisensa
jälkeen; yksi kertoi, että joukko aseellista roskaväkeä oli hyökännyt
linnaan, toinen, että vangit oli päästetty irti, kolmas, että
hyökkääjät olivat joutumaisillaan alakynteen eikä vaaraa lähimailla,
neljäs, että linnanpiha oh roistoväestä puhdistettu, linnanportit
lukossa ja osa vangeista saatu kiinni. Sanantuojat seurasivat toinen
toisensa kintereillä, ja ennenkuin hämmästyneet herrat ehtivät koota
ajatuksiaan, oli meteli ukkoseniskun lailla tauonnut.

Sillä aikaa kun useimmat herroista olivat kerääntyneet Vanloon
ympärille ja kiittelivät häntä hänen toiminnastaan tämän kummallisen
tapauksen aikana, ja toiset kiiruhtivat rauhoittamaan nuorta kuningasta
ja leskikuningatarta, palasi mies, jonka Vanloo oli lähettänyt
hankkimaan tietoja linnankaivannosta.

-- Mynher, sanoi hän, -- rohkea rokan syö ... se hurja mies ei ole
murskautunut, ei liioin hukkunut. Fredrik, joka kuuli akkunan
särähtävän ja hätämerkin ja loiskahduksen, kun hän heittäytyi veteen,
luulee, että hänet on otettu niihin veneisiin, joilla lurjukset
par'aikaa ovat menossa pois. Mynher, uskokaa, että siellä on ollut
tungos...

-- Sitä parempi, arveli Vanloo. -- Blackwell, sanoi hän, -- katso, että
miehistö on koossa. Me saamme vielä paljon tekemistä tänä iltana. Hyvät
herrat, lisäsi hän hiljentäen ääntään, -- huomenna annan kernaasti
kaikki tiedot, joita vain voin. Koko asia on ollut vain vaarallista
pilaa, vimmatun heittiön mieletöntä ilvettä, ei muuta; ja ellette
neuvosta pahastu, niin kehoittaisin teitä, että hallituksen arvon
tähden ja kansan vuoksi antaisitte koko jutun käydä vain alhaisesta
metelistä, jonka tarkoituksena muka oli vapauttaa täkäläisessä
vankilassa säilytetyt pahantekijät. Minä esitän huomenna ne syyt, jotka
puhuvat tällaisen asiankäsittelyn puolesta.

Vanloo oli tuskin sanonut nopeat jäähyväiset ja lähtenyt eteisestä, kun
eräs hänen livreepukuisista miehistään tuli häntä vastaan portaissa ja
ojensi hänelle kirjeen.

-- Kirjeenkirjoittaja, mynher, sanoi hän, -- on käynyt asunnossanne
tapaamassa teitä.

Kun Vanloo pisti kirjeen avaamatta taskuunsa, lisäsi palvelija:

-- Kirje on tärkeä: se koskee kahden ihmisen henkeä...

Vanloo pysähtyi ja luki kattolampun valossa Eerikin kirjoittamat rivit.
Hänen kasvoilleen levisi kuolemankalpeus, ja kun hän vihdoin päästi
kätensä koneellisesti vaipumaan alas, oli hänen katseensa aivan
muuttunut.

-- Milloin tämä kirje sinulle jätettiin? kysyi hän hiljentäen äänensä
kuiskaavaksi.

-- Vajaa neljännestunti sitten, vastasi palvelija.

-- Armollinen herra, miehistö on asemillaan linnanportaiden edessä,
ilmoitti Blackwell.

-- Tule mukaan, sanoi Vanloo hänelle ja meni eteisen läpi takaisin
drabanttisaliin. Hän pyysi kirjoitusneuvoja ja kirjoitti nopeasti
seuraavat rivit:

"Sigurd, päästä vankisi vapaiksi, anna väkesi yhtyä Blackwellin väkeen,
miehitä Algernonin veneet ja laske Scyllaan. Tiedät missä priki on. Älä
viivyttele! Sinun pitäisi voida tulla perille melkein samaan aikaan
kuin vastustajasikin. Äkillisen päällekarkauksen tulisi voida tapahtua
pimeän ja laivassa vallitsevan hämmingin avulla. Drake on päässyt
käsistäni. Hänet on saatava kiinni, ennenkuin hän on nostanut
ankkurin."

-- Sigurdille! sanoi Vanloo ja ojensi Blackwellille käskykirjeen. --
Sinä väkinesi olet hänen käytettävänään. Pian!

Blackwell katsahti herraansa levottomin, kysyvin silmin; hän ei koskaan
ollut nähnyt sellaista ilmettä tämän kasvoissa. Mutta Vanloo viittasi
kärsimättömän käskevästi, ja Blackwell riensi ulos.

Ensimmäinen välitön vaikutus, minkä Eerikin tiedot Vanloohon tekivät,
eli masentava tuskan tunne. Hän oli taas löytänyt omaisensa, mutta
tilassa, joka ei sallinut hänen ajatellakaan jälleennäkemisen iloa.
Mutta Vanloo rohkaisi pian mielensä. Toinen tunne täytti hänen
sielunsa, niin pian kuin hän oli tyyntynyt tasapainoonsa:
kiitollisuuden tunne Kaitselmusta kohtaan, joka ratkaisevana hetkenä
oli lähettänyt hänet omaistensa luo ja suonut hänelle voimaa pelastaa
heidät. Syvä henkäys todisti, että hänen korkea rintansa oli vapautunut
painostavasta taakastaan ja hengitti taas vapaasti. Hän nousi ja meni
vakavin askelin linnanportaita alas.

Tultuaan linnanpihalle hän pysähdytti ensimmäisen vastaantulevan
vanginvartijan ja pyysi tämän seuraamaan häntä vankilaan. Tultuaan
käytävään, jossa sotamiehiä ja vahteja vilisi kosolta, hän pyysi päästä
siihen kammioon, missä kahta noituudesta syytettyä naista, äitiä ja
tytärtä, säilytettiin.

-- Tässä, armollinen herra, sanoi vanginvartija ja osoitti huoneeseen,
jonka ovi vielä oli avoinna -- tämä on heidän tyrmänsä...

-- Tyhjä! huudahti Vanloo kiivaasti.

-- Niin, armollinen herra, vastasi vartija, -- ikävää se on ... noidat
pääsivät ulos, kuten melkein kaikki muutkin vangit, tässä kauheassa
mylläkässä, emmekä vielä ole saaneet heistä tietoa. Useimmat olemme
kumminkin siepanneet kiinni, ja ne istuvat taas lukkojen ja salpojen
takana. Mutta ellei itse paholainen vain ole auttanut velhonaisia
pakenemaan, niin me pian heidät löydämme. Huomenna, niinkuin armollinen
herra kaiketi tietää, heidän piti kärsiä oikeudenmukainen
rangaistuksensa.

Vanloota pöyristytti hänen katsellessaan harmaita seiniä, pieniä
ristikoilla varustettuja ikkunareikiä, viheliäisiä talouskaluja ...
hän hengitti vankilan ilmaa niin raskaasti, kuin olisi ollut
tukehtumaisillaan.

-- Tässä he ovat kituneet! Täällä he ovat kuolemaa odottaneet! sanoi
hän itsekseen.

-- Missä on mynher Vanloo? Minusta hän meni tuonne eteiskäytävään,
kuului ääni ulkoa.

-- Herranne on siellä sisällä noitien vankityrmässä, vastasi toinen.

-- Ahaa! jupisi kysymyksen tehnyt.

Sama mies, joka seisoi Vanloon vaunujen ovella, kun Inkeri ja Elli
olivat päässeet niihin turvaan, astui sisään.

-- Armollinen herra, sanoi hän, -- minä olen etsinyt teitä
ilmoittaakseni...

-- Mitä on asiaa?

-- Mynher, kuiskasi palvelija, -- sanottavaani eivät muut saa kuulla.

-- Me olemme kahden kesken, sanoi Vanloo nähdessään, että vanginvartija
poistui ollakseen avullisena etsintäpuuhissa, jotka vieläkin jatkuivat.

Palvelija kertoi nyt, että kaksi naisvankia, pappismiehen saattamina,
oli metelin aikana piiloutunut Vanloon vaunuihin, ja että hän,
palvelija, kun pappismies oli vakuuttanut pakolaisten olevan
henkilöitä, joiden pelastumista hänen isäntänsä hartaasti toivoi, oli
taipunut tämän rukouksiin ja antanut kyyditä heidät mynher Vanloon
asunnolle, jossa he kaikki kolme odottivat hänen tuloaan.

Asia esitettiin epäröiden, sillä palvelija ei tiennyt, oliko isäntänsä
hyvillään vai pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hänen epäilyksensä
kasvoi, kun hän huomasi Vanloon jännittyneellä tarkkaavaisuudella
kuuntelevan hänen sanojaan. Mutta hän oli tuskin puhunut loppuun, kun
Vanloo ilosta loistaen huudahti:

-- Jumalan sallimus! Kiitetty olkoon Hän ja ylistetyt olkoot
Hänen tiensä!... Ystäväiseni, minä olen sinulle ikuisessa
kiitollisuudenvelassa. Pian saat tietää, mitä olet tehnyt minun
hyväkseni...

Hän syleili hämmästynyttä miestä ja syöksyi ulos. -- -- -- -- --

-- Missä he ovat? kysäisi hän siinä silmänräpäyksessä palvelijalta,
joka hänen kiivaasti soitettuaan aukaisi kotitalon oven.

-- Herra, tarkoitatteko pappia ja kahta naista, jotka...

Vanloo ei kuunnellut vastausta; hän kiiti portaita ylös omiin
huoneisiinsa. Eräs palvelija riensi ilmoittamaan Eerikille hänen
tulostaan. Vierashuoneessa tämä kohtasi hänet. Eerikin koko olemus
säteili juhlallista iloa ja syvää liikutusta.

-- Minä tiedän kaikki, huusi Vanloo ja painoi Eerikin rintaansa
vastaan.

-- Te olette saanut kirjeeni, lausui Eerikki, -- mutta tiedättekö
myös...

-- Kaikki, parahin ystäväiseni. Seuratkaa minua heidän luokseen! Mutta,
lisäsi hän samassa, -- onko heille tästä kohtaamisesta edeltäkäsin
ilmoitettu?

-- He odottavat teitä, vastasi Eerikki, tarttui Vanloon käteen ja vei
hänet sisimmän huoneen ovea kohden.

Mutta siinä tuokiossa lennähti ovi auki ... Inkeri ja Elli
näyttäytyivät kynnyksellä. Inkeri oli kuullut poikansa äänen,
äidinvaisto oli viisitoistavuotisesta erosta huolimatta tuntenut sen.

Äiti, poika, tytär katsoivat tutkivasti toisiinsa ... äiti tunsi pojan,
jota hänen sydämensä niin kauan turhaan oli huutanut, jota hän oli
kuolleena itkenyt ja jonka hän oli luullut vasta Jumalan luona
löytävänsä ... ja poika tunsi noissa vanhentuneissa, kärsivissä
kasvoissa sen äidin jalot piirteet, jonka kuva muuttumattomana aikojen
vaiheissa oli syöpynyt hänen sieluunsa ... hän tunsi ne, luki tuosta
ainoasta pikaisesta katseesta kaikki ne surut, jotka olivat niissä
hävitystänsä tehneet, ja riensi riemun ja surun valtaamana äidilliseen
syliin, joka häntä vastaan aukeni. Sanoja ei vaihdettu, mutta hän
painoi vanhuksen ryppyiselle otsalle, hänen harmenneille kutreilleen
pojan suudelmia, puristi ja yhä uudestaan puristi hänet rintaansa
vastaan, ja hänen kyyneltyvät silmänsä katsoivat sanomattomalla
rakkaudella syvemmin ja yhä syvemmin niihin silmiin, joiden lempeätä
loistoa hän oli rakastanut aina siitä asti, kun ne hänen kehtonsa
vieressä valvoivat.

Kuinka kauan tätä syleilyä olisi kestänyt, on vaikea sanoa, ellei Elli,
joka iloisesti ja kuitenkin melkein kainosti ihmetellen oli tarkastanut
veljensä jaloja, miehekkään kauniita kasvoja ja nyt kauan, ristissä
käsin, äänetönnä ja liikkumatta katseltuaan äitinsä ja veljensä välistä
hellää kohtausta vihdoin olisi rientänyt antamaan ja vaatimaan osaansa
rakkauden osoituksista. Vanloo tunsi hempeän käden koskettavan kättänsä
ja kuuli viehkeän äänen kuiskaavan:

-- Aarno, minä olen sisaresi Elli...

-- Elli, jota kannoin sylissäni, kun sinä läksit isäsi majasta, sanoi
Inkeri.

-- Elli, sisareni! huudahti Vanloo ja nosti hänet syliinsä. Elli kiersi
kätensä hänen kaulaansa, ja sisarusten huulet yhtyivät suudelmiin.
Vanloo silmäili surunsekaisella ihastuksella kalpeata neitosta, jonka
lapsellisen hempeistä kasvonpiirteistä vielä tänä onnenhetkenäkin
kuvastuivat kovat koettelemukset ja syvä, pitkällinen kuolemanpelko,
jota hänen oli täytynyt kärsiä. Kesken ylenpalttista iloaankin Vanloo
värisi ajatellessaan, mikä tämän tytön ja hänen äitinsä kohtaloksi
olisi tullut, ellei Kaitselmus viime hetkessä olisi ojentanut
pelastavaa kättään heidän ylitseen, ja hän syleili uudestaan Eerikkiä,
joka vesissä silmin ja sydän täynnä kiitollisuutta Herraa kohtaan oli
katsellut tätä jälleennäkemisen iloa ja ottanut osaa siihen.

-- Lähinnä Jumalaa, huudahti Vanloo, -- olen velvollinen kiittämään
teitä omaisteni pelastumisesta.

-- Ah, sanoi Inkeri, -- hän on ollut se hyvä enkeli, jonka Jumala
lähetti lohduttamaan meitä hätämme ollessa suurimmillaan. Hän kävi joka
päivä luonamme vankilassa ja vahvisti sieluani, kun olin
joutumaisillani epätoivoon.

-- Hän ja Aadolf-herra, joka meidän tähtemme on niin onneton! lausui
Elli. -- Ah, veljeni, minä en tiedä, oletko kuningas vai ruhtinas vai
joku muu mahtava henkilö, mutta auta Aadolfia, sillä he ovat salvanneet
hänet vankilaan ja tahtovat hänet tappaa sen tähden, että hän on
säälinyt meitä!

-- Kuka se Aadolf on, josta Elli puhuu? kysyi Vanloo.

-- Elli on oikeassa, sanoi Eerikki. -- Se on onneton Aadolf Skytte...

-- Oh, lausui Vanloo, -- minä olen kuullut hänen myöhemmistä
vaiheistaan ... tiedän, että hänet vangittiin, kun hän väkivallalla
tahtoi pelastaa kahta onnetonta kidutuksesta, mutta sitä en kuuna
päivänä aavistanut, että nuo onnettomat olivat äitini ja sisareni.

-- Saatpa kuulla, mitä tuo nuorukainen on tehnyt hyväksemme, sanoi
Inkeri, -- kun kerromme toisillemme onnemme vaiheet. Mutta nykyisyys
ilahduttaa minua niin, että tuskin voin palauttaa mieleeni elettyä
aikaa. Minä unohdan kaikki, kun näen sinut, Aarno. Oi, kuinka sinusta
on tullut uljas mies! Sellaisena näin sinut joskus haaveissani, mutta
useimmiten ajattelin sinua juuri kukoistukseensa puhjenneena
nuorukaisena ... jollainen olit lähtiessäsi luotamme. Oi, jatkoi Inkeri
lapsellisen iloisesti ja katseli ympärilleen huoneessa, -- kuinka
täällä on komeata! Ellet ole ruhtinas, olet toki mahtava mies, Aarno,
ja minusta näyttää, että isäimme kuninkaallinen loisto on palannut
ympärillesi. Mutta nyt on sinun kerrottava kaikki ne vaiheet, joiden
kautta Herra on ohjannut sinua tähän onneen, ja sitten me vuorostamme
kerromme omasta elämästämme.

-- Tulkaa, sanoi Vanloo ja otti monihaaraisen kynttiläjalan, -- minä
vien teidät siihen huoneeseen, joka toistaiseksi on Ellin kabinetti.
Siellä sulkeudumme pienoiseen piiriimme ja vaellamme muistojen tietä
läpi menneisyyden, jota on sulostuttava onnellisemman tulevaisuuden
varmuus. Ole huoleti, pikku Elli! Velvollisuuteni on pelastaa se jalo
nuorukainen... Herra pastori, jatkoi hän nopeasti, -- missä nuorta
Skytteä säilytetään vangittuna? Minä kysyn tätä, sillä jos hän on
linnanvankilassa, niin ovat tämäniltaiset tapaukset varmaan ulottuneet
hänenkin vankityrmäänsä asti, ja meidän on ajoissa hankittava siitä
tieto.

-- Se oli juuri tarkoitukseni, vastasi Eerikki, -- ja minä riennän nyt
heti sinne.

-- Menkää, kertokaa, mitä hänen ystävilleen ja turvateilleen on
tapahtunut, ja viekää hänelle minulta sydämellisiä terveisiä, lämpimät
kiitokseni, vakuutukseni uskollisesta ystävyydestä! Ja tulkaa sitten
takaisin ottamaan osaa iloomme!

Vanloo puristi hänen kättänsä, ja hän riensi pois.

Kun Vanloo oli saattanut äidin ja sisaren pieneen kabinettiin, poistui
hän vähäksi aikaa antaakseen määräyksen virvokkeista ja niistä
kotoisista tehtävistä, jotka molempien naisten talossaolon vuoksi
olivat tarpeen.

Eerikki palasi pian ilmoittamaan, että Aadolf melskeen aikana oli
päässyt vankilastaan pakoon ja kadonnut niille teilleen. Sen kuultuansa
Elli ihastuksissaan taputti käsiänsä, sillä hän piti aivan varmana,
että karkaaminen ja pelastuminen olisi samaa; että turvapaikka,
suojelija, taasen löydetty ystävä odotti jokaista onnetonta, joka oli
päässyt vankilansa muurien ulkopuolelle.

Mutta Eerikki, joka saman päivän aamuna vielä oli käynyt Aadolfin luona
ja tiesi, millainen hänen mielentilansa oli, ei voinut hillitä
pelkoansa. Mitä lähemmäksi tultiin sitä päivää, joka oli määrätty
Inkerin ja Ellin viimeiseksi, sitä syvemmälle vaipui Aadolf milloin
katkeraan välinpitämättömyyteen, milloin hillittömiin epätoivon
purkauksiin. Eerikki ei kuitenkaan tahtonut häiritä läsnäolevien iloa
ilmaisemalla pelkoaan, vaan päätti odottaa, kunnes voisi yksityisesti
ilmaista asian Vanloolle. -- Kyllä me hänet löydämme, sanoi Vanloo, --
minä sovitan heidät, hänet ja isän, keskenänsä, ja jos mahdollista
lepytän maallisen lain vartijat, tai muussa tapauksessa hankin hänelle
suojan, jota vastaan yhteiskunnan sokea raivo murtuu.

Sitten Vanloo istuutui sohvaan äidin ja sisaren väliin pidellen heidän
käsiänsä omissaan ja alkoi kertoa elämänsä vaiheita isänkodista
lähtönsä jälkeen. Hän kertoi vilkkaasti kohtauksen toisensa jälkeen
vaiherikkaasta elämästään: he kuuntelivat, kyselivät, elivät hänen
maailmassaan, ottivat osaa hänen töihinsä, vaivoihinsa, seikkailuihinsa
ja iloihinsa, ja Inkeri keskeytti hänet usein huomauttaakseen
älykkäästi, elävällä vakaumuksella jostakin sisäisestä, Kaitselmuksen
tarkoituksia todistavasta yhdysrenkaasta tässä kirjavain tapausten
ketjussa. Mutta kun Vanloo oli kuvaillut elämäntarinansa, oli Inkerin
vuoro kertoa omansa, ja niin kuluivat yön hetket huomaamatta, kunnes
loppuun palaneet vahakynttilät muistuttivat, että nuo kysymykset,
joihin ei väsytty vastaamasta, ja nuo vastaukset, jotka johdattivat yhä
uusiin kysymyksiin, oli viimein keskeytettävä. Vanloo vei Inkerin ja
Ellin heitä varten järjestettyyn makuukammioon ja jätti heidät
nauttimaan lepoa, jonka jälkeen he heräisivät elämänsä uuden,
onnellisemman vaiheen ensimmäistä päivänkoittoa tervehtimään.

Eerikki erosi pienen perheen piiristä luvattuansa saapua jälleen
seuraavana päivänä Vanloon luo. Tämä meni makuuhuoneeseensa.
Aamunsarastus hohti jo akkuna verhojen poimujen läpi, mutta Vanloo ei
tuntenut unentarvetta; hän ei malttanut uhrata tiedottomaan
unenhorrokseen vähääkään niistä hetkistä, joita hän piti elämänsä
onnellisimpina. Ennenkuin melu ja hyörinä ilmoitti väkirikkaan
kaupungin heränneen uuden päivän toimeliaisuuteen, saapui Sigurd. Hän
oli tottunut minä vuorokauden hetkenä tahansa astumaan isäntänsä luo,
milloin hänellä oli tärkeitä ilmoitettavia tälle. Nyt hän palasi
kertoaksensa hankkeestaan Scyllaa vastaan.

-- Haa, kapteeni, sanoi hän, -- taaskaan ette koko yössä ole ummistanut
silmiänne! Te nukutte vähemmän kuin lintu metsässä. Mutta jos olette
valvonut sitä varten, että näkisitte minun tähän aikaan tuovan Draken
silmäinne eteen, niin olette valvonut suotta. Niin, kapteeni, jatkoi
Sigurd ja iski lakkinsa pöytään, -- konna on luistanut ankeriaan tavoin
käsistämme. Harmillista se on, mutta sille en mitään taida. Päätökseksi
tulee, että meidän täytyy aavalla merellä ottaa hänet kiinni.
Kuulkaahan ... mutta, saakeli soikoon, te hymyilette, kapteeni! No,
ellei vastoinkäyminen olekaan niin suuri, että sentähden kannattaisi
hirttäytyä, niin ei sille toiselta puolen saisi nauraakaan. Me emme
minuuttiakaan vitkastelleet: käytimme sekä purjeita että airoja, ja
miehet soutivat hiki hatussa, mutta sittenkin tulimme liian myöhään,
kuinka harmillista! vain muutaman hetken myöhästyimme, ja siksi
palaamme nyt tyhjin käsin...

-- Me otamme hänet sitten aavalla merellä kiinni, sanoi Vanloo. --
Mutta ennenkuin kerrot, miten yksi vanki jäi käsiisi tulematta, niin
minä kerron, miten kaksi muuta vankia on joutunut minun käsiini...

-- Mitä tarkoitatte, kapteeni?

Vanloo kertoi nyt, kuinka hän oli löytänyt äitinsä ja sisarensa. Sigurd
syleili häntä ja unohti iloissaan ja hämmästyksessään koko Scyllan
tapauksen, kunnes Vanloo vihdoin muistutti häntä siitä.

-- Ei, ei, nyt annamme Draken olla hiidessä, kapteeni, lausui hän, --
missä ovat äitinne ja sisarenne? Minä tahdon nähdä heidät.

-- Kärsivällisyyttä, ystäväni!... Tottahan sallit heidän levätä sen
aikaa, kun annat raporttisi... Mitenkä Scyllan laita nyt on?

-- Scyllan laita on kyllä hyvin; se huuhtoo vapaana ja eheänä
ryntäitään Itämeren aalloissa. Olkoon menneeksi, kapteeni, minä kerron
miten siinä kävi. Me lähestyimme navakasti soudettuamme Scyllan
ankkuripaikkaa. Oli niin pimeä, että vaivoin erotimme mitään
maamerkkejä, mutta juuri kun olimme ottaneet purjeet sisään, käärineet
hankatapit, laittaneet aseet kuntoon ja viidellä veneellämme
rinnatusten lähennyimme sitä paikkaa, missä tiesimme laivan olevan,
juolahtaa kuulle mieleen ensikerran koko matkallamme näyttää pyöreätä
naamaansa kahden pilvenhattaran välistä. Me näimme prikin edessämme
kolmen kaapelinmitan päässä iso- ja märssypurje levällään mennä
puhkaisevan hyvää vauhtia navakassa tuulessa, ja seuraavassa tuokiossa
olivat kaikki purjeet ylhäällä. Että priki myös oli huomannut meidät,
sen havaitsimme pian, sillä miehistö kajahdutti uhmaavia hurraahuutoja,
joihin emme jättäneet vastaamatta. Soudimme kahta innokkaammin.

-- Malta, keskeytti Vanloo, -- tottahan muistit käskyni: yllätettävä,
ei avonaisesti hyökättävä?

-- Ai, sanoi Sigurd, -- Blackwell oli siis oikeassa. Hän muisti
kapteenin käskyn paremmin kuin minä, sillä hän intti vastaan, kun minä
komensin hyökkäykseen. Mutta minä ymmärsin kapteenin käskyn näin:
yllätettävä tai hätätilassa avonaisesti hyökättävä. Olkoon, minä
rohkaisin miehiäni, me tulimme lähemmäksi prikiä, joka aloitti tuiman
muskettitulen meitä vastaan, mutta me lähenimme sittenkin. Puolentoista
kaapelinmitan päässä he tervehtivät meitä peräkanuunoillaan,
sattumalaukaus särkee oikeanpuolisen veneen niin pahasti, että se
vajoaa ja...

Vanloon kasvot synkistyivät.

-- Menikö meiltä miehiä? kysyi hän.

-- Kapteeni, ne otettiin kaikki kahteen lähimpään veneeseen, ei
ainoatakaan mennyt pohjaan. Mutta kun kuulin Draken miesten hurjasti
huutavan ja ilkkuvan onnettomuuttamme, ajattelin vain jatkaa ajoa.
Sillä välin kuin Blackwell ja Leclerc pelastivat miehistön
rikkiammutusta veneestä, sousimme minä ja Bergman vihollista vastaan.
Hankkiuduimme laskemaan veneemme sen viereen, kun se samassa kääntyy ja
laskee tuulen alle; meidän täytyi peräytyä, ja samassa piiloutuu kuu
taas pilvien taakse, aivan kuin olisi arvellut hyvinkin suorittaneensa
työnsä. Oli pimeä kuin säkissä, vihuri kiihtyi, ja minä aloin oivaltaa,
että oli turha vaiva jatkaa yritystä. Annoin siis merkin kääntyä,
vaikka se olikin raskasta. Konnat ovat päässeet käsistämme, meillä on
kaksi haavoittunutta ja olemme hukanneet yhden laivaveneen; siinä koko
vaurio, kapteeni.

-- Emme ainakaan voi kiittää sinun viisauttasi siitä, ettei asia
päättynyt vielä pahemmin.

Vanloo vaikeni ja mietti itsekseen.

-- En voi päästää tilaisuutta käsistäni, sanoi hän. -- Minun täytyy
koettaa saada hänet kiinni, ennenkuin hän pääsee pujahtamaan pois
Itämereltä. Olen askel askelelta seurannut sen miehen perikadon tietä.
Onnetar ei ehkäissyt tuumaani salliessaan salaliittolaisen päästä
pakoon; tiesin, että kun vehkeilijä oli menettänyt pelinsä, aloittaisi
merirosvo uuden. Kenties hän on siis kuoleva häpeällisesti, niinkuin
hän elänytkin on, ja päivänvalo kirkastaa lopun elämänurasta, joka
tähän saakka on piillyt läpitunkemattomassa pimeydessä. Kenties sitten,
kun olen ottanut hänet vangiksi, myöskin saan ne todistukset, joiden
puutteessa en ole voinut hallitukseni ohjeitten mukaan vaatia miehen
päätä, miehen, jolla on ylhäinen nimi, arvossapidetty yhteiskunnallinen
asema ja jonka maineeseen ennen ei ole minkäänlaista varjoa sattunut.
Sigurd, minä nousen jo tänä päivänä Algernon Sidneyhin, ja ennenkuin
nouseva aurinko jälleen on vaipunut näköpiirin taa, on vainoretkeni
merirosvoa vastaan alkanut.

-- Mutta, kapteeni, äitinne ja sisarenne!

-- Viimeistään kahden viikon kuluttua on tämä risteily päättynyt. Jos
en sitä ennen ole kohdannut häntä, on hän päässyt valtamerelle, ja vain
verijäljet, jotka hän tiellensä jättää, voivat ohjata minua hänen
jälkeensä. Äitini ja Elli jäävät siksi aikaa tänne talooni Hollannin
lipun ja oman mahtini turviin. Ja vaikka he näyttäytyisivät
maailmallekin, niin kukaan ei uskaltaisi hätyyttää vieraan mahtavan
vallan edustajan äitiä ja sisarta. Tahdon kuitenkin, että salaisuus
toistaiseksi pysyy salaisuutena... Sinä lähdet siis laivaan ja käsket
Blackwellin laittaa kaikki kuntoon risteilyämme varten. Tule sitten
takaisin, niin vien sinut kalliitten omaisteni luo.

Sigurdin mentyä Vanloo istahti kirjoittamaan De la Gardielle kirjettä,
jossa hän ilmoitti sulan sattuman kautta saaneensa tiedon Draken
aikeista, ja teki siinä määrin selkoa eilispäivän tapauksista, kuin
hänen tuumiinsa soveltui. Vanloo osoitti, että koko meteli oli erään
kunnianhimosta ja vihasta ylhäisaatelia kohtaan hullaantuneen miehen
epätoivoinen koe saada aikaan vallankaappaus. Hän koetti näyttää
toteen, ettei se ollut sen läheisemmässä yhteydessä herttuan
samanaikaisten toimien kanssa, kuin että Drakea halutti herttuan
tietämättä käyttää niitä tyhmänrohkean tuumansa auttamiseksi. Vielä hän
viittasi valtiosäätyjen kesken vallitsevaan eripuraisuuteen, kaikkialla
ilmenevään vihaan aatelistoa, nurinaan hallitusta vastaan ja monessa
osassa maata vallitsevaan hätään ja kehoitti sen johdosta pitämään
asian todellisen tilan mitä tarkimmin salassa. Esimerkki saattaisi
muuten tarttua. Kapina ei tosin jäisi tulematta pääkaupungin asukasten
tietoon, mutta sitä pidettäisiin epäilemättä jonakin roskaväen
vähäpätöisenä yrityksenä päästää vangit irti linnan vankilasta,
semminkin jos linnan palvelusväki olisi sitä mieltä. Lopuksi Vanloo
ilmoitti, että syy, miksi hän ei suullisesti lausunut kreiville
ajatuksiansa, vaan teki sen kirjeellisesti, oli se, että hän aikoi
muutaman tunnin päästä lähteä merimatkalle, jolta hän viimeistään
kahden viikon kuluttua palaisi Ruotsin pääkaupunkiin.

Kirjoitettuaan tämän kirjeen Vanloo ryhtyi heti puuhiin järjestääkseen
Inkerin ja Ellin olon turvalliseksi ja mukavaksi poissaolonsa aikana.
Lukuisa ja luotettava palvelusväestö oli jätettävä vartioimaan taloa,
portit pidettävä lukossa ja Hollannin lippu nostettava kattotankoon.
Kun naisia halutti lähteä ajelulle, oli heidän käytettäväkseen
tarjottava umpivaunut. Niinikään pidettiin huoli tarkoituksenmukaisista
vaatteista. Talonväelleen Vanloo ilmoitti, että Inkeri ja Elli olivat
hänen äitinsä ja sisarensa ja niinmuodoin talon valtiattaria. Eerikille
hän jätti hallitukselle annettavaksi sinetöidyn kirjeen, jossa hän teki
tiettäväksi heidän sukulaisuussuhteensa häneen ja ilmoitti, että he
olivat Hollannin lähetystön suojeluksessa. Tämä kirje tuli Eerikin
esittää siinä tapauksessa, että Inkerin ja Ellin turvapaikka tulisi
tiedoksi ja heitä lain nimessä vaadittaisiin luovutettaviksi.

Eerikki ilmaisi nyt pelkonsa Aadolf Skytten suhteen, mutta Vanloo
vakuutti, että ei ollut mitään pelkäämistä.

-- Mitäpä voisi tapahtua sen pahempaa, kuin että nuorukainen otetaan
kiinni ja viedään takaisin vankeuteen? Jos niin käy, menette hänen
luoksensa, kerrotte hänelle, mikä onnellinen käänne on tapahtunut hänen
turvattiensa oloissa, ja vakuutatte, että hän kohdastansa voi luottaa
minun apuuni. Nuori Skytte saattaa olla huoleti. Minun vaikutukseni
tämän maan valtamiehiin on vahvalla perustuksella, ja elleivät he
kohteliaisuudesta ja kiitollisuudesta ota toivomustani kuuleviin
korviinsa, niin täytyy heidän tehdä se pelosta, sillä minä olen
seurannut heidän vehkeitänsä tarkemmin kuin kukaan muu.

Lopun aamupäivästä Vanloo vietti äitinsä ja Ellin seurassa. Hän oli
sanonut heille, että tähdellinen asia vaati hänen poissaoloaan, ja
rauhoittanut heitä vakuuttamalla, että hän lyhyen ajan kuluttua palaisi
takaisin.

Holhojahallituksen ja neuvoskunnan herrat pitivät Vanloon neuvoa hyvänä
ja verhosivat salaperäisyyden huntuun koko epäonnistuneen
vallankaappausyrityksen. Se ei kuitenkaan estänyt heitä ryhtymästä
varokeinoihin ja panemasta tiedusteluita toimeen, sillä he epäilivät
yhtäkaikki, ettei Drake ollut yksin puuhassa. Ensihetkessä olivat
heidän ajatuksensa kääntyneet Pentti Skytteen, ja muutamat herrat
valtaneuvokset riensivät heti mellakan loputtua hänen asuntoonsa
toivoen saavansa siellä ilmi jotakin suurenmoista. Mutta heidän
tullessaan herra Pentti makasi sikeässä unessa, yömyssy korvilla, ja
kun he kertoivat, mitä oli tapahtunut, niin ei kukaan ollut
hämmästyneempi kuin hän. Hän oli tuota pikaa pukeissa, riensi takaisin
istuntosaliin ja otti innolla osaa sen läksytyksen laatimiseen, joka
seuraavana päivänä oli annettava herttualle. Herra Pentin taito
läksytysten laatimisessa oli tunnettu ja tunnustettu: pääkohdissaan
seurattiin hänen saneluansa, eikä hän suolaa ja pippuria
sepustuksessaan säästänyt.

Seuraavana päivänä koottiin kaksi lähetystöä, toinen valtaneuvoskunnan,
toinen neljän valtiosäädyn puolesta, joiden tuli juhlallisesti marssia
herttuan luo, viedä läksytys perille, vaatia häntä allekirjoittamaan
jonkinlainen vakuutus, että hän luopuu kaikista paikanvaatimuksistaan
holhojahallituksessa, ja jos hän kieltäytyy, uhata häntä maanpaolla.
Kysymys oli nyt, kuka läksytyksen lukisi julki Hänen Korkeudelleen, ja
valituksi tuli, joko sitten sattumuksesta tai salaisesta sopimuksesta,
herra Pentti Skytte. Tämä näytti iloista naamaa huonossa pelissä eikä
pyytänyt päästä vapaaksi luottamuksesta. Hän luki kirjoituksen
terävällä äänellä, mutta hänen viekas ilmehikäs katseensa tarkasteli
kaiken aikaa suuttunutta ja säikähtänyttä ruhtinasta, aivan kuin olisi
tahtonut sanoa:

-- Suokaa anteeksi, Teidän Korkeutenne, mutta, kautta Jupiterin, minut
on pakotettu näyttelemään tätä osaa, ja jos nyt vain otatte kiltisti
ojentuaksenne, niin olemme onnellisesti pelastuneet epäluulosta ja
saatamme sopivassa tilassa aloittaa uudelleen vanhan pelin, ellette ole
kyllästynyt siihen.

Hänen Korkeutensa raivosi hetken aikaa, puhui väärinkäsitetyistä
aikeista, petollisista ystävistä (mainitsematta kuitenkaan herra Pentin
nimeä) j.n.e., mutta taipui allekirjoittamaan vakuutuksen, jonka
jälkeen hän suoraa päätä lähti pääkaupungista ja matkusti Stegeborgiin.

-- Vanloo, mutisi herra Pentti, kun hän kotiin tultuaan istui
nojatuoliinsa ja aukaisi Pliniuksen luonnonhistorian siltä kohden,
johon oli viimeksi pannut merkin, -- Vanloo? Se mahtanee olla Belsebub
itse. Mitenkä hän on voinut sekaantua tähän peliin ja tuntea iloa
tuumamme ehkäisemisestä, sitä en käsitä, enkä vähästä hinnasta mene
siitä selvää onkimaan. Niinpä täytyy sittenkin olla jokin vielä
viekkaampi pää, vielä terävämpi silmä kuin Pentti Skytten. Minä luulin
päässeeni selville hänen sisimmistä salaisuuksistaan, mutta hänpä
onkin lukenut minun tuumani, lukenut ne, pelkäänpä, aivan kuin
kämmeneltään... Minä alan tulla vanhaksi, sanoi hän huoaten ja nosti
peruukin päästään sekä katseli harmaantuvia hiuksiaan peilistä. -- Ei,
ei, on jo aika luopua politiikasta ja antautua stoalaisen viisauden
viljelijäksi...

    _Gaudia pelle,
    Pelle timorem,
    Nec dolor adsit
    Spemque fugato_.

    [Häädä ilo ja pelko, suru ja toivo sydämestäsi!]



XVIII.

Merellä.


Sumu oli hälvennyt ja taivas alkanut seestyä. Huomenkoitto levisi
ulapalle, itäistä taivaanrantaa punerrutti rusko, joka himmeänä
kajastuksena heijastui harmahtavalla vedenpinnalla ja Scyllan
valkoisilla purjeilla. Drake seisoi perässä lippuarkun luona, hänen
vierellänsä Ruys ja ent. Upsalan ylioppilas Ligelius, toinen luutnantti
laivassa. Miehistö oli kannella. Drake paljasti päänsä ja puhui:

-- Toverit, maankamara ja entinen elämämme ovat takanamme, meri ja
tulevaisuus edessämme. Minä olen teitä jo koetellut, minä tunnen teidät
ja tiedän, ettei kukaan teistä kaihomielin katsele taaksensa, siihen,
minkä hän jättää. Me pudistamme päältämme kaiken entisen, nimemme,
muistomme, ne siteet, jotka ovat kytkeneet meidät yhteiskuntaan ja sen
sortaviin, vääriin lakeihin. Me muodostamme valtion omassa
keskuudessamme: sorron palkitsemme kostolla. Toverit, jos olette
ymmärtäneet sanani ja hyväksytte ne, niin vastatkaa!

-- Olemme, hyväksymme! huusivat useimmat ja heiluttivat hattujaan.

-- Hyvä, minä olen siinä tapauksessa kapteeninne. Nimeni keskuudessanne
on Becker. Minä johdan teidät iloisiin seikkailuihin, nautintoihin ja
rikkauteen. Te jätätte kohtalonne minun käsiini. Minä ohjaan sitä kuin
mies, ja voi minua, jos petytte! Mutta suostumuksenne täytyy olla
vapaaehtoinen. Jos sentähden katsotte paremmaksi kulkea miehistönä
rihkamalaivassa Tukholman ja Amsterdamin väliä kahden guldenin pestillä
ja kohtuullisella läski- ja herneannoksella, niin minä vetäydyn syrjään
ja jätän päällikkyyden tälle arvossapidetylle kauppiaalle Sakari
Jansenille, joka seisoo vieressäni.

-- Ei, eläköön kapteeni Becker! huusi miehistö.

-- Kuulen, että ymmärrätte minua, ja koska siis olemme samaa mieltä,
niin tahdon tässä äsken Sakari Janseniksi kutsumassani miehessä
esitellä teille lähimmän alipäällikköni, jota olette velvolliset
ehdottomasti tottelemaan, niin kauan kuin hän toimii minun käskystäni.
Toverit, tämä mies on Ruys, meren vapaa lapsi nuoruudestaan lähtien.

-- Me tunnemme hänet hyvin, sanoi joukkueen kaksi ikämiestä. -- Olemme
purjehtineet sekä hänen että Tomkinsin johdolla.

-- Hyvä, hyvä, sanoi Drake ja puristi näiden vanhojen merisissien
kättä. -- Meillä ei siis ole pelkästään vasta-alkajia mukanamme.

-- Ja tämän nuoren, mutta kokeneen miehen, jatkoi hän, osoittaen ent.
Upsalan ylioppilasta, -- olen Ruysin puoltolauseella valinnut toiseksi
alipäällikökseni. Hänen nimensä ... mikä se olikaan? lisäsi hän
kääntyen tämän puoleen.

-- Nimeni on milloin mikin, katsoen siihen asemaan, joka minulla
yhteiskunnassa tai sen ulkopuolella on, vastasi ent. ylioppilas; --
tätä nykyä on nimeni Feliks, sillä olen tavattoman onnellinen. Miehistö
tuntee minut jo sillä nimellä: muuta ei tarvita.

-- Ja nyt, miehet, täytämme maljat ja tervehdimme nousevaa aurinkoa ja
juomme toiveittemme täyttymiseksi... Ruys, pidä huoli miehistön
kestityksestä, mutta valvo myös järjestystä! Purjehtiessamme en kärsi
mitään hurjastelua.

Aadolf Skytte oli kuunnellut tätä puhetta nojautuen isoon mastoon. Hän
meni nyt Draken luo. Tämä pani kätensä hänen olalleen ja lausui:

-- Tulkaa mukaani! Minä olen nyt käytettävissänne.

Aadolf seurasi Drakea peräkajuuttaan, missä he kauan keskustelivat.

Toinen luutnantti, joka oli innokas soittelija ja kantoi aina huilua
mukanaan joko takin taskussa tai vyössä pistolien vieressä, piti
hurautettuaan kurkkuunsa pari kolme pikarillista viiniä puheen, kehuen
kerskuvassa äänilajissa miehistön ravakkaa käytöstä taistelussa
takaa-ajavaa venekuntaa vastaan, jonka jälkeen hän nouti Ruysin ja
hänen yhteisestä kajuutastaan jonkinlaisen kielisoittimen ja sitä
näppaillen lauloi merirosvolaulun:

    Ihmistelmeest' ikävästä,
    mailman hälinästä kauas
    meren lainehille lähden
    vapautta henkimään!
    Vapaana kuin taivaan pilvi
    kiidän myrsky-ilman teitä
    maahan, mikä kaukaa siintää
    uljahalla matkallain.

    Minne mennään, tahdot tietää.
    Käännä, minne myrsky kutsuu,
    minne aalto ajelehtii,
    itään, länteen, minne vaan:
    missä revontulet leimuu
    Zemlan hyisten templein päällä,
    taikka missä taukoomatta
    kevät ihmisillä on.

    Tuhat ukkostulta lyököön
    taivaankannen kaikin puolin,
    peittyköön vain paksuin pilvin
    näköala kaikkineen,
    laiva heilukoon kuin lastu:
    sitä riemuisempi mieli!
    Älä, Luoja, lännen leyhkää tuo,
    vaan myrsky hirmuisin!

    Kaikki tyyni tähtein tuike
    sammukoon! Mä ruorin varaan
    annan onnen'... Raivoo, aalto!
    Purjeen povi, pullistu
    hirmumyrskystä kuin immen
    lumenpuhdas povi paisuu,
    milloin ensilemmen liekin
    illan haaveet sytyttää.

    Heijaa, pojat potrat, hurjat,
    paheen orjat kalvasposket!
    Aallot huuhtoo kuumaa otsaa,
    juomingeissa juopukaa,
    kunnes rauhattomat sielut
    pelastaa hain kita hirmu.
    Nauttikaa, upottakaamme
    elon hätä hekumaan!

    Merirosvo! Myrsky puistaa
    taivaankantta; meri pauhaa,
    hyöky hyökkää halkeimista,
    laivan liitteet koitellen.
    Joka lauta ryskää, ruskaa;
    vaan sä immen syleilyissä,
    hekumassa, hurmoksissa
    pilkkaat kuolemaa ja juot.

    Haa, sä kokenut, sä naurat
    kuten huuhkain raunioissa,
    ja sä puistat valkopäätäs,
    suurten syntein painamaa.
    Tajuun mykän vastaukses;
    kolkko katsees kyllin lausuu:
    "Sielun tuskaa ei voi poistaa
    mikään neste rypäleen."

    Niin; mut elon taakkaa yksin
    arka kirotkoon. Päin pohjaa
    tuuli pilvet puhaltaapi.
    Mennään mukaan hurjapään!
    Tallataan maan vanhaa otsaa,
    Tellus-ukon valkotukkaa,
    pohjoisnavan jäitä, joita
    viel' ei kenkään tunnekaan.

    Missä revontulet leiskuu,
    missä tähdet valaisevat
    maita, joilla kuolinliinat
    iät kaikki yllään on,
    missä kuolon kolkon mailla
    silmää ollut ei oo eikä
    ihmisääni yrittänyt
    synnyttämään kaiuntaa.

    Missä aaltoin vaahto roiskii
    puoli vuotta pitkäss' yössä
    jättiläisiin, haamumaisiin,
    liikkuviin jäävuorihin,
    jotka ukkosina iskee
    vastaan toisiaan ja voittaa
    taikka häviää ja haihtuu
    aavain merten aaltoihin.

    Sinne, veikot, siirtykäämme
    Tellus-ukon kiirehelle!
    Allamme näin nähdä saamme
    hitaat liikkeet Telluksen.
    Siellä viime maljan juomme
    syleilyssä tyttöjemme,
    kunnes kuolon kylmyys ruumiin
    hermot hyytää tykkänään.

    Yhtä kauan kuin maan rataa
    eetteriset aallot huuhtoo,
    nähdään meidän hyiset ruumiit
    huipussa maan akselin
    muistopatsaina; ne kertoo
    tuhansille tähtösille
    haluist' aina häipyneistä,
    pettyneistä toiveista.

Lopetettuaan laulun hän löi soittimensa pirstoiksi reelinkiä vastaan.

Peräkajuutta oli tilava ja valoisa. Kahta seinää koristivat
lehtiköynnösten muotoon ripustetut aseet; toisilla oli hyllyjä, joilla
paitsi moninaisia tarve-esineitä nähtiin kirjoja ja työkaluja, mitkä
todistivat, että Drake halusi tyydyttää alkemistista kiihkoaan
merelläkin.

Molemmilla sivuseinillä oli sohva. Drake oli istahtanut toiselle ja
Aadolf Skytte häntä vastapäätä.

Nuoren Skytten kasvot olivat melkein tuntemattomiksi muuttuneet: hänen
ihonsa oli keltaisen kalpea, silmät kuopallaan.

Hän oli vaatinut Drakelta selitystä kuluneen yön tapauksista ja siitä,
mitä hänen ympärillänsä tapahtui, sillä hän ei käsittänyt mitään, ja
se, mitä hän aavisti, tuntui hänestä uskomattomalta.

-- Skytte, te näette edessänne miehen, joka ulkomuodoltaan on
täydelleen sen naapurin näköinen, jonka lapsuudestanne asti olette
tuntenut Sjövikin isännän, Kustaa Draken nimellä. Hän oli tunnettu
ahkerana maanviljelijänä, hyvänä taloudenpitäjänä ja hiljaisena
alamaisena ... miehenä, joka ei eronnut muista tavallisista ihmisistä
missään muussa suhteessa kuin siinä, että hän oli umpimielinen
luonnoltaan, rakasti yksinäisyyttä ja että hänen huhuiltiin salaa
harjoittavan kullantekoa. No niin, se mies on nyt riisunut valepuvun
yltään ja näyttäytyy silmienne edessä sellaisena kuin hän on. Hänen
kylmän ulkomuotonsa alle kätkeytyy hurjaa katkeruutta ihmisten
viheliäisyyttä ja orjamieltä kohtaan, hehkuva viha sortoa vastaan, ja
hänen sielussaan liikkui rohkeita rankaisu-, parantelu- ja
uudestiluomisen tuumia. Se yö, joka vapautti teidät vankeudestanne ja
onnellisen sattuman kautta saattoi teidät minun luokseni, on nähnyt
ensimmäisen tuumani raukeamisen. Voimilla, joiden vähäpätöisyyttä oli
korvaava niiden pikainen vaikutus, koetin kukistaa sen mielivallan,
joka sortaa isänmaatamme...

Drake kertoi nyt, että hän vähälukuisen joukkonsa etunenässä oli
hyökännyt linnaan vangitakseen holhojahallituksen ja valtaneuvoskunnan,
jolloin hän myös avautti vankilan ovet; että yritys oli mennyt myttyyn
ja että hän väkinensä pakeni tähän laivaan, jonka hän sitä tapausta
varten oli pitänyt varalla.

-- Ja tässä näette minut nyt, jatkoi hän, -- henkipattona, miehenä,
joka on jättänyt kotimaan ja kaiken sen, mikä hänen sydäntään siihen
kiinnitti. Pakoon päässeelle maankavaltajalle pystytetty häpeäpaalu on
ainoa muistopatsas, joka kansalle säilyttää sen nimen, jonka
aikomuksena oli pelastaa samainen kansa tyrannien vallasta.
Pitäisikö minun nyt surra niinkuin nainen, pitäisikö minun käsivarret
ristissä epätoivoisena tuijottaa onneni raunioihin, pitäisikö minun
ehkä vastuksetta antautua vihollisteni käsiin ja laskea pääni
mestauspölkylle? Ei, leijona taistelee kuolemaansa asti, susi
irvistelee viime hetkellä metsästäjälle, ei mikään luontokappalekaan
anna vapaaehtoisesti lopettaa olemassaoloansa ... enkä minä tahdo
taistelutta luovuttaa noille kurjille oikeuttani iloita auringon
valosta ja taivaan vilppaista tuulista. Skytte, käsitättekö minua?

-- Käsitän, vastasi tämä, jonka silmiin Draken puhuessa oli syttynyt
uusi loisto.

-- Nämä palkit, jatkoi Drake, -- ovat uusi isänmaani, kuningaskuntani,
ja tällä valtiolla, joka keinuu aalloilla, on sama oikeus, kuin maan
multaan kytketyillä. Hätyytä sitä, se puolustaa itseään, loukkaa sitä,
se hyökkää! Anna kansan nälkiintyä, niin se syöksee heikomman kimppuun
imeäkseen sen veren.

-- Olette oikeassa, lausui Aadolf Skytte tulisesti. -- Me muodostamme
täällä valtion omassa keskuudessamme ja tahdomme sille hankkia kaikki
valtion oikeudet. Oi, on hurmaavaa tietää olevansa vapaa, voida murtaa
ne siteet, tavat ja ennakkoluulot, jotka vanhentuvassa yhteiskunnassa
jokaisen poismenevän suvun nurinkurisuus alati lisääntyvänä taakkana
heittää jälkeen tulevaisten niskoille. Drake, me emme täällä tahdo
yksinomaan taistella olemassaolomme puolesta niinkuin metsänpedot; me
tahdomme vapaina miehinä taistella periaatteiden puolesta, sen edestä,
minkä pidämme järkevänä ja oikeana. Me julistamme sodan sortoa,
pahuutta, halpamielisyyttä vastaan, me suojelemme heikkoja, nöyryytämme
ylpeitä, paljastamme viekastelijain juonet, lyömme maahan
sortovaltiaat, perustamme turvapaikan vainotuille ... me vuodatamme
ilkiöiden veren ja kuivaamme kärsivien kyynelet. Me olemme Jumalan
vitsana halveksittavalle maailmalle... Vai kuinka? Hyväksyttekö sanani?

-- Hyväksyn, vastasi Drake, -- te olette ottanut ne minun sydämestäni.

-- Hyvä on... Minä olen siis teidän ruumiineni sieluineni.

Aadolf Skytte ojensi Drakelle kätensä.

Drake puristi sitä, mutta ajatteli itsekseen:

-- Nämä haaveilevat unelmat pian kyllä haihtuvat. Minä olen yksin
hurjan roistojoukon keskellä, jonka olen koonnut ympärilleni, ja
tarvitsen ystävän samasta yhteiskuntaluokastani. Ystävä, morsian,
mitäpä merirosvo muuta kaipaakaan ollaksensa onnellinen?

Drake ja Skytte lähtivät kajuutasta. Aurinko parhaillaan nousi ja
hopeoi meren aamuruskollaan. Tuuli tyyntyi äkkiä, ja purjeet, joita
äsken tuulenpuuska pullisteli, riippuivat velttoina mastoissa.

-- Mitä aiotte nyt ensiksi tehdä? kysyi Skytte. -- Minne päin
suuntaatte kulkunne?

-- Ulos valtamerelle, vastasi Drake.

-- Kuulkaa, sanoi Aadolf nopeasti, -- meidän maanmiehiämme on
Amerikassa. Ruotsalaisia asustaa Delawaren luona. Heidän yhteiskuntansa
on ankarasti taisteltuaan hollantilaisia vastaan sortunut kavaluuden ja
ylivoiman kaksinaisen vallan alle. Hollantilaiset karkasivat
äkkiarvaamatta uudisasutuksen kimppuun ja ovat nyt sen isäntiä. Ruotsin
lipun on tuo rihkamakaupustelija häväissyt. Eikö meidän pitäisi murtaa
maanmiestemme häpeällinen ies ja hankkia Ruotsille takaisin sen osa
uudessa maailmassa?

-- Totta tosiaan, sanoi Drake, -- tuumanne ansaitsee miettimistä.
Voimamme ovat tosin vähäiset senlaatuisen yrityksen toimeenpanemiseen,
mutta voimme ehkä odottaa englantilaisilta apua tai yhtyä muutamiin
Länsi-Intian kulkuvesillä risteileviin merirosvoihin... Niin,
ystäväiseni, minä hyväksyn ehdotuksenne: me tahdomme sitä koettaa.
Julistamme siis hollantilaisille sodan, ja missä ikinä Hollannin lippu
kohtaa meitä merellä, on se meille kehoituksena hyökkäykseen ja
kostoon.

-- Hyvä on, lisäsi Drake itsekseen, -- minulla on nyt yksi syy, jonka
hän hyväksyy, kun karkaan niiden hollantilaisten rihkamalaivojen
kimppuun, jotka kohtaavat minua teilläni. Kun vain syitä vähän
kaunistelee, niin tämä nuori mies pitää minua ja itseänsä ihmisyyden
pelastajina, sillä välin kuin me ryöstelemme kauppamiesten rahat aito
merirosvojen tavalla.

-- Minua miekkoista, lausui Aadolf, -- te olette se mies, jota hain, se
ystävä, jonka henki on sopusoinnussa minun henkeni kanssa. Drake,
minulla on pyyntö, joka kauan on pyörinyt huulillani ja jonka tiedän
teidän nyt täyttävän.

-- Puhukaa!

-- Me emme saa poistua maasta antamattamme julmalle uskonkiihkolle
veristä muistomarjaa. Me emme saa lähteä pelastamatta niitä onnettomia,
jotka taikausko tahtoo heittää rovion liekkeihin.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi Drake ällistyneenä. -- Onko puhe
noita-akoista, vai olenko ymmärtänyt teitä väärin?

-- Niin, noidista...

-- Se on myöhäistä. Minä tiedän, että heidät oli aikomus polttaa tänä
aamuna.

-- Katsokaa itään! Päivän kultapyörä koskettaa vielä alareunallaan
meren pintaa ... ja tuolla lännessä, metsäisen saaren takana, on ranta
ja teloituspaikka.

-- Luultavaa on, että meitä ajetaan takaa ... me tarvitsemme joka
hetken päästäksemme aavalle merelle.

-- Purjeet riippuvat höllinä, tuuli on tyyntynyt, ja pian ei ainoakaan
tuulenhengähdys enää värähdytä veden pintaa. Takaa-ajajamme ovat
niinkuin mekin riippuvaisia tuulesta. Drake, jatkoi Aadolf, -- niiden
onnettomien joukossa on kaksi...

-- Minä tiedän, virkahti Drake...

-- Hyvä on; kun väkenne viime yönä mursi vankilani oven, riensin heidän
vankityrmäänsä, näin sen tyhjänä, ja olen siitä asti koettanut
pysytellä siinä toivossa, että heidän onnistui pelastua. Mutta he ovat
heikkoja, avuttomia naisia, ja minä pelkään... Sanalla sanoen: teidän
on täytettävä pyyntöni, tai minä vaadin, että minut yksin viedään
maihin...

-- Ystäväni, minä en ollenkaan vitkastele suostumasta pyyntöönne, jos
vain jokin keino löytyy sen pelastuksen toimeenpanemiseksi, jota te
tarkoitatte. Olen vain itsekseni aprikoinut, miten sen tulee tapahtua.
Vartijapiirinä on kaiketikin sotaväkeä ja mestauspaikka täynnä
uteliasta, yltiöpäistä kansaa. Jos tyventä jatkuu koko päivä, niin on
muuten aikomukseni laskea ankkuri neljännespenikulman päähän tästä, sen
rannikon läheisyyteen, joka vanhastaan on ollut isieni hallussa. Tahdon
sanoa heidän haamuilleen ja perintötilalleni viimeiset jäähyväiset.

-- Haa, lausui Aadolf Scyllan sivuutettua luodot, joiden taakse
rannikko häipyi näkymättömiin; eräältä kukkulalta, joka kauempana
sisämaassa kohosi muita korkeampana, kieriskeli savupatsaita kirkasta
taivasta kohden. -- Pian! Näettekö?

-- Noitaroviot on jo sytytetty, sanoi Drake. -- Me tulemme liian
myöhään. Mutta kuitenkin...

Hän käski miehistön varustautua aseisiin ja laskea veneet vesille.
Siinä hetkessä astui hänen muistissaan elävänä esiin sen ihanan,
kalvakan neitosen kuva, jonka hän kerran näki matkallaan Pentti Skytten
metsästysmajaan, käydessään Inkerin tuvassa. Hän tiesi tuon tytön ja
hänen äitinsä olevan onnettomien joukossa, ja vaikka hän omassa
mielessänsä kirosi koko yrityksen, johon hän oli suostunut vain
saadakseen Skytten sidotuksi itseensä, päätti hän kuitenkin pelastaa
nuo kaksi naista, jollei saapuisi liian myöhään ja jos se saattoi käydä
päinsä liian suuretta vaaratta.

Veneet laskettiin vesille. Drake ja toinen luutnantti lähtivät mukaan.
Ruys ja osa miehistöä jäivät Scyllaan, joka pantiin metsäisen saaren
taakse sillä tavalla, että kanuunat voisivat suojella miehistöä, jos
tätä koetettaisiin ahdistella, kun sen jälleen piti astua veneisiin.

Miehet olivat varustetut vain sellaisilla aseilla, jotka he saattoivat
kätkeä vaatteisiinsa: puukoilla ja pistoleilla. Drakella ja Skyttellä
oli kuten toisillakin yllään viitat ja öljylakit: jälkimmäistä olikin
laihtuneine kasvoineen ja vankilan ilmassa kalvenneine ihoineen melkein
mahdoton tuntea.

Kokonaisuudessaan tämä joukkue näytti rauhalliselta laivamiehistöltä,
joka autodafeeta nähdäkseen oli tullut maihin. Senvuoksi ei herättänyt
mitään huomiota, kun parvi rantakallioiden yli kuljettuaan kohosi
rinnettä ylös hietaharjulle, jolla mestauspaikka sijaitsi.

Suunnaton ihmisjoukko oli kerääntynyt paikalle. Drake ja Skytte
tunkeutuivat, miehistö kintereillään, vartijapiiriin saakka, joka
ympäröi mestauspölkkyä ja rovioita.

He olivat saapuneet liian myöhään. Pyövelin kirves lepäsi verellä
tahratun mestauspölkyn vieressä, useimmat rovioista olivat jo puoliksi
palaneet ja pyövelin rengit sytyttivät par'aikaa viimeistä.

Vartijapiirin sisässä vastakkaisella puolella seisoivat laamanni Skytte
ja muut oikeuden jäsenet, jotka olivat nämä onnettomat tuominneet, sekä
laamannin vieressä pastori Svenonius, jolle halu olla mestauksessa
läsnä oli antanut voimaa nousta sairasvuoteelta.

-- Täällä ei ole mitään tekemistä. Lähtekäämme takaisin! kuiskasi
Drake.

Aadolf ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt tähän kamalaan
verinäytelmään.

-- Pian pois täältä! Me olemme vaarassa joutua ilmi, jatkoi Drake ja
otti Aadolfia käsivarresta vetääksensä hänet mukanaan.

He seisoivat aivan sotamiesvartijapiirin takana, ja heidän ympärillään
oli Scyllan miehistö, niin että ilmitulemisen vaara ei ollut läheskään
suuri. Mutta samassa käännähti rivissä lähinnä Aadolfia seisova mies --
se oli vanha Rask -- ja hänen katseensa osui sattumalta Aadolfin
kasvoihin. Alussa hän ei näyttänyt tuntevan Aadolfia, sillä hän kääntyi
jälleen pois, mutta kohta hän loi uuden tutkivan silmäyksen
nuorukaiseen aivan kuin tullakseen vakuutetuksi, ettei nähnyt väärin,
ja kuiskasi:

-- Armollinen herra!

Kiinnitettyään näillä sanoilla Aadolfin huomion hän lisäsi nopeasti:

-- Inkeri ja hänen tyttärensä eivät olleet mukana. He ovat viime yönä
karanneet vankilastaan, niinkuin huhutaan.

-- Oletko nähnyt oikein? Oletko varma siitä?

-- Olen.

-- Lähtekää! kuiskasi Drake, joka levottomana oli huomannut heidän
keskustelevan.

Aadolf seurasi häntä.

Paluumatkalla hän kertoi Drakelle mitä oli kuullut. Mutta se ilo, jonka
vanhan Raskin sanat hänessä herättivät, katosi samassa, hänen mieleensä
muistui tuo kamala näytelmä, jonka hän vast'ikään oli nähnyt. Hänet
valtasi kauhea aavistus, että sama kohtalo ennemmin tahi myöhemmin
tulisi Ellin ja hänen äitinsä osaksi, sillä kuinka nämä avuttomat
naiset ajan pitkään voisivat säilyä lain polyyppikäsiin joutumasta,
piiloutua uskonkiihkon kaikissa sopissa vaanivia silmiä? Aadolf
katsahti ylös taivaan sinikantta kohden ja ajatteli Herraa, joka
raamatun sanojen mukaan on lukenut jokaisen ihmisen hiuskarvat, mutta
nuo sanat loihtivat hänen eteensä verisen pään, jonka hän oli nähnyt
roviolla, ruumiin vieressä. Se oli sen nuoren tytön pää, joka syytti
itseään noituudesta, ja sitä koristivat tuuheat vaaleat kiharat, joihin
Aadolf oli nähnyt pyövelin tarttuvan työntäessään sen roviolle
hiiltymään.

-- Ei, ajatteli Aadolf ja painoi katseensa maahan, -- se usko ei ole
muuta kuin hairahdusta, josta ihminen ei tahdo luopua, koska hän tuntee
itsensä liian heikoksi vastustamaan niitä julmia luonnonvoimia, joiden
keskellä hänen olemuksensa versoo. Maan avaruuden päällä vierivät
sokean Sallimuksen voittovaunut, ja rattaat murskaavat kaiken, mikä
tielle sattuu.

Veneet lähtivät rannasta ja palasivat Scyllaan.

Aadolfin näitä miettiessä istui myöskin Drake ääneti ja umpimielisenä.
Hän syventyi siihen arvoitukseen, joka oli pitänyt hänen ajatuksiansa
vireillä aina siitä asti, kun hän pelastui Scyllaan: hän mietti syitä
Vanloon menettelyyn, niitä keinoja, joiden avulla hänen oli onnistunut
saada salaliitto ilmi, ja hänen lausumiansa sanoja, kun hän luuli
Draken olevan hänen vallassaan.

Sitä arvoitusta Drake ei voinut selittää: hän ei mistään voinut löytää
avainta siihen.

Mutta sitä miettiessään hän alkoi tuntea omituista mielenahdistusta;
hänestä tuntui, kuin olisi joskus, kauan aikaa sitten, nähnyt Vanloon
kasvot, hän ei tiennyt milloin ja millaisissa oloissa ... hänen
pohjaltaan taikauskoinen mielensä alkoi kuohua, ja hän rupesi
tuossa salaperäisessä miehessä aavistamaan yliluonnollisen
maailmanjärjestyksen sanansaattajaa, järjestyksen, jonka lakeja hänen
paha omatuntonsa joskus varomattomina hetkinä kauhistui.

Scylla nosti taas ankkurin. Oli rasvatyyni. Täytyi laskea
hinaajaveneitä vesille, että priki saataisiin paikaltaan liikahtamaan.

Tämän työn kestäessä Aadolf Skytte tuli lähemmin tarkastaneeksi toisen
luutnantin kasvonpiirteitä. Ne olivat hänestä tutut. Ne muistuttivat
nuoresta miehestä, jonka hän yliopistossaoloaikoinaan oli tullut
päällisinpuolin tuntemaan ja jonka kohta senjälkeen sattuneet
vastoinkäymiset herättivät yleistä huomiota. Hän meni toisen luutnantin
luo ja sanoi:

-- Emmekö ole ennen nähneet toisiamme paremmissa oloissa?

-- Mahdollista kyllä, vastasi tämä.

-- Te olette Feliks Ligelius?

-- Vaiti, lausui toinen luutnantti, ja Skytte näki hänet ensikerran
vakavana. -- Isäni nimi ei ole enää minun nimeni enkä tahdo sitä
mainittavan _täällä_. Nimeni on Feliks, ei muuta.

-- Lempo soikoon, lisäsi hän, -- että kuitenkin tunsitte minut! Minä
olisin tuskin tuntenut teitä, jollen olisi kuullut nimeänne. No, terve
tuloa meidän seuraamme, vapaaherra Skytte! Kaikkein vähimmin odotin
näkeväni teidät täällä, mutta ... _quo fata trahunt retrahuntque
sequamur_. [Menkäämme minne onnettaret ohjaavat.]

Puhelu keskeytyi, sillä Aadolf huomasi, ettei se ollut toiselle
luutnantille mieleen.

Nuori Ligelius oli papin poika ja oli yliopistossa tullut tunnetuksi
ahkeruudestaan ja erinomaisista hengenlahjoistaan sekä liiallisesta
kunnianhimostaan, ylpeästä mielenlaadustaan ja seikkailevasta
luonteestaan. Päätettyään oppijakson hän tuli opettajaksi ylhäiseen
perheeseen, mutta kun hän täällä rakastui talon tyttäreen ja nuorten
hellä, viaton suhde pian tuli ilmi, ajettiin hänet häpeällä pois. Hän
palasi senjälkeen Upsalaan. Eräs nuori korkea-aatelinen ylioppilas,
puheenalaisen perheen sukulainen, oli sen maakunta-yhdistyksen
_inspector illustris_, johon Ligelius kuului. Tämä herra, joka katsoi
"sukunsa halventajan" julkealla rakkaudellaan loukanneen häntä
samoinkuin hänen sukuaan, ja joka ei muuten voinut kärsiä
Ligeliuksen ylpeätä ja itsenäistä luonnetta, solvaisi häntä kerran
eräässä julkisessa tilaisuudessa. Ligelius vastasi solvaukseen
kaksintaisteluhaasteella. Hänen riitamiehensä ei sitä hyväksynyt, vaan
sai aikaan sen, että Ligelius haasteensa tähden karkoitettiin
yliopistosta. Samana päivänä, kun karkoitustuomio luettiin, Ligelius
haki riitakumppaninsa tämän asunnosta, pakotti hänet tappelemaan ja
antoi hänelle miekanpiston, joka oli vähällä viedä nuoren inspehtorin
isiensä luo. Samana yönä Ligelius pakeni Tukholmaan, meni ulkomaiseen
jaalaan ja poistui isänmaastaan. Senjälkeen hän oli kokenut vaiheita,
joiden kertominen täyttäisi paksun kirjan. Ajatellessaan tulevaisuutta,
jolta hän itse oli niin paljon odottanut, mutta joka nyt oli pirstoiksi
rauennut, hän tuli onnettomuudessaan hillittömäksi: muistojansa
hälventääkseen hän antautui hurjaan seikkailuelämään. Hän oli elänyt
intiaanien ja malaijien, bukanierien ja merirosvojen, sanalla sanoen
sellaisten ihmisten parissa, joissa mitä parhaimmat avut kätkeytyivät
kuin helmet törkeimpien paheitten liejuun, villien, seikkailijain,
henkipattojen ja pahantekijäin seurassa. Kaikkialla hän oli näitten
joukossa kohonnut vaikuttavaan asemaan ja ihmetyttänyt muita, sillä hän
osasi kiihoittaa ympäristönsä avut ja paheet korkeimmilleen, mutta
tyydytystä ei hänen rauhaton sielunsa löytänyt mistään: haikea epätoivo
oli kiidättänyt häntä maasta maahan, mereltä merelle, seikkailuista
seikkailuihin, kunnes hän koti-ikävän valtaamana palasi isiensä maahan.

Sinne saavuttuaan hän oli mennyt kotiseudulleen, hiipinyt isänsä majan
ympärillä, kunnes hän taattonsa tuntematta oli saanut nähdä hänen
kasvonsa, oli sitten käynyt äitinsä haudalla, lapsuutensa kisatanhuilla
ja taas rientänyt pois. Isänmaa poltti hänen jalkainsa alla. Hänellä ei
ollut siellä muuta tekemistä, ja hän päätti senvuoksi lähteä uusia
onnen vaiheita kokemaan. Tukholmassa hän oli meriväenkapakoissa
kohdannut pari Länsi-Intian aikuista toveria ja näitten kanssa ottanut
pestin herra Sakari Jansenilta, sitten kun hän tämän persoonassa oli
oppinut tuntemaan vanhan, vielä muistissa elävän merirosvon Ruysin.

Sellainen oli lyhykäisyydessään toisen luutnantin elämäntarina.

Hinausta jatkettiin, kunnes Drake käski uudelleen laskea ankkurin.
Scylla oli silloin osaksi alastomain, osaksi metsäisten saarten
keskellä erään vähäisen lahden suulla, jonka rantoja peitti
mustanpuhuva havumetsä. Se oli Sjövikin satama.

Scylla ei ollut yksin. Kiväärinkantomatkan päässä siitä, mihin se oli
kiinnitetty, oli toinenkin alus, jota tavallinen silmä ei voinut nähdä
ja jonka miehistö nukkui ikuista untaan. Vedenpinta levittäytyi tyynenä
ja kimmeltävänä mastonhuippujen päällä, ja kalat kisailivat kannen
yläpuolella.

Ainoa, joka näki tuon toverin, oli vanha Ruys. Hänen silmänsä eivät
tosin olleet terävämmät kuin monen muunkaan, mutta hän näki kuitenkin
laivan ikäänkuin kajastuksena lepäävän entisellä ankkuripaikallaan. Hän
tunsi taas sen vesilinjat, takilan ja jokaisen raa'an, purjeet ja
touvit; kuulipa hän hurjaa sorinaakin sen kannelta ja näki reelingin
yläpuolella kalpeita kasvoja, jotka herkeämättä tuijottivat häneen.
Syynä tuohon tilapäiseen tarkkanäköisyyteen oli epäilemättä se, että
Ruys yön ja aamun kuluessa oli tirkistellyt syvemmälle kannun pohjaan
kuin kukaan muu. Hän oli ensin runsaasti naukkaillut molempien
ystäviensä, vanhojen merirosvojen keralla ja sitten hinausmatkalla
vähänväliä täyttänyt ja tyhjentänyt pikarinsa; mutta alkoholihöyryt
lienevät varmaankin synkän, umpinaisen mielialan vaikutuksesta
kokoontuneet johonkin määrättyyn paikkaan aivoissa, missä
mielikuvitusvoiman välineillä lienee sijansa, ja jättäneet muut
aivosolut entiseen tilaansa, sillä paitsi silmien haljakkaa, kalamaista
kiiltoa ei ollut mitään, mikä olisi ilmaissut hänen nauttineen liiaksi
väkeviä, ja tehtävänsä laivalla hän hoiti yhtä säntillisesti kuin
ennenkin.

Nyt hän seisoi käymäsillalla, tuijotti kummituslaivaan ja pyyhki
tuskanhikeä otsaltaan. Ja mitä kauemmin hän tuijotti, sitä enemmän
muuttui ympäristö sellaiseksi kuin se oli ollut hänen viimeksi
käydessään täällä. Aurinko paistaa heloitti niin kirkkaasti ja
lämpimästi kuin kesäisenä päivänä ainakin, mutta Ruysin silmissä se
muuttui öiseksi kuuksi, sen loisto syksyiseksi kuutamoksi, ja hän
kuulosti, eikö rannan kallioilta kuuluisi samainen merkki, joka silloin
kutsui häntä isäntäänsä vastaan.

Näistä mietteistään havahdutti Ruysin Draken ääni. Hän sai vaivoin
käännetyksi katseensa pois siitä kohdasta, johon se oli kiintynyt, ja
astui kapteenin luo.

-- Tänään ei ole tuulta odotettavissa, sanoi Drake. -- Jäämme siis
tähän. Minä menen maihin ja palaan vasta yön seuduissa. Jos läsnäoloani
tarvitaan, niin olen Sjövikissä, jonne suorin tie käy tuon lahden
perukasta. Poissaollessani on sinun harjoitettava laivuetta hoitamaan
purjeita minun komentotapani mukaan.

-- Niinkuin käskette, vastasi Ruys. -- Kuulkaa, kapteeni, jatkoi hän
puoleksi kuiskaten, -- näettekö tuota?

Hän luuli viittaavansa kummituslaivaan, mutta osoittikin siihen
paikkaan merenpohjaan, mihin kuunari oli upotettu.

Drake vastasi vain luomalla synkän katseen ensimmäiseen luutnanttiinsa,
ja käski hänen laskea alas laivaveneen.

Drake kysyi Skytteltä, tahtoiko tämä lähteä hänen seurassaan maihin.
Vastaus oli kieltävä, kuten hän salaa oli toivonutkin, mutta Skytte
pyysi, että hän sensijaan ottaisi mukaansa Sjövikiin erään kirjeen,
jonka sitten joku Draken palvelijoista seuraavana aamuna voisi
toimittaa perille Signildsborgiin.

-- Kernaasti, vastasi Drake, -- mutta kirjoittakaa varovasti älkääkä
pienimmälläkään viittauksella ilmaisko sitä henkilöä, jonka kanssa
tulette onnenteitä taivaltamaan. Kustaa Drake on kuollut kaikilta
muilta paitsi teiltä.

Aadolf lähti kirjoittamaan kirjettä. Se oli hänen äidilleen. Hän kertoi
karanneensa vankeudesta erääseen laivaan, jolla hän nyt lähtisi
onneansa etsimään vieraisiin maihin. Loppuun hän liitti herttaiset
jäähyväiset äidilleen ja isälleen ja lupasi, että jos hänen suotaisiin
elossa pysyä, niin hän kerran, kun aika olisi parantanut vanhat haavat,
palaisi tahrattomin mainein isänmaahansa ja kotiinsa.

Tällävälin Drake oli riisunut merimiesvaatteet yltään ja pukeutunut
säätynsä mukaisesti. Hän otti kirjeen, antoi Ruysille ja Feliksille
tarkempia määräyksiä ja soudatti senjälkeen itsensä maihin.

Hänen poissaollessaan Ruys ja Feliks harjoittivat miehistöä
merkkipillin mukaan hoitamaan purjeita. Huviksensa Skytte katseli
jonkin aikaa harjoituksia, jotka kohta alkoivat sujua jotakuinkin
hyvin, kun monet laivueesta olivat meritoimiin harjaantuneita miehiä ja
olivat oppineet ammatin erilaisilla laivoilla, kuten sota-aluksilla,
kauppalaivoilla ja kaappareilla. Mutta ennen pitkää Aadolfin valtasi
uupumus: hän ei ollut kahtena viime vuorokautena silmiänsä ummistanut.
Hän meni peräkajuuttaan, heittäytyi sohvalle ja vaipui rauhattomaan
uneen.

Hänen herätessään oli aurinko laskenut ja iltakylmä tunki avoimista
ikkunoista sisään. Toinen luutnantti näyttäytyi ovessa.

-- Hoo, te olette valveilla, Skytte, sanoi hän. -- Hyvä on! Tyventä
jatkuu, taivas näyttää likaisen harmaalta, ja kohta alkaa sataa. Mutta
en minä sitä tullut ilmoittamaan, vaan tahdoin kysyä, haluttaisiko
teitä kapteeni Beckeriä odottaessamme katsahtaa siihenkin loukkoon,
joka on minun ja Ruysin yhteisenä asuntona tässä kaikin puolin
kunnioitettavassa aluksessa. Mitä arvelette? Luulisinpä olevan syytä
henkilöillä, jotka kohtalo on kytkenyt samoihin kahleihin, tehdä
lähempää tuttavuutta. Teidän sopii valita. Jos mieluummin tahdotte olla
yksin, niin saatte olla varma siitä, että minä tuntikausia tulen
kiusaamaan teitä huilujuoksutuksillani.

-- Minä suostun ehdotukseenne, vastasi Skytte, -- semminkin koska uskon
meistä tulevan ystävykset.

-- Hoo? Se olisi ilahduttavaa... Auttakaa siinä tapauksessa minua
hauskuttamaan Ruys-vanhusta, joka tänä iltana on vallan houruna. Lienee
syy ilmassa. Ukolla on paksu veri ja sydämessä hänellä, niinkuin
muillakin, jonkinlainen mato, joka tavallisesti herää ja kalvaa
sydänjuuria tällaisena hetkenä, kun yö on yllättänyt, taivas lupaa
sadetta ja sydämen sykyttäjä haluaa nukkua. Ukko odottaa meitä
vastamainitussa loukossa viinipullon ja aterian ääressä, joka
viimeksimainittu on parhaimpia mitä Scyllan kokki ankaralle
päällystölleen voi saada varatuksi.

Skytte seurasi toista luutnanttia tämän ja Ruysin yhteiseen kajuuttaan.

Vanha merirosvo istui pulloilla ja pikareilla täytetyn pöydän ääressä
edessään lamppu, jonka valo lankesi hänen tuskaisille kasvoilleen. Hän
näytti nuorten astuessa sisään heräävän syvistä mietteistä, sillä hän
hätkähti ja loi heihin älyttömän katseen.

Kajuutan ulkoasusta näkyi, etteivät ensimmäinen ja toinen luutnantti
pitäneet liian tarkkaa huolta mukavuudesta.

Aadolf maisteli vain vähäisen pöydälle pantuja ruokia, vaikka ne
olivatkin kaikeksi kunniaksi keittäjälle, mutta otti sitä innokkaammin
osaa juominkiin, sillä hän tunsi kiihoittavien aineiden tarvetta. Seura
oli hänen mielestänsä kaikkea muuta kuin hupainen. Vanhan Ruysin
katkonaiset sanat, hänen hajamieliset, sekavat vastauksensa, hänen
kelmeät, värisevät huulensa, hänen iljettävä teeskennelty irvinaurunsa,
kun hän tuontuostakin oli käsittänyt jonkin toisen luutnantin
kokkapuheista ja katsoi seurustelutavan vaativan, että tuli näyttää
hilpeältä, tekivät Aadolfiin varsin vastenmielisen vaikutuksen, jota
ent. ylioppilaan huima, remahteleva rattoisuuskaan ei saanut
vaimennetuksi. Heissä kummassakin ilmeni epätoivo, joka vain tuli eri
tavalla näkyviin, ja Aadolf joi hurjasti tuota tulista viiniä
päästäkseen siitä jäätävästä, pöyristävästä tunteesta, joka oli
vallannut hänet uusien tuttavien parissa.

-- Hoi, vanha merikarhu, sanoi toinen luutnantti, kun jo kauan oli
ryypiskelty, ja löi Ruysiä olalle, -- mikä sinua vaivaa? Onko sinun
uni? Etkö juo enää? Sinun täytyy, ukko.

Nuorukainen täytti uudestaan vanhan merisissin pikarin.

-- Säälikää häntä, sanoi Aadolf katsahtaen Ruysiin, joka oli
lyyhistynyt kokoon ja yhä ääneti tuijotti eteensä. -- Hän näyttää jo
saaneen kylliksi.

-- Vielä mitä, sanoi Feliks. -- Minä tunnen hänet. Hän on meren
kaltainen, joka ei tule koskaan täyteen, vaikka siihen kuinka monta
virtaa purkaisi vetensä. Juo, äijä, ja ole iloinen! Viini tekee sinut
nuoreksi, iloiseksi, vilkkaaksi, rohkeaksi ... viini tekee sinut
onnellisemmaksi kuin yksikään Jumala... Mutta, saakeli, on totta, mitä
sanotte: hän ei ole kaltaisensa. Ensikertaa minä näen miehen jäävän
alakynteen Bakkuksen kanssa otellessa.

Ruys avasi huulensa ja mutisi:

-- Minä tulen...

-- Hyvä, hän murtaa äänettömyytensä sinetin ja aukoo kaunopuheisuutensa
sulut. Jatka, äijä! Sanoit tulevasi. No niin, se on, että tulet
itseesi.

-- Se on, virkkoi Ruys ojentautuen suoraksi ja katsahtaen täysin
itsetietoisena ympärilleen, -- se on, minä tulen niiden luo, jotka
kutsuvat minua.

-- Hyi, ukko! Olet juovuksissa ja hulluttelet. Ylös kannelle ja hurauta
sangollinen vettä niskaasi!

-- Hurautan enemmänkin.

-- Sitä parempi.

-- Voi ... isänmaani ... tilani Alkmaar ... ja huvilani meren
rannalla... Kaikki helvetissä! jupisi Ruys.

-- Mitä horiset?

-- Hullutuksia... Täytä pikarini, ukuli!

-- Alathan jo voimistua. Pikarisi on jo täysi. Kippis, vanha toveri.

-- Se oli viimeinen pikari se, sanoi Ruys tyhjennettyään juomamaljan.
-- Nyt otan virkistävän kylvyn, ja sitten on kaikki niinkuin olla
pitää. Feliks, kun kuulet Draken merkkipillin, niin ole varuillasi...

-- Ole huoleti!

-- Ja sano, että ellei hän seuraa kutsua, niin he ennen pitkää tulevat
ja vievät hänet väkisin.

-- Viini on pannut aivosi sekaisin. Ylös ja kaada kaksi, kolme, neljä,
viisi sangollista hupsuun päähäsi! Käske sitten ja minä tottelen!

-- Niin todellakin! Olin unohtaa ... jatkoi Ruys ottaen
vyöhyttaskustaan avaimen, jonka hän antoi Feliksille. -- Kuule, sinä
sulaton myrskylintu, tuossa kaapissa on moniaita kukkaroita ja
tukaattikääryjä. Sinun pitää jakaa ne vanhojen toverieni, Parkerin ja
Sullivanin kanssa. Luotan rehellisyyteesi.

-- Antaisit lahjojesi olla jakamatta, kunnes selvenet; voisi muuten
käydä katumoiksesi.

-- Ei, kun lähtee uudelle matkalle, niin ei mokomista pikkuseikoista
pidä liioin väliä. Minä menen nyt ylös kannelle ja annan herrain jatkaa
huvia niin kauan kuin sitä voinee kestää.

Ruys poistui kajuutasta.

-- Onneton tuo vanhus on sydämenperukoitansa myöten, sanoi Skytte
Ruysin lähdettyä. -- Hänellä näkyy olevan jotakin omallatunnollaan...

-- Hän on humalassa, vastasi Feliks lyhyesti.

-- Ja teissä, Ligelius ... teissäkin piilee iloisen pilanne alla
pohjaton epätoivo. Me olemme kumpikin onnettomia, mutta te enemmän kuin
minä. Juokaamme paremman tulevaisuuden, sankarielämän ja jalon kuoleman
malja!

-- Ihmiskunnan hävityksen, maailmanpalon, maan atomeiksi murskaamisen
malja! huusi Ligelius ja kalahdutti pikariansa Skytten pikariin.

-- Minä tunnen kiintymystä teihin, Ligelius, jatkoi Skytte. --
Ensimmäiset vastoinkäymisenne ovat minulle tutut. Te olette hiukan
vanhempi minua, olette sivistynyt mies, ja kohtalomme voivat kauankin
liittyä yhteen. Ojentakaa sentähden kätenne ystävyyden merkiksi!

-- Toveruuden, vaaroissa auttajan merkiksi, vastasi Ligelius ja puristi
hänen kättänsä, -- mutta ystävyyden merkiksi ei koskaan! Älkää
ihmetelkö! Minä selitän tarkemmin. Te pidätte minua onnettomana.
Niinhän olen, mutta kukapa ihmiskunnan myriadeista voi valehtelematta
sanoa: minä olen onnellinen? Oleminen ja onnettomuus ovat ajan pitkään
samaa. Harvat ne hetket, joiden iloon ei sekoittuisi katkeria muistoja
tai tulevaisuuden pelkoa, ja moiset hetket ovatkin liikanaisen
kiihoituksen eivätkä terveen tilan hetkiä. Minä en saata valitella
osaani, sillä olen nauttinut enemmän kuin useammat muut. Olen kuullut
kainon, viattoman immen sopertavan, että hän rakasti minua ... eikö se
ollut autuas hetki? -- ja minulla on ollut ystävä... Se oli bukanierien
luona San Domingossa. Noitten hurjain konnien joukosta tapasin lapsen
-- pojan, jolla oli tytön lempeät kasvonpiirteet ja sankarin sydän. Kun
hänen tuli lakiemme mukaan valita itsellensä kasvatusveli, valitsi hän
minut. Hän kaatui minun rinnallani taistelussa espanjalaisia vastaan.
Mikä kelpo poika pelottomine, säteilevine silmineen ja härän vereen
tahrattuine nahkahaarniskoineen! Poikanen, joka ei ollut koskaan
valehdellut, ei koskaan vilpistellyt, ei koskaan pelännyt; joka nälkää
nähdessään antoi leipänsä häntä nälkäisemmille; joka aina oli valmis
antamaan iskuja röyhkeille ja sydämettömille; joka ei kärsinyt nähdä
eläintä rääkättävän, mutta hymyili omille tuskilleen ja kuoli pilapuhe
huulillaan! Oi, saadapa kuolla niinkuin hän -- nuorena, iloisena,
puhtaana syntisen maailman saastasta, elettyään pojan elämää, joka ei
ole ollut muuta kuin satua, seikkailua, leikkiä ja haaveilua!

Ligelius heittäytyi vuoteelleen ja kätki kasvot käsiinsä.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän nousi jälleen ja lausui
muuttuneella äänellä:

-- Turkin vietävä, luulenpa että olen ollut heikko ... ollut naurettava
... minä olenkin juonut paljon, ja te voitte tämän purkauksen lukea
viinin ansioksi. Minä olen muutoin iloinen sielu. Maljanne, Skytte!

Toinen luutnantti lähti kajuutasta käväistäkseen kannella ja
tarkastaakseen vahdissa olevaa miehistöä. Skytte seurasi häntä. Hän
kysyi Ruysiä. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Etsittiin kaikkialta ja
löydettiin vihdoin hänen viittansa kapteenin kajuutan ikkunan alta.
Vanha merirosvo oli tämän ikkunan kautta sukeltanut mereen, uinut
siihen paikkaan, mihin kuunari oli upotettu, ja mennyt siinä pohjaan.

Ensimmäisen luutnantin katoaminen teki syvän vaikutuksen miehistöön.
Sitä pidettiin onnettomana enteenä, ja joka miehen valtasi alakuloisuus
ja synkät aavistukset, joita keskinäiset huomautukset vain vahvistivat.
Skytte ja Ligelius, jotka muistelivat Ruysin kummallista käytöstä ja
sekavaa sieluntilaa, olivat melkein varmat hänen kohtalostaan. Ligelius
käski kumminkin panna laivaveneet vesille ja tutkia laivan lähintä
ympäristöä. Eräs veneistä palasi kohta tuoden mukanaan ruumiin, joka
oli löydetty rantakallioista lohjenneiden graniittijärkäleiden välistä,
mitkä suojasivat rantaa aaltojen tyrskyiltä.

Yö oli pimeä ja kauan oli jo sataa rapistellut. Sytytettiin laivalyhdyt
ja kokoonnuttiin ruumiin ympärille. Siinä oli vain kamalia jätteitä
jostakin ruumiista, joka nähtävästi kauan oli ollut vedessä. Kasvot
olivat näet miltei kokonaan mädäntyneet, ja turvonneita jäseniä
verhosivat vaateriekaleet.

-- Vaikea on sanoa, kuka tuo eläessään on ollut, huomautti toinen
luutnantti. -- Miehet, toimittakaa, että hän saa rauhan rauhattomassa
haudassaan. Hankkikaa säkki ja luoti ja vierittäkää raato takaisin
mereen! Useimmat meistä saavat kai käydä samaa tietä.

Luutnantin käsky täytettiin. Muut veneet palasivat toinen toisensa
jälkeen, mutta eivät tienneet mitään Ruysistä. Miehistö kokoontui
pienissä ryhmissä kannelle ja puheli kuiskaten näistä tapauksista.
Silloin tällöin kuului pimeässä yölintujen surullinen rääkynä rannan ja
ympärillä olevain saarten vinkaloista.

-- Rupeaa tuulemaan, sanoi toinen luutnantti Skyttelle; -- luulenpa,
ettei Becker enää malta viipyä maissa. Hänen pitänee kohta olla täällä.
Haluatteko vaihteen vuoksi lähteä mukaani rantaan ja odottaa häntä
siellä?

Aadolf myöntyi.

Pursi soudettiin lahden pohjaan. Vähäistä ennen, kun tultiin rantaan,
vingahti Draken merkkipilli.

Drake oli hämärään asti oleskellut Sjövikissä. Hän oli yksin
käyskennellyt autioissa suojissa ja tuntikausia viettänyt
tornikammiossa, jossa hänen laboratoorionsa sijaitsi. Vanloo kummitteli
hänen ajatuksissaan: hän muisteli kaikkia tässä huoneessa hänen
seurassaan viettämiään hetkiä, tutkisteli kaikkea, mitä heidän
välillään oli tapahtunut siitä lähtien, kun Pentti Skytte oli esittänyt
heidät toisilleen. Mutta hän ei mistään keksinyt yhteyttä näitten
muistojen ja sen arvoituksen välillä, jota hän turhaan koetti
selvittää.

Ennen illan hämärtymistä hän istuutui kirjoittamaan. Sinetöityään
kirjeen hän kutsutti ratsupalvelijansa.

Nuori Pekka tuli saapuville. Drake kysyi häneltä yhtä ja toista
Signildsborgin oloista, ja Pekka, joka päivällisen aikaan oli kohdannut
Hannan, osasi antaa isäntänsä kysymyksiin oikeat vastaukset. Muun
muassa hän kertoi, että laamanni noitien mestauksen jälkeen oli
matkustanut Tukholmaan, joten vapaaherratar ja Maria olivat yksin
kotona.

Pekan käskettiin senjälkeen heti kohta ratsastaa Signildsborgiin, antaa
kirje Hannalle ja huomauttaa erityisesti, että Hanna, näyttämättä sitä
kenellekään muulle, antaisi sen neidilleen. Pekan tuli sitten palata
Sjövikiin, mutta jättää hevosensa torppaan järven rannalle molempien
hovitilusten rajalle.

Pekasta tämä oli mieleinen tehtävä, ja hän lähti muita mutkitta
matkaan.

Illansuussa hän tuli takaisin. Asia oli toimitettu. Toipa hän vielä
pienen kirjelipunkin siltä, joka oli kirjeen vastaanottanut.

Drake antoi Pekan mennä. Jäätyään yksin hän mursi kirjeen ja luki
seuraavat rivit:

"Kustaa Drake, minä alan pelätä Teitä. Puoliyön hetki minua
kauhistuttaa. Taivaan nimessä, älkää tulko!"

-- Hyvä on, sanoi Drake ja repi kirjeen palasiksi. -- Minä tulen.

Vähän ennen puoliyötä Drake satuloitsi itse hevosen, kääriytyi viittaan
ja lähti ainaiseksi isiensä talosta.

Kaikki oli hiljaa tällä hetkellä yksinäisessä linnassa. Vanha
portinvartija vain valvoi: leini ja muut vaivat estivät häntä unen
virkistystä nauttimasta. Kun hevoskavioiden kapse kajahti
porttiholvissa, aukaisi hän pienen kammionsa oven ja astui ulos,
toisessa kädessä lamppu, toisessa avainkimppu.

Hän nosti lampun ratsastajan kasvojen tasalle ja lausui:

-- Armollinen herra, tekö siinä todellakin olette?

-- Miksi niin kysyt?

-- Teidän haamunne on usein ilvehtinyt kanssani viime öinä, herra. Olen
kuullut kolkutettavan porttia, ja kun olen aukaissut, on aivan kuin te
olisitte ratsastanut sisään, mutta aamulla ette ollut linnassa.

-- Sinä olet vanha, heikkonäköinen ja taikauskoinen. Siitä johtuvat
moiset näyt. Jää hyvästi, vanhus! Isäntäsi ei ole täst'edes enää
häiritsevä yörauhaasi.

-- Minun yörauhastani ei kannata puhua, mutta ollessani nuori, niinkuin
te, sain kyllin unta, tämänkaltaisina öinä semminkin.

-- Haudassa saat ennen pitkää nukkua tarpeeksi. Hyvästi, vanha
uskollinen palvelija!

Sjövikin portti suljettiin viimeisen kerran viimeisen Drake-sukuisen
isännän jälkeen.

Drake ratsasti edelleen Signildsborgia kohti, alussa hiljalleen, sitten
ravakammin, sillä tuulen leyhyttelyä tuntui sateessa, ja hän ajatteli
Algernon Sidneytä, jonka purjeita se jo ehkä pullisteli.

Matkalla hän pysähtyi ennenmainitun torpan luo, nouti Pekan sinne
jättämän hevosen ja jatkoi ajoaan kuljettaen sitä suitsista, kunnes
tuli Signildsborgin lehtikujaan. Siinä kytki hän hevoset puuhun ja
aukaisi rautaportin, joka kahden taivaankantta kannattavan
Atlas-patsaan välistä johti aukeaan linnanpihaan.

Vanha herraskartano uinaili levossa. Kaikkialla oli pimeätä ja
hiljaista. Vain yhdestä ikkunasta tuikki valoa. Kahlekoirat, jotka
yöksi tavallisesti laskettiin valloilleen, rupesivat äreästi haukkumaan
ja lähestyivät uhaten yöllistä tulijaa, mutta huomattuaan tämän
tuttavaksi vaikenivat ne ja ryömivät koppeihinsa.

Drake hiipi portaita ylös, kulki kepein, kuulumattomin askelin pitkän,
pimeän eteisen läpi ja pysähtyi viimeisen oven luo. Hän haparoi
pimeässä lukkoa, avasi oven hiljaa ja astui sisään.

Huonetta valaisi lamppu. Sisällä istui mustapukuinen nainen otsa
painettuna ikkunaruutuun, kuunnellen sateen surunvoittoista rapinaa.

Hän säpsähti oven jysähtäessä kiinni, nousi ja kiinnitti tumman,
säteilevän katseensa edessään seisovaan olentoon.

Samassa tuokiossa kuului linnanpihalta säännöllisin väliajoin
uudistuvaa rämähtelyä. Tornikello ilmaisi lyönnillään puoliyön ajan.

-- Puoliyön hetki! kuiskasi Drake ja tarttui tytön käteen. -- Tule!

-- Te olette täällä ... ja minähän rukoilin, ettette tulisi, lausui
Maria Skytte ja astui vapisten taaksepäin.

-- Vaikka olisit rukoillut minua polvillasi, olisin sittenkin tullut.
Maria, minä rakastan sinua, ja sinun täytyy seurata minua jakamaan
kohtaloni myrskyisellä merellä. Minä taistelin vast'ikään voittaakseni
kuningattaren kruunun kutreillesi. Taistelu on menetetty: minä olen
lainsuojaton; joka tuulahdus, joka painaa sadekuuroa tätä ikkunaa
vastaan, tuo vainolaiseni lähemmäksi minua. Tule! Ei mitään epäröintiä!
Minä tunnen sinut: sinä olet kaksoissieluni, ja jos naisellinen
vaistosi hetkeksi on saanut voiton tarmokkaasta hengestäsi, niin minä
tottelen vain sisäistä tahtoasi, kun nyt vannon, etten välitä
pelostasi, että olen kuuro rukouksillesi, että sinun täytyy seurata
minua, vienpä sinut sitten vaikka väkisin täältä.

Kustaa Drake tarttui Marian vyötäröön ja tahtoi nostaa hänet syliinsä.

Neiti Skytte riuhtaisi itsensä irti.

-- Kuulkaa, sanoi hän, kun Drake jälleen läheni häntä, -- kuulkaa minua
ja...

-- Maria, sanasi ovat turhat. Minä tunnen sinut, minä olen katsonut
sisimmälle sieluusi. Sinä rakastat minua...

-- En, lausui Maria silmät säteilevinä, -- minä en rakasta sinua...

-- Valehtelet. Sinä rakastat minua, tahdot seurata minua, olet
varustautunut tätä hetkeä varten. Miksi olisit täällä muuten,
vaatetettuna, valvoen, odottaen? Teeskentely on meidän välillämme
tarpeeton. Me olemme määrätyt sulautumaan yhteen kuten sadepisarat
tuolla ulkona...

-- Anna minun puhua! Minä seuraan sinua ... minä olen valvonut ja
odottanut seuratakseni sinua...

-- Haa! huudahti Drake, sulki hänet syliinsä ja painoi tulisen
suudelman hänen huulilleen.

-- Niin, jatkoi Maria, -- minä seuraan sinua, en rakkaudesta, vaan
epätoivosta...

-- Epätoivosta? No niin, epätoivo on luja rengas, mahtava side, joka
kytkee lujasti toisiinsa kaksi epätoivossa ahertavaa sielua. He hakevat
toisiansa, täyttääkseen toinen toisellaan oman tyhjyytensä...

-- Niin on, sanoi Maria, -- sieluni etsii sinun sieluasi, ja jos
milloinkaan saatan toista rakastaa, niin olet sinä se, sillä sinä olet
mieleiseni mies, Drake, minä olen tämän yön yksinäisinä hetkinä
tukahduttanut sydämeni äänen ja pohtinut järjen vaa'alla, niinkuin
koronkiskuri punnitsee ja laskee voittoa, ja tappiota. Olen itselleni
sanonut, että jos jään tänne, niin jään vain riutumaan jokapäiväisten
ihmisten pariin, viettäen verkkaan kuluvia päiviä, jotka kaikki ovat
toistensa kaltaisia eivätkä yksitoikkoisuudellaan voi saada minua
unohtamaan itseäni. Jos seuraan sinua...

-- Niin voit taisteluissa ja myrskyissä unohtaa ja oppia rakastamaan
sitä ainoata, joka on rakkautesi arvoinen, joka on niin varma
sydämestäsi, ettei hän viitsi edes kysyä, kuka hänen kilpailijansa on.
Nytpä tunnen sinut taas, Maria, ihana immyt, seikkailijan uljas
morsian!... Hevoset odottavat ulkona ... ja Scylla tahtoo levittää
purjeensa yön tuuleen... Emme saa hukata silmänräpäystäkään...

Drake tarttui Marian käteen. He riensivät ulos. Drake heitti viittansa
hänen hartioilleen, pani leveälierisen hattunsa hänen päähänsä
suojellakseen häntä sateelta, vei hänet linnanpihan poikki, nosti hänet
satulaan ... ja he laukkasivat pois rinnakkain.

Vasta kun he olivat päässeet Sjövikin herraskartanon ohi ja kun metsä,
jonka läpi tie kulki hovin satamaan, oli heidän edessään, hiljensi
Maria hevosensa kulkua. Hän hengähti syvään: hänen muistojensa tienoo
oli nyt hänen takanansa, pimeä tuntemattomuus edessä. Hänen sielussaan
alkoi herätä ajatuksia, jotka häntä itseänsäkin peloittivat ... mutta
hän ei tahtonut horjua, ja hän kannusti hevostaan saavuttaakseen
pikemmin sen päämaalin, jossa oli myöhäistä enää empiä.

Drake ratsasti ääneti hänen rinnallaan, kunnes he saapuivat lahden
rantaan.

-- Nyt ollaan perillä, sanoi hän voitonriemuisella äänellä,
seisahduttaen hevosensa Marian viereen; ja samassa hän kiersi kätensä
tytön uumille, aivan kuin viime hetkessä varmistuakseen siitä, että
saalis oli tallella. -- Tuuli kiihtyy, aallot ovat heränneet,
luonnonvoimat auttavat meitä. Sano nyt hyvästit menneisyydelle! Sinulle
alkaa uusi elämä, tyttöni ... seuraavassa tuokiossa keinut jo merellä.

Drake nosti pillin suulleen ja puhalsi merkin. Lahdelta kuului airojen
loisketta, joka lähenemistänsä läheni.

-- Kas niin, lemmikkini, -- sanoi hän astuessaan alas satulasta ja
taputti lempijuoksijansa kaulaa, -- nyt sinä viimeisen kerran kannoit
isäntääsi. Ole vapaana. Hyvästi!

Hän nakkasi suitset hevosen kaulaan, ja elukka, joka halusi talliin,
hirnahti hiljaa, kääntyi ja katosi pimeään.

-- Ohoi! Becker! kuului toisen luutnantin ääni rannalta.

-- Täällä! vastasi Drake ja tarttui Marian käteen auttaaksensa hänet
alas satulasta.

Mutta tuskin Drake oli tuntenut tämän käden vapisevan hänen kädessään,
kun Maria äkkiä riistäytyi irti. Maria oli rannalla keskustelevien
äänistä erottanut sen, jonka sointu tunkeutui syvälle hänen
sydänjuuriinsa asti.

-- Se on Aadolf! huudahti hän ja kouristi suonenvedontapaisesti
suitsia.

-- Niin on, vastasi Drake, -- minä tahdoin valmistaa sinulle
odottamattoman ilon ... sinä et ole yksin ... sinulla on lapsuuden
ystävä, sukulainen...

Kaksi hahmoa läheni nopeasti. Nämä olivat toinen luutnantti ja Aadolf
Skytte. Maria pyörähdytti yht'äkkiä hevosensa, pieksi suitsilla sitä
kaulaan, painoi kannukset sen kylkiin, hoputti sitä puoleksi
tukahtuneella huudolla, ja ennenkuin Drake oli ymmärtänyt tämän
liikkeen tarkoitusta, oli hän jo laukannut tiehensä.

Drake kuuli hänen hevosensa kavioiden kapseen: Maria oli jo kaukana,
ennenkuin Drake vaistomaisesti kurotti kättänsä, pidättääksensä hänet
pakenemasta.

-- Becker, sanoi Aadolf Skytte ja astui hänen luokseen.

Drake seisoi liikkumatta ja katseli metsän pimeyteen.

-- Kapteeni, sanoi toinen luutnantti, -- teidän poissaollessanne on
sattunut kaksi tapausta. Toinen, että tuuli on vahvenemassa, ja toinen,
että piru kaiketi on vienyt kunnioitettavan... Mutta mikä teidän on?
Olettehan paljain päin, ilman viittaa, mykkä ja liikkumaton kuin
kuvapatsas. Oletteko ollut tappelussa? Tuoltahan kuuluu ikäänkuin
hevosen juoksua...

-- Perkele! mutisi Drake ja kääntyi nopeasti.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi Skytte. -- Kuka täältä vast'ikään lähti
pois?

-- Eräs _nainen_, vastasi Drake katkeralla äänellä. -- Lähtekää!

Drake astui kiireesti veneeseen. Hänen seuralaisensa eivät pimeän takia
voineet nähdä hänen kasvojaan: jännittyneet lihakset, yhteenpuristetut
huulet, julmasti rypistyneet kulmakarvat ja ryppyinen otsa, jonka
ympärillä tukka liehui sotkuisena ja sateesta märkänä, tekivät ne
hirvittävän näköisiksi.

Häntä ei kauhistuttanut niin paljon morsiamen äkillinen kadottaminen
kuin se, että hän huomasi sallimuksen toistamiseen ihmeellisellä
tavalla tekevän hänen aikeensa tyhjäksi juuri viime hetkessä. Aina
siitä lähtien, kun hän oli lakannut uskomasta onnentähteensä, hän
kuvitteli kohtalonsa näkymättömäksi, yliluonnolliseksi vastustajaksi,
jota vastaan taistellessaan hän tunsi samaa hyytävää, ytimiä
puistattavaa mielihyvää kuin kamppaillessaan merellä hirmumyrskyn
kourissa.

Drake ei ollut mikään terävä metafyysikko, eikä hän liioin vaivannut
päätänsä sovittaakseen yhteen tämän ajatustapansa ja uskonsa
välttämättömään kohtaloon, jota vastaan oli turha taistella.

-- Johtakoon tämä hämärä voima tapausten kulkua, niinkuin se johtaa
maapallon kiertoa avaruudessa, tuulien lentoa, aallokon käyntiä,
liekkien leiskuvia liikkeitä. Olkoon sillä kädessään niin yksityisten
kuin kansojen onnen ja turmion avaimet! Aivojeni syitä hallitsee oma
henkeni: se on valtias omassa maailmassaan. Minä panen voiman voimaa,
hengen henkeä vastaan, ja jos sorrunkin, niin voinhan ainakin ivata.

Tätä ajatellessaan hän nosti jälleen päänsä pystyyn. Veneen viiltäessä
vettä soutajain tasaisten tempausten voimasta hän katseli ylös
ajelehtiviin pilviin, ja kun loistava Aldebaran, hänen horoskooppinsa
päätähti, pilkisteli niiden lomista, nosti hän kätensä taivasta kohti,
ja hänen rintaansa paisutti se ajatus, että hänen kohtalonsa,
muodostukoon se millaiseksi hyvänsä, oli kuitenkin otettu tuuminnan
alaiseksi maailmankoneistoa rakennettaessa, ja että se ajan alusta oli
ollut taivaan loistaviin hieroglyfeihin merkittynä.

-- Kapteeni, sanoi nyt toinen luutnantti, -- teidän poissaollessanne on
laivassa sattunut ikävä tapaus. Ruys vanhuksemme on kadonnut...

-- Kadonnut? huudahti Drake.

-- Niin, niin, ei tyyten kadonnut. Hän on kyllä olemassa, mutta
luultavasti meren pohjassa.

Toinen luutnantti kertoi sitten kaiken, mikä oli yhteydessä Ruysin
katoamisen kanssa, muistipa vielä terveisetkin, jotka Ruys käski lausua
Drakelle.

Tämä kuunteli ääneti. Luutnantin lopetettua kertomuksensa vene laski
Scyllan kylkeen. Tultuaan kannelle Drake käski heti nostaa ankkurin.

Alapurje nostettiin. Drake, joka paremmin kuin kukaan hänen
miehistöstään tunsi karit ja luodot tällä kohden rannikkoa, pysyi itse
ruorissa, kunnes Scylla pääsi ulos saaristosta.

Päivän valjetessa hän kutsui Feliksin ja vanhan Parkerin luokseen.
Edellinen nimitettiin ensimmäiseksi päällysmieheksi, jälkimmäinen
toiseksi.

Tuuli oli lounaasta ja vahveni aamupuoleen. Drake nostatti kaikki
purjeet. Aamu-usva lepäsi vielä selällä, mutta hälveni hälvenemistään
auringonnousun lähetessä, ja ympäröi viimein keveänä auterena
taivaanrantaa.

Drake asteli vaieten edestakaisin kannella. Kastepisarat kiilsivät
hänen viiksissään, hän vilkaisi tuontuostakin tutkivasti
taivaanrantaan.

-- Me olemme menettäneet aikaa, sanoi Feliks Skyttelle. -- Kun
taivaanranta selkenee, näemme varmaankin siellä jotakin.

Hän osoitti erästä kohtaa tuulen alla Scyllan perähangan puolella.

Tämä luulo toteutui. Sikäli kuin sumujuova pohjoisessa hälveni, tulivat
purjeen rajapiirteet sumun keskeltä selvemmin näkyviin.

-- Se ohjaa samaa suuntaa kuin mekin, kapteeni, huomautti Parker.

-- Algernon Sidney! sanoi Drake itsekseen. Hän käski heti ohjata
suoraan sivutuuleen. Kun tämä manööveri oli toimitettu, seisoi hän
kauan laivan perässä ruorimiehen rinnalla ja silmäili milloin purjetta
pohjoisessa, milloin viiriä ja keulamärssypurjeen reunusköyttä tuulen
puolella.

-- Kapteeni, sanoi Feliks lähestyen häntä, -- luulen, että saamme
tapella...

-- Niinkö luulette? keskeytti Drake hänet lyhyesti.

-- Niin juuri, jos tuo vain on Algernon Sidney...

-- Saadaan nähdä... Onko teillä muuta sanottavaa?

-- Tahdon vain ilmoittaa, että miehistö on nyreissään ja alakuloinen.
Niinpä Parker- ja Sullivan-vanhuksetkin, joiden kesken vast'ikään jaoin
kunnioitettavan, ikimenneen Ruys-ystävämme jälkeenjääneen omaisuuden
vainajan suullisen...

Drake teki kärsimättömyyttä ilmaisevan liikkeen. Ligelius käsitti sen,
poistui ja meni vihellellen iloista laulunpätkää Skytten luo
kertoakseen hänelle pian alkavasta verisestä ottelusta. Mutta samassa
Drake viittasi istuimeltaan, joksi hän oli valinnut kanuunan, Skytteä
luokseen ja sanoi puoleksi kuuluvalla, levollisella äänellä tälle:

-- Meitä ajetaan takaa. Laiva, jonka tuolla näette, on Algernon Sidney,
hollantilaisen Vanloon priki.

-- Vanloon?

-- Niin, minä olen teille jo sanonut, millaiseen suhteeseen tuo mies
minuun nähden on asettunut.

-- Mutta mitä Vanloolla on teidän kanssanne tekemistä? Olihan hän
ystävänne ja pitkin koko viime talvea melkein jokapäiväinen vieras
talossanne?

-- Hän on paljastanut oikean karvansa ja näyttänyt minulle
verivihollisen naamaa ... mutta hänen syitänsä ja vaikutteitansa en
tiedä. Varokoon hän itseään! Pelin loppu riippuu sotaonnesta, ja
onneton hän, jos onni kääntyy minun edukseni!

-- Mutta miksi ette pysähdy ja ryhdy julkitaisteluun? lausui Aadolf
kiivaasti. -- Konna olisi kuritettava. Eihän voimamme ole sanottavasti
pienempi kuin hänen, vaan mahdollisesti aivan yhtä suuri. Odottakaamme
häntä!

-- Toivomuksenne on oman mielihaluni mukainen; mutta oletteko
unohtanut, minkä päämäärän puolesta olemme päättäneet elää ja
vaikuttaa? Pitäisikö meidän, ellei pakko vaadi, uhrata vähäiset
voimamme taisteluun, josta -- jos sen voittaisimme -- emme muuta
hyötyisi, kuin että yksityinen vääryys olisi tullut kostetuksi?

-- Ei, sanoi Skytte ja puristi Draken kättä, -- te olette oikeassa.

Drake nousi paikaltaan ja meni toiselle puolelle kantta, antoi käskyjä,
keskusteli miehistön kanssa ja mitteli aina tuontuostakin Scyllan ja
vainoojan välimatkaa.

-- Parker, sanoi hän, -- varoita ruorimiestä ja katso, että mastot
pitävät yhtä tuon kanssa! Luutnantti, käskekää tiukata harusköysiä ja
partuunoita!... Ystäväiseni, jatkoi hän Skyttelle, -- pakko, josta
meillä oli puhetta, voi kohdata meitä. Scylla on oiva laitatuuleen
menijä, mutta niin kauan kuin tuuli ei ole tämän navakampi, vetää tuo
kyllä sille vertoja.

Välimatka pieneni huomattavasti aamupäivällä. Tuuli oli epätasainen ja
ajoittain niin heikko, että tuskin pullisti purjeet. Tehtiin se
havainto, että vainolainen sellaisella tuulella purjehti paremmin kuin
Scylla.

Drake oli vaitelias ja umpimielinen. Skytten kysymyksiin hän vastasi
vain lyhyesti.

Scyllan liikkeitä keventääkseen hän käski siirtää ankkurit kauemmaksi
perään ja muutella painolastia.

Se vaikutti jonkin verran. Seuraavana tuntina Scylla piti paremmin
puolensa ja välimatka pysyi muuttumattomana. Kumminkin pantiin
hinausköydet kuntoon sen todennäköisen tapauksen varalta, että tuuli
tyyntyisi.

Väestön mieliala oli, niinkuin Ligelius oli huomauttanut, myrtynyt ja
alakuloinen. Draken katse osui sattumalta mieheen, joka ristissä käsin
nojasi varppeisiin ja katseli häntä uhmailevin silmin joka kerta kun
hän kulki ohi.

Drake pysähtyi äkkiä hänen eteensä.

-- Kisko ylös tuo touvi, käski hän.

Mies ei hievahtanut paikaltaan.

-- Pian!

-- Kapteeni, sanoi hän, -- minä olen ottanut pestin kauppalaivaan,
mutta en kaappariin, tai mikä tämä on. Minulla ei ole teidän kanssanne
mitään tekemistä. Päällysmieheni oli Sakari Jansen.

Useita laivueen miehiä seisoi lähellä kuunnellen keskustelua. Drake
näki tarpeelliseksi antaa varoituksen. Hän vetäisi vyöstä pistolin ja
ampui miestä otsaan.

Vaikutus, jonka tämä teki miehistöön, edisti suuresti mieskuria. Ei
tunnettu vielä tarpeeksi uutta päällikköä, mutta hänen kylmä
käytöksensä ja suuri perehtymyksensä meritoimiin olivat jo
vaikuttaneet, ja enemmistö oli sitäpaitsi tottunut kaapparin uraan ja
verenvuodatukseen.

-- Se oli välttämätöntä, sanoi Drake Skyttelle astuessaan tämän
rinnalla peremmälle. -- Vainotulla laivalla täytyy lainkäytön olla
lyhyttä.

-- Oikein, lausui Sullivan miehille, jotka olivat kokoontuneet ruumiin
ympärille heittääkseen sen mereen. -- Tämä Becker muistuttaa minua
kapteeni Laurentista ... lyhyt oli hänelläkin laki, ukolla aikanaan.
Oletteko kuulleet kerrottavan kapteeni Laurentista, pojat? Hän oli
urhein mies, mikä konsanaan on kantta polkenut, ja hänen vertaistansa
ei tule enää maailmaan. Minä purjehdin hänen johdollaan kerran, kun
kaksi espanjalaista kaleeria, kumpikin 60-kanuunaiset, karkasi hänen
kimppuunsa. Mitäs luulette hänen tehneen? Hän pani miehen, iloisen ja
ylen vallattoman saakelin, semmoisen kuin tämä Feliks, palava sytytin
kädessä ruutisäiliön ääreen, käski hänen ensi viittauksesta räjähdyttää
meidät ilmaan, ja sanoi meille: "Nyt purjehdimme molempien laivojen
välistä ja panemme tulikidat pärskymään oikealle ja vasemmalle!" Ja
tuskin oli tämä sanottu, kun se jo oli tehty. Espanjalaiset eivät
odottaneet niin uskaliasta temppua, ja käsikivääriemme tuli tuhosi
heidät niin pahoin, että he menivät aivan tainnoksiin. [Tämä Laurentin
urotyö on kerrottu Raynalin teoksessa "Histoire des deux Indes".] Me
pääsimme karkuun ja ryöstimme tuntia myöhemmin espanjalaisen
hopealaivan puhtaaksi, aivan heidän nenänsä edestä, eivätkä he
yrittäneetkään apuun.

Puolipäivän aikaan tuuli kääntyi niin äkkiä, että Scylla hetkeksi
menetti vauhtinsa. Samoin kävi Algernon Sidneyn, mutta niin pian kuin
tämä sai purjeensa ahdetuksi toisinpäin, lähti se puhkaisemaan parempaa
vauhtia, ja välimatka pieneni taas muutamalla kaapelinmitalla.

Drake kutsutti miehet laivan takakannelle.

-- Toverit, lausui hän kuuluvalla äänellä, -- alus, joka ajaa meitä
takaa, on juuri sama, jonka veneille annoimme muistomerkin ollessamme
Vermdön luona. Se pyrkii tappeluun kanssamme, se haluaa kostaa. Minä
tunnen teitä vielä vähän, mutta olen vakuutettu siitä, että olette
sotakelpoista väkeä. Kuinka moni teistä on nähnyt ruudinsavua ennen?
Kaikki he menkööt vasemmalle puolelle!

Koko miehistö, Parker ja Sullivan etunenässä, siirtyi vasemmalle
puolelle. Joukossa oli muutamia, jotka itse asiassa eivät koskaan
olleet tapelleet, mutta nämä häpesivät tunnustaa sitä ja seurasivat
tovereita. Feliks, joka seisoi Draken sivulla, otti huilunsa ja puhalsi
marssin johteeksi muutamia juoksutuksia.

-- Hyvä! huudahti Drake. -- Nyt takaisin oikealle puolelle kaikki ne,
jotka ovat hyvillään siitä, että saavat tapella! Toiset jäävät
paikoilleen.

Taas kulki joka mies kannen poikki ja taas viritti Feliks muutamia
huilunsäveliä marssin johteeksi.

Draken poskille nousi vieno puna, ja hänen silmänsä loistivat.

-- Miehet, sanoi hän, -- hyvä on. Kansi selväksi taistelun varalle!
Käsikiväärit esiin ja ladatkaa kanuunat!

Käsky otettiin vastaan raikuvin hurraahuudoin. Synkeä mieliala oli
haihtunut.

-- Tästä alkaa tulla hyvä, sanoi Ligelius Skyttelle. -- Te haette
aseita, sallikaa minun tarjota teille niitä omasta varastostani.

Ligelius ojensi Skyttelle pistolinsa.

-- Entä te itse? lausui Aadolf.

-- Minulla on muita aseita, joita käytän juhlatilaisuuksissa. Nyt
lähden paneutumaan sotisopaan.

Ligelius heitti nutun päältään, veti ylleen vanhan ylioppilastakin,
joka uskollisesti oli seurannut häntä aina Upsalan ajoilta asti, ja
pisti vyöhön kaksi pistolia, joita hänen kasvatusveljensä bukanierien
parissa oli käyttänyt. Siinä oli hänen n.s. sotisopansa.

Senjälkeen hän kuljeskeli kannella ja piti silmällä, että kaikki
pantiin tappelun varalta tarpeenmukaiseen kuntoon.

Mutta kun tuuli taas oli kääntynyt, muuttui se hetki hetkeltä yhä
tasaisemmaksi ja vahveni sitä mukaa. Scyllan purjeita pullisteli taas
navakka vihuri. Mustia pilviä nousi lounaiselle taivaanrannalle,
auringon loiste kävi vaaleankellertäväksi, vedenpinta musteni, eikä
aikaakaan, niin se kuohuili jo vaahtoharjaisina mahtavina aaltoina:
myrsky näytti olevan tulossa. Drake, joka Skytten ja Ligeliuksen
seurassa oli asettunut laivan perään ja sillä välin, kun miehistö yhä
vain puuhasi kaikkea kuntoon tappelun varalta, oli pitänyt silmällä
vastustajaa, näki, että tämä nyt antoi kääriä kokoon muutamia
yläpurjeitaan. Halveksiva hymy karehti hänen huulillaan. Parker-vanhus
astui esiin ja kysyi, luuliko kapteeni Scyllan voivan kantaa moista
purjeiden paljoutta. Drake vastasi kysymykseen käskemällä vain
pingoittaa purjeita tiukemmalle. Scylla kiiti nuolena eteenpäin, vaahto
pärskyili taavetissa, hyökylaineita hulvahteli keularyntään ja
nostopalkkien yli.

Ennen iltahämärää oli Algernon Sidneyn purje vajonnut taivaanrannan
taa. Drake, joka siitä asti, kun astui laivaan, ei ollut nauttinut
lepoa, poistui nyt kannelta, heittäytyi peräkajuutan sohvalle ja
nukkui. Puoliyön aikaan hän heräsi, käväisi kerran kannen päästä
toiseen, tarkasti koiranvahtia ja meni taas peräkajuuttaan, mukanaan
Skytte, joka samoinkuin Ligeliuskin oli tähän asti ollut ylhäällä.
Tuuli ja aallokko kiihtyi, muuttumatta silti oikeaksi myrskyksi, ja
Scylla pyyhki myötäistä, koko purjejoukko navakan tuulen puskettavana.

Skytte paneutui peräkajuutan toiselle sohvalle, mutta ei voinut nukkua.
Hänen korvissaan soi aaltojen pauhina ja syvä huokailun kaltainen
ääni, joka vahvassa merenkäynnissä säännöllisin väliajoin lähtee
luonnonvoimien kanssa taistelevan laivan saumoista. Äskeisten tapausten
kuvat yhtyivät hänen sielussaan ajatuksiin siitä, mitä tuleman piti,
mutta kaikki vain tolkuttomassa hämmingissä, kunnes hän tunsi
unenhorron raukaisevan jäsenensä ja vaipui torkuksiin.

Tällaisen tilan jatkuessa hän kuuli raskasta huokailua, tukahdutettuja
ahdistuksen huutoja ... hän säpsähti ja heräsi taas täyteen tajuntaan.
Kajuutta oli pimeä. Hän kuuli Draken nousevan makuusijaltaan,
hapuilevan hyllyä, missä tulukset olivat, ja iskevän tulta.

-- Kuinka jaksatte? kysyi Aadolf, kun hän Draken sytyttämän lampun
valossa oli tarkastanut hänen velttoja, aavemaisia kasvonpiirteitään.

-- Minä nukuin rauhattomasti, vastasi tämä.

-- Lienette nähnyt unta...

-- En.

-- Te vapisette, Drake, olette sairas.

-- Joutavia... Minä en ole koskaan sairas ... vertani vain hyytää ...
yö on kylmä... Maatkaa te, Skytte!

Drake kääri kauhtanan ympärilleen, otti kirjan käteensä ja istuutui
lukemaan.

Mutta muutaman minuutin päästä hän heitti pois kirjan, nousi, joi
pikarillisen viiniä ja lähti kajuutasta.

Tuuli vielä yhtä kovasti, kun Aadolf päivännousun aikaan ilmaantui
kannelle. Taivaanranta oli kirkas, purjetta ei näkynyt pohjoisessa,
Scylla oli päässyt vainolaisesta kauas edelle. Mutta edessä tuulen
päällä häämötti purje, jonka muoto ilmaisi sen hollantilaiseen
kauppalaivaan kuuluvaksi. Se purjehti samaa laitatuulta kuin Scylla, ja
sen rajapiirteet alkoivat yhä selvemmin näkyä siintävää taivaanrantaa
vastaan.

Tuskin oli Draken silmä keksinyt purjeen, kun hän viittasi Feliksiä
syrjään.

Scyllan suunta pantiin heti kauppalaivaa kohti ja Portugalin lippu
nostettiin tankoon.

-- Minkävuoksi te tuon lipun nostatte? kysyi Skytte tullen Draken luo.

-- Minkäpä sitten valitsisimme? Emmehän vielä ole päättäneet oman lipun
hankkimisesta valtiolaivallemme, vastasi Drake olkapäitään kohauttaen.

-- Mutta kumminkin, mikä on tarkoituksenne?

-- Laiva, jonka tuolla näette, kulkee Hollannin lipun suojassa. Hauskaa
on vainotusta ruveta itse vainoojaksi.

-- Aiotteko hyökätä sen kimppuun?

-- Aion. Oletteko ehkä unohtanut sopimuksemme? Vai onko teillä jotakin
sitä vastaan, että hollantilaiset saavat kartuttaa sotarahastoamme, kun
nyt lähdemme vapauttamaan Delawaren luona olevia kansalaisiamme heidän
ikeestään.

Drake lausui tämän ivansekaisella äänellä, mutta Aadolfin korva ei sitä
erottanut.

-- Ei mikään lippu, jatkoi hän, -- voi elävämmin muistuttaa näitä
kaupustelevia, hidasluontoisia rosvoja, näitä aikamme foinikialaisia
siitä, että on olemassa kansa, jonka onnettomuutta he käyttivät
hyväkseen varastaakseen sen suuruuden, ja joka senvuoksi himoitsee
kostoa. Rauha on paperilla olemassa Portugalin ja Hollannin välillä,
mutta itse asiassa jatkuu sota yhtä tuimasti kuin konsanaan, ja missä
ikänä heidän lippunsa kohtaavat toisensa merellä, pakotetaan toinen
ikipäiviksi väistymään toisen tieltä. Te saatte nähdä, että Mynher
[Mynher (hollanninkieltä) = herra; leikillinen hollantilaisten nimitys.
Suom.] vallan hyvin ymmärtää aikeemme, kun levitämme Portugalin värit
liehumaan. Sehän purjehtii kuin taklattu vesikauha, mutta saatuaan
meidät oikein näkyviinsä se nostaa kaikki mitä purjetta lienee, siinä
turhassa toivossa, että sen onnistuisi päästä pakoon.

Puheen keskeytti tähystäjän huuto, hän oli nähnyt veneen keulanpuolella
tuulen alla. Aallon harjalla nähtiin vähäinen vene ja siinä mies, joka
rukoilevana kurotti käsiänsä prikiä kohden. Oikeaan aikaan singahdutti
Feliks varmalla kädellä köyden miehelle; mies tarttui siihen, oli
seuraavassa silmänräpäyksessä prikin vieressä ja kiipesi, veneen
keikahtaessa kumoon, ylös kannelle.

Miehistö kerääntyi tuntemattoman tulokkaan ympärille. Tämä oli hento,
puolialaston mies, jolla oli keltaisenruskea iho ja pitkä, jouhimainen
tukka. Hän vilkaisi ympärillä oleviin ja huomattuaan Draken ja Skytten,
jotka puvuiltaan erosivat muista, heittäytyi heidän eteensä polvilleen
ja painoi heidän kätensä otsaansa vastaan.

-- Hän on hollantilainen orja, Jaavan alkuasukkaita, lausui Parker, --
sen näen hänen naamataulustaan.

-- Nouse, sanoi Drake hollanninkielellä. -- Kuka olet ja mistä tulet?

Puhuteltu nousi seisaalleen, loi hurjan katseen vainottuun
kauppalaivaan ja vastasi samalla kielellä:

-- Minä tulen tuosta.

-- Oletko karannut?

-- En, minut heitettiin viime yönä mereen.

-- Selitä tarkemmin!

-- Herra, katsokaa selkääni ja hartioitani ja sanokaa, eikö minulla
ollut syytä tehdä niinkuin tein!

Jaavalainen osoitti sormellaan ruumiinsa paljastettuja osia. Hänen
selkänsä ja hartiansa olivat täynnä hirmuisia haavoja.

-- Näin he ovat minua rääkänneet, jatkoi hän. -- He ruoskivat minua ja
hieroivat haavoihini hiekkaa...

-- Ja miksi he niin tekivät? kysyi Skytte kiivaasti.

-- Herra, älkää vihastuko minuun! Minä olin heidän orjansa ja
ilveilijänsä. Kun oli tyven ja valkoihoisilla, teidän kaltaisillanne,
ei ollut muuta tehtävää kuin juoda tulivettänsä ja poltella tupakkaa
purjeen katveessa, niin oli tapani tanssia heidän edessään ja vääntää
kasvojani ja lyödä rumpua tai puhaltaa huilua. He olivat silloin
tyytyväisiä, nauroivat minulle ja potkaisivat minua ainoastaan silloin
tällöin. He olivat ostaneet minut sitä varten, että huvittaisin heitä
sillä tavalla; minä olin heidän orjansa ja olen pakosta seurannut heitä
kauan. -- Mutta minulla oli ystävä mukanani, uskollinen ystävä, joka
muistutti minulle niitä aikoja, jolloin ihmiskauppias ei ollut vielä
ottanut minua kiinni, vaan jolloin vapaana ja onnellisena kuljeskelin
saareni metsissä, vaimoni ja lasteni kanssa ... se ystävä oli koirani.
Mutta ystävä kuoli kaksi päivää sitten, he tappoivat hänet minun
nähteni; silloin minä suutuin enkä tahtonut enää tanssia heidän
huvikseen. He löivät minua kovasti nuoranpätkällä, mutta minä en
kumminkaan tanssinut. Sitten he sitoivat minut ja ruoskivat, mutta minä
en tanssinut sittenkään. Sitten he sitoivat minut uudestaan ja
hieroivat raadeltua selkääni painolastihiekalla, mutta minä en tuntenut
sitä, sillä isieni Jumala otti minulta pois tunnon ja tajunnan ...
mutta tanssimaan he eivät minua saaneet.

-- Konnat! huudahti Skytte.

-- Minä halusin kuolla, mutta halusin myöskin kostaa, jatkoi
jaavalainen, ja hänen verestävät silmänsä kääntyivät vielä kerran
hollantilaiseen kauppalaivaan. -- Minä kätkin poran vaatteisiini ja
viime yönä hiivin köliruumaan ja aloin porata reikiä. Mutta useimmat
herroistani olivat valveilla, sillä tuuli yhtä kovasti kuin nytkin. He
keksivät minut, vetivät minut kannelle ja viskasivat mereen. Mutta sen
sijaan että olisin mennyt pohjaan, niinkuin he luulivat, minä istuin
peräholvin alla, pitäen kiinni sorkkiköydestä. Sitten kiipesin ylös ja
leikkasin poikki kiinnitysköydet toisesta loorinkiveneestä, niin että
se loiskahti veteen, ja hyppäsin itse jäljestä ja uin veneeseen. Päivän
valjetessa näin teidän laivanne ... ja nyt olen luonanne. Tehkää
minulle mitä tahdotte. Mutta minun on jano, kurkkuani kirveltää:
antakaa minulle armosta vettä!

Eräs laivamies kiiruhti hakemaan sitä hänelle.

-- Tämä mies on minun suojelukseni alainen, sanoi Drake kääntyen
miehistön puoleen. -- Kohdelkaa häntä hyvin... Skytte, mitä pidätte
tästä?

-- Sanon vain, vastasi tämä, -- että jos ihmiset ovat Jumalan kuvia,
niin Jumala on villipeto... Jaavan mies, me kostamme sinun puolestasi!
Ajamme takaa sortajiasi, ja kun heidät saavutamme, niin saat näyttää,
kuka heistä on julmin pyövelisi, ja minä hakkaan hänet palasiksi, niin
että saat lauhduttaa kostoasi hänen veressään.

-- Niin, vastasi jaavalainen ja painoi Skytten käden otsaansa.

-- Nuo mahtavat olla vielä julmempia kuin punanahkaiset ihmissyöjät,
virkahti Parker. -- Olen minä ollut jos jossakin, mutta en vielä
mokomaa ole nähnyt... Kun purjehdin kapteeni Rameaun johdolla, hänen,
joka lähinnä Laurentia oli urhein mies merirosvojen joukossa, oli
meillä tapana leikitellä katolisten pappien kanssa, jotka saimme
käsiimme, niinkuin kissa leikkii hiirellä. Kun olimme siepanneet
tuommoisen espanjalaisen papin, niin kumarsimme hänen edessään, ja
kapteeni vei hänet kajuuttaansa, jossa oli pöytä omenilla ja muilla
herkuilla katettuna. Ja kun pappi oli syönyt, sanoi kapteeni:
"Viimeinen laji on liharuokaa; se tulee heti kohta valmiiksi." Kokki,
joka seisoi papin tuolin takana, listi häneltä samassa korvat, nämä
paistettiin, suolattiin ja pippuroitiin, ja pappi pakotettiin pistoli
otsalla syömään ne. Tosin tämä oli kovaa, mutta niinpä huomattakoonkin,
että se tapahtui Jumalan ja uskonnon kunniaksi, ja sitäpaitsi ovat
kaikki espanjalaiset papit mitä julmimpia petoja: he polttavat omia
maanmiehiään hiljaisella tulella, kun nämä eivät tahdo olla kirottuja
katolilaisia, ja he usuttavat verikoiria punaihoisten villien kimppuun.

Tämä tapaus oli Drakelle mieleen, sillä se teki, mitä hänen omat
todistuksensa kukaties eivät olisi tehneet: tukahdutti kaikki Skytten
arvelut hankkeissa olevan yrityksen siveellisestä arvosta.

Syödessä kestittiin miehistöä kahta runsaammalla paloviinamäärällä kuin
ennen. Drake, Skytte, Ligelius ja Parker kokoontuivat, takaa-ajon yhä
jatkuessa, peräkajuuttaan aamiaispöydän ympärille, eikä täälläkään
viinanjumalan nesteitä säästellen nautittu. Ligelius oli vähällä juoda
kumoon vanhan Parkerin, joka ehtimiseen täytti ruukusta pikarinsa
katajanmarjaviinalla, edellisen nauttiessa jalompia nesteitä; mutta
Draken selvästi ymmärrettävä katse pidätti ensimmäistä luutnanttia
panemasta toisen luutnantin kukistamisyritystänsä toimeen. Nyt ei ollut
hurjastelujen aika. Scylla läheni joka hetki hidaskulkuista
hollantilaista, ja Parkeria tarvittiin omalla paikallaan.

Puolentoista tunnin ajon jälkeen olivat molemmat laivat toisiansa niin
lähellä, että saattoivat laskea toistensa kanuunat. Hollantilainen
laiva oli joltisenkin iso Itä-Intian purjehtija ja sellaisena
täydellisesti asestettu. Kaikki kauppalaivat, lukuunottamatta pienempiä
rannikkolaivoja, oli tänä rauhattomana aikana, kun merenkulkijakansat
pitivät alituista riitaa toistensa kanssa ja kaapparit ja rosvot
tekivät kaikki isommat vedet vaaranalaisiksi, varustettu torjumaan
väkivaltaa väkivallalla.

Puheenaoleva Itä-Intian laiva oli lähtenyt hollantilaisesta satamasta
lastinaan siirtomaatavaroita, joita se oli purkanut Itämeren
suurimmissa satamissa, ja oli nyt hamppulastissa, raha-arkku täpöisen
täynnä, matkalla Bataviaan.

Drake oli otaksunut, että hollantilainen alkaisi epäillä heti
Portugalin lipun tultua sen näkyviin. Niin kävikin. Se nosti kaikki
purjeensa, ei kuitenkaan päästäkseen pakoon, vaan saadakseen aikaa
varustautua taisteluun.

Hollantilainen ei näet aavistanut joutuvansa moiseen seikkailuun
Itämeren rauhallisilla kulkuvesillä. Oli tosin takavuosina kuultu
merirosvouksista valitettavan sielläkin, mutta moiset valitukset olivat
harvinaisia, ja merenkulkijoiden ainoana pelkona, varsinkin heidän
purjehtiessaan itärannikkoa pitkin, olivat rannikkojen asukkaat, jotka
usein öisin virittivät rantakallioille tulia ja koettivat viekoitella
purjehtijoita perikatoon. Jos nämä menivät ansaan ja laskivat rantaan,
karkasivat miehet nälkäisinä korppikotkina laivojen kimppuun.

Portugalin lippu sai Itä-Intian laivan pelkäämään turvallisuuttaan, ja
kun hämäräperäinen purjehtija piti suoraa suuntaa sitä kohden, ei sen
aikeista ollut enää epäilyäkään.

Kun molempien laivojen väliä oli vain neljä tahi viisi kaapelinmittaa,
näki Scyllan miehistö, kuinka Itä-Intian laiva aukaisi kanuuna-aukot ja
nosti Hollannin lipun isonmaston huippuun.

Scyllassa oli kaikki valmiina taistelua ja valtausta varten. Miehet
olivat varustautuneet kaikilla pelihuoneesta löytämillään aseilla.
Useimmat seisoivat tuulen alapuolella ladattujen kanuunojen vieressä,
pistolit vyössä, käsikiväärit, keihäät tahi valtauskirveet edessään
kuulapiteiden vieressä tahi laitaa vastaan pystyssä. Toisilla oli
valtaushaat valmiina. Toiset taasen, niin monta kuin manööveriin
tarvittiin, seisoivat ahtimien ja kuristimien ääressä. Kaikki odottivat
valppaina merkkipillin ääntä hyökätäkseen valtaukseen.

Drake seisoi komentosillalla ja hänen vieressään Skytte. Seikkailuhalu
ja runsaan saaliin toivo virittivät miehistössä sotaista mieltä, mutta
kukaan ei ollut niin kiihkeä kuin nuori Skytte. Hänen sisäänpainuneet
silmänsä leimusivat; hänen kätensä, joka piteli teräväksi hiottua
miekkaa, vapisi malttamattomuudesta. Jaavalainen pysytteli hänen
rinnallaan.

Scylla nousi tuuleen hyökätäkseen vastustajansa kimppuun
tuulenpuolelta. Kahden kaapelinmitan päässä jymähtivät ensimmäiset
laukaukset. Ne tulivat hollantilaisen takakanuunoista ja katkaisivat
Scyllan etumaston tuulenalaisen vantin. Scyllan miehistö vastasi
tervehdykseen hurraahuudolla, jaavalainen juoksi ylös reelingille ja
ilmaisi hollantilaiselle läsnäolonsa hurjilla, uhkaavilla huudoilla ja
eleillä.

Muutamassa tuokiossa oli Scylla saavuttanut vastustajan. Kaapelinmitan
päässä se ampui täydeltä laidalta vasemmanpuolisilla kanuunoillaan, ja
sillä aikaa kun tuuli painalsi koko savupilven hollantilaisen päälle,
teki Scylla reippaan käänteen ja laski, käsikivääritulta tuiskuttaen,
tuulen mukana sitä kohti ryhtyäkseen valtaukseen. Hollantilainen ampui
ja ohjasi sukkelasti takaperin päästäkseen Scyllaan nähden looringille,
sitten se aikoi kääntää vastatuuleen kulkeakseen ohi peränpuolelta ja
pyyhkäistäkseen sen kantta pitkinpäin vasemmanpuolisilla kanuunoillaan.

Savupilvi esti kumminkin hollantilaista ratkaisevana hetkenä näkemästä
vihollisen uutta asemaa, ja kun se kääntyi, iskivät molemmat kokkapuut
toisiinsa. Draken merkkipilli kimahti, ja väkensä etunenässä hän
laskeutui miekka kädessä ja pistoli hampaissa itäintialaisen laivan
kannelle.

Ennenkuin tämän miehistö, joka enimmäkseen vielä seisoi kanuunoiden
luona tai oli ohjausmanööveriä toimeenpanemassa, ehti syöksyä rohkeata
hyökkääjää vastaan, oli etukansi täynnä vihollisia. Yllätys oli
mahdollisimman nopea, ja sitä seurasi hurja hyökkäys keihäillä ja
valtauskirveillä, jotka pyyhkäisivät tieltään keskellä laivaa seisovat
hajanaiset joukot. Jotkut yrittivät suunnata kanuunat etukantta kohden,
mutta heidät hakattiin maahan tai ajettiin peräkannelle, mihin suurin
osa hollantilaisista nyt oli kokoontunut ja koetti pidättää merirosvoja
käsikivääritulella, joka haavoitti näistä muutamia.

Mutta Scyllan miehistöä ei pidättänyt mikään: ensimenestyksestä
rohkaistuneena tunkeutui se, pelottomat johtajat etukynnessä,
peräkantta kohden. Luoti oli riipaissut Skytten vasempaa olkaa, mutta
hän hyökkäsi ensimmäisenä vihollisjoukon keskelle: hänen verensä tuntui
kuohuvan kuin laavavirta. Eräs laivamies, joka oli kohottanut kangen
lyödäkseen häntä päähän, kaatui, ennenkuin oli ehtinyt aiettansa
toteuttaa; samassa tuokiossa tunsi Skytte kylmän pistolinsuun
koskettavan niin rajusti huuliansa, että niistä pursui verta, mutta
ennenkuin pistoli ehdittiin laukaista, oli Feliks ampunut hätyyttäjän,
ja tämän luoti viisti läheltä Skytten korvaa. Hollantilaiset
peräytyivät hurjasti ryntäävän sissijoukon tieltä: muutamat taistelivat
vielä, toiset heittivät jo aseensa.

-- Tuossa, tuossa! huusi jaavalainen, joka oli seurannut Skytten
jäljissä ja syöksyi nyt kuin raivostunut tiikeri pitkäkasvuista,
punapartaista hollantilaista kohti, joka valtauskirves koholla vetäytyi
taapäin ruoriratasta kohti, -- kostoa tuolle! Hänet on hakattava
kappaleiksi!

-- Kummitteletko, orja! kähisi tämä hampaidensa välitse, suuntasi iskun
jaavalaista kohti, kaatoi hänet maahan murskatuin päin ja suistui
itsekin samassa, Skytten miekan iskemänä, orjan ruumiin päälle,
vuodattaen verensä hänen vereensä.

Murhaaminen jatkui vielä vastarinnan tauottua, kunnes Drake ja Feliks
vihdoin panivat sille rajan. Suurin osa Itä-Intian laivan miehistöä oli
kaatunut tai haavoitettu; edellisten joukossa olivat kapteeni ja
perämiehet. Jäljelle jääneet antautuivat voittajien armoille.

Merirosvoilla oli saalis varmasti hallussaan. Sodanmelske oli
tauonnut, murhanhalu tyydytetty, ja verisellä kannella kieriskeleväin
haavoitettujen valitushuudot alkoivat nyt herättää inhimillisempiä
tunteita. Tappelun vielä jatkuessa takakannella oli Itä-Intian laivan
kirurgi, laiha, kaljupäinen ukko, kömpinyt ylös isosta luukusta ja
alkanut erään laivapojan avulla kantaa haavoitettuja alas. Drake antoi
nyt muutamia sitomataitoon perehtyneitä miehiään tohtorille
avustajiksi, mutta selitti tälle, ettei nyt ollut aikaa leikellä pois
jäseniä, vaan että pahasti haavoittuneet, jotka eivät voineet suoriutua
tavallisella kääreellä, heitettäisiin mereen.

Tähän julmaan käskyyn Drake sai aiheen siitä, että hän oli taas
huomannut Algernon Sidneyn purjeen taivaanrannalla.

-- Se käsky jääköön teidän itsenne toimeenpantavaksi, vastasi vanha
haavalääkäri halveksivasti, -- minä hoidan haavoitettuja, jotka käsiini
joutuvat, ja käytän työkalujani, missä tarpeelliseksi näen.

-- Kuule sinä, vanha verenimijä, luunsahaaja ja lihannikertäjä, huusi
Feliks vetäen Skytteä mukaansa haavoittuneita varten järjestettyyn
laivaruumaan, -- tänne kääre heti paikalla!... Tuossapa onkin yksi,
pitkä kuin lokinuora. Hyvä on... Nuttu pois nyt, raivaaja! Minä sidon
omin käsin haavanne. On toisia, jotka paremmin tarvitsevat tohtoria
kuin te.

Ollessaan laivaruumassa Feliksin sitoessa hänen haavansa pelastui
Aadolf näkemästä julmaa kohtausta kannella, kun kaatuneet, pyörtyneet
ja pahasti haavoittuneet erotuksetta heitettiin mereen. Sillä välin
Drake oli antanut osalle miehistään käskyn korjata niin pian kuin
mahdollista pahimmat vammat Scyllan taklauksessa, jonka hollantilaisen
viimeinen laukaisu oli melko pahasti turmellut; hän kannusti heidän
intoaan osoittamalla pohjoisessa näkyvää purjetta, joka nopeasti läheni
navakassa tuulessa.

Parkerin, Sullivanin ja muutamien muiden seuraamana hän riensi itse
tutkimaan Itä-Intian laivan pohjia myöten. Ampumavarasto ei ollut sitä
laatua, että se tällä kertaa, kun hetket olivat kalliit, olisi
kiihoittanut hänen ryöstönhaluaan, mutta hollantilaisen kapteenin
kajuutassa, johon hän ensin ohjasi askelensa, hän löysi haettavansa:
raha-arkun. Hän antoi murtaa sen auki, ja vanha Sullivan, joka
taitavasti aukaisi kannen, päästi mielihyvän huudon, kun leimatun
metallin loiste kohtasi hänen ahneita silmiään. Arkku vietiin
voitonriemulla hollantilaisesta aluksesta Scyllaan ja asetettiin Draken
kajuuttaan.

Vangit, jotka oli salvattu kanssiruumaan, kutsuttiin nyt kannelle.
Drake kysyi, tahtoivatko he palvella häntä. Kysymys lausuttiin
uhkaavalla äänellä, -- muutamat vastasivat myöntäen, useimmat kieltäen.

Edelliset lähetettiin heti ottamaan osaa Scyllan taklauksen
korjaustyöhön, jälkimmäisten annettiin jäädä omaan laivaansa, sillä
Drake ei halunnut tänä hetkenä, kun vaarallinen vihollinen ajoi häntä
takaa ja jokainen tuulen käänne saattoi tuottaa uuden taistelun, lisätä
laivuettansa vastahakoisella väellä, joka ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa eittämättä antaisi vihollismielensä ilmetä teoissa.

Kun Itä-Intian laivan kanuunat oli heitetty mereen, sen käsiaseet
kuljetettu Scyllaan ja merirosvot haeskelleet läpi kaikki, yksin
vankien taskutkin, ja korjanneet haltuunsa sen mikä heitä miellytti,
komensi Drake väkensä pois ryöstetystä laivasta. Vanha kirurgi vietiin
väkivallalla mukaan, mutta hän ei antanut perään, ennenkuin hänen
sallittiin ottaa mukaan kaikki hoidokkinsa. Drake, jonka sanoissa ja
liikkeissä ilmeni kuumeentapaista kärsimättömyyttä, häpesi Skytten
läsnäollessa olla suostumatta tähän pyyntöön, vaikkakin haavoitettujen
kuljetus laivaan tuottaisi viivytystä.

-- No, ystäväiseni, lausui Feliks Skyttelle, -- lähdetään nyt
kunnioitettavaan Scyllaamme. Tämä oli ensimmäinen opinnäytteenne. Te
ette, riiviö vieköön, suorittanut sitä ainoastaan niinkuin mies, vaan
niinkuin ... sanoisinko ... te olitte koko paholainen. Te tappelitte
ajattelematta, päätä pahkaa, ja uskallan vannoa, että te ette itse
nähnyt, kuinka jakelitte iskujanne. Niin aina käy ensikerralla, mutta
jos on asiaan perehtynyt, niin hoitaa sitä yhtä tyynesti kuin sävyisät
ihmiset hoitavat mitä muita tehtäviä hyvänsä.

-- Me olemme jakaneet kovaa oikeutta, vai kuinka? sanoi Skytte,
katsellen synkeänä veren tahrimaa kantta.

-- Oikeutta? Niin olemme. Voisi panna kymmenen yhtä vastaan, että
oikeutta käydään kaikkialla, missä ihmisverta vuotaa... Ohoi, senkin
koirat ja lurjukset, huusi Feliks muutamille miehille, jotka kiipesivät
peräkajuutasta ylös, ryöstettyänsä sieltä hollantilaisen kapteenin
vaatteet ja viinivaraston, -- ettekö kuulleet Beckerin merkkiä, vai
aiotteko jäädä tänne? Pois ryysykääröt, senkin roistot, ja auttakaa
haavoittuneita!... Skytte, näettekö tuota purjetta? Meillä on, saakeli
soikoon, ennen päivänlaskua uusi kahakka kestettävänä...

-- Sen parempi, sanoi Skytte.

-- Oikein, sen parempi! Taistelusta taisteluun, myrskystä myrskyyn, ja
kuolo saapukoon kanuunain pauhatessa tai myrskyn vinkuessa! Tiedättekö
mitä? Minusta tuntuu helteiseltä sekä sisälläni että ilmassa, vaikka
käy vinha tuuli. Meillä on säänmuutos ... tai kohtalonmuutos
odotettavana.

Sen sanottuaan Ligelius riensi ottamaan osaa puuhiin, joita Drake
joudutteli tavattomalla kiireellä.

Kohta oli Scylla taaskin purjehduskunnossa. Valtaushaat irroitettiin,
ja molemmat laivat, voittaja ja voitettu, erosivat. Scylla jatkoi
täysin purjein suuntaansa etelään. Itä-Intian laivan harvalukuinen
miehistö laittoi kuntoon isonveneen, jolla se aikoi pyrkiä maihin
päätettyään jättää oman onnensa nojaan ison laivan, jota se ei enää
kyennyt ohjaamaan.

Algernon Sidney oli nyt tullut niin lähelle, että Scyllan kannelta
helposti saattoi nähdä, mitä värejä se oli nostanut tankoon.

Drake kutsutti miehensä laivan takakannelle.

-- Toverit, sanoi hän, -- minä onnittelen itseäni sen varmuuden
johdosta, jonka tänään olen saanut uljuudestanne ja sotaisuudestanne.
Matkamme on alkanut hyvin entein. Olemme korjanneet runsaan saaliin ja
jaamme sen auliiden periaatteiden ja vanhan tavan mukaan. Mutta jaosta
ei voi olla puhettakaan, ennenkuin olemme joko jättäneet tuon
purjehtijan, joka painelee jäljissämme, näköpiirin taa tai kurittaneet
sitä, jos se meidät saavuttaa. Jälkimmäisessä tapauksessa olen varma
uudesta voitosta, sillä tiedätte kaikki, mikä seuraa, jos elävinä
joudutte vainoojan käsiin. Parempi on viimeiseen asti taistella
voitosta, kaatua ase kädessä, kuin kuolla nuora kaulassa.

Merirosvot vastasivat tähän puheeseen aseiden kalinalla ja
hurraa-huudoilla.

Senjälkeen kannettiin viinitynnyri varpekannelle, ja miehistö kerääntyi
pikareja helistäen ja ilolauluja laulaen ammentamaan rypäleiden
nesteistä voimia uusien seikkailujen varalle. Toinen luutnantti oli
osallisena juomingissa, mutta oli Drakelta saanut käskyn valvoa
järjestystä.

Drake ja ensimmäinen luutnantti käyskentelivät peräkannella. Skytte oli
jälkimmäiselle heistä valittanut olevansa uupunut ja mennyt
peräkajuuttaan.

-- Skytte käyttäytyi hyvin, lausui Drake. -- Hän on astunut ensimmäisen
askelen ... eikä hän enää voi palata...

-- Pyh, virkkoi Ligelius. -- Huimaus, kuumeenpuuska, vimma, josta hän
herää tuntien mielikarvautta ja katumuksen vaivoja! Sitä sielua ette
värvää helvettiin, kapteeni, siihen ette pysty.

-- Hänen arpansa on heitetty, hänellä on verta käsissään, hänen päänsä
on lain alainen...

-- Olihan hänen päänsä lain alainen jo ennenkin. Mutta hänen syitänsä
ja perusteitansa, hänen ajatustapaansa ette kykene muovailemaan omien
mallienne mukaisiksi...

-- Entäpä sitten? Hänen kohtalonsa on minun kohtalooni kytketty. En
pyydä enempää.

-- Hän rupeaa inhoamaan teitä, kapteeni, opittuaan tuntemaan teidät.
Minä sanon sen, huomatkaa tarkoin: persoonaanne kaikin puolin
kunnioittaen. Jättiläiskäärme on kunnioitettava käärme, mutta
kuitenkaan älköön ihmeteltäkö, että on olentoja, jotka inhoavat sitä.
Haikala on kaikin puolin kunnioitettava kala ... sillä on
kunnioitettava kita ja kunnioitettava ruoansulatuskyky ... ja
kuitenkin! Olkoon kylliksi. Te ymmärrätte minua. Mitä arvelette
tuulesta, kapteeni?

-- Se pysyy.

-- Näettekö, kapteeni? Isovene kääntyy ja laskee Algernon Sidneytä
kohti.

-- He ovat huomanneet hänet maanmiehekseen. No niin, Vanloo voi nyt
saada tarkemman selostuksen ryöstöstä, jonka hänen vainottu
vihamiehensä on tehnyt. Toivoakseni uutinen ilahduttaa hänen mieltänsä.

Scyllassa olevat hollantilaiset olivat niinikään huomanneet, että laiva
pohjoisessa kulki heidän kotimaansa lipulla. -- Se on näköjään
sotalaiva, kuiskasi eräs toiselle.

-- Se laskee meitä kohti, vastasi toinen. -- Saa nähdä, kumpi on
parempi kulkemaan: siitä se riippuu.

Tuulta kesti, niinkuin Drake oli ennustanut, koko päivän. Drake ei
hetkeksikään poistunut kannelta. Hän siirrätti taaskin varalastia,
heitti osan siitä mereen ja ruiskututti vettä purjeisiin, että ne
paremmin vetäisivät. Jonkinlainen mielen ahdistus, jonka hän osasi
salata kaikilta muilta, painoi hänen rintaansa: hän syytti itseänsä
pelkuruudesta ja yritti jo jos kuinkakin monetta kertaa antaa käskyn
yläpurjeen käärimisestä kokoon, odottaakseen Vanloota. Tunti toisensa
jälkeen kului; laivojen välimatka ei ollut huomattavasti muuttunut:
Draken toive, että Scylla tällä tuulella kulkisi paremmin kuin Algernon
Sidney, ei toteutunut, ja hänen oli pelättävä pahinta, jos tuuli
tyyntyisi.

Aurinko meni mailleen, tähtikirkkaan kesäyön herttainen hämärä verhosi
ulapan, ja vainolaisen purje häipyi sen varjojen keskelle. Vasta
puoliyön aikaan Drake poistui kannelta nauttiakseen lyhyen levon
annettuaan ensin tarpeelliset määräykset Parkerille, jonka vuorostaan
täytyi jäädä koiran vahtiin.

Tuuli jatkui tasaisena. Toinen luutnantti asteli edestakaisin, varotti
ruorimiestä ja tähystäjää ja siemasi tuontuostakin katajanmarjaviinaa
pullosta, joka häntä varten oli pantu kompassikopin päälle. Tämä alkoi
ajanoloon tuntua hänestä yksitoikkoiselta, ja ollen paljon kokenut
mies, joka mielellään toisillekin jutteli kokemuksiaan, hän kutsui
erään miehistä luokseen ja alkoi tälle sitten pakinoida ja jakaa
ryyppyjä. Kohta olivat kaikki joutilaat vahdit kerääntyneet hänen
ympärilleen kuulemaan tarinoita ja saamaan osansa katajanmarjaviinasta.
Kukaan ei tällä välin huomannut kahta haamua, jotka nousivat
parraskannen luukusta ja katosivat taklaukseen.

Neljännestunnin kuluttua, kun Parker vielä kertoili merirosvojuttujaan,
nousi vielä neljä tai viisi miestä samasta luukusta ja liikkui keulaan
päin. Nämä keksittiin, ja Parker huusi, lähestyen muiden seuraamana
heitä:

-- Ohoi! Mikä hätä siellä!

-- Ne on ne hollantilaiset, kivahti toinen. -- Mitä te aiotte?

-- Niinkuin näette, vastasi tyynesti eräs niistä, joille kysymys
lausuttiin, -- me laskemme alas tuon veneen.

-- Mitä se tarkoittaa! ärjäisi Parker ja veti pistolin vyöstään. --
Teillä näyttää olevan perkeleen juonia mielessä. Menkää koreasti
ruumaan takaisin, tai minä annan suolaa selkäänne! Kuuletko! jatkoi hän
ja ojensi pistolin hollantilaista laivamiestä kohti, joka hinasi alas
venettä, -- mene tahi saat uutta lyijyä lyijykalloosi!

-- Ka kyllä, vastasi matruusi, -- johan tästä menenkin. Emme aikoneet
mitään pahaa.

-- Mitä lienettekin aikoneet, niin selkäänne tulette saamaan joka
ainoa, jahka Becker havahtuu, sen paksupäiset kampelat. Luulitte noin
vain karkaavanne.

Hollantilaiset kääntyivät ja menivät takaisin keulasoppiluukun luo.

Sinne tultuaan eräs heistä päästi terävän vihellyksen.

Kotvan kuluttua kuului ryskettä: isomärssyn raaka pudota romahti
kannelle ällistyneitten vahtimiesten keskelle, purjeet alkoivat
lepattaa, laiva kohosi äkkiä tuuleen.

Ennenkuin vartijat olivat toipuneet hämmästyksestään, olivat
kanssiluukun ääreen kokoontuneet hollantilaiset ynnä heidän kaksi
toveriansa, jotka olivat livahtaneet ylös taklaukseen ja leikanneet
poikki raa'ankannittimia ja muita köysiä, heittäytyneet veneeseen,
katkaisseet kokkanuoran ja työntäytyneet irti laivasta.

-- Kapinaa! huusi Parker ja soitti hätätorvea.

Päälliköt ja miehistö heräsivät unestaan ja karkasivat ylös kannelle.
Saatuaan selville asianlaidan Drake tuomitsi heti toisen luutnantin
menettämään henkensä huolimattomuuden tähden, mutta Aadolf tuli väliin
ja pelasti esirukouksillaan vanhan Parkerin. Miehiä lähetettiin heti
ylös vahinkoa korjaamaan, ja kun se vihdoin oli tehty, käski Drake
kääriä kokoon yläpurjeet.

-- Ymmärränkö teitä oikein, kapteeni? Aiotteko odottaa vihollista?
kysyi Ligelius.

-- Aion, vastasi Drake, -- miksi lukea minuutteja ja tuskaisesti lykätä
toistaiseksi sitä, minkä kerran täytyy tapahtua? Kuka voi Kohtalon
päätöstä muuttaa? Minä olen kyllästynyt olemaan vainottuna otuksena.

-- Hyvä on, kapteeni.

-- Jaguaari kääntyy vainoojiansa päin, repii koirat, raastaa
metsästäjän palasiksi. Ystäväiseni, jatkoi hän kääntyen Aadolfiin ja
Feliksiin, -- menkää alas ja nauttikaa sitä lyhyttä lepoa, mikä teille
on suotu! Minä jään kannelle ja herätän teidät ajoissa. Tunnin kuluttua
alkaa aamunsarastus; silloin on hetki tullut.

-- Tulkaa, sanoi Ligelius Skyttelle. -- Minä olen puheliaalla tuulella,
ja haastellessa kuluu aika nopeasti... Ei, peräkajuuttaan emme mene!
Minä en voi katsella kirottua raha-arkkua. Tulkaa minun kojuuni!

Ligelius pani tulen kajuutan lamppuun ja istuutui penkille Skytten
viereen.

-- Kohta siis pääsemme uudestaan taisteluun, sanoi hän, -- monellekohan
meistä nouseva aurinko on oleva viimeinen... Kuulkaa, Skytte, minä en
salaa teiltä, että toivoisin teidän olevan täältä kaukana...

-- Mitä tarkoitatte? lausui Aadolf ja käänsi kalpeat kasvonsa Feliksiin
päin. -- Te ette ymmärrä mitä puhutte. Näihin lankkuihin olen
kiinnittänyt viimeisen toivoni... Ettekö tiedä, minkä päämäärän olen
asettanut elämälleni?

-- Vielä mitä, keskeytti hänet Ligelius, -- te olette nuorukainen, ja
nuorukaisen ei sovi puhua elämänsä viimeisestä toivosta, saatikka
kiinnittää sitä niin hauraaseen kappaleeseen kuin tämä vanha laivarunko
on. Minä varoitan teitä, Skytte. Älkää luottako kehenkään muuhun kuin
itseenne. Sanon vieläkin selvemmin: varokaa seuralaista, jonka Kohtalo
on teille antanut! Hän ei ole sellainen, millaisena hän tahtoo teille
näyttäytyä. Älkää antako tulevaisuuttanne hänen käsiinsä: se on liian
hyvä hänen hallittavakseen. Skytte, teidän tulevaisuutenne pitää olla
valoisa ja onnellinen, sillä mitkään tuntoa kalvavat menneisyyden
muistot eivät vielä luo pitkiä varjojansa sille uralle, joka on
edessänne; teillä ei ole vielä syytä epäillä ... voi, miekkoinen teitä!

-- Neuvonne lienevät hyväätarkoittavia, vastasi Skytte, -- mutta
muistakaa, että minä en ole lapsi! Puhukaamme muusta!

-- Ei, vastasi Ligelius, -- te olette ainoa, johon minä tällä hetkellä
olen halukas kiinnittämään ajatukseni. Kuulkaa senvuoksi vielä eräs
neuvo! Luopukaa aikeistanne toimia muka kostavan kaitselmuksen nimessä,
ellette tahdo kuolla suurempana pahantekijänä kuin yksikään niistä,
joita aiotte rangaista! Valitkaa elämäntehtävä, joka on ihmisvoimin
toteutettavissa! Lähtekää Amerikkaan. Siellä ylenee uusia yhteiskuntia
aarniometsän povessa: liittykää niihin, rakentakaa itsellenne maja,
valitkaa puoliso, taistelkaa jylhää luontoa vastaan ja liittäkää tekin
turpeenne viljelyksen uudissarkaan! Te olette silloin rauhaisella
työllänne tehnyt enemmän ihmiskunnan hyväksi, kuin mitä miekalla
kykenette aikaansaamaan.

-- Lasketteko leikkiä, kysyi Aadolf, -- vai onko vakaa aikomuksenne
rakentaa sieluani siveellisillä mietelmillä? Ne kuuluvat varsin
kummallisilta teidän suustanne.

-- Ehkä. -- Olkaa kuitenkin vakuutettu, että tarkoitukseni on tosi! Se
on outoa, mutta kumminkin totta. Minä tunnen, että olen lähellä elämäni
loppua; silloin ei tee mieli laskea kevytmielistä pilaa. Niinpä niin
jatkoi ent. ylioppilas, -- aavistus sanoo minulle, että kurja elamäni
kohta on lopussa. Olen usein katsellut kuolemaa silmiin ja olen mennyt
kokemaan paljon arveluttavampia vaaroja, kuin mikä nyt meitä uhkaa,
mutta en koskaan ennen ole tuntenut tätä onnellista aavistusta. Saan
kuolla isänmaani läheisyydessä. Ehkä aalto heittää ruumiini sen
rannalle ja auttaa minua pääsemään hautaan sen povessa. Hyvää yötä,
Skytte! Jos halveksittekin nyt sanojani, niin vastedes ette kuitenkaan
niitä unohda. Minä tahdon nukkua ja uneksia harvoista valoisista
muistoistani. Hyvää yötä!

Puoleksi hämillään osoittamastaan hempeämielisyydestä Ligelius ojensi
Skyttelle kätensä; tämä nousi ja avasi hänelle sylinsä. Nuorukaiset
syleilivät toisiansa innokkaasti.

Skytte riensi senjälkeen ulos kajuutasta ja meni kannelle aamunkoittoa
odottamaan. Hän ei ryhtynyt puheisiin Draken kanssa, joka umpimielisenä
ja synkkänä nojasi peräparraspuuta vastaan, herkeämättä tähystäen
pohjoiseen.

Ligelius paneutui vuoteelleen ja nukkui. Tuntikauden kuluttua herätti
hänet merkki, joka kutsui kaikki miehet kannelle.

Algernon Sidneyn purjeet kuvastuivat korkeina ja selväpiirteisinä
taivasta vastaan. Drake käski tehdä kannen selväksi tappelua varten.
Hänen otsansa oli äkkiä kirkastunut, hänen katseensa oli tyyni, hän
näytti tavallista korkeammalta ja käskevämmältä. Hän kulki miehestä
mieheen ja kehoitti jokaista taistelemaan kuolemaa halveksien. Kun
kaikki oli järjestetty taistelun varalle, nousi hän komentosillalle.

-- Toverit, lausui hän, -- me odotamme vihollista, emme sen vuoksi,
että se hyökkäisi meidän kimppuumme, vaan voidaksemme itse hyökätä.
Niin pian kuin se on heittänyt valtaushaat, on meidän oltava valmiina
iskemään siihen kiinni.

Hurraa-huudot, jotka kajahtivat vastaukseksi näihin sanoihin,
todistivat miehistön taisteluhalua. Merirosvot tiesivät, että heidän
valittavanaan oli voitto tai häpeällinen kuolema.

Laivojen tultua tykinkantaman päähän Algernon Sidney aloitti tulen
keulakanuunoillaan. Scylla vastasi peräkanuunoillaan. Kohta senjälkeen
alkoi molemmilta puolin vilkas käsikiväärituli, ja sen kestäessä
pyyhkäisi Algernon Sidney tuulen alle, ja nyt ampuivat viholliset
toisiansa koko kylkiriviltään vain muutaman sylen päästä. Tämän
läheisen tulen vaikutus oli kauhistava. Molemmat laivat jytisivät,
aivan kuin olisivat kaikki liitteet olleet hajoamaisillaan, suuria
varppeiden kappaleita ruhjoutui ja ylt'ympäri singahtelevat pirstaleet
lisäsivät luotien aikaansaamaa hävitystä. Scyllassa oli kaksi tykkiä
miehiä vailla, kuolleita ja haavoittuneita kieriskeli kannella, ja koko
miehistö oli valtavasta jyskeestä hetken aikaa huumauksissaan. Algernon
Sidneyssä ei hävitys ollut vähäisempi.

Haavoittuneiden joukossa oli Skytte, joka oli seisonut keskilaivassa
Ligeliuksen vieressä: puunkappale oli iskenyt häntä niin voimakkaasti
päähän, että hän tiedotonna ja verissään suistui kannelle. Erään miehen
avulla, jonka Ligelius ensin kutsui luokseen, mutta johon hänen sitten
täytyi tarttua käsin ja ravistella, ennenkuin sai hänet tointumaan,
kantoi hän Skytten alas kirurgin luo, joka ison luukun alla oli tehnyt
valmistuksiaan haavoittuneiden vastaanottamiseksi.

-- Tässä on ensimmäinen hoidettavanne, sanoi Ligelius. -- Kohta saatte
niitä tusinoittain... Pitäkää hänestä hyvää huolta! Kuinka hänen
haavansa laita on? Sanokaa pian, te kuhnusteleva laiskiainen!

Kirurgi-vanhus tarkasti haavaa ja vastasi vakavasti:

-- Se on vaarallinen.

-- Oletteko koskaan pelastanut pahemmin haavoittunutta?

-- Olen.

-- Minä selitän oraakkelivastauksenne parhain päin.

Sen sanottuaan Ligelius riensi taas paikalleen.

Vastustajat olivat kylkiriviltä ammuttuaan pysyneet muutaman sekunnin
toimettomina, ikäänkuin vetääkseen henkeään. Savu haihtui nopeasti
tuulen mukana, ja kun näköala taas oli vapaa, vihelsivät yht'aikaa
vihollisten päälliköiden merkkipillit. Drake ja Vanloo olivat
huomanneet toisensa ... jälkimmäinen seisoi komentosillallaan,
edellinen oli noussut varppeille mesaanitouvin ääreen ... ja aivan kuin
salaisesta sopimuksesta laivat ohjasivat toisiansa päin.

Scyllan miehistö heitti pois tuliaseet, tarttui keihäisiin ja
valtauskirveisiin ja kerääntyi taajaan vasemmanpuolisen reelingin luo.
Peräkannella Drake johti valtausta, kokan puolella Parker ja
keskilaivalla Ligelius, joka oikeaan aikaan oli ilmestynyt paikalleen
ja nyt, toisella kädellä pitäen kiinni suurvantista, toisella puristaen
miekkaa, seisoi joukkonsa etunenässä valmiina heilauttamaan itsensä
vastustajan kannelle.

Nyt heitettiin Algernon Sidneystä valtaushaat, laivain kyljet iskivät
voimakkaasti yhteen, ja samassa hyökättiin molemmilta puolilta
valtaamaan. Kun laivan laidalla oli hetken aikaa oteltu teräaseilla ja
pistoleilla, murtuivat taistelevain linjat: kokanpuolella Algernon
Sidneyn miehistö murtautui Scyllan kannelle ja syöksyi alas kiivaasti
kuin vedenputous: keskilaivalla oli merirosvojen hyökkäys sitävastoin
niin valtava, että kaikki esteet sen tieltä murtuivat. Ligelius oli
joukkoineen tunkeutunut isolle luukulle asti, kun vähäinen parvi, jonka
Vanloo oli varannut tueksi, riensi väistyvien toveriensa avuksi ja
valtauskirveillänsä tuhoisasti iskien sai aikaan tällä kohden
tappelussa uuden käänteen. Ligeliuksen ympärillä kaatuivat hänen
parhaimmat ja rohkeimmat miehensä; häntä itseänsä kohtaan ojennettiin
monta asetta, ja kun keulanpuolella johtajana ollut Sigurd,
puhdistettuaan Scyllan etukannen, hyökkäsi hänen harvenevan laumansa
kimppuun takaapäin ja teki sen tappion täydelliseksi, taisteli hän
vielä huiman iloisena, yksin vihamiesten keskellä, täynnä haavoja,
kunnes pistolinluoti kaatoi hänet kuoliaana kannelle.

Takakannella oli taistelu kääntynyt merirosvoille yhtä epäedulliseksi.
Täällä taistelivat molemmat päälliköt toisiansa vastaan. Laivain
iskiessä yhteen Drake oli suunnannut pistolin Vanloota kohti, mutta
perämies Blackwell, joka oli hypännyt ylös varppeille, kohotti
iskupiilunsa merirosvon pään yli. Drake, joka näki kirkasta asetta
välkyteltävän päänsä kohdalla, tähtäsi epävarmasti, hänen luotinsa
puhkaisi Vanloon hatun: Vanloo itse esti iskun, jonka Blackwell oli
tähdännyt merirosvopäällikön päähän, ja vetäytyi muutaman askelen
taaksepäin, antaakseen hänen vapaasti tulla Algernon Sidneyn kannelle:
Drake ja muutamat harvat hänen miehistään syöksyivätkin vihollisen
kannelle, mutta toiset torjuttiin takaisin kesken rynnäkön, ja Algernon
Sidneyn miehet ahdistelivat näitä heidän omalla aluksellaan.

-- Miehet, lausui Vanloo niille, jotka olivat pysähtyneet hänen
ympärilleen, -- älkää tunkeko päälle! Tämän minä otan omalle osalleni.

Nyt alkoi Algernon Sidneyn peräkannella kaksintaistelu päälliköiden
kesken; kummankin miehet seisoivat alallaan, aseet valmiina, pitäen
silmällä toisiansa.

Molemmat olivat pitkäkasvuisia, vahvoja miehiä, mutta näyttivät tällä
hetkellä mahtavammilta kuin konsanaan. Vanloon katse oli levollinen,
kirkas ja läpitunkeva, Draken terävä ja vihasta hehkuva. Tieto siitä,
että hänen kohtalonsa nyt tulisi ratkaistuksi, teki hänen ryhtinsä
kuumeisen jännittyneeksi, mutta antoi samalla sille juhlallisen leiman.
Niin pian kuin he olivat tulleet vastatusten, Drake teki hyökkäyksen ja
yritti pistää Vanloota rintaan. Vanloo väisti. Iskut, pistot ja väistöt
seurasivat nyt huimaavan nopeasti toisiaan. Vanloo pysyi tyynenä.
Henkeään pidättäen seurasivat ympärillä-olijat taistelua. Vanloo oli
tähän asti pysynyt puolustuskannalla; nyt hän astui askelen
taaksepäin tunkeilevan vastustajansa tieltä; tämän voimat näyttivät
kaksintaistelussa lisääntyvän hetki hetkeltä. Vanloon miehet alkoivat
pelätä päällikkönsä henkeä, ja he olisivat rynnänneet apuun, jollei hän
keskellä kahakkaa toistamiseen olisi huutanut heille, käskien heidän
pysyä alallaan. Tämä tyynesti lausuttu kehoitus osoitti, että hänen
huomionsa ei ollut yksinomaan kääntynyt vastustajaan. Seuraavassa
tuokiossa oli taistelun päätös varma: väistettyään uuden piston Vanloo
teki itse hyökkäyksen ja haavoitti vastustajaansa oikeaan käsivarteen
olkapään alapuolelle. Draken käsi vaipui, mutta hänen sormensa
puristivat vielä suonenvedontapaisesti miekankahvaa. Vanloo laski
miekkansa. Drake seisoi sekunnin liikkumattomana, astui sitten askelen
taaksepäin ja vei vasemman kätensä vyölle vetääkseen pistolin. Eräs
hänen miehistään ryntäsi esiin ja aikoi survaista laivapuukon voittajan
kylkeen, mutta sai, ennenkuin ehti toteuttaa aikeensa, luodin päähänsä.
Vanloo väänsi itse pistolin Draken kädestä ja tämä seisoi nyt
aseettomana verivihollisensa edessä.

Draken silmät säihkyivät kiukkua ja vimmaa. Mutta hänen ryhtinsä, joka
oli vaipunut kokoon ikäänkuin Kohtalon raskaan käden satuttamana,
ojentui äkkiä, hän avasi yhteenpuristetut huulensa ja ärjäisi ylpeästi:

-- Tapa minut, katala petturi!

-- Ottakaa hänet kiinni, lausui Vanloo miehilleen, -- ja viekää hänet
kajuuttaani. Laskekaa aseenne, miehet, jatkoi hän merirosvoille, jotka
päämiehensä surkeasta tappiosta lamaantuneina seisoivat siinä lähellä,
kaikkialla ympärillään vihollisia, jotka olivat rientäneet tänne
sieltä, missä tappelu jo oli päättynyt, ja jo alkaneet jaella iskuja,
kun Vanloo ehkäisi verenvuodatuksen.

-- Ei, ei, toverit, huusi Sullivan ravistellen itseään ja kohotti
iskupiilunsa, -- minä en antaudu koirana hirtettäväksi. Tässä on
surmattava ja itse mentävä kuolemaan!

Vanha merirosvo, jolla oli jo useita verisiä haavoja, kokosi viimeiset
voimansa ja syöksyi vihollisten kimppuun, mutta kaatui heti verissä
päin ja rinta lävistettynä. Toiset laskivat aseensa ja antautuivat
vangeiksi. Vanloo riensi nyt Algernon Sidneyn kannen yli ja siitä
Scyllaan. Kaikkialla, missä merirosvot vielä taistelivat toivotonta
taistelua, jotkut harvat lujasti päättäneinä kuolla ase kädessä,
useimmat senvuoksi, ettei ollut aikaa heittää aseita, hän teki
murhaamisesta lopun. Hurjimmat ja leppymättömimmät voittajista olivat
hollantilaisen Itä-Intian laivan matruusit, jotka matkalla oli otettu
Algernon Sidneyhin. Vain väkivallalla, pistoli kädessä, onnistui
Vanloon saada heidän kostonhimoinen raivonsa hillityksi.

Vangeilta riisuttiin aseet ja tarkasti vartioiden heidät koottiin
Scyllan etukannelle. Tappelu oli päättynyt, mutta voitto kalliisti
ostettu. Algernon Sidneyn miehet oli Vanloo jokaisen itse valinnut,
koetellut ja ystävällisellä kohtelullaan itseensä liittänyt.
Kulkiessaan suruissaan hurmeisella kannella ja pitäessään huolta
haavoitettujen, niin vihollisten kuin omiensa, hoidosta hän näki nyt
monet noista tutuista kasvoista kuoleman kalventamina tai haavain
kivuista vääntyneinä. Eräs hänen kuolevista miehistään näki hänet ja
ojensi kätensä jäähyväisiksi. Vanloo piteli sitä, kunnes se kylmeni,
käski sitten Sigurdin tehdä tappioluettelon ja riensi Algernon Sidneyn
keskikannelle, jossa kaksi taitavaa kirurgia, lukuisia apureita
ympärillään, toimitti kärsiville kaikkea mahdollista apua ja
lievitystä.

Miehistö tervehti Vanloota hurraa-huudolla hänen näyttäytyessään
keskikannella, jossa kaikesta siitä kurjuudesta huolimatta, jota
verisen ottelun jälkeen moisella paikalla näkee, vallitsi iloinen
mieliala, ja monta kokkapuhetta laskettiin toisen auttaessa toistaan
haavain sitomisessa. Tiedusteltuaan heidän kaikkien tilaa hän poistui
mennäkseen Scyllan sairashuoneeseen, jonne haavoittuneet merirosvot oli
kannettu. Sinne mennessään hän pysähtyi erään kaatuneen merirosvon
eteen. Se oli Feliks Ligeliuksen ruumis.

Hän tarkasteli noita kalpeita kasvoja, joista kuolema oli poistanut sen
hurjuuden ja teeskennellyn raakuuden leiman, joka eläessä niitä oli
rumentanut, ja tunsi piirteistä sen nuorukaisen, joka oli häntä
puhutellut, kun hän ensikerran kävi Scyllassa.

Samalla lähestyivät miehet, jotka olivat kantta puhdistamassa, ja
aikoivat nostaa ruumiin heittääkseen sen mereen.

-- Ei, sanoi Vanloo, -- antakaa sen olla.

-- Kapteeni, lausui toinen laivamiehistä, -- se on merirosvoja, ei
meidän väkeä...

Vanloo oli näet käskenyt, että merisissien ruumiit oli heitettävä
mereen; omat kaatuneet vietäisiin maihin ja laskettaisiin yhteiseen
hautaan.

Vanloon ei tarvinnut etsiä syitä, jotka olisivat mahdollisesti
selittäneet, miksi tämä nuorukainen oli joutunut surulliselle tielleen.
Hän oli tarpeeksi maailmaa kokenut, eikä hänen sydämensä, ei liioin
maailmankatsomuksensakaan sallinut hänen langettaa ehdotonta
hylkäystuomiota jokaisesta, joka ei hänen tavallaan ollut suoriutunut
voitokkaasti elämäntaistelusta. Puu heittelee miljoonia siemeniä, joita
tuuli kuljettaa, mutta moniko niistä yhtyy sopivaan maaperään ja saa
rauhassa nousta taimelle ... ja toisaalta, moniko niistä saa
häiriintymättä kehittyä syntyperäisten taipumustensa mukaan
sopusuhtaisiin muotoihin? Kenties ei yksikään noista miljoonista.
Samoin on laita niiden siementen, jotka ihmiskunnan elämänpuusta
putoilevat.

Vanloo käski laivamiesten kääriä ruumiin parjevaatteeseen ja viedä
siihen huoneeseen, mihin hänen oman miehistönsä kaatuneet oli korjattu.
Sen jälkeen hän meni haavoittuneiden luo, joita Itä-Intian laivan
kirurgi hoiteli. Pöydällä, jolle oli levitetty mattoja alukseksi,
makasi Skytte, pää käärittynä; laivapoika seisoi vieressä ja pesi hänen
kasvojaan etikalla ja vedellä. Vanloon astuessa hänen luokseen hän oli
vast'ikään tullut tuntoihinsa.

-- Pettävätkö silmäni, vai näenkö Aadolf Skytten täällä? sanoi Vanloo
hämmästyneenä.

-- Kohtalomme on siis ratkaistu, virkkoi Skytte nähtyään Vanloon. --
Olemme voitetut... Missä on Drake?

-- Hän on minun vankini.

-- Entä Feliks?

-- En tunne häntä... Skytte, minua surettaa, että olen tavannut teidät
täällä ja tällaisissa oloissa, mutta joka tapauksessa olen iloinen,
että _tapasin_ teidät.

-- Sitä en epäile, vastasi Skytte vihaisesti ja kääntyi Vanloosta pois.

Tämä, joka tiesi Skytten tuona tapausrikkaana yönä paenneen
vankeudesta, arvasi heti, kuinka hän oli Scyllaan osunut.

-- Kuinka hyvä, ajatteli hän, -- nuorukaiselle itselleen ja niille,
jotka häntä rakastavat, ettei merirosvo päässyt pujahtamaan aavalle
merelle!... Sigurd, sanoi hän tälle, joka samassa läheni kuolleiden ja
haavoittuneiden luettelo kädessään, -- sinun on luovutettava kajuuttasi
tälle haavoittuneelle nuorukaiselle...

-- Niinkuin tahdotte, kapteeni... Te tunnette hänet siis?

-- Tunnen ... ja pidät huolta, että hänet mukavasti majoitetaan.

-- Se tapahtuu, kapteeni... Tappioluettelomme on surkea. Monta ystävää
on meiltä kaatunut...

-- Tappiomme on korvaamaton, sanoi Vanloo lukien läpi luettelon ja
vitkaan siirtyen nimestä toiseen.

Hän meni taas kannelle. Kannet olivat puhtaat, veri pois pesty ja
pahimmat vammat rungossa ja taklauksessa toistaiseksi korjatut. Vangit
jaettiin tasan molempiin laivoihin, ja Sigurd velvoitettiin jäämään
Scyllaan mukanaan osa Algernon Sidneyn miehistöä, jonka jälkeen
valtaushaat irroitettiin, purjeet laitettiin kuntoon ja suunta pantiin
pohjoista kohti.

Vasta sitten Vanloo lähti kajuuttaansa, missä hänen vankinsa odotti
häntä. Toinen käsi siteessä ja tavallista kalpeampana Drake istui
sohvalla kajuutassa. Vanloon astuessa sisään hän nosti päänsä, iski
silmänsä terävästi häneen ja virkkoi:

-- Odotin tuskin teidän tulevan... Arvelin melkein, että häpeäisitte
astua silmieni eteen, mutta siinä petyin. No, sen parempi. Antakaa nyt
kuulla, mitä teillä on sanottavaa!... Mutta sitä ennen yksi kysymys:
mihin aiotte viedä minut?

-- Minä palaan Tukholmaan antaakseni teidät lain käsiin, vastasi
Vanloo.

-- Hyvä, sitä odotinkin, enkä muuta aio enää kysyä. Minä olen nyt
pelkkänä korvana ja olen vakuutettu siitä, että päästätte minut
kuulemasta mahtipontisia korskasanoja. Te olette samaa ainesta kuin
minä: olemme vain valetut erilaisiin kaavoihin. Te kuljette
päämääräänne viekkauden, teeskentelyn, petoksen aseilla, minä julkisen
voiman varuksilla... Oho, Vanloo! katseenne ei muserra minua, ivanne ei
saa vertani kuohuksiin. Minä olen sortunut kohtaloni alle, ja te olette
vain sen kurja välikappale. Menettelynne vaikuttimia minä en tunne,
enkä nyttemmin huoli enää ruveta niitä tutkimaan.

-- Tarpeetonta teidän on niitä tutkiakaan, vastasi Vanloo, -- sillä ne
syyt, jotka saattaisivat minut tai kenen hyvänsä nousemaan teidän
kaltaistanne henkilöä vastaan, ovat ihan päivänselvät. Te olette
julistanut yhteiskunnalle sodan ja olette jokaisen vihollinen. Älkää
sentähden ihmetelkö sitä.

-- Ei, ei, en ihmettelekään... Minä ajattelen tällä kertaa vain niitä
hetkiä, jolloin vieraana majailitte minun talossani.

-- Minun ajatukseni, vastasi Vanloo, -- yhtyvät siinä kohden teidän
ajatuksiinne. Olen valmis antamaan teille selitystä...

-- Todellakin? puhkesi Drake sanomaan. -- Te alennatte liian paljon
itseänne. Pankaa edes rahtunen ivaa sanoihinne, mynher, niin ne
erinomaisesti vilvoittavat sydäntäni. Minä omasta puolestani olen yhtä
vähän ylpeä kuin te ja pyydän saada tilkkasen viiniä: minä tunnen
janoa, joka tavallisesti seuraa haavakuumetta.

Vanloo kutsui erään miehistään ja käski tämän täyttää Draken pikarin.
Miehen poistuttua hän jatkoi:

-- Meidän tiemme yhtyivät jo nuoruudessa, Kustaa Drake...

-- Olette jo viitannut siihen suuntaan, mutta minä en tunne teitä.

-- Isäni oli maamies, talollinen, joka asui appenne hovin
läheisyydessä...

-- Haa! huudahti Drake, -- te ... tekö Inkerin poika, talonpoika, jota
minä ruoskitutin.

Heleä puna leimahti Vanloon poskipäille. Hän kohosi istualtaan ja hänen
silmänsä säihkyivät. Mutta hän hillitsi nopeasti povessaan kuohuvan
tunteen ja jatkoi entiseen levolliseen tapaansa:

-- Minä se olen.

-- Tosiaankin, virkkoi Drake, -- se selittää paljon ... se selittää
kaiken. En ensinkään ihmettele, että olen saanut teistä verivihollisen.
Luonto teki teidät aatelismieheksi, mutta sattumuksen tahdosta
synnyitte talonpojan majassa. Jos sattumus olisi samaten leikitellyt
minun kanssani ja antanut ylimielisen nuorukaisen sitoa minut
pieksinpenkkiin ja kohdella minua orjana, niin minä olisin ahdistanut
häntä väellä ja viekkaudella, puukolla ja paulalla, kunnes hän olisi
kaatunut kostoni uhrina. Mynher, sattumus on sovittanut sen, minkä se
teitä vastaan on rikkonut. Te olette nyt onnenne kukkuloilla ja olette
saanut loistavan koston: olette syössyt vihamiehenne mahtavuuden
harjalta ja viette nyt hänet kuolemaan yhteiskunnan hylkyjen joukkoon.
Paha vain, että ette kykene musertamaan hänen sieluansa ja taivuttamaan
häntä jalkojenne juureen. Mutta, jatkoi hän, tiedättekö mitään äitinne
ja sisarenne kohtaloista? Oletteko kunnioittanut näitä sukulaisianne
ylhäisellä huomiollanne. Muussa tapauksessa...

-- He ovat minun hoidossani, keskeytti hänet Vanloo. -- Niinpä niin,
Drake, solvaus, minkä minulle annoitte, kirveli kauan mieltäni, mutta
aika paransi tämän haavan, ja minä saatoin tyynesti ajatella sitä,
kostonhalun jäytämättä sydäntäni: ajattelin luulevaista, kiivasta
mielenlaatuanne, laiminlyötyä kasvatustanne, yhteiskunnallista
asemaanne kaikkine vaatimuksineen ja ennakkoluuloineen, vallattomuutta,
jonka täytyy johtua lainkäytön löyhyydestä, se kun ei pysty suojaamaan
alempaa kansalaista ylemmän raakuudelta, ja iäkkäämpien vertaistenne
esimerkkiä, heidän, joiden joka päivä näitte rankaisematta harjoittavan
vääryyttä ja väkivaltaa. Kaikkea tätä punnitsemalla koetin lieventää
tuomiotani teistä ja oman rauhani vuoksi haihduttaa vastenmielisen
muistonne jyrkimmät piirteet. Se onnistuikin, ja ennen pitkää vei
kohtaloni minut niin moniin vaiheisiin, sallimus osoitti minulle niin
yltäkylläistä hyvyyttä, että aikoja sitten olisin lakannut teitä
ajattelemasta, ellei muistonne yhteyteen olisi liittynyt se neitonen,
jota minä rakastin ... hän, joka oli teidän onneton vaimonne. Mutta
sitten kantautui nimenne taas kuuluviini ja vieläpä sellaisissa
oloissa, että huomioni väkisinkin siihen kiintyi. Minä olen
hollantilaisen kaupparuhtinaan perillinen ja kannan hänen nimeään:
minulla on ollut ja on useita laivoja merellä. Yksi niistä joutui erään
merirosvon käsiin. Anastetun laivan perämies oli ruotsalainen, isänne
kartanon lähiseudulla syntynyt. Hän tunsi teidät, kertoi
laivaväellenne, kuka heidän johtajansa oikein oli, ja pääsi, oltuaan
kolme päivää vangittuna, karkuun. Hän kertoi minulle sen havainnon,
että Kustaa Drake oli sama mies kuin merirosvo Becker, jonka päästä
Hollannin hallitus ja molemmat hollantilais-intialaiset kauppaseurat
olivat luvanneet suuria palkintoja...

-- Sallikaa minun, lausui Drake, -- keskeyttää kertomuksenne eräällä
tiedonannolla, jota ei pidä unohtaa tutkinnassa. Tiedättekö, mitä
seurauksia oli perämiehenne kielimisestä miehistölleni? Ellette tiedä,
niin ottakaa merenpohja Sjövikin sataman ulkopuolella tutkittavaksi!

-- Mitä tarkoitatte?

-- Minä upotin kuunarin miehistöineen päivineen. Se olkoon sanottu,
jotta lempeä mielenne täyttyisi kauhulla!

-- Yhtä vähän kuin ilkitekonne hämmästyttää minua julkea
tunnustuksenne. Minä tunnen ja tiedän, että te olisitte altis tekemään
vaikka mitä.

-- Niin, sanoi Drake pää pystyssä. -- Minä en ole koskaan empinyt, en
koskaan pitänyt mitään päämäärää saavuttamattomana, olen rakastanut
valitsemaani uraa sen voiman vuoksi, jota se kysyy, niitten vaarojen
vuoksi, joita se tuo mukanaan.

Vanloo loi häneen säälivän silmäyksen. Drake ymmärsi sen ja lisäsi:

-- Se on sellaista, jota te ette käsitä.

-- Te erehdytte, vastasi Vanloo, -- minä näen syvemmälle sieluunne kuin
te itse voittekaan nähdä. Pysyäksenne rohkeana minun edessäni ja oman
itsenne edessä viehätytte liiaksi katselemaan omaa luuloteltua
suuruuttanne. Velvollisuuteni on poistaa tämä hairahduksenne. Te ette
voi kerskua jaloudellanne. Mielenjalous on ainoastaan sisällisellä
taistelulla saavutettavissa. Hyvää palvelevat henkiset ominaisuutenne
ovat jo kauan olleet turruksissa: paha on taistelutta päässyt voitolle,
te olette ollut sen orja, sokeasti seurannut itsekkäitä viettejänne, ja
järkeänne ja tahdonvoimaanne olette käyttänyt ainoastaan silloin, kun
olette horjunut kahden pahan päätöksen välillä. Teillä on rohkeutta,
mutta se on sitä eläimellistä rohkeutta, jota luonto on istuttanut
kaikkiin olentoihin, että ne voisivat käyttää sitä itsepuolustukseen;
taskuvarkaalla, joka nenäliinan tähden panee vapautensa vaaralle
alttiiksi, on sitä yhtä suuressa määrässä kuin teillä.

-- Tarkoituksenne on nöyryyttää minua, mutta mitä onneton kohtaloni ei
saanut aikaan, sitä eivät teidän viisastelunnekaan pysty tekemään.

-- Minulla ei ole muuta tarkoitusta kuin antaa teille selitykseni ja
sitten poistua... Sentähden jatkan. Velvollisuuteni vaati minua maani
hallitukselle ja hollantilais-intialaiselle kauppaseuralle, jonka
johtajana olin, antamaan tietoa tehdystä havainnosta. Sitä ennen
tahdoin kuitenkin tulla vakuutetuksi siitä, ettei mitään erehdystä
ollut tapahtunut. Minä varustin kuntoon sen laivan, jonka kanssa nyt
olette tehnyt tuttavuutta, ja onnistuin pitemmän aikaa risteiltyäni
pääsemään jäljillenne, mutta luonnonvoimat auttoivat teitä, ja te
pääsitte pakoon. Senjälkeen hankin teistä tietoja Ruotsista käsin; ne
olivat yleensä teille edullisia, mutta niissä esiintyi kuitenkin eräs
asianhaara, joka vahvisti epäluulojani; se nimittäin, että te varhain
joka kevät lähditte ulkomaanmatkoille, joilta vasta talven tullen
palasitte kotiin. Asia oli arkaluontoinen. Ehdotin hallitukselleni,
ettei vaatimusta teidän luovuttamisestanne tehtäisi Ruotsin
hallitukselle, ennenkuin pyynnön perustukseksi voitaisiin esiintuoda
kumoamattomia tosiseikkoja, ja kun minä ilmoitin aikovani lähteä
synnyinmaassani käymään, jätettiin paitsi tähdellisiä poliittisia
toimenpiteitä myös tämä asia minun huostaani. Siinä tapauksessa, että
syyllisyytenne saataisiin pätevästi toteennäytetyksi, annettiin minulle
valta Hollannin hallituksen nimessä vaatia teidän luovuttamistanne. --
Minä matkustin tänne. Kohta sain todistuksia syyllisyydestänne; ne
olivat tosin riittämättömiä kanteen perusteeksi teidän asemassanne
olevaa miestä vastaan, mutta kyllin selviä poistamaan minusta
viimeisenkin epäilyksen siitä, että te ja merirosvo Becker olitte sama
mies; rikostoverinne Ruys joutui minun käsiini. Mutta kuitenkin, kun
ajattelin vaimoanne ja lastanne, oli aikomukseni lähestyä teitä
varoittaakseni, vieläpä pelastaaksenikin, jos elämässänne olisin voinut
huomata yhdenkään ainoan kunnioitettavan puolen tai luonteessanne
keksiä yhdenkään ainoan, jos kuinkakin pienen kohdan, piirteen, jonka
nojalla olisi voinut toivoa parannusta. Mutta lähestyminen oli
vaikeata, sillä te olitte umpimielinen, luoksepääsemätön ihminen,
ongelma ympäristöllenne, enkä minä ollenkaan olisi onnistunut
tehtävässäni, ellei teissä olisi ollut vallalla kiihko, joka pakotti
teidät lähestymään minua...

Drake, joka oli kuunnellut häntä katkera hymy huulillaan, keskeytti:

-- Te tarkoitatte mieltymystäni alkemiaan. Vanloo, minulla on vielä
kysymys teille. Tahdotteko vastata siihen?

-- Tahdon, minä olen pannut tämän keskustelun alulle, koska käsitän
velvollisuudeksi itseäni sekä teitä kohtaan antaa teille tiedon
teoistani ja niiden vaikuttimista.

-- Teillä on siis mielestänne velvollisuuksia minua, voitettua
vihollista, halveksittua pahantekijää kohtaan, jonka äsken rinnastitte
taskuvarkaaseen.

-- Niin.

-- Teidän läpeensä mietitty ivanne vaikuttaisi todellakin syvästi ja
purevasti, jos edessänne olisi toinen mies kuin Kustaa Drake... Kysyn
vain sitä, jatkoi Drake äänellä, jonka hän koetti tehdä levolliseksi ja
välinpitämättömäksi: -- oletteko alkemistisissa tutkimuksissamme
pettänyt minua?

-- En.

-- Rabbi Chisdai ben Israelin tinktuuri sisältää siis sen suuren
salaisuuden?

-- Rabbiini uskoi niin. Itse en tiedä enempää kuin te, ja se on, että
siitä tinktuurista saadaan kultaa. -- Minä olen tehnyt tehtäväni,
jatkoi Vanloo, -- ja niin vastenmieliseltä kuin se minusta tuntuikin,
sain sentään uskallusta ryhtyä asiaan käsiksi, tultuani perinjuurin
tuntemaan teidät. Inhoni teitä kohtaan kiihtyi vihaksi, kun onnettoman
Agneksen kasvoissa näin kuvastuvan jälkiä siitä julmasta rääkkäyksestä,
jota hän vuosien kuluessa teidän puoleltanne oli saanut kärsiä. Minä
pelastin hänet pyövelinsä käsistä ja siitä häpeästä, joka ennen pitkää
tahraa tämän pyövelin nimeä...

-- Tekö? lausui Drake. -- Totta tosiaan, täällä saatetaan monta
salaisuutta päivänvaloon. No niin, minä aavistan toimintanne syyt.

-- Agneksen tähden aioin antaa teidän kuolla maankavaltajan kuoleman ja
säästää teidät merirosvon kuolemasta, mutta kostava Kaitselmus ei
myöntänyt kohtalollenne tätä lievitystä; loppunne on oleva yhtä
häpeällinen kuin elämännekin on ollut... -- Olen nyt sanonut teille
sanottavani, lisäsi Vanloo. -- Kohtalonne on tietty. Älkööt mitkään
maallisen pelastuksen toiveet kääntäkö ajatuksianne pois siitä
päämaalista, johon ne näin elämänne loppuvaiheella olisi suunnattava.

Tämän sanottuaan Vanloo lähti vankinsa luota.

Illan suussa laskivat Algernon Sidney ja Scylla lähelle erästä saarta,
jossa kallioiden välissä levisi vihanta nurmikenttä tuoreitten raitojen
reunustamana. Tähän kaivettiin rinnatusten kaksi hautaa, toinen isompi,
toinen pienempi. Edellisessä saivat viimeisen leposijansa ne uhrit,
jotka taistelu Algernon Sidneyn miehistön joukosta oli temmannut;
jälkimmäiseen haudattiin Feliks Ligelius. Vanloo toimitti itse
hautauksen ja lausui muutamia sydämellisiä kaipauksen sanoja
kaatuneitten miestensä muistoksi. Sen jälkeen nostettiin ankkurit,
ammuttiin lähtölaukaukset kaikilla laivain kanuunoilla ja jatkettiin
matkaa Tukholmaan.



XIX.

Loppu.


On sen päivän jälkeinen aamu, jolloin Algernon Sidney hyvällä
menestyksellä luovailtuaan saapui Tukholmaan.

Pahimmin haavoittuneet on viety laivasta ja sijoitettu Vanloon taloon
Norrmalmintorin varrelle, niiden joukossa myös Aadolf Skytte.

Hänen tilansa on koko yön ollut arveluttava, ja kuumehoureet ovat häntä
vaivanneet. Unikuvia on kirjavana sekasotkuna liidellyt hänen vuoteensa
äärellä, härnäillen häntä niiden hahmojen muodossa, jotka hereillä
ollessa eniten liikkuvat hänen ajatuksissaan.

Hän on vielä kerran Marian kanssa rinnan kahlaillut myrskyn, pimeän ja
korkeiksi kasaantuneiden kinosten halki ja taas pysähtynyt tutun
pelastavan kynnyksen luo. Mutta kun hän oli sen yli astunut, niin Maria
oli muuttunut Elliksi, eikä hän ollutkaan Inkerin mökissä, vaan
kappelin sakastissa: pyövelin kamala naama irvisteli häntä vastaan,
uhreja kidutettiin, valitushuutoja kaikui autiossa holvissa, veri valui
pitkin sen lattiaa, Inkeri makasi ruhjottuna hänen jalkojensa juuressa,
ja resuisen papinkauhtanan verhoama luuranko heilutteli palavaa
kekälettä hänen päänsä kohdalla. Hän rientää ulos kantaen Elliä
sylissään ... ja huomaa olevansa mestauspaikalla aavemaisen
vartijapiirin keskellä. Tuhat verenhimoista silmää häneen tuijottaa:
roviot leimuavat, tyttö kiskotaan hänen käsistään ja viedään
mestauspölkylle, pyövelin kirves kohoaa hänen päänsä päälle. Aadolf
kiljaisee kauhusta, herää hetkeksi ja huomaa sekavasti, että hän on
nähnyt unta, ja näkee vuoteensa vieressä haamuja, joiden piirteitä hän
ei voi erottaa. Mutta nämä kaikkoavat taas eksyttävien unikuvien
tieltä. Hän taistelee vielä kerran kaikki merellä kestämänsä taistelut,
elää uudelleen vankeusaikansa pitkät päivät ... kunnes hän vihdoin
herää, karkaa pystyyn ja katselee hämmästynein silmin ympärilleen.

Hän ei ole kolkossa vankilassa, vaan mukavasti sisustetussa huoneessa,
jonka ikkunauudinten läpi herttainen päivä paistaa. Hänen päänaluksensa
kohdalla seisoo hänen ystävänsä Eerikki pitäen häntä kädestä.

-- Sinä olet nukkunut rauhattomasti, sanoi tämä ja hymyili lempeästi
ystävälleen.

-- Oi, sinäkö se olet, Eerikki?... Minä olen nähnyt kauheita unia ...
ja tiedän tuskin vieläkään, olenko hereillä. Sano, missä minä olen?
Mitä on tapahtunut?

-- Sinä olet hyvissä käsissä ... ihmisten parissa, jotka toivovat
onneasi.

-- Minun onneani! toisti Aadolf surunvoittoisesti ja pudisti päätään.
Ja silmäillen hartaasti nuorta pappismiestä hän lisäsi: -- Kuule, mitä
minä kasvoistasi näen, sääliäkö vai iloa? Sinä et ole kaltaisesi ...
sinä hymyilet, ja kuitenkin on kyyneliä silmissäsi. On varmaan tulossa
jotakin, joka tärisyttää koko olentoasi. Minä muistelen nyt, mitä on
tapahtunut: meidät voitettiin merellä, minä haavoituin taistelun
alussa, minut vietiin maihin ja ... ei, muistini on sekaisin, mutta
kesken uniani on minulla ollut hämärä tietoisuus siitä, että olen
oikeuden käsissä. Sano, odottaako viimeinen hetkeni minua kohta ... vai
miksi katselet minua niin kummallisesti?

-- Sanoinhan jo, että olet ihmisten parissa, jotka rakastavat sinua.
Vai näyttääkö tämä huone mielestäsi vankilalta?

-- Ei, sanoi Aadolf ja katsahti vielä kerran ympärilleen.

Samassa aukeni ovi, ja Vanloo astui sisään.

-- Tuossa on ystäväsi ja suojelijasi, lausui Eerikki.

-- Hän! jupisi Aadolf, ja hänen kasvonsa synkkenivät, mutta ainoastaan
tuokion ajaksi, sillä Vanloon kasvoissa ja levollisessa katseessa
ilmeni niin paljon sydämellisyyttä ja hänen olennossaan niin suurta ja
ehdotonta ylevyyttä, että Aadolfista tuntui, kuin kaikki soimaukset
tässä olisivat olleet kerrassaan epäoikeutettuja.

-- Niinpä kävi kuin tohtori sanoi, lausui Vanloo, -- että te vielä
heräisitte; hän vakuutti teidän olevan siksi voimissanne, että voitte
kestää lyhyen keskustelun. Luonnollisesti haluatte tietää, mitä on
tapahtunut. Eikä se teihin voi vaikuttaa muuta kuin hyvää, että niin
pian kuin mahdollista pääsette epätietoisuudestanne. Te olette minun
talossani, Hollannin lipun turvissa, kuollut kaikilta muilta paitsi
tämän talon asukkailta ... ja heti kun tulette entisiin voimiinne,
matkustatte minun ja muutamien muiden teille rakkaiden henkilöiden
seurassa pois tästä maasta ja seuraatte minua toiseen ympäristöön,
missä teitä varten on avoinna kunniakas työala, -- ala, joka soveltuu
teidän luonteellenne... Tämä olkoon sanottu aluksi. Ennenkuin jatkamme,
on teidän vahvistettava itseänne jollakin virvokkeella...

-- Ei, sanoi Aadolf, -- minä en kaipaa virvoketta ... minulla on paljon
kysyttävää teiltä.

-- Kysymyksiinne vastataan sitten kyllä mielenne mukaan, sanoi Vanloo
ja soitti kamaripalvelijaa. Tämä toi pyydettyjä virvokkeita, ja Aadolf
sai malttamattomuutensa hillityksi ja vahvisti taudin heikontamia
voimiaan.

Paluumatkalla Tukholmaan oli Vanloo ryhtynyt tarpeellisiin
toimenpiteisiin salatakseen Drakelta tämän seuralaisten kohtalon. Drake
oli nähnyt Aadolfin taistelun alussa suistuvan kannelle, mutta ei
tiennyt, oliko hän kuollut vai haavoittunut. Keskustelun jälkeen, josta
edellä olemme puhuneet, Vanloo ja Drake eivät olleet sanaakaan
toisillensa lausuneet: jälkimmäinen pysyi mykkänä ja umpimielisenä ja
oli nähtävästi niin vaipunut omiin synkkiin mietteisiinsä, ettei
häneltä riittänyt ainoatakaan ajatusta onnettomuustovereitten
kohtalolle. Vasta kun laiva taas saapui Tukholman saaristoon, oli Drake
välinpitämättömästi kysäissyt Sigurdilta, joka kapteenin käskystä
pysytteli Draken läheisyydessä, miten Aadolf Skytten laita oli. Sigurd
vastasi, ettei hän tiennyt puheenaolevasta miehestä mitään, mutta että
kaatuneitten joukossa kyllä oli ollut erään nuorukaisen ruumis, joka
näytti liian säädylliseltä merirosvoksi, ja että sama ruumis mynher
Vanloon käskystä, sensijaan että olisi heitetty mereen, haudattiin
Algernon Sidneyn kaatuneitten miesten viereen. Drake ei sen enempää
kysellyt: hän piti varmana, että nuorukainen oli Skytte.

Ennenkuin laivat purjehtivat Vermdön sivu, oli Vanloo käskenyt laskea
ankkurit ja siirtää kaikki vangit, Drakea lukuunottamatta, Scyllaan
tarpeellisen vartion silmälläpidettäväksi. Scylla jäi ankkuripaikalleen,
ja Algernon Sidney laski yksin Tukholman satamaan.

Näiden toimenpiteiden johdosta ei vielä tiedetty, että Aadolf Skytte
oli tavattu merirosvolaivassa, saatikka että hän haavoittuneena makasi
Vanloon talossa. Sitäpaitsi tämä oli tehnyt sen päätöksen, ettei hän
jättäisi millään ehdolla Ruotsin viranomaisille ketään muita vangeista
kuin Draken. Merirosvot olivat ryöstäneet hollantilaista omaisuutta,
olivat suurimmaksi osaksi vieraiden maiden alamaisia ja olivat
joutuneet Hollannin kruununlipulla purjehtivan laivan vangeiksi:
Ruotsin viranomaisilla ei ollut minkäänlaista valtaa esittää heihin
nähden vaatimuksia. Vanloon aikomus oli armahtaa heitä, tehdä heille
mahdolliseksi aloittaa uutta elämänuraa ja mikäli mahdollista pelastaa
heidät kunnialliselle tulevaisuudelle.

Me palaamme Aadolfiin. Keskustelussa, joka sukeusi hänen ja Vanloon
välille, selitettiin molemmin puolin kaikki, mikä koski Drakea ja
Aadolfin oleskelua Scyllassa.

-- Te esiinnytte nyt minulle aivan toisessa valossa, sanoi Aadolf, --
mutta mitä te minusta ajattelette ... mitä minun on ajateltava
itsestäni? Tämä keskustelu tuottaa minulle vain pelkoa eikä lohdutusta.
Näettehän, että kohtalo on vetänyt minua yhä syvemmälle ja syvemmälle
... minä en sille mitään voi: parhaimmistakin aikeistani koituu vain
tekoja, jotka ihmisten välttämättömästi täytyy leimata rikoksiksi.

-- Se tuomioistuin, vastasi Vanloo, -- joka tässä jakaa oikeutta, on
siitä onnellinen, ettei sen tarvitse muuta kuin katsoa itsesyyttäjän
sieluntilaan ja vaikuttimiin punnitakseen hänen tekojensa laatua. Siltä
kannalta katsoen te olette syytön. Ja minun kaikkein vähimmin sopii
langettaa teistä kuolemantuomio, sillä minä olen teille suuressa
kiitollisuuden velassa, ja onnettomuutenne alkujuuri on lähtenyt
jalosta myötätunnostanne kahta avutonta, yhteiskunnan ennakkoluulojen
julmasti sortamaa olentoa kohtaan, jotka ovat minulle rakkaammat kuin
mikään muu maan päällä.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi Aadolf iloisesti hämmästyen.

Eerikki puristi hänen kättään ja katseli häntä riemusta loistavin
silmin.

-- Selitän sen heti, sanoi Vanloo ja lähti huoneesta.

-- Minä en käsitä häntä, sanoi Aadolf levottomana Eerikille, -- mutta
minut on vallannut aavistus...

-- Joka ei petäkään... Ei! Mutta ole huoleti ... malta mielesi! Sinua
kohtaa odottamaton ilo.

Ovi aukeni taasen. Vanloo astui sisään taluttaen kahta naista.

-- Äitini ja sisareni, sanoi hän.

Aadolf oli hetkisen hämmästyksestä mykkä: hän ei ollut uskoa silmiänsä.
Mutta Elli riensi poistamaan hänen epäilyksensä. Hän juoksi
riemuhuudoin Aadolfin luokse, tarttui hänen käteensä ja virkkoi:

-- Ettekö tunne enää minua, hyvä Aadolf? Minähän tässä olen ... Elli!
Ja tässä on äitini ... ja hän, Aarno, on veljeni. Nyt emme enää eroa,
vaan olemme aina yhdessä.

Lukijan on epäilemättä helpompi mielessään kuvitella kuin tekijän
kertoa, mitä sitten seurasi. Kun Vanloo sekä hänen äitinsä ja sisarensa
vihdoin vetäytyivät pois ja Aadolf rauhassa saattoi pitää ajatuksensa
koossa ja tarkastella sitä yhteyttä, joka surujen ja vaarojen
koetteleman menneisyyden, riemuisan nykyisyyden ja valoisia toiveita
herättävän tulevaisuuden välillä vallitsi, heittäytyi hän Eerikin
syliin ja huudahti: -- Kuinka ihmeelliset ovat Jumalan tiet!

       *       *       *       *       *

Kolme viikkoa tämän kohtauksen jälkeen keinui Algernon Sidney,
vastustajansa Scyllan rauhallisesti saattamana, Kattegatin ulapalla.
Laskeva aurinko loi purppuraloistettaan meren selälle. Kevyt tuuli
pullisteli purjeita.

Algernon Sidneyn peräkannella oli pieni ryhmä, joka ääneti silmäili
etäisyyteen häipyvää Ruotsin rannikkoa, kunnes viimeinenkin häive siitä
peittyi näköpiirin taa. Silloin kohosi heidän rinnoistaan yhteinen
huokaus, ja he ojensivat kätensä itään, isänmaan kaukaista rantaa
kohti.

Mutta Algernon Sidneyn miehistö hurrasi, heilutteli hattujaan ja nosti
kapteeninsa käskystä Ruotsin lipun Hollannin lipun viereen.

Tuossa pienessä ryhmässä olivat Vanloo, Agnes-rouva, Inkeri, Elli ja
Aadolf Skytte.

Vanloo oli noutanut Agnes-rouvan hänen turvapaikastaan Seelannista.

Huhuja niistä tapauksista, jotka olivat sattuneet hänen lähdettyään
surullisesta kodistaan, ei ollut kantautunut hänen korviinsa, ja Vanloo
oli päättänyt, ettei hänen pitänyt saada niitä tietää, ennenkuin uusi
onni oli ehtinyt versoa Agnekselle hänen veljellisen rakkautensa
vaalimana.

Surulliset muistot eivät voi katkaista siteitä isänmaan ja sen
rannoilta pakosta poistuvien lasten väliltä ... sitä ne eivät voi,
vaikka niihin yhtyisi toiveita onnellisemmasta tulevaisuudesta
vieraassa maassa. Sen tunsivat he kaikki, jotka nyt olivat kerääntyneet
Vanloon ympärille; mutta he rakastivat toisiaan ja se oli heille
lohdutuksena, ja eron haikeus tuntui vain vienoisena suruna
herttaisesti sulautuvan heidän onnellisuutensa tunnelmaan.

       *       *       *       *       *

Huhu että Drake oli otettu kiinni merirosvona ja jätetty Ruotsin
viranomaisten rangaistavaksi levisi tulen nopeudella halki
pääkaupungin. Vanloo oli leskikuningattarelle sekä kreivi Brahelle ja
kreivi De la Gardielle näyttänyt sen kirjoituksen, jossa Hollannin
hallitus pyysi Draken luovuttamista, ja jättänyt heidän
päätettäväkseen, halusivatko he luovuttaa hänet vai sovelluttaa häneen
oman maansa lakeja. Suostuttiin jälkimmäiseen ehtoon, se kun oli
vähemmin häpeällinen, silla Drake oli vanhaa ruotsalaista aatelissukua,
ja sitäpaitsi hän oli sukulaisuussuhteissa useiden arvokkaiden
perheiden kanssa ja tuntui kuin häpeä, jonka hän oli saattanut
nimelleen, myös jossakin määrin olisi langennut koko aateliston
niskoille. Senvuoksi päätettiin pikaisella tutkimuksella ja tuomiolla
tehdä loppu häväistyksestä ja saattaa pahat kielet niin pian kuin
suinkin vaikenemaan.

Kukaan ei ollut innokkaampi puolustamaan pikaista menettelyä kuin
valtaneuvos Skytte. Tosin hänen ei tarvinnut suuresti pelätä
valtiollisen asemansa puolesta, vaikka tutkimus, niinkuin hän arveli,
ulotettaisiin myös Draken valtiopetoksellisiin hankkeisiin valtakunnan
neuvostoa vastaan ja vaikka vangittu viime hetkessä ilmaisisi
salaliittosuunnitelman ja rikostoverinsa, sillä Draken väitteisiin ei
asiain tällä kannalla ollen voitaisi suurta huomiota panna, ja kaikki,
mikä olisi voinut todistaa syytöksen päteväksi, oli raivattu pois.
Mutta suureksi mielihyväkseen Pentti-herra huomasi useimpien olevan
sitä mieltä, että vain merirosvous tulisi ottaa tutkinnan alaiseksi ja
jättää asian valtiollinen puoli syrjään, osaksi sen tähden, että
tutkimus saataisiin supistetuksi, ja myöskin, ettei vedettäisi
julkisuuteen ja yleiseksi puheenaiheeksi asiaa, joka jo kerran oli
päätetty verhota salaperäisyyden huntuun.

Pentti-herra ei kuitenkaan pitänyt tarpeettomana asettua salaisesti
vangin kanssa yhteyteen ja uskotella tälle, että hänen mahtavat
ystävänsä, luottaen varmasti hänen vaitioloonsa, tekisivät kaiken
voitavansa hänen pelastamisekseen. Kun Pentti-herra toiselta puolen
koki tällä keinoin tukkia Drakelta suun, vaati hän, kuten mainittiin,
toiselta puolen rikoksentekijän kohtalon pikaista ratkaisemista.

Itse asiassa tutkintaa ei tarvinnutkaan pitkälle venyttää. Asia oli
selvä, eikä Drake verukkeilla koettanut tuomiota välttää. Hän tunnusti
suoraan, että hän monena kesänä oli harjoittanut merirosvousta, kuin
myös, että hän parast'aikaa oli ollut samanlaisella matkalla ja oli
juuri ryöstänyt hollantilaisen kauppalaivan putipuhtaaksi, kun Vanloo
hänet saavutti ja voitti. Sanalla sanoen: hän tunnusti kaikki
pääkohdissa, mutta kieltäytyi vastaamasta kaikkiin sivuasioita
koskeviin kysymyksiin, väittäen moisia kysymyksiä tarpeettomiksi.
Luultiin, että hän kehoittamattakin jollakin tavoin tahtoisi selittää
vallankaappausyritystä, mutta siihenkin nähden hän pysyi aivan vaiti.
Hänen käytöksensä oli koko tutkinnan ajan levollinen, äänensä kylmä,
joskus ivallinen. Hän oli selvittänyt välinsä kohtalonsa kanssa; toive,
jolla Pentti-herra tahtoi pettää häntä, ei ottanut juurtuakseen hänen
sieluunsa. Enemmän ylpeydestä kuin kunniantunnosta ei Drake sanallakaan
kosketellut yhteyttänsä muitten salaliittolaisten kanssa.

Ennenkuin hän Sigurdin puheesta oli tullut siihen harhaluuloon, että
Aadolf Skytte oli kaatunut, oli hän tämän osallisuuden nojassa vähin
vielä toivonut, että Skytte-suvun sekä sen heimolaisten ja ystävien
vaikutuksen kautta voisi hänelle koitua pelastus. Mutta kun tämäkin
toivo oli rauennut, ei hän tutkinnankaan aikana päästänyt Aadolf
Skytten nimeä huuliltaan.

Kuolemantuomio julistettiin, ja se määräsi hänet ammuttavaksi. Drake
vastaanotti tuomion aivan välinpitämättömänä. Pappi, joka lähetettiin
valmistamaan vankia kuolemaan, sai palata tyhjin toimin.

Varhain sen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin kuolemantuomio
langetettiin, ja Vanloon vielä ollessa pääkaupungissa, vietiin Drake
linnanpihalle rangaistusta kärsimään. Plutoona muskettisotureita oli
sijoitettu vankien aitauksen sisään, linnanportit oli lukittu ja vain
muutamia harvoja todistajia oli saapuvilla. Drake astui tyynesti
määrätylle paikalleen vähäisen matkan päähän miehistä, riisui takkinsa,
paljasti rintansa ja vastaanotti tyynesti surmanluodit.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin lopetamme tämän kertomuksen, lienee syytä muutamalla sanalla
tehdä selkoa kertomuksen muiden päähenkilöiden elämänvaiheista.

Kunnia sille kelle kunnia kuuluu! Alamme siis valtaneuvos Pentistä.
Hänen tutkimuksensa stoalaisen filosofian alalla eivät ainakaan
käytännöllisesti katsoen tuottaneet minkäänmoisia hedelmiä. Hänen
rauhaton henkensä johti hänet uusiin salahankkeisiin, herttua Aadolf
Juhana keskipisteenä, ja niiden lopullisena seurauksena oli, että hänet
erotettiin valtaneuvostosta. Hän hylkäsi silloin kiittämättömän
isänmaansa ja samoili ympäri Eurooppaa. Hänen myöhemmät elämänvaiheensa
olivat hyvin kirjavat. Hän esiintyi jonkin aikaa Pariisissa ja ilmoitti
Ludvig XIV:lle ja ministeri Colbertille, että hänellä oli tiedossaan
suuria valtiosalaisuuksia, jotka hän tarjoutui ilmaisemaan, toivoen
nähtävästi siitä kultakolikoita korvaukseksi, sillä hänellä sattui
olemaan rahapula. Mutta huomatessaan, että häntä epäiltiin, hän
poistui Ranskan pääkaupungista ja lähti Brandenburgin vaaliruhtinaan
luo. Täällä häntä jonkin aikaa onnisti paremmin. Hän esitti
vaaliruhtinaalle, että koottaisiin kaikki Euroopan ajattelijat, nerot
ja oppineet yhteen. He muodostaisivat erityisen yhteiskunnan, jossa
he vaaliruhtinaan suojeluksen alaisina ja täydellistä omantunnon
vapautta nauttien asuisivat ja työskentelisivät yhdessä. Yhteiskunnan
nimi olisi _Sophopolis_ eli viisaiden kaupunki ja Pentti-herra
luonnollisesti tämän kaupungin pormestari. Esitys miellytti ruhtinasta,
Pentti-herralle maksettiin melkoinen summa esityksen toteuttamiseksi,
ja piirustus uuden akatemian sinettiä varten oli jo valmiina; mutta
pahaksi onneksi ei yksikään Pentti-herran mainitsemista neroista
noudattanut vaaliruhtinaan kutsua, ja tiedot, jotka Pentti-herrasta
saapuivat vaaliruhtinaan kuuluville Ruotsista, olivat siksi vähän
suotuisia, että tämä vihdoin vetäytyi hänestä kokonaan erilleen. Kun
tämäkin tuuma raukesi, lähti Pentti-herra tulista kyytiä ajamaan
kaupungista kaupunkiin saavuttaakseen herttua Aadolf Juhanan, joka
samaten oli matkoilla, mutta huolellisesti vältteli kohtaamasta
kukistunutta liittolaistaan. Saatuaan tästäkin ajosta kylläkseen
toimitteli Pentti-herra milloin mitäkin: hän kirjoitteli valitusvirsiä
nuorelle kuninkaalle ja vaati hyvitystä solvauksesta, jonka valtakunnan
holhojat olivat häneen kohdistaneet, hän puuhaili kullantekijänä ja
oppineiden kirjain kirjoittajana ja lienee muun muassa, niinkuin huhu
kertoo, matkustellut ympäri pitämässä kansankokouksia, joissa hänen
sanotaan saarnanneen ateismia. Vihdoin hän palasi Ruotsiin, mutta
siellä hänen täytyi tarkoin pysyä erillään kaikista valtiollisista
vaikutustoimista. Hän kuoli v. 1683, ja kuvaavana miehen luonteelle
kerrottakoon, että palvelijat luulivat hänen kuolemaansakin
teeskentelyksi, kunnes alkoivat tuntea ruumiin hajua.

Pentti-herran kauniin tyttären, Maria-neidin, myöhemmistä vaiheista ei
meillä ikävä kyllä ole mitään suurenmoista kerrottavaa. Muutamia vuosia
tässä mainittujen tapausten jälkeen hän rupesi luvattomiin suhteisiin
kreivi Banérin kanssa, tämän vaimon vielä eläessä. Mainittu suhde
herätti suurta huomiota ja sai aikaan sen, että Banér karkoitettiin
hovista. Kun hänen onneton vaimonsa kohta senjälkeen oli kuollut
suruun, tuli Maria Skyttestä tosin kreivitär Banér, ja aikakauden löyhä
moraali salli hänen pian kreivittärenä palata hoviinkin; siellä hän
ulkonaisesti esiintyi kylläkin loistavasti ... mutta onnellinen Maria
ei koskaan ollut: hänen muistonsa sekä hänen kovaluontoisen miehensä
huonosti salattu ylenkatse katkeroittivat osaltaan nekin hänen
elämäänsä ja virittivät hänessä haudankaipuun keskellä loistavaa
hovielämää.

Noitavainot raivosivat Ruotsissa vuosimääriä, ja pastori Svenonius oli
edelleenkin niissä johtomiehenä, kunnes lääkäri Urban Hjärne ja jotkut
muut terveen järjen miehet saivat uskonvimman hillityksi. Svenonius oli
kaikkein viimeisimpiä, joka tuli vakuutetuksi erehdyksestään;
uppiniskaisesti hän kielsi kauan aikaa sen ajatuksen mahdollisuuden,
että hän miekalla ja roviolla oli vainonnut ja surmannut niin monta
viatonta; mutta kun sama ajatus yhä yltyvällä voimalla alkoi vaivata
hänen omaatuntoaan, petti hänen heikko ymmärryksensä: hän tuli
mielipuoleksi ja päätti päivänsä hulluinhuoneessa.

Hänen ystävänsä, nimismies Askelin, vapautettiin ilman muuta vanhan
Kaarinan häntä vastaan tähtäämästä kanteesta, ja hän eli monta vuotta
uutterana kruununpalvelijana.

Jo aikoja ennen kuin Urban Hjärnen onnistui käännyttää vallanpitäjät ja
saattaa heidät lakkauttamaan noitavainot, olivat laamanni Juhanan
periaatteet noituuden suhteen alkaneet horjua. Niissä noitakäräjissä,
jotka hänen oli täytynyt toimittaa, aukenivat hänen silmänsä yhä
enemmän näkemään asian todellisen laidan. Se vaikutti tietysti myöskin
hänen mielipiteeseensä pojan menettelytavasta. Niin pian kuin Eerikki,
joka usein kävi laamannin luona ja oli saavuttanut hänen
luottamuksensa, huomasi tämän muutoksen, antoi hän vanhan herran
nähtäväksi kaksi kirjettä, jotka oli Aadolfilta saanut hänen
lähdettyään isänmaastaan. Näitten kirjeiden sekä Eerikin suusanallisten
kertomusten kautta laamanni sai tietää, että naiset, joiden vuoksi
Aadolf oli rikkonut välinsä isän kanssa, olivat arvossapidetyn
hollantilaisen Vanloon äiti ja sisar, että Aadolf eli onnellisessa
avioliitossa Ellin kanssa, että hän Vanloon rinnalla oli saavuttanut
kunniakkaan aseman uudessa isänmaassaan ja että hänen ainoa
toteutumaton toiveensa oli halu saada jälleen syleillä vanhempiaan.
Tämän kuultuaan Skytte-vanhuksen silmät täyttyivät kyynelillä, hän
kirjoitti heti ja pyysi poikaansa viipymättä palaamaan sovintoa
halajavan isän luo. Laamanni luki päiviä, jotka kuluivat, ennenkuin hän
taas saisi puristaa poikaansa rintaansa vastaan. Vihdoin tuli Aadolf ja
hänen kanssaan Elli, Inkeri ja Vanloo, ja mitä ihanin sovintojuhla
vietettiin.

Agnes-rouva oli niinikään seurannut ystäviänsä Ruotsiin, mutta hän ei
enää esiintynyt entisten tuttaviensa joukossa. Hän kävi vain Hedviginsä
haudalla ja palasi senjälkeen pienen uudisasukasjoukon mukana takaisin
siihen maahan, missä uusi onni oli alkanut hänelle kukoistaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Itämeren risteilijä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.