Title: Unelmiensa uhri - Romaani
Author: Salmela, Marja, 1875-1924
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Unelmiensa uhri - Romaani" ***


UNELMIENSA UHRI

ROMAANI


Marja Salmela


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1902.



I.


Kauan oli kesää kaivattu, ja nyt vihdoinkin oli se tullut äkkiä kuin
taikavoimalla. Sadetta saatiin ensin, lämmintä, kesäistä sadetta, sitten
päivänpaistetta. Lehti puhkesi puihin, mehevänä nousi vaalean vihertävä
nurmi, ja vedet välkkyivät kesäisen auringon valossa. Riemulla täyttyi
jokaisen rinta. Maamies hymähteli tyytyväisenä työssään, ja laiho
pelloilla alkoi yletä aivan silminnähtävästi.

Oli ollut tavattoman helteinen päivä. Pahin paahde oli nyt mennyt ohi,
mutta vieläkin paistoi päivä lämpimästi. Ilma oli tuoksua täynnä, ja
käki kukkui kukkumistaan. Koivikosta kuului lehmänkellojen kalke, ja
pieni paimenpoika rallatteli tyytyväisenä tiepuolessa valmistellen
kaunista, kirjavaa pajukeppiä.

Aivan maantien varrella aidalla, joka erotti koivikkometsän
valtamaantiestä, istui toinen pieni poika kimppunen kuusenoksia
olallaan. Hänellä oli päällään ruskea pumpulinuttu, repaleiset, viileät
kesähousut ja päässä leveälierinen, vanha olkilakki, josta koristenauha
nähtävästi oli pois ratkottu. Hänen jalkansa olivat paljaat ja
päivettyneet. Hajasäärin istui hän, selkä kenossa aidanseivästä vastaan,
tyytyväisenä leväten ja nauttien olostansa. Aivan lähellä paikkaa, missä
hän istui, näkyi punaiseksi maalattu portti, joka maantieltä johti
kauniille syrjätielle. Käytävä pujottelihe kauniisti kierrellen läpi
koivikon, seurasi ensin tasaista maata, painui sitten notkoa kohden ja
alkoi vihdoin talolle tullessaan yletä vastamäeksi.

Poikanen oli nyt levännyt tarpeeksensa. Huolettomasti heitti hän toisen
säärensä maantienpuoleiselta aidansivulta toiselle, hypähti maahan ja
alkoi nelistää talolle päin. Perille tultuaan hän toimessaan levitteli
havut pääkäytävän portaitten edustalle, kääntyi sitten kyökinpuolelle ja
pisti täällä iloisesti lauluksi.

»Hyvä, että jouduit», huomautti kyökkipiika, joka läheisyydessä
kiilloitteli kuparikattiloita. »Ruustinna aavistaa vieraita.»

»Kaikki kunnossa», vastasi poika reippaasti, tehden kunniaa.

»Kunpa olisi meilläkin noin iloiset päivät. Kelpaisipa olla!»

Poikanen oli hypännyt hajasäärin ratsastamaan portaitten läheisyydessä
seisovan vesitynnörin selkään ja soitteli nyt iloisesti tynnörin
kumahtelevaa kantta. »Paljon on mulla tavaraa, eikö totta? Yhtä paljon
kuin pääskysillä tuolla katonräystäällä. Tekisikö mielenne vaihtaa,
Miina?»

»Pidä sinä itse tavarasi! Mutta huolet minä kyllä vaihtaisin. Elämä
täällä on ainaista raatamista, eikä sitä sittenkään osaa mieliksi olla.»

»Oho!»

»No, se on totta.»

Samassa tuli sisäpiika portaille. »Saapa nähdä tuleeko vieraita?
Ruustinna odottaa tohtorin väkeä.»

»No, jo tuon tietää kaikesta hääläämisestä, ilmankos kävi taas kaikki
nurkat nuuskimassa!»

»Niin, sen sanon minä», sisäpiika keikautti päätään, »että kyllä tässä
talossa paikat pidetään kunnossa -- ainakin niin pitkälle kuin vierasten
silmä kantaa.»

»Vaan ei se emännän silmä joka kohtaan ennätä. Oman pääni ja omat tapani
pidän minä.» Ja sanojensa vahvistukseksi lennätti kyökkipiika likaisen
rievun padan taakse piiloon.

»Pitäkääpä kielenne kurissa, tytöt», sanoi samassa vanhanpuoleinen
vaimoihminen, joka oli paikalle saapunut ja nyt asettui huuhtomaan
Miinan lennättämää riepua.

»Eikö ole sitten asia niinkuin on puhuttu? Kyllä sinulle pitäisi tapain
tuttuja olla.»

»Tuttuja kai, mutta sen tiedän myöskin, että joka ei toisen omaa
huolella hoida, ei se omaansakaan.»

Vanha Maija ripusti rievun kuivamaan ja aikoi mennä, kun samassa pieni
kahdeksanvuotias tyttö tuli juosten ja tarttui hänen hameeseensa.

»Menetkö aittaan, Maija? Minä tulen mukaan.»

»Tule vain, sinnehän minä menen maitoa kuorimaan.»

»Ja kissa menee pyttyjä nuolemaan», uskalsi poikanen tynnörillä
huomauttaa silmäillen syrjin tyttöön, joka ei kumminkaan näkynyt
huomautusta kuulevan.

Tyttö piti yhä kiinni Maijan hameesta ja puheli iloisesti ja
mairitellen: »Ja minulle sinä annat kermaa maistaa, annathan?» Tyttö
hyppäsi iloisesti sisälle maitohuoneeseen.

»Eihän se omaani ole, talon tavaraa kaikki.»

»Annat sinä kuitenkin.»

»No, jos nyt vähäsen maistaa.»

»Ja sitten vähän marjahilloa myöskin, eikö niin? Tiedätkö Maija», tyttö
soitteli sormellaan ikkunalasia, »viime talvena kun minä sairastin,
kuulin tohtorin sanovan, ettei pitäisi minulle tehdä mielipahaa. Voi
sentään, miten hyvä minun sitten oli olla! Minä pyysin ja pyysin ja
kaikkea minä sain. Nyt tahtoisin taas pian tulla kipeäksi.»

»Hyi, ei saa sanoa niin, se on syntiä. Jumala rankaisee.»

»Luuletko? Ei Jumala sitten muuta ehdikään kuin ihmisiä rangaista.»

»Ehtii hän, laps'kulta. Miten sinä semmoista puhut?»

»No, siitähän kaikki aina puhuvat. Kyllä minä ihan uskon, että hän vain
enimmäkseen rankaisee.»

»No, kun maailma on niin paha.»

»Hm», sanoi Eevi tuumailevasti. »Mutta eivät kaikki puhu sillä tavalla.
Erkin äiti, hän puhuu Jumalasta niin kauniisti, että minun aivan tekee
mieli tulla hyväksi tytöksi. Hänellä on niin kauniit silmät», lisäsi hän
miettivästi. »Ja Erkillä on kanssa», jatkoi hän iloisemmin. »Tiedätkö
Maija, kun me tulemme isoiksi, niin menemme naimisiin.»

»Vai on se jo tuumattu.»

»Jo-o. En minä kuitenkaan ole hänelle siitä vielä puhunut, mutta kyllä
puhun, kunhan joudan. Ja sitten sinä Maija tulet meille ruokaa
laittamaan, eikö niin? Sinä saat minun talossani tehdä, mitä vain itse
tahdot.»

»Voi tuota lasta mitä puhuu! Kuinka sinä nyt semmoisia ajattelet?»

»Onhan hyvä tuumata valmiiksi. Mamma sanoo aina, että on niin vaikea
saada uskollista palvelusväkeä.»

Maija puoleksi naurahti, puoleksi huokasi. »Entä jos ei ruustinna minua
laske.»

»Laskee kyllä, kun minä pyydän. Ei mamma minulta mitään kiellä.»

»Eipä taida kieltää.»

»Kyllä joskus kuitenkin ja silloin hän onkin oikein vihainen. Hän ei
koskaan anna minun jättää leikkikalujani saliin tai vierashuoneeseen.
Siitä hän toruu. Ja sitten siitäkin, jos en vaatteitani pidä hyvin, tai
jos en ole kiltti ja kohtelias, kun on vieraita. Mutta sinut hän kyllä
antaa minulle.»

Eevi pyöräytti iloisesti vanhaa hoitajaansa.

»No, no, älähän, hyvä lapsi, kermakuppi kaatuu! Katso, tuolla tulevat jo
tohtorin vaunut!»

Eevi ryntäsi ikkunaan. »Ja Erkki ajaa, katso, katso Maija!»

Samassa pyörähtivät vaunut portaitten eteen, ja sisäpiika kiiruhti
niiaillen vieraita vastaanottamaan. Etehisen ovella näkyi itse talon
isäntä, lyhyenläntä, pieni mies. Veitikkamaisuus pilkisti esiin hänen
suupielistänsä ja hänen silmäkulmiensa alta, mutta koko olento osotti
vakaata pyrkimystä esiintyä juhlallisena, -- joka seikka vielä suuresti
lisäsi huumoria hänen esiintymisessään. Juhlallisuus ei kuitenkaan ollut
hänelle luontaista. Se oli ainoastaan tulos hänen vaimonsa
kaksikymmenvuotisista ponnistuksista. Ruustinna Björk oli nimittäin
syntyisin »von» ja tunsi sekä oman arvonsa että miehensä arvon hänen
puolisonaan ja seurakunnan sielunpaimenena. Mutta kun rovasti itse
auttamattoman usein tämän arvonsa unohti, sai hänen vaimonsa käyttää
kaiken kasvattajakykynsä saadakseen miestään sitä muistamaan.

Kun rovasti monet kohteliaat kumarrukset tehtyään oli auttanut
päällysvaatteet vierailtaan ja saattanut heitä saliin, esiintyi talon
emäntä. Arvokkaan ystävällisesti puristi hän tohtorinnan molempia käsiä:
»Oändligt välkomna, kära vänner!»[1] -- Toinen käsi ojentui tohtorille,
toisella tarjoili hän paikkaa sohvassa.

[1] »Sanomattoman tervetulleita, rakkaat ystävät.»

Tohtori Selmer, harteva, lihavanlainen vanhus asettui nojatuoliin, hänen
rouvansa ruustinnan viereen. Hetkisen juteltiin yhdessä suotuisasta
suvisäästä ja vuodentulon toiveista. Sitten herrat vetäytyivät omalle
puolelleen. Tohtori asettui sohvan nurkkaan, rovasti keinutuoliin
vastapäätä. Vasta nyt tunsivat he kumpikin asiain olevan niinkuin olla
piti. Sillä niinkuin he nyt istuivat, niin olivat he lukemattomina
iltoina yhdessä istuneet keskustellen milloin talousseikoista, milloin
suuren maailman tapahtumista, tai kultaisen menneisyyden monista
muistoista. Ja puheen väliin pistettiin aina silloin tällöin mausteeksi
sukkela sanansutkaus tahi kasku. Tämä oli herrojen huvi.

Rouvat istuivat sillävälin kahden salissa. He eivät vielä olleet puhelun
päässä kiinni, kun Erkki astui sisään. Hän oli ajomiehenä ollut hevosia
riisumassa ja astui nyt huoneeseen posket punoittavina ja
ruskeankiharainen tukka vähän silmillä varjostamassa hänen korkeaa,
valkoista otsaansa.

Hän oli todella kaunis poika. Tukka ja silmät olivat äidin, mutta
kasvonpiirteet olivat pojalla paljoa säännöllisemmät.

»No päivää, Erkki», puheli ruustinna ystävällisesti. »Nythän sinusta on
tullut herra lyseolainen. Aiot pian lähteä ja jättää Eevin tänne yksin.
Hän on jo monet itkut itkenyt sen johdosta.»

Erkki hypisteli lakkiansa eikä tiennyt, mitä oikeastaan olisi pitänyt
vastata, kun ovi avautui ja samassa Eevi astui sisään.

Niiattuaan tohtorinnalle kääntyi hän kohta iloisesti Erkkiin. --
»Päivää! Sepä hauskaa että tulit!» Hän ojensi kättä. »Lähdetään nyt
heti!»

Ja niin he läksivät, Eevi edellä, Erkki perässä ulos leikkimään.

Soinamon pappila sijaitsi kauniilla paikalla koivikkometsän keskellä.
Toisella puolen rakennusta oli maata raivattu puutarhaksi, jota
aistikkaat istutukset kaunistivat. Tämä osa puutarhaa lehtimajoineen ja
kukkaisryhmineen oli syystä ruustinnan ylpeys ja rovastin silmäin ilo.
Mutta kaunista oli kartanon toisellakin puolella. Kohta pihan toisella
puolella oli korkea koivikko, jonka pappilaiset olivat puistoksi
raivanneet. Koivut siellä olivat vanhoja, tuuheita riippakoivuja.
Pienemmät puut olivat pois karsitut, maassa kasvoi mehevä ruoho ja
siellä täällä metsäkukkasia. Puiston kauneutta lisäsi vielä kapea,
virtainen vesi, joka hopeisena vyönä kiersi sen toista laitaa, kauniisti
kuvastaen pintaansa toisella puolen korkean koivikon, toisella vastaisen
rannan jyrkän kalliorinteen.

Tätä muutenkin runsasta luonnon kauneutta lisäsi vielä läheinen koski --
yksi Karjalan monia ja kauniita -- jonka juhlallinen kohina selvästi
kuului Soinamon suureen puistoon.

Erkki ja Eevi eivät aluksi lähteneet puistoon. He jäivät pihalle etsien
sieltä itselleen sopivaa leikkipaikkaa.

Rouvat juttelivat sillävälin salissa. Mutta puhe kävi aluksi kankeasti,
kunnes Kaisa tuli kahvia tarjoamaan.

Ruustinnan silmä ennätti häntä tarkastamaan kiireestä kantapäähän. Toipa
hän sittenkin toisenlaista leipää kuin oli käsketty. Senkin tytön
tollukka, kyllä hän vielä saisi siitä kuulla!

Kun kahvi oli juotu, vilkastui rouvien keskustelu huomattavasti.
Osaltaan vaikutti siihen sekin, että puhe nyt kääntyi heidän lastensa
kasvatukseen ja tulevaisuuteen, johon keskusteluun antoi etsimättömän
aiheen se seikka, että Erkki pian ensi kertaa jättäisi vanhempainsa
kodin.

Äitien täten puhellessa lapsistaan, leikkivät nämä kaikessa rauhassa
suurella kivellä pihaportin edustalla. Erkki ja Eevi olivat pienestä
pitäen leikkineet yhdessä. Kun heillä ei muuta ikäistensä seuraa
ollutkaan, olivat he usein olleet yhdessä ja tunsivat toisensa
perinpohjin. Eevi nuorempana ihaili suuresti leikkitoveriansa, Erkki
sitä vastoin leikki oikeastaan vain toverinsa mieliksi milloin mitäkin,
sen mukaan mitä Eevi milloinkin ehdotti.

Nyt olivat he rakentaneet itselleen taloja, toisen suurelle kivelle,
toisen koivun juurelle. Kaksi nukkeperhettä asuivat niissä naapureina.
Oli syksy, ja toisesta talosta läksivät pojat kouluun.

»Meillä pitää olla mies, joka kyyditsee lapsia», sanoi Eevi päättävästi.
»Pyydetään Heikkiä.»

»Kuka on Heikki?»

»Se on meidän uusi juoksupoikamme. Pappa sanoo, että hän on kovin
viisas. Hän on tullut hyvin kaukaa. Heikki, Heikki ho--ooi!» Eevi huusi
niin että kajahteli.

Heikki oli jo jättänyt ylhäisen asemansa tynnörin kannella ja oli juuri
päättänyt nauttia vapaudestaan. Hän oli hakenut itselleen nurkan
kellarin katon takana, oli heittäytynyt mahalleen nurmelle, levittänyt
»Maamme»-kirjan eteensä ja alkanut sitä tutkia. Silloin kuului Eevin
ääni.

Heikki nousi vastahakoisesti, pudisti päätään ja rupesi kuuntelemaan
mistäpäin ääni kuului. »Nyt niillä taas on jotain asiaa!» Hän pisti
kirjan poveensa ja alkoi livistää kartanolle, niin että paljaat säärensä
mennessä vain vilahtivat.

»Tule tänne», komensi Eevi. Erkki nousi ja ojensi kättä. »Tahdotko tulla
leikkimään kanssamme?»

Heikin kasvot kirkastuivat. Hän mittaili Erkkiä katseellaan kiireestä
kantapäähän ja nyykäytti sitten päätään kuin osoitteeksi, että
tutkimuksen tulos oli tyydyttävä. »Kyllä tulen. Mitä tässä pitää tehdä?»

»Sinun pitää valjastaa hevoset», selitti Eevi, »nämä lapset ovat kouluun
vietävät.»

»Mutta tässä on joukkoa ainakin kaksiin rattaisiin?»

»Ne viedään vaunuissa, etkö sinä ymmärrä. Ne ovat oikein hienojen
herrasväkien lapsia.»

Heikki raapaisi korvallistaan. »Kyllä kai ne kuitenkin vastamäessä
kävelevät. Ei ne hevoset muuten näin kuumalla jaksa!»

Eevi ei tätä huomautusta kuullut. Hän oli par'aikaa toimittamassa helliä
hyvästejä nukkeperheissä ja saatuaan tämän tehdyksi huomasi Maijan, joka
tuli aitasta. Varmaan oli hänellä jotain hyvää muassaan.

»Odotahan vähän, Erkki.» Eevi hypähti ketterästi maahan ja suuntasi
matkansa keittiötä kohden.

Kun Heikki huomasi jääneensä kahden Erkin kanssa, käytti hän tilaisuutta
hyväkseen ja läheni. »Käytkö sinä koulua?» Hän seisoi hajasäärin ja
kysyvänä Erkin edessä.

»Syksyllä pitää minun lähteä lyseoon. Minä tulen toiselle luokalle. Olen
lukenut täällä kotona.»

»Onko se sinusta ikävää?»

»On, pojat ovat niin vallattomia, ja minulle tulee ikävä äitiä.»

»Oh», Heikki teki keikahduksen kantapäällään. »Siitä minä en välittäisi,
kunhan vain saisin lukea.»

»Etkö sinä sitten voi päästä kouluun? Missä sinä asut?»

»Kaukana. Tässä on paljon, paljon pitäjiä välillä, mutta täti tahtoi
minua tänne kesäksi.»

»Eikö tätisi pane sinua kouluun?»

»Ei voi. Mutta kyllä isä panee, jahka säästyy rahaa. Ja minä säästän
itsekin. Rovasti lupasi minulle semmoisia lyseolaisten kirjoja,
sentähden minä rupesin juoksupojaksi hänelle.»

Samassa palasi Eevi kantaen toisessa kädessään lautasta, täynnä
marjahilloa ja sokurileivoksia, toisessa kermakuppia.

»Nyt pidämme kestejä, kun lapset ovat lähteneet kouluun.» Hän asettui
juhlallisena koivun juurelle. »Tule viereeni, Erkki!» -- Heikille ojensi
hän sokurileivoksen. Erkki tuli, pisti muutaman kerran hilloa suuhunsa
ja ojensi sitten lusikan Heikille. »Syö sinä nyt. Minä en enempää
tahdo.»

Heikki katsoi Erkkiin. Tuo se vasta poika oli! Kun olisi Heikki päässyt
heille juoksupojaksi, olisi ehken saanut lukeakin Erkin kanssa!

»Leikitään nyt jotain muuta», ehdotti Eevi nousten ylös mättäältä ja
pudistaen muruset esiliinastansa. »Tule puutarhaan, Erkki!»

»Entä Heikki?»

»Huudetaan sitten Heikkiä, kun hän ensin on vienyt lapset kouluun.

»No, vaikka niinkin», ja Heikki hyppäsi kivelle valmiina aukaisemaan
kirjansa, kohta kun toiset olivat menneet.

Erkki ja Eevi läksivät puutarhaan, tutkistelivat ensin paljonko oli
kukkia mansikkamaassa, poimivat rannalta lemmikkejä ja asettuivat
viimein suurelle kivelle aivan lähelle vedenrajaa.

»Ihmiset sanovat, että aika kuluu kuin virta» tuumaili Erkki
miettivästi. »Ei se minusta kuitenkaan mene niin pian.»

»Ei minustakaan.» Eevi oikaisihe melkein loukkautuneena. »Me olemme jo
niin monta monta vuotta yhdessä leikkineet, emmekä vielä ole tulleet
tään suuremmiksi.»

»Ehkä se menee, kun tulen kouluun.»

»Niin, mutta minunhan täytyy jäädä tänne.» Eevi pani päänsä kallelleen
ja oli surkean näköinen. Sitten lisäsi hän selitellen ja puoleksi
ylpeillen: »kun ei ole muita lapsia, tulisi isälle ja äidille minua
kovin ikävä, jos minä lähtisin. Mutta minä saan koti-opettajattaren ja
lopuksi lähden vielä Helsinkiin oppimaan oikein hienoksi neidiksi.» Hän
silitteli tyytyväisenä puhdasta esiliinaansa.

»Silloin olen minä ehkä ylioppilas.»

»Niin, sinä olet ylioppilas, ja minä hieno neiti!» Eevi taputti
ihastuneena käsiään. »Mutta», lisäsi hän miettivästi, »tuletkohan sinä
Erkki silloinkin minua katsomaan ja muistatko vielä?»

»Kyllähän minä sinua muistan, ja muistan metsää, virtaa ja tätä
kaunista, kohisevaa koskeanne.» Erkin katse harhaili kauas avaruuteen.

Silloin kuului Maijan ääni. »Lapset hoi, joutukaa!»

Hevoset seisoivat jo portaiden edustalla, ja tohtorin väki teki lähtöä.



II.


Kesä läheni loppuansa, ja Erkin oli valmistauduttava kouluun. Äiti pani
kaikki tavarat kuntoon, toi ne hänen huoneeseensa ja antoi sitten hänen
itsensä järjestää ne matkakoppaan. Mutta kun äiti oli huoneesta
lähtenyt, heittäytyi Erkki polvilleen, painoi päänsä kopan kantta
vastaan ja itki. Vasta kun läheisestä huoneesta kuului askeleita,
hypähti hän pystyyn, kuivasi kyyneleet poskiltaan ja pujahti ulos.

Hän kulki hiljalleen rantaa kohti, työnsi sinivalkean, pienen venheensä
vesille ja souti kotilahdelman poikki. Täällä oli hän ollut onkimassa,
-- tässä uinut, -- tässä uittanut hevosia. Joka paikalla oli muistonsa,
ja niille oli hyvästejä heitettävä kuin lapsuuden ystäville ainakin.

Palattuaan rantaan veti Erkki venheen maalle, lukitsi sen yhdessä
airojen kanssa rannalla olevaan teljeeseen ja pisti avaimen taskuunsa.
-- Sitten meni hän hevoshakaan, kapusi yli aidan, otti leipää
taskustansa ja oli pian kaikkien hevosten ympäröimänä. Hän taputti niitä
jokaista, puheli niille ja syötteli leipää.

Mutta kun hänen piti mennä, saattoi Polle häntä veräjälle asti. Silloin
otti Erkki Pollea kaulasta, ja tämä hirnua hörötti ystävällisesti
päristäen sieramiaan.

»Polle», Erkki nieli itkuaan, »Polle, minä tulen takaisin keväällä.»

Se oli kummankin ainoa lohdutus.

Kun Erkki tuli sisään, oli äiti laittanut voileipiä ja maitoa valmiiksi
ja vienyt Erkin huoneeseen. Hän tiesi, ettei Erkki nyt mielellään
tapaisi toisia. Isä lueskeli sanomalehtiä, ja Helmi-sisko, tyyni,
tasainen 18-vuotias -- aivan toisenlainen kuin Erkki -- askarteli
keittiössä. Äiti otti käsityönsä ja istuutui Erkin viereen. Hänellä oli
vielä paljon puhelemista pojallensa.

»Äiti, kyllä minä kirjoitan sinulle ahkeraan», sanoi Erkki miehekkäästi.
Hän tiesi, että äidillä oli ainakin yhtä ikävä kuin hänellä itsellään.

»Kiitos siitä! Sinun kirjeesi tulevatkin olemaan paras iloni. Muista
vaan kertoa kaikesta, ikävistäsi yhtä hyvin kuin iloistasi.»

Erkki nyykäytti päätään.

»Luvuistasi tiedän sinun kyllä huolehtivan, mutta koeta myöskin tottua
tovereihin. Ole aina ystävällinen ja iloinen ja auta heitä kaikessa,
joka ei vain ole pahaa.»

Erkki pureskeli voileipäänsä ja oli hetken ääneti. Sitten loi hän
suuret, miettivät silmänsä äitiin ja sanoi hiljaa: »Äiti, minä tahdon
koettaa.»

Mutta vielä monta tuntia myöhemmin, kun jo oli pilkkosen pimeä ja
ylt'ympärillä hiljaista, hiipi tohtorinna poikansa huoneeseen. Erkki
valvoi vielä. Tohtorinna kääri peitteen paremmin hänen ympärilleen,
siveli kiharat pois otsalta ja kuiskasi hiljaa: »Jumala sinua
siunatkoon, poikani!»

Erkki tunsi kyyneleen putoavan otsalleen. Tohtorinna itki, -- ei sitä
tyhjyyttä, jonka hän tiesi tuntuvan Erkin poislähdettyä, -- vaan
paremmin ajatellessaan sitä, mitä tämä tunteellinen, suljettu ja arka
lapsi vielä elämänsä ajalla saisi kärsiä.

       *       *       *       *       *

Eevi sairasti kauan Erkin, ainoan leikkitoverinsa kouluunlähtöä. Vasta
kun hän parin vuoden perästä sai koti-opettajattaren, tuli tappio
korvatuksi.

Näihin aikoihin Eevin elämä muutenkin muuttui. Koulutyö alkoi ja
leikkikin sai vähitellen toisen muodon. Nuket jäivät syrjään. Sadut ja
kertomuskirjat tulivat sitä enemmän halutuiksi.

Päästyään opettajansa seurassa ensin lukemisen makuun alkoi Eevi pian
ikävöidä enemmän »aika-ihmisten» tapaista lukemista. Varovasti kuin
pieni hiiri hiipi hän usein opettajansa huoneeseen, sieppasi sieltä
tämän kirjoja ja pujahti sitten salaa niitä ahmimaan piilopaikoissaan
vintillä ja konttoreissa. Näin lueskeli hän vähitellen kaikkea, mitä
vain talossa kertomusten tapaista oli: vanhoja pyhimystaruja ja
romaaneja pilventakaisista ihanne-oloista yhtä ahkeraan kuin uuden ajan
realistisimpia tuotteita. Se mitä hän koulussa oppi, oli murunen vain
sen henkisen ravinnon rinnalla, jota hän romaaneista ahmi.

Lähinnä kirjoja oli uusi opettaja Eevin paras seura. Hän vastasikin joka
suhteessa Eevin toiveita, oli ystävällinen, pitkä, solakka ja
miellyttävän näköinen. Ja Eevi päätti mielessään, että juuri semmoiseksi
tahtoo hänkin tulla, jahka vain ehtii kasvaa »hienoksi neidiksi».

Huolimatta siitä, että Eevi usein tuskitteli ajan hidasta kulkua, koitti
se päivä äkkiä ja odottamatta, jolloin Eevi täytti viisitoista vuotta.
Seuraavana syksynä piti hänen suorittaa tutkinto Helsingin suomalaiseen
tyttökouluun, sen neljännelle luokalle.

Kotoa lähtö oli siis lähellä, Eevin mielestä jo liiankin lähellä.
Etenkin viime ajat kodissa olivat olleet erinomaisen hauskat. Eevin
opettajatar oli nimittäin joutunut kihloihin, ja Eevi oli sen johdosta
saanut uutta miettimisen ja haaveilun aihetta.

Mahtoi »aikaihmisten» elämä kuitenkin olla kummallista ja hauskaa!
Kunhan vain siihen ikään pääsisi! Silloin oli ihana onnen aika
odottamassa -- --

Ruustinna alkoi huomata tyttäressään taipuvaisuutta haaveiluun ja eräänä
iltana, kun hän tapasi hänet kuutamossa istumasta katse kyynelistä
kosteana, hän vallan pelästyi. Mitä hulluutta semmoinen oli! Hyvä, että
Helsinkiin lähtö oli lähellä; uudet olot haihduttaisivat moiset
hassutukset. -- Ja elleivät olot siinä onnistuisi, ottaisi ruustinna
itse asiat ohjatakseen. Hän panisi kaiken kykynsä käytäntöön
kasvattaakseen tytärtänsä yhtä toimeliaaksi, järkeväksi ja
mallikelpoiseksi kuin hän itse oli. Haaveileminen oli sulaa hullutusta.
Saa sitä hyvän miehen haaveilemattakin, päätti ruustinna, saa ainakin
minun tyttäreni.

Toiselta kannalta katsoi rovasti asiaa. Hänkin oli huomannut Eevin
taipumuksen, mutta vähääkään huolestumatta. Hänestä asia oli siksi
luonnollista. Kasvattajan vikaa ei hänessä muuten ollut ensinkään. Hän
oli itse runollinen luonne ja rakasti suuresti kaunista kotiansa, sen
koivikkoa, sen koskea ja kukkaistarhoja. Hiljaisena käyskennellessään
täällä paikasta toiseen, miettien ja leikkiä laskien, haaveili hänkin
tavallaan. Ihmekö siis, jos hänen tyttärensä, joka kaiken ikänsä oli
kasvanut tässä lumoavan kauniissa kodissa, nyt elämänsä aamuhetkinä
unelmoi ja haaveili sen helmassa.

       *       *       *       *       *

Yksinäiset haaveilut Soinamossa vaihtuivat Helsingissä iloiseen
toveri-elämään, huvituksiin ja koulutyttömäisiin ystävyysliittoihin,
joihin Eevi antautui yhtä kiihkeästi kuin yksinäiselle haaveilulleen
Soinamossa. Siten kului aika nopeaan kuin unelma.

Nyt oli talvi, ja Eevi oli lähdössä kotiin joululuvalle -- viimeistä
kertaa, koulutyttönä, sillä ensi keväänä oli hänen määrä suorittaa
loppuun kurssinsa Helsingissä.

Hän oli vallan haltioissaan ajatellessaan läheistä kotiinlähtöä, ja
hänen iloansa lisäsi se, että hän sai hyvän ystävänsä, huone- ja
luokkatoverinsa Elsan mukaansa.

Iltaa ennen lähtöä malttoi Eevi tuskin mennä maata. Elsaa, joka jo oli
puolinukuksissa, kiusasi hän milloin hyväilyillä, milloin hassutuksilla
saadakseen häntä kuuntelemaan millaista oikein oli se kotiinmeno. Ensin
ajaa jytyyttävät he junassa iltapuoleen asti, kunnes saapuvat pienelle
asemalle, missä Oskar-renki odottaa, ja Teppo hirnua höröttää kohta kun
Eevi junasta astuu. Sieltä sitten jatketaan matkaa läpi huurteisen
metsän, missä kuu kumottaa ja taivaan tähdet tuikkivat, kunnes tullaan
kotiin, jonka valot jo etäälle loistavat, ja jossa isä, äiti, Mustit ja
Maijat ovat odottamassa.

Eevi olisi näitä kuvailujaan jatkanut vaikka aamuun asti, mutta kun hän
Elsan tasaisesta hengityksestä huomasi, että tämä kaikesta huolimatta
oli uneen vaipunut, päätti Eevikin vähän nukkua. Ensin kuiskasi hän
kuitenkin hyvää-yötä ystävälleen kuulle, kääntyi sitten seinään päin ja
ummisti silmänsä.

Eevin unelmat kävivät toteen. Kotiintulo oli kerrassaan hauskaa. Sitä
seurasi joulu monine ja arvokkaine lahjoineen, sitte -- pyhäpäivien
päätyttyä, -- alkoivat kestit pitäjällä. Hauskuutta ei niistä puuttunut
mistään, mutta loistokohtana olivat kuitenkin kutsut pappilassa.

Jo pari päivää edeltäkäsin puuhattiin siellä aamusta iltaan asti. Miinat
ja Maijat eivät saaneet askeleitaan säästää, eikä ruustinnakaan
säästänyt nuhteitaan. Mutta mitäpä niistä kaikista, kun kerran tarjoilut
ja illallinen onnistuivat!

Eevi ei ottanut osaa talouspuuhiin. Hän lepäili, nautti, seurusteli
Elsan kanssa ja piti huolta puvustaan. Hän tahtoi tänä iltana esiintyä
oikein sievänä, siksi saikin kuvastin kauan tehdä palvelusta. Kun hän
vihdoin oli valmis, asettui hän vielä kerran työnsä tulosta
tarkastamaan. Se oli tyydyttävä, ja mielihyvällä katseli hän kuvaansa.
Uusi, sievä puku kävi hänelle hyvin, somana kiertyi pitsi kaulan
ympärille, kasvot, joskin jokseenkin tavalliset, olivat nuorekkaat,
hipiä hieno, tummanruskea tukka pehmeää, ja nuo suuret sinisilmät
epäilemättä kauniit.

Elsa oli yks' kaks' saanut oman pukunsa kuntoon ja istui nyt Eevin
huoneessa kyyristyneenä sohvannurkkaan ahmien »Kertomuksia Suomen kansan
historiasta».

»Oh, sinua, että viitsit!» Eevi kääntyi Elsaan päin. »Ja vielä näin
herttaisena ja runollisena huvitusten aikana!»

»Liekö tuo peilaileminen sitten niin paljon runollisempaa?» Elsa nosti
hetkeksi katseensa kirjasta.

»Hyi sinua, aina sinä teet minulle kiusaa! Pitäähän minun pukeutua
sieväksi, kun tulee vieraita.»

»Ja vielä semmoisia vieraita!» härnäili Elsa.

»Niin juuri, ajattele, Erkki tulee, kaunis, kaunis kasvinkumppalini.»

»Mutta Eevi, kuules, oikein vakavasti puhuen, saisit sinä jättää nuo
tuommoiset rakkaustuumat tuonnemmaksi.»

»Oh, älä sano, etkö sinä tiedä, että 'nuorena on vitsa väännettävä'.»

»Kyllä se sinun sydämesi vielä rakkauteen 'vääntyy' opettelemattakin.»

»Voi sinua!» Eevi nauroi. »Sinua se ainakin on 'vääntynyt' rakastamaan
ihan hirmuisesti, sinä hyvä, herttainen, kulta ystävä!» Hän kavahti
Elsan kaulaan ja puristi aivan tukehduttavasti.

»No, no, älähän nyt! Sinä rakastat niin tulisesti, että minä pian heitän
henkeni siitä!»

He nauroivat kumpikin niinkuin iloiset, vallattomat koulutytöt voivat
nauraa, ja Eevi pyöräytti vielä Elsan tämän harmiksi sohvannurkasta
suoraan peilin eteen. »Katso, tuossa on kultani kuva, katso! -- Mutta
kukka rintaan vielä!»

Hän otti lasista kaksi kaunista kamelian nuppua ja kiinnitti toisen
Elsan rintaan, toisen omaansa.

Nyt alkoi vieraita tulla toinen toisensa jälkeen, ja Eevi talon
tyttärenä kiiruhti heitä, vastaanottamaan.

Ensin tuli tilanomistaja Holm rouvansa kanssa, jonka suuret, kultaiset
korvarenkaat heilahtelivat joka kerran hänen suoriessaan ryppyjä
puvustansa. Sitte tuli pieni, pyöreä rouva, ystävällinen, hieman
mairitteleva hymy huulillaan. Tuskin oli hän etehiseen ehtinyt, kun jo
alkoi ihmetellä, miten suureksi ja kauniiksi Eevi oli kasvanut ja muiden
huomaamatta kiiruhti hän hänelle kuiskaamaan, että »nyt saavat pojat
sydäntään varoa». -- Tuli sitten vieraita toinen toisensa jälkeen:
laihtunut opettajatar silmälasit nenällä, nuori muodinmukainen
postineiti, varakkaita ja juhlallisia talollisia, leikkisä nimismies
rouvineen ja lopuksi pitäjän tuomari perheensä kanssa, rouva sähisevässä
silkissä ja neitoset kaikkia muita hyvän verran hienompina.

Vieraat hajaantuivat kohta eri huoneisiin, herrat rovastin puolelle,
rouvat saliin ja nuoret kaikki läheiseen vierashuoneeseen, jossa leikki
pian alkoi. Herrain huoneesta alkoi kuulua kovaäänistä puhetta.
Totilasit kilahtelivat ja tupakansavu leijaili paksuina pilvinä kattoa
kohden. Silloin tällöin pyörähti vain joku herroista saliin rouvia
tervehtimään, mutta kauan eivät he siellä viihtyneet.

»Rouvain suut ne soittaa, paras pysyä loitommalla», huomautti nimismies
salista palatessaan, ja nauraen yhtyivät muut hänen mielipiteeseensä.

Vanhempien puhetta ja nuorten leikkiä keskeytti ainoastaan monien
jouluherkkujen maisteleminen, kun palvelijat niitä tuon tuostakin
sisälle kantoivat suurilla, valkeilla liinoilla peitetyillä
tarjottimilla, jotka notkahtelivat runsaan kuormansa painosta ja panivat
tarjoilijain kädet tutisemaan ponnistuksesta.

Eevi talon tyttärenä oli ylinnä nuorten piirissä. Hän tunsi tämän, ja se
pani hänet koettamaan parastansa. Hänen silmänsä loistivat, ja puna oli
poskille noussut. Iloisena ja herttaisena liikkui hän vieraiden
keskuudessa. Pieni pilvi hänen onnensa taivaalla oli kuitenkin se, että
Erkki oli kovin harvapuheinen ja aina vain pysytteli yksinänsä.
Semmoinen oli hän Eevin ihmeeksi ja harmiksi ollut viime kesänäkin heti
ylioppilaaksi tultuansa. Silloinhan jos koskaan olisi pitänyt olla
iloinen ja kohtelias! -- Eeviä oikein kiusasi tuommoinen.

Mutta myöhemmin sai hän hiukan hyvitystä, kun rekiretkeä puuhattaessa
Erkki häntä läheni ystävällisesti kysyen: »No Eevi, ajammeko me nyt
yhdessä, niinkuin ennen laskimme mäkeä?» Eevi kiitti tyytyväisenä, ja
kun hetkisen kuluttua tuomarin poika pyysi häntä toverikseen, tunsi hän
arvonsa suureksi kohteliaasti selittäessään että häntä oli jo pyydetty.

Puna nousi samassa poskille ja kauniina välkkyi hänen mielessään kuva
tähtikirkkaasta illasta reessä Erkin rinnalla.



III.


Eevi oli heittänyt viime hyvästit Helsingille ja toveripiirilleen
siellä. Hän oli palannut Soinamoon ja kävi nyt rippikoulua. Isä itse
häntä opetti. Hänen mielensä oli omituisen levoton ja kaipaava. Hän
tiesi nyt olevansa täysi-ikäinen. Lapsuudenaika oli ohi, ja elämä oli
edessä. Hän olisi tahtonut iloita elämästä ja sen rikkaudesta, mutta
todellisuudessa tunsi hän olevansa köyhä, joskin joskus unelmoi olevansa
rikas.

Miksi ei hän iloinnut nyt, kuten ennen kumppaniensa seurassa? Miksi oli
luonto ja hänen oma sydämensä niin kaihoa täynnä? Kaihoten huminoivat
koivut Soinamon suuressa puistossa. Kaihoa kohisivat koskessa valkeat
vaahdot. Ja kaihon kyynel päilyi kukkienkin kuvussa.

Mitä kaikki kaipaili, mitä hänen oma sydämensä?

Isä puhui rippikoulussa Jumalan rakkaudesta. Hän loi ihanteellisen kuvan
elämästä, kuvan, jossa kaikki oli hyvää, kaunista ja rakastettavaa, ja
ihmiset iloitsivat kuin kesäperhoset auringon lämpimässä valossa. Kaikki
oli Jumalan tekoa ja kaikki oli kaunista, hyvää ja puhdasta, ihmisille
iloksi luotu. --

Tämä kävi hyvin yhteen sen kanssa, jota Eevi halusi kuulla, mutta hänen
mieleensä joskus hiipi kuitenkin epäilys siitä, oliko tämä ihanteellinen
kuva tosi, ja oliko elämä todella pelkkää sopusointua ja onnen-unelmaa.

Aihetta näihin ajatuksiin antoivat hänelle etenkin ne vaikutukset, joita
hän oli saanut Helsingissä. Hän oli kouluaikoinaan asunut ystävällisen,
vanhan tädin luona, joka omisti ihmeellisen voiman vaikuttaa nuoriin.
Hän otti osaa heidän rientoihinsa, heidän huveihinsa ja töihinsä, mutta
samalla hän aina sekä sanoin että töin todisti siitä vakaumuksesta, joka
kokonaan oli läpitunkenut hänet: että elämänyhteys Jumalan kanssa oli
ainoa todellinen onni. --

Eeville oli tämä aluksi kovin outoa. Hän oli tosin kodissaan tottunut
siihen, että puhuttiin Jumalasta, mutta ainoastaan elämän juhlallisina
hetkinä. Niitä, jotka sitä muulloinkin tekivät, oli hän oppinut pitämään
joko ulkokullattuina tai niin jäykkinä ja synkkinä, että häntä aivan
peloitti. Mutta Hanna-täti oli toisenlainen. Hän oli iloinen,
ystävällinen ja luonnollinen. Ja samanlaisia olivat hänen ystävänsäkin,
sekä vanhemmat että nuoremmat, jotka silloin tällöin kävivät häntä
tervehtimässä. He tuntuivat Eevistä sekä ihailtavilta että
kadehdittavilta. Ei tarvinnut heidän pelätä kuolemaakaan. Tulipa se
milloin tahansa oli se tervetullut. Ja se oli kuitenkin paras kaikesta,
sillä kauhea oli tuo ajatus, että kuolema milloin tahansa aivan
yht'äkkiä ja odottamatta saattoi kohdata.

Rippikouluopetus antoi Eeville aihetta uudelleen ajatella näitä asioita.
Hän tuumaili ja mietti ja tuli siihen päätökseen, että hänkin tahtoisi
olla noin onnellinen ja levollinen, tulipa elämä tai kuolema. Mutta tie
tuohon onnelaan oli itsensäkieltäymyksen ja uhrautumisen tie, ja liian
kolkolta tuntui kääntyä sille nyt, juuri kun elämä vast'ikään oli eteen
auennut, kun paras nuoruuden aika oli käsissä.

Mitä Eevi näin itsekseen ajatteli, sitä ei hän uskonut kenellekään
muulle, kirjoitti vain pitkiä kirjeitä Hanna-tädille ja sai pitkiä,
sydämellisiä vastauksia. Täti kehoitti häntä puhumaan suoraan
vanhemmille ja odottamaan, ellei hän vielä tahtoisi tehdä
rippikoululupaustansa.

Parasta se kai olisi ollutkin, mutta Eeviltä puuttui siihen rohkeutta,
osaksi haluakin. Puhuako vanhemmille ajatuksiansa, herättää isän
hämmästystä ja äidin mielipahaa? Ei, ei, sitä hän ei voinut. Mitä
vanhemmat sanoisivat siitä ja mitä muut ihmiset? Entä tuo viimeinen
ratkaiseva askel pois lapsuudesta täysi-ikäisten joukkoon, sekin jäisi
siten ottamatta.

Ei, hän ei voinut sitä tehdä. Olot häntä suorastaan pakoittivat.
Kyllähän rakkaudesta rikas Jumala antaisi hänelle anteeksi, mitä hän
rikkoi. Jos se rikos olikaan, ettei hän vielä voinut heittää kaikkia
kauniita unelmiansa eikä kuitenkaan lupauksen teosta kokonaan
peräytyäkään.

Eevi oli nyt lopettanut rippikoulunsa. Isä oli hänet vannottanut kotona
omassa huoneessansa. Rakkaus tyttäreen oli voimaa ja sydämellisyyttä
sanoille antanut. Rovasti oli puhunut lämpimästi elämän kevätajasta, sen
iloista ja toiveista, hän oli puhunut keskikesän työpäivästä ja
syksystä, joka kerran saapuu. Sitten kuvasi hän Jumalan rakkautta, sitä
rakkautta, joka kautta elämän on valkeutena kaikilla meidän teillämme.

Keväisenä sateena virtasivat silloin Eevin kyyneleet. Hän itki Jumalan
suurta rakkautta ja omaa kehnouttansa, itki elämän vakavuutta ja sen
ihmeellistä suloa.

Näin hän kirkossakin itki seuraavana päivänä, kun hän vanhempiensa
rinnalla astui ehtoollispöytään. Urut kaikuivat silloin niin kumman
valtavasti, ja seurakunta veisasi: »Oi Jumalan karitsa, joka poisotat
maailman synnit.»

Eevi oli ääneti koko ajan kotimatkalla. Tyytyväisenä, mutta melkein
arastellen katseli hän kotona saamiansa kauniita lahjoja. Äidin antama
sormus kimalteli kauniina hänen sormessaan, mutta kauan ei hän sitäkään
uskaltanut katsoa, alkaisi vielä itseään ihailla ja sitä hän ei
tahtonut. Hän tahtoi olla harras ainakin nyt tänä suurena
juhlapäivänänsä.

Pöydällä Eevin huoneessa toisten lahjojen joukossa oli »Ljungblommor».
Sen hän avasi ja luki runon »Nattvardsbarnen.» Sitten heittäytyi hän
nyyhkien sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja toisti hiljaa:

      »O Herre vi äro de svigtande rön,
      Dem villorna jaga och böja,
      Vi äro de gungande vågor i sjön,
      Dem vindarna sänka och höja,
      De fladdrande fläktar af tro och af bön,
      Lätt rörde, men tröge att dröja.»

Illalla ei tullutkaan unta Eevin silmiin. Hänellä oli niin paljon
ajateltavaa.

Nyt ei kukaan häntä enää lapseksi sanoisi. Se ajatus johtui ensimäiseksi
mieleen ja toi tullessaan juhlallisen, melkein peloittavan tunteen.

»Jumalan johdolla aloita maailmanmatkasi», oli Hanna-täti kirjoittanut.
Mutta taisiko hän toivoa Jumalan ohjausta elämässä, kun hän heikosti
kuroitti toista kättänsä Jumalalle, toista kiihkeästi ojensi maallista
onnea tavoitellen. »Joka minun perässäni tahtoo tulla, hän ottakoon
ristinsä, kieltäköön itsensä ja seuratkoon minua.» -- Sanat juolahtivat
Eevin mieleen ja saivat hänen kyyneleensä uudelleen vuotamaan.

Hän itki hetken hillitsemättömästi. Mutta kun silmiä alkoi kirveltää,
muisti hän miten paljon hän tänä päivänä oli itkenyt. Hänen
silmäluomensa olivat varmaan paksut ja punaiset. Niistä taas johtui
mieleen ajatus, että miltähän hän oli näyttänyt tänään kirkossa? Erkki
vanhempineen ja melkein kaikki pappilan seurapiiriin kuuluvat olivat
olleet siellä. Varmaan olivat he häntä tarkastaneet. -- Uusi, musta puku
oli sievä, mutta entä hänen kyyneleiset kasvonsa ja nuo punaiset silmät?

Kesken näitä ajatuksiansa Eevi säpsähti. Kuinka taisi hän semmoista
ajatella, kuinka olla niin turhamainen tänä tärkeänä päivänä?

Taas tuli itku, ja siihen itkuunsa hän nukkui.

       *       *       *       *       *

Jonkun aikaa näitten tapausten jälkeen oli Eevin mieli vielä levoton ja
kaipaava. Hän kirjoitti ahkeraan Hanna-tädille ja luki usein
Raamattuansa. Mutta vähitellen alkoivat nämä ajatukset haihtua hänen
mielestänsä. Soinamossa kävi kesänaikana paljon vieraita, Eevi talon
tyttärenä piti heille tavallisesti seuraa. Hän teki tehtävänsä ilolla ja
oli huvitettu kaikista niistä »hienoista» ja »hauskoista» vieraista,
jotka kävivät pappilaa ihailemassa. Mutta näiden ulkonaisten vaikutusten
moninaisuus teki sen, ettei mikään päässyt häneen syventymään. Hänen
sielunelämänsä oli jäänyt kuin perustusta vaille ja se mureni nyt hetken
haihtuviin tunnelmiin ja haaveiluihin.

Yksin ollessaan oli hänen paras huvinsa harhailla kotimetsät ristiin
rastiin. Unohtaen ajan jäi hän silloin usein kotikosken rannoille
unelmoimaan. Hän katseli virran välkkyvää vettä ja sen kauniita
kalliorantoja. Tuuli huminoi hänelle, ja koski kuohui. Luonto säesti
sulavin sävelin hänen haaveilujansa.

Tämän rakkaan kodin helmassa, tässä kosken partaalla koivun alla hän
istui, ja tuossa, tuota kapeaa metsäpolkua tulisi _hän_, tuo
valkolakkinen, kookas nuorukainen. Hän lähenisi, ottaisi Eeviä kädestä
ja sitten, sitten -- -- -- Täällä kulkisivat he kahden kuiskaillen
onnestansa, ja se olisi suuri, sanomaton, kaikkia ääriä vailla -- --

Kun talvi tuli, loppuivat Eevin kävelyt koskenrannalle, ja hän sai
tottua maalaiselämän hiljaisuuteen. Vieraita kävi nyt harvoin, eikä
Eevillä ollut mitään erityistä työtäkään. Pitkät illat istui hän
koruompeluksineen äitinsä seurassa, tahi jonkun romaanin ääressä omassa
huoneessaan. Isää hän hyväili ja laski leikkiä hänen kanssaan. Äidin
kanssa puheli hän jos jostakin, -- omasta itsestään kuitenkaan ei
mitään. Eihän äiti, tuo järkevä, kylmä äiti, voinut häntä käsittää. Hän
vain huolestui tyttärensä tunteellisuudesta eikä tiennyt sille muuta
neuvoa kuin valituksia ja nuhteita. Siksi Eevi yhä enemmän vieraantui
äidistänsä.

Vuoden umpeen vierittyä oli suuria muutoksia tapahtunut Soinamon
pappilassa. Rovasti Björk oli hakenut ja saanut paikan kaukana entisestä
kodistansa. Itse muutti hän sinne jo toukokuussa, ruustinnan ja Eevin
oli määrä tulla jälessä vasta kesäkuun keskipaikkeilla.

Eeville oli poismuutto kauniista Karjalasta suuri ja sanomaton suru. Hän
oli Soinamossa viime aikoina ikävästä aivan sairas.

Kuinka voisikaan hän erota tästä rakkaasta kodistansa? Joka kivi, joka
kanto, joka puu ja pensas täällä oli hänen ystävänsä. Soinamon joka
sopukkaan liittyivät hänelle pyhät lapsuudenmuistot, vieläpä
nuoruudenkin ensi unelmat. Kodilta ei voisi mikään muu paikka maan
päällä tuntua. Luopua Soinamosta oli yhtä kuin riistää sydän omasta
rinnastansa. Siitä hän oli varma.

Haihduttaakseen Eevin kiihkeätä surua kutsuivat vanhemmat Elsan hänelle
seuraksi. Mutta surunsekaista oli yhdessäolon ilokin. Kesken innokkainta
keskustelua saattoi Eevi nyyhkien heittäytyä ystävänsä kaulaan, eikä
häntä mikään silloin tyynnyttänyt. Selityksiä ei hän tahtonut
kuunnellakaan. »Tottua», »unohtaa», mitä se merkitsi? Ihmiset, jotka
puhuivat sellaista, eivät ymmärtäneet, mitä _hän_ tunsi.

»Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, Kuss' Imatran innot raukes» --
saneli Elsa Eeville heidän istuessaan yhdessä kosken partaalla. »Kuss'
uurtaa vaaroja --.»

»Elsa, sinä et saa, minä en jaksa enää!» Eevi kätki kasvonsa Elsan
syliin ja nyyhkytti.

»Älä nyt, Eevi rakas, tyynny vähän -- --.»

»Tyynny, tyynny!» »Minä en jaksa tuota kuulla! Minä en voi!» Eevi
polkaisi kiihkeästi jalallaan.

»Mutta Eevi, jos oikein lujasti _tahtoo_, luulen kyllä, että voi opp --»

Mutta silloin menetti Eevi malttinsa. Oppia, -- oppia tyyneksi!
Semmoisesta ei ollut hänelle puhumista. Elsa saattoi niin sanoa, hänellä
kun aina oli lukunsa ja monenmoiset harrastuksensa mieltä
viihdyttämässä. Mutta toisin oli Eevin laita. Miksi juosta äidin tiellä
taloustoimissa aikaansaattamassa tyhmyyksiä tai miksi lukuja jatkaa, kun
ei hänellä niihin ollut taipumusta eikä haluakaan. Työtön ja yksin hän
oli ollut jo täällä Soinamossakin, mutta täällä oli koko ympäröivä
luonto hänen ystävänsä. Hän ei voinut olla onneton Soinamossa, olivatpa
olot millaiset tahansa. -- Mutta mitä tekisi hän, ja miten kävisi hänen
tuolla vieraalla seudulla? Hän suruunsa aivan nääntyisi, sehän oli
selvä.

Ero Soinamosta oli sitäpaitsi ero Erkinkin läheisyydestä.

»Mutta luuletko», kysyi Elsa, »että todella häntä rakastat? Hän on
kaunis ja hyvä lapsuudenystävä, lieneeköhän hän sinulle muuta?»

»Ainakin hänen rakas, kaunis kuvansa liittyy kaikkeen
tulevaisuusunelmiini», vastasi Eevi hiljaa, melkein kuiskaten. »Hän ja
Soinamo ovat minulle rakkainta maan päällä, ja molemmista täytyy minun
nyt erota.»

»Älä itke, Eevi rakas!» Elsa siveli hiljaa ystävänsä päätä, »luulen
varmaan, että vielä saat paljonkin onnea osaksesi. Jos sinä kerran opit
oikein todella rakastamaan, silloin et enää vain haaveile, vaan käyt
työhön ja toimintaan, ja silloin surusikin haihtuvat.»

Mutta Eevi ei häntä kuunnellut. Hän yhä vain itki, itki kauan ja
katkerasti.



IV.


Kesä oli keskipaikoillaan ja heinänteko alkamassa. Oli rippipyhä, ja
väkeä vilisi kirkolla tiet aivan mustana. Ennenkuin alkaisi kiireellinen
heinäntekoaika, halusi kukin pitäjän kulmakunniltakin kirkolla käydä, ja
rippipyhäksi silloin matka määrättiin. Toiset olivat tulleet sydämensä
sisäisen ikävän pakoittamina kirkkoon kuullakseen elämän sanaa. Toiset
siksi, että tiesivät kauppojen rippipyhänä käyvän hyvin ja tapaavansa
paljon tuttuja.

Kansaa oli jo aikalailla ja lisää tuli yhä. Hevosmies toisensa jälkeen
karautti pitäjäntuvan edustalle, rattaat täynnä väkeä, ja jalkamiehiä
saapui sekä yksitellen että joukoissa. Kirkkorannassa, jonne suuret,
monisoutuiset kirkkoveneet kilvan tulla kiitivät, pistivät perille
saapuneet kengät jalkoihinsa ja hakivat vakasta parhaat pyhäliinat
päähänsä.

Sill'aikaa, kun vastatulleet valmistautuivat kirkkoreilaan, pitivät
toiset hauskaa odotellessaan jumalanpalveluksen alkamista. Pitäjäntuvan
edustalla kuljeksivat miehet pienissä parvissa tupakoiden, keskustellen
ja leikkiä laskien. Vaimoväki keräytyi tiheämpiin ryhmiin, joissa kävi
aika säplätys, sillä uutisia oli paljon ja tärkeitä.

Puhelus selveni pian, että oli erityinen syy entisten lisäksi, joka
tänään oli koonnut väkeä kirkolle. Pastori Heikki Salon, pitäjän oman
kasvatin, piti tänään saarnata kotikirkossa. Hän oli vanhan suntion
poika, kirkon juurella syntynyt ja kasvanut, tuttu kaikille
pitäjäläisille. Vaimoväki valmistihe saarnaan hartaasti läpikäyden
kaikki hänen elämänsä vaiheet. Eräs eukoista kertoi hänen syntymästään
ja kaikista siihen kuuluvista seikoista. Toinen kuvasi tarkkaan
ristiäiset. Sitten seurasivat Heikin lapsuuden leikit, hänen ensi
askeleensa opin tiellä kansakoulussa, lähtö lähimpään lyseoon ja lopuksi
rippikoulu, -- jonka johdosta muijat kyllä muistivat mainita, oliko
heidän poikansa pastorin kanssa saman vuoden rippilapsia.

Nyt helähtivät kirkon kellot soimaan. Värähtäen kaikui ääni kautta
seudun, yli välkkyvien vesien aina toiselle rannalle, josta hiljainen
kaiku sen takaisin kantoi.

Väki vetäytyi hautausmaalle, missä papit ruumiita siunasivat.

Hautaus oli päättynyt, samoin rippisaarna ja alttaripalvelus. Seurakunta
veisasi nyt saarnavirttä, nuorelle ensikertalaiselle, veisasi
voimakkaasti, joskin katseet tuon tuostakin uteliaina kääntyivät
sakariston ovelle.

Liikutuksesta vapisevin käsin aukaisi vanha suntio oven pojallensa. Hän
astui hitaasti ylös saarnastuoliin, katsoi suoraan, vakava, melkein
ankara ilme kasvoillaan seurakuntaan ja polvistui.

Rukouksen jälkeen alkoi saarna. Sen ensi sanat jo osoittivat että se oli
toista maata kuin vanhan rovastin ja sävyisän kappalaisen puheet. Mutta
moni joukossa tunsi pettyvänsä, sillä toisenlaista he olivat odottaneet
nuorelta ensikertalaiselta.

Puhuja ei maininnut sanaakaan omista tunteistaan, ei syntymäseudustansa
eikä päivän merkityksestä. Hänen puheestaan puuttui kokonaan runollisia
kaunistuksia, mutta voimaa ja pontevuutta siinä oli.

»Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja
fariseusten, ette ikinä taida taivaan valtakuntaan sisälle tulla», oli
tekstinä pastorilla. Ja siitä sai kukin osansa. Rikkaat kuulivat
ylpeydestään ja ahneudestaan, köyhät tyytymättömyydestään, nuoret
turhamaisuudestaan. Vaimoväki sai kuulla juoruistaan, miehet
kiroilemisesta ja juoppoudesta, joten lopulta kukin pelokkaana odotti
omaa vuoroansa. Pastori puhui kuin jok'ainoalle erikseen.

Saarna läheni jo loppuansa. Silloin vaikeni puhuja hetkeksi. Hetken
värähteli hänen äänensä hellänä, kun hän jatkoi: »Rakkaat sanankuulijat,
te kotipitäjäni asukkaat! Olen teille tänään nuorille ja vanhoille,
köyhille ja rikkaille julistanut Jumalan totuutta. Te olette kaikki
minulle tutut ja rakkaat, ja juuri siksi julistan minä teille totuuden
peittelemättä. Ei ole olemassa kuin kaksi tietä: toinen elämän, toinen
kuoleman. Kaita on elämän tie. Ihmiset kyllä usein tahtovat sitä
leventää. He tahtovat ottaa Jumalan tahdon ja oman tahdon oppaaksensa,
mutta siten eivät he ikinä elämään saavu. Ei ole sillä hyvä, että
sunnuntaina käymme kirkossa ja olemme hartaita. Meidän täytyy
jokapäiväisessä elämässämme Kristuksen askeleita seurata. Te kuulitte:
'Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja
fariseusten, ette ikinä taida elämään sisälle tulla.' Sentähden 'tänään,
kun te kuulette Herran äänen, älkää paaduttako sydämiänne. Pahantekijä
hyljätköön tiensä ja syntinen ajatuksensa ja kääntyköön Herran tykö,
sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta.' -- Yhtykäämme rukoilemaan,
että jok'ainoa meistä hyljäisi kadotuksen tien ja kääntyisi Herraa
palvelemaan hengessä ja totuudessa.» -- --

Viime sanoja lausuessaan oli puhujan silmä sattunut kumaraan olentoon
saarnastuolin juurella, ja hänen katseensa oli kohdannut kaksi rakkautta
säteilevää silmää. Äiti siellä istui kädet ristissä, kasvoillaan autuas
ilon-ilme. Ankaruus katosi puhujan äänestä. Laki vaatimuksineen ei
hänelle enää sanottavaa sepittänyt. Lämmin säde oli päässyt paistamaan
hänen sisimpäänsä. Siksi suli äänikin lämpimäksi.

Haudan hiljaisuus vallitsi kirkossa, kun nuori pastori rukoili palavasti
ja voimakkaasti, rukoili, että Jumalan valtakunta lähestyisi ja hänen
tahtonsa tapahtuisi ihmisten keskuudessa.

       *       *       *       *       *

Kirkon lähellä, aivan valtamaantien varrella seisoi puitten suojassa
pieni talo. Vuosikymmeniä sitten oli se rakennettu seurakunnan
suntiolle, ja sama perhe oli siitä saakka siinä asunut.

Tänään oli talossa juhlapäivä. Valkea permanto katajien peitossa,
kirkkaat kattilat ja vastapestyt ikkunaverhot, kaikki sitä todistivat.
Seisoipa molemmin puolin portaita kaksi vast'ikään metsästä tuotua
nuorta koivuakin. Oli aivan kuin Juhannusta vietettäessä.

Syytä olikin juhlia nyt, sillä vanhusten hartain toivo oli täyttynyt.
Heidän ainoa lapsensa oli pappina ja oli tänäpäivänä kotikirkossa ensi
kerran saarnannut.

Nyt tuntuivat monin kerroin palkituilta kaikki kieltäymykset pojan
opintojen aikana, tuntuivat vähäisiltä vuosikausien vaivat. Eikä tuo
suuri oppi kuitenkaan poikaa vanhemmista vieroittanut; muuttumattoman
hellänä säilyi yhä heidän suhteensa. Oliko ihmettä, jos todellisuus oli
vanhuksista kuin ihanin unelma.

Heikki Salo oli köyhässä kodissaan saanut hyvän kasvatuksen. Hän oli
tottunut työhön ja yksinkertaisuuteen, oli oppinut omin neuvoin tulemaan
toimeen ja vaatimaan paljon itseltään. Kun hän mieheksi tultuaan oli
tutustunut elämään yhä laajemmissa piireissä, alkoi hän arvostella sen
eri ilmiöitä niiden periaatteiden mukaan, joita hän vähitellen oli
itselleen muodostanut, ja tarmolla päätti hän silloin, maksoi mitä
maksoi, toteuttaa minkä oikeaksi käsitti. Siksi hän nyt papiksi
valmistuneena pani elämänsä päämääräksi järkähtämättömästi julistaa
totuutta, semmoisena kuin hän sen Jumalan sanasta käsitti. Ei hän
totuudesta tinkisi, ei hän nuhdesanoja säästäisi. Maailma oli pahuutta
täynnä, vaikka Kristuksen seuraamista oli saarnattu kohta kaksi tuhatta
vuotta. Muutos oli aikaansaatava, ja hän tahtoi sekä elämänsä että oman
onnensa uhrata tälle työlle. --

Heikki vanhempineen oli nyt päättänyt päivällis-ateriansa tuvassa.
Riisiryynipuuro oli syöty, ja isä-ukko työnsi tyhjennetyn lautasen
luotaan laskien tinalusikan pöydälle. »Jumalan olkoon kiitos ruoasta ja
juomasta!» Hän pani kätensä ristiin ja huokasi. Hetkisen vaitioltuaan
hän jatkoi: »Niin sitä nyt on nähnyt senkin päivän, että on oman
poikansa kaulaan saanut papin kauhtanan sitoa ja hänelle oven
saarnastuoliin avata.»

Seurasi syvä äänettömyys.

»Teidän rakkautenne on minut näin pitkälle auttanut.» Oli kuin sumua
Heikin silmissä. -- »Nyt», jatkoi hän, »toivon velvollisuuksien ja
huolten taakan teidän hartioiltanne siirtyvän omilleni. Nyt on aika
minun tehdä työtä ja auttaa.»

»No, no, poikaseni, mitäpä me vanhat ihmiset tarvitsemme. Omahan meillä
on mökki, eikä menomme suuret ole. Toisin on sinun. Tulet elämään
herrasihmisten joukossa, vieläpä pappina. Semmoiseen tarvitaan enemmän
varoja, eikä taida apulaisen palkka olla suuri.»

»Ei ole, vaan eivät menonikaan. Luuletko sinä, isä, että sunnuntaisin
aion saarnata Kristuksen seuraamisesta ja viikolla elää ylellisyydessä?
Niin, Jumala paratkoon, kyllä tehdään. Mutta minä aion olla semmoisesta
erilläni. Taivaan tie on kaita kaikille. Ei ole ihmisillä lupaa sitä
leventää.»

»Mutta Heikki», vastusti isä, »sinä tulet vieraitten ihmisten koteihin,
tulet olemaan kaikenmoisissa hienoissa seuroissa, vaatii se semmoinen
elämä enemmän varoja kuin olosi täällä kotona.»

»Ehkenpä kyllä, vaan sen sanon, että olkoon seurani kuinka hienoa
tahansa, aijon elää ja saarnata niinkuin Jumalan sana vaatii. Hienoa
kuuluu olevan se rovasti Björkinkin perhe, jonne apulaiseksi joudun.
Taitavat olla samoja, joiden luona olin juoksupoikana muutaman viikon,
silloin kun kävin Karjalassa tätini luona. Mutta minä en aio kumarrella
kultaa enkä korkeutta. En toden totta aio lähimmäisteni heikkouksia
hemmotella.»

»Ei», sanoi siihen äiti, »ei muuten, kuin jos rakkaus sitä vaatii.»

»Niin rakkaus -- sitä kyllä tarvitaan, mutta tunteemme saattavat meitä
pian veltostuttaa. Tahdon täytyy hallita.»

»Ja Jumalan hengen hallita tahtoa», lisäsi äiti hiljaa.



V.


Ruustinna Björk viihtyi kuin kala vedessä päästyään vilkasliikkeiseen
pappilaan länsi-Suomen rannikolla. Ensi aikoina muuton jälkeen oli hän
menossa aamusta iltaan asti. Palvelijoita piti opastaa, huoneita
järjestää, puutarha panna kuntoon. Ja kaikki oli tehtävä tavalla, joka
pitäjäläisiä hämmästyttäisi ja heille osottaisi uuden ruustinnan
tavatonta työkykyä ja kelpoisuutta.

Kun koti-askareista vähän selvittiin, alkoivat kyläilyt, ja niitä
seurasi vieras tulva, joka ei ottanut loppuakseen koko kesänä, sillä
kaikki kiiruhtivat vastaamaan uuden rovastinsa vierailuja.

Nöyränä ja kuuliaisena noudatti rovasti itse vaimonsa määräyksiä
miettien mielessään mitä miettikään näistä muuttuneista olosuhteista.
Mutta Eevi ei isänsä tavoin hiljaisena mukautunut oloihin. Hän ikävöi
Soinamoa yöt päivät ja tälle ikävälleen antautui hän hillitsemättömästi.
Kotitöinään ei hänestä ollut apua minkäänmoista ja vieraistakaan hän ei
välittänyt, sillä hän ei seurapiiristä löytänyt semmoisia, jotka
olisivat häntä huvittaneet. Ruustinna oli onneton, suri ja nuhteli,
nuhteli ja suri, eikä tiennyt kumpiko oli suurempi, suru vai suuttumus.

»Anna hänen olla», pyyteli rovasti, »hän on lapsi vielä. Kyllä
ymmärrystä karttuu, kun karttuu vuosia.»

»Taitaa jäädä tulematta, kun ei sitä jo ole kuulunut. Mistä lie
saanutkaan semmoisen luonnon. Toisenmoinen minä olin.»

Rovasti huokasi eikä virkkanut mitään, mutta kyynel kieri hänelle
silmään. Hän muisti virran välkettä ja kosken lumivalkeita vaahtoja
tuolla entisessä kauniissa kodissa Karjalassa, hän kuuli lintujen
aamulaulua ja näki Soinamon korkeat koivut, kuinka ne kullankarvaisina
kimaltelivat nousevan auringon valossa. --

Hän ymmärsi tytärtään niin hyvin.

Mutta sillävälin istui Eevi yksin puutarhassa. Hän oli tapansa mukaan
paennut tänne saadakseen täällä rauhassa ikäväänsä itkeä. Sitä olikin
hän tehnyt koko sydämestänsä, kunnes viimein äkkiä keskeytti itkunsa ja
jäi kuuntelemaan. Ääniä kuului aivan läheisyydestä.

»Katso, tuossa istuu se meidän rovastin tytär! Ainoa kuuluu olevan.»

»Vai ainoa! Mutta kaunispa on kuin herranenkeli, ja semmoiset sillä on
silmätkin!»

Vaimot, jotka olivat pysähtyneet puutarhan aitaukselle, jatkoivat
matkaansa. Mutta Eevi oli kuin unesta herännyt. »Kaunis kuin
herranenkeli -- -- ja semmoiset silmätkin!»

Olivatko ne siis todella niin kauniit? Niinhän ihmiset ennenkin olivat
sanoneet. Mutta nyt ne olivat itkeytyneet, ja se aina rumensi.

Eevi pyyhki silmiään. Noin! Ehken ne nyt olivat vähän paremman näköiset,
vaikka tuntuivatkin paksuilta ja kankeilta?

Tyhmää oikeastaan oli itkeä ne näin punaisiksi ja rumiksi. Mitähän, jos
hän sen sijaan kirkkaina loisi ne kaikkiin, jotta ne kertoisivat mikä
lämmin sydän hänen povessaan sykki, miten täynnä tunteita ja toiveita
hänen mielensä oli? Silloin voisi hän myöskin saavuttaa ystävyyttä ja
rakkautta ja sitä juuri hän kaipasi.

Mutta mitä siitä kaikesta sittekään, nyt kun hän oli kaukana Soinamosta,
kaukana ystävistä, tovereista, ja -- ja -- Erkistä.

Taas tuli itku. -- -- Kyllähän täälläkin päin saattoi löytyä sellaisia,
jotka häntä käsittäisivät, mutta uudet ystävät eivät olleet vanhojen
veroisia, eikä Eevi voinut unhoittaa, ei vaikka --

Kun silmiä taas rupesi kirvelemään, täytyi Eevin vihdoinkin lakata
itkemästä. Silloin johtui uudelleen mieleen että sittenkin oli hauskaa
kun nuo silmät olivat niin kauniit! Jos ei nyt muuta iloa ollutkaan,
taisi kuitenkin vähän miellyttää.

Jo samana iltana laski Eevi vähän leikkiä isänsä kanssa ja kun kuuli,
että isän huoneessa oli vieraita, meni hän sisälle teetä tarjoamaan,
uusi, sievä esiliina edessään.

Huomispäivänä tosin ikävä ja itkut uudistuivat, mutta nuo hänen
itserakkauttaan hivelevät sanat olivat kuitenkin osaksi ainakin
palauttaneet hänet nykyisyyteen ja sen oloihin.

Loppukesällä saapui pastori Salo rovastilaan, tulollaan herättäen suurta
uteliaisuutta sekä pappilassa että pitäjällä. Hän oli todella omituinen
mies, tuo uusi apulainen. Tavallaan hän herätti hyvin vähän huomiota,
tavallaan paljonkin. Hän oli kasvultaan keskikokoinen, hoikka ja vähän
kumaraselkäinen. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja teräväpiirteiset,
silmät suuret, surumieliset, ja suun ympärillä oli kärsivä ilme. Kun hän
istui ajatuksiinsa vaipuneena, näytti hän surumieliseltä ja
sairaloiselta, ja jos hän ovissa tai huoneissa kulki toisten ohi,
väistyi hän arkana syrjään aivan kuin olisi hän tahtonut kutistua
olemattomaksi, jott'ei suinkaan joutuisi kenenkään tielle. Jos joku
vieras häntä puhutteli, vastasi hän hiljaa, melkein ujostellen, mutta
jos seurustelu kävi tuttavallisemmaksi, saattoi hän pian leikiksi
pistää. Silloin veitikkamaisuus välähti hänen surumielisissä silmissään,
ja kasvoihin ilmeni lapsellinen ilo.

Ruustinna oli hänestä antanut arvostelunsa »vähäpätöinen», ja Eevi oli
huulet nyrpällään selittänyt isälleen, että uusi apulainen ei ollutkaan
ensinkään »intressantti».

»Mistäpä häneen hienous olisi tullutkaan», arveli ruustinna,
»sydänmaalta on hän kotoisin ja kirjainsa ääressä kasvanut.»

»Mutta hyvä ja palvelevainen hän on», huomautti rovasti. »Ja sen minä
sanon teille, että on hänessä muutakin kuin arkuutta ja myöntyväisyyttä.
Salon lapsessa on tarmoa, siitä olen jo oireita nähnyt.»

Rovasti oli oikeassa. Se ilmeni kohta Heikin ensi saarnasta. Ujous oli
silloin hänestä kadonnut, hellyys ja hiljaisuus oli kaukana. Hänen
puheessaan oli pontta ja voimaa. Se tunki kuin hyvin tähdätty ase
kuulijain sydämiin ja kävi terävänä miekkana läpi luiden ja ytimien.

Ihmetellen kuunteli seurakunta nuorta pappiansa. Hän oli heille kuin
huutavan ääni korvessa, parannussaarnaaja, joka nuhdesanojansa kaiutti
kaikille, niin ylhäisille kuin alhaisille.

»Enkö ollut oikeassa», sanoi rovasti kotimatkalla. Ruustinna myönsi,
mutta ei halunnut jatkaa puhetta sen pitemmälle. Tämän päivän saarna oli
ollut niin »ottavaa», Ei tehnyt ensinkään mieli keskustella.

Eevi puolestaan tuskin kuulikaan isänsä huomautusta. Hän oli kokonaan
unohtanut kaiken häntä ympäröivän. Hän muisti vain rippikoulu-aikaansa,
Hanna-tädin neuvoja ja monta entistä, nyt jo unohtunutta ajatusta.

Taas, oli edessä tuo sama: Jumalan tahdon totteleminen, uhrautuminen ja
kieltäymys toisella puolen, toisella oikeus unelmoida ja nauttia
elämästä. Peloittavan ankara oli tuo valitsemisen välttämättömyys. »Ei
kenkään voi palvella kahta Herraa.» Jyrkkänä ja peruuttamattomana
esiintyi siinä totuus.

Eevi oli kyllä tätä ennenkin ajatellut, oli arkaillen koettanut
valitsemista välttää, mutta mikä oli siitä seurauksena ollut? Oliko hän
ollut tyydytetty ja onnellinen?

Hän vavahti.

Entä jos onni olikin tuolla toisella puolen, tuolla kaidalla
ohdakepolulla, jota hän oli pelännyt? --

Polttavina kipinöinä olivat sanat Heikki Salon ensi saarnasta
singahtaneet monen sydämeen. Ne olivat herättäneet huomiota ja
levottomuutta, joka yhä suureni, kun nuhdesaarna sunnuntai toisensa
perään uudistui. Huomiota oli nuori saarnamies kaikkialla herättänyt,
mutta itse ei hän sitä huomannut. Uutterana ja hiljaisena jatkoi hän
työtään. Milloin hänellä vapaahetkiä oli, käytti hän ne tutustuakseen
seurakuntalaisiinsa. Hän tahtoi tuntea niitä, joiden hyväksi teki työtä,
kansaa etenkin. Siksi kävi hän kaikki talot ja torpat ja oli niissä kuin
kotonansa. Mutta jos hänen joskus oli rovastin perheen kanssa lähdettävä
pitäjän säätyläisten luo, oli hän ujo ja hiljainen. Arkana kuin metsän
lintu liikkui hän korkeitten kartanoissa. Ainoastaan harvoin hän siellä
lapsellista leikkiään laski, ja voima, mikä hänessä saarnastuolissa
ilmeni, oli kuin kadonnut. Mutta olipa hän seurassa missä tahansa, jos
tuli puheeksi vakaumus ja periaatteet, silloin katosi hänestä kaikki
arkuus, omituinen valo välähti katseesta, ja suoraan, haikailematta,
jopa jyrkästi lausui hän ajatuksensa, pontevasti painaen luiset kätensä
polvelleen kuin sanojensa vahvistukseksi.

Kotona rovastilassa oli hän tavallisesti harvapuheinen ja ujo. Hän tunsi
vaistomaisesti, ettei hän ympäristöönsä sopinut. Rovastille ja
ruustinnalle hän osoitti palvelevaista kunnioitusta, Eeviä hän karttoi.
Tuo turhamainen muotinukke nauroi tietysti yksinkertaiselle
pappismiehelle. Parasta oli pysyä loitolla.

Mutta eräänä päivänä yhtyi hän tahtomattaan Eeviin. Eevi oli ollut
kävelemässä ja oli kotimatkalla, kun tien risteyksessä tapasi pastorin.

»Meillä taitaa olla sama matka?»

»Niinpä taitaa olla, pappilaan minäkin menen. Kävin postissa.»

Pastori oli juuri saanut kirjeen vanhemmiltaan, ja mieli oli lämminnyt
heidän rakkaudestaan. Eevi alkoi kysellä heistä ja pastori kertoi:

»Te tiedätte, neiti Björk, että olen kansanlapsi. Köyhän matalassa
majassa olen kasvanut. Eivät vanhempani ole hienoa väkeä, mutta
rakkautta on heidän rinnassaan yhtä paljon kuin ylhäistenkin vanhempien
povessa.» --

Eevin lämmin, osaaottavainen katse kehoitti pastoria jatkamaan, ja niin
kertoi hän vanhemmistaan ja lapsuutensa ajasta, innostui puhuessaan
huomaamattaan ja kertoi vapaasti kuin itsekseen, reippaasti ja
luonnonomaisesti, kertoi, miten hän pienenä isän kanssa oli peltoja
raivannut -- isä väänsi kantoja, hän poimi pois kiviä -- miten hän
Mielikkiä ja Punikkia paimentaessaan oli heille latinaa lukenut ja miten
hän ylioppilaaksi tultuaan oli lähikaupungista kävellyt kotiin. Hän
olisi päässyt sisään asti kenenkään huomaamatta, ellei portti olisi
narahtanut ja äiti samassa vastaan rientänyt.

»Miten onnelliset vanhempanne silloin mahtoivat olla!» Eevi loi suuret
sinisilmänsä pastoriin, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa ensi
kertaa osottaen sisäistä ymmärtämistä.

»Minä käsitän heitä», jatkoi Eevi hetkisen kuluttua, »ja käsitän
teitäkin. Minullakin on ollut lapsuus-koti, kaunis, ihana ja
unohtumaton. Minä tiedän, ettei loistavinkaan komeus vedä vertoja
lapsuuden kodille.»

Eevi oli liikutettu, ja hänen äänensä värähteli. Pastori ja hän olivat
nyt jo etehisessä ja siitä he erosivat kumpikin tahollensa, mutta
molempien mieliin jätti tämä tapaus pysyvän jäljen.

»Hänellä näkyy olevan hyvä sydän», ajatteli Heikki, »kenties vain
kasvatus on tehnyt hänet turhamaiseksi. Eihän ihminen tiedä, mitä toisen
mielessä liikkuu.»

»Hän on hellätunteinen ja runollinen sielu», ajatteli Eevi. »Nyt näin
sen. Sain luoda ensi silmäyksen siihen kauniiseen, salaperäiseen
maailmaan, joka hänen povessaan piilee.» Eevin mielestä katosi kokonaan
ankaran pappismiehen kuva. Hän näki vain nuorukaisen, joka loistavin,
katsein kertoi köyhistä vanhemmistaan ja lapsuutensa kodista.

Jo ennen tätä tapausta oli Eevin alkuperäinen ajatus pastorista
vähitellen muuttunut. Täytyihän pastoria suuresti kunnioittaa, se oli
myönnettävä. Hän oli kelpo mies eikä suinkaan aivan jokapäiväinen.
Voimakkaasti hän saarnasi, ja voimaa ilmeni koko hänen hennossa
olennossaan. Kaikkialla pitäjällä hänestä hyvää puhuttiin, häntä melkein
ihailtiin. Mutta kotona oli hän aina jäykkä ja kylmä. Ei ollut helppo
lähelle päästä.

Sitä enemmän mahtoi hänessä olla, jota hän itseensä sulki, ajatteli
Eevi, ja tämä häntä kannusti voittamaan pastorin ystävyyttä. Heidän
ensimmäisen yhteisen kävelynsä jälkeen tulikin tutustuminen helpommaksi,
sillä pastori ei sen jälkeen enää Eevin seuraa karttanut. Hän näkyi
päinvastoin mielelläänkin keskustelevan hänen kanssaan, milloin
tilaisuus siihen etsimättä tarjoutui.

»Saanko kysyä, mitä te luette», sanoi hän eräänä päivänä tavatessaan
Eevin kirja kädessä puutarhassa.

»Luen äsken ilmestynyttä runokokoelmaa», vastasi Eevi laskien kirjan
penkille. »Rakastatteko te runoutta?»

»En, sillä minä en sitä tunne.»

»Ettekö ensinkään?» Eevi näytti surkean pettyneeltä.

»Tuskin ensinkään.»

»Entä muuta kaunokirjallisuutta» -- Eevi ei uskaltanut sanoa romaaneja
-- »tunnetteko sitä?»

»En sitäkään. Näette, että olen auttamattoman tietämätön näissä
asioissa.»

»Ettekö kenties hyväksy kaunokirjallisuutta?»

»En minä sitä moittiakaan voi, jota en tunne, mutta minusta näyttää kuin
olisivat runot, romaanit ja muut sen semmoiset vähintäin sanoen
turhuutta. Ne muistuttavat minulle korukaluja kodissa, joista ei muuta
hyötyä ole kuin että ne ottavat säilyttääkseen kaiken pölyn.»

»No, mutta pastori!» Eevi oli ihan kauhuissaan. »Kuinka te voitte puhua
noin? Tehän tuomitsette kuolemaan kaiken kauniin ja runollisen.»

»En», sanoi hän, ja silmiin tuli omituinen, kirkas ilme, »etsiköön kukin
sitä itse elämästä. -- Jos nyt teille sanon suoraan mitä ajattelen»,
jatkoi hän sitten, »katson kaunokirjallisuutta melkein yksinomaan
tunne-elämän tuotteena ja kehittäjänä. Sentähden kai naiset sitä yleensä
suosivat. Minä puolestani etsin lukemisesta tiedollista tyydytystä tahi
tahdolleni lujittamista. Sitä en ole luullut löytäväni
kaunokirjallisuudesta, siksi en ole tahtonut uhrata aikaa siihen
perehtyäkseni. Minulla on mielestäni aina ollut tärkeämpää tehtävää.
Lienenkö siinä erehtynyt?»

Eevi oli hämillään. Hän ei tiennyt miten puolustautua, eikä hänestä
kuitenkaan pastorin ajatus aivan oikealta tuntunut. Hän huomasi olevansa
pulassa, ja hänen kasvoilleen tuli onneton ilme, joka sai
veitikkamaisuuden välähtämään pastorin silmissä.

»Älkää olko niin onneton puolestani», jatkoi hän iloisesti. »Olen
minäkin jotain lukenut ja vieläpä siitä pitänytkin. Minä en nyt puhu
suurista kotimaisista runoilijoistamme, joihin ainakin osaksi saa
tutustua jo koulupenkillä, minä tarkoitan sitä, mitä miehenä olen
lukenut, ja se supistuu vähään. Mutta kerran sain käteeni runoteoksen,
ruotsalaisen miehen tekemä taisi olla -- nimeä en muista -- Kun avasin
kirjan, sattui silmäni sanoihin. »Du måste vara ett och detta ena helt.
Själf jättekraft blott dvärgagerning gett, se'n den blef delt.» Se oli
minun mieleeni se! Sinä oli ajatusta ja elämänviisautta.»

Eevi hymyili. Miten omituiseen kohtaan pastori oli mieltynyt. Mutta
aivan hänen tapaistaan se oli.

»Te ihmettelette kenties mieltymystäni», jatkoi pastori tutkivasti
katsoen Eeviä silmiin.

»Ei, en suinkaan, ajattelin päinvastoin, että tuo pikku pätkä oli teille
hyvin kuvaavaa.»

»Mutta naiset kaiketi eivät erityisesti suosi semmoista runoutta. He
tahtovat sitä, mitä sydämellä tai paremmin sanoen tunteellansa voivat
käsittää.»

Eevistä tuntui sinä hetkenä pahalta puhe tunteista. Se oli hänestä kuin
syytös koko hänen sukupuoltansa kohtaan, ettei se kyennyt käsittämään
muuta kuin tunne-elämää ja korkeintaan sen välityksellä vähän muuta.
Tämä syytös tuntui hänestä sitä kiusallisemmalta, kun hänen omasta
kohdastansa täytyi tunnustaa se todeksi. Ja kuitenkin olisi hän tahtonut
puolustautua.

Samassa muisti hän Elsan. »Minulla on hyvä ystävä», jatkoi hän, »jolle
ainakin tuo runo olisi hyvin mieleen. Hän on niitä naisia, joissa eivät
tunteet yksin ole vallitsemassa. Toimintahalu, opinhalu ja luja tahto
ovat hänen pääominaisuuksiansa.»

»Ja te olette hyvät ystävät», kysyi Heikki omituinen ilon-ilme
kasvoillaan.

»Niin», myönsi Eevi, »oikein hyvät ystävät. Useinhan me toisissamme
rakastamme juuri sitä, mitä itsessämme enin kaipaamme.»

»Niin, sanotaanhan, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Mutta suuri
erilaisuus voi myöskin herättää ristiriitaa.»

Heikki oli käynyt miettivän näköiseksi. Eevi taas oli viime sanojaan
melkein säpsähtänyt, ja kun pastori jatkoi puhetta samaan suuntaan,
alkoi hänestä tuntua pahalta. Mieluista oli siitä syystä, kun vieraitten
tulo pappilaan samassa keskeytti puhelun.

Pitkät talvipimeät olivat päättyneet, kevät koitti, ja ihmiset alkoivat
etsiä virkistystä ja huvia. Silloin pappilaankin saapui sukulaisvieraita
oikein joukolla. Ruustinna oli touhussaan ja rovasti leikkisällä
tuulella. Mutta Eeviä eivät vieraat huvittaneet. Hän eli omaa,
ympäristöstä eroitettua elämäänsä, ja ainoastaan se, mikä tavalla tai
toisella oli yhteydessä hänen omien tunteittensa kanssa, saattoi todella
hänen mieltään kiinnittää. --

Vieraitten joukossa oli lapsia useampia, ja nämä olivat ainoat, joista
Eevi välitti. Hän olikin heidän kaikkien ihastuksena. Ei kukaan voinut
niin herttaisesti heidän kanssaan leikkiä kuin Eevi-täti, ei kukaan niin
hellästi hyväillä ja lohduttaa, jos suruja sattui.

Eräänä päivänä, kun rovasti herroille näytteli viljelysmaitaan, ja
ruustinna vieraineen istui rakennuksen edustalla kiikkulaudalla
kahvipannua kallistaen ja puhellen, leikki Eevi puutarhassa lasten
kanssa. Hänellä oli päällään uusi, vaalea kesä-puku. Päivä paistoi, ja
linnut lauloivat. Kilvan riemuitsivat pienokaiset. Kilvan kiertyivät
pehmeät kätöset Eevin kaulaan. Valoa, lämpöä ja kevättä oli kaikkialla,
kevättä Eevinkin sydämessä.

Leikki seurasi toistansa. Oltiin piilosilla puitten ja pensaitten
takana. Juostiin sokkoa pakoon ja hypättiin jänönpoikasta. Lasten riemu
oli ylimmillään, ja kun kesken ilon pieni jänö kupsahti kumoon nokkosten
keskelle, oli Eevi kohta lähellä lohduttelemassa.

»Siiri, sydänkäpyni, iloni, älä itke, älä! Katso nokkoset, nehän sinua
vain suutelivat. Ja täti suutelee kanss'. Noin, -- noin. -- Nyt ei enää
kirvele! Ja nyt täti kantaa kultamurunsa tuonne kiikkumaan.» Hän nosti
tyttösen syliinsä, ja kilpaa juostiin puutarhan toiseen laitaan suuren
kiikun luokse.

Tämä kohtaus ei ollut katsojaa vailla. Huoneensa ikkunasta oli Heikki
koko ajan seurannut leikkiä puutarhassa. Hän ei voinut irroittaa
katsettaan Eevistä ja hänen herttaisesta leikistänsä. Eikä Eevi
ainoastaan leikkiessään ollut herttainen, sen oli Heikki näinä päivinä
nähnyt. Hän oli nähnyt hänen uupumattoman kärsivällisesti pienoisia
hoitavan ja auttavan, oli nähnyt hänen niin äidillisen hellänä, vaikka
itse oli vasta kuin umpustansa puhkeamassa, ja nyt, -- nyt näki hän
lisäksi tämän herttaisen lapsekkaan leikin.

Taisiko hän uskoa muuta kuin hyvää siitä, joka noin lapsia ymmärsi?
Voisiko semmoinen henkilö olla muuksi kuin iloksi ja siunaukseksi
ympäristöllensä?

Heikki ajatteli omaa itseänsä. Toista olisi kokea tuollaista hellää
osanottoa, kuin yksin kestää kaikki taistelut, toista tuntea pehmeän,
rakastavan käden suorivan ryppyjä pois otsalta, kun elämän huolet ja
ristiriidat niitä sinne toivat.

Heikin pää painui käden varaan, ja hän vaipui ajatuksiinsa. Silloin
kuului uudelleen ilohuutoja puutarhasta, ja Eevi tuli juosten Siiri
olallaan, muut lapset perässä. Heikki seurasi heitä silmin, kunnes he
olivat näkyvistä kadonneet. Silloin jäi hän liikahtamatta ikkunan ääreen
seisomaan. Hän seisoi siinä kauan, aivan hiljaa, rinta vain nopeammin
kohoili. --

Vihdoin pyyhkäisi hän kädellä otsaansa. Hän oli nyt selvillä
tunteistansa.



VI.


Erkki asteli levottomana ja otsa rypyssä edestakaisin kotinsa
puutarhassa. Hän oli nyt kookas ja kaunis nuori mies, mutta rintakehä
oli sisään painunut, ja hartiat olivat kumarassa kuten kirjatoukan
ainakin.

»Mitä poikani miettii», kuului samassa tohtorinnan iloinen ääni.

»Parhaaseen aikaan tulitkin, äiti. Auta minua nyt niinkuin usein ennen!»
Hän tarttui äidin käteen ja he asettuivat turvepenkille kukkivien
pihlajien juurelle.

»Kesämatkasiko taas on mielessäsi?»

Erkki nyykäytti päätään.

»Miksi tuottaa se sinulle niin paljon tuumailemista? Onhan asia aivan
yksinkertainen.»

»Eipä niinkään! Ei haluta lähteä maata kiertämään ja laiskanpäiviä
pitämään tietämättä ensinkään mihin pyrkii, vaikka jo on tämän ikäinen.»

»No, mutta Erkki, älä nyt ole lapsellinen.» Tohtorinna hymyili. »Olet
valmiiksi vihitty maisteri, ja siinä on ensi askel. Tähän asti olet
pannut koko nuoruutesi opintoihin. Nyt tarvitset lepoa ja virkistystä.
Lähde Suomea kiertämään. Opi tuntemaan maatasi ja kansaasi, luontoa ja
ihmiselämää. Voimia ja kokemuksia koottuasi voit paremmin päättää mille
alalle antautuisit.»

Erkki oli hetkisen ääneti. Alakuloisuus, melkeinpä raskasmielisyys
kuvastui hänen kauniilla kasvoillansa, kun hän vihdoin jatkoi: »Äiti,
sinä tunnet minut ja tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä oikeastaan
pelkään lähteä ulos elämään.»

Tohtorinna katsoi kysyvästi poikaansa.

»Niin, minä pelkään», jatkoi Erkki, »sillä elämänihanne on edessäni
suurena ja pyhänä, mutta todellisuus on sen kanssa mitä kauheimmassa
ristiriidassa. Ei ole sopusointua olevaisuuden ja ihanteen välillä, ei
kerrassaan missään. Räikein ristiriita kohtaa kaikkialla. Olen etsinyt
parempaa niiden joukosta, jotka mennyttä aikaa ylistävät -- samoin
nykyaikaa ihailevien joukosta, yhtä turhaa kaikki. Ihmiset tunkeutuvat
kilvan esiin omaa onnea tavoitellen. Ei siinä katsota, poljetaanko
lähimmäisen onnea jalkoihin, ei oikeutta, ei ihannetta. Ja tämä
ihmiskunta, sekö on Jumalan kuvaksi luotu? Oman itsekkäisyytensä orja se
on, ei muuta.» Hänen äänensä värähteli katkerana.

»Mutta, Erkki, sinä et aina ole ajatellut näin. Muistatko miten
elämänhaluinen ja innostunut olit viime aikoina koulussa? Ujo ja arka
olit kun ensin tulit toverien joukkoon, ja kauan pysyit erilläsi heistä,
mutta sitte aloit ymmärtää heitä. Nuoruuden ilo oli elpyä rinnassasi ja
--»

»Niin, äiti, se _oli_ elpyä, mutta sitä katkerampaa oli pettymys.
Toverini ja minä, meidän piti lähteä ulos elämään Suomen ja suurten
aatteiden palvelukseen. Meidän piti yhtenä miehenä, käsikädessä astua
totuuden puolesta taistelemaan. Mutta miten kävi? Me astuimme eri teitä
kukin oman onnensa hyväksi pyrkimään ja ponnistelemaan. Mikä suurta,
mikä totta ja jaloa, sitä piti harrastaa, sen puolesta innostua ja sen
hyväksi jotain tehdäkin -- lähinnä omaa etua -- Ja entä se elämänihanne,
miten kävi sen? Se oli nähtävästi liian korkealle asetettu. Se oli
saatava lähemmä, jotta sen vaivatta saavuttaisi, tahi pahimmassa
tapauksessa oli se -- unohdettava. Semmoista on elämä, äiti.»

Hän vaikeni. »Äiti», lisäsi hän sitten vitkalleen, »minä pelkään lähteä
uusia kokemuksia ja uusia pettymyksiä kohden.»

Tohtorinna oli hetken ääneti, kuin miettien mitä vastaisi. Sitten sanoi
hän hiljaa ja lempeästi: »En luule että sinä tahdot olla ihanteillesi
uskoton, olivatpa toiset mitä tahansa. Tahdot pikemmin auttaa muitakin
uskollisuuteen. Eikö niin? Mutta luuletko sillä parantavasi elämää, että
ristissäkäsin jäät suremaan sen pahuutta? Paras olisi silloin sulkeutua
luostarikammioihin, vai mitä?»

Erkki pudisti päätään, ja tohtorinna jatkoi: »Jos todella tahdot
lähimmäistäsi auttaa, täytyy sinun tuntea ja ymmärtää heitä. Siis
reippautta, Erkki! Reppu selkään, ja lähde kiireesti matkalle!»

»Oh, sinua äiti, millainen olet!»

»Niin, niin! Mutta», jatkoi tohtorinna vakavammin, »kaksi neuvoa annan
sinulle eväiksi: muista, miten suuri on pahuuden valta ja miten heikko
ihminen itsessään. Silloin et tuomitse. Silloin rakastat ja säälit.
Mutta muista myöskin, että Jumalan voima ja rakkaus ovat pimeyden
valtoja voimallisemmat. Ne estävät meitä epätoivoon joutumasta.»

Tohtorinna oli noussut seisomaan ja laski nyt kätensä Erkin olalle.
»Lopuksi», lisäsi hän leikillisesti, »toivon sinulle parempaa seuraa
kuin vanha äitisi. Toivon, että näkisit nuorten reippain ja puhtain
mielin käyvän elämää kohden. Nyt matkalle, mars!»

»Täytynee sinua totella vielä näin vanhoilla päivilläänkin», sanoi Erkki
hymyillen ja kääntyi äitinsä rinnalla astumaan kartanolle päin.

Saamaansa neuvoa noudattaen oli Erkki matkalle lähtenyt. Milloin oli hän
kulkenut soutajana suurissa kirkkoveneissä, milloin astellut yksin
tuntemattomia teitä tahi päässyt rattaille jonkun ystävällisen ukon
rinnalle. Hän oli päivettynyt ja reipastunut. Hänen synkkämieliset
ajatuksensa olivat kuin tuulen hajoittamat. Hän oli päättänyt unohtaa
kaikki elämän ongelmat ja vain olla ja elellä.

Kun hänellä ei ollut mitään erityistä päämäärää, järjesti hän matkansa
miten kulloinkin halutti. Missä mieli teki viipyä, siellä hän viipyi.
Yönsä vietti hän usein jossakin heinäladossa tai aitan parvekkeella,
jossa nuoret, vastatehdyt koivuvastat katon rajassa levittivät metsän
tuoksua, ja jonka suurista seinänraoista päivän ensi säteet pääsivät
häntä herättämään. Taloissa, joissa hän mieltyi olemaan, pyrki hän
talonväen mukana pelloille ja niityille, siellä ottaen osaa heidän
työhönsä ja tutustuen heidän tapoihinsa. Täten kulki hän paikasta
toiseen. Hän oppi tuntemaan hitaat, hyväsydämiset hämäläiset,
sukkelasuiset savolaiset ja kansan Pohjan perillä, tuon suoraluontoisen,
luotettavan ja jäykän. Hän näki eri vivahduksia heidän luonteistansa,
mutta kaikkialla saman perussäveleen: sitkeyden, jolla ei vertaistansa,
joka voi taipua, mutta ei taittua, mukautua, mutta ei koskaan muuksi
muuttua. Iloiten ja toivoen sanoi hän kerta toisensa jälkeen itselleen,
että jos Suomen kansa saisi kasvaa sivistyksessä, -- ei ainoastaan
ulkonaisessa, -- vaan sydämen sisäisessä sivistyksessä, jos se
uskonnollisuus, joka nyt monella oli ainoastaan isäin perintönä,
muuttuisi jokaisen itsekohtaiseksi vakaumukseksi ja hänen elämänsä
ojennusnuoraksi, ei voisi mikään tätä kansaa kukistaa. Se olisi
voittamaton niinkuin muinoin sankari Saarijärven salomailla.

Erkki oli nyt paluumatkalla ja oli joutunut pohjois-Savoon, lähelle I:n
kaupunkia. Hänellä oli täällä kandidaattitoveri, joka usein oli häntä
luokseen pyytänyt, ja hän alkoi miettiä, mennäkö ehken tervehtimään.

Häntä ei kuitenkaan haluttanut lähteä juuri nyt, kun oli ilta, vieläpä
erittäin kaunis kesäinen ilta.

Hän heittäytyi pitkäkseen päivänpaisteiselle mäenrinteelle, tuoksuvan
kanervikon keskelle ja valitsi vihertävän mättään itselleen
päänaluseksi.

Elokuun ilta oli mitä ihanin. Sinertävänä kaartui taivaankansi.
Mäntymetsä tuoksui ja tarinoi. Etäisyydestä kuului lehmänkellojen kalke,
johon sekottui paimentyttöjen iloinen hoilotus, kun he ajoivat karjaa
kotiin.

Kesä-illan tenhoava tunnelma valtasi Erkin kokonaan. Hän unohti kaiken
muun, kuunnellen ainoastaan luonnon suurta, sävelrikasta laulua.

Hän oli maannut tässä jo kauan, kun äkkiä säpsähti kuullessaan
läheisyydestä iloisia ihmisääniä, jotka kuin väkipakolla palauttivat
hänet todellisuuteen.

Erkkiä harmitti. Hän ei huolinut nousta, ajatteli vain, että ehk'eivät
tulijat häntä huomaa. Menkööt ohi. Ja he menivätkin, mutta hyvin
hitaasti. Kaiketi poimivat he marjoja mennessään, ajatteli Erkki, mutta
ei uskaltanut päätään nostaa katsoakseen.

Hän luuli heidän jo edemmäksikin ehtineen, kun äkkiä kirkas, soinnukas
sävel kajahti ilmoille: »Ken sävel kiitävä, kirkas sa, Mi täytät lehdot
ja rannat?» Kahteen kertaan toisti laulaja:

      »Käy, sydän kärsivä, sovinnon
      Ja soinnun kevät tääll' antaa!
      Oi, Luojan laupeus on loputon
      Ja rakkaus vailla on rantaa!
      Kuin taivas sees, meret siniset!
      Kuin meidät, kalpeat kukkaset,
      Maa kaunis, vehreä kantaa!

      Maa laaja vehryt ja vapaa on,
      Vaikk' kyllä pakkoa kohtaa,
      Ja köyhä Suomemme, kullaton,
      Se suurna, sulona hohtaa;
      Tääll' laulu ilosta säihkyy niin,
      Vaan haikeutt' utuista unelmiin
      Myös kevään kerkeys johtaa.»

Sanat tulla värähtivät sydämen syvimmästä.

Erkki oli kuin lumottu. Laulu oli sopivin selitys kauneudelle, jota hän
juuri oli ihaillut. Semmoistahan oli Suomen laulu ja Suomen luonto,
semmoista ilo täällä elämän kevätpäivinäkin. Surunsekaisuutta oli siinä
paljon, tuota »haikeutta utuista», jota unelmiin aina »kevään kerkeys
johtaa.» --

Entä tuo soinnukas, viehättävä ääni, miten erinomaisesti ja sydämeen
käyvästi se oli tunnelman tulkinnut! Erkki ei voinut sitä mielestään
haihduttaa. --

Alkoi vähitellen hämärtää, ja Erkin täytyi vihdoin etsiä itselleen
yösijaa lähimmästä talosta, mutta koko illan, vieläpä unessakin kaikui
hänen korvissaan: »Käy, sydän kärsivä, sovinnon ja soinnun kevät tääll'
antaa!»

Seuraavana aamuna hyvissä ajoin laittautui Erkki astumaan kaupunkia
kohden. Hänessä oli yht'äkkiä herännyt halu päästä tutustumaan tuohon
pikku kaupunkiin ja sen asukkaisiin.

Eilisillan kohtausta mietiskellen asteli hän I:n katuja etsien
toverinsa, maisteri Saarion asuntoa. Tuossa se varmaan olikin,
vanhanaikuinen talo taitettuine kattoineen ja suuri puutarha edustalla.

Hän astui pihaan. Talo näytti tyhjältä, ja hän aikoi jo pettyneenä
kääntyä pois, kun porttikäytävässä huomasi tulijoita.

»Erkki! Mutta sepä jotain!» Ääni oli maisteri Saarion.

»Kas vaan, no päivää, Kaarlo!»

»Päivää, päivää ja tervetuloa! Saanko esittää: sisareni, maisteri
Selmer. -- Sinä tulet tietysti kanssamme Tähtiniemelle. Me asumme
maalla, vaikka tämä on kaupunkitalomme ja lasten koulukortteeri.»

Erkki vähän esteli, mutta Kaarlo ei ottanut sitä kuullakseenkaan,
joudutti vain matkalle, otti hevosen pihamaalta, pisti sen valjaisiin,
ja niin sitä lähdettiin.

Erkki oli kuullessaan ensi sanoja Aunen huulilta säpsähtänyt. Ääni
tuntui omituisen tutulta. Eivät he kuitenkaan koskaan ennen olleet
tavanneet. Vaan olisikohan Erkki sittenkin jossain kuullut --?

»Kas tuolla näkyy jo Tähtiniemi.» Kaarlo osotti piiskan varrella
metsästä pilkistävää talon nurkkaa.

»Honkain keskellä mökkini seisoo, saatatte sanoa», huomautti Erkki
Auneen kääntyen.

»Niin», vastasi hän »ja lisään vielä: 'omanpa henkeni kieltä ne puhuu,
honkien humina ja luonto muu.' Luonto täällä on todella miltei läheisin
ystäväni. Voittehan arvata, miten tutuksi kaikki tulee, kun lähes
kaksikymmentä vuotta on asunut samassa paikassa, kesät, talvet, vuodet
umpeen, seuraten luonnon kehitystä.»

»Oletteko haaveilija?»

Aune heläytti iloisen naurun. »Onko luonnonihailija aina haaveilija?»

»Eikö se ainakin ole hyvin tavallista.»

»Luuletteko todella? Ajatelkaapa talviamme, miten ne reipastuttavat. Ne
vaativat työhön ja toimintaan. Ja entä syksymme sitten, miten ovatkaan
täynnä syvällistä tunnetta, joka antaa ajattelemisen ja mietiskelyn
aihetta.

»Mutta keväämme ja valoisat kesä-yömme, ne ainakin ovat omiansa
kehittämään haaveilijoita. Eikö totta?»

»No, olkoon menneeksi, sen voin myöntää.» Aune nauroi iloisesti.

Samassa pysähtyi hevonen vanhan totutun tavan mukaan. Kaarlo heitti
ohjakset Aunelle ja meni porttia avaamaan. »Tässä alkaa Tähtiniemen tie.
Tämä kannas on ainoa, joka nientämme yhdistää mannermaahan. Eikö se ole
kaunis, tämä siimekäs koivukujamme?»

»Hyvin kaunis», myönsi Erkki, joka juuri itsekseen ihaili koivujen
tavattoman kauniita muotoja.

»Koivumme ovat saaneet kehittyä vapaudessaan ja avaralla alalla»,
huomautti Kaarlo.

»Näette siis niissä tuloksen hyvän hoidon ja vapaan kehityksen
yhteisvaikutuksesta», lisäsi Aune.

»Kaunis tulos todella. Onko teillä täällä enemmänkin saman vaikutuksen
tuloksia?»

»Päättäkää itse. Nyt olemme perillä.» Ja samassa hyppäsi Aune ketterästi
rattailta maahan.

Tähtiniemi olisi vähällä ansainnut saaren nimen. Kapeaa kannasta
lukuunottamatta ympäröi vesi sitä joka taholta. Asuinrakennuksesta
vasemmalla oli talouspuutarha marjapensainensa ja ruokakasveineen,
oikealla oli hauska, pieni koivikkometsä. Näiden molempien välillä,
vastapäätä pihamaata, rakennuksen vastakkaisella puolella oli
kasvitarha. Ylt'ympäri, minnepäin kääntyikin, kuului laineiden loiske,
kun ne milloin hyrskyävinä lakkapäinä, milloin hiljaisina ja leikkisästi
rantakiviä huuhtelivat.

Itse rakennus oli vanha, yksikerroksinen puutalo. Mutta huoneet olivat
korkeat ja valoisat. Henkevyyttä ja kodikkuutta oli Tähtiniemellä joka
sopessa. Omituinen levollinen onnentunne valtasikin Erkin kohta ensi
hetkenä. Hän ei pyrkinyt tätä tunnetta itselleen selvittämään. Hän vain
nautti täysin määrin.

Varhain seuraavana aamuna, Kaarlon vielä nukkuessa, lähti Erkki ulos
puutarhaan kävelemään. Silloin kuuli hän sisältä laulua. Hän läheni ovea
ja astui saliin. Aune istui soittokoneen ääressä.

»Jatkakaa, neiti Saario», pyysi Erkki, kun huomasi Aunen aikovan
lopettaa. Ja Aune jatkoi:

      »Käy, sydän kärsivä, sovinnon
      Ja soinnun kevät tääll' antaa!»

Tuossa se siis oli tuo tuttu ääni!

Erkki oli jo kysyä, missä Aune edellisenä iltana oli ollut ja minne
menossa, mutta malttoi hän mielensä. Mitä hän sillä tiedolla teki, ja
miksi ilmaista, että laulu häneen oli tehnyt unohtumattoman vaikutuksen?
Sehän oli hänen yksityinen asiansa, jota hän ei tahtonut toisille uskoa.

Ihmeellistä muuten miten sydämeenkäyvä tuo laulu oli. Taaskin valtasi se
Erkin kokonaan. Siinä oli iloista luottamusta, mutta samalla
surumielisyyttä äärettömän paljon.

Ne synkät ajatukset, joita Erkki matkalla oli luotaan karkoittanut,
valtasivat hänet äkkiä väkirynnäköllä. Hän ei voinut niitä vastustaa.
»Neiti Saario», sanoi hän hiljaa, kun Aune oli lopettanut, »se oli
kaunista mutta totta tuo, jota lauloitte.»

»Niin, eikö ole? Siinä on iloa ja surua niinkuin elämässäkin, on
sopusointua ennen kaikkea.»

»Vai on elämä teistä sopusointuista?» Erkki hymähti katkerasti.

»Ei vielä, mutta sopusointu on sen päämääränä. Se on kaunis kangastava
tulevaisuustoivomme, joka nyt jo lieventää elämän epäsoinnut.»

»Ja siinä toivossa te voitte leikkiä laskea ja hymyillä koko ikänne,
niinkö?»

»Ei aivan niinkään. Voin minä joskus olla vakavakin.» Hän hymyili
taaskin.

»Siltäpä näyttää!»

»Maisteri Selmer», Aune katsoi häntä vakavana silmiin, »te olette
ivallinen, mutta tällä kertaa syyttä. Luulen ymmärtäväni jotain elämän
vakavuudesta, mutta juuri siksi ovat minusta mielensopusointu ja ilo
niin suuriarvoiset. Elämässä on paljo suruja, on suuria ja
sydäntäsärkeviä, siksi _täytyy_ meidän olla iloiset.»

»Se on logiikkaa se! Sydämettömyyttä on se ennemmin.»

»Ei», sanoi Aune vakavasti, »se riippuu siitä millaista ilomme on.
Löytyy tosin itsekästä, ajattelematonta ja muita unohtavaa iloa, mutta
löytyy toisenkinlaista. Oli kerran pieni tyttö, joka tahtoi kerätä
päivänsäteitä pussiin lähettääkseen niille, jotka eivät saaneet nähdä
aurinkoa koko talvena. Ei hän tainnut niitä paljoakaan säkkiinsä saada,
mutta hyödytöntä ei hänen työnsä silti ollut, sillä hän muuttui itse
päivänsäteeksi koko ympäristöllensä. Niin mekin voimme muuttua, jos
oikealla tavalla otamme iloista vaaria.» Aunen silmät säteilivät, kun
hän loi ne Erkkiin. »Ettekö luule, että voimme, jos meillä vaan on uskoa
ja luottamusta Jumalaan?»

»Siinäpä se tuli. Minä arvasin, että teillä oli tuo perustus.»

»Eikö teillä sitten ole», aikoi Aune kysyä, mutta ujous esti häntä.
Hetkisen kuluttua rohkaisi hän kuitenkin mieltään ja kysyi luottavasti:
»Ajatteletteko te sitten toisin?»

»Oikeastaan en. En tosin voi sanoa, että olen säilyttänyt lapsuuteni
uskon, sitä lie harva tehnyt. Olen minäkin epäillyt ja taistellut, mutta
olen kodissani nähnyt siksi paljon todellista kristillisyyttä, etteivät
epäilykset ole minussa pysyvää sijaa saaneet.»

»Oi, silloin te kyllä tulette onnelliseksi!» Se totinen ilme, joka
hetkisen oli kuvastunut Aunen kasvoilla, katosi ja silmät saivat taas
säteilemään.

Läheisestä huoneesta kuului askelia, eikä Erkki tahtonut puhelua jatkaa.
Katsoen Aunea silmiin syvälle kuin sielun pohjaan, lisäsi hän vain
hiljaa: »Neiti Saario, te muistutatte äitiäni, ja se on korkein kiitos,
jonka voin antaa.»



VII.


Eevi oli kuin huumauksessa. Hän ei tietänyt elikö hän todellisuudessa,
vai oliko se unelmaa kaikki? He olivat kihloissa, Heikki ja hän. Ja niin
äkkiä oli se käynyt!

Hän vajoutui yhä enemmän sitä selvittelemään itselleen, yhä uudelleen ja
uudelleen muistellen, miten hän oikeastaan oli onnensa saavuttanut.

Hän oli aina tuosta ensi kävelyretkestä saakka huomannut melkoisen
muutoksen tunteissaan Heikkiä kohtaan. Joka kerran kun hän pitäjällä
kuuli kiitosta hänestä, kuuli, miten hartaasti häntä siellä ihailtiin,
tunsi hän tuon muutoksen suurenemistaan suurenevan. Eipä ollutkaan
Heikki ainoastaan ankara pappismies, joksi Eevi alussa häntä oli
luullut. Hän oli tosin itsekieltäymyksessä sankari ja saarnoissaan
papeista parhain, mutta hänellä oli myöskin tavallisia inhimillisiä
tunteita, vieläpä tulisia ja voimakkaita. Hän oli köyhästä kodista,
köyhien vanhempien ainoa ilo. Vaikeudet voittaen oli hän pienestä pitäen
opin tiellä eteenpäin ponnistellut. Lujasti oli hän tehnyt työtä, lujana
kestänyt kiusaukset ja vastoinkäymiset. Hän oli jo nuorena karaistunut
elämän kovassa koulussa, mutta tunteittensa lämmön oli hän siltä
säilyttänyt. Hänen suhteensa vanhempiinsa oli liikuttavan hellä. Se oli
kerrassaan ihanteellinen Eevin mielestä eikä hän muuta sen hartaammin
halunnut kuin saada heihin tutustua, heitä rakastaa ja -- ja -- -- --
tyttärenä heidän luokseen tulla.

Oi, miten hän heitä palvelisi, rakastaisi ja kunnioittaisi, Heikin
vanhempia!

Kaunis oli se kuva, jonka Eevi itselleen Heikistä loi, ja yhä
kiihkeämmäksi kävi hänen rakkautensa. Yksi ainoa ajatus oli hänellä
selvänä, yksi ainoa tunne häntä hallitsi. Se oli rakkaus.

Missä oli Heikki? Mitä hän teki? Ja milloin he taas tapaisivat? Se oli
Eevin ainainen ajatus.

Heikkikin oli vähitellen alkanut etsiä Eevin seuraa. Tilaisuutta
yhdessä-oloon tarjoutuikin usein pitkän, hiljaisen talven kuluessa.
Tavallisesti he silloin keskustelivat hengellisistä asioista, tai kertoi
Heikki Eeville holhokeistaan pitäjällä, köyhistä ja sairaista. Hän teki
nämä kaikki heidän yhteisiksi ystävikseen ja hän iloitsi nähdessään,
miten lämpimästi Eevi otti osaa heidän vaiheisiinsa.

Heistä oli puhe myös eräänä kevät-iltana -- vähän sen jälkeen kun
sukulaisvieraat olivat lähteneet pappilasta -- rovastin perheineen
palatessa kyläilyltä. Heikki ajoi kahden Eevin kanssa. Hän kertoi
vakavana, katse ohjasten periin kiinnitettynä, että semmoista se on
papin elämä, käydä orpojen ja leskien luona, kantaa kärsivien kuormaa.
Työntekoa on se surujen ja huolten helteessä, mutta virkistyspaikkana
matkan varrella olisi oma koti, jossa ystävä odottaisi. --

Eevin käsi vavahti hermostuneesti kärrynkaiteella. Hän aavisti mitä oli
tuleva, ja tuhannet tunteet valtasivat hänet äkkiä.

Sitten ei hän juuri muuta muistanut, kuin että Heikki ja hän nyt olivat
kihloissa ja olivat onnelliset, äärettömän onnelliset.

He päättivät aluksi pitää kihlauksensa salassa, yksin vanhemmiltakin.
Eevi pelkäsi, etteivät he hänen onnensa suuruutta käsittäisi, ehkäpä
eivät siihen suostuisikaan. Salaperäisyys itsessäänkin oli sitäpaitsi
viehättävää ja runollista kuin kuutamon hopeinen hohde hämärtävissä
metsissä. Semmoinen juuri, lumoava, suuri ja salaperäinen oli nyt
Eevinkin onni.

Muutaman viikon kuluttua alkoi Eevi kuitenkin väsyä ainaiseen
levottomuuteen, jota salaperäisyys tuotti. Hän mietti, minkälaista
olisi, jos Heikki puhuisi isälle asiasta, isä sitten äidille ja he
yhdessä päättäisivät antaa suostumuksensa lapselleen.

Olisi sekin hauskaa!

Eevin sydän ihan vavahti. Tuntui niin oudon juhlalliselta.

Hän puhui asiasta Heikille, ja tämä häntä onnellisena suuteli:

»Armaani, sitähän juuri olen toivonutkin.» -- Ja niin hän puhui asiasta.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Entä nyt», sanoi rovasti vaimolleen, »sinne meni nyt tyttö typykkämme.»

»Minusta se on liian aikaista», sanoi ruustinna päättävästi. »Ja entinen
juoksupoika vielä!»

»Luuletko sinä Amorin kelloa katsovan?»

»Minä sanon, että on ymmärtämätöntä ja liian aikaista ottaa ensimäinen,
joka tarjoksi tulee.»

»Niin, niin», myönsi rovasti pienellä potkauksella antaen uutta vauhtia
keinutuolillensa, »valikoimalla ottaa pitää niinkuin sinä teit,
muijaseni.»

»Ole nyt ihmisiksi ja puhu vakavasti vakavista asioista!»

»Puhutaan, puhutaan», myönsi rovasti, ja niin he puhuivat. Monien
tuumailujen jälkeen he vihdoin päättivät noudattaa Eevin mieltä. Ties
mikä surkeus siitä muuten syntyisi. Mutta siinä suhteessa pysyi
ruustinna lujana, että kihlaus oli pidettävä salassa.

Siten kului pari kuukautta. Silloin kävi salakihlaus Eeville
yksitoikkoiseksi. Miksi ei kaikkien nähden onnestansa riemuita, kaikille
osoittaa: »hän on minun, minun, minun!»

»Salakihlaukset ovat niin kovin ikäviä, eihän edes saa vapaasti olla
yhdessä», valitteli Eevi. »Julaistaan jo!» Ja niin kiihkeä oli hänen
pyyntönsä, että hän vihdoin sai tahtonsa täytetyksi.

Salaman nopeudella levisi suuri uutinen pitäjällä. Kaikkialla herätti se
hämmästystä, paikoittain paheksumistakin. Miten oli pastori Salo, tuo
ankara parannuksen saarnaaja, kiintynyt turhamaiseen Eevi Björkiin?
Miksi hän ei valinnut pitäjän yksinkertaisten, vaatimattomien tyttöjen
keskuudesta? Yksinkertainen, kotiaskareihin perehtynyt tyttö papin
rouvaksi sopisi, ei haaveileva muotinukke. Kuka olisi Heikki Salolta
sellaista odottanut?

Entä Eevi sitten! Kuinka taisi hän puolestaan Heikki Saloon tyytyä?
Kummallista se oli, katsoi asiaa puolelta tai toiselta. Ihmeteltiin ja
paheksuttiin, paheksuttiin ja kadehdittiin, mutta kilvan lähetettiin
onnitteluja pappilaan.

Nyt oli Eevi onnensa kukkuloilla. Hän kulki huoneesta toiseen, hän
suuteli saamiansa tuoksuavia kukkais-vihkoja, haki lempipaikkansa
puutarhasta ja istui siellä yksin tai Heikin kanssa haaveillen, luoden
ihanimpia kotionnen kuvia.

Näin istui hän myös eräänä kauniina kesä-iltana käsitöinensä
puutarhassa. Heikki oli juuri työnsä päättänyt ja läheni hiekkakäytävää
pitkin. Hän poikkesi syrjäpolulle, kiersi Eevin huomaamatta hänen
taakseen ja kumartui häntä suutelemaan: »Mitä kultani miettii?»

»Hui, miten minua säikäytit!» Eevi punastui. »Älä nyt ole vallaton, vaan
tule viereeni tänne! Katso mitä ompelen!»

»Häähametta.»

»Oh sinua, tyhmeliini!»

»Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Ottaisin minä sinut
puolivillapuvussakin.»

»Vaikka ottaisitkin, en minä itseäni antaisi. -- Katso, tämä on
Maijalle. Etkö Maijaa muista, häntä, joka minua Soinamossa aina
sylissään kantoi ja kaikki parhaat palat säästi sydänkävyllensä?»

»Ja nytkö Eevini ompelee lämpimän puvun vanhalle hoitajalleen?»

»Niin teen», ja Eevin silmät loistivat, kun hän iloisesti jatkoi: »Olen
juuri kotiamme ajatellut ja minkälaista on sitten, kun ystäväni,
toverini, Maija ja muut tulevat sinne. Oi, Heikki, miten äärettömän
hauskaa! -- Katso, tässä on etehinen», hän piirusti hiekkaan, -- »ja
tästä mennään ruokasaliin.»

»No johan nyt jotain, sinä pieni haaveilija! Kaikki on jo valmiina,
vaikket vielä tiedä minkälaiseen hökkeliin joudumme.»

»Hökkeliin! Hui sinua!»

»Niin, niin, pappiloita on monenlaisia, on matalia, on muhkeita.»

»Mutta satulinnaksi me sen sittenkin muutamme, kauniiksi, herttaiseksi
ja --»

»Yksinkertaiseksi, muista se Eevi, yksinkertaiseksi!»

»Niin, yksinkertaiseksi, mutta kodikkaaksi, lämpimäksi, oikein valon
pesäpaikaksi, eikö niin?»

Heikin pää oli käden varaan painunut, ja ikäänkuin tietämättä mitä teki,
seurasi hän silmin Eevin piirustuksia hiekassa.

»Kunpa tulisi kotimme todella valon pesäpaikaksi, majaksi monelle
maailman matkalaiselle», jatkoi hän miettivästi.

He vaipuivat kumpikin hetkeksi ajatuksiinsa. Sitten kohotti Eevi äkkiä
kätensä, kietoi ne Heikin kaulaan ja kuiskasi: »Sinä oma rakas, rakas
ystäväni, sinuahan minä lapsuudestani saakka tietämättäni ikävöin, sinun
tulostasi unelmoin jo Soinamon siimeksessä.» Hän vaikeni. -- »Valoisaksi
olet sinä tieni tehnyt ja niin vastakin teet», jatkoi hän hiljaa äänen
värähtäessä kuin suuresta, sisäisestä onnesta.

Silloin kohotti Heikki päänsä. »Valot ja varjot kai vaihtelevat
meidänkin polullamme, mutta Jumalan avulla ja käsikädessä emme niitä
pelkää kumpikaan.»

Hän oli sulkenut Eevin käden omaansa, ja näin istuivat he ääneti
kesäisen auringon mailleenmennessä.

Tästä lähtien otti Eevi tavakseen illoin asettua puutarhaan. Rannalla,
suuren riippakoivun juurella hän istui käsitöineen odottaen Heikkiä,
joka työnsä päätyttyä suuntasi tiensä tänne. Monta herttaista hetkeä
viettivät he täällä yhdessä, mutta joskus sattui erimielisyyksiäkin ja
nämä tekivät aina mitä tuskallisimman vaikutuksen etenkin Eeviin.

Ristiriitaisuutta lisäsivät vielä ne perin vastaiset vaikutukset, joita
Eevi äidiltään ja Heikiltä sai. Alussa eivät tosin äidin mielipiteet
mitään vaikuttaneet Eeviin, mutta sitä myöten, kun hän näki äidissä
saavansa puolustajan Heikin liiallisia vaatimuksia vastaan, tuli hän
huomanneeksi, mitä oikeutettua ja hyvää saattoi äidinkin ajatuksissa
piillä. Ruustinna, joka alussa oli kihlausta kovin vastustanut --
varsinkin sen julkaisua -- oli käynyt myöntyväisemmäksi nähdessään,
miten suuressa arvossa Heikki Saloa pidettiin ja miten rouvat pitäjällä
-- etenkin kaikki joilla oli täysi-ikäisiä tyttäriä -- melkein
kadehtimalla puhuivat Eevin aikaisesta kihlauksesta. Se seikka, että
Eevi joskus turvautui äitiinsä, kun sattui erimielisyyksiä Heikin ja
hänen välillänsä, ei äidin mielestä suinkaan asiaa pahentanut,
päinvastoin.

Rovasti katseli asiain menoa syrjästä ja arveli mitä arveli, mutta antoi
kaikkien olla rauhassa ja pitää huolta omista asioistansa. Ainoastaan
kerran -- kohta senjälkeen kun Eevi oli kihloihin mennyt -- oli hän
eräänä liikutuksen hetkenä murtanut sen kuoren, johon hän, vaimonsa
monivuotisten ponnistusten tuloksena, oli oppinut sisimpänsä sulkemaan.
Yksin ollessaan lastensa kanssa oli hän heille puhunut suoraan ja
peittelemättä, puhunut avioelämästä ja niistä vaatimuksista, joita se
ihmisille asettaa. Ainoastaan suurin ja uhrautuvaisin rakkaus voi
onnelle tietä valmistaa, varsinkin siellä, missä niin eriluonteiset ja
niin eri kasvatuksen saaneet henkilöt kuin Eevi ja Heikki tahtovat
toistensa tovereina kulkea läpi elämän. Se sana pitää paikkansa
avio-elämässäkin, että joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen,
ja päinvastoin. Ainoastaan se, jolla on päämääränä _tehdä_ onnelliseksi,
voi itse _tulla_ onnelliseksi. Mutta siellä, missä todella löytyy
rakkautta, joka on valmis uhraamaan kaiken toisen hyväksi, siellä on
onni myöskin taattu.

Eevi itki isän näitä puhuessa, ja syvästi liikutettuna puristi Heikki
tulevan appensa kättä. Tämä oli vakavin hetki heidän kihlauksensa
jälkeen. Heidän täytyi kysyä itseltään, oliko heillä todella sitä
rakkautta, joka on valmis kieltämään itsensä ja uhrautumaan toisen
hyväksi. Tunsivatko he, rakastivatko he toisiaan tarpeeksi? Oliko heillä
edellytykset tulla onnellisiksi?

Heikki puolestaan oli kohta selvillä siitä. Tulipa onni tai onnettomuus,
hän oli varma tunteistansa. Taistelu oli taisteltu jo ennenkun hän kosi.
Nyt oli hän levollinen, sillä hänen elämänsä onni oli Jumalan kädessä.

Eevi epäröi hetken. Mutta kun hän nosti silmänsä ja näki Heikin
rakkautta säteilevän katseen, unohti hän kaiken muun, kietoi kätensä
Heikin kaulaan ja nyyhkytti kuin lapsi. Hän tunsi, miten tukeva oli se
käsi, joka häntä kannatti, miten luotettava se sydän, joka hänelle
sykki, ja hän työnsi luotaan kaikki kysymykset ja epäilykset varmana
siitä, ettei hän voisi elää, ei tulla toimeen ilman Heikkiä ja hänen
rakkauttaan.

Mitä Eevi tänä hetkenä tunsi, se tuli monet kerrat vielä kovan koetuksen
alaiseksi. Ja jos hän olisi ollut rehellinen itselleen, olisi hänen
täytynyt myöntää, että hänen rakkautensa tuskin välttävästi kesti
koetukset. Kun Heikkiä pitäjällä kiitettiin, kun hän saarnasi niin, että
sanankuulijain sydämet vapisivat, ja pahan vallat tuntuivat järkkyvän
perustuksiltaan, täytti autuas ilo Eevin sydämen, ja kyyneleet nousivat
hänelle silmiin, hänen ajatellessaan että se oli hänen oma Heikkinsä,
joka tuossa puhui, hän, joka sulkiessaan Eevin syliinsä sanoi olevansa
rikkaampi maailman mahtavinta ja onnellisempi sadun sankaria. Hän, jota
kaikki pelonalaisella kunnioituksella kohtelivat, hän oli valinnut Eevin
sydämensä ystäväksi ja oli kantava hänet läpi elämän voimakkailla,
tukevilla käsivarsillaan. -- --

Mutta tuli toisenlaisiakin hetkiä, ja ne täyttivät Eevin mielen
tuskallisella kauhulla. Kun Heikistä pitäjällä puhuttiin pahaa, jota
myöskin sattui, ei se tosin tullut Eevin kuuluville; mutta kihlauksesta
sattui hän kuulemaan vähemmänkin edullisia arveluja. Kun esimerkiksi
ruustinnan sisaret kirjoittivat paheksumisensa siitä, että Eevi, joka
kyllä olisi saanut tilaisuutta valitsemiseen, oli tyytynyt niin
mitättömään mieheen -- pappiin talonpoikaissukua -- silloin suuttui Eevi
ja sanoi Heikkiä tuhat kertaa paremmaksi äidin koko aatelista sukua.
Mutta jälkensä jätti tapaus kuitenkin.

Vielä paljoa pahempi oli sittenkin se kirje, minkä Eevi Elsalta sai.
Eevi ei tiennyt kerrassaan mitä tehdä, niin onneton oli hän siitä. Sen
sijaan, että Elsa olisi iloinnut sen onnen suuruudesta, jota Eevi
kirjeessään hartaasti oli kuvaillut, tuli arveluja, kysymyksiä ja
vastaväitteitä jos jonkinlaisia. Olikohan Eevi todella rakastunut? Eikö
se ollut erehdystä kaikki? Pitäisikö Eevi Heikistä yhtä paljon, jos
kaikki häntä moittisivat ja vastustaisivat? Ei naimisiin joutuminen
itsessään mitään onnea ollut, ei ensinkään, vaikka moni
lapsellisuudessaan niin luuli. Ainoastaan korkein määrä rakkautta
saattoi sen onneksi muuttaa. Jos rakkauden suhteen vähänkin tingittiin,
oli se -- naiselle ainakin -- ei ainoastaan kauhea, mutta kauhein kahle.

Eevi joutui tästä aivan ymmälle. Voi sitä Elsaa, minkälainen oli! Aina
järkevä, aina arvosteleva, valmis syitä ja perustuksia tutkimaan.

Eevin oli vaikea vapautua siitä pahantuntemuksesta, minkä Elsan kirje
oli hänelle tuottanut. Hän huomasi, että se vasten hänen tahtoansa oli
tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Sen kysymykset ja arvelut olivat aivan
kuin syöpyneet hänen ajatuksiinsa.

Kaikeksi onneksi oli ilma näihin aikoihin kaunista, ja se auttoi Eeviä,
sillä ympäröivä luonto teki häneen aina vaikutuksen. Unhottaakseen
kaikki epäsointuisuudet otti Eevi eräänä päivänä käsityönsä ja läksi
lempipaikallensa yksinäisyyteen. Siellä aikoi hän rauhassa miettiä,
miten paraiten vastata Elsalle. Mutta kauan ei hän saanut yksin istua,
sillä Heikki oli hänet huomannut huoneensa ikkunasta.

»Mattiko vai Maija nyt puvun saa», kysäsi hän asettuen kivelle istumaan
Eevin viereen.

»Koeta arvata», Eevi piiloitteli työtään.

»Mistäpä minä. Näytä pois!»

»Katso», Eevi levitti hänen eteensä suuren silkkiompeluksella kirjaillun
pöytäliinan. »Tämä on kotiamme varten.»

»Toivon, että lasket leikkiä, Eevi. Ethän sinä toki totta tarkoittane?»

»Mitenkäs muutoin?»

»Jos sen vanhemmillesi valmistaisit, käsittäisin sinua, mutta meille --
kuinka sinä voit! Tiedäthän», lisäsi hän lempeämmin, »etten voi saarnata
toisin ja elää toisin. Kristuksen seuraajalta vaaditaan
itsensäkieltämistä.»

»Mutta Heikki, eihän se tähän kuulu. Eihän tämä pikku koristus kotiamme
komeaksi tee.»

»Eevi rakas, anna pikkusormesi ylellisyyden synnille, kyllä se pian vie
koko käden. Yks'kaks' tulee siten kodistamme hieno ja muodinmukainen.
_Minä_ en koskaan voi sitä sallia.»

»Voi sinua Heikki, miten olet ankara! Sinä et ensinkään näy tunteitani
käsittävän. Tiedäthän, miten syvästi olin Soinamoon kiintynyt ja
niinkuin ennen sitä, niin nyt omaa kotiani tahtoisin kaunistaa. Mutta
sinä näyt ilolla tekevän toiveeni tyhjäksi.»

»Eevi, kuinka sinä voit» -- hän katkaisi puheensa -- »en ilolla koskaan,
mutta velvollisuudesta.»

»Eivätkö siis minun toiveeni ja minun tahtoni merkitse mitään?»

»Ei silloin, kun omatuntoni toisin käskee.»

Eevi nousi, otti työnsä ja kiiruhti pois omaan huoneeseensa, jossa sulki
oven ja heittäytyi sohvalle itkemään. Tämä oli kauheaa, kerrassaan
kauheaa!

Itse asia jo Eeviä itketti, mutta vielä enemmän se kalvava epäilys, joka
taaskin mieleen hiipi. Olihan tämmöisiä kohtauksia jo ennenkin ollut
Heikin ja hänen välillään. Ja oli kuin kammottava aave niissä aina olisi
noussut häntä pelottamaan. Ehkä Heikki onkin vain tuo yksinkertainen,
ankara mies, joksi Eevi häntä alussa uskoi? Jos heidän rakkautensa onkin
erehdystä? Jos Elsa on oikeassa ja Eevi taas pettyy, pettyy kauheasti?

Semmoistahan elämä oli yhtenään. Jos joskus toteutui jokin harras toive,
aina siihen pettymyksiäkin yhtyi. Sellaistahan oli ollut koko tämä
kihlaus-aikakin. Se oli hetkittäin hurmaavaa onnea, toiste taas
epäsointuista ja ristiriitaa täynnä.

Mitä tulisikaan Heikin ja hänen onnestansa, jos tämmöistä jatkuisi?

Oli se Heikkikin niin itsepintainen ja taipumaton kuin teräksestä tehty.
Eeviä ihan harmitti. Saisi Heikkikin joskus taipua eikä aina sitä
häneltä vaatia.

Eevi itki, itki niin, että sydän oli haljeta.

Mutta sitte johtui mieleen että entä jos syy olikin hänessä itsessään?

Hän vavahti. Olihan Heikki niin hyvä ja hellä, hän oli ankara ainoastaan
omantunnon sitä vaatiessa.

Tuo omatunto, se se aina vastuksena oli!

Mutta samassa Eevi muisti, että sehän juuri olikin aluksi hänen
ihailuansa herättänyt, että Heikki niin järkähtämättä omaatuntoansa
totteli. Eevi oli silloin ajatellut, että semmoisen miehen rinnalla
hänkin vielä lujaksi muuttuu, oppii uhrautumaan, kieltäytymään ja elämän
kaidalla tiellä kulkemaan.

Mutta näinkö tuskallisten taistelujen kautta tuo oppiminen oli käyvä?
Saisiko hän silloin ensinkään onnestansa nauttia? Tai oliko hän sen
kenties jo kadottamaisillaan?

Häntä aivan värisytti. Hän tiesi, että monet olisivat Heikin rakkautta
pitäneet riittävänä korvauksena kaikista kieltäymyksistä. Eikö se
hänelle sitä ollut? Oliko todella hänen rakkautensa Heikkiin niin heikko
ja arvoton, ettei se koetusta kestänyt? Oi, ei, ei, se oli kyllä
voimakas, se pääsisi vähitellen voitolle, ja niin tulisi heistä vielä
täysin onnelliset.

Eevi kohotti päänsä ja kuivasi kyyneleensä. Hän oli vähitellen
tyyntynyt, vaan ei vielä tahtonut tavata ketään, siksi hiipi hän
huomaamatta läpi keittiön päästäksensä vähän kävelemään. Mutta portaissa
tapasi hän arvaamatta erään tuttavan, vanhan vaimon, yhden Heikin ja
hänen yhteisistä holhokeistaan, joka kävi hartaasti hänen polviaan
halailemaan.

»Voi kuitenkin, kun nyt teidät tapasin ja itse pääsin onnittelemaan!»
Vanhat, kurttuiset kädet sivelivät Eevin hameen poimuja. »Voi hyvänen
aika! Taivaan Isä teille onnea antakoon!» Vanhus hymyili ja niiaili
minkä ehti. »Ja mikäpä muu olisikaan kuin onni edessä meidän pastorilla,
semmoisen sydämenruusun kun on saanut -- ja entä teillä sitten, hyvä
neiti, semmoisen herranpalvelijan rinnalla!»

Sanatulvasta ei tahtonut tulla loppua. Vasta kun vanhus huomasi Eevin
levottomaksi, keskeytti hän syleilynsä ja päästi Eevin jatkamaan
matkaansa.

»Semmoisen herranpalvelijan rinnalla!» Sanat soivat yhä Eevin korvissa.

Niin, niinhän kaikki sanoivat, ja niin kai se olikin. Kyllä Heikki
tekisi Eevin onnelliseksi, täysin onnelliseksi. Kotinsa keskuksena,
ihailtuna, rakastettuna näkisi Eevi vielä kaikkien kulta-unelmiensa
kauniin toteutumisen. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- -- -- -- --

-- -- -- Kun Eevi kävelyltään palasi, kiiruhti hän porstuan kautta
Heikin huoneeseen. Heikki istui kirjoittamassa eikä nostanut
päätäänkään. Eevi läheni ja laski kätensä hänen olallensa.

»Anna anteeksi, Heikki rakas!»

»Sydämestäni.» Hänen katseensa oli lämmin ja kirkas.

»Heikki, sinun täytyy auttaa minua!» Eevi painoi päänsä hänen olallensa.

»Sitä tahdonkin, mutta Eevi, minä olen kovakourainen, minä en kärsi
tinkimistä, en arkailemista. Joka on kätensä auraan laskenut, ei saa
taakseen katsoa.»

»Mutta Heikki, minä olen niin heikko, minua on toisin kasvatettu, muista
sitä. Oi miten onneton minä äsken olin! Ajattelin ettei Jumalakaan
minusta huoli, kun et sinäkään enää jaksa rakastaa.» Eevin pää painui
alas, ja hänen kyyneleensä rupesivat vuotamaan.

Heikki veti Eevin polvellensa. »Älä sano niin, ethän? Jumala huolii
kaikista, ja mitä minuun tulee, niin kyllä minä jaksan rakastaa, kun
kerran saan sitä tehdä. -- Etkö vielä minua sen paremmin tunne? Minun
rakkauteni on kovaa, ankaraa, ehken vaativata, mutta se kestää, Eevi,
kestää!»

Hän kietoi kätensä lujemmin Eevin vyötäisille ja veti hänet hellästi
puoleensa. Näin istuivat he hetken. Sitten Heikki nousi, suuteli vielä
kerran Eevin puhtoista otsaa, suuteli kuin isä lastaan, loi sitten
sydämellisen, rohkaisevan katseen Eeviin ja istuutui kirjoittamaan.

       *       *       *       *       *

Eeviä puettiin morsiameksi. Hän koetti olla tyyni, mutta hänen
liikkeensä osoittivat levottomuutta. Hän oli koko aamupäivän ollut yksin
sulkeutuneena huoneeseensa. Puuhaa ja kiirettä oli ollut ylt'ympärillä,
jok'ainoalla, joka vain kynnelle kykeni. Mutta Eevi oli ollut yksin ja
rauhassa. Hän oli miettinyt menneisyyttä ja ajatellut aikaa, joka oli
tulossa. Milloin oli ääretön ilo hänet vallannut, milloin jäytävä,
melkein tukehduttava tuska. Vihdoin viimein olivat he tulleet häntä
pukemaan, ja nyt oli kaikki valmista. Ainoastaan morsiushuntu ja seppele
puuttuivat vielä.

Silloin avautui ovi hiljaa, ja vieras astui kynnykselle. »Elsa!» Eevi
kavahti pystyyn ja heittäytyi nyyhkien ystävänsä kaulaan.

»Älä itke», varoitteli äiti, »silmäsi tulevat punaisiksi.»

»Elsa, rakas Elsa!» Eevi hymyili läpi kyynelten. »Tule viereeni tänne!»
Hän veti Elsan sohvalle, jossa itse istui, ja siihen he jäivät hetkeksi
kahden käsikädessä istumaan kuten niin usein ennen.

»Nyt meidän täytyy pukea Eevi valmiiksi», tuli äiti muistuttamaan, ja
Elsa se sitten hunnun ja seppeleen Eevin päähän kiinnitti. Sitte
poistuivat kaikki jättäen Eevin yksin sulhastansa odottamaan. Eevin
kiihkeät pyynnöt olivat nimittäin saaneet vanhemmat suostumaan tähän
yhtymiseen, vaikka se olikin aivan vastoin yleistä tapaa.

Ovi avautui, ja Heikki pysähtyi kynnykselle. Siinä seisoi Eevi, hänen
rakkaimpansa, puhtoisena puvussaan, ja kirkkaus kasvoillaan.

»Armaimpani, suokoon Jumala, että voisin tehdä sinut onnelliseksi.
Tunnen suuren kykenemättömyyteni.»

»Heikki, tulemmehan onnellisiksi, sano, tulemmehan!» Eevi nojautui
vavisten sulhaseensa. »Voitko sinä todella minua rakastaa?»

»Olen valmis sitä Jumalan ja ihmisten edessä vannomaan.»

»Autathan minua sitten?»

»Jumala meitä molempia auttakoon.» Heikki oli aivan kalpea. Hetkeksi
painoi hän Eeviä kiihkeästi rintaansa vasten, sitten hän poistui.



VIII.


Eevi ei millään muotoa tahtonut häitten jälkeen jäädä asumaan entiseen
kotiinsa. Siitä syystä oli Heikki pyytänyt apulaispaikkaa toisessa
seurakunnassa ja olikin jo ilokseen saanut määräyksen. Tammikuun ensi
päivänä tuli hänen olla uudella paikallaan, siksi vietettiin häät joulun
ja uudenvuoden välillä.

Kohta vieraiden hajauduttua läksivät nuoretkin.

Erohetki oli Eeville aivan toista kuin mitä hän oli kuvitellut. Hän oli
usein edeltäkäsin ajatellut, miten onnellisena hän kerran Heikin
rinnalla lähtisi omaa kotiansa kohden, mutta nyt, kun lähtö oli tullut,
tuntui erohetken haikeus. Vanhemmat, koti ja ystävät, kaikki tuntuivat
nyt entistä moninkerroin rakkaammilta, ja ero heistä oli raskas,
hyvinkin raskas.

Turkiksiin hyvin käärittynä istui Eevi reessä Heikin rinnalla.
Kyyneleiltään ei hän pitkään aikaan saanut mitään sanotuksi, mutta kun
hän vähitellen alkoi tyyntyä, muistuivat monet entiset ajatukset
mieleen. Usein jo Soinamossa ollessaan oli hän häämatkaansa mielessään
kuvaillut. Hän oli ajatellut valoisaa kesäyötä tahi kuutamoista ihanaa
talvi-iltaa -- Nyt oli tuo onnenhetki tullut. Mutta kuu oli paksujen
pilvien peitossa, ja purevana puhalteli pohjainen. Se oli tielle jo
koonnut korkeat kinokset ja pyryytteli yhä vielä lunta aivan vasten
silmiä.

Eeviä värisytti. Oliko tämä kuva elämästä? Näinkö kävisi onnen unelmain?
Oliko tämä matka ehken kuva todellisuudesta? Lämpimänä sykkii nuoren
sydän, kauniit kuvat kangastavat tulevaisuuden taivaalla, ja ihania kuin
aamurusko ovat nuoruuden unelmat. Mutta elämän todellisuus -- tuntuuko
se ehken kylmältä ja jäähdyttävältä kuin pohjatuuli? -- Vilusta värähtää
silloin sydän, rusopilvet hälvenevät ja kaikki kauniit kangastukset
katoavat.

Eevi painautui lähemmä Heikkiä. »Heikki, on niin kylmää ja kolkkoa.
Minua värisyttää. Enkö ole paha, kun voin sitä valittaa tässä sinun
rinnallasi?»

»Et armaani, et ole paha ensinkään. Minä juuri mietin, miten paljo minun
nyt tulisi antaa sinulle. Olet kaiken jättänyt minun tähteni, ja minä
olen niin köyhä antaja.»

Eevi oli kyyneleensä kuivannut, mutta nämä Heikin hellät sanat saivat ne
uudelleen virtaamaan.

»Katso, Eevi», jatkoi Heikki, »elämä on usein sellaista kuin tämä
matkamme. Se on eteenpäin pyrkimistä tuulissa ja kylmyydessä. Siinä on
jokaisella omat taistelunsa, joissa toinen voi tehdä varsin vähän toisen
hyväksi.»

»Mutta Heikki, tahdothan minua auttaa. Minä en uskalla kulkea yksin.»

Heikki hymyili hänelle. »Sinulla on niin hellä sydän, Eevini.
Tuulispäitä ei pikku vaimoni rakasta, ja kuitenkin on hän kumppanikseen
valinnut näin ankaran miehen, joka ei voi häntä suojata, ainoastaan
vaatia lujuutta häneltä itseltään.»

Eevi painautui yhä lähemmä Heikkiä. Hänen sydämellisesti lausutut
sanansa häntä liikuttivat, mutta peloittavalta tuntui sittenkin
tulevaisuus. »Heikki olethan kärsivällinen kanssani, olethan, olethan?»

»Kyllä, rakkaani, ellet itse ole sitä liiaksi. Meillä on suuri päämäärä
saavutettavana, siksi täytyy meidän tarmolla ponnistella. Tiedät, että
jo pienenä opin ankaraksi itselleni. Nyt olen sitä toisillekin, etenkin
jos heitä rakastan. Sinä Eevi», jatkoi hän yhä kiihkeämmin, »olet
ensimäinen ja ainoa, paitsi omaisiani, johon todella olen kiintynyt.
Kauan sinua näin, enkä kuitenkaan nähnyt. Sisimpäsi pysyi vieraana
minulle. Mutta kun kerran sain luoda silmäyksen sinne, silloin tuli tuo
tunne äkkiä ja voimakkaana. Ensin taistelin vastaan, mutta rakkaus
voitti. Nyt ymmärrän, ettei tunteeni itsessään ole mitään väärää, ellei
se tee minua heikoksi, eikä saata velvollisuuden tieltä horjumaan. Mutta
autathan sinä, Eevi, minua, etkö autakin? Kasvat papin rouvana muille
esikuvaksi ja minulle tueksi.» Hän etsi Eevin kättä ja puristi sitä
lämpimästi. Sitten kääntyi puhe toisaalle.

Tuuli oli asettunut, ja yöllä kylmi. Kun päivällä aurinko pilkisti
esiin, hohtivat metsät huurteissa, ja lumikinokset kimaltelivat kuin
aallot aavalla merellä.

Puoli kilometriä kirkolta, lähellä suurta pappilaa seisoi korkeitten
kuusten juurella pieni, punainen valkonurkkainen rakennus. Sen molemmat
suojat, etehinen ja pieni keittiö olivat juhlakunnossa. Sohvapöydällä
sisimmässä huoneessa oli kauniisti paistunut rinkilä, jonka keskellä
seisoi kukkiva ruusu. Vanhanpuoleinen vaimoihminen hääräili
kahvipuuhissa keittiössä tuon tuostakin vilkaisten maantielle päin.

»Hyvänen aika, nyt ne tulevat.» Hän hyppäsi ulos.

Pastori auttoi nuoren rouvansa reestä. »Maija, rakas vanha Maija!» Eevi
kavahti hoitajansa kaulaan. Tyytyväisenä hymyillen odotteli pastori
vieressä. »Heikki, rakas Heikki, sinäkö» -- -- Eevi loi kiitollisuutta
säteilevän silmäyksen mieheensä.

»Maija se hyvä oli, kun tulla tahtoi», sanoi Heikki ja tarttui vaimonsa
käteen viedäkseen hänet sisään, missä, kuten hän sanoi, kaikki kuiskasi
»terve tuloa» pikku emännälle.

       *       *       *       *       *

Herttaiset ajat ensimäisessä kodissa päättyivät kuitenkin pian, sillä jo
kesän keskipaikoilla lähetettiin Heikki kauaksi yksinäiseen sydänmaan
seutuun pitäjänapulaiseksi. Monta kyyneltä vuodatti Eevi taas
eronhetkenä, moni tuskallinen tunne ahdisti hänen mieltänsä. He olivat
olleet niin onnelliset tässä sievässä pikku kodissaan, Heikki, hän ja
vanha Maija. Miksi täytyi taaskin erota!

»Telle est la vie, un long adieu»,[1] kirjoitti hän päiväkirjaansa, ja
niissä sanoissa värähtelivät hänen sydämensä sisimmät tunteet.

[1] »Sellainen on elämä, pitkä hyvästijättö.»

Eevin mieli ei suinkaan valjennut, kun hän Heikin kera saapui uuteen
kotiinsa. Pitäjänapulaisen asumus oli vanha ja rappeutunut. Se tuli
revittäväksi, ja sijaan oli rakennettava uusi. Väliajaksi oli
apulaiselle vuokrattu asumus talonpoikaistalossa lähellä kirkkoa. Mikä
lie paikan valinnassa ollut määräävänä, ei ainakaan luonnonkauneus.
Toisella puolen taloa, aivan ikkunain alla kävi maantie, toisella puolen
oli takapiha, navetta ja sikolätti.

Oli kaunis kesäinen ilta, kun Eevi ja Heikki saapuivat perille.
Kyytimies käänsi hevosen maantieltä portaitten eteen, ja Eevi katseli
ympärilleen. Aivan ikkunan alla oli rikkaläjä. Toisella puolen rattaita
oli likaa paksulta niinkuin epäsiistissä karjapihassa ainakin. Suuri
sika nousi rapakosta ja juosta hölkytteli navettaan päin. Parvi pieniä
porsaita seurasi sitä vikisten. Portailla hyppeli kirjava kana, ja kukko
ravisteli rikkaläjää.

Kauhistus kuvastui Eevin kasvoilla.

»Anna tänne kätesi.» Heikki oli maassa ja auttoi Eeviä rattailta. Maija
tavarakuormien kanssa oli vähää aikaisemmin perille saapunut.

»Voi Maija kulta, minne olemmekaan joutuneet», vaikeroi Eevi heittäytyen
keittiössä olevalle penkille.

»Niin», sanoi Maija tyynesti, »kyllä nyt, hyvä pastorska, meidän täytyy
asua kanojen ja porsaiden parissa.» Mutta kun Eevi samassa purskahti
itkuun, säikähti Maija.

»Hyvänen aika, rouva kulta, ei sitä niin saa itkeä, pannaan vaikka
peittoon se pihanpuoleinen ikkuna.»

Eevi yhä vaan itki.

»Minulla on kirstussani vanha, siisti peite, pannaan se», ehdotteli
Maija. Mutta ei sekään näkynyt Eeviä ilahduttavan. Hän yhä vain
nyyhkytti aivan sydäntäsärkevästi.

Silloin pujahti Maija portaille, missä pastori valvoi kuormain
purkamista. »Kuulkaa», Maija nykäisi nutun liepeestä, »rouva pani niin
pahakseen ne tään talon elävät, ettei nyt muuta voi kuin itkeä. Jos
pastori toimittaisi sisään sen hänen pappansa antaman uuden
keikkatuolin, niin siihen ehkä ikävä asettuisi. Minä pyörähdän tupaan
kahvipannua lainaamaan, että saan vähän vahviketta keittää.»

Ja menossa oli jo Maija.

Ensimäistä surkeaa iltaa uudessa kodissa seurasi useampia yhtä surkeita.
Olot eivät ensinkään näyttäneet paranevan, päinvastoin. Eeville kävi yhä
vaikeammaksi voittaa raskasmielisyyttään. Hänen terveytensä oli
heikontunut, ja olot paikkakunnalla kävivät hänelle yhä enemmän
sietämättömiksi.

Lehdon seurakunta oli ammoisista ajoista tunnettu monista rettelöistään.
Sivistyneitä oli siellä tuskin nimeksikään, sillä ne harvat säätyläiset,
joita siellä oli, olivat ainakin yhtä sivistymättömiä kuin muutkin
pitäjäläiset. Asutus oli harvaa ja köyhyys suuri. Varakkaita -- ja
ahneita -- talollisia oli tosin muutamia, mutta nämä joivat kilpaa
pitäjän »herrojen» kanssa, sillävälin kun muu kansa elää raahusti
köyhyydessä ja tietämättömyydessä. Huonolla kannalla olivat kaikki
pyrinnöt pitäjässä, paheet yksin rehoittivat ja kantoivat hedelmää.

Kun Heikki vähitellen pääsi olojen perille, ei hän seurakuntaa
säästänyt. Yhä ankarampana kaikui hänen äänensä saarnastuolista, ja yhä
useampi sai papiltansa yksityisiä nuhteita. Ankaruus herätti vastustusta
ja kiukkua, pantiin kova kovaa vastaan ja siten kävi Heikin ja hänen
seurakuntalaistensa väli kireäksi.

Ennen oli Heikki saanut osakseen kiitosta, jopa ihailuakin, nyt sai hän
vastustusta ja vihaa. Omasta puolestaan ei hän kuitenkaan paljon siitä
huolinut. Taistelu oli hänelle elämää, ja hänen ilonsa oli sota pimeyden
valtoja vastaan. Mutta hän ei enää ollut yksin elämässä. Se tieto tuotti
hänelle huolta. Jok'ainoa yhteentörmäys hänen ja pitäjäläisten välillä
tuotti Eeville surua, tuskaa ja kyyneleitä. Eevi kärsi siitä yöt,
päivät, ja jota enemmän hän kohtaloaan mietti, sen raskaammaksi se
hänelle kävi.

Miksi olivatkin ihmiset niin pahoja, ja miksi Heikki niin ankara? Eivät
ihmiset hänen puheistansa kuitenkaan parantuneet. He vain pahastuivat ja
katkeroittivat sitte kiukullaan Heikin ja hänen elämänsä. Olisihan
Heikki voinut puhua vaimoväelle, joka aina mielellänsä Jumalan sanaa
kuunteli, niiaili ja kiitteli monin kerroin. Ei ollut Heikin
velvollisuus käydä kaikki kapakat ja saarnastuolista julistaa pitäjän
mahtavimmat miehet juopoiksi ja viettelijöiksi. Mikä siitä nyt oli
seurauksena? Heikki, Heikki oli kaikkien herjaajien hampaissa, ja hän
itse, hän, jonka koko olento janosi ihmisten rakkautta, oli, hetken
onnellinen oltuansa, joutunut kaikkia suututtaneen pastorin onnettomaksi
puolisoksi. -- Ei ollut täällä isää, ei äitiä, ei ystävää ainoatakaan,
ei edes kotipuolen kaunis luonto häntä täällä ympäröinyt. Lakeat maat ja
kivikkorinteet olivat hänen nykyiset näköalansa. Kyyneleet nousivat
hänelle silmiin, kun hän niitä katseli. Hän oli kuin vieras vieraalla
maalla.

Mutta erämaissakin on kosteikkoja, ja samoin oli Eevillä yksin täälläkin
turvapaikka, tosin pieni ja ainoinen, mutta siellä hänen kuitenkin oli
hyvä olla. Vähän matkaa maantieltä, vanhan pappilan läheisyydessä oli
pieni lampi. Pitkät petäjät siellä huminoivat, ja laineet loiskuivat
hilpeästi rannoille. -- Täällä oli Eevin pyhäkkö. Tänne pakeni hän
unohtaakseen navettanäköalat ja saadakseen rauhassa ikäväänsä itkeä.
Tänne oli Heikki hänelle penkinkin asettanut, ja sitä tapausta hän
juhlahetkenä muisteli.

Mutta syksy tuli ja sen mukana sateiset ilmat. Eevin täytyi pysyä
huoneessa. Vuoroon katsoi hän ikkunoista maantielle, vuoroon
takapihalle, ja sillävälin hän itki. Ainoastaan Maijan ystävälliset
ehdotukset saivat hänet joskus naurahtamaan. Maijalle olivat nämä hetket
erinomaisen suuri ylpeyden ja ilon aihe, eikä hän koskaan laiminlyönyt
pastorille suurimmassa salaisuudessa kuiskata: »Jo se vähän taas nauroi.
Kyllä sen ikävä vielä asettuu.»

Heikki huokasi. Hyvä kun edes joku toinen sai Eevin nauramaan. Hän itse
ei enää koskaan siinä onnistunut. Hänen ankaruutensa, sehän olikin syynä
suruun. Sitä ei Eevi unohtanut.

Oli sateinen syksypäivä. Tuuli tupruutteli kellastuneita lehtiä, ja sade
sinkoili vasten ikkunoita. Paljastunut lehtimetsä värähteli kuin
viluissansa, ja valittavasti vinkui tuuli. Eevi istui huoneessansa
ompelu kädessään. Hän oli äsken lopettanut kirjeen Elsalle ja
ajatuksissaan hän sitä vieläkin toisteli. Hän oli siinä purkanut kaiken
mielensä katkeruuden, kaiken kaihonsa oli hän siinä kertonut.

Olikohan hän kenties liikoja sanonut? Sitä hän ei olisi tahtonut. Mutta
todellisuus oli hänestä niin synkän synkkä.

Hän otti kirjeen käteensä ja luki: »Oi Elsa, mitä onkaan elämä?
Yhtäjaksoista kauheaa pettymystä. Onnen muruja saamme joskus maistaa,
sitten murheita, tuskaa ja huolta. En tiedä, olenko minä ainoa, joka
tätä tunnen. En sitä luulisi. Kärsiviltä ja pettyneiltä näyttävät
minusta kaikki. Välistä kysyn itseltäni olivatko toiveeni tulevaisuuden
suhteen liioitellut? Eivätkö nuoret ylimalkaan siten unelmoi ja eikö
heillä ole oikeuttakin siihen.

Pitäneeköhän kaikkien yhtä kauheasti pettyä?

Oi Elsa, minussa ei enää ole muuta kuin surumielisyyttä ja kaihoa. Ne
ovat tukahuttaneet kaikki muut tunteeni. Ilonkin hetkinä olen niiden
orjana. Elsa, sano mitä minä teen? Minulla ei ole sinun tyyneyttäsi,
eikä työ-intoasi. Minulla ei ole muuta voimaa kuin tunteeni, ja ne minut
surmaavat. --

Koko luomakunta säestää nyt suruani. Tuuli vaikeroi kesän lyhyyttä
niinkuin minä onneani. Luonto itkee kuihtuneita kukkiansa niinkuin minä
toiveitani. Tuskanvärähdys käy kautta luonnon. Samoin sydämenikin
suruissaan värähtelee.»

Eevi laski kirjeen kädestään. Se oli synkkä kuvaus, mutta tosi. Näin hän
tunsi ja ajatteli. Näin oli hän ajatellut jo monen monta kertaa ennen.
Eivät tosin asiat ajatellen parantuneet, mutta oli huojennus saada edes
rauhassa ajatella ja rauhassa tunteilleen antautua.

Näihin ajatuksiin vaipuneena istui Eevi vielä, kun Heikki sateesta
märkänä astui sisään.

»Päivää, Eevi!»

»Päivää! Mistä sinä noin märkänä tulet?»

»Sairaan luota», Heikki ravisteli sadetta vaatteistaan. »Onpa hauskaa
päästä muijansa luokse suojaan syystuulilta.»

»Missäpä niiltä suojassa olisi?»

»Niin, missäpä, ellei kotilieden luona!»

»Tällä paikkakunnalla ei kodista voi puhua.»

Heikki vaikeni ja käänsi puheen toisaalle. Hetkisen Eevi kuunteli,
sitten purskahti hän itkuun.

»No, mutta, Eevi!» Heikki tarttui puoleksi hellästi, puoleksi
leikillisesti hänen käteensä. »Mitä sinä nyt? Näethän, miten runsaasti
me sadetta saamme. Ei sinun tarvitse hankkia lisää.»

»Eikä sinun ivailla.» Eevi riuhtaisihe irti ja tarttui työhönsä. Sitten
seurasi hetken äänettömyys. Mutta viimein ei Eevi enää voinut hillitä
itseään. »Pyhimpiä tunteitani näyt sinä pilanasi pitävän.»

»Anna anteeksi», Heikin ääni oli kylmä. Hän ei enää jaksanut tehdä sitä
ystävällisemmäksi. Hän oli jo niin monen monet kerrat ollut
ystävällinen, varoittava, lohduttava tahi leikkisä. Kaikki oli turhaa.
Nyt ei hän enää jaksanut.

»Eihän sitä voi pyytää anteeksi, että puuttuu hienotuntoisuutta toista
käsittämään.»

Heikki lensi punaiseksi. »Ei ainakaan puutu tahtoa siihen», sanoi hän
hetkisen kuluttua.

»Onhan se jo jaloa!» Eevi nousi, kiirehti viereiseen huoneeseen ja
heittäytyi vuoteelle itkemään. Heikki istui hetkisen eteensä tuijottaen,
nousi sitten, pyyhkäisi tapansa mukaan kädellä otsaansa ja asettui
työhön.

Illemmalla, kun Eevi jo oli itkuunsa nukkunut, istui Heikki vielä työtä
tehden. Hetkiseksi keskeytti hän kirjoituksensa, avasi laatikon ja otti
esille kirjeen. Hän luki uudelleen sen viime sanat: »Teitä saattaisi
vaikka käräjiin vaatia hävittömästä kunnianloukkauksestanne, mutta
olkoon nyt sillä, että itsellenne ja muille ilmoitan, miten
häpeämättömän rohkea te olette.»

Heikki huokasi. Tämä oli seuraus hänen saarnoistansa. Hän lähensi
kirjettä kynttilän liekkiin. »Tämä ei saa Eevin nähtäväksi tulla.
Säästyköön häneltä ainakin se suru.»

Kun kirje oli poroksi palanut, jatkoi Heikki saarnansa kirjoittamista.
Kynä kulki kuin itsestään. Sana toisensa jälkeen syntyi paperille, lause
liittyi lauseeseen, ja pian oli saarna valmis.

Ei kukaan, joka seuraavana sunnuntaina kirkossa kuuli hänen ankarat
nuhdesanansa, aavistanut, että hänen niitä kirjoittaessaan polttava
tuska oli asunut hänen omassa povessansa, ja että se tuska oli saanut
hänet vielä entistä ankarammin tuomitsemaan kaikkea syntiä ja
heikkoutta. Kuulijat näkivät hänessä ainoastaan ankaran, jyrkän ja
tunteettoman papin.



IX.


Lunta oli satanut ja satoi yhä. Mäntyjen oksat painuivat maahan raskaan
taakkansa alla, ja maantiellä kävi kulku vaivaloisesti.

Hiljalleen juosta hölkytteli eräs kyytihevonen tietä pitkin, pieni ajaja
penkillään puolittain torkkui. Kyydittävä herra oli hyvän aikaa hänen
kanssaan puhetta pitänyt, oli kysynyt isästä ja äidistä, koulunkäynnistä
ja hevoshoidosta, mutta nyt oli herra vaipunut ajatuksiinsa, ja poikaa
torkutti.

»Vieläkö on pitkältä I:n kaupunkiin?»

»Vielähän sinne on noin tunnin matka.»

Erkki katsoi kelloansa. Tunnin kuluttua koittaisi siis se hetki, jota
hän kesästä saakka oli ikävöinyt. Hän näkisi jälleen Aunen ja saisi
silmäillä syvälle noihin säteileviin silmiin, jotka tähtinä olivat hänen
tiellään tuikkineet siitä saakka kuin hän ne ensi kertaa oli nähnyt.

Odotusaikaa lyhentääkseen palautteli Erkki mieleensä kaikki kauniit,
sisältörikkaat muistot yhdessäolosta Aunen kanssa. Jo ensi käynnillään
Tähtiniemellä oli hän viipynyt siellä paljoa kauemmin kuin oli aikonut.
Seuraavana talvena oli hän pikipäin saanut tavata Aunen Helsingissä, ja
kesällä oli hän taas käynyt Tähtiniemellä vieläpä saanut nuoret sieltä
houkutelluksi kiertomatkalle hänen kotipuoleensa.

Aune ja hän olivat hämmästyttävän pian toisiinsa tutustuneet. He
tunsivat kumpikin, että käsittivät toisiaan ja olivat vapaasti yhdessä,
avomielisinä kuin ystävän seurassa. Erkki oli Aunelle kertonut
lapsuudestaan, koulu- ja ylioppilas-ajoistaan. Hän oli kertonut
synkkämielisyydestään ja taisteluistaan ja äidistä, joka oli hänen ainoa
ystävänsä. Aune taas puolestaan oli esitellyt Erkille puut
Tähtiniemellä, joiden oksille hän pienenä oli kiivennyt saadakseen
siellä rauhassa lukea. Hän oli näyttänyt pienen puutarhansa ja pensaan,
jonka siimekseen siipirikkoinen pääsky, hänen pieni holhokkinsa oli
haudattu.

Kaikkia näitä vähäisiä lapsuuden muistoja oli Erkki kuunnellut melkein
hartaudella. Nekin osaltaan täydensivät sitä sopusointuista kuvaa, minkä
hän Aunesta oli saanut. Tutulta tuntui hänestä tuo kukkien keskellä
leikkivä, opinhaluinen ja lämminsydäminen lapsi. Hän tunsi jo hänessä
sen nuoren tytön, joka nyt niin kokonaan oli hänen sydämensä vallannut.

Hymyillen oli Erkki niinikään kuunnellut hauskoja kaskuja Aunen
kouluajoilta, mutta kun Aune sitten oli kertonut äitinsä kuolemasta, oli
puhunut surunsa suuruudesta ja velvollisuuksien painavasta taakasta,
joka joutui hänelle vanhimpana tyttärenä, silloin ei Erkki enää ollut
hymyillyt. Hän ei ollut saanut edes lohdutuksen sanaakaan sanotuksi, hän
oli vain vaiennut, ja tuskallinen tunne oli ahdistanut mieltä.

Mutta Aune oli ymmärtänyt äänettömyyden ja oli jatkanut. Hän oli puhunut
siitä, mitä oli oppinut äidin kuolinvuoteen ääressä, miten selväksi
hänelle silloin oli käynyt elämän lyhyys ja miten suureksi ja tärkeäksi
sen tarkoitusperä. Erkki oli ymmärtänyt tästä, miten Aune jo nuorena oli
oppinut elämän vakavuutta ymmärtämään, mutta vakavuuteen kun yhtyi hänen
hilpeä iloisuutensa, oli syntynyt se sopusointu hänen olennossaan, joka
Erkkiä jo ensi hetkenä niin suuresti oli miellyttänyt. Vielä oli Erkki
tullut tietämään senkin, että Aune pienestä pitäen oli halunnut saada
lukea ja oppia oikein paljon, mutta että se äidin kuoleman kautta oli
käynyt mahdottomaksi. Erkki oli kerran lausunut säälin sanoja sen
johdosta, ettei Aune ollut saanut taipumustaan seurata, mutta Aune oli
silloin luonut sielukkaan katseensa häneen ja sanonut: »Älkää minua
säälikö, eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa.» Erkin olisi
silloin tehnyt mieli tarttua Aunen käteen ja sitä lämpimästi puristaa,
mutta hän ei ollut uskaltanut. Hän oli ainoastaan hiljaa toistanut sanat
ja katsonut Aunea syvään ja tutkivasti silmiin. Hän muisti tämän kaiken
nyt aivan selvään, muisti sen kirkkaan, säteilevän katseen, joka Aunen
sanoja oli seurannut. -- Pian hän sen taas oli näkevä.

Tähtiniemellä kulki Aune sill'aikaa huoneesta huoneeseen. Hän oli ollut
järjestyspuuhissa aamusta asti ja tarkasteli nyt työnsä tulosta.
Jok'ainoan sopukan kodissa tiesi hän hyvin siistityksi, ja se tietoisuus
oli jo itsessään mieluinen. Sitäpaitsi näyttikin kaikki nyt kodikkaalta
ja hauskalta kattolamppujen valossa. Lämpimät, kotikutoiset matot
peittivät lattian, omain hyppysten hyveä olivat huonekalujen
yksinkertaiset päälliset, ja pöytäliinat suomalaista kuosia. Salissa
tuoksuivat kukkapitimissä tuoreet mäntykimput, ja katajat olivat
kynttiläin valossa kauniita kuin etelämaiden sypressit. --
Vierashuoneessakin oli tämmöinen talvinen kukkaisvihko, jota Aune
mielihyvällä katseli. Huoneessa kaikki oli vieraan varalle valmiina, ja
pian olisi illallinenkin häntä odottamassa.

Miten valoisaa, miten lämmintä ja hauskaa oli kaikki. -- Aune seisoi
hetkisen liikahtamatta silmäillen ympärilleen, sitten kumartui hän
äkkiä, suuteli männyn tuoksuavia neulasia ja kiiruhti samassa
säikähtyneenä pois läpi salin omaan huoneeseensa.

Aunen huone oli yksinkertainen, mutta kodikas ja sievä. Rehevien kasvien
varjossa seisoi hänen kirjahyllynsä, ja nurkassa kirjoituspöydän
yläpuolella riippui äidin kuva.

Tullessaan huoneeseensa pysähtyi Aune hetkeksi miettiväisenä kuvan
eteen. Näkiköhän äiti hänet nyt, ja mitä olisi hän siinä tapauksessa
lapselleen sanonut, mitä hänelle toivonut? --

Vasta kun ulkoa kuului kulkusten kilinä, heräsi Aune ajatuksistaan. Puna
nousi hänen poskillensa ja hymy huulille. Ripein askelin riensi hän
etehiseen, jonne tuli parhaaksi nähdäkseen Erkin valkeana kuin lumiukko
astuvan sisään.

       *       *       *       *       *

Toisena päivänä senjälkeen, kun Erkki oli Tähtiniemelle saapunut, jäivät
Erkki, Kaarlo ja Aune kolmisin iltapäiväksi kotiin. Aunen isä, tohtori,
läksi asiamatkalle kaupunkiin, ja nuoremmat lapset pääsivät mukaan erään
koulutoverinsa luo.

»No sisko, miten nyt iloksi pannaan», kysäisi Kaarlo laskien kätensä
Aunen vyötäisille ja ketterästi pyöräyttäen häntä ympäri salin
lattialla.

»Iloksiko? Sitä en tiedä, mutta minä puolestani aion mennä isän
huoneeseen katsomaan takkavalkeata.»

»Entä jos meitäkin kutsuisit sinne. Eiköhän olisi siinä iloa kyllin, vai
mitä arvelet, Erkki?»

Erkki ei aluksi kuullut, mistä oli puhe, hän oli syventynyt Aunen
nuotteja selailemaan, mutta kuultuaan, mikä oli kysymyksessä, oli hän
kohta valmis. Kolmisin he siirtyivät vanhan tohtorin huoneeseen, jossa
iloinen takkavalkea uuninsa räiskyi, ja jonka toisesta päästä
varjostimen peittämä lamppu loi himmeää valoansa. Aune asettui pienelle
jakkaralle vastapäätä valkeaa, Erkki siirsi keinutuolinsa uunin
läheisyyteen, ja Kaarlo puoleksi loikoili sohvannurkassa. »Hohhoo, miten
mukavaa tämä elämä on!»

»Tämmöistä hupia ei Helsingissä suoda», huomautti Erkki.

»Ei usein ainakaan.»

»Mutta kuulkaa», keskeytti Aune, »minulla olisi pieni ehdotus.
Pidetäänpä tässä iltamaa, jonka ohjelman suorittamiseen kukin meistä
ottaa osaa, eikö niin?»

Kaikki olivat myöntyväisiä, mutta miten päästä alkuun?

»Sinä, Kaarlo, saat kunnian alkaa!»

»Kiitän nöyrimmästi, mutta kaikki kunniavirat ovat rasittavia. Pane
sinä, Aune, vaan alkuun. Naiset, nehän nyt etunenään työntäytyvät.»

»Ja se on mainion mukavaa, aina kun herrat eivät itse viitsi vaivautua,
eikö niin?»

»No, älähän härnäile! Jos sinussa vain on pikkusenkin »todellista
naisellista sielua», niin et henno häiritä tätä rauhallista hämyhetkeä.
Katso sinä vaan varjoja tuolla seinällä, katso himmeää valaistusta ja
tätä hehkuvaa hiilosta, etkö siitä saa runollista tunnelmaa?»

»Saanpa kyllä. Muistui juuri mieleeni runo 'Hiiloksella.' Tunnetko sen?»

      »Täss' istun suojassani
      Ja katson hiilokseen,
      Se leimuaa, se hehkuu
      Ja hiipuu hiljalleen.

      Noin sydämessä mulla
      Myös tunteet vaihtelee,
      Ne leimuaa, ne hehkuu
      Ja hiipuu hiljalleen.»

»Ne leimuaa, ne hehkuu ja hiipuu hiljalleen», toisti Erkki, »ja
kuitenkin jättävät ne jälkensä sieluun, vieläpä ainaiseksi.»

»Niin, se on totta.» Aune silmäili vakavana eteensä. »Se tietoisuus on
sekä suloinen että täynnä edesvastuuta.»

Kaarlo rykäisi pari kertaa -- häntä ei haluttanut joutua syvämietteisiin
keskusteluihin, -- ja Aune ymmärsi kohta tarkoituksen. Hän jatkoi siitä
syystä iloisesti: »Unelmat ja tunteet ovat joka tapauksessa hetken
haihtuvia lapsia. Siksi odotamme jo ikävällä jotain uutta. Jatkakaa
siis, herra maisteri!»

Erkki oli hetkisen ääneti, sitten hän alkoi: »Metsän rajassa oli talo,
talon räystäässä pääskyspesä ja pesässä äiti kahden poikasensa kanssa.
Poikaset olivat jo lentämiseen tottumaisillaan. Äiti jakeli heille vielä
viime neuvojaan, ennen pesästä lähtöä. Mutta neuvojen vaikutus poikasiin
oli aivan erilainen. Kun äiti neuvoi karttamaan kissaa, koska se on paha
ja petollinen eläin, sanoa siritti toinen: »kiitos neuvostasi», ja
samassa nosti se siipensä lentoon onnellisena kuin oman äidin rinnalla.
Mutta toinen ajatteli: »eipä tiedä missä vaara väijyy, petollista on
kaikki maailmassa», ja hän painoi päänsä siiven alle ja kätkeytyi
suruisena pesäänsä. Kun äiti taas toisena päivänä varoitti karttamaan
kuloa lähimetsässä, visersi toinen muistavansa neuvon ja kiiti samassa
metsänrinteelle, saadakseen sieltä edes katsella maailman kummia
tapahtumia. Mutta toinen siirtyi suruisena katonräystäältä pesäänsä
peljäten, että jos vielä aurinkokin häneltä siivet polttaa, lämmin ja
hehkuva kun on. Mutta silloin kävi äidin mieli murheiseksi. »Sinun
täytyy lähteä lentoon», sanoi hän pojallensa. Ja pois täytyi poikasen
pesästä. -- Hän lensi metsään, lensi lepikosta niityn poikki, levähti
hetkisen pellonpientareella ja suuntasi sitten matkansa kauniin koivikon
keskelle. Siellä päivänsäteet puitten juurilla pujahtelivat, kukkia
kasvoivat mättäät kirjavina, ja pienet perhoset lentelivät kukasta
toiseen. Täällä näytti kaikki niin viattoman rauhalliselta, että pieni
pääsky parkakin vähitellen rauhoittui. Hän asettui aidanseipäälle ja
katseli siitä ympärilleen. Aivan hänen jalkainsa juuressa, suuren koivun
suojassa näki hän pienen, valkean metsätähden. Se oli niin pieni, niin
puhdas ja suloinen, että pääskyn teki mieli sitä puhutella. »Miten olet
sinä niin kaunis ja niin valkea», kysyi hän viserrellen. »Kai taivaan
kaste sen on tehnyt ja valo ja lämpö.» »Eikö se polta sinua?» »Ei
polta.» »Entä kun on pilvistä, kuoletko silloin?» »En, en kuole.» »Etkö
sinä pelkää ollenkaan?» »Mitä minä pelkäisin? Metsä on kukkasia täynnä,
ja te linnut meille laulelette. Etkö näe, miten kaunista kaikki on?»
Silloin kävi pääskynpoika miettiväksi. Hän nosti äkkiä siipensä ja läksi
lentoon. Entistä kevyempää oli nyt korkeuteen kohoaminen ja entistä
tukevammilta tuntuivat siivet. Koko maailma näytti toisenmoiselta. Nyt
vasta näki hän taivaan siintävyyden ja tunsi valon ja lämmön
vaikutuksen. Hän lensi kotiräystäälle, ja sieltäkin oli näköala nyt
entistä avarampi ja ihanampi. Tosin kissa vielä hiipi pihan poikki, ja
metsästä nousi savu kulopaikalta, mutta hän katseli sitä, mikä oli
kaunista ja hyvää, ja siitä syntyi rintaan ääretön, hillitsemätön riemu.
-- Uudelleen kohotti hän siipensä ja lensi nyt suoraapäätä takaisin
koivikkoon, jossa asettui aidalle, aivan metsätähden yläpuolelle. Siinä
alkoi hän viserrellä sydämensä pohjasta niinkuin ei koskaan ennen, sillä
hän visersi nyt kaikkein kauneimman kiitoslaulunsa puhtoiselle, pikku
metsätähdelle.»

Aune oli Erkin kertomuksen ajalla aluksi huvitettuna katsellut häntä
suoraan silmiin, mutta vähitellen painui hänen katseensa. Hän istui
hievahtamatta Erkkiin puoleksi selin, silmäillen riittyvään hiilokseen.
Hänen oli vaikea liikutustaan salata, ja kun Erkin kertomus loppui, ei
kukaan aluksi puheeseen puuttunut. Vihdoin sanoi Aune hiljaa: »Se oli
kaunis laulu, aivan liian kaunis niin pienelle kukkaselle.»

Erkki aikoi vastata, mutta samassa kuului portailta tohtorin ääni, ja
Aune kiiruhti ulos isäänsä vastaanottamaan.



X.


Pari päivää tämän jälkeen lähti Erkki Tähtiniemestä. Hänen oli
matkustaminen eteenpäin naapuripitäjääseen, mutta paluumatkalla lupasi
hän vielä poiketa Tähtiniemelle. Päivä kului kuitenkin toisensa jälkeen,
eikä Erkkiä kuulunut. Vihdoin sai Kaarlo häneltä kirjeen, jossa hän
lyhimmiten ilmoitti matkustaneensa kotiin toista tietä, ja jouluksi tuli
häneltä yhteinen tervehdys Tähtiniemeläisille. Siinä oli kaikki.

Aunelle oli tämä käsittämätöntä. Mitä se merkitsi? Ja miten oli se
selitettävä yhteydessä Erkin entisen menettelyn kanssa? Ei tosin Erkki
koskaan ollut Aunelle tunteitaan suorastaan ilmaissut, mutta hän ne
sittenkin tunsi. Hän tiesi, että Erkki häntä rakasti ja hän Erkkiä. Mikä
heidät nyt oli eroittanut?

Jos Erkki olisi ollut vähän pintapuolisempi, vähän enemmän semmoinen
kuin useimmat muut, olisi Aune kenties luullut hänen mielensä
muuttuneen, mutta nyt hän ei voinut sitä uskoa. Hän tiesi, ettei Erkki
ollut niitä, jotka miellyttyään johonkin sitä kohta osoittavat niin
selvään kuin voivat suorastaan kosimatta, ja sitten ensi mieltymyksen
haihduttua varovaisesti vetäytyvät pois. Erkki olisi pitänyt
velvollisuutenaan salata, mitä ajatteli, kunnes itse oli selvillä
tunteistansa. Hän olisi karttanut toisessa sellaisen tunteen
herättämistä, josta ei vielä ollut varma itsessäänkään. Koko hänen
menettelynsä oli paras todistus siitä, että hän Aunea todella rakasti.
Miksi hän ei siis palannut? Miksi pysytteli hän poissa?

Päivät olivat pitkät ja ikävä tahtoi väkisinkin vallata Aunen. Joskus
hiipi mieleen epäilyskin. Entä jos hän kuitenkin on Erkin suhteen
erehtynyt? Jos kaikki olikin hetken huvia vain?

Jo tuo ajatus yksin tuotti Aunelle sietämättömän tuskan. Kaiken muun hän
kestäisi, ei vain sitä, että Erkin kuva muuksi muuttuisi ja tahrautuisi.
Kaikesta muusta hän voisi luopua, kunhan vain saisi säilyttää tuon kuvan
kauniina ja tahratonna. Hän tahtoi uskoa hyvää Erkistä, tahtoi omistaa
hänelle täyden kunnioituksensa ja muistella häntä jalona, luotettavana
ystävänä, jommoisena hän oli oppinut häntä tuntemaan.

Epäilys Erkin suhteen olikin ainoastaan hetkellinen. Sen tuottama tuska
-- joskin suuri -- ei kestänyt kauan. Mutta minkäänmoista selitystä
Erkin menettelyyn ei Aunella kuitenkaan ollut, ja sitä hän
sanomattomasti kaipasi. -- »Eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa»,
oli Aune itse kerran sanonut, ja hän tunsi, että häneltä nyt kysyttiin,
vastaisiko hän todella teossa sanoistansa. Taisiko hän unohtaa oman
itsensä? Oliko hän valmis itkemään itkeväisten kanssa, iloitsemaan
niiden kanssa, joilla iloa oli, riippumatta siitä, mitä hän itse tunsi
tai kärsi?

Hänestä tuntui kuin olisi hänet nyt vasta koetukselle pantu. Tosin oli
hänen ollut kieltäytyminen halustaan opiskella, hänen oli täytynyt erota
rakkaasta äidistänsä ja tämän kuoleman jälkeen jo nuorena kantaa huolten
ja velvollisuuksien taakkaa, mutta muuta surua ei hän vielä ollut
kokenut. Työ, joka hänellä oli ollut, oli häntä aina tyydyttänyt. Se oli
estänyt kaikki turhat haaveilut ja vaikuttanut sen, että hän tuskin oli
huomannut, miten yksin hän oli ollut, ilman ainoatakaan läheistä
ystävää, joka häntä todella olisi ymmärtänyt. Tuttavuus Erkin kanssa oli
tässä suhteessa aikaansaanut muutoksen. Siksi tuntui äkillinen tyhjyys
nyt sitä suuremmalta.

Ilmatkin olivat näihin aikoihin ikävän harmaat. Tiet olivat yhtenään
ummessa ja kulku ulkosalla oli vaivaloista, sillä tänä talvena oli
yhtenään tuulta ja tuiskua.

Aune istui usein illoin yksin huoneessaan kuunnellen, miten tuuli
vihurina puhalteli järveltä päin. Se pyyhkäisi Tähtiniemen ohi niin,
että nurkissa suhisi, ja uunin pellit ulvahtelivat valittavasti. Tuntui
siltä kuin ilma olisi ollut rauhattomia henki-olentoja täynnä. Pitkään
vihelteli tuuli uunin piipussa, ja lopuksi muuttui se aivan kuin
ihmisäänen itkuksi. Ilma vinkui ja vonkui, huokaili ja vaikeroi.
Ikkunalasit tärisivät tuulessa aivan kuin joku olisi hampaitaan
kalistellut, ja nurkista kuului kuin nyyhkytystä, kun vihuri ohi
pyyhkäisi.

Aune ajatteli kaikkia niitä, jotka kärsivät, onnettomia, murtuneita ja
suruun sortumaisillaan olevia. Hän näki heitä koko joukon kulkevan
ohitsensa ja kuuli heidän sydäntäsärkevää vaikeroimistansa. Mitä voisi
hän tehdä heidän hyväksensä? -- Hän tahtoi unohtaa oman surunsa, käydä
kantamaan kärsivien kuormaa ja valmistaa iloa ilottomille.

Se mitä Aune sisimmässään koki tänä aikana, ilmeni hänen ulkonaisessa
olennossaan ainoastaan siten, että hän oli ympäristölleen tavallistakin
ystävällisempi ja uhrautuvaisempi. Isänsä häntä välistä ihmetellen
katseli, ja kerran hän veti hänet puoleensa leikillisesti huomauttaen,
että hänen »pieni päivänsäteensä oli vielä tavallistakin lämpöisempi.»
»Ja kun minä juuri olen sinusta Kaarlolle kannellut!»

Aune katsoi hämmästyneenä isäänsä.

»No, no, älähän peljästy, minä vain kirjoitin hänelle, että olet
heikontunut ja laihtunut. Eihän se vaarallista ollut?»

Mutta Aune pudisti sormea isälleen ja kiiruhti pois. Voi mitä se isä oli
tehnyt! Jos saisi vielä Erkkikin tuon kuulla -- -- Mitä hän ajattelisi?
Arvaisiko ehken syyn? Olisipa Aune ennen tiennyt mitä isä aikoi!

Aika kului hiljalleen eteenpäin. Oli jo huhtikuu ja pääsiäinen oli
tulossa. Aune istui isänsä huoneessa. Lamppu paloi pöydällä. Vanha
tohtori oli nojatuoliinsa nukahtanut, ja uunin edustalla teki »Turva»
isännälleen seuraa. Aune oli lukenut ääneen, mutta taukosi huomatessaan
isänsä nukkuvan. Hiljaa laski hän peitteen isän polville, siirsi
lamppuvarjostimen nukkuvalle paremmin suojaksi ja asettui sitten
paikoilleen lukua itsekseen jatkamaan. Turva murahteli tuon tuostakin
unissaan, ja seinäkello käydä naksutteli tasaista: tik, tak, tik, tak.
Muuten oli kaikki hiljaista huoneessa. -- Silloin kuului etehisestä
askelia. Aune laski »Valvojan» kädestään ja kiiruhti katsomaan. »Te»,
äännähti hän hämmästyneenä.

»Terveisiä Kaarlolta», vastasi Erkki ja ojensi hymyillen kätensä
Aunelle.

»Onko Kaarlo sairastunut?»

»Ei, ei suinkaan. En minä tule surusanomia tuomaan, olkaa huoleti.
Minulta vain jäi viime käynnilläni asiat vähän kesken. Niin, -- minä
tarkoitan -- Erkki kävi hämilleen -- minä tarkoitan, juuri niinkuin
sanoin. Mutta miten te jaksatte, neiti?»

»Olkaa toki hyvä ja käykää sisälle, tänne saliin ehken», pyyteli Aune.
»Kiitos, hyvinhän minä jaksan.»

»Mutta Kaarlo kertoi minulle päinvastaista.»

»Oh», Aune punastui, »siihen tiedonantoon oli ainoastaan isällinen
huolehtiminen syynä.»

Erkki oli jo vähällä sanoa, että sepä huolehtiminen on minua tänne
jouduttanut, mutta hän malttoi mielensä, ja Aune oli sitäpaitsi jo
kiiruhtanut pois isälleen ilmoittamaan vieraan tuloa. -- -- -- -- -- --
-- -- -- -- --

Erkki oli ollut vuorokauden Tähtiniemessä, ja nyt oli ilta. Aunen isä
istui huoneessaan sanomalehtiä lueskellen, ruokasalissa kattoi palvelija
pöytää, ja Aune, joka oli häntä auttanut, oli nyt asettunut saliin
soittokoneen ääreen.

Erkki tuli samassa huoneestansa ja istuutui nojatuoliin. Vihdoinkin oli
ehken sopiva tilaisuus tullut, jolloin hän sai olla kahden Aunen kanssa.

Kruunussa paloi pari kynttilää. Muuta valaistusta ei huoneessa ollut.
Kasvien varjot kuvastuivat kauniina vastaiselle seinälle, ja
salaperäisinä, viehkeän vienoina kaikuivat soiton säveleet. Oli
sopusointua sekä soiton että valaistuksen tuottamassa vaikutuksessa.
Siinä oli jotain lämmintä ja pehmeätä, mutta samalla hienoa, hillittyä
tunnetta.

»Laulakaa», pyysi Erkki, kun Aune oli lopettaa, ja Aune lauloi, joskin
vastenmielisesti. Hän oli niin omituisen rauhaton tänä iltana. Erkki oli
sanonut pian taas lähtevänsä, ja siitä oli Aune pahoillaan, pahoillaan
etenkin, kun hän ei saanut näyttää suruansa. Tuntui raskaalta
teeskennellä iloisuutta. Hän oli aina ennen ollut suora Erkille. --
Kesken oli hän nyt lopettaa laulunsa, mutta hän voitti liikutuksensa ja
jatkoi. Hän sulki ainoastaan nuotit, säesti ulkoa ja lauloi. Voimakkaana
ja kirkkaana kaikui hänen äänensä:

      »On Herra sun tukes horjumaton,
      Kun maalliset vaihettelee.»

Se oli jäähyväislaulu Erkille.

»Kiitos», Erkki läheni Aunea. »Te annoitte minulle hyvät matkaeväät.»
Hän puhui iloisesti ja tyynesti. Aunea melkein hermostutti. »Olen teille
sydämestäni kiitollinen.»

»Eipä syytä. Lauloin osaksi itselleni.» Hänen äänensä oli surullinen.

»Mutta osaksi minulle myöskin, eikö niin?»

»Niin kyllä!»

»Se oli hyvin ystävällistä.» Hetkisen värähteli Erkin ääni melkein
veitikkamaisena. Rajaton riemu täytti hänen rintansa, sillä hän ymmärsi
Aunen mielialan, ja hän oli, sille nauraa aivan ääneensä, nauraa kesken
onnensa suuruutta. Luuliko Aune todella, että hän, Erkki, voisi lähteä
saamatta Aunelta vastausta sydämensä kysymykselle? Miten lapsellinen
pelko!

Mutta pian Erkki malttoi mielensä. Hän oli käynyt vakavaksi, kun jatkoi:
»Te olette paljon minulle antanut, mutta pyytäisin vielä enemmän. Aune
rakas, tahdotteko minua auttaa aina ja kaikessa, läpi koko elämän
ystävänäni -- vaimonani?»

Aune oli kääntynyt Erkkiin päin, hän nosti kätensä, laski sen Erkin
käteen ja loi kirkkaat, sielukkaat silmänsä häneen. Niistä sai Erkki
vastauksen.

Mutta illalla, kun Aune huoneessansa seisoi äidin kuvan edessä,
kimalteli kuin aamukastetta hänen silmissänsä, ja hänen huulillaan oli
hymyä. -- »Oi äiti, näetkö sinä lapsesi onnen?»



XI.


Kesäinen päivä paistoi lämpimästi. Ikkuna oli auki ja tien toiselta
puolen lehahti tuomien tuoksu. Eevi istui käsitöineen sohvan nurkassa,
mutta kun huoneen toisesta päästä alkoi kuulua hiljaista kirinää, nousi
hän, pani pois työnsä ja lähestyi kätkyttä.

»Äidin muru, mikä sinun on? Tahdotko syliin, sydäniloni», puheli hän
nostaen lapsen hymyillen polvillensa. »Viljoseni, vienoiseni», jatkoi
hän poikaa kapaloiden, »nyt täytyy sinun nukkua, jotta olet iloinen, kun
isä tulee kotiin.»

Eevi alkoi hyräillä, ja hiljaa heilahteli kätkyt. Ulkoa kuului kanojen
kaakotusta, ja vastaisen ikkunan läpi näki Eevi sikojen myllertävän
takapihalla, mutta hän tuskin huomasi niitä. Hän oli vähitellen
ympäristöönsä tottunut, ja olihan sitäpaitsi nyt muuta ajattelemista.

Maija kurkisti ovesta. »Joko se nukkuu nyt, se sokurimuru?»

»Jo nukkuu. Tule katsomaan, miten herttainen hän on.»

»Niin on, ihan kuin pastorska pienenä.»

»Vai niin, sitähän sinä aina sanot. Mutta paljoa kauniimpi hän kuitenkin
on, eikö niin?»

»No, no, saattaa olla, onhan hän isäänsäkin, liekö siitä sitte
kaunistunut.»

»Kaunis hänestä vaan tulee, se on varma, kaunis kuin kukkanen», sanoi
Eevi kumartuen kätkyen puoleen karkoittaakseen kärpäset pienoisensa
kasvoilta. »Mutta», jatkoi hän sitte, »mene nyt, Maija, kahvia
keittämään, että on kaikki valmiina, kun pastori tulee rippikoulusta.»

Kupit olivat pöydällä ja Maija oli juuri kahvipannunkin viereen
asettanut, kun Heikin askeleet kuuluivat etehisestä. Hän astui sisään.

»Päivää, mitä tänne kuuluu?»

»Hyvää unta», Eevi loi silmänsä hymyillen kätkyeeseen päin.

»Onpa odottamassa kaunis kahvipöytä», puheli Heikki tyytyväisenä.
»Pannaan nämä vielä pappilan muorille silmien iloksi», ja hän asetti
tuoksuavan tuomikimpun pöydälle.

»Kiitos! Nepä kauniita!»

»Niin, eikö todella? Ihastuin niihin kotimatkalla, siksi täytyi ne
sinulle poimia.»

»Sinäpä olet hyvä, kun hankit mulle kipeneen kauneutta yksin täälläkin.»
Eevi huokasi huomaamattaan, ja Heikin otsa kävi samassa pilveen. »Johan
täällä tulee kauneutta kilvan», sanoi hän kuitenkin leikillisesti.
»Eivät taida tuomentertutkaan kestää kilpailua tuon veitikan rinnalla.»
Hän läheni kätkyttä.

»Kuka hänelle vertoja vetäisi?» Eevikin tuli viereen, ja he seisoivat
hetken käsikädessä lastaan katsellen.

»Siitä kukkasesta saat iloa kesät, talvet», huomautti Heikki
miettivästi.

»Niin», jatkoi Eevi iloisesti, »ja saanhan vielä lisäksi paljon
herttaisia muistoja nyt, kun pääsen vanhempieni luona käymään. Ajattele,
viikon kuluttua olen jo kotona, näen isän, äidin, ystävät ja kaikki nuo
tutut, rakkaat paikat!» »Kyllä nekin ovat rakkaita», jatkoi hän sitten,
»vaikka toista olisi palata Soinamoon.»

»Sinne menemme joskus, kun Viljo on suureksi kasvanut.»

»Oi Heikki», Eevi heittäytyi hänen kaulaansa, »oi, jos sinne todella
kerran saisimme palata, jos saisimme yhdessä, onnellisina käydä
näkemässä kaikki nuo rakkaat, tutut paikat!»

»Jos Jumala sen suo. -- Mutta ne tuumat ovat vielä tuulentupia. Nyt
ajattelemme matkaasi vanhempien luo.»

He rupesivat iloisesti suunnittelemaan Eevin matkaa, ja itselleen
selittämättä tunnelmaa nauttivat he kumpikin siitä, että heillä nyt oli
niin hauskaa yhdessä. Kotoisen lämpimältä tuntui ympäristö, ja
keskustelu oli iloista, tyyntä ja tasaista.

Heikki tunsi, että tämmöinen hetki todella vastasi hänen koti-onnensa
toiveita. Se oli työn lomassa levon ja virkistyksen hetki. Oikein
vaikealta tuntui sitä keskeyttää ja taas ryhtyä työhön. Mutta olihan
mieli nyt virkistynyt ja silloin sujui työkin.

Heikin poistuttua jäi Eevi yksin käsitöineen Viljon kätkyen viereen.
Hänen ajatuksensa olivat yhä kotona-käyntiin kiintyneet, ja kuva
toisensa jälkeen syntyi siitä hänen mielessään. Hän tulee kotiin ensi
kertaa nuorena rouvana. Viljo käsivarrellaan astuu hän vaunuista.
Portailla seisoo isä avosylin heitä odottamassa. Sitten tulee äiti,
äiti, joka kirjeissään on ollut niin hellä ja herttainen. Nyt, kun Eevi
itse tietää äidin tunteet, ymmärtää hän paremmin omaa äitiäänkin, ja
hänen käy sääli häntä muistaessaan heidän entistä epäsopuansa. Nyt
koettaisi hän antaa hellyyttä sitä enemmän. -- Entä sitten, kun
pappilaan tulee vieraita? -- Eevi oli jo kaikkea näkemässä ja
kuulemassa. -- Kaikki tahtovat he Viljoa nähdä, ja kaikki häneen
tietysti ihastuvat. Eeviä sanovat he laihtuneeksi, eikä se tee mitään.
Mutta hänen pukunsa ei ole kunnossa. Hattu on vanhanaikainen, eivätkä
vaatteet käy hänelle hyvin. Heikille ei ole siitä puhumistakaan -- mutta
kotona ehken asia korjautuu. Äiti kyllä pian semmoiset puutteet huomaa.

Tulevaisuudesta luisuivat Eevin ajatukset vähitellen menneisyyteen. Tuli
mieleen kulunut vaikea talvi. Eevi mietti, mille kannalle asettua
ystävien kysymyksiin nähden. Kaikki sielläpäin pitivät Heikistä, sen hän
tiesi, ja se tuntui hyvältä. Ei kukaan tulisi aavistamaan, että
kyyneleet ja mielipaha olivat tavallisia heidän kodissaan.
Vastaisuudessa sitäpaitsi olot kenties parantuisivatkin. Viime talvi,
sehän se ainoastaan oli ollut niin vaikea. Eevi sairasteli, ja
selkkauksia oli seurakunnassa alituisesti. Ikävä ympäristö ja Heikin
ankaruus, kaikki synkistytti Eevin mieltä. Siitä sitten johtuivat
epäystävälliset sanat ja loukkaukset.

Eevin kävi sääli Heikkiä ja sääli itseänsä. Miksi olikaan elämä
semmoista? Miksi se vaati niin paljo? Eihän sitä täyttää jaksanut. --

Mutta tästälähin olot ehken muuttuisivat. Eevi voimistuisi, paranisi
suhde pitäjäläisiin, ja Viljosta olisi iloa riittämään asti. Heikkikin
tulisi myöntyväisemmäksi lapsensa tähden, ja Eevi itse saisi pojasta
hyvitystä kaikista pettymyksistänsä. Viljon suhteen ei Eevi ainakaan
koskaan pettyisi. Hänessä näkisi hän sen ihanteen, jota hän tähän asti
turhaan oli etsinyt.

Eevi muisti yhtäkkiä Erkkiä. Niin, -- hän oli todella kaunis ja hyvä
poika. Vieläkin sykähti Eevin sydän, kun muistui lapsuuden ystävä
mieleen. -- Mutta lapsuuden leikkitoveri oli leikkitoveriksi jäänyt.
Heidän ystävyydestään ei sen enempää tullut. Olosuhteiden eroittamina
olivat he pian käyneet vallan vieraiksi toisillensa. Ei ollutkaan
Erkistä tullut Eevin unelmien sankari, kuten hän aina ennen oli
ajatellut. Sen sijaan oli Eevi tutustunut Heikkiin ja tämän voimakas,
mutta samalla tunteellinen luonne oli kokonaan vallannut Eevin.
Yhteiselämä oli kuitenkin Eeville opettanut, että Heikin kiihkeimpienkin
tunteitten täytyi taipua, väistyä syrjään ja nöyristyä aivan kuin
olemattomaksi, jos sitä vaati hänen teräksinen tahtonsa, tuo tahto, joka
monet kerrat miekkana oli tunkenut Eevin sydämeen ja monet syvät haavat
siihen iskenyt. Toisin tekisi Viljo vastaisuudessa. Hän kasvaisi
kauniiksi ja jaloksi. Rikas olisi hänen rintansa rakkaudesta, ja äiti
ylinnä sitä osakseen saisi. Onnensa Eevi silloin löytäisi, ja
onnelliseksi täytyisi Viljonkin tulla. Kaikkea, mitä Eevi oli elämässään
kaivannut, sitä saisi Viljo. Eevi itse kävisi edellä poimien pois kivet
hänen poluiltansa, nostaen notkot ja mäet maahan painaen, loihtien
kukkatarhoja keskelle erämaita. Mitä siitä, jos hän toimiinsa
sortuisikin, kunhan Viljo saisi suureksi, saisi ihailluksi ja
onnelliseksi!

Eevin ajatukset olivat hänet muassaan temmanneet, tulevaisuudesta
siirtäneet hänet menneisyyteen ja siitä äkkiä vieneet aikoihin vielä
olemattomiin. Viljo palautti todellisuuteen. Mutta oli kuin hehkua
tulevaisuuden taivaalta hänen kasvoillansa, kun hän nosti lapsen
kätkyestä ja kiihkeästi painaen poikaa rintaansa vasten huudahti:
»Viljo, Viljo, miten äärettömästi me toisiamme rakastamme ja miten
onnellisiksi me tulemme.»

Vasta elokuun keskipaikoilla hankkiutui Eevi kotimatkalle vanhempiensa
luota. Kylmiä, sateisia päiviä oli ollut monta, mutta nyt oli tuuli
poistanut pilvet taivaalta, ja ilma oli taas käynyt lämpimäksi. Päivä
paistoi melkein paahtamalla. Kaikki luonnossa näytti nauttivan
kesälämmön palaamisesta. Kukat asemapäällikön puutarhassa nyykäyttivät
iloisesti päätään, yksinpä pienen asemahuoneen nurkatkin kiilsivät kuin
tyytyväisyydestä auringon valossa.

Junan tuloon oli vielä vähän aikaa, ja hiljaista oli ympäristöllä kuten
pienellä sydänmaan asemalla ainakin. Vasta muutama jalkamies oli
asemalle ennättänyt junan tuloa odottamaan, kun Eevi äitinsä saattamana
sinne saapui. Renki hyppäsi maahan vaunun kuskipenkiltä ja aukaisi oven.
Ruustinna astui ensimäisenä ulos, sitten Eevi Viljo käsivarrellaan.
Naiset suuntasivat tiensä asemahuoneen odotussaliin, ja renki jäi
tavaroita purkamaan.

Vielä ei junaa kuulunut.

»Äiti rakas», alkoi Eevi, »en voi selittää, miten kiitollinen olen
sinulle kaikesta. Tätä aikaa muistellen toivon paremmin kestäväni kaikki
vaikeudet kotona.»

Hän huokasi.

»Lapsi parka, paljon sinulla onkin kestettävää. Toivon kuitenkin asiain
nyt paranevan, kun sinä Heikille muistutat hänen velvollisuuksiaan. Ole
vain tyyni ja luja vaatimuksissasi. Onhan selvää, että miehen lähin
velvollisuus on pitää huolta perheensä mukavuudesta.»

»Heikki katsoo asiaa toiselta kannalta», alkoi Eevi, mutta samassa
kuului junan vihellys, ja matkustaville tuli kiire. Tavarat oli paraiksi
vaunuun saatu, kun asemamies soitti kelloa, ja juna alkoi puhkien ja
savua ilmaan tupruutellen eteenpäin vieriä. Eevi ei ennättänyt muuta
kuin vaunun ikkunasta huiskuttaa viime hyvästit äidille. Sitten oli hän
jo näkyvistä kadonnut.

Erokyyneleet kuivattuaan alkoi Eevi Viljoa uneen tuudittaa. Vaunujen
tasainen tärähteleminen viihdytti poikaa, ja hän nukkui pian. Eevikin
painoi silloin päänsä vastaiselle sohvan nurkalle vaipuen ajatuksiinsa.

Miten mukavaa tässä oli, toista kuin kolmannessa luokassa! Jos nyt isä
tietäisi, miten Eevi nauttii, isä, joka hänet tänne oli kustantanut!
Heikki ei sitä olisi tehnyt, sen Eevi tiesi, ja hän alkoi ajatuksissaan
vertailla vanhempiensa ja Heikin rakkautta. Sydän lämpeni vanhempien
hellyydestä. Miksi ei Heikin rakkaus enää samalta tuntunut?
Kihlausaikana oli ollut toisin. Silloin oli Heikin rakkaus ollut Eevin
suurin onni, ja joskin Heikki silloinkin oli ollut ankara, oli Eevi
hänessä omantuntonsa ääntä kuullut.

Olikohan hän nyt käynyt kuuroksi tuolle sisäiselle äänelle? Hän
säpsähti. -- Ei, sitä ei hän tahtonut. Heikin liiallisuutta hän
ainoastaan vastusti, ja juuri sen rinnalla tuntui vanhempien rakkaus
niin suloiselta.

Juna pysähtyi samassa, ja nykäys herätti Viljon. »Älä itke, älä»,
viihdytteli Eevi nostaen pojan ikkunaan. Eräät vaunut olivat pysähtyneet
aseman, läheisyyteen, nuori rouva oli niistä maahan noussut ja läheni
nyt junaa. Hänen vieressään astui herra, nähtävästi hänen miehensä,
kantaen lasta käsivarrellaan. He astuivat vaunuun, jossa Eevi oli. He
olivat juuri ehtineet kantaa tavaransa sisään, kun asemakello soi. Eevi
näki vilahdukselta hellät hyvästit ja kuuli herran muistuttavan:
»Huvittele nyt oikein, kunnes tulen sinua hakemaan.»

Eevi vetäytyi Viljo sylissään sohvan nurkkaan. Hän tahtoi piiloutua tuon
hienon rouvan katseilta, rouvan, jonka matkallelähtö ja koko olento oli
kuin pisto hänen sydämmeensä. Hän muisti omaa kotoalähtöänsä. Ei se
Heikki noin saattanut eikä sanonut. Entä tuon nuoren rouvan puku, miten
hienon hieno se oli, ja hänen pienoisensa oli pitseinensä kuin
prinsessa. -- Eevin silmä kääntyi Viljoon. »Sydänkäpyni, iloni, _sinä_
et ainakaan saa kieltäymyksistä kärsiä. Sitä en ikinä salli.»

Eevi oli tätä miettiessään painautunut yhä syvemmälle sohvan nurkkaan
päättäen pysyä erillään matkakumppaneistaan. Mutta äkkiä hän säpsähti
kuullessaan nuoren rouvan puhelevan pienoiselleen. Samassa kun hän kuuli
tuon nuorekkaan, heleän äänen, syntyi hänen mielessään kuva iloisesta
tyttöparvesta, koulu-ajasta ja kepposista. Hän nousi ja laski Viljon
sylistään. Hänen täytyi nähdä tuon puhujan kasvot. Hän oli niitä tuskin
vielä huomannut, vaatteita ainoastaan.

Eevin astuessa ulos vaunun naisosastosta saadakseen nähdä uuden
matkatoverinsa, seisoi tämä selin Eeviin ottaen hattua päästään, mutta
kun hän, laskettuaan sen hyllylle, äkkiä teki kokokäännöksen, tuli Eevi
hämilleen ja kääntyi poispäin.

Jos olisikin kaikki vain erehdystä? Se ajatus sai hänen ujouttaan
muistamaan. Mutta ennenkuin hän uudelleen ehti kääntyä toveriinsa päin,
tunsi hän kaksi tukevaa kättä hartioillaan, ja vankkaa pudistusta
seurasi huudahdus: »Eevi, Eevi, mikä tuuli sinut tänne tuo?»

»Sirkka», huudahti Eevi iloisesti tuntiessaan entisen luokkatoverinsa.
»Mikä onnellinen sattuma!»

»No, hyvä on alku hauskalle matkalle. Tulehan viereeni tänne!»

»Ei, odota vähän, tule sinä tänne!»

»Mitä sinulla siellä on? No, eipähän mitä! Katsoppa tuota veitikkaa, kun
on minun tyttöni kanssa melkein yhdenikäinen. Ei, vähän nuorempi hän
kuitenkin on», jatkoi hän nostellen tyttöään Eevin nähtäväksi.

»Viljo on viiden kuukauden vanha.»

»Ja tämä Kerttu-Kaisa kahdeksan. Katso, kuinka sillä on tanakat sääret!
Niillä jo ponnistellaan ja potkitaan.»

Kun aikaa oli vierähtänyt vähäsen, ja Eevikin oli ehtinyt Viljoa
näytellä ja kehua, ehdotti Sirkka reippaasti: »Pannaan nyt nämä aarteet
nukkumaan, niin saamme vähän rauhassa puhella. Voi hyvänen aika, kuinka
tämä on hauskaa!» Hän hypähti istuessaan niin, että vaunun sohva
notkahteli. »Ja sinusta tuli papin rouva», jatkoi hän katsoen
veitikkamaisesti Eeviä silmiin.

»Niin», sanoi Eevi, »onko se sinusta ihme?» Hänestä tuntui aivan siltä
kuin Sirkka ajatuksissaan olisi lisännyt: eikä sen enempää.

»Ei nyt aivan ihmekään. Kyllä sinä siihen tavallaan sovit. Sinä käsität
tunteellisella tavallasi miehesi työn kaunista ja aatteellista puolta,
ja siitä te sitten yhdessä puhelette ylevästi ja ylösrakentavaisesti.»

»No, Sirkka, älä nyt leikkiä laske.»

»En, en. Täyttä totta minä puhun. Mutta katso, minä olen toisenlainen,
ja minä tarvitsen ukon juuri semmoisen kuin sain, semmoisen, jolla on
kirjoituksia, laskuja ja senkin seitsemän yhteiskunnallista hommaa, ja
joka tulee huoneestaan aivan peloittavan tuumailevana ja otsa rypyssä.»

»Ja sekö sinusta on niin hauskaa?»

»Niin on. Silloinhan hän tarvitsee muijan juuri semmoisen kuin minä
olen. Et usko, miten monta kepposta minä olen hänelle tehnyt! Siihen
aikaan, kun meillä ei vielä ollut tuota Kerttu-Kaisaa, olin itse lapsena
talossa ja vielä nytkin saan vehkeistä huolta pitää, kunnes Kerttu
oppii.»

»Vehkeileminen, sekö on sinun virkasi kodissa?»

»Niin», sanoi Sirkka juhlallisesti, »et usko miten tarpeellista se on.
Ukkoni laskut lyövät aina paremmin yhteen, ja ajatukset luistavat
nopeammin, kun minä ensin hetkisen hänen kanssaan hulluttelen.»

»Johan nyt!»

»Niin, niin, usko pois! Mies parka muuten tuumailisi. yöt, päivät ja
väsyisi siihen paikkaan, mutta mikä nyt auttaa, kun on kodissa vallaton,
pikku vaimo, joka ei suo ukolleen tuumailurauhaa, vaan nauraa hänelle
vasten naamaa ja lavertelee niitä näitä. Usko pois, se lisää
tavattomasti työkykyä.»

Sirkka oli niin koomillinen totisuudessaan, ettei Eevi voinut nauruaan
pidättää. »Kylläpä sinulla iloa riittää», sanoi hän puoleksi nauraen,
puoleksi huoahtaen. »Onnellinen sinä» -- »ja sinun kotisi», lisäsi hän
ajatuksissaan. »Mutta sanohan», jatkoi hän, »missä te oikeastaan
asutte?»

»Kyllä me asumme Helsingissä, mutta miehelläni on pieni perintötila
maalla, jossa kesäisin olemme ja joskus, tai oikeammin sanoen aina, kun
sopii, talvellakin.»

»Mutta miten sinä tulet maalla toimeen?»

»Minäkö? Mainiosti! Miks'en tulisi toimeen?»

»Sinä kun niin rakastat seuraelämää ja huveja?»

»Totta sanoit, vanha toveri, mutta sen sinä unohdit, että minä --
rakastan kaikkea. Kaikki on hauskaa: kova kiire ja ihmislaumat
espiksellä, syksysateet maalla ja rapakko, joka roiskii ja loiskii.»

Eevi ei voinut olla nauramatta.

»Minä puhun täyttä totta», vakuutti Sirkka. »Kaikki tuo on todella
mainion hauskaa. Ja kun sitten tulen takaisin Helsinkiin ja näen, miten
onnettomina ihmiset tuulta ja sadetta vastaan taistelevat, silloin
nauran makeasti muistellessani, miten maalla sateeseen läksin ilman
sateenvarjoa, lakki korvia myöten päähän painettuna ja hame kuin
kolmentoistavuotiaalla.»

»Etkö sinä maalla olostasi muuta hauskaa tiedä kuin syksysateet ja
rapakot?»

»Tiedän toki, kävelyretket pyryssä ja pakkasessa, kun tiet ovat ummessa
ja saan kinoksissa kahlata ja sitten tulla kotiin ukko-kullan tukkaa
pörröttelemään. Tiedätkö, mitä hän silloin sanoo?»

»No mitä?»

»Että olen reipas ja raitis ja vallaton kuin pohjatuuli. Ja ne sanat ne
maistuvat!»

Hän nauroi niin, että posket tulivat kuopille, ja hänen valkeat
hampaansa välähtelivät.

»Minä luulen, ettet vielä koskaan ole surua tuntenut», sanoi Eevi
huoaten.

»Eipä tiedä. Mutta jos iloistani vielä tahdot kuulla, niin on minulla
hienompaakin huvia ja sivistyneempää seuraa kuin syksysateet ja
tuiskuiset talvitiet.»

»Kaiken sinä leikiksi käännät.»

»Lupa on leikkiä puhua! Minä olen nuori vielä, ja etkö muista, että aina
olen elämää ihanaksi sanonut?»

»Muistan kyllä. Muistan sinua erityisesti semmoisena kuin olit
retkellämme Korkeasaarelle. Muistatko sitä itse?»

»Muistan toki, se oli todella ihana ilta.»

»Muistatko Elsan puhetta?»

»Kyllä muistan.»

»Siinä oli paljon sisällystä.»

»Niin oli. Kyllä minäkin joskus vakavuutta ymmärrän, ja jotta et
vallattomuuttani vallan peljästyisi, tahdon vielä sinulle tunnustaa,
että aivan hyvin ymmärrän, että sinä papinrouvana tulet elämää
katsoneeksi enimmäkseen juuri vakavalta kannalta.»

»Minulla onkin ollut niin paljon vaikeuksia», sanoi Eevi huoahtaen.

»Vai niin, niinkö, ja onhan muuten miehesi työkin hyvin vakavalaatuista.
Yhdessä varmaan jaatte kaiken.»

»Tavallaan», myönsi Eevi vähän epävarmasti. Mutta yhtäkkiä nousi hän,
kietoi kätensä Sirkan kaulaan, suuteli häntä ja sanoi sydämellisesti:
»Sinulla on sydän kultaa. Oikein tekee hyvää tavata.»



XII.


Hyvin ristiriitaiset tunteet sydämessään palasi Eevi vanhempiensa luota
omaan kotiinsa. Matkalle lähtiessään oli hän mielessään kuvitellut,
miten hän kesäisestä käynnistä virkistyneenä vielä pitkin tulevaa
talveakin voisi kotona olla iloinen ja tyytyväinen, mutta nyt tuntui
siltä, kuin tyytyväisyys ei olisi ottanut tullakseen, ei edes ensi
päiviksikään. Kaikki hänelle vain muistutti, miten toisin oli ollut
vanhempien kodissa. Siellä isä heitä, Viljoa ja Eeviä, hyväili ja hyvänä
piti, äiti hankki erityisen palvelustytön Viljoa varten, jotta Eevi
saisi olla vapaampi, otti ompelijan taloon, joka pani Eevin pukuvaraston
parempaan kuntoon, ja toimitti kaikessa niin, että Eevi ruuan, juoman,
seurustelun ja huvin suhteen sai sitä, mikä enin miellytti. Se epäsopu,
mikä ennen oli Eevin ja hänen äitinsä välillä vallinnut, oli nyt aivan
unohtunut. Olihan äiti jo Eevin pienenä ollessa häntä hemmoitellut,
totuttaen saamaan, mitä milloinkin mieli teki. Ainoastaan Eevin
haaveilut olivat äitiä harmittaneet, ja ne olivat vieroittaneet heidät
toisistansa. Nyt olivat olosuhteet muuttuneet, ja ero oli haihduttanut
epäsoinnut mielistä. Äidin rakkaus lapseensa tuntui vain suurenevan
siitä, että tämä nyt oli ahtaissa oloissa, jotka herättivät äidissä sekä
sääliä että mielipahaa.

Se seikka, että Heikki Salo apulaispappina oli ollut niin yleisesti
arvossapidetty, oli vähän parantanut sitä itsessään ikävää asianlaitaa,
että hän ennen oli palvellut juoksupoikana. Mutta nyt kun olot olivat
muuttuneet, tunsi ruustinna entistä katkerammaksi sen, ettei Eevi
naimisensa kautta ollutkaan tullut mihinkään huomattuun ja arvossa
pidettyyn asemaan. Tukalaa oli hänen olonsa, ja Heikin
yksinkertaisuusperiaatteet ja suuri säästäväisyys tekivät elämän
vieläkin ahtaammaksi. Oikein harmistuneena muisteli ruustinna, miten
Heikki joka asiassa, puvuissa, ruuassa ja kaikissa elämäntavoissa vaati
semmoista menettelyä, mikä _hänestä_ oli papinperheelle sopivaa.
Tärkeimmistä aina turhimpiin pikkuseikkoihin asti ulottui hänen
määräämisvaltansa. Ei hän tosin jyrkkää pakkoa Eeville pannut, mutta hän
esitti mielipiteensä siinä muodossa, ettei Eevi _voinut_ muuta kuin
taipua. Eevi tosin koetti, ainakin osaksi, sekä itselleen että muille
uskotella, että hän mielellään taipui, mutta sydämensä sisimmässä ikävöi
hän niitä mukavuuksia ja nautintoja, joista täytyi kieltäytyä.

Kaiken tämän oivalsi ruustinna kohta Eevin kotiin tultua, ja salainen
tyytyväisyyden tunne valtasi hänet -- kesken huolienkin -- kun hän
huomasi nyt joutuneensa lastansa puolustavaan asemaan. Oli tuntunut
katkeralta kun Eevi tyttönä ollessaan pysyi vieraana äidilleen,
katkeralta sitten kihlausaikana, kun aina vain Heikin mieltä kysyttiin,
äidin ei koskaan. Vanhemmat, -- etenkin äiti -- oli silloin Eevistä
kovin maallismielinen, kylmä ja järkevä. Mutta nyt olivat kieltäymykset
opettaneet Eeviä antamaan arvoa sille hellyydelle, jonka hän oli luotaan
työntänyt. Siksi kävi äidin ja tyttären suhde nyt entistä lähemmäksi ja
evästettynä äidin neuvoilla sekä vahvana päätöksessään asettaa kaikki
kodissa toiselle kannalle heitti Eevi jäähyväiset vanhemmilleen.

Sillävälin kulki Heikki kodissaan ikävällä odottaen päivää, jolloin
saisi vaimonsa ja lapsensa kotiin. Tosin hän joskus, iloitessaan heidän
palaamisestaan, tunsi kuin pistoksen povessaan muistaessaan, että eihän
se oikeastaan ollut niinkään sopusointuisaa ollut heidän avioelämänsä.
Hän oli monessa suhteessa huomannut Eevin toisenlaiseksi kuin mitä oli
luullut kihlausaikana. Ne yhteentörmäykset, joita heidän välillään
silloin oli ollut, olivat aina päättyneet siten, että Eevi nöyrästi oli
tunnustanut erehtyneensä, oli pyytänyt Heikkiä olemaan kärsivällinen ja
vakuuttanut tahtovansa ennen kaikkea oppia Jumalan tahtoa tuntemaan ja
tottelemaan. Heikki oli tähän luottanut ja oli uskonut Eevin mielen
pehmeäksi peltomaaksi, jossa hyvä siemen helposti juurtuisi, kasvaisi ja
kantaisi hedelmää. Mutta nyt kysyi hän itseltään, oliko hän siinä ehken
erehtynyt? Olihan Eevin luonteessa tunteellisuus ja taipuvaisuus todella
silmäänpistävä piirre, mutta oli kuin pehmeää maaperää olisi ollut
ainoastaan pinnalla. Alla oli jotain läpipääsemätöntä, piintynyttä,
kaikkia hyviä vaikutuksia vastustavaa.

Mikä saattoi olla syynä siihen? Eiväthän mitkään kovemmat kärsimykset
olleet Eeviä kohdanneet. Ei surujen hyinen halla ollut rintaa routaan
saanut. Eevin suurin virhe oli aina ollut hänen liiallinen
haaveilevaisuutensa. Saattoiko se lapsuuden päivistä saakka kasvaneena
antaa tukea kasvatuksenkin kehittämälle itsekkäisyydelle ja siten
vähitellen kovettaa, ja tehdä hedelmättömäksi muuten pehmeän maaperän?

Jos todella oli niin, ei silloin muuta neuvoa kuin Jumalan sanan
voimalla katkaista tuo hengen kahle. Todellinen elämä vaatimuksinensa
oli asetettava sille sijalle, missä nyt unelmat ja haaveilut
hallitsivat, ja Jumalan tuomitseva sana oli sen tekevä.

Hetkeksi johtui Heikille mieleen, että hän ehken oli liian ankara ja
jyrkkä. Kenties olisi lempeys paremmin ollut paikallaan?

Mutta ei, niin ei saattanut olla. »Jos joku tulee minun tyköni ja ei
vihaa isäänsä ja äitiänsä ja emäntäänsä ja lapsiansa ja veljiänsä ja
sisariansa ja päälliseksi omaa henkeänsä, ei se taida olla minun
opetuslapseni», oli Kristus itse sanonut. Jyrkkä oli totuus siinäkin,
mutta se piti paikkansa, ja sitä oli seurattava.

Tulkoon onni tai onnettomuus, omaatuntoaan tahtoi Heikki totella.
Sydämen sisimpään oli kaikki se kätkettävä mikä hänessä vienona kaihon
tunteena pyrki onnea etsimään ja sitä omistamaan. --

Tämä tunne yhdessä rakkauden kanssa vaikutti kuitenkin sen, että Heikki
odottaessaan Eeviä kotiin ei voinut olla toivomatta parempien päivien
koittoa. Tyhjältä oli koti tuntunut Eevin poissa ollessa. Valoisaksi,
lämpimäksi muuttuisi se taas, kun hän palaisi sinne, hän, jolle Heikki
oli ensi rakkautensa suonut ja jota hän vieläkin voimakkaan luonteensa
koko palavuudella rakasti.

Se oli Heikin onni, että Eevi paluumatkalla kotia tapasi Sirkan. Muuten
olisi kyllä Heikki jo ensi iltana toiveissaan katkerasti pettynyt.
Sirkan iloiset kuvaukset koti-onnestansa ja hänen hyvät ajatuksensa
Eevistä papinrouvana olivat tulleet parhaaseen aikaan vastapainoksi
vaikutuksille vanhempien kodista. Yhtymisestä vielä iloisena oli Eevi
hilpeällä mielellä ja sydämellinen kotiin saapuessaan. Viljo väsyneenä
matkasta pantiin kohta nukkumaan, ja sen tehtyänsä alkoi Eevi Heikille
kertoilla matkamuistojaan. »Olisitpa nähnyt Sirkan», jatkoi hän
innostuneena, kerrottuansa heidän yhtymisestään, »miten erinomaisen
sievä hän oli!»

»Sekö on hänen pää-ansionsa», kysäisi Heikki totisena, vaikka
veitikkamaisuus välähti silmäkulmain alta.

»Ei». Eevi punastui, sillä hän tunsi leikissä piilevän huomautuksen.
»Sirkka on hyvä ja herttainen ja erinomaisen kelpo vaimo, joskin
tekeytyy väliin kovin pintapuoliseksi. Etkö muista, olen kai hänestä
sinulle kertonut? Muistan hänet erityisesti semmoisena kuin hän oli
viimeisellä huviretkellämme. Olimme silloin kaikki edellisenä päivänä
saaneet päästötodistuksemme tyttökoulusta ja teimme huviretken
Korkeasaarelle saadaksemme kaikki luokkatoverit vielä kerran ennen eroa
olla yhdessä. Kun siellä sitte muun muassa oli puhe tulevasta
luokkakokouksestamme, ajatteli Elsa kuten ainakin lukujaan, ehtisikö
oppia jotain siksi ja niin edespäin. Sirkka kuuli sen. 'Kuka hullu nyt
luvuista puhuu, juuri kun on koulusta päästy! Nyt iloitaan!' Hän seisoi
läheisyydessä suurella kivellä paljainpäin, ja tuuli heilutteli hänen
kiharoitaan. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat. 'Miten
ihanaa, miten onnellista elää', ja hän levitti kätensä kuin syleilyksi
koko maailmalle. Semmoinen aivan oli hän nytkin, mutta vakavuutta piili
pohjalla.»

»Löytyyhän sitä vakavuutta leikkisänkin luonteessa. Mutta mitä
luokkatovereihisi tulee, pidän kuitenkin enin Elsasta. Hän on kerrassaan
kelpo nainen, hiljainen, tunnollinen työntekijä.»

»Niin on, ja semmoinen oli hän jo lapsena. Silloin
jäähyväisretkellämmekin piti hän puheen, juuri semmoisen kuin häneltä
saattoi odottaa. Se toi vakavuutta mieliimme. Elämän todellisuus
häämöitti esiin. Mitä tulevaisuus mukanaan toisi, mitä se meille
antaisi, mitä meiltä vaatisi? »Taivas on sininen ja valkoinen ja
tähtösiä täynnä», lauloimme me, ja niin oli nuoret sydämemme ajatuksia
täynnä. -- Kun retkeltä palasimme, laski aurinko, laski kullaten meren
ja maan kuten nuoruuden hehku kultasi elämän edessämme.»

Eevi vaikeni. Kyynel kiilsi hänen silmässään, ja uneksiva katse kuvastui
kasvoihin, kun hän ajatuksiinsa vaipuneena uudelleen läpikävi nämä
lapsuutensa muistot.

»Mutta», jatkoi Heikki, »kun nuoruuden ensi hehku on aamuruskon lailla
häipynyt, seuraa sitä keskipäivän ankara, mutta samalla tyydyttävä työ
velvollisuuksiemme täyttämiseksi. Ja se on aamuruskonkin kultaa
kallisarvoisempi, eikö olekin?»

»Kenties -- mutta kauniimpi on keväinen aamu.»

       *       *       *       *       *

Tätä ensimäistä iltaa seurasi muutamia verrattain hiljaisia päiviä.
Eevin ei tehnyt mieli heti häiritä kotirauhaa parannuspuuhillansa, ja
sitäpaitsi oli hänen rohkeutensa lannistunut ja hänen vakuutuksensa
siitä, että hänellä oli oikeus puolellaan, alkanut horjua, heti kun hän
joutui Heikin vaikutuksen alaiseksi. Hän epäili vaatimuksiensa oikeutta,
mutta tyytyä hän ei silti voinut. Päinvastoin muisti hän yhtenään
verrata nykyisyyttään onnellisempaan oloon vanhempiensa kodissa ja kun
sitten jossain kohdin ilmeni erimielisyyttä Heikin ja hänen välillään,
antoi tuo tukahutettu tyytymättömyys hänen sanoillensa odottamatonta
katkeruutta.

Alussa tämä ei kuitenkaan tapahtunut. Mutta kun yhdessäolon uutuus alkoi
haihtua, kun äskeinen ero ei enää vaikuttanut lauhduttavasti mieliin,
kävivät epäsopu ja ristiriitaisuudet yhä tavallisemmiksi kodissa. Kaikki
antoi aihetta erimielisyyksiin. Viljon kasvatus ja vaatetus,
talousseikat, raha-asiat, vieläpä Heikin suhde seurakuntalaisiinkin.
Syysiltojen pimetessä ja talven tehdessä tuloaan vuoden valottomimpana
aikana vähenivät vähenemistään myös valohetket Eevin ja Heikin
koti-elämästä. Eevin sairaaloinen tunteellisuus yhä vain eneni näistä
surullisista suhteista, ja Heikki, joskin ulkonaisesti tyynempi, tunsi
tuskan vieläkin polttavampana.

Oli pahin kelirikko, ja maa oli roudassa. Lunta oli jo vähän, mutta niin
vähän, ettei reenjalas siinä vielä luistanut, ja se vähäkin oli
epätasaisesti jaettuna, sillä ankara tuuli ajoi kinoksia toisiin
paikkoihin jättäen toiset aivan paljaiksi. Kuka vain matkoja taisi
välttää, pysytteli kernaasti kotosalla, tiet kun olivat tukalat ja kulku
hankalaa.

Heikki oli vähän aikaa sitten tullut kotiin asioilta naapuritalosta. Hän
oli valmistanut saarnansa, laskenut sen syrjään ja istui nyt
syventyneenä laskuihinsa. Silloin astui Eevi huoneeseen.

»Onko sinulla aikaa puhella», kysyi hän istuutuen vähän matkan päähän
kirjoituspöydästä, jonka ääressä Heikki istui.

»On kyllä. Olen juuri tulojamme ja menojamme toisiinsa verrannut ja
tahtoisin mielelläni puhua kanssasi sen johdosta.»

»Minä taas aioin pyytää talousrahoja.»

»Paljonko tarvitset?»

»No anna nyt ainakin viisi markkaa.»

»Tästä sen saat, mutta et enempää. Se on jo päälle tavallisen määrän.
Meidän täytyy elää varojeni mukaan ja sinä tiedät, etten herkkuja tahdo
tarjottavaksi en itselleni enkä muille.»

Eeviä harmitti, sillä hän luuli saaneensa letkauksen siitä, että
edellisenä päivänä oli laittanut tavallista hienompaa ruokaa eräälle
vieraalle naapuripitäjästä.

»Sitten aioin myös pyytää rahaa talvitakiksi Viljolle», jatkoi hän
kylmäkiskoisesti. »Vai onko sekin sinusta turhuutta?»

»Kaiketi, jos se tehdään turhan hienoksi.»

»Kyllä äiti sen Viljolle mielellään hankkii, siitä olen varma.»

»Ja sieltä tulee hieno, sen tiedän. Mutta sano, Eevi, onko omantuntosi
mukaista, jos Viljoa kasvatat ylellisyyteen. Nyt hän tosin on pieni sitä
ymmärtääkseen, mutta pienestä tulee pian suuri.»

»Kuules Heikki», Eevi oli harmissaan ja päätti kerrankin purkaa koko
sisunsa, »sitä on aivan pääsemättömissä sinun kanssasi. Omatunto,
omatunto, se on sinulla joka toinen sana. Kun me tutustuimme, luulin
sinua suurenmoiseksi, sankarilliseksi luonteeksi, mutta sinä oletkin
oikein turhantarkka, joka pikku seikkaan takertuvainen.»

Heikki oli käynyt aivan kalpeaksi eikä vastannut sanaakaan. Vihdoin hän
kuitenkin hiljaa jatkoi: »Niin, sinä olet oikeassa. Meidän olisi
aikaisemmin pitänyt paremmin tutustua toisiimme.»

»Niin olisikin, mutta onkohan sekin minun syyni, ettemme sitä ehtineet.
En kai minä asiata alkuunpannut?»

»Et kai. 'Syy, syy tule tänne, on täällä entisiäkin'. Minä olen niitä
poloisia, joilla on tuliset tunteet, vaikka tahto on kova ja kylmä kuin
teräksestä tehty, niinkuin sinä aina sanot.»

Heikki nousi, meni viereiseen huoneeseen ja jäi siihen ikkunan ääreen
tuijottaen ulos sysisynkkään, valottomaan yöhön.



XIII.


Erkin ja Aunen kihlausta seurasi onnellinen yhdessäolo. Erkki viipyi
pari viikkoa Tähtiniemellä, ja se aika oli kuin keväinen juhlapäivä.
Aune, joka monen vuoden kuluessa aina oli tottunut olemaan yksin, sai
nyt kokea miltä kaikki tuntui, kun hänellä oli Erkki seuranansa.
Kaikkeen pitikin Erkin perehtyä, Aunen töihin, harrastuksiin ja
huveihin. Yhdessä kävivät he kävelemässä, pistäytyivät tienvarrella
moneen matalaan mökkiin, jossa asui joku Aunen ystävistä, joku sairas
tai apuatarvitsevainen; yhdessä he lueskelivat, soittivat ja lauloivat.

Mutta sitten täytyi Erkin kiiruhtaa kotiin äidin luo jakamaan onneaan
hänen kanssansa. Alkukesästä hän kuitenkin jo palasi ja asettui
Tähtiniemen läheisyyteen pieneen torppaan »lukuja jatkamaan». Hänen
tarkoituksensa oli todella lukea, mutta päätarkoitus oli kuitenkin saada
tilaisuutta olla yhdessä Aunen kanssa, sillä syksyn lähetessä oli heillä
molemmilla taas ero edessä. Erkki aikoi nimittäin sen lukukauden olla
Helsingissä eikä Aune voinut kotiaan jättää.

»Oikein helpoitukselta tuntuu kuitenkin nyt ajatella eroa, selitti Aune
reippaasti, »kun tiedän miten toisenlaista se tulee olemaan kuin ikäväni
viimein.»

»Voi sinua pientä poloista, miten kärsit tähteni!»

»Niin, Erkki, jos olisit tietänyt, miten äärettömästi ikävöin sinua,
luulen melkein, että olisit tullut.»

»Kenties. Mutta juuri sinun parastasi ajatellen pysyin poissa. Kun minä
Tähtiniemeltä läksin, olin vahvassa aikeessa pian palata sinne. Mutta
jota enemmän sinne halusin, sitä epäilevämmäksi kävin. Minä tiesin, että
sinua rakastin, ja tunsin, etten voisi olla sitä sanomatta, jos me
tapaisimme. Omia tunteitani en hetkeäkään epäillyt. -- Tiesin, etteivät
ne ole hetken tuomia, toisen viemiä. -- Mutta kun muistin nuoruuttasi ja
miten väärin olisi saattaa sinua tekemään lupausta, jota kenties saisit
katua, ymmärsin, että minun oli ajatteleminen meidän molempien
puolesta.»

»Minun tähteni sinä siis pysyit poissa! Ja kyllä jaksoitkin viipyä!»
Aune siveli Erkin kättä, painoi päänsä kallelleen ja katsoi
veitikkamaisesti häntä silmiin.

»Niin jaksoin, mutta ei se helppoa ollut! Tiedätkö, en äidillekään
tahtonut siitä aluksi kertoa. Mutta hän arvasi kyllä asian. Olin ennen
kertonut hänelle paljon sinusta. Nytkään ei minulla ollut muuta kuin
hyvää Tähtiniemeltä kerrottavana. Kun en teille kuitenkaan enää
poikennut, ymmärsi äiti, että oma, vapaa tahtoni oli siihen syynä.
Eräänä iltana -- se oli vähän tällä puolen uuden vuoden -- olimme kahden
kotona, äiti ja minä. Minulla oli silloin ollut niin ikävä sinua, että
oikein oli vaikea pysyä lujana. Yht'äkkiä kysyin äidiltä: »Millainen
olinkaan pikku poikana?» »Sinä olit tuntehikas ja arka lapsi», vastasi
hän ja katsoi minuun vähän veitikkamaisesti. »Niin, raukkamainen,
tiedänhän minä sen», jatkoin siihen puoleksi tuskastuneena.
»Raukkamainen lapsi, raukkamainen mies!» »Eipä niinkään», sanoi silloin
äiti. »Sinulla ei ollut ruumiin voimia paljo, mutta siveellistä voimaa
sitä enemmän.» »Lieneekö sitä miehessä ensinkään», sanoin kuin itsekseni
ja melkein huomaamattani jatkoin omiin ajatuksiini: »hän on niin nuori»
-- »Nuoruus on hyväksi, kunhan se tulee koetelluksi», sanoi äiti, ja
minä tiesin, että hän oli asian ymmärtänyt. Sen jälkeen oli minulla
vähän helpompi olla, mutta vaikeammaksi kävi taas, kun tulin Helsinkiin.
Luin ahkerasti, mutta ei se hauskaa ollut. Arvelin aina itsekseni,
kauanko koetuksen pitäisi kestää. Silloin kuulin Kaarlolta, että olit
käynyt heikoksi ja huonoksi. Se vaikutti. Pääsiäislupa oli tulossa, ja
minä päätin lähteä. Äidille kirjoitin pari sanaa matkastani, ja hän
vastasi: »Lähde -- ja Jumala sinua siunatkoon!»

»Ja sitten sinä tulit, ja juhlapäiviä olemme siitä asti viettäneet.»

»Etkä sinä minua enää viipymisestäni torukaan?»

»Kuinka sitä voisin? Rakkautemme on koetuksen kestettyään vain kasvanut
ja syventynyt, eikö niin?» Aune sulki Erkin käden omaansa ja hymyili,
vaikka kyyneleet samalla nousivat silmiin.

»Kyllä sinua jaksaisi odottaa vaikka niinkuin Jakob Raakkeliansa.» Erkki
puristi hänen kättään lämpimästi.

-- -- »Mutta katso, miten on kaunista tuolla ulkona! Mennään
kävelemään!» Ja he menivät.

       *       *       *       *       *

Jota lähemmäksi syksy läheni ja sen muassa eronaika, sitä tärkeämmäksi
kävivät Erkille ja Aunelle yhdessäolo-hetket. Heillä oli paljon
puheltavaa menneisyydestä, paljon tuumattavaa tulevaisuuden varaksi. He
olivat kumpikin ensi kertaa elämässä löytäneet ystävän, jolle kaikkea
sai jakaa, ja joka kaikessa ymmärsi. He antoivat kumpikin toinen
toiselleen syvän ja puhtaan ensimmäisen rakkautensa, ja heidän onnensa
oli suuri ja sanomaton.

Oli ihana syksypäivä. Muuttumattoman ja vakavan mäntymetsän keskellä
kohoutuivat kellahtavat koivut ja siellä täällä ruskean punertavat
pihlajat, jotka marjaterttuinensa vielä lisäsivät metsän loistavaa
kauneutta. Rasvatyyntä oli järvellä, ja sen välkkyvään pintaan
kuvastuivat korkeat, metsäiset rannat kaikessa kauneudessaan. Päivä
paistoi. Taivaankansi oli siintävä, ja puhtoiset pilvenhattarat
soutelivat siinä kuin siintävällä ulapalla. Mutta surunsekaiselta tuntui
syksyinen kauneus. Päivänsäteetkin, jotka maisemaa hyväilivät, tekivät
sen niin pehmeästi, niin hiljaa ja hellävaroin kuin säälien luontoa,
jonka kuihtumis- ja kuolinhetki oli lähenemässä.

Aune ja Erkki olivat kävelemässä. Heidän innokas keskustelunsa taukosi
hetkeksi, ja he jäivät ihailemaan ympäröivän maiseman kauneutta. Silloin
helähtivät kirkonkellot soimaan.

»Kuule»! Aune katsoi Erkkiin.

»Niin», sanoi hän sulkien Aunen käden omaansa, »noin ne kerran kaikuvat
meillekin, kun elonmatkamme on päättynyt ja ero on edessä. Mutta sitä
ennen olemme onnellisia vuosia yhdessä viettäneet.»

»Niin, jos Jumala suo. Mutta välistä pelkään melkein. Onnemme on niin
suuren suuri.»

»Ja miksi sitä pelkäät?»

»En oikein tiedä itsekään. Mutta sitä ainakin olen ajatellut, että
kunhan en vain tulisi itsekkääksi, kunhan en onnessani unohtaisi niitä,
jotka kärsivät. Oi että voisin antaa sitä enemmän, jota enemmän itse
saan! »Jolle paljon annettu on, siltä myös paljon vaaditaan». Ne sanat
soveltuvat onnellisuuteemmekin.»

»Silloin on meidän velkamme suuri.»

»Niin onkin. Mutta kun saamme oman kodin, silloin alamme sitä yhdessä
maksamaan, eikö niin? Oi, Erkki, miten paljon me silloin teemme. Miten
me rakastamme kaikkia, ja miten onnellista se on!»

»Mutta sinne on vielä aikaa, Aune!»

»Onhan vähäsen. Mutta jouluksi me kuitenkin julkaisemme kihlauksemme,
niinhän?»

»Niin, viimeistään.»

Se oli iloinen toivo, ja Aune nauroi jo heleästi ajatellessaan, mitä
mikin sanoisi. Sitten jatkoi hän vakavammin: »Kyllä tämä kuitenkin oli
ihmeellistä! Minä en koskaan, niinkuin muut nuoret, ole naimista
ajatellutkaan. Minulla on aina ollut riittävästi työtä ja siitä
tyydytystä, siksi kai en ole muistanut tämmöistä onnea kaivatakaan.»

»Mutta se tuli kuitenkin.»

»Tuli, -- käsittämättömän suurena ja kauniina.»

He pysähtyivät kumpikin, he katsoivat toinen toiseensa ja ympäröivän
luonnon loistavaa kauneutta. Tuntui sopusointu liian syvältä, onni liian
suurelta voidakseen kauan kestää.

»Pian talvi peittää tämän kaiken», sanoi Aune hiljaa.

»Mutta talvea seuraa kevät ja kaiken ylösnousemus.»

He seisoivat hetkisen ääneti, sitten alkoivat he astua kotiin päin.

Kotiin mennessä poikkesi Aune tervehtimään erästä tuttua sairasta, mutta
lieneekö matka väsyttänyt tai sairaan luona käynti, illalla oli hän
alakuloinen ja uupunut. Raskaasti nojasi hän Erkin käsivarteen heidän
yhdessä istuessaan hänen huoneessaan. »Kuules», sanoi hän äkkiä, »olen
tänään niin paljon muistellut äitiäni. Muutamat hänen antamistaan
muistoista ovat rakkainta, mitä minulla on. Tahtoisin, että tietäisit
missä niitä säilytän. Nehän ovat sinun myöskin. »Katso tätä», hän otti
esille pienen, kuluneen Uudentestamentin.

»Tämä oli äidin viimeinen lahja minulle. Olen sitä siitä asti käyttänyt,
mutta nyt tuntuu siltä, että tahtoisin antaa sen sinulle.»

»Älä, Aune rakkaani, pidä se itse ja käytä sitä yhtä kauan kuin äitisi.
Vasta hopeahäiksemme saat sen minulle antaa.»

»Tiedätkö Erkki, nyt en jaksa hopeahäitä ajatella, olen niin väsynyt,
kovin väsynyt.»

»No lepää sitten, lepää pikku metsätähteni», ja Erkki painoi hellästi
hänen päänsä olallensa.

Seuraavana aamuna oli Aune taas punaposkinen ja hilpeällä mielellä,
mutta iltapuoleen, kun Erkki yksin istui puutarhassa, tuli Kaarlo äkkiä
sinne. »Aune on sairastunut», sanoi hän. »Aion juuri hakea lääkäriä.»
Erkki kavahti pystyyn. Hän puristi Kaarlon kättä hetken melkein
musertavasti, sitten kiiruhti hän sisään.

Aunella oli vaarallinen kuumetauti. Hän houraili yhtenään eikä tuntenut
edes Erkkiä, joka hievahtamatta istui hänen vuoteensa ääressä
tuskallisena kuunnellen hänen sekavia sanojansa.

Muutama vuorokausi oli kulunut, kun Aune hetkisen nukuttuansa äkkiä
nousi istumaan, hymyili ja sanoi iloisesti: »Pidäthän ne kotimme ovet
ihan auki?»

»Pidän rakkaani, pidän.»

»Ja sitten sinä laulat: »On Herra sun tukes» -- -- Hän loi loistavan
kuumeisen katseen Erkkiin ja alkoi laulaa. Mutta voimat loppuivat
kesken, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa. Illemmalla hetken selvänä
ollessaan tahtoi hän tavata kaikkia ja kuiskasi heille viime
jäähyväisensä, sitten hän väsyneenä nukahti.

Sinä yönä valvoivat kaikki Tähtiniemellä. Mutta aamupuoleen kun Aune
rauhallisesti nukkui, paneutuivat he hetkeksi levolle. Erkki yksin jäi
valvomaan. Hänen päänsä oli hetkeksi painunut käden varaan, mutta hän
nosti sen äkkiä kuullessaan Aunen liikahtavan. Aune oli herännyt ja
makasi nyt katsellen Erkkiä suurin, kirkkain silmin.

»Erkki, tunnen itseni nyt aivan terveeksi. Voitko sinä kuulla?» Aune
puhui hyvin hiljaa. Erkki kumartui lähemmä, ja hän jatkoi: »Olen
onnellinen, jos saan elää sinun tähtesi. Jos en sitä saisi, olisithan
sinäkin onnellinen minun puolestani. Eron-aika on lyhyt, muistathan sen?
Saamme yhtyä siellä, missä ei ole surua eikä syntiä, missä vanhurskaus
vallitsee.»

Erkki ei voinut vastata. Yhä hiljemmin jatkoi silloin Aune: »Muistathan
yhteistä elämäntehtäväämme? Sitä toteuttaisit yksinkin jäätyäsi, eikö
niin, antaisit koko kansallesi ja jok'ainoalle, jonka tielläsi tapaat --
etenkin kaikille, jotka kärsivät -- osaa siitä runsaasta rakkaudestasi,
jota minä olen saanut?» Aune oli puhunut hyvin hiljaa, silmät
puoli-ummessa. Nyt kohotti hän katseensa ja näki Erkin itkevän.

»Erkkini, rakkaimpani!» Hän kietoi kätensä Erkin kaulaan, ja siihen hän
nukkui kuin lapsi äitinsä olalle. Hän nukkui niin levollisesti, nukkui
rauhaisaa lapsenunta, ja toivolla täyttyi siitä Erkin mieli. Mutta
tajuttomana hän heräsi. Kuume nousi ja laski vuoroon, eikä lääkäri
antanut yhtään toivon aihetta.

Oli iltapäivä. Aurinko alkoi mennä mailleen. Se kultasi kellertävät
koivut Tähtiniemen puistossa ja lahdelman välkkyvän pinnan.

»Erkki rakas, nosta minua», pyysi Aune. »Tahtoisin nähdä auringon
laskevan.» Erkki nosti hänet hellävaroin. Äkkiä kohotti Aune kätensä:
»Oi, valoa -- oi, kirkkautta, katso!»

Hän vaipui hengettömänä Erkin käsivarrelle.

       *       *       *       *       *

Kukkaisten keskellä makasi Aune valkeassa arkussansa. Erkki oli
polvillaan siinä vieressä melkein tiedottomana surussaan. Kuin unessa
kulki hän surusaatossa, kuuli kellojen kaikuvan kumahdellen ja pastorin
puhuvan sanoista: »Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä
Jumalan.» Hän näki kukkasiin peittyneen kirstun, kuuli kumahdukset, kun
hautaan multaa luotiin ja tunsi kädenpuristuksia. Mutta kaikki oli
hänelle kuin unta. Hän tiesi ainoastaan sen, että hänen puhtoinen pikku
metsätähtensä oli muutettu pois toisiin tarhoihin, ja hän oli jäänyt
sitä itkemään yksin, syystuulissa, autioille rannoille.



XIV.


Oli maaliskuu ja kevättunnelmaa luonnossa. Eevi hääräili huoneessaan
järjestyspuuhissa.

»Heikki, äläpä noin kirjojasi levittele, juuri kun koetan järjestystä
aikaansaada.» Hän siirsi tuskastuneena miehensä kirjat tuolilta.
Äänettömänä jatkoi Heikki työtään.

»No, nyt pitäisi kaiken olla valmista. Tämän hauskemmaksi en kotiani
saa.»

Eevi huokasi. »Mutta nyt Viljoa pukemaan! Oleppa kiltti kultaseni, niin
äiti pukee sinut sieväksi pojaksi, kunnes Elsa-täti tulee.»

Viljo oli valmis, ja odotus kävi Eeville pitkäksi. Hän läheni miehensä
kirjoituspöytää. »Heikki», sanoi hän entistä ystävällisemmin, »etköhän
panisi toista takkia päällesi?»

»Miksi muuttaisin kesken arkikiirettä?» Heikki ei nostanut silmiäänkään.
»Mutta», jatkoi Eevi koettaen saada äänensä iloiseksi, »tahtoisin
esittää sinut Elsalle niin hauskana kuin mahdollista.»

Hetkeksi keskeytti Heikki työnsä. »Jos oikein tunnen ystävääsi, ei hän
minua takkini mukaan arvostele.» Hän jatkoi taaskin kirjoittamista. --
Eevi huokasi. Olisihan hänen pitänyt se arvata. Aina veti Heikki
vastahankaa. Aina katsoivat he asioita eri kannalta. Miten lapsellista
olikaan ollut uskoa, että he kaksi niin perin erilaista voisivat sopia
yhteen. Ja niin lapsellinen oli hän, Eevi, kuitenkin ollut.

Samassa pyörähti reki portaitten eteen. Eevi nosti Viljon käsivarrelleen
ja kiiruhti etehiseen Elsaa vastaanottamaan.

»Sydämellisesti tervetullut!». Hän kietoi kätensä, Elsan kaulaan.
»Vihdoinkin olet täällä luonani!»

Heikkikin oli työnsä lopettanut ja seisoi kynnyksellä odottaen.
»Tervetuloa kotiimme!»

»Yksinkertaiseen, pieneen pappilaamme», jatkoi Eevi.

»Jommoisen pappilan olla pitääkin, eikö niin?» Heikin sanoissa oli
painoa.

»Aivan niin! Pieni koti tekee sitäpaitsi paljon lämpimämmän ja
kodikkaamman vaikutuksen.» Elsa katsoi häntä iloisesti silmiin. »Ei
kodin yleisvaikutus sitäpaitsi seinistä riipukaan. Se järjestävä käsi,
joka kaikkea johtaa, ja se henki, joka kodissa vallitsee, se on se, joka
yleisvaikutuksen määrää.»

Heikki oli nostanut Viljon olalleen, kun Eevi Elsan tavaroita kootessaan
oli hänet maahan laskenut, ja juhlasaatossa sitten kuljettiin
ruokasaliin, missä kaunis kahvipöytä oli katettu.

»Kovinpa herttaista täällä on, ja otatte vastaan aivan kuin omaista.»
Elsa silmäili ihastuneena ympärilleen.

»Mitenkä muuten Eevin ystävää! Ei hän niitä useinkaan saa luonaan nähdä,
ikävä kyllä.»

Eevin katse kirkastui. Oli hän hyvä kuitenkin, tuo Heikki!

»Ei ne rouvat jouda niin vierailemaan eikä vieraita vastaanottamaan kuin
me »irtolaiset», jatkoi Elsa nauraen. »Mutta rakkaita taitavat kotoiset
kahleet olla.»

Eevi hymyili itsekseen. Niin, rakkaita tavallaan, mutta miten paljon
kepeämmiksi hän niitä ennen oli luullut. Ei hän silloin niiden painosta
mitään tiennyt, mutta nyt hän sen tunsi liiankin hyvin.

Kun kahvit oli juotu, nousi Heikki, selittäen nauraen antavansa heille
tilaisuutta salaisuuksien puhumiseen ja poistui.

Seuraavana päivänä jäivät Elsa ja Eevi pitemmäksikin aikaa kahden, sillä
Heikki läksi silloin pitäjälle kinkereille.

Oli myöhäinen ilta. Keittiössä kuorsasi vanha Maija, ja Viljo nukkui
aikoja sitten levollista lapsen-unta. Ylt'ympärillä oli hiljaista, Elsa
ja Eevi vain kahden valvoivat puhellen keskenään kuten usein ennen.

Elsa oli juuri Eeville kertonut kaikista heidän yhteisistä tovereistaan,
milloin hän heitä oli tavannut, mitä heistä tiesi. Kaikkia Eevi vielä
muisti ja kaikista tahtoi hän tietoja. Mutta oli kuin joka ainoa tuttu
nimi tavalla tai toisella olisi hänelle vain suurenevaa surua tuottanut.
Hänen oma ja hänen toveriensa elämä oli hänestä pelkkä pettymysten
sarja. Toisille olisi hän enemmän onnea toivonut, toisilta odottanut
enemmän itselleen. »Mutta», sanoi hän kietoen kätensä ristiin yli polven
ja luoden tuskallisen katseensa Elsaan, »minä rakastan heitä kuitenkin,
rakastan palavammin kuin koskaan ennen. Vaikka he rakkauteni arvottomana
jalkainsa alle polkisivat, vaikka tylynä minut luotansa työntäisivät,
minä en sittenkään muuta voi. Kotini Soinamossa, rakas, kaunis kotini,
omaiseni ja ystäväni, joista kaikista nyt olen eroitettuna, minä en
ikinä voi heitä unhoittaa. Ijäksi olen heidät sydämeeni kätkenyt ja
siellä säilytän heidät ijäti.» Eevin ääni värähteli, ja kosteina
loistivat hänen silmänsä. -- »Elsa rakas», jatkoi hän yhä kiihkeämmin,
»sinä näit nuoruuteni ja kaikki sen kauniit unelmat, sinä olet nähnyt,
miten kolkkoa ja kylmää todellisuus on minulle ollut. Sano, oliko väärin
unelmoida, vai miksi saan näin kärsiä? Sano, tuleeko minun vieraantua
näistä maallisista, niinkuin Heikki sanoo? Jos se on tämän
tarkoituksena, niin kyllä keino siihen on oikea. Minä olen murtunut. En
omista ainoatakaan eheää tunnetta, paitsi rakkauttani Viljoon. On kuin
katkennut kieli särähtäisi soimaan kaikkea muuta muistellessani. Yksin
Viljo saa vielä puhtaat soinnut sydämessäni helähtämään. Ei tosin muut
kuin äiti voi äidin tunteita käsittää, mutta ei moni äitikään minua
ymmärtäisi. Viljo on ainoa iloni, ainoa henkäys runollisuutta, jota
minäkin osakseni saan. Hän on kukkani kivikon keskellä, hänen onnensa on
elämäni ainoa toivo, rakkaus häneen ainoa voimani.» Eevi oli puhunut
kiihkeästi. Nyt nousi hän äkkiä, sulki nukkuvan lapsen syliinsä, painoi
hänet rintaansa vasten ja purskahti itkuun.

»Elsa rakas», sanoi hän myöhemmin, kun tyyntyneenä istui ystävänsä
vuoteen ääressä, »kerro nyt jotain itsestäsi, oikein sisimmästäsi.
Luvuistasi ja töistäsi kyllä puhut, mutta nyt tahdon jotain muuta,
jotain itsestäsi, tunteistasi. Sano, oletko koskaan rakastanut?»

Hetkisen värähtivät Elsan kasvot. Sitten vastasi hän tyynesti: »Kukapa
ei sitä olisi, mikä kerran, mikä kymmenen!»

»Kerro, Elsa rakas!»

»Voinhan kertoa, mutta lyhyeen se loppuu. Ihmiset ovat niin erilaiset.
Useimmat heistä näkyvät vaihtavan tunteita niinkuin takkia, ja yhtä
todellisia ovat heistä heidän tunteensa kuitenkin. Minä jo melkein
luulin, etten kykeneisi ensinkään rakastumaan, mutta sitte tuli tuo
tunne kuitenkin ja vielä semmoisena, ettei se ollutkaan hetken lapsi. --
Me olimme samassa koulussa opettajina. Meillä oli sama työ ja samat
harrastukset. Teimme käsikädessä ja kilvan työtämme, ja lepohetkinä oli
yhdessä-olo parhaana ilonamme. Pian ymmärsimme toisiamme sanoittakin.
Ajatuksemme yhtyivät alinomaa -- me huomasimme sen ilolla -- ja jos
aikaa kului, ettemme tavanneet, oli kumpaisellakin ikävä. Me olimme
toverit ja ystävät, sen sanan syvimmässä merkityksessä, mutta
tunteessamme oli enemmän kuin kumppanuutta, sen tiesimme ja tunsimme
molemmat. Silloin tuli rinnallemme herttainen, viehättävä olento, ja
pian ymmärsin, että nainen joka on kotinsa kaunistus ja ilo, on suurempi
apu miehellensä kuin se, joka yhdenvertaisena työtoverina tahtoisi jakaa
kaikki hänen ilonsa ja surunsa. Se nainen, joka ei ole köynnöskasviksi
luotu, seisokoon yksin! Elämässä on työtä ja tyydytystä riittävästi
kaikille. Jospa vain tietäisit millaista elämäni nyt on! Kun
talvi-illoin istun seurassa, missä kymmenkunta emäntää on koolla
vaatteita ompelemassa köyhille, tai kun palaan raittiusiltamista tai
koulustani, on onneni usein niin suuri, etten sen suurempaa voi
ajatellakaan.»

Eevi katsoi ihmettelevästi Elsaan, mutta ei virkkanut mitään, siksi
jatkoi Elsa: »Muistathan, miten opinhaluinen olin, ja tiedät, että olen
sitä vieläkin, mutta nyt ymmärrän, että opiskeleminen ei yksin minua
tyydytä. Tarvitsen muutakin. Tarvitsen toiminta-alaa ja tunnetta siitä,
että olen hyödyksi. Opiskeleminen on ainoastaan tie siihen, mutta tie,
jota ilolla kuljen. Ehk'et ymmärrä sitä tyydytystä, jota esimerkiksi nuo
yleiset pyrinnöt minulle tuottavat, mutta usko minua, pian lähenee aika,
jolloin juuri nuo yleishyödylliset asiat saavat entistä enemmän arvoa.
Raittiusriennoilla esimerkiksi kuten muillakin aatteilla on nykyään
kullakin ainoastaan pieni parvi kannattajiansa. Jos kovat ajat meille
koittavat, silloin tulevat nämä pyrinnöt kansallisiksi kysymyksiksi, ja
silloin niiden arvoa ymmärretään. Silloin kyllä kukin kantaa kortensa
yhteistyöhön, mutta onnellinen on se, joka on saanut alkaa jo
aikaisemmin. Jospa tietäisit Eevi, miten rikasta ja onnellista elämäni
on!»

Eevi oli hetken ääneti, sitten lausui hän hitaasti ja miettivästi:
»Kyllä sinä Elsa olet ihmeellinen. Nyt olet innostunut ja alussa puhuit
niin tyynesti, kuin jos olisit kertonut eilisestä ilmanvaihdoksesta. Ja
kuitenkin tiedän, ettet ole mikään jää-kalikka.»

»Ja jos olisinkin, niin pitäisi ainakin sulaa sinun läheisyydessäsi»,
sanoi Elsa nauraen.

Sitten alkoivat he riisuutua, sillä puoliyö oli jo aikoja sitten ohi.

       *       *       *       *       *

Elsan käynti oli vaikuttanut kuin puhallus sammuvaan hiilokseen. Hän oli
ihmeellisesti osannut kääntää Eevin huomion Heikin hyviin puoliin, ja
siitä oli Eevissä herännyt kiihkeä halu koettaa uudelleen ja paremmin
sopia Heikin kanssa jokapäiväisessä elämässä. Rakastivathan Heikki ja
hän toisiaan. Kun vain kävisivät nuo pikku seikat paremmin yhteen,
olisivat he onnelliset! --

Eevi puolestaan päätti koettaa, ja siten tuli päivänpaisteisia hetkiä
pikku kotiin, tuli hellyyttä, ystävällisyyttä ja iloa yhteiselämään.
Mutta kun Heikki ei vaatimuksiaan hellittänyt, ja Eevi kun ei kauan
jaksanut parastaan koettaa, oli vaara alituisesti väijymässä. Vaihteleva
kuin taivas tuulisena päivänä oli koti-onni pappilassa, ja semmoista oli
se ollut pitkin talvea. Silloin sattui tapaus, joka sai asiat uudelle
kannalle.

Oli kevät. Koivut olivat hiirenkorvalla, ja nurmet vihannoivat. Eevi
istui lempipaikallansa lammen rannalla. Läheisyydessä leikitteli Viljo,
ja hetken kuluttua yhtyi Heikkikin heihin. »Itä tulee», riemuitsi Viljo
ja kiipesi hänen polvellensa.

»Isä tulee», toisti Eevi iloisesti hymyillen. »Tutta», sopersi Viljo,
ojentaen isällensä vihertävän lehden. -- »Sinä itse olet isän 'tutta.'
Mutta kylmäthän pikku kätesi ovat.»

»Kylmätkö», kysyi Eevi levottomasti. »Mennään kotia, ettei hän vilustu.»

»Mennään vaan, vaikka eihän se nyt mitään vaarallista ole», lohdutteli
Heikki. Mutta Eevi ei voinut rauhoittua, ja kun Viljo seuraavana aamuna
nähtävästi oli kuumeessa, lähetettiin lääkäriä hakemaan. Tuskaisena
kulki Eevi vuoteen äärestä ikkunan luo ja ikkunasta vuoteelle. Oi jospa
lääkäri joutuisi! -- -- --

Vihdoin hän tulikin.

»Onko hän kylmettynyt», kysyi Eevi tuskallisesti, kun tutkimus oli
päättynyt, ja lääkäri oli antanut määräyksensä.

»Ei suinkaan, tähän on nähtävästi tartunta syynä.»

»Tartunta, miten se on mahdollista?»

»Onko pastori kenties ollut sairaan luona?»

»Kyllä mieheni vasta kävi erään vanhuksen luona, mutta --»

»Missä se oli?»

»Niemelän torpassa.»

Lääkäri kävi vakavan näköiseksi.

»Mitä, mitä te tarkoitatte?» Eevi tarttui hänen käteensä.

»Siinäpä onkin syy. Huhtikuussa kuoli siellä lapsi kuristustautiin.»

Eevi ei kuullut sen enempää. Kirkaisten heittäytyi hän polvilleen Viljon
vuoteen viereen, ja lääkäri, joka näki, ettei hän tässä sen enempää
voinut, poistui luvattuaan tulla pian takaisin. Silloin vanha Maija
läheni vuodetta hiljaa kuiskaten: »Hyvä rouva, rauhoittukaa toki, kyllä
se vielä paranee, ei saa surra ennen aikaa! Tulisi rouva nyt ottamaan
vähän kah -- --»

»Pois!» Eevi kääntyi häneen selin, eikä Maija enää uskaltanut
lähestyäkään.

Sillävälin oli Heikki levottomana kiirehtinyt kotiin rippikoulusta ja
astui huoneeseen. »Miten on Viljon?»

Eevi nousi. »Mene, mene», sanoi hän tuskasta kalpeana, »sinä toit taudin
lapsellesi, ja nyt se kuolee!»

Heikki peräytyi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, mitä tehdä. Hän oli kuin
salaman satuttama. Silloin Maija viittasi häntä keittiöön ja selitti
sopertaen tohtorin sanat. Puolustellen lisäsi hän sitten: »Rouvaan se
koski niin, ettei tiedä mitä tekee, ei ottanut kahviakaan.»

Murtunein mielin Heikki vetäytyi työhuoneeseensa. Hänen poikansa, hänen
ilonsa ja toivonsa oli kuolemantaudissa, ja hän itse oli siihen
tavallaan syynä. Eevin tämä isku murtaisi, ja niin menisi häneltä
hautaan sekä vaimo että lapsi! -- Eikä ollut hänellä nyt edes oikeutta
heitä hoitaa ja lohduttaa! Hän itse oli Viljolle taudin tuonut, sillä
syytöksellä oli Eevi hänet luotaan karkoittanut. Tuo muisto oli hänet
kuin tukehduttaa.

Hän läheni ovea ja painoi korvansa avaimen aukolle. Hän kuuli Viljon
valittavan ja Eevin koettavan viihdyttää. Hänen olisi tehnyt mieli
temmata ovi auki ja syöstä sisään, mutta hän ei saanut, ei uskaltanut.
-- Käsiään väännellen kääntyi hän pois. »Minä en voi, minä en saa mitään
tehdä.»

Hän heittäytyi tuskissaan polvilleen. »Oi Jumala, armahda ja säästä.
Säästä särjetyn sydäntä!»

Vaikerrellen oli Heikki polvilleen heittäytynyt ja siinä makasi hän
kauan, tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä. Vähitellen alkoivat kuitenkin
hänen ajatuksensa selvitä. Hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut ja hän
arvosteli sitä tuskallisen selvästi. Jos nyt Viljo kuolee, onhan se
onneksi hänelle ja on ansaittua heille vanhemmille, kun ei heissä
kummassakaan ole ollut oikeata kasvattajaa, ei Jumalan tahdon tekijätä
-- ja kuitenkin -- »Oi Jumala, me olemme pahoin tehneet, olemme syntiä
tehneet ja mielesi rikkoneet, vaan älä meitä vihassasi rankaise! Oi Isä
armahtavainen ja laupias, älä lapsiasi hätään hylkää! Auta, auta! Älä
anna nääntyä kuorman alle!»

Kun Heikki vihdoin rukouksesta nousi, oli hänen mielensä rauhoittunut ja
tyyni, vaikka tuska yhä povessa poltti. Koska hänen ei sopinut mennä
sairashuoneeseen eikä siellä auttaa, asettui hän työhön odottaen
lääkärin tuloa.

Iltapäivällä tuli lääkäri, pudisti päätään arvelevasti ja lupasi pian
palata uudelleen. Parin päivän kuluessa kävi hän sitten useampia kertoja
päivässä Viljoa katsomassa. Hän oli vakavan näköinen, mutta ei sanonut
pojan tilaa toivottomaksi. Heikki oli hänen käydessään aina sisällä
sairaan luona, muuten koetti hän sieltä pysytellä poissa Eevin tähden,
joka ei suvainnut toisten lasta lähenevänkään. Kerran Heikki kuitenkin,
saatettuaan lääkärin etehiseen, palasi sairashuoneeseen ja kysyi hiljaa:
»Eevi, etkö sinä vähän lepäisi?»

Eevi nosti päätään ja loi tuijottavan katseen Heikkiin. »Levätä, kun
lapseni kuolee? Haudassa saan levätä niinkuin hänkin.» Ääni oli
soinnuton. Heikki istuutui hetkeksi vuoteen toiselle laidalle, ja siinä
istuivat he vastatusten äänettöminä. Viimein Heikki nousi ja poistui
eikä palannut ennenkuin lääkärin uudelleen tultua.

»Nyt toivon voivani sanoa, että lapsi jää elämään», sanoi tohtori
ollessaan valmis lähtemään.

»Elämään», toisti Eevi ja tavoitteli kädellään pöydän laitaa, sillä
maailma musteni hänen silmissään.

»Niin elämään», vakuutti tohtori iloisesti. »Saan sydämestäni onnitella
teitä.»

»Kiitos», Heikki puristi hänen kättään. -- Saatettuaan lääkärin ovelle
palasi hän huoneeseen, jossa Eevi makasi sohvalla silmät puoli-ummessa
kalpean ja kärsivän näköisenä. Heikin kävi häntä sääli. Mutta samassa
heräsi katkerana ajatus: »Ei hän minua säälinyt, ei ajatellut, pois
työnsi minut lapseni luota, vaikka minä rakastan poikaa niinkuin
hänkin.»

Heikin kasvoilla kuvastui tuskallinen taistelu. Nyt kun vaara oli ohi ja
Viljo paranemassa, tulivat nuo ajatukset äkkiarvaamatta ja voimakkaina.
Ne tunkivat päälle aivan väkisin ja täyttivät mielen katkeruudella. --
Mutta Heikki oli liiaksi rehellinen taistelussaan itseään vastaan
suosiakseen niitä. Hän tuomitsi tunteensa ja tahtoi sitä kuolettaa,
maksoi mitä maksoi. Hänhän oli luvannut Eeviä rakastaa myötä- ja
vastoinkäymisessä, ja hän tahtoi lupauksensa täyttää, tuntuipa se
kevyeltä tahi raskaalta.

Eevi avasi verkalleen silmänsä. »Heikki», sanoi hän ja tavoitteli
miehensä kättä. Heikki ojensi sen hänelle, mutta kädenpuristuksessa oli
jotain velvollisuudentapaista ja väsähtynyttä. Eevi tunsi sen
vaistomaisesti ja ajatteli, että tuskinpa Heikki olisi välittänyt,
vaikka hän siihen paikkaan olisi sairastunut ja kuollut. Elämä tuntui
hänestä äkkiä sydäntäsärkevän kolkolta. -- »Me saamme pitää
pienokaisemme», sanoi hän vihdoin hiljaa, »etkö tahdo auttaa minua hänen
luokseen?» Eevi nousi ja kulki Heikin tukemana Viljon vuoteen ääreen.
»Kiitos», sanoi hän asettuen läheiselle tuolille. »Mene sinä nyt vain
kirjoitustasi jatkamaan.»

»Jaksatko istua siinä?»

»Kyllä jaksan, kiitos vaan.»

Silloin Heikki meni, ja Eevi jäi yksin lapsensa luo. Hän kumartui
vuoteen laitaa vastaan ja laski kätensä nukkuvan otsalle. »Sinä, minun
ainoa iloni», kuiskasi hän hiljaa, ja kuumat kyyneleet alkoivat valua
peitteelle.



XV.


Kesä oli kulunut, samoin syksykin, ja nyt oli talvi. Viljo oli aivan
terve ja oli kasvanut paljon, mutta hento hän oli, vähäverinen ja kalpea
kuin pimennossa kasvanut kukka. Eevi häntä hoiti ja suojasi kuin
silmäteräänsä. Jos oli tuuli tai sateisia päiviä, ei hän saanut olla
ulkona ensinkään, ja kauniillakin ilmalla oli varoitettava, ettei hän
rasittuisi eikä vilustuisi.

Välistä teki Heikin mieli vastustaa tätä alituista varoittelemista,
mutta miten olikaan, ei hän sitä kuitenkaan rohjennut tehdä. Jos hän
joskus tahtoi ajatuksensa täytäntöön panna, tuli hänelle siitä
jälestäpäin ääretön tuska, että jos Viljo nyt sairastuu ja kuolee, niin
on se hänen syynsä ja Eevin surma. Paras antaa asiain mennä niinkuin
menevät. Äidillähän siinä on suurimmat oikeudet niinkuin
velvollisuudetkin.

Viljon sairaudesta saakka oli Eevin ja Heikin suhde toiseksi muuttunut.
Se oli ulkonaisesti parantunut, mutta todellisuudessa oli se käynyt
entistä huonommaksi. Ei enää syntynyt riitaa eikä väärinkäsitystä heidän
välillään niinkuin ennen. Hiljaa, melkein vähitellen selvitettiin kaikki
erimielisyydet, mutta syynä siihen ei ollut entistä suurempi sopusointu.
Päinvastoin. Heidän suhteessaan oli nyt jotain särkynyttä, johon ei
kumpikaan tahtonut kajota. He tunsivat sen. Heikki puolestaan ei voinut
unohtaa Eevin menettelyä Viljon sairastaessa. Oli katkeran katkeraa,
että Eevi, hän, jota Heikki niin palavasti rakasti, oli hänet luotaan
työntänyt silloin, kun heillä kumpaisellakin oli sydän surua täynnä. Jos
siinä olisi muuta moitittavaa ollut, olisi Heikki sanonut sen suoraan
Eeville. Mutta mitä nyt moittia, mitä sanoa? Sitäkö, ettei Eevi sen
enemmän häntä rakastanut? --

Heikillä ei ollut mitään sanomista, ei kerrassaan mitään. Hänen täytyi
vain koettaa voittaa itsensä, ja sen hän tekikin. Mutta särkynyttä oli
hänen sisimmässään siitä pitäen.

Eevi tunsi tämän ja päätti siitä Heikin rakkauden loppuneen. »Jos lie
sitä ollutkaan», ajatteli hän katkerasti. »Mitä mies semmoinen kuin
Heikki tiesi rakkaudesta ja sen voimasta?»

Näin oli aika kulunut, joulu oli jo ohi, ja uusi vuosi oli alkanut. Pian
alkaisivat kinkeritkin, ja Eevi jäisi silloin yksin kotiin koko
viikoiksi. Heikki ajatteli, että ehkä on yksinäisyys hänelle
helpoitukseksi, eihän se ihmettä olisi, mitäpä Heikin seurasta iloa.
Mutta Eevin terveys oli käynyt huolestuttavan huonoksi. Siksi ei ollut
hyvä jättää häntä yksin Maijan ja nuoren palvelustytön kanssa. Heikki
oli tätä asiaa arvellut ja hän otti sen puheeksi kerran heidän
istuessaan illallispöydässä.

»Etkö, Eevi, voisi tehdä jotain voimistuaksesi? Sinä jäät olemaan niin
yksin kinkerien aikana.»

»Näethän sinä, mitä lääkärit minulle voivat. Ei minusta tervettä tule
koskaan.»

»Älä sano, kun koettaa minkä voi, saa luottaa Jumalaan.»

»Jumala auttaa kuolemaan, kun ei ihminen enää jaksa elää.»

»Mutta Jumala ei tahdo, että me surulla itse kuolemaamme joudutamme. Hän
voi auttaa elämäänkin ja auttaa velvollisuuksiemme täyttämiseen aina
viimeiseen asti.»

»Kaikki eivät ole teräksestä tehtyjä.» Eevin äänessä oli itkua.

»En minä pahaa tarkoittanut», jatkoi Heikki lempeämmin, »mutta luulen,
että meiltä kaikilta kysytään uskollisuutta. Eivät olosuhteet meitä
puolusta.»

»Helppo on sinun sanoa, mutta minkä sille voi, että elämä murtaa. Mikä
muu on minultakin voimat vienyt kuin elämä taisteluineen ja
vaatimuksineen. Enhän ole ollut oikein terve päivääkään näinä viime
vuosina, ja sekä koti että Viljo ovat kuitenkin olleet hoidettavinani.»

»Ehken on siinä ollut liikoja, mutta parempi pysyä paikoillaan
viimeiseen asti kuin väistyä. Eikö niin?»

»Sitähän olen koettanut ja siinä kulunut. Mutta koska nyt itse otit
asian puheeksi, niin voinhan sanoa, että todella on vaikeaa jäädä yksin
kotiin Viljon kanssa, kun olen näin heikko. Ehken saisin pyytää äitiä
luokseni? Luulen kyllä, että hän tulisi.»

Heikki oli hetken ääneti. Viimein sanoi hän verkalleen: »Äiti on itse
näinä aikoina sairastellut, luuletko, että hän jaksaa, ja että sairaan
seura on sairaalle hyväksi?

»Eikö oman äidin seura olisi lapselle hyväksi?» Ääni oli katkera.

»Ehken se niinkin on. Pyydetään sitten. Voin kirjoittaa jo tänä iltana.»

He olivat nousseet pöydästä, ja Eevi alkoi korjata ruokia pois.
»Hyvästi, hetkeksi», sanoi Heikki tarttuen lakkiinsa, »minä menen vähän
kävelemään. Pane sinä vain levolle. Minulla on vielä paljon
kirjoittamista.» -- Hän poistui.

Ulkona oli hiljaista ja tähtikirkasta. Ei vähintäkään liikettä kuulunut.
Lumi ainoastaan narahteli jalkain alla. Ilta oli kylmä, ja tähdet
vilkkuivat kirkkaina pakkasessa. Niitä näkyikin tänä iltana aivan
tavattoman paljon. Tiheänä sumuna peittivät pienemmät taivaankannen, ja
kuin tähtiharson läpi loistivat suuremmat luoden vilkkuvan valonsa
yksinäisen astujan tielle.

Oli jotain ääretöntä ja huimaavaa katsoa taivaalle. -- Mikä
tomuhiukkanen olikaan ihminen ja hänen elämänsä tässä maailmojen
äärettömyydessä!

Luonnon suurenmoinen hiljaisuus ja rauha oli juuri sitä, mitä Heikki
tänä hetkenä paraiten tarvitsi. Hän tahtoi päästä näkemään elämää
laajemmalta kannalta, päästä kohoamaan oman itsensä, omien kokemuksiensa
ja yksityisten tunteittensa yläpuolelle. Silloin tasapaino palaisi hänen
mieleensä.

Eevin pyyntö saada äiti luokseen oli tullut niin äkkiarvaamatta, ettei
Heikki kohta tyynesti voinut siihen suostua. Olihan tuo pyyntö itsessään
aivan luonnollinen. Väärin olisi ollut sitä vastustaa. Ei Heikki sitä
aikonutkaan tehdä. Hän ei tahtonut vieroittaa äitiä ja tytärtä
toisistaan. Mutta hän tiesi jo usein uudistuneesta kokemuksesta, mitä
yhdessäolo Eeviin vaikuttaisi. Siksi oli tämä hänelle raskasta.

Jok'ainoan kerran käytyään vanhempiensa kodissa oli Eevi sieltä palannut
entistä onnettomampana, tyytymättömämpänä ja vaativaisempana. Mikä
hänessä sitä ennen oli ollut alakuloisuutta ja toiveita, joita hän itse
itsessään vastusti, oli silloin saanut kannatusta ja tullut hänen
mielestään oikeutetuksi. Kun Heikki silloin näki, miten onneton Eevi
oli, olisi hänen monesti tehnyt mieli paiskata nyrkki pöytään ja
julistaa kerran ja ainaiseksi pannaan kaikki hienous, mukavuus ja
hemmoitteleva rakkaus. -- Mutta Heikki vaikeni, sillä hän ei tahtonut
suutaan avata vaimonsa vanhempia vastaan. Heille itselleen hän kyllä
olisi sanonut, mutta kun ei siihen ollut tilaisuutta, oli hän ainoastaan
kahta vertaa lujempi Eeviä kohtaan. Olihan hänen velvollisuutensa näin
ollen entistäkin painavampi.

Kaikkea tätä muisteli Heikki, ja hän tiesi, että jos äiti tulee Eevin
luo, uudistuvat entiset kokemukset. Se oli se, joka oli hänet
tasapainosta saanut.

Mutta Eevi kaipasi äitiään ja hänen täytyi saada äiti luokseen. Heikki
tekisi kaiken voitavansa asian hyväksi. Hän aikoi kirjoittaa jo tänä
iltana.

Tasapaino oli vähitellen palannut Heikin mieleen, ja reippaasti astui
hän kotia kohden. Tähdet hänelle vieläkin ystävällisinä vilkkuivat, eikä
niiden ääretön paljous enää tuntunut masentavalta. Heikki oli päässyt
kohoamaan yli omien surujensa, yli kaiken sen, mikä hänen henkensä
voimaa kahlehtien masensi, ja tuntiessaan ihmiselämän pienuuden tunsi
hän samalla sen suuruuden ja arvon. Melkein voitonriemuisena kuiskasi
hän itsekseen: »Oi, ihminen, sinä tomuhiukkanen maailmojen
äärettömyydessä, sinä et kuitenkaan kuole, et menehdy. Sinä olet luotu
puhdistukseen, kirkkauteen ja ijankaikkiseen elämään.»



XVI.


Eevi makasi peitteiden ja patjojen suojaamana sanatoorion verannalla.
Taivaan rannalla loistivat Norjan lumipeitteiset tunturihuiput, ja
alempana siinti sinertävä kukkulasarja.

Kuukauden päivät oli Eevi ollut täällä, ainoastaan kuukauden, mutta aika
tuntui vuosilta. Hän oli tullut tänne väsyneenä, murtuneena ja
välinpitämättömänä kaikesta. Semmoiseksi oli hän vähitellen käynyt,
osaksi ruumiillisen sairauden, osaksi ainaisen alakuloisuuden
vaikutuksesta. Välinpitämätön oli hän kokonaan ollut matkankin suhteen.
Mutta hänen vanhempansa sitä ehdottomasti toivoivat, ja Heikkikin sitä
viimein tahtoi, kun se kerran oli vanhempien toivo, ja kun he pitivät
huolta kaikista kulungeistakin.

Niin päätettiin matka, ja Heikki itse tuli Eeviä saattamaan. Mutta hänen
oli kohta palattava kotiin, jonne virka kutsui. Eevin äiti oli käynyt
sairaaloiseksi ja oli sitäpaitsi matkustamiseen kokonaan tottumaton,
joten hän ei uskaltanut mukaanmenoa ajatellakaan. Vanhemmat olivat siksi
tahtoneet hankkia Eeville jonkun tuttavan seuraksi tuntureille, mutta
Eevi oli toista mieltä ja pani tahtonsa täytäntöön. Hän sai Viljon
mukaansa ja vanhan Maijan.

Täällä olivat he nyt olleet kohta kuukauden. Maija hoiti Viljoa, ja Eevi
lepäili. Jalkeilla hän oli, vaan ei jaksanut muuta kuin pukeutua ja
sitten levätä sohvan nurkassa verannalla. Lääkäri tahtoi häntä joskus
kävelemäänkin, mutta siihen ei hänellä tuntunut olevan voimia. Hän oli
väsynyt, niin läpeensä väsynyt ja voimaton! Hän tahtoi olla yksin ja
rauhassa, vain levätä täällä kauniin luonnon helmassa.

Sanatooriolle kuului läheisen kosken kohina. Se oli Eeville kotoinen
sävel. Se oli kuin tervehdys Soinamon rannoilta. Hän kuvitteli
mielessään nukkuvansa kanervikossa kotikosken partaalla. Unohtuivat
väliset vuodet ja kaikki niiden tuottamat kärsimykset. Hän oli lapsi ja
oli väsynyt. Ei hän unelmoinut, ei toivonut mitään. Hän lepäili vain, ja
kehtolaulua soittivat Soinamon korkeat koivut, soittivat koskessa
valkeat vaahdot.

Eräänä päivänä Eevin näin lepäillessä, sillävälin kun Maija oli vienyt
Viljon päivä-unta nukkumaan, vaipui Eevikin kesken mietteittensä makeaan
uneen. Hän nukkui vielä, kun Maija tunnin kuluttua palasi verannalle ja
hiljaa asettui istumaan läheiselle penkille.

Tutkivasti tarkasti Maija nukkuvan emäntänsä kasvoja. Olipa poski vähän
pyöristynyt ja alkanut punoittua. Noinkaan tyytyväiseltä ei ollut hän
näyttänyt isoon aikaan. »Hyvä, kun nukkuu», ajatteli Maija, »nukkukoon
vaan!»

Mutta mahtoi Maijalla olla jotain erityistä mielessä, sillä kun Eevi yhä
nukkui, alkoi hän käydä kärsimättömäksi, eikä se tunne hänessä vähällä
herännyt. -- Saisi rouva jo herätä!

Samassa avasikin Eevi silmänsä. »Maija, sinäkö siinä? Näin unta, niin
ihmeen kaunista unta. Minä olin Soinamossa -- kosken rannalla. Päivä
paistoi ja kukat tuoksuivat. Ne nyykäyttivät päätään, ja toinen kuiskasi
toiselle: »Eevi on tullut, Eevi on täällä.» Minä tunsin siitä omituista,
ennen aavistamatonta iloa ja juoksin heitä suutelemaan huudahtaen aivan
ääneen: »Rakastatteko minua siis vielä, rakastatteko edes pikkuisen?»
Koko metsä silloin kumartui, ja kukkaset nyykäyttivät päätään.
»Rakastamme, rakastamme», soi ylläni ja ympärilläni. Mutta samassa
seisoin yksin keskellä suurta puutarhaa. Puut olivat paljaina, kukat
makasivat maahan taittuneina, ja kylmä tuuli jäädytti jäseniäni. Silloin
aloin itkeä. Mutta samassa tulit sinä Maija: »Älä itke lapseni, älä»,
lohduttelit sinä. »Kylmää ja kolkkoa on, mutta minä säästin sinulle
suuren, kauniin omenan.» Samassa minä heräsin, ja sinä minulle hymyilit
aivan niinkuin unessakin.»

»Jos tuo nyt totta olisi, niin on Viljo varmaan se rouvan omena», sanoi
Maija ja myhähti.

»Niin», sanoi Eevi miettivästi, »hänhän on ainoa iloni täällä.» Mutta
sitä sanoessaan tunsi hän, ettei Maijan selitys häntä tyydyttänyt. Viljo
oli tosin hänen paras ja ainoa ilonsa, mutta äskeinen uni oli kokonaan
siirtänyt hänet menneisyyden maailmaan, siksi hän ehdottomasti
selitykseltä vaati jotain yhteyttä lapsuuden muistojen kanssa.

»No, joko rouva nyt on jättänyt unensa sikseen», kysäisi Maija hieman
kärsimättömästi. »Minulla olisi uutisia kerrottavana. Kuulkaa nyt miten
äsken kävi!»

»No, miten!» Eevi ei näkynyt olevan kovinkaan huvitettu, mutta Maijalle
mieliksi kuunteli hän tämän innokasta kertomusta.

»Niin, tietäkääpäs, kun minä tulen siihen pitkään käytävään, joka on
etehisen vieressä, tulee siellä vastaani se kikkarapäinen palvelustyttö
ja säplättää jotain, kuka ties mitä, vaikka se tietää, etten minä heidän
puhettaan ymmärrä. Pari kertaa hän sanoi: »herr Vinlant», mutta minä
ajattelin, että olkoon niitä herroja vaikka viis, ja aioin mennä, mutta
silloin hän sanoi: »no», ja nykäisi käsivarresta etehiseen. Siellä
riippui naulassa takki, jota hän osotteli ja sanoi: »kom Vinlant.»
Takissa oli merkkinä kaksi kirjainta, mutta mistä minä lukematon ihminen
niitä ymmärtäisin, vaan sen minä nyt ymmärsin, että se herra oli
Suomesta, ajatelkaa, Suomesta, rouva kulta!» -- Maija oli ihan
haltioissaan.

»Vieras herra, mitä iloa meillä hänestä», sanoi Eevi hiukan hymyillen
Maijan innostukselle.

»Niin, mutta Suomesta! Saa taas kerran kuulla puhetta, jota ymmärtää.»

Vähitellen sai Maija innostuksensa Eeviinkin tartutetuksi, ja oikein
uteliaana odotti hän Maijan palaamista, kun tämä puolisen aikaan oli
mennyt silmälläpitämään ruokasaliin kokoontuvia herroja.

Kauanpa Maija viipyikin. -- Eevi kävi jo ihan kärsimättömäksi. Mutta
Maija sitävastoin odotti levollisena, kunnes sai asiansa toimitetuksi.

Kun herrat kokoontuivat ruokasaliin, ei Maija heidän joukossaan
huomannut ainoatakaan uutta tulokasta, siksi jäi hän odottamaan aterian
päättymistä. Hän oli juuri syventynyt miettimään, miten pian hänen uudet
kenkänsä täällä tunturilla olivat vanhoiksi kuluneet, kun herrat
alkoivat ruokasalista poistua.

Nyt silmät auki!

Voi -- Maija löi kätensä yhteen niin että läiskähti. Hän oli nähnyt
erään herran lähestyvän tuota tunnettua takkia, heittävän sen
hartioilleen ja poistuvan. Melkein lentämällä meni Maija. »Voi hyvänen
aika, rouva kulta», sanoi hän läähättäen, »se on se meidän tohtorin
poika, se Erkki herra.»

Erkki herra! Nyt vasta Eevi ymmärsi, ja miten kummasti se vaikutti
häneen! Häntä ihan vapisutti äkillisestä mielenliikutuksesta. Erkki ja
hän tapaisivat siis toisensa täällä, tapaisivat pitkän eron jälkeen! --
Ainoastaan kerran olivat he toisensa nähneet, sittenkun Eevi Soinamosta
muutti, ja silloinkin aivan pikipäin. Hyvin vähän oli Eevi Erkistä
kuullutkin, oikeastaan ei muuta kuin että hän oli lueskellut
Helsingissä, kunnes viime talvena äitinsä kuoltua oli matkustanut
ulkomaille. Ja nyt --!

Maija innostui kertomaan tapauksen toisensa jälkeen Eevin ja Erkin
yhteisistä leikeistä. Eevi kuunteli, ja kotimuistoihin liittyivät nyt
muistot lapsuuden leikkitoverista. Lujin sitein kietoi hänet menneisyys.
Pois väistyivät tajunnasta viime vuodet, pois nykyhetkikin. Menneisyys
palasi, palasi lapsuus muistoinensa, sen olot, sen tunteet, sen leikit
ja työt.

Ensimäinen nykyisyyteen kohdistuva ajatus oli: »milloin me toisemme
tapaamme.» Maija tahtoi mennä Erkkiä etsimään, mutta siihen ei Eevi
suostunut. Tottahan he muutenkin tapaisivat! -- Mutta tunti kului
toisensa jälkeen, eikä ketään kuulunut. Aurinko alkoi jo laskea. Silloin
täytyi Eevin, joskin vastahakoisesti, mennä levolle.

Seuraavana aamuna oli Eevi entistä väsyneempi. Yö oli ollut levoton. Hän
oli unissaan laulanut, noussut istumaan ja yhtenään puhellut Soinamosta.
Mutta väsymyksestä huolimatta tahtoi hän verannalle, ja joka kerran, kun
kuului läheneviä askelia, säpsähti hän. Mutta aamupuoli kului, eikä
Erkkiä kuulunut. Oli jo iltapäivä. Silloin astui hän äkkiarvaamatta
verannalle, aluksi huomaamatta ketään.

»Hyvää päivää!» sanoi Eevi.

Hän kääntyi äkkiä.

»Tunnetteko vielä?»

»Eevi, sinä täällä?» Hän läheni, ja he ojensivat kättä toisilleen.

»Niin», sanoi Eevi, »olen tullut terveyttä hakemaan pitkällisen
kitumisen jälkeen. Etkö istu?»

Erkki nosti tuolin lähemmä ja istuutui. »Vuosia on vierinyt siitä, kun
tapasimme.»

»Niin on. Paljon on tapahtunut.»

»Paljon.»

»Sinun äitisikin on kuollut.»

Kävi kuin tuskan värähdys Erkin kasvoilla. »Kuollut on. Vähää ennen, kun
Suomi suruun pukeutui, aloin omaa äitiäni surra.»

»Siinä oli surua paljon.»

»Niin oli. Paljon kadotin lyhyessä ajassa.» Erkin oli hetkisen vaikea
salata liikutustaan. Sitten jatkoi hän tyynesti mutta surunvoittoisesti:
»Hautajaistunnelmaa ei silloin ollut yksin kuolinhuoneissa, sitä tapasi
joka talossa ja joka sydämessä.»

»Ei ole ihmettä, että elämä nyt tuntuu niin toivottomalta», sanoi siihen
Eevi, »etenkin kun vielä itsekin on sairaana.»

»Toivottomuutta en kuitenkaan voi pitää oikeutettuna, en yksityisessä
enkä yhteisessä surussamme.»

»Vaan entä kun toivottomuus tulee?»

»Sen voimme Jumalan avulla voittaa, sen tiedän kokemuksesta. Etkö
muista, miten alakuloinen ja arka olin pienenä? Kauan kehityin samaan
suuntaan, mutta sitten tapahtui käänne. Olen siitä Jumalalle
kiitollinen, sillä luulen, ettei elämästämme ole hyötyä, ei itsellemme
eikä muille niin kauan, kun ainoastaan suremme sen surkeutta ja toivomme
täältä pois. _Täällä_ on meillä tehtävämme ja _täällä_ täytyy meidän
uskoa valoon, vapauteen ja Jumalan voimaan.» Erkki oikaisihe tätä
sanoessaan, ja näytti siltä kuin hän hartioiltaan olisi heittänyt
kuorman, joka hänet hetkeksi oli maahan painanut. Hänen katseensa oli
nyt tyyni ja kirkas.

»Sinä olet muuttunut», sanoi Eevi. »Sinussa on entistä enemmän voimaa ja
reippautta.»

»Se on hauska se! Toivon muutoksen olevan kestävää, sillä se on tullut
surussa koetelluksi.»

»Kuules», sanoi Eevi äkkiä, »täytyy kysyä, kun en tiedä. Oletko
kihloissa, kenties jo naimisissakin?»

Erkki näytti tyhjää vasenta kättään. »Olen yksin, niinkuin näet.»

»Yksin», toisti Eevi alakuloisesti.

»Niin, löytyy niitä, joiden on jääminen yksin, jotta heidän sydämensä
laajentuisi ja he todella oppisivat rakastamaan. Minulla oli liian ahdas
sydän», lisäsi hän vähän surumielisesti. »Lieneekö se nyt edes
laajentunut.»

»Ainakin olet entistä paljoa ystävällisempi», sanoi Eevi. Hänen täytyi
keksiä jotakin sanoakseen, hänen kävi Erkkiä niin kovin sääli.

Kun Erkki myöhemmällä nousi lähteäkseen, ojensi Eevi hänelle kättä,
sanoen: »Olen iloinen siitä, että täällä yhdyimme. Yksin ja sairaana
vieraalla maalla ei ole hyvä olla. Tuntuu kotoiselta, kun on edes joku
ystävä läheisyydessä.»

Erkki oli juuri vähää ennen ollut kahdenvaiheilla, jäädäkö tänne, vai
jatkaako matkaansa toiseen tunturiseutuun. Nyt teki hän päätöksensä. Hän
jäi.

       *       *       *       *       *

Aunen kuoltua oli Erkki melkein kuumeen tapaisesti ryhtynyt lukujaan
jatkamaan. Mutta työ ei käynyt, ja Erkki aikoi vanhempainsa pyynnöstä
matkustaa ulkomaille. Silloin sairastui tohtorinna Selmer. Tauti, joskin
aluksi lievää laatua, kääntyi vaaralliseksi, ja pian sai Erkki kätkeä
hänetkin maanpoveen. -- Hän oli nyt jäänyt kaikesta rakkaimmastaan,
jäänyt yksin elämän taisteluihin. Tyhjyys tuntui ammottavalta, ja suru
oli hänet murtaa, mutta hän tiesi, mistä löytää lohdutusta. Selvemmin
kuin koskaan ennen käsitti hän, että se usko, joka oli tehnyt hänen
äitinsä elämän siunaukseksi, ja joka Aunenkin sekä elämän että kuoleman
oli tehnyt niin autuaallisen onnelliseksi, oli ainoa, joka taisi antaa
arvoa elämälle, antaa selvitystä sen tarkoitukselle, ja tyydytystä
hengen syvimmälle kaipuulle. Se taisi särjetyimmällekin sydämelle antaa
uutta voimaa, uutta rauhaa ja iloa.

Tämä kokemus esti Erkkiä sortumasta. Vain kuonaa poltti suru pois hänen
sielustansa. Karaistuna, puhdistuneena alkoi hän elämän kuin uudelleen.

Erkki oli ulkomaille tultuansa ryhtynyt lukujaan jatkamaan, mutta
vaikeaksi kävi työ siellä, senjälkeen kun kotimaasta alkoi kuulua kummia
surusanomia. Hänen mielensä paloi kotiin, Suomeen, omaan maahan ja oman
kansan keskuuteen. Suru tuntui vieraalla maalla ja vierasten keskellä
vieläkin vaikeammalta.

Erkki oli jo paluumatkalla, kun erään lääkärin kehoituksesta päätti
oleskella pari kuukautta jossain tunturiseudussa, siellä ensin
voimistuakseen. Olihan ymmärtäväisintä malttaa mieltään ja koota voimia.
-- Mitä muuten tähän vastaiseen työhön tuli, oli Erkki vielä epävarma
sen laadusta. Mutta Aunen viime pyyntö oli syvälle painunut hänen
mieleensä, ja millaiseksi muuten muodostuisikaan hänen työnsä, tahtoi
hän täyttää Aunelle antamansa lupauksen. Hän tahtoi erityisesti muistaa
murheen painamia ja heidän hyväkseen työtä tehdä. --

Kohta tavatessaan Eevin, oli Erkki huomannut hänet kärsiväksi, ja siinä
oli hänelle kyllin aihetta lapsuudenystävälle omistaa aikaansa. Usein
tuli hän kohta aamiaisen syötyään verannalle, missä Eevi istui
odottamassa. Milloin luki hän ääneen, milloin keskustelivat he.
Aamupäivät varsinkin vietti Erkki Eevin seurassa, usein iltapäivätkin.
Mutta yksin ollessaan kuljeskeli hän tuntureilla ristiin rastiin. Hän
rakasti yksinäisyyttä niinkuin ennenkin, ja varsinkin täällä, ylevän,
yksinkertaisen tunturiluonnon helmassa oli se hänelle paras seura.

Mitä Eeviin tuli, oli elämä tuntureilla hänestä kokonaan muuttunut,
sitten kun Erkki tuli sinne. Hän ei syytä siihen itselleen selvitellyt,
mutta hän tunsi itsensä nyt kerrankin taas hiukan onnelliseksi.
Epäsointuista oli hänen elämänsä tähän asti ollut. Sielun ja ruumiin
puolesta sairaana oli hänen täytynyt eteenpäin ponnistella. Nyt oli
toisin. Lumoava luonto häntä taas ympäröi. Maija ei tullut taloushuolia
valittelemaan, ei tuonut posti haukkumakirjeitä Heikille, eikä kohdannut
häntä itseään Heikin surullinen, moittiva katse. Hän oli kuin toinen
ihminen. Kotona oli hän tuskainen ja kärttyisä, täällä tyyni. Kotona oli
suru katkeraa, täällä rauhallisempaa, melkeinpä suloista. Usein hän
tosin itki, itki tietämättä oikeastaan miksi, mutta kesken kyynelten hän
hymyili Maijalle, ja Erkille oli hänellä aina ystävällinen sana. -- Hän
tiesi heidän häntä rakastavan ja säälivän, ja hänen oli niin hyvä olla.

Myötäiset olosuhteet vaikuttivat pian Eevin terveyteen, ja hän alkoi
reipastua aivan silminnähtävästi. Erkin seura houkutteli häntä
kävelemään aluksi sanatoorion läheisyydessä, sitten ylemmä ja yhä
ylemmä. Lääkäri oli tyytyväinen, ja Maija myhähteli itsekseen nähdessään
emäntänsä näin voimistuvan. Mutta unettomista öistä ja siitä
voimainponnistuksesta, jota nämä kävelyretket kysyivät, ei Maija mitään
tiennyt. Ainoa muutos, minkä hän emännässään huomasi, oli, että mieli
oli muuttunut hilpeäksi ja puna poskille palannut.

Erkki epäili joskus, oliko Eevin voimistuminen todellista, vaiko
ainoastaan hetkellistä ja näennäistä, mutta hän ei tahtonut Maijan
mieltä murehduttaa, siksi koetti hän vain itse puolestaan noudattaa mitä
suurinta varovaisuutta Eevin suhteen. Usein hiipi hän aterian jälkeen
aivan kuin varkain pitemmille kävelyretkilleen, joilla pelkäsi Eevin
rasittuvan, mutta nähdessään miten lapsellisesti Eevi suri, jos ei
mukaan päässyt, muutti hän menettelyään ja haki hänet ainakin
alkumatkaksi seuraksensa. Tavallisesti jätti hän sitten Eevin lepäämään
jonnekin tienvarrelle ja jatkoi yksin, mutta palatessaan löysi hän aina
Eevin tienvarrella istumasta ja odottamasta.

Näin kulkivat he joka päivä pitemmän tai lyhyemmän matkan yhdessä. Kansa
lähitienoilla oppi pian tuntemaan sairaan rouvan, joka tienvarrella
lepäsi, ja ystävällisen maisterin, joka hänellä aina oli seurana.

Usein tapahtui, että Erkki kävelyltä palatessaan löysi Eevin
keskustelemasta jonkun tunturi-asukkaan kanssa. Joko seisoi
reppuselkäinen työmies tiepuolessa, puhellen siitä, miten tuntureilla
oltiin ja elettiin, tai oli vaimo istuutunut kivelle sukkaansa kutomaan
siksi aikaa, kun Eeville kertoili lapsistaan kotona. -- »Kalpeaksi
rouvaksi» nimitti kansa Eeviä, mutta »ystävälliseksi» myöskin. He olivat
usein nähneet kyyneleen herahtavan hänelle silmään, hänen kuunnellessaan
heidän kertomuksiaan, ja ihmetellen olivat he jääneet muistelemaan tuota
muukalaista, jonka sydän oli niin lämmin ja hellä, että silmä sai
kyyneleitä vuodattamaan, kun kuuli kansan taisteluista karun luonnon
kanssa.

»Niin meilläkin taistellaan», kertoi Eevi puolestansa. »Ei siellä
tunturikuilut työntekijöitä niele, ei ole kodit kallioitten kupeella,
kuten täällä, mutta korvessa hiipii hyinen halla, ja nälkä näännyttää
kansaa.»

Kerran tuli hänelle mieleen, että se oli tämän kansan keskuudessa kuin
Heikki työnsä teki, sen hyväksi kuin kärsi ja kieltäytyi. Ja kuitenkin
-- Miten usein olikaan Eevi ollut vastahankaa vetämässä! -- Hän muisti
pikku riitoja ruuasta, juomasta, vaatetuksesta ja elämän mukavuuksista.
Kuka oli niissä kansan puolta pitänyt, sen kansan, joka korpia raatoi,
näki nälkää, vilua ja puutetta? Kyllä Eevikin kansaansa rakasti. Hän
sääli sen surua, sen kohtalon kovuutta, mutta miten, -- miten oli hän
_teossa_ tätä rakkauttaan osoittanut?

Hän muisti tuhansia tilaisuuksia, joita olisi tahtonut saada takaisin.
Nyt olisi hän ymmärtänyt niitä käyttää. Nyt olivat hänen silmänsä
auenneet. Mutta olikohan se jo liian myöhäistä? -- -- --

Sinä iltana itki Eevi tavallista kauemmin, ja uni karttoi hänen
silmäänsä. Niin monenlaiset ajatukset olivat mielessä heränneet. Suuri
muutos oli ulkonaisesti tapahtunut hänen elämässään, mutta vielä
suuremmaksi tunsi hän muutoksen omassa itsessänsä. Mielen katkeruus ja
kärttyisyys oli poissa. Hellät tunteet ja kaikki, mikä hänessä parasta
oli, pääsi orastamaan kuin kevätvilja auringon valossa.

Oli Heikki kuitenkin ollut liian ankara. Hän tahtoi taivuttaa, mutta
taittoi, tahtoi karaista, mutta kovetutti. Eevin täytyi oikein hymyillä,
kun tuli verranneeksi Heikkiä ja Erkkiä toisiinsa. Edellisen näki hän
Mooseksena Siinain vuorella, kädessään lain taulut, taustanaan tuli ja
leimaus. Erkistä muisti hän sen opetuslapsen, joka rakkauden käskyä
julistaen Mestarinsa askeleita seurasi.

Oli todella ihmeellistä, miten suuresti Erkki oli muuttunut. Joskus
tosin valtasi hänet vielä suuri, joskin hetkellinen surumielisyys, jonka
syytä Eevi ei voinut ymmärtää, mutta muuten oli koko hänen olennossaan
jotain niin vapautunutta, niin hilpeää ja samalla syvällistä iloa. Hän
oli kuin irtautunut kaikista ajallisuuden ja itsekkäisyyden siteistä.
Kaikkea -- yksin elämän pikkuseikkojakin -- katsoi hän kauniilta ja
ylevältä kannalta. Kaikesta löysi hän hyvää, kaikesta iloa ja
tilaisuuden iloa valmistaa. Sanatooriossa rakastivat kaikki häntä.
Lapset juoksivat riemuiten häntä vastaan, sairaimpienkin katse
kirkastui, kun hän läheni, ja »hyvä herra» tai »se kaunis» oli nimi,
jolla hänet tunnettiin.

»Erkki», kysyi Eevi äkkiä kerran, heidän istuessaan iltamyöhällä yhdessä
sanatoorion verannalla, »voisitkohan sinä koskaan surusta murtua?»

Erkki säpsähti. »Murtumiseksi ei suru ainakaan ole aiottu. Mutta miten
kysyt sinä semmoista?»

»Minä kuulin tänä iltana ihmeellisen kertomuksen. Täällä kävi eräs köyhä
leski. Eikö hän tullut sinua vastaan? Hän läksi juuri ennenkuin sinä
palasit tunturilta?»

»Hän se sitten lie ollut. Näin vaimon, jonka katse ehdottomasti veti
huomioni puoleensa. Se oli niin kaunis, aivan kuin kirkastunut.»

»Juuri semmoinen kuin sinulla», ajatteli Eevi itsekseen, mutta ääneensä
hän jatkoi: »Minä tuskin jaksoin kuunnella hänen kertomustaan, ja hän on
tuon kaiken kokenut. Hänkin oli kerran nuori, iloinen tyttö, ja hänellä
oli hyvä ystävä, nimeltä Sören. Yhdessä olivat he leikkineet, yhdessä
kasvaneet, ja lopuksi kävivät he yhdessä rippikoulunsa. Sören rakensi
tuvan, ja sinne he naimisiin mentyään muuttivat. Sörenin äiti oli
kuollut, ja isästään hän ei mitään tiennyt, mutta äiti oli kasvattanut
poikaansa hyvin, oli opettanut rehelliseksi ja raittiiksi työntekijäksi.
Mitään raittiuslupausta ei Sören kuitenkaan ollut tehnyt. Kun he olivat
olleet kolme vuotta naimisissa, syntyi heille poika, ja heidän ilonsa
oli nyt ylimmillään. Sören varsinkin oli kuin puolipyörryksissä ilosta.
Hän meni tuttaviensa luo pitoihin ja kertoi ilosanoman sielläkin. Kun
lopuksi itse pitäjän pastori tarttui lasiin ja ehdotti pienen »Sören
Sörensen'in» maljan, sieppasi Sören lasin toverilta, maistoi, joi ja
tyhjensi lasin pohjaan asti. Malja juotiin ilossa ja ihastuksessa, mutta
se oli heidän perhe-onnensa loppu. Siitä pitäen rupesi Sören juomaan.
Hänen vaimonsa sai vähitellen selville, että Sörenin isä oli ollut suuri
juoppo. Myrkky oli ollut perintönä jo miehen suonissa ja se rupesi
vaikuttamaan samassa kun Sören tyhjensi ensimäisen lasinsa. Kerran --
pieni poika oli silloin seitsemän vanha -- kävi Sören tunturilla poika
muassaan. Siellä oli tuttavia, jotka tarjosivat väkijuomia. Sören joi ja
oli vähän humalassa, kun he yhdessä läksivät kotiin. Tie oli liukas.
Sören erehtyi etsiessään polkua; jalka luiskahti ja hän syöksyi
syvyyteen, työntäen poikaa mennessään. Kun apua vihdoin saapui, saatiin
Sören vielä henkiin, mutta pojan pieni ruumis oli murskana isän alla, ja
Sören itse jäi raajarikoksi koko elämänsä ajaksi. -- -- Häntä nyt
vaimonsa elättää.»

Eevi lopetti, ja hän tunsi, miten kylmä väre hänen ruumistansa
puistatti. Erkkiinkin oli kertomus tehnyt syvän vaikutuksen, sitä
syvemmän vielä, kun hän muisti vaimoa, jonka hän tunturipolulla oli
kohdannut.

Pitkän vaitiolon jälkeen jatkoi Erkki hiljaa kuin itsekseen: »On todella
ihmeellistä, miten vähän ulkonaiset olot vaikuttavat onneemme tai
onnettomuuteemme. Kaikki riippuu siitä, miltä kannalta katsomme elämää:
vaadimmeko siltä onnea itsellemme, vai onko onnemme täyttää se tehtävä,
minkä Jumala meille on määrännyt.»

»Oh, Erkki, sinä vaadit paljon! Se on kolkko usko, tuo. Se ei lämmitä,
ei ilahduta.»

»Etkö sinä itse nähnyt päinvastaista tuossa vaimossa? Kristus sanoo:
»Jokainen, joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, mutta joka
henkensä hukuttaa minun tähteni, hän vapahtaa sen.»

He seisoivat nojautuneena verannan puitteita vastaan. Heidän jalkainsa
alla avautui syvä, jyrkkä laakso, jonka pohjalla virta kiemurrellen
eteenpäin luikerteli. Kuu oli taivaalle noussut, ja sen kelmeässä
valossa näytti seutu aaveitten synkältä asunnolta. Särmäiset
kalliokielekkeet ammoittivat kuin avoin kita valmiina saalista
nielemään, ja sumupilvet laakson pohjalla liikkuivat ja liekkuivat
edestakaisin kuin rauhattomat ihmishenget.

»Aika ja ajatukset ovat meitä pettäneet», sanoi Erkki äkkiä. »Meidän
täytyy erota. Hyvää yötä!»



XVII.


Tämän illan jälkeen seurustelivat Erkki ja Eevi vielä enemmän toistensa
kanssa. Heidän keskustelunsa kävivät nyt yhä syvällisemmiksi, yhä
sisältörikkaammiksi ja vakavammiksi. Koskaan puhumatta omista,
yksityisistä kokemuksistansa antoi Erkki Eeville mitä parasta hänellä
oli. Kärsimyksien kautta saavuttamansa voitot, se mielenlujuus ja
rohkeus, se voima, joka kohoutuu yli omien, yksityisten surujen, ja
ennen kaikkea se lämmin, palava rakkaus, joka hänen sydämessään sykki
jok'ainoata ihmisolentoa kohtaan, teki ehdottomasti Eeviin syvän
vaikutuksen. Se oli kehoitus eteenpäin pyrkimiseen, mutta kehoitus, joka
samalla antoi voimaa ja halua siihen eikä lannistavasti mieltä
masentanut.

Oli mitä ihanin ilta Eevin ja Erkin palatessa eräältä kävelyretkeltä
tunturilla. Ei tehnyt vielä kummankaan mieli sisälle, siksi asettuivat
he tavalliselle lepopaikalleen sanatoorion läheisyyteen. Aurinko oli
juuri mailleen menossa. Taivas oli hehkua täynnä, ja hehkua heijastivat
tunturihuiput.

Oli ollut puhetta Eevin ja Erkin voimistumisesta, ja siihen jatkoi nyt
Erkki iloisesti: »Pian saamme suunnata tiemme Suomen rannoille.»

Suomen rannoille! Eevi säpsähti. Miksi tulikaan tuo ajatus hänelle niin
odottamattomana ja niin mieltä ahdistavana? Olisihan hänen pitänyt sitä
muistaa. Kohta oli hän ollut kaksi kuukautta poissa kotoa, kokonaista
kaksi kuukautta. Suloiselta unelmalta olivat tuntuneet nämä viime
viikot. Nytkö ne loppuisivat?

»Kotipuoleeni liittyy liian paljon haikeita muistoja.» Hän huokasi. --
»Siellä olen sairastellut ja kärsinyt niin paljo. En vielä uskalla
ajatella sinne palaamista. Mutta toisin on sinun Erkki. Sano, mitä
aiot?»

»Aluksi lähteä isäni luo, sitten tehdä työtä, missä minua paraiten
tarvitaan. Elämän kutsumuksen valinta on minulle aina ollut vaikeata,
enkä siitä vieläkään ole selvillä. Moni työ-ala minua houkuttelee,
puoleensa vetää, mutta ei mikään ehdottomasti omakseen vaadi.» Hän
vaipui hetkeksi mietteisiinsä, kumartui eteenpäin kyynärpäät polvien
varassa ja piirteli hajamielisenä kepillään kuvioita hiekkaan. Sitten
jatkoi hän verkalleen ja tuumailevasti: »Lääkärin tointa olen pienestä
pitäen ihaillut, mutta luontainen taipumus on opintoni toisaalle
ohjannut. Samoin on papintoimen, en siihenkään sovellu. Olen pian valmis
filosofiantohtori ja opettajaksihan oikeastaan aijon, mutta on silläkin
toimella nurja puolensa -- tuo ainainen muistitietojen takominen usein
vielä kehittymättömiin mieliin. Joskus tuntuu aivan epätoivoiselta, kun
ei kutsumukseni minulle selvene.»

Eevi katsoi häneen hämmästyneenä.

»Älähän peljästy», jatkoi hän hymyillen, »asia on minua huolestuttanut,
mutta puhe epätoivosta oli kuitenkin liioittelua. Olen viime aikoina
ajatellut, että kenties hajanaisista harrastuksistani vielä jotain
kokonaista syntyy. Kunhan kotiin pääsen, kyllä siellä työ-alaa avautuu.»

»Kuinka niin?»

»No, ainahan siellä työtä on, nyt etenkin. Kotiseutuni läheisyydessä on
sitäpaitsi kansanopisto. Työ siellä minua miellyttäisi suuresti.»

»Onnellinen sinä», huokasi Eevi, »sinulla on elämä edessäsi. Toisin on
minun. Syksy on tullut keskellä kesää. Mitä syksyltä toivoa?»

»No, mutta Eevi, kuinka voit niin sanoa? Onhan sinulla miehesi.»

»On, mutta virka vaatii suurimman osan Heikin aikaa. Se on hänellä aina
pääasiana. Papin vaimon täytyy semmoiseen tyytyä.»

»Eiköhän niin naineiden ylimalkaan, mutta eihän se onnea estä. Sitä
suuriarvoisempi on yhdessä-olo.»

»Koetahan ensin», sanoi Eevi kärttyisesti. Häntä tuskastutti koko
keskustelu, ja kuitenkin hän sitä yhä jatkoi. »Kun naimisiin menet,
kyllä mielesi muuttuu.»

»Entä jos en mene.»

»Oh, älä kehu, sitä pikemmin menet.»

»Enpä luule. Siinä suhteessa pysyn aina ahdassydämisenä.»

»Kylläpä sinä!» Eevi ei voinut heretä. Hän oli kuin suunniltansa. »Etkö
luule, että kukaan sinua pystyisi viehättämään?»

»Kyllä kai.» Erkki oli käynyt hyvin vakavaksi. »Mutta omistaa ystävä,
joka minua olisi käsittänyt, olisi ollut minulle onnea liiaksi. Sitä ei
suotu.» Erkin katse oli kääntynyt auringon laskuun päin. Eevi ei sitä
nähnyt, mutta hänestä oli kuin hehkua hänen kasvoillansa.

Oliko se iltaruskon heijastusta, vai -- -- oliko se ehken
mielenliikutusta?

»Tule», sanoi Erkki äkkiä, »mennään kotiin», ja he menivät.

Mutta sinä yönä ei tullut unta Eevin silmiin. Myrsky kävi hänen
mielessänsä. Aaltoina nousi tunne tunnetta vastaan taistelemaan. Milloin
nostivat ne hänet korkealle tuskan kuohujen keskelle, milloin heittivät
hänet alas pohjattomaan ja synkkään syvyyteen.

Ajatus, että eronhetki läheni, oli Eeville äkkiä tehnyt selvän hänen
tunteistansa. Hän tiesi nyt, miksi nämä viime viikot olivat olleet niin
suloiset. Joskin ulkonaiset olosuhteet osaltaan olivat siihen
vaikuttaneet, oli syvin syy sittenkin ollut Erkin läsnäolo. Hän se ilon
oli tullessaan tuonut, tuonut uutta voimaa ja uutta elämänhalua. Hänen
ystävällisyytensä oli yhdessäololle suloa antanut. Se oli
päivänpaisteena ollut ennen pimeillä elämänpoluilla. Eevi oli sen
tuntenut ennenkin, mutta hän ei ollut tahtonut sitä ymmärtää. Hän oli
sulkenut silmänsä, mutta nyt niiden täytyi väkisinkin aueta. Hän rakasti
Erkkiä. Hän tunsi sen tuskalla, joka oli hänet tukehduttaa. Erkki, Erkki
yksin oli hänen päivänpaisteensa, hänen ilonsa ja hänen elämänsä. Mitä
olikaan lapsuuden leikkitoveri ollut sen rinnalla, mitä hän nyt oli
ystävänä, ystävänä, jolla ei toista vertaistansa?

Erkin suuri ystävyys, se oli aluksi kietonut Eevin, kietonut sitten
päivä päivältä yhä lujemmin. Ja nyt tänä iltana, kun hän ymmärsi, että
Erkki oli häntä rakastanut, häntä yksin, silloin leimahtivat hänen
tunteensa ilmituleen.

Erkki oli rakastanut -- -- kerran vain, eikä saanut, ketä rakasti. --
Jos se toista olisi koskenut, miksi hän ei sitä olisi sanonut? Sehän
olisi ollut luonnollista. Nyt hän ainoastaan liikutettuna käänsi pois
katseensa. --

Eevin mieleen tulivat tuhannet seikat muistuttamaan Erkin
ystävällisyyttä. Nyt vasta hän tuon kaiken ymmärsi. Nyt näki hän Erkin
sanat ja teot uudessa, arvaamattomassa valossa.

Äkkiä muisti hän Heikin. Se nimi tuli kuin salama selvältä taivaalta.
Heikki, mitä minä vastaan sinun edessäsi? Miten olen minä pitänyt
lupaukseni?

Huoneessa oli pimeää, mutta Eevistä tuntui äkkiä kuin Viljo olisi häneen
katsonut. Se oli Heikin katse, sitä oli hän aina sanonut. Siinä oli
surumielistä lempeyttä, mutta samalla jotain terävää ja läpitunkevaa.
»Älä katso», huudahti Eevi ja hyppäsi pystyyn. »Älä katso!» -- Hän kätki
kasvot käsiinsä, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. -- Heikki, Heikki!

Mutta olikohan Eevi häntä koskaan oikein todella rakastanut? Erehdystä
lie kaikki ollut, koska hän taisi unhottaa, hän joka ystävilleen aina
oli uskollisena pysynyt. Erkin kuva oli sydämessä säilynyt aina
lapsuuden ajoilta asti, ja nyt oli se esiin tunkeutunut.

Mutta entä onnenhetket ensi kodissa ja Viljon pienenä ollessa, miten
niitä selittää?

Heikin rakkautta ei Eevi hetkeäkään epäillyt. Se oli niin todellista
kuin se taisi olla tuommoisen ankaran miehen povessa. Siihen hän täysin
luotti. Mutta itsensä suhteen oli hän erehtynyt. Hän oli aina jotain
kaivannut ja nyt -- nyt oli hän sen löytänyt Erkin rakkaudessa.

Hän muisti untansa. Eikö ollut hänellä oikeutta iloita siitä onnen
murusta, joka oli hänelle säästynyt keskellä elämän kolkkoutta?

Kovana kävi taistelu hänen rinnassaan. --

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna hiipi Maija kenenkään huomaamatta lääkärin
vastaanottohuoneeseen ja selitti selvällä suomenkielellä, että nyt
täytyy kiireesti tulla rouvan luo. Sanansa vahvisti hän nykäisemällä
tohtoria nutunliepeestä ja niin tuli asia selville. Eevi sai unilääkettä
eikä päässyt vuoteestaan. Mutta iltapäivällä oli hän itsepäinen, ja
Maijan täytyi joskin vastahakoisesti auttaa emäntäänsä verannalle.

Eevi oli jo tunnin verran siellä istunut, kun kuuli Erkin lähenevän.

»Päivää», tervehti Erkki iloisesti ja istuutui viereen. »Sepä ikävää,
että olet heikompi.»

»Mitä siitä», Eevi koetti hymyillä.

»Minä sitä olen kotiinlähtötuumissa. Olisi ollut hauskempi lähteä, jos
olisin tiennyt sinun reippaana täällä tuntureilla taivaltavan.»

Eevi ei kuullut, mitä hän sanoi. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus:
Erkki oli lähdössä. Ja miksi? Menikö hän kenties pakoon?

»Isältä tuli kirje tänä aamuna», jatkoi Erkki iloisesti. »Hän on jo
kauan minua kaivannut, valittaa nyt vanhuutta ja odottamisen ikävää.
Itseänikin kotimaa jo kovasti vetää puoleensa. Olen voimistunut ja voin
lähteä. Mutta minä väsytän sinua?» Hän nousi lähteäkseen.

»Ei, ei», esteli Eevi, »puhu sinä, kyllä minä kuulla jaksan.»

»Tänään aamupuolella», jatkoi Erkki, »olen oikein lapsellisesti iloinnut
ajatellessani, mitä kaikkea kotiin tultuani tahtoisin toimittaa. Isälle
on pää-asia, että olen hänen läheisyydessään. Saan varmaan aikaa
paljonkin käytettäväksi, miten itse tahdon. Tuttua ja rakasta on kansa
siellä kotipuolessa, olenhan heidän keskuudessaan kasvanut. Heille
tahtoisin aikani ja työni omistaa. Voin ystävänä käydä sekä kodeissa
että työpaikoissa ja sitä tahtoisinkin tehdä. Sunnuntaisin voin ehken
hartaushetkiä pitää ja viikon varrella koulua. Vielä ajattelen sitäkin,
miten aikaansaisin pienen sairastuvan. Köyhät saavat sairastaessaan
kärsiä niin paljon puutetta. -- Tiedän, että tämä tuuma oli äidin
lempiajatuksia. Muistatko meillä sen pienen rakennuksen pihan toisessa
päässä? Se olisi siihen sopiva. Koettaisin sinne hankkia
sairaanhoitajan, ja isä voisi kyllä vielä neuvoillaan auttaa.»

Erkki keskeytti puheensa ja katsoi Eeviin, joka makasi silmät
puoliummessa aivan kuin uneen vaipumaisillaan. Nyt hän avasi silmänsä ja
nyykäytti päätään. »Jatka vaan!» Ja Erkki jatkoi: »Sydäntäni lämmittää
ajatus saada tehdä työtä kotipuolessa. Toivoen tahtoisin siellä hyvää
siementä kylvää, toivoen viimeiseen saakka kansani keskuudessa
työskennellä. Mikä meissä koetuksen kestää, se on eloon jäävä, ja vaikka
se vielä haudattaisiinkin, on se uudelleen ylösnouseva elämään
entistänsä ehompana ja puhtaampana. -- Jos tietäisit -- ja kai sen
tiedätkin, kai sama tunne hallitsee jokaisen suomalaisen sydämessä --
miltä tuntuu nyt ajatella työtä kotona. Olemme tähän asti eläneet kuin
lapset, jotka vanhempain terveinä ollessa hoitavat kukin omia
harrastuksiansa. Mutta ajat ovat muuttuneet. Kun äiti sairastaa, tai
muuten joutuu kärsiväksi, vaivojen ja tuskain murtamaksi, silloin ei
poika eikä tytär enää ylinnä ajattele omaa itseään, silloin on äidin,
tuon kärsivän auttaminen kaikkien huolena. Siihen kohdistuvat kaikki
voimat. Sellaista tulee kai tästä puoleen olemaan meidänkin
keskuudessamme. Sama se, missä työmme ja tehtävämme on, kuljemmeko
pellon perkaajina työmiesten riveissä tai hengen vainioilla hyvää
siementä kylvämässä, kunhan kaikki olemme uskollisia viimeiseen asti!»

»Sinä ehken pidät tätä haaveiluna», jatkoi Erkki uudelleen Eeviin
kääntyen, »mutta tuleehan sitä ajatelleeksi tätä kaikkea, kun on povessa
polttava halu päästä palvelemaan, eikä vielä tiedä, missä ja miten sitä
tehdä.»

Eevi oli kuullut, minkä kuuli. Paljosta ei hän mitään tiennyt. Hänen
tajuntaansa ei nyt mahtunut muuta kuin mikä tavalla tahi toisella oli
yhteydessä hänen tunteittensa kanssa.

»Nyt menen», sanoi Erkki ja nousi.

»Ei, ei, sinä et saa! Jää vielä hetkeksi. Onnellinen sinä», jatkoi hän
kiihkeästi, »jolla on elämä ja onni edessäsi.» (Hän huomasi Erkin
surumielisen hymyilyn, ja se vahvisti häntä hänen uskossaan.) »Minä olen
murtunut ainaiseksi.»

»Sinä voit Jumalan avulla alkaa uudelleen.»

»Ei», sanoi hän. »Koko elämäni on yksi ainoa suuri erehdys. Millä minä
sen sovitan?»

»Sovita anteeksipyynnölläsi ja elämälläsi, mitä sovittaa voit.» -- Erkki
oli käynyt vakavaksi. Hän ei voinut ymmärtää, mikä tähän oli syynä. Hän
luuli jo ennen saaneensa silmäillä Eevin sydämen pohjaan. Hän oli siellä
huomannut paljon sairaaloista tunteellisuutta ja surumielisyyttä. Sitä
oli hän koettanut haihdutella ja hän luuli siinä osaksi
onnistuneensakin. Mistä tulivat nyt nämä kiihkeät tunteenpurkaukset?

Eevi oli kätkenyt kasvot käsiinsä. Näin istui hän hetken. Sitten kohotti
hän päänsä, käänsi katseensa poispäin ja huudahti tuskallisesti: »Erkki,
rakas Erkki, anna anteeksi!»

Erkki vavahti. Oliko hän ymmärtänyt oikein? -- Hän ei ennättänyt
tuumailla. Vaistomaisesti teki hän päätöksensä.

»Eevi», sanoi hän vakavasti, »voitko sinä hetken minua kuunnella?» Ja
niin alkoi hän kertoa. Hän puhui lapsuutensa päivistä ja nuoruudestaan,
miten yksin hän silloin oli ollut, miten äiti oli ollut hänen ainoa
ystävänsä ja hänen kaikkensa. Sitten loi hän kuvan Aunesta, kuvan vienon
ja puhtoisen. Hän kertoi, miten suuri heidän onnensa oli ollut ja miten
lyhyt. »Sinä ymmärrät nyt», lisäsi hän silmin seuraten aurinkoa, joka
vaipui lumipeitteisten tunturihuippujen taakse, »ettei mainen onni
minulle hymyile. Semmoista on elämäni kuin tuo aleneva aurinko. Muille
maille on se menemässä. Sieltä onneni etsin. Mutta», jatkoi hän, »kunpa
elämäni kuitenkin noin saisi heittää heijastuksen jälkeensä! Se on ainoa
onni, jota täällä toivon.»

Hän oli hetkeksi unohtanut Eevin. Katse kirkkautta säteillen seurasi hän
valoa, joka tulvana virtaili tunturirinteille. Oli sunnuntai hänen
sielussaan, oli syvä pyhäinen rauha. Hän oli kuullut tuskanhuudot omassa
povessaan, kuullut valitushuutoja kautta kärsivän ihmiskunnan. Hän oli
nähnyt myrskyjen käyvän elämän merellä ja oli tuntenut taistelujen
ankaruutta. Mutta -- hän oli myöskin nähnyt Ihmisenpojan aalloille
astuvan ja laineitten laskeutuvan lepoon hänen jalkojensa juureen.
Valituksia voimakkaampana oli rauhan ja rakkauden sanoma kaikunut.

Äkkiä muisti hän Eevin. Kääntyen hänen puoleensa jatkoi hän lempeästi:
»Nyt hyvästi, ja Jumala sinua auttakoon! Jos emme täällä tapaisi, toivon
yhtyvämme siellä, missä syntiä ja vajavuutta ei enään ole, missä Jumala
on kaikki kaikessa.»

Hän nousi ja aikoi mennä, mutta Eevin tuskallinen katse hänet hetkeksi
pysäytti. Hän sulki lapsuusystävän laihtuneen käden omaansa ja sanoi
hiljaa: »Kovana käyvät myrskyt elämän merellä. Yksi vaan voi varjella.»



XVIII.


Elokuun päivä paistoi. Tunturien lomitse päilyi kirkkaana pienen lammen
pinta, ja riemukkaasti riensi tunturipuro kivistä uraansa sen syvyyteen.
Mutta Eevin sairashuoneeseen ei päässyt päivä pilkistämään. Ikkunaverhot
olivat alasvedettyinä, ja Maija askarteli hiljaa huoneen puolihämärässä.

Vuoteesta kuului silloin heikko ääni: »Mitä kello on?»

»Puoli kaksitoista.»

Hitaastipa aika kului! Eevi painoi silmänsä umpeen ja nukahti. Hän oli
vain hetkisen nukkunut, kun ovi hiljaa avautui. »Pastori! -- Herra
siunatkoon, voi pastori kulta, kun tulitte!» Maija syleili nyyhkien
Heikin polvia.

»Miten täällä jaksetaan?»

»Huonosti, huonosti.» Maija pudisti päätään. Heikki läheni vuodetta ja
jäi siihen äänettömänä katselemaan nukkuvaa, kunnes tämä viimein
katseesta heräsi.

»Heikki!»

Hän kumartui häntä suutelemaan. Sitten istuutui hän vuoteen laidalle
Eevin käsi omassaan. --

       *       *       *       *       *

Oli ollut puhetta kotimatkasta, mutta lääkäri sanoi Eeviä liian
heikoksi. Ei siis ollut matkaa ajattelemistakaan. Oli aamupäivä. Maija
oli mennyt Viljoa kävelyttämään, ja Heikki istui yksin sairaan luona.

»Tule lähemmä», pyysi Eevi, tahtoisin puhua sinulle niin kauan kuin
vielä jaksan, -- puhua suoremmin kuin koskaan ennen. Älä luule», jatkoi
hän kuin anteeksi pyytäen, »että sinua ehdoin tahdoin olen pettänyt.
Olen pettänyt itseäni kaikkein enin. Koko elämäni on ollut suuri
erehdys. Minä aloin sen unelmoiden itsekästä onnea, ja minä olen
niittänyt, mitä kylvin. 'Jokainen, joka pyytää henkeään vapahtaa, hän
kadottaa sen', Nyt ymmärrän tuon todeksi, vaikka en ennen ole tahtonut
sitä uskoa. Minä tunsin Jumalan tahdon, mutta annoin omalle
itsekkäisyydelleni etusijan. Laskin tunteeni valloilleen. Ne tulivat
tekojeni ohjaajiksi, kun sitten näin sinun lujuutesi, miten rehellisesti
sinä omaatuntoasi noudatit, säikähdin aluksi, mutta sitte rauhoitin
itseäni sillä, että sinusta saisin tuen ja sinun rinnallasi tulisin
paremmaksi. Mutta sisimmässäni unelmoin onnea, jota sinun rakkautesi
minulle tuottaisi. -- Tulivat vastoinkäymiset ja ihmisten moitteet --
minä huomasin pettyneeni ja syytin sinua. Rakkaus Viljoon on ollut
puhtaampaa, mutta ei sekään saattanut minua itseäni tuntemaan.»

Eevi oli puhunut nopeaan kuin keskeyttämistä peljäten. Nyt vaipui hän
hetkeksi väsyneenä vuoteelle. Sitten jatkoi hän, lyhyesti mutta suoraan
kertoen kaikesta, mitä tuntureilla oli tapahtunut. Heikki kuunteli häntä
keskeyttämättä.

»Erkin kertomus itsestään», jatkoi Eevi, palautti minut järkeeni. Jäin
yksin -- minulle selveni kaikki ja tuli ikävä sinua. -- Kuolema on nyt
edessäni -- synkkä, pelottava kuolema, ja takanapäin on turhaan kulunut
ihmiselämä. Oi Heikki, Heikki, se on kauheaa!» Hän vaipui vuoteelleen.
Hänen silmänsä olivat kuivat ja kyynelettömät, mutta koko ruumis vapisi,
ja tuskanhiki oli otsalle noussut.

Heikki istui vuoteen laidalle pitäen Eevin kättä omassaan. Hän odotti,
kunnes Eevi vähän tyyntyi, sitten sanoi hän hitaasti ja painavasti:
»Ihmisenpoika tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, joka kadonnut oli.»

Eevi ei vastannut mitään, mutta hetken kuluttua pyysi hän hiljaa:

»Heikki, anna anteeksi.»

»Anteeksi antakaa toinen toisillenne, niinkuin myös Kristus on teille
anteeksi antanut.» -- »Paljon olisi minunkin puoleltani pitänyt olla
toisin.»

Eevi ei vastannut mitään.

»Eikö välimme nyt ole selvä, Eevi rakas?»

Silloin aukeni Eeviltä kyynelten sulku, ja hän itki, itki niinkuin ei
koskaan ennen elämänsä päivinä. Oma onni ja omat pettymykset olivat
häneltä unohtuneet. Katumuksen kyyneleitä hän vuodatti, ja ne virtasivat
kuin keväinen sade, joka roudan maasta sulattaa, pehmittää sen ja tekee
sen hedelmääkantavaksi.

He olivat kahden, Heikki ja hän, rehellisinä ja nöyrtyneinä toinen
toisensa edessä, ja he tulivat nyt lähemmäksi toisiaan kuin ennen
vuosien kuluessa.

Myöhemmin, kun Maija oli palannut, ja Viljo hiljaisena leikitteli
huoneen lattialla, viittasi Eevi Heikkiä luokseen. »Olen tässä
ajatellut», sanoi hän hiljaa, tuskin kuuluvasti, »että, jos ei
elämästäni, muuta hyötyä olekaan, voi se ehken olla varoitukseksi.
Muista sitä, kun kasvatat Viljoa. Hän on poika, -- olen siitä nyt
iloinen, vaikka ennen sitä välistä surin. Mutta vaikka hän on poika, on
hänellä paljo minulta perittyä. Kasvata häntä ymmärtäväisemmin kuin mitä
minä olisin tehnyt. Karaise ja reipastuta, mutta älä ole kova!
Koskettele hellävaroin helliä tunteita.»

»Minä tahdon koettaa. Ehken minäkin olen jotain oppinut.» Äänessä oli
itkua.

»Muista vanhempiani», kuiskasi Eevi, »ja vie terveiseni Soinamoon.»

Se oli hänen viimeinen pyyntönsä.

       *       *       *       *       *

Oli satanut rankasti. Virtana oli vesi maahan valunut, ja tuulispää oli
puita puistellut kuin taittamalla. Mutta juuri kun virttä veisattiin
Eevin haudalla, pääsi aurinko pilvien peitosta. Kastekyynelin hymyili
hänelle kotoinen luonto, hymyili kuin onni hänen elämänsä viime hetkinä.
Heikin tahdosta lepäsi hän nyt kotipitäjänsä hautausmaalla, jonne
kuuluivat kotoisen kosken kuohut ja humina Soinamon suuresta puistosta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Unelmiensa uhri - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.