Title: Genoveeva Brabantin kreivitär - Hurskas kertomus suurista kärsimyksistä ja viattomuuden - lopullisesta voitosta
Author: Schmid, Christoph von, 1768-1854
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Genoveeva Brabantin kreivitär - Hurskas kertomus suurista kärsimyksistä ja viattomuuden - lopullisesta voitosta" ***


GENOVEEVA
BRABANTIN KREIVITÄR

HURSKAS KERTOMUS SUURISTA
KÄRSIMYKSISTÄ JA VIATTOMUUDEN
LOPULLISESTA VOITOSTA


Suomennos
JOHANN CHRISTOPH von SCHMID'in
saksankielisestä kansankirjasta


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Kirja 1922.



ENSI PAINOKSEN ESIPUHE


Nähdessään nimen »Genoveeva» vilahtaa varmaankin monen mielessä
hymynsekainen kummastus siitä, mitä varten on uudelleen suomennettu ja
painettu tämä ikivanha kertomus, joka on sisällykseltään ja
kertomatavaltaan niin kaukana kaikesta nykyaikaisesta kirjallisuudesta.
Siihen on kuitenkin monta syytä. Ensiksikin se on naivisuudessaan ja
pyhimystarumaisessa hurskaudessaan nykyajalle niin uutta, että sitä
vaipuu lukemaan jonkinmoinen hämmästelevä uteliaisuus mielessään;
toiseksi sen lukeminen tarjoaa tuulahduksen niiltä ajoilta, jolloin
ihmismieli ei ollut vielä niin epäilyksien ja ristiriitojen raastama
kuin nyt, vaan jolloin se eli naivin lapsuususkon aikaa; kolmanneksi on
tämä kirjanen ollut jo ammoin kansamme mielilukemista, josta se
nähtävästi sai hengelleen tyydytystä. Kaikki tämä tekee sen, että
Genoveevaa lukiessa syntyy vähitellen mielessä runollinen, legendamainen
tunnelma, jolla on viehättävä ja rauhoittava kauneusarvo, ja siksi on
syytä pitää sitä edelleenkin kansamme saatavilla.

Genoveeva on Saksan kansankirjallisuuden liikuttavimpia tarinoita, jonka
ensimmäiset laitokset ilmestyivät vuosisatoja sitten. Se on antanut
aiheita taidekirjallisuudelle, romantiikan suurkertojille kuten esim. L.
Tieck'ille ja Fr. Hebbelille, säveltäjille, kuten esim. R. Schumannille
ja B. Scholzille, ja herättänyt tiedemiesten mielenkiintoa, jotka
monissa teoksissa ovat yritelleet juontaa sen alkua ja selittää sen ehkä
mystillistä laatua. Mutta kansalle, joka sitä tänäkin päivänä lukee, se
on ennen muuta liikuttava kertomus taivaallisesta viattomuudesta ja
puhtaudesta, jota synnin saasta koetti vetää lokaan, aiheuttaen sille
yli-inhimillisiä kärsimyksiä, mutta joka juuri näiden taivaallisten
ominaisuuksiensa avulla kesti kärsimykset ja saavutti lopulta niistä
täyden korvauksen. Antakaamme se uudelleen kaikkien käsiin, nautinnoksi
ja opetukseksi sekä koetelluksi vanhanaikaiseksi »ylösrakennukseksi»
sekä aikuisille että lapsille.

      *Kustantaja.*



I

Genoveeva joutuu Siegfried-kreivin puolisoksi


Pyhä Genoveeva-kreivitär syntyi Saksassa monta vuosisataa sitten ja eli
aikana, joka oli maalle hyvin ilahduttava ja siunauksellinen.
Evankeliumin aamurusko oli jo hälventänyt pakanuuden pimeyden Saksasta,
ja Jeesuksen lempeä oppi vaikutti suuressa määrin hillitsevästi
urhoollisten germaanien raakoihin tapoihin. Itse karu, viljelemätön
maaperäkin muuttui kristinuskon ensimmäisten julistajien uutterasti
muokkaamana hedelmällisemmäksi. Äärettömät metsä-alueet pakotettiin
väistymään viljavien vainioitten ja kukoistavien puutarhojen tieltä.
Monet saksalaiset ruhtinaat iloitsivat siitä kahtalaisesta siunauksesta,
mitä tämä jumalainen uskonto levitti heidän maihinsa, ja suosivat kilvan
tätä taivaista oppia.

Kristinuskoa suosiviin ruhtinaihin kuului myös Genoveevan isä, Brabantin
herttua. Häntä ihailtiin yleisesti ylevän urhoollisuutensa ja uljaan
taistelukuntonsa vuoksi, ja kristillisen mielialansa, työteliään
ihmisrakkautensa ja horjumattoman oikeamielisyytensä tähden hän sai
osakseen yleistä kunnioitusta ja rakkautta. Hänen puolisonsa,
herttuatar, oli kaikissa jaloissa avuissa täysin hänen vertaisensa ja he
olivat kuin yksi sydän ja yksi sielu. Genoveeva oli ruhtinaallisten
vanhempiensa ainoa lapsi ja heidän molempien sanomattomasti rakastama ja
erinomaisesti kasvattama.

Genoveeva osoitti jo lapsena omaavansa sangen terävän järjen ja erittäin
jalon, tuntehikkaan sydämen; koko hänen olemuksensa oli harvinaisen
lempeä, säveä ja rakastettava. Kun herttuatar sen ajan tavan mukaan
istui rukkinsa ääressä, istahti pieni viisivuotias Genoveeva vähäiselle,
somalle jakkaralle äitinsä viereen, tarttui tavattoman taitavasti
värttinään ja osasi pian hennoilla sormillaan kehrätä mitä hienointa
lankaa. Kehrätessään teki hän kaikenlaisia älykkäitä kysymyksiä, vastasi
jokaiseen kysymykseen sattuvasti ja lausui joka sanan verrattoman
lempeästi, selvästi ja järkevästi. Ken hänet näki, virkkoi
hämmästyneenä, että siitä lapsesta varmaan vielä tulisi jotain
erikoista. Kun hän kymmen-, kaksitoista-vuotiaana tuli kirkkoon ja
yksinkertaisessa, valkeassa puvussaan vanhempiensa välissä polvistui
alttarin edessä olevalle purppuraiselle rukousjakkaralle, muistutti hän
herttaisine, hartaan hurskaine kasvoineen, viattoman puhtaine
rusoposkineen, pitkine, kullankellertävine kutreineen ja kirkkaine
sinisilmineen taivaan enkeliä. Todellisena lohdun tuojana hän ilmestyi
kurjiin hökkeleihin. Hän toi köyhille lapsille vaatteita, joita itse oli
valmistanut, ja antoi äideille monta kultarahaa, jotka herttua oli hänen
omia koristuksiaan varten lahjoittanut. Täpötäysi kori käsivarrella hän
usein jo aamuvarahisella tai vielä iltamyöhällä kiiruhti sairaitten luo
ja toi heille virkistäviä ruokia. Monta kallisarvoista hedelmää, joita
silloin vain harvoin nähtiin Saksassa, hän säästi sairaittensa
virvokkeeksi. Täysi-ikäisenä neitona hän oli oikea viattomuuden ja
kauneuden perikuva, ja kaikki hurskaat äidit asettivat tuon
herttuallisen immen lapsilleen hurskauden, siveyden, ahkeruuden ja
kaiken herttaisuuden ihanteeksi.

Siegfried-kreivi, joka oli erinomaisen uljas ja ulkomuodoltaan ylevä ja
jalo ritari, pelasti kerran herttuan hengen taistelussa. Herttua toi
hänet sotaretkeltä mukanaan kotiin, oppi pian rakastamaan häntä kuin
omaa poikaansa ja antoi hänelle tyttärensä puolisoksi. Kun koitti aamu,
jona Genoveevan ja hänen miehensä oli lähdettävä, ei koko
herttuallisessa linnassa eikä laajalti sen ympäristössä yksikään silmä
jäänyt vettymättä. Genoveeva itse aivan kylpi kyynelissä.

Kunnianarvoisa isä sulki hänet vielä kerran syliinsä, kostutti häntä
kyynelillään ja sanoi: »Lähteös siis, lapseni! Äitisi ja minä olemme jo
vanhoja. Me jäämme tänne molemmat emmekä tiedä, näetkö milloinkaan enää
kasvojamme. Mutta Jumala kulkee kanssasi ja on kaikkialla luonasi. Pidä
Hänet aina silmäisi edessä ja sydämessäsi kuten vanhemmiltasi olet
oppinut, äläkä koskaan väisty hiuskarvankaan vertaa oikealle tai
vasemmalle Hänen tieltään; silloin saatamme olla huoleti sinusta ja
kerran turvallisin mielin kuolla!»

Sitten äiti syleili häntä vapisevin käsivarsin ja saattoi itkultaan ja
nyyhkytyksiltään tuskin sanaakaan lausua: »Jää hyvästi, Genoveeva, ja
Jumala sinua johtakoon! Ah, en tiedä, mikä lienee kohtaloksesi suotu,
sydäntäni kouristavat kaikenlaiset surulliset aavistukset. Sinä olit
aina hyvä tytär, olit suurin maallinen ilomme, etkä milloinkaan meitä
murehduttanut -- oi, pysy edelleen hyvänä! Älä milloinkaan tee mitään,
jota sinun Jumalan ja vanhempiesi edessä täytyisi hävetä. Vielä kerran,
pysy hyvänä, silloin on kaikki hyvin. Joskaan emme enää milloinkaan
tapaisi toisiamme täällä maailmassa, niin näemmehän sitten taivaassa
kumminkin varmaan toisemme».

Sitten kääntyivät molemmat vanhemmat vielä kreivin puoleen sanoen: »Ota
hänet siis, poikamme. Hän on meidän suurin kalleutemme. Hän on sinun
arvoisesi. Pidä häntä rakkaana ja ole nyt hänelle isänä ja äitinä».
Siegfried-kreivi lupasi kaiken ja polvistui Genoveevan kanssa saamaan
isän ja äidin siunauksen.

Silloin lähestyi Hildolf-piispa, joka vielä oli linnassa vihittyään
Siegfried-kreivin ja Genoveevan. Hän oli hurskas, kunnianarvoisa vanhus,
jolla oli lumivalkeat hiukset ja punertavat posket. Hänkin siunasi
nuoria ja sanoi vielä erikoisesti Genoveevalle: »Älkää itkekö, jalo,
nuori rouva! Jumala on suova teille suuren onnen, mutta toisenlaisen,
kuin miksi sen kaikki täällä kuvailevat. On kumminkin tuleva päivä,
jolloin kaikki tässä olevat kiittävät siitä Jumalaa. Muistelkaa näitä
sanojani, rakastettu tytär Herrassa, kun teille jotain tavatonta
tapahtuu -- ja Herra olkoon kanssanne!»

Hurskaan, jumalaapelkääväisen vanhuksen näitä sanoja lausuessa valtasi
kaikki läsnäolijat hiljainen aavistus tulevista, erikoisista
kohtaloista, ja yleinen surumielisyys vaihtui äänettömäksi, luottavaksi
Jumalan ja Hänen pyhän kaitselmuksensa palvonnaksi. Sitten kreivi auttoi
haikeasti itkevän, nuoren puolisonsa, jonka posket olivat kasteisen
liljan kaltaiset, odottavan, koristetun hevosen selkään, hyppäsi itse
ratsunsa selkään, ja molemmat lähtivät lukuisan ritarisaattueen
seuraamina.



II

Siegfried-kreivi lähtee sotaan


Kreivin linna, Siegfriedsburg nimeltään, sijaitsi korkealla vuorella,
kahden ihanan virran, Reinin ja Moselin, välissä, viehättävän kauniissa
seudussa. Kun kreivi nuoren puolisonsa kanssa lähestyi linnanporttia,
seisoivat jo kaikki palvelijat ja alustalaiset, miehet ja naiset,
nuorukaiset, neitoset ja lapset juhlapukineissaan valmiina tervehtimään
jaloa morsiusparia. Linnanportti oli koristettu vihrein lehvin ja
kukkasin ja tiellekin oli siroteltu kukkia ja tuoreita lehtiä. Kaikkien
silmät olivat kohdistetut Genoveevaan, kaikki seisoivat uteliaina
nähdäkseen uutta valtiatartansa. Kun he nyt lähempää näkivät hänet,
valtasi hämmästys kaikki. Sillä koska Genoveevan kasvot olivat puhtaan,
lempeän, taivaisen sielun tosi kuvastin, oli niissä todellakin jotain
taivaallista ja ne loistivat yliluonnollista kauneutta.

Genoveeva laskeutui hevosen selästä ja tervehti kaikkia mitä lempeimmin
ja mitä suloisimmin sanoin. Hän puheli etupäässä äitien kanssa, jotka
lapset käsivarsilla tai heitä kädestä taluttaen seisoivat hänen
ympärillään. Niin ystävällisiä sanoja hän heille lausui ja niin
runsaasti antoi lahjoja lapsille, joiden nimeä ja ikää hän
hyväntahtoisesti kysyi, että äidit ja lapset olivat ihastuksissaan.
Mutta kun kreivi sitäpaitsi vielä Genoveevan pyynnöstä, kuten hän
vakuutti, julisti sotilaille ja palvelijoille kuukaudeksi
kahdenkertaisen palkan, alustalaisille vuodeksi verovapauden ja köyhille
mökkiläisille runsaan vilja- ja puulahjoituksen, silloin puhkesivat
kaikki äänekkäisiin riemuhuutoihin, vuodattivat ilokyyneliä, ylistivät
itseään ja kreiviä onnellisiksi, ja tuhansia hartaita toivotuksia
nuorelle parille kohosi taivasta kohden. Vieläpä kreivin vanhat
sotilaatkin, jotka hänen kunniakseen vakavin kasvoin ja liikkumattomina
seisoivat kunniaa tehden, vuodattivat kirkkaita kyyneliä, jotka vierivät
pitkin heidän parrakkaita poskiaan.

Siegfried ja Genoveeva elivät mitä onnekkaimmassa sovussa. Mutta tämä
autuus kesti vain muutamia viikkoja. Eräänä iltana myöhään aterian
jälkeen, kun tulet jo oli sytytetty, istuivat he molemmat tyytyväisinä
arkihuoneessa. Genoveeva kehräsi ja lauloi, ja Siegfried säesti hänen
lauluaan kitaralla. Silloin kuulivat he äkkiä ulkoa linnan edustalta
sotatorven toitotusta. »Mitä tämä merkitsee?» kreivi huusi
tallimestarilleen, joka samassa riensi sisään. »Sotaa!» vastasi tämä.
»Maurilaiset ovat hyökänneet Espanjasta Ranskaan ja uhkaavat hävittää
kaiken tulella ja miekalla. Kaksi ritaria saapui juuri mukanaan käskyjä
kuninkaalta. Meidän on, mikäli mahdollista, jo tänä yönä lähdettävä
matkaan yhtyäksemme viipymättä kuninkaan sotajoukkoon». Kreivi kiiruhti
heti portaille, toivotti ritarit tervetulleiksi ja vei heidät senjälkeen
suureen ritarisaliin. Pelästynyt kreivitär riensi keittiöön toimittamaan
kestitystä vieraille. Kreivi vietti koko yön sotavarustuksia tehden,
lähettäen sananviejiä ympäri seutua ja järjestäen kaiken poissaolonsa
varalta. Kaikki lähiseudun ritarit kokoontuivat hänen linnaansa, joka
nyt kajahteli aseiden kalskeesta, rautapaitaisten miesten askelista ja
kannusten kilinästä. Kreivittärellä oli koko yöksi työtä kestitessään
niin monta miestä ja huolellisesti kootessaan vaatteita ja kaikenlaisia
muita tavaroita, jotka kreivi tarvitsi matkalle. Aamun sarastaessa
olivat kaikki ritarit rautapaidoissaan kokoontuneet saliin, ja kreivi
seisoi heidän keskellään kiireestä kantapäähän rautaan puettuna ja
liehuva höyhentöyhtö kypärissä. Linnanpihalle olivat ratsuväki ja
jalkaväki jo asettuneet kuin taistelujärjestykseen odotellen häntä.

Genoveeva astui nyt saliin ja ojensi ritariajan tavan mukaan
puolisolleen miekan ja peitsen. »Käytä näitä aseita Jumalan ja isänmaan
puolesta, turvattoman viattomuuden suojaksi ja ylimielisten
rikoksellisten kauhuksi!», hän sanoi ja vaipui sitten yhtä vaaleana kuin
liina hänen kädessään puolisonsa syliin. Peloittavat aavistukset
tulevista kärsimyksistä, joita hän ei vielä kumminkaan osannut
mielessään selvittää, täyttivät hänen sydämensä. »Ah, Siegfried, entä
jos et enää palaisikaan!» hän huokasi kätkien kasvonsa nenäliinaansa.
»Ole turvallisella mielin, Genoveeva», kreivi sanoi. »Vastoin Jumalan
tahtoa ei kukaan minua kaada. Kaikkialla olemme Jumalan kädessä.
Olemmehan kotona yhtä lähellä kuolemaa kuin taistelutantereellakin, ja
yksin Jumalan käsi pitää sitä meistä joka hetki loitolla. Hänen
suojassaan olemme keskellä verisintä taistelua yhtä hyvässä turvassa
kuin muuten linnassamme. Jumala on sotajoukkojen jumala ja vahva linna.
Ken Jumalaa pelkää, hänellä ei ole muuta mitään pelättävää. Ällös siis
huolehdi, rakas vaimoni, vaan ole minun suhteeni levollinen. Huolenpidon
sinusta ja linnasta ja koko kreivikunnasta olen lähinnä Jumalaa uskonut
täkäläiselle uskolliselle huoneenhaltijalleni. Hän on tästälähin
linnanvouti ja tilusteni haltija. Ja nyt uskon sinut Korkeimman haltuun.
Jää hyvästi, muistele minua ja rukoile puolestani!»

Genoveeva saattoi häntä kivisiä kiertoportaita alas kaikkien ritarien
seuratessa. Heti kun he astuivat linnanpihalle, toitahtivat torvet ja
joukkojen heiluttamat säilät välkähtivät nousevan auringon valossa
kreiviä tervehtien. Tämä heittäytyi ratsunsa selkään, katsahti vielä
kerran hellästi Genoveevaan ja ratsasti silmiin kihoavia kyyneliä
salatakseen kiireesti tiehensä. Ukkosen jylinällä ratsastivat ritarit ja
ratsupalvelijat hänen jäljessään yli notkuvan laskusillan. Genoveeva
katseli tornista joukkuetta, kunnes se häipyi hänen näkyvistään,
sulkeutui sitten huoneeseensa eikä nauttinut koko päivänä enää
palastakaan.



III

Genoveevaa syytetään viattomasti


Genoveeva eli kreivin lähdettyä mitä suurimmassa hiljaisuudessa. Kun
aamunkoite levisi kuusikkojen latvoille, tapasi se hänet jo ikkunansa
äärestä työskentelemästä, ja monta kyyneltä vieri silloin kastehelminä
kukkasille, joita hän kirjaili. Messukellon helähtäessä hän kohta
kiiruhti linnan kappeliin ja rukoili palavasti puolisonsa puolesta. Ei
milloinkaan nähty hänen paikkaansa jumalanpalveluksen aikana tyhjänä, ja
monta iltapäivähetkeäkin hän vietti siellä yksinään. Hän kokosi
linnavuoren juurella sijaitsevan kylän tytöt, opetti heille kehruuta ja
tarinoi heille työn ohella kaikenlaista kaunista. Kuten hän
lapsuudestaan asti oli ollut köyhien ja sairasten ystävä, niin oli hän
nyt todella niitten äiti. Ei ollut yhtään puutteenalaista, jolle hän ei
olisi antanut työtä ja ansiota, ja missä vain joku sairasti, siinä
mökissä hän kävi tätä tervehtimässä, ja hänen ystävällisyytensä ja
lempeä puhelunsa sulostuttivat sairaan katkerimmatkin lääkkeet. Iltaisin
hän kehräsi palvelijoitten parissa ja usein vielä yömyöhällä, kun kuu
kumotti korkeasta ikkunasta, hän istui yksinäisessä kammiossaan ja
lauloi jotakin hurskasta laulua kitaralla säestäen. Koko linnassa hän
piti yllä hyvää järjestystä ja puhtaita tapoja, mikäli se oli hänen
vallassaan, eikä sietänyt alustalaisissaan mitään väärää.

Taloudenhoitaja, jolle kreivi oli uskonut kaiken omaisuutensa, oli
nimeltään Golo. Hän oli hieno, sivistynyt mies ja osasi liehakoivilla
puheillaan voittaa melkein jokaisen puolelleen. Mutta samalla hän oli
jumalaton ja tunnoton. Omaa etuaan ja huviaan hän harrasti yli kaiken.
Hän ei laisinkaan välittänyt siitä, oliko hänen menettelynsä hyvää tai
oikeutettua, kunhan se vain oli hänelle itselleen hyödyksi tai
hauskuudeksi. Siksi hän kreivin lähdettyä alkoikin esiintyä käskevänä
valtiaana. Hän käytti upeampia vaatteita kuin kreivi, piti suuria
kemuja, pani joka päivä toimeen monenlaisia huveja ja tuhlasi siten
isäntänsä omaisuutta. Sen ohessa hän kohteli kreivin vanhoja, uskollisia
palvelijoita ylimielisesti, niukensi halvimman päivätyöläisenkin hyvin
ansaitun palkan eikä sallinut enää antaa murustakaan yhdellekään
köyhälle. Ainoastaan Genoveevaa hän tähän asti oli kohdellut mitä
syvimmällä kunnioituksella osoittaen häntä kohtaan rajatonta
ystävällisyyttä ja palvelevaisuutta. Genoveeva kohteli häntä aina
vakavasti ja arvokkaasti, puhui hänen kanssaan vain välttämättömimmistä
seikoista ja muistutti vain hänelle aina hänen velvollisuuksiaan. Aluksi
näytti Golo tottelevan häntä ja yritti mitä huolellisimmin salata
häneltä virheitään tai ainakin puolustaa niitä. Mutta vähitellen hän
kävi yhä rohkeammaksi, jopa lopulta niinkin julkeaksi, että teki hänelle
häpeällisimpiä tarjouksia, mitä konsanaan voi tehdä kunnialliselle
naiselle. Genoveeva karkoitti Golon luotaan kaikella sillä inholla ja
vastenmielisyydellä, minkä tämä ansaitsi, mutta siitäpä Golo alkoi
raivoisasti vihata linnanrouvaa ja päätti tuhota hänet.

Genoveeva, joka aavisti pahaa, kirjoitti kreiville, kertoi aivan
totuudenmukaisesti Golosta ja lopetti kirjeensä hartaasti pyytämällä
puolisoaan poistamaan tuon vaarallisen ihmisen. Kreivin keittiömestari,
joka oli perin kelpo mies eikä muuta halunnut kuin hänen valtakuntansa
parasta ja voimainsa mukaan ehkäisi Golon pahoja aikeita, oli nimeltään
Drako. Tämä otti tehtäväkseen kreivittären kirjeen lähettämisen uskotun
miehen mukana salaisesti kreiville. Mutta tämä aie ei ollutkaan jäänyt
huomaamatta ovelalta Gololta. Sinä hetkenä, jolloin Genoveeva aamulla
varhain huoneessaan antoi kirjeen Drakolle, ryntäsi Golo paljastetuin
miekoin huoneeseen, pisti viattoman Drakon hänen silmiensä edessä
kuoliaaksi ja nosti kauhean mellakan. Kaikki linnan asukkaat
kokoontuivat kiireesti. He näkivät kreivittären kauhusta nääntynein
kasvoin ja sanatonna vaipuneen nojatuolille ja kunnon Drakon viruvan
verissään hänen jalkainsa juuressa. Golo syyti nyt sellaisia valheita
jaloa, viatonta kreivitärtä vastaan, että kaikki linnan palvelijat sitä
kuullessaan punastuivat. Sitten hän heti lähetti sananviejän saattamaan
kreiville yhtä valheellisen panettelukirjeen, syytti Genoveevaa,
puolisoista hurskainta ja viattominta, uskottomuudesta ja
kunniattomuudesta ja heitätti hänet sitten linnan syvimpään torniin.

Golo tunsi tarkalleen isäntänsä luonteen. Hän tiesi, että kreivi kyllä
oli hyvin jaloluontoinen, oikeudenmukainen, säälivä ja ylevä, mutta
ettei hän kaikkien oivallisten ominaisuuksiensa ohella kyennyt
hillitsemään taipumusta äkkiä kuohahtavaan vihaan, loukkaantumiseen ja
mustasukkaisuuteen. Siksi hän itsekseen arveli: »Tuon muuten niin
kunnollisen miehen ainoa, hillitsemätön taipumus on kuin rengas karhun
kuonossa. Siitä saattaa häntä taluttaa, mihin ikinä haluaa». Golo luotti
varmasti siihen, että kreivi ensi vihan vimmassa kai antaisi käskyn
surmatakin Genoveevan.



IV

Genoveeva vankeudessa


Torni, joka oli määrätty pahantekijöitten vankilaksi ja jota kansa
nimitti vain vaivaisten syntisten torniksi, oli hirvittävin linnan
torneista. Genoveeva ei ollut milloinkaan voinut kulkea sen ohi
tuntematta salaista kauhua ja säälimättä sydämestään vankiraukkoja. Ja
nyt hän itse makasi tämän tornin pohjalla! Hänen vankilansa oli kylmä,
ummehtunut ja kammottava kuin hautaholvi. Kiviseinät olivat
tummanharmaat ja monin paikoin kosteudesta homehtuneet. Lattia oli
laskettu punaisilla tiilikivillä. Ei konsaan sinne päivä paistanut eikä
kumottanut lempeä kuu. Se vähäinen päivänvalo, joka tunkeutui pienen,
mustan rautaristikon läpi ja valaisi Genoveevan hohtavanvalkoista pukua,
oli samalla vain omiaan paljastamaan tämän kaamean paikan hirmuja.
Pelosta ja kauhusta väristen ja melkein tuskan ja surun lamauttamana
istui hän olkivuoteellaan. Hänen vieressään oli saviruukullinen vettä,
ja musta leivänkannikka oli hänen ainoana ravintonaan.

Heti kun Genoveeva oli tointunut ensimmäisestä kauhun- ja
tuskanhuumauksestaan, risti hän palavan hartaasti kätensä, katsahti
taivasta kohden ja rukoili kuumia kyyneliä vuodattaen: »Oi, rakas
taivaallinen Isä! Täällä syvällä maan sisässä istun ja katsahdan
puoleesi. Olen nyt aivan hylättynä. Minulla ei ole ketään muuta kuin
Sinut. Ei yksikään säälivä silmä näe surkeuttani, ääneni ei kanna
yhdenkään ihmisen kuuluville, mutta Sinä näet kyyneleeni, Sinä kuulet
huokaukseni! Sinähän olet kaikkialla läsnä, Sinä olet tässä synkässä
paikassakin. Ei isäni eikä äitini tiedä minusta mitään, ja puolisoni on
kaukana luotani. Kaikkien ystävieni rakastavat kädet ovat kykenemättömät
minua auttamaan, mutta Sinun käsivartesi ei ole lyhennetty. Sinä voit
avata vankikomeroni ovet. Oi, armahda Sinä minua, hyvä Isä!»

Hänen silmänsä ja poskensa kävivät paljosta itkusta vähitellen aivan
aroiksi. Monesti hän kumminkin istui syvän tuskansa turruttamana ja
kyyneliä vuodattamatta. »Voi, kuinka onnellisia ovatkaan sentään
kaikkein köyhimmät minun rinnallani!» hän kerran sanoi. »Hehän ainakin
näkevät kauniin sinitaivaan ja herttaiset, viheriät niityt. Voi, jospa
prinsessan asemesta olisin köyhä paimentyttö tai kreivittären sijasta
kerjäläinen, kuinka hyvä minun silloin olisikaan! Voi, minulta on kaikki
riistetty, eikä minulla ole mitään jäljellä! Ei aurinkoakaan enää ole
olemassa minulle, vaikka siitä kaikki muut saavat nauttia! »Mutta», hän
jatkoi ja hänen kyyneleensä virtasivat taas, »olethan Sinä vielä omani.
Jumala. Ollos Sinä siis aurinkoni! Kohta kun Sinua ajattelen, valkenee
taas sielussani, ja sydämeni, jonka kurjuus on hyisen hallan lailla
jähmetyttänyt, sulaa taas kyyneliin».

Hyvin usein kunnianarvoisan piispan sanat muistuivat hänen mieleensä.
»Tämä siis», hän kerran vaikeroiden huudahti, »on onni, jota sinä,
hurskas mies, minulle lupasit? Kukkasportin takana odotti minua tämä
pimeä tyrmä! Mutta», hän turvallisesti sanoi, »koska Sinä, Jumala,
annoit minun tulla tähän vankilaan, niin täytyy sen olla minun
parhaakseni. Sinä lähetät kärsimykset pelkästä rakkaudesta. Ne ovat vain
verhottuja hyviä tekoja. Onnettomuuteen on kätketty pelkkää onnea ja
siunausta kuten kätesi sulki monen hedelmän kitkerään kuoreen makean
sisuksen. Niinpä tahdonkin turvallisin mielin ottaa nämä kärsimykset
isänkädestäsi. Vain Sinuun tahdon katsoa enkä valittaa vainoojieni
kovuutta. Sinä tahdot näin olevan, tässä olen, Herra, tee minulle, mitä
tahdot, kunhan vain suot minulle armosi! Sinun tahdottasi ei
hiuskarvaakaan voida päästäni taivuttaa».

Siten rukoiltuaan hän tunsi suurta lohdutusta. Hänestä tuntui kuin olisi
ääni hänen sisässään kuiskannut: »Ole rohkealla mielellä, Genoveeva!
Tosin sinun vielä täytyy paljon kärsiä, mutta Herra pelastaa sinut
kaikista kärsimyksistäsi! Sinä tosin nyt olet ihmisten silmissä
rikollinen, mutta kerran vielä loistaa viattomuutesi aurinkoa
kirkkaammin». Sitten hän vaipui virkistävään uneen.



V

Genoveevasta tulee äiti vankeudessa


Genoveeva istui kuukausimääriä vankeudessa. Tänä pitkänä aikana ei
kukaan muu kuin Golo tullut hänen luokseen. Tämä teki hänelle edelleen
häpeällisiä tarjouksiaan ja lupasi vain sillä ehdolla puhdistaa hänen
maineensa ja vapauttaa hänet vankeudesta. Mutta Genoveeva sanoi hänelle:
»Parempi on ihmisten silmissä näyttää kunniattomalta kuin olla sellainen
todellisuudessa. Ennemmin tahdon menehtyä tähän torniin kuin rikoksen
avulla kohota vaikka valtaistuimelle!»

Hänen kärsimyksensä kävivät sillä välin yhä raskaammiksi. Hänelle syntyi
vankeudessa poika. »Oi, rakas lapseni»! hän lausui painaen lasta
vapisevin käsivarsin povelleen, »siinä nyt olet. Ja tässä
kauhistuttavassa paikassa näet ensi kerran päivänvalon. Tule povelleni,
että lämmitän sinua! Äitiraukallasi ei ole edes kapaloa, mihin sinut
kietoisi. Ei yksikään ihminen ojenna hänelle edes lusikallista lämmintä
lientä. Kuinka sairas, riutunut äitisi saattaisikaan sinua ruokkia.
Tässä kammottavassa komerossa ei ole edes muuta paikkaa, mihin sinut
panisin, kuin mätänevät oljet ja kova, kylmä kivitys. Sinunhan
pakostakin täytyy kuolla kosteudesta ja kylmästä tämän pimeän, hikisen
holvin alla, josta alinomaa tihkuu vettä. Voi teitä kiviä, miksi
kastelette lapseni tipahtelevilla pisaroillanne? Oletteko te yhtä
armottomia kuin ihmiset? Ette sentään, suokaa anteeksi, enemmän
myötätuntoa teillä, mykillä kiviseinillä on. Ettehän saata enää katsella
minun lapseni kurjuutta, vaan surette ja itkette kanssani».

Sitten hän katsahti taivasta kohden, kohotti värjyvin käsivarsin lastaan
ja sanoi itkien: »Oi Jumala! Sinä lahjoitit minulle tämän lapsen ja
annoit sille hengen. Se on Sinun lahjasi ja kuuluu Sinulle. Olkoon se
myös kokonaan Sinulle omistettu. Olkoon ensi tehtäväni pyhittää se
Sinulle. Minä en voi lähettää sitä pyhään temppeliisi, mutta olethan
Sinä täälläkin läsnä, ja missä Sinä olet, siinä on Sinun temppelisi.
Täällä ei ole ainoatakaan ystävällistä kättä, joka nostaisi hänet
kastemaljasta, ei pappia, joka muistuttaisi isälle ja kummille heidän
velvollisuuksiaan. Siksi tahdon minä, hänen äitinsä, olla hänelle
samalla kertaa kummina, isänä ja pappina. Lupaan siis tässä
juhlallisesti. Jumala -- jos suot lapseni ja minun elää siksi --
kasvattaa tätä lasta uskossa Sinuun, opettaa häntä tuntemaan Sinua ja
rakastamaan Sinua ja kaikkia ihmisiä, lupaan varjella häntä pahasta kuin
haltuuni uskottua aarretta, jotta viimeisenä päivänä voin antaa hänet
Sinulle takaisin puhtaana ja vailla synnin ja paheitten tahroja ja siten
kestää tilinteon». Hän rukoili vielä kauan hiljaa, tarttui sitten
vesiastiaan, kastoi lapsen ja pani hänen nimekseen Mertsi. »Sillä», hän
sanoi, »ahdistuksen ja kyynelten keskellä synnyit sinä maailmaan. Olkoon
siis Mertsi ristinimesi, ja äitisi kyyneleet olkoot vaippanasi!» Sitten
hän kietoi lapsen esiliinaansa ja laski sen polvelleen. »Kas niin, tässä
helmassani on kehtosi oleva», sanoi hän. Sitten hän surumielisesti
katsahti mustaa leivänkannikkaa vieressään ja sanoi: »Tuo on siis
vastedes oleva ravintonasi, lapsiraukka. Kovaa ja karkeaa se kyllä on ja
riittää tuskin itselleni, mutta ole huoleti, äitisi kyyneleet
pehmittävät sen, ja Jumalan siunaamana on siinä kylliksi sinulle ja
minulle». Hän pureksi kovan leivän hienoksi ja ruokki sillä lastaan.

Kun lapsi kerran oikein suloisesti nukkui hänen helmassaan, kumartui hän
sitä kohden ja huoahti: »Katsahda, hyvä Jumala, tämän lapsiraukkani
puoleen, joka lepää helmassani! Tässä pimeässä, kylmässä holvikomerossa,
vailla aurinkoa ja lämpöä, vailla virkistävää ilmaa kadottaisi kukkakin
pian loistonsa ja värinsä ja kävisi kalpeaksi ja kituvaksi. Kuinka
saattaisi lapseni, tämä hento kasvi, menestyä täällä? Jumala, älä anna
hänen kumminkaan niin kurjasti kuolla! Oi, kuinka minä häntä rakastan,
kuinka mielelläni antaisin henkeni tämän herttaisen lapsen puolesta.
Mutta Sinä rakastat häntä vielä enemmän kuin minä. Sinä rakastat minua
ja kaikkia ihmisiä enemmän kuin äiti lastaan. Itsehän olet sanonut: 'Ja
vaikka äiti unohtaisi lapsukaisensa, niin en minä kuitenkaan sinua
unohda'».

Genoveevan näin ääneensä puhuessa havahtui pienokainen ja hymyili ensi
kerran suloisesti äitiä vastaan. Genoveevakin hymyili ensi kerran
vankeudessaan. »Hymyilet, lapsi kulta», hän sanoi painaen pienokaista
sydämelleen. »Sinä et välitä tämän paikan kauhuista. Niin, hymyile vain.
Sinun hymyilysi puhuu minulle enemmän kuin mitä tuhat sanaa voisivat
ilmaista. Tuntuu, kuin tahtoisit sanoa: 'Älä itke, äiti, vaan ole
iloinen! Sinähän tosin olet köyhä, mutta Jumala on rikas. Sinä olet
avuton, mutta Jumala on voimakas auttaja. Sinähän rakastat minua, mutta
Jumala rakastaa sinua ja minua vielä enemmän!' Niin, hymyile vain, rakas
lapsi, hymyile! Milloin sinä hymyilet, silloin ei äitisi voi itkeä».

Muutaman päivän perästä Golo tuli taas. Kasvot hurjasti vääntyneinä hän
astui Genoveevan eteen. »Nyt olen vihdoinkin kyllästynyt», hän sanoi.
»Jos tahdotte pysyä naurettavana ettekä luovu hyvehullutuksistanne, niin
armahtakaa edes lastanne. Sillä, ellette halua elää minun tahtoni
mukaan, niin täytyy teidän totisesti kuolla ja lapsenne samaten».
Genoveeva vastasi rauhallisesti ja pelottomasti: »Ennemmin kuolen
tuhatkertaisesti kuin suostun sellaiseen, jonka vuoksi minun täytyisi
hävetä Jumalaa, kalliita vanhempiani, puolisoani ja kaikkia hyviä
ihmisiä». Golo silmäsi häntä raivostuneena, kääntyi vihan vimmassa
mennäkseen ja paiskasi rautaoven kiinni sellaisella voimalla, että
tyrmän perustukset tuntuivat järisevän ja kumiseva jylinä kaikui vielä
kauan jälkeenpäin holveissa.



VI

Genoveeva saa tiedon siitä, että hänen on pian kuoltava


Puolenyön aikaan joku yht'äkkiä koputti vankilan pieneen ikkunaan. »Oi,
rakas kreivitär, vieläkö olette valveilla?» huusi heikko, surkea ääni.
»Mitä minun täytyykään sanoa teille! Voi sentään, itkultani saan tuskin
puhutuksi. Voi sitä jumalatonta Goloa! Jumala rangaiskoon häntä ja
heittäköön hänet alimmaiseen manalaan, tuon kirotun konnan!»

»Kuka olet?» Genoveeva kysyi nousten ja mennen rautaristikolle.

»Torninvartian tytär», vastasi ääni. »Olen Bertta, joka on ollut jo niin
kauan sairaana, ja jolle olette tehnyt niin paljon hyvää hänen
sairautensa aikana. Minä rakastan teitä niin suuresti ja tahtoisin myös
mielelläni osoittaa teille kiitollisuuttani, mutta nyt minun täytyykin
tuoda teille kauhea tieto! Vielä tänä yönä täytyy teidän kuolla. Kreivi
tahtoo niin, sillä hän pitää teitä todellakin sellaisena häpeällisenä
rikoksentekijänä, joksi Golo on teidät kuvaillut. Niin hän on
kirjoittanut Gololle. Murhaajat on jo hankittu, heidän on lyötävä päänne
poikki. Tämä on aivan varmaa. Kuulin itse, kuinka Golo sopi siitä heidän
kanssaan. Ja voi! Teidän lapsennekin täytyy kuolla, sillä kreivi ei
tahdo tunnustaa häntä pojakseen. Tuskalta en ole saanut unen rahtuakaan
silmääni koko yönä. Kohta kun kaikki olivat nukkuneet, nousin
sairasvuoteeltani ja koetin laahautua luoksenne. En saattaisi elää,
ellen saisi sanoa jäähyväisiä teille ja kiittää teitä vielä kerran
rakkaudestanne minua kohtaan. Jos teillä on vielä jotakin toimitettavaa
tai muuten jotakin sydämellänne, niin uskokaa se minulle, jotteivät
kaikki salaisuutenne mene mukananne hautaan, ja jotta minä ehkä vielä
voisin todistaa viattomuutenne».

Genoveeva säikähti kovin eikä kauhulta voinut pitkään aikaan puhua.
Vihdoin hän sanoi: »Rakas lapsi, ole hyvä ja tuo minulle kynttilä,
mustetta, kynä ja paperia!» Tyttö toi ne hänelle, ja Genoveeva alkoi
kirjoittaa. Kosk'ei vankihuoneessa ollut mitään pöytää tai tuolia,
kirjoitti hän lattialla seuraavan kirjeen:

»Rakkahin puolisoni! Tällä kylmällä vankilani kivilattialla maaten
kirjoitan vielä Sinulle. Kun näitä rivejä luet, on ruumiini jo kauan
ollut haudassa maatumassa. Muutaman hetken kuluttua seison Jumalan
tuomioistuimen edessä. Minut on pahantekijänä tuomittu kuolemaan, mutta
Jumala tietää, että kuolen viatonna, sen vakuutan Sinulle Hänen pyhien
kasvojensa edessä ja iäisyyden partaalla seisoen. Usko minua, en lähde
valhe tunnollani maailmasta!

Oi, hyvä puolisoni, minun käy sinua sääliksi. Tiedänhän, että Sinua
lienee hirveästi petetty, muuten et saattaisi surmauttaa Genoveevaasi
etkä lastasi. Mutta kun kerran saat tietää petoksen, niin ällös murehdi
liiaksi. Rakastithan minua aina. Sinä et ole syypää kuolemaani. Niin oli
Jumalan tahto.

Rukoile sentään Jumalalta anteeksi pikaisuuttasi. Älä enää koskaan
tuomitse ketään, ennenkuin olet kuulustellut häntä. Anna tämän
ensimmäisen äkkipikaisen tuomiosi jäädä viimeiseksi. Hyvitä tämä ainoa
pahateko, johon Sinä tosin olet vähin syyllinen, tuhansilla hyvillä ja
jaloilla teoilla. Se on parasta, minkä vielä voit tehdä. Ei suru eikä
mielipaha enää mitään hyödytä. Muista myös, että on taivaskin olemassa.
Siellä saat jälleen nähdä Genoveevasi, siellä saat tietää hänen
viattomuutensa ja uskollisuutensa, siellä saat myös ensi kerran nähdä
poikasi, jota et täällä koskaan nähnyt. Siellä eivät pahat ihmiset enää
meitä erota.

Minulla on vain muutamia hetkiä elettävänä täällä maailmassa, mutta
tahtoisin kumminkin mielelläni täyttää viimeiset velvollisuuteni. Kiitän
siis Sinua vielä kaikesta rakkaudesta, jota parempina päivinä olet
minulle osoittanut. Vien rakkauteni Sinuun mukanani hautaan.

Ottaos kelpo vanhempani huostaasi! Ole heille hyvä poika, lohduta heitä
surussaan. En voi enää kirjoittaa heille, sillä hetkeni lähestyy, mutta
sano Sinä heille, ettei heidän Genoveevansa ollut mikään rikoksentekijä,
että kuolin viatonna, että kuolemanhetkellä vielä ajattelin heitä ja
että sydämellisesti kiitän heitä kaikesta, kaikesta, mitä he ovat
minulle tehneet.

Älä vihassasi surmaa Goloa, tuota pimitettyä houkkiota. Anna hänelle
anteeksi kuten minäkin. Kuuletko, pyydän sitä Sinulta. En tahdo viedä
mitään katkeruutta mukanani iankaikkisuuteen eikä minun tähteni pidä
vuodatettaman veripisaraakaan.

Älä niitäkään kohtaan kanna vihaa, jotka lyövät minulta pään poikki,
vaikka he surmaavatkin minut syytönnä, vaan tee pikemminkin hyvää heille
ja heidän omaisilleen. He toimivat käskystä ja tekevät sen varmaankin
vastoin tahtoaan.

Hyvä, viattomasti surmattu Drako oli kunnollisimpia palvelijoitasi. Pidä
huolta hänen leskestään ja ole hänen orporaukkojensa isänä. Sen olet
velvollinen tekemään, sillä hänen uskollisuutensa Sinua kohtaan
oikeastaan aiheutti hänen kuolemansa. Hän kuoli Sinun tähtesi. Älä
myöskään unohda julkisesti ja juhlallisesti julistaa hänen
syyttömyyttään.

Palkitse Berttaa, tuota hyvää lasta, joka toimittaa Sinulle tämän
kirjeen. Hän yksin pysyi minulle uskollisena, kun kaikki nousivat minua
vastaan, tai oikeastaan, kun ei kukaan Goloa peläten rohjennut minua
puoltaa.

Ollos lempeä hallitsija alamaisiasi kohtaan. Älä rasita heitä
liiallisilla taakoilla. Pidä huolta siitä, että heillä on oikeamielisiä
virkamiehiä, arvokkaita pappeja ja taitavia lääkärejä. Ota itse
kuullaksesi jokaista, jolla on valituksia tehtävänä. Ole erityisesti
hyvä köyhille. Luulin saavani olla alamaistesi äiti ja voivani vielä
tehdä heille paljon hyvää. Tee Sinä sitä nyt. Nyt olet Sinä kaksin
verroin velvollinen olemaan heille isänä.

Ja nyt sanon Sinulle viimeiset jäähyväiset. Älä vain liiaksi sure minua,
rakkahin puolisoni. Kuolenhan mielelläni, sillä lyhyt ja tuskainen on
tämä elämä. Vaikka olenkin syntinen ihminen, kuolen kumminkin kaikkiin
Golon syytöksiin nähden yhtä viattomana kuin Vapahtajani. Hän on
armahtava sieluani. Vielä kerran, jää hyvästi ja rukoile sieluni
puolesta. Kuolen sydän sovinnollisena ja rakastavana ja olen vielä
kuolemassakin

      uskollinen puolisosi Genoveeva».

Genoveeva kirjoitti tämän kirjeen kyynelten virtanaan vuotaessa. Muste
ja kyyneleet sekaantuivat niin toisiinsa, että tuskin saattoi lukea,
mitä hän oli kirjoittanut. Hän antoi nyt kirjeen tytölle ja sanoi:
»Säilytä tätä kirjettä kuin aarretta äläkä näytä sitä kenellekään
ihmiselle, ja kun puolisoni palaa sodasta, niin anna se hänen käteensä».
Genoveeva otti samassa helminauhan kaulastaan ja sanoi: »Ota nämä
helmet, rakas lapsi, uskollisten säälinkyyneltesi vuoksi. Ne olivat
morsiushelyinäni eivätkä monestikaan ole olleet poissa kaulaltani siitä
asti, kuin sain ne puolisoltani. Olkoot ne sinun morsiushelyinäsi. Ne
ovat kyllä yli tuhannen kultarahan arvoiset, mutta älä silti luota
mihinkään maalliseen, vaikka nyt oletkin rikas. Ajattele, että
kreivittäresi kantoi näitä helmiä kaulallaan, jonka miekka kohta
katkaisee. Opi minun kohtalostani, ettei voi luottaa parhaaseenkaan
ihmiseen. Enhän osannut ajatella, että hän, joka minulle antoi nämä
helmet kaulakoristeeksi, sallisi katkaista tämän kaulan. Luota siis
yksin Jumalaan. Mene nyt ja pysy hurskaana ja hyvänä. Minun tulee vielä
kääntää sydämeni Jumalan puoleen ja valmistautua iankaikkisuuteen. Jää
hyvästi!»



VII

Genoveeva viedään mestattavaksi


Tuskin oli tyttö poistunut, kun vankilan rautaovi naristen aukeni, ja
kaksi rautapukuista miestä astui sisään. Toisella heistä oli palava
pikisoihtu kädessä ja toisella suuri miekka kainalossa. Genoveeva oli
polvistuneena lapsi sylissään ja rukoili. Molemmat miehet katselivat
hämmästyneinä soihdun valossa hänen kalpeita, riutuneita kasvojaan ja
herttaista lasta, jota hän kyyneleillään kasteli. »Nouse, Genoveeva»,
sanoi miekkaa kantava mies, jonka Golo oli palkannut teloittajaksi,
uhmaavana ja raa'alla äänellä, »ota lapsesi ja tule mukaamme!» Genoveeva
huudahti: »Jumala armahtakoon minua! Olen Hänen kädessään», nousi ja
lähti hoippuen kulkemaan heidän jäljessään. Tie kulki pitkän,
maanalaisen käytävän läpi, joka ei ensinkään ottanut loppuakseen.
Soihtua kantava mies kulki edellä, toinen miekkoineen Genoveevan
perässä, ja suuri, takkuinen koira seurasi heitä. Vihdoin saapuivat he
suurelle rautaovelle. Edellä kulkeva mies väänsi sen avaimella auki ja
sammutti samassa kynttilän. Ovi avautui, ja he seisoivat nyt paljaan
taivaan alla suuren metsän reunassa. Oli valoisa syysyö. Taivas oli
tähtiä täynnä, kuu kallistui laskuaan kohden. Tuuli puhalsi kylmästi. Ei
kumpikaan miehistä virkkanut sanaakaan. He veivät Genoveevan kauas,
kauas metsään ja saapuivat vihdoin avoimelle paikalle, jota ympäröivät
korkeat, tummat kuuset, synkät jalavat ja värisevät haavat. Silloin
Konrad, miekkaa kantava mies sanoi: »Pysähdy nyt, Genoveeva ja
polvistu.» Genoveeva polvistui. »Anna nyt lapsesi tänne, ja sido sinä,
Heinrich, hänen silmänsä!» hän jatkoi vetäen miekan tupesta, kohottaen
sen iskuun ja tarttuen lapsen pieniin käsivarsiin. Mutta Genoveeva sulki
lapsen lujasti syliinsä, katsahti taivasta kohden ja huusi ääneen: »Oi,
Jumala, anna minun kuolla, mutta pelasta lapseni!»

»Älä mutkistele!» tuo raaka mies sanoi. »Minkä täytyy tapahtua, sen
täytyy tapahtua. Anna tänne!» Mutta Genoveeva huusi itkien ja voihkien:
»Voi teitä, hyvät miehet, olisiko se todellakin mahdollista,
saattaisitteko surmata tämän viattoman lapsiraukan? Mitä se on rikkonut,
kenelle se on tehnyt pahaa? Surmatkaa minut, tahdonhan mielelläni
kuolla. Katsokaa paljastettua kaulaani. Mutta antakaa lapseni elää!
Viekää se vanhempieni luo. Tai jos ette sitä saa tehdä, niin antakaa
minun elää, ei itseni tähden, vaan lapseni tähden. Suostun mielelläni
jäämään eliniäkseni tähän metsään tulematta enää milloinkaan ihmisten
pariin. Katsokaahan, minä, hallitsijattarenne ja kreivittärenne,
polvistun eteenne ja tartun rukoillen polviinne. Jos koskaan olen tehnyt
teille mitään pahaa, niin surmatkaa minut. Jos olen tehnyt itseni
syypääksi rikokseen, niin tuhotkaa minut. Mutta tiedättehän, että olen
syytön. Kerran teitä varmaan vielä kaduttaa, jos ette nyt välitä
kyyneleistäni. Olkaa armollisia minua kohtaan, niin Jumalakin on
armollinen teitä kohtaan. Älkää ajallisen palkan tähden salliko itseänne
johdettavan pahoihin tekoihin, sillä niitten rangaistus on ikuinen.
Pelätkää toki Jumalaa enemmän kuin ihmisiä. Vai aiotteko todellakin
totella enemmän Goloa kuin Jumalaa? Älkää vuodattako viatonta verta,
sillä viattomasti surmatun veri huutaa kostoa taivaasta, eikä
murhaajalla ole rauhaa».

»En tee mitään muuta kuin mikä minun on tekeminen», sanoi Konrad yhä
pidellen miekkaa ojennettuna. »Onko se oikein vai väärin, siitä saavat
Golo ja kreivi vastata».

Mutta Genoveeva pyysi ja rukoili edelleen. »Oi, katsokaahan taivaalle»,
hän sanoi. »Näettekö kuuta tuolla? Katsokaa, se kätkeytyy kuusien taa
ikäänkuin se ei voisi katsella tekoa, johon te olette ryhtymäisillänne.
Katsokaahan, miten veripunaisena se laskee. Joka kerran, kun
tulevaisuudessa näette sen laskevan tuollaisena, on se syyttävä teitä
viattoman veren vuodatuksesta. Niin, ja joskin se kumottaa korkealla
taivaan laella ja kaikista ihmisistä näyttää vaalealta ja kirkkaalta,
niin muuttuu se teistä pian veripunaiseksi. Kuulkaa, kuulkaa, tuuli
nousee! Ettekö kuule, kuinka kaameasti puut suhisevat ja kuinka kovasti
lehdet lepattavat? Koko luonto kammoo viattoman surmaa. Tulevaisuudessa
peloittaa jokainen suhiseva lehti teitä. Katsokaa tähtiä tuolla
ylhäällä. Kuin tuhansin silmin katsoo taivas teihin. Saattaisitteko
tehdä sellaisen hirmutyön Jumalan taivaan alla? Ajatelkaa, tuolla
ylhäällä tähtien yläpuolella on Jumala, jonka tuomioistuimen edessä
teidän kerran on seisottava. Oi Jumala, leskien ja orpojen ylhäinen isä,
hellytä näiden miesten sydämet -- onhan heilläkin vaimo ja lapsia -- ja
pidätä heidän kättään, niin että he säälivät onnetonta äitiä ja hänen
vaikertavaa lastaan eivätkä vieritä tätä raskasta verityötä tunnolleen».

Heinrich, joka yhä oli vaiennut, pyyhki kyyneleen silmästään ja sanoi:
»Kuule, Konrad, sydämeni on pakahtua. Antakaamme hänen elää. Jos tahdot
vuodattaa verta, niin syökse miekkasi mieluummin Golon rintaan. Hän on
rikollinen, tämä taas ei eläissään ole tehnyt muuta kuin hyvää.
Ajattelehan, kuinka paljon hyvää hän on sinullekin tehnyt viime tautisi
aikana».

»Hänen *täytyy* kuolla!» Konrad sanoi. »Siinä ei auta mikään, Heinrich
hyvä. Minustakin, totta tosiaan, tuntuu vaikealta surmata hänet. Mutta
jos annamme hänen jäädä eloon, täytyy meidän molempien kuolla, eikä se
häntä kuitenkaan auta. Kyllä hänet Golo sittenkin löytää. Täytyyhän
meidän sitä paitsi viedä hänelle kreivittären silmät merkiksi».

»Antakaamme heidän kuitenkin elää», Heinrich sanoi. »Voimmehan tehdä
siten, että otamme häneltä valan, jolla hän lupaa ainaiseksi jäädä tähän
metsään. Siten ei menettelymme tule ilmi, ja Gololle viemme tuon koirasi
silmät. Lyönpä vetoa siitä, ettei hän pahalta omaltatunnoltaan saata
katsoa niin tarkkaan, että huomaisi petoksen. Sinun on vaikea tappaa
koiraasi, niinhän. Ajattelehan kumminkin, eikö rakkaan kreivittäremme ja
nuoren kreivimme, tämän onnettoman äidin ja hänen viattoman lapsensa
pitäisi olla sinulle kalliimpia kuin koirasi? Älä ole petomainen,
Konrad».

»Peto en ole», Konrad sanoi. »Jumala tietää, ettei virkani vielä koskaan
ole tuntunut minusta näin raskaalta, mutta Golo raivostuu, ellemme täytä
hänen käskyään».

»Mitä Golosta!» Heinrich sanoi. »On selvästi hyvä säästää viattoman
henki. Eikä saa pelätä hyvää tehdessään, vaan täytyy myös jotain
*uskaltaa*. Jos nyt aiheutammekin ikävyyksiä itsellemme, mitäpä se
merkitsee? Ennen pitkää tekomme kumminkin kantaa hyviä hedelmiä».

Tuo kova mies sanoi vihdoin: »Olkoon menneeksi! Uskalletaan vain». Hän
otti nyt kohta Genoveevalta kauhean valan, ettei hän elämänpäivänään
enää jättäisi korpea. Genoveevan täytyi lausua vala sana sanalta hänen
perässään. Heinrichinkin täytyi sormet paljastetulla miekalla vannoa,
ettei puhuisi kenellekään ihmiselle kreivittärestä eikä kävisi häntä
koskaan korvessa katsomassa. Ollakseen oikein varma asiastaan Konrad
kumppanineen vei hänet vielä penikulmien päähän vuorten ja laaksojen yli
korven kammottavimpaan tienooseen, mihin ei hänen tietääkseen ihmisjalka
vielä milloinkaan ollut astunut. Siellä Genoveeva vihdoin voimatonna ja
tiedotonna vaipui kuusen juurelle. Miehet jättivät hänet siihen virumaan
ja lähtivät tiehensä. Heinrich vain vielä kerran kostein silmin katsahti
taakseen ja sanoi: »Armahtakoon häntä Jumala ja pitäköön huolta hänestä
ja hänen lapsestaan. Sillä ellei Hän olisi armeliaampi kuin ihmiset,
niin olisimme hukassa».

Kun miehet palasivat linnaan, istui Golo epätoivoisena huoneessaan pää
käsien varassa. »Tässä tuomme nyt silmät», Konrad sanoi pysähtyen ovelle
ja näyttäen koiran silmiä kädessään. »En tahdo nähdä niitä», Golo huusi
kauheasti, hypähti pystyyn ja tarttui miekkaansa. »Ja jos teistä
jompikumpi vielä mainitsee tuon onnettoman nimenkään, niin tempaan
miekkani ja pistän hänet kuoliaaksi. Menkää paikalla näkyvistäni älkääkä
enää milloinkaan palatko!» -- »Omituista», hän sitten itsekseen sanoi,
»ennen tuntui minusta Genoveevalle kostaminen suloiselta, mutta nyt se
on minusta niin sanomattoman katkeraa, että antaisin sormen kädestäni,
jos voisin saada tehdyn tekemättömäksi. Ken seuraa intohimoaan, hän
huomaa aina lopulta tulleensa petetyksi».



VIII

Naarashirvi pelastaa Genoveevan ja hänen lapsensa nälkäkuolemasta


Genoveeva jäi pitkäksi aikaa tajutonna kuusen juurelle makaamaan.
Vihdoin hän tointui ja näki olevansa lapsensa kanssa kahden erämaassa.
Koko taivas oli sillä välin mennyt pilveen, ja kuu oli aikoja sitten
laskenut. Oli hyvin pimeä, ja kauhea myrsky kohisi puitten latvoissa.
Puussa hänen yllään huhui pöllö ja lähettyvillä ulvoi susi. Hän
jähmettyi pelosta.

»Oi Jumala, Jumala», hän huudahti, »mikä kauhu minut valtaakaan. Olethan
Sinä, rakas Jumala, täälläkin kumminkin luonani. Sinun edessäsi on yökin
valoisa. Sinä näet minut. Missä ei ole ainoatakaan ihmistä, siellä olet
Sinä. Sinä et milloinkaan hylkää niitä, jotka Sinuun turvaavat. Sinä
pelastit minut ja lapseni ihmisten käsistä, ainainen kiitos siitä
Sinulle! Sinä et salli meidän joutua villien eläintenkään tuhottaviksi.
Sinuun tahdon luottaa enkä pelätä».

Hän jäi lapsi helmassaan puun alle istumaan, risti kädet polvilleen, loi
kyyneleiset silmänsä taivaalle ja odotti, kunnes päivä koitti. Mutta se
toi hänelle uutta surua. Oli alakuloinen, sumuinen syysaamu. Koko
ympäristö oli kolkkoa, raivaamatonta ja kammottavaa katsella. Ei missään
muuta kuin paljaita kallioita, orjantappuroita ja läpipääsemätöntä
pensaikkoa, ainoastaan siellä täällä yksityisiä kuusia ja petäjiä.
Aamuilma henki purevan kylmänä, ja vihdoin alkoi rankasti sataa vettä ja
luntakin. Genoveeva värisi vilusta ja hänen pikku lapsensa alkoi ääneen
itkeä vilusta ja nälästä. Genoveeva etsi yltympäri onttoa puuta tai
kallionrotkoa katokseen ja metsänhedelmiä ravinnokseen, mutta hän ei
löytänyt mistään kuivaa paikkaa eikä marjaakaan puoleksi lehdettömistä
pensaista. Silloin hän hennoilla sormillaan kaivoi kovasta, jäätyneestä
maasta juuria lumen punertuessa hänen haavoittuneista käsistään. Nämä
juuret hän pureksi hienoiksi ja antoi ne lapselleen.

Sitten hän kulki uupuneena ja voimatonna lapsi käsivarrellaan
lumirännässä pitkin kolkkoa korpea tietämättä mihin. Kun hän kerran taas
oli noussut kukkulalle, näki hän karujen kallioitten välissä pienen,
herttaisen laakson puineen ja pensaineen. Hän laskeutui laaksoon ja
huomasi eräässä kalliossa, jolla kasvoi tuuheaa kuusikkoa, riippuvien
oksien alla aukon. Tämä johti luolaan, jossa tuskin oli tilaa kahdelle,
kolmelle hengelle. Lähistöllä porisi kalliosta kristallikirkas lähde.
Lähteen partaalla kasvoi muutamia omenapuita, mutta niitten oksilla oli
vain jokunen kellastunut lehti eikä ainoatakaan hedelmää.
Kurpitsaköynnös kierteli kalliota pitkin, mutta senkin lehdet olivat
kuivettuneet, ja sen hedelmät olivat kyllä suuria ja kauniin keltaisia,
mutta jo mädänneitä ja kelvottomia käytettäviksi.

Genoveeva meni lapsineen luolaan. Siellä hän vihdoinkin oli suojassa
tuulelta ja sateelta. Hän värisi kumminkin vielä vilusta. Oli
keskipäivä, nälkä vaivasi häntä kauheasti ja hänen lapsensakin alkoi
taas itkeä ja valittaa nälästä. Silloin hän polvistui luolassa, laski
lapsen eteensä maahan, katsahti luolan aukosta taivaalle, risti kätensä
ja rukoili: »Oi rakas taivaallinen Isä! Katso itkevää äitiä ja hänen
nääntyvää lastansa! Ravitsethan kylmänä vuodenaikana korpitkin, jotka
leijailevat tuolla korkean kallion vierellä. Sinä et unohda matostakaan,
joka ryömii tässä kallioseinämällä, vaan annat sen talvellakin löytää
hitusen viheriää sammalta. Sinä voit elättää minua ja lastani tässä
erämaassakin ja muuttaa nämä kivet leiväksi. Ei, Isä, Sinä et voi sallia
meidän menehtyä etkä sallikaan. Vastahan annoit meidän löytää asunnon,
Sinä pidät ravinnostakin huolen».

Ja katso, samassa hajaantuivat pilvet ja aurinko paistoi lempeästi ja
lämpöisesti luolaan. Lehdet maassa kahisivat ja yhtäkkiä seisoi
naarashirvi luolan edustalla. Koska ihmiset tässä asumattomassa
erämaassa eivät koskaan olleet vainonneet tätä sävyisää eläintä, ei se
ollut ensinkään pelokas. Se tuli arastelematta luolaan, joka oli sen
tavallinen olopaikka, ja pysähtyi Genoveevan eteen. Genoveeva säikähti
sitä ensin, mutta vähitellen hän kävi rohkeammaksi ja silitteli sitä.
Elukalta ei näyttänyt jäävän huomaamatta tämä ystävällisyydenosoitus.
Samassa Genoveevan mieleen johtui ravita itseään ja lastaan tämän
naarashirven maidolla. »Mihin hätä pakottaakaan onnetonta äitiä!» hän
sanoi ja antoi lapsen imeä hirveä. Elukka, jonka poikasen susi oli
raadellut, ja jota liiallinen maidon paljous vaivasi, salli sen
mielellään. Genoveeva käänsi sitten lapsen, joka nyt oli vaiti ja halusi
nukkua, muutamiin vaatekappaleisiinsa ja laski hänet luolan nurkkaan,
missä oli siihen sopiva paikka.

Vasta kun Genoveeva oli huolehtinut lapsestaan, ajatteli hän itseään.
Hän lähti luolasta, kokosi maahan pudonneet kurpitsat, halkaisi ne
kaikki terävällä piikivellä, koversi niistä sisällyksen ja huuhtoi ne
lähteellä. Kun hän palasi, oli hirvi sillä aikaa paneutunut pitkäkseen
luolaan. Genoveeva tarjosi sille muutamia tuoreita ruohoja, jotka oli
löytänyt lähteestä. Silloin hirvi nousi, söi ruohot hänen kädestään ja
nuoli sitten hänen kättään ikäänkuin kiitollisuuttaan osoittaakseen.
Genoveeva koetti nyt lypsää sitä. Elukka salli kärsivällisesti sen
tapahtua, ja Genoveeva sai monta kurpitsankuorta maitoa täyteen. Sitten
hän laskeutui polvilleen, kohotti molemmin käsin keltaista maitomaljaa
taivasta kohden ja rukoili itkien: »Oi, Jumalani, ottaos kyyneleeni
kiitokseksi tästä armollisesta lahjastasi! Niin, Sinun antimesi on
tämäkin maito. Sinä annoit ravinnonlähteen kummuta minulle keskellä tätä
kovaa kalliota. Sinä johdatit niin, että kurpitsansiemenen pudotti tähän
erämaahan lintu tai hurskas erakko, joka ehkä asui tässä luolassa ja
kasvatti nuo omenapuut, sekä istutti tämän kurpitsaköynnöksenkin, jottei
minulta puuttuisi astiaa, mihin panna lahjasi. Sinä johdit askeleeni
tähän luolaan, tämän hyvän elukan olopaikkaan. Nyt ei minun eikä lapseni
tarvitse nääntyä, nyt voin Sinuun turvaten rauhallisena ja luottavana
odottaa kylmää talvea, jolloin ravintoa on vaikea saada».

Hän joi nyt, ja kiitollisuuden kyyneleitä vieri maitoonkin. »Miten
oivallista juomaa», hän sanoi. »Niin hyvältä ei minusta eläessäni vielä
ole mikään maistunut. Kuinka vähän osasinkaan panna arvoa lahjoihisi
nauttiessani niitä vanhempieni runsaalta pöydältä! Anna anteeksi, etten
Sinua paremmin kiittänyt, etten tehnyt enemmän hyvää köyhille! Enhän
koskaan ollut kokenut, kuinka vaikeaa nälkä on. Kuinka monelle
puutteenalaiselle saattaisivatkaan rikkaat vähäisellä kustannuksella
hankkia suurta virkistystä!»

Kun hän oli oikein vahvistanut itseään maidolla ja vielä kerran
kiittänyt Jumalaa siitä, lähti hän taas luolasta, poimi kalliolta ja
ympärillä olevilta, vanhoilta puunrungoilta hienoa sammalta, kokosi sitä
monta esiliinallista ja laittoi sitten itselleen ja lapselleen pehmeän
vuoteen luolaan. Sitten hän taivutti vahvat, tuuheat kuusenoksat, jotka
riippuivat luolan suulla, vielä matalammalle suojellakseen asuntoaan
vielä paremmin tuulelta. Tuuheat oksat peittivät nyt luolan suun kuin
tummanvihreä verho ja levittivät sinne miellyttävää hämärää. Hirven
lämmin hengitys ja huokuminen lämmitti sitä suloisesti.

Genoveeva istahti väsyneenä päivän työstä ja vielä enemmän sen surusta
luolassa olevalle paadelle, joka oli kuin varta vasten hänen
istuimekseen tehty. Hänen oli nyt paljon keveämpi olla. Hän kiitti
hartaasti Jumalaa, joka oli pelastanut hänet pimeästä vankilasta ja
hankkinut hänelle varman turvapaikan Gololta. Hän kyllä huomasi, että
hänellä täälläkin tulisi olemaan paljon kestettävää, mutta hän ajatteli
jumalallista Vapahtajaansa, joka kuuliaisesti oli ottanut ristin
harteilleen ja kärsivällisenä kuollut sillä. Hänen jalkojensa juuressa
maassa oli kuiva risu, joka oli pudonnut kuusenoksasta. Hän taittoi sen
kahteen erisuureen osaan ja kiinnitti sitkeällä kuusenhavulla pienemmän
osan siten isompaan, että syntyi risti, ja sanoi sitten: »Oi,
jumalallinen Vapahtajani, joka rakkaudesta minuun ja kaikkiin ihmisiin
kuolit ristillä! Tahdon aina pitää tätä merkkiä silmäini edessä.
Muistuttakoon se minulle aina rakkauttasi. Sinun kanssasi tahdon alkaa
erakkoelämäni tässä korvessa. Kärsimykseni ovat nyt ristinäni. Tahdon
kärsivällisesti ottaa sen olalleni ja aina rukoilla kuten Sinä: »Isä,
Sinun tahtosi tapahtukoon, eikä minun! Kerran kärsimykseni loppuvat ja
tulee hetki, jolloin Sinun laillasi voin sanoa: 'Se on täytetty.'»

Siten rukoiltuaan hän pystytti ristin pieneen syvennykseen, mistä se
parhaiten näkyi, paneutui valmistamalleen sammalvuoteelle, ja pitkästä
aikaa leppoinen uni sulki hänen silmänsä. Hänen lapsensa nukkui lähinnä
hänen sydäntään, ja uskollinen hirvi, joka tästä lähtien ei enää
jättänyt häntä, lepäsi hänen jaloissaan.



IX

Genoveevan yksinäisestä elämästä erämaassa


Siitä alkaen Genoveeva asui todellisen erakon tavalla erämaassa. Talvi
kului, tuli kevät ja kesä ja niitten jäljestä taas syksy ja talvi ilman
mitään erikoisia tapauksia. Kun Genoveeva kuumina, kesäisinä
keskipäivinä istui äänettömien kallioitten ja puiden keskellä kuulematta
muuta kuin korppien vaakkunan tai tikan naputuksen, kun kaameina
syysöinä kylmä kuu heloitti taivaan laelta valaisten yksinäistä laaksoa
kallioitten lomassa, kun hän talvisin katseli luolastaan suunnatonta
lumenpaljoutta, jossa näkyi vain petojen jälkiä, silloin hän sydämensä
pohjasta ikävöi kerran taas päästä näkemään vanhempiensa, puolisonsa,
ystäviensä tai edes jonkun ihmisen kasvoja. »Kuinka onnellisia ovatkaan
ne ihmiset», hän kerran huokasi, »jotka saavat elää toistensa parissa,
puhua toistensa kanssa ja kertoa toisilleen surunsa ja ilonsa, ja miten
ymmärtämättömiä he ovatkaan, kun useinkaan eivät välitä koko tästä
suloisesta onnesta, vaan katkeroittavat monin tavoin toistensa elämää?»
Sitten hän taas malttoi mielensä ja sanoi: »Oi Jumala, onhan onni saada
seurustella Sinun kanssasi sittenkin vielä äärettömän paljon suloisempaa
kuin seurustelu ihmisten kanssa. Vaikka olemmekin kaukana ihmisistä,
olet Sinä kumminkin aina meitä lähellä, autiossa erämaassa ja
yösydännäkin. Mikä autuus, että joka hetki saatamme puhua Sinun
kanssasi, Sinä sielumme rakkahin Ystävä». Hän tottui niin alituisesti
seurustelemaan Jumalan kanssa ja puhumaan Hänelle sydämessään, että
häneltä tunnit kuluivat kuin hetkiset näissä tuttavallisissa
ystävyydenkeskusteluissa.

Joskin lapsensa hoitaminen, juurien kaivaminen ja erilaisten
metsänhedelmien kokoaminen tuottivatkin Genoveevalle paljon vaivaa,
täytyi hänen kumminkin monesti istua tietämättä, mitä tehdä. Silloin hän
usein sanoi: »Jospa minulla vain olisi muutamia puikkoja ja lankaa,
kuinka hauskasti silloin kuluttaisinkaan monta pitkää hetkeä, kuinka
oivallisesti silloin pukisinkaan itseni ja lapseni. Ihmiset valittavat
usein työtä, mutta ilman sitä on elämä sangen surullista ja ikävää.
Ankarin työ on suloista toimettomuuteen verrattuna».

Usein hän mitä syvimmin ikävöi hyvää kirjaa. »Kuinka monta hetkeä
saattaisinkaan silloin viettää ihanasti ja opettavasti», hän sanoi,
»mutta ovathan Sinun tekosi ympärilläni, rakas Jumala, myöskin kirja,
jonka itse olet kirjoittanut». Hän alkoi nyt paljon paremmin tarkata
Jumalan tekoja kuin hän ennen oli tehnyt, ja häntä ilahdutti
sanomattomasti pieninkin kukkanen, kaunisvärinen korento tai kirjava
perhonen, koska hän niissä huomasi Jumalan viisauden ja hyvyyden jälkiä.
Hänestä olikin sentähden sanomattoman ilahduttavaa ja lohdullista, että
Kristus oli lausunut monet kauneimmista vertauksistaan sellaisista
esineistä, jotka häntäkin erämaassa ympäröivät.

Kun aurinko keväisin taas paistoi herttaisesti ja suloisesti hänen
luolaansa, silloin hän ihastuneena sanoi: »Rakas Jumala, Sinun aurinkosi
on mielestäni lempeytesi ja isänrakkautesi kuva. Sanoihan Poikasi
Jeesus: 'Taivaallinen Isänne antaa aurinkonsa paistaa niin pahoille kuin
hyvillekin'. Olkoon siis minunkin rakkauteni ihmisiin aurinkosi
kaltainen. Mielelläni tekisin hyvää vihollisellenikin, jos voisin».

Kun hän oli huolissaan toimeentulostaan, ja suru oli vallata hänen
sydämensä ja kun hän tällöin eräänä kauniina aamuna kuuli lintujen
ihanan laulun, silloin hän huudahti: »Te olette niin iloisia ja
huolettomia, te pienet, rattoisat olennot, ja laulatte niin hilpeästi.
Enkö minäkin siis olisi iloinen? Tahtoohan Jeesus sitä ja sanookin sen
meille: 'Katsokaa taivaan lintuja. Eivät ne kylvä eivätkä niitä, eivät
myös korjaa aittoihin, ja taivaallinen Isänne ruokkii heidät kumminkin.
Ettekö te ole paljoa enemmän kuin ne?' Niin, Jumalani, Sinä rakastat
minua enemmän kuin kaikkia näitä lintuja, pitäisihän minun siis olla
iloisempi kuin ne kaikki, laulaa tulisi minun ilosta eikä huolehtia,
vaikka ei minua varten enää kylvetä jyvästäkään, ei niitetä korttakaan
eikä korjata lyhdettäkään».

Kun hän katseli erämaan kukkia, jotka tuhansin kirjavin värein
koristivat hänen pikku laaksoaan, sanoi hän: »Tekin olette suloisia
todistuksia, pelkkiä muistokukkia merkiksi Jumalan rakkaudesta minua
kohtaan. Sellaisia kukkia Jeesus osoitti sanoessaan: 'Katsokaa kedon
kukkia! Eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Ja kuitenkin sanon teille,
ettei Salomo loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä. Jos
Jumala niin ihanaksi pukee kedon ruohon, eikö Hän sitä paljon enemmän
teille tekisi, te heikkouskoiset?' En siis enää tahdo olla
heikkouskoinen enkä arka enkä huolehtia vaatteistani tulevaisuudessa,
vaikka en nyt saatakaan kehrätä enkä neuloa».

Kun hänen laaksossaan kallioitten keskellä kesäaikaan oli paahtavan
kuumaa, ja hän janoissaan tuli lähteelleen, ammensi ja joi raikasta
vettä, sanoi hän usein: »Mitä tämä lähde on polttaville huulilleni, sitä
on oppisi ja Henkesi sielulleni, Herra. Sanothan itse: 'Joka janoo, hän
tulkoon luokseni ja juokoon. Se vesi, jonka minä hänelle annan, on
tuleva hänessä iankaikkiseen elämään kuohuvan veden lähteeksi'. Niin,
yksin tämä sisäinen elämänlähde virvoittaa minua lohdutuksilla ja ilolla
nyt, kun kaikki ulkoapäin tuleva ihmisapu on minulta otettu ja kaikki
seuraelämän ilot minulta riistetty».

Usein hänen katsellessaan suunnattomia kallioita, jotka ympäröivät hänen
laaksoaan ja olivat jo vuosituhansia pysyneet paikoillaan myrskyssä ja
rajuilmassa, muistuivat hänen mieleensä Jeesuksen sanat: 'Joka minun
sanani kuulee ja täyttää, häntä vertaan ymmärtäväiseen mieheen, joka
rakensi huoneensa kalliolle'. -- »Sinun sanaasi tahdon perustaa
pelastukseni», sanoi hän sitten, »ja se pysyy horjumatonna».

Ohdakkeet ja orjantappuratkin opettivat hänelle jotain. »Jos teistäkin,
te piikkiset kasvit, saattaisi poimia viinirypäleitä ja muita jaloja
hedelmiä», hän sanoi, »olisi se minulle tosin hyvin mieluista ja tulisi
varsin hyvään tarpeeseen. Mutta niin on yhä vielä asian laita kuin
Jeesus sanoi: 'Ohdakkeista ei koota rypäleitä, eikä orjantappuroista
viikunoita. Jokainen hyvä puu tuottaa hyviä hedelmiä ja huono puu
tuottaa huonoja hedelmiä'. Minä tahdon olla hyvä puu ja tehdä hyvää niin
paljon kuin saatan. En milloinkaan tahdo olla orjantappurain ja
ohdakkeitten kaltainen, jotka vain pistävät eivätkä tuota hedelmiä,
eivät ainakaan hyviä». Siten olivat aurinko, linnut, kukat, lähde,
kallio, vieläpä orjantappurat ja ohdakkeetkin hänelle pelkkiä merkkejä,
jotka muistuttivat hänelle Jeesuksen sanoja ja antoivat hänelle kyllin
ajattelemisen aihetta.

Herttaisempi kevätaurinkoa, ilahduttavampi kevättä kukkineen ja
lintuineen, opettavampi kaikkea, mitä erämaassa saattoi nähdä, oli
Genoveevalle lapsensa. Hän kantoi sen jokaisena kirkkaana päivänä ulos
pimeästä luolasta kauniin sinitaivaan alle. Kun hän tällöin naarashirven
käydessä laitumella läheisyydessä, lapsi käsivarrellaan käveli laaksossa
ja mitä suloisimmin sanoin puheli sen kanssa, vaikkei se vielä paljoa
siitä kaikesta ymmärtänytkään, ja kun lapsi ojensi kätösiään häntä
kohden ja hymyili hänelle, silloin Genoveevasta tuo hymy tuntui
sulostuttavan koko erämaan ja kultaavan kaiken hänen ympärillään. Usein
hän silloin polvistui maahan, painoi lasta povelleen ja sille hellän
äidillisesti hymyillen sanoi: »Oi Jumala, kuinka voin Sinua kyllin
kiittää siitä, että jätit minulle vielä tämän lapsen. Mitä iloa, mitä
lohdutusta, kuinka hauskaa jokapäiväistä työskentelyä se minulle suokaan
tässä autiossa olopaikassa! Katsahda Sinäkin, taivaallinen Isä, siunaten
tähän lapseeni ja anna sen edelleen kasvaa ja varttua. Kuinka iloisesti
se silmillään katseleekaan», hän sitten jatkoi, »kuinka vapaat vielä
ovatkaan sen puhdas otsa ja viehkeät posket kaikista intohimoista,
kuinka huoletonna se lepääkään sydäntäni vasten. Totta puhuu
jumalallinen Vapahtaja lausuessaan: 'Ellette tule lasten kaltaisiksi,
ette voi tulla taivaan valtakuntaan!' Oi, jospa kaikki ihmiset
vapaaehtoisesti tahtoisivat olla niin vailla kaikkea ylpeyttä, kateutta,
vihaa ja muita tuhoisia intohimoja, kuin tämä lapsi vielä on
viattomuudessaan ja onnellisessa tietämättömyydessään. Silloin meillä
olisi taivas sydämessämme, silloin voisimme elää maailmassa yhtä
iloisina kuin lapsi äitinsä povella, silloin voisimme yhtä tyytyväisinä
ja autuaina levätä Jumalan isänsydämellä».

Usein Genoveevassa heräsi mitä hartain halu kerran taas saada käydä
kirkossa. »Mikä riemu», hän sanoi, »kun tuhannet yhdessä polvistuvat
Jumalan eteen, kuuntelevat Jumalan sanaa, tai kun uskovien joukon
ylistyslaulu hartaana kohoaa taivasta kohden! Jospa vain edes kerran
taas kuulisin kellojen soittoa, niin luulen, että sydämeni jo kevenisi.
Mutta», hän sitten taas sanoi, »onhan koko luonto, ylläni kaareutuva
taivas ja ympärilläni vihannoiva maa myöskin pyhäkköäsi. Jumala, ja
yksinäisessä erämaassa sykkivä sydän, joka Sinua ikävöi, onhan sekin
alttarisi. Olkoon tämä laakso pyhäkkösi, joka on Sinulle omistettu ja
sydämeni olkoon sen alttari».

Ei ollut ainoatakaan puuta eikä kalliota, jonka juurelle hän ei olisi
polvistunut rukoilemaan, ja kun hän ei kylmältä enää saattanut mennä
ulos, polvistui hän monesti pienen ristin eteen luolassaan olevalle
rosoiselle kivelle, joka ulkoni kallioseinämästä ja oli Genoveevan
rukousjakkarana.



X

Genoveevan äidin-riemuja erämaassa


Kuten usein erämaan ruohojen ja ohdakkeitten keskellä versoo ihana
purppurakukka, niin sai nyt Genoveeva yksinäisyydessään nauttia
suloisimmasta seurustelun ilosta, minkä elämä tarjoaa. Hänen rakas
pienokaisensa Mertsi varttui, oppi kävelemään, alkoi jo soperrella
muutamia sanoja ja oli todellakin ihmeen soma pikku poika. Genoveeva ei
ollut löytänyt erämaasta mitään, millä verhota lasta, mutta eräänä
päivänä hän huomasi nuoren kauriin, jonka susi juuri oli tappanut ja
jonka se nyt aikoi syödä. Hän karkoitti suden ajatellen käyttää kauriin
ruskeata, valkopilkkuista taljaa rakkaan Mertsinsä pukimiksi. Kun hän
verhosi pojan sillä, jäivät kädet ja jalat kumminkin paljaiksi, ja hän
muistutti tässä niukassa puvussaan pientä Johannesta erämaassa, kuten
häntä välistä kuvataan lampaanvuotaan verhottuna. Vaikkei poika
nauttinutkaan muuta kuin ruohoja, maitoa ja vettä, oli hän sittenkin
niin pirteän ja terveen, niin kauniin ja kukoistavan näköinen kuin elämä
itse.

Genoveeva, joka ei enää vuosikausiin ollut kuullut sanaakaan
ihmishuulilta, tunsi hurmaavaa iloa kuullessaan ensimmäiset
ymmärrettävät sanat pojan suusta, mutta vielä suurempaa iloa hän tunsi,
kun lapsi ensi kerran kauniisti ja selvästi äänsi äiti-sanan. Tämä
tapahtui talven alkupuolella. Genoveeva puheli nyt tuntimäärin hänen
kanssaan pimeässä luolassaan, meni leutoina päivinä hänen kanssaan
pieneen laaksoon ja opetti hänelle kaikkien luonnon esineitten nimet,
jotka siellä olivat nähtävinä, auringosta piikiveen ja kuusista
matalaan, ikivihreään sammaleeseen asti ja saattoi pian keskustella
niistä hänen kanssaan. Heräävän ymmärryksen ensi säteet, lapsenrakkauden
ensi kipinät, joita Genoveeva huomasi tuossa suloisessa pojassa,
ilahduttivat häntä sanomattomasti, ja päivä kävi hänelle moninaisista
äidinriemuista toistaan rikkaammaksi. Keskellä talvea puhkesi hänelle
ihana kevät.

Talven loppupuolella poika sairastui eikä pitkään aikaan enää voinut
lähteä luolasta, mutta kohta ensimmäisinä kevätpäivinä hän jälleen
toipui ja kukoisti taas kuin ruusu. Silloin Genoveeva eräänä kauniina
kevätaamuna tarttui hänen käteensä ja vei hänet pimeästä luolasta
ulkoilmaan ja alas kukkivaan laaksoon. Uhkuvan kevään loisto, jonka
poika nyt kehittyneemmällä ymmärryksellä ja selvemmällä tajunnalla
yhtäkkiä huomasi, teki häneen mitä elävimmän vaikutuksen. Hän pysähtyi
aivan hämmästyksissään ja katseli kaikkea ilosta ja ihmetyksestä
loistavin silmin. »Mitä tämä on, äiti», hän huudahti, »mitä näenkään!
Kaikkihan on ihan toisin kuin ennen, kaikki on paljon kauniimpaa. Tuo
laakso oli vielä vähän aikaa sitten aivan valkeanaan lunta ja nyt se on
jo niin vihreä, että kuuset kuvastuvat sitä vastaan mustina. Ja pensaat
ja puut, jotka ennen seisoivat kuivina ja paljaina ja joissa vain siellä
täällä oli keltainen lehti, ovat nyt täynnä hentoja, vaaleanvihreitä
lehtisiä. Kuinka herttaisesti ja lämpimästi nyt aurinko paistaakaan ja
kuinka kauniin sininen onkaan taivas. Ja katsohan, kuinka ihmeen
kauniita pikku esineitä onkaan maassa jalkojeni juuressa. Katso, katso,
kuinka kauniin valkeita, keltaisia ja sinisiä!»

»Ne ovat kukkia, rakas lapsi», Genoveeva sanoi. »Kas tuosta poimin
muutamia sinulle. Näitä valkoisia tässä sanotaan satakaunoiksi. Katsos,
ne ovat keskeltä kauniin keltaisia, ja hennot, valkeat lehdykät
ympärillä ovat reunoilta helakanpunaisia. Nuo keltaiset ovat esikoita.
Tunnustelehan niiden tuoksua, ne tuoksuvat sangen suloisesti. Tämä
sininen tässä on orvokki. Se tuoksuu vielä suloisemmin. Otahan ne, ne
ovat kaikki sinun, poimi vain niin paljon kuin haluat». Mertsi poimi
niin paljon kukkia, ettei enää voinut pidellä niitä pikku kätösissään.

Sitten Genoveeva vei hänet vihertävään pensaikkoon, varjoisten puitten
alle. »Kuuntelehan», hän sanoi, »etkö kuule mitään?» Poika kuuli ensi
kerran herättyään selvempään tajuntaan lintujen tuhatäänisen laulun, kun
ne täällä vallatonten käsien häiritsemättä pesivät lukemattomissa
parvissa. »Kuule», hän uteliaana huudahti, »mikäs niin kauniisti
helisee? Kaikissa puissa ja pensaissahan sadat suloiset äänet soivat
yhtaikaa. Katsokaamme, mitä se on. Tule!»

Genoveeva istahti kallionlohkareelle, jota peitti pehmeä, viheriä sammal
ja jota varjosti pari nuorta pyökkiä, nosti pojan helmaansa ja sirotteli
kuten usein talvella ja kevään alkupäivinä metsäkukkien siemeniä maahan
houkutellen lintuja. Silloin lintuparvi lehahti heidän luokseen, hauska
punatulkku, vihertävä keltasirkka, hamppuvarpunen, jolla on
helakanpunainen päälaki ja kurkku, ja kirjava tiklivarpunen. Ne
noukkivat vikkelästi jyväsiä. »Katso», Genoveeva sanoi, »nämä linnut ne
niin kauniisti laulavat». Pikku Mertsi oli melkein suunniltaan ilosta.
»Voi teitä somia pikku lintukultia, tekö siis niin kauniisti laulatte!»
hän huudahti. »Te tosiaankin osaatte sen taidon paremmin kuin korpit,
jotka talvikaudet vaakkuivat niin surullisesti, ja olette paljon
kauniimpiakin kuin ne.»

»Mutta sanohan, äiti», hän taas jatkoi, »mistä oikein johtuu, että nyt
kaikki on niin kaunista? Mistä kaikki nämä kauniit esineet sitten
tulevat, sillä ethän sinä kai ole voinut koristaa laaksoa niin ihanaksi
minun sairaana ollessani. Sinähän olit melkein aina minun kanssani
luolassa etkä kai sentään ole niin taitavakaan».

»Rakas lapsi», Genoveeva virkkoi, »olenhan jo sanonut sinulle, että
meillä on hyvä Isä taivaassa, rakas Jumala, joka on luonut auringon,
kuun ja tähdet. Katsos, Hän on kaiken tämänkin tehnyt, jotta oikein
iloitsisimme siitä».

-- »Voi sitä rakasta, hyvää Jumalaa!» poika sanoi. »Hän on vasta kunnon
mies, ja taitava Hän myöskin on». -- Genoveeva hymyili hänen
lapselliselle yksinkertaisuudelleen. »Tosiaankin», hän itsekseen virkkoi
sulkiessaan hänet syliinsä ja suudellessaan häntä, »moni sinua vanhempi
lapsi sanoisi sinua ymmärtämättömäksi ja nauraisi sinulle, jos kuulisi
sinun noin puhuvan, mutta vain siksi, että unohtaa itse kerran niin
puhuneensa ja meidän kaikkien tavalla kehittyneensä vasta vähitellen».

Seuraavana aamuna pienokainen herätti hänet jo ani varhain sanoen:
»Äiti, nousehan ja tule kanssani. Mennään katsomaan, mitä kaikkea
kaunista hyvä Jumala taas on tehnyt». Genoveeva hymyili lempeästi ja
kulki hänen kanssaan pitkin lähteestä virtaavan puron reunaa laakson
halki. »Katso», hän sanoi, »tämän korkean kallion varjossa, tässä
laakson pohjoispuolella kasvaa mustia, pistäviä orjantappurapensaita.
Nämä ovat oratuomia. Katsos, niissä on paljon pieniä, vihreitä ja
valkeita palloja, joita sanotaan umpuiksi. Tulehan nyt! Tuolla laakson
eteläpuolella on toisia pensaita, joissa on aivan pienet piikit. Niitä
nimitetään orapihlajiksi. Niissäkin on pitkulaisia umppuja. Omenapuut
lähteellä ovat sinulle vanhastaan tuttuja», hän sanoi taluttaen poikaa
sinnepäin. »Mutta tarkastapa niitä oikein. Sinä et näe niissä vielä
mitään, paitsi että niittenkin oksat ovat täynnään suuria umppuja. Pidä
nyt joka päivä silmällä, mitä kaikkea puille ja pensaille tapahtuu ja
kerro siitä sitten minulle».

Seuraavana yönä satoi lauhaa, lämmintä kevätsadetta, joka houkutteli
lehdet ja kukat esille. Aamullakin vielä satoi aika rankasti, mutta
kohta kun sade oli tauonnut, juoksi Mertsi alas laaksoon, palasi
riemuiten takaisin ja huusi: »Äiti, nyt ovat oratuomien pienet, vihreät
pallot paljaina lumivalkeina kukkina! Ja toiset orjantappurapensaat ovat
täynnään vaaleanvihreitä lehdyköitä, ja niittenkin umput ovat
suurentuneet. Ja puut lähteen partaallakin ovat täynnään kukkia, jotka
eivät saattaisi olla kauniimman valkeita ja punaisia. Kuinka ihanaa!
Kuinka hyvä Jumala onkaan! Tule, tule katsomaan!» Genoveeva lähti sinne
hänen kanssaan. »Katso noita valkeita oratuomenkukkia! Ja katso, tähän
orapihlajapensaaseen tulee kai siihenkin vielä kauniita, punaisia
kukkia. Mutta ne eivät vielä ole valmiita. Katsos, punaista näkyy vasta
hyvin pikkuisen umpuista. Ehkei hyvä Jumala viime yönä ehtinytkään saada
niitä valmiiksi?» -- »Oi, lapsi», Genoveeva sanoi, »ei Jumalalla ollut
mitään vaivaa niitä tehdessään. Silmänräpäyksessä Hän voisi aikaansaada
kaiken, sillä Hän on kaikkivaltias». -- »Mutta», poika jatkoi, »sanohan
minulle, kuinka Jumala pimeänä yönä voi tehdä kaiken tämän?» Genoveeva
kertoi hänelle, että Jumala näkee yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Se
ihmetytti peräti Mertsiä.

Eräänä päivänä Genoveeva sanoi pojalle: »Nyt tahdon taas ilahduttaa
sinua. Tule kanssani!» Hän otti käsivarrelleen kaisloista punomansa
korin ja vei lapsen vihreälle, aurinkoiselle paikalle kuusien ja
kallioitten väliin, missä hän muutamia päiviä sitten oli huomannut
mansikan kukkia ja raakiloita. Siellä oli todellakin jo monta ihan
kypsää marjaa, jotka hohtivat purppuraa helakampina. »Ovatko nuokin
kukkia?», poika kysyi. »Eivät», Genoveeva sanoi, »ne ovat mansikoita».
Hän poimi muutamia kauneimpia ja sanoi: »Kas tässä, avaahan suusi ja
maista niitä!» Pienokainen söi ne, painoi käden povelleen ja sanoi:
»Voi, miten makeita! Enkö saa poimia useampia?» -- »Saat kyllä»,
Genoveeva virkkoi, »poimi ja syö niin paljon kuin tahdot, mutta vain
sellaisia, jotka ovat oikein kauniin punaisia. Saat vielä täyttää koko
koppasenkin niillä ja ottaa ne mukaasi luolaamme». Silloin Mertsi
paikalla ojensi kätensä ja alkoi poimia ja syödä. »Voi, miten hyvä
Jumala onkaan», hän sanoi, »antaessaan meille näin hyviä lahjoja». --
»Kiitä Häntä siis myös», Genoveeva sanoi. Poikanen loi säteilevät
silmänsä kauniille sinitaivaalle, suuteli kätöstään, heitti suukkosen
taivasta kohti ja huusi voimainsa takaa: »Hyvä Jumala, kiitän Sinua
mansikoista!» Sitten hän sanoi äidilleen: »Kuuliko hyvä Jumala sen?»
Genoveeva painoi häntä sydämelleen ja lausui hymyillen: »Totta tosiaan
hän olisi tietänyt sen, vaikka olisit vain ajatellut sitä etkä lausunut
sanaakaan, sillä Jumala on kaikkitietävä. Hän näkee, kuulee ja tietää
kaiken».

Mertsi tahtoi nyt joka päivä nähdä, mitä hyvä Jumala oli tehnyt, mutta
Genoveeva sanoi: »Sinun pitää nyt itse tarkkaavasti katsella ympärillesi
ja havaita, mitä uutta ja kaunista laaksossamme on, ja kertoa sitten
minulle, mitä olet löytänyt». Eräänä aamuna lapsi tuli juosten ja huusi:
»Äiti, nyt olen löytänyt jotain oikein kaunista, soman pikku korin,
jossa istuu lintu. Tulehan katsomaan, miten kaunis ja sievä se on!» Hän
talutti äitinsä oratuomipensaan luo ja sanoi: »Katsoppas tuonne pimeään
orapensaaseen. Etkö näe sitä?» -- »Se on hamppuvarpusen pesä, rakas
lapsi», Genoveeva sanoi, »tuo pieni, soma kori on pesä ja siinä makaava
lintu on hamppuvarpunen. Kuten meillä on luola, niin on linnuilla
pesänsä. Katso, miten herttaisesti lintu meitä katselee. Nyt se lentää
pois. Katsele nyt tarkoin pesää, mutta älä satuta itseäsi okaisiin.
Ulkopuolelta se on sangen taitavasti rakennettu kuivista, haalistuneista
korsista, vihertävästä sammaleesta ja hienoista juurista, sisäpuolelta
se on sievästi peitetty hienoilla, ruskehtavilla höyhenillä. Katso nyt
vain oikein tarkasti!» hän sanoi nostaen poikasta. »Voi, kuinka
kaunista», Mertsi huudahti, »mutta mitä nuo viisi somaa esinettä siinä
ovat?» -- »Ne ovat pieniä munia», Genoveeva sanoi. »Katso, miten kauniin
himmeän vihreitä ne ovat ja miten sieviä punaisia viiruja ja pilkkuja
niissä on!» -- »Mutta mitä lintu noilla munilla tekee?» poika kysäisi.
»Sen kyllä vielä saat nähdä», Genoveeva vastasi. »Pidä niitä vain joka
päivä ahkerasti silmällä, mutta älä suinkaan koskettele ainoatakaan
niistä äläkä peloita lintua pois».

Parin päivän perästä Mertsi taas äitinsä taluttamana kävi pesää
katsomassa. Silloin siinä jo oli munien sijasta pieniä poikasia.
»Katsoppas», Genoveeva sanoi, »miten hentoja ja pieniä ne ovat. Katso,
ne ovat vielä sokeita ja ilman höyheniä. Ne eivät vielä osaa lentää,
eivät edes hyppiä ulos pesästä». -- »Pienet herttaiset, paljaat
tipuraukat!» poika sanoi, »mutta eivätkö ne kuole nälkään ja viluun?» --
»Eivät, rakas lapsi», Genoveeva vastasi, »kyllä hyvä Jumala niistä
huolen pitää. Pesä on sisältä pehmeä ja hienoilla höyhenillä sisustettu,
jotta pienten poikasten on pehmeä ja lämmin maata siinä. Se on kauniin
pyöreä, jotteivät ne missään saata loukata itseään. Koko tuon sievän
pesän on iso lintu eli emo itse rakentanut. Eikö se olekin taidokas. Me,
rakas lapsi, emme saisi sellaista pesää toimeen. Tämän taidon on hyvä
Jumala opettanut lintuemolle, koska Hän rakkaudessaan pitää huolta
näistä pienistä linnunpoikasistakin. Nuo orjantappurapensaan tiheät,
vihreät lehdet, jotka nyt auringon paahtaessa suovat hennoille
lintusille suloista varjoa, suojelevat myös niitä märkyydeltä, kun
sataa. Ja yöksi ja viileinä aamuina ja iltoina tulee emo ja paneutuu
levitetyin siivin huolellisesti poikasten päälle, jotta ne ovat
lämpimästi peitettyinä eikä niiden tule vilu. Terävät okaatkaan pesän
ympärillä eivät siinä ole turhaan. Muuten söisivät pahat korpit poikaset
suuhunsa. Okaat estävät niitä pesään tunkeutumasta ja pistävät niitä,
jos ne mielivät tehdä jotain pahaa poikasille. Mutta emo on niin pieni,
että se pääsee vilahtamaan okaitten välitse vahingoittamatta itseään.
Siten kaikki esineet, pistävät piikitkin, julistavat meille Jumalan
hyvyyttä ja hellää isällistä huolenpitoa».

Genoveevan vielä puhuessa emolintu tuli lentäen ja istahti pienen
pesänsä reunalle. Kaikki poikaset kurottivat ääneen piipittäen päätään,
avasivat pienen kitansa ammolleen, ja emo ruokki niitä. »Voi kuinka
somaa, kuinka ihmeen somaa», Mertsi huudahti haltioissaan ja riemusta
hypellen. »Katsos», Genoveeva sanoi, »poikaset eivät vielä itse saata
hakea ruokaansa, sentähden emo kantaa sitä niille. Jyväset olisivat
vielä liian kovia niiden syötäviksi, siksi emo ensin murentaa ne ja
antaa ne sitten poikasille. Eikö Jumala ole mainiosti järjestänyt
kaikkea? Katso, niin hellästi Hän huolehtii kaikista luoduistaan,
pienimmästä lintusestakin. Yhtä hellästi Hän meistäkin pitää huolta.
Niin, rakas lapsi», hän jatkoi katsellen kyynelsilmin lasta, »tähän asti
Hän on pitänyt sinusta huolta ja pitää edelleenkin». -- »Niin, niin»,
poika sanoi. »Hän on pitänyt minusta huolta, tuo hyvä, rakas Jumala.
Onhan Hän antanut minulle sinut, äiti kulta. Sinähän rakastat minua
paljon enemmän kuin emolintu poikasiaan. Ilman sinua olisin aikoja
sitten kuollut». Niin hän lausui ilokyynelten kimaltaessa hänen
silmissään ja heittäytyi syvästi liikutettuna äitinsä kaulaan.

Mertsillä oli nyt joka päivä äidilleen jotain kerrottavaa, näytettävää
tai tuotavaa. Joka aamu hän haki kimpun kauneimpia kukkia, mitä saattoi
löytää, ja kopallisittain mansikoita, mustikoita ja myöhemmin vadelmia
ja mesimarjoja. Jatkuvasti hän kertoi äidilleen, kuinka oratuomen- ja
pihlajankukista ja omenankukista tuli pieniä, vihreitä hedelmiä, kuinka
kaikki nämä hedelmät, mutta erikoisesti omenapuitten, kävivät yhä
suuremmiksi ja suuremmiksi, ja miten pienet linnunpojatkin pesäsessä
kasvoivat ja saivat höyhenet ylleen, kunnes vihdoin oratuomi oli täpösen
täynnä sinisiä marjoja ja orapihlaja punaisia kiulukoita, omenapuut
keltaisenaan punaposkisia omenia, ja kunnes kaikki linnut olivat
lentäneet pois. Huomatessaan ensi kerran kirkkaan, ihanan aamutähden,
nähdessään erikoisen kauniin, hehkuvan iltaruskon, ja ensimmäisen
sateenkaaren hän juoksi riemuiten hakemaan äitiänsä, ja tämän täytyi
hänen kanssaan katsella ja ihailla kaikkea, ja lapsi kiitti hänen
kanssaan Jumalaa, joka oli luonut niin paljon ihanaa. Siten Mertsi
tuotti äidilleen tuhansia iloisia hetkiä. Genoveeva katsahti usein pojan
iloisuuden nähdessään ilokyynelin taivasta kohden ja sanoi: »Oi Jumala!
Niin saattaa viaton sydän erämaastakin löytää paratiisin. Sydän, joka
sinut tuntee ja Sinua rakastaa, löytää surkeuden ja kärsimystenkin
keskeltä taivaan».

Huolehtiva äiti ei ollut myös suinkaan unohtanut varoittaa pikku Mertsiä
koskemasta myrkkykasveihin, joita houkuttelevassa kauneudessaan upeili
siellä täällä erämaassa. Hän osoitti pojalle laakerinnäköisen näsiän
hohtavan punaiset marjat, kiiltävän mustat koisomarjat ja tulipunaisen,
valkopilkkuisen kärpässienen. »Älä vain syö mitään noista kasveista»,
hän sanoi, »äläkä muutenkaan maista mitään marjoja äläkä juuria, joita
et tunne, ennenkuin olet näyttänyt ne minulle. Muuten tulet kovin
sairaaksi». Mutta vielä huolellisemmin tuo hyvä äiti varoitti häntä
tottelemattomuudesta, itsepäisyydestä, kevytmielisyydestä ja muista
lasten vioista. »Nämä viat», hän sanoi, »ovat vielä paljon tuhoisampia
kuin myrkkykasvit. Sangen usein on synti näitten punaisten tai mustien
marjojen kaltainen, jotka silmään näyttävät niin kauniilta ja
houkuttelevilta, mutta joiden nauttiminen tuottaa turmion. Niin, paha
usein viehättää enemmän silmää kuin hyvä, kuten myrkyllinen kärpässieni
väriloistossa voittaa vieressään kasvavan harmaan, syötävän sienen».



XI

Genoveeva saa suden avulla lämpimän puvun


Monissa viattomissa huvituksissa Genoveevan ja Mertsin kevät ja kesä
olivat kuluneet. Nyt syksy teki tuloaan. Aurinko ei enää paistanut yhtä
lämpimästi, se nousi päivä päivältä myöhemmin ja laski aikaisemmin.
Tummat, synkät pilvet pimensivät usein viikkokausiksi kirkkaan, sinisen
taivaan, eikä maasta enää versonut mitään uutta. Lintujen suloiset
laulelut olivat vaienneet ja useimmat visertäjistä lähteneet tiehensä.
Melkein kaikki kukat olivat hävinneet ja jäljellä olevat seisoivat
lakastuneina, kuivina ja haalistuneina. Puitten ja pensaitten lehdet
riippuivat keltaisina ja värittöminä, ja mikä ei itsestään maahan
pudonnut, sen karistivat kylmät vihurit. Sydän täynnä huolta lähestyvän
talven tähden Genoveeva istui luolan suulla ja katseli kyyneltyvin
silmin hävitystä. Silloin Mertsi sanoi: »Äiti, eikö Jumala meitä enää
rakastakaan, koska Hän sallii kaikkien kukkien kuihtua ja puitten ja
pensaitten kuivettua? Eikö Hän enää olekaan yhtä hyvä ja ystävällinen
meille kuin tähän asti? Aikooko Hän kokonaan hylätä meidät?» -- »Ei,
lapseni», Genoveeva sanoi. »Jos olemme hurskaita ja hyviä, niin Jumala
rakastaa meitä aina yhtä paljon. Täällä maailmassa vain kaikki on
vaihtelevaa ja katoavaa, mutta Jumalan rakkaus meitä kohtaan on
muuttumaton ja ikuinen. Nyt kyllä tulee talvi, mutta talven jäljestä
tulee aina armas kevät ja kaikki alkaa silloin taas kukoistaa». Mertsi
katseli huolestuneena autiota niittymaata ja lehdettömiä puita ja sanoi
miettiväisenä, surumielinen ilme pienillä kasvoillaan. »Kunpa vain
olisikin, niinkuin sanot, äiti kulta. Tuskin voin sitä uskoa. Pelkään
maailman aivan hukkuvan». Genoveeva lausui hymyillen: »Usko minua, rakas
lapsi, niin käy joka vuosi. Joka vuosi tulee talvi, mutta talven jälkeen
taas aina kevät. Iloitse siis jo nyt talven lähetessä suloisesta
keväästä». Itsekseen hän kumminkin ajatteli: »Lapselle, joka ensi kerran
kehittyneellä iällä näkee syksyn tulon ja lehtien karisemisen, on
anteeksi annettavaa, että se tuskin saattaa uskoa syksyn ja talven
perästä vielä kevään koittavan. Mutta minua, äitiä, sopii ennemmin
nuhdella ja soimata ymmärtämättömäksi kuin tätä kokematonta lasta.
Tiedänhän jo niin pitkäaikaisesta kokemuksesta, että kärsimyksiä aina
seuraa ilo, ja kumminkin on minun kerta toisensa perästä niin vaikea
uskoa sitä. Tahdon nyt olla turvallisella mielin enkä kantaa turhia
huolia, vaan aina kärsimyksissä ajatella tulevia riemuja».

Genoveeva oli nyt päivät päästään uutterassa työssä kooten talveksi
pyökinterhoja ja pähkinöitä, oramarjoja, kielukoita ja mitä muita
syötäviä hedelmiä hän vain löysi, ja Mertsi auttoi häntä siinä
uskollisesti. Suurempaa huolta kuin talviset ruokavarat aiheutti
Genoveevalle hänen pukimensa. Hänen ainoa pukunsa, jota hän niin monta
vuotta oli alituisesti käyttänyt, oli jo sangen kulunut ja melkein
repaleinen. Itkien hän eräänä päivänä istui luolan suulla ja yritti
sitkeillä korsilla ja orjantappurapiikeillä kiinnittää irtonevia
kappaleita toisiinsa. Mutta työ ei ottanut oikein sujuakseen, eikä siitä
tullut kestävää. »Ah», hän hiljaa itsekseen huokasi, »mitä nyt
antaisinkaan neulasta ja muutamasta langan pätkästä. Kuinka monesta
Jumalan hyvästä työstä ne ihmiset sentään ovatkaan osallisia, jotka
elävät toistensa parissa, eikä sittenkään monenkaan mieleen juolahda
edes kiittää Jumalaa niistä».

Mertsi, joka huomasi hänen hiljaisen surumielisyytensä ja turhat
ponnistuksensa, sanoi hänelle: »Äiti, muistatko vielä, mitä sanoit
minulle, kun kerran kysyin sinulta, miksi hirvemme karva lähtee? Sanoit,
että Jumala kesäksi lahjoittaa sille kevyemmän, punertavan ruskean puvun
ja sitten talveksi taas lämpimämmän, harmaan puvun. Ollos siis iloinen!
Kyllä Jumala varmaan vielä lahjoittaa sinullekin lämpöisen talvipuvun.
Vai etkö luule olevasi Hänelle hirveämme rakkaampi?» Genoveeva syleili
poikaa hymyillen ja sanoi: »Olet oikeassa, lapsi kulta. Tahdon
rauhoittua. Jumala pitää meistä huolen. Hän, joka vaatettaa eläimet ja
kukkaset, on minutkin verhoava».

Pari päivää sen jälkeen hän kielsi poikaa poistumasta luolasta, otti
vahvan puunoksan käteensä, ripusti maidolla täytetyn kurpitsapullon
vyölleen ja samoili laajalti erämaassa etsien puita, joiden hedelmät
kelpaisivat syötäviksi. Hän istahti levähtääkseen ja vähän
virkistääkseen itseään maidolla korkean vuoren rinteelle, jonka yli hän
aikoi kiivetä. Silloin lähestyi vuorta pitkin hirveä susi kantaen
lammasta kidassaan. Se pysähtyi ja katsoi Genoveevaa hurjin, säihkyvin
silmin. Genoveeva pelästyi niin, että rupesi vapisemaan, mutta pian hän
malttoi mielensä, tarttui oksaan, joka oli maassa hänen vieressään;
hyppäsi suden luo ja iski sitä voimainsa takaa päähän pelastaakseen
ryöstetyn lampaan sen kidasta. Susi pudotti lampaan, tuupertui
huumaantuneena maahan, kieriskeli kappaleen matkaa vuorta alaspäin ja
juoksi sitten ulvoen tiehensä. Genoveeva polvistui lampaan viereen,
kaatoi pullosta hiukan maitoa sen suuhun ja koetti herätellä sitä
henkiin, mutta se oli jo aivan hengetön.

Eläinparan näkeminen herätti Genoveevan sydämessä monenlaisia kaihoisia
tunteita. »Sinä eläinraukka», hän sanoi, »varmaankin olet peräisin
noilta lempeämmiltä seuduilta, jossa minunkin kotini on. Pitkään aikaan
en enää ole nähnyt enkä kuullut sieltä mitään. Ehkäpä olet puolisoni ja
minun monista laumoista. Niin, sieltä sinä oletkin», hän huudahti,
»sinussahan on meidän merkkimme. Jospa vielä olisit hengissä ja
ymmärtäisit ihmiskieltä, niin kysyisin sinulta: 'Onkohan puolisoni
palannut sodasta? Vieläkö hän Genoveevaansa ajattelee? Vieläkö hän on
minulle vihoissaan, vai onko saanut tietää viattomuuteni?' Hän elää
ylellisyydessä ja minä menehdyn tänne puutteeseen ja kurjuuteen».

Äkkiä hän pysähtyi. Hänen mieleensä välähti ajatus: »Lienen hyvin
lähellä kotiseutuani. Muuten ei tämä elukka olisi saattanut joutua
tänne. Mitä jos palaisin sinne lapseni kera?» Hänen sydämessään ailahti
mitä palavin kaipaus kotiseudulle, ja vetreät kyyneleet vierivät pitkin
hänen poskiaan. Hän mietti kauan, mutta sanoi vihdoin: »Ei! Mieluummin
jään sittenkin tänne, sillä minua sitoo ankara vala. Voisinhan sanoa
kuolemankauhun pakottaneen minut antamaan sen, mutta ei sittenkään olisi
oikein sitä rikkoa. Ja kuka tietää, vaikka se tuottaisi kuoleman
kahdelle kunnon miehelle, jotka ovat pelastaneet henkeni. Ei, ei! Jään
tänne niin kauaksi aikaa kuin Jumala tahtoo. Jos Hän tahtoo pelastaa
minut tästä erämaasta, niin kyllä Hän johtaa jonkun säälivän ihmisen
askeleet tänne. Onhan kumminkin parempi kestää kurjuutta kuin loukata
omaatuntoaan».

Hän etsi nyt alhaalta purolta, joka virtasi vuoren vieritse, terävän
simpukankuoren ja nylki lampaan tuuhean, villavan taljan. Sitten hän
huuhtoi sen kirkkaassa purossa puhtaaksi tomusta ja verestä, kuivasi sen
auringossa ja pukeutui heti siihen. Vasta myöhään hän siten ehti
laaksoon ja luolalle. Mertsi juoksi jo kaukaa häntä vastaan huutaen:
»Voi äiti, tulethan sentään vihdoinkin. Minä jo niin pelkäsin
puolestasi. Missä oletkaan ollut niin kauan?» Yhtäkkiä hän pysähtyi ja
säpsähti. Turkisviitta ja hämärtyvä ilta vaikuttivat, ettei hän heti
tuntenut äitiään. Hän aikoi jo juosta tiehensä ja piiloutua luolaan,
mutta kuullessaan Genoveevan lempeän äänen lausuvan: »Älä pelkää, lapsi
kulta. Minähän tässä olen», hän kääntyi ja huudahti: »Jumalan kiitos,
että olet siinä. Kuinka hauskaa! Mutta sanohan, mitä sinulla on ylläsi.
Sinähän olet nyt melkein samalla lailla puettu kuin minä. Mistä oletkaan
saanut tuon puvun?» Genoveeva virkkoi: »Hyvä Jumala sen minulle
lahjoitti». Ja Mertsi hyppeli ilosta ja huudahti: »Sanoinhan, että
Jumala lahjoittaisi sinulle uuden, lämpimämmän puvun talveksi. Siitä nyt
näet, rakas äiti, että olin oikeassa». Hän koetteli villavaa nahkaa ja
sanoi: »Kuinka kauniin kihara ja valkoinen, aivan kuin hienot, valkeat
pilvenhattarat kevättaivaalla. Kyllä näkee, että se on taivaan lahja».
He menivät nyt molemmin luolaan, ja Mertsi toi äidilleen
kurpitsamaljallisen maitoa ja kaislakorillisen hedelmiä, ja Genoveevan
täytyi nyt perinpohjin kertoa hänelle, miten hän oli saanut käsiinsä
villavan pukunsa.

Tuima talvi salpasi Genoveevan ja Mertsin uudelleen luolaan. Vain
erittäin kauniina talvipäivinä he kuljeskelivat hiukan laaksossa.
»Katso, rakas poikani», Genoveeva silloin sanoi, »talvellakin saatamme
nähdä Jumalan hyvyyden. Kuinka hohtavaa, puhdasta ja valkeata onkaan
kaikki nyt! Kaikki puut ja pensaat ovat kauttaaltaan kimaltelevassa
kuurassa kuin seisoisivat ne täydessä kukoistuksessaan. Katso, kuinka
hanki tuossa auringonpaisteessa loistaa ihmeen ihanin, punaisin, sinisin
ja vihrein kitein! Vaikka lehtipuut seisovatkin paljaina, on Jumala
kumminkin pysyttänyt ikivihreitten kuusten neulaset, jotta metsän
eläimet niiden alta löytäisivät suojaa. Karkeissa katajissa on
talvellakin sinimarjansa, jotta metsälinnut saisivat ravintonsa.
Lähteemme eivät koskaan jäädy, jotta ne saisivat juoda, ja niissä kasvaa
myös useita, alati tuoreita, vihreitä ruohoja, joista moni eläin saa
elatuksensa. Niin lempeäksi ja hyväksi Jumala osoittautuu kovanakin
vuodenaikana».

Oikein kylminä myrskypäivinä Mertsi sirotteli kaikenlaisia kokoamiansa
siemenjyväsiä luolan edustalle. Silloin punatulkut, rattoisat
pakkastiaiset ja somat pienet sinitiaiset lensivät luolan suulle asti
jyväsiä noukkimaan. Mertsi oli kesällä äitinsä kehoittamana koonnut
pienen heinävarastonkin ja sirotteli nyt aina hiukan korsiakin luolan
eteen. Nälkäiset metsäkauriit ja jänikset houkuteltiin siten tulemaan
sinne, ja jänönpoikaset kesyyntyivät lopulta niin, että söivät tuoksuvia
heiniä hänen kädestään, ja kauriit tutustuivat niin, että sallivat hänen
leikitellä kanssaan ja juoksivat hänen kanssaan kilpaa. Siten oli
Genoveevalla ja Mertsillä pitkin talvea monta hauskuutta, mutta
Genoveevalla oli paljon kärsimystäkin. Lapsi nukahti aina hyvin pian
eikä herännyt ainoatakaan kertaa koko yönä. Silloin Genoveeva istui
tuntikausia yksin ja unetonna pimeässä luolassa. »Voi, jospa minulla nyt
olisi edes pieni öljylamppu», hän usein huokasi. »Se valaisisi
herttaisesti synkkää luolaa. Mikä hyvä työ se olisikaan. Jos minulla
sitten vielä olisi hyvä kirja tai pellavia ja värttinä, kuinka
onnelliseksi tuntisinkaan itseni. Halvimmalla palvelijattarellani, niin,
kreivikuntani köyhimmillä tytöillä on paremmat olot kuin minulla. He
istuvat nyt lämpimässä tuvassa, kehräävät öljyliekkinsä ääressä, ja
heidän aikansa kuluu rattoisasti jutellessa». Samassa hän kumminkin
sydämestään jälleen kääntyi Jumalan puoleen ja sanoi: »Kuinka hyvä
onkaan sentään tuntea Sinut, hyvä Jumala. Ilman Sinua ei minulla näinä
surullisina talviöinä olisi ketään, kenen kanssa voisin puhella. Sinutta
olisin tässä luolassa jo aikoja sitten kuollut ikävään ja
lohduttomuuteen. Sinä suot jokaisessa elämänvaiheessa runsasta
lohdutusta».



XII

Genoveeva sairastuu erämaassa


Kuten viimeksi kuluneen kesän ja talven Genoveeva vietti rakkaan
Mertsinsä kera useampia kesiä ja talvia erämaassa ja asui nyt jo
seitsemättä talvea siellä. Edelliset talvet eivät koskaan olleet olleet
kovin kylmiä, mutta tämä hänen seitsemäs talvensa erämaassa oli hänelle
hirveä. Suunnattomat kinokset peittivät vuoria ja laaksoja, ja tammien
ja pyökkien vahvimmatkin oksat murtuivat niiden painosta. Ankara
pakkanen vallitsi. Miten hyvästi Genoveeva yrittikään suojata luolan
suuta raivoavia, purevan kylmiä tuulia vastaan, ne kumminkin tunkivat
sisälle ja pyryttivät koko joukon lunta luolaan. Koko hänen
sammalvuoteensa kastui siitä läpimäräksi ja jäätyi. Luolan suu ja sitä
suojaavat kuusenoksat olivat alituisesti valkeanaan kuurasta ja sen
seinämät jäässä kuin ikkunaruudut. Uskollisen hirven luonnollinen lämpö
ei enää riittänyt kylliksi lieventämään luolan kauheata kylmyyttä.
Ulkona haukkuivat ketut vilusta, ja susien ulvonta kaikui hirvittävänä
erämaan halki.

Genoveeva ei vilulta yökausiin saanut silmäänsä suljetuksi, ja eräänä
aamuna pakkasen kohottua korkeimmilleen hänen kyyneleensä jäätyivät
vieriessään maahan. Mertsi, joka pienestä pitäen oli tottunut karkeaan
ravintoon ja kovaan elämäntapaan, oli pakkasesta huolimatta hyvässä
voinnissa. Mutta Genoveeva, tuo herttuallisen linnan hento prinsessa,
jota oli kasvatettu huoneessa, ja jonka lattia oli ollut matoilla
verhottu, ei kauemmin voinut kestää tuossa kylmässä kallioholvissa, vaan
hänen terveytensä murtui. Usein hän itkien sanoi: »Jospa minulla olisi
edes kipinä tulta, mikä taivaan lahja se olisikaan minulle. Silloinhan
saattaisin kuusenrisuista ja kuivista oksista, joita täällä on
runsaasti, helposti sytyttää nuotion ja lämmitellä sen ääressä. Nyt
minun kai täytyy kuolla viluun puitten keskelle. Tapahtukoon kuitenkin
Sinun tahtosi, Herra!» -- Hänen viehkeän herttaiset kasvonsa muuttuivat
suuresti. Poskien hieno, vaalea puna hävisi, ja hän kävi
kuolonkalpeaksi. Hänen suloiset silmänsä kadottivat loistonsa ja
painuivat silmäkuoppiin. Hän kävi hyvin laihaksi ja näytti oikein
kurjalta.

»Oi, äiti kulta», Mertsi kyynelsilmin sanoi, »minkä näköinen oletkaan.
Tuskin enää tunnen sinua. Mikä sinun oikein on?»

»Rakkahin lapsi», Genoveeva sanoi heikolla äänellä, »olen kovin sairas,
varmaankin kuolen».

»Kuolet», pienokainen virkkoi. »Mitä se merkinnee? Sitä en vielä
eläissäni ole kuullut».

»Minä olen nukkuva enkä enää koskaan heräävä. Silmäni ei sitten enää
milloinkaan näe aurinkoa, eikä korvani kuule enää ääntäsi. Ruumiini
lepää silloin kylmänä ja kankeana maassa. Vihdoin se aivan lahoo ja
muuttuu maaksi».

Silloin poika heittäytyi itkien hänen kaulaansa ja toisti toistamistaan
sanoja: »Äiti, äiti, älä vain kuole! Pyydän sinua, älä kuole!»

Genoveeva sanoi: »Älä itke, rakkahin lapsi. Minusta ei riipu, miten
kauan elän. Jumala tahtoo minun nyt kuolevan».

»Jumalako?» poika peräti ihmeissään huudahti, »mutta olethan aina
sanonut minulle, että Jumala on niin hyvä. Kuinka Hän sitten voisi
tahtoa sinun kuolemaasi? Katsos, minä en saattaisi lintustakaan surmata,
vielä vähemmän sinut».

Genoveeva vastasi: »Olet oikeassa, rakas lapsi. Koska et sinäkään
saattaisi antaa minun kuolla, puhumattakaan siitä, että voisit minut
surmata, niin Jumala vielä vähemmän saattaa sitä tehdä. Hän, joka elää
ikuisesti, suo meillekin iäisen elämän, mutta minun täytyy ensin
selittää tämä sinulle. Muistathan, rakas poikani, miten riisuin vanhan
puvun yltäni ja panin sen pois, koska se ei enää kelvannut
käytettäväksi, ja miten Jumala lahjoitti minulle uuden puvun. Katso,
kuin vaatteen riisun nyt riutuvan ruumiini ja panen pois. Se lahoo kuin
tuo vanha puku, mutta minä itse pääsen taivaallisen Isämme luokse. Hän
suo verhokseni kauniimman, ihanamman, ruumiin. Siellä taivaassa on minun
hyvä olla, siellä en enää värise vilusta enkä sairasta. Siellä en enää
milloinkaan itke enkä huokaile ja kärsimysten sijasta nautin pelkkää
iloa. Kuten kevät on talvea kauniimpi, niin on taivas maata kauniimpi.
Niin, kaunein, kirkkain kevätpäivä on taivaan kauneuden ja kirkkauden
rinnalla vain kolkko, synkkä talviyö. Ken on hyvä ja hurskas, hän kerran
sinne pääsee».

»Äiti», Mertsi sanoi, »minä tahdon mukaasi. En tahdo jäädä yksin tänne
erämaan eläinten keskelle, sillä ne eivät vastaa, kun puhelen niille.
Minäkin tahdon kuolla ja riisua yltäni tämän ruumiin».

»Ei, rakas poikani», Genoveeva sanoi. »Sinun pitää jäädä edelleen
maailmaan, mutta kerran sinäkin varmaan tulet luokseni taivaaseen, jos
elät hurskaasti. Sinunkin on kerran kuoltava. Mutta kuulehan, mitä
edelleen sanon sinulle. Kun en enää puhu, kun hengitykseni on lakannut,
silmäni sammunut, huuleni kalvenneet ja käteni tuntuu kylmältä ja
kankealta, niin jää sinä tänne vielä muutamaksi päiväksi. Sitten, kun
olet varma siitä, että olen kuollut, koska inhoittava mätähaju täyttää
luolan, silloin lähde tästä erämaasta suoraan auringonnousua kohden.
Sitä tietä pääset päivän tai parin päästä metsänreunaan ja näet edessäsi
suuren, kauniin tasangon, jolla asuu tuhansittain ihmisiä».

»Tuhansittain ihmisiä», Mertsi ihmetyksen valtaamana huudahti. »Minä
olen aina luullut, että olisimme kahden maailmassa. Mikset tähän asti
ole kertonut minulle mitään noista ihmisistä. Jospa vain jaksaisit
kävellä, niin lähtisimme heti heidän luokseen».

»Ah, lapseni», Genoveeva huokasi, »nämä ihmiset juuri ovat sysänneet
meidät luotaan tähän erämaahan metsän eläinten pariin. He tahtoivat
surmata sinut ja minut».

»Sitten en halua heidän luokseen», poika sanoi. »Minä arvelin, että he
olisivat yhtä hyviä kuin sinä, äiti. Täytyykö sitten noidenkin ihmisten
kuolla?»

»Täytyy kyllä», Genoveeva sanoi, »kaikkien ihmisten täytyy kuolla».

»Sitten he varmaankaan eivät sitä tiedä, kuten minäkään en sitä tähän
asti tiennyt», Mertsi sanoi. »Minäpä lähdenkin heidän luokseen sanomaan
sen. Huudan heille: 'Ihmiset, teidän täytyy kaikkien kuolla. Tehkää
parannus, muuten ette pääse taivaaseen'. Kunpa he vain uskoisivat
minua».

»Lapseni», Genoveeva virkkoi, »kyllä he kauan ovat tienneet, että heidän
täytyy kuolla, mutta he eivät sittenkään tee parannusta. He elävät
ylellisyydessä, maa tuottaa heille mitä kauneimpia hedelmiä, joita
erämaassa ei näekään, ja heillä on mitä parhainta syötävää ja juotavaa.
Heidän vaatteensa loistavat kaikissa kukkien väreissä, ja ylhäisten
puvut ovat sitäpaitsi usein koristetut kalliilla helyillä, jotka
säteilevät tähtien lailla. He eivät asu sellaisissa pimeissä luolissa
kuin meidän omamme on, vaan heidän asuntonsa ovat niin upeita, etten voi
niitä sinulle kuvatakaan. Talvella heillä on asunnoissaan kuin toinen
aurinko, tuli, jota et vielä ensinkään tunne. Se levittää niin suloista
lämpöä kuin aurinko keväällä ja kesällä ja valaisee pimeimmänkin yön
kirkkaaksi kuin päivä. Mutta useimmat ihmiset eivät edes kiitä Jumalaa
näistä hyvistä teoista, tuskin välittävät Häntä ajatellakaan. Usein he
vihaavat, vaivaavat ja kiusaavat toisiaan miten vain pahimmin voivat.
Melkein joka päivä joku heidän joukostaan kuolee, mutta toiset eivät
vähääkään välitä siitä, vaan elävät edelleen, kuin tulisivat he
ikuisesti olemaan täällä maailmassa».

»Sitten en ensinkään halua heidän luokseen», Mertsi sanoi. »Siellähän
ihmiset eivät ainoastaan ole ilkeitä kuin sudet, vaan myöskin tyhmempiä
kuin hirvemme, joka ei ymmärrä mitään siitä, mitä puhumme. En kaipaa
mitään noitten ihmisten kalleuksista enkä hyvistä ruoista, vaan tahdon
mieluummin asua eläinten keskuudessa. Ne sentään, sutta ja kettua
lukuunottamatta, elävät rauhassa keskenään ja hankkivat sovussa
ravintonsa ruohoista ja kasveista. Minä jään hirvemme luo enkä lähde
ihmisten pariin.»

»Kyllä sinun kuitenkin pitää lähteä heidän luokseen, rakas lapsi»,
Genoveeva sanoi. »Eivät he sinulle mitään pahaa tee. Kuulehan vielä.
Olen tähän asti kertonut sinulle vain taivaallisesta isästäsi, mutta nyt
minun pitää sanoa sinulle, että sinulla on maallinenkin isä, kuten
sinulla on äitikin maailmassa».

»Maallinen isäkö», poika sanoi iloisena, »jonka voin nähdä kuten sinut
ja jonka käteen voin tarttua kuten tartun sinun käteesi. Hänkö ei
olekaan näkymätön kuten taivaallinen isä?»

»Niin, rakas lapsi», äiti sanoi, »saat nähdä hänet ja puhutella häntä».

»Nähdä hänet ja puhutella häntä!» poika huudahti ja hänen silmänsä
säteilivät ilosta. »Mutta», hän miettivänä jatkoi, »miksei hän sitten
tule luoksemme ja miksi hän on jättänyt meidät näin yksin erämaahan?
Eihän hän vain ole noita pahoja ihmisiä?»

»Ei, rakas lapsi», Genoveeva sanoi. »Hän on hyvä ihminen. Hän ei tiedä,
että olemme täällä erämaassa. Hän ei edes tiedä, että olemme elossa
vielä, vaan on siinä uskossa, että meidät on surmattu. Hän luulee, että
minä olen jumalattomin äiti, mitä maailmassa voi olla. Ihmiset ovat
valehdelleet hänelle sellaista».

»Mitä merkitsee, että he ovat valehdelleet hänelle?» pienokainen
keskeytti hänet. »Sitä en ymmärrä».

»Valehtelemista on, kun puhuu toista kuin mitä ajattelee. Ihmiset
esimerkiksi sanovat oikein rakastavansa toisiaan, vaikka todellisuudessa
tuskin sietävät toisiaan. Sellaista nimitetään valehtelemiseksi».

»Saattaako niin tehdä?» pienokainen sanoi. »Se ei olisi koskaan
juolahtanut mieleeni. Voi niitä ihmisiä», hän huudahti ja pudisteli
kiharaista päätään, »he ovat sentään ihmeellisiä olentoja».

»No niin», Genoveeva sanoi, »sinun isällesi myös siten valehdeltiin».
Sitten hän kertoi pojalle kohtalostaan, sen verran kuin tämä saattoi
siitä ymmärtää, ja puhui sitten edelleen: »Katso tätä kultasormusta
sormessani! Sen olen saanut isältäsi».

»Isältäni!» Mertsi iloisesti huudahti. »Annappa minun kerran oikein
tarkastaa sormusta. Olen jo nähnyt paljon taivaallisen Isäni antamia
kauniita kappaleita, auringon ja kuun, tähdet ja kukat, mutta en ole
nähnyt vielä mitään maalliselta isältäni saatua».

Genoveeva otti sormuksen sormestaan ja antoi sen pojalle. »Voi, miten
kaunis!», Mertsi sanoi. »Onko isälläni useampia tällaisia kauniita
esineitä ja lahjoittaako hän minulle jonkun niistä?»

»Sen hän tekee, lapsi kulta», Genoveeva sanoi pistäen sormuksen takaisin
sormeensa. »Kun olen kuollut, niin ota tämä sormus sormestani. En tahdo
ennen panna sitä pois, vaan säilytän sen kuolemaani asti, kuten säilytän
rakkauteni ja uskollisuuteni isääsi kohtaan kuolemaani saakka.
Todellakin rakkauteni häneen oli puhdas kuin tämän sormuksen kulta, ja
uskollisuuteni ikuinen kuin sormuksen pyöreä kehä, joka ei missään
kohden pääty ja joka sen vuoksi on iäisyyden vertauskuva».

»Kun tulet ihmisten luo», hän edelleen lausui, »niin kysy
Siegfried-kreiviä, sillä se on isäsi nimi. Pyydä ihmisiä viemään sinut
hänen luokseen, mutta älä sano kenellekään kuka olet, mistä tulet tai
miksi haluat päästä kreivin luo. Älä myös suinkaan näytä sormusta
kenellekään. Kun sitten seisot isäsi, kreivin edessä, niin anna hänelle
sormus ja sano hänelle: 'Isä, tämän sormuksen lähettää sinulle äitini,
Genoveeva, merkiksi siitä, että olen poikasi. Hän kuoli muutamia päiviä
sitten. Hän tervehtii sinua vielä kerran ja käskee sanoa, että hän oli
viaton ja että hän soi sinulle anteeksi. Taivaassa hän toivoo näkevänsä
sinut jälleen, koska se ei ole voinut enää tapahtua tässä maailmassa.
Elä hurskaasti, ole lohdullisella mielin, älä itke häntä ja pidä huolta
minusta!' Älä vain unohda sitä, että olen viaton ja uskollinen hänelle,
että vielä kuollessakin olin sitä vakuuttanut ja kuollut siinä
vakaumuksessa. Sanothan sen aivan varmaan hänelle! Sano hänelle myöskin,
että vielä kuolemanhetkelläkin rakastin häntä kuten rakastan sinua.
Kerro hänelle, kuinka täällä elin ja kuolin. Pyydä häntä myöskin
hakemaan kuollut ruumiini tästä luolasta ja kätkemään se esi-isieni
hautaholviin, sillä en ole ollut arvoton kuulumaan heidän sukuunsa,
joskin ihmiset pitävät minua rikollisena ja kunniattomana.

Sitten pitää minun sanoa sinulle vielä eräs seikka, jota et tiedä. Kuten
sinulla on maailmassa isä ja äiti, niin minullakin on isä ja äiti, mutta
enhän tiedä, ovatko he kestäneet sen surun, jonka tahtomattani heille
aiheutin, vai eivätkö. Jos he vielä ovat elossa, niin pyydä isääsi heti
viemään sinut heidän luokseen. He tulevat sangen iloisiksi nähdessään
sinut, rakkaan lapsenlapsensa, niin että he unohtavat seitsemän pitkän
vuoden surun». Ja vuolaisiin kyyneliin puhjeten hän lausui: »Varmaankin
olet minua murehtinut, isä kulta. Ja äiti armas, paljon olet varmaankin
tähteni itkenyt. Teidän kasvonne, rakkaimmat vanhempani, olisin suonut
näkeväni, ennenkuin kuolen. Jospa tietäisitte minun elävän ja olevan
täällä, niin varmaankin kohta rientäisitte luokseni vielä kerran
nähdäksenne minut, mutta te tietysti luulette ruumiini jo aikoja sitten
maatuneen jossain kaukaisessa erämaan kolkassa. Tapaammehan kumminkin
taivaassa toisemme. Kuinka autuaallinen onkaan taivaantoivo ja toivo
siellä nähdä toisensa. Ilman tätä lohdutusta olisi maallinen murhe liian
raskasta, me ihmiskurjat joutuisimme epätoivoon. Sinä itket, lapsi
kulta. Suo anteeksi, että saatoin sydämesi surulliseksi. Katsos, jos nyt
kadottaisitkin äitisi, niin antaahan Jumala sinulle minun sijaani hyvän
isän. Ällös siis itke, rakas lapsi. Isäsi on sanomattomasti iloitseva
nähdessään vielä elossa sinut, rakkaan lapsensa, jota hän ei milloinkaan
ole nähnyt. Hän suutelee sinua, ottaa sinut syliinsä, painaa sinut
povelleen, kutsuu sinua pojakseen ja kyselee sinulta paljon minusta
itkien ilosta ja surusta. Hän on rakastava sinua kuten minä ja osoittava
sinulle enemmän hyvyyttä kuin mitä minä, äitisi, voin sinulle osoittaa».

Genoveeva ei itkultaan voinut jatkaa, vaan laski päänsä
sammalvuoteelleen eikä pitkään aikaan saanut heikkoudeltaan enää
sanaakaan sanotuksi.



XIII

Genoveeva valmistautuu kuolemaan


Talven ankara pakkanen lauhtui, ja kävi taas leppoinen tuuli. Aurinko
paistoi jälleen keskipäivisin kirkkaasti ja herttaisesti luolaan, ja sen
sulosäteet olivat taas huomattavasti lämpöiset. Kuura luolan suulta ja
jää sen seiniltä suli ja tipahteli suurina pisaroina. Genoveevan tauti
paheni päivä päivältä. Hän näki varman kuoleman lähenevän ja
valmistautui lähtemään.

»Minun ei ole suotu», hän sanoi, »kuolinvuoteeni ääreen saada pappia,
joka rohkaisisi minua ja ojentaisi minulle elämän leivän vahvistukseksi
tärkeälle iankaikkisuusmatkalle, mutta Sinähän, Herra, Sinä ikuinen
Ylimmäinen pappi, olet itse luonani. Sinä olet lähellä kaikkia, jotka
ovat tuskassa ja ahdistuksessa ja turvautuvat Sinuun. Jokaista kärsivää
ihmissydäntä, joka kaipaa Sinua, tahdot Sinä tulla virvoittamaan.
Sanothan itse: 'Katso, minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee
ääneni ja avaa oven, hänen luokseen tahdon mennä ja pitää ehtoollista
hänen kanssaan ja hän minun kanssani!'» Niin hän puhui ja rukoili sitten
kauan kädet ristissä ja silmät ummessa.

Mertsi istui koko päivän ja monta yönkin hetkeä hänen vieressään eikä
poika parka enää voinut syödä eikä juoda. Hän täytti kaikki äitinsä
toivomukset, mitkä saattoi hänen katseistaan lukea, ja hoiti häntä
hellimmällä lapsenrakkaudella. Hän otti molemmat kätösensä sammalta
täyteen ja kuivasi luolan märät seinämät niin pitkälti kuin pienillä
käsivarsillaan ulottui, jottei vesi tippuisi sairaan äidin vuoteelle.
Hän kokosi kallioilta ja puista kuivaa sammalta tehdäkseen kostean
vuoteen sijaan paremman. Milloin hän kantoi Genoveevalle
kurpitsamaljallisen raikasta vettä lähteestä sanoen: »Etkö halua juoda,
rakkahin äiti? Sinunhan on niin kuuma ja huulesi ovat aivan kuivat»,
milloin taas toi lämmintä maitoa ja virkkoi: »Juohan nyt, äiti armas!
Tämä on oikein maukasta ja tekee sinulle hyvää.» Sitten hän heittäytyi
itkien sairaan kaulaan ja nyyhkytti: »Äiti, rakas äiti, jospa voisin
sijastasi sairastaa tai kuolla».

Eräänä aamuna Genoveeva oli uinahtanut oikein suloisesti pariksi
tunniksi ja heräsi paljon iloisempana ja vahvempana. Nukkuessaan hän oli
pudottanut pienen puuristinsä, jonka hän oli ottanut seinältä ja jota
hän sairautensa aikana usein oli pitänyt kädessään. Herättyään hän etsi
sitä, ja Mertsi heti, huomatessaan, mitä hän halusi, antoi sen jälleen
hänen käteensä. »Mutta miksi sinä, rakas äiti», hän sitten virkkoi,
»aina pidät tätä risua kädessäsi?»

»Lapsi kulta», Genoveeva sanoi, »luulin eläväni kauemmin, muuten olisin
jo aikaisemmin puhunut sinulle tästä. Nyt huomaan, ettei saa siirtää
mitään hyvää tuonnemmaksi. Olenhan jo kertonut sinulle, että
taivaallisella Isällämme on Poikakin, joka kaikessa on Hänen
kaltaisensa. En kumminkaan vielä oikein ole voinut kertoa sinulle, mitä
kaikkea tämä Hänen Poikansa on tehnyt meille. Monta seikkaa et olisi
ensinkään ymmärtänyt, koska tähän asti olet kasvanut erämaassa, koko
maailmasta erillään. Kun nyt kerran tiedät, että maailmassa on muitakin
ihmisiä, tiedät myös, millaisia he ovat, ja kun olet kuullut, osaksi jo
minusta nähnytkin, mitä kuoleminen merkitsee, niin tahdon koettaa
selittää sinulle tärkeimmät kohdat Jumalan Pojan vaiheista. Silloin
kyllä ymmärrät, mikä merkitys kädessäni olevalla risulla on. Kuuntele
siis tarkasti, mitä sinulle kerron, ja paina äitisi sanat sydämeesi!

Katsos, rakasta taivaallista Isäämme suretti se, että ihmiset olivat
niin sanomattoman pahoja ja kurjia, eivätkä sen vuoksi pääsisi kerran
taivaaseen. Siksi Hän lähetti rakkaan Poikansa taivaasta heidän
luokseen. Tämän tuli pitää heistä huolta, jotta he vihdoinkin tekisivät
parannuksen. Hänen pyhä nimensä on Jeesus Kristus.

Tämä Jumalan rakastettu Poika oli yhtä voimakas ja rakastava kuin Isä
itse. Ollessaan lapsi vielä, paljon pienempi kuin sinä. Hänkin oli
äitineen luolassa, joka oli elukkain olopaikka, kuten tämä meidän
omamme. Kun Hän oli varttunut täydeksi mieheksi ja oli kai vähän pitempi
minua, Hänkin eli jonkin aikaa erämaassa, joka oli vielä paljon
kauheampi kuin tämä. Hän rukoili siellä alituisesti, ettei se, mitä Hän
oli sanova ihmisille ja tekevä heidän parhaakseen, suinkaan menisi
turhaan.

Sitten Hän meni ihmisten luo ja kertoi heille, että taivaallinen Isä oli
lähettänyt Hänet heidän luokseen, että tämä taivaallinen Isä oli niin
hyvä ja rakasti heitä, ja että kaikki ihmiset olivat tämän hyvän Isän
lapsia. Sen vuoksi Hän kehoitti heitä myös olemaan oikein hyviä ja
rakastamaan tätä hyvää Isää ja toisiaan. Ken kuuntelisi Hänen, Jumalan
Pojan, opetuksia ja tekisi parannuksen, hän pääsisi myös kerran
taivaaseen ja saisi siellä nauttia monia riemuja. Ken taas ei kuuntelisi
eikä seuraisi Häntä, hän ei joutuisikaan taivaaseen, vaan erääseen
peloittavaan paikkaan.

Ihmiset eivät kumminkaan tahtoneet uskoa Jumalan lähettäneen Häntä
heidän luokseen ja Jumalan olevan Hänen Isänsä. Silloin Hän
silminnähtävästi näytti heille olevansa yhtä voimakas kuin Hänen Isänsä.

Kerran esimerkiksi minun ikäiseni äiti sairasti yhtä huonona kuin minä
ja poti yhtä kovaa kuumetta. Ei yksikään ihminen voinut auttaa häntä,
mutta Jumalan Poika tarttui vain hänen käteensä kuten minä nyt tartun
sinun käteesi, ja samassa hetkessä hän oli terve taas ja näytti yhtä
reippaalta ja kukoistavalta kuin ennen.

Toisen kerran oli sinua vähän isompi poika kuollut. Hän oli äitinsä
ainoa poika, kuten sinä olet minun ainoa poikani. Kalpeana ja kankeana
hän makasi paareillaan, ja hänet aiottiin jo peittää multaan. Voi,
kuinka äiti silloin itkikään häntä, mutta Jumalan Poika sanoi hellästi
äidille: »Ällös itke!» ja kuolleelle Hän sanoi: »Nouse!» ja tämä heräsi
henkiin ja nousi. Jumalan Poika vei hänet hämmästyneen äidin luo, ja
tämä iloitsi sanomattomasti.

Ihmiset eivät sittenkään uskoneet, että Hän oli Jumalan Poika ja että
taivaallinen Isä oli lähettänyt Hänet maailmaan. He eivät voineet sietää
sitä, että Hän aina sanoi heidän olevan pahoja ja että heidän tuli
pyrkiä hyviksi. Siksi he tekivät suuren puun, samanmuotoisen kuin tämä
kädessäni oleva. Sellaista sanotaan ristiksi. Sitten he löivät
orjantappurapiikkien kaltaisia nauloja, mutta paljon suurempia ja
kovempia, Hänen kätensä ja jalkojensa läpi ja kiinnittivät Hänet siten
kädet levällään ristille. Veri virtasi haavoista, ja Hänen täytyi
kuolla. He vielä nauroivat Hänelle ja pilkkasivat Häntä, vaikkei Hän
ollut tehnyt kenellekään mitään pahaa, vaan tarkoittanut kaikkien
parasta ja auttanut kaikkia, jotka antoivat Hänen auttaa itseään».

»Voi niitä pahoja, pahoja, inhoittavia ihmisiä!» Mertsi huudahti. »Mutta
kärsikö taivaallinen Isä sellaista, eikö Hän iskenyt heitä salamallaan?
Minä olisin Hänen sijassaan lyönyt kaikki kuoliaaksi».

»Lapsi kulta», äiti sanoi, »Jumalan Poika rukoili Isää heidän
puolestaan. 'Isä', hän sanoi, 'anna heille anteeksi, sillä he eivät
tiedä, mitä tekevät!' Niin, pelkästä rakkaudesta Hän antoi noiden
pahojen ihmisten, kuten meidän kaikkien puolesta henkensäkin. Hän kuoli
tehdäkseen kaikki ihmiset autuaiksi. Ellei Hän siten olisi rakastanut
meitä kuolemaan saakka, ei yksikään ihminen voisi saavuttaa iankaikkista
elämää, et sinä enkä minäkään. Rakkaudesta meihin Hän ristillä
kuolemaankin vaipui».

Poikanen istui liikkumatonna ja kuunteli henkeään pidättäen kirkkaitten
kyynelten virratessa pitkin hänen rusoposkiaan, sillä tämä kaikki teki
häneen sitäkin syvemmän vaikutuksen ja liikutti häntä sitäkin enemmän,
koska hän kuuli sen ensi kerran. »Oi sitä ihmeen hyvää Jumalan Poikaa!»
hän lausui pyyhkien kauriinnahkaisella mekollaan kyyneleensä. »Onko
Hänkin nyt taivaassa?»

»On, rakas lapsi», äiti sanoi. »Hänen ruumiinsa kyllä virui kuolleena ja
pantiin luolaan, joka muistutti tätä meidän luolaamme, ja suuri kivi
vieritettiin sen suulle. Mutta ajattelepas, ennenkuin kolme päivää oli
kulunut, Hän taas astui elävänä luolasta. Oli muutamia harvoja ihmisiä,
jotka eivät olleet yhtä pahoja kuin muut. He olivat kuunnelleet Hänen
opetuksiaan ja tehneet parannuksen. He olivat suuresti rakastaneet Häntä
ja itkeneet paljon Hänen kuolemaansa. Heidän luokseen Hän nyt meni. He
ihastuivat suuresti nähdessään Hänet jälleen, mutta Hän sanoi heille
menevänsä takaisin Isänsä luo taivaaseen. Kaikki surivat sitä, mutta Hän
sanoi: 'Älkää itkekö, älkääkä huolehtiko. Katsokaa, tuolla ylhäällä,
missä Isäni asuu, on teille kyllin sijaa. Minä menen nyt sinne
valmistamaan teille sijaa. Tehkää vain, mitä olen teille sanonut,
silloin pääsettekin kaikki kerran sinne, missä minä olen. Minä saan
nähdä teidät jälleen, ja ilonne on oleva täydellinen, eikä kukaan ole
sitä teiltä riistävä. Vaikka ette minua näe, olen näkymättömänä aina
oleva luonanne maailman loppuun asti'. Hän siunasi heitä vielä ja kohosi
heidän nähtensä yhä ylemmäksi ja ylemmäksi taivasta kohti, kunnes
kultapilvi vihdoin varjosi Hänet heidän näkyvistään».

»Se lienee ollut kaunista», poika sanoi, »mutta vieläkö Hän nytkin
seuraa elämäämme? Tietääkö Hän, että asumme tässä erämaassa, ja näemmekö
Hänet kerran taivaassa?»

»Näemme kyllä», äiti vastasi. »Hän näkee meidät kaikkialla ja on
luonamme, missä tahansa lienemmekin. Hän rakastaa meitä ja luo hyviä
ajatuksia mieleemme ja auttaa meitä tulemaan hyviksi ja pääsemään
vihdoin taivaaseen. Katsos, lapsi kulta, olethan sinä hyvä poika ja olet
jo paljon ilahduttanut minua, mutta oikein täysin hyvä et läheskään
vielä ole. Sen saatat kyllä joka hetki huomata itsestäsi, jos vain
tahdot kiinnittää siihen huomiota. Et varmaankaan olisi rukoillut
ihmisten puolesta Jumalan Pojan lailla, jos he olisivat sinut
surmanneet. Sanoithan vast'ikään, että olisit lyönyt kaikki kuoliaaksi,
jos vain sinulla olisi ollut valta tehdä se. Siitäkin jo näet, ettet
vielä ensinkään ole niin hyvä etkä rakastava kuin Jumalan Poika, ja
meidän on kumminkin tultava niin hyviksi ja rakastaviksi, jos mielimme
kelvata Hänelle ja Hänen taivaalliselle Isälleen ja kerran päästä
taivaaseen. Jumalan Poika tahtookin auttaa meitä tulemaan yhtä hyviksi
ja rakastaviksi. Sen tähden Hän tuli maailmaan ja kuoli puolestamme
ristillä.

Ymmärräthän nyt, rakas Mertsi, miksi aina pitelen tätä pientä ristiä
kädessäni. Se muistuttaa meille Hänen rakkauttaan, joka kärsi ja kuoli
puolestamme ristillä. Se muistuttaa meille, että meidänkin on läpi
kärsimysten ja kuoleman, joita sen vuoksi sanotaankin ristiksi,
kuljettava taivaaseen. Siksi tämä yksinkertainen merkki on niin rakas ja
kallis minulle».

»Rakkahin lapsi», hän jatkoi katsellen poikaa itkusilmin. »Minulla ei
ole mitään muuta sinulle muistoksi antaa kuin tämä ristipahanen, mutta
kun olen kuollut, niin ota se kylmistä, kangistuneista käsistäni ja
säilytä sitä hyvin. Ällös tulevaisuudessakaan tultuasi kerran aikuiseksi
ja rikkaaksi häpeä asettaa tätä äitisi antamaa yksinkertaista muistoa
upean asuntosi parhaimmalle paikalle. Ajattele aina sitä katsellessasi
Häntä, joka kerran rakkaudesta kuoli puolestasi ristillä, ja muistele
äitiäsikin, joka nyt kuolee tämä risti kädessään. Muistuttakoon se sinua
alati olemaan hurskas ja hyvä, elämään puhtaasti ja viattomasti,
rakastamaan ihmisiä, tekemään heille hyvää ja antamaan vaikka henkesikin
heidän puolestaan, jos niikseen tulee ja vaikkapa tietäisit, etteivät he
edes kiitä sinua siitä. Silloin, jos tämän ristin edessä päätät näin
menetellä ja myöskin toteutat päätöksesi, silloin on äitisi niukka
perintö oleva arvokkaampi sitä suurta, runsasta perintöä, jonka isältäsi
saat».

Pitkästä puhumisesta Genoveeva oli niin uupunut, että hänen taas täytyi
kauan levätä ja vaieta.

Jonkin ajan kuluttua hän jälleen alkoi: »Kunhan vain pääsisit
onnellisesti isäsi luo, sillä sinne vievä tie kammottavan erämaan halki,
taajan, läpipääsemättömän metsän kautta, jyrkkien kallioitten ja syvien
kuilujen yli on tosiaankin työläs ja kolkko, kovin pitkä ja mitä
vaarallisin sinun, heikon lapsen kulkea. Jumala on kuitenkin auttava
sinua, niin että onnellisesti saavut maallisen isäsi luo, jonka Hän
antoi sinulle. Samoin Hänen täytyy auttaa meitä kaikkia maailman paljoa
vaarallisemman erämaan läpi, jotta kerran onnellisesti pääsisimme Hänen,
meidän kaikkien ainoan oikean Isämme luo, ja näkisimme Hänen kasvonsa.
Ällös myöskään unohda ottaa paria kurpitsapullollista maitoa mukaasi,
jottet nääntyisi matkalla. Ota myös tuolta puunoksa puolustautuaksesi
petoja vastaan. Lapsiraukka, heikko sinä olet, mutta Jumala, jonka
turvissa minä, heikko nainen, voitin julman suden, on oleva sinunkin
suojasi petoja vastaan. Ken Häneen turvaa, hän käy rohkeasti käärmeitten
ja matojen yli ja musertaa askeleillaan jalopeuran ja lohikäärmeen».

Illan hämärtyessä Genoveevan valtasi yhä suurempi voimattomuus. Hän
hengitti niin raskaasti, että hikihelmet kihosivat otsalle. Silloin hän
kokosi kaikki voimansa, nousi sammalvuoteelleen istumaan, katsahti
vakavan surumielisesti vieressään istuvaan poikaan ja lausui omituisen
liikutetulla, juhlallisella äänellä, jota poika säpsähti: »Polvistu,
Mertsi, jotta vielä siunaan sinut kuten äitinikin siunasi minut,
ennenkuin erosin hänestä. Luulen loppuni lähestyvän». Poika raukka
vaipui nyyhkyttäen polvilleen, painoi pienet kaihoisat kasvonsa maata
kohti ja kohotti hartaana vapisevat kätösensä. Genoveeva laski kätensä
hänen kiharaiselle päälleen ja lausui syvästi liikutettuna ja hartaana:
»Jumala siunatkoon sinua, poikani, Jeesus Kristus olkoon kanssasi,
johtakoon ja hallitkoon Hänen Henkensä sinua, jotta sinusta tulisi hyvä
ihminen, etkä tekisi milloinkaan mitään pahaa, niin että kerran näen
sinut jälleen taivaassa». Hän teki nyt vielä ristinmerkin pojan otsalle,
suulle ja rinnalle, suuteli häntä ja sanoi vielä kerran: »Mertsi, kun
nyt tulet ihmisten luo ja näet heidän huonon esimerkkinsä, niin älä
silti muutu pahaksi! Ja jos kerran saat elää rikkaudessa ja loistossa,
niin älä unohda äiti raukkaasi. Jos joskus unohtaisit rakkauteni sinuun,
nämä äidinkyyneleeni ja viimeiset sanani, kuolevan äitisi sanat,
unohtaisit ja muuttuisit pahaksi, niin olisit toisessa elämässä iäisesti
erotettu minusta. Pysy hyvänä, Mertsi rakas!»

Hän ei voinut puhua pitemmälti, vaan vaipui tautivuoteelleen ja sulki
silmänsä, eikä Mertsi tiennyt, oliko hän uinahtanut vai todella kuollut.
Hän polvistui itkien ja nyyhkyttäen sairaan viereen ja rukoili
rukoilemistaan: »Älä anna hänen kuolla. Jumala! Jeesus Kristus, herätä
hänet eloon!»



XIV

Siegfried-kreivi suree puolisoaan Genoveevaa


Siegfried-kreivi sairasti teltassaan saamaansa haavaa, kun hän Golon
syytösten perustuksella ensi vihan vimmassa kirjoitti nimensä Genoveevan
onnettoman kuolemantuomion alle. Hänen vanha sotakumppaninsa ja
tallimestarinsa Wolf oli parhaillaan monen penikulman päässä leiristä
ratsujoukkoineen miehittämässä muuatta vuorensolaa. Kun Wolf sai
vapautta toimestaan, palasi leiriin ja astui siellä kreivin telttaan
tiedustellakseen herransa vointia, kertoi kreivi hänelle kohta kaiken,
mitä sillä aikaa oli tapahtunut. Tuo vanha, vilpitön palvelija kalpeni
säikähdyksestä: »Voi, rakas herra», hän sanoi, »mitä olettekaan tehnyt.
Puolisonne on varmaan viaton. Sen pantiksi panen vanhan, harmaan pääni.
Uskokaa minua, niin hurskas sielu, niin hyvin kasvatettu tytär ei äkkiä
muutu pahaksi, mutta Golo on halpamainen konna. Älkää loukkaantuko
näistä vanhan palvelijanne sanoista. Tiedän kyllä hänen ainaisella
liehakoimisellaan anastaneen sydämenne, mutta uskokaa minua: Ken teitä
aina kiittää ja teille aina myöntää, hän on vihamiehenne. Hän halveksii
teitä pohjaltaan ja katsoo vain omaa parastaan. Ken taas sanoo teille
totuuden silloinkin, kun ette sitä mielellänne tahdo kuulla, hän on
ystävänne. Seuratkaa siis neuvoani, rakas herra, ja peruuttakaa paikalla
harkitsematon tuomionne. Kuinka pitkälle hyvä herrani onkaan mennyt? Te
pitäisitte mitä suurimpana rikoksena tuomita halvimman alamaisistanne,
ennenkuin olette kuulustellut häntä, ja nyt olette kokonaan
kuulustelematta tuominnut hyvän, hurskaan puolisonnekin! Oppikaa
vihdoinkin hillitsemään turmiollista äkkipikaisuuttanne! Ainahan teidän
on täytynyt sitä katua, mutta tällä kertaa pelkään sen aiheuttaneen
suuren onnettomuuden».

Kreivi myönsi toimineensa liian äkkipikaisesti, mutta epäröi yhä vielä,
kuka oli syyllinen, hänen puolisonsa Genoveevako vai suosikkinsa Golo.
Golon kirje näet oli siksi ovelasti keksitty valhekudos ja lähetti,
jonka Golo oli valinnut sen tuojaksi, oli niin taitava pettäjä ja osasi
todistaa kaiken sellaisella näennäisellä rehellisyydellä, että
mustasukkainen kreivi joutui aivan harhaluulon valtaan. Hän lähetti nyt
kumminkin Wolfin kehoituksesta toisen sananviejän Golon luo käskien
vartioida puolisoaan Genoveevaa huoneessaan hänen paluuseensa asti,
mutta varoittaen tekemästä hänelle mitään pahaa ja antamasta häneltä
mitään puuttua. Hän luovutti sananviejälle parhaan hevosensa ja käski
mitä painokkaimmin hänen kiiruhtaa ja ratsastaa niin nopeasti kuin
hevonen suinkin jaksoi. Myös lupasi kreivi hänelle suuren rahasumman,
jos hän vielä saapuisi ajoissa Siegfriedsburgin linnaan ja toisi sieltä
tyydyttävän vastauksen.

Lähetin ollessa matkalla kreivi kävi päivä päivältä synkkämielisemmäksi.
Toisin ajoin näytti hänestä päivänselvältä, että Genoveeva oli viaton,
toisin ajoin hänestä taas tuntui mahdottomalta, että Golo, jolle hän oli
tehnyt niin paljon hyvää, saattaisi niin pahasti pettää häntä. Siten
hänen sydämensä oli alituisesti epävarmuuden ja kalvavien epäilysten
kiusaama. Kymmenet kerrat hän lähetti uskollisen Wolfinsa leirin
edustalle katsomaan, eikö sananviejä jo saapuisi, eikä hänen silmiinsä
tullut enää yökausiin unta. Vihdoin lähetti saapui ja toi tiedon, että
Genoveeva lapsineen oli surmattu metsässä kreivin määräyksen mukaan.
Kunnon kreivistä tämä tuntui yhtä kauhealta kuin jos hänen oma
kuolemantuomionsa olisi lausuttu ja hän vaipui äänettömän surun valtaan.
Vanha kelpo Wolf kiiruhti salaamaan silmiin kihoavat kyyneleensä
kreiviltä, väänteli käsiään ja valitti ääneen. Koko kreivin ratsuväki
kokoontui Wolfin ympärille, kirosi Goloa ja vannoi silpovansa hänet
kohta kotiin tultuaan. Kreivi sairasti vuosikauden haavaansa, sillä
levottomuus ja kalvava sydämen tuska hidastuttivat hänen paranemistaan.
Kohta kun hän oli siinä määrin toipunut, että taas saattoi istua hevosen
selässä, pyysi hän eroa virastaan. Koska maurilaiset jo oli kukistettu
eikä heidän puoleltaan enää ollut paljoa pelättävissä, antoi kuningas
hänelle virkaeron. Silloin kreivi heti lähti uskollisen Wolfinsa ja
urhoollisten sotilaittensa kera ratsastamaan rakasta kotiseutua kohti.

Kun hän myöhään eräänä iltana saapui kreivikuntansa ensimmäiseen,
pieneen kylään, tulivat sen kelpo asukkaat, miehet, naiset ja lapset
kohta taloistaan ja mökeistään, puhkesivat yhteiseen valitukseen ja
tervehtivät häntä huudoilla: »Voi, hyvä, armelias herra! Voi sitä
kauheaa onnettomuutta! Voi hyvää kreivitärtä! Voi jumalatonta Goloa!»
Kreivi astui hevosen selästä, tervehti kaikkia ystävällisesti, ojensi
heille kätensä ja kyseli kaikkea, mitä kotona oli tapahtunut hänen
sodassa ollessaan. Silloin hän kuuli Genoveevasta pelkkää hyvää ja
Golosta pelkkää pahaa.

Apeilla mielin ja kauhu sydämessä hän ratsasti eteenpäin saapuakseen
vielä samana iltana Siegfriedsburgiin. Jo kaukaa hän näki kaikki linnan
ikkunat valaistuina. Tullessaan lähemmäksi ja ratsastaessaan
linnanvuorta ylöspäin hän kuuli kumajavaa soittoa. Golo piti parhaillaan
kannattajilleen ilokestejä, sillä hän eli varmassa toivossa siitä, että
kreivi kuolisi haavoihinsa. Hän piti jo itseään koko kreivikunnan
valtijaana ja koetti alituisella huvittelulla ja meluavilla
hauskutuksilla saada pahaa omaatuntoansa vaikenemaan. Hänen siinä pöydän
yläpäässä istuessaan monet ruokaa kantavista palvelijoista sanoivat
salaa toisilleen: »Kuule, jos vain kelpo kreivimme kuolee, niin Golo
varmaan näinä rauhattomina aikoina anastaa vallan itselleen ja rupeaa
herraksemme, mutta en minä sentään tahtoisi olla hänen sijassaan». --
»Olet oikeassa», toinen lisäsi. »Hänellä ei ole mitään oikeata iloa,
eikä mikään häntä miellytä. Hänhän istuu tuossa ihan kuin syntisparka
viimeisellä ateriallaan ennen hirttämistä. En tahtoisi olla hänen
nahoissaan enkä jakaa hänen kanssaan palkkaa, minkä hän saa toisessa
elämässä».

Kun kreivi sotilaineen oli ehtinyt linnanportille, käski hän
torventoitottajia antamaan merkin, että hän oli saapunut. Tornin
huipulta vartija vastasi torvellaan. Golo ja kaikki hänen vieraansa
hypähtivät nojatuoleiltaan. Huuto: »Kreivi! Kreivi!» kaikui läpi koko
linnan. Golo, joka ennemmin olisi odottanut kuolemaa kuin kreiviä,
kiiruhti palava soihtu kädessään pihalle ja piteli varsin nöyrästi
kreivin hevosta, kun tämä ei vielä ollut laskeutunut sen selästä. Kreivi
katseli häntä kauan ja vakavasti sanaakaan lausumatta, ja Golo seisoi
kalpeana ja vapisevana kuin rikollinen tuomarinsa edessä. Hänen paha
omatuntonsa näkyi selvästi hänen aroista silmistään, ja koko onneton
tapaus näytti ikäänkuin suurin kirjaimin kirjoitetun hänen kasvoilleen.
Horjuvin, epäröivin askelin hän kulki herransa edellä näyttäen hänelle
valoa pimeissä kiertoportaissa, ja hänen kätensä vapisi niin rajusti,
että hän töin tuskin saattoi pidellä soihtua. Kreivi ei koko linnassa
nähnyt muuta kuin tuhlausta ja elostelua, epäjärjestystä ja hämminkiä.
Kaikkialla häntä kohtasivat niitten vieraat, pelästyneet kasvot, jotka
Golo oli ottanut palvelukseensa, ja ne harvat kreivin vanhoista
palvelijoista, jotka vielä olivat jäljellä, tervehtivät häntä
itkusilmin. Suureen ritarisaliin astuttuaan kreivi laski kypärinsä ja
miekkansa pöydälle, vaati Gololta linnanavaimet, antoi uskollisen
Wolfinsa tehtäväksi tarkoin vartioida linnanportteja, jottei kukaan
pääsisi pakenemaan, käski palvelijoitten hyvin kestitä hänen väsyneitä
sotilaitaan ja viittasi sitten vaieten kaikkia poistumaan.

Ensi työkseen kreivi sitten lähti puolisonsa huoneeseen. Golo oli heti
vangittuaan Genoveevan lukinnut sen eikä ollut sen koommin siellä
käynyt, koska hänen paha omatuntonsa ei sitä sietänyt. Kaikki oli vielä
aivan sellaisenaan kuin sinä aamuna, jona Genoveeva sieltä poistui.
Siinä olivat vielä puitteet koruompeluksineen, jossa puolitekoisen
laakeriseppeleen ympäröiminä olivat sanat: »Palaavalle
Siegfried-sankarille uskolliselta puolisoltaan Genoveevalta». Siinä
lepäsi vielä hänen luuttunsa kirjalla, viattomine, hurskaine lauluineen,
joista Genoveeva itse oli sepittänyt monet puolisoaan kaivatessaan.
Kreivi löysi useita itselleen osoitettuja kirjeitä, jotka uhkuivat mitä
jalointa mieltä, rakkautta ja uskollisuutta häntä kohtaan, mutta joista
hän ei ollut saanut ainoatakaan. Genoveeva kirjoitti niissä, miten hän
joka päivä rukoili Jumalaa saattamaan hänen puolisonsa
vahingoittumatonna takaisin verisistä taisteluista, miten hän jo
ennakolta iloitsi toivossa saada tulla häntä vastaan poika tai tytär
käsivarrellaan, miten huolissaan hän oli puolisostaan usein itkien ja
valvoen öitä. Golo näet oli sekä jättänyt lähettämättä kaikki hänen
kirjeensä kreiville että myös pidättänyt kaikki tämän kirjeet
Genoveevalle.

Hämmästynyt kreivi istui vielä puolenyön aikaan käsiään väännellen ja
sanattoman surun vallassa nojatuolissa eikä edes huomannut, että
kynttilä oli jo melkein loppuun palanut ja sammumaisillaan. Silloin
uskollinen Bertta-tyttö astui huoneeseen ja toi kreiville kirjeen, jonka
Genoveeva oli kirjoittanut vankilassaan. Hän näytti myös tuttua
helminauhaa ja kertoi viljavin kyynelin, miten paljon hyvää Genoveeva
oli tehnyt hänelle hänen sairautensa aikana ja mitä kaikkea hän vielä
oli puhunut sinä yönä, jona hänet vietiin teloitettavaksi. Silloin suli
kreivin sanaton suru kyyneliksi, sillä Bertan kertomus ja varsinkin
Genoveevan kirje olivat parhain todistus tämän uskollisuudesta. Hän itki
niin rajusti, että hänen kasvonsa vääntyivät ja Genoveevan kirje kostui
kyynelistä. Hänen rinnastaan tunki monta niin raskasta huokausta kuin
olisivat ne olleet hänen viimeisensä: »Voi, Genoveeva, että saatoinkin
sinut surmauttaa! Sinut ja poikani! Voi minua ihmisistä onnettominta!»
Turhaan hänen uskollinen ystävänsä ja palvelijansa Wolf, joka valitukset
kuultuaan riensi hänen luokseen, yritti häntä lohduttaa.

Kauan haikeasti itkettyään kreivi hypähti pystyyn, kysyi miekkaansa ja
aikoi surmata Golon. Wolf pidätti hänet ja esitti hänelle, ettei hänen
pitäisi Goloakaan tuomita kuulustelematta. Silloin kreivi käski vangita
Golon vielä samana yönä, panna hänet lujiin kahleisiin ja heittää hänet
samaan vankikomeroon, jossa Genoveeva oli niin kauan virunut. Nekin,
jotka olivat pitäneet Golon puolta, vangitutti hän toistaiseksi.
Sotilaat panivat määräyksen mielihyvällä toimeen. Seuraavana aamuna
kreivi käski tuoda Golon eteensä ja luki Genoveevan kirjeen vielä
kertaalleen odotellessaan vankia. Häntä hellyttivät sanat: »Anna hänelle
anteeksi, kuten minäkin annan, älköön veripisaraakaan vuodatettako minun
tähteni». Kun Golo tuotiin huoneeseen, kreivi katsahti häneen
surumielisesti itkettyneillä silmillään ja sanoi lempeällä äänellä:
»Mitä olen sinulle tehnyt, Golo, että tuotit minulle tämän murheen? Mitä
olivat puolisoni ja poikani sinulle tehneet, että surmasit heidät? Sinä
tulit köyhänä poikapahasena tähän linnaan ja olet saanut nauttia pelkkää
hyvyyttä täällä, miksi palkitset sen kaiken näin?»

Golo oli luullut, että kreivi riehuisi ja raivoisi, ja siksi hellytti
tämä odottamaton lempeys hänen sydämensä. Hän alkoi ääneen itkeä ja
huudahti: »Voi, onneton intohimo sokaisi minut. Puolisonne oli viaton
kuin taivaan enkeli, minä olin konna, joka tahdoin vietellä hänet
syntiin. Kun hän ei ottanut kuullakseen minua, valtasi minut raivo,
koetin kostaa hänelle ja samalla turvata oman henkeni. Pelkäsin näet,
että surmaisitte minut, jos hän ilmaisisi teille totuuden. Sentähden
kiiruhdin syyttämään häntä viattomasti». Kreiville oli jonkinlaiseksi
lohdutukseksi, että Golonkin täytyi tunnustaa Genoveevan viattomuus, ja
hän viittasi kädellään viemään hänet takaisin vankilaan, kätki sitten
kasvonsa käsiinsä, itki kyyneleensä kuiville ja kirosi äkkipikaisuutensa
alimmaiseen manalaan.

Kreivi oli tästä lähtien alituisesti niin synkkämielinen, että pelättiin
hänen henkeään. Hänen tuskansa läheni joskus mielenhäiriötä. Lähiseudun
ritarit, jotka sillä välin myös olivat palanneet sotaretkeltä ja jotka
olivat hänen hyviä ystäviään, kävivät hyvin usein häntä tervehtimässä ja
ilahduttamassa, mutta kreivi pysyi lohdutonna. Hän oleskeli Genoveevan
huoneessa eikä mennyt minnekään muualle kuin linnankappeliin. Hänen
lempisuunnitelmiaan oli haetuttaa Genoveevan hauta saadakseen siellä
itkeä ja sitten haudata hänen ruumiinsa kunniakkaasti, mutta kukaan ei
löytänyt hautaa, sillä ne kaksi miestä, jotka olivat vieneet Genoveevan
surmattavaksi, olivat pian sen jälkeen kadonneet, eikä kukaan tiennyt
heidän olinpaikkaansa. Silloin kreivi pani Siegfriedsburgin kirkossa
toimeen upean juhlan Genoveevan kuoleman muistoksi. Hän itse ja kaikki
palvelijat, kaikki ritarit ja linnanrouvat läheltä ja kaukaa olivat
silloin tummimpaan surupukuun puettuina. Myös oli silloin läsnä
sellainen kansanpaljous, että tuskin kymmenes osa mahtui kirkkoon.
Kreivi jaetutti runsaasti almuja köyhille ja pystytti kirkkoon
muistopatsaan kultakirjoituksineen vielä jälkimaailmalle julistamaan
Genoveevan surullista kohtaloa.



XV

Siegfried-kreivi löytää puolisonsa Genoveevan


Kului vuosia, ennenkuin kreivi suostui lähtemään minnekään linnastaan,
ja silloinkin täytyi hänen uskollisen Wolfinsa melkein pakottaa hänet
siihen. Hänen ystäviensä ritarien täytyi ponnistaa kaikki voimansa edes
hiukan ilahduttaakseen häntä. Toinen piti suuret kemut, joissa
oivallinen harpunsoittaja säesti lohduttavia laulujaan, toinen pani
toimeen kaikenlaisia ritariharjoituksia, nuolella ampumista ja painia,
kolmas kutsui hänet metsästysretkelle. Tämä viimeksi mainittu huvilaji,
josta hän nuoruudestaan asti oli paljon pitänyt, näytti olevan omiaan
parhaiten haihduttamaan hänen synkkämielisyyttään. Kun ritarit sen
huomasivat, metsästelivät he hyvin usein, milloin hirviä ja villisikoja,
milloin susia ja karhuja, joita siihen aikaan oli viljalti Saksassa, ja
kreivi vietiin aina mukaan retkille.

Wolfin kehoituksesta kreivikin kerran pani toimeen suuren
metsästysretken ja kutsui sille kaikki lähiseudun ritarit. Tämä tapahtui
lopputalvesta. Metsästyspäiväksi määrättiin ensimmäinen kirkas päivä,
jolloin olisi hiljan satanut lunta, ja päätettiin kokoontua suunnattoman
tammen juurelle metsänrinteelle. Sovittu päivä koitti, ja aamun
sarastaessa kreivi lähti lukuisan palvelijajoukon seuraamana retkelle.
Kaikki kulkivat ratsain monien kuormahevosten, muulien ja
metsästyskoirien seuraamina. Kaikki kutsutut ritarit saapuivat
täsmällisesti suurelle tammelle. Metsästystorvet toitahtelivat iloisesti
ja rohkeasti metsässä. Metsästys alkoi, ja ritarit ja palvelijat olivat
hyvin innostuneita siihen. Paljon hirviä ja villisikoja surmattiin.
Kreivi tavoitti heittokeihäällään erästä otusta, muttei osunut. Silloin
hän alkoi ratsain ajaa sitä takaa. Eläin pakeni jyrkkien kallioitten,
orjantappurain ja pensasten yli piiloutuen lopuksi Genoveevan luolaan,
sillä se oli sama naarashirvi, jonka maitoa Genoveeva ja hänen poikansa
jo niin kauan olivat käyttäneet ravinnokseen.

Koska kreivi ei voinut ratsastaa pitemmälti, nousi hän hevosensa
selästä, sitoi sen kuusenrunkoon, seurasi eläimen jälkiä nuoskeassa
lumessa ja tuli luolalle. Hän katsahti sen sisään ja havaitsi
hämmästyksekseen pimeän luolan perällä riutuneen ihmishaahmon
kuolonkalpeine kasvoineen. Se oli Genoveeva, joka tosin oli parantunut
ankarasta taudistaan, mutta joka yhä vielä oli niin raukea ja voimaton,
ettei hän erämaassa enää koskaan olisi täydelleen toipunut. Melkein joka
aamu hän luuli, ettei enää näkisi iltaa.

»Jos olet ihminen», kreivi huusi luolaan, »niin tule päivänvaloon!»
Genoveeva tuli ulos lampaantaljaan verhottuna, olkapäät pitkien,
kullankellervien hiusten peitossa, käsivarret ja jalat paljaina, vilusta
värisevänä ja kalpeana kuin kuolema.

»Kuka olet ja miten olet tänne tullut», kreivi huudahti peräytyen
hämmästyneenä askeleen, sillä hän ei enää tuntenut Genoveevaa. Tämä taas
oli heti ensi silmäyksellä tuntenut puolisonsa.

»Siegfried», hän heikolla äänellä lausui, »olen puolisosi Genoveeva,
jonka tuomitsit kuolemaan. Jumala kuitenkin tietää, että olen viaton».

Silloin kreivi tunsi itsensä kuin salaman iskemäksi. Hän ei enää
tiennyt, näkikö hän unta, vai oliko valveillaan. Koska hän
synkkämielisyydessään usein oli kuin suunniltaan ja nyt huomasi olevansa
ypöyksin kaukaisessa, kammottavassa laaksossa, etäällä seuralaisistaan,
luuli hän näkevänsä Genoveevan haamun.

»Voi, sinä puolisoni manalle mennyt henki», hän huusi sydäntä särkevällä
äänellä, »palaatko nyt syyttämään minua verisestä rikoksestani? Tällä
kohdallako murha tapahtui, ja tuonne luolaanko he hautasivat kuolleen
ruumiisi? Niin kai on käynyt, ja ruumiisi kääntyy haudassaan minun
astuessa paikalle, jonka olen punannut verelläsi, ja henkesi kärsii
siitä, että murhaajasi lähestyy rauhaista leposijaasi. Käänny pois,
autuas henki, käänny pois, omatuntoni jo kalvaa minua kylliksi. Palaa
rauhan asuntoihin ja rukoile puolestani, miesraukan puolesta, jolla ei
enää ole rauhaa maailmassa. Älä näyttäydy minulle niin surkeassa
muodossa, näyttäydy enkelinä ja sano antaneesi minulle anteeksi!»

»Siegfried», Genoveeva itkien lausui, »rakkahin puolisoni! En ole mikään
henki, olen todella Genoveevasi, puolisosi, ja elän vielä. Ne kunnon
miehet, joiden piti teloittaa minut, säästivät henkeni».

Kreivi oli yhä vielä kauhun ja hämmästyksen lamauttamana. Hänen
silmissään musteni, ja hän tuskin kuuli Genoveevan sanat, katsellen
häntä yhä tuijottavin silmin ja luullen näkevänsä hengen.

Genoveeva tarttui hellästi hänen käteensä, mutta hän veti kätensä pois
ja huudahti vapisevalla äänellä: »Päästä minut, päästä minut, kätesihän
on jääkylmä. Tai vedä vain minutkin hyisellä kädelläsi luoksesi hautaan,
sillä elämä on minulle raskas kuorma ja kuolema parasta, mitä voin
toivoa».

Genoveeva sanoi vielä kerran: »Siegfried, rakas, armas puolisoni!»
katsellen häntä samalla niin hellästi ja lempeästi kuin taivaan enkeli.
»Etkö enää tunnekaan Genoveevaasi? Katselehan minua oikein tarkkaan!
Koettele kättäni, katso sormustasi sormessani! Toinnu vihdoinkin
hämmästyksestäsi! Jumala, vapauta hänet tästä kauheasta kuvittelusta!»

Vihdoin kreivi tointui hämmästyksestään ja heräsi kuin pahasta unesta.
»Sinähän siinä olet», hän huudahti ja vaipui menehtyneenä hänen
jalkoihinsa. Hänen katseensa oli kauan kiintyneenä Genoveevan
riutuneeseen muotoon, eikä hän saanut sanaakaan suustaan. Vihdoin hän
puhkesi kyyneliin. »Sinä siis olet puolisoni», hän huudahti. »Sinäkö
olet entinen viehkeän kukkea Genoveeva? Ja nyt olet tässä kurjuudessa,
johon minä olen sinut syössyt! En ole enää sen arvoinen, että maa minua
pinnallaan kantaisi. En saa nostaa silmiäni puoleesi. Voitko antaa
minulle anteeksi?»

Genoveeva lausui itkien: »Rakkahin Siegfried, en milloinkaan ole ollut
vihainen sinulle. Rakastan sinua aina, tiesinhän, että sinua petettiin.
Nouse ja tule syliini, ilosta itken sinut jälleen nähdessäni».

Kreivi tuskin rohkeni katsoa häntä. »Etkä syytä minua mistään», hän
sanoi, »et sano edes ainoatakaan pahaa sanaa minulle. Oi sinua, taivaan
enkeliä, sinua lempeää, jumalaista sielua! Mitä, mitä olenkaan tehnyt
loukatessani sinua niin syvästi!»

Genoveeva lausui: »Rauhoitu, Siegfried! Kaikki on Jumalan johdatusta.
Hän on siten sallinut käyvän. Oli hyvä minulle, että jouduin tänne
erämaahan. Ehkäpä rikkaus ja loisto olisivat minut turmelleet, mutta
erämaassa löysin Jumalan ja taivaan».

Hänen vielä puhuessaan tuli Mertsi. Hänellä oli pukimena vain vartalon
ympäri kiedottu kauriinnahkasensa ja hän kahlasi lumessa, jota paikka
paikoin oli vielä sangen paksulti ahtaassa, kallioitten ympäröimässä
laaksossa. Hänellä oli kainalossaan muutamia tuoreita, vettä valuvia
kasveja, jotka hän vastikään oli poiminut lähteestä, ja kädessään
hänellä oli juuri, jota paraikaa pureskeli.

Poika säikähti ja pysähtyi huomatessaan kreivin upeassa ritaripuvussaan
pitkä, häilyvä höyhentöyhtö kypärissä. Hän katsahti äitiinsä, näki
kyyneleet, jotka vuolaina vierivät tämän kalpeita poskia ja huudahti
äänekkäästi: »Äiti, kuka hän on? Onko hän niitä pahoja ihmisiä ja
aikooko hän surmata sinut? Ällös itke», hän jatkoi juosten äitinsä luo,
»en salli tehtävän sinulle mitään pahaa. Hän saa mieluummin surmata
minut kuin loukata sinua».

Genoveeva lausui lempeästi: »Rakas poikani, älä pelkää häntä. Katsohan
häntä ja suutele hänen kättään, ei hän tee sinulle mitään pahaa. Hän on
hyvä, rakas isäsi. Katsos, hän itkee surkeuttamme. Jumala on lähettänyt
hänet pelastamaan meidät täältä ja viemään meidät kotiin».

Poika kääntyi ja katsahti vieraaseen. Hän oli kiharaisine, mustine
kutreineen, jaloine otsineen, suurine, säkenöivine silmineen, kauniin
kaarevine nenineen ja hienomuotoisine huulineen kreivin ilmeinen kuva.
Nähdessään suloisen, kukkean pojan tämä suuresti ihastui, mutta lapsen
vaillinaisen puvun huomatessaan hänet samalla valtasi syvä sääli. Hänen
isänsydämensä sykähti rakkaudesta tätä hänen lastaan kohtaan, ja hän
huudahti: »Oi poikani, rakkahin poikani, tullos syliini!» Hän suuteli
Mertsiä, nosti hänet käsivarrelleen ja kiertäen toisen kätensä
Genoveevan vyötäisille hän loi kyyneleiset silmänsä taivasta kohti ja
lausui: »Jumala, on liian suuri autuus sydänparalleni näin aivan
odottamatta ja aavistamatta nähdä ensi kerta tämä rakas lapseni ja
kohdata rakas vaimoni kuin kuoleman takaisin antamana!» Genoveeva risti
kätensä, katsahti hartaana taivaalle ja sanoi: »Niin, Jumala, Sinä olet
rajaton anteliaisuudessasi ja kykenet hetkessä runsaasti hyvittämään
kaiken tuskan, mitä ihmissydän vuosien kuluessa on kestänyt. Ollos siitä
kiitetty!» Herttainen poikakin nähdessään vanhempiensa niin
liikutettuina rukoilevan, kohotti pienet kätösensä taivasta kohden ja
toisti äitinsä sanat: »Rakas Jumala, ollos siitä kiitetty!» Kaikki kolme
jäivät vielä pitkäksi aikaa ääneti ja liikkumattomina seisomaan, ja
ainoastaan heidän sydämensä puhuivat Jumalalle, mitä ei ainoakaan kieli
voi lausua.

Vihdoin Genoveeva alkoi kysellä: »Vieläkö vanhempani ovat elossa?
Voivatko he hyvin vanhuudessaan? Tietävätkö he, että olen viaton? He
ovat jo seitsemän vuotta itkeneet minua kuolleena, enkä minäkään ole
kuullut heistä mitään seitsemään vuoteen.» Kreivi vastasi: »He elävät
kyllä vielä, voivat hyvin ja tietävät viattomuutesi. Lähetän niin pian
kuin suinkin lähetin ratsain viemään heille ilosanomaa siitä, että olet
löydetty». Genoveeva loi silmänsä taivaalle ja huudahti ristissä käsin
ja kiitollisuuden kyyneleet silmissä: »Ollos kiitetty. Jumala! Sinä olet
kuullut rukoukseni, täyttänyt sydämeni salaisimmat toiveet ja suonut
minulle vielä senkin, jota tuskin uskalsin toivoakaan. Olet suonut
puolisoni palata sodasta, olet tuonut ilmi viattomuuteni, olet
pelastanut minut kaikista kärsimyksistä, vankeudesta ja kuolemastakin,
olet suonut minulle riemuisan hetken, jolloin sain viedä lapseni
isälleen ja nyt tahdot vielä antaa minun nähdä rakkaat vanhempani. Sinä
olet sula rakkaus!»

Sitten Genoveeva vei puolisonsa luolaan, sillä hän ei kauemmin saattanut
avojaloin seisoa lumessa. Kreivi astui sinne kumarassa ja katseli
surumielisesti rosoisia seiniä, matalaa sammalvuodetta, kurpitsamaljoja
ja varpukoria, jotka olivat Genoveevan ainoat taloustarpeet ja
todistivat hänen puutteestaan. Liikutettuna hän näki pienen ristin
seinällä ja sen kohdalla kiven, jonka Genoveevan polvet olivat
kuluttaneet sileäksi ja tasaiseksi. Hän silmäsi luolan aukosta jyrkkiä
kallioita, jotka ympäröivät ahdasta laaksoa, ja tummia kuusia, jotka
vielä olivat paksun lumen peitossa, ja hänen kyyneleensä alkoivat
uudelleen vuotaa: »Oi, Genoveeva», hän huudahti, »minkä ihmeen avulla
onkaan Kaikkivaltias pitänyt sinua elossa tässä kauheassa erämaassa.
Lähettikö Hän luoksesi enkelin sinua ravitsemaan? Seitsemän pitkää
vuotta ilman leivänpalasta, ilman tulta talvella, ilman lämpöistä
vuodetta, ilman kunnollista pukua, paljain jaloin paksussa lumessa olet
saanut olla, sinä herttuan tytär, joka söit hopealautasilta, joit
kultahaarikasta, käytit purppuravaatteita ja talvis-aikaan kalliita
turkkeja! Liian kauheata on elämäsi ollut! Mitä sanomatonta kurjuutta
olenkaan sinulle tuottanut, ja siitä huolimatta, huolten ja tuskien
riuduttamanakin rakastat minua vielä, sinä uskollinen, hyvä sydän.
Kuinka jaloja ihmiset sentään saattavatkaan olla!»

Genoveeva koki rauhoittaa häntä. Hän hymyili enkelimäinen ilme kalpeilla
kasvoillaan ja sanoi: »Älähän nyt enää siitä puhu, rakkahin puolisoni.
Tietäähän Jumala, että minulla tässä erämaassa on ollut paljon
riemujakin. Eikö palatseissakin toisaalta ole kärsimyksiä, ja kärsitkö
sinä vähemmän kuin minä? Unohtakaamme kaikki tuo», hän jatkoi
suunnatakseen kreivin ajatukset toisaanne, »ja katsohan sen sijaan
poikaamme. Katso, miten helakkoina hänen poskensa hehkuvat, ja miten
terve ja vahva hänestä on tullut yksinkertaista ravintoa syödessään ja
kasvaessaan Jumalan vapaassa luonnossa. Kotona linnassamme olisi häntä
ehkä hemmoiteltu, niin että hän näyttäisi kalpealta ja huonolta kuten
monet ylhäisten lapset. Ollos siis iloinen ja kiitä Jumalaa!»

Genoveeva istuutui nyt luolan kivi-istuimelle, ja kreivi istuutui hänen
viereensä nostaen pikku Mertsin polvelleen. Genoveeva kertoi, miten
ihmeellisesti Jumala oli pitänyt huolta hänestä ja hänen pojastaan siitä
hetkestä asti, jolloin uskollinen naarashirvi oli tullut heidän
luolaansa, siihen saakka, jolloin tuo hyvä eläin kreivin hätyyttämänä
pakeni sinne. Kreivi kuunteli mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella ja
hartaimmalla myötätunnolla ja huudahti lopuksi liikutettuna:
»Ihmeellinen olet. Jumala, johdatuksessasi, ja sanomattoman moninaiset
ovat pelastuskeinosi. Kun minä olin julmasti hylännyt vaimoni ja
lapseni, niin että heidän suuressa hädässään olisi ollut pakko nääntyä,
silloin Sinä, laupias Jumala, tämän kelpo eläimen avulla armollisesti
pelastit molemmat nälkäkuolemasta. Ja kun heidän hätänsä taas kohosi
korkeimmilleen, kun äiti oli puutteesta ja kurjuudesta kuolemaisillaan,
ja lapsi raukan olisi täytynyt tuhoutua kulkiessaan minun luokseni tämän
kauhean erämaan halki, jossa on raatelevia petoja, ja kun ei yksikään
ihminen saattanut ilmoittaa minulle heidän hätäänsä, silloin Sinä,
kaikkitietävä Jumala, johdatit niin, että tämän mykän eläimen piti tulla
oppaakseni heidän asunnolleen. Kuinka helposti ja kuitenkin
ihmeellisesti osaatkaan auttaa jokaisessa hädässä, Sinä ikiviisas ja
hyvä Jumala. Sinuun, ihmisten rakastavaan Isään, tahdommekin siksi
turvautua, miten kova kohtalomme lieneekään».



XVI

Genoveevan tulo Siegfriedsburgiin


Isä, äiti ja lapsi astuivat luolasta liikutuksen kyynelten vielä
kimallellessa kaikkien silmissä. Kreivi otti nyt, kutsuakseen seurueensa
koolle, hopeaisen metsästystorvensa, joka kultaketjuissa riippui hänen
vyötäisillään, ja puhalsi siihen, niin että kaiku satakertaisena vastasi
kallioista. Mertsi, joka ei eläissään ollut kuullut sellaista, riemastui
tuosta ihmeellisestä äänestä. Hän halusi lähemmin tarkastaa torvea,
kysyi mistä se ynnä ketjut olivat tehdyt ja yritti kohta puhaltaa, mutta
ääni, jonka hän sai syntymään, ei kuulunut varsin kauniilta, niin että
Genoveeva kyynelsilminkin hymyili pojan ponnistuksille.

Kreivi puhalsi vielä pari kertaa torvellaan. Kuullessaan sen äänen
ritarit ja palvelijat riensivät hänen luokseen. Kaikki hämmästyivät
nähdessään kalpean, riutuneen naisen, jonka kättä kreivi piteli
omassaan, ja kauniin, herttaisen pojan, joka istui hänen käsivarrellaan.
He lähenivät noita kolmea ja muodostivat piirin heidän ympärilleen
seisoen ääneti ja kunnioittavina ja halukkaina kuulemaan, keitä nainen
ja poika olivat. Silloin kreivi lausui liikutetulla äänellä: »Te jalot
ritarit ja te uskolliset palvelijani, katsokaa, tässä on puolisoni
Genoveeva ja tässä poikani, nimeltään Mertsi». Sen kuullessaan kaikki
kauhusta ja hämmästyksestä huudahtivat mikä mitäkin, ja sadoittain
huudahduksia ja kysymyksiä kuului sekaisin: »Mitä, armollinen
kreivittäremmekö? Eikö häntä teloitettukaan? Onko hän herännyt
kuolleista? Ei, sehän ei ole mahdollista! Niin, hänhän siinä sentään on!
Missä kurjuudessa! Katsokaahan, miten kalpealta hän näyttää! Oi, rakasta
pikku kreiviämme! Oi, tuota kaunista, herttaista poikaa!» He tuskin
saattoivat lakata ilosta ja säälistä, hämmästyksestä ja uteliaisuudesta
huutamasta ja kyselemästä, valittelemasta ja riemuitsemasta.

Kreivi kertoi lyhyesti heille Genoveevan pelastumisen pääkohdat ja antoi
sitten käskyjä palvelijoilleen. Parin hänen ratsumiehensä tuli heti
laukata takaisin linnaan hakemaan vaatteita Genoveevalle, toimittamaan
hänelle kantotuoli ja järjestämään kaikki hänen saapumisensa varalta.
Toisten hän käski tuoda kuormajuhdat ja muulit ja muutamia hän käski
kokoamaan puita ja sytyttämään tulen kuivalle paikalle kallionkielekkeen
alle ja valmistamaan siellä ruokaa. Itse hän avasi mukaan otetut
tavarat, verhosi puolisonsa purppuraiseen, mustalla nahalla koristeltuun
talviviittaansa ja antoi hänelle suuren, hienon liinan päähineeksi. Hän
levitti kallionlohkareelle tulen ääreen oivallisen maton ja nosti
Genoveevan sille. Kaikki ritarit tulivat toinen toisensa jälkeen hänen
luokseen, tervehtivät häntä mitä kunnioittavimmin ja osoittivat hänelle
syvästi liikutettuina sääliään ja iloaan. Kaikkien palvelijoitten
etunenässä uskollinen Wolf tunkeutui kreivittären luo. Hän oli tuskin
saattanut odottaa, kunnes ritarit olivat tervehtineet tätä. »Armollinen
rouva», hän sanoi kostuttaen hänen kättään kyynelillään, »nyt vasta
oikein iloitsen siitä, etteivät maurilaiset halkaisseet vanhaa, harmaata
päätäni, kun saan vielä tämänkin kokea. Nyt tahdon mielelläni kuolla».
Sitten hän nosti lapsen syliinsä, suuteli sitä molemmille poskille ja
sanoi: »Tervetultuasi, lapsi kulta! Sinä olet isäsi ilmikuva. Tullos
urheaksi ja uljaaksi kuten isäsi ja helläksi ja lempeäksi kuten äitisi
ja yhtä hyväksi ja hurskaaksi kuin he molemmat!»

Mertsi oli aluksi ujo ja arka jouduttuaan yhtäkkiä niin suuren
ihmisjoukon keskelle, mutta vähitellen hän kävi tuttavallisemmaksi ja
puheliaammaksi. Koska hän nyt näki koko joukon esineitä ensi kerran
elämässään, oli hänellä melkein alinomaa jotain kysyttävää tai
huomautettavaa, ja tuon vilkkaan pojan puheet kuuluivat monesti sangen
somilta ja hullunkurisilta. Hän hämmästyi kaikkein eniten nähdessään
ritarit, jotka ratsain olivat saapuneet laaksoon. Hänen kävi aivan
samoin kuin niiden kansojen, jotka ensi kerran näkivät ratsastajan,
hänkin arveli, että hevonen ja mies olivat yksi luomus. »Isä», hän
huudahti, »onko nelijalkaisiakin ihmisiä?» Isä tuotti nyt hänen luokseen
hevosen, jonka selästä ratsastaja oli hypännyt maahan, ja Mertsi kysyi:
»Isä, mistä olet pyydystänyt nämä eläimet? Ei sellaisia ole täällä
metsässä». Tarkastellessaan lähemmin hevosta ja huomatessaan sen suussa
hopeiset, kullalla silatut suitset hän huudahti: »Kas, syövätkö nämä
eläimet kultaa ja hopeaa? Sittenpä ne eivät löytäisi erämaastamme mitään
ruokaa». Kun nyt tuli loimusi korkealle, seisoi hän taas kummissaan sen
ääressä ja huudahti: »Äiti, ovatko ihmiset tuoneet salaman pilvistä, vai
onko hyvä Jumala sen heille lahjoittanut?» Kuultuaan tulen nimen hän
jatkoi, katsellen sen kaunista loistoa ja tuntiessaan sen suloista
lämpöä: »Vai tuo se on tuli. Sepä vasta on taivaan kaunis ihmelahja!
Olethan jo kertonut minulle siitä, rakkahin äiti, mutta niin kauniiksi
en ollut sitä kuvitellut. Jos ennemmin olisin nähnyt sen, niin kyllä
olisin rukoillut sitä hyvältä Jumalalta. Emmekös olisikin tarvinneet
sitä tämänkin talven aikana, äiti?» Aterian aikana varsinkin
kallisarvoiset hedelmät herättivät hänen huomiotaan. Hän otti kohta
kullankellerviä, punajuovaisia omenia ja huudahti: »Isä, eikö sinun
luonasi tulekaan talvi, koska tuot näin kauniita, tuoreita hedelmiä
mukanasi? Sinunpa luonasi vasta lieneekin hyvä asua!» Hän tuskin rohkeni
syödä noita kauniita hedelmiä ja lausui: »Säälihän niitä on syödä, ne
ovat niin sanomattoman kauniita». Sitten hän katseli kauan ja tarkasti
juomalasia, uskalsi tuskin kajota siihen, piteli sitä sitten pitkän
aikaa varovasti kädessään ja huudahti vihdoin ihmeissään: »Eikö se
sulakaan? Eikö se olekaan jäästä tehty?» Kuultuaan, mistä se oli, hän
huudahti: »Oi, miten Jumala onkaan luonut monta ihmeellistä esinettä,
joista en ole mitään tiennyt!» Kun palvelija ojensi hänelle kirkkaan
hopealautasen, ja hän siitä näki kuvansa, säikähti hän kovin. Ensin hän
vavahti, sitten hän arasti hapuili lautasen takapuolta koskettaakseen
poikaa, jonka luuli näkevänsä. Hän ei saattanut käsittää, miten ohuessa
lautasessa oli tilaa tälle, mutta varsinkin häntä kummastutti se seikka,
että hänen vakavana ollessaan poikakin pysyi vakavana ja hänen
hymyillessään poikakin vastasi hymyten. Siten tuo iloinen lapsi valmisti
vieraille tuhansia riemuja, ja jos ennen vuodatettiin vuolaita
kyyneleitä, niin yhtä sydämellisesti nyt isä ja äiti hymysivät ja yhtä
äänekkäästi nyt ritarit ja asepalvelijat nauroivat.

Ateria oli tuskin lopetettu, kun ratsumies palasi tuoden Genoveevan
vaatteet. Tämä meni luolaan, heittäytyi ensiksi polvilleen kiittääkseen
Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestaan ja pukeutui sitten toisiin
vaatteisiin. Pienen puuristin hän otti mukaansa kärsimystensä
kiitolliseksi muistoksi ja astui sitten jälleen kreivillisesti puettuna
luolasta. Kreivi käski tuoda lauhkeimman muulin, levitti mattoja sen
selkään ja nosti Genoveevan niille istumaan. Itse hän hyppäsi
lempihevosensa selkään, otti Mertsinkin, joka siitä oli suuresti
riemuissaan, eteensä istumaan, ja niin kaikki lähtivät kotia kohden.
Puolitiessä he kohtasivat kantotuolin, jolla Genoveevan oli mukavampi
kulkea, ja hän muuttikin Mertsin kanssa siihen istumaan. Kohta kun
saattue oli jättänyt metsän, tulivat ihmiset joukoittain sitä vastaan.
Tieto kreivittären löytymisestä oli heti levinnyt kautta koko
kreivikunnan ja laajalti sen lähiseuduillekin. Kansa oli jättänyt kaikki
askareensa, varstat ripustettiin kattohirsille ja värttinät pantiin
syrjään. Kokonaiset kylät jäivät autioiksi, vain sairaat ja heidän
hoitajansa pysyivät kotona. Kaikki olivat pukeutuneet parhaisiin
vaatteisiinsa ja kiiruhtivat näkemään hyvää kreivitärtään. Koko maa
juhli yleistä riemupäivää. Kuta lähemmäksi Genoveeva saapui linnaansa,
sitä sankemmat kansanjoukot seisoivat tienvarsilla tervehtimässä häntä
ilohuudoin.

Niiden ihmisten joukossa, jotka tulivat Genoveevaa vastaan, nähtiin myös
kaksi toivioretkeläistä, joilla oli pitkät pyhiinvaellussauvat,
simpukoita hatuissaan ja pitkät pyhiinvaeltajan viitat yllään. Nämä
astuivat molemmille puolin kantotuolia ja lankesivat Genoveevan jalkain
juureen. He olivat samat kaksi miestä, joitten oli ollut määrä surmata
Genoveeva. Molemmat, varsinkin Konrad, pyysivät nyt häneltä anteeksi,
että he Goloa peläten olivat jättäneet hänet erämaahan kaikelle
kurjuudelle alttiiksi eivätkä ennemmin olleet vieneet häntä hänen
vanhempiensa luo Brabantiin. Sitten he kertoivat, etteivät he kohta sen
jälkeen olleet luulleet henkensäkään olevan turvassa Gololta, että he
olivat tehneet toivioretken Pyhään maahan, että he vasta muutamia päiviä
sitten olivat palanneet matkaltaan ja että he piillen ja ilmaisematta
itseään muille kuin omaisilleen olivat pelon vallassa harhailleet pitkin
kreivikuntaa, pitäneet Genoveevaa aikoja sitten kuolleena ja haudattuna
ja sentähden sopineet keskenään olla puhumatta koko asiasta, jotteivät
uudelleen murehduttaisi kreiviä. »Miten onkaan ollut mahdollista», he
lausuivat, »ettette te, armollinen kreivitär, ole kuollut viluun ja
nälkään ettekä joutunut petojen raadeltavaksi? Me olemme luulleet, että
te ja rakas lapsenne jo kauan sitten olisitte saaneet paljoa kauheamman
lopun kuin mikä meidän piti teille aiheuttaa».

Genoveeva käski heidän nousta, ojensi heille lempeästi kätensä
kantotuolistaan ja sanoi: »Minun on lähinnä Jumalaa kiittäminen omastani
ja lapseni hengestä teitä, hyvät miehet. Kiitä sinäkin heitä, lapseni»,
hän sitten virkkoi kääntyen Mertsin puoleen. »Katsos, tässä ovat ne
miehet, joitten oli määrä surmata sinut, mutta jotka kuulivat enemmän
Jumalaa kuin ihmisiä». Sitten hän jatkoi puhuen miehille: »Eihän teitä
nyt enää kaduta, että silloin säästitte henkemme?» -- »Silloin me
arvelimme ihmeen paljon hyvää tehneemme, kun lahjoitimme teille elämän,
mutta nyt vasta huomaamme, ettei se ollut mitään, ja meidän olisi tullut
panna oma henkemme alttiiksi pelastaaksemme teidät ja viedä teidät
kotiin hyvien vanhempienne luo».

Senjälkeen miehet heittäytyivät kreivin jalkoihin, anoivat hänenkin
anteeksiantamustaan ja kiittivät häntä siitä armeliaisuudesta, jota hän
oli osoittanut heidän jättämiään vaimoja ja lapsia kohtaan. He olivat
nimittäin hämmästyksekseen saaneet tietää, miten jalomielisesti
Genoveeva oli viimeisessä kirjeessään sulkenut heidät kreivin huomioon,
ja miten isällisesti kreivi puolisonsa hurskasta pyyntöä täyttääkseen
oli pitänyt huolta heidän vaimoistaan ja lapsistaan. Kreivi lausui: »En
tietänyt, että olitte armahtanut puolisoani ja lastani ja säästänyt
heidän henkensä, mutta armahtaessani vaimojanne ja lapsianne, kävi
tietämättäni teidän suhteenne toteen Herran sana: 'Joka on laupias, hän
on myös saava laupeutta osakseen'. Menkää koteihinne, minä olen vastakin
pitävä huolta perheistänne». Molemmat miehet nousivat ja seurasivat
kantotuolia. Tällöin Heinrich virkkoi Konradille: »Näetkö nyt, että on
totta, mitä sanoin sinulle: ei saa säikkyä hyvää tehdessään, miten
vaaralliselta tahansa meistä näyttäneekin, sillä ennen pitkää tekomme
kumminkin kantaa hyviä hedelmiä».

Juuri kun Genoveeva oli ehtinyt kukkulalle, jonka yli tie kulki, ja näki
Siegfriedsburgin aukenevan eteensä, soitettiin siellä yhtaikaa kaikilla
kelloilla. Kansa näki Genoveevan pelastuksessa Jumalan kaikkivaltiaan
kaitselmuksen ja piti hänen paluutaan pyhänä juhlallisuutena. Sentähden
se tahtoi juhlia hänen kotiintuloaan kellojen soitolla. Kuullessaan
juhlalliset kellonäänet Genoveeva uudelleen heltyi itkuun, ja
kansanjoukkojenkin kyyneleet vuotivat viljemmin. Yleinen liikutus
muuttui hartaudeksi, joka ylensi kaikkien sydämet taivasta kohden, niin
että kaikki kiittivät ja ylistivät Jumalaa. Siegfriedsburgin ympärillä
oli ihmisiä silmänkantamattomiin, ja sanomaton tungos vallitsi. Ihmiset
olivat kiivenneet tien varsilla oleviin puihin, ja Siegfriedsburgissa
olivat kaikki ikkunat, vieläpä katotkin, joiden ohi Genoveevan oli
kulkeminen, ihmisiä täynnä, sillä kaikki tahtoivat nähdä mahdollisimman
läheltä rakastetun, kauan kuolleeksi luullun kreivittärensä. Kantotuoli,
joka oli sijoitettu kahden muulin selkään, oli avattu, jotta kaikki
näkisivät hänet. Heidän katseensa olivat häneen kohdistetut, ja koko
kansa kohotti sellaisen riemuhuudon, että kellojen soitto kuului vain
kumeasti sen keskeltä. Genoveeva istui tuolissaan kuin nöyryys itse ja
loi hänelle osoitetusta kunniasta hämillään silmänsä maahan. Sylissään
hän piti poikaansa, jolla vielä oli yllään kauriinnahka ja kädessään
luolasta tuotu puuristi. Kantotuolin oikealla puolen ratsasti kreivi ja
vasemmalla hänen uskollinen Wolfinsa. Molemmat toivioretkeläiset
seurasivat heitä, ja naarashirvi juoksi kesyn koiran lailla heidän
perässään. Ritarit ja kreivin palvelijat ratsastivat osaksi kantotuolin
edellä, osaksi sen jäljessä.

Kun seurue siten hitaasti kulki väkijoukon läpi, sanoivat monet
toisilleen: »Voi meidän rakasta, armollista kreivitärtämme! Kuinka
kalpean ja hurskaan näköinen hän onkaan! Maria ristin juurella lienee
ollut samannäköinen». Toiset virkkoivat: »Katsokaahan tuota kaunista
poikaa! Hän on aivan samannäköinen kuin kirkkoomme maalattu pieni
Johannes erämaassa». Toiset taas huudahtivat: »Kas kummaa naarashirveä!
Ymmärtämättömät eläimetkin rakastavat hurskasta, hyvää kreivitärtämme».
Moni äiti lausui lapselleen, jonka oli käsivarrellaan kantanut katsomaan
armollista rouvaa: »Katsos, tuossa hän on, jonka tähden niin paljon olen
itkenyt, ja josta niin usein olen kertonut. Kun hänet riistettiin
meiltä, ei sinua vielä ollut maailmassa». Moni isä nosti poikaansa
korkeammalle ja sanoi: »Näetkö hänet nyt? Hän teki sinulle jo hyvää
sinun vielä kehdossa maatessasi». Moni vanhus, joka vaivalloisesti
sauvansa nojassa oli päässyt lähelle saattuetta, itki ja nyyhkytti
ilosta vielä kerran eläessään nähdessään Genoveevan.

Kun Genoveeva oli saapunut linnanpihalle, näki hän sisemmän linnanportin
luona koko lähiseudun ritarirouvat ja -neidot. Toinen toisestaan
tietämättä oli itsekukin saapunut toivottamaan Genoveevaa
tervetulleeksi. Kaikki olivat ihastuksissaan hänen viattomuudestaan ja
riemuitsivat hänen ihmeellisestä pelastuksestaan. He iloitsivat vielä
erikoisesti siitä, että kaikki siten sopimuksetta olivat kokoontuneet,
ja ettei yhtäkään puuttunut. He pitivät tätä päivää naisellisten
hyveitten riemupäivänä ja kaikkien vaimojen ja neitojen yleisenä kunnia-
ja ilojuhlana. Kaikki he olivat pukeutuneet kauneimpiin koruihinsa kuin
suurena juhlana ja etunenässä seisoi kaunis impi aivan valkeassa puvussa
ja nauha mitä ihanimpia tosihelmiä kaulallaan. Hän ojensi Genoveevalle
ikivihreistä myrteistä kiedotun seppeleen vienoine, lumivalkeine
kukkineen hänen viattomuutensa ja uskollisuutensa viehkeäksi merkiksi.
»Ota tämä seppele meidän kaikkien nimessä», neito lausui syvästi
liikutettuna, »kauniimman voittoseppeleen on Jumala tallettanut Sinulle
taivaassa».

Genoveeva ei tuntenut nuorta tyttöä, mutta toiset ritarinaiset sanoivat
hänelle, että tämä oli Bertta, sama hyvä tyttö, joka oli käynyt häntä
vankilassa tervehtimässä, ja joka silloin ei ollut vielä
neljäntoistavuotiaskaan. »Jalo rouva», he sanoivat, »tämä oli ainoa,
joka häpeässänne ja kurjuudessanne piti teistä huolta. Siksi tulee hänen
myös ensimmäisenä päästä osalliseksi ilostanne». Kun Genoveeva katseli
neitosta ja näki tutut helmet hänen kaulallaan, silloin tuo kauhea yö
vankilassa taas muistui hänen mieleensä. Silmät taivasta kohden luotuina
hän huudahti: »Kuka olisi luullut silloin, kun minut lapsi käsivarrella
vietiin näitten muurien sisältä, että näin palaisin? Ainoastaan Sinä,
Jumala, tiesit sen jo silloin, ja määräsit minulle tämän ilon».
Ottaessaan melkein punastuen seppeleen neidon kädestä, hän jatkoi: »Jos
Sinä jo täällä maailmassa suot niin paljon kunnioitusta ja rohkaisua
viattomuudelle, miten onkaan oleva kerran taivaassa?»

»Aivan niin, armollinen rouva», Wolf sanoi, »viattomuutta ei aina niin
kunnioiteta, ja harvoin sen ylistykseksi vietetään tämänkaltaisia
juhlapäiviä, mutta joskus Jumala kumminkin sallii niin käyvän antaakseen
meille vähän esimakua siitä ilosta, jonka Hän on meille taivaassa
tallettanut. Sitten hän herransa puoleen kääntyen puhui: »Hyvä herra,
olen kahdeksankymmenen ikävuoteni kuluessa usein voitokkaana saapunut
tähän linnaan, mutta sellaista voitonpäivää, jollainen tämän naisen
osaksi on tullut, en vielä milloinkaan ole kokenut.» -- »Wolf», kreivi
lausui, »siksi se onkin itse Jumalan asettama, se on ihanin riemujuhla,
hyveen voitettua paheen.» Kaikki ritarit ja vallasnaiset myönsivät
vanhuksen puheen oikeaksi, mutta neidot tekivät vielä erikoisen
päätöksen, että ikivihreitä valkokukkaisia myrtinoksia vastedes
käytettäisiin morsiusseppeleiksi neitseellisen viattomuuden ja
aviouskollisuuden vertauskuvina, mikä tapa on säilynyt monilla seuduilla
meidän päiviimme asti.

Päivän monet riemut, paljo itkeminen ja puhuminen olivat rasittaneet
Genoveevaa, niin että hän oli aivan uuvuksissa. Hänet vietiin viipymättä
huoneeseensa, jossa hän ei ollut käynyt niin moneen vuoteen. Kiitettyään
vielä kerran Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestaan ja puhuteltuaan
hetkisen Drakon leskeä ja orpolapsia ja vakuutettuaan huolehtivansa
heistä, hän meni levolle valmiiksi laitetulle vuoteelle. Uskollinen
Berta hoivasi tästä lähtien aina Genoveevaa, joka ei halunnutkaan ketään
muuta itseään palvelemaan.



XVII

Genoveeva näkee jälleen vanhempansa


Sillä välin kuin Siegfriedsburgissa kaikki mitä hartaimmin iloitsivat,
Brabantin herttuan linnassa vielä vallitsi mitä syvin murhe. Wolf-vanhus
tarjoutui viemään ilosanoman Genoveevan löytymisestä hänen
vanhemmilleen, mutta kreivi sanoi: »Rakas, vanha ystäväni, jää sinä
tänne ja usko tuo vaivalloinen matka nuoremman miehen tehtäväksi.
Tiedäthän, miten sinua rasitti viime paluumme saraseenien maasta ja
kuinka monesti lausuit matkan varrella, että se oli oleva viimeinen
retkesi». Wolf vastasi: »Ihminen päättää ja Jumala säätää. Hän on monien
sotaretkieni hyväksi päätteeksi vielä suunnitellut minulle kunnia- ja
riemuratsastuksen, enkä minä siitä tahdo luopua. Sallikaa minun lähteä,
hyvä herra!» -- »Mutta», kreivi lausui, »ajattelehan ikääsi, matkan
pituutta, vuodenajan koleutta, rakas Wolf!» -- »Tuo kaikki ei mitään
haittaa», Wolf vastasi. »Tunnen itseni kymmentä vuotta nuoremmaksi
rakkaan, armollisen kreivittären palattua, ja minusta tuntuu, etten
saata kauniimmin lopettaa ritaripalvelustani kuin suorittamalla tämän
ratsastuksen. Kun se on tehty, niin mielelläni antaudun rauhaan. Minä,
vanha mies, laskeudun silloin levolle ja saatan nukkua viimeiseen
päivään asti». -- »No niin, lähteös siis matkaan, rakas, vanha,
uskollinen sotakumppani», kreivi liikutettuna lausui. »Ota paras hevonen
tallistani ja valitse vartiostoksi kaksitoista parhainta ratsumiestäni.
Sano kalliille appivanhemmilleni kaikki, mitä jalo sydämesi kehoittaa
sinua sanomaan ja mitä tiedät itsenikin tahtovan heille sanoa. Jumala
olkoon oppaanasi ja tuokoon sinut jälleen takaisin syliini!»
Genoveevakin oli vielä kerran kutsuttanut hänet luokseen ja käskenyt
hänen sanoa hänen kalliille vanhemmilleen, mitä lapsenkunnioituksessaan
ja rakkaudessaan vain saattoi keksiä.

Wolf ei koko yönä saanut lepoa. Jo ennen aamun sarastusta hän herätti
ratsumiehet, oli itse apuna hevosia ruokittaessa ja satuloitaessa,
kiirehti alinomaa lähtöä, nousi sitten täysissä varustuksissa hevosensa
selkään ja lähti ratsumiehineen matkaan. Hän ratsasti koko ajan edellä
ja huuteli toisille sadat kerrat päivässä: »Hei, toverit eteenpäin!» Ja
niin kuljettiin päivä toisensa jälkeen aamusta varhain myöhään iltaan.
Ratsumiehet kysyivät häneltä: »Miksi kiiruhdattekaan näin vinhasti,
herra tallimestari?» mutta hän vastasi: »Ajatelkaa vanhempain surua,
josta me saamme tehdä lopun. Jos kelpo mies saattaa poistaa kärsivältä
muutamankaan surullisen hetken, ei hän saa ikävystyä mihinkään
vaivannäköön eikä sääliä jäseniään. Ratsastimmehan usein urheasti
iskemään haavoja ja tuottamaan kyyneliä, ratsastakaamme nyt kerran
uljaasti haavoja parantamaan ja kyyneliä kuivaamaan! Soisinpa ratsullani
olevan siivet kuten sillä, jonka kerran, ties missä, näin maalattuna ja
joka minusta näytti hyvin merkilliseltä». Näin sanoen hän taas kannusti
mustaa hepoaan.

Eräs vanha ritari, jonka linnassa Wolf ratsumiehineen kerran oli yötä,
kertoi hänelle, että hurskas Hildolf-piispa, joka oli toimittanut
Genoveevan ja Siegfriedin vihkimisen, oli vain muutaman tunnin matkan
päässä vihkimässä erästä hiljan rakennettua kirkkoa. »Sitten meidän on
täyttä laukkaa riennettävä sinne», Wolf sanoi. »Sen pyhän miehen pitää
myös saada kuulla ilosanomamme, ja koska hän on varsin älykäs ja viisas
vanhus, niin kysynkin häneltä hyvää neuvoa, miten parhaiten taitaisin
esittää sanomani herttualle ja herttuattarelle. Olen matkan varrella
ajatellut jo paljon sitä enkä ole keksinyt mitään sopivaa tapaa.
Mieluimmin huutaisin jo kaukaa: 'Genoveeva on löydetty, hän elää', mutta
noin suin päin ei sitä sentään käy ilmoittaminen. Olen vanha sotamies ja
tähän saakka olen vain kuuleman mukaan tiennyt, mitä pelästys on, ja
kumminkin, omituista kyllä, säikähdytti minut tieto: 'Kreivitär elää',
niin että vavahdin ja vieläkin tunnen joka jäseneni värisevän. Enpä
olisi koskaan uskonut, että ilo voi niin miehenkin pelästyttää, mutta
koska kaikkien ihmisten käy siten, niin voisi tämä äkkiarvaamaton
ilosanoma sydämeen sattuvan nuolen lailla kerrassaan viedä vanhemmilta
hengen. Minä nyt en kerta kaikkiaan osaa ilmaista heille asiaa
vähitellen enkä taitavin sanoin johtaa keskustelua. Meikäläinen pystyy
vain ohjaamaan miekkaa, muttei kieltä. Siksi on arvoisan piispan
keksittävä jokin neuvo, sillä hän vasta oikein osaakin hellästi kohdella
sydämiä».

Wolf ratsasti kohta miehineen piispan luo, kertoi hänelle kaiken, mitä
oli tapahtunut, ja esitti sen jälkeen epäröimisensä. Piispa riemastui
suuresti, kiitti ääneensä Jumalaa ja sanoi sitten Wolfille: »Olkaa
rauhassa, vanhus. Jumala johtaa kaiken hyvin pienimpiä yksityisseikkoja
myöten. Minä olinkin lähdössä surevien vanhempien luo, jonne virkani
minua kutsuu. Lähdemme siis yhdessä». Kunnon Wolf oli siitä suuresti
mielissään, eikä hänestä ollutkaan mikään pieni kunnia saada
ratsumiehineen saattaa piispaa.

Herttua ja herttuatar olivat joka vuosi linnankirkossaan rukouksin ja
kyynelin viettäneet sen kauhean päivän muistoa, jona he saivat tiedon
Genoveevan teloittamisesta. Tämä päivä oli taas tullut, ja he istuivat
nyt yhdessä huoneessaan mitä syvimmän surun vallassa. He olivat molemmat
viime aikoina suuresti vanhentuneet, ja heidän hiuksensa olivat ennen
aikaansa käyneet harmaiksi. He olivat surupukuun puettuina, herttuatar
ei tuon kamalan päivän jälkeen ollutkaan enää lakannut mustaa pukua
käyttämästä. Oli jo aika mennä jumalanpalvelukseen, ja he odottelivat
enää vain piispaa. Tämän he olivat jokavuotisen tapansa mukaan taaskin
kutsuneet viettämään Genoveevan muistoa saman alttarin ääressä, jonka
luona Genoveeva oli seisonut morsiusseppele päässä.

Herttua istui ääneti sanattoman tuskan vallassa ajatellen itsekseen:
»Kyllä kohtalomme sentään on kova, että tämän häpeän piti tapahtua
herttualliselle suvullemme, ja että sen näin piti sammua, mutta
tapahtukoon Sinun tahtosi, Herra». Herttuatar huoahti: »Voi kuinka
julmaa onkaan menettää ainoa, rakastettu lapsensa teloittajan
surmaamana! Oi Genoveeva, luulimme sinun enkelinä seisovan
kuolinvuoteemme ääressä ja hellästi painavan silmämme umpeen, ja näin
piti käydä», mutta hilliten itsensä hänkin lausui: »Sinun tahtosi,
Herra, tapahtukoon!»

Tuskin he olivat tämän sanoneet, kun arvoisa piispa astui sisään. Hänen
kasvonsa loistivat taivaallista iloa. »Lakatkaa jo vihdoinkin suremasta
ja iloitkaa Herrassa!» hän lausui ja alkoi samassa palavan innokkaasti
ja syvästi liikutettuna puhua jumalallisen kaitselmuksen ihmeellisistä
teistä, vertasi herttuaallisten vanhempien murhetta Jaakobin murheeseen,
kun Joosef häneltä riistettiin, ja kuvaili sitten Jaakobin iloa hänen
saadessaan takaisin poikansa. Piispan henkevä puhe ja hänen hehkuva
kaunopuheisuutensa liikuttivat syvästi surevia. Ajatellessaan kaikkea
Jumalan johtavaa rakkautta ja Jaakobin isäniloa heidänkin sydämensä
täyttyi riemulla ja unohti murheensa. Kätensä ristien herttuatar lausui:
»Ilo saada nähdä jälleen Genoveeva olisi liian ylenpalttinen ja
sanomaton voidakseen vielä tulla osaksemme». -- »Täällä maailmassa se
tosin ei tapahdu, mutta taivaassa varmaankin». -- »Tapahtuu se vielä
täällä maailmassakin», piispa tällöin lausui. »Herra tekee vieläkin
suuria tekoja. Hän lyö ja Hän parantaa taas, Hän vie syvyyksiin ja
pelastaa sieltä jälleen, Hän, Jaakobin ja Joosefin Jumala, elää vielä.
Hän, joka vahvisti sydämemme, etteivät ne murtuneet surusta,
vahvistakoon niitä nytkin, etteivät ilosta pakahtuisi. Surulaulujen
sijasta, jotka parhaillaan aioimme virittää tuolla kirkossa, yhtykäämme
riemulla laulamaan: 'Me Sinua kiitämme', sillä Genoveeva elää, ja te
saatte hänet vielä nähdä». Molemmat vanhemmat katsahtivat häneen
hämmästyneinä, ja heidät valtasi kauhu hurskaan miehen merkilliset sanat
kuullessaan. Toivo ja pelko taistelivat heidän sydämissään, eivätkä he
vielä saattaneet uskoa, mitä hän heille sanoi.

Silloin piispa avasi oven, kutsui sisälle vanhan, uskollisen Wolfin,
joka sykkivin sydämin seisoi herttuan palvelijoitten kera eteisessä, ja
sanoi: »Tässä on mies, joka kertoo teille enemmän asiasta». Wolf astui
huoneeseen ja huudahti: »Hän elää varmasti. Olen omin silmin nähnyt
hänet, omin korvin kuullut hänen äänensä ja tällä kädelläni tarttunut
hänen käteensä». -- Sanoma: »Genoveeva elää!» levisi silmänräpäyksessä
läpi koko linnan. Kaikki herttuan palvelijat ja palvelijattaret
syöksyivät hämmästyneinä, säikähdyksissään ja miltei suunniltaan
huoneeseen, ja Wolf kertoi heille koko tuon ihmeellisen tapauksen
kyynelten väreillessä hänen harmaissa silmäripsissään, ja äänen usein
liikutuksesta pettäessä. Kaikki seisoivat vavisten, itkien ja nyyhkien
hänen ympärillään, ja herttua ja herttuatar istuivat iloisesta
yllätyksestä kalpeina, tuskin käsittäen, mitä heille oli tapahtunut.

Vihdoin, kun he eivät kauemmin saattaneet epäillä, ja kun miehet, jotka
olivat tulleet Wolfin mukana, vahvistivat jokaisen hänen sanansa
todeksi, ja kun Wolf vielä kertasi heille kaikki, mitä Genoveeva ja
kreivi olivat tervehdykseksi lähettäneet silloin heistä tuntui kuin he
heräisivät pahasta unesta. He ikäänkuin virkosivat henkiin molemmat
huudahtaen: »Nyt olemme eläneet kyllin kauan, koska tyttäremme Genoveeva
vielä elää. Lähtekäämme hänen luokseen, ennenkuin kuolemme!» Kiitettyään
vielä juhlallisesti pyhäkössään Jumalaa he lähtivät viipymättä matkaan
hurskaan piispan, kunnon Wolfin ja tämän ratsumiesten sekä suuren
palvelijajoukon saattamina.

Genoveeva oli sillä välin mitä hellimmän huolenpidon ja mitä
rakastavamman hoidon alaisena huomattavasti toipunut, ja hänen
poskilleen alkoi taas kohota vieno puna. Hänen ainoa toivomuksensa
maailmassa oli vielä kerran nähdä rakkaat vanhempansa. Äkkiä ja paljoa
aikaisemmin kuin heitä oli odotettukaan nämä saapuivat
Siegfriedsburgiin. Kuumin kyynelin he tervehtivät Genoveevaa, ja hänen
kunnianarvoisa isänsä lausui häntä syleillessään samanlaisten tunteitten
vallassa kuin kerran Simeon: »Nyt, Herra, lasket palvelijasi rauhaan
menemään, kun silmäni ovat vielä nähneet tämän autuuden». Ja hurskas
äiti sanoi Jaakobin lailla liikutettuna sulkien hänet syliinsä: »Nyt
tahdon mielelläni kuolla, koska sinä vielä olet elossa, ja viattomuutesi
on tullut ilmi».

Samassa he huomasivat herttaisen pojan ja huudahtivat molemmat
ihastuneina: »Sinä siis olet lapsenlapsemme! Tullos, tullos syliimme!»
-- »Jumala sinua siunatkoon, lapseni», isoisä huudahti nostaen hänet
käsivarrelleen ja suudellen häntä, ja isoäiti toisti: »Jumala siunatkoon
sinua, rakas, suloinen lapsukainen», ottaessaan pojan isoisän sylistä
omaansa ja itkusilmin suudellessaan häntä. Sitten molemmat melkein
yhteen ääneen Jumalaa ylistäen lausuivat: »Oi, ihmeellinen, ihmeellinen
on Jumala! Me surimme sinua kuolleena, rakkahin tytär, emmekä enää
luulleet sinua maailmassa näkevämme, ja nyt Jumala suo meidän vielä
nähdä poikasikin, rakkaan lapsenlapsemme».

Sitten hurskas piispa, jota eivät Genoveeva eikä Siegfried iloissaan
vielä olleet huomanneet, astui lähemmäksi. Genoveevasta tuntui
huomatessaan hänet niin äkkiäarvaamatta kuin näkisi hän taivaasta
tulleen Jumalan lähettilään. Tuo hengenmies katsoi ensin Genoveevaa,
Siegfriediä ja Mertsiä ja sitten herttuaa ja herttuatarta, ojensi
siunaten kätensä ja puhui: »Nyt Herra on täyttänyt sen, mitä hengessäni
aavistin edeltäpäin. Hän on valmistanut sinulle, tyttäreni, ja teille
kaikille suuremman onnen kuin kaikki tämän maailman hyvyys, ilo ja
kunnia; se vain alkoi suurin kärsimyksin kuten kaiken tosi onnen täytyy
alkaa. Kärsimykset ovat tie kristilliseen täydellisyyteen, ihmisen
ainoaan todelliseen kehitykseen, johon verrattuna kaikki maallinen on
tomua, ja joka yksin tekee meidät mahdollisiksi taivaan autuuteen. Tätä
tietä Jumala on vienyt teitä kaikkia. Genoveevaa harjoitettiin
luottamaan Jumalaan, sopimaan vihollistensa kanssa sekä muuten elämään
tosikristityn lailla, hänen hyveensä kirkastuivat tuskien tulessa
puhtaimmaksi kullaksi. Siegfried-kreivi huomasi katkerasta kokemuksesta,
mitä rajatonta onnettomuutta kuohuvat intohimot voivat saada aikaan.
Kurjuus, minkä hän oli tuottanut itselleen ja koko maailmassa eniten
rakastamilleen olennoille, osoitti hänelle, miten välttämätöntä on
hillitä itsensä ja alistaa intohimot järjen vallittaviksi. Pikku
Mertsikin oppi erämaassa tuntemaan Jumalaa paremmin kuin mitä olisi
voinut tapahtua kreivillisen linnan tai herttuallisen palatsin
monenlaisten huvitusten pyörteessä. Ellei Jumala olisi hovista, jossa ei
ole puute liehakoitsijoista, siirtänyt häntä sinne erämaahan, niin emme
kenties näkisi hänessä niitä orastavia hyveitä, jotka nyt täyttävät
mielemme hyvillä toiveilla, tätä herttaista nöyryyttä, vilpittömyyttä,
tottelevaisuutta ja tyytyväisyyttä. Genoveevan kunnianarvoisat
vanhemmat, joilta rakastetun tyttären kuolinsanoma riisti kaiken
maallisen ilon ja lohdun, suuntasivat katseensa enemmän taivasta kohden.
He näkivät yhä selvemmin, kuinka kaikki täällä maailmassa on aivan
turhaa ja mitätöntä ja kuinka häiritsemätön autuus on vain paremmassa
maailmassa, taivaassa löydettävissä, missä ei yksikään paha ihminen enää
voi tuhota rauhaamme, missä ei enää ole kuolemaa eikä eroa. Mitä hartain
ikävä tuohon parempaan elämään täytti heidän sydämensä ja saattoi heidät
toivoen odottamaan kuolemaa, jota ihmiset niin pelkäävät ja kammovat. He
pitivät sitä Jumalan enkelinä, joka vie meidät todelliseen isänmaahamme
rakkaan taivaallisen Isämme luo. Ja nyt, kun kaikki olivat kehittyneet
kokemuksessa ja hyveessä ja saavuttaneet kärsimystensä kauniin
päämäärän, vei Jumala meidät kaikki taas aivan kuten viimeksi
tavatessamme ihmeellisesti ja vastoin kaikkea odotusta yhteen. Tänään on
koittanut päivä, jolloin me kaikki ilokyynelin kiitämme Häntä
isällisestä johdatuksestaan. Meistä ei puutu ainoatakaan, vaan sen
sijaan on joukkoomme vielä tullut lisäsi tämä herttainen lapsi. Autuas
on se, joka kiusauksen kestää, sillä kun häntä on koeteltu, on hän saava
elämän kruunun, jonka Jumala on luvannut Häntä rakastaville. Tämä kruunu
on nyt pantu teillekin tallelle».



XVIII

Genoveevan kärsimykset koituvat koko maalle siunaukseksi


Kohta kun oli tullut tiedoksi, että Genoveeva jo voi paljon paremmin ja
oli suuresti toipunut kivuistaan, tuli päivittäin ihmisiä, jotka
halusivat nähdä, hänet. Wolfin täytyi ritarisanallaan luvata
Genoveevalle, ettei hän kieltäisi halvintakaan pääsemästä tämän luo.
Siten tervehtijöiden luku tuli hyvin suureksi, ja useampia heistä pääsi
aina yhtaikaa huoneeseen. Ihmiset olivat niin hiljaisia ja ujoja, että
tuskin uskalsivat hengittää, eivätkä rohjenneet astua edemmäksi, vaan
pysähtyivät ovensuuhun. Miehet seisoivat lakit kainalossa hartaina kuin
kirkossa, ja pienet lapsetkin äitiensä käsivarsilla kohottivat
kätösiään.

Genoveeva makasi enimmäkseen lepovuoteellaan tai istui valkeisiin
puettuna nojatuolissaan, ja hänen kauniit, kalpeat kasvonsa näyttivät
niin hurskailta ja taivaisilta, niin vienoilta ja lempeiltä,
rakastavilta ja helliltä, että ne ihmisten mielestä näyttivät
kirkkaitten säteitten ympäröimiltä. Hän kutsui ihmisiä tulemaan hiukan
lähemmäs ja puhui heille sitten muutamia sanoja, jotka jäivät heille
ikimuistoisiksi.

»Te rakkaat kunnon ihmiset», hän muun muassa lausui vienolla, suloisella
äänellä, »minua ilahduttaa, että käytte minua katsomassa, ja kiitän
teitä rakkaudestanne, jolla seuraatte kärsimyksiäni ja iloani. Ymmärrän
hyvin, että teilläkin on monenlaisia kärsimyksiä, ja monenkin teistä
täytyy nähdä paljon vaivaa maailmassa, mutta rakastakaa vain Jumalaa,
luottakaa Häneen, älkääkä milloinkaan joutuko epätoivoon. Hän pelastaa
kaikesta hädästä ne, jotka Häntä rakastavat. Missä kaikki näyttää olevan
hukassa, siinä Hän vielä voi auttaa, missä hätä on suurin, siinä on
apukin lähinnä. Hän suo kaiken lopuksi käydä hyvin, eikö totta? Ettekö
itse selvästi näe sitä minun kohtalostani?

Tyytykää siihen vähään, mitä teillä on. Niukoissakin oloissa saattaa
olla tyytyväinen, sen sain kokea erämaassa. Miten köyhiä lienettekin,
niin teillä on kumminkin enemmän kuin mitä minulla siellä oli. Onhan
teillä sentään mökki, vaatteet, vuode ja talvella lämpöinen pirtti sekä
lämmintä ruokaa, eihän ihminen enempää tarvitsekaan. Älkää siis
kiinnittäkö sydäntänne ajalliseen, älkääkä luottako elottomaan rahaan,
vaan elävään Jumalaan. Hän voi pian tehdä rikkaimmankin köyhintä
köyhemmäksi ja köyhimmän taas rikkaaksi. Senkin olette nähneet minusta.

Pysykää aina Jumalassa, rukoilkaa mielellänne ja säilyttäkää omatuntonne
puhtaana. Ken on yhtä Jumalan kanssa ja pitää Hänet sydämessään, hänellä
on taivas sydämessään. Rukous suo voimaa hyvän tekemiseen ja vahvistaa
kärsimyksissä. Se halkoo pilvetkin eikä jää koskaan kuulematta. Hyvä
omatunto on kaikissa kärsimyksissä, vankeudessa, taudissa ja kuolemankin
lähestyessä pehmeä päänalanen. Sen saatte kokea kuten minäkin.

Kun omatuntonne teitä soimaa -- ketäpä se ei soimaisi, vaikkakaan ei
sellaisista rikoksista, joista minua syytettiin -- niin pyrkikää ennen
kaikkea sovintoon Jumalan kanssa ja turvautukaa Kristukseen, Hänen
rakkaaseen Poikaansa. Hänet Jumala on antanut syntistä maailmaa
vapahtamaan. Hän on syntiemme sovitus. Hän vuodatti verensä niiden
tähden. Jos sanomme, ettei meillä ole syntejä, petämme itsemme, mutta
jos syntimme tunnustamme, on Hän uskollinen ja vanhurskas ja antaa
meille synnit anteeksi pelastaen meidät kaikesta vääryydestä.

Kuulkaa mielellänne evankeliumia, siitä saatte tietää kaiken paremmin
kuin mitä minä voin teille sanoa. Evankeliumikirja toisessa kädessä ja
risti toisessa kristinuskon ensimmäiset julistajat tulivat luoksenne.
Vielä kerran, kuulkaa evankeliumia, pitäkää se sydämissänne, seuratkaa
sitä, sillä se on Jumalan sanaa ja sisältää voiman tehdä kaikki ne
autuaiksi, jotka siihen uskovat. Ajatelkaa myös aina: Ristissä on
pelastus. Ristin tietä, läpi kärsimysten ja Kuoleman Kristus kulki
kunniaan. Ristin tietä, läpi kärsimysten ja monien ahdistusten meidänkin
on käyminen Jumalan valtakuntaan. Tahdomme yhdessä kulkea tätä tietä?»
hän sitten lausui ojentaen vielä kaikille kätensä. Jokaisen piti
kädenannolla luvata se hänelle.

Aviopuolisoille ja vanhemmille hän vielä erikseen puhui. Edellisiä hän
kehoitti yksimielisyyteen ja rakkauteen varoittaen heitä
mustasukkaisuudesta. »Älkää milloinkaan kuunnelko viekkaita kieliä,
jotka tahtovat häiritä yksimielisyyttänne ja rakkauttanne», hän sanoi
oman kokemuksensa perustuksella tietäen, mitä onnettomuutta sellaiset
petolliset kielet voivat tuottaa parhaaseenkin avioliittoon. Vanhempia
hän kehoitti kasvattamaan lapsiaan hurskaasti ja kristillisesti.
»Katsokaa», hän sanoi monelle äidille, joka lapsi käsivarrella seisoi
hänen edessään, »eihän lapsen otsaan ole kirjoitettu, mitä kaikkea se
vielä saa maailmassa kokea. Nyt se vielä herttaisesti hymyilee elämälle,
mutta koittaa aika, jolloin sekin on sureva ja itkevä, kuten kaikki
tähän maailmaan tulleet. Kasvattakaa sitä sen vuoksi hyvin, jotta se
saisi sisäistä voimaa kulkea maailman läpi. Kun minun äitini noin piteli
minua käsivarrellaan, hän ei varmaankaan aavistanut, mitkä kärsimykset
minua odottivat. Ellei hän sittenkin olisi totuttanut minua pienestä
pitäen hartaasti luottamaan Jumalaan, olisi minun erämaassa täytynyt
joutua epätoivoon, ehkäpä olisin tehnyt itsemurhankin, eikä minua
silloin enää olisi. Ilman lujaa uskoa Jumalaan, Kristukseen ja
iankaikkiseen elämään maallinen elämämme olisi surullista, lohdutonta.
Juurruttakaa siis varhain tämä usko lapsiinne!»

Mertsin piti sitten vielä lahjoittaa joka lapselle jotain kaunista
muistoksi eikä ketään laskettu menemään antimetta. Tämä kreivittären
hyvyys ja ystävällisyys sekä hänen kauniit sanansa kävivät syvälle
ihmisten sydämiin, niin että kovimmatkin miehet itkivät lasten lailla.
Genoveevan hurskaus, hänen tuskansa, kärsivällisyytensä, sanansa ja
esimerkkinsä olivat suureksi siunaukseksi koko maalle. Laajalti
ympäristössä ihmiset muuttuivat paljon hurskaammiksi ja paransivat
silminnähtävästi tapansa, ja monessa mökissä, missä ennen oli riidelty,
vallitsi nyt sopu ja rakkaus, rauha ja tyytyväisyys. Hurskas piispa
sanoi usein: »Kun Jumala tahtoo saada jonkun ihmisen levittämään paljon
onnea, lähettää Hän tälle suuria kärsimyksiä. Sellainen kärsimys on
silloin noita pyhiä siunauksia, joita Jumala itse suo. Genoveevan
kärsimykset saavat enemmän hyvää aikaan kuin minun saarnani».



XIX

Golon kohtalo


Tullessaan Genoveevan huoneesta ihmiset vielä tahtoivat nähdä Golonkin.
Tuomioistuin oli tuominnut hänet panettelijana, uskottomana palvelijana
ja kolminkertaisena murhaajana kuolemaan. Hänet oli revitytettävä
neljällä hevosella tai neljällä härällä neljäksi kappaleeksi, mutta
kreivi oli hurskaan puolisonsa hartaan esirukouksen hellyttämänä
armahtanut hänet kuolemanrangaistuksesta. Hänen vallassaan ei kumminkaan
ollut vapauttaa rikollista elinkautisesta vankeudesta. Vanginvartija,
jonka täytyi näyttää Goloa ihmisille, sai melkein päivät päästään olla
toimessa. Hän teki sen kuitenkin mielellään. »Tulkaa vain», hän sanoi
heille. »Siellä kreivittären huoneessa olette nähneet viattomuuden ja
hyveen esikuvan, alhaalla Golon vankikomerossa saatte nyt nähdä synnin
ja paheen esikuvan.»

Hän kulki edellä lyhtyineen ja raskaine avainkimppuineen ahtaita
kiviportaita syvälle maan alle. Kun hän avasi raskaan rautaoven, niin
ihmisiä oikein kammotti, ja nähdessään hänen lyhtynsä valossa Golon he
pelästyivät vielä enemmän, sillä hän oli kauhistuttava katsella. Hänen
hiuksensa riippuivat hurjassa epäjärjestyksessä otsalla, ja hänen
partansa oli kasvanut pitkäksi. Kasvot olivat kuolonkelmeät, ja hän
vilkuili tummilla silmillään arasti ja hirvittävästi. Paha omatunto
vaivasi häntä niin, että hän usein oli aivan mieletön möyrien,
kahleitaan kalistellen ja hakaten päätään seinään. Selvempänäkin
ollessaan hän puheli itsekseen kaikenlaista kummallista, mikä meni
kuulijoitten luitten ja ytimien läpi.

»Voi mikä hullu, mikä seitsenkertainen hullu olinkaan!», hän usein
huusi. »Voi sitä, joka luopuu Jumalasta, avaa sydämensä pahoille
himoille eikä enää kuule omantuntonsa ääntä. Aluksi hän saattanee tuntea
turhamaista, petollista iloa, mutta hänen loppunsa on onneton ja kurja.
Hän kulkee kukilla, mutta äkkiä hän syöksyy kuiluun, jonka kukat olivat
peittäneet hänen katseeltaan. Voi sitä, joka himoitsee kiellettyjä
hedelmiä! Hän luulee lähestyvänsä kukoistavaa ruusupensasta ja ojentaa
kätensä taittaakseen siitä kukan, mutta äkkiä syöksyykin sähisevä käärme
pensaasta, kietoutuu monin kerroin hänen ympärilleen ja kuristaa ja
raatelee häntä lakkaamatta myrkyllisin puremin».

Välistä hän kysyi, vaikka olikin jo usein saanut vastauksen
kysymykseensä: »Onko totta, ihmiset, että kreivitär ja lapsi on
löydetty? Onko niin, vai olenko vain nähnyt sellaista unta? Ei, ei, en
ole uneksinut, on todellakin niin, uskon sen, sillä kuulkaa», hän
haikealla äänellä jatkoi, »Jumala on hirveä kostaja. Hän pelasti
kreivittären tästä vankilasta ja heitti minut samaan paikkaan. Niin,
tuossa hän istui», hän sanoi laskien kätensä punaiselle kivilattialle,
»tällä samalla lattialla, jolla minä nyt istun. Uskotteko siis, että
Jumala on vanhurskas?»

Erään toisen kerran hän huusi nousten lattialta: »Jumalan kiitos!
Tuletteko nyt vihdoinkin viemään minua mestauspaikalle? Lähden
mielelläni. Olen surmannut viattoman äidin ja lapsiraukan, sentähden
pitää minunkin kaulani katkaistaman. Olen vuodattanut viatonta verta,
katsokaa, käteni ovat vielä aivan veressä! Katsokaa, ne ovat
kauttaaltaan veripunaiset! Silmistä vuotavat kyynelvirratkaan eivät enää
voi niitä valkeiksi huuhtoa. Siksi täytyy minunkin vereni pirskoutua
mestauspaikalle. Alistun siihen mielelläni, sillä parempi on kuolla
teloittajan miekan iskemänä kuin kauemmin kestää täällä raastavaa
tuskaa», hän sanoi osoittaen rintaansa.

Aika ajoin, kun omantunnontuska ja epätoivo vielä ankarammin häntä
ahdistivat ja saivat hänet aivan suunniltaan, Golo tuijotti
hievahtamatta ihmisiä, kohta kun ovi oli avattu, nauroi sitten kamalasti
ja huusi: »Vai niin, joko teidät vihdoinkin tuodaan. Tehän myös
jouduitte pahan himonne pettämiksi ja viettelitte viattoman ihmisen.
Ettekö ole sitä tehneet? Näyttäkää minulle kätenne, eivätkö niitä
vainenkin kostuta onnettoman äidin kyyneleet tai lapsiparan veri. Ette
näytä niitä minulle, ette uskalla tehdä sitä. Nyt tiedän, että niin on!»
hän sitten kauheasti huusi. »Kätenne ovat veressä ja kyynelissä kuten
minunkin, olette rikollisia kuten minäkin. Tulkaa vain luokseni. Kas
tuossa», hän lausui astuen syrjään, »on vastedes paikkanne oleva.
Kaikkien sellaisten rikollisten paikka on minun luonani».

Silloin säikähtyneet lapset alkoivat huutaa kätkien kasvonsa äitiensä
vaatteisiin, jokainen nuorukainen ja jokainen neito päätti pyhästi
säilyttää sydämensä puhtaana synneistä, jotka voivat syöstä ihmisen
sellaiseen kurjuuteen, ja moni mies ja moni vaimo sanoi ääneensä:
»Mieluummin viattomana erämaassa juuria ja ruohoja syömässä kuin Golon
lailla elämässä kreivin linnassa ylellisyydessä, mutta pahan omantunnon
vaivaamana ja saaden sellaisen lopun».

»Siinä olette oikeassa», vanginvartija sanoi sulkiessaan rautaoven, »ja
joskaan paheellinen elämä ei tässä maailmassa aina lopu näin kurjasti,
niin on se kumminkin varmasti äärettömän paljon suurempien kärsimysten
alkuna toisessa elämässä».

Tässä epätoivoisessa tilassa Golo eli monta vuotta eikä tiedetä, oliko
hänen kuolemansakaan lohdullisempi. Hänen ei sanota saaneen rauhaa,
ennenkuin hän lopuksi kumminkin sai ansaitun rangaistuksensa.



XX

Vielä sananen naarashirvestä

Loppu


Kun pienokaiset olivat nähneet Genoveevan, Mertsin ja Golon, tahtoivat
he lapsellisuudessaan vielä nähdä naarashirvenkin. Kreivi oli
rakennuttanut sille oman, kauniin suojan. Se juoksenteli vapaana
linnanpihalla, vieläpä tuli joskus portaita pitkin linnaan sisällekin
Genoveevan ovelle asti, eikä sitä sieltä saatu hievahtamaan, ennenkuin
se oli laskettu muutamaksi hetkeksi huoneeseen. Se oli sangen kesy
kaikille ihmisille ja söi heidän kädestään, eivätkä linnanpihalla olevat
ajokoiratkaan tehneet sille mitään pahaa. Lapset iloitsivat suuresti
nähdessään tuon kauniin eläimen, he antoivat sille leipää ja
silittelivät sitä, ja äidit sanoivat: »Ellei tätä eläintä olisi ollut,
olisivat rakas kreivittäremme ja nuori kreivimme saaneet surmansa
erämaassa».

»Sentähden ei saa kiusata mitään eläintä», sanoi palvelustyttö, jonka
tehtävänä oli hoitaa hirveä. »Jollei meillä olisi härkää, jonka
valjastamme auran eteen, ei lehmää, joka antaa meille maitoa, niin
meidän kävisi yhtä huonosti kuin rakkaan kreivittäremme olisi käynyt
erämaassa ilman hirveä. Ilman eläimiä maailma sentään olisi meille
erämaa. Silloin olisi hyvin vähän viljeltyjä peltoja nähtävänä, eivätkä
kauneimmatkaan niityt meitä hyödyttäisi. Älkää sentähden kiusatko
elukoitanne, vaan kiittäkäämme Jumalaa tästäkin hyvästä».

Ei tiedetä tarkoin, kuinka kauan Genoveeva vielä eli, mutta se
tiedetään, että hän koko jäljellä olevan ikänsä vietti iloisena tehden
vielä sanomattoman paljon hyvää. Hiljainen ja autuas oli hänen
kuolemansa. Hänen elämänsä muistutti kaunista, hiljaista kevätiltaa
onnellisesti ohimenneen ankaran ukkosilman jälkeen, ja hänen kuolemansa
oli kuin armas auringonlasku, päivän vielä säteillään valaistessa ja
levittäessä siunausta, kunnes sen viimeinen hohde ei sammu, vaan
ainoastaan katoaa näkyvistämme noustakseen ihanampana toisessa
maailmassa.

Genoveevan hautajaisiin tuli lukemattomia ihmisiä, jotka kaikki
vuodattivat kuumia kyyneliä hänen haudallaan. Kuumimmat vuotivat
kumminkin Siegfriedin ja Mertsin silmistä. Uskollinen hirvi paneutui
maata haudalle eikä enää lähtenyt sieltä. Se ei koskenutkaan ruokaan,
jota sille sinne vietiin, kunnes se eräänä aamuna tavattiin kuoliaana.
Kreivi pystytti Genoveevalle valkeasta marmorista komean hautakiven,
jonka alasyrjään oli hakattu uskollisen hirvenkin kuva.

Erämaahan kreivi oli Genoveevan pyynnöstä perustanut erakkomajan, jonka
kappeli oli oikealle Genoveevan luolasta. Hildolf-piispa vihki sen, ja
kansa nimitti sen Naiskirkoksi. Genoveevan elämänvaiheet oli sirosti
kuvattu sen seiniin. Pieni puuristi, johon liittyi niin paljon kalliita
muistoja, pantiin kumminkin vasta Mertsin kuoltua kultakehyksissä
alttarille. Luolan toisella puolen oli erakon maja ja sievä pikku
puutarha, jonka läpi lähteen vesi virtasi. Sinne kulki aina paljon
ihmisiä, ja herttainen erakko näytti heille silloin pientä ristiä,
taulua, luolaa, kiveä, jolle Genoveeva oli polvistunut, ja lähdettä,
josta hän oli juonut, kertoi heille hänen tarinansa ja kehoitti nuoria
ja vanhoja noudattamaan hänen esimerkkiään.

Kansa kunnioitti Genoveevaa pyhimyksenä, ja lähes sata vuotta myöhemmin
vielä valkohapsiset vanhukset ilolla lausuivat: »Lapsena ollessani näin
Genoveevan», ja he kertoivat kuunteleville lastenlapsille ja näiden
lapsille, mitä Genoveeva oli heille sanonut.

Siegfriedsburgin eli Siegfriedsheimin linna, tavallisessa puheessa vain
Siegmern tai Simmern-nimellä tunnettu, missä Siegfried ja Genoveeva
olivat asuneet, hävitettiin sittemmin. Siitä on enää vain muutamia
raunioita nähtävinä Altsimmern-nimisessä paikassa Koblenzin lähellä,
mutta kunnioitus ja rakkaus Genoveevaa kohtaan oli pysyvämpi ja
kestävämpi kuin nuo lujat muurit. Vuosisatojen himmentävä voimakaan ei
ole saanut hänen elämäntarinaansa joutumaan unohduksiin, ja meidän
päivinämme vielä on monella naisella hänen muistokseen nimenä Genoveeva.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Genoveeva Brabantin kreivitär - Hurskas kertomus suurista kärsimyksistä ja viattomuuden - lopullisesta voitosta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.