Title: Ratsumies Peter Halket Mashonamaasta
Author: Schreiner, Olive, 1855-1920
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ratsumies Peter Halket Mashonamaasta" ***


RATSUMIES PETER HALKET
MASHONAMAASTA


Kirjoittanut
Olive Schreiner


Suomentanut
Aino Malmberg


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1900.



[Kuva: OLIVE SCHREINER]



I.


Oli pimeä yö. Kylmä henkäys kävi idästä, mutta se ei ollut siksi
voimakas, että se olisi häirinnyt ratsumies Peter Halketin nuotiovalkean
leimua, se vain sai sen hiljalleen värähtelemään. Peter Halket istui
yksin sen ääressä kallion törmällä.

Ympärillä oli pilkkosen pimeä. Ei näkynyt tähteäkään mustalla
taivaankannella hänen päänsä päällä.

Hän oli matkustanut kymmenkunnan miehen seurassa viemään maissi- ja
riisivaroja läheisimpään leiriin. Hänet oli lähetetty vakoilemaan
matalalle kukkulasarjalle ja siellä hän oli eksynyt. Kello kahdeksasta
aamulla hän oli kuljeskellut pitkässä ruohikossa, rautakivikallioiden ja
vaivaispensaitten välissä löytämättä mitään muuta jälkeä
ihmisasutuksesta kuin jäännöksiä palaneesta kafferi-leiristä ja maahan
poljetun, viljelemättömäksi jätetyn viljavainion, jossa kuukausi sitten
Chartered Companyn joukot olivat hävittäneet alkuasukaskylän.

Kolme kertaa sinä päivänä hän oli huomaavinaan palanneensa juuri samaan
paikkaan, josta hän oli lähtenyt. Eikä hän tahtonut hyvin pitkällekään
vaeltaa, sillä hän tiesi että hänen toverinsa palaisivat hakemaan häntä
sinne, missä hänet oli viimeksi nähty, kun he illalla leirissä
huomaisivat että häntä ei kuulunut.

Ratsumies Peter Halket oli hyvin väsynyt. Hän ei ollut syönyt mitään
koko päivänä eikä ollut paljoa maistellut pienestä viinapullostakaan
povitaskussaan, sillä hän ei tiennyt, koska hän sen jälleen saisi
täytetyksi.

Yön lähestyessä hän päätti laatia lepopaikkansa pienen kallion törmälle,
joka oli hiukan erillään muista kallioista. Sinne ei kukaan helposti
pääsisi hänen huomaamattaan. Hän ei peljännyt kovin paljon
alkuasukkaita. Heidän leirinsä oli hävitetty ja heidän majansa poltettu
kolmenkymmenen peninkulman piirissä, ja itse he olivat paenneet, mutta
hän pelkäsi hiukan jalopeuroja, joita hän ei ollut koskaan nähnyt, mutta
joista hän oli kuullut, ja jotka saattoivat piileskellä pitkässä
ruohikossa ja pensaikossa kallion juurella. Ja sitten hän hämärästi
pelkäsi jotain, ei oikein tiennyt mitä, odotellessaan ensimäistä pitkää
yötänsä yksinäisyydessä kentällä.

Auringon laskiessa hän oli ennättänyt koota pienen kasan puupalikoita ja
risuja kallion törmälle. Hän aikoi pitää tulta vireillä koko yön, ja
pimeän tullessa hän sen sytytti. Ehkäpä hänen ystävänsä huomaisivat sen
etäältä ja tulisivat häntä noutamaan aikaisin aamulla. Ja villit pedot
tuskin lähestyisivät häntä, kun hän polvistui tulen ääressä. Ja sen hän
tiesi, että alkuasukkaita ei ollenkaan tarvinnut peljätä.

Hän teki tulen ja päätti pysyä valveilla sen ääressä koko yön, jos
suinkin mahdollista.

Hän oli hoikka, keskikokoinen mies, otsa taaksepäin viettävä, silmät
vaalean siniset. Mutta leukapielet olivat vankat ja suuren suun ohuet
huulet osoittivat, että tuo mies saattoi hartaasti himoita tämän elämän
ajallisia antimia ja myöskin nauttia niitä, jos ne sattuvat hänen
osalleen. Alaosassa kasvoja oli siellä täällä pehmeitä, vaaleita
haivenia, alkavan miehuuden merkkejä.

Aika ajottain hän kuunteli tiukasti, kuuluisiko mitään ääniä etäältä,
missä hänen toverinsa ehkä olivat leiriytyneet ja mahdollisesti ampuivat
pyssyillään nähdessään hänen tulensa. Ja vielä tarkemmin hän kuunteli
ääniä läheltä, mutta kaikki oli hiljaa, risut tulessa vain silloin
tällöin räiskivät ja tuuli humisi vienosti kallioiden kivikossa. Hän
kääri suuren hattunsa kokoon ja pisti sen päällystakkinsa taskuun sekä
painoi päähänsä pienen lakin, jonka hänen äitinsä oli kutonut ja joka
kävi niin tiukasti päähän, että ainoastaan yksi vaalea kihara pääsi
valumaan sen alta hänen otsalleen. Hän nosti takkinsa kauluksen ylös
suojatakseen kaulaa ja korvia sekä avasi takin edestä, että tuli saisi
lämmittää hänen rintaansa. Hän oli ennen kokenut monta kylmempää yötä,
istuskellessaan leirivalkean ääressä toveriensa kanssa, puhellen
neekereistä, joita he olivat ampuneet, tai neekerikylistä, joita he
olivat hävittäneet, tahi moittien ruoka-annoksia, mutta tänä yönä kylmä
näkyi tunkeutuvan aivan hänen ytimeensä asti.

Yön hiljaisuus hänen päänsä päällä ja kentän hiljaisuus hänen
ympärillään masensivat hänen mieltään. Joskus hän melkein toivoi
kuulevansa shakaalin karjunnan tai jonkun suuremman petoeläimen äänen
etäällä; ja hän toivoi myöskin että tuuli puhaltaisi hiukan kovemmin,
eikä noin vain hymisisi kivien lomissa. Hän katsahti alas pyssyynsä,
joka lepäsi hana vedettynä maassa hänen oikealla sivullaan, ja vähän
väliä hän kohotti kätensä konemaisesti ja kosketteli patruunia vyössään.
Sitten hän ojensi pienet laihat kätensä tulta kohti, lämmittääkseen
niitä. Kello oli vasta puoli yksitoista, ja hänestä tuntui kuin hän
olisi istunut tässä ainakin kymmenen tuntia.

Vähän ajan perästä hän heitti kaksi suurta puuta tuleen ja veti esiin
pullon taskustaan. Hän tutki tarkkaan tulen valossa paljonko se sisälsi,
sitten hän otti pienen naukun ja tutki pulloa taas, nähdäkseen miten
paljon se oli vähentynyt. Sitten hän pisti sen takaisin taskuunsa.

Sitten ratsumies Peter Halket rupesi ajattelemaan.

Hän ajatteli hyvin harvoin. Vahdissa ja leiritulen ääressä toverien
seurassa ei ollut aikaa semmoiseen. Hän oli ollut huolimaton poika
kyläkoulussa, ja vaikka hänen äitinsä oli koulun loputtua maksanut kylän
apteekkarille, että tämä iltasin lukisi oppineita kirjoja hänen kanssaan
historiasta ja luonnontieteistä, ei niistä ollut paljoa jälellä hänen
päässään. Enimmäkseen hän eli aina sen maailman mukana, joka oli hänen
lähimmässä ympäristössään, antoi hetken tapahtumien vaikuttaa itseensä
ja hävitä jälleen miten tahansa, ajattelematta paljoa. Mutta tänä iltana
kallion törmällä hän vaipui ajatuksiin, ja hänen ajatuksensa liittyivät
yhtenäiseksi sarjaksi.

Hän mietti ensin, että saisikohan hänen äitinsä koskaan sen kirjeen,
jonka hän oli edellisellä viikolla pannut postiin, ja veisiköhän
postinkuljettaja sen äidin mökille, vai pitäisiköhän äidin lähteä sitä
postikonttorista noutamaan. Ja sitten hän ajatteli sitä pientä kylää
Englannissa, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut. Hän näki kuinka äidin
valkoiset hanhenpojat ryömivät portin alatse ja mennä vaaputtivat
lammikkoon takapihalla. Hän näki kouluhuoneen, jota hän oli niin
inhonnut poikana ja josta hän niin usein oli karannut onkimaan tai
linnunpesiä hakemaan. Hän näki kuvat kouluhuoneen seinällä, johon
ilta-aurinko loisti, kun hänen piti istua sisällä. Siinä oli Jesus
Juudanmaalta siunaten lapsia, ja yhdessä kuvassa juuri oven yläpuolella
Hän riippui ojennetuin käsin, ja jaloista vuoti verta. Sitten Peter
Halket ajatteli tornia raunioitten luona, jonne hän niin usein oli
kiivennyt hakemaan linnunmunia, ja hän näki äitinsä seisovan mökin
ovella, kun hän tuli kotiin illalla, ja hän tunsi äidin käsivarret
kaulassaan hänen suudellessaan poikaansa. Mutta hän tunsi myöskin äidin
kyyneleet poskellaan, siksi että hän oli ollut poissa koulusta koko
päivän. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi pyytänyt anteeksi äidiltä ja
luvannut, ettei hän milloinkaan enää tekisi niin, jos äiti vain nyt
lakkaisi itkemästä. Hän oli usein muistellut äitiään kotoa lähdettyään,
laivassa, työskennellessään kultakaivoksissa ja ruvettuaan sotamieheksi.
Mutta hänen muistonsa olivat aina olleet niin epämääräisiä. Hän ei ollut
selvästi nähnyt ja tuntenut äitiä. Mutta tänä iltana hän kaipasi äitiä
aivan niinkuin ennen muinoin pikku poikana, maatessaan vuoteellaan
viereisessä huoneessa ja katsellessaan oven läpi äitiä, joka kumartui
pesusoikon yli ansaitakseen rahaa, millä voisi poikaansa ruokkia ja
vaatettaa. Hän muisti kuinka hän oli kutsunut äitiä luokseen, ja äiti
tuli ja kääri hänet peitteeseen nimittäen häntä "pikku Simoniksi", joka
oli hänen toinen nimensä ja joka myös oli ollut hänen isänsä nimi. Sitä
nimeä äiti käytti silloin vain kun hän, Peter, makasi vuoteellaan
illalla, tai kun hän oli loukannut itsensä.

Hän istui siinä tuijottaen tuleen. Hän päätti ansaita paljon rahaa, ja
äiti muuttaisi hänen luokseen asumaan. Hän rakentaisi suuren talon
Lontoon West Endiin, niin suuren, ettei semmoista oltu ikinä ennen
nähty, ja maalle hän rakentaisi toisen talon, ja he eivät milloinkaan
tekisi työtä.

Peter Halket istui kuin kivettyneenä ja tuijotti tuleen.

Kaikki miehet ansaitsivat rahaa tultuaan Etelä-Afrikkaan -- Barney
Barnato, Rhodes -- kaikki he ansaitsivat rahaa maasta, kahdeksan
miljoonaa, kaksitoista miljoonaa, kaksikymmentäkuusi miljoonaa,
neljäkymmentä miljoonaa. Miks'ei siis hänkin ansaitseisi!

Peter Halket säpsähti äkkiä ja kuunteli. Mutta se olikin vain tuuli,
joka hiipi pitkin kallioita kuin suuri sihisevä peto, joka kiipeää
ylöspäin. Hän katsoi jälleen tuleen.

Hän mietti ansaitsemismahdollisuuksiaan. Kun hän oli palvellut aikansa
vapaaehtoisena, annettaisi hänelle suuri kaistale maata. Mashonalaisilta
ja matabeleläisiltä otettaisi kerran pois kaikki maa, ja Chartered
Company julistaisi semmoisen lain, että heidän piti tehdä työtä
valkoisille miehille, ja hän, Peter Halket, pani heidät tekemään työtä
hänelle itselleen. Hän ansaitsisi rahaa.

Sitten hän mietti mitä hän tekisi sillä maalla, ellei se olisikaan hyvää
ja ellei siitä voisi ansaita rahaa. Siinä tapauksessa hänen pitäisi
perustaa syndikaatti, jota nimitettäisi Peter Halketin
kultakaivosyhtiöksi tai Peter Halketin rautakaivosyhtiöksi tai muuksi
senkaltaiseksi. Peter Halket ei ollut aivan selvillä, kuinka semmoinen
syndikaatti olisi perustettava, mutta sen hän tiesi varmaan, että hänen
ja muutamien muitten miesten pitäisi ostaa osakkeita. Heidän ei
tarvitsisi maksaa niitä. Ja heidän piti saada joku suuri mies Lontoossa
ottamaan osakkeita. Hänen ei tarvitsisi maksaa niistä. He
lahjoittaisivat ne hänelle. Ja sitten olisi yhtiö valmis. Ei kenenkään
tarvitsisi maksaa mitään. Se olisi pelkkä nimi vain -- "Peter Halketin
kultakaivososakeyhtiö". Se menisi täydestä Lontoossa, ja sikäläiset
ihmiset, jotka eivät tunteneet maata, ostaisivat osakkeet. _Heidän_
pitäisi antaa puhdasta rahaa niistä, tietysti. Ehkäpä viisitoista puntaa
kappaleesta hintojen ollessa ylimmillään! -- Peter Halketin silmät
vilkkuivat hänen katsellessaan tuleen. -- Ja sitten, kun hinnat olisivat
ylimmillään, hän, Peter Halket, möisi kaikki osakkeensa. Jos hän antaisi
itselleen ainoastaan kuusituhatta osaketta ja möisi ne kymmenestä
punnasta kappale, niin hän, Peter Halket, omistaisi kuusikymmentätuhatta
puntaa! Ja sitten hän perustaisi uuden yhtiön, ja sitten vielä uuden.

Peter Halket siveli mietteissään polveaan.

Entäs sitten ne muut ihmiset, jotka ostivat osakkeet rahalla? Ne
saisivat tietysti taas myydä ne. Ne saisivat kaikki myydä ne yhä
uudestaan.

Peter Halketin ajatukset kävivät hieman sekaviksi. Tuo asia oli hiukan
liian vaikea hänelle, aivan kuin päätöslasku ennen koulussa, kun hän ei
voinut keksiä kahden ensimäisen termin suhdetta kolmanteen. Niin, jos he
eivät möisi osakkeita oikeaan aikaan, niin se olisi heidän oma syynsä.
Kuka käski laiminlyömään? Hän Peter Halket ei ollut edesvastauksessa
siitä. Jokainen tiesi, että hänen tuli myydä oikealla ajalla. Elleivät
he tahtoneet myydä oikealla ajalla -- no niin -- he eivät siis
tahtoneet. _"Juuri ne osakkeet, jotka te myytte, eikä ne, jotka te
pidätte, tuottavat rahaa."_

Mutta jos he eivät voineet myydä niitä?

Tässä Peter Halket alkoi epäröidä. -- No niin, silloin täytyy Englannin
hallituksen ostaa ne, jos ne olivat niin huonoja, ettei kukaan muu
niistä huolinut. Silloin ei kukaan joutuisi tappiolle. "Englannin
hallitus ei voi antaa englantilaisten osakeomistajain kärsiä." Hän oli
kuullut tuon usein kyllä. Brittiläinen veronmaksaja saisi maksaa
Chartered Companyn sotilaista ja kaikista noista muista asioista, ellei
Chartered Company itse voinut maksaa, ja sen piti ostaa osakkeet, jos
Chartered Company menisi nurin, sillä tuohon yhtiöön kuului lordeja,
herttuoita ja prinssejä. Ja miksi hallitus ei siis maksaisi _hänen_
yhtiönsä edestä? Hän hankkisi myöskin lordeja siihen!

Peter Halket tuijotti tuleen aivan syventyneenä laskuihinsa. -- Herra
Peter Halket, Peter Halketin kultakaivososakeyhtiön tirehtööri. Sitten
kun hän oli hankkinut itselleen tuhansia, -- Herra Parlamentin jäsen
Peter Halket. Sitten kun hänellä oli miljooneja, -- Sir Peter Halket,
valtioneuvos!

Hän mietti syvästi ja tuijotti tuleen. Jos omistat viisi tai kuusi
miljoonaa, voit mennä minne haluat ja tehdä mitä haluat. Voit mennä
Sandringhamiin. Voit naida kenen tahdot. Ei kukaan kysy mikä äitisi oli.
Se ei merkitse kerrassaan mitään.

Omituinen äitelä, masentava tunne valtasi Peter Halketin. Hän veti
vyönsä tiukemmalle.

Vaikk'ei sinulla olisi enempää kuin kaksi miljoonaa, voisit pitää oman
keittäjän ja passarin, jotka tulisivat kanssasi leiriin ja sotaan. Ja
sinä saisit niin paljon shampanjaa ja muuta hyvää kuin mielesi tekisi.
Tällä hetkellä tämä tuntui tärkeämmältä Peter Halketista kuin
Sandringhamiin meno.

Hän veti esille pullonsa, jossa oli Cape kaupungin viinaa, ja otti siitä
pienen kulauksen.

Toiset miehet olivat tulleet tyhjinä Etelä-Afrikkaan ja koonneet
rikkauksia. Miksikä ei hän?

Hän työnsi pieniä oksia suuren puupölkyn alle ja helakka liekki lehahti
ilmoille. Sitten hän kuunteli tarkkaan. Tuuli alkoi tauota ja yö kävi
hyvin hiljaiseksi. Kello oli nyt neljännestä vaille kaksitoista. Hänen
selkäänsä pakotti ja hän olisi tahtonut heittäytyä pitkälleen, mutta hän
ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi nukkuvansa. Hän kumartui eteenpäin ja
piti käsiään polvien välissä sekä katseli liekkiä, jonka hän oli saanut
leimuamaan.

Sitten vähän ajan kuluttua Peter Halketin ajatukset alkoivat himmetä. Ne
kävivät vihdoin hajanaiseksi kuvasarjaksi, joka riehui hujan hajan hänen
aivoissaan, ilman yhtenäistä järjenjuoksua. Kun hän nyt katsoi
rätisevään leimuun, näytti se olevan sama tuli, jolla he olivat
polttaneet alkuasukasten kylän, ja he heittivät tuleen kaikki, jota ei
voinut kantaa pois. Sitten hän oli näkevinään äitinsä lihavat hanhet
mennä laahustavan pientä polkua myöten, jonka kummallakin puolen oli
vihreätä ruohoa. Sitten hän oli näkevinään ne majat, joissa hän asui
kullankaivajain kanssa, ja ne neekerivaimot, jotka asuivat hänen
kanssaan. Ja hän mietti että missähän ne naiset nyt lienevät. Sitten --
hän näki kuinka vanhan mashonalaisen pää ammuttiin pois ja kädet vielä
liikkuivat hänellä. Hän kuuli kuinka neekerivaimot ja lapset kirkuivat,
kun kivärit käännettiin heidän leiriinsä päin. Ja sitten hän kuuli
kuinka dynamiitti räjähti ja kaivoi haudan. Sitten hän taas oli
ampuvinaan maksimikivärillä, mutta se oli hänestä aivan leikkuukoneen
näköinen, semmoisen, jota hän oli käyttänyt Englannissa, mutta vainiolla
hänen edessään ei ollutkaan keltaista viljaa, vaan mustia miesten päitä.
Hänestä tuntui, että jos hän katsoisi taakseen, näkisi hän nuo päät
takanaan rivittäin, aivan kuin koneella leikattu viljakin.

Risuista lehahti liekki yhä kirkkaampana ilmoille, ja kun puut
halkesivat, näkyi palava ydin niiden sisässä. Ratina ja ritinä kaikui
hänen aivoissaan kuin tykistöpatterin ampuminen. Sitten hän äkkiä muisti
mustan naisen, jonka hän ja eräs toinen mies oli yllättänyt yksin
pensaikossa, lapsi selässä, mutta nuori ja sievän näköinen. Hm -- he
eivät ampuneet häntä! -- ja musta nainenhan ei ollut valkoinen. Hänen
äitinsä ei ymmärtänyt noita asioita. Englannissa oli kaikki niin
erilaista kuin Etelä-Afrikassa. Hänellä oli epämiellyttävä tunne siitä,
että hän koetti puolustautua äidilleen, mutta ei oikein ymmärtänyt
miten.

Hän kumartui eteenpäin niin pitkälle, että pieni vaalea kihara, joka
pisti esiin lakin alta, oli melkein kärventyä tulessa. Hänen silmänsä
olivat vielä auki, mutta luomet vaipuivat niiden yli ja kädet painuivat
syvemmälle polvien väliin. Aivoissa ei ollut mitään kuvaa enää jälellä,
ei muuta kuin hämärä tieto tulesta hänen edessään.

Sitten ratsumies Peter Halket säpsähti. Hän istui ja kuunteli. Tuuli oli
lakannut. Ei kuulunut ääntäkään, mutta hän kuunteli kumminkin tarkkaan.
Tulesta kohosi kumminkin kaksi kirkasta liekkiä hiljaisessa ilmassa.

Silloin hän kuuli kallion toisella kyljellä askeleita lähestyvän,
paljaiden jalkojen hitaita, tasaisia askeleita.

Tukka ratsumies Peter Halketin otsalla jäykistyi verkalleen. Hän ei
ajatellutkaan paeta. Hän oli aivan lamautunut kauhusta. Hän tarttui
pyssyynsä. Kuolon kylmyys hiipi hänen jaloistaan ylös päähän. Hän oli
käyttänyt maksimikiväriään kerran taistelussa, jossa kaatui muutamia
satoja neekereitä ja ainoastaan yksi valkoihoinen haavoittui, mutta hän
ei milloinkaan ollut peljännyt. Mutta tänä iltana hänen sormensa olivat
aivan jäykät pyssyn hanalla. Hän polvistui alas tulen viereen, pyssy
valmiina. Kivi puoleksi suojasi häntä jokaiselta tulijalta kallion
toiselta puolelta, ja heti paikalla kun tulija näyttäytyi kiven takana,
hän aikoi ampua.

Mutta yht'äkkiä hänen mieleensä juolahti, että jospa se olikin joku
hänen omista tovereistaan, joka oli tullut häntä hakemaan, eikä mikään
paljasjalkainen vihollinen. Jännitys oli aivan tukahuttaa hänet. Sitten
hän kylmän kauhun valtaamana huusi: "Kuka siellä?"

Ääni vastasi selvällä, matalalla englanninkielellä: "Ystävä."

Peter Halket melkein pudotti pyssynsä tunteittensa vaihdellessa. Kylmä
hiki, jota jännitys oli pidättänyt, puhkesi esiin suurina pisaroina
hänen otsalleen, mutta hän polvistui yhä vielä, pidellen pyssyä.

"Mitä tahdotte?" huusi hän väristen.

Pimeästä kallion laidalla astui esiin henkilö kirkkaaseen tulen valoon.

Ratsumies Peter Halket katsoi ylös siihen.

Se oli miehen kookas vartalo, puettuna liinaverhoon, joka ulottui
alapuolelle polvia ja liittyi tiiviisti ruumiiseen. Hänen päänsä,
käsivartensa ja jalkansa olivat paljaat. Hänellä ei ollut mitään aseita,
ja hänen olkapäilleen valuivat paksut tummat kiharat.

Peter Halket katsoi häneen hämmästyneenä. "Oletteko yksin?" kysyi hän.

"Olen yksin."

Peter Halket laski pyssynsä ja nousi ylös.

"Eksynyt kaiketi?" sanoi hän, vielä veltosti pidellen pyssyään.

"Ei. Tulin kysymään, enkö saisi istua kanssanne tulen ääressä hetkisen.

"Tietysti, tietysti!" sanoi Peter, katsellen tutkistellen vieraan pukua
ja yhä vielä pidellen pyssyään, vaikka käsi ei enää ollut hanalla. "On
vietävän lystiä saada joku toveri. Tämä on niin helkkarin kolkko yö, kun
on aivan yksin. Kumma että löysitte tänne. Istukaa, istukaa!" Peter
katsoi tarkasti vieraaseen ja asetti sitten pyssynsä vierelleen.

Vieras istui toiselle puolen tulta. Hänen ihonsa oli tumma, hänen
käsivartensa ja jalkansa kuparin ruskeat, mutta hänen kotkannenänsä ja
hänen pyöreä otsansa eivät olleet etelä-afrikkalaista rotua.

"Kai olette niitä sudanilaisia, joita Rhodes toi mukanaan pohjoisesta?"
kysyi Peter, yhä vielä katsellen uteliaasti vierasta.

"Ei, en ole. Cecil Rhodesilla ei ole mitään tekemistä minun tännetuloni
kanssa," vastasi vieras.

"Jaha -- -- --" sanoi Peter. "Ette sattumalta tullut nähneeksi erästä
miesjoukkoa, kaksitoista valkoista miestä ja seitsemän mustaa, joilla
oli mukanaan kolme kuormallista muonavaroja? Meidän piti mennä suureen
leiriin, ja minä erosin seurastani tänä aamuna. En ole voinut löytää
heitä, vaikka olen siitä lähtien heitä etsinyt."

Vieras lämmitteli käsiään hiljakseen tulessa. Sitten hän kohotti
päätään: -- "He ovat leiriytyneet noitten kallioiden juurelle", sanoi
hän, osoittaen kädellään vasemmalle pimeään. "Huomisaamuna varhain he
ovat täällä, ennen auringon nousua."

"Ahaa, te olette siis tavannut heidät!" huudahti Peter iloisesti. "Siksi
te ette hämmästynyt ollenkaan löytäessänne minut täällä. Ottakaapa
naukku!" Hän otti pienen pullon povestaan ja ojensi sen vieraalle.
"Siinä on, paha kyllä, kovin vähän, mutta se lämmittää kumminkin."

Vieras kumarsi päätään, mutta kiitti ja kielsi.

Peter kohotti pullon huulilleen ja otti pienen kulauksen. Sitten hän
pisti sen takaisin taskuunsa. Vieras pani käsivartensa polvien ympäri ja
katsoi tuleen.

"Oletteko juutalainen?" kysyi Peter äkkiä, kun tulen valo sattui
selvästi vieraan kasvoihin.

"Olen."

"Jaha", sanoi Peter, "siksipä minä en ensin voinut ymmärtää mitä rotua
olitte. Teidän pukunne, se on -- -- --" Sitten hän äkkiä vaikeni ja
sanoi: "Asiamatkoilla kai? Mistä maasta saakka tulette? Olette ehkä
Espanjan juutalainen?"

"Olen Palestinan juutalainen."

"Ahaa!" sanoi Peter. "Minä en ole nähnyt monta siltä maailman laidalta.
Niitä oli kyllä juutalaisia koko joukko laivassa, kun tulin tänne, ja
olen myöskin nähnyt Barnaton ja Beitin, mutta ne eivät ole juuri teidän
näköisiä. Se on kai eroitus siinä, että te tulette Palestinasta."

Koko pelko oli vallan haihtunut Peter Halketista. "Tulkaa hiukan
lähemmäksi tulta," sanoi hän, "teitä kai palelee, kun teillä on noin
vähän vaatteita. Minua palelee tässä paksussa takissa." Peter Halket
työnsi pyssynsä hiukan kauvemmaksi ja heitti uuden suuren puunpätkän
tuleen. "Onpa ikävätä ettei minulla ole mitään syötävätä teille tarjota,
mutta en ole itsekään maistanut mitään sitten eilisiltaa. Se on
helkkarin kiusallista, kun täytyy tällä lailla kuljeksia ilman ruokaa.
En olisi uskonut, että siitä syntyy niin paha elämä jo yhdessä
vuorokaudessa. Oletteko milloinkaan ollut maistamatta suupalaakaan?"
sanoi Peter iloisesti, lämmitellen käsiään.

"Neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä," vastasi vieras.

"Neljäkymmentä päivää! Hu--hui!" huudahti Peter. "Silloin oli teillä
varmaan koko joukko juomatavaroita, sillä muutoin sitä ei kestä. Minusta
tuntui jo hyvin happamalta kun äsken tulitte, mutta nyt on parempi ja
lämpimämpi taas."

Peter Halket järjesteli puita tulessa.

"Kai olette Chartered Companyn palveluksessa?" kysyi Peter katsoen
tuleen.

"En," sanoi vieras, "ei ole minulla mitään tekemistä Chartered Companyn
kanssa".

"Jaha," sanoi Peter, "sitten ei minua kummastuta, ettei teillä ole
kissan päiviä! Ei täällä ole liikaa leipää eikä olutta niillekään, jotka
ovat yhtiön miehiä, elleivät ne ole mahtipomoja, ja niille jotka eivät
kuulu yhtiöön tuskin riittää mitään. Minä koitin sitä ensin tänne
tultuani. Olin erään kullankaivajan luona, joka oli jollain lailla
liitossa yhtiön kanssa, mutta minä olin vain hänen palveluksessaan. Se
on niin, että ne miehet, jotka täällä työtä tekevät, eivät saa rahaa,
pomot ne saavat rahat ja oikeudet."

Vieraan läsnäolo innostutti Peteriä. Tuo aseeton mies oli poistanut
hänestä kaiken pelvon.

Huomatessaan että vieras ei tarttunut puheeseen, hän jatkoi vähän ajan
kuluttua: "Mutta ei se ollut niinkään hullua elämää. Usein toivon että
ne ajat palaisivat. Minulla oli kaksi majaa itselläni ja pari
neekerityttöä. On paljon parempi," lisäsi Peter vähän ajan perästä,
"pitää mustia naisia kuin valkoisia. Valkoisista sinun täytyy pitää
huolta jos jonkinlaista, mutta neekerit pitävät huolta sinusta! Ja kun
kyllästyt niihin, et muuta kuin ajat ne matkoihinsa. Minä rakastan
neekerityttöjä." Peter nauroi. Mutta vieras istui liikkumatta käsivarret
polvien ympäri.

"Onko teillä yhtään tyttöä?" kysyi Peter. "Välitätte kai neekereistä?"

"Minä rakastan _kaikkia_ naisia," sanoi vieras muuttaen käsivarsiaan.

"Soo--oh, vai kaikkia," sanoi Peter. "Minua ne jo alkavat kyllästyttää
aika lailla. Minulla oli kylliksi harmia omistani," lisäsi hän
iloisesti, lämmitellen käsiään tulessa aivan kuin mies, joka aikoo
nauttia lystistä keskustelusta. "Toinen tyttö oli vain viisitoista
vuotias. Minä ostin hänet halvalla eräältä poliisilta, joka oli pitänyt
häntä luonaan. Hän ei ollut paljon arvoinen. Mutta se toinen! Voi
helkkari sentään! En ikinä ole nähnyt hänen vertaistaan neekerityttöä.
Minä sen myönnän heti paikalla suoraan -- -- --" sanoi Peter ojentaen
sormiaan tuleen päin, "että hän oli kolmekymmentä vuotta niin varmaan
kuin hän oli yhden päivän vanha. Miehet eivät tavallisesti välitä sen
ikäisistä naisista, ne rakastavat enemmän tyttöletukoita. Mutta minun
mieleni tarttui häneen ensi näkemällä. Hän oli sen pojan oma, jonka
seurassa minä olin, mistä lie hankkinut hänet, pohjoisesta. Sillä
pojalla oli ollut koko homma ennenkuin hän sai sen naisen itselleen.
Naisella oli näet neekerimies ja kaksi lasta, ja hän ei tahtonut jättää
heitä. Jotain sen kaltaista hullutusta minulle kerrottiin. Tiedättehän
millaisia ne neekerit ovat? No niin, minä koettelin houkutella sitä
toista poikaa antamaan hänet minulle, mutta ei se peijakas taipunut.
Toisen naisen hän antoi minulle, mutta hänestä en minä paljoa
välittänyt, sillä hän oli lapsi vain. No niin, minäpä läksin Umtaliin ja
toin sieltä koko joukon viinaa ja muuta hyvää, ja palatessani leiriin ei
heillä siellä ollut tippaakaan juotavia. Kymmeneen päivään ne eivät
olleet nähneet viinan pisaraakaan, ja sade aika oli tulossa eikä ollut
tietoa, mistä voisi saada juomia. No niin, minulla oli viinapulloni,
näin suuri -- -- --" hän osoitti käsillään noin kahden jalan pituista
väliä, "ja se toinen poika tahtoi ostaa sitä minulta. Minä en välittänyt
ollenkaan hänen tarjouksistaan. Sanoin vain, että tarvitsin sen itsekin.
Hän tarjosi minulle vaikka mitä. Vihdoin sanoin: 'No, sama kai se
minulle on! Voinhan tehdä sinulle mieliksi ja antaa viinat sinulle, jos
sinä annat minulle sen naisesi!' Ja silloin hän suostui. Ei monikaan
mies olisi välittänyt neekerinaisesta, jolla oli kaksi lasta, mutta mitä
minä siitä, se oli saman tekevä minulle. Ja kyllä hän osasi tehdä työtä!
Hän laittoi puutarhan, jossa hän, ja se toinen tyttö tekivät työtä.
Minun ei tarvinnut penninkään edestä ostaa ruokaa kuutena kuukautena ja
vielä minä möinkin vihreätä maissia ja kurpitseja toisille miehille. Ja
siisti hän oli myöskin, sen vakuutan. Englannin kieltä hän oppi paljoa
nopeammin kuin minä opin hänen kieltään ja pian kyllä hän rupesi
käyttämään pukua ja kaulahuivia."

Vieras istui yhä vielä liikkumatta katsellen tuleen.

Peter Halket asettui istumaan hiukan mukavammin valkean ääreen. "No
niin, eräänä päivänä palasin takaisin majalleni hiukan odottamatta
noutamaan jotain, ja mitä näin? Hän puheli majan ovella erään
miesneekerin kanssa. Minä olin antanut heille ankarat käskyt, että he
eivät ikinä saisi puhua sanaakaan miesneekereille, ja siksi kysyin, mitä
tuo oli olevinaan. Hän vastasi vallan tyyneesti että se oli vieras, joka
oli kulkenut ohi ja pyytänyt häneltä vettä juotavaksi! Minä en tehnyt
sen enempää, ajoin vain miehen pois. En ajatellut sitä enää. Mutta
seuraavana päivänä näin sen saman miehen hiipivän pitkin kenttää. Vaimo
tuli luokseni samana päivänä ja pyysi minulta patruunia. Minä kysyin
mitä piruja akat tekivät patruunilla, ja hän sanoi, että vanha
neekerivaimo, joka oli auttanut häntä puutarhatyössä, oli sanonut
lakkaavansa kokonaan avunannosta, ellei hän saisi hiukan patruunia
pojalleen, että tämä pääsisi pohjoiseen elefantteja metsästämään. Vaimo
kiusasi ja kärtti minulta noita patruunia, sillä hänen piti kohta saada
lapsi, ja hän vakuutti ettei hän voinut hoitaa puutarhaa ilman apua.
Minä vihdoin annoin ne hänelle. Minä en milloinkaan malta ajatella.

No niin, satuin sitten kuulemaan että yhtiön piti suorittaa pieni
kahakka matabeleläisten kanssa ja arvelin että voisinhan minä lähteä
mukaan vapaaehtoisena. Sanottiin että siellä oli kosolta saalista
saatavana, ja maatakin siellä voisi saada ja vaikka mitä, ja minä
arvelin viipyväni tuolla retkellä ainoastaan kolme kuukautta. Lähdin
siis. Minä jätin naiset kotiin ja paljon muonatavaroita puutarhaan sekä
hiukan sokeria ja riisiä, ja minä kielsin heitä liikkumasta minnekään,
kunnes palaisin takaisin. Käskin sitä toista miestä pitämään heitä
silmällä. Molemmat naiset olivat mashonalaisia, ja he vakuuttivat aina,
että mashonalaiset eivät rakasta matabeleläisiä, mutta, kautta taivaan,
he näkyivät rakastavan heitä kumminkin enemmän kuin meitä. Mashonalaiset
ovat todellakin kyllin hävittömiä väittääkseen että matabeleläiset kyllä
joskus rasittavat heitä, mutta valkoiset miehet rasittavat heitä aina!

No niin, minä siis jätin naiset kotiin," sanoi Peter laskien kätensä
polvilleen. "Muistakaa, että aina kohtelin noita naisia hyvin. En
milloinkaan antanut pienintäkään iskua kummallekaan heistä. Kaikki
miehet naapuristossa puhuivat minusta kuin ihmeestä, kun kohtelin
naisiani sillä tavalla. No niin, olin ollut poissa kuukauden päivät, kun
sain kirjeen siltä entiseltä työtoveriltani, samalta mieheltä, jolla se
vaimo oli ensin -- hän on kuollut nyt, poika raukka, he löysivät hänet
majan ovella, kurkku poikki leikattuna -- mitä te arvelette hänen
kirjoittaneen? Sitä tietysti, että minä en ollut kuutta tuntia ollut
poissa kotoa, ennenkuin molemmat naiset läksivät karkuun! Se oli kaikki
sen vanhemman syytä. Mitä arvelette hänen tehneen? Hän otti joka ikisen
kuulan ja patruunan, jonka hän saattoi löytää majassa ja minun vanhan
Martini-Henry kiväärini ja vieläpä teerasian kannenkin, sillä siitä
saattoi valaa kuulia neekerien vanhanaikuisille suusta ladattaville
pyssyille. Ja sitten hän mennä livisti matkoihinsa vieden sen nuoren
tytön mukanaan. Toverini kirjoitti minulle että he eivät koskeneet
muihin esineisiin. Huivit ja puvut, jotka olin heille antanut, he
potkivat majan lattialle ja menivät alastomina lanneverhoineen, kantaen
ampumatavaroita päänsä päällä. Eräs miesneekeri tuli heitä vastaan
kahdenkymmenen peninkulman päässä, ja hän sanoi että he mennä livistivät
Lo-Magundista kohti minkä ennättivät.

Ja tiedättekö," lisäsi Peter lyöden polveaan ja katsoen merkitsevästi
vieraaseen toisella puolen tulta, "olen yhtä varma eräästä asiasta kuin
siitä, että nyt istun tässä. Tuo neekeri, jonka tapasin majallani, oli
hänen miehensä! Hän oli tullut naista hakemaan silloin, ja, kun nainen
huomasi, ettei pako ollut mahdollinen, hankki hän patruunat _hänelle_,
miehelleen!" Peter vaikeni hetkeksi tarkoittavasti. "Ja nyt hän on
palannut miehensä luo. Ja miehelleen hän vei nuo ampumavarat!"

Peter katsoi toiselle puolen tulta vieraaseen, nähdäkseen, minkä
vaikutuksen hänen kertomuksensa oli tehnyt.

"Sen minä sanon," lisäsi sitten Peter, "jos minä sinä päivänä olisin
aavistanut kuka tuo neekeripiru oli, joka seisoi minun ovellani, niin
olisin varmaan lähettänyt hänen niskaansa yhden patruunan, jota hän ei
ollut pyytänyt." Peter katsoi kehuvasti vieraaseen. Tuo oli hänen ainoa
kertomuksensa. Hän oli kertonut sen kymmeniä kertoja leirivalkean
ääressä jollekin uudelle toverille. Hänen tultuansa tähän kohtaan olivat
kuulijat aina ilmaisseet hyväksymisensä ja osanottonsa. Tänä iltana ei
kuulunut mitään sellaista. Vieraan tummat silmät katselivat tulta, aivan
kuin hän ei olisi kuullut mitään.

"En minä siitä olisi välittänyt niin paljoa," lisäsi Peter vähän ajan
kuluttua, "vaikk'ei kukaan mies mielihyvällä katsele sitä, että hänen
naisensa otetaan pois, mutta hänen piti synnyttää lapsi parin kuukauden
perästä -- ja sen pienen tytön piti kanssa synnyttää lapsi, mikäli minä
ymmärsin! Siltä hän ainakin näytti. Minä otaksun että he tappoivat
sikiöt ennen syntymistä. Niillä ei ole sydäntä ollenkaan noilla
neekereillä. Mitä ne välittävät valkoisen miehen lapsesta! Niillä ei ole
rahtuakaan sydäntä! Ne palaavat milloin tahansa takaisin mustan miehen
luo, vaikka niitä kohtelisi kuinka hyvin. Se on eri asia, jos ottaa ne
vallan nuorina ja pitää ne tarkasti erillään niiden omasta kansasta.
Mutta annappas jos neekerinaisella on ollut neekerimies ja vielä lapsia
lisäksi! Yhtä hyvin voisi koettaa pitää pirua kiinni kuin sellaista
naista! Ne palaavat takaisin aina. Jos minut koskaan ammutaan, niin on
hyvin luultavata, että se tapahtuu minun omalla pyssylläni ja omilla
patruuneillani. Ja tuo nainen voisi vallan hyvin seistä vieressä
katsomassa ja huutaa hyväksymisensä ampujalle, vaikka minä en lyönyt
häntä kertaakaan koko sillä ajalla, kun hän oli luonani. Mutta sen minä
sanon, että jos minä kerran tapaan sen neekeripirun, niin kyllä minä
hänelle näytän! Hänen elämänlankansa ei veny kovin pitkäksi sen
perästä!" Peter Halket vaikeni. Hänestä näytti kuin nuo tummat silmät
pitkien silmiripsien takana olisivat katsoneet johonkin hänen takanaan
niin äärettömän surumielisesti, aivan kuin itkevän silmät.

"Te näytätte kovin väsyneeltä," sanoi Peter, "ettekö tahtoisi hiukan
nukahtaa? Voitte panna päänne tuohon kivelle, ja minä vartioin."

"En kaipaa unta," sanoi vieras, "minä valvon kanssanne."

"Te olette myöskin ollut sodassa, näen mä," sanoi Peter, kumartuen
hiukan ja katsellen vieraan jalkoja. "Taivas! Molemmat jalat! -- Ja
aivan läpi! Teillä mahtoi olla aika harmi siitä!"

"Siitä on jo hyvin pitkä aika," sanoi vieras.

Peter Halket heitti lisää puita tuleen. "Tiedättekö," sanoi hän, "minä
olen koko ajan miettinyt, ketä te muistutatte. Nyt tiedän, äitiäni!
Teidän kasvonne eivät ole hänen kasvojensa näköiset, mutta kun teidän
silmänne katsovat minuun, tuntuu aivan siltä kuin hän katsoisi minuun.
Eikö se ole hullua? Minä en ole tuntenut teitä Aatamin ajoista asti, ja
te olette tuskin virkkanut sanaakaan koko ajalla, ja kumminkin minusta
tuntuu, kuin olisin tuntenut teidät koko elinikäni." Peter siirtyi
hiukan lähemmäksi vierasta. "Minä pelkäsin teitä kamalasti, kun ensin
tulitte, ja vielä sittenkin, kun ensin näin teidät. -- Teidän pukunne ei
ole samanlainen kuin useimmilla meillä, ymmärrättehän. Mutta heti
paikalla kun tulen valo loisti teidän kasvoihinne, sanoin itselleni: 'ei
ole hätääkään'. Eikös se ole hullua?" sanoi Peter. "Minä en ole tuntenut
teitä Aatamin ajoista asti, mutta vaikka te ottaisitte pyssyni tuosta ja
tähtäisitte minuun, en liikahtaisi! Voisin panna maata tuohon noin ja
pitää päätäni teidän jaloillanne. Eikös se ole hullua, vaikka en ole
tuntenut teitä Aatamin ajoista asti? Nimeni on Peter Halket. Mikä teidän
nimenne on?"

Mutta vieras järjesteli puita tulessa. Liekit kohosivat heloittaen
korkealle ja melkein peittivät hänet Peter Halketin näkyvistä.

"Ihme kuinka ne palavat, kun te niitä kohentelette!" sanoi Peter.

He istuivat ääneti liekin ääressä vähän aikaa.

Sitten Peter sanoi: "Näittekö yhtään neekeriä eilen? Minä en ole
tavannut ainoatakaan näillä seuduilla."

"Tuolla on", sanoi vieras nousten seisaalleen, "vanha vaimo eräässä
luolassa, ja pensaikossa kymmenen peninkulmaa täältä on mies. Hän on
elänyt siellä kymmenen viikkoa, siitä asti kun hävititte heidän kylänsä,
käyttäen ravinnokseen juuria ja yrttejä. Hän tuli haavoitetuksi sääreen
ja jätetyksi kentälle muka kuolleena. Nyt hän odottaa, kunnes olette
poistuneet näiltä seuduilta, voidakseen sitten seurata omia
heimolaisiaan. Hänen säärensä ei ole vielä niin terve, että hän voisi
kulkea niin nopeasti."

"Puhuitteko hänen kanssaan?" kysyi Peter.

"Autoin häntä alas lammikolle, sillä rantaäyräs oli niin korkea, ettei
hän voinut yksin kulkea sitä pitkin."

"Olipa onni, ettei meidän miehet huomanneet teitä," sanoi Peter. "Meidän
kapteenimme on niin peijakkaan tarkka. Hän olisi siinä paikassa ampunut
teidät, jos hän vain olisi nähnyt teidän hulluttelevan haavoitetun
neekerin kanssa. Olipa se onni, ettette joutunut hänen tielleen."

"Nuoret korpit saavat lihaa ravinnokseen," sanoi vieras kohottautuen
suoraksi, "ja jalopeurat menevät virralle sammuttamaan janoaan."

"Jaa -- niin --" sanoi Peter, "mutta sitähän emme voi estää!"

He olivat taas ääneti vähän aikaa. Sitten Peter jatkoi, huomatessaan
että vieraalla ei näkynyt olevan halua puhelemaan: "Kuulitteko siitä
hassusta kujeesta Bulwayon tiellä tässä tuonoin, kun ne kolme neekeriä
hirtettiin vakoojina? Minä en ollut itse siellä, mutta yksi meidän
pojista kertoi, kuinka he pakoittivat neekerit hyppäämään alas puusta ja
itse hirttämään itsensä. Yksi ei mitenkään tahtonut hypätä, ennenkuin
sai hyvän annoksen haulia selkäänsä, ja sittenkin hän tarttui vielä
oksaan, niin että piti ampua irti hänen kätensä siitä. Hän ei ollut
ihastunut hirttäytymiseen. Minä en tietysti vastaa, että se on totta,
koska en ollut itse siellä, mutta niin yksi pojista kertoi. Toinen
meikäläisistä, joka oli silloin Bulwayossa, mutta joka ei nähnyt, kun
neekereitä hirtettiin, sanoi että heihin ammuttiin sen perästä, kun he
olivat hypänneet, että he kuolisivat. Minä --"

"Minä olin siellä," sanoi vieras.

"Todellako?" sanoi Peter. "Minä näin kuvan neekereistä roikkumassa
puussa, ja meidän pojat ympärillä tupakoiden, mutta en minä huomannut
teitä siinä. Te olitte kai juuri lähtenyt pois."

"Minä seisoin heidän vieressään kun heidät hirtettiin," sanoi vieras.

"Todellako?" sanoi Peter. "Minusta ei ole lystiä katsella sellaista.
Muutamista ei mikään ole niin lystiä kuin katsella, kuinka neekerit
potkivat, mutta minä en voi sietää sitä. Se panee voimaan pahoin. Ei se
ole pelkurimaisuutta", vakuutti Peter nopeasti, sillä hän pelkäsi että
vieras saisi huonon käsityksen hänen rohkeudestaan. "Jos on kysymys
ampumisesta ja taisteluista, niin kyllä minä olen mukana. Voin lyödä
vetoa, että olen tappanut yhtä monta neekeriä kuin kuka tahansa
meikäläisistä. Mutta piiskaamista ja hirttämistä en voi sietää. Se
riippuu tietysti siitä, miten on kasvatettu. Äiti ei koskaan antanut
tappaa meidän hanhiakaan. Ne kuolivat vanhuuttaan ja me käytimme vain
höyhenet ja munat. Ja hän sanoi alituiseen minulle: 'elä lyö pienempää,
elä lyö heikompaa, elä lyö ketään joka ei voi lyödä sinua yhtä kovaa
takaisin!' Kun tuommoista alituiseen toitotetaan korviin, ei siitä pääse
ikinä maailmassa. Kerran meikäläiset olivat ampuneet neekerin. He
kertoivat, että hän istui hiljaa kuin kivipatsas, käsivarret säärien
ympäri. Muutamat meidän väestä antoivat hänelle korvapuusteja ennen
ampumista. Tuollaista en minä voi sietää. Se nostattaa pahaa elämää
tänne." Peter painoi kädellään sydänalaansa. "Kyllä minä ammun vaikka
kuinka monta, vallankin kun he juoksevat pakoon, mutta heitä ei pidä
sitoa kiinni."

"Minä olin siellä, kun tuo mies ammuttiin," sanoi vieras.

"Oh -- te näytte olleen joka paikassa," sanoi Peter. "Oletteko nähnyt
Cecil Rhodesin?"

"Olen nähnyt hänet?" sanoi vieras.

"_Hän_ se on kuolema neekereille," sanoi Peter Halket lämmitellen
käsiään. "Sanotaan että kun hän oli pääministerinä siirtomaassa, hän
koetti säätää semmoisen lain, joka antaisi isännille oikeuden ruoskittaa
neekeripalvelijoitaan, kun nämä tekivät jotain epämieluista. Mutta muut
englantilaiset eivät suostuneet siihen. Mutta täällä hän voi tehdä mitä
ikinä hän tahtoo. Siitä syystä niin moni tahtoisi, että häntä ei
lähetettäisi pois. He sanovat näin: jos tänne asetetaan englantilainen
hallitus, niin se antaa neekereille maata. Ja sitten se antaa heille
äänestysoikeuden ja sivistystä ja kasvatusta ja kaikenmoista sellaista.
Mutta Cecil Rhodes hän pitää ne peijakkaat kurissa! Hän sanoo _pitävänsä
enemmän maasta kuin neekereistä_. He sanovat että Cecil Rhodes jakaa
maan meille ja pakoittaa neekerit tekemään työtä meidän maallamme,
kysymättä rahtuakaan heidän tahtoaan. Ja sehän on aivan yhtä edullista
kuin orjien pito. Eikä näistä edes tarvitse pitää huolta vanhoilla
päivillä. Minä olen Rhodesin puolella. Se on helkkarin hyvä tuuma. Emme
me tule tänne työtä tekemään, sitä kyllä voi tehdä Englannissakin. Me
tulemme tänne hankkimaan rahaa, ja kuinka me sitä saamme, elleivät
neekerit tee työtä meille, tai ellemme perusta yhtiötä? Hän on kuolema
kaikille neekereille, tuo Rhodes!" sanoi Peter miettiväisenä. "Sanotaan,
että jos tänne asetetaan brittiläinen hallitus, ja jos sitten sattuisi
lyömään neekeriä ja siitä olisi pahempia seurauksia, niin paikalla siitä
syntyisi oikeudenkäynti ja kaikenlaista harmia. Mutta Cecil se on poika,
joka ei semmoisesta välitä niin mitään, kunhan vain ei _häntä_ panna
välikäteen."

Vieras katsoi kirkkaita liekkejä, jotka kohosivat korkealle tyyneessä
yöilmassa. Sitten hän äkkiä säpsähti.

"Mitä nyt?" sanoi Peter. "Kuuletteko mitään?"

"Kuulen etäältä itkua," sanoi vieras, "ja lyöntejä. Ja kuulen miesten ja
naisten kutsuvan minua."

Peter kuunteli tarkkaan. "En voi kuulla yhtään mitään", sanoi hän. "Se
on kai teidän omassa päässänne. Minä kuulen joskus ääniä päässäni." Hän
kuunteli vielä tarkkaan. "Ei kuulu ikinä mitään. On niin perin
hiljaista."

He istuivat ääneti hetkisen.

"Peter Simon Halket," sanoi vieras äkkiä. -- Peter säpsähti, sillä hän
ei ollut sanonut toista ristimänimeään vieraalle -- "jos kävisi niin,
että te saisitte kaikki nuo halutut maanne, ja jos saisitte mustia
miehiä tekemään työtä edestänne ja hankkimaan teille suuria rikkauksia,
tai jos voisitte perustaa tuon yhtiön" -- Peter säpsähti -- "ja hullut
ostaisivat osakkeita, niin että teistä tulisi koko valtakunnan rikkain
mies, ja jos te hankkisitte laajoja maita itsellenne ja rakentaisitte
komeita linnoja, niin että ruhtinaat ja tämän maailman mahtavat
ryömisivät teidän luoksenne ja puristaisivat teidän käsiänne, pyytäen
hiukan kultaa teiltä -- mitä se teitä hyödyttäisi?"

"Hyödyttäisi!" Peter Halket tuijotti vieraaseen. "Se tietysti
hyödyttäisi vaikka kuinka paljon. Mikä se tekee Beitin ja Rhodesin ja
Barnaton niin suuriksi? Jos on kahdeksan miljoonaa --"

"Peter Simon Halket, kellä on suurin sielu kaikista, jotka tunnette maan
päällä?" sanoi vieras. "Kenen sielu on puhtain?"

"Oh," sanoi Peter, "nyt ei ollutkaan kysymys sieluista vaan rahasta.
Tietysti, jos kerran sieluista puhutaan, minusta on äiti paras ihminen,
jonka ikinä olen nähnyt. Mutta mitä se häntä hyödyttää? Hänen täytyy
ikänsä seistä pesemässä kaikenlaisten hienojen pöllöpäiden
alusvaatteita. Odottakaappa, kun minä saan rahoja! Silloin ne ajat
muuttuvat, ja silloin se on toinen, joka saa --"

"Peter Halket," sanoi vieras, "kuka on suurin, sekö joka palvelee vai
sekö jota palvellaan?"

Peter katsahti vieraaseen, ja yhtäkkiä hänelle selvisi, että vieras
mahtoi olla hullu.

"Oh," sanoi hän, "jos sillä lailla puhutaan, niin ei mikään ole mitään!
Voisitte yhtä hyvin väittää, että te itse istuessanne tuossa, vanhassa
liinaviitassanne, olette yhtä suuri kuin Rhodes tai Beit tai Barnato,
tai vaikkapa kuningas. Tietysti ihminen on yhtä hyvä, olipa hän rikas
tai köyhä, mutta hän ei ole yhtä hyvä, muitten silmissä."

"On ollut kuninkaita, jotka ovat syntyneet seimessä," sanoi vieras.

Silloin Peter huomasi, että vieras laski leikkiä, ja hän nauroi. "Siitä
kai on hyvin pitkä aika. Nyt ne eivät ainakaan synny seimessä," sanoi
hän. "Vaikkapa itse kaikkivaltias Jumala tulisi tähän maahan, niin
ihmiset eivät paljoa hänestä välittäisi, ellei hän omistaisi ainakin
puolen miljoonan edestä osakkeita."

Peter korjasi valkeata. Äkkiä hän tunsi vieraan katseen.

"Kuka antoi teille maanne?" kysyi vieras.

"Minulle! Tietysti Chartered Company," sanoi Peter.

Vieras katsoi taas tuleen. "Ja kuka antoi maan heille?" kysyi hän
tyyneesti.

"Englanti, tietysti. Englanti antoi Chartered Companylle maan tuolle
puolen Zambesia, jotta yhtiö saisi tehdä sillä mitä ikinä se tahtoi ja
hankkia siitä niin paljon rahaa kuin se suinkin saattoi, ja Englanti
olisi sillä apuna."

"Kuka antoi maan Englannin miehille ja naisille?" kysyi vieras
tyyneesti.

"Mitä hittoja! He sanoivat tietysti että se oli heidän, ja silloin se
oli heidän," sanoi Peter.

"Entäs sen maan asukkaat, onko Englanti antanut teille ihmiset myöskin?"

Peter katsoi hiukan epäröiden vieraaseen. "Tietysti se on antanut meille
myöskin asukkaat. Mitä me tekisimme maalla ilman asukkaita?"

"Ja kuka antoi Englannille nuo asukkaat, elävän lihan ja veren, että
Englanti ne antaisi pois toisten käsiin?" kysyi vieras nousten
seisaalleen.

Peter katsoi häneen melkein peloissaan. "Ah -- mitä Englanti tekisi
kurjilla neekerijoukoilla, ellei se antaisi niitä meille? Mitä ne ovat
muuta kuin maailmanlopun kapinoitsijoita, koko neekerit?" sanoi Peter.

"Mikä on kapinoitsija?" kysyi vieras.

"Voi taivas!" sanoi Peter. "Kylläpä mahdatte olla vieras tämän maailman
menolle, ellette tiedä, mikä kapinoitsija on! Kapinoitsija on semmoinen
ihminen, joka taistelee kuningastaan ja maatansa vastaan. Nuo helvetin
neekerit ovat kapinoitsijoita siksi että ne taistelevat meitä vastaan.
He eivät tahdo antautua Chartered Companylle. Mutta heidän täytyy. Kyllä
me heille opetamme," sanoi Peter Halket puristaen nyrkkiään ja istautuen
varmasti Etelä-Afrikan maalle, josta hän ei kaksi vuotta takaperin ikinä
ollut kuullutkaan, ja jota hän kahdeksantoista kuukautta sitten ei ollut
nähnyt, aivan kuin se olisi ollut hänen isäinsä maa, jossa hän ensiksi
näki päivän valon.

Vieras katsoi tuleen ja sanoi sitten mietteissään: "Olen nähnyt maan
kaukana täältä. Siinä maassa on kahden laatuisia ihmisiä, jotka asuvat
vieretysten. Noin tuhat vuotta sitten toinen kansa voitti toisen ja
siitä lähtien ne ovat asuneet yhdessä. Nyt tahtoo toinen kansa ajaa pois
voittajansa. Ovatko he myöskin kapinallisia?"

"Hm," sanoi Peter tyytyväisenä, kun vieras vetosi häneen, "se riippuu
vallan kokonaan siitä, keitä ne ovat. Ymmärrättehän."

"Toista kansaa sanotaan turkkilaisiksi, toista armenialaisiksi," sanoi
vieras.

"Jaa," sanoi Peter, "armenialaiset eivät ole kapinallisia. He ovat
meidän puolellamme! Sanomalehdet ovat vallan täynnä noita asioita,"
lisäsi Peter ylpeänä, kun sai näyttää tietojaan. "Ne peijakkaan
turkkilaiset! Mikä oikeus heillä oli voittaa armenialaiset? Kuka antoi
heille heidän maansa? Tekisi mieleni mennä itse heitä ampumaan!"

"_Miksi armenialaiset eivät ole kapinallisia?_" kysyi vieras lempeästi.

"Oh, te kysytte niin kummallisia kysymyksiä," sanoi Peter. "Elleivät he
pidä turkkilaisista, miksi heidän pitäisi sietää heitä? Jos ranskalaiset
nyt tulisivat ja voittaisivat meidät ja me käyttäisimme ensimäistä
tilaisuutta ajaaksemme heidät tiehensä, ette kai sanoisi _meitä_
kapinallisiksi! Miksi armenialaiset eivät saisi ajaa pois noita
kirotuita turkkilaisia? Paitsi sitä," lisäsi Peter kumartuen eteenpäin
ja puhuen aivan kuin semmoinen henkilö, joka on aikeessa sanoa tärkeän
salaisuuden, "ymmärrättehän, että ellemme me auta armenialaisia, tulevat
venäläiset apuun, ja meidän täytyy" -- Peter näytti tavattoman viisaalta
-- "meidän täytyy estää se. He ottaisivat maan, ja se on aivan tiellä
Indiaan. Ja sitä me emme voi sallia. Arvaan että te ette tiedä paljon
politiikasta siellä Palestinassa?" sanoi Peter, katsoen ystävällisesti
ja suojelevasti vieraaseen.

"Jos nämät ihmiset", sanoi vieras, "tahtovat ennemmin olla vapaina tai
brittiläisen vallan alla kuin Chartered Companyn alamaisina, miksi he
vastustaessaan Chartered Companya ovat enemmän kapinallisia kuin
armenialaiset vastustaessaan turkkilaisia? Onko Chartered Company
Jumala, että jokaisen polven tulee notkistua sen edessä ja jokaisen pään
kumartua? Alistuisitteko te Englannin valkoiset miehet päiväksikään sen
komennon alle?"

"Ah," sanoi Peter, "tietysti emme, mutta me olemme valkoihoisia ja
samoin ovat armenialaisetkin -- melkein --". Hän katsahti vieraan
tummiin kasvoihin ja lisäsi nopeasti: "Tietysti se ei riipu väristä,
senhän ymmärrätte. Minä pidän tummista kasvoista, äidillä on ruskeat
silmät -- mutta armenialaiset ne ovat pitkätukkaisia aivan niinkuin
mekin."

"Vai niin, se riippuu siis tukasta," sanoi vieras lempeästi.

"E--ei," sanoi Peter, "eihän se nyt tietysti riipu aivan siitäkään.
Mutta se on kumminkin vallan eri asia se, että armenialaiset tahtovat
vapautua turkkilaisista, kuin se, että nämä peijakkaan neekerit tahtovat
vapautua Chartered Companysta. Paitsi sitä armenialaiset ovat
kristityitä niinkuin mekin!"

"Oletteko _te_ kristityitä?" Omituinen väre kävi vieraan kasvojen yli.
Hän nousi seisaalleen.

"Tietysti olemme," sanoi Peter. "Me olemme kaikki kristityitä, me
englantilaiset. Ehkä te ette pidä kristityistä? Tiedän että muutamat
juutalaiset eivät pidä kristityistä," sanoi Peter, katsoen
tyynnyttävästi vieraaseen.

"Minä en rakasta enkä vihaa ketään ihmistä hänen nimensä tähden," sanoi
vieras. "Nimi ei merkitse mitään."

Vieras istautui taas tulen ääreen ja pani kätensä ristiin.

"Onko Chartered Company myöskin kristitty?" kysyi hän.

"Tietysti, tietysti," sanoi Peter.

"Mikä on kristitty?" kysyi vieras.

"Hm -- niin -- te kysytte todellakin niin kummallisia kysymyksiä.
Kristitty on sellainen ihminen, joka uskoo taivaaseen ja helvettiin ja
Jumalaan ja Raamattuun ja Jesukseen Kristukseen, että Kristus vapahtaa
hänet menemästä helvettiin; ja jos hän uskoo, hän vapahdetaan, hän
varmasti vapahdetaan."

"Mutta täällä, tässä maailmassa, kuka täällä on kristitty?"

"Hm," sanoi Peter, "minä olen kristitty -- me olemme kaikki
kristityitä."

Vieras katsoi tuleen, ja Peter tahtoi mielellään vaihtaa
keskusteluainetta. "Se on vallan omituista kuinka te olette äitini
näköinen -- tarkoitan käytöstänne. Hän sanoi aina minulle: 'Elä välitä
rahansaaliista, Peter. Liian suuri rikkaus on yhtä paha kuin liian suuri
köyhyys'. Te muistutatte niin paljon häntä."

Vähän ajan perästä Peter sanoi, kumartuen hiukan vieraaseen päin: "Mistä
syystä tulitte tähän maahan, ellette tahdo ansaita rahaa? Ei kukaan tule
tänne muusta syystä. Oletteko portugalilaisten puolella?"

"En ole enemmän toisen kansan puolella kuin toisenkaan," sanoi vieras.
"Ranskalainen ei ole minusta parempi kuin englantilainen, eikä
englantilainen parempi kuin kafferilainen tai kiinalainen. Olen
kuullut," lisäsi vieras, "mustan lapsen itkevän, kun se ryömi äitinsä
ruumiilla hakien rintaa, kun äiti makasi kuolleena tien vieressä. Olen
myöskin kuullut rikkaan miehen lapsen valittavan palatsissa. Minä kuulen
kaikki itkut."

Peter katsoi häneen tarkasti. "Kuka te oikeastaan olette?" sanoi hän, ja
kumartuen lähemmäksi vierasta hän lisäsi: "Mitä te täällä teette?"

"Minä kuulun?" sanoi vieras, "maailman voimakkaimpaan yhtiöön."

"Oh," sanoi Peter, istuen suorana, ja kasvoihin tuli ihmettelyn ilme.
"Vai niin, vai niin. Onko se timantti-, vai kulta-, vai maayhtiö?"

"Se on kaiken maailman laajin yhtiö," sanoi vieras, "ja se kasvaa
kasvamistaan. Siihen kuuluu kaiken rotuista väkeä kaikista maista. Siinä
on eskimolaisia, kiinalaisia, turkkilaisia, englantilaisia, kaikkia.
Siinä on kaiken uskoista väkeä, buddhalaisia, mahomettilaisia,
konfusiolaisia, vapaa-ajattelijoita, ateisteja, kristittyjä,
juutalaisia. Se on meille sama, miksi ihmistä sanotaan, kun hän vain
kuuluu meihin."

Peter sanoi: "Mahtaa olla vaikeata teidän ymmärtää toisianne, jos teitä
on niin monta laatua?"

Vieras vastasi: "On merkki, josta me kaikki tunnemme toisemme ja josta
koko maailma meidät tuntee[1]."

[1] Siitä pitää kaikkein tunteman teidän minun opetuslapsikseni, jos te
keskenänne rakkauden pidätte.

Ja Peter sanoi: "Mikä merkki se on?"

Mutta vieras oli vaiti.

"Ahaa, jonkunmoinen vapaamuurari yhdistys!" sanoi Peter, nojautuen
kyynäsvarteensa ja katsoen vieraaseen lakkinsa alta. "Onko täällä paljon
teikäläisiä tässä maassa?"

"On," sanoi vieras. Sitten hän ojensi kättään pimeään. "Tuolla eräässä
luolassa oli kaksi naista. Kun räjähdytitte luolan, jäivät he
vahingoittumatta kivilohkareen taakse. Kun te veitte pois kaikki jyvät
ja poltitte ne, mitä ette jaksaneet kantaa, oli siellä vakallinen, jota
ette huomanneet. Naiset jäivät sinne, sillä toinen oli kahdeksankymmentä
vuotta ja toisen piti kohta synnyttää, ja he eivät uskaltaneet lähteä
seuraamaan heimonsa jäännöksiä, sillä te olitte heidän kentillään. Joka
päivä vanha vaimo jakoi jyviä vakasta ja he keittivät ne yöllä
rotkossaan, josta te ette voineet huomata savua. Ja joka päivä vanha
vaimo antoi nuorelle kaksi kourallista ja otti itselleen yhden
kourallisen sanoen: 'Lapsen tähden sinun kohdussasi'. Ja kun lapsi oli
syntynyt ja nuori vaimo parantunut, otti vanha vaimo vaatteen ja kaasi
siihen kaikki jyvät vakasta. Ja hän pani jyvät nuoren vaimon pään päälle
ja lapsen hänen selkäänsä sanoen: 'Mene pitkin virran rantaa, kunnes
tulet pohjoiseen siihen maahan, jonne heimomme läksi. Jonakin päivänä
voit sitten lähettää minua noutamaan'. Ja nuori vaimo kysyi: 'Onko
sinulla kyllin jyviä vakassa, kunnes tullaan sinua noutamaan?' Vanha
vaimo vastasi: 'Minulla on kyllin.' Ja hän istui luolan murretulle
ovelle ja katseli kuinka nuori vaimo astui alas kukkulata ja ylös virran
äyrästä sekä katosi pensaikon taakse. Vanha vaimo katseli tasankoa ja
näki sen paikan, jossa neekerikylä oli ollut ja jossa hän oli nuorena
tyttönä istuttanut maissia --"

"Minä kohtasin naisen, jolla oli jyviä päänsä päällä ja lapsi selässä!"
sanoi Peter hiljaa.

"Ja tänä iltana minä taas näin hänen istuvan luolansa ovella. Kun
aurinko oli laskenut, rupesi hän värisemään vilusta. Hän ryömi sisään ja
laskeutui vakan viereen. Tänä yönä puoli neljä hän kuolee. Minä olen
tuntenut hänet siitä asti, kun hän oli pieni lapsi ja leikki majojen
ympärillä, sillä aikaa kun hänen äitinsä työskenteli maissipellolla. Hän
kuului meidän yhtiöömme."

"Todellako!" sanoi Peter.

"On meillä muitakin jäseniä täällä," sanoi vieras. "Tuolla asui eräs
kullankaivaja," -- hän osoitti pohjoiseen --. "Hän noitui ja kirosi
ihmisten kuullen mutta hänellä oli monta palvelijaa, jotka tiesivät että
hän oli heidän ystävänsä, kun hätä tuli. Kun he olivat sairaita, hoiti
hän heitä omin käsin, kun heillä oli huolia, menivät he hänen luokseen
apua hakemaan. Tämän sodan alkaessa kaikki mustien miesten sydämet
olivat katkerina, sillä muutamat valkoiset miehet olivat valehdelleet
heille, ja heidän lähettiläänsä oli tapettu, kun he aikoivat pyytää
Englantia ottamaan heitä suojaansa. Siihen aikaan muutamat niistä
miehistä, jotka taistelivat valkoisia miehiä vastaan, tulivat
kullankaivajan asunnolle. Kullankaivaja ampui heihin kolosta, jonka hän
oli puhkaissut oveensa, mutta he ampuivat häneen takaisin vanhalla
elefanttipyssyllä, ja kuula särki hänen kylkensä, ja hän vaipui
lattialle -- sillä usein saa syytön kärsiä syyllisen edestä ja armelias
mies kaatuu, mutta sortaja menestyy. Silloin hänen musta palvelijansa,
joka oli hänen luonaan, otti hänet nopeasti syliinsä ja kantoi hänet
asunnon taakse ja sieltä alas virran uomaan, jonne kukaan ihminen ei
voinut heidän jälkiään seurata. Siellä palvelija piilotti isäntänsä
äyräässä olevaan koloon. Ja kun miehet tulivat asuntoon, eivät he
voineet löytää valkoista miestä, eikä näkynyt jälkiä hänen askeleistaan.
Mutta illalla kun musta palvelija palasi asunnolle hankkiakseen ruokaa
ja lääkkeitä isännälleen, ottivat miehet hänet kiinni ja sanoivat: 'Voi
sinua heimosi pettäjä, valkoisen miehen koira, joka puollat niitä, jotka
ottavat meiltä maamme ja vaimomme ja tyttäremme aivan silmäimme edessä!
Sano heti minne olet hänet piilottanut?" Ja kun hän ei tahtonut vastata
heille, tappoivat he hänet asunnon oven eteen. Kun sitten ilta tuli,
ryömi valkoinen mies käsillään ja polvillaan ja saapui asuntoonsa
hakemaan ruokaa. Kaikki muut miehet olivat menneet, mutta hänen
palvelijansa makasi kuolleena oven edessä, ja valkoinen mies arvasi
kuinka kaikki oli tapahtunut. Hän ei jaksanut ryömiä edemmäksi, vaan
laskeutui alas oven eteen, ja sinä yönä valkoinen mies ja musta mies
makasivat vieretysten, kuolleina. Nuo molemmat olivat minun ystäviäni."

"Se oli helkkarin reipas neekeri," sanoi Peter, "olen kuullut ennenkin
samanlaisia juttuja heistä. Kerran eräs tyttö tapettiin, kun hän ei
tahtonut ilmaista emäntänsä olopaikkaa. Mutta," lisäsi Peter
epäilevästi, "kaikki teidän yhtiönne jäsenet näyttävät olevan neekereitä
tai joutuvan surmatuiksi."

"Ne kuuluvat kaikkiin kansakuntiin," sanoi vieras. "Eräässä kaupungissa
vanhassa siirtomaassa on yksi meidän väkeämme, vähäpätöinen
ulkomuodoltaan ja ääneltään. Tapahtui eräänä sunnuntaina, kun paljon
väkeä oli kokoontunut hänen ympärilleen, että hän nousi heille
saarnaamaan. Ja kun aika tuli, että hänen piti alkamaan, sanoi hän: 'Sen
sijaan että puhuisin teille, tahdon lukea teille kertomuksen.' Ja hän
avasi vanhan kirjan, yli kahdentuhannen vuoden vanhan ja luki: 'Sitte
tapahtui, että Nabothilla Jesreeliittiläisellä oli viinamäki
Jesreelissä, läsnä Ahabin, Samarian kuninkaan huonetta.

Ja Ahab puhui Nabothille ja sanoi: anna minulle viinamäkesi kaalimaaksi,
että se on niin läsnä minun huonettani, ja minä annan sen edestä
paremman viinamäen; eli jos sinun niin kelpaa, niin minä annan sinulle
hopiata niin paljon kuin se maksaa.

Mutta Naboth sanoi Ahabille: Herra varjelkoon minua antamasta sinulle
isäini perintöä!

Niin Ahab tuli kotiansa pahalla mielellä ja vihoissansa sen sanan
tähden, kuin Naboth Jesreelitiläinen hänelle puhunut oli, sanoen: en
minä anna sinulle isäini perintöä.'

Mies luki koko kertomuksen, kunnes se oli loppunut. Sitten hän sulki
kirjan ja sanoi: 'Nabothilla on viinamäki tässä maassa, ja siinä on
paljon kultaa. Ja Ahab himoitsi sitä omakseen, saadakseen sen rikkaudet.

Ja hän laski vanhan kirjan syrjään ja otti toisen kirjan, joka oli
kirjoitettu äsken. Ja miehet ja naiset kuiskailivat toisilleen kirkossa:
'Eikö tuo ole sinikirja-selonteko, jonka Cape siirtomaan parlamentin
asettama komitea laati Jamesonin rosvoretkestä?'

Ja mies sanoi: 'Ystäväni, ensimäinen kertomus, jonka teille luin, on
vanhimpia kertomuksia maailmassa, se, jonka nyt aijon lukea, on
uusimpia. Totuus ei ole enemmän totta siksi, että se on kolmentuhannen
vuoden vanhaa, eikä vähemmän totta siksi, että se on eilispäiväistä.
Kaikki kirjat, jotka valaisevat totuutta, ovat Jumalan kirjoja. Siksi
luen näiltä lehdiltä edessäni. Voiko meillä olla hyötyä Ahabin, Samarian
kuninkaan kertomuksesta, ellemme tunne kertomusta nykyajan Ahabeista, ja
jos sallimme nykyajan Nabothien joutuvan kivitetyiksi, meidän
istuessamme rauhallisina?' Ja hän luki heille osia tuosta kirjasta. Ja
muutamat rikkaat miehet ja naiset nousivat ylös ja menivät ulos hänen
vielä puhuessaan, ja hänen vaimonsa meni myöskin ulos.

Ja kun jumalanpalvelus oli lopussa ja mies palasi kotiinsa, tuli vaimo
itkien hänen luokseen ja sanoi: 'Näitkö sinä, kuinka moni rikkaimmista
ja mahtavimmista henkilöistä meni ulos kirkosta tänä aamuna? Miksi sinä
saarnasit semmoisen saarnan juuri nyt, kun meidän pitäisi saada
lisärakennus taloomme, ja kun sinä arvelit että he nostaisivat
palkkaasi. Sinulla ei ole ainoatakaan boeria seurakunnassasi! Miksi
sinun piti sanoa että Chartered Companyn rosvoretki Johannesburgiin oli
väärä?'

Hän sanoi: 'Vaimoni, jos minä uskon että muutamat miehet, jotka me
olemme ylentäneet ylhäälle ja joille me olemme antaneet valtaa, ovat
menetelleet raukkamaisen kurjasti, enkö minä lausuisi julki sitä?'

Ja vaimo sanoi: 'Muistatko että aivan äskettäin, kun Rhodes olisi vaikka
nuollut boerien jalkoja, haihduttaakseen heistä kaikki epäluulot, sillä
aikaa kun hän puuhaili tuota toista asiata, sinä ahdistit molempia, sekä
Rhodesia että Afrikanderien Liittoa[1], siksi että he koettivat saada
säädetyksi lain, joka sallisi neekereitä piiskattavan, ja silloin me
menetimme viisikymmentä puntaa, jotka muutoin olisimme saaneet
kirkollemme?' Ja mies vastasi: 'Vaimoni, eikö Jumalata voi palvella yhtä
hyvin taivaan kannen alla, jonka Hän itse on luonut, kuin palatsissa?
Pitääkö ihmisen vaieta nähdessään sortoa, voidakseen siten ansaita rahaa
Jumalalle? Jos minä puolustin mustaa miestä, ollessani vakuutettu siitä,
että hän oli saanut kärsiä vääryyttä, enkö myöskin puolustaisi valkoista
miestä, omaa heimolaistani? Pitääkö meidän puhua, kun toiselle ihmiselle
tehdään vääryyttä, mutta vaieta, kun sitä tehdään toiselle?'

[1] Afrikanderien Liitto on järjestetty hollantilainen valtiollinen
puolue, jonka avulla Rhodes työskenteli ja joka tuki häntä.

Ja vaimo sanoi: 'Mutta onhan sinulla perheesi ja oma itsesi, joita sinun
pitää ajatella! Miksi sinä aina vastustat niitä ihmisiä, jotka voisivat
tehdä jotain meidän hyväksemme? Sinua rakastavat ainoastaan köyhät. Jos
sinun välttämättömästi täytyy moittia ketään, niin miks'et moiti
juutalaisia siitä että he tappoivat Kristuksen, tai Herodesta, tai
Pontius Pilatusta? Miksi et jätä rauhaan niitä, joilla on valta tänä
päivänä, ja jotka voivat rahoillaan musertaa sinut?'

Ja mies vastasi: 'Oi, vaimoni, nuo juutalaiset ja Herodes ja Pontius
Pilatus ovat aikoja sitten kuolleet. Auttaisiko se heitä, jos minä nyt
saarnaisin heistä? Pelastaisiko se yhden ainoankaan sielun heidän
kouristaan? Menneisyys on kuollutta, se elää meidän tiedossamme
ainoastaan siksi, että me siitä oppisimme. Nykyisyydessä, ainoastaan
nykyisyydessä meidän tulee tehdä työtä ja tulevaisuus on meidän luotava.
Onko kaikki Johannesburgin kulta tai kaikki Kimberleyn timantit sen
arvoiset, että yksi ainoa kristitty ihminen -- tai sanokaamme yksi ainoa
pakana veli -- niitten tähden saisi saada surmansa lähimmäisensä käden
iskusta?'

Ja vaimo vastasi: 'Tuo kaikki on hyvin kaunista. Jos sinä todellakin
olisit kaunopuheinen saarnaaja ja voisit kerätä satoja ympärillesi, ja
aikaa myöten voisit muodostaa voimakkaan puolueen, jonka johtajana sinä
olisit, en välittäisi vaikka puhuisitkin noin. Mutta ajattele
vähäpätöistä ulkomuotoasi ja heikkoa ääntäsi -- kuka sinua seuraisi?
Sinä jäät aivan yksin. Siinä on koko hyöty sinun puuhistasi.'

Ja mies sanoi: 'Oi, vaimoni, enkö ole odottanut ja etsinyt ja toivonut
että ne, jotka ovat jalommat ja voimakkaammat kuin minä kaikkialla tässä
maassa, kohottaisivat äänensä ja puhuisivat -- ja kaikkialla on kuolon
hiljaisuus? Siellä, täällä joku on uskaltanut puhua ääneen, mutta toiset
kuiskailevat kätensä takana. Toinen sanoo: 'Pojallani on virka; hän
menettäisi sen, jos puhuisin ääneen'. Ja toinen sanoo: 'Minulle on
luvattu maata'. Ja vielä toinen sanoo: 'Nuo miehet kuuluvat
seurapiiriini ja minä menettäisin yhteiskunnallisen asemani, jos
korottaisin ääneni puhumaan.' Oi, vaimoni, meidän maamme, meidän kaunis
maamme, jonka me toivoimme olevan vapaan ja voimakkaan maailman
valtakuntien seassa, on kullanhimon mädättämä ja turmelema! Me, jotka
toivoimme ensimäisinä puoltavamme oikeutta ja vapautta
anglosaksilaisessa veljeskunnassa, emme enää ole kelvollisia seisomaan
viimeistenkään rivissä. Enkö minä ymmärtäisi liiankin katkerasti, kuinka
heikko ääneni on, ja että se, minkä voin aikaansaada, on yhtä kuin ei
mitään. Mutta pitäisikö minun siksi vaieta? Pitääkö kiiltomadon
kieltäytyä tuikkimasta, siksi että se ei ole tähti taivaankannella?
Pitääkö päretikun kieltäytyä palamasta ja lämmittämästä yhden ainoan
ihmisen kättä, siksi että se ei ole tulitorni, joka loistaa yli maiden
ja mantereiden. Ääni takanani kuiskaa minulle alituiseen: _Miksi murrat
pääsi kiveen? Jätä tuo työ suuremmille ja kykenevämmille miehille
kansassamme, heille, jotka tekevät sen paremmin kuin sinä! Miksi murrat
sydämesi, kun elämä voisi olla niin suloinen?_ Mutta, oi vaimoni,
väkevät ovat vaiti! Enkö minä puhuisi, vaikka tiedänkin että voimani
ovat mitättömät?'

Hän nojasi päänsä käsiinsä.

Vaimo sanoi: 'En ymmärrä sinua. Kun joskus tulen kotiin ja kerron
sinulle että se mies juo taikka että sillä vaimolla on pahat päivät,
vastaat aina minulle: 'Vaimo, mitä se meitä liikuttaa, jos kerran asiat
ovat niin, että emme voi niitä auttaa?' Viaton puhelukin loukkaa sinua,
ja sinä menet sellaisten henkilöiden luo ystävänä, joiden kynnyksen yli
minä en ikinä astuisi. Mutta kun maamme rikkaimmat ja mahtavimmat
miehet, jotka voisivat musertaa sinut kullallaan, niinkuin poika
musertaa kärpäsen peukalonsa ja etusormensa välissä, tekevät jotain
erityistä, asetut heti heitä vastaan.'

Mies sanoi: 'Vaimoni, mitä minulla on tekemistä yksityisen ihmisen
syntien kanssa, ellen minä ole häntä syntiin johdattanut? Olenko minä
syyllinen? Minulla on kyllin työtä pitäessäni huolta omista synneistäni.
Se synti, jonka ihminen tekee itseään kohtaan, on yksinomaa hänen
syntinsä eikä minun, se synti, jonka ihminen tekee itseään ja
tovereitaan kohtaan, on hänen ja heidän syntinsä, eikä minun, mutta ne
synnit, joita ihminen tekee silloin, kun hänen kansansa kädet ovat
korottaneet hänet korkealle, ja kun hänen kansansa on varustanut hänet
miekalla, jonka isku on koko kansan isku -- ne synnit ovat hänen sekä
heidän. Ei koko kansassa ole ainoatakaan olentoa niin vähäpätöistä, että
hän uskaltaisi sanoa: 'Minä en ole missään edesvastauksessa tuon miehen
töistä.' Me varustimme hänet aseilla, me nostimme hänet, me annoimme
hänelle valtaa, ja se paha, jonka hän tekee, on enemmän meidän kuin
hänen syynsä. Jos tuon miehen tarkoitus Etelä-Afrikassa täyttyisi ja se
päivä koittaisi, jolloin valkoinen mies hyökkäisi valkoista miestä
vastaan Zambezistä mereen saakka ja jokaisen sydän kiehuisi kiukkua
toveriaan kohtaan ja veri kostuttaisi maata kuin sade -- uskaltaisinko
minä silloin rukoilla, minä, joka nyt en uskalla puhua? Elä usko, että
toivon kostoa noille miehille. Ottakoot kernaasti kaikki ne miljoonat,
jotka he ovat tästä maasta imeneet, ja menkööt isänmaahansa ja eläkööt
siellä rikkaudessa, ylellisyydessä ja ilossa. Mutta jättäkööt tämän
maan, jonka he ovat murtaneet ja hävittäneet! Pitäkööt täältä
riistämänsä rahat, me voimme sen köyhyyden kestää. Mutta he eivät saa
murtaa meidän vapauttamme. Pitääkö minun joka sunnuntai rukoilla
Jumalata siunaamaan tätä maata ja liittämään sen lasten sydämet
rakkaudessa toisiinsa -- ja kumminkin, kun näen että kansaa petetään ja
että kullanhimo iskee kädellään kansaa vasten kasvoja, kun näen vapauden
pakenevan luotamme ja kokonaan joutuvan kultaisen hirviön kynsiin, niin
että meitä seuraava sukupolvi syntyy ilman vapautta raatamaan sellaisten
miesten hyväksi, jotka ovat riistäneet itselleen kaikki -- kun näen tuon
kaiken, pitääkö minun silloin pysyä ääneti? Boerit ja englantilaiset,
jotka ovat olleet tässä maassa, eivät aina ole rakastaneet laupeutta
eivätkä ole harrastaneet oikeutta, mutta yhden ainoan tätä maata imevän
monopolistin pikku sormi tuottaa enemmän turmiota kansamme lapsille kuin
kaikki entisten hollantilaisten ja englantilaisten tuhotyöt yhteensä.'

Ja vaimo sanoi: 'Olen kuullut sanottavan, että meidän tulee uhrautua
niiden ihmisten edestä, jotka elävät maailmassa samaan aikaan kuin
mekin, mutta en koskaan ennen ole kuullut, että meidän tulee uhrautua
sellaisten ihmisten edestä, jotka eivät vielä ole syntyneet. Mitä he
liikuttavat sinua? Sinä olet multana haudassasi ennenkuin tuo aika
tulee. Jos uskot Jumalaan,' lisäsi vaimo, 'niin miksi et jätä Hänen
tehtäväkseen kaiken tämän pahan johtamisen hyväksi? Tarvitseeko Hän
_sinua_ martyyrikseen? Tai meneekö maailma nurin ilman _sinun_ apuasi?'

Mies sanoi: 'Vaimo, jos oikea käteni on tulessa, enkö koettaisi sitä
vetää pois? Pitääkö minun sanoa: 'Jumala muuttakoon tämän pahan
hyväksi', ja antaa käteni palaa? Tuota tuntematonta, joka on edessämme,
me tunnemme ainoastaan, mikäli se ilmoittautuu meille omassa
sydämessämme. Se ei vaikuta ihmislapsiin muulla lailla kuin itse ihmisen
kautta. Ja enkö minä tuntisi minkään siteen sitovan minua tuleviin
sukupolviin, ja enkö toivoisi mitään hyvää ja kaunista heille, minä,
joka olen mikä olen ja nautin mitä nautin, siksi että lukemattomina
vuosisatoina menneisyydessä ihmiset ovat eläneet ja laskematta vaivojaan
tehneet työtä, ei ainoastaan itseään varten? Olisiko tuo suuri
muistopatsas, tuo suuri runo, tuo suuri parannus tullut tehdyksi, jos
ihmiset olisivat laskeneet vaivojaan ja eläneet ainoastaan omaa itseään
varten? Ei kenenkään ihmisen elämä ole häntä itseään varten, eikä
kenenkään ihmisen kuolema ole häntä itseään varten. Sinä et voi kieltää
minua rakastamasta niitä, jotka tulevat minun jälkeeni. Vieno ääni
sisässäni, en tiedä mikä se on, sanoo alituiseen; 'Elä heidän tähtensä
kuin omien lastesi tähden.' Kun oman elämäni pienessä piirissä kaikki on
synkkää ja minä olen epätoivossa, syttyy toivo uudestaan, kun muistan,
että kerran on tällä samalla paikalla, jossa minä nyt elän, jotain
jalompaa, jotain kauniimpaa.'

Ja vaimo sanoi: 'Sinä tahdoit yllyttää kaikkia meitä vastaan! Toiset
naiset eivät enää tule minua tervehtimään ja kirkkoomme tulee yhä
enemmän ja enemmän köyhää väkeä. Raha pysyy rahan luona. Jos
seurakuntasi olisi hollantilainen, olen varma että aina saarnaisit
heille, että heidän tulee rakastaa englantilaisia ja olla ystävällisiä
neekereille. Jos se olisi kafferilainen, vaatisit heitä aina auttamaan
valkoisia. Sinä olet aina niitten puolella, jotka eivät voi tehdä mitään
meidän hyväksemme! Tiedäthän että meille tarjottiin -- --'

Mies sanoi: 'Oi, vaimoni, mitä ovat boerit, venäläiset ja turkkilaiset
minulle! Olenko minä vastuunalainen heidän töistään? Oman kansani teot,
tuon kansan, jota rakastan kuin omaa sieluani, sen teot minua
liikuttavat. Minä tahtoisin, että joka paikassa maan päällä, jossa
meidän lippumme liehuu, kaikki heikot ja sorretut kansat kerääntyisivät
sen alle, sanoen: 'Tämän lipun suojassa vallitsee vapaus ja oikeus, joka
ei tee eroa rodun ja värin välillä.' Minä tahtoisin että meidän
lipussamme loistaisi suurilla kirjaimilla _Oikeus ja Laupeus_, ja että
jokaisessa uudessa maassa, jota jalkamme koskettavat, kaikki kansalaiset
aina näkisivät tuon lipun liehuvan ja sen alla lukisivat tuon suuren
käskyn: »_Voita tällä merkillä_». Ja minä tahtoisin että rosvolippu,
jota muutamat nyt heiluttavat tuon suuren lipun paikalla, revittäisi
alas ja poistettaisi näkyvistä ikipäiviksi! Pitääkö minun hyväksyä
muutamien teot siksi vain, että he sattuvat kuulumaan omaan heimooni,
vaikka moittisin samoja tekoja bushmanneissa ja hottentoteissa?
Soveltuuko se miehille, jotka kuuluvat maailman mahtavimpaan kansaan,
että he ryömivät hiljaa vatsallaan, hyökätäkseen pahaa aavistamattoman
naapurin kimppuun, kun kafferilainenkin pitää velvollisuutenaan
edeltäkäsin ilmoittaa sodasta, sanoen: 'Olkaa valmiina, sinä päivänä
minä tulen taistelemaan teitä vastaan'. Onko Englannin valta niin
murtunut ja meidän rotumme niin heikontunut ettemme enää uskalla
julistaa sotaa, vaan meidän täytyy hiipiä hiljaa pimeässä surmaamaan,
aivan kuin masennettu kansa, jolla ei ole muuta neuvoa? Nuo ovat
englantilaisia, mutta he eivät ole englantilaisia _miehiä_. Kun meidän
heimomme miehet menevät taisteluun, liehuu heidän lippunsa korkealla ja
rumpujen ääni kaikuu kauvas. Siksi että itse olen englantilainen, nuo
seikat murtavat minut. Parempi olisi ollut, jos kymmenentuhatta meistä
olisi jäänyt lyötyinä ja voitettuina tappelukentälle taistelussa suuren
asian hyväksi ja omat poikani heidän seassaan, kuin että nuo kaksitoista
poikaraukkaa kaatuivat Doornkopin luona taistellessaan hankkiakseen
lisää kultaa sellaisille henkilöille, joitten taskut jo ovat pullollaan
rahaa.'

Ja vaimo sanoi: 'Mitä se merkitsee, mitä _sinä_ tunnet ja ajattelet!
_Sinä_ et koskaan voi tehdä mitään!'

Ja mies sanoi: 'Oi vaimoni, tue minua, elä murra minua! Minulla ei ole
tässä asiassa muuta kuin yksi tie, johon valo paistaa.'

Vaimo sanoi: 'Sinä olet hyvin epäystävällinen, etkä ollenkaan välitä
mitä ihmiset meistä sanovat!' -- Ja vaimo itki katkerasti ja poistui
huoneesta. Mutta heti kun hän oli sulkenut oven, kuivasi hän kyyneleensä
ja sanoi itsekseen: 'Nyt hän ei enää ikimaailmassa uskalla saarnata
sellaista saarnaa. Hän ei uskalla vastustaa minua, kun sanon jyrkästi
tahtoni.'

Ja mies ei puhunut sanaakaan kellekään, vaan meni yksin kedolle. Koko
iltapäivän hän käveli edestakaisin hietikolla matalain pensaitten
välissä. Ja minä kuljin hänen vieressään.

Kun ilta tuli, meni hän taas kirkkoonsa. Moni oli poissa, mutta
seurakunnan vanhimmat istuivat paikoillaan, ja hänen vaimonsa oli
myöskin siellä. Ja valo loisti tyhjille penkeille. Kun aika tuli, avasi
hän taas sen juutalaisten kirjan, käänsi sen lehtiä ja luki: 'Jos sinä
laiminlyöt niiden esille antamisen, jotka kuolemaan tuomitut ovat ja
niiden, jotka ovat valmiit surmattaviksi; jos sinä sanot; katso, emme
tienneet sitä! Eikö hän joka tutkii sydämet ota sitä huomioon? Ja hän,
joka pitää vallassaan sinun sielusi, eikö hän tiedä sitä?'

Ja hän sanoi: 'Tänä aamuna me tutkistelimme sitä pahaa, jota tämä maa
saa kärsiä sellaisten miesten käsissä, joitten tarkoituksena on hankkia
rikkautta ja valtaa. Tänä iltana meidän tulee katsoa kuinka suuri syy
itsellämme on siinä asiassa. Luulen että tulemme huomaamaan, että syy on
meissä, eikä niissä miehissä, jotka me olemme kohottaneet korkealle.'
Silloin hänen vaimonsa nousi ja läksi ulos ja moni seurasi häntä. Pikku
miehen ääni kajahteli tyhjien penkkien seassa, mutta hän jatkoi
edelleen.

Ja kun jumalanpalvelus oli lopussa, hän meni ulos. Ei yksikään
seurakunnan vanhimmista tullut häntä tervehtimään, mutta hänen
seisoessaan tuli joku, hän ei nähnyt kuka, ja pisti kirjelipun hänen
käteensä. Hän nosti sen ylös ja luki lyhdynvalossa, mitä oli kirjoitettu
siihen lyijykynällä. Hän musersi sen kouraansa niinkuin mies musertaa
esineen, joka on pistänyt myrkyllisen piston häneen. Sitten hän pudotti
sen maahan, niinkuin mies pudottaa semmoisen, jonka hän tahtoo unohtaa.
Hienoa sadetta vihmoi, ja hän kulki katua, kädet selän takana ja pää
kumarassa. Väki kulki toisella puolen katua ja hänestä näytti, kuin hän
olisi ollut aivan yksin. Mutta minä kuljin hänen takanaan."

"Entäs sitten," sanoi Peter, huomatessaan että vieras vaikeni, "mitä
tapahtui hänelle sen jälkeen?"

"Tuo kaikki tapahtui vasta viime sunnuntaina," sanoi vieras.

Oli taas hetkisen äänettömyys.

Sitten sanoi Peter: "No niin, mutta hän ei ainakaan kuollut!"

Vieras pani kätensä ristiin polvilleen. "Peter Simon Halket," sanoi hän,
"helpompi on miehen kuolla, kuin seistä yksin. Se joka voi seistä yksin,
voi myöskin tarvittaessa kuolla."

Peter katsoi levottomasti vieraan kasvoihin. "Minä en tahtoisi kuolla,"
sanoi hän, "en vielä. Minä täytän vasta yksikolmatta vuotta ensi
syntymäpäivänäni. Tahtoisin vähän nähdä elämätä ensin."

Vieras ei vastannut.

Äkkiä Peter kysyi: "Ovatko kaikki teidän yhtiönne miehet köyhiä?"

Vieras odotti hetkisen, ennenkuin hän vastasi: "On ollut rikkaita, jotka
ovat tahtoneet liittyä meihin. Oli kerran nuori mies, ja kun hän kuuli
ehdot, meni hän pois murheissaan, sillä hänellä oli paljon omaisuutta."

Taas tuli hetken hiljaisuus.

"Onko siitä pitkä aika, kun tuo yhtiö perustettiin?" kysyi Peter.

"Ei ole yhtään olentoa elossa, joka voisi sen iän määrätä," sanoi
vieras. "Täällä maan päälläkin se alkoi silloin, kun nämä vuoret vielä
olivat nuoria, kun nuo levät tuskin olivat alullakaan kallioilla ja
ihminen kohottautui vaivaloisesti ylöspäin, koska hänen jänteensä vielä
olivat heikot. Noina päivinä, joita ihmiset eivät enää ota lukuunkaan,
toiset ihmiset nälkäisinä söivät toisten lihaa, sillä se oli heistä
hyvää. Niinä päivinäkin tapahtui, että oli yksi nainen, jonka pää oli
ylempänä toisia ja ajatus terävämpi toisten ajatuksia, ja kun hän nyppi
lihaa ihmiskallosta, hän rupesi miettimään. Ja tapahtui sitten
seuraavana iltana, kun miehet olivat koolla valkean ympäri ruvetakseen
syömään, että hän hiipi pois, ja kun miehet menivät puun luo, johon uhri
oli sidottu, oli se kadonnut. Ja he huusivat toisilleen: '_Hän_,
ainoastaan _hän_ sen on tehnyt, hän joka aina sanoi: Minä en pidä
ihmislihasta, ihmiset ovat liian paljon minun kalttaisiani, en voi niitä
syödä! Hän on hullu,' huusivat he, 'tappakaamme hänet!' Ja silloin,
noina himmeinä, hämärinä aikoina, joita ihmiset eivät enää ota
lukuunkaan, joita he tuskin uskovat olleiksikaan, tuo nainen kuoli.
Mutta muutamien miesten ja naisten aivoissa oli syttynyt uusi ajatus. He
sanoivat: 'Emme mekään tahdo syödä häntä. Ihmisliha ei maistu hyvälle.'
Ja sen perästäkin, kun padat olivat täynnä ihmislihaa, nämä seisoivat
syrjässä, ja puoli heimoa söi ihmislihaa, mutta toinen puoli ei syönyt.
Vuosien kuluttua ei kukaan enää sitä syönyt.

Ja niinäkin päivinä, joita ihmiset eivät enää ota lukuun, kun ihminen
helposti kyyristyi kävelemään nelinryömin, oli meikäläisiä maan päällä.
Ja jos tahdot tietää salaisuuden, ilmoitan, että ennenkuin ihminen astui
maan päällä, niinä päivinä, jolloin dicynodontti ja merihirviö, jota ei
ole olemassa muualla kuin haudattuna kiveen, kutsui rakastaen
puolisoaan, ja linnut, joiden jäljet näkyvät kallioissa, lentelivät
auringonpaisteessa iloisesti laulaen ja huudellen toinen toistaan, --
niinäkin päivinä, jolloin ihmistä ei ollut, oli tämän kuningaskunnan
aamurusko alkanut häämöittää maan päällä. Ja yhä vielä auringon
noustessa ja laskiessa ja tähtien kierrellessä avaruudessa, meidän
lukumäärämme kasvaa kasvamistaan."

Vieras nousi valkean äärestä ja seisoi suorana. Hänen ympärillään ja
hänen takanaan oli pimeys.

"Koko maa on meidän. Ja se päivä on koittava, jolloin tähdet,
katsellessaan alas tähän pyhään maahan, eivät näe pilkkuakaan, joka
olisi kosteana ihmisverestä, jonka hänen lähimmäisensä on vuodattanut.
Aurinko on nouseva idässä ja laskeva lännessä, luoden valoaan yli koko
tämän pienen pallon, mutta se ei ole missään näkevä ihmistä toisen
ihmisen sortamana. Heidän pitää miekkansa vannaaksi tekemän, ja
keihäänsä viikatteeksi, sillä ei yhdenkään kansan pidä toista kansaa
vastaan miekkaansa nostaman, eikä silleen tottuman sotimaan. Ja
ohdakkeen asemesta on nouseva havupuu, ja orjantappuran asemesta on
nouseva myrttipuu, ja ihminen ei ole musertava ihmistä koko tällä
pyhällä maalla. Huomispäivän aurinko on nouseva," sanoi vieras, "ja
noille synkille kallioille on valo loistava, niin että kaikki kukkulat
kimaltelevat sen säteissä. Auringon nousu ei ole varmempi kuin tuon
uuden päivän koitto. Ja minä sanon sinulle, että myöskin tässä maassa,
jossa me nyt seisomme, jossa tänä päivänä haavoitettujen huudot ja
koston kiroukset kajahtelevat, myöskin täällä, tässä maassa, jossa mies
hiipii salaa haavoittamaan vihollistaan pimeässä, ja jossa tynnörin
alasta kultamaata maksetaan tuhannen sielua ja kiiltävästä loasta puoli
kansakuntaa, ja jossa kotkat lihoovat ihmislihasta -- tässäkin maassa se
päivä on kerran koittava. Minä sanon sinulle, Peter Simon Halket, että
juuri tällä kohdalla, jossa nyt seisomme, on kerran kohoava temppeli.
Ihmiset eivät kokoonnu siihen palvelemaan sitä, joka eroittaa, vaan he
seisovat vieretysten, valkoiset ja mustat, vieraat ja maan asukkaat, ja
se paikka on oleva pyhä, sillä ihmiset tulevat sanomaan: Emmekö me ole
veljiä ja yhden Isän lapsia?"

Peter Halket katsoi ylös ääneti. Ja vieras sanoi: "Muutamat miehet
makasivat kentällä, ja yö oli kylmä ja pimeä. Ja heidän nukkuessaan, kun
yö oli pimeimmillään, yksi heistä liikahti. Kaukana idässä hän näki
puoleksi suljettujen silmiluomiensa läpi aivan kuin heikon viivan,
hienon kuin hiuskarva, vuorien huipuilla. Ja hän kuiskasi tovereilleen
pimeässä: 'Se on aamurusko, joka on koittamaisillaan'. Mutta he
mutisivat, silmät tiiviisti ummessa: 'Hän valehtelee, ei siellä ole
mitään aamuruskoa'.

Siitä huolimatta päivä nousi."

Vieras oli vaiti. Tuli leimusi punaisina kielekkeinä, jotka eivät enää
värähdelleet sinne tänne hiljaisessa yöilmassa. Peter Halket ryömi
lähemmäksi vierasta.

"Milloinka se aika tulee?" kuiskasi hän. "Tuhannenko vuoden perästä?"

Ja vieras vastasi: "Tuhat vuotta ei ole sen enempää kuin meidän
eilispäiväinen matkamme tai tämän öinen valvomisemme, joka nyt jo
lähenee loppuaan. Katso vuoria, joilla me nyt seisomme. Aika on ollut
uusi ja aika on muuttunut vanhaksi sen jälkeen, kun ne tähän asetettiin.
Ei puoltakaan siitä ajasta tule enää kulumaan, ennenkuin tuo aika tulee.
Minä olen nähnyt sen aamuruskon häämöttävän ihmisten sydämissä."

Peter astui lähemmä, niin että hän melkein polvistui vieraan jalkain
juureen. Hänen pyssynsä oli maassa toisella puolen tulta.

"Tahtoisin ruveta teidän yhtiönne mieheksi," sanoi hän. "Olen väsynyt
Chartered Companyn palvelukseen."

Vieras katsoi alas lempeästi. "Peter Simon Halket," sanoi hän, "voitko
kantaa sen painon?'"

Ja Peter sanoi: "Anna minulle työtä, että koettaisin."

Oli hetken äänettömyys. Sitten vieras sanoi: "Peter Simon Halket, vie
viesti Englantiin" -- Peter Halket sävähti -- "Mene tuon suuren kansan
luo ja huuda voimakkaasti: 'Missä on se miekka, joka annettiin sinulle,
että harjoittaisit sillä oikeutta ja jakaisit laupeutta? Kuinka tulit
antaneeksi sen sellaisten miesten käsiin, joitten himona on kulta,
joitten janona on rikkaus, joille ihmisen sielu ja ruumis ovat
pelimarkkoja vain? Kuinka tulit luovuttaneeksi pois onnenonkijain ja
pelaajain omiksi ne ihmiset, jotka annettiin sinun käsiisi, aivan kuin
he olisivat järjettömiä metsän petoja, joita voi ostaa ja myydä?

Ota takaisin miekkasi, Suuri Kansa -- mutta pese se ensin, ettei kätesi
tahraannu sen kullasta ja verestä.

Mitä näen! Suuren Kansan miekkaa käytetään kaivamaan maasta kultaa,
aivan kuin sikojen kärsät tonkivat esiin juurimukuloita! Etkö voi sitä
muuhun käyttää, Suuri Kansa?

Ota takaisin miekkasi, ja kun olet sen perinpohjin kiilloittanut ja
puhdistanut verestä ja loasta, kohota se sorrettujen suojaksi kaikissa
maissa.

Suuren ruhtinaan tytär, varo! Sinä annoit miekkasi uskottomain ritarien
käsiin. He tylsistävät sen terän ja himmentävät sen kirkkauden, ja kun
tarpeen hetki tulee ja sinä tahdot antaa miekkasi toisten käsiin,
huomaat sen terän tylsäksi ja kärjen katkenneeksi. Varo! Varo!'

Lausu Englannin viisaille miehille: 'Te, jotka rauhassa ja levossa
suojatuissa kammioissa tuumailette kaikkia asioita taivaassa ja maan
päällä ja pidätte kaikkea tietoa omana omaisuutenanne, onko teillä aikaa
ajatella tätä? Kenelle on Englanti antanut valtansa? Kuinka ne miehet
sitä käyttävät, jotka ovat sen Englannilta anastaneet? Elkää sanoko:
Mitä merentakaiset kansat meitä koskevat? Eikö meillä ole kyllin
mietittäviä asioita omassa maassamme? -- Sinne, minne kansan järjellä ei
ole aikaa mennä, sinne älkööt kansan kädetkään koskaan menkö työtä
tekemään. Sinne, minne kansan mahti menee, sinne menköön myöskin kansan
viisaus ja tieto sitä ohjaamaan. Voi teitä, jotka istutte rauhassa
tutkimassa menneisyyttä ja tulevaisuutta -- ja unohdatte nykyisyyden --
teillä ei ole mitään oikeutta istua rauhassa, tietämättä mitään niiden
voimien toimista, jotka te olette aseilla varustaneet ja lähettäneet
kaukaisten kansojen luo. Missä on kansanne miekka -- te viisaat miehet?'

Huuda Englannin naisille: 'Te, jotka istuskelette komeissa suojissa,
pidellen lapsia polvillanne, elkää luulko, että se on vain hienojen
uutimien kahinata ja tuulen hyminätä, jota kuulette. Kuunnelkaa
tarkkaan! Eikö se liene niiden etäinen valitus, joita miekkanne
hallitsee, valitus, joka hiipii luoksenne yli laajojen valtamerien,
kunnes se pääsee tunkemaan teidän sisimpään pyhättöönnekin? Kuunnelkaa
tarkkaan!

Sillä Suuren Kansan naiset eivät ole täyttäneet tehtäviään sillä vain,
että ovat synnyttäneet lapsia ja ruokkineet niitä rinnoillaan. Heille
kaikuu lapsikansain huuto maitten ja merien yli: 'Äidin sydän, puolla
meitä!' Parempi olisi teille, että kohtunne olisivat hedelmättömät ja
heimonne kuolisi sukupuuttoon, kuin se, että kuulette, ettekä vastaa."

Vieras kohotti kätensä ylös puhuessaan, ja Peter näki että molemmissa
oli vanhojen haavojen arpia.

"Huuda äänekkäästi Englannin työtätekeville miehille ja naisille: 'Te,
jotka ihmis-ikiä olette valitelleet, siksi että isäntänne rasittavat
teitä, te, jotka olette sanoneet: Me kiroamme kuninkaita, jotka istuvat
rauhassaan, eivätkä välitä, vaikka kansaa rasitetaan, kunhan heidän
kirstunsa ovat täynnä ja vatsansa tyydytetyt, eikä heitä kiusata
hallintohuolilla; te, jotka olette ottaneet kuninkaan vallan häneltä
pois ja istutte itse valtaistuimelta syöstyinä, eikö hänen syntinsä ole
teidän syntinne tänään? Jos ihmiset lisäisivät yhdenkään tunnin teidän
työaikaanne päivässä, tai tekisivät leivän, jota syötte, penniäkään
kalliimmaksi, ettekö nousisi yhtenä miehenä tuota sortoa vastaan? Mutta
se, mitä tehdään miehille merien takana, joita te hallitsette, se ei
koske teitä. Ettehän te koskaan liene sanoneet kuten entis-aikojen
kuninkaat: 'Sama se on meille kuka miekkaamme kantaa, olkoonpa vaikka
ryöstäjä ja seikkailija, kunhan hän vain nimittää sitä meidän
miekaksemme. Meidän täytyy peittää sen tuottamat tuhot!' -- Ettekö luule
että toisten kiroukset kuin omanne voivat kuulua taivaaseen? Missä on
miekkanne? Kenenkä käsiin se on joutunut? Ottakaa se nopeasti takaisin
ja puhdistakaa se!"

Peter Halket kyyristyi kokoon ja katsoi ylöspäin. Sitten hän huudahti:
"Mestari, en voi viedä tuota viestiä, olenhan vain oppimaton poika
raukka. Ja jos menisin Englantiin ja huutaisin ääneeni, sanoisivat he:
'Kuka tuo on, joka tulee saarnaamaan suurille henkilöille? Eikö hänen
äitinsä ole pesijätär täällä luonamme, ja eikö hänen isänsä ollut
päiväpalkkalainen, joka teki työtä kahdesta shillingistä päivässä?' Ja
he nauraisivat ja pilkkaisivat minua. Ja totta puhuen, viesti on niin
pitkä, etten oikein muista sitä. Anna minulle toinen työ."

Ja vieras sanoi: "Vie viesti tämän maan miehille ja naisille. Mene
Zambesista merelle asti ja lausu kaikille valkoisille miehille ja
naisille näin: 'Minä näin laajan kentän ja siinä oli kaksi kaunista
eläintä. Laaja oli kenttä heidän ympärillään, ja maassa kasvoi runsaasti
tuoksuvia yrttejä. Niin rehevä oli laidun, että ne tuskin saattoivat
milloinkaan syödä loppuun sitä, mitä kasvoi heidän ympärillään. Nuo
kaksi eläintä olivat toistensa näköiset, sillä ne olivat saman emon
poikia. Ja minä katsoin ja näin kaukana pohjoisessa tumman pilkun
taivaalla. Se oli niin pieni ja niin korkealla, että silmä tuskin
saattoi huomata sitä. Sitten se läheni lähenemistään ja liiteli sen
paikan yli, missä ne kaksi eläintä söivät laitumella. Se oli lintu,
jonka kaula oli paljas, nokka käyrä, kynnet pitkät ja siivet vahvat. Ja
se leijaili yli kentän, missä ne kaksi eläintä olivat, ja minä näin sen
laskeutuvan alas suurelle valkoiselle kivelle, jossa se odotti.
Pohjoisessa päin näin vielä useampia pilkkuja taivaalla, ja ne lähenivät
lähenemistään sitä, joka istui kivellä. Ja muutamat liitelivät eläinten
yli, ja toiset hijoivat nokkiaan kivillä. Muutamat kävelivät edes
takaisin eläinten jalkojen välissä. Ja minä näin, että he odottivat
jotain.

Sitten se, joka oli tullut ensimmäisenä, lensi toisen eläimen luota
toisen luo, istui heidän niskalleen ja pisti noukkansa heidän korviinsa.
Ja se lensi toisen eläimen luota toisen luo, ja se räpäytti siivillään,
niin että eläimet sokeutuivat, ja kumpikin luuli toveriaan
vihollisekseen. Ja he rupesivat keskenään taistelemaan. He viilsivät
halki toistensa kyljet, kunnes keto oli punaisena verestä ja maa vapisi
heidän allaan. Linnut istuivat vieressä katselemassa, ja veren
virratessa he astuskelivat ympäri kentän. Kun molempien eläinten voimat
olivat lopussa, vaipuivat he kentälle. Silloin linnut istuivat heidän
päällensä ja alkoivat herkutella, kunnes heidän vatsansa täyttyivät ja
heidän pitkät, paljaat kaulansa olivat märkinä verestä. Noukat olivat
syvällä kuolleiden eläimien sisälmyksissä, ja terävät, kirkkaat silmät
vilkkuivat ylös. Ja se, joka oli kaikkien lintujen kuningas, noukki
silmät ja söi kuolleiden eläinten sydämen. Ja kun sen vatsa oli täysi,
ettei se voinut syödä enempää, se istui kivelle ja räpäytti suuria
siipiään.'

Peter Simon Halket, lausu Etelä-Afrikan valkoisille miehille ja
naisille: 'Teillä on ihana maa, te ja lapsenne ja lastenne lapset tuskin
voivat sen täyttää, vaikka ojentaisitte kätenne tervetuliaisiksi
jokaiselle muukalaiselle, joka tulee luoksenne asumaan ja työtä
tekemään. Te olette saman puun kaksois-oksa, te olette saman äidin
lapsia. Eikö tämä ihana maa ole kyllin laaja teille, vai täytyykö teidän
repiä toistenne lihaa niitten käskystä, jotka tahtovat kastaa noukkansa
teidän molempien sisimpiin elimiin? Katsokaa, ne kiertelevät ilmassa
teidän ympärillänne.'"

Peter Halket melkein säpsähti ja katsoi ylöspäin, mutta ei näkynyt muuta
kuin Mashonamaan tumma taivas hänen päänsä päällä.

Vieras oli ääneti ja katsoi alas tuleen. Peter Halket puoleksi syleili
hänen polviaan.

"Mestari," huusi hän, "kuinka minä voin sen viestin viedä? Etelä-Afrikan
hollantilaiset eivät kuuntelisi minua, sillä he sanoisivat että olen
englantilainen. Ja englantilaiset sanoisivat: 'Kuka tuo mies on, joka
tulee saarnaamaan rauhaa, rauhaa, rauhaa? Eikö hän ole ollut täällä
vuoden verran, ja hänellä ei ole osakkeita ainoassakaan yhtiössä? Voiko
hän sanoa mitään, jota ansaitsisi kuulla? Jos hänellä olisi hiukankaan
kykyä, olisi hän hankkinut itselleen ainakin viisituhatta puntaa!' Ja he
eivät tule kuuntelemaan minua. Anna minulle toinen tehtävä!"

Vieras sanoi: "Vie viesti yhdelle ainoalle ihmiselle. Hae hänet,
olkoonpa hän hereillä tai nukkumassa, syömässä tai juomassa, ja sano
hänelle: 'Missä ne ovat ne ihmissielut, jotka sinä ostit?'

Ja jos hän vastaa ja sanoo sinulle: 'En ole ostanut mitään ihmissieluja!
Ne sielut, jotka ostin, olivat koiransieluja,' silloin kysy häneltä tämä
kysymys: 'Missä ovat --'

Ja jos hän keskeyttää sinut huutaen: 'Se on valhe, se on valhe! Minä
tiedän mitä aiot sanoa. Mitä minä tiedän sanantuojista? Olenko koskaan
peljännyt brittiläistä hallitusta? Se on kaikki valhetta!' Silloin elä
kysele häneltä sen enempää. Mutta sano: oli kerran virvatuli. Se
leimahteli ja välähteli ja himmeni ja sammui -- eikä kukaan siitä
välittänyt. Sehän oli vain virvatuli.

Ja oli kerran valo: Ihmiset asettivat sen korkealle tulitorniin, että se
levittäisi valoaan kaikille ihmisille, jotka olivat merellä, niin että
he näkisivät sen varman loiston ja löytäisivät sataman ja välttäisivät
kareja.

Ja tuo valo välähti ja hulmuili miten tahansa. Se loisti tuonne, loisti
tänne. Milloin se kiilui sinisenä, milloin vihreänä, milloin punaisena,
ja vihdoin se hävisi kokonaan ja sitten lehahti palamaan uudelleen.
Purjehtijat kaukana merellä tähystelivät tarkkaan sitä kohtaa, jossa he
tiesivät että tulen piti tuikkia, sanoen: 'Ei ole hätää, se suuri valo
kyllä johtaa meitä, kun lähestymme kallioita.' Ja pimeinä öinä miehet
purjehtivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, ja sydänyön aikana he
törmäsivät kallioihin tulitornin juurella ja suistuivat pohjaan.

'Mitä on tehtävä tuolle tulelle, koska se ei ollut virvatuli, ja koska
ihmiskädet nostivat sen korkealle loistamaan ja toiset ihmiset luottivat
siihen? Eikö se olisi sammutettava?'

Ja jos hän vastaa sinulle sanoen: 'Mitä minä välitän ihmisistä? Ne ovat
hulluja, hulluja kaikki! Kuolkoot!' -- kerro heille tämä kertomus: 'Oli
kerran pienoinen puro. Se puhkesi ilmoille lumen alta vuoren
harjanteella, ja lumi muodosti ensin holvikaton sen yli. Se lirisi
kirkkaana ja sinisenä kuin taivaankansi sen yläpuolella, ja lumiäyräät
olivat sen kehtona. Se saapui vihdoin paikkaan, jossa lumi loppui, ja
kaksi tietä oli sen edessä valittavissa sen juoksulle. Toinen kulki
vuoren vieremillä kallioiden ja kivien ohi ja pitkin aurinkoisia
rinteitä alas mereen. Toinen syöksyi syvään rotkoon. Puro epäröi. Se
pyörähteli ja vaahtosi, yritteli ensin toista tietä ja sitten toista.
_Ehkä_ olisi voinut käydä siten, että se olisi uurtanut uran ohi
kallioiden ja kukkulain ja pitkin vuorten vieremiä, ja kyntänyt vaon
itselleen sinne, missä ei ennestään mitään väylää ollut. Äyräät olisivat
ruvenneet vihannoimaan, ja päivänkukka olisi kukoistanut sen
rannikoilla. Öisin tähdet olisivat tuikkineet sen pinnalla ja päivällä
aurinko olisi lämmitellyt sen lauhkeita laaksomaita. Metsäkyyhkynen
olisi laatinut pesänsä puihin sen rantamille, ja tyyntä soittoaan
soitellen puro olisi vihdoin löytänyt laajan meren, jonka etäistä kutsua
kaikki vedet kuuntelevat.

Mutta se epäröi. -- Ehkäpä olisi käynyt niin, että jos joku olisi
poistanut yhden ainoan kiven sen tieltä, se olisi uurtanut uransa ohi
kallioiden ja kivien ja löytänyt vihdoin laajan meren -- ehkä olisi
käynyt niin! Mutta siellä ei ollut yhtään kättä kiveä poistamassa. Puro
kokosi voimansa ja -- (se ehkä tahtoi kiirehtien virrata meren helmaan!)
-- syöksyi kuiluun.

Kallioseinät sulkivat sen sinne. Yhdeksänsadan sylen syvyydellä se
lepäsi hiljaisena, mustana lammikkona. Vihreät levät riippuivat
kallioseinistä. Ei auringonsäde päässyt sinne tunkemaan, ja tähdet eivät
voineet tuikkia siellä öisin. Lammikko lepäsi hiljaa ja äänetönnä.
Sitten, koska se oli elävä eikä voinut levätä, se kokosi voimansa ja
valui hiljalleen mullan läpi ja murtuneiden kalliolohkareiden lomitse
edemmäksi. Ja se hiipi esille syvässä laaksossa, ja vuoret ympäröivät
sitä joka taholla. Ja puro nauroi itsekseen: 'Ha, haa! Täällä minä
muodostan suuren järven, oikein meren!' Ja se valui ja valui sinne
täyttäen puolet laaksoa. Mutta siitä ei syntynytkään järveä, -- suuri
neva vain -- sillä vedellä ei ollut mitään tietä, jota myöten se olisi
päässyt ulos, ja se mätäni. Ruoho kuihtui sen rannoilla, ja puut
pudottivat lehtensä ja mätänivät vedessä. Metsäkyyhky, joka oli
rakentanut pesänsä sinne, lensi vuorille, sillä sen poikaset kuolivat.
Kivillä istui sammakoita, ja rannan ruoho oli keltaista. Yöllä kokoontui
paksu, valkea usva veden yli, niin että tähdet eivät voineet pilkoittaa
sen läpi, ja päivällä hieno valkea sumu peitti veden, että
auringonsäteet eivät voineet päilyä sen pinnalla. Eikä kukaan ihminen
aavistanut, että nevan vesi kerran oli alkanut uransa kirkkaana ja
sinisenä lumen alla vuoren kukkulalla. Eikä kukaan tiennyt sitäkään,
että yhden ainoan kiven vierittäminen pois tieltä olisi saattanut puron
juoksemaan toisaalle ja riemussa yhtymään mereen'".

Vieras oli vaiti hetkisen.

Sitten hän sanoi: "Jos hän vastaa sinulle sanoen: 'Mitä minä siitä
välitän! Mitä rotkot ja vuorten huiput minua liikuttavat? Kulta on
todellista ja valta, jolla voin musertaa ihmisiä käteni viittauksella!'
silloin elä virka hänelle sen enempää.

Mutta jos hän sattumalta kuuntelisi sinua, silloin sano hänelle tämä
ainoa asia selvästi korvaan, että hän varmasti kuulee sen: 'Aamu
koittakoon harmaana ja päivä puhjetkoon pimeänä ja myrskyisenä, mutta
iltaruskon loiste voi ikipäiviksi huuhtoa pois muiston aamun
synkkyydestä ja puolipäivän pimeydestä. Ja kaikki ihmiset tulevat
sanomaan: 'Oi tätä päivän ihanuutta!' -- Jos virta on vuotanut alas, se
ei ikinä enää pääse nousemaan, mutta -- _ihmissielulle se ei koskaan ole
liian myöhäistä_.'

Ja jos hän nauraa ja sanoo: 'Sinä hullu! Mies voi muuttua juurta jaksain
ollessaan nuorempi kuin kaksikymmentä vuotta, hän voi muuttua vielä
ennen kolmeakymmentäkin, mutta neljänkymmenen vanhana hän ei enää muutu.
Pitäisikö minun, joka neljänkymmenen kolmen vuoden kuluessa olen etsinyt
kultaa ja voimaa, nyt ruveta etsimään jotain muuta? Tahdot kai että
minusta tulisi Jesus Kristus! Kuinka voin olla oma itseni ja joku toinen
mies samalla?' Vastaa hänelle silloin: 'Syvällä jokaisen ihmislapsen
sydämessä on enkeli, mutta muutamilla on siivet laskeutuneet lepoon.
Herätä oma enkelisi! Se on suurempi ja voimakkaampi kuin monen muun
miehen enkeli. Nouse ylöspäin sen avulla!'

Mutta jos hän kiroo sinua ja sanoo: 'Minulla on kahdeksan miljoonaa
rahoja, ja minä en välitä Jumalasta enkä ihmisistä,' -- silloin elä
vastaa mitään, vaan kumarru ja kirjoita pari sanaa hänelle".

Vieras kumartui eteenpäin ja kirjoitti sormellaan tulen valkoiseen
tuhkaan. Peter Halket kumartui katsomaan, ja hän näki ne kaksi sanaa,
jotka vieras oli kirjoittanut.

Sitten vieras sanoi: "Sano hänelle: 'Vaikka sinä kuinka koettaisit tehdä
tuota nimeä kuolemattomaksi tässä maassa, vaikka sinä kirjoittaisit sen
kultahietaan ja koristaisit sen timanteilla ja liittäisit sen yhteen
ihmisverellä, jota on vuodatettu Zambesista mereen asti, niin kuitenkin
--" Vieras osoitti jalallaan noita kahta sanaa. Peter Halket katsoi alas
ja näki ainoastaan tasaista valkoista tuhkaa sillä kohdalla, missä sanat
olivat olleet.

Vieras sanoi: "Ja jos hän vieläkin kiroaisi sinua ja sanoisi: 'Koko
Etelä-Afrikassa ei ole ainoatakaan miestä tai naista, jota minä en voisi
ostaa rahoillani! Kun saan Transvaalin, voin ostaa vaikka itse
Kaikkivaltiaan Jumalan, jos tahdon!'

Silloin sano hänelle tämä ainoa asia: '_Sinun rahasi on katoava sinun
kanssasi!_' ja jätä hänet."

Oli hetken aikaa kuolon hiljaisuus. Sitten vieras ojensi kätensä. "Mutta
jättäessäsi hänet, muista tämä: 'Ei se ole teko, vaan tahto, joka iskee
leiman ihmissieluun. Se joka on musertanut kansakunnan, ei tee suurempaa
syntiä kuin se, joka iloitsee vähäpätöisimmän olennon kuolontuskista.
Nevan seisova vesi ei ole vähemmän myrkyllistä tippa tipottain, kuin tuo
mahtava suo kokonaisuudessaan, vaikka sen vaikutuspiiri on pienempi. Se
joka on toivonut olevansa ja tekevänsä, mitä tuo mies on ollut ja
tehnyt, hän on tuo mies, vaikka hänellä ei ole ollutkaan voimia
toteuttaa tahtoaan. Muista vielä tämä asia: -- Maan päällä on syntynyt
muutamia Jumalan poikia, joita ihmiset sanovat neroiksi. Aikaisessa
nuoruudessaan kukin joutuu tiehaaraan ja saa valita, minkä tien hän
tahtoo. Hänellä on lahjoja itseään ja muita varten. Mutta elä koskaan
unhoita, olkoonpa hänen vaalinsa minkä kaltainen tahansa, että hänen
hartioillaan on raskaampi taakka kuin kenenkään muun hartioilla --
kaikki on hänelle avoinna ja hänen vaalipiirinsä on ääretön -- ja jos
hän käyttää voimaansa väärin, niin ennemmin ihmiset itkekööt kuin
kirotkoot, sillä hän oli syntynyt Jumalan poikana."

Oli taas äänettömyys. Sitten Peter Halket kiersi kätensä vieraan
jalkojen ympäri. "Mestarini," huusi hän, "en uskalla viedä tuota
viestiä. Eipä silti, että ihmiset sanoisivat: 'Katsokaa ratsumies Peter
Halketia, jonka me kaikki tunnemme, joka on pitänyt naisia ja ampunut
neekereitä, nyt hänestä on tullut profeetta!' Mutta siksi en voi, että
tuo kaikki on totta. Enkö minä ole toivonut --" ja Peter Halket olisi
paljastanut koko sielunsa, mutta vieras esti häntä.

"Peter Simon Halket," sanoi hän, "onko väliä tinastako vai kullatusta
hopeasta se torvi on tehty, joka sotaan kutsuu? Eikö kutsu ole pääasia?
Entä jos lähettäisin naisen tahi lapsen viestiäni viemään: onko totuus
vähemmän totta, siksi että sen julistajaa ylenkatsotaan? Kumpiko on
ikuinen, suuko, joka totuutta puhuu, vai itse totuuden sana? Mutta jos
tahdot, niin mene ja sano: 'Minä Peter Halket, syntisin kaikista, joka
olen himoinnut naisia ja kultaa, joka olen rakastanut itseäni ja
vihannut lähimmäisiäni, minä --'" Vieras katsoi alas hänen ja laski
kätensä lempeästi hänen päälleen. "Peter Simon Halket," sanoi hän,
"kovemman työn annan sulle tehtäväksi, kuin ikinä vielä olet tehnyt.
Sillä pienellä alalla, jossa sinun tahtosi hallitsee täällä maan päällä,
tulee sinun toteuttaa Jumalan valtakunta tänä päivänä. Rakasta
vihollisiasi, tee hyvää niille, jotka sinua vihaavat. Kulje aina
eteenpäin katsomatta oikealle tai vasemmalle. Elä välitä siitä, mitä
ihmiset sinusta sanovat. Puolusta poljetuita, vapauta vangituita. Jos
vihollisesi isoo, syötä häntä, jos hän janoo, juota häntä!"

Omituinen ilo ja lämpö valtasi Peter Halketin hänen polvistuessaan
maassa. Tuntui aivan samalta kuin ennen pikku lapsena, kun äiti puristi
häntä syliinsä. Hän ei nähnyt enää muuta ympärillään kuin lempeän,
kirkkaan valon. Mutta hän kuuli äänen huutavan: "Koska sinä olet
rakastanut laupeutta -- ja vihannut sortoa --"

Kun ratsumies Peter Halket kohottautui ylös, hän näki vieraan poistuvan.
Hän huusi: "Mestarini, anna minun tulla sinun kanssasi." Mutta vieras ei
kääntynyt. Ja kun hänen vartalonsa eteni pimeässä, näytti Peter
Halketista, kuin se olisi kasvanut yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Ja
kun se laskeutui alas kallion rinnettä, luuli Peter vielä hetkisen
näkevänsä vieraan pään, ja sen ympärillä oli kalpea, valkoinen valo.
Sitten se katosi.

Ja Ratsumies Peter Halket istui yksinään kalliolla.



II.


Oli kuuma päivä. Aurinko valoi säteitään muutamien harvojen puitten yli
ja surkastuneisiin pensaisiin sekä pitkään heinään ja kuivaneisiin
virran uomiin. Kaukana taivaankannella, niin korkealla että silmä tuskin
kantoi sinne, lenteli kotkia etelään päin, jossa neljänkymmenen
peninkulman alalla oli hävitetty neekerikyliä, ja jossa kaksisataa
mustaa ruumista makasi auringonpaisteessa.

Erään korkean, monihaaraisen puuryhmän alla, ruohon ja matalain
pensaiden seassa, melkein täydellisesti kuivaneen virran rannalla oli
pienoinen leiri.

Joukko oli kadottanut muulinsa, ja odottaen saavansa ne takaisin se oli
viipynyt täällä jo seitsemän päivää. Kolme kuormallista ruokavaroja,
joita heidän piti viedä suureen leiriin, oli vedetty puitten alle, ja
niiden yli oli heitetty purjevaate, joka samalla oli suojana muutamille
miehille. Toiselle puolelle pientä avonaista kenttää, johon tämä leiri
oli sijoitettu, oli kiinnitetty toinen pienempi purjevaate kahden
seipään väliin, muodostamaan kömpelötekoisen teltan, ja vasemmalla
hiukan syrjässä muusta leiristä, matalien pensaiden luona, oli kapteenin
kellonmuotoinen teltta korkean puun alla. Kellonmuotoisen teltan edessä
oli lyhyt surkastunut puu. Sen paksu valkoinen runko oli täynnä kyhmyjä
ja pahkoja, ja kaksi surkastunutta, epämuodostunutta oksaa ojentautui
käsivarsien tavoin kahden puolen runkoa.

Tämän puun edustalla kulki eräs mies edes takaisin, pyssy olalla, pää
kumarassa ja katse maahan luotuna, auringon paahtaessa hänen
olkapäitään.

Kolme tai neljä tulta paloi leirissä eri paikoissa. Kolmessa keitettiin
maissia ja riisiä, jota miehet nyt saivat ravinnokseen, kun
tina-astioissa säilytetty liha oli loppunut. Neljännessä, jota
neekeripoika vartioi, valmistettiin hiukan maukkaampi ateria
kapteenille.

Useimmat miehet olivat nyt poissa leiristä. Neekerit olivat menneet
ottamaan kiinni muuleja, jotka oli löydetty kukkuloiden välissä,
muutaman penikulman päässä, ja valkoiset miehet olivat menneet
katsomaan, eikö olisi mahdollista saada ammutuksi jotain riistaa, jolla
hiukan voisi höystää maissipatoja, ja myöskin ottamaan selkoa seudusta.
Tosin kyllä kaikki neekerikylät olivat hävitetyt kolmenkymmenen
penikulman piirissä. Siellä ei ollut mustia enemmän kuin lapsen kädessä
on karvoja, ja itse metsän pedotkin näyttivät kadonneen.

Kahden seipään väliin kiinnitetyn vaatteen suojassa makasi kolme
valkoista miestä, joiden toimena oli tarkastaa patoja ja vahtia kenttää.

He olivat kaikki kolme Englannin siirtomaalaisia, ja he loikoilivat
maassa vatsallaan koettaen saada aikaa kulumaan puhelemalla niitä näitä
ja vetelemällä savuja piipuistaan hitaasti ja huolellisesti, sillä
tupakka oli kallista leirissä.

Parin pensaan alla muutaman kyynärän päässä makasi iso ratsumies, jonka
kansallisuus oli epävarma, mutta jonka otaksuttiin olevan kotoisin
jostakin Suur-Britannian kolkasta, ja joka oli matkustanut ympäri
maailmata. Hänen sanottiin olleen kolme vuotta pakkotyössä
rosvousyrityksestä Australiassa, mutta ei mitään varmaa tietty hänen
entisyydestään. Hän oli ollut vahdissa puolet yöstä ja lepäsi nyt
selällään, käsivarret kasvoilla, mutta leukapielet liikkuivat hitaasti
hänen pureskellessaan tupakkakääröä. Silloin tällöin hänen kääntyessään
aukeni suu ja paljasti kaksi riviä keltaisia hampaan pätkiä hyvin
punaisissa ikenissä.

Nuo kolme siirtomaan englantilaista eivät olleet huomaavinaan häntä.
Kaksi heistä, jotka tupakoivat hiljalleen, olivat isokokoisia,
vankkaruumiisia, hartiat hiukan kapeat, kuten usein siirtomaan
europpalaisilla kolmannessa polvessa, olkootpa ne hollantilaisia tai
englantilaisia. Heidän kasvojensa ilme oli tyyni ja hyvänsuopa, kuten
useimmilla muillakin siirtomaan europpalaisilla, jotka kasvavat kaukana
suurista kaupungeista. Kolmas oli pienempi, jäntevämpi ja harvinaisen
hermostunutta lajia, nenä käyrä, kasvot keltaiset ja terävät sekä ilme
tyytymätön. Hän puhui kiivaasti ja toverit kuuntelivat.

"Sen minä sanon teille", hän löi kädellään punaiseen hiekkaan, "täällä
me olemme ja saamme pari teelusikallista viinaa yöksi, kun hänen
telttansa takana on kymmenen tyhjää shampanjapulloa. Ja meidän täytyy
elää maissilla, jota kuljetamme hevosten ruuaksi, mutta hän syö pihviä
ja muita herkkuja ja elää kuin lordi! Se saattaa käydä päinsä
vakinaisessa väessä, he tietävät mikä heitä odottaa, ja heillä on
oikeita herrasmiehiä päällikköinään. Sitä voi kestää millaista ruokaa
tahansa, kun tietää millainen päällikkö on johtamassa. Englantilaiset
upseerit ovat kerrassa herrasmiehiä. Se joka on palvellut siinä
rykmentissä, jossa Selous nyt --"

"Jaa, Selous on _mies_!" huudahtivat molemmat toiset ottaen piipun
suustaan.

"Niin, niin, sitähän minä juuri sanoin. Mutta nuo tuommoiset, jotka
eivät ole tulleet toimeen maanviljelijöinä, tai kauppiaina, tai taivas
tiesi minä, ja joitten ystävät Englannissa eivät lopuksi tienneet mitä
tehdä heille, heidät lähetetään tänne meidän kiusaksemme! Se on kirottu
häpeä! Tahtoisinpa tietää, enkö minä olisi yhtä hyvä kuin kuka tahansa
noista, jotka herrastelevat täällä. Vaikka heidän ystävillään onkin
rahaa." Hän vilkaisi tuikeasti kellomaiseen telttaan päin. "Jos me
saisimme oikeita englantilaisia upseereja --"

"Oh," sanoi suurin miehistä, jolla huolimatta kookkaisuudestaan oli
lapsen yksinkertaisen hyväluontoisuuden ilme kasvoissaan, "tuo tulee
siitä että sinä itse et ole kyllin suuri keikari. Hänestä tuolla tehdään
eversti tai kenraali ennen pitkää. Minä nimitän heitä kaikkia
kenraaleiksi tai eversteiksi täällä, sillä se on varminta. Elleivät he
olekkaan sitä tänään, ovat he sitä huomenna!"

Tämä oli olevinaan sukkeluus, ja tällaisessa kuumuudessa ja näin
ikävässä maailmassa saattoi todellakin nauraa mille tahansa. Kolmas mies
hymyili, mutta ensimäinen puhuja pysyi vakavana.

"Sen minä vain sanon," sanoi hän, "että kyllä minä noille lurjuksille
opettaisin, jos he olisivat jättäneet jonkun minun omaisistani tänne
murhattavaksi, sillä aikaa kun he itse läksivät hulluttelemaan
Transvaaliin. Jos minun äitini tai sisareni olisi tullut surmatuksi
täällä, olisin ottanut pistoolini ja ampunut mäsäksi tuon suuren
Panjandrumin aivot, ja kaikki pienemmät herrat olisivat sitten saaneet
mennä samaa tietä. On se koko hallitusta se tämän maan hallitus! Ensin
ne houkuttelevat ihmisiä tänne asumaan, ja sitten viedään joka ikinen
aseisiin kykenevä mies maasta rosvousretkelle kultaa hakemaan
Transvaalista, ja me saamme kärsiä koko katkeran puolen asiasta. Minusta
on joka ikinen mies ja nainen, joka silloin tapettiin täällä, Chartered
Companyn murhaama."

"Hm, Jameson teki vain, mitä käskettiin. Hänen piti totella kuten meidän
muiden. Ei hän itse sitä juonta keksinyt, mutta hän on saanut
rangaistuksen."

"Kuka käski hänen kuunnella heitä? Minkälainen se on tämä mainio
hallitus, josta he puhuvat niin paljon? Kuusi vuotta sitten minä tulin
tähän maahan, ja siitä lähtien olen tehnyt työtä kuin neekeri, ja mitä
minulla nyt on, tai mitä on muilla miehillä, jotka ovat tehneet kovaa
työtä kunniallisina maanviljelijöinä? Kaikki mitä maa tuottaa, menee
muutamien suurien herrojen taskuun tuolla puolen merta ja joillekuille
keikareille täällä. Jos Englanti ottaisi Chartered Companyn haltuunsa
huomenna, mitä luulisitte sen huomaavan? -- Sen, että kaikki mikä on
arvokasta tässä maassa, on annettu yksityisille yhtiöille, joitten
taskut täyttyvät yhä enemmän ja enemmän, maan lähestyessä perikatoaan!
Shakaalit syövät lihat hevosten raadoista ja pyytävät jalopeurat
nuolemaan luita."

"Oh, odotahan hiukkasen, niin sinäkin saat osasi," sanoi kaunis mies.
"Olen ollut täällä viisi vuotta ja minulle on annettu lukemattomia
lupauksia, vaikk'ei niistä vielä sen kummempaa ole kehittynyt, mutta
jonakin päivänä kai minäkin saan osani, jos vain pidän suuni kiini! Jos
he vaatisivat minun kirjoittamaan nimeni paperin alle, jossa vakuutetaan
että herra Tuo Tuolla" -- hän nyökäytti päätään kellomaiseen telttaan
päin -- "ei ikimaailmassa ole ollut humalassa eikä osaa kiroilla
ollenkaan, piirtäisin puumerkkini paikalla sen alle, jos saisin hyvän
palkan. Minä voisin sietää sellaista lahjomista hyvin paljon, jos se
kerrankin sattuisi minun kohdalleni."

Miehet nauroivat kuivaa naurua, ja kolmas mies, joka ei vielä ollut
virkkanut mitään, käännähti selälleen ja otti piipun suustaan.

"Sen minä sanon," virkkoi hän, "että jokainen täällä, joka on saanut
pienen palan maata ja koettaa siinä tehdä rehellistä työtä, on
pahanpäiväisesti kyllästynyt tähän narrisotaan. Jos meillä olisi ollut
pari sellaista miestä kuin entis-ajan Curry ja Bowker alusta alkaen
täällä, ei tällaista ikinä olisi tapahtunut. Nyt ei milloinkaan voi
aavistaa, milloinka tuo verinen lysti alkaa tai loppuu aina vähäksi
aikaa. Aina kun on asettunut työhön, saa tavallisesti lähteä sotaan. Se
on helkkarin mukava olemassa sellainen sota, jota voi käännellä ja
väännellä mielin määrin."

Kolmas mies kääntyi taas hitaasti vatsalleen; "_Ei ole aikaa
alistumiseen. Me sodimme Matabeleä vastaan taas huomenna_," hän sanoi
merkitsevästi.

Toverit nauraa hymähtelivät hiljaa. Pensaitten alla lepäävä mieskin
hellitti suutaan hiukan ja näytti keltaisia hampaitaan, vaikka hänen
silmänsä vielä olivat suljetut ja käsivarsi kasvojen yli.

"Minä odotan alituiseen," sanoi se suuri, kaunis mies, "että kerran
saamme nähdä kaikkien neekeripäällikköjen allekirjoittaman paperin,
jossa sanotaan kuinka paljon he rakastavat brittiläistä
etelä-afrikkalais yhtiötä, ja kuinka onnellisia he ovat Panjandrumin
vallassa, ja kuinka äärettömän hyvä hän on heille. Ja sitten he antavat
rahaa muistopatsaan pystyttämiseksi hänelle. Ei ole olemassa sitä
seikkaa, jota ei lahjomalla saisi aikaan."

Kolmas mies makasi taas selällään, laiskasti tutkien kättään, jota hän
piti kasvojensa yläpuolella. "Mitä Raamatussa seisookaan patsaasta,"
sanoi hän hitaasti, "jolla oli vaskiset lanteet ja vatsa, mutta jalat
savesta?"

"En minä tiedä, mitä Raamatussa seisoo," sanoi kiihkeä mies, "minä aion
mennä katsomaan että patani ei kuohu yli reunojensa. Sinun palaa kai
pohjaan?"

"Eikä pala. Minä käskin kapteenin passaripoikaa katsomaan sitä -- mutta
luultavasti hän ei ole sitä tehnyt. Panetko sinä riisiä maissin sekaan?"

"Täytyy. Ei ole minulla muuta kuin yksi astia. Eikä ne miehet siitä
välitä. Sehän on vain hiukan vaihetusta tavallisiin herkkuihin,
ymmärräthän!"

Vilkaskasvoinen mies astui nelikulmaisen kentän yli tulensa luo, ja heti
sen jälkeen toisetkin miehet nousivat ja menivät joko katsomaan omia
patojaan tai nukkumaan rattaiden alle. Suuri siirtomaalainen jäi yksin.
Hänen tulensa paloi tyydyttävästi noin viidenkymmenen jalan päässä, ja
hän pani käsivartensa ristiin maahan sekä nojasi otsaansa niihin ja
katseli laiskasti pieniä muurahaisia, jotka kiitivät edes takaisin
punaisessa hiekassa juuri hänen nenänsä alla.

Suuri hiljaisuus oli laskeutunut yli kentän. Silloin tällöin joku oksa
risahti tulessa ja heinäsirkat sirisivät puitten tyvessä, mutta paitsi
vahtia, joka astui edes takaisin pienen lakkapäisen puun ohi kapteenin
teltan edustalla, ei ainoatakaan olentoa nähty liikkuvan kentällä, ja
pensaitten alla makaavan ratsumiehen kuorsaaminen kuului puolen kentän
yli.

Keskipäivän paahtava kuumuus oli ylimmillään.

Vihdoin kuului joku tulevan pitkän heinikon ja pensaitten läpi, joita ei
oltu poistettu leirin ympäriltä, ja siellä näkyi mies, toisessa kädessä
pyssy ja toisessa lintu, jonka hän oli ampunut. Hän oli nähtävästi
englantilainen, joka ei ollut vielä kauvan ollut poissa Europasta, sillä
hänen ihonsa oli verevä, vaikka se jo olikin hieman päivettynyt. Hänen
kasvonsa punottivat nyt kuumuudesta, mutta kirkkaat siniset silmät ja
hienot kasvonpiirteet eivät kumminkaan menettäneet vähääkään
miellyttävästä tunteellisuudestaan.

Hän astui siirtomaalaisen luo ja pudotti lintunsa hänen eteensä: "Tuossa
kaikki, mitä olen kyennyt saamaan," sanoi hän.

Sitten hänkin heittäytyi maahan ja työnsi pyssynsä höllänä lerpattavan
telttakankaan alle.

Siirtomaalainen kohotti päätään ja otti linnun, kohottamatta
kyynäspäitään maasta. "Minä panen sen pataan, niin saadaan maistaa
hiukan muuta kuin tuota ijankaikkista maissia," sanoi hän ja alkoi
nyppiä lintua.

Englantilainen otti hatun päästään ja työnsi hienon, kostean tukkansa
pois otsalta.

"Aivan näännyksissä, niinkö?" sanoi siirtomaalainen ja vilkasi häneen
ystävällisesti. "Minulla on vielä pari pisarata pullossani."

"Ei, kyllä minä tämän kestän varsin hyvin. On hiukan lämmin vain." Hän
yskähti vähän ja nojasi päätään käsivarteensa. Hänen silmänsä seurasivat
konemaisesti siirtomaalaisen liikkeitä, tämän puuhaillessa linnun
kanssa. Hän oli lähtenyt Englannista päästäkseen keuhkotaudistaan, ja
hän oli tullut Mashonamaahan, jossa hän saattoi elättää henkensä
ulkotyössä ja vapauttaa vanhempansa pitämästä huolta hänestä.

"Mitä Halket tuolla puuhailee?" kysyi hän äkkiä kohottaen päätään.

"Etkö sinä ollut täällä tänä aamuna?" kysyi siirtomaalainen. "Etkö sinä
tiedä, että heillä oli helkkarin mellakka?"

"Kellä?" kysyi englantilainen, puoleksi kohottautuen olkapäilleen.

"Halketilla ja kapteenilla." Siirtomaalainen lakkasi nyppimästä lintua.
"Voi taivas, et ikinä varmaan ole sellaista nähnyt!"

Englantilainen istui nyt suorana ja tähysteli pensaitten yli sinne päin,
missä Halketin kumarassa oleva pää näkyi, kun hän astuskeli edes
takaisin.

"Mitä hän tekee tuolla auringonhelteessä."

"Hän on vahdissa," sanoi siirtomaalainen. "Luulin että sinä olit täällä,
kun se tapahtui. Se on paraimpia juttuja, mitä ikinä olen kuullut!" Hän
vierittäytyi puoleksi kyljelleen ja nauroi muistellessaan tapahtumaa.
"Se oli niin, että muutamat miehistä menivät alas virralle hakemaan
tuoreita vesipaikkoja, ja siellä he löysivät erään neekerin, joka oli
piiloutunut maakoloon virran äyräässä, tuskin viidensadan jalan päässä
täältä. He löysivät sen konnan siten, että ensin keksivät pienen polun,
jonka hän oli polkenut kovaksi kolostaan vesipaikalle, aivan kuin
piikkisika. He saivat hänet kiinni kuin suuren muurahaisnieliläisen
kolossaan, jonka suulla kasvoi pensas, ettei sitä voinut nähdä. Hän oli
nähtävästi ollut siellä kauvan aikaa, sillä lattia oli täynnä
kalanluita, jäännöksiä lätäköistä pyydetyistä kaloista, ja kepin
paksuinen juuri oli puoleksi loppuun nakerreltu. Hän itse oli
haavoittunut ja hänellä oli sääressä kaksi pyssynkuulaa, mutta nyt hän
jo osasi käydä. Oli aivan selvää, että hän vain odotteli meidän
poislähtöämme pyyhkäistäkseen muille seuduille heimonsa jälkiä hakemaan.
Hän oli inhoittavan näköinen tuo kerpukin syömä neekeri, kuten neekerit
tavallisesti ovat, oltuaan syömättä kauvan aikaa.

No niin, he laahasivat hänet tietysti kapteenin eteen, joka noitui ja
kirosi ja sanoi että neekeri oli vakooja, ja että hän oli hirtettävä
huomenna. Kapteeni tuumaili hirtättää hänet jo tänä iltana, mutta
pääjoukko saavuttaa ehkä meidät vielä tänään, ja siksi hän arveli
parhaaksi odottaa, mitä eversti sanoisi. Mutta ellei pääjoukkoa kuulu
tänään, olisi neekeri hirtettävä ensi työksi huomisaamuna, tai
ammuttava, se oli yhtä varma kuin auringon nousu. Kapteeni komensi
poikia sitomaan neekerin tuohon pieneen puun pahaseen teltan edustalla.
Sääret sidottiin nahkaremmillä ja toinen nahkaremmi pantiin kiinni
vyötäisistä, kolmas kaulasta."

"Mitä neekeri arveli?" kysyi englantilainen.

"Hän ei virkkanut yhtään mitään. Koko leirissä ei paitsi sitä olisi
ollut sieluakaan, joka olisi ymmärtänyt yhtään sanaa hänen puheestaan,
jos hän olisi yrittänyt sanoa mitään. Leirin mustat pojat eivät ymmärrä
hänen kieltään. Minä arvelen että hän on yksi noita samoja peijakkaita,
joita me ahdistelimme tässä tuonoin puhdistaessamme tuon pensaikon
tuolla. Mutta sitä minä en kykene käsittämään, kuinka hän on voinut
kiivetä alas pitkin tuota virran äyrästä, jalka semmoisessa tilassa,
kuin se silloin mahtoi olla. Hän ei yrittänyt tapella, kun me otimme
hänet kiinni, tuijotti vain eteensä -- kauhua luultavasti. Hän on
varmaan ollut oikein jättiläisen kokoinen piru ennen haavoittumistaan.

No niin, me olimme juuri saaneet hänet kiinni puuhun, ja kapteeni oli
menossa telttaansa kostuttamaan kaulaansa, ja me muut seisoimme
ympärillä katselemassa, kun samassa tuokiossa Halket astuu esiin ja
nykäsee otsatukkaansa -- tiedäthän tuon hänen tapansa? Voi Herra
siunatkoon, jos olisit nähnyt sitä komentoa! En elämässäni sitä unohda!"
Siirtomaalainen oli pakahtua naurusta. "Hän alkoi: 'Saanko puhua teille,
herra kapteeni?' hyvin juhlallisesti, aivan kuin jonkun suuren
lähetystön johtaja. Sitten hän yhtäkkiä puhkesi puhumaan -- voi taivas
sitä sanatulvaa! Se oli aivan kuin sunnuntaikoulupoika, joka laskettaa
ulkoa kappaleen Raamatusta yhtä vauhtia, eikä aio lopettaa, ennenkuin on
päässyt läksyn päästä päähän."

"Mitä hän sanoi?" kysyi englantilainen.

"Oh, hän alkoi sillä, että kuinka me tiesimme että tuo neekeri oli
ollenkaan vakooja, ja että sehän olisi hirveä asia, jos tappaisimme
hänet tietämättä varmaan kuinka asia oli. Ehkä hän vain piileskeli
siellä siksi, että hän oli haavoitettu. Ja sitten rupesi veli Halket
selittämään, että nuo neekerithän taistelivat oman maansa puolesta.
Taistelisimmehan mekin ranskalaisia vastaan, jos he tulisivat ottamaan
Englantia pois meiltä. Ja neekerit ovat urhoollista väkeä, 'jos
suvaitsette, herra kapteeni' -- (joka viides minuutti hän nykäsi
otsatukkaansa sanoen, 'jos suvaitsette, herra kapteeni') -- ja jos
meidän täytyy taistella heitä vastaan, niin meidän pitäisi muistaa että
he taistelevat vapautensa edestä; ja meidän ei pitäisi ampua vankejamme
siksi, että ne ovat mustia, koska emme ampuisi niitä, jos ne olisivat
valkoisia!

Sitten hän alkoi puhdasta, sekoittamatonta saarnanuottia! Sinä et voi
kuvailla, kuinka hullua se oli! Kaikki ihmiset ovat veljiä ja Jumala
rakastaa mustia yhtä paljon kuin valkoisia. Mashonalaiset ja
matabeleläiset olivat köyhää, tietämätöntä kansaa. Meidän pitäisi pitää
huolta heistä. Ja sitten hän alkoi hokea, että meidän pitäisi päästää
tuo mies menemään. Meidän pitäisi antaa hänelle evästä matkalle ja
käskeä häntä menemään oman kansansa luo opettamaan heille, että me emme
ole tulleet tänne ottamaan heidän maatansa, vaan opettamaan ja
rakastamaan heitä. 'Se on vaikea asia se, herra kapteeni, että meidän
pitää rakastaa neekereitä, mutta meidän täytyy koettaa, meidän täytyy
koettaa!' -- Ja joka viides minuutti hän vakuutti: 'Minä luulen
tuntevani sen miehen, herra kapteeni, en ole aivan varma siitä, mutta
luulen hänen olevan Lo-Magundista päin!' -- aivan kuin kukaan elävä
olento välittäisi siitä onko neekeri roisto Lo-Magundista tai mistä
tahansa muualta! Hän sanoi sen ainakin viisitoista kertaa. Ja sitten hän
alkoi taas: 'Minä en ollenkaan väitä olevani parempi kuin Te tai kuka
tahansa muu, herra kapteeni. Minä olen yhtä huono kuin kukaan muu mies
leirissä, ja minä tiedän sen.' Ja taas hän läksi alusta, kertoen meille
kaikki syntinsä ja jatkoi sitten näin: 'Minä olen oppimaton, typerä
mies, herra kapteeni, mutta minun täytyy puolustaa neekeriä, sillä
hänellä ei ole ketään muuta!' Ja sitten hän sanoi: -- 'Jos te annatte
minun viedä hänet Lo-Magundisiin, herra kapteeni, en pelkää ollenkaan.
Minä kerron siellä kansalle, että me emme tahdo heidän maataan ja heidän
naisiaan, vaan me tahdomme heitä veljiksemme rakastamaan meitä. Jos te
vain annatte minun mennä, herra kapteeni, niin minä toimitan rauhan,
herra kapteeni!"

Siirtomaalainen hytkähteli naurusta.

"Mitä kapteeni sanoi?" kysyi englantilainen.

"Kapteeniko? Tiedäthän että pieninkin asia saa hänet noitumaan niin,
että maa tärisee, mutta nyt hän seisoi vain käsivarret retkottaen
velttoina kummallakin kyljellä ja silmät tuijottaen ja naama punastuen
yhä punaisemmaksi ja punaisemmaksi. Hän ei saanut muuta suustaan kuin:
'Herrajumala!' Minä odotin vain että hän halkeisi. Ja Halket seisoi
siinä katsoen häntä suoraan silmiin, aivan kuin hän ei olisi nähnyt
ollenkaan meitä muita siinä ympärillä."

"Mitä kapteeni teki?"

"Heti kun Halket oli kääntynyt pois, kapteeni alkoi kirota niin
sujuvasti, että olisi luullut hänen kiinnittäneen joka kirouksen hännän
seuraavan kirouksen päähän. Se oli melkein yhtä hauskaa kuin itse
Halketin esitelmä. Ja kun hän oli lopettanut ja tointunut hiukan,
määräsi hän, että Halketin piti käydä edes takaisin koko päivän ja
vahtia neekeriä. Ja sitten hän määräsi, että jos pääjoukko ei saavu tänä
iltana, on neekeri ammuttava ensi työksi huomisaamuna, ja se työ oli
Halketin toimitettava."

Englantilainen säpsähti: "Mitä Halket sanoi?"

"Ei mitään. Hän on marssinut tuolla nyt koko päivän, pyssy olalla."

Englantilainen katsoi kirkkailla silmillään sinne päin, missä Halketin
pää tuon tuostakin vilahti näkyviin.

"Vieläkö neekeri on kiinni puussa?"

"Vielä. Kapteeni kielsi ketään lähestymästä häntä tai antamasta hänelle
ruokaa ja juomaa koko päivänä, mutta --", siirtomaalainen katsahti sinne
päin, missä mies makasi pensaitten alla, ja lisäsi sitten matalammalla
äänellä: "Tänä aamuna, pari tuntia sitten, Halket lähetti kapteenin
neekeripojan pyytämään minulta juomavettä. Minä otaksuin, että se oli
Halketille itselleen ja arvelin, että poikaparka oli vallan näännyksissä
marssimisestaan siellä paahtavassa auringonpaahteessa. Minä lähetin siis
hänelle vettä leilistäni. Menin sitten katsomaan minne juoma-astiani oli
joutunut ja näin että neekeripoika oli mennyt tiehensä ja tuossa aivan
kapteenin teltan edustalla, vallan oven edessä seisoi Halket juottamassa
neekeriroistoa minun juoma-astiastani. Nahkaremmi oli niin tiukasti
neekerin kaulan ympäri, että hänen täytyi juoda hyvin hitaasti, ja
Halket piteli siinä astiata hänen suullaan! Jos kapteeni olisi sattunut
vilkaisemaan ulos! Hu-hui! Minä en olisi tahtonut olla Halketina
silloin!"

"Luuletteko että hän aikoo koettaa saada Halketia ampumaan neekerin?"
kysyi englantilainen.

"Tietysti. Hän on itse ilmeinen piru. Ja parasta olisi, ettei Halket
nostaisi melua siitä, sillä itseään hän vain sillä vahingoittaisi."

"Hänen palvelusaikansa loppuu huomisiltana!"

"Niin, mutta ei huomisaamuna. Ja minä en Halketina rupeaisi meluamaan
siitä. Täällä ei ole hyvä joutua riitaan vallanpitäjäin kanssa. Yksi
neekeri enemmän tai vähemmän, mitä se merkitsee? Hän joutuisi kumminkin
ammutuksi jollakin toisella tavalla tai kuolisi nälkään, ellemme me
häntä tapa."

"Ei ole hauska ampua miestä, jolla on kädet ja jalat sidottuina," sanoi
englantilainen rypistäen hiukan kauniin kaarevia kulmakarvojaan.

"Oh, eivät he tunne samalla lailla, nuo neekerit, kuin me. Minä näin
kerran kuinka eräs mies meni ammuttavaksi, katsoi suoraan pyssyn suuhun
ja kaatui noin vain! -- virkkamatta sanaakaan. Niillä ei ole mitään
tunteita noilla neekereillä. En usko että ne välittävät kovinkaan paljon
elämästä tai kuolemasta, niinkuin me."

Englantilaisen katseet olivat yhä vielä kiinni pensaikossa, jonka takaa
Halketin pää vähän väliä vilahti näkyviin.

"Heillä ei ole mitään oikeutta käskeä Halketia tekemään sitä -- ja hän
ei tule sitä tekemään!" sanoi englantilainen hitaasti.

"Et suinkaan sinä vain aikone olla niin hullu että sekaannut asiaan?"
sanoi siirtomaalainen, katsoen uteliaasti englantilaiseen. "Se ei maksa
vaivaa. Minä olen päättänyt, etten ikinä puhu sanaakaan, tapahtuipa mitä
tahansa. Mitä se hyödyttäisi? Otaksutaanpa että joku nyt valittaisi
tuosta Halketin jutusta, jos hänet pakoitetaan ampumaan neekeri vastoin
tahtoansa. Mitä siitä seuraisi? Puoli tusinaa miestä maksettaisi
puhumaan siihen suuntaan kuin päälliköt tahtoisivat -- ottamaan lukuun
tuollaisia --", hän osoitti peukalollaan sinne missä ratsumies nukkui --
"jotka ovat maksettuja vakoojia. Minä luulen että hän ilmoittaa itse
kapteenistakin ylipäälliköille. Kaikki sähkösanomat parannetaan,
ennenkuin ne lähetetään täältä. Se vain saadaan aikaan, mitä Chartered
Company tahtoo. Täällä on monta kunnon poikaa, mutta kuinka monen meistä
luulet olevan siinä tilassa, että hän voisi heittää pois kaikki
menestyksen toiveet Mashonamaassa puolustaakseen Halketia, vaikkapa hän
joutuisi oikein aimo kahakkaan yhtiön kanssa? Minä pidän itse hyvin
paljon Halketista, hän on kerrassaan kunnon poika, ja hän on usein
auttanut minua -- viime yönäkin hän otti minun vahtivuoroni kun olin
kalpea ja väsynyt -- ja minä tahtoisin tehdä jotain hänen hyväkseen.
Mutta, sanon sen suoraan, en voisi enkä tahtoisi hypätä vallanpitäjäin
nokalle hänen enkä kenenkään muunkaan tähden. Minulla on tyttö
odottamassa tuolla siirtomaissa, ja hän on jo odottanut minua viisi
vuotta. Meidän naimisemme riippuu kokonaan siitä, kuinka hyvissä
kirjoissa olen yhtiössä. Sanon sen suoraan, en aio joutua riitaan sen
kanssa. Tulin tänne ansaitsemaan rahaa ja aion täyttää aikeeni! Jos
toisten ihmisten tekee mieli iskeä päänsä kiveen, niin iskekööt
kernaasti minun puolestani, mutta heidän ei pidä odottaman että minä
seuraisin heidän esimerkkiään. Tämä ei ole se maa, jossa mies saa
suoraan sanoa ajatuksensa."

Englantilainen nojasi kyynäspäätään maahan. "Ja Union Jack[1] on
kumminkin liehuvinaan meidän ylitsemme."

[1] Englannin lippu. Suoment. muist.

"Niin on. Mutta siinä on musta viiva merkitsemässä Chartered Companya",
nauroi siirtomaalainen.

"Vaivaako sinua koskaan painajainen?" kysyi englantilainen äkkiä.

"Minua? Joskus." Hän katsoi uteliaasti toveriinsa. "Kun olen syönyt
liiaksi, kiusaa painajainen."

"Minua se on kiusannut yhtä mittaa siitä asti, kun tänne tulin," sanoi
englantilainen. "Tuntuu kuin avara maailma minua painaisi -- kokonainen
maapallo, ja minä olen kuin hyttynen sen alla. Koetan nostaa sitä, mutta
turhaan. Ja siis minä makaan hiljaa sen alla -- ja annan sen musertaa
minut!"

"Sepä omituista että painajainen vaivaa sinua täällä näin ylhäällä,"
sanoi siirtomaalainen, "täällä ei syötetä liiaksi."

Oli hetken äänettömyys. Siirtomaalainen nyppi höyheniä linnusta, ja
englantilainen katseli muurahaisia.

"Muista," sanoi siirtomaalainen vihdoin, "että minä en väitä kapteenin
menetelleen väärin tässä tapauksessa. Halket on ollut pahanpäiväinen
aasi. Hän ei koskaan tullut oikein entiselleen sen yön jälkeen, jonka
hän vietti eksyksissä kalliolla. Kun me löysimme hänet aamulla, oli hän
niin sikeässä unessa kuin kuollut, me emme voineet saada häntä hereille,
mutta kylmyys ei ollut niin ankara, että hän olisi paleltunut. Hän ei
ikinä ole tullut entiselleen sen jälkeen. Hän on hiukan omituinen, antaa
ruokansa neekeripojille ja jakaa viinansa toisille tovereille iltasin.
Itsekseen hän on paitsi sitä aina, kuten tiedät. Toiset pojat luulevat,
että häneen tarttui kuume, kun hän silloin käveli ympäri pitkässä
ruohikossa. Mutta minä en usko, että syy on siinä. Minä luulen että se
oli yksin olo kentällä, joka hänet muutti. Oletko sinä koskaan ollut
sillä lailla yksin kentällä kokonaisia vuorokausia ilman ainoatakaan
elävätä olentoa, jolle olisit voinut puhua? Minä olen, ja sen minä
sanon, että jos olisin jäänyt sinne vielä kolmeksi vuorokaudeksi, olisin
tullut joko hulluksi tai uskonnolliseksi. Ne yöt sen tekevät, yöt,
jolloin tähdet tuikkivat ylhäällä, ja ympärillä on kuolon hiljaisuus. Ja
sinä vain ajattelet ja ajattelet ja ajattelet! Mieleen muistuu
kaikenlaisia asioita, joita ei ole ajatellut vuosikausiin. Minä rupesin
vihdoin puhumaan itsekseni ja uskottelemaan itseäni toiseksi mieheksi.
Olin ulkona seitsemän päivää, ja Halket oli vain yhden päivän. Mutta
minä luulen varmaan, että se oli yksinäisyys, joka hänet muutti. Nuo
tähdet ovat kamalia ja se hiljaisuus, joka syntyy aamupuoleen!" Hän
nousi ylös. "On kovin sääli Halketia, sillä hän on kunnon poika. Mutta
ehkä hän vielä siitä paranee."

Hän läksi astumaan padalle päin lintu kädessään. Hänen mentyään
englantilainen kääntyi selälleen ja makasi käsivarsi otsalla.

Korkealla, korkealla puitten harvojen oksien lomitse, kirkkaalla
sinisellä Afrikan taivaalla hän näki kotkien lentävän etelään päin.

Samana iltana miehet istuivat illallistaan syömässä nuotiovalkeiden
ympärillä. Pääjoukko ei ollut saapunut, ja muulit oli tuotu leiriin.
Aikaisin seuraavana aamuna piti lähteä matkalle.

Halket oli vapautettu toimestaan, ja nyt hän oli heittäytynyt maahan
hiukan erilleen ryhmästä, joka istui valkean ympärillä.

Siirtomaalainen ja englantilainen olivat sanoneet kaikille miehille,
että Halketin piti saada olla rauhassa, ja häneltä ei saanut kysellä
mitään. Miehet, jotka pelkäsivät siirtomaalaisen jättiläiskokoa ja
englantilaisen jäntevyyttä, jättivät Halketin rauhaan. He nauroivat ja
puhelivat valkean ääressä, suuren siirtomaalaisen ammentaessa maissia ja
riissiä lautasille, jotka hän jakeli miehille. Hän ojensi yhden
Halketille, joka makasi melkein hänen takanaan nojautuen kyynäspäähänsä.
Vähään aikaan Halket ei syönyt mitään, sitten hän otti pari lusikallista
ja nojautui taas kyynäspäähänsä.

"Ethän sinä syö mitään, Halket," sanoi englantilainen iloisesti,
katsahtaen häneen.

"Minun ei ole nälkä nyt," sanoi Halket. Vähän ajan perästä hän otti
punaisen nenäliinansa ja kaatoi siihen huolellisesti lautasensa
sisällyksen sekä solmi sen kääröksi. Sen hän asetti viereensä maahan ja
laskeutui taas kyynäspäänsä varaan.

"Etkö tule hiukan lähemmäksi tulta, Halket?" kysyi englantilainen.

"Ei, kiitos, yö on lämmin."

Vähän ajan perästä Peter Halket veti esiin vyöstään pienen jahtiveitsen,
jolla oli karkeatekoinen puuvarsi. Pieni, sileä kivi oli hänen
vieressään, ja hän hieroi veistä edes takaisin siihen, vähän väliä
tunnustellen sormellaan terää. Vähän ajan kuluttua hän pisti sen taas
vyöhönsä, nousi hitaasti, otti pienen käärönsä ja läksi astumaan telttaa
kohti.

"Hänellä on ollut kova päivä," sanoi siirtomaalainen. "Jopa luulen hänen
mielellään lähtevän levolle."

Sitten kaikki miehet tulen ympärillä alkoivat puhella vapaasti tästä
tapahtumasta. Pitäisikö kapteeni sanansa huomenna? Tottelisiko Halket?
Oliko kapteenilla oikeutta käskeä yhtä miestä yksin ampumaan, eikä
useita, kuten tavallista? Eräs miehistä sanoi, että hän ampuisi hyvin
mielellään Halketin sijasta, jos häntä vain käskettäisi. Miksi Halket
oli käyttäytynyt kuin hupsu?

Niin he puhelivat kello yhdeksään asti, jolloin englantilainen ja
siirtomaalainen läksivät pois levolle. He löysivät Halketin nukuksissa
aivan teltan laidassa, kasvot kankaaseen päin. Ja he laskeutuivat
levolle hiljaa, etteivät häiritseisi häntä.

Kello kymmenen koko leiri oli nukuksissa, paitsi kaksi miestä, jotka
olivat vahdissa ja astuskelivat toisesta päästä leiriä toiseen,
pysyäkseen valveilla, tai seisoivat puheskellen suuren nuotiovalkean
ääressä, joka vielä paloi leirin laidassa.

Kapteenin teltassa paloi valkea koko yön kuultaen ohuen telttakankaan
läpi ja levittäen valoa maahan teltan ympärillä, mutta muutoin oli leiri
kuollut ja hiljainen.

Puoli yksi kuu oli laskeutunut, ja ainoastaan tähdet tuikkivat suurella
Afrikan taivaalla.

Silloin Peter Halket nousi ylös, kohotti hiljaa telttavaatetta ja ryömi
ulos. Kentän etäisimmällä laidalla hän nousi pystyyn. Hänen
käsivarrellaan riippui punainen nenäliinamytty sisällyksineen. Hetkisen
hän katseli tähtisikeröitä taivaalla, sitten hän astui pitkään
ruohikkoon ja läksi kulkemaan poispäin leiristä. Mutta vähän ajan
kuluttua hän kääntyi alas virran uomaan. Hän käyskenteli pitkin sitä
hetkisen. Sitten, vähän ajan perästä, hän istautui äyräälle, riisui
raskaat saappaat jalastaan ja heitti ne viereiseen ruohikkoon. Sitten
hän läksi astumaan hiljaa ja varpaillaan pitkin pientä polkua, jonka
miehet olivat polkeneet käydessään hakemassa vettä virrasta. Se johti
suorastaan kapteenin teltalle ja tuon pienen lakkapään puun luo, jonka
runko kiilui valkeana, ja kaksi kyhmyistä oksaa ojentihe molemmille
puolille. Tultuaan neljänkymmenen askeleen päähän sieltä, Peter Halket
seisahtui. Kaukana toisella puolen leiriä molemmat vahdissa olevat
miehet seisoivat puhellen leirivalkean ääressä. Kuolon hiljaisuus
vallitsi muualla leirissä. Valo kapteenin teltasta valaisi pienen puun
rungon selvästi, mutta teltasta ei kuulunut ääntä eikä liikettä.

Hetkisen Peter Halket seisoi liikkumatta ja astui sitten puun luo. Musta
mies riippui valkoista runkoa vastaan, niin tiiviisti siihen sidottuna,
että hän näytti yhteenkasvaneelta siihen. Hänen kätensä olivat sidotut
sivulle ja pää riippui rinnalla. Hänen silmänsä olivat kiinni ja kaikki
hänen jäsenensä, jotka kerran olivat olleet voimakkaat, retkottivat
veltostuneina, niin että nivelet pullistuivat ulos. Villainen tukka oli
siivoton ja paksu ja riippui hujan hajan pitkinä töyhtöinä. Iho oli
käynyt karkeaksi nälästä ja ilmasta.

Remmit olivat hiukan hieroneet hänen nilkkojaan, ja pieni verivirta oli
tehnyt maan mustaksi hänen jalkojensa alla.

Peter Halket katsoi hänen. Mies näytti kuolleelta. Hän kosketti hiljaa
neekerin käsivartta ja pudisteli sitä sitten hiukkasen.

Mies avasi silmänsä hitaasti, kohottamatta päätään ja katsoi Peteriin
väsyneiden silmäluomiensa alta. Elleivät silmät olisi liikkuneet, olisi
niitä voinut luulla kuolleen ihmisen silmiksi.

Peter nosti sormensa huulilleen -- "Hst! hst!" sanoi hän.

Mies riippui tylsänä, yhä vieläkin katsellen Peteriä.

Nopeasti Peter Halket polvistui ja otti veitsen vyöstään. Yht'äkkiä
jalkoja sitovat remmit olivat poikki leikatut. Seuraavana hetkenä hän
oli leikannut remmit vyötäisiltä ja kaulasta. Kaikki remmit putosivat
maahan käsivarsista, ja mies seisoi vapaana. Ymmällään, tylsistyneenä
hän seisoi siinä, pää vieläkin rinnalla, ja tuijotti Peteriin.

Nopeasti Peter pisti punaisen mytyn käsivarreltaan neekerin käteen.

"Ari-tsemaia! Hamba! Loup! Mene!" kuiskasi Peter Halket, käyttäen sanoja
kustakin afrikkalaisesta kielestä, jonka hän tunsi. Mutta musta mies
seisoi liikkumatta, tuijottaen häneen kuin kivettynyt.

"Hamba! Sucka! Mene!" kuiskasi Peter, osoittaen kädellään.

Ymmärryksen valo välähti samassa neekerin kasvoissa, ja sitten alkoi
hurja pako. Sanomatta sanaakaan, äänetönnä, niinkuin tiikeri hyppää
villiä koiria pakoon, yhdellä ainoalla pitkällä, pehmeällä
harppauksella, aivan kuin hän olisi ollut haavoittumaton ja terve, hän
kääntyi ja hävisi ruohikkoon. Se sulkeutui hänen jälkeensä, mutta kun
hän juoksi, risahtelivat oksat ja lehdet hänen jalkainsa alla.

Kapteeni avasi telttansa oven. "Kuka siellä?" huusi hän.

Peter Halket seisoi puun juurella veitsi kädessä.

Melu herätti koko leirin. Miehet juoksivat esiin, pyssyn laukauksia
kuului, ja unen horroksissa olevat miehet syöksyivät ylös, tarttuen
aseisiinsa. Pienen puun luota kuului pyssyn paukahdus, ja huuto kajahti
yli koko leirin: "Mashonalaiset vapauttavat vakoojan!"

Kun miehet saapuivat kapteenin teltalle, näkivät he, että neekeri oli
mennyt, ja Peter Halket makasi suullaan puun juurella, pää kapteenin
telttaan päin.

Kuului hurja äänien sekasorto. "Kuinka monta heitä oli?" "Minne ne nyt
ovat menneet?" "Ne ovat ampuneet Peter Halketin!" -- "Kapteeni näki
kuinka he ampuivat hänet." -- "Olkaa varuillanne, he voivat palata
takaisin milloin tahansa!"

Kun englantilainen saapui paikalle, astuivat toiset miehet syrjään,
sillä he tiesivät, että hän oli tutkinut lääketiedettä. Hän polvistui
Peter Halketin viereen.

"Hän on kuollut," sanoi hän hiljaa.

Kun he käänsivät hänet selälleen, polvistui siirtomaalainen toiselle
puolen ruumista, kädessään pieni lyhty.

"Mitä te siinä hulluttelette, miehet?" huusi kapteeni. "Luuletteko
maksavan vaivaa hakea jälkiä kaiken tämän polkemisen perästä! Menkää
vahtimaan leiriä joka taholta!"

"Minä lähetän neljä neekeriä," lisäsi hän englantilaiselle ja
siirtomaalaiselle, "kaivamaan haudan. Paras olisi haudata hänet heti,
odottamisesta ei ole mitään hyötyä. Me lähdemme aikaisin huomisaamuna."

Heidän jäätyään yksin, paljasti englantilainen Peter Halketin rinnan.
Siinä oli pieni haava vasemmalla puolella, ja aivan päälaessa oli toinen
haava, joka varmaan oli syntynyt sen jälkeen, kun hän jo oli kaatunut.

"Omituista, mitä hän mahtoi tehdä täällä?" sanoi siirtomaalainen. "Kovin
pieni tuo haava, eikö totta?"

"Pistolin luoti," sanoi englantilainen, peittäen rinnan.

"Pistoolin -- --"

Englantilainen katsoi häneen, omituinen loiste silmissä.

"Sanoinhan sinulle, että hän ei tule tappamaan sitä neekeriä. -- Katso
-- tänne --" Hän otti veitsen, joka oli pudonnut Peter Halketin kädestä,
ja sovellutti sen leikattuun nahkaremmiin maassa.

"Mutta ethän väittäne --" Siirtomaalainen tuijotti häneen silmät
selällään. Sitten hän vilkaisi kapteenin telttaan päin.

"Sitä juuri väitän, että -- Mene ja tuo hänen päällystakkinsa, käärimme
hänet siihen. Ellei maksa vaivaa puhua ihmisen eläessä, ei myöskään
maksa vaivaa puhua hänen kuoltuaan!"

He ottivat hänen päällystakkinsa ja etsivät sen taskuista, olisiko
siellä jotain, joka osoittaisi, mistä hän oli tullut ja kutka olivat
hänen ystäviään. Mutta taskuissa ei ollut mitään muuta kuin tyhjä pullo,
nahkakukkaro, jossa oli kaksi shillingia ja pieni käsin kudottu lakki.

Sitten he käärivät Peter Halketin päällystakkiin ja panivat sen pienen
lakin hänen päähänsä.

Ja tunti sen jälkeen, kun Peter Halket oli seissyt teltan edustalla
katsellen ylös, hän makasi sen pienen puun alla, yllään tasaiseksi
poljettu punainen hiekka, johon mustan miehen ja valkoisen miehen veri
oli sekaantunut.

       *       *       *       *       *

Lopun yötä miehet istuivat valkeiden ympärillä keskustellen tapahtumasta
ja peljäten hyökkäystä.

Mutta englantilainen ja siirtomaalainen menivät telttaansa ja rupesivat
levolle.

"Luuletko että he panevat toimeen tutkimuksen?" kysyi siirtomaalainen.

"Mistä syystä? Hänen palvelusaikansa olisi loppunut huomenna."

"Aiotko sinä sanoa mitään?"

"Mitä hyötyä siitä olisi?"

He makasivat pimeässä tunnin verran ja kuulivat miesten puhelevan
ulkona.

"Uskotko sinä Jumalaan?" sanoi englantilainen äkkiä.

Siirtomaalainen säpsähti: "Tietysti minä uskon!"

"Minäkin uskoin ennen," sanoi englantilainen. "Minä en uskonut teidän
Jumalaanne, mutta minä uskoin johonkin, joka oli suurempi kuin saatoin
käsittää ja joka liikkui tässä maailmassa, niinkuin sielu liikkui
ruumiissa. Ja minä luulin että se toimi siten, että syyn ja seurauksien
laki, joka hallitsee aineellista maailmata, myöskin hallitsi henkistä
maailmata. Tarkoitan, että se, jota me kutsumme oikeudeksi, olisi
valtiaana. Nyt en enää usko sitä. Mashonamaassa ei ole Jumalata."

"Huh! Elä puhu noin!" huudahti siirtomaalainen tyytymättömänä. "Joko
sinäkin joudut päästäsi pyörälle kuin Halket parka?"

"Ei, täällä ei ole Jumalata," sanoi englantilainen. Hän kääntyi toiselle
kyljelleen, eikä sanonut sen enempää, ja vähän ajan perästä
siirtomaalainen nukkui.

       *       *       *       *       *

Ennen päivän koittoa seuraavana aamuna miehet kuormittivat tavaransa ja
läksivät matkalle.

Kello viiden aikaan rattaat olivat kulussa ja miehet astuivat tai
ratsastivat niiden edellä ja jälessä. Kenttä, jossa leiri oli ollut, oli
tyhjä, ellemme ota lukuun muutamia rikkinäisiä pulloja, tyhjiä
tinalaatikoita ja kiviä, joiden ympärillä nuotiovalkeat olivat palaneet
ja missä vielä oli kuumaa tuhkaa.

Pienen puun juurella englantilainen ja siirtomaalainen vielä keräilivät
kiviä kokoon. Heidän hevosensa seisoivat vieressä satuloituina.

Iso ratsumies tuli samassa ratsastaen heidän luokseen. Kapteeni oli
lähettänyt hänet takaisin kysymään, mitä he täällä vielä hulluttelivat
ja käskemään heitä joutumaan muitten mukaan.

Miehet nousivat hevostensa selkään seuratakseen häntä, mutta
englantilainen kääntyi satulassaan ja katsoi taakseen. Aamuaurinko
valaisi leiriä varjostavien korkeiden puiden harvoja oksia ja loi
säteitään pieneen lakkapäähän puuhun, sen valkoiseen runkoon ja
ojennettuihin käsivarsiin sekä kivikasaan sen juurella.

"Se oli se yö silloin kallioilla, joka sen teki!" sanoi siirtomaalainen
surullisesti.

Mutta englantilainen katsoi taakseen. "En tiedä," sanoi hän, "eikö
hänellä nyt liene parempi kuin meillä."

Sitten he ratsastivat joukon jälkeen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ratsumies Peter Halket Mashonamaasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.