Title: Qventin Durward
Author: Scott, Walter, Sir, 1771-1832
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Qventin Durward" ***


QVENTIN DURWARD


Walter Scott


Suomentanut

Suonio


Alun perin julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1917



I

VASTAKOHDAT

      Kas tuonne, tuota taulua ja tuota,
      ne kahden veljeksen on muotokuvat.

      Hamlet.


Loppupuolella XV:tä vuosisataa saivat alkunsa ne tapaukset, jotka
kohottivat Ranskan siihen peloittavaan mahtavuuteen, mikä siitä lähtien
on aika ajottain herättänyt muiden Euroopan kansojen kateutta tätä
valtakuntaa kohtaan. Ennen tätä aikakautta oli Ranskan ollut pakko
taistella itsenäisyytensä puolesta englantilaisia vastaan, jotka
omistivat sen parhaimmat maakunnat; ja tähteet saatiin pelastetuiksi
töintuskin vieraan vallan alta kuninkaitten viimeisillä
voimanponnistuksilla sekä kansan urhoudella. Tämä vaara ei kuitenkaan
ollut ainoa. Ruhtinaat, joiden käsissä olivat kruunun suuret
läänitysmaat, varsinkin Burgundin sekä Bretagnen herttuat, olivat
irtaantuneet läänitysvelvollisuuksistaan siinä määrin, että he
epäilyksettä, mitättömimmästäkin syystä, nousivat aseihin
läänitysherraansa ja hallitsijaansa, Ranskan kuningasta vastaan.
Rauhankin aikoina he hallitsivat alusmaitansa kuin itsenäiset valtiaat
ainakin; ja Burgundin herttuasuku, jonka hallussa oli samanniminen
maakunta sekä Flanderin ihanin ja rikkain osa, oli niin mahtava, ettei
se missään suhteessa, yhtä vähän loiston kuin voiman puolesta, jäänyt
kuninkaallisesta suvusta jäljelle.

Seuraten näiden suurien läänitysherrojen esimerkkiä jokainen pienikin
kruunun vasalli anasti itselleen niin paljon valtaa kuin suinkin
riippuen siitä, miten kaukana hänen läänitysmaansa sijaitsivat
kuninkaasta, miten laajat ne olivat ja miten vahvat hänen linnansa; ja
nämät nurkkatyrannit, joita ei enää saatu taipumaan lain alle,
harjoittivat rankaisematta sortoa ja julmuutta, jommoista ei olisi
voinut mahdolliseksikaan uskoa, mennen kiihkossaan kaikkien rajojen yli.
Auvergnessä yksin oli, virallisen ilmoituksen mukaan, neljättä sataa
omavaltaista aatelisjunkkaria, joille sukurutsaus, murha ja ryöstö
olivat aivan tavallisia, jokapäiväisiä tekoja.

Paitsi näitä oli vielä eräs rasitus olemassa, jonka ranskalaisten ja
englantilaisten väliset pitkälliset sodat olivat synnyttäneet, ja sekin
enensi suuresti tämän häviölle joutuneen valtakunnan kurjuutta. Suuria
komppanioihin järjestyneitä sotajoukkoja, jotka päälliköt itse olivat
valinneet urhoollisimmista ja onnellisimmista retkeilijöistä, oli
kerätty Ranskan eri osissa kaikkien muiden maiden viimeisistä hylyistä.
Nämät palkkasotamiehet vuokrasivat miekkansa määrätyksi ajaksi sille,
joka paraiten maksoi; ja milloin tämmöistä sotapalvelusta ei ollut
tarjona, kävivät he omin päin sotaa, valloittaen linnoja ja torneja
itselleen turvapaikoiksi, ottaen vankeja ja päästäen ne lunnaita vastaan
taas vapaiksi, vaatien veroa suojattomilta kyliltä sekä niiden
ympäristöiltä, ja harjoittaen kaikenlaista rosvoutta, josta he olivatkin
saaneet sopivan nimensä Tondeurs ja Ecorcheurs s. o. _Raastajat_ ja
_Nylkyrit_.

Kesken tätä valtiollisen tilan häiriöstä syntynyttä kauhistusta ja
kurjuutta vallitsi alhaisempien aatelisherrojen samoinkuin myös
ylhäisten ruhtinasten hoveissa ääretön tuhlaavaisuus; ja heidän
käskyläisensäkin, herrojen esimerkkiä noudattaen, tuhlasivat rahvaalta
ryöstetyt varat raakaan, joskin loistavaan prameuteen. Molempien
sukupuolien keskinäisessä seurustelussa oli romanttinen ja ritarillinen
kohteliaisuus vallalla -- kuitenkin sitä sangen usein tahrasi hillitön
irstaisuus; vaeltavien ritarien puhetapaa käytettiin yhä vielä, ja
heidän menojansa noudatettiin, joskin kunniallisen rakkauden ja
armeliaisuuden töitten puhdas henki, jota ritarillisuus vaati, ei enää
hillinnyt eikä hyvittänyt sen mukana seuraavia hullutuksia. Jokaisessa
pienessäkin hovissa tarjona olevat turnajaiset, huvitukset ja
juomapidot houkuttelivat Ranskaan kuljeksivia seikkailijoita; ja sinne
tultuaan he saivat enimmäkseen tilaisuuden käyttää tuimaa uljuuttansa ja
hurjaa seikkailuhaluansa urhotöihin, joihin heillä onnellisemmassa
kotimaassansa ei olisi ollut tilaisuutta.

Tällä aikakaudella, ikäänkuin pelastaakseen ihanan Ranskan valtakunnan
monellaisista uhkaavista vaaroista, nousi horjuvalle valtaistuimelle
Ludvig XI, joka, joskin hän luonteeltaan oli paha, ponnisti ja taisteli
aikakauden paheita vastaan ja teki niistä suuressa määrin lopun
-- samoinkuin vanhoissa lääkärikirjoissa sanotaan, että luonteeltaan
vastakkaiset myrkyt tuhoavat toinen toisensa voiman.

Vaikka Ludvigilta ei puuttunutkaan rohkeutta ryhtyä moniin hyödyllisiin
ja valtiolle tarpeellisiin yrityksiin, niin ei hänessä ollut
vähimmässäkään määrässä sitä romanttista rohkeutta eikä sen mukana
tavallisesti seuraavaa ylpeyttä, joka vielä jatkaa taistelua kunnian
vuoksi, joskin kaikki etu on jo saavutettu. Ludvig oli kylmäverinen,
kavala ja omaa etuansa silmällä pitävä, hän uhrasi kaikki, sekä
ylpeytensä että himonsakin, jos ne olivat sen esteenä. Huolellisesti hän
salasi todelliset tunteensa ja aikomuksensa kaikilta, jotka pyrkivät
hänen lähelleen, ja usein kuultiin hänen sanovan, että osatakseen
hallita täytyi kuninkaan osata teeskennellä ja että hän puolestansa, jos
hän huomaisi lakkinsa saaneen selvän hänen salaisuuksistaan, paiskaisi
heti sen tuleen. -- Ei kukaan mies hänen omana aikakautenaan tai minään
muunakaan aikana ole paremmin osannut käyttää toisten ihmisten
heikkouksia hyväkseen eikä välttää sitä vaaraa, että hän tunnustamalla
omia heikkouksiaan olisi luopunut jostain toisen hyväksi.

Luonteeltaan hän oli kostonhaluinen ja julma, vieläpä siinä määrin, että
hänellä oli huvia niistä kuolemantuomioista, joita hänen käskystään
tuhka tiheään pantiin toimeen. Mutta jollei mikään armeliaisuuden puuska
koskaan viekoitellutkaan häntä armahtamaan, milloin hän vaaratta saattoi
julistaa kuolemantuomion, niin eipä myöskään kostonhimo koskaan
kiihoittanut häntä ennenaikaiseen väkivaltaan. Harvoin hän karkasi
saaliinsa kimppuun, ennenkuin se oli varmaan saavutettavissa tai
ennenkuin pelastuksesta ei voinut olla enää mitään toivoa; ja hän salasi
niin taitavasti hankkeensa, että tavallisesti vasta niiden onnistuminen
ilmaisi maailmalle, mitä asiaa hän oli ajanut.

Samalla lailla Ludvigin itaruuskin siirtyi silmäänpistävän
tuhlaavaisuuden tieltä, milloin joku hänen kanssaan riidassa olevan
hallitsijan suosikeista tai ministereistä oli lahjottava uhkaavan
päällekarkauksen välttämiseksi tai häntä vastaan solmitun liiton
rikkomiseksi. Hän oli taipuvainen irstaisuuteen ja huvitteluun; mutta
yhtä vähän kaunottaret kuin metsästyskään, vaikka molemmat olivatkin
hänen mielihimojansa, saivat koskaan häntä houkutelluksi laiminlyömään
yleisiä asioita tai valtakunnan toimia. Hän oli hyvä ihmistuntija, jonka
taidon hän oli hankkinut itselleen yksityiselämässä, mihin hän usein
otti osaa; ja vaikka hän olikin luonteeltaan ylpeä ja röyhkeä, hän
vähääkään epäröimättä ja välittämättä yhteiskunnan säätyeroituksista,
mitä siihen aikaan pidettiin hämmästyttävän luonnottomana, korotti
alhaissäätyisiä miehiä kaikkein tärkeimpiin toimiin, osasipa heitä
niinkin hyvin valita, että hän sangen harvoin pettyi heidän avujensa
arvioimisessa.

Sittenkin ilmeni muutamia ristiriitaisuuksia tämän viekkaan ja taitavan
kuninkaan mielenlaadussa; sillä ihmisen luonne on harvoin
johdonmukainen. Vaikka hän itse olikin kavalin ja valheellisin
ihmisistä, aiheutuivat muutamat kaikkein pahimmat hairahdukset hänen
elämässänsä siitä, että hän liian hätäisesti oli luottanut toisten
ihmisten rehellisyyteen ja kunniallisuuteen. Tämmöiset hairahdukset,
milloin niitä sattui, näyttivät johtuneen liiankin viekkaasta
vehkeilemisestä, jolloin Ludvig oli ollut osoittavinaan järkähtämätöntä
luottamusta niitä kohtaan, joita tahtoi pettää; sillä tavallisesti hän
käytöksessään oli niin arka ja epäluuloinen kuin suinkin joku tyranni,
joka koskaan on elänyt maan päällä.

Huomauttakaamme vielä kahta seikkaa, jotta saisimme täydellisen
käsityksen tästä hirvittävästä miehestä, joka seisoi aikansa raakojen
ritarillisten hallitsijain keskellä niinkuin vartija petojen parissa,
joka suuremmalla viisaudellaan ja valtiotaidollaan, jakelemalla ruokaa
ja kurittamalla viimein masentaa valtansa alaisiksi ne, jotka, jolleivät
hänen juonensa olisi heitä voittaneet, olisivat suuremmalla voimallaan
repineet hänet palasiksi.

Toinen näistä seikoista oli Ludvigin ääretön taikausko, jolla
vitsauksella Jumala usein rankaisee niitä, jotka eivät ota korviinsa
uskonnon käskyjä. Pahoista töistä aiheutuvia omantunnonvaivojaan ei
Ludvig koskaan koettanutkaan tukahduttaa luopumalla
Machiavellin-tapaisista viekkaista vehkeistänsä, vaan yritti, joskin
turhaan, asettaa ja vaientaa tätä tuskaa taikauskoisilla, ulkonaisilla
tempuilla, ankaralla ruumiinkidutuksella sekä ylen runsailla lahjoilla
papistolle. Toinen omituisuus hänen mielenlaadussaan, joka joskus
esiintyy edellisen rinnalla, oli halu antautua halveksittaviin
huvituksiin sekä mässäämiseen alhaisten ihmisten kanssa. Vaikka hän oli
viisain tai ainakin viekkain aikansa kuninkaista, hän kuitenkin
mielellään oleskeli raa'assa seurassa, ja ollen itse sukkelasuinen, hän
suuremmalla innolla, kuin mitä hänen mielenlaatunsa muista puolista
olisi saattanut arvata, otti seuroissa osaa leikki- ja kokkapuheisiin;
olipa hänellä tapana sekaantua lystillisiin rakkausseikkailuihinkin
alhaisen väestön kanssa, osoittaen silloin avosydämisyyttä, joka ei
ollenkaan sopinut hänen tavalliseen umpimieliseen ja epäluuloiseen
luonteeseensa; ja hän oli niin mieltynyt tällaiseen talonpoikaiseen
ritarillisuuteen, että hän painatti koko joukon näitä seikkoja koskevia
lystikkäitä ja irstaisia juttuja kirjaan, jonka kirjojen kokoilijat
hyvinkin tuntevat ja jonka _alkuperäinen_ painos on heidän silmissänsä
(muiden mielestä se on varsin sopimaton) sangen kallisarvoinen.

Tämän kuninkaan välityksellä, jolla oli näin voimakas ja älykäs, joskin
sangen inhottava mielenlaatu, oli Jumala, jonka kädessä myrsky yhtä
hyvin kuin hiljainen, hieno sade on välikappaleena, päättänyt palauttaa
suurelle Ranskan kansalle järjestetyn hallitusmuodon, mikä siihen
aikaan, jolloin Ludvig peri kruunun, oli melkein aivan kadoksissa.

Ennen kuninkaaksi tuloansa olivat Ludvigin huonot puolet paljon enemmän
kuin hyvät tulleet esille. Hänen ensimäinen vaimonsa, Skotlannin
Margareta, kuoli juoruavien kielten myrkyttämänä puolisonsa hovissa,
jossa, jollei Ludvig itse olisi niitä yllyttänyt, ei sanallakaan olisi
soimattu suloista, vääryyttä kärsivää prinsessaa. Ludvig oli ollut
kiittämätön ja kapinallinen poika, kerran hän oli ottanut osaa
salaliittoon isänsä vangitsemiseksi, toisella kertaa hän oli ilmisodassa
häntä vastaan. Edellisen rikoksensa tähden hänet oli lähetetty pois
hovista kruununperilliselle kuuluvaan Dauphinén maakuntaan, jota hän
suurella taidolla hallitsi; jälkimäisen vuoksi hänet ajettiin
maanpakolaisuuteen, hänen täytyi turvautua Burgundin herttuan sekä hänen
poikansa armoon, melkeinpä armeliaisuuteen, ja nauttien heidän
vieraanvaraisuuttaan, jota hän sittemmin sangen huonosti palkitsi, hän
eli heidän luonaan isänsä kuolemaan, vuoteen 1461, saakka.

Heti hallituksensa alussa oli Ludvigin vähällä kukistaa eräs liitto,
johon Ranskan suuret läänitysherrat, Burgundin herttua tai oikeammin
hänen poikansa, Charolois'n kreivi sen etupäässä, olivat häntä vastaan
yhtyneet. He keräsivät suuren sotavoiman ja piirittivät Parisin;
taistelu, jonka ratkaisu oli sangen epämääräinen, tapahtui pääkaupungin
muurien edustalla, ja kuningasvalta Ranskassa huojui perikadon
partaalla. Tällaisissa tilaisuuksissa käy tavallisesti siten, että
älykkäämpi taistelijoista saavuttaa todellisen hyödyn, vaikkei hän ehkä
voittaisikaan itse sotakunniaa. Ludvig, joka oli osoittanut suurta
miehuutta Montlheryn tappelussa, osasi ratkaisematta jäänyttä taistelua
käyttää edukseen ikäänkuin voitto olisi täydelleen kallistunut hänen
puolelleen. Hän vältti ratkaisua, kunnes viholliset olivat luopuneet
piirityksestä, ja oli niin sukkela kylvämään eripuraisuuden siemeniä
noiden suurten herrojen väliin, että heidän »yhteistä etua tarkoittava»
liittonsa -- siksi he sitä nimittivät, vaikka se todenteolla
tarkoittikin Ranskan kuninkaanvallan masentamista -- hajosi eikä koskaan
enää ilmestynyt yhtä peloittavassa muodossa. Tästä ajasta alkain Ludvig,
jonka York- ja Lancaster-sukujen keskinäiset sodat olivat vapauttaneet
kaikesta Englannin puolelta uhkaavasta vaarasta, työskenteli useampia
vuosia kovasydämisenä, mutta silti taitavana lääkärinä, parannellen
valtakuntansa haavoja, tai, oikeammin sanoen, estäen milloin miedommilla
lääkkeillä, milloin tulella ja miekalla syvemmälle syöpymästä niitä
kuolemaa uhkaavia tauteja, jotka rasittivat valtakuntaa.
Vapaakomppaniojen rosvoilua sekä aatelisherrojen häikäilemättömiä
sortotöitä hän koetti hillitä, koska hän ei voinut hävittää niitä
kokonaan; ja alati ottaen tilaisuudesta vaarin hän vähä kerrallaan
anasti itselleen yhä enemmän valtaa tai vähensi niiltä, jotka olivat
hänelle haitaksi.

Kuitenkin epäilykset ja vaarat ympäröivät yhä Ranskan kuningasta.
»Yhteis-edun» liittokunnan jäsenet olivat, joskaan ei enää yksissä
neuvoin, niin sittenkin yhä vielä olemassa, ja se saattoi niinkuin
kärvennetty käärme jälleen yhdistää jäsenensä ja tulla vaaralliseksi.
Mutta paljoa pelottavampi oli vielä Burgundin herttuan yhä paisuva
valta, hän kun siihen aikaan oli Euroopan mahtavimpia hallitsijoita,
jonka herttuakunnan arvoa hänen riippuvaisuutensa Ranskan kruunusta ei
suurestikaan alentanut.

Kaarle, liikanimeltään Rohkea -- tai pikemmin Uhkarohkea, sillä hänen
miehuutensa oli hurjuuden ja raivoisuuden sukua -- oli silloin perinyt
Burgundin herttuakruunun, jonka hän kernaasti olisi muuttanut
kuninkaalliseksi ja itsenäiseksi. Tämän herttuan luonne oli kaikissa
suhteissa Ludvig XI:n luonteen vastakohta.

Jälkimmäinen oli kylmäverinen, varovainen ja viekas; hän ei koskaan
jatkanut toivottomaksi käynyttä hanketta, mutta hän ei myös koskaan
luopunut mistään hankkeesta, jonka menestyksestä oli toivoa, vaikkapa
kuinka kaukaisessa tulevaisuudessa tahansa. Herttuan mielenlaatu oli
aivan toinen. Hän syöksyi vaaraan, siksi että hänen mielensä teki
vaaroihin, hän etsi vaikeuksia, siksi että hän niitä halveksi. Ludvig ei
koskaan uhrannut omaa etuansa himonsa vuoksi; Kaarle sensijaan ei
koskaan uhrannut himoansa eipä edes oikkuansakaan minkään muun asian
tähden. Vaikka he olivat läheistä sukua toisilleen ja vaikka herttua
sekä hänen isänsä olivat tarjonneet Ludvigille turvaa hänen ollessaan
kruununperillisenä maanpakolaisuudessa, niin vallitsi kuitenkin heidän
välillään molemminpuolinen ylenkatse ja viha. Burgundin herttua
halveksi kuninkaan varovaista menettelyä valtioasioissa ja arveli
miehuuden puutteeksi, kun Ludvig liittojen, ostojen sekä muiden
tämmöisten mutkien avulla koetti hankkia itselleen etuja, joita herttua
hänen asemassaan olisi anastanut ase kädessä. Samalla hän myös vihasi
kuningasta sen kiittämättömyyden vuoksi, jolla tämä oli ennen saatua
hyvyyttä palkinnut, sekä niiden soimausten ja syytösten tähden, joita
Ludvigin lähettiläät, vanhan herttuan ollessa vielä elossa, olivat
heittäneet hänelle vasten silmiä; mutta vielä enemmän hän vihasi
Ludvigia siitä syystä, että tämä salaa avusti Ghent'in, Lüttich'in ja
muiden suurten Flanderin kaupunkien vastahakoisia porvareita. Nämät
rauhattomat kaupungit, jotka olivat arat etuoikeuksistaan ja ylpeät
rikkaudestaan, nousivat usein kapinaan läänitysherrojansa, Burgundin
herttuoita vastaan, ja saivat silloin aina salaista apua Ludvigin
hovista; sillä tämä käytti aina jokaista tilaisuutta hyväkseen
herättääkseen rauhattomuutta liian mahtavaksi paisuneen vasallinsa
alusmaissa.

Herttuan ylenkatsetta sekä vihaa palkitsi Ludvig yhtä tulisella
ylenkatseella ja vihalla, vaikka hän salasikin tunteensa paksumman
peitteen alle. Mahdotonta oli niin teräväjärkisen miehen olla
halveksimatta tuota jäykkää itsepäisyyttä, joka ei koskaan luopunut
aikeestansa, vaikka asian jatkaminen olisi näyttänyt miten
turmiolliselta hyvänsä, taikka tuota päätöntä hurjuutta, joka ryntäsi
eteenpäin, hetkeäkään arastelematta, vaikka millaisia esteitä olisi
tullut vastaan. Mutta kuninkaan viha Kaarlea kohtaan oli vielä tätä
ylenkatsettakin kiihkeämpi, ja hänen ylenkatseensa ja vihansa olivat
sitäkin tulisemmat, kun niihin yhtyi myös pelkoa; sillä Ludvig tiesi,
että hullun härän päällekarkaus -- sellaiseen hänellä oli tapana verrata
Burgundin herttuaa -- aina oli hirvittävä, vaikka härkä ryntäisikin
päälle silmät ummessa. Eikä kuningas pelännyt vain Burgundin alusmaitten
rikkautta, niiden sotaisien asukasten sotataitoa ja väestön paljoutta,
vaan olipa myös niiden johtajalla itsellään persoonallisia
ominaisuuksia, jotka herättivät pelkoa. Hän oli uljaista uljain, ja
hänen uljuutensa kiihtyi usein hurjuuden rajalle asti, vieläpä senkin
yli; hän tuhlasi rahoja ympärilleen; hovinsa, persoonansa, palvelijainsa
suhteen hän rakasti komeutta, noudattaen siinä Burgundin suvun
ikivanhoja loistavia tapoja. Sen vuoksi pyrkivät Kaarle Rohkean
palvelukseen kaikki tulisielut, jotka hänessä tapasivat kaltaisensa;
Ludvig ymmärsi liiankin hyvin, mitä kaikkea sellainen rohkeitten
seikkailijoiden parvi saattoi yrittää ja saada aikaan luonteeltaan niin
hillittömän päällikön johtamana.

Olipa vielä lisäksi eräs seikka, joka kiihdytti Ludvigin vihaa tätä ylen
mahtavaksi paisunutta vasallia vastaan; hän oli hänelle
kiitollisuudenvelassa, jota hän ei aikonut koskaan maksaa; hänen oli
usein täytynyt asioidessaan hänen kanssaan jättää aikeittensa
täyttäminen toistaiseksi; vieläpä hänen oli täytynyt kärsiä kiivaita
hävyttömyyden puuskia, jotka olivat häpäiseviä hänen kuninkaalliselle
arvolleen, saamatta kohdella häntä muuna kuin »rakkaana Burgundin
serkkuna».

Tämä kertomus alkaa vuoden 1468:n paikkeilla, jolloin heidän vihansa oli
kiihkeimmillään, vaikka sinä hetkenä, niinkuin usein tapahtuu, epäiltävä
ja ulkokullattu välirauha vallitsikin heidän keskenään. Ensimäinen
esiintyvä henkilö ei tosin säädyltään eikä arvoltaan ole sellainen, että
hänen luonteensa kuvaamiseen luulisi tarvittavan näin pitkiä selityksiä
kahden mahtavan hallitsijan keskinäisestä suhteesta. Mutta suurten
herrojen himot, heidän riitansa ja sovintonsa vetävät pyörteisiinsä
kaikkien heitä lähellä olevien kohtalot; ja me saamme nähdä,
jouduttuamme pitemmälle tässä kertomuksessa, että tämä johdanto oli
tarpeellinen voidaksemme oikein käsittää sen henkilön historiaa, jonka
onnenvaiheista nyt tulee puhe.



II

MATKAMIES

      No, maailma on osterisimpukka,
      jonka miekallani avaan.

      Vanha Pistol.


Ihanana suvi-aamuna, ennenkuin päivä vielä oli ruvennut paahtamaan ja
kaste yhä ilmaa virkisti, täyttäen sen hyvillä tuoksuilla, läheni
koillisesta päin tuleva nuorukainen pientä jokea tai pikemmin
leveänläistä puroa, joka laskee vetensä Cher-jokeen; se sijaitsi likellä
kuninkaallista Plessis-les-Tours linnaa, jonka mustat, moninkertaiset
varustukset näkyivät taustalla, linnaa ympäröivän avaran metsän yli.
Tämä metsä oli kuninkaallinen, aidattu puisto, jommoisia keskiajan
latinankielellä nimitettiin plexitiumeiksi ja joiden mukaan sangen moni
kylä Ranskassa on saanut Plessis-nimensä. Tätä nyt puheena olevaa linnaa
ja kylää mainittiin nimellä Plessis-les-Tours, eroitukseksi muista
samannimisistä; se seisoi noin kahden peninkulman päässä eteläänpäin
kauniista Tours'in kaupungista, Touraine-maakunnan muinaisesta
pääkaupungista, keskellä sitä viljavaa alankoa, jota on kehuttu Ranskan
kasvitarhaksi.

Puron toisella rannalla, vastapäätä sitä paikkaa, jota matkalainen
läheni, oli kaksi miestä, jotka, hartaasti keskenään puhellen, näyttivät
aika ajoittain tarkastavan hänen kulkuansa; sillä koska he seisoivat
paljon korkeammalla paikalla, saattoivat he jo jokseenkin kaukaa huomata
hänet.

Nuori matkamies saattoi olla noin yhdeksäntoistavuotias tai lähes
kahdenkymmenen; hänen kasvonsa ja koko olentonsa, jotka olivat hyvin
miellyttävät, osoittivat, ettei hän ollut kotoisin siitä maasta, missä
hän nyt kulki. Hänen lyhyt harmaa takkinsa ja housunsa olivat pikemmin
Flanderin kuin Ranskan kuosin mukaiset, ja keikarimainen sininen lakki,
johon oli pistetty rautatammen vesa sekä kotkan sulka, oli jo siihen
aikaan tunnettu skotlantilaiseksi päähineeksi. Hänen pukunsa oli sangen
sievä ja huolellinen, mistä kävi selville, että nuorukainen itsekin
tiesi olevansa varsin pulska. Selässään hänellä oli laukku, joka näkyi
sisältävän muutamia tarpeellisia kaluja, vasemmassa kädessä
haukkakinnas, vaikkei hän kantanutkaan semmoista jahtilintua, ja
oikeassa kädessään hän piti vahvaa metsämiehen keihästä. Vasemmalta
olkapäältä riippui ommeltu olkavyö, kannattaen pientä purppuranpunaista
samettista laukkua, jommoisissa siihen aikaan korkeasukuiset metsästäjät
säilyttivät haukkansa eväitä ynnä muitakin tähän niin suosittuun
pyyntilajiin kuuluvia kaluja. Toiselta olalta riippui vielä toinenkin
vyö metsäpuukon kantimena. Senaikuisten tavallisten saappaitten sijasta
hänellä oli metsäkauriinnahkaiset pieksut jalassa.

Vaikka hänen vartalonsa ei ollut vielä varttunut täyteen miehuuteensa,
oli hän pitkä ja rivakka, ja hänen kevyt käyntinsä todisti, että
jalkaisin vaeltaminen oli hänelle pikemmin huvia kuin vaivaa. Hänen
ihonsa oli vaalea, joskin ulkomaan aurinko tai kenties myös alinomainen
ulkoilmassa oleskelu omassa maassa oli johonkin määrin ahavoittanut
kasvot ja antanut niille ruskeamman vivahduksen.

Hänen kasvojensa ilme, vaikkeivät piirteet olleetkaan aivan
säännölliset, oli suora, rehellinen ja miellyttävä. Hymy, joka näytti
lähtevän onnellisesta, iloa sykähtelevästä sydämestä, paljasti silloin
tällöin hänen tasaiset ja valkoiset hampaansa, ja hänen kirkas, sininen
ja iloinen katseensa vilkui jokaiseen eteen sattuvaan esineeseen,
ilmaisten hyvänsävyisyyttä, keveää mieltä ja lujuutta.

Hän otti vastaan ja vastasi eri tavalla niiden harvojen matkalaisten
tervehdyksiin, jotka noina vaarallisina aikoina kulkivat tietä pitkin,
aina sen mukaan keitä he olivat. Kuljeksiva peitsimies, puoleksi
sotamies, puoleksi rosvo, mittaili nuorukaista silmillään, ikäänkuin
punniten, kumpiko olisi suurempi: toivottava saalis, vai pelättävä
vastarinta; ja hän huomasi nuorukaisen pelottoman silmäniskun puhuvan
niin selvästi jälkimäisen puolesta, että hänen ryöstötuumansa vaihtui
yrmeäksi tervehdykseksi: »Hyvää päivää, kumppani!» -- johon nuori
skotlantilainen vastasi yhtä rohkealla, vaikka iloisemmalla äänellä.
Vaeltava toivioretkeläinen tai kerjäläismunkki vastasi hänen
kunnioittavaan tervehdykseensä isällisellä siunauksella; ja
mustasilmäinen talonpoikaistyttö vilkaisi hänen jälkeensä vielä kauan
aikaa sen jälkeen kun he olivat sivuuttaneet toisensa ja naurusuin
vaihtaneet hyvää päivää. Sanalla sanoen, koko hänen ulkomuodossaan oli
jotakin viehättävää, jota ei helposti voinut olla huomaamatta ja joka
johtui hänen rohkeasta suoruudestaan ja hyvänsävyisyydestään sekä
vilkkaista silmistään ja kauniista muodostaan ja ruumiinrakennuksestaan.
Koko hänen olentonsa näytti ilmaisevan, että hän aloitti elämänretkensä
pelkäämättä niitä vastuksia, joita sillä tiellä on yllin kyllin, ja että
hänellä, lukuunottamatta vilkasta mieltään sekä rohkeata sydäntään, oli
sangen vähän apukeinoja, joilla taistella noita elämän vastuksia
vastaan. Mutta juuri tämmöisiin luonteisiinhan nuoriso helpoimmin
mieltyy, ja niitä kokenut vanhuskin kohtelee suosiolla sekä säälivällä
myötätunnolla.

Kauan aikaa olivat jo nuo molemmat miehet, jotka seisoivat matkalaisen
ja linnan välisen puron toisella rannalla, nähneet kysymyksessä olevan
nuorukaisen; mutta kun hän yhtä kepein askelin kuin lähteellä käyvä
metsäkauris astui louhikkorannalta alas veden partaalle, sanoi nuorempi
katselijoista toiselle: »Tuo on se mies -- tuo on se mustalainen! Jos
hän yrittää kahlata ylitse, niin on hän mennyttä miestä -- vesi on
korkealla ja kahlamopaikka liian syvä.»

»Anna hänen itse ottaa siitä selvä, naapuri», virkkoi vanhempi mies;
»siten hän kenties säästyy hirsipuusta ja vanha puheenparsi käynee
perättömäksi.»

»Minä tunnen hänet tuosta sinisestä lakista», sanoi toinen, »sillä en
näe hänen kasvojansa. -- Kuulkaas, herra -- hän huhuilee
tiedustellakseen, onko vesi syvä.»

»Ei mikään ole sen parempaa maailmassa kuin oma kokemus», vastasi
toinen, »antaa vain hänen itsensä koettaa.»

Sillä välin nuorukainen, joka oletti, kun ei häntä millään lailla
estetty, toisten vaitiolollaan häntä kehoittavan, astui veteen,
viivähtäen vaan sen verran, että sai pieksunsa jalasta. Samassa vanhempi
mies kuitenkin kehoitti häntä olemaan varoillaan, lisäten sitten
hiljaisemmalla äänellä kumppanillensa seuraavat sanat: »Mortdieu[1],
naapuri, sinäpä olet erehtynyt -- eipä tuo olekaan mustalais-lörppö.»

[1] Ranskalainen kirous.

Mutta varoitus tuli liian myöhään. Tai ehkäpä nuorukainen ei sitä
kuullut tai ei voinut sitä enää käyttää hyväkseen, jouduttuaan jo syvään
virtaan. Vähemmän rivakalle ja taitavalle uijalle olisi varma kuolema
ollut tarjona, sillä puro oli sekä syvä että virtava.

»Pyhä Anna auttakoon! Onpa tuo kelpo poika», virkkoi vanhempi miehistä.
»Riennäppäs, naapuri, erehdystäsi korjaamaan sillä, että autat häntä,
jos vain voit. Hän kuuluu sinun omaan laumaasi -- jos vanhat sananlaskut
vielä pitävät paikkansa, niin ei hän veteen kuole.»

Nuori matkamies ui todellakin niin voimakkaasti ja ponnisteli niin
lujasti aaltoja vastaan, että virta, vaikka se olikin kova, ei saanut
häntä temmatuksi paljoa alemmaksi tavallista maallenousupaikkaa.

Juuri silloin kiiruhti nuorempi tällä puolella puroa olevista miehistä
täyttä juoksua alas rantaan apuun, ja toinen seurasi hitaammin perässä,
virkkaen itsekseen, kun hän tuli lähemmäksi: »Tiesinpä minä, ettei tuo
nuori poika veteen hukkuisi. -- Pyhä Neitsyt! johan hän on päässyt
maalle ja tarttuu sauvaansa! -- Jollen kiiruhda, niin hän antaa
naapurilleni löylytyksen ainoasta avustuksesta, minkä olen nähnyt hänen
antavan tai ainakin aikovan antaa koko elämässään.»

Syytä olikin pelätä, että seikkailu päättyisi tällä tavalla, sillä
pulska skotlantilainen oli jo heittänyt nuoremmalle, apuun rientävälle
samarialaiselle vasten silmiä seuraavat vihaiset sanat: »Sinä
ihmistapoja tuntematon koira! Miksi et vastannut, kun huusin, saadakseni
tietää, sopiiko kahlata siitä paikasta yli? Paha henki vieköön, mutta
kylläpä minä sinulle opetan, miten sinun toisten tulee kohdella vieraita
ihmisiä!»

Näin puhuen hän teki sauvallaan tuollaisen uhkaavan tempun, jota
ranskalainen nimittää nimellä le moulinet (mylly) siitä syystä, että
siinä, sauvaa keskikohdasta kiinni pitäen, keikahutellaan sen molempia
päitä joka haaralle, aivankuin tuulimylly pyörittää siipiään. Hänen
vastustajansa, nähdessään itseään näin uhattavan, tempasi miekkansa,
sillä hän oli niitä, jotka kaikissa tilanteissa ovat kerkeämmät tekoon
kuin puheeseen. Mutta hänen maltillisempi kumppaninsa, joka samassa
joutui paikalle, käski hänen hillitä itseään, ja kääntyen sitten
nuorukaisen puoleen, hän moitti häntä liiasta hätäisyydestä
antautuessaan paisuneen puron valtaan, sekä liiasta tuittupäisyydestä
ruvetessaan tappelemaan hänelle apuun kiiruhtavan miehen kanssa.

Nuorukainen, kuultuaan nämät moitteet vanhanpuoleisen ja kunnioitettavan
näköisen miehen suusta, laski heti aseensa maahan ja sanoi
pahoittelevansa, jos syyttä oli heistä pahaa ajatellut; mutta hänestä
oli todellakin näyttänyt siltä, että he säästämällä ajallaan puhuttua
varoitusta olivat saattaneet hänen henkensä vaaraan, eikä sellainen toki
sopinut kunnon miehille ja hyville kristityille, vielä vähemmän
kunniallisille porvareille, jommoisia he näyttivät olevan.

»Poikaseni», virkkoi vanhempi mies, »sinä näytät murteestasi ja
ulkomuodosta päättäen olevan muukalainen; ja pitäisipä sinun muistaa,
ettei ole meidän yhtä helppo ymmärtää sinun murrettasi kuin kenties
sinun laskea sitä suustasi.»

»No, hyvä isä», vastasi nuorukainen, »enpä minä liioin välitäkään tuosta
kylvystä, joka tuli minun osakseni, ja mielelläni suon teille anteeksi
sen, että osittain olitte siihen syypäät, kunhan tahdotte vain neuvoa
minulle jonkin paikan, missä saisin vaatteeni kuivatuiksi; sillä muuta
pukua minulla ei ole, ja tuleehan minun toki pitää se hiukan siivona.»

»Keiksi sinä meitä sitten arvelet, poikaseni?» sanoi vanhempi miehistä,
vastaten kysymykseen kysymyksellä.

»Varakkaiksi porvareiksi epäilemättäkin», sanoi nuorukainen; »tai,
maltas -- te, herra, saatatte olla rahanvaihtaja tai viljakauppias; ja
tuo mies tuossa on teurastaja tai karjakauppias.»

»Kohdalleenpa sinä osasitkin arvata meidän avumme», virkkoi vanhempi
mies hymyillen. »Minä virassani saan, tosiaankin käsitellä niin suuria
rahasummia kuin suinkin, ja naapurini virkatoimet ovat tavallansa
teurastajan työn sukua. Ja mitä sinun vaatteittesi kuivattamiseen tulee,
niin koetamme sinua auttaa. Mutta ensiksi meidän pitää saada tietää,
kuka sinä olet ja minne aiot; sillä nykyään maantiet ovat täynnä
matkalaisia, sekä jalkamiehiä että ratsastajiakin, joilla on kaikkea
muuta kuin rehellisyyttä ja Jumalan pelkoa mielessänsä.»

Nuorukainen loi taas terävän, läpitunkevan katseen puhujaan sekä hänen
vaitiolevaan kumppaniinsa, ikäänkuin epäillen, tokko he puolestaan
ansaitsivat sen luottamuksen, jota he vaativat; ja hänen tarkastuksensa
tulos oli seuraava.

Vanhempi ja vaatetukseltaan sekä muulta ulkomuodoltaan merkillisempi
miehistä oli senaikuisen kauppiaan tai puodin-isännän näköinen. Hänen
takkinsa, housunsa sekä viittansa olivat kaikki mustat, mutta niin
kuluneet, että teräväjärkinen nuori skotlantilainen arveli tämmöisissä
vaatteissa kävijän varmaan olevan joko upporikkaan tai perin köyhän,
joista edellinen oletus kuitenkin oli luultavampi. Puku oli kuosiltaan
tiukka ja lyhyt, jommoista vaatepartta siihen aikaan ei pidetty
aatelismiesten eikä parempien porvarienkaan arvonmukaisena, sillä heillä
oli tavallisesti leveät, säären keskikohtaa alemmaksi ulottuvat
kauhtanat.

Tämän miehen ulkomuoto oli osaksi miellyttävä, osaksi vastenmielinen.
Vaikka kasvojen piirteet olivat syväryppyiset, posket laihat, silmät
kuopillaan, ilmaisi kuitenkin miehen katse veitikkamaisuutta ja
leikillisyyttä, joka soveltui nuoren retkeilijän omaan mielenlaatuun.
Mutta näissä samoissa syväkuoppaisissa silmissä, joita paksut, mustat
kulmakarvat varjostivat, oli myös jotakin käskevää ja tylyä. Kenties
tätä vaikutusta lisäsi vielä matala puuhkalakki, joka oli syvälle otsaan
painettu ja tummensi vielä sitä varjoa, jonka alta silmät tirkistelivät
esiin. Varmaa on kumminkin, että nuoren muukalaisen oli vaikea
mielikuvituksessaan saada noita silmiä sopimaan muun ulkomuodon
halpuuden kanssa yhteen. Miehen lakki varsinkin, jossa kaikki vähänkin
arvokkaammat ihmiset käyttivät kulta- tai hopeasolkea, oli koristettu
huonolla lyijyisellä Neitsyt Maarian kuvalla, jommoisia köyhänpuoleiset
toivioretkeläiset toivat mukanaan Lorettosta.

Hänen kumppaninsa oli vahvavartaloinen, keski-ikäinen mies,
toistakymmentä vuotta häntä nuorempi; hänen katseensa oli aina maahan
luotuna, ja suunpieliin kohosi häijy irvistys, milloin hän antoi sille
valtaa, mikä ei kuitenkaan tapahtunut muulloin kuin vastauksena
muutamille salavihjauksille, joita vanhempi mies joskus näkyi hänelle
antavan. Hänellä oli miekka sekä tikari vyöllä, ja skotlantilainen
huomasi, että hänen halvan takkinsa alla oli yhteenliitetyistä renkaista
tehty taipuva rautapaita, jommoisia myöskin rauhallisia ammatteja
harjoittavat miehet tavallisesti käyttivät, milloin heillä näinä
vaarallisina aikoina oli pakko olla matkoilla; tämä seikka vahvisti
vielä nuorukaista siinä luulossa, että mies varmaankin oli teurastaja,
karjakauppias tai jotain muuta senkaltaista, mikä vaati häntä olemaan
paljon poissa kotoa.

Kun nuori muukalainen yhdellä ainoalla silmäyksellä oli tehnyt nuo
havainnot, joiden kertomiseen meiltä on kulunut hyvän aikaa, vastasi
hän, hetken oltuansa vaiti: »Enpä tiedä ketä minulla on kunnia
puhutella», samassa hän hiukan kumarsi, »mutta mitäpä sillä väliä, kuka
saaneekin tietää, että olen erään skotlantilaisen suvun nuorempi poika
ja etsimässä onneani täältä Ranskasta taikkapa muualtakin, kansalaisteni
tavan mukaan.»

»Pasques-Dieu![1] kelpo tapa se onkin», virkkoi vanhempi miehistä.
»Näytätpä olevan aika pulska poika veitikka ja juuri parhaassa iässäsi,
löytääksesi onnea niin hyvin miesten kuin naisten parissa. Kuulepas!
Minä olen kauppamies ja tarvitsisin apulaista liikkeessäni -- vaikka
ehkäpä olet liian herrasmainen ruvetaksesi apulaiseksi tämmöiseen
porvarilliseen ammattiin?»

[1] Ranskalainen, puhetta vahvistava huudahdus.

»Hyvä herra», vastasi nuorukainen, »jos teette tarjouksenne täydellä
todella -- jota hiukan epäilen -- niin olen velvollinen teitä siitä
kiittämään ja kiitänkin siis teitä; mutta pelkäänpä, että olisin peräti
kelvoton teidän palvelukseenne.»

»Vai niin!» sanoi vanhus. »Takaanpa, että osaisit paremmin vetää jousen
vireeseen kuin kirjoittaa laskun, paremmin pitää miekkaa kädessä kuin
kirjoituskynää -- vai mitä?»

»Minä, hyvä herra», vastasi nuori skotlantilainen, »olen vuoristolainen
ja siis, niinkuin sananparsi sanoo, samalla jousimies. Mutta paitsi sitä
olen myös jonkun aikaa asunut luostarissa, missä hyvät isät opettivat
minua lukemaan ja kirjoittamaan sekä myös hiukan numeroistakin selvää
ottamaan.»

»Pasques-Dieu! Sehän on kovinkin merkillistä!» sanoi kauppamies.
»Embrun'in Pyhä Neitsyt auttakoon, olethan oikea ihme, poikani!»

»Säästäkää leikkipuheitanne, hyvä herra», sanoi nuorukainen, jolle tämä
uuden tuttavan leikillisyys ei ollut oikein mieleen. »Minun pitäisi
päästä kuivaamaan itseäni, sen sijaan että täällä läpimärkänä vastaan
kysymyksiinne.»

Kauppamies naurahti vain entistä kovemmin ja vastasi: »Pasques-Dieu!
eipä sekään sananlasku koskaan petä: 'ylpeä kuin skotlantilainen'. Mutta
älä huoli, poikaseni, sinä olet kotoisin maasta, jota pidän arvossa,
koska aikoinani olen ollut asioissa Skotlannin kanssa -- rehellistä,
köyhää kansaa te olettekin -- ja jos tahdot tulla meidän kanssamme
läheiseen kylään, niin tilaan sinulle pikarillisen viiniä sekä lämpimän
aamiaisen kastumisesi hyvitykseksi. Mutta, tête bleau![1] mitähän teet
tuolla metsästyskintaalla, joka sinulla on kädessäsi? Etkö tiedä, että
haukoilla metsästäminen on kielletty kuninkaallisissa metsissä.»

[1] Ranskalainen, puhetta vahvistava huudahdus.

»Sen läksyn», vastasi nuorukainen, »sain jo oppia eräältä Burgundin
herttuan metsänvartija pakanalta. Olin vain sen haukan, jonka olin
tuonut mukanani Skotlannista ja jonka avulla toivoin täällä mainetta,
laskenut lentoon, jotta se iskisi kyntensä Peronnen lähellä olevan
haikaran niskaan, mutta tuo konna ampui jousellaan lintuni.»

»Entä mitä sinä sitten teit?» kysyi kauppias.

»Löylytin häntä», virkkoi nuorukainen, heiluttaen sauvaansa, »niin
perinpohjaisesti kuin kristitty mies suinkin saattaa lähimäistänsä
löylyttää -- en tahtonut joutua edesvastuuseen hänen verestään.»

»Mutta tiedätkös», sanoi porvari, »jos olisit joutunut Burgundin
herttuan kynsiin, niin hän olisi sinut ripustanut puun oksaan niinkuin
Saksan pähkinän?»

»Kyllä hän kuuluu olevan semmoisiin temppuihin yhtä kärkäs kuin
Ranskankin kuningas. Mutta koska tämä oli tapahtunut likellä Peronnea,
niin harpata keikahutin rajan yli ja näytin hänelle pitkää nenää. Jollei
hän olisi niin hätäinen, niin olisin kenties ruvennut hänen
palvelukseensa.»

»Kylläpä hän suuresti kaipaakin mokomaa sinunlaistasi sankaria, jos
välirauha loppuisi», virkkoi kauppias, iskien silmää kumppanillensa,
joka loi katseensa maahan ja veti suunsa tuollaiseen viekkaaseen hymyyn,
joka joskus välähti hänen kasvojensa yli, aivankuin tähdenlento
talvisella yötaivaalla.

Nuori skotlantilainen seisahtui äkkiä, työnsi lakkinsa oikeanpuoleiselle
korvalleen, niinkuin se, joka ei salli itseänsä pilkattavan, ja sanoi
jäykästi: »Hyvät herrat, ja varsinkin te, joka olette vanhempi ja jonka
siis pitäisi myös olla viisaampi, te saatte oppia, sen sanon teille,
että sen, joka tahtoo pysyä eheänä ja terveenä, ei pidä ruveta minusta
pilkkaa tekemään. Tuo teidän puhetapanne ei ole minulle oikein mieleen.
Kyllähän minäkin kärsin leikkipuhetta kenen suusta tahansa sekä
nuhteitakin minua vanhemmalta mieheltä, voinpa hänelle vielä lisäksi
sanoa: kiitos siitä, herra! -- mutta en mielelläni anna pyöritellä
itseäni kielenne päässä niinkuin pientä poikaa, kun tunnen, sen
tietäköön Jumala, että minussa on kyllin miestä teitä molempia
löylyttämään, jos kovin kauan minua ärsytätte.»

Vanhempi mies oli tukehtua nauruun nuorukaisen puhuessa; hänen
kumppaninsa käsi tarttui salaa miekan ponteen, mutta nuorukainen,
huomattuaan sen, sivalsi häntä ranteeseen, jotta käden täytyi hellittää
otteensa. Vanhemman nauru kiihtyi nyt vielä kovemmaksi. »Hillitse,
hillitse itseäsi», huusi hän, »sinä uljain uljaista skotlantilaisista,
oman rakkaan isänmaasi nimessä! Ja sinä, naapuri, heitä pois tuo uhkaava
katsantosi. Pasques-Dieu! Olkaamme rehellisiä kauppiaita ja lukekaamme
tuo kastuminen kuitatuksi tällä sivalluksella, joka osui niin sievästi
ja rivakasti ranteeseesi. -- Ja kuules nyt, nuori ystäväni», sanoi hän
sitten nuorukaiselle ankaralla vakavuudella, mikä hillitsi ja masensi
hänenkin mieltään, vaikka hän koettikin ponnistella vastaan, »ei mitään
väkivaltaa enää! Minua vastaan ei sitä sovi harjoittaa, ja naapurini
tuossa, niinkuin näet, on jo saanut tarpeekseen. Annas nyt kuulla
nimesi.»

»Kohteliaaseen kysymykseen osaan kohteliaasti vastata», sanoi
nuorukainen, »ja kyllä minä annan vanhuudellenne sille tulevan
kunnioituksen, jos ette kärsivällisyyttäni kiusaa pilanteolla. Tänä
aikana, jolloin olen täällä Ranskassa ja Flanderissa ollut, olen
kulkenut Samettitasku Junkkarin liikanimellä tuon haukkalaukun vuoksi,
joka riippuu kupeellani. Mutta oikea nimeni kotona on Qventin Durward.»

»Durward», sanoi kysyjä taas; »onko se aatelisnimi?»

»Jo viisitoista miespolvea», vastasi nuorukainen, »ja sen vuoksi olenkin
vastahakoinen muuhun ammattiin paitsi sotapalvelukseen.»

»Oikea skotlantilainen! Paljon tulta, paljon ylpeyttä ja sangen vähän
kultakolikolta, sen takaan. -- No, naapuri», sanoi hän kumppanilleen,
»lähde sinä edeltä ja käske valmistaa Silkkiäispuun krouvissa aamiaista;
sillä tämä nuori herra on iskevä siihen hampaansa yhtä hyvällä halulla
kuin nälistynyt hiiri talonemännän juustoon. Ja mitä mustalaiseen tulee
-- niin pidä korvasi auki» -- -- --

Hänen kumppaninsa vastasi synkällä, mutta älyämistä osoittavalla
hymyllä, ja riensi edeltä pitkin askelin, mutta vanhempi mies jatkoi
kääntyen nuoren Durward'in puoleen: »Sinä ja minä voimme hiljakseen
astua yhdessä ja poiketa kuuntelemaan messua St. Hubertin kappeliin,
metsän halki mennessämme; sillä ei ole hyvä muistaa ruumiillisia
tarpeita ennen hengellisiä.»

Durward, hyvänä katolisena kristittynä, ei tietystikään vastustanut tätä
ehdoitusta, vaikka hän mielelläänkin kaikkein ensiksi olisi kuivannut
vaatteensa ja hiukan virvoittanut ruumistansa ruualla. Heidän maahanpäin
katseleva kumppaninsa katosi pian näkyvistä, mutta he seurasivat
jäljessä samaa polkua, päästen täten pian metsään, jossa kasvoi sekaisin
korkeita puita, matalampaa viidakkoa ja vesakkoa ja jonka poikki kulki
pitkiä hakattuja linjoja. Näitä myöten saattoi niinkuin näkötorvesta
nähdä hirviä, jotka kuljeskelivat pienissä laumoissa niin pelottomina,
että selvästi huomasi niiden tietävän olevansa täällä täydessä turvassa.

»Te kysyitte minulta, olenko tarkka jousimies», sanoi nuori
skotlantilainen. »Antaisittepa minulle nyt jousen sekä pari nuolta, niin
saisittepa silmänräpäyksessä hirvenpaistin.»

»Pasques-Dieu! nuori ystäväni», vastasi toinen, »kavahda itseäsi
tuommoisista. Nuo hirvet ovat naapurini hoitoon uskotut, ja hän on
tarkka vartija.»

»Pikemmin hän näyttää teurastajalta kuin iloiselta metsämieheltä»,
arveli Durward. »En voi saada päähäni, että yksikään, joka olisi
perehtynyt metsästystaidon sääntöihin, olisi noin hirtehisen näköinen.»

»Ohoh, nuori ystäväni», vastasi vanha mies, »minun naapurillani on tosin
hiukan ilkeä naama ensi näkemältä, mutta ei koskaan ole kuultu, että
kellään tutustuttuaan häneen lähemmin, olisi ollut syytä valittaa.»

Qventin Durward'in mielestä äänessä, jolla nämä sanat lausuttiin, tuntui
olevan jotakin erittäin outoa ja ilkeää; ja vilkaistuaan äkkiä puhujaan,
hän olikin huomaavinansa hänen katseessaan, ylähuulen irvistyksessä sekä
terävän ja synkän silmän iskussa jotakin, mikä saattoi vahvistaa sanojen
synnyttämää inhonsekaista hämmästystä. »Minulle on puhuttu rosvoista»,
ajatteli Durward itsekseen, »sekä kavalista viekoittelijoista ja
kaulanleikkaajista -- mitäs jos tuo mies tuolla onkin murhaaja ja tämä
vanha konna hänen viekoituslintunsa? Parasta olla varuillansa -- minulta
eivät saa saaliiksi paljoa muuta kuin skotlantilaisen kelpo
löylytyksen.»

Hänen näitä miettiessään he tulivat aukealle paikalle, missä suuret puut
seisoivat loitolla toisistansa ja maa, joka oli raivattu puhtaaksi
viidakosta ja pensaista, oli pehmoisen, ihanan nurmivaipan peitossa,
joka suojattuna auringon näännyttävältä paahteelta oli täällä paljoa
rehevämpi ja tuoreempi kuin tavallisesti Ranskassa. Puut tässä muusta
maailmasta erotetussa paikassa olivat enimmäkseen pyökkejä sekä jalavia,
oikeita jättiläisiä pituudeltaan, kohoten ikäänkuin lehtivuoren
huippuina ylös ilmoihin. Näiden maan majesteetillisten kasvattien
lomista tirkisteli esiin aukean kaikkein lakeimmalla kohdalla seisova
matala kappeli, jonka ohitse pikkuinen puro liritteli. Kappelin
rakennustyyli oli yksinkertaisinta, koristeettominta laatua; sen
vieressä oli pikkuinen mökki varattuna erakolle tai jollekin muulle
yksinäiselle papille, joka asui täällä, säännöllisesti alttaripalvelusta
toimitellen. Pienessä seinäkomerossa, kaarellisen oven yläpuolella,
seisoi kivinen Pyhän Hubertin kuvapatsas, jonka kaulassa riippui käyrä
metsätorvi ja jalkojen juuressa lepäsi pari yhteen kahlittua
hurttakoiraa. Asemansa vuoksi, kappeli kun oli täällä puiston keskellä,
jossa oli niin runsaasti metsänriistaa, olikin aivan sopivaa, että se
oli omistettu tuolle pyhälle metsämiehelle.

Tätä pientä jumalanhuonetta kohti vanha mies käänsi kulkunsa, ja nuori
Durward seurasi hänen jäljessänsä. Heidän lähestyessään ilmestyi pappi,
täydessä messupuvussa paikalle; hän oli juuri menossa mökistään
kappeliin, epäilemättä aikoen toimittaa pyhää virkaansa. Durward kumarsi
syvään papille, niinkuin pyhälle säädylle tuleva kunnioitus vaati; hänen
kumppaninsa, osoittaen vieläkin hartaampaa jumalisuutta, laskeusi
toiselle polvelleen, saadakseen pyhän miehen siunauksen, ja seurasi sen
jälkeen pappia kirkkoon, osoittaen astunnassaan sekä muussa
käytöksessään syvimmästä sydämestä tulevaa katuvaisuutta ja nöyryyttä.

Kappelin sisusta oli koristettu sen suojeluspyhimyksen maallisia toimia
silmällä pitäen. Alttarin molemmilla puolilla ja muuallakin riippui
tapettien ja esirippujen asemesta harvinaisten eläinten nahkoja, joita
metsämiehet eri maissa pyydystävät, ja pitkin seiniä oli itse paikalle
kuvaavina koristeina metsätorvia, jousia, viiniä ynnä muita metsämiehen
kaluja, hirvien, susien sekä kaikenlaisten muitten metsänotusten päitä.
Kaikki koristeet olivat itse paikan luonteen mukaisia muistuttaen
metsää mieleen; yksinpä messukin ollen tavallista lyhyempi, oli sitä
lajia, jota _metsämiehen messuksi_ sanottiin siitä syystä, että
sellaisia pidettiin korkeille ja mahtaville herroille, joiden mieli
jumalanpalveluksen aikana jo maltittomasti paloi heidän rakkaimpaan
huvitukseensa.

Tätä lyhyttä kirkonmenoa Durward'in kumppani näytti kuuntelevan tarkasti
ja tunnollisesti. Durward puolestaan, jonka mielessä ei liikkunut
suorastaan jumalisia mietteitä, ei voinut olla salaa moittimatta
itseään, että hän epäluuloillansa oli tehnyt vääryyttä näin hyvälle ja
nöyrälle miehelle. Kaukana siitä että hän yhä olisi luullut häntä
rosvojen kumppaniksi ja apulaiseksi, hän nyt töin tuskin saattoi olla
pitämättä häntä pyhän miehen vertaisena.

Kun messu oli päättynyt, läksivät he yhdessä ulos kappelista, ja vanha
mies virkkoi nuorelle kumppanilleen: »Täältä ei ole enää pitkä matka
kylään -- nyt voit hyvällä omallatunnolla syödä aamiaisesi -- seuraa
siis minua.»

Kääntyen oikealle ja astuen polkua, joka vähitellen nousi ylöspäin, hän
varoitti kumppaniaan poikkeamasta polulta, vieläpä kehoitti häntä
pysymään niin paljon kuin mahdollista sen keskellä. Durward ei voinut
olla tiedustamatta syytä tähän varovaisuuteen.

»Sinä olet nyt lähellä kuninkaan hovia, veikkoseni», vastasi hänen
oppaansa, »ja, Pasques-Dieu! onpa siinä hiukan väliä, käveleekö täällä
vai teidän kotoisilla kanervakankaillanne. Jokainen kyynärän ala tätä
maata, polkua lukuunottamatta, jolla me kuljemme, on tehty
vaaralliseksi, milt'ei mahdottomaksi kulkea, siihen on viritetty pauloja
ja satimia, joihin on viikatteen teriä piilotettu, niin että
varomattoman kävelijän jäsenet voivat taittua yhtä helposti kuin kassara
katkoo orapihlajavesan. Onpa täällä vielä sankarautoja, jotka voisivat
puhkoa sääresi, sekä sudenkuoppia, tarpeeksi syviä, että niihin jäisit
ikipäiviksesi. Me olemme näet nyt kuninkaan asunnon lähistössä ja pianpa
saamme nähdä linnan julkisivun.»

»Jos minä olisin Ranskan kuningas», sanoi nuorukainen, »enpä viitsisi
vaivata itseäni satimien ja loukkojen virittämisellä, vaan koettaisin
sen sijaan hallita niin hyvin, ettei kukaan ihminen uskaltaisi pahoin
aikomuksin lähetä asuntoani; ja mitä rauhallisiin ja hyvänsuopiin
ihmisiin tulee, niin mitä enemmän niitä saapuisi, sitä iloisempia me
olisimme.»

Vanha mies katsoi ympärilleen, ikäänkuin säikähtäen, ja sanoi: »Sh, sh,
herra Samettitasku Junkkari! En muistanut vielä kertoa sinulle eräästä
suuresta vaarasta näillä seuduin, nimittäin siitä, että jokainen
lehtikin näissä puissa on korvana, joka saattaa kaikki täällä puhutut
sanat kuninkaan omaan kamariin.»

»Siitä minä vähät välitän», vastasi Qventin Durward. »Minulla on
skotlantilainen kieli suussani, rohkea lausumaan ilmi ajatuksensa,
vaikkapa itse Ludvig kuninkaan silmien edessä -- Jumala häntä
siunatkoon! -- Ja mitä noihin korviin tulee, joista te puhutte, niin,
jos näkisin ne jonkun ihmisen päässä, kylläpä minä karsisin niitä
metsäpuukollani.»



III

LINNA

      Keskellä kohoo linna ankara;
      sen rautaristiportit lujasti
      vastustelee, jos joku väkisin
      sisälle pyrkisi, -- sen vallit jyrkkinä,
      vahvoina seisoo; syvään kaivanto
      maan poveen käy; ylt'ympär' linnan juoksee
      verkalleen joki; torni vartijan
      se paistain korkeana törröttää.

      Nimetön.


Puhellessaan noista asioista joutuivat Durward ja hänen uusi tuttavansa
paikalle, jonne Plessis-les-Tours'in linnan koko julkisivu näkyi. Heillä
oli nyt edessään tämä linna, jolla näinä vaarallisinakin aikoina, joina
maan mahtavat ylimalkain pitivät välttämättömänä asua lujasti
varustetuissa turvapaikoissa, oli se maine, että sitä vartioitiin ja
varjeltiin ylenmääräisellä ja tuskallisella huolella.

Alkaen metsän reunasta, johon nuori Durward oli nyt seisahtunut
kumppaninsa kanssa, katsellakseen kuninkaan asuntoa, levisi tai,
pikemmin sanoen, kohosi, joskin hyvin hiljakseen, aukea lakeus, jossa ei
näkynyt minkäänlaista puuta eikä pensasta, lukuunottamatta suunnattoman
suurta, puoleksi jo kuivunutta vanhaa tammea. Tämä paikka oli raivattu
aukeaksi, kaikkien aikakausien linnanrakennussääntöjen mukaan, siksi
ettei vihollinen saisi lähestyä valleja puiden suojassa vartijoiden
huomaamatta, ja siten kavuta ylös itse linnaan.

Linnalla oli kolme ympärysmuuria, joissa oli tuhka tiheässä ampumareikiä
sekä torneja. Toinen valli oli ensimäistä korkeampi ja rakennettu siten,
että se otti vastaan ulkonaisen hyökkäyksen, jos sattui joutumaan
vihollisen käsiin; samoin kolmas ja sisin valli olivat toisen suojana.
Ulkomuurin ympärille -- niin kertoi vanha ranskalainen nuorelle
kumppanilleen (sillä heidän seisoessaan alempana itse vallia he eivät
sitä voineet nähdä) -- oli kaivettu noin kahdenkymmenen jalan syvyinen
vallihauta, joka sai vetensä Cher-virrassa olevasta sulusta tai pikemmin
yhdestä sen haarajoesta. Keskimäistä muuria kiersi, niin hän vielä
kertoi, toinen oja, joka, samoinkuin kolmaskin, joka kulki toisen ja
sisimmäisen vallin välillä, oli tavattoman syvä. Kukin näistä
kolminkertaisista kaivannoista oli sekä sisä- että ulkoreunaltansa
vahvistettu rautaisella paalu-aitauksella, joka toimitti samaa virkaa
kuin niinsanotut chevaux-de-frise't nykyajan linnoituksissa; jokaisen
paalun päässä oli kimppu teräviä nauloja, niin että jokainen, joka olisi
yrittänyt kiivetä niiden ylitse, olisi varmaankin syössyt suoraan surman
suuhun.

Sisimmän vallin sisäpuolella kohosi itse linna, johon kuului
eri-aikuisia rakennuksia, ja keskellä tätä ryhmää, siihen
yhteenliitettynä, törrötti vanha ja peloittavannäköinen emätorni, joka
oli kaikkia muita vanhempi ja kohosi mustan neekeri-jättiläisen
kaltaisena korkealle ilmaan, nostattaen katsojassa saman vastenmielisen
tunteen kuin sokea mies, sillä siinä ei ollut ainoatakaan leveämpää
ikkunaa, ampumareikiä vain siellä täällä, sen mukaan kuin linnan
puolustus niitä vaati. Muutkaan rakennukset eivät sen paremmin
näyttäneet soveltuvan hauskoiksi asunnoiksi, sillä niiden ikkunat
antoivat umpinaiseen sisäpihaan; täten koko linnan ulkoseinä oli
pikemmin vankilan kuin palatsin näköinen. Tätä vaikutusta oli nykyisin
hallitseva kuningas vielä enentänyt; hän näet tahtoi, että hänen
teettämänsä linnoituslisäykset olivat rakennettavat sen muotoisiksi,
ettei niitä helposti saattaisi eroittaa vanhimmista rakennuksista
(sillä, niinkuin moni pelkuri, hän ei mielellään olisi suonut, että
hänen pelkonsa tulisi tunnetuksi); siksi oli käytetty tummanruskeita
tiiliä sekä mustanharmaita maakiviä sekä sekoitettu nokea kalkkiin,
jotta koko linna näytti yhtä siivoomattoman ikivanhalta.

Tällä peloittavalla paikalla oli vain yksi portti; ainakaan ei Durward,
tarkastellessaan linnan pitkää etusivua, nähnyt semmoista missään
muualla kuin etumaisen ulkomuurin keskikohdalla, missä seisoi kaksi
vahvaa tornia portin suojavarustuksena. Hän huomasi myös
rautaristikko-oven ja laskusillan, jotka kuuluvat tavallisesti
tämmöisiin torneihin, ja joista edellinen oli alaslaskettu, jälkimäinen
ylösvedetty. Samallaisia porttitorneja oli myös toisessa ja
kolmannessakin vallissa, mutta ei kuitenkaan ulkonaisen valliportin
kohdalla. Tie näet ei kulkenut suoraan kaikkien kolmen muurin läpi, vaan
tulijoiden oli päinvastoin pakko kulkea melkein kolmekymmentä kyynärää
ensimäisen ja toisen vallin välillä, nuolien uhatessa kummaltakin
puolelta, jos heidän aikomuksensa olivat vihollismielisiä; ja taasen,
päästyään toisen vallin sisäpuolelle, piti heidän samalla lailla poiketa
suoralta suunnalta, päästäkseen kolmannen ja sisimmän muurin portille.
Täten oli, ennenkuin saattoi päästä ulkopihalle, joka kiersi itse
linnarakennusten ulkoseinien ympäri, kaksi ahdasta ja vaarallista solaa
läpikuljettava molemmilta sivuilta tuiskuavan tykkitulen uhkaamana, ja
väkirynnäköllä tungettava peräkkäin kolmen portin läpi, jotka olivat
mitä vahvimmalla, siihen aikaan tunnetulla tavalla suojatut.

Nuori Durward saapui maasta, jota ulkonaiset sodat ja sisällinen
eripuraisuus yhtä suuressa määrin rasittivat, maasta, jonka epätasainen,
vuorinen luonto, sen monet jyrkät kallionkolot ja vuorikosket tarjoavat
niin monta linnoille sopivaa paikkaa; hän tunsi siis vallan hyvin kaikki
ne laitokset, joilla ihmiset tänä ankarana aikana yrittivät turvata
asuntojaan. Mutta sittenkin hän suoraan tunnusti kumppanilleen, ettei
hän ollut luullut, että ihmistaito saattaisi tehdä niin paljon jonkun
paikan puolustukseksi, missä itse luonto oli kovin vähän tehnyt; sillä
paikka, jolla linna seisoi, niinkuin jo sanottu, ei ollut muuta kuin
korkein kohta matalalla kummulla, joka alkoi kohota juuri siitä kohtaa,
jolla he nyt seisoivat.

Durward'in vieläkin suuremmaksi ihmeeksi hänen kumppaninsa kertoi, että
linnan koko ympäristö, lukuunottamatta sitä mutkittelevaa polkua, jota
myöten turvallisesti saattoi porttia lähestyä, oli, samoinkuin
tiheikkökin, jonka läpi he olivat kulkeneet, täynnä kaikellaisia
salakuoppia, ansoja ja satimia, surmaksi sille raukalle, joka oppaatta
uskalsi tänne tulla. Valleille oli laitettu rautahäkkejä, niinsanottuja
_pääskysen pesiä_, joista vartijat, joutumatta itse vaaran alaisiksi,
saattoivat tarkasti tähdäten ampua jokaista, joka yritti lähestyä linnaa
tuntematta siksi päiväksi annettua merkkiä tai tunnussanaa. Tätä virkaa
toimittivat kuninkaallisen henkivartijajoukon jousimiehet yöt, päivät,
saaden siitä Ludvig kuninkaalta runsaan palkan, komeat vaatteet sekä
paljon muuta kunniaa ja etua. »Ja nyt virka minulle, poikaseni», lopetti
vanhus vihdoin, »oletko koskaan nähnyt näin vahvaa linnaa ja luuletko
olevan miehiä olemassa, jotka uskaltaisivat väkirynnäköllä sitä
valloittaa?»

Nuori mies katseli linnaa kauan ja tarkasti, sillä se näytti hänestä
niin huvittavalta, että hän, nuorukaisuteliaisuutensa innossa, oli
unohtanut vaatteittensa kosteudenkin. Hänen silmänsä säihkyivät ja puna
nousi hänen poskillensa, niinkuin ainakin uljaan miehen, joka mietti
kunniata tuottavaa tekoa, ja hän vastasi: »Vahva on linna ja tarkoin
vartioitu; mutta urhoollisille miehille ei mikään ole mahdotonta.»

»Vai olisi muka sinun kotimaassasi niitä, jotka tämmöiseen urhotekoon
pystyisivät?» virkkoi vanhus pilkallisesti.

»Sitä en tahdo ta'ata», vastasi nuorukainen; »mutta on niitä
tuhansiakin miehiä, jotka hyvän asian puolustukseksi voisivat yrittää
yhtä rohkeaa tekoa.»

»Vai niin!» virkkoi vanhus. »Ehkäpä itsekin olet mokoma sankari?»

»Häpeä olisi kerskata, missä ei mitään vaaraa ole», vastasi nuori
Durward; »mutta minun isäni on saanut yhtä rohkean teon toimeen, ja
toivonpa, etten ole mikään äpärä.»

»No niin», sanoi hänen kumppaninsa hymyillen, »mutta saattaisitpa tavata
vertaisesi, vieläpä oman sukulaisesi, jos semmoista yrittäisit; sillä
noilla valleilla seisoo Ludvig kuninkaan henkivartijoina skotlantilaisia
jousimiehiä vahdissa -- kolmesataa aatelismiestä, sinun kotimaasi
parhaita poikia.»

»Jos minä olisin Ludvig kuningas», vastasi nuorukainen, »niin uskoisin
henkeni näiden kolmensadan skotlantilaisen aatelismiehen turviin,
hajoittaisin nuo asuntoani piirittävät vallit kaivantojen täytteeksi,
kutsuisin jalosukuiset päärini ja paladinini tänne ja eläisin, niinkuin
kuninkaan sopii, katkoen peitsiä uljaissa turnauksissa, pitäen
päiväkaudet pitoja jalosukuisten herrojen kera ja tanssien yökaudet
jalosukuisten naisten kanssa, enkä pelkäisi vihamiehiäni enempää kuin
kärpäsiäkään.»

Hänen kumppaninsa taas hymysi, ja kääntyen poispäin linnasta, jota,
niinkuin hän sanoi, he olivat hiukan liian lähelle joutuneet, poikkesi
jälleen metsään, leveämmälle ja enemmän kuljetulle tielle kuin millä he
tähän asti olivat astuneet. »Tämä tie», sanoi hän, »viepi meidät
Plessis'n kylään, missä sinä, vieraana, voit saada kohtuullisen hyvän
kortteerin ja rehellisen kohtelun. Noin kolmen virstan päässä tuolla on
komea Tours'in kaupunki, jonka mukaan tämä rikas ja ihana kreivikunta on
saanut nimensä. Mutta Plessis'n kylässä tai Plessis-du-Parc'issa
(Plessis-puisto), joksi sitä myös joskus nimitetään, senvuoksi että se
on niin likellä kuninkaan asuntolinnaa sekä sitä ympäröivää metsää, voit
lähempää saada nauttia yhtä paljon vieraanvaraisuutta.»

»Kiitoksia paljon, hyvä herra, tiedonannoistanne», sanoi
skotlantilainen. »Mutta minä aion viipyä täällä niin vähän aikaa, että,
jollen vain pety toivossani saada lihapalasen sekä siemauksen jotain
vettä parempaa, niin se mitä Plessis'ssä tarvitsen, olkoon se sitten
puisto tai lammikko, tulee runsaasti tyydytetyksi.»

»Vai niin», sanoi hänen kumppaninsa; »luulinpa sinun tavoittelevan
jotain tuttua näillä seuduin.»

»Niinpä kyllä -- äitini omaa veljeä», vastasi Durward; »ennenkuin hän
läksi Angus-kreivikunnan kangasmailta, oli hän yhtä kelpo mies kuin kuka
hyvänsä, jonka pieksu on kanervikkoa tallannut.»

»Mikä on hänen nimensä?» virkkoi vanhus; »me voimme hänestä hankkia
sinulle tietoja, sillä sinun on vähän vaarallista mennä linnaan, jossa
sinua voitaisiin luulla vakoojaksi.»

»No, senpä vannon isäni käden kautta!» huudahti nuorukainen. »Minuako
luultaisiin vakoojaksi! Jumal' auttakoon, se saisi kylmää terästä
maistaa, joka minua semmoisella nimellä häpäisisi! -- Mutta mitä minun
enoni nimeen tulee, niin kuka hyvänsä saa sen kernaasti kuulla -- se on
Lesly -- Lesly, kunnon aatelisnimi.»

»Niinhän se on, sitä en epäilekään», virkkoi vanha mies. »Mutta niitä on
kolme sen nimistä skotlantilaisessa henkivartiossa.»

»Minun enoni nimi on Ludvig Lesly», vastasi nuorukainen.

»Noista kolmesta Leslystä», sanoi kauppias, »on kaksi Ludvig nimistä.»

»Minun sukulaistani nimitetään Arpiposki Ludvigiksi», selitti Qventin.
»Samoja ristimänimiä käytetään niin paljon meidän skotlantilaisissa
suvuissamme, että me, jollei mies ole jonkun maakartanon omistaja, aina
annamme hänelle _liikanimen_.»

»Tarkoitat kai nome de guerre'ä (sotanimeä)», vastasi hänen kumppaninsa.
»Ja sitä miestä, josta puhut, me luullakseni nimitämme hänen
poskiarpensa vuoksi Le Balafré'ksi -- kunnon mies ja kelpo soturi hän
on. Soisinpa, että voisin auttaa sinua hänen puheilleen, sillä hän
kuuluu joukkoon, jota pidetään ankarassa palveluksessa ja joka ei usein
pääse ulos linnasta, paitsi itse kuninkaan seurassa. -- Ja nyt,
poikaseni, vastaa vielä yhteen kysymykseeni. Lyönpä vetoa, että sinun
tekisi mielesi päästä palvelemaan skotlantilaiseen henkivartijajoukkoon,
missä enosikin on. Suuria sinä haluat, varsinkin kun olet vielä näin
nuori, ja muutamien vuosien kokemusta tarvitaan, ennenkuin voit päästä
pyrkimääsi korkeaan paikkaan.»

»Kenties on jotain sellaista voinut minulla mielessä olla», sanoi
Durward huolettomasti; »mutta jos niin olikin, niin se halu on nyt
haihtunut.»

»Kuinkas niin, nuori herra?» kysyi ranskalainen jotenkin tylysti.
»Puhutko täten virasta, johon jalosukuisimmatkin kansalaisistasi kilpaa
pyrkivät?»

»Minä toivotan heille siihen onnea», sanoi Qventin kylmäkiskoisesti.
--»Suoraan sanoen, olisihan Ranskan kuninkaan palveleminen ollut minulle
hyvinkin mieleen. Mutta, olivatpa vaatteet kuinka koreat tahansa ja
ruoka kuinka herkkuisaa hyvänsä, niin on minusta kuitenkin olo taivaan
kannen alla hauskempi kuin jos olisin suljettu häkkiin tai pääskysen
pesään tai miksi te sanoittekaan noita rautaristikkoisia
pippurirasioita. Sitä paitsi», lisäsi hän hiljempaa, »totta puhuen, en
viihtyisi linnassa, missä karsikkopuu kasvaa tuommoisia terhoja,
jommoisia tuolla näkee.»

»Kyllähän arvaan mitä tarkoitat», sanoi ranskalainen; »mutta sano asiasi
selvemmin.»

»Vielä selvemmin sanoen siis», sanoi nuorukainen, »tuolla seisoo jalo
tammi noin nuolenkantaman päässä linnasta -- ja siinä tammessa riippuu
mies, harmaa takki päällään, samanlainen kuin tämä, mikä minulla on.»

»Oikein, aivanpa niin!» virkkoi ranskalainen. -- »Pasques-Dieu! Katsos
mikä apu on nuorista silmistä! Olinhan minäkin näkevinäni jotakin, mutta
luulin sitä vain oksien välissä istuvaksi korpiksi. Mutta tuo näky ei
ole millään lailla outo, poikaseni. Kun kesä lakastuu syksyksi ja
kuutamo-yöt ovat pitkät ja tiet tulevat vaarallisiksi, saat nähdä
kymmenen, vieläpä parikinkymmentä tuommoista terhoa yhtenä rypäleenä
riippuvan tuossa vanhassa, jäkäläisessä tammessa. -- Mutta mitäs se
haittaa? -- Sellaiset liput peloittavat konnia; ja joka kerta, kun yksi
heittiö siihen karttuu lisää, saattaa rehellinen mies olla varma siitä,
että Ranskassa on yksi varas, kavaltaja, maantienrosvo ja kansansortaja
vähemmän kuin ennen. Nämä poikaseni, ovat todistuksia siitä, että meidän
kuninkaamme rakastaa oikeutta.»

»Olisinpas minä hirtättänyt ne toki hiukkaa etemmäksi palatsista, jos
Ludvig kuninkaana olisin», sanoi nuorukainen. -- »Minun kotimaassani me
hirtämme rosvojen raadot semmoisille paikoille, missä elävät rosvot
kuljeksivat, mutta emme puutarhoihimme emmekä kyyhkyslakkojemme katolle.
Tuntuupa tuon raadon hajukin -- hyi! -- sieraimiini, vaikka näin kaukana
seisomme.»

»Jos elät niin kauan, että sinusta tulee kuninkaasi rehellinen ja
uskollinen palvelija, poikaseni», vastasi ranskalainen, »niin saat
nähdä, ettei mikään haju ole niin makea kuin kuolleen petturin.»

»Enpä soisikaan eläväni niin kauan, että minulta sieraimieni haju tai
silmieni näkö tylsistyisi», sanoi skotlantilainen. -- »Osoita minulle
elävä petturi, ja tässä on käteni, tässä aseeni; mutta kun elämä on
lopussa, ei pitäisi vihankaan enää elää. -- Mutta nyt luullakseni me
tulemmekin jo kylään, jossa toivon voivani teille näyttää, ettei
äskeinen kylpy yhtä vähän kuin inhon tunteenikaan ole saaneet
ruokahaluani pilatuksi. Suoritaan siis, hyvä ystävä, ravintolaan, niin
joutuisaan kuin suinkin jaksatte. -- Mutta ennenkuin suostun nauttimaan
teidän vieraanvaraisuudestanne, pyytäisin saada tietää, millä nimellä
minun tulee teitä nimittää.»

»Ihmiset sanovat minua mestari Pietariksi», vastasi hänen kumppaninsa.
-- »Arvonimistä minä en tiedä mitään. Suora mies, joka tulee toimeen
omilla tavaroillaan -- se on minun leimani.»

»Olkoon niin, mestari Pietari», sanoi Qventin, »ja olenpa iloinen, että
sattuma on saattanut meidät yhteen, sillä olen hyvän neuvon tarpeessa ja
osaan olla siitä kiitollinen.»

Heidän näin puhuessaan ilmestyi näkyviin kirkontorni ja pitkä, puinen
ristiinnaulitun kuva osoittaen, että kylä täällä alkoi.

Mutta mestari Pietari, poiketen tieltä, joka nyt yhtyi leveään,
julkiseen kylänraittiin, mainitsi kumppanilleen, että ravintola, johon
hän aikoi hänet viedä, sijaitsi hiukan syrjässä ja oli varattu vain
paremmanlaatuisia matkalaisia varten.

»Jos te tarkoitatte sellaisia matkalaisia, joilla on täysinäiset
kukkarot», vastasi skotlantilainen, »niin en minä niiden pariin kuulu;
ja mielemmin koetan onneani teidän maantienylkyrienne kuin
ravintolanylkyrienne kanssa.»

»Pasques-Dieu!» virkkoi hänen kumppaninsa. »Olettepa te skotlantilaiset
varovaisia! Englantilainen ryntäisi rohkeasti ravintolaan, tilaisi
parasta ruokaa ja juomaa, eikä muistaisikaan koko laskua ennenkuin vatsa
olisi kylläinen. Mutta sinä unohdit, Qventin junkkari, koska Qventin on
nimesi, sinä unohdit, että olen sinulle aamiaisen velassa tuosta
kylvystä, jota minun erehdykseni tähden sait maistaa -- siten sovitan
sen pahan, jonka sinulle tulin tehneeksi.»

»Totta puhuen», sanoi hilpeä nuori mies, »minä olin jo unohtanut kylvyt
ja mielipahat ja sovittajaiset päivineen kaikkineen. Astuessamme
vaatteeni ovat kuivuneet ainakin osittain, mutta en tahdo kuitenkaan
hylätä hyväntahtoista tarjoustanne, sillä eilinen päivälliseni oli
sangen niukka enkä illallista saanut ollenkaan. Te näytätte olevan
vanha, kunnon porvari, enkä tiedä miksi en ottaisi vastaan teidän
kohteliaisuuttanne.»

Ranskalainen hymyili itsekseen, sillä hän huomasi selvään, että
nuorukaisen, vaikka hän luultavasti oli puoleksi nääntynyt nälästä,
kuitenkin oli hiukan vaikea suostua syömään vieraan kustannuksella, ja
että hän koetti viihdyttää sisällistä ylpeyttään sillä ajatuksella, että
tämmöisissä vähäpätöisissä kiitollisuudenvelka-asioissa vastaanottajakin
osoittaa yhtä suurta kohteliaisuutta kuin tarjooja.

Sillä välin he astuivat kaitaa kujaa, jota pitkät jalavat varjostivat ja
jonka päässä oleva portti johti ravintolan pihalle. Tämä ravintola oli
tavattoman suuri, varattu niille aatelismiehille ja anomuksentuojille,
joilla oli asioita läheiseen linnaan; sillä Ludvig XI sangen harvoin, ja
ainoastaan silloin, kun sellainen kohteliaisuus oli aivan välttämätön,
tarjosi asuntoa kellekään hovissansa. Vaakunakilpi, jota koristi
_lilja_, riippui ravintolan suuren, säännöttömän rakennuksen pääoven
yläpuolella; mutta pihalla sekä sisällä huoneissa tuntui sangen vähän,
jos ollenkaan sitä melua, joka noina aikoina, jolloin niin paljon
palvelijoita pidettiin niin hyvin ravintoloissa kuin myös
yksityisissäkin taloissa, todisti liikkeen olevan vilkasta ja vieraita
runsaasti. Näytti siltä kuin olisi naapurina olevan kuninkaallisen
palatsin tyly, jörömäinen luonne tartuttanut myös hiukan juhlallista,
peloittavaa synkkyyttään tälle paikalle, jonka, kaikkialla muualla
vallitsevan tavan mukaan, olisi pitänyt olla nautintojen, iloisen seuran
ja herkullisten ateriain temppelinä.

Mestari Pietari, kutsumatta ketään ja lähestymättä pääovea, painoi erään
sivuoven kädensijaa ja vei nuorukaisen avaraan tupaan, missä pystyvalkea
lekkui uunissa ja varustuksia oli tehty kelpo aamiaista varten.

»Naapurini on pitänyt hyvää huolta», sanoi ranskalainen
skotlantilaiselle. »Sinun on varmaan vilu, ja minä käskin sytyttää
valkean; sinulla on varmaan nälkä, ja aamiainen on kohta joutuva.»

Hän vihelsi, ja ravintolanisäntä ilmestyi, vastaten mestari Pietarin
tervehdykseen kumarruksella, osoittamatta lainkaan tuota
lörppömäisyyttä, joka kaikkina aikoina on ollut ominaista ranskalaisille
ravintolanisännille.

»Olin pyytänyt erästä herraa», virkkoi mestari Pietari, »tilaamaan
aamiaista -- onko hän sen tehnyt?»

Vastaukseksi isäntä vain kumarsi, ja samoin, tuodessaan sisään ja
järjestäessään pöytään kelpo aterian, hän ei kehunut ruokien hyvyyttä
ainoallakaan sanalla. Ja kuitenkin tämä aamiainen, niinkuin lukija
seuraavasta luvusta saa nähdä, olisi hyvin ansainnut semmoisia
korusanoja, joilla ravintolanisännät Ranskassa tavallisesti höystävät
vieraanvaraisuuttaan.



IV

AAMIAINEN

      Herra Jumala taivaassa! Minkälaiset
      pureksimet sill' on suussa!
      Minkälaista leipää tää on!

      Yorick'in matkakertomus.


Me jätimme nuoren matkalaisemme hauskimpaan tilanteeseen, mikä hänelle
oli sattunut sen jälkeen kuin hän oli astunut muinaisen Gallian rajojen
sisäpuolelle. Aamiainen oli tosiaankin ihmeen hyvä. Siinä oli
Perigord'in piirakkaa, jonka ääressä herkkusuu mielellään olisi tahtonut
elää ja kuolla, niinkuin Homeroksen lotussyöjät, unohtaen omaisensa,
kotimaansa sekä kaikki yhteiskunnalliset velvollisuutensa. Oivallisen
kuoren laajat seinät kohosivat aivankuin rikkaan pääkaupungin vallit,
edustaen sitä rikkautta, jonka suojaksi ne olivat aiotut. Siinä oli
herkullista ragout'a (höystelihaa), jossa oli havaittavana hiukkasen
point de l'ail'ia (sipulin makua), mikä gascognelaiselle on niin mieleen
ja jota ei skotlantilainenkaan halveksi. Siinä oli herkullinen kinkku,
joka aikanansa oli ollut jalon metsäkarjun liikkiönä läheisessä
Montrichart'in metsässä. Siinä oli kaikkein hienoimmanmakuista
vehnäleipää, joka oli leivottu pieniksi, ympyriäisiksi boules-nimisiksi
pulliksi (siitä leipurit ranskankielellä ovat saaneet nimensä
boulangers); näiden pullien kuori oli niin viehättävä, että yksin
vedenkin kera nautittuina ne olisivat olleet herkkua. Mutta vettä ei
tarvittukaan yksin juoda, olipa pöydässä myös bottrine-niminen
nahkaleili, joka sisälsi noin korttelin verran kelpo Beaulnen viiniä.
Näin monet hyvät herkut olisivat herättäneet luurangonkin ruokahalua.
Mikä vaikutus niillä sitten olikaan tuskin kaksikymmentä-vuotiaaseen
nuorukaiseen, joka (tunnustakaamme totuus) oli saanut sangen vähän
syödäkseen viimeisenä kahtena päivänä, jollemme ota lukuun muutamia
kypsiä hedelmiä, joita hänellä oli ollut tilaisuus poimia, sekä aivan
niukkaa määrää ohraista leipää! Hän kävi ragout'hun käsiksi, eikä
aikaakaan, niin vati oli tyhjä -- hän ryntäsi suuren piirakan kimppuun
ja tunkeutui syvälle kinkun sisustaan, ja, jolloinkulloin huuhdellen
runsaat annoksensa viinillä, ryhtyi yhä uudestaan ja uudestaan työhönsä,
isännän suureksi ihmeeksi sekä mestari Pietarin huviksi.

Viimeksimainittu, luultavasti huomatessaan tehneensä paljon paremmankin
teon kuin mitä hän oli tarkoittanutkaan, katseli suurella mielihyvällä
nuoren skotlantilaisen harrasta syöntiä; ja havaitessansa vihdoin, että
Durward'in ruokahalu alkoi uupua, hän koetti kiihoittaa häntä yhä uusiin
ponnistuksiin, tilaamalla makeisia, darioles, sekä kaikenlaisia muita
suuhun sulavia jälkiruokia, saadakseen nuorukaisen jatkamaan vielä
syöntiänsä. Hänen tässä toimessa ollessaan ilmaisi mestari Pietarin
katse hyväntahtoisuutta, melkeinpä lempeyttä, joka erosi kerrassaan
hänen kasvojensa tavallisesta terävästä, pilkallisesta ja tylystä
ulkomuodosta. Vanhat ihmiset melkein aina katselevat mielihyvällä
nuorison huvituksia ja kaikenlaatuisia ponnistuksia, jos katsojan mieli
on luonnollisessa tasapainossaan, sisällisen kateuden tai turhamaisen
kilpailunhalun häiritsemättä sitä.

Qventin Durwardkaan, kesken tuota hauskaa työtään, ei voinut olla
huomaamatta, että hänen kestitsijänsä kasvojenilme, joka ensiksi oli
tuntunut hänestä niin vastenmieliseltä, parani paranemistaan, kun sitä
Beaulnen viinin vaikutuksen alaisena katseli, ja oikeinpa oli lempeyttä
hänen äänessään, kun hän alkoi moittia mestari Pietaria siitä, että tämä
huvitteli itseänsä vain nauramalla hänen hyvälle ruokahalulleen,
syömättä itse yhtään mitään.

»Minä paastoan», vastasi mestari Pietari, »enkä saa syödä mitään ennen
iltaa, paitsi vähän makeisia ja vettä. -- Käske rouvasi», lisäsi hän
kääntyen ravintolanisännän puoleen, »tuoda kumpaistakin minulle.»

Isäntä läksi, ja mestari Pietari jatkoi: »Kas niin, olenko pitänyt
lupaukseni aamiaisen suhteen?»

»Tämä on paras ateria, mitä suuhuni olen saanut», vastasi nuorukainen,
»siitä saakka kun Glen-houlakin'istä läksin.»

»Glen -- -- mitä?» kysäisi mestari Pietari. »Aiotko loitsia pirun
esille, kun tuommoisia pitkähäntäisiä sanoja käytät?»

»Glen-houlakin», vastasi Durward suuttumatta, »se on Sääskilaakso, on
meidän vanhan sukutilamme nimi, hyvä herra. Te olette ostanut itsellenne
oikeuden nauraa tuolle nimelle, jos mielenne tekee.»

»Tarkoitukseni ei ollut loukata», sanoi vanha mies. »Mutta aioin sanoa,
koska tämä ateria sinusta maistui niin hyvältä, että henkivartijajoukon
skotlantilaiset jousimiehet syövät yhtä hyvän, jollei paremmankin, joka
päivä.»

»Eipä kumma», sanoi Durward, »sillä oltuaan kaiken yötä suljettuna
tuommoisiin pääskysen pesiin, heillä tietysti aamulla on ihmeen hyvä
ruokahalu.»

»Ja yltäkyllin tyydykettäkin», jatkoi mestari Pietari. »Heidän ei
tarvitse, niinkuin burgundilaisten, nylkeä selkäänsä alastomaksi,
saadakseen vatsan täytettä -- he käyvät koreissa vaatteissa niinkuin
kreivit, ja syödä herkkuttelevat niinkuin luostarin abotit.»

»Olkoon se heille onneksi», sanoi Durward.

»Ja miksikä sinä et rupeaisi täällä palvelukseen, nuori mies? Sinun
enosi, sen uskallan sanoa, saattaisi kyllä hankkia sinulle paikan,
niinpian kuin joku tulee avonaiseksi. Ja, annas kun kuiskaan korvaasi,
minullakin on siellä pikkuisen sananvaltaa, ja voisin olla sinulle
avuksi. Osannethan ratsastaakin, arvaan sen, yhtä hyvin kuin jousella
ampua?»

»Meidän sukumme ovat yhtä hyviä ratsumiehiä kuin ketkä tahansa, jotka
ovat pistäneet rautakenkäisen jalkansa teräsjalustimeen, ja enpä tiedä,
pitäisikö minun kenties suostua teidän suosiolliseen tarjoukseenne.
Mutta katsokaas, ruoka ja vaatetus ovat kylläkin tarpeellisia, mutta,
minun asemassani, mies haluaisi kunniaa ja korkeampia paikkoja ja
uljaita sankaritekoja. Teidän Ludvig kuninkaanne -- Jumala häntä
siunatkoon, sillä hän on Skotlannin ystävä ja liittolainen -- maata
nuhjailee tässä linnassa, tai ratsastaa vain yhdestä vallitetusta
kaupungista toiseen; hän valloittaa kaupunkeja sekä maakuntia
valtiollisten lähettiläittensä välityksellä, eikä rehellisellä
taistelulla. Mutta minäpä olen samaa mieltä kuin Douglas'it, jotka aina
oleskelivat ulkona taivasalla, sillä heidän mielestään oli hauskempi
kuulla leivon laulavan kuin hiiren vinkuvan.»

»Nuori mies», sanoi mestari Pietari, »älä näin hätäisesti tuomitse
kuninkaitten tekoja. Ludvig tahtoo säästää alamaistensa verta, mutta ei
välitä omastansa. Montlhéryn tappelussa hän osoitti olevansa urhoollinen
mies.«

»Niin oikein, mutta siitä on jo tusina vuotta, jollei enemmänkin»,
vastasi nuorukainen. -- »Minä tahtoisin palvella herraa, joka pitäisi
kunniansa yhtä ruostumatonna kuin kilpensä ja uskaltaisi aina olla
etumaisena miehenä tiheimmässä kahakassa.»

»Miksi et sitten jäänyt Brysseliin Burgund'in herttuan luokse? Hän olisi
antanut sinulle tilaisuutta katkaista luusi joka ikinen päivä; ja jollei
siihen olisi tilaisuutta, niin katkaisisi hän itse sinun luusi
-- varsinkin jos hän saisi tietää, että olet löylyttänyt hänen
metsänvartijaansa.»

»Aivan oikein», sanoi Qventin, »kova onneni on sen oven minulta
sulkenut.»

»No, onpa niitä maailmassa paljon muitakin hurjapäitä, joiden
palvelukseen hullu nuorukainen saattaa lähteä», virkkoi hänen
neuvonantajansa. »Mitä erimerkiksi arvelisit Vilhelm de la Marck'ista?»

»Mitä!» huudahti Durward. »Minäkö menisin palvelemaan tuota Partasuuta
-- tuota Ardennivuorten Metsäkarjua -- tuota rosvojen ja ryöstäjien
päällikköä, joka ottaisi ihmisen hengiltä hänen päällystakkinsa hinnasta
ja joka tappaa pappeja ja toivioretkeläisiä aivan kuin peitsimiehiä ja
huoveja? Siellä minun isäni vaakuna tulisi iäksi tahratuksi.»

»No, sinä nuori tuittupää»; vastasi mestari Pietari, »jos mielestäsi
Sanglier (metsäkarju) on liian häikäilemätön, niin miksikä et menisi
nuoren Geldern'in herttuan palvelukseen?»

»Yhtä hyvin voisin mennä pahan hengen palvelukseen!» sanoi Qventin.
»Kuulkaahan, minä kuiskaan teidän korvaanne -- hänestä on siksi paljon
rasitusta, ettei maa voi häntä kannattaa -- helvetin kita on jo
ammollaan häntä varten! Kerrotaanhan, että hän pitää omaa isäänsä
vankina, vieläpä että hän on lyönytkin häntä. -- Voitteko te sitä
uskoa?»

Mestari Pietari näytti joutuvan hiukan hämilleen teeskentelemättömän
kammon johdosta, jolla nuori skotlantilainen puhui herttuan
kiittämättömyydestä isäänsä kohtaan, ja vastasi: »Etpä tiedä, poikaseni,
kuinka lyhytaikaiset veren siteet ovat korkeasukuisten parissa.» Sitten
hän muutti tuntehikasta ääntään, jolla hän oli lausunut nämä sanat, ja
lisäsi leikillisesti: »Ja sitä paitsi, jos herttua onkin piessyt
isäänsä, niin onpa, sen voin taata, hänen isänsä aikoinaan myös
löylyttänyt häntä, niin että asia on nyt kuitattu.»

»Kylläpä minua kummastuttaa kuullessani teidän näin puhuvan», virkkoi
skotlantilainen punastuen vihasta. »Harmaapäisen miehen, semmoisen kuin
teidän, pitäisi valita sopivampia leikkipuheen aiheita. Jos vanha
herttua löi poikaansa lapsena, niin ei hän vielä ole lyönyt häntä
tarpeeksi; sillä parempi olisi ollut, jos poika vitsasta olisi saanut
surmansa, kuin että hän jäi eloon, ja että kristitty maailma saa nyt
hävetä sitä, että mokoma ilkimys on saanut pyhän kasteen.»

»Koska sinä», sanoi mestari Pietari, »tällä tavalla punnitset kaikkien
hallitsijain ja päällikköjen mielenlaatua, niin taitaisi olla parasta,
että itse rupeat päälliköksi. Sillä mistä näin rikkiviisas voisi löytää
päällikön, joka kelpaisi hänelle käskijäksi?»

»Te nauratte minulle, mestari Pietari», virkkoi nuorukainen
suuttumatta,» ja ehkäpä olette oikeassa. Mutta ettepä vielä ole
maininnut yhtä miestä, joka on uljas päällikkö, jolla on urhoollinen
sotajoukko, ja jonka palvelukseen miehen sopisi kyllä pyrkiä.»

»En voi arvata ketä tarkoitat.»

»No, häntä, joka Mahommed'in ruumisarkun lailla (kirottu olkoon
Mahommed!) riippuu molempien maneettien keskivälillä -- häntä, jota ei
kukaan voi ranskalaiseksi eikä burgundilaiseksi sanoa, mutta joka osaa
pysyä tasapainossa kumpaistenkin välillä, saattaen kumpaisetkin itseänsä
pelkäämään ja palvelemaan, niin mahtavia hallitsijoita kuin ovatkin.»

»Enpä voi arvata ketä tarkoitat», toisti mestari Pietari miettiväisesti.

»No, ketäs muuta minä voisin tarkoittaa, kuin jaloa Luxemburgin
Ludvigia, Saint Paul'in kreiviä, Ranskan yliconnetabelia? Se mies
puolustaa paikkaansa pienen, urhoollisen sotajoukkonsa kanssa, pää
pystyssä ja yhtä ylpeänä kuin Ludvig kuningas tai Kaarle herttua, pysyen
tasapainossa heidän välillään kuin poika, joka seisoo hyppylaudan
keskikohdalla, molempien toisten keikutellessa päätänsä ilmaan.»

»Ja hänpä se heistä kolmesta kaikkein pahimmin vielä keikahtaa maahan»,
sanoi mestari Pietari. »Kuulepas, nuori ystäväni, joka pidät ryöstöä
pahana rikoksena, tiedätkö että viisas Saint-Paul'in kreivisi olikin
juuri ensimäinen, joka sodan aikana alkoi polttaa maaseutua, ja että
ennen hänen hävyttömiä hävitysretkiänsä aina kaikin puolin säästettiin
niitä vallittomia kaupunkeja ja kyliä, jotka eivät yrittäneet
vastarintaa?»

»En maar'!» sanoi Durward, »ja jos niin on laita, niin alan arvella,
ettei yksikään noista suurista herroista ole toistaan parempi, ja että
yhtä hauska on valita joku heistä kuin puu, johon tahtoisi tulla
hirtetyksi. Mutta Saint Paul'in kreivi, tuo Connetable, on vain
suoranaisella siirroksella saanut valtaansa sen kaupungin, joka kantaa
minun korkea-arvoisen suojeluspyhimykseni St. Qventin'in nimeä», (näin
puhuessaan hän teki ristinmerkin), »ja luulisinpa, että pyhä
suojelijani, jos siellä asuisin, toki jollakin lailla pitäisi minusta
huolta -- eihän hänellä olekaan niin monta kaimaa kuin noilla yleisemmin
suosituilla pyhillä miehillä. Mutta varmaankin hän sittenkin on
unohtanut minut, Qventin Durward paran, hengellisen kummilapsensa, koska
hän on antanut minun olla kokonaisen päivän ruuatta, ja seuraavana
aamuna jättänyt minut St. Julian'in turviin sekä tuntemattoman ihmisen
satunnaisen hyväntahtoisuuden nojaan, josta hyvästä olen saanut maksaa
kylmän kylvyn kuuluisassa Cher-virrassa tai jossakin sen lisäjoessa.»

»Älä pilkkaa pyhiä miehiä, nuori ystäväni», virkkoi mestari Pietari.
»Pyhä Julian on matkalaisten uskollinen suojelija, ja ehkäpä autuas Pyhä
Qventin on tehnyt enemmän hyvää sinun eduksesi kuin mitä edes
tiedätkään.»

Hänen näin puhuessaan aukeni ovi, ja neitonen, joka pikemmin oli hiukan
yli viidentoista vuoden vanha kuin sitä nuorempi, astui sisään kantaen
salvetilla peitettyä lautasta. Tällä lautasella oli pieni malja,
täynnään kuivatettuja luumuja, joita pidetään Tours'in kaupungin
herkkuina; sitä paitsi oli siinä pikarikin, tuollainen ihmeellisesti
koristettu hopealaite, jommoisista kaupungin kultasepät muinoin olivat
kuuluisat, heidän kun sanottiin tekevän niin hienoa työtä, että he siinä
suhteessa voittivat kaikki muut Ranskan kaupungit, ja ettei itse
pääkaupunkikaan voinut heille vertoja vetää. Tämä pikari oli muodoltaan
niin kaunis, ettei Durward tullut tarkemmin tutkineeksi, oliko se hopeaa
vai, samoin kuin hänen edessään seisova juoma-astia halvempaa metallia,
joskin niin kirkkaaksi hangattu, että se näytti kalliimmalta metallilta.

Mutta juomanlaskijan virkaa toimittavan neitosen ulkomuoto vetikin
Durward'in huomion paljon enemmän puoleensa kuin kaikki nuo pienet
seikat, jotka kuuluivat hänen tehtäviinsä.

Nuorukainen huomasi heti, että hänellä oli tuuheat, pitkät, mustat
palmikot, joita, samoinkuin hänenkin kotimaassaan tytöillä oli tapana,
ei mikään muu koristanut kuin muratinlehdistä punottu kevyt seppele.
Nämät palmikot ympäröivät ikäänkuin huntu kasvoja, joiden säännölliset
piirteet, mustat silmät ja miettivä katse muistuttivat Melpomenea,
joskin posken vieno puna ja suupielien ja silmien väike näytti
ilmaisevan, ettei ilo ollut vieras näille vakaville kasvoille, joskaan
se ei tavallisesti niillä tainnutkaan karehtia. Qventin oli myös
huomaavinaan, että painostavat ulkonaiset seikat varmaankin vaikuttivat
sen, että näin nuori ja suloinen tyttö ulkomuodoltaan oli vakavampi kuin
nuoret kaunottaret yleensä; ja koska nuorison romantillinen mielikuvitus
on kerkeä rakennuksiinsa rakentamaan sangen heikoillekin perusteille,
niin Durward'ia huvitti seuraavan keskustelun johdosta tehdä se
johtopäätös, että tämän kauniin olennon kohtalo oli salaisuuteen
peitetty.

»Mitä nyt, Jacqueline!» virkkoi mestari Pietari, kun tyttö astui
kamariin, »mitä tämä merkitsee? Enkö minä käskenyt Perette rouvaa
tuomaan minulle tilaukseni? -- Pasques-Dieu! -- Onko hän vai luuleeko hän
olevansa liian hyvä minua palvelemaan?»

»Minun sukulaiseni ei voi oikein hyvin», vastasi Jacqueline
liikutetulla, mutta nöyrällä äänellä; »hän ei voi hyvin ja hänen täytyy
pysyä kamarissaan.»

»Toivonpa, että hän on siellä _yksin!_» vastasi mestari Pietari
painokkaasti. »Minä olen vanha kettu, minulle ei voi syöttää
teeskenneltyä pahanvointia todellisen syyn sijasta.»

Jacqueline kalpeni ja vavahtikin, kuullessaan mestari Pietarin
vastauksen; sillä myönnettävä on, että hänen äänensä ja silmänsä, jotka
aina olivat tylyt, pilkalliset ja vastenmieliset, muuttuivat oikein
hirvittäviksi ja peloittaviksi, niiden ilmaistessa vihaa tai epäluuloa.

Qventin'in vuorelaisritarillisuus heräsi heti, ja hän lähestyi kiireesti
vapauttaakseen tytön tämän taakasta; Jacqueline antoikin vastustamatta
sen hänen käsiinsä, luoden samassa aran, pelästyneen katseen
suuttuneeseen porvariin. Ei kukaan olisi voinut vastustaa tytön silmien
läpitunkevaa, armoa anovaa katsetta, ja mestari Pietarin vastaus ei
ilmaisutkaan vain asettunutta vihaa, vaan niin paljon lempeyttä kuin
hänen muotonsa ja käytöksensä suinkin saattoi osoittaa. »En moiti sinua,
Jacqueline», sanoi hän, »ja sinä oletkin kovin nuori ollaksesi jo
sellainen, miksi, paha kyllä, kerta tulet -- kavala, petollinen
lepsakko, niinkuin koko muukin häilymielinen sukusi. Ei kukaan mies ole
koskaan tullut täysi-ikäiseksi saamatta tilaisuutta tuntea teidät
perinpohjin. Katsopas tässä tätä skotlantilaista herraa, hänkin voi
sinulle samaa vakuuttaa.»

Jacqueline, ikäänkuin totellen mestari Pietaria, katsahti nuoreen
muukalaiseen, mutta tämä pikainen katse näytti Durward'ista anovan apua
ja sääliä; ja reippaasti, nuoruuden herkkätunteisuuden sekä kasvatuksen
kautta saadun romantillisen naisen kunnioituksen yllyttämänä, hän
arvelematta sanoi: »Tahtoisinpa heittää hansikkaani kelle
yhdenarvoiselle ja samanikäiselle vastustajalle hyvänsä, joka uskaltaisi
sanoa, että tämmöiset kasvot, jotka näen nyt silmieni edessä, voisivat
koskaan ilmaista muuta kuin puhtaimman ja rehellisimmän sydämen
tunteita!»

Neito vaaleni kalmankalpeaksi ja loi aran katseen mestari Pietariin,
mutta nuoren uskalikon suuret sanat eivät näyttäneet nostattavan muuta
kuin hänen nauruaan, pikemmin kuitenkin ylenkatseen kuin hyväksymisen
naurua. Qventin, jonka toinen ajatus tavallisesti oikaisi mitä
ensimäinen oli rikkonut, joskin usein vasta sitten, kun ensimäinen oli
jo sanoiksi puhjennut, punastui tulipunaiseksi sanottuaan jotain
sellaista, mikä vanhan, ammatiltaan rauhallisen miehen läsnäollessa
saattoi kuulua tyhjältä kerskaukselta; ja kohtuullisena ja ansaittuna
rangaistuksena hän päätti nöyrästi kärsiä kaiken sen naurun, jonka
alaiseksi oli itsensä saattanut. Hän laski pikarin sekä vadin mestari
Pietarin eteen, jota tehdessään hänen poskensa olivat tulipunaiset ja
hänen kasvojensa eleet ilmaisivat häpeää, joskin hän koetti salata sitä
nololla hymyllä.

»Sinä olet hullu poika», virkkoi mestari Pietari, »ja tunnet yhtä vähän
naisia kuin hallitsijoitakaan -- joiden sydämet», lisäsi hän hartaasti
tehden ristinmerkin, »Jumala pitää oikeassa kädessänsä.»

»Ja kenen kädessä ovat sitten naissydämet?» kysyi Qventin, sillä hän oli
päättänyt, jos mahdollista, olla alistumatta tämän ihmeellisen vanhuksen
omavaltaisen ylivallan alle, jonka ylpeä ja kursailematon käytös
vaikutti aivan liian voimakkaasti häneen.

»Pelkäänpä että sinun tulee tiedustella sitä toisesta paikasta», vastasi
mestari Pietari vakavasti.

Qventin'in rynnäkkö oli jälleen torjuttu, mutta hänen rohkeutensa ei
silti ollut peräti kukistunut. -- Eihän suinkaan, arveli hän itsekseen,
kaikki kunnioitus, jota tälle Tours'in porvarille osoitan, voi johtua
siitä, että tunnen olevani kiitollisuudenvelassa yhdestä aamiaisesta,
joskin se oli aika hyvä ja runsas ateria. Koirat ja haukat talttuvat,
kun niitä syötetään -- ihmiselle pitää osoittaa lempeyttä jos tahtoo
häntä kiinnittää rakkauden ja kiitollisuuden siteillä. Mutta tämä vanhus
ei ole mikään tavallinen mies; ja tuo ihana ilmestys, joka juuri nyt
jälleen katoo -- ei näin kaunis olento voi mitenkään kuulua tähän
halpaan paikkaan eikä hän myöskään voi olla tuon rahaahaalivan
kauppiaankaan oma, vaikka hän komentaakin häntä niinkuin epäilemättä
tekee jokaiselle, joka sattuu hänen ahtaan piirinsä rajojen
sisäpuolelle. Ihmeellistä, minkä suuren arvon nuo flanderilaiset ja
ranskalaiset näyttävät antavan rikkaudelle, paljoa suuremman kuin mitä
se ansaitsee, niin että tämä vanha kauppiaskin arvatenkin luulee minua
kunnioitukseni hänen ikäänsä kohtaan tarkoittavan vain hänen rahojensa
kumartamista -- ja kuitenkin minä olen korkeasukuinen, rautapukuinen
Skotlannin aatelismies, hän vain toursilainen käsityöläinen!

Tällaiset olivat ne ajatukset, jotka välähtivät nuoren Durward'in pään
lävitse. Juuri samassa mestari Pietari hymyillen ja taputellen
Jacquelinen päätä, josta valuivat alas pitkät palmikot, virkkoi: »Tämä
nuori mies voi palvella minua, Jacqueline -- sinä saat lähteä. Minä
sanon sitten sinun huolimattomalle sukulaisellesi, ettei hän tee oikein
lähetteessään sinut turhan päiten vierasten nähtäväksi.»

»Minähän tulin vain teitä palvelemaan», sanoi tyttö, »ja toivonpa
ettette suutu sukulaiseeni, koska» --

»Pasques-Dieu!» huudahti kauppias keskeyttäen tytön puheen, vaikkei
kuitenkaan tylyllä tavalla, »rupeatko sinä sanakiistaan minun kanssani,
sinä tytöntynkkä, vai viivytkö täällä, jotta saisit tirkistellä tätä
nuorta poikaa? -- Mene matkaasi -- hän on aatelismies, ja häneltä saan
tarpeeksi apua.»

Jacqueline läksi, ja hänen äkillinen katoomisensa täytti siinä määrin
Qventin Durward'in mielen, että hänen edellinen ajatuksenjuoksunsa aivan
katkesi ja että hän vaistomaisesti totteli, kun mestari Pietari
kursailematta nojautui taaksepäin suuressa, mukavassa nojatuolissa ja
äänellä, joka todisti hänen olevan tottuneen siihen, että hänen
käskyjänsä toteltiin, sanoi; »Aseta lautanen viereeni.»

Kauppias laski sitten mustat silmäripsensä alas, jotta hänen terävät
silmänsä peittyivät melkein näkyvistä, taikka vain aika ajoin heittivät
äkillisen, vilkkaan vilahduksen ympärilleen, niinkuin mustan pilven
taakse peittynyt aurinko joskus lyhyeksi hetkeksi välähdyttää esille
jonkun ainoan säteen.

»Se on kaunis tyttö», virkkoi vanha mies viimein kohottaen päätään ja
katsoen puhuessaan lujasti ja tuikeasti Qventin'iin, »suloinen tyttö
ravintolapalvelijattareksi -- hän olisi koristeena kunnon porvarinkin
pöydässä; mutta halpa sukuperä, halpa kasvatus.»

Sattuu joskus, että satunnainen nuoli kukistaa ihanimman pilvilinnan
maahan, ja silloin linnan rakentaja ei katsele juuri suosiolla sitä,
joka nuolen ampui, vaikka hän ei olisikaan sitä tahallaan tehnyt.
Qventin joutui hämilleen ja olisi mielellään suuttunut -- hän ei
itsekään oikein tiennyt miksi -- tuohon vanhaan mieheen, joka oli
antanut hänelle sen tiedon, ettei kaunis tyttö ollutkaan mitään sen
enempää eikä vähempää kuin mitä hänen virantoimituksestansa saattoi
päättää -- ravintolapalvelijatar -- tosin tavallista ylhäisempää laatua,
luultavasti isännän sisarentytär tai jotain senkaltaista, mutta kaikissa
tapauksissa palvelija, jonka täytyi noudattaa ravintolavieraitten ja
erittäinkin mestari Pietarin mieltä, jolla luultavasti oli yltäkyllin
mielijohteita sekä rikkautta, ollaksensa varma niiden noudattamisesta.

Taaskin hänen mieleensä johtui se ajatus, se itsepäinen ajatus, että
hänen pitäisi huomauttaa vanhalle miehelle, miten erilaiset säädyltään
he molemmat olivat, todistaa kauppiaalle, että hänenlaisensa, olkoon hän
kuinka rikas hyvänsä, ei rikkautensa nojalla voisi kuitenkaan kohota
Glen-houlakin'in Durward'ien tasalle. Mutta joka kerta, kun hän siinä
aikeessa katsahti mestari Pietariin, huomasi hän tämän miehen
ulkomuodossa, joskin silmät olivat alaspäin luodut, kasvojen eleet
pinnistyksissä ja vaatetus halpa, köyhä, jotakin, joka esti häntä
vetoamasta siihen suurempaan arvoon, jota hän arveli itsellään kauppiaan
rinnalla olevan. Päinvastoin, mitä useammin ja tarkemmin hän katseli
kauppiasta, sitä enemmän kiihtyi Qventin'in uteliaisuus saada tietää
kuka ja mikä mies hän todella oli; ja hän päätti viimein mielessään,
että vanhus vähintänsä oli Tours'in kaupungin _syndiki_ eli pormestari
tai joku muu senkaltainen, joka tavalla tai toisella oli tottunut
vaatimaan ja vastaanottamaan kunnioitusta.

Sillä välin näytti kauppias jälleen vaipuneen mietteihinsä, joista hän
havahtui vain sen verran että hän hartaudella teki ristinmerkin ja söi
hiukan kuivatuita hedelmiä sekä pienen korpunpalasen. Sitten hän
viittasi Qventin'iä ojentamaan hänelle pikarin, ja ottaessaan sen
vastaan hän ikäänkuin tiedustellen lisäsi: »Sanoithan olevasi
aatelismies?»

»Niin epäilemättä olen», vastasi skotlantilainen, »jos viidentoista
polvikunnan aatelius siksi voi miehen tehdä -- niinhän minä teille jo
sanoin. Mutta älkää kursailko senvuoksi, mestari Pietari -- minulle on
aina opetettu, että nuorempien velvollisuus on olla vanhempien ihmisten
apuna.»

»Se on oiva opetus», sanoi kauppias, käyttäen pikaria tarjoovan
nuorukaisen apua hyväkseen ja täyttäen juoma-astiansa kannusta, joka
näytti olevan samaa ainetta kuin pikarikin, ikäänkuin hän ei lainkaan
olisi epäillyt tämän avun sopivaisuutta, niinkuin Qventin kenties oli
olettanut.

»Paha henki vieköön tämän vanhan käsityöläisen ja porvarin, joka on
täällä aivan kuin kotonaan ja käskyläistensä seurassa», ajatteli Durward
vielä kerran itsekseen; »käyttääpä hän skotlantilaisen aatelismiehen
palvelustakin hyväkseen aivan kuin olisin Glen'islan talonpoika.»

Kauppias sillä välin, juotuaan pikarillisen vettä, sanoi kumppanilleen:
»Siitä uutteruudesta, jolla näyt tuota Beaulnen viiniä nauttivan,
päätän, ettet halua ruveta kumppanikseni tämän alkuaineellisen juoman
juomisessa. Mutta onpa minulla semmoista »elämänvettä» muassani, joka
voi kallion lähdeveden muuttaa Ranskan parhaimmaksi viiniksi.»

Näin puhuen hän veti povestaan suuren kukkaron, joka oli tehty
merisaukon nahasta, ja karisti pieniä hopearahoja virtanaan pikariin,
kunnes tämä, joka oli pienenlainen, tuli niistä puolilleen.

»Sinulla on suurempi syy, poikaseni», virkkoi mestari Pietari, »olla
kiitollinen sekä omalle kaimapyhimyksellesi St. Qventin'ille että St.
Julianille, kuin mitä taannoin näytit olevan. Minä kehoittaisin sinua
niiden kumpaisenkin nimessä antamaan almuja. Pysy tässä ravintolassa,
kunnes puheillesi tulee sukulaisesi Arpiposki, joka iltapuolella on
vapaana vartijavuorostaan. Minä ilmoitan hänelle, että hän voi tavata
sinut täällä, sillä minulla on asiaa linnaan.»

Qventin Durward'in kielellä pyöri muutamia sanoja, joilla hän olisi
pyytänyt, ettei hänen uusi ystävänsä panisi pahaksi, vaikkei hän
ottaisikaan vastaan tätä ylenmääräistä lahjaa. Mutta mestari Pietari,
vetäen synkät kulmakarvansa ryppyyn ja ojentaen kumaraisen vartalonsa
entistä suoremmaksi ja arvokkaammaksi, sanoi käskevällä äänellä: »Ei
vastausta, nuori mies, vaan tee mitä sinulle on käsketty.»

Näin sanoen hän läksi huoneesta, viitaten Qventin'ille, ettei hän saisi
häntä seurata.

Nuori skotlantilainen jäi hämmästyneenä paikalleen eikä tietänyt mitä
asiasta arvella. Ensimäinen luonnollinen, joskaan ei juuri jaloin tunne
saattoi hänet tirkistämään hopeapikariin, joka varmaankin enemmän kuin
puolilleen oli täynnä hopearahoja, jommoisia Qventin'illä kenties ei
ikänä ollut yht'aikaa ollut kuin korkeintaan parikymmentä hallussaan.
Mutta salliko hänen arvonsa aatelismiehenä ottaa tuon rikkaan plebejin
rahoja vastaan? -- Se oli kiusallinen kysymys; sillä vaikka hänellä
olikin nyt kelpo aamiainen tallessaan, niin eipä siinä kuitenkaan ollut
paljon säästövaraa, jos piti matkustaa takaisin Dijon'iin siinä
tapauksessa että hän, pelkäämättä Burgundin herttuan vihaa, päätti
pyrkiä hänen palvelukseensa, tai lähteä St. Qventin'iin Connetablen, St.
Paul'in kreivin luoksi; sillä jommallekummalle näistä herroista, jollei
Ranskan kuninkaalle, hän aikoi tarjoutua palvelukseen. Asiain tällä
kannalla ollessa hänen oli ehkä viisainta seurata enonsa neuvoa; sillä
välin hän pisti rahat samettiseen haukkataskuunsa ja kutsui
ravintolanisäntää antaaksensa hänelle hopeapikarin takaisin; samassa hän
oli myös päättänyt kysellä isännältä muutamia tuota anteliasta ja
käskeväistä kauppiasta koskevia seikkoja.

Isäntä ilmaantui heti ja oli puheliaampi kuin tähän asti, vaikkei hän
antanutkaan paljon tietoja. Hän ei millään muotoa ottanut vastaan
hopeapikaria. Se ei ollut hänen omansa, sanoi hän, vaan mestari
Pietarin, joka oli sen vieraalleen lahjoittanut. Neljä omaa
hopeahaarikkaa sanoi isäntä itselläänkin olevan, jotka hän oli saanut
perinnöksi mummoltansa -- olkoon hänen sielunsa autuas! -- Mutta ne
eivät olleet enemmän vieraan kädessä olevan kauniisti koristetun pikarin
kaltaisia kuin nauris oli persikan sukua. Tämä oli noita kuuluisia
Tours'in pikareita, Martti Dominiquen tekemiä, taideniekan, joka saattoi
kilpailla Parisinkin rinnalla.

»Entäs sanokaahan kuka tuo mestari Pietari on», keskeytti hänet Durward,
»joka antaa näin kalliita lahjoja tuntemattomille?»

»Kukako mestari Pietari on», sanoi ravintolanisäntä, tiputellen näitä
sanoja hitaasti suustaan, aivankuin tippoja tisleerauspannusta.

»Niin juuri», sanoi Durward kiireisellä ja käskevällä äänellä; »kuka on
tuo mestari Pietari ja miksi hän tavaroitansa tällä tavalla sirottelee?
Ja kuka on tuo teurastajan näköinen junkkari, jonka hän lähetti tänne
edeltäpäin aamiaista tilaamaan?»

»Kas, hyvä herra, mitä mestari Pietariin tulee, niin olisi teidän
pitänyt kysyä se häneltä itseltään; ja tuo toinen herra taasen, joka
tilasi aamiaista, Jumala varjelkoon meitä lähemmästä tuttavuudesta hänen
kanssaan!»

»Tässä kaikessa piilee jokin salaisuus», virkkoi nuori skotlantilainen.
»Mestari Pietari sanoi minulle olevansa kauppamies.»

»Ja jos hän niin sanoi teille», vakuutti isäntä, »niin on hän varmaankin
kauppamies.»

»Mitä lajia tavaroita hän kaupittelee?»

»Oi, hänellä on paljonkin hyviä asioita», vastasi isäntä, »ja
erittäinkin on hän perustanut tänne silkkitehtaita, joiden teokset
voivat kilpailla niiden kallisten kankaitten kanssa, joita
venetsialaiset tuovat Intiasta ja Kathaista. Taisittehan te nähdä noita
silkkiäispuurivejä tänne tullessanne; ne ovat kaikki istutetut mestari
Pietarin käskystä silkkimadon ravinnoksi.»

»Entäs tuo nuori neito, joka toi makeiset sisään, kuka hän on, hyvä
ystävä?» kysyi vieras edelleen.

»Minun taloni vieraita, herra, hän majailee täällä holhoojansa kanssa,
tätikö vai muu sukulainen hän lienee», vastasi isäntä.

»Annatteko te tavallisesti vieraanne palvella toinen toistaan?» kysyi
Durward. »Sillä minä huomasin, ettei mestari Pietari tahtonut ottaa
mitään teidän eikä myöskään teidän palvelijanne kädestä.»

»Rikkailla herroilla saa olla mielijohteitansa, sillä he maksavat
niistä», sanoi isäntä; »eipä ole ensi kerta, jolloin mestari Pietari on
saanut aatelismiehen tottelemaan sormensa viittausta.»

Nuori skotlantilainen suuttui hiukan tästä muistutuksesta; mutta,
salaten närkästyksensä, hän kysyi, voisiko hän saada tässä talossa
huoneen yhdeksi päiväksi, kenties useammaksikin.

»Tietysti», vastasi ravintolan isäntä; »niin pitkäksi aikaa kuin vain
mielenne tekee.»

»Ja saisinko luvan», jatkoi Durward, »käydä tervehtimässä naisväkeä,
joiden kanssa tulen nyt asumaan saman katon alla?»

Isäntä ei sanonut sitä tietävänsä. »He eivät käy vieraisilla», sanoi
hän, »eivätkä ota vieraita vastaan kotonaan.»

»Paitsi mestari Pietaria, vai kuinka?» virkkoi Durward.

»Minulla ei ole oikeutta mainita mitään poikkeuksia», vastasi isäntä
lujasti, vaikka kunnioittavasti.

Qventin, jolla oli varsin suuret ajatukset omasta arvostaan, varsinkin
siihen nähden miten vaikea hänen oli sitä ylläpitää, närkästyi hiukan
ravintolanisännän vastauksesta, mutta päätti turvautua keinoon, joka
siihen aikaan oli kylläkin tavallinen. »Viekää naisille», käski hän,
»pullollinen vernât-viiniä sekä minun terveiseni; ja sanokaa, että
Qventin Durward, Glen-houlakin'in sukua, skotlantilainen aatelismies,
joka majailee tässä samassa talossa, pyytää lupaa saada persoonallisella
käynillä tulla osoittamaan heille kunnioitustansa.»

Sanansaattaja läksi, mutta palasi hetken kuluttua, tuoden perille
kiitokset naisilta, jotka lähettivät tarjotun viinin takaisin ja
ilmoittivat olevansa pahoillansa sen johdosta, etteivät he voineet
vastaanottaa hänen vieraskäyntiään, koska he asuivat täällä ketään
vieraita näkemättä.

Qventin puraisi huultansa ja joi pikarillisen vernât-viiniä, jonka
ravintolanisäntä oli asettanut hänen eteensä. »Pyhä messu! onpa tämä
eriskummallinen maa», sanoi hän itsekseen, »missä kauppiaat ja
käsityöläiset ovat yhtä kohteliaita ja anteliaita kuin aatelisherrat,
mutta mitättömät matkustavaiset naiset, joilla on palatsinsa krouvissa,
ylvästelevät aivankuin valepukuiset prinsessat! Mutta tahdonpa vielä
kerran saada nähdä tuon tummaverisen neidon, vaikkapa kuinka kovalle
ottaisi.» Ja tehtyänsä tämän päätöksen, hän pyysi päästä siihen
kamariin, joka oli hänelle varattu.

Ravintolanisäntä saattoi hänet heti kiertäviä torniportaita myöten ylös
ja sitten käytävään, johon koko joukko ovia avautui aivan kuin
luostarissa kammioiden ovia; tämä yhdenmukaisuus ei suuresti
ilahduttanut sankariamme, jolla oli sangen ikäviä muistoja nuorempana
kokemastaan luostarielämästä. Isäntä seisahtui käytävän perimäiseen
päähän, valitsi avaimen suuresta vyöllä riippuvasta kimpusta, avasi oven
ja vei vieraansa tornikamariin, joka tosin oli pieni, mutta siisti ja
rauhallinen, ja jonka harvat huonekalut olivat niin hyvässä
järjestyksessä, että se tavallaan näytti pieneltä palatsilta.

»Toivonpa että te viihdytte tässä huoneessa, hyvä herra», sanoi isäntä.
»Minun on velvollisuuteni koettaa olla mieliksi jokaiselle mestari
Pietarin ystävälle.»

»Voi onnellista sukellustani!» huudahti Qventin hypähtäen lattialla niin
pian kuin isäntä oli lähtenyt. »Eipä hyvä onni koskaan ole tullut
paremmassa eikä kosteammassa muodossa! Hyvä onneni tulvahti kuin
vedenpaisumus ylitseni.»

Näin puhuessaan hän lähestyi pientä ikkunaa, jonne, koska torni ulkoni
rakennuksen päälinjasta, näkyi sangen sievä ja jotenkin avara,
ravintolaan kuuluva puutarha, ja, sen takaa hauska puisto, jossa kasvoi
samoja silkkiäispuita, jotka mestari Pietarin sanottiin istuttaneen
silkkimatojen ravinnoksi. Jos taas käänsi silmänsä pois noista
kaukaisemmista esineistä ja vilkaisi suoraan rakennuksen seinää pitkin,
niin näki vastapäätä Qventin'in tornia toisenkin tornin siitä ikkunasta,
jonka ääressä hän seisoi, ja saattoi nähdä toisen samanlaisen pienen
ikkunan, samaten ulkonevassa rakennuksen osassa. Vaikeapa olisi
Qventin'iä pariakymmentä vuotta vanhemman miehen sanoa, miksi juuri tuo
paikka veti enemmän nuorukaisen huomiota puoleensa kuin sievä puutarha
tai silkkiäispuut -- sillä paha kyllä, silmät, jotka ovat maailmata
nähneet neljäkymmentä tai ehkä vielä useampiakin vuosia, katselevat
aivan kylmäkiskoisesti tuommoista pientä torninikkunaa, vaikka se
olisikin raollaan päästääkseen raitista ilmaa sisään, ja uutimet
puoleksi eteenvedetyt estääkseen päivänpaisteen tai kenties uteliaan
silmän tunkeutumasta sisään -- vaikkapa ikkunan pielessä riippuisi
harppukin, puoleksi kevyen vihriäisen silkkihunnun peitossa. Mutta
Durward'in onnellisella iällä tällaiset _sivuseikat_ -- maalari niitä
siten nimittäisi -- voivat rakentaa satoja pilvilinnoja ja salaisia
mielikuvitelmia, joita muistellessa täysi-ikäinen mies huoahtaen
hymyilee ja hymyillen huoahtaa.

Koska voimme arvata, että ystävämme Qventin halusi saada tietää hiukan
enemmän kauniista naapuristaan, harpun ja hunnun omistajasta -- koska
voimme arvata, että hänen ainakin teki mielensä saada tietää,
saattaisiko hän olla sama, jonka hän oli nähnyt nöyrästi palvelevan
mestari Pietaria, niin on tietysti helppo käsittää, ettei hän asettunut
ällistelevin kasvoin ja koko vartaloineen oman ikkunansa eteen. Durward
tiesi paremmin miten lintuja on pyydettävä; hän piiloutui taitavasti
ikkunansa pielen taakse ja tirkisti vain hiukan sen edessä olevan
rautaristikon läpi, ja siksipä hänelle suotiinkin ilo saada nähdä
valkoisen, pehmoisen, kauniin käden ottavan soittimen naulastaan, ja
pian sen jälkeen hänen korvansakin saivat osansa siitä palkinnosta,
jonka hän sukkelalla käytöksellään oli ansainnut.

Toisessa pienessä tornissa asuva neito, hunnun ja harpun omistaja,
lauloi juuri semmoista laulua, jommoisten me kuvittelemme valuneen
korkeasukuisten aatelisnaisten huulilta, kun ritari ja trubaduurit
rakkaudesta sulaen heitä kuuntelevat. Sanoissa ei ollut siksi paljon
tunteellisuutta, sukkeluutta tai mielikuvituksen voimaa, että ne
olisivat saattaneet säveleen kokonaan varjoon, eikä sävelkään ollut niin
taiteellinen, että se olisi hävittänyt kokonaan sanojen vaikutuksen.
Molemmat kuuluivat yhteen, ja jos sanoja olisi lausuttu ilman säveltä,
tai säveltä laulettu ilman sanoja, niin ei kumpaistakaan olisi maksanut
vaivaa kuulla. Tuskin on siis oikeuden ja kohtuuden mukaista panna
paperille näitä säkeitä, jotka eivät ole aiotut luettaviksi eivätkä
lausuttaviksi, vaan ainoastaan laulettaviksi. Mutta tällaiset
muinaisajan runoutta sisältävät paperiliuskat ovat aina minua
erikoisesti miellyttäneet; ja vaikka sävel ikipäiviksi onkin mennyt
kadoksiin, niin panen kuitenkin oman arvoni sekä soittavan neidon aistin
alttiiksi, ja merkitsen tähän nämä säkeet, niin epätaiteelliset kuin ne
ovatkin.

      Oi kreivi Guy, jo hetk' on läsnä,
      ei päiväkultaa enää näy,
      orangikukka tuoksuu tässä,
      mereltä tuulen henki käy;
      jo leivon, päivän lavertajan,
      ään' öiseen lepoon hiljentyi.
      Kaikk' kukat, linnut tietää ajan --
      vaan missä viipyy kreivi Guy?

      Pimeessä paimentyttö salaa
      kultansa luoksi hiipivi;
      edessä linnan lemmenvalaa
      ritari lauluin vannovi.
      Tuikkeessa tähtein lempi koitti,
      sen tähti kirkas ilmestyi;
      se halvat, ylhäisetkin voitti --
      mut missä viipyy kreivi Guy?

Missä arvossa lukija pitäneekin tätä yksinkertaista laulua, syvän
vaikutuksen se sittenkin teki Qventin'iin, sellaisena kuin hän sen
kuuli, kauniin sävelen säestämänä ja laulettuna suloisella, sulavalla
äänellä, sävelen sekaantuessa puutarhasta tuoksua tuoviin vienoihin
tuulenhengähdyksiin, ja samalla nähdessään laulajan kasvot vain puoleksi
ja hämärästi, niin että kaikki oli salaisen lumouksen vaippaan
kiedottuna.

Laulun loputtua kuuntelija ei voinut olla astumatta rohkeammin esille,
koettaen siten ajattelemattomuudessaan saada nähdä enemmän kuin tähän
asti. Samassa soitto lakkasi -- ikkuna sulkeutui, ja paksu alas laskettu
uudin katkaisi kaikki enemmät tutkistelut toisessa tornissa olevan
naapurin puolelta.

Durward sekä närkästyi että hämmästyi hätäisyytensä seurauksista, mutta
lohdutti itseään sillä toivolla, että soittava neito ei helposti
saattaisi olla käyttämättä harppuaan, jonka soittamiseen hän näkyi
olevan hyvin harjaantunut, eikä myöskään voisi olla niin armoton, että
hän kieltäisi itseltään raikkaan ilman ja avonaisen ikkunan nautinnon
vain sen typerän syyn nojalla, ettei hän tahtonut suoda kenenkään muun
korvan kuultaviksi suloisia säveliään. Sekaantuipa kenties näihin
lohduttaviin mietteihin hiukkasen itserakkauttakin. Jos, niinkuin hän
oletti, toisessa tornissa asui kaunis, mustapalmikoinen neitonen, ei hän
voinut olla tietämättä, että vastapäätä asui pulska, nuori,
iloisennäköinen, vaeltava onnenetsijä; ja romaaneista, noista viisaista
neuvonantajista, oli Durward oppinut, että neitoset, vaikka he ovatkin
hiukan arkoja, sittenkin kernaasti haluavat udella naapuriensa asioita.

Qventin'in ollessa vielä näissä viisaissa mietteissään jonkunlainen
ravintolanpalvelija tai kamaripalvelija toi hänelle sen tiedon, että
eräs herra pyysi häntä alas puheilleen.



V

SOTURI

      Halukas riitaan, arka arvostaan,
      tavottain mainetta tuot' ilmakuplaa,
      kanuunain suusta.

      Miten haluatte.


Herra, joka odotti Qventin Durward'ia samassa huoneessa, jossa äsken
aamiaista syötiin, oli niitä miehiä, joista Ludvig XI jo paljoa
aikaisemmin oli sanonut, että Ranskan kohtalo oli heidän käsissään,
koska kuninkaan henki oli välittömästi uskottu heidän vartioitavakseen
ja varjeltavakseen.

Kaarle VI oli perustanut tämän kuuluisan komppanian, skotlantilaisen
jousimiesjoukon -- siksi heitä nimitettiin -- ja sen perustamiseen
olikin enemmän syytä kuin muulloin, jolloin kruunun suojelijoiksi
otetaan muukalaisia palkkasotureja. Eripuraisuuksien vuoksi, jotka
olivat riistäneet enemmän kuin puolet Ranskanmaata hänen vallastansa
sekä hänen puoltaan pitävien aatelisherrojen häilyvän ja horjuvan
uskollisuuden tähden ei olisi ollut viisasta eikä täysin turvallistakaan
uskoa hänen henkeänsä heidän suojelukseensa. Skotlantilaiset olivat
englantilaisten perivihollisia ja Ranskan ikivanhoja sekä, siltä ainakin
näytti, luonnollisia liittolaisia. He olivat köyhiä, urhoollisia,
uskollisia -- heidän rivinsä täytteeksi voitiin aina saada miehiä heidän
kotimaastaan, sillä ei mistään muualta Euroopasta virrannut silloin niin
paljon eikä niin urhoollisia sotilaita. Heidän korkea sukuarvonsa, josta
he ylpeilivät, teki heidät muita sotureita sopivammiksi olemaan
kruunupään hallitsijan läheisessä seurassa, ja heidän joukkonsa
verrattain vähäinen miesluku esti heitä nostamasta kapinaa tai
pyrkimästä valtiaiksi siellä, missä heidän tuli olla käskyläisinä.

Ranskan kuninkaat koettivat viisaasti kyllä kiinnittää itseensä tämän
valitun muukalaisparven, siten, että he soivat heille kunniakkaita
etuoikeuksia sekä runsaan palkan, joskin useimmat skotlantilaisista
soturin tavallisella tuhlaavaisuudella kuluttivat varansa korkean
sukuarvonsa ylläpitämiseksi. Jokainen heistä oli paikkansa ja arvonsa
suhteen korkean herran vertainen, ja heidän läheinen suhteensa
kuninkaaseen kohotti heidän arvoaan sekä Ranskan kansan että heidän
omissa silmissään. Heillä oli komeat vaatteet, aseet sekä hevoset;
jokaisella oli myös oikeus pitää palveluksessaan knaappi, tallirenki,
hovipoika sekä kaksi peitsimiestä, joista viimeksimainituista toista
nimitettiin nimellä coutelier (puukkoniekka) sen suuren puukon johdosta,
jolla hänen tuli lopettaa ne, jotka hänen herransa oli kahakassa
kaatanut. Näin suurilukuisen miesjoukon päällikkönä sekä varustettuna
vastaavilla varoilla oli skotlantilaisen henkivartijakunnan jousimies
sangen suuri ja mahtava herra; ja koska vapaihin paikkoihin pääsivät
tavallisesti ne, jotka knaappeina tai hovipoikina olivat harjaantuneet
tähän virkaan, niin paraatkin skotlantilaiset suvut lähettivät usein
nuorempia poikiaan tänne knaapeiksi tai hovipojiksi jonkun ystävän tai
sukulaisen palvelukseen, kunnes heille ilmaantui tilaisuus päästä
korkeampaan arvoon.

Puukkoniekka sekä toinen peitsimies, jotka eivät olleet aatelissukua
eivätkä voineet kohota korkeammalle, valittiin halvempisäätyisistä
miehistä; mutta koska heidänkin palkkansa sekä muut edut olivat
runsaita, oli jousimiesten helppo valita kuljeksivista kansalaisistaan
vahvimmat ja uljaimmat palvelukseensa.

Ludvig Lesly eli Le Balafré -- sillä nimellä häntä useimmiten mainitaan,
koska hän oli sillä yleisimmin tuttu Ranskassa -- oli seitsemättä jalkaa
pitkä ja vahva vartaloltaan, mutta kasvoiltaan ruma, sitäkin enemmän,
kun leveä, hirvittävä arpi, joka alkoi otsasta ja viisti oikeanpuolisen
silmän sivuitse, oli paljastanut hänen poskiluunsa ulettuen korvalehteen
saakka syvänä juovana, joka toisinaan oli tulipunainen, toisinaan
purppuranpunainen, toisinaan taas sininen tai mustallekin vivahtava.
Kussakin eri tapauksessa se oli inhoittavan näköinen, sillä se ei
soveltunut kasvojen muuhun väriin, olivatpa ne missä tilassa hyvänsä,
liikutetut tai rauhalliset, kiihkeän tunteen tulistamat tai tuulen ja
ahavan ruskettamat.

Hänen pukunsa sekä aseensa olivat komeat. Päässä oli skotlantilaislakki,
jossa liehui sulkatupsu ja soljen paikalla loisti pelkästä hopeasta
tehty Neitsyt Maarian kuva. Tällaiset soljet olivat skotlantilaiset
henkivartijat saaneet siitä syystä, että kuningas, taikauskoisen
jumalisuutensa puuskassa, oli vihittänyt henkivartijoittensa miekat
Pyhän Neitsyen palvelukseen, ja sanotaanpa hänen silloin menneen niinkin
pitkälle, että hän oli antanut Pyhälle Neitsyelle valtakirjan
henkivartijain ylipäällikön virkaan. Jousimiehen kaulus,
käsivarsihaarniska sekä kintaat olivat hienointa terästä, johon oli
syövytetty hopeakoristeita, ja hänen teräspaitansa oli yhtä kirkas ja
kiiltävä kuin härmäverkko, johon talvinen aamu kietoo sananjalat ja
kanervat. Tämän päällä hänellä oli kalliista sinisestä sametista tehty
irtonainen takki, joka oli avoin molemmilta sivuilta niinkuin airuen
kauhtana, ja jonka suuri hopealangoilla koristettu Pyhän Anteruksen
risti jakoi kahtia sekä rinnasta että selästä. Säärissä ja jaloissa oli
terässäärystimet sekä teräskengät. Leveä, vahva väkipuukko (_Jumalan
armo_ nimeltänsä) riippui hänen oikealla kupeellaan -- vasemmalla
olkapäällä kaksin käsin käytettävän miekan kalliisti koristettu kannin;
mutta mukavuuden vuoksi hän kannatti nyt kädellään tätä suunnattoman
raskasta asetta, jota vailla viran säännöt kielsivät häntä käymästä.

Qventin Durward, vaikka hän, niinkuin muutkin skotlantilaiset nuoret
siihen aikaan, oli aikaisin oppinut aseita ja sotaa näkemään, ei
mielestään ollut koskaan nähnyt sotaisammalta näyttävää eikä
täydellisemmin varustettua ja jalompaa soturia kuin sitä, joka nyt
tervehti häntä, ilmoittaen olevansa hänen enonsa, _Arpiposki Ludvig_ eli
Le Balafré. Nuori skotlantilainen ei voinut kuitenkaan olla hiukan
kammostumatta sukulaisensa hirvittävää ulkomuotoa, kun tämä karkeilla
viiksillään sivalsi sisarenpoikansa kumpaakin poskea, toivottaen hänet
tervetulleeksi Ranskaan ja samaan hengenvetoon tiedustellen mitä
Skotlantiin kuului.

»Eipä paljon hyvää, eno hyvä», vastasi nuori Durward; »mutta olipa
hauska, että kohta minut tunsitte.»

»Sinut olisin tuntenut, poikaseni, vaikkapa Bordeaux'n soillakin, jos
olisin tavannut sinut siellä kuin kurjen astelemassa puujaloilla. Mutta
käy istumaan -- käy istumaan -- jos on surullisia kuulumisia, niin pitää
saada viiniä, joka auttaa meitä niitä kantamaan. Ukko Tuopinpinnistäjä,
hoi! isäntä hyvä, tuopas meille parasta laatua, ja heti paikalla.»

Skotlantilais-ranskalainen murre oli yhtä tuttu kaikissa krouveissa
Plessis'n ympärillä kuin sveitsiläisten ranska Parisin nykyisissä
kapakoissa; ja kiireesti -- oikeinpa kovalla kiireellä, käsky kuultiin ja
täytettiin.

Sampanjapullo seisoi heidän edessään, josta eno otti aika kulauksen,
mutta sisarenpoika vain pienen pisaran kiitollisuuden osoitukseksi
sukulaisensa kohteliaan tarjoumuksen johdosta, puolustaen itseään sillä,
että hän jo aamulla oli juonut viiniä.

»Se olisi ollut saakelin kelpo puolustus sisaresi suussa, poika
kultaseni», virkkoi Le Balafré, »mutta et sinä saa kammoksua
viinipulloa, jos sinusta pitää tulla partasuu ja soturi. Mutta annas
kuulla -- annas kuulla -- aukaise skotlantilainen postilaukkusi -- kerro
minulle mitä Glen-houlakin'iin kuuluu. -- Kuinka minun sisareni voi?»

»Hän on kuollut, eno hyvä», vastasi Qventin surullisesti.

»Kuollut!» lausui eno äänellä, joka ilmaisi pikemmin kummastusta kuin
surua. »Kah, olihan hän viittä vuotta nuorempi minua, enkä minä ole
koskaan voinut paremmin kuin nykyään. Kuollut. Sehän on ihan mahdotonta!
Minulla ei ole ollut edes päänkivistystäkään, paitsi silloin kun kaksi,
kolme joutopäivää peräkkäin olen mässäillyt iloisen tieteen oppipoikien
kanssa -- ja sisar-parkani on kuollut! -- Entäs sinun isäsi, poika
kultaseni, onko hän mennyt uusiin naimisiin?»

Ennenkuin nuorukainen kerkesi edes vastata, oli eno jo lukenut
vastauksen kummastuneesta katseesta, jolla Qventin otti vastaan tuon
kysymyksen, ja hän lisäsi: »Mitä! Vai eikö? -- Olisinpa vannonut, ettei
Allan Durward saattaisi tulla toimeen ilman vaimoa. Hän halusi pitää
taloutensa hyvässä järjestyksessä -- mielellään hän myös aina katseli
sievää naista, ja oli sitä paitsi hiukan ankara tavoiltansa -- kaikkea
tätä avioelämä hänelle tarjosi. Minä, näet, en liiaksi välitä kaikista
noista eduista; minä voin, ajattelematta avioliiton sakramenttia,
vilkaista sievän tyttösen puoleen -- enpä taitaisi olla kyllin pyhä
aviomieheksi.»

»Voi! hyvä eno, minun äitini jäi itse leskeksi noin vuosi sitten, kun
Ogilviet valloittivat Glen-houlakin'in linnan. Isäni, molemmat setäni,
molemmat vanhemmat veljeni, seitsemän muuta sukulaistani,
harpunsoittaja, vouti ynnä vielä kuusi muuta meidän väestämme kaatuivat
linnaa puolustaessaan; Glen-houlakin'ista ei ole ainoatakaan savuavaa
pesää eikä pystykiveä enää jäljellä.»

»Pyhä Anteruksen risti!» sanoi Le Balafré; »sitäpä sopii sanoa aika
verilöylyksi! Niin, nuo Ogilviet eivät olleet koskaan muuta kuin häijyjä
naapureita Glen-houlakin'ille -- paha onni se oli -- mutta sellaista
sodassa sattuu -- sellaista sodassa sattuu. -- Milloinka tämä
onnettomuus tapahtui, poikaseni?» Näin sanoen hän otti syvän kulauksen
viiniä ja pudisti päätänsä suurella juhlallisuudella, kun sisarenpoika
vastasi, että hänen sukunsa oli tullut hävitetyksi viime pyhän Juudan
päivänä.

»Katsopas vain», virkkoi soturi; »sanoinhan minä, että se oli sattuma
-- juuri samana päivänä minä parinkymmenen kumppanin kera väkirynnäköllä
valloitin Roche-noir'in linnan Amaury Bras-de-Fer'iltä, vapaakomppanian
päälliköltä, josta varmaankin olet kuullut. Minä tapoin hänet hänen
omalla kynnyksellänsä ja sain niin paljon kultaa saaliiksi, että siitä
tuli nämä kauniit vitjat, jotka aikoinaan olivat kahta vertaa pitemmät
kuin nyt -- ja siitäpä muistuu mieleeni, että osa siitä olisi käytettävä
pyhään asiaan. -- Antti, hoi -- Antti!»

Antti, hänen peitsimiehensä, astui sisään, jokseenkin samanlaisiin
vaatteisiin puettuna kuin itse jousimieskin, paitsi ettei hänellä ollut
mitään rautasuojuksia käsivarsissa eikä säärissä, ja että rintahaarniska
oli kömpelömpää tekoa; hänen lakissaan ei ollut myöskään sulkatupsua, ja
hänen päällystakkinsa oli tavallista sarkaa eikä kallista samettia.
Riisuttuaan kultavitjat kaulastaan Le Balafré vahvoilla, lujilla
hampaillaan taittoi noin nelituumaisen pätkän toisesta päästä ja virkkoi
palvelijalleen: »Kas tässä, Antti, vie tämä kummilleni, iloiselle isä
Bonifaciukselle, St. Martin luostarin munkille -- sano hänelle paljon
terveisiä minulta, ja tunnus-sanana voit mainita, ettei hän saanut
»Jumalan haltuun» suustansa, kun me viimeksi lausuimme jäähyväiset
sydänyön aikana. Sano kummille, että minun lankoni ja sisareni sekä
vielä useat muut sukulaiseni ovat kaikki kuolleet ja kadonneet, ja että
pyytäisin häntä lukemaan messuja heidän sielujensa puolesta niin
pitkältä kuin näiden vitjojen hinnasta kannattaa; sekä sitten vielä
jatkamaan velaksi sen verran kuin tarve vaatisi, jotta he pääsisivät
kiirastulesta vapaiksi. Ja kuules; koska he olivat hurskaita ihmisiä,
ilman mitään vääräuskoisuutta, niin saattaisi olla, että he jo olisivat
pääsemäisillään tuosta pälkähästä ja ettei tarvittaisi kuin hiukkasen
lisää heidän vapauttamisekseen paholaisen hevoskavion alta; siinä
tapauksessa, näet, pyytäisin häntä ylijääneen kullan edestä lukemaan
kirouksia Angus-shiren Ogilvien suvulle, käyttäen niitä kirkon hallussa
olevia keinoja, jotka heihin parhaiten pystyvät. Ymmärsitkö oikein,
Antti?»

Puukkoniekka nyökäytti päätään.

»Mutta kavahda, ettei yksikään näistä renkaista eksy krouviin, ennenkuin
ne ovat olleet munkin hyppysissä; sillä, jos niin tapahtuu, saat maistaa
minun satulavyötäni ja jalustinhihnaani kunnes selkäsi on yhtä nahaton
kuin Pyhän Pärttylin. -- Mutta seis, näenpä että olet iskenyt silmäsi
tähän viinipulloon etkä saa lähteä sitä maistamatta.»

Näin sanoen hän täytti pikarin kukkuroilleen, ja kun puukkoniekka oli
sen tyhjentänyt, läksi hän herransa asialle.

»Ja nyt, poikaseni, annapas kuulla, miten sinun kävi tuossa surkeassa
tilaisuudessa?»

»Taistelinhan minäkin vanhempien ja vahvempien rinnalla, kunnes olimme
kaatuneet joka mies», virkkoi Durward, »ja minuunkin sattui syvä haava.»

»Eipä se sentään voinut olla pahempi sivallus kuin mikä minun osakseni
tuli kymmenen vuotta sitten», sanoi Le Balafré. -- »Katsopas nyt tätä
vain, poikaseni», jatkoi hän sormellaan pyyhkäisten kasvoihinsa
piirrettyä tummanpunaista juovaa; »eipä Ogilvien miekka ole saattanut
koskaan kyntää tämän syvempää vakoa.»

»Syvätpä nekin vaot kuitenkin olivat», vastasi Qventin surullisesti.
»Mutta kyllästyiväthän he toki viimein ja antoivat äitini pyynnöstä
minulle armon, kun havaittiin, että minuun vielä hengen kipinä oli
jäänyt. Mutta kun he sallivat Aberbrothik'in oppineen munkin, joka tuona
kovan onnen hetkenä sattui olemaan meillä vieraana ja melkein itsekin
oli kahakassa saada surmansa, sitoa minun haavani ja viimein viedä minut
turvalliseen paikkaan, niin tapahtui se vain sen jälkeen, kun sekä
äitini että munkki olivat luvanneet, että minusta oli luostariveli
tehtävä.»

»Luostariveli!» huudahti eno. -- »Pyhä Anterus! kas semmoista ei toki
minulle ole koskaan sattunut. Ei ole kellekään, aina siitä saakka kun
olin pahainen piimäsuu, unissaankaan sattunut mieleen tehdä minusta
munkkia. Ja kuitenkin se kummeksuttaa minua, kun asiaa oikein ajattelen;
sillä totta puhuen, ottamatta lukuun lukemista ja kirjoittamista, joihin
ei järkeni koskaan tahtonut pystyä, virren veisaamista, jota en koskaan
ole kärsinyt, pukua, joka on kuin kerjäläishupsun -- Pyhä Neitsyt
antakoon minulle anteeksi! (hän teki nyt ristinmerkin) -- ja
paastoomista, jota ruokahaluni ei salli, olisi minusta hiuskarvalleen
tullut yhtä kelpo munkki kuin minun pikku kummistani St. Martin
luostarissa. Mutta mikä lieneekin ollut syynä, eipä kukaan koskaan ole
kehoittanut minua siihen ammattiin. -- Vai niin, vai niin, poikaseni,
vai piti sinusta tehtämän munkki -- miksi hyväksi, sanopas vain se?»

»Jotta minun isäni suku loppuisi joko hautaan tai luostariin», vastasi
Qventin syvästi liikutettuna.

»Jopa huomaan», vastasi eno, »jopa ymmärrän. Aika viekkaita veitikoita
-- aika viekkaita! Mutta saattoivatpa hekin tulla peijatuiksi. Sillä,
näet, poikaseni, muistanpa minä itsekin kaniikki Robersart'in, joka oli
vannonut luostarivalat, mutta karkasi luostaristaan ja tuli
vapaakomppanian kapteeniksi. Hänellä oli jalkavaimo, sievin tyttönen,
minkä ikänä olen nähnyt, ja kolme kaunista lasta. -- Ei ole luottamista
munkkeihin, poikaseni -- ei ole luottamista ollenkaan -- heistä voi
tulla sotureita ja lasten isiä ennenkuin kerkiää ajatellakaan. -- Mutta
jatkapa kertomustasi.»

»Minulla ei ole paljoa enää kerrottavana», sanoi Durward, »paitsi että,
koska äiti parkani tavallansa oli puolestani mennyt takaukseen, minun
täytyi, kun täytyikin, pukea noviisin puku ylleni, ja minä noudatin
luostarisääntöjä, vieläpä opin lukemaan sekä kirjoittamaan.»

»Lukemaan sekä kirjoittamaan!» huudahti Le Balafré; hän oli niitä
ihmisiä, jotka pitävät yliluonnollisena kaikkea oppia, mikä sattuu
menemään heidän oman oppinsa rajojen yli. »Lukemaan, sanotko niin, ja
kirjoittamaan! Enpä sitä voi uskoa -- ei yksikään Durward, minun
tietääkseni, ole koskaan osannut nimeänsäkään kirjoittaa, eikä ainoakaan
Lesly myöskään. Yhden puolesta voin minä kumminkin mennä takuuseen
-- minä en osaa paremmin kirjoittaa kuin lentääkään. Entäs, Pyhä Ludvig
auttakoon, millä keinoin he saivat sinut sen oppimaan?»

»Olihan se vaikeata ensialussa», sanoi Durward, »mutta kävi helpommaksi
harjoitellessa; minä olin vielä heikko haavojeni ja verenhukan jälkeen
sekä halukas olemaan pelastajalleni, isä Pietarille, mieliksi, ja niin
minä sitä helpommin pysyin työssäni kiinni. Mutta useampia kuukausia
kiduttuaan minun äiti-kultani kuoli, ja kun nyt jälleen olin täysissä
voimissani, ilmoitin hyväntekijälleni, joka oli luostarin ala-abotti,
miten vastahakoinen olin tekemään luostarivalaa. Me sovimme keskenämme,
että, koska minulla ei ollut halua jäädä luostariin, minut
lähetettäisiin ulos maailmalle onneani hakemaan, ja jotta Ogilvien viha
ei kohtaisi ala-abotia, olin minä karkaavinani luostarista, ja
karkoittaakseni kaikki epäilykset, vein abotin jahtihaukankin mukanani.
Mutta minä sain laillisen lähtöluvan, niinkuin itse abotin kirjeestä ja
sinetistä saatte nähdä.»

»Se oli oikein, sepä oli hyvä», sanoi eno. »Meidän kuningas välittää
vähät siitä, vaikka olisit jonkun varkaudenkin tehnyt, mutta hän
kammoksuu kaikkea, mikä vivahtaa luostarin pyhyyden rikkomiseen. Mutta
eipä sinulla, sen takaan, tainnut olla kovinkaan lihava kukkaro, millä
kulunkejasi maksaa?»

»Ainoastaan muutamia hopea-äyrejä», sanoi nuorukainen; »sillä teille,
hyvä eno, minun täytyy puhua suuni puhtaaksi.»

»Voi!» sanoi Le Balafré, »sepä kova onni. Enpä minäkään ole niitä,
joille palkasta suuria säästyy, sillä näinä vaarallisina aikoina ei ole
hyvä kuljettaa tavaroita mukanansa; mutta onhan minulla aina -- ja sitä
esimerkkiä minä neuvoisin sinuakin noudattamaan -- jotkut kultavitjat,
rannerengas tai kaularengas, joita käytän koristeena ja joista hädän
tullessa voin irroittaa jonkun liian renkaan tai kaksikin; tai myöskin
voin myödä jonkun kalliin kiven hetken tarpeen täyttämiseksi. -- Mutta
varmaan kysynet, hyvä sisarenpoikaseni, mistä minä tällaiset lelut olen
saanut?» Näin sanoen hän mielihyvällä ja ylpeydellä heilutti vitjojansa.
»Eipä ne kasvakaan joka nurmella niinkuin narsissit, joista lapset
punovat itselleen ritarin kaulavitjoja. Entäs sitten! Sinäkin voit saada
semmoisia samasta paikasta, mistä minäkin, hyvän Ranskan kuninkaan
palveluksessa, jossa aina on rikkautta tarjona, kunhan vain miehillä on
rohkeutta sitä pyytää, pannen hiukan henkensäkin alttiiksi.»

»Olen kuullut», virkkoi Qventin, välttäen päätöstä, johon hän ei vielä
mielestään pystynyt, »että Burgund'in herttua pitää paljon komeampaa
hovia kuin Ranskan kuningas ja että hänen lippunsa alla voi saavuttaa
paljon enemmän kunniaa; että siellä osataan antaa kelpo sivalluksia ja
suorittaa kelpo sankaritekoja, jota vastoin Kaikkein Kristillisin
Kuningas[1], niin sanotaan, voittaa voittonsa lähettiläittensä kielen
välityksellä!»

[1] Ranskan kuninkaan arvonimi.

»Puhutpa niinkuin hupsu poikanulikka, poikaseni», vastasi Le Balafré;
»vaikka, kun oikein muistelen, yhtä hupsu olin minäkin tänne tullessani:
En voinut koskaan kuvitella mielessäni kuningasta muuksi kuin istuvana
korkean teltan alla, pitoja pitäen ylhäisten vasalliensa ja paladiniensa
seurassa ja syöden blanc-manger'ta suuri kultakruunu päässään, tai
kahakkaan ryntäävänä sotajoukkonsa etupäässä niinkuin Kaarle Suuresta
kerrotaan muinaisissa lauluissa tai Robert Brucesta ja William
Wallacesta meidän tosikertomuksissamme, semmoisissa kuin Barbour'in ja
Menestrel'in. Mutta annas kun kuiskaan korvaasi, poika, -- tuo kaikki ei
merkitse sen enempää kuin kuutamo veden pinnalla. Valtioviisaudesta
-- valtioviisaudesta kaikki riippuu. Mutta mikäs on valtioviisautta,
saatat sanoa? Se on se taito, jonka meidän Ranskan kuningas on keksinyt,
se että taistellaan toisten miesten miekoilla ja palkataan sotureita
toisten miesten varoilla. Ah, hän on kaikkein viisain kuningas, joka
kuunapäivänä on purppuran päällensä pukenut -- vaikka, eihän hän
sitäkään juuri usein pue päälleen -- usein hän kävelee koruttomammissa
vaatteissa kuin mitä minä kehtaisin.»

»Mutta ettehän te kumoakaan minun muistutustani, hyvä eno», sanoi nuori
Durward. »Minä tahtoisin palvella, koska minun nyt kerran täytyy
palvella vieraassa maassa, semmoisessa paikassa, missä urhoteolla, jos
onneni sallisi minun senkaltaista tehdä, voisin saada kuuluisan nimen.»

»Kyllähän minä mielesi käsitän, poikaseni», vastasi kuninkaan
henkivartija, »kyllä käsitän aivan hyvin; mutta sinun päätöksesi näissä
asioissa on keskenkypsymätön. Burgundin herttua on tuittupäinen,
ajattelematon, pölkkypäinen, rautakylkinen yltiö. Hän ryntää tappeluun
aatelisherrojensa ja omien ritariensa, Artois'n sekä Hennegaun
vasallien, etupäässä. Luuletko, jos sinä olisit siellä, tai jos minä
itse olisin siellä, että me voisimme päästä huomattavampaan asemaan kuin
herttua ja kaikki hänen omat uljaat herransa? Jos emme pysyisi heidän
rinnallaan, niin meidät voitaisiin antaa yliprovossin käsiin,
rangaistavaksi liiasta hitaisuudesta. Jos me taas pysyisimme heidän
rinnallaan, silloin kaikki olisi hyvin, ja arveltaisiin, että me olemme
ansainneet palkkamme. Mutta annas olla, jos joutuisin keihään varren
verran muita edelle, mikä on vaikea ja vaarallinen asia mokomassa
kahakassa, missä kaikki parastansa koettavat -- kas, silloin herttua,
nähtyään kelpo sivalluksen, virkkaisi flanderinkielellänsä: »Haa! Gut
getroffen! (oikein osattu!) Sepä oli kelpo peitsimies -- oiva
skotlantilainen -- antakaa hänelle yksi kolikko, jotta hän saisi ottaa
naukun terveydeksemme.» Mutta ei arvopaikkoja, maatiloja eikä rikkauksia
tule muukalaisen osaksi tämmöisessä palveluksessa -- ne kaikki menevät
maan omille lapsille.»

»Ja kellekäs, Herran nimeen, niiden sitten tulisi mennä, eno hyvä?»
kysyi Durward.

»Niille, jotka maan omia lapsia suojelevat», sanoi Le Balafré, ojentaen
itsensä koko jättiläispituuteensa. »Näin lausuu Ludvig kuningas:
-- Kuules, kunnon ranskalainen talonpoika -- rehti Jacques Bonhomme --
pysy sinä työkalujesi, aurasi ja karhisi, sirppisi ja kuokkasi ääressä
-- uljas skotlantilainen on taisteleva sinun puolestasi, eikä sinulla ole
mitään muuta vaivaa kuin että maksat hänelle palkan. -- Ja sinä myös,
minun korkeasukuinen herttuani, ylhäinen kreivini, mahtava markiisini,
hillitkää tulista urhouttanne, kunnes sitä vaaditaan; sillä helposti se
äksyyntyy aisoissaan ja loukkaa herraansa. Täällä ovat minun vakinaiset
sotajoukkoni -- täällä ranskalainen kaartini -- täällä varsinkin
skotlantilaiset jousimieheni ja kelpo Arpiposki Ludvigini, jotka
taistelevat yhtähyvin kuin te, vieläpä paremminkin, sillä teidän
järjestymätön urhoutenne isäinne aikana tuotti Crécyn ja Azincour'in
tappiot. -- No, etkö nyt jo huomaa, kummassako valtakunnassa onnea
etsivä ritari on korkeammassa arvossa ja pääsee suurempaan kunniaan?»

»Luulenpa käsittäväni teidän mielenne, eno hyvä», vastasi Durward;
»mutta minun mielestäni kunniaa ei voida saavuttaa siellä, missä ei ole
vaaraa. -- Epäilemättäkin -- älkää pahaksi panko -- te vietätte
huokeata, melkeinpä laiskurin elämää, vuoroin vahtiessanne vanhaa
herraa, jolle ei kukaan tahdokaan mitään pahaa, ja istua
nuhjustellessanne kesäiset päivät ja talviset yöt noilla valleilla,
suljettuina rautahäkkeihin, ettette karkaisi pois paikaltanne -- eno,
eno, aivanhan te olette kuin orrellaan istuvia jahtihaukkoja, joita ei
koskaan päästetä lentoon!»

»Kas -- Pyhä Martti toursilainen auttakoon! -- onpas tuossa pojassa
tulta! Onpa hänessä oikea Lesly-suvun kipinä -- onpa hän jokseenkin
samankaltainen kuin minä, vaikka vielä hiukan hurjapäisempi. -- Mutta
kuulepas nyt, poikaseni -- eläköön Ranskan kuningas! -- harva se päivä,
jolloin hänen soturinsa eivät jollakin tavalla voisi ansaita itselleen
rahaa ja kunniaa. Älä luulekaan, että uljaimmat ja vaarallisimmat teot
suoritetaan päivän valossa. Voinpa kertoa sinulle muutamista
semmoisista, linnojen rynnäkkö-valloituksista, suurten herrojen
vangitsemisista ynnä muista, joissa eräs mies, jonka nimeä en huoli
mainita, on ollut pahemmissa vaaroissa ja hankkinut itselleen suurempia
palkinnoita kuin ikänä joku hurjapää tuittupäisen Burgund'in Kaarlen
sotajoukossa. Ja jos kuningas armossaan kernaammin pysyttelee syrjässä
ja sotarinnan takana, sill'aikaa kun tämmöisiä tekoja tehdään, niin on
hänellä sitä joutilaampi mieli ihmettelemään ja sitä avonaisempi käsi
palkitsemaan meitä uskalikkoja, joiden vaarat ja sankarityöt hän kenties
täten käsittää vielä paremmin kuin jos hän omassa persoonassaan ottaisi
niihin osaa. Ohoh, hän on älykäs ja perin viisas kuningas!»

Nuori Durward oli vähän aikaa vaiti ja virkkoi sitten matalammalla
äänellä, mutta kuitenkin painokkaasti: »Hyvä isä Pietari opetti usein
minulle, että monet teot saattavat olla vaaranalaisia, joskin niistä voi
niittää sangen vähän kunniaa. Tuskinpa minun tarvinnee sanoa teille,
hyvä eno, että tietysti toivon noiden salaisten retkien olevan täysin
kunniallisia.»

»Keneksi ja miksi minua luulet, poikaseni?» virkkoi Le Balafré
jokseenkin ankarasti. »Tosin minua ei ole luostarissa kasvatettu, eikä
opetettu lukemaan ja kirjoittamaan. Mutta olenpa toki sinun äitisi veli,
rehellinen Lesly. Luuletko sinä, että minä kehoittaisin sinua johonkin
epäkunnialliseen? Saattaisipa Ranskan paraskin ritari, itse Du Guesclin,
jos hän nousisi taas kuolleista, ylpeydellä lukea minun tekoni omien
tekojensa joukkoon.»

»En epäile teidän vakuutuksianne, hyvä eno», sanoi nuorukainen;
»olettehan te ainoa neuvonantaja, jonka kova onni minulle on jättänyt.
Mutta onko totta, mitä huhu kertoo, että tämä kuningas viettää
kuivanlaista hovielämää täällä Plessis-linnassaan? Ei mitään
aatelismiesten ja hoviherrojen seuroja, ei ainoatakaan suurta vasallia
hänellä kumppaninaan, ei yhtään kruunun korkeaa käskynhaltijaa. Vain
hiljaisia huvituksia, joihin ainoastaan passarit ja palvelijat ottavat
osaa; salaisia neuvotteluita, joihin vain halpasukuisia, halpamaineisia
miehiä kutsutaan; korkea-arvoiset ja suurisukuiset hylätään, ja
kuninkaalliseen suosioon korotetaan syntyperältään kaikkein halvimpia
miehiä -- kaikki tuo ei näytä olevan niinkuin pitäisi, ei niinkuin
tapana oli hänen isänsä, jalon Kaarlen aikana, joka Englannin leijonan
kynsistä tempasi irti tämän jo puoleksi kukistetun Ranskan
kuningaskunnan.»

»Sinä puhut niinkuin päätön poika», sanoi Le Balafré; »ja kuin lapsi
sinä soittelet vanhaa nuottia uusilla kielillä. Katsopas nyt vain: jos
kuningas käyttää Olivier Daim'iä, parranajajaansa, semmoisiin töihin,
joita Olivier osaa suorittaa paremmin kuin yksikään noista pääreistä,
eikö se ole maalle eduksi? Jos hän käskee rivakan yliprovossinsa,
Tristan'in viedä vankeuteen sen tai sen kapinallisen porvarin tai ottaa
kiinni sen tai sen rauhattoman aatelisherran niin käsky täytetään ja
sillä se on tehty. Sitä vastoin, jos sama toimi annettaisiin jollekulle
herttualle tai Ranskan päärille, hän kenties saattaisi vastaukseksi
lähettää kuninkaalle kaksintaisteluvaatimuksen. Jos taas kuningas
armossaan katsoo hyväksi antaa rehelliselle Ludvig Le Balafrélle jonkun
käskyn, jonka minä toimitan, eikä yliconnetablelle, joka kenties
pettäisi hänet, niin eikö se osoita viisautta? Ja ennen kaikkea, eikö
juuri tämänluontoinen kuningas parhaiten sovellu onnenetsijöille, joiden
on meneminen sinne, missä heidän apuunsa pannaan suurinta arvoa ja jossa
sitä parhaiten tarvitaan? -- Ei, ei, lapsukaiseni, minä sanon sinulle,
kyllä Ludvig tietää keitä hän valitsee uskotuiksensa ja mitkä asiat hän
antaa heille toimitettaviksi, sovittaen, niinkuin sananlasku sanoo,
taakkaa jokaisen selkää myöten. Hän ei ole niinkuin Kastilian kuningas,
joka oli janoon kuolemaisillaan senvuoksi, ettei ylimmäinen
juomanlaskija ollut saapuvilla hänelle pikaria ojentamassa. -- Mutta
kuules, nyt Pyhän Martin kello soi! Täytyypä minun joutua linnaan
takaisin. Hyvästi -- huvittele niin hyvin kuin voit -- ja tule huomenna
kello 8 aamulla laskusillan eteen ja kysy vartijalta minua. Varo vain,
ettet porttia lähestyessäsi poikkea suoralta ja astutulta polulta!
Siellä on satimia ja sankarautoja, ja ne voisivat nipistää sinulta pois
jonkun jäsenen, jota kipeästi kaipaisit. Siellä näet kuninkaan ja voit
siis muodostaa oman käsityksesi hänestä -- hyvästi!»

Näin sanoen Le Balafré läksi kiireesti unohtaen tilaamansa viinin
maksamatta; tämmöinen muistamattomuus onkin ominainen senluonteisille
ihmisille, eikä ravintolanisäntä, jota kenties hänen tupsulakkinsa sekä
raskas kaksikätinen miekkansa peloitti, uskaltanut yrittääkään verestää
hänen muistiaan. Olisipa luullut, että Durward, yksin jäätyään, olisi
jälleen palannut torniinsa odottamaan noita ihania säveleitä, jotka
olivat sulostuttaneet hänen aamullisia mietteitänsä. Mutta ne
muodostivat vain luvun romaanista, jota vastoin keskustelu enon kanssa
oli nyt avannut hänelle sivun todellisen elämän historiasta. Erittäin
hauska se ei ollut, ja tällä hetkellä sen nostattamat muistot ja
mietteet voittivat kaikki muut ajatukset, varsinkin kaikki keveät ja
hauskat.

Qventin läksi yksinäiselle kävelylle ankaravirtaisen Cher-joen
rannalle, tiedusteltuaan ensin ravintolanisännältä sellaista tietä, jota
hän voisi kulkea, pelkäämättä että paulat ja susikuopat häntä ikävällä
tavalla häiritsisivät. Tällä kävelyllä hän koetti viihdyttää riehuvia ja
sinne tänne kiitäviä ajatuksiaan, sekä miettiä mihin hänen nyt olisi
ryhdyttävä, sillä keskustelu enon kanssa oli nostanut jonkunlaisia
epäilyksiä hänen mielessään.



VI

MUSTALAISET

      Niin iloiten ja nauraen
      hän ilveeks veti suun;
      ja keikahti ja heilahti
      tuoli' alla hirsipuun.

      Vanha laulu.


Qventin Durward ei ollut saanut sellaista kasvatusta, että se olisi
tehnyt hänen sydämensä pehmeäksi tai hänen omantuntonsa kovin araksi.
Hän, samoin kuin hänen muu sukunsa, oli oppinut pitämään metsästystä
huvinaan ja sotaa ainoana tositoimenaan; heille oli mieleen teroitettu,
että heidän pyhin velvollisuutensa elämässä oli jäykästi kestää ja
tulisesti kostaa perintövihollistensa hyökkäykset, jotka olivat
hävittäneet melkein sukupuuttoon heidän heimonsa. Mutta noissa
riidoissakin ilmeni toki jonkunlaista ritarillisuuden ja kohteliaisuuden
henkeä, joka lievensi tylyyttä, niin että he harjoittaessaan kostoakin,
ainoaa oikeuskeinoansa, noudattivat jossakin määrin armahtavaisuuden ja
jalouden sääntöjä. Vielä syvemmän käsityksen ihmisen velvollisuuksista
toisia kohtaan oli Durward saanut tuolta kunnianarvoisalta, vanhalta
munkilta, jonka opetuksia hän kenties silloisen pitkällisen sairautensa
ja vastoinkäymisensä aikana oli taipuvaisempi kuuntelemaan, kuin jos
terveys ja myötäkäyminen olisi häntä suosinut. Ja jos otamme lukuun
aikakauden oppimattomuuden, liiallisen mieltymyksen soturin elämään sekä
kasvatuksen, joka oli tullut nuorukaisen osaksi, niin oli hän
taipuvaisempi käsittämään niitä siveellisiä velvollisuuksia, joita hänen
asemansa vaati, kuin mitä siihen aikaan oli tavallista.

Hämmästyksellä ja pahalla mielellä hän ajatteli keskusteluansa enon
kanssa. Hänen toiveensa olivat olleet suuret; sillä vaikka
kirjeenvaihdosta ei voinut olla puhettakaan, niin sattui aina joku
Glen-houlakin'iin eksynyt toivioretkeläinen, uskalias laukkukauppias tai
vaivaiseksi joutunut soturi mainitsemaan Leslyn nimen, ja kaikki he
yhdestä suusta kehuivat hänen pelotonta miehuuttaan sekä hänen
menestystään monella pienellä retkellä, jotka kuningas oli hänelle
uskonut. Qventin'in mielikuvitus oli täyttänyt nuo hajanaiset tiedot
ominpäin ja luonut hänen onnensuosimasta, uskaliaasta enostaan, jonka
tekoja eivät kertojat suinkaan olleet halventaneet, tuommoisen
menestrelien laulaman sankarin ja retkeilijäritarin, joka miekkansa ja
peitsensä avulla anasti kruunuja ja kuninkaantyttäriä omaksensa. Nyt ei
hän voinut olla asettamatta sukulaistaan paljoa alemmaksi
ritarillisuuden arvoasteikossa. Mutta syvä kunnioitus vanhempia ja
heidän omaisiaan kohtaan häikäisi kuitenkin Durward'in silmiä, -- kaikki
lapsuudenaikaiset tunteet taivuttivat häntä enon puolelle -- hän oli
sitä paitsi vielä hyvin kokematon ja piti äitinsä muistoa rakkaana
-- kaikki tuo vaikutti puolestaan, ettei hän käsittänyt tämän rakkaan
äidin ainoaa veljeä siksi mikä hän todella oli, nimittäin tavalliseksi
palkkasoturiksi, ei pahemmaksi, mutta ei myöskään paremmaksi useimpia
muita hänen virkakumppaneitaan, joiden olo Ranskassa vielä pahensi tämän
maan rappiollista tilaa.

Vaikkei Le Balafré ollutkaan julmuuteen taipuva, niin oli tottumus
kuitenkin tehnyt hänet välinpitämättömäksi ihmishengestä ja
ihmistuskasta. Hän oli peräti oppimaton ja ahnas saaliille, jota hän
koetti häikäilemättömästi anastaa itselleen ja tuhlasi sitten himojensa
tyydyttämiseksi. Hän oli tottunut pitämään silmällä vain omia tarpeitaan
ja etujaan, ja siten hänestä oli tullut mitä itsekkäin olento. Harvoin
hän saattoi, niinkuin lukija jo on voinut havaita, kauan puhua jostain
asiasta, ajattelematta mitä hyötyä siitä hänellä olisi, eli niinkuin
sanotaan, ottamatta sitä omaksi asiakseen, vaikkeivät hänen
vaikuttimensa suinkaan olleet tämän kultaisen puheenparren mukaiset,
vaan ihan toiset. Tähän on vielä lisättävä, että hänen
velvollisuuksiensa ja huvitustensa ahdas piiri oli myös vähitellen
sulkenut hänen ajatuksensa, toivonsa sekä mielitekonsa yhä ahtaammalle,
ja melkein sammuttanut sen hurjasti lekkuvan kunnianhimon ja
maineenhalun, jotka hänessä nuorukaisena muinoin paloivat. Le Balafré
oli, sanalla sanoen, ankara soturi, vaivoissa kestävä, mutta itsekäs ja
ahdasmielinen; hän oli toimelias ja rohkea virkavelvollisuutensa
täyttämisessä, mutta ajatteli tuskin mitään muuta mikä ulottui sen
rajojen ulkopuolelle, paitsi että hän arvelematta harjoitti ulkonaisia
jumalanpalvelusmenoja ja aika ajoin kevensi mieltään mässäämällä veli
Bonifaciuksen, viinaveikkonsa ja rippi-isänsä seurassa. Jos hänen
ajatuksillaan olisi ollut laajempi piiri, niin olisi hän luultavasti
saavuttanut jonkun tärkeän päällikönpaikan, sillä kuningas, joka tunsi
persoonallisesti jokaisen soturin henkivartijakunnassaan, luotti
suuresti Le Balafrén urhoollisuuteen ja uskollisuuteen; ja sitäpaitsi
oli tämä skotlantilainen myös kyllin viisas tai viekas täydesti
älytäkseen kuninkaan luonteen omituisuudet ja osatakseen niitä
hyvitellä. Mutta siitä huolimatta oli hänessä siksi vähän neroutta,
ettei hän voinut nousta korkeammalle, ja vaikka Ludvig monessa
tilaisuudessa hymyili hänelle ja osoitti suosiota, niin pysyi Le Balafré
kuitenkin aina vain tavallisena henkivartijana eli Skotlannin
jousimiehenä.

Vaikkei Qventin täydelleen voinutkaan käsittää enonsa luonnetta, niin
pahoitti häntä Le Balafrén välinpitämättömyys hänen kertoessaan heidän
perhekuntansa onnettomasta hävityksestä; myöskin häntä kummastutti, että
näin likeinen sukulainen ei ollut tarjonnut hänelle rahallista apua,
jota Durward'in olisi täytynyt suorastaan häneltä pyytää, jollei mestari
Pietari olisi ollut niin antelias. Siinä hän kuitenkin teki enollensa
vääryyttä, kun hän luuli tätä hänen välinpitämättömyyttään saituudeksi.
Le Balafré, joka itse sillä hetkellä ei ollut rahan tarpeessa, ei ollut
tullut ajatelleeksikaan, että hänen sisarenpoikansa saattaisi olla
pulassa; muuten hän, joka piti läheistä sukulaistaan ikäänkuin oman
itsensä osana, olisi huolehtinut elävästä sisarenpojastansa yhtä
hellästi kuin hän koetti pitää murhetta sisar- ja lanko-vainajistansa.
Mutta olipa syy mikä hyvänsä, enon huolimattomuus koski sangen kovasti
nuoren Durward'in sydämeen, ja Qventin olisi hyvinkin suonut päässeensä
Burgund'in herttuan palvelukseen, ennenkuin hän joutui riitaan hänen
metsänvartijansa kanssa. »Mitä ikänä minusta siellä olisikin tullut»,
ajatteli hän itsekseen, »niin olisi aina se ajatus pitänyt pääni
pystyssä, että minulla pahimmassa tapauksessa oli enoni täällä tukevana
takavarana. Mutta nyt olen nähnyt hänet ja, häpeäksi hänelle, onpa
minulla ollut enemmän apua tuiki tuntemattomasta käsityöläisestä kuin
tästä oman äitini veljestä, kansalaisesta ja aatelismiehestä! Luulisipa
melkein että sivallus, joka poisti kaiken kauneuden hänen kasvoistansa,
samalla myös laski kaiken aatelisveren kuiville hänen suonistansa.»

Durward oli vielä pahoillaan siitä, ettei hänelle ollut sattunut
tilaisuutta puhua Le Balafrélle mestari Pietarista, jolla keinoin
hänellä olisi ollut toivo saada enemmän tietoja tuosta miehestä. Mutta
enon kysymykset olivat seuranneet tuhkatiheään toinen toistansa, ja
Tours'in Pyhän Martin kellojen kutsuva ääni oli äkkiä keskeyttänyt
heidän puheensa. Tuo vanha mies, niin Durward ajatteli itsekseen, oli
yrmeä ja jörömäinen näöltään, katkera ja pilkallinen puheiltansa, mutta
jalomielinen ja antelias teoissansa, ja semmoinen vieras oli yhtä hyvä
kuin kylmäkiskoinen sukulainen. »Mitenkä meidän vanha skotlantilainen
sananpartemme sanookaan? -- Parempi suopea vieras kuin vieras
sukulainen. -- Minä lähden sitä miestä tervehtimään, eikä se,
luullakseni, kovin vaikea asia lienekään, jos hän todellakin on niin
varakas kuin isäntä täällä sanoo. Häneltä voin ainakin saada hyviä
neuvoja ohjeekseni; ja jos hän matkustaa vieraille maille, niinkuin moni
hänen kaltaisensa tekee, niin voisihan hänen palveluksessaankin, tiedän
mä, saada kokea yhtä paljon seikkailuja kuin ikänä nuo Ludvigin
henkivartijat.»

Samalla kun tämä ajatus muodostui Qventin'in aivoissa, kuiskahti ääni
noista sydämen syvistä sopukoista, joissa piilee kaikenlaista sellaista,
mistä omistajalla ei ole aavistustakaan tai mitä hän ei mielellään tahdo
myöntää todeksi, että kenties tornissa asuva tyttö, jonka hunnun hän oli
nähnyt ja harpun äänen kuullut, saattaisi sillä moniseikkaisella
matkalla olla kumppanina.

Näitä ajatellessaan nuori skotlantilainen kohtasi kaksi vakavannäköistä
miestä, nähtävästi Tours'in kaupungin porvareita; heiltä hän, nostaen
lakkiaan sillä kunnioituksella, jota nuorempi on velvollinen osoittamaan
vanhemmalle, pyysi tietoa miten hän pääsisi mestari Pietarin talolle.

»Kenenkä talolle, poikaseni?» kysyi toinen vastaantulijoista.

»Mestari Pietarin, suuren silkkikauppiaan, joka on istuttanut kaikki
silkkiäispuut tuohon lehtoon», vastasi Durward.

»Nuori mies», virkkoi häntä lähinnä seisova porvari, »oletpa kovin
aikaiseen ruvennut narrin virkaan.»

»Ja sopimattomia miehiä olet valinnut pilkkasi esineiksi», sanoi toinen
vielä tylymmällä äänellä. »Tours'in kaupungin pormestari ei ole tottunut
siihen, että ulkomaalaiset kuljeksivat narrit puhuttelevat häntä tällä
tavalla.»

Qventin hämmästyi siinä määrin tästä aiheettomasta vihastuksesta, minkä
hänen yksinkertainen ja kohtelias kysymyksensä oli nostattanut noissa
arvokkaannäköisissä herroissa, ettei hänen mieleensä edes juolahtanut
itse pikastua heidän vastauksensa tylyydestä. Hän jäi vain seisomaan,
ällistellen heidän jälkeensä, kun he jatkoivat tietään kiireisin
askelin, usein katsahtaen taakseen, ikäänkuin he olisivat halunneet niin
pian kuin mahdollista päästä siksi kauas, ettei hän jälleen voisi käydä
heidän kimppuunsa.

Sitten Qventin kohtasi muutamia viinitarhureita, joilta hän kysyi samaa;
vastaukseksi he kysyivät, tarkoittiko hän koulumestari Pietaria? -- vai
nikkarimestari Pietaria? -- vai suntiomestari Pietaria? ja vielä puolta
tusinaa muita mestari Pietareita lisäksi. Kun ei yksikään näistä ollut
sennäköinen, mimmoiseksi nuorukainen kuvasi tiedusteltavansa, niin
talonpojat haukkuivat häntä, uhaten käydä hänen kimppuunsa sekä
löylyttää häntä tuon narrinpelin palkaksi. Mutta vanhin heistä, jolla
näytti olevan heihin nähden jonkinlainen ylivalta, sai heidät
väkivallasta pidätetyksi.

»Huomaattehan te hänen puheestaan sekä narrinlakistaan», virkkoi ukko,
»että hän on noita meidän maahamme tulleita ulkomaan silmänkääntäjiä,
joita muutamat nimittävät noidiksi ja ennustajiksi, toiset
silmänkääntäjiksi tai muuksi sellaiseksi, eikä sitä voi tietää, mitä
kaikkia konsteja he osaavat. Olenpa kuullut kerrottavan, että eräs
tuommoinen maksoi yhden liard'in (pienen rahan) saadakseen syödä
vatsansa täydeltä viinirypäleitä erään köyhän miehen viinitarhasta;
mutta söipäs se, kun söikin, koko kuormallisen eikä hellittänyt edes
nappia takistansa. -- Antakaamme tämän siis rauhassa mennä ohitse ja
kulkea tietänsä, niinkuin mekin kuljemme omaamme. -- Ja sinä, veikkonen,
jollet tahdo pahempia kokea, niin käy rauhallisesti tietäsi eteenpäin,
nimeen Jumalan ja Marmoutiers'n pyhän Neitsyen ja Tours'in pyhän Martin,
äläkä kiusaa meitä sen enempää tiedustelemalla mestari Pietariasi, joka
ehkä onkin vain uusi paholaiselle keksitty nimi.»

Skotlantilainen, nähdessään semmoisen ylivoiman edessään, arveli
viisaimmaksi jatkaa matkaansa vastaamatta mitään. Mutta talonpojat,
jotka ensin olivat vetäytyneet kauemmaksi, peläten hänen noita- ja
viinirypäleensyöntitaitoansa, rohkaisivat jälleen mielensä, kun hän oli
edemmäksi kulkenut; he huusivat haukkumasanoja sekä kirouksia hänen
jälkeensä, ja lopulta paransivat niiden vaikutusta kivituiskulla, joka
ei kuitenkaan näin kaukaa voinut tehdä suurtakaan vahinkoa heidän
vihansa esineelle. Qventin puolestaan, jatkaessaan matkaansa, rupesi
epäilemään olevansa itse jollakin lailla noiduttu, tai toursilaisten
talonpoikien olevan kaikkein typerimpiä, raa'impia ja epäkohteliaimpia
Ranskan talonpojista. Tätä arvelua ei muuttanut myöskään uusi seikka,
joka sattui hänelle hetken kuluttua.

Matalalla kukkulalla, joka kohosi virtavan ja kauniin Cher-joen
rannalla, juuri sillä suunnalla, mihin hän kulki, kasvoi sattumalta
pari, kolme suurta saksanpähkinäpuuta, jotka yhdessä muodostivat
kauniin, merkillisen ryhmän. Näiden juurella seisoi kolme, neljä
talonpoikaa liikahtamatta, katsellen ylöspäin, nähtävästi ällistellen
jotakin, mikä oli lähimmän puun oksilla. Nuorukaisen mietiskely on
harvoin niin syvä, ettei pieninkin uteliaisuuden puuska sitä saisi
häirityksi yhtä helposti kuin kädestä kimmonnut keveä kivi rikkoo tyynen
lammikon kirkkaan pinnan. Qventin joudutti kulkuaan ja juoksi keveästi
ylös kukkulalle, jonne hän kerkesi juuri parahiksi nähdäksensä sen
kammottavan esineen, joka oli vetänyt puoleensa toistenkin katsojien
huomion -- siellä näet riippui oksasta mies, jonka ruumis väänteli
viimeisessä kuolinkamppailussa.

»Miksi te ette leikkaa nuoraa poikki?» kysyi nuori skotlantilainen,
jonka käsi aina oli yhtä kerkeä auttamaan hädässä olevaa kuin
puolustamaan omaa kunniaa, jos hän arveli sitä loukatun.

Yksi talonpojista, kääntäen Durward'iin katseensa, josta pelästys oli
kaikki muut tunteet karkoittanut, sekä kasvonsa, jotka olivat niin
kalpeat kuin savi, osoitti puun kuoreen leikattua merkkiä, kömpelöä
liljankuvaa (Ranskan vaakunamerkki). Mutta nuori Durward, joka ei
tuntenut tämän merkin merkitystä tai ei välittänyt siitä, kiipesi
keveänä kuin metsäkissa ylös puuhun, veti taskustaan vuorelaisen ja
metsämiehen välttämättömimmän skene dhu[1] nimisen kalun, käski puun
juurella olevia ottamaan käsillään vastaan ruumiin ja leikkasi köyden
poikki, tuskin minuuttiakaan sen jälkeen kun hän oli huomannut tämän
toimenpiteen tarpeelliseksi.

[1] puukon.

Mutta ympärillä seisovat olivat hänellä huonona apuna tässä
armeliaisuuden työssä. He eivät lainkaan ojentaneet käsiään, vaan
päinvastoin näyttivät pahanpäiväisesti säikähtyvän hänen rohkeudestaan
ja läksivät kaikki kerrassaan pakoon, ikäänkuin olisivat pelänneet, että
heitä jo pelkän katselemisen tähden olisi voitu syyttää osallisiksi
tähän uskaliaaseen työhön. Ruumis, kun sitä ei tuettu alta, putosi niin
raskaasti maahan, että Qventin, joka heti hyppäsi taas alas, harmikseen
huomasi viimeisenkin hengen kipinän siitä nyt lähteneen. Ei hän
kuitenkaan vieläkään luopunut laupiaasta työstänsä, vaan yritti
edelleen. Hän irroitti miesraukan kaulasta tuon turmiollisen paulan,
aukaisi hänen nuttunsa, pirskotti vettä kasvoille ja koetti tavallisilla
tempuilla saada häntä henkiin.

Hänen ollessansa vielä tässä armeliaisuudentoimessa nousi hänen
ympärillään hurjaa melua kielellä, joka oli hänelle outo; ja tuskinpa
hän kerkesikään huomata, että useat eriskummallisen ja oudonnäköiset
miehet ja naiset olivat piirittäneet hänet, kun hän jo tunsi itseään
väkivaltaisesti temmattavan molemmista käsivarsista, ja samassa
paljastettu puukko ojentui hänen kurkkuansa kohti.

»Vaaleaihoinen Eblis'in orja!» virkkoi eräs mies ranskankieltä huonosti
mongertaen; »vieläkö aiot ryöstää paljaaksi sen, jonka olet murhannut?
-- Mutta oletpa nyt meidän kynsissämme ja saat siitä palkkasi.»

Samassa kun nämä sanat lausuttiin, paljastui puukkoja joka haaralla
hänen ympärillään, ja vimmaiset, julmistuneet kasvot tuijottivat häneen
näyttäen susilta, jotka ovat saaliinsa kimppuun hyökkäämäisillään.

Mutta nuori skotlantilainen pelasti kuitenkin itsensä pelottomuudellaan
ja neuvokkaisuudellaan. »Mitä te tarkoitatte, hyvät ihmiset?» huusi hän.
»Jos tuo on teidän ystäväparkanne ruumis, niin minähän sen juuri
irroitin puusta sulasta armeliaisuudesta, ja teidän sopisi paremmin
yrittää saada hänet henkiin, kuin tehdä väkivaltaa viattomalle
muukalaiselle, jota voitte kiittää siitä, että tuolla miehellä vielä on
pelastuksen mahdollisuutta.»

Naiset olivat nyt jo ottaneet ruumiin haltuunsa ja koettivat hekin
samoilla tempuilla kuin Durward taannoin saattaa häntä henkiin, mutta
siitä ei ollut sen parempaa apua. Luopuen siis turhasta yrityksestään he
rupesivat kaikilla itämaalaisten menoilla ilmoittamaan suruansa. Naiset
parkuivat surkeasti ja repivät pitkää, mustaa tukkaansa; miehet
puolestaan riistivät rikki vaatteensa ja sirottelivat tuhkaa päähänsä.
Vähitellen heidän mielensä kiintyi kokonaan näihin surumenoihin, niin
etteivät he välittäneetkään enää Durward'ista, jonka viattomuuden he
luultavasti tapauksen seikoista olivat käsittäneet. Kaikkein viisainta
tietysti olisi ollut, jos hän nyt olisi jättänyt nämä villit ihmiset
oman onnensa nojaan; mutta hän oli pienestä pojasta asti oppinut
halveksimaan vaaroja, ja hänessä paloi nuoruuden kiihkeä uteliaisuus.

Tuolla eriskummaisella joukolla hänen ympärillään, niin miehillä kuin
naisillakin, oli päässään turbaneja ja lakkeja, jotka ylimalkaan olivat
pikemmin hänen oman päähineensä kuin Ranskassa käytettyjen hattujen
kaltaiset. Useimmilla miehillä oli kähäräiset, mustat parrat, ja heidän
ihonsa oli melkein yhtä musta kuin afrikalaisten. Yhdellä tai parilla,
jotka näyttivät olevan päälliköitä, oli koreita hopeahelyjä kaulassaan
sekä korvissaan, ja keltaisen, tulipunaisen ja vaalean viheriän kirjavat
olkavyöt; mutta heidänkin käsivartensa sekä säärensä olivat paljaat, ja
koko joukkio näytti kurjalta ja likaiselta. Aseita ei Durward heillä
huomannut, paitsi pitkiä puukkoja, joilla he äsken olivat häntä
uhanneet, ja lyhyttä, käyrää maurilais-sapelia, joka riippui erään
nuoren, vilkkaannäköisen miehen vyöltä; hän tarttui usein kahvaan
kädellään, kun hän vielä kiivaammin kuin muu parvi antautui
eriskummallisiin surunilmaisuihinsa ja sekoitti niihin
kostonuhkauksiaan.

Tämä hurjannäköinen, ulvova joukkio oli peräti erilainen ulkomuodoltaan
kuin kaikki ne olennot, joita Qventin tähän saakka oli sattunut
näkemään; hän päätti siis niiden olevan sarasenejä, noita »pakanan
koiria», joita kaikissa niissä lauluissa, joita hän oli kuullut tai
lukenut, kuvataan jalojen ritarien sekä kristittyjen kuningasten
vastustajina. Hän aikoikin juuri väistyä tästä vaarallisesta seurasta,
kun hevosten kavioiden kapsetta alkoi kuulua, ja ranskalainen
soturijoukko ryntäsi Qventin'in sarasenien kimppuun, jotka juuri olivat
nostaneet kumppaninsa ruumiin olkapäillensä.

Tämä äkillinen hyökkäys muutti surujoukon tahdinmukaisen parkumisen
säännöttömiksi pelonkiljahduksiksi. Ruumis viskattiin heti maahan ja sen
ympärillä olevat pujahtivat sukkelasti pakoon hevosten vatsojen alta ja
peitsenkärkien tieltä, joita sotamiehet ojensivat heitä vastaan,
huutaen: »Surma kirotuille pakanallisille varkaille! -- Ottakaa kiinni
ja tappakaa! -- Sitokaa nuo koirat! -- Keihästäkää nuo sudet!»

Näitä huutoja seurasivat niitä vastaavat väkivaltaiset teot; mutta
pakolaiset olivat niin nopealiikkeiset, ja viidakko sekä vesakko
haittasivat niin suuresti hevosmiehiä, että ainoastaan kaksi saatiin
maahan kaadetuiksi ja vangituiksi; toinen niistä oli samainen nuori
miekkamies, joka olikin yrittänyt tehdä hiukan vastarintaa. Qventin,
jonka kova onni näytti nyt valinneen maalitauluksensa, kaapattiin myös
samassa muiden kanssa kiinni, ja hänen käsivartensa sidottiin,
huolimatta kaikista hänen vastaansanomisistaan, nuoralla selän taakse;
ja ne, jotka hänet täten vangitsivat, osoittivat tässä toimessaan
semmoista nopeutta ja kätevyyttä, että kylläkin näkyi, etteivät he
olleet vasta-alkavia poliisivirassaan.

Tuskissaan Durward katsahti ratsumiesten päällikön puoleen, jonka hän
toivoi vapauttavan hänet; mutta eipä hän oikein tietänyt, pitikö hänen
ilahtua vai pelästyä, tuntiessaan hänet mestari Pietarin
maahankatsovaksi, harvapuheiseksi kumppaniksi. Mihin rikokseen ikänä nuo
pakolaiset olivatkin tehneet itsensä syypäiksi, niin tiesi tämä herra
tämän-aamuisista tapauksista varsin hyvin, että Durward'illa ei ollut
mitään tekemistä tuon oudon joukon kanssa. Mutta vaikea oli sanoa, tokko
tämä ynseä mies tulisi suosiollisesti tuomitsemaan Durward'ia tai
todistamaan hänen puolestansa, ja nuorta skotlantilaista arvelutti
paranisiko hänen tilansa, jos hän suoraan pyytäisi tuolta mieheltä apua.

Mutta tässä ei nyt ollut pitkiin arveluihin aikaa. »Trois-Eschelles ja
Petit-André», sanoi maahankatsova päällikkö kahdelle miehelleen; «nämä
puut tässä ovat kuin tehdyt tätä asiaa varten. Kylläpä mä opetan noita
uskottomia, varastelevia noitia estämään kuninkaan rangaistuksia, kun ne
sattuvat kohtaamaan yhtä heidän kirotusta suvustansa. Alas hevosen
selästä, pojat, ja toimittakaa virkanne rivakasti.»

Trois-Eschelles ja Petit-André hyppäsivät maahan silmänräpäyksessä, ja
Qventin huomasi, että heillä kummallakin oli satulassa etu- sekä
takanastassa pari nuorakääryä, jotka he nyt kiireesti päästivät auki,
ja silloin selvisi, että jokainen nuorakääry oli hirttonuora, jossa
surmapaulakin hirttämistä varten oli valmiina. Veri hyytyi Qventin'in
suonissa, kun hän näki otettavan kolme nuoraa esille ja huomasi, että
yksi niistä oli aiottu hänen kaulaansa pantavaksi. Hän huusi päällikköä
kovalla äänellä, muistutti hänelle, että he aamulla olivat olleet
yhdessä seurassa, vaati itselleen sitä oikeutta, joka vapaan
skotlantilaisen tuli saada osakseen ystävällisessä
liittolaisvaltakunnassa, ja vakuutti, ettei hänellä ollut mitään tietoa
noista ihmisistä, joiden seurassa hänet oli tavattu, yhtä vähän kuin
heidän pahoista teoistaankaan.

Päällikkö, jolta Durward siten pyysi apua, tuskin viitsi katsahtaakaan
puhujaan eikä ollut tietävinänsä mistään edellisestä tuttavuudesta. Hän
kääntyi vain parin talonpojan puoleen, jotka nyt olivat tulleet
likemmäksi, joko halusta ruveta todistajiksi vankeja vastaan, tai
uteliaisuudesta; näiltä hän kysyi yrmeästi: »Oliko tuo nuori mies noiden
maankuljeksijain joukossa?»

»Olipa niinkin, jos sallitte sen sanoa, jalo herra provossi», vastasi
eräs talonpojista; »hänhän se kaikkein ensimäiseksi teki tuon Jumalaa
pilkkaavan työn ja päästi maahan tuon konnan, jonka kuninkaallisen
majesteetin palvelijat täydellä syyllä olivat hirttäneet, niinkuin me jo
teille, korkea herra, kerroimme.»

»Ja minä vannon Jumalan sekä Tours'in pyhän Martin kautta, että näin
hänet heidän joukossaan», virkkoi toinen, »kun he meidän talossamme
kävivät rosvoamassa.»

»Eipä toki, kuulkaahan isä», sanoi eräs poika, »silloinen pakana oli
musta, ja tämä nuori mies on valkoverinen; hänellä oli lyhyt, kähärä
tukka, mutta, tällä on pitkät, vaaleat suortuvat.»

»Niin kyllä, poikaseni», vastasi talonpoika, »ja kenties vielä lisännet,
että sillä oli vihreä takki ja tällä harmaa. Mutta kyllähän tämä korkea
herra provossi hyvin tietää, että he osaavat muotonsakin muutella yhtä
helposti kuin takkinsa, ja siksi uskon sittenkin tämän siksi samaksi.»

»Siinä on jo kyllin, että olette nähneet hänen sekaantuvan kuninkaan
tuomioon yrittämällä herättää hirtettyä petturia jälleen henkiin»,
päätti päällikkö. -- »Trois-Eschelles ja Petit-André, joutukaa.»

»Malttakaa, herra päällikkö!» huusi nuorukainen kuoleman tuskassa
--»kuulkaa mitä minä sanon -- älkää viattomasti saattako minua kuolemaan
-- minun kansalaiseni tässä maailmassa ja Jumalan oikeus toisessa
vaativat teitä edesvastuuseen verestäni.»

»Kyllä minä voin vastata teoistani kumpaisessakin maailmassa», virkkoi
provossi kylmäkiskoisesti. Vasemmalla kädellään hän viittasi
pyöveleille, ja osoitti samassa etusormellaan oikeaa käsivarttansa, joka
riippui olkavyön varassa; luultavasti se oli vielä vaivainen sen
sivalluksen johdosta, jonka Durward aamulla oli antanut hänelle.

»Kurja, kostonhimoinen konna!» huusi Qventin, joka tästä ymmärsi, että
yksityinen kostonhimo oli ainoana syynä miehen tylyyteen ja ettei
häneltä ollut mitään armoa toivottavana.

»Tuo poikaparka hourailee», virkkoi päällikkö. »Puhu hänelle pari
lohduttavaa sanaa, Trois-Eschelles, ennenkuin hän lähtee matkalle; sinä
olet hyvä lohduttaja tämmöisissä tilaisuuksissa, kun ei rippipappia ole
käsillä. Anna hänelle minuutin ajan hengellisiä neuvoja, ja tee
tehtäväsi kiireesti, kun minuutti on kulunut. Minun täytyy jatkaa
vartiokiertoani. -- Sotamiehet, seuratkaa minua!»

Provossi ratsasti edelleen, vieden sotamiesjoukon kanssansa, paitsi
paria, kolmea, jotka jätettiin pyövelien avuksi. Onneton nuorukainen
katsoi heidän jälkeensä toivottomuuden ilme silmissään, ja hänestä
tuntui kuin jokainen etenevä hevosenkavion kopahdus olisi viimeisen,
pienen pelastuksen toiveen riistänyt. Hän loi tuskallisen silmäyksen
ympärilleen ja kummastui nähdessään vankikumppaniensa kylmäverisen
välinpitämättömyyden. Sitä ennen he olivat kaikella tavalla osoittaneet
pelkoansa ja kaikin keinoin pyrkineet pakoon; mutta nyt, kun he olivat
kiinni ja nähtävästi tuomitut välttämättömään kuolemaan, he odottivat
kuolinhetken tuloa aivan rauhallisella mielellä. Silmien edessä oleva
surma antoi kenties heidän mustapintaisille poskillensa keltaisemman
värivivahduksen; mutta se ei liikuttanut heidän kasvojaan eikä
masentanut heidän katseensa lujaa ylpeyttä. He olivat kuin kettu, joka,
sen jälkeen kun kaikki sen juonet ja viekkaat pelastuskokeet ovat
käyneet turhiksi, kuolee ääneti, yrmeän urhollisena, jommoista ei näe
susissa eikä karhuissa, metsämiehen vaarallisimmissa pyydettävissä.

Heidän rohkeuttansa ei masentanut edes pyövelien käytöskään, sillä nämä
kävivät toimeensa paljoa hitaammin kuin mitä heidän päällikkönsä oli
käskenyt; luultavasti oli tottumus muuttanut heidän hirveän työnsä
heille jonkunlaiseksi huvitukseksi. Me keskeytämme hetkeksi
kertomuksemme tähän, kuvataksemme näitä miehiä, sillä tyranniuden
aikoina, harjoitelkoon sitä yksinvaltias tai kansa, pyövelin persoona on
aina sangen tärkeä.

Nämät molemmat hirttomiehet olivat muodoltaan sekä tavoiltaan aivan
erilaiset. Ludvig kuningas oli heille antanut nimet Demokritos ja
Heraklitos[1], ja heidän päällikkönsä, provossi, nimitti heitä nimellä
Jean-qui-pleure (Itku-Jussi) ja Jean-qui-rit (Nauru-Jussi).

[1] Kreikan filosofeja, joista toinen itki kaikkea maailmassa, toinen
nauroi.

Trois-Eschelles oli pitkä, laiha, kalmankalvakas mies, jonka katse oli
omituisen ykstotinen; kaulassaan hänellä oli suuri rukoushelminauha,
jota hän aina hartain katsein tarjosi käytettäväksi niille onnettomille,
jotka joutuivat hänen virkaa toimittaessaan hänen käsiinsä. Hänellä oli
myös aina huulillansa pari latinaista raamatunlausetta ihmiselämän
mitättömyydestä ja turhuudesta; ja jos laki semmoista monivirkaisuutta
olisi sallinut, olisi hän pyövelinvirkansa lisäksi hyvin saattanut ottaa
vankilanpapin viran. Petit-André sitä vastoin oli iloisennäköinen,
palleroinen, vilkasliikkeinen typykkä, joka pyöri ja hyöri
virkatoimissaan, ikäänkuin ne olisivat olleet kaikkein huvittavinta
työtä maailmassa. Hänessä näytti olevan jonkinlaista hellää rakkautta
uhreihinsa, ja hän puhui aina heille lempeitä helliä sanoja. Hän nimitti
heitä kelpo poika paroikseen, somiksi kultamuruikseen, kummeiksensa,
hyviksi ukkosikseen, kunkin iän tai sukupuolen mukaan. Trois-Eschelles
koetti filosofisilla tai uskonnollisilla lohdutuksilla kääntää heidän
silmänsä iankaikkisuuden puoleen; Petit-André puolestaan melkein aina
koetti virkistää heitä leikkisanalla tai parilla, ikäänkuin saadakseen
heitä pitämään tätä elämää, josta heidän täytyi lähteä, naurettavana,
halpana ja totista miettimistä ansaitsemattomana.

En tiedä sanoa kuinka se kävi ja mistä se johtui, että nämät molemmat
kelpo miehet, vaikka heidän luonnonlahjansa olivat niin erilaiset ja
vaikka niin harvoin saattoi tavata senkaltaisia heidän virassaan, olivat
enemmän vihatut kuin kenties yksikään heidän virkaveljistänsä on ollut
ennen tai myöhemmin. Ja siitä vain ne, jotka heistä jotain tiesivät,
olivat kahden vaiheella, kumpiko heistä, yksitotinen, pöyhkeäpuheinen
Trois-Eschelles, vaiko iloinen, lystillinen, vilkas Petit-André oli
enemmän pelätty ja katkerammin kirottu.

Se kumminkin on varma, että he kummassakin suhteessa voittivat kaikki
pyövelit Ranskanmaalla, lukuunottamatta ehkä heidän päällikköänsä,
Tristan Erakkoa, tuota kuuluisaa yliprovossia, tai myös _hänen_
herraansa, Ludvig XI:ttä.

Emme suinkaan saa luulla, että nämät olivat Durward'in arveluita. Elämä
ja kuolema, aika ja iankaikkisuus häilyivät hämärästi hänen silmiensä
edessä -- hämmästyttävänä, pyörryttävänä näkönä, joka kammotti heikkoa
ihmisluontoa, vaikka ihmisylpeys mielellään olisi pitänytkin päänsä
pystyssä. Hän kääntyi rukouksella isiensä Jumalan puoleen; ja sitä
tehdessään muistui hänen mieleensä tuo pikkuinen, katoton kappeli, joka
nyt sisälsi melkein koko hänen sukunsa, häntä yksinään lukuunottamatta.
»Meidän perintövihollisemme soivat suvulleni toki haudan omassa maassa»,
arveli hän; «mutta minä joudun korppien ja haukkojen ravinnoksi
vieraassa maassa, niinkuin kirkonkirouksen alainen konna!» Ehdottomasti
puristuivat kyyneleet hänen silmistään. Trois-Eschelles, laskien kätensä
hänen toiselle olkapäälleen, toivotti yksitotisesti hänelle onnea tähän
jumaliseen kuolemanvalmistukseen, ja lausui juhlallisesti raamatun
sanat: Beati, qui in Domino moriuntur (Autuaat ne, jotka Herrassa
kuolevat), ja kehui sitten sitä sielua autuaaksi, joka eroo ruumiista
kyyneleen kiiluessa silmässä. Petit-André, taputtaen häntä toiselle
olkapäälle, huusi: »Älä murehdi poikaseni! Koska sinun vuorosi on
ensiksi pyörähtää tanssiin, niin aloita kemut iloisesti, sillä kaikki
viulut ovat jo viritetyt.» Näin puhuen hän pinnisti hirsinuoraa, jotta
se äännähti, tehden siten kokkapuheensa oikein sattuvaksi. Ja kun
nuorukainen tuskissaan katsoi vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, he
paremmaksi vakuudeksi aikoivat hiljalleen työntää häntä likemmäksi
surmapuuta, kehoittaen häntä olemaan huoleti, koska muka kaikki
silmänräpäyksessä loppuisi.

Tässä toivottomassa tilassaan nuorukainen loi vielä hurjan katseen
ympärilleen. »Olisiko täällä joku hyvä kristitty», sanoi hän, »joka
tahtoisi Ludvig Lesly'lle, skotlantilaiselle henkivartijalle, joka tässä
maassa on tunnettu Le Balafrén nimellä, ilmoittaa että hänen
sisarenpoikansa on tullut konnamaisesti murhatuksi?»

Nämät sanat tulivat juuri oikeaan aikaan, sillä eräs skotlantilainen
jousimies, jonka hirttämisvalmistukset olivat sinne houkutelleet,
seisoi, parin muun satunnaisen sivukulkijan kanssa, lähellä katsomassa.

»Kavahtakaa mitä te teette», sanoi hän pyöveleille; »jos tämä nuori mies
on skotlantilainen synnyltään, niin en salli hänelle vääryyttä
tapahtuvan.»

»Jumala varjelkoon, herra jousimies!» sanoi Trois-Eschelles; »mutta
meidän täytyy tehdä mitä meille on käsketty»; ja samassa hän taas veti
Durward'ia käsivarresta.

»Lyhyeltä aina virsi kaunein», sanoi Petit-André vetäen Durward'in
toisesta käsivarresta.

Mutta Qventin, joka oli kuullut nuo rohkaisevat sanat, ponnisti nyt
voimiansa, tempasi itsensä äkkiä irti tuomiontäyttäjien kynsistä, ja
juoksi, kädet yhä vielä siteissä, skotlantilaisen jousimiehen luoksi.
»Pidä puoltani», sanoi hän omalla kielellään, »Skotlannin ja pyhän
Anteruksen tähden! Minä olen viaton -- minä olen sinun oma kansalaisesi.
Pidä puoltani, tai saat vastata siitä tuomiopäivänä!»

»Pyhä Anterus auttakoon! Minun ylitseni heidän täytyy mennä ennenkuin
pääsevät sinun kimppuusi!» sanoi jousimies paljastaen miekkansa.

»Hakkaa poikki siteeni, kansalainen», sanoi Qventin, »niin voin itsekin
vähän pitää puoltani.»

Se oli tehty yhdellä jousimiehen miekan koskettamisella, ja vapautettu
vanki, karaten äkkiä provossin erään sotamiehen päälle, tempasi hänen
kädestään pertuskan. »Ja nyt», huusi Durward, »tulkaa vaan, jos
tohditte!»

Molemmat pyövelit kuiskasivat keskenään.

»Lähde sinä yliprovossia noutamaan», sanoi Trois-Eschelles, »minä
pidätän heitä täällä, jos vain voin. -- Provossin sotamiehet, pitäkää
puoltanne.»

Petit-André hyppäsi hevosensa selkään ja poistui paikalta, ja muut
provossin miehet, totellen Trois-Eschelles'n käskyä, vetäytyivät niin
kiireesti yhteen joukkoon, että he antoivat molempien vankien päästä
pakoon. Kukaties he eivät liioin huolineetkaan pidättää heitä; sillä he
olivat viime aikoina saaneet niin tarpeekseen tämänkaltaisten raukkojen
verestä, ja olivat, niinkuin muutkin verenhimoiset pedot, pitkällisen
raatelemisen kautta kyllästyneet verenvuodatukseen. Mutta tekosyyksi he
sanoivat sen, että he luulivat saaneensa käskyn varjella
Trois-Eschelles'n henkeä; sillä skotlantilaisten jousimiesten ja
päällikkönsä käskyjä täyttävän provossinväen välillä vallitsi
keskinäinen viha, joka joskus puhkesi ilmitappeluksi.

»Meitä on tarpeeksi monta löylyttämään noita ylpeitä skotlantilaisia,
vaikkapa kahteen kertaan, jos niin käskette», sanoi eräs sotamiehistä
Trois-Eschelles'lle.

Mutta varovainen pyöveli käski hänen pysyä alallaan ja rupesi hyvin
höylisti puhuttelemaan jousimiestä. »Onpa tämä, hyvä herra, aika suuri
häväistys yliprovossille, kun te uskallatte estää kuninkaan oikeuden
täyttämistä, joka asetusten mukaan ja laillisesti on meidän päällikkömme
käsiin uskottu; eikä se myös ole oikein minuakaan kohtaan, joka
laillisella tavalla olen saanut tämän lainrikkojan haltuuni. Ja lopuksi
ei se ole suinkaan hyvänsuovan ystävän työtä nuorukaista itseäänkään
kohtaan, sillä hänelle voi vielä sattua viisikymmentä tilaisuutta tulla
hirtetyksi, olematta silloin niin siunatusti valmistetulla mielellä kuin
nyt ennen teidän sopimatonta sekaantumistanne.»

»Jos minun nuori kansalaiseni», virkkoi skotlantilainen hymyillen,
»arvelee, että minä olen tehnyt hänelle vääryyttä, niin sanaakaan
vastaan väittämättä annan hänet jälleen teidän haltuunne.»

»Ei, ei! -- Jumalan tähden älkää sitä tehkö!» huusi Qventin. »Mielemmin
soisin, että iskisitte kaulani poikki pitkällä miekallanne -- se olisi
enemmän minun aatelisarvoni mukaista, kuin kuolla tuommoisen inhottavan
lurjuksen käden kautta.»

»Kuulepas vain noita soimaussanoja!» sanoi tuomiontäyttäjä. »Voi, voi
kuinka pian meidän parhaatkin päätöksemme haihtuvat! -- Hän oli niin
siunatun hyvin valmistunut lähtöön, ja parin minuutin kuluttua hän on jo
tullut esivallan halventajaksi.»

»Sanokaapas minulle viimeinkin», kysyi jousimies, »mitä tämä nuori mies
sitten on tehnyt?»

»Hän on uskaltanut», vastasi Trois-Eschelles toimessaan, »riistää alas
pahantekijän ruumiin, vaikka liljan merkki oli piirustettu tähän puuhun,
johon minä olin hirttänyt miehen näillä omilla käsilläni.»

»Mitä tämä merkitsee, nuori mies?» kysyi jousimies. »Mitenkä sinä
semmoiseen rikokseen puutuit?»

»Niin totta kuin teiltä apua toivon», vastasi Durward, »sanon teille
täyden totuuden, aivan kuin olisin salaripissä. Minä näin miehen tekevän
kuolemaa tuossa puussa ja riensin vain armeliaisuudesta häntä
alasottamaan. En tiennyt liljoista enempää kuin neilikoistakaan, enkä
tarkoittanut loukata Ranskan kuningasta sen enempää kuin meidän pyhää
isää paaviakaan.»

»Mitä hittoa sinulla oli tekemistä sen raadon kanssa?» virkkoi
jousimies. »Niitä saat nähdä täällä, missä ikänä tämä herra tietänsä
kulkee, riippumassa rypäleittäin joka puussa, ja kylläpä sinulle tulee
tarpeeksi työtä tässä maassa, jos rupeat poimiskelemaan pyövelin
marjoja. Mutta en tahdo kuitenkaan jättää kansalaistani pulaan, jos
minusta on apua. -- Kuulkaapas, te provossin apulainen, näettehän te,
että se tapahtui aivan tietämättömyydestä. Pitäisihän teidän toki
armahtaa näin nuorta muukalaista. Meidän maassamme hän ei ole tottunut
näkemään näin innokkaita virantoimittajia kuin te ja teidän
päällikkönne on.»

»Eipä siksi, ettei niitä olisi tarpeen, herra jousimies», sanoi
Petit-André, joka samassa palasi takaisin. »Pidä puoltasi,
Trois-Eschelles, yliprovossi on heti täällä; saammepa sitten nähdä,
miten hänelle on mieleen, kun työ on temmattu hänen käsistään, ennenkuin
se on loppuun suoritettu.»

»Ja parhaaksipa», sanoi jousimies, »tänne myös joutuu muutamia
kumppaneitani.»

Ja todellakin, samassa kun provossi Tristan patrullinsa kanssa ratsasti
ylös tuon pienen, riidan tantereena olevan kummun toista kuvetta, läheni
toiselta puolelta yhtä kiireesti neljä, viisi skotlantilaista
jousimiestä, niiden etunenässä itse Le Balafré.

Tällä vaarallisella hetkellä ei Lesly näyttänytkään sisarensapoikaa
kohtaan välinpitämättömyyttä, josta Qventin sydämessään oli häntä
moittinut; sillä tuskin hän oli huomannut kumppaninsa ja Durward'in
seisovan vihollisia vastassa, niin hän huusi: »Cunningham, kiitos,
kunnia! -- Hyvät herrat, kumppanit, auttakaa minua! -- Tämä nuori
skotlantilainen aatelismies -- on minun sisareni poika -- Lindesay
-- Guthrie -- Tyrie -- vetäkää miekkanne tupesta ja hakatkaa päälle!»

Näyttipä nyt aivan siltä kuin olisi hurja tappelu ollut nousemassa
molempien puolueitten välillä, eikä ylivoima ollut niin ylen suuri
toisella puolella, ettei, Skotlannin herrojen parempiin aseihin nähden,
voiton toivo olisi ollut tasan. Mutta yliprovossi, joka joko epäili
taisteluonneaan, tai tiesi tästä tulevan kuninkaalle mielipahaa, kielsi
sotamiehiään ryhtymästä väkivaltaisuuksiin ja kysyi Le Balafréltä, joka
nyt oli asettunut vastapuolueen päälliköksi: »Mitä te kuninkaan
henkivartijakuntaan kuuluva aatelismies tarkoitatte sillä, kun estätte
pahantekijän hirttämistä?»

»Teidän syytöksenne on väärä», vastasi Le Balafré. »Pyhä Martti
auttakoon, luulisinpa toki olevan hiukan väliä pahantekijän
hirttämisellä ja minun oman sisarenpoikani murhaamisella!»

»Teidän sisarenpoikanne saattaa olla pahantekijä yhtä hyvin kuin joku
muukin», virkkoi yliprovossi, »ja jokainen Ranskassa oleskeleva
muukalainen on Ranskan lakien alainen.»

»Niin, mutta meillä on etuoikeutemme, meillä skotlantilaisilla
jousimiehillä», sanoi Le Balafré; »eikö niin, kumppanit?»

»On, on!» huusivat kaikki yhtä suuta. »Etuoikeudet, etuoikeudet!
-- Eläköön Ludvig kuningas! -- Eläköön uljas Le Balafré! -- Eläköön
skotlantilainen henkivartijajoukko! -- Kuolema kaikille, jotka tahtovat
meidän etuoikeuksiamme loukata!»

»Kuulkaahan toki järkisanoja, kunnioitettavat herrat ja aatelismiehet!»
sanoi yliprovossi; »muistakaa toki mikä virka minulla on.»

»Me emme huoli kuulla järkisanojanne», virkkoi Cunningham; »meidän omat
päällikkömme puhukoot meille järkeä. Me tahdomme tuomariksemme itse
armollisen kuninkaan, tai oman ylipäällikkömme, nyt kun ei herra
yliconnetable ole saapuvilla.»

»Emmekä me tahdo tulla hirtetyiksi», lisäsi Lindesay, »kenenkään muun
kuin Santeri Wilson'in, meidän oman joukkomme vanhan provossimiehen
käskystä.»

»Se olisi tosiaankin petosta Santeria vastaan, joka on yhtä kunnon mies
kuin kuka muu hamppunuoran paulansolmija hyvänsä, jos sallisimme asian
toisin käydä», sanoi Le Balafré. »Jos minä olisin hirtettävä, niin eipä
kukaan muu saisi panna kaulusta kaulaani.»

»Mutta kuulkaahan toki», sanoi yliprovossi; »eihän tämä nuorukainen
kuulu teidän joukkoonne, eikä niitä etuoikeuksia hänellä voi siis olla,
joita te sanotte itsellänne olevan.»

»Kun me _sanomme_ meillä olevan etuoikeuksia, täytyy kaikkien niitä
myöntää», virkkoi Cunningham.

»Niitä emme kärsi kenenkään epäilevän!» kuului jousimiesten huuto aivan
kuin yhdestä suusta.

»Oletteko mielettömiä, hyvät herrat», sanoi Tristan Erakko. -- »Eihän
kukaan riitelekään teidän etuoikeuksistanne -- mutta tämä nuorukainen ei
kuulu teidän joukkoonne.»

»Hän on minun sisarenpoikani», lausui Le Balafré voitonriemusta
loistavin kasvoin.

»Vaan ei kuitenkaan henkivartijakunnan jousimiehiä, luullakseni»,
vastasi Tristan Erakko.

Jousimiehet katsahtivat hiukan hämillään toisiinsa.

»Pidä vain puoltasi vielä, kumppani», kuiskasi Cunningham Le Balafrélle.
»Sano hänen ottaneen pestin meidän joukkoomme.»

»Pyhä Martti auttakoon! Se oli kelpo sana, hyvä kansalaiseni», vastasi
Lesly. Ja koroittaen äänensä hän vannoi, että hän samana aamuna oli
pestannut tämän sukulaisensa seuralaistensa joukkoon.

Tämä ilmoitus oli ratkaiseva.

»Hyvä on, kunnioitettavat herrat», sanoi provossi Tristan, joka tiesi
kuinka suuresti kuningas pelkäsi tyytymättömyyden leviävän
henkivartijoittensa pariin. Te sanotte tuntevanne etuoikeutenne, ja
minun virkaani ei kuulu riiteleminen ja tappeleminen kuninkaan
henkivartijain kanssa, jos sen voin välttää. Mutta minä aion ilmoittaa
tämän tapauksen kuninkaalle, jotta hän itse saa siitä päättää; ja
pyytäisinpä teitä huomaamaan, että näin tehdessäni käytän vähemmän
ankaria keinoja, kuin mihin kenties virkani antaisi minulle valtaa.»

Näin sanoen hän käski väkensä lähtöön, mutta jousimiehet, jotka jäivät
vielä paikalle, pitivät kiireisen neuvottelun siitä, mitä nyt olisi
tehtävä.

»Meidän tulee ilmoittaa asia ensin ylipäälliköllemme lordi
Crawford'ille, ja kirjoituttaa tämän nuoren herran nimi rekisteriin.»

»Mutta, hyvät herrat, kunnioitettavat ystäväni ja pelastajani», virkkoi
Qventin hiukan kahden vaiheella, »enhän minä vielä ole päättänytkään,
rupeanko palvelukseen teidän joukkoonne vai enkö.»

»Päätä nyt sitten», sanoi eno, »suostutko siihen vai tahdotko mielemmin
hirteen -- sillä sen takaan sinulle, vaikka oletkin sisarenpoikani,
etten tiedä muuta pelastuskeinoa hirsipuusta.»

Tämä oli syy, jota ei käynyt vastustaminen, ja se kerrassaan suostutti
Qventin'in ehdoitukseen, jota hän ei muuten olisi pitänyt kovin
hauskana. Mutta pelastus hirttonuorasta, jonka paula oli jo ollut hänen
kaulassaan, olisi luultavasti suostuttanut hänet pahempaankin
ehdoitukseen.

»Hänen pitää tulla meidän kanssamme kasarmiin», sanoi Cunningham;
»hänellä ei ole turvallista paikkaa missään meidän oman piirimme
ulkopuolella, niin kauan kun nuo ihmispyytäjät ovat ulkona väijymässä.»

»Enköhän saisi vielä tätä yötä viettää siinä ravintolassa, jossa söin
aamiaiseni, hyvä eno?» kysyi nuorukainen kenties, niinkuin moni muukin
uusi rekryytti, arvellen, että jotain voisi voittaa yhdellä ainoallakin
vapaudessa vietetyllä yöllä.

»Aivan niin, poika kulta», vastasi eno pilkallisesti, »että meillä olisi
ilo saada onkia sinut jostakin ojasta tai kaivannosta, tai kenties
jostakin Loire-joen polvesta säkkiin solmittuna, jotta sinun olisi
mukavampi uiskennella -- sillä siten luultavasti asia loppuisi.
-- Yliprovossi hymyili lähtiessään», jatkoi hän kääntyen Cunninghamin
puoleen, »ja se merkitsee aina, että hänellä on vaarallisia mietteitä
päässänsä.»

»Minä en huoli hänen vaarallisista mietteistänsä», virkkoi Cunningham,
»meidän kaltaisiin lintuihin ei hänen nuolensa pysty. Mutta
kehottaisinpa kuitenkin, että kertoisit kaikki tyyni Olivier Pirulle,
joka on aina ollut skotlantilaisten henkivartijain hyvä ystävä ja tapaa
Ludvig ukon ennenkuin provossi pääsee hänen puheillensa, sillä Olivier
ajaa hänen partansa aamulla.»

»Mutta kuulkaas», virkkoi Le Balafré, »paha on mennä Olivier'in puheille
tyhjin käsin, ja minä olen niin paljas kuin koivu jouluna.»

»No niinpä on meidän jokaisen laita», sanoi Cunningham; »mutta
täytyneehän Olivier'in toki tällä kertaa tyytyä skotlantilaiseen
kunniasanaankin. Me keräämme kokoon kelpo summan keskenämme ensi
palkkapäivänä; ja kun _hänelle_ tulee siitä osa, niin, sen sanon teille,
tulee palkkapäiväkin sitä pikemmin.»

»Ja nyt linnaan», sanoi Le Balafré, »ja sisarenpoikani saa matkalla
kertoa meille, miten hän sai yliprovossin kimppuunsa, jotta tiedämme
miten asia on kerrottava Crawford'ille sekä Olivier'ille.»



VII

PESTAUS

      Rauhantuomari:

      Kas näin, nyt lakikirja tänne, lue
      mit asetukset säätää -- valas vanno
      ja kirjaa suutele -- nyt nimes tuohon,
      niin olet sankari, saat kruunun palkan
      töist' urhokkaista vasta tehtävistä,
      päivältä kuusi penniä, siin' on
      sun eläkkeesi ja sun palkkas myös.

      Pestaava upseeri.


Eräs jousimiesten palvelijoista sai käskyn astua alas hevosen selästä ja
hänen ratsunsa annettiin Durward'ille, joka nyt sotaisten kansalaistensa
seurassa ratsasti rivakkaa ravia Plessis'n linnaa kohti; ja näin hänestä
tuli, joskin osittain vastoin tahtoaan, asukas tuohon synkkään
rakennukseen, jonka ulkomuoto aamulla oli niin suuresti häntä
hämmästyttänyt.

Sillä välin Qventin, vastaten enonsa yhä uudistettuihin kysymyksiin,
kertoi tarkasti sen tapauksen, joka sinä päivänä oli saattanut hänet
niin suureen vaaraan. Tämä kertomus, vaikkei hän itse huomannut siinä
mitään naurettavaa, nostatti suuren naurun hänen seuralaistensa parissa.

»Eipä tuo olekaan oikein sukkelaa leikkiä», virkkoi Qventin'in eno,
»sillä -- saakeli soikoon! -- mitä varten tuo hullu poika puuttui
kirotun, uskottoman juutalais-maurilaisen pakanan raatoon?»

»Jospa hän olisi ruvennut provossin väeltä anastamaan sievää
tyttölepsakkaa, niinkuin Mikko Moffat kerran, siinä toki olisi ollut
hiukka järkeä», sanoi Cunningham.

»Mutta minun mielestäni on loukkaus meidän kunniallemme, kun eivät
Tristan ja hänen väkensä sano voivansa muka erottaa meidän
skotlantilais-lakkejamme noiden rosvoilevain maankuljeksijain
tocque'eista ja turban'eista -- siksihän ne niitä nimittävät», sanoi
Lindesay. »Jollei heidän silmänsä pysty ottamaan selvää erotuksesta,
niin pitää heitä viisin sormin siihen opettaa. Mutta minun luullakseni
Tristan on vain erehtyvinään, saadakseen kynsiinsä ne kelpo Skotlannin
pojat, jotka tulevat tänne sukulaisiansa tervehtimään.»

»Saanko kysyä, eno», sanoi Qventin, »mitä lajia väkeä nuo ovat, joista
te puhutte?»

»Kysyä saat kyllä minun puolestani», vastasi eno, »vaan enpä tiedä,
poikaseni, kenessä siihen lienee vastaajaa. Eipä ainakaan minussa, se on
varma, vaikka kenties tiedän yhtä paljon kuin moni muu. Ne ovat
ilmestyneet tähän maahan noin vuotta tai paria takaperin, aivankuin
heinäsirkkaparvi äkkiä ilmestyy.»

»Niin», lisäsi Lindesay, »ja Jacques Bonhomme (Jaakko Siveä) -- siksi me
täällä nimitämme Ranskan talonpoikaa, poikaseni -- sinäkin saat aikaa
myöten oppia meidän puheenpartemme -- Jaakko Siveä, sanon minä, ei
välitä tiedustella mikä tuuli niin heidät kuin heinäsirkatkin tuopi
tänne, kunhan vain sen tuulenpuuskan tietäisi, joka ne jälleen
kuljettaisi pois.»

»Tekevätkö ne niin paljon pahaa?» kysyi nuori mies.

»Pahaako? -- kah, poikaseni, ovathan ne pakanoita, tai juutalaisia, tai
muhamettilaisia kumminkin, eivätkä he palvele Neitsyt Maariaa eikä
pyhimyksiä», hän risti silmiään, »vaan varastavat, mihin vain näpit
ylettyvät, ja laulavat veisuja ja povaavat», sanoi taas Cunningham.

»Mutta sanotaanpa heidän naistensa joukossa olevan muutamia sieviäkin
tyttöjä», virkkoi Guthrie, »ja sen Cunningham paraiten tietänee.»

»Mitä, veikkoseni!» sanoi Cunningham; »eihän tuo toki liene moitetta?»

»Enhän minä mitään moittivaa virkkanut», vastasi Guthrie.

»Minä jätän asian näiden kumppanien tuomittavaksi», sanoi Cunningham.
--»Sanoithan sinä, että minä, skotlantilainen aatelismies ja pyhän
kirkon piiriin kuuluva kristitty, muka olisin ottanut itselleni kauniin
kullan noiden pakanahylkyjen parista.»

»Ei, ei», sanoi Le Balafré, »eihän se ollut muuta kuin leikkiä. -- Meillä
ei saa olla riitoja kumppanien kesken.»

»Ei sitten saa olla mokomaa leikinlaskuakaan», virkkoi Cunningham
mutisten, ikäänkuin hän olisi puhunut omaan partaansa.

»Lieneeköhän näitä tämmöisiä maankuljeksijoita muuallakin paitsi täällä
Ranskassa?» kysyi Lindesay.

»On mar', onpa kyllä -- niitä on joukottain ilmestynyt Saksaan ja
Espanjaan ja Englantiin», vastasi Le Balafré. »Mutta pyhän Anteruksen
siunauksen kautta on Skotlanti vielä vapaa heistä.»

»Skotlanti», sanoi Cunningham, »on kovin kylmä maa heinäsirkoille ja
kovin köyhä varkaille.»

»Tai ehkäpä Jussi Vuorelaisen rinnalla eivät muut varkaat tulisikaan
siellä toimeen», pilkkasi Guthrie.

»Teidän tulee kaikkien tietää», virkkoi le Balafré, »että minä olen
Angus-kreivikunnan kangasmailta kotoisin ja että minulla on aatelisia
sukulaisia vuoristossa, Glen-Islassa, enkä siis voi sallia
vuoristolaisia haukuttavan.»

»Etpä toki kieltäne, että he ovat karjanryöstäjiä?» kysyi Guthrie.

»Jonkun karjalauman tai muun semmoisen karkoittaminen ei ole varkautta»,
sanoi Le Balafré, »ja sitä väitettä tahdon aseillakin puolustaa milloin
ja millä tavalla sinä uskallat määrätä.»

»Häpeä toki, veikkonen», sanoi Cunningham; »kuka se nyt riitelee? Tämän
nuoren herran ei pitäisi saada kuulla tämmöistä surkeaa sanojen
näykkimistä. -- Kas niin, nyt olemme jo perillä. Antakaas kun käsken
ankkurillisen viiniä, niin pidämme pienet pitoset kaikessa ystävyydessä
ja juomme Skotlannin, niin Vuoriston kuin Alamaankin, maljan, jos te
tahdotte tulla kortteeriini ottamaan osaa minun päivällisateriaani.»

»Suostutaan», sanoi Le Balafré; »ja minä käsken vielä toisen
ankkurillisen lisäksi, jolla voimme huuhtoa pois kaiken eripuraisuuden
ja juoda tervetuliaismaljan sisarenpoikani kunniaksi, joka nyt rupeaa
meidän joukkoomme.»

Heidän tullessaan portille rautaristikko vedettiin ylös ja laskusilta
laskettiin alas. He astuivat sisään, yksi toisensa perästä; mutta kun
Qventin'in vuoro tuli, laskivat vartijat peitsensä ristiin hänen
eteensä, käskien häntä seisahtumaan, ja samassa myös viritettiin jousia
ja tähdättiin pyssyjä häntä vastaan. Niin tarkka oli täällä
vartioiminen, vaikka nuoren tuntemattoman seurassa oli osa itse
linnanväestä, vieläpä itse se komppaniakin, johon velvollisuuttansa
täällä täyttävät vartijat kuuluivat.

Le Balafré, joka juuri sitä varten oli jäänyt sisarenpoikansa viereen,
antoi tarpeenmukaiset selitykset, ja jokseenkin pitkällisen epäröimisen
sekä viivyttelemisen jälkeen vietiin nuorukainen lukuisan vartijajoukon
ympäröimänä lordi Crawford'in kortteeriin.

Tämä skotlantilainen herra oli vihoviimeisiä tähteitä siitä jalosta
aatelismiesten ja ritarien joukosta, joka niin kauan ja niin
uskollisesti oli palvellut Kaarle VI:tta noissa verisissä sodissa, mitkä
päättyivät Ranskan kruunun vapautumisella ja englantilaisten
karkoituksella. Hän oli nuorena poikana taistellut Douglas'in ja
Buchan'in rinnalla, oli ratsastanut Orleans'in Neidon lipun jäljessä, ja
oli kenties viimeisiä noita Skotlannin ritareja, jotka mielellään olivat
liljan puolustukseksi sivaltaneet miekallaan vanhoja vihollisiaan
englantilaisia. Skotlannissa tapahtuneet muutokset ja kenties myös
tottumus Ranskan ilmanalaan ja tapoihin olivat olleet syynä siihen, että
tämä vanha paroni kokonaan oli luopunut kaikista kotiinpaluutuumista.
Siihen tuli vielä lisäksi, että hänen korkea virkansa Ludvigin hovissa
sekä hänen suoruutensa ja rehellisyytensä olivat hänelle tuottaneet
kuninkaan suosion, joka, vaikkei hän juuri helpolla uskonut ihmisissä
olevan kuntoa ja kunniallisuutta, kuitenkin täydesti luotti ja turvasi
lordi Crawford'iin ja otti hänen sanansa sitä mielemmin korviinsa, koska
tämä herra ei koskaan sekaantunut muihin kuin virkaansa kuuluviin
asioihin.

Le Balafré sekä Cunningham seurasivat Durward'ia ja hänen saattoväkeään
päällikön kortteeriin, ja lordin arvokas ulkomuoto sekä kunnioitus, jota
nämät muista ihmisistä sangen vähän välittävät kopeat soturit hänelle
osoittivat, teki nuorukaiseen syvän vaikutuksen.

Lordi Crawford oli pitkä vartaloltaan, joskin hän vanhetessaan oli
tullut laihaksi ja kulmikkaaksi; mutta hänen jäsenissään oli yhä vielä
voimaa, vaikkei enää nuoruuden notkeutta, niin että hän marssiessa
jaksoi kestää raskaitten rautavarustustensa painoa yhtä hyvin kuin
nuorinkin hänen lippukunnassaan ratsastava mies. Hänen kasvonsa olivat
karkeapiirteiset, tuulen puremat ja täynnä arpia; ja hänen silmänsä,
jotka olivat sen seitsemässä suuressa tappelussa katsoneet surmaa
suoraan silmiin, niinkuin leikkikumppania katsotaan, ilmaisivat pikemmin
vakavaa vaaran ylenkatsetta kuin palkkasoturin verenhimoista
uhkarohkeutta. Hänen pitkä, kookas vartalonsa oli tällä hetkellä
kääritty väljään kotikauhtanaan, ja puhvelinnahkaisesta vyöstä, joka
ympäröi hänen vyötäisiään, riippui kalliskahvainen väkipuukko. Kaulassa
hänellä oli Pyhän Mikaelin ritariston vitjat ja vaakuna. Istuen
vuoteella, joka oli hirven taljalla peitetty, lueskeli hän, silmälasit
nenällään (ne olivat siihen aikaan aivan uutta keksintöä), suunnattoman
isokokoista käsikirjoitusta, nimeltä le Rosier de la guerre (Sodan
helminauha), jonka Ludvig kuningas oli kirjoittanut poikaansa,
kruununperillistä varten, ja jonka arvosta hän oli pyytänyt tämän paljon
kokeneen skotlantilaisen soturin lausumaan mielensä.

Lordi Crawford laski, näiden arvaamattomien vieraiden sisääntullessa,
hiukan närkästyneenä pois kirjansa ja kysyi kotiseutunsa leveällä
murteella: »Mikä, paholaisen nimessä, teitä nyt vaivaa?»

Syvemmällä kunnioituksella kuin mitä hän kenties olisi Ludvigille
itselleenkään osoittanut, kertoi Le Balafré laveasti mihin pulaan hänen
sisarenpoikansa oli joutunut, ja pyysi nöyrästi korkeaarvoisan lordin
suojelusta. Lordi Crawford kuunteli sangen tarkasti. Hän ei voinut
pidättää hymyilyään kuullessaan miten nuorukainen kokemattomuudessaan
oli mennyt auttamaan hirtettyä pahantekijää, mutta hän pudisti päätään
skotlantilaisten jousimiesten ja yliprovossin väen väliselle riidalle.

»Kuinka usein», virkkoi hän, »tuotte te minulle tuommoisia sekavia
vyyhtejä selvitettäviksi? Kuinka usein pitää minun sanoa teille,
varsinkin teille molemmille, Ludvig Lesly ja Archibald Cunningham, että
ulkomaalaisten soturien tulee nöyrästi ja siivosti kohdella maan omaa
kansaa, ettette saisi kaikkia kaupungin koiria kintereillenne? Mutta
sittenkin, jos teillä välttämättömästi pitää olla kahakoita, niin on
minulle enemmän mieleen, että tappelette tuon provossi lurjuksen kuin
jonkun muun kanssa; ja minä moitin sinua vähemmän tästä
päällekarkauksesta kuin monesta muusta kepposestasi, Ludvig, sillä
luonnollista ja ystävällistähän se vain oli, että autoit nuorta
sukulaistasi. Tälle kokemattomalle lapselle ei saa tapahtua mitään
vahinkoa. Anna minulle siis komppanian rekisteri tuolta hyllyltä, niin
kirjoitamme hänen nimensä siihen, jotta hänkin saisi osansa
etuoikeuksistamme.»

»Jos te, korkeaarvoinen herra, sallitte -- --» virkkoi Durward.

»Onko tuo poika aivan hullu!» huudahti eno. »Sinäkö rupeat puhumaan
korkeaarvoiselle lordille ennenkuin sinulta on mitään kysytty?»

»Malta mielesi, Ludvig», lausui lordi Crawford, »ja kuulkaamme mitä
pojalla on sanomista.»

»Ei muuta, jos sallitte, korkeaarvoinen herra», vastasi Qventin, »kuin
että taannoin sanoin enolleni olevani vielä kahdenvaiheilla rupeaisinko
tähän palvelukseen vai en. Mutta nyt voin sanoa, että kaikki epäilykseni
ovat kadonneet saatuani nähdä tämän jalon ja kokeneen päällikön, jota
minun tulee palvella; sillä teillä on käskijän silmä.»

»Hyvin sanottu, poikaseni», virkkoi vanha lordi, johon tämän
kunnioittava lause ei ollut vaikutusta tekemättä; »onpahan mulla ollut
hiukan kokemusta, jos vain Jumala armollisesti on sallinut minun ottaa
sen opikseni, niin hyvin palveluksessa kuin myös johtamisessa. Kas niin,
Qventin, nyt olet kirjoitettu meidän kunnianarvoiseen skotlantilaiseen
henkivartijajoukkoomme knaapiksi enollesi ja hänen peitsikunnassaan
palvelevaksi seuralaiseksi. Toivonpa sinun käyttäytyvän hyvin, sillä
sinusta pitäisi tulla kunnon soturi, jollei ulkomuotosi petä, ja olethan
sinä jaloa sukua. -- Ludvig, pidä huoli siitä, että sukulaisesi on
ahkera aseharjoituksissaan, sillä tässä taitaa hyvinkin pian tulla
kysymys peitsien taittamisesta.»

»Tuhat tulimmaista! kas siitäpä olen iloinen, korkeaarvoinen herra
-- tämä rauhanaika tekee meidät kaikki pelkureiksi. Minussa itsessänikin
tuntuu kuin miehuus alkaisi jo masentua, kykkiessämme tässä pirun
linnassa aivan kuin vankihuoneessa.»

»No niin, onpa eräs lintu visertänyt korvaani», jatkoi lordi Crawford,
»että pian taas saamme nähdä vanhan lipun liehuvan tantereella.»

»Sen laulun säestykseksi otan minä tänä iltana sitä täydemmän
siemauksen», sanoi Le Balafré.

»Sinä ottaisit siemauksen vaikka minkä laulun säestykseksi», sanoi lordi
Crawford; »ja pelkäänpä pahoin, Ludvig, että sinä vielä joskus saat
juoda oman panemasi katkeran siemauksen.»

Lesly vastasi hiukan hämillään olleensa juomatta monta päivää; mutta
komppanian tapa, senhän korkeaarvoinen lordi itsekin tiesi, oli nyt
kerta semmoinen, että piti laittaa pienet pitoset uuden kumppanin
tervetuliaisiksi.

»Se on totta», sanoi vanha päällikkö, »sen syyn olin unhottanut; mutta
tulkoon siitä loppu, kun päivä on laskenut. Ja kuules, -- ne sotamiehet,
joilla on vahtivuoro, ovat ennen sitä huolellisesti erotettavat; ja
katso ettei yksikään heistä saa ottaa enempää eikä vähempää osaa
juominkeihin.»

»Kyllä me tottelemme teidän käskyjänne, korkeaarvoinen herra, ja
noudatamme niitä uskollisesti», lupasi Ludvig, »ja niinkuin asia vaatii,
juomme myös teidän maljanne.»

»Voisinpa kenties», sanoi lordi Crawford, »tulla itsekin iloanne
katselemaan -- jotta näkisin kaiken käyvän siivosti.»

»Olkaa sydämellisesti tervetullut, korkeaarvoinen herra», lausui Ludvig.
Ja nyt he kaikki hyvin iloisina läksivät pois soturipitojansa
valmistamaan, ja Lesly kutsui niihin parikymmentä kumppaneistaan, joilla
sangen usein oli tapana olla pöytäveikkoina.

Soturien pidot ovat tavallisesti hyvin nopeasti kokoonsaadut, tietysti
jos vain on tarpeeksi ruoka- ja juomavaroja käsillä. Mutta tässä
tilaisuudessa Ludvig rupesi puuhaan hankkiakseen tavallista parempaa
viiniä; »sillä», sanoi hän, »tuo vanha herra on suuri veitikka, ja
vaikka hän aina saarnaa meille kohtuutta, niin eipä hän itse, juotuansa
kuninkaan pöydässä niin paljon kuin vain rehellisellä tavalla voi saada
kynsiinsä, laiminlyö ainoatakaan sopivaa tilaisuutta, jolloin voi
viinipullon ääressä kuluttaa iltansa. Senvuoksi, pojat, olkaa nyt
valmiit kuulemaan noita iänikuisia juttuja Vernoil'in ja Beaugén
tappeluista.»

Tavallisena kokouspaikkana oleva gootilaistyylinen sali koristettiin
siis kiireesti parhaimmalla tavalla. Tallirengit lähetettiin noutamaan
viheriäisiä kaisloja lattialle levitettäviksi; ja liput, joiden johdon
alla skotlantilaiset henkivartijat olivat marssineet taisteluun tai
jotka he olivat ryöstäneet vihollisilta, levitettiin pöydälle tai
ripustettiin pitkin seiniä.

Toinen tärkeä seikka oli se, että nuorelle rekryytille niin pian kuin
mahdollista hankittaisiin henkivartijakunnan puku ja aseet, jotta
huomattaisiin, että hän kaikin puolin nautti komppaniansa suuria
etuoikeuksia ja niiden nojalla sekä kansalaistensa avulla saattaisi olla
pelkäämättä yliprovossin valtaa ja vihaa -- vaikka tiedettiinkin, että
edellinen oli yhtä peloittava kuin jälkimäinen leppymätön.

Juomingit olivat erittäin iloiset, ja vieraat päästivät
kotimaanrakkautensa täysin valloilleen, nyt kun he olivat saaneet uuden
rekryytin omasta rakkaasta isänmaastansa. Vanhoja skotlantilaisia
lauluja laulettiin, vanhoja taruja skotlantilaisista sankareista
kerrottiin, isien urhotyöt sekä niiden tapahtumapaikat muistuteltiin
mieleen -- hetken aikaa tuntui siltä kuin olisivat Tourainen viljavat
tasangot muuttuneet Caledonian vuoristoiksi sekä autiokankaiksi.

Jokainen koetti sanoa jotain Skotlannin rakkaan muiston verestämiseksi,
ja innostus oli noussut täten jo korkeimmilleen, kun se yltyi vieläkin
korkeammalle lordi Crawford'in saapuessa paikalle, joka, niinkuin Le
Balafré oli ennustanut, istui kuninkaan pöydässä ikäänkuin neuloilla
kunnes hän sai tilaisuuden karata ja rientää omien kansalaistensa
juominkeihin. Kunniaistuin seisoi jo varattuna hänelle pöydän yläpäässä;
sillä sen ajan tapojen ja sotajoukon silloisten asetusten mukaan ei
pidetty sopimattomana, että heidän päällikkönsä, vaikkei ollut ketään
arvossa häntä korkeampaa kuin kuningas ja yliconnetable, istui samassa
pöydässä komppaniansa sotamiesten kanssa, sillä kaikkihan hekin olivat
aatelissukua, jotta hän, arvoaan alentamatta, saattoi ottaa osaa heidän
juominkeihinsa.

Tällä kertaa ei lordi Crawford kuitenkaan istahtanutkaan hänelle
varatulle sijalle, vaan pyytäen heitä vain olemaan iloisia, jäi
seisomaan ja katselemaan riemua kasvoillaan ilme, joka todisti miten hän
itsekin siitä iloitsi.

»Antaa hänen vaan olla», kuiskasi Cunningham Lindesaylle, kun tämä
tarjosi viiniä heidän arvoisalle päällikölleen, »antaa hänen vaan olla
-- ei saa koiraa väkisin metsään viedä -- odottakaamme kunnes hän taipuu
itsestänsä.»

Todellakin vanha lordi, ensin hymyiltyään, päätänsä pudistettuaan ja
asetettuaan viinipikarin koskemattomana eteensä, alkoi ikäänkuin
huomaamattaan siitä hiukan siemaella, ja siten tehdessään hän juuri
parhaaksi muisti, että se ennustaisi pahaa onnea, jollei hän joisi kelpo
kulausta tuon uljaan pojan terveydeksi, joka sinä päivänä oli liittynyt
heidän joukkoonsa. Tämä malja siis esitettiin ja siihen vastattiin,
niinkuin helppo on arvata, iloisella hurrauksella, ja sitten vanha
päällikkö kertoi ilmoittaneensa Olivier'ille päivän tapahtumasta. »Ja
koska leuanhankaaja», lopetti hän, »ei liioin rakasta kurkunvenyttäjää,
niin me molemmat yhdessä pyysimme ja saimme kuninkaalta julistuksen,
joka käskee provossin minkä syyn nojalla hyvänsä luopumaan kaikista
hankkeista Qventin Durward'ia vastaan, ja vielä lisäksi teroittaa
hänelle mieleen, että skotlantilaisten henkivartijain etuoikeudet ovat
kaikissa tilanteissa arvossapidettävät.»

Uusi hurraahuuto nousi, pikarit täytettiin jälleen aivan reunojaan
myöten, ja sitten huudettiin »eläköön!» jalolle lordi Crawford'ille,
kansalaistensa oikeuksien ja etuuksien uljaalle suojelijalle. Kunnon
vanha herra ei tietysti voinut olla niin epäkohtelias, että hän olisi
kieltäytynyt tätä maljaa juomasta; hän laskeutui valmiille istuimelle,
ikäänkuin huomaamatta mitä teki, käski Qventin'in luokseen ja rupesi
häneltä kyselemään paljon enemmän Skotlannin tilasta sekä sen korkeista
suvuista kuin mitä poika osasikaan vastata. Ja silloin tällöin aina,
näin kysellessään, hyvä vanha herra, ikäänkuin lauseittensa välillä,
maisteli pikariaan, muistuttaen että iloinen seurustelu oli sopivaa
skotlantilaisille aatelisherroille, mutta että nuorten miesten,
semmoisten kuin Qventin'in, piti siinä suhteessa olla varovaisia, ettei
siitä koituisi ylenjuomista. Tällä tavoin hän lausui ilmi paljonkin
kelpo mielipiteitä, kunnes hänen oma kielensä, kesken kohtuuden
ylistystään, alkoi liikkua tavallista kankeammin. Ja nyt, kun seuran
sotaisa into kiihtyi yhä korkeammalle jokaisesta uudesta tyhjennetystä
pullosta, Cunningham esitti maljan piakkoin taas liehumaan lähtevälle
Oriflamme'lle (Ranskan kuninkaalliselle lipulle).

»Ja toivokaamme että Burgundista tuleva tuulenpuuska kohottaa sen
ilmaan!» jatkoi Lindesay.

»Koko sillä sydämen innolla, joka tässä kuluneessa ruumiissa vielä on
jäljellä, yhdyn siihen maljaan, pojat», lausui lordi Crawford; »ja
toivonpa, vaikka olenkin vanha, näkeväni sen jälleen liehumassa.
Kuulkaahan, kumppani kullat», -- viini oli jo tehnyt hänet puheliaaksi
-- »olettehan te kaikki Ranskan kruunun uskollisia palvelijoita -- miksi
en siis teille kertoisi, että tänne on saapunut Burgundin herttua
Kaarlelta lähettiläs, jonka sanoma on ilkeänlaatuinen.»

»Kyllä minä näin Crévecoeur'in kreivin seurueen hevosineen,
palvelijoineen», virkkoi eräs toinen vieraista, »tuolla Silkkiäispuiston
ravintolassa. Ei kuulu kuningas majoittavan häntä tänne linnaan.»

»No, Jumala suokoon hänelle epäsuotuisan vastauksen!» sanoi Guthrie,
»mutta mitä hän sitten valittaa?»

»Onpahan koko joukko rajaa koskevia valituksia», selitti lordi Crawford;
»ja aivan nykyään on kuningas ottanut turviinsa erään aatelisneidon
herttuan maalta, nuoren kreivittären, joka pakeni Dijon'ista siitä
syystä, että herttua, joka on hänen holhoojansa, tahtoi naittaa hänet
suositulleen, Campo-bassolle.»

»Onko neitonen todellakin tullut tänne yksin, korkea-arvoinen herra?»
kysyi Lindesay.

»Eipä aivan yksin, vaan erään vanhan kreivinnan, tätinsä, seurassa, joka
tässä asiassa piti nuoren sukulaisensa puolta.»

»Ja aikooko kuningas», kysyi Cunningham, »joka on herttuan
läänitysherra, sekaantua tähän herttuan ja hänen holhokkinsa väliseen
asiaan, sillä onhan Kaarlella sama oikeus Burgundin perijättäreen kuin
kuninkaalla, siinä tapauksessa että herttua kuolisi?»

»Kuningas oli pitävä, niinkuin hänellä on tapana, valtiollisia etuja
silmällä; ja tiedättehän te», jatkoi Crawford, »ettei hän ole julkisesti
ottanut näitä neitoja hoviinsa vastaan, eikä myöskään jättänyt heitä
tyttärensä Beaujeaun rouvan, eikä Johanna prinsessankaan suojelukseen;
siitä käy epäilemättä selville, että hän aikoo menetellä asianhaaroja
myöten. Hän on meidän herramme -- vaan eipähän liene maankavaluutta
vaikka sanoisikin, että hän yht'aikaa ajaa jänistä koirien kanssa takaa
ja juoksee jäniksen kanssa koiria pakoon, olipa hän tekemisissä minkä
hallitsijan kanssa hyvänsä kristikunnassa.»

»Mutta eipä tuo tuommoinen kaksinainen peli lienekään Burgundin
herttualle mieleen», sanoi Cunningham.

»Ei suinkaan», vastasi vanha herra, »ja senvuoksi onkin luultavaa, että
heidän välillään nousee meteli.»

»Oikein -- pyhä Anterus kiihdyttäköön vain sitä riitaa!» sanoi Le
Balafré. »Minulle ennustettiin kymmenen, eikä, kaksikymmentä vuotta
sitten, että minä avioliiton kautta perustaisin sukuni onnen. Kukapa
tietää mitä nyt saattaa tapahtua, jos saamme taistella kunnian ja
naislemmen puolesta, niinkuin ritarit vanhoissa romanssilauluissa?»

_»Sinäkö_ puhut naislemmestä, jolla on tuommoinen oja kasvoissasi!»
pilkkasi Guthrie.

»Parempi olla lempimättä kuin ruveta rakastamaan tuommoista pakanallista
mustalaisnaikkosta», tokaisi Le Balafré vastaan.

»Seis, veikkoset!» pisti lordi Crawford väliin. »Ei pistelemistä
terävillä aseilla, eikä leikkimistä kokkavilla pilkkasanoilla -- me
olemme hyviä ystävyksiä kaikki. Ja mitä tuohon neitoon tulee, niin on
hän liian rikas tullakseen köyhän skotlantilaisen aatelisherran omaksi,
muutenpa minä itsekin koettaisin onneani, vaikka jo lähes
kahdeksankymmentä vuotta on niskoillani. Mutta juodaan sittenkin malja
hänen kunniakseen, sillä hänen sanotaan olevan kaunis kuin kirkkain
lamppu.»

»Luulenpa että näin hänet», virkkoi toinen sotamies, »seisoessani tänä
aamuna vartioimassa sisimmäisellä portilla. Mutta hän oli pikemmin
salalyhdyn kuin kirkkaan lampun kaltainen, sillä hänet tuotiin linnaan
yhdessä erään toisen naisen kanssa umpinaisissa kantotuoleissa.»

»Häpeä, häpeä Arnot!» sanoi lordi Crawford; »vartijana ollen soturin ei
pitäisi virkkaa mitään siitä, mitä hän on nähnyt. Paitsi sitä», lisäsi
hän, oltuaan vähän aikaa vaiti, kun hänen oma uteliaisuutensa oli
voittanut tuon teeskennellyn soturivelvollisuuden tunnon, jota hän oli
pitänyt tarpeellisena näyttää, »miksikä juuri kreivitär Isabella de
Croye olisi ollut tuossa kantotuolissa?»

»En, korkeaarvoinen herra», vastasi Arnot, »tiedäkään siitä mitään
muuta, kun että minun puukkomieheni oli hevosia kävellyttämässä
kylätiellä ja tapasi muulimies Doguin'in, joka kuljetti kantotuoleja
takaisin ravintolaan; sillä ne olivat tuon Silkkiäispuiston
ravintolanisännän omat -- liljan ravintolan isännän, aioin sanoa -- ja
niinpä Doguin pyysi Santeri Steed'iä kanssaan maistamaan
viinipikarillista, koska he olivat tuttuja, ja siihen Santeri tietysti
oli hyvinkin suostuvainen.»

»Tietysti -- tietysti», virkkoi vanha lordi; »se olisi seikka, jossa
soisin parannusta, hyvät herrat; mutta kaikki teidän tallirenkinne ja
puukkomiehenne ja jackmen'inne -- siksi me heitä Skotlannissa sanoisimme
-- ovat liiankin suostuvaisia pikaria kallistamaan kenen seurassa
hyvänsä. -- Se on sodassa vaarallinen seikka, ja se on parannettava.
Mutta, Antti Arnot, sinun juttusi näyttää venyvän pitkäksi, puhe on
ryypyllä katkaistava -- Skeoch doch nan skial, niinkuin vuoristolainen
sanoo, ja se on selvää Gaelin kieltä. -- Ja nyt krevitär Isabella de
Croyen malja, ja toivokaamme hänelle parempaa miestä kuin mitä tuo
Campo-basso on, tuo kelvoton italialainen konna! -- Ja nyt, Antti Arnot,
mitä muulinkuljettaja kertoi sinun palvelijallesi?»

»Kertoipa hänelle sen salaisuuden, jos niin sallitte, korkeaarvoinen
herra», jatkoi Arnot, »että nuo äsken umpinaisissa kantotuoleissa
linnaan viedyt vieraat olivat suurisukuisia naisia, jotka muutamia
päiviä olivat salaa asuneet hänen isäntänsä talossa, ja että kuningas
useasti oli käynyt salaa heitä tervehtimässä ja osoittanut heille suurta
kunniaa; ja että he, hänen luulonsa mukaan, olivat lähteneet linnaan
pakoon, sillä he pelkäsivät Crévecoeur'in kreiviä, Burgundin herttuan
lähettilästä, jonka tuloa ennakolta lähetetty sanansaattaja oli juuri
tullut ilmoittamaan.»

»Sieltäkö sinä tulitkin minua vastaan», sanoi Guthrie; »sitten voisin
vannoa, että kuulin kreivittären laulelevan ja soittavan harppua
astuessani sisimmän linnanpihan poikki -- ääni kajahti noista
ulkonevista kaari-ikkunoista Dauphin'in (kruununperillisen) tornista. Ja
sävel oli niin suloinen, ettei ikänä kukaan ole kuullut sen vertaista
tässä Plessis'n linnassa. Niin totta kuin olen kristitty, luulinpa sen
säveleen Melusina haltiattaren laulamaksi. Siellä minä seisoin -- vaikka
tiesin pöydän täällä jo olevan katetun ja teidän kaikkien odottelevan
-- siellä minä seisoin niinkuin -- --»

»Niinkuin aasi, Jussi Guthrie», jatkoi päällikkö, »pitkä nokkasi
haisteli illallisateriaa, pitkät korvasi kuuntelivat musiikkia, eikä
sinun lyhyt ymmärryksesi saanut ratkaistuksi, kumpiko mielestäsi oli
haluttavampi. -- Vaan kuulkaas! Eivätkö tuomiokirkon kellot jo kutsu
iltamessuun? -- Eihän toki vielä voi olla niin myöhäistä? -- Tuo hupsu
suntio on soittanut iltakelloa tuntia liian aikaiseen.»

»Ei mar', kyllä kellot liiankin oikein ilmoittavat aikaa», sanoi
Cunningham; »tuolla päivä par'aikaa menee mailleen ihanan alangon
länsirannalla.»

»Vai niin», sanoi Crawford, »niinkö on todella? -- No niin, pojat,
täytyyhän pysyä aisoissaan -- hiljaa ajetaan pitkät matkat -- vähäinen
valkea, makeat maltaat -- ole iloinen ja viisas, on kelpo sananlasku.
-- Vielä yksi malja vanhan Skotlannin muistoksi, ja sitten joka mies
virkaansa toimittamaan.»

Lähtöpikari tyhjennettiin ja vieraat läksivät tiehensä, jota tehdessään
komea paroni tarttui Le Balafrén käsivarteen sillä tekosyyllä, että hän
tahtoi antaa hänelle muutamia neuvoja Qventin'in suhteen, vaan kenties
todenteolla siksi, ettei hänen oma astuntansa yleisön silmissä näyttäisi
epävakaisemmalta kuin mitä niin korkeaarvoiselle ja korkeapalkkaiselle
päällikölle sopi. Hyvin yksitotisena hän kulki niiden molempien pihojen
poikki, jotka erottivat hänen kortteerinsa juhlasalista, ja
juhlallisesti, niinkuin aika viinitynnyristä, hänen suustaan läksi
lähtövaroitus, että Ludvigin tuli tarkasti valvoa sisarenpoikansa
käytöstä, erittäinkin mitä viinipikareihin ja tyttöihin tuli.

Nuorelta Durward'ilta sillä välin ei ollut jäänyt huomaamatta ainoakaan
kauniista Isabella kreivittärestä lausuttu sana, ja kun hänet oli
neuvottu siihen pieneen kammioon, jossa hänen tästä lähtien tuli asua
yhdessä enonsa hovipojan kanssa, alkoivat hänen ajatuksensa tässä
matalassa majassa lennellä sangen korkealle. Helpostihan lukija
käsittää, että nuori soturi rakensi aika korean pilvilinnan sille
perustukselle, että tornityttö, jonka laulua hän niin suurella halulla
oli kuunnellut, ja mestari Pietarin kaunis juomanlaskija oli sama kuin
tämä korkeasukuinen, rikas kreivitär, joka oli lähtenyt pakoon vihattua
kosijaa sekä lääniherranvaltaansa väärinkäyttävää, väkivaltaista
holhoojaa. Näihin kuviin sekaantui myös välistä mestari Pietarin kuva,
jonka käskyjen alainen tuokin pelättävä virkamies näytti olevan, jonka
kynsistä Qventin sinä päivänä töin tuskin oli pelastunut. Vihdoin
viimeinkin nuorukaisen unelmat, joita pieni Willi Harper, hänen
huonekumppaninsa, ei ollut uskaltanut estää, keskeytyivät enon tulon
kautta. Le Balafré käski Qventin'iä menemään levolle, jotta hän jaksaisi
nousta aikaiseen aamulla ja voisi seurata enoaan kuninkaan eteiseen,
missä hänen piti virkansa puolesta olla viiden muun kumppaninsa kanssa.



VIII

LÄHETTILÄS

      Vaan niinkuin leimaus Ranskan eteen lennä,
      siell' olen muuten minä ennen sua,
      ja tykkieni jyskeen kuulla saatte.
      Pois! Vihamme sa ole torvettaja.

      Juhana kuningas.


Jos vetelehtiminen olisikin ollut Durward'ia helposti voittava kiusaus,
niin olisi se melu, joka heti aamumessun ensi kellonhelähdyksen jälkeen
syntyi henkivartijain kasarmissa, varmaan kartoittanut tämän
viekoittelijaa hänen vuoteeltaan; mutta isän kodissa ja sittemmin
Aberbrothick'in luostarissa saatu kasvatus olivatkin totuttaneet hänet
nousemaan aamun valjetessa. Hän puki iloisesti päälleen kuunnellen
torvien toitotusta ja rautavarustusten kilinää, joka ilmoitti
valppaitten vartijoiden vaihtoa -- toiset heistä par'aikaa palasivat
kasarmiin yöllisestä virantoimituksestaan, toiset taas marssivat ulos
aamuvartioimiseen, ja vieläkin toiset, niiden parissa hänen enonsakin,
pukivat varustukset ylleen mennäkseen itse Ludvig kuninkaan käskyjä
vastaanottamaan. Ilolla, joka näin nuorelle miehelle tämmöisessä
tilaisuudessa oli aivan luonnollinen, Qventin pani päälleen uuteen
virkaansa kuuluvat komeat pukimet sekä aseet; ja hänen enonsa, tarkasti
ja täsmällisesti tutkittuaan, että nuorukainen kaikin puolin oli
kunnollisesti varustettu, ei salannut mielihyväänsä nähdessään, että
hänen sisarenpoikansa näytti nyt entistään vielä pulskemmalta. »Jos voit
olla yhtä uskollinen ja uljas kuin olet pulskan näköinen», virkkoi eno,
»niin minun knaappini on oleva kaikkein kauneimpia ja parhaimpia koko
komppaniassa, ja siitä voi tulla kunniaa sinun äitisi suvulle. Seuraa
nyt minua vastaanottosaliin ja katso, että pysyttelet aivan selkäni
takana.»

Näin sanoen hän otti käteensä pitkän, raskaan ja jalosti silatun ja
koristetun pertuskan, käski sisarenpoikansa ottaa toisen samanlaisen,
mutta keveämmän aseen, ja sitten he menivät linnan sisäpihalle, missä
heidän kumppaninsa, joiden piti vartioida sisähuoneissa, jo seisoivat
täydessä järjestyksessä ja täysissä varustuksissa -- knaapit toisena
rivinä herrojensa takana. Täällä odotti myös koko joukko
metsästyspalvelijoita kauniitten hevosten ja jalojen koirien kanssa,
joita jälkimäisiä Qventin katseli niin hartaalla mielihalulla, että
hänen enonsa useamman kerran täytyi muistuttaa hänelle, etteivät nämä
elukat olleet siellä hänen huviksensa, vaan kuningasta varten. Ludvig
olikin erittäin ahkera metsänkävijä, ja se oli yksi niitä harvoja
mielitekoja, joille hän oli altis silloinkin, kun se ei oikein sopinut
yhteen hänen valtiollisten hankkeittensa kanssa; ja niin tarkasti hänen
käskystään suojeltiin metsänriistaa kuninkaallisissa metsissä, että
kansan oli tapana sanoa: helpommin miehen murhaaja voi vapautua
rangaistuksesta kuin hirven tappaja.

Viittauksen saatuaan Le Balafré, joka tässä tilaisuudessa toimitti
päällikön virkaa, käski henkivartijat liikkeelle; ja annettuansa
useampia merkkejä sekä tunnussanoja, joista pidettiin täällä erinomaisen
tarkasti kiinni, he marssivat vastaanottosaliin, jonne kuningasta
par'aikaa odotettiin tulevaksi.

Vaikkei Qventin suinkaan ollut tottunut komeuteen, niin täällä hänen
oletuksensa kuninkaallisen hovin loistosta melkein pettyivät. Olihan
täällä tosin hovivirkamiehiä kalleissa puvuissa; henkivartijoita
jaloissa varustuksissa; olipa myös kaikenlaatuisia palvelijoita. Mutta
hän ei nähnyt ainoatakaan valtakunnan vanhaa neuvonantajaa, ei yhtään
kruunun korkeampaa virkamiestä; hän ei kuullut yhtään nimeä mainittavan,
jotka siihen aikaan olivat ritariston kukkana; hän ei myöskään nähnyt
ainoatakaan ylipäällikköä ja sotaherraa, jotka siihen aikaan, ollessaan
vielä täydessä miehuuden voimassaan, olivat Ranskan parhaana voimana, ei
myöskään noita tulisia aatelisnuorukaisia, noita nuoria kunniaan
pyrkijöitä, jotka olivat Ranskan ylpeytenä. Kuninkaan epäluulo,
umpimielisyys ja salaiset, monimutkaiset valtiovehkeet olivat
valtaistuimen läheisyydestä vieroittaneet tuon loistavan seuran; heitä
kutsuttiin vain harvoihin, määrättyihin, jäykkämenoisiin tilaisuuksiin,
joihin he vastahakoisesti saapuivat ja ilolla poistuivat, niinkuin
sadussa kerrotaan eläimistä, joiden täytyy käydä kuninkaansa leijonan
luolassa.

Ne harvat, jotka täällä näyttivät olevan neuvonantajien virassa, olivat
halvannäköisiä miehiä, joiden ulkomuoto tosin ilmaisi älykkäisyyttä,
vaan joiden käytöksestä saattoi huomata, että he olivat koroitetut
piiriin, johon heidän kasvatuksensa sekä totutut tapansa eivät suinkaan
tehneet heitä sopiviksi. Pari miestä vain Durward'in mielestä näytti
ulkomuodoltaan jalommalta, ja näiden hänen huomiotaan herättävien
miesten nimet hän sai kuulla enoltansa, koska sotakurin sillä hetkellä
ei tarvinnut olla niin ankara, että se olisi sitä estänyt.

Lordi Crawford'in, joka odotti siellä komeassa virkapuvussaan, hopeinen
komentokapula kädessään, Qventin, samoinkuin lukijakin, oli jo oppinut
tuntemaan. Muista, jotka näyttivät olevan korkeaa sukua, oli huomattavin
kreivi Dunois, mainion Dunois'in poika, joka Orleans'in Bastard'in
nimellä taisteli Johanna D'Arc'in lipun alla ja suurella kunnialla otti
osaa Ranskan vapauttamiseen englantilaisten ikeestä. Hänen poikansa
kantoi hyvin suuriarvoiselta isältänsä perimää kuuluisaa nimeänsä; ja
vaikka hän oli likeistä heimoa kuninkaallisen suvun kanssa sekä nautti
yhtä suurta suosiota kuin isäkin niin hyvin aateliston kuin kansankin
parissa, näytti Dunois kuitenkin, kaikissa tilaisuuksissa
osoittamallansa suoralla, avomielisellä rehellisyydellään, tehneen
kaikki epäluuloisen Ludvigin epäluulot tyhjiksi; kuningas näki
mielellään hänet seurassansa, jopa kutsui joskus hänet myös
neuvotteluihin kanssansa. Vaikka kreivi Dunois'ta pidettiin aika
mestarina kaikissa ritariuden harjoituksissa ja hänen luonteessaan
huomattiin useita niitä avuja, joiden arveltiin kuuluvan jalolle
ritarille, niin ei hänen ulkomuotonsa ollut suinkaan mikään romanttisen
kauneuden esikuva. Hän ei ollut pituudeltaan edes keskikokoinen, vaikka
ruumiinrakennus oli kylläkin vahva; sääret olivat hiukan ulospäin
kaarevat, sellaiset mikä tosin ratsun selässä on soveliasta, vaan ei
juuri kaunista jalan astujalle. Hartiat olivat leveät, tukka musta, ihon
pinta mustaverinen, käsivarret tavattoman pitkät ja jäntevät. Kasvojen
piirteet olivat epäsäännölliset, suorastaan rumat. Mutta sittenkin
ilmeni kreivi Dunois'n muodossa omanarvon tuntoa ja jaloutta, josta jo
ensi silmäykselläkin näki, että hän oli korkeasukuinen aatelismies ja
peloton soturi. Hänen katsantonsa oli uljas ja suora, hänen astuntansa
miehuullinen ja rohkea ja kasvojen karkeaa muotoa jalostutti
kotkankaltaisen silmän terävyys sekä leijonankaltainen kulmakarvojen
ankaruus. Hän oli puettu metsästysvaatteisiin, jotka olivat pikemmin
kalliit kuin koreat, ja useimmissa tilaisuuksissa hän hoitikin
ylimetsäherran tehtäviä, vaikkei ole syytä luulla, että se virka olisi
annettu varsinaisesti hänelle.

Käsikkäin Dunois'n kanssa, astuen niin hitain, raskain askelin, että
hän melkein näytti lepäävän sukulaisensa ja tukijansa käsivarrella, tuli
sisään Ludvig, Orleans'in herttua, ensimäinen prinssi kuninkaallisesta
suvusta (sittemmin kuningas Ludvig XII), jolle henkivartijat sekä
hoviherrat osoittivat hänen korkean arvonsa mukaista kunniaa. Tämä
prinssi, jota kuningas karsasteli aina pelolla ja epäluulolla, ja joka,
jollei kuninkaalle syntynyt poikaa, oli tuleva kuningaskunnan
perillinen, ei saanut koskaan poistua hovista, ja siellä taas hän ei
saanut mitään virantoimitusta eikä suosionosoitusta. Tässä häpäisevässä,
melkeinpä vangintapaisessa tilassa hänen mielensä oli tullut
alakuloiseksi, ja tällä hetkellä se oli vielä entistään enemmän
masennuksissa. Hän tiesi näet, että kuningas suunnitteli häntä vastaan
kaikkein julminta ja sortavinta väkivaltaa, mitä tyrannikaan saattaa
tehdä, aikoessaan pakoittaa hänelle aviopuolisoksi nuorimman tyttärensä,
Johanna prinsessan, jolle hänet jo lapsena oli kihlattu, mutta jonka
raajarikkoisuus teki tämän liiton täyttämisvaatimuksen inhottavaksi
julmuudeksi.

Ulkomuotonsa suhteen ei tämä onneton prinssi suinkaan ollut saanut
osakseen ylellisiä luonnonlahjoja; hänen mielenlaatunsa oli lempeä,
laupias ja hyväntahtoinen, jotka avut pilvistivät esiin sen synkän
alakuloisuudenkin verhon alta, johon hänen oikea luonteensa oli nyt
peittynyt. Qventin huomasi, että herttua huolellisesti vältti katsahtaa
henkivartijain puoleen ja että hän vastatessaan heidän tervehdykseensä
piti silmänsä maahan luotuina, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että
kuningas epäluuloisuudessaan saattaisi käsittää tavallisen
kohteliaisuudenosoituksen yritykseksi koettaa saada henkivartijat
persoonallisesti ja erityisesti mieltymään herttuaan.

Aivan toisella tavalla käyttäytyi ylpeä kardinaali ja kirkkoylimys
Juhana de Balue, Ludvigin senaikuinen suosittu ministeri, jonka nousu ja
mielenlaatu muistutti niin paljon englantilaisen ministerin Wolseyn
nousua ja mielenlaatua, kuin erilaisuus viekkaan ja valtioviisaan
Ludvigin sekä hätäisen, tuittupäisen Henrik VIII:n välillä suinkin antoi
myöten. Ludvig oli koroittanut tämän ministerinsä alimmasta kansan
luokasta Ranskan ylialmunjakajan arvoon (ainakin sen viran tulojen
kantajaksi), oli ylenmäärin suonut hänelle lahjoja ja hankkinut hänelle
kardinaalin hatun; ja vaikka hän oli liian varovainen suodakseen
kunnianhimoiselle Baluelle saman rajattoman vallan ja luottamuksen,
minkä Henrik oli antanut Wolseylle, hän sittenkin totteli enemmän
kardinaalin kuin kenenkään muun julkisen neuvonantajansa sanoja. De
Balue ei siitä syystä ollut säästynyt siitä erehdyksestä, joka helposti
sattuu halvasta säädystä äkkiä mahtavuuteen koroitetulle miehelle; hänen
päänsä nähtävästi oli mennyt pyörälle ja hän luotti lujasti siihen, että
hänellä oli tarpeeksi kykyä voidakseen sekaantua jos joihinkin asioihin,
olivatpa ne vaikka kuinka kaukana tahansa hänen ammatistaan ja
opinharjoituksistaan. Vaikka hän olikin laiha ja ulkomuodoltaan kaikkea
viehätystä vailla, kohteli hän kuitenkin ritarillisesti ja ihailevasti
kaunista sukupuolta, mutta hänen kömpelö käytöksensä teki hänen
lemmenpyyntönsä naurettaviksi, ja hänen papilliseen virkaansa nähden
sopimattomiksi. Joku imarteleva mies tai nainen oli onnettomana hetkenä
saattanut hänen päähänsä sen luulon, että jokin erinomainen kauneus
piili noissa vahvoissa, lihakkaissa pohkeissa, jotka hän oli perinyt
isältään, Limoges'n rahtimieheltä tai, toisten tietojen mukaan,
Verdun'in mylläriltä; ja tästä luulosta oli hän tullut niin
turhamieliseksi, että hän kohotti aina hiukan toiselta puolelta
kardinaalikauhtanansa helmoja, jotta hänen pulska käyntinsä ei jäisi
huomaamatta. Astuessaan majesteetillisesti juhlasalin poikki
purppurakaavussaan ja kalliissa päähineessään, oli hän välistä siksi
armollinen että hän tarkasti vartioivien herrojen aseita ja varustuksia,
kysyen heiltä kaikellaista suurella äänellä, vieläpä uskalsi nuhdella
muutamia heistä epätarkasta virantoimituksesta, johon nämät paljon
kokeneet soturit eivät tohtineet vastata, vaikka selvästi näkyi, että he
kuuntelivat niitä närkästyksellä ja ylenkatseella.

»Tietääkö kuningas», kysyi Dunois kardinaalilta, »että Burgundin
lähettiläs välttämättömästi vaatii päästä hänen puheillensa?»

»Tietää», vastasi kardinaali, »ja tuossapa, luulen minä, tuleekin
kaikkivaltias Olivier Daim[1], jolta saamme kuulla kuninkaan päätöksen.»

[1] Kuninkaan parranajaja ja salainen neuvonantaja. Kansa, joka
erikoisesti vihasi ja kammosi tätä miestä, oli antanut hänelle toisen
liikanimen, nimittäin Olivier Perkele.

Hänen näin puhuessaan merkillinen mies, joka siihen aikaan kilpaili itse
kardinaalinkin kanssa Ludvig kuninkaan suosiosta, astui sisemmästä
kamarista sisään; mutta hänessä ei ollut jälkeäkään tuosta arvoa ja
kunnioitusta vaativasta käytöksestä, joka oli ylpeydestä paisuneelle
kirkkoylimykselle kuvaavaa. Päinvastoin oli Olivier pikkarainen, laiha,
kalvakka mies, jonka puku, johon kuului vain musta silkkinen takki ja
housut, ei edes mitään päällysnuttua tai viittaa, ei ollut juuri
senkaltainen, että se olisi kohottanut tavallisen muodon kauneutta.
Kädessään hänellä oli hopeinen vati, ja käsivarrella riippui
pyyhinliina, ilmoittaen hänen virkaansa. Hänen kasvonsa olivat terävät
ja vilkaat, joskin hän koki salata sitä sillä, että hän vilkahtamatta
katseli maahan. Siten hän kissan väijyvin hiljaisin askelin pikemmin
nöyrästi hiipi kuin astui salin poikki. Mutta nöyryys, joskin se saattaa
salata ihmisen arvon, ei kuitenkaan voi peittää hovisuosiota; ja
semmoisen miehen on aivan mahdoton päästä huomaamatta juhlasalin läpi
pujahtamaan, jonka hallussa on kuninkaan luottamus siinä määrin kuin
tällä kuuluisalla parranajajalla ja kamaripalvelijalla, Olivier le
Daim'illä, Olivier le Mauvais'llä tai Olivier le Diable'lla (kaikki
nämät liikanimet oli hän saanut sen omantunnon ääntä halveksivan
viekkauden johdosta, jolla hän avusti herransa monikoukkuisten
valtiovehkeiden toimeenpanoa). Nyt hän vain puhui muutamia sanoja kreivi
Dunois'lle, joka heti sen jälkeen läksi ulos; mutta parranajaja hiipi
hiljaa takaisin kuninkaan kamariin, mistä hän oli tullutkin. Kaikki
ihmiset tekivät hänelle tilaa, josta kohteliaisuudesta hän vain kiitti
nöyrimmällä kumarruksella; ainoastaan parille henkilölle hän kuiskasi
jonkun sanan korvaan, saattaen ne siten kaikkien muiden hoviherrojen
kateuden alaisiksi. Ja sitten, mutisten jotain virkavelvollisuuksistaan
hän väistyi pois, kuuntelematta puhuttelemiensa herrojen vastauksia tai
hänen huomioonsa pyrkivien hartaita pyyntöjä. Ludvig Lesly oli myös
ollut yksi niistä harvoista onnellisista, joille Olivier armollisesti
oli puhunut pari sanaa, vakuuttaen että asia oli saatettu hyvään
päätökseen.

Kohta sen jälkeen tämä hyvä sanoma tuli vielä toisellakin tavalla
vahvistetuksi; sillä Qventin'in hyvä tuttava, Tristan Erakko, kuninkaan
yliprovossi, astui sisään ja tuli suoraan sille paikalle, missä Le
Balafré seisoi. Hänen komea pukunsa teki tämän peloittavan virkamiehen
tylyn katsannon ja ilkeän muodon vieläkin silmiinpistävämmäksi, ja hänen
äänensä, vaikka hän koettikin teeskennellä sitä leppyisäksi, oli
kaikkein enimmin karhun mörinän kaltainen. Sanojen sisällys oli
kuitenkin suotuisampi kuin ääni, jolla ne lausuttiin. Hän ilmoitti
mielipahansa edellisenä päivänä heidän välillään sattuneesta
erehdyksestä, johon hän sanoi sen olleen syynä, ettei herra Le Balafrén
sisarenpoika ollut puettuna henkivartijain univormuun eikä myöskään
ollut sanonut kuuluvansa heihin; tästä oli johtunut se hairahdus, jota
hän nyt pyysi anteeksi.

Ludvig Lesly vastasi siihen sopivalla tavalla, mutta niin pian kuin
Tristan oli poistunut, huomautti hän sisarenpojalleen, että heillä
tästälähtien oli nyt kunnia pitää tätä pelättyä virkamiestä
verivihollisenaan. »Mutta meihin ei sen haukan kynnet ylety», lisäsi
hän; »soturi, joka täyttää vain velvollisuutensa, saattaa nauraa
yliprovossille.»

Qventinkin oli tullut samaan päätökseen kuin hänen enonsa, sillä
lähtiessään oli Tristan luonut heihin vihaisen, uhkaavan katseen,
semmoisen, minkä karhu silmästään iskee metsämieheen, joka on
keihäällään sitä haavoittanut. Ilmaisihan provossin kasvojen ilme aina
muulloinkin, vaikkei siihen kiihoittavaa syytäkään ollut, ilkeyttä, joka
kauhistutti ihmisiä; ja nuoren skotlantilaisen sydämen läpi kulki sitä
syvemmälle tunkeutuva, sitä vastenmielisempi värähdys, kun hän vielä oli
ikäänkuin tuntevinansa olkapäissään Tristan'in molempien surman
välikappaleitten sormet.

Olivier, niinkuin sanottu, hiipi ympäri salia kissamaisella tavalla,
-- jota hänen tehdessään kaikki, yksin korkeimmatkin virkamiehet tekivät
hänelle tilaa ja juhlallisesti osoittivat hänelle kunniaa, joskin hän
nöyryydessään koetti sitä välttää -- ja sitten hän palasi takaisin
sisäkamariin. Kohta sen jälkeen ovet temmattiin selkosen selälleen, ja
Ludvig kuningas astui saliin.

Qventin, niinkuin kaikki muutkin, käänsi silmänsä häneen; mutta hän
hämmästyi samassa niin suuresti, että pertuska oli milt'ei pudota hänen
kädestään, kun hän tunsi Ranskan kuninkaan samaksi mestari Pietariksi,
silkkikauppiaaksi, joka aamuisella kävelyllä oli ollut hänen
kumppaninaan. Outoja aavistuksia tämän miehen todellisesta säädystä oli
ajottain iskenyt hänen päähänsä, mutta tosiasia, joka paljastui nyt
hänen eteensä, oli vielä eriskummallisempi kuin hänen
eriskummallisimmatkaan arvelunsa.

Enon ankara silmänisku, joka nuhteli häntä sotakurin rikkomisesta,
saattoi hänet jälleen tointumaan hämmästyksestä; mutta nytpä hän vasta
oikein kummastui, kun kuningas, jonka terävä silmä oli heti hänet
keksinyt, astui suoraan häntä kohti kenestäkään muusta huolimatta.
--»Vai niin», lausui Ludvig, »nuori mies, minulle on kerrottu, että
sinä, heti Touraineen tultuasi, olet kahakkaan ryhtynyt; mutta sen annan
sinulle anteeksi, koska siihen parhaasta päästä on syynä hupsupää, vanha
kauppias, joka luuli sinun skotlantilaisveresi tarvitsevan vielä lisäksi
Beaulneviinin tulistuttamista. Kylläpä minä, jos tapaan hänet, rankaisen
häntä varoittavaksi esimerkiksi niille, jotka viekoittelevat
henkivartijoitani juomiseen. -- Balafré», lisäsi hän sitten Leslyyn
kääntyen, »tämä sukulaisesi on kelpo poika, vaikka hiukan tuittupäinen.
Me kasvatamme mielellämme tämmöisiä ja aiomme tehdä hänen hyväkseen
enemmänkin kuin mitä olemme tehneet muiden meitä ympäröivien
urhoollisten miesten hyväksi. Kirjoituta muistiin sisarenpoikasi
syntymishetken vuosi, päivä, tunti sekä minuutti, ja anna ne Olivier
Daim'ille.»

Le Balafré kumarsi syvään ja ojentautui jälleen soturin pystysuoraan
asentoon, ikäänkuin täten osoittaakseen kuinka valmis hän oli kuningasta
suojelemaan tai hänen puolestansa päälle käymään. Qventin sillä välin
oli tointunut ensi hämmästyksestään, tarkemmin katsellut kuninkaan
ulkomuotoa ja ihmeekseen huomannut, miten toisella tavalla hän nyt
käsitti hänen käytöksensä ja kasvonpiirteensä kuin ensi kerralla heidän
tavatessaan toisensa.

Ulkomuodon suhteen ei muutos ollut kovin suuri, sillä Ludvigilla, joka
ylenkatsoi aina kaikkea ulkonaista, oli tässä tilaisuudessa yllään
vanha, tummansininen metsästyspuku, tuskin eilistä yksinkertaista
porvarinvaatetusta parempi; kaulassa hänellä oli suunnattoman suuri
norsunluinen rukoushelminauha, jonka itse Suuri Sultani oli hänelle
lähettänyt yhdessä sen todistuksen kanssa, että eräs koptilainen erakko
Libanon'in vuorella, suuressa pyhyyden maineessa ollut mies, oli sitä
käyttänyt. Kuvalla koristetun lakin sijasta hänellä nyt oli hattu, jonka
nauhaan oli kiinnitetty vähintäin tusina pieniä, pahanpäiväisiä,
lyijyisiä pyhimysten kuvia. Mutta silmissä, joista, Qventin'in
ensimäisen vaikutteen mukaan, pilkisteli vain rahanhimoa, säkenöi hänen
mielestään nyt, kun hän ne tiesi viisaan ja mahtavan kuninkaan omiksi,
läpitunkevaa terävyyttä ja majesteetillista loistoa; ja nuo otsan rypyt,
joita hän oli luullut pitkällisten pienten kauppatuumien synnyttämiksi,
näyttivät nyt hänestä kansojen kohtaloja punnitsevan viisauden
piirtämiksi.

Heti kuninkaan jälkeen astuivat saliin Ranskan prinsessat
seuranaisineen. Vanhemman prinsessan kanssa, joka sittemmin meni
naimisiin Pietari Bourbon'ille ja joka Ranskan historiassa on tuttu
Beaujeaun rouvan nimellä, ei meillä tässä kertomuksessa ole paljoa
tekemistä. Hän oli pitkä vartaloltaan, jokseenkin sievä ulkonäöltään,
kaunopuheinen, monilahjainen ja oli perinyt suuressa määrin isänsä
terävän älyn, josta syystä Ludvig tunsi suurempaa luottamusta sekä
syvempää rakkautta häntä kohtaan kuin kenties keneenkään muuhun.

Nuorempi sisar, onneton Johanna, joka oli määrätty Orleans'in herttuan
morsiameksi, astui ujona sisarensa rinnalla, hyvin tietäen ettei hänellä
ollenkaan ollut niitä ulkonaisia luonnonlahjoja, joita naiset kaikkein
hartaimmin haluavat omistaa joko todellisuudessa tai ainakin
ihailijoittensa mielikuvituksessa. Hän oli laiha ja kalvakka, kivuloisen
näköinen muodoltaan; hänen vartalonsa oli silminnähtävästi kasvanut
viistoksi, ja hänen astuntansa oli niin epätasainen, että häntä saattoi
sanoa ontuvaksi. Kauniit hampaat, silmät, jotka ilmaisivat
surumielisyyttä, laupiutta sekä nöyrää tyytymystä Jumalan sallimukseen
sekä tuuheat, vaaleanruskeat kiharat olivat ainoat kauneuden lahjat,
joita imartelijakin olisi uskaltanut mainita vastapainona hänen
kasvojensa ja vartalonsa yleiselle rumuudelle. Tehdäksemme tämän
kuvauksen täydelliseksi, tulee meidän vielä lisätä, että prinsessan
huolimattomasta puvusta sekä liiasta ujoudesta kävi selvästi esille,
että hänellä itsellään oli kiusallinen tieto oman ulkomuotonsa
rumuudesta, niin ettei hän uskaltanut edes yrittääkään keinotekoisesti
parantaa sitä, minkä luonto oli jättänyt vaillinaiseksi, eikä myös
muullakaan tavalla koettaa miellyttää. Kuningas, joka ei häntä
rakastanut, läheni häntä pikaisesti, kun hän astui sisään. -- »Mitä
nyt», sanoi hän, »meidän maailmaa halveksiva tyttäremme -- oletko puettu
metsästysretkeä vai luostariin menoa varten tänä aamuna? Virka
-- vastaa!»

»Kuinka vain te, kuninkaallinen majesteetti, suvaitsette», vastasi
prinsessa äänellä, joka tuskin oli hänen hengitystään kuuluvampi.

»Vai niin, tietysti tahtoisit saada minut uskomaan, että sinun mielesi
tekisi päästä tästä hovista, Johanna, sekä luopua maailmasta ja sen
turhuuksista! -- Haa, tyttö, tahtoisitko että ihmiset luulisivat meidän,
Pyhän Kirkon esikoisen, kieltävän tyttäremme taivaalta? -- Pyhä Neitsyt
ja pyhä Martti tietäköön, ettemme me kieltäisi sitä uhrausta, jos vain
tämä uhri olisi kylliksi arvokas alttarille pantavaksi taikka jos sinun
mielesi todellakin olisi siihen taipunut.»

Näin sanoen kuningas risti hartaudella silmiään, samassa, niin ainakin
Qventin'istä tuntui, ollen aivan viekkaan vasallin näköinen, joka
moittii halvaksi semmoista, mitä haluaisi itse pitää, jotta ei olisi
syytä sanoa ettei hän olisi tahtonut antaa sitä herrallensa lahjaksi.
»Uskaltaako hän tehdä tämmöisiä ulkokultaisia kepposia Jumalalle»,
arveli Durward, »tehdä pilaa Herrasta sekä pyhistä miehistä, niinkuin
voi rankaisematta tehdä ihmisistä, jotka eivät tohdi hänen sydäntänsä
perinpohjin tutkia?»

Mutta Ludvig, oltuaan vähän aikaa jumalisiin mietteihinsä vaipuneena,
jatkoi: -- »Ei, kaunis tyttäreni, minä ja eräs toinen herra, me
tiedämme paremmin sinun todellisen mielitekosi. -- Haa! rakas serkkuni
Orleans, eikö niin? Lähestykää, hyvä herra, ja taluttakaa tämä teidän
Jumalalle pyhitetty vestalinne hänen hevosensa luoksi.»

Orleans'in herttua säpsähti kuninkaan täten puhuessa, ja totteli
kiireesti; mutta hän teki sen niin hätäisin askelin ja oli niin
hämillään, että Ludvig huusi: »Seis, serkku, hillitkää paremmin
ritarillinen intonne ja katsokaa eteenne. -- Hui, hai! ovatpa nuo nuoret
herrat hätäkelloja tämmöisissä tilaisuuksissa! -- Melkeinpä olisitte
tarttunut Annan käteen hänen sisarensa sijasta. -- Pitääkö minun itse
laskea Johannan käsi teidän käteenne?»

Onneton prinssi katsahti ylös ja vavahti kuin lapsi, kun sitä
pakoitetaan käsin tarttumaan johonkuhun, mikä on sen luonnolle
vastahakoista -- sitten hilliten mielensä hän tarttui käteen, jota
prinsessa ei hänelle ojentanut, vaan ei myöskään häneltä kieltänyt. Kun
he näin seisoivat, prinsessan kylmät, kosteat sormet suljettuna herttuan
vapisevaan käteen, molempien silmät maahan luotuina, olisi ollut vaikea
sanoa, kumpiko näistä nuorista olennoista oli onnettomammassa
mielentilassa -- herttuako, joka näki olevansa kahlehdittu siteillä,
joita hän ei uskaltanut katkaista, hänelle inhottavaan naiseen, vai tämä
kurja nuori tyttökö, joka kovinkin selvään huomasi olevansa
vastenmielinen sille, jonka rakkaudesta hän kernaasti olisi antanut
henkensä.

»Ja nyt hevosen selkään, herrat ja naiset -- me itse otamme
taluttaaksemme tytärtämme, Beaujeaun rouvaa», lausui kuningas. »Ja
Jumala sekä pyhä Hubert siunatkoon tämänaamuista metsästysretkeämme!»

»Minun täytynee, pelkäänpä, huvinne keskeyttää, kuninkaallinen
majesteetti», virkkoi kreivi Dunois. »Burgundin herttuan lähettiläs on
linnan portilla ja vaatii päästä kuninkaan puheille.»

»Vai _vaatii_ päästä kuninkaan puheille, Dunois?» vastasi kuningas.
»Etkös vastannut hänelle, niinkuin Olivierin kautta annoimme sinulle
käskyn, ettemme jouda tänä päivänä ottaa häntä vastaan -- ja että
huomenna on pyhän Martin päivä, jota, jos Jumala niin sallii, emme aio
häiritä maallisilla ajatuksilla -- ja että ylihuomenna olimme
päättäneet mennä Amboiseen -- mutta sieltä palattuamme kyllä määräämme
hänelle vastaanottopäivän, niinpian kuin vain kiireiset asiamme sen
sallivat?»

»Kaiken sen olen sanonut», vastasi Dunois, »mutta sittenkin, herra
kuningas» -- -- --

»Pasques-Dieu! mies, mikä sinun kurkkuusi tarttui?» huusi kuningas.
»Noita burgundilaisen sanoja näyttää olevan vaikea niellä.»

»Jollei minun velvollisuuteni, teidän käskynne, kuninkaallinen
majesteetti, ja hänen lähettiläsvirkansa olisi olleet esteenä», virkkoi
Dunois, »niin olisi hän saanut koettaa niellä ne itse; sillä
-- Orleans'in pyhä Neitsyt auttakoon! -- tekipä minun pikemmin mieli
syöttää nuo sanat hänen omaan suuhunsa, kuin tulla tänne niitä
kuninkaani eteen tuomaan!»

»Niin totta kuin elän, Dunois», sanoi kuningas, »kummallista että sinä,
joka olet tuittupäisimpiä ihmisiä maan päällä, niin vähän siedät tätä
heikkoutta meidän uhkarohkeassa ja tulisessa serkussamme, Burgundin
Kaarlessa. Ohoh mies, minä en pidä hänen pauhaavista sanoistansa enempää
lukua kuin tämän linnan tornit koillistuulen vinkumisesta, joka tulee
sekin Flanderista päin aivan kuin tämä suurisuinen lähettiläs.»

»Kuulkaa sitten, herra kuningas», sanoi Dunois, »Crévecoeur'in kreivi
odottaa tuolla alhaalla koko saattojoukkonsa ja kaikkien
torvensoittajiensa kera, ja koska te, kuninkaallinen majesteetti, ette
tahdo päästää häntä puheillenne, niinkuin hänen herransa erittäin
tärkeitten asioiden vuoksi on käskenyt, sanoo hän aikovansa viipyä
siellä sydän-yöhön saakka, ja astua teidän eteenne milloin tahansa
teidän mielenne vain tekee lähteä ulos linnasta, joko asioitanne
toimittamaan, raitista ilmaa hengittämään tai jumalanpalvelusta
suorittamaan. Ja tästä päätöksestä, sanoo hän, ei häntä mikään, paitsi
julkinen väkivalta, saa luopumaan.»

»Hän on hullu», sanoi kuningas aivan levollisesti. »Luuleeko tuo
tuittupäinen Hennegaulainen, että siitä olisi todellakin rangaistusta
älykkäälle miehelle, jos hänen täytyisikin istua vuorokauden
liikahtamatta linnansa muurien sisällä, kun hänellä on kyllin työtä koko
kuningaskunnan asioista? Nuo maltittomat hurjat luulevat kaikkien
ihmisten, niinkuin heidän itsensä, heti käyvän onnettomiksi, jolleivät
aina saa istua satulassa ja jalustimissa. Pane koirat kiinni ja katso
että ne tulevat hyvin ruokituiksi, jalo Dunois. -- Me pidämme tänään
neuvottelukokouksen metsäretken sijasta.»

»Kuninkaallinen herrani», jatkoi Dunois, »ette te silläkään pääse irti
Crévecoeur'istä; sillä hänen herransa käsky on semmoinen, että hänen,
jollei hän vaatimuksensa mukaan pääse teidän puheillenne, tulee naulata
hansikkaansa linnan edustalla olevaan hakuliaitaukseen verivihollisuuden
osoitteeksi hänen herransa puolelta, ja samassa hänen tulee sanoa irti
herttuan vasallius Ranskan kruunusta sekä heti paikalla julistaa sota.»

»Ohoh!» virkkoi Ludvig äänellä, jossa ei ollut mitään muutosta
havaittavana, vain julmistaen tuuheita kulmakarvojansa, kunnes hänen
läpitunkeva musta silmänsä peittyi melkein näkymättömiin niiden alle.
»Vai niinkö asiat ovat? -- Vai meidän vanha vasallimme tahtoo ruveta
näin itsevaltaiseksi -- meidän rakas serkkumme kohdella meitä näin
tylysti? -- No sittenhän, Dunois, meidän täytynee laskea Oriflammemme
ilmoille liehumaan ja huutaa Denis Montjoye! (Ranskalaisten silloinen
sotahuuto.)

»Niin tapahtukoon ja amen, ja olkoon se onnellisella hetkellä sanottu!»
lausui sotaisa Dunois, ja henkivartijatkin salissa, joihin sama innostus
hillitsemättömästi vaikutti, liikahtivat kukin paikallansa, niin että
hiljaista, mutta kuitenkin selvään kuuluvaa aseitten kalsketta syntyi.
Kuningas loi ylpeän katseen ympärilleen ja silmänräpäyksen ajan hänen
ajatuksensa sekä ulkomuotonsa muistuttivat hänen sankarillista isäänsä.

Mutta tämä silmänräpäyksen kiihtymys hävisi heti jälleen, kun hänen
mieleensä johtui se valtiollisten syitten paljous, joka sillä hetkellä
olisi tehnyt julkivihollisuuden Burgundin kanssa erittäin vaaralliseksi.
Edvard IV, urhoollinen ja voittoisa kuningas, joka itse oli ottanut osaa
kymmeneen taisteluun, istui nyt lujasti Englannin valtaistuimella ja oli
Burgundin herttuan puolison veli. Hän odotti vain, se oli hyvin
luultavaa, läheisen sukulaisensa ja Ranskan kuninkaan välien
rikkoutumista, saattaakseen hänelle aina avoimen Calais'n portin kautta
Ranskan maalle ne sotajoukot, joiden avulla hän Englannin
keskinäissodassa oli päässyt voittajaksi; sillä tämmöinen hyökkäys
Ranskaan, kaikkein suotuisin mielityö englantilaisille, saisi parhaiten
kaikki sisällisen eripuraisuuden muistot haihtumaan. Tähän tuli vielä
lisäksi, että Bretagnen herttuan uskollisuuteen ei ollut luottamista,
sekä vielä muitakin tärkeitä ja arveluttavia seikkoja. Kun siis Ludvig,
syvässä äänettömyydessä kuluneen hetken jälkeen, jälleen puhui, tapahtui
se samalla äänellä, mutta muuttuneessa hengessä. »Mutta Jumala
varjelkoon», lausui kuningas, »että me, Kaikkein Kristillisin Kuningas,
sallisimme muuten kuin suurimmassa pakossa vuodattaa kristityn verta,
jos me jollakin vähemmällä kuin kunniamme hinnalla voisimme välttää
semmoisen onnettomuuden. Meille on alamaistemme henki kalliimmassa
arvossa kuin se loukkaus, jonka meidän omalle arvollemme voivat tuottaa
tuon hävyttömän lähettilään raa'at sanat, joka kenties onkin pannut
liiaksi omiaan hänelle annettujen sanojen joukkoon. -- Käskekää
Burgundin lähettiläs minun puheilleni.»

»Beati pacifici! (Autuaat rauhantekijät!)» lausui kardinaali Balue.

»Niin on, ja te, korkea-arvoisa herra, tiedätte, että se, joka itsensä
alentaa, tulee ylennetyksi», lisäsi kuningas.

Tähän kardinaali liitti amenensa, vaan harvat muut siihen suostuivat;
yksinpä Orleans'in herttuan kalvakka poski tulistui häpeästä, ja Le
Balafré hillitsi niin vähän tunteitansa, että hän antoi pertuskansa
varrenpään raskaasti kolahtaa permantoon; mutta tästä maltittomuuden
osoitteesta hän saikin ankarat nuhteet kardinaalilta, joka piti hänelle
pitkän saarnan siitä miten aseita kuninkaan läsnäollessa oli
käsiteltävä. Kuningas itsekin näytti joutuvan tavattomasti hämilleen,
kun hän huomasi yleisen äänettömyyden ympärillään. »Mitä mietiskelet,
Dunois?» sanoi hän. »Sinä et hyväksy sitä, että myönnyin tuon
tuittupäisen lähettilään vaatimukseen.»

»Enpä suinkaan», vastasi Dunois; »minä en sekaannu asioihin, joihin en
pysty. Minä vain mietin, että tahtoisin teiltä, kuninkaallinen
majesteetti, anoa jotakin.»

»Anoako, Dunois? Mikä anomus se olisi? -- Sinä tuot harvoin esille
anomuksia ja voit olla varma suostumuksestamme.

»Anoisinpa sitten, että te, kuninkaallinen majesteetti, lähettäisitte
minut Evreux'hön pitämään papistoa kurissa», virkkoi Dunois soturin
suoruudella.

»Siihen et sinä todellakaan pystyisi», vastasi kuningas hymyillen.

»Osannenpa pitää pappeja kurissa», virkkoi kreivi, »ainakin yhtä hyvin
kuin herrani Evreux'n piispa eli herra kardinaali, jos se arvonimi soi
hänestä paremmalta, osaa harjoitella herrani ja kuninkaani
henkivartijoita.»

Kuningas hymyili vielä salaperäisemmin, kuiskaten samassa Dunois'n
korvaan: »Saattaapa sekin aika tulla, jolloin sinä ja minä yhdessä
otamme pitääksemme papitkin kurissa. -- Mutta tämä täällä on tätä nykyä
hyvänluontoinen, pöyhkeä piispa-otus. Voi Dunois, Dunois! Rooma, Rooma,
se sälyttää niskoillemme paljon raskaampiakin kuormia! -- Mutta malttia,
serkku, ja sekoitelkaamme kortteja, kunnes meillä on parempia valtteja
kädessä.»

Torvien toitotus linnanpihalla ilmoitti nyt Burgundin lähettilään tuloa.
Kaikki vastaanotto-salissa läsnä-olevat järjestäytyivät kiireesti omille
arvopaikoilleen, ja kuningas tyttärinensä pysytteli seuran keskustassa.

Sisään astui Crévecoeur'in kreivi, kuuluisa ja peloton soturi. Vastoin
ystävällismielisten hallitsijoitten luota tulevien lähettiläitten tapaa
hänen koko vartalonsa, päätä lukuunottamatta, oli loistavissa
varustuksissa, jotka olivat komeinta Milanon takomatyötä; ne olivat
terästä, täynnä kultasiloja ja -kirjoja, tehdyt siihen monikoukeroiseen
tyyliin, joita arabeiskeiksi sanotaan. Kaulassa, kirkkaaksi hiotun
haarniskan päällä riippui hänen herttuansa antama Kultaisen Lammasnahan
kunniamerkki, joka ritaristo siihen aikaan oli kaikkein suurimmassa
arvossa koko kristikunnassa. Pulska hovipoika kantoi rautakypärää hänen
perässään; airut kävi hänen edellään, kantaen kreivin valtakirjaa, jonka
hän, laskeutuen toiselle polvelleen, ojensi kuninkaalle. Lähettiläs
puolestaan pysähtyi keskelle salia, ikäänkuin antaakseen kaikille
läsnäoleville tilaisuuden ihmetellä hänen jaloa muotoaan, hänen
majesteetillistä ryhtiään ja hänen käytöksensä pelotonta lujuutta. Muu
saattoväki oli jäänyt eteiseen tai pihallekin odottamaan.

»Lähestykää, Crévecoeur'in kreivi», lausui Ludvig luotuansa kiireisen
silmäyksen valtakirjaan. »Ei tätä valtakirjaa olisi tarvittu meidän
serkultamme; kyllä me muutenkin olisimme tunteneet niin kuuluisan
soturin ja tietäneet miten suuressa, hyvin ansaitussa suosiossa
herttuanne teitä pitää. Toivommepa, että teidän kaunis puolisonne, jonka
suonissa virtaa tilkka meidän esi-isiemme verta, voi hyvin. Jos te
olisitte tuonut hänet kanssanne tänne, herra kreivi, niin olisimme
olettaneet teidän pukeutuneen näihin rautavarustuksiin tässä
harvinaisessa tilaisuudessa voidaksenne pitää rouvanne kaikkivoittavan
kauneuden puolta Ranskan rakastuneita ritareita vastaan. Vaan kun asian
laita ei näin ole, niin en voi käsittää syytä tämmöiseen sotaiseen
varustukseen.»

»Kuninkaallinen majesteetti», vastasi lähettiläs, »Crévecoeur'in kreivi
on pahoilla mielin ja pyytää teiltä anteeksi, ettei hän tässä
tilaisuudessa voi vastata sopivalla nöyrällä alamaisuudella siihen
kuninkaalliseen kohteliaisuuteen, jolla te häntä olette kunnioittanut.
Mutta vaikka tässä on vain Filip Crévecouer'in, Cordés'n herran ääni
kuulumassa, niin sanat, jotka hän lausuu, ovat hänen armollisen herransa
ja hallitsijansa, Burgund'in herttuan.»

»Ja mitä sanomista on Crévecoeur'illä Burgundin herttuan puolesta?»
kysyi Ludvig ylpeällä majesteetillisuudella. »Mutta malttakaas
-- muistakaa, että tässä tilaisuudessa Filip Crévecoeur, Cordés'n herra
puhuu sille, joka on hänen herransa herra.»

Crévecoeur kumarsi ja sanoi sitten kuuluvalla äänellä: -- »Ranskan
kuningas, mahtava Burgundin herttua lähettää vielä kerran teille
kirjallisen luettelon kaikista niistä vääryyksistä ja
väkivaltaisuuksista, joita teidän sotaväkenne ja virkamiehenne ovat
rajoillamme tehneet; ja ensimäinen kysymykseni kuuluu, aiotteko te,
herra kuningas, korvata näitä rikoksia?»

Kuningas, vilkaistuansa listaa, jonka airut, taaskin toiselle polvelleen
laskeutuen, ojensi hänelle, vastasi: »Nämät asiat ovat jo kaikki olleet
meidän neuvokunnassamme tutkittavina. Teidän valittamistanne rikoksista
on osa kostoa niistä ilkiteoista, joita te olette tehneet minun
alamaisilleni, osa on sellaisia, joita ei ole voitu todistaa
tapahtuneiksi, ja osan ovat herttuan sotamiehet jo omin käsin kostaneet.
Ja jos olisikin vielä jokunen, joka ei kuuluisi mihinkään noista
kolmesta lajista, niin me, kristittynä kuninkaana, emme suinkaan ole
vastahakoiset korvaamaan meidän naapurillemme todenteolla tapahtuneita
vääryyksiä, joskin ne ovat tapahtuneet meidän tietämättämme, vieläpä
vastoin meidän nimenomaista kieltoamme.»

»Kuninkaallinen majesteetti», sanoi lähettiläs, »tämän vastauksenne vien
kaikkein armollisimmalle herralleni. Mutta sallikaa minun sanoa, se ei
millään tavalla eroa niistä välttelevistä vastauksista, joita jo niin
monta kertaa on annettu hänen oikeutettuihin valituksiinsa. En siis voi
toivoa tästä olevan apua rauhan ja ystävällisyyden palautumiseksi
Ranskan ja Burgundin välille.»

»Tapahtukoon siinä asiassa Jumalan tahto!» lausui kuningas. »Syynä
laupiaaseen vastaukseen, jonka annoin teidän häpäiseviin kanteisiinne,
ei ollut teidän herranne aseitten pelko, vaan rakkaus rauhaan yksistään.
Jatkakaa sanottavaanne.»

»Minun herrani toinen vaatimus», sanoi lähettiläs, »on se, että te,
kuninkaallinen majesteetti, lakkaisitte salaisista vehkeistänne hänelle
alamaisten Gent'in, Lüttich'in ja Mecheln'in kaupunkien kanssa. Hän
pyytää, että te, herra kuningas, kutsuisitte pois salaiset asiamiehenne,
jotka kiihoittavat Flanderin rehellisten porvarien tyytymättömyyttä; ja
että te ajaisitte pois alusmailtanne tai vielä paremmin antaisitte
heidän laillisten herrojensa käsiin ansaitulla tavalla rangaistaviksi ne
maanpetturit ja karkulaiset, joille, heidän päästyään pakoon niiltä
paikoilta, missä he olivat vehkeilleet, on kovinkin kernaasti suotu
turvapaikkoja Parisissa, Orleans'issa, Tours'issa sekä muissa Ranskan
kaupungeissa.»

»Sanokaa Burgundin herttualle», vastasi kuningas, »etten minä tiedä
mitään noista salavehkeistä, joista hän minua niin häpäisevällä tavalla
syyttää; -- että minun ranskalaiset alamaiseni ovat usein tekemisissä
Flanderin kunnon kaupunkien kanssa, ja että tämän vapaan kaupan
lakkauttaminen, josta meillä on molemminpuolin hyötyä, olisi yhtä
paljon vastoin herttuan etua kuin minun omaani; -- ja että paljon
flanderilaisia aina asustaa minun kuningaskunnassani, minun lakieni
suojelemina niiden samojen kauppa-asioiden tähden; vaan ettei täällä ole
ketään minun tietääkseni, jolla olisi petollisia tai kapinallisia
hankkeita herttuaa vastaan. Jatkakaa sanottavaanne -- te olette kuullut
vastaukseni.»

»Niinkuin äskenkin, kuninkaallinen majesteetti, suureksi
mielipahakseni», vastasi Crévecoeur'in kreivi; »sillä tämä vastaus ei
ole niin suora ja selvä, että se voisi tyydyttää minun herraani,
herttuaa, ja sovittaa niitä monia salavehkeitä, jotka eivät tule
olemattomiksi, vaikka te, kuninkaallinen majesteetti, niin sanottekin.
Mutta minä jatkan asiaani. Herttua vaatii vielä, että Ranskan kuningas
viipymättä ja luotettavan saattojoukon suojelemana lähettäisi takaisin
Burgundin alueelle Isabellan, Croyen kreivin tyttären sekä tämän neidon
sukulaisen ja hoitajan, kreivinna Hamelinen, samaista sukua. Sillä
mainittu kreivitär Isabella, joka, maan lain mukaan sekä tiluksiensa
läänitysalaisuuden vuoksi, on mainitun Burgundin herttuan holhokki, on
paennut pois hänen alusmailtaan ja sen suojeluksen alta, jota herttua,
huolellisena holhoojana, hänelle olisi tarjonnut; ja nyt hän oleskelee
täällä salaa Ranskan kuninkaan turvissa, joka yllyttää hänen
itsepintaisuuttaan herttuaa, hänen luonnollista herraansa ja
holhoojaansa vastaan, aivan vastoin Jumalan säädöksiä sekä ihmislakia,
niinkuin ne aina ovat olleet voimassa koko kristikunnassa. -- Vielä
kerran jään odottamaan teidän vastaustanne, herra kuningas.»

»Te teitte viisaasti, kreivi Crévecoeur», virkkoi Ludvig pilkallisesti,
»kun näin aikaiseen päivällä alotitte lähettiläsvirkanne; sillä jos
teillä on aikomus vaatia minua edesvastuuseen jokaisen vasallin vuoksi,
jonka teidän herranne tuittupäisyydessään on karkoittanut alusmailtaan,
niin luetteloa saattaisi jatkua päivänlaskuun saakka. Kuka voi todistaa,
että nuo naiset oleskelevat minun rajojeni sisällä? Kuka uskaltaa sanoa,
jos niin olisikin, että minä olen auttanut heitä pakenemaan tänne tai
ottanut heidät vastaan tarjoamalla heille suojaa? Kuka vakuuttaa, jos
he oleskelevat Ranskassa, että minä tunnen heidän piilopaikkansa?»

»Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Crévecoeur;
»minulla oli mies, joka olisi voinut todistaa tämän asian -- mies, joka
oli nähnyt mainitut paenneet naiset Lilja nimisessä ravintolassa, vähän
matkan päässä tästä linnasta -- mies, joka oli nähnyt teidät, herra
kuningas, heidän seurassaan, vaikka te olittekin halvassa Tours'in
kaupungin porvarin puvussa -- mies, joka teidän läsnäollessanne, herra
kuningas, sai heiltä heidän ystävilleen Flanderiin vietäviä kirjeitä
sekä sanomia -- jotka kaikki hän saattoi Burgundin herttuan nähtäviksi
ja kuultaviksi.»

»Tuokaa se mies tänne», sanoi kuningas. »Tuokaa tänne silmieni eteen se
mies, joka uskaltaa tämmöisiä törkeitä valheita puhua.»

»Te puhutte voitonriemulla, herra kuningas; sillä te tiedätte, ettei
tätä todistajaa ole enää olemassa. Eläissään hänen nimensä oli Zamet
Mograubin, syntyjään mustalaiskuljeksija. Eilen, sen sain kuulla, eräs
teidän yliprovossinne väkeen kuuluva joukko hirtti hänet, varmaankin
siltä varalta, ettei hän, täällä seisoen, voisi vahvistaa mitä hän tästä
asiasta oli ilmoittanut Burgundin herttualle valtaneuvoskunnan ja minun
itsenikin, Filip Crévecoeur'in, Cordés'n herran, kuullen.»

»Embrun'in pyhä Neitsyt varjelkoon!» sanoi kuningas. »Nämäpä syytökset
ovat niin törkeitä ja minä olen niin tietämätön kaikesta niihin
koskevista asioista, että sen vannon kuninkaallisen kunniani kautta, ne
pikemmin minua naurattavat kuin suututtavat. Minun provossini väki
hirttää jokaikinen päivä, niinkuin heidän virkansa vaatii, varkaita sekä
maantienkuljeksijoita; onko minun kruununi kirkkautta tahrattava
kaikella sillä, mitä nuo tuommoiset varkaat ja maankuljeksijat ovat
voineet loruta minun tuittupäiselle serkulleni ja hänen viisaille
valtaneuvoksilleen? Olkaa niin hyvä ja sanokaa rakkaalle serkulleni,
että hän, jos tämmöinen seura on hänelle mieluinen, tekisi hyvin ja
pitäisi ne omien rajojensa sisäpuolella; sillä täällä ei heille ole
tarjona muuta kuin lyhyt ripitys ja tiukka nuora.»

»Minun herrani ei tarvitse semmoisia alamaisia», vastasi kreivi
uhkarohkeammalla äänellä kuin mitä hän tähän saakka oli uskaltanut
käyttää. »Sillä Burgundin jalolla herttualla ei ole tapana tiedustella
noidilta, kuljeksijoilta, mustalaisilta tai muilta tuommoisilta
naapuriensa ja liittolaistensa kohtaloja ja onnenvaiheita.»

»Meillä on jo ollut tarpeeksi malttia, jopa liiaksikin», keskeytti hänet
kuningas; »ja koska sinulla ei näytä olevan täällä muuta toimitettavaa
kuin lausua häpäiseviä sanoja, niin lähetämme jonkun puolestamme
Burgundin herttuan puheille -- sillä me olemme varmat, että sinä, näin
käyttäytyen meitä kohtaan, olet mennyt sinulle annettujen käskyjen
rajojen yli, minkälaiset nuo käskyt lienevätkin olleet.»

»Päinvastoin», virkkoi Crévecoeur, »en olekaan vielä kaikkia
sanottaviani sanonut. -- Kuulkaa siis, Ludvig Valois'lainen, Ranskan
kuningas -- kuulkaa te aatelisherrat, jotka kenties olette läsnä
-- kuulkaa, kaikki kunnolliset ja rehelliset miehet -- ja sinä, Toison
d'Or», hän kääntyi airuen puoleen, »lue julistus, kun minä olen puheeni
lopettanut. -- Minä, Filip Crévecoeur, Cordés'n herra, Saksan
keisarikunnan kreivi ja suuri-arvoisen, prinssillisen Kultaisen
Lammasnahan ritariston jäsen, teen suurivaltiaan herrani ja
hallitsijani, Kaarlen, Jumalan armosta Burgundin ja Lotringin,
Brabant'in ja Limburg'in, Luxemburg'in ja Geldern'in hertuan, Flander'in
ja Artois'n kreivin, Hennegaun, Hollannin, Seelannin, Namur'in,
Zütphen'in pfaltskreivin, Saksan pyhän keisarikunnan rajakreivin,
Frieslannin, Salines'n ja Mecheln'in herran nimessä julkisesti
tiettäväksi teille, Ludvig, Ranskan kuningas, että hän, koska te ette
ole tahtonut korvata ja parantaa niitä monenlaisia vääryyksiä,
häväistyksiä sekä loukkauksia, jotka ovat tulleet tehdyiksi ja
toimitetuiksi teidän kauttanne, teidän avullanne tai teidän
kehoituksestanne mainittua herttuata sekä hänen uskollisia alamaisiansa
vastaan, nyt minun suuni kautta luopuu kaikesta läänitysvelvollisuudesta
ja uskollisuudesta teidän kruunuanne ja valtaanne kohtaan -- hän
julistaa teidät kavaltajaksi ja petturiksi ja vaatii teitä taisteluun,
jos olette kuningas ja mies. Tässä on panttini vahvistukseksi siihen
mitä olen sanonut.»

Näin sanoen hän tempasi rautakintaan oikeasta kädestänsä ja nakkasi sen
maahan salin permannolle.

Siihen saakka kunnes hänen rohkeutensa oli kohonnut korkeimmilleen, oli
tämän oudon tapauksen aikana juhlasalissa vallinnut syvin äänettömyys.
Mutta niin pian kuin maahan viskattu kinnas oli kolahtanut, ja Toison
d'Or, Burgundin airut, heti sen jälkeen oli kaikuvalla äänellään
huutanut: »Eläköön Burgundi!» -- nousi yleinen meteli. Dunois,
Orleans'in herttua, vanha lordi Crawford ynnä vielä pari muuta, joille
heidän korkea arvonsa antoi siihen valtaa, riensivät kilpaa kinnasta
maasta nostamaan, ja muut salissa olijat samassa huusivat: »Hakatkaa
hänet maahan! Leikatkaa hänet palasiksi! Tuleeko hän tänne Ranskan
kuningasta häpäisemään hänen omassa palatsissansa!»

Mutta kuningas asetti metelin sillä, että hän äänellä, joka kajahti kuin
ukkosen jyrinä, sai kaikki muut äänet vaikenemaan. -- »Hiljaa, minun
vasallini! Ei yksikään käsi saa koskea tuohon mieheen, ei yksikään sormi
tuohon panttiin! -- Ja te, herra kreivi, mitä ainetta luulette teidän
henkenne olevan tai millä tai'alla luulette sen olevan suojellun, koska
panette sen näin vaarallisen arvanheiton alaiseksi? Vai lieneekö teidän
herttuanne toista ainetta kuin muut hallitsijat, koska hän tuo esiin ne
vääryydet, joita hän arvelee itselleen tehdyn, näin tavattomalla
tavalla?»

»Hän on tosiaankin toista ja jalompaa ainetta kuin muut kristikunnan
hallitsijat», virkkoi masentumaton Crévecoeur'in kreivi; »sillä silloin,
kun ei yksikään heistä uskaltanut suoda turvaa teille -- _teille_, sanon
minä, kuningas Ludvig -- silloin kun te olitte vasta Ranskan
kruununperillinen, Ranskasta karkoitettu maanpakolainen, ja kun isänne
kostonhimonsa koko ankaruudella sekä kuningaskuntansa koko voimalla
vainosi teitä -- silloin minun jalo herrani, jonka mielenjaloutta te
niin törkeästi olette väärinkäyttänyt, otti teidät luoksensa ja suojeli
teitä niinkuin omaa veljeään. Hyvästi nyt, herra kuningas, minun
sanottavani on sanottu!»

Näin puhuttuaan Crévecoeur'in kreivi äkisti ja muitta jäähyväisittä
poistui salista.

»Rientäkää hänen jälkeensä -- rientäkää -- ottakaa vastaan tuo kinnas
ja rientäkää hänen jälkeensä!» huusi kuningas. -- »Minä en tarkoita
sinua, Dunois, enkä myöskään sinua, Crawford, joka kenties olet jo liian
vanha tuommoisiin löylyihin; enkä sinuakaan, serkkuni Orleans, joka
niihin lienet liian nuori. -- Herra kardinaali -- herra Auzerren piispa
-- teidän pyhään virkaanne kuuluu rauhan sovittelu hallitsijain välillä
-- nostakaa kinnas maasta ja nuhdelkaa Crévecoeur'in kreiviä siitä
synnistä, jonka hän on tehnyt, kun hän täten tulee häpäisemään mahtavaa
kuningasta hänen omassa hovissaan ja pakoittaa meidät saattamaan
naapurin valtakunnan sekä omamme kaikkien sodan viheliäisyyksien
alaiseksi.»

Tämän suoran, häneen kohdistuvan käskyn kuultuaan kardinaali Balue nosti
kintaan maasta niin varovaisesti, kuin olisi hän kyykäärmeeseen koskenut
-- niin suuresti hän näytti tuota sodan merkkiä kammoavan -- ja
juhlasalista poistuen hän heti riensi sodanjulistajan jälkeen.

Ludvig vaikeni ja katsahti hovilaistensa piiriä, jotka melkein kaikki,
paitsi jo ylempänä mainittuja, olivat halpasukuisia miehiä ja koroitetut
toimeensa kuninkaan hovissa muista syistä kuin urhoollisuuden ja
sankaritöitten vuoksi; he katselivat kalman kalpeina toisiinsa, sillä
äsken päättynyt tapaus oli nähtävästi tehnyt heihin pahan vaikutuksen.
Ludvig loi heihin ylenkatseellisen silmäyksen ja virkkoi sitten
ääneensä: »Kylläpä Crévecoeur'in kreivi on ylpeä ja uhkarohkea, mutta
täytyy sentään tunnustaa, että hänessä Burgundin herttualla on rohkein
palvelija, joka koskaan on saattanut sanaa toiselle hallitsijalle.
Soisinpa tietäväni, mistä minä saisin yhtä uskollisen lähettilään
vastaukseni viejäksi.»

»Te teette vääryyttä ranskalaisille aatelismiehillenne, kuninkaallinen
majesteetti», sanoi Dunois. »Joka ainoa heistä ottaisi viedäkseen
sodanjulistuksen Burgundin herttualle miekkansa kärjessä.»

»Herra kuningas», lisäsi vanha Crawford, »te teette myös vääryyttä
teidän palveluksessanne oleville skotlantilaisille aatelismiehille. Minä
tai kuka muu hyvänsä komppaniastani, jolla vain on tarpeeksi korkea
arvo, hetkeäkään epäröimättä rientäisi tuota ylpeää kreiviä vaatimaan
vastuuseen sanoistaan. Minunkin käteni olisi vielä kyllin vahva siihen,
jos vain teiltä, kuninkaallinen majesteetti, saan siihen luvan.»

»Mutta kuninkaallinen majesteetti», jatkoi Dunois, »ei tahdo käyttää
meitä mihinkään työhön, joka voisi tuottaa kunniaa meille, hänelle
itselleen sekä Ranskalle.»

»Sano pikemmin, Dunois», virkkoi kuningas, »etten tahdo hellittää
ohjaksia tuolle päättömälle tuittupäisyydelle, joka jonkun mitättömän
ritarillisen kunnianarkuuden vuoksi saattaisi meidät itsemme, kruunun,
Ranskan ja kaikki turmioon. Ei ole ainoatakaan teidän joukossanne, joka
ei älyäisi kuinka kallisarvoinen rauhan pieninkin hetki tätä nykyä on
häviölle joutuneen maan haavojen parantamiseksi; mutta ei sittenkään ole
ainoatakaan teidän joukossanne, joka ei ryntäisi sotaan maankiertäjän
mustalaisen lorujen tähden tai kuljeksivan tyttösen vuoksi, jonka arvo
kenties ei ole paljonkaan arvoinen. -- Kas tässä tulee jo kardinaali,
toivottavasti tuoden rauhallisempia sanomia. -- Kuinka kävi -- saitteko
kreivin järkiinsä ja malttamaan mielensä?»

»Herra kuningas», vastasi Balue, »tehtäväni oli vaikea. Minä kysyin
tuolta ylpeältä kreiviltä, kuinka hän uskalsi sinkahuttaa kuninkaallista
majesteettia vastaan tuon häpäisevän soimauksen, jolla hän päätti
puheensa, ja minä huomautin, että se välttämättömästi tulisi käsitetyksi
hänen omasta hävyttömyydestään eikä hänen herrastaan lähteneeksi, ja
että hän sen kautta oli joutuva teidän kuninkaallisen mielivaltanne
alaiseksi, rangaistavaksi tavalla, jonka te katsotte sopivaksi.»

»Oikein puhuit», sanoi kuningas, »entäs mitä hän virkkoi?»

»Kreivi», jatkoi Balue, »oli jo silloin, toinen jalka jalustimessa,
valmiina nousemaan hevosen selkään ja kuullessaan minun varoitukseni hän
kääntyi vain minuun, jalkaansa alas astumatta. -- »Jos», sanoi hän,
»olisin jo ollut viidenkymmenen virstan päässä ja saanut huhun kautta
kuulla, että Ranskan kuninkaan suusta oli lähtenyt minun herttuatani
häpäisevä kysymys, niin olisin senkin matkan päässä paikalla noussut
hevosen selkään ja palannut takaisin keventääkseni mieltäni sillä
vastauksella, minkä kuningas juuri äsken sai.»

»Sanoinhan minä», virkkoi kuningas katsoen ympärilleen osoittamatta
huomattavaa vihaa, »että kiltissä Crévecouer'in kreivissä minun
serkullani herttualla on paras palvelija, mikä ikinä on ratsastanut
hallitsijansa oikealla sivulla. -- Mutta sinä sait hänet kuitenkin
viipymään?»

»Hän lupasi viipyä vuorokauden ja otti siksi aikaa
sodanjulistuspanttinsa takaisin», virkkoi kardinaali; »hän poikkesi
Liljan ravintolaan.»

»Katsokaa, että häntä hyvin palvellaan ja komeasti kestitään minun
kustannuksellani», käski kuningas; »semmoinen palvelija on kuin kallis
kivi hallitsijansa kruunussa. -- Yksi vuorokausi!» lisäsi hän mutisten
itsekseen ja näyttipä siltä kuin hänen silmänsä olisi tahtonut tunkea
tulevaisuuden läpi. »Yksi vuorokausi -- se on lyhyt aika. Mutta voipa
yksi vuorokausikin, jos sen viisaasti ja taitavasti käyttää, olla
samanarvoinen kuin kokonainen vuosi toimettomien, kykenemättömien
asiamiesten käsissä. -- Hyvä on. -- Ja nyt metsään -- metsään, jalot
herrat! -- Orleans, minun kunnon serkkuni, heitä nyt pois tuo
nöyryytesi, vaikka se kyllä sinua sievästi pukee, ja älä huoli Johannani
kainoudesta. Yhtä hyvin saattaisi Cher olla Loireen yhdistymättä, kuin
hän sinun kosimiseesi suostumatta tai sinä häntä kosimatta», lisäsi hän,
kun onneton herttua hitaasti läheni kihlattua morsiantaan. »Ja nyt
karjupeitset käteen, hyvät herrat; sillä Allegre, minun metsänvartijani
on saanut kierretyksi otuksen, joka on paneva sekä koirat että miehet
koetukselle. -- Dunois, lainaa minulle peitsesi, ja ota omani, se on
minulle kovin raskas. Mutta milloinka olisi kuultu _sinun_ valittavan
peistäsi raskaaksi! -- Hevosen selkään -- hevosen selkään vaan, hyvät
herrat!»

Ja koko metsästysjoukko läksi ratsastamaan.



IX

METSÄKARJUNJAHTI

      Visapäät narrit, mielettömät pojat
      ne mun on miehiäni; noist' en huoli,
      jotk' urkkivat mua tutkivaisin silmin.

      Richard kuningas.


Tässä tilaisuudessa kardinaali Balue, vaikka hänellä olikin pitkällinen
kokemus Ludvigin luonteesta, kuitenkin horjahti suureen erehdykseen.
Hänen itserakkautensa sai hänet siihen uskoon, että Crévecoeur'in
kreivin viivyttäminen Tours'issa oli onnistunut häneltä paremmin, kuin
luultavasti keneltä muulta sovittajalta hyvänsä, jota kuningas olisi
saattanut käyttää. Ja kun hän tiesi, miten tärkeänä Ludvig piti sodan
lykkäytymistä toistaiseksi Burgundin herttuan kanssa, niin hän ei voinut
olla näyttämättä, että hän luuli tehneensä suuren ja kuninkaalle
mieleisen työn. Hän pysytteli enemmän kuninkaan persoonan lähellä kuin
mitä hänellä muulloin oli ollut tapana, ja koetti saada hänet puhelemaan
aamullisista tapauksista.

Siinä hän teki typerästi useammassa kuin yhdessä suhteessa. Sillä
hallitsijat ylimalkaan eivät suvaitse, että heidän alamaisensa
lähestyvät heitä, huomauttaen omia ansioitaan ja siten ikäänkuin väkisin
vaatien itselleen kiitosta sekä palkintoa ansiollisesta työstänsä; ja
Ludvig epäluuloisin kaikista kuninkaista, joita ikinä on ollut maan
päällä, oli aina erittäin nurjamielinen ja tyly jokaiselle, joka
ansioittensa nojalla näytti vaativan hänen suosiotaan tai ongiskelevan
hänen salaisuuksiaan.

Mutta kardinaali, jota hetkellinen itseensätyytyväisyys kiihdytti,
niinkuin se joskus kiihdyttää kaikkein varovaisimpiakin, ratsasti
kuninkaan oikealla sivulla, kääntäen aina, milloin vain suinkin saattoi
puheen Crévecoeur'iin ja hänen lähetykseensä; ja siitä kysymyksestä
juuri, vaikka se ehkä sillä hetkellä kaikkein eniten täytti hänen
mielensä, oli kuningas kuitenkin kaikkein vastahakoisin puhumaan.
Vihdoin viimeinkin Ludvig, joka oli kuunnellut kardinaalia
huomaavaisuudella, joskaan sanaakaan vastaamatta, mikä olisi voinut
antaa syytä puheen jatkamiseen, viittasi luokseen Dunois'n, joka
ratsasti vähän jäljempänä hänen hevosensa vasemmalla puolella.

»Me olemme lähteneet ulos huvittelemaan ja ruumista virvoittelemaan»,
virkkoi hän; »mutta tämä korkea-arvoinen kirkon isä tahtoisi saada
meidät pitämään valtiollista neuvottelua.»

»Toivonpa että te, kuninkaallinen majesteetti, ette pane pahaksi, vaikka
en ota siihen osaa», sanoi Dunois. »Siinä olen luotu Ranskan puolesta
taistelemaan ja siihen minulla on sekä sydäntä että kättä, vaan minulla
ei ole päätä ottaakseni osaa neuvotteluihin maamme hyväksi.»

»Herra kardinaalin pää ei tahdo kääntyä mihinkään muuhun suuntaan,
Dunois», vastasi Ludvig. »Hän on kuullut Crévecoeur'in salaripin
linnanportin edustalla ja hän on antanut meille tiedoksi kreivin koko
tunnustuksen -- sanoittehan _koko_?» jatkoi hän, painostaen sitä sanaa
ja luoden kardinaaliin silmäyksen, joka iski hänen pitkien, mustien
silmäripsiensä alta aivankuin väkipuukko välkähtää, kun se tempaistaan
tupesta irti.

Kardinaali vavahti, kun hän, koettaen yhtyä kuninkaan leikkipuheeseen,
vastasi: »Vaikka meidän pappien velvollisuus ylimalkain on pitää salassa
salaripillä käyvien tunnustukset, niin ei ole kuitenkaan semmoista
sigillum confessionis'ta (rippitunnustuksen sinettiä), joka ei sulaisi
majesteetin huokuessa siihen.»

»Ja kun herra kardinaali», virkkoi kuningas, »on näin valmis
ilmoittamaan meille toisten ihmisten salaisuudet, niin hän tietysti
vaatii, että mekin olisimme häntä kohtaan yhtä avomieliset. Ja
päästäksensä tälle molemminpuolisen luottamuksen kannalle, hän aivan
luonnollisesti haluaa saada tietää, oleskelevatko nuo molemmat Croyen
kreivittäret todellakin meidän alusmaassamme. Paha vain, että me emme
voi tyydyttää hänen uteliaisuuttaan, koska emme itsekään tiedä missä
paikassa tavallisesti maankiertäjäneitosilla, valepuvuissa kulkevilla
prinsessoilla ja onnettomilla kreivittärillä on tyyssijansa meidän
rajojemme sisäpuolella, jotka -- Jumalalle ja Embrun'in pyhälle
Neitsyelle kiitos! -- ovat siksi avarat, ettei meidän olisi helppo
vastata näihin herra kardinaalin oikeutettuihin kysymyksiin. Mutta
olettakaamme että he olisivat täällä, mitä sinä, Dunois, silloin
vastaisit meidän serkkumme jyrkkään vaatimukseen?»

»Minä vastaan teille siihen, herra kuningas, jos ensin suoraan sanotte
minulle, haluatteko sotaa vai rauhaa», vastasi Dunois suoruudella, joka,
koska se johtui hänen luontaisesta avomielisyydestään ja
pelottomuudestaan, aina aika ajoin suuresti taivutti hänen puoleensa
Ludvigin suosion; sillä tämä kuningas, niinkuin kaikki viekkaat ihmiset,
oli yhtä halukas saamaan selvää toisten ihmisten mielipiteistä kuin
salaamaan omansa.

»Niin totta kuin toivon pääseväni autuaaksi», sanoi hän, »minä olisin
yhtä halukas ilmoittamaan sinulle aikomukseni kuin sinä sitä kuulemaan,
jospa vain itse sen tarkoin tietäisin. Mutta olettakaamme, että olisin
päättänyt ruveta sotaan, mitä silloin olisi tehtävä kauniilla ja
rikkaalla nuorella kreivittärellä, jos hän nimittäin oleskelee täällä
minun alusmaassani?»

»Antakaa hänet aviopuolisoksi jollekulle uljaista ritareistanne, jolla
on sydän rakastaa tyttöä, ja käsi, jolla häntä suojella!» virkkoi
Dunois.

»Sinulle itsellesi esimerkiksi, haa!» sanoi kuningas. »Pasques-Dieu!
oletpa toki viekkaampi kuin minä olisin luullut, vaikka oletkin aina
niin suora olevinasi.»

»Ei, herra kuningas», vastasi Dunois. »Ennemmin olen kaikkea muuta kuin
viekas. Orleans'in pyhä Neitsyt auttakoon, minä ajan aina suoraan
eteenpäin, niinkuin rengasturnauksessa. Te olette, kuninkaallinen
majesteetti, Orleansin suvulle ainakin yhden onnellisen avioliiton
velkaa.»

»Ja sen velan suoritankin, kreivi. Pasques-Dieu! kyllä sen suoritan!
-- Etkö näe tuota kaunista pariskuntaa?»

Kuningas viittasi onnettomaan Orleans'in herttuaan sekä prinsessaan,
jotka kumpikaan eivät uskaltaneet jättäytyä kauaksi Ludvigista eivätkä
hänen nähtensä erota toisistansa, ja jotka siis ratsastivat rinnakkain
noin parin kolmen kyynärän päässä toisistaan; sillä pelko esti heitä
enentämästä välimatkaa ja inho toiselta puolen taas vähentämästä sitä.

Dunois katsahti sinne päin, minne kuningas viittasi, ja mielessään
vertasi onnetonta sukulaistansa ja hänen kihlattua morsiantansa
koirapariin, jotka väkisin ovat yhteen kahlitut, mutta pysyttelevät
kuitenkin niin kaukana toisistaan kuin vitjain pituus suinkin sallii.
Tätä katsellessaan hän ei voinut olla pudistamatta päätään, vaikka hän
ei tuolle ulkokullatulle tyrannille uskaltanutkaan muuta vastausta
antaa. Ludvig näyttikin arvanneen hänen ajatuksensa.

»Siitä tulee rauhallinen ja hiljainen avioliitto -- eikä lapsistakaan
taida tulla liiaksi häiriötä, ennustan minä. Vaan eiväthän ne aina
olekaan siunaukseksi.»

Nämät viimeiset sanat sanottuaan kuningas vaikeni; ehkäpä muisto hänen
omasta kiittämättömyydestään isäänsä kohtaan sai hänen suupielissään
karehtelevan eleen muuttumaan jonkinmoiseksi katumuksen ilmeeksi. Mutta
heti sen jälkeen hän jatkoi taas toisella äänellä:

»Totta puhuen, Dunois, vaikka pidänkin avioliiton pyhää sakramenttia
suuressa arvossa», samassa hän risti silmiänsä, »niin soisin mielemmin,
että Orleans'in suvusta vesoisi minulle moisia uljaita sotureita kuin
sinun isäsi ja sinä olette, joilla olisi suonissaan pisara Ranskan
kuninkaallista verta, vaan ei mitään vaatimusta tämän veren oikeuksiin,
niin ettei meidänkin maamme, niinkuin Englanti, joutuisi sotien
raadeltavaksi, joita useampien laillisten kruununperillisten väliset
taistelut saavat syntymään. Leijonalla ei pitäisi koskaan olla enempää
kuin yksi poika.»

Dunois huoahti ja oli vaiti, sillä hän tiesi, että tämän itsevaltiaan
kuninkaan vastustaminen olisi Orleans'in herttualle vain vahingoksi,
eikä miksikään eduksi. Sittenkään ei hän voinut hillitä itseään
vastaamasta hetkisen perästä: »Koska te, kuninkaallinen majesteetti,
olette viitannut isäni aviottomaan syntyperään, niin tahtoisin sanoa,
että häntä, jollei ota lukuun hänen vanhempiensa syntistä heikkoutta, on
sanottava onnellisemmaksi laittoman rakkauden hedelmänä, kuin jos hän
olisi laillisen vihan sikiö.»

»Oletpa aika hävitön veitikka, kun sillä tavoin puhut pyhästä
aviosäädystä», vastasi Ludvig leikillisesti. »Mutta hiiteen koko tämä
keskustelu, sillä metsäkarju on jo lähtenyt liikkeelle. -- Koirat
jäljille, pyhän Hubertin nimeen. -- Hahhaa -- tralalaa -- liralaa!» Ja
kuninkaan torvi kaiutti iloisesti metsiä hänen lähtiessään täyttä
vauhtia ajamaan parinkolmen henkivartijan seuraamana, joiden joukossa
oli myös ystävämme Qventin Durward. Ja tästäkin saattoi huomata, että
kuningas, vaikka hän antautui tulisella innolla mielihuviinsa, samassa
kuitenkin antoi myös myöten pilkantekohalullensa ja muisti kiusata
kardinaali Balue'ta.

Niinkuin ylempänä jo tuli mainituksi, oli tällä taitavalla
valtiomiehellä se heikkous, että hän, vaikka hänen sukuperänsä oli halpa
ja kasvatuksensa keskeneräinen, luuli osaavansa käyttäytyä hoviherrana
ja kohteliaana kavaljeerina. Tosin hän ei englantilaisen piispa
Becket'in tavoin itse astunut ritarillisten taistelujen tantereille eikä
myöskään, niinkuin englantilainen kardinaali Wolsey, komentanut
sotajoukkoja. Mutta naisten mielisteleminen, jossa nuo molemmat
toisetkin olivat mestareita, oli hänellä ikäänkuin virkatoimena; ja
niinikään hän oli myös innolla harrastavinaan soturimaista
metsästyshuvia. Hän saattoikin päästä joittenkuitten aatelisnaisten
suosioon, joiden silmissä hänen mahtavuutensa, rikkautensa ja
valtiollinen vaikutusvoimansa jossakin määrin korvasivat hänen
ulkomuotonsa ja käytöksensä puutteellisuutta. Mutta eivätpä ne jalot
ratsut, joita hän osteli hinnalla millä hyvänsä, olleet milläänkään
siitä suuresta kunniasta, että ne saivat kantaa kardinaalia selässään;
ne eivät totelleet häntä sen paremmin kuin olisivat totelleet hänen
isäänsä, rahtimiestä, mylläriä tai räätäliä, joiden vertainen mestari
Balue olikin ratsastustaitoon nähden. Sen tiesi kuningas, ja hän alkoi
nyt vuoroin kiihdyttää, vuoroin hillitä ratsuansa, joilla tempuilla hän
sai kardinaalin hevosen yllytetyksi -- Balue'n täytyi pysyä aivan
kuninkaan läheisyydessä -- sellaiseen kapinaan herraansa vastaan, että
selvään saattoi nähdä niiden piankin rupeavan toinen toiselleen seuran
pettureiksi. Ja niinpian kuin ratsu oli ruvennut hypähtelemään,
karkaamaan pystyyn ja temmeltämään, saattoi kuninkaallinen kiusaaja
ratsumiesparan vielä pahempaan tuskaan sillä, että hän alkoi kysellä
hänen neuvoansa kaikenlaisissa tärkeissä asioissa ja puolin sanoin
viittaella aikovansa nyt tässä tilaisuudessa uskoa hänelle muutamia
niistä valtiosalaisuuksista, joita kardinaali vähää ennen oli niin
hartaasti halunnut tietää.

Viheliäisempää tilaa tuskin voinee ajatellakaan kuin se, mihin tämä
salaneuvos nyt oli joutunut, kun hänen täytyi kuunnella kuninkaansa
puheita ja vastata niihin, ja samalla jokainen vallattoman hevosen uusi
hypähdys hytkähdytti hänet toiseen, vielä vaarallisempaan asemaan
-- hänen teräksenkarvainen kauhtanansa liehahteli höllänä kaikille ilman
suunnille, eikä hänellä ollut muuta suojaa joka hetki uhkaavaa
putoamisen varaa vastaan paitsi satulan syvyys sekä edessä ja takana
nastojen korkeus. Dunois nauraa hohotteli voimatta hillitä itseään,
mutta kuningas, joka osasi salaa ilkkua pilanteoillensa purskahtamatta
ilminauruun, nuhteli laupiaasti ministeriänsä liian suuresta
metsästyksen hartaudesta, joka muka ei sallinut hänen uhrata edes
muutamia hetkiä vakavien asioiden miettimiseen. »En tahdo kauemmin estää
teitä täyttä vauhtia ajamasta», virkkoi Ludvig viimein pelästyneelle
kardinaalille, ja hellitti samassa hevosensa suitset.

Ennenkuin Balue oli ehtinyt sanaakaan sanoa vastaukseksi tai
puolustuksekseen hänen ratsunsa hurjistuikin kokonaan ja alkoi
omavaltaisesti nelistää, jättäen pian jälkeensä kuninkaan sekä Dunois'n,
jotka seurasivat jäljessä hillitymmällä vauhdilla, nauraen valtiomiehen
pahalle pulalle. Jos joku meidän lukijoistamme koskaan on istunut
pillastuneen hevosen selässä (niinkuin minulle itsellenikin on
sattunut), niin hänellä voi olla täysi käsitys siitä, miten tuskallinen,
vaarallinen ja samassa hullunkurinen se tila on. Nuo nelijalkaisen
neljää rajaa, jotka eivät millään tavalla ole ratsumiehen vallassa, eikä
aina sen eläimenkään, jonka omat ne ovat, kiitävät semmoista vauhtia,
ikäänkuin takajalat tahtoisivat päästä etujalkojen edelle -- nuo
kaksijalkaisen käpristyneet sääret, joiden me niin kernaasti suomme
seisovan hyvässä turvassa vihriäisellä nurmikolla, mutta jotka
pinnistäessään hevosen kupeita vaan enentävät tuskaamme -- nuo kädet,
jotka eivät enää pidä kiinni suitsista, vaan ovat tarttuneet hevosen
harjaan -- tuo ruumis, joka ei enää tasapainossa istu pystyssä, jota
asemaa ukko Angelolla oli tapana suositella, eikä myöskään ole eteenpäin
kallistunut niinkuin Newmarket'in jockey'llä (kilparatsastajilla), vaan
roikkua retkottaa hevosen selässä yhtä vakavasti kuin jyväsäkki -- kaikki
tuo on liiankin naurettava näky katsojille, mutta erittäin kiusallinen
asianomaiselle. Jos sen lisäksi tämmöisen väkinäisen ratsumiehen puvussa
tai ulkomuodossa on jotain tavatonta -- jos hänellä on ylhäinen
virkakauhtana tai univormu tai muuta sellaista yllään -- ja jos tapaus
sattuu kilpaajossa, sotaväen katselmuksessa, juhlasaatossa tai muussa
paikassa, missä on paljon ihmisiä koolla ja katselemassa -- niin
ratsumies parka ei voi pelastua loppumattomilta naurunhohotuksilta
millään muulla keinolla, kuin että hänen onnistuu katkaista joku
raajansa tai parikin, tai, ja se vaikuttaa vieläkin paremmin, että hän
siihen paikkaan jääpi kuoliaana; sillä vähemmällä ei hänen putoamisensa
nostata mitään sääliä. Tässä puheenaolevassa tilaisuudessa kardinaalin
lyhyt, teräksenkarvainen nuttu, joka oli hänen ratsastuspukunaan -- ennen
lähtöä linnasta hän oli riisunut yltään pitkän viittansa -- hänen
tulipunaiset sääryksensä ja tulipunainen hattunsa, jonka pitkät
nauharoikaleet liehuivat ilmassa -- kaikki tuo, yhdessä hänen täydellisen
avuttomuutensa kera, antoi tälle ratsastustaidon näytteelle sanomattoman
lystikkään leiman.

Hevonen, joka oli nyt aivan omassa vallassaan, pikemmin lensi kuin
juoksi pitkää, hakattua metsäraittia myöten ja saavutti koiraparven,
joka kiivaasti ajoi metsäkarjua takaa; hevonen ajoi kumoon pari
metsänvartijaa, joilla ei ollut aavistustakaan tämmöisestä takaapäin
tulevasta vaarasta, tallasi maahan useampia koiria, teki suurta häiriötä
koko karjun jahdille ja karkasipa viimein, yhä hurjistuneempana
koiranvartijan kaikuvista huudoista ja kirouksista, otuksenkin ohitse,
tämän kiitäessä joutuisaa ravia, vimmaisena ja suu valkoisena vaahdosta,
jota kuohui sen torahampaitten ympärillä. Balue, huomatessaan
joutuneensa näin likelle metsäkarjua, päästi suustaan hirmuisen
hätähuudon; hevonen, kuullessaan tuon äänen sekä nähdessään pedon
edessään, säikähti nyt niin pahasti, että se äkkiä lopetti hurjan
juoksunsa ja hypähti syrjään; ja kardinaali, joka jo kauan aikaa oli
pysynyt satulassa vain sen vuoksi, että kulku oli käynyt suoraan
eteenpäin, romahti nyt raskaasti maahan. Hänen ratsastuksensa päättyi
niin lähellä metsäkarjua, että kardinaali olisi saattanut joutua surman
suuhun, niinkuin sanotaan ennen muinoin käyneen Favillan, Länsigotein
kuninkaan Espanjassa; mutta hyväksi onneksi oli pedolla tällä hetkellä
mieli aivan täynnä omia asioita. Mahtava kirkkoylimyksemme pääsi siis
vain pelästyksellä, ja ryömittyänsä niin kiireesti kuin hän kerkesi
koirien ja ratsumiesten tieltä, hän näki koko metsästysseurueen kiitävän
sivuitsensa, tulematta hänen avukseen; sillä metsästäjät siihen aikaan
olivat yhtä armottomia tämmöisissä tapaturman tapauksissa, kuin he tätä
nykyäkin ovat.

Kuningas sivukulkiessaan virkkoi Dunois'lle: »Kas tuossa Kardinaalinen
Ylhäisyys nyt makaa aivan matalana -- ei hänestä ole metsämieheksi,
vaikka hän kalastajana (kun nimittäin jokin salaisuus on ongittava)
lienee itse pyhän Pietarinkin vertainen. Mutta tällä kertaa,
luullakseni, hän oli joutunut itseään viekkaamman pariin.»

Näitä sanoja ei kardinaali voinut kuulla, mutta ylenkatseellinen
silmäys, joka iski häneen, antoi hänelle aavistuksen niiden
pääsisällyksestä. Sanotaan paholaisen olevan kerkeän käyttämään
hyväkseen tämmöisiä kiusauksien tilaisuuksia niinkuin tätäkin, jonka
Balue'n intohimot, kuninkaan ivan kiihottamina, loihtivat esiin. Ensi
säikähdys asettui heti kun hän huomasi, ettei putoaminen ollut tuottanut
hänelle mitään vahinkoa; mutta loukattu itserakkaus ja viha kuningasta
kohtaan olivat hänessä paljoa kauemmin vireillä.

Kun koko metsämiesjoukko oli kulkenut sivuitse, saapui paikalle
ratsumies parin palvelijansa kanssa. Hän näytti vain katselleen ajoa,
ottamatta siihen osaa, ja ihmetteli suuresti nähdessään kardinaalin
maassa, hevosetta, apumiehittä, tilassa, josta selvään näkyi minkälainen
tapaturma häntä oli kohdannut. Ratsumies hyppäsi maahan hevosensa
selästä tarjoten apuansa -- hän käski palvelijansa antaa vakavan,
hiljaisen tamman kardinaalin käytettäväksi -- hän ilmaisi kummastustaan
Ranskan hovin tavoista, jotka saattoivat maan viisaimman valtiomiehen
näin jättää avuttomana sivukiitävän hurjan joukon tuottamille vaaroille
alttiiksi -- olihan aivan luonnollista, että Crévecoeur'in -- sillä hän
se oli, jonka onni oli saattanut kaatuneen avuksi -- piti tässä oudossa
yhteensattumuksessa täten auttaa ja lohduttaa kardinaalia.

Ministeri oli nyt semmoisessa tilassa ja semmoisella mielellä, että
häntä oli erittäin sopiva yrittää saada uskollisuudestaan luopumaan, ja
niinkuin lukija tietää, olikin Balue niin rikollisen heikko, että hän
kallisti korvansa noille kiusauksille. Jo aamulla, niinkuin Ludvig
epäluuloisessa mielessänsä kylläkin oli aavistanut, oli näiden molempien
herrojen välillä ollut puhe muistakin asioista, paitsi mitä kardinaali
oli uskaltanut herrallensa kertoa. Silloinkin oli jo Balue'n korvia
hivellyt puhe siitä suuresta arvosta, jossa Crévecoeur vakuutti
Burgundin herttuan pitävän hänen persoonaansa sekä taitoansa; silloin jo
oli hänen sydämessään herännyt vähäinen kiusaus, kun kreivi puhui
herransa luontaisesta anteliaisuudesta sekä Flanderin runsastuloisista
hiippakunnista. Mutta nyt vasta, tulisesti vihastuneena äsken kerrotun
tapauksen johdosta, loukkaantuneen itserakkautensa katkeroittamana, hän
vihdoin onnettomana hetkenä päätti näyttää Ludvig XI:lle, ettei mikään
vihamies ole niin vaarallinen, kuin vihastunut ystävä ja uskottu mies.

Tässä tilaisuudessa hän pyysi Crévecoeur'iä heti hänestä eroamaan, jotta
heidän yhdessäolonsa ei tulisi huomatuksi, mutta kehoitti kreiviä
iltamessun jälkeen tulemaan puheilleen Tours'in pyhän Martin luostariin.
Ja tämän pyynnön hän lausui semmoisella äänellä, josta Burgundin
lähettiläs selvään älysi, että hänen herransa oli saavuttanut voiton,
jota muulloin tuskin olisi voinut toivoakaan, paitsi tämmöisenä tulisen
vimmastuksen hetkenä.

Sillä välin Ludvig, joka tosin oli aikansa valtioviisain kuningas, mutta
tässä, niinkuin joskus muulloinkin, oli antanut metsästyshalunsa voittaa
järjen vaatimukset, jatkoi iloisesti metsäkarjun pyyntiä. Takaa-ajossa
olikin nyt tapahtunut sangen huvittava käänne. Toinen metsäkarju,
parinvuotinen porsas, oli juossut varsinaisen pyydettävän jälkien poikki
ja houkutellut jälkeensä kaikki koirat, paitsi viisi, kuusi vanhaa
vakavaa hurttaa, sekä enimmän osan metsämiehistäkin. Salaisella ilolla
näki kuningas Dunois'nkin muiden mukana poikkeavan noille väärille
jäljille, ja hän riemuitsi jo sydämessään, että hän siten voittaisi
tämän mainion ritarin metsästystaidossa, jota silloin pidettiin melkein
yhtä suuressa kunniassa kuin sotaakin. Ludvigilla oli kelpo ratsu, niin
että hän saattoi likeltä seurata koiria; ja kun oikea metsäkarju viimein
uupuneena pysähtyi suoperäiselle paikalle, ei siellä ollut läsnä keitään
muita metsämiehistä paitsi kuningas.

Ludvig osoitti tottuneen metsämiehen koko urhoollisuutta ja taitoa.
Vaarasta huolimatta hän ratsasti hirvittävän otuksen luo, joka
vimmaisesti piti puoltansa koiria vastaan, ja iski sitä peitsellään.
Mutta hevonen samassa säikähtyen hyppäsi syrjään, niin ettei iskulla
ollut tarpeeksi voimaa tappaa metsäkarjua eikä edes saattaa sitä
voimattomaksi. Ratsuansa ei kuningas saanut millään lailla uuteen
yritykseen; hän hyppäsi senvuoksi maahan ja lähestyi villiintynyttä
otusta jalkaisin, pitäen paljastettuna kädessään yhtä noista lyhyistä,
terävistä, suorista ja hienokärkisistä miekoista, joita metsämiehillä
siihen aikaan oli tämmöisten tilaisuuksien varalta. Metsäkarju heti
paikalla jätti koirat ja ryntäsi ihmisvihollisensa päälle. Kuningas
puolestaan otti lujan asennon ja ojensi miekkansa, tähdäten metsäkarjun
kurkkua tai, pikemmin sanoen, rintaa vasten, kaulaluun kohdalle; täten
olisi otuksen oma paino sekä tulinen vauhti syössyt sen surman suuhun.
Mutta kosteassa suossa Ludvigin jalka luiskahti juuri kun tämä taitoa
kysyvä ja vaarallinen temppu olisi ollut tehtävänä, niin että miekka
vain sattui harjas-haarniskaan otuksen niskassa ja livahti syrjään
tunkeutumatta lihaan, ja kuningas pyörähti kumoon maahan. Tämä oli siinä
suhteessa onneksi hänelle, että metsäkarjunkin isku siten iski syrjään
ja pedon torahammas ohi pyyhkäisten repäsi vain Ludvigin lyhyttä
metsästysnuttua, eikä saanut hänen säärtänsä raadelluksi. Mutta kun
otus, rynnättyään tulisessa vauhdissaan vielä vähän matkaa samaan
suuntaan, käännähti ja aikoi uudestaan syöstä päälle juuri samassa, kun
Ludvig yritti nousta pystyyn, niin kuninkaan henki oli suuressa
vaarassa. Juuri tänä pahimpana hädän hetkenä Qventin Durward, joka
hevosensa hitaisuuden vuoksi oli jäänyt takaa-ajosta jäljemmäksi, mutta
hyväksi onneksi oli kuitenkin kuullut kuninkaan torven äänen ja
seurannut sitä, saapui taistelupaikalle ja pisti otuksen peitsellään
kuoliaaksi.

Sillä välin kuningaskin taas oli päässyt jaloilleen ja vuorossaan tullen
Durward'in apuun, leikkasi miekallansa metsäkarjun kaulan poikki.
Ennenkuin hän virkkoi Qventin'ille sanaakaan, mittasi hän summattoman
otuksen ensin askeleillaan, sitten jaloillansa, ja pyyhkäisi sitten hien
otsaltaan ja veret käsistänsä -- sen jälkeen hän riisui metsästyslakin
päästään, ripusti sen pensaan oksaan ja rukoili hartaasti sen reunaan
kiinnitettyjä pieniä, lyijyisiä pyhimysten kuvia -- ja vihdoinkin hän
katsahti sitten Durward'iin sanoen hänelle: »Sinäkö se olit, nuori
Skotlannin poikani? -- Hyvinpä sinä alotitkin täällä metsämiesvirkasi,
ja mestari Pietari on sinulle taas yhden hyvän aterian velkaa, niinkuin
tuonnoin Lilja-ravintolassa. -- Miksi et virka mitään? Näyttääpä siltä
kuin kaikki hätäisyys ja tuittupäisyys olisi sinusta kadonnut täällä
hovi-ilmassa, missä ne muissa vasta oikein paisuvat.»

Qventin oli yhtä älykäs poika kuin kuka muu tahansa, johon Skotlannin
tuuli on varovaisuutta puhaltanut. Hänen vaarallinen herransa oli
herättänyt hänen sydämessään enemmän pelkoa kuin luottamusta, ja Durward
oli liiaksi viisas käyttääksensä hyväkseen sitä vaarallista likeisemmän
tuttavuuden tilaisuutta, johon kuningas näytti antavan hänelle luvan.
Hän vastasi muutamilla, taitavasti valituilla sanoilla, että jos hänellä
oli lainkaan lupa puhua kuninkaalliselle majesteetille, niin hänellä ei
ollut muuta sanottavaa kuin pyytää anteeksi sitä talonpoikamaista
rohkeuttansa, jolla hän oli kuningasta kohdellut niin kauan kuin hän ei
ollut tiennyt hänen korkeaa arvoansa.

»Hs, mies!» virkkoi kuningas. »Tuo uhkarohkeutesi olkoon sinulle
anteeksi annettu sukkeluutesi ja älykkäisyytesi vuoksi. Oikeinpa minua
ihmetytti kuinka oikeaan sinä osasit Tristanin virkaa arvatessasi.
Paljonpa ei puuttunutkaan, niin olisit itsekin saanut kokea hänen
kätevyyttänsä, niinkuin minulle on kerrottu. Kavahda vain häntä; hän on
kauppias, joka kaupittelee kovia rannerenkaita ja ahtaita kaulahuiveja.
Autapa nyt minut hevosen selkään -- minä olen sinuun mieltynyt ja aion
suosia sinua. Älä luota kenenkään muun mielien suosioon paitsi omaani
-- älä edes enosi tai lordi Crawford'in suosioon -- äläkä hiisku
sanaakaan oikealla ajalla annetusta avustasi tässä metsäkarju-asiassa.
Sillä jos joku kerskaa auttaneensa kuningasta tämmöisestä pulasta, niin
hän saa pitää kerskauksensa ainoana palkintonaan.»

Kuningas torahdutti sitten torveaan, jonka ääni kutsui paikalle Dunois'n
sekä useita palvelijoita. Heidän onnentoivotuksensa niin mainion suuren
otuksen taposta otti Ludvig vastaan, anastaen itselleen paljoa suuremman
osan ansiosta kuin mikä hänelle oikeastaan olisikaan tullut. Ainoastaan
sivumennen hän mainitsi Durward'in auttaneen häntä aivankuin meidän
nykyaikaisetkin korkeasukuiset metsästäjämme kehuessaan metsälaukussa
kotiin tuomiaan lintuja, eivät aina tarkoin kerro, että metsänvartijakin
on ollut pyynnissä mukana ja apuna. Sitten hän käski Dunois'n pitämään
huolta siitä, että saaliiksi saatu metsäkarju lähetettäisiin pyhän
Martin luostarin munkeille, Tours'in kaupunkiin pyhäherkuksi sen
tervehdyksen kera, että he yksityisissäkin rukouksissansa muistelisivat
kuningasta.

»Ja», lisäsi vielä kuningas, »onko kukaan nähnyt korkeaarvoista herra
kardinaalia? Mielestäni ei olisi oikein kohteliasta eikä pyhälle
kristinkirkollekaan tulevan kunnioituksen mukaista, jos jättäisimme
hänet tänne keskelle metsää jalan lonkuttamaan.»

»Jos sallitte minun puhua, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Qventin,
kun hän näki kaikkien seisovan ääneti, »niin näin, että herra kardinaali
sai hevosen, jolla hän ratsasti metsästä.»

»Kas, kuinka Jumala pitää murheen omistansa», vastasi kuningas. »Ja nyt
kotiin linnaan hyvät herrat. Emme huoli jatkaa metsästystä sen enempää
tänä aamuna. -- Kuulepas, knaappi», hän kääntyi Qventin'in puoleen,
»otapa ylös metsäpuukkoni -- se putosi tupesta tuon kiven viereen.
Menkää vain edeltä, Dunois -- heti tulen jälestä.»

Ludvig, jonka mitättömimmätkin liikkeet useinkin olivat tarkoin
mietittyjä juonia, sai täten tilaisuuden salaa kysyä Qventin'iltä:
»Kunnon skotlantilaispoikani, sinulla on silmät paikallaan, näen minä.
-- Voitko sanoa kuka antoi kardinaalille hevosen? -- Joku vieras, arvaan
minä, sillä kun minä pysähtymättä ajoin sivuitse, niin eipä suinkaan
kukaan minun hoviherroistani kiiruhtanut hänelle antamaan tuommoista
tervetullutta apua.»

»Silmänräpäyksen ajan vain näin ne, jotka herra kardinaalia auttoivat,
kuninkaallinen majesteetti» vastasi Qventin; »vain vilahdukselta, sillä
paha kyllä olin jäänyt jäljille ja ajoin täyttä vauhtia joutuakseni
paikalleni. Mutta luulisinpa, että sen tekivät Burgundin lähettiläs ja
hänen väkensä.»

»Haa!» sanoi Ludvig -- »Hyvä on, olkoon vain niin. -- Kylläpä Ranska
sittenkin vie voiton heistä.»

Muuta merkillistä ei tapahtunut enää, ja kuningas seuralaisineen palasi
linnaan.



X

VARTIJA

      Mist' on tuo sointi? Ilmasta vai maasta?

      Myrsky.

      -- herkin korvin kuuntelin,
      ja imin itseheni säveleitä,
      jotk' olis voineet hengen herättää
      luurankohonkin.

      Comus.


Qventin oli tuskin päässyt pikkuiseen kammioonsa ja ryhtynyt
tarpeellisten vaatteiden muuttoon, kun hänen arvoisa enonsa tuli sisään
ja käski hänen tarkalleen kertoa kaikki, mitä hänelle tällä
metsästysretkellä oli tapahtunut.

Nuorukainen, joka ei voinut auttaa sitä, että hänen mielestään enon
käden voima oli hänen älynsä voimaa suurempi, sommitteli vastauksensa
huolellisesti siten, että täysi voiton kunnia tuli kuninkaalle, joka oli
halunnut sen yksin omistaa. Le Balafré puolestaan kerskasi, kuinka
paljoa taitavammin hän olisi menetellyt semmoisessa tilaisuudessa, ja
nuhteli hiukan sisarenpoikansa riitaisuutta, kun hän ei rientänyt
kuninkaan avuksi, vaikka tämä oli niin suuressa vaarassa. Nuorukainen
vastauksessaan oli taaskin varovainen; hän ei koettanutkaan puolustaa
käytöstänsä millään muulla kuin sillä, että hänen mielestään
metsästystaidon sääntöjen mukaan olisi ollut epäkohteliasta käydä
otuksen kimppuun, johon toinen metsästäjä jo oli ryhtynyt, jollei tämä
nimenomaan pyytänyt apua. Tuskin tämä keskustelu oli loppunut, kun
Qventin saikin jo tilaisuuden iloita siitä, että hän puheissaan enonsa
kanssa oli ollut siksi varovainen. Hiljainen kolkutus ovelle ilmoitti
vieraan tuloa -- ovi avautui heti, ja sisään astui Olivier Daim eli
Paha, eli Perkele -- kaikilla näillä nimillä tätä miestä nimitettiin.

Tämä taitava, mutta aivan omaatuntoa vailla oleva mies on jo ylempänä
ulkomuotonsa puolesta tullut kuvatuksi. Parhaaksi vertauskuvaksi hänen
liikunnoilleen sekä käytökselleen olisi kenties sopinut ottaa kissa,
joka, vaikka on makaavinaan syvimmässä unessa tai hiipii huoneen kautta
hitain, aroin, pelkurimaisin askelin, samassa väijyilee jonkun hiiri
paran ovireikää, ja joka, vaikka teeskennellen luottamusta ja rakkautta
hieroskelee kylkeään niitä vasten, joilta se hyvittelyä toivoo,
kuitenkin saattaa heti hetken perästä raapaista sitä, jota se juuri
äsken mielisteli.

Hän astui sisään, selkä kumarassa, katse nöyränä ja vaatimatonna, ja oli
niin ylenpalttisen kohtelias puheessaan Le Balafré'lle, ettei kukaan
läsnäoleva olisi voinut olla ajattelematta muuta, kuin että parranajaja
oli tullut skotlantilaiselta jousimieheltä jotain armoa pyytämään. Hän
toivotti Leslylle onnea, kun hänen nuori sukulaisensa metsässä sinä
päivänä oli osoittanut semmoista taitoa, joka, lisäsi hän, oli vetänyt
kuninkaan erikoisen huomion Durward'in puoleen. Tähän hän pysähtyi
vastausta odottamaan; hänen silmänsä olivat, maahan luotuina ja
ainoastaan pari kertaa ne salaa sivulta vilkaisivat Qventin'iin. Balafré
puolestaan vastasi: »Kova onni, etten minä silloin sattunut olemaan
kuninkaan vieressä sisarenpoikani sijassa, kylläpä minä olisin käynyt
sen otuksen kimppuun ja lävistänyt sen peitselläni, jonka työn, sen
verran kuin asiasta olen selvää saanut, Qventin jätti kuninkaalle omin
käsin tehtäväksi. Mutta se olkoon elinajaksi opiksi kuninkaalle, että
hänen tulisi antaa tämmöiselle hongalle kuin minulle paremman hevosen.
Kuinka minun flanderilainen kuormahevoskaakkini olisi pysynyt kuninkaan
normandilaisen juoksijan rinnalla? Kyllähän minä kannustin
kannustamistani ratsuni kupeita, kunnes ne olivat täynnä lovia! Se ei
ollut viisasta, mestari Olivier, ja teidän pitäisi puhua siitä
kuninkaalliselle majesteetille.»

Mestari Olivier vastasi tähän pyyntöön ainoastaan siten, että hän loi
rohkeaan, suorasukaiseen puhujaan hitaan, kaksimielisen silmäyksen,
samassa hiukan huiskuttaen kättään ja kallistaen päätänsä, jotka temput
yhtähyvin saattoi käsittää äänettömäksi suostumuksesi kuin kielloksi,
ettei siitä aineesta sopisi enempää puhua. Terävämmän, läpitunkevamman
katseen hän loi sitten nuorukaiseen, kysyen kaksimielisesti hymyillen:
»Semmoinenko tapa on Skotlannissa, nuori herra, ettei auteta kuningasta
niin vaarallisissa tilanteissa kuin tämänpäiväisessä?»

»Meillä on tapana», vastasi Qventin pysyen lujasti päätöksessään olla
asiaa tarkemmin selittämättä, »ettemme rasita avullamme kuninkaita
kunniallisissa huvituksissa, niin kauan kun he tulevat omin voimin
toimeen. Meidän mielestämme kuninkaankin tulee metsästysretkellä kärsiä
leikki, koska hän on leikkiin mennyt, samoin kuin muut, ja että hän
juuri siinä tarkoituksessa antautuukin semmoisiin. Mitäs olisi koko
metsästyksestä ilman vaivaa ja vaaraa?»

»Kuulkaapas vain tuota hupsua poikaa!» virkkoi Lesly. »Semmoinen hän on,
aina on vastaus tai syy varalla, vaikka kuka häneltä jotain kysyisi.
Mistä ihmeestä hän lieneekin sen avun saanut; minä kumminkaan en olisi
koskaan osannut selittää syytä mihinkään, mitä eläissäni olen tehnyt,
paitsi kun olen nälän vaatiessa syönyt, tai komppanian nimikirjan mukaan
pitänyt tarkastusta, tai toimittanut muita senkaltaisia virkaan kuuluvia
asioita.»

»Ja sanokaapas, korkeasti kunnioitettava herra», virkkoi kuninkaallinen
parranajaja, katsahtaen häneen silmäluomiensa alatse, »mikähän teillä
oli syynä silloin semmoisen tarkastuksen pitoon?»

»Se että päällikköni oli sen käskenyt», sanoi Le Balafré. »Pyhä Giles
auttakoon! enpä minä siihen muuta syytä tiedä sanoa! Jos hän olisi
Tyrietä tai Cunningham'ia käskenyt, niin heidän olisi täytynyt se
tehdä.»

»Ja se onkin aivan sotamiehentapainen, ratkaiseva syy», myönsi Olivier.
-- »Mutta herra Le Balafré, te varmaankin nyt tulette hyvin iloiseksi,
kun sanon teille, ettei kuninkaallinen majesteetti ollenkaan ole
paheksinut teidän sisarenpoikanne käytöstä, vaan on valinnut hänet
toimittamaan erästä tehtävää tänä iltana.»

_»Hänetkö_ valinnut?» kummeksi Le Balafré -- »te tarkoitatte kai, että
hän on valinnut _minut_?»

»Minä tarkoitan juuri sitä mitä sanoin», vastasi parranajaja laupiaalla,
mutta lujalla äänellä; »kuningas tahtoo uskoa erään asian teidän
sisarenpoikanne toimitettavaksi.»

»Mutta miksi niin ja kuinka?» kysyi Le Balafré; »miksikä hän tämän pojan
valitsi eikä minua?»

»En voi antaa siihen muuta selitystä kuin sen, minkä te itse viimeksi
sanoitte, herra Le Balafré -- kuninkaallinen majesteetti on näin
käskenyt. Mutta», lisäsi hän, »jos saan olla niin rohkea ja tuoda esiin
oman ajatukseni, niin mahtaa kuninkaalla olla joku tehtävä, joka sopii
nuorukaiselle, semmoiselle kuin teidän sisarenpoikanne, eikä teidän
kaltaisellenne paljoa kokeneelle soturille, herra Le Balafré. -- Ja
siis, nuori junkkari, ota aseesi ja seuraa minua. Ota myös pyssy
kanssasi, sillä sinun tulee seisoa vahtina.»

»Vahtinako!» ihmetteli eno. -- »Oletteko te vain varma, ettei se ole
erehdys, mestari Olivier? Vartijoiksi linnan sisähuoneisiin on aina
asetettu vain semmoisia miehiä, jotka, niinkuin minä, ovat jo palvelleet
kaksitoista vuotta meidän kunnianarvoisessa komppaniassamme.»

»Minä olen aivan selvillä kuninkaallisen majesteetin tahdosta», virkkoi
Olivier, «eikä sen täyttämistä sen kauemmin saa viivytellä.»

»Mutta», vastusti vielä Le Balafré, »eihän minun sisarenpoikani ole
vielä vapaa jousimies; hän on vain minun peitsikunnassani palveleva
knaappi.»

»Älkää panko pahaksi», vastasi Olivier, «mutta kuningas tuotti
komppanian tarkastuskirjan luokseen noin puoli tuntia sitten ja
kirjoitti tämän nuoren herran nimen henkivartijain luokkaan. -- Olkaa
siis hyvä ja auttakaa, että me saisimme teidän sisarenpoikanne
varustetuksi virkatoimeensa.»

Le Balafré ei ollut pahanluontoinen mies, eikä kateellinenkaan
mielenlaadultaan; hän rupesi siis joutuisasti auttamaan varustuksia
sisarenpoikansa päälle, samalla neuvoen häntä, kuinka vartijana tuli
käyttäytyä. Mutta vähä väliä pääsi sittenkin hänen suustaan ihmetteleviä
sanoja sen erinomaisen onnen johdosta, joka näin aikaiseen oli sattunut
siksi nuoren miehen osaksi.

»Mokomaa ei ole vielä koskaan tapahtunut skotlantilaisessa
henkivartijakomppaniassa», sanoi hän, »ei edes minullekaan. Mutta
kukaties hänet asetetaankin vartioimaan noita papukaijoja ja Intian
riikinkukkoja, jotka Venetsian lähettiläs äsken lahjoitti meidän
kuninkaallemme -- mitäpä muuta se voisi olla, ja mokoma virka ei
sovikaan muille kuin tämmöisille parrattomille pojille», näin sanoen hän
väänteli hirvittäviä viiksiänsä, »mutta iloinen olen kuitenkin, että se
tuli minun rakkaan sisarenpoikani osaksi.»

Qventin'illä oli yhtä terävä ja sukkela äly kuin vilkas mielikuvituskin;
käsky saapua kuninkaan läheisyyteen herätti siis hänessä korkeamman
arvon toiveita, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää kovemmin
ajatellessaan, että hän näin nopeasti voisi päästä kuuluisuuteen. Hän
päätti tyystin tarkastaa saattajansa käytöstä sekä puheita, joista hän
oli saanut sen käsityksen, että nekin joskus olivat päinvastoin
ymmärrettävät, samoinkuin unenselittäjät sanovat unien merkitsevän juuri
päinvastaista kuin mitä nähdään. Oikein iloinen oli hän myös siitä, että
hän oli pitänyt metsäretkellä tapahtuneet seikat salassa, ja teki nyt
päätöksen, joka varsinkin niin nuoren miehen tekemäksi oli hyvin viisas.
Hän päätti näet, niin kauan kuin hänen tuli hengittää tämän umpimielisen
ja salaisen hovin ilmaa, pitää ajatuksensa telkittynä rintaansa ja
kielensä mitä kovimmassa kurissa.

Pian hän oli täysissä varustuksissa pyssy olkapäällä -- sillä
skotlantilaiset henkivartijat, joskin jousimiehen nimi yhä vielä oli
heille jäänyt, olivat jo aikaa sitten tuliputkeen vaihtaneet pitkän
jousen, jonka käyttämisestä ei heidän kansansa ollut koskaan ollut
erittäin kuuluisa. Tämmöisenä nyt Durward seurasi mestari Olivier'iä
ulos kasarmista.

Hänen enonsa katsoi pitkään hänen jälkeensä ihmetyksellä, johon
sekaantui uteliaisuutta. Ja vaikka hänen rehellisessä sydämessään ei
ollut sijaa kateudelle eikä sen synnyttämille ilkeille tunteille,
sekaantui kuitenkin loukatun ylpeyden ja masentuneen itseluottamuksen
tunne siihen iloon, jonka sisarenpoikaa kohdannut onni herätti hänessä.

Hän pudisti ykstotisesti päätänsä, aukaisi salaisen komeron, otti siitä
suuren pullon esille, joka oli täynnä väkevää viiniä, heilutti sitä,
nähdäkseen kuinka matalalle nesteen pinta jo oli alennut, täytti pikarin
ja joi kelpo kulauksen. Sitten hän vaipui puoleksi pitkäkseen suurelle
tammiselle tuolille, pudisti vielä kerran hitaasti päätänsä, josta
hänelle näyttikin tulevan siksi paljon lohdutusta, että hän jatkoi sitä
temppua aivankuin mandarininuket, kunnes hän vaipui uneen, eikä herännyt
siitä ennenkuin torvi kutsui päivällisaterialle.

Qventin Durward puolestaan, jättäen enonsa näihin syviin mietteisiin,
seurasi opastansa, mestari Olivier'iä, joka ei kulkenut yhdenkään
suuremman linnanpihan poikki, vaan saattoi hänet osaksi katottomia
syrjäisiä teitä, osaksi ja vielä enemmänkin umpisokkelonkaltaisia
portaita, holveja sekä käytäviä myöten, jotka olivat toinen toiseensa
yhdistetyt salaisilla ovilla paikoissa, missä ei semmoisia olisi arvattu
olevankaan. Näin päästiin viimein avaraan, tilavaan, rautaristikolla
suljettuun galleriaan, jota leveytensä tähden olisi melkein sopinut
sanoa saliksi. Sitä koristivat tapetit, jotka olivat merkillisemmät
vanhanaikaisuuteensa kuin kauneuteensa nähden, sekä muutamat
jyrkkäpiirteiset, jäykät, haamunnäköiset muotokuvat, jommoisia
maalaustaide synnytti aamusarastuksessansa ennenkuin sen aurinko oli
vielä loistavana noussut. Nämä maalaukset kuvasivat muka Kaarle Suuren
sankareita, joilla on niin etevä sija Ranskan tarunsekaisessa
alkuhistoriassa; ja koska kuuluisan Roland'in jättiläiskuva oli näistä
kaikkein enimmin silmiinpistävä, niin oli tämä huone saanut nimekseen
Roland'in sali eli Roland'in galleria.

»Täällä saat seisoa vartijana», sanoi Olivier hiljaisesti kuiskaten,
ikäänkuin nuo kolkot kuningasten ja soturien kuvat olisivat voineet
pahastua kovasta puheesta, tai ikäänkuin _hän_ olisi pelännyt
herättävänsä kaiut, jotka piilivät monilokeroisissa holveissa sekä tämän
gotilaistyylisessä avaran ja synkännäköisen huoneen kattoparruissa.

»Mitä käskyjä ja merkkejä minun tulee täällä vartioidessani noudattaa?»
kysyi Qventin yhtä hiljaisella äänellä.

»Onko sinun pyssysi latingissa?» kysyi Olivier kysymykseen vastaamatta.

»Kyllä se pian saadaan latinkiin», sanoi Qventin. Hän latasi aseensa ja
otti tulta sytyttimeensä (joka tarpeen tullessa oli vänkkireikään
pistettävä) pystyvalkean tähteiksi jääneistä hiilistä, jotka vielä
kytivät takassa -- niin suuressa takassa, että sitä hyvin olisi sopinut
sanoa salin kylkeen rakennetuksi gotilaiseksi kammioksi tai kappeliksi.

Kun se oli tehty, ilmoitti Olivier Durward'ille, että henkivartijaväen
suuriin etuoikeuksiin kuului sekin, ettei heidän tarvinnut ottaa vastaan
käskyjä keneltäkään muulta paitsi itse Ranskan kuninkaalta ja
ylikonnetablelta. »Sinä olet nyt asetettu tänne kuninkaan käskystä,
nuori mies», lisäsi hän, »eikä sinun tarvinne kauan olla täällä,
ennenkuin saat tietää miksi olet tänne käsketty. Sillä välin tulee sinun
astua tässä parvekkeella edestakaisin. Sinun on lupa seisahtua niin
kauaksi kuin jotain kuuntelet, vaan et saa millään muotoa käydä istumaan
etkä jättää kädestäsi pyssyä. Et myöskään saa kovalla äänellä laulaa
tai viheltää; mutta jos niin tahdot, sopii sinun mutista jotakuta
kirkkomme rukousta tai jotain viatonta laulua hiljaisella äänellä.
Hyvästi nyt ja ole valpas vartija.»

»Valpas vartija!» ajatteli nuori soturi, kun hänen oppaansa oli
poistunut omituisen hiljaa hiipivin askelin ja kadonnut sivuovesta
tapetin taakse. »Valpas vartija! Ketä täällä sitten tulee vartioida ja
ketä vastaan? -- Sillä ketä muuta paitsi rottia ja nahkasiipiä vastaan
täällä voisi taistella, jolleivät nuo julmannäköiset muinaisajan
edusmiehet herää henkiin minua häiritsemään? No no, se on
velvollisuuteni luullakseni, ja se on täytettävä.»

Lujasti päätettyään täyttää velvollisuutensa tyystimmällä tarkkuudella,
hän koetti kuluttaa aikaansa lukemalla muutamia niistä jumalisista
virsistä, joita hän oli oppinut luostarissa, missä hän isänsä surman
jälkeen oli saanut turvapaikan. Ja tuntuipa hänen mielestänsä -- sillä
erotuksella vain, että hän oli silloisen noviisikauhtanan vaihtanut
nykyiseen koreaan soturinpukuun -- tämä vahtina astuminen Ranskan
kuninkaan galleriassa hyvin samankaltaiselta kuin ne kävelyt, joista hän
oli saanut perin kylliksensä Aberbrothick'in umpimuurisessa luostarissa.

Mutta sitten, ikäänkuin vakuutukseksi itselleen, ettei hän kuulunut
luostariin, vaan maailmaan, hän rupesi itsekseen hiljaisella äänellä
laulamaan muutamia yksinkertaisia ballaadeja, jotka hän oli oppinut
sukunsa vanhalta harppumieheltä: ranskalaisten teloituksesta
Aberlemnossa sekä Torres'issa, Duffus kuninkaan murhasta Torfar'issa
ynnä muita samanlaisia voimallisia lauluja, joiden aiheena oli hänen
kotimaansa ja erittäinkin hänen kotiseutunsa historia. Tällä tavoin hän
sai jokseenkin pitkän ajan vierimään, ja kaksi tuntia oli jo kulunut
päivällisajasta, kun heräävä nälkä muistutti Qventin'ille, että
Aberbrothick-luostarin kunnon munkit, joskin he ankarasti vaativat hänen
olemaan läsnä kaikissa rukouksissa, pitivät myös yhtä tarkasti kiinni
ruokahetkistä. Tässä kuninkaallisessa palatsissa sitä vastoin ei kukaan
ihminen näyttänyt pitävän sitä luonnollisena, että hän hartaasti halusi
päivällistä sen jälkeen, kun hän kaiken aamua oli ollut liikkeellä ja
nyt keskipäivällä väsyttänyt itseään vahdissa.

Mutta suloisilla sävelillä on se lumoava voima, että ne viihdyttävät
semmoistakin maltittomuutta, joka nyt Qventin'iä ahdisti. Tuon pitkän
salin eli gallerian kummassakin päässä oli suuri ovi, jota jykevä kaari
koristi; niiden kautta arvattavasti pääsi erinäisiin huonejaksoihin,
jotka tämä galleria yhdisti toisiinsa. Jatkaessaan yksinäistä kävelyänsä
näiden molempien ovien välillä, jotka olivat hänen vartioitavansa paikan
rajana, vahti yht'äkkiä hämmästyi -- toisen oven takaa helähti soiton
sävel, jossa, ainakin Durward'in mielestä, sama harppu ja sama ääni,
mitkä eilispäivänä olivat häntä ihastuttaneet, taas olivat yhtyneet
yhteen. Kaikki eilisaamuiset mielikuvittelut, jotka sen jälkeen
tapahtuneitten, sydäntä mullistavien seikkojen vuoksi olivat menettäneet
elävyytensä, heräsivät nyt taas täyteen voimaansa. Qventin pysähtyi
siihen paikkaan, missä hänen korvansa parhaiten saattoi imeä itseensä
tuon säveleen, ja seisoi siinä pyssy olkapäällä, suu puoleksi avoinna,
korva, silmä ja sielu, kaikki oveen kiintyneinä -- ollen pikemmin
maalatun vartijankuvan kaltainen kuin elävä vartija, ajattelematta
mitään muuta, kuin miten hän, jos mahdollista, saisi jokaisen kerkeästi
haihtuvan, suloisen säveleen kiinnitetyksi korvaansa.

Nuo viehättävät säveleet kuuluivat vain epäselvästi -- ne raukenivat,
alkoivat haihtua ja haihtuivat kokonaan, mutta helähtivät taas uudestaan
välistä pitemmän, välistä lyhyemmän hetken perästä. Mutta musiikki,
samoinkuin kauneus, onkin usein kaikkein enimmin ihastuttava tai ainakin
kaikkein voimallisin nostattamaan mielikuvittelua, kun se vain osaksi
tarjoaa suloansa nautittavaksi, ja kuulijan tai katsojan oma
mielikuvitus saa itse täyttää kaukaisuuden vuoksi epäselviksi jääneet
kohdat; ja Qventin'illä sitä paitsi oli muutenkin kyllin miettimisen
aihetta tuon lumoavan musiikin lomahetkinä. Sen jälkeen mitä hän oli
enonsa sotakumppaneilta kuullut sekä mitä hänen läsnäollessaan
juhlasalissa oli tapahtunut, hän saattoi nyt varmasti päättää, että
hänen korviansa lumoava sireeni ei ollut, niinkuin hän aikaisemmin aivan
yksinkertaisesti oli luullut, halvan kapakanisännän tytär tai
sukulainen, vaan sama valepuvussa kulkeva, onneton kreivitär, jonka
tähden nyt kuninkaat ja herttuat olivat pukeutumaisillaan
rautahaarniskoihin ja ojentamaisillaan peitsiään. Tuhannet hurjat
mielikuvittelut, jommoisia sillä romanttisella, seikkailuista rikkaalla
aikakaudella niin helposti saattoi syntyä romanttisessa, seikkailuihin
palavassa nuorukaisessa, saattoivat hänet kokonaan unohtamaan paikan,
missä hän todenteolla ruumiillisesti oleskeli, rakennellen sen sijaan
omia hurmaavia pilvilinnojaan. Mutta yhtäkkiä ne kaikki armottomalla
tavalla rikottiin -- kova käsi tarttui kiinni hänen aseeseensa, ja tyly
ääni ihan hänen korvansa juuressa huudahti: »Haa! Pasques-Dieu!
uneliaasti te, herra knaappi, näytätte toimittavankin vartijavirkaanne!»

Se ääni oli mestari Pietarin kaikumaton, vaan kuitenkin läpi sydämen
käyvä, pilkallinen ääni; ja Qventin, äkisti heräten houreistaan, huomasi
häpeällä ja pelästyksellä, että hänen uneksiessaan Ludvig itse
-- luultavasti astuttuaan sisään jonkun salaoven kautta ja hävittyään
seinää myöten tai seinäverhojen taitse -- oli huomaamatta päässyt häntä
niin likelle, että melkein olisi saattanut ryöstää hänen aseensa.

Hämmästyksen ensi vaikutus oli se, että Qventin tempasi äkisti aseensa
irti, niin että kuningas horjahti taaksepäin. Mutta samassa hänessä
heräsi myös pelko, että hän, totellen luonnonviettiään, niin
sanoaksemme, joka pakoittaa urhoollisen miehen tekemään vastarintaa, kun
häneltä yritetään asetta ryöstää, oli sysäyksellänsä vielä enemmän
suututtanut kuningasta, joka jo oli vihastunut hänen
huolimattomuudestansa. Tämän tunteen vaikutuksen alaisena hän,
tietämättä mitä teki, otti pyssynsä, laski sen jälleen olkapäälleen ja
seisoi näin liikahtamatta kuninkaan edessä, joka nyt, niinkuin hänellä
oli syytä luulla, oli tullut hänen verivihollisekseen.

Ludvigin tyrannius johtui vähemmän luontaisesta sydämen julmuudesta ja
armottomuudesta kuin kylmäverisestä valtioviisaudesta ja arasta
epäluuloisuudesta; mutta hänessä oli hiukan tuota pilkallista tylyyttä,
joka teki, että hän yksityisissä keskusteluissa oli kova tyranni, ja
että se tuska, jossa hän tämmöisissä tilaisuuksissa näki toisten
ihmisten olevan, huvitti häntä. Siitä huolimatta ei hän nyt kauemmin
jatkanut kiusaamistaan, vaan sanoi ainoastaan: »Tämän-aamuinen apusi on
yltäkyllin maksanut näin nuoren soturin huolimattomuuden. -- Oletko
saanut ruokaa?»

Qventin, joka pikemmin luuli tulevansa lähetetyksi yliprovossin käsiin,
kuin saavansa tämmöisiä mieltä hyvittäviä sanoja kuulla, vastasi
nöyrästi, ettei ollut saanut päivällistä.

»Poika parka», virkkoi Ludvig tavallista laupiaammalla äänellä, »nälkä
on hänet tehnyt uneliaaksi. -- Kylläpä tiedän, että sinun ruokahalusi on
oikea susi», jatkoi hän, »ja täytyyhän minun pelastaa sinut siitä
pedosta niinkuin sinä pelastit minut toisesta. -- Sinä olet siinäkin
asiassa menetellyt viisaasti, ja siitä sinua kiitän. -- Kestätkö vielä
tunnin ajan ruuatta?»

»Vaikkapa vuorokaudenkin, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Durward,
»muuten en olisi oikea Skotlannin poika.»

»Vaan enpä minä, vaikka saisin toisen kuningaskunnan lisäksi, tahtoisi
sitten olla se piirakka, jonka kimppuun sinä kävisit semmoisen paaston
perästä», nauroi kuningas. »Mutta nyt ei olekaan puhe sinun
päivällisestäsi, vaan omastani. Tänään olen pöytävieraikseni, vain
kolmen kesken, kutsunut kardinaali Balue'n sekä Burgundin lähettilään
-- tuon Crévecoeur'in kreivin -- ja jotakin saattaisi tapahtua -- piru on
aina kaikkein ahkerimmin liikkeellä, kun viholliset välirauhan ehdoilla
tulevat yhteen.»

Hän vaikeni ja seisoi ääneti katsellen synkästi, miettivästi eteensä.
Koska kuninkaalla ei näyttänyt olevan kiire jatkaa puhettaan, uskalsi
Qventin viimein kysyä, mitä hänen tulisi tehdä siinä tilaisuudessa.

»Sinun tulee seisoa vartijana ruokapöydän vieressä, ladattu pyssy
varalla», sanoi kuningas, »ja jos kavaluutta tapahtuu, ampua kavaltaja
kuoliaaksi.»

»Kavaluuttako, kuninkaallinen majesteetti! Tässä vartioidussa linnassa!»
huudahti Durward.

»Sinusta se näyttää mahdottomalta», sanoi kuningas, jota nuorukaisen
suorapuheisuus ei näyttänyt loukanneen; »mutta on meidän historiassamme
nähty, että kavaluus pääsee koiranreiänkin kautta sisään pujahtamaan.
Kavaltamistako vartijat voisivat estää! Voi sinua hupsua poikaa! -- Qvis
custodiat ipsos custodes? -- Kuka voi varjella itse henkivartijani
kavaltamisesta?»

»Heidän skotlantilaiskunniansa», vastasi Durward rohkeasti.

»Oikein -- aivan oikein -- se sana oli minulle mieleen!» virkkoi
kuningas iloisesti. »Skotlantilaiskunnia ei ole ikänä pettänyt, ja
luottamukseni siihen onkin yhtä luja. Mutta kavaluus!» -- Näin sanoen
hän vaipui taas samaan synkkämielisyyteen, ja alkoi epätasaisilla
askeleilla astua edestakaisin huoneessa. -- »Se istuu vieressämme
pitopöydässä, se pilkistää meidän viinimaljoistamme, se väijyy meidän
neuvonantajiemme parrassa, meidän hoviherrojemme hymyilyssä, meidän
hovinarriemme hupsussa naurunhohotuksessa -- ja varsinkin se väijyy
leppyvinänsä olevan vihamiehen ystävällisissä silmäniskuissa. Orleans'in
Ludvig uskoi Burgundin Juhanaan -- hän murhattiin Barbette-kadulla.
Burgundin Juhana uskoi Orleans'in puolueeseen -- hän sai surmansa
Montereaun sillalla. -- Minä en usko kehenkään -- en kehenkään. -- Kuules
nyt -- minä aion pitää tuota uhkarohkeaa kreiviä tarkasti silmällä,
niin, ja tuota kirkkoylimystä myöskin, jota en liioin pidä luotettavana.
Kun sanon: Écosse en avant! (Skotlanti, käy päälle!), niin ammu
Crévecoeur samassa kuoliaaksi.»

»Onhan se minun velvollisuuteni», sanoi Qventin, »jos teidän henkenne,
herra kuningas, joutuisi vaaraan.»

»Tietysti -- en minä tarkoittanutkaan muuta», virkkoi kuningas. -- »Mitä
hyötyä minulla olisi tuon uhkarohkean soturin surmasta? -- Niin, jos se
olisi konnetable Saint-Paul!» -- -- Hän pysähtyi, ikäänkuin hänen
mielestään liika sana olisi livahtanut hänen suustaan, mutta jatkoi
sitten nauraen: »Pistihän minun oma lankonikin, Skotlannin Jaakko
kuningas -- sinun oma Jaakko kuninkaasi, Qventin -- väkipuukon
Douglas'in rintaan omassa kuninkaallisessa Skirling'in linnassaan, jonne
kreivi oli tullut vieraskutsuihin.»

»Stirling'in linnassa», oikaisi Durward, »älkää pahaksi panko, herra
kuningas. -- Mutta siitä teosta ei ollut paljon hyvää.»

»Vai Stirlingkö on sen linnan nimi?» virkkoi kuningas, joka ei ollut
kuulevinansa Qventin'in puheen loppupuolta. »No, olkoon sitten Stirling
-- nimi ei vaikuta asiaan. Mutta en minä aio mitään pahaa noille
miehille -- en yhtään mitään -- siitä ei olisi minulle mitään hyötyä.
Mutta kenties heidän aikomuksensa minua kohtaan eivät ole yhtä
rehellisiä -- minä turvaan sinun pyssyysi.»

»Kyllä minä olen valmis tottelemaan merkkiänne», sanoi Durward, »mutta
kuitenkin -- --»

»Sinä epäröit», sanoi kuningas. »Puhu vain suusi puhtaaksi -- minä annan
sinulle täyden luvan. Sinun kaltaisiltasi saattaa joskus saada sangen
arvokkaita huomautuksia.»

»Minä olisin vain ollut niin rohkea ja tuonut ilmi ihmetykseni sen
johdosta, että te, herra kuningas, vaikka te pelkäätte kavallusta
burgundilaisen puolelta, sittenkin sallitte hänen päästä näin likelle
persoonaanne, vieläpä vain kolmen kesken.»

»Älkää huoliko, herra knaappi», sanoi kuningas. »On olemassa vaaroja,
jotka haihtuvat olemattomiksi, jos niitä rohkeasti käy vastaan, mutta
jotka varmaan ja välttämättömästi tulevat päälle, jos suoraan ja
selvästi näyttää pelkoa. Jos rohkeasti astun murisevan koiran luo ja
silitän sitä, niin voin lyödä vetoa yhdestä kymmentä vastaan, että se
leppyy ikihyväksi; mutta niin pian kuin näytän pelkääväni sitä, se
hyppää päälleni ja puraisee. Sen verran tunnustan sinulle suoraan:
-- minulle on hyvin tärkeää, ettei lähettiläs vihoissaan palaa
tuittupäisen herransa luo. Sen asian vuoksi antaudun tähän vaaraan. En
ole koskaan välttänyt hengenvaaraa, kun siitä on voinut olla etua
valtakunnalleni. -- Seuraa nyt minua.»

Ludvig vei nyt nuoren henkivartijansa, johon hän näytti erittäin
mieltyneen, sivuovesta, mistä hän itse oli tullut sisään, ja näyttäen
sitä hän sanoi: »Sen, joka toivoo hovissa menestyvänsä, tulee tuntea
kaikki salaovet ja piiloportaat -- niin vieläpä kaikki palatsin
satimetkin ja salahaudat yhtä hyvin kuin julkiset läpikäytävät,
kaksoisovet ja suuret portit.»

Useampien mutkien ja kierrosten jälkeen kuningas astui pieneen
holvikattoiseen huoneeseen, mihin pöytä oli katettu kolmella hengelle.
Huoneen kaikki huonekalut sekä muu varustus olivat yksinkertaiset, niin
että ne näyttivät melkein köyhiltä. Astiakaappi, jonka saattoi erottaa
eri osiksi ja siirtää muualle, sisälsi muutamia hopeisia ja kultaisia
astioita; ainoa kalu koko kamarissa, joka näytti hiukkasenkin
kuninkaalliselta. Tämän astiakaapin taakse, missä saattoi olla aivan
piilossa, Ludvig asetti Durward'in; ja katseltuaan eri puolilta ja
huomattuaan, että vartija oli aivan näkymättömissä, antoi hän
Qventin'ille vielä viimeiset käskynsä: -- »Muista vaan sanat Écosse en
avant! -- Niin pian kun ne ovat suustani lähteneet, työnnä astiakaappi
kumoon -- älä välitä kupeista ja pikareista -- ja pidä varasi, että
tähtäät tarkkaan Crévecoeur'iin. -- Jollet saa luotiasi sattumaan, niin
ryntää päälle ja käytä puukkoasi -- Olivier ja minä, me kyllä tulemme
toimeen kardinaalin kanssa.»

Näin puhuttuaan hän vihelsi kovaan ja kutsui sisään Olivier'in, joka
samalla oli kamaripalvelijana ja parranajajana, ja joka muutenkin
toimitti kaikki ne palvelukset, mitkä suorastaan koskivat kuninkaan
persoonaa. Hänen kanssansa tuli kaksi vanhaa miestä, jotka yksin pitivät
huolta tarjoamisesta näissä kuninkaallisissa pidoissa. Niin pian kuin
kuningas oli istahtanut sijalleen, päästettiin vieraat sisään; ja
Qventin, ollen itse näkymättömissä, seisoi niin, että hän tarkalleen
saattoi nähdä, mitä kuninkaan ja hänen vieraittensa välillä tapahtui.

Ludvig tervehti tulijoita erinomaisen ystävällisesti, jota Durward'in
oli hyvin vaikea käsittää ajatellessaan hänelle äsken annettuja käskyjä
sekä sitä tarkoitusta, minkä vuoksi hänen tuli seisoa piilossa
astiakaapin takana, surma-ase kädessä. Ludvig ei näyttänyt vähintäkään
pelkoa; päinvastoin olisi luullut, että nämä vieraat, jotka hän oli
kutsunut pöytäänsä, olivat yli kaikkien muiden semmoisia miehiä, joihin
hän aivan rajattomasti luotti ja joille hän oli erittäin halukas
osoittamaan kunniaa. Ei mikään voinut olla sen majesteetillisempaa,
mutta samalla sen kohteliaampaa, kuin hänen käytöksensä. Kaikki hänen
ympärillään, hänen oma pukunsakin siihen luettuna, oli vailla tuota
loistoa, jolla hänen valtakuntansa kaikki pikku valtiaat koreilivat
juhlapidoissaan; mutta hänen oma puheensa ja käytöksensä olivat
sittenkin mahtavan, armollisimmalla tuulellaan olevan kuninkaan
mukaiset. Qventin'issä alkoi päästä se ajatus voitolle, että koko hänen
äskeinen puheensa Ludvigin kanssa oli ollut vain unennäköä, tai että
kardinaalin alamainen käytös sekä burgundilaisen aatelisherran suora,
rehellinen ja jalo katse olivat perinjuurin poistaneet kuninkaan
epäluulot.

Mutta sillä aikaa kun vieraat, kuninkaan käskyä noudattaen, kävivät
pöytään istumaan, iski Ludvig heihin tuikean silmäyksen, ja heti sen
jälkeen vilkaisi Qventin'in piilopaikan puoleen. Se oli vain
silmänräpäyksen työtä: mutta tuo silmäys ilmaisi niin paljon epäluuloa
ja vihaa vieraita vastaan, niin ankaran käskyn Qventin'ille olla valpas
vartioidessaan ja nopea merkin saatuaan, ettei jäänyt mitään sijaa
epäilykselle: Ludvigin tunteet olivat ennallansa, muuttumatta, eikä
hänen pelkonsa ollut poistunut. Durward siis vielä enemmän kuin ennen
ihmetteli, miten tyystin kuningas osasi peittää epäluuloiset tunteensa.

Näytti siltä kuin Ludvig olisi peräti unohtanut ne rohkeat sanat, jotka
Crévecoeur, koko hoviseuran kuullen, oli hänelle lausunut. Hän puheli
kreivin kanssa menneistä ajoista, seikoista, jotka olivat tapahtuneet
hänen majaillessaan maanpakolaisena Burgundin herttuan luona; hän
tiedusteli kaikenlaista niistä aatelisherroista, joiden kanssa hän
siihen aikaan oli seurustellut, aivan kuin se aika olisi ollut
onnellisin koko hänen elämässään, ja ikäänkuin hänen sydämessään olisi
ollut kaikkia niitä kohtaan, jotka jollakin lailla olivat lievittäneet
hänen maanpakolaisuuttansa, vain ystävyyden ja kiitollisuuden tunteita.

»Jos te olisitte ollut minkä muun valtakunnan lähettiläs hyvänsä»,
lausui hän, »niin olisin teitä jollakin juhlallisemmalla tavalla
kestittänyt. Mutta vanhalle ystävälle, joka usein oli minun
pöytäkumppaninani Genappes'n linnassa, tahdon näyttää itseni semmoisena
kuin mieluimmin elän, vanhana Ludvig Valoislaisena, yhtä
koreilemattomana ja yksinkertaisena kuin kuka hyvänsä minun
parisilaisistani. Sittenkin käskin teitä varten, herra kreivi, varustaa
hiukan parempia herkkuja kuin tavallisesti, sillä muistanhan minä teidän
burgundilaisen puheenpartenne: »Mieux vault bon repas que bel habit».
(Parempi makea huttu, kuin korea nuttu) -- siksi käskin kokin huolehtia
vähän enemmän ruuanlaitoksistamme. Ja mitä viiniin tulee, niin te
tiedätte hyvin siitä olevan vanhan kiistan ja kilvan Burgundin ja
Ranskan välillä, jonka kuitenkin tässä nyt heti sovitamme; minä juon
teidän terveydeksenne Burgundin viiniä, ja te, herra kreivi, saatte
juoda minun maljani sampanjassa. -- Olivier hoi! annas minulle
pikarillinen Auxerren viiniä!» Ja sitten hän rupesi iloisesti
hyräilemään tuttua laulua:

Auxerre est la boisson des rois (Auxerren viini on kuningasten juoma).

»Nyt, herra kreivi, -- minä juon jalon Burgundin herttuan, meidän
ystävällisen ja suosiollisen serkkumme maljan! -- Olivier, täytä tuo
kultapikari uudestaan Rheims'in viinillä ja tarjoo se polvillasi
kreiville -- hän on täällä meidän rakkaan serkkumme sijaisena. -- Herra
kardinaali, teidän pikarinne me täytämme omalla kädellämme.»

»Te olette sen jo täyttänyt, jotta se virtaa yli reunojensa», sanoi
kardinaali sillä alamaisuudella, jota suosikki osoittaa suosiolliselle
herrallensa.

»Siksi että tiedämme teillä olevan lujan käden sitä kohottamaan», sanoi
Ludvig. »Mutta kummalleko puolelle te asetutte tässä suuressa kiistassa
-- Sillerynkö vai Auxerren -- Ranskan vai Burgundin?»

»Minä tahdon olla puolueeton, kuninkaallinen majesteetti», vastasi
kardinaali, »ja täytätän pikarini Auvergnen viinillä.»

»Puolueettoman asema on vaarallisin», sanoi kuningas. Mutta huomattuaan,
että kardinaali hiukan punastui, hän sivuutti sen aineen ja lisäsi:
»Mutta teidän mielestänne Auvergnen viini on parasta siksi, ettei siihen
jaloon juomaan sovi sekoittaa vettä. -- Mutta te, herra kreivi,
vitkastelette pikarinne tyhjentämistä. Ettehän suinkaan, toivoakseni,
ole löytänyt mitään kansainvälistä katkeruutta sen pohjasta?»

»Soisinpa, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Crévecoeur'in kreivi,
»että kaikki kansainväliset riidat voitaisiin yhtä hauskasti sovittaa
kuin tämä kiista meidän viinamäkiemme välillä.»

»Aikaa myöten, herra kreivi», lausui kuningas, »aikaa myöten
-- hiljakseen niinkuin tekin tyhjensitte sampanjanne. -- Ja kun se on
tyhjennetty, niin tehkää minulle se ilo ja pistäkää pikari povellenne ja
pitäkää se meidän kunnioituksemme merkkinä. Sitä en olisikaan kelle
hyvänsä hennonut lahjoittaa. Se oli ennen aikaa Ranskan hirmun,
Englannin kuninkaan Henrik V:n oma, ja joutui meidän käsiimme, kun Rouen
valloitettiin ja nuo saarelaiset Ranskan ja Burgundin yhdistynein asein
karkoitettiin Normandiasta. Sopivammalle miehelle en voisi sitä
lahjoittaa kuin jalolle, uljaalle burgundilaiselle, joka hyvin tietää,
että mannermaan vapauttaminen englantilaisten vallasta riippuu näiden
molempien valtakuntain pysyvästä liitosta.»

Kreivi vastasi tähän sopivilla sanoilla, ja Ludvig antoi nyt vapaat
ohjakset luonteensa pilkalliselle leikillisyydelle, joka joskus kajasti
esiin hänen mielenlaatunsa mustempien puolien välistä. Niinkuin
luonnollistakin johtaen puhetta hän siroitteli ympärilleen lauselmia,
jotka aina olivat kirpeät ja pistäväiset, usein todellakin sukkelat,
mutta harvoin hyväntahtoiset, ja jutut, joita hän höysteeksi joukkoon
sekoitti, olivat usein enemmän lystikkäitä kuin hienoja. Mutta ei
yksikään sana, yksikään tavu, yksikään kirjain ilmaissut sitä mielialaa,
murhan pelkoa, joka oli saattanut hänet tuomaan tähän kamariin
aseellisen soturin ladatuin pyssyin, jotta hänen henkeänsä uhkaava
päällekarkaus tulisi torjutuksi tai jo ennakoltakin estetyksi.

Crévecoeur'in kreivi otti suoramielisesti osaa kuninkaan iloiseen
puhetapaan; liukasmielinen kirkkoylimys puolestaan nauroi jokaiselle
sukkeluudelle, vieläpä pani jokaiseen naurattavaan juttuun omiansakin
lisään, laisinkaan häpeämättä sanoja, joita maalla kasvanut nuori
skotlantilainen piilopaikassaan punastui. Puolentoista tunnin kuluttua
ateria oli päättynyt, ja kuningas, kohteliaasti jättäen jäähyväiset
vieraillensa, ilmaisi tahtovansa jäädä yksin.

Niin pian kuin kaikki, Olivierkin, olivat lähteneet, hän kutsui
Qventin'in esille piilopaikasta; mutta hänen äänensä oli nyt niin
heikko, että nuorukainen tuskin saattoi uskoakaan sitä samaksi, joka
äsken vielä oli laskenut leikkiä sekä vilkkaasti keskustellut.
Lähetessään hän huomasi myös samanlaisen muutoksen kuninkaan muodossa.
Teeskennellyn vilkkauden välke oli sammunut Ludvigin silmistä, hymy
suupielistä oli kadonnut; hänessä näkyi nyt samaa voimain uupumusta kuin
kuuluisassa näyttelijässä, kun hän äsken on päättänyt jonkun kaikkia
voimia vaativan osan suorituksen, jossa hän, niin kauan kuin hän seisoi
näyttämöllä, oli osoittanut tulisinta vilkkautta.

»Sinun vartiohetkesi ei ole vieläkään loppunut», sanoi Ludvig
Durward'ille. -- »Virvoita nyt vain itseäsi vähän -- tuolla pöydällä on
ravintoa -- sitten sanon mitä sinun vielä tulee tehdä. Enempää en nyt
virka, sillä paha on nälkäisen kuunnella kylläisen puheita.»

Hän heittäytyi istuimensa selkänojaa vasten, peitti otsansa kädellään ja
vaikeni.



XI

ROLAND'IN SALI

      Sokeeksi Lempi kuvataan. -- Vaan onko
      avioliitto näkevämpi? Vai
      teroittuuko sen silmät laseista,
      vanhempain taikka neuvoantajain
      tai muiden lainaamista, joiden kautta
      katsellen maat ja mannut, kivet kalliit,
      ja kullat, rouvan myötäiset kaikki,
      arvoltaan näyttää kymmenkertaisiksi? --
      Se seikka kyllä sietäis miettimistä.

      Pakollisen naimisen kurjuus.


Ludvig XI, vaikka hän olikin vallanhimoisin kaikista Euroopan
hallitsijoista ja arin vallastansa, ei kuitenkaan huolinut muusta kuin
että hänellä olisi valta todenteolla käsissään. Ulkonaisesta loistosta
hän ylimalkaan ei pitänyt suuresti väliä, vaikka hän sangen hyvin
tiesi, mitkä kunnianosoitukset olivat hänen arvolleen tulevat, ja
toisinaan vaatikin niitä tarkasti.

Jos hänen mielenlaatunsa olisi ollut vähemmän viekas, niin olisi
ystävällisyys, jolla hän kestitsi alamaisiansa pöydässään, vieläpä
joskus itsekin istahti heidän pöytäänsä, varmaankin tehnyt Ludvigin
sangen rakkaaksi kansalle. Ja niinkin kuin asian laita oli, hyvitti
kuninkaan koreilematon käytöstapa monta hänen pahaa puoltansa niiden
alamaisten silmissä, joilla ei ollut erikoisempaa haittaa hänen
epäluuloisuudestaan sekä arkuudestaan. Kolmas sääty eli porvaristo
Ranskassa, joka tämän hallitsijan aikana kohosi entistä suurempaan
varallisuuteen ja arvoon, piti häntä kunniassa, vaikkei se häntä
rakastanutkaan. Heidän kannatuksensa tekikin hänelle mahdolliseksi
säilyttää paikkansa huolimatta aatelisherrojen vihasta, joiden mielestä
hän oli antanut Ranskan kruunun loiston tummentua ja saastuttanut heidän
omatkin loistavat etunsa juuri tuolla ulkonaisen loiston ylenkatseella,
joka porvareille oli niin mieleinen.

Kärsivällisyydellä, jota useimmat muut hallitsijat olisivat katsoneet
arvoansa alentavaksi, ja samalla myös jonkimmoisella huvilla odotti
Ranskan kuningas, kunnes hänen henkivartijansa oli tyydyttänyt
nuorukaisvatsansa ahneuden. Tietysti Qventin oli siksi viisas ja
varovainen, ettei hän kiusannut kuninkaallista malttia liian pitkällä ja
ikävällä odottamisella; usean kerran hän jo aikoi keskeyttää syöntinsä,
ennenkuin Ludvig sen salli.

»Silmistäsi näen», virkkoi kuningas hyvänsävyisesti, »ettei rohkeutesi
ole vielä masennuksissa. Käy päälle vaan -- Jumala ja pyhä Dionysius
avuksi! -- käy kimppuun taas! Ruoka ja rukous, sen sanon sinulle», näin
sanoen hän risti silmiään, »eivät ole koskaan olleet kristityn työn
esteenä. Ota myös siemaus viiniä -- mutta varo ylimalkaan viinipulloa
-- se vika on sinun kansalaisillasi samoin kuin englantilaisillakin.
Jollei teillä sitä pahaa taipumusta olisi, niin te olisitte kaikkein
parhaita sotureita, mitkä ikänä ovat rautahaarniskan pukeneet päällensä.
Ja nyt pyyhi kätesi joutuun -- älä unohda lukea benedicite'ä
(ruokasiunausta), ja seuraa minua.»

Qventin totteli ja seurasi Ludvigia toista, mutta aivan yhtä
umpisokkelon kaltaista tietä myöten kuin edelliselläkin kerralla, kunnes
päästiin Roland'in saliin.

»Huomaa», sanoi kuningas käskevällä äänellä; »sinä et ole
silmänräpäykseksikään poistunut tältä vahtipaikaltasi -- olkoon se sinun
vastauksesi enollesi sekä muille kumppaneille -- ja kuules, vielä
paremmin sitoakseni sinun muistisi annan sinulle nämät kultavitjat»,
näin sanoen hän viskasi hänen käsivarrelleen sangen kalliit vitjat.
»Jollen käykään koreana itse, niin kuitenkin niillä, joihin luotan, on
aina varaa kilpailla parhaittenkin kanssa. Mutta, jos tämmöiset vitjat
eivät saa kieltä kiinnitetyksi ja estetyksi liian kepeästi liikkumasta,
niin onpa Erakko kummilla toinen taikakalu kaulaa varten, joka sen vian
aivan varmasti parantaa. Ja nyt kuule! -- Ei kukaan mies, paitsi Olivier
ja minä, saa tulla tänne sisään tänä iltana; mutta naisia tänne tulee,
joko tämän tai tuon oven kautta, ehkäpä kumpaisestakin ovesta. Jos he
sinulta jotain kysyvät, niin on sinun lupa vastata; mutta vastauksesi
olkoon lyhyt, niinkuin vartijasoturin ainakin; sinä puolestasi et saa
heitä puhutella, etkä myöskään antautua pitempään keskusteluun. Mutta
kuuntele mitä he puhuvat. Sinun korvasi, samoinkuin sinun kätesi, ovat
minun -- minä olen ostanut sinut ruumiinesi, sieluinesi. Jos siis satut
kuulemaan jotakin heidän puheistansa, niin sinun tulee pitää se
muistissasi, kunnes olet sen minulle ilmoittanut, ja sitten sinun täytyy
se unohtaa. Ja nyt, asiaa lähemmin mietittyäni, katsonkin paremmaksi,
että sinua luullaan skotlantilais-rekryytiksi, joka on tullut tänne
suoraan vuoristostaan, eikä vielä ole oppinut meidän kaikkein
kristillisintä kieltämme. -- Niin oikein. -- Jos he siis puhuttelevat
sinua, niin _älä_ vastaa -- se vapauttaa sinut kaikista epäilyksistä, ja
sitten he vapaammin puhelevat keskenään sinun läsnäolostasi huolimatta.
Ymmärräthän? -- Jää hyvästi nyt! Ole varovainen, niin sinulla on hyvä
suosija.»

Tuskin nämät sanat olivat tulleet hänen suustaan, niin olikin kuningas
jo kadonnut seinäverhon taakse, jättäen Qventin'in miettimään, mitä hän
oli nähnyt ja kuullut. Nuorukainen oli nyt semmoisessa tilassa, jossa
kernaammin katsellaan eteen- kuin taaksepäin; sillä se ajatus, että hän
oli seisonut niinkuin hirveä tiheikössä väijyvä metsämies, valmiina
ottamaan hengiltä jalon Crévecoeur'in kreivin, ei ollut juuri
mieltäylentävä. Tosin näytti kuninkaan varokeino tässä tilaisuudessa
tarkoittaneen yksinomaan hänen oman henkensä suojelemista ja
puolustusta; mutta mikä saattoi ta'ata Durward'ille sen, ettei häntä
pian ilman semmoistakin syytä käskettäisi samanlaiseen tehtävään?
Silloin tulisi hänelle paha pula eteen; sillä, kuninkaan mielenlaatuun
nähden, ei tietystikään voinut olla muu kuin kuolema edessä, jollei hän
tottelisi, ja ääni hänen rinnassaan vakuutti, että totteleminen kävisi
hänen kunnialleen. Hän käänsi siis ajatuksensa tästä aineesta sillä
viisaalla lohdutuksella, johon nuoriso niin usein turvautuu, kun
tulevaisuudessa uhkaavat vaarat ahdistavat sen mieltä, että muka vielä
on kyllin aikaa, kun paha todella on jo tullut eteen, ajatella mitä
olisi tehtävä, ja että jokaisella päivällä on oma huolensa.

Qventin'iin tämä lohdutus sitä helpommin vaikutti, koska kuninkaan
viimeinen käsky oli saattanut hänen mieleensä ajatuksen, jota oli paljon
hauskempi ajatella, kuin hänen omaa tilaansa. Harppuneito varmaankin oli
yksi niistä, joita hänen tuli pitää silmällä; ja tarkasti hän päättikin
totella kuninkaan käskyn toista puolta ja kuunnella jokaista tytön
huulilta pirahtavaa sanaa saadaksensa tietää, oliko hänen puheensakin
yhtä lumoava kuin hänen laulunsa. Mutta yhtä lujasti hän vannoi myös
sydämessänsä, ettei kuninkaan korviin pääsisi ainoatakaan sanaa hänen
puheistaan, joka kauniille puhujalle voisi olla muuksi kuin hyödyksi.

Tälläpä kertaa ei ollut pelkoa, että hän jälleen nukahtaisi
vahtipaikalleen. Jokaisen ohilentävän tuulenhenkäyksen, joka
tunkeutuessaan sisään avonaisen rautaristikon läpi heilutti vanhoja
seinäverhoja, Durward luuli ilmoittavan odotetun kaunottaren tuloa.
Sanalla sanoen, hän tunsi sydämessään salaista pelkoa ja tulista
odotusta, mikä aina on rakkauden seurakumppanina ja välistä on
voimallisena syynä sen syttymiseen.

Viimeinkin joku ovi vingahti ja narahti -- sillä palatsienkaan ovet
viidennellätoista vuosisadalla eivät kääntyneet saranoillaan niin
hiljaa kuin meidän nykyiset. Mutta voi! -- eipä ääni tullutkaan siltä
puolen, josta harpun soitto taannoin kuului. Ovi aukesi, ja sisään astui
nainen, kaksi muuta naista jäljessään, joille tämä kädenviittauksella
antoi käskyn jäädä toiseen kamariin. Epätasaisesta, ontuvasta
astunnasta, joka varsinkin näytti kovin rumalta, kun nainen astui pitkän
gallerian lattian poikki, Qventin tunsi heti, että se oli Johanna
prinsessa. Hän ojensi itsensä siis sopivaan, äänetöntä valppautta
ilmaisevaan asentoon, ja laski prinsessan sivukulkiessa pyssynsä maahan,
tällä tavoin osoittaen hänen arvolleen tulevaa kunnioitusta. Tähän
kohteliaisuuteen vastasi prinsessa suosiollisella päänkumarruksella, ja
Durward'illa oli nyt tilaisuus katsella häntä tarkemmin kuin
aamupuolella.

Sangen vähän oli tosiaankin tämän kovaonnisen kuninkaantyttären
kasvoissa sellaista, mikä olisi voinut korvata hänen ruumiinsa
vaivaisuutta ja hänen käyntinsä rumuutta. Kasvot eivät tosin itsessään
suinkaan olleet vastenmieliset, vaikkeivät kauniitkaan; ja hänen suuret
sinisilmänsä, jotka enimmiten olivat maahan luotuina, ilmaisivat nöyrää
ja kärsivällistä kohtaloonalistumista. Mutta hän oli kauhean kalpea;
hänen ihollaan oli sama ikävä kellertävä värin vivahdus, mikä
tavallisesti seuraa kivulloisuuden mukana; ja huuletkin olivat kalpeat,
värittömät, vaikka toiselta puolen valkoiset hampaat olivat
säännölliset. Prinsessalla oli tuuhea liinaharjatukka, joka oli niin
valkeankeltainen, että se melkein sinerteli; ja hänen kamarineitsyensä,
jonka mielestä tuo tukan tuuheus varmaankin oli kaunistukseksi, ei ollut
asiaa juuri liioin parantanut sillä, että hän oli kähertänyt hiuksia
kelmeitten kasvojen ympärille, jotka siitä saivat melkein
ruumiinkaltaisen, Tuonelaa muistuttavan muodon. Ja päällepäätteeksikin
vielä prinsessa oli valinnut vaaleanvihreän silkkileningin, joka teki
hänen kasvonsa vieläkin enemmän haahmontapaisiksi.

Qventin seurasi tätä oudonnäköistä olentoa katseilla, joissa
uteliaisuuteen sekaantui surkuttelua, sillä tätä jälkimäistä tunnetta
jokainen prinsessan katse ja liike nostatti. Mutta yhtäkkiä astui saliin
vielä kaksi naista toisesta ovesta.

Toinen niistä oli sama nuori neito, joka Ludvigin käskystä oli
tarjonnut Qventin'ille hedelmiä tuon merkillisen aamiaisaterian aikana
Lilja-ravintolassa. Ja nyt, koska siihen oli liittynyt koko se salainen
viehätys, jonka harppua soittava tuntematon haltija oli nostattanut
Durward'in sydämessä sekä se tieto, että hänellä oli mahtavan
kreivikunnan korkeasukuinen perillinen edessään, teki neidon kauneus
vielä monin verroin suuremman vaikutuksen kuin ensi kerralla, jolloin
hän oli luullut tyttöä vain halvan krouvarin tyttäreksi, joka palveli
rikasta ja oikullista porvaria. Qventin ihmetteli nyt miten hän koskaan
oli voinut olla huomaamatta neidon todellista säätyä. Olihan nytkin
hänen pukunsa melkein yhtä yksinkertainen, nimittäin musta surupuku,
ilman minkäänlaisia koristuksia. Päähineenä oli ainoastaan musta
suruharsohuntu, joka oli kokonaan taaksepäin työnnetty, niin että kasvot
olivat aivan peittämättä. Ja tuo tieto hänen todellisesta säädystään
antoi Durward'in silmissä hänen kauniille varrelleen uuden
arvokkaisuuden, hänen astunnalleen uuden hienouden, sekä hänen
säännöllisille kasvoilleen, hänen ihanalle iholleen sekä hänen
säihkyville silmilleen korkeaa sukuperää ilmaisevan ylevyyden, mikä
vielä kohotti niiden kauneutta.

Kuolemanrangaistuksenkaan uhalla ei Durward olisi voinut hillitä itseään
osoittamasta tälle kaunottarelle sekä hänen seurakumppanilleen samaa
kunnioitusta kuin äsken prinsessan kuninkaalliselle arvolle. He
vastaanottivat hänen kohteliaisuutensa niinkuin ihmiset, jotka ovat
tottuneet alamaisten kunnianosoituksiin, ja vastasivat siihen
armollisesti. Mutta Qventin'in mielestä -- ehkäpä se oli vain nuoren
mielen kuvittelua -- näytti siltä, kuin nuorempi neito olisi hiukan
punastunut, luonut silmänsä maahan ja joutunut ikäänkuin hämilleen,
hiukkasen vain, vastatessaan nuorukaisen soturintapaiseen tervehdykseen.
Se johtui varmaankin siitä, että neidon mieleen muistui rohkea
tuntematon nuori herra vastapäätä olevassa tornissa Lilja-ravintolassa.
Mutta johtuiko tuo hämilläolo mielipahasta? Siihen kysymykseen ei
Durward voinut vastata.

Nuoren kreivintyttären seuralainen, hänkin koruttomassa puvussa, aivan
mustissa, oli siinä iässä, jolloin naiset tahtovat pitää kiinni
kauneudenmaineestaan, mikä vuosi vuodelta on alkanut haihtua. Hänessä
oli vielä kyllin kauneuden tähteitä säilynyt, niin että selvään näkyi,
kuinka suuri hänen viehätysvoimansa aikoinaan oli mahtanut olla; ja
hänen käytöksensä osoitti selvästi, että hän ei ainoastaan muistellut
olleita ja menneitä voittoja, vaan myös vielä toivoi tulevaisia. Hän oli
pitkä vartaloltaan ja sulava liikkeiltään, vaikka vähän ylpeännäköinen
ryhdiltänsä, ja hän vastasi Qventin'in tervehdykseen armollisella ja
suosiollisella hymyllä, jonka jälkeen hän heti kuiskasi jotain nuoren
kumppaninsa korvaan. Tämä kääntyi soturin puoleen, ikäänkuin vanhemman
neidon kehoitusta totellen, mutta vastasi sittenkin silmiään
kohottamatta Qventin'iin. Durward ei voinut olla olettamatta, että tuo
kuiskaus oli kehoituksena nuorelle neidolle katsomaan miten pulska poika
hän oli; ja hänelle oli mieleen (enpä kuitenkaan tiedä miksi), että
nuori krevitär ei huolinut katsahtaa häneen saadaksensa omin silmin
vakuutuksen kuiskauksen totuudesta. Luultavasti hän arveli sen
osoittavan, että heidän välillään oli jo syntynyt jonkunlainen salainen
side, joka teki jokaisen pikku seikankin tärkeäksi.

Tämä ajatus oli kuitenkin vain hetkellinen, sillä koko hänen huomionsa
kiintyi heti Johanna prinsessan sekä molempien toisten neitojen
puheeseen. Prinsessa oli heidän astuessaan sisään seisahtunut
paikalleen; epäilemättä hän itsekin tiesi, ettei hän astunut kauniisti;
ja koska hän vastaanottaessaan heidän tervehdyksensä ja vastatessaan
siihen oli hiukan ujo, niin vanhempi vieraista neidoista ei arvannutkaan
kuinka korkeasäätyinen henkilö hänellä oli edessään, vaan alkoi
puhutella prinsessaa tavalla, joka osoitti, että hän puheellaan luuli
pikemmin suovansa jotain armoa, kuin saavansa semmoista.

»Onpa hauska, korkeasukuinen neiti», virkkoi hän hymyllä, jonka tuli
samassa osoittaa sekä nöyryyttä että rohkaisua, »että meidän vihdoin
viimeinkin on sallittu puhutella niin arvoisaa, omaan sukupuoleemme
kuuluvaa henkilöä kuin te näytätte olevan. Totta puhuen ei meillä ole
ollut liiaksi syytä olla kiitollisia Ludvig kuninkaan kohteliaisuudesta
vieraitansa kohtaan. -- Älä, rakkaani, huoli nykiä minua hihasta -- minä
näen tämän nuoren neidon silmistä, että hän surkuttelee meidän tilaamme.
-- Sen jälkeen kun me tulimme tänne, korkea-arvoinen neiti, ei meitä ole
pidetty juuri vankeja paremmin. Tuhannet kerrat kehoitettuaan meitä
alistamaan asiamme ja persoonamme Ranskan suojeluksen alle antoi tuo
Kaikkein Kristillisin Kuningas meille majapaikaksi ensin huonon
ravintolan ja nyt syrjäisen nurkkakammion tässä koinsyömässä palatsissa,
josta meillä vain päivänlaskussa on lupa lähteä ulos ilmailemaan,
ikäänkuin me olisimme yölepakoita tai tarhapöllöjä, joiden
näyttäytyminen päivänvalossa muka ennustaisi pahaa.»

»Minulla on paha mieli», sanoi prinsessa sammaltaen, ollen hämillään
tästä puheenaineesta, »ettei meidän tähän asti ole ollut mahdollista
kestitä teitä arvonne mukaisesti. -- Teidän veljentyttärenne,
toivoakseni, on kuitenkin tyytyväisempi?»

»Paljon, paljon tyytyväisempi kuin voinkaan sanoin selittää», vastasi
nuori kreivitär. -- »En pyytänyt muuta kuin suojaa, ja olen saanut
täällä sen lisäksi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Edellisen
asuinpaikkamme yksinäisyys sekä nykyisen asuntomme vieläkin suurempi
rauha lisää minun silmissäni sen armon moninkertaiseksi, jonka kuningas
meille onnettomille pakolaisille on suonut.»

»Vaiti, hupsu tyttö», virkkoi vanhempi neito, »ja puhukaamme suumme
puhtaaksi, koska viimeinkin olemme kolmen kesken naisen kanssa -- kolmen
kesken, sanon minä, sillä eihän tuo pulska soturi tuossa ole muuta kuin
kuvapatsas, hän kun ei näytä osaavan liikuttaa jäseniänsäkään, eikä
liioin kuulu osaavan käyttää suutansa, ei ainakaan millään sivistyneellä
kielellä -- koska, sanon minä, ei kukaan muu kuin tämä korkea-arvoinen
neito voi ymmärtää puhettamme, niin tunnustan kun tunnustankin, etten
vielä ikänäni ole mitään niin katunut kuin tätä matkaa tänne
Ranskanmaalle. Minä toivoin loistavaa vastaanottoa, turnajaisia,
karuselleja, juhlamenoja sekä juhlapitoja; mutta sen sijaan ei meidän
osaksemme ole tullut muuta kuin yksinäisyyttä ja unohdusta. Ylhäisin
vieras, jonka kuningas esitti meille, oli mustalaislurjus, jonka
välityksellä hän käski meidän hoitaa kirjeenvaihtoamme Flanderissa
olevien ystäviemme kanssa. -- Mutta kenties», jatkoi hän, »aikoo hän
valtioviisaudessaan pitää meidät lukon takana elämämme loppuun saakka,
jotta hän sitten, kun ikivanha Croyen suku on sukupuuttoon hävinnyt,
saisi meidän tiluksemme käsiinsä. Niin armoton ei kuitenkaan Burgundin
herttuakaan ollut; hän tarjosi toki veljentyttärelleni puolison, vaikka
pahanluontoisenkin.»

»Minun mielestäni luostarihuntu olisi tervetulleempi kuin
pahanluontoinen puoliso», virkkoi prinsessa, joka tuskin sai tilaisuuden
sanoa jonkun sanan väliin.

»Pitäisihän ihmisellä kuitenkin olla valta valita, korkea-arvoinen
neito», vastasi puhelias kreivitär. »Veljentyttäreni puolesta minä
muuten puhunkin, sen Jumala tietää; sillä mitä minuun tulee, olen jo
aikoja sitten luopunut kaikista tulevaisuustoiveista. Te hymyilette,
näen minä, mutta, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, se on
ilmeinen tosi. -- Vaan ei se kuitenkaan ole mikään puolustus
kuninkaalle, jonka käytös samoinkuin ulkomuotokin pikemmin sopisi
vanhalle Michaud'lle, gentiläiselle rahanvaihtajalle, kuin Kaarle Suuren
jälkeläiselle.»

»Lakatkaa!» sanoi prinsessa, ja hänen äänensä kuulosti hiukan ankaralta;
»muistakaa että te puhutte minun isästäni.»

»Teidän isästännekö?» huudahti burgundilainen neito hämmästyneenä.

»Niin, minun isästäni», toisti prinsessa arvokkaasti. »Minä olen Ranskan
prinsessa Johanna. -- Mutta älkää kuitenkaan olko peloissanne,
korkea-arvoinen neito», jatkoi hän luonnostaan lempeällä äänellä, »ei
teidän aikomuksenne ollut pahoittaa mieltäni, enkä minä olekaan
pahoillani. Luottakaa minuun, että olen tekevä mitä ikänä voin, jotta
tämä maanpakolaisuus olisi teille sekä tälle miellyttävälle nuorelle
neidolle vähemmän rasittava. Voi, tosin minun valtani ei ole suuri,
mutta miellelläni koetan auttaa teitä.»

Syvästi, alamaisesti kumartaen kreivitär Hameline de Croye, se oli
vanhemman neidon nimi, vastasi prinsessan suosiolliseen tarjoumukseen.
Krevitär oli kauan aikaa oleskellut hovissa, hän tunsi täsmälleen
hovitavat ja noudatti tarkasti sitä sääntöä, joka on kaikkien
aikakausien hovilaisille ominainen, sitä nimittäin, että vaikka he
keskenään puhellessaan tavallisesti keskustelevat herrasväkensä
hullutuksista ja paheista sekä siitä vääryydestä ja kylmäkiskoisuudesta,
jolla tämä herrasväki heitä muka kohtelee, he eivät sittenkään koskaan
hiiskahda sanaakaan sellaisista asioista hallitsijan tai jonkun hänen
sukulaisensa kuullen. Neiti Croye oli siis kovin pahoillansa siitä
onnettomasta erehdyksestä, joka oli saattanut hänet lausumaan niin
sopimattomia sanoja Ludvig kuninkaan tyttären läsnäollessa. Hänen
mielipahan ilmaisuillaan ja anteeksipyynnöillään ei olisi ollut mitään
loppua, ellei prinsessa olisi pyytänyt häntä niistä lakkaamaan ja
jälleen rauhoittumaan mitä lempeimmillä sanoilla, jotka kuitenkin
Ranskan tyttären suussa olivat käskyn veroiset, kieltäen kerta kaikkiaan
kaikki puolustukset ja selitykset.

Prinsessa kävi sitten arvokkaasti istumaan, mikä sopi hänelle erittäin
hyvin, ja käski myös molempien muiden naisten istua, yhden kummallekin
sivulleen, jota käskyä nuorempi vieras totteli luonnollisella ja
kunnioittavalla ujoudella, mutta vanhempi nainen teeskennellyllä
nöyryydellä ja alamaisuudella. Heidän keskustelunsa jatkui nyt niin
hiljaisella äänellä, ettei vartija kuullut siitä mitään. Hän vain
huomasi, että prinsessa näytti osoittavan paljon suosiota nuoremmalle,
miellyttävämmälle neidolle, ja että kreivitär Hameline, vaikka hän
puhelikin paljoa enemmän, tällä puheensa ja mielistelynsä tulvalla veti
paljoa vähemmän Johannan huomion puoleensa kuin veljentytär lyhyillä,
ujoilla vastauksillaan hänelle tehtyihin kysymyksiin.

Tämä keskustelu ei ollut vielä neljännestuntiakaan kestänyt, kun ovi
salin alipäässä aukeni ja eräs mies, ratsastusviitta hartioillaan, astui
sisään. Totellen kuninkaan käskyä ja seuraten sitä lujaa päätöstä, ettei
häntä enää toista kertaa saisi tavata uneliaana vahtivirassaan, Qventin
heti astui tulijaa vastaan, pysähtyi vieraan ja naisten väliin ja käski
hänen paikalla poistua.

»Kenenkä käskystä?» kysäsi vieras ylenkatseellisella kummastuksella.

»Kuninkaan käskystä», virkkoi Qventin lujasti, »jonka noudattamista
minä olen tähän asetettu valvomaan.»

»Eihän toki Orleans'in Ludvigia vastaan!» sanoi herttua, heittäen pois
viittansa.

Nuorukainen oli hetken aikaa kahden vaiheilla. Mitenkä hän voisi
pakoittaa tämän käskyn noudattamiseen kuningassuvun ylimmäistä prinssiä,
joka, niinkuin huhu yleisesti kertoi, oli kuninkaan tuleva vävy?

»Herttuaallinen ylhäisyys», sanoi hän, »te olette liian suuri herra,
että minun sopisi vastustaa teidän tahtoanne. Mutta toivonpa teidän,
herra herttua, todistavan puolestani, että olen täyttänyt vartiovirkani
velvollisuuden niin pitkälle kuin te sen sallitte.»

»Ole huoleti -- ei sinulle tästä tule nuhteita, nuori soturi», vakuutti
Orleans'in herttua; ja sitten, käyden peremmälle saliin, hän tervehti
prinsessaa sillä väkinäisyydellä, joka aina pilkisti hänen höyliytensä
takaa hänen puhutellessaan morsiantansa.

»Minä olin päivällisellä Dunois'in kanssa», virkkoi herttua, »ja kun
siellä kuulin Roland'in salissa olevan vieraita, niin olin siksi rohkea,
että tulin niiden lukua lisäämään.»

Onnettoman Johannan kalpeille poskille lennähtävä puna, joka
silmänräpäyksen ajaksi soi hänen muodollensa kauneuden välähdyksen,
osoitti selvään, että tämä seuran lisäys ei ollut hänelle epämieluisa.
Hän esitti heti herttuan molemmille Croyen kreivittärille; jotka
tervehtivät häntä hänen korkealle sukuperälleen tulevalla
alamaisuudella; ja sitten prinsessa, viitaten tuoliin, käski hänen
istahtamaan ja ottamaan osaa heidän keskusteluunsa.

Herttua ei sanonut kuitenkaan olevansa siksi rohkea, että hän
tämmöisessä seurassa istahtaisi tuolille; hän otti tyynyn eräältä
istuimelta, laski sen maahan kauniin, nuoren Croyen krevittären jalkojen
juureen, ja istahti siihen sillä tavalla, että hän, osoittamatta
epäkohteliaisuutta prinsessalle, kuitenkin saattoi kääntää suurimman
huomionsa Johannan suloisen naapurin puoleen.

Ensi alussa näytti siltä kuin tämä asia olisi ollut morsiamelle pikemmin
mielihyväksi kuin pahaksi. Hän itse yllytti herttuan kohteliaisuutta
ihanaa vierasta kohtaan, ja näytti arvelevan, että sulhasen
ritarillisuus oli hänelle itselleenkin kunniaksi. Mutta Orleans'in
herttuassa, joskin hän oli tottunut kuninkaan läsnäollessa alistamaan
tahtonsa setänsä kovan ikeen alle, oli kuitenkin sen verran prinssin
luonnetta, että hän heittäytyi mielitekojensa valtaan niinpian kun
hillitsijä oli poissa. Käyttäen hyväkseen korkean arvonsa oikeutta, mikä
salli hänen laiminlyödä tavallisia seuramenoja ja tekeytyä kerrassaan
tuttavalliseksi, hän rupesi innokkaasti ylistelemään Isabella
kreivittären kauneutta ja antoi sanojensa tulvailla esiin
hillitsemättömällä rohkeudella -- ehkäpä siihen oli osittain myös syynä
viini, jota hän oli nauttinut tavallista suuremmassa määrässä, silla
Dunois ei ollut mikään Bakkhuksen vihamies. -- Viimeinpä näytti siltä
kuin hän olisi ollut melkein rakastunut, ja prinsessa miltei aivan
unhoitettu.

Mielittelyt, joiden hän salli virrata suustansa, eivät olleet mieleen
muille kuin vain yhdelle ainoalle henkilölle koko tässä seurassa.
Hameline krevitär kuvitteli näet jo mielessään sitä kunniaa, että
avioliitto kuninkaallisen suvun ylimmäisen prinssin kanssa tulisi
toimeen; ja Isabellan korkeaan sukuperään, kauneuteen sekä laajoihin
maatiluksiin nähden tuo korkealle lentävä toivo ei suinkaan olisi
näyttänyt mahdottomalta vähemmänkin mielikuvitteluille herkän katselijan
silmissä, jos vain, mahdollisuuden ehtoja punnitessa, ei ottanut Ludvig
kuninkaan tuumia lukuun. Nuorempi kreivitär puolestaan kuunteli herttuan
koreita puheita pelolla ja hämmästyksellä, aika ajoittain luoden
rukoilevan silmäyksen prinsessaan, ikäänkuin anoen häneltä apua. Mutta
loukattu sydämen rakkaus ja hänen luontainen ujoutensa olivat saattaneet
Johannan aivan kykenemättömäksi ottamaan osaa puheeseen; ja viimein,
jollemme ota lukuun muutamia kohteliaita huudahduksia Hameline neidon
puolelta, puhuminen jäi kokonaan herttuan valtaan, ja keskustelun
aineena oli yksistään nuorempi Croyen kreivitär, jonka kauneutta herttua
ylisteli koreimmalla kaunopuheisuudella.

Eipä sovi myöskään jättää mainitsematta, että vielä kolmaskin läsnäolija
oli pahoillaan, nimittäin huomaamatta jäänyt vartija, joka, mitä
hartaammaksi herttuan puhe kiihtyi, sitä enemmän näki ihanien
unelmiensa sulavan kuin vahan päivänpaisteessa. Viimein Isabella
kreivitär rohkaisi mielensä ja yritti katkaista nuo puheet, jotka jo
alkoivat tulla hänelle inhottavan vastenmielisiksi, varsinkin kun hän
näki, miten tuskallisen vaikutuksen herttuan käytös teki prinsessaan.

Kääntyen Johannan puoleen krevitär ujosti, mutta jotenkin lujasti sanoi
haluavansa pyytää häneltä armonosoitusta, koska prinsessa oli luvannut
hänelle suojaansa. »Olkaa niin hyvä, kuninkaallinen korkeus», virkkoi
hän, »ja koettakaa vakuuttaa Orleans'in herttualle, etteivät Burgundin
naiset, vaikk'eivät he lienekään älyltään ja seurataidoltaan Ranskan
naisten vertaisia, toki ole niin mielettömiä houkkapäitä, ettei heitä
huvittaisi mikään muu paitsi tuollaiset ylenpalttiset mielistelyt.»

»Mieltäni pahoittaa», sanoi herttua, ennenkuin prinsessa kerkesi
vastata, »että te noilla sanoillanne samalla teette pilkkaa niin hyvin
Burgundin naisten kauneudesta kuin myös Ranskan ritarien vakavuudesta.
Jos olemmekin liian hätäiset ilmaisemaan ihastustamme, niin se johtuu
siitä, että me rakastamme samalla tavalla kuin sodimmekin, suomatta
kylmälle aprikoimiselle sijaa sydämessämme, ja että me olemme yhtä
nopeat antautumaan kaunottaren vangeiksi kuin voittamaan urhoja.»

»Meidän maan naisten kauneus», sanoi nuori kreivitär nuhtelevammalla
äänellä, kuin mitä hän vielä tähän saakka oli uskaltanut käyttää
korkeasukuista ihailijaansa kohtaan, »saattaa yhtä vähän vaatia
semmoisia voittoja, kuin Burgundin miesten urhous taipuu suomaan
toisille voittoa.»

»Minä kunnioitan teidän isänmaanrakkauttanne, kreivitär», virkkoi
herttua, »enkä minä tahdo väittääkään lauseenne loppuosaa vastaan,
ennenkuin joku Burgundin ritari peitsi ojennuksissa tarjoutuu sitä
puolustamaan. Mutta mitä siihen vääryyteen tulee, jonka olette teidän
kotimaanne kaunottarille tehnyt, niin vetoan teistä -- teihin itseenne.
-- Katsokaa tähän», hän viittasi suureen, Venetsian vapaavallan
lahjoittamaan peiliin, jollaiset esineet siihen aikaan olivat hyvin
harvinaisia ja kalliita, »ja sanokaa katsoen siihen, mikä sydän voisi
tähän kuvastuvaa suloa vastustaa?»

Prinsessa ei kestänyt sen kauemmin sulhasensa välinpitämättömyyttä; hän
vaipui tuolin selkänojaa vasten syvästi huoaten, mikä kerrassaan
palautti herttuan pilventakaisesta maailmastaan, ja saattoi neiti
Hamelinen kysymään, voiko kuninkaallinen korkeus pahoin.

»Päätäni alkoi äkkiä kivistää», virkkoi prinsessa yrittäen hymyillä;
»mutta kyllä se kohta paranee.»

Hänen yhä lisääntyvä kalpeutensa todisti kuitenkin nämät sanat
valheeksi, ja saattoi neiti Hamelinen huutamaan apua, koska prinsessa
nähtävästi oli pyörtymäisillään.

Herttua, puraisten huultansa ja kiroten hurjuuttansa, kun hän ei ollut
paremmin osannut hillitä kieltänsä, juoksi kutsumaan prinsessan
palvelijoita, jotka olivat viereisessä kamarissa; ja heidän joutuisasti
saavuttua paikalle ja tuotua lääkkeitä, ei herttua kavaljeerina ja
ritarina voinut olla prinsessaa tukematta ja auttamatta. Hänen äänensä,
joka säälistä sekä omantunnon vaivoista oli melkein lempeäksi heltynyt,
olikin se lääke, jolla oli tehollisin voima toinnuttamaan jälleen
prinsessaa, ja juuri kun pyörtymys oli mennyt ohitse, astui kuningas
itse saliin.



XII

VALTIOMIES

      Hän valtiovehkeiss' on niin taitava,
      ett' (olkohonpa Piru kuinka viekas)
      opettajaks' hän kelpais Pirullenkin
      ja osais kiusaajalle vanhallen
      opettaa uutta kiusaamisen taitoa.

      Vanha näytelmä.


Saliin astuessaan Ludvig rypisti kulmakarvojaan sillä tavalla, jonka
ylempänä kerroimme olleen hänelle ominaisen, ja sinkahutti niiden
paksun, synkän pilven alta tuikean katseen kaikkiin läsnäoleviin; ja
tätä välkähdystä iskiessään, niin Qventin perästäpäin kertoi, hänen
silmänsä tulivat niin pieniksi, niin tulisiksi, niin läpitunkeviksi,
että näytti siltä kuin olisi unessaan häiritty kyykäärme tuijottanut sen
kanervanvarren takaa, jonka alla se oli maannut piilossaan.

Tällä äkillisellä, tuikealla katseella tiedusteltuaan salissa nousseen
hälinän syytä, hän ensin kääntyi Orleans'in herttuan puoleen.

»Teko täällä olette, jalo serkku», sanoi hän, ja kysäisi sitten tylysti
Qventin'iltä: »Etkö muistanut käskyäni?»

»Suokaa tälle nuorelle soturille anteeksi, kuninkaallinen majesteetti»,
virkkoi Orleans'in herttua; »hän ei ole laiminlyönyt velvollisuuttansa;
mutta minä olin saanut kuulla prinsessan olevan tässä salissa.»

»Ja te, näen minä, ette sallinut mitään vastarintaa, kun tulitte tänne
osoittamaan morsiamellenne ritarillisuutta», sanoi kuningas, joka
inhottavalla teeskentelyllään aina oli uskovinaan, että herttuakin tunsi
samaa rakkautta, joka asusti vain onnettoman prinsessan sydämessä. »Ja
tällä tavallako te houkuttelette henkivartijani tottelemattomuuten,
nuori herra? -- Mutta mitähän en antaisi anteeksi rakastuneelle, joka ei
ajattele muuta kuin lempeään!»

Orleans'in herttua kohotti päätään, ikäänkuin hän olisi aikonut
vastustaa kuninkaan sanoja. Mutta vaistomainen kunnioitus Ludvigia
kohtaan tai pelko, pikemmin sanoen, johon häntä lapsuudesta asti oli
totutettu, salpasi hänen suunsa.

»Ja Johanna ei ole voinut hyvin?» jatkoi kuningas. »Mutta älkää olko
huolissanne, serkku; kyllä hän pian paranee. Taluttakaa hänet
kamariinsa, sillä aikaa kun minä vien nämät vieraat neidot omalle
puolelleen.»

Nämät sanat lausuttiin äänellä, joka teki ne käskyksi, ja Orleans'in
herttua poistuikin heti prinsessan kanssa salin toisesta ovesta;
kuningas puolestaan, riisuttuaan hansikkaan oikeasta kädestänsä, saatti
kohteliaasti Isabella kreivittären sekä hänen tätinsä heidän
asuinhuoneeseensa, johon päästiin toisen oven kautta. Hän kumarsi
syvään, kun he astuivat sisään, ja seisoi vielä kynnyksellä hetken
aikaa sen jälkeen, kun he olivat kadonneet. Sitten hän aivan vakavasti
sulki oven, väänsi suurta avainta, otti sen lukosta ja pisti vyöhönsä
-- täten hän muistutti vielä enemmän vanhaa saituria, joka ei voi
rauhallisella mielellä lähteä matkalle, ellei hänellä ole aarrekammionsa
avain mukanansa.

Hitain askelin, mietteissään, silmät maahan luotuina, Ludvig läheni nyt
Durward'ia, joka valmistuen ottamaan vuorossaan vastaan osansa kuninkaan
vihastuksesta, odotti pelokkain sydämin hänen tuloaan.

»Sinä olet tehnyt väärin», sanoi kuningas kohottaen ylös silmänsä ja
tuijottaen lujasti Durward'iin päästyään kyynärän päähän hänestä, »sinä
olet tehnyt kovin väärin ja ansainnut kuoleman. -- Älä sano sanaakaan
puolustukseksesi! -- Mitä sinun tarvitsi totella herttuoita tai
prinsessoja? -- Mitä sinulla oli tekemistä muiden kuin minun käskyni
kanssa?»

»Suokaa anteeksi, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi nuori soturi,
»mitä minä saatoin tehdä?»

»Mitäkö saatoit tehdä, kun väkisin pyrittiin sinun vartioittavasi paikan
sivuitse?» vastasi kuningas pilkallisesti. »Mitä varten sinulla on pyssy
olallasi? Sinun olisi pitänyt ojentaa pyssysi, ja jos tuo uhkarohkea
kapinoitsija ei paikalla olisi peräytynyt, niin olisi hän saanut
surmansa juuri tässä samassa salissa! Mene -- tuon huoneen kautta. Siinä
näet suuret portaat, joita myöten pääset sisempään linnanpihaan. Siellä
tapaat Olivier Daim'in. Käske hänet tänne, ja mene itse kasarmiisi. -- Ja
jos pidät henkeäsi jossakin arvossa, niin varo ettei kielesi liiku yhtä
kerkeästi kuin kätesi tänä päivänä on ollut kankea.»

Iloissaan siitä että hän niin vähällä oli päässyt, mutta sydämessään
inhoen sitä kylmäveristä armottomuutta, jota kuningas oli vaatinut
häneltä virkavelvollisuuden täyttämisessä, meni Durward hänelle
neuvottuun huoneeseen, riensi rappusia alas ja ilmoitti kuninkaan käskyn
Olivier'ille, joka alhaalla pihalla odotti. Viekas parranajaja kumarsi,
huoahti ja hymyili vielä tavallista laupiaammalla tavalla, lausuessaan
nuorukaiselle jäähyväiset; ja sitten he erosivat, Qventin mennen
kasarmiin, Olivier kuninkaan käskyä kuulemaan.

Tässä kohdassa ne muistelmat, jotka pääasiallisesti ovat olleet tämän
tositarinan perustana, valitettavasti olivat vaillinaiset; sillä koska
ne enimmästä päästä olivat kirjoitetut Durward'in kertomuksen mukaan,
eivät ne voineet sisältää sitä keskustelua, joka hänen poissaollessaan
tapahtui kuninkaan ja hänen salaisen neuvonantajansa välillä. Hyväksi
onneksi sisältää kuitenkin Hautlieun kirjasto käsinkirjoitetun kappaleen
Jean de Troyes'n Chronique Scandaleuse'ä, joka on paljoa täydellisempi
kuin painettu; ja onpa siihen vielä liitetty useampia merkillisiä
muistiinpanoja, jotka -- niin olisimme taipuvaiset luulemaan -- Olivier
itse luultavasti on kirjoittanut kuninkaansa kuoleman jälkeen ennenkuin
hänelle sattui se onni, että hän sai jo kauan aikaa täydesti ansaitun
hirsinuoran palkaksensa. Tästä käsikirjoituksesta on meidän onnistunut
saada täydellinen tieto tuon halpasukuisen suosikin keskustelusta
Ludvigin kanssa tässä tilaisuudessa, ja tämä keskustelu valaisee
selvästi mainitun kuninkaan valtiovehkeitä, joista me muuten kenties
olisimme turhaan koettaneet ottaa selkoa.

Tullessaan Roland'in saliin suosittu palvelija tapasi kuninkaan
istumassa mietteissään sillä tuolilla, jonka hänen tyttärensä muutamia
minuutteja aikaisemmin oli jättänyt. Olivier tunsi tarkoin herransa
luonteen ja senvuoksi hän kuulumattomin askelin hiipi kunnes hän oli
joutunut kuninkaan näkyviin ja siten saattanut hänet huomaamaan hänen
läsnäolonsa; sen jälkeen hän taas nöyrästi peräytyi hänen silmiensä
edestä, kunnes saisi käskyn puhua tai kuunnella. Kuninkaan ensimäiset
sanat eivät kuuluneet hauskoilta: -- »Kas niin, Olivier, sinun viekkaat
tuumasi sulavat sulamistaan, niinkuin lumet etelätuulen puhaltaessa.
-- Embrun'in pyhä Neitsyt auttakoon meitä, etteivät ne vain olisi noiden
lumivyöryjen kaltaisia, joista Sveitsin maamoukat aina kertovat niin
kummia juttuja, ja romahtaisi meidän päähämme.»

»Mielipahakseni olen kuullut, kuninkaallinen majesteetti, ettei kaikki
ole hyvin», vastasi Olivier.

»Ei ole hyvin!» huusi kuningas kavahtaen ylös ja ruveten kiireisin
askelin astumaan edestakaisin salissa. -- »Kaikki on pahoin, mies, -- ja
melkein niin pahoin kuin vain suinkin voi olla -- ja se kaikki johtuu
sinun hyvästä, romanttisesta neuvostasi, että minä, juuri minä,
rupeaisin onnettomien neitosten suojelijaksi! Burgundi, kuules mies,
varustelee sotaa ja on yhdistymäisillään liittoon Englannin kanssa. Ja
Edvard kuningas, jonka väki on nyt joutilaana kotona, aikoo ryöpsäyttää
meidän niskaamme kaikki nuo tuhannet onnettoman Calais'n portin kautta.
Jos vain jompikumpi olisi itsekseen, niin saisin hänet leppymään
mielistelemällä tai en pelkäisi häntä; mutta molemmat yhdessä liitossa,
yhdessä liitossa -- ja lisäksi vielä tuon Saint-Paul konnan
tyytymättömyys ja uskottomuus! -- Ja kaikki se on sinun syytäsi,
Olivier, kun annoit minulle sen neuvon, että ottaisin nuo naikkoset
turviini, ja käyttäisin kirottua mustalaista sanansaattajana
kreivitärten ja heidän vasalliensa välillä.»

»Herra kuningas», virkkoi Olivier, »muistattehan mitkä syyt toin esiin.
Kreivittären alusmaat ovat juuri Burgundin ja Flanderin rajalla -- hänen
linnaansa on melkein mahdoton rynnäköllä valloittaa -- hänen oikeutensa
useampiin läheisiin tiluksiin ovat sitä laatua, että kun niitä vain
lujasti kannatetaan, siitä epäilemättä tulisi paljon kiusaa Burgundin
herttualle, jos nimittäin tämä neito joutuisi naimisiin Ranskalle
suosiollisen miehen kanssa.»

»Se oli, se oli _todellakin_ viehättävä syötti», sanoi kuningas, »ja jos
vain me olisimme voineet pitää hänet täällä salassa, niin olisimme
voineet toimittaa tälle rikkaalle perijättärelle semmoisen avioliiton,
joka olisi ollut suureksi hyödyksi Ranskalle. -- Mutta tuo kirottu
mustalainen -- kuinka saatoit sinä ehdoittaa tuommoista pakanallista
koiraa toimeen, johon luotettavaa miestä tarvittiin?»

»Olkaa niin hyvä ja muistakaa», vastasi Olivier, »että te itse,
kuninkaallinen majesteetti, aivan liiaksi uskoitte häneen -- paljon
enemmän kuin mitä minä olin ehdoittanut. Hän olisi saattanut ehkä
uskollisesti perille kirjeen kreivittären sukulaiselle, jossa häntä
kehoitettiin pitämään puoltansa linnassaan, ja luvattiin joutuisaa apua.
Mutta teidän, herra kuningas, piti kaiken mokommin koettaa hänen
ennustustaitoansa; ja siten hän pääsi salaisuuksien perille, joita
maksoi vaivaa ilmoittaa Kaarle herttualle.»

»Häpeäksi minulle, häpeäksi minulle!» sanoi Ludvig. »Mutta Olivier,
kuuluvathan nuo pakanat olevan viisasten kaldealaisten sukua, jotka
osasivat ottaa selvän tähtien salaisuuksista Schinar'in tasangoilla.»

Olivier tiesi, että hänen herransa, vaikka hän olikin järjeltään
erittäin terävä ja neuvokas, oli sangen taipuvainen uskomaan
ennustajien, tähtienselittäjien ja tietäjien valheita sekä koko tuota
joukkiota, joka on tuntevinansa salaisia tieteitä; tiesipä Olivier
senkin, että kuningas itsekin luuli olevansa taitava noissa asioissa.
Hän ei siis uskaltanut sen enempää väitellä vastaan, huomauttipa vain,
ettei mustalainen ollut kyennyt ennustamaan omaa kohtaloansa, koska hän
muuten ei olisi palannut Tours'iin takaisin ja siten pelastanut itsensä
ansaitusta hirsipuusta.

»Se sattuu sangen usein», vastasi Ludvig toimessaan, »että ne, joilla on
profeetallinen ennustuskyky, eivät kuitenkaan voi ennakolta nähdä
tapauksia, jotka koskevat heidän omaa persoonaansa.»

»Jos suvaitsette, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi suosikki, »niin
sanoisin sen minusta näyttävän siltä, kuin mies ei näkisi kättänsä
omassa kädessään olevan kynttilän valossa, vaikka hän näkeekin kaikki
muut esineet kamarissa.»

»Mutta eipä hän voi nähdä omia kasvojaankaan sen kynttilän valossa,
vaikka siinä kaikkien muiden kasvot näkyvätkin», vastasi Ludvig, »tämä
vastaus sopii paremmin tähän seikkaan. -- Mutta se ei kuulukaan siihen,
mitä minulla nyt on mielessä. Mustalainen on saanut ansaitun palkkansa,
rauha siis hänelle. -- Mutta nuo kreivittäret! -- Ei siinä kyllin, että
Burgundi uhkaa sotaa sen johdosta, että olen heille suonut turvapaikan,
vaan näyttääpä heidän olonsa täällä sitä paitsi tulevan esteeksi minun
tuumilleni omassakin perhekunnassani. Minun typerä serkkuni, Orleans'in
herttua, on tuskin vielä nähnyt muuta kuin vilahduksen tuosta
tyttöletukasta, mutta tohdinpa ennustaa, että tämä vilahdus on tehnyt
hänet vielä vähemmän taipuvaiseksi avioliittoon Johanna prinsessan
kanssa.»

»Voittehan te, kuninkaallinen majesteetti», vastasi neuvonantaja,
»lähettää kreivittäret takaisin Burgundin herttuan luo ja sillä hinnalla
sopia hänen kanssaan. Moni kyllä saattanee mutista ja sanoa sellaista
menettelyä epäkunnialliseksi; mutta jos pakko vaatii sellaista uhrausta.»
-- --

»Jos etuni vaatisi sitä uhrausta, Olivier, niin uhraus tehtäisiin ilman
mitään epäilystä», vastasi kuningas. »Minä olen vanha, paljon kokenut
lohi, enkä huoli tarttua onkijan koukkuun vain sen syyn nojalla, että se
muka on peitetty tuolla »kunnia» nimisellä höyhenellä. Mutta pahempi
kuin epäkunniallisuus olisi se seikka, että me, lähettämällä nuo neidot
takaisin Burgundiin, luopuisimme kaikista niistä edullisista toiveista,
joiden tähden me tarjosimme heille turvapaikan. Oikeinhan sydäntäni
särkee ajatellessani, että täytyisi luopua tästä tilaisuudesta, jolloin
me voisimme istuttaa jokun ystävämme ja Burgundin vihollisen aivan
herttuan alusmaitten keskelle sekä niin lähelle tyytymättömiä Flanderin
kaupungeita. Olivier, en voi päästää käsistäni niitä etuja, joita meidän
tuumamme naittaa tämä tyttö jollekulle sukuni ystävälle, näkyy
tarjoavan.»

»Voisittehan, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Olivier hetken
mietittyään, »suoda tytön käden jollekulle luotettavalle ystävälle, joka
ottaisi kaiken moitteen päällensä ja salaa edistäisi teidän etuanne,
vaikka te julkisesti saisittekin sanoa, ettei teillä ole mitään
tekemistä itse asian kanssa.»

»Ja mistäpä minä semmoisen ystävän löytäisin?» sanoi Ludvig. »Jos minä
antaisin tuon tytön jollekulle vallattomista ja tottelemattomista
aatelisherroistani, niin enkö samalla tekisi häntä itsenäiseksi? Ja
eivätkö kaikki minun valtiolliset hankkeeni monen vuoden kuluessa ole
juuri sitä tarkoittaneet, että estäisin heitä itsenäisiksi pääsemästä?
-- Dunois tosin -- häneen, häneen yksin voisin kenties luottaa. -- Hän
pitäisi Ranskan kruunun puolta, vaikka olisi missä paikassa hyvänsä.
Mutta korkeat paikat ja rikkaus muuttavat ihmismielen -- en huoli edes
häneen luottaa.»

»Saattaisittehan te, kuninkaallinen majesteetti, löytää toisiakin»,
virkkoi Olivier laupeimmalla äänellänsä ja mielistelevämmin kuin mitä
hänen tapansa enimmäkseen oli, koska kuningas salli hänen puhua
jokseenkin vapaasti, miehiä, jotka kokonaan riippuvat teidän armostanne
ja suosiostanne, ja jotka eivät teidän kannatuksettanne tule paremmin
toimeen kuin auringotta ja ilmattakaan -- miehiä, jotka ovat enemmän
ymmärryksen kuin teon miehiä -- miehiä, jotka» -- --

»Miehiä, semmoisia kuin sinä itse, haa!» sanoi Ludvig kuningas. -- »Ei,
Olivier, niin totta kuin olen kristitty, sen nuolen sinä kovin
hätäisesti ammuit! -- Kuinka! Minä osoitan tosin sinulle sen armon, että
luotan sinuun, ja annan sinun palkinnoksi siitä joskus hiukan
höyhennellä alamaistani; mutta luuletko sillä ansainneesi puolisoksesi
tuon ihmeen ihanan olennon, joka vielä päälle päätteeksi on krevitär
kaikkein korkeinta lajia? -- Sinäkö -- sinä, sanon minä, joka olet halpa
sukuperältäsi, ja vielä halvempi kasvatukseltasi, sinä, jonka viisaus,
jos sitä kaikkein parhaimmaksikin arvioipi, on sukua viekkaudelle, ja
jonka urhous on sangen epäillyttävää lajia?»

»Kuninkaallinen majesteetti, te syytätte minua rohkeudesta, johon en
olekaan syypää, kun luulette minun niin korkealle pyrkivän», sanoi
Olivier.

»Se on hauska kuulla, mies», vastasi kuningas; »ja totta puhuen, pidänpä
sinun järkeäsi sitä suuremmassa arvossa kun sanot, ettei sinulla
semmoista unelmaa ollut mielessäsi. Mutta soittipa minun ymmärtääkseni
sinun puheesi kummallisesti sitä nuottia. -- No niin, palatkaamme taas
asiaan. -- En uskalla naittaa tätä kaunotarta kellekään alamaisistani
-- en uskalla lähettää häntä takaisin Burgundiin -- en uskalla toimittaa
häntä Englantiin tai Saksaan, missä hän luultavasti joutuisi jonkun
saaliiksi, joka olisi taipuvaisempi tekemään liiton Burgundin kuin
meidän kruunumme kanssa, ja joka olisi halukkaampi masentamaan Gent'in
ja Lüttich'in kunnon napisijoiden rohkeutta kuin antamaan heille
sellaista terveellistä apua, että Kaarle Rohkea, lähtemättä oman maansa
rajojen ulkopuolelle, aina voisi kylliksi käyttää sotaista urhouttaan.
-- Ovathan nuo porvarit, Lüttich'in miehet varsinkin, jo niin kypsät
kapinaan, että he yksistäänkin kylliksi kiihoitettuina ja kannatettuina
antaisivat rakkaalle serkullemme työtä pitemmäksi kuin vuoden ajaksi
-- varsinkin jos heillä vielä olisi joku sotaisa Croyen kreivi
selkävarana. -- Voi Olivier! tuo tuuma on siksi loistava, ettei siitä
voi tuskatta luopua. -- Eikö sinun kekseliäs pääsi voi keksiä, mitään
keinoa?»

Olivier oli kauan aikaa vaiti -- sitten hän vihdoin vastasi: »Mitä jos
avioliitto saataisiin toimeen Isabella kreivittären ja nuoren Aadolfin,
Geldern'in herttuan välillä?»

»Kuinka!» huudahti kuningas kummastuksella. »Uhraisinko lisäksi tytön,
ja vielä niin suloisen tytön, tuolle hurjalle lurjukselle, joka
syrjäytti vallasta ja heitti vankeuteen oman isänsä, vieläpä usein on
häntä kuolemallakin uhannut! -- Ei, Olivier, ei! -- Se olisi liikaa,
sanomatonta julmuutta meidänkin molempien työksemme, vaikka aina niin
järkähtämättä pidämmekin hyvää tarkoitustamme, Ranskan rauhaa ja onnea,
silmällä, ja niin vähän välitämme keinoista, joilla tarkoituksen perille
pääsemme. Paitsi sitä on hänen herttuakuntansa kovin kaukana meistä, ja
häntä vihataan Gent'issä sekä Lüttich'issä. -- Ei, ei -- en minä tahdo
kuullakaan Geldern'in Aadolfista -- keksi joku muu.»

»Minun keksimiskykyni on lopussa, kuninkaallinen majesteetti», sanoi
neuvonantaja. »Ei minulle satu mieleen ainoatakaan, joka kelpaisi Croyen
kreivittären puolisoksi, ja samalla sopisi teidän tarkoituksiinne.
Hänellä pitäisi olla monta monituista avua: -- hänen pitäisi olla teidän
ystävänne -- Burgundin vihollinen -- tarpeeksi valtioviisas osataksensa
taivuttaa lüttichiläisten ja gentiläisten suosion puoleensa, ja
tarpeeksi urhokas voidakseen puolustaa pientä alusmaatansa Kaarle
herttuan voimaa vastaan -- korkeasukuinen sitä paitsi -- pidättehän te,
kuninkaallinen majesteetti, sitäkin välttämättömänä -- ja erinomainen,
nuhteeton tavoiltaan vielä kaiken päälliseksi.»

»Ei, Olivier», sanoi kuningas, »en minä -- en minä niin _kovin_ paljon,
arvelin sanoa, pane painoa tavoille. Mutta mielestäni tulisi Isabellan
puolison olla hiukkasen vähemmän yleisesti ja julkisesti inhottu kuin
Geldern'in Aadolf. -- Esimerkiksi, koska ei taida muu auttaa kuin että
itse ehdoitan jotakuta -- miksei Wilhelm de la Marck?»

»Niin totta kuin toivon autuaaksi pääseväni, herra kuningas», vastasi
Olivier, »eipä minun sovi valittaa, että te vaaditte liian suurta
kuntoa siltä onnelliselta mieheltä, jos teille tuo Ardennivuoriston
hurja metsäkarju kelpaa. De la Marck! -- Onhan hän julkisin rosvo ja
murhamies koko rajaseudulla -- paavin pannaan julistama tuhannen
rikoksen tähden.»

»Kyllä me sen julistuksen saamme peruutetuksi, Olivier veikkonen -- Pyhä
Kirkko on armollinen.»

»Hän on melkein henkipatto», jatkoi Olivier, »ja Saksan keisarikunnan
pannan alainen, jonka Regensburg'in oikeuskamari on julistanut.»

»Senkin pannan me saamme kumotuksi, Olivier veikkonen», jatkoi kuningas
yhä samalla äänellä; »tottahan keisarillinen oikeuskamari tottelee
järkisanoja.»

»Ja olkoon että hän on aatelista sukuperää», sanoi Olivier, »niin on hän
kuitenkin tavoiltansa, kasvoiltansa ja koko ulkoasultansa sekä
sydämeltänsäkin aivan kuin jokin flanderilainen teurastaja -- tyttö ei
ikänä häneen suostu.»

»Hänen kosimistapansa, jollen häntä väärin tunne», sanoi Ludvig, »on
semmoinen, ettei tyttöselle suoda vapaata valintaa.»

»Väärässä vallan minä tosiaankin olin, kun luulin teidän, kuninkaallinen
majesteetti, olevan kovin herkkätuntoinen tässä asiassa», virkkoi
neuvonantaja. »Niin totta kuin elän, ovatpa Aadolfin rikokset hyviä
töitä De la Marck'in tekojen rinnalla! -- Ja missä hän saa nähdä
morsiamensa? -- Tiedättehän, herra kuningas, ettei hän uskalla
liikahtaakaan omasta Ardenni-salostaan.»

»Siitä pidetään huoli», sanoi kuningas; »ja ensiksikin pitää noille
molemmille neidoille antaa salaa tiedoksi, etten kauemmin voi pitää
heitä täällä hovissani, koska siitä nousisi sota Burgundia vastaan, ja
että minä, koska en tahtoisi antaa heitä rakkaan burgundilais-serkkuni
käsiin, mielelläni soisin, että he salaa poistuisivat minun
alusmaastani.»

»He varmaankin pyytävät silloin, että heidät lähetettäisiin Englantiin»,
sanoi Olivier, »ja sitten neiti Isabella tulee takaisin Flanderiin
jonkun saarelaislordin seurassa, jolla on pyöreät, valkoveriset kasvot,
pitkä keltainen tukka ja kolmetuhatta jousimiestä perässään.»

»Ei -- ei», vastasi kuningas; »me emme tohdi (ymmärräthän) tehdä
rakkaalle burgundilais-serkullemme sitä loukkausta, että antaisimme
heidän lähteä Englantiin -- siitä hän vihastuisi meihin yhtä pahasti kuin
jos tytöt saisivat olla täällä. Ei, ei -- ainoastaan kirkon suojaan me
tohdimme heidät uskoa; ja suurin apu, minkä voimme antaa, on se, että
sallimme neiti Hameline ja Isabella de Croyen salaa lähteä täältä pienen
saattojoukon kera Lüttich'in piispan suojeluksen alaisiksi, joka
joksikuksi ajaksi on toimittava kauniin Isabellan hyvään turvapaikkaan
luostarin muurien taakse.»

»Ja jos luostarin muurit saavat tytön suojelluksi Wilhelm de la
Marck'ilta, kun hän tietää että te, herra kuningas, olette hänelle
suosiollinen, niin minä en miestä oikein tunne.»

»No niin», vastasi kuningas, »onhan De la Marck'ille, meidän salaisten
rahanlähetystemme avulla, karttunut kourallinen sotureita, joilla on
niin vähän omaatuntoa kuin suinkin kellään henkipatolla. Ja niiden
avulla hän puolustaa paikkaansa noilla saloilla, ollen uhkana niin hyvin
Lüttich'in piispalle kuin myös Burgundin herttualle. Ainoa, mikä häneltä
puuttuu, on alusmaa, jota hän voisi omakseen sanoa; ja kun tässä
tarjoutuu niin kelpo tilaisuus avioliiton kautta päästä vakavalle
jalalle, niin luulisin -- Pasques-Dieu! -- sen pojan kyllä keksivän
keinon saada morsian puoleensa taivutetuksi, jos hän vain saapi pienen
viittauksenkin meidän puoleltamme. Silloin on Burgundin herttualla
semmoinen oas kyljessänsä, ettei sitä mikään meidän ajan lääkärin veitsi
helpolla saa leikatuksi. Kunhan tuo Ardennien metsäkarju, jonka herttua
jo on henkipatoksi julistanut, saa kylliksi voimia kauniin neidon
alusmaitten, linnojen sekä kreivinarvon välityksellä, ja kun siellä
vielä päälliseksi ovat nuo tyytymättömät lüttichiläisetkin, jotka, niin
totta kuin olen kristitty, eivät suinkaan liene vastahakoisia
valitsemaan hänet tässä asiassa päällikökseen ja johtajakseen -- niin
suunnitelkoon vain Kaarle sotaa Ranskaa vastaan, jos hänen mielensä
tekee, tai kiittäköön pikemmin onnellista tähteään, jollei Ranska käy
hänen kimppuunsa. -- Mitäs sinä siitä tuumasta arvelet, Olivier?

»Se on oivallinen», sanoi Olivier, »kaikin puolin, paitsi siinä
suhteessa, että se tuomitsee neidon Ardennien hurjan metsäkarjun omaksi.
-- Niin totta kuin toivon autuutta, jollei ota lukuun hiukan
ritarillisempaa ulkomuotoa, niin olisi Tristan, yliprovossi, paljoa
soveliaampi sulhaseksi.»

»Ehdoitithan taannoin mestari Olivieriakin, parranajajaa», sanoi Ludvig.
»Mutta Olivier veikkoni ja Tristan kummini, vaikka he ovatkin kelpo
miehiä kumpikin, kun neuvoista ja toimeenpanoista on puhe, eivät ole
sitä ainetta, joista kreivejä tehdään. Etkö tiedä, että Flanderin
porvarit panevat suurta arvoa suureen sukuun juuri siitä syystä, että he
itse ovat sitä vailla? -- Alhainen kansanjoukko haluaa aina ylhäistä
johtajaa itselleen. Tuo Ked tai Cade -- tai mikä lieneekin hän ollut
nimeltänsä -- sai Englannissa helposti roistojoukon narratuksi sillä,
että hän väitti olevansa Mortimer'ien sukua. Wilhelm, de la Marck'in
suonissa on Sédan'in prinssien verta, yhtä jaloa kuin omani. -- Mutta
nyt toimeen. Minun pitää saada nuo neidot joutuisaan ja salaa täältä
pakenemaan luotettavan saattajan suojassa. Se ei ole vaikeata -- ei
tarvitse muuta kuin puolella sanalla uhata, että meidän muuten täytyy
antaa heidät Burgundin herttuan käsiin. Sinun pitää toimia siten, että
Wilhelm de la Marck saa tietää heidän matkasuunnitelmansa, valitkoon hän
itse milloin ja missä hän katsoo sopivaksi käydä kosimaan. Minä tiedän
miehen, joka sopii heidän saattajakseen.»

»Onko lupa kysyä kenelle te, herra kuningas, uskotte niin tärkeän
tehtävän?» kysyi parranajaja.

»Muukalaiselle tietysti», vastasi kuningas, »semmoiselle, jolla ei
Ranskassa ole suvun eikä edun siteitä, jotka voisivat olla esteenä minun
tahtoni täyttämiselle, ja joka tuntee kovin vähän tätä maata ja sen eri
puolueita voidakseen aavistaa hankkeestani enempää kuin mitä katson
hyväksi hänelle ilmaista -- sanalla sanoen aion käyttää tähän toimen
sitä nuorta skotlantilaista, joka sinut juuri ikään käski tänne.»

Olivier oli hetken aikaa vaiti, siten ikäänkuin osoittaen epäilevänsä
tämän vaalin viisautta, mutta sitten hän lisäsi: »Te olette, herra
kuningas, tälle nuorukaiselle osoittanut luottamusta aikaisemmin kuin
mitä teillä muuten on tapana.»

»Minulla on siihen syyni», vastasi kuningas. -- »Tiedäthän», hän risti
samassa silmiänsä, »kuinka suuressa arvossa pidän autuasta pyhää
Julian'ia. Rukoilinpa tuota pyhää miestä toissa yönä ja anoin nöyrästi
(koska hän, niinkuin tiedät, on matkamiesten suojeluspyhimys), että hän
lähettäisi henkivartijaväkeni lisäksi vielä useampia kuljeskelevia
ulkomaalaisia, joiden avulla voin parhaiten saada kuningaskuntani
ehdotonta kuuliaisuutta noudattamaan. Ja minä puolestani lupasin siitä
hyvästä tälle hyvälle pyhälle miehelle, että ottaisin hänen nimessään
heidät suosiooni, ja auttaisin sekä elättäisin heitä.»

»Ja Pyhä Julianko», kysyi Olivier, »toimitti teille, kuninkaallinen
majesteetti, tuon pitkäsäärisen skotlantilaisen tulokkaan, täyttäen
sillä keinoin teidän anomuksenne?»

Parranajaja tiesi hyvinkin, että hänen herrassaan oli yhtä paljon
taikauskoa kuin todellisen jumalisuuden puutetta, ja että semmoisissa
asioissa sangen helposti saattoi kuningasta loukata; hän, niinkuin
sanottu, tunsi tämän Ludvigin heikkouden ja esitti siis kysymyksensä
varovaisesti kaikkein hiljaisimmalla, viattomimmalla äänellään. Mutta
Ludvig ymmärsi sittenkin yskän ja katsahti vihastuneena puhujaan.

»Lurjus», sanoi hän; »syystäpä oletkin saanut liikanimesi Olivier
Perkele, kun täten tohdit yhtä aikaa tehdä pilaa herrastasi sekä
autuaista pyhistämiehistä. Sen sanon sinulle, että jos olisit vain
hiukan vähemmän tarpeellinen minulle, niin hirtättäisin sinut tuohon
tammipuuhun linnan edustalle peloitteeksi kaikille pyhien asioiden
pilkkaajille! -- Kuules siis, sinä epäuskoinen orja, että minun silmäni
tuskin olivat menneet umpeen, kun autuas pyhä Julian ilmestyi minulle
taluttaen nuorta miestä. Hän esitti minulle hänet ja sanoi, että hänen
kohtalonsa oli sellainen, että hän oli pelastuva miekan alta,
hirsupuusta sekä vesivirrasta, ja tuottava onnea sille puolelle, jolle
hän taipuisi sekä niille hankkeille, joihin hän ottaisi osaa. Seuraavana
aamuna kävellessäni ulkona kohtasin, tämän nuorukaisen, jonka kuvan
unessa olin nähnyt. Omassa maassaan hän on pelastunut miekan alta, koska
koko hänen muu sukunsa oli joutunut surman omaksi, ja täällä niin
lyhyessä ajassa kuin kahden vuorokauden kuluessa, on hän jo
ihmeellisellä tavalla pelastunut sekä veteen hukkumisesta että myös
hirsipuusta, ja on jo muutamassa tilaisuudessa, niinkuin sinulle äsken
puolella sanalla kerroin, ollut minulle erinomaisen suureksi avuksi.
Minä katson hänen siis tulleen tänne pyhiin Julian'in toimesta
palvelemaan minua kaikkein vaikeimmissa, vaarallisimmissa, vieläpä
toivottomimmissakin hankkeissa.»

Kuningas, näin puhuessaan, otti hattunsa päästään, valitsi monista
pikkuisista lyijykuvista, jotka koristivat hattunauhaa, pyhän Julian'in
kuvan, asetti sen pöydälle, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku
kiihkeämpi toive tai omantunnonvaiva iski häneen sydämeensä; hän
laskeutui polvilleen kuvan eteen ja mutisi, siltä ainakin näytti,
syvällä hartaudella: Sancte Juliane, adsis precibus nostris! Ora, ora
pro nobis! (Pyhä Julianus, kuule meidän anomuksemme! Rukoile, rukoile
puolestamme!)»

Tämä oli yksi niitä äkillisiä vilunväristyksen tapaisia taikauskoisen
jumalisuuden puuskia, jotka välistä tempasivat Ludvigin valtaansa niin
eriskummallisina aikoina ja niin eriskummallisissa paikoissa, että
kuningas, joka oli kaikkein älykkäimpiä kruunattuja päitä mitä koskaan
on ollut olemassa, näytti aivan hullulta tai ainakin sellaiselta
ihmiseltä, jota syvä syyllisyyden tunto painostaa.

Hänen ollessaan tässä toimessa katseli suosikki häntä pilkallisella
ylenkatseella, jota hän tuskin koettikaan peitellä. Se oli todellakin
hyvin omituista tässä miehessä, että hän käytöksessään herraansa kohtaan
ei koskaan käyttänyt imartelevaa, ikäänkuin kissankehräämisen tapaista,
teeskenneltyä alamaisuutta ja nöyryyttä, jota hän seurustellessaan
muiden ihmisten kanssa osoitti; ja jos hänellä kuninkaankin seurassa
vielä jossakin määrin oli kissan tavat, niin hän silloin oli varoillaan
oleva kissa -- väijyvä, vilkas ja valmis äkillisiin liikkeisiin. Syynä
tähän erilaiseen käytökseen oli luultavasti se, että Olivier tiesi
herransa sellaiseksi teeskentelyn mestariksi, joka saattoi nähdä
toistenkin teeskentelyn läpi.

»Ja tuo nuorukainen, jos saan luvan kysyä», sanoi Olivier, »on siis
samannäköinen kuin se, minkä te ilmestyksessä näitte?»

»Täydellisesti ja tarkalleen», sanoi kuningas, joka, niinkuin
ylimalkaan taikauskoiset ihmiset, helposti antoi mielikuvituksen pettää
itseään. »Sitä paitsi on Galeotti Martivalle minun käskystäni tutkinut
hänen kohtaloansa tähdistä, ja minä olen hänen havaintojensa samoinkuin
omienikin kautta selvästi nähnyt, että tämän suvustaan yksin eloon
jääneen nuorukaisen kohtalo riippuu monessa suhteessa saman tähden
johdosta kuin minunkin onneni.»

Olivier, mitä ikänä hän muuten lieneekin arvellut näistä rohkeasti
esiintuoduista syistä, jotka puolustivat kokemattoman nuorukaisen
valitsemista, ei tohtinut kuitenkaan sen enempää väittää vastaan; sillä
hän tiesi, että Ludvig, joka maanpakolaisuutensa aikana oli ahkerasti
harrastanut tuota niin sanottua tähtien-ennustustiedettä, ei kärsinyt
tehtävän pilaa tästä hänen taidostansa. Parranajaja vastasi siis vain
toivovansa, että nuorukainen tulisi olemaan uskollinen niin
arkaluontoisen asian toimittamisessa.

»Kyllä me siitä pidämme huolta, ettei hänellä ole edes tilaisuutta olla
muuta kuin uskollinen», sanoi Ludvig. »Hän ei saa tietää mitään, paitsi
että hänen tulee saattaa Croyen krevittäret Lüttich'in piispan luo.
Wilhelm de la Marck'in mahdollisesta asiaan sekaantumisesta hän saa yhtä
vähän tietää kuin itse neidotkin. Se salaisuus uskotaan vain oppaalle,
ja siihen tarkoitukseen tulee sinun tai Tristan'in keksiä sopiva mies.»

»Mutta asian näin ollen», virkkoi Olivier, »tämä nuori mies, jos saa
päättää hänen kotitavoistaan sekä ulkonäöstään, luultavasti tempaisee
aseensa esiin niin pian kuin tuo hurja metsäkarju karkaa päälle, eikä
hän taida silloin välttää karjun torahampaitten kosketusta yhtä helposti
kuin tänä aamuna.»

»Jos ne katkaisevat hänen sydänjuurensa», lausui Ludvig huolettomasti,
»niin pyhä Julian -- siunattu olkoon hänen nimensä -- voi lähettää
minulle toisen sijaan. Ei siitä ole sen suurempaa vahinkoa, vaikka
sanansaattaja saisikin surmansa sen jälkeen kun hänen tehtävänsä on
toimitettu, kuin jos pullo särkyisi sen jälkeen kun viini on loppuun
juotu. -- Mutta meidän pitää nyt kiirehdyttää kreivittärien lähtöä ja
sitten uskotella Crévecouer'in kreiville, että heidän pakonsa on
tapahtunut meidän tietämättämme; me muka tahdoimme palauttaa heidät
jälleen rakkaan serkkumme turviin, jonka aikomuksen äkillinen pako
kuitenkin kovaksi onneksi on tyhjäksi tehnyt.»

»Entäs jos kreivi on liian älykäs ja hänen herransa liiaksi vihoissaan,
uskoakseen sitä.»

»Pyhä Jumalan äiti!» sanoi Ludvig. »Niinkö uskomattomia kristityt miehet
voisivat olla! Vaan ei, Olivier, heidän _täytyy_ meitä uskoa. Me aiomme
käytöksellämme rakasta serkkuamme, Kaarle herttuata kohtaan, osoittaa
niin perinjuurista, niin rajatonta luottamusta, että hän olisi
epäuskoista pakanaa pahempi, jollei hän uskoisi meidän olleen rehellisiä
häntä kohtaan kaikissa suhteissa. Kuulepas, mies, olen niin varma siitä,
että voin saada Burgundin Kaarlen kaikissa suhteissa minusta juuri niin
ajattelemaan kuin itse tahdon, että, jos olisi tarpeellista hänen
epäilystensä viihdyttämiseksi, menisin aseetonna ja naisen hevosella
ratsastaen vieraisille hänen telttaansa, enkä veisi mukanani muuta
henkivartijaa kuin sinun yksinkertaisen persoonasi, Olivier veikkonen.»

»Ja minä», sanoi Olivier, »vaikken suinkaan voi kehua osaavani käyttää
muuta teräskalua paitsi partaveistä, mielemmin ryntäisin sveitsiläistä
peitsimiesrintaa vasten, kuin lähtisin teidän, kuninkaallinen
majesteetti, seurakumppaninanne tuommoiselle ystävälliselle
vieraskäynnille Burgundin Kaarlen luoksi, jolla on yllinkyllin syytä
olettaa, että teidän rinnassanne kytee salaviha häntä vastaan.»

»Oletpa oikea houkkapää, Olivier», sanoi kuningas, »vaikka luuletkin
olevasi viisas. -- Et huomaa, että syvimmän kavaluuden usein täytyy
pukeutua yksinkertaisimman tyhmyyden hahmoon, samoinkuin miehuuskin
joskus piiloittautuu nöyrän ujouden peitteen alle. Jos olisi
tarpeellista, tekisin aivan varmaan mitä nyt sanoin -- sillä ehdolla
että pyhimykset olisivat antaneet siunauksensa hankkeelleni ja taivaan
tähdet kulkiessaan olisivat sattuneet semmoiselle urhotyölle edulliseen
asentoon.»

Näin sanoen kuningas Ludvig XI ensi kerran toi ilmi sen merkillisen
päätöksensä, jonka hän sittemmin pani toimeen pettääkseen suurta
kilpaveljeään, mutta joka vähällä oli tuottaa hänelle itselleen turmion.

Hän lähetti pois neuvonantajansa, ja heti sen jälkeen hän astui Croyen
kreivittärien huoneeseen.

Niin pian kun he olivat kuulleet puolenkin sanan siitä, ettei heillä
täällä ehkä enää olisi suojaa Burgundin herttuaa vastaan, olivat he heti
valmiit lähtemään Ranskan hovista ilman minkäänlaisia kehoituksiakin,
kunhan vain heille pelkkä lupa suotiin; mutta vaikeampi oli saada heidät
valitsemaan Lüttich'in turvapaikakseen. He pyysivät ja rukoilivat, että
heidät saatettaisiin Bretagneen tai Calais'hen, missä he voisivat
Bretagnen herttuan tai Englannin kuninkaan suojelemina olla hyvässä
turvassa, kunnes Burgundin herttua olisi luopunut armottomasta
aikeestaan. Mutta nämät turvapaikat eivät kumpikaan sopineet Ludvigin
hankkeihin, ja hänen onnistuikin vihdoin saada heidät suostumaan omiin
tuumiinsa.

Siitä ei ollutkaan epäilystä, ettei Lüttich'in piispalla olisi ollut
voimaa heitä suojella; sillä kirkollisella arvollansa hän saattoi
turvata pakolaisia vaikka kaikkia kristikunnan hallitsijoita vastaan; ja
hänen maallinen voimansa, vaikkei se niin ylen mahtava ollutkaan, riitti
kumminkin suojelemaan hänen persoonaansa sekä kaikkia hänen turvissaan
olevia äkillistä väkirynnäkköä vastaan. Vaikeus oli vain siinä miten
päästä hyvissä turvin piispan pieneen hoviin; mutta siitä Ludvig lupasi
pitää huolta levittämällä sellaisen huhun, että Croyen kreivittäret,
peläten joutuvansa Burgundin lähettilään käsiin, olivat yön aikana
Tours'ista paenneet Bretagneen päin. Kuningas lupasi myös heille pienen,
mutta luotettavan saattojoukon, sekä kirjallisia käskyjä kaikkien
läpikuljettavien linnojen komentajille, jotta kreivittäreltä oli kaikin
tavoin suojeltava ja autettava heidän matkallaan.

Croyen neidot, vaikka he salaa olivatkin vihoissaan siitä, että Ludvig
jälleen karkoitti heidät näin epäritarillisesti ja epäkohteliaasti
hovistaan, jossa hän oli luvannut heille turvaa, eivät kuitenkaan yhtään
vastustaneet tätä kiireistä lähtöä; päinvastoin he pyysivät varhemminkin
kuin mitä hän oli ehdoittanut, vielä samana yönä, saada lähteä. Neiti
Hameline oli jo kyllästynyt paikkaan, missä ei ollut ihailevia
hoviherroja eikä myöskään mitään juhlapitoja; ja neiti Isabella
mielestään oli nähnyt kylliksi voidaksensa päättää, että Ludvig XI, jos
vain kiusaus tulisi hiukankin suuremmaksi, ei vain karkoittaisi heidät
hovistansa, vaan omantunnon vaivoitta antaisi heidät heidän suuttuneen
lääniherransa, Burgundin herttuan käsiin. Ludvig puolestaan suostui
mielellään lähdön kiirehdyttämiseen, sillä hän oli kovasti peloissaan,
että rauha Burgundin kanssa saattaisi rikkoutua ja että Isabellan
kauneus voisi estää ja haitata hänen mielituumaansa, hänen tyttärensä
Johannan naittamista Orleans'in herttualle.



XIII

TIETÄJÄ

      Kuninkaist' ällös puhu -- mielestäni,
      kuningas viel' on halpa vertaus --
      ma olen tietäjä, ja elementit
      mun käskyjäni tottelee, niin luulee
      kumminkin ihmiset; ja luulo se
      minulle antaa rajattoman vallan.

      Albumazar.


Tulvanaan tosiaankin näytti toimia ja seikkailuja virtaavan meidän
nuoren skotlantilaisemme osaksi. Hänet käskettiin joutuisasti
päällikkönsä, lordi Crawford'in kamariin, missä hän ihmeeksensä taas
kohtasi kuninkaan. Ensin lausuttiin hänelle muutamia sanoja siitä
kunniasta sekä luottamuksesta, jota nyt aiottiin hänelle osoittaa, ja
Qventin'in sydämen valtasi jo salaa pelko, että hänet jälleen tahdottiin
asettaa väijymään Crévecoeur'in kreiviä, tai lähettää muuhun hänelle
yhtä inhottavaan toimeen. Mutta hänen mielensä keventyi, vieläpä ihastui
ikihyväksi, kun hän sai kuulla olevansa määrätty neljän muun hänen
komentonsa alle asetetun miehen kera, joista yksi oli opas, saattamaan
Croyen kreivittäret heidän sukulaisensa Lüttich'in piispan pieneen
hoviin, jota matkaa hänen tuli johtaa neidoille turvallisimmalla ja
mukavimmalla ja samalla mitä salaisimmalla tavalla. Paperi annettiin
hänelle, joka sisälsi kaikenlaisia neuvoja hänen ohjeekseen
levähdyspaikoista -- joiksi oli enimmäkseen valittu syrjäisiä kyliä,
yksinäisiä luostareita tai muita kaukana kaupungeista olevia paikkoja
-- sekä yleisesti noudatettavista varokeinoista, varsinkin kun
lähestyttäisiin Burgundin rajaa. Hänelle annettiin sitä paitsi
tarpeelliset suulliset neuvot, mitä hänen piti puhua ja tehdä, jotta
Croyen neitejä luultaisiin englantilaisiksi vallasnaisiksi ja häntä
itseään heidän hovimestarikseen, jotka muka olivat käyneet
toivioretkellä pyhän Martin luostarissa Tours'issa ja nyt aikoivat
pyhään Köln'in kaupunkiin rukoillaksensa niiden kolmen tietäjän
haudalla, jotka olivat käyneet Betlehemissä Kristuslasta kumartamassa;
sillä semmoisen tekosyyn nojalla Croyen kreivitärten oli määrä
matkustaa.

Qventin Durward ei oikein itsekään tietänyt, mistä hän oli niin iloinen,
mutta hänen sydämensä hypähti ilosta, kun hän ajatteli, että hän saisi
nyt likeltä nähdä tornikaunottarensa, ja että hänelle oli suotu
semmoinen tehtävä, josta voisi seurata kreivittären luottamus, sillä
neitojen suojeleminen oli kokonaan uskottu hänen viisautensa ja
urhoutensa varaan. Hän ei epäillyt vähintäkään, ettei hänen onnistuisi
hyvässä turvassa saattaa heidät kaikkien matkan vaarojen ohi. Nuoriso
ylimalkain harvoin muistelee vaaroja, ja Qventin varsinkin, joka oli
kasvatettu rohkeaksi, pelottomaksi ja itseensä luottavaksi, muisteli
niitä vain sen verran, että olisi suonut niitä kohtaavansa. Hänen
mielensä paloi päästä pois kuninkaan luota, jonka läsnäolo kahlehti
hänen tunteitaan, voidakseen antaa vapaat ohjat salaiselle ilollensa,
jonka tämä arvaamaton sanoma oli hänessä herättänyt ja joka tahtoi
puhjeta ilmi riemuhuudoiksi, mitkä tässä seurassa olisivat olleet aivan
sopimattomat.

Mutta Ludvigilla oli vielä asiaa hänelle. Tämä varovainen kuningas
tahtoi kysyä neuvoa toiseltakin, aivan toisenlaiselta neuvonantajalta
kuin mitä Olivier Perkele oli, neuvonantajalta, jonka luultiin saavan
tietonsa ylemmistä tähtitarhoista, jota vastoin Olivier'in neuvot -- niin
ainakin ihmiset, niiden hedelmiin nähden, olivat taipuvaiset päättämään
-- tulivat alhaaltapäin, itse paholaisen luota.

Ludvig vei maltittoman Qventinin yksinäiseen torniin Plessis'n linnassa,
jossa aivan mukavasti ja komeasti asui kuuluisa tähtienennustaja,
runoilija ja tietoviisas, Galeotti Marti eli Martius eli Martivalle,
kotoisin Naruista Italiassa, mies, joka oli kirjoittanut mainion
väitöskirjan De vulgo incognitis (Asioista, joita ei suuri yleisö
tiedä), aikakautensa suuri ihme ja Paulus Jovius'en ylistyslaulujen
esine. Kauan aikaa oli tämä tietäjä elänyt suuressa kunniassa kuuluisan
Mattias Corvinuksen, Unkarin kuninkaan, hovissa, jolta Ludvig tavallansa
oli hänet viekoitellut luokseen, sillä Ranskan kuningas ei ollut
tahtonut suoda unkarilaiselle virkaveljelleen semmoisen viisaan seuraa
ja neuvoja, jota pidettiin niin taitavana taivaan sallimuspäätöksiä
lukemaan.

Martivalle ei ollutkaan sen ajan itseään kiusaavia, kuivettuneita,
kelmettyneitä salatieteen harjoittajia, jotka sokaisivat silmänsä
sydänöisillä sulatusuunitulilla ja rankaisivat ruumistansa valvomalla
kilpaa Otavan kanssa. Hän otti osaa kaikkiin hovilaisten huvituksiin ja,
kunnes hän paisui liian lihavaksi, oli ollut mestarina kaikissa soturien
leikeissä ja urheiluissa sekä sota-aseitten käytössä. Hän oli niissä
niin etevä, että Janus Pannonius kirjoitti latinaisen epigrammin
Galeottin sekä erään kuuluisan taistelijan välisestä paininheitosta,
mikä tapahtui Unkarin kuninkaan ja hovin nähden ja jossa
tähtienennustaja sai täydellisen voiton.

Tämän soturimaisen tietäjän huoneet olivat paljoa komeammat kaikkia
muita, joita Qventin tähän asti oli nähnyt kuninkaan palatsissa; ja
puuveistokset sekä muut koristeet hänen kirjakaapeissaan sekä
seinäverhojen komeus todistivat oppineen italialaisen hienoa
kauneusaistia. Työkamarista johti toinen ovi makuukammioon, toinen
siihen torniin, missä hän tähtiä tutkiskeli. Suuri tamminen pöytä
keskellä kamarin lattiaa oli peitetty kalliilla turkkilaisella matolla,
joka oli tuotu voittosaaliina erään pashan teltasta suuren Jaizan
tappelun jälkeen, missä tämä tähtienennustaja oli sotinut kristikunnan
kuuluisan sankarin, Mattias Corvinuksen rinnalla. Sillä pöydällä oli
kaikenlaisia matemaatillisia sekä tähtitieteellisiä kapineita, kaikki
kalleinta ainetta ja suurella taidolla tehdyt. Hänen hopeinen
astrolabinsa oli Saksan keisarin lahja, ja ebenpuinen Jaakon-sauvansa,
joka oli täynnä koreita kirjailuja ja liitteistään kullalla
yhteenliitetty, oli kunnialahja senaikuiselta paavilta.

Olipa kaikenlaisia muitakin kaluja pöydällä tai seinällä riippumassa;
muun muassa kaksi täydellistä sotapukua, toinen, rautarenkaista, toinen
rautakiskoista, joita molempia suuruudesta päättäen tuo
jättiläisvartaloinen tähtientietäjä itse mahtoi käyttää. Siellä oli
toledolaismiekka Espanjasta, skotlantilainen leveä kalpa, turkkilainen
käyrä sapeli sekä jousia viinineen ja muita sota-aseita. Siellä oli
kaikenlaisia soittimia, hopeinen ristiinnaulitunkuva, muinaisaikainen
tuhkauurna, useampia muinaisaikaisia pakanallisia kodinhaltijain
vaskisia kuvia ynnä kaikenlaisia muita kapineita, joista muutamat,
niinkuin tuona taikauskoisena aikakautena luultiin, olivat loitsiessa
tarpeelliset. Yhtä kirjava kuin muu kalusto olivat myös tämän
eriskummallisen miehen kirjavarat. Tärkeitä muinaiskreikkalaisia ja
roomalaisia käsikirjoituksia oli kristittyjen kirkkoisien suurten
kirjojen seassa; niiden rinnalla noiden monta vaivaa nähneitten
oppineitten käsialoja, jotka olivat tutkineet kemiaa ja lupasivat
paljastaa lukijalle hermeetisen filosofian avulla luonnon perimäisetkin
salaisuudet. Muutamat olivat itämaisin kirjaimin kirjoitetut; toiset
taas kätkivät viisautensa tai hullutuksensa hieroglyfeihin tai
kabbalistisiin salakoukeroihin. Koko huone kaikin kaluineen oli niin
laitettu, että se vaikutti syvästi mielikuvitukseen, kun ottaa lukuun,
että usko salaisten tieteitten vakavuuteen siihen aikaan oli yleinen
eikä kärsinyt edes vastaanväittämistä. Tätä vaikutusta vielä enensi itse
tietäjän ulkomuoto ja käytös, sillä Martivalle istuen suunnattoman
suurella tuolilla tutki paraikaa huolellisesti erästä äskettäin
Frankfurt'in kirjapainosta lähtenyttä näytettä vasta keksitystä
kirjanpainamistaidosta.

Galeotti Martivalle oli pitkä, kookas, majesteetillinen mies, joka oli
jo astunut nuoruuden rajan yli. Nuorekkaat ruumiinharjoitukset, vaikka
hän yhä vielä aika ajottain niitä jatkoi, eivät kuitenkaan olleet
voineet estää luonnollista taipumusta lihoomiseen, jota kirjojen ääressä
istuminen sekä liika antautuminen pöydän suomiin nautintoihin oli vielä
lisännyt. Hänen kasvonsa, joskin hiukan liian lihavat, olivat kuitenkin
jalon ja arvokkaan muotoiset, ja Santonkin olisi kadehtinut hänen pitkän
partansa mustia, alasvaluvia laineita. Pukuna oli hänellä kotikauhtana
kalleinta Genuan samettia, leveähihainen, koristettu sammakonmuotoisilla
kultasoljilla ja päärmätty soopelinahoilla. Vyötäisten kohdalta sitä
kiinnitti leveä lumivalkoisesta pergamentista tehty vyö, johon
eläinradan merkit olivat maalatut tulipunaisella värillä. Tietäjä nousi
istualtaan ja kumarsi kuninkaalle tavalla, joka osoitti, että hän oli
tottunut tämmöiseen korkeaan seuraan ja että hän itse kuninkaankin
läsnäollessa ei ollut taipuvainen alentamaan itseään siitä korkeasta
arvosta, jota salatieteen harjoittajat siihen aikaan vaativat itselleen.

»Te olette työssä, isä», virkkoi kuningas, »ja jos oikein näen, tutkitte
juuri tuota uusmuotista keinoa, joka koneitten avulla saa aikaan monta
kopiota samasta käsikirjoituksesta. Voivatko tuommoiset koneelliset ja
maalliset asiat kiinnittää teidänkaltaisen miehen huomiota, jonka
silmien eteen itse taivas on avannut tähtikirjansa?»

»Veljeni», vastasi Martivalle, sillä tällä nimellä tämän kammion
asukkaan tulee Ranskan kuningastakin nimittää, kun hän oppilaana
lähestyy häntä, »uskokaa minua, ajatellessani tämän keksinnön seurauksia
tulevaisuus paljastaa minulle yhtä varmasti kaikkein hirveimmät,
turmiollisimmat mullistukset, kuin jos lukisin ne mistä
taivaankappaleitten keskinäisestä asemasta hyvänsä. Kun ajattelen kuinka
hitaasti ja kuinka harvoista lähteistä tieteen virta tähän asti on
tullut meille; kuinka vaikea niidenkin, jotka sitä kaikkein hartaimmin
etsivät, on ollut päästä niiden perille; kuinka varmaan se kaikilta omaa
mukavuuttansa rakastavilta jää etsimättä; kuinka helposti
raakalaiskansat olisivat voineet sen johdattaa väärälle tielle tai
peräti hävittää -- niin voinko olla ihmettelemättä, ihastuksetta
ajattelematta nousevan polven kohtaloa, jonka ylitse tiede on valuva
kuin sade, keskeytymättä, vähentymättä, loppumatta, saattaen toisia
paikkoja viljaviksi, toisia vesitulvan alaisiksi, muuttaen toiseksi
kaikki yhteiskunnalliset olot, kumoten uskontoja ja rakentaen uusia,
hävittäen ja perustaen valtakuntia» -- --

»Seis, Galeotti», keskeytti häntä Ludvig, -- »tapahtuvatko nämät
mullistukset jo meidän aikanamme?»

»Ei, minun kuninkaallinen veljeni», vastasi Martivalle. »Tätä keksintöä
sopii verrata äsken istutettuun taimeen, joka tulevien ihmispolvien
aikana on kasvattava yhtä turmiollisia, mutta myös yhtä kalliita
hedelmiä kuin puu Eden'in puutarhassa -- nimittäin hyvän ja pahan tiedon
puu.»

Ludvig, oltuaan hetken aikaa vaiti, vastasi: »Pitäköön sitten vastainen
aika huolen siitä mikä siihen koskee -- me olemme nykyisen ajan ihmisiä
ja voimme rajoittaa huolemme nykyiseen aikaan. Kylliksi on nykyisellä
päivällä sen omastakin pahasta. -- Sanokaapas oletteko tarkemmin
tutkinut sitä horoskopia (tähtiennustusta), jonka teille lähetin ja
josta minulle annoitte jo muutamia tietoja? Nyt olen tuonut itse
nuorukaisen tänne, jotta voisitte myös käyttää kädestäpovaamisen keinoa,
jos sen katsotte hyväksi. Asialla on kiire.»

Kookas tietäjä nousi istuimeltaan ja lähestyi nuorta soturia tuijottaen
häneen terävillä, suurilla, mustilla silmillänsä, ikäänkuin hän olisi
tahtonut lukea ja tutkia jokaista uurretta ja piirrosta hänen
kasvoissaan. -- Punastuen ja hämillänsä tästä ankarasta tarkastelusta,
varsinkin koska tarkastajan ulkomuoto oli niin arvokas ja samalla
käskevä, loi Qventin silmänsä maahan eikä kohottanut niitä ennenkuin
tähtienennustaja kaikuvalla äänellä sanoi: »Älä pelkää, vaan katso ylös
ja ojenna kätesi!»

Tarkasteltuaan nuorukaisen kättä harjoittamansa salaisen tieteen
sääntöjen mukaan, Martivalle kutsui kuninkaan hiukan syrjemmäksi.
--»Kuninkaallinen veljeni», lausui hän, »tämän nuorukaisen kasvojen
muoto sekä hänen käsiensä viivat vahvistavat ihmeellisesti sitä tietoa,
jonka annoin hänestä hänen horoskopinsa nojalla, samoinkuin myös sitä
käsitystä, jonka te itse tutkimalla meidän jaloa tiedettämme saitte
hänestä. Kaikki lupaa, että tämä nuorukainen on oleva urhokas ja onni
hänelle myötäinen.»

»Entäs uskollinen?» lisäsi kuningas; »sillä urhous ja onni eivät aina
ota uskollisuutta seurakumppanikseen.»

»Ja myös uskollinen», lausui tähtienennustaja; »sillä hänen katseensa
ilmaisee miehuullista lujuutta, ja linea vitae (elämän viiva) hänen
kädessään on syvä ja selvä, joka merkitsee rehellistä uskollisuutta
niitä kohtaan, jotka tekevät hänelle hyvää tai luottavat häneen. Mutta
kuitenkin» -- --

»Mutta mitä»? kysyi kuningas. »Isä Galeotti, miksi te keskeytätte
puheenne?»

»Kuningasten korvat», virkkoi tietäjä, »ovat samanlaiset kuin
herkkusuiden sairasten kielet, jotka saadakseen terveytensä takaisin
eivät voi sietää välttämättömien rohtojen katkeruutta.»

»Minun korvani ja minun kieleni eivät ole niin arat», sanoi Ludvig.
»Antakaa minun kuulla ne neuvot, jotka ovat minulle hyödyksi, ja niellä
ne rohdot, jotka ovat terveelliset. Minä en ole moittiva edellisten
ankaruutta enkä jälkimäisten väkevää makua. Ei minua ole liiaksi
hellitelty hekumallisuudella eikä hempeydellä; minun nuoruuteni aika on
kulunut maanpakolaisuudessa ja vastuksissa. Minun korvani ovat tottuneet
tylyihin neuvoihin eivätkä niistä loukkaannu.»

»Suoraan sanoen sitten, herra kuningas», jatkoi Galeotti, »jos
hankkeessanne on jotain, mikä -- sanalla sanoen, mikä pelottaa arkaa
omaatuntoa -- niin älkää uskoko sitä tälle nuorukaiselle -- ei ainakaan
ennenkuin muutamien vuosien tottumus on saattanut hänenkin omantuntonsa
yhtä tylsäksi kuin muiden.»

»Ja sitäkö teitä epäilytti lausua ilmi, kunnon Galeotti? Siitäkö te
luulitte minun suuttuvan?» sanoi kuningas. »Voi, luulinpa teidän
tietävän, ettei kuningasten valtioviisauden tietä aina voi tasoittaa
(niinkuin yksityisessä elämässä ehdottomasti on velvollisuus) uskonnon
ja siveysopin aatteellisilla periaatteilla. Minkä vuoksi me, maan
mahtavat, perustamme kirkkoja ja luostareita, käymme toivioretkillä,
alistumme kirkonrangaistuksiin ja rukoilemme, jollemme senvuoksi, että
kansan etu ja valtakunnan onni vaatii meitä tekoihin, jotka ovat
omalletunnollemme kristittyinä vaivaksi? Mutta Jumala on armelias,
Kirkolla oli loppumattomasti hyviä töitä, ja Embrun'in pyhän Neitsyen
sekä autuaitten pyhimysten rukoukset puolestamme ovat hartaat,
uupumattomat ja kaikkivaltiaat.» -- Hän laski hattunsa pöydälle, kävi
hartaasti polvilleen hatunnauhaan pistettyjen kuvien eteen ja hoki
vakavalla äänellä: »Sancte Huberte, Sancte Juliane, Sancte Martine,
Sancta Rosalia, Sancti quot quot adestis, orate pro me peccatore!» (Pyhä
H. j. n. e. kaikki pyhät, jotka olette läsnä, rukoilkaa minun syntisen
puolesta!) Sitten hän löi rintaansa, nousi, pani hatun jälleen päähänsä
ja jatkoi: »Olkaa varma, hyvä isä, jos tässä hankkeessa olisikin jotain
sellaista, johon te viittasitte, niin sen toimeenpanemista ei uskota
tälle nuorukaiselle eikä hän edes saa siitä aikomuksestani tietoakaan.»

»Siinä, kuninkaallinen veljeni», virkkoi tähtienennustaja, »te teette
viisaasti. -- Hiukan pelkoa saattaa myös olla siitä, että tämä teidän
nuori uskottunne voisi osoittaa liikaa hätäisyyttä, mikä vika on
ominainen tämmöisille tulisille luonteille. Mutta tieteeni sääntöjen
mukaan päättäen en luule sen mahdollisuuden painavan kovinkaan paljon
vaa'assa toisten avujen rinnalla, joista horoskopin nojalla sekä
muillakin keinoin olemme selvän saaneet.»

»Lieneekö sydänyön aika tänä yönä sovelias hetki vaarallisen
matkustuksen alkamiseen?» kysyi vielä kuningas. »Katsokaa, tässä ovat
teidän päivätaulunne -- te näette missä asemassa kuu on Saturnuksen sekä
Jupiterin nousun suhteen. -- Siitä sopii päättää, minun luullakseni
-- jättäen kuitenkin asian teidän syvemmän tietonne ratkaistavaksi --
että sille, jonka käskystä semmoisella hetkellä retkikunta lähtee
liikkeelle, menestys on varma.»

»Sille, _jonka käskystä_ retkikunta lähtee liikkeelle», sanoi
tähtienennustaja hetken aikaa mietittyään, »tämä taivaankappalten asema
todellakin lupaa menestystä. Mutta, minun arvatakseni, se seikka, että
Saturnus on palannut, uhkaa vaaraa ja turmiota _niille_, jotka sille
retkelle _lähetetään_, josta päätän, että tämä retki voi olla
vaarallinen, kukapatiesi kuolemaksikin niille, jotka sille lähtevät.
Väkivaltaa ja vankeutta luultavasti tämä nurjapuolinen
taivaankappaleitten asema ennustaa.»

»Väkivaltaa ja vankeutta matkaan lähteville», vastasi kuningas, »mutta
menestystä lähettäjän hankkeille -- eikö ennustus siten kuulunut,
oppinut isäni?»

»Aivan niin», vastasi tähtienennustaja.

Kuningas vaikeni, sanallakaan ilmoittamatta miten tämä ennustus -- jonka
tähtienennustaja luultavasti oli umpimähkään lausunut siinä varmassa
uskossa, että retki luultavasti oli vaarallista laatua -- soveltui hänen
oikeaan tarkoitukseensa, siihen nimittäin, niinkuin lukija hyvin tietää,
että kreivitär Isabella de Croye oli petoksella saatettava Wilhelm de la
Marck'in käsiin, joka tosin oli korkeaa sukuperää, mutta rikostensa
vuoksi alentunut rosvopäälliköksi, ja kuuluisa hurjasta mielenlaadustaan
sekä julmanluontoisesta urhoudestaan.

Kuningas veti vielä taskustansa paperin ja virkkoi, ennenkuin hän antoi
sen Martivallelle, ikäänkuin anteeksi pyytävällä äänellä: »Syväoppinen
Galeotti, teissä olen saanut oraakelin, joka voittaa kaikki nykyään
elävät miehet, vieläpä mainion Nostradamuksenkin; älkää siis kummeksiko,
jos minun usein tekee mieli turvautua teidän taitoonne niissä
epäilyksissä ja vastuksissa, jotka ahdistavat jokaista hallitsijaa,
jonka samalla aikaa on taisteltava kapinoitsijoita vastaan omassa
maassansa sekä torjuttava päältänsä ulkonaisia, mahtavia ja
leppymättömiä vihollisia.»

»Kun te kunnioititte minua kutsullanne, kuninkaallinen majesteetti»,
sanoi tietäjä, »ja minä vaihdoin Budan Plessis'n hoviin, päätin alistaa
kuninkaallisen suojelijani käskyjen alle kaiken taitoni, josta hänelle
voisi olla hyötyä.»

»Hyvä on, kunnon Martivalle -- olkaa nyt vain hyvä ja kuunnelkaa
seuraavaa kysymystä.» Hän rupesi lukemaan kädessään olevasta paperista:
-- »Mies, jolla tätä nykyä on tärkeä riita-asia, joka luultavasti tulee
oikeuden edessä tai asevoimalla ratkaistavaksi, tahtoisi tällä kertaa
koettaa sovittaa sitä persoonallisella keskustelulla riitaveljensä
kanssa. Hän tahtoisi tietää mikä päivä olisi edullinen tämmöisen
sovinnonhieromisen menestymiselle, ja tokko hänen riitaveljensä sydän
mahtaisi tulla liikutetuksi, niin että hän on osoittava kiitollisuutta
ja ystävyyttä hänelle siten annetusta luottamuksesta vai onko
luultavampaa, että hän on käyttävä väärin hänelle siitä käynnistä
tulevaa tilaisuutta ja etua?»

»Se on tärkeä kysymys», sanoi Martivalle, kun kuningas oli lopettanut
lukemisensa, »ja vaatii että minä otan selkoa kulkutähtien asemasta sekä
tarkasti asiaa aprikoin.»

»Tapahtukoon niin, minun kunnon opettajani, ja sitten saatte nähdä, mitä
se merkitsee, kun Ranskan kuningas on kiitollisuudenvelassa. Me olemme
päättäneet, jollei tähtien asema sitä kiellä -- ja oma halpa tietomme on
saattanut minut siihen luuloon, että tähdet ovat hankkeellemme
suosiolliset -- panna vaikka oman persoonamme vaaralle alttiiksi
saadaksemme nuo epäkristilliset sodat estetyiksi.»

»Kaikki pyhimykset auttakoot teidän jumalista aikomustanne, herra
kuningas», lausui tähtienennustaja, »ja varjelkoot teidän pyhää
persoonaanne!»

»Kiitoksia, oppinut isä! -- Tässä ensialuksi teille pieni lahja
arvokkaan kirjastonne kartuttamiseksi.»

Hän pisti kirjan alle pikkuisen kullalla täytetyn kukkaron. Ludvig oli
säästäväinen taikauskoisuudessaankin ja arveli vuosipalkankin kylliksi
kiinnittävän tähtienennustajan hänen palvelukseensa; hänellä oli siis
mielestään oikeus käyttää Martivallen taitoa hyväkseen huokealla
hinnalla suurissakin pulmissaan.

Tällä tavoin annettuaan niin sanoaksemme juomarahan
vuosipalkollisellensa, Ludvig kääntyi hänestä Durward'in puoleen.
--»Seuraa minua», sanoi hän, »sinä kelpo Skotlannin poikani, joka sekä
taivaan sallimuksesta että maallisen majesteetin valinnasta olet
määrätty rohkeaan urhotekoon. Kaikki on varustettava valmiiksi, niin
että voit pistää jalkasi jalustimeen juuri sinä silmänräpäyksenä,
jolloin pyhän Martin kello lyö kaksitoista. Minuuttia aikaisempi tai
myöhempi lähtö häiritsisi meidän hankkeellemme suosiollisesti tuikkivaa
tähtiasemaa.»

Näin sanoen kuningas poistui kamarista nuoren henkivartijansa kera;
mutta niinpian kuin he olivat poistuneet tähtienennustaja päästi
valloilleen tunteita, jotka erosivat kerrassaan niistä, jotka näyttivät
täyttävän hänen rintansa niin kauan kuin kuningas oli läsnä.

»Tuota saituriorjaa!» sanoi hän, punniten kukkaroa kourassansa -- sillä
hän tuhlasi rahoja aivan rajattomasti ja oli siis alituisessa
puutteessa. -- »Tuota halpamielistä, ryysyistä renkiä! Perämiehenkin
vaimo antaisi enemmän saadakseen tietää, onko hänen miehensä päässyt
eheänä meren ahtaista salmista. _Hänkö_ ikänä saisi vilahdukseltakaan
osaa ihmistä jalostuttavista tieteistä! -- Niin, silloin kun
saaliinhimoisista ketuista ja ulvovista susista tulee kelpo
soittoniekkoja! _Hänkö_ oppisi selittämään taivaankannen loistavia
merkkejä! -- Niin, silloin kun likaisista myyristä tulee ilveksiä.
-- Post tot promissa -- niin monin lupauksin houkuteltuaan minut
loistavan Mattiaksen hovista, missä hunnilainen ja turkkilainen,
kristitty ja pakana, Moskovan tsaarikin sekä Tatarian khaani kilpaa ja
kuormittain kantoivat minulle lahjojansa -- luuleeko hän, että minä jään
asumaan tähän vanhaan linnaan, niinkuin peipponen häkkiinsä, valmiina
laulamaan niin pian kun hänen tekee mielensä viheltää, ja tyytymään
siemeniin sekä veteen? -- Eipä niinkään! -- aut inveniam viam, aut
faciam -- minäpä keksin jonkun keinon. Kardinaali Balue on viisas ja
antelias -- tämän kysymyksen saatan hänen tietoonsa, ja syyttäköön
sitten herra kardinaali itseänsä, jolleivät tähdet puhu hänen mieltänsä
myöten.»

Hän otti taas halveksitun kukkaron käteensä ja punniskeli sitä.
»Saattaisipa», sanoi hän, »ehkä kuitenkin joku kallis kivi tai
suurihintainen helmi olla tuohon halpaan koteloon kätkettynä -- olenpa
kuullut hänen joskus voivan olla tuhlaavan anteliaskin, kun hän sille
päälle sattuu, tai hänen etunsa sitä vaatii.»

Hän tyhjensi kukkaron, joka sisälsi kymmenen kultakolikkoa, ei sen
enempää eikä vähempää. Tähtientietäjä vihastui silmittömäksi.
--»Luuleeko hän, että minä tämmöisestä koiranhinnasta viitsin käyttää
hänen hyväkseen taivaallista tiedettäni, jota olen tutkinut
armenialaisen Istrahov'in abotin luona, joka ei ollut neljäänkymmeneen
vuoteen nähnyt päivän valoa, ja kreikkalaisen Dubraviuksen luona, jonka
sanotaan osanneen kuolleitakin herättää, ja käynyt sheikki Ebn Halinkin
luolassa keskellä Thebaidan erämaata? -- Ei, Jumala varjelkoon! -- se,
joka pitää oppia halpana, joutukoon turmioon oppimattomuutensa vuoksi.
Kymmenen kolikkoa! -- Melkeinhän minua hävettää tarjota tuommoista
mitätöntä summaa Toinettelle uuden rintasoljen ostamista varten.»

Näin puhuen vimmastunut tietäjä pisti nuo halveksitut kultakolikot
suureen vyöllä riippuvaan laukkuun, jota Toinette ynnä muut
tuhlaavaisuuden kiihoittimet tavallisesti tyhjensivät paljoa kiireemmin
kuin mitä meidän oppinut herramme kerkesi täyttää kaikella opillaan.



XIV

MATKUSTUS

      Sun näen vielä, Ranska ihana,
      sä luonnon sekä taiteen suosituinen,
      nään poikas, joille työ on huvitusta --
      niin runsaan veron suopi aulis maa;
      nään tyttäresi, päivän rusoittamat,
      veitikkasilmät, korpinkarva-hiukset.
      Vaan kuitenkin sä, Ranska suosittu,
      jo olet nähnyt monta surua
      niin muinoin kuin myös nytkin.

      Nimetön.


Välttäen kaikkia puheita kaikkien kanssa -- niinkuin oli käsketty
-- läksi Durward kiireesti varustautumaan matkaa varten; hän puki ylleen
yksinkertaisen, mutta vahvan haarniskan rautasäärystimineen ja
rautahihoineen, ja pani päähänsä kelpo teräskypärän, jossa ei ollut
mitään silmäverkkoa. Tämän lisänä oli vielä kaunis vuorikauriin nahasta
tehty nuttu, sievästi leikattu ja saumoiltaan koristeltu tikkauksilla,
jommoinen puku sopi sille, jonka tuli olla korkeasukuisen perheen
hovimestarina.

Kaikki nuo vaatteet oli Olivier tuonut Durward'in kamariin hiljaisella
mielistelevällä hymyllään ja äänellään, samalla ilmoittaen, että hänen
enonsa oli käsketty vahtiin -- luultavasti jotta hän ei saisi
tilaisuutta kysellä mitään tämän salaisen lähdön johdosta.

»Kyllä minä selitän asian sinun enollesi», sanoi Olivier taas hymyillen;
»ja kuule, poikani, jos eheänä palaat tältä sinulle uskotulta hauskalta
retkeltä, niin epäilemättä pidetään sinua niin korkean paikan arvoisena,
ettei sinun enää tarvitse selittää kenellekään lähtöjäsi ja tulojasi,
vaan päinvastoin saat olla päällikkönä muille, joiden tulee sinulle
tehdä tiliä käynneistään.»

Näin puhui Olivier Perkele, vaikka hän luultavasti oletti, että tämä
nuorukais-parka, jonka kättä hän niin ystävällisesti puristi, oli
hänelle uskottua asiaa toimittaessaan joutuva surman suuhun tai ainakin
vankeuteen. Koreitten sanojensa lisäksi hän antoi vielä pienen kullalla
täytetyn kukkaron tarpeellisia matkakulunkeja varten, jonka lahjan
kuningas oli lähettänyt.

Muutamia minuutteja ennen sydänyötä Qventin, totellen annettua käskyä,
meni toiselle linnanpihalle ja asettui seisomaan kruununperillisen
tornin juurelle, jossa Croyen kreivittärillä, niinkuin lukija tietää,
oli väliaikainen asuntonsa. Hän tapasi siinä paikassa saattoväeksi
määrätyt miehet hevosineen; he pitivät myös suitsista kahta
kuormamuulia, joiden selkään matkatavarat jo olivat sälytetyt, kolme
ratsua molempia kreivittäriä sekä uskollista palvelusneitsyttä varten,
ja vielä lisäksi Qventin'ille varattua komeaa sotaratsua, jonka
teräslevyillä silattu satula välkkyi hämärässä kuutamossa. Ei
ainoatakaan tunnustelevaa sanaa puhuttu puolelta eikä toiselta. Miehet
istuivat satulassa niinkuin heillä ei olisi ollut liikahtamisen
mahdollisuuttakaan. Hämärässä valossa Durward ilokseen myös huomasi,
että he kaikki olivat aseissa, pitkät peitset kädessä. Heitä oli vain
kolme, mutta yksi heistä kuiskasi huonolla Gascognen murteella
Qventin'ille, että Tours'in tuolla puolella opas oli tuleva neljänneksi.

Sillä välin kynttilät lekottivat tornin toisesta ikkunasta toiseen,
ilmaisten että sen asukkaat häärivät ja varustautuivat lähtöön. Vihdoin
viimein pieni ovi, joka tornin alikerroksesta johti pihalle, aukeni, ja
kolme naista astui ulos, viittaan kääriytynyt mies seurassaan. Naiset
nousivat ääneti heitä odottavien hevosten selkään; heidän seuralaisensa
puolestaan rupesivat nyt edeltä astumaan, antaen valppaille vartijoille,
joiden ohitse he kulkivat, tarpeelliset tunnussanat ja -merkit. Näin he
viimein pääsivät vahvan linnoituksen uloimmalle vallille. Siinä oppaana
ollut mies pysähtyi ja puhui hiljaisella, mutta hartaalla äänellä
molemmille edeltä ratsastaville naisille.

»Jumala teitä siunatkoon, kuninkaallinen majesteetti», sanoi ääni, joka
helähti Durward'in korviin, »ja suokoon teille anteeksi, vaikka teidän
ajatuksenne olisivatkin itsekkäämmät kuin mitä sananne ilmaisevat! Muuta
minä en haluakaan kuin että täydessä turvassa pääsisin hyvän Lüttich'in
piispan suojaan.»

Näin puhuteltu mies mutisi jotain vastaukseksi, mitä Qventin ei kuullut,
ja palasi takaisin portin kautta. Durward tunnusteli häntä valossa itse
kuninkaaksi, joka hartaasti haluten vapautua vieraistaan luultavasti oli
tullut saapuville sen mahdollisuuden varalta, että kreivittärissä olisi
kenties vastahakoisuus voinut herätä tai että joku este olisi sattunut
linnan vartijain puolelta.

Päästyään linnan muurien ulkopuolelle täytyi matkaseuran jonkun aikaa
ratsastaa hyvin varovaisesti välttääksensä kaikkia susikuoppia, pauloja
sekä muita satimia, joita näille paikoille oli viritetty tuntemattomien
haitaksi. Gascognelainen tunsi kuitenkin tyystin kaikki tämän
umpisokkelon mutkat, ja neljännestunnin kuluttua oli päästy Plessis'n
puiston rajojen ulkopuolelle, likelle Tours'in kaupunkia.

Kuu, selvittyään pilvistä, joiden loimista se tähän asti oli vain
kajastellut, loi nyt ihanan valovirran yhtä ihanan maiseman yli. He
näkivät mahtavan Loiren vierivän majesteetillisesti Ranskan rikkaimman
tasangon poikki, virraten äyräitten välitse, joita tornit sekä
puutarhapenkereet, öljypuistot että viinamäet reunustivat. He näkivät
Tours'in, Tourainen vanhan pääkaupungin muurien porttitorneineen ja
sakaroilleen loistavan valkeina kuutamossa; ja niiden keskellä kohosi
suunnattoman suuri gotilaistyylinen tuomiokirkko, jonka pyhimykseksi
julistettu piispa Perpetuus jumalisen intonsa vallassa oli rakentanut jo
viidennellä vuosisadalla, ja jonka myöhemmin Kaarle Suuri sekä hänen
jälkeisensä hartaudessaan olivat laajentaneet semmoisilla
rakennustaidon ihmeillä, että se nyt oli komein kirkko koko
Ranskanmaalla. Myöskin pyhän Gatien'in kirkon tornit näkyivät sekä
linnan synkät, lujat seinät, joiden sisäpuolella muinaisina aikoina
kuuluu olleen Valentinianus keisarin asunto.

Qventin'ille uskottu toimi oli tosin sitä laatua, että se suuresti
kiinnitti hänen mieltänsä, mutta sittenkin nuori skotlantilainen, joka
oli tottunut kotivuoristonsa autioihin ja köyhiin näköaloihin, ei voinut
olla ihmeellä ja ihastuksella katselematta tätä maisemaa, jota luonto ja
ihmistaito näyttivät kilpaa kaunistelleen kirkkaimmalla loistollansa.
Mutta vanhemman kreivittären ääni -- kohoten ainakin yhtä oktaavia
korkeammalle kuin hänen lausuessaan laupealla äänellä jäähyväiset Ludvig
kuninkaalle -- palautti Qventin'in nykyhetken toimiin; kreivitär
Hameline tahtoi puhutella saattojoukon päällikköä. Qventin kannusti
hevostaan ja kun hän kunnioittavasti oli esittänyt itsensä päälliköksi,
alkoi Hameline kreivittären puolelta tulvailla kysymyksiä.

»Mikä on teidän nimenne ja arvonne?»

Qventin ilmoitti molemmat.

»Tunnetteko te hyvin tien?»

»En», vastasi Qventin, »en voi kehua liioin tuntevani tietä, mutta
minulla on tarkka matkasuunnitelma ja sitä paitsi saamme ensi
levähdyspaikassa oppaan, joka kaikin tavoin on sovelias johtamaan
matkaamme. Siihen saakka hevosmies, joka äsken yhtyi meihin, on oleva
oppaanamme.»

»Ja miksi teidät valittiin tähän toimeen, nuori herra?» kysyi taas
kreivitär. »Niinkuin kuulen olette te sama nuorukainen, joka äsken
seisoi vartijana galleriassa, missä me kohtasimme Ranskan prinsessan. Te
näytätte olevan jokseenkin nuori ja kokematon tämmöiseen virkaan -- sitä
paitsi outo Ranskassa ja puhutte kieltä kuin muukalainen.»

»Minun täytyy totella kuninkaan käskyä, korkeasukuinen neito, eikä minun
sovi kysellä siihen syytä», vastasi nuori soturi.

»Oletteko te aatelista sukuperää?» kysyi sama kysyjä.

»Sen voin vakuuttaa, korkeasukuinen neito», vastasi Qventin.

»Ja ettekö te», kysyi nyt nuorempi kreivitär ujolla äänellä kääntyen
vuorossaan hänen puoleensa, »ole sama nuorukainen, jonka näin, kun minut
käskettiin ravintolassa palvelemaan kuningasta?»

Hiljaisemmalla äänellä, kenties myöskin ujoudesta, vastasi Qventin niin
olevan.

»Ehkäpä sitten, hyvä täti», virkkoi neiti Isabella kääntyen neiti
Hamelinen puoleen, »me olemme hyvässä turvassa. Ei hän ainakaan näytä
mieheltä, jolle olisi voitu uskoa jokin kavala ja julma juoni kahta
turvatonta naista vastaan.»

»Kunniani kautta vannon, korkeasukuinen neito», sanoi Durward, »ja
sukuni hyvän maineen sekä esi-isieni luiden kautta, että vaikka saisin
Ranskan ja Skotlannin kuningaskunnat molemmat palkkiokseni, niin en
sittenkään saattaisi tehdä teille mitään kavalaa tai julmaa!»

»Te puhutte kauniisti, nuori herra», sanoi neiti Hameline; »mutta me
olemme tottuneet kuulemaan tyhjiä korupuheita Ranskan kuninkaan sekä
hänen käskyläistensä suusta. Semmoisilla houkuteltiin meidät tänne
Ranskaan turvapaikan hakuun, vaikka paljoa vähemmällä vaaralla kuin nyt
olisimme voineet päästä Lüttich'in piispan suojaan, tai olisimme myös
voineet heittäytyä Saksan Venceslauksen tai Englannin Edvardin turviin.
Ja mitä apua sitten oli noista kuninkaan lupauksista? Meitä pakotettiin
käyttämään alhaisia valhenimiä ja meidät kätkettiin häpeällisellä
tavalla, ikäänkuin jonkunlaista kiellettyä tavaraa, syrjäiseen paikkaan,
tuohon nurkkaravintolaan, missä meidän -- jotka, niinkuin sinä, Martta,
kyllä tiedät», hän kääntyi palvelijattarensa puoleen, »emme kotona
koskaan panneet päähinettä päähämme muualla kuin kunniateltan alla ja
kolmen portaan korkuisella kunnialavalla -- missä meidän täytyi omin
käsin pukea vaatteet yllemme, seisoen tavallisella permannolla niinkuin
karjapiiat.»

Martta myönsi, että kreivittären sanat olivat täyttä, surkeata totta.

»Soisinpa että se olisi ollut pahinta kaikesta, täti kulta», virkkoi
neiti Isabella; »minä olisin voinut helposti olla ilman tuota komeutta.»

»Mutta ei ilman hienoa seuraa», sanoi vanhempi kreivitär; »sehän toki,
armas veljentyttäreni, olisi mahdotonta.»

»Minä olisin mielelläni luopunut kaikesta, täti kulta», vastasi
Isabella äänellä, joka syvimpää pohjukkaa myöten liikutti hänen nuoren
saattajansa ja suojelijansa sydäntä, »kaikesta, kun vain olisin päässyt
turvalliseen, kunnialliseen piilopaikkaan. Minä en suinkaan soisi
-- Jumala hyvin tietää, etten olisi sitä koskaan suonut -- että minun
tähteni sota syttyisi Ranskan ja kotimaani Burgundin välillä ja että
ihmishenkiä menisi hukkaan minunkaltaiseni tähden. Minä vain pyysin
lupaa erota maailmasta ja lähteä Marmoutiers'in luostariin tai johonkin
muuhun pyhään paikkaan.»

»Sinä puhuit silloin niinkuin hupsu, tyttöseni», vastasi vanhempi neito,
»etkä niinkuin jalon veljeni tytär. Hyvä on toki, että yhdessä ihmisessä
vielä jalon Croye-suvun henki on tallella. Mikä eroitus olisi
korkeasukuisen neidon ja päivettyneen karjapiian välillä, jollei
edellisen puolesta peitsiä taitettaisi, kun jälkimäisen tähden vain
pähkinäpuusauvat kalkahtavat yhteen? Minun varhaisimman nuoruuteni
aikana, sen sanon sinulle, tyttönen, kun tuskin olin sinua vanhempi,
vietettiin minun kunniakseni kuuluisat turnajaiset Haflinghem'issä;
taisteluunvaatijoita oli neljä, päällekarkaajia koko kaksitoista.
Taistelua kesti kolme päivää; siinä kaksi uskaliasta ritaria heitti
henkensä, taittui yksi selkäranka, yksi kaulaluu, kolme säärtä sekä
kaksi käsivartta, ja sitäpaitsi sattui vielä lihahaavoja ja loukkauksia,
joita eivät airuet edes ottaneet lukuunkaan -- kas niin on meidän
sukumme neitoja kaikkina aikoina kunnioitettu. Voi, jos sinussa olisi
edes hiukan jalojen esivanhempiesi sydäntä, niin pantaisiin jossain
hovissa, missä aatelisnaisten rakkaus ja sotamaine vielä ovat arvossa,
toimeen turnajaiset, joissa voittaja saisi palkinnoksi sinun kätesi,
niinkuin mummosi äidille tehtiin Strassburg'in peitsileikeissä -- Jumala
hänen sielulleen suokoon autuuden! Sillä keinoin saisit omaksesi
parhaimman peitsimiehen koko kristikunnassa, joka puolustaisi Croyen
suvun oikeuksia niinhyvin Burgundin väkivaltaa kuin myös Ranskan
valtiojuonia vastaan.»

»Mutta täti kulta», vastasi nuorempi kreivitär, »onpa minulle vanha
imettäjäni kertonut, että vaikka Rhein-kreivi oli paras peitsimies
tuossa suuressa Strassburgin peitsipelissä ja siten sai kunnioitetun
esivanhempani voittopalkinnokseen, niin ei heidän avioliittonsa
kuitenkaan ollut onnellinen; sillä hänellä kuuluu olleen tapana sättiä,
välistäpä piestäkin mummoni äitiä -- Jumala hänen sielullensa suokoon
autuuden!»

»Ja miksikä ei!» sanoi vanhempi kreivitär ihastuneena romantillisiin
ritaritapoihin. »Miksi noiden voittoisain kätten, jotka olivat tottuneet
ulkona maailmalla antamaan sivalluksia, olisi pitänyt kotona hillitä
voimaansa? Tuhat kertaa mielemmin ottaisin, vaikka kahdesti päivässä,
sivalluksia aviomieheltä, jonka käsi muillekin olisi yhtä suureksi
kauhuksi kuin minulle, kuin huolisin puolisokseni pelkurin, joka ei
uskaltaisi kohottaa kättänsä vaimoaan eikä ketään muutakaan vastaan!

»Minä toivottaisin teille onnea, täti kulta, jos saisitte niin
voimallisen puolison», virkkoi Isabella, »mutta enpä kadehtisi teitä;
sillä jos katkaistut luut lienevätkin hauskat turnauskentällä, niin ei
mikään ole vähemmän hauskaa naisten kamarissa.»

»No niin, mutta eihän löylytys olekaan välttämätön seuraus siitä, jos
menee naimisiin sotataidossa kuuluisan ritarin kanssa», sanoi neiti
Hameline, »vaikka kyllä täytyy myöntää, että meidän esivanhempamme,
Rhein-kreivi Gotfrid -- Jumala hänelle autuuden suokoon! -- oli hiukan
väkivaltainen luonteeltaan ja liiaksi taipuvainen Rhein-viiniin. -- Mutta
oikea, täydellinen ritari on lammas naisten seurassa, leijona peitsien
keskellä. Olipa aikanaan Thibault de Montigny -- Jumala hänen sielulleen
olkoon armollinen! -- laupiain elävistä ihmisistä; hän ei koskaan ollut
niin epäritarillinen, että olisi kohottanut kättään puolisoansa vastaan,
mutta -- pyhä Neitsyt sen tietää! -- hänellä, joka ulkona löylytti aina
kaikkia vihollisia, oli kodissaan kaunis vihollinen, jonka käsistä hän
itse sai kelpo selkäsaunan. -- No, oma syynsä -- hänkin oli
taisteluunvaatijana Haflinghem'in turnajaisissa ja teki siellä semmoisia
sankaritöitä, että jos vain Jumala ja sinun isäsi-isä olisivat
sallineet, olisi hän voinut saada toisen Montignyn rouvan, joka tuota
siveää miestä olisi siveämmin kohdellut.»

Neiti Isabella, jolla oli hiukan syytä pelätä noita Haflinghem'in
turnajaisia, josta aineesta tädillä kaikkina aikoina oli tapana laveasti
laverrella, jätti puheen kesken; ja Qventin, sivistyneen ihmisen
luonnollisella kohteliaisuudella, ajoi edemmäksi oppaan luokse ikäänkuin
kysyäkseen häneltä jotain tietä koskevaa; sillä hän pelkäsi läsnäolonsa
kenties häiritsevän kreivittärien keskinäistä puhetta.

Kreivittäret jatkoivat kuitenkin aamunkoittoon saakka ääneti matkaansa
tai keskustelivat ainakin semmoisista asioista, joita ei maksa vaivaa
kertoa; ja koska nyt oli oltu niin monta tuntia yhtä mittaa hevosen
selässä, alkoi Qventin pelätä, että heitä rupeaisi jo väsyttämään. Hän
tahtoi siis saada tietää kuinka pitkä matka oli vielä lähimpään
lepopaikkaan.

»Sen näytän teille», vastasi opas, »puolen tunnin perästä.»

»Ja sitten jätät meidät toisen oppaan haltuun?» kysyi Durward vielä.

»Aivan niin, herra jousimies», vastasi opas; »minun matkani ovat aina
lyhyet ja suorat. Te, herra jousimies, sekä muut ihmiset, kierrätte
jousen kaarta myöten, minä sujautan aina suoraan nuoraa pitkin.»

Kuu oli jo kauan aikaa sitten laskenut, ja aamukoitto alkoi nousta
kirkkaana ja valoisana idästä, välkytellen pienen järven pintaa, jonka
rantaa pitkin he olivat jonkun aikaa kulkeneet. Tämä järvi levisi
keskellä avaraa tasankoa, jossa siellä täällä kasvoi yksinäisiä puita
sekä pieniä lehtoja ja viidakoita, mutta joka kuitenkin oli niin aukea,
että silmä alkoi jo jokseenkin selvästi selittää esineitä. Qventin loi
nyt silmänsä vieressään ratsastavaan oppaaseen, ja tunsi hänet, joskin
kasvoja varjosti leveälierinen, espanjalaisen talonpojan sombrero'n
kaltainen hattu, samaiseksi leikkisäksi Petit-André'ksi, jonka sormet,
yhdessä hänen surullisen virkaveljensä Trois-Eschelles'n kanssa, äsken
niin ilkeällä tavalla olivat hypistelleet Qventin'in kaulaa. Inholla,
joka oli myös hiukan pelon sekainen, sillä Skotlannissa pyöveliä
katsellaan melkein taikauskoisella kammolla, jota äskeinen pelastus ei
ollut vähentänyt, käänsi Durward vaistomaisesti hevosensa pään oikealle
ja iski samassa kannukset sen kupeihin, niin että se, puoleksi
ympäripyörähtäen, hypähti muutaman kyynärän verran erille tuosta
vihatusta matkakumppanista.

»Ha, ha, ha, ha!» nauroi Petit-André; »Gréve-torin pyhä Neitsyt
auttakoon! -- muistaapa, luulakseni tämä nuori soturi vanhan tuttavansa!
-- Mitä, kumppani! -- ethän toki kantane minulle vihaa? -- Jokainen tässä
maassa elättää henkeään omalla tavallaan. Ei kenenkään huoli hävetä,
että hän minun kynsissäni on ollut, sillä minä toimitan virkaani yhtä
taitavasti kuin paras mestari, joka ikänä oli sitonut elävän hedelmän
kuolleeseen puuhun. -- Ja Jumala sitä paitsi on suonut minulle sen armon,
että olen iloinen poika -- ha, ha, haa! -- Voisinpa kertoa teille
semmoisia leikkipuheita, joita olen laskenut tikapuitten alimman asteen
ja hirsipuun poikkipuun välillä, että -- niin totta kuin toivon
autuaaksi pääseväni -- minun on täytynyt tehdä tehtäväni jokseenkin
kiireesti siinä pelossa, että hirtettävä mies sitä ennen kuolisi nauruun
ja siten saattaisi minun taitoni häpeään.»

Näin puhuen hän kannusti hevostaan, hävittäen siten sen välimatkan,
jonka skotlantilainen oli jättänyt heidän välilleen, ja virkkoi sitten:
»Kuulkaas, herra jousimies, sovitaan pois vaan! -- Minä puolestani
toimitan aina virkaani ilman mitään vihaa ja keveällä sydämellä, ja
minulle on ihminen aina kaikkein rakkain kun olen saanut hänen kaulaansa
tukehdusvitjani, saattaakseni hänet pyhän Patibulariuksen ritariston
jäseneksi -- sillä nimellä provossin pappi, arvoisa isä Menehiiteen,
nimittää provossisuojeluspyhimystä.»

»Pysy kauempana, kurja konna!» huusi Durward, kun lain tuomion täyttäjä
yritti tulla vielä likemmäksi, »tai en voi vastustaa kiusausta ja
näyttää sinulle, kuinka pitkä matka pitäisi olla kunnian miehen ja
mokoman hylkiön välillä.»

»Hohoh teitä, olettepa te aika tuittupää!» sanoi pyöveli. »Jos edes
olisitte sanonut _kunnon_ miehen, niin olisi siinä hiukkanen totta
-- mutta _kunnian_ miehiä, niiden kanssahan minä olen tekemisissä joka
päivä, yhtä läheisessä kuin olin tulemaisillani teidänkin kanssanne.
-- Mutta menkää Herran nimeen ja seurustelkaa oman itsenne kanssa. Minä
olisin tarjonut teille pullollisen Auvergnen viiniä kaiken vihan
poishuuhtomiseksi -- mutta te luultavasti hylkäisitte kohteliaan
tarjoumukseni. -- No, no, olkaa niin epäkohtelias kuin tahdotte -- minä
en koskaan puhu pahoja sanoja niille, joiden kanssa virkani puolesta
joudun tekemisiin -- noille kuperikeikanheittäjilleni, hauskoille
tanssijoilleni, pienille leikkikumppaneilleni, niinhän Jaakko
Lihamieskin lampaitansa mairittelee -- niille, sanalla sanoen, joilla
niinkuin teilläkin, korkea-arvoinen herra, on N. U. O. R. A.
piirustettuna otsaansa. -- Ei, ei, kohdelkoot he minua vaikka kuinka
pahasti, hyvän ystävän avun minä heille kuitenkin lopulta annan -- ja te
saatte itsekin nähdä, kun toisen kerran joudutte Petit-André'n käsiin,
että hän osaa antaa anteeksi häväistyksen.»

Näin sanottuaan ja loppupäätteeksi iskettyänsä ilkamoiden silmää sekä
päästettyänsä suustaan tsehihá-äänen, semmoisen, jolla kiirehdytetään
laiskaa hevosta, Petit-André poikkesi tien toiselle puolelle ja jätti
nuorukaisen sulattamaan saamiaan pistosanoja niin hyvin kuin hänen ylpeä
skotlantilais-sydämensä saattoi sen tehdä. Suuri halu olisi Qventin'illä
ollut löylyttää häntä niin pitkältä kuin hänen peitsensä varsi olisi
kestänyt; mutta hän hillitsi vihansa sillä ajatuksella, että tappelu
tämänluontoisen miehen kanssa ei olisi missään eikä milloinkaan
kunniaksi, ja varsinkin nykyisessä tilanteessa suorastaan rikos
velvollisuutta vastaan, josta saattaisi olla sangen vaarallisia
seurauksia. Hän siis nieli Petit-André'n sopimattomat, viranmukaiset
kokkapuheet hartaasti toivoen, ettei hänen suojelukseensa uskottu
kaunotar ollut kuullut niitä; sillä tietysti se seikka, että hänelle
voitiin pitää tämmöisiä pilapuheita, ei olisi antanut kreivittärelle
edullista vaikutusta Durward'ista. Mutta hyvin pian molempien
kreivittärien yht'aikainen hätähuuto herätti hänet niistä ajatuksista:
»Katsokaa taaksenne -- katsokaa taaksenne! -- Jumalan tähden kavahtakaa
itseänne ja suojelkaa meitä -- meitä ajetaan takaa!»

Qventin katsahti kiiruusti taaksensa ja näki kaksi aseellista miestä,
jotka tulivat heidän jäljessään ajaen niin kovaa vauhtia, että he
hyvinkin pian saavuttaisivat matkalaiset. »Eivät nuo», sanoi hän, »voi
olla muita kuin provossin miehiä, jotka ovat vahtikierrolla metsässä.
Katsopas sinä», käski hän Petit-André'ta, »mitä lajia ne ovat.»

Petit-André totteli, ja tarkastettuaan tulijoita hän iloisesti pyörähti
taas satulassaan ympäri ja vastasi: »Nämät, hyvä herra, eivät ole minun
kumppaneitani eikä myöskään teidän -- ei provossin väkeä -- eikä
jousimiehiä -- sillä minusta näyttää, että heillä on rautakypäräsilmikot
päässä alaslaskettuina ja rautakaulukset. -- Hiiden vietäviä ovat nuo
rautakaulukset, ilkeimpiä kaikista rautavarustuksista! -- Olenpa saanut
tuntikauden sormin kopeloida niitä, ennenkuin olen saanut ha'at auki.»

»Armolliset kreivittäret», virkkoi Durward kuuntelematta Petit-André'n
loruja, »teidän pitää ajaa eteenpäin -- ei hiin joutuisaan, että selvään
nähtäisiin teidän pakenevan, mutta kuitenkin siksi suurella kiireellä,
että voitte käyttää hyväksenne sitä estettä, jonka kohta aion nostattaa
teidän ja takaa-ajajiemme välille.»

Isabella kreivitär katsahti oppaaseen ja kuiskasi sitten jotain
tädillensä, joka täten puhui Qventin'ille: »Me luotamme teidän
suojelukseenne, herra jousimies ja tahdomme mielemmin antautua siihen
vaaraan, joka meitä saattaa kohdata teidän seurassanne, kuin lähteä
eteenpäin tuon miehen kanssa, jonka ulkomuoto ei meidän mielestämme
näytä ennustavan hyvää.»

»Tapahtukoon niinkuin te tahdotte, armolliset neidit», sanoi
nuorukainen. »Takaa-ajajia on vain kaksi, ja vaikka he ovat ritareita,
niinkuin heidän varustuksistaan näkyy, niin saavat he nähdä, jos heillä
on paha tarkoitus, kuinka skotlantilainen aatelismies täyttää
velvollisuutensa teidän kaltaistenne läsnäollessa ja teidän suojaksenne.
-- Kuka teistä», jatkoi hän kääntyen komentonsa alla olevan saattoväen
puoleen, »tahtoo yhdessä minun mukanani käydä peitsisille noiden
keikarien kanssa?»

Kaksi miehistä nähtävästi oli kahdella päällä; mutta kolmas, Bertrand
Guyot, vannoi, vaikka he -- cap de dion![1] -- olisivat Artur kuninkaan
pyöreän pöydän ritareja, tahtovansa Gascognen kunniaksi ottaa selkoa
siitä, mitä miehiä he olivat.

[1] Jumalan pää! gascognelainen vakuutus.

Hänen näin puhuessaan molemmat ritarit -- sillä niin korkea arvo heillä
nähtävästi oli -- lähestyivät matkajoukon taimmaista riviä, joksi
Qventin uljaan apulaisensa kanssa nyt oli asettunut. Heillä oli
täydelliset teräsvarustukset, mutta ei mitään vaakunaa, josta heidät
olisi voinut tuntea.

Toinen heistä, tultuaan likemmäksi, huusi Durward'ille: »Pois tieltä,
herra knaappi! -- Me tulemme vapauttamaan teidät virasta, joka on teidän
arvollenne ja säädyllenne liian suuri. Olkaa hyvä ja antakaa nämät
kreivittäret meidän suojaamme -- me olemme paljoa sopivampia
seurakumppaneita heille, varsinkin koska he teidän seurassanne ovat
miltei vankeudessa.»

»Vastaukseksi teille, hyvät herrat», virkkoi Durward, »saan ensiksikin
sanoa, että viran, jota toimitan, on nykyinen kuninkaani antanut
minulle; ja toiseksi, että, miten kelvoton lienenkin sitä toimittamaan,
nämät kreivittäret tahtovat pysyä minun suojelukseni alaisina.»

»Häpeä, mies!» huusi toinen päällekarkaajista. »Aiotko sinä, maata
kiertävä kerjäläinen, ryhtyä vastarintaan asestettuja ritareita
vastaan?»

»Vastarintaan minä tosiaankin ryhdyn», sanoi Durward, »koska minun on
pakko vastustaa teidän hävytöntä ja laitonta päällekarkaustanne; ja jos
lieneekin jotain arvon eroitusta meidän välillämme, josta en ole aivan
varma, niin on teidän epäritarillisuutenne murtanut sen laipion maahan.
Tempaiskaa siis miekkanne tupesta, tai jos mielitte peitseen turvata,
ottakaa vauhtiasento.»

Ritarit pyörähyttivät nyt hevosensa ympäri ja ajoivat noin 150 askelta
taaksepäin. Qventin puolestaan, katsahtaen kreivittärien puoleen,
kumarsi syvään satulassaan, ikäänkuin pyytäen, että he seuraisivat
suosiollisin silmin hänen yritystään; ja kun he kehoituksen merkiksi
heiluttivat hänelle liinojansa, olivat päällekarkaajat jo ennättäneet
tarpeellisen matkan päähän saadakseen vauhtia.

Durward karahutti nyt ratsunsa liikkeelle käskien gascognelaisenkin
miehen tavoin pitämään puoltansa. Näin hyökkäsivät kaikki neljä
ratsumiestä täyttä vauhtia yhteen keskipalkoilla sitä välimatkaa, joka
oli heidän välillään. Yhteentörmäyksessä gascognelais-parka sai
surmansa heti, sillä vastustaja tähtäsi hänen kasvoihinsa, jotka eivät
olleet silmikon suojassa, ja peitsi tunkeutui silmän kautta aivoihin,
niin että mies kaatui kuoliaana maahan hevosensa selästä.

Qventin puolestaan, vaikka häntäkin haittasi sama puute, keikahti
satulassaan niin nopsasti, että vihollisen peitsi sujahti hänen oikean
olkapäänsä päällitse, raapaisten hiukkasen vain poskea. Sitä vastoin
hänen oma peitsensä sattui keskelle vastustajan rintaa ja sysäsi hänet
maahan. Qventin hypähti alas hevosen selästä riisuakseen kypärän
kaatuneelta; mutta toinen ritari, joka ei vielä ollut virkkanut
sanaakaan, hypähti heti, kun hän näki miten pahoin hänen kumppaninsa oli
käynyt, vielä nopsemmin kuin Durward satulastaan maahan ja huusi,
asettuen pyörtyneen ystävänsä eteen: »Jumalan ja pyhän Martin nimessä,
poikaseni, nouse hevosen selkään ja mene tiehesi naikkostesi kanssa!
-- Ventre Sant Gris![1] -- onpa heistä ollut jo kyllin turmiota täksi
aamuhetkeksi.»

[1] Ranskalainen kirous.

»Älkää pahaksi panko, herra ritari», virkkoi Durward, jota suututti
uhkaava ääni, jolla tämä neuvo annettiin, »tahtoisinpa ensin nähdä
kenenkä kanssa olen ollut tekemisissä, ja saada tietää kuka vastaa minun
kumppanini kuolemasta.»

»Sitä et koskaan saa elävänä nähdä etkä tietää», vastasi ritari. »Mene
tiehesi rauhassa, hyvä mies. Me olimme hulluja, kun läksimme estämään
teidän matkaanne, mutta siitä me olemmekin saaneet rangaistuksemme;
sillä sinä olet saanut aikaan enemmän turmiota, kuin mitä koko joukkosi
hengellä sekä omallasikin voisit palkita. -- No, jos _välttämättömästi_
tahdot», -- Qventin oli näet tempaissut miekkansa tupesta ja lähestyi
häntä -- »niin ota tämä kostoksi!»

Näin sanoen hän iski nuorta skotlantilaista niin lujasti kypärään, että
Durward, vaikka hän olikin kotoisin maasta, missä kelpo sivalluksia
jaeltiin sangen runsaasti, ei ollut semmoista vielä muuten kuin
kirjoista sattunut tuntemaan. Se iski häneen niinkuin ukkosen nuoli,
löi syrjään miekan, jonka nuori soturi oli kohottanut suojakseen ja
halkaisi kypäränkin, vaikka se muka oli teräksestä kestäväksi taottu,
niin pitkälle, että terä puraisi hiuksia, kuitenkaan sen enempää
vahinkoa tekemättä. Silmänräpäyksen aikaa oli nyt Durward, joka
puolipyörtyneenä vaipui toiselle polvelleen, aivan ritarin armoilla, jos
tämän olisi tehnyt mieli iskeä häneen toista kertaa. Mutta joko hän
sääli Qventin'in nuoruutta, tai ihaili hänen uljuuttansa, tai
jalomielinen, rehellinen taistelunhalu pidätti häntä tätä tilaisuutta
käyttämästä hyväkseen. Pian Durward tointuikin jälleen, kavahti pystyyn
ja kävi vastustajansa kimppuun, tulisesti niinkuin mies, joka on
päättänyt päästä voitolle tai kuolla, ja samalla kuitenkin sillä
mielenmaltilla, joka on välttämätön, jos tahtoo niin edullisesti kuin
suinkin suoriutua taistelusta. Jotta hän ei enää saisi tuommoisia
hirmuisia sivalluksia kuin äsken, hän koitti suuremman nopsuutensa
avulla, jota varustusten verrattain suurempi kepeys vielä helpoitti,
väsyttää vastustajaansa. Durward ahdisti häntä milloin miltäkin puolelta
vikkelillä liikkeillä ja äkkipikaisilla päällekarkauksilla, joita
ritarin raskaassa rautapuvussansa oli sangen vaikea ilman suurempaa
vaivaa torjua päältänsä.

Turhaan tämä jalomielinen vastustaja huusi Durward'ille: »Eihän nyt enää
ole mitään riidan syytä välillämme, ja mieltäni pahoittaisi, jos minun
täytyisi tehdä sinulle vahinkoa!» Qventin ei totellut muuta kuin tulista
himoansa saadakseen hetkellisen tappionsa häpeän jälleen pois
pyyhityksi. Hän ahdisteli ritaria yhä edelleen ukkosen nuolen
nopeudella, väliin yrittäen pistää miekkansa kärjellä, väliin hakata
häntä sen terällä; näin tehdessään hän piti myös tarkasti silmällä
kaikkia vastustajansa liikkeitä -- muistellen hänen suurta voimaansa,
josta hän oli saanut niin peloittavan esimaun -- ja oli valmis
hypähtämään taaksepäin tai syrjään tuon hirvittävän kalvan iskujen alta.

»No, hiisi periköön sinut, sinä itsepäinen ja ylpeä hupsu», mutisi
vihdoin ritari, »kun et tyydy, ennenkuin olet saanut kolahduksen
päähäsi!» Näin sanoen hän muutti taistelutapaansa, pysähtyi ikäänkuin
hän olisi tahtonut tästä lähtien vain suojella itseään ja torjua
luotaan Qventin'in lakkaamattomia sivalluksia. Mutta salaa hän aikoi
yhdellä ainoalla iskulla tehdä lopun taistelusta, niin pian kun vain
nuori soturi hengästyisi tai joku taitamaton tai huolimaton temppu hänen
puoleltaan antaisi siihen tilaisuutta. Tämä sukkela keino olisikin
luultavasti saattanut hänet tarkoituksen perille, ellei kohtalo olisi
päättänyt toisella tavalla.

Kaksintaistelun juuri tuimimmillaan ollessa saapui lukuisa
ratsumiesjoukko paikalle ja huuto kajahti: »Seis, kuninkaan nimessä!»
Molemmat taistelijat astuivat askeleen taaksepäin, ja Qventin huomasi
ihmeekseen, että hänen päällikkönsä, lordi Crawford, oli taistelua
estävän joukon johtajana. Mukana oli myös Tristan Erakko parin, kolmen
miehen kera -- kaikkiaan noin parikymmentä ratsua.



XV

OPAS

      "Min' olen" niin hän virkkoi mulle, "maalta
      Egyptin, tuota noitasukua,
      mi, koska Gosenissa asui Israel,
      hurjasti ryhtyi taisteluhun vastaan
      Mosesta sekä kansaa Moseksen,
      Jehovan ihmetöitä vastustaen
      omilla loitsukonsteillaan, siks kunnes
      lähestyi koston enkeli ja viisaat
      kopeat esikoisiaan sai surra
      kuin oppimaton talonpoikakin.

      Nimetön.


Lordi Crawford'in sekä hänen väkensä tulo teki heti lopun taistelusta,
jota edellisessä luvussa yritimme kuvata. Ritari, kiireesti riisuen
kypäränsä, ojensi vanhalle lordille miekkansa ja sanoi: »Crawford, minä
antaun -- mutta tulkaa vähän tännemmäksi, että saan kuiskata korvaanne
-- yhden sanan vain Jumalan tähden -- pelastakaa Orleans'in herttua!»

»Kuinka! -- Mitä! -- Orleans'in herttua!» huudahti skotlantilainen
päällikkö. »Mistä tämä kaikki on johtunut, saakeli soikoon? Tämä juttu
on iäksi päiviksi rikkova kuninkaan ja hänen välinsä.»

»Älkää kysykö mitään», sanoi Dunois -- sillä hän se oli -- »syy on
kokonaan minun. -- Katsokaas, hän liikahtaa. Minä vain riensin tänne
kaapatakseni tuon neitosen omakseni, jotta minusta tulisi aviomies ja
maanomistaja -- ja tuommoisessa pulassa tässä nyt ollaan. Pidättäkää
roistojoukkonne poissa -- älkää salliko yhdenkään miehen nähdä häntä.»
Näin sanoen hän aukaisi herttuan silmikon ja viskasi hänen kasvoilleen
vettä, jota hän nouti läheisestä lammesta.

Qventin Durward puolestaan oli hämmästyksissään, aivan kuin ukkosen
nuoli olisi iskenyt häneen; niin tiheään hän sai kokea yhä uusia
ihmeitä. Hän oli -- sen hän nyt vastustajansa kalpeista kasvoista näki
-- kaatanut maahan Ranskan kuninkaallisen suvun korkeimman prinssin, ja
ollut miekanmittelössä Ranskan parhaan sankarin, kuuluisan Dunois'n
kanssa. Nämät työt olivat kumpaisetkin itsessään ylen kunniallisia
-- mutta voiko sanoa niiden olevan kuninkaalle eduksi tai mieliksi, se
oli ihan toinen asia.

Herttua oli nyt tointunut jälleen tainnoksistaan, niin että hän jaksoi
istua ja kuunnella Dunois'n sekä Crawford'in välistä keskustelua.
Edellinen väitti hartaasti, ettei tässä asiassa ollenkaan ollut
tarpeellista mainita Orleans'in herttuan korkeata nimeä, koska hän,
Dunois, mielellään tahtoi ottaa koko syyn omille niskoilleen ja
vakuuttaa että herttua vain ystävänsä apulaisena oli ollut mukana.

Lordi Crawford kuunteli, silmät maahan luotuina, aika ajoin huoaten ja
pudistellen päätään. Vihdoin hän katsahtamatta ylös virkkoi:
»Tiedättehän, Dunois, että sekä isänne että myös oman itsennekin tähden
mielelläni olisin teitä auttanut.»

»En minä itselleni mitään pyydä», vastasi Dunois. »Teillä on miekkani
kädessänne, ja minä olen teidän vankinne -- siinä kaikki! -- Mutta minä
puhun tämän jalon prinssin puolesta, joka on Ranskan ainoa toivo, jos
Jumala kruununperillisen pois kutsuisi. Hän tuli tänne vain auttaakseen
minua -- kun tahdoin yrittää kaappaista onnen käsiini -- asiassa, jonka
kuningas osaksi oli hyväksynyt.»

»Dunois», sanoi Crawford, »jos toinen mies kertoisi minulle, että te
muka olitte saattanut oman asianne vuoksi tämän korkeasukuisen prinssin
tämmöiseen vaaraan, niin olisin sanonut sen valheeksi. Enkä minä voi
nytkään, vaikka itse niin väitätte, oikein uskoa, että te puhutte täyttä
totuutta.»

»Jalo Crawford», sanoi Orleans'in herttua, joka nyt oli kokonaan
tointunut pyörryksistä, »te olette mielenlaadultanne liiaksi ystävänne
Dunois'n kaltainen käsittääksenne hänet väärin. Minä hänet väkisin vein
tänne, aivan vasten hänen tahtoansa, syösten hänet äkkipikaa ja
arvelematta yritykseen, johon hurja rakkaus minua houkutteli. -- Katsokaa
minua kaikki, ken vain haluaa», lisäsi hän nousten pystyyn ja kääntyen
sotaväen puoleen -- Ludvig, Orleans'in herttua, olen valmis vastaamaan
hurjuudestani. Toivonpa vaan, että kuninkaan viha tyytyy yksin minuun,
niinkuin oikeus ja kohtuus vaativatkin. -- Mutta, Ranskan prinssinä ei
minun sovi antaa miekkaani kenenkään käsiin -- ei edes teille uljas
Crawford -- hyvästi siis, kelpo kalpani!»

Näin sanoen hän tempaisi miekkansa tupesta ja nakkasi sen lampeen. Se
lensi ilman halki niinkuin ukkosen nuoli ja upposi loiskahtaen veteen,
jonka pinta heti taas meni umpeen. Kaikki jäivät paikoilleen seisomaan
kahdenvaiheilla ja hämmästyneinä -- niin korkeaa säätyä oli rikollinen
ja niin suuresti rakastettu hänen persoonansa. Mutta toiselta puolen
kaikki tiesivät, muistaen mitä aikeita kuninkaalla oli hänen suhteensa,
että tämä hurjapäinen yritys syöksisi herttuan perikatoon.

Dunois ensimäisenä sai sanan suustansa ja hän puhui luottamuksen
puutteesta suuttuneen ystävän moittivalla äänellä: »Vai niin! te,
kuninkaallinen herttua, katsotte hyväksi viskata pois parhaan miekkanne
samana aamuhetkenä, jolloin teidän myös kelpasi hyljätä kuninkaan suosio
sekä Dunois'n ystävyys!»

»Serkku kulta», sanoi herttua, »oliko minun tarkoitukseni muka hyljätä
sinun ystävyytesi sillä, että puhuin totta, koska sinun henkesi ja
sinun kunniasi turvallisuus vaati totuuden puhumista?»

»Mitä tekemistä teillä oli minun henkeni turvallisuuden kanssa, kaikkein
kuninkaallisin serkkuni, pyytäisin vain saada tietää?» vastasi Dunois
yrmeästi. »Mitä -- Jumalan nimessä! -- mitä varten teidän tarvitsi
sekaantua asiaan, jos minun teki mieleni tulla hirtetyksi, tai
kuristetuksi, tai viskatuksi Loireen, tai tikarilla lävistetyksi, tai
teilapyörällä muserretuksi, tai elävältä rautahäkkiin ripustetuksi, tai
johonkuhun maanalaiseen kuoppaan elävältä haudatuksi, tai millä muulla
keinolla tahansa Ludvig kuningas armossaan katsoisi parhaaksi vapauttaa
itsensä tästä uskollisesta alamaisestaan? -- Älkää iskekö tuolla tavalla
silmää, älkää julmistelko kulmakarvojanne ja viittailko Tristan Erakkoon
-- kyllä minä näen sen konnan yhtä hyvin kuin tekin! -- Mutta eipä
minulle olisi toki niin pahoin käynyt. Ja se olkoon sanottu minun
henkeni turvallisuudesta. -- Mutta mitä teidän omaan kunniaanne tulee,
niin -- vannonpa sen pyhän Magdalenan punaisten poskien kautta! -- minun
mielestäni kunnia olisi ollut siinä, ettemme ollenkaan olisi ruvenneet
tämän-aamuiseen työhön, tai että olisimme salanneet sen ihmisten
silmiltä. Hurja skotlantilaispoika sysäsi täällä kuninkaallisen herttuan
satulasta maahan.»

»Hs, hs!» virkkoi lordi Crawford; »älkää häväiskö sen johdosta
kuninkaallista herttuaa. Eipä joku skotlantilaispoika ole ensi kertaa
taittanut kelpo peistä -- minä olen mielissäni siitä, että tuo poika
käyttäytyi niin uljaasti.»

»Sitä vastaan en tahdokaan mitään väittää», sanoi Dunois. »Mutta, jos
te, lordi Crawford, olisitte saapunut tänne vain hiukankin myöhemmin,
niin olisi kuin olisikin teidän jousimieskomppaniaanne tullut avonainen
sija.»

»Niin, niin», vastasi Crawford, »kyllä tunnen teidän käsialanne tuossa
halkaistussa kypärässä. -- Ottakaa joku teistä se pois pojalta ja
antakaa hänelle sijaan teräksellä vuorattu lakki; siitä hänen päällään
on lujempi suoja kuin tuosta rikkinäisestä patarähjästä. -- Ja sallikaa,
herra ritari, minun sanoa teille, että teidän omassannekin, miekan
kestäväksi taotussa haarniskassanne lienee muutamia kelpo
skotlantilaisen käsialanjälkiä. -- Mutta, Dunois, nyt minun täytyy
pyytää Orleans'in herttuaa sekä teitä nousemaan hevosten selkään ja
seuraamaan minua; sillä minä olen saanut käskyn viedä teidät paikkaan,
joka on ihan toisenlainen kuin mitä minä teille soisin.»

»Enkö, lordi Crawford, saisi sanoa edes yhden sanan noille kauniille
kreivittärille?» kysyi Orleans'in herttua.

»Ette tavuakaan», vastasi Crawford, »minä olen liiaksi teidän ystävänne,
kuninkaallinen herttua, jotta voisin sallia semmoista hullutusta.»
-- Sitten hän lisäsi, kääntyen Qventin'in puoleen: »Sinä, poikaseni, olet
velvollisuutesi tehnyt. Jatka matkaasi ja noudata sitä käskyä, joka on
sinun täytettäväksesi uskottu.»

»Sallikaa minun puhua, lordi Crawford», virkkoi Tristan ainaisella
raa'alla puhetavallaan, »tuon nuorukaisen pitää saada toinen opas. En
tule toimeen ilman Petit-André'tä, koska tässä näkyy hänelle työtä
tulevan.»

»Nuori herra», sanoi Petit-André nyt likemmäksi astuen, »kulkekoon vain
suoraan tuota tietä eteenpäin, niin hän joutuu paikkaan, missä hän tapaa
oppaaksi määrätyn miehen. -- Minä en, vaikka tarjottaisiin tuhat
kultakolikkoa, huolisi tänään olla poissa! Olenhan minä jo hirttänyt
montakin ritaria ja knaapia, ynnä myös rikkaita raatimiehiä ja
pormestareita kaupan päälliseksi -- ovatpahan kreivit ja markiisitkin
kokeneet sormieni näppäryyttä -- mutta -- hum!» -- hän katsahti
herttuaan ikäänkuin osoittaaksensa, että hän mielellään olisi lisännyt
sanat: »kuninkaallinen prinssi!» -- »Hah, hah, haa! Petit-André, sinun
nimesi mainitaan vielä aikakirjoissa!»

»Sallitteko te roistojenne pitää tuommoista puhetta näin korkean herran
kuullen?» moitti Crawford, ankarasti katsahtaen Tristaniin.

»Miks'ette te heitä kurita itse, uljas lordi?» kysäisi Tristan yrmeästi
vastaan.

»Senvuoksi että sinun kätesi on ainoa tässä seurassa, joka voi piestä
tuota mokomaa sen tulematta siitä halvemmaksi.»

»Pitäkää omat miehenne kurissa, kyllä minä väestäni vastaan», tiuskasi
yliprovossi.

Crawford'in kielen päässä näytti pyörivän vihainen vastaus; mutta asiaa
tarkemmin mietittyään hän kääntyi äkisti selin Tristan'iin, pyysi
Orleans'in herttuaa sekä Dunoista yhtä kummallekin puolellensa
ratsastamaan, kumarsi jäähyväisiksi kreivittärille, ja sanoi
Qventin'ille: »Jumala suojelkoon sinua, poikaseni! Uljaasti olet
palveluksesi alottanut, vaikka tämä asia onkin hyvin surettava.»
Crawfordin jo ollessa lähtemäisillään kuuli Qventin Dunois'n kuiskaavan
hänelle: »Viettekö meidät Plessis'in?»

»En, onneton, hurjapää ystäväni», vastasi Crawford huoaten, »vaan
Loches'en.»

»Loches'en!» Tämän linnan tai pikemmin vankitornin nimi, joka oli vielä
enemmän pelätty kuin Plessis, kuului ruumiskellojen kilahdukselta nuoren
skotlantilaisen korvissa. Siinä tornissa, niin hän oli kuullut,
toimitettiin ne salaiset, julmat työt, joilla Ludvigkin häpesi
saastuttaa oman asuntolinnansa huoneita. Tuossa hirmupaikassa kuului
olevan vankikomeroita toistensa alla, joista kaikista
vanginvartijoillakaan ei ollut tietoa; ne olivat hautoja, joihin ihmiset
elävältä telkittiin, joilla ei sen jälkeen ollut muuta toivoa kuin
loppuikänsä hengittää saastaista ilmaa ja ravita itseään vedellä ja
leivällä. Samassa hirvittävässä linnassa oli myös _häkeiksi_ nimitettyjä
kauheita koppeja, joihin vanki parka ei mahtunut pystyssä seisomaan eikä
pitkäkseen ojentumaan -- sanottiin niiden olevan kardinaali Balue'n
keksimiä, joka sitten itse enemmän kuin yksitoista vuotta sai asua
tämmöisessä lokerossa. Eipä ihme siis, jos tuon hirmupaikan nimi sekä se
tieto, että hän osaksi oli ollut syynä siihen, että kaksi niin jaloa
uhria joutui sinne, saattoi nuoren skotlantilaisen mielen synkäksi; hän
ratsasti jonkun aikaa edelleen alla päin, silmät maahan luotuina, sydän
täynnä tuskallisimpia tunteita.

Kun hän nyt taas ratsasti pienen matkaseurueen etupäässä, hänelle
neuvottua tietä pitkin, sai neiti Hameline tilaisuuden sanoa hänelle:

»Näyttääpä minusta, hyvä herra, kuin olisitte pahoilla mielin voitosta,
jonka te urhoudellanne saavutitte meitä suojellessanne?»

Kysymys vivahti pilanteolta, mutta Qventin oli kyllin viisas
vastataksensa suoraan ja vakavasti:

»En voi olla pahoillani mistään, mitä tulee tehdyksi teidänkaltaistenne
vallasnaisten hyväksi. Mutta olisinpa, jollei olisi ollut teille siitä
vaaraa, mielemmin tahtonut saada surman niin kelpo soturin kuin Dunois'n
miekasta, kuin olla apuna saattamassa mainiota ritaria ja onnetonta
prinssiä Loches'n hirvittäviin hautoihin.»

»Se _oli_ siis sittenkin Orleans'in herttua!» sanoi vanhempi kreivitär
kääntyen veljentyttärensä puoleen. »Niinpä minä tunnustelinkin, vaikka
katselimmekin kaukaa taistelua. -- Näetkö nyt, tyttöseni kuinka hyvin
meidän olisi voinut täällä käydä, jos tuo viekas, saita kuningas olisi
vain sallinut meidän näyttäytyä hovissaan. Ranskan kuninkaallisen suvun
korkein herttua ja uljas Dunois, jonka nimi on yhtä laajalta kuuluisa
kuin hänen sankari-isänsäkin aikoinaan. -- Tämä nuori herra teki
tehtävänsä miehuullisesti ja kunnollisesti; mutta sääli mielestäni on
kuitenkin, ettei hän kunnialla kaatunut, koska hänen onneton uljuutensa
tuli esteeksi meidän ja noiden prinssillisten pelastajiemme välille.»

Isabella kreivitär vastasi vakavalla, miltei suuttumusta ilmaisevalla
äänellä.

»Täti», lausui hän, »jollen tietäisi sitä leikiksi, niin sanoisin, että
teidän puheenne osoittaa kiittämättömyyttä meidän uljasta suojelijaamme
kohtaan, jolle kenties olemme suuremmassakin kiitollisuudenvelassa kuin
mitä te huomaattekaan. Sillä jos tuo hurja yritys olisikin noilta
ritareilta niin hyvin onnistunut, että olisivat voittaneet
saattoväkemme, niin eikö ole selvää, että meidänkin silloin, kuninkaan
henkivartijain saapuessa tänne, olisi ollut pakko lähteä vankeuteen?
Minä puolestani kyynelin suren ja aion pian messuilla kunnioittaa
urhoollista, kaatunutta miestä, ja toivon», jatkoi hän ujommin, »että
eloon jäänyt ei ole hylkäävä sulimmasti lausuttua kiitostani.»

Kun Qventin käänsi kasvonsa neidon puoleen vastatakseen kiitokseen,
huomasi kreivitär veren vuotavan pitkin nuorukaisen toista poskea, ja
hän huudahti syvällä liikutuksella: »Pyhä Neitsyt! hän on haavoitettu,
hänen verensä vuotaa! -- Alas hevosen selästä, hyvä herra, ja antakaa
sitoa haavanne!»

Huolimatta kaikista vastaväitteistä ja vakuutuksista, että haava oli
aivan mitätön, pakoitettiin Durward hyppäämään hevosen selästä alas,
istahtamaan läheiselle kivelle ja riisumaan kypärän päästänsä. Croyen
kreivittäret puolestaan, jotka vallalla olevan tavan mukaan olivat
hiukan perehtyneet lääketieteeseen, huuhtoivat haavan puhtaaksi,
seisahduttivat veren ja sitoivat nuoremman neidon liinan kääreeksi,
jotta ilmaa ei pääsisi haavaan, niinkuin heitä oli opetettu.

Nykyaikana nuoret herrat harvoin, jos koskaan, saavat haavoja naisten
tähden, eivätkä nuoret neitoset puolestaan koskaan ryhdy haavojen
parantamiseen. Kumpaisiltakin siten säästyy vaara. Se, jonka miehet
tällä tavoin välttävät, myönnettäneen helposti vaaraksi; mutta vaara
sille, jonka tuli hoitaa niin mitätöntä haavaa, kuin Qventin'in oli,
joka itsessään ei suinkaan ollut vaarallinen eikä pelottava, oli kenties
yhtä suuri kuin Durward'in vaara sitä saadessa.

Olemme jo maininneet, että hoidettava oli erinomaisen kaunis poika, ja
kun rautalakki oli riisuttu, tulvahti hänen keltainen tukkansa sen alta
virtana ulos, lainehtien kasvojen ympärillä, joiden nuorekasta
iloisuutta nyt hiukan hillitsi punastus ilmaisten sekä kainostelua että
ihastusta. Nuoremman kreivittären koettaessa tukkia haavaa liinallaan,
sill'aikaa kuin täti tavaramytyistä etsi haavavoidetta, hän tunsi
sydämessään sekä ujoutta että hämminkiä, toiselta puolen sääliä ja
kiitollisuutta haavoitettua kohtaan, ja nämät tunteet tekivät
nuorukaisen pulskan ulkomuodon ja kauniit kasvot neidon silmissä
vieläkin viehättävämmiksi. Sanalla sanoen, näyttipä siltä kuin Kohtalo
olisi täten tahtonut vielä entistä enemmän kiihoittaa tuota salaista
tunnetta, jonka se oli jo monella pienellä, ihmissilmän nähden
satunnaisella seikalla saanut hereille kahden ihmisen välillä, mitkä
tosin säätynsä ja varallisuutensa suhteen olivat aivan eriarvoiset,
mutta hyvinkin yhdenvertaiset jos nuoruudesta, kauneudesta ja rakkauteen
taipuvan sydämen romanttisesta hellyydestä oli kysymys. Eipä siis ihme,
jos Isabellan kuva, joka jo ennestään oli niin syvälle painunut
Qventin'in mieleen, voitti sen nyt kokonaan valtaansa; ja jolleivät
neidon tunteet olleetkaan vielä yhtä syvälle juurtuneet, sen verran
kuin hän itse niistä tiesi, niin muistellessaan tätä nuorta suojelijaa,
jolle hän itse puolestaan juuri oli suonut niin miellyttävän avun,
tuntui Isabellan sydämessä paljoa hellempää liikutusta kuin mitä oli
voinut herättää hänessä koko se korkeasukuisten aatelisherrojen joukkio,
joka viimekuluneena kahtena vuonna oli ahdistellut häntä rakkaudellaan,
ja varsinkin, kun Campobasso, Kaarle herttuan kelvoton suosikki, johtui
hänen mieleensä, nuo ulkokullatut kasvot, kurja, viekas luonne, väärä
niska, karsas silmä, niin hänen kuvansa tuntui neidon silmissä vieläkin
inhottavammalta ja ilettämämmältä kuin ennen, ja lujasti hän päätti,
ettei mikään väkivalta saisi häntä suostumaan niin kammottavaan
avioliittoon.

Olipa sillä välin kunnon täti Hamelinenkin mieli taipunut Durward'ille
suosiolliseksi. Kenties siihen lienee ollut syynä se, että kreivitär
-- vaikka, jos hänen korkea-arvoisen sukunsa sukutaulut eivät petä, hän
oli jo vähintäin viidenneljättä vanha -- vieläkin ihaili miehen
kauneutta yhtä paljon kuin viisitoista vuotta nuorempana; vai olisiko
hän kenties ruvennut arvelemaan, että hänen varhaisempi käsityksensä
heidän nuoren suojelijansa avusta ei ollutkaan oikeuden ja kohtuuden
mukainen.

»Veljentyttäreni», virkkoi hän nyt, »on antanut liinansa teidän haavanne
siteeksi; minäpä annan teille omani kunnianosoitteeksi teidän
uljuudestanne ja kehoitteeksi teille yhä edistymään ritarillisuudessa.»

Näin sanoen hän antoi Durward'ille kalliisti hopealla kirjaillun sinisen
liinan, viitaten ratsunsa satulaloimeen sekä sulkiin ratsastushatussaan,
sekä huomauttaen hänelle, että värit niissä olivat samat kuin
liinassakin.

Sen ajan tavan mukaan ei tällaista suosiolahjaa sopinut käyttää muulla
kuin yhdellä ainoalla tavalla; Qventin siis, tätä tapaa noudattaen,
sitoi liinan käsivarteensa. Mutta hän teki sen kömpelömmin ja vähemmällä
ritarillisuudella kuin ehkä toisessa tilaisuudessa, toisten naisten
seurassa. Sillä, vaikka täten saadun liinan käyttäminen ei ollut muuta
kuin yleisen ritarillisuuden osoitusta, niin olisi hän paljon mielemmin
suonut saaneensa oikeuden sitoa käsivarteensa sen liinan, jolla Dunois'n
lyömä haava oli sidottu.

Sitten he jatkoivat taas matkaansa, Qventin ratsastaen nyt
kreivittärien rinnalla, joiden seuraan hän näytti saaneen sanoitta
suodun luvan yhtyä. Hän ei kuitenkaan puhellut juuri paljon, sillä hänen
sydämensä oli täynnä sitä hiljaista onnentunnetta, joka on arka
ilmaisemaan itseänsä kovin hillitsemättömästi. Isabella neiti puhui
vieläkin vähemmän, niin että puheenvuoro melkein yksinomaan oli neiti
Hamelinen vallassa, joka ei osoittanutkaan mitään halua päästää puhetta
nukahtamaan. Opettaaksensa tälle nuorelle jousimiehelle -- niin hän
sanoi -- ritarillisuuden periaatteita ja tapoja, hän kertoi laveasti
Haflinghem'in turnajaisista, missä hän oli voittajille jakanut
kunniamerkit.

Durward'ia -- mielipahakseni on se tunnustettava -- eivät kertomukset
tästä loistavasta taistelusta kuitenkaan liioin huvittaneet yhtä vähän
kuin flanderilaisten ja saksalaisten ritarien eri vaakunat, joita
kreivitär kuvaili säälimättömällä tarkkuudella. Qventin'iä alkoi näet
hiukan peloittaa, että he kenties olivat jo kulkeneet sen paikan
sivuitse, missä oppaan piti olla heitä vastassa -- se olisi näet ollut
sangen paha seikka, josta, jos se todella oli tapahtunut, saattoi pelätä
kaikkein turmiollisimpia seurauksia.

Ollessaan vielä kahden vaiheilla olisikohan parempi lähettää joku
seuralaisista takaisin katsomaan, oliko todellakin täten tapahtunut, hän
kuuli torven toitotusta, katsahti siihen suuntaan, mistä ääni kuului ja
näki ratsumiehen, joka suurella kiireellä riensi heitä kohti. Ratsun
matala vartalo sekä metsäläisentapainen, pörröinen, ruokkimaton karva
toi Qventin'in mieleen vuoriston hevosrodun hänen omassa maassansa;
tällä hevosella olivat kuitenkin kaikki raajat paljoa hienommat, ja
vaikka se näytti olevan yhtä kestävä, oli se samalla myös paljoa
joutuisampi liikkeiltänsä. Pää varsinkin, joka Skotlannin ponylla usein
on kömpelömuotoinen ja paksu, oli pieni ja liittyi kauniisti kaulaan;
sen leuat olivat hienot, silmät suuret, säkenöivät, sieraimet
levällänsä.

Ratsumies oli vieläkin oudompi näöltänsä kuin ratsu, vaikka sekin jo oli
aivan toisenlainen kuin ranskalaiset hevoset. Vaikka hän suurella
taidolla näytti hallitsevan hevostansa, piti hän kuitenkin jalkansa
leveissä jalustimissa, jotka olivat melkein kaukalojen muotoiset ja niin
tiukalle ylös vedetyt, että miehen polvet olivat melkein satulan nastan
tasalla. Päässään hänellä oli pieni punainen turbaani, jossa heilui
likainen, hopeasoljella kiinnitetty sulka; hänen takkinsa, joka oli
samanmuotoinen kuin estradioteilla (sotajoukolla, johon venetsialaiset
siihen aikaan saivat tarpeelliset rekryytit Adrianmeren itärannoilta),
oli vihreäinen väriltänsä ja koristettu koreilla kultapäärmeillä.
Sitäpaitsi oli hänellä sangen leveät housut, jotka olivat olevinaan
valkoiset, joskaan ei kaikkein puhtainta lajia; ne olivat kiinnitetyt
juuri polven alapuolelta, niin että mustapintaiset sääret olivat aivan
paljaina, jollei pukimeksi tahtonut sanoa niitä monimutkaisia pauloja,
joilla sandalit olivat jalkoihin sidotut. Kannustimia hänellä ei ollut,
sillä jalustimien kärjet olivat niin terävät, että niillä sangen
ankarasti saattoi kiihdyttää hevosta. Tulipunaisesta vyöstä riippui
tämän oudonnäköisen ratsumiehen oikealla kupeella väkipuukko, vasemmalla
puolella lyhyt, käyrä maurilaissapeli, ja vanhuudesta värinsä
menettäneestä kanninhihnasta roikkui torvi, joka oli ilmoittanut hänen
tuloaan. Miehen omat kasvot olivat mustapintaiset, päivettyneet. Parta
oli harva; silmät mustat, tuikeat; suu ja nenä kauniit muodoltansa,
joksi myös muitakin kasvojen osia olisi sopinut sanoa, jolleivät mustat,
pörröllään alas silmille riippuvat suortuvat sekä koko muodon ylen suuri
laihuus ja katsannon tuimuus olisi ilmaissut pikemmin metsäläistä kuin
sivistyneen maan kasvattia.

»Se on siis mustalainen!» virkkoivat kreivittäret toinen toiselleen.
»Pyhä Maria, joko kuningas taas on luottanut tuommoiseen hylkiöön.»

»Voinpa tutkistella miestä, jos niin tahdotte», sanoi Durward, »ja ottaa
selvää niin paljon kuin mahdollista, onko häneen luottamista.»

Qventinkin, samoinkuin Croyen neidit, oli näöstä sekä puvusta tuntenut
miehen tuollaiseksi maankuljeksijaksi, joiden joukkoon hän itsekin
melkein oli tullut luetuksi ollessaan Trois-Eschelles'n ja Petit-André'n
nopsissa kynsissä. Hänkin siis aivan luonnollisesti arveli vaaralliseksi
luottaa oppaaseen, joka kuului tuohon kiertelevään kansaan.

»Oletko tullut tänne meitä vastaan?» oli Durward'in ensi kysymys.

Tuntematon nyökäytti päätään.

»Ja mitä varten?»

»Saattamaan teitä lüttichiläisen palatsiin.»

»Piispanko?»

Mustalainen nyökäytti taas päätään.

»Minkä merkin voit antaa minulle, jotta voimme sinuun luottaa?»

»Tuon vanhan veisun vaan, ei mitään muuta», vastasi mustalainen --

      "Metsäkarjun passari tappoi,
      Kunnian siitä herra lappoi."

»Se on oikea tunnusmerkki», virkkoi Qventin. »Anna mennä siis, kumppani
-- kohta tulen jatkamaan puhetta sinun kanssasi.» Jättäytyen sitten
jäljelle, kunnes kreivittäret saavuttivat hänet, hän sanoi: »Olen nyt
varma siitä, että tämä on odotettu opas, sillä hän sanoi minulle
tunnussanan, josta, minun luullakseni, ei kellään muulla paitsi
kuninkaalla ja minulla pitäisi olla tietoa. Mutta aionpa kuitenkin vielä
puhutella häntä ja koettaa saada selville, kuinka paljon häneen on
luottamista.»



XVI

MAANKULJEKSIJA

      Ma olen vapaa, niinkuin ihminen
      ol' ensin, kun hän luotiin, ennenkuin
      orjuuden häpäisevä laki alkoi,
      jalona metsäläisnä metsillänsä
      kulkeissaan vielä.

      Granadan valloitus.


Sill'aikaa kun Qventin antoi nämä lyhyet tiedot kreivittärille
vakuudeksi, että heidän seuraansa liittynyt kummitus todella oli
kuninkaan lähettämä opas, huomasi hän jotain kummaa -- hänkin oli näet
yhtä näppärä pitämään silmällä tuntemattoman kaikkia liikkeitä kuin
suinkin mustalainen puolestansa. Durward huomasi, että tuo mies ei vain
kääntänyt päätään taaksepäin niin paljon kuin mahdollista, voidakseen
tarkata heitä, vaan omituisella notkeudella, joka oli pikemmin apinan
kuin ihmisen tapaista, hän oli vääntänyt koko vartalonsa satulassa, niin
että hän istui melkein syrjin hevosen selässä; sen kaiken hän näkyi
tehneen siksi, että hän saattaisi tarkemmin vakoilla heidän tekojansa.

Tämä temppu ei ollut millään muotoa Qventin'in mieleen; hän ajoi siis,
mustalaisen luo, joka samassa taas käännähti tavalliseen asentoon
satulassaan ja sanoi hänelle: »Sokeanpa oppaan lienemme saaneet, jos
aina aiot täten kääntää silmäsi hevosesi häntään etkä korviin päin.»

»Ja vaikka olisinkin sokea», vastasi mustalainen, »niin osaisinpa
kuitenkin yhtä hyvin opastaa teitä minkä maakunnan kautta hyvänsä
Ranskan kuningaskunnassa tai sen naapurimaissa.»

»Mutta ethän ole ranskalainen synnyltäsi», sanoi nuori skotlantilainen.

»En olekaan», kuului vastaus.

»Mistä maasta olet sitten kotoisin?» kysyi Qventin.

»En mistään maasta», vastasi opas.

»Kuinka! Etkö mistään maasta?» toisti nuori skotlantilainen.

»En», vastasi mustalainen, »en mistään. Minä olen zingaro, bohemilainen,
egyptiläinen, tai miksi kaikeksi eurooppalaiset kukin eri kielellään
katsovat hyväksi nimittää meitä; mutta kotimaata minulla ei ole.»

»Oletko kristitty?» kysyi Durward edelleen.

Mustalainen pudisti päätänsä.

»Koira!» sanoi Durward -- sen ajan katolilaiset eivät näet suvainneet
mitään muuta uskoa. »Palveletko Muhametia?»

»En», oli oppaan huoleton ja suora vastaus, eikä hän näyttänyt ollenkaan
kummastuvan tai suuttuvan nuorukaisen pikastumisesta.

»Oletko pakana sitten, vai mikä kumma olet?»

»Ei minulla ole mitään uskontoa, vastasi mustalainen.

Durward hämmästyi. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan muhamettilaisista
sekä epäjumalanpalvelijoista, mutta että voisi olla joku kansakunta,
jolla ei ollut yhtään mitään jumalanpalvelusta, se ajatus ei ollut
koskaan vielä sattunut hänen päähänsä. Hämmästyksestään jälleen
toinnuttuaan hän kysyi oppaalta, missä hänellä tavallisesti oli
asuntonsa.

»Missä milloinkin satun olemaan», vastasi mustalainen. »Minulla ei ole
kotia.»

»Mitenkä sitten pidät omaisuutesi tallessa?»

»Ei minulla olekaan mitään omaisuutta, paitsi näitä vaatteita ylläni ja
tätä hevosta allani.»

»Mutta pukusi on korea ja ratsusi jalo», sanoi Durward. »Millä keinoin
sinä elätät henkesi?»

»Syönpä kun on nälkä, juon kun janottaa, eikä minulla muuta
hengeneläkettä ole kuin mitä sattumus tuopi eteeni», selitti
maankulkija.

»Minkä lain alaisia te olette?»

»Enpä tottele juuri mitään lakia, paitsi kun se soveltuu mielitekoihini
ja tarpeisiini», sanoi mustalainen.

»Kuka on teidän päällikkönne, teidän käskijänne?»

»Heimokuntani vanhin -- jos huolin totella häntä», sanoi opas -- »muuten
ei minulla ole mitään käskijää.»

»Te olette siis», jatkoi ihmettelevä tutkistelija, »vailla kaikkea, mikä
muut ihmiset pitää koossa -- teillä ei ole lakia, ei päällikköä, ei
mitään varmaa elinkeinoa, ei kotia, ei kontua. Teillä ei -- Jumala teitä
armahtakoon! -- ole isänmaata -- eikä -- Jumala teitä valaiskoon ja
antakoon teille anteeksi -- edes mitään jumalaakaan! Mitä teillä sitten
on, kun teiltä puuttuu sekä hallitus että kotionni ja uskontokin?»

»Minulla on vapaus», virkkoi mustalainen -- »en kumarra otsaani
kenellekään -- en tottele ketään -- en pidä arvossa ketään. -- Menen
minne tahdon -- elän niinkuin haluttaa -- ja kuolen, kun kuolinpäivä
joutuu.»

»Mutta sinun kaltaisesi viedään hirsipuuhun tuomarin mielivallan
mukaan.»

»Mitäs siitä», vastasi mustalainen, »sitä pikemmin joutuu kuolema.»

»Mutta myös vankeuteen», virkkoi nuori skotlantilainen. »Missä teidän
kehuttu vapautenne silloin on?»

»Ajatuksissani», vastasi mustalainen, »joita ei mikään kahle voi sitoa.
Sitä vastoin teidän ajatuksianne, silloinkin kun jäsenenne ovat vapaat,
kammitsevat lakinne ja epäluulonne, rakkautenne tähän tai tuohon
paikkaan, pilventakaiset hourailunne valtioviisaudesta. Minun kaltaiseni
ovat vapaat henkensä puolesta, vaikka heidän jäsenensä olisivatkin
kahleissa -- teidän henkenne on kahlehdittu silloinkin, kun ruumiinne on
miten vapaa hyvänsä.»

»Mutta ajatustesi vapaus», huomautti nuori Durward, »ei lievitä
kuitenkaan sitä vaivaa, jonka puristavat kahleet tuottavat jäsenille.»

»Hetken aikaa sitä voi kärsiä», vastasi maankulkija; »ja jollen pian
pääse omin voimin valloilleni, eikä kumppaninikaan auta minua, niin onpa
toki kuolema aina tarjona, ja kuolema on mahtavin kaikista
vapauttajista.»

Jonkun aikaa olivat nyt molemmat vaiti, mutta sitten Durward keskeytti
taas äänettömyyden uusilla kysymyksillä.

»Te olette kuljeksiva kansa, jota kristikunnan muut kansat eivät tunne
-- mistä te olette alkua lähteneet?»

»Sitä en saa sanoa teille», vastasi mustalainen.

»Milloinka sinun kansasi on vapauttava tämän valtakunnan läsnäolostansa
ja palaava siihen maahan, mistä se on tullut?» kysyi Durward.

»Kun sen vaelluksen päivät ovat päättyneet», vastasi opas.

»Ettekö te polveudu niistä Israelin heimokunnista, jotka vietiin
vankeuteen suuren Eufrat-virran taakse?» kysyi Durward, joka ei ollut
unohtanut Aberbrothick'in luostarissa saamaansa oppia.

»Jos niin olisi laita», vastasi mustalainen, »niin noudattaisimmehan me
silloin heidän uskontoansa ja harjoittaisimme heidän menojansa.»

»Mikäs on sinun nimesi?» sanoi Durward.

»Oikean nimeni tuntevat vain veljeni -- telttojemme ulkopuolella asuvat
ihmiset nimittävät minua Hairaddin Maugrabiksi, s. o. Hairaddin
maurilaiseksi.»

»Sinä puhut liian taitavasti, jotta aina olisit vain elänyt likaisen
joukkiosi parissa», sanoi nuori skotlantilainen.

»Olen oppinut hiukan tämän maan viisautta», sanoi Hairaddin. -- »Kun
olin pieni poika, ajoivat kerran ihmispyytäjät meidän heimoamme. Nuoli
puhkaisi äitini pään, ja hän kuoli. Minä olin käärittynä hänen
vaippaansa hänen selässään, ja jouduin täten vainoojien käsiin. Eräs
pappi pyysi minut provossin jousimiehiltä ja kasvatti minua pari, kolme
vuotta, neuvoen minulle frankkien oppeja.»

»Mitenkä sitten sattui, että hänestä erosit?» kysyi Durward.

»Varastin rahaa häneltä -- ryöstin myös hänen nurkkajumalansa, jota hän
palveli», vastasi Hairaddin aivan huolettomasti. »Hän sai siitä selvän
ja pieksi minua -- minäpä iskin puukkoni hänen rintaansa, pakenin pois
metsiin ja elin taas oman kansani yhteydessä.»

»Konna!» sanoi Durward, »hyväntekijäsikö sinä murhasit?»

»Kuka käski hänen rasittaa minua hyvillä töillänsä? -- Mustalais-poika
ei ollut mikään kasvattipentu, joka olisi aina hännystellyt isäntänsä
kintereillä ja nöyrästi antanut selkänsä hänen piestäväkseen muutamien
ruuantähteitten vuoksi! -- Minä olin vangittu sudenpoika, siksi
ensitilassa katkaisin kahleeni, raatelin isäntäni ja karkasin korpiin
takaisin.»

Taas vallitsi hetken äänettömyys, jonka kuluttua Durward, ottaaksensa
vielä tarkemmin selkoa epäluulonalaisen oppaansa luonteesta sekä
aikeista, kysyi Hairaddin'iltä: »Onko totta, että sinun kansasi, vaikka
se onkin oppimaton, väittää tietävänsä tulevia tapauksia, jota tietoa ei
ole suotu edes sivistyneempien kansojen viisaille oppineille tai
papeille?»

»Kyllähän me niin väitämme», sanoi Hairaddin, »ja syystäkin.»

»Kuinka olisi mahdollista, että näin kallis lahja olisi suotu näin
kurjalle kansalle?»

»Voinko minä sen selittää?» vastasi Hairaddin. »Mutta voinpa kuitenkin,
kunhan te ensiksi selitätte, miksi koira saattaa saada selvän ihmisen
jäljistä, vaikka jalompi luontokappale, ihminen, ei kykene selvää ottaa
koiran jäljistä. Tuo taito, joka teitä niin ihmetyttää, on meissä
vaiston kaltainen. Kasvojen ja käsien piirteistä me selitämme kyselijän
vastaisen kohtalon yhtä varmasti kuin te keväällä pimu kukkasesta
osaatte päättää, minkälainen hedelmä siinä syksyllä on riippuva.»

»Minä en usko teidän taitoonne ja tahtoisinpa uhallakin nähdä siitä
todistuksen.»

»Älkää niin uhkamielisesti puhuko, herra knaappi», sanoi Hairaddin
Maugrabin. -- »Voinpa minä sanoa teille, puhukaa te mitä hyvänsä
uskontonne laadusta, että teidän palvelemanne jumalatar ratsastaa täällä
meidän joukossamme.»

»Hiljaa!» sanoi Qventin hämmästyneenä. »Jos pidät henkeäsi jonkin
arvoisena, niin ei sanaakaan enempää, paitsi kun kysyn sinulta jotakin.
-- Voitko olla uskollinen?»

»Voin kyllä -- kaikki ihmiset voivat», sanoi mustalainen.

»Mutta tahdotko myös olla uskollinen?»

»Uskoisitko minua paremmin, jos vannoisin?» ilvehti Maugrabin.

»Sinun henkesi on minun kädessäni», virkkoi nuori skotlantilainen.

»Lyöhän, niin saat nähdä pelkäänkö kuolemaa», vastasi mustalainen.

»Tekisikö raha sinusta luotettavamman oppaan?» kysyi Durward.

»Jollen ilmankin ole, niin eipä tee», vastasi pakana.

»Mikä sitten sinua voi sitoa?» kysyi skotlantilainen.

»Hyvyys», vastasi mustalainen.

»Vannonko sinulle kohtelevani sinua hyvyydellä, jos olet meille
uskollisena tienneuvojana tällä matkalla?»

»Älä», vastasi Hairaddin, »se olisi mieletöntä harvinaisen tavaran
tuhlaamista. Sinuun olen jo muutenkin kiintynyt.»

»Miten?» huudahti Durward vieläkin enemmän hämmästyen.

»Ajattele saksanpähkinäpuuta Cherjoen rannalla! Mies, jonka ruumiin
leikkasit maahan, oli minun veljeni, Zamet Maugrabin.»

»Mutta kuinka», virkkoi Durward, »olet tekemisissä noiden samojen
pyövelien kanssa, jotka surmasivat sinun veljesi? Sillä yksi heistä
neuvoi minulle, missä paikassa tapaisin sinut -- samainen epäilemättä,
joka on toimittanut sinut näiden kreivittärien oppaaksi.»

»Mitä me voimme tehdä?» vastasi Hairaddin synkästi. »Nuo miehet
kohtelevat meitä samoin kuin paimen lammaslaumaansa; he suojelevat meitä
jonkun aikaa, ajavat sinne tänne, minne vain tahtovat, ja lopuksi aina
vievät meidät teurastushuoneeseen.»

Durward'illa oli perästäpäin tilaisuutta nähdä, että mustalainen tässä
suhteessa puhui totta. Provossin väellä, jonka virkana oli
kuningaskuntaa rasittavien maankuljeksijajoukkojen hävittäminen, oli
aina suosikkejaan heidän parissaan; he sulkivat joksikin aikaa silmänsä,
mutta lopulta kuitenkin saattoivat liittolaisensa hirsipuuhun. Tämmöinen
varkaan ja poliisin välinen viisas liitto, joka helpottaa
molemminpuolisten virkojen toimitusta, on aina ollut olemassa kaikissa
maissa eikä meidänkään maassamme se suinkaan ole tuntematon.

Durward erosi nyt oppaasta ja jättäytyi jälkeen, jotta hän joutui muun
saattojoukon pariin. Hairaddin'in mielenlaatu ei ollut hänelle lainkaan
mieluinen, eikä hän myöskään luottanut suuresti tuohon
kiitollisuudentunteeseen häntä itseään kohtaan, josta toinen oli
puhunut. Hän rupesi nyt vuorossaan tutkimaan molempia toisia miehiä,
jotka olivat hänen käskyjensä alaiset, ja suureksi huolekseen hän
havaitsi, että he olivat yhtä typerät ja kykenemättömät auttamaan
neuvoilla, kuin äskeisessä taistelussa halukkaat tarttumaan aseihin.

»Mutta parasta on niinkuin onkin», virkkoi Qventin itsekseen, jonka
miehuus vain lujittui sitä myöten kuin pelättävät vastukset karttuivat.
»Tämä suloinen nuori neito saa olla yksistään minulle
kiitollisuudenvelassa. -- Minkä yksi käsi -- niin, ja yksi pää voi saada
aikaan -- sen luullakseni rohkeasti voin ta'ata. Olenhan minä nähnyt
isäni talon ilmitulessa sekä isäni ja veljieni ruumiit kekäleitten
keskellä -- enkä silloin peräytynyt tuumankaan vertaa, vaan taistelin
viimeiseen asti. Nyt olen kahta vuotta vanhempi, ja minulla on jaloin ja
ihanin syy osoittaa kuntoa, mikä ikänä on nostattanut urhoutta kelpo
miehen rinnassa.»

Seuraten tätä päätöstänsä oli Qventin matkan varrella niin valpas ja
toimelias, että näytti siltä kuin hän olisi ollut jokapaikassa läsnä.
Eniten ja kernaimmin hän tosin pysytteli kreivittärien läheisyydessä,
jotka kiitollisina siitä, että hän niin huolellisesti valvoi heidän
turvallisuuttansa, alkoivat puhella hänen kanssaan melkein kuin vanhan
ystävän, ja Durward'in puheitten naivisuus, mutta samalla kuitenkin
terävä-älyisyys näytti suuresti heitä huvittavan. Qventin ei kuitenkaan
sallinut tämän seurustelun lumouksen viekoitella itseään hoitamaan
virkaansa vähemmän valppaasti.

Jos hän usein ratsastikin kreivittärien rinnalla, koettaen tasamaan
asukkaille kuvailla Grampian-vuoristoa ja yli kaiken Glen Houlakin'in
kauneutta -- niin hän myös yhtä usein kulki kahden Hairaddin'in kanssa
matkajoukon etupäässä, tiedustellen häneltä tien mutkia sekä
majapaikkoja, ja painaen tarkasti muistiinsa oppaan vastaukset
päästäkseen selville keksisikö hän, kysymällä toisten uudestaan samoja
seikkoja, jotain kavalluksen yritystä. Usein hän myös liittyi
matkaseurueen taimpaan riviin, koettaen voittaa molempien ratsumiesten
mielet puolellensa ystävällisillä sanoilla, lahjoilla sekä lisäpalkkion
lupauksella, kun heidän tehtävänsä oli loppuun suoritettu.

Tällä tavoin he matkustivat toista viikkoa kierto- ja syrjäteitä myöten
ja harvoin käytyjen seutujen kautta, välttäen suurempia kaupunkeja. Ei
mitään merkillisempää tapahtunut. Silloin tällöin kohtasivat he tosin
ympärikuljeksivia mustalais-joukkoja, vaan ne eivät häirinneet heidän
matkaansa nähdessään heidän oppaanansa oman heimolaisensa -- samoin myös
palveluksesta eronneita sotamiehiä, kenties rosvojakin, joiden mielestä
tämä matkaseurue oli siksi lujasti suojattu, ettei sen kimppuun olisi
maksanut vaivaa käydä -- joskus poliisiparviakin, jotka Ludvig kuninkaan
käskystä, hän kun miekalla ja tulella yritti lääkitä maansa haavoja,
havittelivat hänen valtakuntaansa rasittavia vallattomia joukkioita.
Nämät poliisiparvet sallivat heidän myös häiritsemättä pitkittää
matkaansa; sen vaikutti tunnussana, jonka kuningas itse oli siltä
varalta antanut Qventin'ille.

Majapaikoikseen he tavallisesti valitsivat jonkun luostarin; näistä
useimmat olivatkin sääntöjensä nojalla velvolliset toivioretkeläisille
suomaan vieraanvaraisuutta -- sillä tekonimellä muka kreivittäretkin
kulkivat -- kiusaamatta heitä heidän arvoaan ja nimeään koskevilla
kysymyksillä, joita korkeasäätyiset ihmiset, tällaisia lupauksia
suorittaessaan, enimmäkseen kernaimmin salasivat. Croyen kreivittäret
valittivat tavallisesti väsymystään, jolla tekosyyllä he saivat heti
vetäytyä makuukamariinsa. Qventin puolestaan, ollen heidän
hovimestarinansa, suoritti asiat majatalonisäntien kanssa näppäryydellä,
joka säästi kreivittäriltä paljon vastuksia, ja iloisuudella, joka
herätti yhtä harrasta suosiota niiden mielessä, joista hän niin
toimellisesti piti huolta.

Eräs seikka tuotti Qventin'ille erikoista huolta, nimittäin heidän
oppaansa mielenlaatu ja kansallisuus; sillä pakanana, epäuskoisena
maankulkijana, joka sitä paitsi harjoitti noitakonstejakin -- sehän muka
on aina ollut hänen kansallensa ominainen tunnusmerkki -- pidettiin
häntä useinkin mahdottomana vieraana näissä pyhissä paikoissa, joihin
matkalaisemme tavallisesti poikkesivat; siitä syystä häntä sangen
vastahakoisesti päästettiin luostarien muurienkaan sisäpuolelle. Tämä
asia oli kovin kiusallinen. Tulihan pitää suosiollisella tuulella
miestä, joka tiesi matkan todellisen, salaisen tarkoituksen, ja sitä
paitsi Qventin arveli välttämättömäksi pitää valppaasti, joskin salaa,
Hairaddin'in käytöstä silmällä, niin ettei tämä, sen verran kuin sitä
saattoi estää, saisi huomaamatta puhutella ketään vierasta. Tämmöinen
valvominen oli tietysti mahdotonta, jos mustalainen vietti yönsä
ulkopuolella sen luostarin muuria, jossa muut majailivat, ja Durward'in
mieleen tunkeutui väkisin se ajatus, että Hairaddin puolestaan
mielellään tahtoi olla erillään toisista. Sillä hän ei pysynyt koskaan
alallaan hänelle määrätyssä asunnossa, vaan jutteli, teki konsteja ja
lauloi lauluja, jotka olivat yhtä huvittavia nuorille munkeille ja
noviiseille kuin pahennukseksi vanhemmille luostariveljeksille.
Monestikin täytyi Qventin'in käyttää kaikki valtansa, mikä hänellä
saattoi olla tämän hänen palveluksessaan olevan miehen yli, vieläpä
turvautua uhkauksiinkin, ennenkuin hän sai mustalaisen irvihampaisen,
sopimattoman ilveilyn hillityksi; ja sitten taas hänen täytyi koettaa
kaikin tavoin lepyttää luostarinpäälliköitä, jotta tuo pakanallinen
koira ei tulisi viskatuksi ulos portista. Kaikki kävi kuitenkin häneltä
aina hyvin siten, että hän pyysi palvelijansa rietasta käytöstä anteeksi
ja sukkelasti puhui toiveestansa, että mustalainen pyhien luitten,
pyhitettyjen rakennusten ja varsinkin näin jumalisten miesten
vaikutuksesta voisi saada parempia ajatuksia sekä parempia tapoja.

Mutta matkan kymmenentenä tai yhdentenätoista päivänä, kun he olivat jo
päässeet Flanderin rajan yli ja lähenivät Namur'in kaupunkia, olivat
kaikki pyynnöt turhia, joilla Qventin koetti estää pakanallisen oppaansa
käytöksestä johtuneen pahennuksen seurauksia. He olivat silloin eräässä
harmaittenveljien luostarissa, missä noudatettiin ankaria, äsken
uudistettuja sääntöjä ja jonka abotti myöhemmin kuoli pyhyyden
maineessa. Sen jälkeen kuin tavattoman pitkät vastaväitteet
-- tämmöisessä tapauksessa niitä tosiaankin oli syytä pelätä -- oli saatu
kumotuiksi, myönnettiin vastenmieliselle mustalaiselle vihdoin viimein
yömaja ulkohuoneessa, missä eräs maallikkoveli, luostarin puutarhuri,
asui. Kreivittäret vetäytyivät tapansa mukaan heti makuukamariinsa, ja
abotti, jolla sattui olemaan joitakuita kaukaisia sukulaisia
Skotlannissa, ja jota huvitti kuulla muukalaisen kertovan kotimaastansa,
pyysi Qventin'in, jonka ulkomuotoon ja käytökseen hän näytti hyvin
mieltyneen, omaan kammioonsa ottamaan osaa laihaan munkinillalliseen.
Havaittuansa, että abotti oli älykäs mies, Qventin halulla käytti
hyväkseen tätä tilaisuutta saadaksensa tietoja Lüttich'in seuduista.
Sillä edellisenä kahtena päivänä hän oli kuullut sieltä semmoisia
sanomia, että häntä alkoi pelottaa, tokko hänen suojaansa uskottujen
neitojen olisi turvallista jatkaa matkaansa, vieläpä sen lisäksi, tokko
piispallakaan olisi voimaa heitä suojella, jos he onnellisesti
pääsisivätkin hänen palatsiinsa. Abotin vastaukset eivät olleet juuri
rauhoittavia.

Hän sanoi lüttichiläisten olevan rikkaita porvareita, jotka, niinkuin
Jeshuran Vanhan Testamentin aikana, olivat tulleet lihaviksi ja
ruvenneet potkimaan -- rikkaus ja suuret etuoikeudet olivat paisuttaneet
heidän sydämensä -- heillä oli verojen tai verovapauden johdosta
kaikenlaisia riitoja läänitysherransa, Burgundin herttuan kanssa -- jo
useamman kerran he olivat nousseet ilmikapinaan, josta herttua, joka
luonteeltansa oli tulinen ja tuittupäinen mies, oli niin kovasti
suuttunut, että hän oli pyhän Yrjänän kautta vannonut, jos häntä kerran
vielä täten ärsytettäisiin, hävittävänsä Lüttich'in kaupungin maata
myöten aivan kuin Babylonian tai Tyroksen, häpeäksi ja häväistykseksi
koko Flanderin maakunnalle.

»Ja kylläpä hän, päättäen kaikesta mitä hänestä kuuluu, on semmoinen
herra, joka tämän valan täyttääkin», virkkoi Durward; »tottahan siis
lüttichiläiset kavahtavat, etteivät anna hänelle syytä tällaiseen
menettelyyn.»

»Niinhän sitä soisi», sanoi abotti, »ja sitähän kaikki jumaliset ihmiset
tässä maassa rukoilevat, jotka eivät tahtoisi nähdä noiden porvarien
veren virtaavan vetenä eikä myöskään heidän hukkuvan, vaikka he
olisivatkin viimeisiä hylkyjä, ennenkuin he ovat tehneet sovintonsa
Jumalan kanssa. Meidän hyvä piispamme vaivaakin itseänsä yöt, päivät
saadakseen rauhan rikkoontumisen estetyksi, ja semmoinen työ on alttarin
palvelijalle sopiva -- sillä onhan kirjoitettu raamatussa: Beati
pacifici (Autuaat ovat rauhantekijät). Mutta» -- -- siihen kunnon abotti
pysähtyi syvään huoahtaen.

Qventin sanoi nöyrästi, miten tärkeää niille vallasneidoille, joita hän
saatteli, olisi saada varmoja tietoja maan sisällisestä tilasta, ja
kuinka suuri armeliaisuuden työ olisi, jos kunnianarvoisa pyhä isä
tahtoisi antaa heille valaisevia tietoja.

»Siitä asiasta», sanoi abotti, »ei kukaan mielellään puhu; sillä ne,
jotka puhuvat pahaa maan mahtavista, etiam in cubiculo (vaikka omassa
makuukammiossaan), saavat usein kokea, että joku siivekäs saattaa nuo
sanat asianomaisen korviin. Mutta sittenkin, avustaakseni kykyni mukaan
teitä, joka näytätte olevan rehellinen nuorukainen, sekä teidän
korkeasukuisia vallasneitojanne, jotka ovat pyhää lupausta täyttäviä,
jumalisia toivioretkeläisiä, puhun nyt suuni puhtaaksi.»

Hän katsahti sitten varovasti ympärilleen ja jatkoi hiljaisemmalla
äänellä, ikäänkuin peläten, että joku häntä kuuntelisi.

»On olemassa Belial'in miehiä», sanoi hän, »jotka salaa yllyttävät
Lüttich'in kansaa noihin tiheihin kapinoihin, ja jotka, toivonpa
kuitenkin valheellisesti, väittävät saaneensa siihen käskyn Kaikkein
Kristillisimmältä Kuninkaalta -- tottahan, luullakseni, kuitenkin
Ranskan kuningas sen nimen täydellä todella ansaitsee, sillä tämmöinen
naapurivallan rauhan häiritseminen ei suinkaan sopisi sen kanssa yhteen.
Niin sittenkin on asian laita, että ne, jotka yllyttävät ja kiihoittavat
tyytymättömiä lüttichiläisiä, peittelemättä mainitsevat hänen nimeään.
-- Onpa tässä maassa sitä paitsi vielä eräs aatelisherra, korkea
sukuperältään ja kuuluisa sotamenoistaan, mutta muuten, niin sanoakseni,
lapis offensionis et petra scandali (loukkauskivi ja pahennuksen kallio)
Burgundin sekä Flanderin maalle. Hänen nimensä on Wilhelm de la Marck.»

»Myöskin Wilhelm Partasuu nimeltänsä», pisti nuori skotlantilainen
väliin, »eli Ardenni-vuoriston Metsäkarju?»

»Syystäpä hän onkin saanut sen nimen, poikaseni», virkkoi abotti, »sillä
hän on kuin vuorisalon metsäkarju, joka kaikkia tallaa ja murskaa
sorkillansa ja kaikkia raatelee torahampaillaan. Hänen ympärilleen on
keräytynyt toista tuhatta miestä, kaikki, niinkuin hän itsekin, sekä
maallisen että kirkollisen vallan ylönkatsojia; hän ei tahdo myöntää
olevansa riippuvainen Burgundin herttuasta, ja hän elättää itseään sekä
joukkiotansa ryöstämisellä ja raastamisella ilman eroitusta, valiten
uhrikseen niin hyvin pappeja kuin maallikoita. Imposuit manus in
christos Domini (hän on ryhtynyt käsin Herran voideltuihin), huolimatta
siitä, mitä on kirjoitettu! »Älä koske minun voideltuihini, äläkä tee
minun profeetoilleni pahaa.» -- Tähän meidänkin köyhään asuntoomme
lähetti hän kerta kirjeen vaatien kultia ja hopeita lunnaiksi veljieni
hengestä sekä omastani. Siihen me vastasimme latinankielisellä
anomuskirjeellä todistaen, ettei meidän vähistä varoistamme kannattanut
täyttää hänen vaatimustaan, ja neuvoen häntä saarnaajakirjan sanoilla:
Ne moliaris amico tuo malum, cum habet in te fiduciam (Älä hankitse
ystävääsi vastaan pahaa, kun hän sinuun luottaa). Mutta tuo Gulielmus
Barbatus, tuo Wilhelm de la Marck, joka tuntee yhtä vähän sivistyneen
kansan kirjallisuutta kuin itse sivistystä, vastasi vääristetyllä
kyökkilatinalla: Si non payutis, brulabo monasterium vestrum (Jollette
maksa, poltan teidän luostarinne).»

»Jonka huonon latinan sisällyksen te, hyvä isä», sanoi nuorukainen,
»aivan hyvin ymmärsitte?»

»Voi, poikaseni», vastasi abotti, »pelko ja pakko ovat älykkäitä
tulkkeja. Ja meidän täytyi sulattaa alttarimme astiatkin saadaksemme
tuon julmurin ahneuden tyydytetyksi. -- Jumala sen hänelle
seitsenvertaisesti kostakoon! -- Pereat improbus -- amen, amen, anathema
esto (Hävitköön se konna, amen, amen, olkoon kirottu!)»

»Ihmepä», sanoi Durward, »ettei Burgundin herttua, joka on niin mahtava
ja voimallinen, tapa tuota metsäkarjua, minkä hävityksistä jo olen niin
paljon kuullut.»

»Voi, poikaseni», virkkoi abotti, »Kaarle herttua on nyt Peronnessa,
kokoellen sadan- sekä tuhannenpäämiehiään sotaan Ranskaa vastaan; ja
sillä aikaa kun Jumalan sallimuksesta eripuraisuus eroittaa toisistaan
molempien suurten hallitsijain sydämet, saavat tuommoiset nurkkatyrannit
sortaa maata. Kovaksi onnekseen herttua laiminlyöpi tämän sisällisen
syövän hävittämisen, sillä Wilhelm de la Marck on viime aikoina
julkisesti vehkeillyt Ronslaer'in sekä Pavillon'in, tyytymättömien
lüttichiläisten päämiesten kanssa, ja suuresti on pelättävä, että hän
yllyttää heitä pian johonkuhun hurjaan hankkeeseen.»

»Mutta Lüttich'in piispa», sanoi Qventin, »onhan hänellä toki vielä
kyllin voimaa pitämään kurissa tuota rauhatonta, vallatonta miestä
-- eikö niin, hyvä isä? -- Teidän vastauksenne tähän kysymykseen olisi
minulle erittäin tärkeä.»

»Piispalla, poikaseni», virkkoi abotti, »on pyhän Pietarin miekka yhtä
hyvin kuin avainkin. Hänellä on oma valtansa maallisena valtiana ja hän
on mahtavan Burgundin herttuan suojeluksen alainen; hänellä on myöskin
hengellinen valta kirkonylimyksenä, ja hän pitää kumpaakin voimassa
jokseenkin suurella sotamiesten sekä huovien joukolla. Wilhelm de la
Marck on saanut kasvatuksensa piispan hovissa ja on
kiitollisuudenvelassa hänelle monesta hyvänteosta. Mutta piispan luona
ollessaan hän antoi tuimalle, verenhimoiselle luonteellensa vapaat
ohjakset ja hänet karkoitettiin pois sen vuoksi, että hän surmasi yhden
piispan ylimmistä palvelijoista. Siitä hetkin, kun hänet näin ajettiin
pois hyvän piispan luota, on hän ollut hänen leppymätön vihollisensa; ja
nyt par'aikaa, sanon sen mielipahalla, on hän taas vyöttänyt kupeensa ja
hionut miekkansa piispaa vastaan.»

»Teidän mielestänne arvoisan piispan tila on siis vaarallinen?» kysyi
Qventin kovasti huolestuneena.

»Voi, poikaseni!» vastasi hyvä harmaaveli, »ketähän lienee tässä
kamalassa maailman korvessa, josta emme voisi sanoa, että hän on
vaarallisessa tilassa? Mutta Jumala varjelkoon, että väittäisin arvoisan
piispamme olevan kovin uhkaavassa vaarassa. Hänellä on suuret rahavarat,
uskollisia neuvonantajia sekä urhoollisia sotamiehiä; ja sitä paitsi
eräs sanansaattaja, joka eilen kulki tästä itäänpäin, kertoi, että
herttua piispan pyynnöstä oli lähettänyt sata huovia avuksi. Nämät
huovit sekä jokaiseen peitseen kuuluvat aikamiehet tarjoovat riittävästi
turvaa Wilhelm de la Marck'ia vastaan, jonka nimi olkoon kirottu!
-- Amen.»

Heidän keskustelunsa jouduttua tähän tärkeään kohtaan, tuli luostarin
lukkari sitä keskeyttämään, syyttäen vihastuksesta melkein sortuneella
äänellä mustalaista kaikkein ilkeimpien noitakonstien tekemisestä
nuoremmille luostariveljeksille. Hän oli illallisen kostukkeeksi
juottanut heille jotain päähän nousevaa, humaloittavaa väkijuomaa,
kymmenen vertaa väkevämpää kuin väkevinkin viini, ja se oli jo voittanut
useammat veljeksistä. Itse sanoi lukkari jaksaneensa vastustaa sen
vaikutusta, mutta tuntuihan hänen tulistuneesta muodostansa sekä
kangertavasta kielestään, että hänkin, syyttäjä, oli jossakin määrin
tuon kirotun juoman vallan alaisena. Sitä paitsi mustalainen oli
laulellut lauluja maailman turhuuksista sekä saastaisista huveista; hän
oli laskenut pilkkaa pyhän Franciscon nuoravyöstä, nauranut hänen
ihmetöillensä ja haukkunut hänen palvelijoitansa hupsuiksi ja
laiskureiksi. Lopuksi oli hän ruvennut kädestä povaamaan ja ennustanut,
että kaunis vallasneito ihastuisi nuoreen Cherubim veljeen ja
lahjoittaisi hänelle pulskan poikalapsen.

Abotti isä kuulteli jonkun aikaa ääneti noita kanteita, ikäänkuin niiden
tavaton inhottavuus olisi kangistanut hänen kielensä. Mutta kun lukkari
oli puhunut loppuun, nousi abotti, meni luostarin pihalle ja käski
maallikkoveljesten, tottelemattomuudesta seuraavien pahimpien
kirkonrangaistusten uhalla, luudanvarsilla sekä piiskansiimoilla piesten
ajaa Hairaddin pyhän paikan muurien ulkopuolelle.

Tämä tuomio pantiin toimeen Durward'in läsnäollessa, joka, vaikka hän
olikin siitä pahoillaan, huomasi, ettei hänen estelyistään olisi mitään
apua.

Rangaistus, joka tuli pahantekijän osaksi, joskin abotti koetti väkeänsä
kiihoittaa, oli pikemmin naurettava kuin pelottava. Mustalainen juosta
kipasi edestakaisin pihalla; hänen ympärillänsä kuului huutoja sekä
ruoskien roisketta; mutta osa sivalluksista ei sattunut häneen syystä,
että ne tahallaan tähdättiin syrjään; toisia, jotka todella
tavoittelivat häntä, hän vältti nopsuudellaan; ja ne harvat, jotka
sattuivat hänen selkäänsä tai olkapäihinsä, hän otti vastaan parutta,
vastarinnatta. Melu ja hälinä kiihtyi siitä vielä kovemmaksi, kun
tottumattomat pieksijät, joiden välitse Hairaddin pujotteli, useammin
osuivat kumppaneihinsa kuin häneen. Vihdoin viimein abotti, saadakseen
lopun tästä ilveestä, joka oli enemmän pahennukseksi kuin parannukseksi,
avasi portin, ja mustalainen pujahti ukkosen nuolena ulos, paeten
kuutamoiseen seutuun.

Tätä kaikkea katsellessaan heräsi taas epäluulo entistä suuremmalla
voimalla Durward'in mielessä. Hairaddin oli juuri saman päivän aamuna
luvannut käyttäytyä nöyremmin ja siivommin kuin mitä hänellä oli ollut
tapana, kun he matkansa varrella olivat levänneet luostareissa; mutta
siitä huolimatta oli mustalainen vallattomuudellaan nostattanut nyt
vielä enemmän pahennusta kuin muulloin. Joku salahanke oli siihen
luultavasti kätkettynä; sillä jos lieneekin muuten mustalaisen
luonteessa ollut monta virhettä, niin ei hän kuitenkaan ollut vailla
älyä, ja osasi myöskin, kun vain tahtoi, hillitä itseänsä. Eiköhän siis
ollut luultavaa, että hän halusi päästä jonkun heimolaisensa tai muun
ihmisen puheille, josta Qventin'in väijyvä valppaus oli päivällä estänyt
häntä, ja että hän nyt oli keksinyt tämän tempun tullakseen ajetuksi
pois luostarista?

Niin pian kuin tämä epäluulo oli iskenyt hänen päähänsä, Durward, joka
oli aina nopea liikkeissään, päätti lähteä piestyn oppaansa jäljissä ja
jos mahdollista pitää salaa silmällä hänen tekojaan. Tuskinpa siis,
niinkuin jo kerrottiin, mustalainen oli pujahtanut ulos luostarin
portista, kun Qventin, selitettyään parilla sanalla abotille miten
tärkeää hänen oli pitää opasta silmällä, riensi jäljessä.



XVII

VAKOILTU VAKOOJA

      Vai tuo se taitamaton vainukoira on?
      Vakooja itse vakoeltu? -- Pois
      hänestä kädet! -- Liian hyvä sä
      tok' olet mokomalle moukalle.

      Ben Jonson'in tarina Robin Hood'ista.


Rientäessään ulos luostarista Qventin näki joutuisasti juoksevan
mustalaisen, jonka musta haamu kuutamossa kiiti piestyn koiran
nopeudella luostarin lähellä olevan pienen kylän raittia myöten ja
sitten sen takana leviävän tasaisen niityn poikki.

»Joutuun sinä juokset, veikkoseni», virkkoi Qventin itsekseen; »mutta
pitäisipä sinun juosta vieläkin kovempaa vauhtia, jotta ei nopein jalka,
joka ikänä on Glen-houlakin'in kanervikkoa tallannut, saisi sinua
kiinni.»

Hyväksi onneksi hänellä ei sattunut olemaan päällysviittaansa eikä
rautahaarniskaansa yllään; senvuoksi olikin meidän skotlantilaisella
vuorelaisellamme täysi tilaisuus näyttää nopsuuttansa, jolle ei kukaan
hänen kotilaaksoissansakaan vetänyt vertaa, ja jolla hän, joskin
mustalainen juoksi aika vauhtia, pian olisi tämän saavuttanut. Mutta se
ei ollutkaan Durward'in tarkoitus; hänestä oli tärkeämpää pitää
Hairaddin'in liikkeitä silmällä kuin keskeyttää niitä. Tämä päätös
vakaantui hänessä sitä enemmän, kun hän havaitsi, että mustalainen
suoraan ja poikkeamatta riensi samaan suuntaan, ja että hän yhä edelleen
jatkoi juoksuaan, vaikka väkivaltaisen poisajon vaikutuksen olisi jo
pitänyt lakata. Se näkyi todistavan, että hänen juoksullansa oli joku
varmemmin määrätty tarkoitusperä kuin se, mikä saattoi pälkähtää ihmisen
päähän, joka äkkipikaa on hyvästä majapaikasta tullut karkoitetuksi yön
selkään ja hakee toista lepopaikkaa. Mustalainen ei kertaakaan
vilkaissut taakseen, ja Durward saattoi siis huomaamatta seurata häntä.
Vihdoin viimeinkin, kun Hairaddin oli päässyt niityn poikki pienen puron
rannalle, jonka reunoilla kasvoi leppiä ja raitoja, havaitsi Qventin,
että hän seisahtui ja puhalsi torveensa, johon vähän kauempaa vastasi
vihellys.

»Tämä on sovittu yhtymäpaikka», arveli Qventin; »mutta kuinka pääsisin
niin likelle, että kuulisin mitä he puhuvat? Askelteni töminä sekä
viidakon risahdukset, kun tunkeudun sen läpi, antavat minut ilmi, jollen
ole varovainen -- mutta kylläpä minä metsämiehen tavoin hiivin heitä
likelle. -- Pyhä Anterus auttakoon! -- ikäänkuin he olisivat Glen-islan
metsäkauriita -- he saavat kokea, etten turhaan ole harjoitellut
metsästystä. Tuolla he jo yhtyivät, molemmat haamut -- kaksi heitä on
-- heillä on ylivoima puolellaan, jos tulisin keksityksi ja jos heidän
hankkeensa on vihollismielinen, niinkuin on syytä pelätä. Ja silloin
Isabella kreivitär menettäisi ystävä pahansa! -- No niin! -- eipä tämä
ystävä ansaitsisikaan semmoista nimeä, jollei hän mielellään kävisi
vaikka kahdentoista miehen kimppuun hänen tähtensä. -- Enkö ole ollut
miekan mittelyssä Dunois'n, Ranskan parhaan ritarin kanssa, ja
pelkäisinkö koko heimokuntaa tuommoisia maankuljeksijoita? -- Vielä vai!
-- Jumala ja pyhä Anterus avuksi! -- saavatpa he nähdä, että olen sekä
peloton että varovainen.»

Tämän päätöksen tehtyään Qventin astui varovaisesti, niinkuin metsämies
ainakin, pieneen puroon, joka eri paikoilta oli eri syvyinen; joskus se
tuskin peitti hänen kenkiänsäkään, joskus ylettyi polviakin myöten.
Tällä tavoin hän hiipi eteenpäin, niin että veden yli riippuvat
raidanoksat peittivät hänet alleen ja ettei hänen astumistaankaan voitu
kuulla puron lorinan tähden. Huomaamatta hän pääsi viimein niin likelle,
että selvään kuuli väijyttäviensä äänet, vaikkei hän sanoja voinut
selittää. Hän sattui silloin juuri seisomaan muhkean raidan
alasriippuvien oksien alla, jotka laahasivat melkein veden pintaa;
yhteen näistä oksista hän tarttui kiinni ja keikahdutti itsensä sen
avulla, pannen liikkeelle kaiken notkeutensa, nopsuutensa sekä voimansa,
ylös puun tyvelle, jonka keskimäisten oksien välissä hän saattoi istua
herättämättä toisten huomiota.

Tästä hän näki, että Hairaddin'in puheilla oleva mies myöskin oli
mustalainen, ja samassa hän myös suureksi harmikseen huomasi, ettei hän
voinut saada selvää heidän puheestansa, koska he puhuivat hänelle vallan
outoa kieltä. Mutta he nauroivat paljon, ja kun Hairaddin hyppi sekä
lopuksi hieroi kädellään hartioitansa, havaitsi Durward kuitenkin
selvään, että mustalainen kertoi selkäsaunasta, jonka hän oli saanut
ennenkuin hän pääsi luostarista karkuun.

Yht'äkkiäpä kuului taas vihellystä etempää, johon Hairaddin jälleen
vastasi puhaltamalla pari kertaa hiljaa torveaan. Kohta sen jälkeen
ilmestyi pitkä, harteva, soturinnäköinen mies, joka rotevuuteen ja
jäntevyyteen nähden oli noiden pienten hienojäsenisten mustalaisten
täysi vastakohta, keveästä olkavyöstä riippui miekka melkein poikittain
hänen rintansa yli; hänen housuihinsa oli monta halkeamaa leikattu ja
niihin ommeltu monivärisiä silkkitilkkuja; ne olivat vähintäin
viidelläsadalla nauhapaulalla sidotut härännahkaiseen takkiin kiinni,
jonka oikeanpuoliseen hihaan oli ommeltu hopeinen metsäkarjun pää,
hänen päällikkönsä vaakuna. Hyvin pikkuinen lakki oli keikarin tavoin
kallellaan toisella korvalla, ja tuuhea kiharainen tukka valui molemmin
puolin leveätä naamaa yhdistyen yhtä leveän, noin neljä tuumaa pitkän
parran kanssa. Kädessään oli miehellä pitkä peitsi, ja koko hänen
puvustaan saattoi päättää, että hän oli tuollainen saksalainen
retkeilijä, jotka olivat lanzknecht'ien (peitsimiesten) nimellä tunnetut
ja kuuluisat sen ajan jalkaväen pelottavimpana osana. Nämät
palkkasoturit olivat tietysti tuimaa, rosvomaista väkeä; heidän
parissaan kulki sellainen tarina, että muka eräältä lanzknecht'iltä oli
kielletty pääsö taivaaseen hänen syntiensä tähden, sekä myös helvettiin
hänen pauhaavien, meluavien, vallattomien tapojensa vuoksi, ja he
elivätkin pelottomasti ikäänkuin heillä ei olisi ollut mitään halua
edelliseen paikkaan eikä pelkoa jälkimäisestä.

»Donner und Blitz (Tuli ja leimaus)!» kuului hänen ensimäinen
tervehdyksensä saksansekaisella murteella. »Miksi olet juoksuttanut ja
odotuttanut minua kokonaista kolme yötä?»

»En päässyt teidän puheillenne, mein Herr (hyvä herra)», vastasi
Hairaddin hyvin alamaisesti; »sillä tuolla nuorella skotlantilaisella on
valpas silmä kuin metsäkissalla, jolla hän vakoilee pienimpiäkin
liikkeitäni. Hän epäilee jo minua, ja jos hän havaitsisi epäluulossaan
olevan perää, olisin minä heti mennyttä miestä, ja hän veisi naiset
Ranskaan takaisin.»

Was Henker (Mitä hittoja)!» virkkoi lanzknecht; »meitä on kolme
-- hyökätkäämme huomenna heidän kimppuunsa ja ryöstäkäämme naisväki sen
enempää viivyttelemättä. Sanoithan molempien palvelijain olevan
pelkureita -- ne jääkööt sinun ja kumppanisi hallittaviksi, ja der
Teuffel (piru) minut periköön, jollei minussa liene tuon skotlantilaisen
metsäkissan kesyttäjää!»

»Saattepa kokea, että hän on uhkarohkea veitikka», sanoi Hairaddin,
»sillä puhumatta siitä, ettei meistä molemmista ole suurtakaan apua
taistelussa, on hän ollut miekan mittelössä Ranskan parhaan ritarin
kanssa ja suoriutunut siitä jutusta kunnialla -- olenpa minä puhutellut
niitä, jotka näkivät hänen aika lailla ahdistavan Dunois'ta.»

»Hagel und Sturmwetter (Rakeita ja myrskyä)! Pelkuri vain sinun
suustasi puhuu», virkkoi saksalainen soturi.

»En minä ole suurempi pelkuri kuin tekään», sanoi Hairaddin; »mutta
tappeleminen ei kuulu minun virkaani. -- Jos tulette sovittuun paikkaan,
niin hyvä -- jollette, niin saatan heidät hyvässä turvassa piispan luo,
ja Wilhelm de la Marck saapi heidät helposti sieltä käsiinsä, jos
hänellä vain on puoletkin siitä miesvoimasta, jolla hän kerskasi viikko
takaperin.»

»Potz tausend (tuhat tulimmaista)!» sanoi soturi, »onhan meitä niin
monta ja vielä enemmänkin. Muuten me olemme kuulleet, että sata
Burgundin huovia on tulossa -- das ist (se on) -- viisi miestä jokaisen
huovin peitsen perässä on yhtä kuin viisisataa miestä, ja niin ollen
-- piru vieköön! -- on luultavampaa, että he käyvät meidän kimppuumme
kuin me heidän; sillä piispallakin on kelpo joukko jalkaväkeä -- on mar'
niinkin!»

»Käykää sitten väijyksiin Kolmen Tietäjän Ristin kohdalle, tai jättäkää
koko hanke», sanoi mustalainen.

»Aufgeben -- aufgeben (jättäisinkö) sikseen tämän rikkaan morsiamen
hankkimisen meidän jalolle Hauptmann'ille (päällikölle). -- Teufel!
Ennen kävisin vaikka väkirynnäköllä helvetin tulen läpi! -- Meine Seele
(sieluni kautta), meistä tulee joka miehestä prinssejä ja herttuoita, ja
me saamme siepata osamme hänen viinikellaristaan ja hänen homeisista
Ranskan kruununkolikoistaan, ja kukapaties myös näistä sievistä
tyttösistä, kunhan Partasuu on heistä kyllikseen saanut.«

»Kolmen Tietäjän Risti on siis sovittu väijytyspaikka?» kysyi
mustalainen.

»Mein Gott (Herra Jumala), niin olkoon! -- Vanno sinä vaan, että tuot
heidät sinne; ja kun he ovat polvillaan ristin edessä käytyään alas
hevosen selästä, niinkuin kaikilla ihmisillä on tapana paitsi mokomilla
pirun pakanoilla kuin sinulla, niin me karkaamme päälle ja he ovat
meidän kynsissämme.»

»Niin oikein; mutta minä suostun tähän juttuun ainoastaan yhdellä
ehdolla», sanoi Hairaddin. -- »Minä en salli, että katkaisette
hiuskarvaakaan nuoren skotlantilaisen päästä. Jos sen vannotte Kölnin
tuomiokirkkoon haudattujen kolmen pyhän Tietäjän kautta, niin vannon
teille Seitsemän Kummituksen nimeen, että kaikessa muussa olen teille
uskollisesti apuna. Ja jos te rikotte valanne, niin ne Seitsemän
Kummitusta tulevat seitsemänä yönä peräkkäin herättämään teitä unesta
yön ja aamun vaiheella, ja kahdeksantena yönä he kuristavat teidät
kuoliaiksi ja syövät suuhunsa.»

»Mutta -- Donner und Hagel! (Ukkosen ilma ja rakeita)! -- mitä kummaa
sinä välität tuon pojan hengestä, joka ei ole sinulle sukua eikä
heimoa?» kysyi saksalainen.

»Samantekevää, kunnon Heinrich -- muutamia ihmisiä huvittaa kaulan
leikkaaminen, toisia niiden eheänä säilyttäminen. -- Vannokaa siis
minulle, että te ette vahingoita häntä hengen eikä ruumiin puolesta, tai
-- niin totta kuin tuolla kirkas Aldeboran-tähti pilkoittaa! -- asiasta
ei tule mitään. -- Vannokaa, vannokaa Köln'in Kolmen Tietäjän kautta
-- siksihän te niitä nimitätte -- minä tiedän, ettei teitä mikään muu
vala sido.»

»Du bist ein komischer Mann (Oletpa lysti mies)», sanoi lanzknecht,
»mutta vannonpa» -- -- --

»Ei vielä», keskeytti hänet mustalainen. »Käännös oikealle, lanzknecht
veikkonen, ja silmät itäänpäin, muuten Tietäjät kenties eivät kuule
sinua.»

Sotamies vannoi valansa sillä tavoin kuin oli käsketty, ja lupasi sitten
olla valmiina määräpaikalla lisäten, että se hänen mielestään olisi
varsin soveliasta, koska sinne oli tuskin 6--7 virstaa heidän nykyisestä
leiristänsä.

»Eikö varmuuden vuoksi olisi kuitenkin parasta lähettää joku lippukunta
ratsumiehiä toisellekin tielle, vasemmalle ravintolasta, jonka kynsiin
he sattuisivat, jos he sitä kautta menisivät?»

Mustalainen tuumi hetken aikaa ja vastasi sitten: »Ei -- niiden
ilmestyminen sillä puolella voisi saattaa Namur'in linnaväen liikkeelle,
ja silloin olisi epätietoinen taistelu tarjona varman menestyksen
sijasta. Sitäpaitsi heidän täytyy välttämättömästi kulkea Maas-joen
oikeanpuolista rantaa, sillä minä johdan heitä mieleni mukaan. Tuo
samainen skotlantilainen vuorelainen, vaikka hän muuten on kylläkin
älykäs, ei ole kertaakaan tien suhteen kysynyt neuvoa muilta kuin
minulta. -- Epäilemättä on joku luotettava ystävä käskenyt hänen kääntyä
puoleeni, semmoinen ystävä, jonka sanaa ei epäillä, ennenkuin häntä
vähän likemmältä tullaan tuntemaan.»

»Kuules, Hairaddin veikkonen», sanoi sotamies, »tahtoisinpa vielä kysyä
sinulta jotakin. -- Sinä ja sinun bruder'isi (veljesi) olitte, niinkuin
itse väititte, taitavia Sternendeuter, se on tähtientietäjiä ja
aaveittennäkijoitä. -- Mikä hiisi esti teidät ennakolta näkemästä, että
sinun veljesi Zamet joutuisi hirsipuuhun?»

»Sen sanon teille, Heinrich», virkkoi Hairaddin. --»Jos olisin tietänyt
veljeni olleen niin hupsun, että hän meni ilmoittamaan Ludvig kuninkaan
hankkeet Burgundin Kaarlelle, niin olisin voinut ennustaa hänelle surmaa
yhtä varmaan kuin tiedän, että heinäkuussa tulee kaunis ilma. Ludvigilla
on sekä korvia että käsiä Burgundin hovissa, ja Kaarlen neuvonantajien
korvissa soi Ranskan kullan helinä yhtä mieluisalta kuin viinipullon
kilahdus teidän korvissanne. -- Mutta hyvästi nyt ja muistakaa tulla
määräpaikalle. -- Minun pitää mennä noin nuolen kannattaman päähän
noiden laiskojen sikojen portilta odottamaan skotlantilaista, joka on
varhainen aamukukko, ja jollei hän tapaa minua siellä, niin epäilee hän,
että minä olen käynyt asialla, joka hänen matkansa menestykselle ei
ennusta hyvää.»

»Otapas naukku sydämen karaistukseksi ensin», virkkoi lanzknecht,
ojentaen hänelle pullon -- »mutta unohdinpa sinun olevan mokoman
järjettömän luontokappaleen, joka ei juo mitään muuta kuin vettä
Mahom'in ja Termagund'in kurjana palvelijana.«

»Sinä itsepä olet viinituopin ja pullon palvelija», sanoi mustalainen.
-- »Enpä kummeksukaan, ettei sellaiselle uskota muita toimia kuin
verenvuodatusta ja väkivaltaa, kun paremmat päät ovat ensin
suunnitelleet hankkeen. -- Se ei saa olla viinaan menevä, joka tahtoo
ottaa selvän toisten ihmisten ajatuksista tai salata omansa. Mutta mitä
minä saarnaan sinulle, jolla on yhtä sammumaton jano kuin kuivimmalla
hiekka-arolla Arabiassa? -- Hyvästi nyt vaan! -- Vie kumppanini Tuisko
mukanasi -- siitä voisi herätä epäluuloa, jos hänet nähtäisiin luostarin
ympäristöllä.»

Toiset kunnon pojat läksivät nyt tiehensä, vielä kerran luvattuansa
sovinnon mukaan tulla Kolmen Tietäjän Ristille. Durward viipyi vielä
väijymäpaikallaan, kunnes he olivat kadonneet näkymättömiin; sitten hän
kiipesi alas puusta. Hänen sydämensä sykki levottomasti ajatellessaan
kuinka vähällä hän sekä hänen suojaansa uskottu kaunotar olivat olleet
joutua tuohon perin viekkaaseen salapaulaan -- jos nimittäin siitä
nytkään voisivat vapautua. Peläten, että hän palatessaan saattaisi
kompastua makaavaan Hairaddin'iin, hän teki pitkän kierroksen huolimatta
siitä, että hänen täytyi kulkea jonkun matkaa pahaa louhikkoa, ja palasi
täten toiselta suunnalta kuin hän oli lähtenyt takaisin majapaikkaan.

Matkalla hän ajatteli huolellisesti päänsä ympäri, mikä keino olisi
parhaimmaksi katsottava. Päästessään ensin Hairaddin'in kavaluuden
perille, oli hän päättänyt surmata hänet niin pian kuin kokous olisi
hajonnut ja muut konnat olisivat poistuneet tarpeeksi kauas. Mutta kun
hän sitten kuuli Hairaddin'in niin hartaasti pitävän huolta hänen
henkensä säilyttämisestä, tuntui hänestä kiittämättömältä, jos hän
täydellä ankaruudella panisi toimeen rangaistuksen, joskin kavaltaja sen
kyllä olisi ansainnut. Durward päätti siis säästää Hairaddin'in hengen,
vieläpä edelleenkin käyttää häntä oppaanansa, kuitenkin niin suurella
varovaisuudella, että hänen suojaansa uskottu kallis olento, jonka
varjelemiseksi hän sydämessään olisi ollut altis vaikka henkensäkin
uhraamaan, olisi täydessä turvassa.

Mutta minnekä heidän oli kääntyminen? Croyen kreivittärille ei ollut
turvaa tarjona Burgundissa, josta he olivat lähteneet pakoon, eikä
Ranskassakaan, mistä heidät tavallaan oli karkoitettu. Kaarle herttuan
tuima väkivaltaisuus toisessa maassa oli tuskin sen pahempi kuin Ludvig
kuninkaan armoton, itsevaltias valtioviisaus toisessa. Tarkkaan
aprikoituaan ei Durward keksinyt mitään parempaa, turvallisempaa keinoa
kuin, välttäen väijymäpaikan, kulkea Lüttich'iin Maas-joen vasenta
rantaa myöten ja antautua, niinkuin kreivittärien alkuperäinen aikomus
olikin, kunnon piispan turviin. Sitä ei sopinut epäilläkään, ettei
vanhus mielellään soisi heille suojaansa; ja saatuansa nuo Burgundin
huovit avukseen piti hänellä myös olla kyllin voimaa siihen. Kaikissa
tapauksissa, jos Wilhelm de la Marck'in vihamielisyys sekä Lüttich'in
kaupunkilaisten kapinallisuus näyttikin uhkaavan piispaa, niin saattoi
hän ainakin sen aikaa suojella näitä kreivitär-parkoja, kunnes heidät
voitaisiin tarpeeksi suuren saattojoukon turvissa lähettää Saksanmaalle.

Vihdoin viimein -- sillä milloinka me mietimme jotakin tuumaa
sovittamatta sitä jollakin lailla omaan persoonaamme -- arveli Durward,
että kuolema tai vankeus, johon Ludvig kuningas niin kylmäverisesti oli
hänet tuominnut, vapautti hänet kaikista velvollisuuksista Ranskan
kruunua kohtaan, jonka palveluksesta hän siis lujasti päätti luopua.
Luultavasti, niin hän mietti, Lüttich'in piispa tarvitsi sotureita, ja
hän toivoi kaunisten ystäviensä avulla, joista varsinkin vanhempi
kreivitär kohteli häntä niinkuin vanhaa tuttavaa, saavansa jonkun
päällikönviran, ehkäpä myös toimekseen saattaa Croyen neidit johonkuhun
turvallisempaan paikkaan kuin mitä Lüttich oli. Ja lopuksi olivat
kreivittäret, joskin pikemmin vain leikillä, puhuneet siitä, että heidän
pitäisi nostaa aseisiin omat vasallinsa ja, samoin kuin muutkin noina
myrskyisinä aikoina, vahvistaa linnaansa, jotta se saattaisi kestää
vaikka kenenkä rynnäkköä. He olivat leikillä kysyneet Qventin'iltä,
rupeaisiko hän heidän linnassansa voudin virkaan; ja kun hän kernaasti
ja innostunein mielin oli suostunut tähän ehdotukseen, olivat he
sallineet hänen suudella heidän käsiänsä tämän luottamusta ja
kunnioitusta osoittavan sovinnon vahvistukseksi. Olipa hänestä tuntunut
kuin kreivitär Isabellan käsi, joka muodoltaan oli kaunein ja ihanin,
jolle ikänä joku uskollinen vasalli tällä tavoin oli kunniaa osoittanut,
olisi vapissut, kun Durwardin huulet olivat painuneet sitä vastaan
kauemmin kuin mitä asia olisi vaatinut, ja että neidon poskista ja
silmistä saattoi huomata, että hän oli hiukan hämillään vetäessään
kätensä pois. Jotakin saattoi kaikesta tästä tulla; ja kuka uljas
Qventin'in ikäinen mies ei olisi ottanut huomioon näiden seikkojen
nojalla heränneitä ajatuksia, kun hänen tuli päättää vastaisesta
käytöksestään?

Päästyään tästä selville piti hänen lähinnä tuumia, missä määrin hänen
tulisi tästä lähtien käyttää tuota uskotonta mustalaista oppaana. Hän
oli hylännyt ensi aikomuksensa surmata hänet metsässä; mutta jos hän
jätti hänet henkiin ja otti toisen oppaan, niin yhtä hyvin hän olisi
voinut lähettää tuon petturin Wilhelm de la Marck'in leiriin antamaan
tietoja heidän matkastansa. Durward tuumi myös ilmoittaa asian abotille
ja pyytää tätä väkisin pidättämään mustalaista luostarissa, kunnes
matkajoukkue olisi ennättänyt piispan linnaan. Mutta tarkemmin
mietittyään hän ei uskaltanut tehdä semmoista ehdotusta miehelle, joka
sekä ikänsä että virkansa puolesta oli pelkuri, jonka mielestä oman
luostarin turvallisuuden valvominen oli pyhin velvollisuus ja joka
vapisi, kun vain Ardenni-vuoriston Metsäkarjun nimeäkin mainittiin.

Viimeinkin Durward päätti noudattaa tuumaa, johon hän sitä paremmin
saattoi luottaa, koska sen toimeenpano oli yksistään hänen omissa
käsissänsä; ja niiden hyväksi, joita hän palveli, hän tunsi voivansa
tehdä mitä tahansa. Hänen sydämensä pysyi lujana ja rohkeana, vaikka hän
kylläkin tiesi, miten vaarallinen heidän tilansa oli; olisipa voinut
verrata häntä kuormaa kantavaan mieheen, joka tuntee taakkansa
raskauden, mutta sittenkin tietää, että hänessä on voimaa ja kestävyyttä
sitä kantamaan. Juuri kun hänen päätöksensä oli vakautunut, saapui hän
luostarin edustalle.

Hän koputti hiljaa porttia, jonka vartioiva munkki avasi, ilmoittaen
että luostariveljekset aikoivat viettää yönsä kirkonkuorissa
aamunkoittoon saakka rukoillakseen Jumalalta anteeksi kaikkea heidän
keskuudessaan sinä iltana tapahtunutta pahennusta.

Arvoisa munkki antoi Qventin'illekin luvan ottaa osaa heidän
jumalanpalvelukseensa. Mutta Durward'in vaatteet olivat niin lävitsensä
kastuneet, että hänen täytyi antaa kieltävä vastaus; mutta sen sijaan
hän pyysi lupaa saada istua kyökissä takkavalkean ääressä kuivatakseen
vaatteensa ennen aamua; sillä hänen harras toiveensa oli, ettei
mustalainen, heidän tullessaan taas yhteen, saisi mistään jäljestä
havaita hänen käyneen yöllä ulkona. Munkki ei ainoastaan antanut siihen
lupaa, vaan rupesi vielä itsekin hänelle seurakumppaniksi, ja se sopi
erittäin hyvin, koska Durward halusi saada tietoja noista molemmista
teistä, joita mustalainen puhellessaan sotamiehen kanssa oli maininnut.
Luostariveli, joka hyvin usein sai hoitaa luostarin ulko-asioita, olikin
koko munkkikunnasta soveliain mies antamaan pyydettyjä tietoja. Mutta
hän huomautti, että vallasneitojen, joita Qventin saattoi, velvollisuus
olisi oikeina toivioretkeläisinä kulkea Maas-joen oikeanpuolista vartta
myöten Tietäjien Ristin sivuitse; sillä siellähän Casper'in, Melchior'in
sekä Balthasar'in pyhät luut -- näillä nimillä katolinen kirkko nimittää
niitä kolmea Itämaan tietäjää, jotka toivat lahjansa Betlehem'iin
-- olivat levähtäneet ja tehneet paljon ihmeitä, kun niitä Köln'iin
kuljetettiin.

Qventin vastasi, että kreivittäret olivat kylläkin aikoneet käydä
kaikissa pyhissä paikoissa ja varmaan menisivät tätäkin ristiä
kumartamaan, joko Köln'iin mennessään tai paluumatkalla. Mutta he olivat
kuulleet huhuttavan, että joen oikeanpuolinen varsi ei tätä nykyä ollut
turvallinen julman Wilhelm de la Marck'in sotamiesten tähden.

»Jumala varjelkoon», sanoi veli Franciscus, »että Ardenni-vuorien
Metsäkarju taas olisi ottanut tyyssijansa niin lähelle meitä. -- Mutta
sittenkin onhan leveä Maas-joki kelpo muurina meidän välillämme, jos
niin olisikin.»

»Mutta eipä se ole minään muurina minun kreivittärieni ja noiden
rosvojen välillä, jos me menemme joen poikki ja kuljemme toisenpuolista
vartta myöten», vastasi skotlantilainen.

»Jumala on suojeleva omiansa, nuori mies», sanoi munkki. »Eihän siunattu
Köln'in kaupunki salli edes juutalaisen tai muun uskottoman päästä
muuriensa sisäpuolelle. Kuinka voisi siis uskoa, että samassa
kaupungissa asuvat Kolme Tietäjää pitäisivät niin vähän huolta heidän
arkkunsa luo vaeltavista uskovaisista toivioretkeläisistä, että he
sallisivat tuommoisen uskottoman koiran kuin Ardenni-vuorien Metsäkarjun
ryöstää ja pahoin pidellä heitä; pahempihan tuo mies on kuin kokonainen
erämaa täynnä saraseniläis-pakanoita ja kaikki Israelin kymmenen
heimokuntaa vielä päälliseksi.»

Qventin, niin paljon kuin hän totisena katolilaisena lieneekin pitänyt
velvollisuutenaan luottaa Melchior'in, Casper'in ja Balthasar'in
erikoiseen suojelukseen, muisti kuitenkin, että kreivittäret olivat
ainoastaan maallisen viisauden kehoituksesta pukeutuneet
toivioretkeläisvaatteihinsa ja että he siis tuskin saattoivat toivoa
Tietäjiltä mitään apua tässä tilaisuudessa. Hän päätti siis niin paljon
kuin mahdollista estää, etteivät hänen kreivittärensä tulisi sellaiseen
tilaan, jossa pelastus ihmeen kautta olisi tarpeen. Hän puolestaan,
uskonsa yksinkertaisuudessa, lupasi myöhemmin itse tehdä toivioretken
Köln'iin Kolmen Tietäjän haudalle, kunhan vain nämät yhtä järkevät ja
kuningasmieliset kuin pyhät miehet soisivat toivottua menestystä heidän
aikeillensa.

Tehdäkseen tämän lupauksen kaikella juhlallisuudella hän pyysi, että
munkki saattaisi hänet sivukappeliin, jommoisia oli koko joukko
luostarikirkon päärakennuksen kyljissä, ja siellä hän polvillansa
hartaassa rukouksessa vahvisti jo aikaisemmin sydämessään annetun
lupauksensa. Kirkkovirren kaukaa kuuluva humina, rukousta varten valitun
sydänyön hetken juhlallisuus, hämärästi kytevä lamppu, joka valaisi
pientä gotilaistyylistä rakennusta -- kaikki tuo yhdessä saattoi
Qventin'in mielen sellaiseen tilaan, jolloin me nöyrimmin tunnustamme
inhimillisen heikkoutemme ja pyydämme apua ja suojaa ylhäältä, jota ei
mikään uskonto lupaa, jollemme kadu syntiämme ja lupaa parannusta
vastaisen varalta. Että hänen rukouksensa esine oli väärä, siihen ei
Qventin ollut syypää; ja koska sen tarkoitus oli totinen, niin tuskin
meidän tarvitsee ajatella, ettei se olisi kelvollinen ainoan totisen
Jumalan mielestä, joka katsoo rukoilijan tahtoon eikä rukouksen muotoon,
ja jonka silmissä pakanan totinen hartaus on suuremman arvoinen kuin
fariseuksen teeskennelty ulkokultaisuus.

Heitettyään itsensä sekä turvattomat kumppaninsa pyhien miesten ja
Jumalan huomaan, Qventin viimein meni levolle ja läksi munkin luota,
joka oli ollut hyvin liikutettu hänen rukouksensa hartaudesta ja
totisuudesta.



XVIII

POVAUS

      Kun juttu lysti, laulu leikkisä
      tien vaivalloisen hauskuuttaa, niin sois
      ett' tie se paha, vaivalloinen, ois
      vaikk' kuinka kauan vielä kestävä;
      ja mutkistellen tie taas saattaakin
      lumotut askelemme samoin paikkoihin.

      Samuel Johnson.


Päivän ensi koiteessa Qventin Durward oli lähtenyt ulos pienestä
kammiostaan, herättänyt uneliaat palvelijat ja tavallistakin suuremmalla
huolella oli katsonut, että kaikki tulisi varustetuksi päivän matkaa
varten. Mahavöitä ja suitsia, hevosenkenkiä ynnä kaikkia muita ratsuille
kuuluvia kaluja hän tarkasti huolellisesti omin silmin, jotta olisi niin
vähän mahdollisuuden sijaa kuin suinkin satunnaisille vahingoille,
jotka, joskin ne näyttävät mitättömiltä, kuitenkin voivat olla esteenä
tai vastuksena matkalla. Hevoset syötettiin myöskin hänen omien
silmiensä edessä huolellisesti, jotta ne kestäisivät pitkän päivämatkan
tai että niillä, jos siksi tuli, olisi voimaa joutuisasti paeta.

Qventin meni sitten takaisin kammioonsa, puki tavattoman huolellisesti
rautavarustukset ylleen, ja vyöttäessään miekkaa vyölle hän tunsi
sydämessään painostusta, jota lähenevä vaara synnyttää, mutta samalla
myös vakiintui hänessä luja päätös uhmailla sitä viimeiseen saakka.

Nämä jalot tunteet antoivat hänen astunnallensa miehuullisuutta ja koko
hänen ryhdilleen arvokkaisuutta, jommoista Croyen kreivittäret eivät
vielä olleet hänessä huomanneet, vaikka heillä olikin ollut paljon
hauskuutta ja huvia hänen käytöksensä ja puheensa ylimalkaisesta
sulavuudesta, joskin samalla hänen lapsimaisuudestaan sekä luontaisesta
terävästä älykkäisyydestään ja vaatimattomuudestaan, joka johtui siitä,
että hänet oli kasvatettu erillään syrjäisessä maassa. Hän ilmoitti
neidoille, että heidän täytyisi tänä aamuna tavallista aikaisemmin
hankkiutua matkaan; ja niinpä lähdettiinkin luostarista heti aamiaisen
jälkeen, ja tästä, samoinkuin luostarin vieraanvaraisuudesta yleensä
kreivittäret osoittivat kiitollisuuttansa jättämällä alttarille lahjan,
joka oli enemmän heidän todellisen säätynsä kuin heidän ulkonaisen
olentonsa mukainen. Mutta se ei nostanut kuitenkaan epäluuloja, koska
heitä luultiin englantilaisiksi; sillä meidän saarelaisiamme arveltiin
jo silloinkin, samoinkuin meidän aikoinamme, aina upporikkaiksi.

Abotti antoi heille siunauksensa heidän noustessaan hevosten selkään, ja
toivotti Qventin'ille onnea sen johdosta, ettei heidän pakanallinen
oppaansa enää ollut heidän seurassaan. »Parempi on», lausui arvokas
vanhus, »horjahtaa tiellä, kuin pysyä pystyssä varkaan tai rosvon
tukemana.»

Qventin ei ollut aivan samaa mieltä; hän tiesi tosin, että mustalainen
oli vaarallinen mies, mutta hän luuli kuitenkin voivansa käyttää hänen
palvelustansa, samalla tehden hänen kavalat hankkeensa tyhjiksi,
nähdessään nyt selvään niiden tarkoituksen. Mutta hänen huolensa päättyi
pian, sillä pieni matkajoukko ei ollut ennättänyt vielä parinkaan sadan
askeleen päähän luostarista sekä kylästä, kun Maugrabin yhtyi heihin,
niinkuin aina ratsastaen pienen, vilkkaan, tuimannäköisen hevosen
selässä. Tie kulki samaa puroa pitkin, jonka varrella Durward edellisenä
yönä oli kuunnellut salaista keskustelua, ja pian sen jälkeen kun
Hairaddin oli yhtynyt heihin, ratsastivat he saman raitapuun sivuitse,
johon Durward oli piiloutunut kuunnellessaan asianomaisten tietämättä
uskottoman oppaansa sekä lanzknecht'in välistä keskustelua.

Tämän paikan herättämät muistot olivat syynä siihen, että Qventin äkkiä
ryhtyi puheisiin oppaan kanssa, jolle hän siihen asti oli tuskin
sanaakaan virkkanut.

»Missä sinä yömajan löysit, sinä Jumalaa pilkkaava lurjus?» kysyi
skotlantilainen.

»Sen arvatkoon teidän viisautenne katsahtamalla minun takkiini», vastasi
mustalainen viitaten pukuunsa, joka oli täynnä heinän helpeitä.

»Hyvä heinäsuova», sanoi Qventin, »onkin sovelias tähtientietäjän
vuoteeksi, ja paljon parempi kuin mitä pakana, joka pilkkaa meidän
pyhää uskontoamme sekä sen palvelijoita, koskaan ansaitsisi.»

»Olipa se kuitenkin tälle hevoselleni paremmin mieleen kuin minulle»,
virkkoi Hairaddin taputellen ratsunsa kaulaa; »sillä Pollella oli siinä
sekä yömaja että illallinen yhtä aikaa. Nuo kaljupäät ukko-hupakot
ajoivat senkin ulos, ikäänkuin viisaan miehen hevosesta olisi voinut
tarttua hiukkanen älyä tai sukkeluutta luostarin aaseihin. Hyväksi
onneksi Polle tuntee minun vihellykseni ja seuraa minua uskollisesti
kuin koira; muuten olisimme iäksi voineet eksyä toinen toisestamme, ja
te vuorossanne olisitte saanut turhaan viheltää opastanne.»

»Olenhan jo sanonut sinulle montakin kertaa», virkkoi Durward ankarasti,
»että sinun tulee pitää pilkkakielesi kurissa, kun olet kunnon ihmisten
seurassa, joka sinulle eläissäsi harvoin lie sattunut ennenkuin nyt; ja
sen vannon sinulle, että jos havaitsisin sinut yhtä uskottomaksi
oppaaksi kuin olet Jumalaa pilkkaava, halveksittava koira, niin minun
skotlantilainen väkipuukkoni ja sinun pakanasydämesi saisivat tehdä
lähempää tuttavuutta, vaikka semmoinen teko olisi yhtä vähän kunniaksi
kuin sian tappo.»

»Metsäkarju on hyvin likeistä sukua sialle», tokaisi mustalainen
vastaan, väistämättä sitä terävää silmäystä, jolla Qventin katseli
häntä, ja hiukkasenkaan muuttamatta puhetapansa pilkallista
välinpitämättömyyttä; »ja niiden tappaminen», lisäsi hän, »on kuitenkin
monelle miehelle huviksi, kunniaksi sekä eduksi.»

Qventin kummastui tämän miehen kekseliästä rohkeutta ja alkoi pelätä,
että Hairaddin hänen omasta elämästään sekä tunteistaan tiesi enemmän
kuin mitä hänelle voisi olla hauskaa saada kuulla; siitä syystä hän
lopetti tämän keskustelun, jossa hän ei ollut saanut Hairaddin'iä
sanoillaan solmituksi, ja jättäytyi jäljemmäksi, niin että hän taas
joutui tavalliselle paikalleen kreivittärien viereen.

On jo tullut mainituksi, että heidän välinsä oli alkanut tulla
jokseenkin tuttavalliseksi. Vanhempi kreivitär -- sen jälkeen kuin hän
oli saanut täyden varmuuden Qventinin suvun aatelisarvosta -- alkoi
kohdella häntä niinkuin suosittua vertaista ainakin. Hänen
veljentyttärensä tosin näytti vähemmän silmäänpistävästi suosiotansa
heidän suojelijalleen, mutta kaiken ujouden ja arkuuden alta luuli
Qventin kuitenkin selvään huomaavansa, ettei neito suinkaan ollut
välinpitämätön hänen seurastaan ja puheistaan.

Ei mikään vilkastuta ja viritä niin suuresti nuorukaisen iloisuutta kuin
se tieto, että toiset häntä suosivat. Qventin oli siis tähän saakka
matkan varrella huvitellut suojeltaviaan kaunottaria vilkkailla
puheillansa sekä kotimaansa lauluilla ja taruilla; hän lauloi edellisiä
omalla kielellään, ja jälkimäiset, kun hän yritti kääntää niitä oudolle,
vaillinaiselle Ranskan murteelleen, synnyttivät satoja pieniä erehdyksiä
sekä sanahairahduksia, jotka olivat yhtä huvittavia kuin itse tarinat.
Mutta tänä huolestuttavana aamuna hän, ratsastaessaan Croyen
kreivittärien vieressä, ei yrittänytkään tavallisella tavallaan
huvitella heitä, jotta he eivät voineet olla huomaamatta hänen outoa
hiljaisuuttansa.

»Meidän nuori seurakumppanimme on varmaankin nähnyt suden», virkkoi
neiti Hameline viitaten vanhaan taikaluuloon, »ja sen vuoksi menettänyt
puhelahjansa.»

»Jos sanoisitte minun joutuneen ketun jäljille, niin osuisitte
oikeampaan», arveli Qventin, vaan ei lausunut ajatustaan ilmi.

»Voitteko te hyvin, herra Qventin?» kysyi neiti Isabella osaaottavalla
äänellä, punastuen itsekin, sillä hän tunsi että siinä oli hiukan
enemmän kuin mihin eroitus heidän välillään olisi oikeuttanut.

»Hän on valvonut ja pitänyt kestejä lystien munkkien kanssa«, sanoi
neiti Hameline. »Skotlantilaiset ovat samanlaiset kuin saksalaisetkin,
jotka kuluttavat kaiken iloisuutensa Rhein-viinin ääressä ja tulevat
horjuvin jaloin tanssiin illalla sekä kivistävin päin naisten kamariin
aamulla.»

»Ei, kunnioitettavat neidot», sanoi Qventin, »en minä ansaitse sellaista
moitetta. Kunnon munkit viettivät koko yön rukouksissa; ja mitä minuun
tulee, en juonut muuta kuin pikarillisen heidän miedointa, halvinta
viiniänsä.»

»Huono vieraanvaraisuus sitten on saattanut hänet näin pahoille
mielin», virkkoi Isabella neiti. »Olkaa taas iloinen, herra Qventin; ja
jos me molemmat joutuisimme joskus vanhaan Braquemont'in linnaani, niin,
vaikkapa minun täytyisi itse olla teidän juomanlaskianne ja omin käsin
tarjota sitä, saisitte te kelpo pikarillisen viiniä, jonka vertaista ei
vielä koskaan ole kasvanut Hochheim'in tai Johannesberg'in viinamäissä.»

»Lasillinen vettä, jalo neiti, _teidän_ kädestänne» niin pitkälle
Qventin pääsi, mutta hänen äänensä vavahti; ja Isabella jatkoi,
ikäänkuin ei olisi huomannut sitä hellyyttä, jolla sana _teidän_ oli
tullut lausutuksi.

»Sen viinin on minun isän-isäni isä, Rheinkreivi Gottfried, tallentanut
Braquemont'in linnan syviin kellariholveihin», sanoi neiti Isabella.

»Se samainen, joka sai hänen isän-isänsä äidin omakseen», pisti neiti
Hameline väliin, keskeyttäen veljentyttären puheen, »sillä keinoin että
hän kunnostautui parhaana ritarina suurissa Strassburg'in turnajaisissa
-- kymmenen ritaria siellä kaatui tantereelle. Mutta ne ajat ovat olleet
ja menneet; nyt ei kukaan enää antaudu vaaroihin kunnian tähden eikä
pelastaakseen onnettomia kaunottaria.»

Nämät sanat lausuttiin samalla äänellä, jolla nykyajan kaunotar, kun
hänen ihanuutensa on jo lakastumaisillaan, moittii meidän aikamme
epäkohteliaisuutta; Qventin puolestaan vastasi, ettei vielä ollut niin
suurta puutetta ritarillisuudesta kuin neiti Hameline näytti olettavan;
ja vaikkapa se olisikin jo kaikkialla muualla sammunut, niin yhä sitä
hehkui Skotlannin aatelismiesten rinnassa.

»Kuulepas vaan tuota!» virkkoi neiti Hameline. »Tahtoisipa hän saada
meidät uskomaan, että jalo tuli, joka Ranskassa ja Saksassa jo on
vaipunut tuhkaan, vielä on vireillä hänen kylmässä, kalpeassa
kotimaassaan! Tuo nuorukais-parka, aivankuin Sveitsin vuorelainenkin, on
mielettömästi rakastunut omaan maahansa -- saa nähdä, että hän kohta
rupeaa puhumaan meille Skotlannin viinimäistä sekä öljypuutarhoista.»

»Ei, kunnioitettava kreivitär», vastasi Durward; »meidän vuoristomme
viinamäistä tai öljypuutarhoista ei minulla ole paljon puhumista, ei
muuta kuin että me miekoillamme osaamme pakoittaa rikkaampia
naapureitamme antamaan meille noita viljavan maan tuotteita veroiksi.
Mutta mitä Skotlannin tahrattomaan uskollisuuteen sekä sammumattomaan
kunniantuntoon tulee, niin täytyy minun nyt koettaa kuinka paljon teillä
on niihin luottamusta, miten halpa se mies lieneekin, joka ei voi
tarjota teille muuta takuuta turvaksenne.»

»Te lausutte salaperäisiä sanoja -- te tiedätte jostakin uhkaavasta,
läheisestä vaarasta», virkkoi neiti Hameline.

»Sen olen nähnyt hänen silmistään koko tämän viime tunnin aikana!»
huudahti neiti Isabella laskien kätensä ristiin. »Pyhä Neitsyt, mikä
meille nyt tulee osaksi?»

»Ei mitään muuta toivoakseni, kuin mitä itse haluatte», vastasi Durward.
»Ja nyt minun täytyy kysyä -- hyvät neidot, voitteko te minuun luottaa?»

»Luottaako teihin?» vastasi Hameline kreivitär -- »tietysti! -- Mutta
miksi niin kysytte? Ja missä määrin pyydätte luottamustamme?»

»Minä puolestani», virkkoi neiti Isabella, »luotan teihin rajattomasti
ja ehdottomasti. Jos te voisitte pettää meidät, Qventin, niin en uskoisi
enää missään totuutta löytyvän paitsi taivaassa.»

»Hyvä neito», vastasi Durward suuresti mielissään, »te päätätte minusta
oikein. Aikomukseni olisi muuttaa matkamme suuntaa, niin että kulkisimme
suoraan Maas-joen vasempaa vartta myöten Lüttich'iin, emmekä menisi joen
poikki Namur'in kohdalla. Täten me kyllä poikkeamme Ludvig kuninkaan
käskystä sekä oppaallemme annetuista ohjeista. Mutta minä kuulin
luostarissa huhuttavan, että rosvoja on liikkeellä Maas-joen oikealla
rannalla sekä Burgundin sotaväkeä, joka on tulossa niitä kukistamaan.
Kumpikin seikka aiheuttaa sen, että olen peloissani teidän
turvallisuutenne puolesta. Saisinko teiltä luvan täten poiketa
matkasuunnastamme?»

»Minä annan teille rajattoman ja täyden luvan», vastasi nuorempi
kreivitär:

»Isabella», virkkoi neiti Hameline, »kyllä minäkin uskon, samoinkuin
sinä, että tämä nuorukainen tarkoittaa hyvää -- mutta ajattelehan toki
-- me poikkeamme niistä ohjeista, jotka Ludvig kuningas niin monta
kertaa ja niin tarkasti on määrännyt.»

»Ja mitä me huolimme hänen käskyistään?» arveli neiti Isabella. »Enhän
minä, Jumalan kiitos, ole hänen alamaisiansa, ja hän on pettänyt sen
luottamuksen, jota minä avunrukoilijana hänelle osoitin. En tahtoisi
tälle nuorelle herralle osoittaa sitä kunnioituksen puutetta, että
silmänräpäyksenkään aikaa punnitsisin, ovatko hänen sanansa vai tuon
viekkaan itsekkään tyrannin käskyt painavampia.»

»Jumala siunatkoon teitä niistä sanoistanne, neiti Isabella!» huudahti
Qventin iloisesti. »Ja jos teidän luottamuksenne pettäisin, niin olisi
rangaistus rikoksestani liian helppo, jos minut repäistäisiin
kappaleiksi neljällä hurjalla hevosella tässä elämässä sekä
tuomittaisiin iankaikkiseen piinaan toisessa.»

Näin sanoen hän kannusti hevostaan ja ajoi eteenpäin mustalaisen luo.
Tämä kunnon mies näytti olevan erinomaisen tyyni ja leppeä mieleltänsä.
Haukkumiset ja uhkaukset eivät koskaan pystyneet tai eivät ainakaan
näyttäneet pystyvän hänen muistiinsa. Kun Durward rupesi häntä nyt taas
puhuttelemaan, niin hän antautui keskusteluun aivankuin ei mitään pahaa
sanaa olisi heidän välillänsä ollut aamulla.

Se koira, arveli skotlantilainen, ei nyt murise minulle, senvuoksi että
hän aikoo kerrassaan ja iäksi suorittaa koko velkansa, kun hän pääsee
hampain minun kurkkuuni kiinni; mutta koetellaanpas, eikö sitä petturia
saisi hänen omilla aseillaan voitetuksi. -- »Kuules, Hairaddin
veikkonen», sanoi hän, »olethan sinä nyt meidän seurassamme matkustanut
kymmenen päivää, vaan et ole vielä kertaakaan näyttänyt meille
ennustustaitoasi; ja kuitenkin olet sen taidon harjoittamiseen niin ylen
harras, ettet malta olla näyttämättä luonnonlahjojasi yhdessäkään
luostarissa, mihin me poikkeamme, vaikka se vaara onkin tarjona, että
palkaksesi saat viettää yötä heinäsuovassa.»

»Ettehän te koskaan ole pyytäneetkään minua näyttämään taitoani»,
vastasi mustalainen. »Tekin, niinkuin moni muu ihminen, teette vain
pilkkaa salaisuuksista, joita ette ymmärrä.»

»Näytä sitten minulle nyt heti taitoasi», sanoi Qventin; ja vetäen pois
sormikkaan hän ojensi kätensä mustalaiselle.

Hairaddin tarkasteli huolellisesti kaikkia skotlantilaisen kämmenessä
ristikkäin käyviä viivoja ja yhtä huolellisesti hän katsasti myös
paksumpia paikkoja sormien juuressa, joiden siihen aikaan luultiin
olevan yhtä likeisessä yhteydessä ihmisen luonnonlaadun, tapojen sekä
kohtalon kanssa, kuin aivojen osat meidän nykyisten oppineitten
mielestä.

»Tämä käsi tässä», virkkoi Hairaddin, »puhuu nähdyistä vaivoista ja
kestetyistä vaaroista. Minä luen siitä, että se hyvin aikaisin on
tottunut pitelemään miekankahvaa -- ja jossakin määrin myös messukirjan
kansien hakasia.»

»Nämät seikat menneestä elämästäni olet saattanut muulla lailla saada
tietoosi», sanoi Qventin; »virka minulle jotain vastaisesta
kohtalostani.»

»Tämä viiva tässä, joka alkaa Venuskummusta», lausui mustalainen, »ei
katkea äkkiä, vaan seuraa elämänviivaa; se ennustaa varmaa ja suurta
onnea avioliitossa, joka on onnellisen rakkauden voimalla kohottava
teidät rikkaitten ja mahtavien säätyyn.»

»Tämmöisiä lupauksia saavat kaikki kuulla, jotka sinulta tiedustelevat
tulevaisuutta», virkkoi Durward, »se kuuluu jo sinun virkaasi.»

»Mitä minä teille sanon», vakuutti Hairaddin, »on yhtä varma, kuin että
hyvin pian olette joutuva suureen vaaraan. Sen päätän tuosta heleästä
verenpunaisesta viivasta, joka käy elämänviivan poikki ja ennustaa
miekan sivalluksia tai muuta väkivaltaa, josta te vain uskollisen
ystävän avulla pelastutte.»

»Sinunko avullasi, niinkö?» kysäisi Durward närkästyksissään siitä, että
povaaja koetti näin pettää häntä ja vahvistaa ennustajamainettansa
ilmoittamalla ennakolta oman petturityönsä seuraukset.

»Minun taitoni», vastasi mustalainen, »ei minulle ilmaise mitään, mikä
minua itseäni koskisi.»

»Siinä suhteessa sitten meidän maamme tietäjät», sanoi Durward,
»voittavat vielä sinun kehutun taitosi; sillä heidän taitonsa neuvoo
heille myös heitä itseään uhkaavat vaarat. En minäkään lähtenyt kotoa,
ennenkuin minussakin oli ilmennyt hiukan tuota sisäisen näkemisen
lahjaa, joka meille vuorelaisille on ominainen; ja siitä annan nyt
sinulle näytteen palkinnoksi sinun povaamisestasi. Hairaddin, minua
uhkaa vaara joen oikeanpuolisella rannalla -- minä aion sen välttää
sillä, että kuljemme Lüttich'iin vasempaa rantaa myöten.»

Opas kuuli tämän välinpitämättömyydellä, jota Qventin, kun hän tiesi
missä hankkeissa Hairaddin oli, ei millään lailla voinut käsittää. »Jos
te niin teette», kuului mustalaisen vastaus, »niin vaara siirtyy teidän
päästänne minun päähäni.»

»Muistan», virkkoi Qventin, »sinun juuri ikään sanoneen, ettet omaa
kohtaloasi voi ennakolta nähdä.»

»En voikaan sillä tavoin kuin äsken näin teidän kohtalonne», vastasi
Hairaddin. »Mutta eihän tarvitse paljon tuntea Ludvig kuningasta
tietääkseen, että hän on lähettävä oppaanne hirsipuuhun, jos te
poikkeatte hänen määräämästänsä tiestä.»

»Kunhan vain terveinä ja onnellisesti pääsemme matkamme perille», sanoi
Durward, »niin tottahan toki saamme anteeksi, vaikka poikkeammekin
hiukan määrätystä matkaohjeesta.»

»Niin kyllä», vastasi mustalainen, »jos nimittäin olette varma siitä,
että kuninkaalla oli myös mielessään sama aie matkan suhteen kuin
kielellään teille puhuessaan.»

»Mikä muu aie olisi hänellä sitten voinut olla mielessään? Tai mistä
syystä luulet hänellä olleen toisen tarkoituksen kuin sen, minkä hän
matkaohjessaan lausui ilmi?» kysyi Durward.

»Aivan luonnollisesti siitä syystä», vastasi mustalainen, »että se, joka
vähänkin tuntee meidän Kaikkein Kristillisimmän Kuninkaamme, tietää että
hän aina on enimmin vastahakoinen ilmaisemaan sitä tarkoitusta, jonka
hän halukkaimmin toivoo täyttyvän. Pankoon meidän armollinen Ludvig
kuninkaamme kaksitoista lähettilästä liikkeelle, niin tarjoudun
hirtettäväksi vuotta ennenkuin se muutenkin tapahtuu, jollei
yhdessätoista tapauksessa läkkitötterön pohjassa ole ollut vielä jotain
muuta, kuin mitä kynä lähettiläille vietäviksi annettuihin kirjeisiin
on kirjoittanut.»

»Minä en välitä sinun ilkeistä epäluuloistasi», sanoi Durward. »Minun
velvollisuuteni on selvä ja suora -- minun tulee turvallisesti saattaa
nämä kreivittäret Lüttich'iin; ja minun ymmärrykseni mukaan täytän tämän
velvollisuuden paraiten sillä tavoin, että poiketen matkaohjeestamme
pysyttelen Maas-joen vasemmalla rannalla. Se on samalla suorin tie
Lüttich'iin. Joen poikki menemällä menettäisimme vain aikaa ja
lisäisimme vaivaamme voittamatta mitään. -- Mitä varten me sen
tekisimme?»

»Eipä muun vuoksi, kuin että Köln'iin kulkevat toivioretkeläiset
-- semmoisiahan krevittäret ovat olevinaan --» virkkoi Hairaddin,
»tavallisesti eivät kulje Maas-jokea pitkin Lüttichiin asti, ja ettei
siis arvella kreivittärien valitseman tien oikein hyvin sopivan yhteen
sen paikan kanssa, mihin he ovat menevinään.»

»Jos meiltä sitä kysytään», sanoi Durward, »niin voimme sanoa, että
huhut pahanilkisen Geldern'in herttuan eli Wilhelm de la Marck'in,
noiden nylkyrien ja lanzknecht'ien liikkumisesta joen oikeanpuolisella
rannalla ovat saattaneet meidät pysyttelemään vasemmalla puolella ja
aiotusta tiestämme poikkeamaan.»

»Tehkää niinkuin tahdotte, hyvä herra», vastasi mustalainen; »minä
puolestani yhtä mielelläni opastan teitä Maas-joen vasempaa kuin
oikeanpuolista rantaa pitkin. -- Kuninkaalle saatte itse sitten selittää
tekonne.»

Durward, vaikka häntä hiukan kummeksuttikin, oli kuitenkin samalla
sangen iloinen siitä, että Hairaddin niin mielellään, tai ainakin
vastaanpanematta, suostui muuttamaan tietä; sillä hän tarvitsi
mustalaisen opastusta, ja oli pelännyt, että Hairaddin, kun hänen
petoshankkeensa täten tehtiin tyhjäksi, suuttuisi siitä silmittömästi.
Mustalaisen karkoittamisella olisi sitäpaitsi suoraan saatettu Wilhelm
de la Marck heidän tielleen, sillä Hairaddin olisi vienyt hänelle sanan;
sitä vastoin Durward toivoi, jos mustalainen pysyisi heidän seurassaan,
voivansa estää, ettei Hairaddin hänen huomaamattansa saisi puhutella
outoja ihmisiä.

Poiketen siis alkuperäisesti aiotulta tieltänsä, kulki pieni
matkaseurueemme leveän Maas-joen vasempaa rantaa pitkin niin joutuisasti
ja onnellisesti, että he jo seuraavana aamuna varhain saapuivat matkansa
määrään. He saivat tietää, että piispa oli muuttanut kauniiseen
Schönwald-linnaansa, noin parin virstan päähän Lüttich'istä. Syyksi hän
itse väitti huonoa terveyttänsä; mutta todellisena syynä mahtoi olla se,
että hän pelkäsi kaupungin suurilukuisen ja levottoman kansan äkkiä
nousevan kapinaan.

Juuri kun he lähenivät linnaa, näkivät he piispan juhlallisessa saatossa
palaavan kaupungista, missä hän oli pitänyt messua. Hänen takanansa
kulki pitkä komea jono pappeja, siviilivirkamiehiä sekä sotureita,
kaikki sekaisin' tai, käyttäen vanhan runosepän sanoja:

      »Moni ristinkantaja edessään,
      moni keihäsmies takanaan.»

Tämä juhlasaatto näytti sangen komealta, kun se, polvitellen leveän
Maas-joen viheriöiviä rantoja pitkin, viimein katosi, aivankuin johonkin
kitaan, piispan linnan suuresta gotilaistyylisestä portista sisään.
Mutta tultuaan vielä likemmäksi matkalaisemme huomasivat kaikenlaisia
merkkejä linnan ympärillä, joista kävi selville, ettei täällä arveltu
oltavan täydessä turvassa, ja jotka eivät olleet ollenkaan sopusoinnussa
tuon äskeisen komeuden ja mahtavuuden kanssa. Suuret parvet piispan
sotaväkeä oli huolellisesti asetettu vahtiin palatsin ympärille ja sen
lähistöön; ja tämä kirkon miehen asunnolle outo näky ilmaisi, että
kunnioitettava piispa pelkäsi jotain vaaraa, koska hän oli katsonut
tarpeelliseksi ryhtyä kaikkiin näihin sotaisiin suojelusvarustuksiin.

Croyen kreivittäret, sen jälkeen kun Durward oli käynyt ilmoittamassa
heidän tulostaan, saatettiin kaikella kunnialla juhlasaliin, missä
piispa, koko pieni hovikunta ympärillään, vastaanotti heidät mitä
ystävällisimmällä tavalla. Hän ei sallinut heidän suudella kättänsä,
vaan lausui heidät tervetulleiksi sanoilla, jotka puoleksi ilmaisivat
ruhtinaan ritarillista kohteliaisuutta kauniita naisia kohtaan,
puoleksi sielunpaimenen pyhää rakkautta laumansa sisaria kohtaan.

Ludvig Bourbon, Lüttich'in hallitseva piispa, oli todella jalomielinen,
hyväsydäminen herra. Hänen elämänsä ei ollut tosin aina pysytellyt
tarkasti hänen papillisen arvonsa rajojen sisäpuolella; mutta sittenkään
hän ei ollut koskaan tuottanut häpeää sukunsa rehelliselle,
kunnialliselle luonteelle.

Myöhempinä aikoina, vanhemmaksi tultuansa, oli piispa kuitenkin
muuttanut tapansa sellaisiksi, että ne sopivat paremmin kuin entiset
papiston jäsenille; naapurihallitsijat suosivat häntä jalona
hengellisenä miehenä, joka oli antelias ja loistoa rakastava
tavallisessa elämässään, joskaan ei niin ankara kuin papin olisi pitänyt
olla ja vaikka hän hallitsikin välinpitämättömällä huolettomuudella,
joka pikemmin yllytti kuin piti kurissa hänen varakkaitten ja
levottomien alamaistensa kapinallista mieltä.

Piispa oli niin harras Burgundin herttuan liittolainen, että Lüttich'in
hiippakunta melkein kuului molempien herrojen yhteisen hallituksen alle;
piispa hyvänsävyisellä myöntyväisyydellä salli herttuan sekaantua
asioihin, joita hänen olisi ollut helppo vastustaa, ja herttua
puolestaan piti kaikissa tilaisuuksissa piispan puolta hänelle
ominaisella itsepäisyydella ja tulisella kiihkolla. Kaarle Rohkealla oli
tapana sanoa Lüttich'iä omaisuudekseen sekä piispaa veljekseen
-- veljeksiksi heitä sopikin tavallaan nimittää, koska herttuan
ensimäinen vaimo oli ollut piispan sisar. Niin myös oli Kaarlella tapana
sanoa, että se, joka kävi Ludvig Bourbon'ia ahdistamaan, sai Burgundin
Kaarlen kimppuunsa; ja tämä uhkaus, kun otettiin huomioon
minkäluontoinen ja kuinka mahtava herra sen oli lausunut, pystyikin
kaikkiin muihin, paitsi tuohon upporikkaaseen ja tyytymättömään
Lüttich'in kansaan, jonka pään ylellinen rikkaus oli pannut pyörälle.

Piispa, niinkuin jo mainittiin, vakuutti Croyen kreivittärille
käyttävänsä heidän hyväkseen vaikutusvaltaansa Burgundin hovissa, ja
sanoi toivovansa, että hänen sanansa vaikutus voisi nyt olla sitä
voimakkaampi, koska Campo-basso, sen jälkeen kuin muutamat salaseikat
olivat tulleet ilmi, oli pikemmin alennut kuin ylennyt herransa
suosiossa. Piispa lupasi myös neidoille kaiken sen suojan, minkä hän
suinkin saattoi heille antaa; mutta tätä vakuutusta seuraava huokaus
näytti ilmaisevan, että hänen voimansa oli heikompi kuin mitä hän
sanoillaan olisi tahtonut myöntää.

»Kaikissa tapauksissa, rakkaat tyttäreni», virkkoi piispa, sekoittaen
sanoihinsa niinkuin äskenkin tervehtiessään, hiukan hengellistä
mahtavuutta Bourbon-suvun perinnölliseen ritarillisuuteen, »Jumala
varjelkoon minua jättämästä karitsaa pahanilkisen suden kitaan ja
korkeasukuisia neitoja häijyjen miesten sorrettaviksi. Minä olen rauhan
mies, vaikka asunnossani nyt kuuluukin aseitten kalske; mutta olkaa
varmat, että minä pidän huolta teidän turvallisuudestanne aivan kuin
omastani. Ja jos asiat täällä joutuisivat vielä rauhattomammalle
kannalle -- toivonpa kuitenkin mielten pikemmin asettuvan kuin entistään
kiihtyvän -- niin lähetän teidät täydessä turvassa Saksanmaalle; sillä
ei edes minun veljeni ja suojelijani, Burgundin Kaarlen käsky voi saada
minua pakoittamaan teitä mihinkään, mikä teille olisi vastenmielistä. En
voi, niinkuin te tahtoisitte, lähettää teitä johonkuhun luostariin;
sillä -- voi päiviäni! -- Belial'in pojilla on niin suuri valta
lüttichiläisten joukossa, etten tiedä ainoatakaan turvapaikkaa, johon
minun valtani ulottuisi linnani muurien ja sotaväkeni suojan
ulkopuolella. Mutta tänne olette sydämellisesti tervetulleet, ja teidän
saattomiehillennekin suodaan kunniallisesti vieraanvaraisuutta,
varsinkin tuolle nuorukaiselle, jonka te niin hartaasti suljette
suosiooni ja jolle erittäin annan siunaukseni.»

Qventin lankesi, niinkuin velvollisuus vaati, toiselle polvelleen,
ottaakseen vastaan piispan siunauksen.

»Te itse», jatkoi piispa, »asukaa täällä minun sisareni Isabellan luona,
joka on Trier'in kanonissa, ja se saattaa kaikella kunnialla tapahtua
niinkin hilpeän nuorenmiehen katon alla, kuin Lüttich'in piispan.»

Kun hän oli nyt päättänyt tervetuliaispuheensa, saattoi hän naiset
kohteliaasti sisarensa huoneisiin, sillä välin kun hänen hovimestarinsa,
joka diakonina hoiti jonkinmoista maallisen ja hengellisen virkamiehen
välistä tointa, otti Qventin'in huostaansa niin suurella
vieraanvaraisuudella kuin hänen herransa oli käskenyt hänen noudattaa.

Croyen kreivitärten muut seuralaiset jätettiin alhaisemman palvelusväen
haltuun.

Näiden toimenpiteitten aikana ei Qventin saattanut olla huomaamatta,
että mustalaisen läsnäolo, joka maaseutuluostareissa oli niin suuresti
loukannut, ei tämän rikkaan ja, sopisipa sanoa, maallisen prelaatin
talossa synnyttänyt mitään vastustusta, ei edes minkäänlaista
huomiotakaan.



XIX

KAUPUNKI

      Mut hyvät, armaat ystävät, en teitä
      noin hurjaan kapinaan mä kiihtää tahdo.

      Julius Caesar.


Eroitettuna kreivitär Isabellasta, jonka silmäykset niin monta päivää
olivat olleet Qventinin johtotähtenä, hän tunsi sydämessään outoa
tyhjyyttä ja ahdistusta, jommoista hän kaikissa elämänvaiheissaan ei
tähän saakka vielä koskaan ollut tuntenut. Koska kreivitär oli päässyt
turvalliseen olopaikkaan, täytyi tietysti tuon tuttavallisen ja
välttämättömän seurustelun heidän välillänsä lakata; sillä minkä
tekosyyn nojalla olisi kreivitär, vaikka sellainen sopimaton ajatus
olisikin hänen mieleensä iskenyt, voinut alinomaa pitää luonansa
kaunista nuorta knaappia, semmoista kuin Qventin'iä?

Vaikka tämä ero näytti välttämättömältä, tuntui se Qventin'istä
kuitenkin katkeralta, ja hänen ylpeää sydäntänsä harmitti se ajatus,
että hänet käskettäisiin pois niinkuin tavallisen postiljoonin tai
oppaan, joka nyt oli tehtävänsä tehnyt; kyynel nousi salaa hänen
silmäänsä, kun hän ajatteli niiden suloisten toiveiden sammumista,
joita hän mielikuvituksessansa oli tuolla viehättävällä matkalla
rakentanut. Hän koetti miehuullisesti, vaikka aluksi turhaan, voittaa
tätä mielenmasennustaan; ja näiden tunteittensa vallassa, joita hän ei
voinut kukistaa, hän kävi istumaan ikkunakomeroon Schönwaldin suuressa
gotilaisessa salissa ja mietiskeli siinä kovaa kohtaloaan, joka ei ollut
suonut hänelle niin paljon arvoa eikä rikkautta, että hän olisi voinut
ryhtyä rohkeaan kosintaan. Vihdoin hän saavutti jälleen mielensä
luonnollisen jäntevyyden, johon paljon vaikutti erään vanhan romaanin
nimi, joka juuri äsken oli ilmestynyt Strassburgissa ja lepäsi hänen
vieressään ikkunalaudalla. Nimilehdellä olivat sanat:

      "Kuinka knaappi halpaa säätyä
      Unkarin kuninkaan lempi tytärtä."

Selvitellessään tämän hänen omaan tilaansa soveltuvan kertomuksen mustia
kirjaimia keskeytyi hän siten, että joku kevyesti löi häntä olkapäälle,
ja kun hän kääntyi, näki hän mustalaisen seisovan takanansa.

Hairaddin, jota Qventin ei koskaan ollut sietänyt, oli viimeisen
petoksensa jälkeen saavuttanut suorastaan hänen vihansa, ja sentähden
Qventin kysyi häneltä vakavalla äänellä, kuinka hän rohkeni koskea
ylhäiseen ja kunnialliseen kristittyyn?

»Vain sen vuoksi», vastasi mustalainen, »että tahdoin tietää, oliko
kristitty aatelismies kadottanut tuntonsa, samoinkuin silmänsä ja
korvansa. Olen jo seisonut tässä viisi minuuttia ja puhutellut teitä, ja
te olette aina vain tuiottanut tuohon keltaisesta permagentista tehtyyn
lehteen, ikäänkuin se taikavoimallaan voisi muuttaa teidät
kuvapatsaaksi, ja puoleksi se oli jo tehtävänsä tehnytkin.»

»No, mitä sinä tahdot? Sano ja mene tiehesi!»

»Minä tahdon sitä mitä kaikki ihmiset tahtovat, vaikka harvat siihen
tyytyvät», lausui Hairaddin; »minä pyydän palkkaani, kymmenen
kultakruunua siitä, että olen opastanut kreivittäret tänne.»

»Vieläkö tulet hävyttömin silmin pyytämään palkkaa sen lisäksi, että
sait pitää kurjan henkesi?» tiuskasi Durward tulistuen; »tiedäthän,
että aikomuksesi oli pettää heidät tällä matkalla.»

»Mutta _enpä_ minä pettänytkään», sanoi Hairaddin. »Jos olisin pettänyt,
niin en olisi vaatinut palkkaa heiltä enkä teiltäkään, vaan siltä, jolla
olisi ollut etua siitä, että olisimme menneet joen poikki
oikeanpuoliselle rannalle. Sen, jolle olen ollut hyödyksi, tulee maksaa
palkkani.»

»Hiiteen sekä palkkasi että sinä itse kavaltaja!» huusi Qventin lukien
rahat pöydälle. »Mene nyt Ardenni-vuorien Metsäkarjun tai pirun luoksi!
Mutta pysy tästä lähtien poissa näkyvistäni, etten ennen aikojaan lähetä
sinua sinne!»

»Ardenni-vuorien Metsäkarjun luoksi!» toisti mustalainen suuremmalla
kummastuksella kuin mitä hän tavallisesti salli kasvojensa ilmaista; »ei
siis sittenkään vain hämärä aavistus -- ylimalkainen epäluulo -- ollut
syynä siihen, että te välttämättömästi tahdoitte poiketa
matkasuunnitelmasta? -- Olisiko mahdollista? -- olisiko todellakin
toisissa maissa ennustustaito vielä varmempi kuin meidän kuljeskelevan
heimokuntamme parissa? Raitapuu, jonka juurella me keskustelimme, ei
toki voinut salaisuuksiamme ilmaista. -- Vaan niin -- niin, niin -- voi
minua hupsua kuitenkin! -- Jo nyt tiedän -- jo nyt tiedän! -- Tuo raita
puron rannalla, luostarin lähellä -- huomasinhan minä, että te
vilkaisitte siihen sivukulkiessamme, noin virstan matkan päässä tuosta
laiskiaispesästä -- se tosiaankaan ei voinut ilmaista salaisuuksiamme,
mutta kuitenkin olla piilopaikkana sille, jolla oli korvat kuulla! Tästä
lähtien pidän keskusteluni aukean lakeuden keskellä; ei saa olla yhtään
ohdakepehkoakaan likellä, mihin joku skotlantilainen voisi pujahtaa
piiloon. Hahhaa! kas kun skotlantilais-veitikka vei mustalaiselta voiton
hänen omilla hienoteräisillä aseillansa! Mutta kuules, Qventin Durward,
oletpa tekemällä tyhjäksi minun hankkeeni samassa myös hukannut oman
onnesi! -- Niin, se onni, josta sinulle ennustin kämmenesi viivoja
tarkasteltuani, olisi loistavimmalla tavalla tullut sinulle osaksi,
jollet vain olisi ollut niin itsepäinen.»

»Pyhä Anterus auttakoon!» sanoi Durward; »sinun hävyttömyytesi naurattaa
minua väkisenkin. -- Kuinka ja missä suhteessa sinun kavaluutesi
onnistuminen olisi ollut minulle hyödyksi? Kuulinhan tosin sinun panevan
ehdoksi, että minun henkeni säästettäisiin, joka ehto piankin olisi
ollut unhotettu, kunhan kerran olisi ruvettu miekkasille. Mutta mitä
hyötyä siitä, että sinä olisit kreivittäret pettänyt, minulla olisi
voinut olla, paitsi että olisin ollut surmalle tai vankeudelle alttiina,
sitä seikkaa, ei mikään ihmisjärki taida arvata.»

»Ei huolita ajatella sitä sitten», sanoi Hairaddin, »mutta sittenkin
aion ihmetyttää teitä kiitollisuudellani. Jos olisitte pidättänyt
palkkani, niin olisin katsonut välimme kuitatuksi ja jättänyt teidät
oman hupsun päänne huomaan. Mutta niinkuin nyt asian laita on, olen
teille velassa tuon tapauksen johdosta Cher-joen rannalla.»

»Olenpa minä mielestäni sen jo täydesti kuitannut kiroilemalla ja
haukkumalla sinua», virkkoi Durward.

»Kovat sanat ja hyvät sanat», virkkoi mustalainen, »ovat kaikki vain
tuulen pieksemistä, joka ei vaa'assa paina mitään. Niin, jos uhkausten
sijasta olisitte lyönyt minua» -- -- --

»Saattaisinpa kyllä silläkin lailla velkasi kuitata, jos kauemmin minua
ärsyttelet.» -- -- --

»Siihen en kuitenkaan kehoittaisi», sanoi mustalainen; »semmoinen
hätäisellä kädellä otettu maksu voisi olla liikaa, niin että teidän
puolellenne jäisi velka, jota minä en olisi mies unhottamaan enkä
anteeksiantamaan. Ja nyt hyvästi, vaikk'ei kovin kauaksi aikaa -- minä
menen Croyen neidoille sanomaan jäähyväiset.»

»Sinäkö?» kysyi Durward kummastuen, »_sinäkö_ muka pääsisit
kreivittärien puheille, ja täällä, missä he tavallaan ovat kuin
luostarissa, piispan sisaren, korkeasukuisen abbedissan huostassa? Se on
mahdotonta.»

»Marthon kuitenkin odottaa minua saattaaksensa minut heidän puheilleen»,
irvisti mustalainen; »ja senvuoksi minun täytyy, älkää pahaksi panko,
hiukan äkisti erota teistä.»

Hän kääntyi pois ikäänkuin lähteäkseen, mutta palasi heti jälleen ja
lausui syvällä, voimakkaalla vakavuudella: »Minä tiedän teidän toiveenne
-- ne ovat rohkeat, vaan eivät turhat, jos minä rupean teitä auttamaan.
Minä tiedän teidän pelkonne, siitä teidän pitäsi oppia varovaiseksi,
vaan ei pelkuriksi. Mies voi saada omakseen vaikka minkä naisen.
Kreivinarvo on vain tuommoinen liikanimi, joka Qventin-nimeen sopii
aivan yhtä hyvin kuin herttuan liikanimi Kaarlen tai kuninkaan liikanimi
Ludvigin nimeen.»

Ennenkuin Durward kerkesi vastata, oli mustalainen jo salista lähtenyt.
Durward riensi heti jäljessä; mutta Hairaddin tunsi paremmin kuin meidän
skotlantilaisemme talon käytävät eikä ollut saavutettavissa; hän hyppäsi
viimein alas pieniä syrjäisiä portaita ja katosi näkyvistä. Qventin
seurasi sittenkin vielä perässä, vaikkei oikein tiennytkään mitä hän
käynnillään tarkoitti. Portaitten alapäässä oli ovi, joka johti
puutarhan lehtikujaan, ja siellä hän jälleen näki mustalaisen, joka
juoksi polvittelevaa polkua pitkin.

Kahden puolen puutarhaa kohosivat palatsin huoneet -- suunnattoman suuri
vanha rakennus, osaksi linnan, osaksi luostarin tapainen; molemmilla
toisilla laidoilla ympäröi puutarhaa korkea nastamuuri. Hairaddin riensi
puutarhan poikki palatsin toisen kylkirakennuksen luo, missä pieni
takaovi näkyi suuren, paksun murattikasveilla peitetyn patsaan takana.
Siellä hän katsahti taakseen ja pilkallisesti heiluttaen kättään sanoi
jäähyväiset takaa-ajajalleen, joka näki, kuinka Marthon todella aukaisi
oven ja päästi mustalais-heittiön -- muuta ei sopinut päättää -- Croyen
kreivittärien asuinhuoneisiin. Qventin vihastuksissaan puri huultansa ja
moitti itseään ankarasti siitä, ettei hän ollut ilmaissut kreivittärille
Hairaddin'in luonteen koko ilkeyttä eikä hänen salahankkeitansa heitä
vastaan. Nuo ylpeät sanat, joilla mustalainen oli luvannut auttaa hänen
toiveitansa, tekivät Qventin'in vihan ja inhon vielä katkerammaksi;
hänestä tuntui kuin olisi neiti Isabellankin käsi saastutettu, jos se
olisi semmoisella avulla saatavana. »Mutta se on vain kaikki petosta»,
arveli hän itsekseen, »hänen halveksittavia silmänkääntäjä-konstejansa.
Hän on jonkun tekosyyn nojalla päässyt kreivitärten puheille ja jotakin
pahaa hänellä on mielessä. Hyvä on, että nyt tiedän heidän asuntonsa.
Voinpa pyytää tavata Marthon'ia ja pyrkiä heidän puheillensa, jollei
muun vuoksi, niin varoittaakseni heitä. Ilkeää että minun täytyy turvata
juoniin ja odottaa pitkät ajat, kun tuommoiset julkisesti ja epäluuloa
herättämättä pääsevät heidän luokseen. Mutta he saavat kuitenkin kokea,
että vaikka olenkin eroitettu heidän seurastaan, niin kaikella tavalla
kuitenkin valvon Isabellan turvallisuutta.»

Nuoren rakastajan näitä miettiessänsä astui vanha, piispan palveluksessa
oleva herra ulos samasta ovesta, josta Qventinkin oli tullut sisään ja
huomautti -- kohteliaalla tavalla -- että tämä puutarha ei ollut
julkinen, vaan ainoastaan itse piispan ja kaikkein korkeimpien
vieraitten käytettävänä.

Kaksi kertaa vanhus sai uudistaa sanansa, ennenkuin Durward ne oikein
ymmärsi; ja sitten nuori skotlantilainen, ikäänkuin unesta heräten,
kumarsi ja riensi ulos puutarhasta. Piispan virkamies riensi jäljestä
lausuen ylenpalttisia anteeksipyyntöjä sen johdosta, että hänen oli
täytynyt täten täyttää velvollisuutensa. Koettipa hän niin hartaasti
jälleen karkoittaa vihastusta, jonka hän luuli nousseen Durward'in
sydämeen, että tarjoutui vieraalle seurakumppaniksi huvitellakseen
häntä. Qventin puolestaan, joka salaa itsekseen kiroili tuota
narrinpeliä, ei lopulta nähnyt muuta pelastuskeinoa, kuin että hän sanoi
haluavansa käydä läheisessä kaupungissa, ja läksi sinnepäin astumaan
niin kiireisin askelin, ettei hovimestarin tehnyt mieli seurata häntä
kauemmas kuin laskusillalle asti. Muutamien minuuttien kuluttua Durward
jo kulki Lüttichin kaupungin muurien sisäpuolella, kaupungissa, joka oli
rikkain Flanderissa ja siihen aikaan siis koko maailmassa.

Alakuloisuus, eipä edes rakkauden synnyttämä alakuloisuus voi juurtua
niin syvälle, ei ainakaan miehuulliseen, pontevaan luonteeseen, kuin sen
rasituksesta masennuksissa olevat pehmeäsydämiset haaveksijat
tahtoisivat uskoa. Sen voivat karkoittaa äkilliset voimakkaat
mielenliikutukset, olopaikan muutokset, näyt, jotka nostattavat uusia
ajatuksia, sekä ihmisten hyörimisen ja pyörimisen vaikutus. Tuskin oli
muutamia minuutteja kulunut, niin Qventin'in mieli oli aivan täynnä
monenlaisia vaikutteita, jotka kiireesti kulkivat hänen silmiensä
sivuitse Lüttich'in vilkailla kaduilla, ikäänkuin ei mitään Isabella
kreivitärtä eikä mustalaista olisi ollut olemassakaan.

Korkeat rakennukset -- komeat, vaikka kapeat ja synkännäköiset kadut
-- loistava kalliitten tavarain sekä komeitten sotavarusten näyttely
puodeissa ja kaupoissa -- katukäytävillä toisiaan tunkevat, toimelliset
porvarit, jotka kulkivat edestakaisin huolestuneen vakavina tai
kiireisen puuhaavina näöltänsä -- suunnattoman suuret vaunut, jotka
kuljettivat sinne tänne vienti- sekä tuontitavaroita (edellisiä olivat:
leveät verka- ja silkkikankaat, kaikenlaiset sota-aseet, naulat ynnä
muut rautakalut ja jälkimäisiä: kaikenmuotoiset tarve- ja
ylellisyystavarat, jotka olivat aiotut joko itse tässä rikkaassa
kaupungissa kulutettaviksi tai vaihtokaupalla saadut ja muualle
vietävät) -- kaikki nämä muodostivat mielenkiintoisen rikkautta,
liikettä ja loistoa uhkuvan kuvan, jollaista Qventin ei ollut vielä
koskaan nähnyt. Hän ihaili myös noita monia kanavia ja vesi-ojia, jotka,
ollen yhteydessä Maas-joen kanssa, kulkivat ristiin, rastiin yli koko
kaupungin, niin että jokaiselle kortterille oli kauppaa helpoittava
vesitie tarjona. Myöskin hän pistäysi messua kuullaksensa kunnioitusta
herättävään, vanhaan pyhän Lambert'in kirkkoon, jonka sanotaan
perustetun jo 8:nnella vuosisadalla.

Tästä jumalanhuoneesta astuessaan ulos alkoi Durward huomata, että hän,
joka hillitsemättömällä uteliaisuudella tähän asti oli katsellut kaikkea
ympärillään, oli nyt itse joutunut varakkaannäköisien porvarien
tarkastuksen esineeksi. He näkyivät vartavasten kokoontuneen häntä
katsellakseen, kun hän läksi ulos kirkosta, ja heidän parissaan nousi
kuiskeen suhina, joka levisi parvesta parveen. Katselijain joukko eneni
enenemistään, ja jokaisen vereksen tulijan katse kääntyi aina hartaasti
Durward'in puoleen ilmaisten suurta mieltymystä ja uteliaisuutta ja
samalla myös jommoistakin kunnioitusta.

Viimein Durward näki olevansa suuren ihmisjoukon keskipisteenä; tämä
joukko väistyi hänen tieltään sitä myöten kuin hän astui, ja perässä tai
rinnalla kulkijat varoivat huolellisesti, etteivät he tunkeutuneet liian
lähelle eivätkä haitanneet hänen liikkeitään. Sittenkin tämä tämmöinen
tila oli siksi tukala, ettei sitä olisi kauan voinut kärsiä yrittämättä
vapautua siitä tai vaatimatta jotain selitystä.

Qventin katsahti ympärilleen ja iski silmänsä iloiseen, hartevaan,
arvokkaannäköiseen mieheen, jonka hän samettinutun ja kultavitjojen
nojalla päätti olevan etevän porvarin, kenties raatimiehen. Tältä hän
kysyi: »Onkohan minussa mitään outoa, joka näin tavattomasti vetää
ihmisten huomion puoleeni? Vai onko lüttichiläisten tapana aina näin
tungeksia kaikkien muukalaisten ympärillä, jotka sattuvat käymään heidän
kaupungissaan?»

»Eipä suinkaan, hyvä herra», vastasi porvari, »eivät lüttichiläiset ole
niin turhamaisen uteliaita, että he sen tekisivät, eikä teidän
ulkomuodossanne eikä vaatteissanne ole myöskään mitään semmoista, mikä
ei meidän kaupungissamme olisi erittäin tervetullutta ja meidän
miehiemme parissa nostattaisi iloa sekä kunnianosoittamisen halua.»

»Teidän sananne ovat sangen kohteliaat, arvoisa herra», virkkoi Qventin;
»mutta pyhän Anteruksen ristin kautta vannon, etten voi arvatakaan mitä
tarkoitatte.»

»Teidän valanne, herra», vastasi lüttichiläinen, »samoinkuin teidän
murteennekin vahvistaa vain minun luuloani.»

»No suojeluspyhäni St. Qventin auttakoon!» huudahti Durward --»käsitänpä
teidän ajatuksianne nyt vielä entistäkin vähemmän.»

»Kas siinä taas», virkkoi lüttichiläinen iskien silmää hyvin
veitikkamaisesti, vaikka samassa kohteliaasti tietäjän ja ymmärtäjän
tavalla. »Tietysti ei meidän sopisi olla näkevinämme sitä mitä te,
kunnioitettava herra, tahdotte salata. Mutta miksi te vannotte pyhän
Qventin'in kautta, jollette tahdo sallia minun sen mukaan selittää
ajatuksianne? -- Tiedämmehän me, että kunnon pyhän Paul'in kreivi, joka
mainitussa paikassa nyt majailee, pitää meidän puoltamme.»

»Niin totta kuin elän», sanoi Qventin, »te olette erehtyneet -- en minä
tiedä mitään pyhästä Paul'ista.»

»No, emmehän me tutkistelekaan teitä», virkkoi porvari, »mutta kuulkaas
-- sallikaa minun kuiskata teidän korvaanne -- minun nimeni on
Pavillon.»

»Mitä se asia minuun kuuluu, herra Pavillon?» kysyi Qventin.

»No, eihän muuta -- vain luulisin siinäkin olevan teille vakuutuksen,
että olen luotettava mies. -- Ja täällä on virkaveljeni Rouslaer
myöskin.»

Rouslaer lähestyi -- lihava raatimies, jonka pulska vatsa, aivankuin
»muuripässi»[1] järkähdytti väentungoksen edestänsä. Tämä sanoi nyt,
kuiskaten varottavia sanoja naapurinsa korvaan, moittivalla äänellä:
»Unohdatpa, virkaveli kulta, että tämä on kovin julkinen paikka -- herra
tulee kyllä sinun taloosi tai minun luokseni ja juopi lasillisen
Reininviiniä sokerin kera, jonka jälkeen saamme sitten kuulla enemmän
hyvästä ystävästämme ja liittolaisestamme, jota me rehellisten
flanderilais-sydämiemme pohjasta rakastamme.»

[1] Sotakone, jolla vihollisten muureja rikottiin.

»Ei minulla ole mitään sanomia kummallekaan teistä», sanoi Qventin
maltittomasti; »enkä huoli juoda mitään Reininviiniä. Ainoa asia, jota
teiltä, joilla on valtaa ja arvoa, pyytäisin, on se, että hajottaisitte
tämän joutilasjoukon ja sallisitte vieraan lähteä kaupungistanne yhtä
rauhallisesti kuin hän tänne tulikin.»

»No mutta, hyvä herra», kysyi Rouslaer, »jos te niin väkisen tahdotte
pysyä tuntemattomana meidänkin parissamme, jotka olemme luotettavia
miehiä, niin sallikaa minun toki suoraan kysyä, miksi on teillä
hatussanne komppanianne merkki, jollette tahdo että teitä Lüttich'issä
tunnettaisiin?»

»Mikä merkki ja mikä komppania?» virkkoi Qventin. »Te näytätte
arvokkailta miehiltä ja vakavilta porvareilta, mutta -- sieluni kautta
-- joko te olette hulluja tai tahdotte minut saattaa hulluksi.»

»Sapperment!» kirosi toinen porvareista. »Saattaisipa tämä nuorukainen
itse pyhän Lambertin kiroilemaan! Kelläs sitten olisi lakissaan pyhän
Anteruksen risti ja liljakukka, jollei Ludvig kuninkaan henkivartijaväen
skotlantilaisella komppanialle?»

»Ja entäs jos olisinkin skotlantilaisiin henkivartijoihin kuuluva
jousimies, niin miksi te näin ihmettelette, että minun lakissani oli
komppaniani merkki?» kysäisi Qventin närkästyneenä.

»Hän on sen myöntänyt, hän on sen myöntänyt!» huusivat Rouslaer ja
Pavillon kääntyen riemastuneina kokoontuneen ihmisjoukon puoleen,
heilutellen käsiänsä kämmenet harallaan, pyöreät, lihavat kasvot ilosta
loistaen.

»Hän on myöntänyt olevansa Ludvigin henkivartijoihin kuuluva jousimies
-- Ludvigin, joka on Lüttich'in vapauden suojelija!»

Väkijoukosta kohosi nyt huutoa ja melua, josta kuuluivat sekaisin sanat:
»Eläköön Ludvig, Ranskan kuningas! Eläkööt skotlantilaiset
henkivartijat! Eläköön tämä uljas jousimies! Vapautta, vapautta tai
kuolemaa! Ei mitään veroja! Eläköön uljas Ardenni-vuoriston Metsäkarju!
Surma Burgundin Kaarlelle! Surma Bourbon'ille jä hänen hiipalleen!»

Qventin oli melkein pyörryksissä tästä melusta, joka alkoi yhä uudestaan
toisella haaralla, kun se toisella oli lakannut, nousten ja laskien
niinkuin meren aallot, ja johon yhtyivät vielä tuhannet äänet, jotka
karjuivat joukoittain etäisemmillä kaduilla sekä toreilla; meidän
skotlantilaisellamme ei ollut tässä sekamelskeessä vielä ollut aikaa
arvata kapinan oikeaa tarkoitusta eikä päättää miten itse käyttäytyä.

Hän oli unohtanut, että joku hänen kumppaneistaan, Orleans'in herttuan
ja Dunois'n kanssa olleen kahakan jälkeen, oli lordi Crawford'in
käskystä antanut hänelle Dunois'n miekan halkaiseman kypärän sijasta
teräksellä päärmätyn lakin, jommoiset kuuluivat skotlantilaisten
henkivartijain yleisesti tunnettuun pukuun. Nyt oli yksi noita,
henkivartijoita, jotka aina olivat Ludvigin persoonan ympärillä,
ilmestynyt tämän kaupungin kaduille, jonka tyytymättömyyttä Ranskan
kuninkaan salavehkeilijät aina olivat kiihdyttäneet; luonnollistahan
oli, että lüttichiläiset tämän johdosta luulivat Ludvigin nyt tahtovan
ruveta heitä julkisesti auttamaan. Ja huhu suurensi pian tämän
yksinäisen jousimiehen ilmestymisen Ludvig kuninkaalta tulleeksi
kiireellisen ja voimallisen avun lupaukseksi -- kerrottiinpa, että
ranskalainen apu-armeija jo oli pian tulossa kaupunkiin jostakin
portista, vaikka ei kukaan osannut tarkkaan sanoa mistä.

Mahdotonta oli tätä näin yleistä luuloa saada kumotuksi, sen Qventin
ymmärsi -- ymmärsipä hän senkin että jokainen yritys saada tähän luuloon
piintyneitä ihmisiä siitä luopumaan, syöksisi vain yrittäjän vaaraan, ja
sellaiseen antautumista hän tässä tilaisuudessa piti aivan
tarpeettomana. Hän teki siis kiireesti sen päätöksen, että hän koettaisi
päästä pakoon niin hyvin ja pian kuin mahdollista. Tämä päätös kypsyi
hänen mielessään sinä aikana kun häntä saatettiin raastupaan, johon
kaupungin etevimmät porvarit par'aikaa kiiruhtivat kokoon kuullakseen
niitä sanomia, jotka Qventin'in luultiin tuoneen mukanaan, ja pitääkseen
hänelle sen jälkeen komeat juomingit.

Huolimatta hänen vastustelemisestaan; jota selitettiin ujoudeksi,
ympäröi häntä nyt kansansuosion jokseenkin inhottava tulva kaikilta
puolin. Hänen molemmat pormestari-ystävänsä olivat tarttuneet häntä
käsivarsiin kiinni. Hänen edessään Nickel Block,
teurastaja-ammattikunnan päämies, joka kiireesti oli kutsuttu tänne
virkansa toimituksesta teurastushuoneesta, heilutteli surmakirvestänsä,
joka vielä oli veressä sekä aivojen tahrassa, sillä rohkeudella ja
sulavuudella, jonka viina yksin voi antaa. Hänen takanaan kulki pitkä,
laiha roikale, hyvin humaltunut ja isänmaanrakkaudesta innostunut Klaus
Hammerlein, rautaseppien ammattiesimies, vähintään tuhatmäärä
pesemättömiä ammattilaisiansa perässään. Kankureita, naulaseppiä,
köydenpunoojia, kaikenlaatuisia ja kaikenarvoisia käsityöläisiä tulvaili
esiin joukon jatkoksi jokaiselta synkältä, soukalta sivukadulta.
Poispääsö näkyi olevan vaarallinen ja mahdoton.

Tässä pulassaan Durward kääntyi Rouslaer'in puoleen, joka piteli häntä
toisesta käsikynkästä, ja Pavillon'in puoleen, joka oli ottanut toisen
käsivarren omakseen, ja jotka näin taluttivat häntä tuon
juhlasaattojoukon etupäässä, jonka kunnioituksen esineeksi hän niin
arvaamatta oli joutunut. Hän selitti heille kiireesti, että hän
ajattelematta oli pannut päähänsä skotlantilaisten henkivartijain lakin,
koska sille rautalakille, jossa hän aikoi matkustaa, oli tullut vahinko.

Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, että hänen säätynsä ja matkansa
tarkoitus tämän seikan kautta olivat tulleet yleisesti tiedoksi,
lüttichiläiset kun olivat terävällä älyllään heti tehneet siitä
luonnollisesti seuraavat johtopäätökset. Lisäksi hän vielä viittasi
siihen, että hänen, jos hänet nyt vietäisiin raatihuoneeseen, nähtävästi
ja valitettavasti olisi pakko ilmoittaa sinne kokoontuneille kaupungin
vanhimmille joitakuita asioita, jotka kuningas oikeastaan oli käskenyt
hänen säästää yksistään kuninkaallisen majesteetin kunnon ystävien,
herrojen Rouslaer'in ja Pavillon'in korvia varten.

Tämä viimeinen viittaus vaikutti heti taikasanan tavoin molempiin
pormestareihin, jotka olivat Lüttich'in kapinallisten porvarien
etevimmät päälliköt, ja niinkuin kansanjohtajat ainakin, halusivat niin
paljon kuin suinkin pitää asiain ohjat omissa käsissään. He tekivät siis
heti sellaisen sopimuksen, että Durward poistuisi nyt vähäksi aikaa
kaupungista ja vasta yöllä palaisi takaisin Rouslaer'in taloon, likelle
Schönwald'in puolista kaupunginporttia, puhelemaan heidän kanssansa
kolmen kesken. Durward kertoi heille tätä nykyä asuvansa piispan
linnassa sillä tekosyyllä, että hän oli tuonut kirjeitä Ranskan hovista,
mutta hänen oikea asiansa, niinkuin he olivat arvanneet, oli aiottu
Lüttich'in porvareille; ja tämä monimutkainen asianajo samoin kuin myös
tämmöiselle asialle lähetetyn sanantuojan sääty ja arvo olivat niin
kokonaan Ludvigin tapojen mukaiset, ettei kumpikaan seikka herättänyt
mitään epäilystä eikä kummastusta.

Melkein heti tämän selityksen jälkeen he saapuivat kansanvirran mukana
Pavillon'in talon ovelle, jonka julkisivu antoi eräälle valtakadulle,
mutta jonka takapuoli sekä taloon kuuluva puutarha ja nahkatehtaiden
pitkä rivi oli Maas-joen puolella ulottuen aina sen rantaan saakka; tämä
isänmaallinen porvari oli näet ammatiltaan nahkuri.

Luonnollista oli, että Pavillon'in teki mieli osoittaa
vieraanvaraisuutta Ludvig kuninkaan otaksutulle lähettiläälle, ja
pysähdys hänen talonsa kohdalla ei siis kummastuttanut kansaa;
päinvastoin tervehdittiin herra Pavillon'ia kaikuvilla
eläköön-huudoilla, kun hän talutti korkea-arvoisen vieraansa sisään.
Durward riisui kiireesti päästään huomiota herättäneen päähineensä,
vaihtaen sen nahkurin lakkiin, ja sai pitkän viitan muun pukunsa
peitteeksi. Pavillon antoi hänelle vielä lisäksi passin, millä hän
saattoi päästä kaupungin portista ulos ja tulla takaisin yöllä tai
päivällä, miten hänelle parhaiten sopi. Ja viimein hän antoi
Durward'ille oppaaksi oman tyttärensä, sievän, hymysuisen
flanderilais-hempukan, neuvoen mitä tietä vieras olisi pois saatettava.
Itse puolestaan hän riensi takaisin virkaveljensä luo, ja molemmat
läksivät sitten raatihuoneelle, koettaen parhaansa mukaan keksiä
estelyitä, joilla selittää ystävillensä Ludvig kuninkaan lähettilään
katoamista. Emme tarkoin, käyttääksemme entisen kamaripalvelijan sanoja,
muista minkälaisia valheita nämät johtopässit syöttivät laumalleen;
mutta ei mikään olekaan niin helppoa kuin valheitten uskottelu
kansanjoukolle, jonka kiivaat ennakkoluulot ovat jo suorittaneet enemmän
kuin puolet työstä, ennenkuin valehtelija on sanaakaan virkkanut.

Tuskin oli tämä arvoisa porvari lähtenyt, kun hänen tylleröinen,
palleroinen tyttärensä Trudchen, punastuen ja hämillään hymyillen, mikä
sievästi soveltui hänen kirsikkahuuliinsa, iloisiin sinisilmiinsä ja
läpikuultavan hienoon ihoonsa, saattoi pulskan vieraan nuorukaisen herra
Pavillon'in puutarhan tiheitä lehtokujia myöten alas virran rantaan ja
siellä piti huolta siitä, että hän saattoi jatkaa matkaansa veneessä,
jonka kaksi vahvaa flanderilaista, leveissä roimahousuissaan,
moninappisissa takeissaan, puuhkalakit päässä, laskivat vesille niin
suurella kiireellä kuin heidän alankomaalais-luonteensa vain suinkin
salli.

Soma Trudchen ei osannut mitään muuta paitsi Flanderin kieltä;
-- Durward'illa ei siis ollut muuta keinoa osoittaa kiitollisuuttansa
kuin suihkata suukkonen noille mainituille kirsikkahuulille -- sillä
kuitenkaan millään tavalla rikkomatta uskollista rakkauttansa Croyen
kreivitärtä kohtaan. Tämä suukkonen annettiin hyvin ritarillisesti ja
vastaanotettiin nöyrällä kiitollisuudella; sillä meidän skotlantilaisen
jousimiehen kaltaisia suutelijoita, niin hyvin kasvojen kauneuteen kuin
vartalon solakkuuteenkin nähden, ei ollut juuri joka päivä tarjona
Lüttich'in porvaritytöillä.

Sillä aikaa kun vene kulki Maas-joen hitaita vesiä myöten, oli
Durward'illa kylliksi aikaa mietiskellä mitä hänen, Schönwald'in linnaan
palattuaan, tulisi kertoa Lüttich'issä tapahtuneista seikoista. Hänestä
oli yhtä vastahakoista ilmiantaa jotakuta noista miehistä, jotka, joskin
vain erehdyksestä olivat uskoneet hänelle salaisuutensa, mutta toiselta
puolen hän tahtoi myös salata piispalta, joka oli kohteliaasti ottanut
hänet huoneeseensa, minkälaisessa kapinallisessa tilassa hippakunnan
pääkaupunki oli. Hän päätti senvuoksi vain kertoa asian niin yleisin
sanoin, että se kehoittaisi piispaa ryhtymään varokeinoihin, mutta ei
kuitenkaan saattaisi ketään yksityistä henkilöä hänen kostonsa
alaiseksi.

Vene saattoi hänet maalle noin virstan päähän linnasta, ja Durward antoi
soutajilleen, heidän suureksi mielihyväkseen, yhden guldenin. Vaikka
loppumatka linnaan oli näin lyhyt, niin oli jo linnan päivälliskello,
hänen perille joutuessaan, soinut, ja Durward huomasi nyt sitäpaitsi
lähestyneensä linnaa toiselta puolelta, niin että kiertäminen muurin
ympäri valtaportille myöhästyttäisi häntä vielä enemmän. Hän astui siis
suoraan lähimpää paikkaa kohti, missä hän näki nastallisen muurin -- se
ympäröi luultavasti jo ennenmainittua pientä puutarhaa -- sekä pienen,
linnankaivannolle päin antavan portin ja sen viereen sidotun veneen,
jolla hän arveli, jotakuta tuojaa huutamalla, pääsevänsä yli. Samassa
kun hän näine toiveineen lähestyi, aukeni takaportti, mies astui ulos,
hyppäsi veneeseen, souti kaivannon poikki vähän syrjempänä hänestä, ja
työnsi sitten pitkällä seipäällä veneen takaisin lähtöpaikkaansa. Vielä
likemmäksi tultuaan Qventin tunsi tämän miehen mustalaiseksi, joka
kuitenkin vältti häntä, mikä ei ollutkaan vaikeaa ja riensi toista tietä
Lüttich'iin päin, kadoten pian näkyvistä.

Tässäpä oli taas uutta miettimisen aihetta. Oliko tuo pakana koko tämän
ajan ollut Croyen neitien luona ja mitä varten lie olivat voineet pitää
häntä näin kauan aikaa luonansa? Tämä ajatus oli niin kiusallinen, että
Durward kahta kiivaammin halusi päästä heidän puheillensa saadakseen
samalla ilmaista heille Hairaddin'in petoksen sekä myös sen vaaran,
joka, Lüttich'in kaupungin kapinallisen tilan vuoksi, uhkasi heidän
suojelijaansa, piispaa.

Tämän päätöksen tehtyänsä Durward meni linnaan valtaoven kautta ja
tapasi ruokapöydässä sen osan talonväestä, joka aterioitsi isossa
salissa, nimittäin piispan seurajoukkoon kuuluvat papit, hänen hovinsa
virkamiehet sekä alempiin aateliston luokkiin kuuluvat vieraat. Paikka
pöydän yläpäässä, piispan hovikappalaisen vieressä, oli kuitenkin
vapaana, ja tämä tervehti tulijaa vanhalla koululeikkipuheella: Sero
venientibus ossa (myöhään tulijalle luut), samassa kuitenkin kasaten
hänen lautaselleen niin paljon herkkuja, ettei leikki millään muotoa
voinut saada sitä tositeon leimaa, joka, niinkuin Skotlannissa on tapana
sanoa, tekee ettei leikki olekaan leikkiä, tai korkeintaan on huono
leikki.

Puolustaakseen itseään siitä luulosta, että hän oli ollut epäkohtelias,
Durward kertoi lyhyesti mikä melu kaupungissa oli noussut, kun hänet oli
tunnettu Ludvig kuninkaan palveluksessa olevaksi skotlantilaiseksi
jousimieheksi, ja hän koetti antaa kertomukselleen lystillisen sävyn
sillä, että hän sanoi töintuskin päässeensä sieltä pakoon erään lihavan
Lüttich'in porvarin sekä hänen sievän tyttärensä avulla.

Mutta Durward'in kertomus huolestutti liiaksi koko seuraa, jotta he
olisivat voineet nauraa hänen leikkipuheelleen. Koko syöntikin jäi
Durward'in kertoessa kesken; ja kun hän oli lakannut puhumasta, vallitsi
juhlallinen äänettömyyden hetki, jonka viimein hovimestari lopetti
sillä, että hän puoliääneen ja synkkämielisesti sanoi: »Rukoilisinpa
Jumalaa, että jo saisin nähdä nuo sata burgundilaista huovia!»

»Miksi te tuon asian painatte niin raskaasti mieleenne?» kysyi Durward.
»Onhan teillä täällä koko joukko sotamiehiä, joiden ammattina on
taistella; ja teidän vastustajanne ovat vain kapinallisen kaupungin
roistoväkeä, joka on karkaava pakoon niin pian kuin sotalippu,
huoviparven seuraamana, levitetään liehumaan.»

»Te ette tunne Lüttich'in miehiä», sanoi kappalainen, »joista voi sanoa,
ottaen lukuun gentiläisetkin, että he ovat hurjimmat ja jäykimmät koko
kristikunnassa. Kahdesti on herttua jo rangaissut heitä siitä syystä,
että he alinomaa nostavat kapinan piispaansa vastaan; kahdesti on hän
kukistanut heidät kovalla ankaruudella, vähentänyt heidän
etuoikeuksiaan, riistänyt heiltä heidän sotalippunsa ja anastanut
itselleen valtaa ja oikeuksia, jommoisten alainen ei ennen mikään
keisarikunnan vapaa kaupunki ole ollut. Viime kerran hän voitti heidät
suurella miestapolla likellä St. Tron'ia, missä lüttichiläiset
kadottivat kuusituhatta miestä, osaksi miekan, osaksi hukkumisen kautta.
Ja senjälkeen, tehdäksensä toisen kapinan mahdottomaksi, Kaarle herttua
ei suostunut marssimaan kaupunkiin hänelle avattujen porttien kautta,
vaan revitti maahan neljäkymmentä kyynärää heidän kaupunginmuuristansa
ja ratsasti tästä aukosta kaupunkiin ritariensa etunenässä
valloittajana, kypärin silmikko alaslaskettuna, peitsi ojennuksissa.
Ankarastipa silloin varoitettiin lüttichiläisiä, että tämä Kaarle
herttua, silloinen Charalois'n kreivi, olisi antanut koko kaupungin
sotamiestensä ryöstettäväksi, ellei hänen isänsä, herttua Filip Hyvä,
olisi heidän puolestaan puhunut. Ja kuitenkin, vaikka kaikki nuo asiat
vielä ovat vereksessä muistissa, vaikka muurinaukot ovat korjaamatta ja
varastohuoneet puoleksi tyhjät, kiihdyttää taas jousimiehen lakki heitä
kapinaan. Jumala tämän kaiken parantakoon! Mutta pelkäänpä, että vielä
nousee verinen leikki näin hurjan kansan ja huiman hallitsijan välillä;
ja soisinpa mielemmin, että minun kunnollisella ja lempeällä herrallani
piispalla, olisi vähemmänarvoinen, mutta turvallisempi hiippakunta,
sillä hänen hiippansa ei ole kärpännahoilla päärmätty, vaan okailla.
Tämän minä sanon teille, vieras herra, huomauttaakseni teille, että
jollei asianne pidätä teitä Schönwald'issa, niin tämä on paikka, josta
järkimiehen pitäisi lähteä niin kiireesti kuin mahdollista. Pelkäänpä
teidän naistenne ajattelevan samaa; sillä toisen saattomiehistä, jotka
heidän kanssaan tulivat, he ovat lähettäneet takaisin Ranskan hoviin
kirjeitä viemään, joissa he epäilemättä ilmoittavat aikomuksensa lähteä
hakemaan turvallisempaa suojapaikkaa.»



XX

KIRJE

      Rohkeutta! Onnesi on taattu, jos itse
      vain tahdot; jos et, niin ole iäti käskyläinen,
      palveliain toveri ja kelvoton koskettelemaan
      onnettaren sormenpäitä.

      Loppiaisaatto.


Kun ateria oli loppunut, niin kappalainen, joka näytti mieltyneen
Durward'in seuraan, tai kenties tahtoi onkia häneltä vielä lisätietoja
aamullisesta tapauksesta, vei hänet sivukamariin, jonka ikkunat toiselta
puolelta antoivat puutarhaan päin; ja nähtyään kumppaninsa silmän
halukkaasti vilkaisevan sinne, hän ehdoitti Qventin'ille, että
mentäisiin katsomaan niitä ihmeellisiä ulkomaalaisia pensaita, joilla
piispa oli koristanut kukkastarhansa sarat.

Durward esteli, ei sanonut väkisin tahtovansa tunkeutua sinne, ja kertoi
kuinka hänet aamulla oli sieltä karkoitettu. Kappalainen vastasi
hymyillen, että oleskelu piispan yksityisessä puutarhassa vanhastaan oli
tosin tavallansa kielletty. »Mutta se kielto», lisäsi hän, »on niiltä
ajoilta, jolloin meidän arvoisa isämme oli nuori, tuskin
kolmenkymmenenvuotias, prinssillinen kirkonylimys ja jolloin kauniita
naisia tiheään kävi tässä linnassa hakemassa hengellistä lohdutusta. Ja
pitihän toki», virkkoi kappalainen silmät maahan luotuina ja puoleksi
yksinkertaisella, puoleksi veitikkamaisella hymyllä, »noilla
tunnonvaivoja kärsivillä naisilla, jotka aina asuivat samoissa
huoneissa, joissa tätä nykyä piispan jalosukuinen sisar, olla joku
paikka, missä he saattoivat saada raitista ilmaa, maallikkojen
häiritsemättä heitä. Mutta viime aikoina tämä kielto, vaikkei se ole
tullut nimenomaan peruutetuksi, on joutunut kokonaan pois käytännöstä,
ja on säilynyt vain tyhjänä taikaluulona ikivanhan palvelijan aivoissa.
Jos teitä siis haluttaa», lopetti hän puheensa, »niin voimme heti mennä
katsomaan, onko siellä kummituksia vai ei.»

Ei mikään tietysti olisi voinut olla Durward'ille sen hauskempaa kuin
vapaa pääsö puutarhaan, jolla keinoin hän, jos onni yhä edelleen,
niinkuin tähän asti, suosisi hänen rakkauttansa, hän toivoi saavansa
puhutella armastaan tai ainakin vilahdukselta nähdä hänet jossakin
tornin ikkunassa, parvekkeella tai jossakin muussa ulkonevassa
rakennuksen osassa, samoinkuin Liljan ravintolassa lähellä Plessis'in
linnaa, ja Dauphin'in tornissa itse Plessis'in linnassa. Näyttihän siltä
kuin Isabellan, mihin ikänä hän tulikin asumaan, pitäisi aina olla
tornineitona.

Kun Durward uuden ystävänsä kanssa oli astunut puutarhaan, olisi voinut
luulla tätä maalliseksi filosofiksi, jonka mieli oli kokonaan kiintynyt
maallisiin asioihin. Qventin'in silmät sitä vastoin, jolleivät ne
lentäneetkään ympäri taivaita, kiitelivät kumminkin pitkin kaikkia
ikkunoita, parvekkeita sekä varsinkin torneja, jotka ulkonivat vanhan
linnanrakennuksen kaikista kulmista; hänen silmänsä koettelivat keksiä,
mikä niistä voisi olla häntä opasteleva otava.

Näissä toimissansa ollen nuori rakastaja aivan välinpitämättömästi, jos
ollenkaan, kuunteli arvoisan seuralaisensa selityksiä kaikista kukista,
ruohoista sekä pensaista, joista monet olivat erinomaisen hyödyllisiä
lääkkeenä, toiset vieläkin mainiompia siitä syystä, että ne antoivat
ruualle hienon ma'un, ja jotkut kaikkein mainioimpia, vaikkei niillä
ollutkaan muuta ansiota kuin että ne olivat erinomaisen harvinaisia.
Kuitenkin oli välttämätöntä osoittaa edes jonkunmoista huomaavaisuutta;
mutta se oli nuorukaiselle niin vaikeaa, että hän koko sydämestään
toivoi hiiteen sekä tuon ylen kohteliaan luonnontutkijan että koko
kasvikunnan päälle päätteeksi. Tästä pulasta pelasti hänet vihdoin
kellon helähdys, joka kutsui kappalaisen johonkin virkatoimeen.

Arvoisa hengellinen herra pyysi tarpeettomasti anteeksi, kun hänen
täytyi jättää uusi ystävänsä, ja vakuutti hänelle lopuksi, että hän
saattaisi hyvin illalliseen saakka kävellä puistossa pelkäämättä mitään
häiriötä.

»Tässä paikassa», sanoi hän, »minä aina mietin omia saarnojani, koska
täällä saa parhaiten olla turvassa vieraitten käynneiltä. Olen juuri
menossa saarnaamaan kappeliin, ja kenties teitä haluttaisi kunnioittaa
minua läsnäolollanne. On sanottu että minulla on hiukan saarnalahjoja
-- mutta kunnia sille, jolle se on tuleva!»

Qventin pyysi anteeksi, ettei hän tänä iltana voinut tulla; hänellä oli
muka kova päänsärky, jolle raitis ilma ulkona varmaankin olisi hyvänä
lääkkeenä; ja vihdoin viimeinkin hyväntahtoinen pappi jätti hänet yksin.

Helppo on ymmärtää, että kun hänellä nyt oli paremmin aikaa tarkastella
kaikkia puutarhaan päin antavia ikkunoita ja aukkoja, hän tarkasteli
etupäässä niitä, jotka olivat lähinnä tuota pientä ovea, mistä hän oli
nähnyt Marthon'in päästävän Hairaddin'in sisään silloin kun tämä sanoi
olevansa kutsuttu kreivittärien huoneisiin. Mutta siellä ei liikahtanut
eikä näkynyt mitään, joka olisi kumonnut tai vahvistanut mustalaisen
väitettä. Näin tuli jo hämärä, ja Qventin alkoi pelätä tietämättä
itsekään mistä syystä, että noin pitkällinen kuljeskeleminen puistossa
saattaisi suututtaa tai nostaa epäluuloja.

Juuri kun hän oli päättänyt lähteä ja tämän päätöksensä mukaan viimeisen
kerran kiersi vielä noiden ikkunoiden sivuitse, jotka niin suuresti
vetivät häntä puoleensa, kuuli hän ylhäältä hiljaista, varovaista ääntä,
niinkuin rykäisemällä olisi tahdottu herättää huomiota, vaikka samalla
salata sitä muilta. Kun hän iloisen hämmästyksen vallassa katsahti ylös,
aukeni ikkuna, ja naiskädestä putosi kirje seinän juurella kasvavaan
rosmarinipensaaseen. Tämän kirjeen pudottaminen vaati yhtä suurta
varovaisuutta ja salaisuutta kuin sen lukeminen. Puiston ympärillä oli,
niinkuin jo kerrottu, kahden puolen palatsin rakennuksia, ja sinne
saattoi siis nähdä monenkin huoneen ikkunoista; mutta siellä oli myös
jonkunlainen kivistä kyhätty luola, jonka kappalainen suurella
ihastuksella oli näyttänyt Durward'ille. Qventin sieppasi siis kirjeen
käteensä, pisti sen povellensa ja riensi tuohon piilopaikkaan -- se oli
vain silmänräpäyksen työtä. Siellä hän aukaisi kalliin käärön ja siunasi
samalla Aberbrothick'in munkkeja, joiden opetusta hän sai nyt kiittää
siitä, että hän kykeni ottamaan selvää sen sisällyksestä.

Ensimäisellä rivillä oli kehoitus: »Lue tämä salaa!» -- ja sitten
seurasivat näin kuuluvat sanat: »Minkä sinun silmäsi ovat rohkeasti
ilmoittaneet, sen minun silmäni ovat ehkä hyvinkin ajattelemattomasti
ymmärtäneet. Mutta syytön vaino tekee uhrinsa rohkeiksi, ja minun olisi
parempi antautua yhden miehen kiitollisuuden turviin, kuin edelleen olla
niin monen pyydettävänä. Onnen valtaistuin on jyrkällä kalliolla; mutta
urhokasta miestä ei peloita sinne kiipeäminen. Jos uskallat tehdä jotain
naisen puolesta, joka paljon alttiiksi panee, niin tule aamun koittaessa
huomenna tähän puistoon sinivalkoinen sulka lakissasi; mutta älä odota
mitään muuta sanomaa. Tähdet taivaalla, niin sanotaan, ovat määränneet
sinulle korkean arvon, ja tehneet luonteesi kiitollisuuteen taipuvaksi.
-- Hyvästi -- ole uskollinen, valmis ja neuvokas, äläkä epäile hyvää
onneasi.» Tämän kirjeen sisässä oli sormus, jonka kantakiveen Croyen
kreivisuvun vanha vaakuna oli piirretty suippokaaren muotoon.

Qventin'in ensimäinen tunne tässä tilaisuudessa oli pelkkä ihastus
-- ylpeys ja riemu kohottivat hänen mielensä tähtien tasalle. Hän päätti
lujasti täyttää tämän käskyn tai kuolla, ja sen vuoksi hän ylenkatsoi
niitä tuhansia esteitä, jotka olivat hänen toivonsa ja hänen itsensä
välillä.

Tämän ihastuneen mielialansa vallassa ja sallimatta minkään häiritä
itseänsä, joka olisi voinut riistää hänen ajatuksensa, vaikkapa vain
silmänräpäyksenkin ajaksi, niin hurmaavasta aineesta, Durward palasi
linnaan ja vetosi jälleen entiseen estelyynsä, että muka hänen päätänsä
kivisti, saadaksensa olla erillään piispan virkamiesten seurasta näiden
syödessä illallista, sytytti kynttilänsä ja läksi hänelle määrättyyn
makuukamariin, missä hän luki ja yhä uudelleen luki rakasta kirjettänsä,
suudellen tuhat kertaa yhtä rakasta sormusta.

Mutta nämät kiihtyneet tunteet eivät voineet kauan pysytellä näin
korkealla. Eräs ajatus masensi ne pian matalammalle, ajatus, jonka hän
tosin koetti työntää luotaan kiittämättömyytenä, vieläpä rikoksena
kaikkein pyhintä vastaan, -- se nimittäin, että tämän tunnustuksen
suoruus osoitti vähemmän kainouden määrää kuin mitä ylevä romanttinen
rakkaus, joka hänessä tähän asti oli palanut Isabella neitiä kohtaan,
olisi sallinut. Mutta tuskin oli tämä vastenmielinen ajatus iskenyt
hänen päähänsä, niin hän kiireesti musersi sen ikäänkuin kähisevän,
ilkeän kyykäärmeen, joka oli madellut hänen läheisyyteensä. Pitikö
hänen, jolle onni oli tullut osaksi ja jonka tähden Isabella oli
alentunut korkeudestaan, moittia sitä armollista tekoa, jota paitsi
Durward ei koskaan olisi uskaltanut kohottaa silmiänsä niin korkealle?
Eikö juuri Isabellan korkea sukuperä ja sääty antanut syytä kumota sitä
tapaa, joka kieltää neitoa puhumasta, kunnes rakastaja on lausunut
ensimäisen sanan? Näihin puolusteluihin, jotka hän rohkeasti laati
järkkymättömiksi periaatteiksi ja tunnusti itsellensä, lisäsi kenties
vielä itserakkaus yhden lisäksi, jota hän ei edes itselleen uskaltanut
yhtä suoraan sanoiksi pukea -- sen nimittäin, että rakastetun miehen
etevyys kenties saattoi sallia, että neito hiukkasen poikkesi
tavallisista säännöistä; ja olihan kaikissa tapauksissa, niinkuin
Malvolion tarinasta voi nähdä, tämmöisiä esimerkkejä myös aikakirjoissa
luettavana. Halpasäätyinen knaappi, josta hän nykyään oli lukenut,
olihan sekin, niinkuin hän itse, maaton, mannuton nuorukainen, ja
kuitenkin oli jalomielinen Unkarin prinsessa epäröimättä osoittanut
hänelle paljon suurempaa rakkautta kuin tämä kirje, jonka Durward juuri
oli saanut:

      "Oi terve", hän virkkoi, "mun knaappisein,
      mun sieluni toivo, mun kaipauksein!
      Sä suukkosta kolme nyt multa saat
      viissataa kultaa ja kruununi maat."

Ja sitten samassa tarinassa Unkarin kuningaskin myönsi:

      "Mont' olen ennenki knaappia nähnyt,
      joista on rakkaus prinssejä tehnyt."

Ja näin Qventin jalosti ja ylevämielisesti soi anteeksi kreivittären
teon, josta hänellä oli niin paljon etua.

Mutta tämän epäilyksen perästä seurasi toinen, jota oli vaikeampi
poistaa. Tuo kavaltaja Hairaddin oli ollut kreivittärien huoneissa, sen
verran kuin Durward tiesi, neljä tuntia, ja kun otti huomioon ne
puolinaiset sanat, joilla hän oli vakuuttanut voivansa Qventin'in
sydäntä läheisesti koskevassa asiassa vaikuttaa hänen kohtaloonsa, niin
kukapa voi ta'ata, ettei tämä ollut joku hänen virittämänsä paula? Ja
jos niin oli, eikö ollut luultavaa, että tuo valheellinen kavaltaja oli
keksinyt sen peittääkseen siten jonkun uuden kavaluuden -- kenties hän
tahtoi viekoitella Isabellan pois piispan turvista? Tämä oli tarkoin
mietittävä seikka, sillä Qventin'in inho tuota miestä kohtaan oli yhtä
suuri kuin hävyttömyys, jolla Hairaddin oli petollisuutensa tunnustanut;
ja Qventinin oli mahdotonta toivoa, että mikään hanke, jossa tuolla
konnalla olisi osansa, voisi päättyä kunniallisesti ja onnellisesti.

Nämät vaihtelevat mietteet vierivät Qventin'in mielessä sumupilvien
tavoin, sekoittaen ja pimentäen sitä ihanaa kuvaa, jonka hänen
mielikuvituksensa ensiksi oli luonut, ja sinä yönä uni ei tahtonut
lähestyä hänen vuodettansa. Päivän koittaessa, jopa tuntia ennenkin, hän
oli linnan puutarhassa, missä ei kukaan estänyt hänen pääsyään eikä
oleskeluaan, ja lakissaan hänellä oli määräyksen mukaan niin loistava
sinivalkoinen sulka kuin hän vain kiireessään oli voinut hankkia.
Kahteen tuntiin ei kukaan näyttänyt huomaavan häntä; viimein hän kuuli
harpun säveliä; heti sen jälkeen ikkuna avautui juuri sen pienen
takaoven yläpuolella, josta Marthon oli päästänyt Hairaddin'in sisään,
ja Isabella ilmaantui neitseellisessä ihanuudessaan, tervehti häntä
puoleksi lempeästi, puoleksi ujosti, punastui, kun Durward vastasi
tervehdykseen syvällä, merkitsevällä kumarruksella, sulki ikkunan ja
katosi.

Valkeneva päivä ei tuonut sen enempää mukanaan. Kirjeen todellisuus oli
kuitenkin nyt todistettu -- nyt tuli vain odottaa mitä tämän jälkeen
seuraisi; vaan siihen ei kaunis kirjoittaja ollut antanut minkäänlaista
viittausta. Ei mikään vaara nyt kuitenkaan uhannut; kreivitär oli
vahvassa linnassa, prinssin suojassa, jolla oli suuri maallinen valta
sekä myös kunnioitusta herättävä hengellinen. Ihastuneella nuorella
ritarilla ei nyt tällä kertaa ollut tilaisuutta tarjota apuaan; siinä
kyllin, että hän oli valmiina täyttämään Isabellan käskyjä niin pian kun
ne hänelle ilmoitettaisiin. Mutta kohtalo olikin päättänyt vaatia hänet
tekoon pikemmin kuin hän aavistikaan.

Oli neljäs ilta sen jälkeen kun oli saavuttu Schönwald'iin, ja Qventin
oli aamulla lähettänyt pois Ludvig kuninkaan hoviin toisenkin niistä
miehistä, jotka olivat seuranneet heitä matkalla. Tämän lähettilään
mukana hän oli lähettänyt kirjeitä enollensa sekä lordi Crawford'ille
luopuen Ranskan palveluksesta, jota sekä kunnia että varovaisuus häneltä
vaati, koska Hairaddin'ille annetut salakäskyt milt'ei olivat saattaneet
hänet petollisiin pauloihin. Ja nyt kun hän taas meni levolle, liehuivat
hänen ajatuksissaan kaikki ne ruusunpunaiset mielikuvitelmat, mitkä
lähenevät nuorukaista, joka rakastaa hellästi ja luulee voittaneensa
vastarakkautta.

Qventin'in unennäköihin alussa vaikuttivat samat onnelliset ajatukset,
jotka nukahtaessa olivat olleet hänellä mielessä, mutta sitten ne saivat
pelottavamman luonteen.

Hän oli kävelevinään Isabella kreivittären kanssa tyynen järven
rannalla, semmoisen, jotka ovat Skotlannin laaksojen omituisimpia
kaunistuksia. Hän puhui neidolle rakkaudestaan tietämättä mitään heidän
välillään olevista esteistä. Isabella kuunnellessaan hymyili ja punastui
-- niinkuin Qventin'illä olikin syytä toivoa kirjeestä päättäen, joka
sekä valvoessa että nukkuessa aina oli lähinnä hänen sydäntään. Mutta
maisema äkkiä muuttui kesäisestä talviseksi, tyynestä myrskyiseksi;
tuulet ja laineet kuohahtivat ja nousi semmoinen maininkien ja vihurien
taistelu, ikäänkuin ilman ja veden haltijat kadehtien toisiansa olisivat
ruvenneet kiistelemään pauhaavista valtakunnistaan. Paisuvat vedet
näyttivät estävän heitä sekä eteenpäin että taaksepäin menemästä; yhä
kiihtyvä rajuilma, joka heitteli heitä toisiaan vastaan, näytti myös
tekevän paikalleen jäämisen mahdottomaksi; ja tästä uhkaavasta vaarasta
nousseet rauhattomat tunteet herättivät hänet unesta.

Hän oli hereillä; mutta vaikka unennäkö oli haihtunut ja antanut sijaa
todellisuudelle, niin melu, joka tuon unennäön luultavasti oli
synnyttänyt, kuului yhä vielä Durward'in korvissa.

Ensi työkseen hän kavahti istualleen vuoteessaan ja kuunteli ihmetellen
tuota pauhua, joka, jos se ilmaisi myrskyä, olisi voittanut hurjimmankin
Grampian-vuoristossa ikänä raivonneen vihurin. Mutta hetken kuluttua
olikin Durward jo käsittänyt, ettei tuo pauhu ollutkaan luonnonvoimien,
vaan ihmisten vimman nostama.

Hän hyppäsi ylös vuoteeltaan ja katsahti ulos kamarinsa ikkunasta; mutta
se antoi puutarhaan päin, ja sillä puolen oli kaikki rauhallista, vaikka
ikkunan avattuaan hänen korviinsa kaikuvat huudot vielä selvemmin
todistivat hänelle, että lukuisa ja rohkea vihollinen oli piirittänyt
linnan ja yritti väkirynnäköllä päästä sisään. Kiireesti hän kokosi
vaatteensa sekä aseensa ja puki ne ylleen niin joutuisasti kuin pimeys
ja hämmästys vain suinkin sallivat. Juuri kun hän oli näissä toimissaan,
herätti kolkutus kamarin ovelle hänen huomiotansa. Kun hän ei heti
paikalla vastannut, temmattiin ovi, joka oli heikonlainen, väkisin auki,
ja väkivallantekijä, jonka Durward murteestaan tunsi mustalaiseksi
Hairaddin Maugrabin'iksi, riensi sisään. Pullosta, joka hänellä oli
kädessä ja johon hän sytyttimellä koski, leimahti hämärä, punertava
valkea; sen avulla hän sytytti lampun, minkä hän otti esiin poveltansa.

»Teidän tähdissä ennustettu kohtalonne», virkkoi hän painavalla äänellä
Durward'ille tervehtimättä millään muulla tavalla, »riippuu nyt siitä,
että te silmänräpäyksessä teette päätöksenne.»

»Koira!» vastasi Qventin. »Meidän ympärillämme riehuu kavaluus, ja missä
kavaluutta on liikkeellä, siinä sinulla tietysti on osasi.»

»Te olette hullu!» sanoi Maugrabin. »Minä en koskaan ole pettänyt ketään
muussa tarkoituksessa kuin hyötyäkseni siitä. Ja miksikä pettäisin
teidät, koska teidän pelastuksenne on tuottava minulle enemmän etua kuin
teidän surmanne? Kuunnelkaa toki silmänräpäyksen aika, jos se teille on
mahdollista, järkisanaa, ennenkuin perikadon surmapasuna soittaa sen
teidän korviinne. Lüttichiläiset ovat kapinassa -- Wilhelm de la Marck
joukkoineen johtaa heitä. -- Jos täällä olisikin suojelusväkeä, niin he
pääsisivät voitolle sekä ylivoimansa että vimmansa nojalla; mutta täällä
ei ole suojelijoita juuri nimeksikään. Jos tahdotte pelastaa
kreivittären sekä omat toiveenne, niin seuratkaa minua sen nimeen, joka
lähetti teille kantasormuksen, johon kolme porttia oli piirretty!»

»Käy päälle!» sanoi Qventin kiireesti. »Hänen nimeensä uskallan
heittäytyä vaikka mihin vaaraan!»

»Kunhan minä asian hoidan», sanoi mustalainen, »niin ei tässä tulekaan
mitään vaaraa, jos vain te voitte pysytellä erillänne taistelusta, joka
ei teitä liikuta. Sillä mitä se teihin koskee teurastaako piispa
-- siksihän häntä nimitetään -- laumansa vai lauma paimenensa? -- Hah,
hah, hah! -- Seuratkaa minua, mutta varovasti ja maltilla. Hillitkää
rohkeuttanne ja luottakaa minun varovaisuuteeni -- siten saan
kiitollisuudenvelkani maksetuksi, ja te saatte kreivittären
puolisoksenne. -- Tulkaa jäljessäni!»

»Kyllä tulen», sanoi Qventin paljastaen miekkansa; »mutta samassa
silmänräpäyksessä, kun huomaan vähimmänkin kavaluuden merkin, lentää
pääsi kolmen kyynärän päähän rungostaan.»

Sanaakaan sen enempää virkkamatta mustalainen, nähdessään että Durward
oli nyt täysissä aseissa ja varusteissa, juoksi portaita alas hänen
edellään kierrellen kiireesti useampia syrjäkäytäviä myöten, kunnes he
saapuivat pieneen puutarhaan. Tuskin mitään valoa näkyi sillä puolella,
tuskin mitään melua kuului; mutta heti kun Qventin oli astunut ulos,
niin pauhu linnan toisella puolella kiihtyi kymmenen vertaa
kuuluvammaksi ja korvia särkevämmäksi, ja hän saattoi selittää eri
sotahuudot: »Lüttich! Lüttich!» ja »Metsäkarju! Metsäkarju!» jotka
kajahtivat ryntääjien suusta. Sitä vastoin ne piispan sotamiehet, jotka,
vaikka rynnäkkö olikin niin äkkiarvaamaton ja vaikka heidän puolellaan
oli niin vähän voimaa, olivat rientäneet suojelemaan muuria, huusivat:
»Pyhä Neitsyt piispan avuksi!» Mutta heidän huutonsa oli paljoa heikompi
ja heidän äänensä raukea, vapiseva.

Mutta vaikka Qventin olikin luonteeltaan sodanhaluinen, ei hän
välittänyt nyt vähääkään taistelusta; hän ajatteli vain Isabella neidon
kohtaloa, joka, niinkuin hänellä oli syytä pelätä, tulisi hirveäksi,
jollei hänet saisi pelastetuksi tuon irstaan, armottoman rosvon käsistä,
joka näytti nyt yrittävän murtaa linnan portteja. Durward taipui
käyttämään mustalaisen apua samalla lailla kuin ihmiset toivottomassa
sairaudessa eivät ylenkatso puoskarien ja poppamiesten määräämiä
lääkkeitä. Hän seurasi Hairaddin'ia puutarhan läpi sillä päätöksellä,
että hän käyttäisi häntä oppaanansa kunnes hän keksisi jonkun kavaluuden
merkin, jolloin hän aikoi lävistää hänet miekallaan tai hakata häneltä
pään poikki. Hairaddin näytti tietävän, että hänen henkensä riippui
hiuskarvasta, sillä siitä hetkestä saakka, jolloin he olivat tulleet
ulos, hän jätti kaikki totutut pila- ja kokkasanansa sikseen ja näytti
vannoneen kerrankin käyttäytyvänsä nöyrästi, urhoollisesti ja
toimekkaasti.

Heidän tultuaan sille ovelle, josta päästiin kreivittärien kamariin,
antoi Hairaddin hiljaa merkin, ja silloin ilmaantui kaksi naista, päät
käärittyinä sellaisiin mustiin silkkihuntuihin, joita Alankomaan
naisilla silloin, niinkuin vielä nytkin, oli tapana käyttää. Qventin
tarjosi käsivartensa toiselle heistä, joka tarttui siihen vapisevalla
kiihkolla ja painoi sitä niin kovasti, että jos hän olisi ollut
raskaampi, siitä olisi ollut haittaa paolle. Mustalainen, joka talutti
toista naista, astui suoraan porttia kohti, josta päästiin
linnankaivannolle, samalle paikalle mihin pieni ruuhi oli kiinnitetty,
jolla Hairaddin kerran ennenkin oli Qventin'in nähden poistunut
linnasta.

Heidän soutaessaan kaivannon poikki kuului rynnäkköjä riemuhuudoista,
että linna juuri oli joutumaisillaan valloittajien käsiin; ja niin
kamalalta tuntui tämä huuto Durward'in korvissa, että hän huusi: »Jollei
kaikki vereni olisi auttamattomasti pyhitetty tämän nykyisen
velvollisuuteni täyttämiseen, niin rientäisin takaisin muurille
vieraanvaraista isäntäämme uskollisesti puolustamaan ja muutamien noiden
roistojen ääntä vaientamaan, joiden kurkku soi kapinallisuutta ja
rosvoamishalua!»

Neito, joka yhä piti kiinni hänen käsivarrestaan, painoi hänen näin
puhuessaan sitä keveästi, ikäänkuin osoittaakseen, että hänellä oli
suurempi oikeus hänen ritarilliseen apuunsa kuin Schönwald'in linnalla.
Ja mustalainen mutisi niin kovaan että kyllä kuului: »No sepä vasta
olisi kristityn hurjapäisyyttä, jos pyrkisi takaisin taisteluun, vaikka
rakkaus ja onni molemmat vaativat pakoa. -- Pois! pois! -- niin
kiireesti kuin suinkin! -- Hevosia on meillä varalla tuossa pajukossa.»

»Eihän siellä ole enempää kuin kaksi hevosta», virkkoi Durward, joka
näki ne kuun valossa.

»Ei ollut mahdollista hankkia useampia herättämättä epäluuloa -- ja
niissä on sitä paitsi kylliksi», vastasi mustalainen. »Ratsastakaa te
Tongern'iin päin, ennenkuin tie käy vaaralliseksi. Marthon saa yhtyä
meidän heimokuntamme naisten pariin, joiden kanssa hän on vanha tuttu.
Hän onkin meidän kansan lapsi, ja oleskeli teidän kanssanne
edistääksensä meidän etuamme, jos tilaisuutta siihen tarjoutuisi.»

»Marthon!» huudahti kreivitär katsahtaen toiseen huntupäiseen naiseen ja
hämmästyksestä parahtaen; »eikö minun sukulaiseni olekaan mukana?»

»Ei kukaan muu kuin Marthon», virkkoi Hairaddin. »Suokaa tämä pieni
petos anteeksi. En uskaltanut ryöstää _molempia_ Croyen neitoja
Ardenni-vuoriston Metsäkarjun kynsistä.»

»Konna!» sanoi Qventin vimmalla. »Mutta ei vielä ole -- ei saa vielä
olla liian myöhäistä -- minä lähden takaisin neiti Hamelineä
pelastamaan.»

»Hameline», kuiskasi neito rauhattomalla äänellä, »nojautuu tässä sinun
käsivarteesi, kiittäen sinua pelastuksestaan.»

»Haa! Mitä tämä on?» huusi Qventin tempautuen irti neidon käsivarresta
vähemmän kohteliaasti kuin mitä hän missä muussa tilaisuudessa tahansa
olisi osoittanut halvimmallekaan naiselle. -- »Onko Isabella neiti
jätetty sinne! -- Hyvästi sitten -- hyvästi!»

Kun hän kääntyi rientääkseen takaisin linnaan, tarttui Hairaddin häneen.
»Kuulkaa -- kuulkaa toki -- -- te menette surman suuhun! Mitä varten,
hiiden nimessä, te kannoitte sitten vanhemman neidon värejä hatussanne?
En enää koskaan usko siniseen ja valkoiseen silkkiin. Mutta onhan
tälläkin melkein yhtä suuri perintö -- on kalliita kiviä sekä kultaa
-- onpa lisäksi jonkunlainen perintöoikeus kreivikuntaankin.»

Näin päästäen rinnastaan läähättäviä hajanaisia lauseita, mustalainen
koetti pidättää Durward'ia, joka viimein tavoitti väkipuukkoansa
päästäkseen irti.

»Vai on asian laita siten», sanoi Hairaddin päästäen hänet irti, »mene
tiehesi sitten, ja piru -- jos semmoista on olemassa -- olkoon sinun
seuralaisenasi!» Mutta skotlantilainen, niin pian kuin hän oli päässyt
irti, kiiti tuulen nopeudella takaisin linnaan.

Hairaddin kääntyi sitten kreivitär Hamelinen puoleen, joka oli vaipunut
maahan rauenneena häpeästä, pelosta sekä pettyneestä toivosta.

»Tässä on tapahtunut erehdys», sanoi mustalainen. »Nouskaa,
korkeasukuinen neiti ja seuratkaa minua -- kyllä minä teille ennen aamun
koittoa hankin kohteliaamman aviomiehen kuin mitä tuo sileäleukainen
poika on; ja jollei yksi riitä, niin saatte vaikka kaksikymmentä.»

Neiti Hameline oli yhtä tulinen tunteiltaan kuin turhamainen ja typerä
älyltänsä. Niinkuin moni muukin ihminen suoriutui hän jokseenkin hyvin
elämän tavallisista velvollisuuksista. Mutta tällaisena vaaran hetkenä
hän oli kykenemätön ja saamaton; hän ei tehnyt mitään muuta kuin
päästeli suustansa turhia valituksia ja haukkui Hairaddin'ia varkaaksi,
orja-roistoksi, valehtelijaksi ja murhamieheksi.

»Sanokaa minua vain mustalaiseksi», mutisi hän närkästymättä, »ja sillä
on kaikki kerrassaan sanottu.»

»Konna! Sanoithan, että tähdet olivat määränneet meidät aviopariksi, ja
houkuttelit minua kirjoittamaan -- voi minua kurjaa hullua!» huudahti
onneton kreivitär.

»Ja tähdet _olivatkin_ määränneet teidät aviopariksi», sanoi Hairaddin,
»jos molemmin puolin olisitte olleet suostuvaiset. Mutta luuletteko te,
että autuaat tähtisikermät voivat pakoittaa ketään naimaan vastoin
tahtoansa? -- Nuo teidän riivatut, kristityt kohteliaisuutenne sekä
hullut nauhojen ja lahjojen annot ovat saattaneet minut erehdykseen
-- mutta nuoren herran mielestä vasikka on lehmää makeampi -- siinä koko
juttu. -- Nouskaa nyt vaan ja seuratkaa minua -- ja huomatkaa yksi asia:
minä en siedä mitään itkemistä enkä pyörtymistä.»

»Minä en liikahda paikaltani», sanoi krevitär itsepäisesti.

»Niin totta kuin tähtitaivas on päämme yläpuolella», huusi Hairaddin,
»te liikahdatte sittenkin. Minä vannon teille kaiken sen kautta, jota
hupsut koskaan ovat pyhänä pitäneet, että te täällä olette tekemisissä
miehen kanssa, joka ei pitkältä ajattelisi, ennenkuin hän riisuisi
teidät paljaaksi, sitoisi puuhun ja jättäisi teidät siten oman onnenne
nojaan!»

»Ei», sanoi Marthon käyden väliin, »älä pane pahaksi, mutta tälle
neidolle ei saa tapahtua mitään väkivaltaa. On minullakin puukko
niinkuin sinulla, ja minäkin osaan sitä käyttää. Hän on hyvänluontoinen
nainen, vaikka hupsu. -- Ja, te armollinen neiti, nouskaa nyt ja
seuratkaa minua. -- Tässä on tapahtunut erehdys; mutta onhan sekin toki
jotain, kun henkenne on pelastunut. On niitä montakin tuossa linnassa,
jotka uhraisivat kaiken maailman rikkauden, jos voisivat olla täällä,
missä me nyt seisomme.»

Marthon'in puhuessa toi tuuli Schönwald'in linnasta heidän korviinsa
huudon, jossa voitonriemu kajahteli sekaisin pelon ja tuskanparahdusten
kanssa.

»Kuulkaapas tuota, armollinen neito!» sanoi Hairaddin, »ja olkaa
kiitollinen, ettei teidän tarvitse soittaa kimakkaa äänipilliänne noissa
soittajaisissa. Uskokaa vain minua, kyllä minä rehellisesti pidän huolen
teistä, ja tähdet kyllä täyttävät lupauksensa, niin että te saatte kelpo
puolison.»

Niinkuin metsäneläin, joka pelosta ja uupumuksesta on tullut
voimattomaksi, heittäytyi kreivitär Hameline nyt oppaittensa
johdettavaksi, ja salli vastustelematta viedä itsensä mitä tietä he
tahtoivat.

Ja niin kovin hämmentynyt oli hänen päänsä ja hänen voimansa niin peräti
lopussa, että molemmat arvoisat seuralaiset, jotka puoleksi taluttivat,
puoleksi kantoivat häntä, saattoivat aivan hänen ymmärtämättänsä puhella
keskenään.

»Minä sanoin aina tätä sinun hankettasi hullutukseksi», sanoi Marthon.
»Jos olisit saattanut molemmat _nuoret_ yhteen, kas silloin he olisivat
olleet kiitollisuudenvelassa meille ja meillä olisi ollut jalansijaa
heidän linnassaan. Mutta mitä etua kauniilla nuorukaisella olisi ollut
tämmöisen vanhan hupakon naimisesta?»

»Rizpah», sanoi Hairaddin, »sinä olet antanut nimittää itseäsi
kristityllä nimellä ja asuskellut näiden hullujen ihmisten teltoissa,
niin että itsekin olet taipunut heidän hullutuksiinsa. Kuinka saatoin
aavistaa, että tuo poika pitäisi niin suurta väliä muutamista vuosista
sinne tai tänne, koska tämän avioliiton edut olivat niin
silmäänpistävät? Ja tiedäthän itse, ettei tuota kainoa tyttöstä ikänä
olisi saatu lausumaan niin suoria sanoja kuin tämän taipuisan
kreivittären, joka nyt riippuu käsivarsiemme nojassa yhtä raskaana kuin
villasäkki. Olinpa mielistynyt tuohon poikaan ja aioin tehdä hänelle
ystäväntyön. Jos hän tämän vanhanpiian naisi, niin olisi hän onnen
reessä; jos olisimme hänet saattaneet Isabellan kanssa yhteen, niin
olisimme ärsyttäneet hänen niskaansa De la Marck'in, Burgundin, Ranskan
-- kaikki, jotka vaativat itselleen oikeuden määrätä tämän tyttösen
kohtalon. Ja koska tämän hupakon rikkaus pääasiallisesti on kultana ja
kalleina kivinä, niin olisimme mekin siitä saaneet osamme. Mutta jousen
jänne on katkennut ja nuoli ei ole sattunut. Viekäämme tämä tässä
Vilhelm Partasuulle. Nyt kun hän tapansa mukaan lienee jo täydessä
humalassa, ei hän niin tarkoin eroittane vanhaa tai nuorta krevitärtä.
Lähdetään, Rizpah -- älä anna mielesi masentua. Kirkas Aldeboran-tähti
on yhä vielä myötäinen Erämaan lapsille!»



XXI

LINNANRYÖSTÖ

      Kaikki armon ovet suljen; sotilaani
      tylyt ja raa'at, tappoon tottuneet,
      joill' omatunto laaja on kuin horna,
      riehaavat verikäden vapaudella.

      Henrik V.


Schönwald'in suojelusväki, joskin se oli säikähdyksissään
äkkiarvaamattomasta päällekarkauksesta, oli kuitenkin jonkun aikaa
pitänyt puoliansa ryntääjiä vastaan. Mutta summattomat joukot, jotka
lakkaamatta saapuivat Lüttich'in kaupungista ja mehiläisparvien tavoin
riensivät rynnäkölle, hajoittivat heidän huomionsa ja masensivat heidän
rohkeutensa.

Havaittiinpa sitä paitsi myös osaksi huolimattomuuttakin, milt'ei
petosta, suojelusväen parissa; sillä muutamat tahtoivat antautua, toiset
karkasivat määrätyiltä paikoiltaan ja pyrkivät pakoon. Useat hyppäsivät
vallilta alas kaivantoon, ja ne heistä, jotka eivät hukkuneet veteen,
riistivät pois tunnusmerkkeinä olevat vaakunansa ja pelastuivat siten,
että he sekaantuivat ryntääjien kirjavaan joukkoon. Muutamat harvat
vain, jotka rakastivat piispaa, keräytyivät hänen ympärilleen ja
suojelivat edelleen suurta tornia, johon hän oli paennut. Toiset, jotka
eivät toivoneet saavansa armoa tai olivat kiihoittaneet mielensä hurjaan
rohkeuteen, pitivät puoliansa erinäisissä, palatsin avariin rakennuksiin
kuuluvissa torneissa ja varustuksissa. Mutta ryntääjät olivat saaneet
valtaansa pihat sekä palatsin matalammat rakennukset, ajaen voitettuja
takaa tai hakien saalista. Kaiken tämän tapahtuessa eräs mies, ikäänkuin
tavoittaen kuolemaa, jota kaikki muut pakenivat, koetti päästä keskelle
melua ja kauhua, mielikuvituksessansa peläten jotain vielä
hirvittävämpää kuin mitä todellisuus hänen silmiensä ja korviensa edessä
olikaan. Se, joka olisi nähnyt Durward'in tänä kauhun yönä, tietämättä
mitä hänen käytöksensä tarkoitti, olisi luullut häntä raivoisaksi
mielipuoleksi; ja se, joka olisi tuntenut hänen aikeensa, ei olisi
voinut olla asettamatta häntä parhaitten lauluissa ylistettyjen
sankarien rinnalle.

Lähetessään Schönwald'ia samalta puolelta, mistä hän oli lähtenytkin,
nuorukainen kohtasi useampia metsään pakenevia karkulaisia, jotka
tietysti välttivät häntä, sillä he luulivat häntä viholliseksi, hän kun
tuli päinvastaiselta suunnalta kuin he. Vielä likemmäksi tultuaan hän
kuuli ja joskus näkikin miehiä, jotka hyppäsivät puutarhan muurilta
kaivantoon ja ryntääjiä, jotka sysivät toisia alas. Mutta hänen
rohkeutensa ei masentunut silmänräpäykseksikään. Ei ollut aikaa etsiä
ruuhta, jos olisikaan ollut viisasta sitä käyttää, ja turhaa olisi myös
ollut lähetä puutarhanporttia, sillä se oli ahdettu täyteen pakolaisia,
jotka tunkiessaan takana olevien päälle putosivat kaivantoon, jonka yli
heidän oli mahdoton päästä.

Välttäen tätä paikkaa Qventin hyppäsi kaivantoon, lähellä niin sanottua
pientä linnanporttia, jossa oli yhä vielä alaslaskematon laskusilta.
Suurella vaivalla hän väisti monta hukkuvaa raukkaa, jotka yrittäen
tarttua häneen kiinni olisivat syösseet hänet turmioon, ui
laskusillalle, tarttui kiinni alasriippuvaan kahleeseen, heilahdutti
itsensä suurella voiman ja notkeuden ponnistuksella ylös vedestä ja
pääsi sillan korvalle, josta silta riippui. Juuri kun hän käsin ja
polvin yritti päästä ylös, karkasi eräs lanzknecht häntä vastaan,
verinen miekka kädessä, ja kohotti asettansa antaaksensa hänelle surman
iskun.

»Mitä tämä on, kumppani!» huusi Durward käskevällä äänellä. »Tälläkö
lailla sinä autat sotakumppania? -- Annas tänne kätesi.»

Sotamies ojensi hänelle ääneti ja hiukan epäröiden kätensä ja auttoi
hänet ylös sillan korvalle. Mutta skotlantilainen, antamatta hänelle
aikaa arveluun, jatkoi samalla käskevällä äänellä: »läntiselle tornille,
jos tahdot rikkaaksi tulla; -- pappi-äijän aarteet ovat läntisessä
tornissa.»

Nämät sanat kulkivat suusta suuhun: »läntiselle tornille -- aarteet ovat
läntisessä tornissa!» Ja kaikki hajallaan kuljeskelevat ryntääjät, jotka
kuulivat tämän huudon, riensivät nälkäisen susilauman tavoin
päinvastaiseen suuntaan kuin minne Qventin oli päättänyt kiiruhtaa;
seurasipa siitä elämä tai kuolema.

Ollen kuuluvinaan voittajien joukkoon riensi Durward puutarhaan ja
kohtasi paljon vähemmän esteitä, kuin mitä hän oli pelännyt. Sillä
huuto: »läntiselle tornille!» oli houkutellut pois osan ryntääjistä, ja
toisen osan taas sotahuuto sekä torvien toitotus oli kutsunut kokoon,
kun apua tarvittiin hurjan ulosrynnäkön torjumiseksi; sillä ison tornin
puolustajat yrittivät juuri raivata itselleen tietä ulos linnasta,
kuljettaen piispaa kanssansa. Durward riensi siis puutarhan läpi kiirein
askelin ja sykkivin sydämin, heittäen itsensä taivaallisen voiman
suojaan, joka aina oli varjellut häntä hänen elämänsä lukemattomissa
vaaroissa. Itse hän oli rohkeasti päättänyt onnistua hurjassa
yrityksessään tai heittää henkensä.

Ennenkuin hän oli vielä päässyt puutarhan toiseen päähän, karkasi kolme
miestä hänen kimppuunsa, peitset ojennettuina ja huutaen: »Lüttich,
Lüttich!» Hän valmistautui puolustukseen, kuitenkin vielä miekkaansa
sivaltamatta, ja vastasi: »Ranska, Ranska, Lüttich'in ystävä!»
--»Eläköön Ranska!» huusivat porvarit ja riensivät eteenpäin. Samat
sanat vaikuttivat myös yhtä tehoisana taikakeinona neljään, viiteen De
la Marck'in soturiin, jotka hän puutarhassa tapasi, ja jotka rupesivat
häntä ahdistamaan huutaen: »Metsäkarju, metsäkarju!»

Sanalla sanoen, Qventin alkoi nyt toivoa, että se luulo, että hän oli
Ludvig kuninkaan lähettiläs, jolle oli annettu toimeksi salaa kiihdyttää
Lüttich'in kapinallista kansaa ja auttaa Wilhelm de la Marck'ia, kenties
voisi pelastaa hänet eheänä tämän yön kauhuista.

Päästyään pienen tornin juurelle hän säikähtyi nähdessään, että pienen
takaoven edessä, josta Marthon sekä Hameline kreivitär vähää ennen
olivat astuneet ulos, nyt makasi esteenä useampia kuolleita.

Kaksi niistä hän kiireesti kantoi pois tieltä ja aikoi juuri astua
kolmannen yli, mennäksensä ovesta sisään, kun kuolleeksi luultu tarttui
hänen viittaansa ja rukoili, että Durward auttaisi hänet pystyyn.
Qventin aikoi ryhtyä ankarampiin vapautuskeinoihin kuin itsensä
irtitempaisemiseen, kun kaatunut mies taas huusi: »Olen
tukehtumaisillani tähän, omaan rautapaitaani! -- Olen Lüttich'in
pormestari Pavillon! Jos te olette meidän miehiä, teen teidät rikkaaksi
-- jos vihollinen, niin otan teidät turviini. Mutta älkää -- älkää vaan
jättäkö minua tänne kuolemaan niinkuin kuristettua sikaa!»

Keskellä tätä verisaunaa ja sekasortoa oli Qventin'illä kuitenkin siksi
paljon neuvokkaisuutta, että hän käsitti tämän arvoisan herran voivan
olla hyvänä apuna hänen aiotussa pelastustoimessaan. Hän auttoi siis
pormestarin jaloilleen ja kysyi, oliko hän haavoittunut.

»En ole haavoittunut -- en ainakaan tiedä siitä mitään», vastasi
porvari, »mutta olenpa aivan tukehduksissa.»

»Istahtakaa sitten tälle kivelle ja tointukaa», sanoi Durward; »minä
tulen heti takaisin.»

»Kenenkä puolella te olette?» kysyi pormestari yhä pidättäen häntä.

»Ranskan, Ranskan!» vastasi Qventin pyrkien pois.

»Mitä! minun vilkas, nuori jousimieheni!» ihmetteli arvoisa pormestari.
»Ei, koska onni on saattanut ystävän tänä hirmunyönä luokseni, niin enpä
siitä nyt enää aio luopua. Menkää, minne menettekin, minä seuraan teitä,
ja jos vain saisin muutamia meidän ammattikuntamme rivakoita poikia
käsiini, niin voisin kenties minäkin vuorossani olla teille joksikin
avuksi. Mutta ne ovat kaikki pirahtaneet eri haaroille, niinkuin herneet
palkosestaan. -- Voi tätä hirmuista yötä!»

Näin puhuen hän alkoi retostellen astua Qventin'in perässä, joka hänen
tähtensä hidastutti kulkuansa, sillä hän käsitti kuinka tärkeä hänelle
olisi niin mahtavan miehen suojelus, vaikka hän sydämessään samalla
kiroili tätä kiusallista estettä.

Portaitten yläpäässä oli etuhuone täynnä kirstuja ja rasioita, joissa
näkyi ryöstön jälkiä, sillä osa niiden sisällyksestä oli siroiteltu
ympäri lattiaa. Takalla seisova, kytevä lamppu loi hämärää valoa
kuolleeseen tai pyörtyneeseen mieheen, joka makasi takan päällä.

Rientäen Pavillon'in luota, niinkuin vartijansa talutinvitjoista
irtaantunut jäniskoira, ja tempaisten itsensä voimakkaasti irti, että
vähällä oli sysätä pormestarin kumoon, Durward juoksi toisen ja
kolmannenkin huoneen läpi, joista viimeinen näytti olevan Croyen
neitojen makuuhuone. Mutta ei niissäkään näkynyt elävää sielua. Hän
huusi neiti Isabellaa nimeltä, ensin hiljaa, sitten kovemmin, viimein
tuskallisella voimalla; mutta ei kuulunut mitään vastausta. Hän väänteli
käsiänsä, hän repi tuhkaansa, hän polki jalkaa toivottomuutensa
vimmassa. Vihdoin havaitsi hän kuitenkin pienen valonsäteen, joka
pilkoitti makuuhuoneen pimeimmän nurkan tapetin raon kautta ilmaisten
takana olevaa komeroa. Qventin riensi sitä tutkimaan. Hän löysikin
todella salaoven, mutta ensi kiireessään hän ei saanutkaan sitä auki.
Huolimatta kaikista ponnistuksista ja kivuista hän ryntäsi nyt ovea
vastaan ruumiinsa koko voimalla ja raskaudella; ja niin ankara oli tämä
epätoivoinen ponnistus, että se olisi murtanut vahvempiakin lukkoja
auki.

Näin hän raivasi itselleen tietä ja syöksi melkein päinpäätimysten
pieneen rukoushuoneeseen, missä nainen, joka oli polvillaan maannut
tuskallisessa rukouksessa pyhän Neitsyen kuvan edessä, nyt vaipui maahan
säikähtäen uutta vaaraa, jota lähenevä melu näytti ennustavan. Durward
nosti hänet kiireesti ylös maasta ja -- voi ilojen iloa! -- siinähän
olikin se, jota hän tahtoi pelastaa -- Isabella kreivitär! Durward
puristi hänet rintaansa vasten -- hän rukoili häntä tointumaan -- hän
kehoitti häntä rohkaisemaan mieltään -- sillä nythän Isabella oli sen
turvissa, jolla oli miehuutta ja voimaa kyllin suojelemaan häntä vaikka
koko armeijaa vastaan.

»Durward!» sanoi neito, kun hän viimeinkin oli tointunut, »tekö siinä
todella olettekin? -- Sittenhän vielä on hiukkasen toivoa. Luulinpa jo,
että kaikki elävät ja maalliset ystävät olivat minut hyljänneet -- älkää
te enää minusta luopuko!»

»En ikänä -- en ikänä!» vakuutti Durward. »Mitä tapahtuneekin -- mikä
vaara uhanneekin -- niin, menköön minulta hukkaan kaikki tuolla
siunatulla ristillä lunastettu autuus, jollen seuraa teitä kaikissa
kohtaloissa, kunnes ne jälleen vaihtuvat onnellisiksi!»

»Hyvin koreita ja liikuttavia sanoja!» virkkoi karkea, painunut,
hengästynyt ääni heidän takanaan. -- »Rakkausjuttu, näen minä; ja koko
sydämestäni surkuttelen tätä hentoa hempukkaa aivan kuin hän olisi minun
oma tyttäreni Trudchen.»

»Teidän pitää tehdä enemmänkin kuin vain surkutella meitä», sanoi
Qventin kääntyen puhujan puoleen; »teidän pitää suojella häntä, meinheer
(herra) Pavillon. Saan ilmoittaa teille, että teidän liittolaisenne,
Ranskan kuningas on uskonut tämän kreivittären minun suojaani; jollette
te auta minua, niin että saamme hänet varjelluksi kaikesta vahingosta ja
väkivallasta, niin teidän kaupunkinne on menettävä Ludvig kuninkaan
suosion. Varsinkin on tämä neito pelastettava Wilhelm de la Marck'in
kynsistä.»

»Se taitaa olla vaikeata», sanoi Pavillon, »sillä nuo lanzknecht-roistot
ovat oikeita piruja ottamaan selvää tytöistä. Mutta koetanpa tehdä minkä
voin. -- Mennään toiseen huoneeseen, niin voimme neuvotella siellä.
-- Porraskäytävä on kapea, ja te voitte hyvin puolustaa ovea peitsellä
sillä aikaa kun minä katson ulos ikkunasta ja kutsun kokoon muutamia
meidän nahkuriammattikuntamme rivakoita poikia, jotka ovat yhtä
uskollisia kuin puukot heidän vyöllänsä. -- Mutta kaikkein ensiksi,
päästäkää auki nämät soljet -- sillä en ole pitänyt tätä rautapaitaa
päälläni St. Tron'in tappelun jälkeen, ja olenpa tullut kolme leiviskää
raskaammaksi siitä ajasta, jollei Alankomaan vaaka valehtele ja puntari
petä.»

Rautaisen kuoren avaaminen tuotti suurta helpoitusta kunnon
pormestarille, joka pukeutuessaan siihen oli enemmän ajatellut kiihkeää
haluaan saada avustaa Lüttich'in asiaa, kuin kykyänsä kantaa
rautavarustusta. Myöhemmin tuli ilmi, että hän ilman omaa ponnistusta,
naurettavalla tavalla, voimatta sanaakaan sanoa, oli tihein rivein
rynnäkölle rientävän komppaniansa vauhdilla tullut sysätyksi eteenpäin
ja nostetuksi muurin yli. Linnan sisäpuolella hän oli samalla tavalla
ajellut sinne tänne sitä myöten kuin rynnäkkö tai puolustus virtasi
paisuvana luoteena tai pakenevana vuoksena; ja viimein hän, samoinkuin
meri heittää ajopuun ensimäiseen parhaaseen lahteen, viskattiin kumoon
Croyen kreivittärien huoneitten oven eteen, missä hänen omien
rautavarustustensa raskaus sekä vielä lisäksi kahden surmatun ja hänen
päällensä kaatuneen miehen paino olisivat kahlehtineet häntä kyllin
kauan, jollei Durward olisi pelastanut häntä.

Sama kuuma veri, joka Herman Pavillon'ista teki tuittupäisen,
hillitsemättömän kiihkoilijan valtiollisissa asioissa, vaikutti myös
sen, että hän yksityisessä elämässään oli hyvänluontoinen,
lempeäsydäminen mies, joka, vaikka turhamaisuus joskus saattoikin hänet
harhaan, kuitenkin soi kaikille hyvää. Hän käski Qventin'in pitää hyvää
huolta sievästä yongfrowe (neito) parasta; ja tämän tarpeettoman
kehoituksen jälkeen hän alkoi ikkunasta huhuilla: »Lüttich, Lüttich ja
kelpo nahkurien ammattikunta!»

Pari hänen omaa miestänsä riensi heti paikalle kuullessaan tämän huudon
sekä sitä seuraavan omituisen vihellyksen -- jokaisella ammattikunnalla
oli oma tunnusmerkkinsä. -- Vielä useampia karttui pian lisäksi, ja he
asettautuivat vartioimaan takaovea sekä sitä ikkunaa, joista heidän
päällikkönsä huusi.

Melu näytti nyt johonkin määrin asettuneen. Kaikki vastarinta oli
loppunut, ja ryntääjien eri joukkojen päälliköt ryhtyivät toimiin
estääksensä yleistä ryöstöä. Soittamalla suurta kelloa kutsuttiin
sotaneuvoskunta kokoon, ja malmikieli, joka samalla ilmoitti Lüttich'in
kaupungille, että kapinoitsijat olivat voitollisesti valloittaneet
Schönwald'in, herätti kaikua kaikissa kaupungin kelloissa, joiden
kaukaiset, mutta raikuvat äänet ikäänkuin huusivat: »Onnea voittajille!»
luonnollista olisi ollut, että mynheer Pavillon nyt olisi tullut esille
vahvasta varustuspaikastaan; lieneekö siihen ollut syynä hellä huoli
niistä molemmista, jotka olivat antautuneet hänen suojelukseensa, vai
kenties oman turvallisuutensa huolenpito, joka tapauksessa hän lähetti
toisen lähettilään toisensa perästä käskemään heti paikalla luokseen
alapäällikkönsä, Peterkin Geislaer'in.

Vihdoin viimeinkin Peterkin ilmestyi pormestarin suureksi lohdutukseksi,
sillä tähän mieheen oli Pavillon'illa tapana eninten luottaa kaikissa
pulissa, niin hyvin valtiollisissa kuin sota-asioita ja kauppaa
koskevissa. Peterkin oli vahva, lyhyenläntä, pyöreänaamainen mies, jonka
tuuheat, mustat kulmakarvat ilmaisivat itsepäisyyttä ja väittelemishalua
-- hänellä oli neuvonantajan ulkomuoto, niin sanoakseni. Yllään hänellä
oli härännahkainen takki, leveä vyö ja väkipuukko vyöllä sekä pertuska
kädessä.

»Peterkin, kelpo apulaiseni», sanoi päällikkö; »tämä on ollut suuri
voiton päivä -- yö, arvelinkin sanoa -- tottahan sinäkin nyt olet
kerrassaan iloinen?»

»Olenpa kyllä iloinen siitä, että te olette iloinen», virkkoi
urhoollinen luutnantti; »vaikka enpä olisi luullut tapaavani teitä
viettämässä voittoa, jos siksi sitä sanotte, tämmöisessä tornikomerossa,
kun teitä tarvittaisiin neuvottelukokouksessa.»

»Mutta _tarvitaanko_ minua siellä?» sanoi pormestari.

»Tarvitaan kyllä, jotta pitäisitte lüttichiläisten puolta, jotka ovat
pahemmassa ahdistuksessa kuin koskaan ennen», vastasi Peterkin.

»Pyh, Peterkin!» vastasi päällikkö, »sinä olet aina tuommoinen
nyreämielinen nurisija.»

»Nurisijako? Enpä niinkään», sanoi Peterkin; »mikä muille on mieleen, se
minuakin aina ilahduttaa. Soisinpa vaan, ettemme olisi saaneet kuningas
Tuonenkurkea kuningas Pölkyn sijaan, niinkuin sammakot sadussa, jonka
pyhän Lambert'in kirkon lukkari on meille lukenut Aesopin kirjasta!»

»En käsitä sanojasi, Peterkin», sanoi pormestari.

»No niin, sitten voin sanoa teille, että tämä Metsäkarju tai karhu
näyttää mielivän anastaa Schönwald'in omaksi luolaksensa, ja hänestäpä
saattaa tulla yhtä häijy naapuri, jollei häijympikin, kuin mitä piispa
äijä koskaan on ollut. Hän on ottanut koko valloituksen omiin käsiinsä,
ja siitä on vain enää kysymys, prinssinkö vai piispan nimenkö hän
omistaa itselleen. Ja häpeä on nähdä kuinka pahoin he ovat pidelleet
piispa vanhusta.»

»Sitä en salli, Peterkin», sanoi Pavillon kuohahtaen; »minä vihasin
hiippaa, vaan en päätä hiipan alla. Meitä on kymmenen yhtä vastaan
kentällä, Peterkin, emme me salli tuommoista käytöstä.»

»Kyllä niinkin, kymmenen yhtä vastaan ulkona kentällä, mutta ainoastaan
mies miestä vastaan tässä linnassa; ja paitsi sitä Nickel Block,
lihamies sekä kaikki etukaupunkien roistoväki pitävät Wilhelm de la
Marck'in puolta, osaksi Saus und Braus'in (melun ja mässäämisen) vuoksi
-- sillä hän on iskettänyt tapit auki kaikista olut- ja viinitynnyreistä
-- osaksi vanhasta kateudesta meitä ammattikuntalaisia vastaan, joilla
on omat etuoikeutensa.»

»Peterkin», sanoi Pavillon, »parasta että heti paikalla palaamme
kaupunkiin. En tahdo kauemmin viipyä täällä Schönwald'issa.»

»Mutta linnan laskusillat ovat ylös vedetyt, mestari», sanoi Geislaer,
»ja portit lukossa, joita lanzknecht'it vartioivat. Ja jos me väkisin
pyrkisimme ulos, niin nuo roistot, joilla on sota jokapäiväisenä
askareenaan, löylyttäisivät pahasti meitä, jotka vain joskus suurina
juhlina ja Matin päivinä tappelemme.»

»Mutta miksikä hän on lukinnut portit?» kysyi huolestunut pormestari;
»tai mistä syystä hän täten sulkee kunnon miehiä vankeuteen?»

»Enpä tiedä sanoa, en suinkaan», sanoi Peterkin. »Sellainen huhu on
tosin liikkeellä, että Croyen neidot rynnäkön aikana ovat päässeet
pakoon. Siitä tuo Partasuu ensiksi hurjistui ja nyt hän sen lisäksi on
vielä viinistä hurjaantunut.»

Pormestari loi lohduttoman katseen Qventin'iin eikä näyttänyt lainkaan
tietävän mihin ryhtyä. Durward, joka tarkoin oli kuunnellut jokaista
sanaa, säikähtyi suuresti, mutta ymmärsi myös samassa heidän
pelastuksensa kokonaan riippuvan siitä, että hän pysyisi neuvokkaalla
mielellä ja ylläpitäisi Pavillon'in miehuutta. Hän sekaantui siis
rohkeasti puheeseen niinkuin mies, jolla on oikeus ottaa osaa
neuvotteluun. »Minua hävettää, mynheer Pavillon», sanoi hän, »kun näen
teidän epäröivän mitä tässä tilaisuudessa on tehtävä. Menkää rohkeasti
Wilhelm de la Marck'in eteen ja vaatikaa että te, teidän
alipäällikkönne, knaappinne sekä tyttärenne pääsevät vapaasti ulos
linnasta. Mitä syytä hänellä olisi pidättää teitä täällä vankina?»

»Minä sekä alipäällikköni -- se on minä ja Peterkin -- oikein -- mutta
kuka on knaappini?»

»Minä, tätä nykyä», vastasi rohkeasti skotlantilainen.

»Tekö?» kysyi pormestari hämillään. »Mutta olettehan te Ranskan
kuninkaan lähettiläs!»

»Aivan oikein, mutta minun sanomani on Lüttich'in maistraatille aiottu
-- ja sen tahdon ainoastaan Lüttich'issä tuoda esille. -- Jos
tunnustaisin Wilhelm de la Marck'ille kuka olen, niin eikö minun tulisi
myös ruveta asioihin hänen kanssansa? Ja eikö hän sitten pidättäisi
minua täällä? Teidän pitää saada minut salaa ulos tästä linnasta teidän
knaappinne valenimellä.»

»Hyvä -- te olette siis knaappini -- mutta te puhuitte tyttärestäni
-- tyttärenihän, toivon minä, on hyvässä turvassa kotonani Lüttich'issä
-- jossa myös koko sydämeni ja sieluni halulla soisin hänen isänsä
olevan.»

»Tämä neito tässä», virkkoi Durward, »on nimittävä teitä isäksi, niin
kauan kuin me tässä paikassa olemme.»

»Ja kaiken ikäni perästäpäinkin», sanoi kreivitär heittäytyen
pormestarin jalkojen juureen ja syleillen hänen polviaan. »Ei ole
yhtäkään päivää kuluva, jona en teitä kunnioituksella ja rakkaudella
muistaisi ja jona en rukoilisi teidän puolestanne, niinkuin tytär
isänsä, jos vain autatte minut tästä hirveästä hädästä. -- Voi älkää
olko kovasydäminen! Ajatelkaa, jos teidän oman tyttärenne tulisi maata
polvillaan vieraan edessä rukoillen häneltä suojaa hengelleen sekä
kunnialleen -- ajatelkaa sitä ja suokaa _minulle_ sama turva, jota
toivoisitte hänelle!»

»Totta puhuen», virkkoi kelpo pormestari hyvin liikutettuna tästä
innokkaasta rukouksesta, »näyttääpä minusta kuin olisi tällä sievällä
tyttösellä hiukan Trudchen'in suloutta -- siltä minusta heti paikalla
tuntui -- ja että tämä rivakka nuori herra tässä, joka on niin sukkela
neuvonantaja, on hiukan Trudchen'in sulhasen näköinen. -- Lyönpä
kokonaisesta groschen'ista (pieni rahalaji) vetoa, että tässä on tosi
rakkausjuttu kysymyksessä, ja olisihan synti, jollei sitä edistettäisi.»

»Se olisi synti ja häpeä vielä päälle päätteeksi», virkkoi Peterkin,
hyväntahtoinen joskin itserakas flanderilainen; ja näin puhuessaan hän
pyyhkäisi silmiään hihansa suulla.

»Olkoon hän sitten olevinaan tyttäreni», sanoi Pavillon, »mutta
peittäköön kasvonsa tarkasti mustalla silkkihuivillaan. Ja jos
uskollisilla nahkureilla ei ole kyllin voimaa suojella, häntä heidän
ammattipäällikkönsä tyttärenä, niin ei maksa vaivaa, että he koskaan
enää hankaavat nahkoja. Mutta kuulkaa -- kysymyksiin täytynee vastata
-- mitä sanon, jos minulta kysytään, mitä tekemistä minun tyttärelläni
oli tämmöisessä verisaunassa?»

»Mitä tekemistä oli puolilla kaikista Lüttich'in muista naisista, jotka
seurasivat meitä tänne linnan muurin edustalle?» sanoi Peterkin. »Eihän
niillä suinkaan ollut muuta syytä kuin että tämä juuri oli kaikista
maailman paikoista se, missä heidän ei olisi pitänyt olla. -- Meidän
yongfrowe Trudchen on vain tullut vielä kappaleen matkaa edemmäksi
-- siinä kaikki.»

»Ihmeen viisaasti puhuttu», sanoi Qventin. »Olkaa vain rohkea ja antakaa
tälle mynheer Pavillon'ille hyviä neuvoja, niin voitte kärsimättä mitään
vahinkoa tehdä jaloimman työn, mikä on tullut tehdyksi aina Kaarle
Suuren ajoista asti. -- Kas tässä, suloinen neito, käärikää päänne tähän
huntuun», -- kaikellaisia naisten vaatekappaleita oli hajallaan
huoneessa -- »ja olkaa hyvässä toivossa, sillä muutamien minuuttien
perästä me olemme vapaat ja hyvässä turvassa. -- Jalo herra», lisäsi hän
Pavillon'in puoleen kääntyen, lähtekää nyt matkaan.»

»Malttakaa -- malttakaa -- silmänräpäys vielä», virkkoi Pavillon. »Minä
aavistan pahaa! -- De la Marck on hurja mies, oikein metsäkarju
luonteeltaan niinkuin nimeltäänkin. Mitäs jos tämä nuori neito on yksi
Croyen kreivittäristä -- mitäs, jos hän keksii sen ja vimmastuu sen
johdosta?»

»Jos olisinkin yksi noista onnettomista naisista», sanoi Isabella
pyrkien taas polvilleen hänen eteensä, »niin voisitteko te tällä hädän
hetkellä hyljätä minut? Voi jospa todellakin olisin teidän tyttärenne
tai vaikkapa kaikkein köyhimmän porvarin tytär!»

»Ei niin köyhiä -- niin vallan köyhiä ollakaan, nuori neito -- kyllähän
me maksamme minkä jaksamme», pani porvari.

»Älkää panko pahaksi, jalo herra», alkoi taas onneton neito.

»Eipä olla jalosukuisia, eikä herrojakaan», sanoi pormestari, »vaan
kunnon Lüttich'in porvareita, jotka suorittavat vekselinsä helisevillä
kolikoilla. -- Mutta se ei kuulu asiaan. -- Vaikkapa olisittekin
kreivitär, uiiu otan teidät kuitenkin suojelukseeni.»'

»Teidän on velvollisuus häntä suojella, vaikka hän olisi herttuatarkin»,
sanoi Peterkin, »koska kerran olette sananne antanut.»

»Oikein, Peterkin, aivan oikein»; sanoi pormestari. »Niin on meidän
alankomaalaisten tapa: Ein Wort, ein Mann! (Sanasta miestä) ja nyt ei
muuta kuin asiaan käsiksi. -- Meidän pitää mennä sanomaan jäähyväiset
Wilhelm de la Marck'ille; mutta sittenkin aavistan pahaa ajatellessani
häntä. Ja jos se olisi kohteliaisuuden käynti, jota voisi välttää, niin
eipä minun mieleni suinkaan palaisi sinne.»

»Eikö olisi parempi, koska teillä on semmoinen miesjoukko takananne,
mennä portille ja väkisin pyrkiä ulos?» kysyi Qventin.

Mutta yhdellä suulla Pavillon ja hänen neuvonantajansa sanoivat, että
sellainen hyökkäys oman liittolaisen sotamiesten kimppuun olisi
sopimatonta, ja sen lisäksi he vielä puolin sanoin osoittivat, miten
vaarallinen asia se olisi, josta Qventin kyllin selvästi näki, ettei
sellaista voinut yrittääkään tällaisten liittolaisten kanssa. He
päättivät siis rohkeasti mennä linnan suureen saliin, missä
Ardenni-vuorten hurja Metsäkarju kuului pitävän pitojansa ja pyytää
vapaata pääsöä linnasta Lüttich'in pormestarille ja hänen seuralleen,
mikä vaatimus näytti olevan niin kohtuullinen, ettei sitä olisi luullut
mahdolliseksi kieltää. Sittenkin kunnon pormestari huokasi
katsahtaessaan seuralaistensa puoleen, ja virkkoi uskolliselle
Peterkin'illeen: -- »Kas näin sitä käy, kun sydän on liian rohkea ja
hellä! Voi, voi, Peterkin, kuinka paljon vastusta minulla jo on ollut
rohkeudestani ja armahtavaisuudestani, ja kuinka paljon vastusta
tuottaneekaan hyvä sydämeni minulle, ennenkuin Jumala päästää meidät
pois tästä riivatusta Schönwald'in linnasta!»

Kun he astuivat pihojen poikki, joissa yhä vielä lepäsi joukottain
kuolleita ja kuoleman kanssa kamppailevia, kuiskasi Qventin, joka
talutti Isabellaa tämän hirmupaikan läpi, hänelle rohkaisevia,
lohduttavia sanoja, ja huomautti, että pelastus kokonaan riippui
kreivinnan omasta mielenlujuudesta ja hätäilemättömyydestä.

»Ei minun -- ei minun», sanoi Isabella, »vaan teidän, teidän yksin.
-- Voi, jos vain pelastun tästä hirmunyöstä, niin en ikänä unohda häntä,
joka pelasti minut! Yhtä ystävyyden työtä minä pyytäisin kuitenkin vielä
teiltä, ja rukoilen että suostutte siihen, jos teille on äitinne maine
ja isänne kunnia rakas!»

»Mitä te voisitte anoa, jota minä voisin kieltää?» kuiskasi Qventin.

»Työntäkää kernaammin väkipuukkonne minun sydämeeni», sanoi Isabella,
»kuin jätätte minut vangiksi noiden hirviöiden käsiin.»

Qventin vastasi vain puristaen nuoren kreivittären kättä, joka, siltä
ainakin näytti, olisi myös puristanut vastaan, jollei hän olisi ollut
niin peloissaan. Ja nojautuen nuoren suojelijansa käsivarteen hän astui
tuohon peloittavaan saliin; Pavillon luutnanttinsa kera astui edeltä, ja
perässä seurasi kaksitoista nahkurinammattikunnan poikaa, jonkunmoisena
pormestarin kunniavahtina.

Heidän lähestyessään salia kuului sieltä niin julmaa riemunkarjuntaa ja
niin hurjaa naurunhohotusta, joista päättäen olisi pikemmin luullut
siellä olevan piruja iloitsemassa, saavutettuaan jonkun voiton
ihmiskunnasta, kuin kuolevia olentoja, joilta rohkea yritys oli
onnistunut. Mielenkiihko, jommoista vain toivottomuus voi saada aikaan,
piti kuitenkin kreivitär Isabellan rohkeutta yllä. Masentumaton miehuus,
joka vaarassa vain yltyi, teki Durward'in lujaksi. Pavillon ja Peterkin
puolestaan olivat pakosta rohkeat ja katsoivat kohtaloansa suoraan
silmiin, niinkuin paaluun sidottu karhu, jonka täytyy kestettävänsä
kestää.



XXII

MÄSSÄÄJÄT

      _Cade_. Missä on Dick, teurastaja Ashford'ista?
      _Dick_. Tässä.
      _Cade_. He kaatuivat tieltäs kuin lampaat ja härjät; ja sinä
      liikuit niinkuin olisit ollut omassa teurastushuoneessasi.

      Kuningas Herik VI, toinen osa.


Ei voisi juuri ajatellakaan kummempaa ja hirvittävämpää muutosta kuin
se, mikä oli tapahtunut Schönwald'in linnan isossa salissa, sen jälkeen
kun Qventin oli päivällispöydässä istunut. Tämä muutos kuvasi todellakin
mustimmilla, hirvittävimmillä väreillä sodan kurjuutta, varsinkin
semmoisen sodan, jota armottomimmat kaikista sotilaista, raa'an
aikakauden palkkasoturit, kävivät; sillä nämät miehet olivat virkansa
toimituksessa tottuneet kaikkiin sodan hirmutöihin ja verisaunoihin,
eikä heissä ollut hiukkaakaan isänmaanrakkautta tai romanttista
ritarillisuutta.

Vain muutamia tunteja aikaisemmin tässä samassa huoneessa istui
säädyllinen, siivo, jopa hiukan liiankin vakava pöytäkunta pappeja ja
maallikko virkamiehiä, joiden seurassa ei sopinut muuten kuin
kuiskaamalla laskea kevytmielisempää leikkipuhetta, ja vaikka syömistä
ja juomista oli yltäkyliin, kuitenkin noudatettiin ulkokultaisuuden
rajaa lähentelevää kohtuullisuutta -- nyt sitä vastoin oli siellä niin
hurja ja pauhaava mässäys vallalla, että itse saatanakin, jos hän olisi
istahtanut pöydän päähän pitojen esimieheksi, tuskin olisi voinut siihen
mitään lisätä.

Pöydän päässä istui piispan valtaistuimella, joka kiireesti oli tuotu
tänne suuresta neuvottelusalista, itse pelättävä Ardenni-vuoriston
Metsäkarju, mies joka täydesti ansaitsi tämän hirvittävän nimen, josta
hän näytti itse iloitsevan, ja jonka ansaitsemiseksi hän tekikin kaikki
voitavansa. Kypärin hän oli riisunut päästään, mutta muuten hän oli
täysissä raskaissa ja kiiltävissä rautavarustuksissaan, joista hän
luopuikin ani harvoin. Hartioilta riippui vahva suunnattoman suuren
metsäkarjun nahasta tehty viitta, johon oli sovitettu hopeiset sorkat
sekä torahampaat. Päänahka oli siten laitettu, että se, kypärin päälle
vedettynä, milloin parooni oli täysissä varustuksissa, tai, niinkuin
tässä tilaisuudessa, kypärittömään päähän painettuna, irvisteli vastaan
hirveänä kuvatuksena; ja kuitenkaan kasvot, jotka pilkistivät sen alta
esille, tuskin olisivat tarvinneet tämmöistä lisäpelotusta tavallisen ja
luonnollisen hirvittävyytensä lisäksi.

Yläpuoli De la Marck'in kasvoista, sellaisina kuin ne olivat lähteneet
luonnon käsistä, miltei salasi hänen sisällisen luonteensa. Sillä vaikka
hänen tukkansa oli yhtä karkea ja siivoomaton kuin sen peitoksi vedetyn
päähineen karva, niin näkyi kuitenkin suora, korkea, miehuullinen otsa,
leveät, verevät posket, suuret, loistavat, vaaleanharmaat silmät sekä
kotkan nokan lailla kaariutuva nenä ilmaisevan urhoollista, jalomielistä
sydäntä. Mutta näiden miellyttävämpien kasvojenosien vaikutusta masensi
peräti se väkivaltaisuus ja hävyttömyys, mikä oli tullut hänelle
tavaksi; sillä nämät molemmat, yhdessä irstaisuuden ja kohtuuttomuuden
kera, olivat painaneet De la Marck'in kasvoihin jälkensä, jotka
pilasivat hänen muotonsa luontaisen raa'an ritarillisuuden.
Väkivaltaisuus ja hävyttömyys, joille hän tavallisesti antoi höllät
ohjat, olivat turvottaneet posket ja varsinkin silmien ympärystät;
irstainen elämä ja säädyttömät tavat olivat itse silmätkin tummentaneet,
punerruttaneet silmän valkuaisen ja muuttaneet koko muodon ilettävällä
tavalla sen metsän pedon kaltaiseksi, johon hirvittävä parooni niin
kernaasti salli itseään verrattavan. Mutta -- kumma ristiriitaisuus
ihmismielessä! -- vaikka hän muissa kohdissa tahtoi olla metsäkarjun
näköinen ja halulla salli, että häntä sillä nimellä mainittiin, koetti
De la Marck kuitenkin, kasvattamalla partansa pitkäksi, salata sitä
omituisuutta, josta hän alkuaan oli saanut Metsäkarjun nimen. Hänen
huulensa sekä ylempi leukaluunsa olivat näet tavattoman paksut ja
ulkonevat, ja kun sen lisäksi vielä hänen sivuhampaansa olivat pitkät ja
ulospistävät, muistutti hänen kasvojensa alapuoli johonkin määrin
metsäkarjun kärsää; ja tämä seikka sekä se, että De la Marck niin
hartaasti metsästeli Ardenni-vuoristossa, oli ollut alkusyynä
liikanimeen Ardennien Metsäkarju. Hänen partansa, joka oli tuuhea,
hirvittävä ja takkuinen, ei muuten voinutkaan peittää tätä muodon
luontaista inhottavuutta, eikä myös millään lailla jalostaa paroonin
raakaa ulkomuotoa.

Hänen sotamiehensä ja upseerinsa istuivat pöydässä sekaisin
lüttichiläisten kanssa, joista useimmat kuuluivat alhaisimpaan väkeen.
Niiden parissa oli huomattava teurastaja Nickel Block, joka istui itse
De la Marck'in vieressä; hänen hihansa olivat ylöskäännetyt, niin että
saattoi nähdä hänen käsivartensa aina kyynärpäätä myöten olevan verissä,
samoinkuin myös teurastuskirveskin oli pöydällä hänen edessään.
Sotamiehillä oli useimmilla pitkä parta, yhtä hirvittävä kuin
ylipäällikölläkin; tukka oli kammattu ylöspäin semmoisella tavalla, että
se vielä lisäsi heidän luonnostaankin julmaa ulkonäköään. Sen lisäksi
olivat useimmat heistä humalassa, niin hyvin voitonriemusta kuin
runsaasta viinin juomisesta, josta heidän ulkomuotonsa oli tullut
vieläkin hirvittävämmäksi ja inhottavammaksi. Puheet, joita he päästivät
suustansa, ja laulut, joita he hoilottivat yrittämättäkään osoittaa
mitään kohteliaisuutta tai kuunnella toinen toistansa, olivat niin
ruokottomia ja Jumalaa pilkkaavia, että Qventin kiitti onneaan, kun ne
hirmuisen melun tähden eivät voineet selvään kuulua hänen
seurakumppaninsa korviin.

Vielä on sanottava paremmanlaatuisista porvareista, jotka De la Marck'in
soturien rinnalla ottivat osaa näihin hirvittäviin pitoihin, että
useitten kalpeista kasvoista ja tuskallisesta ilmeestä kävi ilmi, miten
vastenmieliset nämät juomingit olivat heille ja kuinka suuresti he
pelkäsivät pöytäkumppaneitaan. Toiset sitä vastoin, jotka olivat
sivistymättömämpiä ja luonnonlaadultaan raaempia, pitivät sotamiesten
vallattomuutta vain urhoollisuutena, jota he mielellään olisivat
tahtoneet matkia, ja koettelivat niin paljon kuin mahdollista jäljitellä
heidän tapojaan, kiihoittaen itseänsä sillä, että he kaatoivat
äärettömin määrin viiniä sekä Schwarzbier'iä (väkevää olutta) kurkkuunsa
-- onhan ylenjuominen kaikkina aikoina ollut Alankomailla liiankin
tavallinen vika.

Pitojen varustukset olivat olleet yhtä epäsäännölliset kuin
pitoseuralaiset itsekin. Kaikki piispan hopeamaljat ja pikarit, vieläpä
kappelikirkon alttariastiatkin -- sillä Ardennien Metsäkarju ei pitänyt
lukua, vaikka hänen osakseen olisi tullut kirkonvarkaankin nimi
-- nähtiin täällä sekaisin suunnattoman suurten nahkaleilien sekä
kaikenmoisten juomasarvien kanssa.

Eräs hirvittävä seikka on vielä lisättävä ja kerrottava; kaiken muun
jätämme mielellämme lukijan oman mielikuvituksen täytettäväksi. Kesken
kaikkea vallattomuutta, jota De la Marck'in sotamiehet uskalsivat
harjoittaa, eräs lanzknecht, jolla ei ollut sijaa pöydässä -- mies, joka
rynnäkössä oli osoittanut urhoollisuutta ja pelottomuutta -- oli
häpeämättä temmannut käteensä suuren hopeapikarin ja anastanut sen
saaliikseen sanoen ottavansa sen korvaukseksi siitä, ettei hän ollut
saanut osaa pidoista. Tälle leikinteolle, joka oli aivan hänen seuransa
luonteen mukainen, nauroi De la Marck niin että kaikki hänen kylkiluunsa
hyppelivät. Mutta kun toinen sotamies, jolla näytti olleen huonompi
maine, yritti samaa vallattomuutta, De la Marck heti paikalla teki lopun
leikistä, joka pian olisi tyhjentänyt pöydän kaikista sen
kallisarvoisista koristeista. »Hohoh! Ukkosen haltija iskeköön!» huusi
hän; »ne, jotka eivät uskalla olla miehiä, kun vihollinen katsoo heitä
silmiin, eivät myöskään saa uskaltaa ruveta varkaiksi ystävien kesken.
Mitä! Sinä hävytön pelkuri -- sinä, joka odotit kunnes laskusilta oli
laskettu alas ja portti avattu, sillä aikaa kun kumppanisi Horst väkisin
ryntäsi kaivannon ja muurin yli, _sinäkö_ täällä nokkaviisaaksi rupeat?
-- Solmikaa hänet ikkunapieleen! -- Hän saa jaloillaan lyödä tahtia sillä
aikaa kun me juomme maljan toivottaen hänelle onnellista matkaa
helvettiin!»

Tuskin oli tämä tuomio lausuttu, niin jo samassa oli se täytetty;
silmänräpäyksen jälkeen kurja mies jo väänteli itseänsä
kuolemantuskassaan, riippuen ikkunan rautakangista. Siellä hänen
ruumiinsa yhä roikkui, kun Qventin seuroineen astui sisään; estäen
kalpean kuutamon tunkeutumasta saliin, se loi permannolle oudon varjon,
joka epäselvästi, mutta sittenkin pelottavasti ilmaisi synnyttäjänsä
luonnetta.

Pormestari Pavillon'in nimen kulkiessa nyt suusta suuhun tässä
meluavassa seurassa, hän koetti näyttää mahtavalta ja ylpeältä, niinkuin
hänen kaltaisensa suuriarvoisen ja suurivaltaisen miehen sopi, mutta
nähdessään tuon hirvittävän roikaleen ikkunassa sekä hurjan seuran hänen
ympärillään, oli hänen sangen vaikea olla masentumatta, vaikka Peterkin,
joka itsekin oli jotenkin hämmästynyt, koetti rohkaista häntä kuiskaten
hänen korvaansa: »Olkaa mies, mestari, muuten me joudumme kaikki
hukkaan!»

Pormestari pysyi rohkeana niin hyvin kuin hän saattoi, ja piti lyhyen
puheen, jossa hän ilmaisi ilonsa sen suuren voiton johdosta, jonka De la
Marck'in sotamiehet ja Lüttich'in porvarit yhdessä olivat saavuttaneet.

»Niin», vastasi De la Marck pilkallisesti, »olemmepa viimeinkin saaneet
pedon kaadetuksi, sanoi rouvan rakkikoira karhukoiralle. Mutta hehei,
pormestari! tulettehan te niinkuin Mars sotajumala, kauneuden jumalatar
kumppaninanne. Kuka tuo kaunotar on? -- Huntu pois, huntu pois! -- ei
kukaan nainen saa tänä yönä pitää kauneuttansa yksinomaisuutenaan.»

»Se on minun tyttäreni, jalosukuinen päällikkö», vastasi Pavillon, »ja
minä pyydän anteeksi, että hän on hunnutettu. Hän on tehnyt semmoisen
lupauksen Köln'in kolmelle autuaalle tietäjälle.»

»Siitä lupauksesta minä päästän hänet heti», sanoi De la Marck; »sillä
täällä aion yhdellä ainoalla kirveeniskulla pyhittää itseni Lüttich'in
piispaksi; ja tottahan yksi elävä piispa toki lienee kolmen kuolleen
tietäjän arvoinen.»

Vahvahdusta ja murinaa kuului vierasjoukon parissa; sillä Lüttich'in
porvarit, jopa osa noista raa'oista sotureistakin, kunnioittivat Köln'in
kolmea tietäjää -- siksi näitä tavallisesti sanottiin -- vaikka he eivät
olisikaan pitäneet mitään muuta pyhänä.

»No, eipähän minulla olekaan mitään petosta mielessäni noita
pyhimys-vainajia vastaan», virkkoi De la Marck; »minä tahdon kun
tahdonkin vain tulla piispaksi. Hallitsija, joka on sekä maallinen että
hengellinen, ja jolla on valta niinhyvin sitoa kuin päästää, soveltuu
paraiten teidänkaltaiselle heittiöjoukolle, jolle ei kukaan muu soisi
synninpäästöä. -- Mutta tulkaa tänne, arvoisa pormestari -- istukaa
viereeni ja katsokaa miten minä teen sen sijan avonaiseksi, jotta voin
itse päästä siihen. -- Tuokaa sisään minun edeltäjäni pyhän hiipan
kantaja.»

Liikettä syntyi salissa, jona aikana pormestari, joka ei käynyt hänelle
tarjotulle kunniapaikalle istumaan, valitsi itselleen sijan pöydän
alapäässä. Hänen selkänsä taakse, aivan hänen lähelleen, keräytyivät
kaikki hänen seuralaisensa aivan kuin lammaslauma, joka, kun vieras
koira lähestyy, asettuvat yhteen ryhmään vanhan, kellokkaan pässin
taakse, jolla, niinkuin he luulevat, pitäisi arvonsa ja virkansa tähden
olla enemmän rohkeutta kuin muilla.

Saman paikan läheisyydessä istui myös hyvin kaunis nuorukainen, julman
De la Marck'in avioton poika, niinkuin huhu tiesi kertoa; sen lisäksi
vielä tiedettiin, että julmuri joskus osoitti tälle nuorukaiselle
lempeyttä, jopa hellyyttäkin. Pojan äiti, kaunis jalkavaimo, oli saanut
surmansa siten, että tuo armoton soturi oli häntä kerran humalapäissään
tai mustasukkaisuuden puuskan aikana pahasti lyönyt; ja tytön kohtalo
oli tuottanut väkivallantekijälle niin paljon omantunnonvaivoja kuin
vain suinkin hän saattoi tuntea. Tästä osaksi ainakin lie johtunut, että
De la Marck rakasti äidittömäksi jäänyttä lasta. Qventin, joka piispan
vanhalta kappalaiselta oli saanut kuulla tästä rosvopäällikön
heikkoudesta, asettui niin likelle mainittua nuorukaista kuin
mahdollista, hän aikoi näet, jos muista keinoista ei olisi apua, käyttää
tätä poikaa tavalla tai toisella turvapanttina tai suojana.

Sillä aikaa kun kaikki nyt seisoivat ja ahdistunein mielin odottivat
mitä tyrannin käskystä oli tapahtuva, kuiskasi eräs Pavillon'in
seuralaisista Peterkin'ille: »Eikö mestari sanonut tätä tyttöstä
tyttärekseen? -- Vaan eihän hän voi olla meidän Trudchen. Tämä tyttönen
on varmaankin kahta tuumaa pitempi, ja pistääpä hänen huntunsa alta
musta hiussuortuvakin esiin. Meidän torin pyhä Mikael auttakoon!
-- saattaisipa yhtä hyvin sanoa mustan härän nahkaa valkoisen hiehon
nahaksi!»

»Hs, hs!» kielsi Peterkin maltillisesti. -- »Mitäs jos meidän
mestarimme tekee mieli näpistää piispan puistosta joku metsäkauris,
josta kotimuorin ei tarvitse saada tietoa! Sopisiko sinun tai minun
siinä asiassa ruveta salanuuskijaksi?»

»En minä sitä suinkaan tahdo tehdä, veikkonen», vastasi toinen, »vaikka
enpä olisi luullut hänen näin vanhana enää puuttuvan luvattomaan
metsäkauriinpyyntöön. Saakeli -- mikä arkaluontoinen keijukainen tuo
onkin! Katsopas kuinka hän kyykistyy tuolle tuolille, ihmisten selän
taakse, välttääksensä De la Marck'in poikien silmäniskuja. -- Mutta kah,
kah! -- mitä kummaa he nyt aikovat tehdä vanhalle piispa paralle?»

Miehen näin puhuessa väkivaltaiset soturit par'aikaa laahasivat
Lüttich'in piispan, Ludvig Bourbon'in sisään hänen oman palatsinsa
juhlasaliin. Tukan sekä parran pörröisyydestä sekä vaatteitten
epäjärjestyksestä jo näkyi miten pahasti häntä oli pidelty; muutamat
hänen papilliseen juhlapukuunsa kuuluvat vaatekappaleet oli
huolimattomasti vedetty hänen päälleen, nähtävästi vain hänen virkansa
ja arvonsa pilkkaamiseksi. Hyväksi onneksi -- ainakin Durward'in
mielestä -- Isabella kreivitär istui semmoisessa paikassa, ettei sinne
voinut paljon nähdä eikä kuulla seuraavasta tapauksesta; sillä muuten
neidon säikähdys, jos hän olisi nähnyt suojelijansa näin vaarallisessa
tilassa, olisi luultavasti antanut ilmi hänen salaisuutensa ja saattanut
hänen omankin henkensä vaaraan. Asettuipa Durward nyt varmuuden vuoksi
vielä kreivittären eteen, estääksensä häntä sekä näkemästä että myös
muille näyttäytymästä.

Seuraava tapaus oli lyhyt ja hirvittävä. Onneton piispa, jota ennen oli
pidetty iloisena, hyvänsävyisenä nahjuksena, osoitti nyt, tämän hurjan
päällikön tuolin eteen tuotaessa, tässä vaarallisessa tilassa
arvokkaisuutta ja mielenylevyyttä, jotka olivat aivan hänen korkean
sukuperänsä mukaiset. Hänen ilmeensä oli vakaa, peloton, ja hän seisoi,
kun laahaavat väkivaltaiset kädet hellittivät hänet irti, jalona, vaikka
samalla myös Jumalan sallimukseen nöyrästi alistuvaisena, puoleksi
korkean aatelismiehen, puoleksi kristityn marttyyrin kaltaisena. De la
Marck hämmästyi myös vankinsa lujaa miehuutta, varsinkin kun siihen
vielä liittyi muisto kaikesta siitä hyvyydestä, jota piispa ennen oli
hänelle osoittanut; rosvopäällikkökin nähtävästi oli nyt kahden
vaiheella ja loi silmänsä maahan; vasta sitten, kun hän oli tyhjentänyt
suuren pikarillisen viiniä, palasi taas hänen katsantonsa ja käytöksensä
häpeämätön julkirohkeus ja hän puhui täten onnettomalle vangilleen:
»Ludvig Bourbon», lausui armoton soturi kovasti vetäen henkeään,
kouristaen kätensä nyrkiksi, purren hampaansa yhteen ja tehden
kaikenlaisia muita temppuja, joilla hän saattoi nostattaa ja kiihoittaa
luontaista julmuuttansa, -- »minä olen pyytänyt sinun ystävyyttäsi, sinä
sen hylkäsit. Mitä antaisit nyt siitä, että meidän välimme olisi
toisenlainen? -- Nickel, ole valmis.»

Teurastaja nousi istuimeltaan, tempasi kirveen käteensä, kiersi hiljaa
De la Marck'in tuolin ympäri ja seisoi ase kohotettuna paljaissa,
suonikkaissa käsissään.

»Katsahdapas tuohon mieheen, Ludvig Bourbon!» virkkoi De la Marck
jälleen. »Minkä hinnan nyt tarjoat pelastuaksesi tästä vaarallisesta
tilanteesta?»

Piispa loi surullisen, mutta pelottoman katseen tuohon harmaapartaiseen
pyöveliin, joka näytti olevan valmis tyrannin käskyä täyttämään, ja
sitten hän lausui lujalla äänellä: »Kuule minua, Wilhelm de la Marck, ja
te kunnon miehet kaikki -- jos täällä lienee ainoatakaan, joka ansaitsee
sitä nimeä -- kuulkaa ainoat ehdot, mitkä voin tarjota tälle rosvolle.
-- Wilhelm de la Marck, sinä olet yllyttänyt kapinaan yhden
keisarikunnan kaupungeista -- olet väkirynnäköllä valloittanut palatsin,
jonka omistajana on yksi pyhän Saksan Keisarikunnan ruhtinaista -- olet
surmannut hänen väkensä, ryöstänyt hänen tavaransa, tehnyt väkivaltaa
hänen persoonalleen -- kaikesta tästä olet velkapää joutumaan
keisarikunnan pannan alaiseksi -- olet ansainnut sen, että sinut
julistettaisiin henkipatoksi ja maanpakolaiseksi, maatiluksesi sekä
oikeutesi menettäneeksi. -- Ja oletpa vielä pahempaakin tehnyt, olet
rikkonut vielä pyhempääkin kuin ihmisten lakia -- olet siis ansainnut
myös vielä ankaramman koston kuin ihmisten kädestä lähtevän. Olet
väkivallalla murtanut auki Herran pyhän temppelin -- olet tehnyt
väkivaltaa yhdelle kirkon isistä -- olet saastuttanut Jumalan huoneen
rosvoomisella ja verenvuodatuksella aivan kuin kirkonvaras --».

»Joko loppui saarnasi?» keskeytti hänet De la Marck polkien vimmaisesti
jalkansa lattiaan.

»Ei vielä», vastasi piispa, »sillä en ole vielä ilmaissut niitä ehtoja,
joita tahdoit kuulla minun suustani.»

»Jatka sitten», sanoi De la Marck, »mutta katso, että ehtosi soivat
paremmalle korvissani kuin tämä alkupuhe, tai kavahda harmaata päätäsi!»
Ja heittäen itsensä taaksepäin tuolin selkänojan varaan, hän kiristi
hampaitaan, kunnes vaahto alkoi kuohua hänen huuliltaan aivan kuin
metsänpedon torahampaista, jonka nimen hän oli omistanut omakseen ja
nahan pukimekseen.

»Pahat työsi olen lausunut julki», jatkoi piispa vakavalla lujuudella;
»nyt kuule ehdot, jotka minä, laupiaana hallitsijana ja kristityn kirkon
piispana, unohtaen minulle persoonallisesti tehdyn väkivallan, anteeksi
antaen jokaisen erityisen loukkauksen, armosta tarjoan sinulle. Heitä
maahan komentokapulasi -- luovu päällikkövirastasi -- päästä kahleista
vankisi -- anna takaisin mitä olet ryöstänyt -- ja'a mitä sinulla lienee
muuta tavaraa avuksi niille, jotka olet saattanut orvoiksi ja leskiksi
-- pukeudu säkkiin ja tuhkaan -- ota toivioretkeläissauva käteesi ja
lähde avojaloin toivioretkelle Roomaan -- sitten tahdon itse ruveta
puolestasi puhumaan, niin että keisarillinen kamarioikeus
Regensburg'issa säästäisi henkesi ja meidän pyhä isämme paavi armahtaisi
sinun kurjan sielusi.»

Ludvig Bourbon'in lausuessa näitä ehtoja niin lujalla äänellä, kuin
olisi hän yhä vielä istunut piispan istuimellaan ja vallananastaja
maannut hänen jalkaansa juurella, De la Marck verkalleen ojensi itsensä
suoraksi tuolillaan; ja kun piispan vaiettua ensihetken hämmästys oli
siirtynyt vihan tieltä, iski hän silmää Nickel Block'ille ja kohotti
sormeaan sanaakaan virkkaamatta. Teurastaja sivalsi kirveellään,
aivankuin hän olisi toimittanut vain virkaansa kaupungin
teurastushuoneessa, ja murhattu piispa kaatui huoahtamattakaan maahan
oman piispanistuimensa juureen. Lüttichiläiset, jotka eivät olleet
osanneet pelätä näin kauheata tapausta, vaan olivat luulleet
keskustelun viimein päättyvän jonkinlaisella sovinnolla, kavahtivat
kaikki yht'aikaa ylös, päästäen suustansa kirouksia sekä kostonhuutoja.

Mutta Wilhelm de la Marck, kohottaen hirvittävän äänensä yli kaiken
melunkin kuuluvaksi, ja pudistaen ojennettua käsivarttansa sekä nyrkiksi
kopristunutta kättänsä, huusi: »Hohhoo, te Lüttich'in siat! Te
piehtaroitsijat Maas-joen mudassa! -- Vai te uskallatte mittailla
voimianne Ardennien hurjan Metsäkarjun kanssa? -- Ylös, metsäkarjun
poikuus!» -- tällä nimellä hän usein itse, samoinkuin muutkin, nimitti
sotureitaan. -- »Näyttäkää noille Flanderin harjaseläville
torahampaitanne!»

Kaikki hänen miehensä hypähtivät ylös kuultuansa tämän käskyn, ja kun he
istuivat sekaisin äskeisten liittolaistensa keskellä ja vielä lisäksi
olivat ennakolta saaneet tiedon mahdollisesta hyökkäyksestä, niin oli
jokainen heistä heti temmannut naapuriansa kiinni kauluksesta, oikealla
kädellä kohottaen leveäteräistä väkipuukkoa, joka lamppujen sekä kuun
valossa kirkkaasti välkähti. Kaikki käsivarret kohosivat, vaan ei
yksikään iskenyt; sillä uhrit olivat kovin hämmästyksissään
yrittääksensäkään vastarintaa, ja De la Marck'in tarkoitus luultavasti
olikin vain peloittaa porvariliittolaisiansa.

Mutta yht'äkkiä sai tämä seikka ihan toisen käänteen Qventin Durward'in
kautta, joka oli paljon neuvokkaampi ja päätöksissään kerkeämpi kuin
hänen ikäisensä tavallisesti, ja jonka rohkeutta sitä paitsi tänä
hetkenä kiinnitti kaikki se, mikä vain suinkin olisi saattanut enentää
hänen luontaista älykkäisyyttänsä ja mielenpontevuuttansa. Hänkin teki
samoin kuin De la Marck'in miehet, hyppäsi Kaarle Eberson'in, heidän
päällikkönsä pojan kimppuun, jonka hän helposti sai valtaansa, uhkasi
väkipuukollansa nuorukaisen kurkkua ja huusi: »Semmoinenko on teidän
leikkinne? No siihenpä tahdon sitten minäkin ottaa osaa!»

»Seis, seis!» huusi De la Marck -- »eihän tämä ole muuta kuin leikkiä
-- ei muuta kuin leikkiä! -- Luuletteko te, että minä tahtoisin tehdä
pahaa hyville ystävilleni ja liittoveljilleni, Lüttich'in miehille!
-- Sotamiehet, päästäkää irti, käykää istumaan, viekää pois tuo raato»
-- hän potkaisi piispan ruumista jalallaan, »joka on nostanut riitaa
ystävien kesken, ja huuhdelkaamme kaikki vihat uudella maljalla!»

Kaikki hellittivät uhrinsa irti, ja sotamiehet sekä porvarit seisoivat
nyt ja katsoivat toinen toiseensa, ikäänkuin he eivät oikein olisi
tietäneet olivatko he ystävyksiä vai vihamiehiä. Qventin käytti tämän
hetken hyväkseen.

»Kuulkaa minua, Wilhelm de la Marck», lausui hän, »ja te Lüttich'in
porvarit! -- Ja te, nuori herra, olkaa hiljaa» -- sillä Kaarle Eberson
yritti tempaista itsensä irti -- »ei teille tehdä vahinkoa, jollei vielä
kerran tapahdu jotain tuommoista kovin terävää pilaa!»

»Kuka, paholaisen nimessä, sinä olet», kysäisi kummastunut De la Marck,
»joka olet tullut tänne meidän omaan pesäämme määräämään ehtoja ja
ottamaan panttivankeja? -- meiltä, jotka kyllä olemme tottuneet
vaatimaan muilta pantteja, vaan emme semmoisia koskaan anna
kenellekään?»

»Minä olen Ludvigin, Ranskan kuninkaan palveluksessa», lausui Durward
rohkeasti, »jousimies hänen skotlantilaisessa
henkivartija-komppaniassaan, niinkuin te jo puheestani ja puvustani
mahdatte arvata. Minut on lähetetty tänne teidän tekojanne tarkkaamaan
ja kuninkaani tietoon saattamaan; mutta ihmeekseni näen tässä, että
teidän tekonne pikemmin ovat pakanain kuin kristittyjen, pikemmin
hullujen kuin järkimiesten tekoja! Burgundin Kaarlen sotajoukot lähtevät
heti paikalla marssimaan teitä kaikkia vastaan, ja jos te toivotte
Ranskalta apua, tulee teidän käyttäytyä toisella tavalla. -- Mitä teihin
tulee, te Lüttich'in porvarit, niin kehoitan teitä viipymättä palaamaan
kotikaupunkiinne; ja jos joku rupeaisi teidän lähtöänne estämään, niin
julistan estäjän minun herrani, kaikkein armollisimman Ranskan kuninkaan
viholliseksi!»

»Eläköön Ranska ja Lüttich! Ranska ja Lüttich!» huusivat Pavillon'in
seuralaiset ynnä myös useat muut porvarit, joiden miehuutta Qventin'in
rohkeat sanat olivat karaisseet.

»Eläköön Ranska ja Lüttich! Ja eläköön tämä urhokas jousimies! Me
tahdomme hänen puolellaan elää tai kuolla!»

Wilhelm de la Marck'in silmät säihkyivät, ja hän kaappasi
väkipuukkonsa, ikäänkuin lennättääkseen sen tuon rohkean puhujan
sydämeen. Mutta hän katsahti ensin ympäri salia ja näki soturiensa
katseissa jotain, jota _hänenkin_ täytyi ottaa lukuun. Heidän parissaan
oli paljon ranskalaisia, ja kaikki he tiesivät kuinka paljon salaista
raha-apua De la Marck oli saanut sen maan kuninkaalta, olipa sitä paitsi
myös moni heistä kauhuissaan äskeisen väkivaltaisen, kirkonkin vihaa
nostavan teon johdosta. Burgundin Kaarlen nimi soi pelottavalta, sillä
tiedettiin sen miehen varmaankin koettavan viimeiseen asti kostaa
tämmöisiä tekoja; ja se ajatus, että riitaantuminen lüttichiläisten
kanssa sekä Ranskan kuninkaankin suututtaminen vielä päälliseksi olisi
hurjinta hulluutta, teki masentavan vaikutuksen soturien rohkeuteen, jos
kohta heillä olikin pää nyt aivan pyörällä. De la Marck sanalla sanoen
älysi, ettei hän omaltakaan väeltään nyt enää saisi apua mihinkään
uuteen väkivallantekoon, ja hilliten vimmaa, joka kuvastui hänen
otsallansa ja silmissänsä, hän ilmoitti, »ettei hänellä suinkaan ollut
mitään pahaa mielessä hyviä ystäviänsä lüttichiläisiä vastaan, jotka
kaikki saisivat, jos niin tahtoivat, esteettömästi lähteä pois
Schönwald'ista, vaikka hän kyllä olisi suonut, että he olisivat
viettäneet hänen seurassaan edes yhden ainoan yökauden heidän voittonsa
kunniaksi». Tähän hän sitten vielä suuremmalla mielenmaltilla kuin mitä
hänellä oli tapana, lisäsi »mielellään rupeavansa seuraavana päivänä tai
niin pian kuin heille sopisi keskusteluihin siitä, kuinka saalis olisi
jaettava ja mihinkä toimiin oli ryhdyttävä heidän yhteiseksi
puolustuksekseen. Lopuksi hän lausui vielä toivomuksen, että ainakin
tämä skotlantilainen herra tekisi hänen pidoilleen sen kunnian, että hän
viettäisi yötä Schönwald'issa».

Durward kiitti kutsusta, mutta sanoi lähtönsä tai jäämisensä riippuvan
Pavillon'ista, jonka seuraan häntä oli erikoisesti käsketty liittymään;
mutta tietysti hän oli seuraava Pavillon'ia, kun tämä jälleen tulisi
käymään urhokkaan Wilhelm de la Marck'in majapaikkaan.

»Jos teidän lähtönne riippuu minun lähdöstäni», virkkoi Pavillon
kiireesti ja aivan ääneensä, »niin te varmaankin lähdette Schönwald'ista
silmänräpäystäkään kauemmin viipymättä -- ja jollette aio tulla
takaisin Schönwald'iin muuta kuin minun seurassani, niin eipä ole
luultavaa, että te kovinkaan pian saatte nähdä jälleen tämän paikan.»

Puheensa loppulauseen kunnon pormestari mutisi itsekseen, peläten siitä
koituvan pahaa, jos hän kaikkien kuullen päästäisi sanoiksi tunteensa,
joita hän ei kuitenkaan kokonaan saanut hillityiksi.

»Pysykää aivan likellä minun takanani, rivakat nahkuripoikani», sanoi
hän henkivartijoilleen, »ja lähtekäämme niin joutuisasti kuin
mahdollista pois tästä varkaitten pesästä.»

Useimmat korkeampisäätyiset lüttichiläiset näyttivät olevan samaa mieltä
kuin pormestari, ja tuskinpa nekään iloitsivat yhtä paljon rynnätessään
Schönwald'iin kuin nyt päästessään eheinä sieltä pois. Heidän sallittiin
esteettä lähteä linnasta; ja iloinenpa oli Qventinkin, kun nuo
hirvittävät muurit olivat heidän selkänsä takana.

Ensi kertaa sen jälkeen kun he olivat astuneet tuohon kauheaan saliin,
uskalsi Qventin kysyä nuorelta kreivittäreltä, miten hän jaksoi.

»Hyvin, hyvin», vastasi Isabella kuumeenkaltaisella kiiruulla, »aivan
hyvin -- älkää vain viivyttäkö matkaamme kysymyksillä -- älkäämme
menettäkö ainoatakaan silmänräpäystä sanoilla -- paetkaamme
-- paetkaamme!»

Näin puhuessaan hän yritti jouduttaa askeleitansa; mutta se onnistui
häneltä niin huonosti, että hän olisi uupumuksesta vaipunut maahan,
jollei Durward olisi tukenut häntä. Nuori skotlantilainen nosti hänen
suojaansa annetun rakkaan holhokin syliinsä samalla hellyydellä kuin
äiti, kun tämä pelastaa lapsensa vaarasta. Ja kun neito, ajattelematta
mitään muuta paitsi pelastusta, kiersi toisen käsivartensa Durward'in
kaulaan, niin nuorukainen ei olisi tahtonut luopua ainoastakaan tämän
yön vaarasta, koska loppu oli muodostunut tämmöiseksi.

Kunnon pormestaria puolestaan tuki ja laahasi mukanansa uskollinen
neuvonantaja Peterkin sekä toinen kirjuri. Ja näin he semmoisella
kiireellä, etteivät uskaltaneet huoahtaakaan, joutuivat joen varrelle.
Matkallaan he kohtasivat montakin liikkeellä olevaa porvariparvea,
jotka olivat uteliaat saamaan tietoja, miten rynnäkkö oli onnistunut ja
oliko todellakin totta, mitä huhu jo tiesi kertoa, että voittajain
välille oli noussut eripuraisuutta. Välttäen näitä utelioita niin paljon
kuin mahdollista, saivat he viimein, Peterkin'in ja muutamien hänen
kumppaniensa uutteran toimen avulla, veneen hankituksi itselleen. Siinä
oli heillä nyt tilaisuutta hiukan levähtää, ja tämä lepo oli tervetullut
Isabellalle, joka yhä vielä liikkumatta lepäsi pelastajansa
käsivarsilla, kuin myös kunnon pormestarille. Tämä viimeksimainittu,
lausuttuansa joukon katkonaisia kiitoksensanoja Durward'ille, jonka
mieli tällä hetkellä oli täynnä muita huolia, niin ettei hän joutunut
vastaamaan, piti Peterkin'ille pitkän puheen omasta urhoollisuudestaan
ja hyväsydämisyydestään sekä vaaroista, joihin nämät molemmat avut
olivat hänet tässä niinkuin muissakin tilaisuuksissa saattaneet.

»Peterkin, Peterkin», sanoi hän taas, jatkaen illallista
valitusvirttänsä, »jollei minulla olisi niin urhokasta sydäntä, en olisi
koskaan vastustanut kymmenysveroa, koska jokainen muu elävä henki oli
myöntyväinen sitä suorittamaan. -- Niin, ja jos sydämeni olisi vähemmän
urhokas, niin ei se olisi viekoitellut minua tuohon St. Tron'in
tappeluun, missä eräs Hennegaun huovi peitsellään sysäsi minut
lietteiseen ojaan, josta sydämeni ja käteni eivät jaksaneet auttaa minua
ylös, ennenkuin tappelu oli loppunut. -- Niin, Peterkin, ja nyt taas
tänä yönä sama urhouteni viekoitteli minut pukeumaan liian ahtaaseen
haarniskaan, ja siihen olisin tukehtunut kuoliaaksi, jollei avukseni
olisi tullut tämä rivakka nuori herra, jonka virkana sotiminen onkin, ja
siihen hänen virkaansa minä toivotan hänelle kaikkea iloa. Ja entäs
minun sydämeni, Peterkin, se on saattanut minut köyhäksi mieheksi -- tai,
oikeammin sanoen, se olisi saattanut minut köyhäksi mieheksi, ellen
istuisi jokseenkin tukevalla oksalla tässä matoisessa maailmassa -- ja
tiesi Jumala kuinka moneen pulaan se vielä on saatava minut, kun nyt
ollaan tekemisissä korkeasukuisten neitosten ja kreivitärten ja
salaisuuksien kanssa, joiden tähden, sen verran kuin voin arvata, voi
vielä puolet omaisuudestani joutua hukkaan ja kaulani takertua pahaan
paulaan kaupan päälliseksi!»

Qventin ei malttanut kauemmin kuunnella ääneti tätä puhetta, vaan
vakuutti pormestarille, että mitä vaaraa ja vahinkoa hänelle koituisikin
hänen suojaansa uskotun nuoren kreivittären tähden, niin saisi hän siitä
kaikkein sulimmat kiitokset sekä myöskin, sen verran kuin mahdollista,
täyden maksun.

»Kiitoksia paljon, nuori herra knaappi ja jousimies, kiitoksia paljon»,
vastasi lüttichiläinen; »mutta kuka teille on sanonut, että tahdon
mitään maksua teiltä siitä, mitä kunnon miehenä olen velkapää tekemään?
Enhän minä tehnyt muuta kuin valitin, että se saattaisi tulla maksamaan
minulle niin ja niin paljon; ja toivonpa, että minun toki on lupa puhua
sen verran apulaiselleni, kenenkään tarvitsematta sanoa, että nurisen
vahingostani tai vaarastani.»

Qventin huomasi tämän johdosta, että hänen ystävänsä kuului tuohon
lukuisaan hyväntekijäin luokkaan, jotka palkkioksi teoistaan vaativat
itselleen oikeuden saada nurista, vaikkeivät he tahdokaan sillä muuta
kuin vetää esille oman vahinkonsa ja saattaa toisen panemaan hiukan
suurempaa arvoa heidän jalomieliseen tekoonsa. Durward, viisasti kyllä,
pysyi siis ääneti ja antoi pormestarin, kun he saapuivat hänen
kotitalolleen, jatkaa murinaansa kaikista niistä vaaroista ja
vahingoista, joihin yhteisen edun harrastus tai yksityisille osoittama
jalomielisyys olivat hänet saattaneet.

Asian laita, totta puhuen, oli sellainen, että kunnon pormestari tunsi
arvonsa siitä hiukan alenneen, että hän oli sallinut nuoren muukalaisen
ruveta johtajaksi tuona vaarallisena hetkenä Schönwald'in juhlasalissa;
ja vaikka hän sinä hetkenä oli ollut hyvinkin mielissään Durward'in
sekaantumisen voimallisesta vaikutuksesta, tuntui hänestä kuitenkin nyt,
asiata tarkemmin arvellessaan, ettei hänen arvonsa enää ollut
entisellään. Tätä seikkaa hän koetti siis nyt korvata siten, että hän
ylenmäärin kehui sitä kiitollisuudenvelkaa, jossa hänen isänmaansa
ylimalkaan ja hänen ystävänsä erittäin sekä Croyen kreivitär ja tämän
neidon nuori suojelija kaikkein eniten olivat hänelle.

Mutta kun vene pysähtyi hänen puutarhansa rantaan ja hän itse
Peterkin'in avulla oli päässyt maihin, näytti siltä, kuin olisi
palaaminen omalle kynnykselle kerrassaan taas haihduttanut kaikki
loukkautuneen ylpeyden sekä kateuden tunteet ja muuttanut nyreissään
olevan, syrjäytetyn kansanjohtajan suoraksi, ystävälliseksi,
vieraanvaraiseksi ja kohteliaaksi isännäksi. Hän huusi kovalla äänellä
Trudchen'ia, joka ilmaantuikin heti, sillä harvapa tuona monivaiheisena
yönä oli pelolta ja huolelta saanut unta Lüttich'in vallien
sisäpuolella. Trudchen sai käskyn pitää hartainta huolta kauniista,
melkein tainnoksissa olevasta vieraasta neidosta; ja pormestarin tytär,
joka ihastui Isabellan kauneuteen yhtä paljon kuin kreivittären
onnettomuus häntä säälitti, täytti velvollisuutensa sisaren hartaudella
ja rakkaudella.

Vaikka nyt oli jo hyvinkin myöhäinen aika ja vaikka pormestari itse oli
kovin väsyksissä, niin töin tuskin Qventin'in onnistui kieltäytyä
juomasta kallista, Azincourt'in tappelun aikuista viiniä, jota hänelle
nyt tarjottiin. Hänen olisikin vastusteluista huolimatta täytynyt
suostua ottamaan kulauksen, jollei talon emäntä olisi ilmestynyt, jonka
Pavillon kovalla huudollaan: »Missä ovat kellarin avaimet?» kutsui
esille. Emäntä oli muhkea, pieni, palleroinen vaimo, joka aikoinaan oli
ollut sievänlainen, mutta jonka erikoisina avuina jo monta vuotta oli
ollut punainen, terävä nenä, kimakka ääni sekä se vaatimus, että
pormestarin piti kotona alistua hyvän ja terveellisen kurin alle, koska
hänellä kodin ulkopuolella oli siksi suuri valta.

Saatuansa selvän siitä, mistä hänen miehensä ja vieras keskenään
väittelivät, emäntä suorin sanoin päätti, että isäntä oli jo saanut
liiaksi viiniä eikä suinkaan tarvinnut sen enempää lisään. Siitä syystä
muori, niinkuin pormestari olisi tahtonut, ei ottanutkaan esille avainta
siitä suuresta kimpusta, joka hopeavitjoista riippui hänen vyöllänsä,
vaan kääntyi mieheensä selin ja saattoi Qventin'in somaan, hauskaan
kamariin, missä hänen tuli viettää yönsä. Siellä sai meidän
nuorukaisemme käyttää hyväkseen vuodetta sekä muita mukavuuksia,
jommoisia hän ei suinkaan ollut koskaan ennen nähnyt; siinä määrin
Flanderin porvarit kotielämässään olivat edellä köyhiä, sivistymättömiä
skotlantilaisia, vieläpä Ranskankin asukkaita.



XXIII

PAKO

      Käske vain mun juosta,
      niin mahdottomiakin vastaan ryntään,
      ja voitan ne.
      -- -- -- -- -- --

      Siis vain liikkehelle,
      sua seuraan, sydämessä uusi into,
      mihinkä, sit' en tiedä.

      Julius Caesar.


Vaikka sydän oli täynnä sekaisin riehuvia ilon ja pelon, epäilyksen sekä
huolen tunteita, niin edellisen päivän uuvuttavat vaivat vaivuttivat
kuitenkin nuoren skotlantilaisen syvään, raskaaseen uneen, josta hän ei
herännyt ennenkuin myöhään seuraavana aamuna. Herättäjänä oli talon
isäntä, joka astui sisään synkkä huoli otsallansa.

Hän kävi istumaan vieraansa vuoteen reunalle ja rupesi pitkälti,
monimutkaisesti puhumaan naineen miehen kotivelvollisuuksista,
erittäinkin siitä ankarasta ylivallasta ja isännänoikeudesta, jota
naineen miehen aina muka tulee pitää voimassa, jos hän sattuu olemaan
jostain erimieltä vaimonsa kanssa. Qventin kuunteli tätä saarnaa
tarkkaavaisin mielin. Hän tiesi, että naineet miehet, samoin kuin
muutkin sotaa käyvät vallat, usein laulavat voitonvirttä pikemmin
salatakseen tappiota kuin viettääkseen voittoa. Hän ryhtyi siis
kiireesti tyystemmin asiata tutkimaan ja sanoi toivovansa, ettei heidän
tulonsa ollut tuottanut vastusta talon kunnon emännälle.

»Vastusta! -- ei suinkaan!» vastasi pormestari. »Ei ole toista vaimoa,
joka olisi aina niin hyvin varustunut kuin Mabel muori -- hän on aina
iloinen kuin vieraita tulee taloon -- hänellä on aina vieraan varalta
puhdas vuode ja kelpo ateria, niin kauan kuin Jumala siunaa meidän
taloamme ja pöytäämme -- toista vieraille kohteliaampaa vaimoa ei
olekaan -- paha vain, että hänellä joskus on pienet oikkunsa.»

»Meidän olomme täällä, sanalla sanoen, on siis hänelle vastenmielinen?»
virkkoi Durward kavahtaen ylös vuoteeltaan ja ruveten joutuisasti
panemaan päällensä. »Jos vain varmaan tietäisin, että Isabella neiti
viime yön kauhujen jälkeen jaksaa matkustaa, niin en suinkaan
pahoittaisi emännän mieltä viipymällä hetkeäkään kauemmin.»

»No niin», sanoi Pavillon, »samaa juuri nuori neito itsekin virkkoi
Mabel muorille; ja tosiaankin soisin, että olisitte nähnyt miten puna
lensi hänen poskillensa, kun hän sen sanoi -- maitotyttö, joka on
luistellut jäistä tuulta vastaan puolen peninkulman matkan kaupunkiin,
olisi kuin lilja häneen verraten -- enpä kummeksi tosiaankaan, että
Mabel muori rukka on hiukan mustasukkainen.»

»Onko Isabella neiti jo tullut ulos kamaristaan?» kysyi nuorukainen
jatkaen pukeutumistaan vielä suuremmalla kiireellä.

»On», vastasi Pavillon, »ja hän ikävöitsee teitä hartaasti, jotta tulisi
päätetyksi mitä tietä te jatkatte matkaanne -- koska teidän molempien
mieli tekee lähteä. -- Mutta tottahan te, toivoakseni, ensin kuitenkin
haukkaatte aamiaispalan?»

»Miksi ette tätä minulle ennen virkkanut?» kysyi Durward närkästyen.

»Hiljaa -- hiljaa», vastasi pormestari; »olenpa luullakseni virkkanut
teille tämän asian liiankin aikaisin, koska te siitä näin tulistutte.
Olisipa minulla vielä muutakin teidän korvillenne aiottua, jos teillä
vain olisi tarpeeksi malttia kuunnella.»

»Virkkakaa, arvoisa mestari, niin pian ja niin joutuun kuin vain voitte
-- minä kuuntelen hartaasti.»

»No hyvä», jatkoi pormestari. »Minulla on vain yksi sana lisättävänä, se
nimittäin, että Trudchen, jota ero tästä sievästä aatelisneidosta
surettaa, aivan kuin hän olisi hänen oma sisarensa, käskee teitä
pukeutumaan toiseen pukuun. Huhu näet on kaupungilla liikkeellä, että
Croyen kreivittäret matkustavat meidän maillamme
toivioretkeläispuvussa, Ranskan kuninkaan henkivartijaväkeen kuuluva
skotlantilainen jousimies seurassaan. Kerrotaanpa myöskin, että eräs
mustalainen viime yönä oli tuonut toisen heistä Schönwald'iin, sen
jälkeen kun me sieltä olimme lähteneet. Ja kerrotaanpa vielä lisäksi
tämän saman mustalaisen vakuuttaneen Wilhelm de la Marck'ille, ettei
teitä olekaan lähetetty tänne lähettiläänä De la Marck'in eikä
Lüttich'in kunnon miesten puheille, vaan että te olette omin luvin
ryöstäneet nuoren krevittären ja kuljeksitte pitkin maata hänen
rakastajanaan. Ja kaikki nämät sanomat ovat tulleet tänne Schönwald'ista
tänä aamuna. Ne ovat tulleet minun sekä muidenkin kaupungin raatimiesten
korviin, enkä oikein tiedä mikä neuvo olisi parhaiksi. Sillä vaikka
omasta mielestäni Wilhelm de la Marck on liian väkivaltaisesti kohdellut
niin hyvin piispaa kuin meitäkin, niin on kuitenkin yleisenä
mielipiteenä se, että hän sydämensä pohjasta on hyvänluontoinen mies
-- selväpäisenä tietysti -- ja että hän on ainoa herra, joka sopii meidän
johtajaksemme sodassa Burgundin herttuaa vastaan -- ja, totta puhuen,
niinkuin nyt on asian laita, on osaksi minunkin mielipiteeni semmoinen
että meidän täytyy pysyä hyvässä sovussa hänen kanssansa, sillä me
olemme jo menneet liian kauas voidaksemme enää peräytyä.»

»Teidän tyttärenne neuvo on hyvä», virkkoi Durward, joka ei ryhtynytkään
mihinkään moittimisiin eikä kehoittelemisiin, jotka, sen hän kyllä näki,
eivät voisi enää järkyttää kunnon pormestarin päätöstä, sillä siten
tehdessään Pavillon totteli niin hyvin puolueensa mielipiteitä kuin myös
vaimonsakin tahtoa. »Teidän tyttärenne neuvo on hyvä -- meidän pitää
lähteä täältä valepuvussa ja heti paikalla. Voimmehan toki, toivon minä,
luottaa siihen, että te pidätte asian salassa ja autatte meidät pakoon?»

»Aivan mielelläni -- aivan mielelläni sen teen!» sanoi kunnon porvari,
joka ei ollut tyytyväinen omaan käytökseensä ja senvuoksi halukkaasti
tarttui tähän tilaisuuteen voidakseen sitä jollakin lailla hyvittää. »En
voi unohtaa, että te viime yönä pelastitte henkeni niin hyvin sillä,
että päästitte auki riivatun teräshaarniskani, kuin myös pelastamalla
minut toisesta vielä paljoa pahemmasta pulasta: sillä Metsäkarju ja
hänen poikueensa ovat enemmän pirujen kuin ihmisten sukua. Senvuoksi
olen teille uskollinen niinkuin miekan terä kahvalleen -- sehän on
meidän miekkaseppien sananparsi, ja he ovat laatuaan parhaita koko
maailmassa. No, nyt kun olette valmis, tulkaa tätä tietä -- ja saattepa
nähdä kuinka suuresti minä luotan teihin.»

Pormestari vei Durward'in makuukamarista omaan huoneeseensa, jossa hän
toimitti asioitansa; ja pantuansa oven telkkeeseen ja luotuansa terävän,
varovaisen silmäyksen ympärilleen, hän aukaisi salaisen holvikomeron
seinäverhon takana, jossa seisoi monta monituistakin rauta-arkkua. Hän
avasi yhden niistä, joka oli täynnä gulden-kolikoita, ja pyysi
Qventin'iä ottamaan siitä niin suuren summan kuin hän luuli tarvittavan
heidän matkakulunkejansa varten.

Plessis'n linnasta lähtiessä saatu summa oli jo melkein loppuun kulunut,
jonka vuoksi Durward nyt vastaanpanematta otti kaksisataa guldenia; ja
näin tehdessään hän vieritti raskaan kuorman Pavillon'in sydämeltä,
sillä kunnon pormestarin mielestä tämä epätietoinen laina, jonka hän
vapaaehtoisesti antoi, hyvitti vieraanvaraisuuden lain rikkomisen, johon
kaikenlaiset muut seikat suureksi osaksi olivat hänet pakoittaneet.

Huolellisesti lukittuaan aarrekätkönsä saattoi rikas flanderilainen
vieraansa vieraskamariin, ja siellä Durward tapasi Croyen kreivittären
jälleen täysissä ruumiin sekä hengen voimissa, vaikka vielä kalpeana
edellisen yön hirmuista. Isabella oli puettu flanderilaiseksi
porvaritytöksi. Muita ei ollut läsnä paitsi Trudchen, joka toimessaan
järjesteli kreivittären pukua ja neuvoi miten hänen tulisi käyttäytyä.
Isabella ojensi kätensä Durward'ille ja sanoi nuorukaisen suudeltua sitä
kunnioittavasti: »Herra Qventin, meidän täytyy erota näistä hyvistä
ihmisistä, etteivät hekin joutuisi siitä onnettomuudesta osallisiksi,
joka minua on vainonnut aina isäni kuolemasta asti. Teidän pitää nyt
muuttaa pukua ja tulla kanssani, jollette liene tekin kyllästynyt
seuraamasta näin onnetonta olentoa.»

»Minäkö! -- minäkö voisin kyllästyä teitä seuraamasta! Viimeiseen
maailman ääreen asti minä seuraan teitä suojelijananne! Mutta te -- te
itse -- jaksatteko te vain kestää tätä matkaa? -- Jaksatteko te viime
yön hirmujen jälkeen -- -- --»

»Älkää muistuttako niitä mieleeni», vastasi kreivitär; »kaikki pyörii
nyt päässäni kuin ilkeä unennäkö. -- Onko hyvä piispa pelastunut?»

»Toivoakseni hän on vapaa», virkkoi Durward viitaten Pavillon'ia
vaikenemaan, sillä pormestari näytti juuri aikovan alottaa hirvittävää
kertomusta.

»Olisiko meidän mahdollista päästä hänen luoksensa? -- Onko hän saanut
sotavoiman kokoon?» kysyi Isabella.

»Hänen ainoa toivonsa on taivaassa», vastasi nuori skotlantilainen;
»mutta minnekä päätättekin lähteä, seuraan minä rinnallanne rohkeana
oppaana ja suojelijana.»

»Miettikäämme», sanoi Isabella; ja hetkisen aikaa vaiti oltuansa hän
lisäsi: »Luostariin minä mieluinten menisin, jollen vain pelkäisi, ettei
se olisi tarpeeksi vahva muuri vainoojiani vastaan.»

»Hm, hm», sanoi pormestari; »enpä tahtoisi neuvoa teitä yrittämään
mihinkään luostariin Lüttich'in hiippakunnassa; sillä Ardenni-vuoriston
Metsäkarjulla, vaikka hän muuten on kelpo sotapäällikkö, luotettava
liittolainen ja meidän kaupunkimme ystävä, on kuitenkin joskus häijytkin
puuskansa, eikä hän, oikein puhuen, pidä suurta lukua luostareista,
nunnalupauksista eikä muista sellaisista. Kerrotaanhan kokonaisen parven
nunnia -- se on entisiä nunnia -- aina seuraavan hänen komppaniansa
marssien mukana.»

»Laittautukaa joutuisasti valmiiksi, herra Durward», virkkoi Isabella
keskeyttäen tämän liikoihin menevän kertomuksen, »koska teidän
uskollisuutenne on ainoa turvani.»

Tuskin olivat pormestari ja Durward lähteneet kamarista, niin Isabella
rupesi kyselemään Trudchen'ilta kaikenlaista teitten ynnä muun johdosta,
osoittaen niin suurta mielenmalttia ja neuvokkaisuutta, että
flanderilaistyttö ei voinut olla huudahtamatta: »Armollinen neito,
oikeinpa minä ihmettelen teitä! -- Olen kyllä kuullut miesten
mielenlujuudesta, mutta teillä näyttää olevan enemmänkin kuin
inhimillistä lujuutta.»

»Hätä», vastasi kreivitär, »hätä, ystävä kulta, tekee mielen lujaksi,
samoinkuin se neuvonkin keksii. Jonkun aikaa takaperin olisin pyörtynyt,
jos olisin nähnyt yhdenkin veripisaran tipahtavan mitättömästä haavasta
-- nyt olen niin sanoakseni nähnyt ympärilläni sydänverien virtaavan
tulvinaan, ja kuitenkin olen pysynyt pyörtymättä, mieleltäni
hämmentymättä -- Älä luule, että se oli helppoa», lisäsi hän nojaten
Trudchen'in käsivarteen vapisevan kätensä, vaikka ääni yhä vielä
kuulosti lujalta, »minun sydämeni on kuin tuhansien vihollisten
piirittämä linna, joita ainoastaan järkähtämättömin mielenlujuus voi
estää joka haaralta ja joka hetki tekemästä rynnäkköä. Jos tilani olisi
hiukankin vähemmän vaarallinen kuin se on -- jollen selvään näkisi
ainoan pelastukseni kuolemaakin kauheammasta kohtalosta olevan siinä,
että jaksan pitää pääni pystyssä ja mieleni hämmentymättä -- niin,
Trudchen, tällä hetkellä heittäytyisin sinun rintaasi vasten ja
huojentaisin ahdistunutta sydäntäni semmoisella kyyneltulvalla ja
semmoisella pelon nyyhkytyksellä, ettei koskaan ole voinut sen
tuskallisempaa syöksähtää särkymäisillään olevasta sydämestä!»

»Älkää toki, armollinen neito!» kehoitti surkutteleva Flanderin tyttö.
»Rohkaiskaa mielenne, lukekaa rukouksenne ja heittäytykää Jumalan
turviin; ja tosiaankin, jos Jumala ikänä on lähettänyt hätään
hukkumaisillaan olevalle pelastajan, niin tuo rohkea, uljas nuori herra
epäilemättä on aiottu teidän pelastajaksenne. On minullakin ystävä»,
lisäsi hän kiihkeästi punastuen, »johon voin hiukan vaikuttaa. Älkää
virkkako siitä mitään isälleni; mutta olenpa käskenyt sulhaseni Hans
Hanskurin odottaa teitä itäportin kohdalla, eikä hän saa ikipäivinä enää
nähdä silmiäni, jollei hän tuo minulle sitä sanomaa, että hän on
saattanut teidät täydessä turvassa rajan yli.»

Hellä suutelo oli ainoa keino, jolla nuori kreivitär saattoi ilmaista
kiitollisuuttansa tälle rehelliselle, hyväsydämiselle porvaritytölle, ja
hän vastasi lempeästi suuteloon lisäten hymyillen: »No, jollei kaksi
neitoa ja heidän rakastetut sulhasensa saa aikaan valepukua ja
pakoretkeä, niin mahtaapa maailma olla aivan muuttunut siitä, miksi sitä
aina on minulle kuvailtu.»

Eräs kohta tässä puheessa lennätti jälleen punan kreivittären kalpeille
poskille, eikä se puna suinkaan vähentynyt sen johdosta, että Qventin
astui nyt äkkiä sisään. Hän oli puettu varakkaan Flanderin työmiehen,
Peterkin'in pyhävaatteisiin. Miten suuresti pormestarin apulainen oli
mieltynyt nuoreen skotlantilaiseen, kävi ilmi siitä auliudesta, jolla
hän antoi pukunsa hänelle, samalla vannoen, että vaikka häntä
peitottaisiin ja hangattaisiin pahemmin kuin härän nahkaa, ei hänestä
saataisi irti sanaakaan, joka voisi saattaa ilmi tämän nuoren herrasväen
salaisuuden. Kaksi vahvaa hevosta oli hankittu Mabel muorin toimesta,
joka todenteolla ei suonut mitään pahaa kreivittärelle eikä hänen
seuralaiselleen, kunhan hän vain sai oman talonsa ja perheensä erilleen
kaikista vaaroista, jotka saattoivat koitua näiden vieraitten
suojelemisesta. Suurella ilolla hän katseli kuinka he hevosen selkään
noustuaan läksivät matkaan, ja huusi heille, että heidän olisi sangen
helppo osata itäportille, jos vain pitäisivät Peterkin'iä silmällä;
sillä tämän piti koko ajan käydä edellä oppaana, joskin salaten
kuuluvansa yhteen seuraan heidän kanssansa. Kohta kun vieraat olivat
lähteneet, käytti Mabel muori kuitenkin tilaisuutta hyväkseen ja piti
Trudchen'ille pitkän saarnan siitä, kuinka pahaa balladien lukeminen on;
sillä sen kauttahan nuo koreilevat hovineitoset tulevat niin rohkeiksi
ja seikkailuhaluisiksi, että he, sen sijaan että perehtyisivät
johonkuhun kunnolliseen kotiaskareeseen, lähtevät muka vaeltavina
neitosina ratsastelemaan pitkin maita, mantereita ilman mitään parempaa
seuralaista kuin joku knaappi rahjus, hovipoika hulivili tai muukalainen
jousimies hirtehinen, suureksi vaaraksi terveydelleen, tuhlaukseksi
varoilleen sekä auttamattomaksi vahingoksi hyvälle maineellensa.

Kaikkea tätä Trudchen kuulteli ääneti, sanaakaan vastaamatta; mutta jos
oikein käsitämme hänen mielenlaatunsa, niin on suuresti epäiltävää,
ottiko hän siitä sen käytännöllisen opin, jota äiti tahtoi hänen
päähänsä panna.

Sillä välin matkalaiset saapuivat kaupungin itäportille, kulkien
ihmisjoukkojen läpi, joiden mieli hyväksi onneksi oli niin täynnä päivän
valtiollisia tapauksia ja huhuja, ettei tämä pariskunta, jonka
ulkomuodossa ei ollut mitään merkillistä, vetänyt huomiota puoleensa.
He pääsivät vartijain sivuitse lupakirjan avulla, jonka Pavillon oli
hankkinut, mutta johon hänen virkaveljensä Rouslaer oli kirjoittanut
nimensä, ja he erosivat Peterkin Geislaer'ista vaihdettuansa keskenään
ystävälliset, vaikka lyhyet jäähyväiset. Kohta sen jälkeen yhtyi heidän
seuraansa vankkavartaloinen nuori mies hyvän harmaan hevosen selässä, ja
ilmoitti olevansa Hans Hanskuri, Trudchen Pavillon'in sulhanen. Tällä
nuorella miehellä oli rehelliset flanderilaiskasvot -- vaikka ne tosin
eivät olleet mielevintä laatua, vaan ilmaisivat pikemmin iloisuutta ja
hyvänsävyisyyttä kuin älyä; eikä kreivitär voinut olla arvelematta,
ettei tämä nuorukainen ollut täysin arvokas sulhanen jalomieliselle
Trudchen'ille. Hans näytti sittenkin olevan halukas auttamaan
morsiamensa hankkeita matkalaisten hyväksi; tervehtien kunnioittavasti
hän kysyi kreivittäreltä flanderin kielellä, minne päin hän tahtoi tulla
opastetuksi.»

»Viekää meidät», vastasi Isabella, »lähimpään kaupunkiin Brabantin rajan
taakse.»

»Te olette siis päättänyt minne matkamme on suuntautuva?» kysyi Durward
lähestyen häntä ja puhuen ranskaa, jota kieltä opas ei ymmärtänyt.

»Tietysti», vastasi nuori kreivitär; »sillä nykyisessä tilassani olisi
matkani pitkittäminen minulle suureksi haitaksi, vaikkei perille
tultuani olisikaan minulla muuta tarjona kuin ankaraa vankeutta.»

»Vankeutta!» huudahti Durward.

»Niin, ystäväni, vankeutta; mutta aionpa pitää huolta siitä, ettei
ainakaan sama kohtalo teitäkin kohtaa.»

»Älkää puhuko mitään minusta -- älkää huoliko minusta», sanoi Durward.
»Jos vain näkisin teidät hyvässä turvassa, niin ei minusta olisi paljon
lukua.»

»Älkää näin kovaa puhuko», sanoi Isabella neiti, »te herätätte oppaamme
huomiota -- katsokaa kuinka hän jo on ratsastanut edemmäksi.»
Hyvänluontoinen flanderilainen, joka kohteli muita, niinkuin hän olisi
suonut samanlaisessa tilaisuudessa itseäänkin kohdeltavan, oli todella
Durwardin lähestyttyä kreivitärtä poistunut, jottei hän liikana
henkilönä olisi heille vastuksena. -- »Niin», jatkoi Isabella
huomattuansa ettei kukaan heitä tarkannut, »teille, ystäväni,
suojelijani, -- miksi minä kainostelisin enkä nimittäisi teitä siksi,
miksi Jumala teidät on minulle suonut -- teille on minun velvollisuuteni
ilmoittaa, että olen päättänyt palata kotimaahani ja antautua Burgundin
herttuan armoille. Hairauttava, vaikka hyvääsuova neuvo saattoi minut
pakenemaan hänen turvistaan ja etsimään suojaa Ranskan viekkaan, kavalan
Ludvigin luota.»

»Ja te olette siis päättänyt suostua kreivi Campobasson, Kaarle herttuan
häijymielisen suosikin puolisoksi?»

Näin puhui Durward, ja hänen äänensä ilmaisi, miten salainen
sydämentuska sekä yritys osoittaa välinpitämättömyyttä taistelevat
hänessä keskenänsä; aivan kuin kuolemaan tuomittu pahantekijä parka
teeskennellyllä mielenlujuudella, jota ei kuitenkaan hänessä lainkaan
ole, kysyy, onko tuomiopäätös jo saapunut.

»Ei, Durward, ei», vastasi Isabella kohottautuen satulassaan, »siihen
inhottavaan paikkaan ei koko Burgundin valtakaan ole pakottava neitoa,
joka on Croyen suvun tyttäriä. Burgundin herttua anastakoon minun maani
ja läänini, hän sulkekoon minut vangiksi luostariin -- mutta se onkin
pahinta, mitä minulle voi tapahtua, ja pahempaakin vielä kärsisin,
ennenkuin antaisin käteni Campobassolle.»

»Pahempaako!» virkkoi Durward; »ja mikä voisi olla ryöstöä ja
vangitsemista vieläkin pahempaa? -- Oi, ajatelkaa toki vielä asiaa, niin
kauan kuin teillä on Jumalan raitis ilma ympärillänne ja mies
läheisyydessänne, joka panisi henkensä alttiiksi saattaaksensa teidät
Englantiin, Saksanmaalle, vaikkapa Skotlantiinkin, joissa kaikissa
maissa te varmaan löytäisitte jalomielisiä suojelijoita -- oi, niin
kauan kun vielä näin on laita, älkää kovin ajattelemattomasti luopuko
vapaudestanne, Jumalan parhaasta lahjasta! -- Kauniistipa todella eräs
minun maani runoilijoista laulaa:

      Oi kallein aarre, vapaus!
      Sinutt' ei maistais huvitus:
      vapaana vaan voi viihtyä,
      vapaana hausk' on elämä.
      Ja köyhyys, murhe, kaikki kurjuus,
      ne mainitset kun sanot: orjuus.

Isabella kuunteli surullisella hymyllä seuralaisensa vapauden
ylistysvirttä, ja vähäisen ajan perästä hän vastasi: »Vapaus on luotu
miehiä varten, mutta -- naisen täytyy aina hakea jotakin suojelijaa,
koska hän on semmoiseksi luotu, ettei hän itse voi itseään suojella. Ja
kukapa suojelijakseni suostuisi? -- irstainenko Englannin Edward? -- vai
tuo juomari Saksan Wenzeslausko? -- vai joku Skotlannissako? -- Voi,
Durward, jospa olisin teidän siskonne, ja jos te voisitte luvata
minulle, että jossakin noista vuorilaaksoista, joista te niin
mielellänne kerrotte, voisin saada suojapaikan armeliaisuudesta tai
muutamien minulle säilyneitten kalleuksien hinnalla, niin tahtoisin
siellä elää rauhassa ja unohtaa säädyn, mihin syntymäni kautta olin
aiottu. -- Jos te voisitte luvata minulle, että saisin siellä
turvapaikan jonkun arvoisan aatelisrouvan luona -- jonkun paroonin
luona, jonka sydän olisi yhtä luotettava kuin hänen miekkansa terä
-- niin se olisi todellakin tulevaisuudentoivo, jonka saavuttamiseksi
maksaisi vaivaa alistua yhä uudistuvien moitteitten alaiseksi
matkustamalla yhä edemmäksi!»

Tämän myönnytyksen hän teki vapisevalla, heltyneellä äänellä, joka
täytti Qventin'in sydämen ilolla, mutta samalla myös koski siihen
kipeästi. Hän epäröi hetken aikaa ennenkuin hän vastasi, kiireesti
miettien mielessänsä, olisiko hänellä mitään mahdollisuutta hankkia
Isabellalle suojaa Skotlannissa. Mutta se surettava totuus voitti
väkisinkin muut ajatukset, että olisi kunnoton ja armoton teko, jos hän
neuvoisi Croyen kreivitärtä lähtemään maahan, missä hänellä ei ollut
vähintäkään keinoa eikä mahdollisuutta hankkia hänelle turvapaikkaa.
»Armollinen neiti», lausui hän viimein, »rikkoisinpa häijyllä tavalla
kunniani sekä ritarivalani vaatimuksia vastaan, jos sallisin teidän
perustaa päätöksenne siihen luuloon, että minulla muka Skotlannissa
olisi voimaa hankkia teille muuta suojaa paitsi sitä, jota mitättömällä
kädelläni voin tarjota teille tässä teidän rinnallanne. Tuskinpa tiedän
virranneeko vielä minun sukuni verta yhden ainoankaan ihmisen suonissa,
joka elää minun kotimaassani. Innerquharityn ritari valloitti meidän
linnamme sydänyön aikana ja tappoi kaikki, jotka kantoivat minun
sukunimeäni. Jos nyt taas olisinkin Skotlannissa, niin ovat minun
perintöviholliseni lukuisat ja mahtavat, minä yksinäinen ja voimaton; ja
jos itse kuningas tahtoisi suoda minulle oikeutta, niin eipä hänkään
uskaltaisi yhden yksinäisen raukan asiaa puolustaakseen suututtaa
päällikköä, joka ratsastaa viidensadan huovin seurassa.»

»Voi!» sanoi kreivitär, »ei ole siis ainoatakaan nurkkaa maailmassa,
missä ei olisi sortoa, koska se yhtä rajusti raivoo teidän autioilla
vuorillannekin, jotka tarjoavat niin vähän tyydytystä ahneudelle, kuin
meidän rikkaissa viljavissa Alankomaissamme!»

»Se on surkea totuus, jota en uskalla kieltää», virkkoi skotlantilainen,
»että meidän keskenään eripuraiset clan'imme (heimokunnat) teloittavat
toinen toisiaan ilman mitään sanottavaa muuta syytä paitsi koston himoa
ja verenvuodatuksen huvia. Ja Ogilviet sekä heidän kaltaisensa tekevät
Skotlannissa juuri samanlaisia tekoja kuin De la Marck rosvoineen tästä
maassa.»

»Ei enempää puhetta Skotlannista siis», sanoi Isabella kylmäkiskoisella
äänellä, lieneekö se sitten ollut luonnollinen vai teeskennelty, »ei
enempää puhetta Skotlannista -- jonka mainitsinkin vain leikillä
nähdäkseni, uskaltaisitteko te todella neuvoa minulle turvapaikaksi
kristikunnan rauhattominta maata. Tahdoin vain koettaa teidän
totuudenrakkauttanne, ja ilokseni olen nähnyt, että voin siihen luottaa,
vaikka asia olisikin teille miten läheinen hyvänsä. Vielä kerran sanon
siis, etten tahdo ajatellakaan muuta turvaa kuin sitä, minkä voin saada
ensimäiseltä vastaantulevalta, kunnialliselta Kaarle herttuan
vasalliherralta, ja hänen vangikseen aion antautua.»

»Miksi ette pikemmin lähde omaan kreivikuntaanne ja omaan vahvaan
linnaanne, niinkuin teillä Tours'ista lähtiessä oli aikomus?» kysyi
Durward. »Miksi ette tahdo kutsua kokoon isänne vasalleja ja ruveta
sovittelukeskusteluihin herttuan kanssa, pikemmin kuin että antaudutte
ehdottomasti hänen armoilleen? Totta varmaanhan pitäisi olla montakin
uljasta sydäntä, jotka nousisivat teidän asiatanne puolustamaan; tunnen
yhden kumminkin, joka mielellään uhraisi henkensä muille esimerkiksi.»

»Voi!» sanoi kreivitär. »Se tuuma, jota kavala Ludvig neuvoi,
tarkoitti, samoinkuin kaikki muutkin hänen neuvonsa, enemmän hänen omaa
etuaan kuin minun onneani, ja sitä paitsi on se nyt mahdotonta
senvuoksi, että nuo petturit Zamet ja Hairaddin ilmaisivat sen Burgundin
herttualle. Minun sukulaiseni vangittiin, ja minun linnaani asetettiin
Burgundin väkeä. Jokainen yritys minun puoleltani saattaisi vain minun
lääniläiseni Kaarle herttuan koston alaisiksi; ja miksi aiheuttaisin
vielä enempää verenvuodatusta kuin mitä näin mitättömän olennon tähden
jo on ollut? Ei, minä aion totella hallitsijaani, niinkuin uskollisen
vasallin sopii, kaikessa mikä ei koske sydämeni vapaata
valitsemisoikeutta, varsinkin koska luulen, että sukulaiseni, Hameline
kreivitär, joka kaikkein ensin neuvoi, vieläpä yllytti minua pakoon, on
jo varmaankin turvautunut tähän samaan viisaaseen ja kunnialliseen
neuvoon.»

»Teidän sukulaisenne!» toisti Durward, jonka mieleen tämä nimi johdatti
nyt asian, mistä nuorella kreivittärellä ei vielä ollut mitään tietoa,
ja joka näissä joutuisasti peräkkäin sattuvissa, vaarallisissa, kaikkia
tunteita liikkeelle nostattavissa ja häntä lähemmin koskevissa
tapauksissa oli kokonaan haihtunut hänen muististaan.

»Niin -- minun tätini -- kreivitär Hameline de Croye -- tiedättekö
mitään hänestä?» kysyi Isabella. »Tottahan hän nyt lienee Burgundin
lipun suojassa. Te olette ääneti. Tiedättekö mitään hänestä?»

Tämä viimeinen kysymys, joka ilmaisi mitä tuskallisinta levottomuutta,
pakoitti Durward'in kertomaan mitä hän krevittären kohtalosta tiesi. Hän
mainitsi, että hänet oli kutsuttu auttamaan neiti Hamelinen pakoa
Schönwald'ista, jossa yrityksessä hän tietysti luuli neiti Isabellankin
olevan mukana -- hän mainitsi miten hän, heidän tultuaan metsään, oli
havainnut, ettei niin ollutkaan laita -- ja lopulla hän kertoi millä
tavalla hän oli tullut takaisin linnaan ja missä tilassa hän sen silloin
oli tavannut. Mutta hän ei virkkanut mitään niistä toiveista, jotka
nähtävästi häilyivät Hamelinen mielessä Schönwald'ista lähtiessänsä eikä
myös mitään siitä huhusta, että neiti Hameline olisi joutunut Wilhelm de
la Marck'in käsiin. Arkatuntoisuus esti häntä edes puolellakaan sanalla
viittaamasta edelliseen seikkaan, ja pelko miten se saattaisi
Isabellaan vaikuttaa tällä hetkellä, kun tarvittiin voimaa ja lujuutta,
aiheutti sen, ettei hän maininnut toistakaan asiaa, varsinkin koska se
vain huhuna oli tullut hänen tietoonsa.

Tämä kertomus, vaikka nuo tärkeät seikat jäivätkin mainitsematta, teki
syvän vaikutuksen Isabella kreivittäreen, joka, ratsastettuaan jonkun
aikaa ääneti, virkkoi kylmää mielipahaa ilmaisevalla äänellä: »Ja niin
te siis hylkäsitte onnettoman sukulaiseni autioon metsään, kunnottoman
mustalaisen ja petollisen palvelustytön armoille? -- Täti parka, sinähän
aina ylistelit tämän nuoren herran uskollisuutta!»

»Jollen olisi näin tehnyt, korkeasukuinen neiti», virkkoi Durward, joka
syystä pahastui sitä, että hänen ritarillinen apunsa tulkittiin siten
rikokseksi, »niin mikä olisi sen neidon kohtaloksi tullut, jota
auttamaan velvollisuuteni vielä hartaammasti pakoitti minua? Jos minä
_en_ olisi jättänyt kreivitär Hamelinea niiden ihmisten huostaan, jotka
hän itse oli neuvonantajikseen valinnut, niin olisipa kreivitär Isabella
nyt jo aikoja sitten Wilhelm de la Marck'in, Ardennien hurjan
Metsäkarjun puolisona.»

»Te olette oikeassa», sanoi Isabella taas tavallisella äänellään; »ja
minä, jolle teidän horjumaton ystävyytenne on ollut eduksi, olen
häijysti ja kiittämättömästi tehnyt teille vääryyttä. Mutta voi
onnetonta tätiäni! Ja voi kunnotonta Marthon'ia, joka niin kokonaan oli
voittanut tätini luottamuksen ja joka sitä niin vähän ansaitsi!
-- Marthonhan toi tätini luo nuo konnat Zamet'in ja Hairaddin'in, jotka
valheellisella ennustamisen ja tähtien selittämisen taidollaan saivat
hänet valtoihinsa. Marthon myös, vahvistaakseen heidän ennustuksiansa,
kiihoitti tädin -- kuinka sanoisinkaan -- avioliitto- ja sulhastoiveita,
jotka tätini iällä jo olivat melkein turhat ja häpeälliset. Nyt näen
selvästi, että Ranskan kuningas Ludvig alusta alkaen viritti kaikki
nämät paulat ympärillemme siksi, että hän saisi meidät pakenemaan
turviinsa tai, oikeammin sanoen, antautumaan hänen valtaansa. Ja kuinka
sopimattomasti, epäkuninkaallisesti, epäritarillisesti, kunniattomasti
hän käyttäytyi meitä kohtaan, sen jälkeen kuin me olimme tehneet tuon
hullutuksen, sen te voitte itse, Durward, todistaa. Mutta voi, voi minun
tätiäni! -- Mikä luulette on tullut hänen kohtalokseen?»

Koettaen ylläpitää toivoa, jota ei hänellä itsellään kuitenkaan ollut
sydämessään, vastasi Durward rahanahneuden olevan mustalaisissa kaikkia
muita himoja voimallisemman; hänen lähtiessään sitä paitsi Marthon
suojeli Croyen kreivitärtä; ja olihan lopulta vaikea ajatella, mitä etua
näillä roistoilla voisi olla kreivittären pahoinpitämisestä tai
murhaamisesta, kun heillä sitä vastoin saattoi olla paljonkin voittoa,
jos he kohtelisivat häntä hyvin ja vaatisivat hänestä lunnaita.

Johtaaksensa Isabellan ajatukset tästä surullisesta aineesta, kertoi
Durward sitten peittelemättä senkin Hairaddin'in kavaluuden, jonka hän
oli keksinyt yömajassa likellä Namur'iä ja josta kuningas ja Wilhelm de
la Marck näyttivät sopineen keskenään. Isabella säpsähti kauhistuksesta
ja toinnuttuansa sanoi sitten: »Hävettääpä tosiaankin minua ja synniksi
luen sen itselleni, että sydämessäni siihen määrin olen epäillyt
pyhimysten suojelusta ja että silmänräpäyksenkin aikaa olen pelännyt
näin hirveästi armottoman, kunnottoman ja häpeällisen vehkeen
onnistumista mahdolliseksi, niin kauan kuin taivaassa on sääliviä
silmiä, jotka seuraavat ihmisten kurjuutta. Tämmöistä asiaa ei sovi
pelolla eikä kauhulla ajatella, vaan se on kokonaan mielestä poistettava
mahdottomana kavaluuden ja ilkeyden tekona, niin että vain se, joka ei
Jumalaan usko, voisi luulla sen menestyksen mahdolliseksi. Mutta nyt
näenkin myös selvään miksi tuo ulkokullattu Marthon niin usein koetti
yllyttää vähintäkin kateuden tai mielipahan itua minun ja täti parkani
välillä, aina imarrellen läsnäolevaa ja lisäten puheisiinsa sellaista,
mikä saattoi nostattaa nurjaa mieltä poissaolevaa kohtaan. Mutta ei
minulle koskaan unissanikaan olisi voinut mieleen juolahtaa hänen
saattavan olla niin ilkeän, että olisi houkutellut tätini, joka minulle
ennen oli ollut niin hellä, jättämään minut Schönwald'iin vaarojen
keskelle, yrittäessään itse paeta!»

»Eikö neiti Hameline», kysyi Durward, »puhunut mitään aiotusta
paostansa?»

»Ei mitään», vastasi kreivitär, »vain hämärin sanoin hän puhui jostakin
tiedonannosta, jonka Marthon oli minulle antava. Totta puhuakseni,
Hairaddin konnan salaperäiset lorut olivat saattaneet täti parkani pään
aivan pyörälle, sillä hänellä oli ollut samana päivänä pitkä, salainen
keskustelu hänen kanssaan, ja hän päästi suustansa niin paljon
kummallisia, hämäriä sanoja, että -- että -- sanalla sanoen, minä en
viitsinyt, niin kauan kuin hän oli siinä mielentilassa, vaatia häneltä
mitään selitystä. Mutta armotonta se oli, että hän jätti minut sinne.»

»Voinpa kuitenkin puhdistaa neiti Hamelinen semmoisen armottomuuden
syytöksestä», sanoi Durward; »sillä yö oli pimeä, ja neiti Hameline niin
säikähdyksissään, että hän mahtoi luulla veljentyttärensä olevan mukana,
samoin kuin Marthon'in puku ja käytös minutkin petti, jotta luulin
molempien Croyen kreivittärien olevan seurassani, erittäinkin toisen
heistä», lisäsi hän hiljaisella, vaan kuitenkin selvällä äänellä, »sillä
jollen olisi luullut _hänen_ olevan mukana, niin en olisi kaiken
maailman tavaran hinnasta poistunut Schönwald'ista.»

Isabellan pää painui alemmaksi, eikä hän ollut huomaavinaankaan sitä
intoa, jolla Durward oli puhunut. Mutta hän käänsi jälleen kasvonsa
nuoreen herraan päin, kun tämä rupesi puhumaan Ludvigin vehkeistä. Ja
liittäen yhteen molemminpuoliset tietonsa ei heidän ollut vaikea päästä
selville, että mustalaisveljekset sekä heidän apulaisensa Marthon olivat
toimineet kavalan Ranskan kuninkaan välikappaleina, vaikka vanhempi
heistä, Zamet, kansallensa ominaisella petturimaisuudella, oli yrittänyt
pelata kaksinaista peliä ja saanut siitä ansaitun rangaistuksen. Näin
tietojansa keskenään vaihdellen ja näissä puheissaan unohtaen sekä
suhteensa outouden että myös matkan vaarat, he jatkoivat kulkuansa
useampia tunteja, vain levähdyttäen joskus hevosiansa jossakin
syrjäisessä kylässä, seuraten Hans Hanskurin neuvoja, joka kaikissa
muissakin suhteissa, eikä vain siinä, että hän antoi heidän enimmäkseen
häiritsemättä puhella keskenään, käyttäytyi kuin älykäs, hienotunteinen
ihminen ainakin.

Se välimuuri, jonka eroava säätyarvo oli rakentanut rakastavan parin
välille -- rakastavaksi pariksihan heitä jo sopinee mainita -- näytti
nyt nykyinen tilanne murtaneen; sillä vaikka neito olikin korkeampaa
säätyä sekä perinnön kautta verrattain paljoa rikkaampi kuin
nuorukainen, jonka ainoana tulolähteenä oli hänen miekkansa, niin oli
kuitenkin lukuunotettava, että Isabella tätä nykyä oli aivan yhtä köyhä
kuin Durward ja että hänen turvallisuutensa, henkensä sekä kunniansa
olivat kokonaan nuoren skotlantilaisen neuvokkaisuuden, urhouden ja
uskollisuuden varassa. He tosin eivät _puhuneet_ sanaakaan rakkaudesta;
sillä vaikka nuori kreivitär, jonka sydän oli täynnä kiitollisuutta ja
luottamusta, olisi saattanut paheksumatta kuunnella semmoista
tunnustusta, niin olisi kuitenkin Durward, jonka kieltä luonnollinen
ujous sekä ritarillinen arkatuntoisuus hillitsi, pitänyt sitä
kunnottomana nykyisen tilanteen väärinkäyttönä, jos hän olisi sanonut
sanankin, josta olisi voinut olettaa hänen tahtovan käyttää hyväkseen
tämän tilanteen tarjoamia etuja. He eivät siis _puhuneet_ rakkaudesta,
mutta että heillä kummallakin oli rakkaus mielessä, sitä he eivät
voineet auttaa. Ja niinpä heidän keskinäinen välinsä oli nyt semmoinen,
jolloin molemmin puolin aavistetaan toinen toisensa tunteiden laadun,
vaikkei niitä sanoin ilmaista -- heidän välinsä oli semmoinen, joka,
sallien rohkeampaa lähenemistä, mutta samalla kuitenkin pitäen sydämen
epäilysten vallassa, luo ihmiselämän suloisimmat hetket, mutta joita
sangen usein seuraa toisenkinlaiset hetket, joita synkistyttävät kaikki
ne tuskat, mitkä sydämen häilyväisyys, pettynyt toivo ja vastarakkautta
vailla oleva rakkaus synnyttävät.

Kello oli kaksi päivällä, kun opas, kasvoiltaan aivan kalpeana ja täynnä
kauhua, toi matkalaisille sen peloittavan sanoman, että parvi De la
Marck'in Mustia ratsumiehiä ajoi heitä takaa. Nämät sotamiehet tai,
paremmin sanoen, rosvot olivat Saksanmaan alaisista piirikunnista
pestattua väkeä ja muuten kaikin puolin lanzknecht'ien kaltaisia, paitsi
että heitä käytettiin kepeänä ratsuväkenä. Pitääkseen Mustien
ratsumiesten nimen voimassa ja vieläkin enemmän peloittaakseen
vihollisiansa, he ratsastivat tavallisesti mustien hevosten selässä ja
voitelivat rautavarustuksensa sekä nahkavaatteensa mustalla voiteella,
josta kaunistuksesta kädet ja kasvotkin usein saivat osansa. Tapojensa
vallattomuudessa ja sydämensä armottomuudessa nämät mustat
ratsumiehetkin kilpailivat jalkamies-veljiensä kanssa.

Durward, katsahtaessansa taaksepäin pitkää, tasaista maantietä pitkin,
jota myöten he kulkivat, huomasi lähestyvän tomupilven sekä pari hurjaa
vauhtia ajavaa ratsumiestä sen edellä. Sen nähtyään hän virkkoi
matkakumppanilleen: »Isabella kulta, minulla ei ole nyt muuta asetta
kuin miekkani; mutta koska en siis teidän puolestanne voi taistella,
pakenen teidän kanssanne. Jos vain ennättäisimme tuohon metsään, joka on
edessämme, ennenkuin he saavuttavat meidät, niin keksisimme kyllä
helposti jonkun pelastuskeinon.»

»Koettakaamme, ainoa ystäväni», virkkoi Isabella kiihdyttäen hevostansa
nelistämään. »Ja sinä, hyvä mies», jatkoi hän kääntyen Hans Hanskurin
puoleen, »mene sinä toista tietä, äläkä jää meidän seuraamme, jotta
meidän kova onnemme ja uhkaava vaaramme ei syöksyisi sinutkin turmioon.»

Mutta kunnon flanderilainen pudisti päätänsä ja vastasi jalomieliseen
kehoitukseen: »Ei, ei, se ei käy laatuun!» -- ja jatkoi yhä vain
kulkuaan heidän seurassansa. Kaikki kolme ajoivat nyt turvaa lupaavaan
metsään päin niin kovaa vauhtia kuin vain suinkin heidän uupuneet
hevosensa jaksoivat; ja Mustat ratsumiehet, nähtyään että he aikoivat
paeta, ratsastivat myös suuremmalla kiireellä jäljestä. Vaikka
pakolaisten hevoset olivat uuvuksissa, jättivät he kuitenkin
takaa-ajajat hyvinkin pian jotenkin kauaksi taaksensa, sillä raskaat
rautavarustukset eivät heitä rasittaneet ja he pääsivät siis kepeämmin
liikkumaan; ei heillä ollut enää puoltakaan virstaa metsän reunaan
jäljellä, kun he huomasivat toisen huovijoukon, jonka etupäässä ritarin
lippu liehui, tulevan ulos tiheiköstä, ikäänkuin sulkeaksensa heiltä
tien.

»Heillä on kirkkaat haarniskat», sanoi Isabella, »he ovat luultavasti
burgundilaisia. Mutta olkoot keitä tahansa, niin pitää meidän antautua
heille pikemmin kuin meitä takaa-ajavien laittomien rosvojen käsiin.»

Ja vielä silmänräpäyksen kuluttua hän, katsahdettuansa lippuun,
huudahti: »Minä näen lipussa halkinaisen sydämen! Se on Crévecoeur'in
kreivin, jalon Burgundin ritarin lippu -- hänelle tahdon antautua.»

Qventin Durward huokasi -- mutta mikä muu saattoi olla neuvoksi? Eikö
hän vielä silmänräpäystä aikaisemmin olisi ollut onnellinen, jos hän
olisi ollut varma Isabellan pelastuksesta pahemmillakin ehdoilla? -- Pian
saapuivat he Crévecoeur'in joukon likelle, ja Isabella pyysi päästä
päällikön puheille, joka oli seisahduttanut väkensä katsoaksensa mitä
Mustat ratsumiehet tekisivät; ja kun kreivi loi neitoon epäröivän
silmäyksen, lausui Isabella hänelle: »Jalo kreivi, Isabella de Croye,
teidän entisen sotakumppalinne, Reinhold de Croyen tytär, antautuu
teille ja pyytää teidän urhollisuudeltanne suojaa itselleen sekä
seuralleen.»

»Sen saatte kyllä, kaunis sukulaiseni, vaikkapa koko armeijaa vastaan
-- lukuunottamatta tietysti läänitysherraani, Burgundin herttuaa. Mutta
nyt ei ole aikaa puheisiin. Nuo nokiset pirut ovat seisahtuneet
ikäänkuin aikoisivat ruveta vastaanpanemaan. -- No, Burgundin pyhä
Yrjänä auttakoon! -- ovatpa ne niinkin julkeat, että lähtevät rynnäkölle
Crévecoeur'in lippua vastaan! -- Mitä! -- Eivätkö nuo roistot tiedä
huutia! -- Damian, anna tänne peitseni -- peitset ojennuksiin!
-- Crévecoeur apuun!»

Tämän sotahuutonsa päästettyään hän ratsujoukkonsa kanssa läksi täyttä
nelistä ajamaan Mustia ratsumiehiä vastaan.



XXIV

ANTAUMUS

      Apua tulkoon taikka ei, ma vangiks,
      ritari, antaun. Te mulle tehkää,
      min jalo mielenne vaan käskenee --
      mut' muistakaa, ett' onnen vaihe kerran
      teidätkin tähän sijaan saattaa voi,
      luettelohon vankein surullisten.

      Nimetön.


Kahakka Mustien ratsumiesten ja Burgundin huovien välillä kesti tuskin
viittä minuuttiakaan, niin joutuisaan jälkimäiset pääsivät voitolle
parempien aseittensa, vahvempien hevostensa sekä tarkemman sotakurinsa
avulla. Ei ollut vielä viittä minuuttiakaan kulunut, niin Crévecoeur'in
kreivi jo palasi metsän reunaan, mihin Isabella oli jäänyt katselemaan
taistelua, ja pyyhkäisi verisen miekkansa hevosensa harjaan, ennenkuin
hän sen jälleen pisti tuppeen. Osa hänen väestäänkin tuli samassa pois,
toinen osa vielä vähän matkaa jatkoi pakenevan vihollisen takaa-ajoa
maantietä myöten.

»Häpeä», virkkoi kreivi, »että ritarin ja aatelismiehen täytyy tahrata
miekkansa tuommoisten sikamaisten luontokappalten verellä.»

Näin sanoen hän pisti miekan takaisin tuppeensa ja lisäsi sitten: »Nämät
ovat hiukan kolkot tervetuliaiset kotiintulijalle, kaunis serkkuseni,
mutta vaeltavat prinsessat eivät saa muuta toivoakaan. Ja hyvissä
ajoinpa minä jouduinkin tänne, sillä sen voin vakuuttaa teille, että
Mustat ratsumiehet eivät pidä kreivittären kruunua pyhempänä kuin
talonpoikais-tytönkään huivia, ja teidän seuralaisistanne luullakseni ei
olisi ollut kovin paljon apua heitä vastaan.»

»Herra kreivi», sanoi Isabella, »pitemmittä puheitta antakaa minulle
tiedoksi, olenko vanki ja minnekä te aiotte viedä minut?»

»Tiedättehän, hurja tyttöseni», vastasi kreivi, »mitä siihen vastaisin,
jos asia vain riippuisi omasta tahdostani. Mutta te ja teidän hupsu
naimishaluinen, miestä takaa-ajava tätinne olette viime aikoina niin
hurjalla tavalla käyttäneet siipiänne, että teidän, pelkään minä, on
pakko nyt vähän aikaa pitää ne kokoonpantuna häkissä. Minun tehtäväni
-- se ei ole niinkään hauskaa -- on lopussa, kun olen saattanut teidät
herttuan hoviin, Peronneen. Sen vuoksi täytyy minun jättää
tiedustelujoukon päällikkyys veljenpojalleni, kreivi Tapanille, ja itse
palata teidän kanssanne sinne takaisin, sillä arvelen että te
tarvitsette puolustajan. -- Toivonpa että tämä nuori tuittupää on
viisaasti toimittava virkansa.»

»Älkää panko pahaksi, hyvä setä», virkkoi Tapani kreivi, »mutta jos
epäilette taitoani huovien johtamisessa, niin jääkää itse heidän
päällikökseen ja sallikaa minun seurata Croyen kreivitärtä, Isabellaa
hänen palvelijanaan ja suojelijanaan.»

»Kylläpä maar', veljenpoikaseni», vastasi setä, »tämä olisi aika hyvä
parannus tuumalleni, mutta luulenpa että minulle kuitenkin on parhaiten
mieleen siten kuin itse olen asian ajatellut. Ole siis hyvä ja muista,
että sinun virkanasi täällä ei ole näiden mustien sikojen teurastaminen,
johon toimeen juuri ikään osoitit aivan erinomaista taipumusta, vaan
tulee sinun hankkia ja tuoda minulle tosisanomia tapahtumista Lüttich'in
seudulla, joista niin hulluja huhuja kuuluu. Kymmenkunta peistä saa
seurata minua; muut jääköt tänne minun lippuni kanssa sinun johtosi
alle.»

»Vielä hetkinen vain, serkku Crévecoeur», sanoi kreivitär Isabella, »ja
sallikaa minun antautuessani teille tehdä ehtoja niiden hyväksi, jotka
minulle kovassa onnessani ovat olleet apuna. Antakaa tämän kunnon
miehen, minun luotettavan oppaani, vahingoittamatta palata takaisin
kotikaupunkiinsa Lüttich'iin.»

»Veljenpoikani», sanoi Crévecoeur tuikeasti katsahdettuansa Hans
Hanskurin rehelliseen, leveään naamaan, »vieköön tämän kunnon miehen,
josta ei todella liene mitään pelkoa, suojassaan niin likelle kaupunkia
kuin hän itse pääsee, ja päästäköön sitten hänet vapaaksi.»

»Älkää unohtako viedä terveisiäni hyvälle Trudchen'ille», virkkoi
kreivitär oppaalle ja lisäsi vielä, ottaen helminauhan esille huntunsa
alta, »ja pyytäkää, että hän olisi hyvä ja pitäisi tätä onnettoman
ystävänsä muistona.»

Kunnon Hans otti helminauhan ja suuteli talonpoikaisella kömpelyydellä,
mutta vilpittömällä hartaudella, sitä kaunista kättä, joka näin
hienotunteisella tavalla palkitsi hänen oman vaivansa ja vaaransa.

»Hm! merkkejä ja muistolahjoja!» virkkoi kreivi. »Onko teillä vielä
mitään käskemistä, ihana serkkuni! -- Meidän olisi jo aika lähteä
matkalle.»

»Se vain», sanoi kreivitär, ja sanat eivät tahtoneet päästä hänen
huuliensa yli, »että te olisitte niin hyvä ja ottaisitte suosioonne
tämän -- tämän nuoren herran.»

»Hm!» sanoi Crévecoeur luoden taas samanlaisen tuikean katsahduksen
Qventin'iin kuin taannoin Hans'iin, mutta tällä kertaa silmännähtävästi
vähemmällä mielihyvällä. »Hm!» sanoi hän matkien kreivittären hämillistä
puhetta. -- »Vai niin! -- tämä on toisenlaisesta raudasta tehty miekka.
-- Ja mitä, olkaa niin hyvä ja selittäkää, kaunis serkku, mitä tämä
-- tämä _hyvin_ nuori herra on tehnyt, koska hän on ansainnut tämmöisen
puolustuspuheen teiltä?»

»Hän on pelastanut minun henkeni ja kunniani», sanoi Isabella punastuen
häpeästä ja harmista.

Qventin punastui myös harmista, mutta hyvin viisaasti tuumi mielessänsä,
että harmin osoittaminen pahentaisi vain asiaa.

»Vai henkenne ja kunnianne? -- Hm!» sanoi taas Crévecoeur'in kreivi.
»Näyttääpä minusta, serkkuseni, että olisi ollut parempi, jollette olisi
saattanut itseänne siihen tilanteeseen, missä oli pakko joutua
tämmöiseen kiitollisuudenvelkaan tälle hyvin nuorelle herralle. -- Mutta
olkoon menneeksi. Tämä nuori herra kulkekoon vain meidän seurassamme,
jos hänen säätyarvonsa on senlaatuinen, ja kyllä minä pidän huolta
siitä, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu. -- Mutta tästä lähin otan
teidän henkenne ja kunnianne suojelemisen omaksi virakseni, ja keksin
kenties hänelle soveliaamman viran kuin kuljeksimisen vaeltavien
prinsessain knaappina.»

»Herra kreivi», virkkoi Durward, joka ei enää malttanut olla ääneti,
»jotta ette tuntemattomasta miehestä puhuisi halveksivammalla tavalla
kuin mitä perästäpäin itse arvelisitte olleen sopivata, pyytäisin saada
ilmoittaa teille, että olen Qventin Durward, skotlantilaisen
henkivartijakomppanian jousimies, jonka mynsträyskirjoihin, niinkuin
kyllä tiedätte, eivät muut kuin aatelisherrat ja kunnianmiehet pääse.»

»Suurkiitos ilmoituksestanne, paljon kiitoksia, herra jousimies», jatkoi
Crévecoeur samalla pilkallisella tavalla. »Mutta olkaa nyt hyvä ja
ratsastakaa minun kanssani joukkomme etupäähän.»

Qventin lähtiessänsä liikkeelle kreivin käskystä, jolla nyt oli valta,
joskaan ei oikeus, käskeä häntä, huomasi että neiti Isabellan silmät
seurasivat häntä huolestuneella, joskin ujolla osanotolla, melkeinpä
hellyydellä, ja tämä näky nostatti vedet hänen silmiinsä. Mutta hän
muisti kuitenkin, että hänen täytyi esiintyä miehenä Crévecoeur'in
kreivin edessä, joka kenties vähimmin kaikista Ranskan ja Burgundin
ritareista oli taipuvainen muuhun kuin nauruun kuullessaan puhuttavan
lemmentuskasta. Hän päätti siis itse nyt ruveta puhuttelemaan kreiviä
odottamatta että tämä hänelle jotain virkkaisi. Ja puhuessaan hänellä
oli aikomus selvään osoittaa, että hän vaati parempaa kohtelua sekä
suurempaa kunnioitusta; sillä kreivi, joka oli pahastunut siitä, että
näin paljon alhaisempiarvoinen henkilö oli voittanut hänen
korkeasukuisen ja rikkaan serkkunsa luottamuksen, ei näyttänyt tahtovan
kohdella häntä arvon mukaan.

»Herra Crévecoeur'in kreivi», sanoi Durward tyynellä, mutta lujalla
äänellä, »saisinko luvan, ennenkuin keskustelumme jatkuu, kysyä teiltä,
olenko vapaa vai täytyykö minun pitää itseäni vankina?»

»Se on sukkela kysymys», vastasi kreivi, »johon tätä nykyä en voi
vastata muuten kuin toisella kysymyksellä. -- Mitä te luulette, onko
Ranskan ja Burgundin välillä nyt sota vaiko rauha?»

»Se», vastasi skotlantilainen, »tulisi teidän, herra kreivi, tietää
paremmin kuin minun. Minä olen ollut kaukana Ranskan hovista, enkä ole
saanut sieltä mitään kuulumisia.»

»Katsokaas», virkkoi kreivi, »huomaatteko nyt, että on paljon helpompi
kysyä kuin vastata. Enpä minä itsekään, vaikka olen ollut Peronnessa
herttuan seurassa tämän viikon ja kauemmankin aikaa, voi ratkaista sitä
arvoitusta paremmin kuin te; ja kuitenkin, herra knaappi, sen
kysymyksen vastauksesta juuri riippuu se seikka, oletteko te sotavanki
vai vapaa mies. Ensi aluksi tulee minun pitää teitä edellisenä. -- Mutta,
jos te todella rehellisesti olette ollut minun sukulaiseni apuna, ja jos
te vastaatte suoraan niihin kysymyksiin, jotka nyt aion teille esittää,
niin on se oleva teille eduksi.»

»Croyen kreivitär», vastasi Durward, »voi parhaiten sanoa olenko ollut
hänelle miksikään avuksi, ja hänen päätettäväkseen jätän sen asian.
Vastauksistani saatte itse päättää, kunhan ensin olette kysymyksenne
esittänyt.»

»Hm -- ylpeydestä ei puutetta!» mutisi Crévecoeur'in kreivi; »niinhän
tulee ollakin sen, jolla on neidon antama suosiolahja hatussaan ja joka
mielestään on velvollinen päästämään suuria sanoja suustansa tuon
kalliin silkkirievun ja hopearipsakkeen kunniaksi. -- No, arvoisa herra,
enpä luule kuitenkaan siitä olevan mitään alennusta arvollenne, jos
vastaatte minulle, kuinka kauan aikaa olette ollut neiti Isabella de
Croyen seuralaisena?»

»Kreivi Crévecoeur», sanoi Durward, »jos vastaan tähän kysymykseen, joka
esitetään melkein loukkaavalla äänellä, niin teen sen ainoastaan siksi,
ettei vaitioloni antaisi aihetta vielä loukkaavampiin johtopäätöksiin
neidosta, jolle ei meidän kumpaisenkaan ole lupa tehdä vääryyttä. Olen
ollut Isabella neidon saattomiehenä siitä saakka, kun hän Ranskasta
läksi tänne Flanderiin.»

»Hoh, hoo!» sanoi kreivi; »siitä saakka siis, kun hän pakeni
Plessis-les-Tours'ista? -- Te, skotlantilaisen henkivartijakomppanian
jousimies läksitte tietysti Ludvig kuninkaan nimenomaisesta käskystä
häntä saattamaan?»

Durward ei arvellut olevansa suuressakaan kiitollisuudenvelassa Ranskan
kuninkaalle, joka, suunnitellessansa sitä vehkettä, että Wilhelm de la
Marck väkisin ryöstäisi Isabellan, arvattavasti oli pitänyt nuoren
skotlantilaisen kaatumista puolustustaistelussa luultavana; mutta
hänellä ei mielestään kuitenkaan ollut oikeutta pettää Ludvigin
todellista tai teeskenneltyäkään luottamusta, ja hän vastasi siis
Crévecoeur'ille, että hänellä oli ollut kyllin siinä, että hänen
päällikkönsä oli antanut hänelle semmoisen käskyn, jonka vuoksi hän ei
ollut kysynytkään mitään muuta.

»Se vastaus onkin aivan riittävä», virkkoi kreivi. »Tiedämmehän me,
ettei kuningas sallisi upseeriensa lähettää hänen henkivartijoitaan
vanhan ajan sankarien tavoin keikailemaan ja vaeltavien prinsessain
hevosia suitsista taluttamaan, jollei hänellä olisi ollut
valtiollisiakin vehkeitä mielessään. Vaikeaksipa tulee Ludvig kuninkaan
tästä lähtien vielä niin rohkeasti kieltää, ettei hän muka tiennyt
mitään Croyen neitojen pakenemisesta Ranskasta, koska nyt näemme yhden
hänen omista henkivartijoistaan olleen heidän saattomiehenään. -- Ja
minnekä, herra jousimies, teidän matkanne oli määrätty?»

»Lüttich'iin, korkeasukuinen herra», vastasi Durward, »missä
kreivittäret toivoivat suojaa piispa vainajalta.»

»Piispa _vainajaltako_!» huudahti Crévecoeur'in kreivi. »Onko sitten
Ludvig Bourbon kuollut? -- Eipä ole sanaakaan edes hänen
sairastumisestansakaan tullut herttuan korviin! -- Mihin tautiin hän
kuoli?»

»Hän lepää verisessä haudassa, korkeasukuinen herra -- se on, jos hänen
murhaajansa edes hautaakaan ovat suoneet hänen luilleen.»

»Murhattu!» huudahti Crévecoeur'in kreivi taas. »Pyhä Jumalan äiti!
-- Nuori mies, se ei ole mahdollista!»

»Minä näin sen murhan omin silmin, ja monta muuta hirmutyötä sitä
paitsi.»

»Te näitte sen! Ja ette rientänyt hyvän piispan avuksi!» huudahti
kreivi; »ettekö nostanut linnanväkeä murhamiehiä vastaan? -- Ettekö
tiedä, nuori mies, että paljas läsnäolokin tämmöistä tekoa tehtäessä ja
sitä vastustamatta, on häijy rikos kirkkoa vastaan?»

»Lyhyesti kertoakseni asian», sanoi Durward, »oli piispan linna
väkirynnäköllä joutunut verenhimoisen Wilhelm de la Marck'in ja
kapinallisten Lüttich'in porvarien käsiin, ennenkuin se työ
tehtiinkään.»

»Minusta tuntuu kuin olisi ukkosen nuoli iskenyt minuun!» virkkoi
Crévecoeur. »Lüttich ilmikapinassa! -- Schönwald väkirynnäköllä
valloitettu! -- Piispa murhattu! -- Sinä surusanomain saattaja, ei ole
koskaan yksi mies tuonut näin paljon pahoja kuulumisia yhtä aikaa!
-- Puhukaa -- tiesittekö ennakolta tästä rynnäköstä -- tästä kapinasta
-- tästä murhasta? -- Puhukaa -- te kuulutte jousimieskomppaniaan, johon
Ludvig enimmin luottaa, ja hänen jousestaan tämä nuoli on lähtenyt
lentoon. -- Puhukaa taikka revitän teidät palasiksi hurjilla hevosilla!»

»Ja vaikka te näin _revittäisittekin_ minut, korkeasukuinen herra, ei
minun sydämestäni kuitenkaan revittäisi mitään ilmi, joka ei
kunnialliselle skotlantilaiselle aatelismiehelle olisi sopivaa. Minä en
tiedä noista konnan töistä enempää kuin tekään -- minä olin niin kaukana
kaikesta osanotosta niihin, että olisin niitä kaikilla voimillani
vastustanut, jos vain voimani, edes kymmenenneksi osaksi, olisi ollut
haluni vertainen. Mutta mitä minä voin tehdä? -- Heitä oli satoja, minä
yksin. Ainoana huolena oli siis minulla vain saada kreivitär Isabella
pelastetuksi, ja se -- Jumalan kiitos! -- toki minulta onnistui. Jos
olisin ollut tarpeeksi lähellä silloin kun vanha mies niin rosvomaisella
tavalla surmattiin, olisin yrittänyt suojella hänen harmaata tukkaansa,
tai ainakin hänen puolestaan kostanut. Ja niinkin kuin asian laita oli,
lausuin inhoni kyllin kuuluvilla sanoilla ilmi, niin että ne edes
estivät toisia hirmutöitä.»

»Minä uskon sanoihinne, nuori mies», virkkoi kreivi; »ei ole teidän
ikänne eikä luonteenne sitä laatua, että teistä olisi tuommoisten
veritöitten alkuunpanijaksi, vaikka kyllä mahdatte kelvata neitosten
kavaljeeriksi. Mutta voi sitä hyvää, jalomielistä piispaa, joka
murhattiin saman pöydän ääressä, missä hän niin usein oli osoittanut
vieraanvaraisuutta kristityllä armeliaisuudella ja ruhtinaallisella
anteliaisuudella. -- Ja hänen murhaajansa, tuo konna, tuo hirmupeto
-- tuo rujokas, jonka sydämessä ei ole mitään muuta paitsi verenhimoa ja
julmuutta -- hän oli kasvanut siinä samassa salissa, missä hän tahrasi
kätensä hyväntekijänsä verellä! -- Mutta Burgundin Kaarle ei olisi
Burgundin Kaarle -- ei, itse Jumalakaan ei olisi vanhurskas Jumala,
jollei tästä seuraisi yhtä ankara ja joutuisa kosto kuin tuo murhatyökin
on ollut verraton julmuudessaan. Ja jollei nousisi ketään muuta kostajaa
murhamiestä vastaan, niin» -- tähän hän pysähtyi, tarttui miekan
kahvaansa, heitti sitten suitset valloilleen, löi molemmat
rautakintaiset kätensä rintaansa, niin että haarniska kilahti, ja
viimein kohotti ne taivaaseen päin, ennenkuin hän taas juhlallisesti
jatkoi -- »niin minä -- minä Filip Crévecoeur, Cordés'n herra, vannon
Jumalalle, Pyhälle Lambert'ille sekä Köln'in Kolmelle Tietäjälle, etten
ole huoliva muista maallisista hankkeista, ennenkuin täysin määrin olen
saanut kostetuksi hyvän Ludvig Bourbon'in murhamiehille, yhdentekevä
tapaanko heidät metsässä vai pelloilla, kaupungissa vai maaseudulla,
vuorilla vai tasamailla, kuninkaan hovissa vai Jumalan kirkossa! Ja
siitä panen pantiksi maani ja mantuni, sukuni ja seuralaiseni, henkeni
ja kunniani! Niin auttakoon minua Jumala ja Lüttich'in Pyhä Lambert ja
Köln'in Kolme pyhää Tietäjää!»

Kun tämä vala oli vannottu näytti siltä ikäänkuin Crévecoeur'in kreivin
mieli olisi keventynyt siitä surun ja hämmästyksen kuormasta, joka
ensiksi, kun hän sai kuulla Schönwald'issa tapahtuneesta surkeasta
tapahtumasta, oli saattanut sen masennuksiin. Hän rupesi nyt
Durward'ilta vielä tarkemmin tiedustelemaan tätä asiaa, ja nuori
skotlantilainen, joka ei millään muotoa ollut halukas hillitsemään
kreivissä palavaa kostonhimoa Wilhelm de la Marck'ia vastaan, kertoikin
hänelle kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten.

»Mutta voi noita silmittömiä, häilyväisiä, uskottomia, epäluotettavia
lüttichiläis-luontokappaleita!» sanoi kreivi; »hekin kun liittäytyivät
yhteen tuon armottoman rosvon ja murhamiehen kanssa, surmatakseen
laillisen hallitsijansa!»

Durward ilmoitti tämän johdosta vimmastuneelle burgundilaiselle, että
lüttichiläiset, ainakin parempi osa heistä, joskin hekin hurjapäisinä
olivat nousseet kapinaan piispaa vastaan, eivät toki olleet aikoneet
ottaa osaa De la Marck'in inhottavaan ilkityöhön -- ei ainakaan sen
verran kuin hän oli saattanut nähdä. Päinvastoin olisivat he, jos vain
olisivat voineet, estäneet sen, ja olivat aivan kauhistuksissaan sen
nähtyään.

»Älkää puhuko tuosta uskottomasta, häilyväisestä, halpamielisestä
roistoväestä!» -- sanoi Crévecoeur. »Noustessaan kapinaan hallitsijaa
vastaan, jolla ei ollut muuta vikaa, paitsi että hän oli ylen hyvä ja
lempeä tuommoisten kiittämättömien orjien joukkiolle herraksi
-- noustessaan kapinaan ja väkirynnäköllä murtaessaan hänen rauhaisan
asuntonsa ovet, mikä muu saattoi heillä olla mielessä, jollei murha?
-- Kun he yhtyivät liittoon Ardennien hurjan Metsäkarjun kanssa, joka on
pahin murhamies Flanderin alankomailla, mikä muu tarkoitus heillä
saattoi olla, jollei murha, joka on hänen elatuksensa ja ammattinsa? Ja
vielä, eikö juuri yksi heidän omasta kunnottomasta roskaväestään ollut
teon toimeenpanijana, niinkuin te itse kerroitte? -- Ei, toivonpa vielä
saavani nähdä heidän katuojansa tulvillaan verta heidän lekkuvien
huoneittensa valossa! Voi sitä hyvänsävyistä, jaloa, ylevämielistä
herraa, jonka he ovat surmanneet! -- Muualla vasallit nostavat kapinoita
raskaitten verojen ja rahanpuutteen tähden: mutta Lüttich'in miehet sen
tekivät ylpeillessään ylellisistä rikkauksistaan.» -- Ja taas hän,
heittäen suitset valloilleen, katkerasti väänsi käsiänsä, vaikka ne
rautakintaissaan eivät voineet taipua. Durward helposti näki, että
entinen ystävyys ja seurustelu vainajan kanssa teki kreivin surun kahta
katkerammaksi; hän oli siis vaiti, kunnioittaen murhetta, jota hän ei
tahtonut kiihdyttää eikä myöskään nähnyt mahdolliseksi lievittää.

Mutta kreivi palautui yhä uudelleen ja uudelleen samaan aineeseen
tiedustellen häneltä mitättömimpiäkin seikkoja, jotka saattoivat koskea
Schönwald'in valloitusta sekä piispan kuolemaa. Ja viimein hän,
ikäänkuin hänelle äkkiä olisi johtunut mieleen jotain, mikä siihen asti
ali haihtunut hänen muistostaan, kysäisi, mihin neiti Hameline oli
joutunut ja miksi hän ei ollut sukulaisensa seurassa? -- »Ei siksi»,
lisäsi hän ylenkatseellisesti, »että pitäisin hänen poissaoloansa
millään tavalla vahinkona Isabella krevittärelle; sillä vaikka hän onkin
sukulainen ja ylimalkain hyvänluontoinen nainen, niin eipä ole koskaan
Cocagnenkaan hovi synnyttänyt hänen vertaistansa houkkapäistä hupsua. Ja
minä olen varma siitä, että juuri tuo hätäilevä, romaaneissa vain elävä,
vanha, parittava ja itselleen paria hakeva hupsu viekoitteli
veljentyttärensä tähän mielettömään hullutukseen, pakoon Burgundista
Ranskaan; sillä Isabella neidon olen aina huomannut nöyräksi, siveäksi
tytöksi.»

Nepä vasta olivat sanoja romanttisen rakastajan kuulla! Päälle
päätteeksi kun hän vielä huomasi, että hän olisi saattanut itsensä
naurunalaiseksi, jos hän olisi yrittänyt tehdä mitä hänessä ei olisi
ollut miestä saamaan aikaan -- nimittäin yrittänyt asevoimalla näyttää
toteen kreiville, että hän teki suurta vääryyttä kreivittärelle
sanoessaan häntä, joka oli niin verraton älyltään sekä kauneudeltaan,
vain nöyräksi, siveäksi tytöksi. Sillä eihän semmoisia sanoja toki olisi
sopinut käyttää muusta kuin päivettyneestä talonpojan tyttärestä, joka
elätti henkeään härkien lihottamisella, samoinkuin isä astumalla auran
perässä! Ja kreivi, joka vielä luuli hänen taipuvan hupsun, romaanien
kautta pyöräpäiseksi tulleen tädin neuvoja ja ylimmäistä johtoa
seuraamaan! -- Tällainen soimaus olisi oikeastaan ollut syötettävä
soimaajan omaan suuhun. Mutta Durward'in rohkeutta masensi Crévecoeur'in
suora, joskin ankara ulkomuoto sekä myöskin se seikka, että kreivi
näytti peräti ylenkatsovan nuorukaisen tulisia tunteita. Qventin ei
olisi pelännyt kreivin sotataitomainetta -- se vaara olisi vain
kiihdyttänyt hänen haluansa kaksintaisteluun -- mutta hän pelkäsi
joutuvansa kreivin naurun alaiseksi, jota asetta kaikenlaatuiset
innostelijat aina kaikkein enimmin pelkäävät, ja joka, tämmöisiin
ihmisiin vaikuttaen, usein estää hullutuksia, mutta aivan yhtä usein
myös tekee tyhjiksi jalot ajatukset.

Tämä pelko, että hän voisi nostattaa enemmän pilkkaa kuin vihastusta,
vaikutti sen, että Durward vain epäselvästi kertoi Hameline neidon
päässeen pakoon, ennenkuin Schönwald joutui ryntääjien käsiin. Hän ei
olisikaan voinut asiaa selvemmin kertoa saattamatta Isabellan likeistä
sukulaista, kukapaties itseänsäkin vielä lisäksi, naurunalaiseksi, koska
hän juuri oli ollut tädin myöhäisen rakkauden esineenä. Hämilliseen
kertomukseensa hän vielä lopuksi lisäsi kuulleensa sellaisen huhun,
vaikka tosin epätietoisen, että muka Hameline neiti oli sittenkin
joutunut Wilhelm de la Marck'in käsiin.

»Pyhä Lambert auttakoon, että tuo rosvo naisi hänet», sanoi Crévecoeur,
»niinkuin kyllä on luultavaa tädin raha-arkkujen tähden; ja yhtä
luultavaa on sekin, että De la Marck vääntää häneltä niskat nurin
niinpian kun arkut ovat hyvässä turvassa hänen kynsissään, taikka myös
tyhjennetyt.»

Kreivi rupesi nyt niin innolla kyselemään millä tavalla molemmat neidot
olivat käyttäytyneet matkalla, kuinka likeiseen seurusteluun he olivat
sallineet Durward'in päästä, ynnä muista kovin arkaluontoisista
seikoista, jotta nuorukainen kiusautuneena, häveten ja närkästyneenä ei
voinut salata hämilläoloansa terävä-älyiseltä hovilaiselta ja soturilta.
Sitten kreivi yht'äkkiä sanoi hänelle jäähyväiset näillä sanoilla: »Hm!
-- onpa asia niinkuin olinkin arvannut, toiselta puolelta kumminkin;
toivonpa vain, että tyttö on paremmin malttanut mielensä. -- Hei nyt,
herra knaappi, kannustakaa hevostanne ja rientäkää joukkomme etupäähän
-- minä puolestani jään vähän jäljemmäksi puhutellakseni Isabella
neitoa. Olen nyt, luullakseni, teiltä saanut asiasta sen verran selkoa,
että voin hänen kanssaan puhua noista ikävistä jutuista liiaksi
loukkaamatta hänen arkatuntoisuuttaan, vaikka teitä olenkin hiukan
kiusannut. -- Mutta malttakaas, nuori kavaljeeri -- vielä sananen,
ennenkuin lähdette! Teillä on, sen voin arvata, ollut autuas matka
pilventakaisissa maailmoissa -- täynnä sankaritekoja, korkealle lentäviä
toiveita ja hurjia runoilijan mielikuvitelmia, sellaisia, joita Morgana
haltija (kangastus) näyttelee. -- Unohtakaa nyt ne kaikki, nuori
soturi», lisäsi kreivi taputtaen häntä olkapäälle; »muistelkaa tuota
neitoa ainoastaan korkeasukuisena Croyen kreivittärenä -- unohtakaa,
että hän on ollut vaeltava, seikkaileva prinsessa! Sitten hänen
ystävänsä -- yhdestä ainakin minä voin ta'ata -- myös puolestansa
unohtavat kaiken muun kuin sen avun, jonka hän teiltä on saanut,
unohtavat sen mielettömän palkinnontoivon, jolle te niin ylen rohkeasti
olette suonut sijaa sydämessänne.»

Vimmastuksissaan siitä, ettei hän ollut saanut teräväsilmäiseltä
kreiviltä salatuksi tunteitansa, joita Crévecoeur ei näyttänyt pitävän
muuna kuin naurunalaisina, vastasi Durward närkästyneenä: »Herra kreivi,
jos minä tarvitsen teidän neuvoanne, niin voin sitä pyytää; jos pyydän
teidän apuanne, niin sitten on aika sitä suoda tai kieltää; jos näytän
pitäväni teidän ajatustanne minusta jossakin erinomaisessa arvossa, niin
silloin vielä ei ole myöhäistä sitä lausua ilmi.»

»Huihai!» sanoi kreivi. »Olenpa joutunut Amadis'in ja Orianan väliin,
eihän tässä voine olla muu kuin kaksintaistelu tarjona!»

»Te puhutte ikäänkuin se olisi ihan mahdoton asia», sanoi Durward,
--»mutta silloin kun katkaisin peitseni Orleans'in herttuan rintaa
vasten, kuohui siinä rinnassa jalompi veri kuin Crévecoeur'ien -- ja kun
mittailin miekkoja Dunois'n kreivin kanssa, niin seisoi taitavampi
soturi minun vastassa.»

»Jumala varjelkoon teidän järkeänne, poika kultaseni!» virkkoi
Crévecoeur pilkaten ritarillista rakastajaa. »Jos totta puhutte, niin
onpa teillä ollut aika hyvä onni maailmassa; ja tosiaankin, jos Jumala
jo salli teille tämmöisiä kokeita, ennenkuin vielä karvanhöytälettäkään
on kasvanut huuliinne, niin tulettepa varmaan ihan hulluksi ylpeydestä,
ennenkuin kerkeätte mieheksi varttua. Mutta ettepä saakaan minua
vihastumaan, vaan nauramaan. Uskokaa minua -- jos Onnetar oikullisena
hetkenä, jommoisia sille aina välistä sattuu, lieneekin sallinut teidän
taistella prinssejä vastaan ja olla kreivittärien suojelusritarina, ette
sillä kuitenkaan ole tullut niiden vertaiseksi, joiden satunnaisena
taisteluveljenä tai vielä satunnaisempana seurakumppanina olette ollut.
En tahdo paheksua sitä, että te, niinkuin nuorukainen ainakin, joka on
kuunnellut romanssilauluja, kunnes luulee olevansa ritarisankari, olette
vähän aikaa nähnyt koreita unelmia. Mutta älkää närkästykö hyvänsuovalle
ystävälle, jos hän hiukkasen kovalla kädellä pudistaakin teitä, jotta
noista unistanne heräisitte.»

»Herra Crévecoeur'in kreivi», sanoi Durward, »minun sukuni --»

«Ei, sukua yksin en tarkoittanutkaan», keskeytti hänet kreivi, »vaan
säätyä, rikkautta, korkeata arvopaikkaa ja niin edespäin, jotka
erottavat toisistaan eri luokissa ja eri asteilla olevat ihmiset. Mitä
sukuperään tulee, polveudummehan me kaikki Aatamista ja Eevasta.»

»Herra kreivi», yritti taas Durward, »minun esi-isäni, Glen-houlakin'in
Durward'it -- -- --»

»Seis!» keskeytti hänet taas kreivi, »jos ne ovat vielä aikaisempia
esi-isiä kuin Aatami, niin silloin ei ole minulla enää mitään sanomista!
Ja nyt hyvästi!»

Hän tempaisi hevosensa suitsia ja jättäytyi jäljelle puhutellakseen
Isabellaa, ja tälle olivat hänen puolilla sanoilla esiintuodut neuvonsa
vielä kiusallisemmat kuin Durward'ille, joka eteenpäin ratsastaessansa
mutisi itsekseen: »Sinä kylmäsydäminen, röyhkeä, itserakas narri!
-- Soisinpa että ensimäinen skotlantilainen jousimies, joka tästä lähtien
saa tilaisuuden ojentaa muskettinsa sinua vastaan, ei päästäisi sinua
näin helpolla kuin minä!»

Illalla he saapuivat Charleroi'n kaupunkiin Sambre-joen varrella, mihin
kreivi oli päättänyt jättää Isabellan; sillä edellisen päivän
pelästykset ja vaivat sekä nyt vielä lisäksi seitsemän peninkulman
ratsastus tästä aamusta alkaen ja tällä matkalla heränneet monenlaiset
masentavat tunteet olivat olleet niin rasittavat, ettei hän terveyttänsä
vahingoittamatta olisi voinut matkustaa edemmäksi. Kreivi jätti siis
aivan uuvuksissa olevan neidon erään Cisterciolais-luostarin päänunnan
huostaan, joka oli korkeaa sukua sekä Crévecoeur'ien että myös Croye'in
heimolainen, ja jonka viisauteen ja lempeyteen saattoi luottaa.

Crévecoeur itse viivähti vain sen verran, että hän kerkesi kehoittaa
kaupungissa majailevan pienen burgundilais-joukon päällikköä mitä
suurimpaan varovaisuuteen, ja samassa myös käskeä hänen asettaa
kunniavahdin luostarin edustalle siksi aikaa kuin Croyen kreivitär
siellä oleskelisi -- näön vuoksi tämä määräys oli tarkoittavinaan
Isabellan turvaamista, mutta salaa sydämessään kreivi mahtoi ajatella,
että kreivitär tällä keinoin tulisi estetyksi kaikista pakoyrityksistä.
Syyksi kaupungin suojelusväelle antamaansa varoitukseen ilmoitti kreivi
ainoastaan muutamia hämäriä huhuja Lüttich'in hiippakunnassa muka
tapahtuneista häiriöistä. Hän oli näet päättänyt olla ensimäinen, joka
saattaisi tuon hirmusanoman lüttichiläisten kapinasta sekä piispan
murhasta kaikkine kauhistavine sivuseikkoineen, Kaarle herttuan korviin.
Siksi hän hankki heti verekset hevoset itselleen sekä seurajoukolleen,
ja läksi matkaan sillä päätöksellä, ettei levähdettäisi ennenkuin
Peronnessa. Käskien Durward'inkin liittymään parveensa hän pyysi häneltä
pilan vuoksi anteeksi sitä, että hän erotti hänet hauskasta seurasta,
mutta sanoi kuitenkin toivovansa, että niin hartaalle naisten ritarille
yöllinen matkustus kuun valossa olisi hauskempaa, kuin vuoteella
venyminen muiden kuolevaisten vetelysten tavoin. Durward, joka jo
muutenkin oli pahoillaan siitä, että hänen täytyi erota Isabellasta,
olisi tähän kiusantekoon mielellään vastannut vihaisella
kaksintaisteluvaatimuksella. Mutta kun hän tiesi, että kreivi vain
nauraisi hänen vihastuksellensa ja ylenkatsoisi hänen vaatimustansa,
niin päätti hän odottaa jotain vastaista tilaisuutta, jolloin hän voisi
saada kostaa tälle ylpeälle herralle; sillä Crévecoeur'in kreiviä hän
nyt monestakin syystä vihasi melkein yhtä paljon kuin Ardennien
Metsäkarjua. Hän totteli siis kreivin käskyä niinkuin mies, jolla ei ole
muuta ehtoa tarjona, ja he jatkoivat yhdessä niin nopeasti kuin suinkin
tietään Peronneen päin.



XXV

KUOKKAVIERAS

      Ei mikään ihmisavu kudottu
      niin ole taitavasti, ettei jäänyt
      ois vikaa kuteeseen tai luonnokseenkin.
      Säikähtyy uljas mieskin joskus koiraa,
      mies viisaskin voi tehdä hullutuksen,
      ett' oisi hupsuin sitä hävennyt.
      Ja viekas, mailmanviisas kavaluus
      varsinkin usein punoo paulansa
      niin hienoiks, että niihin itse puuttuu.

      Vanha näytelmä.


Tämän yöllisen matkustuksen alussa kalvoi Qventin'in sydäntä se katkera
tuska, jonka nuorisossa herättävät ero rakastetusta, vieläpä ikuiselta
näyttävä ero. Kun he ajan tärkeyden ja Crévecoeur'in maltittomuuden
tähden kiirehtivät täyttä vauhtia Hennegaun rikkaita alankomaita myöten,
loi loistava, kirkas, syksyinen kuu keltaisen valonsa ruohoisille,
matalille laidunmaille, metsille ja pelloille, joilla talonpojat tänä
öisenäkin aikana olivat kuutamon valossa täydessä viljankorjuun toimessa
-- niin suuri oli flanderilaisten ahkeruus jo siihen aikaan; -- ja
toisin paikoin taas näkyi kuun valossa leveitä, tasajuoksuisia,
viljavuutta levittäviä virtoja, joilla valkoisia purjeita liukui
kauppatoimissaan yhdenkään karin tai kosken estämättä, sivuuttaen
toimellisia, rauhallisia kyliä, joiden hauska ja siisti ulkomuotokin jo
ilmaisi asukasten varallisuutta ja hyvinvointia; -- ja toisin paikoin
taas häämötti kuun valossa monen uljaan paroonin ja ritarin linna syvän
vallihautansa, muurilla ympöröidyn pihansa sekä korkean torninsa kera
-- Hennegaun ritaristo oli suuressa maineessa Euroopan aatelisherrojen
joukossa; -- ja toisin paikoin taas kuun leveä valovirta loihti esiin
jonkun kaukaa siintävän jalon tuomiokirkon jättiläistapaisen
torninhuipun.

Mutta nämät vaihtelevat, ihanat näyt, jos kohta ne niin suuresti
erosivat hänen kotimaansa autiudesta ja jylhyydestä, eivät saaneet
kuitenkaan surua ja kaipausta haihtumaan Qventin'in mielestä. Hänen
sydämensä oli Charleroi'hin jäänyt hänen lähtiessään sieltä eikä hänellä
ollut muuta ajatusta tällä matkalla kuin se, että joka askel vei hänet
kauemmaksi Isabellasta. Hän haki muistostansa esille jok'ainoan sanan,
minkä armas tyttö oli puhunut, jok'ainoan häneen luodun silmäyksen; ja
niinkuin tämmöisissä tilaisuuksissa tavallisesti käypi vaikutti näiden
pienten seikkojen muisto vieläkin voimakkaammin kuin mitä ne todellisina
tapauksina olivat vaikuttaneet.

Viimeinkin, sen jälkeen kun kylmä sydänyön hetki oli mennyt ohi,
alkoivat edellisten molempien päivien vaivat, huolimatta kaikesta
rakkaudesta ja surusta, raukaista Durward'in voimia, vaikka tähän saakka
hänen tottumuksensa kaikenlaisiin ruumiinponnistuksiin sekä hänen
henkensä erinomainen vilkkaus ja virkeys, johon vielä lisäksi yhtyi
sydämessä liikkuvien tunteitten tuskallisuus, olivat estäneet häntä
tuntemasta uupumusta. Hänen ajatuksensa irtautuivat ulkonaisten aistien
vallasta, nämä kun olivat liiasta väsymyksestä veltostuneet ja
kuoleutuneet; omat mielikuvitelmat työnsivät syrjään tai hämmensivät
tylsistyneen näön ja kuulon havainnot. Ainoastaan siitä Durward tiesi
vielä olevansa hereillä, että hän, huomaten tilansa vaarallisuuden, aika
ajoin ponnisti kaikki voimansa estääkseen vajoutumasta syvään, sikeään
uneen. Välistä selvä tunne siitä, että hän oli hevosen selästä
putoamaisillaan tai hevosensa kanssa horjahtamaisillaan maahan, herätti
hänet taas liikkeeseen ja virkisti häntä. Mutta ei aikaakaan niin
häämöitti taas hänen silmiensä edessä kaikenlaisia kirjavia, sekavia
utukuvia, kuutamon valaisema seutu alkoi hämärrellä ja uupumus kävi
viimein niin ylivoimaiseksi, että Crévecoeur'in kreivi, huomattuaan sen,
käski kahden seuralaisensa, yhden kumpaiseltakin puolelta taluttaa
Durward'in hevosta suitsista, ettei poika parka putoaisi maahan.

Kun sitten oli saavuttu Landrecyn kaupunkiin, armahti kreivi
nuorukaista, joka nyt kolmeen yökauteen tuskin oli saanut unta
silmiinsä, ja salli itselleen sekä seurueelleen neljän tunnin
viivähdyksen, jotta hän saattoi hiukkasen levähtää ja virkistää
voimiansa.

Syvä ja sikeä oli Durward'in uni, kunnes se taas keskeytyi kreivin
torvensoittajan torahduksesta sekä sanansaattajien huudoista: »Debout,
debout! -- Ha, Messires, en route, en route!» (Ylös, ylös! -- Haa, hyvät
herrat, matkalle, matkalle!) -- Mutta vaikka nämät äänet kajahtivat
kiusallisen aikaiseen, herättivät ne hänet kuitenkin ihan toisenlaisena
voimiin sekä mielenpontevuuteen nähden, kuin mitä hän ennen
nukkumistansa oli ollut. Luottamus omaan itseensä ja onneen oli
palautunut taas vironneen voiman sekä nousevan auringon kera. Hänen
rakkautensa ei näyttänyt hänestä nyt enää hurjalta, mahdottomalta
unennäöltä, vaan se oli nyt jalo, voimia antava elintunne, jolle hänen
sopi antaa sijaa sydämessään, vaikkei hän kenties monien esteenä olevien
vastusten tähden voinut koskaan toivoa sen onnistumista. »Ohjaahan»,
niin ajatteli hän, »perämies laivaansa otavan mukaan, vaikkei hän
koskaan saata toivoa saavansa tätä tähtisikeröä omakseen; ja rakkaus
Isabella de Croye'en voi tehdä minusta kunnon ritarin, vaikkei minun
olisikaan enää ikinä sallittu häntä nähdä. Kuullessaan, että eräs
skotlantilainen soturi, nimeltä Qventin Durward, on tehnyt itsensä
kuuluisaksi tuimassa tappelussa, tai heittänyt henkensä rynnäkössä
lujasti puolustettua linnaa vastaan, on Isabellan mieleen johtuva hänen
matkakumppaninsa, ja hän on muistava miten tämä mies teki parhaansa
torjuaksensa tällä matkalla uhkaavia pauloja ja tapaturmia, ja ehkäpä
Isabella silloin on kunnioittava muistoani kyyneleellä ja hautaani
kukkakiehkuralla.»

Näin miehuullisesti alkoi Qventin nyt kantaa kovaa onneansa, ja tässä
mielentilassa hän vastasi rohkeammin Crévecoeur'in kreivin
pilapuheisiin, hän kun välistä laski leikkiä hänen muka
akkamaisuudestaan sekä kykenemättömyydestään vaivoja kestämään. Nuori
skotlantilainen kuunteli suuttumatta kreivin pilkkailua, vastaten siihen
sukkelasti ja samalla kunnioittavasti, ja tämä puheen sekä käytöksen
muutos vaikutti sen, että kreivi alkoi katsella häntä paljoa
suosiollisemmilla silmillä kuin edellisenä iltana, jolloin vanki, joka
tilastaan johtuvien tunteittensa vuoksi oli närkästynyt, oli vuorotellen
ollut jörömäisen ääneti, vuoroin kiivaasti puhunut vastaan.

Vanha soturi alkoi vihdoinkin nyt huomata, että hänen nuori kumppaninsa
oli kelpo poika, josta jotakin saattoi varttua. Kreivi ilmaisi siis
Durward'ille jokseenkin selvin sanoin tahtovansa auttaa hänet
kunnialliseen virkaan Burgundin herttuan palveluksessa ja itse pitää
huolta hänen kohoamisestaan yhä korkeammalle, jos hän vain luopuisi
paikastaan Ranskan kuninkaan jousimieskomppaniassa. Ja vaikka Qventin
sopivilla kiitollisuuden sanoilla ilmoitti, ettei hän tätä nykyä voinut
suostua hänelle suosiollisesti esitettyyn ehdoitukseen, ennenkuin hän
oli saanut selville, minkä verran hänellä oli valittamisen syytä
ensimäistä herraansa, Ludvig kuningasta vastaan, ei se kuitenkaan
häirinnyt molempien matkakumppanien hyvää väliä. Usein kyllä vilahti
hymy kreivin suupielissä sen johdosta, että Durward kaikissa
mielipiteissään oli niin tulisen innokas ja ilmaisi ajatuksensa
omituisilla, muukalaista todistavilla puheenparsilla, mutta tämä hymy
oli kadottanut kaiken pilkallisuutensa ja loukkaavaisuutensa ja pysyi
aina iloisuuden sekä kohteliaisuuden rajoissa.

Näin jatkaen kulkuansa paljoa paremmassa sovussa kuin edellisenä päivänä
saapui tämä pieni matkajoukko vihdoin parin, kolmen virstan päähän
kuuluisasta ja vahvamuurisesta Peronnen kaupungista, jonka läheisyydessä
Burgundin herttuan armeija oli asettunut leiriin valmiina, niin
arveltiin, lähtemään sotaan Ranskaa vastaan; ja kuului Ludvig XI
puolestaan myös keränneen suuren sotavoiman St. Maxencen seudulle
pitääksensä sillä ylen mahtavaa vasalliansa kurissa.

Peronnea, joka on rakennettu syvän joen varrelle, joskin keskelle
tasankoa, jaon vahvojen vallien sekä syvien vallihautojen ympäröimä, oli
ennen muinoin, niinkuin vielä nytkin, Ranskan lujimpia linnoja.
Crévecoeur'in kreivi lähestyi tätä linnaa vankinsa sekä väkensä
seuraamana noin kello kolmen paikkeilla iltapuolella. Heidän
ratsastaessaan kaupungin itäpuolella leviävässä suuressa metsässä
kohtasivat he kaksi aatelisherraa; vastaantulijoiden säädyn saattoi
arvata siitä, että heillä oli suuri palvelijajoukko mukanansa. Kaikki
olivat rauhan aikaa ilmaisevissa puvuissa, ja päättäen haukoista, joita
herrat kantoivat kädellään, sekä suuresta metsäkoirain parvesta, joita
palvelijat taluttivat, oltiin par'aikaa haukkametsästyksellä ja haikaran
ha'ussa pitkän ojan varrella. Mutta nähtyänsä Crévecoeur'in, jonka muoto
ja seuralaisten puku oli heille hyvin tuttu, luopuivat he heti
toimestansa ja ajoivat täyttä nelistä häntä vastaan.

»Uutisia, uutisia, kreivi Crévecoeur!» huusivat molemmat yhdestä suusta.
»Tuotteko meille uutisia vai tahdotteko, niitä meiltä kuulla vai
ruvetaanko rehelliseen vaihtokauppaan?»

»Kylläpä suostuisin rehelliseen vaihtokauppaan, hyvät herrat», virkkoi
Crévecoeur kohteliaasti heitä tervehdittyään, »jos vain tietäisin että
teidän tärkeät tietonne vastaisivat minun tietojeni hintaa.»

Molemmat metsästäjät iskivät toinen toisellensa hymyillen silmää; ja
vanhempi heistä -- hänen ryhtinsä oli ylevä, aatelismiehelle sopiva, ja
hänen tummaihoisilla kasvoillaan oli surullinen ilme, jota muutamat
kasvonpiirteiden tutkijat arvelevat synkkämielisen luonnonlaadun
ilmaisuksi, toiset taas, niinkuin eräs italialainen kuvanveistäjä sanoi
Englannin kuninkaan Kaarle I:n kasvojen ilmeestä, ennustavat
väkivaltaista kuolemaa -- kääntyi kumppaninsa puoleen sanoen:
»Crévecoeur tulee Brabantista, kauppiaitten maasta, ja on oppinut kaikki
heidän juonensa -- hän on liian viekas kauppaveljeksi meille.»

»Hyvät herrat» virkkoi Crévecoeur, »tottahan herttuan pitäisi saada
esikoiset tavarastani, niinkuin hallitsija ainakin ottaa tulliveronsa,
ennenkuin markkinat saavat alkaa. Mutta sanokaa minulle, ovatko teidän
sanomanne surullisia vai iloisia laadultansa?»

Mies, jonka puoleen kreivi erikoisesti kääntyi puheellansa, oli
vilkkaannäköinen -- varsinkin silmät ilmaisivat suurta vilkkautta, jonka
kuitenkin suun ja ylähuulen ympärillä ilmenevä miettivä, vakava piirre
teki vähemmän silmäänpistäväksi; koko muoto ilmaisi ihmistä, joka oli
nopsa havaitsemaan ja käsittämään, mutta viisas ja hidas tekemään
päätöksiä ja ilmoittamaan mielensä. Tämä mies oli kuuluisa Hennegaun
ritari, Collart'in eli Nicolas de l'Eliten poika, historiassa ja
historioitsijana tuttu arvoisalla nimellä Filip des Comines; hän kuului
tähän aikaan Kaarle Rohkean läheisimpään seuraan ja oli neuvonantajana
herttuan suuressa suosiossa. Hän vastasi Crévecoeur'in kysymykseen
millaiset hänen sekä hänen kumppaninsa, vapaaherra D'Hymbercourt'in
tiedossa olevat sanomat olivat. »Ne ovat», sanoi hän, »aivankuin
sateenkaaren värit, eriväriset sen mukaan miltä puolelta niitä katselee
ja verrataanko niitä mustaan pilveen vai siniseen taivaaseen. -- Moista
sateenkaarta ei ole vielä ikänä Ranskassa eikä Flanderissa nähty hamasta
Noakin arkin ajoista.»

»Minunpa sanomani», lausui Crévecoeur, »ovat kokonaan pyrstötähden
kaltaiset, synkät, kolkot ja kauhistavat jo itsessäänkin, ja
ennustavatpa vieläkin pahempia, vieläkin kauhistavampia turmioita
tulevaisuudessa.»

»Aukaiskaamme tavaralaukkumme», sanoi Comines kumppanilleen, »tai muuten
ennättää joku uusi tulokas meiltä pilata kaupan, sillä meidän sanomamme
ovat yleisesti tunnettuja. -- Sanalla sanoen, Crévecoeur -- kuulkaa ja
ihmetelkää -- Ludvig kuningas on Peronnessa!»

»Mitä!» huudahti kreivi hämmästyneenä; »onko herttua tappelutta
peräytynyt? Ja kuljeskeletteko te täällä rauhanpuvussa, vaikka
ranskalaiset jo ovat piirittäneet kaupungin? -- Sillä en toki saata
uskoa, että se olisi jo valloitettu.»

»Ei suinkaan», sanoi D'Hymbercourt; »Burgundin liput eivät ole
askeleenkaan vertaa peräytyneet -- mutta sittenkin on Ludvig kuningas
täällä.»

»Sitten on Englannin Edward varmaan tullut meren salmen yli
jousimiehineen», sanoi Crévecoeur, »ja esi-isänsä tavalla voittanut
uuden Poitiers'in voiton.»

»Eipä niinkään», virkkoi Comines; »ei ainoatakaan Ranskan lippua ole
maahan kaadettu, eikä ainoatakaan purjetta ole nostettu Englannissa
-- Edwardilla on siksi paljon huvia Lontoon porvarien vaimojen parissa,
ettei hän kerkiä ajatella Mustan Prinssin tapaisia tekoja. Kuulkaa nyt
tää ihmetyttävä tosisanoma! Tiedättehän te, että lähtiessänne Ranskan ja
Burgundin lähettiläitten välinen sovittelu oli katkennut, eikä ollut
juuri paljon sovinnon toivoa.»

»Niin oikein, ja me luulimme kaikki sodan olevan tarjona.»

»Se, mitä nyt sen jälkeen on tapahtunut on tosiaankin kuin unennäköä»,
sanoi Comines, »jotta joka hetki arvelen, enköhän jo heränne ja huomanne
sitä todella siksi. Eilen vielä herttua niin vimmaisesti vastusti sen
enempää viivyttelyä, että oli päätetty lähettää sodanjulistus
kuninkaalle ja heti sen jälkeen marssia Ranskan rajan yli. Toison d'Or,
joka oli saanut tämän julistamisen toimekseen, oli jo pukeutunut
virkakauhtanaansa ja pistänyt jalkansa jalustimeen noustaksensa hevosen
selkään, kun -- kah! -- Ranskan airut Mount-joie ratsastaa meidän
leiriimme. Me emme voineet muuta ajatella kuin että Ranskan kuningas oli
ennen meitä ennättänyt lähettää sodanjulistuksensa, ja meitä rupesi jo
arveluttamaan, miten herttua oli meihin sen johdosta suuttuva, että
olimme estäneet häntä ensimäisenä sotaa julistamasta. Mutta silloinpa
vasta kummastuimme, kun kiireesti saavuttuamme neuvotteluun saimme
airueelta tietää, että Ludvig, Ranskan kuningas oli tuskin
peninkulmankaan päässä pienen saattojoukonsa kanssa matkalla tänne,
aikoen vieraskäynnille Kaarlen, Burgundin herttuan luoksi, saadaksensa
kaikki riidat persoonallisen keskustelun kautta sovitetuiksi!»

»Te saatatte minut kummastumaan, hyvät herrat», virkkoi Crévecoeur;
»vaan ettepä kuitenkaan niin suuresti kuin mitä luulette. Sillä viime
kerralla Plessis-les-Tours'issa käydessäni kardinaali Balue, jolla on
kuninkaan täysi luottamus, mutta joka oli suuttunut herraansa ja salaa
taipunut Burgundin puolelle, puoleksi viittasi siihen, että hän,
vaikuttamalla Ludvigin heikkoihin puoliin, voisi saada hänet semmoiseen
tilaan, jossa hänen täytyisi suostua kaikkiin ehtoihin, joita ikänä
herttua vain tahtoisi määrätä. Mutta en olisi koskaan uskonut, että niin
vanha kettu kuin Ludvig saataisiin ehdoin tahdoin satimeen. Ja mitä
siitä arvelivat meidän herttuan neuvonantajat?»

»Niinkuin arvata sopii», vastasi D'Hymbercourt, »puhuivat he paljon
siitä, että lupausta ei saanut rikkoa ja että varsin vähän hyötyä olisi
toivottavana tämmöisen vieraan käynnistä; mutta silminnähtävää oli, että
he ajattelivat kuitenkin vain sitä hyötyä, mitä heillä voisi siitä olla
ja että he olivat vain huolissaan siitä, miten he voisivat verhota tämän
hyödyn sopivaan muotoon.»

»Entäs herttua, mitä hän virkkoi?» jatkoi Crévecoeur'in kreivi.

»Hän puhui lyhyesti ja rohkeasti niinkuin aina», vastasi Comines.
--»Kukas teistä, -- sanoi hän, -- oli läsnä, kun Ludvig serkkuni ja minä
kohtasimme toisemme Montl'héryn tappelun jälkeen, jolloin olin niin
varomaton, että seurasin häntä Parisin muurien sisäpuolelle vain
kymmenkunta omaa miestä seurassani, ja jolloin sillä tavoin antauduin
kuninkaan mielivallan alaiseksi? -- Minä vastasin, että useimmat meistä
olivat olleet läsnä, eikä kukaan ollut unohtanut mihinkä säikähdykseen
tämä teko, jonka hän teki huvikseen, saattoi meidät. -- No niin -- virkkoi
herttua -- te moititte minua silloin hurjuudestani, ja minä
tunnustinkin, että se oli huimapäisen pojan tekoa; ja tiedänhän minä
senkin, koska isäni -- Jumala hänelle suokoon iankaikkisen autuuden!
-- silloin vielä oli elossa, ettei Ludvig serkullani vangitsemalla minut
olisi ollut siitä yhtä suurta etua, kuin minulla nyt, jos hänet
vangitsisin. Mutta sittenkin on kuninkaalliselle serkulleni, jos hän nyt
tulee tänne yhtä vilpittömin sydämin kuin minä silloin, osoitettava
kuninkaallista vieraanvaraisuutta tervetuliaisikseen. Mutta jos hän
tämmöisellä luottamuksen teeskentelyllä vain aikoo lumota ja kääntää
silmäni toteuttaakseen sillä välin jonkun valtiollisista vehkeistänsä,
niin kavahtakoon hän, sen vannon Burgundin Pyhän Yrjänän kautta! -- Ja
sitten, väännettyään viiksensä ylös ja poljettuaan jalkaansa, hän käski
meidän kaikkien nousta hevosten selkään ja lähteä outoa vierasta
vastaanottamaan.»

»Ja kuningas tuli siis teitä vastaan?» kysyi taas Crévecoeur'in kreivi.
»Ihmeitten aika ei ole siis vielä loppunut? -- Ketä hänellä oli
seurassansa?»

»Niin pieni saattojoukko kuin suinkin mahdollista», vastasi
D'Hymbercourt; »ainoastaan pari, kolmekymmentä skotlantilaista
henkivartijaa sekä muutamia harvoja hänen hoviinsa kuuluvia ritareja ja
herroja -- joista hänen tähtienennustajansa oli komeimmin puettu.»

»Se mies», sanoi Crévecoeur, »on jollakin lailla kardinaali Balue'n
palkkaama -- minua ei ihmetyttäisi, jos hänellä olisi ollut osansa tässä
kuninkaan päätöksessä, jonka viisaus on hiukan epäiltävä. Eikö yhtään
korkeampiarvoista aatelisherraa?»

»On siellä Orleans'in herttua ja Dunois'n kreivi», vastasi Comines.

»Dunois'n kanssa mieleni tekee miekkaa mitellä», sanoi Crévecoeur'in
kreivi, »kallistukoon maailma sinne tai tänne. Mutta kävihän huhu, että
he molemmat olivat joutuneet kuninkaan vihan alaisiksi ja viedyt
vankeuteen.»

»Istuivathan he molemmat Loches'n linnassa, tuossa Ranskan aateliston
hauskassa huvipaikassa», sanoi D'Hymbercourt; »mutta Ludvig on päästänyt
heidät vapaaksi saadaksensa heistä seuraa -- kukaties hän ei uskaltanut
jättää Orleans'in herttuaa sinne jälkeensä. Mitä muuhun seurajoukkoon
tulee, lienevät luullakseni Ludvigin »kummi», ylimäinen hirttäjä, sekä
hänen pari, kolme apulaistansa sekä parranajaja Olivier etevimmät -- ja
koko joukkio on niin halvoissa vaatteissa, että niin totta kuin olen
kunniallinen mies voisi tuota kuningasta minusta kaikkein parhaiten
verrata vanhaan koronkiskuriin, joka kerää epävarmoja velkoja
poliisiensa kanssa.»

»Ja missä hän oli kortteerissa?» kysyi Crévecoeur.

»Niin», virkkoi Comines, »sepä juuri onkin ihmein kaikista ihmeistä.
Meidän herttua ehdoitti, että kuninkaan jousimiehet vartioisivat yhtä
kaupungin porteista, että venesilta rakennettaisiin Sommejoen poikki ja
Ludvig saisi asunnokseen porttia lähimmän talon, jonka omistaa eräs
varakas porvari Giles Orthen. Mutta, sinne mennessään kuningas
lähiseudulla näki De Laun sekä Pencil de Rivièren liput, jotka herrat
hän on Ranskasta karkoittanut maanpakolaisuuteen; ja säikähtyneenä,
siltä ainakin näyttää, siitä ajatuksesta, että hänen tulisi asua
semmoisten miesten naapurina, jotka hän on tuominnut karkureiksi ja
vihollisikseen, hän pyytämällä pyysi päästä majailemaan itse Peronnen
linnaan, ja siellä hänellä siis nyt on asuntonsa.»

»No, Jumal' auttakoon!» kummasteli Crévecoeur; »eipä tuo mies ole vain
niin rohkea, että hän astuu leijonan luolaan, vaan pitääpä hänen vielä
pistää päänsäkin sen kitaan! -- Vai ei mikään muu paikka kuin
hiirensatimen perimäinen loukko kelvannut tuolle vanhalle, viekkaalle
vehkeilijälle!»

»Kuulkaa», sanoi Comines. »Eipä D'Hymbercourt vielä ole kertonut teille
Le Glorieux'n[1] kokkapuhetta, joka minun arvatakseni oli viisain
neuvottelussa lausutuista sanoista.»

[1] Kaarle herttuan hovinarri.

»Ja mitäs sitten lausui _hänen_ kuuluisa viisautensa?» kysyi kreivi.

»Kun herttua», vastasi Comines, »kiireesti käski tuoda esille muutamia
hopea-astioita sekä koristuksia tervetuliaisantimiksi kuninkaalle ja
hänen seuralaisilleen, virkkoi Le Glorieux: »Älä, Kalle veikkoseni,
vaivaa vähiä aivojasi semmoisilla puuhilla; minä annan Ludvig serkullesi
jalomman ja sopivamman lahjan kuin mitä sinulla on antaa. Annanpa
hänelle kun annankin narrinlakkini ja kulkuseni, vieläpä puumiekkanikin
päälliseksi -- sillä, sen vannon pyhän messun kautta, hän on paljoa
suurempi narri kuin minä, jos hän antautuu sinun kynsiisi! -- Entäs,
jollen minä annakaan hänelle syytä katua mitään? Mitäs sitten, sanopas
mies? -- kysyi herttua. -- Totta maar', Kalleseni, sitten annan lakkini
ja puumiekkani sinulle, sillä siinä tapauksessa sinä meistä kaikista
kolmesta olet houkkapäisin narri! -- Tämä koirankurinen kokkapuhe, sen
voitte arvata, oikein pisti herttuan sydämeen -- minä näin kuinka hän
punastui ja purasi huultansa. -- Ja nyt meidän uutisemme ovat kerrotut,
jalo Crévecoeur, ja minkälaiset ne teidän mielestänne ovat?»

»Ne ovat ruudilla täytetyn miinan kaltaiset», vastasi Crévecoeur, »jota
kohtalo, niin pelkään, on määrännyt minua sytykkeellä koskemaan. Teidän
ja minun sanomani ovat niinkuin tappurat ja tuli, jotka eivät saata
yhtyä synnyttämättä leimahdusta, tai niinkuin muutamat kemialliset
aineet, jotka sekoitettuina toisiinsa välttämättömästi räjähtävät. Hyvät
herrat -- ystävät -- tulkaa tänne, ratsastakaa aivan lähelläni -- ja kun
kerron teille, mitä Lüttich'in hiippakunnassa on tapahtunut, niin tekin
luultavasti sanotte samoinkuin minä, että Ludvig kuninkaan olisi
yhtähyvin sopinut lähteä pyhiinvaellusmatkalle Manalan maille, kuin
tulla Peronneen näin sopimattomalle vieraskäynnille.»

Molemmat herrat lähestyivät kumpikin puoleltansa kreiviä ja kuulivat
puoleksi hillityillä ihmetyksen huudahduksilla sekä liikkeillä hänen
kertomustansa Lüttich'in sekä Schönwald'in tapahtumista. Durward
kutsuttiin sitten heidän puheilleen, ja häneltä tiedusteltiin kaikkia
pienimpiäkin, piispan surmaa koskevia seikkoja, kunnes hän viimein ei
enää ruvennut enempää vastaamaan, koska hän ei tietänyt missä
tarkoituksessa tätä kaikkea kyseltiin ja mitä näillä hänen
vastauksillaan aiottiin tehdä.

Nyt he saapuivat Sommejoen viljaville, tasaisille rantamille, ja heidän
silmiensä eteen kohosivat pienen Peronne la Pucellen kaupungin vanhat
vallit sekä sen ympärillä olevat rehoittelevat, vihannat nurmikot, jotka
nyt viideksitoistatuhanneksi mieheksi arvioidun Burgundin armeijan
monilukuiset teltat saattoivat valkeina välkehtimään.



XXVI

YHTYMINEN

      Kun yhtyy kuninkaat, niin sanoa
      sen uhkaavaksi yhtymiseks voivat
      täht'-ennustajat, aivan niinkuin Mars-
      ja Venus-tähti yhtyvät.

      Vanha näytelmä.


Vaikea on sanoa, onko pikemmin hallitsija-arvoon kuuluvaksi eduksi vaiko
vastukseksi luettava, että heidän keskenään seurustellessaan täytyy
korkean paikkansa ja arvonsa vuoksi pitää kurissa kaikki tunteensa ja
puheensa ja seurata ankaraa hovitapaa, joka kieltää kaikki kiihkeät ja
julkiset tunteenpurkaukset, ja jota syystä olisi sanottava viekkaaksi
teeskentelyksi, jollei koko maailma tietäisi, että tuon hovitavan
sovinnainen noudattaminen on pelkkää ulkonaista menoa. Varma on
kuitenkin, että hallitsijain arvo ihmisten silmissä ylimalkaan alenee,
jos he rikkovat näitä hovitavan sääntöjä ja sallivat vihansa julkisesti
puhjeta ilmi; se huomattiin esimerkiksi erittäinkin silloin, kun nuo
molemmat kuuluisat kiistaveljekset, Frans I ja Kaarle V suoraan
syyttivät toisiaan valehtelijoiksi ja tahtoivat ratkaista riitansa käsi
kättä vastaan, kaksintaistelulla.

Burgundin Kaarleakin, vaikka hän oli aikakautensa kiivain ja
maltittomin, vieläpä varomattominkin hallitsija, hillitsi kuitenkin myös
tuo taikapiiri; se vaati häntä osoittamaan syvintä kunnioitusta
Ludvigille, joka hänen läänitysherranaan oli armosta osoittanut hänelle,
kruununsa vasallille, sen kunnian, että oli tullut hänen luokseen
vieraskäynnille. Puettuna herttuaalliseen viittaansa, seurassaan
korkeitten virkamiestensä sekä etevimpien ritariensa ja
aatelisherrojansa koko loistava joukko, hän ratsasti Ludvigia vastaan.
Hänen seuralaisensa suorastaan välkkyivät kultaa ja hopeaa; sillä tähän
aikaan, kun Englannin hovin rikkaus oli Ruusujen sotiin huvennut, ja kun
kuninkaan säästäväisyys rajoitti Ranskan hovin kulutuksia, oli Burgundin
hovi loistavin koko Euroopassa. Ludvigin saattojoukko sitä vastoin oli
vähäinen luvultansa ja verrattain halpa ulkoasultansa, ja kuninkaan oma
ulkomuoto, hän kun esiintyi kuluneessa takissa, päässään tavallinen
vanha, korkea lakki täynnä pyhäinmiesten kuvia, teki tämän vastakohdan
vielä silmiinpistävämmäksi. Ja kun herttua, herttuaallinen kruunu
päässään ja komea viitta yllään, hyppäsi alas jalon ratsunsa selästä,
laskeusi toiselle polvelleen ja piti jalustimesta kiinni, sill'aikaa
kuin Ludvig astui alas pienen konkarinsa satulasta, niin tämä näky
väkisin tahtoi naurattaa.

Molemmat hallitsijat tietysti tervehtivät toisiaan ulkonaisella
ystävällisyydellä ja kohteliaisuudella, jonka pinnan alla ei piillyt
hiukkastakaan totta. Mutta herttuan mielenlaatu vaikutti sen, että hänen
oli paljoa vaikeampi äänessään, sanoissaan sekä käytöksessään säilyttää
tätä välttämätöntä ulkonaista hyvän sovun leimaa; kuninkaassa sitä
vastoin näytti kaikenlainen tunteitten teeskentely ja salaaminen jo niin
juurtuneen luonteeseen, että nekään, jotka hänet lähemmin tunsivat,
eivät olisi voineet sanoa, mikä oli teeskenneltyä, mikä totta.

Kenties olisi sattuvinta, jollei se näin korkeista herroista puhuessa
olisi sopimatonta, verrata kuningasta tuntemattomaan vieraaseen, joka
perin pohjin tuntee koirasuvun luonteen sekä tavat, ja jostakin syystä
koettaa suostuttaa puoleensa suurta, äkäistä pihakoiraa, joka katselee
häntä epäluulolla ja olisi valmis repimään hänet palasiksi niinpian kuin
hän havaitsisi hänessä hiukankin epäluuloa ja pelkoa. Koira murisee
sisällisesti, nostaa karvansa pystyyn, näyttää hampaitansa, mutta häntä
hävettää hypätä tuntemattoman miehen kimppuun, joka on ystävällinen ja
luottavainen. Senvuoksi hän sallii ystävällistä kohtelua, vaikkei hän
siitä suinkaan lepy, vaan väijyy koko ajan pienintäkin syytä, joka
antaisi sille sen omasta mielestä oikeuden tarttua kiinni ystävänsä
kurkkuun.

Kuningas epäilemättä huomasi herttuan muuttuneesta äänestä, teennäisestä
käytöksestä sekä äkillisistä liikkeistä, että osa, jota hän tässä
näytteli, oli arkaluontoinen, ja kenties hän jo montakin kertaa katui
ruvenneensa tähän peliin. Mutta katumus oli nyt myöhäinen, eikä
kuninkaalla ollut nyt enää muuta keinoa apunaan, kuin verraton ihmisten
mielten taivuttamistaito, jossa Ludvig oli vähintänsä yhtä suuri
mestari kuin ikänä kuka muu tämän maan päällä elänyt ihminen.

Ludvigin käytös herttuaa kohtaan oli sitä laatua, että olisi luullut
hänen sydämensä olevan täynnä tuota ylivuotavaa lempeyttä, millä totisen
sovinnon hetkenä kohdellaan kunnioitettavaa, koetettua ystävää, josta
hän satunaisten, mutta yhtä pian jälleen unohtuneiden riidanaiheiden
vuoksi joksikin ajaksi on vieroittanut. Kuningas sanoi paheksuvansa,
ettei ollut jo ennen tehnyt tätä päätöstä ja osoittanut tämmöistä
luottamusta ystävälliselle, hyvälle sukulaiselleen; siitähän hän jo
aikaisemmin olisi nähnyt, että heidän välilleen sattuneet suuttumuksen
syyt eivät merkinneet Ludvigille mitään verrattuna siihen
ystävällisyyteen, jolla hänelle oli suotu vieraanvaraisuutta silloin,
kun hän oli maanpakolaisena ja isänsä, Ranskan kuninkaan vihan alaisena.
Hän puhui myös Hyvästä Burgundin Filipistä -- siksi Kaarle herttuan isää
oli tapana nimittää -- ja palautti mieleen satoja vanhan herttuan
isällisen lempeyden osoituksia.

»Luullakseni, serkku», virkkoi hän, »teidän isänne ei sydämessään tehnyt
juuri minkäänlaista eroa meidän molempien välillä. Hyvin muistan kuinka,
kerran jouduttuani eräällä metsästysretkellä eksyksiin, hyvä Herttua,
tullessani jälleen teidän luoksenne, par'aikaa torui teitä, kun olitte
jättänyt minut yksin metsään, aivan kuin olisitte laiminlyönyt pitämästä
huolta omasta vanhemmasta veljestänne.»

Burgundin herttuan kasvot olivat tietysti ankarat ja tylyt; ja kun hän
nyt yritti hymyillä myöntääkseen kohteliaasti todeksi mitä kuningas oli
sanonut, vääntyi suu häneltä pirulliseen irvistykseen.

»Sinä teeskentelijäin ylimestari», sanoi hän salaa sydämessään; »jospa
kunniani sallisi minun muistuttaa, _millä tavalla_ sinä olet osoittanut
kiitollisuutta kaikista meidän hyvistä teoistamme!»

»Ja sitten», jatkoi kuningas, »jollei sukulaisuus ja kiitollisuus vielä
kylliksi sitoisi meitä toisiimme, serkku kulta, niin onpa meidän
välillämme myös henkistäkin heimolaisuutta. Olenhan teidän kauniin Maria
tyttärenne kummi, ja hän on minulle aivan yhtä rakas kuin joku omista
tyttäristäni. Ja kun Pyhät Miehet -- siunatut olkoot heidän autuaat
nimensä! -- soivat minulle pienen kukkasen, joka jo kolmen kuukauden
kuluttua lakastui, niin teidän isänne, vanha herttua, kantoi lapsen
kasteelle ja piti loistavammat, komeammat ristiäiset kuin mitä itse
Parisin kaupunki olisi voinut. En ole, rakas serkkuni, ikänä unohtava,
kuinka syvän, iäti haihtumattoman vaikutuksen Filip herttua ja teidän
jalomielisyytenne teki maanpakolaisparan puolisärkyneeseen sydämeen!»

»Kuninkaallinen majesteetti», sanoi herttua pakoittaen itsensä vihdoin
jotain vastaamaan, »te kiititte silloin tuosta vähäisestä
ystävyydenosoituksesta sanoilla, jotka ylen runsaasti palkitsivat kaikki
kulungit, joilla Burgundi tahtoi osoittaa iloansa sen hallitsijalle
teidän kauttanne suodusta kunniasta.»

»Kyllähän minä muistan vielä ne sanat, joita te tarkoitatte, serkku
kulta», sanoi kuningas hymyillen; »enkö minä sanonut, että minulla
maanpakolaisparalla ei ollut sinä päivänä suodusta lahjasta vastalahjana
tarjottavana teille mitään muuta kuin vaimoni, lapseni ja oma
persoonani. -- No niin, ja olenpa minä, luullakseni, täyttänytkin sen
lupauksen jotensakin uskollisesti.»

»En tahdo juuri väittää vastaan, koska te, kuninkaallinen majesteetti,
niin armossanne sanotte, mutta -- -- --»

»Mutta te kysytte», keskeytti hänet kuningas, »kuinka tekoni ovat
soveltuneet näihin sanoihini. -- Ovatpa maar' tällä lailla: minun pienen
Joakim poikani ruumis lepää Burgundin mullassa -- minun oman persoonani
olen nyt tänä päivänä antanut kokonaan teidän valtaanne -- ja mitä
vaimooni tulee -- totta puhuen, serkku, kun ajattelen kuinka pitkä aika
siitä jo on kulunut, niin luulen teidän tuskin huolivankaan siitä, että
sanani siinäkin kohdin tulisivat täytetyiksi. Vaimoni on syntynyt
autuaallisena Maarian Ilmestyspäivänä», -- hän risti silmiänsä ja mutisi
itsekseen: Ora pro nobis (rukoile meidän puolestamme) -- »noin
viisikymmentä vuotta sitten. Mutta eipä hän olekaan nyt kauempana kuin
Rheims'issä, ja jos te välttämättömästi tahdotte, että lupaukseni aivan
puustavia myöten tulisi täytetyksi, niin voi hänet heti saada tänne
teidän silmienne ihaeltavaksi.»

Burgundin herttua oli suutuksissaan siitä, että Ludvig näin rohkeasti
julkeni teeskennellä ystävällisyyttä ja lempeyttä häntä kohtaan; mutta
eipä hän kuitenkaan saattanut olla naurahtamatta tämän eriskummallisen
kuninkaan hullunkuriselle vastaukselle; hänen naurunsa kuului kuitenkin
yhtä pahalta kuin puhuessakin usein hänen jyrkkä, vihainen äänensä.
Naurettuansa kauemmin ja kovemmin kuin mitä siihenkään aikaan, saatikka
nyt, olisi tämmöisenä hetkenä ja tämmöisessä tilaisuudessa pidetty
sopivana, hän vastasi samaan tapaan kursastelematta ilmoittaen, ettei
hän välittänyt kuninkaan puolison seurasta, vaan että sen sijaan
kuninkaan vanhin tytär, joka oli maanmainio kaunotar, kyllä olisi ollut
mieluisa vieras.

»Olenpa iloinen, serkku kulta», sanoi kuningas hymyillen
kaksimielisesti, niinkuin hänellä usein oli tapana, »että teidän
armollinen suosionne ei ole sattunut nuorempaan tyttäreeni, Johannaan.
Sillä siinä tapauksessa olisi sattunut peistentaitto teidän ja serkkuni,
Orleans'in herttuan, välillä; ja jos siinä olisi jotain vahinkoa
tapahtunut, niin olisin puolella tai toisella kadottanut hyvän ystävän
ja rakkaan serkun.»

»Ei, ei, kuninkaallinen läänitysherrani», virkkoi Kaarle herttua, »minä
en mitenkään tahdo estää Orleans'in herttuaa sillä rakkauden tiellä,
jonka hän on valinnut. Vain oikean ja jalon asian vuoksi minä voisin
ojentaa peitseni taistelussa Orleans'ia vastaan.»

Tämä raaka leikinlasku Johanna prinsessan vaivaisesta vartalosta ei
ollenkaan loukannut Ludvigin mieltä. Päinvastoin hän oli pikemmin
mielissään siitä, että hän näki törkeitten pilapuheitten huvittavan
herttuata, sillä niissä hän itse oli mestari ja niiden kautta
(käyttääksemme nykyaikaista puheenpartta) voi säästyä paljon
teeskenneltyä lempeyttä. Hän käänsi siis puheen semmoiselle uralle, että
Kaarlen, joskin hänen oli mahdoton tekeytyä hyväksi ja leppyneeksi
ystäväksi miehelle, joka niin usein oli tuottanut hänelle vastusta ja
jonka ystävällisyys nytkin oli sangen epäiltävä, ei ollut kuitenkaan
vaikea käyttäytyä niinkuin sydämellinen isäntä ainakin leikkisää
vierasta kohtaan. Näin korvasi hyvän kumppaniuden iloisuus, joka
yhdistää pöytäveikot, ystävällisempien tunteitten puutteen heidän
välillänsä; -- tämä tämmöinen puhetapa olikin luonnollinen herttualle
hänen suoruutensa ja, se on lisättävä, sivistymättömyytensäkin tähden,
ja samassa myös kuninkaalle, joka, vaikka hän osasikin mukaantua mihin
keskustelun lajiin tahansa, kuitenkin paraiten viihtyi semmoisessa, joka
oli höystetty rivoilla ajatuksilla sekä pilkallisilla pilapuheilla.

Myöskin niissä pidoissa, jotka pidettiin Peronnen raatihuoneella,
onnistui molempien hallitsijain pysyä samalla keskustelualueella, joka
oli heillä ikäänkuin rauhanalaisena välimaana, ja joka, niinkuin Ludvig
hyvinkin huomasi, paremmin kuin mikään muu keino saattoi pysyttää
Burgundin herttuan niin rauhallisella mielellä, ettei vieraan tarvinnut
pelätä mitään vaaraa.

Sittenkin herätti se kuninkaassa levottomuutta, että herttuan hovissa
oli useita Ranskan aatelisherroja, jotka hänen ankaruutensa oli ajanut
Ranskasta maanpakolaisuuteen ja jotka täällä näkyivät saaneen korkeita
arvopaikkoja ja virkoja sekä suuren luottamuksen. Juuri heidän vihansa
ja kostonhimonsa mahdollisten seurausten pelosta olikin Ludvig, niinkuin
jo mainittiin, pyytänyt saada asua Peronnen linnassa eikä itse
kaupungissa. Siihen pyyntöön suostuessa vetäytyi Kaarlen suu sellaiseen
irvistelevään hymyyn, josta oli mahdoton sanoa, ennustiko se
asianomaiselle hyvää vai pahaa.

Sitten kuningas vielä, puhuen niin varovaisesti kuin mahdollista ja
valiten semmoisia sanoja, jotka hänen mielestään parhaiten voisivat
poistaa kaikki epäluulot, kysyi eikö hänen skotlantilaisten
jousimiestensä sopisi, sen kaupunginportin asemasta, jonka herttua oli
tarjonnut heidän haltuunsa, saada vartioitavakseen Peronnen linnaa sillä
aikaa kuin Ludvig siinä majaili. Mutta siihen Kaarle vastasi
tavallisella tylyllä äänellänsä sekä jyrkällä puhetavallaan, jotka
tekivät vielä peloittavamman vaikutuksen siksi, että hän näin puhuessaan
tavallisesti väänteli viiksiänsä ylös tai kopeloi miekkaansa tahi
väkipuukkonsa pontta, väliin myös puoleksi tempaisten jälkimäisen ulos
tupesta ja jälleen työntäen sen takaisin. »Ei, hyvä läänitysherrani!»
huusi hän, »Pyhä Martti auttakoon! Te olette nyt vasallinne leirissä ja
linnassa -- vasalliksennehan ihmiset minua sanovat, kun minun ja teidän
välisestä suhteestamme puhuvat -- minun linnani ja kaupunkini ovat siis
teidän ja minun mieheni teidän -- yhdentekevä siis minunko huovini vai
teidän jousimiehenne vartioivat ulkoportilla tai linnan muurilla.
-- Mutta, -- Pyhä Yrjänä auttakoon! -- Peronne on neitolinna, -- sitä ei
ole vielä kukaan koskaan valloittanut -- eikä se minun huolimattomuuteni
kautta saa menettää tätä mainettansa. Neitosia tulee huolellisesti
vartioida, kuninkaallinen serkkuni, jos tahdomme, että he kaiken ikänsä
pysyisivät hyvässä maineessa ja huudossa.»

»Aivan oikein, kunnon serkkuni, minäkin olen aivan samaa mieltä kuin
tekin», virkkoi kuningas. »Oikeastaan onkin tämän pienen kaupungin hyvä
maine minulle vielä tärkeämpi kuin teille -- onhan Peronne, niinkuin
hyvin tiedätte, kunnon serkkuni, noita Sommejoen rantakaupungeita, jotka
annettiin teidän isällenne -- olkoon hänelle autuus suotu! -- pantiksi
rahalainasta ja jotka jälleen voin takaisin lunastaa. Ja, totta
puhuakseni, olenkin tullut tänne rehellisenä velkamiehenä suorittamaan
kaikki velkani, tuoden kanssani muutamia muuleja, joiden selkään on
sälytetty lunnaiksi aiotut hopeat -- hopeita kyllin, kunnon serkkuni,
jotka riittävät teidänkin prinssin- ja kuninkaankaltaisen hovinne
kaikkiin kulutuksiin kolmen vuoden ajaksi.»

»En huoli niistä penniäkään», vastasi herttua viiksiänsä väännellen;
»lunastuspäivä on jo aikoja sitten mennyt umpeen, eikä ikänä ollutkaan
tarkoituksena suostua niiden lunastamiseen, sillä nämät kaupungit isäni
sai palkinnoksi Ranskan kuninkaalta, kun hän, meidän suvulle onnellisena
hetkenä, suostui vaihtamaan Englannin liiton liittoon teidän isänne
kanssa. Pyhä Yrjänä auttakoon! Jollei hän sitä olisi tehnyt, tuskinpa
teillä, niin kuningas kuin olettekin, olisi enää jäljellä Loirejoenkaan
takaisia kaupunkeja, puhumatta näistä Sommejoen varrella olevista. Ei
-- niistä en anna takaisin ainoatakaan kiveä, vaikkapa, joka kivestä
maksettaisiinkin sen täysi paino kullassa. Jumalalle ja esi-isieni
viisaudelle sekä urhoudelle olkoon kiitos ja kunnia siitä, että
Burgundin tulot, vaikka se onkin vain herttuakuuta, riittävät
peittämään minun hovini kulutukset, ja ettei minun silloinkaan, kun
kuninkaat käyvät meillä vieraina, ole kulujen vuoksi tarvis myödä jotain
osaa perinnöstäni.»

»Hyvä on, serkku kulta», lausui kuningas samalla lempeällä, leppeällä
äänellä kuin ennenkin, kiivastumatta herttuan kovasta puheesta ja
kiukkuisista liikkeestä. »Näenpä teidän olevan niin hyvän Ranskan
ystävän, ettette mielellänne tahdo luopua mistään, mikä siihen kuuluu.
Mutta täytyypä meidän ottaa joku välittäjäksi, silloin kun kaikki nämät
asiat otamme neuvoskunnassa puheeksi. Mitä te arvelisitte pyhästä
Paavalista?»

»Ei pyhä Paavali, eikä pyhä Pietari, yhtä vähän kuin muutkaan
pyhätmiehet almanakassa», sanoi Burgundin herttua, »voi saarnoillaan
saada minua Peronnesta luopumaan!»

»Ei, te erehdytte», hymyili Ludvig kuningas; »Luxemburg'in Ludvigia,
meidän luotettavaa connetablea, pyhän Paavalin kreiviähän minä
tarkoitan. -- Ah! Embrun'in pyhä Neitsyt Maaria auttakoon! Hänen
päätänsä me vasta oikein tarvitsisimme täällä keskustellessamme! Hänen
päätänsä, joka on parhain koko Ranskassa ja josta olisi enimmin apua
hyvän sovun aikaansaamiseksi meidän välillämme.»

»Burgundin pyhä Yrjänä auttakoon!» sanoi herttua, »ihmetyttääpä minua
kuulla teidän, kuninkaallinen majesteetti, näin puhuvan miehestä, joka
on ollut kavala valapetturi sekä Burgundia että Ranskaa vastaan
-- miehestä, joka aina on koettanut viritellä ilmituleen meidän tiheitä
erimielisyyksiämme, tehden sen sillä tarkoituksella, että hän saisi muka
tekeytyä välittäjäksemme. Sen vannon tämän ristin kautta rinnassani,
ettei hänen rämeensäkään kauan enää saa olla hänen turvapaikkanaan.»

»Älkää noin tulistuko, serkku», virkkoi kuningas hymyillen ja hiljaa;
»minä kun toivoin connetablen _päätä_ tänne, sanoen että siitä olisi
hyvä apu vähäpätöisiä erimielisyyksiämme sovitellessamme, niin en
millään lailla ikävöinyt tänne hänen muuta ruumistansa, jonka minun
puolestani kernaasti sopisi pysyä St. Qventin'issä.»

»Hah, haa! jopa yskän ymmärrän, kuninkaallinen serkkuni», vastasi
Kaarle samalla ilkeällä naurunhohotuksella, jota muutamat muutkin
kuninkaan raa'oista leikkipuheista jo olivat hänessä nostattaneet; ja
sitten hän vielä lisäsi, polkien kantapäänsä maahan: »siinä
merkityksessä, sen kyllä myönnän, connetablen päästä saattaisi olla
hyvää apua Peronnessa.»

Nämät ja muut samanlaiset keskustelut, joihin kuningas sekoitti
viittauksia tosi-asioihin sekä leikki- ja pilapuheita, eivät
seuranneetkaan näin perätysten yhdessä jaksossa, vaan hän toi ne
taitavasti esille osaksi raatihuoneessa pitopöydässä, osaksi sen jälkeen
kun molemmat korkeat herrat kohtasivat toisensa herttuan omissa
huoneissa, sanalla sanoen milloin mitenkin tilaisuus näytti tekevän
tämmöisten arkaluontoisten asioiden esiintuomisen helpoksi ja
luonnolliseksi.

Hiukan ajattelemattomasti tosin oli Ludvig tullut tähän vaaralliseen
paikkaan, sillä herttuan tulinen luonne sekä molempien hallitsijain
väliset, molemminpuoliset katkeran vihollisuuden syyt tekivät poispääsön
täältä sangen epätietoiseksi ja arveluttavaksi; mutta ei koskaan mikään
perämies ole tuntemattoman maan rantaa pitkin ohjannut laivaansa
suuremmalla pelottomuudella ja älykkäisyydellä. Hän laski erinomaisella
sukkeluudella ja tarkkuudella luotiliinansa kiistaveljensä mielen ja
luonnonlaadun kaikkiin syvänteihin ja matalikkoihin eikä ilmaissut
mitään pelkoa eikä epäilystä, vaikka tämä tutkimus toi ilmi enemmän
salakareja ja vaarallisia särkkiä kuin turvallisia ankkuripaikkoja.

Viimeinkin päättyi tämä päivä, joka oli varmaankin ollut sangen
rasittava Ludvigille, koska hänen tilansa vaati, että hänen lakkaamatta
piti ponnistaa hengenvoimiansa ja olla valpas, varovainen,
herkkäkorvainen. Samoin oli myös herttuakin koko päivän ollut
väkinäisessä mielentilassa, koska hänen nyt täytyi hillitä tulista
luonnettansa, jonka kaikille liikutuksille hän tavallisesti muulloin
antoi vapaat ohjat.

Herttua oli tuskin päässyt omaan kamariinsa, otettuansa juhlallisesti
jäähyväiset kuninkaalta, kun hillitty vimma puhkesikin ilmituleen. Moni
kirous ja haukkumasana, hovinarrin Le Glorieux'n sanoilla puhuen,
»vierähti sinä iltana päihin, jolle ne alkuansa eivät olleet aiotut»;
palvelijat saivat runsaat osansa noista pahojen sanojen säästövaroista,
joita herttuan ei sopinut antaa virrata kuninkaallisen vieraansa yli,
eipä edes nytkään, kun tämä ei ollut läsnä, ja joita kuitenkin oli niin
ylen määrin karttunut, etteivät ne enää mahtuneet sydämeen. Hovinarrin
leikkipuheet toki hiukan rauhoittivat herttuan kiukkuista mieltä; hän
naurahti pari kertaa kovasti, viskasi leikinlaskijalle kultakolikon,
antoi rauhallisesti riisua vaatteet päältään, tyhjensi suuren pikarin
ryytiviiniä, kävi vuoteelleen ja vaipui syvään uneen.

Paljon enemmän mainitsemista ansaitsee Ludvig kuninkaan levollekäynti;
sillä raivoisan, tuittupäisen vimman väkivaltaiset ilmipurkaukset, jotka
pikemmin kuuluvat ihmis-olentomme eläimelliseen kuin henkiseen osaan,
eivät voi meitä huvittaa yhtä paljon kuin voimallisen, nerokkaan hengen
salainen työ.

Mennessään siihen majapaikkaan, jonka hän oli valinnut, nimittäin
Peronnen linnaan, oli Ludvigilla Burgundin herttuan kamariherrat
saattajinaan, ja portilla otti hänet suurilukuinen parvi jousimiehiä
sekä huoveja vastaan.

Kun hän oli hypännyt alas hevosensa selästä ja astui laskusiltaa myöten
tavattoman leveän ja syvän vallihaudan poikki, katsahti hän
vartiomiehiin ja virkkoi Comines'lle, joka yhdessä muiden Burgundin
aatelisherrojen kera seurasi häntä: »Näilläkin on pyhän Anteruksen risti
hatussansa -- vaan ei kuitenkaan samanlainen kuin minun
skotlantilaisilla jousimiehilläni.»

»Te saatte nähdä, kuninkaallinen majesteetti, että he ovat, jos siksi
tulee, yhtä alttiita teitä kuolemaan asti puolustamaan», vastasi
Comines, jonka tarkka korva oli havainnut kuninkaan puheen äänessä
sävyn, minkä Ludvig epäilemättä kernaasti olisi tahtonut salata. »Heillä
on pyhän Anteruksen risti, koska se kuuluu Kultaisen Karitsan ritariston
merkkeihin, jonka jäsenenä minun herrani, Burgundin herttuakin on.»

»Enkö sitä tietäisi?» virkkoi Ludvig, näyttäen saman ritariston
merkkeihin kuuluvia kaulavitjoja, jotka hän isännän kunniaksi oli
kaulaansa pannut. »Sekin on niitä lujia veljeyden siteitä, jotka
kiinnittävät minut ja minun hyvän veljeni yhteen. Me olemme
ritariveljeksiä samoinkuin henkisiäkin sukulaisia; me olemme serkuksia
synnyltämme, ja ystävyyden ja hyvän naapuriuden siteet yhdistävät meidät
toisiimme. -- Älkää seuratko minua edemmäksi kuin tähän ulkopihaan,
jalot ritarit ja aatelisherrat! En voi sallia teidän kauemmin vaivata
itseänne -- te olette jo minulle kyllin kohteliaisuutta osoittaneet.»

»Herttua on antanut meille käskyn», lausui D'Hymbercourt, »saattaa
teitä, kuninkaallinen majesteetti, asuinpaikkaanne asti, ja toivomme on,
että te sallitte meidän toki noudattaa herramme käskyä.»

»Tässä vähäpätöisessä asiassa», vastasi kuningas, »on, toivoakseni,
minun käskyni voittava hänen käskynsä, joskin puhun nyt teille, hänen
uskollisille vasalleillensa. -- En voi oikein hyvin, jalot herrat -- olen
jokseenkin väsyksissä. Suuri ilokin saattaa ruumista raukaista
samoinkuin kova tuska. Huomenna toivon paremmin jaksavani nauttia teidän
seurastanne. -- Ja teidänkin seurastanne, herra Filip Des Comines
-- minulle on kerrottu että te olette meidän aikakautemme
historiankirjoittaja -- meidän, jotka soisimme saavamme mainion nimen
historiassa, tulee teitä oikein hyvitellä, sillä teidän kynällänne
kuuluu olevan terävä kärki, jos niin tahdotte. -- Hyvästi nyt vaan,
jalot ritarit ja aatelisherrat, hyvästi sanon kaikille ja jokaiselle
teistä.»

Burgundilaiset herrat läksivät ihastuneina Ludvigin kohteliaaseen
käytökseen sekä siihen taitoon, jolla hän kohteliaisuuksiansa jakeli.
Kuninkaan seurassa oli nyt vain pari hänen omaa miestänsä, hänen
seisoessansa Peronnen linnan ulkopihan kaariportin alla, katsellen
suunnattoman suurta tornia, joka kohosi linnan nurkkauksessa. Tämä
korkea, paksumuurinen, synkännäköinen rakennus, itse linnan sydänpaikka,
näkyi aivan selvästi juuri saman kuutamon valossa, joka valaisi Qventin
Durward'in tietä Charleroin ja Peronnen välillä, ja se kuutamo, niinkuin
lukija muistanee, oli erittäin kirkas. Peronnen linnan valtatorni oli
muodoltaan jokseenkin samankaltainen kuin Lontoon Tower'in Valkoinen
torni, mutta vieläkin vanhanaikuisempi rakennustyyliltään, sillä se oli
jo, niin vakuutettiin, Kaarle Suuren ajoilta. Sen seinät olivat hirveän
paksut, ikkunat erittäin pienet, rautakankiristikolla varustetut; tämä
suunnattoman suuri, kömpelömäinen rakennus loi mustan, synkkiä ajatuksia
herättävän varjon koko linnanpihan yli.

»Ei suinkaan _tuo_ ole aiottu minulle asunnoksi?» kysyi kuningas
väristyksellä, joka ilmaisi pahaa aavistusta.

»Ei», vastasi harmaapäinen linnanisäntä, joka paljain päin oli tullut
häntä vastaan. »Jumala varjelkoon! -- Teille, kuninkaallinen majesteetti,
on varattu huoneita noissa matalammissa rakennuksissa tuolla, joissa
Juhana kuningas vietti kaksi yötä ennen Poitiers'n tappelua.»

»Hm -- ei ole sekään onnea lupaava ennustusmerkki», mutisi kuningas.
»Mutta mikäs sitten tuossa tornissa on, vanha ystävä? Ja miksi rukoilet,
että Jumala varjelisi minua siihen majapaikkaan joutumasta?»

»Enpä, armollinen herra kuningas», vastasi linnanisäntä, »enpä siitä
tornistakaan tahdo juuri mitään pahaa puhua -- paitsi että
vartijasotamiehet sanovat sieltä kynttilöitä näkyvän ja kummallista
melua kuuluvan yön aikana; ja onpa syitäkin, joiden tähden se on
mahdollista, sillä ennen aikaan tuota tornia käytettiin valtiovankien
vankihuoneena, ja kerrotaanpa kaikenlaisista siellä tehdyistä teoista.»

Ludvig ei kysynyt sen enempää, sillä ei kenelläkään ihmisellä ollut
suurempaa syytä pitää vankihuoneen salaisuutta pyhänä. Kun hän läheni
hänelle aiottuja huoneita, jotka, vaikka myöhemmin rakennetut kuin
valtatorni, myös olivat vanhanaikuiset ja synkännäköiset, tapasi hän
oven edustalla pienen joukon skotlantilaisia henkivartijoitansa; sillä
herttua, vaikkei hän keskustellessa ollut tahtonut tehdä semmoista
myönnytystä Ludvigille, oli kuitenkin sittemmin käskenyt päästää nämät
miehet sisään, siksi että he seisoivat lähinnä kuninkaansa persoonaa.
Uskollinen lordi Crawford oli heidän etupäässään.

»Crawford -- uskollinen, rehellinen Crawford'ini», virkkoi kuningas,
»missä sinä olet ollut tänäpäivänä? -- Ovatko Burgundin herrat niin
epäkohteliaat vierailleen, että he syrjäyttävät aatelismiehen, joka on
urhoollisimpia ja jaloimpia, mitkä ikänä ovat astuneet hovisalien
permantojen poikki? -- En nähnyt sinua pidoissa?»

»En huolinut sinne tulla, kuninkaallinen herrani», vastasi Crawford,
»minä olen muuttunut aikaa myöten. Onpa ollut aikoja, jolloin olisin
uskaltanut juoda kilpaa paraankin Burgundin miehen kanssa, vaikkapa
hänen oman maansa viinamäkien nestettä. Mutta nyt jo viisi, kuusi
korttelia vetävä pikari panee pääni pyörälle, ja velvollisuuteni teidän
palveluksessanne, kuninkaallinen majesteetti, vaatii mielestäni sen,
että näytän hyvää esimerkkiä näille pojilleni.»

»Sinä olet aina viisas», sanoi kuningas, »mutta onhan toki sinulla
vähemmän vaivaa täällä, kun on niin pieni parvi komentosi alla -- eikä
juhlapäivä vaadikaan niin ankaraa itsekieltäytymistä sinulta, kuin jos
olisi vaaran hetki.»

»Jos minulla on vain pieni parvi komentoni alla», vastasi Crawford,
»niin on sitä tarpeellisempaa, että pidän ne junkkarit kaikki kurissa ja
kunnossa; ja päättyykö täällä kaikki maljanjuontiin vai miekanlyöntiin,
se Jumala ja te itse, kuninkaallinen majesteetti, paremmin tiedätte kuin
vanha Crawford ukko.»

»Ethän toki pelänne mitään vaaraa?» kuiskasi kuningas kiireesti.

»En», vastasi Crawford, »vaikka soisin pelkääväni; sillä vanhalla kreivi
Douglas'illa oli aina tapana sanoa, että pelätty vaara aina on
sellainen, josta voi itsensä varjella. -- Mikä valitaan tunnussanaksi
tänä yönä, jos tahdotte sen armossa määrätä?»

»Otetaan vaikka Burgundi, kunniaksi isännällemme sekä tuolle viinamäen
nesteelle, joka sinulle on niin mieleen, Crawford.»

»En suinkaan moiti sennimistä herttuaa enkä juomaakaan», sanoi Crawford,
»kunhan molemmat aina olisivat terveydeksi. Hyvää yötä, kuninkaallinen
herrani.»

»Hyvää yötä, kunnon skotlantilaiseni», vastasi kuningas ja meni
huoneisiinsa.

Hänen makuukamarinsa ovella seisoi Le Balafré vartijana. »Seuraa minua
sisään», käski kuningas mennessään ohitse. Jousimies siis, niinkuin
mestarinsa käden liikkeelle panema kone, astui hänen perässään
huoneeseen ja jäi taas seisomaan ääneti, liikahtamatta, odotellen
enempiä käskyjä.

»Oletko saanut mitään tietoja tuosta vaeltavasta ritarista,
sisarenpojastasi?» kysyi kuningas. »Hän on meiltä hävinnyt ihan
näkymättömiin, kuulumattomiin sen jälkeen kuin hän, niinkuin
ensimäiselle sankariretkelle lähtenyt nuori urho, lähetti meille kotiin
kaksi vankia, sankariutensa esikoisina.»

»Kyllähän minä, kuninkaallinen majesteetti, olen kuullut hänestä
hiukan», vastasi Le Balafré, »ja toivonpa teidän, herra kuningas,
uskovan minua, kun sanon että hän näin pahoin tehdessänsä ei ole saanut
minulta siihen kehoitusta yhtävähän neuvon kuin esimerkin muodossa; enpä
minä ole koskaan ollut niin uhkarohkea, että olisin hevosen selästä
sysännyt maahan jonkun teidän kaikkein korkeimman sukunne jäsenen, sillä
minulla on ollut selvempi tieto sijastani ja paikastani, ja -- -- --»

»Älä puhu siitä asiasta», keskeytti hänet kuningas; »sinun
sisarenpoikasi täytti vain velvollisuutensa siinä tilaisuudessa.»

»Siinä suhteessa», jatkoi Le Balafré, »hän sitten noudatti minun
neuvoani. -- Qventin, sanoin minä hänelle, muista aina, käyköön muuten
kuinka käykin, että kuulut skotlantilaiseen henkivartijakomppaniaan, ja
täytä velvollisuutesi, tulkoon siitä mikä tuleekin.»

»Kylläpä arvasin, että hänellä oli ollut näin hyvä opettaja», virkkoi
Ludvig; »mutta minulle on tärkeätä saada vastaus ensimäiseen
kysymykseeni. -- Oletko nykyään saanut mitään tietoja sisarenpojastasi?
-- Siirtykää syrjemmäksi, hyvät herrat», lisäsi hän, kääntyen
kamariherrojensa puoleen. »Sillä tämä asia ei kuulu muille kuin
minulle.»

»Olen kyllä, jos sallitte minun puhua, kuninkaallinen majesteetti»,
vastasi Le Balafré. »Olen juuri tänä iltana tavannut Charlot rengin,
jonka sukulaiseni lähetti kotiin Lüttich'istä tai jostain Lüttich'in
piispan linnasta, mihin hän on saattanut Croyen neidot täydessä
turvassa.»

»Kiitos, kunnia siitä taivaalliselle pyhälle Neitsyelle!» huudahti
kuningas. »Oletko vaan varma siitä? -- aivan varma tästä hyvästä
sanomasta?»

»Niin varma kuin suinkin jostakin asiasta», vastasi Le Balafré; »ja onpa
jos oikein muistan, sillä miehellä myös teille, kuninkaallinen
majesteetti, kirjeitä Croyen neidoilta.»

»Joudu niitä noutamaan», käski kuningas. »Anna pyssysi jollekulle näistä
täällä -- Olivier'ille esimerkiksi -- kenelle hyvänsä. -- Kiitos ja
kunnia Embrun'in pyhälle Neitsyelle! Ja pelkästä hopeasta pitää hänen
saaman laipio alttarinsa ympärille!»

Ludvig, tässä kiitollisuuden ja jumalisuuden puuskassaan otti tapansa
mukaan hatun päästään, valitsi sen koristeina olevista kuvista sen, joka
oli esittävinään pyhää Neitsyttä, asetti sen pöydälle ja toisti,
polvilleen laskeutuen, nöyrästi äskeisen lupauksensa.

Tallirenki, ensimäinen sanansaattaja, jonka Durward oli Schönwald'ista
lähettänyt kotiin, tuli nyt sisään ja toi kirjeensä. Ne olivat Croyen
neidoilta kuninkaalle; he vain sangen kylmäkiskoisin sanoin kiittivät
hänen hovissaan heille osaksi tulleesta kohteliaisuudesta, ja sitten
vähän lämpimämmin sen johdosta, että heidän oli suotu poistua hänen
valtakunnastaan sekä annettu saattojoukko turvaksi. Näiden sanojen
johdosta Ludvig sydämellisesti naurahti, vähääkään suuttumatta.
Silminnähtävällä uteliaisuudella hän kysyi sitten Charlot'lta oliko
heitä matkalla jollakin lailla hätyytetty tai peloitettu? Charlot,
typerä pölkkypää, joka juuri siitä syystä oli valittukin, antoi
jokseenkin sekavan kertomuksen tuosta kahakasta, jossa hänen
kumppaninsa, gascognelainen, oli saanut surmansa, vaan ei tietänyt
mistään muusta. Sitten Ludvig tiedusteli häneltä tarkkaan ja laveasti
mitä tietä he olivat Lüttich'iin kulkeneet, ja hänen huomiotansa
nähtävästi erittäin herätti se seikka, että he, Namur'ia lähetessään,
olivat valinneet suoremman tien Lüttich'iin, pitkin Maasjoen
oikeanpuolista vartta, eikä vasempaa, niinkuin matkasuunnitelmassa oli
neuvottu. Kuningas käski sitten antaa miehelle pienen juomarahan, ja
päästi hänet menemään, salaten pelkoansa sillä, että hän muka oli vain
ollut huolissaan Croyen neitojen turvallisuudesta.

Näin saadut sanomat, vaikka niistä kävi ilmi, että yksi hänen
mielihankkeistaan oli mennyt tyhjäksi, näyttivät herättävän kuninkaassa
enemmän sisällistä iloa, kuin mitä luultavasti tämän vehkeen loistavin
menestys olisi tuottanut. Hän huoahti niinkuin ihminen, jonka rinnalta
raskas taakka on hellinnyt, mutisi kiitoksensa pyhimyksille hartaalla ja
jumalisella ilmeellä, loi silmänsä ylöspäin ja rupesi heti uusia,
varmempia, korkealentoisia hankkeita miettimään.

Sillä tarkoituksella kuningas käski nyt puheilleen tähtienennustajansa,
Martius Galeottin, joka tuli teeskennellen käytöksellään mahtavuutta
niinkuin ainakin; mutta sittenkin näkyi hänen otsallaan pieni epäilyksen
pilvi, ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein varma siitä, ottaisiko
kuningas hänet ystävällisesti vastaan. Ludvig kohteli häntä kuitenkin
suotuisammin, vielä ystävällisemmin kuin koskaan ennen. Ludvig sanoi
häntä ystäväkseen, isäkseen tieteissä, kaukosilmäksi, jonka avulla hän
saattoi nähdä tulevia asioita, ja lopuksi hän vielä pisti ennustajan
sormeen sangen kalliin sormuksen. Galeotti, vaikka hänellä ei ollut
mitään tietoa niistä seikoista, jotka näin äkkiä olivat ylentäneet hänen
arvoansa Ludvigin silmissä, oli liian taitava mestari virassaan, että
olisi paljastanut tätä tietämättömyyttänsä. Hän vastaanotti kuninkaan
kiitokset arvokkaalla nöyryydellä, sanoen niiden tulevan vain hänen
jalon tieteensä osaksi, tieteen, joka ansaitsi sitä enemmän ihmettelyä,
koska se niin heikon välikappaleen kuin hänen kauttansa saattoi saada
ihmeitä aikaan. Näin erosivat kuningas ja tähtienennustaja, molemmat
hyvin tyytyväisinä toinen toiseensa.

Galeottin lähdettyä Ludvig heittäytyi tuolille, näyttäen kovin
väsyneeltä, ja lähetti pois muut seuralaisensa, paitsi Olivier'in, joka
hiiviskeli hänen ympärillänsä hiljaa puuhaillen kuulumattomin askelin,
ja auttaen häntä levonvalmistuksissa.

Olivier'in näin palvellessa häntä oli kuningas vastoin tapaansa niin
ääneti ja välinpitämätön, että parturi tästä käytöksen muutoksesta
vallan hämmästyi. Häijyimmissäkin sieluissa on aina toki joku hyväkin
tunne -- rosvotkin ovat päällikölleen uskolliset, ja hemmoitellussa,
kunniaan koroitetussa suosikissa on joskus nähty hiukkasen todellista
rakkautta sitä hallitsijaa kohtaan, jolle hän on kiitollisuudenvelassa
mahtavuudestaan. Olivier le Diable, le Mauvais (perkele, ilkimys) -- tai
mitä muita liikanimiä hänelle vielä lieneekin keksitty häijyn
mielenlaatunsa ilmaisuksi -- tuskinpa hänkään lienee ollut niin täydesti
saatanan sukua, ettei hänen sydämessään olisi kytenyt säälin kipinää
herraansa kohtaan, jonka kohtaloa tämä eriskummallinen tilanne täällä
näytti hyvin likeltä koskevan ja jonka voimat näyttivät olevan aivan
uuvuksissa. Jonkun aikaa hän auttoi kuningasta ääneti, niinkuin
palvelija pukeutuvaa herraansa ainakin, mutta sitten kiusaus voitti
hänet, ja hän virkkoi rohkeudella, jonka Ludvigin suopeus tämmöisissä
tilaisuuksissa oli hänessä kasvattanut: »Tête Dieu![1] herra kuningas,
näytättepä te aivan siltä kuin olisitte tappelussa jäänyt tappiolle; ja
kuitenkin minä, joka kaiken päivää olen seisonut teitä likellä, voin
vakuuttaa, etten ole vielä ikänä nähnyt teidän taistelevan uljaammin
millään sotatantereella.»

»Sotatantereellako!» toisti Ludvig kuningas, katsahtaen ylös ja palaten
jälleen tavalliseen pilkalliseen käytös-ja puhetapaansa;
»Pasques-Dieu![1] Olivier veikkoseni, pikemmin voi sanoa, että olen
puolustanut hyvin paikkaani härkätappelussa. Sillä sokeampaa,
itsepäisempää, kesyttömämpää, ennakolta arvaamattomampaa
luontokappaletta kuin tuota meidän burgundilais-serkkuamme, tuskin
lienee missään paitsi Murciassa jonkun sarvipään muodossa, jota on
kasvatettu härkätaistelua varten. -- No, olkoon menneeksi -- kyllähän
minä aika miehen tavoin osasin kiertää hänen sarvensa. Mutta, Olivier,
riemuitse minun kanssani, että hankkeeni Flanderissa ovat menneet
tyhjiksi, niin hyvin mitä noihin vaeltaviin Croyen prinsessoihin kuin
myös Lüttich'in kaupunkiin tulee -- ymmärräthän?»

[1] Senaikuisia ranskalaisia voimasanoja.

»Enpä, totta tosiaan, herra kuningas», vastasi Olivier. »Minun on
mahdoton toivottaa teille onnea sen johdosta, että rakkaimmat hankkeenne
ovat menneet tyhjiksi, jollette virka minulle jotain syytä teidän
toivojenne ja aikeittenne muutokseen.»

»Ei», vastasi kuningas, »ei niissä ole mitään muutosta tapahtunutkaan,
asiaa ylimalkaisesti arvostellen. Mutta, Pasques-Dieu, hyvä ystäväni,
tänäpäivänä olen oppinut tuntemaan Kaarle herttuan lähemmin kuin ennen.
Siihen aikaan kun hän oli Charolois'n kreivi ja minä maanpakolaisuuteen
ajettu Ranskan kruununperillinen, hänen isänsä, vanhan Filip herttuan
aikana, me joimme ja metsästelimme ja kuljeksimme ympäri yhdessä -- ja
monta hurjaa kepposta silloin tehtiin, kuin tehtiinkin. Ja siihen aikaan
oli minulla epäilemätön valta hänen ylitsensä -- niinkuin
voimakkaammalla hengellä ainakin heikompansa yli. Mutta hän on siitä
ajoin muuttunut -- hän on tullut itsepäiseksi, rohkeaksi, röyhkeäksi,
riitaisaksi väittelijäksi, jonka sydämessä palaa silminnähtävä halu
mennä niin pitkälle kuin suinkin, niin kauan kuin hänellä mielestään on
valtit kädessänsä. Täytyihän minun siirtyä jokaisesta arkaluontoisesta
asiasta niin kiireesti ikäänkuin se olisi ollut tulikuuma rauta.
Puolella sanalla vain olin viitannut siihen mahdollisuuteen, että nuo
maailmaa vaeltavat Croyen kreivittäret olisivat kenties saattaneet
joutua jonkun hurjan rajasissin käsiin, ennenkuin he pääsivät
Lüttich'iin perille -- sinne minä suoraan tunnustin heidän menneen, sen
verran kuin minulla oli tietoa asiasta -- Pasques-Dieu! tuskinpa olin
saanut sen suustani, niin olisi voinut luulla, että olin puhunut
häijyintä jumalanpilkkaa! Tarpeetonta on sinulle kertoa, mitä hän sanoi;
kylliksi olkoon siinä, että pääni turvallisuus olisi ollut sangen
epävarma, jos sinä hetkenä olisi saapunut sanoma, että teidän (nimittäin
sinun ja ystäväsi De la Marck'in) kelpo vehke parantaa hänen tilaansa
naimiskaupalla olisi menestynyt.»

_»Minun_ ystäväni hän ei ole, suokaa anteeksi, kuninkaallinen
majesteetti», sanoi Olivier; »_minun_ ystäväni hän ei ole, eikä tuo
ollut myöskään _minun_ vehkeeni.»

»Aivan oikein, Olivier», vastasi kuningas, »sinun tarkoituksesi ei ollut
naittaa sellaista sulhasmiestä, vaan ajaa hänen partansa. No, etpä juuri
tytölle parempaakaan toivottanut, kun niin nöyrästi puolin sanoin
viittailit olevasi siihen mahdollinen. Mutta, Olivier, onnellinen se
mies, jonka osaksi tuo tyttö ei ole tullut -- hirtettävä, teilattava,
neljäksi kappaleeksi hakattava, ne olivat kohteliaimmat niistä sanoista,
joilla minun kohtelias serkkuni puhui siitä, joka naisi tuon nuoren
kreivittären, hänen vasallinsa, ilman hänen herttuaallista lupaansa.»

»Ja hän on epäilemättä yhtä arka hyvän Lüttich'in kaupungin meteleihin
nähden?» kysyi suosikki.

»Yhtä arka, jollei vielä arempi», vastasi kuningas, »niinkuin sinun
järkesi helposti älynnee. Mutta aina siitä hetkestä saakka, kun päätin
tulla tänne, ovat minun lähettilääni Lüttich'issä koettaneet hillitä
kaikkea kapinahalua täksi hetkeksi. Ja minun toimeliaat ja puuhaavaiset
ystäväni, Rouslaer ja Pavillon, ovat saaneet käskyn olla hiljaa kuin
hiiret loukossaan, kunnes tämä siunattu vieraskäyntini serkkuni luona on
suoritettu.»

»Teidän omista sanoistanne päättäen, kuninkaallinen majesteetti»,
virkkoi Olivier kuivakiskoisesti, »on parasta, mitä tästä käynnistä
täällä saattaa toivoa, se, ettei teidän asianne sen kautta joudu
pahemmalle kannalle. -- Totta puhuen, sitä voi verrata tuohon juttuun
kurjesta, joka pisti päänsä suden kitaan ja oli sitten hyvillä mielin
siitä, ettei hänen kaulaansa purtu poikki. Mutta näyttipä sittenkin
siltä, kuin olisitte te, kuninkaallinen herrani, vielä ollut hyvinkin
kiitollinen tuolle viisaalle filosofille, joka houkutteli teidät tähän
hyviä toivoja herättävään peliin.»

»Ei mitään peliä», vastasi kuningas jyrkästi, »saa toivottomaksi sanoa,
ennenkuin se on menetetty, eikä minulla ole mitään syytä pelätä, että
jäisin tappiolle. Päinvastoin, jollei mitään satu, josta tuon
kostonhimoisen hullun vimma herää, niin olen varma voitosta. Ja
todellakin olen suuressa kiitollisuudenvelassa sille viisaalle miehelle,
joka kreivittärien saattajaksi suositti minulle tuota nuorukaista; sillä
Durward'in kohtalo, jonka tähtienennustaja taivaankappaleista oli
lukenut, on niin hyvässä sovussa oman kohtaloni kanssa, että
nuorukainen, rikkomalla minun käskyni ja poikkeamalla toiselle tielle,
De la Marck'in väijymäpaikan sivuitse, on pelastanut minut vaarasta.»

»Kylläpä te, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Olivier, »mahtaisitte
helposti löytää montakin sellaista käskyläistä, jotka ottaisivat
palvellaksensa teitä sillä ehdolla, että saisivat noudattaa omaa
mielivaltaansa pikemmin kuin teidän käskyjänne.»

»Ei, ei, Olivier», sanoi Ludvig maltittomasti, »laulaahan muinainen
pakanallinen runoniekka: »Vota diis exaudita malignis -- toivoista,
joiden jumalat sallivat toteutua, silloin kun he ovat rukoilijaan
suuttuneet. Semmoinen olisi myös Wilhelm de la Marck'in vehke ollut, jos
se nyt tällä hetkellä olisi onnistunut, sillä aikaa kun minä olen
Burgundin herttuan käsissä, -- sen minun oma taitoni arvasi ennakolta ja
Galeottin taito sen vielä vahvisti -- nimittäin en tosin voinut
ennakolta arvata De la Marck'in vehkeen epäonnistumista, mutta sen minä
ennakolta arvasin, että tuon skotlantilaisen jousimiehen retki olisi
minulle onneksi -- ja niinpä todellakin on käynyt, vaikka toisella
tavalla kuin minä olin luullut. Sillä tähdet, vaikka ne yleensä
ennustavat tapauksia, eivät kuitenkaan virka mitään välikappaleista,
joilla tapaukset saadaan aikaan ja jotka usein ovat juuri päinvastaista
laatua kuin mitä me olemme osanneet arvata tai edes toivoakaan. -- Mutta
mitäs näistä salaisuuksista puhun sinulle, Olivier, joka olet vielä
pahempi perkelettäkin, kaimaasi; sillä hän toki uskoo ja vapisee, vaan
sinä et usko Jumalan sanaa etkä tiedettä, ja olet pysyvä mokomana
uskottomana, kunnes kohtalosi tulee täytetyksi, ja se on tuleva
täytetyksi, sen näen yhtä selvästi kasvoistasi kuin
horoskopistasikin[1], hirsipuun kautta.»

[1] Tähtien-ennustus.

»Ja jos todella niin lienee sallittu», virkkoi Olivier nöyrällä
kohtaloonalistuvaisuudella, »niin on se tapahtuva siitä syystä, että
liian kiitollisena palvelijana, ilman minkäänlaisia epäilyksiä, olen
täyttänyt jonkun kuninkaallisen herrani käskyistä.»

Ludvig purskahti tavalliseen pilkalliseen nauruunsa. -- »Aika miehen
tavalla sinä sivalsitkin takaisin, Olivier; ja -- pyhä Neitsyt
auttakoon! -- oikein se oli tehty, sillä minä se sinut taisteluun olin
vaatinut. Mutta sanoppas nyt minulle, ole niin hyvä, huomaatko noiden
miesten käytöksessä minua kohtaan jotain, mikä herättää epäluuloa ja
ennustaa pahaa kohtelua?»

»Herra kuningas», vastasi Olivier, »te ja tuo perin oppinut tietoviisas
etsitte ennustuksia tähdistä ja taivaankappaleista -- minä maan matelija
pidän silmällä ainoastaan minun virkaani kuuluvia asioita. Mutta
näyttääpä minusta, että täällä puuttuu sitä huolellista ja vakavaa
kohteliaisuutta, jota ihmisten on tapana osoittaa säädyltään niin paljoa
ylhäisemmille ja tervetulleille vieraille. Herttua tänä iltana valitti
olevansa väsyksissä eikä seurannut teitä, kuninkaallinen majesteetti,
kauemmaksi kuin kadulle, jättäen hoviherrojensa toimeksi perille saakka
saattamisen. Huoneet täällä ovat hätäisesti ja huolimattomasti
varustetut -- tapetit ripustetut nurinpäin -- ja yhdessä kohtaa,
katsokaapas vaan, seisovat ihmiskuvat päälaellaan ja puut kasvavat
juuret ylöspäin.»

»Pyh! se on sattuma ja osoittaa vain liikaa kiirettä», sanoi kuningas.
»Milloinka olet nähnyt minun välittävän tuommoisista joutavista?»

»Eiväthän ne itsensä tähden ansaitsekaan huomiota», virkkoi Olivier;
»mutta ne todistavat kuinka halvassa arvossa hovipalvelijat ovat
huomanneet herttuan pitävän teitä, kuninkaallinen majesteetti. Uskokaa
minua, jos hän olisi osoittanut harrasta haluansa, että teitä kaikin
puolin kohdeltaisiin huomaavaisella kohteliaisuudella, niin olisi hänen
väkensä into saanut muutamassa minuutissa useampien päivien työn
tehdyksi. -- Ja milloinka», lisäsi hän, viitaten pesumaljaan ja
pesukannuun, »ovat teitä varten, kuninkaallinen herrani, aiotut astiat
olleet muusta aineesta kuin hopeasta?»

»No, no», sanoi kuningas väkinäisellä hymyllä, »tämä viimeinen
muistutuksesi parranajossa tarvittavista astioista, Olivier, koskee
liiaksi sinun omaa ammattiasi, jotta sitä kukaan voisi vastustaa.
-- Totta on, että minulle, kun olin vain omasta maastani karkoitettu
pakolainen, annettiin kulta-astioita tämän saman Kaarlen käskystä, joka
silloin piti hopeaa kovin halpana Ranskan kruununperilliselle, vaikka
hänen mielestänsä sama metalli näyttää nyt olevan liian kallis Ranskan
kuninkaan käytettäväksi. Ja nyt, Olivier, menemme levolle. -- Me olemme
tämän retken päättäneet ja päätöksemme panneet toimeen; muuta neuvoa ei
nyt ole kuin miehuullisesti pelata loppuun tämä peli, johon olemme
ruvenneet. Minä tiedän, että serkkuni, Burgundin herttua, samoinkuin
muutkin hurjat härät, sulkee silmänsä ennenkuin hän lähtee rynnäkölle.
Sitä hetkeä minun tulee varoa, niinkuin nuo tauridor'it
(härkätaistelijat), jotka Burgos'in kaupungissa näimme, ja hänen
tuittupäisyytensä on saattava hänet valtaani.»



XXVII

RÄJÄHDYS

      Hämmästys mykkä, pelko äänetön
      valtaavi mielen, koska silmähän
      huikaistuneesen kaukaa välkähtää
      salama, pilvijängät repäisevä.

      Thomson'in kesä.


Edellinen luku, niinkuin sen nimestäkin saattoi huomata, oli aiottu
katsahdukseksi taaksepäin, minkä avulla lukija saisi täydellisen
käsityksen Ranskan kuninkaan ja Burgundin herttuan keskinäisestä välistä
tällä hetkellä, jolloin edellinen oli pannut toimeen tuon hämmästyttävän
päätöksensä ja uskonut henkensä tulisen, vimmatun vihollisensa käsiin.
Usko tähtien ennustuksiin, jotka muka sanoivat tämmöisen teon tuottavan
etuja, ja vielä enemmän luottamus omien hengenvoimiensa etevyyteen
verrattuina Kaarlen hengenvoimiin, olivat saattaneet Ludvigin tähän
päätökseen, jota ei minkään muun syyn nojalla voisi selittää. Sillä
muuten tämä teko tuntui sitä ajattelemattomammalta ja
käsittämättömämmältä, koska juuri tänä myrskyisenä aikana oli useammista
esimerkeistä nähty, että turvallisuudenvakuutukset, vaikka ne olisivat
miten pyhillä valoilla tahansa vahvistetut, eivät olleet miksikään
suojaksi niille, joille ne olivat annetut. Herttuan isänisän murha
Montereaun sillalla, Ludvigin isän läsnäollessa, kokouksessa, jota
juhlallisesti oli sovittu pitää rauhan ja anteeksiannon
aikaansaamiseksi, oli peloittavana esimerkkinä, jota herttua kenties oli
taipuvainen seuraamaan.

Mutta Kaarle, vaikka hän oli raaka, tulinen, tuittupäinen ja
myöntymätön, ei kuitenkaan, paitsi vihan hetkinä, ollut sanansasyöjä
eikä mielenjaloutta vailla, sillä semmoiset teot ja puutteet ovat
tavallisesti kuvaavia kylmäverisemmille ihmisille. Hän ei viitsinyt
osoittaa kuninkaalle enempää kohteliaisuutta, kuin mitä hyvä tapa vaatii
isännän vieraalleen osoittamaan; mutta hänellä ei ollut vähintäkään
aikomusta rikkoa vieraanvaraisuuden pyhiä sääntöjä.

Kuninkaan tulon jälkeisenä aamuna pidettiin yleinen Burgundin herttuan
sotaväen tarkastus; ja tämä sotavoima oli niin suuri ja niin erinomaisen
hyvin varustettu, että herttua kenties ei paheksunutkaan tätä
tilaisuutta, jolloin hän saattoi tuoda sen mahtavan kilpaveljensä
silmien eteen. Ja kun hän kohteliaalla lauseella, niinkuin vasallin sopi
kuningastaan puhutellessa, sanoi näiden sotajoukkojen olevan kuninkaan
sotajoukkoja, eikä hänen omiansa, saattoikin hänen ylähuulensa
röyhkeästä vääntymisestä sekä hänen silmiensä ylpeästä välkähdyksestä
huomata hänen hyvinkin tietävän, että nämät sanat olivat tyhjää
mielistelyä ja että tämä jalo armeija, seuraten kokonaan hänen omaa
mieltänsä, olisi yhtä altis marssimaan Parisiakin vastaan kuin jonnekin
muuanne. Ludvigille mahtoi sitä paitsi olla vieläkin suurempi kiusa
siitä, kun hän sotarinnassa keksi useampien ranskalaisten
aatelisherrojen lippuja, joiden omistajat eivät olleet vain Normandiasta
ja Bretagnesta kotoisin, vaan toisistakin välittömästi kuninkaan
vallanalaisista maakunnista ja jotka erilaisten tyytymättömyyden syitten
tähden olivat yhtyneet Burgundin herttuan joukkoon.

Umpimielisenä niinkuin ainakin Ludvig ei ollut huomaavinaankaan näitä
tyytymättömiä, vaikka hän todenteolla mielessänsä juuri mietiskeli
kaikenlaisia keinoja, joilla hän kenties voisi saada heidät jälleen
luovutetuiksi Burgundin lipusta ja palautetuiksi omaan palvelukseensa.
Siksi hän päätti Olivier'in sekä toistenkin apulaistensa; kautta salaa
kuulustella niiden mieltä, joita hän piti tähdellisimpinä.

Itse puolestansa hän ahkerasti, vaikka samalla varovaisesti, koetti
taivuttaa puoleensa herttuan ylimpien virkamiesten ja neuvonantajien
suosion, käyttäen tavallisia keinojansa, ystävällistä, tiheää
puhuttelua, taitavaa mielistelyä ja runsaita lahjoja. Näillä hän ei
suinkaan -- niin hän yhä vakuutti -- tahtonut luovuttaa heidän
uskollisuuttansa heidän jalosta herrastaan, vaan ainoastaan saada heidän
apuansa rauhan ylläpitämiseksi Ranskan ja Burgundin välillä, mikä
tarkoitus itsessäänkin oli hyvä ja silminnähtävästi eduksi molemmille
valtakunnille sekä niiden hallitsijoille.

Niin mainion ja viisaan kuninkaan puhuttelu yksistäänkin oli sangen
houkutteleva; lupaukset vaikuttivat myös paljon, ja suorat lahjat, joita
burgundilaiset herrat sen ajan tavan mukaan saivat omantunnonvaivoitta
ottaa vastaan, vaikuttivat vielä enemmän. Metsäkarjunpyyntiretkellä,
jolle nyt lähdettiin, herttua, joka aina kävi kiivaasti jokaiseen
käsillä olevaan asiaan, oli se työtä tai huvitusta, antautui kokonaan
metsästyshimonsa valtaan; täten Ludvig, koska hänen läsnäolostaan ei
ollut mitään estettä, haki ja sai tilaisuutta puhutella kahden kesken ja
salaa useampia niistä herroista, joilla sanottiin olevan suurimman
vaikutusvallan Kaarleen. Niistä D'Hymbercourt ja Comines eivät myöskään
jääneet unohduksiin; ja näille molemmille eteville miehille tehtyihin
ehdoituksiinsa kuningas taitavasti sekoitti sopivia mielistelyjä, kehuen
edellisen urhoutta sekä sotataitoa, ja jälkimäisen syvää viisautta ja
kirjallisia avuja.

Tämä tällainen tilaisuus, jolloin kuningas sai persoonallisen
keskustelun kautta puoleensa taivuttaa, tai, jos lukija pitää sitä sanaa
sopivampana, lahjoa Kaarlen palveluksessa olevia herroja, olikin kenties
hänen käyntinsä päätarkoituksena, ja suoranaisena etuna siinäkin
tapauksessa, ettei hän saisikaan mielistelyllään itse herttuaa
viihdytetyksi. Ranska ja Burgundi olivat niin likeisessä yhteydessä
keskenään, että useimmilla Burgundin aatelisherroista oli jonkunlaisia
toiveita tai jo voimassa olevia etuja Ranskassa, joita Ludvigin suosio
saattoi edistää ja hänen epäsuosionsa haitata. Tämmöisiä, niinkuin
kaikenlaisia muitakin vehkeitä varten, oli Ludvig aivankuin luotu; hän
oli antelias, jopa tuhlaavainenkin, jos hänen tuumiensa toteuttaminen
sitä vaati, ja hän oli taitava tekemään ehdoituksensa sekä lahjansa
ihmisille mieluisiksi. Hän osasi taivuttaa ylpeät omaa hyötyänsä
huomaamaan, ja niille, jotka todenteolla olivat isänmaansa ystäviä tai
olivat sitä olevinaan, hän todisti asian edulliseksi niin hyvin
Ranskalle kuin Burgundillekin; ja puhuteltujen oma erityinen etu,
ikäänkuin joku salapyörä koneessa, vaikutti yhtä voimallisesti, vaikka
sen vaikutusta ei voinut silmin nähdä. Jokaista miestä varten hänellä
oli sopiva syötti sekä jokaiselle hän tarjosi syöttiä kullekin
erikoisesti sopivalla tavalla. Hän pisti lahjansa hihaan niille, jotka
olivat kovin ylpeät kättänsä ojentamaan; näin tehden hän luotti siihen,
että hänen antimensa, vaikka se laskeutuikin maahan kuin taivaan kaste,
melutta, kenenkään huomaamatta, kuitenkin oli oikealla ajallansa
tuottava runsaan sadon, ainakin synnyttävä mielisuosiota antajaa
kohtaan, ehkäpä myös hyvää apua. Sanalla sanoen, vaikka Ludvig jo kauan
aikaa oli asiamiestensä kautta koettanut hankkia itsellensä hyviä
ystäviä Burgundin hovissa, sai hän nyt omalla persoonallisella
toimellaan, jossa tietysti aikaisemmin jo saadut tiedot olivat hänelle
hyvänä ohjeena, nyt muutamissa tunneissa enemmän toimeen kuin
käskyläistensä monivuotisten sovittelujen kautta.

Yhtä miestä vain kuningas kaipasi, jota hän olisi kaikista enimmin
halunnut vetää puoleensa; se oli Crévecoeur'in kreivi, jonka luja
käytös, hänen käydessään lähettiläänä Plessis'ssä, ei ollut lainkaan
nostattanut kuninkaan vihaa, vaan päinvastoin muodostunut uudeksi
syyksi, jonka vuoksi hän halusi, jos suinkin mahdollista, saada miehen
omaksensa. Hän ei ollut lainkaan mielissänsä kuullessaan, että kreivi
sadan huovin kanssa oli lähtenyt Brabantin rajoille, piispan avuksi, jos
tämä sitä tarvitsisi Wilhelm de la Marck'ia sekä tyytymättömiä
lüttichiläisiä vastaan. Mutta siitä oli kuitenkin myös samalla se
lohdutus, että tämän sotajoukon tulo, sekä ne neuvot, jotka hän oli
lähettänyt uskollisten sanansaattajain kera, estäisivät siellä kaikkia
ajattomia rauhattomuuksia, jotka, sen hän näki, olisivat voineet saattaa
hänen nykyisen tilanteensa sangen vaaralliseksi.

Keskipäivän aikana hovi, niinkuin suurilla metsästysretkillä oli
tapana, söi päivällisensä metsässä; tämä seikka oli erittäin mieleen
herttualle, joka halusi supistaa niitä juhlallisia ja monenlaisia
kunnianosoituksia, joita hän muuten olisi ollut velvollinen Ludvig
kuninkaalle osoittamaan. Ludvigin ihmisluonteen tuntemus oli näet tässä
tärkeässä tilaisuudessa yhdessä suhteessa pettänyt. Hän oli luullut,
että herttua olisi sanomattomasti iloinen tästä läänitysherran
vieraskäynnin kautta hänelle osaksi tulevasta armon ja luottamuksen
osoituksesta; mutta hän ei muistanut, että herttuakunnan vasallius
Ranskan kruunun alla oli salaiseksi ja katkeraksi kiusaksi niin
mahtavalle, niin rikkaalle ja niin ylpeälle ruhtinaalle kuin Kaarlelle,
jolla varmaankin oli aikomus perustaa itsenäinen kuningaskunta.
Kuninkaan käynti hänen hovissaan pakoitti Burgundin herttuaa esiintymään
alamaisena vasallina, noudattamaan läänitysvelvollisuuksiin kuuluvia
menoja sekä kunnioitusta osoittamaan, mikä niin ylpeälle miehelle kuin
hänelle tuntui hänen omavaltaisuutensa alennukselta, sillä omavaltaisena
hallitsijana hän niin paljon kuin suinkin koetti aina käyttäytyä.

Mutta vaikka monia juhlamenoja voitiin laiminlyödä ruohoisalla
nurmikolla aterioidessa, missä metsätorvet soivat, pikarit täytettiin
suoraan tynnyrien tappireijistä ja muutenkin elettiin kaikin puolin
vapaasti, niinkuin metsässä ainakin, oli kuitenkin välttämätöntä, juuri
siitäkin syystä kun tämä ateria oli ollut niin yksinkertainen, että
illallinen oli sen sijaan varustettava tavattoman suurella
juhlallisuudella.

Sitä varten oli herttua jo ennakolta antanut käskynsä, ja Peronneen
palattuaan joutui Ludvig keskelle tuhlarimaisella komeudella ja
loistolla varustettuja pitoja, niinkuin sopi vasallin hovissa, joka oli
pelottavan rikas, sillä Kaarlen vallan alle kuului enin osa Alankomaita,
jotka siihen aikaan olivat Euroopan rikkaimpia maita. Pitkä pöytä notkui
kulta- ja hopea-astioitten painon alla, jotka olivat kukkuroilleen
täytetyt kaikenlaisilla harvinaisilla herkuilla. Tämän pöydän päässä
istui herttua, ja hänen oikealla puolellansa, istuimella, joka oli
korkeampi Kaarlen omaa, oli kuninkaallinen vieras saanut sijansa. Hänen
takanaan seisoi toisella puolella Geldern'in herttuan poika, Kaarlen
hovipaistinleikkaaja, toisella Le Glorieux, hänen hovinarrinsa, joka
seurasi melkein aina hänen muassaan; sillä, niinkuin useimmat hänen
kaltaisensa kiivaat, raa'at herrat, oli Kaarle äärettömästi mieltynyt
hovinarreihin, jommoisia silloin oli yleinen tapa pitää. Burgundin
herttualle tuottivat heidän hullutuksensa ja heikkomielisyytensä samaa
huvia kuin hänen terävämpiälyiselle, vaikkei suinkaan
hellempisydämiselle kilpaveljelleen jalompien ihmisten heikkojen puolien
tutkiminen, »urhojen pelästyksen, viisaitten miesten mielettömyyksien»
pilkkaaminen. Ja todellakin, jos tuossa Brantomen kertomassa jutussa on
perää, että nimittäin eräs hovinarri, joka oli kuullut Ludvigin jonakuna
omantunnontuskan hetkenä tunnustavan olleensa osallinen veljensä
Henrikin, Guyennen kreivin myrkyttämiseen, seuraavana päivänä kertoi sen
aivan julkisesti päivällispöydässä koko hovin läsnäollessa, niin on
kyllin syytä arvella, että Ranskan kuningas mahtoi siinä saada
enemmänkin kuin kylliksi koko elinajakseen virallisten narrien
leikkipuheista.

Tässä tilaisuudessa hän ei kuitenkaan laiminlyönyt puhutella herttuan
suosittua narria eikä hänen puheitansa kehua. Ja hän teki sen sitä
mielemmin, koska hän luuli huomaavansa, että Le Glorieux'n hulluuden
alla, joskin se toisinaan ilmeni sangen kömpelöllä tavalla, piili
enemmän sukkeluutta ja pilaa, kuin mitä hänen kaltaisissaan tavallisesti
oli huomattavissa.

Tiel Wetzweiler, liikanimeltään Le Glorieux, ei todellakaan ollut
tavallisten hovinarrien tapainen. Hän oli kaunis, pulska mies, taitava
kaikenlaisissa ruumiinharjoituksissa, jotka tuskin näyttivät sopiutuvan
mielenheikkouteen, koska sellainen taituriuden voittaminen vaati malttia
ja tarkkuutta. Hovinarri oli aina metsästys- ja sotaretkilläkin herttuan
seurassa; ja Montl'héryssä, kun Kaarle joutui sangen suureen
hengenvaaraan, sai kurkkuunsa haavan ja oli joutumaisillaan erään
ranskalaisen ritarin vangiksi, joka oli tarttunut hänen hevosensa
suitsiin, Tiel Wetzweiler, peitsi tanassa, ryntäsi vihollisen kimppuun
niin kovalla vauhdilla, että hän sysäsi ranskalaisen kumoon ja vapautti
herransa. Kenties hän lienee sitten pelännyt, että tällaista tekoa
pidettäisiin liiankin vakavana tosityönä hänen kaltaiselleen miehelle,
ja että hänelle siitä voisi koitua vihaa ritarien ja aatelisherrain
puolelta, jotka olivat jättäneet hallitsijansa yksinään hovinarrin
turviin. Oli miten oli, Tiel piti parempana tulla nauretuksi kuin
ylistetyksi urhotyönsä tähden, ja kehui niin ylenpalttisesti omaa
ansiotaan tässä tappelussa, että useimmat ihmiset luulivat herttuan
pelastuksenkin olevan hänen itsensä keksimän, niinkuin muutkin jutut;
tässä tilaisuudessa saikin narri liikanimensä Le Glorieux (Kerskaaja),
jolla häntä sitten aina nimitettiin.

Le Glorieux oli komeassa puvussa, mutta siihen kuului sangen harvoja
hänen ammatillensa ominaisia tunnusmerkkejä, ja sekin, mitä oli, oli
pikemmin vain kuvannollista. Hänen tukkansa ei ollut lyhyeksi keritty;
päinvastoin oli hänellä pitkät kiharat, jotka valuivat alas lakin alta
ja yhtyivät sileäksi kammatun, sievästi hoidetun parran kanssa; molemmat
koristivat suuresti kasvoja, joita olisi voitu sanoa oikein kauniiksi,
jollei silmistä joskus olisi välkähtänyt hurjaa tulta. Lakin halki kulki
punasamettinen liuskare; se yksin kuvasi kukonharjaa, mikä muuten oli
hovinarrin päähineen virallisena merkkinä. Hänen keppinsä oli tehty
ebenpuusta ja sen päässä oli tavanmukainen narrinpää, jonka korvat
olivat hopeiset, aasinkorvien muotoiset; mutta ne olivat niin
pikkaraiset ja niin hienosti veistetyt, että tätä narrin keppiä, jollei
sitä aivan likeltä tarkasteltu, olisi voinut luulla joksikin
juhlallisemmaksi virkasauvaksi. Nämät olivatkin ainoat hänen ulkonaiset
ammattimerkkinsä. Kaikissa muissa suhteissa oli hänen vaatetuksensa
semmoinen, että hän saattoi vetää vertoja komeimmillekin hoviherroille.
Lakissa kiilsi kultainen kunniaraha, samanlaiset vitjat riippuivat
kaulasta; ja hänen koreitten vaatteittensa kuosi ei ollut sen oudompi
kuin noiden nuorten keikarien, jotka aina puvussansa noudattavat muodin
kaikkia äärimmäisiäkin liiallisuuksia.

Tämän miehen puoleen Kaarle, samoin kuin myös Ludvig, isännän esimerkkiä
seuraten, usein kääntyi pitojen aikana; ja molemmat osoittivat
sydämellisesti nauraen, miten suuresti Le Glorieux'n vastaukset heitä
huvittivat.

»Ketähän varten lienevät nämät tyhjät sijat pöydässä varatut?» kysyi
Kaarle herttua narrilta.

»Yksi niistä ainakin olisi minulle tuleva perintöoikeuden mukaan, Kalle
veikkoseni», vastasi Le Glorieux.

»Kuinkas niin, narri?» kysyi herttua vielä.

»Siitä syystä että ne olivat varatut herroille D'Hymbercourt ja Des
Comines, jotka ovat menneet niin kauaksi haukkoinensa, että illallinen
on heiltä unohtunut. Ne, jotka mielemmin katselevat ilmassa lentelevää
haukkaa kuin vadissa makaavaa fasaania, ovat likeistä sukua narreille,
ja siis minulla on perintöoikeus heidän tuoleihinsa, jotka kuuluvat
heidän irtaimistoonsa.»

»Se on vanha ja kulunut leikkipuhe, Tiel ystäväni», virkkoi herttua;
»mutta narreja tai viisaita, mitä lienevätkin, tässä nuo pahantekijät
nyt ovat.»

Hänen näin puhuessaan Comines ja D'Hymbercourt astuivat saliin,
kumarsivat molemmille hallitsijoille ja istahtivat ääneti heille
varatuille tuoleille.

»Kuinkas, hyvät herrat!» huudahti herttua kääntyen heidän puoleensa;
»onpa teidän pyyntiretkenne mahtanut onnistua erittäin hyvin tai myös
erittäin huonosti, koska se teidät on saattanut niin kauas ja niin
myöhään viivyttänyt. Filip Des Comines, sinä näytät niin alakuloiselta
-- onko D'Hymbercourt sinulta voittanut suuren vedon? -- Olethan toki
filosofi, eikä pitäisi sinun näin huolestua vastoinkäymisestä. -- Mutta
pyhä Yrjänä auttakoon! Onhan D'Hymbercourtkin yhtä synkännäköinen kuin
sinä. -- Mitä tämä tietää, hyvät herrat? Eikö teille ole mitään saalista
sattunut? Vai ovatko haukkanne hukkaan menneet? Onko joku noita-akka
tullut teitä vastaan? Oletteko Hurjan Metsämiehen[1] nähneet? Niin totta
kuin olen kunnian mies, näytättepä te aivan siltä kuin olisitte
hautajaisiin tulleet ettekä pitoihin.»

[1] Kummitus Saksan ja Ranskan kansantarinoissa.

Herttuan näin puhuessa olivat kaikki silmät kääntyneet D'Hymbercourt'in
ja Des Comines'n puoleen; ja mielenahdistus ja synkkyys, jotka nyt
kuvastuivat näiden miesten kasvoilla, joille tämmöinen raskas
alakuloisuus ei suinkaan ollut luonteen-omaista, herätti suurta
huomiota. Pitoseuran ilo ja nauru, jonka tiheät viinikulaukset olivat
jo ylimmilleen kiihdyttäneet, vaikenivat vähitellen; ja vaikkei kukaan
olisi voinut ilmaista mitään syytä tähän mielenmuutokseen, alkoivat
miehet puhella kuiskaten keskenään niinkuin outoja, tärkeitä sanomia
odotellessa ainakin.

»Mitä tämä äänettömyys tietää, hyvät herrat?» kysäisi herttua, korottaen
ääntänsä, joka luonnostaan oli tyly. »Jos te ilopitoihimme tuotte
tämmöisen oudon näön ja vielä oudomman äänettömyyden, niin saatatte
meidät toivomaan, että olisitte jääneet soille ja rämeille haikaroita
hakemaan, tai, vielä sopivammin, muljusilmäisten lehtokurppien ja
tarhapöllöjen seuraan.»

»Armollinen herra», sanoi Comines, »juuri kun aloimme kääntyä
kotimatkalle metsästä, tapasimme Crévecoeur'in kreivin.»

»Mitä!» huudahti kreivi. »Onko hän tullut jo takaisin Brabant'ista?
-- Mutta olihan siellä tietysti kaikki niinkuin ollakin piti?»

»Kreivi itse tulee kohta teille, armollinen herra, tuomaan uutisensa»,
virkkoi D'Hymbercourt; »me emme ole niistä täydellistä tietoa saaneet.»

»Kunniani kautta! Missä kreivi sitten on?» kysäisi herttua.

»Hän on pukuaan muuttamassa, voidaksensa astua teidän eteenne,
armollinen herttua», vastasi D'Hymbercourt.

»Pukuansako? Saint-Bleu![1]» huudahti maltiton herttua. »Mitä minä hänen
puvustansa huolin! Olettepa te, luullakseni tehneet keskenänne
salasovinnon, saattaaksenne minut hulluksi!»

»Tai suoraan sanoen», jatkoi Des Comines, »hän tahtoisi ilmoittaa
ilmoitettavansa kahdenkesken.»

»Teste-Dieu![1] herra kuningas», virkkoi Kaarle; »tällä lailla meidän
neuvonantajamme aina palvelevat meitä. Jos he ovat saaneet tietoonsa
jotakin, mitä he katsovat meille tärkeäksi, niin he vääntävät kasvonsa
yhtä vakaviksi ja ovat kuormastansa yhtä ylpeät kuin aasi, joka on
saanut uuden satulan. -- Menköön joku käskemään Crévecoeur'iä heti
tänne! -- Hän tulee Lüttich'in rajoilta, ja _meillä_ (hän lausui sen
sanan erinomaisella painolla) ei ole ainakaan niillä seuduin mitään
salaisuuksia joita pelkäisimme, vaikka ne julistettaisiinkin koko
maailman kuultaviksi!»

[1] Senaikuinen voimasana.

Kaikki näkivät herttuan juoneen niin paljon viiniä, että hänen
luontainen itsepäisyytensä siitä oli ylenmäärin kiihtynyt. Moni olisi
mielellään tahtonut huomauttaa, ettei tämä hetki ollut suinkaan sopiva
neuvottelun pitämiseen eikä myöskään tärkeitten sanomien kuulemiseen;
mutta kaikki tunsivat herttuan tuittupäisen luonteen liian hyvin,
uskaltaaksensa sekaantua asiaan. Istuttiin siis vain ääneti, tuskallisin
sydämin odotellen, jotta saataisiin kuulla mitä sanomia kreivi oli
mahtanut tuoda.

Nyt seurasi lyhyt lomahetki, jonka aikana herttua piti kiinteästi
silmänsä luotuna ovelle, ikäänkuin hillittömällä maltittomuudella, ja
vieraat katselivat alas pöytään, ikäänkuin koettaen salata
uteliaisuuttansa sekä mielensä tuskaa. Ludvig yksin pysyi ulkonaisesti
aivan huoletonna ja jatkoi keskustelua vuoroin ylipaistinleikkaajan,
vuoroin hovinarrin kanssa.

Vihdoinkin Crévecoeur astui sisään, ja heti lennätti herttua hänelle
vastaan kiireisen kysymyksensä: »Mitä uutta Lüttich'istä ja
Brabant'ista, herra kreivi? -- Sanoma sinun tulostasi, Crévecoeur, on
karkoittanut riemun meidän pitopöydästämme -- toivonpa kuitenkin, että
sinun todellinen tulosi on palauttava sen meille jälleen.»

»Hallitsijani ja herrani», vastasi kreivi lujalla, mutta surullisella
äänellä, »minun tuomani sanomat sopivat paremmin neuvottelukamariin kuin
juominkisaliin.»

»Anna kuulua vain mies, vaikkapa sanomat koskisivat itse Antikristusta!»
huudahti herttua. »Mutta voinpa ne kenties itsekin arvata
-- lüttichiläiset ovat taas nostaneet kapinan.»

»Niin ovat, armollinen herra», myönsi Crévecoeur näyttäen vakavalta.

»Kas niin, mies», virkkoi herttua, »olenpa kerrassaan arvannutkin sen,
minkä kertominen sinua pelotti -- nuo houkkapäiset porvarit ovat taas
tarttuneet aseisiin. Mutta eipä se olisi voinutkaan sattua
otollisemmalla hetkellä, sillä meillä on nyt onni saada asiassa hyviä
neuvoja omalta läänitysherraltamme» -- hän kumarsi Ludvig kuninkaan
puoleen, samassa kuitenkin iskien silmistänsä välkähdyksen, joka ilmaisi
tulisinta, joskin vielä hillittyä vihastusta -- »hän voi neuvoa meille
mitä tuommoisille kapinannostajille tulee tehdä. -- Mutta onko sinulla
vielä enemmän sanomia postikoneissasi? Ulos kaikki kerrassaan, ja sitten
vastaa puolestasi, miksi et mennyt edemmäksi piispan avuksi?»

»Armollinen herra, muita sanomiani minun on raskas ilmituoda ja teidän
vaikea kuulla. -- Ei minun apuni yhtä vähän kuin minkään muunkaan elävän
ritarin olisi voinut olla hyödyksi meidän kunnon piispalle. Wilhelm de
la Marck, yhdessä kapinallisten lüttichiläisten kanssa, on valloittanut
Schönwald'in linnan ja murhannut piispan hänen omassa salissansa.»

_»Murhannut hänet_!» toisti herttua syvällä, matalalla äänellä, joka
sittenkin kuului selvään toisesta salin päästä toiseen. »Sinulle vaan on
syötetty jotain hurjaa huhua, Crévecoeur -- se on mahdotonta!»

»Voi, armollinen herrani!» sanoi kreivi, »olenpa kun olenkin kuullut sen
mieheltä, joka on teon omin silmin nähnyt, eräältä Ranskan kuninkaan
henkivartijoihin kuuluvalta skotlantilaiselta, joka oli läsnä salissa,
kun piispa Wilhelm de la Marck'in käskystä murhattiin.»

»Ja henkivartija varmaankin siinä hirveässä, jumalattomassa työssä oli
mielin kielin auttajana!» huusi herttua, kavahtaen seisoalleen ja
polkien jalkaansa niin vimmatusti, että hän särki pirstaleiksi hänen
edessänsä seisovan jakkaran. »Lukitkaa salin ovet, hyvät herrat -- pankaa
kiinni ikkunat -- älkää salliko yhdenkään muukalaisen kuoleman uhalla
liikahtaa paikaltaan! -- Hoviherrani, vetäkää miekkanne tupesta.» -- Ja
kääntyen Ludvigiin päin herttua hitaasti, mutta päättävästi vei kätensä
miekkansa kahvaa kohti. Kuningas puolestaan ei osoittanut vähintäkään
pelästystä eikä liikahuttanut sormeansakaan puolustuksekseen. Hän vain
sanoi:

»Nämät sanomat, serkku kulta, ovat panneet teidän päänne pyörälle.»

»Ei!» vastasi herttua hirvittävällä äänellä; »mutta ne ovat herättäneet
vihastuksen, johon minulla on ollut täysi syy, vaan jota olen tähän asti
liiaksi hillinnyt siitä joutavasta pelosta, että tämä aika ja paikka
täällä eivät muka olisi sopivia. Sinä veljenmurhaaja! -- Sinä
kapinoitsija omaa isääsi vastaan! -- Sinä alamaistesi sortaja! -- Sinä
petturi-liittolainen! -- Sinä valapattoinen kuningas! -- Sinä kunniaton
aatelismies! -- Sinä olet nyt minun vallassani, ja siitä kiitän
Jumalaa.»

»Kiitä pikemmin minun mielettömyyttäni», sanoi kuningas; »sillä kun
tasavertaisin eduin seisoimme vastakkain Montl'héryn tantereella, olisit
sinä, luulen minä, suonut olevasi kauempana minusta kuin mitä nyt olet
täällä.»

Herttuan käsi oli yhä vielä kiinni miekan kahvassa, vaan hän ei
kuitenkaan vetänyt sitä tupesta eikä kehdannut sivaltaa sillä
vihollista, joka ei yrittänyt vähintäkään vastarintaa, mikä jollakin
lailla olisi voinut antaa syytä väkivaltaan.

Sillä välin oli yleinen hurja melu noussut salissa. Ovien eteen oli
pantu telkeet sekä vartijoita herttuan käskystä. Mutta useimmat
ranskalaisista aatelisherroista olivat huolimatta pienestä
lukumäärästänsä kavahtaneet ylös istuimiltaan ja valmistautuneet
hallitsijaansa suojelemaan. Ludvig ei ollut puhunut sanaakaan Orleans'in
herttualle eikä kreivi Dunois'lle sen jälkeen kun heidät oli Loches'n
vankitornista päästetty vapauteen, jos sitä saattoikaan vapaudeksi
sanoa, kun heitä kuljetettiin mukana kuninkaan seuran jatkona,
silminnähtävästi enemmän epäluulonalaisina pahantekijöinä kuin
kunnioitusta ja kohteliaisuutta ansaitsevina arvohenkilöinä. Mutta siitä
huolimatta kajahti nyt Dunois'n ääni kaikkein ensiksi, kohoten kaiken
melun yli hänen lausuessaan Burgundin herttualle: »Herra herttua,
olettepa unohtanut, että olette Ranskan vasalli ja että me, teidän
vieraanne, olemme ranskalaisia. Jos te yhden ainoankin sormen kohotatte
meidän kuningastamme vastaan, niin olkaa varma siitä, että saatte kokea
meidän vihamme vimmaa. Silloin me -- uskokaa minua -- vuodatamme
Burgundin verta virtoina niinkuin tähän asti Burgundin viinejä.
-- Rohkeutta, Orleans'in herttua! -- ja, te muut Ranskan herrat, käykää
tänne Dunois'n taakse ja tehkää samoin kuin hän!»

Tällä hetkellä kuninkaalla oli tilaisuutta nähdä keneenkä hän saattoi
lujasti luottaa. Ne harvat itsenäiset aatelisherrat ja ritarit, jotka
olivat Ludvigin seurassa, vaikka useimmat heistä aina vain olivat
saaneet osakseen vihaisia katseita ja epäsuosiota kuninkaaltaan,
kokoontuivat kiireesti Dunois'n johdon alle, pelkäämättä silmien edessä
olevaa, verrattoman paljon suurempaa burgundilaista ylivoimaa,
pelkäämättä kuolemaa, joka oli aivan välttämätön, jos kahakka tässä
kerran alkoi; Dunois etupäässä he alkoivat tunkeutua pöydän päätä kohti,
missä molemmat hallitsijat istuivat.

Päinvastoin ne käskyläiset ja välikappaleet, jotka Ludvig oli heille
luonnollisesti ja sopivasti tulevasta paikasta vetänyt esiin
arvosijoille, joihin ei heillä olisi ollut mitään oikeutta, näyttivät
nyt pelkuriutta ja kylmää sydäntä. He pysyivät liikahtamatta
istuimillaan ja näkivät päättäneen, etteivät asiaan sekaantumalla panisi
omaa persoonaansa vaaralle alttiiksi, miten ikänä kävisikin heidän
hyväntekijänsä.

Etumaisimpia jalomielisten parvessa oli kunnianarvoinen lordi Crawford,
joka nopeudella, jommoista ei niin vanhassa miehessä olisi voinut enää
olettaa, raivasi tietä kaiken vastarinnan läpi -- tämä vastarinta ei
ollut kuitenkaan kovin kova, sillä useimmat eteensattuvista
burgundilaisista väistyivät tieltä, koska kunniantunto kielsi heitä
taistelemasta tai koska he itsekin salaa toivoivat kuninkaan pelastuvan
uhkaavasta vaarasta. Näin Crawford pääsi siis perille ja asettui
rohkeasti kuninkaan sekä herttuan väliin. Tässä hän työnsi nyt toiselle
korvalleen lakkinsa, jonka alta hänen valkoiset hiuksensa liehahtivat
esiin hajallisina suortuvina -- hänen kalvakka poskensa ja lakastunut
otsansa punastuivat, ja hänen vanhuudestaan jo tummentuneet silmänsä
iskivät tulta aivankuin nuoren sankarin, kun hän yrittää käydä
uskaliaaseen urhotyöhön. Hänen viittansa roikkui toiselta olkapäältä ja
hän näytti olevan valmis käärimään sen vasemman käsivartensa ympärille;
oikea käsi veti samassa miekan tupesta.

»Olen taistellut», ne sanat vain hän virkkoi, »hänen isänsä sekä
isänisänsä puolesta, enkä -- pyhä Anterus auttakoon! -- aio tässäkään
pulassa pettää häntä, olkoon loppu millainen hyvänsä.»

Nämät seikat, joiden kertomiseen oli mennyt hiukan aikaa, todenteolla
olivat tapahtuneet salaman välähdyksen nopeudella. Sillä samassa kun
herttua teki uhkaavan liikkeensä, oli Crawford jo työntäytynyt kostajan
ja kostonalaisen väliin; ja muutkin ranskalaiset herrat, kokoontuen
yhteen joukkoon niin joutuisasti kuin mahdollista, tunkeutuivat kaikki
samaa paikkaa kohti.

Burgund'in herttuan käsi oli yhä vielä kiinni miekan kahvassa ja hän
näytti juuri aikovan antaa käskyn yhteiseen kahakkaan, josta
välttämättömästi olisi seurannut heikomman puolen teloitus. Mutta
Crévecoeur riensi nyt esiin ja huusi äänellä, joka kajahti kovasti
niinkuin torven torahdus: »Herrani ja hallitsijani, Burgundin herttua,
kavahtakaa mitä aiotte tehdä! Tämä tässä on _teidän_ salinne -- te
olette tämän kuninkaan vasalli -- älkää tahratko liettänne vieraanne
verellä, älkää tahratko hänen verellään tätä valtaistuinta, jonka
läänitysherraanne varten olette tänne tuottanut ja jolle hän, turvan
lupaukseenne luottaen, on istahtanut! Sukunne kunnian tähden älkää
yrittäkö kostaa hirvittävää murhaa toisella vieläkin hirvittävämmällä!»

»Pois tieltäni, Crévecoeur», vastasi herttua, »ja anna sijaa kostolleni!
-- Pois tieltäni! -- hallitsijain vihaa tulee pelätä niinkuin Jumalankin
vihaa!»

»Ainoastaan silloin kun se, samoin kuin Jumalan kosto, on _oikea_»,
vastasi Crévecoeur lujasti. »Sallikaa minun, armollinen herrani,
rukoilla teitä hillitsemään vihanne vimmaa, vaikka teillä vihastukseen
onkin kyllin syytä. -- Ja te, hyvät Ranskan herrat, sallikaa minun,
koska tässä vastarinnasta ei kuitenkaan olisi apua, kehoittaa teitä
välttämään kaikkea, mikä voisi saattaa verenvuodatuksen.»

»Hän on oikeassa», virkkoi Ludvig, jonka luja mieli ei horjahtanut
tälläkään pelottavalla hetkellä ja joka helposti älysi, että, jos
kahakka kerran pääsisi alkuun, niin tulistunut veri antaisi uskallusta
tekemään enemmän väkivaltaa, kuin mitä luultavasti tulisi tehdyksi, jos
vain rauha säilyisi.»

»Serkkuni, Orleans'in herttua -- Dunois ystäväni -- ja te, luotettava
Crawford'ini -- älkää saattako aikaan verenvuodatusta ja perikatoa kovin
kerkeällä pikastumisella. Meidän serkkumme herttua on vimmastunut
läheisen, rakkaan ystävänsä, kunnianarvoisen Lüttich'in piispan kuoleman
johdosta, jonka murha on meillekin yhtä suureksi suruksi kuin hänelle.
Muinaiset ja valitettavasti myös vereksetkin eripuraisuudenaiheet ovat
saattaneet hänet siihen luuloon, että me olemme olleet apuna tässä
rikoksessa, joka meidän sydäntämme kammottaa. Jos tämän talon isäntä
murhaa meidät tähän paikkaan -- meidät, hänen kuninkaansa ja
sukulaisensa, -- siinä väärässä luulossa, että me muka olemme olleet
osallisina tuossa onnettomassa seikassa, niin teidän sekaantumisenne ei
kohtaloamme helpoittaisi, vaan päinvastoin sitä suuresti pahentaisi.
-- Peräydy siis, Crawford -- jos olisikin tämä viimeinen sana, jonka
puhun kuninkaana käskyläiselleni, vaatien kuuliaisuutta -- peräydy ja,
jos niin vaaditaan, anna pois miekkasi. Minä käsken niin tekemään ja
sinun valasi velvoittaa sinua tottelemaan.»

»Se on totta, se on totta, kuninkaallinen herrani», virkkoi Crawford,
astuen taakse ja pistäen tuppeen puoleksi jo paljastetun miekkansa,
»kaikki tuo voi olla totta -- mutta, niin totta kuin olen kunniallinen
mies, jos olisi nyt takanani edes seitsemänkymmentä uljasta poikaani,
sen sijaan että saman verran vuosia päätäni painaa, niin olisipa silloin
mieleni tehnyt koettaa, enköhän toki voisi hiukan nöyryyttää noiden
koreiden keikariherrojen niskoja, vaikkapa vain heillä on mokomat
kultavitjat kaulassa ja päärmätyt, ripsakkeilla sekä vaakunakuvilla
koristetut hatut.»

Herttua seisoi pitkän aikaa silmät maahan luotuina, ja lausui sitten
katkeralla pilkalla: »Crévecoeur, sinä puhuit oikein. Meille on
kunnianasia, että meidän velkamme tätä kuuluisaa kuningasta, meidän
kunnianarvoisaa ja rakasta vierastamme kohtaan ei tule niin hätäisesti
suoritetuksi, kuin vihan pikastuksessamme ensin aioimme. Me olemme nyt
päättäneet menetellä niin, että koko kristikunta on myöntävä tekomme
oikeaksi. -- Hyvät Ranskan herrat, teidän tulee antaa aseenne minun
sotapäällikköjeni käsiin! Teidän herranne on rikkonut rauhansovinnon,
hänellä ei ole enää oikeutta vaatia suojaa. Jotta emme kuitenkaan
loukkaisi teidän kunniantuntoanne, sekä kunnioituksesta sitä kruunua
kohtaan, jonka hän on tahrannut, että sitä sukua kohtaan, josta hän on
turmeltunut, me emme vaadi Ludvig serkkumme miekkaa.»

»Ei yksikään meistä», vastasi Dunois, »ole antava pois miekkaansa eikä
lähtevä tästä salista, ennenkuin saamme sen vakuutuksen, ettei meidän
kuninkaallemme, ainakaan hengen puolesta, ole mitään pahaa tapahtuva.»

»Eikä yksikään skotlantilaisista henkivartijoista», huudahti Crawford,
»ole myöskään laskeva maahan aseitansa, muuta kuin Ranskan kuninkaan tai
hänen yli-konnetablensa käskystä.»

»Urhoollinen Dunois», lausui Ludvig, »ja sinäkin, uskollinen Crawford,
teidän intonne on minulle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. -- Minä
luotan», lisäsi hän arvokkaasti, »asiani oikeuteen enemmän kuin turhaan
vastarintaan, joka vain saattaisi surmaan parhaat, urhokkaimmat mieheni.
-- Antakaa pois miekkanne -- niillä jaloilla burgundilaisilla, joiden
käsiin te nuo kunniapantit annatte, on suurempi voima kuin teillä
suojella niin hyvin teitä kuin minuakin. -- Antakaa pois miekkanne
-- minä käsken.»

Tällä tavoin Ludvig, tänä pelottavana vaaran hetkenä, osoitti
ihmeellistä neuvokkaisuutta ja mielenmalttia, ja siinä olikin hänen
henkensä ainoa mahdollinen pelastus. Hän näki selvään, että hän, kunnes
ensimäinen, sivallus oli isketty, saattoi turvautua useimpien
läsnäolevien aatelisherrojen apuun, jotka koettaisivat hillitä
hallitsijansa vimmaa; mutta, jos käsikahakka kerran oli päässyt alkuun,
niin hän itse vähälukuisten puolustajiensa kanssa heti paikalla saisi
surmansa. Samassa kuitenkaan, sen hänen pahimmatkin vihollisensa
myönsivät, ei hänen käytöksessään ollut vähintäkään halpamielisyyden
eikä pelkuriuden jälkeä. Hän vältti kaikkea, mikä olisi saattanut
kiihdyttää herttuan vihaa silmittömäksi vimmaksi; mutta hän ei ruvennut
rukoilemaan armoa eikä näyttänyt myöskään pelkoa. Hän katsoi vain
herttuaan sillä vakavalla, lujalla katseella, jolla peloton mies seuraa
hullun ihmisen uhkaavia liikkeitä, tietäen, että hänen oma vakavuutensa
ja lujuutensa huomaamatta, mutta silti voimallisesti, hillitsee
hulluuden rajuutta.

Crawford, saatuaan kuninkaan käskyn, heitti miekkansa Crévecoeur'ille,
sanoen: »Ota se sitten, ja suokoon sinulle paholainen siitä iloa! -- Tämä
ei ole häpeäksi oikealle omistajalle, joka sen pois antaa, sillä meillä
ei tässä ole ollut vapaata valtaa.»

»Malttakaa, hyvät herrat», virkkoi herttua painuneella äänellä, niinkuin
mies, joka vihan vimmassa tuskin saa sanaa suustansa, »pitäkää
miekkanne; olkoon siinä kyllin, että lupaatte olla niitä käyttämättä.
-- Ja teidän, Ludvig Valois, tulee pysyä minun vankinani, kunnes voitte
puhdistua tuosta syytöksestä, että olette ollut kirkonvarkaitten ja
murhamiesten apuna. Viekää hänet linnaan -- hänet kreivi Herbert'in
torniin. Hän saakoon seurakseen kuusi herroistansa, jotka hän itse
valitkoon. -- Lordi Crawford, teidän vartijajoukkonne saa nyt lähteä
pois linnasta; se on saava kunniallisen majapaikan muualla. -- Ylös nyt
jokainen laskusilta, alas joka portin rautaristikko -- asetettakoon
kaikille kaupunginporteille kolminkertaiset vartijat -- laivasilta
vedettäköön tämänpuoliseen joenrantaan. -- Tuokaa linnaan minun Mustat
Vallonilaiseni, ja asettakaa kolmet vartijat joka vahtipaikkaan! -- Sinä,
D'Hymbercourt, pidä huoli, että jalka- ja ratsuväkipatrulleja käy
kaupungin katuja kiertämässä joka puoli tunti koko yökauden, ja joka
tunti huomispäivänä -- jos nimittäin semmoista vartioimista enää
tarvitaan päivän koiton jälkeen, sillä saattaa olla että me suoritamme
tämän asian äkkipikaa. -- Pitäkää Ludvig-kuningasta tarkasti silmällä,
jos oma henkenne on teille kallis!»

Hän läksi pöydän päästä tulisella, vihaisella kiiruulla, iski katseensa,
joka ilmaisi verivihollisuutta, kuninkaaseen, ja karkasi ulos salista.

»Jalot herrat», lausui kuningas, arvokkaasti katsahtaen ympärilleen,
»hänen liittolaisensa surman aiheuttama suru on saattanut teidän
hallitsijanne raivoon. Toivonpa kuitenkin, että te tunnette ritari- ja
aatelismiesvelvollisuutenne, ettekä rupea häntä auttamaan jossain
maankavaluudentapaisessa väkivallassa hänen läänitysherransa persoonaa
vastaan.»

Samassa kajahti kadulta rummutuksia ja torvien torahdusta, jotka
kutsuivat sotamiehet kaikilla haaroilla määräpaikoilleen.

»Me olemme herttuan alamaisia», virkkoi Crévecoeur, joka tässä toimitti
hovimestarin virkaa, »ja meidän täytyy tehdä se, mihin semmoisina olemme
velvolliset. Kaikilla toiveillamme, rukouksillamme ja harrastuksillamme
tahdomme kyllä koettaa palauttaa rauhan ja sovinnon teidän
kuninkaallisen majesteettinne ja meidän läänitysherramme välille. Mutta
tällä hetkellä meidän täytyy nyt totella hänen käskyjänsä. Nämät muut
herrat ja ritarit katsovat kunniakseen tarjota mukavia majapaikkoja
kuuluisalle Orleans'in herttualle, uljaalle Dunois'lle sekä rivakalle
lordi Crawford'ille. Minun itseni tulee olla teidän kamariherranne,
herra kuningas, ja saattaa teidät huoneisiinne toisella tavalla kuin
mitä, Plessis'ssä saatua vieraanvaraisuutta muistellen, olisin suonut.
Te saatte muuten itse valita seurakumppaninne, joiden lukumäärän,
herttuan käsky on rajoittanut kuudeksi.»

»Siinä tapauksessa», virkkoi kuningas, katsahdettuaan ympärilleen ja
mietittyään hetkisen aikaa, »tahtoisin seuraani Olivier le Daim'in, Le
Balafré nimisen henkivartijani, joka saattaisi olla aseeton, jos niin
tahdotte -- Tristan Erakon ynnä kaksi hänen joukostansa -- sekä
uskollisen, luotettavan filosofini, Martius Galeottin.»

»Teidän käskynne tulee noudatettavaksi kaikin puolin, kuninkaallinen
majesteetti», vakuutti kreivi Crévecoeur. »Galeotti», lisäsi hän,
seuralaisiltaan asiaa kuulusteltuaan, «kuuluu par'aikaa olevan
illallisella jonkun mielitiettynsä kanssa, mutta lähetän paikalla häntä
noutamaan. Muut ovat nyt jo valmiit teidän käskyänne tottelemaan.»

»Matkaan siis uuteen majaan, jonka kohtelias serkkumme on meille
varustanut», virkkoi kuningas. »Se on luja paikka, sen tiedän, ja
soisinpa vain, että se olisi myös yhtä turvallinen.»

»Kuulitteko mitkä seuralaisistaan Ludvig kuningas valitsi?» kysyi Le
Glorieux kuiskaamalla kreivi Crévecoeur'iltä, kun he saattoivat Ludvigin
ulos salista.

»Se on tietty, iloinen kummini», vastasi kreivi. »Mitä sinulla siihen on
vastaansanomista?»

»Eipä mitään, eipä juuri mitään -- onpa siinä vain oikein mainio
valiokunta! -- Paritteleva parranajaja -- Skotlannista palkattu
puukkojunkkari -- ylipyöveli kahden apulaisensa kera -- ja varasteleva
silmänkääntäjä. -- Tulenpa kun tulenkin teidän kanssanne, Crévecoeur;
minä tahtoisin oppia konnuuden kaikki eri lajit ja nähdä kuinka te
osaatte niiden kanssa tulla toimeen. Piru itse tuskin olisi osannut
paremmin kutsua kokoon mokomaa neuvoskuntaa, ja olisi tuskin saattanut
olla sen sopivampi esimieheksikään.»

Ja sitten tuo narri, jolle kaikki oli sallittu, kaappasi kreiviä
niinkuin vertaistansa käsivarresta ja alkoi marssia rinnan Crévecoeur'in
kanssa, joka, tarkasti vartioiden, mutta mitään kunnioitusta
laiminlyömättä, saattoi kuninkaan hänen uuteen majaansa.



XXVIII

EPÄTIETOISUUS

      Te halvat miekkoset, te levätkää!
      Levoton kruunun painama on pää.

      Henrik IV. Toinen osa.


Neljäkymmentä sotamiestä, joka toisella miehellä paljastettu miekka,
joka toisella palava tulisoihtu kädessä, seurasi saattojoukkona tai,
paremmin sanoen, vahtina Ludvig kuningasta Peronnen kaupungin
raatihuoneesta linnaan. Ja kun hän astui tämän vahvan paikan
pimeävarjoisten, synkkien muurien sisäpuolelle, tuntui ikäänkuin joku
ääni olisi hänen korvaansa kuiskannut sen varoituksen, jonka
firenzeläinen runoniekka runoelmassaan on pannut Manalan portin
otsakkeeksi: »Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.»

Sillä hetkellä kenties olisi joku pistos voinut tuntua kuninkaan
omassatunnossa, jos hänen mieleensä olisivat muistuneet ne monet sadat,
jopa tuhannetkin, jotka hän syyttä tai aivan mitättömän epäluulon tähden
oli lähettänyt vankitorniensa syvyyksiin, missä he saivat kitua ilman
vapauden toivoa, kiroten elämäänsäkin, johon kuitenkin eläimellinen
vaisto heitä kiinnitti.

Tulisoihtujen kirkas loiste, joka kalpean kuunkin paisteen voitti -- tämä
oli näet hämärämpi kuin edellisenä yönä -- ja punertava valo, minkä ne
loivat noiden vanhojen rakennusten yli, teki paksun, kreivi Herbert'in
torniksi nimitetyn tornin sitä synkemmän näköiseksi. Se oli sama torni,
jota Ludvig edellisenä iltana oli pahoin aavistuksin katsellut ja johon
hänen nyt täytyi asettua asumaan, sydän täynnä pelkoa, sillä näissä
tyranniuden salaisissa lymypaikoissa saattoi hänen ylen mahtavaksi
paisunut vasallinsa, kostonhimonsa villitsemänä, tehdä hänelle mitä
väkivaltaa hyvänsä.

Ja yltyipä kuninkaan tuska vieläkin tukalammaksi, kun hän linnanpihan
poikki astuessansa huomasi maassa pari ruumista, joiden yli hät'hätää
oli heitetty sotamiehen viitta. Hän huomasi heti, että ne olivat hänen
skotlantilaisen henkivartijakomppaniansa kaatuneita jousimiehiä. Ne
eivät -- niin kreivi Crévecoeur hänelle selitti -- olleet totelleet
heille annettua käskyä eivätkä lähteneet pois vartijapaikaltaan
kuninkaan huoneitten edustalta; kahakka oli noussut heidän ja herttuan
vallonilaisten henkivartijain välillä, ja ennenkun molemminpuoliset
päälliköt sen olivat saaneet viihdytetyksi, olivat jo useat miehet
saaneet surmansa.

»Minun uskolliset skotlantilaiseni!» virkkoi kuningas, kun hän näki
tämän surullisen näyn; »jos teille olisi tullut mies miestä vastaan,
niin ei koko Flanderista, eipä koko Burgundin valtakunnankaan alueelta
olisi löydetty teille vertoja vetäviä urhoja.»

»Niin juuri, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Le
Balafré, joka seurasi heti kuninkaan perästä. »Väen paljoudella niityt
niitetään -- harva mies kestää taistelussa useampaa kuin kahta vastaan
kerrallaan. -- Enpä itsekään juuri huolisi saada kolmea kerrallaan
kimppuuni, paitsi virantoimituksessani, jolloin ei ole asia pysähtyä
päitä laskemaan.»

»Oletko sinä täällä, vanha ystäväni?» sanoi kuningas, taaksensa
katsahtaen. »Sitten on kumminkin yksi luotettava alamainen vielä
seurassani.»

»Onpa täällä vielä toinenkin uskollinen palvelija, olkoon sitten puhe
valtiollisista neuvotteluista tai teidän kuninkaallisen persoonanne
palvelemisesta», kuiskasi Olivier le Daim.

»Me olemme kaikki uskollisia», lisäsi Tristan Erakko yrmeästi; »sillä
jos he teidät, kuninkaallinen herramme, surmaavat, niin eipä ole meissä
yhtäkään, jonka he sallisivat jäädä eloon teidän kuoltuanne, vaikka itse
tahtoisimmekin.»

»Kas sitä voi sanoa lujaksi persoonalliseksi uskollisuuden takaukseksi»,
virkkoi Le Glorieux, joka, niinkuin jo mainittiin, heikkopäisten
omituisella levottomuudella oli tunkeutunut heidän seuraansa.

Sillä aikaa äkkipäätä paikalle kutsuttu linnanvouti väänteli kaikin
voimin, joskin turhaan sitä raskasta avainta, jonka tuli avata paksun
gootilaistornin vastahakoisen oven, ja viimein hänen täytyi pyytää
avukseen yhtä Crévecoeur'in sotamiehistä. Kun lukko lopulta oli saatu
auki, astui kuusi miestä tulisoihtuineen sisään, näyttäen tietä ahdasta,
mutkallista käytävää myöten, jossa tulijoita vastaan vähä väliä ammotti
ampumareikiä paksujen muurien taakse tai sisään laitetuista holveista ja
komeroista. Tämän käytävän päässä kohosi yhtä suunnattomat, suurista
kallionlohkareista tehdyt portaat, jotka olivat erikorkuiset ja vain
kömpelösti vasaralla hiukan tasoitetut. Kun oli päästy näiden portaitten
yläpäähän, astuivat he raudoitetun oven kautta tornin muinaiseen isoon
saliin, jossa valo päivälläkin oli hämärä (sillä valoa antavat lävet,
jotka muurien suunnattoman paksuuden vuoksi tuntuivat pienemmiltä kuin
mitä ne olivat, näyttivät pikemmin vain raoilta kuin ikkunoilta); ja
nyt yöllä ilman tulisoihtujen paistetta, olisi täällä ollut pilkkosen
pimeä. Kaksi, kolme yölepakkoa ynnä muuta pahanenteistä lentäjää, jotka
tavaton valo oli herättänyt, pyrähti soihtuja vastaan, jotta vähällä
olivat ne sammuttaa, linnanvouti kursaili ja pyysi anteeksi kuninkaalta,
ettei isosali ollut oikeassa kunnossa, sillä vast'ikään hän oli saanut
käskyn; ja hän lisäsi vielä, että tätä huonetta ei ollutkaan käytetty
koko kahteenkymmeneen vuoteen, ani harvoinpa ennenkään, sen verran kuin
hänen tietoonsa oli tullut, aina kuningas Kaarle Tyhmän ajoista saakka.

»Kuningas Kaarle Tyhmänkö!» toisti Ludvig. »Sittenhän minä tämän tornin
historian tunnenkin. -- Kaarle sai tässä surmansa uskottoman vasallinsa
Herbert'in, Vermandois'n kreivin kädestä. -- Niin meidän aikakirjat
kertovat. Kylläpä minä tiesin muistojeni kätkössä olevan jotain Peronnen
linnaa koskevaa, vaikkei itse tapaus johtunut minulle mieleen. -- Tässä
siis minun edeltäjäni sai surmansa!»

»Eipä juuri tässä, ei aivan tässä paikassa, älkää pahaksi panko,
kuninkaallinen majesteetti», virkkoi vanha linnanvouti, astuen
kiireesti, niinkuin hänen ammattilaisensa ainakin, kun he näyttävät
hoidettavansa paikan merkillisyyksiä. -- »Ei juuri tässä, vaan tuossa
sivukamarissa hiukan edempänä, minne päästään teidän makuukammiostanne,
armollinen kuningas.»

Hän avasi kiireesti salin perällä olevan pienen oven, jonka kautta
päästiin makuukamariin; se oli pieni, niinkuin vanhoissa rakennuksissa
tavallisesti, mutta juuri siitä syystä hauskempi kuin tuo avara, autio
sali, jonka läpi oli tultu. Tätä huonetta oli jollakin lailla hät'hätää
varustettu kuningasta varten. Tapetteja oli ripustettu seinille, valkea
viritetty takan ruostuneen rautaristikon taakse, missä sitä ei ollut
moneen, monituiseen aikaan nähty, ja lava laitettu permannolle niitä
seuralaisia varten, joiden, niinkuin siihen aikaan oli tapana, tuli
maata samassa kamarissa herransa kanssa.

»Teidän muille seuralaisillenne, kuninkaallinen majesteetti, me laitamme
vuoteita saliin», sanoi puhelias äijä, »mutta me saimme käskyn niin ylen
äkkiä, älkää pahaksi panko, armollinen herra kuningas! -- Ja jos te,
kuninkaallinen majesteetti, sitten tahtoisitte olla niin hyvä ja
katsella tätä pientä ovea tässä tapetin takana, niin siitä käy tie
siihen pieneen, vanhaan kammioon muurin sisässä, jossa Kaarle kuningas
murhattiin. Ja tuossa on alhaalta tänne ylös johtava salakäytävä, jota
myöten hänen kimppuunsa hyökänneet miehet lähestyivät. Ja te, armollinen
herra kuningas, jolla varmaankin on paremmat silmät kuin minulla, voitte
vielä eroittaa veripilkut tammisessa lattiassa, vaikka siitä ilkityöstä
jo on viisisataa vuotta kulunut.»

Näin puhellessaan hän kopeloi yhä sitä ovea, josta hän kertoi, yrittäen
saada sitä auki, kunnes kuningas sanoi hänelle: »Anna olla, vanha mies
-- anna vaan olla vielä hiukkasen aikaa, kunnes kenties saat uudemman
tarinan kertoaksesi ja vereksempiä veriä näyttääksesi. -- Herra
Crévecoeur, mitä te tähän sanotte?»

»Sen vain voin sanoa, herra kuningas, että nämät molemmat sisäkamarit
tässä ovat yhtä paljon teidän vallassanne kuin huoneet teidän omassa
Plessis'n linnassanne, ja että Crévecoeur, jonka sukunimeä ei koskaan
vielä mikään kavaluus eikä murha ole tahrannut, vartioitsee tänne
johtavia ulko-ovia.»

»Mutta tuo salakäytävä tuossa, joka vie kammioon, mistä tämä vanha mies
puhuu?» Sen Ludvig kuningas sanoi matalalla, tuskallisella äänellä,
pitäen toisella kädellään kiinni Crévecoeur'in käsivarresta ja toisella
viitaten pikku oveen.

»Se mahtaa olla Mornayn mielikuvitelmia», vastasi Crévecoeur, »tai joku
vanha, perätön tarina -- mutta voihan sitä asiaa tutkia.»

Hän tarttui oveen, avatakseen sen, mutta Ludvig esti häntä: »Ei,
Crévecoeur, ei -- teidän kunnianne on minulle riittävä takuu. -- Mutta
mitähän herttua aikoo tehdä minulle? Eihän hän toki voi toivoa saavansa
pitää minua kauan vankeudessa, ja -- sanalla sanoen, virkkakaa minulle,
mitä te siitä ajattelette, Crévecoeur.»

»Herrani ja kuninkaani», sanoi kreivi, »kuinka tulisesti Burgundin
herttua on suuttunut hänen läheiselle sukulaiselleen ja liittolaiselleen
osaksi tulleesta julmasta kohtalosta, sen te itsekin, kuninkaallinen
majesteetti, ymmärtänette; ja onko perää hänen luulossaan, että teidän
käskyläisenne ovat olleet siihen yllyttämässä, sen te, armollinen herra,
yksin voitte tietää. Mutta minun herrani on jalo luonteeltaan, eikä
silmittöminkään vimma voi saattaa häntä salavehkeihin ryhtymään. Mitä
ikänä hän tehneekin, se tulee tehtäväksi päivän kirkkaassa valossa ja
molempien kansojen silmien edessä. Ja sen vielä voin lisätä, että
jokainen hänen neuvonantajistaan -- yhtä kenties vain lukuunottamatta
-- on toivova, että hän tässä asiassa osoittaisi myös leppeyttä ja
jalomielisyyttä yhtä hyvin kuin oikeutta.»

»Voi Crévecoeur!» virkkoi Ludvig, tarttuen häntä käteen, ikäänkuin joku
synkkä muisto olisi rasittanut hänen mieltänsä, »kuinka onnellinen se
hallitsija, jolla on ympärillään sellaisia neuvonantajia, joilla on
voimaa varjella häntä hänen oman vihansa seurauksia vastaan! Heidän
nimensä tulevat piirrettäviksi kultakirjaimin, silloin kun hänen
hallituksensa historia kirjoitetaan. -- Jalo Crévecoeur, jospa minulle
olisi suotu nähdä teidän kaltaisianne _minunkin_ ympärilläni.»

»Siinä tapauksessa olisitte te, kuninkaallinen majesteetti, ollut varsin
halukas pääsemään niistä niin pian kuin mahdollista», tokaisi Le
Glorieux.

»Hei! Herra Viisaus, oletteko tekin täällä?» sanoi Ludvig, käännähtäen
ympäri; samassa hän heti muutti tuntehikkaan äänensä, jolla hän
Crévecoeur'iä oli puhutellut, tekeytyen ilman mitään vaikeutta
iloisemmaksi. »Oletko _sinäkin_ seurannut meitä tänne?»

»Olenpa, kun olenkin, herra kuningas», vastasi Le Glorieux. »Viisauden
täytyy seurata kirjavassa puvussa jäljestä, kun hulluus, purppuraan
puettuna, käy edeltä.»

»Kuinka se on ymmärrettävä, herra Salomon», kysyi Ludvig; »tahtoisitko
vaihtaa asemaa minun kanssani?»

»En maar', niin totta kuin toivon autuaaksi pääseväni», vastasi Le
Glorieux; »vaikkapa vielä antaisitte minulle viisikymmentä
kruununkolikkoa väliin.»

»Ja miksikä niin, sanopas se? -- Minä luullakseni olisin sangen
tyytyväinen -- siihen nähden minkälaiset tavallisesti hallitsijat ovat
-- jos saisin sinut kuninkaakseni.»

»Niin oikein, herra kuningas», vastasi narri. »Mutta tässäpä onkin
kysymys siitä, eiköhän minulla, päättäen teidän älystänne, joka on
saattanut teidät tähän majaan, olisi syytä hävetä niin pölkkypäistä
narria.»

»Vaiti, mies!» käski kreivi Crévecoeur; »sinun kielesi jo liikkuu liian
liukkaasti.»

»Antakaa sen vain liikkua», virkkoi kuningas. »Ei tietääkseni ole mitään
sopivampaa pilkanaihetta, kuin ihminen, joka tekee hullutuksia, vaikka
hänellä pitäisi olla enemmän älyä. -- Kas tässä, älykäs ystäväni, ota
tämä kukkarollinen kultaa ja lisäksi vielä se neuvo, ettet koskaan olisi
niin suuri narri, että rupeaisit luulemaan itseäsi viisaammaksi muita
ihmisiä. Teepäs vain minulle, ole niin hyvä, se ystäväntyö ja lähde
tiedustelemaan tähtienennustajaani, Martius Galeottia, ja käske hänet
heti tänne.»

»Sen teen, läänitysherrani, ilman mitään laiminlyöntiä», vastasi narri,
»ja arvaanpa hyvin, että tapaan hänet Jan Dopplethur'in luona; sillä
filosofitkin, yhtähyvin kuin narrit, osaavat kyllä saada selville siitä,
missä parasta viiniä on kaupan.»

»Sallikaa tämän oppineen miehen vapaasti päästä vartijain läpi, herra
kreivi Crévecoeur», anoi Ludvig.

»Sisään hän pääsee, siitä ei puhettakaan», vastasi kreivi; »mutta
ikäväkseni minun, armollinen herra kuningas, täytyy lisätä, että minulle
annetut käskyt eivät salli minun päästää ketään pois teidän
huoneistanne. -- Hyvää yötä, kuninkaallinen majesteetti», näin hän
päätti puheensa, »heti paikalla annan varustaa kaikki ulkosalissa siten,
että niillä herroilla, joiden tulee siellä asua, olisi mukava.»

»Älkää vaivatko heidän tähtensä itseänne, herra kreivi», sanoi kuningas;
»he ovat tottuneet kovaa kärsimään; ja totta puhuakseni, lukuunottamatta
sitä, että tahtoisin Galeottin puheilleni, olisi minulle hyvin mieleen,
jos saisin ulkomaailman kanssa olla niin vähän tekemisissä kuin teille
annetut käskyt vain suinkin sallivat.»

»Minun tulee», vastasi Crévecoeur, »jättää nämät huoneet teidän
yksinomaiseen valtaanne, herra kuningas. Semmoinen on minun herrani
käsky.»

»Teidän herranne, kreivi Crévecoeur», vastasi Ludvig, »jota minun nyt
myös sopii sanoa herrakseni, on sangen armollinen herra. -- Minun
valtakuntani rajat», lisäsi hän, ovat kutistuneet hiukan ahtaiksi, nyt
kun niiden sisäpuolelle ei enää mahdu muuta kuin vanha sali ja
makuukamari. Mutta on siinä kuitenkin vielä tilaa kyllin koko sille
alamaisjoukolle, jota tätä nykyä voin omakseni kehua.»

Crévecoeur'in kreivi sanoi nyt jäähyväiset, ja pian sen jälkeen kuulivat
tornin asukkaat paikoilleen saapuvien vartioiden melun, päällikön
komentosanat sekä poispääsevien vartijoiden jalankopinan. Sitten kaikki
hiljeni, ja ainoa ääni, joka vielä kuului, oli hiljainen lorina
Sommejoesta, joka syvänä ja mutaisena hiipi linnan muurien juuritse.

»Menkää saliin, hyvät kumppanini», sanoi Ludvig seuralaisilleen; »mutta
älkää käykö nukkumaan. Olkaa valveilla ja valmiina, sillä meillä on
vielä yksi tehtävä tänä yönä ja se on hyvin tärkeä.»

Olivier ja Tristan menivät siis saliin, johon Le Balafré sekä molemmat
provossin apulaiset olivat jääneet, silloin kun muut astuivat kuninkaan
makuuhuoneeseen. Ulostulijat näkivät, että salissa olijat olivat
runsaasti viskanneet puita uuniin, niin että niistä yht'aikaa tuli
tarpeeksi valoa sekä lämpöä, ja että he, päällysviittoihinsa
kääriytyneinä kykkivät permannolla asemissa, jotka mikä milläkin tavalla
ilmaisivat heidän mielensä synkkyyttä ja alakuloisuutta. Olivier ja
Tristan eivät myöskään keksineet mitään parempaa neuvoa kuin seurata
esimerkkiä. He eivät olleet koskaan erikoisen hyviä ystävyksiä
hovionnensa aikoina, eivätkä nytkään, kun onni näin oudosti ja äkkiä oli
keikahtanut nurin, he olleet taipuvaiset luottamaan toisiinsa. Koko
seura istui siis synkässä äänettömyydessä.

Sillä aikaa heidän herransa oli yksinään kamarissaan kärsien kovia
sydämentuskia, jotka täysin hyvittivät monet tuskat, joihin hänen
käskynsä olivat saattaneet toiset ihmiset. Hän astui edestakaisin
kamarissa lyhyin, epätasaisin askelin, usein pysähtyen ja laskien
kätensä ristiin; sanalla sanoen, hän päästi valloilleen mielensä
rauhattomuuden, jota hänellä, muiden ihmisten seurassa ollessaan, oli
ollut voimaa täydellisesti hillitä. Viimein hän seisahtui, käsiänsä
väännellen, sen pienen oven eteen, jota Mornay ukko oli näyttänyt ja
jonka hän oli sanonut johtavan siihen kamariin, missä yksi kuninkaan
edeltäjistä oli tullut murhatuksi. Ja täällä alkoivat nyt Ludvigin
tunteet vähitellen puhjeita ilmi katkonaisin lausein, joita hän
itsekseen lausui.

»Kaarle Tyhmä -- Kaarle Tyhmä! -- Minkähän liikanimen vastamaailma on
keksivä Ludvig Yhdennelletoista, jonka veri luultavasti on verestävä
sinun veripilkkusi? Ludvig Houkkapää -- Ludvig Hätäkello -- Ludvig
Pyöräpää -- ne nimet kaikki eivät vielä ole tarpeeksi voimallisia
ilmaistaksensa minun perinpohjaista hulluuttani! Mitenkä saatoin uskoa,
että nuo tuittupäiset lüttichiläiset, joille kapina on ikäänkuin
jokapäiväistä leipää, pysyisivät alallaan? -- Mitenkä saatoin uneksia,
että tuo Ardennivuoriston hurja peto silmänräpäykseksikään saattaisi
keskeyttää väkivaltaista ja petomaista verenjanoista juoksuansa?
-- Mitenkä saatoin olettaa, että järkipuheilla ja syitten esittämisellä
voisin tulla toimeen Burgundin Kaarlen kanssa? Silloin vasta tuollainen
usko olisi ollut paikallaan, jos minun ensin olisi onnistunut hillitä
tämmöisillä keinoilla vimmaista härkää! -- Voi minua hupsua ja
perinhullua! Mutta eipä tuo ilkimys Martius Galeottikaan ole pääsevä
tästä eheänä! -- Hän on tämän verkon kutonut, hän ja tuo kunnoton
pappismies, inhottava Balue. Jos vain pääsen tästä pulasta, niin
repäisen kardinaalinhatun hänen päästänsä, vaikkapa kaikki hänen
hiuksensa samassa irtaantuisivat! Mutta onpa kumminkin toinen niistä
kavaltajista jo nyt käsissäni -- vielä minulla on sen verran kuninkaan
voimaa -- vielä on minulla sen verran valtakuntaa tässä, jotta voin
saada rangaistuksi tuon silmiälumoavan, mahtisanojansa kaupittelevan,
tähtien puoleen kurkottelevan, valheita kutovan petturin, joka on
saattanut minut sekä vangiksi että narriksi! -- Tähtien keskinäinen
asema -- niin, keskinäinen asema muka -- hän syötti minulle joutavia
loruja, joihin kolmesti keitetty pässinpää tuskin olisi haukannut
kiinni, mutta minun piti olla niin hupsun, että luulin käsittäväni nuo
syvät sanat! Mutta saammepa heti nähdä mitä tuo tähtien asema
todentodella on ennustanut. Mutta kaikkein ensiksi tulee minun suorittaa
rukoukseni.»

Pienen oven yläpuolella, kenties muistomerkkinä sen takaisessa kamarissa
tehdystä pahanteosta, oli kömpelösti uurrettu komero ja siinä kivestä
hakattu ristiinnaulitun kuva. Tähän kuvaan kuningas loi silmänsä ja oli
laskeutumaisillaan polvilleen, mutta epäröi, ikäänkuin hän olisi nähnyt
tarpeelliseksi Vapahtajan kuvaankin nähden noudattaa maailmallisen
viisauden ohjeita ja arvellut liian suureksi rohkeudeksi lähestyä sitä,
ennenkuin oli saanut jonkun hänen oletetuista suosikeistaan puolestaan
puhumaan. Hän kääntyi siis pois ristiinnaulitun kuvasta, niinkuin se,
joka ei pidä itseänsä mahdollisena sitä katselemaan, ja valitsi niiden
pyhien kuvien parista, joilla, niinkuin jo usein on kerrottu, hänen
hattunsa oli reunustettu, Cleryn Neitsyt Maarian. Sen eteen hän kävi
polvilleen ja luki nyt seuraavan eriskummallisen rukouksen, jossa,
huomattakoon tämä seikka, hän raa'an taikauskoisuutensa vallassa
jossakin määrin näytti eroittavan Cleryn pyhän Neitsyen Embrun'in
Maariasta, hänelle myös sangen mieleisestä kuvasta, jolle hän usein teki
toiviolupauksia.

»Suloinen Cleryn Neitsyt», huudahti hän laskien kätensä ristiin ja
lyöden rintaansa puhuessansa, »autuas armon äiti! Sinä, jolla on kaikki
valta Kaikkivaltiaan yli, armahda minua syntistä! Totta on, että olen
hiukan laiminlyönyt sinua, ja enemmän suosinut sinun autuasta Embrun'in
sisartasi; mutta minä olen kuningas, minun valtani on suuri, minun
rikkauteni ääretön. Ja jollei niin olisikaan, määräisin mielemmin
kaksinkertaisen suolaveron alamaisilleni kuin jättäisin suorittamatta
sen, mitä olen teille molemmille velkaa. Avaa nämät rautaovet -- täytä
nämät hirvittävät vallihaudat -- ohjaa minut, niinkuin äiti lastansa
taluttaa, ulos tästä läheisestä ja uhkaavasta vaarasta! Jos olenkin
sisarellesi lahjoittanut Boulognen krevikunnan iänikuiseksi
läänitykseksi, niin eikö minulla olisi vielä varoja kyllin, jotta voisin
sinullekin hartauttani osoittaa? Sinä saat avaran ja rikkaan Champagnen
maakunnan; sen viinamäkien yltäkylläisyys on virtaava sinun luostariisi.
Sen maakunnan olen luvannut veljelleni Kaarlelle; mutta hän, senhän
tiedät, on kuollut -- hänet on myrkyttänyt ilkeä St. Jean D'Angelyn
abotti, jota, jos vain elämäni jatkuu, aion rangaista! -- Sen lupasin jo
sinulle kerran ennen, mutta tällä kertaa varmasti pidän sanani. -- Ja
jos minulla olikin hiukan tietoa siitä rikoksesta, niin usko minua,
suojeluspyhäni armas, että siihen oli syynä se, etten keksinyt muuta
keinoa valtakuntani rauhoittamiseksi. Voi, älä lue tuota vanhaa velkaa
nykyiseen tilintekooni, vaan ole, niinkuin aina olet ollut, lempeä,
leppeä ja rukouksille myöntyisä! Suloinen Neitsyt, puhu pojallesi, että
hän minulle antaisi anteeksi kaikki entiset syntini, vieläpä yhden
lisäksi -- yhden pienoisen synnin, joka minun olisi tehtävä tänä yönä
-- ei, eipä se olekaan mikään _synti_, armas Cleryn Neitsyt -- ei se ole
mikään synti, ainoastaan salaa täytäntöön saatettava oikea rangaistus.
Sillä rangaistava pahantekijä on pahin petturi, joka ikänä on valanut
valheita jonkun hallitsijan korvaan, ja sitä paitsi hän kallistuu
kreikkalaisten saastaisen vääräuskoisuuden puoleen. Hän ei ansaitse
sinun suojaasi; heitä hänet minun huostaani ja katso hyväksi työksi,
että vapautan maailman semmoisesta -- sillä se mies on loitsija ja
noita, joka ei ansaitse sinun huolenpitoasi ja murhettasi -- hän on
koira, jonka hengen sammuttamisen ei pitäisi sinun silmissäsi olla
suurempi asia, kuin lampusta pirahtavan tai liedestä sirahtavan kipinän
sammuttaminen. Älä huoli tuosta mitättömästä seikasta, leppein Neitsyt,
vaan ajattele ainoastaan kuinka parhaiten saisit minut päästetyksi tästä
pulasta! Ja tässä nyt sidon kuninkaallisen sinettini sinun kuvaasi
merkiksi, että aion pitää lupaukseni Champagnen maakunnan suhteen, ja
että nyt vihoviimeisen kerran kiusaan sinua veritöillä, koska tiedän
kuinka lempeä ja rakastavainen ja helläsydäminen sinä olet.»

Tehtyänsä tämän eriskummallisen sovinnon palvelemansa pyhänkuvan kanssa,
Ludvig luki ainakin ulkonaisella syvällä hartaudella kaikki seitsemän
katumuspsalmia latinankielellä, sekä vielä lisäksi useampia Ave'ja ja
muita erittäin pyhää Neitsyttä koskevia rukouksia. Sitten hän nousi,
lujasti uskoen, että hän oli suosiolliseksi taivuttanut sen pyhimyksen
mielen, jonka puoleen hän rukouksillaan oli kääntynyt. Tätä hän toivoi
sitä varmemmin, koska -- niin hän viekkaasti mietti mielessänsä
-- useimmat synnit, joiden tähden hän edellisissä tilaisuuksissa oli
rukoillut pyhän Neitsyen puolustusta, olivat olleet ihan toista laatua;
Cleryn Neitsyt ei siis yhtä helposti voinut luulla häntä paatuneeksi,
alinomaiseksi verenvuodattajaksi kuin muut pyhimykset, joille häh
useammin oli uskonut senlaatuisia rikoksiaan.

Näin puhdistettuaan omantuntonsa tai, pikemmin sanoen, valkaistuaan sen
päältäpäin niinkuin haudan, josta raamattu puhuu, pisti kuningas päänsä
ovesta saliin ja käski Le Balafrén kamariinsa. »Kunnon soturini»,
virkkoi hän, »sinä olet jo palvellut minua kauan, vaan et ole päässyt
korkealle virka-arvossa. Me olemme tässä semmoisessa tilassa, josta
minulle voi koitua yhtä hyvin kuolema kuin elämäkin; mutta en tahtoisi
mielelläni kuolla kiittämättömänä miehenä; en tahtoisi, sen verran kuin
vain pyhät miehet antanevat minulle siihen tilaisuutta, jättää yhtään
ystävää enkä vihollista kostamatta. Ystävä, joka olisi vielä palkittava,
olet juuri sinä -- vihollinen, joka ansion mukaan olisi rangaistava, on
tuo kelvoton, häijy kavaltaja, Martius Galeotti, joka petoksillaan sekä
koreilla valhepuheillaan on houkutellut minut tänne veriviholliseni
kynsiin, yhtä varmasti tarkoittaen minun kuolemaani kuin teurastaja
tarkoittaa kuolemaa elukalle, jonka hän teräshuoneeseen viepi.»

»Kyllä minä vaadin hänet kaksintaisteluun sen johdosta, koska hänen
sanotaan olevan miekkamiehen, vaikka hän näyttääkin jokseenkin
kömpelöltä», sanoi Le Balafré. »Tottahan, tiedän minä, Burgundin herttua
on sen verran miekkamiesten ystävä, että hän on suova meille jonkun
tasaisen tantereen kohtuullisen matkan päässä. Ja jos teille, armollinen
kuningas, on sen verran elämän jatkoa ja vapautta suotu, niin saatte
nähdä minun taistelevan puolestanne ja antavan tuolle filosofille niin
ankaran koston kuin teidän sydämenne suinkin vain haluaa.»

»Kiitoksia urhoudestasi ja uskollisuudestasi minun palveluksessani»,
lausui kuningas. »Mutta tuo häijy kavaltaja on vankka miekkamies, ja
minä en mielelläni tahtoisi saattaa sinun henkeäsi vaaraan, kunnon
soturini.»

»Enpä minä olisikaan kunnon soturi, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen
majesteetti», vastusteli Le Balafré, »jollen uskaltaisi käydä
vankemmankin miehen kimppuun. Somaapa olisikin tosiaan, jos minä, joka
en osaa lukea enkä kirjoittaa, pelkäisin tuommoista pönkkävatsaista
lurjusta, joka koko elinaikansa tuskin on mitään muuta tehnyt!»

»Siitä huolimatta», virkkoi kuningas, »ei minun aikomukseni ole saattaa
sinua vaaralle alttiiksi, Balafré. Tuo kavaltaja on käskystäni tuleva
tänne. Tahtoisinpa, että silloin, niin pian kuin vain tilaisuutta saat
siihen, astuisit aivan hänen lähelleen ja pistäisit häntä viidennen
kylkiluun alapuolelle -- ymmärrätkös?»

»Kyllä maar' ymmärrän», vastasi Le Balafré; »mutta, älkää pahaksi panko,
kuninkaallinen majesteetti, tämä tämmöinen tehtävä ei ollenkaan kuulu
minun virkaani. Minä en ottaisi surmatakssni koiraakaan muuten kuin
tulisessa tappelussa, tai pakenevaa takaa-ajaessa, tai kun minua on
ärsytetty tai muussa semmoisessa tapauksessa.»

»Mitä vielä, ethän _sinä_ toki tahdo tekeytyä arkatuntoiseksi!» sanoi
kuningas, »sinä, joka aina olet ollut etumaisia piirityksissä ja
väkirynnäköissä, ja kiivaimpia, niin minulle ainakin on kerrottu,
nauttimaan niitä etuja, joita tämmöisissä tilaisuuksissa tarjoutuu
kovalle sydämelle ja veriselle kädelle?»

»Armollinen herra», vastasi Le Balafré, »en ole koskaan pelännyt enkä
säästänyt teidän vihollisianne, kun niillä on ollut miekka kädessä. Ja
väkirynnäkkö on hurjaa työtä, joka kuohuttaa ihmisen veren, niin että
-- pyhä Anterus auttakoon! -- se ei tunnissa eikä kahdessakaan tahdo
asettua, ja se, minun arveluni mukaan, on kohtuullinen ryöstöaika
rynnäkön perästä. Ja Jumala armahtakoon meitä sotamiesparkoja, jotka
ensin hurjistumme vaaran uhatessa, ja vielä enemmän hurjistumme
voitosta. On minulle kerrottu, että taivaassa on kokonainen rykmentti
pyhiä miehiä, ja minun luullakseni mahtaa niillä olla tarpeeksi työtä
rukoillessa ja puhuessa muiden sotajoukkojen ja kaikkien niiden
puolesta, joilla on sulka hatussa ja miekka kupeella, ja jotka käyvät
rautaisissa rintapaidoissa ja nahkaisissa nutuissa. Mutta se työ, jota
te, armollinen herra kuningas, ehdoitatte, ei kuulu niihin, mitä
minulla on ollut tapa tehdä, vaikka en voikaan kieltää, että niidenkin
piiri on ollut sangen avara. Mitä tuohon tähtienennustajaan tulee, niin,
jos hän on ollut kavaltaja, kuolkoon hän myös kavaltajan lailla, minä en
siihen huoli puuttua enkä sekaantua. Onhan teillä, armollinen herra,
täällä provossinne, vieläpä kaksi hänen apulaistansa lisäksi, joille
semmoinen tehtävä sopii paljoa paremmin kuin minun sukuiselleni ja
arvoiselleni skotlantilaiselle aatelismiehelle.»

»Oikein puhut», virkkoi kuningas; »mutta kuitenkin kuuluu sinun
virkavelvollisuuksiisi vartioida, ettei mikään estä minun oikean
tuomioni täyttämistä.»

»Sen teen, vaikkapa koko Peronnen kaupunki ryntäisi tänne estämään»,
sanoi Le Balafré. »Älkää, kuninkaallinen majesteetti, epäilkö
uskollisuuttani kaikessa, mikä sopii yhteen minun omantuntoni kanssa, ja
sen, minun mukavuudekseni ja teidän hyväksi hyödyksenne, voin vannoa
olevan sangen väljän -- kumminkin olen teidän palveluksessanne,
armollinen herra, tehnyt yhtä ja toista, jonka johdosta arvelen, että
mielemmin olisin tahtonut niellä pari tuumaa omasta väkipuukostani, kuin
tehdä ne teot jonkun muun puolesta.»

»Annetaan niiden asioiden olla», virkkoi kuningas, »ja kuules nyt vaan.
-- Kun Galeotti on tullut sisään ja ovi on hänen jälkeensä sulkeutunut,
niin ota aseesi ja vartioitse ovea sisäpuolelta. Älä päästä ketään
sisään -- se on kaikki mitä vaadin. Mene nyt saliin ja lähetä
yliprovossi luokseni.»

Le Balafré meni ulos, ja minuutin kuluttua astui Tristan Erakko salista
makuukamariin.

»Tervetultuasi, kummi», sanoi kuningas; »mitäs arvelet tilastamme?»

»Että olemme samassa tilassa kuin kuolemaan tuomitut ainakin», vastasi
yliprovossi, »ellei herttua lykkää tuomion täytäntöä toistaiseksi.»

»Lykättäköön se tai ei, mutta hänen, joka meidät on tähän satimeen
viekoitellut, tulee ensiksi lähteä toiseen maailmaan meille majaa
valmistamaan», sanoi kuningas julmalla, pelottavalla naurulla. »Tristan,
sinä olet monta kelpo oikeudentyötä toimittanut, ja finis[1] -- funis
arvelinkin sanoa -- coronat opus[1] -- sinun tulee loppuun saakka olla
apunani.»

[1] Sanaleikki; latinalaisen sananparren sijaan; finis coronat opus =
loppu työn kruunaa, sopii sanoa; funis = nuora.

»Niin teen, kun teenkin, herrani ja kuninkaani», vastasi Tristan, »minä
en ole mikään koreapuheinen mies, mutta kiitollinen olen. Olen valmis
täyttämään velvollisuuteni niin hyvin näiden muurien sisäpuolella kuin
muuallakin; ja niin kauan kuin minä elän, on teidän kuninkaallisesta
suustanne lähtevä tuomio oleva yhtä voimallinen ja tuleva yhtä tyystin
puustaavin mukaan täytetyksi kuin silloin, kun te istuitte omalla
valtaistuimellanne. Seuraavassa silmänräpäyksessä tehtäköön minulle mitä
tahansa -- yhdentekevä minulle!»

»Sitäpä minä juuri toivoinkin sinulta, kummi kultani», sanoi Ludvig;
»mutta onko sinulla tarpeeksi apua? -- tuo kavaltaja on väkevä ja vahva
ruumiiltaan, ja on epäilemättä huutava apua. Skotlantilainen ei lupaa
mitään muuta kuin vartioida ovea, ja hyvä että hänet siihenkin olen
mielistelylläni ja leikkipuheillani saanut. Olivier'ista ei ole muuksi
kuin valehtelijaksi, imartelijaksi ja vaarallisten neuvojen antajaksi,
ja -- Ventre Saint Dieu![1] -- pikemminpä hän joskus vielä saanee
hirsinuoran omaan kaulaansa kuin auttaa toista hirttäessä. Onko sinulla,
mitäs arvelet, kyllin väkeä ja välikappaleita tyystin ja tarkan työn
aikaansaamiseksi?»

[1] Voimasana.

»On minulla täällä Trois-Eschelles ja Petit-André mukanani», vastasi
Tristan, »virassaan niin vikkeliä molemmat, että he saisivat yhden
miehen kolmesta hirtetyksi, ennenkuin molemmat toiset sen kerkiäisivät
huomatakaan. Ja me olemme kaikki päättäneet viimeiseen asti olla teille,
armollinen herra, uskolliset, sillä me tiedämme, että meillä teidän
mentyänne tulee olemaan juuri yhtä vähän aikaa vetää henkeämme kuin
kellä tahansa, joka on joutunut meidän kynsiimme. -- Mutta kuka tässä
nykyisessä tilassamme on otettava käsiteltäväksi, jos armollisesti
tahtoisitte sen sanoa, kuninkaallinen majesteetti? Minä tahtoisin olla
ihan varma miehestäni; sillä välistä, herrani ja kuninkaani, te
muistutatte minua siitä, että toisinaan olen hiukan erehtynyt ja oikean
pahantekijän sijasta pannut roikkumaan jonkun kunnon maanmoukan, joka ei
ole teitä millään lailla pahoittanut.»

»Aivan oikein», virkkoi kuningas. »Olkoon siis sinulle tiedoksi,
Tristan, että tuomittu mies on Martius Galeotti. -- Sinä hämmästyt,
mutta onpa kun onkin asia niinkuin sanon. Se ilkimys on houkutellut
meidät kaikki tänne valheellisilla, petollisilla neuvoillansa, siksi
että me aivan suojattomina joutuisimme Burgundin herttuan käsiin.»

»Mutta eipä toki kostamattomina!» sanoi Tristan. »Jospa se olisikin
vihoviimeinen tekoni tässä elämässä, niin pistäisin häntä niinkuin
kuolemaatekevä ampiainen, vaikka minut tallattaisiinkin heti sen jälkeen
mäsäksi!»

»Kyllä minä sinun uskollisuutesi tunnen», sanoi kuningas, »ja tiedän
myös kuinka suuri huvitus sinulla, niinkuin kunnon miehellä ainakin, on
velvollisuutesi täyttämisestä; sillä hyvä teko, niinhän koulumiehet
sanovat, on jo itsessäänkin oma palkkansa. Mutta lähde ja varusta
uhripapit, sillä uhri on tulossa.»

»Tahdotteko te sitä tehtäessä olla läsnä, armollinen herra?» kysyi
Tristan.

Ludvig ei huolinut tästä tarjouksesta; hän vain käski yliprovossin pitää
kaikki varalla, niin että hänen käskynsä tulisi tyystin täytetyksi,
samassa kun tähtienennustaja olisi makuuhuoneesta tullut ulos. »Sillä»,
lisäsi kuningas, »minä tahdon vielä kerran nähdä sen ilkiön, juuri vain
nähdäkseni miltä hän on näyttävä kuninkaansa edessä, jonka hän on
saattanut tähän paulaan. Minusta on hauska nähdä kuinka uhkaavan
kuoleman pelko on poistava punan tuosta verevästä poskesta ja tummentava
tuon silmän, joka valehdellessaan niin ystävällisesti loisti. -- Voi,
jospa täällä nyt olisi se toinenkin, joka neuvoillaan avusti tämän
petturin ennustuksia! Mutta jos vain elävin hengin pääsen täältä -- niin
kavahtakaa purppurahattuanne, herra kardinaali! Roomastakaan teille
tuskin lienee apua -- olkoon se sanottu pyhän Pietarin suosiolla ja
perinlaupiaan Cleryn Neitsyen luvalla. -- No, miksikä viivyskelet? Mene
varustamaan apulaisesi. Se ilkimys taitaa heti paikalla tulla. Suokoon
vain Jumala, ettei hän säikähtyisi ja jäisi tulematta! -- Se vasta olisi
pettymys. Mene, Tristan -- ethän ennen ollut niin hidas, kun jotain oli
toimitettavana.»

»Päinvastoin, älkää pahaksi panko, armollinen kuningas, on teillä aina
tapana sanoa, että olen kovin hätäinen, ja että monasti olen väärin
ymmärtänyt teidän tarkoituksenne ja kaapannut väärän henkilön kynsiini.
Olkaa siis nyt hyvä, kuninkaallinen majesteetti, ja antakaa minulle,
sanoessanne Galeottille jäähyväiset, joku merkki, onko työ tehtävä vai
ei. Olen nähnyt teidän, armollinen herra, joskus muuttavan mieltänne
kerran, jopa kahdestikin, ja sitten olette torunut minua liiasta
kiireestä.»

»Sinua epäluuloista luontokappaletta!» vastasi kuningas. »Minä _en_ nyt
muuta mieltäni, sen sanon sinulle. Mutta, jotta vastaansanomisesi
loppuisivat, niin huomaa -- jos tuolle konnalle hyvästijättäessäni
sanon: 'Elää toki Jumala tuolla ylhäällä!' silloin anna vain huilata.
Mutta jos sanon: 'Mene rauhassa!' niin tiedät siitä, että mieleni on
muuttunut.»

»Minun pääni ori. jokseenkin tyhmä muissa paitsi omaan virkaani
kuuluvissa asioissa», virkkoi vielä Tristan Erakko. »Antakaa minun
toistaa läksyni. -- Jos te sanotte hänelle: 'Mene rauhassa!' käynkö
silloin hänen kimppuunsa?»

»Ei, ei -- sinä pölkkypää, ei!» sanoi kuningas; »siinä tapauksessa annat
hänen vapaasti mennä tiehensä. Mutta jos sanon: '_Elää toki Jumala
tuolla ylhäällä_!' -- niin keikahduta hänet kyynärää tai paria
likemmäksi tähtiä, joiden kanssa hän on niin hyvä tuttava.»

»Kunhan vain meillä olisi kaikki värkit täällä», virkkoi provossi.

»Sitten keikahtakoon _alas_, jollei sovi _ylös_, ei sillä väliä», sanoi
kuningas julmasti nauraen.

»Entäs ruumis», kysyi vielä provossi, »mihinkä sen saatamme?»

»Annas kun hiukan arvelen», virkkoi kuningas. -- »Salin ikkunat ovat
kovin kapeat -- mutta tuo ulospistävä kaari-ikkuna on tarpeeksi leveä.
Lennättäkää hänet siitä Sommejokeen ja kiinnittäkää hänen rintaansa
paperi, jossa on päällekirjoitus: 'Antakaa kuninkaan oikeuden
tullitonna kulkea sivutse.' -- Ottakoot herttuan virkamiehet sen sitten
takavarikkoon, jos tohtivat.»

Yliprovossi läksi ulos kuninkaan kamarista ja kutsui molemmat
apulaisensa neuvotteluun yhteen salin ikkunakomeroista, missä
Trois-Eschelles kiinnitti tulisoihdun seinään, niin että heillä olisi
valoa. He keskustelivat kuiskaten, eikä Olivier, joka näytti olevan
alakuloisuuteen vaipunut, yhtä vähän kuin Le Balafrékään, joka nukkui
sikeästi, kiinnittäneet heihin mitään huomiota.

»Veikkoset», virkkoi yliprovossi käskyläisilleen, »te olette kenties
luulleet meidän virantoimituksemme jo olevan lopussa, tai olette ainakin
arvelleet luultavimmaksi, että me itse pikemmin joutuisimme toisten
miesten virantoimituksen alaisiksi kuin että saisimme tilaisuutta vielä
virkaamme toimittaa. Mutta ei hätää, pojat. Meidän armollinen herramme
on määrännyt meille vielä yhden jalon virkatyön tehtäväksi, ja se meidän
tulee mestarin tavalla suorittaa, niinkuin miesten, jotka tahtovat
nimensä iäti muistettaviksi historiassa.»

»Ahaa, jopa arvaan asian», sanoi Trois-Eschelles. »Meidän herramme on
samanlainen kuin muinaiset Rooman keisarit, jotka, kun heillä oli
viimeinen loppu käsissä, tai, meidän tavalla puhuen, kun he jo olivat
hirsipuun juuressa, tavallisesti valitsivat omien
oikeudenpalvelijoittensa parista jonkun kokeneen miehen, niin ettei
heidän pyhä persoonansa joutuisi jonkun ensikertalaisen tai hutiluksen
kömpelöiden kopeloimisten alaiseksi. Se olikin sievä tapa pakanain
tavaksi; mutta pelkäisinpä kuitenkin hyvänä kristittynä hiukan
omantunnon vaivoja, jos minun täytyisi hyppysilläni tarttua Kaikkein
Kristillisimmän Kuninkaan kaulaan!»

»No, veli veikkonen, oletpa toki kovinkin arka omaltatunnoltasi», sanoi
Petit-André. »Jos hän omalla suullaan ja sanallaan antaa meille käskyn
hirttää hänet, niin en ymmärrä miten meidän velvollisuutemme sallisi
olla sitä tottelematta. Sen, joka Roomassa asuu, tulee paavia totella
-- provossin apulaisten tulee totella päällikköänsä ja hänen taas
kuningasta.»

»Hs, te roistot!» sanoi yliprovossi. »Eihän tässä ole puhetta
kuninkaasta, vaan ainoastaan kreikkalaisesta vääräuskoisesta pakanasta
ja muhamettilaisesta noidasta, Martius Galeottista.»

»Vai Galeottista!» vastasi Petit-André; »sehän sitten on ihan
luonnollista. En ole vielä koskaan nähnyt, että yksikään noista
silmänkääntäjistä, jotka, niin sanokseni, viettävät kaiken ikänsä
ikäänkuin tiukan köyden _päällä_ tanssien, eivät lopulta olisi
keikahtaneet tanssimaan köyden _päähän_ -- hupsis!»

»Minua vain se huolettaa», virkkoi Trois-Eschelles taivaaseen päin
katsahtaen, »että ihmisparan täytyy kuolla ripityksettä.»

»Hui hai!» sanoi yliprovossi, »hän on peripakana ja noita -- eipä
kokonainen pappiskokouskaan voisi hänelle suoda synninpäästöä ja
vapauttaa häntä ansaitusta tuomiostaan. Sitä paitsi, jos hänen semmoista
tekee mieli, niin onpa sinulla, Trois-Eschelles se lahja, että voisit
itse toimia hengellisenä isänä. Mutta tärkeämpi on se, pojat, että
teidän, pelkään minä, tulee turvata väkipuukkoihinne; sillä teillä ei
ole täällä virantoimitukseenne tarvittavia värkkejä.»

»Parisin saaren pyhä Neitsyt varjelkoon», vastusti Trois-Eschelles,
»että olisin ilman työaseitani, kun kuningas jotain käskee! Minulla on
aina vyölläni pyhän Franciscuksen nuoravyö, nelin kerroin
ympärikäärittynä, ja soma solmupaula toisessa päässä. Sillä minä kuulun
St. Franciscuksen veljistöön, ja saan hänen päähineensä panna päähäni,
kun olen in extremis (viimeisilläni) -- olkoon siitä kiitos Jumalan ja
Saumur'in kunnon munkkien.»

»Ja minulla puolestani», sanoi Petit-André, »on aina kapineitteni
joukossa väkipyörä sekä vahva ruuvi, jolla voin sen kiinnittää mihin
tahdon siltä varalta, että sattuisimme semmoiseen maahan, missä puut
ovat harvassa tai myös korkeaoksaiset. Sen olen havainnut hyvin
mukavaksi apukeinoksi.»

»Se sopii vallan hyvin», virkkoi yliprovossi; »ruuvaa nyt vain
väkipyöräsi tuohon hirteen oven yläpuolelle ja kiinnittäkää köysi
siihen. Minä vien miehen sen paikan läheisyyteen ja puhuttelen häntä
siellä, kunnes saatte paulan punotuksi hänen leukansa alle, ja sitten
--»

»Ja sitten me tempaisemme nuoran toisesta päästä», sanoi Petit-André,
»ja -- _hopsis_! -- sitten onkin meidän tähtienennustajamme jo niin
korkealla taivaassa, ettei hän enää varpaillaankaan kosketa maata.»

»Mutta nuo herrat tuolla», kysyi Trois-Eschelles, vilkkuen takkaan;
eivätkö ne rupeaisi apulaisiksemme ja siten ottaisi pestiä meidän
ammattiimme?»

»Hm! Eipä niinkään», vastasi provossi. »Parranajaja vain päässänsä
keksii kaikki vehkeet, mutta jättää niiden toimeenpanemisen muille. Ja
skotlantilainen on luvannut vartioida ovea, sill'aikaa kun me toimitamme
tämän tehtävän, johonka hänellä ei ole kyllin rohkeutta eikä sukkeluutta
tehokkaammin osaa ottamaan -- kukin pysyköön virassansa.»

Sanomattomalla vikkelyydellä, vieläpä jollakin ilolla, joka tunne näkyi
lieventävän heidän oman vaarallisen tilansa synnyttämää huolta,
kiinnittivät provossin arvoisat käskyläiset väkipyörän sekä nuoran
paikoilleen, valmistautuen täyttämään sitä tuomiota, jonka vangittu
kuningas oli langettanut Galeottista; -- näytti siltä kuin he olisivat
iloinneet siitä, että tämä viimeinen tehtävä tulisi vielä olemaan heidän
edellisen elämänsä mukainen. Tristan Erakkokin katseli heidän puuhaansa
tyytyväisyydellä; Olivier puolestaan ei huomannut heitä ollenkaan; ja
Ludvig Lesly, jos hän kolkuttamisesta hetkeksi heräsikin ja katsahti
heidän puoleensa, taisi luulla heidän työtänsä semmoiseksi, ettei se
millään lailla koskenut hänen virkaansa ja josta hän ei siis ollut
tavalla eikä toisella edesvastuussa.



XXIX

MOLEMMINPUOLISIA SYYTÖKSIÄ

      Sun aikas viel'ei loppunutkaan -- Piru,
      sun herras sua viel'ei hylännyt.
      Hän auttaa suosituttaan, orjiansa,
      kuin opas muinoin miestä sokeaa,
      nojaten olkapäällään, talutteli
      tasankoja ja kivikoita myöten,
      siks kunnes, vuoren jyrkän äyräällen
      saavuttua, hän raukan alas syöksi.

      Vanha Näytelmä.


Totellen kuninkaan käskyä tai, pikemmin sanoen, pyyntöä -- sillä, vaikka
hän olikin kruunupää hallitsija, oli Ludvig kuitenkin semmoisessa
tilassa, ettei hän voinut muuta kuin _pyytää_ -- oli Le Glorieux
lähtenyt hakemaan Martius Galeottia. Kovin suurta vaivaa ei hänen
tarvinnutkaan nähdä tätä tehdessään. Hän meni vain suoraan Peronnen
parhaaseen krouviin, jossa hän itsekään ei suinkaan ollut vain
satunnainen kävijä; sillä Le Glorieux oli hyvin halukas tuohon
marjanesteeseen, joka saattoi kaikkien muidenkin ihmisten järjen hänen
järkensä vertaiseksi.

Hän tapasi tähtienennustajan vierastuvan nurkassa hartaassa
keskustelussa naisen kanssa, joka oli outoon, hiukan maurilais- tai
aasialaiskuosiseen vaateparteen puettu ja Le Glorieux'n lähestyessä
nousi juuri, ikäänkuin lähteäkseen.

»Näihin sanomiin», virkkoi samassa nainen, »te voitte aivan lujasti
luottaa.» Ja niin puhuttuaan hän katosi muiden vieraitten sekaan, jotka
istuivat eri pullokuutina eri pöytien ääressä.

»Filosofi serkkuni», sanoi hovinarri esittäen itsensä, »Jumala tuskin on
kutsunut pois toisen vahdin, ennenkuin hän lähettääkin jo toisen sijaan.
Toinen hupsu tuskin on lähtenyt, niin tulen minä tänne noutamaan teitä
Ranskan kuninkaan Ludvigin luo.»

»Ja sinäkö muka olet sanansaattajana?» kysäisi Galeotti katsahtaen
häneen äkillisellä säikähdyksellä ja huomaten heti hänet hovinarriksi,
vaikka hänessä, niinkuin jo ennen on mainittu, ei ollut niin monta
ulkonaista ammattinsa tunnusmerkkiä kuin mikä oli tavallista.

»Niin olen, hyvä herra ja oppinut filosofi», vastasi Le Glorieux. »Kun
Valta lähettää Hupsuuden noutamaan Viisautta, niin siitä jo varmaan
saattaa arvata, kumpi jalka ontuu.»

»Entäs jollen huolisikaan tulla, kun kutsut ovat lähetetyt minulle näin
myöhään yöllä tuommoisen lähettilään kautta?» arveli Galeotti.

»Siinä tapauksessa teemme teille matkan mukavammaksi ja kannamme teitä»,
tokaisi Le Glorieux. »On mulla täällä puoli tusinaa vahvoja Burgundin
poikia oven takana, jotka Crévecoeur'in herra siltä varalta pani minulle
mukaan. Sillä katsokaas, minun ystäväni Burgundin Kaarle ja minä emme
ole Ludvig serkkumme päästä kokonaan ryöstäneet pois kruunua, jonka se
pölkkypää saattoi meidän kynsiimme, vaan olemme sitä vain hiukkasen
viilanneet ja leikanneet; ja vaikka se näin on tullut pieneksi niinkuin
hetale, on se kuitenkin yhä vielä pelkkää kultaa. Suoraan sanoen, hän on
vielä itsevaltias hallitsija oman väkensä parissa, johon tekin kuulutte,
ja Kaikkein Kristillisin Kuningas Peronnen linnan vanhassa juhlasalissa,
jonne teidän, hänen uskollisena alamaisenaan, nyt heti paikalla tulee
mennä.»

»Kylläpä minä tulen, hyvä herra», sanoi Martius Galeotti, ja läksi Le
Glorieux'n seurassa -- luultavasti senvuoksi, ettei hän nähnyt mitään
poispääsön keinoa.

»Niin, hyvä herra», virkkoi narri matkalla linnaan, »siinä te teitte
oikein. Sillä me kohtelemme serkkuamme niinkuin on tapana vanhaa,
häkkiin suljettua, nälkäistä leijonaa; me viskaamme hänelle aina aika
ajoin vasikan syötäväksi, siksi että vanhat leukasaranat eivät
joutilaisuudessa ruostuisi.»

»Luuletteko te», kysyi Galeotti, »että kuningas aikoo tehdä minulle
jotain pahaa hengen tai ruumiin puolesta?»

»Senpä te voitte paremmin ennakolta arvata kuin minä», vastasi
hovinarri; »sillä vaikka yö on pilvinen, osannette te kuitenkin sumunkin
läpi nähdä tähdet. Minä en tiedä mitään siitä asiasta, en yhtään mitään
-- mutta ainahan äitini varoitteli minua, että kavahtaisin lähestyessäni
satimeen sattunutta vanhaa rottaa, sillä silloin ne aina ovat kaikkein
pahimmat puremaan.»

Tähtienennustaja ei kysynyt sen enempää, mutta Le Glorieux, ammattinsa
tavan mukaan, lasketteli yhä edelleen outoja, sekavia puheitaan, joista
oli puolet hulluutta, puolet pilaa, kunnes hän oli jättänyt filosofin
vahdin käsiin Peronnen linnan portin edustalla; sieltä Galeotti vietiin
vahtipaikasta toiseen, kunnes viimein päästettiin kreivi Herbert'in
torniin.

Hovinarrin viittaukset eivät olleet turhaan sattuneet Galeottin korviin,
ja hän sai niihin vielä lisää vahvistusta Tristan'in ulkomuodosta ja
kohtelusta, joka, saattaessansa hänet kuninkaan makuuhuoneeseen, oli
käytökseltään väijyskelevä, yrmeä ja pahanenteinen. Tähtienennustaja oli
tarkka huomaamaan kaikkea, mitä maan päällä tapahtui, yhtä hyvin kuin
taivaan kappaleittenkin liikuntoja; hänen silmänsä sattui sentähden heti
väkipyörään ja nuoraan; ja kun jälkimäinen heilahteli, päätti hän siitä,
että hänen äkillinen tulonsa oli kesken työtä häirinnyt jotakuta, joka
oli par'aikaa sitä paikoilleen sovitellut. Kaiken tämän nähtyään hän
ponnisti nyt koko sukkeluutensa keksiäkseen pelastuskeinon uhkaavasta
vaarasta, ja päätti myös samalla, jos hän huomaisi pelastuksen
mahdottomaksi, pitää puoliansa viimeiseen hengenvetoon asti ketä
päällekarkaajaa vastaan tahansa.

Tällä lujalla päätöksellä sekä senmukaisella katsannolla ja astunnolla
hän astui nyt Ludvigin eteen; hän ei ollut ollenkaan hämillään, vaikka
asiat olivat tapahtuneet aivan toisin kuin mitä hän oli ennustanut, eikä
hänen rohkeutensa myöskään ollut masennuksissa kuninkaan vihastuksen ja
sen mahdollisten seurausten pelosta.

»Kaikki hyvät tähdet olkoot suosiolliset teille, armollinen herra
kuningas!» lausui Galeotti, kumartaen itämaiseen tapaan. »Ja onnettomat
tähtienyhtymiset älkööt vaikuttako minun kuninkaalliseen herraani!»

»Minusta näyttää», vastasi kuningas, »että, jos vain kerrankin katsahdat
ympärillesi tässä huoneessa ja jos ajattelet missä rakennuksessa se on
ja kuinka ankaran vartioimisen alla, niin sinun viisautesi jo huomaisi,
että minulle suosiolliset tähdet ovat pettäneet minut ja että onnettomat
tähtienyhtymiset ovat jo saaneet pahinta aikaan. Eikö sinua yhtään
hävetä, Martius Galeotti, kun näet minut täällä vankina ja kun tiedät
kenenkä vakuutukset ovat houkutelleet minut tänne?»

»Ja eikö _sinua_ hävetä, kuninkaallinen herrani», vastasi filosofi,
»sinua, joka niin joutuisin askelin edistyit tieteessä, jonka käsitys
oli niin kerkeä ja ahkeruus niin suuri -- eikö sinua hävetä, kun näin
peräydyt, säikähtyen onnen ensimäistä nurjaa silmäystä, aivankuin
pelkuri ensimäistä miekan kalskahdusta? Sinä tahdoit päästä noiden
salatietojen osallisuuteen, jotka kohottavat ihmiset elämän kaikkien
himojen, vastoinkäymisten, tuskien ja surujen yli; sinä pyrit tilaan,
johon ei voi päästä, jollei voita muinaisten stoalaisfilosofien
mielenlujuutta -- ja nyt sinä jo väistyt heti, kun kova onni kerrankin
vain ahdistaa, ja hylkäät sen loistoisan kruunun, jota läksit
tavottelemaan, väistyen oikealta tieltä niinkuin vikuri hevonen
haamuntapaisten, olemattomien pahojen pelosta!»

»Haamuntapaisten, olemattomien pahojen pelosta! Oletpa aika hävytön!»
huudahti kuningas. »Onko tämä vankihuone olematon? -- Ja minun vihatun
viholliseni, Burgundin herttuan vartijain aseet, joiden voit kuulla
kilahtelevan tuolla portilla, ovatko ne tyhjiä haamuja? -- Mitä, sinä
kavaltaja, ovat sitten elämän _todelliset_ pahat, jos vankeus,
vallanluovutus, hengenvaara ovat olemattomia?»

»Tietämättömyys -- tietämättömyys, minun veljeni, ja väärät luulot»,
vastasi ennustaja suurella lujuudella, »ne ainoastaan ovat todellisia
pahoja. Usko minua, kuningas täydessä valtansa voimassa on, jos hän
rypee henkensä tietämättömyydessä ja väärissä luuloissa, vähemmän vapaa
kuin viisas mies vankihuoneessa, todellisten rautaisten kahleitten
kahlehtimana. Siihen todelliseen onneen minun velvollisuuteni on opastaa
sinua -- ja sinun velvollisuutesi on noudattaa opastustani.»

»Vai mokomaan filosofiseenko vapauteen aioitkin opetuksillasi minua
opastaa?» virkkoi kuningas sangen katkerasti. »Soisinpa, että jo olisit
virkkanut minulle Plessis'ssä, että valta, jota minulle anteliaasti
lupasit, tarkoitti vain omien intohimojeni vallitsemista; että menestys,
jota niin varmasti minulle ennustit, oli edistymistä filosofiassa; ja
että minä voisin tulla yhtä viisaaksi ja oppineeksi kuin joku maita,
mantereita kuljeksiva italialainen silmänkääntäjä! Tottahan olisin
voinut saada sen henkisen vallan huokeammallakin hinnalla, kuin
menettämällä loistavimman kruunun koko kristikunnassa ja joutumalla
Peronnen vankilaan! Mene, mies, äläkä luule, että jäät ansaittua
rangaistustasi vaille. -- _Eläähän toki vielä Jumala tuolla ylhäällä_!»

»En tahdo vielä jättää teitä oman onnenne nojaan», virkkoi Galeotti,
»ennenkuin olen sokaistujen silmienne edessä saattanut jälleen täyteen
loistoonsa minun maineeni, joka on kirkkaampi kuin kirkkain helmi teidän
kruunussanne ja jota jälkimaailma vielä on ihmettelevä, kun koko Capet'n
sukukunta on jo aikoja sitten tomuna haihtunut unohduksiin St. Denis'n
hautaholveissa.»

»Puhu sitten suusi puhtaaksi», sanoi Ludvig; »sinun julkirohkeutesi ei
voi saada minun mieltäni eikä päätöstäni muuttumaan. -- Mutta koska voi
olla, että tämä on viimeinen tuomio, jonka kuninkaana saan langettaa,
niin en tahdo tuomita sinua kuulematta puolustustasi. Puhu sitten
-- vaikka parasta mitä voit puhua, on se, että lausut täyden totuuden.
Tunnusta, että minä olen ollut petetty houkka, sinä petturi, että
kehuttu tietosi on tyhjää lorua, että meidän ylitsemme tuikkivat tähdet
voivat yhtä vähän vaikuttaa meidän kohtaloomme, kuin niiden säteet,
jotka joen pinnalla kimaltelevat, voivat muuttaa virran juoksua.»

»Ja mitä sinä», vastasi tähtienennustaja rohkeasti, »tiedät noiden
autuaitten valonlähteitten salaisesta vaikutuksesta? Voitko väittää,
että niillä muka ei ole voimaa vaikuttaa vesien juoksuun, vaikka tiedät
että heikoinkin kaikista taivaankappaleista -- heikoin siitä syystä,
että se on lähinnä meidän matoista maatamme -- pitää valtansa alla
-- mitä se välittäisikään tuommoisista joutavista jo'ista kuin tämä Somme
täällä -- itse mahtavan valtameren liikkeet, jonka vedet vuoksena
laskevat ja luoteena nousevat sitä myöten kuin kuun pyörä paisuu ja
supistuu, ja tottelevat jokaista kuun käskyä aivankuin orjat sultaanin
puolison viittausta? Ja nyt, Ludvig Valois, vastaa vuorostasi minun
vertaukseeni -- tunnusta, etkö ole mielettömän matkalaisen kaltainen,
joka suuttuu perämiehelle siksi, että tämä ei voi ohjata laivaa
satamaan, joskus kokematta vastaisten tuulten ja virtojen voimaa? Minä
tosin ennustin sinulle, että aiottu retkesi luultavasti oli hyvin
menestyvä, mutta Jumalan käsi yksin saattoi saattaa sinut tänne; ja jos
tämä tie on rosoinen ja vaarallinen, niin onko minun vallassani muuttaa
se sileämmäksi ja turvallisemmaksi? Missä nyt on eilinen viisautesi,
joka niin hyvin opetti sinut käsittämään, että Jumala usein johdattaa
kulkumme eduksemme, joskin vasten tahtoamme?»

»Sinä muistutat -- sinä muistutat nyt mieleeni», sanoi kuningas
närkästyneenä, »yhden ilmeisen valheesi. Ennustithan tuon
skotlantilaisen toimittavan tehtävänsä niin, että siitä koitusi minulle
etua ja kunniaa; ja nyt tiedät asian käyneen siten, ettei minulle olisi
voinut sattua mitään suurempaa vahinkoa kuin ryhtymällä tähän asiaan,
joka on tehnyt niin rajun vaikutuksen Burgundin Hullun Härän
tulistuneisiin aivoihin. Se oli siis ilmeinen valhe -- siitä et voi
päästä yli etkä ympäri -- siinä et voi viitata mihinkään vastaisuudessa
tapahtuvaan virran kääntymiseen, jota minun muka tulisi kärsivällisesti
odottaa; hupsun tavoin istuen rannalla, kunnes muka vedet lakkaisivat
virtaamasta. Siinä sinun taitosi on sinut pettänyt -- sinä olit siksi
tyhmä, että lausuit ennustuksen erityisestä asiasta, joka nyt on nähty
ja todistettu ilmivalheeksi.»

»Mutta se kääntyy vielä totiseksi todeksi» vastasi tähtienennustaja
rohkeasti. »En toivo ikänä mitään loistavampaa tiedon voittoa
tietämättömyyden yli, kuin mitä tuo ennustus ja sen täytäntö on
tuottava. Minä ennustin sinulle, että hän tulisi olemaan uskollinen
kaikissa kunniallisissa tehtävissä -- eikö hän ole sitä ollut? -- Minä
ennustin, että hänen omatuntonsa oli estävä häntä edistämästä viekkaita
vehkeitä -- eikö se ole ollut totta? Jos sitä epäilette, herra kuningas,
niin menkää kysymään mustalaiselta, Hairaddin Maugrabin'iltä.»

Kuninkaan posket lensivät tulipunaisiksi häpeästä ja vihastuksesta.

»Minä ennustin sinulle», jatkoi Galeotti, »että tähtien keskinäinen
suhde, sillä hetkellä kun hän läksi matkaan, merkitsi vaaraa
lähettiläälle -- ja eikö hänen retkensä, ole ollut täynnä vaaroja?
-- Minä ennustin sinulle, että se merkitsi onnea lähettäjälle -- ja onni
on pian sinulle koittava.»

»Onko minulle onni muka pian koittava!» huudahti kuningas. »Eivätkö
seuraukset ole jo tulleet osakseni -- häväistys ja vankeus?»

»Ei», vastasi ennustaja, »loppupäätös ei ole vielä tullut; sinun oma
kielesi on ennen pitkää tunnustava, että sinulle on tuottava onnea se
tapa, jolla lähettilääsi käyttäytyi toimittaessaan hänelle uskottua
tehtävää.»

»No se toki on liian -- liian hävytöntä», sanoi kuningas, »että
petettyäsi rupeat vielä pilkkaa tekemään. -- Mene tiehesi jo! -- Älä
toivokaan, että minulle tehty vääryys on jäävä kostamatta. -- _Elää toki
vielä Jumala tuolla ylhäällä_!»

Galeotti kääntyi jo lähteäkseen. »Seis vielä», esteli häntä Ludvig,
»sinä puolustat petostasi aika miehen tavoin. -- Annas minun nyt vielä
kuulla vastauksesi yhteen ainoaan kysymykseen, ja ajattele tarkkaan
ennenkuin vastaat. -- Riittääkö kehuttu taitosi saamaan selkoa omasta
kuolinhetkestäsi?»

»Ei muuten kuin suhteellisesti, yhteydessä toisen miehen kohtalon
kanssa», vastasi Galeotti.

»En ymmärrä vastaustasi», sanoi Ludvig.

»Sen vaan, oi kuningas», lausui Galeotti, »tiedän varmaan omasta
kuolemastani, että se on tapahtuva juuri kaksikymmentäneljä tuntia ennen
teidän kuolemaanne.»

»Haa! niinkö sanot?» virkkoi Ludvig ja hänen näkönsä muuttui jälleen.
»Maltas -- maltas -- älä vielä lähde -- viivy vielä silmänräpäys,
-- Sanotko niin, että _minun_ kuolemani on seuraava heti _sinun_
kuolemasi jälkeen?»

»Ennen vuorokauden kuluttua», toisti Galeotti lujasti, »jos lienee edes
kipinäkin totista ennustusvoimaa noissa kirkkaissa, salaisissa taivaan
kynttilöissä, jotka, kukin kulullansa, vaikka sanattomasti puhuvat.
Hyvää yötä nyt, kuninkaallinen herrani.»

»Maltas, maltas -- älä lähde», sanoi kuningas, tarttuen häntä
käsivarteen ja taluttaen hänet pois ovelta. »Martius Galeotti, olenhan
ollut hyvä herra sinulle -- olenhan sinua rikastuttanut -- sinä olet
saanut olla ystävänäni, kumppaninani, opastajanani tieteellisissä
harjoituksissa. -- Virka nyt minulle totinen tosi, minä rukoilen sinua.
-- Onko todella mitään perää tuossa taidossasi? -- Onko todella tuon
skotlantilaisen matka oleva minulle onneksi? -- Ja ovatko meidän
molempien elämänmäärämme niin läheisesti -- _aivan_ läheisesti sidotut
toisiinsa? Tunnusta, Galeotti veikkoseni, että sanoit sen vain
ammattijuonena -- tunnusta, minä rukoilen sinua, äläkä pelkää, että minä
siitä suuttuisin. Minä olen jo vanha mies -- vanki -- minä luultavasti
menetän kruununi -- minun asemassani totuus on kalliimpi kuin kokonainen
valtakunta, ja juuri sinulta, Galeotti, paras ystäväni, toivon saavani
tämän verrattoman helmen.

»Ja sen minä olenkin jo tuonut teidän eteenne, kuninkaallinen
majesteetti», sanoi Galeotti, »pannen itseni sille vaaralle alttiiksi,
että te pedontapaisessa vimmassa voisitte nousta minua vastaan ja
raadella minua.»

»Kuka, minäkö, Galeotti?» vastasi kuningas laupiaasti. »Voi, aivanhan
oletkin väärässä! -- Enkö ole vankina -- ja eikö minun tule olla
kärsivällinen, varsinkin koska vihastani ei ole muuhun apua kuin
voimattomuuteni paljastamiseen? -- Virka minulle siis totinen ja täysi
tosi -- oletko minua vain narrannut? -- Vai onko sinun tieteessäsi perää
ja oletko toden mukaan ilmoittanut mitä tiedät?»

»Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen herra», sanoi Martius Galeotti,
»jos vastaan, että aika yksin -- aika ja sen tuomat tapaukset voivat
saada uskottomat uskomaan. Ei sovi miehelle, jolla on ollut
luottamusvirka kuuluisan sotasankarin, Unkarin Mattias Corvinus'en
neuvoskunnassa -- vieläpä itse keisarinkin salakamarissa -- vakuuttaa
yhä uudelleen mitä kerran olen totena puhunut. Jollette tahdo uskoa
minua, niin ei minulla ole muuta neuvoa kuin viitata tuleviin
tapauksiin. Malttakaa mieltänne vielä päivä tai kaksi, niin saatte
nähdä, onko totta vai valhetta mitä tuosta nuoresta skotlantilaisesta
olen sanonut. Kohdatkoon minua silloin kuolema teilirattaalla ja
muserrettakoon minun ruumiini jäsen jäseneltä, jollei teille,
kuninkaallinen majesteetti, tule olemaan etua, vieläpä hyvinkin suurta
etua Qventin Durward'in pelottomasta käytöksestä. Mutta jos minun
sittenkin tulee kuolla mainitulla piinallisella tavalla, niin olisi
hyvä, jos te, kuninkaallinen herrani, samassa kääntyisitte jonkun papin
puoleen; sillä siitä silmänräpäyksestä laskien, jolloin viimeinen
huokaus on lähtenyt minun rinnastani, on teillä vain vuorokausi aikaa
enää synnintunnustukseen ja katumukseen.»

Ludvig piti yhä edelleen kiinni Galeottin kauhtanasta, kun hän saattoi
ennustajan ovelle, ja ovea avatessaan hän lausui kuuluvalla äänellä:
»Huomenna puhumme enemmän tästä. Mene rauhassa, oppinut isäni -- _mene
rauhassa_ -- _mene rauhassa_!»

Nämät sanat hän toisti kolme kertaa; ja yhä sittenkin peläten, että
yliprovossi voisi ymmärtää väärin hänen tarkoituksensa, saattoi hän
ennustajan saliin asti, pidellen yhä kiinni hänen kauhtanastaan,
ikäänkuin peläten, että he voisivat riistää Galeottin hänen käsistään ja
surmata hänet kuninkaan omien silmien edessä. Ludvig ei hellittänyt
häntä irti, ennenkuin hän vielä kerran oli toistanut armolliset sanansa:
»Mene rauhassa!» ja vielä päällepäätteeksi salaa viittasi
yliprovossille, kieltäen kaiken väkivallan harjoittamisen
tähtienennustajaa vastaan.

Siten salaa saatu sanoma, sekä peloton miehuus ja neuvokkaisuus, pelasti
Galeottin tästä vaarallisimmasta pulasta. Ja siten luikahti kosto
Ludvigin käsistä, vaikka hän oli aikakautensa kuninkaista älykkäin ja
kostonhimoisin; sillä taikausko sekä kuolemanpelko, joka hänen
omaatuntoaan rasittavien monien rikosten vuoksi oli erittäin suuri,
olivat masentaneet hänen itsekkään henkensä rohkeuden. Nyreissään hän
oli kuitenkin siitä, että hänen oli täytynyt luopua aiotusta
kostostansa. Ja samanlainen, ikäänkuin pettäneestä toivosta johtunut
mielipaha, näytti myös vallanneen hänen käskyläisensä, joiden oli määrä
täyttää tuomio. Le Balafré yksin, jolle asia oli aivan yhdentekevä,
poistui, niin pian kun hän oli kuullut kieltävän merkin, ovelta, jonka
vieressä hän oli seisonut, ja vaipui muutamien minuuttien kuluttua
syvään uneen.

Kuninkaan palattua makuukamariinsa, asettui koko seurue salissa levolle.
Mutta yliprovossi katseli yhä tähtienenuustajan lihavaa persoonaa
ikäänkuin koira, joka väijyy lihapalasta, minkä kokki on hänen
hampaistaan pelastanut; ja hänen apulaisensa ilmaisivat toinen
toisilleen lyhyillä lauseilla omituiset tunteensa.

»Voi tuota sokeaa noita-parkaa», kuiskasi Trois-Eschelles, katse täynnä
jumalista hartautta ja surkuttelua kumppanilleen Petit-André'lle,
»häneltä on nyt mennyt hukkaan paras tilaisuus hyvittää kuolemalla
muutamia ilkeitä loitsukonstejansa, autuaan St. Franciscuksen vyönuora
kaulassaan! Ja minun aikomukseni olikin jättää se samainen siunausta
tuova paula hänen kaulaansa, pelottaakseni paholaisen pois hänen
onnettomasta ruumiistansa.»

»Ja minulta», virkkoi Petit-André, »on mennyt hukkaan paras tilaisuus
saada nähdä, minkä verran seitsemän leiviskän paino voi venyttää
kolminkertaista nuoraa! -- Sepä olisi ollut hauska koe meidän
ammatissamme -- ja iloinen vanhapoika olisi saanut helpon kuoleman!».

Heidän näin kuiskaillessaan keskenään, Galeotti, joka oli asettunut
toiselle puolelle suunnattoman suurta kivistä takkaa, jonka ympärillä
koko joukko lepäsi, katseli heitä karsaasti ja epäluulolla. Kaikkein
ensiksi hän pisti käden poveellensa ja tunnusteli, oliko terävä,
kaksiteräinen väkipuukko, joka aina oli hänellä mukana, sellaisessa
asennossa, että sen kahvaan oli helppo tarttua kiinni; sillä, niinkuin
jo sanottu, hän oli, joskin hiukan kömpelö, kuitenkin väkevä, vahva
mies, vikkelä ja kerkeä asettansa käyttämään. Vakuutettuna siitä, että
tuo luotettava suojeluskeino oli käsillä, hän otti poveltaan esille
pergamenttikäärön, joka oli täynnä kreikkalaisia kirjaimia sekä
taikakoukeroita, kohensi kekäleitä takassa ja viritti semmoisen leimun,
että hän sen valossa saattoi nähdä kaikkien ympärillä istuvien sekä
makaavien kasvot ja asennot -- hän näki raskaasti, syvästi nukkuvan
Skotlannin soturin, joka makasi liikkumatta, karkeat kasvot
värähtämättä, niinkuin vaskesta valetut. Hän näki kelmeän, tuskallisen
Olivier'in, joka välistä hetkisen aikaa oli nukkuvinansa, mutta avasi
taas silmänsä ja kohotti äkkiä päätänsä, ikäänkuin joku sisäinen tuska
olisi häntä vaivannut tai joku kaukainen melu herättänyt hänet -- hän
näki tyytymättömän, vihaisen, lahtarinkoiran näköisen yliprovossin,
joka näytti mieheltä, jonka

      toivo petti, himo puoleks vaan
      nyt tyytyi, vielä altis surmaamaan.

Ja näiden takana hän näki kamalanmuotoisen, ulkokullatun
Trois-Eschellesin, jonka silmät olivat käännetyt ylös taivaaseen,
ikäänkuin hän olisi itsekseen lukenut rukouksia, sekä hirvittävän
lystikkään Petit-Andrén, joka huvitteli itseään matkimalla kumppaninsa
silmänvääntelyjä ynnä muita temppuja, ennenkuin vaipui uneen.

Noiden kaikkien halpuutta ja jalouden puutetta ilmaisevien kasvojen
keskellä loistivat kaikkia muita etevämpinä tähtienennustajan kookas
vartalo, kauniit kasvot ja majesteetillinen ryhti. Häntä olisi voinut
luulla muinaisajan loitsijaksi, joka oli sattunut rosvoluolaan ja juuri
oli manaamaisillaan esille jonkun haltijan vapauttajakseen. Jollei
hänessä olisi ollut mitään muuta merkillistä kuin hänen jalo partansa,
joka kauniisti valui alas salaiselle käärölle hänen kädessään, niin eipä
sittenkään olisi ollut ihmeellistä, jos katsoja olisi surkutellut, että
niin etevä kaunistus oli tullut miehen osaksi, joka käytti
luonnonlahjansa, oppinsa, puhekykynsä ja majesteetillisen ulkomuotonsa
kaikki edut vain kelvottomaan silmänkääntämiseen ja petokseen.

Näin kului yö kreivi Herbert'in tornissa Peronnen linnassa. Heti kun
ensimäinen valon säde pujahti vanhaan, gootilaistyyliseen kamariin,
missä kuningas makasi, kutsui hän Olivier'in luoksensa; tämän tullessa
istui Ludvig vielä yöpuvussaan, ja parranajaja hämmästyi nähdessään,
miten kuninkaan koko ulkomuoto tänä kuolemantuskassa vietettynä yönä oli
muuttunut. Hän yritti ilmaista huolensa sen johdosta, mutta kuningas
käski hänen olla vaiti ja selitti hänelle, millä kaikilla keinoilla hän
oli jo koettanut voittaa itselleen ystäviä Burgundin hovissa; näitä
ystävyydenhieromisia piti nyt Olivier'in jatkaa, niinpian kuin hänen
sallittaisiin päästä liikkeelle. Eikä kuninkaan järjen selvyys sekä
hänen tarkka tietonsa kaikista ihmisen tekoja liikkeellepanevista
vaikuttimista ollut vielä koskaan ennen niin suuresti ihmetyttänyt tuota
viekasta neuvonantajaa, kuin tämän merkillisen neuvottelun aikana.

Noin kaksi tuntia sen jälkeen saikin Olivier Crévecoeur'in kreiviltä
luvan lähteä ulos asioille, joita hänen herransa oli käskenyt hänen
toimittaa. Mutta Ludvig käski luoksensa tähtienennustajan, johon hän
näytti saaneen uutta luottamusta, ja piti hänenkin kanssansa pitkän
neuvottelun. Siitä näytti hänen toivonsa sekä rohkeutensa jälleen
vironneen, niin että kuningas puki päälleen ja vastaanotti Crévecoeur'in
aamutervehdyksen mielenrauhalla, joka väkisinkin ihmetytti
burgundilaista herraa, varsinkin kun hän oli jo kuullut, että herttua
monta tuntia oli ollut semmoisessa mielentilassa, joka teki kuninkaan
tilan sangen vaaralliseksi.



XXX

EPÄVARMUUS

      Mietteemme horjuu niinkuin horjuu laiva,
      mi keikkuu myrskysäällä merellä.

      Vanha näytelmä.


Jos Ludvig oli yön kuluessa ollut huolestuneella ja liikutetulla
mielellä, niin olipa Burgundin herttuan yö ollut vielä paljon
rauhattomampi; sillä tällä herralla ei ollut yhtä suurta valtaa
himojensa yli, päinvastoin hän soi niiden melkein mielinmäärin
hillitsemättä vallita hänen tekojansa.

Ajan tavan mukaan makasi kaksi herttuan paraista, enimmin suosituista
neuvonantajista, D'Hymbercourt ja Des Comines, herransa makuukamarissa,
missä heillä oli vuoteensa herttuan vuoteen vieressä. Heidän seuransa
olikin erittäin tarpeellinen sinä yönä, sillä Kaarle horjui sinne tänne,
vuoroin kiihtyen surusta, vihan vimmasta ja kostonhimosta, vuoroin taas
heltyen kunniantunnon vaikutuksesta, joka kielsi häntä kostamasta
Ludvigille hänen nykyisessä tilassaan; herttuan mieli oli ollut
tulivuoren kaltainen, joka syöksee sisästänsä kaikki aineet sekautuneina
ja yhteensulaneina palavaksi kuonavirraksi.

Hän ei suostunut vaatteita päältään riisumaan eikä asettumaan levolle,
vaan koko yö kului uudelleen esiinpuhkeavissa tulisissa vimmanpuuskissa.
Tämmöisinä hetkinä hän puhui lakkaamatta seuralaisillensa niin sekavasti
ja niin ylen kiireesti, että he pelkäsivät hänen tulevan hulluksi. Hän
puhui murhatun Lüttich'in piispan hyvistä avuista sekä
sydämenlempeydestä; hän muisteli kaikkia heidän välillään tapahtuneita
ystävyyden, suosion ja luottamuksen osoituksia; ja tällä tavoin hän
kiihdytti itseänsä niin ankaraan suruun, että hän viskautui vuoteelleen,
kätkien kasvot päänalaiseen, ja näytti olevan tukehtumaisillaan
kyyneleihin sekä huokauksiin, joita hän koetti hillitä. Sitten jälleen
karaten ylös hän puhkesi toisenlaiseen vimmattuun puuskaan, astui
kiirein askelin edestakaisin huoneessa, päästäen suustansa katkonaisia
uhkauksia ja vielä katkonaisempia kirouksia, ja polkien jalkaansa
permantoon tapansa mukaan. Hän kutsui pyhän Yrjänän, pyhän Anteruksen
sekä kaikki muut pyhimykset todistajiksi, julmasti vannoen veristä
kostoa De la Marck'ille, Lüttich'in porvareille sekä _hänellekin_, joka
koko asian oli pannut liikkeelle. -- Nämät viimeksimainitut uhkaukset,
vaikkei suoraan ilmilausutut, nähtävästi tarkoittivat kuningasta; ja
kerran herttua jo ilmaisi päätöksensä noudattaa luokseen kuninkaan
veljen, Normandian herttuan, jonka kanssa Ludvig eli eripuraisuudessa;
tämän avulla hän aikoi pakottaa vankinsa itse luopumaan kruunusta tai
ainakin luovuttamaan muille muutamat sen tärkeimmät oikeudet ja
tulonlähteet.

Vielä päivä ja yö kului samanlaisissa rauhattomissa, joskus
tuuliaispäänä riehahtavissa neuvotteluissa, tai pikemmin sanoen, yhä
muuttelevissa mielenmyrskyissä. Herttua koko tänä aikana tuskin söi tai
joi einettäkään, ei muuttanut vaatteitansa ja käyttäytyi siten, että oli
syytä pelätä hänen vimmansa viimein muuttuvan hulluudeksi. Vähitellen
asettui kuitenkin hänen mielensä hiukan; hän piti ajottain
neuvonantajiensa kanssa keskusteluita, joissa tehtiin paljon ehdotuksia,
vaan ei mitään päätöksiä. Comines kertoo meille, että kerta
sanansaattaja istui jo hevosen selässä odottaen kirjettä, jolla
Normandian herttua oli kutsuttava; ja silloin olisi, niinkuin
semmoisissa tapauksissa enimmiten kävi, Ranskan kuninkaan vankila
piankin muuttunut hänen ruumisarkukseen.

Toisin ajoin taas Kaarle, kun vihanpuuskan voima oli alkanut raueta,
istua jörötteli, kasvot liikkumatta, tylynä ja jäykkänä, niinkuin mies,
joka miettii hurjaa tekoa, vaan ei vielä saa mieltänsä päätökseen
vakautumaan. Epäilemättä ei olisi tarvittu muuta kuin puolta
viekoitussanaa jonkun hänen seurassaan olevan neuvonantajan puolelta,
niin herttua sokeasti olisi syössyt itsensä vimmattuun tekoon. Mutta
Burgundin herrat melkein yksimielin kehottivat häntä kohtuulliseen
menettelyyn; heille oli Ludvigin persoona pyhä, koska hän oli heidän
kuninkaansa ja ylimäinen läänitysherransa, ja sitä paitsi he pitivät
vaarin valtakunnan sekä myös herttuan omasta kunniasta, koska Kaarle,
ennenkuin Ludvig uskoi itsensä hänen valtaansa, oli antanut
kunniasanansa pantiksi kuninkaan turvallisuudesta. Neuvot, joita
D'Hymbercourt ja Des Comines yön kuluessa olivat puolin sanoin
uskaltaneet tuoda esille, saivat aamulla, kun herttua oli vähemmän
kiivaalla mielellä, vahvistusta Crévecoeur'iltä ynnä muilta. Kukaties ei
kaikkien harrastus kuninkaan puolesta ollut vailla oman edunkaan toivoa.
Useimmat, niinkuin on jo kerrottu, olivat saaneet kokea Ludvigin
anteliaisuutta; toisilla oli maatiloja Ranskassa tai perinnöntoiveita,
joten he jossakin määrin olivat kuninkaan vallanalaiset. Ja varma on
myöskin, että myötätuodut rahavarat, jotka, kuninkaan ajaessa Peronnen
portista sisään, olivat kuormitettuina neljän muulin selkään, tuntuvasti
hupenivat näiden ystävyyden hieromisten aikana.

Kolmantena päivänä kreivi Campobasso toi italialaisen viekkautensa
lisäksi Kaarlen neuvoskamariin, ja onneksi oli Ludvigille, ettei hän
ollut läsnä herttuan ensihetkisen vimman aikana. Heti hänen saavuttuaan
kutsuttiin kaikki valtaneuvokset varsinaiseen kokoukseen miettimään,
miten tässä oudossa ja tärkeässä tilaisuudessa oli meneteltävä.

Campobasso toi ensiksi mielipiteensä esille pukien sen vertaukseen
matkustajasta, kyykäärmeestä sekä ketusta; hän muistutti herttualle
tuota neuvoa, jonka kettu antoi miehelle, että hänen piti musertaa
verivihollisensa, kun sattumus oli saattanut nyt sen hänen valtaansa.
Des Comines, joka näki herttuan silmien iskevän tulta, kun tämä ehdoitus
tehtiin, johon hänen oma tulinen luonteensa oli jo monta kertaa häntä
kiihottanut, rupesi kiireesti puhumaan siitä, että Ludvig kenties ei
aivan suoranaisesti ollutkaan osallinen Schönwald'issa tehtyyn veriseen
tekoon; olihan mahdollista, arveli hän, että kuningas voisi todistaa
syyttömyytensä siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, ja saattoipa
hän muulla tavalla hyvittää ne häiriöt, joita hänen salavehkeensä olivat
saaneet aikaan herttuan omissa sekä hänen liittolaistensa alusmaissa.
Kuninkaalle tehdystä väkivallasta oli epäilemättä johtuva paljon
turmiota, niin hyvin Ranskalle kuin Burgundillekin; yksi semmoinen, eikä
se suinkaan ollut vähimmin pelättävä, saattoi olla se, että
englantilaiset voisivat siinä tapauksessa käyttää hyödykseen
rauhattomuutta ja keskinäistä eripuraisuutta; he voisivat jälleen tulla
valloittamaan Normandiaa ja Bretagnea sekä alottaa uudelleen noita
hirmuisia sotia, jotka vain sillä keinoin oli saatu lopetetuiksi ja
sittenkin vain suurella vaivalla, että Ranska ja Burgundi olivat
yhteiseen liittoon liittyneet yhteistä vihollista vastaan. Lopuksi hän
tunnusti, ettei hänkään tahtonut kehottaa Ludvigin poispäästämistä ilman
mitään ehtoja ja vaatimuksia; hänen mielestänsä herttuan ei pitäisi
käyttää tätä nykyistä tilaa muuhun, kuin että saataisiin kohtuullinen,
tasapuolinen sovinto toimeen molempien valtakuntien välillä, ja että
kuninkaalta vaadittaisiin semmoisia takeita, jotka tekisivät hänelle
vaikeaksi rikkoa sanaansa ja vastaisuudessa jälleen ruveta häiritsemään
Burgundin sisäistä rauhaa. D'Hymbercourt, Crévecoeur ynnä useat muut
ilmoittivat myös paheksuvansa Campobasson ehdotuksia, tuoden esiin sen
mielipiteensä, että sovinnon kautta ja Burgundille kunniallisemmalla
tavalla saataisiin pysyväisempiä etuja kuin väkivallalla, joka tahraisi
kansan kunniaa, niinkuin sanansa sekä vieraanvaraisuuden sääntöjen
rikkominen ainakin.

Herttua kuunteli näitä vastasyitä silmät maahan luotuina, tuuheat
kulmakarvat yhteenpuristettuina, jotta ne näyttivät yhdeltä ainoalta
karvariviltä. Mutta kun Crévecoeur vielä lisäsi, ettei hän voinut uskoa
Ludvigin olleen osallisena Schönwald'issa tehtyyn julmaan väkivaltaan
tai edes tienneen siitä, niin Kaarle kohotti päänsä, välkähdytti
vihaisen silmäniskun neuvonantajaansa ja huudahti: »Onko sinun korviisi,
Crévecoeur, Ranskan kullan helinä kuulunut niin suloiselta? -- Minusta
tuntuu kuin kuulisin sen täällä neuvoskunnassani soivan yhtä heleästi
kuin St. Denis'n kirkonkellot! -- Uskaltaako joku todella väittää, ettei
Ludvig muka ole virittänyt noita Flanderin melskeitä?»

»Armollinen herrani», vastasi Crévecoeur, »minun käteni on aina ollut
enemmän tekemisissä teräksen kuin kullan kanssa; ja niin vieras on
minulle se ajatus, että Ludvig olisi syytön Flanderin rauhattomuuksiin,
että aivan vastikään koko hänen oman hovinsa kuullen syytin häntä
sovinnon rikkomisesta, vaatien häntä taisteluun teidän nimessänne. Mutta
vaikka hänen salavehkeensä epäilemättä ovat olleet alkusyynä noihin
meteleihin, en kuitenkaan voi otaksua, että hän olisi käskenyt
surmaamaan arkkipiispan. Päinvastoin tiedän erään hänen lähettiläistään
siellä julkisesti lausuneen ilmi inhonsa; ja sen miehen voisin tuoda
tänne, jos te, armollinen herttua tahdotte nähdä hänet.»

»Minä _tahdon_», sanoi herttua. »Pyhä Yrjänä auttakoon! Voitko epäillä,
etten minä tahtoisi noudattaa oikeutta? Vihanvimmani tulisimpina
hetkinäkin, sen tietävät kaikki, olen aina ollut rehellinen ja oikeutta
harrastava tuomari. Minä tahdon Ranskan Ludvigin itsensäkin tänne
silmieni eteen -- omalla suullani tahdon esittää kanteeni meille tehdyn
vääryyden johdosta, omalla suullani tahdon julistaa hänelle mitä
hyvitykseksi siitä toivon ja vaadin häneltä. Jos vain tulee esiin, että
hän on syytön tuohon murhaan, on muiden rikosten sovitus käyvä
helpommin. -- Mutta, jos hän on siihen syypää, niin kukapa voisi sanoa,
ettei katumukseen pyhitetty elämä jossakin syrjäisessä luostarissa olisi
täydesti ansaittu ja vielä sangen armollinen tuomio? -- Kuka», lisäsi
hän, puhuessaan yhä kiihkeämmin, »kuka uskaltaisi moittia vielä
suoranaisempaa, vielä nopeampaa kostoa? -- Nouda vierasmiehesi tänne
-- minä lähden linnaan juuri ennen kahtatoista. Muutamat ehdot aion panna
paperille, joihin hänen täytyy suostua, tai kavahtakoon päätänsä. -- Nyt
lopetan tämän neuvottelun -- te saatte mennä. Minä lähden vain
muuttamaan vaatteita, sillä tämä puku tuskin on sopiva, kun on käytävä
_kumartamassa minun kaikkein armollisinta kuningastani_.»

Lausuttuansa nämät viimeiset sanat erittäin suurella, katkeralla
painolla, nousi herttua ja astui ulos huoneesta.

»Ludvigin henki ja, mikä vielä pahempi, Burgundin kunnia riippuu nyt
yhdestä ainoasta arvanheitosta», sanoi D'Hymbercourt Crévecoeur'ille ja
Des Comines'lle. -- Riennä sinä linnaan, Des Comines -- sinulla on
liukkaampi kieli kuin Crévecoeur'illä sekä minulla. Ilmoita Ludvigille
minkälainen rajuilma on tulossa -- hän itse on parhaiten keksivä mitenkä
hänen siinä tulee laivaansa ohjata. Eihän toki, toivoakseni, tuo
henkivartija virkkane mitään asian pahennukseksi; sillä kuka voi tietää
mitä salaisia käskyjä hänelle lienee annettu?»

»Tuo nuori poika», vastasi Crévecoeur, »näyttää olevan uljas, mutta
samalla paljoa varovaisempi ja viisaampi kuin mitä hänen iästään
päättäen voi luulla. Kaikessa, mitä hän minulle puhui, hän piti hellää
huolta kuninkaan hyvästä maineesta, niinkuin uskollinen palvelija
hallitsijansa maineesta ainakin. Minä lähden nyt häntä hakemaan sekä
nuorta Croyen kreivitärtä.»

»Kreivitärtäkö! -- sanoittehan jättäneenne hänet pyhän Brigittan
luostariin.»

»Niin kyllä», vastasi kreivi, »mutta herttuan käskystä täytyi minun heti
lähettää häntä noutamaan; hänet on tuotu tänne kantotuolissa, koska hän
ei olisi jaksanut muulla keinoin matkustaa. Hänen mielensä oli syvimmän
surun vallassa, niin hyvin sen johdosta, ettei ole mitään tietoja hänen
sukulaisestansa, neiti Hamelinesta, kuin häntä itseään uhkaavasta
synkästä kohtalosta. Sillä hän on vasallivelvollisuutensa rikkonut
pakenemalla laillisen läänitysherransa, Kaarle herttuan turvista, ja se
herra, sen tyttönen tietää, on kaikista miehistä maailmassa vähimmin
taipuvainen, kun hänelle tulevista läänitysherran oikeuksista on puhe.»

Se sanoma, että nuori kreivitär oli Kaarlen käsissä, koski verekseltä ja
vielä kipeämmästi Ludvigin tuskastuneeseen mieleen. Hän tiesi, että jos
krevitär rupeaisi selittämään millä juonilla häntä sekä neiti Hamelinea
oli viekoiteltu Plessis'hin, niin siinä olisi se todistus, jonka hän
hirttämällä Zamet Maugrabin'in oli hävittänyt, ja Ludvig tiesi myös
miten tämä todistus, josta kävi ilmi, että hän oli sekaantunut Burgundin
herttuan vallanalaisiin asioihin, oli kiihottava Kaarlea ja antava
hänelle syytä niin suuressa määrin kuin mahdollista käyttämään omaksi
edukseen kuninkaan nykyistä tilaa.

Ludvig keskusteli näistä asioista suurella huolella herra Des Comines'n
kanssa, jonka terävä äly ja valtiollinen viisaus oli hänelle enemmän
mieleen, kuin Crévecoeur'in jyrkät soturin tavat tai D'Hymbercourt'in
parooninylpeys.

»Noita rautakopria sotureita, hyvä ystäväni Comines», virkkoi Ludvig
vastaiselle historioitsijalleen, »ei pitäisi koskaan päästää minkään
kuninkaan neuvoskamariin, vaan he saisivat jäädä peitsineen ja
pertuskoineen eteiseen. Heidän kätensä ovat tosin meille hyödyksi, mutta
hallitsija, joka käyttää heidän päätään muuhun tarpeeseen paitsi
vihollisten miekkojen ja nuijien alasimeksi, on yhtä viisas kuin narri,
joka morsiamelleen lahjoitti koiran kaulanauhan kaulavitjojen sijasta.
Tämmöisille kuin sinä, Filip, jonka terävät, vilkkaat silmät tunkeutuvat
asiain pintaa syvemmällekin, pitäisi hallitsijain _antaa_ sija
neuvospöydässään, sisäkamarissaan -- mitäs puhun! -- vieläpä sielunsa
sisimmässäkin perukassa.»

Des Comines, jolla itsellään oli terävä äly, oli tietysti mielissään
Euroopan älykkäimmän kuninkaan kiitoksesta, eikä hän osannut sisäistä
mielihyväänsä niin peittää, ettei Ludvig olisi huomannut sanojensa
osuneen oikeaan.

»Soisinpa», jatkoi hän siis, »että minulla olisi tämmöinen palvelija,
tai, pikemmin sanoen, että ansaitsisin tämmöisen palvelijan! Silloin en
olisi näin surkeaan tilaan joutunut, josta en kuitenkaan kovin paljon
välittäisi, jos vain keksisin jonkun keinon saadakseni näin kokeneen
valtiomiehen omakseni,»

Des Comines vakuutti kaikkien hänen avujensa, sellaisia kuin ne
olivatkin, olevan alttiit Kaikkein Kristillisimmän Kuninkaan
palvelukseen, sen verran kuin uskollisuuden velvollisuus hänen laillista
herraansa, Kaarlea, Burgundin herttuaa kohtaan suinkin salli.

»Ja olenko muka minä semmoinen mies, joka tahtoisi viekoitella teitä
pois siitä uskollisuudesta?» lausui Ludvig suurella innolla. »Voi! eikö
nykyiseen vaaralliseen tilaani ole juuri se syynä, että olen liiaksi
luottanut vasalliini? Ja voiko uskollisuus läänitysherraa kohtaan olla
pyhempi kenellekään kuin minulle, jonka henki juuri siitä samaisesta
riippuu? -- Ei, Filip Des Comines -- pysykää te vain edelleen Burgundin
Kaarlen palveluksessa; ja te palvelette häntä uskollisimmasti, jos
voitte saada aikaan sovinnon Ranskan Ludvigin kanssa. Niin tehden
hyödytätte meitä molempia, ja toinen meistä ainakin on oleva siitä
kiitollinen. Minulle on kerrottu, että teidän palkkanne tässä hovissa
tuskin on ylihaukkamestarin palkan veroinen; ja näin siis on
kristikunnan viisaimman neuvonantajan työ arvattu yhdenvertaiseksi tai
oikeastaan vieläkin halvemmaksi kuin tuommoisen miehen, joka syöttää ja
hoitaa kiveränokkia! Ranskan maat ovat avarat -- sen kuninkaalla on
paljon kultaa. Sallikaa minun, hyvä ystävä, tasoittaa tuo häpeällinen
kohtuuttomuus. Apukeino siihen ei ole kaukana -- sallikaa minun sitä
käyttää.»

Kuningas otti esiin rahalla täytetyn raskaan arkun; mutta Des Comines,
joka oli arkatuntoisempi kuin useimmat aikansa hoviherrat, ei suostunut
lahjaa vastaanottamaan, vaan sanoi olevansa aivan tyytyväinen oman
hallitsijansa anteliaisuuteen vakuuttaen, ettei hänen halunsa hyödyttää
Ludvigia ollenkaan voinut suurentua tuosta ehdotetusta palkinnosta.

»Eriskummallinen mies!» huudahti kuningas. »Salli minun toki sulkea
syliini ainoa nykyajan hoviherroista, joka samalla on taitava ja
lahjoille taipumaton. Viisaus on kalliimpi kirkkainta kultaa; ja usko
minua, Filip, minä luotan sinun ystävyyteesi enemmän kuin monen muun
minulta lahjoja vastaanottaneen miehen ostettuun apuun. Minä tiedän sen,
että te, Des Comines, ette ole neuvova herraanne käyttämään väärin tätä
tilaisuutta, jonka onni ja, suoraan sanoen, oma hupsuuteni nyt on
hänelle tuottanut.»

»_Väärin käyttämään_ en suinkaan aio neuvoa», vastasi historioitsija;
»mutta tietysti _käyttämään_ sitä.»

»Mutta kuinka ja mihinkä määrään?» kysyi Ludvig. »Enhän ole toki mokoma
pölkkypää, että toivoisin pääseväni tästä lunnaitta -- mutta olkoon ne
järjellisiä lunnaita -- järkisanoja olen aina taipuvainen kuulemaan,
Parisissa tai Plessis'ssä yhtähyvin kuin Peronnessa.»

»Niinpä kyllä, mutta älkää panko pahaksi, kuninkaallinen majesteetti»,
vastasi Des Comines, »järki Parisissa tai Plessis'ssä tavallisesti puhui
niin hiljaisella, laupiaalla äänellä, ettei se aina kuulunut teidän
korviinne. -- Täällä Peronnessa se ottaa itselleen avuksi Pakon
tömyritorven, joten sen ääni tulee majesteetilliseksi ja käskeväksi.»

»Te puhutte vertauksissa», virkkoi Ludvig, joka ei voinut oikein hillitä
nousevaa närkästystään; »mutta minä olen tyhmä, typerä mies, herra Des
Comines. Olkaa siis hyvä, jättäkää nuo puheenkoristeet sikseen ja
lausukaa suoria sanoja. Mitä teidän herttuanne minulta vaatii?»

»Ei minua ole lähetetty ehtoja esittämään, herra kuningas», sanoi Des
Comines; »herttua on pian omalla suullaan lausuva ilmi tahtonsa. Mutta
muutamat ehdot johtuvat mieleeni, joita kuulemaan teidän, kuninkaallinen
majesteetti, tulee valmistaa mieltänne. Niinkuin esimerkiksi lopullinen
luopumus näistä Sommejoen varrella olevista kaupungeista.»

»Sen kyllä itsekin arvasin», sanoi Ludvig.

»Ja että te julkisesti ilmoittaisitte, ettei teillä ole mitään yhteyttä
lüttichiläisten eikä Wilhelm de la Marck'in kanssa.»

»Yhtä mielelläni heidän liitostaan luovun kuin helvetistä ja
perkeleestä», sanoi Ludvig.

»Vahvaa takausta vaadittaneen, joko korkea-arvoisten persoonain tai
muutamien linnojen pantiksiantamisen tai jossakin muussa muodossa, siitä
ettei Ranska vastedes enää ole kiihottava flanderilaisia kapinaan.»

»Se on aivan uusi tapa», vastasi kuningas, »että vasalli vaatii pantteja
ylihallitsijaltaan -- mutta olkoonpa menneeksi sekin.»

»Arvonmukainen ja itsenäinen herttuakunta teidän korkealle veljellenne,
joka on minun herrani liittolainen ja ystävä -- Normandia tai Champagne
esimerkiksi. Herttua rakastaa teidän isänne sukua, kuninkaallinen
majesteetti.»

»Niin ylenmäärin», vastasi Ludvig, »että hän -- mort Dieu! tahtoo meistä
kaikista tehdä kuninkaita. -- Joko on teidän neuvolistanne nyt lopussa?»

»Ei aivan vielä», vastasi neuvonantaja. »Varmaankin vaadittaneen vielä,
ettette te, herra kuningas, enää, niinkuin viime aikoma, tee kiusaa
Bretagnen herttualle, ettekä kauemmin kiellä häneltä tai muilta suurilta
vasalleiltanne oikeutta lyödä rahaa, nimittää itseään herttuoiksi ja
hallitsijoiksi Jumalan armosta.»

»Sanalla sanoen, minun pitäisi muka nimittää kuninkaiksi kaikki
vasallini. Herra Des Comines, tahdotteko te minua saattaa veljenmurhaan?
-- Muistattehan hyvin Kaarle veljeni? -- Tuskin hän oli Guyennen
herttuaksi tullut, niin hän kuoli. -- Ja mitä jäisi sitten jäljelle
Kaarle Suuren jälkeiselle ja arvon perilliselle, jos minun tulisi
luovuttaa kaikki nuo rikkaat maakunnat -- mitä minulle jäisi muuta
paitsi kunnia saada kuninkaallisen voiteluksen Rheim'issä sekä syödä
päivälliseni korkean teltan alla?»

»Me vähentäisimme, herra kuningas, teidän mielipahaanne sillä, että
antaisimme teille korkeaan, mutta yksinäiseen paikkaanne kumppanin»,
virkkoi Des Comines. »Burgundin herttua, vaikkei hän vielä vaadi
itselleen itsenäisen kuninkaan arvonimeä, tahtoo kuitenkin täst'edes
olla vapaa noista alentavista alamaisuuden tunnusmerkeistä, jotka Ranska
on hänelle määrännyt. Hän aikoo sulkea herttuankruununsa hallitsijan
kaarella ja asettaa sen huipulle maailmanpallon merkiksi siitä, että
hänen valtakuntansa on itsenäinen.»

»Ja kuinka Burgundin herttua, joka on vannonut Ranskalle vasallivalan»,
huudahti Ludvig, karaten ylös ja ilmaisten tavatonta mielenliikutusta,
»uskaltaa asettaa ylihallitsijalleen tämmöisiä ehtoja, joiden tähden hän
kaikkien kristillisten maiden lain mukaan tuomittaisiin lääninsä
menettäneeksi?»

»Semmoista tuomiota mahtaisi tässä tapauksessa olla vaikea panna
toimeen», vastasi Comines vakavasti. »Huomaattehan toki, kuninkaallinen
herra, kuinka vasallivelvollisuuksien ankara vaatiminen alkaa joutua
pois käytännöstä keisarikunnassakin, ja että läänitysherra sekä vasalli
kumpikin, sen mukaan kummallako on suurempi voima ja parempi tilaisuus,
koettavat muuttaa keskinäistä suhdettansa itselleen edullisemmaksi.
-- Teidän sekaantumisenne herttuan ja hänen flanderilaisten vasalliensa
väleihin on oleva hyvänä puolustuksena minun herralleni, jos hän näet
vaatisi, laajentamalla valtaansa, Ranskan luopumaan kaikista
senkaltaisista sekaantumisista tästä lähin.»

»Comines, Comines!» sanoi Ludvig, taas kavahtaen ylös ja ruveten syvissä
mietteissään astumaan edestakaisin, »onpa tämä, kun onkin, hirveä saarna
tekstisanoista: Vae victis![1] -- Ettehän toki väittäne, että herttua
sitä kaikkea on vaativa?»

[1] Onnettomuutta voitetuille!

»Kumminkin olisi suotavaa, jos te, kuninkaallinen majesteetti,
totuttaisitte mielenne siihen ajatukseen, että kaikki nämät asiat
voisivat tulla puheeksi.»

»Mutta kohtuus, Comines, kohtuus myötäkäymisessä on -- senhän te
tiedätte paremmin kuin kukaan muu -- välttämättömän tarpeellinen, jos
tahtoo pysyväisiä etuja.»

»Kohtuuden suurta arvoa, sen olen huomannut, älkää pahaksi panko,
kuninkaallinen herrani, on tappiolle jäänyt puoli aina erittäin
taipuvainen kehumaan. Voittaja puolestaan pitää suuremmassa arvossa
varovaisuutta, joka käskee ettei hän jättäisi tilaisuutta hyväkseen
käyttämättä.»

»Olkoon niin, me otamme tämän asian miettiäksemme», virkkoi kuningas;
»mutta nythän ainakin lienee teidän herttuanne järjettömien vaatimusten
viimeinen loppu jo käsissä -- tai jos jotain vielä on jäljellä, sillä
semmoista sinun otsasi ennustaa, niin mitä se on? -- mitä se voipi olla?
-- jollei hän vielä lisäksi vaatine kruunuani? Mutta sehän, jos suostun
kaikkiin edellisiin vaatimuksiin, olisikin loistoaan vailla.»

»Herra kuningas», sanoi Des Comines, »se, mikä vielä on sanomatta, on
osaksi -- todellakin sangen suureksi osaksi -- herttuan yksinomaisessa
vallassa, vaikka hän aikookin pyytää teidänkin suostumustanne siihen,
sillä asia koskee todellakin myös teitä sangen likeltä.»

»Pasques-Dieu!» huudahti kuningas tulistuen, »mitä se on sitten?
-- Puhukaa suunne puhtaaksi, herra Des Comines -- pitääkö minun lähettää
hänelle tyttäreni jalkavaimoksi? Vai mitä muuta häväistystä hän tahtoo
minulle tehdä?»

»Ei mitään häväistystä, armollinen herrani ja kuninkaani; mutta teidän
serkkunne, korkea-arvoinen Orleans'in herttua» -- -- --

»Haa!» sanoi kuningas; mutta Comines jatkoi, huolimatta tästä
keskeytyksestä; -- -- -- »on rakastunut nuoreen kreivittäreen, Isabella
de Croyeen, ja herttua toivoo, että tekin, kuninkaallinen majesteetti,
annatte suostumuksenne tähän avioliittoon, niinkuin hänkin puolestansa,
ja että te yksin neuvoin hänen kanssansa lahjoitatte tälle
jalosukuiselle, nuorelle pariskunnalle kelpo maatiluksia, jotka
lisättyinä kreivittären omiin tiluksiin, antaisivat ranskalaiselle
prinssille arvonmukaiset tulot.»

»En koskaan, en koskaan!» huudahti kuningas, kun mielenliikutus, jota
hän viime aikoina suurella vaivalla vain oli saanut hillityksi, nyt
väkisinkin ryöpsähti ilmi. Hän rupesi astumaan edestakaisin epätasaisin
askelin, ja koko hänen käytöksensä ilmaisi nyt jyrkkää vastakohtaa hänen
tavalliselle mielenlujuudelleen. »En koskaan, en koskaan! -- Tuokoot he
vaikka sakset ja keritkööt minun tukkani ruotihullun tapaan, jonka
vertainen minä teoissani täydesti olenkin ollut! -- Avatkoon luostari
tai hauta minulle kitansa! -- Tuotakoon vaikka tulikuumia rauta-astioita
silmiäni sokeiksi häikäisemään! -- Tuotakoon mestausmiekka tai
myrkkyjuoma -- mitä ikänä he vain tahtovat! -- Mutta Orleans'in herttua
ei saa rikkoa tyttärelleni antamaa sanaansa eikä naida toista, niin
kauan kuin Johanna on elossa!»

»Kuninkaallinen herra», sanoi Comines, »ennenkuin te näin jyrkästi
rupeatte vastustamaan tätä ehdotusta, pitäisi teidän toki muistaa, ettei
teillä ole voimaa sitä estää. Ei kukaan viisas mies, joka näkee kallion
lähtevän vierimään, koeta estää sen putoamista, koska se kuitenkin
olisi turha yritys.»

»Mutta miehuullinen mies», virkkoi Ludvig, »hautautuu kuitenkin
mielemmin sen alle. Des Comines, huomatkaa toki kuinka tämä avioliitto
saattaisi minun valtakuntani viimeiseen perikatoon. Muistakaa, että
minulla on vain yksi heikkovoimainen poika, ja että Orleans'in herttua
sitten on lähin kruununperillinen -- muistakaa, että kirkko on suostunut
hänen avioliittoonsa Johannan kanssa, jolla keinoin sukuni molempien
haarojen edut niin hyvin tulevat yhdistetyiksi -- muistakaa tätä kaikkea
ja muistakaa myös, että tämä avioliitto on ollut elämäni rakkain
harrastus -- että sen toimeensaamiseksi olen vehkeillyt, taistellut,
valvonut, rukoillut, jopa -- syntiäkin tehnyt. Filip, Des Comines, en
voi luopua siitä tuumasta! Ajatelkaa itse, ajatelkaa! -- Armahtakaa
minua hädässäni -- teidän sukkela älynne voi helposti keksiä jonkun muun
uhrauksen tämän sijaan -- jonkun oinaan, joka voitaisiin uhrata tämän
tuuman sijaan, sillä se on minulle rakas niinkuin ainoa poika
patriarkalle. Comines, armahtakaa minua! -- teidän ainakin pitäisi
käsittää, että miehille, joilla on älyä ja jotka ennakolta miettivät
asioita, tämmöisen tuuman raukeaminen, jota he jo kauan ovat mielessään
hautoneet ja jonka tähden he jo kauan ovat työtä tehneet, on
verrattomasti katkerampi kuin tavallisten ihmisten hetkenaikuinen suru,
sillä he etsivät tyydytystä vain jollekulle hetken tuottamalle himolle
-- te, joka käsitätte tätä syvempää, tätä todellisempaa tuskaa, jonka
tyhjäksi mennyt varovaisuus ja turhaan ponnistettu äly tuottaa -- te
toki armahtanette minua!»

»Minun herrani ja kuninkaani!» vastasi Des Comines, »teidän surunne
koskee sydämeeni, sen verran kuin vain velvollisuus omaa herraani
kohtaan.»

»Älkää mainitko häntä!» huusi Ludvig, antautuen tai ainakin ollen
antautuvinaan äkillisen, vastustamattoman mielenliikutuksen valtaan,
joka muka irrotti hänen kielensä ohjat, joita hän muulloin piti
tiukalla. »Burgundin Kaarle ei ansaitse teidän uskollisuuttanne. Hän,
joka voi häväistä ja lyödä valtaneuvoksiaan -- hän, joka viisaimmalle,
uskollisimmalle heistä voi keksiä sellaisen häpäisevän pilkkanimen kuin
Tête-bottée (Saapaspää)!»

Filip Des Comines, vaikka hän oli viisas mies, oli kuitenkin jokseenkin
arka omasta arvostansa; ja nuo sanat, jotka kaikkien kohteliaisuuden
rajojen yli ryöpsähtävä vimma sai puserretuksi kuninkaan suusta,
koskivat häneen niin kipeästi, ettei hän voinut vastata muulla kuin
toistamalla samat sanat: »Tête-bottée! -- Mahdotonta että herrani
herttua olisi siksi nimittänyt palvelijaa, joka aina on seurannut häntä,
hamasta siitä ajasta kun hän kykeni ratsun selkään nousemaan! -- Ja
vielä lisäksi vieraan hallitsijan kuullen? -- Se on mahdotonta!»

Ludvig huomasi heti kuinka syvälle hänen sanansa olivat käyneet. Hän
vältti nyt yhtä paljon surkuttelemista, joka olisi voinut loukata, kuin
myös osanottoa, joka olisi tuntunut teeskentelyltä. Hän sanoi vain
koristelemattomin sanoin, mutta samalla arvokkaisuudella: »Oma
onnettomuuteni on saattanut minut unohtamaan kohteliaisuuden
vaatimukset, muuten en ikänä olisi maininnut tämmöistä asiaa, jota
teidän tietysti oli kiusallista kuulla. Mutta te olette vastauksessanne
syyttänyt minua siitä, että muka olen mahdottomia puhunut -- se koskee
kunniaani, ja minun täytyisi kärsiä teidän syytöksenne, jollen
mainitsisi teille juttua, jonka herttua, nauraen niin että vedet
silmistä pursuivat, kertoi selitykseksi tuolle häpäisevälle liikanimelle
-- en sen kertaamisella tahdo teidän korvianne uudestaan loukata. Näin
muka oli asia tapahtunut: Te, herra Filip Des Comines, olitte kerta
metsästysretkellä Burgundin herttuan, teidän herranne kanssa, joka
hypättyään metsästyksen jälkeen hevosen selästä, käski teitä vetämään
saappaat pois hänen jalastaan. Teidän silmistänne hän huomasi kenties,
että tämä sopimaton vaatimus oli herättänyt teissä aivan luonnollista
mielipahaa; sentähden hän käski teidän istahtaa maahan ja auttoi teitä
samalla tavalla kuin te häntä. Mutta suuttuneena siitä, että te olitte
näin puustaavin mukaan totellut hänen toistakin käskyänsä, hän, heti kun
hän oli saanut toisen saappaan jalastanne, löi teitä sillä hurjasti
päähän, kunnes veri valahti esiin, ja soimasi ankarasti alamaista, joka
muka oli ollut uhkarohkea ja sallinut hallitsijansa tarjota hänelle
semmoista apua. Ja siitä päivin on hänellä tai hänen suositulla
hovinarrillansa, Le Glorieux'llä tapana mainita teitä tuolla hullulla,
naurettavalla pilkkanimellä Tête-bottée, josta herttua hyvin usein
laskee leikkiä.»

Tämä kertomus tuotti Ludvigille kahdenlaista mielihyvää: se koski
kipeästi siihen mieheen, jota se liikutti -- ja tämmöinen näky oli
kuninkaalle aina erittäin hauska silloinkin, kun hän ei voinut, niinkuin
tässä tilaisuudessa, puolustaa itseään sillä, että se oli sulaa kostoa
-- ja samalla hän huomasi myös vihdoin viimeinkin löytäneensä kohdan Des
Comines'n sydämessä, johon vaikuttamalla hän vähitellen kenties saattoi
viekoitella hänet Burgundin puolelta Ranskan puolelle. Siten syttynyt
tulinen vihastus herttuaa kohtaan saattoi myöhemmin todella tämän
loukatun hoviherran muuttamaan Kaarlen palveluksesta Ludvigin luo; mutta
kysymyksessä olevassa tilaisuudessa hän kuitenkin puhui vain yleisesti
viittaamalla ystävyydestään Ranskaa kohtaan, hyvin tietäen, että
kuningas käsitti täysin, mitä hän sillä tarkoitti. Väärin olisi, jos
tahraisimme tämän mainion historioitsijan muistoa sillä, että sanoisimme
hänen tässä tilaisuudessa pettäneen herransa, joskin hänen mielensä nyt
epäilemättä oli paljoa taipuvaisempi Ludvigin puoleen, kuin ensin tänne
tullessaan.

Hän pakottautui nauramaan Ludvigin kertomalle jutulle, ja sitten hän
lisäsi: »Enpä olisi luullut näin joutavan hullutuksen voineen pysyä
_niin_ kauan herttuan mielessä, että hän olisi arvellut maksavan vaivaa
sitä nyt uudelleen kertoa. Jotakin semmoista kuin saapasten jalasta
vetämistä silloin kyllä tapahtui -- tiedättehän te, kuninkaallinen
majesteetti, että tämmöiset kovat leikit huvittavat meidän herttuata;
mutta asia on muistossa paisunut paljoa suuremmaksi kuin se oli.
Annetaan sen vain olla.»

»Niin, _annetaan_ sen olla», sanoi kuningas; »häpeä tosiaan, että se
meiltä on edes hetkenkään aikaa vienyt. -- Ja nyt, herra Des Comines,
toivon teidän kuitenkin olevan sen verran ranskalaisen, että tahdotte
neuvoa minua näissä vaikeissa asioissa. Teillä, sen kyllä huomaan, on
se lanka, joka voisi saattaa minut ulos tästä labyrintistä, jos vain
tahtoisitte sen minulle neuvoa.»

»Minun neuvoni ja apuni ovat aina teidän käytettävänänne, milloin vain
käskette, kuninkaallinen majesteetti, tietysti sillä rajoituksella, jota
velvollisuus omaa herraani kohtaan vaatii.»

Nämät olivat melkein aivan samat sanat, jotka Comines jo kerran ennen
oli lausunut; mutta nyt hän ne lausui erilaisella äänellä. Edellisellä
kerralla oli Ludvig niiden johdosta käsittänyt, että hoviherra asetti
velvollisuuden herttuaa kohtaan ensimäiselle sijalle; mutta nyt hän
selvään huomasi, että puhuja pani enemmän painoa neuvonlupaukselleen
kuin tuolle rajoitukselle, joka näytti vain olevan sanottu
muodollisuuden ja yhdenmukaisuuden vuoksi. Kuningas kävi taas tuolilleen
istumaan, käski Comines'n viereensä ja kuunteli sitten valtiomiehen
puhetta, ikäänkuin oraakelin sanoja. Des Comines puhui hiljaisella,
mutta vakuuttavalla tavalla, joka ilmaisee peittämätöntä
suorapuheisuutta ja kuitenkin jonkunlaista varovaisuutta, ja samalla hän
puhui hitaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut, että kuningas punnitsisi
ja miettisi jokaista sanaa, koska niillä muka kullakin oli oma
omituinen, tarkoin määrätty tarkoituksensa. »Ne ehdot, jotka teille,
kuninkaallinen majesteetti, olen mietittäväksi tuonut, kuuluvat kyllä
tylyiltä teidän korvissanne, mutta ne ovat kuitenkin vain esitetyt
vastaehdoiksi toisille väkivaltaisemmille ehdotuksille, joita teille
vihollismielisemmät miehet herttuan neuvoskunnassa ovat lausuneet. Ja
tuskin tarvinneekaan minun huomauttaa teille, herra kuningas, että
suoremmat, väkivaltaisemmat ehdotukset kaikkein eninten vaikuttavat
meidän herraamme, jolle joutuisat, vaaralliset keinot aina ovat enemmän
mieleen kuin varmemmatkin, jos ne kiertelemistä vaativat.»

»Kylläpä tiedän», sanoi kuningas. »Olen nähnyt hänen uivan joen poikki,
johon hän helposti olisi voinut hukkua, vaikka parinsadan kyynärän
matkan päässä olisi ollut silta.»

»Niin aivan, herra kuningas; ja se, joka omasta hengestään ei pidä
mitään lukua, kun vain silmänräpäykseksi saa tyydyttää himoansa, pitää
myös saman mielenlaatunsa vaikutuksesta tahtonsa perillepääsemistä
tärkeämpänä kuin valtansa todellista lisääntymistä.»

»Aivan oikein», vastasi kuningas; »hupsu aina mielemmin tavottelee
vallan loistavaa ulkopintaa kuin sen oikeaa olentoa. Se kaikki, sen
tiedän, sopii Burgundin Kaarleen. Mutta, Comines ystäväni, mikä näitä
valmisteluita seuraa?»

»Suoraan sanoen se, armollinen herra», vastasi burgundilainen, »että
samoinkuin te, kuninkaallinen majesteetti, olette nähnyt taitavan
onkimiehen hallitsevan suurta, raskasta kalaa ja viimein vetävän sen
maalle yhden ainoan jouhen avulla, vaikka kalalla olisi ollut voimaa
katkaista kymmenen vertaa paksummankin siiman, jos onkimies olisi ollut
siksi tyhmä ja heti sitä tiukannut, eikä olisi antanut sille tilaisuutta
kaikenlaisiin hulluihin vengottelemisiin; samoin myös tekin,
kuninkaallinen herra, taipumalla herttuan mieliksi niissä asioissa,
jotka ovat kiinnittäneet hänen kunniantuntoansa sekä kostonhimoansa,
voitte välttää monta hankalampaa ehtoa, joita olen jo maininnut. Nämät
-- niiden joukossa -- tahdon puhua suuni puhtaaksi, herra kuningas
-- myös useampia semmoisia, joiden kautta Ranskan voima tulisi tuntuvasti
heikonnetuksi -- saattaisivat siten luikahtaa herttuan muistista ja
huomiosta, sekä jätettyinä vastaisten keskustelujen ja neuvottelujen
varaan, kokonaan tulla vältetyiksi.»

»Kylläpä ymmärrän, hyvä herra Des Comines -- mutta nyt asiaan», sanoi
kuningas. »Mihinkä sitten noista hauskoista ehdoista teidän herttuanne
on niin kiintynyt, että vastaansanominen saattaisi hänet järjettömäksi
ja taipumattomaksi?»

»Mihin hyvänsä niistä, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti,
jota te sattuisitte vastustamaan. Sitäpä juuri teidän, armollinen herra,
pitäisi välttää, ja palatakseni taannoiseen vertaukseeni, tulee teidän
olla varoillanne, valmiina hellittämään heti siimaa pitemmäksi, niin
pian kun herttua vihastuksensa vimmassa lähtee vengottelemaan. Hänen
raivonsa, joka on jo melkoisesti asettunut, on raukeneva voimattomaksi,
jollei sitä vastusteta, ja te saatte pian nähdä hänen muuttuvan
ystävälliseksi ja taipuisaksi.»

»Mutta», virkkoi kuningas vähän mietittyään, »mahtaneepa kuitenkin olla
muutamia vaatimuksia, joihin serkkuni mieli on enemmän kiintynyt kuin
toisiin. Jos vaan ne tietäisin, herra Comines» -- -- --

»Te voitte, kuninkaallinen herra, vähäpätöisimmästäkin vaatimuksesta
tehdä tärkeimmän vain siten, että sitä vastustatte», sanoi Des Comines.
»Sen kuitenkin, armollinen herra, voin lisätä, että sovinnosta ei ole
rahtusenkaan toivoa, jollette luovu Wilhelm de la Marck'ista sekä
lüttichiläisistä.»

»Johan sen sanoin aikovani julkisesti vakuuttaa, ettei meillä ole mitään
yhteyttä keskenämme», virkkoi kuningas, »ja hyvin ne ovatkin sen minulta
ansainneet, kun nuo ilkiöt ovat ryhtyneet kapinaan tämmöisellä hetkellä,
jolloin kaulani menettäminen siitä olisi voinut johtua.»

»Sen, joka ruutilankaan tulta virittää», vastasi historioitsija, »pitää
aina tietää, että itse ruutimiina pian sen jälkeen räjähtää. -- Mutta
Kaarle herttua on luultavasti vaativa teiltä, herra kuningas, enempääkin
kuin pelkkää tämmöistä julistusta. Hän on vaativa, kuninkaallinen
majesteetti, teidän apuanne kapinan kukistamiseksi, ja teidän
kuninkaallista läsnäoloanne silloin kun hän noita kapinoitsijoita
rankaisee.»

»Se tuskin sopii yhteen meidän kunniamme kanssa, Des Comines», virkkoi
kuningas.

»Kieltäytyminen tuskin sopii yhteen teidän henkenne turvallisuuden
kanssa, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Des Comines. »Kaarle on
lujasti päättänyt näyttää Flanderin kansalle, ettei mikään Ranskan avun
toivo eikä lupaus voi pelastaa heitä Burgundin herttuan vihan ja koston
alta.»

»Mutta, herra Des Comines, minä puhun nyt suuni puhtaaksi», vastasi
kuningas. »Jos asiaa vain hiukan viivyteltäisiin, niin eivätkö nuo
Lüttich'in roistot saattaisi pitää puoltansa Kaarle herttuaa vastaan? Ne
lurjukset ovat lukuisat ja lujat -- eivätkö he voisi puolustaa
kaupunkiansa häntä vastaan?»

»Kyllähän he niiden tuhannen ranskalaisen jousimiehen avulla, jotka te,
herra kuningas, olitte heille luvannut, saattaisivat saada jotain
aikaan; mutta» -- -- --

»Jotka minä olin heille luvannut!» keskeytti häntä kuningas. »Voi, hyvä
herra Des Comines. Te teette minulle vallan vääryyttä, kun niin
sanotte.»

»Mutta ilman niitä», jatkoi Des Comines keskeyttämisestä huolimatta,
»koska te, kuninkaallinen herra, _nyt_ luultavasti ette katso sopivaksi
niitä lähettää -- miten porvarit voisivat toivoa voivansa puolustaa
kaupunkia, jonka valleissa Kaarlen revittämät leveät aukot S:t Tron'in
tappelun jälkeen vielä ovat korjaamatta? Voivathan siten Hennegaun,
Brabant'in ja Burgundin ritarit käydä kaksikymmentä miestä rinnakkain
rynnäkölle.»

»Voi noita varomattomia hupsuja!» sanoi kuningas. »Jos he siten ovat
laiminlyöneet oman suojeluksensa, eivät he edes ansaitse minun apuani.
Olkoon menneeksi, en minä heidän tähtensä riitaa nosta.»

»Seuraavalla ehdolla pelkään on kiinteämmät juuret teidän sydämessänne,
kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Des Comines.

»Haa!» vastasi kuningas. »Te tarkoitatte tuota riivattua avioliittoa!
-- En minä voi suostua siihen, että kihlaus tyttäreni Johannan ja
serkkuni, Orleans'in herttuan välillä tulisi puretuksi -- sen kautta
Ranskan kruunu tulisi ryöstetyksi jälkeisteni käsistä sekä omistanikin.
Sillä tuo heikko lapsi, minun poikani, on lakastunut kukka, joka on
kariseva maahan hedelmää tekemättä. Tämä avioliitto Johannan ja
Orleans'in herttuan välillä on ollut minulla mielessä kaiket päivät,
unelmissani kaiket yöt -- minä sanon sinulle, Filip Des Comines, siitä
en voi luopua! -- Paitsi sitä on armotonta vaatia minun omin käsin
hävittämään sekä oman viisaan valtiotuumani että toinen toistansa varten
kasvatetun pariskunnan onnen.»

»Ovatko he sitten niin kovin kiintyneet toisiinsa?» kysyi Des Comines.

»Toinen heistä kumminkin», vastasi kuningas, »se, josta olen velvollinen
enimmin huolta pitämään. Mutta te hymyilette, herra Des Comines -- te
ette usko rakkauden voimaan.»

»Päinvastoin», sanoi Des Comines, »älkää pahaksi panko, että niin
sanon, mutta uskomattomuus tässä asiassa on niin kaukana minusta, että
olin juuri kysymäisilläni, olisiko teistä ehkä helpompi suostua tuohon
ehdotettuun avioliittoon Orleans'in herttuan ja Isabella de Croyen
välillä, jos voisin ilmoittaa teille, että kreivittären sydän on niin
kiintynyt toiseen mieheen, ettei tästä aiotusta avioliitosta luultavasti
koskaan tule mitään?»

Ludvig kuningas huoahti. »Voi!» sanoi hän, »hyvä kunnon ystäväni, mistä
haudasta olette ottanut tuommoisen kuolleen miehen lohdutuksen? Vai
_tytönkö_ sydän! -- Totta puhuakseni, olettakaamme vaikka, että
Orleans'in herttua ei voisi kärsiä Johanna tytärtäni, niin täytyisihän
hänen kuitenkin, jollei tämä pahasolmuinen paholaisenverkko olisi tullut
väliin, naida hänet. Tästä voitte arvata kuinka vähän luultavaa on, että
tuolla tyttösellä olisi mahdollisuutta vastustaa samanlaista pakotusta,
varsinkin kun sulhaseksi pyrkijä on ranskalainen kuninkaallinen prinssi.
-- Voi, herra Des Comines! -- Vähän pelkoa on siitä, että hän hylkäisi
semmoisen kosijan: Varium et mutabile femina (Häilyvainen ja
vaihtelevainen on nainen), herra Des Comines.»

»Kukapaties te, kuninkaallinen majesteetti, ette kuitenkaan tässä
suhteessa täysin käsitä tämän nuoren neidon itsepäistä rohkeutta. Hän on
jäykkää, uppiniskaista sukua, ja Crévecoeur'iltä olen onkinut tietooni,
että tyttönen on romanttisesti rakastunut erääseen nuoreen knaappiin,
joka, totta tunnustaakseni, on ollut hänelle suureksi avuksi matkalla.»

»Haa!» huudahti kuningas -- »Qventin Durward nimiseen
henkivartijakuntani jousimieheenkö?»

»Siihen samaiseen, niinpä luulen», vastasi Des Comines; »hän otettiin
vangiksi yhdessä kreivittären kera, jonka kanssa hän melkein kahden
kesken matkusteli.»

»No, olkoon kiitetty Jumala ja neitsyt Maaria ja pyhä Martti ja pyhä
Julianus, kiitos ja kunnia heille kaikille!» sanoi kuningas. »Ja kunnia
sekä ylistys myös oppineelle Galeottille, joka tähdistä ennusti, että
nuorukaisen kohtalo olisi kiinteässä yhteydessä minun kohtaloni kanssa!
Jos tyttösen sydän todellakin on niin kiintynyt siihen poikaan, että hän
vastustaa Burgundin herttuan tahtoa, niin on Qventin Durward todellakin
ollut minulle erinomaiseksi hyödyksi.»

»Syytä on luulla, armollinen herra», vastasi burgundilainen, »jos
Crévecoeur'in kertomuksessa on perää, että hän saattaa olla kyllin
itsepäinen, ja tokkopa sitä paitsi jalosukuinen Orleans'in herttua
itsekään, joskin te, kuninkaallinen majesteetti, otaksuitte sitä,
mielellään luopuisi suloisesta serkustansa, jonka kanssa hän niin kauan
on ollut kihloissa;»

»Hm!» pani kuningas. »Te ette ole koskaan nähnyt minun tytärtäni
Johannaa -- tarhapöllö hän on, hyvä herra! -- aivan tarhapöllö, jota
häpeän! Mutta kun Orleans'in herttua vain olisi niin kiltti ja naisi
Johannan, saisi hän sitten minun puolestani par amours[1] olla vaikka
kuinka hullusti rakastunut Ranskan kauneimpaan neitoon. Ja nyt, Des
Comines, oletteko te nyt pohjaa myöten ammentanut nähtävikseni kaikki
herranne mietteet?»

[1] Ulkopuolella avioliittoa.

»Minä olen, herra kuningas, antanut teille tiedoksi ne ehdot, joita hän
tällä hetkellä lienee enimmin kärkäs vaatimaan. Mutta tiedättehän te sen
itse, armollinen herra, että meidän herttuan mieli on ryöppyisen
vuorivirran kaltainen, joka ainoastaan silloin kulkee hiljaista
kulkuaan, kun sen vedet eivät kohtaa mitään vastusta; ja mikä kaikki
saattaisi kiihdyttää hänet vimmaan, sitä on mahdoton arvaamallakaan
tietää. Jos joku varmempi todistus teidän salavehkeistänne
lüttichiläisten ja Wilhelm de la Marck'in kanssa -- suokaa tämä sana
anteeksi, armollinen herra kuningas, tässä tilaisuudessa kun on niin
vähän aikaa valikoida sanoja -- jos siis semmoinen todistus arvaamatta
tuotaisiin esille, niin sen seuraus olisi hirveä. -- Siltä haaralta
kuuluu kummia sanomia -- sanotaan De la Marck'in naineen vanhemman
Croyen kreivittären.»

»Tuo vanha hupsu olikin niin naimishullu, että hän olisi mennyt vaikka
itse saatanalle», virkkoi kuningas. »Pikemmin minua ihmetyttää, että De
la Marck, semmoinen sika kuin hän onkin, on tuommoisen nainut.»

»Toinen huhu on myös liikkeellä», jatkoi Des Comines, »että De la
Marck'in lähettämä airut eli lähettiläs, lähenee Peronnea. Siitä herttua
varmaan silmittömäksi vimmastuu -- toivonpa, ettei tuolla miehellä vain
olisi mitään kirjeitä teiltä tai muuta senkaltaista näytettävänä?»

»Kirjeitäkö minulta Metsäkarjulle!» vastasi kuningas. -- »Ei, ei, herra
Des Comines, enpä toki niin perin hullu ole, että viskaisin helmiä
sioille. -- Ne vähät asiat, joissa olen ollut tuon järjettömän pedon
kanssa, toimitettiin aina suusanallisesti lähettiläitten kautta, ja
semmoisiksi valitsin aina vain halpasukuisia orjia tai
maankuljeksijoita, joiden todistus ei olisi kelvannut oikeuden edessä,
vaikkapa asia olisi koskenut vain munien näpistelemistä kananpesästä.»

»Sitten en tiedä muuta kuin että vielä kerran kehotan teitä,
kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Des Comines lähtöä tehden, »olemaan
varoillanne, käyttäytymään asianhaarojen mukaan ja välttämään varsinkin
semmoisia puheita ja väitelmiä herttuan kanssa, jotka ovat enemmän
teidän arvonne kuin nykyisen tilanne mukaiset.»

»Jos minun arvoni», sanoi kuningas, »rupeaa minua liiaksi kiusaamaan
-- jota se harvoin tekee, kun tärkeämpiä asioita on mielessä -- niin on
minulla oiva lääke liiallista sydämen paisumista vastaan. -- Ei minun
tarvitse muuta kuin katsahtaa tuohon turmiota tuottavaan kammioon tuossa
ja ajatella Kaarle Tyhmän kuolemaa -- se parantaa taudin yhtä varmaan
kuin kylmä kylpy kuumeen. -- Ja nyt, minun ystäväni ja neuvonantajani,
joko teidän täytyy lähteä? No hyvä, mutta onpa se aika varmaankin
tuleva, jolloin te kyllästytte pitämästä saarnoja valtioviisaudesta
Burgundin lautapäälle härälle, jolla ei ole sen vertaa älyä, että hän
teidän mutkittomimmatkaan syynne ymmärtäisi. -- Jos Ludvig Valois
silloin vielä on elossa, niin teillä on ystävä Ranskan hovissa. Se olisi
siunaus valtakunnalleni, sen sanon sinulle, Des Comines, jos saisin
sinut palvelukseeni; sinut, jonka silmät näkevät syvälle valtioasioiden
sisimpään ytimeen, ja jolla samalla on kyllin herkkä omatunto tuntemaan
ja tietämään mikä on oikein, mikä väärin. Olivier'illa ja Balue'lla
-- Jumala ja neitsyt Maaria ja pyhä Martti auttakoon! -- on kova sydän
kuin alimmainen myllynkivi, ja omantunnon vaivat sekä katumustyöt
niiden rikosten johdosta, joihin he neuvoillansa minut ovat saattaneet,
katkeroittavat elämääni. Te, herra Des Comines, jolla on sekä nykyisen
että menneenkin ajan viisautta, neuvoisitte minulle kuinka voi tulla
suureksi, ja kuitenkin olla poikkeamatta oikeuden tieltä.»

»Se on vaikea tehtävä, joka harvalle on onnistunut», vastasi
historioitsija; »mutta ei se sittenkään ole mahdotonta hallitsijalle,
joka vain sen asian perille pyrkii. Mutta nyt, armollinen herra
valmistautukaa, sillä herttua on kohta kutsuva teidät puheillensa.»

Ludvig katsoi pitkään kamarista poistuvan Comines'n jälkeen, ja vihdoin
viimein hän purskahti katkeraan nauruun.

»Hän puhui onkimisesta -- ja nyt hän itse lähtee täältä, syötti koreasti
suussa, niinkuin paraalla nieriäisellä! -- Ja hän arvelee olevansa muka
aika rehellinen mies, kun hän ei ottanut vastaan minun lahjojani, vaan
tyytyi pelkkiin korupuheisiin ja lupauksiin, sekä sen lisäksi siihen
nautintoon, että sai kostaa ylpeytensä loukkauksen! -- No niin, hän on
vain hiukan köyhempi, koska hän hylkäsi tarjotut rahat -- vaan ei
hiukkaakaan rehellisempi. Minun pitää kuitenkin saada hänet omakseni,
sillä hänellä on sukkelin pää heistä kaikista. -- Ja nyt jalomman
otuksen pyyntiin! Nyt joudun silmä silmää vasten tuon Kaarle leviathanin
kanssa, joka kohta on uiva tänne, halkaisten vesiä. Minun tulee,
vapisevan merimiehen tavoin, viskata tynnyri mereen hänelle
leikkikaluksi. Mutta tuleepa kun tuleekin vielä kerta tilaisuus, jolloin
saan isketyksi peitsen hänen sisuksiinsa!»



XXXI

PUHUTTELU

      Todessa pysy, nuori soturi! --
      Ja, nuori tyttö, lupaukses pidä! --
      Vanhoille juonet kaikki jättäkää
      ja harmaahapsisille koukkutiet.
      Te olkaa puhtaat, niinkuin aamutaivas,
      ennenkuin päivä noussut korkeellen,
      sumuja imettyä, tahraa sen.

      Koetus.


Sinä vaarallisena, tärkeänä aamuna, jolloin molempien hallitsijain piti
taas tavata toisensa Peronnen linnassa, oli Olivier le Daim herrallensa
suureksi avuksi; hän liikkui kaikkialla toimellisena, taitavana
asiamiehenä, oli läsnä jokapaikassa, taivutellen lahjoilla, lupauksilla
mieliä Ludvigin puolelle, jotta kaikki läsnäolijat, jos herttuan vimma
leimahtaisikin ilmituleen, olisivat halukkaat sammuttamaan tulipaloa,
eikä kiihdyttämään. Hän hiiviskeli hiljaa kuin yö teltasta telttaan,
huoneesta huoneeseen, hankkien ystäviä väärän mammonan avulla, joskaan
ei juuri aivan samalla tarkoituksella kuin Vapahtaja käskee. Häneen
sopivat samat sanat, joita kerta lausuttiin toisesta toimellisesta
valtiomiehestä, että »hänen sormenpäänsä oli joka miehen kourassa, hänen
suunsa joka miehen korvassa kiinni»; ja erilaisista syistä, joista jo on
ollut ennen puhe, onnistui hänen taivuttaa suosiollisiksi monta
Burgundin aatelisherraa, joilla oli jotakin toivottavaa tai pelättävää
Ranskan puolesta, tai jotka arvelivat, että heidän oma herttuansa, jos
Ludvigin valta tulisi liiaksi vähennetyksi, luultavasti oli rohkeasti ja
vastustamattomasti pyrkivä itsevaltaan, johon hän luonnostaan oli sangen
taipuvainen.

Olivier, milloin hän pelkäsi, että hänen oma persoonansa tai puheensa
olivat vähemmän mieleisiä, uskoi toimia muille kuninkaan palvelijoille.
Täten hän sai Crévecoeur'in kreivin suostumaan siihen, että Qventin
Durward, jota siitä saakka kun hän oli tullut Peronneen, oli pidetty
jonkunlaisessa vankeudessa, pääsi lordi Crawford'in ja enonsa Le
Balafrén puheille. Yksityiset asiat pantiin tekosyyksi tätä yhtymistä
pyydettäessä, mutta luultavaa on, että Crévecoeur, joka pelkäsi, että
hänen herransa vihanvimmassa saattaisi kohdella epäkunniallisesti tai
väkivaltaisesti Ludvigia, salli sangen mielellään Crawford'in tässä
tilaisuudessa antaa nuorelle jousimiehelle muutamia neuvoja, joista
saattoi olla apua kuninkaalle.

Erillään olleet kansalaiset tervehtivät toisiansa ystävällisesti ja
liikutettuina.

»Oletpa sinä ihmeellinen poika», virkkoi Crawford, taputtaen Durward'ia
päähän niinkuin vanha ukkovaari pojanpoikaansa. »Totta tosiaan, onpa
sinulla ollut yhtä hyvä onni kuin jos olisit syntynyt onnenlakki
päässä!»

»Kaikki johtuu vain siitä, että hän jo näin nuorena pääsi meidän
jousimieskomppaniaamme», sanoi Le Balafré. »Minusta ei ole koskaan näin
paljon melua nostettu, sisarenpoika kultani, syystä että olin jo
viidenkolmatta vuoden vanha, ennenkun hovipojan virasta ylenin.»

»Ja ruma, vuorelaiskuvatus sinä olitkin hovipoikana, Ludvig», sanoi
vanha päällikkö; »parta niinkuin leipurin luuta, ja selkä niinkuin
Wallace Wight ukolla.»

»Pelkäänpä», sanoi Qventin, silmät maahan luotuina, »etten enää kauan
kanna jousimiehen arvonimeä -- sillä aikomukseni on luopua
henkivartijakomppaniasta.»

Le Balafré hämmästyi aivan mykäksi, ja Crawford ukon kasvoille lensi
mielipahan pilvi. -- Edellinen sai vihdoinkin sanat suustansa. -- »Vai
aiot luopua skotlantilaisesta jousimieskomppaniasta! -- Semmoista ei ole
kukaan vielä unissaankaan kuullut! Minä en luopuisi paikastani, vaikka
voisin päästä Ranskan yliconnetableksi.»

»Vaiti, Ludvig!» kielsi Crawford. »Tämä nuori herra osaa paremmin
kääntää laivansa tuulta myöten, kuin me vanhan kansan miehet. Hän on
matkallansa saanut onkeensa joitakuita kelpo juttuja Ludvig kuninkaasta,
ja nyt hän kääntyy burgundilaiseksi, saadakseen itselleen sievän, pienen
voiton kertomalla niitä juttuja Kaarle herttualle.»

»Jos sen uskoisin», sanoi Le Balafré, »niin leikkaisin häneltä kaulan
poikki omalla kädelläni, vaikka hän olisi sata kertaa minun sisareni
poika!»

»Mutta totta te toki ensin tutkisitte, olenko semmoisen rangaistuksen
ansainnut, hyvä eno?» vastasi Durward. -- »Ja te, jalo herra, uskokaa,
kun sanon, etten ole mikään kielikontti. Ei mikään tutkinto eikä
kidutuskaan ole pusertava minusta ainoatakaan Ludvig kuninkaalle
vahingollista sanaa, joita ehkä lienen saanut kuulla hänen
palveluksessaan. Siinä suhteessa uskollisuudenvalani sitoo kieleni.
-- Mutta en huoli kauemmin pysyä palveluksessa, missä paitsi vihollisten
puolelta rehellisessä tappelussa tulevia vaaroja, vielä lisäksi täytyy
olla salaväijymisille alttiina omain miesten puolelta.»

»No, jollei hän voi tottua väijyksissä olemiseen», virkkoi
hidasajatuksinen Le Balafré, katsoen surullisesti lordi Crawford'in
puoleen, »niin pelkäänpä, jalo herra, ettei hänestä enää ole mihinkään!
Olenhan minä itsekin sen seitsemän kertaa joutunut väijyksistä
esiinkarkaavien vihollisten kynsiin, ja kaksi kertaa useammin olen,
luullakseni, itse ollut väijymässä, sillä sitä sotatapaa meidän kuningas
aina erittäin mielellään harjoittaa.»

»Niin kyllä, Ludvig», sanoi lordi Crawford; »mutta ole sinä nyt vain
ääneti, sillä minä, luullakseni ymmärrän tämän asian paremmin kuin
sinä.»

»Neitsyt Maaria suokoon, että niin olisi, korkea-arvoinen herra!»»
vastasi Ludvig; »mutta koskeepa minun keskimäisen kylkiluuni alle, kun
ajattelen että sisarenpoikani pelkää väijymisiä.»

»Nuori mies», sanoi Crawford, »minä osaksi ymmärrän mitä tarkoitat.
Sinua on petetty sillä tiellä, jota kuljit kuninkaasi käskystä, ja sinä
arvelet itselläsi olevan syytä luulla häntä sen petoksen
alkuunpanijaksi?»

»Minua uhkasi petos ollessani kuninkaan asialla», vastasi Durward,
»mutta onnellisesti sain sen vältetyksi -- kuningas viaton vai vikapää
tähän asiaan, sen jätän Jumalan ja hänen omantuntonsa tuomittavaksi. Hän
ruokki minua, kun olin nälässä -- hän korjasi minut, kun olin
maankuljeksija muukalainen. En siis aio koskaan lisätä hänen
vastoinkäymisensä kuormaa syytöksillä, jotka kenties ovat perättömiä,
koska kuulin ne vain halvimmista suista.»

»Poika kultani -- oma poikani!» huudahti Crawford, likistäen häntä
rintaansa vasten. »Sinä olet tosi skotlantilainen, joka tuumaa myöten!
Sinä teet niinkuin se, joka unohti kaikki riidat ystävänsä kanssa, eikä
muistanut mitään muuta kuin ennen kokemaansa ystävyyttä, kun hän näki
ystävän ahdistuksessa.»

»Koska lordi Crawford halaa minun sisarenpoikaani», sanoi Ludvig Lesly,
»halaan minäkin häntä -- mutta tahtoisinpa kuitenkin sanoa sinulle, että
soturille väijymisen taito on aivan yhtä tärkeä kuin käsikirjan
lukemisen taito papille.»

»Ole sinä vaiti, Ludvig», sanoi Crawford; »sinä olet pölkkypää,
veikkonen, etkä ymmärrä minkälaisen siunauksen Jumala sinulle soi, kun
lähetti sinulle tämän kunnon pojan. -- Ja nyt kerro minulle, Qventin
poikaseni, onko kuninkaalla mitään tietoa tästä sinun kunnollisesta,
miehuullisesta ja kristillisestä päätöksestäsi? Sillä hauska olisi
hänen, mies paran, tietää kehen hän voi luottaa. Voi jospa hän olisi
vain tuonut koko komppaniamme mukanansa! -- Mutta Jumalan tahto
tapahtukoon! -- Tietääkö hän sinun päätöksestäsi -- mitä luulet?»

»Sitä tuskin tiedän sanoa», vastasi Durward; »mutta kyllä minä hänen
oppineelle tähtienennustajalleen, Martius Galeottille, ilmoitin
päätökseni olla kertomatta mitään sellaista, mikä saattaisi kiihdyttää
Burgundin herttuan vihaa kuningasta vastaan. Niitä seikkoja, jotka
mielestäni ovat epäluulonalaisia, en huoli -- älkää pahaksi panko
-- teillekään ilmoittaa, jalosukuinen herra; ja tuolle perinoppineelle
herralle minä tietysti olin vielä vähemmän taipuisa avaamaan sydämeni
salasopukoita.»

»Ahhaa -- aivan oikein!» vastasi lordi Crawford. »Olivier tosiaankin
kertoi minulle, että Galeotti syvänä tietäjänä oli ennustanut, kuinka
sinä olit käyttävä itseäsi, ja kovinpa hauska minun on kuulla, että
hänellä ennustaessaan oli varmempi tiedonlähde kuin taivaan tähdet.»

_»Hänkö_ muka osaisi ennustaa!» nauroi Le Balafré; »eivätpä tähdet ole
koskaan virkkaneet hänelle mitään siitä, että kelpo Ludvig Leslyllä on
ollut tapana auttaa hänen mielitiettyään noita kirkkaita kultakolikoita
kuluttamaan, joita oppinut herra sille tyttöselle syliin viskaa.»

»Hs, Ludvig», kielsi päällikkö, »hs, sinä mokoma aasi! Jollet pidäkään
minun harmaita hiuksiani kunniassa siitä syystä, että itsekin aikoinani
olen ollut tuommoinen vekkuli, niin tulisipa sinun toki pitää lukua
tämän pojan nuoruudesta ja viattomuudesta, eikä raastaa korviamme
semmoisilla rivoilla jutuilla.»

»Sanokaa mitä sanottekin, arvoisa herra», vastasi Ludvig Lesly; »mutta
olipa, niin totta kuin minä olen kristitty, näkyjennäkijä Santeri
Souplejaw, Glenhoulakin'in rajasuutari, kaksi vertaa parempi tietäjä
kuin Gallotti eli Gallipotti, vai mikä hänen nimensä lieneekin. Hän
ennusti, että kaikki minun sisarenilapset saisivat surmansa aikanansa
-- sen hän ennusti juuri samassa silmänräpäyksessä, kun nuorin syntyi, ja
se oli tämä Qventin poika tässä, joka epäilemättä myös kerran on kuoleva
ja toteuttava ennustuksen -- surkea kyllä -- koko tuo poikuus on jo
mennyt menojaan, paitsi hän yksin. Ja ennustipa Santeri minullekin
eräänä päivänä, että minusta avioliiton kautta tulisi rikas mies, mikä
ei kuitenkaan vielä ole toteutunut -- enkä tiedäkään kuinka ja koska se
on tapahtuva, koska ei minun mieleni juuri teekään vihille, ja tämä
Qventin tässä vasta on poikanulikka. Myöskin Santeri ennusti» -- -- --

»Ei,» keskeytti lordi Crawford; »jollei ennustus aivan läheltä koske
tätä asiaa, niin täytyy minun keskeyttää puheesi, kunnon Ludvig; sillä
sekä sinun että minun täytyy nyt erota sisarenpojastasi, rukoillen
Neitsyt Maarialta apua, että hän pysyisi lujana nykyisessä
päätöksessään; tämä näet on semmoinen asia, jossa ajattelematon sana voi
saada enemmän pahaa aikaan, kuin mitä Parisin koko parlamentti voisi
saada parsituksi. Jumala siunatkoon sinua, poikaseni; ja älä kovin
hätäile ajatellessani eroa meidän komppaniastamme; sillä pian meille
taidetaan tarjota kunnon kahakoita kirkkaassa päivänvalossa eikä
pimeissä väijytyspaikoissa.»

»Jumala sinua siunatkoon, poikaseni, sanon minäkin», virkkoi Le Balafré;
»sillä koska meidän jalo päällikkömme hyväksyy sinun käytöksesi, täytyy
minun myöskin se hyväksyä, niinkuin kuuliaisen soturin ainakin.»

»Malttakaas, kunnianarvoinen herra», sanoi Durward ja vei lordi
Crawford'in hiukan erilleen enostaan. »En voi jättää mainitsematta, että
paitsi minua vielä eräällä toisellakin ihmisellä maailmassa on tietoa
noista seikoista, joiden tätä nykyä Ludvig kuninkaan hengen
turvallisuuden tähden pitäisi pysyä salassa; eikä sama side, joka minun
kieltäni sitoo, koska olen Ranskan kuninkaan palveluksessa ja hänen
kädestään saanut apua, voi ollenkaan olla minkäänlaisena siteenä sen
naisen kielelle.»

»Sen naisen kielelle!» vastasi Crawford. »No, jos joku nainenkin sen
salaisuuden tietää, niin sitten -- Jumala armahtakoon! -- olemme taas
pahemmassa kuin pulassa!»

»Älkää sitä uskoko, jalo herra», sanoi Durward, mutta koettakaa
taivuttaa Crévecoeur'in kreiviä päästämään minut Isabella kreivittären
puheille; hän nähkääs, tuntee minun salaisuuteni, ja minä toivon varmaan
saavani hänetkin lupaamaan pitämään salassa kaiken sen, mikä voisi
kiihdyttää herttuan vihaa kuningasta vastaan.»

Vanha soturi mietti kauan aikaa -- katsahti lakeen, sitten taas
permantoon -- pudisti sitten päätään -- ja virkkoi vihdoin: »Tässä
kaikessa on jotakin, jota, niin totta kuin olen kunniallinen mies, en
voi ymmärtää. Kreivitär Isabella de Croye! -- sinä pyrit neidon
puheille, joka on korkeaa sukua ja jolla on avarat perintömaat! -- sinä
skotlantilainen poikanulikka lupaat varmaan saavasi hänet suostumaan
pyyntöihisi? -- Joko itserakkautesi on ihmeesti paisunut, poika
kultaseni, tai sitten olet aika hyvin osannut käyttää hyväksesi
tilaisuutta matkalla. Mutta -- Pyhän Anteruksen ristin kautta sen
lupaan! -- minä puhun Crévecoeur'ille siitä, mitä vaadit; ja koska hän
todella pelkää Kaarle herttuan vihan kuningasta vastaan voivan kiihtyä,
niin luulen hänen suostuvan, joskin pyyntösi, niin totta kuin olen
kunnian mies, minua naurattaa!»

Näin sanoen ja olkapäitään kohottaen vanha herra läksi ulos huoneesta,
vieden Ludvig Leslynkin mukanansa, joka jäljitellen päällikön käytöstä
koetti, vaikkei hän tiennyt mitään syytä ihmettelemiseen, näyttää yhtä
umpimieliseltä ja syvämietteiseltä kuin Crawfordkin.

Muutamien minuuttien kuluttua Crawford palasi takaisin, tällä kertaa
ilman seuralaistansa, Le Balafrétä. Vanha mies näkyi olevan erittäin
hyvällä tuulella, nauraa hihitteli itsekseen, niin että hänen vakavat,
jäykät kasvonsa oudosti vääntyivät, ja samassa pudisti päätänsä,
niinkuin hän ei olisi voinut olla moittimatta asiaa, vaikka se samalla
häntä vastustamattomasti nauratti. »No totta maar', kansalaiseni», sanoi
hän, »ei sinua sovi kovin kainoksi sanoa -- sinulta ei, niinkuin
sananlaskussa sanotaan, 'jää kaunis neito suutelematta sydämen arkailun
tähden'. -- Crévecoeur nielaisi ehdotuksesi ikäänkuin se olisi ollut
kupillinen etikkaa, ja vannoi minulle kovilla sanoilla, että jollei
hallitsijain kunnia ja valtakuntain rauha siitä nyt riippuisi, sinä et
saisi nähdä sen vertaa kuin kreivitär Isabellan jalan jälkeä maassa.
Jollei hänellä olisi oma puoliso, ja vieläpä kaunis puoliso, niin olisin
melkein luullut, että häntä itseäänkin halutti käydä peitsileikkiin
tämän ihanan palkinnon saamiseksi. Mutta kenties hän toivoo sitä
tyttöstä veljenpojalleen, Tapani kreiville. -- Kreivitär! -- Vai ei
vähempi riittänytkään meidän pojalle? -- Mutta tule nyt pois -- kauan et
saa häntä puhutella -- mutta osannethan lyhyessäkin ajassa saada suuria
toimeen -- hah, hah, haa! -- No, niin totta kuin olen kristitty mies,
tuskinpa saan sinua toruneeksikaan, kun minua niin naurattaa!»

Punoittaen kuin tuli, sekä närkästyneenä ja hämillänsä vanhan soturin
peittämättömistä puheista, ja pahoilla mielin siitä, että kaikki
maailman rantaa kauemmin kokeneet ihmiset pitivät hänen rakkauttansa
niin mielettömänä, seurasi Durward ääneti lordi Crawford'ia siihen
Ursulalais-luostariin, minne kreivitär oli majoitettu, sekä siihen
vieraskamariin, jossa he tapasivat Crévecoeur'in.

»Vai niin, nuori keikari», lausui tämä tylysti, »vai pitää sinun
välttämättömästi päästä vielä kerran sen puheille, joka oli kumppaninasi
tuolla romanttisella retkellä?»

»Niin kyllä, herra kreivi», vastasi Durward lujasti; »vieläpä pitää
minun saada puhutella häntä kahdenkesken.»

»Se ei saa koskaan tapahtua», ärjäsi Crévecoeur'in kreivi. -- »Lordi
Crawford, minä jätän asian teidän päätettäväksenne. Tuo nuori
aatelisneito, vanhan ystäväni ja sotakumppanini tytär, rikkain
perillinen koko Burgundin maalla, on tunnustanut jonkunlaista mitä
arvelinkaan sanoa -- sanalla sanoen, hän on hupsu, ja tämä teidän
jousimiehenne on itserakas narri. -- Sanalla sanoen, he eivät saa
puhutella toisiansa kahdenkesken.»

»Mutta minä en aio sanoa sanaakaan kreivittärelle, niinkauan kun te
olette läsnä», virkkoi Durward riemastuen. »Te olette sanonut minulle
enemmän kuin mitä minä, niin uhkarohkea kuin lienenkin, olisin
uskaltanut toivoa.»

»Niin, se on kyllä totta, kunnon ystäväni», virkkoi Crawford kreiville.
»Te olette ollut varomaton puheissanne. Ja koska te jätätte asian minun
päätettäväkseni, ja koska tässä kulkee kelpo vahva rautaristikko
vieraskamarin poikki, niin neuvoisin, että siihen luottaisitte ja
antaisitte heidän tehdä mitä ikänä tahtovat kielillänsä. Kuulkaa, hyvä
herra, mitä maksaa kuninkaan hengen ja tuhannen muun miehen hengen
pelastuksen rinnalla se, jos pari nuorta hupsua saakin soittaa toinen
toisensa korviin lirinlorua muutamien minuuttien ajan?»

Näin sanoen hän talutti väkisin pois Crévecoeur'in, joka sangen
vastahakoisesti seurasi häntä ja iski nuoreen jousimieheen monta
vihaista katsetta, ennenkuin hän poistui huoneesta.

Kohta sen jälkeen ilmaantui ristikon toiselle puolelle Isabella
kreivitär, joka, samassa kun hän näki Durward'in yksin seisovan
vierashuoneessa, äkkiä seisahtui ja loi silmänsä hetkeksi maahan. »Mutta
miksikä minä olisin kiittämätön,» virkkoi hän viimein, »vaikka toiset
syyttä ovatkin epäluuloiset? -- Ystäväni -- pelastajani -- ainoa
uskollinen ystäväni -- niinhän minun melkein sopii sanoa, koska petos
ahdistaa minua kaikilta haaroilta.»

Näin sanoen hän ojensi kätensä ristikon läpi, vieläpä salli Durward'in
pidellä sitä, kunnes hän oli peittänyt sen suuteloilla sekä
kyyneleilläkin. Isabella vain virkkoi: »Durward, jos toisten vielä
saamme nähdä toisemme, niin en salli tämmöistä hullutusta.»

Jos muistamme, että Durward oli ollut Isabellan suojelijana monessa
monituisessa vaarassa -- että hän todellakin oli ollut Isabellan ainoana
uskollisena, hartaana suojelijana, niin kauniit lukijani, vaikka heidän
joukossansa olisikin kreivittäriä ja rikkaita perillisiä, kenties
antavat tämän alentumisen anteeksi.

Mutta vihdoin kreivitär irroitti kuitenkin kätensä, peräytyi askeleen
vain rautaristikolta ja kysyi Durward'ilta sangen hämillään, mitä
hänellä oli pyydettävänä. -- »Sillä että te tahdotte jotain pyytää
minulta, sen sain kuulla vanhalta skotlantilaiselta herralta, joka juuri
ikään kävi täällä serkkuni Crévecoeur'in kanssa. Älkää vain mitään
järjetöntä pyytäkö», lisäsi hän, »vaan ainoastaan semmoista, mitä
Isabella parka saattaa, velvollisuuttaan rikkomatta ja kunniaansa
loukkaamatta, suoda, ja älkää toivoko liian suuria vähäisestä
vaikutusvoimastani. Mutta ah! älkää puhuko ajattelematta -- älkää
virkkako mitään» -- hän katsahti arasti ympärilleen, »josta, jos sen
toiset kuulisivat, voisi olla vahinkoa meille kumpaisellekin!»

»Älkää, jalo neiti, pelätkö», virkkoi Durward surullisesti. _»Tämä_ ei
ole semmoinen paikka, missä minä voisin unohtaa, kuinka leveällä
juovalla kohtalo on erottanut meidät toisistaan, tai jossa minulle
sattuisi mieleen saattaa teidät teidän ylpeän sukunne moitteitten
alaiseksi, sen vuoksi että köyhempi ja vähemmän mahtava -- joskaan ehkei
sen vähemmän korkeasukuinen kuin he -- teitä uskollisesti rakastaa.
Olkoon se vain yöllinen unelma kaikille muille, paitsi sille yhdelle
sydämelle, jossa tämä ajatus -- olkoonpa se vain tyhjä unelma -- täyttää
kaikkien todellisuuksien sijan.»

»Vaiti, vaiti!» pyysi Isabella; »oman itsenne tähden -- minun tähteni
älkää puhuko semmoisia asioita. Sanokaa mielemmin, mikä pyyntö teillä
on?»

»Että antaisitte anteeksi eräälle miehelle, joka, omia itsekkäitä
tuumiansa silmällä pitäen, on käyttäytynyt teitä vastaan niinkuin
vihollinen.»

»Minä voin toivoakseksi antaa anteeksi kaikille vihollisilleni», vastasi
Isabella. »Mutta -- voi Durward! -- minkälaisten hirmutapausten läpi
teidän miehuutenne ja neuvokkaisuutenne on minut eheänä saattanut! -- Tuo
verinen sali tuolla -- tuo hyvä piispa -- eilispäivään saakka en
tietänyt puoliakaan niistä kauhistuksista, joissa tietämättäni olin
läsnä!»

»Älkää muistelko niitä», sanoi Durward, joka huomasi heidän puhellessaan
neidon poskipäihin nousseen punan jälleen lakastuvan kelmeimmäksi
kalpeudeksi. -- »Älkää katsoko enää taakse, vaan lujasti eteenpäin,
niinkuin sen tulee, jolla on vaarallinen polku astuttavana. Kuulkaa mitä
sanon. Ludvig kuningas ei ansaitsisi mitään parempaa teiltä eikä muilta,
kuin että hänet julistettaisiin siksi viekkaaksi, kavalaksi
valtiovehkeilijäksi, mikä hän on. Mutta jos te ilmoitatte, että hän
kehotti teitä pakenemaan -- ja jos vielä lisäksi syytätte häntä siitä,
että hän oli aikonut saattaa teidät De la Marck'in käsiin -- niin siitä
on seuraava, että kuningas menettää kruununsa ja kenties henkensäkin; ja
joka tapauksessa on siitä ainakin nouseva verisin sota, mikä ikänä on
raivonnut näiden molempien valtakuntien välillä.»

»Ne onnettomuudet eivät saa tapahtua minun tähteni, jos vain voin sen
estää», sanoi Isabella kreivitär; »ja teidän pieninkin pyyntönne
saattaisi minut jo luopumaan kostostani, vaikka kostonhalulla olisikin
syvemmät juuret sydämessäni. Kuinka olisi mahdollista, että tahtoisin
enemmän muistella Ludvig kuninkaan häijyyttä minua vastaan, kuin teidän
apuanne, jota en koskaan täydesti saa maksetuksi! -- Mutta mitä minun
tulee tehdä? -- Jos minut käsketään läänitysherrani, Burgundin herttuan
eteen täytyy minun joko vaieta tai ilmaista totuus. Edellinen olisi
loukkaus herttuata vastaan, ja valheisiin te ette kuitenkaan käskene
minua halventamaan kieltäni.»

»En millään muotoa», vastasi Durward. »Mutta rajoittukoon todistuksenne
Ludvigin suhteen siihen, minkä itse varmaan tiedätte todeksi; ja kun
mainitsette mitä toiset ovat sanoneet teille, olkoon se miten luultavaa
hyvänsä, älkää tuoko sitä esiin muuna kuin huhuna, varoen ettette omilla
sanoillanne vahvista semmoista, jonka totuudesta ei teillä voi olla
mieskohtaista tietoa, vaikka sydämessänne uskoisittekin sen aivan
todeksi. Täällä koossa oleva Burgundin neuvoskunta ei voi kieltää
kruunupäältä kuninkaalta sitä oikeutta, joka meidän maassamme suodaan
halvimmallekin syytteenalaiselle. Heidän täytyy pitää häntä syyttömänä,
kunnes syyllisyys mieskohtaisilla, riittävillä todistuksilla on näytetty
toteen. Ja mitä te omalla varmalla tiedollanne ette voi vakuuttaa
todeksi, siihen tarvitaan muita lujempia todistuksia, kuin sivumennessä
mainitsemanne huhut.»

»Kyllä minä jo luulen ymmärtäväni», sanoi Isabella kreivitär.

»Jospa kuitenkin koettaisin selittää asian vielä selvemmäksi», sanoi
Durward ja alkoi esittää vielä useampia selityksiä, kun luostarinkello
helähti.

»Kellonsoitto», virkkoi kreivitär, »on merkkinä, että meidän täytyy nyt
erota -- erota iäksi! -- Mutta älkää unohtako minua, Durward -- en
minäkään koskaan unohda teitä -- teidän uskollista apuanne» -- -- --

Hän ei saanut sen enempää sanotuksi; hän vain ojensi jälleen kätensä,
johon Durward taas painoi huulensa; ja Jumala tiesi kuinka kävi, mutta
yritellessään irrottaa kättänsä tuli kreivitär niin lähelle
rautaristikkoa, että Durward sai rohkeuden painaa jäähyväissuutelon
hänen huulillensa. Nuori neito ei moittinut häntä siitä -- kenties hän
ei ennättänytkään sitä tehdä; sillä Crévecoeur ja Crawford, jotka
seinässä olevasta reiästä olivat katselleet, kenties myös kuunnelleet
kaikkea, riensivät nyt sisään, edellinen vihan vimmassa, jälkimäinen
nauraen ja pidätellen kreiviä.

»Pois kamariisi, nuori neito -- pois kamariisi!» huusi kreivi
Isabellalle, joka peitti kasvonsa hunnulla ja katosi kiireesti -- »ja
oikeastaan olisi sinut pantava vankikammioon vedelle ja leivälle! -- Ja
sinä, keikari, joka olet niin julkirohkea, onpa sekin aika tuleva,
jolloin ei kuninkaitten ja valtakuntain turvallisuus riipu semmoisista
kuin sinä; silloin saat kokea, mikä rangaistus sille tulee, joka
uskaltaa kohottaa kerjäläissilmänsä» -- -- --

»Hs, hs, vaiti! -- Jo riittää! -- hillitkää -- hillitkää itseänne!»
kielsi vanha lordi. »Ja sinä, Qventin, älä vastaa mitään, minä käsken
sen -- mene vain asuntoosi. -- Eihän tässä ole noin tulisen vimman
syytä, herra kreivi Crévecoeur; sen voin suoraan sanoa, kun poika ei
enää voi kuulla. -- Qventin Durward on yhtä jaloa sukua kuin
kuningaskin, vaikk'ei yhtä rikas, sovittaakseni tähän espanjalaisen
puheenparren. Hän on yhtä jaloa sukua kuin minäkin, ja minä olen sukuni
päämies. Hohhoo, hyvä herra, älkää toki meidän kaltaisille puhuko
rangaistuksista.»

»Lordi Crawford», vastasi Crévecoeur, »näiden ulkomaalaisten
palkkasoturien julkirohkeus on jo puheenparreksi tullut, ja teidän, joka
olette heidän päällikkönsä, sopisi pikemmin sitä hillitä kuin vielä
yllyttää.»

»Herra kreivi», vastasi Crawford, »minä olen toimittanut
päällikönvirkaani viisikymmentä vuotta ranskalaisilta tai
burgundilaisilta neuvoja siihen tarvitsematta; ja niin aion, jos
sallitte, edelleenkin tehdä, niin kauan kun tämä virka on minun
hallussani.»

»No, no, arvoisa lordi», sanoi Crévecoeur, »en aikonut teitä loukata.
Teidän korkea sukunne ja ikänne antaa teille oikeuden hellittää
närkästyksenne ohjat. Ja mitä noihin nuoriin tulee, niin minä mielelläni
annan olleet ja menneet asiat anteeksi, sillä siitä minä aion pitää
huolta, etteivät he koskaan enää saa tavata toisiansa.»

»Älkää panko autuuttanne siitä pantiksi, Crévecoeur», nauroi vanha
lordi. »Sattuuhan vuoretkin joskus yhteen, niinkuin sanotaan, miksikä ei
siis kuolevaiset olennot, joilla on jalat, ja henkeä sekä lempeä, jotka
voivat panna jalat liikkeelle? Tuo muisku oli jokseenkin hellää laatua,
Crévecoeur! -- Se on paha tulevaisuudenenne, pelkään minä.»

»Te koetatte taas kiusata kärsivällisyyttäni», virkkoi Crévecoeur,
»mutta ettepä saakaan sitä iloa, että näkisitte minun suuttuvan.
-- Kuulkaa! kellot kutsuvat jo linnaan -- siellä on pelottava kokous
tulossa, jonka loppupäätöksen Jumala yksin tietää.»

»Yhden loppupäätöksen minäkin jo voin ennustaa», lausui vanha
skotlantilainen herra, »sen nimittäin, että jos kuninkaalle yritetään
tehdä väkivaltaa, niin hän ei ole kaatuva yksin eikä kostotta, joskin
hänen miehiänsä on vähän ja vihollisia ylt'ympärillä. Siitä vain olen
pahoilla mielin, että hänen oma ankara käskynsä on estänyt minua
tekemästä varustuksia semmoisen loppupäätöksen varalta.»

»Herra Crawford», sanoi burgundilainen, »semmoisten tapaturmien
ennustaminen on jo varma keino niiden aikaansaamiseen. Totelkaa vain
kuninkaallisen herranne käskyjä ja älkää antako aihetta väkivaltaan
kovin hätäisellä tulistumisella, niin saatte nähdä, että tämä päivä on
kuluva rauhallisemmin, kuin mitä te nyt luulette.»



XXXII

OIKEUDENISTUNTO

      Mieluummin sydän saisi tuta lemmen,
      kuin silmä nähdä tyhjää mairitusta.
      Oi, nouse, hyvinkin näin korkealla
      on mieles, vaikk' on polves matalalla.

      Kuningas Rikhard II.


Samalla kun kello ensi kertaa helähti, kutsuen neuvottelukokoukseen
kaikki Burgundin suuret aatelisherrat ynnä ne harvat Ranskan päärit,
joilla oli tilaisuutta olla siinä läsnä, astui Kaarle herttua Herbert
kreivin tornin salin ovesta sisään, joukko henkivartijoitansa perässään,
jotka olivat varustetut pertuskoilla ja sotatapparoilla. Ludvig kuningas
odotti jo häntä tulevaksi; hän nousi, astui kaksi askelta herttuata
vastaan ja seisahtui. Hänen vartalonsa oli nyt majesteetillinen
ryhdiltänsä, johon hän aina, milloin hän piti sitä tarpeellisena,
turvautui, vaikka hänen pukunsa oli halpa ja hänen tavallinen
käytöksensä rahvaantapainen. Tässä tärkeässä, vaarallisessa tilanteessa
kuninkaan koko olennon luja vakavuus nähtävästi vaikutti hänen
vihamieheensä; Kaarle vaihtoi heti paikalla jyrkän, kiireisen
astuntansa, jolla hän oli tullut sisään, sellaiseksi, mikä sopi paremmin
suurelle vasallille hänen astuessaan läänitysherransa eteen. Nähtävästi
oli herttua päättänyt, nyt aluksi ainakin, kohdella Ludvigia hänen
korkean arvonsa mukaisilla kunnianosoituksilla; mutta samassa näkyi myös
selvästi, että hänen niin tehdessään täytyi ankarasti hillitä tulista,
maltitonta luonnettansa, ja että hän töin tuskin sai masennetuksi
sydämessään kiehuvan vimman sekä kostonhimon. Senvuoksi, vaikka hän
ulkonaisessa käytöksessään sekä johonkin määrin ainakin myös puheessaan
koetti olla kohtelias ja kunnioittava, hän punastui ja vaaleni äkisti
vuorotellen -- hänen äänensä oli katkonainen, sorroksissa ja painunut
-- hänen jäsenensä vapisivat, ikäänkuin kärsimättöminä liikuntojen
pakonalaisuudesta -- kulmakarvat julmistuivat ja hampaat purivat huulia,
niin että verta vuosi -- ja jokainen silmänisku, jokainen ruumiinliike
todisti, että tulisin kaikista hallitsijoista, mikä ikänä on elänyt maan
päällä, nyt oli tulisemman vimman vallassa kuin koskaan ennen.

Kuningas katseli tuota vimman kuohumista vakavalla, hätääntymättömällä
ilmeellä. Herttuata silmiin katsoessa tuntui tosin hänen sydämessään
kuoleman katkeruuden etumakua, kuoleman, jota hän pelkäsi niinkuin
kaikki kuolevaiset ja varsinkin kaikki pahantekijät; mutta sittenkin oli
hän, varovaisen ja taitavan perämiehen tavoin, lujasti päättänyt, ettei
hän sallisi miehuutensa masentua pelosta, eikä hellittäisi ruotelia
käsistään, niinkauan kun vain oli hiukkasen toivoa saada laiva
taitavalla peränpitämisellä pelastetuksi. Kun siis herttua sortuneella,
painuneella äänellä mutisi jotain siitä, ettei asunto täällä ollut
oikein mukava, hymyili kuningas vastaukseksi ja vakuutti, ettei ollut
valittamisen syytä, koska Herbert'in torni tähän saakka oli toki ollut
hänelle hauskempana majapaikkana kuin eräälle hänen esi-isistään.

»Vai on teille kerrottu se tarina?» virkkoi Kaarle. »Niin -- oikein -
täällä se murha tapahtui -- mutta siihen olikin syynä se, ettei hän
suostunut pukemaan munkin päähinettä päähänsä ja viettämään
loppupäiviänsä luostarissa.»

»Hupsupa hän oli kun olikin», vastasi Ludvig tekeytyen huolettomaksi;
»sillä tavallahan hän sai osakseen marttyyrin piinallisen kuoleman, eikä
hän kuitenkaan päässyt pyhäksi mieheksi.»

»Minä tulin tänne», lausui nyt herttua, »pyytämään, että te,
kuninkaallinen majesteetti, tulisitte valtiolliseen
neuvottelukokoukseen, missä tärkeitä, Ranskan sekä Burgundin onnea
koskevia asioita tulee pohdittavaksi. Tulkaa nyt heti -- se on, jos niin
haluatte.»

»Ei, serkku kultaseni», sanoi kuningas, »älkää olko niin ylenmäärin
kohtelias, että pyydätte, kun teillä on valta rohkeasti käskeä.
-- Neuvottelukokoukseen siis, koska se on _teidän_ herttuaallinen
tahtonne! -- Meidän saattojoukkomme on jokseenkin supistunut», lisäsi
hän, luoden silmänsä niihin muutamiin miehiin, jotka asettuivat taakse
hänen seurakseen; »mutta teidän loistonne, serkku, saa riittää meille
molemmille.»

Seuraten edellä käyvää Toison d'Or'ia, Burgundin airueiden päämiestä,
astuivat nyt molemmat hallitsijat ulos kreivi Herbert'in tornista ja
saapuivat linnanpihalle, jonka Ludvig huomasi olevan täynnä herttuan
henkivartijoita ja huoveja, komeissa puvuissaan ja täyteen sotarintamaan
asetettuina. Pihan poikki astuttuansa saapuivat he neuvottelusaliin,
joka oli paljon uudemmassa osassa linnaa kuin Ludvigin nykyinen asunto;
ja, joskin rappiolla, oli nyt häthätää varustettu tätä juhlallista,
julkista neuvottelukokousta varten. Kaksi valtaistuinta seisoi saman
teltan alla, kuninkaalle aiottu oli pari porrasta korkeampi kuin se,
jolla herttuan tuli istua. Noin kaksikymmentä herraa korkeimmasta
aatelistosta istui arvonmukaisessa järjestyksessä valtaistuinten
molemmin puolin. Ja siten, kun molemmat hallitsijat istahtivat
sijoilleen, se, jonka tutkimista varten, niinhän sopii sanoa,
neuvoskunta oli kokoonkutsuttu, sai ylemmän sijan ja oli esiintyvinään
kokouksen esimiehenä.

Luultavasti Kaarle herttua tahtoi poistaa tämän ristiriitaisen
vaikutuksen sekä siitä kenties johtuvat epäilykset; sillä, sivumennen
kumarrettuaan kuninkaan istuimeen päin, hän alotti keskustelun jyrkästi
seuraavalla puheella:

»Hyvät vasallit ja valtioneuvokset, te kyllä tiedätte, mitä häiriötä on
seurannut siitä, niin hyvin isäni aikana kuin myös minun hallitessani,
että vasallit aika-ajoin ovat nousseet läänitysherraansa, alamaista
hallitsijaansa vastaan. Ja nykyään olemme nähneet kaikkein pelottavimman
todistuksen siitä, kuinka syvälle paha jo on juurtunut meidän
maassamme, kun kreivitär Isabella de Croye sekä hänen tätinsä, neiti
Hameline häpeämättä pakenivat vieraaseen valtakuntaan, luopuen meidän
valtamme vasalliudesta, josta heidän läänitysmaansa menetys olisi
sopivin rangaistus. Ja toisen vielä pelottavamman ja surkuteltavamman
todistuksen siitä olemme nähneet, kun rakas veljemme ja liittolaisemme,
Lüttich'in piispa sai surmansa jumalattomien, veristen murhamiesten
kädestä, ja kun kapinaan nousi tuo petollinen kaupunki, joka edellisellä
kerralla tuli liian laupeasti rangaistuksi. Ja onpa meidän tietoomme
tullut, että alkusyynä noihin surkuteltaviin tapauksiin ei ole ollut
vain mainittujen naisten kevytmielisyys ja hupsuus sekä liian lihaviksi
paisuneiden porvarien ylpeys, vaan ulkonaiset salavehkeet ja mahtavan
naapurin sekaantuminen, jolta, jos hyvät teot ikänä ansaitsevat tulla
samanlaisilla hyvillä teoilla palkituiksi, ei olisi Burgundin osaksi
pitänyt tulla muuta kuin totista, harrasta ystävyyttä. Jos sanotussa
syytöksessä nähdään olevan perää», lisäsi herttua purren hammasta ja
iskien kantapäänsä permantoon, »mikäs sitten meitä estäisi -- koska
valta on nyt meidän käsissämme -- ryhtymästä semmoisiin keinoihin, jotka
lopullisesti tukkeisivat itse valtalähteen, josta kaikki nuo pahat vähä
väliä ovat tulvailleet ylitsemme?»

Herttua oli alkanut puheensa jonkunlaisella mielentyyneydellä; mutta
lopulla hänen äänensä kiihtyi yhä kovemmaksi, ja viimeisen lauseen hän
lausui tavalla, joka vapisutti kaikkia neuvonantajia ja saattoi
kuninkaankin posken silmänräpäykseksi vaalenemaan. Mutta heti paikalla
Ludvig kuitenkin rohkaisi jälleen mielensä, ja kääntyi nyt vuorossaan
neuvoskunnan puoleen, puhuen niin sujuvasti ja tyyneesti, että herttua,
vaikka hän mielellään olisi keskeyttänyt tai lakkauttanut hänen
puheensa, ei saanut siihen mitään sopivaa tilaisuutta.

»Korkeasukuiset Ranskan ja Burgundin herrat», lausui hän, »Pyhän Hengen
ja Kultaisen Lampaannahan ritaristojen jäsenet! Koska täällä kuninkaan
täytyy puhua puolestaan kanteenalaisena, niin en olisi voinut toivoa
itselleni jalompia tuomareita kuin tämän aateliston parhaan kukoistuksen
ja ritariston valitun loiston. Rakas serkkuni, Burgundin herttua, on
vain tehnyt riitamme syyn hämärämmäksi sillä, ettei hän
kohteliaisuudesta ole tahtonut selvin sanoin sitä esiin tuoda. Minulla
ei ole mitään syytä semmoiseen arkatuntoisuuteen, minun tilani ei salli
minun noudattaa semmoista, minä pyydän siis luvan saada puhua selvemmin.
Minua, hyvät herrat -- minua, laillista läänitysherraansa, sukulaistansa
ja liittolaistansa vastaan tämä minun serkkuni, jonka muuten selvä järki
ja parempi luonne on nyt muutamien onnettomien tapauksien tähden
joutunut harhaan, tuo esiin sellaisia inhottavia syytöksiä, että minä
muka olen viekotellut hänen vasallejansa uskottomuuteen, yllyttänyt
Lüttich'in kansaa kapinaan ja kehottanut tuota henkipattoa Wilhelm de la
Marck'ia armottomaan, jumalattomaan murhatyöhön. Ranskan ja Burgundin
aatelisherrat, minun sopisi täydellä syyllä viitata tähän nykyiseen
tilaani, joka kokonaan sotii semmoista syytöstä vastaan. Sillä onkohan
luultavaa, että minä, niin kauan kuin minussa oli hiukkasenkin järkeä
jäljellä, olisin näin ehdoin tahdoin heittäytynyt Burgundin herttuan
valtaan, samalla aikaa kun taoin häntä vastaan salavehkeitä, jotka eivät
voineet olla tulematta ilmi ja jotka ilmitultuaan olisivat saattavat
minut, niinkuin nyt olen, täydellä syyllä vimmastuneen herttuan
kostonalaiseksi. Viisaampi tähän verraten olisi senkin ihmisen teko,
joka viritettyänsä tuleen sytykkeen, joka heti paikalla on räjähtävä,
huolettomasti istahtaisi lepäämään ruutimiinalle. Sitä en ollenkaan
epäile, etteivät jotkut konnat ole vedonneet minun nimeeni siinä
joukossa, joka suoritti tuon hirmuisen ilkityön Schönwald'issa -- mutta
pitääkö minun olla siitä edesvastuussa, joka en ole kellekään antanut
lupaa sitä käyttää? -- Ja jos kaksi hupsua neitoa, suuttuneena jostakin
romanttisesta syystä, pakeni minun hovini turviin, onko siitä
välttämättömästi päätettävä, että he tekivät sen minun yllytyksestäni?
-- Tutkittakoon asiaa, niin saadaan nähdä, että kun kunniantunto ja
ritarillisuus kielsivät minua lähettämästä heitä vankeina takaisin
Burgundin hoviin -- semmoiseen tekoon, luulenpa, ei kukaan teistä,
näiden ritarikuutien jäsenistä, olisi minua kehottanut -- että, sanon
minä, minä valitsin lähinnä mahdollisen keinon ja lähetin heidät
kunnianarvoisen kirkonisän huostaan, joka nyt on pyhänä miehenä
taivaassa» -- näin puhuessaan Ludvig näytti syvästi liikutetulta ja
pyyhki silmiään nenäliinalla -- »minä lähetin heidät, sanon minä,
sellaisen miehen huostaan joka oli minun oma sukulaiseni ja vieläkin
läheisemmässä sukulaisuussuhteessa Burgundin herttuaan -- sellaisen
miehen huostaan, jonka korkea arvopaikka kirkon palveluksessa ja -- voi
surkeutta! monet hyvät avut tekivät erittäin soveliaaksi väliaikaiseksi
suojelijaksi näille maankuljeksija-paroille sekä myös erittäin
soveliaaksi välittäjäksi näiden neitojen ja heidän laillisen
läänitysherransa välillä. Ainoat seikat minun serkkuni, Burgundin
herttuan hiukan pintapuolisessa kertomuksessa, jotka näyttävät antavan
jotain aihetta pahoihin epäluuloihin minua vastaan, selviävät siis
aiheutuneen mitä rehellisimmästä, kunniallisimmasta tarkoituksesta. Ja
vielä vakuutan, ettei kukaan voi tuoda esiin pienintäkään uskottavaa
todistusta näiden häpäisevien syytösten tueksi, joiden tähden minun
serkkuni on muuttanut ystävällisen katseensa vihamieliseksi minua
kohtaan, minua, joka tulin tänne ystävän täydellä luottamuksella -- ja
joiden tähden hän on muuttanut tämän pitosalin oikeussaliksi sekä
vierashuoneensa vankilaksi.»

»Herra kuningas, herra kuningas», tokaisi herttua väliin, niinpian kuin
Ludvig pysähtyi puheessaan, »että te satuitte tänne tällä hetkellä, joka
soveltuu niin huonosti teidän vehkeittenne toimeenpanoon, siihen en
tiedä muuta selitystä kuin sen, että se jonka alinomaisena toimena on
toisten pettäminen, myös joskus saattaa aika lailla pettää itseään.
Saahan insinöörikin joskus surmansa oman ruutimiinansa räjähdyksessä.
-- Mutta mikä tässä tulee päätettäväksi, se riippukoon kokonaan alkavasta
juhlallisesta tutkinnosta. -- Noutakaa kreivitär Isabella de Croye
tänne!»

Nuori kreivitär astui nyt sisään, nojautuen toiselta puolelta
Crévecoeur'in kreivinnaan, joka puolisonsa käskystä sitä varten oli
tullut tänne, toiselta puolelta Ursulalais-luostarin abbedissaan. Tytön
nähtyään Kaarle herttua huusi hänelle ominaisella tylyllä äänellään ja
puhetavallaan: »Vai niin, suloinen prinsessa -- vai teillä, joka ette
kyennyt vastaamaan silloin kun minä viime kerralla lausuin teille
tosisyihin ja järkeen perustuvat käskyni -- teillä oli kuitenkin
yltäkyliin ilmaa keuhkoissanne jaksaaksenne juosta yhtä pitkät matkat
kuin metsäkauris sen paetessa takaa-ajavia koiria. -- Mitäpä te nyt
arvelette tästä sievästä sopasta, minkä olette keittänyt kokoon kahden
suuren hallitsijan ja kahden mahtavan valtakunnan välille, jotka kenties
nyt ryhtyvät sotaan mokoman tyttöletukan tähden?»

Näiden moitteitten julkeus ja Kaarlen tyly puhetapa masensivat kokonaan
Isabellan rohkeuden, joka oli aikonut heittäytyä polvilleen herttuan
jalkojen juureen, ja anoa että Kaarle ottaisi kaikki hänen maatiluksensa
ja sallisi hänen vain hakea turvaa jostain luostarista. Nuori kreivitär
seisoi liikahtamatta, niinkuin rajuilmasta säikähtynyt nainen, joka
kuulee ukkosen jyrisevän joka puolella ympärillään, ja joka kerta, kun
uusi jyrähdys kuuluu, pelkää salaman iskevän hänen päähänsä.
Crévecoeur'in kreivinna, jonka mielenjalous oli hänen korkean
sukuperänsä ja kauneutensa vertainen -- jälkimäinen oli nytkin vielä,
vaikkei hän enää ollut nuori, hyvin säilynyt -- katsoi tarpeelliseksi
sekaantua asiaan. »Herra herttua», virkkoi hän, »minun kaunis serkkuni
on minun suojeluksessani. Minä tiedän paremmin kuin te, armollinen
herra, millä tavalla naisia on kohdeltava, ja me poistumme heti täältä,
jollette käytä ääntä ja puhetapaa, jotka soveltuvat paremmin meidän
säätyymme ja sukupuoleemme.»

Herttua purskahti naurunhohotukseen. »Crévecoeur», sanoi hän, »sinun
laupeutesi on paisuttanut kreivinnastasi aika herran -- mutta se ei ole
minun asiani. -- Antakaa tuoli tuolle hupsulle tyttöselle, jota vastaan
en sydämessäni tunne vihaa, vaan jolle päinvastoin tahdon osoittaa mitä
suurimman armon ja kunnian. -- Käykää istumaan, neiti, ja kertokaa
meille nyt asia kaikkia yksityiskohtiaan myöten, mikä piru riivasi
teitä, kun läksitte pakoon kotimaastanne ja rupesitte tuommoiseksi
retkeileväksi naikkoseksi?»

Suurella vaivalla, katkaisten vähä väliä puheensa, tunnusti Isabella,
että hän, kun avioliitto, johon Burgundin herttua tahtoi häntä
pakottaa, oli hänelle kovin vastahakoinen, oli toivonut saavansa
turvapaikan Ranskan hovissa.

»Ja Ranskan kuninkaan suojan alla», sanoi Kaarle. »Siitä tietysti olitte
saanut varmoja lupauksia.»

»Luulinhan minä tietysti, että minulla olisi syytä siihen suojaan
luottaa», vastasi Isabella kreivitär; »muuten en olisi ryhtynyt niin
rohkeaan tekoon.»

Kaarle loi nyt Ludvigiin sanomattoman katkeran silmäyksen, jonka
kuningas kesti kuitenkin järkähtämättömällä lujuudella; vain hänen
huulensa vaalenivat hiukan.

»Mutta tietoni Ludvig kuninkaan lupauksista», jatkoi kreivitär hetkisen
aikaa vaiti oltuansa, »olin melkein kaikki saanut täti paraltani, neiti
Hamelinelta, ja hän muodosti kaikki ajatuksensa sellaisten ihmisten
vakuutusten ja neuvojen mukaan, jotka, niinkuin myöhemmin olin
tilaisuudessa näkemään, olivat kaikkein häijyimpiä pettureita ja
uskottomimpia ilkiöitä, mitä maailmassa voi olla. Hän kertoi lyhyesti,
mitä hän jälkeenpäin oli havainnut Marthon'in sekä Hairaddin
Maugrabin'in kavaluudesta, ja vakuutti lopuksi, ettei hän ollenkaan
epäillyt, ettei vanhempi Zamet niminen Maugrabin, joka alkuansa heitä
yllytti pakoon, olisi pystynyt vaikka minkälaiseen kavaluuteen niin että
aivan hyvin saattoi luulla, että hän omin luvin tekeytyi Ludvigin
asiamieheksi.

Nyt kreivitär kertoi vielä lyhyesti kohtaloistansa siitä hetkin, kun hän
oli mennyt Burgundin rajan yli yhdessä tätinsä kanssa, aina Schönwald'in
linnan valloitukseen asti ja kunnes hän oli antautunut Crévecoeur'in
kreivin suojaan. Kaikki pysyivät vielä hetkisen aikaa ääneti sen jälkeen
kun Isabella oli päättänyt lyhyen, katkonaisen kertomuksensa, ja
Burgundin herttua tuijotti tulisilla, mustilla silmillänsä maahan,
niinkuin mies, joka hakee jotain aihetta voidakseen antaa vihansa
ryöpsähtää esille, mutta ei keksi täydesti riittävää, jotta se hänen
omissakaan silmissään antaisi siihen syytä.

»Onpa kuitenkin epäilemätöntä», virkkoi hän viimein, luoden silmänsä
jälleen ylös, »että myyrä kaivelee maanalaista, pimeää käytäväänsä
meidän jalkojemme alla, vaikka me, joilla sen liikunnoista on tietoa,
emme voikaan selvään osoittaa, missä se liikkuu. Mutta haluttaisipa
minua toki kysyä Ludvig kuninkaalta, miksikä hän soi näille neidoille
sijaa hovissansa, jolleivät he tulleet sinne hänen omasta
kehotuksestaan?»

»En minä suonutkaan heille sijaa, serkku kulta», vastasi kuningas.
»Säälistä tosin soin heille salaa hiukan aikaa apua, mutta lähetin
heidät niin pian kuin mahdollista kunnon piispa vainajan, teidän
liittolaisenne huostaan, sillä hänen -- Jumala suokoon hänen sielullensa
autuuden -- oli helpompi kuin minun tai jonkun muun
maallikkohallitsijan, antaa pakolaisille suojaa ja samalla kehottaa
heitä täyttämään velvollisuutensa sitä liittolaishallitsijaa kohtaan,
jonka alueelta he olivat paenneet. Minä rohkeasti kysyn tältä nuorelta
neidolta, kohtelinko minä heitä ystävällisesti, vai eikö kohteluni
päinvastoin ollut semmoinen, että he varmaan katuivat tulleensa hakemaan
turvapaikkaa minun hovistani?»

»Niin vähän ystävällinen te olitte, herra kuningas», vastasi kreivitär,
»että minun sen johdosta täytyi epäillä olitteko todella te, herra
kuningas, lähettänyt sen kehotuksen, jota ne, jotka sanoivat olevansa
teidän käskyläisiänsä, vakuuttivat saaneensa teiltä. Sillä, jos he
todella olisivat tehneet ainoastaan sen, mitä oli käsketty, olisi ollut
vaikea sanoa teidän käytöstänne kuninkaalle, ritarille ja
aatelisherralle sopivaksi.»

Kreivitär, näin puhuessaan, loi kuninkaaseen katseen, joka luultavasti
tarkoitti moitetta; mutta Ludvigin rintaan eivät semmoiset nuolet
ollenkaan pystyneet. Päinvastoin hän hitaasti ojensi molempia käsiään ja
katsoi ympäri salia, ikäänkuin voitonriemulla osoittaen, miten hyvän
todistuksen hänen viattomuudestaan kreivittären vastaus oli antanut.

Herttua puolestaan loi häneen silmäyksen, joka näytti ilmaisevan, että
hänen epäluulonsa, joskin ne olivat jossakin määrin saatetut
vaikenemaan, eivät kuitenkaan olleet millään muotoa poistetut; ja sitten
hän äkkiä virkkoi kreivittärelle: »Olettepas te, kaunis neitini, tuossa
retkeilykertomuksessanne kokonaan unohtanut mainitsematta muutamia
lempijuttuja -- ohoh! joko puna poskipäihin lensi? -- te olette
jättänyt mainitsematta muutamia metsäritareita, jotka hetkiseksi
häiritsivät teidän rauhallista kulkuanne. No niin -- se seikka on tullut
meidän korviimme, ja jotakin me heti aiomme sen aiheesta tehdä.
-- Kuulkaa, Ludvig kuningas, eiköhän olisi parasta, jotta tämä maita
mantereita kuljeksiva Troijan eli Croyen Helena ei enää toistamiseen
saattaisi kuninkaita tukkanuottasilla, onkia hänelle jostain sovelias
aviokumppani?»

Ludvig, vaikka hän tiesi mikä vastenmielinen ehdotus tästä nyt seuraisi,
nyökkäsi ääneti ja pikastumatta päätään suostumukseksi Kaarlen sanoihin.
Mutta tämä läheinen vaara rohkaisi taas kreivittären sydäntä. Hän
hellitti Crévecoeur'in kreivinnan käsivarren, johon hän tähän saakka oli
nojautunut, astui esiin ujosti, mutta arvokkaalla ryhdillä, laskeutui
polvilleen herttuan valtaistuimen juureen ja rukoili häntä:

»Jalo Burgundin herttua, läänitysherrani! Minä tunnustan tehneeni
rikoksen, kun ilman teidän armollista lupaanne poistuin
valtakunnastanne, ja olen nöyrimmästi vastaanottava sen rangaistuksen,
minkä te katsotte hyväksi minulle määrätä. Minä jätän maani ja linnani
teidän käsiinne, niinkuin teillä onkin oikeus vaatia, rukoilen vain,
että te oman sydämenne armeliaisuudesta ja isäni muiston tähden
määräisitte Croyen suvun viimeiselle perilliselle kohtuullisen summan,
semmoisen, että hän sen avulla voisi lunastaa itselleen pääsyn johonkin
luostariin loppuiäkseen.»

»Mitä te, kuninkaallinen herra, arvelette tämän nuoren neidon
anomuksesta?» kysyi herttua Ludvigilta.

»Että se on nöyrä ja pyhä anomus», vastasi kuningas, »ja että se
varmaankin on sen Armon vaikuttama, jota ei saa vastaanpanna eikä
estää.»

»Nöyrät ja alhaiset tulevat korotetuiksi», lausui Kaarle. »Nouskaa,
Isabella kreivitär -- minä aion teille parempaa kuin mitä te itse olette
itsellenne valinnut. En aio millään muotoa ryöstää teiltä omaisuuttanne
enkä alentaa arvoanne, päinvastoin aion anteliaalla kädellä kartuttaa
kumpaistakin.»

»Voi, armollinen herttua!» sanoi kreivitär yhä vielä polvistuneena;
»juuri tätä teidän hyvänsuopaa armoanne minä pelkään vielä pahemmin kuin
teidän mielipahaanne, koska te tahdotte minua pakottaa -- -- --.»

»Burgundin Pyhä Yrjänä auttakoon!» huusi Kaarle herttua. »Pitääkö minun
joka hetki kuulla tahtoani ja käskyjäni vastustettavan? Nouse ylös,
sanon minä, tyttölepsakka, ja poistu nyt täältä -- kun meille tulee
joutoaikaa muistella sinua, aiomme asettaa niin että -- Teste-Saint-Gris!
-- sinun joko tulee totella tai saat kovempaa kokea!»

Huolimatta näistä ankarista sanoista pysyi Isabella kreivitär yhä
edelleen polvillaan ja olisi tällä itsepäisyydellään luultavasti
kiihdyttänyt herttuata vieläkin tylympiin lauseisiin; mutta
Crévecoeur'in kreivinna, joka paremmin tunsi hallitsijansa luonteen,
sekaantui asiaan, nosti nuoren sukulaisensa maasta ja talutti hänet ulos
salista.

Qventin Durward käskettiin nyt saliin, ja hän astui kuninkaan sekä
herttuan eteen pelottomuudella, joka oli yhtä paljon vailla ujoa
jörömäisyyttä kuin ylen julkeaa uhkarohkeutta; hän käyttäytyi niinkuin
hyväsukuisen, hyvin kasvatetun nuorukaisen sopi, joka osoittaa kunniaa
niille, joille kunnia tulee, vaan ei kuitenkaan joudu hämille eikä
säikähdy niiden läsnäolosta, joille kunniaa on osoitettava. Enoltansa
hän oli saanut rahaa, niin että hän oli taas voinut hankkia
skotlantilaiselle jousimiehelle kuuluvat vaatteet sekä aseet, ja hänen
pulska vartalonsa sekä muotonsa soveltuivat erittäin hyvin puvun
komeuteen. Hänen nuoruutensa taivutti myös koossa olevien valtaneuvosten
mielen hänelle suosiolliseksi; sillä ei ollut helppo uskoa, että älykäs
Ludvig olisi valinnut näin nuoren miehen valtiollisten salavehkeittensä
luottamusmieheksi.

Näin oli siis Ludvigilla tässäkin tilaisuudessa, niinkuin monasti
muulloinen, paljon hyötyä siitä, että hän niin omituisella tavalla
valitsi lähettiläitänsä, iältään sekä säädyltään sellaisia, jotka
kaikkein vähimmin tuntuivat olevan sopivia. Herttuan käskystä, johon
myös kuningas antoi suostumuksensa, rupesi Durward kertomaan matkastansa
Croyen kreivittärien kanssa aina Lüttich'in lähiseuduille saakka,
esipuheeksi ilmoitettuaan, että hän oli kuninkaalta saanut käskyn
saattaa mainitut neidot täydessä turvassa piispan linnaan.

»Ja sinä teitkin käskyni mukaan?» kysyi kuningas.

»Niin tein, kuninkaallinen majesteetti», vastasi skotlantilainen.

»Sinä jätit mainitsematta erään tapauksen», muistutti herttua. »Metsässä
likellä Plessis'ä karkasi kaksi kuljeksivaa ritaria teidän kimppuunne.»

»Minun ei sovi muistutella eikä julistaa sitä tapausta», virkkoi
nuorukainen punastuen.

»Mutta _minun_ ei sovi sitä unohtaa», virkkoi Orleans'in herttua. »Tämä
nuorukainen täytti velvollisuutensa niin miehuullisesti ja suojeli
hänelle uskottuja niin uskollisesti, että kauan olen sitä asiaa
muistava. -- Tule minun majapaikkaani, jousimies, kun tämä kokous on
päättynyt, niin saat nähdä, etten ole unohtanut urhouttasi, ja samassa
iloitsen, että nöyryytesi on myös sen vertainen.»

»Ja tule minunkin majapaikkaani», lisäsi Dunois. »Saat minulta kypärin,
sillä luullakseni olen sinulle semmoisen velkaa.»

Durward kumarsi syvään molemmille, ja sitten tutkintoa jatkettiin.
Kaarle herttuan käskystä näytti Qventin kirjoitetun matkaohjeen, joka
oli hänelle osviitaksi mukaan annettu.

»Noudatitko tätä ohjetta aivan täsmällensä, nuori soturi?» kysyi
herttua.

»En, armollinen herttua», vastasi Durward. »Minulla oli käsky, olkaa
hyvä ja katsokaa ohjetta, kulkea Namur'in seudulla Maas-joen poikki;
mutta minä pysyin vasemmalla jokivarrella, koska se oli sekä lähempi
että myös turvallisempi tie.»

»Ja miksikä siten poikkesit ohjeesta?» kysyi vielä herttua.

»Siitä syystä, että rupesin epäilemään oppaani uskollisuutta, vastasi
Durward.

»Huomaa nyt tarkkaan, mitä sinulta vielä kysyn», lausui herttua. »Vastaa
totuuden mukaan, äläkä pelkää kenenkään vihaa. Mutta jos rupeat
juonittelemaan tai koukuttelemaan vastauksissasi, niin ripustan sinut
elävältä rautakahleihin raastuvan tornin huippuun, missä saat ikävöidä
kuolemaa kauan aikaa, ennenkuin se tulee sinua pelastamaan!»

Syvän äänettömyyden hetki seurasi tämän jälkeen. Vihdoin viimein,
suotuansa mielestään nuorukaiselle kyllin aikaa miettiä tilaansa, kysyi
herttua Durward'ilta, kuka oli ollut hänen oppaansa, kenenkä kautta hän
oli oppaan saanut, ja mistä syystä hän oli ruvennut häntä epäilemään?
Vastaukseksi ensimäiseen näistä kysymyksistä Durward mainitsi Hairaddin
Maugrabin'in, mustalaisen, nimen; toiseen hän vastasi, että Tristan
Erakko oli oppaan hänelle neuvonut. Ja kolmanneksi hän kertoi, mitä oli
tapahtunut franciskaanilais-luostarissa lähellä Namur'ia: kuinka
mustalainen ajettiin ulos pyhästä huoneesta; ja kuinka hän itse, kun
mustalaisen käytös oli herättänyt hänen epäluuloansa, hiipi Hairaddin'in
jälkeen siihen paikkaan, missä hän tapasi yhden Wilhelm de la Marck'in
lanzknecht'eistä; ja siellä hän kuuli heidän keskenään sopivan hänen
suojansa alla matkustavien kreivittärien ryöstämisestä.

»Ja nyt kuule», sanoi taas herttua, »ja taas huomautan sinua, että
henkesi riippuu puheesi todenmukaisuudesta -- mainitsivatko nuo konnat,
että kuningas -- juuri tämä Ludvig, Ranskan kuningas, oli antanut heille
käskyn tuollaiseen vehkeeseen, karata saattoväen kimppuun ja ryöstää
kreivittäret?»

»Jos nuo hävyttömät konnat olisivatkin niin sanoneet», vastasi Durward,
»niin enpä ymmärrä miten olisin voinut sitä uskoa, kun minulla oli itse
kuninkaalta saatu päinvastainen käsky.»

Ludvig, joka tähän asti oli kuunnellut hartaimmalla huomiolla, ei voinut
olla syvästi henkeänsä vetämättä kuullessaan tämän Durward'in
vastauksen, aivankuin mies, jonka rinnasta raskas paino on poistettu.
Herttuan muoto ilmaisi taaskin pettynyttä toivoa ja mielipahaa.
Uudelleen käyden Durward'in kimppuun hän rupesi nuorukaista vielä
tyystemmin tutkimaan, kysyen eikö Durward noiden miesten salaisesta
keskustelusta ollut saanut sitä käsitystä, että heidän aiottu hankkeensa
oli pantu alkuun Ludvig kuninkaan suostumuksella?

»Vielä kerran sanon minä, etten kuullut sanaakaan, joka antaisi minulle
syytä sellaiseen päätökseen», vastasi nuorukainen, joka, vaikka hän
sydämessään oli varma siitä, että kuningas ennakolta tiesi Hairaddin'in
petoksesta, arveli kuitenkin uskollisuusvalansa rikkomiseksi, jos hän
lausuisi ilmi omat epäluulonsa. »Ja jos _olisinkin_ kuullut mokomain
miesten semmoista väittävän, niin sanon vielä kerran, että heidän
sanansa eivät minun silmissäni olisi maksaneet mitään kuninkaan omasta
suusta saamieni käskyjen rinnalla.»

»Oletpa kun oletkin uskollinen lähettiläs», virkkoi herttua irvistellen
suutansa; »ja tohdinpa sanoa, että sinä, tottelemalla noita kuninkaan
omasta suusta tulleita käskyjä, olet tehnyt hänen toiveensa tyhjäksi,
josta sinulle olisikin koitunut katkera palkinto, jolleivät myöhemmin
sattuneet tapaukset olisi muuttaneet sinun pässinpäistä uskollisuuttasi
oivalliseksi ansiotyöksi.»

»En voi käsittää teitä, armollinen herra», virkkoi Qventin Durward.
»Minä en tiedä muuta, kuin että herrani, Ludvig kuningas, käski minun
suojella kreivittäriä, ja että minä sen tein voimiani myöten, niin hyvin
matkalla Schönwald'iin kuin myös sittemmin tapahtuneissa melskeissä.
Minä käsitin kuninkaalta saadut käskyt kunniallisiksi, ja olen ne
kunniallisella tavalla täyttänyt; jos ne olisivat olleet toista laatua,
eivät ne olisikaan sopineet minun sukuuni ja minun kansaani kuuluvalle
miehelle.»

»Fier comme un Ecossais! (Ylpeä kuin skotlantilainen!)» virkkoi Kaarle,
jonka mieli, vaikka hän olikin pahoillaan tästä Durward'in vastauksen
laadusta, ei kuitenkaan taipunut sellaiseen vääryyteen, että hän olisi
ruvennut moittimaan nuorukaisen jaloa rohkeutta. »Mutta kuulepas nyt,
jousimies, kenenkä käskystä sinä, niinkuin muutamat Schönwald'ista
päässeet pakolais-raukat ovat meille kertoneet, kuljit juhlasaatossa
Lüttich'in katuja pitkin noiden samojen kapinoitsijain etupäässä, jotka
sitten niin julmalla tavalla murhasivat maallisen hallitsijansa ja
hengellisen isänsä? Ja minkälaisen puheen, sen jälkeen kuin murha oli
tehty, sinä pidit, rohjeten sanoa itseäsi Ludvig kuninkaan lähettilääksi
ja vaatia kuuliaisuutta noilta konnilta, jotka juuri ikään olivat
tehneet niin suuren rikoksen?»

»Armollinen herttua», vastasi Durward, »monet voivat todistaa, etten
_minä_ sanonut itseäni Ranskan lähettilääksi Lüttich'in kaupungissa,
vaan että porvarit väkisin antoivat minulle sen nimen ja arvon,
itsepäisesti huutaen, uskomatta mitään vastaväitteistäni. Sen kerroin
piispan palvelijoille, kun minun viimein oli onnistunut päästä pois
kaupungista, ja neuvoin heitä pitämään vaaria linnan suojelemisesta,
joka neuvo, jos sitä olisi noudatettu, kenties olisi saanut seuraavan
yön kauhistukset ja turmiot estetyiksi. Se sitä vastoin on aivan totta,
että minä pahimpana vaaran hetkenä rohkenin käyttää minulle tyrkytetystä
arvostani tulevaa vaikutusvoimaani Isabella krevittären pelastamiseksi,
oman henkeni suojaksi sekä myöskin sen verran kuin mahdollista, tuon
verenhimon hillitsemiseksi, joka tässä tilaisuudessa oli jo niin
kauhistuttavalla tavalla tekoon puhjennut. Mutta sen sanon vielä
uudestaan ja takaan sen omalla hengelläni, etten Ranskan kuninkaalta
ollut saanut mitään sanaa vietäväksi Lüttich'in porvareille, vielä
vähemmän käskyä yllyttää heitä kapinaan. Ja kun luultua arvoani käytin
hyödykseni, tein sen samalla tavalla kuin tuommoisena hädänhetkenä
epäilemättä olisin temmannut käsiini ensimäisen saapuvilla olevan kilven
suojaksi muille ja itselleni, kysymättä ensin, oliko minulla oikeutta
siihen kilpeen piirustettuihin vaakunakuviin.»

»Ja siinä minun nuori matkakumppanini ja vankini», sanoi Crévecoeur,
joka ei enää malttanut olla vaiti, »tekikin niinkuin uljaan ja älykkään
miehen sopi, eikä ole oikeutta lukea tätä hänen tekoansa miksikään
moitteeksi kuningas Ludvigille.»

Koko tässä salissa istuvan aatelisherrojen piiristä kuului hyväksymisen
mutinaa, joka iloisesti kaikui Ludvigin korviin, mutta pahasti suututti
herttuaa. Hän vilkaisi vihaisesti ympäri salia, eikä kenties se
mielipide, jonka hänen korkeimmat vasallinsa ja viisaimmat
neuvonantajansa siten olivat ilmaisseet, olisi estänyt hänen
väkivaltaista, tyrannista mielenlaatuansa puhkeamasta ilmi, jollei
Comines, joka huomasi uhkaavan vaaran, olisi sitä väistänyt sillä, että
hän äkkiä ilmoitti airueen tulleen Lüttich'istä.

»Airutko kankurien ja naulaseppien puolelta!» huudahti herttua.
--»Mutta päästäkää hänet heti sisään. Neitsyt Maaria auttakoon;
-- koetetaanpa airueelta saada vähän selvempiä tietoja hänen herrojensa
toiveista ja hankkeista, kuin mitä tämän nuoren
ranskalais-skotlantilaisen jousimiehen näkyy tekevän mieli minulle
kertoa!»



XXXIII

AIRUT

      Ariel. Kuules ulvontaa!
      Prospero. Hätyytä hyvin heitä!

      Myrsky.


Läsnäolevat herrat tekivät tilaa ja osoittivat sangen suurta
uteliaisuutta nähdäksensä tuota airuetta, jonka kapinalliset
lüttichiläiset olivat uskaltaneet lähettää ylpeän, heille silmittömästi
suuttuneen Burgundin herttuan puheille. Pitää näet muistaa, että siihen
aikaan ainoastaan itsenäisillä hallitsijoilla oli tapana juhlallisissa
tiloissa lähettää varsinaisia airueita toinen toisensa luo;
aatelisherrat käyttivät vain poursuivant'eja, oppilaita tässä ammatissa.
Huomattakoon myös, että Ludvig XI, joka ylimalkaan ylenkatsoi kaikkea
sitä, josta ei ollut todellista voimaa tai hyötyä, peittämättä pilkkasi
airueita sekä vaakunatiedettä, »noita punaisia, sinisiä, ja vihriäisiä
viiruja ynnä muita koruja»; mutta hänen toisenluontoinen, ylpeä
riitaveljensä, Kaarle sitä vastoin piti näitä menoja sangen suuressa
arvossa.

Airut, joka nyt tuotiin molempien hallitsijain eteen, oli puettu
tabard'iin eli takkiin, johon hänen herransa vaakuna oli ommeltu;
eninten kaikesta pisti silmään metsäkarjun pää, vaakunatiedettä
ymmärtävien mielestä kuitenkin pikemmin koreasti kuin säännönmukaisesti
tehty. Muu puku -- airueen puku oli muulloinkin luonnostaan kirjava
-- oli ylenmäärin koristettu pitseillä, tikkauksilla sekä kaikenlaisilla
hetaleilla; ja sulkatupsu lakissa oli niin korkea, kuin olisi sen
tarkoituksena ollut lakaista lakea. Sanalla sanoen, airueen puvun
tavallinen loistava komeus oli tässä liioiteltu ja naurettavan koreaksi
tehty. Metsäkarjun pää ei ollut kuvattu vain kaikkiin mahdollisiin
kohtiin, mutta lakkikin oli metsäkarjun pään muotoinen, josta hurmeinen
kieli ja veriset hampaat pistivät ulos. Airueen ulkomuoto ilmaisi
osittain uhkarohkeutta ja pelkoa; hän näytti mieheltä, joka on käynyt
vaaralliseen toimeen, ja tietää, ettei hän muun kuin rohkeuden avulla
voi päästä siitä eheänä. Sama pelon ja julkeuden sekoitus ilmeni myös
siinä tavassa, jolla hän tervehti, ja ylimalkaan oli koko hänen
käytöksensä naurettavan kömpelöä, aivan vastoin airuitten tapaa, joilla
niin usein oli tilaisuutta olla kruunupäisten hallitsijain puheilla.

»Kukas sinä olet, pirun nimeen?» näillä sanoilla tervehti Kaarle Rohkea
tätä eriskummallista lähettilästä.

»Minä olen Rouge-Sanglier», vastasi airut, »airut Wilhelm de la Marck'in
palveluksessa, joka Jumalan armon ja tuomiokapitulin vaalin nojalla on
nyt tullut Lüttich'in hallitsevaksi piispaksi.»

»Haa!» huusi Kaarle. Mutta hilliten nousevaa vihaansa hän käski airueen
jatkaa.

»Ja puolisonsa, korkea-arvoisen kreivitär Hameline de Croyen
perintöoikeuden nojalla Croyen kreivi ja Bracquemont'in herra.»

Hämmästyen sitä uhkarohkeutta, jolla näitä arvonimiä _hänen_ kuullessaan
lausuttiin, Kaarle herttua kävi aivan mykäksi. Ja airut, joka
epäilemättä luuli näiden komeiden sanojen julistamisella tehneensä hyvän
vaikutuksen, alkoi nyt ilmoittaa asiaansa.

»Annuncio vobis gaudium magnum (ilmoitan teille suuren ilon)», lausui
hän. »Herrani puolesta teen teille, Kaarle, Burgundin herttua ja
Flanderin kreivi, tiedoksi, että hän pian toivoo saavansa Pyhältä
Isältämme Roomassa lupakirjan, jonka nojalla hän aikoo, valittuaan
itselleen jonkun sopivan apulaisen ad sacra (hengellisiä asioita
varten), samalla toimia hallitsevana piispana sekä Croyen kreivinä.»

Burgundin herttuan suusta, joka kerta kun airut pysähtyi, pääsi vain
joku huudahdus, mutta ei muuta vastausta; ja näiden huudahdusten ääni
ilmaisi, että vaikka hän olikin hämmästynyt ja suuttunut, hän kuitenkin
tahtoi kuulla kaikki, ennenkuin uskalsi vastata. Ja vieläpä suureksi
ihmeeksi kaikille läsnäoleville, hän hillitsi tavalliset äkilliset,
väkivaltaiset liikkeensäkin, istuen vain hiljaa, peukalon kynsi
puristettuna hampaita vasten -- siten hän kernaasti teki kuunnellessaan
tarkasti -- ja silmät maahan luotuna, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut
näyttää niissä kenties hehkuvaa vihan tulta.

Lähettiläs jatkoi siis rohkeasti ja häpeämättä sanottavaansa.
--»Lüttich'in hallitsevan piispan, Croyen kreivin nimessä vaadin siis,
että te, Kaarle herttua, luovutte kaikista vaatimuksistanne vapaaseen,
keisarilliseen Lüttich'in kaupunkiin nähden ja sekaantumisiin sen
asioihin, joihin te tätä ennen, Ludvig Bourbon vainajan, entisen
kelvottoman piispan avulla olitte ryhtynyt.»

»Haa!» huudahti taas herttua.

»Myöskin vaadin, että annatte pois ne liput, kolmekymmentäkuusi
luvultansa, jotka te väkisin olette ryöstänyt mainitulta kaupungilta
-- että te korjaatte ne muurinrikot sekä uudelleen rakennatte ne
vallitukset, jotka te tyrannin tavoin olette hävittänyt -- ja että te
myönnätte herralleni Wilhelm de la Marck'ille hallitsevan piispan arvon,
koska hän on siksi laillisesti valittu vapaassa kanunkien kokouksessa,
josta tässä saatte nähdä pöytäkirjan.»

»Joko puheesi loppui?» kysyi herttua.

»Ei vielä», vastasi lähettiläs. »Minun tulee vielä, saman
korkeasukuisen, korkea-arvoisen hallitsevan piispan ja kreivin puolesta
vaatia, että te paikalla poistatte väkenne Bracquemont'in linnasta sekä
muista Croyen kreivikuntaan kuuluvista linnoitetuista paikoista, olkoon
väki asetettu niihin neiti Isabellan nimessä, joka nimittää itseänsä
Croyen kreivinnaksi, tai omassanne, tai kenenkä muun nimessä hyvänsä
-- ja näin pysyköön asia, kunnes keisarilliset valtiopäivät ovat saaneet
kysymyksen ratkaistuksi, eikö mainittu läänitysmaa, jus emphyteusis
nimisen oikeuden mukaan, ole pikemmin tuleva kreivi vainajan sisarelle,
armolliselle neiti Hamelinelle, kuin sanotun kreivin tyttärelle.»

»Sinun herrasi on perinoppinut mies», sanoi herttua.

»Mutta», jatkoi airut, »minun pyhänarvoinen ja korkeastivapaasukuinen
herrani, piispa ja kreivi, tahtoo kuitenkin, sen jälkeen kun kaikki muut
riidanaiheet Burgundin ja Lüttich'in välillä ovat sovitetut, määrätä
neiti Isabellalle hänen arvonsamukaisen vuosirahan.»

»Hän on jalomielinen ja huoltapitävä», virkkoi herttua aina samalla
äänellä.

»No, niin totta kuin narri parkakin on rehellinen mies!» kuiskasi Le
Glorieux Crévecoeur'in kreivin korvaan, »mielemmin tahtoisin olla
eläinruttoon kuolleeseen lehmän nahkaan puettuna, kuin tuon hupsun
kirjavissa vaatteissa! Tekeehän mies rukka aivankuin humalainen, jonka
silmät vain näkevät vereksiä pulloja, huomaamatta kuinka suuren numeron
krouvari jo liidulla kirjoittaa tiskin takaiselle taululle.»

»Joko nyt pääsit loppuun?» kysyi herttua airueelta.

»Vielä yksi sana lisään», vastasi Rouge Sanglier, »yllämainitulta
korkeastivapaasukuiselta ja pyhänarvoiselta herraltani hänen
kunnianarvoisen ja luotettavan liittolaisensa, Kaikkein Kristillisimmän
Ranskan kuninkaan suhteen --.»

»Haa!» huusi herttua tulisemmalla äänellä kuin tähän saakka ja kavahtaen
ylös; mutta heti hän jälleen hillitsi itsensä ja istahti kuuntelemaan.

»Jonka Kaikkein Kristillisimmän kuninkaan korkean persoonan te,
Burgundin Kaarle, niinkuin huhu kertoo, olette vanginnut aivan vastoin
velvollisuuttanne Ranskan kruunun vasallina sekä kristillisten
hallitsijain välillä tavallista sanan pyhänäpitämistä. Ja senvuoksi
yllämainittu korkeastivapaasukuinen ja pyhänarvoinen herrani käskee
teitä minun suuni kautta heti paikalla päästämään vapauteen hänen
kuninkaallisen ja Kaikkein Kristillisimmän liittolaisensa, tai muussa
tapauksessa hän lähettää teille sotaanvaatimuksen, jota minun tulee
teille julistaa.»

»Joko nyt olet lopussa?» kysäsi herttua.

»Olen», vastasi airut, »ja odotan teidän vastaustanne, armollinen
herttua, siinä toivossa, että saan semmoisen vastauksen, joka on
kristittyjen verta säästävä.»

»Burgundin Pyhä Yrjänä auttakoon!» lausui herttua -- mutta, ennenkuin
hän enempää sai suustansa, kavahtikin Ludvig ylös ja sekaantui puheeseen
niin majesteetillisellä, niin mahtavalla äänellä, ettei Kaarle voinut
häntä keskeyttää.

»Älkää panko pahaksi, rakas burgundilais-serkkuni», virkkoi kuningas,
»mutta me vaadimme tässä ensimäisenä suunvuoroa, kun tuolle hävyttömälle
lurjukselle on vastattava. -- Kuules, airut, vai mitä lajia sinä
lienetkin, vie sellainen sana tuolle valapatolle ja murhamiehelle,
Wilhelm de la Marck'ille, että Ranskan kuningas pian on saapuva
Lüttich'in edustalle rakkaan sukulaisvainajansa, Ludvig Bourbon'in
jumalatonta murhaajaa rankaisemaan, ja että hän aikoo hirtättää De la
Marck'in elävältä sen vuoksi, että sinun herrasi on ollut siksi hävytön,
että hän on nimittänyt meitä liittolaisekseen sekä saastuttanut meidän
kuninkaallista nimeämme kelvottoman lähettiläänsä suulla.»

»Ja minun puolestani lisää kaikki sanat», virkkoi Kaarle, »joita
hallitsijan ikänä sopii lähettää julkiselle rosvolle ja murhamiehelle.
-- Ja nyt pois täältä! -- Vaan ei, viivy vielä. -- Ei yksikään airut ole
ikänä palannut Burgundin hovista, saamatta syytä huutaa: 'Oi sitä
anteliaisuutta!' -- Löylyttäkää hänen selkäänsä kunnes luut tulevat
näkyviin!»

»Älkää pahaksi panko, armollinen herttua», muistuttivat Crévecoeur ja
D'Hymbercourt yhdestä suusta, »mutta onhan mies airut ja siis ammattinsa
etuoikeuksien suojan alainen.»

»Oletteko te, hyvät herrat, virkkoi herttua, »semmoisia pölkkypäitä,
että teidän mielestänne puku tekee miehen siksi tai täksi? Näenhän minä
tuon lurjuksen vaakunakuvista, ettei hän ole muuta kuin petturi.
Astukoon Toison d'Or esiin ja tutkikoon häntä meidän kuullen.»

Vaikka luonnostaan hävytön, kalpeni nyt kuitenkin Ardennien vuoriston
Metsäkarjun lähettiläs, ja hänen vaalenemisensa näkyi, vaikka hän
olikin poskiaan hiukan maalannut. Toison d'Or, joka, niinkuin ennen
mainittu, oli herttuan ylimäinen airut, astui esiin juhlallisen
näköisenä, niinkuin mies, joka pitää virkaansa arvossa, ja kysyi
virkaveljeltänsä, missä opistossa hän oli tietonsa saanut?

»Olen saanut kasvatukseni poursuivant'ina Regensburg'in
vaakunatieteellisessä opistossa», vastasi Rouge Sanglier, »ja olen
saanut Ehrenhold'in diplomikirjan samaiselta oppineelta veljeskunnalta.»

»Paremmasta lähteestä ette olisikaan voinut saada oppianne», virkkoi
Toison d'Or, kumartaen vielä syvemmin; »ja jos, totellen armollisen
herttuani käskyä, olen niin rohkea ja rupean keskustelemaan teidän
kanssanne meidän jalon tieteemme salaisuuksista, niin en toivokaan
voivani antaa, vaan ainoastaan saada tietoja.»

»Asiaan vaan», käski herttua kärsimättömästi. »Jätä jo kursastelemiset
ja tuo esiin joku kysymys, joka tutkii hänen taitoaan.»

»Häväistystä olisi, jos kunnianarvoisen Regensburg'in opiston oppilaalta
kysyisin vaakunatieteen tavallisia termejä», virkkoi Toison d'Or; »mutta
voinpahan loukkaamatta pyytää Rouge Sanglier'iä virkkamaan, tunteeko hän
tieteemme vähemmän tunnettuja, salaisia sanoja, joilla oppineemmat
kuvannollisesti ja ikäänkuin vertausten välityksellä ilmaisevat
toisillensa, mitä muille ihmisille annetaan tiedoksi vain tavallisella
kielellä, jota vaakunatieteen ensimäisiä alkeita oppiessa käytetään.»

»Ymmärrän minä toista vaakunatieteen lajia yhtä hyvin kuin toistakin»,
vastasi Rouge Sanglier rohkeasti; »mutta saattaa olla, ettei meillä
Saksassa käytetä samoja termejä kuin teillä Flanderissa.»

»Voi kummaa, kun te näin puhutte!» sanoi Toison d'Or. »Onhan meidän jalo
tieteemme, itse aatelisuuden kunnia ja jalomielisyyden kukka, aivan sama
yli koko kristikunnan, sekä saraseenit että maurilaiset sen tuntevat ja
pitävät arvossa. Pyytäisin siis teitä kuvaamaan mitä vaakunaa hyvänsä
taivaallisen kuosin mukaan, se on kiertotähtiä myöten.»

»Kuvatkaa se itse kuinka ikänä tahdotte», vastasi Rouge Sanglier. »En
minä viitsi tuommoisia narrinkonsteja tehdä käskyn mukaan, niinkuin
apina, jota käsketään kiipeämään.»

»Näytä hänelle joku vaakuna ja selittäköön hän sen omalla tavallansa»,
käski herttua, »ja jollei hän sitä osaa, niin lupaan, että hän saa koko
selkänsä täyteen kelta-sini-mustia vaakunaviiruja.»

»Katsokaa tässä», lausui Burgundin airut ottaen taskustansa esiin
pergamenttikäärön, »on pergamentti, johon olen oman puuttuvaisen tietoni
mukaan, noudattaen muutamia mielestäni oikeita sääntöjä, kuvannut
vanhanaikuisen vaakunan. Olkoon nyt virkaveljeni, jos hän todella on
saanut oppinsa kuuluisassa Regensburg'in opistossa, niin hyvä ja
selittäköön sen asianmukaisilla sanoilla.»

Le Glorieux, jota tämä keskustelu suuresti näytti huvittavan, oli nyt
tunkeutunut aivan airuiden lähelle. »Annas kun autan sinua, veli
veikkoseni» virkkoi hän Rouge Sanglier'lle, joka toivottomana tuijotti
pergamenttiin. »Tämä tässä, hyvät herrat ja ritarit, merkitsee kissaa,
joka tirkistää ulos maitokamarin ikkunasta.»

Tämä kokkapuhe nostatti naurun, joka tavallansa oli Rouge Sanglier'lle
eduksi, sillä se saattoi Toison d'Or'in, joka tuosta piirroksensa
pilkkaamisesta suuttui, selittämään, että se oli vaakuna, jonka Ranskan
kuningas Childebert otti omakseen vangittuaan Burgundin kuninkaan
Gandemar'in; siinä nimittäin näkyi vangitun hallitsijan vaakunakuva,
tiikerikissa, rautaristikon takana.

»Vannonpa narrinkeppini kautta», tokaisi Le Glorieux, »että jos kissa
kuvaa Burgundia, niin se tällä hetkellä on rautaristikon edessä eikä
takana.»

»Se kyllä on totta, veitikka veikkoseni», nauroi Ludvig, kun muut
läsnäolijat, itsepä Kaarlekin, näyttivät olevan hämillään tästä liian
suorasta leikkipuheesta. »Kas tässä kultakolikko siitä, että tämän
alkuaan niin surullisen vakavalta näyttävän asian käännät iloiseksi
leikiksi, jommoisena se, toivon minä, nyt onkin pysyvä.»

»Pidä suusi, Le Glorieux», käski herttua, »ja sinä Toison d'Or, joka
olet liian perinoppinut, jotta puhettasi voisi ymmärtää, käypäs vähän
syrjemmäksi -- ja tuokaa tuo konna vähän likemmäksi. -- Kuules, sinä
lurjus», tiuskasi hän nyt tylyimmällä äänellänsä, »tiedätkö kullan ja
hopean erotuksen muutenkin paitsi kun ne kolikkoina astuvat silmiesi
eteen?»

»Jumalan tähden, arvollinen herttua, armahtakaa minua! -- Jalo Ludvig
kuningas, puhukaa puolestani!»

»Puhu vain sinä itse puolestasi», käski herttua. -- »Sanalla sanoen,
oletko airut vai etkö?»

»Vain tällä kertaa», tunnusti ilmisaatu petturi.

»No, pyhä Yrjänä auttakoon!» lausui herttua, luoden karsaasti silmänsä
Ludvigin puoleen. »Enpä tunne yhtään kuningasta -- yhtään
aatelisherraakaan -- paitsi _yhtä_ -- joka näin olisi häväissyt tätä
jaloa tiedettä, kuninkuuden ja aatelisuuden kulmakiveä! -- paitsi
kuningasta, joka lähetti Englannin Edvard'in luo passarin airueen
valepuvussa.»

»Semmoinen vehke», sanoi Ludvig nauraen tai ainakin ollen nauravinaan,
»oli ainoastaan semmoisessa hovissa luvallinen, missä ei siihen aikaan
käytetty mitään airuita, ja semmoisessa tilaisuudessa, milloin hätä
käski. Mutta vaikka sellainen teko saattoi käydä laatuun tuolle
typerälle, paksupäiselle saarelaiselle, niin ei kukaan, jolla on
hiukankin viisaammat aivot kilin metsäkarjulla, olisi yrittänyt
tuommoista kepposta tässä sivistyneessä Burgundin hovissa.»

»Olkoonpa hän tullut vaikka mistä», ärjyi herttua kiivaana, »täältä hän
ei eheänä palaa takaisin. -- Kuulkaa! -- Viekää hänet torille!
-- löylyttäkää häntä hevossuitsilla ja koirapiiskoilla, kunnes takki
repaleina roikehtii. -- Punaisen Metsäkarjun[1] kimppuun! -- hei, hei!
-- halloo, halloo!«

[1] Rouge-Sanglier merkitsee punaista metsäkarjua.

Neljä, viisi suurta metsäkoiraa, semmoista, joita Rubens ja Schneiders
yhteisissä metsästyskuvissaan ovat maalanneet, kuulivat heille tutut
herttuan loppuhuudot ja rupesivat haukkumaan sekä ulvomaan, aivan kuin
olisi joku metsäkarju juuri saatu makuusijaltaan liikkeelle.

»Pyhä risti!» huudahti Ludvig, joka oli kerkeä yhtymään tähän
vaaralliseen serkkunsa mielijohteeseen. Koska tuo aasi on metsäkarjun
taljaan pukeutunut, niin tekisi mieleni usuttaa koirat hänen
kimppuunsa, kunnes hän pujahtaisi jälleen ulos tuosta valenahastaan.»

»Oikein! Oikein!» huudahti Kaarle herttua, jonka hetkellisen mielialan
mukainen tämä mielijohde oli -- »niin tehdäänkin! -- Päästäkää koirat
irti! -- Hei Talbot! Hei Beaumont! -- Juoksuttakaamme häntä linnan
ovelta itäportille asti!»

»Tottahan te, armollinen herttua, kuitenkin kohtelette minua niinkuin
muitakin metsänotuksia», virkkoi mies, »ja suotte minulle kohtuullisen
ennakkomatkan?»

»Sinä olet vain käärmeen sukua», sanoi herttua, »ei siis metsästyslait
sinuun koske, puustaavin mukaan lukien. Mutta sittenkin saat
kuusikymmentä kyynärää ennakkomatkaa, jollei muun niin verrattoman
hävyttömyytesi vuoksi. -- Ylös, ylös, hyvät herrat! -- Lähdetään
katsomaan sitä pyyntiä!» -- Ja neuvottelukokous hajosi, kaikki
riensivät, molemmat hallitsijat etumaisena, katsomaan Ludvig kuninkaan
ehdottamaa armotonta huvitusta.

Rouge Sanglier oli oivallinen metsänotus; pelon lentimet apunaan,
kintuillaan kymmenkunta julmaa metsäkarjukoiraa, jotka torvien
torahtelemisista sekä metsästäjien hoilauksista kiihtyivät vielä
julmemmiksi, hän kiiti nopeana kuin tuuli, ja olisipa hän, jollei pitkä
airueentakki -- pahin mahdollinen vaate juoksijalla -- olisi ollut
hänelle haitaksi, kenties jättänytkin koirat jälkeensä. Kerran tai kaksi
hän teki myös polvia, joita katsojat kehuivat hyvin taitaviksi. Ei
muuten näyttänyt yksikään, ei edes Kaarlekaan, olevan niin mielissään
tästä pyyntihuvista, kuin Ludvig kuningas, osaksi valtiollisista syistä,
osaksi myös senvuoksi, että kaiken inhimillisen piinan näkeminen, jos se
ilmaantui naurettavassa muodossa, oli hänelle varsin suureksi huviksi.
Hän nauroi, niin että vedet silmistä pursuivat, ja ihastuksensa innossa
hän tarttui kiinni herttuan takkiin, ikäänkuin hakien siitä tukea.
Herttua puolestaan, jota asia yhtä paljon huvitti, laski toisen
käsivartensa kuninkaan kaulan ympärille; ja näin he nyt tässä seisoivat
sovinnollista yksimielisyyttä ja likeistä ystävyyttä ilmaisevassa
asennossa, joka oli aivan perinvastainen heidän äskeiselle välilleen.

Vihdoinpa viimein nopsuuskaan ei enää voinut pelastaa vale-airutta
takaa-ajavien koirien kynsistä; ne saavuttivat hänet, tempasivat maahan
ja olisivat luultavasti kuristaneet hänet kuoliaaksi, jollei herttua nyt
olisi huutanut: »Lyökää koiria ja vetäkää hännästä! lyökää ja vetäkää
hännästä! -- Ottakaa pois koirat! -- Hän on juossut aika miehen lailla,
ja vaikkei hän lopulla olekaan huvittanut meitä tappelullaan koiria
vastaan, niin en tahdo nähdä häntä surmattavan.»

Useat metsänvartijat riensivät siis koiria poistempaisemaan; pian olivat
he jo saaneetkin muutamat niistä vitjoihin ja ajoivat vielä takaa
toisia, jotka juoksivat katuja pitkin, ilolla ja voitonriemulla
heilutellen hampaissaan värjätyn ja ommellun veran repaleita, jotka
olivat repeytyneet siitä airueentakista, johon tuo onneton raukka
kovaksi onneksensa oli pukeutunut.

Juuri tällä hetkellä, kun herttuan mieli oli yhä kiintyneenä siihen,
mitä hän edessään näki, niin ettei hän ollenkaan huomannut mitä hänen
takanaan puhuttiin, kuiskasi Olivier le Daim, hiivittyään kuninkaan luo,
hänen korvaansa: »Se on mustalainen, Hairaddin Maugrabin -- ei olisi
hyvä, jos hän pääsisi herttuan puheille.»

»Hänen tulee kuolla», kuiskasi Ludvig vastaan; »kuolleet eivät kieli.»

Heti sen jälkeen Tristan Erakko, jolle Olivier oli saattanut sanan,
astui kuninkaan ja herttuan eteen, ja virkkoi tavallisella jyrkällä
puhetavallaan: »Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen majesteetti ja
armollinen herttua, mutta onpa tuo otus tuossa minun omani ja minä
vaatisin sitä -- se on merkitty minun merkkiraudallani -- liljakukka on
poltettu hänen olkapäähänsä, niinkuin kaikki voivat nähdä. -- Hän on
tuttu konna, on murhannut kuninkaan alamaisia, ryöstänyt kirkkoja,
häväissyt neitosia, ampunut metsäkauriita kuninkaan metsässä -- -- --.»

»Jo välttää, jo välttää», keskeytti hänet Kaarle herttua, »onpa hän kun
onkin minun kuninkaallisen serkkuni omaisuutta monestakin hyvästä
syystä. Mitä te, kuninkaallinen majesteetti, aiotte hänelle tehdä?»

»Jos hän jätetään minun valtaani», vastasi kuningas, »aion saada hänet
oppimaan ainakin yhden vaakunatieteen säännön, jossa taidossa hän on
niin oppimaton aion hänelle käytännöllisesti opettaa, mitä vaakunoissa
_ristikkäin pantu puu_ merkitsee, josta solmunuora roikkuu.»

»Ja se vaakuna ei tule hänessä riippumaan, vaan hän vaakunassa -- niin,
antakaa hänet vain Tristan kumminne oppiin -- hänhän on perinoppinut
professori semmoisissa salatieteissä.»

Näin vastasi herttua, purskahtaen pahanääniseen nauruun oman
kokkapuheensa johdosta, ja Ludvig yhtyi nauruun niin hartaasti, ettei
hänen riitaveljensä voinut olla ystävällisesti häneen katsahtamatta ja
virkkamatta:

»Voi Ludvig, Ludvig! Jospa kuitenkin olisit yhtä uskollinen kuningas
kuin iloinen seurakumppani! Johtuupa minulle kun johtuukin aina välistä
mieleen nuo iloiset päivät, joita me olemme yhdessä viettäneet.»

»Kyllä ne päivät saadaan uudestaan koittamaan, kunhan te vain tahdotte»,
virkkoi Ludvig. »Kyllä minä suostun kaikkiin kohtuullisiin ehtoihin,
joita te tässä nykyisessä tilassa ollessani suinkin kehtaatte minulta
vaatia, saattamatta itseänne koko kristikunnan suuhun. Ja että
lupaukseni myös aion pitää, vannon tämän pyhän jäännöksen kautta, jota
minulle on suotu armo aina kantaa kaulassani, nimittäin Vapahtajan
oikean ristinpuun palasen kautta.»

Näin sanoen hän otti esille pienen kultaisen rasian, joka kultaisilla
vitjoilla oli ripustettu hänen kaulaansa paidan päälle, ja suudeltuaan
sitä hartaasti hän jatkoi: »Ei ole koskaan mikään väärä vala tullut
vannotuksi tämän perinpyhän jäännöksen kautta, josta ei olisi seurannut
kostoa ennen vuoden loppua.»

»Ja kuitenkin», muistutti herttua, »juuri tuon saman esineen kautta te
vannoitte minulle ystävyyttä Burgundista lähtiessänne, ja sittenkin te
pian sen jälkeen lähetitte Rubempré'n bastardin minua murhaamaan tai
väkisin ryöstämään.»

»No, no, serkku kulta, johan te uudestaan lämmitätte vanhoja
riidanaiheita», sanoi kuningas; »mutta siinä asiassa, sen vakuutan
teille, olette ihan harhatiellä. -- Sitäpaitsi en silloin vannonutkaan
_tämän_ pyhän jäännöksen kautta, vaan oli minulla toinen palanen
oikeasta ristinpuusta, Turkin sultaanilta saatu, jonka voima luultavasti
oli heikontunut pitkällisen olonsa kautta uskottomien käsissä. Ja eikö
Yhteisen Edun liittokunta juuri sinä vuonna nostanut sotaa minua
vastaan? Ja eikö burgundilais-armeija, johon kaikki Ranskan kruunun
suuret vasallit olivat liittäytyneet, majaillut St. Denis'ssä? Ja eikö
minua pakotettu antamaan Normandiaa läänitysmaaksi veljelleni? -- Voi
Herra Jumala, varjele meitä valan rikkomisesta, kun se näin kalliin
pantin kautta on vannottu!»

»Hyvä on, serkku», vastasi herttua. »Kylläpä uskon, että te silloin
saitte kokea, kuinka tarpeellista on pitää sanansa. -- Ja nyt
kerrassaan: sanokaa viekkaudetta ja mutkittelematta -- tahdotteko pitää
lupauksenne ja tulla kanssani rankaisemaan tuota murhamiestä De la
Marck'ia sekä lüttichiläisiä?»

»Minä aion marssia heitä vastaan Ranskan armeijan ja nostoväenkin
kanssa, Oriflamme-lipun liehuessa.»

»Ei, ei», epäsi herttua, »se olisi enemmän kuin tarvitsen tai kuin edes
uskallan sallia. Kun vaan tuotte skotlantilaiset henkivartijanne sekä
parisataa peistä lisäksi, niin ne näyttävät kyllin, että te omasta
vapaasta tahdostanne olette mukana. Suuri armeija voisi -- -- --»

»Todella tehdä minut vapaaksi, niinhän te tarkoitatte, serkku kulta?»
keskeytti häntä kuningas. »No, hyvä on, määrätkää te vain seuralaisteni
luku.»

»Ja jotta tuo toinen kaunoinen eripuraisuuden aihe väliltämme katoaisi,
te suostutte kreivitär Isabella de Croyen avioliittoon Orleans'in
herttuan kanssa?»

»Serkku kulta», vastasi kuningas, »te koettelette, kuinka pitkälle minun
kohteliaisuuteni ulottuu. Herttua on minun tyttäreni Johannan kihlattu
sulhanen. Olkaa jalomielinen -- luopukaa siitä vaatimuksesta, ja
puhutaan mielemmin kaupungeista Sommejoen varrella.»

»Niistä saavat minun valtaneuvokseni keskustella teidän kanssanne,
kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Kaarle; »minä itse huolin vähemmän
rajojeni laajennuksesta kuin tehtyjen vääryyksien hyvittämisestä. Te
olette sekaantunut minun ja vasallieni välisiin asioihin, ja teidän
mielenne, armollinen kuningas, teki muka määrätä, kenellekä yksi
Burgundin hoitotytär oli tuleva. Teidän tulee nyt antaa tämän tytön käsi
eräälle teidän omista sukulaisistanne, koska te siihen asiaan olette
sekaantunut -- muuten meidän keskustelumme on lopussa.»

»Jos sanoisin sen kernaasti tekeväni», vastasi kuningas, »niin ei sitä
kukaan uskoisi. Arvatkaa siis tästä, serkku kulta, miten kernaasti
haluan olla teille mieliksi, kun minä, joskin varsin vastahakoisesti,
sanon, että minun oma vastenmielisyyteni ei ole oleva esteenä tuolle
ehdottamallenne avioliitolle siinä tapauksessa että molemmat
asianomaiset ovat siihen taipuvaiset ja että paavilta saadaan lupa
entisen kihlauksen rikkomiseen.»

»Kaikki muu tulee helposti sovitetuksi meidän ministeriemme kautta»,
virkkoi herttua, »ja me tulemme jälleen rakkaiksi serkuksiksi ja hyviksi
ystävyksiksi.»

»Kiitos Jumalalle!» lausui Ludvig, »joka, pitäen hallitsijain sydämiä
kädessänsä, armollisesti taivuttaa ne armoon ja laupeuteen, niin että
ihmisveren vuodatus estyy. -- Olivier», lisäsi hän salaa korvaan
suosikillensa, joka aina liikkui lähellä häntä, niinkuin palvelushaltija
noidan ympärillä, »kuule -- käske Tristan'in joutuun lopettaa tuo
mustalaiskarkuri.»



XXXIV

MESTAUS

      Ma vien sun lehtoon vihantaan,
      joss' itse valita saat puun.

      Vanha laulu.


»No kiitos, kunnia Jumalalle, joka soi minulle nauramisen sekä toisten
naurattamisen lahjan, ja häpeä sille tyhmälle pässinpäälle, joka pitää
hovinarrin virkaa halpana! Tämä leikki tässä, vaikkei juuri kaikkein
sukkelimpia -- käyneepä se kuitenkin laatuun, koska se on kahta
kruunupäätä hallitsijaa huvittanut -- tämä leikki, sanon, on tehnyt
enemmän Ranskan ja Burgundin välisen sodan estämiseksi, kuin sata
valtiollista syytä.»

Näin puhui Le Glorieux, kun viime luvussa kerrotun sovinnon johdosta
burgundilaiset vartijat käskettiin pois Peronnen linnasta, kuningas
muutettiin pahanmaineisesta kreivi Herbert'in tornista toiseen asuntoon,
ja sekä ranskalaisten että burgundilaisten suureksi iloksi Kaarle
herttuan ja hänen läänitysherransa väli jälleen ainakin päältä päin
nähden oli muuttunut luottamukselliseksi ja ystävälliseksi. Sittenkin
jälkimäinen selvästi huomasi vielä olevansa epäluulonalainen, vaikka
tosin häntä kohdeltiin juhlallisella kunnioituksella; mutta viisaasti
kyllä hän ei ollut siitä tietävinään, tekeytyen aivan huolettomaksi.

Sillä välin, niinkuin useinkin tapahtuu tämmöisissä tilaisuuksissa, kun
asianomaiset pääriitaveljekset ovat sovittaneet riitansa, sai yksi
heidän vehkeihinsä osallinen alempi käskyläinen kipeästi kokea, kuinka
tosi valtiollinen lauselma on, että suuret herrat monasti käyttävät
kunnottomia apulaisia, mutta, niinpian kun eivät enää tarvitse niitä,
sovittavat syynsä ihmiskuntaa vastaan jättämällä nuo apulaisensa surman
suuhun.

Tällä tarkotan Hairaddin Maugrabin'ia, jonka herttuan väki oli antanut
kuninkaan yliprovossin haltuun ja jonka tämä nyt uskoi molempien
luotettavien apulaistensa, Trois-Eschelles'n ja Petit-André'n käsiin,
mitä pikimmin lopetettavaksi. Yksi näistä pyöveleistä astui kummallakin
puolella tuomittua -- toinen laulaen hänelle ilo-, toinen surunuottia
-- jäljestä seurasivat muutamat vartijoiksi määrätyt sotamiehet sekä
suuri roistoväen joukko -- tämmöisen saattojoukon kera Hairaddin kulki
läheiseen metsään. Siellä aikoivat ne, joiden käsissä hänen kohtalonsa
nyt oli, hirttää hänet ensimäiseen tarpeeksi vahvaan puuhun,
säästääksensä siten itseltään hirsipuun hankkimisen vaivat ja mutkat.

Pitkältä ei mennytkään aikaa, ennenkuin he löysivät tammen, joka,
käyttääksemme Petit-André'n kokkapuhetta, oli »sovelias tämmöistä terhoa
kantamaan; he istuttivat siis kurjan pahantekijän penkille, asettivat
muutamia vartijoita hänen ympärilleen ja rupesivat sitten hät'hätää
valmistamaan kaikkea, mikä lopulliseen surmatapaukseen kuului. Tällä
hetkellä Hairaddin, luodessaan katseensa kansanjoukkoon, huomasi
Durward'in joka oli alkanut tunnustella tuota ilmisaatua petturia
entiseksi petolliseksi oppaakseen ja senvuoksi seurannut joukon mukana
katsellakseen hirttämistä ja saadakseen selville, oliko se todella sama
mies.

Kun pyövelit ilmoittivat, että kaikki oli valmiina, pyysi Hairaddin
sangen rauhallisella mielellä heiltä pientä armoa.

»Vaikka mitä, poikaseni, kunhan se soveltuu meidän
virkavelvollisuuteemme», virkkoi Trois-Eschelles.

»Se merkitsee tietysti», virkkoi Hairaddin, »vaikka mitä, paitsi että
saisin jäädä elämään.»

»Aivan oikein», vastasi Trois-Eschelles, »vieläpä hiukkasen enemmänkin.
Sillä koska näen, että olet päättänyt olla kunniaksi meidän ammatillemme
ja kuolla miehen tavalla, suutasi väärään vetämättä -- niin enpä, vaikka
meitä onkin käsketty kiirehtimään, paljon välitä, vaikka soisinkin
sinulle vielä kymmenen minuuttia ikää lisään.»

»Te olette liiankin armolliset», sanoi Hairaddin.

»Voimmehan me, totta kyllä, joutua moitteenalaisiksi sen johdosta»,
virkkoi Petit-André; »mutta mitäs siitä? -- Antaisinpa melkein
henkenikin tuommoisen lystin kuperikeikanheittäjän, tuommoisen sukkelan,
vikkelän ja pelkäämättömän pojan tähden, joka tahtoo sievästi keikahtaa
ylhäältä alas, niinkuin kunnon miehen sopii.»

»Niin että jos haluat pappia» -- lisäsi Trois-Eschelles.

»Tai pullollisen viiniä», sanoi hänen iloinen kumppaninsa.

»Tai virren veisata», virkkoi surunaama.

»Tai laulun laulaa», virkkoi ilonaama.

»En huoli kummastakaan, hyvät, lempeät ja nopsat ystäväni», vastasi
mustalainen. »Pyytäisin vain saada puhutella muutamia minuutteja tuota
jousimiestä, joka kuuluu Ranskan kuninkaan henkivartijoihin.»

Pyövelit tuumivat hetken aikaa; mutta Trois-Eschelles muisti, että
Durward'in, useammista syistä päättäen, luultiin olevan herransa, Ludvig
kuninkaan suuressa suosiossa, Ja senvuoksi he päättivät suostua
pyyntöön.

Qventin, kun hän heidän kutsumuksestaan läheni tuomittua pahantekijää,
ei voinut olla surkuttelematta hänen ulkomuotoansa, niin täydesti
ansaittu kuin olikin hänen osakseen tuleva kohtalo. Naurattavat ja
samalla surkeat nähdä olivat airueenpuvun koristeet, tähteet, joita
osaksi koirien hampaat, osaksi niiden kaksijalkaisten kynnet, jotka
pelastivat hänet koirien vimmasta viedäksensä hänet hirsipuuhun, olivat
repineet repaleiksi. Kasvoissa näkyi vielä siellä täällä maalin jälkiä
sekä valeparran tähteitä, jolla hän oli peittänyt muotoansa; poskilla ja
huulilla oli jo kalman väri. Mutta sittenkin osoitti Hairaddin, niinkuin
hänen kansalaisensa tavallisesti, kärsiväistä miehuutta, ja hänen
välkähtelevät, ympärilleen vilkkuilevat silmänsä samoin kuin väkinäinen
hymy suun pielissä näyttivät ilmaisevan, että hän uhalla odotti
kuolemaansa.

Durward'in sydän tunsi osaksi kauhistusta, osaksi surkuttelua, hänen
lähestyessään tuota kurjaa olentoa; ja nämät tunteet ilmenivät
luultavasti myös hänen käytöksestään, sillä Petit-André huusi:
»Tepastelkaa hiukan vikkelämmin, pulskea jousimies -- tämä herra ei
jouda odottaa teitä, jos te noin astutte, ikäänkuin kivet maassa
olisivat munia, joita te pelkäisitte tallaavanne rikki.»

»Minun pitää saada puhua hänen kanssaan kahden kesken», virkkoi
pahantekijä, ja toivottomuus hänen näin puhuessaan näytti sortaneen
hänen äänensä.

»Sepä tuskin soveltuu meidän virkavelvollisuuteemme, lystikäs
puunkiipijäni», epäili Petit-André; »me tiedämme vanhastaan, että sinä
olet liukas ankerias.»

»Olenhan minä sidottu teidän hevostenne satulavöillä käsistä sekä
jaloista», virkkoi pahantekijä; »ja voittehan te vartioidakin minua,
seisoen ympärilläni, vaikkei niin likellä että kuulisitte -- ja onhan
tuo jousimies teidän oman kuninkaanne palvelija -- minä lupaan teille
kymmenen gulden'ia.»

»Jos siitä summasta messuja luetettaisiin, voisi se olla hyödyksi hänen
sieluraukalleen», virkkoi Trois-Eschelles. »Jos sillä summalla viiniä
tai viinaa ostettaisiin, tulisi siitä hyvä virvoitus minun
ruumis-raukalleni», vastasi Petit-André. »Vieritäpä ne siis tänne, sievä
nuoranpingoittajani.»

»Maksakaa rahat noille verikoirille», sanoi Hairaddin Durward'ille.
»Minulta varastettiin viimeinen ropo, kun he koppasivat minut kiinni
-- niistä rahoista tulee teille paljon hyötyä.»

Durward maksoi pyöveleille heidän saatavansa, ja he, niinkuin sanansa
pitävät miehet ainakin, väistyivät syrjemmäksi, niin etteivät voineet
mitään kuulla -- pitäen kuitenkin pahantekijän kaikkia liikkeitä
tarkasti silmällä. Durward odotti hetken aikaa, että onneton mies jotain
sanoisi; vaan kun ei mitään kuulunut, kääntyi hän viimein itse hänen
puoleensa näillä sanoilla: »Vai tähän tämmöiseen loppuun sinä nyt
vihdoinkin olet joutunut?»

»Niin olen», vastasi Hairaddin; »senhän tiesi ennakolta tähdistä
lukematta tai kädestä povaamatta, tai muitta ennustuskonsteitta, että
menisin samaa tietä kuin muutkin heimolaiseni.»

»Ja tähän aikaiseen loppuun on sinut saattanut pitkällinen rikosten ja
petosten jakso»! virkkoi skotlantilainen.

»Eikä, sen vannon kirkkaan Aldeboran-tähden sekä kaikkien hänen
välkkyvien veljiensä kautta!» vastasi mustalainen. »Minut on saattanut
tänne oma hupsuuteni, kun uskoin, että frankkilaisten verenhimoista
julmuutta voisi edes hillitä se, mitä he itse ovat pitävinään kaikkein
pyhimpänä. Papinkaan messupaita ei olisi ollut minulle suuremmaksi
suojaksi kuin tämä airueentakki, vaikka te hartaasti aina pidätte
puheita jumalisuudestanne ja ritarillisuudestanne.»

»Ilmisaadulla petturilla ei ole mitään oikeutta toivoa suojelusta
väärinkäytetystä valepuvustaan», sanoi Durward.

»Vai ilmisaadulla!» virkkoi mustalainen. »Minun loruni oli aivan yhtä
hyvä kuin tuon vanhan airuthupsunkin -- mutta olkoonpa menneeksi
-- yhtähyvin nyt kuin hiukkasen myöhemmin.»

»Sinä kulutat aikasi turhaan», muistutti Durward. »Jos sinulla todella
on jotain sanomista minulle, niin virka se joutuun ja pidä sitten huoli
sielusi autuudesta.»

»Sieluniko?» vastasi mustalainen ilkeällä naurulla. »Luuletteko te, että
kahdenkymmenen-vuotinen spitaalitauti näin yhdessä silmänräpäyksessä
paranee? -- Jos minussa jotain sielun tapaista lienee, niin on se
hamasta siitä kun olin kymmenen vuoden vanha ja kauemminkin ollut
semmoisilla teillä, että minulta menisi koko kuukausi kaikkia rikoksiani
muistellessa, toinen jollekulle niitä kertoessa. -- Ja jos minulle
suotaisiinkin näin pitkä viivytysaika, niin lyön vetoa viidestä yhtä
vastaan, että se aika tulisi aivan toisiin asioihin käytetyksi.»

»Paatunut heittiö, älä pilkkaa Jumalaa! Virka minulle sanottavasi, ja
sitten jätän sinut kohtaloasi kärsimään», sanoi Durward, jonka sydämessä
kauhistus ja sääli taistelivat.

»Minulla olisi jotain pyydettävää teiltä»; sanoi Hairaddin. -- »Mutta
ensin ostan teidän suostumuksenne siihen; sillä teidän heimokuntanne,
vaikka se aina puhuukin laupeudesta, ei anna koskaan mitään ilmaiseksi.»

»Tekisipä melkein mieleni sanoa: sinun lahjasi menkööt hiiteen sinun
kanssasi», vastasi Durward, »jollet nyt olisi tässä juuri
iankaikkisuuden rajalla. -- Pyydä pyydettäväsi -- pidä itse vastalahjasi
-- siitä ei voi tulla minulle mitään hyvää -- muistan kyllin entisetkin
ystävyydentyösi.»

»Katsokaas, minulla oli rakkautta teitä kohtaan», virkkoi Hairaddin,
»tuon tapahtuman vuoksi Cher-joen rannalla, ja olisinpa mielelläni
hankkinut teille rikkaan rouvan. Te kannoitte hänen lahjoittamaansa
olkavyötä -- se saattoi minut osaksi väärään luuloon. Ja muuten minä
arvelin, että Hameline kukkarossa kannettavan rikkautensa kera sopi
teille paremmin, kuin tuo toinen naarasvarpunen ja hänen vanha
pesärähjänsä Bracquemont'issa, johon Kaarle herttua on iskenyt kyntensä
ja joka kyllä on hänen kynsissään edelleenkin pysyvä.»

»Älä nyt jaarittele joutavia, kurja raukka», muistutti Durward; »nuo
herrat tuolla alkavat jo käydä maltittomiksi.»

»Antakaa heille sitten kymmenen gulden'ia vielä kymmenestä minuutista»,
pyysi rikollinen, jonka mielessä, niinkuin hänen tilassaan tavallisesti,
lujuuden ohella kuitenkin oli halua viivyttää loppua; »minä lupaan
teille, että teille on tuleva siitä etua.»

»Käytä siten ostettu hetki hyvin», sanoi Durward ja sai helposti taas
uuden kaupan tehdyksi provossin miesten kanssa.

Hairaddin jatkoi taas: »Niin, sen vakuutan teille, kyllä minä hyvää
tarkoitin, ja Hamelinesta olisi tullut nöyrä, taipuvainen puoliso.
Onpahan hän jo nyt Ardennien Metsäkarjuunkin talttunut, vaikka olihan
tämän herran kosimistapa kovinta laatua, ja nyt Hameline istuu emäntänä
hänen lätissään, aivankuin olisi hän kaiken ikänsä elänyt
herneenpalkosilla ja tammenterhoilla.»

»Lakkaa jo noista raa'oista, sopimattomista leikkipuheistasi», käski
Durward, »tai, sen sanon sinulle vielä kerran, jätän sinut paikalla
surman omaksi.»

»Te olette oikeassa», sanoi Hairaddin, hetkisen aikaa vaiti oltuansa;
»mitä ei voi välttää, siihen täytyy käydä. -- No, kuulkaa sitten -- minä
tulin tänne tässä kirotussa valepuvussa siitä syystä, että olin saanut
suuren palkan De la Marck'ilta ja että vielä suurempaa toivoin saavani
Ludvig kuninkaalta -- sillä asiani ei ollut ainoastaan tuon
sodanjulistuksen tuominen, josta kenties olette kuullut, vaan myös
lisäksi tärkeän salasanoman saattaminen kuninkaan korviin.»

»Se oli pelottavan vaarallinen asia», virkkoi Durward.

»Vaarallisen työn mukaisen palkan minä siitä sain ja vaaralliseksi
työksi sen olenkin nyt saanut kokea», vastasi mustalainen. »De la Marck
on jo kerta ennenkin koettanut saattaa Ludvig kuninkaalle salasanomaa
Marthon'in mukana; mutta näyttää siltä kuin ei se tyttö olisikaan
päässyt itse kuninkaan, vaan ainoastaan hänen tähtienennustajansa
puheille. Hänelle hän kertoi kaikki mitä matkalla ja Schönwald'issa oli
tapahtunut; mutta tuskinpa ne tiedot ikänä pääsevät Ludvigin korviin
muuten kuin jonkun profetian muodossa. Vaan kuulkaas nyt minun
salaisuuttani, joka on paljoa tärkeämpi kaikkea, mitä tuo tyttö olisi
tietänyt kertoa: Wilhelm de la Marck on koonnut lukuisan ja vahvan
sotavoiman Lüttich'in kaupunkiin, ja päivä päivältä hän sitä lisää
pappi-äijän kolikkojen avulla. Mutta hän ei uskalla kuitenkaan astua
tantereelle tappeluun Burgundin ritaristoa vastaan, vielä vähemmän
koettaa kestää piiritystä kaupungissa, jonka muurit ovat rikkonaiset.
Tämän keinon hän siis on keksinyt -- hän aikoo antaa tuittupäisen
Kaarlen asettua vastarinnatta leiriin kaupungin edustalle; mutta
seuraavana yönä hän aikoo koko voimallaan karata leirin kimppuun. Hänen
joukossaan tulee olemaan monta ranskalaisten tavoin puettua miestä,
joiden hän käskee huutaa 'Ranska!' 'Pyhä Ludvig!' ja 'Denis Montjoye!'
jotta luultaisiin suuren ranskalaisen apujoukon olevan kaupungissa.
Siitä tietysti on nouseva perinjuurinen hämmästys burgundilaisten
joukossa; ja jos sitten Ludvig kuningas henkivartijoineen,
seuralaisineen sekä muiden hänellä kenties käsillä olevien sotamiesten
kanssa käy avuksi, niin toivoo Ardennien Metsäkarju lujasti saavansa
koko Burgundin armeijan teloitetuksi. -- Semmoinen on minun salaisuuteni
ja minä jätän sen teille perinnöksi. Auttakaa tai estäkää sitä hanketta
-- myökää se tieto Ludvig kuninkaalle tai Kaarle herttualle, pelastakaa
tai saattakaa surmaan kumpi tahansa -- minulle ykskaikki. Minä
puolestani olen vain siitä pahoillani, etten voi itse pistää siihen
tulta, niinkuin ruutimiinaan, joka olisi heidät kaikki räjähdyttänyt
ilmaan.»

»Tämä on todellakin tärkeä salaisuus», virkkoi Durward, joka kohta
älysi, kuinka helposti kansallisviha saattoi syttyä leirissä, jossa
ranskalaisia ja burgundilaisia majaili yhdessä.

»Niin on», sanoi Hairaddin, »ja nyt, kun te sen olette saanut kuulla, te
muka tahtoisitte rientää pois ja jättää minut kuulemattakaan sitä
pyyntöä, josta jo ennakolta olen maksanut.»

»Virka minulle pyyntösi», sanoi Durward, »niin täytän sen, jos suinkin
voin.»

»No, eipä se juuri mikään kovin suuri pyyntö olekaan -- se koskee vain
Klepper parkaa, minun hevoskoniani, ainoata elävää olentoa, joka minua
saattanee kaivata. -- Noin virstan tai parin päässä eteläänpäin tapaatte
sen nurmikolta aution sysimiehen mökin luota. Viheltäkää sille näin»
-- hän vihelsi omituisella tavalla -- »ja huutakaa sen nimeä, niin se
tulee teidän luoksenne. Täällä on sen suitset nuttuni alla -- hyvä,
etteivät ne konnat niitäkin vieneet minulta, sillä ei Klepper tottele
toisia suitsia. Ottakaa hevonen ja pitäkää sitä hyvin -- en uskalla
sanoa: entisen omistajan tähden -- mutta ainakin senvuoksi, että teidän
käsiinne olen antanut vallan päättää suuren sodan kallistumisesta
toiselle tai toiselle puolelle. Klepper ei ole koskaan pettävä teitä
pulassa -- olkoon yö tai päivä, kova tai pehmeä, kaunis tai paha ilma,
lämmin talli tai talvinen taivas katoksena, kaikki on sille
yhdentekevää. Jospa vain olisin päässyt ulos Peronnen portista siihen
paikkaan saakka, mihin Klepper'in olin jättänyt, niin enpä nyt olisikaan
tässä pulassa. -- Lupaatteko olla hyvä Klepper'ille?»

»Minä vannon täyttäväni sinun pyyntösi», vastasi Durward, liikutettuna
tästä muuten niin paatuneen sydämen hellyyden vilahduksesta.

»Hyvästi nyt sitten!» virkkoi pahantekijä. »Mutta malttakaas vielä
-- malttakaas -- en tahtoisi toki kuolla epäkohteliaana, laiminlyöden
naisen antamaa asiaa. -- Tämä kirje tässä on Ardennien Metsäkarjun
kaikkein armollisimmalta ja kaikkein hupsuimmalta puolisolta hänen
mustasilmäiselle veljentyttärelleen -- ahaa! näenpä jo teidän
silmistänne, että olen sangen taipuvaisen sanansaattajan valinnut. -- Ja
nyt vielä yksi sana lisäksi -- en muistanutkaan sanoa, että satulani
sisään olen kätkenyt kukkaron täpötäynnä kultakolikoita; niiden tähden
juuri suostuin tähän vaaralliseen yritykseen, josta saan nyt näin
kalliin hinnan maksaa. Ottakaa te ne, niin saatte sadoin verroin
takaisin noille verenhimoisille orjille antamanne gulden'it. -- Te
saatte olla minun perilliseni.»

»Ne voin kuluttaa messuihin ja rukouksiin sielusi puolesta», sanoi
Durward.

»Älkää tuota sanaa uudestaan mainitko», sanoi Hairaddin, jonka muoto
muuttui kauhistavaksi, »semmoista ei ole -- ei voi olla -- ei saa olla
olemassa! -- Se on vain viekkaitten pappien tyhjää lorua!»

»Kurja -- perinkurja mies! Käänny parempiin ajatuksiin! -- Anna minun
rientää pappia noutamaan -- kyllähän nämät miehet suostunevat vielä
hiukan odottamaan -- minä maksan heille siitä», sanoi Durward. »Mikä
sinulle tulee osaksi, kun tämmöisellä mielellä katumattomana kuolet?»

»Minä sulan elementteihin», virkkoi paatunut uskoton, painaen sidotut
käsivartensa vasten rintaansa. »Minun toivoni ja luottamukseni on se,
että ihmisruumiin ihmeellinen rakenne on jälleen sulava luonnon
yleiseen kokonaisuuteen, valettavaksi uusiksi luomiksi, joita luonto
jokapäivä luopi jokapäivä katoavien sijaan -- sulat aineet muuttuvat
sateeksi ja virroiksi, multamaiset aineet tulevat heidän emonsa maan
lisäksi, ilmamaiset aineet haihtuvat tuuleen, ja tulenkaltaiset
enentävät Aldebora-tähden sekä sen veljien loistoa. -- Tässä uskossa
olen elänyt, siinä myös tahdon kuolla! -- Mene nyt pois, mene tiehesi!
-- Älä häiritse minua kauemmin! -- Nyt olen jo puhunut viimeiset sanani,
jotka ovat kuuluvat kuolevaisen olennon korviin!»

Vaikka Durward olikin syvästi liikutettu miehen kauhistavasta tilasta,
näki hän kuitenkin, että olisi ollut aivan turha yrittää herättää häntä
tilansa tuntoon. Hän sanoi siis mustalaiselle jäähyväiset, joihin
tuomittu vastasi vain pienellä, jörömäisellä päännyökkäyksellä, niinkuin
mietteisiinsä vaipunut ihminen sanoo jäähyväiset niille, jotka häntä
häiritsevät. Durward astui nyt metsään päin ja löysi helposti sen
paikan, missä Klepper oli ruohoa syömässä. Hevonen riensikin hänen
luokseen heti kun se kuuli vihellyksen, mutta ei tahtonutkaan ensin
antaa itseään kiinni, vaan kuorskahti ja hypähti syrjään, kun outo sitä
lähestyi. Mutta Qventin oli ylimalkain tottunut hevosten luonnonlaatuun
ja kenties hän erittäinkin tunsi Klepper'in tavat, sillä hän oli
Hairaddin'in kanssa matkatessansa usein ihaillut tätä ratsua; siten hän
kuitenkin lopulta sai kuolevalta mustalaiselta saamansa perinnön
haltuunsa. Aikaa ennen kuin Durward palasi takaisin Peronneen, oli jo
Hairaddin mennyt sinne, missä hän sai havaita kauhistuttavan uskonsa
tyhjäksi -- pelottava havainto ihmiselle, joka ei koskaan ollut katunut
mennyttä aikaa eikä pelännyt tulevaista!



XXXV

KUNNIAPALKINTO

      Kaunottarelle onneks on, kun hän
      omaksi parhaan miekkamiehen joutuu.

      Pfaltzkreivi.


Durward'in palatessa takaisin Peronneen, pidettiin siellä par'aikaa
neuvottelua, jonka päätös, lähemmin kuin mitä hän tiesi arvatakaan,
koski häntä, ja joka erinomaisella tavalla vaikutti hänen vastaiseen
kohtaloonsa, joskin neuvottelun pitäjät olivat niin korkeita arvoltansa,
ettei olisi helposti uskonut hänen kaltaisellaan voivan olla mitään
yhteistä heidän kanssaan.

Ludvig kuningas oli, De la Marck'in lähettilään käynnin jälkeen,
käyttänyt jokaista mahdollista tilaisuutta voittaakseen vielä enemmän
puolellensa herttuan suosiota, joka tuon mainitun seikan syystä taas oli
alkanut hänen puoleensa taipua. Hän pyysi herttualta neuvoa tai,
pikemmin sanoen, kuulusteli hänen tahtoansa, kuinka paljon ja mitä
sotajoukkoja hänen tulisi herttuan liittolaisena viedä mukanaan
Lüttich'iä vastaan aiotulle yhteiselle retkelle. Hän näki aivan
selvästi, että Kaarle tahtoi leiriinsä ainoastaan luvultaan pienen,
mutta säädyltään valitun ranskalais-joukon, joka tulisi olemaan hänelle
pikemmin liiton panttina kuin apulaisena. Mutta, muistaen Des Comines'n
neuvon, myöntyi kuningas näihin herttuan ehdotuksiin niin helposti, kuin
olisivat ne syntyneet hänen oman vapaan tahtonsa vaatimuksesta.

Tämän myöntyväisyyden harmin Ludvig lievitti kuitenkin sillä, että hän
hellitti kostonhimonsa ohjat kardinaali Balue'ta vastaan, jonka neuvosta
hän oli päättänyt osoittaa Burgundin herttualle näin ylen suurta
luottamusta. Tristan, joka läksi Ranskaan käskettyä apuväkeä noutamaan,
oli samalla myös saanut käskyn viedä kardinaali Balue Loches'n linnaan
ja siellä sulkea hänet yhteen noista rautahäkeistä, joiden sanottiin
olevan tämän herran keksimät.

»Koettakoon hän nyt omaa keksintöään», ilkkui kuningas; »hän on pyhän
kirkon palvelija -- me emme saa hänen vertaan vuodattaa. Mutta hänen
hiippakunnallansa -- Pasques-Dieu! -- on tulevana kymmenenä vuotena
oleva valloittamaton muuri ympärillään korvaukseksi siitä, että rajat
tulevat olemaan hiukan ahtaat! -- Ja pidä huoli, että käsketty sotaväki
heti joutuu tänne.»

Kukaties Ludvig toivoi tällä alttiilla myöntymisellään voivansa väistää
toisen, hänelle vastahakoisen ehdon, jonka herttua sovittajaisiksi oli
vaatinut. Mutta jos hänellä oli se toivo, niin oli hän vallan väärin
käsittänyt serkkunsa mielenlaadun; sillä ei ikänä ole ollut miestä
maailmassa, joka olisi ollut itsepintaisempi päätöksissään, ja kaikkein
vähimmin hän oli taipuvainen hellittämään mitään, mitä hän vihan
vimmassaan tai hänelle mielestään tehdyn vääryyden sovitukseksi oli
kerran vaatinut.

Heti siis, kun tarpeelliset sanansaattajat oli Ranskaan lähetetty
noutamaan apuväeksi määrättyjä sotajoukkoja, kutsui Kaarle Ludvigin
luoksensa julkisesti antamaan suostumuksensa Orleans'in herttuan ja
Isabella de Croyen avioliittoon. Kuningas noudatti kutsua raskaalla
huokauksella, ja pyysi vain, että ensiksi pidettäisiin kuulustelu, koska
toki oli tarpeellista tietää, mitä mieltä Orleans'in herttuan itse oli
tässä asiassa.

»Sitä ei olekaan laiminlyöty», vastasi Burgundin herttua; »Crévecoeur on
puhutellut Orleans'in herttuaa ja on havainnut -- ihme kyllä! -- hänen
olevan kylmäkiskoisen sille kunnialle, että hän voisi saada
kuninkaallisen morsiamen, vieläpä niin peräti kylmäkiskoisen, että hän
on väittänyt hänelle tarjotun avioliiton Croyen kreivittären kanssa
kaikkein ystävällisimmäksi tarjoumukseksi, minkä hän ikänä jonkun isän
suusta olisi voinut kuulla.»

»Sitten hän on varsin epäkohtelias ja kiittämätön, virkkoi Ludvig;
»mutta käyköön asia kokonaan teidän tahtonne mukaan, kunhan vain saatte
itse asianomaiset siihen suostumaan.»

»Siitä ei huolta», sanoi herttua.

Muutamia minuutteja sen jälkeen kun siten oli sovittu, käskettiin siis
Orleans'in herttua sekä Croyen krevitär, jolla jälkimäisellä oli
tässäkin tilaisuudessa, niinkuin edellisessä, Crévecoeur'in kreivinna ja
Ursulalais-luostarin päänunna seurakumppaneinaan, molempien hallitsijain
eteen. Kaarle herttua ilmoitti sitten heille, että molemmat hallitsijat
-- Ludvig istui vastaansanomatta, äänetönnä, yrmeänä arvonsa
alennuksesta -- olivat viisaudessaan päättäneet yhdistää Orleans'in
herttuan ja Croyen kreivittären kädet, vahvistukseksi sille iänikuiselle
sovinnolle, joka tästä lähtien oli pysyvä Ranskan ja Burgundin välillä.

Orleans'in herttuan oli sangen vaikea hillitä iloansa kuullessaan tämän
ehdotuksen, ja kuitenkin arkatuntoisuus sanoi hänelle, ettei sitä iloa
ollut sopiva näyttää Ludvigin nähden. Ainoastaan tottumuksen kautta
tavaksi tullut kuninkaan pelko tekikin sen hänelle mahdolliseksi, niin
ettei hän vastannut muuta kuin velvollisuuden vaativan häntä tyytymään
hallitsijansa vaaliin.

»Rakas serkkuni, Orleans'in herttua», virkkoi Ludvig yrmeän vakavasti,
»koska minun tässä minulle niin vastenmielisessä tilaisuudessa täytyy
puhua, ei minun tarvitse teille muistuttaa, että teidän ansionne tähden
olin tarjonnut teille puolison omasta suvustani. Mutta koska minun
serkkuni, Burgundin herttua, katsoo teidän kätenne määräämisen toiselle
varmimmaksi pantiksi vastaisesta ystävyydestä hänen maansa ja minun
maani välillä, niin on näiden molempien onni minulle siksi rakas, etten
voi niiden hyväksi olla uhraamatta omaa tahtoani ja toivoani.»,

Orleans'in herttua heittäytyi polvilleen ja suuteli -- tällä kertaa
varmaankin totisella rakkaudella -- kättä, jonka kuningas, kääntäen
silmänsä pois, ojensi hänelle. Hän, niinkuin useimmat läsnäolevat, luuli
tämän teeskentelijämestarin antaessa väkinäisen suostumuksensa,
kuninkaan luopuvan mielitoivostaan ja uhraavan isän sydämentunteet
valtiollisen pakon ja kotimaan edun vuoksi -- juuri semmoista luuloa
synnyttääkseen olikin Ludvig sallinut vastahakoisuutensa päästä
näkyviin: Burgundin herttua oli myös liikutettu, ja Orleans'in herttua
tunsi sydämessään omantunnonvaivoja sen johdosta, että hän ehdottomasti
oli riemastunut päästessään vapaaksi Johanna prinsessan kihloista. Mutta
jos hän olisi arvannut, kuinka katkerasti kuningas häntä salaa
sydämessään kiroili ja mitä vastaisen koston mietteitä siinä samassa
sydämessä kuohui, niin eipä ole luultavaa, että hänen sydämensä tässä
tilaisuudessa olisi ollut niin ylen arkatuntoinen.

Kaarle kääntyi nyt nuoren krevittären puoleen ja ilmoitti aiotun
avioliiton hänelle lyhyillä sanoilla, niinkuin asian, jossa ei voinut
olla mitään puhetta viivyttelemisestä eikä epäröimisestä, ja lisäsi
vielä sen olevan kovinkin edullisen seurauksen kreivittären
taipumattomuudesta eräässä edellisessä tilaisuudessa.

»Minun herrani ja herttuani», vastasi Isabella, tehden mielensä niin
lujaksi kuin mahdollista, »minä olen kuullut teidän käskynne ja tyydyn
niihin.»

»Hyvä on, hyvä on», keskeytti hänet herttua, »kyllä me kaikista muista
asioista pidämme huolta. -- Te olette, kuninkaallinen majesteetti»,
jatkoi hän Ludvigin puoleen kääntyen, »tänä aamuna saanut nähdä
metsäkarjun ajoa, mitäpä te arvelisitte siitä, jos nyt iltapuolella
panisimme suden liikkeelle?»

Nuori kreivitär huomasi, että ratkaisevan sanan ilmipuhuminen oli
välttämätöntä.

»Te käsititte sanani väärin», virkkoi Isabella ujosti puhuen, mutta
kuitenkin niin kovalla, selvällä äänellä, että herttua, vaikka hän
jonkun sisällisen aavistuksen vuoksi mielellään olisi ollut
kuuntelematta, ei voinut olla kääntämättä huomiotansa tytön puoleen.
»Minun suostumukseni», jatkoi kreivitär, »ei tarkoittanut muuta kuin
noita läänityksiä ja tiluksia, jotka teidän esi-isänne, armollinen
herttua, antoivat minun esi-isilleni, ja jotka nyt luovutan teille
takaisin, jos minun läänitysherrani arvelee, että tottelemattomuuteni
tässä asiassa on tehnyt minut kelvottomaksi niitä kauemmin pitämään.»

»Haa! Pyhä Yrjänä auttakoon!» huusi herttua polkien vimmoissaan jalkansa
maahan. »Tietääkö tuo hupsu kenenkä edessä hän seisoo tässä -- kenelle
hän puhuu?»

»Minun herrani», vastasi neito yhä vielä säikähtymättä, »minä seison
minun valtiaani, ja, niin toivon, oikeutta noudattavan valtiaan edessä.
Jos otatte minulta tilukseni pois, niin otatte takaisin kaikki, mitä
teidän esi-isänne ovat antaneet, ja te rikotte sillä ainoan siteen
meidän välillämme. Te ette ole antanut minulle tätä takaa-ajettua,
mitätöntä ruumistani, vielä vähemmän olette antanut hengen, joka minussa
asuu. -- Ja ne molemmat olen päättänyt omistaa Jumalani palvelukseen
Ursulalais-luostarissa tässä kaupungissa, tämän pyhän äidin, abbedissan
johdon alla.»

Herttuan vimmaa ja hämmästystä tuskin voimme oikein käsittää, jollemme
kuvaile mielessämme, miten haukka hämmästyisi, jos kyyhkynen uhkaavasti
kohottaisi siipensä sitä vastaan. »Tokkohan pyhä äiti ottaisikaan perin
tyhjää tyttöä luostariinsa?» kysyi hän ylenkatseellisella äänellä.

»Jos hän ensi aluksi tekisikin luostarillensa sen vahingon», vastasi
Isabella, »niin lienee toki, toivon minä, sukuni jaloilla ystävillä sen
verran armeliaisuutta, että he keräävät kokoon jonkun summan Croyen
kreivin orvon avuksi.»

»Se on valhe!» ärjäsi herttua. »Se on kelvoton tekosyy, keksitty
peitteeksi salaiselle, hänen arvoaan häpäisevälle rakkaudelle. -- Herra
Orleans'in herttua, teidän omaksenne hänen tähtyy tulla, vaikkapa
täytyisi minun omin käsin raastaa hänet alttarin eteen!»

Crévecoeur'in kreivinna, peloton ja puolisonsa suuriin ansioihin sekä
korkeaan asemaan herttuan suosiossa luottava nainen, ei malttanut enää
pysyä ääneti. -- »Herra herttua», sanoi hän, »vimmassanne olette te
villiytynyt teidän arvollenne aivan sopimattomiin sanoihin. -- Ei ketään
aatelisnaista viedä väkisin vihille.»

»Ja myöskin on vastoin kristityn hallitsijan velvollisuutta», lisäsi
päänunna, »estää jumalista sielua, joka murtuneena tämän maailman
huolista ja vainoomisista haluaa päästä Taivaan morsiameksi.»

»Eikä minun serkulleni, Orleans'in herttualle, sovi myöskään», sanoi
Dunois, »kunnialla suostua tarjottuun avioliittoon, johon tämä neito
julkisesti on ilmoittanut olevansa vastahakoinen.»

»Jospa minun olisi sallittu», virkkoi Orleans'in herttua, jonka herkkään
sydämeen Isabellan kauneus oli tehnyt syvän vaikutuksen, »vähän aikaa
koettaa, enkö saisi pyyntöni kreivittären silmissä näyttämään
mieluisemmalta.»

»Herra herttua», lausui Isabella, jonka lujuus oli nyt vielä vahvistunut
saatuaan niin monelta haaralta puolustusta, »se olisi turhaa -- olen
lujasti päättänyt olla tähän avioliittoon suostumatta, vaikka se onkin
paljoa korkeampi kuin mitä ansaitsen.»

»Eikä minulla myöskään ole aikaa», sanoi herttua keskeyttäen hänet,
»odottaa kunnes tämän neitosen oikut ovat ennättäneet muuttua ensi
kuunvaihteen mukana. -- Herra Orleans'in herttua, tämä tyttönen on heti
paikalla näkevä, että tässä on pakko totella.»

»Ei ainakaan minun tähteni, armollinen herttua», virkkoi Orleans'in
herttua, joka huomasi, ettei hänen, jos hän piti kunniastaan lukua,
sopinut käyttää herttuan itsepäisyyttä eduksensa. »Minulle on julkisesti
ja selvin sanoin annettu rukkaset, siinä on kyllin ranskalaiselle,
kuninkaalliselle prinssille. Hän ei voi jatkaa kosimistansa.»

Kaarle iski vimmaisen silmäyksen Orleans'in herttuaan, toisen
kuninkaaseen, ja nähtyänsä Ludvigin katsannossa, vaikka tämä kaikin
voimin kokikin peittää tunteitansa, salaista riemua, hän puhkesi
häväistyksiin.

»Kirjoita», ärjäsi hän sihteerilleen, »että tuomitsen tämän
tottelemattoman, hävyttömän tyttö-letukan tiluksensa menettämään ja sitä
paitsi vankeuteen. Hän on suljettava kurituslaitokseen seuraksi niille,
jotka elämällään ovat osoittaneet olevansa hänen vertaisiansa
hävyttömyydessä!»

Tästä nousi yleinen nurina.

»Herrani ja herttuani», lausui Crévecoeur'in kreivi puhjeten sanoiksi
kaikkien puolesta; »tätä teidän pitäisi tarkemmin miettiä. Me, teidän
uskolliset vasallinne, emme voi sallia, että tämmöinen häväistys kohtaa
Burgundin aatelistoa ja ritaristoa. Jos Isabella kreivitär on tehnyt
pahoin, niin saakoon hän rangaistuksensa -- mutta tavalla, joka on
sopiva hänen arvolleen ja myös meidän arvollemme, jotka veren ja
sukulaisuuden siteillä olemme yhdistetyt hänen sukuunsa.»

Herttua oli hetkisen aikaa ääneti ja katsoa tuijotti neuvonantajaansa
niinkuin härkä, joka, kun paimen häntä ajaa pois tieltä, mihin sen mieli
tekee, arvelee, ajattelee, ruvenneeko tottelemaan, vai karanneeko ajajan
päälle ja viskannee hänet ilmaan.

Varovaisuus voitti tässä kuitenkin vimman. Kaarle huomasi, että sama
mielipide oli yleinen hänen neuvoskunnassaan; hän pelkäsi Ludvigin
käyttävän edukseen tätä erimielisyyttä Burgundin vasallien parissa; ja
luultavasti myöskin -- sillä hän oli pikemmin raaka ja väkivaltainen
kuin häijy luonteeltansa -- häntä itseäänkin jo hävetti hänen
epäkunniallinen päätöksensä.

»Oletpa oikeassa, Crévecoeur», virkkoi hän viimein, »ja minun suustani
oli päässyt ajattelematon sana. Tämän tytön kohtalo on päätettävä
ritarillisuuden sääntöjä noudattamalla. Hänen pakonsa Lüttich'iin on
aiheuttanut piispan murhan. Se, joka paraiten kostaa sen ilkityön,
tuoden meille Ardennien vuoriston Metsäkarjun pään, saa vaatia meiltä
Isabella de Croyen kättä. Ja jos tyttö silloinkin on vastahakoinen, me
ainakin voimme antaa voittajalle Croyen läänitysmaat palkinnoksi,
jättäen hänen oman jalomielisyytensä päätettäväksi, kuinka suuren summan
pääsörahaksi luostariin hän tahtoo tytölle antaa.»

»Herra herttua!» vastusti kreivitär, »muistakaa, että minä olen Reinhold
kreivin -- teidän isänne vanhan, urhoollisen ja uskollisen palvelijan
tytär! Voitteko te määrätä minut palkinnoksi taitavimmalle
miekanheiluttajalle?»

»Olihan yksi teidän esivanhemmistanne», virkkoi herttua, »voittona
eräissä turnajaisissa -- teidän kädestänne toki tulee taisteltavaksi
todellisessa kahakassa. Sen vain vielä lisään Reinhold kreivin tähden,
että voittajan tulee olla aatelissukua, ilman moitetta sukunsa ja oman
käytöksensä puolesta. Mutta jos hän niin on, vaikka hän olisi köyhin
kaikista, jotka ikänä ovat pujottaneet miekkavyönkielen soljen läpi, on
hänellä sittenkin oikeus pyytää teidän kättänne. Sen vannon pyhän
Yrjänän, herttuaallisen kruununi ja tämän ritarimerkkini kautta! -- Haa,
jalot herrat», lisäsi hän, kääntyen läsnäolevien ritarien puoleen, »tämä
päätös toki luullakseni on ritarisääntöjen mukainen?»

Isabellan vastustus haihtui kuulumattomaksi yleiseen, riemulliseen
hyväksymishuutoon, ja yli kaikkien muiden kuului vanhan lordi
Crawford'in ääni, joka valitti, että niskaa rasittava ikävuosien paino
esti häntä näin kauniin voiton tähden miekkaansa sivaltamasta. Herttua
ihastui tästä yleisestä suostumuksesta, ja hänen mielensä asettui
jälleen hiljaisemmaksi, niinkuin paisunut virta, joka on laskeutunut
luonnollisten äyräittensä tasalle.

»Tuleeko meidän, joille onni jo on suonut aviokumppanimme», kysyi
Crévecoeur, »vain katselijoina ottaa osaa tähän hauskaan leikkiin? Se
paikka ei sovi minun kunniani kanssa yhteen, sillä minulla on
itsellänikin vannottu vala täytettävänä tuon torahampaisen,
pörhöharjaisen pedon, De la Marck'in suhteen.»

»Hakkaa päälle vain miehen lailla, Crévecoeur», sanoi herttua. »Jos saat
voiton, niin sopiihan sinun, koska et saa tyttöä omaksesi, antaa hänet
kenelle vain tahdot -- Tapani kreiville, veljenpojallesi esimerkiksi.»

»Suurkiitos, armollinen herra!» kiitti Crévecoeur. »Koetanpa kun
koetankin parastani siinä tappelussa; ja jos minulle sattuisi se onni,
että pääsisin muiden edelle, niin saa Tapani koettaa, eikö hän kauniilla
puheillaan saattaisi voittaa abbedissaa.»

»Toivonpa», virkkoi Dunois, »ettei Ranskankaan ritaristo ole erotettu
tästä loistavasta kiistasta?»

»Jumala varjelkoon, kunnon Dunois!» vastasi herttua, »jollei muusta
syystä, niin ainakin siitä, että saisimme nähdä teidän koettavan kaikkia
voimianne. Mutta», lisäsi hän, »jollei olekaan mitään, mikä estäisi
Isabella neitoa tulemasta jonkun ranskalaisen puolisoksi, niin lieneepä
kuitenkin välttämätön asia, että Croyen kreivi tulee Burgundin
alamaiseksi.»

»Kyllin, kyllin puhuttu» sanoi Dunois; »sitten ei minun vaakunani
poikkiviiva koskaan saa Croyen krevikruunua yläpuolellensa -- minä aion
elää ja kuolla ranskalaisena. Mutta kuitenkin, vaikken voikaan noita
tiluksia saada, aion itse neidon voittamiseksi käydä miekanmittelyyn.»

Le Balafré ei uskaltanut ääneensä puhua näin korkeitten herrojen
kuullen; mutta hän mutisi kuitenkin itsekseen: »Kas nyt, Santeri
Souplejav, pidä nyt puoliasi! -- Sinähän aina ennustit, että meidän
sukumme pääsisi onnen kukkuloille avioliiton kautta, ja nythän, jos
koskaan, olisi tilaisuus saada sinun sanasi toteumaan.»

»Eipä minua kukaan muista», ilveili Le Glorieux, »vaikka olen varma,
että vien kun vienkin voiton teidän kaikkien nenän editse!»

»Niin oikein, viisas ystäväni», sanoi Ludvig; »sillä missä naisella on
sananvalta, siellä aina suurin narri on ylimmässä suosiossa.»

Sillä aikaa kun hallitsijat ja korkeat herrat tällä tavoin laskivat
leikkiä Isabellan kohtalosta, koettivat abbedissa sekä Crévecoeur'in
kreivinna turhaan lohdutella häntä, joka heidän kanssansa jo oli
poistunut neuvottelusalista. Edellinen lohduttaja vakuutti, että pyhä
Neitsyt vihastuksella oli häätävä jokaista, joka yrittäisi tempaista
pois harrasta nunnaksi pyrkijää pyhän Ursulan arkun palveluksesta.
Crévecoeur'in kreivinna puolestaan kuiskaili maallisempia lohdutuksia
vakuuttaen, ettei yksikään oikea ritari, joka sattuisi saamaan voiton
tuossa aiotussa kiistassa, vastoin Isabellan oma tahtoa vaatisi
itselleen herttuan lupaamaa palkintoa; ja saattoihan kenties onni sattua
semmoisellekin kiistaveljelle, johon Isabella voisi mieltyä, niin ettei
herttuan totteleminen kävisikään vaikeaksi. Rakkaus, samoinkuin
epätoivo, tarttuu oljenkorteenkin; vaikka tämän hänelle osoitetun
mahdollisuuden herättävä toivo oli sangen heikko ja epätietoinen,
alkoivat kuitenkin Isabella neidon kyyneleet hänen sitä ajatellessaan
valua vähemmän katkerina.



XXXVI

LÜTTICH'IN EDUSTALLA

      Kuoloonkin tuomittu se ei
      viel' luovu toivoistaan,
      vaikk' yksin tuska hälle jäi,
      eteenpäin katsoo vaan.
      Tien meille toivo hauskuutta,
      kuin kirkas kynttilä,
      se kirkkaamman vain valon saa,
      kosk' yö on pimeä.

      Goldsmith.


Muutamien päivien perästä liehahti Ludvigin suun ympärille tyydytetyn
kostonhimon ilkkuileva hymy; hän oli näet saanut sen sanoman, että
hänen suosikkinsa ja neuvonantajansa, kardinaali Balue nyt jo huokaili
rautaisessa häkissä, joka oli niin laitettu, ettei siinä juuri missään
asennossa, paitsi pitkällään ollessa, saattanut mukavasti ojentautua;
-- ja siinä paikassa, olkoon tämä sivumennen sanottu, sai herra
kardinaali sitten kenenkään surkuttelematta viettää melkein kaksitoista
vuotta. Apulaissotajoukko, jota herttua oli Ludvigilta vaatinut, oli
myös nyt jo tullut; ja kuningas lohdutti itseään sillä, että ainakin
siinä tulisi olemaan riittävä turva hänen persoonalleen kaikkea
väkivaltaa vastaan, vaikkei hän näin vähällä voimalla voinut, joskin
hänen mielensä olisi tehnyt, ruveta kiistaan Burgundin suuren armeijan
kanssa. Hänellä oli nyt myös vapaa valta, kunhan sopiva aika ilmaantui,
ryhtyä uudestaan avioliittohankkeeseensa tyttärensä ja Orleans'in
herttuan välillä. Ja vaikka hänen sydämessään tuntuikin häväistykseltä
marssia täten parhaitten aatelisherrojensa kanssa oman vasallinsa lipun
jäljessä samaista kaupunkia vastaan, jonka puolta hän aina oli pitänyt,
ei hän kuitenkaan ollut tästä seikasta juuri milläänkään, toivoen vain
että joku vastainen päivä oli kallistava onnen taas hänen puolelleen.
»Sillä sattumus», virkkoi hän luotettavalle Olivierilleen, »voipi tosin
saattaa yhden hyvän kortin käsiin, mutta kärsivällisyys ja viisaus
kuitenkin viimein pelissä voiton vievät.»

Tämmöiset olivat kuninkaan mietteet, kun hän eräänä kauniina aamuna
elonkorjuun lopulla nousi hevosensa selkään. Hän oli tässä pikemmin
ikäänkuin voittajan riemusaaton jatkona kuin itsenäisenä hallitsijana,
joka kulkee henkivartijainsa ja ritaristonsa etupäässä; mutta sitä
surematta Ludvig ratsasti huoletonna ulos Peronnen gootilaisesta
portista yhtyäkseen burgundilaiseen armeijaan, joka juuri silloin läksi
marssimaan Lüttich'iä vastaan.

Useimmat korkeasäätyiset naiset istuivat komeimpiin vaatteisiinsa
puettuina portin kaarilla sekä ympärysmuurilla ihastellen tälle retkelle
lähtevien soturien loistavia joukkoja. Tänne oli Crévecoeur'in kreivinna
Isabellankin tuonut. Jälkimäinen oli ollut siihen sangen vastahakoinen;
mutta Kaarlelta oli tullut ankara käsky, että sen, joka oli tässä
kilpataistelussa tuleva voitoksi, piti näyttäytyä taisteluun lähteville
ritareille.

Heidän virratessaan esille portista näkyi hyvinkin monessa kilvessä ja
lipussa uusia kirjoituksia jä kuvia, joilla niiden kantajat ilmaisivat
hartaan halunsa käydä kilpailemaan ihanasta voitosta. Yhteen lippuun oli
maalattu kilpatantereen loppupäätä kohti kiitävä hevonen -- toiseen
nuoli, joka lensi pilkkatauluun -- eräällä ritarilla oli kilvessään
verta vuotava sydän, muka hänen rakkautensa merkkinä -- toisella
pääkallo ja laakeriseppel osoitteena, että hän oli päättänyt joko kuolla
tai voittaa. Monta muutakin sellaista vertauskuvaa näkyi siellä,
muutamat niin mutkikkaita ja salaisia, että niistä olisi ollut työtä
älykkäämmällekin selittäjälle. Jokainen ritari myös, senhän arvaa,
karahutti ratsunsa tulisimpaan juoksuun ja ojensi sitten itsensä
jaloimpaan asentoon, kun hän ajoi ihanien rouvien ja neitosten silmien
sivuitse, saaden heiltä urhoutensa kehotukseksi suloisia hymyjä sekä
tervehdyksiä nenäliinojen ja olkavöitten heilutuksin. Ludvigin
jousimies-komppania, joka oli ikäänkuin valitsemalla valittu Skotlannin
kansan parhaista miehistä, herätti erittäinkin yleistä ihastusta
loistavalla ja uljaalla ulkomuodollansa.

Ja yksi näistä muukalaisista uskalsi osoittaa tuttavuuttansa kreivitär
Isabellalle tavalla, johon ei korkeimmillakaan Ranskan aatelismiehillä
ollut uskallusta ollut. Se oli Qventin Durward, joka, kun hän rivissään
ratsastaen ajoi naisten sivuitse, ojensi peitsensä kärjessä Croyen
kreivittärelle hänen tätinsä kirjeen.

»No, niin totta kuin olen kunniallinen ritari!» tiuskasi Crévecoeur'in
kreivi, »onpa hän aika hävytön, tuo kunnoton maankuljeksija!»

»Älkää häntä siksi sanoko, Crévecoeur», vastusti Dunois. »Minulla on
tukeva syy todistaa hänen urhouttansa -- erittäinkin juuri tämän neidon
puolustuksessa.»

»Te nostatte melua tyhjästä» virkkoi Isabella punastuen häpeästä ja
osaksi myös harmista. »Tämä kirje on täti-paraltani -- hän, kirjoittaa
iloisesti, vaikka hänen tilansa varmaankin on kauhistava.»

»Antakaa kuulla, antakaa kuulla mitä Metsäkarjun morsian kirjoittaa»,
pyysi Crévecoeur.

Isabella kreivitär luki kirjeen, jossa hänen tätinsä näytti koettavan
kaunistella huonoa kauppaansa niin paljon kuin mahdollista. Hän
lohdutteli itseänsä sopimattomasta ja liian hätäisestä häitten
pitämisestä sillä, että hän kehui onneansa, kun muka oli joutunut yhden
aikakauden uljaimpien miesten puolisoksi, miehen, joka urhoudellansa
juuri oli päässyt hallitsevaksi ruhtinaaksi. Hän pyysi, ettei Isabella
suinkaan tuomitsisi hänen Villeänsä (sitä nimeä hän käytti) toisten
ihmisten juorujen perusteella, vaan viivyttäisi päätöstänsä, kunnes
persoonallisesti tutustuisi häneen. Oli Villelläkin kenties vikansa,
mutta ne kuuluivat välttämättömästi senlaatuisten miesten luonteeseen,
joita Hameline aina oli pitänyt erittäin suuressa arvossa. Ville oli
vähän liiaksi viinille ahne; mutta samanlainenhan myös oli ollut urhea
ritari Gottfried, Hamelinen isän-isä -- hän oli hiukan liiaksi
tuittupäinen ja verenhimoinen luonteeltaan, mutta samanlainen oli myös
Hamelinen oma veli Reinhold ollut -- Jumala suokoon hänen sielulleen
autuuden! -- hän oli vähän raa'anlainen puheessaan, mutta niinhän oli
melkein kaikkien saksalaisten tapa; -- myöskin hän oli vähän liiaksi
oikullinen ja käskeväinen, mutta hallitahan kaikki miehet aina tahtovat.
Seurasi sitten vielä muitakin samanlaisia puolustuspuheita; ja lopuksi
Hameline ilmoitti pyyntönsä ja toivonsa, että Isabella koettaisi
sanansaattajan avulla päästä pakoon tyranninsa, Burgundin herttuan
vallasta, ja tulla rakkaan sukulaisensa luoksi Lüttich'in hoviin. Siellä
heidän välillään olevat pienet eripuraisuuden aiheet, jotka kenties
voisivat nousta sen johdosta, että heillä kumpaisellakin oli
perintöoikeus kreivikuntaan, saataisiin helposti sovitetuiksi avioliiton
kautta Isabellan ja Kaarle Eberson'in välillä. Sulhanen oli tosin
nuorempi aiottua morsiantaan, mutta semmoinen seikka, sen hän (neiti
Hameline) kenties saattoi oman kokemuksensa nojalla vakuuttaa, oli
epäkohta, jota sopi kärsiä paljoa helpommin kuin mitä Isabella saattoi
arvatakaan.

Tähän Isabella kreivitär lopetti lukemisensa; sillä abbedissa huomautti
teeskennellyllä inholla, että nunnaksi aikovalle jo siinä oli aivan
kylliksi tämän maailman turhuuksista, ja Crévecoeur'in kreivi huudahti:
»Hiiten tuo kavala noita-akka! -- Aivanhan tämä neuvo maistuu härskiltä,
niinkuin paistettu juusto hiirensatimessa! -- Hyi, ja vieläkin hyi tuota
vanhaa viekoituslintua!»

Crévecoeur'in kreivinna torui vakavasti puolisoansa näiden liian kovien
sanojen johdosta. »De la Marck», sanoi hän, »on varmaankin viekoitellut
Hamelinea jollakin teeskennellyllä kohteliaisuudella.»

»Hänkö muka olisi teeskennellyt kohteliaisuutta!» nauroi kreivi; »ei,
kaiken semmoisen teeskentelemisen syytöksestä minä tuomitsen hänet aivan
vapaaksi. Yhtähyvin voisi kohteliaisuutta toivoa todelliselta
metsäkarjulta -- yhtähyvin voisi koettaa silata vanhaa ruosteista
hirsipuukahletta levykullalla. Ei -- hupsu tuo naikkonen kyllä on, mutta
eipä hän kuitenkaan ole semmoinen lampaanpää, että hän olisi todella
rakastunut suteen, joka hänet on ryöstänyt, vieläpä lisäksi, kun hän on
nähnyt hänet omassa luolassansa. Mutta semmoisia te naiset kaikki olette
-- koreat sanat teidät heti voittavat -- onpahan, sen uskallan sanoa,
tämäkin ihana serkkuni varmaan tulisesti halukas lentämään tuonne
tätinsä hullunparatiisiin, porsas-prinssin morsiameksi.»

»Ei, semmoinen hullutus on kaukana minun mielestäni», vakuutti Isabella.
»Päinvastoin soisin nyt kahta vertaa hartaammin vielä kostoa noille
kunnon piispan murhaajille, koska samalla tätini pelastuisi konnan
kynsistä.»

»No, kas kerrankin minä taas kuulin tosi Croyen äänen!» huudahti kreivi;
ja siihen päättyi kaikki puhe siitä kirjeestä.

Mutta meidän on huomauttaminen, että Isabella, lukiessaan kirjettä
ystävilleen, ei katsonut tarpeelliseksi mainita erästä jälkikirjoitusta,
jossa rouva Hameline, naisten lailla, kertoi töistään ja toimistaan. Hän
antoi veljentyttärelleen tiedoksi, että hän juuri oli heittänyt kesken
päällysnutun ompelemisen, jota hän valmisti puolisolleen, tikkaellen
siihen välinauhan liittäminä yhteen -- Croyen ja La Marck'in vaakunat
rinnan. Tämän työn hän oli täksi kertaa jättänyt kesken sen vuoksi, että
hänen Wilhelminsä valtiollisista syistä oli päättänyt puettaa toisia
miehiä omaan rautapaitaansa ja itsellensä valita Orleans'in vaakunalla
koristetun asun, sanalla sanoen Dunois'n puvun. Kirjeeseen oli myös
liitetty toisella käsialalla kirjoitettu lippu, jonka sisältöä kreivitär
ei myöskään katsonut tarpeelliseksi kertoa; siinä olivat vain nämät
sanat: »Jollette pian saa kuulla minusta Maineen torven kautta, niin
päättäkää siitä, että olen kuollut, ja kunniallisella tavalla kuollut.»

Ajatus, jonka Isabella tähän asti aina oli karkoittanut sydämestään
hurjana, mahdottomana ajatuksena, kiiti nyt kaksinvertaisella
kirkkaudella hänen sielunsa läpi. Ja koska naisen älyltä harvoin jäävät
tarpeelliset keinot keksimättä, sai hän niin toimitetuksi, että Durward
niin pian kuin koko sotavoima oli täydessä marssissa, sai tuntemattoman
käden kautta neiti Hamelinen kirjeen takaisin merkittynä
jälkikirjoituksen kohdalla kolmella kruunulla ja seuraavalla
lisäyksellä: »Se, joka ei pelännyt Orleans'in vaakunaa, kun se paistoi
uljaan omistajansa rinnassa, ei suinkaan voi pelätä sitä, kun se peittää
tyrannin ja murhamiehen rintaa.» -- Tuhannet kerrat suuteli nuori
skotlantilainen tätä kehotusta ja painoi sitä rintaansa vasten -- sillä
se viittasi hänelle tietä, jonka päässä Kunnia ja Rakkaus molemmat
seisoivat, palkitseva seppele kädessä; ja paitsi sitä se antoi hänelle
tiedon muille tuntemattomasta salaisuudesta, minkä avulla Durward
saattoi saada selvän tuosta miehestä, jonka kuolemasta yksin hänen
toivonsa elossa pysyminen riippui. Tämän salaisuuden hän viisaasti kyllä
päätti kätkeä omaan sydämeensä.

Mutta sitä vastoin Durward älysi, ettei samalla lailla tullut kätkeä
Hairaddin'in salaista ilmoitusta De la Marck'in aiotusta rynnäköstä.
Sillä tämä, jollei oltu tarkasti varoillaan, voisi saattaa koko
piiritysarmeijan perikatoon; sangen vaikeaa näet oli, koska siihen
aikaan sodittiin vielä jokseenkin huonossa järjestyksessä, tointua
yöllisestä arvaamattomasta päällekarkauksesta. Asiaa mietittyänsä hän
tuli viimein siihen päätökseen, ettei hän ilmoittaisi asiaa muuten kuin
suoraan omalla suullaan ja molemmille hallitsijoille yhdessä; hän
pelkäsi näet, että näin hyvin keksityn ja menestystä lupaavan hankkeen
ilmoittaminen Ludvigille erikseen voisi saattaa kovin suureen
kiusaukseen tämän kuninkaan häilyvän rehellisyyden, ja kenties pikemmin
olla vain suuremmaksi avuksi kuin esteeksi De la Marck'in rynnäkölle.
Durward päätti siis odottaa tilaisuutta, jolloin Ludvig ja Kaarle
olisivat yhdessä, jota tilaisuutta ei luultavasti kuitenkaan kovin pian
tarjoutuisi, koska yhdessäollessa tarpeellinen sydämen tunteitten
hillitseminen ei ollut kummallekaan mieleen.

Sillä välin jatkettiin yhä marssia ja liittolaiset saapuivat pian
Lüttich'in alueelle. Täällä Burgundin sotaväki, ainakin osa heistä,
nimittäin Nylkyrien nimellä tunnetut joukot, rupesivat kaikin tavoin
nylkemään asukkaita sillä tekosyyllä, että muka piti kostaa piispan
murha, siten todistaen saaneensa kunnianimensä täydellä syyllä. Tämä
heidän käytöksensä oli suureksi vahingoksi Kaarlen asialle, sillä
tuskastuneet talonpojat, jotka muuten luultavasti eivät olisi
sekaantuneet riitaan, tarttuivat nyt aseisiin omaksi puolustuksekseen ja
haittasivat sotavoiman marssia sillä, että he telottivat pienempiä
partiokuntia ja, yhä peräytyen kaupungille päin pääarmeijan edeltä,
enensivät niiden lukua ja vimmaa, jotka olivat päättäneet siellä pitää
puoltansa. Ranskalaiset, joita oli vähäinen joukko, mutta erittäin
valituita sotureita, pysyivät kuninkaansa käskystä aina riveissään,
kukin lippunsa takana, ja noudattivat ankarinta sotakuria. Mutta tämä
käytöksen erilaisuus kiihdyttti taas Kaarle herttuan epäluuloja, joka ei
voinut olla sanomatta, että Ludvigin soturit käyttäytyivät enemmän
lüttichiläisten ystävien kuin Burgundin liittolaisten tavalla.

Viimeinkin, mitään kovempaa vastarintaa kohtaamatta, saapui armeija
viljavaan Maas-laaksoon ja suuren kansakkaan Lüttich'in kaupungin
edustalle. Schönwald'in linnan he tapasivat perinjuurin hävitettynä, ja
saivat kuulla, että Wilhelm de la Marck, joka sotapäällikkönä, joskin
vain siinä ainoassa suhteessa, ansaitsi kehumista, oli vienyt kaiken
voimansa kaupunkiin; hän oli nähtävästi päättänyt väistää tappelua
tasaisella tantereella Ranskan ja Burgundin ritaristoa vastaan. Mutta
päällekarkaajat saivat pian kokea, kuinka vaarallinen rynnäkkö suurta
kaupunkia vastaan voi olla, vaikkakaan sen vallit eivät ole eheät,
kunhan vain asukkaat puolustavat sitä epätoivon vimmalla.

Osa burgundilaisista etujoukoista, nähdessään vallien olevan
murrettuina, täynnä suuria ruhjoja, luulivat, ettei ollutkaan muuta
estettä, vaan että he voisivat mukavasti marssia sisään. He ryntäsivät
siis etukaupunkiin huutaen: »Burgundi, Burgundi! Tappakaa, tappakaa!
Kaupunki on meidän vallassamme! Muistakaa Ludvig Bourbon'ia!» Rivien
järjestys rikkoutui ahtailla kaduilla, osaksi hajosikin kokonaan, kun
moni riensi ryöstämään. Silloinpa yhtäkkiä karkasi itse kaupungista
suuri lüttichiläisjoukko ulos, kävi vimmatusti heidän kimppuunsa ja sai
aikaan melkoisen telotuksen. De la Marck osasi myös käyttää hyödykseen
vallinruhjoja, joiden kautta sopi eripaikoista päästä ulos; hän lähetti
väkeänsä eri teitä riidanalaista etukaupunkia kohti, niin että
viholliset saivat nyt yht'aikaa kimppuunsa hyökkäyksiä sekä edestä että
myös sivuilta ja takaa. Hämmästyneinä tästä arvaamattomasta,
kaikinpuolisesta, vimmaisesta vastarinnasta burgundilaiset tuskin
jaksoivat pitää paikkaansa. Iltahämäräkin enensi myös heidän
häiriötänsä.

Kaarle herttua, saadessansa tämän sanoman, vimmastui silmittömäksi, eikä
hänen vihansa siitä hiukkaakaan viihtynyt, että Ludvig kuningas kysyi,
eikö hän saisi lähettää ranskalaisia huovejansa tuohon etukaupunkiin
burgundilaisia auttamaan ja noutamaan takaisin. Kaarle hylkäsi tämän
tarjoumuksen ja tahtoi itse henkivartijainsa etupäässä rientää sinne,
varomattomasti liian kauas hyökännyttä etujoukkoaan pelastamaan. Mutta
Crévecoeur ja D'Hymbercourt pyysivät sitä tehtävää itselleen; he
kiirehtivät tappelutantereelle kumpikin eri haaraltansa paremmassa
järjestyksessä ja sovitellen siten, että toisella olisi apua toisesta.
Siten onnistuikin näiden molempien kuuluisien sotapäällikköjen saada
lüttichiläiset takaisin ajetuiksi ja päästää etujoukkonsa pulasta; mutta
tämä oli jo kuitenkin, paitsi vangeiksi joutuneita, menettänyt koko
kahdeksansataa miestä kaatuneita, joista toista sataa huovia. Vankeuteen
ei ollut kovinkaan monta joutunut, sillä useimmat oli D'Hymbercourt
jälleen vapauttanut, joka nyt valloitti myös tuon riidanalaisen
etukaupungin ja asetti vartijoita kaupunginpuoliseen päähän; tämän
etukaupungin ja itse kaupungin välillä oli näet noin 5--600 levyinen
aukea tanner, rakentamatta jätetty juuri siksi, että kaupungin muuria
olisi helpompi suojella. Vallihautaa ei ollut etukaupungin ja kaupungin
välillä tässä paikassa, sillä maaperä oli kalliota. Vastapäätä olevassa
kaupungin muurissa näkyi portti, mistä oli helppo rynnätä ulos, ja
paitsi siitä näkyi pari, kolme ruhjottua kohtaa, jotka Kaarle herttua
oli revittänyt St. Tron'in tappelun jälkeen ja jotka nyt hät'hätää
olivat tuketut hakulilla. D'Hymbercourt asetti kaksi tykkiä porttia
vastapäätä, toiset kaksi suurimpaa vallinruhjoa kohti, esteeksi ulos
hyökkäyksiä vastaan kaupungista, ja palautui sitten burgundilaisen
pääjoukon luo, jonka hän tapasi suuressa häiriössä.

Herttuan lukuisan armeijan pää- ja takajoukko olivat näet yhä vielä
jatkaneet marssia eteenpäin, vaikka masennettu ja karkoitettu etujoukko
jo peräytyi; näin olivat ne kaikki yleiseksi hämmennykseksi
sekaantuneet. Häiriö oli siitä tullut vieläkin suuremmaksi, että
ylimajoittaja D'Hymbercourt oli poissa. Kaiken muun pahan lisäksi tuli
nyt myös yökin, pilkkoisen pimeä niinkuin suden vatsassa; taivaasta
alkoi myös virrata rankkaa, kovaa sadetta, ja paikka, mihin
piiritysarmeijan piti leirinsä laittaa, oli lietteinen, täynnä ristiin,
rastiin käyviä ojia. Tuskin on mahdollista täydesti käsittää
minkälaiseen hämminkiin Burgundin armeija oli joutunut; päälliköt olivat
eksyneet erilleen väestään, sotamiehet lipuistaan ja johtajistaan.
Jokainen, niin alhainen kuin ylhäinenkin, pyrki vain suojaan ja lepoon,
tyytyen siihen, jos itse vain sai paikan. Tappelusta palaavat uupuneet
ja haavoitetut soturit saivat turhaan pyytää suojaa ja virvoitusta.
Toiselta puolen taas ne, jotka eivät heidän väelleen tulleesta
vahingosta vielä tienneet mitään, tunkivat eteenpäin, rientäen muka
saamaan osaansa ryöstöstä, jota heidän, luulonsa mukaan par'aikaa aika
hauskasti harjoitettiin kaupungissa.

Takaisin tultuansa oli D'Hymbercour'illa sanomattoman vaikea työ
tehtävänään, ja se muuttui vielä kiusallisemmaksi herttuan nuhdesanojen
kautta; sillä tämä ei yhtään ottanut korviinsakaan sitä puolustusta,
että vielä tärkeämpi tehtävä oli pidättänyt D'Hymbercourt'ia muualla.
Viimeinpä loppui kun loppuikin kelpo soturin maltti kuunnellessaan
herttuan järjettömiä soimauksia. »Minä läksin täältä», virkkoi hän,
»etujoukkoamme kutakuinkin järjestämään, jättäen pääarmeijan teidän oman
johtonne alle, armollinen herttua; ja nyt, takaisin tultuani, en voi
löytää mitään eturintamaa, en mitään kylkijoukkoja, en mitään
takajoukkoja, niin perinjuurin ovat kaikki hämmentyneet.»

»Sitä enemmän olemme sillitynnyrin kaltaisia», tokaisi Le Glorieux
joukkoon, »joka onkin flanderilaisen armeijan luonnollisin vertauskuva.»

Hovinarrin puhe saattoi herttuan nauramaan ja kenties sai pitemmän
riidan hänen ja loukatun sotapäällikön välillä vältetyksi.

Suurella vaivalla saatiin pieni, jollekulle rikkaalle lüttichiläiselle
kuuluva huvila tyhjennetyksi muista majaanpyrkijöistä ja varustetuksi
herttuaa sekä hänen läheisintä seuraansa varten; ja D'Hymbercourt ynnä
Crévecoeur kokosivat viimein myös läheisyyteen pienen vahtijoukon, noin
neljäkymmentä huovia, jotka siihen paikkaan virittivät itselleen suuren
nuotiovalkean alaspurettujen ulkohuoneitten hirsistä.

Vähän enemmän vielä vasemmalla, tämän huvilan ja kaupungin portin
vastapäätä olevan, burgundilaisten etujoukon käsiin joutuneen
etukaupungin välillä oli toinenkin huvila, jonka ympärillä oli puutarha
sekä piha, ja niiden takana pari, kolme aidattua pellonsarkaa. Tämän
huvilan Ranskan kuningas valitsi pääkortterikseen. Ludvig ei ollut juuri
itse suuri soturi, ainoastaan sen verran kuin luontainen pelottomuus
vaaran kohdatessa ja terävä järki saattoivat hänet siksi tehdä; mutta
hän valitsi aina huolellisesti palvelukseensa taitavimmat siinä
ammatissa ja soi heille sen luottamuksen, jonka he ansaitsivat. Niinkuin
jo sanottu, majaili hän lähimpien seuralaistensa kanssa tässä toisessa
huvilassa; osa hänen skotlantilaisista henkivartijoistaan oli saanut
sijansa pihalla, jossa heillä ulkohuoneissa sekä vajoissa oli pahan
ilman suojaa; loput heistä oli puutarhassa. Muilla Ranskan huoveilla oli
kortterinsa hyvin likekkäin hyvässä järjestyksessä, ja vahteja oli
asetettu useampiin paikkoihin, kenties tapahtuvan päällekarkauksen
ilmoittamista varten.

Dunois ja Crawford, revittämällä alas välimuureja, laittamalla aukkoja
pensasaitoihin, täyttämällä ojia ynnä muulla semmoisella pitivät huolta
siitä, että eri sotajoukot helpommin voisivat päästä toinen toisensa
avuksi ja että koko heidän sotavoimansa olisi hyvässä yhteydessä
keskenään, jos hätä tulisi. Tässä työssä oli heillä useita vanhempia
upseereja sekä sotamiehiä apuna, erittäinkin teki Le Balafré
ahkeruudellansa itsensä huomatuksi.

Kuningas puolestaan katsoi hyväksi kursastelematta lähteä Burgundin
herttuan majapaikkaan tiedustelemaan, mihinkä keinoihin nyt aiottiin
ryhtyä ja mitä apua häneltä vaadittiin. Hänen tulonsa johdosta
kutsuttiin sotaneuvoskunta kokoon, joka asia muuten ei olisi juolahtanut
Kaarlen mieleenkään.

Nyt Durward hartaasti pyysi päästä molempien hallitsijain puheille,
sanoen itsellään olevan jotain tärkeää ilmoitettavana. Hänen pyyntöönsä
suostuttiinkin helposti, ja suuri oli Ludvigin kummastus, kun hän kuuli
Qventin'in vakavasti ja selvin sanoin ilmoittavan, että Wilhelm de la
Marck aikoi yön aikana, ranskalaisiin vaatteisiin puettuna,
ranskalaisten lippujen kera, karata piirittäjien leiriin. Ludvig olisi
luultavasti paljon mielemmin suonut, että tämä tärkeä sanoma olisi
tullut yksistään hänen tietoonsa. Mutta kun nyt koko juttu oli tullut
näin julkisesti kerrotuksi Burgundin herttuan kuullen, ei hän voinut
tehdä muuta kuin virkkaa: »Tämä sanoma, lienee se sitten totta tai
valhetta, on meille sangen tärkeä.»

»Eipä rahtusenkaan vertaa -- eipä rahtusenkaan vertaa!» vastasi herttua
huolimattomasti. »Jos siinä hankkeessa, josta tämä nuori mies puhuu,
todella olisi perää, niin eipä olisi skotlantilaiseen
henkivartijakomppaniaan kuuluva jousimies saattanut sitä minun
tietooni.»

»Olkoon miten tahansa», sanoi Ludvig, »mutta joka tapauksessa pyytäisin
teitä, serkku kulta, ja niin myös teidän upseerejanne, huomaamaan, että
minä, estääkseni tämmöisen, kenties äkkiarvaamatta päällemme tulevan
ryntäyksen harmilliset seuraukset, käsken soturieni sitoa valkeat
olkavyöt haarniskojen yli. -- Dunois pitäköön huolen, että se käsky heti
annetaan -- jos nimittäin», lisäsi hän, »meidän veljemme ja
ylipäällikkömme siihen suostuu.»

»Enpä siinä mitään pahaa näe», vastasi herttua, »jollei vain Ranskan
ritareita pelottane saada kuulla sanottavan itseänsä »piianpaidan hihan
ritareiksi».

»Sehän olisikin tässä tilaisuudessa vallan sopiva liikanimi, Kaarle
veikkoseni», tokaisi Le Glorieux, »koska piikanen on aiottu urhokkaimman
palkinnoksi.»

»Oikein puhuttu, herra Viisaus», virkkoi Ludvig. »Ja nyt hyvästi,
serkku, minä lähden aseisiin pukeutumaan. -- Mutta, sivumennen, kuinka
käy, jos minä omalla kädelläni voittaisin Isabella kreivittären?»

»Kuninkaallinen majesteetti», vastasi herttua muuttuneella äänellä,
»teidän pitäisi silloin tulla minun uskolliseksi flanderilaiseksi.»

»Enpä voisi», vakuutti Ludvig totisinta ystävyyttä ilmaisevalla äänellä,
»tulla uskollisemmaksi kuin mitä jo olen, ja soisin vain, että voisin
myös saada teidät, serkku kulta, sitä uskomaan.»

Herttua vastasi lausumalla jäähyväiset äänellä, joka kuului melkein aran
hevosen korskahdukselta, kun se hypähtää, säikähtyen hyväilyä yrittävää
ratsumiestä, joka pyrkii sen selkään ja siksi koettaa saada sen hiljaa
seisomaan.

»Antaisin minä hänelle vaikka kaiken hänen viekkautensa anteeksi»,
virkkoi herttua sitten Crévecoeur'ille; »mutta sitä en voi suoda
anteeksi, kun hän luulee minut semmoiseksi pölkkypääksi, että uskoisin
hänen puheensa todeksi.»

Ludvig puolestaan, tultuaan takaisin majapaikkaansa, puheli myös
suosikkinsa Olivier le Daim'in kanssa. --»Tuossa skotlantilaisessa»,
sanoi hän, »on viekkautta ja suorasukaisuutta niin sekaisin, etten
oikein saa selvää hänestä. Pasques-Dieu! että hänen piti tehdä sellainen
hullutus, jota en ikänä voi antaa anteeksi, ja ilmaista kelpo De la
Marck'in rynnäkkötuuma herttuan, Crévecoeur'in sekä kaikkien muiden
kuullen, kun hänen olisi tullut kuiskata se minun korvaani, antaen
minulle ainakin tilaisuutta valita, tahdoinko sitä auttaa vai estää?»

»Parempi on näin kuin on, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Olivier.
»Onpa tässä nyt monta teidän seuralaisjoukossanne, joiden omatunto ei
sallisi burgundilaisten kimppuun käymistä ilman syytä, eikä myöskään
liittoa De la Marck'in kanssa.»

»Oikein puhut, Olivier. «Onhan semmoisia hupsuja maailmassa, eikä
minulla nyt ole aikaa viihdyttää heidän omantunnonvaivojansa pienoisella
oman edun pulverilla. Meidän täytyy siis kaikkien pysyä rehellisinä
miehinä, Olivier, ja Burgundin uskollisina liittolaisina; tänä yökautena
kumminkin -- aika kenties kerta tuonnee tilaisuutta parempaan leikkiin.
-- Mene käskemään, ettei yksikään mies saa riisua aseita päältään, ja
että he, jos siksi tulee, lennättävät luotinsa niihin, jotka huutavat
'Ranska!' tai 'pyhä Denis!' aivan kuin jos kuulisivat huudettavan
'Helvettiä ja Perkelettä!' Minä itsekin käyn levolle täydessä asussa.
-- Ja Crawford asettakoon Qventin Durward'in vahtirivimme perimmäiseen
paikkaan, lähimmäksi kaupunkia. Tulkoon hänen osakseen ensimäinen
siunaus tuosta rynnäköstä, jonka hän meille on ilmoittanut -- jos hänen
onnensa häntä siinäkin suosii, sitä parempi hänelle. -- Mutta pidä
erittäin huolta Martius Galeottista, ja katso että hän pysyy
varajoukossa, aivan turvallisessa paikassa. Hän on kovin uhkarohkea, ja
hupsu kuin onkin, hän tahtoo yht'aikaa muka olla sekä filosofi että
miekkamies. Pidä huolta kaikista näistä, Olivier, ja nyt hyvästi.
-- Cleryn pyhä Neitsyt ja Tours'in pyhä Martti suokoot minulle
rauhallista unta!»



XXXVII

RYNNÄKKÖ

      Hän katsoi: -- luvut lukemattomat
      kaupungin portist' ulos tunkivat.

      Jälleenvoitettu Paratiisi.


Tuo suuri armeija, joka oli asettunut leiriin Lüttich'in edustalle, oli
pian vaipunut syvimpään äänettömyyteen. Kauan aikaa vielä olivat
kaikuneet lippujensa luo asettuvien sotamiesten huudot, kuuluen
ikäänkuin herraansa etsivien koirien ulvomiselta. Mutta lopulla
hajonneet soturit, väsyneinä päivän vaivoista, tunkeutuivat joukottain
ensimäisen vastaantulevan katoksen alle, ja ne, joiden ei onnistunut
semmoista löytää, vaipuivat, uuvuksissa kuin olivat, maahan muurien,
pensasaitojen ynnä muiden samanlaisten satunaisten suojapaikkojen
juureen, siellä odotellen aamua -- aamua, jota moni heistä ei enää
saanutkaan silmin nähdä. Melkein kaikki vaipuivat syvään, kuoleman
tapaiseen uneen, paitsi ne harvat, jotka raukeina ja unisina pitivät
vahtia kuninkaan ja herttuan majapaikkojen ympärillä. Huomispäivän
vaarat ja vaivat -- samoinkuin kunniantoiveet, joita monet nuorista
aatelismiehistä hautoivat mielessään tuon loistavan palkinnon vuoksi,
joka saisi piispan murhan kostetuksi -- ne olivat nyt haihtuneet
mielestä, kun kaikki makasivat väsymyksestä ja unesta tunnottomina. Niin
ei ollut kuitenkaan Qventin Durward'in laita. Se tieto, että hän
yksinään vain saattoi eroittaa De la Marck'in huomispäivän taistelussa
-- se ajatus, kuka hänelle sen tiedon oli antanut ja minkä ihastuttavan
johtopäätöksen sen johdosta saattoi vetää -- se ajatus, että kohtalo nyt
oli manannut esille hänen elämänsä vaarallisimman, epätietoisimman
hetken, mutta kuitenkin hetken semmoisen, josta sittenkin oli
mahdollisuus suoriutua voittajana -- ne kaikki karkottivat häneltä
unenhalun ja karaisivat hänen hermojansa voimalla, joka väsymyksen
voitti.

Hän oli kuninkaan nimenomaisesta käskystä asetettu äärimmäiseen
vahtipaikkaan ranskalaisten leirin ja kaupungin välille, jommoisenkin
matkan päähän oikealle äsken mainitusta etukaupungista. Täällä seisoen
hän teroitti katsettansa tunkeakseen hänen edessään olevan mustan
pimeyden läpi, ja heristi korviansa, voidakseen heti huomata vähimmänkin
melun, joka ilmaisisi liikettä piiritetyssä kaupungissa. Mutta
Lüttich'in suuret kellot olivat jo toinen toisensa jälkeen soimisellaan
ilmoittaneet, että kello oli kolme yöllä, ja kaikki oli yhä vielä hiljaa
ja ääneti niinkuin haudassa.

Vihdoin viimein, kun Durward alkoi jo luulla, että rynnäkkö oli lykätty
päivänkoiton aikaan, ja ajatteli ilolla, että päivän valossa olisi
helpompi erottaa tuota poikkiviivalla halkaistua Orleans'in
liljavaakunaa, kuului hänen korviinsa hiljainen humina niinkuin
häirittyjen mehiläisten, jotka kokoontuvat pesäänsä puolustamaan. Hän
kuunteli -- humina ei lakannut; mutta sen ääni oli niin epäselvä ja
kaikkea omituisuutta vailla, että se yhtähyvin saattoi olla tuulen
huminaa jonkun kaukaisen lehdon latvoissa, tai kenties sateesta
paisuneen puron solinaa, joka tavallista kovemmalla äänellä laski
vetensä hidaskulkuiseen Maas-jokeen. Tämä epätietoisuus esti Durward'ia
heti antamasta hätämerkkiä, sillä se, jos se ajattelemattomasti tehtiin,
olisi ollut suuri rikos.

Mutta kun humina yhä koveni ja samassa ikäänkuin kuului lähenevän
etukaupunkia sekä hänen omaa vahtipaikkaansa, katsoi Durward viimein
parhaaksi peräytyä niin hiljaa kuin mahdollista ja kutsua enoansa, joka
komensi varavahtina olevaa pientä jousimiesparvea. Kaikki kavahtivat
heti jaloilleen, tehden sen niin äänettömästi kuin suinkin. Ei ollut
kulunut vielä minuuttiakaan, niin oli jo lordi Crawford'kin saapunut
heidän luokseen. Hän lähetti sanansaattajan kuningasta ja hänen
seuralaisiaan herättämään, ja peräytti pienen joukkonsa vähän matkaa
vahtivalkean taakse, etteivät he olisi näkyvissä. Humina, joka sillä
välin oli jo tullut paljoa lähemmäksi, taukosi nyt yht'äkkiä kokonaan;
mutta sen sijaan kuului kauempaa selvään raskasta jalkojen kopinaa
suuressa etukaupungille päin marssivasta miesjoukosta.
»Burgundilais-vetelykset ovat nukuksissa vahtipaikoillaan», kuiskasi
Crawford. »Riennä etukaupunkiin, Cunningham, herättämään noita
pässinpäitä.»

»Tehkää jommoinenkin kierros taaksepäin», sanoi Durward; »sillä jos
ikänä korvani on osannut ihmisten jalankopinaa erottaa, niin seisoo jo
aika parvi etukaupungin ja meidän välillämme.»

»Oikein puhuttu, sievä poikaseni Qventin», kiitti ukko Crawford; »oletpa
jo soturi, paljon taitavampi kuin mitä sinun ikäisestäsi saattaisi
toivoa. He ovat seisahtuneet odottamaan kunnes toisetkin joutuvat
perille. -- Soisinpa että minulla olisi hiukkasen tietoa siitä, missä
kohdassa he ovat!»

»Kyllä minä lähden hiipimään sinnepäin, korkea-arvoinen herra», sanoi
Durward, »ja koetan hankkia tietoja.»

»Teepäs niin, poika kultaseni; sinulla on tarkka korva ja tarkat silmät
ja hyvä tahto -- mutta ole varovainen -- en tahtoisi menettää sinua koko
maailman tavaran tähden.»

Durward läksi hiipimään, pyssy kädessä varalta, paikkoja myöten, joita
hän jo ennakolta, edellisenä iltana hämärän aikana, oli tyystin
tutkinut. Hän meni yhä eteenpäin, kunnes oli saanut selville, ettei
ainoastaan sangen suuri sotamiesjoukko ollut pysähtynyt kuninkaan
majapaikan sekä etukaupungin keskivälille, vaan että toinenkin pienempi,
erilleen lähetetty parvi oli tullut vielä edemmäksi, ollen nyt aivan
likellä häntä. He kuuluivat kuiskuttelevan keskenään, ikäänkuin eivät
oikein olisi tietäneet mitä nyt tehdä. Viimeinpä pari, kolme tästä
parvesta erilleen lähtevää Enfants perdus (ennalta lähetettyä
uskalikkoa) lähestyi häntä kahden peitsen varren matkan päähän. Durward
näki nyt, ettei hänen ollut enää mahdollista heidän huomaamattansa
peräytyä. Hän huusi siis ääneensä: »Qui vive?» (Kukas siellä?) ja sai
vastaukseksi: »Vive Li-Li-ége! (Eläköön Lüttich!) -- arvelinpa sanoa
(lisäsi puhuja oikaisemalla) (Vive la France! (Eläköön Ranska!)»
-- Durward heti paikalla laukaisi pyssynsä -- yksi mies kaatui parahtaen,
ja Qventin pääsi takaisin omiensa luoksi, vaikka hänen jäljessänsä lensi
koko joukko umpimähkään ammuttuja luoteja, joiden tuli epäsäännöllisellä
tavalla välkähteli vihollisparven riviä myöten, todistaen sen
lukumäärän sangen suureksi.

»Sepä oli aikamiehen työ, kunnon poikani!» kehui Crawford. »Nyt, pojat,
peräydytään pihaan -- heitä on liian monta, että heidän kanssansa sopisi
mellastella aukealla tantereella.»

He riensivät siis nyt pihaan ja puutarhaan, jossa heidän tullessaan jo
kaikki oli taisteluun valmiina ja kuningas par'aikaa nousi hevosen
selkään.

»Minnekä te aiotte, kuninkaallinen majesteetti?» kysyi Crawford;
»parhaassa turvassahan te olette täällä oman väkenne keskellä.»

»Ei», vastasi kuningas, »minun pitää heti rientää herttuan luoksi. Hänen
pitää saada luja todistus rehellisyydestämme, muuten käyvät sekä
lüttichiläiset että burgundilaisetkin meidän kimppuumme.» Hevosen
selkään hypättyään hän jätti ulkopuolella huvilaa seisovan väen Dunois'n
haltuun, ja määräsi Crawford'in skotlantilaisten jousimiesten sekä
muiden henkivartijain päälliköksi, joiden tuli puolustaa huvilaa
pihoineen, puutarhoineen. Hän käski heidän tuottaa sinne kaksi
falkonettia sekä kaksi muuta pientä tykkiä, jotka olivat jääneet noin
virstan matkaa jäljemmäksi. Sillä välin piti heidän pitää paikkansa,
vaan eivät saaneet millään muotoa rynnätä eteenpäin, vaikka onni kuinka
kallistuisi heidän puolelleen. Nämät käskyt annettuaan hän ratsasti
pienen saattojoukon suojaamana herttuan pääkortterille.

Syynä siihen, että kaikki tässä luetellut toimet kerittiin saada aikaan,
oli Durward'in onnistunut laukahdus; sillä se oli sattunut itse huvilan
isäntään, joka oli tähän paikkaan aikovan parven oppaana. Ilman tätä
sattumusta olisi lüttichiläisten rynnäkkö, jos he viivähtämättä olisivat
käyneet päälle, kenties onnistunut.

Durward, jolla oli käsky seurata kuninkaan mukana, sai nähdä herttuan
vimmaisessa mielenkiihkossa, joka miltei oli tehdä hänet
kykenemättömäksi johtajan virkaa toimittamaan juuri tällä hetkellä,
jolloin se olisi ollut erittäin tarpeen. Sillä nyt tulinen käsikahakka
pauhasi etukaupungissa armeijan vasemman kyljen päässä -- samoin myös
oli vimmaisesti rynnätty kuninkaan pääkortteria vastaan, leirin
keskikohtaan -- ja sitä paitsi ilmaantui nyt kolmas, vieläkin suurempi
lüttichiläisparvi, joka oli pujahtanut ulos jostain kaukaisemmasta
muurinruhjomasta, hiljaa marssinut kaikenlaisia heille tuttuja solia,
viinamäen polkuja ja kujia myöten, ja karkasi nyt oikeanpuolisen kyljen
kimppuun. Burgundilaiset, säikähtyneinä siitä, kun kuulivat sekaisin
huudettavan »Vive la France! (Eläköön Ranska!)» tai »Mont joie St.
Denis!» ja taas »Liége! (Lüttich!)» sekä »Rouge Sanglier! (Punainen
Metsäkarju!)» päättivät tästä, että heidän ranskalaiset liittolaisensa
olivat ruvenneet pettureiksi ja tekivät sangen heikosti, pikemmin vain
nimeksi vastarintaa. Herttua puolestaan kiroillen, niin että vaahto
pursui suusta, huusi ja komensi, että piti pyssyillä sekä jousilla ampua
kaikkia ranskalaisia, olivatpa ne sitten mustia tai valkeita -- hän
tarkoitti näet noita liinoja, jotka Ludvigin sotamiehet olivat sitoneet
käsivarteensa.

Kuninkaan tulo, jonka seurassa oli vain Le Balafré, Durward sekä vielä
kymmenkunta jousimiestä, palautti nyt kuitenkin herttuan luottamuksen
ranskalaisiin. D'Hymbercourt, Crévecoeur sekä muut
burgundilaispäälliköt, jotka siihen aikaan olivat enimmin kuuluisat ja
pelätyt sodassa, riensivät innokkaasti taisteluun. Muutamat heistä
läksivät hakemaan kauempana majailevia sotajoukkoja, joihin ei pelästys
ollut ulottunut; toiset hyökkäsivät tulisimpaan kahakkaan, saivat miehet
jälleen tottelemaan, järjestivät heidät vähitellen sotarintamaan ja
masensivat päällekarkaajien vauhdin sinne tuoduilla tykeillään. Herttua
itse puolestaan peuhaili etumaisessa rivissä huutaen, hakaten ja
sivallellen kuin tavallinen sotamies. Ludvig sitä vastoin käyttäytyi
niinkuin hätäilemättömän, tasamielisen, järkevän johtajan sopii,
välttämättä vaaraa, mutta hakemattakaan sitä, ja osoittaen niin suurta
neuvokkaisuutta sekä taitoa, että burgundilaiset mielellään tottelivat
hänen käskyjänsä.

Taistelu oli nyt kiihtynyt sanomattoman tuliseksi ja kauheaksi.
Vasemmalla kyljellä oli etukaupunki, sen jälkeen kun siellä jonkun aikaa
oli vimmaisesti taisteltu, syttynyt palamaan, vaan ei edes tämä hirveä,
avaralle levinnyt tulipalokaan saanut lakkautetuksi vihollisten
sotajoukkojen taistelua noiden lekkuvien kekälekasojen keskellä.
Keskikohdalla ranskalainen apuvoima, vaikka ahdistuksissa suunnattoman
ylivoiman alla, lennätteli joka haaralle niin lakkaamatonta ja tiheää
tulta, että tuo pieni huvila välähdyksistä oikein paistoi loistavana,
aivan kuin olisi tulinen marttyyrikruunu ollut sen ympärillä. Oikealla
kyljellä kallistui tappelu milloin puolelle, milloin toiselle
vaihtelevin menestyksin, sitä myöten kuin vereksiä apujoukkoja virtasi
lisään, kaupungista tai toiselta puolen Burgundin armeijan takaa. Näin
jatkui taistelua viihtymättömällä vimmalla koko kolme loppumattoman
pitkää tuntia, kunnes päivä, jota piirittäjät kipeästi toivoivat
joutuvaksi, vihdoin koitti. Silloin juuri näyttivät vihollisen
ponnistukset sekä keskikohtaa että myös oikeanpuolista kylkeä vastaan jo
alkavan väsähtyä, ja muutamat tykin jyrähdykset samassa kuuluivat
huvilasta.

»Menkää», käski kuningas Le Balafré'tä sekä Durward'ia heti kun nämät
paukahdukset olivat kajahtaneet hänen korvaansa. »Falkonetit ovat
tulleet -- huvila on nyt hyvässä turvassa, kiitos pyhälle Neitsylle!
-- Käskekää Dunois'n rynnätä tännepäin, painuen kuitenkin vähän
lähemmäksi kaupungin muuria. Hän ottakoon kaikki meidän huovimme, paitsi
mitä huvilan puolustamiseksi tarvitaan, ja tunkeutukoot näiden
kovapäisten lüttichiläisten sekä kaupungin väliin, mistä heille yhä
uusia voimia virtaa.»

Molemmat jousimiehet ajoivat täyttä nelistä Dunois'n ja Crawford'in
luoksi, jotka, paljaaseen puolustussotaan jo kyllästyneinä, ilolla
tottelivat tuotua käskyä. He ryntäsivät ulos, vieden kanssansa noin
kaksisataa uljasta Ranskan ritaria knaappeinensa sekä enimmän osan
skotlantilaisista jousimiehistä ja heidän seuralaisistaan. Näin
tunkeutuen sotakentän poikki ja tallaten maassa makaavia haavoitettuja,
pääsivät he karkaamaan suuren lüttichiläis-lauman kylkeen, joka
tulisesti oli ahdistellut Burgundin armeijan oikeanpuolista sivua.
Koittavan päivän valossa he näkivät, että yhä vielä vereksiä
vihollisparvia virtaili ulos kaupungista, joko jatkaaksensa tappelua
tässä kohdassa, taikka auttaaksensa niitä, jotka olivat kahakassa.

»Niin totta kuin on Jumala taivaassa!» huusi Crawford Dunois'lle,
»jollen varmaan tietäisi, että _sinä_ täällä ratsastat minun rinnallani,
niin luulisin näkeväni sinut keskellä noiden rosvojen ja poroporvarien
laumaa, johtaen ja järjestäen heidän joukkoaan nuija kädessä. Ei muuta
erotusta kuin että jos sinä se olisit, niin olisit tavallistasi
kookkaampi. Oletko varma, ettei tuo rautavaruksinen päällikkö ole sinun
haamusi?»

»Minun haamuniko!» vastasi Dunois; »enpä tiedä mitä sillä tarkoitat.
Mutta onpa tuolla kun onkin joku koira, joka haarniskaansa ja kilpeensä
on maalannut minun vaakunani, ja häntä minä lähden heti rankaisemaan
siitä hävyttömyydestä!»

»Kaikkien jalojen avujen nimessä, korkea-arvoinen herra», pyysi Durward,
»jättäkää kostonne minun täytettäväkseni!»

_»Sinulleko_, nuori mies?» ihmetteli Dunois. »No sepä tosiaan oli nöyrä
pyyntö. -- Ei -- tämmöisissä asioissa ei sijainen kelpaa.» Ja sitten,
kääntyen ympäri satulassaan, hän huusi ympärillä seisoville: »Herrat
Ranskan ritarit, riviin, peitset ojennuksiin! Laittakaa että nousevan
auringon säteet pääsevät paistamaan noiden Lüttich'in sikolaumain ja
Ardennien metsäkarjupoikueitten läpi, jotka pitävät maskeraadia meidän
vanhoissa, kuluneissa vaatteissamme!»

Ritarit vastasivat kaikuvalla huudolla: »Dunois, Dunois! -- Eläköön
uljas Bastardi! -- Orleans apuun!» Ja he ryntäsivät eteenpäin täyttä
vauhtia, päälliköt etumaisena. Vaan ei ollut hätäpoikia heidän
vastassaankaan. Koko suuri sotajoukko, jonka kimppuun he hyökkäsivät,
oli jalkaväkeä, muutamia ratsullisia päälliköitä lukuunottamatta.
Lüttichiläiset tukivat peitsiensä varret jalkojansa vastaan, ja näin,
ensimäinen rivi polvillaan, toinen kyykkysillä, muiden taempain
peitsenpäät ojennuksissa etumaisten päiden ylitse, he tekivät siilin
tavoin vastarintaa ritarien päälleryöpsähtävälle rynnäkölle.

Harvojen vain onnistui murtaa tuon rautaisen piikkiaitauksen läpi.
Niiden harvojen joukossa oli Dunois, joka iskien kannukset ratsunsa
kupeisiin sai jalon orhiin hypähtämään enemmän kuin kahdentoista jalan
korkeuteen maasta, ja tuli siten vihollisjoukon keskelle, jossa hän oli
likempänä sitä, jota hänen vihansa etsi. Mutta suureksi ihmeeksensä hän
huomasi, että Durward yhä oli hänen vieressänsä taistellen kilpaa hänen
kanssaan! Nuoruus, hurja uljuus ja luja päätös saada voitto tai surma,
olivat antaneet nuorukaiselle voimaa pysytellä Euroopan parhaan ritarin
rinnalla; sillä semmoiseksi Dunois'ta kehuttiin, ja syystä kehuttiinkin
siihen aikaan.

Heidän peitsensä olivat pian menneet poikki, mutta lanzknecht'it eivät
kestäneet heidän pitkien, raskaitten kalpojensa sivalluksia; ja itse
puolestaan nämät molemmat ratsumiehet yhtä vähän kuin heidän
hevosensakaan, jotka olivat täydessä rautavarustuksessa, eivät olleet
milläänkään peitsenpistoksista. Dunois ja Durward ponnistelivat yhä
voimiansa päästäkseen siihen paikkaan, missä tuo mies, väärä Dunois'n
vaakuna kilvessänsä, taisteli taitavana ja uljaana johtajana -- mutta
yht'äkkiä Dunois keksi toisessa kohtaa kahakan keskellä metsäkarjun
päänahan torahampaineen, De la Marck'in tavallisen päähineen. Heti hän
huusi Qventin'ille: »Sinä ansaitset kunnian saada kostaa Orleans'in
vaakunan puolesta! Sen työn jätän sinulle. -- Balafré, auta sinäkin
sisarenpoikaasi. -- Vaan älköön kukaan uskaltako häiritä Dunois'n
metsäkarjunpyyntiä.»

Tietysti Durward suostui ilolla tähän työnjakoon, ja kumpikin heistä
läksi ajamaan omaa ajettavaansa, saaden seuraa ja apua muutamilta
harvoilta huoveilta, jotka jaksoivat pysyä heidän rinnallansa.

Tähän aikaan se lüttichiläisjoukko, jota De la Marck aikoi mennä
auttamaan, silloin kun Dunois'n ryntäys keskeytti hänen oman kulkunsa,
oli jo menettänyt yön pimeässä saadut edut; burgundilaiset puolestaan
olivat päivän valjettua alkaneet nyt osoittaa säännöllisesti harjoitetun
sotavoiman etevyyttä. Lüttichiläiset pakotettiin peräytymään, vihdoin
pakenemaan, ja kun he nyt rupesivat tunkeilemaan niiden päälle, jotka
olivat käsikahakassa Ranskan huovien kanssa, hämmentyi kaikki tyyni
sekavaksi taistelevien, pakenevien sekä takaa-ajavien virraksi, joka
vieri kaupungin valleille päin ja viimein itse kaupungin sisään, tuon
leveän, varustuksettaman vallinruhjon kautta, josta lüttichiläiset
olivat lähteneet rynnäkölleen.

Durward ponnisteli yli tavallisten ihmisvoimien saavuttaaksensa miehen,
jota hän ajoi takaa ja joka yhä vielä oli näkyvissä. De la Marck -- sillä
hän se todellakin oli, -- koetti kehotuksillaan sekä esimerkillään saada
taistelun uuteen vauhtiin, ja sai siinä työssään hyvää apua valitulta
lanzknecht-parvelta. Le Balafré sekä muutamat hänen kumppaneistaan
puolestansa koettivat pysyä Durward'in jäljessä, aika lailla ihmetellen
tämän nuoren soturin tavatonta uljuutta. Juuri vallinruhjon suussa
onnistui De la Marck'in vihdoin saada väkensä hetkeksi pysähtymään ja
etumaiset takaa-ajajat takaisin syöstyiksi. Hänellä oli kädessään
rautainen nuija, jonka iskuista jokainen, mihin se sattui, näytti
sortuvan maahan, ja hän oli niin verissä, että tuskin enää oli
mahdollista erottaa hänen kilvessään tuota vaakunaa, jonka näkö oli
Dunois'ta vimmastuttanut.

Qventin'in ei ollut nyt enää niin vaikeata päästä kaksintaisteluun De la
Marck'in kanssa; sillä korkea paikka, jossa tämä nyt seisoi ynnä hänen
hirveät nuijanläimäyksensä pelottivat useimmat päällekarkaajat pois
vähemmän vaarallisiin kohtiin, missä ei ollut niin ylen hurjaa
vastarintaa vastassa. Mutta Durward, joka paremmin kuin muut tiesi
kuinka tärkeä tuon pelottavan vihollisen voittaminen oli, hyppäsi
vallinruhjon suulla hevosen selästä alas, jätti jalon oriinsa, jonka hän
Orleans'in herttualta oli saanut lahjaksi, irralleen keskelle pauhua, ja
kiipesi ylös vallin rauniolle Ardennien Metsäkarjun kanssa miekkaa
mittailemaan. Tämä, aivan kuin hän olisi Durward'in aikomuksen arvannut,
kääntyi nuorukaisen puoleen, nuija kohotettuna; näin olivat he jo
käymäisillään toinen toisensa kimppuun, kun sekä kauhistuttavaa
voittoriemua että epätoivoa ilmaiseva huuto antoi tiedoksi, että
piirittäjät toisesta kohdasta jo alkoivat päästä kaupungin sisään,
vallinrikon sortuneitten puolustajain kantapäillä. Kuultuaan tämän
mieltämasentavan melun, kokosi De la Marck huudolla sekä torven
torahduksella ympärilleen epätoivoisen taistelunsa toivottomat
osanottajat, jätti vallinrikon ja yritti peräytyä semmoiseen
kaupunginosaan, mistä hän saattoi päästä pakoon Maasjoen taakse. Hänen
omaan väkeensä kuului lukuisa joukko sotaan harjaantuneita miehiä,
joilla ei ollut koskaan ollut tapana suoda armoa ja jotka eivät nyt
myöskään huolineet pyytää armoa. Tässä tilaisuudessa, jossa ei näyttänyt
enää olevan mitään toivoa, järjestyivät he lujasti riveihin, täyttäen
koko kadun, ja näin he peräytyivät hitaasti vähä väliä seisahtuen ja
torjuen takaisin takaa-ajajansa, joista moni jo alkoi poiketa
turvallisempaan työhön, murtaen itselleen tietä huoneisiin ryöstämisen
aikeissa, luultavasti olisi siis De la Marck'in onnistunut
vahingoittumatta suoriutua pulasta -- sillä hänen valepukunsa varjeli
häntä kaikkia niitä vastaan, jotka hänen päänsä kautta toivoivat
saavuttavansa kunniaa ja rikkautta -- jollei Durward, Le Balafré sekä
vielä muutamat skotlantilaiset jousimiehet olisi aina olleet kiinteästi
hänen kinterillään. Joka kerta kun lanzknecht'it seisahtuivat, syttyi
aina vimmainen kahakka heidän ja jousimiesten välillä, ja joka kerta
Durward pyrki aina De la Marck'in kimppuun; mutta jälkimäinen, jolla nyt
oli vain poispääsö mielessä, näkyi välttävän nuorta skotlantilaista,
joka halusi kaksintaistelua. Joka haaralla oli nyt häiriötä. Naisten
kiljumiset ja hätähuudot sekä pelästyneitten porvarien parahdukset, kun
soturit hillittömästi rupesivat nyt harjoittamaan kaikenlaista
väkivaltaa, kajahtelivat kauhistavan kimakasti soturien sotakarjunnankin
yli -- tuo kurjuuden ja epätoivon ääni, joka kilpaili vimman ja
väkivallan äänen kanssa, ja jonka olisi luullut vahvuudessa voittavan
molemmat.

Juuri sillä hetkellä, kun De la Marck, peräytyessään tämän
helvetintapaisen nielun keskitse, oli kulkenut erään erittäin pyhänä
pidetyn pienen kappelikirkon oven sivuitse, kajahtivat yht'äkkiä
takaakin huudot »Ranska! Ranska!» sekä »Burgundi! Burgundi!»
-- ilmaisten, että piirittäjät olivat nyt tunkeutuneet tämän kapean kadun
toiseenkin päähän ja että siis paluutie oli suljettu. -- »Konrad», sanoi
silloin De la Marck, »vie kanssasi kaikki miehet, rynnätkää koko
voimalla noiden konnien päälle ja raivatkaa itsellenne tietä, jos
voitte. -- Minä olen hukassa, mutta onpa minussa toki vielä miestä, nyt
kun en enää minnekään pääse, ainakin ennakolta lähettämään hiiteen
muutamia näistä skotlantilaisista maankuljeksijoista.»

Hänen alipäällikkönsä totteli ja riensi useitten vielä elossa olevien
lanzknecht'ien kanssa kadun toiseen päähän, käydäkseen sieltäpäin
lähenevien burgundilaisten kimppuun ja raivatakseen siten itsellensä
pakotietä. Ainoastaan viisi, kuusi De la Marck'in parhaista miehistä jäi
sinne; he olivat päättäneet kuolla johtajansa kanssa ja kääntyivät nyt
skotlantilaisia jousimiehiä vastaan, joita ei myöskään ollut paljoa
enemmän. »Sanglier! Sanglier! (Metsäkarju! Metsäkarju!)» huusi
rosvomainen, mutta miehuullinen De la Marck, heilutellen nuijaansa.
»Skotlannin herrat hoi! -- Ketä teistä haluttaa saada kreivinkruunu
voittosaaliikseen? -- Kuka tulee Ardennien Metsäkarjun kimppuun?
-- Sinun, nuori poikaseni, näyttää mieli sinnepäin palavan; mutta onpas
se kun onkin ensin ansaittava, ennenkuin sen päähänsä voi panna.»

Durward kuuli epäselvästi sanat, jotka osaksi jäivät onttoon kypäriin;
mutta tuota nuijan heilumista oli mahdoton käsittää väärin, ja töin
tuskin hän kerkesi vain pyytää enoansa sekä muita kumppaneitaan pysymään
syrjässä, jos he tahtoivat olla oikeita aatelismiehiä, kun De la Marck
harppasi jo häntä kohti kuin tiikeri ja samassa sivalsi nuijallansa,
liikuttaen samalla sekä jalkaansa että käsivarttansa, jotta sivallus
hypähtävän ruumiin painosta saisi sitä suuremman voiman. Mutta Durward,
jolla oli kevyt jalka ja tarkka silmä, hyppäsi syrjään ja väisti siten
läimäyksen, joka muuten, jos se olisi sattunut, olisi tuottanut hänelle
kuoleman.

Nyt he hyökkäsivät toinen toisensa kimppuun, aivan kuin susi ja
hurttakoira, ja kumppanit molemmin puolin jäivät jouten katselemaan,
sillä Le Balafré huusi: »Rehellistä leikkiä! Kylläpä minä uskaltaisin
panna sisarenpoikani tuota vastaan, vaikkapa mies olisi itse Wallacen
vertainen!»

Eikä tämä kokeneen vanhan soturin luottamus ollutkaan liian suuri; sillä
vaikka epätoivosta hurjistunut rosvo hosui nuijallansa taajaan niinkuin
seppä takoessansa, niin nuori jousimies nopsemmilla liikkeillään sekä
vikkelämmällä miekankäytöllään sai kuitenkin aina vaaran vältetyksi ja
iskut kostetuiksi vähemmän pauhaavan, mutta tehokkaamman aseensa
kärjellä. Tästäpä viimein De la Marck'in voimat alkoivat raueta, vaikka
hän oli suunnattoman väkevä, ja maa hänen allansa muuttui verilätäköksi.
Mutta Ardennien Metsäkarjun miehuus ja vimma ei ollut kuitenkaan vielä
lopussa; hän taisteli yhä samalla tulisella innolla, ja Durward'in
voitto näytti olevan epätietoinen, kaukainen. Silloinpa yht'äkkiä eräs
nainen huusi häntä nimeltä, rukoillen: »Durward, Durward! Auttakaa pyhän
Neitsyen tähden!»

Durward käänsi päätään ja heti tunsi Gertrud Pavillon'in, jolta
päällysvaate oli olkapäiltä revitty, ja jota eräs ranskalainen sotamies
väkisin tempasi puoleensa. Se oli yksi niistä monista voittajista, jotka
murtamalla oven olivat päässeet lähellä olevaan pieneen kappeliin ja
olivat saaliikseen siepanneet sinne piiloutuneita pelästyneitä naisia.

»Odota minua hiukkasen!» huusi Durward De la Marck'ille, ja riensi
vapauttamaan hyväntekijäänsä tilasta, jonka vaarallisuuden hän hyvin
ymmärsi.

»Minä en rupea kenenkään mieliksi odottamaan!» vastasi De la Marck,
heilutellen nuijaansa ja kääntyen peräytymismatkalle -- iloiten
luultavasti siitä, että oli päässyt näin ankarasta vihollisesta.

»Mutta minulle mieliksi täytynee sinun kuitenkin seisahtua, älä
pahaksesi pane», virkkoi Le Balafré; »en salli sisarenpoikaani näin
petettävän.» Näin sanoen hän sivalsi heti De la Marck'ia kahdenkäden
käytettävällä miekallaan.

Durward puolestaan sai kokea, että Gertrud'in vapauttaminen ei ollutkaan
niin helppoa työtä; että sen silmänräpäyksessä olisi saanut tehdyksi.
Tytön kiinnikoppaaja ei ruvennutkaan hellittämään saalistansa, ja sai
apua useilta kumppaneiltansa; ja Qventin, kun hän parin, kolmen muun
skotlantilaisen kanssa yritti pakottaa ranskalaista luopumaan tytöstä,
huomasi, että onnen ja rikkauden toivo, jonka kohtalo niin
ystävällisesti oli hänelle tarjonnut, sillä välin alkoi livahtaa hänen
käsistään. Kun hän vihdoin viimein oli saanut Gertrud'in vapaaksi, ei
näkynyt enää ketään muuta lähellä. Kokonaan unohtaen seurakumppaninsa
turvattomuuden, aikoi nyt Durward lähteä paennutta Ardennien
Metsäkarjua etsimään, niinkuin hurttakoira metsäkauriin jälkiä myöten
juoksee, mutta Gertrud, tarttuen häneen kiinni epätoivonsa tuskassa,
huusi: »Jos teille äitinne kunnia on rakas, niin älkää jättäkö minua
tänne! -- Jos te olette oikea aatelismies, saattakaa minut hyvässä
turvassa isäni taloon, joka kerran antoi teille ja neiti Isabellalle
suojaa! -- Hänen tähtensä älkää minua hylätkö!»

Tämä rukous oli kiusallinen, mutta mahdoton sitä oli vastustaa. Durward
sanoi siis sydämessään sanomattomalla katkeruudella jäähyväiset kaikille
iloisille toiveille, jotka tämänpäiväisessä verisessä taistelussa olivat
kiihdyttäneet häntä suurimpiin ponnistuksiin ja hänen voimiansa
karaisseet, ja jotka yhteen aikaan jo näyttivät olevan
toteutumaisillaan. Niinkuin vastahakoinen haltija, joka tottelee jotain
taikakalua, kun hän ei voi vastustaa sen voimaa, hän saattoi Gertrud'in
Pavillon'in taloon saakka, ja joutui juuri ajoissa sinne ennättääkseen
turvata sekä taloa että pormestaria itseään vallattomien soturien
vimmalta.

Sillä välin oli kuningas ja Burgundin herttua ajaneet kaupunkiin erään
vallinrikon kautta. Molemmat olivat täysissä rautavarustuksissa; mutta
jälkimäinen, verentahrassa sulkatupsusta kannustimiin saakka, karautti
oriinsa selässä vimmaisesti muurin raunioitten yli; Ludvig sitä vastoin
ratsasti juhlallisesti, niinkuin kirkkosaattojoukon etupäässä. He
lähettivät kaikille haaroille käskyjänsä lopettaakseen jo alkaneen
ryöstön ja kutsuakseen hajonneet sotajoukkonsa kokoon. Hallitsijat itse
ratsastivat tuomiokirkkoon; he näet tahtoivat suoda suojaa niille
sadoille kaupungin etevimmille asukkaille, jotka sieltä olivat turvaa
etsineet, ja sitten, kuultuansa kiitosmessun, aikoivat pitää
jonkunlaisen sotaneuvottelukokouksen.

Puuhatessaan niinkuin muutkin korkeat päälliköt, saadakseen väkensä
jälleen kokoon, kohtasi Crawford Maasjoelle käyvän kadun kulmassa Le
Balafrén, joka vakavasti ja hiljakseen asteli rantaa kohti, kantaen
verisistä hiuksista ihmispäätä, yhtä huolettomasti kuin jos se olisi
ollut metsämiehen laukku.

»Mihin nyt, Ludvig?» kysyi päällikkö. »Mihinkä tuota raadon kappaletta
kuljetat?»

»Se on jäännös työstä, jonka minun sisarenpoikani alotti, melkeinpä myös
jo sai valmiiksi, ja jonka minä sitten lopetin», vastasi Le Balafré
--»se on veitikka, jonka minä sain tuolla hengiltä ja joka pyysi minua
viemään hänen päänsä Maasjokeen. -- Ihmisillä välistä on mokomia lystejä
mielitekoja, kun Manalan Matti paraikaa heihin kyntensä iskee -- ja
Manalan Matin parissahan me saamme jokainen vuorossamme käydä pitkään
tanssiin.»

»Ja sinä olet nyt menossa viskaamaan tuota päätä jokeen?» kysyi Crawford
tarkemmin katsellen hirveätä kuolemanalaisuutemme muistutusta.

»Niin olen», sanoi Ludvig Lesly. »Jollei täytä kuolevan ihmisen pyyntöä,
käypi se aina kummittelemassa, ja minä nukun mielelläni yöni rauhassa.»

»Täytyypä sinun kuitenkin antautua tuohon vaaraan alttiiksi», virkkoi
Crawford; »sillä, niin totta kuin toivon pääseväni autuaaksi, tästä
pallerosta riippuu enemmän kuin sinä arvaatkaan. Tule pois minun
kanssani -- ei sanaakaan enää -- tule pois minun kanssani.»

»No, mitä siihen tulee», sanoi Le Balafré, »niin enpä luvannutkaan
hänelle mitään. Sillä, totta puhuen, hänen päänsä lensi jo maahan,
ennenkuin kieli vielä oli lopettanut lorunsa. Ja koska en häntä elävänä
pelännyt, niin -- Tours'in pyhä Martti auttakoon! -- enpä pelkää häntä
juuri kuolleenakaan. Sitä paitsi voin aina saada pullollisen siunattua
vettä kummiltani, pyhän Martin luostarin iloiselta munkilta.»

Sen jälkeen kuin messu oli pidetty Lüttich'in tuomiokirkossa ja
pelästynyt kaupunki saatu jälleen jonkinmoiseen järjestykseen, kävivät
Ludvig ja Kaarle korkeitten herrojensa ympäröimänä istumaan, ja käskivät
niiden astua esille, joilla oli jotain palkintoa vaadittavana tappelussa
tehdyistä ansiotöistä. Kaikkein ensiksi annettiin niiden astua esille,
jotka vaativat Croyen kreivikuntaa ja sen ihanaa perillistä omakseen;
mutta suureksi harmiksi niille monille, jotka olivat jo luulleet
olevansa aivan varmat tuosta loistavasta palkinnosta, näytti heidän
vaatimuksensa todenperäisyys olevan peitetty epätietoisuuteen ja
salaisuuteen. Crévecoeur toi esiin metsäkarjun taljan, jommoista De la
Marck tavallisesti oli käyttänyt päällysvaatteenaan; Dunois'lla oli
halkaistu kilpi, johon De la Marck'in vaakuna oli kuvattu; samoin
useimmat muutkin kehuivat surmanneensa piispan murhamiehen, todisteeksi
näyttäen mikä mitäkin tunnusmerkkiä. De la Marck'in päästä luvattu
kallis palkinto oli tuottanut surman jokaiselle, jonka asussa oli ollut
jotain mainion päällikön asuun vivahtavaakin.

Paljon oli riitaa ja melua noiden kilpaveljesten välillä, ja Kaarle
herttua, sydämessään katuen ajattelematonta lupaustaan, jolla hän oli
sattuman varaan heittänyt ihanan vasallinsa käden sekä omaisuuden, alkoi
jo toivoa voivansa jollakin lailla todistaa kaikki nuo ristiriitaiset
vaatimukset perättömiksi. Mutta yht'äkkiä tunkeusi Crawford esiin
keskelle piiriä, vetäen Le Balafré'ta perässänsä, joka kömpelönä ja
hämillään seurasi häntä, niinkuin vitjoista talutettu vastahakoinen
koira. Crawford huusi: »Viekää pois kaikki nuo taljanne ja turkkinne ja
maalatut rautalevynne! -- Se vain, joka tappoi itse metsäkarjun, saattaa
tuoda esiin sen torahampaat!»

Näin sanoen hän viskasi permannolle verisen pään, jonka helposti saattoi
tuntea De la Marck'in pääksi, sillä hänen eriskummalliset leukaluunsa
olivat todellakin sen pedon leukaluitten näköiset, jonka mukaan hän oli
nimensä saanut. Jokainen, joka De la Marck'in ennen oli nähnyt, tunsi
siis heti, että tämä oli oikea pää.

Kaarle istui ääneti nurjamielisenä, synkän hämmästyksen vallassa, mutta
Ludvig virkkoi: »Onpa siis, toivoakseni, joku uskollisista
skotlantilaisistani saanut tämän voiton?»

»Sen on voittanut Ludvig Lesly, kuninkaallinen majesteetti, joka meidän
kesken käy Le Balafré'n nimellä», vastasi vanha soturi.

»Mutta onko hän aatelis-sukua?» kysyi herttua. »Onko hän jaloa sukua?
-- muuten minun lupaukseni ei ulotu häneen.»

»Häijyn ruma kuvatus hän kylläkin on», virkkoi Crawford, katsahtaen
pitkän, kömpelön ja nolon jousimiehen puoleen; »mutta oikea vesa
Rothes'ien sukupuusta hän sittenkin on, sen takaan -- ja he ovat olleet
yhtä jalosukuisia kuin suinkin joku suku Ranskassa tai Burgundissa, aina
siitä ajoin kun heidän perustajastansa sepitettiin seuraava laulu:

      Between the less-lee and the mair
      he slew the Knight, and left him there.[1]

[1]   Ahon ja suon välillä
      hän tappoi ritarin ja jätti raadon sinne.

»Sitten ei siitä ole mitään pääsöä», sanoi herttua, »ja kauneimman,
rikkaimman perijättären koko Burgundissa täytyy tulla tuommoisen raa'an
palkkasoturin vaimoksi, tai kitua elinaikansa luostarin rautaristikon
takana -- ja hän on kuitenkin minun uskollisen Reginald de Croyen ainoa
lapsi! -- Minä olen ollut kovin ajattelematon!»

Ja hänen otsansa synkkeni, suureksi ihmeeksi hänen vasalliherroillensa,
jotka ani harvoin olivat nähneet hänessä vähintäkään katumuksen merkkiä
kerran tehdyn päätöksen välttämättömien seurausten johdosta.

»Malttakaa vielä hetkinen», sanoi lordi Crawford, »saattaapa kuitenkin
asian laita olla parempi kuin mitä te, armollinen herttua, arvaatte.
Kuulkaa vaan mitä tällä, herralla on sanomista. -- Puhu suusi puhtaaksi,
mies -- taikka hiisi sinut vieköön!» lisäsi hän Le Balafré'n korvaan.

Mutta typerä soturi, vaikka hän saattoi Ludvig kuninkaalle, jonka kanssa
hän oli vanha tuttu, ilmoittaa ajatuksensa välttävästi selvillä sanoilla
jos hätä niin vaati, oli nyt aivan kykenemätön lausumaan ilmi
päätöstänsä loistavan seuran kuullen, jonka edessä hän seisoi.
Käännyttyään puoleksi selin molempiin hallitsijoihin, päästettyään
suustansa naurunhohotuksen ja väännettyään kasvonsa puheen aluksi
hirvittävällä tavalla irvistykseen, hän sai viimein sanotuksi: »Santeri
Souplejav» -- -- mutta siihen hän jo takertuikin taas.

»Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen majesteetti ja herttuaallinen
armo», virkkoi Crawford, «mutta täytyneepä minun puhua kansalaiseni ja
vanhan sotakumppanini puolesta. Hänellä näet on joku profeetta hänen
omassa maassansa ennustanut, että hänen sukunsa avioliiton kautta on
kohoova onnen kukkuloille. Mutta hän, niinkuin minäkin, on jo jokseenkin
pahanpäiväiseksi kulunut -- hän viihtyy paremmin viinikrouvissa kuin
rouvien suvihuviloissa, ja hänellä, suoraan sanoen, on kaikenlaisia
kasarmin tapoja ja mielitekoja, jotka tekisivät hänelle korkean
arvopaikan varsin vastukselliseksi. Siksi on hän päättänyt totella minun
neuvoani ja luopua oikeudestaan, joka hänelle Wilhelm de la Marck'in
satunnaisena surmaajana on tarjona, sen hyväksi, joka todella esti
Metsäkarjun poispääsön, nimittäin sisarenpoikansa hyväksi.»

»Sen nuorukaisen kelvollisuuden ja järkevyyden minä takaan», sanoi
Ludvig kuningas, ylenmäärin iloiten siitä, että kohtalo oli näin
loistavan palkinnon suonut miehelle, johon hän luuli itsellään olevan
jotain valtaa. »Ilman hänen älykkäisyyttänsä ja valppauttansa me
olisimme kaikki olleet hukassa -- hän se huomautti meille, että
lüttichiläiset viime yönä aikoivat rynnätä kaupungista.»

»Minä siis», sanoi Kaarle herttua, »olenkin hänelle hyvittäjäiset
velkaa, kun hänen sanojensa totuutta epäilin.»

»Ja minä voin vakuuttaa, että hän on ollut aika uljas soturi», virkkoi
Dunois.

»Mutta», keskeytti Crévecoeur, »jos lieneekin eno jonkunlainen
Skotlannin gentillâtre (nurkka-aatelinen), eihän siitä välttämättömästi
seuraa, että sisarenpojankin laita on sama.»

»Hän kuuluu Durward'in sukuun», selitti Crawford, »joiden esi-isä oli
Allan Durward, Skotlannin ylihovimestari.»

»No, jos se on nuori Durward», virkkoi Crévecoeur, »en virka enää
mitään. -- Onni on kovin selvästi osoittanut pitävänsä hänen puoltaan,
jotta minun kävisi kauemmin taisteleminen tuota oikullista jumalatarta
vastaan. -- Mutta ihmepä miten nuo skotlantilaiset kaikki, ritarista
tallirenkiin asti, pitävät toinen toisensa puolta.»

»Vuorelaiset, olkapää olkapäätä vasten!» vastasi lordi Crawford, nauraen
burgundilaisen ylpeyden masennukselle.

»Mutta vielä olisi tiedusteltava», sanoi Kaarle herttua miettivästi,
»millainen Croyen neidin mieli on tätä onnellista retkeilijää kohtaan.»

»Pyhä messu!» sanoi Crévecoeur. »Onpa minulla liiankin paljon syytä
olettaa, että tyttö on nyt taipuvaisempi tottelemaan teidän käskyjänne,
armollinen herttua, kuin edellisillä kerroilla. -- Mutta miksikä en
soisi tälle nuorukaiselle tätä onnea? -- Äly, miehuus ja uljuus, nehän
ne ovatkin saattaneet hänet voittamaan _rikkauden, korkean arvon ja
kauneuden_ palkinnokseen!»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Qventin Durward" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.