Title: Vanha tarina Montrosesta
Author: Scott, Walter, Sir, 1771-1832
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vanha tarina Montrosesta" ***


VANHA TARINA MONTROSESTA

Historiallinen kertomus


Kirj.

Walter Scott

Englanninkielestä suomentanut J. Krohn


1910.



ENSIMMÄINEN LUKU.


    Raamattu, peitsen piirtämä,
    On heille uskon perustus,
    Ja pettymätön laukaus
    Väitelmän varmin päättäjä.
    Ja kelpo sivallus tai kaks
    Koht' opin näyttää oikeaks.

    Butler.

Kerrottavamme alkaa sen suuren, verisen sodan aikana, joka raivosi
Suur-Britanniassa seitsemännellätoista vuosisadalla. Skotlanti oli vielä
säilynyt keskinäisen sodan raatelemisista, vaikka senkin asukkaat olivat
valtiollisissa mietteissänsä suuresti eripuraiset. Olipa heissä monta,
jotka kyllästyneinä parlamentin hallitukseen ja suuttuneina siitä, kun
parlamentti oli rohjennut laittaa suuren armeijan Englannin
parlamentille avuksi, olivat puolestansa päättäneet ensimmäisen
tilaisuuden tarjoutuessa nousta aseisiin kuninkaan puolesta. Tämmöisellä
sivurynnäköllä he arvelivat voivansa pakottaa parlamentin kutsumaan
kenraali Leslien armeijan Englannista pois, vieläpä kenties voivansa
palauttaa suuren osan Skotlantia kuninkaalle uskolliseksi. Tähän tuumaan
taipuvaiset olivat varsinkin pohjoisten seutujen aatelisherrat, jotka
kovin vastahakoisesti olivat Juhlallisen Liiton ja Sovinnon[1]
aikaantulemista vastustelleet, ja samanmieliset olivat myös useammat
vuorelais-klanien[2] päälliköistä. Sillä nämä viimemainitut arvelivat
oman etunsa ja valtansa riippuvan kuningasvallan vahvuudesta; sitä
paitsi presbyteriläinen uskonto inhotti heitä kovasti; ja vihdoin
viimeinkin oli heidän keskuuselämänsä sitä puolivilliä laatua, jossa
sota aina on rauhaa mieluisampi.

Yleisesti pelättiin, että nämä yhdistyneet syyt synnyttäisivät suuria
meteleitä; ja ne ryöstö- ja rosvoretket, joita Skotlannin vuorelaiset
kaikkina aikoina tekivät alangoille, alkoivatkin jo saada vahvemman,
julkisemman, paremmin järjestetyn muodon, ikäänkuin yhteinen sotatuuma
olisi ollut niitä johtamassa.

Valtakunnan asiain hallitsijat eivät voineet olla tämän hetken
vaarallisuutta huomaamatta; huolellisesti he varustelivat itseänsä
uhkaavaa vaaraa vastustamaan ja torjumaan. Suuri oli kuitenkin heidän
mielihyvänsä siitä, ettei kukaan sotataidoltaan tai nimeltään
arvokkaampi mies vielä ollut ruvennut kokoilemaan kuninkaanpuolista
armeijaa eikä edes johtamaan noita sissijoukkoja, joiden sotavehkeisiin
ryöstönhalu kenties oli yhtä paljo syynä kuin valtiollinen viha.
Yleisesti toivottiin vuorelais-päälliköt silläkin keinolla saatavan
hillityksi, että tarpeeksi suuri sotavoima majoitettaisiin alankojen ja
vuoriston rajaa pitkin. Ja niillä pohjoisilla parooneilla, jotka
Liittoon ja Sovintoon olivat suostuneet--esim. kreivi-sotamarski,
mahtavat Forbes'in sekä Leslien suvut ja Iwinet, Grant'it ynnä muut
presbyteriläiset klanit--oli kylläksi voimaa pitämään vastapainoa ja
tekemään estettä Ogilvies'ille sekä muille Angus'in ja Kincardinen
kreivikuntain kuninkaanpuolisille herroille, vieläpä suurelle
Gordon-suvullekin, vaikka sen valta oli yhtä ääretön kuin sen viha
presbyteriläis-uskontoa vastaan.

Läntisessä vuoristossa oli hallitsevalla puolueella paljo vihollisia.
Mutta Argylen markiisilla, johon valtakunnansäätyjen liittokunta
järkähtämättömästi luotti, oli niissä seuduissa verraton valta, jonka
arveltiin kukistaneen vihollisten klanien voiman ja masentaneen heidän
päällikköjensä rohkeuden. Sillä Argylen markiisin valta, joka
vanhastansa jo oli ääretön, oli viime rauhanteossa kuninkaalta väkisin
otetuilla myönnytyksillä paisunut vielä suuremmaksi. Tosin oli tuttu
seikka, että Argylessa enemmän oli valtiollista viisautta kuin mielen
miehuutta, ja että hän paremmin kelpasi valtiollisen juonen kutojaksi
kuin vihollisten vuorelaisten kurissapitäjäksi. Mutta hänen klaninsa
suuri miesluku ja hänen uljasten alapäällikköjensä rohkeus oli, niin
toivottiin, täyttävä johtajan persoonalliset puutteet. Eikä ollut
luultavaa, että naapuriheimokunnat, joista useammat jo olivat
Campbelleilta[3] saaneet kovasti selkäänsä, juuri aivan kernaasti
yllyttäisivät näin mahtavan klanin uuteen taisteluun.

Näinmuodoin oli koko länsi- ja eteläpuoli Skotlantia, epäilemättä
valtakunnan rikkain osa, Covenantilaisten[4] vallassa. Fifeshire
erittäinkin oli heidän omansa, ja Forth'in sekä Tay'n lahtien
pohjoispuolellakin oli heillä monta voimallista ystävää. Skotlannin
säätyjen liittokunta ei siis katsonut tuota uhkaavaa vaaraa niin
suureksi, että sen tähden olisi ollut tarpeellista poiketa aletulta
valtiolliselta polulta taikka kutsua kotiin heidän veljellensä,
Englannin parlamentille, avuksi lähetetty kahdenkymmenentuhannen miehen
armeija, joka voiman lisäys jo oli pakottanut kuninkaan puoluelaiset,
kesken heidän voittoansa ja menestystänsä, tyytymään pelkkään
puolustussotaan.

Jokainen historia kertoo ne syyt, jotka silloin olivat yllyttäneet
Skotlannin säätyjen liittokunnan niin välittömästi ja voimallisesti
ottamaan osaa Englannin sisälliseen sotaan; mutta eipä haitanne lyhyesti
luetella ne tässä uudestaan. Skotlannin säädyillä tosin ei ollut
valittamista mistään vereksestä loukkauksesta tai lainrikkomisesta
kuninkaan puolelta, ja Kaarle oli skotlantilaisten alamaistensa kanssa
tehtyä sovintoa tarkasti noudattanut; mutta Skotlannin hallitsijat
tiesivät hyvin saaneensa tämän väkinäisen myönnytyksen kuninkaalta yhtä
paljon Englannin parlamenttipuolueen avulla kuin omain aseittensa
pelottavalla voimalla. Kaarle kuningas oli tosin sen perästä käynyt
vanhan kuningaskuntansa pääkaupungissa, oli suostunut uuteen
kirkonjärjestykseen ja jaellut arvopaikkoja sekä muita palkintoja niille
puolue-johtajille, jotka hänen etuansa olivat kiivaimmin vastustaneet;
mutta syytä oli pelätä, että nämät vastahakoisesti suodut palkinnot
kohta ensi tilaisuuden tarjoutuessa jälleen peräytettäisiin. Pahasti
peläten näkivät siis skotlantilaiset Englannin parlamentin tappioita.
Sillä jos Kaarle aseittensa voimalla voitti kapinoitsevat englantilaiset
alamaisensa, niin ei kestäisi pitkää aikaa, semmoinen oli luulo,
ennenkuin myös skotlantilaiset saisivat sen rangaistuksen, jonka hänen
mielestänsä kapinan alkajat olivat ansainneet. Tämä valtiollinen seikka
oli ollut syynä apuarmeijan lähettämiseen Englantiin; ja se olikin
tullut julkisesti tunnustetuksi siinä julistuksessa, jossa säädyt
selittivät, minkätähden olivat Englannin parlamentille tuon voimallisen
ja hyvään aikaan tulleen avun suoneet. Englannin parlamentti, niin
selitys kuului, oli jo osoittanut heille ystävyyttä ja osoittaisi sitä
luultavasti edelleenkin. Sitävastoin, vaikka kuningas aivan äsken oli
säätänyt kirkonjärjestyksen heidän tahtonsa mukaan, ei ollut siihen
suostumukseen paljo luottamista; sillä he olivat huomanneet, etteivät
hänen lupauksensa ja tekonsa aina sopineet yhteen. »Meidän omatuntomme»,
niin he lopussa lausuivat, »ja Jumala, joka on meidän omaatuntoamme
korkeampi, todistavat puolestamme, että meillä ainoastaan Jumalan
kunnia, molempain kansain rauha ja kuninkaan arvo on silmämääränä, kun
kukistamme ja lain mukaan rankaisemme meidänaikuiset Israelin
villitsijät, helvetin kekäleet, Korat, Balaamit, Doeg'it, Rabsaket,
Haman'it, Tobiat ja Sanballat'it;[5] sen tehtyämme olemme tyytyväiset.
Emmekä ole noiden Jumalalle otollisten tarkoitustemme toteuttamiseksi
ryhtyneet sotaväen lähetykseen Englantiin, ennenkuin kaikki muut
mahdollisesti keksittävät keinot meiltä olivat tyhjiin menneet, ja tämä
yksi keino vaan, _ultimum et unicum remedium_, viimeinen ja ainoa keino,
oli jäljellä.»

Heittäkäämme kasuistain eli omantunnon kysymysten tutkistelijoiden
päätettäväksi, onkohan toisella asianomaisella oikeus rikkoa juhlallinen
sovinto sen pelon tähden, että kukaties toinen, jonkun vastaisen
tilaisuuden tullessa, on sen rikkova, ja ottakaamme katsoaksemme vielä
kahta seikkaa, jotka Skotlannin hallitseviin miehiin ja kansaan
vaikuttivat vähintänsä yhtä paljo kuin epäilys kuninkaan pysymisestä
sanassaan.

Ensinmainittava näistä syistä oli Skotlannin armeijan luonto ja laatu.
Sen ylijohto, näet, oli köyhäin, tyytymättömäin aatelisherrain käsissä.
Ja alapäällikköinä enimmäksi osaksi oli retkeilijöitä, jotka kauan aikaa
Saksan sodassa palveltuansa eivät enää hiukkaakaan huolineet
valtiollisista periaatteista eikä kotimaasta. Sen sijaan he olivat
oppineet sen palkkasoturin uskonkappaleen, että sotamiehen velvollisuus
on olla uskollisena sille valtakunnalle tai hallitsijalle, jolta hän
palkkansa saapi, vähääkään huolimatta puolustettavan asian oikeudesta
tai hänen omasta heimolaisuudestansa toisen tai toisen riitaveljen
kanssa. Tämän laatuisia miehiä tarkoitti Grotiuksen ankara lause:
»_Nullum vitae genus est improbius, quam eorum, qui sine causae
respectu, mercede condudi, militant_» (Ei mikään elinkeino ole
häpeällisempi kuin niiden, jotka sotivat asiasta huolimatta, ainoasti
palkan tähden). Näille palkkasotureille ja niin myös niille köyhille
aatelismiehille, jotka heidän rinnallaan palvelivat ja heistä saman opin
halukkaasti omistivat, oli äskeisen, v:na 1641 tehdyn Englannin-retken
menestys kyllin yllyttävänä syynä saman edullisen yrityksen uudestaan
tekemiseen. Runsas palkka ja vapaa kortteeri Englannissa oli painunut
syvälle näiden sotaisten onnenhakijain muistiin, ja se toivo, että he
taas saisivat kolmattakymmentä markkaa päiväpalkkaa, voitti kaikki
vastasyyt, sekä valtiolliset että siveelliset.

Toinen syy yllytti Skotlannin kansaa yleensä yhtä paljon kuin Englannin
rikkauden näkeminen kiusasi sotamiehiä. Molemmin puolin oli paljon
puhuttu ja kirjoitettu seurakunnallisen hallituksen muodosta, niin että
tämä muoto kansan silmissä nyt näytti monta vertaa tärkeämmältä kuin
oppisanat raamatussa, joka oli kumpaisellakin kirkkokunnalla
perustuksena. Kiihkoiset piispalaiset ja presbyteriläiset[6] tulivat
yhtä suvaitsemattomiksi kuin paavilaiset, ja tuskin myönsivät mitään
sieluni pelastusta mahdolliseksi kirkkokuntansa rajojen ulkopuolella.
Turhaan osoitettiin näille kiivastelijoille, että pyhän uskontomme
Perustaja, jos Hän olisi arvellut autuutemme välttämättömästi riippuvan
tästä tai tuosta kirkonhallituksen muodosta, epäilemättä olisi
ilmoittanut sen yhtä tarkasti kuin se oli säädetty Vanhassa
Testamentissa. Molemmat lahkokunnat vainosivat toisiansa yhä edelleen,
ikäänkuin olisi heillä taivaasta ollut selvä käsky suvaitsemattomuutensa
puolustuksena. Laud oli valtansa aikana tulen sytyttänyt sillä, että hän
yritti pakottaa Skotlannin kansaa kirkonmenoihin, jotka heille olivat
oudot ja vastenmieliset. Mutta hyvällä menestyksellä oli häntä
vastustettu ja presbyteriläisjärjestys jälleen sijaan pantu, joka
menestys oli tehnyt presbyteriläisjärjestyksen vielä rakkaammaksi, koska
sitä puolustettaessa oli semmoinen voitto saatu. Juhlallinen Liitto ja
Sovinto, johon enin osa Skotlantia oli niin hartaasti suostunut ja
miekan kärjellä vastahakoisetkin kansalaisensa pakottanut, tarkoitti
pääasiallisesti presbyteriläisen opin ja kirkonhallituksen ylläpitämistä
ja kaikkien hairausten sekä vääräin oppien kukistamista. Ja kun he tällä
tavoin olivat onnellisesti saaneet kultaisen kynttilänjalan asetetuksi
pystyyn omassa maassaan, rupesi skotlantilaisten halu jalomielisesti ja
veljellisesti tavoittamaan sitä, että kynttilänjalka myös Englannissa
tulisi nostetuksi pystyyn. Tämän he luulivat helposti saavansa aikaan
sillä, että Englannin parlamentille lainasivat Skotlannin sotajoukon
voimallisen avun. Presbyteriläiset, joka puolue Englanninkin
parlamentissa oli lukuisa ja mahtava, olivat näet tähän asti johtajina
vastarinnan teossa kuningasta vastaan. Independentit ja muut
lahkolaiset, jotka sittemmin Cromwell'in johtamina miekalla anastivat
vallan ja kumosivat presbyteriläisen kirkonjärjestyksen sekä
Englannissa että myös Skotlannissa, piilivät silloin vielä tuon
rikkaamman ja mahtavamman puolueen suojassa. Kirkonmenojen ja
kirkonhallituksen saaminen yhtäläiseksi sekä Englannissa että
Skotlannissa näkyi siis olevan yhtä luultava kuin suotavakin asia.

Mainio ritari Henrik Vane, yksi niistä asiamiehistä, joilla oli toimena
liitonsolmiminen Englannin ja Skotlannin välillä, näki, kuinka
halukkaita tälle syötille ne olivat, joiden kanssa hän asioitsi. Vaikka
hän itse oli kiivas independentti, koki hän siis yht'aikaa mielitellä ja
kierrellä presbyteriläisten hartainta tahtoa siten, että sitoumus
muuttamaan Englannin kirkollista laitosta annettiin näillä sanoilla:
tämä muutos on tehtävä »Jumalan sanan ja parasten puhdistettujen
kirkkokuntain esikuvan mukaan.» Skotlannin säätyjen liittokunta ynnä sen
kirkonhallitus luuli näiden sanain epäilemättömästi tarkoittavan
presbyteriläistä kirkkolaitosta; heidän oma kiivautensa petti heidät,
kun eivät vähääkään epäilleet kirkollisten laitostensa jumalallista
perustusta eivätkä katsoneet epäilystä siitä muissakaan ihmisissä
mahdolliseksi. Tämä heidän väärä luulonsa kesti siksi, kunnes
lahkolaiset, koska, eivät heidän apuansa enempää tarvinneet, suoraan
ilmoittivat, että yllämainittu lause yhtä hyvin saattoi tarkoittaa
independentti-uskontoa taikka mitä muuta uskonnonlaatua hyvänsä, jonka
vallanpitäjät kullakin ajalla katsoisivat »Jumalan sanan ja parasten
puhdistettujen kirkkokuntain esikuvan mukaiseksi.» Yhtä suuri myös oli
peijattujen skotlantilaisten hämmästys siitäkin seikasta, kun huomasivat
Englannin lahkolaisten tarkoittavan kuningasvallan kumoamista koko
Britannian saarella; sillä heillä itsellään oli ollut aikomuksena
ainoasti kuningasvallan rajoittaminen eikä millään muotoa sen
poistaminen. Heille kävi tässä asiassa samoin kuin kovin hätäisille
lääkäreille, jotka kohta alusta syöttävät sairaalle liian paljon
lääkkeitä, niin että hän vaipuu voimattomuuteen, josta sitten
virvoittavatkaan rohdot eivät saa häntä enää tointumaan.

Mutta kaikki nämät seikat lepäsivät vielä tulevaisuuden kohdussa. Tähän
aikaan katsoi Skotlannin parlamentti vielä liittoansa Englannin kanssa
oikeuden, viisauden ja jumalisuuden mukaiseksi, ja heidän sotajoukkonsa
retki näkyi menestyvän parhaiden toiveiden mukaan. Skotlannin armeijan
yhdistyttyä Fairfax'in ja Manchester'in joukkoihin oli parlamentin voima
tullut niin suureksi, että se saattoi ruveta York'in kaupunkia
piirittämään ja käydä Long-Marston Moor'in veriseen tappeluun, missä
prinssi Rupert ja Newcastlen markiisi voitettiin. Tästä voitosta oli
tosin skotlantilaiselle apuväelle tullut vähemmän kunniaa osaksi, kuin
mitä heidän kansalaisensa olisivat suoneet. David Leslie
skotlantilais-ratsumiehineen taisteli kyllä urhokkaasti, ja he, yhdessä
Cromwell'in independentti-rykmentin kanssa, olivatkin tämän päivän
voittosankarit. Mutta vanha kreivi Lewen, säätyjen liittokunnan asettama
ylipäällikkö, peräytyi tanterelta prinssi Rupertin tuiman rynnäkön alta
ja oli jo puolenviidettä peninkulman päässä pakomatkalla Skotlantiin
päin, kun hänet saavutti sanoma hänen puolueensa täydellisestä voitosta.

Tämän sotajoukon lähettäminen retkelle, joka tarkoitti
presbyteriläisuskonnon saattamista valtaan Englannissa, oli suuresti
vähentänyt Skotlannin säätyliittokunnan voimaa omassa maassa. Siitä
syystä olikin nyt Liiton ja Sovinnon vastustajissa syntynyt niitä
levottomuuksia, joista tämän luvun alussa mainittiin.



TOINEN LUKU.


    Häll' oli ollut kehtona
    Isänsä vanha haarniska;
    Hän nukkui siihen, kuunnellen
    Kilinää raudan ruosteisen;
    Näk' unta verisistä töistä vaan,
    Ja soti ennenkuin hän astuikaan.

    Hall'in pilkkalaulut.

Myöhään illalla muutamana päivänä yllämainitulla levottomalla ajalla
ratsasti nuori aatelisherra, kelpo hevosella ja kelpo aseilla
varustettu, hiljalleen ylös yhtä niitä jyrkkiä teitä, jotka Perthshiren
alangoilta vievät vuoristoon; häntä seurasi kaksi palvelijaa, joista
toinen talutti kuormajuhtaa. Tämä matkue oli kauan aikaa kulkenut pitkin
muutaman järven rantaa, jonka syvät vedet kuvastelivat länteen laskeuvan
auringon purppuraisia säteitä. Ikivanhat koivu- ja tammipuut varjostivat
muutamin paikoin heidän kulkemaansa epätasaista, jotenkin vaivaloista
tietä; toisin paikoin oli äärettömiä kalliomöhkäleitä riipuksissa sen
yli. Tuonnempana vuori, joka rajoitti ihanan järven pohjoisrantaa, ei
kohonnut yhtä äkkijyrkästi, vaikka yhtä korkealle, ja oli
purppuranpunaisilla kanervankukilla verhottu. Meidän aikoinamme olisi
näin ihana seutu luultavasti suuresti ihastuttanut matkustajaa; mutta
ne, jotka matkustavat levottomuuden ja pelon päivinä, eivät malta paljo
ihailla kauniita paikkoja.

Herra päästi niin usein, kuin metsä sen salli, yhden tai molemmat
palvelijansa rinnalleen ratsastamaan ja näkyi ahkerasti pitävän puhetta
heidän, kanssaan; säätyeroitus katoaa näet helposti niiden väliltä,
jotka ovat yhteisen vaaran alaiset. Puheen aineena oli, mitä puolta
tämän viljelemättömän seudun etevimmät miehet pitivät ja tokko he
rupeaisivat osallisiksi pian odotettaviin valtiollisiin meteleihin.

Matkalaiset olivat vasta puolitiessä kulussansa pitkin järven
rannikkoa, ja nuori herra osoitti par'aikaa seuralaisilleen sitä
paikkaa, mistä heidän kuljettavansa tie kääntyi pohjoiseenpäin ja järven
rannalta poiketen kohosi vuorisolaa myöten oikealle; silloin keksivät he
yht'äkkiä hevosmiehen, joka ratsasti rannalle päin, ikäänkuin heitä
vastaan. Auringon säteitten heijastus hänen kypärästänsä ja
rautapaidastaan näytti, että hän oli täysissä varuksissa, ja meidän
matkalaisten asia vaati, ettei tuo mies saisi tiedustamatta päästä
heidän sivutsensa. »Meidän pitää saada tietää», sanoi nuori herra, »ken
hän on ja minne hän menee.» Näin puhuttuaan hän iski kannukset ratsunsa
kupeisiin ja ajoi molempain seuralaistensa kanssa niin joutuisasti, kuin
vaan tien epätasaisuus myönsi, eteenpäin siksi, kunnes he saapuivat
sille haaralle, missä vuorisolasta alas tuleva tie yhtyi siihen, joka
vei järven rantaa myöten. Sillä lailla he olivat riistäneet vieraalta
mahdollisuuden väistää heitä rantatien jatkolle poikkeemalla.

Tuo yksinäinen ratsumies oli myös kiirehtänyt kulkuaan, kun ensin näki
meidän kolmen matkalaisen semmoisella vauhdilla rientävän itseään kohti.
Mutta nähtyänsä, että he seisahtuivat ja asettuivat sotarintamaan,
hillitsi hän hevosensa ja alkoi kulkea hyvin varovasti. Täten sai
kumpikin puoli aikaa tarkastella toisiansa. Vieraalla oli vahva hevonen,
kelvollinen sotatoimiin ja kykenevä sen kannettavaa raskasta painoa
kestämään. Ja ratsumies itse istui _demipique'ssään_ eli sotasatulassaan
semmoisella ryhdillä, joka todisti, että se oli hänen tavallinen
istuin-paikkansa. Päässä hänellä oli loistavaksi kirkastettu kypärä,
sulkatupsulla koristettu, ja rungon suojana oli haarniska, rintapuolelta
niin paksu, että se hyvin kesti pyssynluoteja, vaan takana tehty
keveämmistä aineista. Tämän alla hänellä oli härännahkainen nuttu, ja
varusten jatkona olivat kintaat, joiden suut ulottuivat kyynäspäihin
asti ja jotka, samoin kuin muutkin suojelusvehkeet, olivat kirkkaasta
teräksestä. Satulan etukaaresta riippui kaksi pistoolia tupissaan; ne
olivat paljo suuremmat tavallista, melkein kahden jalan pituiset, ja
ampuivat luoteja, joita meni naulaan kaksikymmentä. Härännahkaisesta
vyöstä, joka oli suurella hopeasoljella kiinnitetty, riippui vasemmalla
kupeella pitkä, suora, kaksiteräinen miekka, jonka kahva oli hyvin vahva
ja terä sekä iskemiseen että pistämiseen sovelias. Oikealta kupeelta
riippui tikari, noin kahdeksantoista tuumaa pitkä; olkahihna kannatti
ratsumiehen selässä muskööttiä eli suurta pyssyä, ja ristikkäin tämän
olkahihnan kanssa kävivät kantimet, jotka sisälsivät ampumavaroja.
Teräksiset säärivarukset, jotka ulottuivat äärettömän pitkävartisten
ratsassaapasten suille asti, täyttivät ne eri osat, jotka siihen aikaan
kuuluivat hyvin varustetun soturin asuun.

Ratsumiehen oma näkö oli myös sotaisan puvun mukainen, ja selvään näkyi,
että tämä puku oli hänelle jo kauan ollut kodikas. Vieras oli tavallista
miehenvartaloa pitempi ja näytti olevan tarpeeksi vahva huokeasti
kantaaksensa sekä suojelus- että taistelu-aseittensa painoa. Ijältään
hän saattoi olla neljänkymmenen paikoilla tai vähän päälle, ja muodosta
hänet tunsi rohkeaksi, kovia säitä kokeneeksi, vanhaksi soturiksi, joka
oli nähnyt monta tappelutannerta ja niistä monta arpea saanut
muistiaisikseen. Jouduttuaan noin kolmenkymmenen kyynärän matkan päähän
vastaantulijoista hän pysähtyi ja seisoi paikallansa, kohoten seisomaan
jalustimilleen, ikäänkuin tiedustellaksensa vastaantulijoiden aikomusta,
ja temmaten pyssynsä oikeanpuoliseen käteensä siltä varalta, että sitä
tulisi tarvis käyttää. Kaikessa muussa, paitsi miesluvun puolesta, hän
olikin paremmin varustettu taisteluun kuin nuo miehet, jotka näkyivät
tahtovan sulkea häneltä tien.

Vastustajain päälliköllä oli tosin kelpo ratsu, ja hänen yllään oli
härännahkainen, kalliisti tikattu nuttu, sen ajan puolisotainen puku.
Mutta palvelijain mekot olivat vaan paksua huopaa ja olisivat tuskin
kestäneet miekanterää vastaan, jos vahvan miehen käsi sivaltaisi; eikä
ollut yhdelläkään koko matkueessa muita aseita kuin miekat ja pistoolit,
joita vailla noilla metelisillä ajoilla herrat ja heidän palvelijansa
harvoin liikkuivat ulkona.

Kun he hetken aikaa näin olivat seisoneet vastakkain ja katsastelleet
toisiansa, lausui nuori herra sen kysymyksen, joka siihen aikaan oli
tavallinen kaikkien suussa, kun tämmöisellä tavalla satuttiin outojen
kanssa yhteen: »Kenenkä puolta te pidätte?»

»Virkkakaa mulle ensin», vastasi soturi, »kenenkä puolta _te_
pidätte?--Vahvemman puolueen tulee ensiksi puhua.»

»Me pidämme Jumalan ja Kaarle kuninkaan puolta», sanoi taas ensimmäinen
puhuja, »ja nyt ilmoittakaa te puolueenne, kun saitte tietää meidän.»

»Minä pidän Jumalan ja sotalippuni puolta», vastasi yksinäinen
ratsumies.

»Vaan minkä sotalipun?» kysyi taas toisen joukon
päämies.--»Kavaljeerienko vai Keropäiden[7], kuninkaan vai
sääty-liittokunnan?»

»Totta puhuakseni», vastasi soturi, »en tahtoisi vastata teille
valheella, sillä se olisi häpeällistä retkeilijäritarille ja soturille.
Mutta jotta voisin täydellä todella, niinkuin sopii, vastata teidän
kysymykseenne, olisi välttämätöntä, että olisin itse päättänyt, kumpi
puolue niistä, joihin tätä nykyä tämän kuningaskunnan asukkaat ovat
jakaantuneet, minun vihdoinkin on valitseminen. Mutta siitä asiasta en
olekaan vielä mihinkään varmaan päätökseen tullut.»

»Minä olisin luullut», virkkoi nuori herra, »että kun uskollisuus
kuninkaalle ja uskonto on kysymyksessä, ei kukaan aatelinen eikä muu
kunnian mies kauan voi epäillä, kummalleko puolelle on rupeaminen.»

»Kuulkaas, herra», vastasi soturi, »jos niillä sanoilla tahdotte soimata
minua taikka saattaa aatelisarvoni ja kunniani epäilyksen alaiseksi,
niin käyn mielelläni taisteluun niiden puolesta, uskaltaen yksinkin
tapella teitä kolmea vastaan. Mutta jos se vain oli olevinansa
ajatusopillinen viisastelu, jommoisia minäkin nuorempana opin
kokoonpanemaan Mareschal-kollegiossa Aberdeen'in kaupungissa, niin olen
valmis todistamaan teille _logice_ (ajatusopin sääntöjen mukaan), että
päätökseni olla vielä jonkun aikaa päättämättä, kumpaanko noista
riitapuolueista rupean, hyvin sopii minulle, ei ainoasti aatelisena ja
kunnian herrana, vaan myös älykkäänä ja viisaana miehenä, joka nuorella
ijällänsä on tutustunut vapaisiin tieteisiin ja sittemmin on käynyt
sotaa, seuraten ikivoitollisen Kustaavus Aadolfin, Pohjoismaiden
leijonan, lippua ynnä monta muuta sankarillista päällikköä, sekä
luterilaista että kalvinilaista, sekä paavilaista että arminiolaista.»

Puheltuaan pari sanaa seuralaistensa kanssa vastasi nuori herra taas:
»Suurestipa mieleni tekisi, hyvä herra, teidän kanssanne keskustella
tästä tärkeästä aineesta ja suureksi kunniaksi katsoisin, jos minun
onnistuisi taivuttaa teidätkin sille puolelle, jonka itse olen valinnut.
Minä aion tänä iltana ratsastaa erään ystäväni luokse, jonka kartano on
noin neljän virstan päässä täältä. Siellä te, jos tahdotte tulla
kanssani, saatte hyvän yömajan ynnä sitten vapaan luvan huomenna aamulla
jatkaa omaa tietänne, jos ette siksi taipune yhtymään meihin.»

»Kenenkä sana on minulle siitä vakuutuksena?» virkkoi varovainen
soturi.--»Miehen pitää tuntea takausmiehensä; muuten hän voi sattua
paulaan.»

»Nimitetäänhän minua», vastasi nuori herra, »Menteith'in kreiviksi, ja
toivon, että katsotte kunniasanaani kyllin vahvaksi takaukseksi.»

»Se on kelpo aatelismiehen nimi», virkkoi soturi, »jonka sanaa ei sovi
epäillä.» Yhdellä kädenliikkeellä hän siirsi pyssyn selkäänsä takaisin,
toisella hän tervehti nuorta herraa sotamiehen tavan mukaan ja ratsasti
likemmäksi, yhä puhuen: »Ja minä toivon», sanoi hän, »että oma
lupaukseni olla teille, jalo herra, _buono camarado_ (uskollisena
kumppanina), niin hädässä kuin rauhassa, niin kauan kuin yhdessä
seurustelemme, ei ole aivan halveksittava näinä metelisinä aikoina,
jolloin, niinkuin sananlasku sanoo, miehen pää on paremmin suojattuna
rautakypärässä kuin marmoripalatsissa.»

»Vakuutan teille, että näöstänne päättäen katson sangen edulliseksi
matkustaa tämmöisen soturin suojeluksessa. Mutta toivonpa, ettei
tulekaan tilaisuutta näyttää urhouttanne, sillä minä aion viedä teidät
ystäväin luokse hyvään majapaikkaan.»

»Hyvä majapaikka, jalo herra», vastasi soturi, »kelpaa aina, eikä ole
muuta paitsi hyvä palkka tai hyvä saalis, joka sen voittaisi--jääköön
mainitsematta kavaljeerin kunnia ja käsketyn velvollisuuden välttämätön
täyttäminen. Ja totta puhuen, herra, teidän jalo tarjouksenne on sitä
terveellisempi, kuin en juuri tarkoilleen tietänyt, missä minä ja
kumppaniparkani» (hän silitti hevostaan) »saisimme yömajan.»

»Saisinko sitten luvan kysyä», sanoi kreivi Menteith, »kelle minulla on
kunnia toimittaa majoittajan virkaa?»

»Tietysti, jalo herra», sanoi soturi; »nimeni on Dalgetty--Dugald
Dalgetty--_rittmeister_ Dugald Dalgetty, Drumthwacket'in herra, teidän
palvelijanne kaikissa, kunniallisissa asioissa. Se on nimeni, jonka
kenties olette sattunut näkemään sanomalehdissä _Gallo Belgicus_ ja
_Swedish Intelligencer_ taikka jos Ylä-Saksan kieltä lukenette,
Leipzig'in lehdessä _Fliegender Mercoeur_. Isäni oli, näette hyvä herra,
tuhlaavaisella elämällään kuluttanut kelpo perintönsä aivan tyhjiin.
Minulla ei siis ollut kahdeksantoista vuoden ijällä parempaa keinoa
tarjona, kuin viedä Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa saatu
oppini, aatelisvereni ja Drumthwacket'in herran nimi ynnä vielä kaksi
teräksenkovuista käsivartta sekä samallaista jalkaa Saksan sotaan,
retkeilijä-ritarina onneani hakien. Ja olipa, hyvä herra, minulla siellä
parempi apu jaloistani sekä käsivarsistani kuin koko aatelisnimestäni ja
kirjaopistani, ja pian seisoin, peitsi olalla, rivisoturina ritari
Ludovik Leslien komennossa, missä niin perinpohjin opin kaikki
sotatemput, etten niitä juuri taida vilauksessa unohtaa. Herra, minä
olen saanut seisoa vartijana kahdeksan tuntia peräkkäin, kello
kahdestatoista päivällä kello kahdeksaan illalla, palatsin edustalla,
varustettuna rinta- ja selkähaarniskalla, kypärällä ja käsivaruksilla,
raudassa kiireestä kantapäihin, purevassa pakkasessa, kun jää oli kovaa
kuin piikivi. Eikä siihen ollut mitään muuta aihetta kuin että hetken
aikaa olin viipynyt majatalon emännän puheilla silloin, kun käskettiin
katsastukseen,

»Epäilemättä olette,» virkkoi kreivi Menteith, »myös kokenut monta
leikkiä, jotka olivat yhtä kuumat kuin tämä yksi tehtävänne oli
vilustava?»

»Oikeastaan, korkea herra, minun ei sopisi itse puhua siitä; mutta
tottapa se, joka Leipzig'in ja Lützen'in kentillä on seisonut, saattaa
kehua nähneensä tasapäitä tappeluita. Ja se, joka on ollut läsnä
Frankfurfin ja Spanheim'in ja Nürnberg'in ja monen muun kaupungin
valloituksessa, arvattavasti tietänee jotakin piirityksistä,
väkirynnäköistä ja uloskarkauksista.»

»Ja varmaanhan te, herra, myös kohositte arvossa ansionne mukaan.»

»Se kävi hitaasti, korkea herra, saakelin hitaasti», vastasi Dalgetty.
»Mutta minun kansalaiseni, ne leirin isät, jotka olivat ensin panneet
kokoon meidän uljaat skotlantilaisrykmenttimme, saksalaisten
peloituksen, alkoivat kaatua sangen tiheään, mitkä ruton, mitkä miekan
surmaamina, ja silloin me, heidän lapsensa, perimme heidän paikkansa.
Arvoisa herra, ensin olin kuusi vuotta vapaaehtoisena rivisoturina
komppaniassa ja kolme vuotta peitsimiehenä; sillä minä en ottanut
pertuskaa käteen, koska se olisi ollut sukuperälleni harvennukseksi.
Vihdoin minut korotettiin '_fahndreggeriksi_'--jolla nimellä saksalaiset
nimittivät lipunkantajaa--kuninkaan mustaan henkivartija-ratsuväkeen, ja
niinpä sitten pääsin luutnantiksi ja '_rittmeisteriksi_' ikivoitollisen
kuninkaan, protestantti-uskon suojelusmuurin, Pohjoismaiden Leijonan,
Itävallan hirmun, Kustaavus Aadolfin johdon alaisena.»

»Vaan yhtähyvin te, kapteeni Dalgetty--luullakseni se arvo vastannee
tuota ulkomaista _rittmeister_-nimeä»--

»Aivan oikein», vastasi Dalgetty, '_rittmeister_' juuri merkitseekin
sitä samaa kuin komppanian päällikkö.»

»Arvelin sanoa», jatkoi kreivi Menteith, »että te näytte, jos oikein
lienen ymmärtänyt, jättäneen mainitun jalon kuninkaan palveluksen?»

»Se oli vasta hänen kuoltuansa--se oli vasta hänen kuoltuansa, herra»,
vakuutti Dalgetty, »kun ei minua enää mikään velvollisuus kiinnittänyt
siihen palvelukseen. On, näette korkea herra, siinä palveluksessa
asioita, jotka kipeästi koskevat kunnian mieheen, hamaan luihin ja
ytimeen asti. Varsinkin se, että ikivoitollinen Kustaavus--vaikkei
palkka suinkaan ollut liiempia, ollen _rittmeisterillä_ ainoasti noin
kuusikymmentä taaleria kuukaudelta--ei koskaan maksanut meille enempää
kuin kolmannen osan siitä palkasta, joka kuukausittain suoritettiin
meille lainan nimellä. Ja kuitenkin, jos asian laitaa oikein katsastaa,
pidätti päinvastoin tuo mainio kuningas itse lainan muodossa ne kaksi
palkan kolmannesta, joita ei maksettu sotureille. Ja minä kuulin
kokonaisten saksalais- ja holsteinilaisrykmenttien, keskellä
tappelukenttää, niinkuin kunniattomain kuormastorenkien, huutavan:
'_Gelt! Gelt!_' jolla ilmoittivat vaativansa rahaa, silloin kun heidän
olisi pitänyt hakata päälle meidän kelpo skotlantilaisurhojen tavalla,
jotka eivät milloinkaan, korkea herra, saastuttaneet kunniataan halvan
rahan tähden.»

»Mutta eikö noita palkkarästejä», kysyi kreivi Menteith, »kuitenkaan
maksettu sotamiehille perästäpäin, määrättyinä aikoina?»

»Korkea herra», sanoi Dalgetty, »minä vakuutan teille, niin totta kuin
olen rehellinen mies, ettemme koskaan tai missään muodossa ole saaneet
noista rahoista yhtä _kreutzeriakaan_[8]. Minulla itselläni, koko sillä
ajalla kun palvelin ikivoitollista Kustaavusta, ei ole ollut milloinkaan
kahtakymmentä taaleria omia rahojani, paitsi kun joku väkirynnäkkö tai
voitto taikka jonkun kaupungin tai _dorp'in_ (kylän) valloitus tuotti
sen onnen. Sillä senkaltaisissa tilaisuuksissa käy retkeilijäritarille,
joka vähänkin sotatapoja tuntee, harvoin niin hullusti, ettei saisi edes
hiukan etua.»

»Enemmän minua nyt kummastuttaa, hyvä herra», sanoi kreivi Menteith,
»että niinkin kauan pysyitte Ruotsin palveluksessa, kuin että viimein
siitä luovuitte.»

»En maar olisikaan pysynyt», vastasi kapteeni, »mutta tuo suuri
sotasankari ja kuningas, Pohjoismaiden Leijona ja protestantti-uskonnon
suojelusmuuri, oli niin erinomaisen sukkela tappeluita voittamaan,
kaupungeita valloittamaan, maakuntia allensa laskemaan ja sotaveroja
kiskomaan, että hänen palveluksensa vastustamattomalla voimalla veti
puoleensa kaikki totiset aatelismiehet, jotka sotavirkaa harjoittivat.
Olenhan minä itsekin, halpa mies, joka tässä ratsastelen, saanut hallita
koko Dunklespiel'in hiippakuntaa alisessa Rheinjoen rantamaakunnassa,
olen asunut palskreivin[9] palatsissa, kulautellen kurkkuuni hänen
valituimpia viinejänsä ystävieni kanssa ja haalien sotaveroja,
ruoka-apuja ynnä vapaaehtoisia lahjoja, jota tehdessä minä tietysti,
niinkuin kelpo kokki ainakin, en laiminlyönyt sormieni nuolemista. Mutta
asia on semmoinen, että kaikki se herraus alkoi sangen kiireesti sulaa
sen perästä, kun meidän mainio herramme oli saanut kolme surmaluotia
Lützenin kentällä. Minä huomasin, että onni oli kallistunut toiselle
puolelle ja että lainaamiset ja vähennykset palkastamme yhä
pitkittelivät entistä menoansa, vaan vapaaehtoiset lahjat sekä muut
onnensuomat kaikki katosivat. Sentähden minä luovuin kun luovuinkin
virastani ja antauduin palvelukseen Wallenstein'ille, Walter Butler'in
irlantilaisrykmenttiin:»

»Ja saisinko luvan kysyä», virkkoi kreivi Menteith, jota tämän
retkeilijän onnenvaiheet näkyivät suuresti huvittavan, »miltä teidän
mielestänne tämä esivallan muutos tuntui?»

»Eipä juuri miltään», vastasi kapteeni, »ei juuri liika hyvältä. En voi
kehua keisariakaan paremmaksi maksajaksi kuin mitä suuri Kustaavus oli
ollut. Ja mitä kuumiin löylyihin tulee, oli meille niitä tarjona sangen
tiheään. Minun tuli monastikin lyödä pääni vanhoja tuttaviani, Ruotsin
Sulkasia vastaan. Ne, näette arvoisa herra, olivat kaksikärkisiä,
molemmista päistään raudoitettuja seipäitä, jotka pystytettiin
peitsimiesrivin eteen ratsuväen rynnäkön esteeksi. Ja nämä Ruotsin
Sulkaset--vaikka näyttävät sangen koreilta, ollen pensaitten taikka
metsän reunaviidakon kaltaisia, kuu pitkät, niiden takana sotarinnassa
törröttävät peitset puolestansa olisivat korkeihin honkapuihin
verrattavia--eivät olekaan koetellessa yhtä pehmeitä kuin hanhen
untuvat. Mutta vaikka kuumia löylyjä saatiinkin liian tiheään ja palkkaa
liian harvaan, saattoi retkeilijäritari kuitenkin tulla jotensakin hyvin
toimeen keisarin palveluksessa, sillä hänen yksityisiä onnentuomia
etujaan ei pidetäkään siinä niin tarkasti silmällä kuin Ruotsin
sotavoimassa. Ja kun vaan upseeri teki tehtävänsä sotaleikissä, ei
Wallenstein eikä Pappenheim eikä heitä ennen ukko Tillykään ottanut
paljo kuullaksensa porvarien tai talonpoikain valituksia jotakuta
päällikköä tai _soldado'a_ (sotamiestä) vastaan, joka oli vahingossa
heitä kohtaan ollut liian tarkka keritsijä. Tottunut soturi, joka osasi,
niinkuin meidän skotlantilainen sananpartemme sanoo: 'sovittaa emäsian
kuonon kiinni porsaan saparoon', sai kyllä maakunnalta sen palkkansa,
jota ei keisari maksanut.»

»Kukkuramitalla, herra, eikö niin, ja vielä korkoa lisäksi?» virkkoi
kreivi Menteith.

»Se on tietty», vakuutti Dalgetty hämmästymättä. »Sillä
korkeampiarvoiselle soturille olisi kaksinkertainen häpeä, jos hänen
nimensä tulisi mainituksi pienessä kepposessa.»

»No entä, virkkakaa, hyvä herra», pitkitti kreivi Menteith, »mistä
syystä te niin edullisesta palveluksesta luovuitte?»

»Asia, näette korkea herra, oli tämmöinen», vastasi soturi. »Minulle
sattui eräänä iltana muutaman irlantilaisen upseerin kanssa--hän oli
nimeltään O'Quilligan ja majurina meidän rykmentissämme--pieni sanasota
siitä, kummanko kansa on etevämpi ja arvokkaampi. Seuraavana aamuna hän,
antaessaan käskyjään, viittasi minua kohti komentosauvansa päällä ja
sitten kohotti sauvan, sen sijaan että hänen olisi pitänyt laskea sauvan
pää maata kohti, niinkuin kohtelias upseeri aina tekee, komentaessaan
toista upseeria, joka on hänen vertaisensa aatelisarvossa, vaikka
kenties alhaisempi sotaviraltaan. Tästä riidasta, jalo herra, seurasi
kaksintaistelu. Ja kun sitten asia otettiin tutkittavaksi ja meidän
'_oberst_' eli everstimme Walter Butler katsoi hyväksi määrätä
kansalaisellensa helpomman rangaistuksen, minulle kovemman, niin minä,
jonka sappi ei voinut tämmöistä vääryyttä sulattaa, muutin tästä
espanjalaiseen palvelukseen.»

»Ja arvattavasti se muutos kääntyi teille hyödyksi, vai kuinka?» sanoi
kreivi Menteith.

»Totta puhuakseni», vastasi kapteeni, »ei siinä ollut paljo syytä
valittaa. Palkan maksu oli jotenkin säännöllinen, sillä sen hankkivat
Alankomaitten rikkaat flanderilaiset ja vallonit. Kortteerit ja ruoka
olivat erinomaiset; toista olivat Flanderin hyvät vehnämöykyt kuin
ruotsalaisten ruiskorput, ja Rheinin viiniä meillä oli siellä runsaammin
kuin ikinä olin nähnyt Rostockin mustaa olutta Kustaavuksen leirissä.
Sotapalvelusta ei ollut yhtään, muutakin työtä vähän; ja sen vähän
saimme tehdä tai jättää tekemättä oman mielemme mukaan. Se oli todella
erinomainen vanhainpäiväin paikka kavaljeerille, joka jo alkoi hieman
kyllästyä leireihin ja taisteluihin ja ostettuaan verellä tarpeensa
kunniaa nyt halusi vähä huokeaa ja kylläistä elämää.»

»Ja saanko kysyä», virkkoi kreivi Menteith, »mistä syystä te, kapteeni,
koska arvattavasti olitte päässyt äsken kerrottuun hyvään tilaan, siitä
huolimatta Espanjankin palveluksesta luovuitte?»

»Teidän pitää, korkea herra, huomata, että tuo espanjalainen», vastasi
kapteeni Dalgetty, »arvelee itseään aivan verrattomaksi eikä siis
sopivalla kunnioituksella kohtele niitä urhokkaita ulkomaisia sotureita,
jotka ovat niin hyvät ja hänen palvelukseensa antautuvat. Ja
karvasteleehan jokaisen kelpo _soldado'n_ (soturin) sappea, kun hänet
yhä syrjään sysätään ja jäljelle jätetään ja kun hänen täytyy antaa
etusija jokaiselle pöyhistelevälle _signor'ille_ (herralle), joka, jos
puheeksi tulisi, kummanko ensinnä pitäisi rynnätä muurinaukolle peitsi
kädessä, kohta ja kernaasti päästäisi skotlantilais-herran edeltänsä
menemään. Paitsi sitä, herra, minä tunsin vähän kutkutusta
omassatunnossani erään uskonkappaleen tähden.»

»Enpä olisi luullut, kapteeni Dalgetty», sanoi nuori herra, »että
vanhalla soturilla, joka niin monta kertaa oli muuttanut palvelusta,
saattaisi olla kovin arka omatunto semmoisissa asioissa.»

»Kovin arkatuntoinen en olekaan», virkkoi kapteeni, »sillä minun
mielestäni on rykmentin sotapapin virkana noiden asiain hoitaminen minun
ja muiden urhokasten soturien puolesta; eihän hänellä, minun
tietääkseni, ole mitään muuta tehtävää palkkansa ja saatavainsa edestä.
Mutta tämä, näette korkea herra, oli eri asia, »_casus improvisus_»
(aavistamaton asia), niin sanoakseni, eikä ollut omauskoista sotapappia
käsillä, jolta olisin neuvoa saanut. Sanalla sanoen, minä näin, että
protestanttilaisuskoni kyllä annettiin minulle anteeksi siitä syystä,
kun olin toimen mies ja sotataidossa parempi kuin kaikki meidän
_tertia'n_ (rykmentin) _don'it_ (herrat) yhteensä, mutta että minua
linnaleirissä ollessamme vaadittiin messuun muun väen kanssa. Vaan,
näettehän, korkea herra, minun velvollisuuteni, totisena Skotlannin
miehenä ja Aberdeenin Mareschal-kollegion oppilaana, oli katsoa messua
taikauskoiseksi paavilaistempuksi ja sulaksi epäjumalanpalvelukseksi,
jota en millään muotoa tahtonut läsnäolollani hyväksyä. Totta on, että
tästä asiasta neuvottelin erään arvoisan kansalaiseni, »_pater_»
Fatsides'in kanssa, joka kuuluu Würtzburg'in skotlantilaisluostariin»--

»Ja toivottavasti», keskeytti kreivi Menteith, »saittekin tältä
hengelliseltä isältä selvän neuvon?»

»Niin selvän, kuin se saattoi olla», vastasi kapteeni Dalgetty, »siihen
nähden, että olimme tyhjentäneet kuusi pullollista renskaa ja noin kaksi
tuopillista »_Kirchenwasser_.»[10] Isä Fatsides selitti minulle, että
hänen ymmärryksensä mukaan minunlaiselleni vääräuskoiselle oli aivan
yhdentekevä, kävinkö messua kuulemassa vai en, koska kuitenkin
auttamattomasti olin tuomittu ja työnnetty ijankaikkisen kadotuksen
omaksi siitä syystä, että katumattomana ja paatuneena pidin kiinni
kirotusta väärästä uskostani. Tästä vastauksesta surullisena käännyin
erään hollantilaisen, kalvininoppisen papin puoleen, joka arveli, että
minun olisi luvallista kuunnella messua, samoin kuin profeetta salli
Naaman'in, tuon mahtavan sotasankarin ja kunniallisen ritarin Syyrian
maalla, seurata herraansa, jonka palvelukseen hän oli sitoutunut,
Rimmon-epäjumalan temppeliin ja kumartaa sitä epäjumalana, sill'aikaa
kun kuningas nojautui hänen käsivarteensa. Vaan eipä tämäkään vastaus
ollut minulle mieleen, sillä aika erotushan on voidellulla Syyrian
kuninkaalla ja meidän espanjalaisella everstillämme, jonka olisin
saattanut yhdellä puhalluksella lennättää ilmaan kuin pavunkuoren.
Paitsi sitä en löytänyt sotasäänuöissä yhtään pykälää, joka olisi
semmoista käskenyt; eikä myös minulle tarjottu mitään etua, ei palkan
eikä saatavien lisäystä, korvaukseksi siitä pahennuksesta, joka tulisi
omalletunnolleni.»

»Ja niin taas muutitte palvelusta?» kysyi kreivi Menteith.

»Niinpä tein kun teinkin. Ja koeteltuani vähän aikaa paria, kolmea muuta
hallitsijaa, palvelin myös kotvasen Korkeavaltaisia Hollannin Säätyjä.»

»Ja miltä se palvelus teistä maistui?» kysyi jälleen matkakumppani.

»Voi, hyvä herra!» sanoi soturi aivan ihastuksissaan, »heidän
käytöksensä maksupäivinä sopisi esikuvaksi koko Euroopalle--ei mitään
lainaamisia, ei mitään vähennyksiä, ei pidättämistä, ei rästejä--kaikki
maksettiin ja kuitattiin niinkuin pankkiirin vekseli. Majapaikat myös
olivat oikein hyvät, eikä elatuksessa moitteen sijaa. Mutta, herra, he
ovat kovin tarkkoja, ankaria herroja, jotka eivät salli pienintäkään
koirankujetta. Niin että jos talonpoika valittaa päänsä rikkilyömisestä
tai kapakoitsija olutpullon särkemisestä, taikka jos joku tyttötolvana
vähänkin vingahtaa, jotta se kuuluu kauemmaksi kuin hänen hengityksensä,
temmataan kohta kunnon sotamies siitä oikeuteen eikä edes oman
sotatuomarinsa eteen, joka paraiten ymmärtäisi tutkia ja mutkia häntä
ansion mukaan, vaan jonkun halvan käsitöitä tekevän pormestarin eteen,
joka soturille uhkaa työhuonetta, hirsipuuta ja mitä kaikkea muuta
uhanneekaan, aivan kuin hänen edessään olisi joku hänen omia arvottomia
talonpoika-konniaan, jotka asuvat puoleksi manterella, puoleksi vedessä,
ja pukevat ylleen parikymmentä pöksyparia päällekkäin. En minä iljennyt
kauan elää noiden kiittämättömäin roistojen kanssa, jotka eivät kykene
omin voimin puolustamaan itseään, vaan eivät kuitenkaan tahdo heidän
puolustajakseen rupeavalle ulkomaalaiselle aatelisherralle myöntää
mitään muuta etua hänen kuivan palkkansa lisäksi. Ja mitä semmoinen
palkka onkaan jalomieliselle miehelle luvallisen vapauden ja
kunnioittavaisen kohtelun rinnalla? Senvuoksi päätin taas luopua
_mynheer'ien_[11] palveluksesta. Ja kun samassa suureksi ilokseni
kuulin, että tänä kesänä saattaisi tulla jotakin minun virkaani kuuluvaa
tarjolle omassa rakkaassa kotimaassani, niin tulinpa tänne,
sananlaskulla puhuen 'niinkuin kuokkavieras häihin', käyttämään
ulkomailla saatua kokemustani rakastettujen kansalaisteni hyödyksi.
Semmoinen on, korkea herra, minun elämäni ollut lyhyesti kerrottuna ja
puhumatta käytöksestäni kaikissa taisteluissa tasaisella tanterella ja
leireissä, väkirynnäköissä ja verilöylyissä, joista tulisi liian
pitkällinen juttu ja joiden kertominen kenties sopineekin paremmin
toiselle suulle kuin omalleni.»



KOLMAS LUKU.


    Päätänsä valtamiehet vaivatkoot
    Ja riidan oikeutta punnitkoot;
    Mä, niinkuin sveitsiläinen, sanon vaan:
    Se oikeess' on, jolt' oikein palkan saan.

    Donne.

Kuljettava tie tuli nyt niin vaivaloiseksi ja ahtaaksi, että
matkustajain puheen täytyi keskeytyä, ja kreivi Menteith, hevostansa
pidättäen, virkkoi matalalla äänellä muutamia sanoja palvelijoilleen.
Kapteeni etupäässä, kulki matkajoukko nyt puolen virstan verran hitaasti
ja vaivaloisesti epätasaista ja jyrkkää vastamäkeä ylös ja pääsi sitten
ylängölle, josta liiat vedet valuivat vuoripurona pois. Tämän puron
nurmikkoranta soi taas matkustajille tarpeeksi sijaa, niin että he
saattoivat paremmin seuraa pitäen jatkaa kulkuansa.

Kreivi Menteith alotti jälleen saman keskustelun, jonka tien vaikeus oli
vähäksi aikaa lopettanut. »Olisinpa luullut», virkkoi hän kapteeni
Dalgettylle, »että teidän kaltainen kunnon aatelismies, joka niin kauan
palveli urhokasta Ruotsin kuningasta ja joka, niinkuin sopiikin,
ylenkatsoo Hollannin Säätyjen halpamielisiä poroporvareita, ilman pitkiä
arveluita antautuisi mieluummin Kaarle kuninkaan puolelle kuin
apumieheksi noille alhaissukuisille, keropäisille, nenän kautta
honottaville lurjuksille, jotka ovat nostaneet kapinan kuninkaan valtaa
vastaan?»

»Te puhutte järkevästi, korkea herra», sanoi Dalgetty, »ja _caeteris
paribus_ (jos muut seikat ovat yhtäläiset) saattaisikin tapahtua, että
katsoisin asiaa samalta kannalta. Mutta, näette, herra, sanoohan
sananparsi: koreista sanoista ei tule voita leipään. Ja sen verran olen
jo kotiin tultuani saanut täällä kuulla, että näen kunnon
aatelismiehelle olevan soveliasta valita tämä tai tuo puolue tässä
keskinäisessä metelissä, kumman havaitsee paraiten oman etunsa
mukaiseksi. 'Uskollisuus kuninkaalle', se on teidän tunnussananne,
herra--'Vapaus', niin huutaa toinen vastaiselta kadun varrelta--
'Kuninkaan puolesta' on toinen sotahuuto--'Parlamentin puolesta!'
toinen. 'Montrose eläköön!' kiljuu Donald[12], lakkiansa
heiluttaen--Argyle ja Lewen eläkööt!' huhuilee etelämaan Saunders,[13]
kohottaen sulkatupsuista hattuaan. 'Puolusta piispautta!' lausuu tämä
pappi, jolla on messupaita ja alttarikaapu päällään--'Pidä lujasti
seurakunnan puolta!' inttää tuo saarnamies, geneveläinen patalakki
päässä ja ympyräkaulus kaulassa.--Kelpo tunnussanoja ne ovat
jokainen--erinomaisia tunnussanoja. Kumpi puoli on oikeammassa, sitä en
osaa päättää. Sen vaan tiedän, että monta kertaa olen seisonut polvia
myöten veressä ja taistellut asiain puolesta, jotka eivät maksaneet
kymmenettäkään osaa siitä, mitä huonoin näistä.»

»No, olkaapa hyvä ja virkkakaa, kapteeni Dalgetty», sanoi kreivi, »koska
pidätte kummankin puolueen asioita niin tasa-arvoisina, mitkä seikat
sitten saattaisivat teidän päätökseenne vaikuttaa?»

»Kaksi seikkaa vaan, korkea herra», vastasi soturi. »Ensiksikin, kumpi
puolue kunnioittavammalla tavalla pyytäisi minun palvelustani;--ja
toiseksi (se on vaan seuraus edellisestä), kummalta puolueelta sopisi
kiitollisinta palkitsemista toivoa.--Ja, suoraan puhuen, hyvä herra,
minusta näyttävät tätä nykyä molemmat nämä seikat kallistuvan
parlamentin puolelle.»

»Virkkakaa syynne, olkaa hyvä», sanoi kreivi Menteith, »niin kenties
voinen tuoda toisia, vielä voimallisempia vastasyitä esiin.»

»Herra, minä olen aina taipuvainen kuulemaan järkisyitä», virkkoi
kapteeni Dalgetty, »kun ne vaan puhuvat kunnialleni ja edulleni. Kuulkaa
siis, korkea herra. Jotakin vuoristoarmeijan tapaista, kuulen ma, on nyt
koolla taikka kokoontumaisillaan näissä jylhissä vuorimaissa kuninkaan
asian puolustamiseksi. Vaan tunnettehan te itsekin, hyvä herra,
vuorelaistemme luonteen. En tahdo suinkaan kieltää heidän olevan
vahvaraajaista, urhomielistä kansaa, jolla on kyllin miehuutta,
taistellessaan omalla raa'alla tavallaan. Mutta tämä heidän tapansa on
yhtä poikkeava säännöllisestä sodankäynnistä ja sotakurista, kuin
muinaisten skyyttien tai vielä nytkin Amerikan metsäläisten taistelut.
Eihän heillä ole edes sen vertaa kuin saksalainen sotapilli taikka
rumpu, millä voi soittaa aamu- ja iltarämpytystä ja käskeä marssiin,
rynnäkköön, peräytymiseen taikka johonkuhun muuhun sotatemppuun; ja
heidän riivattu rakkopillinsä, jota he itse ovat ymmärtävinänsä, on
umpiouto jokaisen sivistyneeseen sotatapaan tottuneen soturin korville.
Niin, että jos rupeaisinkin harjoittamaan tuommoista pöksytöntä[14]
roistojoukkoa, minun olisi mahdoton saada heitä itseäni ymmärtämään. Ja
jos he ymmärtäisivätkin, arvelkaapa itse, korkea herra, olisiko mulla
yhtään toivoa saada noita puolivillejä tottelemaan, jotka ovat tottuneet
osottamaan ainoastaan omille isännilleen ja heimopäälliköilleen sitä
kunnioitusta ja kuuliaisuutta, mikä olisi tuleva valtuuskirjalla virkaan
asetetuille upseereille. Jos heitä opettaisin sotarintamansa laittamaan
neliöjuuren säännön mukaan,--se on, niin että asettaisin pataljoonan
neliskulmaan, jonka jokaisessa rivissä, sekä pitkin että poikin,
miesluku olisi koko läsnäolevan joukon neliöjuuren vertainen,--mitä etua
minulle tulisi tämän sotataidon kultaisen säännön neuvomisesta? Ei muuta
kuin että saisin väkipuukon vatsaani, kun muka olisin asettanut sivu- tai
takariviin jonkun Mac Alister More'n, Mac Shemey'n tai Copperfae'n, joka
olisi tahtonut seisoa eturivissä?--Totta tosiaan on, mitä Pyhä Raamattu
sanoo: 'Älkää viskatko helmiä sikojen eteen, ettei he kääntyisi teitä
vastaan ja repisi teitä.'»

»Luullakseni, Anderson», virkkoi kreivi Menteith, katsahtaen taakseen
toisen palvelijansa puoleen (he kulkivat molemmat aivan hänen
jäljessään), »sinä voit vakuuttaa tälle herralle, että meillä tulee
olemaan tilaisuutta kokeneen upseerin taidon näyttämiseen ja halua hänen
neuvojansa tottelemaan paljo enemmän, kuin mitä hän näkyy arvelevan.»

»Teidän luvallanne puhuen, kunnioitettava herra», vastasi Anderson,
kunnioittavaisesti lakkiansa kohottaen, »meidän tulee suuresti tarvis
kelpo upseereja rekryyttiemme harjoittajiksi, kun se irlantilainen
jalkaväki joutuu, jota odotamme ja joka luultavasti onkin jo saapunut
läntisen vuoriston rannikolle.»

»Ja minä ottaisin mielelläni, sangen mielelläni semmoisen toimen»,
sanoi Dalgetty; »irlantilaiset ovat kelpo poikia, oikein kelpo
poikia. Kerran näin erään irlantilaisen prikaatin, kun rynnäköllä
valloitimme Frankfurtin Oder-joella, niin lujasti pitävän puoliaan
miekalla ja peitsellä, että torjui takaisin keltaisen ja sinisen
ruotsalais-prikaatin, molemmat niin miehuulliset kuin suinkin yksikään
ikimuistettavan Kustaavuksen johdossa taistelevista joukoista. Uljas
Hepburn, urhokas Lumsdale, peloton Monroe ja minä, muiden kavaljeerien
avulla, raivasimme tosin itsellemme toisessa paikassa pääsötien, peitsi
kädessä; mutta jos meillä kaikilla olisi ollut yhtä luja vastarinta
vastassa, olisi meidänkin silloin täytynyt peräytyä tyhjin toimin ja
suurella mieshukalla. Ijäti katoomattoman ylistyksen ja kunnian ovat
siis nuo urhoolliset irlantilaiset ansainneet, vaikka heidät kyllä
hakattiin maahan jok'ainoa mies, niinkuin semmoisissa tilaisuuksissa on
tapana. Niin että heidän tähtensä aina olen rakastanut ja kunnioittanut
sitä kansaa kaikkein enimmin, omien skotlantilaisteni jälkeen.»

»Upseeripaikan irlantilaisessa väessä», sanoi Menteith, »arvelen
melkein voivani luvata teille, jos kuninkaan puolelle taipuisitte.»

»Mutta yhtä hyvin», virkkoi kapteeni Dalgetty, »on toinen ja tärkein
esteeni vielä kumoomatta. Sillä minun mielestäni tosin se '_soldado_'
häpäisee ja halventaa itseään, joka suussansa yhä vaan pitelee sanoja
'palkka' ja '_gelt_' (raha), niinkuin ennen mainitsemani saksalaiset
palkkasoturit, hävyttömät lurjukset. Ja samaten tahdon miekallani
puolustaa sitä ajatusta, että kunnia on suuremmassa arvossa pidettävä
kuin palkat, vapaat kortteerit sekä saatavat. Mutta '_ex contrario_'
(toiselta puolen) soturin palkka on sotamiehen palvelusvelvollisuuden
vastine, jonkatähden viisaan ja älykkään aatelissoturin sopii
arvostella, minkälaisen palkkion hän saa palveluksestaan ja mistä
varoista se palkkio tulee. Ja, totta puhuen, korkea herra, sen verran
kuin kuulen ja näen, on kukkaro sääty-liittokunnan hallussa. Vuorelaiset
te kyllä saatatte pitää hyvällä mielellä siten, että sallitte heidän
varastaa karjaa. Ja mitä irlantilaisiin tulee, te voitte, semmoisissa
asioissa yleisen sotatavan mukaan, maksaa heille niin vähän ja niin
harvoin, kuin te ja korkeasukuiset liittolaisenne suvaitsette tai
sopivaksi katsotte. Mutta semmoinen kohtelu ei kelpaakaan
minunlaiselleni kavaljeerille, jonka on elättäminen ja kunnossa
pitäminen hevosiaan, palvelijoitaan, aseitansa ja varuksiansa ja joka ei
voi eikä tahdokaan käydä sotaa omalla kustannuksellaan.»

Anderson, sama palvelija, joka ennenkin oli puhunut, kääntyi nyt
kunnioittavaisesti isäntänsä puoleen. »Luullakseni, korkea herra», sanoi
hän, »voisin teidän luvallanne virkkaa pari sanaa, jotka kumonnevat
kapteeni Dalgettyn toisenkin vastasyyn. Hän kysyy, mistä varoista
ottaisimme palkkamme? No, minun vähällä ymmärrykselläni päättäen,
luulisin rahalähteitten olevan meille tarjona yhtä hyvin kuin
sääty-liittokuntalaisille. He haalivat maakunnalta veroja mieltänsä
myöten ja ryöstelevät kuninkaan ystävien omaisuutta. No, kunhan joudumme
alangoille vuorelais- ja irlantilaisjoukkojemme kanssa ja miekat
kädessä, pianpa löydämme monta lihavaa kavaltajaa, joiden varoista,
vääryydellä ko'otuista, sopii täyttää sotarahastomme ja tyydyttää
sotamiehemme. Sitäpaitsi annetaan oikein satamalla sellaisia tuomioita,
joilla omaisuus julistetaan menetetyksi; ja ryöstettyjen maiden
lahjoittamisella jokaiselle hänen puolelleen ruvenneelle
retkeilijäsoturille saa kuningas yhdellä kertaa palkita ystäviään ja
rangaista vihollisiaan. Sanalla sanoen se, joka noiden keropää-koirien
puolelle antautuu, voinee tosin saada jonkun pikkuisen summan
palkakseen--mutta meidän lippumme juurella on tarjona tilaisuus päästä
ritariksi, lordiksi tai kreiviksikin, jos miehellä on onni mukanaan.»

»Oletko koskaan ollut sotapalveluksessa, kunnon ystäväni?» kysyi
kapteeni puhujalta.

»Olenpa hiukan, herra, näissä kotimeteleissämme», vastasi mies nöyrästi.

»Vaan et yhtään Saksassa etkä Hollannissa?» kysyi Dalgetty vielä.

»Sitä kunniaa ei minulla ole ollut», vastasi Anderson.

»Teidän palvelijallanne, korkea herra», virkkoi Dalgetty, kreivi
Menteith'in puoleen kääntyen, »on sangen järkevä, luonnollinen ja sievä
käsitys sota-asioista. Vähän epäsäännöllinen se tosin on ja vähän
liiaksi vivahtaa vuodan myömiselle ennenkuin karhu vielä on
saatu.--Tahdonpa sentään ottaa tätä asiaa miettiäkseni.»

»Tehkää niin, kapteeni», sanoi kreivi Menteith. »Te saatte koko yön sitä
miettiä, sillä nyt olemme aivan likellä taloa, missä luulen voivani
vakuuttaa teille runsaasti vieraanvaraa.»

»Ja se on minulle sangen tervetullutta», virkkoi kapteeni, »sillä
päivännoususta alkaen en ole maistanut mitään ruokaa, paitsi yhtä
kauraleivän palasta, jonka jaoin hevoseni kanssa. Onpa minun oikein
täytynyt vatsan tyhjyyden tähden vetää miekkavyöni kolmea reikää
tiukemmaksi, ettei nälkä ja raskas rauta livahuttaisi vyötäni
paikaltaan.»



NELJÄS LUKU.


    Yhtyipä kerran laaksossa
    Vuoriston kelpo poikia.
    Ei nähty koskaan uljaampia
    Tikarin, miekan kantajia,
    Kaikissa, jotka pöksyin sijaan
    Kilt-hamein verhoo polvuisiaan,
    Plaid-vaatteen pukee päälle takin
    Ja kovaan päähän suikulakin.

    Meston.

Matkustajilla oli nyt edessään vuori, jolla kasvavan hongikon korkeimmat
puut, ojentaen kuivuneita oksiansa läntistä taivaanäärtä kohti,
rusoittivat laskeutuvan päivän säteistä. Tämän hongikon keskeltä
törrötti torneillaan tai oikeastaan savupiipuillaan se kartano eli
linna, niinkuin sitä nimitettiin, joka oli matkan päämääränä. Asuinpuoli
oli senaikuisen tavan mukaan jaettu kahteen korkeaharjaiseen, kaitaiseen
rakennukseen, jotka ristikkäin kävivät toinen toisensa läpi. Yksi tai
pari oli ulkonevaa kylkirakennusta, ja kulmilla pienet tornit, aivan
pippurirasiain näköiset; siitä oli Darlinvarach'in kartano saanut
»linnan» arvonimen. Sen ympäri kävi matala pihamuuri, jonka sisäpuolella
olivat tavalliset ulkohuoneet.

Likemmäksi saapuessaan, matkustajat huomasivat uudempiakin lisäyksiä
linnan varustuksiin, joihin epäilemättä oli ollut syynä ajan
rauhattomuus. Useammista kohdin oli rakennuksen seiniin ja samoin
ulkovalliin hakattu ampumareikiä pyssyjä varten. Ikkunain suojaksi oli
äskettäin pantu rautakankia eteen ristikkäin, jollaisia nähdään
vankihuoneen rautaristikoissa. Pihaportti oli lukossa, eikä sitä avattu
ennenkuin varovaisten tiedustelemisten perästä. Avaajina oli kaksi
vahvaa, aseilla varustettua vuorelaista, jotka samoin kuin Bitias ja
Pandarus Aeneidassa näkyivät olevan valmiit pääsöä estämään, jos jokin
vihollisen tapainen pyrki sisään.

Pihaan päästyänsä matkustajat näkivät vielä enemmän uusia vastarinnan
varustuksia. Lautatelineitä oli muuria pitkin rakennettu pyssymiehiä
varten, ja pari pikkuista tykkiä, sitä laatua, joita sanottiin
falkoneteiksi, oli nostettu rakennuksien kulmille sekä sivutorneihin.

Useampia palvelijoita, mitkä vuorelais-, mitkä alankolaispuvussa,
karkasi kohta ulos kartanon sisästä. Muutamat riensivät hevosia
vastaanottamaan, toiset sillä välin odottivat, neuvoakseen vieraat
asuinhuoneisiin. Mutta kapteeni Dalgetty kielsi niitä, jotka tahtoivat
häneltä säästää hevosen korjaamisen vaivan. »Minulla on tapana, hyvät
ystävät, itse hoitaa Kustaavusta (sen nimen olen hevoselleni pannut
ikivoitollisen sotaherrani muistoksi). Me olemme vanhoja ystävyksiä ja
matkakumppanuksia, ja koska hänen jalkansa ovat minulle niin usein
apuna, autan minä taas puolestani häntä kielelläni, itse käskien, mitä
hän tarvitsee.» Näin sanoen hän ilman pitempää kursastelemista astui
talliin ratsunsa perästä.

Yhtä hellää huolta ei kreivi Menteith eikä hänen palvelijansa pitänyt
hevosistaan; he jättivät ne apua tarjoavain palvelijain haltuun ja
astuivat sisään, jonkintapaiseen pimeään, kumukattoiseen eteiseen.
Siellä seisoi monellaisten muiden kalujen seassa summattoman suuri
tynnyri täynnä kaljaa ja sen vieressä kaksi, kolme puista haarikkaa,
varalla nähtävästi ketä hyvänsä varten, joka tahtoi niitä käyttää.
Kreivi kiskoi tapin tynnyristä, täytti haarikan, joi kursastelematta ja
ojensi sitten astian Andersonille, joka seurasi isäntänsä esimerkkiä,
eipä kuitenkaan ennen, kuin oli kaatanut maahan astian pohjaan jääneen
kaljatilkan ja vähäisen pyyhkinyt haarikkaa.

»Mitä pirua, mies», sanoi vanha vuorelainen, joka kuului talon
palvelijoihin, »etkö voi juoda oman isäntäsi perästä muuten kuin että
ensin huuhdot haarikan ja hukkaat oluen tähteet, senkin vietävä?»

»Minä olen Ranskassa kasvatettu», vastasi Anderson, »missä ei kukaan juo
samasta kupista toisen, paitsi nuoren neidon, perästä.»

»Piru vieköön nuo herkkusuut!» sanoi Donald. »Kunhan vaan olut on hyvää,
eihän se siitä pahene, jos toisen miehen parta on kastunut haarikkaan
ennenkuin sinun?»

Andersonin kumppani ei juodessaan tehnyt sitä temppua, josta Donald oli
niin pahasti suuttunut, ja molemmat seurasivat herraansa matalakupuiseen
muurattuun saliin, joka oli vuorelaisperheen yhteisenä kokouspaikkana.
Suuri turvevalkea, joka paloi salin yläpäässä summattomassa kiukaassa,
valaisi huonetta hämärällä valolla ja oli muutenkin tarpeellinen, sillä
kosteus tuntui tässä, nyt kesäaikanakin, sangen kolkolle. Kaksi- tai
kolmekymmentä, kilpeä, yhtä monta kalpaa ynnä vielä lisäksi väkipuukkoja
ja »_plaideja_» (skotlantilaisten vanha päällysvaate) ja pyssyjä,
muutamat luntulla, muutamat piilukolla syttyviä ja käsi- sekä
pyssyjoutsia ja Lochaber'in sotakirveitä, rautapaitoja ja teräslakkeja
sekä kypäriä ynnä vielä vanhanaikuisempia, rautarenkaista tehtyjä
sotapaitoja päähineineen, hihoineen, kaikkia näitä riippui sekaisin
ympäri seiniä--olisipa siinä ollut kuukauden päiviksi ihastelemista
jonkun nykyaikaisen muinaistieteellisen seuran jäsenelle. Mutta
semmoiset kalut olivat siihen aikaan kovin tavalliset, vetääkseen
erittäin puoleensa silloisten katselijani huomiota.

Siellä seisoi myös suuri, kömpelösti tehty tamminen pöytä, jolle
äskenmainittu palvelija kiireisen vierasvaraisesti kohta asetti maitoa,
voita, vuohenjuustoa, pullollisen olutta ynnä pullollisen paloviinaa,
kaikki kreivi Menteithille virvoitukseksi; ja alhaisempi palvelija
varusteli sill'aikaa samalla tavalla pöydän alapäähän ruokaa hänen
seuralaistensa tarpeeksi. Keskelle jätetty tyhjä väli, sen ajan tavan
mukaan, erotti kylliksi isännän ja palvelijat, vaikka edellinen,
niinkuin tässä, olikin korkeinta säätyä. Pöytää katettaessa vieraat
seisoivat valkean ääressä--nuori herra aivan lieden reunalla, palvelijat
vähän syrjempänä.

»No, mitäpä sinä, Anderson», virkkoi edellinen, »arvelet
matkakumppanistamme?»

»Reipas mies», vastasi Anderson, »jos kakun sisus on kuoren mukainen.
Soisinpa, että meillä olisi kaksikymmentä sellaista, niin että saisimme
meidän irlantilaiset vähänkin sotatemppuihin harjoitetuiksi.»

»Minun mieleni on toisellainen, Anderson», sanoi taas kreivi Menteith.
»Minusta näyttää tämä mies Dalgetty olevan niitä hevos-verimatoja, jotka
ulkomailla verta imiessään ovat makuun päässeet ja nyt tulevat kotiin
lihoittamaan itseään omain kansalaistensa verellä. Häpeä noille
palkkasoturi-roistoille! Heidän kauttansa on skotlantilaisnimi yli koko
Euroopan tullut merkitsemään samaa kuin halpa palkkalainen, joka ei
huoli mitään kunniasta eikä periaatteista, vaan ainoastaan rahasta; joka
vannoo milloin tälle, milloin tuolle lipulle uskollisuutta, aina sitä
myöten, kuinka onni kallistuu tai kuka enimmin tarjoo; ja jonka
ikityytymätön saaliin sekä lämpimäin majain himo suureksi osaksi on
syynä tähän sisälliseen sotaan, jossa nyt miekoillamme raatelemme omia
sisuksiamme. Tuskinpa sain vihani hillityksi, kun kuuntelin tuon
palkatun gladiaattorin[15] puhetta, vaan samassa olin kuitenkin
purskahtaa nauruun hänen äärettömästä hävyttömyydestään.»

»Älkää panko pahaksi, herra kreivi», sanoi Anderson, »jos pyydän, että
niin kauan kuin asiat ovat nykyisellä kaunallaan, salaisitte tätä jaloa
vihastustanne, kumminkin osaksi. Sillä valitettavasti kyllä emme voi
saada tehtäväämme toimeen, ellemme ota apua semmoisiltakin, joiden
tekoihin vaikuttavat halvemmat yllyttimet kuin meidän omamme. Me emme
tule toimeen ilman semmoisten miesten apua, kuin on meidän ystävämme,
tuo '_soldado_'. Käyttääkseni Englannin parlamenttipyhäin ulkokullattua
puhetapaa, Zeruijan poikien paljous on meidän lukumme suhteen vielä
liian suuri.»

»Täytyneehän minun siis peitellä todellista mieltäni, niin paljon kuin
voin», sanoi kreivi Menteith, »ja niinkuin tähänkin asti olen teidän
kehoituksenne mukaan tehnyt. Mutta soisinpa hartaasta sydämestäni, että
tuo konna olisi hiidessä!»

»Niin, vaan muistakaa kuitenkin, korkea herra», jatkoi Anderson, »että
sen, joka tahtoo skorppionin puremaa parantaa, pitää haavan päälle
litistää toinen skorppioni.--Mutta hiljaa; meidän puheemme voisi kuulua
muiden korviin.»

Sivuovesta astui samassa hiljaa sisään vuorelainen, jonka korkea vartalo
ja täydellinen asevarustus samoin kuin kotkansulkanen lakissa sekä
rohkeus kaikissa hänen liikkeissään osottivat, että hän oli
ylhäissukuinen mies. Hän astui hitaasti pöydän ääreen, vastaamatta
sanaakaan kreivi Menteithille, joka puhutellen häntä Allaniksi kysyi,
kuinka hän voi.

»Älkää puhuko hänelle nyt!» kuiskasi vanha palvelija.

Sisääntullut pitkä vuorelainen, istahdettuansa joutilaalle tuolille
valkean ääreen, kiinnitti katseensa hehkuviin kekäleisiin ja
summattomaan turveläjään liedellä ja näkyi vaipuneen syviin
miettimisiin. Synkät silmät ja levoton, lumottu ilme osottivat ihmistä,
joka kokonaan omain ajatustensa vallassa ollen ei paljoa huomaa
ulkonaisia esineitä. Hänen katseensa oli kaamean ankara, luultavasti
paljosta miettimisestä ja yksin olemisesta semmoiseksi tullut. Jos hän
olisi ollut alankolainen, olisi sen syyksi luullut uskonnollista
kiihkoa; mutta tämä hengentauti, vaikka silloin sangen yleinen sekä
Englannissa että myös Skotlannin alangoilla, vaivasi harvoin senaikuisia
vuorelaisia. Näillä oli puolestaan omat omituiset harhaluulonsa, jotka
peittivät heidän sielunsa yhtä sakeaan sumuun kuin suinkin heidän
naapuriensa puritanilaisuus.

»Kunnioitettava herra kreivi,» virkkoi palvelija syrjään Menteithille,
puhuen aivan kuiskaamalla, »älkää nyt puhutelko Allania, sillä hänen
sielunsa on pilvessä.»

Kreivi Menteith nyökäytti päätään eikä sen enempää huolinut mykästä
vuorelaisesta.

»Enkö ennustanut», kysyi tämä, äkkiä kohottaen ko'okkaan vartalonsa
suoraksi ja katsahtaen palvelijan puoleen, »enkö ennustanut, että neljä
miestä oli tulossa, ja nyt seisoo tässä kuitenkin vaan kolme salin
lattialla?»

»Aivan niin te sanoitte, Allan», vastasi vanha vuorelainen, »ja tuostapa
neljäs mies par'aikaa jo tuleekin tallista kilisten, kalisten, sillä
hän on niinkuin krapu varustettu kuorella, rautaa rinnassa ja
selkärangassa, kintuissa ja kontissa. Ja pitääkö hänet asettaa istumaan
Menteithin viereen vai noiden muiden kunnon miesten seuraan pöydän
alipäähän?»

Kreivi Menteith itse vastasi kysymykseen sillä, että osoitti oman
istuimensa viereistä sijaa.

»Ja tässä hän jo onkin», jatkoi Donald, kun kapteeni Dalgetty astui
sisään, »ja nyt, herrat, olkaa niin hyvät ja haukatkaa leipää ja
juustoa, meidän vuorelaisten tavalla puhuen, siksi kun parempaa ruokaa
joutuu. '_Tiernach_' (päällikkö) tulee kohta kotiin vuorilta etelämaan
herrain kanssa, ja silloin Dugald kokki kantaa pöytään kilipaistia ja
metsänriistaa.»

Sillä välin oli kapteeni Dalgetty tullut sisään ja lähestynyt kreivi
Menteithin vieressä seisovaa istuinta, jonka selkävaran nojassa hän nyt
seisoi, käsivarret ristissä. Anderson ja hänen kumppaninsa seisoivat
nöyrästi alisen pöydänpään vieressä, siksi kun heitä käskettäisiin
istumaan. Ja kolme, neljä vuorelaista juoksenteli Donald ukon johdon
mukaan edestakaisin lisää ruoka-aineita tuomassa taikka seisoi
paikallaan vierasten käskyjä odottamassa.

Kesken näitä valmistuspuuhia kavahti Allan yhtäkkiä pystyyn, tempasi
lampun erään palvelijan kädestä ja rupesi, pitäen sitä aivan likellä
Dalgettyn silmiä, tarkastelemaan hänen muotoansa, niin huolellisesti
kuin suinkin.

»Niin totta kuin olen kunnian mies», nurisi närkästyksissään Dalgetty,
kun Allan, umpimielisesti ravistaen päätään, lopetti tarkastuksensa;
»kyllä se poika ja minä nyt tunnemme toisemme, kun taas kerran satumme
yhteen.»

Sillä välin Allan astui pöydän alipäähän, ja tarkastettuaan samaten
Andersoniakin ynnä toista palvelijaa lampun valossa, seisoi hän hetken
aikaa ikäänkuin syvissä mietteissä. Mutta sitten hän, lyötyään
otsaansa, äkkiä tempasi Andersonin käsivarresta ja puoleksi talutti,
puoleksi veti tämän, joka ei kerinnyt paljoa vastustaakaan, tyhjälle
tuolille pöydän yläpäähän. Sille hän, sanaakaan lausumatta, viittasi
häntä istumaan ja kuljetti sitten kapteenin yhtä kursastelemattamon
kiireesti aliseen pöydänpäähän. Dalgetty vimmastui tästä rohkeudesta ja
yritti torjua Allania luotaan. Mutta niin väkevä kuin olikin, ei hän
voinut mitään tälle vuorelaiskarhulle, joka viimein sysäsi häntä niin
voimallisesti, että kapteeni parka, horjahdeltuaan muutamia askeleita
taaksepäin, kaatui pitkälleen lattialle, niin että koko sali kajahti
hänen rautavarustensa kalinasta. Jälleen noustuansa vetäisi Dalgetty
kohta miekkansa tupesta ja karkasi Allanin päälle, joka ristissä käsin
näkyi odottavan. Vuorelaispalvelijat tempasivat aseita seinältä ja
näkyivät valmistautuvan tätä meteliä vielä enentämään; mutta kreivi ja
hänen seuralaisensa riensivät väliin rauhaa sovittamaan.

»Hän on hullu», kuiskasi kreivi kapteenille, »hän on hullu; ei maksa
vaivaa taistella hänen kanssaan.»

»Jos te, korkea herra, varmaan vakuutatte, että hän ei ole '_compos
mentis_' (täysjärkinen)», lausui Dalgetty, »jota hänen käytöksensä ja
kohtelunsa näkyykin todistavan, niin asia loppukoon siihen; sillä eihän
hullu voi kenenkään kunniaa loukata eikä kunniallisella tavalla sovittaa
loukkaustaan. Mutta niin totta kuin minussa henki liikkuu, olisin
toisella tavalla kestänyt hänen kourissaan, jos vaan olisi ollut
tavallinen päivän muona ja pullollinen renskaa vyöni alla. Säälipä
sentään on, että tuon miehen pitää olla näin heikko järjeltään; sillä
ruumiinsa puolesta hän olisi kyllin väkevä ja sovelias peistä,
naulanuijaa tai mitä muuta sota-asetta hyvänsä käsittelemään.»

Rauha saatiin tällä tavoin jälleen toimeen, ja vieraat istuutuivat
pöytään ennen määrätyn järjestyksen mukaan, eikä Allan, joka taas oli
käynyt istumaan valkean ääreen, sitä häirinnytkään toistamiseen. Kreivi
Menteith otti kääntyen pääpalvelijan puoleen kiiruusti puheeksi aineen,
joka saattoi haihduttaa kaikki muistot äskeisestä melskeestä. »Herra
kuuluu siis olevan vuorilla, Donald, ja pari englantilaista vierasta
hänen kanssaan?»

»Vuorilla hän on, jos saan luvan kertoa, kunnioitettava herra, ja kaksi
saksilaista '_calabalero'a_' (herraa) on hänen kanssaan, se on kyllä
totta. Ne ovat herra Miles Musgrave ja herra Kristoffer Hall, molemmat
kotoisin Kumraikista, tai miksikä heidän maatansa sanottaneen.»

»Hall ja Musgrave?» virkkoi kreivi Menteith, katsahtaen seuralaistensa
puoleen, »juuri ne samat miehet, joita me tahdoimme tavata.»

»Minäpä soisin», sanoi Donald, »etten olisi koskaan saanut heitä nähdä
näillä silmilläni; sillä he ovat tulleet syömään meidät pois talosta ja
tilasta.»

»Mitä, Donald», virkkoi kreivi Menteith, »ethän ennen ollut näin kitsas
härkäpaistin ja oluen säästäjä. Etelämaalaisia he tosin ovat, mutta
eivät sentään taida syödä suuhunsa kaikkia karjoja, jotka kuljeskelevat
tämän kartanon syöttömailla.»

»Lempo siitä huolisi, jos he niin tekisivätkin», vastasi Donald, »ja jos
se olisi pahin vahinko. Sillä onhan meillä täällä joukko pulskia
poikaheitukoita, jotka eivät antaisi meidän nälkää nähdä, niin kauan
kuin yksi sarvipää olisi löydettävänä meidän kartanomme ja Perthin
kaupungin välillä. Mutta siinä on pahempi temppu--se ei ole vähempää
kuin vedonlyönti.»

»Vedonlyönti!» toisti kreivi Menteith, hieman kummastuneena.

»Niin on», jatkoi Donald, joka oli aivan yhtä halukas sanomiansa
kertomaan kuin kreivi Menteith niitä kuulemaan. »Ja koska te, korkea
herra, olette meidän herrain ystävä sekä sukulainen, ja koska kuitenkin
ennen tunnin kuluttua saatte siitä tarpeeksi kuulla, niin voin minä itse
yhtä hyvin jutella teille sen asian. Teidän luvallanne saan siis kertoa,
että meidän herra viime kerran käydessään Englannissa--hän käy siellä
tiheämmin kuin mitä hänen ystävänsä soisivatkaan--oli vieraana tämän
saman herra Miles Musgraven kartanossa. Ja siellä kannettiin pöydälle
kuusi kynttilänjalkaa, jotka kuuluvat olleen kahta vertaa paremmat kuin
ne, mitkä ovat Dumblanen kirkossa; eivätkä nuo kynttilänjalat olleetkaan
raudasta, vaskesta tahi tinasta, vaan pelkästä hopeasta, ei mistään
halvemmasta--hiiteen tuo englantilaisten ylpeys, kun heillä on niin
paljon varoja ja niin huono ymmärrys niitä käyttäessä! Ja he rupesivat
tekemään pilaa meidän herrasta sanoen, ettei suinkaan hän ole nähnyt
niin suuria kynttilänjalkoja omassa köyhässä maassaan. Ja meidän herra,
joka ei sietänyt kuulla maatansa tehtävän noin halvaksi lausumatta
yhtään sanaakaan sen puolustukseksi, vannoi silloin, niinkuin kelpo
skotlantilaisen sopi, itselläänkin omassa linnassaan olevan useampia
kynttilänjalkoja ja kalliimpia kynttilänjalkoja, kuin mitä ikinä oli
nähty valkeaa kantamassa missään salissa Cumberlannissa--sehän se taisi
sen maan nimi ollakin.»

»Hän puhui niinkuin totinen maansa rakastaja!» virkkoi kreivi Menteith.

»Niin», sanoi Donald, »mutta olisipa sentään ollut parempi, jos
kunniallinen herra olisi pitänyt suunsa kiinni. Sillä jos satut
saksilaisten kuullen sanomaan jotakin, joka vähääkään poikkee
tavallisuudesta, kiinnittävät he sinut vetoon yhtä joutuisasti kuin
joku alankolaisseppä naulaisi kengän kiinni vuorelaisvarsan kavioon. Ja
meidän herralle pantiin siis kaksi ehtoa: peräytyä sanastaan taikka
mennä kahdensadan markan vetoon. Ja niinpä hän meni vetoon, ettei
tarvitsisi hävetä siellä noiden mokomien edessä. Ja nyt se veto taitanee
tulla maksettavaksi, ja se minun luullakseni lienee syynä, että hän on
niin vastahakoinen tulemaan tänä iltana kotia.»

»Tosiaan», sanoi kreivi Menteith, »sen verran kuin minä teidän
hopeakaluistanne tiedän, jää herrasi varmaan tappiolle tässä
vedonlyönnissä.»

»Sen voitte valallakin vakuuttaa, kunnioitettava herra. Ja mistä hän ne
vetorahat saanee kokoon, sitä en ymmärrä, vaikka hän saisikin lainata
kahdenkymmenen miehen kukkaroista. Minä annoin hänelle sen neuvon, että
hän sievästi pistäisi nuo molemmat saksilaisherrat palvelijoineen
torninalaiseen kellariin, siksi kun he vapaaehtoisesti purkaisivat
kaupan, mutta eihän herra ota korviinsa järkeviä sanoja.»

Samassa Allan kavahti istuimeltaan, astui likemmäksi ja keskeytti puheen
äänellä, joka jyrisi niinkuin ukkonen. »Ja kuinka sinä uskalsitkaan
antaa veljelleni niin kunniattoman neuvon? Ja kuinka uskallat sanoa,
että hän jää tappiolle tässä tai missä muussa vedonlyönnissä tahansa,
johon hän katsoo hyväksi mennä?»

»Tosiaan, Allan Mac Aulay», vastasi vanhus, »ei minun isäni pojan sovi
puhua vastaan, kun teidän isänne poika katsoo hyväksi jotakin vakuuttaa,
ja tottahan siis meidän herra voittaa vetonsa. Sen minä vain tiedän,
mikä ei siihen sovellu, että meidän talossa ei ole yhtään saakelin
kynttilänjalkaa eikä mitään muuta sentapaista, paitsi niitä vanhoja
rautaisia haarustimia, jotka ovat täällä olleet hamasta Kenneth herran
ajoista, ynnä niitä tinalamppuja, jotka teidän isänne teetti Willi
Winkiellä, tinaseppä-ukolla. Ja piru minut vieköön, jos talossa on yhden
luodinkaan vertaa hopea-astioita kaikkiaan paitsi vanhan rouvan
maitohera-vati, josta puuttuu kansi ja toinen korva.»

»Vaiti, ukko!» tiuskasi Allan vihaisesti. »Ja te, herrat, jos olette
kyllin virvoittaneet itseänne, jättäkää tämä huone. Minun pitää varustaa
se valmiiksi noiden etelämaalaisten vierasten vastaanottoa varten.»

»Tulkaa pois», sanoi palvelija, nykäisten kreivi Menteithiä hihasta;
»hän on haltioissaan», lisäsi hän, Allaniin päin katsahtaen, »eikä hän
nyt kärsi vastaansanomista,»

He läksivät siis salista. Kreivi Menteith sekä kapteeni menivät Donaldin
perästä, ja toinen vuorelainen vei molemmat palvelijat toista tietä.
Melkein samassa, kun edelliset olivat astuneet muutamaan vieraskamariin,
saapui sinne talon isäntäkin, Angus Mac Aulay nimeltään, englantilaisten
vieraittensa kanssa. Suuri oli nyt ilo molemmin puolin; sillä kreivi
Menteith ja englantilaiset herrat olivat vanhoja tuttavia, ja kreivin
esitettyä matkakumppaninsa, toivotti talon isäntä tätäkin
tervetulleeksi. Mutta kun ystävällisten tervehdysten ensi into oli
tyyntynyt, näkyi kreivi Menteithin mielestä surullinen synkeys hänen
vuorelaisystävänsä muodossa.

»Luultavasti», virkkoi herra Kristoffer Hall, »olette tekin kuullut,
että meidän sievä hankkeemme meni Cumberlannissa peräti myttyyn.
Nostoväki ei suostunut marssimaan Skotlantiin ja nuo tirhokorvaiset
Covenantilaiset ovat liian kovaa ainetta, että meidän ystävämme
eteläisissä kreivikunnissa olisivat heihin pystyneet. Siitä syystä
Musgrave ja minä, kuultuamme täällä olevan jotakin nielua hankkeissa,
tulimme retkeilemään teidän kilt'ienne ja plaid'ienne seurassa, katsoen
sitä hauskemmaksi kuin jouten istua kotona.»

»Lienettehän, toivon ma, myös tuoneet aseita, miehiä sekä rahaa
mukananne», sanoi Menteith hymyillen.

»Ainoastaan parikymmentä sotamiestä, jotka jätimme viimeiseen
alankolaiskylään», vastasi Musgrave, »ja vaivaa oli heitä niinkin kauas
saadessa».

»Ja mitä rahaan tulee», lisäsi hänen kumppaninsa, »niin toivomme vähän
apua tältä ystävältämme, talon isännältä».

Talon isäntä vei nyt tulisesti punastuen Menteithin vähän syrjään ja
ilmoitti mielipahansa siitä ajattelemattomasta hullutuksesta, jonka oli
tehnyt.

»Minä kuulin siitä Donaldilta», virkkoi kreivi Menteith, joka tuskin sai
naurunsa hillityksi.

»Hiisi sen ukon vieköön!» äkäili Mac Aulay; »hän kertoisi kaikki, mitä
tietää, vaikka siitä ihmisen henkikin menisi. Vaan ei se sinullekaan ole
leikin asia, kreivi, sillä minä luotan ystävälliseen ja veljelliseen
apuusi, koska olet sukumme likeinen heimolainen, ja toivon saavani
sinulta ne rahat, jotka ovat noille putinginsyöjille maksettavat.
Muuten--sen sanon suoraan--ette, piru vieköön, saa nähdä ainoatakaan Mac
Aulayn miestä sotajoukossanne; sillä ennen minä hiiden nimeen menen
Covenantilaisten puolelle, kuin katselen velallisena noita miehiä
silmiin. Ja hullustihan minun käy, vaikka kävisi niin hyvin kuin
suinkin, sillä se maksu kuluttaa rahaani ja pilkka sen lisäksi
nahkaani».

»Senpä hyvin ymmärtänet, serkku», sanoi kreivi Menteith, »ettei minulla
nyt ole liioin matkarahoja. Mutta ole varma siitä, että koetan auttaa
sinua voimiani myöten, vanhan sukulaisuutemme, naapuriutemme ja
ystävyytemme tähden.»

»Kiitos sulle--kiitos--kiitos», vastasi Mac Aulay, »ja koska ne rahat
heidänkin käsissään kuluvat kuninkaan hyväksi, mitä väliä sillä onkaan,
tulevatko ne sinun vai heidän vai minun kukkarostani?--Me olemme kaikki
yhden miehen poikia, eikö niin? Mutta auta minua myös asiaani jollakin
järkisanalla kaunistamaan, muuten minun täytyy kysyä Andreas
Ferraralta[16] neuvoa. Sillä sitä en kärsi, että minua oman pöytäni
ääressä ruvettaisiin valhettelijaksi tai kerskaajaksi haukkumaan,
kun--Jumala sen tietää--vain koetin pitää oman kunniani ynnä sukuni ja
kotimaani kunnian puolta.»

Heidän näin puhuessaan astui Donald sisään. Hänen muotonsa oli iloisempi
kuin mitä olisi luullut siihen vahinkoon nähden, joka uhkasi hänen
herransa kukkaroa ja kunniaa. »Herrat, pöytä on valmis, ja _kynttilät
palavat jo kynttilänjaloissaan_,» lausui Donald, täydellä äänellä
korottaen viimeisiä sanojaan.

»Mitä saakelia hän tarkoittanee?» kysyi Musgrave kumppaniinsa
katsahtaen.

Kreivi Menteith kysäisi silmäniskulla samaa talonisännältä; mutta Mac
Aulay pudisti vastaukseksi päätään.

Lyhyt kiista siitä, kenen piti astua ensimäisenä, viivytti vähän heidän
lähtöänsä. Kreivi Menteith tahtoi kaikin mokomin luopua korkean säätynsä
mukaan tulevasta etuoikeudesta, vetäen syyksi sen, että hän nyt oli
omassa kotimaassaan ja likeisessä sukulaisuudessa isäntäväen kanssa.
Molemmat englantilaiset vieraat siis astuivat ensimäisinä saliin, jossa
heille oli tarjona odottamaton näky.

Suuri tamminen pöytä oli täynnä lihavia paistimöykkyjä ja pöydän
ympärillä tuoleja vieraitten varalle. Ja jokaisen tuolin takana seisoi
aika vuorelaisjättiläinen, täydessä puvussa ja varustuksessa kotimaansa
tavan mukaan, pitäen oikeassa kädessään paljasta miekkaa kärki alaspäin
ja vasemmassa leimuavaa tulisoihtua. Suopetäjät, joista tulisoihdut
olivat tehdyt, ovat hyvin tervaisia; siitä syystä niitä käytetään
pilkottuina ja kuivattuina Skotlannin vuoristossa usein kynttiläin
asemesta. Tätä odottamatonta ja hieman pelottavaa näkyä valaisi
soihtujen rusottava leimu, näyttäen tulenkantajain tuimat kasvot, oudot
puvut ja välkkyvät aseet; savu tuprueli ylös salin lakea kohti ja lepäsi
paksuna pilvenä kaiken yläpuolella. Ennenkuin vieraat vielä olivat
tointuneet ällistyksestään, astui Allan esiin ja lausui, viitaten
paljastamattomalla miekallansa tulitoihtujen kantajiin päin, syvällä,
ankaralla äänellä: »Katsokaa, jalosukuiset herrat, tässä ovat veljeni
kynttilänjalat; tämmöinen on vanhan sukumme vanha tapa; ei yksikään
näistä miehistä tottele muuta lakia paitsi päällikkönsä käskyä.
Uskallatteko pitää kalleintakaan kultaa, mitä ikinä vuoresta on saatu,
näiden miesten vertaisena? Mitä sanotte, jalot herrat?--Onko vetonne
voitettu vai menetetty?»

»Menetetty, menetetty», virkkoi Musgrave iloisesti; »omat hopeiset
kynttilänjalkani ovat kaikki sulatetut ja ratsastavat par'aikaa hevosien
selässä, ja soisinpa, että niiden hinnalla pestatut miehet olisivat edes
puolta vertaa niin uskolliset kuin nämä.--Sekää, herra», lisäsi hän,
talonisännän puoleen kääntyen, »tässä on vetorahia. Se tekee kyllä pahan
kolon kukkaroomme, vaan kunniavelat ovat aina maksettavat.»

»Isäni kirous kohdatkoon isäni poikaa», keskeytti hänet Allan, »jos hän
teiltä yhtään penniäkään ottaa! Siinä on kyllin, ettette häneltä vaadi
hänen omaansa.»

Kreivi Menteith puolusti myös hartaasti Allanin puhetta, ja tämän
vanhempi veli niinikään mielellään suostui, sanoen koko asian
hullutukseksi, josta ei maksanut vaivaa enempää puhua.

»Ja nyt, Allan», virkkoi hän viimein, »ole hyvä ja käske pois
kynttilänjalkasi. Englantilaisherrat ovat ne nyt nähneet, ja heidän
tulee hauskempi syödä päivällistään vanhojen tinalamppujen valossa,
ilman tuota paksua, tukehuttavaa savua.»

Allanin viitattua marssivat elävät kynttilänjalat, miekkain kärjet
ylöspäin käännettyinä, ulos salista, ja vieraat jäivät heille
valmistettua ravintoa nauttimaan.



VIIDES LUKU.


    Niin rohkeeks, julmaks siitä yltyi hän,
    Ett' itse pukimensa laittaja
    Vapisi, häntä moisna nähdessään,
    Ja neuvoi, että olis varova,
    Ja ettei vihaisia petoja
    Härsyttäis liioin. Kumartelemaan
    Saa vihdoin leijonakin oppia
    Ja partti, kiljuileva vimmoissaan,
    Kesyksi käyden hiljaa olemaan.

    Spenser.

Vaikka Englannin miesten ahneus ruuan kimpussa oli siihen aikaan
sananlaskuna--se on: skotlantilaisilla sananlaskuna--näytti
englantilaisvierasten syönti kuitenkin aivan mitättömältä, jos sitä
vertasi kapteeni Dalgettyn summattomaan ahmimiseen. Ja sittenkin oli
tämä uljas soturi jo osoittanut paljon lujuutta ja uupumattomuutta
rynnäkössään niiden helpompain haukkauspalain kimppuun, jotka kohta
vierasten tultua sisään oli tarjottu ikäänkuin puheen aluksi. Kapteeni
ei syödessänsä puhunut kellekään; vasta silloin, kun ruoka oli melkein
kokonaan pois korjattu, sai pöytäseura, joka ihmetellen oli häntä
katsellut, suureksi huviksensa kuulla häneltä syyt siihen, että hän oli
syönyt niin kiireesti ja niin kauvan.

»Kiireiseen syöntiini», selitti hän, »minä opin silloin, kun minulla
Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa oli sija kamreerin pöydässä.
Sillä jos ei siinä kalskuttanut hampaitaan yhteen niin kiireesti kuin
kastanjetti-paria,[17] niin ei saanut juuri mitään poskeensa. Ja mitä
ruokani paljouteen tulee», jatkoi kapteeni, »niin tahdon näille
kunnioitettaville pöytäkumppaneilleni ilmoittaa, että jokaisen
linnanisännän velvollisuus on jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa
kerätä kokoon niin paljon ampuma- sekä ruokavaroja, kuin hänen
aittoihinsa suinkin mahtuu; sillä hän ei voi koskaan tietää, milloin voi
joutua piirityksen tai sulun alaiseksi. Saman säännön mukaan, hyvät
herrat, soturikin, jos näkee hyvää ja runsasta muonaa edessään, tekee
minun mielestäni viisaasti, kun varustaa itsensä vähintään kolmeksi
päiväksi, sillä hän ei voi koskaan tietää, milloin hyvä ateria taas osuu
hänen eteensä.»

Talon isäntä kiitti tätä ojennusnuoraa viisaaksi ja kehoitti soturia
vielä lisäämään kupillisen paloviinaa sekä pullollisen klaret-viiniä
niihin varoihin, jotka jo olivat tallelle pantuina; ja kapteeni
noudattikin tätä kehoitusta aivan mielellään.

Kun ruoka sitten oli korjattu ja palvelijat lähteneet--paitsi
talonherran kamaripalvelija, joka jäi saliin ollakseen varalla, jos
olisi jotakin käskettävää tai tuotavaa, sanalla sanoen toimittaakseen
samaa virkaa kuin nykyiset helistinkellot--kääntyi puhe valtiollisiin
asioihin ja maan tilaan. Kreivi Menteith rupesi hartaasti ja tarkasti
tiedustelemaan, mitä klaneja olisi toivo saada nähdä aiotussa
kuninkaanpuoluelaisten kokouksessa.

»Se riippuu, korkea herra, sangen paljon siitä, kuka ottaa lipun
käteen», sanoi talon isäntä, »tiedättehän, että me vuorelaiset, kun
useammat klanit ovat yhdessä, emme helposti salli päälliköksi ketään
omista miehistämme emmekä totta puhuen juuri ketään muutakaan ihmistä.
Olemme tosin kuulleet semmoisen huhun, että Colkitto--se on: nuori
Colkitto eli Alaster Mac Donald--on Kyle-salmen poikki tullut tänne
Irlannista, mukanaan parvikunta Antrimin kreivin väkeä, ja että he jo
ovat joutuneet Ardnamurchaniin asti. Heidän olisi jo aikoja sitten
pitänyt olla täällä; mutta luultavasti he ovat myöhästyneet,
ryöstellessään maata pitkin matkaa.»

»Eikö Colkitto siis kelpaisi teille johtajaksi?» kysyi kreivi Menteith.

»Colkittoko!» huusi Allan Mac Aulay ylenkatseellisesti. »Kuka
Colkittosta puhuukaan? Ei ole muuta kuin yksi mies, jota suostuisimme
seuraamaan, ja se on Montrose.»

»Mutta Montrose, hyvä herra», virkkoi Kristoffer Hall, »on ollut
tietymättömissä sen perästä, kun kapinayrityksemme meni
Pohjois-Englannissa myttyyn. Arvellaan hänen menneen takaisin Oxfordiin,
noutamaan kuninkaalta uusia käskyjä.»

»Takaisinko menneen!» virkkoi Allan, pilkallisesti naurahtain. »Voisin
teille kertoa--vaan eipä maksa vaivaa. Saattehan sen itsekin pian
tietää.»

»Niin totta kuin olen kunnian mies, Allan», sanoi kreivi Menteith,
»teet sinä lopun ystäviemme maltista tuolla suututtavalla
äreydelläsi.--Mutta arvaanpa syyn», lisäsi hän nauraen, »et ole tainnut
tänään nähdä Annikka Lyle'ä?»

»Ketä muka en olisi nähnyt?» kysyi Allan ankaralla äänellä.

»Annikka Lyle'ä, laulun ja runouden haltijaa», sanoi kreivi Menteith.

»Jumala suokoon, etten enää ikinä saisi nähdä häntä», huokasi Allan,
»sillä ehdolla, että sama kielto pantaisiin sinullekin.»

»Ja miksikä minulle?» kysyi kreivi Menteith huolettomasti.

»Siksi», vastasi Allan, »kun otsastasi luen, että te molemmat olette
luodut toinen toisenne turmioksi.» Näin puhuen hän nousi ja läksi ulos
salista.

»Onko hän kauan aikaa ollut tällä tuulella?» kysyi kreivi Menteith
veljeltä.

»Kolmen päivän verran», vastasi Angus; »tämä puuska on jo
loppumaisillaan; huomenna hän varmaan jaksaa paremmin. Mutta tulkaa,
hyvät herrat, jo vinkuu tynnyrin hana juojia. Kuninkaan terveiksi,
Kaarle kuninkaan terveiksi! Ja menköön jokainen Covenantilais-koira,
joka ei tahdo sitä juoda, taivaaseen Grassmarket'in (hirttopaikan)
tietä.»

Tämä malja juotiin viipymättä, ja sitä seurasi viipymättä toinen ja
sitten yhä lisää, kaikki puoluehengen synnyttämiä ja hyvin innokkaasti
esitettyjä. Kapteeni Dalgetty katsoi kuitenkin tarpeelliseksi ilmoittaa
eriäväisen mielensä.

»Hyvät herrat ja kavaljeerit», lausui hän, »minäkin yhdyn näihin
maljoihin, primo (ensiksi) siitä syystä, että kunnioitan tätä
kunniallista ja vierasvaraista katosta, ja secundo (toiseksi)
sentähden, että minun mielestäni ei kelpaa olla liian arkatuntoinen
tämmöisissä asioissa inter pocula (lasi kädessä). Mutta kuitenkin
julistan, että minulle, tämän korkeasti kunnioitettavan kreivin
lupauksen mukaan, pitää huomenna suotaman vapaa ehto antautua
Covenantilaisten palvelukseen, jos niin mieleni tekee, aivan huolimatta
nykyisestä myöntymyksestäni teidän maljoihinne.»

Mac Aulay ja hänen englantilaiset vieraansa kavahtivat pystyyn, tämän
julistuksen kuultuansa, ja uusi riita oli epäilemättä syttymäisillään;
mutta kreivi Menteith sekaantui asiaan ja selitti jutun kaikin puolin.
»Ja minä toivon», lopetti hän puheensa, »että meidän onnistuu kiinnittää
kapteeni Dalgettyn miekka meidän puolellemme.»

»Ja jos niin ei tapahdu», intti talon herra, »julistan minä--kapteenin
sanoilla puhuen--ettei mikään tänä iltana tapahtunut seikka, ei edes
sekään, että hän on minun leipääni ja suolaani syönyt ja minun kanssani
juonut maljoja paloviinassa, Bordeaux-viinissä tai usquebaugh'issa, saa
minua estetyksi halkaisemasta hänen kalloansa niskaluuhun asti.»

»Sen huvin sallin teille aivan mielelläni», virkkoi kapteeni, »jos näet
miekassani ei ole kalloni suojelijaa, jollainen se monesti on ollut
pahemmassakin hädässä kuin mitä teidän vihastanne voinee minulle tulla.»

Tässä kreivi Menteith jälleen kävi väliin, ja yleinen sovinto, joka näin
oli hieman vaivaloisesti toimeen saatu, vahvistettiin sitten pitkillä
ryypyillä. Mutta kreivi Menteith koetti kuitenkin, vedoten väsymykseen
ja huonoon vointiin, lopettaa juomingit vähän aikaisemmin kuin talossa
oli tapana. Tämä ei ollut oikein mieleen uljaalle kapteenille, joka oli
Hollannista, muiden siellä opittujen tapain muassa, tuonut myös halun
särpiä ja taidon kestää äärettömät määrät väkeviä juomia.

Talon herra itse saattoi vieraansa jonkintapaiseen makuusaliin. Siellä
nähtiin yksi nelijalkainen sänky, varustettu tartan-kankaisilla
uutimilla, ynnä koko joukko pitkin seinää asetettuja suuria vasuja,
joista kolme oli huolellisesti täytetty kukkivilla kanervan varsilla ja
sillä tavoin laitettu vuoteiksi vieraita varten.

»Eipä tarvinne sinulle», virkkoi Mac Aulay vähän syrjään kreivi
Menteithille, »selittää, millä lailla meidän vuorelaisten on tapana
majoittaa vieraitamme. Sen vaan sanon siis, että olen toimittanut myös
palvelijaisi vuoteet tähän saliin, sillä en tahtonut antaa sinun maata
kahdenkesken tuon Saksan-kulkurin kanssa. Nämät ajat, jalo veli, Jumala
paratkoon, ovat semmoisia, että monen miehen kurkku, kun hän maata
panee, saattaa olla niin terve ja eheä kuin paraskin viinaratti, mutta
ennen aamua se voi olla poikki ja irvellään niinkuin auki leikattu
osteri.»

Kreivi Menteith kiitti hartaasti. »Juuri näin», sanoi hän, »olisin
itsekin tahtonut saada laitetuksi. Sillä vaikka en suinkaan pelkää
mitään väkivaltaa kapteeni Dalgettyltä, pidän kuitenkin aina mielelläni
Andersonia luonani, sillä hän on parempaa sukua, vähän herrastapainen.»

»En ole tätä Andersonia nähnyt», virkkoi Mac Aulay. »Otitko hänet
Englannissa palvelukseesi?»

»Niin tein», vastasi kreivi Menteith; »saat nähdä hänet huomenna. Sillä
aikaa toivotan sinulle hyvää yötä.»

Isäntä otti ennen lähtöänsä ilta-jäähyväiset kreiviltä ja arveli samaten
kohdella myös kapteeni Dalgettya; mutta huomattuansa, että tämä
par'aikaa oli täydessä puuhassa suuren, paloviina-piimällä täytetyn
haarikan kanssa, ei hän hennonnut häiritä tätä hyödyllistä toimitusta,
läksi vaan pois ilman enempää tervehdystä.

Melkein samassa tulivat kreivi Menteithin molemmat palvelijat sisään.
Kunnon kapteeni, joka nyt alkoi olla vähän liiaksikin ruoalla ja
juomalla täytetty, huomasi jotenkin vaikeaksi saada itse auki
rautapukunsa hakoja. Hän kääntyi siis Andersonin puoleen, puheensa
välistä yhä nikottaen: »Anderson, veikkoseni, oletpa taitanut lukea ne
raamatun samat, että se, joka rautapukuansa riisuu, älköön kerskatko
niinkuin se, joka sitä päällensä panee.--Se kyllä kenties ei ole oikea
komentosana, mutta sen tositarkoitus on se, että minun luultavasti tulee
nukkua haarniskoittuna--niinkuin monen muunkin kelpo miehen, joka ei
unestaan enää herää--jos et auta tätä solkea auki.»

»Päästä hänen haarniskansa auki, Sibbald», sanoi Anderson toiselle
palvelijalle.

»Pyhä Anterus auttakoon!» huudahti kapteeni, kovasti ihmeissään kääntyen
ympäri, »tää halpa palvelijako, palkkalainen, joka saa neljä puntaa ja
yhden panssarinpuvun vuodelta, on liian ylpeä passaamaan rittmeister
Dugald Dalgettya, Drumthwacketin herraa, joka on harjoitellut humaniora
(tieteitä) Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa ja ollut
sotapalveluksessa useimmilla Euroopan hallitsijoilla?»

»Kapteeni Dalgetty», sanoi kreivi Menteith, jonka tuli koko tämä ilta
toimittaa rauhansovittajan virkaa, »minä saan teidän luvallanne
ilmoittaa, että Anderson ei passaa ketään muuta kuin minua. Mutta
mielelläni tahdon itse auttaa Sibbaldia haarniskaanne päästämään.»

»Se olisi liika vaiva teille, korkea herra», virkkoi Dalgetty, »vaikka
tosin ei teillekään tekisi haittaa oppia, miten kelpo haarniska on
riisuttava ja päälle puettava. Muulloin osaan rautapuvustani pujahtaa
ulos ja taas sen sisään, niinkuin se olisi kinnas. Mutta tänä iltana,
vaikka en ole ebrius (humalassa), tunnen itseni, muinaisen kirjaniekan
sanoilla puhuen, vino ciboque gravatus (viinasta ja ruoasta raskaaksi).»

Nyt hän jo olikin kuorittu ja seisoi valkean ääressä, humalaisella
viisaudella mietiskellen päivän tapahtumia. Varsinkin näkyi Allan Mac
Aulayn luonne antavan hänelle arvelemisen aihetta. »Hänpä peijasi
sukkelasti nuo englantilaiset vuorelaisillaan, soihdunkantajilla!--
Kahdeksan pöksytöntä metsäläistä kuuden hopeisen kynttilänjalan
sijasta!--Sepä oli mestaritemppu--oikein 'tour de passe', oikein
silmänkääntämistä!--Ja kuitenkin hän on mielipuoli!--Pelkäänpä suuresti,
korkea herra», jatkoi hän pudistaen päätään, »että minun, siitä
huolimatta, että hän on teidän sukulaisenne, täytyy myöntää hänelle
järki-ihmisen oikeudet ja antaa hänelle semmoinen selkäsauna, joka
täydesti voi rangaista hänet minulle tehdystä väkivallasta. Taikka
täytyy vedota kaksintaisteluun, niinkuin häväistyn aatelismiehen sopii.»

»Jos näin myöhään yöllä», sanoi kreivi Menteith, »vielä viitsisitte
kuulla pitkän jutun, niin tahdon kertoa teille tapahtumia Allanin
syntymäajalta, jotka niin täydesti selittävät hänen eriskummallisen
luonteensa, ettei mistään kaksintappeluun vaatimisesta voine tulla
puhettakaan.»

»Pitkä juttu», sanoi kapteeni Dalgetty, »on kelpo iltaryyppyä ja
lämmintä yömyssyä lähinnä paras houkutin terveelliselle unelle. Ja koska
te, korkea herra, tahdotte olla niin hyvä ja vaivata itseänne sen
kertomisella, lupaan minä puolestani olla uupumatonna ja kiitollisena
kuulijana.»

»Sinäkin, Anderson», virkkoi kreivi Menteith, »ja sinä, Sibbald, varmaan
myös palatte uteliaisuudesta kuulla jotakin siitä eriskummallisesta
miehestä. Ja taitaisipa luullakseni ollakin parasta, että tyydytän
halunne, jotta hädän tullessa osaatte häntä oikein kohdella. Tulkaa siis
likemmäksi valkean ääreen.»

Näin koottuaan kuulijapiirin ympärillensä kreivi Menteith kävi istumaan
nelipatsaisen sängyn reunalle. Kapteeni Dalgetty puolestaan, pyyhkien
paloviina-piimän tähteet parrastaan sekä viiksistään ja hyräillen
ensimmäistä värssyä Lutherin virrestä »Alle guten Geister loben den
Herrn» j.n.e. (Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa) retkahti eräälle
vuoteelle ja pistettyään pörröisen päänsä esille peiton alta rupesi
kuuntelemaan kreivi Menteithin kertomusta sangen mukavassa tilassa,
puoleksi valveilla, puoleksi nukuksissa.

»Näiden molempien veljesten, Angus ja Allan Mac Aulayn, isä», alkoi
kreivi Menteith, »oli suurisukuinen ja suuriarvoinen aatelisherra; hän
oli näet maineeltaan, vaikkei miesluvultaan, arvokkaan vuorelais-klan'in
päällikkö. Hänen puolisonsa, näiden nuorten miesten äiti, oli myös
hyvästä aatelissuvusta, jos minun sopii niin sanoa perheestä, joka on
likeisiä heimolaisiani. Rouvan veli, kunniallinen ja urhoollinen nuori
mies, oli kuningas Jaakko Kuudennelta saanut oikeuden olla muutamassa
hänen linnansa läheisessä kruununmetsässä ylikaitsijana ynnä vielä
nauttia kaikellaisia etuja. Tätä oikeutta harjoittaessaan ja
suojellessaan hän pahaksi onnekseen joutui riitaan cateran'ien eli
vuorelaisrosvojen kanssa, joista tekin, kapteeni Dalgetty, epäilemättä
olette kuullut puhuttavan.»

»0len maar», vastasi kapteeni, ponnistaen kaikki voimansa,
saadakseen vastauksen suustansa. »Ennenkuin Aberdeenin kaupungin
Mareschal-kollegiosta läksin, teki Dugald Garr piruntekosiansa
Garioch'issa ja Farquharsonit Deen seuduilla ja Chattanin klani
Gordonien mailla ja Grantit sekä Cameronit Moraylandissa. Ja sittemmin
olen nähnyt kravaatteja ja panduureja Pannoniasta ja Transsylvaniasta ja
kasakoita Puolan rajalta ynnä muita rosvoja, ryöväreitä ja metsäläisiä
kaikista maista. Voinpa siis sanoa, että minulla on selvä käsitys teidän
vuorelaississeistänne.»

»Se klani», jatkoi kreivi Menteith, »jonka kanssa Mac Aulayden eno
riitaantui, oli pieni rosvoparvi; heille on annettu nimitys Sumun Lapset
sen vuoksi, että he kodittomina lakkaamatta kuljeksivat pitkin vuoria ja
laaksoja. He ovat kovasydämistä, hurjaluontoista väkeä, pikaiset
suuttumaan ja julmat, tuliset kostonhimossaan, niinkuin ainakin ihmiset,
jotka eivät ole ikinä olleet sivistyneen valtakunnanjärjestyksen kurin
alaisia. Parvikunta näitä miehiä läksi väijymään onnetonta kruununmetsän
ylikaitsijaa, karkasi hänen kimppuunsa, kun hän kerran oli metsästämässä
yksinään ilman palvelijoita, ja surmasi hänet julmimmilla kidutuksilla,
mitä taisivat keksiä. He leikkasivat pään irti rungosta ja päättivät
uhallakin viedä sen näytteeksi hänen lankonsa linnaan. Talonherra oli
poissa, ja rouva, tosin vastahakoisesti, otti nämät vieraat vastaan,
kenties peläten heidän kostoansa, jos salpaisi heiltä ovet. Ruokaa
tuotiin Sumun Lapsien eteen, jotka tätä tilaisuutta käyttäen ottivat
surmatun miehen pään ulos vaatteesta, mihin se oli kääritty, asettivat
sen pöydälle ja pistivät sille leipäpalan hampaitten väliin, käskien
niiden nyt toimittaa virkaansa, niinkuin ennenkin olivat monta kertaa
tässä pöydässä hyviä herkkuja purreet. Samassa astui huoneeseen rouva,
joka oli käynyt jollakin talousasialla. Veljensä pään nähtyään hän
pakeni nuolena ulos metsään, parkumistaan parkuen. Rosvot läksivät,
tähän pedontapaiseen huvitukseen tyytyen, jälleen tiehensä. Kun
palvelijat olivat tointuneet pelästyksestään, hajosivat he kaikille
haaroille emäntäänsä etsimään, mutta häntä ei löytynyt mistään. Hänen
onneton puolisonsa palasi seuraavana päivänä kotiin ja jatkoi etsimistä
vielä tarkemmin ja vielä laajemmalta, mutta yhtä turhaan. Yleinen arvelu
oli, että rouva silmittömässä säikähdyksessään oli syössyt alas jokeen
joltakin niistä jyrkistä kallioista, jotka törröttävät pitkin rantaa,
taikka syvään järveen, jonne on toista virstaa kartanosta. Hänen
hukkumisensa oli sitä surettavampi, koska hän kävi jo kuudetta kuukautta
raskaana; Angus Mac Aulay, hänen vanhin lapsensa, oli syntynyt noin
kahdeksantoista kuukautta ennen,--Mutta te taidatte olla jo kyllästynyt,
kapteeni Dalgetty, ja tahtoisitte kenties nukkua.»

»Ei millään muotoa», vastasi soturi. »Ei minua hiukkaakaan uneta; mutta
minä aina mieluimmin kuuntelen silmät ummessa. Siihen temppuun opin
vartijana seisoessani.»

»Ja useinpa, sen tohtisin vannoa», kuiskutti kreivi Menteith Andersonin
korvaan, »on kiertovahdin kersantti saanut raskaalla pertuskallaan ne
silmät aukaista.»

Nuori aatelisherra, joka nähtävästi oli tarinoimistuulellaan, jatkoi
kuitenkin kertomustaan, pääasiallisesti palvelijainsa puoleen kääntyen
ja torkkuvasta soturista lukua pitämättä.

»Kaikki aatelisherrat näillä seuduin», kertoi hän, »vannoivat kostoa
tästä kauheasta ilkityöstä. He tarttuivat aseisiin yhdessä murhatun
miehen sukulaisten ja langon kanssa, ja Sumun Lapset saivat, pelkään mä,
vainoojiltansa yhtä vähän armoa kuin itse olivat osoittaneet.
Seitsemäntoista päätä, onnistuneen koston veriset todistukset, jaettiin
liittolaisten kesken ja naulattiin linnanporttien otsikkoon, varisten
noukittavaksi. Harvat pelastuneet peräytyivät kaukaisemmille erämaille.»

»Oikealle, ympäri, ja peräytykää entiselle asemalle», sanoi kapteeni
Dalgetty, jolle tuo sana »peräytyivät» oli johdattanut vastaavan
komentosanan mieleen. Ja sitten kavahtaen hereille hän vakuutti tarkkaan
kuunnelleensa joka sanaa.

»Kesäksi», jatkoi kreivi Menteith, tästä puolustuspuheesta lukua
pitämättä, »on täällä tapana lähettää karja vuorille laitumelle, ja
kylän sekä kartanon piiat käyvät aamuin, illoin siellä lehmiä
lypsämässä. Tässä työssä ollessaan näkivät kartanon tytöt pahasti
säikähtäen, että laiha, kalvakka haamu, joka oli aivan heidän
emäntävainajansa näköinen, kaukaa katseli heidän tointansa; tietysti he
luulivat emännän siinä kummittelevan. Muutamat rohkeimmat uskalsivat
lähestyä kalmankarvaista haamua, mutta se pakeni metsään, hurjasti
kiljahtaen. Tästä tiedon saatuansa meni herra muutamien palvelijain
kanssa vuorilaitumelle ja sijoitti väkensä niin taitavasti, että sai
onnettoman karkulaisen pakenemasta estetyksi. Tällä lailla rouva parka
jälleen saatiin kotiin; mutta hänen järkensä oli aivan häiriöllä. Millä
hän oli elättänyt henkeänsä metsää kuljeskellessaan, siitä ei saatu
mitään selvää. Muutamat arvelivat hänen syöneen kasvinjuuria ja marjoja,
joita sillä vuodenajalla oli runsaasti. Mutta enin osa alhaista kansaa
oli siinä lujassa uskossa, että rouva oli juonut metsäkauristen maitoa
taikka saanut ruokaa metsänhaltijoilta tai jollakin muulla yhtä
ihmeellisellä tavalla. Helpompi oli selittää hänen ilmautumisensa. Hän
oli tainnut metsästä nähdä lehmäin lypsämistä, jonka työn valvominen oli
hänelle aina ollut hauskin kotiaskare, ja mielipuolenakin hän oli
noudattanut totuttua tapaansa.»

»Ajan tultua onneton rouva synnytti pojan, jossa ei voitu havaita mitään
äitinsä surkean tilan vaikutusta; päinvastoin lapsi oli tavattoman terve
ja vahva. Rouva parka tointui sen perästä järkiinsä, kumminkin johonkin
määrään; mutta terveeksi ja iloiseksi ei hän enää koskaan tullut. Allan
oli hänen ainoa ilonsa. Tätä poikaa hän luopumatta hoiteli, ja
luultavasti hän istutti lapsen herkkään mieleen kaikellaista taikauskoa,
johon Allanin mietiskelevä, haaveksiva luonne olikin erittäin taipuisa.
Rouva kuoli, kun Allan oli ehtinyt kymmenvuotiseksi. Viimeiset sanansa
rouva puhui hänelle kahdenkesken. Epäilemättä hän antoi pojalle käskyn
kostaa Sumun Lapsille, ja sitä käskyä Allan onkin siitä asti hartaasti
noudatellut.»

»Siitä hetkestä näet muuttui Allan Mac Aulayn käytös kokonaan. Tähän
asti hän oli aina istuskellut äidin luona kuunnellen, mitä tämä kertoi
unennäöistään, ja itsekin kertoellen omiansa, näin täyttäen
mielikuvitustaan--joka luultavasti, hänen syntymänsä edellisiin
seikkoihin nähden, oli alustakin kiihtynyt--kaikilla noilla
vuorelaiskansan eriskummallisilla ja kauhistuttavilla ihmetarinoilla,
joihin rouvakin, veljensä murhan perästä, oli kovin kiintynyt. Tästä
elämänlaadusta seurasi, että pojan katsanto tuli araksi, säikähtyneen
näköiseksi, että hän mielellään kuljeskeli yksinäisissä paikoissa
metsässä ja että hän suuresti kammosi muiden yhdenikäisten lasten
seuraa. Muistanpa, että minäkin, joka olen muutamia vuosia nuorempi,
kerran kävin täällä isäni kanssa, enkä voi ikinä unhottaa, kuinka
hämmästyneenä katselin tämän lapsierakon väistymistä luotani joka kerta,
kun yritin saada hänet kanssani meidän ijällemme sopiviin leikkeihin.
Muistanpa myös, että hänen isänsä valitti siitä minun isälleni, samassa
kuitenkin selitykseksi lisäten, että hän ei hennonut ottaa tätä lasta
pois rouvansa seurasta; sillä se näkyi olevan äidin ainoana lohdutuksena
tässä maailmassa, ja ainoastaan huvitus Allanin seurasta näkyi voivan
estää hirveää mielenhäiriötä palaamasta pahemmassa muodossa. Mutta äidin
kuoltua pojan käytös ja tavat muuttuivat yht'äkkiä. Tosin hän edelleen
pysyi mietiskelevänä, totisena; hän oli usein pitkät ajat harvapuheinen
ja hajamielinen, josta näkyi, että hänen mielenlaatunsa ei siinä
suhteessa ollut yhtään muuttunut. Mutta toisin ajoin sitävastoin hän
kävi klaninsa nuorison leikkitantereilla, joita siihen asti oli kammoten
välttänyt. Hän rupesi ottamaan osaa nuorukaisten ruumiinharjoituksiin ja
pianpa hän, jonka ruumis oli erittäin väkevä, voitti veljensä ynnä
muutkin paljon vahvemmat pojat. Tähän asti he olivat häntä halveksineet,
mutta rupesivat nyt pelkäämään, vaikkei juuri rakastamaan. Ja ne, jotka
leikeissä tai sotaharjoituksissa kävivät Allanin kimppuun, valittivat,
että hän, joka vielä äsken oli ollut unennäkijä, akkamainen ja veltto,
nyt innoissaan kovin helposti käänsi leikin todeksi, unohtaen, että se
oli vaan ystävällistä voimain kilvoittelua.--Mutta kuulemattomille
korvillehan minä kerronkin», sanoi kreivi Menteih keskeyttäen juttunsa,
sillä kapteenin nenä todisti selvästi, että tämä soturi oli vaipunut
syvälle unen syliin.

»Jos korkea herra tarkoittaa tuon kuorsaavan sian korvia», virkkoi
Anderson, »ovat ne tosiaan kuurot kaikille kertomuksillenne. Mutta koska
tässä paikassa ei käy laatuun ottaa salaisempia asioita puheeksi, niin
pyydän, että olisitte niin hyvä ja jatkaisitte, Sibbaldille ja minulle
huvitukseksi. Tämän nuorukaisparan kohtalo liikuttaa sydäntä syvästi ja
eriskummallisesti.»

»Minä saan siis kertoa», jatkoi kreivi Menteith, »että Allan näin yhä
edistyi edistymistään, niin voimainsa kuin taitonsa puolesta,
viiteentoista vuoteensa saakka ja että hän sillä ijällään tuli aivan
omavaltaiseksi käytöksessään ja äksyksi, jos häntä vaadittiin
tottelemaan, mikä seikka huoletti hänen isäänsä suuresti. Hän viivyskeli
välistä vuorokausia poissa, muka metsästämässä, vaikka usein ei tuonut
mitään otusta kotiin. Ja se vielä enensi isän huolta, että muutamat
Sumun Lapsista, joiden rohkeus oli valtakunnan pahenevasta
levottomuudesta paisunut, olivat nyt palanneet entisille
tyyssijoillensa; ja uuden hävitysretken heitä vastaan katsoi vanha Mac
Aulay vähän vaaralliseksi. Se pelko, että nämä kostonhimoiset rosvot
saattaisivat tehdä kuljeksivalle Allanille jotakin pahaa, ahdisti siis
lakkaamatta ukon sydäntä.»

»Minä itsekin olin täällä vieraskäynnillä, kun siitä asiasta viimein
tuli ratkaiseva päätös. Allan oli päivännoususta asti ollut poissa
metsällä, ja minä olin häntä etsinyt turhaan. Nyt oli pimeä, myrskyinen
ilta, eikä häntä kuulunut takaisin. Isä oli kovasti huolissaan ja sanoi
aikovansa kohta päivän valjettua lähettää joukon miehiä häntä hakemaan.
Yht'äkkiä, kun par'aikaa istuimme illallispöydässä, aukeni ovi ja Allan
astui sisään ylpeän, lujan ja rohkean näköisenä. Hänen äksyn luonteensa
ja häiriöllisen mielentilansa tähden isä ei ilmoittanut pahaa mieltänsä
muutoin kuin että sanoi minun tuoneen mukanani lihavan metsäkauriin,
vaikka olin jo ennen päivänlaskua tullut kotiin, jota vastoin Allan,
oltuansa sydänyöhön asti vuorilla, palasi kai tyhjin käsin. 'Onko se
niin varmaa?' tiuskaisi Allan tulisesti; 'onpa tässä jotakin, mikä
kertoo teille toista!'»

»Nyt vasta havaitsimme, että hänen kätensä olivat veressä, samoin kuin
kasvotkin paikoittain, ja odotimme kovin uteliaina, mitä nyt seuraisi.
Yht'äkkiä, hiukan kohottaen plaid'insä lievettä hän vieritti pöydälle
verisen ihmispään, joka oli juuri äsken leikattu irti rungosta. Samalla
hän lausui: 'Makaa nyt sinä tuossa, missä ennen sinua on maannut
paremman miehen pää!' Laihoista kasvoista ynnä pörröisestä, ruskeasta
tukasta ja parrasta, jotka vanhuuttaan olivat jo paikoittain harmaita,
tunsimme me, Allanin isä ja muut läsnäolijat, että se pää oli Hektor
Sumulaisen, kuuluisan rosvopäällikön, joka oli väkevyytensä ja
julmuutensa tähden ollut yleisenä hirmuna, ottanut osaa Allanin enon,
onnettoman metsänkaitsijan, murhaan ja tuimalla taistelulla sekä
tavattomalla nopeudellaan pelastanut henkensä silloin, kun hänen
useimmat kumppaninsa tapettiin. Me olimme kaikki, niinkuin hyvin
ymmärrätte, aivan hämmästyksissämme; mutta Allanin suusta ei
uteliaisuutemme saanut tyydytystä. Ainoastaan arvaamalla tulimme siihen
päätökseen, että hän oli vasta tulisen taistelun perästä saanut rosvon
tapetuksi; sillä me huomasimme hänessä useampia haavoja, joita häneen
oli siinä leikissä tullut. Nyt ryhdyttiin kaikellaisiin varokeinoihin,
ettei rosvojen kosto voisi häntä tavata. Mutta ei haavat, ei isän ankara
kielto eikä edes kartanon porttien ja hänen oman kammarinsa oven
lukitseminen voinut estää Allania ajamasta juuri niitä miehiä takaa,
joiden puolelta häntä uhkasi vaara. Hän pujahti yöllä karkuun ikkunan
kautta, nauraen isänsä turhaa varovaisuutta, ja toi yhtenä päivänä
yhden, toisena kaksikin päätä, jotka olivat kuuluneet Sumun Lapsille.
Lopulla se leppymätön vimma ja rohkeus, millä Allan vainosi heitä
vuoriston syvimpiin loukeroihin asti, masensi rosvojen miehuuden, vaikka
hekin kyllä olivat pelottomia luonteeltaan. Hän kun aina epäilemättä
kävi kimppuun, vaikka heitä oli kuinka monta tahansa, tekivät he siitä
sen johtopäätöksen, että hänen henkensä mahtoi olla taialla varjeltu
taikka että joku yliluonnollinen haltija suojeli häntä taisteluissa. 'Ei
häneen luoti pysty', arvelivat he, 'eikä nuoli eikä puukko.' Syynä
siihen olivat muka hänen merkilliset syntymävaiheensa. Viimeiseltä olisi
viisi, kuusi kaikkein vahvinta vuorelaisrosvoa pötkinyt pakoon heti, kun
olisivat kuulleet Allanin huhuilemista taikka torvensoittoa.»

»Mutta Sumun Lapset jatkoivat kuitenkin vanhaa rosvotointansa ja
tekivät, niin paljon kuin vaan saivat aikaan, vahinkoa Mac Aulayn
suvulle, heimolaisille ja ystäville. Siitä seurasi viimein uusi
hävitysretki rosvoparvea vastaan, ja siinä retkessä olin minäkin
osallinen. Meidän onnistui saada heidät apajaan sillä keinoin, että
panimme miesjoukon väijyksiin sekä ylös- että alaspäin vieviin
vuorisoliin; ja sitten panimme kaikki puhtaaksi, niinkuin semmoisissa
tilaisuuksissa on tapana, polttaen ja tappaen, mitä vaan eteen sattui.
Näissä kauheissa teloituksissa ei säästetä edes naisia eikä turvattomia.
Ainoastaan yksi pieni tyttönen, joka hymyillen katseli Allanin
paljastettua väkipuukkoa, sai pitää henkensä minun hartaasta
pyynnöstäni. Hänet tuotiin tänne, kasvatettiin Annikka Lyle nimisenä, ja
epäilemättä hän on sievin pieni keijukainen kaikista, jotka ikinä ovat
kuutamolla tanssia keikutelleet kanervakankailla. Kauan aikaa kesti,
ennenkuin Allan voi tätä lasta kärsiä. Mutta viimein hän, kenties
kasvojen muodosta päättäen, sai päähänsä sen ajatuksen, että tyttö ei
ollutkaan kammottujen vihollisten verta ja sukua, vaan jollakin
rosvoretkellä ryöstetty. Se asia ei olekaan itsessään mahdoton, ja hän,
uskoo sen totuuteen lujasti kuin Jumalan sanaan. Erittäin ihastuttaa
Allania tytön soitantokyky, joka onkin erinomainen, niin että hän harpun
soittamisessa voittaa parhaatkin meidän maamme mestarit. On huomattu,
että Allanin mielenhäiriö, pahimmillaankin ollessaan, aina tästä
harpunsoitosta tyyntyy, aivan niinkuin muinoin Saul kuninkaan, ja niin
suloinen on Annikka Lylen luonne, niin viehättävä hänen vilpitön ja
iloinen käytöksensä, että häntä täällä pidetään ja kohdellaan pikemmin
talonherran sisarena kuin armoilla eläjänä, Totisesti, ei kukaan, joka
on hänet nähnyt, voi olla ihastumatta Annikan viattomuuteen, vilkkauteen
ja suloisuuteen.»

»Kavahtakaa, korkea herra», varoitti Anderson hymyillen; »näin innokkaat
ylistelemiset ovat vähän vaaralliset. Allan Mac Aulay, jos se on
semmoinen kuin kuvaatte, ei olisi hyvä kilpakosija.»

»Vielä vai! vielä vai!» sanoi kreivi Menteith nauraen, mutta samassa
kuitenkin punastuen. »Allanin sydämeen ei rakkaus pysty. Ja mitä minuun
tulee», lisäsi hän vakavammin, »Annikan tuntematon sukuperä on paha este
naimistuumille, ja hänen turvattomuutensa kieltää kaikki muut halut.»

»Se puhe on jalon mielenne mukainen, korkea herra», virkkoi Anderson.
»Mutta tottahan te, toivon ma, jatkatte hauskaa tarinaanne.»

»Se on jo melkein lopussa», sanoi kreivi Menteith. »Minulla ei ole muuta
lisättävää kuin että Allan Mac Aulay on väkevyytensä, urhoutensa sekä
lujan, omavaltaisen tahtonsa tähden ynnä myös siitä syystä, että hän,
niinkuin yleisesti luullaan, seurustelee yliluonnollisten olentojen
kanssa ja taitaa ennustaa tulevia tapauksia, paljoa suuremmassa arvossa
klanilaistensa kesken kuin vanhempi veli. Sillä tämä on uljasmielinen,
lörppösuinen vuorelainen, mutta ei millään muotoa voi vetää vertoja
nuoremman veljen erinomaisille avuille.»

»Tämmöinen mies», sanoi Anderson, »voisi epäilemättä voimallisesti
vaikuttaa vuorelaisarmeijan mieliin. Meidän pitää, olkoon kuinka
tahansa, saada tämä Allan avuksemme. Mitä hänen urhouteensa ja
kaukonäköisyyteensä tulee»----

»Hist!» keskeytti kreivi Menteith, »tarhapöllö tuolla herää.»

»Puhutteko te kaukonäköisyydestä eli _deuteroskopiasta_?» virkkoi
kapteeni. »Muistanpa mainion majuri Munroen kertoneen minulle, kuinka
Murdoch Mackenzie, Assintista syntyisin, vapaaehtoinen sotamies
muutamassa komppaniassamme ja kelpo soturi, ennusti, että Donald Tough,
joka oli Lochaberin poikia, ynnä jotkut muut miehet saisivat surmansa ja
majuri itse tulisi haavoitetuksi äkillisessä rynnäkössä, kun Stralsundia
piiritettiin.»

»Olen minäkin usein kuullut tästä ennustustaidosta», sanoi Anderson,
»mutta aina olen arvellut, että ne, jotka väittävät itsessään olevan
semmoisen voiman, ovat narreja taikka pettureita.»

»Kumpaakaan sanaa», virkkoi kreivi Menteith, »en juuri mielelläni
käyttäisi sukulaisestani, Allan Mac Aulaysta. Hän on monessa
tilaisuudessa, kuten esimerkiksi tänäkin iltana näette, osoittanut kovin
paljon älyä ja sukkeluutta, ansaitaksensa narrin nimen. Ja hänen herkkä
kunniantuntonsa sekä miehuullinen mielenlaatunsa tekee myös syytöksen
petoksesta mahdottomaksi.»

»Te, korkea herra», kysyi Anderson, »uskotte siis hänen yliluonnolliseen
taitoonsa?»

»En suinkaan», vastasi nuori aatelismies. »Minä luulen, että nuo
ennustukset, joiden hän uskoo yliluonnollisella tavalla johtuvan hänen
mieleensä, eivät todella ole muuta kuin hänen oman älynsä ja arvelunsa
synnyttämiä mietteitä. Sillä samoinhan uskonkiihkoisetkin pitävät oman
mielensä kuvitteluita taivaallisina ilmoituksina.--Kumminkaan, jos ei
tämä selitys sinulle kelpaa, Anderson, en tiedä parempaa antaa. Ja aika
olisikin tämänpäiväisen vaivaloisen matkan perästä nukahtaa.»



KUUDES LUKU.


    Edellä kulkee varjo seikkain tulevain.

    Campbell.

Aikaisin aamulla vieraat nousivat levoltaan. Kreivi Menteith, vähän
aikaa hiljaa keskusteltuaan palvelijainsa kanssa, kääntyi kapteenin
puoleen, joka istui muutamassa nurkassa kiilloittamassa haarniskaansa
trippel-kivellä sekä vuorivuohennahkasella ja hyräili vanhaa,
ikivoittoisen Kustaa Aadolfin kunniaksi sepitettyä veisua:

    »Kun paukkuu tykki ja tulia välkkää,
    Se kunnian saa, jok' ei kuoloa pelkää.»

»Kapteeni Dalgetty», virkkoi kreivi Menteith, »nyt on aika, että eroomme
taikka liitymme sotakumppaneiksi.»

»Eipä toki ennen aamiaista, toivon ma?» sanoi kapteeni Dalgetty.

»Minä arvelin», vastasi kreivi, »että teidän linnanne olisi vähintään
kolmeksi päiväksi muonalla varustettu.»

»Olisipa vielä sentään vähän sijaa härkäpaistille ja kauraleivälle»,
arveli kapteeni, »enkä minä koskaan laiminlyö tilaisuutta, joka minulle
tarjoutuu, lisätäkseni varojani.»

»Mutta», sanoi kreivi Menteith, »ei kukaan viisas sotapäällikkö salli
rauhanhierojan eikä myös semmoisenkaan, joka ei ota sotaan osaa, viipyä
leirissänsä kauemmin, kuin varovaisuus myöten antaa. Sentähden meidän
pitää saada tarkka tieto päätöksestänne, jonka mukaan saatte
matkapassilla varustettuna rauhassa lähteä tiehenne taikka olette
tervetullut meidän joukkoomme.»

»Jos niin todellakin on asian laita», päätti kapteeni, »en tahdo
yrittääkään viivyttää antaumusta näennäisillä sovitteluilla--jota
temppua muuten ritari Jaakko Ramsay aika sukkelasti käytti Hanaun
kaupunkia piiritettäessä armon vuonna 1636. Tunnustanpa siis suoraan,
että jos miellyn palkkaanne yhtä hyvin kuin muonaanne ja seuraanne,
minusta on yhdentekevä, vaikka kohtakin vannoisin uskollisuudenvalan
teidän lipullenne.»

»Meidän palkkamme», sanoi kreivi Menteith, »ei tätä nykyä voi olla
suuri, se kun on maksettava siitä yhteisestä kassasta, minkä ne harvat
meistä, joilla on joitakin rahavaroja, ovat kokoon haalineet.--Enpä
tohdi, kapteeni Dalgetty, luvata teille aiotusta majurin ja ajutantin
virasta enempää kuin puoli taaleria päivältä.»

»Perhana vieköön kaikki puolet ja neljännekset!» kirosi kapteeni. »Jos
minun tulisi päättää, suostuisin yhtä vähän taalerin kahtia panemiseen
kuin Salomonin tuomio-istuimen edessä vaimo suostui kohtunsa lasta
jakamaan.»

»Se vertaus tuskin pitänee ryhtiänsä, kapteeni Dalgetty; sillä
luullakseni te kuitenkin mieluummin suostuisitte taalerin jakamiseen
kuin antaisitte sen kokonaisena kilpaveljenne käteen. Kuitenkin voin
luvata, että saatte toisenkin puoliskon sodan loputtua, ikäänkuin
rästinä.»

»Voi näitä rästejä!» sanoi kapteeni Dalgetty. »Aina niitä lupaillaan,
mutta ne menevät aina tyhjiin! Espanja, Itävalta ja Ruotsi, kaikki
veisaavat yhtä virttä. Ei! Eläkööt Hoganmogenit.[18] Heistä tosin ei
ollut sotapäälliköiksi eikä sotureiksi, mutta kelpo palkanmaksajia he
olivat!--Mutta sittenkin, korkea herra, jos varmaan saisin tietää, että
Drumthwacket, luonnollinen perintömaani, olisi joutunut jonkun
covenantilaislurjuksen käsiin, jota voitolle päästyämme sopisi kohdella
kapinoitsijana, niin rakkaudesta siihen viljavaan ja ihanaan paikkaan
minä lähtisin mukaanne tälle sotaretkelle.»

»Siitä voin antaa kapteeni Dalgettylle tietoja», sanoi Sibbald, kreivi
Menteithin toinen palvelija. »Sillä jos Drumthwacket, hänen
perintömaansa, niinkuin luulen, lienee sen niminen avara, autio
rahkasuo, joka on kahdeksan virstan päässä etelää kohti Aberdeenista,
niin voin kertoa, että se on nykyään ostolla joutunut Elias Strachanin
käsiin, joka on niin häijy kapinoitsija kuin suinkin pahin kaikista
Covenant-valan vannojista.»

»Sitä paljaskorvaista koiraa!» huudahti kapteeni Dalgetty vimmoissaan.
»Kuka perkele yllytti hänet ostamaan maan, joka on nelisatavuotisen
suvun perintö? Cynthius aurem vellet! niin meidän oli tapana kirota
Mareschal-kollegiossa; se merkitsee: minä kiskon hänet korvista ulos
isäni talosta. Nyt, kreivi Menteith, minä olen teidän, käsineni,
miekkoineni, ruumiineni, sieluineni, siksi kun kuolema meidät erottaa
taikka tämä sota loppuu, kumpi sitten ensin tapahtuneekin!»

»Ja minä», sanoi nuori aatelisherra, »annan teille käsirahaksi yhden
kuukauden palkan ennakolta.»

»Sitä ei olisi tarvittu», esteli Dalgetty, kuitenkin pistäen rahat
taskuunsa. »Mutta nyt minun pitää mennä katsomaan satulaani ja
vaatteitani ja pitämään huolta Kustaavuksen aamiaisappeesta ja kertomaan
hänelle, että taas olemme antautuneet uuteen palvelukseen.»

»Tuossa käypi nyt teidän arvokas rekryyttinne», virkkoi kreivi Menteith
Andersonille, kun kapteeni oli lähtenyt. »Pelkäänpä sentään, ettei
hänestä tule meille liioin kunniaa.»

»Hän on kuitenkin tämän ajan mukainen mies», vastasi Anderson, »ja ilman
semmoisten miesten apua tuskin saisimmekaan hankkeitamme toimeen.»

»Menkäämme alas katsomaan», sanoi kreivi Menteith, »kuinka kokouksemme
onnistuu, sillä minä kuulen koko joukon melua kartanossa.»

Kun he olivat astuneet saliin, vetäytyivät palvelijat nöyrästi nurkkaan
päin, mutta kreivi Menteith vaihtoi aamutervehdyksiä Angus Mac Aulayn ja
englantilaisvierasten kanssa. Allan puolestaan, istuen samalla tuolilla
kuin edellisenäkin iltana, ei pitänyt lukua kenestäkään.

Donald ukko riensi kiireissään sisään. »Sanomia Vich Alister Morelta
(Glengarryn Mac Donellin toinen nimi). Hän tulee tänne tänä iltana.»

»Kuinka monen seuralaisen kanssa?» kysyi Mac Aulay.

»Noin viidenkolmatta tai kolmenkymmenen kanssa», sanoi Donald, »niinkuin
hänellä on tapana.»

»Levittäkää tarpeeksi olkia suureen latoon», käski talon isäntä.

Toinen palvelija juoksi samassa sisään, hädissään kompastuen. Hän
ilmoitti herra Hektor Mac Leanin tulon, »joka lähenee suuren joukon
kanssa.»

»Laittakaa heille sija mallaskamariin ja katsokaa, että lantasäiliö
jääpi heidän ja Mac Donaldien välille, sillä he ovat vihollisia
keskenään.»

Donald vuorostaan tuli taas kasvot sangen pitkiksi venyneinä. »Piruko
heidät kaikki on riivannut», sanoi hän; »koko vuoristo on liikkeellä,
luulen ma. Evan Dhu Lochielista joutuu tunnin päästä tänne, Jumala ties
kuinka monen miehen kanssa.»

»Suureen latoon Mac Donaldien viereen», käski talonherra.

Yhä useampien päälliköiden tulo ilmoitettiin, joista halvinkin olisi
katsonut alennukseksi arvolleen, jos olisi tuonut mukanaan vähemmän kuin
kuusi, seitsemän miestä. Jokaiseen ilmoitukseen Angus vastasi sillä,
että osoitti heille jonkin paikan--talli, parvi eli ylinen, navetta,
vaja eli liiteri, sanalla sanoen kaikki ulkohuoneet määrättiin sinä yönä
tällä tai toisella tavalla vierasten käytettäviksi. Lopulta kuitenkin
Mac Dougalin, Lornin herran, tulo saattoi hänet vähän pulaan, kun jo
kaikki suojapaikat olivat täpötäynnä. »Mitä perhanaa nyt teemme,
Donald?» arveli hän. »Suureen latoon kyllä mahtuisi vielä viisikymmentä,
jos tahtoisivat siinä maata kahdessa rivissä, jalat vastakkain. Mutta
pianpa sitten puukot heiluisivat, kun tulisi riita siitä, ken saisi
peräpuolella sijansa, ja ennen aamua olisi siellä veristä löylyä.»

»Mitä tuota kaikkea tarvitaankaan?» sanoi Allan, kavahtaen pystyyn ja
rientäen paikalle niin tuikeana kuin hänen tapansa oli. »Onkohan
nykyajan gaeleissa pehmeämpi liha ja valkoisempi veri kuin heidän
isissään? Puhkaise pohja viinatynnyristä; se olkoon heille lämmittävänä
yönuttuna--plaid'it peittona--sinitaivas uutimina ja kanervikko
vuoteena!--Tulkoon vaikka tuhat miestä lisäksi, kyllä he
kanervikkokankaalla saavat satelematta sijaa.»

»Allan puhuu oikein», sanoi vanhempi veli. »Ihmepä, että hän, joka
meidän kesken puhuen», lisäsi hän syrjään Musgravelle, »on vähän sekava
päästään, kuitenkin toisinaan näkyy olevan älykkäämpi kuin me kaikki
yhteensä. Katselkaapa, mitä hän nyt tekee.»

»Niin», lausui Allan, tuijottaen silmillään niinkuin kuollut ja katsoen
salin vastapäistä seinää kohti, »olkoon heidän alkunsa sama kuin heidän
loppunsakin tulee olemaan! Moni mies näistä, jotka tämän yön makaavat
kanervikolla, saa taas, kun Martinpäivän tuuli käy, maata samanlaisella
vuoteella, tarpeeksi jäykistyneenä, niin ettei tunne vilua eikä kysy
peitettä!»

»Älä ennustele pahaa, veli», sanoi Angus; »se ei tuo onnea.»

»Ja mitä onnea te toivottekaan?» lausui Allan, ja muljottaen silmiänsä
siksi, kun ne melkein pulpahtivat kuopistaan, hän kaatui vääntelehtien
Donaldin ja veljensä syliin, jotka molemmat tunsivat hänen tautinsa
luonteen ja sentähden olivat lähestyneet hänen kaatumistansa estämään.
He veivät hänet rahille istumaan ja kannattivat häntä, kunnes hän
jälleen tointui ja kykeni puhumaan.

»Jumalan tähden, Allan», virkkoi vanhempi veli, joka tiesi, kuinka syvän
vaikutuksen Allanin umpimieliset sanat voisivat tehdä moneen hänen
vieraistaan, »älä puhu mitään, mikä voisi masentaa miehuuttamme!»

»Olenko minä se, joka teidän miehuuttanne masennan?» lausui Allan.
»Katsokoon joka mies kohtaloansa silmiin, niinkuin minä katson omaani.
Mikä tuleva on, se tulee, ja me saamme uljaasti astua monen
voittotanteren yli, ennenkuin saavumme turmiolliselle teloituspaikalle
taikka kapuamme mustalle mestauslavalle.»

»Mille teloituspaikalle? Mille mestauslavalle?» huusivat useat äänet;
sillä Allan oli ympäri koko vuoriston kuuluisa ennustustaidostaan.

»Sen te muutenkin saatte liian pian tietää», vastasi Allan. »Älkää
puhuko minulle enää, minä olen kysymyksiinne kyllästynyt.» Näin sanoen
hän painoi kätensä otsaansa, nojasi kyynäspäätänsä polveen ja vaipui
syviin mietteisiin.

»Noutakaa Annikka Lyle harppuineen tänne», käski Angus, kuiskaten
muutamalle palvelijalle. »Ja seuratkoot minua ne teistä, hyvät herrat,
jotka eivät vuorelaisaamiaista kammo.»

Kaikki seurasivat kohteliasta talonherraa, paitsi kreivi Menteith,
jääden yksin seisomaan erääseen niistä syvistä komeroista, joita oli
seinässä jokaisen ikkunan kohdalla. Pian sen perästä tulla tepasti
Annikka Lyle sisään--hän, jota kreivi Menteith sangen hyvällä
vertauksella oli sanonut sievimmäksi pikku keijukaiseksi kaikista, jotka
Skotlannin kanervikkokankailla tanssivat kuutamolla. Pienen vartalonsa
vuoksi, joka oli paljo pienempi naisten tavallista kokoa, hän näytti
hyvin nuorelta; vaikka hän jo oli kahdeksantoistavuotinen, olisi tehnyt
mieli luulla häntä neljää vuotta nuoremmaksi. Kaikki hänen jäsenensä,
kädet ja jalat olivat täydellisimmällä tavalla luodut tämän pienen,
hienon vartalon mukaisiksi, niin eitä olisi ollut vaikea löytää toista,
joka olisi paremmin sopinut itse Titanian, keijukaisten kuningattaren,
kuvaksi. Tukka oli väriltään hiukan tummempi sitä, jota tavallisesti
pellavaiseksi sanotaan. Sen kiharat, jotka riippuivat tuuheina,
marjarypäleitten näköisinä, sopivat ihmeen kauniisti yhteen kasvojen
valkoisen ihon ja leikkisän, vaan kuitenkin vilpittömän ilmeen kanssa.
Kun tähän viehättävien avujen luetteloon lisätään, että Annikka Lyle,
vaikka orpo, näkyi olevan iloisin, onnellisin kaikista tytöistä, niin
lukija ymmärtää hyvin, kuinka melkein jokaisen, joka sai hänet nähdä,
kohta piti ihastua. Ei ollut todella ketään, joka olisi ollut niin rakas
kaikille ihmisille, ja usein hän astui tämän kartanon tylysydämisten
asukasten keskellä, puhuaksemme niillä sanoilla, jotka Allan itse kerran
runollisena hetkenä keksi, »niinkuin päivänpaiste myrskyisellä merellä»,
valaen muidenkin mieleen sitä iloisuutta, jota hänen omansa oli täynnä.

Annikka, astuen sisään semmoisena kuin häntä tässä on kuvattu, hymyili
ja punastui, kun kreivi tuli piilopaikastaan ja lempeästi toivotti hyvää
päivää.

»Ja hyvää päivää teillekin, korkea herra», vastasi tyttö ja antoi kättä
ystävälleen. »Harvoin olemme viime aikoina saaneet nähdä teitä täällä,
ja pelkäänpä, etteivät ne ole rauhan hankkeita, minkä vuoksi olette
tällä kertaa tullut.»

»Kumminkaan en tahtoisi sekoittaa teidän sielunne sointua, Annikka»,
sanoi kreivi Menteih, »vaikka tuloni muuten kyllä synnyttänee
sekamelskaa. Serkkuni Allan tarvitsee laulunne ja soittonne apua.»

»Pelastajani», virkkoi Annikka Lyle, »saa täydellä oikeudella vaatia
vähäisen taitoni apua. Ja teilläkin, korkea herra, on sama ansio, kun
olette suuresti auttanut minua pelastamaan henkeni, joka olisi melkein
mitätön, jos ei siitä olisi mitään hyötyä sen pelastajille.»

Näin puhuen Annikka kävi istumaan samalle penkille, jolla Allan Mac
Aulay istui, mutta asettausi kuitenkin vähäisen syrjemmäksi. Sitten hän
rupesi soittamaan clairshach'iansa, pientä, noin kolmenkymmenen tuuman
korkuista harppua, laulaen sen mukaan. Hän lauloi vanhaa gaelilaista
säveltä, ja sanatkin, joita arveltiin sangen muinaisaikuisiksi, olivat
gaelinkielisiä. Käännettyinä ne kuuluisivat tällä tavalla:

    Linnut, pahat profeetat,
    Korpit, pöllöt, huuhkajat,
    Suokaa rauhaa sairaalle--
    Kaiken yön jo rääkyitte,--
    Luoliin, torniin joutukaa,
    Siellä rääkkyellä saa,
    Täällä rusottaa jo koi,
    Leivon liritykset soi.

    Pois nyt, susi ulvova,
    Pois jo, kettu kavala,
    Synkkiin, mustiin korpihin,
    Vaikka lammas määkyiskin.
    Häntä lyyhyss', juoskaa nyt,
    Aamun kanssa herännyt
    Onpi, kuulkaa, surma myös,
    Toitottaapi metsämies.

    Loisto kuun jo vaalenee,
    Päivän tieltä pakenee.
    Pois siis, häijy haltija,
    Matkamiehen kiusaaja!
    Aik' on tules sammuttaa,
    Joka suohon houkuttaa.
    Noussut on jo päivönen
    Ben-yieglon huipullen.

    Aatteet, synkät, syntiset,
    Häijyt, mustat miettehet,
    Nukkujasta paetkaa;
    Aamull' udut hajoaa.
    Painajainen, joka syöt
    Veren voimaa pitkät yöt,
    Aik' on pois jo ratsastaa,
    Päivää katsella et saa.

Tytön näin laulaessa näkyi Allan Mac Aulay vähitellen selviävän
mietteistänsä ja alkavan huomata, mitä ympärillä oli. Otsan syvät rypyt
tasautuivat; ja muutenkin hänen kasvonsa, jotka olivat olleet väänteissä
sisällisestä tuskasta, palasivat luonnollisempaan muotoon. Kun hän
ojensi itsensä suoraksi ja istui pää pystyssä, oli hänen ilmeensä,
vaikka yhä vielä synkän surullinen, kadottanut tylyytensä ja
julmuutensa. Ja näin rauhallisena ollessaan hänen ulkomuotonsa oli,
tosin ei kaunis, mutta merkillinen, miehuullinen, olipa jalokin.
Tuuheat, mustat kulmakarvat, jotka olivat tähän asti olleet aivan kokoon
julmistuneina, olivat nyt erinneet luonnollisille paikoilleen; ja
harmaat silmät, jotka olivat kulmakarvain alla pyörineet, säihkyen
luonnotonta, turmiota ennustavaa tulta, katsoivat nyt lujasti ja
vakavasti eteensä.

»Jumalan kiitos!» sanoi hän istuttuansa hiljaa hetken aikaa, siksi kun
harpun viimeisetkin sävelet olivat lakanneet väräjämästä, »sieluni ei
ole enää pimitetty--sumu on hengestäni lähtenyt.»

»Sinun tulee, Allan serkku», virkkoi kreivi Menteith,
»synkkämielisyytesi onnellisesta selviämisestä kiittää yhtä paljo
Annikka Lyleä kuin Jumalaa--»

»Jalosukuinen serkkuni Menteith», lausui Allan, nousten ja tervehtien
häntä yhtä kunnioittavasti kuin lempeästi, »on jo niin kauan tuntenut
onnettoman tilani, ettei hänen hyväluontoinen sydämensä suinkaan liene
suutuksissaan siitä, että nyt vasta sanon hänet tervetulleeksi tähän
kartanoon.»

»Me olemme kovin vanhat tuttavat, Allan», virkkoi kreivi Menteith, »ja
kovin hyvät ystävät, pitääksemme suurta lukua ulkonaisista
tervehdyksistä. Mutta puoli vuoristolaiskansaa tulee tänne tänä päivänä,
eikä meidän vuorelaispäällikköjämme kohtaan, senhän tiedät, saa
laiminlyödä mitään kohteliaisuuden temppua. Mitäpä sinä annat tälle
pikku Annikalle siitä, että hän on saattanut sinut kelvolliseksi
vastaanottamaan Evan Dhu'ta ja ties kuinka monta sulkalakkia?»

»Mitäkö hän minulle antaa?» sanoi Annikka hymyillen. »Ei suinkaan mitään
halvempaa, toivon ma, kuin kalleimman nauhan Dounen markkinoilta.»

»Dounen markkinoiltako, Annikka?» sanoi Allan surullisesti. »Ennen sitä
päivää tulee veristä työtä, enkä kenties saa niitä markkinoita ikinä
nähdä. Mutta olipa hyvä, että minulle muistutit, mitä jo kauan olen
arvellut tehdä.»

Sen sanottuansa hän läksi ulos salista.

»Jos hän jatkaa tämmöistä puhetta», virkkoi kreivi Menteith, »on teidän
pitäminen harppu vireessä, Annikka kulta.»

»Toivon, ettei sitä tarvitse», sanoi Annikka huolissaan. »Tämä puuska on
ollut pitkä eikä luultavasti tule pian uudestaan. Hirmuista on katsella
tätä luonteeltansa jaloa ja rakastettavaa miestä tämmöisen
hellittämättömän taudin vallassa.»

Hän puhui hiljaisella äänellä, niinkuin ainakin salaisista asioista
puhuttaessa. Kreivi Menteith sentähden luonnollisesti lähestyi ja
kumartui häntä kohti, paremmin käsittääksensä Annikan sanoja. Kun sitten
Allan jälleen astui sisään, vetäytyivät he taas luonnollisesti
kauvemmaksi toisistaan, jolloin heidän liikkeensä osoittivat ikäänkuin
hämmästystä siitä, että heidät oli tavattu puheesta, jota tahtoivat
Allanilta salata. Se ei jäänyt Allanilta huomaamatta; hätkähtäen,
vimmastuen hän seisahtui ovelle--hänen kulmakarvansa julmistuivat, hänen
silmänsä pyörähtivät--mutta se oli vain hetkellinen puuska. Hän pyyhki
otsaansa leveällä, jäntevällä kädellään, ikäänkuin poistaakseen
mielenliikutuksensa ilmaukset, ja astui sitten Annikan luo, pitäen
kädessään hyvin pientä rasiaa, joka oli tammipuusta tehty ja
taidokkaasti silattu. »Minä otan sinut, serkku Menteith,
vieraaksimieheksi», sanoi hän, »siihen, että lahjoitan tämän rasian
sisällyksinensä Annikka Lylelle. Siinä on muutamia koruja, jotka ovat
olleet äitiparkani omia--halpoja arvoltaan, sen arvannette, sillä
vuorelaispäällikön puolisoilla on harvoin kallista korurasiaa.»

»Mutta nämät korut», sanoi Annikka Lyle, lempeästi ja nöyrästi kieltäen,
»kuuluvat suvun omaisuuteen--en minä voi ottaa vastaan--»

»Ne eivät ole kenenkään muun omaisuutta kuin minun, Annikka», keskeytti
hänet Allan; »ne ovat lahja, jonka sain äidiltäni hänen
kuolinvuoteellaan. Siinä on kaikki, mitä voin omakseni sanoa, paitsi
plaidiani ja miekkaani. Ota ne siis--minulle ne ovat mitättömiä
leluja--ja pidä niitä muistokseni--jos en tästä sodasta tulisi
takaisin.»

Näin sanoen hän aukaisi rasian ja ojensi sen Annikalle. »Jos», sanoi
hän, »niillä lienee jotakin arvoa, myö ne ja elätä itseäsi niiden
hinnalla, kun vihollinen on tämän talon polttanut, niin ettei se enää
voi olla sinulle suojana. Mutta pidä yksi sormus Allanin muistoksi, joka
voimiansa, vaikka ei tahtoansa myöten, on koettanut hyvyyttäsi palkita.»

Annikka Lyle yritti turhaan estää puhkeavia kyyneleitään, kun virkkoi:
»_Yhden_ sormuksen, Allan, otan sinulta muistoksi hyvyydestäsi minua
orpoparkaa kohtaan, mutta älä vaadi minua enempää ottamaan. Sillä en voi
enkä tahdo ottaa vastaan lahjaa, jonka kalleus niin vähän sopii yhteen
alhaisuuteni kanssa.»

»Valitse siis,» sanoi Allan, »sinulla voi arkatuntoisuuteesi olla syytä.
Muut korut saavat muodon, jossa voivat sinua paremmin hyödyttää.»

»Älä niin puhu», sanoi Annikka, valiten rasiasta sormuksen, joka
nähtävästi oli halpahintaisin kaikista; »pidä ne tallella veljesi
morsianta tai omaasi varten.--Mutta, Herra Jumala!» huusi hän
keskeyttäen puheensa ja katsellen sormusta, »mitä minä olenkaan
valinnut!»

Allan loi siihen synkän, pelokkaan katseen; sormuksessa näkyi
lasituskuva: pääkallo kahden ristikkäisen puukon yläpuolella. Tämän
kuvan nähtyään Allan huokasi niin syvään, että sormus livahti Annikan
sormien välistä ja putosi lattialle. Kreivi Menteith nosti sen maasta ja
antoi säikähtyneelle Annikalle takaisin.

»Jumala olkoon todistajana», lausui Allan juhlallisella äänellä, »että
teidän kätenne, nuori herra, eikä minun, on antanut Annikalle tämän
turmiota ennustavan lahjan takaisin. Se oli surusormus, jota äitini piti
murhatun veljensä muistoksi.»

»En pelkää ennustuksia», sanoi Annikka, kesken kyyneleitään hymyillen;
»eikä mikään molempien suojelijaini käsistä tuleva» (sillä nimellä hän
tavallisesti mainitsi kreivi Menteithiä sekä Allania) »voi tuoda pahaa
onnea orpoparalle.»

Hän pisti sormuksen sormeensa ja lauloi harppua näppäyttäen vilkkaalla
sävelellä seuraavat värssyt eräästä sen ajan mielilaulusta, joka niin
silattuna, kuin se oli Kaarle kuninkaan aikuisella teeskentelevällä,
pöyhkeilevällä koreudella, oli joistakin hovinaamiaisista osunut tänne
asti, Perthshiren autioon vuoristoon.

    »Mitä sä tutkit tähtiä taivaan,
    Tähtien tenho on voimaton;
    Silmiä Leenan jos tutkia sai vaan,
    Kaikkien kohtalo tietty jo on.

    Vaan pidä vielä, tutkija lieto,
    Liian kallis se hinta tok' ois,
    Jos surun vierahan aikainen tieto
    Myös surun omaan sieluhus tois.»

»Hän puhuu oikein, Allan», sanoi kreivi Menteith, »ja tämä vanha
laulunpätkä maksaa aivan yhtä paljon kuin kaikki, mikä lähtee
yrityksistämme ennakolta nähdä vastaisia tapauksia.»

»Hän puhuu _väärin_, korkea herra», vastasi Allan tylysti, »vaikka te,
joka niin halveksitte minun varoituksiani, kenties ette saakaan elää
niin kauan, että näkisitte ennustukseni käyvän toteen.--Älkää noin
ylenkatseellisesti naurako», lisäsi hän, oltuaan vähän aikaa vaiti,
»taikka paremmin, naurakaa niin kovaa ja niin kauan kuin mielenne tekee;
pian tulee kyllä naurustanne loppu.»

»Minä en sinun näyistäsi pidä lukua, Allan», virkkoi kreivi Menteith.
»Olkoon elämäni määrä kuinka lyhyt tahansa, ei kenenkään
vuorelaisprofeetan silmä ulotu sen loppua näkemään.»

»Jumalan tähden», pyysi Annikka Lyle, »tunnettehan te hänen luonteensa
ja kuinka vähän hän sietää----.»

»Älkää pelätkö», keskeytti Allan, »mieleni on nyt rauhallinen ja
tyyni.--Mutta mitä sinuun tulee, nuori herrani», lisäsi hän kreivi
Menteithin puoleen kääntyen, »niin silmäni on hakenut sinua
taistelutantereita pitkin, missä vuorelaisia ja alankolaisia makasi niin
tiheässä kuin variksia joskus istuu noissa vanhoissa puissa»,--hän
viittasi varisten asuntopaikkaan, joka sinne näkyi ulkoa,--»silmäni haki
sinua, mutta sinun ruumiisi ei ollut siellä. Silmäni on hakenut sinua
aseettomasta, vastustamattomasta vankijoukosta, joka seisoi vanhan,
karheakivisen linnan ulkomuuria pitkin--välähdys välähdyksen perästä,
pyssymiesrivi toisensa jäljestä--vihollisluotien tuiskutessa vangit
karisivat maahan niinkuin kuivat lehdet syksyllä; mutta sinä et ollut
niiden seurassa. Minä olen nähnyt mestauslavoja--paikalleen asetettuja
mestauspölkkyjä--pappi seisoi valmiina, kirja kädessä, ja mestausmies,
kirves kädessä--mutta sieltäkään ei silmäni sinua löytänyt.»

»Hirsipuu siis arvattavasti taitaa tulla minulle surmaksi?» virkkoi
kreivi Menteith. »Olisinpa sentään suonut saavani nuoraa välttää, jos ei
muun, niin kumminkin kreivinarvoni tähden.»

Hän lausui sen ylenkatseellisesti, mutta kuitenkin uteliaan näköisenä,
ikäänkuin haluaisi saada vastauksen. Sillä halu tulevia tapauksia
ennalta tiedustamaan vaikuttaa usein hiukan semmoistenkin ihmisten
mieleen, jotka väittävät uskovansa kaikki sellaiset ennustukset
mahdottomiksi.

»Teidän arvonne, korkea herra, ei tule millään muotoa häväistyksi teidän
eikä kuolemanlaatunne kautta. Kolme kertaa olen näyssä nähnyt
vuorelaisen, joka rintaasi työntää puukkonsa--ja siitä tulee sinun
surmasi.»

»Tahtoisinpa, että kertoisit minulle, minkänäköinen hän on», virkkoi
kreivi Menteith, »niin säästäisin häneltä ennustuksesi täyttämisen
vaivan, jos vain miekka tai pistoolin luoti hänen plaidiinsa pystyy.»

»Aseistasi», lausui Allan, »ei olisi paljon apua. Enkä myös voi antaa
sitä tietoa, jota haluat. Miehen kasvot ovat näyssäni aina olleet
poispäin käännettyinä.»

»Olkoon menneeksi sitten», virkkoi kreivi Menteith, »ja pysyköön asia
niin hämäränä, kuin se sinun ennustuksessasi on ilmoitettu. Aion sentään
yhtä iloisena syödä päivälliseni plaidien, väkipuukkojen ja kiltien[19]
keskellä.»

»Niin saattaa olla», sanoi Allan, »ja kenties teet oikein, kun ilolla
vietät näitä hetkiä, joita tulevan turmion ennustukset minulta
katkeroittavat. Mutta minä»--jatkoi hän,--»minä sanon kuitenkin vielä
kerran, että tämä ase--se on: tämänkaltainen ase», hän koski tikarinsa
kahvaan, »tuo sinulle surman.»

»Sillä välin», virkkoi kreivi Menteith, »sinä, Allan, olet karkoittanut
kaiken veren Annikka Lylen poskipäistä.--Jättäkäämme siis tämä puhe,
ja lähtekäämme katsomaan semmoista, jota kumpikin käsitämme--
sotavarustustemme edistymistä.»

He läksivät Angus Mac Aulayn ja hänen englantilaisvierastensa luokse, ja
niissä keskusteluissa sotahankkeista, jotka nyt alkoivat, osoitti Allan
semmoista mielen selkeyttä, käsityksen terävyyttä ja ajatuksen
tarkkuutta, että oli kovin vaikea sovittaa niitä yhteen sen
unennäkijä-luonteen kanssa, minkä tähän asti olemme hänessä tavanneet.



SEITSEMÄS LUKU.


    Kun suuttunut Albin miekkahan tarttuu
    Ja päälliköit' urheit' apuhun karttuu,
    Clan-Ranald uljas ja Moray'kin julkia,
    Kas korkeita plaideja, kauneita sulkia!

    Lochie'lin varoitus.

Sille, joka sinä aamuna näki Darnlinwarachin linnan, oli vilkas ja
iloinen näky tarjona.

Päälliköt tulivat kukin joukkonsa kanssa, jotka huolimatta suuresta
miesluvustaan eivät olleet mitään muuta kuin heidän tavallinen seuransa
ja henkivartijaväkensä juhlatiloissa. He tervehtivät kartanon isäntää ja
toisiansa ylenpalttisen ystävällisesti taikka ylpeän, kylmäkiskoisen
kohteliaasti, riippuen kulloinkin siitä, oliko heidän klaniensa välillä
viime aikoma ollut ystävällinen vai vihollinen suhde. Jokaisessa
pienessä päällikössä, olipa hänen valtansa verrattain kuinka vähäinen
tahansa, näkyi se ylpeä vaatimus, että muiden piti kunnioittaa häntä
niinkuin ainakin omavaltaista, itsenäistä hallitsijaa. Sitävastoin
tekivät mahtavammat ja voimallisemmat, jotka äskeisten riitain tai
muinaisten perintötaisteluiden tähden olivat keskenänsä vihoissa,
valtiollisten syitten pakosta suuria myönnytyksiä heikompain
kumppaniensa ylpeydelle, voidakseen hädän tullessa saada niin monta
ystävää kuin mahdollista omalle puolelleen ja oman lippunsa juurelle.
Tämä vuorelaispäälliköiden kokous oli siis hyvin samantapainen kuin
Saksan keisarikunnan muinaiset herrainpäivät, joilla mitättöminkin
vapaakreivi, vaikka hänen omanaan ei ollut muuta kuin kalliokukkulalle
rakennettu linna ynnä muutamia satoja tynnyrinaloja maata sen ympärillä,
vaati itsellensä itsenäisen hallitsijan nimeä ja arvoa ynnä tämän arvon
mukaista sijaa keisarikunnan ylimysten joukossa.

Eri päälliköiden seuralaiset oli majoitettu ja järjestetty eri
paikkoihin sitä myöten, kuin sijan ja muiden asianhaarain vuoksi
paraiten sopi. Jokainen päällikkö oli kuitenkin pitänyt luonansa
kantapoikansa, joka seurasi häntä uskollisesti kuin kuvajainen, valmiina
toimittamaan, mitä ikinä herra käskisi.

Linnan edustalla oli nähtävänä eriskummallinen ilmiö. Eri saarista,
laaksoista ja notkoista kokoontuneet vuorelaiset seisoivat kukin joukko
erillään, luoden toisiinsa silmäyksiä, joissa näkyi uhkamielisyyttä,
harrasta uteliaisuutta tai katkeraa vihaa. Mutta eriskummallisinta tässä
kokouksessa, ainakin alankolaiskorvalle, oli rakkopillien puhaltajani
kilvoitteleva soitanto. Nämät sotaisat soittoniekat, jotka kukin
puolestansa pitivät omaa heimokuntaansa verrattomasti parhaana, ja
pöyhkeimmällä tavalla ylpeilivät omasta virastansa, soittivat ensi
alussa kukin pibroch'iansa (sotamarssiansa), oman klaninsa etupäässä.
Viimein, aivan kuin koirasteeret soitimen aikana lentävät yhteen
joukkoon, kiihtyen toinen toisensa ylpeästä kukerruksesta, samoin myös
rakkopillinsoittajat, pöyhistellen tartanejansa ja plaidejansa yhtä
ylpeästi kuin linnut höyheniänsä, alkoivat lähetä niin likelle, että
voivat näyttää taitoansa virkaveljilleen. Astuskellen likellä toisiansa
ja iskien toisiinsa katseita, jotka ilmaisivat röyhkeyttä ja
uhkamielisyyttä, he teikkaroivat ja puhalsivat vinkuvia soittimiansa.
Jokainen soitti omaa säveltänsä niin kimakasti, että italialainen
soittoniekka, jos semmoinen olisi maannut haudassa puolentoistakin
peninkulman päässä, epäilemättä olisi noussut kuolleista ja paennut
kauas kuuluvilta.

Päälliköt pitivät sillä välin salakokousta linnan isossa salissa.
Heidän joukossaan oli vuoriston mahtavimpia miehiä; muutamia heistä oli
sinne viekoittanut kiivaus kuninkaan edun puolesta, paljon useampia
suuttumus siitä ankarasta, kauas ulottuvasta ylivallasta, jolla Argylen
markiisi, kohottuansa valtakunnan mahtavien joukkoon, rasitti
vuoristolaisnaapureitaan. Tämä valtiomies, vaikka sangen taitava ja
mahtava, oli näet suuresti vihattu vuorelaispäälliköiden kesken
muutamain vikainsa tähden. Hänen jumalisuutensa oli synkkää,
vainoovaista laatua; hänen kunnianhimonsa näkyi olevan täyttymätön; ja
alhaisemmat päälliköt valittivat hänen olevan jalomielisyyttä ja
anteliaisuutta vailla. Lisätkäämme vielä, että Gillespie Grumach,[20]
vaikka syntyisin vuorelainen ja peräisin suvusta, joka ennen ja
myöhemmin on aina ollut urhoudesta mainio, kuului olevan parempi mies
neuvostossa kuin sotatanterella. Hän ja hänen heimokuntansa olivat
vastukseksi etenkin Mac Donald'eille sekä Mac Lean'eille, kahdelle
lukuisalle klanille, jotka tosin olivat keskenään eripuraisia vanhan
perintöriidan tähden, mutta yksimielisiä katkerassa vihassaan
Campbelleja[21] eli Diarmidin poikia vastaan, kuten heitä myös
mainittiin.

Hetken aikaa olivat kokoontuneet päälliköt seisoneet ääneti odotellen,
että joku esittäisi keskusteltavan asian. Mutta lopulta yksi heistä,
joka oli mahtavimpia, aloitti kokouksen näillä sanoilla: »Meidät on
tänne kokoon kutsuttu, Mac Aulay, tärkeistä, kuninkaan ja valtakunnan
asiaa koskevista kysymyksistä keskustelemaan. Tahtoisimme siis saada
tietää, kuka meille asian laidan selittää?»

Mac Aulay, joka ei juuri ollut puhetaituri, pyysi kreivi Menteithiä
esittämään keskustelun ainetta. Aivan ilman ylpeyttä, mutta hyvin
järkevästi lausui siis tämä nuori herra suovansa, että hänen
ehdotuksensa esiintuojana olisi joku paremmin tunnettu ja parempaa
luottamusta herättävä mies. Mutta koska häntä pyydettiin
puheenjohtajaksi, tahtoi hän kokoontuneille päälliköille ilmoittaa, että
heidän, jos halusivat luoda pois sen ikeen, jota umpiuskoiset olivat
yrittäneet heidän niskoillensa laskea, piti viipymättä käyttää tätä
hetkeä hyväkseen. »Covenantilaiset», sanoi hän, »ovat kahdesti nostaneet
kapinoita kuningastansa vastaan ja väkisin pakottaneet häneltä
suostumuksen kaikkiin vaatimuksiin, sekä järjellisiin että järjettömiin,
jotka he katsoivat soveliaaksi esiin tuoda--heidän päällikkönsä ovat
saaneet yltäkyllin suosionosoituksia sekä arvopaikkoja--he ovat silloin,
kun kuningas, armollisesti käytyänsä synnyinmaassaan, jälleen palasi
Englantiin, julkisesti lausuneet hänen palaavan tyytyväisenä kuninkaana
tyytyväisen kansan tyköä. Kaiken tämän perästä ja ilman mitään valitusta
heille muka tehdystä vääryydestä ovat samat miehet, epäluulojen ja
pelkojen nojalla, jotka ovat yhtä perättömiä kuin kuninkaan kunniata
loukkaavia, lähettäneet suuren sotavoiman Englantiin kapinoitsijoille
avuksi, vaikka Skotlannilla ei ollut sen riidan kanssa tekemistä enempää
kuin Saksankaan sodan kanssa. Hyvä sentään», jatkoi hän, »että kiivaus,
jolla he tuota maanpettuuttansa toimeen panevat, on saattanut
Skotlannissa nyt hallitsevan liittokunnan aivan umpisokeaksi, niin
etteivät he huomaa vaaraa, jonka alaiseksi ovat joutumaisillaan. Tuo
armeija, joka vanhan Levenin johdossa lähetettiin Englantiin, on heidän
paras sotavoimansa, ydin niistä sotajoukoista, jotka kahden edellisen
sodan aikana on otettu meidän maastamme.»----

Tässä kapteeni Dalgetty yritti nousta selittääksensä, kuinka monta
taitavaa, Saksan sodassa harjaantunutta upseeria hän varmaan tiesi
palvelevan Levenin kreivin armeijassa. Mutta Allan Mac Aulay painoi
hänet alas istualle toisella kädellään ja kohotti samassa toisen kätensä
etusormen huulilleen; sillä tavoin saatiin, vaikk'ei aivan helposti,
kapteenin sekaantuminen estetyksi. Dalgetty mulkoili Allania kovin
ylenkatseellisin ja vihaisin silmin, josta ei kuitenkaan tämän vakavuus
hetkeksikään häiriytynyt; ja kreivi Menteith jatkoi ilman enempää
viivytystä.

»Nyt» virkkoi hän, »on jokaisella totisella, uskollisella
skotlantilaisella paras tilaisuus todistaa, että syynä siihen häpeään,
jonka alaiseksi meidän maamme viime aikoina on tullut, on ainoastaan
muutamain harvain vallatonten ja levotonten miesten itsekäs kunnianhimo
ynnä hullu uskonnollinen kiihko, joka viidestäsadasta saarnastuolista
purkautuen on tulvana levinnyt Skotlannin alankojen yli. Minulla on
pohjoisesta Skotlannista Huntlyn markiisilta kirjeitä, jotka aion
näyttää jokaiselle teistä erikseen. Tämä herra, joka on yhtä uskollinen
kuin mahtava, lupaa ponnistaa viimeisetkin voimansa yhteisen asiamme
edistämiseksi; ja suurivaltainen Seaforthin kreivi valmistautuu samaa
lippua seuraamaan. Yhtä lujat lupaukset minulla on myös Airlyn kreiviltä
sekä Ogilvien suvulta Angusshirestä. Ja tottahan nämä herrat, kun yksin
tuumin Hay'den, Leith'ien, Burnet'ien ja muiden kuninkaanpuoleisten
aatelismiesten kanssa vähän ajan päästä nousevat hevostensa selkään,
saavat kokoon enemmänkin kuin tarpeeksi suuren voiman, masentaaksensa
kaiken toivon pohjoisten seutujen Covenantilaisilta, jotka jo ovat
saaneet kokea heidän urhoollisuuttansa kuuluisassa, tavallisesti
Turiff'in raviksi kutsutussa teloituksessa. Forth- ja Tay-lahtien
eteläpuolella», jatkoi hän, »on niinikään kuninkaalla paljo ystäviä,
jotka suutuksissaan pakkovaloista, väkinäisistä sotamiehenotoista,
vääryydellä määrätyistä ja epätasaisesti kootuista raskaista veroista,
sääty-liittokunnan väkivallasta ja presbyteriläispappien hävyttömistä
nuuskimisista, tarttuvat aseisiin, niin pian kuin näkevät kuninkaallisen
lipun liehuvan. Douglas, Traquair, Hume, kaikki kuninkaan
ystäviä, vetävät kyllä vertoja Covenantilaispuolueen voimalle
eteläisissä seuduissa; ja kaksi korkeammista, suuriarvoista herraa
Pohjois-Englannista on tässä läsnä takaamassa Cumberlannin,
Westmorelannin sekä Northumberlannin harrasta uskollisuutta. Näitä
lukuisia, uljaita aatelisherroja vastaan ei eteläisillä
Covenantilaisilla ole panna muuta kuin oppimattomia rekryyttejä:
läntisten kreivikuntain Whigamoreja ynnä alankojen talonpoikia ja
käsityöläisiä. Länsivuoristossa en tiedä Covenantilaisilla olevan
puolenpitäjiä, paitsi tuota yhtä miestä, joka on yhtä vihattu kuin
tunnettu. Mutta tokko löytynee ainoatakaan miestä, joka ympäri tätä
salia silmät luotuansa ja tässä koossa olevain päälliköiden mahtavuutta,
urhoutta sekä arvoa ajatellen hetken aikaakaan epäilisi, että he saavat
voitetuksi suurimmankin sotavoiman, minkä Gillespie Grumach[22]
saattanee koota heitä vastaan. Vielä minun tulee lisätä, että jokseenkin
suuret raha- ja muonavarat on varustettu armeijan tarpeiksi»--(tällä
kohtaa Dalgetty herkisti korviansa)--»että taitavia, ulkomaan sodissa
oppineita upseereja, joista yksi on tässä läsnä»--(kapteeni ojensi
itsensä suoraksi ja katsahti ympärilleen)--»on pestattu opettajiksi
niille rekryyteille, jotka kenties tarvitsevat harjoitusta, ja että
lukuisa apujoukko Irlannista, Antrim'in kreivin lähettämä, on
onnellisesti tullut yli salmen ja nyt, Clanranaldin väen avulla
valloitettuansa ja vahvistettuansa Mingarryn linnan, par'aikaa marssii
tänne meidän kokouspaikkaamme kohti, tehden tyhjäksi kaikki Argylen
kreivin laittamat esteet. Muuta ei nyt puutu», pitkitti hän, »kuin että
te, jalot, läsnäolevat herrat, sysäätte syrjään kaikki mitättömät
pyrinnöt ja yhdistätte sydämenne ja kätenne tämän yhteisen asiamme
edistämiseksi. Lähettäkää tulinen risti (arpakapula) ympäri klanejanne
kulkemaan, käskien heidän nousta joka kynsi ja kokoontua niin
joutuisasti, ettei viholliselle jää aikaa varustautua, eipä edes
tointuakaan siitä säikähdyksestä, jonka pibrochin (sotamarssin)
ensimmäiset sävelet synnyttävät. Minäkin», lopetti hän, »vaikken ole
Skotlannin rikkaimpia, mahtavimpia aatelisherroja, tunnen, että minun
nyt tulee suojella vanhan, kunniallisen sukuni arvoa ja vanhan,
kunniallisen kansani vapautta, ja näiden puolesta olen valmis antamaan
sekä tavarani että henkeni alttiiksi. Jos muut mahtavammat ovat yhtä
kernaat, niin tiedän varmaan heidän saavan kuninkaansa kiitokset ja
tulevain polvikuntain ylistykset siitä palkinnoksi.»

Kovilla hurraa-huudoilla otettiin tämä kreivi Menteithin puhe vastaan;
ne ilmaisivat, että kaikki läsnäolevat yhtyivät hänen esiintuomiinsa
mielipiteisiin. Mutta huutojen vaijettua päälliköt yhä vielä katsoivat
toinen toiseensa, ikäänkuin joku seikka vielä olisi jäänyt
ratkaisematta. He kuiskuttelivat vähän keskenänsä, ja sitten muuan vanha
mies, jota hänen harmaitten hiustensa tähden pidettiin suuressa arvossa,
vaikka hän ei ollut mahtavimpia päälliköitä, vastasi puheeseen.

»Menteithin thane (kreivi)», lausui hän, »hyvin te olette puhunut; eikä
ole meidän seurassamme yhtään, jonka sydämessä eivät samat tunteet
hehkuisi täydellä tulella. Mutta miesluku yksin ei voitolle saata;
johtajan pää on menestyksen saavuttamiseksi yhtä tärkeä kuin sotamiesten
käsivoima. Sentähden kysyn teiltä: kuka ottaa kohottaakseen ja
kantaakseen sitä lippua, jonka ympärille meitä käsketään nousemaan ja
kokoontumaan? Luuletteko, että annamme poikamme ynnä paraat miehistämme
vaaralle alttiiksi, ennenkuin tiedämme, kenenkä johtoon heidät pitää
uskoa? Lähettäisimmehän, niin tehden, heidät teloitettaviksi, joita
meidän velvollisuutemme, niin Jumalan kuin ihmissääntöjen mukaan, on
suojella. Missä on se kuninkaan käskynhaltija, jonka komentoon
uskollisten alamaisten tulee kokoontua aseet kädessä? Oppimattomiksi ja
sivistymättömiksi meitä sanotaan; mutta me ymmärrämme sentään jotakin
sodankäynnin säännöistä samoin kuin oman maamme laeista. Emmekä tahdo
aseihin tarttumalla rikkoa Skotlannin valtakunnan rauhaa muuten kuin
kuninkaan nimenomaisesta käskystä ja sellaisen päällikön johdossa, joka
kelpaa komentajaksi sellaisille miehille, mitä tässä on koolla.»

»Mistä te semmoisen johtajan löytäisitte», lausui toinen päällikkö,
pystyyn kavahtaen, »jos ette siksi ota Saarien Herran edusmiestä, jolla
sekä syntynsä että sukuperänsä nojalla on oikeus johtaa kaikkien
vuoriston klanien sotavoimia. Ja missä tämä arvo löytyisi, jos ei Vich
Alister Moren suvussa?»

»Todeksi myönnän», virkkoi toinen kiivaasti, »puheen alkulauseen, vaan
en sen loppupäätöstä. Jos Vich Alister More tahtoo, että hänet
tunnustettaisiin Saarien Herran edusmieheksi, niin näyttäköön ensin
verensä olevan punaisempaa kuin minun vereni.»

»Sen saamme pian nähdä», tiuskasi Vich Alister More, miekkansa
kahvasuojukseen tarttuen. Mutta kreivi Menteith riensi väliin,
kehoittaen ja rukoillen kumpaakin muistamaan, että koko Skotlannin onni,
heidän kotimaansa vapaus ja kuninkaan etu nyt olisi kalliimpana
pidettävä kuin yksityiset kiistat sukuperästä, arvosta tai etusijasta.
Useammat muut vuorelaispäälliköt, joiden ei tehnyt mieli kummankaan
kiistelijän vaatimuksiin suostua, rupesivat myös välittämään, kaikista
hartaimmin kuuluisa Evan Dhu.

»Minä olen», sanoi hän, »tullut järvilaaksoistani, niinkuin koski
vuorelta, perille asti kuohuakseni enkä kesken palatakseni. Ei
Skotlantia eikä Kaarle kuningasta sillä auteta, että me käännämme silmät
taaksepäin, omia oikeuksiamme tarkastellen. Minä annan ääneni sille
kenraalille, jonka kuningas määrää; sillä hänellä on epäilemättä kaikki
avut, joita meikäläisiä miehiä komentamaan pantu tarvitsee. Korkeasta
suvusta hänen pitää olla, ettemme häntä totellen alentaisi
arvoamme--viisas ja taitava, ettei meidän väkemme henki joudu
hukkaan--urhoollisin urhoollisista, ettei oma kunniamme joudu
häpeään--tasamielinen, luja ja miehuullinen, niin että kykenee meitä
koossa pitämään. Semmoinen sen miehen pitää olla, joka sopii meille
johtajaksi. Oletteko te valmis, Menteithin thane, ilmoittamaan, mistä
tämmöinen ylipäällikkö olisi saatava?»

»Ei semmoisia ole useampi kuin yksi!» lausui Allan Mac Aulay, »ja
tässä», hän laski kätensä kreivi Menteithin takana seisovan Andersonin
olkapäälle, »tässä hän seisoo!»

Läsnäolevain herrain yleinen kummastus ilmeni vihaisella nurinalla.
Mutta Anderson viskasi maahan viitan, jolla oli peittänyt kasvonsa, ja
puhui esiin astuen tällä lailla: »En aikonutkaan paljo kauemmin olla
äänetönnä kuuntelijana tässä tärkeässä keskustelussa, vaikka maltiton
ystäväni tosin on pakottanut minut ilmoittamaan nimeni vähä aikaisemmin
kuin aioin. Ansaitsenko minulle tällä valtuuskirjalla uskotun
kunniapaikan, se näkyy paraiten siitä, mitä ehkä kykenen saamaan toimeen
kuninkaan hyväksi. Tämä on valtiosinetillä vahvistettu valtuuskirja
Jaakko Grahamille, Montrosen kreiville, komentamaan niitä sotajoukkoja,
jotka tässä maassa ovat koottavat kuninkaallisen majesteetin palvelusta
varten.»

Yleinen suostumushuuto kajahti nyt läsnäolevain rinnasta. Ei ollutkaan
todella ketään toista miestä, jonka sukuperä olisi ollut niin korkea,
että ylpeät vuorelaiset olisivat suostuneet häntä tottelemaan. Hänen
vanha perintövihansa Argylen markiisia vastaan takasi samassa, että hän
ryhtyisi sotaan kyllin tulisella innolla, ja hänen kuuluisa sotataitonsa
sekä koeteltu urhoutensa vahvistivat toiveita sodan onnellisesta
menestyksestä.



KAHDEKSAS LUKU.


Hankkeemme on yhtä hyvä kuin mikään solmittu hanke: ystävämme ovat
uskolliset ja luotettavat; hyvä hanke se on, armaat veikkoset, ja
hyvää toivoa tarjoova; oikein kelpo hanke, armahimmat veikkoseni.

Henrik IV, osa I.


Niin pian kuin yleinen riemu- ja ihmettelemishuuto alkoi asettua,
vaadittiin hartaasti äänettömyyttä, että saataisiin kuulla
kuninkaallinen valtuuskirja. Ja lakit, jotka tähän asti olivat pysyneet
jokaisen päällikön päässä luultavasti siitä syystä, ettei kukaan
tahtonut ensiksi paljastaa päätään, nostettiin nyt kaikki kerrassaan
kuninkaallisen kirjeen kunniaksi. Tämä soi kreivi Montroselle täysimmän
ja avarimman vallan kutsua alamaiset aseisiin sen kapinan
kukistamiseksi, jonka muutamat maanpetturit ja metelöitsijät olivat
nostaneet kuningasta vastaan, tällä tavoin julkisesti rikkoen, näin
sanat kuului, uskollisuusvalansa ynnä molempain kuningaskuntain välillä
tehdyn rauhansovinnon. Se käski kaikkia alhaisempia virkamiehiä
tottelemaan ja auttamaan Montrosea hänen hankkeessaan. Se antoi hänelle
vallan kirjoittaa asetuksia ja julistuksia, rangaista rikoksia, suoda
syyllisille anteeksi ja asettaa virkoihin tahi erottaa viroista
linnanisännät sekä sotapäälliköt. Sanalla sanoen, se oli niin
täydellinen ja rajaton valtuuskirja kuin hallitsija ikinä voi uskoa
alamaiselle. Heti kun se oli loppuun luettu, kajahti hurraahuuto,
ilmoittaen, että kokoontuneet päälliköt mielellään myöntyivät
kuninkaansa tahtoon. Montrose, joka ei katsonut yleisesti lausuttua
kiitostansa tästä suosiollisesta vastaanotosta vielä riittäväksi, rupesi
nyt kohta puhuttelemaan erityisiä päälliköitä. Mahtavin heistä oli jo
kauan aikaa ollut hänelle tuttu; mutta Montrose tutustui nyt
vähempienkin kanssa. Hän osoitti itsellään olevan niin tarkat tiedot
kunkin päällikön erityisistä pyrinnöistä ja kunkin klanin tilasta sekä
historiasta, että selvästi näkyi, kuinka kauan hän varmaan jo oli
tutkistellut vuorelaisten mielenlaatua ja valmistanut itseänsä nykyiseen
virkaansa.

Kun hän suoritti näitä kohteliaisuuden toimia, olivat hänen kepeät
liikkeensä, merkilliset kasvonsa ja arvokas ryhtinsä eriskummallisessa
ristiriidassa hänen pukunsa karkeuden ja halpuuden kanssa. Montrosen
muoto ja katsanto olivat sitä laatua, josta katsoja kohta ensi
silmäyksellä havaitsee jotakin erinomaista, ne kun yhä enemmän
miellyttävät, mitä kauemmin niitä katsellaan. Vartalo oli vaan hiukan
pitempi tavallista mittaa, mutta erinomaisen hyvin rakennettu, kykenevä
suuriin ponnistuksiin ja myös suurten vaivain kestämiseen. Hänellä oli,
toden todella, ruumis kuin raudasta valettu; muuten ei hän olisikaan
kestänyt kaikkia niitä rasituksia, joita hänen kummallisilla retkillänsä
sattui; sillä jokaisessa sodassaan hän aina koki kaikkea kovaa, mitä
halvinkin sotamies. Hän oli mestari kaikissa ruumiin harjoituksissa,
sekä rauhanaikuisissa että sotaisissa, ja hänellä, niinkuin arvattava
on, oli se sulava liikkeiden kepeys, mikä on omituinen niille, joille
tottumus on tehnyt kaikki ruumiin asennot mukaviksi.

Hänen pitkä, ruskea tukkansa oli, kuninkaanpuoleisten aatelisherrain
muodin mukaan, jaettu keskipäästä ja totutettu valumaan kummallekin
puolelle kähäräisinä suortuvina; yksi näistä ulottui pari, kolme tuumaa
alemmaksi kuin muut, todistaen, että Montrose noudatti sitä muotia, jota
vastaan herra Prynne puritanilainen on katsonut hyväksi kirjoittaa
väitöksen, nimeltä: »Sulokähäräin sulottomuudesta.» Näiden
kiharakehysten piiriin suljetut kasvot olivat sellaiset, joiden
merkillisyys riippuu enemmän miehen sisällisistä avuista kuin
piirteitten säännöllisyydestä. Mutta kaareva nenä, isot, kauniisti
aukeavat, lujakatseiset, vilkkaat harmaat silmät ynnä verevä pinta
saattoivat muutenkin unohduksiin, että kasvojen vähemmän tärkeissä
osissa oli hiukan karkeutta ja epäsäännöllisyyttä. Kaikki yhteen lukien
sopi siis sanoa Montrosea pikemmin hyvän- kuin rumannäköiseksi. Mutta
ne, jotka näkivät hänet semmoisina hetkinä, jolloin hänen sielunsa
säihkyi neron koko voimalla ja tulella noiden silmäin kautta--ne, jotka
kuulivat hänen puhuvan taiturin majesteetillisuudella ja luontaisella
sulavuudella--ne olivat hänen ulkomuotonsakin kauneuteen enemmän
ihastuneet kuin mitä me, vielä tallella olevista kuvista päättäen,
tahtoisimme myöntää. Sillä tavoin se kumminkin ihastutti nyt koolla
olevia vuorelaispäälliköitä, joihin niinkuin kaikkiin ihmisiin sillä
sivistyksen kannalla ulkonäkö vaikutti sangen paljon.

Niissä keskusteluissa, jotka nyt seurasivat sen perästä, kun hänen
nimensä oli ilmaistu, kertoi Montrose, minkälaisissa vaaroissa hän oli
ollut tätä kapinaa hankkiessaan. Hänen ensimmäinen yrityksensä oli ollut
se, että hän Pohjois-Englannissa kokosi joukon kuninkaanpuoleisia siinä
toivossa, että he tottelisivat Newcastlen markiisin käskyä ja
marssisivat Skotlantiin. Mutta tämä hanke raukesi tyhjäksi, osaksi siitä
syystä, että englantilaiset olivat vastahakoiset menemään rajansa yli,
osaksi sentähden, että Antrimin kreivi, jonka piti irlantilaisarmeijansa
kanssa tulla Solvay-lahteen, jäikin tulematta. Muutamat toisetkin
hankkeet jäivät niinikään keskeneräisiksi, ja viimein hänen oli ollut
pakko panna valepuku päällensä, päästäkseen täydessä turvassa
matkustamaan alankojen kautta, jossa asiassa hän oli saanut ystävällistä
apua sukulaiseltaan Menteithiltä. Millä keinoin Allan Mac Aulay oli
sattunut hänet tuntemaan, sitä ei hän osannut selittää. Ne, jotka
tunsivat Allanin luulotellun profeettalahjan, hymyilivät umpimielisesti;
mutta Allan itse vastasi, »että Montrosen kreivillä ei ole syytä
kummastua siitä, että hän on tuttu monelle tuhannelle ihmiselle, joita
hän itse ei muista ennen nähneensä.»

»Niin totta kuin olen kunniallinen aatelismies», virkkoi kapteeni
Dalgetty, joka viimeinkin sai tilaisuuden pistää sanansa väliin, »minä
olen ylpeä ja iloinen siitä, että saan kerran paljastaa miekkani teidän
johtonne alaisena, jalo herra. Ja minä suljen sydämestäni kaiken vihan,
ä'än ja nurjuuden herra Allan Mac Aulayta kohtaan siitä, että hän eilen
sysäsi minut pöydän alimmaiseen päähän. Totta puhuen, hän on tänä
päivänä esiintynyt aivan kuin täysjärkinen mies, niin että minä jo
mielessäni salaa olin päättänyt, ettei hän suinkaan saisi turvautua
mielipuolien oikeuksiin. Mutta koska minut alennettiin tämän jalon
kreivin, tästälähin ylimmäisen sotapäällikköni tähden, niin minä, teidän
kaikkein läsnäollessa, tunnustan tämän alennuksen kohtuulliseksi ja
sydämestäni tervehdin Allania buon camarado'na (hyvänä kumppanina).»

Lopetettuansa tämän puheen, josta harva mitään ymmärsi taikka huoli,
kaappasi Dalgetty, rautakinnastansa riisumatta, Allanin käden ja rupesi
sitä kovasti puristamaan. Mutta Allankin puolestaan pinnisti takaisin
sepän ruuvipenkin voimalla, niin että kintaan rautaiset reunat painuivat
syvälle sen omistajan käteen.

Kapteeni Dalgetty olisi kenties käsittänyt sen uudeksi loukkaukseksi;
mutta kun hän paraikaa heilutteli pahasti pideltyä jäsentänsä ja
puhalteli sitä, veti Montrose hänen huomionsa puoleensa.

»Kuulkaa nämä sanonnat», sanoi Montrose, »kapteeni Dalgetty--majuri
Dalgetty, arvelinkin sanoa--irlantilaiset, joiden opiksi teidän tulee
käyttää sotakokemustanne, ovat jo muutaman virstan päässä meistä.»

»Meidän metsäkauriin-pyytäjämme», selitti Angus Mac Aulay, »ollessansa
ulkona paistia hankkimassa näitä kunnioitettavia vieraita varten ovat
kuulleet huhuja muukalaisjoukosta, joka ei osaa saksin kieltä eikä myös
selvää gaelin puhettakaan ja jonka siis on sangen vaikea tulla toimeen
tämän maan väestön kanssa. Mainittu joukko marssii tännepäin
sota-aseilla varustettuna, ja sen johtajana kuuluu olevan Alaster Mac
Donald, tavallisesti Nuoren Colkitton nimellä tunnettu.»

»Ne ovat epäilemättä meidän väkeämme», virkkoi Montrose; »meidän pitää
välttämättömästi lähettää muutamia miehiä vastaan, opastamaan heitä ja
hankkimaan heille, mitä tarvinnevat.»

»Se hankkiminen», sanoi Angus Mac Aulay, »ei jääne aivan helpoksi
työksi. Sillä minulle on tullut se viesti, että heillä, paitsi
pyssyjänsä ja sangen pieniä ampumavaroja, ei ole mitään sotamiehen
tarvekaluja. Varsinkin he ovat vailla rahaa, kenkiä ja vaatteita.»

»Ei se siitä parane», virkkoi Montrose, »että sitä näin kovalla äänellä
julistetaan. Kyllä Glasgowin puritanilaiset kankurit varustavat heidät
runsaasti veralla, niin pian kuin täältä pääsemme alas alangoille.
Onnistuihan pappien aikanaan saarnoillansa houkutella Skotlannin
pikkukaupunkien akat antamaan aivinaiset kankaansa teltoiksi Dunse
Law'lla majaileville lurjuksille; tahdonpa siis koettaa, eikö liene
minussakin sen vertaa kykyä, että saan ne samat jumaliset matamit uuteen
samallaiseen uhraukseen kotimaan hyväksi ynnä vielä lisäksi heidän
aviomiestensä, paljaskorvaisten veijarien, kukkarot aukenemaan.»

»Ja mitä aseisiin tulee», selitti kapteeni Dalgetty, »jos te, korkea
herra, sallitte vanhan soturin puhua mielensä, on siinä kylliksi, kunhan
kolmannella osallakin miehistä on pyssyt. Muille minä mieluimmin
antaisin peitsiä aseiksi, olkoon hevosväen rynnäkkö takaisin torjuttava
tahi jalkaväki hajalle sysättävä. Tavallinen kyläseppä saa sata
peitsenpäätä valmiiksi päivässä; täällä on tarpeeksi viidakkoa, josta
saadaan varret. Ja minä vakuutan, nojautuen parhaisiin sotasääntöihin,
että tarpeeksi lukuisa peitsimiesjoukko, asetettuna siihen
järjestykseen, minkä Pohjoismaiden Leijona, ijäti muistettava Kustaavus
Adolfus on keksinyt, voittaisi makedonialaistenkin falangin, josta luin
opiskellessani Mareschal-kollegiossa, vanhassa Bon-Accord'in kaupungissa.
Ja vielä uskallan väittää...»

Kapteenin luento sotataidosta keskeytyi tähän äkkiä, sillä Allan Mac
Aulay huusi: »Sijaa uudelle vieraalle, joka on odottamaton eikä
tervetullut!»

Samassa salin ovi aukeni, ja sisään astui harmaatukkainen, sangen
jalonmuotoinen mies. Hänen käytöksensä oli semmoinen, joka vaatii
kunnioitusta ja kuuliaisuuttakin. Vartalo oli tavallista määrää
korkeampi, ja silmänluonti näytti, että hän oli tottunut käskemään. Hän
katsahti ankarasti, miltei vihaisesti, pitkin läsnäolevien päälliköiden
joukkoa. Mahtavammat näistä vastasivat siihen ylenkatseellisella,
huolimattomalla ilmeellä; mutta muutamat pienemmät herrat läntisiltä
seuduilta näyttivät siltä, kuin olisivat suoneet olevansa jossakin
muualla.

»Ketä», lausui vieras, »saan puhutella tämän kokouksen esimiehenä? Vai
ettekö vielä ole valinneet sitä miestä, jolle tämä yhtä vaarallinen kuin
kunniakas virka annetaan?»

»Puhutelkaa minua, herra Duncan Campbell», sanoi Montrose esiin astuen.

»Sinuako?» vastasi herra Duncan Campbell ylenkatseellisesti.

»Niin--juuri minua», toisti Montrose,--»kreivi Montrosea, jos ette minua
enää tunne.»

»Vähä vaikea kumminkin», virkkoi herra Duncan Campbell, »minun oli teitä
tuntea tuossa tallirengin puvussa.--Vaan olisipa minun sentään pitänyt
arvata, ettei pahoista voimista mikään vähempi kuin te, joka olette
kuuluisa Israelin rauhan turmelija, olisi voinut tuoda kaikkia näitä
eksyneitä miehiä tämmöiseen ajattelemattomasti hommattuun kokoukseen.»

»Tahdonpa vastata teille», virkkoi Montrose, »teidän omain puritanienne
puhetavalla. Minä en ole Israelin rauhaa turmellut, vaan sinä itse ja
sinun sukusi.--Mutta jättäkäämme tämä riita, joka ei koske ketään muuta
paitsi meitä itseämme ja antakaa meidän kuulla, mitä sanomia tuotte
päälliköltänne, Argylen markiisilta. Sillä hänen nimessään, arvaan ma,
olette kai tullut tähän kokoukseen.»

»Argylen markiisin nimessä», lausui herra Duncan Campbell, »ja
Skotlannin sääty-liittokunnan nimessä minä vaadin selitystä tämän
eriskummallisen kokouksen tarkoituksesta. Jos se tarkoittaa maan rauhan
rikkomista, olisi teidän velvollisuutenne, koska te olette meidän
naapureitamme ja kunnian miehiä, antaa meille siitä jokin tieto, niin
että voimme olla varuillamme.»

»Ovatpa nyt asiat täällä Skotlannissa oudolla ja uudella kannalla»,
virkkoi Montrose, kääntyen herra Duncan Campbellista muiden läsnäolijain
puoleen, »kun ei korkeasukuisia Skotlannin miehiä enää saa tulla kokoon
jonkin yhteisen ystävänsä taloon, ilman että meidän hallitsijamme kohta
lähettävät urkkijoita kysymään, mitä meidän kokouksemme tarkoittaa!
Tottahan, luullakseni, meidän esi-isillämme on ollut tapana kokoontua
vuoristometsästyksiä tai muita toimia varten, lupaa kysymättä itse
suurelta Mac Callum Morelta[23] taikka joltakulta hänen
sanansaattajaltaan ja käskyläiseltään.»

»Semmoiset ovat ajat olleet Skotlannissa», vastasi eräs läntisistä
päälliköistä, »ja semmoiset ajat tulevat jälleen, kunhan vanhan
perintömme anastajat, jotka nyt ovat yli koko maan levinneet niinkuin
heinäsirkka-parvi, taas ovat alennetut olemaan ainoasti Lochow'n
laird'eina (herroina).»

»Pitääkö minun siis niin ymmärtää asia», sanoi herra Duncan, »että nämä
sotahankkeet tarkoittavat ainoastaan _minun_ sukuani? Vai tulevatko
Diarmidin lapset[24] yhteisesti Skotlannin kaikkien muidenkin
rauhallisten ja siivotapaisten asukasten kanssa tämän turmion
alaisiksi?»

»Yhtä», tiuskaisi muuan hurjannäköinen päällikkö, äkisti kavahtaen
seisaalle, »minä kysyisin Ardenvohrin ritarilta,[25] ennenkuin hän tätä
uskaliasta katkismustansa jatkaa.--Onko hänellä, tähän linnaan
tullessaan, useampia kuin yksi henki ruumiissaan, koska hän uskaltaa
astua meidän keskellemme meitä haukkuakseen?»

»Hyvät herrat», lausui Montrose, »hillitkää, minä rukoilen, mielenne.
Lähettiläänä tulleelle sanansaattajalle pitää suoda puheen vapaus ja
turvallinen matka. Ja koska herra Duncan Campbell on niin utelias,
saakoon hän sitten, minun puolestani, sen tiedon--jonka mukaan voi
suunnitella käytöstään--että hän näkee tässä joukon kuninkaan uskollisia
alamaisia, jotka minä olen kutsunut kokoon kuninkaallisen majesteetin
nimessä ja vallan kautta, kuninkaalliselta majesteetilta saadun
valtuuskirjani nojalla.»

»Meille tulee siis, arvaan ma», sanoi herra Duncan Campbell, »keskenämme
aivan ilmisota? Minä olen liian kauan ollut soturina pelätäkseni sen
tuloa; mutta suuremmaksi kunniaksi olisi ollut kreivi Montroselle, jos
hän olisi tässä asiassa vähemmän pitänyt silmällä kunnianhimoansa ja
enemmän kotimaansa rauhaa.»

»Ne ovat ainoastaan omaa kunnianhimoansa ja hyötyä katsoneet, herra
Duncan», vastasi Montrose, »jotka saattoivat maamme tähän nykyiseen
pulaan ja ovat tehneet ne väkevät lääkkeet välttämättömiksi, joita nyt
vastenmielisesti aiomme käyttää.»

»Ja minkä paikan noiden oman hyötynsä tavoittelijain joukossa», virkkoi
herra Duncan Campbell, »määräisimme muutamalle jalolle kreiville, joka
oli niin kiivas Covenantin puoltaja, että v. 1639, rykmenttinsä
etupäässä, ensimmäisenä kahlasi Tyne-joen poikki, vyötäisiä myöten
vedessä, päästäksensä kuninkaan väen kimppuun? Se oli muistaakseni sama,
joka miekalla sekä peitsellä pakotti Aberdeenin porvarit ja kollegiot
Covenant-liittoon suostumaan.»

»Kyllä ymmärrän pistoksenne, herra Duncan», sanoi Montrose tyynellä
mielellä. »Ainoa, mitä voin lisätä, on se, että jos totisella
katumuksella lienee voimaa sovittaa hairahduksia, jotka tulivat
tehdyiksi nuoruudessa ja kunnianhimoisten, ulkokullattujen ihmisten
vilpillisten valeitten houkutuksesta, niin minä saan anteeksi ne
rikokset, joista minua nyt soimaatte. Ainakin on harrastukseni ansaita
tämä sovitus; sillä tässä seison, miekka kädessä, valmiina vuodattamaan
parhaat vereni lepyttäjäisiksi hairahduksestani; eikä kuolevainen
ihminen voi enempää tehdä.»

»Hyvä on, herra kreivi», vastasi herra Duncan, »pahalla mielellä vien
tämän vastauksen takaisin Argylen markiisille. Mutta minulla oli vielä
markiisin puolesta sanottavana, että hän niiden veristen perintövihain
välttämiseksi, jotka aina seuraavat sodasta vuorelaisten kesken, hyvin
mielellään tahtoisi saada vuoristoa koskevan rajarauhan sovituksi. Onhan
muuallakin Skotlannissa tarpeeksi sijaa tapella, ilman että naapurukset
rupeavat havittelemaan toinen toisensa perheitä ja perintömaita.»

»Se on sangen rauhaisa tarjous», virkkoi Montrose hymyillen, »niinkuin
sopikin odottaa mieheltä, jonka omat teot ovat aina olleet
rauhallisemmat kuin hänen keksimänsä tuumat. Kuitenkin, jos voisimme
tämmöisen rajarauhan ehdot tasapuolisesti sovittaa ja jos saisimme
jonkin takauksen--sillä se, herra Duncan, on välttämätön asia--siitä,
että teidän markiisinne tahtoo täysin rehellisesti pitää rauhan ehdot,
suostuisin minä puolestani aivan mielelläni siihen, että takanamme
pysyisi rauha, koska meidän välttämättömästi täytyy mennä sotien
eteenpäin. Mutta, herra Duncan, te olette liian tottunut ja oppinut
soturi, jotta meidän sopisi sallia teidän viipyä leirissämme
hankkeitamme katselemassa. Me siis pyytäisimme, että te hieman
virvoitusta otettuanne kiireesti palaatte Inveraryyn, ja me määräämme
mukaanne yhden herran meidän puolestamme sovittelemaan vuoristossa
pidettävästä rajarauhasta, jos nimittäin markiisi on totta tarkoittanut
sitä tarjotessaan.»

Herra Duncan Campbell ilmoitti suostumuksensa kumarruksella.

»Kreivi Menteith», pitkitti Montrose, »tahdotteko olla niin hyvä ja
seurustella ritari Duncan Campbellin, Ardenvohrin herran, kanssa sillä
aikaa, kun keskustelemme, kenen tulee seurata häntä hänen päällikkönsä
luokse? Mac Aulay sallinee minun pyytää, että hänelle, niinkuin sopii,
suodaan vieraanvaraa.»

»Kyllä minä annan siitä käskyt», virkkoi Allan Mac Aulay, nousten ja
esiin astuen. »Minä olen herra Duncan Campbellin ystävä. Menneinä
aikoina olemme samaa surua surreet, enkä tahdo sitä nytkään unhottaa.»

»Herra kreivi Menteith», sanoi herra Duncan Campbell, »mielipahalla
näen, että tekin, noin nuorella ijällä, jo ryhdytte tämmöisiin hurjiin,
kapinallisiin hankkeisiin.»

»Nuori olen», vastasi Menteith, »vaan tarpeeksi vanha kuitenkin,
osatakseni erottaa oikean väärästä, uskollisuuden kapinallisuudesta; ja
mitä aikaisemmin oikealle tielle poikkeen, sitä kauemmin ja sitä
paremmalla menestyksellä minulla on toivo sitä kulkea.»

»Ja tekin, ystäväni Allan Mac Aulay», jatkoi herra Duncan, tarttuen
puhutellun käteen, »pitääkö meidän nyt katsoa toinen toistamme
vihollisiksi, meidän, jotka niin usein olemme olleet yhdessä liitossa
yhteistä vihollista vastaan?» Sitten hän kääntyi muiden läsnäolijain
puoleen ja virkkoi: »Hyvästi, hyvät herrat! Teidän joukossanne on niin
monta joille suon hyvää, että sydämellisesti surren näen teidän
hylkäävän kaikki sovinnon ehdotukset. Tuomitkoon taivaan Herra», hän loi
silmänsä taivaaseen päin, »meidän ja näiden sisällisen sodan sytyttäjien
välillä!»

»Amen!» lausui Montrose, »sen tuomarin päätettäväksi me kaikki
lykkäämme asiamme.»

Herra Duncan läksi nyt ulos, seurassaan Allan Mac Aulay ja kreivi
Menteith. »Tuossa menee yksi Campbell oikeata sukua», virkkoi Montrose
lähettilään poistuttua, »silla heillä on kaikilla mesi kielellä, myrkky
mielessä.»

»Suokaa anteeksi, herra kreivi», sanoi Evan Dhu, »vaikka olen hänen
sukunsa perivihollinen, olen aina huomannut Ardenvohrin herran
urhoolliseksi sodassa, rehelliseksi rauhantoimissa ja suoraksi
sanoissaan.»

»Oman luonteensa puolesta», virkkoi Montrose, »hän epäilemättä onkin
semmoinen. Mutta nyt hän on päällikkönsä, Argylen markiisin,
välikappaleena ja puhetorvena, ja se mies on kavalin kaikista, jotka
ikinä ovat tätä ilmaa hengittäneet. Kuulkaapas, Mac Aulay», hän kuiskasi
lopun puhettansa kartanonherran korvaan, »jottei hän jollakin keinolla
vaikuttaisi Menteithin koskemattomaan mieleen taikka veljenne
eriskummalliseen luonteeseen, olisi parasta lähettää heidän kamariinsa
musiikkia, joka estäisi hänet viekoittamasta heitä salaiseen
keskusteluun.»

»Mitä pirun musiikkia mulla olisi», vastasi Mac Aulay, »paitsi
rakkopillinpuhaltajaa, joka on puhaltanut itsensä melkein loppuun
kunnianhimoisessa kiistassa kolmen virkaveljensä kanssa. Mutta voinhan
sentään lähettää Annikka Lylen harppuineen.» Ja hän läksi käskemään
tyttöä sinne.

Sillä aikaa nousi kiivas keskustelu siitä, kenen piti antautua
vaaralliseen lähettilästoimeen ja lähteä seuraamaan herra Duncania
Inveraryyn. Korkeampiarvoisille päälliköille, jotka olivat tottuneet
pitämään itseänsä Argylen markiisin vertaisina, ei sopinut ehdottaakaan
tätä tehtävää. Eikä se näyttänyt oikein kelpaavan muillekaan, jotka
eivät voineet vetää sitä syytä esteeksi. Olisi luullut Inverarya
Kuoleman varjon laaksoksi, niin vastahakoisia olivat alhaisemmat
päälliköt sitä lähenemään. Monen mutkittelemisen perästä tuli täysi
tosi viimein ilmi, että jos kuka vuorelainen hyvänsä ryhtyisi tähän
toimeen, pitäisi Argylen markiisi, jolle asia oli vastenmielinen,
semmoisen loukkauksen varmasti hyvässä muistissa ja toimittaisi siitä
aikanaan katkeran koston.

Tästä pulasta päästäkseen Montrose--joka katsoikin koko rajarauhan
tarjouksen paljaaksi petokseksi Argylen puolelta, vaikka hän niiden
läsnäollessa, joita se niin likeisesti koski, ei ollut tahtonut sitä
jyrkästi hylätä--päätti määrätä lähettilään sekä vaaran että arvon
kapteeni Dalgettylle; sillä tällä ei ollut vuoristossa heimoa eikä
taloa, joihin Argyle olisi saattanut vihaansa purkaa.

»Mutta on mulla sentään oma kaulani», vastasi Dalgetty tuimasti, »ja
mitä sitten, jos hän katsoo hyväksi ottaa sen kostonsa esineeksi? Olen
minä ennenkin kerran nähnyt, kuinka kunniallinen lähettiläs muka
vakoilijana hirtettiin. Eivät roomalaisetkaan Capuan piirityksen aikana
kohdelleet lähettiläitä paljoa armoillisemmin, vaikka tosin muistan
lukeneeni, että he silpoivat niiltä vain kädet sekä nenät, puhkaisivat
silmät ja sitten päästivät hyvässä rauhassa menemään kotiin.»

»Minä vannon kunniani kautta, kapteeni Dalgetty», vakuutti Montrose,
»että jos markiisi, vastoin kaikkia sodankäynnin sääntöjä, uskaltaisi
teitä kohtaan semmoista julmuutta harjoittaa, minä kostaisin sen niin
ankarasti, että koko Skotlanti kajahtaisi.»

»Vähänpä apua siitä olisi Dalgettylle», vastasi kapteeni. »Mutta
corragio! (ei hätää!)» sanoo espanjalainen. »Yhä pitäen silmällä
luvattua maatani, Drumthwacketin suota, mea paupera regna (köyhää
valtakuntaani), kuten meidän oli Mareschal-kollegiossa tapana sanoa, en
tahdo väistyä siitä toimesta, jonka te, korkea herra, tahdotte minulle
määrätä! Sillä kunnon kavaljeerin, sen tiedän, tulee totella
päällikkönsä käskyjä, pelkäämättä sekä miekkaa että hirsipuuta.»

»Se on miebekäs päätös», virkkoi Montrose; »ja jos nyt tahdotte
tulla kanssani vähän syrjään, niin ilmoitan teille ne Argylen
kreiville esiteltävät ehdot, joilla suostumme vakuuttamaan hänen
vuoristotiluksillensa rajarauhan.»

Näiden ehtojen luettelemisella emme huoli vaivata lukijaa. Ne olivat
kaikki sulia verukkeita, keksittyjä vastaukseksi ehdotukseen, jota
Montrosen mielestä ei ollut tehty muussa tarkoituksessa kuin heidän
hankkeittensa viivyttämiseksi. Kun kapteeni Dalgetty oli saanut kaikki
käskyt ja jo seisoi lähellä ovea, soturin tavalla tervehtien, viittasi
Montrose häntä vielä takaisin luoksensa.

»Tietysti», virkkoi hän, »minun ei tarvitse muistuttaa upseerille, joka
on palvellut suuren Kustaavuksen johdossa, että välirauhan hierojan
tulee tehdä vähä muutakin kuin asiansa toimittaa. Tietysti hänen
päällikkönsä toivoo saavansa häneltä, kun hän tulee takaisin, kuulla
jonkun kertomuksen vihollisen oloista, sen verran kuin lähettiläs niitä
saa silmäillä. Sanalla sanoen, kapteeni Dalgetty, teidän pitää olla 'un
peu clairvoyant' (vähän aukeasilmäinen.)»

»Ohhoo! herra kenraali!» vastasi kapteeni, vääntäen karkeat kasvonsa
semmoiseen muotoon, että ne näyttivät sanomattoman viekkailta ja
ymmärtäväisiltä, »jos eivät pistä päätäni säkkiin, niinkuin olen nähnyt
tehtävän, kun on kunniallisia sotureita epäilty samallaisista vehkeistä,
niin te, herra kenraali, voitte luottaa siihen, että saatte tarkan
kertomuksen kaikesta, mitä ikinä Dugald Dalgetty korvin kuulee tai
silmin näkee, vaikkapa senkin, kuinka monta säveltoisintoa on Mac Callum
Moren[26] pibroch'issa (sotamarssissa) taikka kuinka monta ruutua on
hänen plaidissaan ja pöksyissään.»

»Hyvä on», vastasi Montrose. »Hyvästi nyt, kapteeni Dalgetty! Ja samaten
kuin sanotaan naisten aina ilmoittavan oikean tahtonsa vasta kirjeensä
jälkikirjoituksessa, niin minäkin pyytäisin teitä huomaamaan, että
tärkein teidän toimitettavistanne asioista juuri onkin se, jonka
viimeksi mainitsin.»

Dalgetty irvisti vielä kerran merkiksi, että hän ymmärsi, ja läksi
sitten täyttämään itseään ja hevostaan ruoalla lähettiläsmatkansa
vaivojen varalle.

Tallin ovella--Kustaavuksen tarpeista hän aina ensiksi piti huolta--hän
tapasi Angus Mac Aulayn ynnä herra Miles Musgraven, jotka olivat käyneet
katselemassa hänen hevostaan. Ja ylisteltyänsä Kustaavuksen näköä ja
liikkeitä, he rupesivat yksimielisesti kieltelemään kapteenia viemästä
näin kallisarvoista ratsua aiotulle kovin vaivaloiselle matkalle.

Angus kertoi mitä kauheimpia juttuja teistä taikka pikemmin
raivaamattomista vuoripoluista, joita myöten tulisi Argyleshiressä
kulkea, ynnä myös viheliäisistä hökkeleistä, missä tulisi pakko viettää
yöt ja missä ei saataisi mitään muonaa hevoselle, paitsi jos sille
kelpaisivat kuivat kanervanvarret. Sanalla sanoen, hän väitti aivan
mahdottomaksi, että tästä hevosesta, tämmöisen retken perästä, olisi
enää sotaratsuksi. Englantilainenkin vakuutti todeksi kaikki Anguksen
kertomukset ja kirosi itsensä sieluineen, ruumiineen paholaisen haltuun,
jos ei pennynkin arvoisen hevosen vieminen tuohon autioon, asumattomaan
erämaahan ollut melkein julkisen murhan vertainen teko. Kapteeni
Dalgetty katseli hetken aikaa tuikeasti toista ja toistakin herraa ja
kysyi heiltä sitten, ollen epäröivinään, minkä neuvon he Kustaavuksen
suhteen asian näin ollen hänelle antaisivat.

»Jättäkää hevosenne minun haltuuni, hyvä ystävä», vastasi Angus, »ja te
voitte, sen vannon isäni käden kautta, luottaa siihen, että se täällä
saa ruokaa ja hoitoa arvonsa ja kelvollisuutensa mukaan ja että te, kun
onnellisesti tulette takaisin saatte sen nähdä niin sileänä kuin sulassa
voissa keitetty sipuli.»

»Taikka», ehdotti herra Miles Musgrave, »jos tämä kunnioitettava soturi
mieluummin tahtoo luovuttaa ratsunsa kohtuullisesta maksusta, niin
helkkyy yksi osa hopeisia kynttilänjalkojani yhä vielä kukkarossani,
josta kernaasti annan niiden muuttaa hänen taskuunsa.»

»Sanalla sanoen, kunnioitettavat ystävät», sanoi kapteeni Dalgetty, taas
katsellen heitä molempia lystillisen viekkaasti, »minä näen, ettette
kumpikaan olisi aivan vastahakoiset pitämään jotakin kalua vanhan
soturin muistoksi, jos Argylen markiisi armollisesti päättäisi hirttää
hänet linnansa portille. Ja suuri kunnia se tietysti olisikin minulle,
jos jalo, kuninkaallensa uskollinen ritari, niinkuin herra Miles
Musgrave, taikka arvoisa, vieraanvarainen päällikkö, niinkuin meidän
kelpo isäntämme, silloin toimisivat testamenttini suorittajina.»

Molemmat väittivät kiivaasti, ettei heillä ollut semmoisia tarkoituksia,
ja vakuuttivat yhä edelleen olevan mahdotonta kulkea vuoriston polkuja
ratsain. Angus Mac Aulay päästi kurkustansa koko joukon vaikeita
gaelinkielisiä sanoja, jotka muka olivat Inveraryn tiellä vastaan
tulevien vuoriahteiden, jyrkkien paikkojen ja solien nimityksiä. Ja
Donald ukko, joka nyt oli myös tullut sinne, vahvisti isäntänsä
kertomuksen näistä vastuksista, välistä käsiään tai silmiään
kohottamalla, välistä päätänsä pudistamalla, joka kerta kun Mac Aulay
sai suustansa jonkin kurkkuäänen. Mutta kaikesta tästä ei
järkähtämättömän kapteenin mieli vähääkään muuttunut.

»Kunnon ystäväni», virkkoi hän, »Kustaavus on tottunut vaarallisiin
teihin samoillessaan Böömin-maan vuoristossa; ja ne vuoret--en sillä
sentään tahdo halventaa herra Anguksen mainitsemia ahteita ja solia,
joiden kauheutta ritari Mileskin, vaikkei ole niitä nähnyt, niin lujasti
vakuuttaa--vetänevät polkujen kelvottomuuden puolesta vertoja mille
seuduille ikinä Euroopassa. Minun ratsullani on sangen kelvollinen ja
seurallinen luonto; se tosin ei voi vastata minulle, kun juon ja sanon:
saas tästä! Mutta leipämme jaamme tasan, ja tuskinpa se nälkään kuolee,
kun vaan vehnäisiä tai edes kauraleipää on saatavana. Ja kerrassaan
lopettaaksemme tämän asian minä pyytäisin, että te, hyvät ystävät,
tarkastelisitte ritari Duncan Campbellin hevosta, joka tässä tallissa
seisoo silmiemme edessä lihavana ja loistavana. Ja koska olette niin
suuressa huolessa minun puolestani, niin voin antaa teille kunniasanani
pantiksi, että niin kauan kuin me matkustamme yhdessä, tämä ratsu ynnä
sen ratsastaja saavat pikemmin nälkää nähdä kuin minä ja Kustaavus.»

Näin puhuttuaan hän täytti suuren kapan ohrilla ja kantoi ne
ratsullensa, joka hiljaisella hirnumisellaan, korviensa höristyksellä ja
kavioittensa raapimisella näytti, kuinka harras ystävyys oli hänen ja
isännän välillä. Eipä se maistanutkaan ohriansa, ennenkuin ensin oli,
vastaukseksi isäntänsä taputtelemisiin, nuollut hänen käsiään ja
kasvojaan. Kun tervehdykset olivat tällä tavoin suoritetut, kävi
hevonen muonansa kimppuun ahneesti ja kiireesti, mikä todisti, että se
jo aikoja oli tottunut sotaelämään. Ja isäntä virkkoi hetken aikaa
katseltuansa ratsuaan suurella mielihyvällä: »Paljo hyvää se tehköön
rehelliselle sydämellesi, Kustaavus! Nyt minun pitää mennä varustamaan
itsenikin muonalla tätä retkeä varten.»

Hän läksi, sanottuansa englantilaiselle sekä Angukselle jäähyväiset. He
seisoivat vähän aikaa ääneti katsellen toinen toistansa silmiin ja
purskahtivat sitten suureen honotukseen.

»Sepä on mies», sanoi herra Miles Musgrave, »joka aina tietää tiensä
maailman kautta!»

»Niin minäkin sanon», virkkoi Angus Mac Aulay, »jos hän luikahtaa Mac
Callum Moren'kin[27] sormien lomitse yhtä sukkelasti kuin pääsi meistä
eroon».

»Luuletteko te», kysyi englantilainen, »ettei markiisi pidä kapteeni
Dalgettyn suhteen sivistyneen sodankäynnin sääntöjä pyhinä?»

»Ei enempää kuin minä pitäisin pyhänä jotakin alangoilta tullutta
julistusta», vakuutti Angus Mac Aulay.--»Mutta lähdetään, nyt jo on aika
minun palata muiden vierasteni seuraan.»



YHDEKSÄS LUKU.


    ------Sodan ajalla
    Kun tehdään se, mi täytyy, ei mi sopii,
    He valittiin. Kun aika paranee,
    Se täytyy olla, jok' on soveljas,
    Ja maahan silloin heidät sysätään.

    Coriolanus.

Pienessä kamarissa, kaukana muista linnassa olevista vieraista,
tarjottiin herra Duncan Campbell'ille kaikenlaatuista virvoitusta, ja
kreivi ynnä Allan Mac Aulay pitivät kunnioittavasti hänelle seuraa.
Herra Duncanin ja Allanin puheen aineena oli vainoretki Sumun Lapsia
vastaan, jolla molemmat olivat yhdessä käyneet; sillä herra Duncan'kin,
samoin kuin Mac Aulay, oli mainitun rosvoparven leppymätön
verivihollinen. Vieras yritti kuitenkin pian kääntää puhetta nykyiseen
toimeensa tässä Darnlinwarachin linnassa.

»Oikein sydämen pohjasta olen», sanoi hän, »surullinen siitä, kun näen
ystävysten ja naapurusten, joiden, pitäisi seisoa yhdessä rivissä,
olkapää olkapäätä vasten, olevan valmiina keskinäiseen käsikahakkaan
semmoisesta syystä, joka heitä koskee varsin vähän.--Mitä se liikuttaa»,
jatkoi hän, »vuoriston päälliköitä, kuningasko vai parlamentti on
päällimmäisenä? Eikö olisi parempi, että me asiaan sekaantumatta
antaisimme heidän keskenään ratkaista riitojansa ja että sill'aikaa
ottaisimme tilaisuudesta vaarin ja vahvistaisimme oman päällikkövaltamme
niin lujaksi, ettei siihen vasta sopisi kuninkaan eikä parlamentin
kajota?» Hän muistutti Allanille, että edellisen kuninkaan aikana
aloitetut hankkeet, joilla muka, niin sanottiin, tarkoitettiin vuoriston
rauhoittamista, todenteolla koskivat päällikköjen patriarkallisen vallan
vähentämistä. Hän mainitsi myös sen uutisasutuksen Levis-saaressa, jota
yleensä nimitettiin Fifen urakkamiesten yritykseksi, ja väitti sen
olevan alkua pitkälle tähtäävään suunnitelmaan, joka muka tarkoitti
muukalaisten asuttamista gaelilaisheimokuntain keskelle, heidän vanhain
tapainsa sekä hallitusmuotonsa hävittämistä vähitellen ja heidän isiltä
perityn maansa ryöstämistä. »Ja kuitenkin», lopetti hän, »tahtovat nyt
niin useat vuoristopäälliköt nostaa riitaa ja sotaa naapureitansa ja
vanhoja liittolaisia vastaan, enentääksensä saman kuninkaan valtaa, joka
on keksinyt tuommoisia hankkeita.»

»Veljeni kuultaviksi», vastasi Allan, »pitää teidän, herra Duncan, tuoda
nämä varoituksenne, sillä hän on isäni suvun vanhin. Minä tosin olen
Anguksen veli; mutta sen nojalla olen vain ensimmäinen hänen
klanilaisistaan ja velvollinen olemaan muille esikuvana siten, että
iloisesti ja nopeasti täytän hänen käskyjänsä.»

»Asia onkin», sekaantui kreivi Menteith puheeseen, »paljo yleisempää
laatua, kuin mitä herra Duncan Campbell näkyy luulevan. Se ei koske
ainoastaan saksilaista tai gaelilaista, vuorelaista tai alankolaista.
Asia on nyt se, pitääkö meidän kauemmin sallia sitä rajatonta ylivaltaa,
jonka joukko miehiä, mitkä eivät millään lailla ole meitä etevämpiä, on
käsiinsä anastanut, vai pitääkö meidän sen sijaan palata kuninkaamme
luonnollisen hallituksen alaisiksi, jota vastaan olemme olleet
kapinalliset. Ja mitä vuoriston erinäiseen etuun tulee», lisäsi
hän,--»suokaa anteeksi, herra Duncan Campbell, että olen niin
suorapuheinen--niin minusta näyttää olevan aivan selvää, että nykyisen
väärän hallituksen ainoa hedelmä on yhden, muutenkin jo liiaksi
paisuneen klanin vahvistuminen vallassaan haitaksi jokaiselle muulle
itsenäiselle päällikölle vuoristossa.»

»En tahdo vastata teille, herra kreivi», virkkoi herra Duncan Campbell,
»sillä minä tunnen väärät mielipiteenne ja tiedän, keneltä ne ovat
lainatut. Mutta älkää panko pahaksi, jos muistutan, että minä, joka olen
Graham-suvun nuoremman haaran päämies, olen nähnyt kirjoissa mainituksi
ja tuntenut muutaman Menteithin kreivin, joka olisi katsonut itselleen
alennukseksi olla Montrosen kreivin kuuliaisena oppipoikana
valtiollisten mielipiteitten puolesta taikka hänen komentonsa alaisena
sodassa.»

»Te saatte nähdä, herra Duncan», lausui kreivi Menteith ylpeästi, »että
on turha vaiva houkuttaa kunnianhimoani kapinaan periaatteitani vastaan.
Kuningas on minun esi-isälleni suonut nimen ja arvon, eikä tämä nimi ja
arvo milloinkaan, kun kuninkaan etu on asiana, saa estää minua
palvelemasta toisen miehen alaisena, joka minua paremmin sopii
ylipäälliköksi. Ja vähimmin kaikesta saa halpamielinen kateus estää
minua antamasta kättäni ja miekkaani hänen johdettavakseen, joka on
urhoollisin, jalomielisin, sankarillisin kaikista meidän
skotlantilaisherroistamme.»

»Paha vaan», sanoi herra Duncan Campbell, »ettei teidän käy jatkaminen
ylistyspuhettanne vielä näillä sanoilla: lujamielisin ja päätöksissään
pysyväisin. Mutta en minä huoli enempää taistella teidän kanssanne
näistä asioista, herra kreivi»,--hän viittasi kädellään, ikäänkuin
kieltääkseen keskustelun jatkamista--»teidän arpanne on jo heitetty.
Sallikaa minun vain ilmoittaa suruni siitä turmiosta, johon Angus Mac
Aulayn luonnollinen maltin puute ja teidän yllytyksenne, herra kreivi,
saattavat tämän urhoollisen ystäväni Allanin ynnä koko hänen isänsä
klanin ja monta muutakin kelpo miestä lisäksi.»

»Meidän kaikkien arpa on heitetty, herra Duncan», vastasi Allan
surullisen näköisenä, tuoden esiin omat synkät tunteensa. »Luonnon
rautakäsi on painanut tulisen merkkinsä otsaamme aikoja ennen, kuin
meissä oli kykyä itse puolestamme jotakin haluamaan tai sormeamme
liikuttamaan. Jos ei niin olisi, millä lailla näkijä taitaisi keksiä
vastaisia tapauksia noista hämäristä enteistä, jotka hänen silmänsä
edessä kuvittelevat niin valveilla kuin unissakin? Ei voi mitään ennalta
nähdä, ellei se myös varmaan tapahdu.»

Herra Duncan Campbell oli vastaamaisillaan, ja sielutieteen hämärin ja
riidanalaisin puoli olisi tullut keskustelun aineeksi näiden molempain
vuorelaisväittelijäin välillä. Mutta samassa ovi aukeni, ja sisään astui
Annikka Lyle, harppu kädessään. Hänen käyntinsä ja ilmeensä oli vapaa;
sillä hänet oli kasvatettu ystävällisimmässä seuranpidossa Mac Aulayn
herran ja hänen veljensä, niin myös kreivi Menteithin ynnä muiden
Darnlinwarachin linnassa käyvien nuorten herrain kanssa. Tästä syystä
hän oli aivan vailla sitä arkuutta, jota pääasiallisesti naisten
seurassa kasvatettu neito tämmöisessä tilaisuudessa olisi tuntenut
taikka kumminkin katsonut tarpeelliseksi olla tuntevinansa.

Hänen pukunsa oli vanhanaikuista kuosia, sillä uudet muodit levisivät
vuoristoon harvoin; ja vielä vaikeampi oli niiden osata tähän linnaan,
jonka useimmat asukkaat olivat miespuolisia, sodan ja metsästyksen
harjoittajia. Mutta Annikan vaatteus oli sentään sievä, vieläpä
kalliinlainen. Hänen aukea, karkeakauluksinen röijynsä oli sinistä
verkaa, kalliisti tikattu ja varustettu hopeisilla hakasilla, joilla se
voitiin panna kiinni, jos niin tahdottiin. Sen väljät hihat eivät
ulottuneet kyynäspäätä alemmaksi ja olivat suustaan koristetut
kultaripsuilla. Tämän päällysvaatteen alla, jos sitä sopii semmoiseksi
nimittää, hänellä oli alusröijy sinisestä silkistä, sekin kalliisti
tikattu, mutta väriltään hiukan vaaleampi päällysvaatetta. Hame oli
ruutuisesta silkkikankaasta, jonka kuosissa sininen väri oli
vallitsevana; se teki, ettei tämä hame näyttänyt niin kurjankirjavalta
kuin ruutuiset kankaat enimmiten näyttävät, koska niissä on liian monta,
ristiriitaista väriä sekaisin. Muinaisaikuiset hopeavitjat, jotka
riippuivat hänen kaulastaan, kannattivat soittokalun sävelrautaa.
Röijynkauluksen yli kohosi vielä pieni pitsireunus, jonka kiinnittimenä
oli jokseenkin kallis rintasolki, muistolahja kreivi Menteithiltä.
Tuuhea, keltainen tukka peitti melkein piiloon hänen iloiset silmänsä,
kun neito, hymyillen ja punehtuen, ilmoitti tulleensa Mac Aulayn
käskystä kysymään, suvaitsisivatko he vähän musiikkia. Herra Duncan
Campbell katseli kovin ihmeissään ja ihastuneena tätä suloista tulijaa,
joka teki lopun hänen keskustelustaan Mac Aulayn kanssa.

»Voiko», kuiskasi hän Allanille, »tämä ihana ja sievä neito olla
veljenne palveluksessa kotisoittajana?»

»Ei suinkaan», vastasi Allan kiireesti, vaikka vähän kahden vaiheella;
»hän on--läheinen--sukulaisemme--ja häntä kohdellaan», lisäsi hän
lujemmin, »isän ottotyttärenä.»

Näin puhuttuaan hän nousi istuimeltaan ja antoi sijansa Annikalle niin
kohteliaana kuin jokainen vuorelainen osaa käyttäytyä, jos vaan tahtoo.
Samassa hän myös pyysi neitoa ottamaan osansa pöydällä tarjona olevista
virvoituksista. Tämän pyyntönsä hän esitti hyvin hartaasti, arvatenkin
siinä mielessä, että herra Duncan saisi senmukaisen käsityksen neidon
säädystä ja arvosta. Jos semmoinen oli Allanin tarkoitus, oli se
kuitenkin aivan tarpeeton; sillä herra Duncan katseli Annikkaa muutenkin
lakkaamatta, paljoa suosiollisemmin, kuin mitä paljas tieto siitä, että
neito oli korkeasta säädystä, olisi voinut vaikuttaa. Annikan saattoivat
ritarin luopumattomat katseet viimein hämille, ja jokseenkin ujostellen,
viritettyään harppunsa ja saatuaan kehoittavan silmäyksen kreivi
Menteithiltä sekä Allanilta, hän lauloi seuraavan laulun gaelinkielellä:

    _Orpotyttö_.

    Siivillään syysmyrsky jo kantoi
    Pois mustan pilven rakehineen;
    Päivä jo pilkistää
    Kalpeana kuin kaatunut urho,
    Mi kuollen päätähän kerran
    Viel' ylentää, kun sotainen melske
    Jo pakeni pois.

    Finele, kartanon rouva,
    Käy katselemaan, kuink' karjojen luo
    Piiat rientävät, leilejä kantain.

    Luon' uhkean keräjätammen
    Orpotyttönen istuelee;
    Hänen päällehen kuolleita lehtiä sataa,
    Kuolleemp' on sydän raukkasen,
    Tytön tukkaan Puhurin poika
    Kylvi kylmiä helmiään;
    Ne loisti kuin mustan kekälen päällä
    Loistaa kypenet valkoiset.

    »Lohduta orpoa, rouva kulta!»--
    »Lohtumatonko se lohduttais?
    Lesk' olen urhon kaatunehen,
    Äiti, min lapsi aaltoihin hukkui.
    Brigitan päivänä lapseni hukkui,
    Liki Campsien kallioin.»--

    »Brigitan päivänä Campsien miehet--
    Kakstoista vuotta jo siitä vieri!--
    Laskivat verkot lainehisin.
    Sillikö sattui, lohiko löytyi?
    Löytyipä pienoinen lapsukainen.
    Sitä nyt auttaos, korkea armo,
    Ettei se nälkään nääntyisi pois.»

    »Ja siunatut olkohon aina,
    Pyhä Brigitta ja päivänsä!--
    Sun silmäs on mieheni mustat silmät,
    Ne säihkyy kuin säihkyivät hälläkin myös,
    Ja lesken oman sä periä saat.»--

    Ja neidot pukivat tyttösen päälle,
    Pukivat sametit, pukivat silkit;
    Ja punoivat helmiä hiuksihin mustiin,
    Ja valkeemmalle ne helmet hohti,
    Kuin Puhurin pojan kylvelemät.»

Tytön näin laulaessa huomasi kreivi Menteith ihmeekseen, että laulu
näkyi tekevän herra Duncan Campbellin mieleen paljoa syvemmän
vaikutuksen, kuin mitä hänen ikäisestään ja laatuisestaan miehestä olisi
luullut. Sen ajan vuorelaiset olivat tosin paljoa herkemmät tarinoille
ja lauluille kuin heidän alankolaisnaapurinsa, mutta sekään ei ollut
Menteithin mielestä riittävä selitys siihen, että ukko aivan hämillänsä
käänsi pois silmänsä laulajaa katselemasta, ikäänkuin ei olisi tahtonut
sallia niiden kovin kauan viipyä näin ihastuttavassa esineessä. Vielä
vähemmän olisi luullut, että näin tavallinen ilmiö olisi voinut jättää
liikutuksen jälkiä tuon miehen muotoon, jossa tavallisesti oli nähtävänä
vaan ylpeyttä, kylmää älyllisyyttä ja käskemään tottuneen ankaruutta.
Sitä myöten kuin vanhan päällikön otsa synkistyi, laskeusivat suuret,
tuuheat, harmaat kulmakarvat yhä alemmaksi, kunnes ne melkein kokonaan
peittivät silmät, joissa nähtiin jotakin kyynelentapaista kimaltelevan.
Herra Duncan istui ääneti ja liikahtamatta vielä minuutin tai pari sen
perästäkin, kun laulun viimeinen sävel oli kaikuen kadonnut. Sitten hän
kohotti päätään ja katsahti Annikka Lyleen, ikäänkuin olisi tahtonut
häntä puhutella, mutta äkkiä taas muutti päätöksensä ja oli
kysymäisillään jotakin Allanilta. Mutta samassa astui kartanonisäntä
sisään.



KYMMENES LUKU.


    Matkalla paistoi synkäst' aurinko,
    Tie oli outo, vuori autio;
    Mut synkemp', oudomp', autiompi vielä
    Yömaja heille tarjoutui siellä.

    Matkustajat. Laulu.

Angus Mac Aulay tuli tuomaan sanoman, jonka ilmoittaminen kuitenkin
näkyi olevan hänelle sangen vaikea. Useammat kerrat hän aloitti puheensa
eri tavalla, joka kerta ymmälle joutuen, kunnes hänen onnistui saattaa
herra Duncan Campbellin tietoon, että se soturi, jonka piti häntä
seurata, jo oli odottamassa ja että kaikki muutenkin oli varustettu,
niin että hän voisi lähteä paluumatkalleen Inveraryyn. Herra Duncan
Campbell nousi julmistuneena; ja tämä häpäisevä sanoma karkoitti oitis
hänen sydämestään kaikki soitannon herättämät lauhkeat tunteet.

»Tätä en juuri olisi uskonut mahdolliseksi», lausui hän, iskien vimmatun
katseen Angus Mac Aulayhen. »En olisi uskonut olevan yhtään päällikköä
koko läntisessä vuoristossa, joka jollekulle saksilaiselle mieliksi
ollakseen käskisi Ardenvohrin ritaria kartanostaan lähtemään, kun jo
päivä alkaa laskeutua kierroltansa ja ennenkuin toinen ryyppy on
otettu. Mutta jääkää hyvästi, herra, saidan ruoka ei ravitse. Kun taas
kerran Darlinvarachiin ilmestyn, niin tulen paljas miekka kädessä,
palava kekäle toisessa.»

»Ja jos niin tulette», virkkoi Angus, »niin minä lupaan ja vannon, että
otan teidät vastaan niinkuin sopii, vaikka teillä olisi viisisataa
Campbellia mukananne, ja että saatte täällä semmoiset kestit, ettei
ikinä enää ole syytä valittaa Darlinvarachin vieraanvaroja niukoiksi.»

»Uhkaus», pilkkasi herra Duncan, »ei tapa ketään. Teidän suuri suunne,
herra Mac Aulay, on liian kuuluisa, jotta kunnian mies olisi
kerskauksistanne milläänkään. Teille, herra kreivi, ja Allanille, jotka
tämän saidan isännän sijasta olette kanssani seurustelleet, lausun
kiitokseni. Ja sinulle, sievä neiti», hän kääntyi Annikka Lylen puoleen,
»minä annan tämän pienen muistokalun palkinnoksi siitä, että olet
jälleen heruttanut lähteen, joka oli jo monta vuotta ollut kuivana.»
Näin sanoen hän astui ulos kamarista ja käski kutsua palvelijansa. Angus
Mac Aulay, yhtä paljon häpeissään kuin suutuksissaan siitä, että häntä
oli moitittu saidaksi vieraita kohtaan, joka moite vuorelaisen mielestä
oli pahin mahdollinen soimaus, ei seurannut vierasta pihalle. Herra
Duncan hyppäsi ratsunsa selkään ja läksi linnasta, takanaan kuusi
hevosilla varustettua palvelijaa ja rinnallaan jalo kapteeni Dalgetty.
Tämä oli jo odotellut häntä, pitäen Kustaavustansa valmiina lähtöön,
paitsi ettei tiukentanut satulavyötä eikä itse noussut selkään,
ennenkuin herra Duncan oli tullut paikalle.

Heidän matkansa oli pitkä ja vaivaloinen, vaikkei kuitenkaan tullut niin
perinjuurinen puute kaikista tarpeista, kuin Angus Mac Aulay oli
ennustanut. Asia näet oli se, että herra Duncan hyvin varovasti kiersi
kaikki salaiset oikotiet, joita myöten länsipuolelta voitiin
Argyleshireen päästä. Sillä hänen sukulaisellaan ja ylipäälliköllään,
Argylen markiisilla, oli tapana kehua tahtovansa ennemmin menettää
satatuhatta kruunukolikkoa kuin että joku ihminen saisi tiedon niistä
vuoripoluista, joita myöten vihollisen sotajoukko saattaisi päästä hänen
alueelleen.

Herra Duncan Campbell vältti siitä syystä vuoristoa ja kulki alankojen
kautta lähimmälle satamapaikalle, missä hänellä oli varalla useampia
puoleksi katettuja jaaloja. Muutamaan semmoiseen alukseen matkustajat
astuivat, muiden mukana Kustaavuskin, joka oli jo niin tottunut
retkeilijä, että se yhtä vähän kuin isäntänsäkään piti mitään väliä
maalla tai merellä.

Tuuli oli myötäinen, niin että matka joutui hyvin purjeitten ja airojen
avulla. Aikaisin seuraavana aamuna ilmoitettiin kapteeni Dalgettylle,
joka silloin oleskeli pienessä kojussa aluksen kannen alla, että oli jo
saavuttu herra Duncan Campbellin linnan edustalle.

Kannelle noustuaan hän näkikin Ardenvohrin kohoavan korkeana edessään.
Päärakennus oli synkännäköinen, nelisnurkkainen torni, jokseenkin avara
ja hyvin korkea; se seisoi niemellä, joka pistihe siihen
suolavesi-järveen eli merenlahteen, mihin he olivat illalla
purjehtineet. Mantereen puolella linna oli ympäröitty vallilla, ja tämän
kulmissa oli torneja, joista sopi ampua vallin laitaa myöten. Järven
puolella sitävastoin torni oli rakennettu niin likelle jyrkkää äyrästä,
että siihen oli juuri jäänyt sijaa vain seitsentykkiselle patterille;
näiden tykkien piti suojella sitä linnan kulmaa, vaikka ne uudempiin
sotakeinoihin nähden seisoivat liian korkealla, ollaksensa miksikään
suuremmaksi hyödyksi.

Aamuaurinko loi vanhan tornin takaa kohoten varjokuvan pitkälle järven
pintaa myöten, niin että se pimitti laivaakin, jonka kannella kapteeni
Dalgetty nyt astuskeli, jotenkin maltittomasti odottaen, että häntä
käskettäisiin maalle. Herra Duncan Campbell, niin palvelijat antoivat
tiedoksi, oli jo linnassa; mutta ei kukaan tahtonut totella, kun
kapteeni pyysi, että joku opastaisi hänet maalle; ensin, niin
vastattiin, piti saada siihen Ardenvohrin herran nimenomainen lupa tai
käsky.

Eipä aikaakaan sentään, niin se käsky jo saapuikin; vene, jonka kokassa
istui rakkopillin-soittaja, Ardenvohrin herran vaakuna hopealla
tikattuna vasempaan hihaansa, ja soitteli niin kovaa kuin jaksoi
heimokunnan marssia »Campbellit ovat tulossa», tuli noutamaan Montrosen
lähettilään Ardenvohrin linnaan. Alus oli niin vähäisen matkan päässä
rannasta, että tuskin olisi tarvittukaan noita veneessä olevia kahdeksaa
rotevaa lakkipäistä, lyhyttakkista ja lyhythousuista soutomiestä. Heidän
voimansa lennätti veneen pieneen valkamaan, tavalliseen
maihinnousu-paikkaan, ennenkuin vielä oikein huomattiinkaan, että oli
aluksen vierestä poistuttu. Kaksi soutomiehistä nosti Dalgettyn, joka
tosin rimpuili vastaan, kolmannen vuorelaisen selkään, ja tämä, kaalaten
rantamainingin kautta, kuljetti hänet eheänä ja kuivana rantaan, sen
kallion juurelle, jolla linna seisoi. Tämän kallion kupeessa näkyi
jotakin matalan luolan suun tapaista; sinnepäin alkoivat palvelijat
kuljettaa ystäväämme Dalgettyä, mutta hän sysäsi heidät väkisin luotansa
ja intti, ettei astuisi askeltakaan edemmäksi, ennenkuin olisi nähnyt
Kustaavuksensa päässeen eheänä rannalle. Vuorelaiset eivät ymmärtäneet,
mitä hän tarkoitti; viimein sentään huusi yksi, joka oli sattunut
oppimaan muutamia muruja englanninkieltä tai, paremmin sanoen,
Skotlannin alangoilla tavallista murretta: »Ahaa! hän puhuu hevosestaan,
tuosta joutavasta elukasta!» Kapteeni Dalgettyn pitemmät
vastaanhangoittelemiset keskeytti herra Duncan Campbell, joka itse tuli
äskenmainitun luolan suusta esille. Hän pyysi Dalgettyä vieraakseen
Ardenwohrin linnaan ja vakuutti kunniasanallaan, että Kustaavus saisi
osakseen sellaista kohtelua kuin sopi semmoisen sankarin kaimalle,
vieläpä lisäksi niin arvoisan miehen omalle ratsulle. Tästäkin lujasta
takauksesta huolimatta kapteeni Dalgetty, joka kaikin mokomin tahtoi
omin silmin nähdä, kuinka hänen kumppaninsa Kustaavuksen kävi, olisi
vielä viivyskellyt; mutta kaksi vuorelaista tarttui hänen käsivarsiinsa,
kaksi työnsi takaa, ja viides huusi: »Laita luusi liikkeelle, kuuro
sassenach! (saksilainen). Etkö kuule, että herra omalla äänellään käskee
sinut omaan linnaansa, joka on aika suuri kunnia sinun kaltaisellesi?»

Näin pakotettuna kapteeni Dalgetty ei voinut muuta kuin vielä vähäisen
aikaa pitää silmiänsä taaksepäin käännettyinä sitä alusta kohti, jonne
hänen sotavaivojensa vanha kumppani oli häneltä jäänyt. Ja parin
minuutin kuluttua hän oli peittynyt pilkkopimeään, astuen rappusia,
jotka yllämainitusta matalasta luolasta kävivät kierrellen ylöspäin
kallion sisustaa myöten.

»Perhanan vuorimetsäläisiä!» mutisi kapteeni puoliääneen. »Minne minä
joudun, jos Kustaavukseni, protestantti-liittokunnan ikivoittoisan
leijonan kaima, tulisi vaivaiseksi heidän harjaantumattomissa
käsissään!»

»Olkaa siitä huoleti», vastasi herra Duncan, joka oli likempänä, kuin
Dalgetty tiesikään. »Mieheni ovat tottuneet hevosia hoitamaan, sekä
maalle tuomaan että korjaamaan, ja pian saatte nähdä Kustaavuksenne
yhtä eheänä kuin se oli, kun viime kerran sen selästä astuitte maahan.»

Kapteeni Dalgetty oli niin paljon mailmaa kokenut, ettei ruvennut
enempää vastustamaan, vaikka levottomuus lieneekin vielä kuohunut hänen
sydämessään. Vielä askel tai pari, niin alkoi rappusille näkyä päivän
valoa, ja rautaristikolla varustetun oven kautta päästiin ulos
käytävään, joka oli katoton ja hakattu kallion laitaan. Tätä kesti noin
kuuden tai yhdeksän kyynärän pitkältä, ja sitten taas tuli
rautaristikolla suojeltu ovi, jonka kautta tie jälleen tunkeutui kallion
sisustaan. »Aika kelpo traversi (vallisola) tää onkin!» ihmetteli
kapteeni, »ja jos tässä seisoisi tykki taikka edes muutamia pyssymiehiä,
olisi linna sillä keinoin aivan tarpeeksi suojeltu rynnäkköparvelta.»

Herra Duncan ei vastannut siihen sillä hetkellä mitään. Mutta minuuttia
myöhemmin, kun oli tultu toiseen luolaan, sivalsi hän sauvallaan ensin
toiselle, sitten toiselle rautaristikon puolelle, ja kumea kalke, jonka
sivallukset synnyttivät, todisti kapteeni Dalgettylle, että siellä oli
tykki kummallakin puolella. Tuo äsken läpikuljettu käytävä oli siis
tykkitulen alainen, vaikka reiät, joista tykit tarpeen tullessa
ampuivat, oli kivillä ja turpeilla tukittu ulkopuolelta näkymättömiksi.
Astuttuansa vielä toiset rappuset he taas tapasivat toisen avonaisen
tykkitöyrän ja käytävän, joka olisi ollut sekä pyssyjen että
vallitykkien tulen alainen, jos he olisivat vihollisina pyrkineet
edemmäksi. Kolmas rappusjakso, niinkuin edellisetkin kallioon hakattu,
mutta kattamaton, vei heidät viimein tornin juurella olevalle
patterille. Nämä viimeisetkin rappuset olivat jyrkät ja kaitaiset, niin
että puhumatta ylhäältä tulevasta tykkitulesta pari uljasta miestä olisi
paljailla peitsillä tai sotakirveilläkin voinut estää satoja vihollisia
läpi pääsemästä. Sillä rappusille ei mahtunut enempää kuin kaksi miestä
rinnakkain, eikä käynyt mitään suojelevaa aitausta eikä edes mitään
käsipuuta äkkijyrkän kallion reunaa myöten, jonka juurella luodeveden
hyöky paraikaa pauhasi niinkuin ukkosen jyrinä. Heikkohermoisen tai
helposti pyörtyvän olisi ollut jokseenkin vaikea päästä sisään, vaikkei
olisikaan ketään ollut vastustamassa; niin huolellisesti oli tämä vanha
gaelilaislinna varustettu kaikellaisilla suojakeinoilla.

Tottuneena soturina ei kapteeni Dalgetty tietänyt mitään semmoisesta
pelosta. Linnanpihaan päästyänsä hän kohta vannoi Jumalan kautta, että
herra Duncanin linnan suojavarustukset muistuttivat hänelle kuuluisaa
Spandaun linnaa Mark-Brandenburgissa enemmän kuin mitään muuta vahvaa
paikkaa kaikista, joita hänellä oli sotaretkiensä ajalla ollut onni
puolustella. Kuitenkin hän moitti ankarasti sitä, että äskenmainittuun
patteriin oli asetettu tykkejä; »sillä», sanoi hän, »missä tykit
merikorppien tai kalalokkien tavalla ovat kykkimässä kallion kukkulalla,
olen minä aina huomannut niiden enemmän peloittavan kovalla äänellään
kuin aikaansaamallaan vahingolla tai mieshukalla».

Tähän vastaamatta saattoi herra Duncan sotilaan torniin; siinä oli
pääsön esteenä rautaristikko-portti sekä rautaristikoilla vahvistettu
ovi, joiden väli oli niin pitkä kuin muurin paksuus. Saliin astuttuansa,
jonka seinät olivat koristetut ripustetuilla tapeteilla, jatkoi kapteeni
taas sotataidollista arvosteluansa. Kelpo aamiaispöytä, johon hän kävi
käsiksi, viivytti sitä kyllä vähän aikaa; mutta saatuansa ruoan talteen
kapteeni astui kohta kamarin ympäri ja katsasti linnan asemaa hyvin
tarkasti jokaisesta ikkunasta. Sitten hän palasi tuolillensa, heittäytyi
aivan pitkäkseen sen nojaan loikomaan, ojensi toisen vahvan jalkansa
suoraksi ja alkoi läiskäyttää pitkävartista saapastansa ruoskalla, joka
hänellä oli kädessä, sanalla sanoen: teki kaikki ne temput, joita
puolisivistynyt mies tekee, kun on olevinansa niinkuin kotona
parempiensa seurassa. Tässä asennossa hän antoi seuraavat neuvot,
vaikkei kukaan niitä pyytänyt: »Tämä teidän kartanonne, kuulkaa, herra
Duncan, on sievän- ja vahvanlainen asuntovärkki; mutta tuskinpa se
kuitenkaan on senlaatuinen, että kunnon kavaljeeri saattaisi toivoa
maineellensa lisäystä, jos siinä pitäisi kestää useampia päiviä. Sillä,
herra Duncan, olkaapa niin hyvä ja huomatkaa, että tuo ympyriäinen
kukkula manteren puolella, meidän soturien tavalla puhuen, korkeudellaan
voittaa ja vallitsee ja kukistaa teidän kartanonne. Siihen voi
vihollinen asettaa semmoisen kanuunapatterin, että te kahden vuorokauden
kuluttua sangen mielellänne rummuttaisitte chamade'a (peräytymistä), jos
ei Herra Jumala suvaitsisi jollakin ihmeellä osoittaa teille armoa.»

»Ei ole yhtään tietä», vastasi herra Duncan jotenkin äkäisesti, »jota
myöten voitaisiin kuljettaa tykkejä Ardenvohria vastaan. Suot ja nevat
kartanoni ympärillä tuskin kannattaisivat teidän hevostanne taikka
teitäkään, paitsi missä niiden poikki portaat käyvät, jotka ennen monen
tunnin kuluttua saataisiin hävitetyksi.»

»Herra Duncan», intti kapteeni, »te katsotte hyväksi niin uskoa. Mutta
me soturit sanomme, että missä on merenrannikkoa, siellä on aina heikko
kohta; sillä tykkejä ampumavaroineen, vaikkeivät ne pääsisikään maata
myöten, voidaan kuitenkin aivan helposti viedä meritse likelle sitä
paikkaa, missä niitä on käytettävä. Eikä myös saata väittää yhtään
linnaa, olkoon sen asema kuinka vahva tahansa, voittamattomaksi taikka,
niinkuin sanotaan, valloittamattomaksi. Sillä minä vakuutan teille,
herra Duncan, että olen kerran nähnyt, kuinka viisikolmatta miestä,
peitsi kädessä, arvaamattomalla ja uljaalla rynnäköllä valloitti
linnoituksen, joka oli yhtä vahva kuin tämä Ardenvohr, ja teloitti
palasiksi tai otti vangiksi sen puolustajat, joita oli lukumäärältään
kymmenen sen vertaa.»

Herra Duncan, joka tosin oli maailmaa kokenut mies ja osasi peittää
sisällisiä tunteitaan, ei enää voinut olla näyttämättä närkästystään ja
harmiaan näistä muistutuksista, joita kapteeni laski suustansa
huolettomimman yksitotisesti. Hän oli tämän aineen valinnut epäilemättä
siitä syystä, että arveli semmoisessa keskustelussa voivansa näyttää
taitoaan taikka, niinkuin sananlasku sanoo, tuoda leiviskänsä ilmi. Näin
tehden hän ei liioin huomannut, että se aine saattoi olla kartanon
isännälle vähemmän hauska.

»Tähän lopettaaksemme sen asian», virkkoi herra Duncan vähän
vihastuneella äänellä, »minun ei tarvinne teille selittää, että linnoja
saattaa valloittaa rynnäköllä, jos ei niitä miehuullisesti puolusteta,
ja että linnoihin saattaa äkkiarvaamatta päästä sisään, jos ei niitä
vartioida tarkasti. Mutta kumpikaan näistä pahoista seikoista, toivon
ma, ei sattune minun kartanoparalleni, vaikka kapteeni Dalgetty itsekin
rupeisi sitä piirittämään.»

»Tahtoisinpa sentään, herra Duncan», pitkitti väsymätön sotataituri,
»ystävällisesti kehoittaa teitä rakentamaan jonkin varustuksen tuolle
ympyriäiselle kukkulalle ja ympäröimään sen kelpo graff'illa eli
kaivannolla, jotka asiat saisitte helposti toimeen, kun vaan
pakottaisitte ympäristön talonpojat työhön. Olihan myös urhoollisen
Kustaavus Adolfuksenkin tapana sotia yhtä paljon lapiolla ja kuokalla
kuin miekalla, peitsellä tai pyssyllä. Myös neuvoisin, että te mainitun
varustuksen ympärille laittaisitte, paitsi graffia eli kaivantoa, vielä
lisäksi tuommoisen hakulin eli hirsiaituuksen.»--Nyt herra Duncan
kyllästyi kokonaan ja läksi ulos, mutta kapteeni seurasi ovelle asti,
yhä korottaen ääntänsä, mikäli toinen eteni, kunnes tämä oli peräti
kuulumattomissa.--»Ja se hakuli eli hirsiaituus olisi asetettava
sotataidon sääntöjen mukaan, niin että siinä olisi ulos- ja
sisäänpistäviä kulmia ynnä crenelle'jä eli ampumareikiä
pyssymiehiä varten, josta seuraisi, että jalkaväki... Voi sinua
vuorelaisluontokappaletta! Voi sinua vuorelaisluontokappaletta! Kaikki
he ovat ylpeitä kuin papukaijat ja itsepäisiä kuin pässit--nyt hän
päästää käsistänsä tilaisuuden saada kartanonsa niin kelvolliseksi
epäsäännölliseksi linnaksi kuin mikään, joka ikinä on ryntäävältä
joukolta särkenyt hampaat. Mutta näenpä», jatkoi hän, ikkunasta
katsahdettuaan alas syvyyteen, »että he ovat jo saaneet Kustaavuksen
kunnollisesti maalle. Voi, virkku kumppanini! Tuntisinpa sinut tuosta
päänkeikauksestasi, vaikka seisoisit koko eskadroonan keskellä. Pitää
mennä alas katsomaan, mihin he aikovat sen viedä.»

Mutta tuskin hän oli joutunut merenpuoleiseen osaan linnanpihaa, aikoen
ruveta laskeutumaan rappusia myöten, kun kaksi vuorelaista, jotka
seisoivat siellä vartijoina, ojensi Lochaber-kirveitänsä, sillä keinoin
näyttäen, ettei sinne ollut menemistä.

»Diavolo! (Perkele)», kirosi soturi, »enhän minä tiedäkään tunnussanaa.
Enkä osaisi saada suustani yhtään puustaviakaan heidän kirotusta
mölötyksestään, vaikka se olisi ainoa keino, millä pääsisin
mestausmiehen kynsistä.»

»Minä tahdon olla turvananne, kapteeni Dalgetty», virkkoi herra Duncan,
joka taas oli lähestynyt, kapteenin huomaamatta mistä; »menkäämme
yhdessä katsomaan, missä rakas ratsunne saa sijansa.»

Näin hänet saatettiin rappusia myöten alas rannalle ja siitä lyhyellä
kiertomatkalla suuren kallion taakse, joka peitti tallit ja linnan muut
ulkohuoneet. Tällöin kapteeni Dalgetty sai nähdä, että syvä juopa,
osaksi luonnon synnyttämä, osaksi suurella vaivalla ja huolella
kaivettu, kokonaan eroitti linnan manteresta, joten sinne päästiin
ainoastaan laskusiltaa myöten. Mutta sittenkään ei kapteeni, huolimatta
siitä ylpeästä ilosta, jolla herra Duncan osoitti näitä
suojelusvehkeitä, lakannut väittämästä, että jokin varustus olisi
rakennettava Drumsnabille, ympyriäiselle kukkulalle, joka oli
itäpuolella linnaa. Sillä muuten saatettaisiin sieltä päin vahingoittaa
kartanoa tykeistä ammutuilla tulipommeilla, jonka ihmeellisen keinon oli
keksinyt Tapani Bathian[28] Puolan kuningas ja sen avulla peräti
hävittänyt moskovalaisten pääkaupungin Moskovan. »Tätä keinoa», myönsi
Dalgetty, »en ole vielä sattunut näkemään; mutta hyvin mielelläni
tahtoisin nähdä sitä käytettävän Ardenvohria taikka jotakin muuta yhtä
vahvaa linnaa vastaan. Sillä», arveli hän, »semmoinen koe huvittaisi
suuresti jokaista sotataidon harrastajaa.»

Herra Duncan Campbell keskeytti tämän keskustelun sillä, että vei
soturin talliin ja antoi hänen hoitaa Kustaavustansa mielensä ja
tahtonsa mukaan. Kun tämä velvollisuus oli huolellisesti täytetty,
ehdotti kapteeni Dalgetty, että palattaisiin linnaan, ilmoittaen
aikovansa käyttää väliajan ennen päivällistä--jonka, arveli hän, pitäisi
tulla noin kello kaksitoista, paraatin perästä--rautapukunsa
kiilloittamiseen; sillä se oli, pelkäsi hän, meri-ilmassa kenties vähän
ruostunut, niin että voisi näyttää sopimattomalle Argylen markiisin
silmissä. Mutta sill'aikaa kun he astuivat linnaan, ei hän malttanut
olla taas varoittamatta herra Duncan Campbelliä, osoittaen, kuinka suuri
vahinko hänelle saattaisi tulla, jos vihollinen äkisti ryntäisi ja saisi
valtaansa hänen hevosensa, karjansa sekä viljavaransa. Sentähden hän
vielä kerran hartaasti kehoitti, että tuolle ympyriäiselle, Drumsnab
nimiselle kukkulalle rakennettaisiin varustus, tarjoutuen ystävällisesti
itse piirustamaan sen pohjakaavan. Mutta tähän jalomieliseen tarjoukseen
herra Duncan ei vastannut muulla tavoin, kuin että vei vieraansa hänelle
määrättyyn kamariin ja antoi hänelle tiedoksi, että linnan kellon
soittaminen ilmoittaisi, milloin päivällinen oli valmis.



YHDESTOISTA LUKU.


    Tää onko linnas, Baldwin? Synkkänä
    Sen musta lippu liehuu tornilta,
    Pimittäin aaltoin vaahdot valkeat,
    Mi huuhtoo linnan peruskallioita.
    Synkkyyttä tätä jos mun täytyis aina
    Katsella ynnä lokkein ääntä kuulla
    Ja laineen levotonta loiskinaa,
    Mieluummin majan matalimmankin,
    Kurjimman kohdan asunnoksein soisin.

    Brown.

Meidän uljas kapteenimme olisi sangen mielellään käyttänyt tätä
loma-aikaa herra Duncanin linnan ulkonäön tutkimiseen, verratakseen
siihen omia sotataidon sääntöihin perustuvia ajatuksiaan sen varustusten
laadusta. Mutta vahva sotamies, joka Lochaber-kirves kädessä tuli
vartioimaan kamarin ovea, näytti sangen ymmärrettävillä liikkeillä, että
kapteeni oli jonkinlaisessa kunniallisessa vankeudessa.

Kummapa, arveli kapteeni itsekseen, kuinka hyvin nämä metsäläisetkin
ymmärtävät sodan sääntöjä sekä tapoja. Kuka olisi luullut heidän
tuntevan sitä mainion Kustaavus Adolfuksen lausetta, että välirauhan
hierojan tulee olla yhtä paljon vakoojana kuin lähettiläänä.--Saatuaan
rautavaruksensa kirkastetuiksi Dalgetty siis maltillisesti kävi istumaan
ja rupesi laskemaan lukua, kuinka suuri summa kuusikuukautisen
sotaretken ajalla karttuisi, kun palkkaa oli puoli taaleria päivältä. Ja
tehtyänsä selvän siitä kysymyksestä hän ryhtyi vieläkin mutkallisempaan
luvunlaskentoon, siihen näet, kuinka kahdentuhannen miehen sotajoukko
olisi nelikulmaan järjestettävä, jos noudatettaisiin neliöjuuren
vetämisen sääntöä.

Näistä mietteistä herätti hänet viimein päivälliskellon iloinen helinä,
jolloin vartijana ollut vuorelainen muuttui hänen kamariherrakseen,
opastaen hänet saliin, missä neljää henkeä varten laitettu pöytä oli
runsaasti katettu vuoristossa tavallisilla vieraanvaroilla. Herra Duncan
astui sisään, taluttaen rouvaansa, pitkävartaloista, vaaleaa, surullisen
näköistä vaimoa aivan mustissa suruvaatteissa. Heidän jäljestänsä tuli
presbyteriläispappi puettuna geneveläiseen kauhtanaansa, päässä musta,
silkkinen patalakki, joka niin tarkoin peitti kaikki hänen hiuksensa,
että sen ulkopuolelle jääneet korvat näyttivät suunnattoman suurilta
koko muotoon verrattuina. Tämä ruma muoti oli siihen aikaan yleinen ja
antoi aihetta haukkumanimiin: keropäät, tirhokorvaiset koirat y.m.,
joita röyhkeiden kavaljeerien suusta rankasti satoi valtiollisten
vihollisten päälle.

Herra Duncan esitti vieraan rouvalleen, ja tämä vastasi kapteenin
soturimaiseen tervehdykseen jäykällä, äänettömällä niiahduksella, josta
olisi ollut vaikea päättää, osoittiko se enemmän ylpeyttä vai
surullisuutta. Pappi, jolle kapteeni sitten esitettiin, katsahti häneen
silmäyksellä, jossa oli inhoa ja uteliaisuutta sekaisin.

Mutta Dalgetty, joka oli tottunut näkemään pahempiakin silmäyksiä
vaarallisemmilta henkilöiltä, ei ollut juuri milläänkään rouvan eikä
papin vastahakoisesta kohtelusta; hän käänsi kaiken huomionsa
summattomaan raavaspaistiin, joka höyrysi pöydän alapäässä. Mutta eipä
rynnäkölle, joksi Dalgetty sen olisi nimittänyt, saatukaan käydä,
ennenkuin oli lopetettu sangen pitkä ruokasiunaus, jonka jokaisen eri
jakson välillä kapteeni tarttui veitseen ja kahveliin, samoin kuin hän
luultavasti olisi lujemmin tarttunut pyssyyn tai peitseen tappeluun
mennessä; mutta joka kerta hän laski ne jälleen vastahakoisesti
pöydälle, kun pitkäpiimäinen kotipappi taas aloitti rukouksessaan uuden
kappaleen. Herra Duncan kuunteli sopivan hiljaisesti, vaikka arveltiin
hänen ruvenneen presbyteriläisten puolelle pikemmin rakkaudesta
ylipäällikköönsä kuin totisesta, taipumuksesta vapauteen taikka
presbyteriläiseen seurakuntajärjestykseen.

Päivällistä syötäessä kaikki olivat ääneti, melkein kuin
kartuusilaismunkit. Kapteeni Dalgettyn tapana ei ollut kuluttaa suutansa
puhelemisella, kun sillä oli hyödyllisempää tekemistä. Herra Duncan oli
aivan vaiti, ja rouva sekä kotipappi vaihtoivat vain harvoin pari sanaa,
puhuen matalalla äänellä ja epäselvästi.

Mutta kun ruoka oli korjattu ja sen sijaan tuotu kaikellaisia juomia,
niin kapteeni Dalgetty, jota ei nyt enää taannoinen tärkeä syy estänyt
puhumasta, kyllästyi muiden pöydässä istuvien äänettömyyteen. Hän kävi
taas isännän kimppuun samasta aineesta kuin ennenkin.

»Tuosta ympyriäisestä kukkulasta eli mäestä eli korkeasta paikasta,
nimeltä Drumsnab, ja siihen rakennettavasta varustuksesta minä katsoisin
suureksi kunniaksi saada vielä vähän keskustella teidän kanssanne, herra
Duncan. Pitäneekö laittaa siihen terävät vai typistetyt kulmat?--Siitä
asiasta kuulin kerran, aselevon aikana, kuuluisan sotamarskin Banérin
pitävän syväoppista keskustelua kenraali Tieffenbachin kanssa.»

»Kapteeni Dalgetty», vastasi herra Duncan sangen jyrkästi, »meillä
täällä vuoristossa ei ole tapana keskustella sotavarustuksistamme
tuntemattomain kanssa. Kyllä tämä linna kestänee suurempiakin
vihollisvoimia kuin mitä nuo onnettomat herrat, jotka jätimme
Darlinwarachiin, voivat koota sitä vastaan.»

Syvä huokaus rouvan rinnasta seurasi puheen loppulausetta, ikäänkuin
tämä olisi muistuttanut hänelle jotakin surullista seikkaa.

»Hän, joka antoi», lausui pappi hänelle juhlallisella äänellä, »on
ottanut pois. Olkoon teillä, kunnioitettava rouva, aina voimaa sanoa:
siunattu olkoon Hänen nimensä!»

Tähän kehoitukseen, joka näkyi olevan lausuttu ainoastaan häntä varten,
vastasi rouva pään kumarruksella, ilmaisten suurempaa nöyryyttä, kuin
mitä kapteeni Dalgetty vielä siihen asti oli hänessä huomannut. Tästä
kapteeni päätti, että rouva nyt ehkä olisi puheliaammalla mielialalla,
jonka vuoksi kääntyi hänen puoleensa.

»Tietysti on aivan luonnollista, että te, armollinen rouva, olette
huolissanne, kun kuulette sotavarustuksista puhuttavan; ainahan ne, niin
olen havainnut, hämmästyttävät naisia, olkoot mitä kansaa ja, melkein
sanoakseni, mitä säätyä tahansa. Onpa sentään ollut toisellainen sydän
Penthesileassa muinaisena aikana ja samaten Johanna D'Arc'issa sekä
muutamissa muissakin. Ja Espanjan sotajoukossa palvellessani olen
kuullut kerrottavan, että Alban herttua aikanaan järjestytti sotaväen
mukana seuraavat leiritytöt tertia-joukkoihin (rykmentteihin, meidän
puhetapamme mukaan) ja määräsi heille upseerit sekä komentajat heidän
omasta sukupuolestaan ynnä ylipäällikön, jota saksaksi nimitettiin
'Hureweibler' eli meidän äidinkielellämme: porttojen päälliköksi. Totta
on, että noita naisia ei sovi verrata teihin, kunnioitettava rouva,
koska he olivat sitä lajia, 'quae quaestum corporibus faciebant' (jotka
ruumistansa myyskentelivät), niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli
tapana sanoa. He olivat sitä laatua, jota ranskalaiset mainitsevat
nimellä 'courtisannes' ja me skotlantilaiset»----

»Rouva ei huoli vaivata teitä tarkemmilla selityksillä, kapteeni
Dalgetty», virkkoi kartanon herra jokseenkin ankaralla äänellä. Ja pappi
lisäsi siihen: »Paremmin olisivat tämmöiset puheet paikallaan
vartiotornissa, raakain sotamiesten seurassa, kuin kunniallisen herran
pöydässä ja aatelisrouvan läsnäollessa.»

»Pyydän anteeksi, dominie[29] tahi tohtori, 'aut quocunque alio nomine
gaudes' (mikä muu nimi sinua koristanee)--näettehän, että minä olen
harjoittanut jalostuttavia tieteitä»--vastasi lähettiläs hämmästymättä,
täyttäen suuren pikarin viinillä; »mutta enpä näe syytä teidän
moitteeseenne; sillä enhän puhunut noista 'turpes personae'
(hävyttömistä ihmisistä) sillä tavalla, kuin olisin katsonut heidän
virkansa tai tapansa sopivaksi puheenaineeksi tämän armollisen rouvan
seurassa. Minä mainitsin heidät vain 'per accidens' (sivumennen)
selitykseksi puheenalaiselle seikalle, nimittäin heidän luonnolliselle
rohkeudelleen ja pelottomuudelleen, johon tietysti suuresti vaikuttaa
heidän tilansa kurjuus.»

»Kapteeni Dalgetty», virkkoi herra Duncan Campbell, »tehdäkseni lopun
tästä puheesta saan ilmoittaa teille, että minulla vielä on vähän työtä
toimitettavana tänä iltana, jotta voisin huomenna varhain lähteä
kanssanne matkalle Inveraryyn; ja sentähden...»

»Tämän miehen kanssako huomenna lähtisit matkalle?» huudahti rouva. »Ei
suinkaan se voi olla aikomuksesi, Duncan, jos et liene unhoittanut, että
huomenna on surullinen muistopäivä, surulliseen juhlatilaisuuteen
pyhitetty?»

»En ollut sitä unhoittanut», vastasi herra Duncan; »kuinka sitä ikinäni
voisin unhoittaa? Mutta nykyisen ajan melskeisyys vaatii, että minä
viipymättä lähetän tämän upseerin Inveraryyn.»

»Niin aivan, mutta ei suinkaan, että itse menisit häntä saattamaan?»
kysyi rouva.

»Parempi olisi, jos menisin», sanoi herra Duncan, »mutta voinhan myös
kirjoittaa markiisille ja itse tulla jäljestä seuraavana
päivänä.--Kapteeni Dalgetty, tahdon antaa teille kirjeen, joka selittää
Argylen markiisille säätynne sekä asianne, ja sen saatuanne teidän pitää
olla hyvä ja suoriutua lähtemään Inveraryyn aikaisin huomisaamuna».

»Herra Duncan Campbell», virkkoi Dalgetty, »tässä asiassa teillä on
tietysti valta tehdä minulle, mitä ikinä tahdotte. Mutta pyytäisin teitä
kuitenkin muistamaan, kuinka tahratuksi vaakunanne loisto tulisi, jos
sallitte, että minulle, rauhanlipun kantajaksi määrätylle miehelle,
tapahtuu jotakin vahinkoa, olkoonpa 'clam, vi, vel precario' (salaa,
väkisin taikka sattumalta). En sillä tahdo sanoa, että vahinko sattuisi
teidän suostumuksellanne, vaan saattaahan sekin jo olla syynä, ettette
pidä tarpeenmukaista huolta vahingon estämisestä.»

»Te olette minun kunniani suojeluksessa, herra», vastasi herra Duncan
Campbell; »siinä on yltäkyllin takausta. Ja nyt», lopetti hän nousten
pöydästä, »minun täytyy ensiksi nousta.»

Dalgettyn täytyi tätä viittausta noudattaa, vaikka vielä oli aikaista;
mutta niinkuin taitava sotapäällikkö hän käytti kuitenkin hyväksensä
jokaisen hetken, jonka asianhaarat vielä sallivat. »Luottaen
kunniasanaanne», lausui hän täyttäen pikarinsa, »juon teidän
terveydeksenne, herra Duncan, toivottaen pitkää jatkoa kunnialliselle
suvullenne!» Huokaus oli herra Duncanin ainoa vastaus.--»Niinikään,
rouva», jatkoi soturi, niin joutuisasti kuin mahdollista täyttäen
pikarinsa uudelleen, »juon kunnioittavaisesti teidän terveydeksenne,
toivottaen, että kaikki hurskaat toivonne täyttyisivät.--Ja arvoisa
hengellinen herra, minä täytän maljan (kuten hän muistikin tehdä)
hukuttaakseni siihen kaiken mielinurjuuden teidän ja kapteeni--majuri,
olisi pitänytkin sanoa--Dalgettyn välillä.--Ja koska pullossa ei ole
jäljellä enempää kuin yksi ainoa pikarillinen, niin juon kaikkein
kunniallisten aatelisherrain ja kunnon soturien terveydeksi.--Ja koska
pullo nyt on tyhjä, olen minä valmis, herra Duncan, seuraamaan
palvelijaanne eli vartijaanne erinäiseen lepokamariini.»

Hän sai nimenomaisen lähtöluvan ynnä sen vakuutuksen, että koska viini
näkyi olevan hänelle mieleen, toinen pullollinen samaa juomaa paikalla
lähetettäisiin hänelle yksinäisyyden ikävää lievittämään.

Tämä lupaus täytettiinkin kohta, kun kapteeni oli palannut kamariinsa,
ja vähän ajan päästä vielä lisäksi tuotu lohdutus metsäkauris-piirakan
muodossa vaikutti, ettei hän enää yhtään valittanut vankeudestaan ja
seuran puutteesta. Sama passari, jonkinlainen kamaripalvelija, joka
laski nämä herkut pöydälle, toi Dalgettylle myös lakatun ja sen ajan
tavan mukaan silkillä sidotun mytyn, jonka päällekirjoituksessa
ilmoitettiin monella korulauseella, että se oli jätettävä Korkealle ja
Mahtavalle Prinssille Archibaldille, Argylen Markiisille, Lornen
herralle y.m., y.m. Kamaripalvelija ilmoitti vielä lisäksi, että
kapteenin tulisi aikaisin aamulla nousta hevosen selkään, lähteäksensä
Inveraryyn, jossa herra Duncanin mytty olisi hänellä sekä
esittelykirjeenä että myös passina. Dalgetty ei tässäkään tilaisuudessa
unohtanut, että tietojen kokoileminen kuului hänen virkaansa yhtä paljon
kun lähettilästoimien täyttäminen; sitä paitsi hän oli omastakin
puolestaan utelias saamaan selville, mistä syystä herra Duncan lähetti
hänet yksinään matkalle, tulematta itse mukaan. Niin varovasti, kuin
kokemuksensa nojalla osasi, hän siis tiedusteli palvelijalta,
minkätähden herra Duncanin piti pysyä kotona seuraavana päivänä. Mies,
joka oli alangoilta kotoisin, vastasi herra Duncanilla ja hänen
rouvallaan olevan tapana joka vuosi juhlallisena paasto- ja
katumuspäivänä viettää sitä päivää, jona parvi vuorelaisrosvoja kerran
oli arvaamattomalla rynnäköllä valloittanut heidän linnansa ja julmalla
tavalla surmannut heidän lapsensa, neljä luvultaan. Herra Duncan oli
silloin ollut poissa kotoa Argylen markiisin kanssa sotaretkellä Mull'in
saaren Maclean'eja vastaan.

»Onpa maar», virkkoi soturi, »teidän herrasväellänne syytä paastota ja
katua. Mutta sen uskallan sanoa, että jos hän olisi ottanut neuvojakseen
jonkun kokeneen soturin, jolla olisi ollut tietoa siitä, kuinka
luonnostaan soveliaita paikkoja voi suojella, niin hän olisi rakentanut
etuvarustuksen tuolle pienelle kukkulalle, joka on vasemmalla puolella
laskusillasta. Ja sen voin helposti näyttää teille, kunnon ystäväni.
Sillä olettakaamme, että tämä piirakka olisi linna--mikä on teidän
nimenne, hyvä ystävä?»

»Lorimer, herra», vastasi mies.

»Terveydeksenne minä juon, kunnon Lorimer. Kuulkaas nyt,
Lorimer--kuvitelkaamme, että tämä piirakka olisi suojeltavan paikan
päärakennus eli linna, ja olkoon tämä ydinluu etuvarustuksena, joka
olisi rakennettava...»

»Mielipahakseni, herra», keskeytti Lorimer puheen, »en saa viipyä, niin
että voisin kuulla lopun selityksestänne; sillä kello soi pian. Ja koska
arvoisa herra Graneangowl, markiisin oma kappalainen, pitää tänä päivänä
perheelle jumalanpalvelusta ja ainoastaan seitsemän henkeä
kuudestakymmenestä, mitä talossa on, ymmärtää skotlanninkieltä, niin ei
yhdenkään näistä seitsemästä sopisi olla poissa, ja rouva suuttuisi
minulle siitä kovasti. Tässä olisi piippuja sekä tupakkaa, jos teitä
huvittaisi pistää savuksi; ja jos jotakin muuta tahdotte, saadaan se
kohta kahden tunnin kuluttua, kun rukoukset on suoritettu.» Näin sanoen
hän läksi ulos.

Heti kun hän oli lähtenyt, kutsui kello kumahdellen kaikki linnan
asukkaat kokoon. Siihen vastasivat naisten kimakat huudot, sekaantuen
miesten syvempiin ääniin, kun palvelijat, puhellen gaelinkieltä, minkä
kurkku kerkesi, eri haaroilta juoksivat pitkän, vaan ahtaan käytävän
kautta, joka vei useampiin huoneisiin, muiden muassa myös kapteeni
Dalgettyn majapaikkaan. »Tuossa he rientävät, ikäänkuin mönsträykselle
rummutettaisiin», arveli soturi itsekseen. »Jos he kaikki ovat
paraatissa läsnä, tahdonpa käväistä vähän ulkona ottamassa suuni täyteen
raikasta ilmaa ja itsekseni tutkiskelemassa, millä keinoin tämän linnan
saisi valloitetuksi.»

Kun melu oli vaiennut, avasi kapteeni siis kamarinsa oven ja alkoi
marssia, mutta samassa hän huomasi ystävänsä kirvesmiehen, joka läheni
käytävän toisesta päästä, puoleksi hyräillen, puoleksi viheltäen jotakin
gaelilaista laulua. Hämmästyksen ilmoittaminen ei olisi ollut viisasta
eikä myös soturille sopivaa; sentähden kapteeni, katsellen niin
iloisesti eteensä kuin hänen asemassaan oli mahdollista, rupesi
viheltämään ruotsalaista peräytymismarssia vielä kovemmalla äänellä kuin
hänen vartijansa. Ja peräydyttyään askel askelelta, ikäänkuin ei hän
olisi aikonutkaan muuta kuin vähän jaloitella, sulki hän ovensa vartijan
nenän eteen, kun mies oli lähennyt muutamien askelien päähän.

»Hyvä on», arveli kapteeni; »minä olen siis vapaa kunniasanastani, koska
hän vartioitsee minua tällä tavoin. Sillä niinkuin meillä
Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa: 'ides et fiducia sunt relativa'
(ei uskollisuutta ilman luottamusta). Ja koska hän ei usko sanaani, niin
en ymmärrä, mikä velvollisuus minulla olisikaan sitä pitää, jos minua
jostakin syystä alkaisi haluttaa se rikkoa. Tietysti on lupaukseni
sitova voima käynyt mitättömäksi heti, kun on pantu ulkonaista pakkoa
sen sijaan.»

Näin lohduttaen mieltänsä sillä filosofisella vapaudella, jonka hän
katsoi seuraukseksi vartijansa valppaudesta, peräytyi kapteeni Dalgetty
kamariinsa, missä hän kulutti iltansa tieteellisillä laskelmilla
sotaisista aineista ynnä välistä käytännöllisemmillä rynnäköillä
piirakan sekä pullon kimppuun, kunnes tuli aika mennä levolle. Päivän
koittaessa tuli Lorimer herättämään ilmoittaen, että aamiaisen perästä,
jota varten hän oli tuonut runsaita aineksia, kapteenin opas sekä
hevonen olisivat valmiit matkustamaan Inveraryyn. Noudatettuaan
kamaripalvelijan kohteliasta kehoitusta, mikäli oli ruuasta puhe, läksi
soturi siis hevosensa luokse. Läpi huoneiden kulkiessaan hän huomasi,
että palvelijat par'aikaa verhosivat ison salin seiniä mustalla
kankaalla. Saman tempun muisti kapteeni nähneensä silloin, kun
ijätimuistettavan Kustaavus Adolfuksen ruumis makasi katseltavana
Wolgastin linnassa, josta hän siis päätti sen merkitsevän syvimpää,
synkimpää surua.

Hevosen selkään noustuansa Dalgetty huomasi, että hänelle oli pantu
viisi, kuusi täydesti varustettua Campbellia seuralaisiksi tahi kenties
vartijoiksi. Päällikkö oli selässään riippuvasta kilvestä ja lakkinsa
lyhyestä kukonsulkasesta ynnä myös suurellisesta käytöksestään helppo
tuntea dunniewassel'iksi eli aatelissäätyiseksi klanilaiseksi; ja
näkönsä ylpeydestä päättäen hän ei suinkaan voinut olla kaukaisempaa
sukua herra Duncanille kuin enintään kymmenennen tai kahdennentoista
polven takainen orpana. Mutta mahdoton oli tästä taikka muistakaan
aineista saada varmaa tietoa, sillä ei päällikkö eikä kukaan hänen
miehistään puhunut englanninkieltä. Kapteeni ratsasti ja häntä seuraavat
sotamiehet kävivät jalkaisin; mutta niin nopeat olivat heidän jalkansa
ja niin moninaiset ne esteet, jotka ratsain kulkemista haittasivat,
ettei kapteenin milloinkaan tarvinnut viivähtää heitä odottamaan;
päinvastoin hän sai ponnistaa kaikin tavoin, pysyäksensä opastensa
rinnalla. Hän huomasikin, että he välistä katsoivat häntä tarkoilla
silmillä, ikäänkuin peläten, että hän pyrkisi pakoon. Ja kerran, kun hän
muutaman joen yli kahlattaessa oli jäänyt vähän jäljelle, rupesi yksi
miehistä jo puhaltamaan pyssynsä sytytintä, näyttäen sillä, että
kapteeni joutuisi hiukan vaaraan, jos yltyisi seuranpettäjäksi.
Dalgettylle ei tämä tarkka vartioiminen ennustanut mitään hyvää; mutta
mikäs auttoi--pakoyritys tässä tiettömässä, oudossa maassa olisi ollut
melkein sulaa hulluutta. Hän siis matkata luntusteli maltillisesti
eteenpäin aution, jylhän erämaan kautta, kulkien polkuja, jotka olivat
tuttuja ainoastaan lammaspaimenille ja karjankuljettajille. Ja pikemmin
mielipahalla kuin ihastuksella katseli hän tällä retkellä monia mahtavia
vuoristoseutuja, joille nyt kokoontuu matkustajia kaikilta Englannin
ääriltä hyvittämään silmiään vuoriston jalon kauneuden näöllä ja
kiusaamaan maistimiansa vuoriston huonolla ruoalla.

Vihdoin he saapuivat sen järven eteläiselle kulmalle, jonka rannalle
Inverary on rakennettu. Torvi, jota »dunniewassel» toitotti, niin että
metsät ja kalliot kajahtivat, tuotti esiin runsaasti väellä varustetun
airolaivan. Tultuansa ulos poukamasta, missä se oli paloitellut, otti
tämä alus vastaan kaikki matkustajat, Kustaavuksenkin, joka viisas
luontokappale, tottunut kun oli niin meritse kuin maitsekin
matkustamaan, osasi astua laivaan ja siitä taas maihin yhtä varovasti
kuin mikä kristitty ihminen tahansa.

Loch Finen selkää purjehtiessaan kapteeni Dalgetty olisi saattanut
ihailla näköalaa, joka on jaloimpia luonnon luomia. Hän olisi voinut
nähdä kaksi kilpailevaa jokea, Aray ja Shiray, jotka laskevat vetensä
järveen, kumpikin tullen esille omasta synkästä metsäpiilostaan. Hän
olisi voinut nähdä tasaisella, loivalla rantarinteellä jalon, vanhan
gootilaislinnan, monimutkaisine ulkovarustuksineen, vastapäisine
valleineen, torneineen ja ulko- sekä sisäpihoineen, silloisen linnan,
jonka näkö, ainakin mitä kauneuden monipuolisuuteen tulee, oli paljoa
ihastuttavampi kuin nykyinen, yhteen jonoon rakennettu, yksitoikkoinen
kartano. Hän olisi voinut ihailla niitä synkkiä metsiä, jotka monen
virstan leveydeltä ympäröivät tätä vahvaa ja komeaa hallitsijan taloa,
ja hänen silmänsä olisi voinut hetkeksi pysähtyä Duniquoich'in ihanaan
kukkulaan, joka jyrkästi yleni järvestä ja kohotti paljaan lakensa
pilvien keskelle asti, jonka näön komeutta vielä enensi yksinäinen
vuoren korkeimmalle huipulle, niinkuin kotkanpesä, rakennettu
vartiotorni, muistuttaen uhkaavan vaaran mahdollisuutta. Kaikkia näitä
ihanan maiseman kauneuksia ynnä monta muuta lisäksi olisi kapteeni
Dalgetty voinut ihailla, jos hänen mielensä olisi ollut siihen
taipuvainen. Mutta totta puhuaksemme kiinnitti uljas kapteeni, joka ei
päivännoususta asti ollut einettäkään haukannut, melkein kaiken
huomionsa savuun, jota tuprueli linnan tulitorvista, ja hänen mielensä
oli täynnä sitä toivoa, johon tämä savu näkyi antavan aihetta, että näet
siellä olisi tarjona runsaita muonavaroja--sillä nimellähän kapteeni
tavallisesti mainitsi tämänlaatuisia tarpeita.

Alus saapui pian epätasaisen laiturin ääreen, joka pienestä Inveraryn
kaupungista pistihe järveen. Tämä kaupunki oli siihen aikaan likainen
hökkelikasa, jossa vaan siellä täällä näkyi joku harva kivirakennus.
Tämmöisenä se levisi Loch Finen rannalta linnan pääsyportille asti. Ja
siellä oli nyt tarjona semmoinen näky, joka olisi masentanut vähemmän
miehuuden ja vääntänyt vatsan jokaiselta, kellä edellinen ei ollut niin
luja ja jälkimmäinen niin vahva kuin »rittmeister» Dugald Dalgettyllä,
joka nimitti itseään Drumthwacketin herraksi.



KAHDESTOISTA LUKU.


    Tuumissaan salaviekas, juonikas,
    Mietteissään epävakaa, vaihteljas,
    Hän onnessakin tyytymätön on
    Ja vastoinkäymisissä maltiton.

    Absalom ja Achitophel.

Inveraryn kylässä, joka nyt on sievä pikkukaupunki, näkyi silloin
seitsemännentoista vuosisadan sivistymättömyys; talot olivat kurjia
hökkeleitä, kadut kiveämättömät, epäsäännölliset. Mutta omituisempi ja
hirvittävämpi osoitus sen ajan luonteesta oli nähtävänä kylän torilla,
monikulmaisella aukealla paikalla, keskivaiheella valkaman ja uhkaavan
linnanportin välillä, jonka pimeä käytävä, rautaristikko sekä sivutornit
olivat torilta katsoen näyn taustana. Torin keskellä seisoi näet
vuolematon hirsipuu, josta riippui viisi ruumista; kaksi niistä näkyi
vaatteuksesta päättäen olleen alankolaisia; muut kolme hirtettyä olivat
peitetyt vuorelaisplaideillaan. Pari, kolme vaimoa istui hirsipuun
juurella, nähtävästi suremassa; he lauloivat hiljaisella äänellä
itkuvirttä kuolleille. Torilla liikkuvat kylän asukkaat olivat
nähtävästi kuitenkin liian tottuneet tämmöisiin ilmiöihin, pitääksensä
siitä suurta lukua. He kokoontuivat joukottain katsomaan kapteeni
Dalgettyn sotaisaa ulkomuotoa, hänen tavattoman suurta ratsuaan ja
kirkasta haarniskaansa, mutta eivät näkyneet huomaavankaan omalla
torillaan nähtävää kauhistusta.

Montrosen lähettiläs ei ollut yhtä välinpitämätön. Kuultuansa pari
englantilaista sanaa, jotka luikahtivat muutaman arvokkaamman näköisen
vuorelaisen suusta, pidätti hän kohta Kustaavuksensa ja kysyi:
»Ylipyöveli on tässä taitanut toimittaa virkaansa, veikkonen? Saisinko
tietää, mistä rikoksesta nämä pahantekijät on mestattu?»

Näin puhuen hän katsahti hirsipuuhun päin; ja gaelilainen, joka pikemmin
tästä liikunnosta kuin sanoista ymmärsi asian, vastasi kohta: »Kolme
vuorelaisherraa--Jumala heidän sieluansa armahtakoon!» (hän risti
silmiänsä)--»kaksi 'sassenach' (saksilaista) korpinruokaa, jotka eivät
ruvenneet tekemään jotakin, mitä Mac Callum More käski». Ja kääntyen
huolimattoman näköisenä hän läksi pois, odottamatta enempää
tiedustelemista. Dalgetty nykäisi olkapäitään ja jatkoi kulkuansa, sillä
herra Duncan Campbellin kymmenennen tai kahdennentoista sukupolven
takainen orpana alkoi jo käydä maltittomaksi.

Linnan portilla oli tarjona toinen hirvittävä näyte linnanherran
vallasta. Siellä oli hakuli eli paaluaituus, joka näkyi olevan äskettäin
rakennettu portin suojeluslaitoksen lisäksi; se oli kahdella pienellä
tykillä varustettu, ja sisäpuolella näkyi pienen aituuksen sisässä suuri
pölkky ja sen päällä kirves. Molemmat olivat tahraantuneet tuoreesta
verestä, ja maahan ripoitetut sahajauhot osaksi peittivät, osaksi
näyttivät jälkiä äsken tapahtuneesta mestauksesta.

Dalgettyn katsellessa tätä uutta kauhistusta nykäisi hänen vartijainsa
päällikkö yhtäkkiä häntä nutun helmasta ja sillä keinoin herätettyään
hänen huomionsa osoitti sormellaan hakuliin kiinnitettyä seivästä, jonka
nenään oli pistetty ihmispää, luultavasti viimeksi mestatun oma.
Vuorelaisen suu oli irvillään, kun hän viittasi tähän hirveään näkyyn,
eikä se irvistely juuri ennustanut hyvää hänen matkakumppanilleen,

Dalgetty astui portilla maahan hevosensa selästä, jonka perästä
Kustaavus vietiin pois, eikä sen omistajan sallittu totutun tapansa
mukaan seurata sitä talliin asti.

Se seikka koski soturin sydämeen kipeämmin kuin kaikki nuo surman
enteet, jotka hän oli nähnyt. »Kustaavusparka!» mutisi hän itsekseen,
»jos minulle pahoin käy, olisi sentään ollut parempi jättää sinut
Darlinwarachiin kuin tuoda tänne vuoriston metsäläisten käsiin, jotka
eivät osaa eroittaa hevosen päätä hännästä. Mutta velvollisuuden tähden
miehen tulee erota rakkaimmistaan, armaimmistaan:

    Kun kanunat paukkuu ja tulia välkkää,
    Se kunnian saa, jok'ei kuoloa pelkää;
    Siis käydään, veikkoset, metelihin
    Eest' uskon ja ruotsalaissankarin.»

Tällä sotalaulun pätkällä kukistaen pahat aavistuksensa kapteeni seurasi
opastansa jonkintapaiseen vartijatupaan, joka oli täynnä aseellisia
vuorelaisia. Hänen käskettiin odottaa siellä, kunnes hänen tulostansa
olisi annettu markiisille tieto. Tehdäksensä tämän tiedon vielä
selvemmäksi antoi uljas kapteeni herra Duncan Campbellilta saamansa
kirjemytyn »dunniewasselin» haltuun, ilmoittaen niin hyvin kuin käden
viittauksilla taisi, että se oli vietävä markiisin omaan käteen. Opas
nyökäytti päätään ja läksi.

Puolen tunnin verran sai kapteeni viipyä tässä paikassa,
kylmäkiskoisesti kärsien tai ylenkatseellisesti torjuen gaelilaisten
soturien uteliaita ja samassa vihollisia silmäyksiä; sillä hänen
ulkonäkönsä ja pukunsa näkyi heille olevan yhtä outo kuin hänen
persoonansa ja kansallisuutensa vihattu. Kaiken tämän hän kärsi
sotamiehen huolettomuudella, ja mainitun ajan kuluttua astui muuan mies
sisään; hän oli puettu mustaan samettiin, kultavitjat kaulassa, siis sen
näköinen kuin nykyiset Edinburgin kaupungin maistraatin jäsenet, vaan
todelliselta viraltaan Argylen markiisin hovimestari. Tämä mies pyysi
juhlallisen totisesti, että kapteeni seuraisi häntä markiisin luokse.

Kaikki huoneet, joiden kautta he kulkivat, olivat täynnä monellaisia
palvelijoita tai vieraita, jotka kenties oli juuri kehumisen tähden
koottukin, jotta Montrosen lähettiläs näkisi, kuinka paljo suurempi oli
Montrosen kanssa kilpailevan Argyle-suvun valta ja loisto. Yksi etuhuone
oli täynnä passareita, ruskeissa ja keltaisissa vaatteissa, suvun värien
mukaan; he seisoivat kahdessa rivissä, ääneti katsellen kapteeni
Dalgettyä, kun hän kulki heidän välitsensä. Toisessa huoneessa istui
vuoriston aatelismiehiä ja pienempäin klani-haarain päälliköitä,
huvitellen shakki- ja lautapelillä tai muilla sellaisilla, joista tuskin
hetkeksikään lakkasivat, luodaksensa uteliaan silmäyksen vieraaseen.
Kolmannessa oli alankolaisia aatelisherroja sekä upseereja, jotka myös
näkyivät odottavan pääsyä markiisin puheille. Ja viimein
vastaanottosalissa istui markiisi itse, ympärillään seura, joka osoitti,
kuinka mahtava mies hän oli.

Tämä suoja, jonka kaksoisovia avattiin sen verran, että kapteeni pääsi
sisään, oli pitkä parvekesali, koristettu tapeteilla sekä esi-isäin
muotokuvilla; laki oli kaareva, puusta tehty, saveamaton, ja parsien
päät olivat kauniisti veistellyt ja kullatut. Valo tuli sisään suikeista
gootilaisikkunoista, jotka olivat ruutuihin jaetut paksuilla
välipienoilla ja täytetyt maalatulla lasilla, niin että päivän säteet
hämärästi pilkoittivat metsäkarjujen päiden, laivain ja miekkain
lomitse. Nämä kuvat osoittivat mahtavan Argylen suvun vaakunaa ynnä
Skotlannin ylituomarin ja kuninkaallisen hovimestarin virkoja, jotka
korkeat perinnölliset kunniapaikat olivat jo kauan aikaa kuuluneet
mainitulle suvulle. Tämän komean salin peräpäässä seisoi markiisi itse,
ympärillään komea piiri vuoriston sekä alankojen aatelisherroja, kaikki
kalleissa puvuissa. Joukossa oli myös pari, kolme pappismiestä, jotka
oli sinne kutsuttu kenties siksi, että saisivat nähdä, kuinka hartaasti
markiisi ajoi Covenantin asiaa.

Markiisi oli puettu sen ajan vaateparren mukaan, jota Vandyke on niin
monta kertaa kuvannut; mutta hänen vaatteuksensa oli väriltään prameutta
vailla, yhdenkarvainen ja pikemmin kallis kuin loistava. Hänen
mustaverinen ihonsa, ryppyinen otsansa ja maahan kiintynyt katseensa
ilmoittivat, että hän oli mies, joka usein mietiskeli tärkeitä asioita
ja jonka näköön yksitotisuus ja umpimielisyys olivat niin juurtuneet,
etteivät haihtuneet silloinkaan, kun ei hänellä ollut mitään salattavia
ajatuksia. Hänen kiero ilmeensä, josta hän oli vuoristossa saanut
liikanimen »Gillespie Grumach» (julma), oli vähemmän huomattava, kun hän
piti silmiänsä maahan luotuina; kenties se olikin syynä, että hän oli
semmoiseen tapaan tottunut. Vartaloltaan hän oli pitkä ja laiha, mutta
kuitenkin ryhdissään ja liikkeissään niin arvokkaan näköinen kuin hänen
korkea säätynsä vaati. Jotakin kylmää hänen puheessaan oli ja jotakin
pelottavaa hänen silmänluonnissaan, vaikka hän kyllä puheli ja esiintyi
korkeasäätyisen herran tavallisella sulavuudella. Hänen oma klaninsa,
jonka etua hän oli erinomaisesti harrastanut, rakasti häntä kuin
puolijumalaa. Mutta yhtä tulinen oli sitävastoin muiden
vuorelaisheimokuntain viha häntä vastaan. Sillä muutamilta hän oli
ryöstänyt heidän alusmaansa, toiset pelkäsivät itselleen vaaraa hänen
vastaisista hankkeistaan, ja kaikkia hirvitti se mahtavuuden kukkula,
jolle hän oli kohonnut.

Edellä on jo viitattu, että Argylen markiisi, näin esiintyessään
keskellä neuvonantajainsa, hovimiestensä ja vasalliensa joukkoa,
luultavasti tahtoi pelästyttää kapteeni Dugald Dalgettyä. Mutta tämä
uljas herra oli milloin tämän, milloin tuon vallan palveluksessa sotinut
Saksassa melkein koko kolmikymmenenvuotisen sodan ajan, jolloin urhokas
ja onnellinen soturi usein sai olla hallitsijain seurakumppanina.
Ruotsin kuninkaan ja hänen esimerkkinsä mukaan myös Saksan
pöyhistelevien ruhtinasten oli usein täytynyt heittää arvonsa sikseen ja
sallia upseereilleen, joiden palkkaa he eivät jaksaneet suorittaa,
muuten tavattoman suuri vapaus sekä likeinen tuttavuus itsensä kanssa.
Kapteeni Dalgettykin saattoi kehua istuneensa kuninkaallisissa pidoissa
hallitsevien ruhtinasten rinnalla; sentähden kaikki tuo loisto, joka
Argylen markiisia ympäröitsi, ei saattanut häntä hetkeksikään hämille.
Ei hän ollut muuten luonnostansakaan nöyrimpiä miehiä tässä maailmassa,
vaan päinvastoin niin ylpeä itsestään, että minkälaiseen seuraan ikinä
sattuikin, hän aina mielestänsä yleni saman verran kuin seuransakin;
tällä lailla hän oli kuin kotonansa ylhäisimpäinkin herrain parvessa,
aivan kuin omien tavallisten kumppaniensa keskellä. Tätä hänen luuloansa
oman arvonsa suuruudesta vahvisti vielä hänen käsityksensä soturin viran
arvosta; »sillä se», sanoi hän, »tekee, että jokainen urhokas
kavaljeeri kelpaa vaikkapa keisarillekin seurakumppaniksi.»

Markiisin vastaanottosaliin päästyänsä hän siis astui rohkealla, vaikkei
juuri sulavalla ryhdillä peremmäksi ja olisi, ennenkuin puhumaan rupesi,
luultavasti lähennyt aivan likelle Argyleä, jos ei tämä olisi kädellään
viitannut merkiksi, että hänen piti siihen seisahtua. Kapteeni Dalgetty
teki kuin käskettiin, ja huolimattoman rohkeasti tervehdittyään soturin
tavalla hän kääntyi markiisin puoleen näillä sanoilla: »Hyvää huomenta,
herra markiisi--taikka pikemmin sanoen, hyvää iltaa. 'Beso a usted los
manos' (suutelen teidän käsiänne), sanoo espanjalainen.»

»Kuka te olette, herra, ja mikä on teillä asiana?» kysäisi markiisi
ankaralla äänellä, tehdäksensä lopun soturin hävyttömän tuttavallisesta
puhetavasta.

»Se on kaunis ja selvä kysymys, herra markiisi», vastasi Dalgetty,
»johon kohta aion vastata, niinkuin aatelismiehen sopii,
vieläpä 'peremptorie' (ratkaisevaisesti), niinkuin meillä oli
Mareschal-kollegiossa tapana sanoa.»

»Katsokaa, kuka tai mikä hän on, Neal?» ärjäisi markiisi vieressään
seisovalle herralle.

»Voinpa minä tältä kunnioitettavalta herralta säästää kysymisen vaivan»,
jatkoi kapteeni. »Minä olen Dugald Dalgetty, Drumthwacketin herra
(ainakin oikeuden mukaan), entinen 'rittmeister' useampien herrain
palveluksessa ja nyt majurina ties häntä missä ja kenen komentamassa
irlantilaisrykmentissä. Ja minä olen tullut rauhanlippua kantaen
lähettiläänä korkean ja mahtavan herra Jaakon, Montrosen kreivin, ynnä
useampain muiden aatelismiesten puolesta, jotka nyt ovat tarttuneet
aseisiin kuninkaallisen majesteetin puolustukseksi. Ja siis, Jumala
varjelkoon kuningas Kaarlea!»

»Tiedättekö, missä te olette ja mikä rangaistus teille voi tulla
tämmöisestä pilanteosta», kysyi taas markiisi, »koska minulle vastaatte,
ikäänkuin olisin lapsi tai hupsu? Kreivi Montrose on yhdessä liitossa
Englannin kapinoitsijain kanssa. Ja te, arvelen ma, olette sitä
irlantilaista karkurijoukkiota, joka on meidän maahamme tullut tappamaan
ja polttamaan, niinkuin he jo ennenkin kerran tekivät herra Phelim
O'Nealen johdossa.»

»Herra markiisi», vastasi kapteeni Dalgetty, »minä tosin olen majurina
irlantilaisessa rykmentissä, mutta en mikään karkuri. Sen voisivat
teille todistaa ikivoittoisa Kustaavus Adolfus, Pohjan Leijona, ja Banér
ja Oxenstjerna ja sotaisa Saksi-Weimarin herttua ja Tilly, Wallenstein,
Piccolomini sekä moni muu mainio sotaherra, kuollut tai vielä elävä. Ja
mitä jaloon Montrosen kreiviin tulee, olkaapa herra markiisi hyvä ja
katsokaa läpi tämä valtuuskirjani, joka suo minulle täyden vallan tehdä
välirauhan teidän kanssanne yllämainitun korkeasti kunnioitettavan
kenraalin puolesta.»

Markiisi katsahti ylenkatseellisesti siihen allekirjoitettuun ja
sinetillä vahvistettuun paperiin, jonka kapteeni Dalgetty hänelle
ojensi. Halveksivasti viskaten sen pöydälle hän kysyi seuralaisiltaan,
mitä se oli ansainnut, joka tuli julkisena lähettiläänä ja asiamiehenä
kavalien, valtakuntaa vastaan kapinoitsevien maanpetturien puolesta?

»Pitkän hirsipuun ja lyhyen ripityksen», vastasi kohta eräs
läsnäolijoista.

»Minä pyytäisin, että se kunnioitettava kavaljeeri, joka viimeksi
puhui», sanoi Dalgetty, »ei olisi niin hätäinen päätöksiänsä tekemään ja
että te, korkea herra, miettisitte tarkkaan, ennenkuin niiden mukaan
toimitte. Sillä tällä tavoin sopii uhkailla ainoastaan halpoja rosvoja,
vaan ei urhokkaita, älykkäitä miehiä, joiden velvollisuus on
tämmöisissäkin asioissa panna henkensä alttiiksi yhtä miehuullisesti
kuin piirityksissä, tappeluissa tai minkälaisissa teloituksissa hyvänsä.
Tosin ei minulla ole torvensoittajaa eikä valkeaa lippua mukanani--sillä
meidän armeijamme ei ole vielä kaikin puolin täydesti varustettu--mutta
myöntänettehän sen itsekin, kunnioitettavat kavaljeerit ja korkea herra
markiisi, että sovintoa tai muuta keskustelua varten tulevan lähettilään
koskemattomuus ei riipu torven torahduksesta, joka itsessään on vaan
tyhjä ääni, eikä valkean lipun vaatteesta, joka itsessään ei ole muuta
kuin vanha riepu. Vaan sen perustuksena on lähettäjäin sekä lähettilään
luottamus niiden miesten kunniantuntoon, joille sanoma lähetetään, ja se
varma usko, että nämä lähettilästä kohtaan noudattavat sekä jus
gentium'ia (kansainvälistä oikeutta) että myös sotalakia.»

»Te ette ole tullut tänne pitämään meille luentoja sotalaista», lausui
markiisi, »joka ei tarkoita eikä voi tarkoittaa maanpettureita ja
kapinoitsijota; vaan te tulitte saamaan rangaistuksen siitä
hävyttömyydestänne ja hulluudestanne, että toitte kapinallisen kirjeen
Skotlannin ylituomarille, jonka velvollisuus on rangaista se rikos
kuolemalla.»

»Hyvät herrat», virkkoi kapteeni, jonka mielestä tämä hänen
lähettiläsmatkansa alkoi poiketa ikävälle suunnalle, »olkaa hyvät ja
muistakaa, että Montrosen kreivi kostaa teille ja teidän alusmaillenne
kaiken vahingon, joka minulle tai hevoselleni tullee tämän sopimattoman
kohtelun kautta, ja tämä hänen kostonsa kohtaa täydellä syyllä teitä ja
alusmaitanne.»

Tähän uhkaukseen vastattiin ylenkatseellisella hohotuksella, ja joku
vastasi: »Ei huuto Lochowiin kuulu!» joka Campbellien tavallinen
sananparsi tarkoitti heidän alkuperäisen perintömaansa olevan niin
kaukana nykyisistä rajoista, ettei vihollinen sinne ulottuisi.

»Hyvät herrat», väitti vielä kapteeniparka, joka ei tahtonut tulla
mutkituksi ainakaan ennen, kuin hänen asiansa oli täydesti tutkittu, »en
minä tosin tiedä sanoa, kuinka pitkä matka täältä lienee Lochowiin,
koska olen muukalainen tässä maanääressä; mutta sallinette minun
ilmoittaa erään seikan, joka enemmän koskeekin tähän asiaan, nimittäin
sen, että muuan teidän sukuunne kuuluva kunnioitettava aatelismies,
ritari Duncan Campbell, Ardenvohrin herra, on luvannut minulle täyden
turvan tällä lähettiläsretkellä. Ja olkaa hyvät ja huomatkaa, että
minulle annettua turvallisuuden takuuta loukkaamalla törkeästi
häpäisisitte hänen kunniaansa ja hyvää nimeään.»

Tämä näkyi olevan semmoinen asia, josta moni läsnäolijoista ei ollut
tietänytkään, sillä he rupesivat hiljaa puhelemaan keskenänsä, ja
markiisin muodossa, vaikka hän muuten osasi peittää kaikki
mielenliikutusten jäljet, ilmeni tulinen närkästys.

»Onko ritari Duncan, Ardenvohrin herra, kunniasanallaan taannut tämän
miehen turvallisuuden, herra markiisi?» kysyi eräs läsnäolijoista.

»En sitä usko», vastasi markiisi; »mutta en ole vielä kerinnyt lukea
hänen kirjettänsä.»

»Olkaa sitten hyvä, herra markiisi, ja lukekaa se», kehoitti toinen
Campbelleista. »Meidän hyvä nimemme ei saa tulla tahratuksi mokoman
miehen tähden.»

»Kuolleesta kärpäsestä», lisäsi muuan pappismies, »voi apteekkarin voide
saada pahan haisun.»

»Arvoisa kirkkoherra», virkkoi kapteeni Dalgetty »sen hyvän avun tähden,
joka minulle siitä tulee, annan vertauksenne törkeyden anteeksi. Samaten
en tahdo pahaksi panna sitä halveksivaa nimitystä '_mies_,' jota tuo
punalakkinen herra niin epäkohteliaasti on minusta käyttänyt. Sillä
minuun ei semmoinen nimitys suinkaan sovi, paitsi merkityksessä 'aika
mies', jossa olen saanut sitä kuulla kuuluisan Kustaavus Adolfuksen,
Pohjan Leijonan, ynnä muiden mainioiden sotaherrain suusta sekä Saksassa
että Alankomailla. Mutta mitä herra Duncan Campbellin takaukseen tulee,
tahdon panna pääni pantiksi siitä, että hän todistaa sanani todeksi, kun
huomenna tänne tulee.»

»Jos herra Duncan jo niin pian saapuu tänne, herra markiisi», virkkoi
muuan kapteenin puolustajista, »niin olisi liikaa kovuutta, jos
ratkaisisimme tämän miesparan asian ennen hänen tuloaan.»

»Paitsi sitä pitäisi teidän, korkea herra», sanoi toinen,--»kaikella
kunnioituksella puhuen--kumminkin ensin lukea Ardenvohrin herran kirje,
että näkisitte, millä ehdoilla hän on tämän majuri Dalgettyn--siksihän
se itseään sanoo--tänne lähettänyt.»

He kokoontuivat ahtaaseen piiriin markiisin ympärille ja keskustelivat
matalalla äänellä, väliin gaelin-, väliin englanninkielellä.
Klanipäällikköjen valta oli sangen suuri, ja erittäinkin itsevaltainen
oli Argylen markiisi, jonka valtaa vielä enensivät perinnöllisen
tuomariviran kaikki oikeudet. Mutta jokaisessa hallitusmuodossa, olipa
se kuinka rajaton tahansa, on kuitenkin aina jonkinlaista jarrutusta.
Se, mikä vähän hillitsi gaelilaispäällikön itsevaltaisuutta, oli pakko
kuulla neuvoja sukulaisilta, jotka sodassa alapäällikköinä johtivat
alhaista kansaa ja rauhan aikana olivat ikäänkuin klanin neuvoskuntana.
Markiisinkin täytyi tässä tilaisuudessa ottaa kuullakseen ne
muistutukset, jotka tämä senaatti eli oikealla nimellä mainiten
»Couroultai» toi esiin. Hän astui ulos piiristä ja käski viedä vangin
johonkin torniin lukon taakse.

»Vangin!» huusi Dalgetty ja ponnistihe niin voimallisesti, että olisi
melkein saanut sysätyksi luotansa kaksi vuorelaista, jotka olivat jo
vähän aikaa seisoneet hänen takanansa, odottaen käskyä siepata hänet
kiinni. Varsin vähän puuttui, ettei soturi päässyt valloilleen. Argylen
markiisi jo vaaleni ja astui pari askelta taaksepäin, kuitenkin tarttuen
kädellään miekkaansa; ja useat hänen klanilaisistaan ryntäsivät
reippaasti väliin, suojellakseen häntä vangin luullulta
kostonyritykseltä. Mutta vuorelaisvartijat olivat niin väkevät, ettei
heidän käsistään päässyt mihinkään. Meidän onnettomalta kapteeniltamme
temmattiin aseet pois, ja hänet itse kuljetettiin laahaamalla useampien
pimeiden käytäväin kautta pienelle rautaristikko-ovelle, jonka takana
oli toinen puinen ovi. Tylynnäköinen vanha vuorelainen, jolla oli pitkä,
valkea parta, aukaisi ne, jolloin tulivat näkyviin sangen ahtaat ja
jyrkät, alaspäin menevät rappuset. Vartijat laahasivat kapteenia vielä
pari, kolme porrasta alaspäin ja jättivät hänet sinne kompuroimaan
pohjaan asti, miten paraiten taitaisi, joka tehtävä kävi sangen
vaikeaksi, jopa vaaralliseksikin, kun molemmat ovet oli pantu kiinni ja
vanki siis jäänyt pilkkopimeään.



KOLMASTOISTA LUKU.


    Onneton oot, jos milloinkaan tähän linnahan astut;
    Itkien muistelen vain, minkä sä kohtalon saat,
    Jos »Hänen Armolleen» et nöyränä polvias saata
    Kohta sä notkistaa, käskyä noudattain.

    Burns'in epigrammi Inveraryssa käydessään.

Tällä tavoin, kuin yllä kerrottiin, päivän valosta suljettuna ja sangen
epätoivoiseen tilaan jätettynä alkoi kapteeni niin varovasti kuin
mahdollista laskeutua ahtaita ja epätasaisia portaita myöten siinä
toivossa, että pohjassa toki viimein tulisi joku paikka, missä hän saisi
levätä. Mutta kaikki hänen varovaisuutensa ei kuitenkaan voinut estää,
että hän lopulla horjahti ja kulki viimeiset neljä tai viisi askelta
liian kiireesti, voidaksensa pitää itseään tasapainossa. Pohjassa hän
kompastui johonkin pehmeälle tuntuvaan myttyyn, joka huoaten liikahti ja
sotki kapteenin jalat, niin että hän pyllähti kämmenilleen ja polvilleen
kostealle, kivetylle permannolle.

Vähän toinnuttuansa Dalgetty ensi toimekseen kysäisi, keneen oli
kompastunut.

»Olentoon, joka kuukausi takaperin oli mies», vastasi kolea, painunut
ääni.

»Mitä lajia hän sitten nyt on», virkkoi Dalgetty, »kun näin käy
makaamaan rappusten alimmaisen portaan eteen myttyrässä kuin siili, niin
että kunnialliset, pulaan joutuneet kavaljeerit häneen kompastuvat ja
ovat lyömäisillään nenänsä rikki?»

»Mitä hän nyt on?» vastasi sama ääni. »Hän on kurja pölkky, josta kaikki
oksat on hakattu pois, toinen toisensa perästä, ja joka nyt ei piittaa
siitä, kuinka pian hänet kiskotaan juurineen kumoon ja pilkotaan uuniin
vietäviksi haloiksi.»

»Veikkonen», sanoi Dalgetty, »minun on sääli sinua. Mutta 'patienza'
(malttia), sanoo espanjalainen. Jos olisit edes maannut liikkumatta
niinkuin pölkky, johon itseäsi vertasit, niin olisi nahka nyt eheämpänä
kämmenissäni ja polvissani.»

»Sinäkö olet soturi», vastasi vanki, »ja parut kompastuksesta, josta ei
poikanenkaan itkisi?»

»Soturi!» virkkoi kapteeni. »Mistä sinä tämän kirotun luolan pimeydessä
arvasit, että olen soturi?»

»Kuulin haarniskasi kalskahtavan, kun lankesit», vastasi vanki, »ja nyt
näen sen myös kiiltelevän. Oltuasi tässä pimeydessä yhtä kauan kuin minä
eroittavat silmäsi kyllä pienimmänkin maassa matelevan sisiliskon.»

»Ennen tulkoon piru kaivamaan silmäni ulos niiden kuopista!» virkkoi
Dalgetty. »Jos asia on semmoinen, soisin itselleni mieluummin nuoran
kaulaan, sotamiehen lyhyen siunauksen ja harppauksen alas tikapuilta!
Mutta minkälaista muonaa täällä on tarjona--mitä ruokaa, tarkoitan ma,
virkappas sinä, joka olet kumppaninani tässä pahassa pulassa?»

»Leipää ja vettä, kerta vuorokaudessa», vastasi ääni.

»Ole, veikkonen, niin hyvä, ja anna mun maistaa kannikastasi», sanoi
Dalgetty. »Toivoakseni elämme hyvinä kumppaneina niin kauan, kuin
meidän tulee olla yhdessä tässä perhanan komerossa.»

»Leipäpala ja vesiruukku», vastasi toinen vanki, »ovat tuossa nurkassa,
jos astut kaksi askelta oikealle. Ota ne ja syö terveydeksesi. Minulla
ei enää ole paljo apua maallisesta ruoasta.»

Dalgetty ei odottanut tämän tarjouksen toistamista, vaan koperoittuaan
ruoka-aineet käsiinsä rupesi muokkaamaan homehtunutta, mustaa
kauraleipää samalla hyvällä ruokahalulla, minkä olemme hänessä ennenkin
nähneet paremman ravinnon ollessa tarjona.

»Tämä leipä», mutisi hän, suu ihan täynnä, »ei ole paraimman makuista.
Vaan eipä se sentään ole paljoa huonompaa kuin mitä söimme kuuluisassa
Werbenin leirissä, missä urhokas Kustaavus Adolfus torjui päältään
kaikki mainion Tillyn rynnäköt, sen saman pelottavan vanhan Tilly-urhon,
joka oli jo ajanut kaksi kuningasta pellolle--nimittäin Böömin kuninkaan
Ferdinandin ja Tanskan kuninkaan Kristianin. Ja tästä vedestä, vaikka se
ei ole raikkaimpia, juon ryypyn toivottaen, että sinä veikkonen pian
pääsisit vapaaksi--tietysti minä myös--ja hartaasti haluisin, että tämä
vesi olisi renskaa taikka edes vaahtoharjaista Lyypekin olutta, jos ei
muun vuoksi, niin kumminkin tämän maljani kunniaksi.»

Sillä aikaa kun Dalgettyn kieli tällä tavoin oli täydessä toimessa,
kilpailivat hänen hampaansa sen kanssa ja tekivät pian lopun niistä
ruokavaroista, jotka hänen vankeuskumppaninsa hyväntahtoisuus tai
huolimattomuus olivat jättäneet hänen ahmittavakseen. Täytettyään
tehtävänsä hän verhosi itsensä viitallaan ja istahti vankihuoneen
nurkkaan, missä seinät olivat molemmin puolin hänelle tukena--sillä
»karmituoleja», niin hän sanoi, »olen aina pitänyt erittäin mukavina».
Näin istuen hän rupesi tutkistelemaan vankeustoveriaan.

»Kunnon ystäväni», sanoi hän, »meidän molempien pitäisi likemmin
tutustua, koska meillä nyt on yksi ruoka ja yksi vuode. Minä olen Dugald
Dalgetty, Drumthwacketin herra ja niin edespäin, majuri kuninkaan puolta
pitävässä irlantilaisrykmentissä ja korkean sekä mahtavan herran,
Montrosen kreivin, täksi tilaisuudeksi määräämä lähettiläs.--Virkappa
nyt, mikä sinun nimesi lienee?»

»Siitä tiedosta ei teille olisi paljon apua», vastasi harvapuheisempi
kumppani.

»Olkoon se minun asiani», sanoi soturi.

»No, sama se,--Ranald Mac Eagh on nimeni--se merkitsee Ranald Sumun
poika.»

»Sumun poika!» ihmetteli Dalgetty. »Pilkkoisen pimeyden poika, se olisi
mielestäni sopivampi. Mutta, Ranald, koska se on nimesi, kuinka sinä
oletkaan joutunut pyövelin pääkortteeriin asujaksi? Se tahtoo sanoa:
mikä piru on sinut saattanut tänne?»

»Kova onneni ja rikokseni», vastasi Ranald. »Tunnetteko Ardenvohrin
ritarin?»

»Kyllä minä sen kunnioitettavan herran tunnen», vastasi Dalgetty.

»Tiedättekö, missä hän nyt on?» kysyi Ranald vielä.

»Hän pitää tänä päivänä paastoa Ardenvohrissa», vastasi kapteeni, »että
huomenna jaksaisi oikein ahmia täällä Inveraryssä; ja jos niin sattuisi,
ettei hän sitä aikomustaan toteuta, niin minun maallinen orjuuteni ei
tule kestämään enää kovin kauan.»

»Viekää hänelle sitten se sana, että mies, joka on hänen pahin
vihollisensa ja hänen paras ystävänsä, pyytää häneltä puolustusta.»

»Soisinpa, totta puhuen, että minun vietäväni sanoma olisi vähemmän
kaksimielinen», vastasi Dalgetty. »Herra Duncan ei ole niitä miehiä,
joiden kanssa on hyvä käydä arvoituksille.»

»Pelkurimainen saksilainen», virkkoi vanki, »sano hänelle, että minä
olen se kaarne, joka viisitoista vuotta takaperin iski hänen linnaansa
ja niihin kalliisiin pantteihin, mitkä hän oli sinne jättänyt--että minä
olen se metsämies, joka kalliolta löysi sudenpesän ja hävitti
pojat--että minä olen sen parvikunnan päällikkö, joka eilen viisitoista
vuotta takaperin äkkiarvaamatta ryntäsi Ardenvohrin linnaan ja surmasi
hänen neljä lastansa.»

»Totta puhuen, kunnon ystäväni», sanoi Dalgetty, »jos se on paras syysi
pyytää herra Duncanin suosiota, niin minä katsoisin edullisimmaksi apua
pyytäessäni olla sitä mainitsematta. Sillä minä olen havainnut, että
luontokappaleetkin vimmastuvat sille, joka väkivaltaisesti pitelee
niiden sikiöitä, saatikka sitten kristityt, järjellä varustetut ihmiset,
joiden lapsille on pahaa tehty. Mutta saisinko luvan kysyä, kävittekö
linnan kimppuun Drumsnab-nimiseltä kukkulalta, joka minun arvatakseni on
sen heikoin kohta, jollei suojaksi rakenneta etuvarustusta.»

»Me kiipesimme ylös kalliolle pajuista sekä muista vesoista tehtyjen
tikapuiden avulla», kertoi vanki. »Yksi liittomiehemme ja heimolaisemme,
joka oli palvellut kuusi kuukautta Ardenvohrin linnassa, saadakseen
nauttia tämän yhden yön perinpohjaista kostoa, veti tikapuut ylös.
Tarhapöllöt huusivat ympärillämme, kun siellä riipuimme taivaan ja maan
keskivälillä; nousevan meren aallot pauhasivat kallion juurta vastaan ja
paiskasivat veneemme palasiksi--mutta ei yhdenkään miehen sydän
masentunut. Päivän koittaessa nähtiin vain verta ja kekäleitä, missä
päivän laskiessa oli ollut rauhaa ja iloa.»

»Se oli kelpo 'camisado' (yöllinen rynnäkkö), sen myönnän, Ranald Mac
Eagh. Se oli sangen taitavasti keksitty ja jokseenkin taitavasti toimeen
pantu vehe. Mutta minä olisin kuitenkin mieluummin ahdistanut linnaa
tuolta pieneltä kukkulalta, nimeltä Drumsnab. Mutta te, Ranald, käytte
sotaa sangen huvittavalla, säännöttömällä, skyytiläisellä tavalla, joka
on jokseenkin samankaltainen kuin turkkilaisten, tatarilaisten sekä
muiden Aasian kansain sodankäynti.--Mutta syy, veliseni, ja aihe tähän
sotaan--teterrima causa (kauhistava syy), niin sanoakseni? Selitä se,
Ranald!»

»Mac Aulayt ja muut läntiset heimokunnat olivat meitä ahdistaneet»,
kertoi Ranald, »niin ettemme enää saaneet rauhaa omilla maillamme.»

»Ahaa!» sanoi Dalgetty. »Muistelen minäkin kuulleeni hiukan puhuttavan
tuosta asiasta. Ettekö pistäneet leipää ja juustoa suuhun miehelle,
jolla ei ollutkaa vatsaa, minne voisi muonavaroja tallettaa?»

»Vai olette siis kuullut siitä», virkkoi Ranald, »kuinka me kostimme
ylpeälle metsänkaitsijalle?»

»Muistan kuulleeni», sanoi Dalgetty, »eikä siitä olekaan kovin pitkä
aika. Olipa se lysti pilanteko, kun mätitte leipää kuolleen miehen
päähän, vaikka se sentään oli vähän liian hurjaa ja julmaa käydäksensä
laatuun sivistyneiden ihmisten kesken, siitä puhumatta, että se oli
hyvän ruoka-aineksen pilaamista. Minä olen piirityksissä ja leireissä,
Ranald, ollut semmoisissa tilaisuuksissa, jolloin elävä sotamies olisi
halunnut itselleen sitä leipäpalaa, jonka te tuhlasitte hengettömään
pääkalloon.»

»Herra Duncan karkasi meidän kimppuumme», jatkoi Mac Eagh, »ja veljeni
tapettiin--hänen päänsä oli pantu märkänemään juuri sille vallille,
jolle kapusimme--minä vannoin kostavani enkä ole koskaan jättänyt koston
valojani täyttämättä.»

»Olkoon niin», sanoi Dalgetty, »ja kosto onkin suloista herkkua, sen
myöntänee jokainen totinen soturi. Mutta sitä en saa päähäni, millä
muotoa tämä juttu taivuttaisi herra Duncania sinun puolestasi puhumaan.
Ja jos hän siitä yltyy puhumaan sun puolestasi, niin hän pyytänee, ettei
markiisi vain hirttäisi eli ripustaisi sinua ilman muuta, vaan käskisi
murtaa jäsenesi teilaten auran vannaalla tai kuolettaa sinut toisella
kidutuksen lajilla. Jos sinuna olisin, Ranald, niin en olisi
tietävinänikään herra Duncanista, vaan pitäisin salaisuuteni ja lähtisin
rauhallisesti tästä maailmasta hirsipuun tietä, niinkuin
esivanhempasikin ennen sinua lienevät menetelleet.»

»Mutta kuule, vieras», jatkoi vuorelainen. »Ritari Duncanilla,
Ardenwohrin herralla, oli neljä lasta. Kolme tapoimme puukoilla, mutta
neljäs jäi henkiin. Ja suuremmaksi iloksi olisi hänelle saada kiikuttaa
tuota neljättä, elävää lasta polvillansa kuin teilillä kiduttaa näitä
vanhoja luitani, jotka eivät paljoakaan huolisi hänen pahimmasta
vimmastansa. Yksi sana, jos minä sen lausun, muuttaisi hänen paasto- ja
katumuspäivänsä kiitos-, ylistys- ja pitopäiväksi. Voi, sen tunnen
omankin sydämeni tunteista! Kalliimpi minulle on Kenneth lapsi, joka
Avon-joen varrella pyytelee perhosia, kuin muut kymmenen poikaani, jotka
mätänevät maassa taikka ovat ilman lintujen nokittavina.»

»Arvattavasti», jatkoi Dalgetty, »ne kolme sievää poikaa, jotka eilen
näin tämän kylän torilla päästään ripustettuina niinkuin ilmassa
kuivatettavat kolja-kalat, olivat hieman sinun omaisiasi?»

Kesti vähän aikaa ennenkuin vuorelainen vastasi kovasti liikutetulla
äänellä: »He olivat minun poikiani, vieras,--he olivat minun
poikiani!--verta minun verestäni--lihaa mmm lihastani!--nopeat
jaloiltaan--pettymättömiä ampujia--eikä heitä ollut kukaan vihollinen
voittanut, ennenkuin Diarmid'in pojat ylivoimalla saivat heidät
kukistetuiksi! Mitä minä haluankaan pitempää elämää, kun he ovat
kuolleet? Ei juurten repiminen voi tuntua vanhasta kannosta niin
kipeältä, kuin sen vihreiden lehväin karsiminen tuntui. Mutta minun
pitää kasvattaa Kenneth kostajaksemme, vanhan kotkan pitää opettaa
poikansa iskemään vihollisiin. Hänen tähtensä tahtoisin lunastaa henkeni
ja vapauteni sillä, että ilmoitan salaisuuteni Ardenvohrin herralle.»

»Helpommin saat sen halusi täytetyksi», virkkoi kolmas ääni puheeseen
sekaantuen, »jos sen ilmoitat minulle.»

Kaikki Skotlannin vuorelaiset ovat taikauskoisia. »Ihmiskunnan
vihollinen on täällä!» huusi Ranald Mac Eagh pystyyn kavahtaen. Hänen
kahleensa kilahtivat, kun hän nousi ja vetäysi niin kauas kuin suinkin
siitä paikasta, mistä ääni kuului. Hänen säikähdyksensä tarttui hieman
myös kapteeni Dalgettyyn, joka yritti jonkinlaisella eri kielistä
sekoitetulla mongerruksella lukea kaikkia pirunmanauksia, mitä ikinä oli
kuullut, mutta ei yhdestäkään muistanut enempää kuin pari sanaa.

»In nomine Domini» (Herran nimeen), niinkuin meillä oli tapana sanoa
Mareschal-kollegiossa--»santissima madre di Dios» (pyhin Jumalan emonen),
niinkuin espanjalainen puhuu--»alle guten Geister loben den Herrn»
(Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa), lausuu autuas Taavetti kuningas,
tohtori Lutheruksen saksalaisen käännöksen mukaan--»

»Lopettakaa jo manauksenne», virkkoi taas sama ääni. »Vaikka olen
oudolla tavalla ilmestynyt luoksenne, olen minä kuitenkin kuolevainen
ihminen samoin kuin tekin, ja minun apuni voi olla teille hyödyksi tässä
pulassanne, jos ette hylkää neuvojani.»

Näin puhuessaan vieras siirsi syrjään varjostimen salalyhdyltä, jonka
hämärässä valossa Dalgetty töintuskin eroitti, että heidän seuraansa
tällä ihmeellisellä tavalla karttunut puhuja oli pitkä mies ja puettu
samaan vaateparteen kuin Argylen markiisin passarit. Kaikkein ensiksi
vilkaisi Dalgettyn silmä vieraan jalkoihin; mutta niissä ei näkynyt
sorkkaa, joka Skotlannin tarujen mukaan kuuluu paholaiselle, eikä myös
Saksan saduissa hänen tunnusmerkikseen mainittua hevoskaviota. Kapteenin
ensi kysymys kuului, millä keinoin vieras oli heidän luoksensa tullut?

»Sillä», sanoi hän, »olisihan noiden ruostuneiden telkimien vingahdus
kuulunut, jos ovea olisi avattu. Ja jos te olette tullut sisään avaimen
reiästä, niin ei teitä, hyvä herra, sovi kirjoittaa mihinkään elävien
miesten rykmenttiin, olipa teidän ulkomuotonne minkänäköinen tahansa.»

»Sen asian pidän salassa», vastasi tuntematon, »siksi kun olette omien
salaisuuksienne ilmaisemisella ansainneet sen tietää. Saattaapa
tapahtua, että minä päästän teidätkin ulos samasta paikasta, mistä itse
pääsin sisään.»

»Sitten se ei voi olla avaimen reikä», virkkoi kapteeni Dalgetty, »sillä
haarniskani tarttuisi varmaan kiinni, jos kypäräni kenties pujahtaisikin
läpi. Ja mitä salaisuuksiin tulee, ei minulla ole yhtään omaa ja varsin
vähän muille kuuluvia. Mutta virkkakaa, mitä salaisuuksia teitä haluttaa
kuulla. Taikka puhuakseni niillä sanoilla, joita professori Snufflegreek
Mareschal-kollegiossa tavallisesti käytti: Puhu, että sinut tuntisin.»

»Teidän kanssanne ei minulla ole ensiksi tekemistä», vastasi vieras,
kääntäen lyhtynsä, niin että se täydesti valaisi hurjannäköistä,
laiharaajaista Mac Eaghia, joka kykki aivan nurkan perällä, yhä vielä
epäillen, olisiko tulija elävä olento.

»Minä olen, veikkoseni», virkkoi vieras vähän lauhkeammalla äänellä,
»tuonut sinulle parempaa ravintoa. Vaikka sinun täytyisikin huomenna
kuolla, eihän se estä, että tänä iltana saat elää iloisesti.»

»Ei suinkaan--ei millään muotoa», vastasi kapteeni Dalgetty, kohta
ruveten tyhjentämään sitä pientä vakkaa, jonka vieras oli tuonut
viittansa alla. Vuorelainen puolestaan, joko pelosta tai ylenkatseesta,
ei huolinut tuoduista hyvistä herkuista.

»Saas tästä, veikkonen!» virkkoi kapteeni, joka oli jo lopettanut ison
palan vasikanpaistia ja nyt heilautti viinipulloa. »Mikä onkaan sun
nimesi, hyvä ystäväni?»

»Murdoch Campbell, hyvä herra», vastasi vieras, »passari Argylen
markiisin palveluksessa ja toisinaan myös vanginvartijan apulaisen viran
hoitaja.»

»Saas tästä sitten vielä kerta, Murdoch», sanoi Dalgetty, »minä juon sun
terveydeksesi, mainiten sinua omalla ristimänimelläsi paremman onnen
vuoksi. Tämä viini tuntuu olevan Calcavellaa. No, veikkoseni Murdoch,
uskallanpa sanoa, että sinä ansaitsisit itse vanginvartijan viran, koska
näyt monta vertaa paremmin kuin päällysmiehesi ymmärtävän, minkälaisessa
ruuassa onnettomuuteen joutuneita kunnon herroja tulee pitää. Leipää ja
vettä! Hyi häpeä hänelle! Johan se, Murdoch, olisi saattanut markiisin
vankihuoneen pahaan maineeseen. Mutta minä näen, että sinä tahtoisit
puhutella tätä ystävääni Ranald Mac Eaghia. Älä huoli minusta; minä otan
vakan tuohon nurkkaan ja takaan, että leukani pitävät semmoista kalinaa,
ettei korvani kuule teidän puheestanne mitään.»

Tästä lupauksestaan huolimatta kuunteli soturi kuitenkin toisten puhetta
niin tarkkaan kuin saattoi, taikka hänen omilla sanoillaan puhuen »hän
hörkisti korvansa niinkuin Kustaavus kuullessaan avaimen narisevan
viljahinkalon lukossa.» Ja vankihuone olikin niin pieni, että hän aivan
helposti saattoi kuulla seuraavan keskustelun:

»Huomaatko, Sumun poika», virkkoi Murdoch »ettei sinua tästä paikasta
päästetä, paitsi kun hirteen viedään?»

»Ne, jotka olivat minulle rakkaimmat», vastasi Mac Eagh, »ovat jo
menneet samaa tietä.»

»Et siis huoli tehdä mitään», kysyi taas vieras, »joka voisi estää sinua
heitä seuraamasta?»

Vanki väänsi itseänsä kahleissaan, ennenkuin vastasi.

»Paljon tekisin», virkkoi hän viimein, »en oman henkeni tähden, vaan sen
pantin vuoksi, jonka jätin Strathawenin laaksoon.»

»Ja mitä sinä tekisit, päästäksesi sen hetken katkeruutta maistamasta?»
kysyi jälleen Murdoch. »Minusta on yhdentekevä, mistä syystä tahdot sitä
välttää.»

»Minä tekisin kaikki, mitä ihminen voi tehdä, jos kuitenkin saan
säilyttää ihmisen nimen.»

»Ihmiseksikö itseäsi sanot», pitkitti kysyjä, »sinä, joka olet tehnyt
pedon töitä?»

»Niin sanon», vastasi rosvo. »Minä olen semmoinen ihminen kuin
esi-isänikin--me olimme lampaita, maatessamme rauhanviittaan
peitettyinä--se viitta ryöstettiin meiltä, ja nyt soimaatte meitä
pedoiksi. Antakaa meille takaisin mökkimme, jotka olette polttaneet,
lapsemme, jotka olette surmanneet, leskemme, jotka olette nälkään
näännyttäneet--kerätkää hirsipuista ja leileistä meidän sukumme
raadellut ruumiit ja valjenneet kallot--herättäkää heidät jälleen eloon
iloksemme, niin tahdomme olla alamaisenne ja veljenne--vaan kunnes se
tapahtuu, olkoon surma ja veri ja molemminpuoliset pahanteot mustana
juopana välillämme!»

»Et siis tahdo mitään tehdä, millä saisit vapautesi?» virkkoi Murdoch.

»Mitä hyvänsä--paitsi jos pitäisi sanoa olevani sinun heimosi ystävä»,
vastasi Mac Eagh.

»Me halveksimme rosvojen ja cateran'ien (vuorelaississien) ystävyyttä»,
tiuskaisi Murdoch, »emmekä alentaisi itseämme niin halvoiksi, että siitä
huolisimme.--Mitä sinulta vaadin vapautesi lunastimeksi, on tieto siitä,
mistä löydetään Ardenvohrin ritarin tytär ja perillinen?»

»Että muka saisitte naittaa hänet jollekulle mahtavan herranne
kerjäläisserkulle», sanoi Ranald, »niinkuin Diarmidin pojilla on tapana.
Eikö Glenorquhyn laakso vielä tänäkin hetkenä huuda kostoa siitä, että
väkivallalla ryöstitte turvattoman lapsen, jota hänen sukulaisensa
olivat saattamassa kuninkaan hoviin? Eikös saattomiesten ollut pakko
kätkeä hänet padan alle, jonka ympärillä he taistelivat, kunnes ei
jäänyt ainoatakaan, joka olisi voinut sanan saattaa? Ja eikö tyttöä
sitten tuotu tähän kirottuun linnaan ja perästäpäin naitettu Mac Callum
Moren veljelle, ja eikö kaikki se tapahtunut hänen avarain alusmaittensa
vuoksi?»

»Ja jos se tarina olisikin totta», virkkoi Murdoch, »niin tyttö sai
paremman miehen kuin Skotlannin kuningaskaan olisi voinut hänelle
hankkia. Mutta tämä ei millään lailla kuulu asiaan. Herra Duncan
Campbellin tytär on meidän omaa sukuamme eikä mikään vieras. Ja kenellä
olisi parempi oikeus saada tieto hänen kohtalostaan kuin Mac Callum
Morella, heimokunnan päälliköllä?»

»Tämän päällikön puolestako te sitä tietoa vaaditte?» kysyi rosvo.
Markiisin palvelija nyökäytti päätään.

»Ettekä aio tehdä tytölle mitään pahaa?--Minä olen jo tehnyt sitä
hänelle yltäkyllin.»

»Ei mitään pahaa, niin totta kuin olen kristitty mies», vastasi Murdoch.

»Ja palkakseni saan henkeni ja vapauteni?» kysyi vielä Sumun Poika.

»Niin on sovittu», vakuutti vanginvartija.

»Tiedä sitten, että lapsi, jonka säälini säästi silloin kun hävitimme
hänen isänsä vahvan tornin, kasvatettiin heimokunnassamme ottolapsena,
kunnes heimokuntamme leppymätön verivihollinen, Allan Mac Aulay Verikäsi
ynnä Lennoxin ratsumiehet Menteithin perillisen johdossa teloittivat
meidät Ballenduthillin vuoriahteissa.»

»Joutuiko tyttö Allan Verikäden haltuun sinun heimokuntasi luultuna
tyttärenä? Sitten hänen verensä on punannut väkipuukon terää eikä
sanomasi ole semmoinen, joka voi pelastaa tuomitun henkesi.»

»Jos henkeni riippuu hänen elämisestänsä, niin se on täydessä turvassa»,
vastasi rosvo; »sillä tyttö elää vielä. Mutta henkeni riippuu
heikommasta siteestä--Diarmidin pojan häilyvästä lupauksesta.»

»Se lupaus ei petä», virkkoi vanginvartija, »kun vain voit näyttää
toteen, että tyttö on elossa, ja osoittaa, mistä hänet löydetään.»

»Darlinwarachin linnasta», sanoi Ranald Mac Eagh, »Annikka Lylen
nimellä. Usein ovat heimokuntalaiseni, käytyänsä jälleen omilla
metsillämme, kertoneet hänestä, eikä ole pitkä aika siitä, kun minäkin
omin vanhoin silmini hänet näin.»

»Sinäkö?» kummasteli Murdoch, »sinäkö, Sumun Lasten päällikkö, uskalsit
mennä niin likelle verivihollistasi?»

»Diarmidin poika, minä tein enemmänkin», vastasi rosvo. »Minä kävin itse
juhlasalissakin, puettuna harpunsoittajaksi Skianachin kolkoilta
rannoilta. Aikomukseni oli puukolla surmata Allan Verikäsi, jota meidän
heimokuntamme vapisten muistelee, ja sitten ottaa vastaan minulle
sallittu kohtalo. Mutta juuri kun käteni tapaili tikarin kahvaa, näin
Annikka Lylen. Hän helisti harppuansa ja rupesi laulamaan muutamaa Sumun
Lasten laulua, jonka oli oppinut meidän keskellämme asuessansa. Tässä
laulussa kuului rakkaan asuntomme, metsän vihreäin lehtien suhina, ja
virtammekin siinä kohisivat vesiänsä syösten. Käteni ei tavannutkaan
tikaria; silmieni lähteet sulivat, ja koston hetki oli mennyt.--Ja nyt,
Diarmidin poika, virka, enkö ole pääni lunnaita maksanut?»

»Olet kyllä», vastasi Murdoch, »jos juttusi on tosi. Mutta minkä
todistuksen voit siitä antaa?»

»Olkaa vieraina miehinä, taivas ja maa!» huusi rosvo; »hän jo katsoo,
millä keinoin pääsisi sanansa siteistä!»

»Ei suinkaan», virkkoi Murdoch. »Jokainen lupaus täytetään, niin pian
kuin varmaan näen, että olet minulle totta puhunut.--Mutta onpa mulla
myös pari sanaa sanottavana vankeuskumppanillesi.»

»Mesikieli, myrkkymieli--aina mesikieli, myrkkymieli», mutisi vanki, ja
heitti itsensä pitkälleen vankihuoneen lattialle.

Sillä välin kapteeni Dalgetty, joka oli kuullut jokaisen sanan, mietti
itsekseen omia mietteitään asiasta. »Mitä, 'Zum Henker' (hittoja),
tuolla viekkaalla veitikalla lieneekään minulle puhumista? En minä tiedä
mitään juttua lapsesta, en omasta enkä vieraasta, jonka voisin hänelle
kertoa. Mutta antaapa hänen tulla--saakoon vähäisen kierrätellä, jos
tahtoo karata vanhan soturin selän taakse.»

Varuillansa, vaikka pelotonna, aivan kuin olisi peitsi kädessä seisonut
muurinaukkoa puolustamassa, Dalgetty siis odotti rynnäkön alkua.

»Te olette maailmaa kokenut mies, kapteeni Dalgetty», virkkoi Murdoch
Campbell, »ettekä voi olla tuntematta vanhaa skotlantilaista
sananlaskuamme 'gif-gaf' (lahja lahjasta), jota noudatetaan kaikissa
kansoissa ja kaikissa sotajoukoissa.»

»Pitäisi siis minulla olla joku vihi siitä», sanoi Dalgetty. »Sillä,
turkkilaisia lukuun ottamatta, ei ole Euroopassa monta valtaa, joita en
olisi palvellut. Ja välistä olen arvellut koettaa pientä sotaretkeä
Bethlem Gabor'in[30] tai janitsarien kanssa.»

»No, sitten te, joka olette niin kokenut ja ennakkoluuloista vapaa mies,
kohta ymmärtänette», virkkoi Murdoch, »kun sanon vapaaksipääsönne
riippuvan siitä, että suoraan ja totuuden mukaan vastaatte muutamiin
pieniin kysymyksiin niiden herrojen suhteen, joiden seurassa olette
ollut--millä kannalla heidän sotavarustuksensa ovat, kuinka suuri heidän
mieslukunsa, millä lailla väkeä palkataan, ynnä mitä ehkä tietänette
heidän sota-aikeistaan.»

»Kysytkö sitä ainoastaan uteliaisuutesi tyydyttämiseksi?» kysyi
Dalgetty; »siis ilman mitään muuta tarkoitusta?»

»Ilman yhtään mitään tarkoitusta», vastasi Murdoch. »Mitä heidän
sodankäyntinsä koskisi köyhään kurjaan, semmoiseen kuin minä!»

»Anna kuulla sitten kysyttäväsi», virkkoi kapteeni; »minä aion vastata
'peremptorie' (suorilla sanoilla).»

»Kuinkahan monta irlantilaista on tulossa Jaakko Graham'in, sen
kapinoitsijan, avuksi?»

»Luultavasti kymmenentuhatta», vastasi kapteeni Dalgetty.

»Kymmenentuhatta!» tiuskaisi Murdoch. »Tiedämmehän me, että tuskin
kaksituhatta laski maihin Ardnamurchanissa.»

»Tiedätpä sitten heistä enemmän kuin minä», virkkoi kapteeni Dalgetty
aivan huolettomasti. »Minä en vielä ole nähnytkään heitä mönsträyksessä
enkä edes aseet kädessä.»

»Ja kuinka monta vuorelaista lienee toivossa?» kysyi jälleen Murdoch.

»Niin monta kuin klanit vaan saavat liikkeelle», vastasi kapteeni.

»Te vastaatte kiertelemällä, herra», sanoi Murdoch. »Virkkakaa suoraan:
tokko heitä lienee viisituhatta miestä?»

»Noin sen paikoille», vastasi Dalgetty.

»Te panette henkenne alttiiksi, herra, kun näin laskette minun kanssani
pilaa», varoitti kysyjä. »Jos kerran vihellän, niin päänne riippuu ennen
kymmenen minuutin kuluttua laskusillassa kiinni.»

»Mutta puhuakseni suuni puhtaaksi, Murdoch veikko», sanoi kapteeni,
»onko sun mielestäsi järki-ihmisen tapaista kysellä meidän armeijamme
salaisuuksia minulta, joka olen ottanut pestin koko tämän sodan ajaksi?
Jos neuvoisin sinulle, millä keinoin Montrose helpommin olisi
voitettava, mihin sitten palkkani ja saatavani ja saaliinosani
joutuisivat?»

»Minä vakuutan teille», virkkoi Murdoch, »että teidän sotaretkenne, jos
olette vastahakoinen, alkaa ja samassa loppuukin marssilla tuon
mestauspölkyn luoksi, joka linnanportin vieressä seisoo tämmöisten
'landlauferien' (maankuljeksijain) varalta. Mutta jos rehellisesti
vastaatte kysymyksiini, voitte päästä minun--Argylen markiisin
palvelukseen.»

»Onko siinä palveluksessa kelpo palkka?» kysyi kapteeni Dalgetty.

»Hän maksaa teille kaksi sen vertaa, mitä teillä on palkkaa, jos menette
takaisin Montrosen luokse meidän asioitamme toimittamaan.»

»Soisinpa, että olisin sinut nähnyt, Murdoch, ennenkuin otin Montrosen
pestin», sanoi Dalgetty, joka näkyi mietiskelevän.

»Päinvastoin voin nyt antaa teille sitä paremmat ehdot», virkkoi
Murdoch, »aina tietysti siinä tapauksessa, että olette uskollinen.»

»Uskollinen, se on: teille, vaan petturi Montrosea kohtaan», vastasi
kapteeni.

»Uskollinen oikean uskon ja hyvän järjestyksen asialle», sanoi Murdoch,
»joka pyhittää jokaisen pettuuden, minkä sen hyödyksi ehkä teette.»

»Ja Argylen markiisi--jos minun tekisi mieli hänen palvelukseensa
ruveta--onko hän hyvä herra?» kysyi Dalgetty.

»Ei ole parempaa», vakuutti Murdoch.

»Ja antelias upseereillensa?» pitkitti kapteeni.

»Runsain käsi koko Skotlannissa», vastasi Murdoch.

»Luja ja rehellinen lupauksissaan?» jatkoi Dalgetty.

»Kunnian mies, jos kukaan elävistä aatelisherroista», sanoi markiisin
palvelija.

»Näin paljo hyvää en ole hänestä koskaan ennen kuullut», virkkoi
Dalgetty. »Sinä epäilemättä tunnet markiisin hyvin--taikka, pikemmin
olet varmaan markiisi itse!--Argylen herra», lisäsi hän, äkkiä karaten
valepuvussa tulleen herran kimppuun, »minä vangitsen teidät
maanpettuutenne tähden, Kaarle kuninkaan nimessä. Jos uskallatte huutaa
apua, niin väännän niskanne nurin.»

Tämä Dalgettyn hyökkäys oli niin äkillinen ja arvaamaton, että hän
helposti sai markiisin kaadetuksi vankihuoneen lattialle, jossa painoi
häntä vasemmalla kädellään maahan ja piti oikeaa kättä kaatuneen
kaulassa valmiina kuristamaan, niin pian kuin markiisi vähänkin
yrittäisi apua huutaa.

»Argylen herra», lausui hän, »nyt on minun vuoroni määrätä sovinnon
ehdot. Jos tahdotte neuvoa minulle salatien, jota tänne tulitte,
niin saatte pitää henkenne, sillä tavalla kuitenkin, että
rupeatte _locumtenens'ikseni_ (sijaisekseni)--niinkuin meillä
Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa--siksi kun vartijanne tulee
vankejansa katsomaan. Jos ette suostu, niin minä ensin kuristan
teidät--sen taidon opin muutamalta puolalaiselta heidukilta, joka oli
orjana palvellut sulttaanin seraljissa (palatsissa)--ja sitten haen
itselleni pääsötien.»

»Kavaltaja!» mutisi Argyle. »Palkitsetko hyvyyteni murhalla?»

»En hyvyyttänne, korkea herra», vastasi Dalgetty, »vaan tahdon ensiksi
opettaa teille, kuinka 'jus gentium' (kansainvälinen oikeus) kohtelee
kavaljeeria, joka passin turvassa on tullut teidän luoksenne. Ja
toiseksi tahdon osoittaa teille, että on vaarallista tarjota häpeällisiä
ehtoja kunnon soturille ja kiusata häntä luopumaan lipustansa, ennenkuin
hänen palvelusaikansa on loppunut.»

»Säästäkää henkeni», virkkoi Argyle, »niin teen mitä vaaditte.»

Dalgetty piti yhä edelleenkin kättään markiisin kaulassa, puristaen
pikkuisen, kun teki kysymyksensä, ja taas hellittäen sen verran, että
toinen saattoi vastata.

»Missä on salaovi tässä vankihuoneessa?» kysyi hän.

»Kohottakaa lyhty sitä nurkkaa kohti, joka on teistä oikealla puolella,
niin huomaatte laudan, joka peittää ovenraon», vastasi markiisi.

»Sen verta siitä.--Minne tuota käytävää myöten pääsee?»

»Omaan kamariini seinäverhon taakse», selitti maassa makaava
aatelisherra.

»Kuinka pääsen sieltä linnanportille?»

»Suuren salin etuhuoneen, passarien odotushuoneen, suuren
vartijatuvan----»

»Jotka kaikki ovat täpötäynnä sotamiehiänne, puoluelaisianne ja
palvelijoitanne?--Se ei millään muotoa kelpaa minulle, korkea
herra.--Eikö teillä ole mitään salatietä linnanportille, niinkuin tähän
vankihuoneeseen?--Olen ainakin Saksassa nähnyt semmoisia.»

»Olisihan salatie, joka käy kappelin kautta», sanoi markiisi, »ja se
alkaa minun kamaristani.»

»Ja mikä on tunnussana portilla?»

»Levin miekka», vastasi markiisi. »Mutta jos tahdotte luottaa
kunniasanaani, niin saatan teitä, vien teidät kaikkien vartijain sivutse
ja päästän täyteen vapauteen, antamalla teille passikirjan.»

»Minä ehkä luottaisin teihin, korkea herra, jos ei kaulassanne jo
näkyisi mustelmia sormieni pidosta.--Niinkuin asian laita nyt on, beso
los manos a usted' (suutelen käsiänne), espanjalaisten tavalla kiittäen.
Mutta voittehan minulle sentään antaa passikirjankin--onko kamarissanne
kirjoitusneuvoja?»

»On, ja valmiita passejakin, ainoastaan allekirjoitusta vailla. Minä
tulen kanssanne sinne», virkkoi markiisi, »kohta paikalla.»

»Se olisi liika kunnia minunlaiselleni miehelle», sanoi Dalgetty. »Te
saatte, korkea herra, jäädä tänne kunnon ystäväni, Ranald Mac Eaghin
haltuun. Sallikaa siis, olkaa niin hyvä, että hinaan teidät semmoiseen
paikkaan, mihin hänen kahleensa ulottuvat.--Kunnon Ranald, näethän,
kuinka asiamme laita nyt on. Epäilemättä keksin jonkun keinon
päästääkseni sinut vapaaksi. Sillä välin tee sinä, niinkuin nyt näet
minun tekevän. Laske kätesi näin tämän korkean ja mahtavan herran
henkitorvelle, hänen kauluksensa alle; ja jos hän rupeaisi kiskomaan
itseänsä irti tai huutamaan, niin purista vaan, kelpo Ranaldini, miehen
tavalla. Vaikka hän menisi 'ad deliquium', se on, Ranald, pyörryksiin,
eipä haittaa, koska hän aikoi vielä kovemmin pidellä meidän molempien
kurkkuja.»

»Jos hän hiiskahtaa taikka liikahtaa», vakuutti Ranald, »saa hän surman
kädestäni.»

»Se on oikein, Ranald--oikein sukkelasti sanottu. Älykäs ystävä, joka
puolenkin sanan ymmärtää, on koko miljoonan arvoinen!»

Näin jätettyään markiisin uuden liittolaisensa haltuun Dalgetty painoi
vipua, ja salaovi lensi auki, eikä se kääntyessään narahtanut
hiukkaakaan: niin hyvin olivat saranat tasoitetut ja voidellut. Oven
toinen puoli oli varustettu vahvoilla telkimillä ja salvoilla, joista
riippui pari avainta, arvattavasti kahleitten aukaisemista varten. Kapea
käytävä, joka kohosi paksun linnanseinän sisustaa myöten, päättyi
viimein, niinkuin markiisi aivan toden mukaan oli tiedoksi antanut,
Argylen oman kamarin seinäverhon taustaan. Tämmöiset käytävät olivat
tavallisia vanhoissa paroonilinnoissa; niitä myöten saattoi linnanherra,
muinaisen Dionysios tyrannin tavalla, käydä kuuntelemassa vankiensa
keskinäisiä puheita taikka, jos mielensä teki, valepuvussa heitä
katsomassa, jollainen juoni oli tällä kertaa kuitenkin päättynyt Mac
Callum Morelle vähemmän hupaisella tavalla. Tiedusteltuansa ensin, eikö
kamarissa olisi ketään, ja nähtyänsä, ettei ollut estettä, astui
kapteeni sisään. Kiireesti hän kaappasi käteensä passinkaavan, joita
pöydällä oli useampia, ynnä myös kirjoitusneuvot. Otettuansa sen lisäksi
markiisin tikarin ynnä uutimista silkkinuoran, hän astui jälleen alas
vankiluolaan, josta hänen hetkisen ovella kuunnellessaan kuului
markiisin puoleksi kuristettu ääni. Argyle lupaili Mac Eaghille suuria
palkintoja, jos tämä sallisi hänen huutaa apua.

»En, vaikka antaisitte koko metsän täynnä otuksia--en, vaikka antaisitte
tuhannen nautaa», vastaili rosvo. »En, vaikka antaisitte kaikki ne maat,
joita joku Diarmidin poika ikinä on hallinnut, en sittenkään rikkoisi
sanaani, jonka annoin tuolle rautapaita-miehelle!»

»Ja rautapaita-mies», virkkoi Dalgetty, sisään astuen, »on siitä
sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, Mac Eagh, ja suuren
kiitollisuuden velkaan joutuu myös tämä korkea herra. Mutta ensin hänen
pitää tähän passikirjaan kirjoittaa majuri Dugald Dalgettyn ja hänen
oppaansa nimet, muuten hän luultavasti itse saa passin toiseen
maailmaan.»

Markiisi kirjoitti salalyhdyn valossa, mitä soturi käski.

»Ja nyt, Ranald, riisu päällysvaatteesi», virkkoi Dalgetty, »minä
tarkoitan: anna lanne plaidisi. Siihen kääritään nyt tämä Mac Callum
More, ja hänestä tehdään vähäksi aikaa Sumun Lapsi.--Ei, hyvä herra,
meidän pitää peittää päännekin huppuun, ollaksemme varmat siitä, ettette
ajattomalla ajalla rupea kiljumaan.--Kas niin, nyt hän on tarpeeksi
kääritty--kädet alas, taikka jumaliste puhkaisen teiltä sydämen omalla
tikarillanne! Noin, minä en sido teitä halvemmalla kuin silkkinuoralla,
niinkuin säätynne vaatiikin.--Kas niin, nyt hän pysyy kiinni siksi, kun
joku tulee auttamaan. Jos hän on käskenyt meille myöhäisen päivällisen,
Ranald, niin hän saa nyt siitä itse kärsiä. Mihin aikaan, kelpo Ranald
veikkoseni, vanginvartija tavallisesti kävi?»

»Ei koskaan ennen, kuin aurinko on laskenut lännen laineisiin», sanoi
Mac Eagh.

»Sitten, veikkoseni, meillä on kolme tuntia aikaa», virkkoi varovainen
kapteeni. »Sillä välin ryhtykäämme toimiin, niin että saamme sinut
vapaaksi.»

Ensi työksi tarkastettiin nyt Ranaldin kahleita. Ne avattiin yhdellä
niistä avaimista, jotka riippuivat salaoven takapuolella luultavasti
siksi tarpeeksi, että markiisi saattaisi, milloin tahtoi, vartijaa
kutsumatta päästää pois tai toiseen paikkaan kuljettaa jonkun vangin.
Rosvo ojensi kangistuneet raajansa suoriksi ja harppasi ulos
vankihuoneesta, tuntien vapaaksi päässeen pyörryttävää iloa.

»Ota sinä tämän korkeasukuisen vankimme passaripuku», käski kapteeni
Dalgetty. »Pane se päällesi ja seuraa kintereilläni».

Rosvo totteli. He astuivat salarappusia ylös, teljettyänsä vankihuoneen
oven jäljestään, ja saapuivat onnellisesti markiisin kamariin.



NELJÄSTOISTA LUKU.


    Tass' ov' on, tässä portaat--mikä sitten?
    Mut ketä kuolo varma uhkaa maalla,
    Se vähä kysyy moista joutavaa
    Kuin karttaa, kompassia--merellen
    Hän lähtee vaikka ilman lietsaria.

    Brennowalt'in murhenäytelmä.

»Katsoppa nyt, Ranald, missä tuo kappeliin viepä salakäytävä lienee»,
käski kapteeni; »minä sill'aikaa vähän silmäilen näitä kaluja tässä.»

Näin sanoen hän koppasi toisella kädellään vihkon Argylen salaisimpia
papereita, toisella kukkaron täynnä kultaa komean kaapin laatikosta,
joka oli auki, ikäänkuin houkutellen ottamaan. Ei hän myöskään jättänyt
ottamatta miekkaa ja pistooleja ruutisarvineen, luotipusseineen, jotka
riippuivat huoneen seinällä. »Tietoja ja saalista», virkkoi kokenut
soturi, nämä kalut taskuunsa pistäen, »on jokaisen kunnon kavaljeerin
velvollisuus ottaa, edelliset päällikkönsä, jälkimmäinen omaksi
tarpeeksi. Tämä miekka on Anterus Ferraran tekemä, ja pistoolit paremmat
omiani. Mutta rehellinen vaihtokauppa ei ole rosvon työtä. Sotureita ei
saa toimittaa hengenhätään ilmaiseksi, herra Argylen markiisi.--Mutta
hiljaa, hiljaa, Ranald. Viisas Sumulainen, minne nyt aiot?»

Aika olikin hillitä Mac Eaghin hankkeita. Sillä kun ei salakäytävä
tahtonut kohta löytyä, ei Ranald nähtävästi malttanut kauemmin odottaa,
vaan tempaisi miekan ja kilven käsiinsä, ja oli juuri menossa suurta
salia kohti. Epäilemättä hänellä oli aikomuksena raivata itselleen
aseilla tie kaikkien vastustajien läpi.

»Seis, jos pidät hengestäsi lukua», kuiskutti Dalgetty, kopaten hänet
kiinni. »Meidän pitää, jos mahdollista, olla kuulumattomissa. Pankaamme
sentähden tämä ovi lukkoon, että he luulisivat Mac Callum Moren tahtovan
olla yksinään.--Ja nyt annas kun katselen missä tuo salakäytävä olisi.»

Useammin paikoin seinäverhnjen taustaa katseltuansa kapteeni viimein
keksikin salaisen oven ja sen takana kiertoportaat, joiden alapäässä oli
toinen ovi, epäilemättä kappeliin aukeneva. Mutta aika suuri oli
Dalgettyn kummastus ja suuttumus, kun hän tämän toisen oven takaa kuuli
papin äänen täydessä saarnatoimessa.

»Sentähden se viekastelija», virkkoi hän, »käskikin meidän mennä tätä
salatietä. Tekisipä suuresti mieleni palata takaisin ja leikata hänen
kaulansa poikki!»

Dalgetty avasi oven kuitenkin hyvin hiljaa; siitä he pääsivät
rautaristikolla varustetulle parvelle, missä markiisin oli tapana istua.
Verhot oli vedetty umpeen, arvattavasti siksi, että luultaisiin hänen
olevan jumalanpalveluksessa läsnä, vaikka hän kävisikin muualla
maallisilla askareillaan. Nyt ei ollut ketään tässä aitiossa, sillä
markiisin perhe--semmoinen oli sen ajan suurellinen tapa--istui kirkossa
toisella parvella, joka oli vähän alempana suuren herran omaa
istuinpaikkaa. Asian näin ollen uskalsi kapteeni Dalgetty kätkeä itsensä
markiisin aitioon, jonka oven hän lukitsi huolellisesti.

Eipä liene koskaan (vaikka se väite tosin on uskalias) kuunneltu saarnaa
maltittomammalla mielellä ja vähemmällä hartaudella kuin tätä, ainakin
mitä yhteen kuulijoista tulee. Kapteeni tunsi jotakin pitkällisen
kuolemantuskan tapaista kuullessaan, kuinka pappi sanoi
_kuudenneksitoista--seitsemänneksitoista--kahdeksanneksitoista--ja
lopuksi_. Mutta ei mitään luentoakaan (luennoiksi saarnoja silloin
sanottiin) kestä ijankaikkisesti. Saarna siis viimein loppui, ja pappi
katsoi vielä tarpeelliseksi syvään kumartaa peitetylle aitiolle päin,
aavistamatta ketä hän sillä kumarruksellaan kunnioitti. Kiireisestä
hajaantumisesta päättäen eivät markiisin palvelijatkaan tainneet katsoa
äskeistä tointansa paljoa hauskemmaksi kuin hätääntynyt kapteeni
Dalgetty. Suuri joukko heistä, ollen vuorelaisia, olisikin voinut
puolustuksekseen vetää sen seikan, etteivät ymmärtäneet ainoatakaan
sanaa pappismiehen puheesta, he kun kuuntelivat hänen opetustansa Mac
Callum Moren nimenomaisesta käskystä, ja näin he olisivat tehneet,
vaikka olisi turkkilainen _imam_ ollut saarnaamassa.

Mutta vaikka seurakunta oli näin kiireesti hajonnut, viipyi pappi yhä
vielä kappelissa ja asteli edestakaisin sen gootilaisten kaarikupujen
alla. Hän näkyi vielä mietiskelevän äskeistä puhettansa taikka kenties
valmistavan toista ensi kerraksi. Niin rohkea kuin Dalgetty olikin, jäi
hän nyt kuitenkin kahden vaiheelle, mitä tekisi. Mutta aika oli
täpärällä, ja joka kuluva heti teki heidän karkunsa keksimisen
mahdollisemmaksi sillä tavoin, että vanginvartija kenties sattuisi
käymään vankihuoneessa tavallista aikaisemmin ja silloin näkisi vankien
vaihtuneen. Vihdoin, kuiskauksella käskettyänsä Ranaldia, joka piti
silmällä kaikkia hänen liikkeitään, tulemaan jäljestä ja olemaan hiljaa,
astui kapteeni Dalgetty hyvin huolettoman näköisenä alas niitä rappusia
myöten, jotka veivät aitiosta kappelin pääosaan. Vähemmin kokenut
retkeilijä olisi yrittänyt kiirehtiä pappismiehen sivutse siinä
toivossa, että voisi päästä huomaamatta. Mutta ymmärtäen, kuinka
ilmeiseen vaaraan hän joutuisi, jollei se yritys onnistuisi, astui
kapteeni totisena suoraan pappia kohden, joka käveli alttarin edessä.
Kypäräänsä kohotettuaan ja kohteliaasti kumarreltuaan hän arveli mennä
edemmäksi. Mutta siitäkös hän hämmästyi, kun tunsi saarnamiehen juuri
samaksi papiksi, jonka seurassa oli Ardenvohrissa syönyt päivällistä!
Pianpa hän kuitenkin tointui hämmästyksestä ja ennätti kääntyä
puheellaan papin puoleen, ennenkuin tämä sai suutaan auki. »En
tahtonut», lausui hän, »lähteä tästä kartanosta, ennenkuin olisin
teille, suuriarvoinen herra pastori, lausunut nöyrimmät kiitokseni siitä
saarnasta, jota tänä iltana olette suonut meidän nauttia.»

»Enpä huomannutkaan, arvoisa herra», virkkoi pappi, »että te olitte
kirkossa.»

»Herra markiisi», selitti Dalgetty, »on ollut niin armollinen ja suonut
minulle sen kunnian, että sain istua hänen omassa aitiossaan.» Sen
kuullessaan kumarsi pappi syvään, sillä hän tiesi, että semmoista
kunniaa ei ollut tapana suoda muille kuin sangen korkeasukuisille
herroille. »Minulla on ollut se kohtalo, herra pastori», jatkoi
kapteeni, »vaeltelevan elämäni ajalla, että olen saanut kuulla
saarnaajia kaikellaisista lahkokunnista--esimerkiksi lutherilaisia,
evankelilaisia, reformeerattuja, kalvinilaisia ja niin edespäin--mutta
en ole ikinä kuullut mitään teidän saarnanne vertaista.»

»Nimittäkää sitä luennoksi, korkeasti kunnioitettava herra», muistutti
pappi; »sillä niin on meidän kirkkokunnassamme tapana sitä nimittää.»

»Olkoonpa luento taikka saarna», virkkoi Dalgetty, »se oli, yläsaksan
kielellä puhuen, 'ganz vortrefflich' (aivan erinomainen). Enkä tahtonut
lähteä tästä paikasta, ellen olisi teille tunnustanut, mitä liikutuksia
sydämessäni on tuntunut opettavaisen lukemisenne aikana; ja myös, kuinka
kipeästi minuun koskee, että eilen pöydässä näytti siltä, kuin olisin
laiminlyönyt sen kunnioituksen, joka teidän kaltaisellenne miehelle
tulee.»

»Voi! hyvä herra», sanoi pappi, »tässä maailmassa kohtaamme toisiamme
niinkuin kuolon varjon laaksossa tietämättä kuka sattuu kanssamme
yhteen. Eipä tosiaan ole kummeksimista, että toisinaan loukkaamme
semmoisiakin, joille osoittaisimme kaikkea mahdollista kunniaa, jos
heidät tuntisimme. Totta puhuen, herra, olisin pikemmin luullut teitä
jumalattomaksi ilkiöksi kuin näin hurskaaksi mieheksi, miksi teidät nyt
näen, mieheksi, joka suurelle Herralle osoittaa kunniaa myös hänen
halvimmankin palvelijansa persoonassa.»

»Se on aina minun tapani, oppinut herra», vastasi Dalgetty, »sillä
ikimuistettavan Kustaavus Adolfuksen palveluksessa--mutta minä kai
häiritsen mietteitänne»----asiainhaarain täpäryys sai tällä kertaa
voiton hänen halustaan puhua Ruotsin kuninkaasta.

»Ette suinkaan, hyvä herra», sanoi pappi. »Mimmoinen olikaan,
virkkakaapa, tapa tuolla mainiolla kuninkaalla, jonka muisto on niin
kallis jokaiselle protestanttilaissydämelle?»

»Herra, rummut käskivät rukoukselle sekä aamuin että illoin yhtä
säännöllisesti kuin paraatille. Ja jos joku sotamies tervehtimättä astui
rykmentinpapin sivutse, sai hän siitä hyvästä tunnin aikaa istua ratsain
puuhevosen selässä. Mutta hyvästi nyt, herra--minun täytyy, Argylen
markiisin passin mukaan, paikalla lähteä täältä».

»Viipykää kuitenkin vielä hetkinen, hyvä herra», pyysi pappi. »Eikö
olisi mitään, jolla voisin osoittaa kunnioitustani kuuluisan Kustaavus
Adolfuksen oppilasta ja niin älykästä saarnataidon ymmärtäjää kohtaan?»

»Ei mitään», vastasi kapteeni, »paitsi jos neuvoisitte minulle suorimman
tien portille--ja jos olisitte niin hyvä», lisäsi hän rohkeasti, »ja
käskisitte jonkun palvelijan viedä hevosenikin sinne. Se on tummanharmaa
ruuna--kutsukaa sitä Kustaavuksen nimellä, niin se hörkistää korviaan.
Sillä minä en tiedä, missä täällä on talli, eikä oppaani», hän katsahti
Ranald'iin, »puhu englanninkieltä.»

»Kiireesti lähden toimittamaan asianne», sanoi pappi, »ja tienne käy
tuon syrjäisen käytävän kautta.»

»No, Jumalan kiitos, että olet niin itserakas!» mutisi kapteeni
itsekseen. »Pelkäsinpä jo, että täytyisi marssia täältä pois ilman
Kustaavusta.»

Linnan pappi avustikin saarnakyvyn erinomaista tuntijaa niin hartaasti,
että muuan palvelija toi hevosen valmiiksi satuloittuna matkaa varten,
sill'aikaa kun Dalgetty puhutteli laskusillan vartijoita, näytti
passiansa ja lausui tunnussanan. Toisessa paikassa olisi kapteenin
äkillinen esiintyminen irrallaan sen perästä, kun hänet kaikkein nähden
oli vankeuteen viety, luultavasti herättänyt epäluuloa ja aiheuttanut
kyselyjä. Mutta markiisin upseerit ja palvelijat olivat tottuneet
herransa umpisalaisiin vehkeilemisiin; he eivät siis arvelleet mitään
muuta kuin että kapteeni oli päässyt vapaaksi herran omasta toimesta ja
saanut häneltä jonkin salaisen käskyn toimitettavaksi. Siinä luulossa ja
kuultuansa häneltä tunnussanankin he päästivät kapteenin estämättä
kulkemaan.

Dalgetty ratsasti hitaasti Inveraryn kylän kautta, ja rosvo astui
kantopoikana hevosen vieressä. Kun he kulkivat hirsipuun sivutse,
katsahti vanha mies siinä riippuviin ruumiisiin ja väänsi käsiään. Tämä
katsahdus ja liike kestivät vaan hetken aikaa, mutta ilmaisivat
sanomatonta tuskaa. Kohta jälleen toinuttuaan Ranald kuiskasi sivumennen
jotakin eräälle niistä naisista, jotka Rizpan, Aiantyttären, tavalla
näkyivät surren valvovan läänitysherran vääryyden ja julmuuden uhrien
lähellä. Nainen vavahti sen äänen kuultuansa; mutta samassa hän jälleen
kokosi ajatuksensa ja vastasi vähäisellä päännyökkäyksellä.

Dalgetty jatkoi kulkuansa ulos kylästä, ollen kahden vaiheella, pitikö
hänen koettaa vuokrata tai väkisin ottaa joku vene ja mennä järven
poikki vai tunkeutua metsään ja sinne kätkeytyä takaa-ajajilta.
Edellisessä tapauksessa olisivat markiisin airolaivat, jotka lojuivat
rannassa valmiina lähtöön, pitkät purjeraa'at tuulta myöten kääntyneinä,
epäilemättä kohta lähteneet jäljestä, ja miten hän voisi toivoa
vuorelaisten tavallisella kalaveneellä pääsevänsä niitä pakoon? Ja jos
hän valitsisi jälkimmäisen keinon, niin olisi myös kovin epätietoista,
voisiko hän autioilla, tuntemattomilla erämailla saada elatusta ja
kätköpaikan. Kylä oli hänen takanaan; mutta mille suunnalle hänen nyt
oli kääntyminen hyvään turvaan päästäksensä, siitä ei hän tietänyt
mitään päättää. Niinpä hän jo alkoi huomata, että Inveraryn
vankikomerosta karkaamalla, niin ihmeellinen kuin se yritys olikin, hän
oli suorittanut vaikeasta tehtävästään vaan helpoimman osan. Ja jos hän
uudestaan joutuisi vangiksi, ei hänen kohtalostaan enää ollut mitään
epäilystä. Sillä siitä väkivallasta, mitä hän oli tehnyt niin mahtavalle
ja kostonhimoiselle miehelle, ei voinut tulla muuta rangaistusta kuin
viipymätön surma. Hänen pyöritellessään päässään näitä tuskastuttavia
ajatuksia ja luodessaan ympärilleen katseita, jotka selvästi kuvastivat
kahden vaiheella oloa, kysyi Ranald Mac Eagh yht'äkkiä: »Mitä tietä te
aiotte matkustaa?»

»Sepä, kunnon kumppanini», vastasi Dalgetty, »juuri onkin se kysymys,
johon en keksi vastausta. Tosiaan alan arvella, Ranald, että meille
olisi ollut parempi, jos olisimme malttaneet pysyä mustan möykyn ja
vesiruukun ääressä siksi, kunnes herra Duncan olisi tullut, jonka olisi
täytynyt, oman kunniansa tähden, vähän taistella minun puolestani.»

»Saksilainen», vastasi Mac Eagh, »älä sure sitä, että olet vaihtanut
vankikomeron häijyn löyhkän taivaan raittiiseen ilmaan. Ja ennen
kaikkea, älä kadu, että olet auttanut yhtä Sumun Pojista. Anna minun
opastaa itseäsi, niin panen pääni pantiksi, että pelastut.»

»Voitko saattaa minut ehein nahoin noiden vuoristojen kautta takaisin
Montrosen sotajoukon luokse?» kysyi Dalgetty.

»Voin», vastasi Mac Eagh. »Ei ole elävää miestä, jolle kaikki
vuoritiet, luolat, laaksot, viidakot ja loirot ovat niin tutut kuin
Sumun Lapsille. Muut matelevat tasaisia teitä, järvien ja jokien rantoja
myöten, mutta meidän ovat tiettömien vuorien jyrkät ahteet, erämaan
purojen lähtökohdat. Kaikkine verikoirineenkaan Argyle ei voi seurata
jälkiämme niitä pääsemättömiä paikkoja myöten, joiden kautta teidät
opastan.»

»Sanotko niin, kelpo Ranald?» vastasi Dalgetty, »Pötki eteenpäin sitten.
Sillä eipä, totta puhuen, laivamme suinkaan pääse pulasta oman
lietsaamiseni avulla.»

Rosvo astui siis metsiin, jotka ympäröivät linnaa useamman virstan
alalla. Hän kulki niin kiireesti, että Kustaavuksen piti kaiken aikaa
ravata rivakasti, ja teki niin monta mutkaa ja polvea, että kapteeni
Dalgettyltä pian katosi kaikki tieto siitä, missä hän oli, ja kaikki
tunto ilman suunnista. Viimein loppui polku, joka vähitellen oli käynyt
yhä vaivaloisemmaksi, kokonaan viidakkoon ja vesakkoon. Kosken
pauhaaminen kuului likeltä; maa oli tässä paikoittain louhikkoa,
paikoittain rämettä, ja joka paikassa paha hevosella kulkea.

»Mitä, paholaisen nimessä», kirosi Dalgetty, »tässä teemme? Nyt kai
täytyy, pelkään mä, erota Kustaavuksestani.»

»Älkää huoliko hevosestanne», vastasi rosvo, »kyllä sen saatte pian
takaisin.»

Näin sanottuaan hän vihelsi hiljaa, ja samassa pujahti esille pieni
poika vesakosta aivan kuin metsän peto. Hän oli puoleksi vaatetettu
ruutuisella tartani-kankaalla, puoleksi alasti, laiha ja nälkää
kärsineen näköinen. Päälaen ja kasvojen ainoana suojana päiväpaistetta
ja pahaa säätä vastaan olivat hänen omat takkuiset hiuksensa, jotka oli
nahkahihnalla kokoonsidottu. Ja tuimasti tuijoittelevat, harmaat silmät
näyttivät miltei täyttävän kymmenen sen vertaa sijaa kasvoissa, mitä
niille on tavallisesti suotu ihmisen ulkomuodossa.

»Antakaa hevosenne pojalle», virkkoi Ranald Mac Eagh; »siitä riippuu
henkenne.»

»Voi, voi!» valitti tuskastunut soturi. »_Hheu!_ niinkuin meillä
Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa. Täytyykö minun jättää Kustaavus
tuommoisen tallirengin haltuun?»

»Oletteko hullu, kun näin kulutatte aikaa turhaan?» tiuskaisi opas.
»Olemmeko nyt ystävien mailla, jotta saatte pitää hevoselle
jäähyväispuheita niinkuin omalle veljellenne? Sanoinhan minä, että
saatte sen takaisin. Mutta vaikka ette saisikaan enää ikinä nähdä tuota
luontokappaletta, eikö kuitenkin henki ole kalliimpi parastakin tamman
synnyttämää varsaa?»

»Sekin on aivan totta, kunnon ystäväni», huokasi Dalgetty. »Mutta jospa
tietäisit Kustaavuksen kelvollisuuden ja kaikki, mitä me yhdessä olemme
tehneet ja kokeneet!--Kas, kuinka se vielä kääntää päätänsä,
katsahtaakseen minuun!--Pidä sitä hyvin, kelpo pöksytön ystäväiseni,
niin saat hyvän juomarahan.» Näin hän puhui nuhisten hiukan, kun piti
huolensa niellä, ja kääntyi sitten pois sydäntä särkevästä näystä,
seuratakseen oppaansa jälkiä.

Tämä seuraaminen ei ollut leikintekoa; se vaati pian suurempaa nopeutta
kuin kapteeni Dalgettyssä olikaan. Aivan ensi harppauksellaan sen
perästä, kun hän oli ratsustaan eronnut, solahti hän, saaden vain
sivumennen hieman apua muutamasta riippuvasta oksasta ja maasta esille
pistävästä juuresta, kahdeksan jalan verran suoraan alas, keskelle
puroa, jonka reunaa myöten Sumun Poika jo asteli ylöspäin. Suuret kivet,
joiden yli he kompastellen astuivat--vesakot, joiden läpi oli
pujoteltava--kalliot, joiden toista kylkeä piti suurella työllä ja
vaivalla kiivetä ylös ja sitten toiselta kyljeltä yhtä vaivaloisesti
laskeutua--kaikki nämä ja monet muutkin esteet voitti kepeäjalkainen,
puolialaston vuorelainen niin helposti ja nopeasti, että Dalgetty häntä
oikein ihmetteli ja kadehti. Sillä kapteeni itse, jota rasittivat hänen
kypäränsä, haarniskansa ynnä muut rautavarustuksensa, puhumattakaan
raskaista ratsassaappaista, tuli viimein ihan uuvuksiin ponnistuksista
ja matkan vaivaloisuudesta. Hän istuutui kivelle huoahtamaan ja rupesi
selittämään Ranald Mac Eagh'ille, mikä eroitus oli _expeditus_
(ainoastaan aseilla varustettuna) ja _impeditus_ (kaikellaisia
matkatarpeita kantaen) kulkemisella, niinkuin näitä sotataitoon kuuluvia
sanoja oli selitetty Mareschal-kollegiossa, Aberdeenissa. Vuorelaisen
ainoa vastaus oli se, että hän laski kätensä soturin käsivarrelle ja
viittasi taaksepäin sinne, mistä kävi tuuli. Dalgetty ei eroittanut
mitään, sillä yö oli juuri joutumassa ja he seisoivat pimeän vuorirotkon
pohjassa. Vihdoin kuului hänenkin korviinsa selvästi, vaikka kaukaa,
suuren kellon vongahteleminen.

»Se», sanoi hän, »lienee varmaan hätäkello--'Sturmglocke', saksalaisten
puheen mukaan.»

»Se soittaa kuolemaanne», vastasi Ranald, »jos ette jaksa seurata minua
vielä vähän edemmäksi. Joka kerta, kun se kello on vongahtanut, on joku
kelpo mies heittänyt henkensä.»

»Oikein, Ranald, luotettava ystäväni», virkkoi Dalgetty; »en voi
kieltää, että se kohtalo pian saattaa tulla minunkin osakseni. Minä olen
niin perin uuvuksissa--kun näet, niinkuin äsken selitin, olen
'impeditus'; sillä 'expeditus' ollen en pitäisi jalan astumisesta
enemmän lukua kuin pillin vihellyksestä. Sentähden lienee parasta, että
kätken itseni johonkin näistä pensaista ja makaan siinä hiljaa,
odotellen sitä kohtaloa, minkä Jumala minulle suonee. Pidä sinä, kunnon
ystäväni Ranald, vaan huolta itsestäsi ja jätä minut onneni
nojaan--niinhän myös Pohjoismaiden Leijona, ikikuuluisa Kustaavus
Adolfus, muistossa ijäti pysyvä sotaherrani (josta sinäkin, Ranald,
varmaan jotakin tiedät, vaikket olisi kenestäkään muusta kuullut) sanoi
Frans Albertille, Saksi-Lauenburgin herttualle, kun hän kuolinhaavan
saatuansa kaatui Lytzenin kentälle. Ja älä sentään kokonaan epäile
pelastustani, Ranald, sillä olenhan minä Saksassakin ollut yhtä pahoissa
pulissa--varsinkin muistan, että onnettomassa Nördlingenin
tappelussa--jonka perästä menin toiseen palvelukseen----»

»Jos käyttäisitte isänne pojan keuhkojen voimaa tämän pojan
pelastamiseksi pulasta sen sijaan, että sitä turhaan kulutatte joutaviin
tarinoihin», virkkoi Ranald, joka nyt jo suuttui kapteenin
lörpötyksistä, »taikka jos liikuttaisitte jalkojanne yhtä nopeasti kuin
kieltänne, niin kenties vielä voisitte tänä iltana laskea päänne verestä
tahraantumattomalle alustalle.»

»Onpa siinä puheessa hiukkanen sotataidon tapaista», vastasi kapteeni,
»vaikka kyllä sinä koko hurjasti ja loukkaavasti puhuttelet korkeaa
upseeria. Mutta mielestäni on parasta antaa tämmöiset vallattomuudet
anteeksi marssilla oltaessa; sallitaanhan semmoisessa tilaisuudessa
julkijumalatontakin vapautta kaikkien kansojen sotaväelle. Ja nyt, jatka
virkatointasi, Ranald veikkoseni, sillä henkeäni ei nyt enää ahdista;
taikka selvemmin puhuakseni: _i prae, sequar_ (käy edeltä, minä
seuraan), niinkuin meillä oli Mareschal-kollegiossa tapa sanoa.»

Sumun Poika, joka oli enemmän liikkeistä kuin sanoista käsittänyt, mitä
kapteeni tarkoitti, rupesi taas kulkemaan uraansa luonnonvainun
tapaisella, pettymättömällä tarkkuudella pitkin kaikellaisia
maanlaatuja, vaivaloisimpia ja epätasaisimpia, mitä voi ajatella.
Kapteeni Dalgetty kompuroitsi raskaissa saappaissaan, huoaten
säärysrautojensa, rautakinnastensa, rautapaitansa ja selkävaruksensa
painon alla--mainitsemattakaan häränvuotaista röijyä, joka hänellä oli
kaikkien noiden rautojen alla--ja kaiken aikaa tarinoiden
suorittamistaan urhotöistä, vaikkei Ranald häntä vähääkään kuunnellut.
Näin hän seurasi opastansa hyvän matkaa edemmäksi. Mutta äkkiä kuului
tuulenpuolelta kolea haukunta, ikäänkuin metsäkoiran, joka vainuskelee
jälkeä.

»Musta koira!» sanoi Ranald, »jonka ääni ei ole milloinkaan ennustanut
hyvää Sumun Lapsille, kirottu olkoon se narttu, joka sinut poiki! Joko
olet jäljillämme! Mutta myöhästyitpä sentään, musta pimeyden hurtta, ja
metsäkauris on jo päässyt laumansa luokse.»

Näin sanottuaan hän vihelsi hyvin hiljaa ja sai samallaisen, yhtä
hiljaisen vastauksen sen vuorisolan yläpäästä, jota myöten he olivat jo
jonkun aikaa nousseet. Jouduttaen askeleitansa he saapuivat kukkulalle,
missä kuu, joka nyt oli noussut kirkkaana ja valoisana, näytti
Dalgettylle kymmenkunnan tai tusinan vuorelaismiestä ja saman verran
vaimoja sekä lapsia. He tervehtivät Ranald Mac Eaghia niin
riemastuneina, että kapteenin oli helppo arvata heidän epäilemättä
olevan Sumun Lapsia. Kokouspaikka oli aivan heidän nimensä ja
elämänlaatunsa mukainen. Se oli jyrkkä vuorenhuippu, jonka ympäri
kierteli kaitainen, vaivaloinen polku, ja tämä oli monessa kohdassa
alttiina ampumatulelle heidän nykyiseltä asemaltaan.

Ranald puhui kiireesti muutamia innokkaita sanoja heimokuntalaisilleen,
minkä perästä he yksitellen tulivat puristamaan Dalgettyn kättä, ja
vaimot, tuntien vielä hartaampaa kiitollisuutta, oikein sysivät
toisiansa, pyrkien suutelemaan hänen vaatteensa helmoja.

»He vannovat teille uskollisuutta», selitti Ranald Mac Eagh,
»palkitaksensa sitä ystävän työtä, jonka tänä päivänä olette meidän
heimollemme osoittanut.»

»Jo riittää, Ranald», vastasi soturi, »jo riittää--sano heille, että
kätten puristaminen ei ole minulle mieleen--se hämmentää
sotapalveluksessa sekaisin kaikki säädyt ja arvot. Ja mitä kinnasten,
käsivarrenvarusten ja muiden sellaisten kalujen suutelemiseen tulee,
niin muistan, mitä ikikuuluisa Kustaavus Adolfus sanoi, kun hän
Nürnbergin katuja ratsastaessaan sai kansalta tuommoisia epäjumalallisia
kunnianosoituksia--ja kuitenkin hän oli paljo paremmin ne ansainnut kuin
minun kaltaiseni köyhä, vaikka kunniallinen soturi. Hän kielsi heitä:
Jos näin palvelette minua jumalana, ken tietää, eikö Jumalan kosto pian
todista, että olen vaan kuolevainen ihminen?--Vai niin, tässäkö
paikassa, arvaan ma, aiot tehdä vainoojillemme vastarintaa, Ranald?
_Voto a Dios_, espanjalaisen tavalla puhuen--onpa tämä sangen sievä
asema--sievimpiä asemia pienelle parvikunnalle, mitä palvelusaikanani
olen nähnyt--ei yksikään vihollinen voi tulla polkua myöten likemmäksi
joutumatta kanuunain ja pyssyjen eteen.--Mutta kuules, Ranald, uskottava
kumppanini, eihän teillä lienekään kanuunia, enkä myös näe pyssyä
kellään näistä pojista. Totta puhuen, en siis voi käsittää, millä
ampumakeinoilla aiot suojella tätä vuorisolaa, ennenkuin käsikahakka
alkaa.»

»Esi-isiemme aseilla ja miehuudella», sanoi Mac Eagh ja huomautti
kapteenille, että hänen miehensä olivat varustetut joutsilla ja
nuolilla.

»Joutsilla ja nuolilla!» huudahti Dalgetty. »Ha, ha, haa! Onko Robin
Hood'in ja Pikku Jussin aika tullut takaisin! Joutsilla ja nuolilla! No,
miksei yhtähyvin kangaspuilla, niinkuin Goliatin aikana! Voi sentään,
että Dugald Dalgettyn, Drumthwacketin herran, piti eläissänsä nähdä
miesten tappelevan joutsilla ja nuolilla!--Sitä ei ikimuistettava
Kustaavus olisi koskaan uskonut--eikä myös Wallenstein--eikä
Butler--eikä Tilly-ukko.--No hyvä, Ranald, eihän kissalla ole muuta
paitsi kyntensä--koska joutset ja nuolet ovat tässä ainoana keinona,
käyttäkäämme niitä niin hyvin kuin mahdollista. Mutta kun minä en yhtään
ymmärrä, kuinka tarkkaan ja kuinka pitkälle tämä vanhanaikuinen tykistö
ampuu, täytyy siis sinun itse ne asettaa, miten paraiten taidat, oman
pääsi mukaan. Sillä että minä rupeaisin komentajaksi--jonka viran muuten
olisin mielelläni ottanut, jos taistelisitte kristittyjen miesten
aseilla--siitä ei voi tulla puhettakaan, koska aiotte sotia
nuoliviinillä varustettujen numidialaisten tavalla. Tahdon sentään ottaa
kohta alkavaan kahakkaan osaa pistooleillani, koska pyssyni
valitettavasti jäi kiinni Kustaavuksen satulaan.--Kiitoksia, kost'
jumala sulle», jatkoi hän, kääntyen muutaman vuorelaisen puoleen, joka
tarjosi hänelle jousta; »Dugald Dalgetty voi sanoa itsestään, niinkuin
oppi Mareschal-kollegiossa:

    Non eget Mauris jaculis, nec arcu,
    Nec venenatis gravida sagittis,
                     Fusce, pharetra[31]

mikä merkitsee----»

Ranald Mac Eagh sai nyt jälleen, niinkuin ennenkin kerran,
soturilörppömme vaikenemaan sillä, että nykäisi häntä hihasta ja
viittasi alas vuorisolaa myöten. Verikoiran haukunta läheni
lähenemistään, ja samalla kuului useampain, koiran jäljessä kulkevien
miesten ääniä; he huhuilivat toisillensa, kun joskus olivat hajonneet
kulkunsa kiireessä taikka tarkemmin tutkiessaan tien vieressä olevia
vesakoita. Selvästi kuului, että he joka hetki tulivat likemmäksi. Mac
Eagh ehdotti sillä välin, että kapteeni Dalgetty riisuisi päältään
raskaat rautavaruksensa, luvaten, että naiset kuljettaisivat ne hyvään
kätköpaikkaan.

»Älä pahaksi pane, veikkonen», sanoi Dalgetty; »mutta niin ei ole tapana
ulkomaan sotapalveluksessa. Muistan, kuinka ikikuuluisa Kustaavus
nuhteli Suomen ratsurykmenttiä ja otti siltä patarummut pois
rangaistukseksi siitä, että miehet olivat omin luvin jättäneet
haarniskansa kuormastovaunuihin ja marssivat ilman. Eikä sitten enää
kuulunut patarumpujen pärinää mainion rykmentin etupäässä, ennenkuin se
oli Leipzigin kuuluisassa tappelussa osottanut kerrassaan miehuullista
kuntoa. Ja se rangaistus pysyy aina muistossani, samoin kuin myös tämä
ikikuuluisan Kustaavus Adolfuksen lause: 'Siitä minä voin nähdä,
rakastavatko upseerini minua, jos he panevat haarniskansa päälleen;
sillä jos upseerini saavat surmansa, kuka sitten johtaa sotamieheni
voittoon?'--Kuitenkaan, Ranald veikkonen, ei se estäisi minua riisumasta
raskaanlaisia saappaita jalastani, jos näet saan jotkin muut jalkineet
sijaan. Sillä en uskalla kehua jalkapohjiani niin koviksi, että ne
kestäisivät ohdakkeita, risuja ja piikiviä kuten näkyy olevan teidän
miestenne laita.»

Hetken kuluttua kapteeni sai jalkansa irroitetuiksi vastuksellisista
tupistaan ja niiden sijaan metsäkauriinnahoista tehdyt pieksut, jotka
muuan vuorelainen hänen hyväkseen veti omista jaloistaan; ja tämä vaihto
tuntui Dalgettystä sangen suurelta helpoitukselta. Hän antoi Ranaldille
sen neuvon, että tämä lähettäisi pari, kolme miestä vähän alemmaksi
vuorisolaan tiedustelemaan ja hiukan pitentääkseen sotarintamaansa
asettaisi kaksi joutsimiestä kummallekin kyljelle etuvartijoiksi; mutta
samassa ilmoitti koiran läheinen haukunta, että takaa-ajajat olivat jo
vuorisolan alapäässä. Kaikki olivat nyt hiljaa kuin haudassa; sillä
kapteeni Dalgettykin, vaikka muulloin suuri lörppö, tiesi hyvin, kuinka
tärkeätä on olla ääneti.

Kuu valaisi heidän luokseen ylenevää epätasaista polkua ynnä niitä
esille pistäviä kallioita, joiden välitse tämä polku kierteli;
paikoittain olivat pensaat ja vaivaiset puut, jotka kallion raoissa
saivat juurilleen elatusta, esteenä kuun valolle ja varjostivat kallion
jyrkkää reunaa ja rinnettä. Alempana oli tiheä viidakko peittynyt aivan
mustaan pimeyteen, näöltään melkein kuin hämärästä häämöittävä meri
aaltoineen. Tämän pimeyden povesta, ihan jyrkänteen alta, kuului yhä
välistä koiran hirmuinen haukunta monikertaisena kajahdellen ympäristön
metsistä ja kallioista. Välistä taas tuli syvä äänettömyys, eikä
kuulunut muuta kuin sen pienen purosen loiskinaa, joka osaksi syöksyi
jyrkän kallion reunalta, osaksi hiljemmin kulkien pyrki ulkonevia särmiä
myöten laakson pohjaan. Kuului myös miesten ääniä, jotka alhaalla
puhelivat hiljaa keskenään. Näytti siltä, kuin vainoojat eivät vielä
olisi keksineet kukkulalle viepää kaitaista polkua, taikka jos olivat
sen keksineet, eivät oikein tietäisi, pitikö sille poiketa. Sillä
semmoinen yritys oli kovin vaarallinen siihen nähden, että valo oli niin
hämärä, kun myös oli epätietoista, eikö ylhäällä voisi olla vastarintaa.

Viimein kuitenkin ilmestyi ihmisen hahmo; kohoten alhaalta pimeyden
peitosta vaaleaan kuutamoon se alkoi varovasti ja hitaasti astua
kallioista polkua ylöspäin. Miehen ulkopiirteet näkyivät niin selvään,
ettei ainoastaan vuorelaisen ruumis ollut nähtävänä, vaan myös pitkä
pyssy hänen kädessään ynnä sulkatupsu, joka oli lakin koristuksena.--
»_Tausend Teuflen!_ (tuhannen pirua)--vielä minä kiroon, vaikka elämäni
loppu on jo niin likellä!» noitui kapteeni, kuitenkin aivan hiljaa.
»Mikä meidät nyt perii, kun he ovat tuoneet pyssyjä meidän joutsiamme
vastaan?»

Mutta juuri kun vihollinen oli joutunut ulkonevalle kalliolle,
vuorisolan keskivälille, ja seisahtuen viittasi alhaalla olijoita
tulemaan jäljestään, läksi erään Sumun Pojan joutsesta nuoli viuhahtaen
ja iski mieheen niin kuolettavan haavan, että hän pelastusta
yrittämättäkään horjahti ja putosi siltä kalliolta, jolla seisoi,
suinpäin pimeyden poveen. Vastaan sattuvat vesat raksahtivat, hänen
ruumiinsa romahti raskaasti pohjaan; ja sitten kajahti kauhistuksen ja
hämmästyksen huuto hänen seuralaistensa rinnoista. Sumun Lapset, joita
tämä ensimmäinen voitto oli rohkaissut saman verran kuin pelästyttänyt
takaa-ajajia, vastasivat kovalla, kimakalla riemukiljunnalla. He
näyttelivät itseänsä kallion reunalla, hurjasti karjuen ja liikkeillään
uhkaillen, ja koettivat näillä tempuilla osottaa vihollisille sekä
miehuuttansa että myös suurta lukuansa ja asemansa lujuutta. Kapteeni
Dalgettykaan, vaikka oli sotia kokenut mies, ei voinut hillitä itseään,
vaan kavahti seisaalleen ja huusi kuuluvammalla äänellä kuin varovaisuus
olisi sallinut: »_Carocco_, veikkonen! sanoo espanjalainen. Eläköön
joutsi! Jos nyt tahdot totella vähäistä sotataitoani, niin käske yksi
rivi eteenpäin ja anna heidän asettua----»

»_Sassenach_ (saksilainen)!» huusi muuan ääni alhaalta, »tähdätkää
saksilaissoturiin! Minä näen hänen rintahaarniskansa kiiltävän». Kolme
pyssyä laukaistiin yht'aikaa. Yksi luoti kilpistyi rapsahtaen vahvasta
haarniskasta, joka oli jo monta kertaa ennenkin pelastanut uljaan
kapteenin hengen; toinen luoti lävisti vasemman säären suojana olevan
rautapellin ja kaatoi kapteenin maahan. Ranald koppasi hänet kohta
syliinsä ja kantoi taaemmaksi kallion reunalta, jolla aikaa kapteeni
surullisesti valitti: »Ainahan minä sanoin ikimuistettavalle
Kustaavukselle ja Wallensteinille ja Tillylle ynnä muille sotaherroille,
että minun vähän ymmärrykseni mukaan säärysraudatkin pitäisi tehdä niin
vahvoiksi, että kestäisivät luodin.»

Pari, kolme gaelinkielistä sanaa lausuen Mac Eagh heitti haavoitetun
miehen naisten hoitoon, jotka olivat hänen pienen sotajoukkonsa takana.
Sitten hän yritti lähteä takaisin taisteluun, mutta Dalgetty pidätti
häntä, tarttuen kovasti kiinni hänen plaidiinsa. »En tiedä, mikä loppu
tästä tullee--mutta ole niin hyvä ja saata Montroselle se sanoma, että
minä kuolin niinkuin ikimuistettavan Kustaavuksen seuralaisen sopii--ja
muista varoa, kun tästä vahvasta paikasta lähdet, vaikka saisitkin ajaa
pakenevaa vihollista takaa, jos voitto alkaisi kallistua teidän
puolellenne--ja--ja--»

Nyt teki verenvuoto Dalgettyn hengityksen vaikeaksi ja näön hämäräksi.
Sitä seikkaa käytti rosvo hyväkseen, sai viittansa helman irti kapteenin
kädestä ja pisti sijaan naisen vaatteen, josta haavoitettu nyt piti
lujasti kiinni. Sillä keinoin näet Dalgetty luuli saavansa rosvon
kuuntelemaan niitä neuvoja sodankäynnistä, joita yhä tulvaili hänen
suustansa, niin kauan kuin hengenahdistus salli, vaikka ne vähitellen
kävivät yhä katkonaisemmiksi. »Ja veikkonen, muista, että asetat
pyssymiehesi niiden rivien edelle, jotka ovat varustetut peitsillä,
Lochaberin kirveillä ja kahden käden sivallettavilla miekoilla.--Pitäkää
paikkanne, rakuunat, vasemmalla kyljellä!--Mitä arvelinkaan
sanoa?--Niin, Ranald, kun mielinet ruveta peräytymään, niin pistä
muutamia pyssynsytyttimiä puiden oksiin kiinni--silloin näyttää,
ikäänkuin viidakko olisi täynnä pyssymiehiä.--Mutta enpä
muistanut--eihän teillä olekaan pyssyjä eikä haarniskoita--ainoastaan
joutsia nuolineen--joutsia nuolineen, ha, ha, haa.»

Kapteeni vaipui maahan voimatonna, jaksamatta hillitä sitä naurua, jonka
nuo muinaisaikaiset aseet hänenlaisessaan uudenaikaisessa sotauroossa
herättivät. Kauan aikaa kesti, ennenkuin hän jälleen tointui
pyörtymyksestään. Siksi aikaa jättäkäämme hänet Sumun Tyttärien hoitoon,
jotka toimessaan osoittautuivat yhtä lempeiksi ja huolellisiksi kuin
ulkonäöltään olivat raakoja ja inhoittavia.



VIIDESTOISTA LUKU.


    Vaan petoksesta puhtaana
    Jos sanas säilyvi,
    Sun kuuluisaks' on saattava
    Kynäni, miekkani.

    Mä jaloin, suurin urhotöin
    Sun käskys toimitan.
    Sun laakerilla seppelöin,
    Ja aina rakastan.

    Montrosen värssyt.

Meidän täytyy nyt, vaikka mieltä pahoittaa, jättää urhokas kapteeni
Dalgetty haavoistaan paranemaan tai kuolemaan, miten sallimus lienee
määrännyt; sillä nyt pitää pikimmälti katsastaa Montrosen sotatoimia,
jotka kyllä sietäisivät arvokkaammankin kirjan ja paremman
historioitsijan. Ennen mainittujen päällikköjen avulla ja varsinkin
Murray'den, Stewart'ien ynnä muiden Atholen kreivikunnan klanien tultua
lisää hänellä oli pian koossa pari, kolme tuhatta vuorelaista, joihin
yhdistetyiksi hänen myös onnistui saada Colkitton johdossa lähenevät
irlantilaiset. Paikka, missä Montrose viimein sai tämän pienen voimansa
kokoon, oli Strathearn, Perthshiren vuoriston rajalla; ja sieltä hän
sitten uhkaili mainitun kreivikunnan pääkaupunkia.

Mutta eivätpä vihollisetkaan olleet valmistumatta häntä vastaanottamaan.
Argylen markiisi kulki vuorelaisineen idästä päin irlantilaisten
jäljissä ja oli väkivaltaisesti peloittaen tai muuten kehoittaen saanut
kokoon armeijan, joka oli melkein tarpeeksi suuri käydäksensä Montrosen
kimppuun. Alangoillakin oltiin varuillaan syistä, jotka mainittiin tämän
kertomuksen alussa. Kuusituhatta miestä jalkaväkeä ja kuusi-,
seitsemäntuhatta ratsumiestä, joka armeija jumalattomasti otti itselleen
nimeksi _Jumalan sotajoukko_, oli kiireesti kerääntynyt Fifeshirestä,
Angusshirestä, Perthshirestä ynnä muista läheisistä kreivikunnista.
Paljoa vähempi voima olisi entisinä aikoina, vieläpä edellisen kuninkaan
hallitessa, riittänyt alangoille suojaksi peloittavampaakin
vuorelaisrynnäkköä vastaan kuin niiden, jotka nyt olivat koolla
Montrosen johdettavina. Mutta asian laite oli viime puolen vuosisadan
kuluessa kummallisella tavalla muuttunut. Skotlannin alankolaisten
entinen sotajärjestys oli tavallaan Makedonian falangin kaltainen.
Heidän jalkaväkensä seisoi taajana joukkona, pitkillä peitsillä
varustettuna, jonka läpi senaikuisten ritarienkin, vaikka heillä oli
kelpo ratsut ja täysi rautapuku, oli mahdoton päästä. Helppo on siis
ymmärtää, että vuoriston jalkamiehet, joilla oli vaan miekkoja
käsikahakkaa varten, mutta vähän ampuma-aseita eikä yhtään tykkiä, eivät
voineet järjestymättömällä hyökkäyksellään murtaa semmoista
sotarintamaa.

Tämä sotatapa muutti kuitenkin suuresti luonnettaan, kun Skotlannin
alankojen sotaväessä ruvettiin käyttämään pyssyjä; sillä nämä aseet,
ollen vielä painetilla varustamattomia, tekivät kyllä kaukaa peloittavan
vaikutuksen, mutta eivät olleet miksikään avuksi vihollista vastaan,
joka ryntäsi käsikahakkaan. Toinen seikka, välttämätön seuraus tästä
aseitten muutoksesta ynnä myös vakinaisten armeijain asettamisesta,
jonka kautta sodankäynti tuli varsinaiseksi elinkeinoksi, oli se, että
ruvettiin käyttämään vaivaloista ja monimutkaista harjoitustapaa, joka
sisälsi suuren joukon komentosanoja sekä niihin vastaavia temppuja ja
liikkeitä, niin toisiinsa kiinnitettyjä, että yhden ainoankin
laiminlyöminen kohta vei kaikki sekaisin.

Eikä sen lisäksi käy kieltäminen, että seitsemännentoista vuosisadan
alankolaiset olivat sotatottumuksen ja sotaisen innon puolesta, jotka
ovat sangen tähdellisiä seikkoja, vajonneet paljoa alemmaksi vuoristossa
asuvia kansalaisiansa. Entisinä aikoina oli koko Skotlannin
kuningaskunta, niin vuoristo kuin alangotkin, ollut alinomaisten sotien,
sekä ulkonaisten että sisällisten, tanterena. Tuskin siis oli sen
uljaista asukkaista kuudentoista ja kuudenkymmenen ikävuoden välillä
ainoatakaan, joka ei olisi ollut yhtä valmis todenteolla aseihin
tarttumaan kuin lain kirjaimen mukaan oli siihen velvollinen, niin pian
kuin hänen lääniherransa kutsui taikka kuninkaallinen julistuskirja
käski. Laki oli vuonna 1645 vielä sama kuin oli ollut sata vuotta
ennenkin; mutta sen lain alainen sukukunta oli kasvanut aivan toisissa
tunteissa. He olivat rauhassa istuneet viini- ja viikunapuittensa
varjossa, ja käsky sotaan muutti heidän elämänlaatunsa perin oudolla ja
vastenmielisellä tavalla. Vuorelaiset sitävastoin, taistellen
esi-isiltänsä perityillä aseilla ja vanhalla miehuudella ja noudattaen
myös vanhaa, mutkatonta, luonnollista sotatapaansa, kävivät täydellä
uskalluksella vihollisensa kimppuun, jolle kaikki, mitä hän oli uusista
harjoitustempuista oppinut, oli pikemmin haitaksi kuin avuksi, samoin
kuin Saulin varukset Davidille, »sentähden, että he eivät olleet sitä
kokeneet.»

Tämmöiset olivat haitat toisella ja edut toisella puolella, tasoittaen
miesluvun erilaisuuden ja korvaten tykistön sekä ratsuväen puutteen, kun
Montrose Tippermuirin kentällä kohtasi vihollisen armeijan. Harvoin on
taistelu, josta niin paljo riippui, tullut niin helpolla ratkaistuksi.
Alankolaisten ratsuväki yritti hyökätä. Mutta lieneekö siihen ollut
syynä pyssytulen vaikuttama hämminki vai vastahakoisuus sotaan, joka
aatelisherroissa kuului olleen yleinen--he eivät voineet vuorelaisille
mitään, vaan peräytyivät sikin sokin rintaman edestä, jolla ei ollut
peitsiä eikä painetteja suojana. Montrose huomasi kohta tämän edun ja
käytti sitä hyväkseen. Hän käski koko sotajoukkonsa rynnäkölle, jota
käskyä noudatettiinkin niin hurjan uljaasti kuin vuorelaisten oli
tapana. Alankolaiset olivat käsikahakassa aivan kykenemättömät näitä
väkevämpiä, nopeampia vastustajia vastaan. Paljo heitä kaatui kentälle
ja niin suuri joukko tapettiin pakomatkalla, että kaikkiansa noin kolmas
osa Covenantilaisista kuuluu tässä saaneen surmansa. Siihen lukuun pitää
kuitenkin myös panna hyvin monta lihavaa porvaria, joiden henki
salpautui juoksusta, niin että he ilman miekan iskua kaatuivat
kuoliaiksi.

Voittajat saivat nyt Perthin kaupungin valtaansa ja löysivät sieltä
melkoiset summat rahaa ynnä myös runsaat ase- ja ampumavarat. Mutta nämä
edut pilasi jälleen muuan melkein välttämätön haitta, joka aina esiintyi
vuorelaisarmeijoissa. Tappelun lakattua oli heidän mielestänsä sotaretki
loppunut. Jos he olivat jääneet tappiolle, niin he pakenivat vuorien ja
järviensä turviin; jos olivat voittaneet, menivät he kotiin saalistansa
kätkemään. Toisin ajoin heillä oli taas karjansa hoidettavana, taikka
piti kylvää viljaa tai leikata, joiden töiden laiminlyöminen olisi
saattanut heidän perheensä nälkäkuolemaan. Kaikissa näissä tapauksissa
heistä ei siksi aikaa ollut mitään apua, ja vaikka uuden retken ja uuden
saaliin toivo pian houkutti heidät takaisin, oli menestyksen tilaisuus
kuitenkin sillä välin mennyt auttamatta hukkaan.

Näistä syistä Montrosella ei Tippermuirin täydellisen voitonkaan perästä
ollut kyllin voimaa kyetäkseen vastustamaan toista vihollisjoukkoa,
jolla Argylen markiisi läheni häntä lännestä päin. Tässä ahdingossa hän
korvasi nopeudellaan voimainsa niukkuuden, marssi äkkiä Perthistä
Dundeehen, ja kun häntä ei päästetty mainittuun kaupunkiin, kääntyi hän
pohjoiseen Aberdeenin kaupungin puoleen, missä toivoi saavansa Gordonit
ynnä muita kuninkaanpuoleisia aatelisherroja avuksensa. Mutta tuskin
lepuutettuaan pientä joukkoansa vähän aikaa Aberdeenissa hän sai tietää,
että Gordonit luultavasti eivät uskaltaisi yhdistyä hänen parveensa ja
että toiselta puolen Argylen markiisi, joka nyt oli saanut lisää
useampia aatelisherroja alangoilta, läheni paljoa suuremman voiman kera,
kuin mitä Montrose vielä siihen saakka oli nähnyt vastassaan.

Yksi pelastuskeino enää oli Montrosella jäljellä, ja siihen hän
tarttuikin. Hän vetäytyi vuoristoon, missä saattoi takaa-ajajia
vastustaa, ja missä tiesi itselleen joka laaksosta karttuvan lisäksi
niitä sotamiehiä, jotka olivat lippunsa jättäneet, viedäkseen saaliit
vahvoihin lymypaikkoihinsa talteen. Hän samosi nyt joutuisasti
Badenochin ynnä Atholen paikkakuntain kautta ja pelästytti
Covenantilaisia alinomaisilla rynnäköillä eri paikoissa, joihin he eivät
arvanneet hänen ilmestyvän. Tällä tavoin levisi heihin niin yleinen
hämmästys, että parlamentti lähetti sanan toisensa perästä Argylen
markiisille, käskien hänen, maksoi mitä maksoi, käydä Montrosen kimppuun
ja hajoittaa vihollisen joukon.

Nämä hallitusmiesten käskyt loukkasivat Argylen markiisin ylpeää mieltä
eivätkä sopineet yhteen hänen vitkastelevan, varovaisen menettelytapansa
kanssa. Hän ei siis pitänytkään niistä mitään lukua eikä ryhtynyt muihin
toimiin kuin että salaa houkutteli pois harvoja Montrosen joukossa
olevia alankolaisherroja, joille alkava sotaretki vuoristossa oli
vastenmielinen, koska heidän olisi täytynyt siellä kokea suuria vaivoja
ja jättää maatilansa Covenantilaisten hävitettäviksi. Useimmat heistä
lähtivät siis tähän aikaan pois Montrosen leiristä. Mutta heidän
sijaansa hän sai suuren vuorelaisjoukon, jonka Colkitto, sitä varten
käytyään Argyleshiressä, oli haalinut kokoon. Tällä tavoin oli Montrosen
voima karttunut niin pelottavaksi, että Argyle ei enää huolinut pysyä
häntä vastaan lähetetyn armeijan johtajana, vaan meni Edinburgiin ja
luopui päällikkyydestään sillä tekosyyllä, että hänen väellensä muka ei
ollut, niinkuin piti, lähetetty apujoukkoja eikä sotatarpeita. Sieltä
hän sitten palasi Inveraryyn rauhassa hallitsemaan lääniläisiään ja
muuta väkeään ja täydessä turvassa lepäämään, luottaen klaninsa jo
ylempänä mainittuun sananlaskuun: »Ei huuto Lochowiin ulotu.»



KUUDESTOISTA LUKU.


    Toisella puolla heistä on
    Lumiset huiput vuorien;
    Toisella loiro sumuinen
    Ja räme laaja, pohjaton.

    Siis kysyi kreivi neuvoa
    Päällikköveljiltään.
    He vastas: eespäin, pelotta!
    Käy kuinka käyneekään.

    Flodden'in tappelu, vanha laulu.

Montrosella oli nyt loistava voittoretki tarjona, jos hänen vaan
onnistui saada urhokkaat, mutta epäluotettavat sotajoukkonsa ja niiden
vallattomat päälliköt siihen suostumaan. Alangot olivat avoinna hänen
edessään; niissä ei ollut mitään sotavoimaa, joka olisi kyennyt hänen
kulkuansa estämään. Sillä Argylen seuralaiset olivat luopuneet
Covenantilaisarmeijasta samalla, kun heidän herransa erosi virastaan, ja
suuret joukot muutakin sotaväkeä olivat sotaan kyllästyneinä käyttäneet
samaa tilaisuutta ja hajonneet, Strath-Taytä myöten kulkien, joka oli
helpoimpia vuoristosta laskeutuvia solia, saattoi Montrose siis mennä
alangoille, missä hän olisi tulollaan kohta herättänyt sen ritarillisen
ja uskollisen hengen, joka oli Forth-lahden pohjoispuolella asuvien
aatelisherrain povessa nyt vaan nukuksissa. Tullessaan näille seuduille,
voitollisen tappelun perästä taikka ilman tappeluakin, hän olisi saanut
valtaansa rikkaan, viljavan maakunnan, niin että olisi voinut
säännöllisellä palkanmaksulla järjestää sotavoimansa vakinaisemmalle
kannalle ja marssia pääkaupunkiin asti, kukaties sieltä vielä
rajallekin, missä ehkä oli mahdollista yhtyä Kaarle kuninkaan vielä
kukistamattomiin voimiin.

Tämmöisellä sodanjohdolla olisi paras kunnia ollut saatavana, ja
kuninkaan asialle olisi saavutettu tärkeimmät edut. Eikä se tuuma
jäänytkään huomaamatta kunnianhimoiselta ja uskaliaalta Montroselta,
joka oli teoillaan jo ansainnut liikanimen Suuri Markiisi. Mutta
toisellaiset syyt vaikuttivat monessa hänen seuralaisistaan, vieläpä ne
tehosivat, kenties salaa ja tietämättä, hänen omiinkin tunteisiinsa.

Länsivuoriston päälliköt Montrosen armeijassa pitivät, melkein joka
mies, Argylen markiisia ensimmäisenä ja sopivimpana vihollisuutensa
esineenä. Heillä oli melkein jokaisella ollut tilaisuutta kokea hänen
voimaansa; he olivat melkein jokainen, viedessään sotaan kykenevät
miehensä pois kotoisista vuorilaaksoistaan, jättäneet perheensä ja
omaisuutensa alttiiksi hänen kostonhimolleen; ja enin osa heistä asui
niin rajakkain hänen kanssaan, että hyvällä syyllä voivat toivoa
saavansa jonkun osan häneltä ryöstettävästä saaliista. Näiden
päällikköjen mielestä oli Inveraryn kylän ja linnan valloitus
sanomattoman paljoa tähdellisempi ja haluttavampi kuin itse
Edinburginkin joutuminen heidän käsiinsä. Tästä jälkimmäisestä ei voinut
tulla muuta kuin vähäksi aikaa palkkaa tai ryöstölupaa; sitävastoin oli
edellinen tapaus omiaan vahvistamaan päällikköjen toivoa saada
korvauksia menneistä ajoista ynnä myös rauhaa vastaisiksi ajoiksi. Nämä
syyt, niinkuin jo ylempänä viitattiin, herättivät Montrosen omassakin
rinnassa samallaisia tunteita, jotka eivät oikein sopineet yhteen hänen
luonteensa yleisen sankarijalouden kanssa. Argylen ja Montrosen suvut
olivat ennenkin monesti seisoneet vastakkain sodassa ja valtiollisissa
riidoissa, ja edellisen saavuttama etevämpi asema oli toisessa
naapurisuvussa nostanut kateutta ja vihaa, koska muka Montroset, vaikka
tiesivät olleensa yhtä ansiolliset, eivät olleet saaneet yhtä runsaita
palkintoja. Mutta ei siinä vielä kaikki. Molempien kilpailevien sukujen
nykyisetkin päämiehet olivat yllä kerrottujen metelien alusta saakka
silminnähtävimmällä tavalla vastustaneet toisiaan. Montrose, joka tunsi
itsensä lahjoiltaan etevämmäksi ja tiesi olleensa Covenantilaisille
suurena apuna sodan alussa, oli toivonut, että tämä puolue antaisi
hänelle ylimmän arvosijan sekä neuvoskunnassa että sotavoiman
komennossa; mutta he katsoivat viisaammaksi suoda sen hänen
kilpaveljellensä Argylelle, jolla oli niukemmalti kykyä, mutta avarampi
valta. Tämä heidän vaalinsa oli häväistys, jota Montrose ei ikinä
antanut Covenantilaisille anteeksi; ja vielä vähemmän hän oli taipuva
anteeksiantoon Argylelle, jonka tähden hänet oli hylätty. Kaikki vihan
tunteet, jotka metelisellä aikakaudella voivat riehua tulisessa
mielessä, yllyttivät häntä siis kostoon sukunsa ja oman itsensä
vihollista vastaan. Ja luultavaa on, että nämä yksityisetkin syyt
vaikuttivat hänen mieleensä sangen paljon, kun hän havaitsi useimmissa
seuralaisissaan suuremman halun retkeillä Argylen markiisin alueelle
kuin alangoille, joka viimemainittu liike olisi paljoa pikemmin
ratkaissut sotaonnen.

Mutta kuinka suuresti hyökkäys Argyleshireen kiusasikin Montrosea, ei
hän kuitenkaan helpolla hennonut luopua niin loistavasta urotyöstä, kuin
marssi alangoille olisi ollut. Useammat kerrat hän piti neuvottelua
alapäällikköjensä kanssa, taistellen heidän tahtoansa vastaan, joka
kenties salaa oli myös hänen omansa. Hän osoitti heille, kuinka
erinomaisen vaivaloista vuorelaisarmeijankin olisi marssia Argyleshireen
itäpuolelta, vuoripolkuja myöten, joita tuskin lammaspaimenet ja
kauriinpyytäjätkään pääsivät kulkemaan, ja vuoriston kautta, jota eivät
edes lähimmät naapuri-klanit sanoneet tarkoin tuntevansa. Nykyinen
vuodenaika, melkein joulukuun alku, teki mainitut haitat vielä
hankalammiksi; sillä lumituiskut olivat luultavasti tehneet vuoriahteet,
jotka jo itsessäänkin olivat niin vaikeat, aivan pääsemättömiksi. Mutta
nämä vastasyyt eivät tyydyttäneet päälliköitä eivätkä saaneet heitä
vaikenemaan; he tahtoivat sittenkin käydä sotaa vanhalla tavallaan,
ryöstäen karjat, jotka gaelinkielisen puheenparren mukaan »olivat
laitumella vihollisen heinämailla.» Vasta myöhään yöllä erosi
neuvottelukunta mihinkään päätökseen tulematta, paitsi että niiden
päällikköjen, jotka olivat puhuneet Argylen alueelle tehtävän retken
puolesta, piti väestänsä hakea miehiä, jotka paraiten osaisivat armeijaa
opastaa.

Montrose oli palannut majaan, jossa hänellä oli kortteerinsa, ja käynyt
pitkälleen kuivatuista kanervanvarsista tehdylle vuoteelle, ainoalle
siinä majassa tarjona olevalle leposijalle. Mutta turhaan hän
tavoitteli unta, sillä kunnianhimon kuvitelmat eivät päästäneet
Morpheusta[32] likelle. Välistä hän näki itsensä valloitetussa
Edinburgin linnassa, muka pystyttämässä kuninkaallista lippua ja
lähettämässä apujoukkoja kuninkaallensa, jonka kruunu riippui hänen
menestymisestänsä, ja sitten saamassa palkinnokseen kaikki edut ja
korkeat arvot, jotka voivat tulla sen miehen osaksi, jota kuninkaan
tekee mieli kunnioittaa. Mutta välistä tämä näky, niin loistava kuin
olikin, vaaleni toisen näyn rinnalla, joka näytti tyydytettyä
kostonhimoa ja omaa, yksityistä voittoa hänen omasta yksityisestä
vihollisestaan. Mahdollista oli äkkiarvaamatta saada Argylen markiisi
vangiksi vahvassa Inveraryn linnassa--mahdollista oli kukistaa hänet,
joka samalla oli Montrosen oman suvun kiistaveli ja presbyteriläisten
paras tuki--mahdollista oli näyttää Covenantilaisille, kuinka suuri ero
oli Argylellä, jonka he valitsivat, ja Montrosella, jonka he
hylkäsivät--tämä näky oli niin mieluinen senaikuisen aatelisherran
kostonhimolle, ettei siitä ollut helppo luopua.

Näin hän yhä makasi, mieli täynnä ristiriitaisia mietteitä ja tunteita,
kun hänen kortteerinsa ovella vartijana seisova sotamies tuli sanomaan,
että kaksi miestä pyrki armollisen herra markiisin puheille.

»Heidän nimensä?» kysyi Montrose, »ja miksi heidän välttämättömästi
pitää tulla näin myöhään yöllä?»

Näihin kysymyksiin ei sotamies, joka oli Colkitton irlantilaisia, voinut
päällikölleen antaa paljon selitystä. Montrose ei näin vaarallisella
ajalla uskaltanut kieltää ketään pääsemästä luoksensa, jottei häneltä
kenties jäisi jokin tärkeä sanoma kuulematta; hän käski siis koko
vartijakunnan aseisiin, joka oli tarpeellinen varokeino, ja valmistausi
vastaanottamaan ajattomia vieraitansa. Hänen kamaripalvelijansa oli
juuri saanut pari tulisoihtua sytytetyksi ja Montrose kerinnyt nousta
vuoteeltaan, kun kaksi miestä astui sisään. Toisella oli päällään
alankolaispuku säämiskänahkasta, melkein jo ryysyiksi kulunut; toinen
oli pitkä, pystyselkäinen vuorelaisukko, jonka kasvojen väriä olisi
voinut sanoa raudanharmaaksi, ne kun olivat pakkasissa ja pahoissa
säissä niin peräti kadottaneet luonnollisen pintansa.

»Mitä te minulta tahdotte, hyvät ystävät?» kysyi Montrose, kädellään
melkein tietämättänsä tavoitellen toisen pistoolinsa liipaisinta. Sillä
aika ylimalkaan ynnä vielä tämä yöllinen hetki erittäin antoivat kyllin
syytä epäluuloihin, eikä vieraiden ulkoasu suinkaan ollut sellainen,
että se olisi niitä poistanut.

»Sallikaa minun toivottaa teille onnea, jalo kenraalini ja korkeasti
kunnioitettava herra markiisi», lausui alankolainen, »niistä suurista
voitoista, jotka olette saanut siitä saakka, kun minä olin niin
onnellinen, että sain teidän asioillenne lähteä. Olipa se sievä
mylläkkä, tuo Tippermuirin tappelu. Mutta kuitenkin, jos saisin luvan
antaa neuvoni----»

»Ennenkuin sen teette», sanoi Montrose, »olkaapa niin hyvä ja antakaa
minun tietää, kuka on niin ystävällinen ja suo minulle neuvonsa?»

»Totta puhuen, korkea herra», vastasi mies, »toivoin, että semmoinen
ilmoitus olisi tarpeeton; sillä eihän siitä ole kovin pitkä aika, kun
antauduin teidän palvelukseenne ja te lupasitte minulle majurinviran
ynnä puolen taaleria päiväpalkkaa sekä toisen puolen taaleria
jälestäpäin saatavaa. Ainakin toivon, että te, korkea herra, ette ole
unohtanut palkkaani samoin kuin oman itseni?»

»Kunnon ystäväni, majuri Dalgetty», virkkoi Montrose, joka nyt selvästi
tunsi miehen, »muistakaa, mitä kaikkia tärkeitä seikkoja on tapahtunut,
jotka kyllä voivat haihduttaa mielestäni ystävienikin kasvot, kun
lisäksi valo on tässä niin hämärä. Mutta kaikki lupaukseni pidän.--Ja
mitä sanomia Argyleshirestä, kelpo majurini? Jo kauan aikaa olemme
luulleet, että te olitte joutunut hukkaan, ja par'aikaa minä varustelin
itseäni julmimpaan kostoretkeen sitä vanhaa kettua vastaan, joka oli
teitä kohtaan rikkonut sotalakia.»

»Totta puhuen, jalo herra», sanoi Dalgetty, »minä en suinkaan tahdo,
että minun palaamiseni olisi minäkään esteenä näin luvalliselle ja
kiitettävälle aikomukselle. Sillä tosiaan ei ole millään muotoa Argylen
markiisin suosiollisuuden tai armollisuuden ansiota, että nyt seison
edessänne, enkä minä rupea hänelle puolustajaksi. Vapaaksipääsöstäni
saan, lähinnä Jumalaa ja sitä erinomaista sukkeluutta, jonka avulla
vanhana tottuneena soturina irroitin itseni--niitä lähinnä, sanon ma,
saan kiittää tämän vanhan vuorelaisen apua. Ja uskallan siis, korkea
herra markiisi, sulkea hänet suosioonne, koska hän on ollut pelastuksen
välikappaleena teidän palvelijallenne, Dugald Dalgettylle,
Drumthwacketin herralle.»

»Se on ylistettävä teko», lausui Montrose totisesti, »jonka tietysti
aion palkita ansion mukaan.»

»Polvillesi, Ranald», käski majuri Dalgetty (sillä arvonimellä meidän
nyt tulee häntä mainita), »maahan polvillesi ja suutele herra kenraalin
kättä.»

Mutta käsketty kiitostemppu ei ollut Ranaldin kansantapojen mukainen,
josta syystä hän siis ainoastaan pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja
syvään kumarsi päätänsä.

»Tämä mies parka», jatkoi majuri Dalgetty, katsoen ylevän armollisesti
Ranald Mac Eaghin puoleen, »on pannut kaikki vähät voimansa liikkeelle,
suojellakseen minua vihollisiltani, vaikka hänellä ei ollut parempia
ampumaneuvoja kuin joutsia nuolineen, mitä te, herra markiisi, tuskin
uskonette.

»Semmoisia aseita saatte leirissäni nähdä hyvin paljon», virkkoi
Montrose, »ja meidän mielestämme niistä on hyvä apu.»

»Hyvä apu, korkea herra!» kummasteli Dalgetty. »Tottapa te, herra
markiisi, sallitte minun ilmoittaa kummastukseni--joutsia ja
nuolia!--Ettehän suinkaan pane pahaksi, jos neuvoisin teitä ne
vaihtamaan pyssyihin heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Mutta
paitsi sitä, että hän suojeli minua, näki tämä kunnon vuorelainen
lisäksi vielä sen vaivan, että paransi haavani, kun olin
peräytymisretkellä saanut sodasta pienen muistiaisen. Ja siitä hän on
ansainnut paraan ylistykseni, joten siis nimenomaan esitän hänet teidän
korkeaan huomioonne ja suojaanne.»

»Mikä on nimesi, ystäväni?» kysyi Montrose vuorelaisen puoleen kääntyen.

»Sitä ei saa mainita», vastasi vuorelainen.

»Toisin sanoen», selitti majuri Dalgetty, »hän tahtoo pitää nimensä
salassa siitä syystä, että ennen aikaan on valloittanut jonkin linnan,
tappanut muutamia lapsia ja tehnyt muitakin tekosia, jotka ovat sangen
tavallisia sodan aikana, niinkuin te, hyvä herra markiisi, tiedätte,
mutta joista ei juuri saa kiitoksia väkivaltaa kärsineen ystäviltä.
Niinpä olen sotaretkieni ajalla nähnyt monenkin uljaan kavaljeerin
saavan surmansa maamoukkien kynsissä siitä ainoasta syystä, että hän oli
sattunut harjoittamaan sotilaan vallattomuutta maakuntaa kohtaan.»

»Kyllä ymmärrän», sanoi Montrose. »Tämä mies on vihoissa muutamien
seuralaisteni kanssa. Antakaa hänen mennä päävahtiin, ja minä ajattelen,
millä keinoin hänet parhaiten saisi suojelluksi.»

»Sinä kuulet, Ranald», lausui majuri Dalgetty käskijän äänellä; »herra
kenraali tahtoisi minun kanssani pitää salaista neuvottelua. Mene sinä
siis päävahtiin.--Mutta eipä hän tiedä, mitä päävahti onkaan,
miesparka!--Hän on nuori sotamies, vaikka näin vanha ukko. Minä vien
hänet jonkin vartijan haltuun ja tulen kohta takaisin luoksenne, herra
markiisi.» Näin hän tekikin ja palasi sitten majaan.

Montrose kysyi kaikkein ensiksi, kuinka lähettilästoimi oli Inveraryssa
onnistunut, ja kuunteli tarkasti majurin kertomusta, vaikka se oli kovin
pitkäpiimäinen. Markiisin ei ollut aivan helppo pysyä näin tarkkana
kuuntelijana; mutta hän tiesi, paremmin kuin kukaan muu, että jos
Dalgettyn kaltaisten asiamiesten kertomuksista tahtoo saada joitakin
tietoja, niin pitää antaa heidän puhua suunsa puhtaaksi. Maltistansa
markiisi saikin viimein hyvän palkinnon. Muun saaliin seassa, minkä
kapteeni oli katsonut luvalliseksi viedä, oli mytty, sisältävä Argylen
salaisia papereita, jotka hän nyt antoi kenraalin käsiin. Mutta tämä
tilinteon halu ei kuitenkaan ulottunut sen edemmäksi; en ainakaan tiedä
hänen maininneen sitä kukkaroa täynnä kultarahoja, jonka hän oli
anastanut samalla kertaa, kun otti mainitut paperit. Montrose tempasi
seinältä tulisoihdun ja oli pian kokonaan vaipunut näiden asiapaperien
lukemiseen, joista nähtävästi sai uutta sytykettä yksityisellekin
vihalleen kilpaveljeänsä Argylea vastaan.

»Vai ei hän pelkää minua?» mutisi hän. »No sitten hän saa kokea
voimaani.--Tahtoo muka polttaa linnani Murdochissa?--Inverarysta saa
savu ensiksi tupruta.--Voi, jos vaan saisin oppaan, joka saattaisi
meidät Strath-Fillanin ahteitten kautta!»

Vaikkei Dalgettyn oma äly muuten liene ollut terävimpiä, ymmärsi hän
kuitenkin ammattiansa tarpeeksi hyvin arvatakseen mitä Montrose
tarkoitti. Hän keskeytti paikalla pitkäveteisen kertomuksensa
tappelusta, jossa oli ollut mukana, ynnä siellä saadusta haavastaan ja
otti puheeksi sen asian, jonka nyt näki olevan päällikkönsä mielessä.

»Jos te, herra markiisi», virkkoi hän, »tahdotte lähteä ryöstöretkelle
Argyleshireen, niin tuo mies parka, josta teille puhuin, ja samoin myös
hänen lapsensa ja heimokuntalaisensa tuntevat siinä seudussa kaikki
vuoritiet, jotka sinne vievät joko pohjoisesta tai idästäkin.»

»Todellako!» sanoi Montrose. »Mistä syystä luulette heillä olevan niin
laajat tiedot.»

»Jos suvaitsette, herra kenraali, niin voin sanoa», vastasi Dalgetty,
»että niinä viikkoina, jotka haavani parantamista varten vietin heidän
seurassaan, täytyi useammat kerrat muuttaa paikasta toiseen; sillä
Argyle yritti monesti saada jälleen käsiinsä tämän upseerin, jota te,
herra kenraali, olitte luottamustoimella kunnioittanut. Minulla oli siis
tilaisuutta ihmeekseni nähdä, miten erinomaisen nopeasti ja kaikki
paikat tuntien he välistä pakenivat, välistä taas siirtyivät eteenpäin.
Ja kun viimein jaksoin taas saapua teidän lippunne juurelle niin tuo
rehellinen, vilpitön ukko, Ranald Mac Eagh, saattoi minut semmoisia
teitä myöten, joita myös ratsuni Kustaavus--kenties sen
muistanette--kykeni aivan hyvin kulkemaan. Ja silloin sanoin itsekseni,
että jos oppaita, vakoojia tai tiedustelijoita tulisi sotaretkellä
tarvis näille läntisille vuorimaille, ei taitavampia voisi toivoakaan
kuin hän ja hänen joukkonsa on.»

»Ja voitteko taata tämän miehen uskollisuuden?» kysyi Montrose. »Mikä on
hänen nimensä ja virkansa?»

»Hän on sissi ja rosvo viraltaan, vähäisen myös ihmistappajan eli
murhamiehen lajia», vastasi Dalgetty. »Ja nimeltä häntä mainitaan Ranald
Mac Eagh'iksi, se on: Ranald Sumun Pojaksi.»

»Mieleeni muistuu jotakin, kun sen nimen kuulen», virkkoi Montrose ja
mietti vähän. »Eivätkö nuo Sumun Pojat ole tehneet jotakin julmaa tekoa
Mac Aulayn suvulle?»

Majuri Dalgetty mainitsi sen tapauksen, jolloin metsänkaitsija
murhattiin, ja Montrosen vilkas muisti toikin kohta esiin sen riidan
kaikkine seikkoineen.

»Se on kovin paha juttu», virkkoi hän, »tuo leppymätön viha näiden
miesten ja Mac Aulayn veljesten välillä. Allan on osoittanut suurta
urhoutta näissä taisteluissa, ja hänen käytöksensä ynnä hänen puheensa
umpimielisyys tekee, että hänellä on suuri vaikutus kansalaistensa
tunteisiin. Pahoja seurauksia saattaisi siis tulla, jos annamme hänelle
suuttumisen syytä. Mutta kun toiselta puolen nuo miehet voivat olla
suureksi avuksi ja kun he, niinkuin te, majuri Dalgetty, sanotte, ovat
täydesti luotettavat----»

»Tahdon panna palkkani ja jälestäpäin saatavani lisämaksut, vieläpä
hevoseni ja aseeni, pääni ja kaulani, kaikki pantiksi heidän
uskollisuudestaan», vakuutti majuri. »Eikä soturi, sen te itse tiedätte,
korkea herra, voi paremmin taata oman isänsäkään puolesta.»

»Totta kyllä», vastasi Montrose, »mutta tämä on erittäin tärkeä asia,
niin että tahtoisin mielelläni kuulla, mitä perusteita teillä on näin
lujaan vakuutukseen?»

»Sanalla sanoen sitten», virkkoi majuri, »ei siinä ollut kaikki, että he
eivät huolineet kelpo palkinnosta, jonka Argylen markiisi, osoittaen
minulle suurta kunniata, lupasi pääpahasestani; eikä siinäkään, että he
malttoivat olla omaisuuttani ryöstämättä, jota sentään oli niin paljo,
että olisi ollut kiusaksi säännöllisellekin sotamiehelle, palvelipa hän
missä maassa tahansa Euroopassa; eikä siinäkään, että he antoivat
minulle hevoseni takaisin, jonka te itsekin, herra kenraali, tiedätte
suuriarvoiseksi; vaan enpä, sen lisäksi, saanut heitä ottamaan vastaan
yhtään _styver'iä, deut'iä_ eikä _maraved'iä_,[33] maksuksi heidän
vaivoistaan ja kulutuksestaan sillä aikaa, kun makasin sairasvuoteella.
Todenteolla he eivät ottaneet vastaan rahakolikoltani, kun niitä
vapaasta tahdostani tarjosin--eikä semmoista tapausta saa juuri usein
jutella missään kristityssä maassa.»

»Kyllä myönnän», sanoi Montrose, vähän arveltuansa, »että heidän
käytöksensä teitä kohtaan on hyvänä todistuksena heidän
uskollisuudestaan. Mutta kuinka estäisimme tuon eripuraisuuden
riehahtamasta ilmiliekkiin?» Hän vaikeni ja lisäsi sitten äkkiä: »Aivan
olin unohtanut, majuri, että söin illalliseni sill'aikaa, kun te
kuutamolla matkustitte.»

Hän kutsui palvelijansa ja käski tuoda tuopillisen viiniä ynnä ruokaa.
Majuri Dalgettya, jonka oli nälkä niinkuin ainakin taudista tointuneen
ja vuoristosta palanneen, ei tarvittu suinkaan pakottaa ottamaan siitä,
mitä hänen eteensä oli asetettu. Päinvastoin hän ajeli ruokaa niin
ahkerasti suuhunsa, että markiisi, täytettyänsä pikarin ja juotuansa
hänen terveydekseen, ei voinut olla muistamatta: »Halpa ravinto minun
leirissäni tosin on, mutta sittenkin lienette, majuri Dalgetty, ollut
vielä paljoa huonommassa ruoassa sillä aikaa, kun Argyleshiressä
retkeilitte?»

»Sen voitte, herra kenraali, henkivalallanne vakuuttaa», vastasi kunnon
majuri, suun täydeltä pureskellen; »sillä Argylen markiisin homeinen
leipä ja pilaantunut vesi ovat yhä vielä muistissani. Ja niistä
lihoista, mitä Sumun Lapset, nuo köyhät, tyhjät raukat, vaikka kyllä
kokivat parastansa, saivat minulle hankituksi, oli niin vähän apua
ruumiilleni, että kun panin rautapukuni päälle--se mun täytyi kepeämmän
kulun tähden jättää sinne--niin ratisin siinä aivan kuin kutistunut
sydän pähkinässä, joka on yli talven säästynyt toiseen kekri-aattoon
asti.»

»Teidän pitää ryhtyä sopiviin keinoihin, jotta ne vajavuudet tulevat
jälleen täytetyiksi, majuri Dalgetty.»

»Totta puhuen», vastasi soturi, »minun tuskin kannattanee sitä
toimittaa, jolleivät jäljestäpäin saatavat lisäpalkkioni kohta muuttune
maksettavaksi palkaksi. Sillä, sen vakuutan teille, herra kenraali, se
leiviskän verta lihaa, mikä minusta on haihtunut, oli kokonaan karttunut
Hollannin säätyjen säännöllisen palkanmaksun kautta.»

»Jos niin on», virkkoi markiisi, »niin olette vaan sen verran iaihtunut,
että nyt olette paraissa marssilihoissa. Ja mitä palkkaan tulee, annas
kun vain voitolle pääsemme--voitolle, majuri, niin kaikki teidän halunne
ja kaikki meidän halumme täyttyvät runsain määrin. Sillä välin, ottakaa
vielä yksi pikarillinen viiniä.»

»Teidän terveydeksenne, korkea herra», sanoi majuri, täytettyänsä
pikarin reunaa myöten osoittaakseen, kuinka hartaalla hyvänsuonnilla hän
sen maljan joi. »Toivotan voittoa kaikista vihollisistamme ja
erittäinkin Argylesta! Soisinpa, että saisin itse vielä nykäistä
näpillisen hänen parrastansa--yhden olen siitä jo kiskaissut.»

»Aivan niin», myönsi Montrose. »Mutta palatkaamme nyt vielä noihin Sumun
Lapsiin. Ymmärtänettehän, Dalgetty, että heidän olonsa täällä ja sen
asian, johon heitä tarvitsemme, pitää pysyä salassa meidän kahden
kesken».

Ihastuksissaan, niinkuin Montrose olikin tarkoittanut, tästä kenraalin
luottamuksen osoituksesta majuri painoi sormensa nenälleen ja nyökäytti
päätään merkiksi, että ymmärsi.

»Kuinkahan paljon Ranaldin väkeä lienee?» kysyi Montrose.

»Heitä on, sen verran kuin minä tiedän, vain noin kahdeksan tai kymmenen
miestä ynnä muutamia vaimoja lapsineen jäljellä», vastasi Dalgetty.

»Missä he nyt ovat?» kysyi Montrose vielä.

»Eräässä laaksossa, neljän, viiden virstan päässä täältä», vastasi
soturi, »odottamassa käskyjänne, herra kenraali. En katsonut sopivaksi
tuoda heitä leiriin ilman teidän käskyänne.»

»Siinä teitte aivan viisaasti», virkkoi Montrose. »Parasta onkin, että
he pysyvät, missä nyt ovat, taikka että hakevat itselleen jonkin
syrjäisen piilopaikan. Minä lähetän heille rahaa, vaikka minulla tätä
nykyä on sitä tavaraa sangen niukalta.»

»Se on tarpeetonta», sanoi majuri Dalgetty. »Antakaa, herra kenraali,
heidän vaan saada vihiä siitä, että Mac Aulayt aikovat kulkea sitä
suuntaa, niin Sumulaiset kääntyvät kohta 'oikealle ympäri' ja pötkivät
suoraa päätä tiehensä.»

»Se ei olisi liioin kohteliasta», sanoi Montrose. »Parempi on, että
lähetän heille muutamia taalereita, joilla voivat ostaa joitakuita
raavaita vaimojensa ja lastensa ravinnoksi.»

»Kyllä he osaavat paljoa huokeammallakin hinnalla hankkia itselleen
raavaanlihaa», sanoi majuri; »mutta tapahtukoon, kuten tahdotte, herra
kenraali.»

»Käskekää Ranald Mac Eaghin», virkkoi Montrose, »valita miehistään yksi
tai kaksi, joihin voi luottaa ja jotka ymmärtävät säilyttää heidän ja
meidän salaisuutemme. Ne ynnä heidän päällikkönsä, ylimmäisenä
vakoojamestarina, olkoot meillä oppaina. Tuokaa heidät telttani
edustalle huomenna aamun valjetessa ja katsokaa, jos mahdollista,
etteivät he arvaa aikomustani eivätkä saa keskenänsä pitää mitään
salaisia neuvotteluja.--Onko sillä vanhuksella lapsia?»

»Ne on tapettu tai hirtetty», vastasi majuri, »koko täysi tusina, luulen
ma--mutta hänellä on sentään yksi pojanpoika tallella, hoikka, toivoa
herättävä nuorukainen, jolla minun huomatakseni aina on joku kivi
plaidinsa kulmassa, niin että voi nakata jokaiseen esineeseen, mikä
eteen sattuu. Ja se saattanee olla enteenä, että hän, samoin kuin
Taavetti, jonka tapana myös oli heitellä puroista keräämiään
kivenmukuloita, aikanansa varttuu uljaaksi soturiksi.»

»Sen pojan, majuri Dalgetty», virkkoi Montrose, »tahdon ottaa omaksi
passaripojakseni. Tottahan hänessä lienee sen verran älyä, että osaa
pitää nimensä salassa?»

»Ei siitä pelkoa, korkea herra», vastasi Dalgetty. »Nuo
vuorelaisnulikat, hamasta siitä hetkestä, kun munankuoresta ilmoille
pujahtavat----»

»Hyvä on», keskeytti Montrose. »Se poika saa olla panttina iso-isänsä
uskollisuudesta, ja jos tämä käyttäytyy uskollisesti, niin minä
palkinnoksi pidän huolta lapsen onnesta.--Ja nyt, majuri Dalgetty, annan
teille luvan täksi yötä poistua täältä. Huomenna aamusella tuotte Mac
Eaghin tänne, olkoon hän olevinaan mikä tahansa nimeltään ja
ammatiltaan. Luullakseni hän on virkansa toimituksessa kyllin oppinut
kaikellaisilla valepuvuilla muuttamaan muotoansa. Taikka myös voimme
antaa vehkeistämme tiedon Juhana Moidartille, joka on älykäs, toimelias
ja viisas mies; luultavasti hän sallii tämän miehen vähäksi aikaa
pukeutua hänen miestensä vaateparteen. Mitä teihin tulee, majuri,
toimittaa kamaripalvelijani teille tänä iltana kortteerimestarin
virkaa.»

Majuri Dalgetty sanoi jäähyväisensä iloisena ja ylpeänä Montrosen
kohtelusta ja suuresti ihastuksissaan uuden päällikkönsä käytöksestä,
joka monessa suhteessa, kuten hän laveasti selitti Ranald Mac Eaghille,
muistutti mieleen ikikuuluisan Kustaavus Adolfuksen, Pohjanmaan Leijonan
ja protestanttiuskon suojelusmuurin tapoja.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


    Hän marssii täysiss' sota-aseissaan--
    Kaikk' kansat häntä seuraa silmillään.
    Vaikk' autiota rantaa nälkä suojaa,
    Ja talvi luo jäämuurins' esteheksi,
    Hän marssii, niinkuin vastusta ei ois.

    Ihmistoivon turhuus.

Päivän valjetessa Montrose otti vanhan Ranald Mac Eaghin puheilleen
majassansa ja kyseli häneltä lavealti sekä tarkasti, mitä teitä voisi
päästä Argylen alueelle. Hän kirjoitti muistiin hänen vastauksensa ja
vertasi niitä sitten niihin tietoihin, mitkä sai kahdelta Ranaldin
seuralaiselta, jotka tämä oli mukanaan tuonut älykkäimpinä, kokeneimpina
miehinään. Vastausten nähtiin olevan kaikin puolin yhtäpitäviä. Mutta
Montrose ei tyytynyt siihenkään, koska varovaisuus oli tässä asiassa
niin ylen tarpeellinen, vaan vertasi vielä näin hankittuja tietoja
niihin, jotka hänen onnistui saada valloitettavan seudun lähimmissä
naapuruudessa asuvilta päälliköiltä. Sillä tavoin tultuansa kaikin
puolin varmaksi Ranaldin sanojen totuudesta hän päätti lähteä retkelle
täydessä luottamuksessa.

Yhdessä asiassa Montrose kuitenkin peruutti alkuperäisen aikomuksensa.
Hän katsoi sopimattomaksi ottaa Kenneth poikaa omaan palvelukseensa
peläten, että jos sen syntyperä tulisi sattumalta tietyksi, kaikki ne
monet klanit, jotka elivät perintövihollisuudessa turmioon tuomitun
sukukunnan kanssa, pitäisivät kenraalin käytöstä loukkauksena itselleen.
Sentähden hän pyysi majuria ottamaan pojan passarikseen; ja kun tämän
pyynnön ohella annettiin kelpo _douceur_ (hyväntekijäiset), pojan
vaatetus- ja varustusrahojen nimellä, niin tämä muutos olikin kaikille
asianomaisille mieluinen.

Oli noin aamiaisaika, kun majuri Dalgetty, saatuansa Montroselta
lähtöluvan, meni hakemaan vanhoja tuttaviansa, kreivi Menteithiä ynnä
Mac Aulay veljeksiä, joille hänen teki mieli kertoa kokemansa
seikkailut, ja joilta sen sijaan tahtoi kuulla tarkemman selonteon
sotaretkestä. Helppo on ymmärtää, että mainitut miehet, joille
viimeaikaisen sotaelämän yksitoikkoisuudessa jokaisen uuden tulokkaan
seura tuotti hauskaa vaihtelua, ottivat hänet suurella riemulla vastaan.
Allan Mac Aulay näkyi yksin väistyvän entisen tuttavansa läheisyydestä,
vaikka hän veljensä kysyessä ei voinut tuoda esiin mitään syytä, paitsi
että seuranpito miehen kanssa, joka niin vähän aikaa sitten oli ollut
Argylen sekä muiden vihollisten parvessa, oli hänelle vastenmielinen.
Dalgetty hieman pelästyi tästä Allanin vainuntapaisesta aavistuksesta,
keiden seurassa majuri oli juuri nykyään ollut. Mutta mielihyväkseen hän
kuitenkin pian huomasi, että ennustajan näkö ei tässä asiassa sentään
ollut pettymätön.

Koska Ranald Mac Eaghin tuli olla majuri Dalgettyn suojeluksessa ja
valvottavana, täytyi hänet esittää niille ihmisille, joiden
läheisyydessä hän luultavasti joutuisi enimmin olemaan. Vanhus oli sillä
välin pannut oman klaninsa tartanin sijaan päällensä toisen puvun, joka
oli Skotlannin kaukaisen saariston asukkailla tavallinen; hänellä oli
nyt hihalliset liivit ja hame, molemmat yhteen ommeltuina. Rintapuolella
tämä puku oli aivan yläreunasta alireunaan asti nauhoilla tikattu, niin
että se oli hiukan sen »polonaise» nimisen puvun muotoinen, jota
alhaisen kansan lapset yhä vieläkin käyttävät Skotlannissa. Viimein
kuuluivat vielä ruutuiset housut ja lakki tähän vaateparteen, jonka
vanhat miehet viime vuosisadalla vielä muistavat nähneensä vuonna 1715
Mar'in kreivin sotajoukkoon tulleilla kaukaisilla saarelaisilla.

Majuri Dalgetty, pitäen puhuessansa Allania yhä silmällä, esitti Ranald
Mac Eaghin valenimellä Ranald Mac Gillihuron Benbeculasta ja kertoi,
kuinka he olivat yhdessä päässeet karkuun Argylen markiisin
vankihuoneesta. Hän kehui Ranaldia taitavaksi harpunsoittajaksi ja
runosepäksi ynnä myös näkijäksi, jonka ennustusvoima ei ollut halvinta
laatua. Tätä kertoessaan Dalgetty puhui änkyttäen ja katkonaisesti, siis
tavalla, joka niin suuresti erosi hänen käytöksensä liukkaasta
rohkeudesta, että Allan Mac Aulayn epäluulot olisivat varmaan heränneet,
jos ei tämän herran huomio olisi ollut kokonaan kiintyneenä hänelle
esitetyn miehen kasvojen tarkkaan tutkimiseen. Tämä tuijotus oli Ranald
Mac Eaghillekin niin kiusallinen, että hänen kätensä jo alkoi painua
puukon varteen päin, aivan kuin hän olisi pelännyt vihollisen
hyökkäystä. Mutta yhtäkkiä Allan, astuen mökin lattian poikki, ojensi
hänelle kättänsä ystävälliseksi tervehdykseksi. He istuutuivat
vierekkäin ja rupesivat keskustelemaan matalalla, salaperäisellä
äänellä. Menteith ja Angus Mac Aulay eivät siitä yhtään kummastuneet;
sillä niiden vuorelaisten kesken, jotka olivat olevinansa näkijöitä, oli
jonkinlainen salayhteys, jonka nojalla he toisiansa kohdatessaan
tavallisesti tiedustelivat, minkäluontoisia ja kuinka avaria virkaveljen
näkökokemukset olivat.

»Tuleeko näky sinun mieleesi synkässä muodossa?» kysyi Allan uudelta
tuttavaltaan.

»Niin synkkänä kuin varjo, joka kuun peittää», vastasi Ranald, »kun se
kesken matkansa taivaalla pimenee ja kun profeetat ennustavat pahoja
aikoja.»

»Tule tänne», sanoi Allan, »tule tännemmäksi, minä tahtoisin salaa
puhella kanssasi. Sillä ihmiset sanovat, että teidän syrjäisissä
saarissanne näyt valuvat selvempinä, tarkempina kuin meillä, jotka
asumme sassenachien (saksilaisten eli alankolaisten) rajalla.»

He olivat vaipuneet syvälle taikauskonnollisiin keskusteluihinsa, kun
ennenmainitut molemmat englantilaisherrat astuivat sisään perin
riemastuneina ja ilmoittivat Angus Mac Aulaylle sen käskyn olevan
julistetun, että kaikki valmistuisivat kohta marssimaan länteen päin.
Intomielin tuotuansa tämän viestin, he tervehtivät vanhaa tuttavaansa
majuri Dalgettya, jonka he heti tunsivat, ja tiedustelivat myös, kuinka
hänen ratsunsa Kustaavus voi.

»Nöyrimmästi kiitän teitä, hyvät herrat», vastasi soturi. »Kyllä
Kustaavus voi hyvin, vaikka hän, samoin kuin omistajansakin, on hiukan
ohuempilihainen kylkiluiltansa, kuin teidän tarjoutuessanne päästämään
minut hänestä Darnlinwarachissa. Ja sallikaa minun vakuuttaa, että
teiltäkin, marssittuanne pari päivämatkaa tuolla retkellä, josta näytte
toivovan niin paljon huvia, teiltäkin hyvät ritarit, jää tielle koko
joukko englantilaista häränlihaanne ynnä luultavasti yksi tai kaksi
englantilaista ratsua.»

Molemmat huusivat, etteivät he vähääkään huolineet siitä, mitä heille
tulisi lisää tai mitä heistä jäisi tielle kunhan saataisiin jotakin
tekemistä ja loppuisi tämä koiran tavalla juokseminen pitkin ja poikin
Anguksen ja Aberdeenin kreivikuntia semmoisen vihollisen jäljissä, joka
ei ruvennut taisteluun eikä oikein pakoonkaan.

»Jos asia niin on», virkkoi Angus Mac Aulay, »niin täytyy antaa väelleni
muutamia käskyjä ja pitää huolta siitä, että Annikka Lyle saa täydessä
turvassa matkustaa kanssamme. Sillä marssi Mac Callum Moren (Argylen
markiisin) alueelle on paljoa pitempi ja vaivaloisempi kuin nämä
Cumberlannin ritariston kukat aavistavatkaan.» Näin sanoen hän läksi
ulos majasta.

»Annikka Lyle!» toisti Dalgetty. »Onko hänkin mukana tällä
sotaretkeltä?»

»Onpa niinkin», vastasi ritari Giles Musgrave, antaen silmänsä luikahtaa
kreivi Menteithistä Allaniin. »Emme voi marssia emmekä tapella, ei
kulkea eteen- eikä taaksepäin muuten kuin että harppujen ruhtinattarella
on siihen sanomista.»

»Kalpojen ja kilpien ruhtinatar, sanoisin minä», lisäsi toinen
englantilainen. »Sillä Montrosen rouvallakaan ei saattaisi olla
kuninkaallisempaa passausta. Hänellä on neljä vuorelaisneitosta ja sama
määrä paljaspolvisia poikia käskyjensä täyttäjinä.»

»Ja mitenkä te olisitte menetelleet, hyvät herrat?» vastasi Allan,
yht'äkkiä kääntyen pois vuorelaisesta, jota puhutteli; »olisitteko
jättäneet viattoman naisen, lapsuutenne leikkikumppanin, väkivaltaiselle
surmalle tai nälkäkuolemalle alttiiksi? Ei ole tällä hetkellä mitään
kattoa esi-isieni asuinkartanon päällä--viljamme on pelloilta hävitetty
ja karjamme ryöstetty.--Ja te, hyvät herrat, kiittäkää Jumalaa siitä,
että teidän, jotka tulette säyseätapaisemmasta, sivistyneemmästä maasta,
ei tarvitse panna alttiiksi muuta kuin omat henkenne tässä armottomassa
sodassa. Teillä ei ole syytä pelätä, että vihollisen kosto kohtaa
turvattomia rakkaitanne, jotka jätitte kotiin.»

Englantilaiset myönsivät hartaasti olevansa siinä suhteessa
onnellisemmat. Ja sitten koko seura hajosi, kukin mennen omaan toimeensa
taikka asioillensa.

Allan yksin viivähti vielä puhellaksensa vastahakoisen Ranald Mac Eaghin
kanssa muutamasta seikasta, joka luulluissa ilmestyksissä häntä suuresti
hämmästytti. »Monta kertaa», sanoi Allan, »olen näyissä nähnyt
vuorelaisen, joka pisti puukkonsa Menteithiin--siihen nuoreen
aatelisherraan purppuranpunaisessa, tikatussa puvussa, joka juuri nyt
lähti täältä. Mutta en ole millään tavalla, vaikka olen katsoa
tuijotellut, kunnes silmäni seisoivat kuopissaan melkein jäykkinä, en
ole millään tavalla saanut selvää sen vuorelaisen muodosta enkä edes voi
arvata, kuka hän lienee, ja kuitenkin tuntuvat hänen olentonsa ja
hahmonsa minusta tutuilta.»

»Oletteko kääntänyt oman plaidinne nurin», kysyi Ranald, »niinkuin
kokeneet näkijät käskevät semmoisessa tapauksessa tehdä?»

»Kyllä olen», vastasi Allan, puhuen matalalla äänellä ja vavahdellen
niinkuin sydämen tuskassa.

»Ja missä muodossa haamu silloin ilmestyi teille?» kysyi Ranald.

»Hänenkin plaidinsa oli nurin käännetty», vastasi Allan samalla
matalalla, tuskallisella äänellä.

»Sitten olkaa varma siitä», lausui Ranald, »että teidän oma kätenne,
eikä kenenkään muun, kerran tekee sen teon, jonka aaveen näitte.»

»Niin on sieluni suureksi tuskakseen päättänyt tuhannet kerrat», vastasi
Allan. »Mutta se on mahdotonta! Vaikka näkisin sen teon kirjoitettuna
sallimuksen ijänikuiseen kirjaan, niin sittenkin sanoisin sen
mahdottomaksi.--Me olemme kiinnitetyt toiseemme sukulaisuuden siteillä
ja tuhannella muulla vieläkin kiinteämmällä siteellä--me olemme
seisoneet rinnatusten tappeluissa, ja meidän kummankin miekkamme ovat
höyrynneet samojen vihollisten verestä--aivan _mahdotonta_ on, että minä
voisin hänelle tehdä pahaa!»

»Sen te kuitenkin kerran _teette_», vastasi Ranald, »se on varmaa,
vaikka syy on vielä kätkettynä tulevaisuuden pimeään peittoon. Te
sanotte», jatkoi hän, töintuskin saaden oman liikutuksensa hillityksi,
»te sanotte rinnatusten vainoskelleenne samaa saalista niinkuin kaksi
verihurttaa--ettekö muka ole milloinkaan nähnyt verihurttain kääntävän
hampaitansa toisiansa vastaan ja tappelevan kuristetun metsäkauriin
raadosta?»

»Se on vale!» huusi Allan, pystyyn kavahtaen, »tämä ei ole tulevan ajan
aavistusta, se on kiusaus, jonka joku paha henki loihtii pohjattomasta
syvyydestä eteeni!» Näin sanoen hän riensi ulos mökistä.

»Se sattui», lausui Sumun Poika, ilkeästi katsoen hänen jälkeensä.
»Sulitettu nuoli on käynyt kupeeseesi kiinni! Te murhattujen sielut,
riemuitkaa! Pian teidän murhaajanne miekat punertuvat toinen toisensa
verestä!»

Seuraavana aamuna oli kaikki valmiina. Montrose läksi kiireisellä
marssilla kulkemaan Tay-jokea myöten, ja hänen vähäinen sotavoimansa
laskeutui viimein siihen ihanaan laaksoon, joka on Tayjärven,
yllämainitun joen alkupaikan, ympärillä. Sen asukkaat olivat Campbellin
heimokuntaa, vaikka tosin ei Argylen markiisin, vaan hänen
liittolaisensa ja sukulaisensa Glenorchyn alustalaisia. Vihollisen tulo
oli heille niin arvaamaton, ettei oltu valmistettu mitään vastarintaa;
heidän täytyi siis voimattomina katsella, kuinka heidän omaisuuttaan
ryöstettiin ja tuhottiin. Tällä tavoin tehden maata ympäriltään autioksi
Montrose kulki yhä eteenpäin Loch Dochart'in (Dochart-järven) laaksoon.
Ja tästä alkoi hänen retkensä vaikein osa.

Meidänaikaiselle armeijalle olisi vielä nytkin kulku näiden avarain
erämaiden läpi jotenkin vaikea tehtävä, vaikka sillä olisi apuna se hyvä
sotatie, joka käy Tynedrumin kautta Loch Avonin päähän. Mutta siihen
aikaan, ja niin vielä monta aikaa myöhemminkin, siellä ei käynyt
minkäänlaista tietä eikä polkua; ja vaikeutta enensi vielä sekin, että
vuoret jo olivat lumen peitossa. Ylevän ihana näköala oli edessä, vuoret
kohosivat päällekkäin, ladottuina summattomiin röykkiöihin, etumainen
rivi huikaisevan valkoisena, taaemmat punerrellen kirkkaan talvisen
auringon iltaruskosta. Korkealle muiden ylitse, ikäänkuin vuoriston
haltijan päälinnana, yleni Ben Cruachan, jonka kimalteleva, ajan purema
huippu näkyi peninkulmien päähän.

Mutta Montrosen miehet eivät olleet sitä lajia, jota tämä heidän eteensä
leviävä ylevä ja samassa peloittava näky olisi säikäyttänyt. Moni heistä
oli muinaista vuorelaisväkeä, jonka mielestä lumihanki oli oikein mukava
vuode ja joka sen lisäksi ei olisi viitsinyt panna lumimöhkälettäkään
päänalaiseksi. Saalis ja kosto oli saatavana tuolla, noiden lumisten
vuorien takana, jotka seisoivat silmäin edessä; eivätkä Montrosen miehet
sallineet matkavaivojen pelon päästä mieltänsä masentamaan. Päällikkö ei
antanutkaan tämän uljuuden jäähtyä liiasta viipymisestä. Hän käski
rakkopillien puhaltajain kulkea edeltä ja soitella vanhaa sotamarssia:
_Hoggil nam bo_[34] j.n.e., jonka kimakat sävelet olivat jo usein
ennenkin kauhistuttaneet Lennoxshiren laaksoja. Väki läksi marssiin
vuorelaisten tavallisella iloisella ripeydellä, ja pian he kaikki olivat
vaarallisessa vuorisolassa. Ranald oli heillä oppaana, rientäen edeltä
partiojoukon kanssa ja valiten paraita kulkupaikkoja.

Ihmisvoima näyttää aina kaikkein mitättömimmältä, kun se on nähtävänä
rinnakkain peloittavan, suurenmoisen luonnon kanssa. Montrosen
voitollinen armeija, joka oli saattanut koko Skotlannin pelkoon, näytti
kuitenkin tässä kulkiessaan vaarallista vuorisolaa myöten mitättömältä
karkuriparvelta, jota nielläksensä vuori alkoi sulkea kitaansa. Montrose
itsekin katui lähtöänsä tälle rohkealle retkelle, kun ensimmäisen
kukkulan huipulta huomasi, miten hajallaan hänen pieni joukkonsa oli.
Kulku oli niin kovin vaivaloista, että marssi jonossa pian ilmaantui
melkoisia lomia ja että etujoukon, päävoiman ja peräjoukon väli yhä
suureni, mikä oli sekä epämukavaa että vaarallista. Hyvin levottomana
hän katsasti kaikki vahvat paikat, jotka näkyivät vuorelle, peläten
hnomaavansa niissä vastarintaan varustettuja vihollisia. Ja usein hän
perästäpäin väitti, että hänen marssinsa olisi saatu aivan estetyksi ja
hänen armeijansa jäänyt ihan auttamattomaan pulaan, jos vaan parisataa
uljasta miestä olisi ollut Strath-Fillanin ahteita puolustamassa. Mutta
huolettomuus, joka on tuonut turmion niin monelle väkevälle joukolle ja
vahvalle linnalle, kavalsi tällä kertaa Argylenkin alueen vihollisten
käsiin. Näitä ei kohdannut mikään muu vastarinta kuin luonnon luomat
tievastukset sekä lumi, jota hyväksi onneksi ei sentään ollut kovin
paljo. He saapuivat sen vuoriselänteen harjalle, joka eroittaa
Argyleshiren Breadalbanen alueesta; ja tästä he tulvasivat takana
oleviin laaksoihin niin vimmatusti, että selvästi näkyi, minkälaiset
syyt olivat yllyttäneet heidät näin vaivaloiseen ja vaaralliseen
retkeen.

Montrose jakoi väkensä kolmeen joukkoon, tällä tavoin herättääksensä
laajemmalla alalla pelkoa. Yhden joukon sai Ranald-klanin päällikkö
johdettavakseen, toinen uskottiin Colkitton komentoon, kolmas pysyi itse
Montrosen luona. Näin rynnättiin kolmelta eri haaralta Argylen alueelle.
Vastarintaa ei kohdattu yhtään; vuorilaitumilta pakenevien paimenten
kautta oli ensi sanoma tästä pelottavasta vihollistulvasta joutunut
asuttuihin laaksoihin; ja missä tahansa klanin miehet nousivat aseisiin,
tapettiin heidät kohta, vangittiin tai ajettiin hajalle, vihollinen kun
oli jo ennalta arvannut heidän liikkeensä. Majuri Dalgetty oli edeltä
lähetetty Inveraryyn päin niiden harvain ratsumiesten kanssa, joiden
hevoset enää kelpasivat. Hän toimitti asiansa niin hyvin, että miltei
tapasi Argylen, majurin omilla sanoilla puhuen, _inter pocula_ (pikarin
ääressä); joutuisa pako aluksessa oli korkean herran ainoa pelastuskeino
kuolemasta tai vankeudesta. Mutta kosto, jonka kynsistä Argyle tällä
tavoin itse pääsi, kohtasi raskaasti koko hänen alusmaataan ja
klaniansa; usein ja syystä onkin Montrosen hävityksiä tässä onnettomassa
maakunnassa, vaikka ne tosin valitettavasti olivat maan tavan mukaisia,
sanottu häpeälliseksi tahraksi hänen nimessään ja luonteessaan.

Argyle riensi sill'aikaa Edinburgiin ja esitti valituksensa
säätyliittokunnalle. Niinkuin ajan tarvis vaati, nostettiin kohta
melkoinen armeija ja annettiin kenraali Baillien, taitavan ja uskollisen
presbyteriläisupseerin komennettavaksi. Argyle puolestaan rupesi vihan
vimmassa keräämään omia monilukuisia voimiansa, kostaaksensa
perintöviholliselleen.

Mutta Montrosen oli jo siihen aikaan, kun nämä voimalliset armeijat
yhtyivät, täytynyt lähteä hävitetystä Argylen maakunnasta. Sillä kolmas
vihollisjoukko oli kokoontunut pohjoisessa, päällikkönä Seaforth'in
kreivi, joka vähän aikaa oltuansa kahden vaiheella viimein oli ruvennut
Covenantilaisten puolelle. Saatuansa sotaan harjaantuneen Invernessin
linnaväen avukseen hän uhkasi Montrosea Inverness-shiren puolelta. Mutta
ikäänkuin loitsuvoimalla sai Montrose hajalla olevat joukkonsa jälleen
kokoon, ja tuskin ne olivat kaikki yhdessä, kun jo tuli Argylelle ja
hänen liittolaiskenraaleilleen se sanoma, että kuninkaan kannattajat
olivat yht'äkkiä lähteneet Argyleshirestä, vetäytyen Pohjoiseenpäin
Lochaber-maakunnan jylhään, tiettömään vuoristoon.

Montrosen vastustajat älysivät kohta, että heidän nopean vihollisensa
aikomuksena oli nyt käydä Seaforthin kimppuun ja jos mahdollista tehdä
hänestä loppu, ennenkuin he joutuisivat avuksi. Baillie erosi siis
jälleen väkineen Argylesta. Hänellä oli enimmäkseen ratsuväkeä ynnä
alankolaisia komennossaan; sentähden hän marssi Grampiun-harjanteen
etelärinnettä pitkin, aikoen sulkea Montroselta tien, jos tämä pyrkisi
Aberdeenshiren puolelle pakoon.

Argyle sitävastoin rupesi oman nostoväkensä ynnä muidenkin joukkojen
kera seuraamaan Montrosen jälkiä. Näin tulisi, jos kuninkaan väki kävisi
Seaforthin kimppuun taikka ryntäisi Baillieta vastaan, tämä kolmas
armeija, aina perässä pysyen, kummassakin tapauksessa ahdistamaan
Montrosea takaapäin.

Tässä mielessä Argyle marssi jälleen Inveraryyn päin, jolla matkallaan
hän sai joka askelella surukseen nähdä, kuinka julmasti vihollis-klanit
olivat hänen aluettaan ja alustalaisiansa kohdelleet. Mutta juuri näistä
vihollisen hävityksistä oli myös se seuraus, että Argylen joukot
karttuivat. Vuoristossa on vieläkin se sananlasku voimassa, että »kenen
talo on tuhkana, sen täytyy sotaan samota.» Ja monella sadalla näiden
onnettomien laaksojen asukkaista ei nyt ollut muuta neuvoa henkensä
elättämiseksi kuin ruveta muita kohtaan harjoittamaan samallaista
hävitystä. Argyle näki siis pian komennossaan kolmetuhatta miestä
erinomaisen rivakkaa ja urhoollista väkeä. Lähimpinä ylipäällikköinä
Argylen jälkeen olivat ritari Duncan Campbell, Ardenvohrin herra, ynnä
vielä toinen ritari Duncan Campbell, Auchenbreckin isäntä, vanha
harjaantunut soturi, joka oli juuri tätä retkeä varten kutsuttu pois
Irlannin sodasta. Argylen oma innottomuus oli kuitenkin hänen uljasten
apulaistensa yrityksiä jarruttamassa. Päätettiin siis, vaikka voimat
olivat niin suuriksi paisuneet, edelleenkin vain varovasti marssia
Montrosen perästä, mutta välttää tappelua, kunnes hän olisi joutunut
kahakkaan jommankumman toisen armeijan kanssa, jolloin häntä
ahdistettaisiin selkäpuolelta.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


    Hei, rakkopillit Donald'in!
    Hei, rakkopillit Mustan Donald'in!
    Hei, pillit sekä liput
    Kaikk' Inverlochyn kentäll' on.

Se valtatie, joka käypi niinsanotun linnajonon keskitse ja ylimalkaan
kulkee samaa suuntaa kuin nykyinen Kaledonian kanava, on aukaissut
kuljettavaksi pitkän rotkon eli ne pitkät vuoriahteet, mitkä halkaisevat
melkein koko Britannian saaren, oltuaan ennen muinoin epäilemättä
merensalmena ja vieläkin sisältäen koko sarjan järviä, joiden avulla
nykyajan tiede on yhdistänyt Atlantinmeren Pohjanmereen. Mutta polut,
joita myöten asukkaat silloin kulkivat tätä loiroa pitkin, olivat v.
1645-46 sangen surkeassa tilassa. Olipa niiden tila samallainen vielä
paljoa myöhemminkin, jolloin se herätti runollista intoa muutamassa
irlantilaisessa insinööriupseerissa, jonka toimena oli niiden
muuttaminen helppokulkuisiksi sota-valtateiksi. Hänen ylistysrunonsa
alkaa, ja mikäli tiedän, päättyy seuraavilla riveillä:

    »Jos ennen muinoin kuljit tätä tietä,
    Niin Wadee kenraalia nyt sä siunaat!»

Mutta näitäkin huonoja tavallisia polkuja Montrose vältti. Hänen
sotajoukkonsa täytyi metsäkaurisparven lailla kiivetä vuorelta vuorelle,
metsästä metsään, missä viholliset eivät voineet saada mitään tietoa
hänen liikkeistään. Hän sitävastoin aina sai heistä tarkat sanomat
liittolaisiltaan, Cameronin ja Mac Donnellin klaneilta, joiden vuoristoa
nyt kuljettiin. Ankara käsky oli annettu, että Argylen marssia piti
vakoiltaman ja kaikki viestit hänen liikkumisestaan kohta tuotaman itse
kenraalille.

Oli kuutamoyö; Montrose oli päivän vaivoista väsyksissä käynyt levolle
kurjaan hökkeliin. Hän oli nukkunut vasta kaksi tuntia kun joku taas
nykäisi häntä olkapäästä. Hän katsahti herättäjään ja tunsi kohta
pulskasta vartalosta sekä syvästä äänestä, että siinä oli
Cameronilaisten päällikkö.

»Minulla on teille sanomia», virkkoi tämä, »jotka kyllin maksanevat
nousemisen ja kuulemisen vaivan.»

»M'Ilduy ei voi tuoda mitättömiä sanomia», vastasi Montrose, puhutellen
päällikköä isän nimellä, »ovatko ne hyviä vai pahoja?»

»Miksi niitä itse katsonette?»

»Ovatko ne luotettavia?» kysyi Montrose.

»Ovat», vastasi M'Ilduy, »muuten niiden tuojana olisi toinen mies. Asia
on semmoinen, että minä kyllästyin siihen toimeen, jonka minulle
annoitte, nimittäin sen Dalgetty pahuksen ja hänen muutamain
hevoskoniensa kanssa kulkemiseen--täytyihän siinä tuntikausittain
kahnustella vaivaisen metsäsian vauhdilla. Sentähden otin kuusi
miehistäni ja läksin pienelle partioretkelle Inverlochyyn päin, ja
silloin minulle tuli Jan Glenroylainen vastaan, joka oli käynyt
vakoilemassa. Argyle marssii Inverlochyyn päin kolmentuhannen valitun
miehen kanssa, joiden johtajina ovat paraat Diarmidin pojista.--
Tämmöiset ovat sanomani--ne ovat luotettavat--teidän asianne on päättää,
kuinka mieluisia ne ovat.»

»Mieluisia ne tietysti ovat», vastasi Montrose kohta iloisesti.
»M'Ilduyn äänen sointi tekee aina hyvää Montrosen korville, ja mieluisin
se on silloin, kun puhuu jostakin tarjona olevasta uljaasta
teosta.--Kuinka suuri on joukkomme?»

Montrose käski tuoda valkeaa ja sai sotamiesten luetteloista pian nähdä,
että suuri osa hänen väkeänsä oli tavallisuuden mukaan hajonnut viemään
saalistaan tallelle. Ei ollut siis enempää kuin tuhat kaksi tai neljä
sataa koolla.

»Ei enempää kuin kolmas osa», virkkoi Montrose mietiskellen, »Argylen
voimaan verraten ja vuorelaisia vastaan vuorelaisia.--Jos olisi edes
puolet, enpä sitten epäilisi, luottaen Jumalan siunaukseen, joka pitää
kuninkaan puolta.»

»Sitten älkää epäilkö», sanoi M'Ilduy; »sillä kun teidän torvenne
käskevät taisteluun Mac Callum Morea vastaan, ei yksikään ainoa mies
näissä vuorilaaksoissa ummista korvaansa. Glengarry, Keppoch ja minä
itse, me hävittäisimme tulella ja miekalla sen kurjan, joka jäisi--olipa
siihen mikä syy hyvänsä. Huomis- tai ylihuomispäivä koituu
tappelupäiväksi kaikille Mac Donnellin ja Cameronin nimien omistajille,
tulkoon siitä päätös mikä hyvänsä.»

»Ne olivat miehenmoisia sanoja, jalo ystäväni», lausui Montrose, lyöden
hänelle kättä, »ja kurjempi pahinta pelkuria olisin minä, jos
tämmöisille apumiehille tekisin sen vääryyden, että hiukankaan epäilisin
voittoa. Kääntykäämme jäljillemme ja käykäämme Mac Callum Moren
kimppuun, joka meitä seuraa kuin kaarne, nokkiakseen palasiksi tähteet
meistä, kun urhoollisemmat miehet olisivat ensin sortaneet voimamme!
Käskekää päälliköt ja johtajat kokoon mitä pikimmin. Ja te, joka toitte
meille ensimmäisen tiedon tästä ilahuttavasta seikasta--sillä iloa siitä
tulee--te, M'Ilduy, saatte auttaa meitä iloiseen voittoon sillä, että
neuvotte meille paraan ja lyhyimmän tien vihollisen luokse.»

»Sen teen mielelläni», virkkoi M'Ilduy. »Minä olen neuvonut teille
pakoteitä näiden jylhäin erämaiden kautta, mutta paljoa kernaammin
tahdon näyttää teille, mitä tietä pääsette vihollisenne kimppuun.»

Nyt alkoi yleinen hälinä, ja kaikki päälliköt käskettiin nousemaan
niiltä kovilta vuoteilta, joille olivat laskeutuneet lepäämään.

»Enpä olisi luullut», sanoi majuri Dalgetty, kömpiessään pystyyn
vuoteeltaan, jona hänellä oli ollut kasa kovia kanervanvarsia, »että
voisi olla näin vastahakoista nousta sijalta, joka on talliluudan
kovuinen. Mutta eihän sitä sovi moittia, vaikka korkeastiarmollinen
herra markiisi pitäisikin minua kovassa työssä, koska hänellä on vain
tämä yksi ainoa sota-asioihin perehtynyt mies koko armeijassaan.»

Näin puhuen hän meni neuvotteluun. Tämmöisissä kokouksissa Montrose
kuunteli aina tarkalla huomiolla Dalgettyn puheita, vaikka ne kyllä
olivat pitkäpinnaisia. Hän teki näin osaksi sentähden, että majurilla
todellakin oli tietoa ja taitoa sota-asioissa ja että hänen neuvoistansa
oli usein ollut hyötyä; osaksi kenraali myös tahtoi tällä keinoin
vapautua kaikin puolin noudattamasta vuorelaispäällikköjen mieliä; sillä
näin hän sai suuremman syyn vastustellakseen, kun heidän mielensä ei
ollut hänen omansa mukainen. Tällä kertaa yhtyi Dalgettykin hartaasti
siihen ehdotukseen, että nyt marssittaisiin taaksepäin ja käytäisiin
Argylen kimppuun. Hän vertasi tätä päätöstä siihen ruotsalaisten
uljaaseen marssiin, kun kuuluisa Kustaavus, vaikka Wallenstein
pohjoisesta uhaten läheni Bööminmaalla kerättyine sotavoimineen, marssi
Baijerin vaaliruhtinasta vastaan ja rikastutti väkeänsä hänen viljavan
maansa ryöstämisellä.

Glengarry, Keppoch ja Lochiel, joiden klanit, miehuudessa ja
sotamaineessa parastenkin vuorelaisheimokuntain vertaiset, asuivat
ympäristöllä, lähettivät tulisen ristin (arpakapulan) kiertämään ympäri
alusmaitansa, käskien jokaista aseihin kykenevää tulemaan kuninkaan
käskynhaltijan armeijaan. Kunkin miehen piti yhtyä oman päällikkönsä
lippukuntaan sitä myöten, kuin nämä kulkivat Inverlochyyn päin. Tämä
käsky annettiin ankarin sanoin ja sitä toteltiinkin joutuisasti ja
kernaasti. Luonnollinen sotahalu, hartaus kuninkaan asian
puolesta--sillä heidän mielestään kuningas oli samassa tilassa kuin
vuorelaispäällikkö, josta hänen klanilaisensa olivat luopuneet--ja
tavaksi tullut sokea kuuliaisuus oman päällikön käskyille--nämä syyt
nostivat Montrosen sotavoiman lisäksi kaikki lähimailla asuvat miehet,
joilla oli kykyä aseita kantamaan, nostivatpa myös monta, joiden olisi
luullut, ainakin ijästä päättäen, jo vieraantuneen aseiden
käyttämisestä. Seuraavana päivänä, kun marssittiin suoraan Lochaberin
vuoriston kautta, niin ettei vihollinen voinut sitä aavistaakaan, sai
Montrosen armeija pitkin kulkuansa yhä lisää pieniä soturiparvia. Niitä
pujahteli esiin jokaisen laakson suusta, kukin joukko asettuen oman
päällikkönsä lipun juurelle. Tämä seikka kiihdytti suuresti armeijan
rohkeutta; sillä sen miesluku oli, kun vihollisen läheisyyteen
saavuttiin, karttunut hyvin runsaasti neljänneksen verran, aivan
niinkuin Cameronilaisten urhokas päällikkö oli ennustanut.

Sillä aikaa, kun Montrose tällä tavoin marssi taaksepäin, oli Argyle
kelpo sotajoukkonsa kanssa kulkenut Loch-Eil'in eteläistä rantaa myöten
ja joutunut Lochy-joelle asti, joka yhdistää ensinmainitun järven
Loch-Lochyyn. Siellä oli sovelias pääkortteerin asema vanhassa
Inverlochyn linnassa, joka oli muinoin, niin hoetaan, ollut
kuninkaallinen linna ja jota vieläkin, vaikka sen vallit oli hävitetty,
täytyi pitää aika vahvana ja tärkeänä paikkana. Ja ympärillä, siinä
laaksossa, missä Lochy-joki laskee Loch-Eil'iin, oli tarpeeksi avara
sija Argylen armeijan majailla. Sinne oli tullut useampia aluksia,
täynnä muonaa; siellä oli siis kaikin puolin niin mukavaa, kuin
semmoinen armeija suinkin taisi toivoa. Argylen markiisi, pitäessään
neuvottelua Auchenbreckin ja Ardenvohrin kanssa, ilmoitti varmasti
oiettavansa, että Montrose nyt oli pääsemättömässä pulassa. Hänen
väkensä täytyi muka vähitellen hajota, mikäli hän marssi itäänpäin
näiden tiettömien tienoiden kautta. Jos hän kulkisi länteenpäin, oli
siellä Baillie vastassa; jos taas pohjoiseenpäin, joutuisi hän
Seaforth'in käsiin, ja jos pysähtyisi paikalleen, niin oli se vaara
tarjona, että kaikki kolme armeijaa yhdistynein voimin syöksisivät hänen
kimppuunsa.

»En voi iloita, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», virkkoi
Auchenbreck, »kun näen, että Jaakko Grahame joutuu häviöön ilman
suurtakaan osanottoa meidän puoleltamme. Hän on jättänyt Argyleshiren
maakuntaan suuren velan, ja minua haluttaisi päästä siitä vaatimaan
tiliä, veripisara veripisaralta. En mielelläni jätä tämmöisten velkain
maksamista toisen miehen huoleksi.»

»Te olette hiuksenhalkaisija», vastasi Argyle. »Mitä väliä sillä on,
kenenkä kädet vuodattavat Grahamen veren? Aika on, että Diarmidin
poikien veret lakkaavat vuotamasta.--Mitä te sanotte, Ardenvohr?»

»Minä sanon, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», vastasi ritari
Duncan, »että Auchenbreckin halu tulee vielä tyydytetyksi ja että hän
saa tilaisuuden omin käsin maksaa velkansa Montrosen hävityksistä. Se
sanoma on näet tullut meidän etuvartijoillemme, että Cameronilaiset
kokoilevat kaikkia voimiansa Ben-Nevis vuoren rinteelle. Se tarkoittaa
varmaan Montrosen joukkojen kartuttamista hyökkäystä varten eikä hänen
pakomatkansa suojelemista.»

»Se taitaa vaan olla jokin juoni tehdä kiusaa rosvoten», sanoi Argyle,
»jonka M'Ilduy on keksinyt, kullaten vanhaa vihaansa nimellä
'uskollisuus kuningasta kohtaan.' Heillä ei voi olla muuta mielessä kuin
hyökkäys etuvartijoittemme kimppuun, taikka marssimme häiritseminen
huomispäivänä.»

»Minä olen lähettänyt vakoojia», virkkoi Ardenvohrin herra, »kaikille
haaroille tiedustelemaan. Saamme siis pian kuulla, kokoontuuko todella
suurempi voima ja minne se kokoontuu ja missä tarkoituksessa.»

Kauan kesti, ennenkuin saapui sanomia. Mutta juuri kun kuu oli noussut,
ilmaisi melkoinen hälinä leirissä ja kohta sen perästä linnastakin
kuuluva melu, että oli tullut tärkeitä viestejä. Niistä vakoojista,
jotka Ardenvohr ensin oli lähettänyt, oli muutamia jo ennen palannut;
mutta ne eivät olleet saaneet muuta tietoonsa kuin hämäriä huhuja, että
Cameronilaiset olivat liikkeellä. Tuntui aivan siltä, kuin olisi
Ben-Nevis vuoren kupeista nytkin tullut sellaisia selittämättömiä, pahaa
ennustavia ääniä, joilla se usein ilmoittaa rajuilman lähenemistä.
Toiset vakoojat, jotka innoissaan olivat menneet kauemmaksi, joutuivat
väijyspaikkoihin, missä tutkittavien vuoriseutujen asukkaat surmasivat
taikka vangitsivat heidät. Viimein, Montrosen armeijan nopeasti
lähestyessä, huomasivat hänen etujoukkonsa ja Argylen etuvartijat toinen
toisensa. Vaihdettuansa muutamia luoteja ja nuolia vetäytyivät kummatkin
pääjoukkonsa yhteyteen, tuodaksensa tietoja ja saadaksensa uusia
käskyjä.

Ardenwohr ja Auchenbreck hyppäsivät kohta hevostensa selkään ja läksivät
kuulustamaan etuvartijoita. Argylekin puolestansa kunniakkaasti täytti
pääkomentaja-velvollisuutensa, asettaen voimansa alangolle lujaan
sotarintamaan, sillä silminnähtävästi oli nyt odotettavana yöllinen
kahakka taikka kumminkin tappelu aamulla. Montrose piti niin
varovaisesti voimansa vuorisolien peitossa, etteivät Auchenbreck ja
Ardenwohr millään yrityksellä, johon uskalsivat ryhtyä, saaneet tietää,
kuinka suuri tämä voima saattoi olla. Sen he kuitenkin huomasivat, että
se suurimmankin arvion mukaan oli varmasti heidän omaa joukkoansa
vähempi. He palasivat nyt Argylen luokse, tuoden saamansa tiedot, mutta
tämä herra ei ottanut uskoakseen, että Montrose itsekin olisi mukana.
»Se olisi», sanoi hän, »hullutus, jommoista ei Jaakko Grahame tekisi
tuimimmassakaan ylpeytensä hurjuudessa. Epäilemättä ei tuolla ole muita
kuin vanhat vihollisemme, Glenco, Keppoch ja Glengarry, estämässä
kulkuamme. Taikka kenties on Mac-Vourigh Mac-Pherson'iensa kanssa saanut
kokoon sotajoukon, joka kuitenkin on varmaan paljoa pienempi meidän
voimaamme. Kyllä me heidät siis epäilemättä hajotamme, väkisin taikka
sovittelulla.»

Argylen miesten rohkeus oli ylimmillään; heillä ei ollut muuta mielessä
kuin kosto niistä hävityksistä, jotka äsken olivat heidän maatansa
kohdanneet; he viettivät yönsä sen pelon ja toivon vaiheilla, tokko
koittava aamu soisi heille koston tilaisuutta. Kummankin armeijan
etuvartijat valvoivat tarkasti vaanien, ja Argylen soturit makasivat
tanterella samassa järjestyksessä, missä heidän seuraavana päivänä piti
seisoa sotarintamassa.

Vaalea päivänkoitto oli tuskin vielä alkanut punertaa jättiläisvuorien
huipuilla, kun armeijain johtajat molemmin puolin jo rupesivat
valmistamaan väkeänsä päivän taisteluun. Tämä päivä oli 2:nen helmikuuta
1646. Argylen miehet seisoivat kahdessa rivissä, ei kovin kaukana joen
ja järven yhtymäkulmasta; heidän sotarintamansa näkö oli luja ja
peloittava. Auchenbreck olisi mielellään aloittanut tappelun
ryntäyksellä vihollisen etujoukkoa vastaan; mutta Argyle, varovaisempaa
neuvoa noudattaen, katsoi paremmaksi odottaa vihollista kuin itse
ahdistaa. Pian kuuluikin merkkejä, jotka ilmoittivat, ettei tarvinnut
kauan aikaa turhaan odottaa. Campbellit saattoivat eroittaa eri klanien
sotamarsseja sitä myöten, kuin ne vuorisolan kautta lähenivät
taisteluun. Cameronien marssi--jonka turmiota ennustavat sanat,
lausutut susille ja korpeille, kuuluvat näin: »Tulkaa, niin annan
teille lihaa!»--herätti vastakaikua heidän kotivuoristansa.
Vuorelaisrunoniekkain tavalla puhuen ei »Glengarryn sotaääni ollut
vaiti.» Ja näin voitiin ihan selvästi eroittaa muidenkin heimokuntain
sotasäveliä mikäli ne toinen toisensa perästä saapuivat vuoriahteitten
suuhun, rynnätäkseen alangolle.

»Näetkös?» virkkoi Argyle sukulaisilleen; »niin on, kuin sanoin. Meillä
on vain naapuriemme kanssa tekemistä. Jaakko Grahame ei ole uskaltanut
näyttää meille lippuansa.»

Juuri samassa törähti vuorisolan suusta iloinen torventoitotus sillä
sävelellä, jolla Skotlannissa vanhastaan oli tapana tervehtiä kuninkaan
lippua.

»Tuosta merkistä, herra markiisi, te kuulette», sanoi Ardenvohrin
ritari, »että hän, joka on olevinansa kuninkaan käskynhaltija, on
itsekin noiden miesten joukossa.»

»Ja että hänellä luultavasti on hevosväkeä mukanaan», lisäsi
Auchenbreck, »jota en olisi luullut. Mutta pitääkö sentään vaaleta,
herra markiisi? Onhan meillä tässä vihollisia voitettavana ja kosto
meille tehdystä pahasta tarjona!»

Argyle ei vastannut mitään; hän vain katsahti käsivarteensa, joka
riippui siteessä; hän oli näet äskeisellä marssilla langennut ja
loukkaantunut.

»Se on totta», pisti Ardenvohr kiireesti väliin. »Herra Argylen
markiisi, te ette voikaan käyttää miekkaa eikä pistoolia. Teidän pitää
täältä poistua jollakin aluksella--teidän henkenne on meille kallis,
sillä te olette päämme--teidän kädestänne ei voi olla meille apua
taistelussa.»

»Ei», virkkoi Argyle, jossa ylpeys ja neuvottomuus taistelivat; »sitä ei
pidä koskaan sanottaman, että minä olen paennut Montrosen tieltä. Jos en
voikaan taistella, voin kuitenkin kaatua keskellä poikieni joukkoa.»

Mutta useimmat muutkin päälliköt rukoilivat ja kehoittivat johtajaansa
yksimielisesti, että hän tällä kertaa jättäisi heidät Ardenvohrin ja
Auchenbreckin komentoon ja itse vain katselisi tappelua kaukaa
turvallisesta paikasta.--Me emme uskalla häväistä Argylen markiisia
pelkurin nimellä; sillä vaikka hänen elämänsä ei ole yhdestäkään
urhotyöstä kuuluisa, osoitti hän kuitenkin sen viimeisessä
loppukohtauksessa täyttä vakavuutta ja jaloutta. Hänen käytöksensä tässä
ja monessa muussakin samallaisessa tilaisuudessa on siis pikemmin
luettava neuvottomuuden kuin puuttuvan miehuuden syyksi. Mutta kun se
hiljainen, pieni ääni ihmisen rinnassa, joka hänelle kuiskuttaa, että
hänen henkensä on hänelle itselleen tärkeä, vielä saa vahviketta
useammista äänistä ulkoa, jotka vakuuttavat tämän hengen olevan
muillekin tärkeän, niin tämä kaksinkertaiseksi paisunut kiusaus, josta
historiassa nähdään paljon esimerkkejä, on voittanut monen
miehuulisemmankin, kuin mitä Argyle oli, ja yllyttänyt heitä
huolehtimaan vain omasta pelastuksestaan.

»Saattakaa hänet laivaan, jos mielenne tekee, herra Duncan», virkkoi
Auchenbreck sukulaiselleen. »Minun velvollisuuteni on valvoa, ettei sama
heikkous leviä myös muihinkin miehiimme.»

Näin sanottuaan hän läksi käymään rivejä pitkin, kehoitellen, käskien ja
rukoillen sotamiehiä muistamaan vanhaa mainettansa ja suurempaa
mieslukuaan. Hän muistutti heille, kuinka pahoista hävityksistä he
saisivat kostaa, jos pääsisivät voitolle, ja mikä surkea kohtalo heille
olisi tarjona, jos jäisivät tappiolle; näin hän jakeli joka sydämeen
kipinän siitä tulesta, joka hänessä itsessään paloi. Argyle taipui
sill'aikaa hitaasti ja silminnähtävän vastahakoisesti sukulaistensa
hartaisiin yllytyksiin ja salli saattaa itsensä järven rantaan. Sieltä
hänet vietiin laivaan, josta hän sitten turvallisemmin, mutta vähemmäksi
kunniakseen, katseli tapausten kulkua.

Ardenwohrin herra, vaikka joka hetki oli niin tärkeä, seisoi vielä vähän
aikaa paikallaan, silmät kiinnitettyinä veneeseen, joka kuljetti
ylipäällikköä pois tappelutantereelta. Hänen sydämessään riehui
tunteita, joita hän ei voinut sanoin selittää; sillä klanin päällikköä
pidettiin ikäänkuin isänä, jonka heikkoutta klanilainen ei saanut
tuomita yhtä ankarasti kuin muiden ihmisten. Paitsi sitä oli Argyle,
vaikka vieraille tyly ja kova, omia sukulaisiaan kohtaan jalomielinen,
antelias. Kipeästi siis pisti Ardenvohrin jaloon sydämeen se pelko, että
Argylen käytöstä tässä tilaisuudessa voisi pahalla tavalla selittää.

»Parempi on niin», sanoi hän itsekseen, tukehuttaen liikutustaan;
»mutta--hänen esi-isiensä satanimisessä luettelossa en tiedä yhtään
ainoaakaan, joka olisi hiukankaan vetäytynyt syrjemmäksi silloin, kun
Diarmidin lippu liehui tuulessa, pahinten verivihollistemme silmien
edessä!»

Kaikuva huuto pakoitti hänet viimein kääntymään ja rientämään
paikalleen, joka oli Argylen pienen sotavoiman oikealla kyljellä.

Argylen pako ei ollut jäänyt huomaamatta hänen valppaalta
viholliseltaan, joka korkeammalta asemaltaan saattoikin hyvin nähdä
kaikki, mitä alangolla tehtiin. Kolmen, neljän ratsumiehen seuraaminen
näytti, että ne, jotka poistuivat, olivat korkeaa säätyä.

»He vievät», virkkoi Dalgetty, »hevosensa pois tallelle, niinkuin
varovaisten hevosmiesten sopii. Tuolla kulkee herra Duncan Campbell
ruskean ruunan selässä, jonka juuri olin toivonut saavani
varahevosekseni».

»Te erehdytte, majuri», sanoi Montrose, »he vain korjaavat pois kallista
päällikköänsä.--Käskekää rynnäkölle paikalla--lähettäkää tunnussana
ympäri rivejä.--Hyvät herrat ja jalot päälliköt, Glengarry, Keppoch,
Mac-Vourigh, käykää päälle kohta paikalla!--Ratsastakaa Mac Ilduyn
luokse, majuri Dalgetty, ja sanokaa, että hänen pitää rynnätä päälle
niin tulisesti kuin hän Lochaber-maakuntaansa rakastaa.--Tulkaa sitten
takaisin ja tuokaa pieni ratsumiesparvemme tänne lippuni luokse. Ne ynnä
irlantilaiset minä pidän tykönäni varaväkenä.»



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


    Kuin kallio, mi torjuu aallot tuhannet,
    Niin Lochlin'ia vastaan seisoo Inisfail.

    Ossian.

Torvet ja rakkopillit, verenvuodatuksen ja surman kaikuvat
sanansaattajat, komensivat yhdistetyin sävelin hyökkäykseen, ja niiden
ääneen vastasi useamman kuin kahdentuhannen soturin huuto ynnä myös
takana olevien rotkojen kaiku. Kolmeen parveen jaettuina syöksyivät
Montrosen vuorelaiset ulos niistä rotkoista, jotka olivat heitä siihen
asti kätkeneet vihollisen silmiltä, ja ryntäsivät nurjimmalla uljuudella
Campbellien kimppuun, jotka puolestaan ottivat rynnäkön vastaan
erinomaisen lujasti. Näiden ryntäävien parvien takana nähtiin
irlantilaisten, joiden piti olla varaväkenä, marssivan pitkässä
sotarinnassa Colkitton komennossa. Heidän keskellään kulki
kuninkaallinen lippu ja Montrose itsekin. Syrjempänä nähtiin noin
viisikymmentä ratsumiestä Dalgettyn johdossa, jotka oli ihmeteltävällä
huolenpidolla saatu pysymään johonkin määrään kelvollisessa tilassa.

Kuninkaan väen oikeanpuolista hyökkääjäparvea johti Glengarry, vasempaa
Lochiel ja keskimmäistä Menteithin kreivi, joka mieluummin meni
taisteluun jalkaisin vuorelaispuvussa kuin olisi jäänyt varaväkeen
hevosmiesten kanssa.

Vuorelaiset ahdistivat omituisella vimmallaan, joka on tullut
sananlaskuksi; likelle päästyään he laukaisivat pyssynsä ja lennättivät
nuolensa vihollista vastaan, joka kesti hyökkäyksen mitä
miehuullisimmin. Argylen väki oli paremmin varustettu pyssyillä ja
seisoi liikkumatta; se taisi siis tähdätä tarkemmin, jonka vuoksi sen
ampuminen teki enemmän vahinkoa kuin mitä se itse sai kärsiä.
Kuninkaanpuoliset klanit ryntäsivät tämän havaittuansa käsikahakkaan, ja
heidän onnistuikin kahdesta kohdin saattaa vihollisen rivit hämminkiin.
Jos vastustajat olisivat olleet säännöllistä sotaväkeä, olisi voitto jo
sillä ollut ratkaistu. Mutta tässä oli vuorelaisia toisiansa vastassa;
sekä aseet että kätevyys niiden käyttämisessä olivat siis molemmin
puolin aivan samallaiset.

Taistelu kävi tuimaksi; ja vastakkain taikka kilpiin sattuvien miekkain
ja tapparain kalkkeeseen sekaantuivat ne hurjat, kiihoittavat
kiljahdukset, joita vuorelainen aina päästää suustansa sotiessaan,
tanssiessaan taikka millä tavalla hyvänsä kovasti liikkuessaan. Monet
vastakkain sattuneista vihollisista tunsivat toisensa ennestään ja
pyrkivät toistensa kimppuun, noudattaen vihansa tunnetta tai
jalomielisempää halua kilpailla urhoudessa. Kumpikaan puolue ei
peräytynyt tuumankaan vertaa, ja kaatuvien sijaan--sangen tiheään heitä
kaatuikin molemmin puolin--tunkeutui hartaasti toisia, rientäen
etumaiseen riviin, missä vaara oli suurin. Höyry, samallainen kuin
kiehuvasta kattilasta, kohosi kuulakkaan, kylmään talvi-ilmaan ja
väikkyi taistelijoiden yläpuolella.

Näin taisteltiin sekä oikealla kyljellä että myös sotarintaman
keskuksessa, saamatta tulokseksi muuta kuin haavoja ja surmaa
kummallekin puolelle.

Campbellien oikea kylki alkoi sitävastoin hiukan päästä voitolle
suuremman mieslukunsa ja Ardenvohrin ritarin sotataidon avulla. Herra
Duncan Campbell oli, samassa kun kuninkaan väki ryntäsi, asettanut
sotarintamansa äärimmäisen pään kulmittain eteenpäin. Sen kautta
kohtasi ryntääjiä tuli edestä sekä sivulta, ja he joutuivat sekaisin,
vaikka heidän johtajansa koki parastansa. Tänä hetkenä herra Duncan
käski väkensä rynnäkölle ja ahdisti siis juuri samassa kuin näkyi
aikovan vain ottaa vastaan vihollisen hyökkäyksen. Tämmöinen äkillinen
käänne masentaa aina hyökkääjäin rohkeuden ja saattaa heille usein
turmion. Mutta kuninkaan väen pula tuli sillä autetuksi, että
irlantilainen varaväki läheni ja ankaralla, yhtämittaisella tulellaan
pakoitti Ardenvohrin ritarin luopumaan saadusta edustansa ja tyytymään
ryntääjäin torjumiseen. Montrosen markiisi käytti sillä välin hyväkseen
muutamain siellä täällä seisovain koivupuiden suojaa ynnä myös
irlantilaisten pyssyistä lähtevää lakkaamatonta savua, joka verhosi
hänen liikkeitään. Hän käski Dalgettyn seurata perästään ratsuväen
kanssa, ja kun hän oli kiertämällä päässyt vihollisen oikeanpuolisen
kyljen kohdalle, jopa vähän sen taaksekin, niin hänen kuusi torveansa
soitti rynnäkölle. Ratsuväen torvien sävelet ynnä täyttä nelistä
lähenevien hevosten jyske tekivät Argylen oikeanpuoliseen kylkeen
vaikutuksen, jommoista eivät mitkään muut äänet olisi voineet
aikaansaada. Senaikuiset Skotlannin vuorelaiset katselivat hevosia
samalla taikauskoisella pelolla kuin ennen muinoin Perun asukkaat; ja
heillä oli monta outoa ajatusta siitä, kuinka näitä elukoita saatiin
opetetuiksi tappelua varten. Kun he siis äkkiarvaamatta näkivät rivinsä
murretuksi ja nuo pedot, joita he pahimmin pelkäsivät, keskellä
joukkoaan, niin pako tuli pian yleiseksi, vaikka herra Duncan olisi
kuinkakin yrittänyt sitä estää. Majuri Dalgetty, jonka rautapukuun ei
mikään ase pystynyt ja joka hypitteli, harppautteli ratsuaan, niin että
hänen jokainen sivalluksensa sai sitä raskaamman voiman--tämä outo näky
olisi yksistäänkin jo voinut kauhistuttaa miehiä, jotka eivät ikinä
olleet nähneet mitään muuta semmoiseen ratsumieheen vähäänkään
verrattavaa, paitsi _sheltyä_ (pientä hevosta), mikä haasoitteli paljoa
pitemmän vuorelaisen painon alla. Torjuttu jalkaväkikin kävi nyt
uudelleen päälle; ja irlantilaiset, seisoen liikkumatta sotarintamassa,
tuiskuttivat lakkaamatonta, turmiota tuottavaa tulta pyssyistänsä.
Pitempi vastarinta oli mahdoton: Argylen miehet alkoivat hajota ja
paeta, enin osa järven rantaa kohti, muut eri haaroille. Oikeanpuolisen
kyljen bajoominen, joka jo itsessäänkin oli ratkaiseva tappio, tuli
aivan auttamattomaksi, kun Auchenbreck kaatui yrittäessään saada
sotarintamaa jälleen järjestetyksi.

Ardenwohrin ritari koetti parin, kolmen sadan miehen kanssa, jotka
kaikki olivat aatelissukua ja urhoudestaan kuuluisia--sillä
Campbelleissä sanottiin siihen aikaan olevan enemmän aatelismiehiä kuin
missään muussa vuorelaisklanissa--turhilla urhoteoilla kyllä suojella
suuren joukon villiä pakoa. Mutta tästä urhoudesta ei ollut muuta
seurausta kuin surma heille itselleen; sillä yhä ryntäsi vereksiä
vihollisia, tunkien heitä erille toisistaan, niin että lopulla näkyi
heidän ainoaksi tehtäväkseen jääneen ansaita kunniallinen kuolema
tekemällä vastarintaa viimeiseen asti.

»Kunniallista vankeutta, herra Duncan», huusi majuri Dalgetty, kun hän
näki tämän herran, jonka vieraana hän oli äsken ollut, pitävän puoliansa
useampia vuorelaisia vastaan. Ja vahvistaaksensa tarjoustaan hän
ratsasti likemmäksi, miekka kohotettuna. Mutta herra Duncan vastasi vain
sillä, että laukaisi pistoolin, joka hänellä vielä oli varalla. Luoti ei
sattunut sentään ratsumieheen, vaan hänen kelpo hevoseensa, joka sai
haavan sydämensä läpi ja kaatui. Ranald Mac Eagh, joka oli ollut niitä
miehiä, mitkä niin kovasti ahdistelivat herra Duncania, otti
tilaisuudesta vaarin ja sivalsi hänet maahan, samassa kun pistoolia
laukaistakseen käänsi päänsä.

Samassa saapui Allan Mac Aulay paikalle. Kaikki muut tällä tanteren
kulmalla olijat, paitsi Ranald, olivat Allanin veljen väkeä.
»Lurjukset!» tiuskasi Allan, »kuka teistä on uskaltanut näin tehdä,
vaikka minä nimenomaan olin käskenyt, että Ardenvohrin herra oli
elävältä otettava vangiksi?»

Puoli tusinaa käsiä oli par'aikaa uutterassa kilvassa ryöstämässä
kaatunutta ritaria, jonka aseet ja vaatteet olivat hänen säätyarvonsa
mukaan komeat; mutta tämän käskyn kuultuaan he heittivät työnsä kesken.
Ja käsien omistajat koroittivat ääntänsä, puolustaaksensa itseään, ja
lykkäsivät teon Skyeläisen syyksi, jolla nimellä he tarkoittivat Ranald
Mac Eaghia.

»Saarelaiskoira!» huusi Allan, vimmassaan unohtaen, että he profeettoina
olivat virkaveljeksiä, »lähde ajamaan vihollista takaa äläkä enempää
koske tähän mieheen, jos et halua surmaa minun kädestäni!»

He olivat tällä hetkellä melkein yksinään siinä paikassa. Sillä Allanin
uhkaukset olivat ajaneet pois hänen omat klanilaisensa, ja kaikki muut
olivat jo ennemmin painuneet eteenpäin, likemmäksi järven rantaa
levittäen hälinää ja kauhistusta ja sekamelskaa ja jättäen ainoastaan
kuolleet sekä kuolemaisillaan olevat jäljelle. Tämä oli liian suuri
kiusaus Mac Eaghin kostonhimoiselle mielelle.--»Yhtä luultavaa, kuin
että minä saisin surmani sinun kädestäsi, joka jo rusoittaa sukuni
verestä», virkkoi hän, vastaten Allanin uhkaukseen yhtä uhkaavalla
äänellä, »on sekin, että sinä saat surmasi minun kädestäni!» Näin
sanoen hän sivalsi Allania niin arvaamattoman nopeasti, että tämä tuskin
kerkesi torjua iskun kilvellään.

»Heittiö!» tiuskasi Allan kummastuneena, »mitä se tarkoittaa?»

»Minä olen Ranald Sumulainen!» vastasi saarelainen, uudestaan sivaltaen;
ja sen sanan perästä alkoi heidän välillänsä tuima käsikahakka. Mutta
niin näytti olevan sallittu, että Allan Mac Aulaystä piti tulla äitinsä
onnettomuuden kostaja tälle rosvoparvelle; sen todisti tämäkin taistelu
yhtä hyvin kuin moni muu edellinen. He eivät olleet vielä vaihdelleet
monta iskua, kun Ranald Mac Eagh jo kaatui saatuaan syvän haavan
pääkalloonsa. Mac Aulay, astuen toisella jalalla hänen rintansa päälle,
oli juuri pistämäisillään miekan hänen ruumiinsa läpi; mutta kolmas
yht'äkkiä väliin tullut mies sivalsi hänen miekkansa kärjen ylöspäin.
Tämä mies oli majuri Dalgetty, joka kaatumisestaan pyörtyneenä ja
kuolleen hevosensa alla maaten nyt vasta oli jälleen päässyt jaloille ja
järkiinsä. »Ylös miekka!» komensi hän Allania, »ja älkää tehkö tälle
miehelle enempää vahinkoa; sillä hän on minun suojeluksessani ja meidän
korkeasti kunnioitettavan herra markiisimme palveluksessa. Eikä sotalaki
sitä paitsi salli, että kukaan kunniallinen kavaljeeri saa kostaa
yksityisistä syistä '_flagrante bello, multo majus flagrante proelio_'
(sodan riehuessa, saatikka tappelun riehuessa).»

»Narri!» ärjäisi Allan. »Pois tieltä, äläkä uskalla käydä tiikerin ja
hänen saaliinsa väliin!»

Mutta Dalgetty ei luopunut vaatimuksestaan, vaan asettausi niin, että
kaatunut Mac Eagh oli hänen jalkainsa välissä. Näin seisoen majuri
ilmoitti Allanille, että hän, jos oli olevinansa tiikeri, saattaisi nyt
nähdä leijonan tulleen häntä vastaan. Siinä oli jo kylliksi--tässä
uhkaavassa liikkeessä ja lauseessa; ja sotaisen profeetan koko vimma
kääntyi nyt sitä miestä vastaan, joka esti hänen kostoansa. Heti
paikalla ruvettiin muitta mutkitta vaihtelemaan miekaniskuja.

Allanin ja Mac Eaghin taistelu oli ympärillä puuhaavilta harvoilta
sotureilta jäänyt huomaamatta; sillä Montrosen väessä ei ollut monta,
jotka olisivat tunteneet Ranaldin. Mutta kahakka Allanin ja Dalgettyn
välillä, jotka kumpikin olivat niin hyvin tutut, veti kohta huomion
puoleensa. Hyväksi onneksi sen huomasi Montrosekin; hän näet tuli juuri
sinne, kerätäksensä kokoon pienen ratsumiesparvensa ja lähteäksensä
heidän kanssaan kauemmaksi Loch Eilin rannalle päin ajamaan vihollista
takaa. Hän tiesi, kuinka turmiolliseksi keskinäinen eripuraisuus tulisi
hänen pienelle sotavoimalleen; sentähden hän ajaa karahutti kohta
lähemmäksi. Ja nähtyänsä Mac Eaghin maassa ja Dalgettyn seisovan hänen
kohdallaan puolustamassa häntä Allania vastaan arvasi Montrose terävällä
älyllään heti riidan syyn ja keksi samassa myös keinon sen
lopettamiseksi.

»Hyi häpeä!» lausui hän. »Tekö, aatelismiehet ja uljaat soturit, tässä
tappelette keskenänne loistavan voiton tantereella! Oletteko hulluja?
Vai onko päänne pyörryksissä siitä maineesta, jonka tänään olette
kumpikin ansainneet?»

»Eipä syy ollut minussa, sallikaa mun sanoa se, armollinen herra
markiisi», virkkoi Dalgetty. »Minun on sanottu olevan _bonus socius, bon
camarado_ jokaisessa paikassa, missä olen Euroopassa palvellut. Mutta
se, joka koskee minun suojeluksessani olevaa miestä----»

»Ja se», tiuskasi Allan yht'aikaa, »joka uskaltaa estää ansaittua
kostoa----»

»Hävetkää, hyvät herrat!» sanoi taas Montrose. »Minulla on muuta
tehtävää teille kumpaisellekin--paljoa tärkeämpää tehtävää kuin mikään
yksityinen riita, jonka ratkaisemiseksi voitte helposti löytää
sopivamman hetken. Te, majuri Dalgetty, laskeutukaa polvellenne.»

»Polvelleniko?» ihmetteli Dalgetty. »Sitä komentosanaa en ole oppinut
tottelemaan, paitsi kun se kaikui saarnatuolista. Ruotsin sotarintamassa
etumainen rivi tosin laskeutuu toiselle polvelleen, mutta ei muuten kuin
rykmentin seistessä kuudessa rivissä peräkkäin.»

»Sittenkin», toisti Montrose, »minä nyt käsken: Laskeutukaa polvellenne
Kaarle kuninkaan ja hänen käskynhaltijansa nimessä!»

Kun Dalgetty oli vastahakoisesti totellut, niin Montrose sivalsi häntä
kepeästi selkään miekkansa lappeella, lausuen: »Palkinnoksi uljaista
urhotöistäsi tänä päivänä ja hallitsijamme, Kaarle kuninkaan, nimessä
minä teen sinusta ritarin--ole urhoollinen, uskollinen ja onnellinen. Ja
nyt, ritari Dugald Dalgetty, työhön. Kerätkää niin monta ratsumiestä,
kuin suinkin kokoon saatte, ja ajakaa niitä vihollisia takaa, jotka
pakenevat rannalle päin. Älkää hajoitelko voimaanne, älkää myöskään
menkö liian kauas; pitäkää vain huoli siitä, ettei vihollinen pääse
uudestaan kokoontumaan, minkä saanettekin sangen vähällä vaivalla
estetyksi. Hevosen selkään siis, ritari Dugald, ja työhön.»

»Mutta minkä hevosen selkään minä nousisin?» kysyi uusi ritari.
»Kustaavus parka lepää kunnian tantereella niinkuin kuuluisa
kaimansakin! Ja juuri nyt, kun tänään minusta on tullut
ritari--_ratsumies_, jos tämän saksalaisen sanan kääntäisi--ei minulla
olekaan enää hevosta, jolla ratsastaisin.»

»Niin ei suinkaan saa tapahtua», vastasi Montrose, hypäten maahan
hevosensa selästä. »Tässä lahjoitan teille oman hevoseni, jota on
pidetty kelpo ratsuna. Mutta olkaa nyt hyvä ja käykää siihen työhön,
jota osaatte niin taitavasti toimittaa.»

Paljon kiitoksia lausuen hyppäsi ritari Dugald saamansa kalliin lahjan
selkään. Ja sitten vain pyydettyänsä markiisia muistamaan, että Mac
Eaghille oli luvattu täysi turva, hän läksi suurella innolla ja ilolla
täyttämään hänelle annetut käskyt.

»Ja te, Allan Mac Aulay», virkkoi Montrose, kääntyen vuorelaisen
puoleen, joka pitäen miekkansa kärkeä maata kohti oli ynseän
ylenkatseellisesti seurannut vastustajansa ritariksitulon menoja; »te,
joka olette jalompaa laatua kuin tavalliset ihmiset, joita vaan halpa
saalis, palkka ja arvonimet saattavat liikkeelle--te, joka syvien
tietojenne vuoksi sovitte niin hyödylliseksi neuvonantajaksi--tekö tässä
tappelette Dalgettyn kaltaisen miehen kanssa saadaksenne muka polkea
sammuksiin viimeisen hengenkipinän tuommoisesta ylenkatsottavasta
vihollisesta? Tulkaa, ystäväni, minulla on teille parempaa työtä. Tämä
voitto, jos sanoma siitä esitetään taitavasti, kääntää Seaforthin meidän
puolellemme. Syynä siihen, että hän on tarttunut aseisiin meitä vastaan,
ei ole uskollisuuden puute, vaan uskon puute hyvän asian menestykseen.
Hänen aseensa saataisiin tällä hetkellä, kun meille koittaa parempi
onni, ehkä yhdistymään meidän aseihimme. Minä aion lähettää
urhoollisen ystäväni, eversti Hayn, hänen luoksensa suoraan tältä
taistelutantereelta. Mutta hänellä pitäisi olla siinä toimessa
kumppanina joku vuorelaispäällikkö, joka olisi säädyltään Seaforthin
vertainen ja jolla olisi tarpeeksi taitoa ja arvoa, voidakseen häneen
vaikuttaa. Te olette kaikin puolin soveliain tähän perin tärkeään
tehtävään, ja sitä paitsi, koska teillä ei ole mitään sotajoukkoa
komentonne alaisena, joudatte paremmin pois kuin ne klanipäälliköt,
joiden alustalaiset ovat täällä sodassa. Te tunnette perinpohjin kaikki
rotkot ja ahteet näissä vuoristoissa, samoin kuin myös jokaisen
heimokunnan tavat ja tottumukset. Menkää siis Hayn luokse, joka on
oikealla kyljellämme; hän on jo saanut käskyni ja odottaa teitä. Te
tapaatte hänet Glenmorrisonin väen joukossa; olkaa hänelle oppaana,
tulkkina ja virkakumppanina.»

Allan Mac Aulay loi markiisiin synkän, läpitunkevan katseen, ikäänkuin
tiedustellen, eikö tämä äkillinen toimi ollut hänelle annettu jonkin
salaisen, selittämättömän syyn tähden. Mutta Montrose, joka oli mestari
muiden ajatukset älyämään, oli yhtä taitava myös peittämään omat
ajatuksensa. Hän katsoi erittäin tärkeäksi asiaksi, että Allan, joka
tällä hetkellä oli innoissaan ja vimmastuneena, olisi poissa leiristä
muutamia päiviä, niin että Montrose sillä ajalla saattoi, niinkuin hänen
kunniansa vaati, pitää huolta oppaittensa lähettämisestä turvalliseen
paikkaan. Allanin riidan Dalgettyn kanssa toivoi hän sitten saavansa
helposti sovitetuksi. Allan pyysi lähtiessään markiisia pitämään vain
huolta herra Duncan Campbellistä, joka Montrosen käskystä kohta
vietiinkin turvalliseen talteen. Sama huoli pidettiin myös Mac Eaghista.
Montrose, näet, antoi hänet muutamain irlantilaisten haltuun, käskien
heidän hoitaa häntä ja valvoa, ettei kukaan vuorelainen, ei mistään
klanista, pääsisi häntä näkemään.

Markiisi otti sitten varahevosensa, jota eräs hänen palvelijoistaan
talutti, nousi sen selkään ja läksi katsastelemaan voittonsa tannerta.
Tämä voitto oli ratkaisevampi kuin hän olisi hartaimmassakaan halussaan
voinut toivoa. Argylen uljaasta sotajoukosta, kolmestatuhannesta
miehestä, sai täydelleen puolet surmansa tappelussa taikka sitten
pakomatkalla. Enimmän osan oli täytynyt peräytyä sitä alangon kulmaa
myöten, missä joen ja järven yhtyessä syntyy umpisoppi, niin että sieltä
ei enää ollut pääsöä eikä pakoa. Monet sadat ajettiin järveen ja
hukkuivat. Pelastuneista noin puolet pääsi sillä, että uivat joen poikki
taikka hyvissä ajoin olivat paenneet järven vasempaa rantaa myöten.
Tähteet vetäytyivät vanhaan Inverlochyn linnaan, jossa heidän kuitenkin,
kun ei ollut mitään muonavaroja eikä myös avun toivoa, täytyi kohta
antautua sillä ehdolla, että saisivat rauhassa mennä kotiin. Aseet,
ampumavarat, liput ja kuormasto, kaikki jäi voittajain saaliiksi.

Tämä oli pahin kaikista teloituksista, joiden alaisena Diarmidin klani
eli Campbell-heimo ikinä on ollut; sillä tavallisesti oli heidän onnensa
saadessaan yritykset menestymään yhtä suuri kuin heidän taitonsa näitä
yrityksiä tuumiessa ja heidän urhoutensa niitä toimeen pannessa.
Kaatuneissa oli melkein viisisataa _dunniwassel'ia_ eli aatelismiestä
kuuluisista, suuriarvoisista suvuista. Ja vielä rasittavampi tätäkin
tuntuvaa tappiota oli monen Campbellin mielestä se häpeä, joka heille
tuli ylipäällikkönsä kunniattomasta käytöksestä. Sillä kun hänen väkensä
alkoi tappelussa jäädä tappiolle, niin hän nostatti aluksensa ankkurin
ja läksi pakenemaan järveä myöten niin kiiruusti kuin purjein ja airoin
voi joutua.



KAHDESKYMMENES LUKU.


    Kauas, kulkein tuulta myöten,
    Miekkain melske häviää;
    Sota kauhuillensa poistuu,
    Haavat, surma yksin jää.

    Penrose.

Tätä loistavaa voittoa mahtavasta kiistaveljestään ei Montrose tietysti
saanut ilman mieshukkaa; mutta hänen puoleltaan ei ollut kaatunut
enempää kuin kymmenes osa siihen verraten mitä viholliselta. Campbellien
itsepäinen urhous oli tuottanut surman monelle kelpo miehelle kuninkaan
väestä; vielä useammat olivat saaneet haavoja, ja etevin näistä oli
nuori uljas kreivi Menteith, keskimmäisen joukon johtaja. Hänelle ei
kuitenkaan ollut tullut pahempaa kuin helppo ruhjevamma. Oli siis
pikemmin ihastuttava kuin pelästyttävä näky, kun hän kantoi
ylipäällikkönsä eteen Argylen päälipun, jonka oli omin käsin
valloittanut, tapettuansa lippumiehen kaksintaistelussa. Montrose
rakasti hartaasti tätä sukulaistansa, jonka rinnassa hän näki muinaisten
sankariaikain jalon, haaveksivan itsekkäisyydestä vapaan innon vielä
olevan palamassa. Sillä useimmissa paikoissa Euroopassa oli palkatun
sotaväen pitäminen tuonut mukanaan yllämainitulle jalolle innolle aivan
päinvastaisen halpamielisen ja itsekkään hengen. Ja tämä turmelus oli
vielä pahemmin kuin muita maita tahrannut Skotlantia, josta läksi
melkein kaikkein valtakuntain palvelukseen onnenonkijoita. Montrose,
jonka omakin henki oli luonteeltansa jaloa, ritarillista laatua, vaikka
hän oli kokemuksesta oppinut käyttämään hyväksensä muiden ihmisten
toisenlaatuisia vaikuttimia, ei puhunut Menteithille minkäänlaisia
ylistys- eikä kiitossanoja; hän vaan likisti tätä rintaansa vasten,
huudahtaen: »Urhokas serkkuni!» Ja tämä sydämestä uhkunut hyväksyminen
nostatti Menteithin sydämessä riemun tunteen korkeammalle, kuin jos
häntä olisi kehuen mainittu itse kuninkaan valtaistuimen eteen
lähetettävässä kertomuksessa tappelusta.

»Nyt», virkkoi nuori kreivi, »ei näy olevan enää mitään tehtävää
jäljellä, jossa minä voisin olla apuna; sallikaa minun siis käydä siihen
toimeen, jota ihmisrakkaus vaatii--Ardenwohrin ritari, niin olen
kuullut, on joutunut meille vangiksi pahasti haavoitettuna.»

»Ja täydesti hän onkin sen ansainnut», sanoi ritari Dugald Dalgetty,
joka samassa tuli heidän luoksensa vielä pöyhkeämpänä kuin ennen. »Sillä
hän ampui kelpo hevoseni kuoliaaksi juuri silloin, kun tarjoilin hänelle
kunniallista vankeutta. Ja se teko, niin mun täytyy sanoa, olikin
pikemmin tuommoisen vuorelaississin luonteen mukainen, jolla ei ole edes
sen vertaa älyä, että rakentaisi pienen etuvarustuksen linnahökkelinsä
suojaksi--kuin kunnollisen, aatelissäätyisen soturin tapoihin sopiva.»

»Onko siis», kysyi kreivi Menteith, »kuuluisa Kustaavus kuollut,
suureksi suruksi sekä meille että teille?»

»Niin on, korkeasti kunnioitettava herra», vastasi soturi syvästi
huoaten. »_Diem clausit supremum_ (hän päätti viimeisen päivänsä),
niinkuin olisimme sanoneet Mareschal-kollegiossa Aberdeenissa. Mutta
parempi loppu se onkin kuin jos hän olisi reppurin hevosluuskan tavalla
läkähtynyt johonkin lietesuohon taikka luminietokseen, mikä luultavasti
olisi tullut hänen osakseen, jos tätä talvista retkeä vielä kauemmin
olisi jatkunut. Mutta tämä korkeasti kunnioitettava herra markiisi», hän
kumarsi Montroselle, »on ollut niin armollinen ja lahjoittanut minulle
sen sijaan toisen jalon hevosen, jolle olen rohjennut panna nimeksi
'Uskollisuuden Palkinto', muistoksi tästä mainiosta päivästä.»

»Minä toivon», sanoi markiisi, »että saatte nähdä Uskollisuuden
Palkinnon--senhän nimen sille panitte--olevan hyvin opetetun kaikkeen
sotapalvelukseen. Mutta en voi olla teille muistuttamatta sitä seikkaa,
että uskollisuutta palkitaan Skotlannissa tätä nykyä useammin
turpasuitsilla[35] kuin hevosella.»

»Hum! te suvaitsette laskea leikkiä, herra markiisi. Uskollisuuden
Palkinto on muuten yhtä suuri mestari kaikissa tempuissaan kuin
Kustaavus, onpa hän sen lisäksi vielä paljoa kauniimpi muodoltaan. Se
vain on paha, että hänen seuralliset avunsa eivät ole yhtä hyvin
viljeltyjä, mikä tulee siitä, että se on tähän asti ollut niin huonossa
seurassa.»

»Ettehän suinkaan mahtane sillä tarkoittaa meidän korkeasti
kunnioitettavaa kenraaliamme», muistutti Menteith. »Hävetkää toki,
ritari Dugald!»

»Herra kreivi», vastasi ritari vakavasti, »minun olisi mahdoton ajatella
mitään niin peräti sopimatonta. Minä väitän vaan, että herra kenraali,
kun hän ratsastaessaan kohtelee hevostansa aivan samalla tavalla kuin
komentaa sotamiehiänsä, kyllä saapi kumpaisetkin opetetuiksi sekä
harjoitetuiksi mihin sotatemppuun hän ikinä tahtoo, ja että tämä jalo
ratsu siis epäilemättä on ihmeen hyvin kasvatettu. Mutta ainoastaan
seuranpito yksityiselämässä synnyttää seurallisen luonteen; sentähden en
voi huomata, että sotamiehet paljonkaan sivistyisivät korpraalin tahi
kersantin puheista, enkä myös usko Uskollisuuden Palkinnon luonteen
erinomaisesti kesyttyneen taikka lauhtuneen korkeasti kunnioitettavan
herra kenraalin tallirenkien seurassa. Sillä nämä suovat hoitoonsa
uskotuille elukoille tiheämmälti kirouksia ja sivalluksia ja potkuja
kuin hyväilemisiä ja silittelemisiä. Ja siitä syystä moni alkuansa
jalomielinen nelijalkainen, tultuansa ikäänkuin ihmisvihaajaksi,
osoittaa myöhemmässä elämässänsä enemmän halua potkimaan ja puremaan
isäntäänsä kuin häntä rakastamaan ja kunnioittamaan.»

»Se on totta niinkuin profeetan suusta», vahvisti Montrose. »Ja jos
Mareschal-kollegioon Aberdeenissa tulisi lisättäväksi akatemia
hevosten kasvatusta varten, olisi ritari Dugald Dalgetty siihen
professorinvirkaan ainoa sopiva mies.»

»Siitä syystä, että hän on aasi», kuiskutti Menteith erikseen
kenraalille, »ja siis professorin ja oppilaitten välillä olisi
jonkinlainen kaukainen sukulaisuus.»

»Ja nyt, jos te, korkeasti kunnioitettava herra markiisi, sen sallitte»,
virkkoi uusi ritari, »menisin viimeistä kertaa katsomaan vanhan
sotakumppanini ruumista.»

»Ettehän sentään lähde sitä juhlallisesti hautaamaan?» kysyi markiisi,
joka ei tietänyt, mihin kaikkeen harras rakkaus ehkä voisi yllyttää
Dalgettyä. »Muistakaa, ettemme urhoollisille miehillemmekään voi laittaa
muuta kuin hätäiset hautajaiset.»

»Suokaa anteeksi, korkeasti kunnioitettava herra kenraali», selitti
Dalgetty. »Minun aikomukseni ei ole niin romanttinen. Menen vain
jakamaan Kustaavusparan perintöä taivaan lintujen kanssa, jättäen lihat
heille ja ottaen vuodan omaksi osakseni. Siitä aion rakkaaksi muistoksi
teettää itselleni nutun sekä housut tatarilaisten muodin mukaan
pidettäväksi rautavarustusten alla; sillä kaikki alusvaatteeni ovat tätä
nykyä kuluneet niin kurjiksi, että hävettää.--Voi kuitenkin,
Kustaavusparka, kun et saanut elää edes yhtä tuntia kauemmin, jotta
olisit tuntenut ritarikunnian painoa selässäsi!»

Hän kääntyi jo lähteäkseen, mutta markiisi huusi hänen jäljestään:
»Siinä ystävyyden työssä vanhaa kumppanianne ja sotaveljeänne kohtaan ei
teidän tarvinne pelätä kilpailijaa, luulen ma. Ettekö siis, ritari
Dugald, tahdo auttaa minua ynnä muutamia etevimmistä ystävistämme, kun
tutkistelemme Argylen paraita herkkuja, joita on sangen runsaasti
löydetty linnasta?»

»Aivan mielelläni, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», vastasi
Dalgetty; »sillä ruoka ja rukous eivät ole milloinkaan esteeksi työlle.
Eikä myös ole siitä pelkoa, että sudet tai kotkat vielä tänä iltana
kävisivät Kustaavusta raatelemaan, heillä kun on niin runsaasti
parempiakin herkkuja tuolla, koko tanner täynnä.--Mutta», lisäsi hän,
»koska meidän seuraamme tulevat myös nuo molemmat kunnioitettavat
englantilaiset herrat ynnä muita armeijanne päämiehiä, joilla on
ritariarvo, niin pyytäisin teitä, korkeasti kunnioitettava herra
markiisi, kohta selittämään heille, että minä tässä tilaisuudessa ja
niin myös vastaiseksi aina vaadin itselleni etusijan heidän kaikkein
edellä. Sillä se kuuluu minun arvooni, koska olen tappelutanterella
saanut ritari-sivalluksen».

»Perkele hänet periköön!» mutisi Montrose itsekseen. »Hän on saanut
tulen uudelleen viritetyksi samassa kun arvelin sen peräti
sammuttaneeni.--Tämä on semmoinen seikka, ritari Dugald», lausui hän
sitten juhlallisesti Dalgettylle, »jonka lykkään kuninkaallisen
majesteetin omaan harkintaan. Mutta minun leirissäni pitää kaikkien olla
tasa-arvossa, niinkuin Arthur kuninkaan ritarit istuivat ympyriäisen
pöydän ympärillä. Jokainen saa sijansa, kuten soturien sopii, tämän
säännön mukaan: ensiksi tulleelle ensi pala.»

»Sitten minä pidän siitä huolen», kuiskutti Menteith markiisille, »että
Don Dugald ei tule tänne ensimmäisenä miehenä tänä iltana.--Ritari
Dugald», puhui hän sitten, koroittaen ääntänsä, »koska, niinkuin
sanotte, vaatteenne ovat auttamattomasti kuluneet, niin tekisitte
viisaimmin, jos menisitte tuonne katsomaan vihollisen kuormastoa, jota
suojelemaan on asetettu vartijoita. Minä näin siellä aika korean
nahkaisen vaatekerran, joka oli rinnan kohdalta tikattu silkillä ja
hopealla.»

»_Voto a Dios!_ sanoo espanjalainen», huudahti majuri, »ja sen korjaa
kenties joku kerjäläisrahjus omaksensa sillä välin, kun minä täällä
seison lörpöttelemässä!»

Saaliin toivo sysäsi kerrassaan syrjään sekä Kustaavuksen että ruoankin
muiston, ja majuri läksi Uskollisuuden Palkintoa kannustaen ratsastamaan
tappelutannerta pitkin.

»Sinne se koira menee», virkkoi Menteith, »polkien kasvot ja ruumiin
rikki monelta mieheltä, joka on häntä itseään parempi. Ja perso hän on
saastaiselle saaliillensa aivan kuin korppikotka, joka laskeutuu raadon
kimppuun. Mutta sittenkin suo maailma tälle miehelle soturin nimen--ja
teidänkin silmissänne, herra markiisi, semmoinen ansaitsee ritariarvon
kunnian, jos sitä nyt enää sopii kunniaksi sanoa. Te olette pannut
ritarivitjat koristeeksi paljaan verikoiran kaulaan.»

»Mitä minun piti tehdä?» vastasi Montrose. »Minulla ei ollut puoleksi
kalutuita luita antaa hänelle, ja lahjoa piti häntä jollakin tavalla--en
voi yksinäni metsästää. Paitsi sitä, tässä koirassa on hyviäkin avuja.»

»Jos hän lieneekin luonnolta niitä saanut», virkkoi Menteith, »niin paha
tapa on ne kaikki muuttanut paatuneimmaksi itsekkäisyydeksi. Hän saattaa
olla arkaluontoinen hyvän maineensa puolesta ja peloton virkansa
toimituksessa; mutta sen hän tekee ainoastaan siitä syystä, kun ilman
näitä avuja ei pääsisi korkeampiin virkoihin. Onpa hänen ystävyytensäkin
itsekkäisyyttä; hän kyllä suojelee kumppaniansa niin kauan, kuin se
pysyy pystyssä; mutta samassa kun se on maahan kaatunut, on ritari
Dugald yhtä kernas häntä kukkaron kuormasta vapauttamaan kuin hänen nyt
tekee mieli muuttaa Kustaavuksensa nahka nutuksi.»

»Ja kuitenkin, jos tämä kaikki olisikin totta», vastasi Montrose, »on
jokseenkin mukava pitää komentonsa alaisena tämmöistä soturia, jonka
kaikista vaikuttimista ja yllyttimistä voi saada selvän yhtä tarkkaan
kuin matemaattisesta kysymyksestä. Jalossa mielessä, semmoisessa kuin
teidän, serkkuni, liikkuu sitävastoin tuhansia tunteita, jotka eivät
pysty tuon miehen sydämeen enempää kuin luoti hänen haarniskaansa--ja
niitä kaikkia tunteita täytyy ystävän hellästi pidellä neuvoja
antaessansa.» Sitten, yht'äkkiä kääntäen puheen toiseen aineeseen, hän
kysyi, milloin Menteith oli viimeksi tavannut Annikka Lylen.

Nuori kreivi lensi tulipunaiseksi ja vastasi: »En eilisillan
perästä--paitsi että», lisäsi hän, vähän hämillään, »hät'hätää näin
hänet puoli tuntia ennenkuin tappelu alkoi.»

»Menteith ystäväni», puhui Montrose hyvin lempeästi, »jos te olisitte
Whitehall'in[36] iloisten nuorten hoviherrain joukkoa, jotka tavallaan
ovat yhtä suuria omanvoitonpyytäjiä kuin tuo meidän Dalgetty, silloin en
kiusaisikaan teitä tämmöisen rakkausjuonen laitaa tiedustelemalla--se
olisi vain lystikäs kepponen. Mutta me olemme täällä loitsumaassa, missä
naisten kiharain paulat ovat lujat kuin teräs, ja te olette juuri se
ritari, joka on luotu semmoisiin kahleisiin. Tämä tyttöparka on ihmeen
ihana, ja hänen avunsa ovat sitä laatua, jotka välttämättömästi tekevät
teidän romantiseen mielenlaatuunne syvän vaikutuksen. Teillä ei voi olla
mielessä saattaa häntä onnettomuuteen--teillä _ei suinkaan_ voi olla
mielessä mennä hänen kanssaan naimisiin?»

»Herra markiisi», vastasi Menteith, »te olette jo monesti ajanut tätä
leikkiä, sillä leikiksihän se, toivon ma, on aiottu, hieman yli rajojen.
Annikka Lyle on tietämätöntä sukuperää--sodassa saatu vanki--luultavasti
jonkun alhaisen metsäsissin tytär--Mac Aulayden armeliaisuuden elätti.»

»Älkää suuttuko, Menteith», lausui markiisi. »Rakastattehan
tekin muinaista klassillista kirjallisuutta, vaikka ette ole
Mareschal-kollegiossa kasvatettu. Te muistanette siis, kuinka monta
urhoollista sydäntä rakkaus on voittanut ja vanginnut.--

    Movit Ajacem, Telamone natum,
    Forma captivae dominum Tecmessae.[37]

Sanalla sanoen, minä olen suuresti huolissani tästä asiasta. Minun
kenties ei pitäisi kuluttaa aikaani», lisäsi hän hyvin yksitotisesti,
»sillä että vaivaan teitä saarnoilla aineesta, joka ei koske ketään
muuta kuin teidän ja Annikan sydäntä. Mutta teillä on vaarallinen
kilpaveli Allan Mac Aulayssä, eikä voi tietää, mihin kaikkeen viha voi
häntä yllyttää. Velvollisuuteni on sanoa teille, että eripuraisuus
teidän välillänne voisi olla suureksi vahingoksi kuninkaan asialle.»

»Herra markiisi», virkkoi Menteith, »minä tiedän, että tarkoituksenne on
hyvänsuopa ja ystävällinen. Mutta minä toivon mielenne rauhoittuvan, kun
vakuutan teille, että Allanin kanssa olemme tästä asiasta keskustelleet.
Minä olen selittänyt hänelle, että kunniattomat tarkoitukset tätä
turvatonta tyttöä kohtaan eivät millään muotoa sovi yhteen luonteeni
kanssa; ja että toiselta puolen hänen sukuperänsä tietämättömyys estää
minut toisella tavalla pyytämästä häntä omakseni. En tahdo kuitenkaan
salata teiltä, korkeasti kunnioitettava herra, mitä en myöskään
Allanilta ole salannut,--että näet tarjoisin Annikka Lylelle, jos hän
olisi aatelissukua, nimeni ja arvoni. Mutta asian laidan ollessa
tämmöisenä kuin on se ei käy laatuun. Tämä selitys, toivon ma, voi
tyydyttää teidät, koska se on tyydyttänyt vähemmänkin järkevän miehen.»

Montrose kohotti olkapäitään. »Ja te olette siis, ilmeisinä
romaaniritareina, tehneet sen sopimuksen keskenänne, että molemmat
saisitte ihailla yhtä kaunotarta, niinkuin epäjumalain palvelijat
palvelevat yhtä kuvaa, mutta ettei kumpikaan saa pyytää enempää?»

»Niin kauas ei lupaukseni ulottunut, herra markiisi», vastasi Menteith.
»Minä vain sanoin: asian laidan tämmöisenä ollessa kuin nyt--eikä juuri
ole mitään toivoa, että se muuttuisi--velvollisuuteni itseäni ja sukuani
kohtaan vaatii, etten ole Annikka Lylelle mitään muuta kuin ystävä tai
veli.--Mutta, suokaa anteeksi, herra markiisi, minulla olisi», sanoi hän
katsahtaen käsivarteensa, joka oli liinalla kääritty, »pieni pyyhkäys
hoidettavana.»

»Haavako?» kysyi Montrose huolissaan; »antakaa mun katsoa sitä.--»Voi!»
lisäsi hän, »en olisi tästä saanut tietoa, jos en olisi uskaltanut
tutkia ja koetella toista salaisempaa, vaarallisempaa. Menteith, minä
säälin teitä--minunkin sydämessäni--mutta miksi herättäisin uudestaan
kipuja, jotka ovat jo kauan aikaa olleet nukuksissa!»

Näin sanoen hän puristi jalon sukulaisensa kättä ja astui linnan sisään.

Annikka Lylellä oli, mikä ei vuorelaisnaisilla ollutkaan tavatonta,
hiukan lääkärin-, jopa myös haavurintaitoa. Helppo on uskoa, että
lääkärin- ja haavurintaito ei siihen aikaan ollut olemassakaan eri
virkana. Ne harvat, yksinkertaiset parannuskeinot, joita käytettiin,
olivat naisten taikka vanhusten hallussa, joille tiheään sattuvat
tapaturmat antoivat valitettavasti sangen paljon tilaisuutta
kokemuksensa laajentamiseen. Se huoli ja tarkkuus, jolla Annikka Lyle
oli johtanut palvelijoittensa ynnä muiden naisten hoitotointa, oli ollut
suureksi hyödyksi tässä tuimassa sodassa. Ja kernaasti hän oli antanut
apuansa sekä omille että vihollisillekin, mille se milloinkin oli
enimmin tarpeellinen. Hän seisoi nyt par'aikaa eräässä linnan huoneessa,
valvoen huolellisesti, kuinka haavoihin pantavia ruohoja valmistettiin;
hän kuunteli milloin tämän, milloin tuon naisen kertomusta sen
erinäisessä hoidossa olevien sairaitten tilasta; hän jakeli, mitä
hänellä oli apukeinoja heidän tuskansa lievittämiseksi. Tämmöisissä
puuhissa hän oli, kun Allan Mac Aulay äkkiä astui huoneeseen. Annikka
säikähtyi, sillä hän oli kuullut Allanin lähteneen pois leiristä
kaukaiselle toimelle; ja vaikka hän oli tottunut näkemään ottoveljeänsä
synkkänä, näyttivät tämän silmät nyt tavallista synkemmiltä. Allan
seisoi hänen edessään aivan ääneti; Annikka tunsi välttämättömäksi itse
aloittaa puhetta.

»Minä luulin», virkkoi hän vähän väkinäisesti, »että sinä olit jo
lähtenyt.»

»Matkakumppanini odottelee minua», sanoi Allan; »minä lähden kohta.»

Mutta kuitenkin Allan seisoi vielä Annikan edessä, pitäen kiinni
käsivarresta, jota hän puristeli, ei niin kovaa, että olisi koskenut,
sittenkin tarpeeksi, näyttääksensä suurta ruumiinvoimaansa; sillä hänen
kätensä kouristi kuin kahleen rengas.

»Otanko esille harpun?» kysyi Annikka pelokkaalla äänellä; »onko--onko
varjo peittänyt sielusi?»

Allan ei vastannut, vaan sen sijaan talutti Annikan huoneen ikkunan
luokse, jonne tappelutanner näkyi kaikkine kauhuineen. Siellä makasi
tiheästi kuolleita sekä haavoitettuja; ja par'aikaa puuhailivat siellä
rosvot, riistäen vaatteita sodan ja klani-päälliköittensä kunnianhimon
uhreilta. He tekivät sitä aivan huolettomasti, ikäänkuin kaatuneet eivät
olisikaan olleet ihmisiä, samallaisia kuin he, ja ikäänkuin ei sama
kohtalo olisi voinut heille itselleenkin osua, kenties jo huomispäivänä.

»Onko tämä näky mielestäsi hauska?» kysyi Allan.

»Se on kauhistuttava!» vastasi Annikka, peittäen silmänsä käsillään.
»Kuinka voitkaan käskeä minua sitä katselemaan?»

»Sinun pitää siihen tottua», lausui Allan, »jos edelleen tahdot kulkea
tämän armeijan kanssa, joka on turmioon tuomittu--pian saat samallaiselta
tantereelta hakea veljeni ruumista--Menteithin ruumista--minun
ruumistani. Mutta tästä viimemainitusta työstä ei sinulle taidakaan
liioin surua tulla--sinä et rakasta minua!»

»Tämä on ensi kerta, kun olet minua rakkauden puutteesta moittinut»,
itki Annikka. »Olethan minun oma veljeni--pelastajani--suojelijani--
voinko olla sinua rakastamatta?--Mutta synkkä hetkesi lähenee, anna
mun tuoda harppuni----»

»Seiso paikallasi», käski Allan, yhä vielä pitäen hänestä kiinni.
»Olkoot ilmestysnäkyni kotoisin taivaasta tahi helvetistä, taikka tuosta
väli-ilmasta, missä ruumiista irtautuneet henget asuvat--olkoot näkyni
vaikka, niinkuin saksilaiset sanovat, kiihoituksissa olevan mieleni
perättömiä kuvitelmia--eivät ne nyt minuun vaikuta; nyt puhun tämän
silminnähtävän maailman kieltä.--Sinä et rakasta minua, Annikka--sinä
rakastat Menteithiä--hän rakastaa sinua--ja Allanista sinä et huoli
enempää kuin noista raadoista, jotka tuolla makaavat kankaalla.»

Ei ole luultava, että tämä kummallinen puhe olisi sille, jota
puhuteltiin, ilmoittanut mitään uutta. Ei ole sitä naista, joka samoissa
oloissa eläen ei olisi jo aikaa sitten arvannut rakastajansa mietteitä.
Mutta kun Allan näin äkkiä repäisi pois sen hienon verhon, joka tätä
seikkaa oli tähän asti peitellyt, rupesi Annikka pelkäämään siitä
seurauksia, jotka olisivat yhtä väkivaltaiset, kuin Allanin luonne oli
tulinen. Hän koetti siis tehdä hänen syytöstänsä tyhjäksi.

»Sinä unhoitat», virkkoi hän, »oman kuntosi ja mielenjaloutesi, kun näin
loukkaat aivan turvatonta olentoa, jonka kohtalo on niin kokonaan
annettu sinun valtaasi. Tiedäthän, kuka ja mitä minä olen, ja kuinka
mahdotonta on, että Menteith taikka sinä voisitte minulle puhua muusta
rakkaudesta kuin siitä, mitä ystävälle suodaan. Tiedäthän, mistä
kurjasta suvusta minä luultavasti olen syntyisin.»

»En tahdo sitä uskoa», sanoi Allan kiivaasti; »saastaisesta lähteestä ei
koskaan voi tulla kirkasta pisaraa.»

»Mutta juuri sen vuoksi», rukoili Annikka, »kun se asia on niin
epätietoinen, ei sinun toki pitäisi hennoa puhua minulle tämmöisiä
sanojia.»

»Kyllä sen tiedän», virkkoi Allan, »että se on esteenä meidän
välillämme--mutta tiedän myös, ettei se ole niin aivan ylipääsemätön
este sinun ja Menteithin välillä.--Kuule, mitä sanon, rakas
Annikkani!--lähde pois tältä kauhistuksen ja vaaran tantereelta--tule
kanssani Kintailiin--minä vien sinut jalon Seaforthin rouvan
kartanoon--taikka kuljetan sinut täydessä turvassa Icolmkilliin, missä
vielä asuu muutamia naisia, jotka ovat pyhittäneet elämänsä Jumalan
palvelemiseen, esi-isiemme tavan mukaan.»

»Sinä et ole arvellut, mitä minulta vaadit», vastasi Annikka. »Jos
tämmöiselle matkalle lähtisin ainoastaan sinun suojeluksesi alaisena,
niin en olisi niin kaino kuin neidon tulee olla. Minä tahdon pysyä
täällä, Allan--täällä jalon Montrosen suojeltavana. Ja kun hänen
marssinsa jälleen painuu alangoille päin, aion keksiä jonkun keinon
poistaakseni tästä leiristä neidon, joka--vaikkei ymmärrä millä
tavalla--on joutunut vihasi esineeksi.»

Allan seisoi kahden vaiheella, ikäänkuin ei olisi tietänyt, pitikö suoda
valta säälintunteelle siitä, kun tyttö oli niin hädissään, vai
suuttumukselle hänen vastarinnastaan.

»Annikka», sanoi hän, »sinä tiedät aivan hyvin, kuinka huonosti sanasi
sopivat yhteen minun tunteitteni kanssa. Mutta sinä väärinkäytät
valtaasi minua kohtaan, ja iloitset lähdöstäni, toivoen sillä pääseväsi
vakoojasta, joka väijyy sinun ja Menteithin seuranpitoa. Mutta
kavahtakaa molemmat!» lopetti hän ankaralla äänellä. »Sillä milloin on
kuultu, että Allan Mac Aulaylle olisi joku häväistys tehty, hänen sitä
kymmenkertaisesti kostamatta?»

Näin sanoen hän puristi kovasti Annikan käsivartta, veti lakkinsa alas
silmille ja astui ulos kamarista.



YHDESKOLMATTA LUKU.


    ------Kun läksit pois,
    Ma tunsin mielen' miettehet, ja näin
    Mi niissä riehui. Voi! Se oli lempi.
    Mut iloa ei siitä tullut, sillä
    Jos muualla en elää sais, kuin vaan
    Sun silmäis edessä, jo kuollut oisin.

    Philaster.

Annikka Lylellä oli nyt silmiensä edessä se hirvittävä juopa, jonka oli
avannut Allan Mac Aulayn rakkaudentunnustus ja mustasukkaisuus. Hänestä
tuntui, ikäänkuin hän horjahtelisi aivan turmion kurimuksen jyrkällä
äyräällä ja häneltä olisi juuri tänä hetkenä kaikki turva, kaikki
ihmisapu ryöstetty. Hän oli jo kauan tietänyt rakastavansa Menteithiä
syvemmällä kuin sisarenrakkaudella; ja kuinka olisikaan voinut toisin
käydä, kun muistamme, kuinka likeisessä tuttavuudessa he olivat niin
kauan aikaa eläneet, kuinka jalo mielenlaadultaan tuo nuori
aatelisherra oli,--kuinka harras hänen kohteliaisuutensa Annikkaa
kohtaan ja kuinka verrattomasti etevämpi sekä sydämensä lempeyden että
myös ulkonaisen käytöksensä sulavuuden puolesta hän oli kaikkia niitä
raakoja sotureita, joiden seurassa Annikka eli? Mutta Annikan rakkaus
oli sitä hiljaista, ujoa, mietiskeleväistä laatua, joka tyytyy
rakastetun miehen onnen katselemiseen, laskematta sydämeensä rohkeampia,
vaateliaampia toiveita. Pikkuisen gaelinkielisen laulun, jossa hän
esitti nämät tunteensa, on nerokas ja onneton Anterus Mac Donald
kääntänyt englanninkielelle. Mielellämme panemme ne rivit tähän:

    Jos kotis niinkuin mun ois matalainen,
    Kuink' autuaana siinä kanssas asuisin.
    Ja minne työntäis tuuli, veisi laine,
    Ma sinne kanssas iloisena kulkisin.
    Mut meidät eroittaapi kova sallimus,
    Meit' ajain eri teitä,--ah jos sulle
    Ois suotu onnen tie! Sun muistos, rukous
    Sun puolestas se kylliks' oisi mulle.

    Vaikk' kipu katkera mun sielun' täyttää,
    Kun toivo viimeinenkin multa katoaa,
    Ei huokaus saa tuskiani näyttää,
    Ei itku itsekäs mun huoltan' ilmoittaa.
    En tahdo mustin murhekasvoin astua
    Eloni tietä verkkaan vieriväistä,
    Ett'ei mun kyynelteni tulva haikea
    Haavoittais armaan mieltä sääliväistä.

Allanin vimmainen rakkaudentunnustus oli tehnyt tyhjäksi Annikan
romanttisen päätöksen salaa sydämessään hellitellä ihailevaa lempeä
Menteithiä kohtaan, pyytämättä mitään vastalempeä. Jo kauan aikaa oli
hän pelännyt, mikäli kiitollisuus ynnä myös se tunto, että tämä niin
ylpeä, väkivaltainen mies häntä kohdellessaan aina lauhdutti
luonnettansa, sallivat pelkoa. Ja nyt Annikka katseli häntä sulalla
kauhistuksella, johon hänellä, joka niin hyvin tunsi Allanin
mielenlaadun sekä edellisen elämän, olikin täysi syy. Jos hänen mielensä
olikin muissa suhteissa jaloa lajia, niin oli kuitenkin yleiseen tietty
asia, ettei Allan koskaan voinut saada himojensa hurjuutta hillityksi.
Hän käyskeli isänsä talossa ja maalla kesytetyn leijonan tavalla; ei
kukaan tohtinut sanallakaan häntä vastustaa, peläten että muuten hänen
vihansa luontainen vimma saattaisi herätä. Monta vuotta oli jo tällä
tavoin kulunut kenenkään tekemättä hänelle vastusta tai puhumatta
sanaakaan häntä vastaan. Sentähden luultavasti ei mikään muu kuin se
terve, luonnollinen järki, joka kaikissa muissa suhteissa, paitsi kun
hänen näkynsä tulivat puheeksi, oli hänen mielenlaatunsa perustuksena,
ollut estänyt Allania tulemasta koko ympäristönsä vitsaukseksi ja
peloitukseksi. Mutta kauvan ei Annikka saanutkaan hautoa näitä
peloittavia mietteitänsä, sillä ne keskeytyivät ritari Dugald Dalgettyn
astuessa sisään.

Helppo on arvata, ettei tämä herra niissä oloissa, joissa hän oli
elämänsä viettänyt, ollut juuri oppinut hienompaa taitoa naisten kanssa
seurustelemaan. Itsekin hän osittain käsitti, että kasarmissa,
vahtihuoneessa tahi paraatissa tavalliset puheenparret eivät sopineet
naisten kanssa keskustellessa. Ainoan ajanjakson, joka ei ollut sodissa
kulunut, oli hän viettänyt Mareschal-kollegiossa, Aberdeenissa. Ja vähät
siellä saamansa opit hän jo oli aikaa sitten unohtanut, paitsi
housujensa paikkaamisen ja ateriansa kiireisen suorittamisen taidot,
joita molempia hän yhä perästäpäinkin, tiheän tilaisuuden pakosta, oli
ahkerasti harjoitellut. Kuitenkin oli hämärä muisto siitä, mitä hän oli
tuolla rauhanajallansa oppinut, se lähde, josta hän ammensi puhetapansa
seurustellessaan naisväen kanssa. Toisin sanoen, hänen puheensa tuli
pedanttiseksi, niin pian kun se ei enää ollut soturimainen.

»Neiti Annikka Lyle», lausui hän tässä tilaisuudessa, »minä olen nyt
Akilleen käsipeitsen eli sponton'in kaltainen, jonka toinen pää
haavoitti, toinen haavat paransi,--jota avua ei huomata Espanjan
peitsissä, keihäissä, pertuskoissa, Lochaber-tapparoissa eikä missään
nykyajan peitsiaseessa.»

Tämän korean puheen hän piti vielä toistamiseen; ja kun Annikka ensi
kerralla oli tuskin kuullutkaan häntä eikä toisella kerralla ymmärtänyt,
täytyi hänen ryhtyä selittelemisiin.

»Minä tarkoitan, neiti Annikka Lyle, sitä», sanoi hän, »että minä, koska
eräs kunniallinen ritari on minun tähteni saanut vaarallisen haavan
tämänpäiväisessä tappelussa--totta sentään on, että hän, jotenkin
sotalakia vastaan, oli pistoolillaan ampunut kuoliaaksi minun hevoseni,
joka oli Ruotsin ikimuistettavan kuninkaan kaima--nyt mielelläni
tahtoisin hankkia hänelle semmoista lievitystä, mitä te, kunnioitettava
neiti, voitte antaa. Sillä olettehan te, niinkuin pakanain epäjumala
Eskulapius, joka oli aika mestari laulussa ja soitannossa[38] ja sen
lisäksi vielä jalommassa haavain parantamisen taidossa--_opiferque per
orbem dicor_ (ja auttajaksi minua ympäri maailmaa mainitaan).»

»Jos olisitte niin hyvä ja puhuisitte selvemmillä sanoilla», vastasi
Annikka, jonka mieli oli niin raskas, ettei Dalgettyn pedanttinen
kohteliaisuus voinut häntä huvittaa. »Se, kunnioitettava neiti»,
virkkoi Dalgetty, »ei taida minulta käydä aivan helposti, sillä minulta
on lauseitten rakentamisen taito jäänyt vähän unohduksiin--mutta
koetellaan toki! _Dicor_--pane _ego_ lisää--minua mainitaan.--
_Opifer--opifer_?--kyllä muistan, mitä _signifer_ ja _furcifer_
merkitsee--mutta luultavasti _opifer_ on tässä paikassa samaa kuin
M.D., se on Medicinae Doctor eli lääkäri.»

»Tänä päivänä on meillä kaikilla työtä yltäkyllin», sanoi Annikka; »jos
te siis suoraan sanoisitte, mitä minulta tahdotte?»

»En mitään muuta», vastasi majuri, »paitsi että kävisitte katsomassa
ritarillista säätyveljeäni ja käskisitte piikanne myös tuoda sinne
muutamia lääkkeitä hänen haavaansa varten, joka näyttää uhkaavan tulla
semmoiseksi, mitä oppineet nimittävät _damnum fatale_ (kuolettava
haava).»

Annikka Lyle ei koskaan viipynyt, kun oli autettava ihmistä. Kiireesti
hän tiedusti, minkälainen haava oli; sillä hän oli erittäin harras
auttamaan tuota arvokasta, vanhaa päällikköä, jonka hän oli
Darlinwarachissa nähnyt ja jonka näkö silloin oli syvästi vaikuttanut
hänen mieleensä. Hän toivoi myös, toista ihmistä hyödyttäessään,
voivansa hetkeksi unohtaa oman surunsa.

Dalgetty saattoi hyvin juhlallisesti Annikka Lylen sairaan kamariin,
jossa ihana lääkäri hämmästyksekseen tapasi myös kreivi Menteithin. Hän
ei voinut estää poskiaan lentämästä tulipunaisiksi, kun näin arvaamatta
näki ihailemansa miehen. Mutta hämmästystänsä peittääkseen Annikka
rupesi kohta tutkimaan Ardenvohrin herran haavaa, ja pian hän huomasi
taitonsa siinä olevan aivan hyödyttömän. Dalgetty puolestaan meni täältä
suureen ulkohuoneeseen, jonka permannolla, monen muun haavoitetun
miehen rinnalla, makasi Ranald Mac Eagh.

»Vanha ystäväni», virkkoi ritari, »niinkuin jo sanoin, tekisin kernaasti
vaikka mitä sinun mieliksesi, hyvitykseksi siitä haavasta, jonka sait
ollessasi minun turvani alaisena. Minä olen siis, hartaan pyyntösi
mukaan, lähettänyt neiti Annikka Lylen hoitamaan Ardenvohrin herran
haavaa, vaikka tosin en voi käsittää, mitä hyötyä sinulle siitä on, että
hän niin tekee.--Muistan kyllä, että kerran mainitsit jostakin heidän
välillään olevasta sukulaisuudesta. Mutta kun ollaan sodassa, täydessä
virantoimituksessa ja palveluksessa, silloin on muutakin päänvaivaa kuin
vuorelaisten sukujohtoja.» Ja siinä suhteessa arvokas majuri puhuikin
täyttä totta, sillä hän ei koskaan tiedustellut, kuunnellut eikä
muistellut muiden ihmisten asioita, elleivät ne olleet yhteydessä
sotataidon kanssa taikka jollakin lailla koskeneet hänen omaa etuansa,
joissa molemmissa tapauksissa hänen muistinsa kuitenkin oli sangen
kiinteä.

»Ja nyt, kunnon ystäväni Sumulainen», lisäsi hän, »voitko sanoa mulle,
mihin on joutunut oivallinen pojanpoikasi? Sillä en ole häntä silmin
nähnyt siitä saakka, kun hän tappelun perästä auttoi rautavarustukset
päältäni; ja tämmöisestä huolimattomuudesta hän oikeastaan ansaitsisi
selkäsaunan.»

»Hän ei ole täältä kaukana», vastasi haavoitettu rosvo.--»Mutta älkää
lyökö häntä, sillä hän on niitä miehiä, jotka maksavat tuuman karkaistua
terästä jokaiselta ruoskansiiman kyynärältä.»

»Se on sangen sopimaton kerskaus», moitti Dalgetty. »Mutta minä olen
sinulle hieman kiitollisuuden velassa, Ranald, ja sentähden se olkoon
anteeksi annettu.»

»Ja jos arvelette olevanne minulle jossakin kiitollisuuden velassa'',
virkkoi rosvo, »niin voitte sen velan suorittaa yhteen pyyntööni
suostumalla.»

»Ranald veikkonen», vastasi Dalgetty. »Minä olen joutavissa
tarinakirjoissa lukenut tämmöisistä ennaltasuostumisista pyyntöihin,
joilla ajattelemattomat ritarit viekoitettiin heille sangen
vahingollisiin sitoumuksiin. Siitä syystä, Ranald, meidänaikuiset
viisaanlaiset ritarit eivät koskaan lupaa mitään, ennenkuin tietävät
voivansa pitää sanansa lupauksen mukaan, niin ettei se tuo heille
itselleen vastusta tahi kiusaa. Saattaa olla, että sinä tahtoisit saada
minut toimittamaan tuon naislääkärin tänne haavaasi katsomaan. Mutta
sinun pitää muistaa, Ranald, että tämä huone, missä makaat, on likainen
ja että se voisi tahrata neiti Annikan koreat vaatteet, joiden
säilyttämisestä, niinkuin sinäkin varmaan olet huomannut, naiset
tavallisesti pitävät erinomaisen hellää huolta. Suuttuihan kerran
minuunkin Amsterdamin suuripensionariuksen rouva siitä syystä, että
saapaspohjallani koskin hänen mustan samettihameensa helmaan, jota
luulin lattiamatoksi, kun se ylettyi hänestä yli puolen kamaria.»

»En minä pyydä teitä tuomaan Annikka Lyleä tänne», vastasi Mac Eagh,
»vaan viemään minut siihen huoneeseen, missä hän hoitaa Ardenvohrin
herraa. Minulla on jotakin sanomista, mikä on erinomaisen tärkeätä
heille kumpaisellekin.»

»Tosin se on vähän säätyarvon sääntöjä vastaan», virkkoi Dalgetty, »jos
vien haavoitetun rosvon jalosukuisen ritarin kamariin; sillä ritariarvo
on muutoin ollut ja on johonkin määrään vieläkin korkein soturiarvo,
tästä kuitenkin tietysti poikkeuksena valtuuskirjalla varustetut
upseerit, joiden arvo on heidän virkansa mukaan. Mutta kun pyyntösi ei
ole sen suurempi, en tahdo sitä kieltää sinulta.» Näin sanoen hän käski
muutamia miehiä kantamaan Mac Eaghia hartioillaan herra Duncan
Campbellin huoneeseen, ja itse hän riensi edeltä ilmoittamaan, miksi
rosvo sinne tuotiin. Mutta kantavat sotamiehet liikkuivat niin
joutuisaan, että seurasivat aivan majurin kintereillä; he astuivat
melkein samassa sisään kauhistavan taakkansa kanssa ja laskivat sen
lattialle. Mac Baghin muoto, luonnostansakin tuimannäköinen, oli nyt sen
lisäksi kivusta vääntynyt; hänen kätensä sekä vaaterepaleensa olivat
tahratut verellä, sekä omalla että vieraalla; sitä ei ollut mikään
ystävällinen käsi pyyhkinyt pois, vaikka sentään haava oli tullut
siteellä suojelluksi.

»Oletteko te», virkkoi rosvo, vaivaloisesti kohottaen ja kääntäen
päätään sitä paikkaa kohti, missä hänen entinen vihollisensa makasi,
»oletteko te se, jota ihmiset nimittävät Ardenvohrin ritariksi?»

»Niin olen», vastasi herra Duncan Campbell, »mitä tahdot mieheltä, jonka
viimeiset tunnit ovat kulumassa?»

»Minun tuntini ovat vain minuutteja enää», sanoi rosvo; »sitä surempi on
armo, jos ne kulutan hyödyksi sille miehelle, jonka käsi aina on iskenyt
minua, niinkuin minunkin käteni on vielä kipeämmästi lyönyt häntä.»

»Sinunko kätesi olisi vielä kipeämmästi lyönyt minua!--Sinä
rikkipoljettu mato!» vastasi ritari, halveksivasti katsahtaen
viheliäisen vastustajansa puoleen.

»Niin», vastasi rosvo lujalla äänellä, »minun käteni isku on koskenut
kipeämmin. Meidän välillämme olleessa taistelussa elämästä ja
kuolemasta ovat minun lyömäni haavat olleet syvimmät vaikkeivät
sinunkaan lyöntisi ole olleet jälkeä jättämättä.--Minä olen Ranald Mac
Eagh--minä olen Ranald Sumun Poika--se yö, jona minä sinun linnastasi
laitoin suuren nuotion, on nyt saanut vertaisensa kumppanin tästä
päivästä, jona sinä kaaduit esi-isieni miekan sivalluksesta.--Muista,
mitä kaikkea pahaa olet tehnyt heimokunnalleni--niin paljon pahaa, kuin
sinä, ei ole meille kukaan muu tehnyt, paitsi yksi. Hän, niin hoetaan,
on sallimuksen suojassa, niin ettei kostomme pysty häneen--senpä saamme
pian nähdä!»

»Herra kreivi Menteith», sanoi Duncan Campbell, kohoten vuoteeltaan,
»tämä mies on julkinen pahantekijä, sekä kuninkaan että parlamentin,
sekä Jumalan että ihmisten vihollinen--hän kuuluu Sumulais-joukkoon,
joka on henkipattoiseksi tuomittu--hän on samoin teidän ja Mac Aulayn
vihollinen kuin minun. Minä toivon, ettette salli hänen
raakalaisriemunsa katkeroittaa minulta näitä hetkiä, jotka kenties ovat
viimeiseni.»

»Hän saa ansionsa mukaisen kohtalon», virkkoi Menteith; »viekää hänet
paikalla pois.»

Dalgetty kävi nyt väliin, puhuen siitä, kuinka suuri apu Ranaldin
opastamisesta oli ollut, ja lisäten, että hän oli tälle miehelle
luvannut täyden turvan. Mutta rosvon oma kimakka, tyly ääni teki majurin
sanat kuulumattomiksi.

»Ei», sanoi Ranald, »tulkoon vaan kidutuspenkki ja hirsipuu! Antakaa
minun mädätä taivaan ja maan keskivälillä, ravintona Ben-Nevis vuoren
haukoille ja kotkille! Sitten tämä röyhkeä ritari ja tuo voitostaan
riemuitseva _thane_ (kreivi) eivät koskaan saa tietää sitä salaisuutta,
jonka saisivat kuulla ainoastaan minulta--sitä salaisuutta, joka
säpsähdyttäisi Ardenvohrin ritarin sydäntä ilosta, vaikka hän jo olisi
kuoleman kielissä ja josta Menteithin kreivi mielellään maksaisi koko
avaran kreivikuntansa hinnan.--Tule tänne, Annikka Lyle», lisäsi hän,
kohoten arvaamattoman voimakkaana, »älä pelkää sen miehen näköä, jonka
kaulaan pienoisena kapuelit. Sano näille ylpeille miehille, jotka
halveksivat sinua siitä syystä, kun luulevat sinun lähteneen meidän
vanhasta suvustamme--sano heille, ettet olekaan verta verestämme, et
olekaan mikään Sumun Tytär--vaan olet syntynyt niin komeassa salissa,
tuuditettu niin pehmeillä patjasilla kuin suinkin kukaan lapsi heidän
parhaissa palatseissaan.»

»Herran Jumalan nimessä», virkkoi Menteith, liikutuksesta vapisten, »jos
tiedät jotakin tämän neidon syntyperää koskevaa, niin helpoita
omaatuntoasi salaisuuden ilmoittamisella, ennenkuin tästä maailmasta
eroat!»

»Ja siunaa vihamiehiäsi viimeisellä hengenvedollasi, eikö niin?» vastasi
Mac Eagh, heittäen häneen ilkkuvan silmäyksen. »Tätä oppiahan teidän
pappinne saarnailevat--mutta milloin ja ketä kohtaan te sitä oppia
noudatatte?--Ei, antakaa mun ensin tietää, mitä saan salaisuudestani,
ennenkuin rupean sitä ilmoittamaan.--Mitä te, Ardenvohrin ritari,
antaisitte saadaksenne tietää, että taikauskoiset paastoomisenne ovat
olleet tarpeettomat ja että yksi perillinen suvustanne on vielä
elossa?--Minä odotan vastausta--ennenkuin sen kuulen, en virka sanaakaan
enempää.»

»Minä voisin», sanoi Duncan Campbell, jonka äänestä kuului, kuinka
hänessä epäilyksen, vihan ja pelon tunteet taistelivat, »minä
voisin--mutta tiedänhän, että sinä ja koko sinun sukusi, samoin kuin
Suuri Vihollisemme, olette valehtelijoita ja murhamiehiä
kaikkityyni--mutta jos se olisi totta, mitä minulle kerrot, niin
melkein voisin antaa sinulle anteeksi, mitä pahaa olet minulle tehnyt.»

»Kuulkaa tuota!» virkkoi Ranald. »Se on suuri lupaus Diarmidin pojan
lupaukseksi!--Ja te, jalo _thane_--huhu leirissä hokee, että mielellänne
antaisitte elonne ja tavaranne maksuksi, jos saisitte tietää, ettei
Annikka Lyle olekaan rosvon tytär, vaan peräisin suvusta, joka teidän
silmissänne on oman sukunne vertainen.--No, olkoon menneeksi!--En sitä
ilmoita teille rakkaudesta--oli aika, jolloin olisin myönyt tämän
salaisuuden vapauteni hinnasta; nyt ostan sillä jotakin, mikä on
vapautta ja henkeäkin kalliimpaa.--Annikka Lyle on Ardenvohrin ritarin
nuorin, ainoa henkiin jäänyt lapsi, joka yksinään säilyi silloin, kun
kaikki muu hänen isänsä linnassa muuttui vereksi ja tuhaksi.»

»Saattaisiko olla totta, mitä tämä mies puhuu?» virkkoi Annikka Lyle,
joka tuskin tajusi, mitä sanoi; »vai onko se jotakin outoa hourausta?»

»Tyttö», vastasi Ranald, »jos olisit kauemman aikaa elänyt meidän
joukossamme, niin olisit paremmin oppinut eroittamaan totuuden oikean
äänen. Tälle saksilaisherralle ja Ardenvohrin ritarille tahdon antaa
semmoiset todistukset puheeni totuudesta, että uskomattomimmankin täytyy
uskoa. Mene sinä sill'aikaia pois--minä rakastin lapsuuttasi, minä en
vihaa nuorta ikääsi--ei mikään silmä inhoa ruusunkukkaa, vaikka se
kasvaakin okaisessa pensaassa,--ja ainoastaan sinua on minun sääli, kun
muistelen, mitä nyt pian tapahtuu. Mutta se, joka tahtoo kostaa
viholliselleen, ei saa peräytyä, vaikka viatonkin saa samassa häviössä
surmansa».

»Hänen neuvonsa on hyvä, Annikka», sanoi kreivi Menteith, »menkää pois
täältä, Jumalan nimeen.--Jos tässä asiassa on jotakin perää, niin teidän
tutustumisenne herra Duncan Campbellin kanssa on teidän kummankin
tähden paremmin valmistettava.»

»En tahdo erota isästäni, jos todella olen hänet löytänyt!» sanoi
Annikka. »En tahdo jättää häntä, kun hän on näin peloittavassa tilassa.»

»Ja isänä minä aina tahdon sinua kohdella», sanoi Duncan Campbell
hiljaa.

»Sitten», virkkoi Menteith, »minä käsken viedä Mac Eaghin toiseen
kamariin ja tahdon itse tutkia hänen kertomuksensa todistuksia. Ritari
Dugald Dalgetty suostunee kai minua seuraamaan ja auttamaan?»

»Hyvin mielelläni», vastasi Dalgetty. »Minä voin avustaa toimittamalla
_confessor'in_ (ripittäjän) taikka asessorin virkaa, vaikkapa molempia.
Ei olekaan siihen toista niin kelvollista, sillä minä kuulin koko sen
jutun kuukausi sitten Inveraryn linnassa--mutta tuommoisia teloituksia,
kuin Ardenvohrissa tapahtunut, on muistossani niin paljon, että ne
hämmentyvät toisiinsa; ja sitä paitsi on minulla paljon tärkeämpiäkin
asioita ajateltavana.»

Kuultuansa tämän suoran tunnustuksen, joka tehtiin sillä aikaa, kun he
kuljettivat haavoitettua miestä pois, iski kreivi Menteith silmänsä
Dalgettyyn sanomattoman vihaisen ja ylenkatseellisen näköisenä; mutta
kunnon majuri oli niin itseensä tyytyväinen, ettei sitä silmänluontia
käsittänyt.



KAHDESKOLMATTA LUKU.


    Ma olen vapaa, niinkuin luoja meidät loi,
    Kuin villit, jotka metsää samoella sai,
    Ennenkuin laki orjakahleet meille toi.

    Granadan valloitus.

Menteithin kreivi rupesi nyt, niinkuin oli luvannut, tarkemmin
tiedustelemaan Ranald Sumun Pojan kertomaa asiaa, jonka todenperäisyys
vahvistettiin myös kahden muun, armeijan oppaina olleen Sumulaisen
sanoilla. Näitä kertomuksia Menteith huolellisesti vertasi siihen, mitä
herra Duncan itse tiesi virkkaa linnansa ja lastensa hävityksestä; ja
helppo on ymmärtää, ettei Ardenvohrin ritarin muistosta ollut haihtunut
mikään tähän kauheaan ja tärkeään tapaukseen kuuluva seikka. Erinomaisen
tähdellistä olikin saada näytetyksi, ettei tämä kertomus ollut valetta,
jonka rosvo ehkä oli keksinyt saattaaksensa jonkun väärän henkilön
Ardenwohrin herran lapsen ja perillisen arvoon.

Kenties Menteith, joka niin mielellään olisi nähnyt tämän jutun toteen
näytetyksi, ei ollut kaikin puolin soveliain mies sen todenperäisyyttä
tutkimaan. Mutta Sumun Poikien kertomukset olivatkin aivan mutkattomat,
tarkat ja kaikissa asioissa keskenään yhtäpitävät. He mainitsivat
omituisen luoman, jonka tiedettiin olleen herra Duncanin lapsessa ja
jonka nyt myös havaittiin olevan Annikka Lylen vasemmassa olkapäässä.
Myös muistettiin hyvin, että kun muiden lasten kurjat tähteet
korjattiin, ei tästä lapsukaisesta ollut löytynyt mitään jälkeä. Näistä
ynnä toisistakin todistavista seikoista, joita on tarpeeton mainita,
tulivat sekä Menteith että Montrosekin, jonka jälkimäisen mieli ei ollut
ennalta taipuva uskomaan, siihen varmaan vakuutukseen, että Annikka
Lyleä, halpasäätyistä, ainoastaan kauneutensa ja avujensa puolesta
etevää ottolasta, oli tästä lähtein kunnioitettava Ardenvohrin herran
perillisenä.

Menteith riensi nyt ilmoittamaan tutkinnon päätöstä niille molemmille
henkilöille, joita se likimmin koski. Rosvo puolestansa pyysi saada
puhutella pojanpoikaansa, jota tavallisesti mainitsi pojaksensa.

»Te löydätte hänet», virkkoi hän, »siitä ulkohuoneesta, missä minä ensin
makasin.»

Tarkan hakemisen perästä tuo metsäläispoika löydettiinkin muutamasta
nurkasta, jossa hän oli piillyt märänneitten olkien peitossa, ja tuotiin
vaarinsa eteen.

»Kenneth», lausui vanha rosvo, »kuule isäsi isän sanat! Muutama
saksilaissoturi ja Allan Verikäsi läksivät vähän aikaa sitten tästä
leiristä, mennäkseen Caberfaen maakuntaan. Vainoo heidän jälkiään
niinkuin hurtta haavoitettua metsäkaurista--ui järvien poikki--kapua
vuorien yli--samoa saloja myöten--älä levähdä, ennenkuin olet heidät
saavuttanut.»--Pojan muoto tuimistui ukon näin puhuessa, ja käsi tarttui
puukkoon, joka oli pistetty hänen repaleisen plaidinsa pitimenä olevan
nahkahihnan taakse.--»Ei!» lausui vanha mies; »sinun kädestäsi hänen ei
pidä saaman surmaansa. Epäilemättä he tiedustelevat sinulta sanomia
leiristä--sano heille, että Annikka Lyle, harpunsoittaja, on havaittu
Ardenwohrin herran lapseksi; että Menteithin thane aikoo ottaa hänet
vaimoksensa papin edessä; ja että sinut on lähetetty kutsumaan vieraita
häihin. Älä pysähdy kuulemaan heidän vastaustansa, vaan katoa niinkuin
ukkosen salama, kun musta pilvi sen nielee suuhunsa.--Ja nyt lähde,
rakkaimman poikani rakas poika! En saa koskaan enää nähdä silmiäsi enkä
kuulla astuntasi kepeää sipsutusta--mutta viivy vielä hetkinen ja kuule
viimeinen käskyni. Pidä muistossa sukumme kohtalo äläkä luovu Sumun
Poikien ikivanhoista tavoista. Nyt olemme hajoitettu pieni parvi, jota
jokainen klani miekallaan ajaa jokaisesta laaksosta, istuen omistajana
niillä mailla, missä esi-isäsi hakkasivat puita ja noutivat vettä
perheittensä tarpeeksi. Mutta synkimmilläkin saloilla ja vuoriston
kolkoimmillakin kukkuloilla, kuule, Kenneth Erachtin poika, pidä sinä
aina tahraamatta vapautesi, jonka sinulle perintöoikeudeksesi jätän. Älä
sitä koskaan myö, ei kalliisiin vaatteisiin eikä kivisiin katoksiin, ei
ruoalla täytettyyn pöytään eikä pehmeään untuvavuoteeseen.--Sumun poika,
ole aina vapaa niinkuin esi-isäsi--niin vuorilla kuin laaksoissa, niin
yltäkylläisyydessä kuin nälässä--niin lehtisen suven kuin myös rautaisen
talven aikoina. Älä kumarra ketään herraksesi--älä tottele mitään
lakia--älä ota äläkä maksa palkkaa--älä rakenna itsellesi tupaa--älä
aitaa maata karjalaitumeksi--älä kylvä siementä. Olkoon vuoriston
metsävilja laumanasi, karjanasi--ja jos et tarpeeksi saa, ryöstele
sortajiemme tavaroita--sekä saksilaisten että myös niiden gaelilaisten,
jotka ovat saksilaisia sydämessään, pitäen laumansa ja karjansa
kalliimpana kuin kunniansa ja vapautensa. Hyvä onkin, että he niin
tekevät--sitä avarampi on kostomme ala. Muista heitä, jotka ovat meidän
heimokunnallemme hyvää tehneet, ja palkitse heidän hyvät tekonsa
verelläsikin, jos tilaisuus niin vaatii. Jos joku Mac Jan tulisi
luoksesi ja hänellä olisi itse kuninkaan pojankin pää kädessään, niin
suojele häntä, vaikka kostoa himoavan isän koko armeija olisi pakenijan
kantapäillä. Sillä Glencoessa ja Ardnamurchanissa me olemme saaneet
rauhassa oleskella näinä menneinä aikoina. Mutta Diarmidin pojat ja
Darnlinwarachin suku ja Menteithin ratsumiehet--kohdatkoon kiroukseni
sinun päästäsi, Sumun Lapsi, jos jotakuta heidän nimensä omistavaa
säästät, kun tilaisuus tulee heitä tuhota. Ja se tilaisuus tulee pian,
sillä heidän omat miekkansa alkavat pian raadella heitä keskenänsä, ja
ne, jotka hajalle lyödään, pakenevat sitten Sumun piiriin ja saavat
surmansa Sumun lapsilta. Vielä kerran sanon sulle: lähde--pudista
jaloistasi ihmisten asuntojen tomu, yhdentekevä rauhako vai sota on
heidät tuonut yhteen. Jää hyvästi, rakkahani! Ja tulkoon sinulle
niinkuin esi-isillesi kuolema, ennenkuin ruumiin heikkous, tauti taikka
ikä on masentanut mielesi!--Mene--mene!--elä vapaana--palkitse hyviä
tekoja--kosta suvullesi tehtyä pahaa!»

Metsäläispoika kumartui ja suuteli kuolemaisillaan olevaa suvun vanhinta
otsaan. Mutta lapsuudestaan tottuneena hillitsemään kaikki ulkonaiset
liikutuksen osoitukset, hän läksi kyyneltäkään vuodattamatta,
jäähyväissanaa virkkamatta ja oli pian kaukana Montrosen leirin
piiristä.

Dalgetty, joka oli tämän puheen loppupuolella ollut läsnä, ei oikein
hyväksynyt Mac Eaghin käytöstä tässä tilaisuudessa. »Minun mielestäni,
Ranald veikkonen», virkkoi hän, »sinä et ole parhaalla mahdollisella
tiellä, jota kuolemaisillaan oleva mies voisi kulkea. Rynnäköt,
verilöylyt, teloitukset, etukaupunkien polttamiset, ne tosin ovat
soturin jokapäiväisiä tehtäviä, ja niiden puolustuksena on asian pakko,
koska niitä tehdään virkavelvollisuuden vaatiessa. Ja mitä erittäin
etukaupunkien polttamiseen tulee, voin sanoa, että ne ovat ikäänkuin
pettureita ja murhamiehiä kaikille linnoitetuille kaupungeille. Siitä
seuraa selvästi, että sotamiehen virka on Jumalalle erittäin otollinen,
koska kuitenkin voimme toivoa autuutta, vaikka joka päivä teemme
tuommoisia hirmutöitä. Mutta muista sentään, Ranald, ettei
kuolemankieliin joutuneen soturin tapana, ei minkään eurooppalaisen
valtakunnan palveluksessa, ole kerskata semmoisista teoistaan taikka
kehoittaa muita samallaisiin. Vaan päinvastoin tulee silloin ilmoittaa
katumusta niistä ja lukea tai pyytää toista lukemaan jotakin lohduttavaa
rukousta. Ja jos tahdot, niin menen pyytämään herra markiisin kappa
laista, että hän sen tekisi puolestasi. Ei juuri kuulu minun
velvollisuuksiini huomauttaa sinulle näitä asioita, mutta arvelen, että
omalletunnollesi mahtaisi siitä olla helpoitusta, jos eroisit täältä
enemmän kristityn lailla ja vähemmän tuolla turkkilaistavalla, jota näyt
olevan paraissa aikeissa noudattaa.»

Kuoleva mies (semmoiseksi sopi Ranaldia hyvin sanoa) pyysi ainoaksi
vastauksekseen Dalgettyä kohottamaan häntä semmoiseen asentoon, että hän
voisi katsoa ulos linnan ikkunasta. Paksu hallasumu, joka oli jo kauan
väikkynyt vuorten kukkulain ympärillä, alkoi juuri painua kaikkia
laaksoja ja rotkoja myöten; ja vuoriselänteen monihuippuinen harju
näytti nyt mustan, katkonaisen rivinsä, ikäänkuin autio saarisarja olisi
ollut kohoamassa sumun valtamerestä. »Sumun henki», lausui Mac Eagh,
»sinä, jota meidän sukumme nimittää isäkseen ja suojelijakseen, ota,
silloin kun tuskani on loppunut, pilvilinnaasi vastaan tämä mies, joka
eläissään on sinulta niin usein turvaa saanut!» Näin lausuttuaan hän
vaipui sen käsivarsille, joka häntä kannatteli, eikä enää virkkanut
mitään, vaan käänsi vähäksi aikaa kasvonsa seinään päin.

»Pelkäänpä», virkkoi Dalgetty, »että ystäväni, jos hänen sydäntänsä
tutkittaisiin, huomattaisiin perin vähä paremmaksi kuin pakana.» Sitten
hän uudelleen tarjoutui hankkimaan sinne tohtori Wisheartin, Montrosen
sotapapin. »Se herra», sanoi majuri, »on sangen taitava virassaan ja
tekisi kaikista synneistäsi selvän tilin vähemmässä ajassa kuin minulta
menisi yhden tupakkapiipullisen polttamiseen.»

»Saksilainen», vastasi kuoleva mies, »älä puhu enää papistasi--minä
kuolen tyytyväisenä.--Onko sulla koskaan ollut vastustajaa, johon ei
mikään ase pystynyt--jota luoti vältti, johon nuoli katkesi ja jonka
paljas iho oli yhtä luja miekan ja väkipuukon iskuja vastaan kuin sinun
teräspaitasi? Oletko koskaan semmoisesta vihollisesta kuullut?»

»Sangen usein, siihen aikaan kun Saksassa palvelin», vastasi Dalgetty.
»Oli yksi semmoinen pahus Ingolstadtissa, johon ei luoti eikä teräs
pystynyt. Sotamiehet saivat hänestä viimein lopun pyssynperillä.»

»Tälle viholliselle, johon ei mikään pysty», sanoi Ranald, huolimatta
majurin välilauseesta, »ja jonka kädet ovat punaiset minulle kaikkein
kalliimpien verestä--tälle miehelle olen nyt jättänyt perinnöksi sydämen
tuskan, kateuden kiusan, toivottomuuden ja äkillisen kuoleman, taikka
myös elämän, joka on kuolemaa kurjempi. Semmoiseksi tulee Allan
Verikäden kohtalo, kun hän saa kuulla, että Menteith nai Annikan. Enkä
pyydä mitään muuta kuin varman tiedon, että näin tapahtuu--silloin
katoaa hänen kätensä kautta saadun surmani katkeruus.»

»Jos niin on laita», virkkoi majuri, »ei siitä maksa vaivaa enempää
puhua. Mutta siitä pidän huolen, että niin harva kuin mahdollista saa
sinut nähdä; sillä minun arveluni mukaan ei lähtötapasi ole juuri
kunniaksi eikä esikuvaksi kristitylle armeijalle.» Näin sanoen hän läksi
ulos huoneesta, ja Sumun Poika veti pian sen perästä viimeisen
hengenvetonsa.

Sillä välin Menteith, jättäen isän ja tyttären, jotka nyt uudestaan
olivat löytäneet toisensa, keskinäisten, sekanaisten tunteittensa
haltuun, keskusteli hartaasti Montrosen kanssa tämän keksinnön
seurauksista. »Nyt minä näkisin», virkkoi markiisi, »jos en jo ennenkin
olisi sitä huomannut, että teidän ilonne tästä keksinnöstä, rakas
Menteith serkkuni, on likeisessä yhteydessä oman onnenne kanssa. Te
rakastatte tätä uudesti löydettyä neitoa, ja hän rakastaa teitä.
Sukuperän suhteen ei siinä ole mitään vastaan sanottavaa; kaikissa
muissakin suhteissa ovat hänen onnenlahjansa omienne vertaiset--mutta
huomatkaa kuitenkin muuan seikka. Ritari Duncan Campbell on
uskonkiivailija--ainakin presbyteriläinen--ja kapinassa kuningasta
vastaan! Hän on meidän seurassamme ainoastaan sentähden, että joutui
sotavangiksi, ja meillä on, pelkään ma, vielä pitkällinen keskinäissota
edessämme. Lieneekö nyt, mitä itse arvelette, Menteith, sopiva aika
kosiaksenne Ardenvohrin herran perillistä? Taikka mikä takaa, että herra
Duncan nyt ottaa pyyntönne korviinsa?»

Rakkaus, joka on monineuvonen ja puheissa taitava asianajaja, kuiskasi
nuorelle herralle tuhannet vastaukset, joilla nämä vastasyyt kumottiin.
Hän huomautti Montroselle, että Ardenvohrin herra ei ollut mikään
kiivastelija, yhtä vähän uskonnollisissa kuin valtiollisissa asioissa.
Hän muistutti omaa tunnettua ja koeteltuakin hartauttaan kuninkaan asian
puolesta, viitaten siihen, että sen vaikutus saattoi laajentua ja
vahvistua naimisliitosta Ardenvohrin perillisen kanssa. Hän veti esiin,
kuinka vaarallinen Duncan Campbellin haava oli; kuinka arveluttava asia
olisi, jos sallittaisiin kuljettaa tämä nuori neito Campbellien maahan,
sillä jos hänen isänsä kuolisi tahi pysyisi kauan sairaana, joutuisi hän
välttämättömästi Argylen markiisin holhottavaksi. Menteith viittasi,
kuinka silloin kaikki hänen toiveensa olisivat turhat, ellei hän
tahtoisi tahrata kunniaansa ja ostaa Argylen suosiota kuninkaan
puolueesta luopumalla.

Montrose myönsi nämä syyt tärkeiksi ja tunnusti myös katsovansa
kuninkaan asialle edulliseksi että tämä kysymys, vaikka se oli hieman
vaikea, saatettaisiin ratkaisevaan loppuun mitä pikemmin, sitä paremmin.

»Minä soisin», virkkoi hän, »että kaikki jo olisi ratkaistu tavalla tai
toisella ja että tämä ihana Briseis[39] vietäisiin pois leiristämme
ennen meidän vuorelais-Achilleksen, Allan Mac Aulayn, palaamista.--
Pelkään, että siltä kulmalta nousee paha sota, Menteith--ja luullakseni
olisi ehkä parasta, että päästämme herra Duncan Campbellin kotiinsa
kunniasanallaan vangittuna ja että te saattomiehenä menette hänen ja
neiti Annikan kanssa. Matka kävisi melkein koko ajan vesiä myöten, niin
että siitä ei tule kovin paljon vaivaa hänen haavalleen--ja teidän oma
haavanne, ystäväni, olkoon kunniallisena syynä, jolla voitte selittää
jonkunaikaista poissa-oloanne leiristämme.»

»Ei suinkaan!» lausui Menteith. »Vaikka sen kautta kadottaisimme tämän
saman toivon, joka juuri nyt on minulle koittanut, en tahdo kuitenkaan
jättää leiriänne, jalo herra kenraali, niin kauan kuin siinä on
kuninkaallinen lippu liehumassa. Ansaitsisinpa todella, että tähän
mitättömään raamuun tulisi syöpä ja söisi kelvottomaksi koko
miekkakäsivarteni, jos katsoisin sen riittäväksi syyksi ollakseni jouten
tällä kuninkaan asialle ratkaisevalla hetkellä!»

»Onko tämä siis järkkymätön päätöksenne?» kysyi Montrose.

»Yhtä järkkymätön kuin Ben-Nevis vuorten perustus», lausui nuori herra.

»Sitten», virkkoi Montrose, »teidän pitää, hetkeäkään viipymättä, pyrkiä
Ardenwohrin herran puheille. Jos hänen vastauksensa on teille
suosiollinen, niin itse puhuttelen vanhempaa Mac Aulayta ja tahdon
keksiä keinoja pitääkseni hänen veljeänsä kaukana toimessa siksi, kun
Allanin ensi vihastus tästä toivonsa tyhjäksi menemisestä on asettunut.
Voi jospa hänen mieleensä astuisi joku ilmestys taivaasta, niin ihana,
että se haihduttaisi kaiken muiston Annikka Lylestä! Sen te, Menteith,
kenties katsotte mahdottomaksi?--No hyvä, käykäämme siis kumpikin omaan
palvelukseemme, te Cupidon, minä Marsin.»[40]

He erosivat, ja tehdyn välipuheen mukaan Menteith pyysi aikaiseen
seuraavana aamuna saada kahden kesken puhua haavoitetun Ardenvohrin
herran kanssa ja kosi häneltä hänen tytärtään. Heidän keskinäisen
rakkautensa tiesi Duncan Campbell jo ennemmin; mutta hän ei kuitenkaan
ollut odottanut näin aikaista kosintaa Menteithin puolelta. Hän vastasi
siis ensiksi antaneensa kenties liiankin paljon valtaa omalle
erinäiselle ilolleen tällä hetkellä, kun hänen klanillensa oli sattunut
niin paha vastoinkäyminen ja häväistys. Tästä syystä hän ei mielellänsä
tahtonut näin onnettomalla ajalla vielä enempää ajatella oman perheensä
etua. Ja kun korkeasukuinen kosija pyyteli vielä hartaammasti, vaati
Duncan Campbell saada ensin pari tuntia keskustella ja neuvotella
tyttärensä kanssa tästä tuiki tärkeästä aineesta.

Tämän keskustelun ja neuvottelun päätös oli Menteithille edullinen.
Duncan Campbell huomasi uudesti löydetyn tyttärensä onnen ilmeisesti
riippuvan liitosta tämän rakastajan kanssa. Ja hän ymmärsi myös, että
jos ei tätä nyt kohta päätetty, niin Argyle estäisi sitä tuhannella
vastuksella huolimatta siitä, että vävy kaikin puolin oli otollinen
Ardenwohrin ritarille itselle. Menteithin luonnonlaatu oli niin jalo ja
hänen sukunsa sekä rikkautensa arvo niin suuri, että siinä oli Duncan
Campbellin silmissä täysi vastapaino heidän erimielisyydelleen
valtiollisissa asioissa. Tuskinpa hän olisi muutenkaan, vaikka hänen oma
mielensä tästä naimisliitosta ei olisikaan ollut näin suosiollinen,
voinut olla käyttämättä tilaisuutta toimittaa iloa uudesti löydetylle,
kauan kaivatulle lapselleen. Paitsi sitä oli myös jokin ylpeyden tunne
yllyttämässä häntä tähän päätökseen. Vähän masentavaa ylpeydelle olisi
ollut, jos olisi täytynyt Ardenvohrin perintötyttärenä näyttää
maailmalle Darnlinwarachin linnassa kasvanutta köyhää elättiä ja
harpunsoittajaa. Mutta jos samassa saattaisi julistaa hänet Menteithin
kreivin kihlatuksi morsiameksi tahi vihityksi vaimoksi, jonka liiton
perustuksena oli hänen alhaisuutensa aikana syttynyt rakkaus, niin siinä
olisi vakuutus maailmalle, että Annikka oli kaikkina aikoina ollut
nykyisen korkean säätynsä arvoinen.

Näiden syitten vaikutuksesta Duncan Campbell siis ilmoitti nuorelle
pariskunnalle suostumuksensa määräten, että Montrosen sotapappi saisi
vihkiä heidät yhteen linnan kappelissa niin harvain vierasten
läsnäollessa kuin suinkin mahdollista. Mutta kun Montrosen täytyisi
marssia pois Inverlochysta, johon lähtöön käsky tulisi luultavasti
muutamien päivien kuluttua, piti nuoren kreivinnan, niin sovittiin,
seurata isäänsä hänen linnaansa ja asua siellä siksi, kun valtiolliset
asiat sallivat Montrosen kunniallisesti ottaa eronsa nykyisestä
sotavirastaan. Näin tehtyään päätöksensä Duncan Campbell ei antanut
tyttärensä neitseellisen ujouden viivyttää sen toimeenpanoa. Vihkiäiset
määrättiin siis pidettäviksi seuraavana iltana, joka oli toinen tappelun
perästä.



KOLMASKOLMATTA LUKU.


    Mun sinisilmän' on hän rosvonnut,
    Jonk' olin verin, vaivoin ansainnut.

    Popen Iliadista.

Monesta syystä oli välttämätöntä, että Angus Mac Aulayn, joka oli niin
kauan ollut Annikka Lylen hyväntahtoisena suojelijana, piti saada tieto,
mikä muutos oli tapahtunut hänen ottosisarensa onnessa, ja lupauksensa
mukaan Montrose siis ilmoitti hänelle nämä merkilliset tapaukset. Mac
Aulayn mielenlaadun ajattelematon ja kevytmielinen huolettomuus
vaikutti, että hän osoitti paljoa enemmän iloa kuin kummastusta Annikan
hyvästä onnesta. Hän ei sanonut epäilevänsäkään, että tämä onni oli
ansion mukainen ja että Annikan kautta, jota aina oli kasvatettu
uskolliseksi alamaiseksi, joutuisivat tuon tylyn, uskonkiihkoisen vanhan
herran perintömaat jollekulle kuningasta rakastavalle, kelpo pojalle.
»Enpä panisi vastaan, jos veljeni Allan tahtoisi koettaa onneansa»,
lisäsi hän »huolimatta siitä, että herra Duncan Campbell on ainoa mies,
joka koskaan on sanonut, että Darnlinwarachin linnassa ei suoda
vieraanvaraa. Annikka Lyle on aina osannut päästää lumouksesta Allanin
synkän hengen ja kukaties veljeni muuttuisi naimisen kautta enemmän
tämän maailman ihmiseksi?»

Kiireesti keskeytti Montrose tämän pilvilinnan rakentamisen, ilmoittaen
hänelle, että neiti Annikka jo oli saanut kosijan ja mennyt kihloihin,
ja että hän oli isänsä suostumuksella nyt kohta vihittävä Aulayn
sukulaisen Menteithin puolisoksi. Ja vielä hän lisäsi pyytävänsä Angus
Mac Aulaytä olemaan vihkiäisissä läsnä, jolla pyynnöllä tahtoi
osoittaa, kuinka suuressa arvossa he pitivät neidon monivuotista
suojelijaa. Mac Aulay tuli tämän sanoman kuultuansa sangen ykstotiseksi
ja oikaisi vartalonsa suoraksi niinkuin mies, joka arvelee, ettei
hänestä ole arvon mukaan lukua pidetty.

»Minun mielestäni», virkkoi hän, »olisi aina osoittamani ystävällisyys
tätä nuorta neitiä kohtaan, joka niin monia vuotia asui katokseni
suojassa, vaatinut hiukan enempääkin tässä tilaisuudessa, paitsi
tämmöistä pelkkää kohleliaisuustemppua. Olisipa», arveli hän, »minulla
toki, mitään liikoja vaatimatta, pitänyt olla se oikeus, että olisi
kysytty minun neuvoani. Kyllä minä suon sukulaiselleni Menteithille
kaikkea hyvää; hartaampaa hyvänsuojaa ei hänellä saata olla; mutta hän
on, se mun täytyy sanoa, liiaksi hätäillyt tässä asiassa. Allanin
rakkaus neiti Annikkaan oli aivan hyvin tietty; enkä kumminkaan voi
käsittää, miksi hänen oikeutensa tuon nuoren tytön kiitollisuuteen piti
näin syrjään sysättämän, niin ettei siitä vähääkään keskusteltu
ennakolta».

Montrose ymmärsi liiankin selvään, mitä nämä kaikki puheet tarkoittivat;
hartaasti hän siis pyysi Angusta ajattelemaan asiaa järkevästi ja
miettimään, olisiko luultavaakaan, että Ardenvohrin herra voisi
luovuttaa ainoan perillisensä Allanille, jossa epäilemättä oli monta
etevää avua, mutta niiden rinnalla taas toisia luonteenominaisuuksia,
mitkä peittivät edelliset ikäänkuin pilvellä, niin että Allan oli
pelotuksena kaikille, joiden seurassa hän oleskeli.

»Herra markiisi», sanoi Angus Mac Aulay; »minun Allan-veljessäni,
niinkuin meissä kaikissa Jumalan luomissa, on vikoja yhtä hyvin kuin
ansioitakin. Mutta hän on uljain, urhoollisin mies koko armeijassanne,
tulkoon sitten toinen sija kelle hyvänsä; ei hän siis ole millään
muotoa ansainnut sitä, että te, korkeasti kunnioitettava herra--ja
samoin myös meidän oma läheinen sukulaisemme--ja tuo nuori neito, joka
kaikesta, mitä hänellä on, olisi kiitollisuuden velassa Allanille ja
Allanin suvulle--että te kaikki olette pitäneet niin varsin vähän lukua
hänen onnestaan tahi onnettomuudestaan.»

Turhaan yritti Montrose selittää asiaa toiselta taholta; Allan oli
päättänyt katsoa sitä tältä kannalta, ja hänen älynsä oli sitä ahdasta
laatua, johon ei mikään vastasyy mahdu, kun kerran jokin ennakkoluulo on
siinä saanut asuntonsa. Montrose muutti nyt puhetapansa ankarammaksi ja
käski Anguksen pitää vaari, ettei hän antaisi valtaa tunteille, joista
voi tulla vahinkoa kuninkaallisen majesteetin palvelukselle. Hän
ilmoitti erittäin tahtovansa, ettei keskeytettäisi Allanin toimia siinä
asiassa, jolle hän nyt oli lähetetty; sillä »se asia», sanoi Montrose,
»on suuresti kunniaa tuottava hänelle itselleen, ja luultavasti lähtee
siitä myös sangen suuri hyöty kuninkaalle. Sentähden toivon, ettette
lähetä hänelle sanomia toisista asioista ettekä nosta mitään
eripuraisuutta, joka voisi vetää pois hänen huomionsa tästä tärkeästä
toimesta.»

»En minä», vastasi Angus jotenkin ynseästi, »ole mikään riidan nostaja;
päinvastoin mieluummin tahtoisin olla rauhan sovittaja. Minun
veljessäni, yhtä hyvin kuin useimmissa miehissä, on omien riita-asiainsa
ratkaisija--ja mitä sanomien saamiseen tulee, arvelevat kaikki ihmiset
niiden tulevan Allanille toista tietä kuin tavallisten sanansaattajain
kautta. Älkää siis liioin kummastuko, jos saatte hänet nähdä täällä
aikaisemmin kuin odotitte.»

Lupaus, ettei hän itse sekaantuisi asiaan, oli ainoa, mitä Montrose sai
tältä mieheltä, joka kuitenkin muuten aina oli sangen hyvänsävyinen,
paitsi kun asia koski hänen ylpeyttään, erinäistä etuaan taikka
juurtuneita luulojaan. Ja sikseen markiisin nyt täytyi jättää asia ensi
aluksi.

Montrose oli päättänyt kutsua myös majuri Dalgettyn vieraaksi siitä
syystä, että hänelle oli uskottu edellisistäkin seikoista tietoa, ja
muuten oli syytä toivoa, että hän helpommin kuin Mac Aulay suostuisi
tulemaan vihkiäisiin tahi kumminkin hääpitoihin. Mutta häntäkin
epäilytti; hän katsahti nuttunsa kyynärpäihin ja nahkahonsujensa polviin
ja mutisi jonkunlaisen vastahakoisen suostumuksen siinä tapauksessa,
että hän, neuvoteltuaan jalosukuisen ylkämiehen kanssa, näkisi sen
mahdolliseksi. Montrose vähän kummastui, mutta oli kovin ylpeä
ilmoittaaksensa pahaa mieltään, jonkatähden siis antoi Dalgettyn käydä
omaa tietänsä.

Majurin tie kävikin nyt kohta sulhasmiehen kamariin. Siellä Menteith
par'aikaa haki niistä vähistä vaatevaroista, mitä hänellä oli
sotaretkellä mukanaan, semmoista pukua, joka tässä juhlallisuudessa
näyttäisi paraimmalta. Majuri Dalgetty astui sisään ja toivotti sangen
yksitotisen näköisenä onnea nyt lähellä olevaan riemujuhlaan, »josta
kuitenkin minun, suureksi mielipahakseni, täytyy jäädä pois.--Suoraan
sanoen», lisiisi hän, »minä olisin vain häväistykseksi juhlallisuudelle,
sillä minulla ei ole mitään häävaatteita. Ratkeamat ja halkeamat
vierasten puvussa saattaisivat ennustaa samallaisia vikoja teidän
avio-onnessanne. Ja puhuakseni suuni aivan puhtaaksi, herra kreivi, te
voitte osaksi syyttää itseänne siitä, ettette saa nähdä minua
vieraananne. Te, näet, laitoitte minut hullun työhön, kun lähetitte
ottamaan sitä nahkapukua Cameronien saaliskasasta--yhtä hyvin olisi
voinut lähettää minut ottamaan naula tuoretta voita Mustin kidasta.
Minulle ei vastattu muulla tavalla, herra kreivi, kuin väkipuukkojen ja
miekkain heiluttamisella ja jonkunlaisella murinalla ja ärinällä, joka
oli olevinansa heidän omaa kieltänsä. Minä puolestani arvelen, etteivät
nuo vuorelaiset mahda olla paljoa parempia kuin ilmipakanat, ja minulla
on ollut paljon pahennusta siitä tavasta, jolla tuttavani Ranald Mac
Eagh katsoi hyväksi rumputtaa viimeistä marssiansa vähän aikaa sitten.».
Menteith oli semmoisella tuulella, että kaikki asiat ja kaikki ihmiset
olivat hänestä hauskat, ja ritari Dugald Dalgettyn yksitotinen valitus
huvitti häntä suuresti. Hän pyysi, että ritari tekisi niin hyvin ja
ottaisi omakseen sangen sievän nahkaisen puvun, joka oli levitetty
lattialle. »Tosin», sanoi Menteith, »olin aikonut sitä omaksi
sulhaspuvukseni, koska se on sotaisista vaatteuksistani vähimmin
peloittava; sillä rauhanaikuista minulla ei ole täällä yhtään.»

Majuri esteli hiukan, niinkuin sopikin, ei tahtonut millään muotoa
ryöstää häneltä ja niin edespäin. Mutta viimein hänelle hyväksi onneksi
sattui päähän, että olisi paljoa enemmän sotalain mukaista, jos kreivi
vihittäisi itsensä rinta- ja selkärautoihin puettuna. Semmoisessa
puvussahan majuri oli ennenkin kerran nähnyt sulhasmiehen, silloin kun
prinssi Leo Wittelsbachilainen nai Saksin vaaliruhtinaan, vanhan Yrjö
Fredrikin nuorimman tyttären, Kustaavus Adolfuksen, Pohjoismaiden j.n.e.
läsnäollessa. Hyvänsävyinen nuori kreivi naurahti ja suostui; ja tällä
lailla saatuansa edes yhden iloisen vierasnaaman hääjuhlaansa varten hän
puki päälleen kepeän, koristeilla varustetun haarniskan, joka oli
peitetty osaksi samettiviitalla, osaksi leveällä sinisellä
silkkivyöhiköllä, joka riippui hänen olkapäästänsä niinkuin hänen
säätynsä ja silloinen muoti vaati.

Kaikki oli valmiina; maan tavan mukaan ei sulhasen ja morsiamen ollut
lupa sinä päivänä enää nähdä toisiansa ennenkuin alttarin edessä. Jo
olikin kello lyönyt, kutsuen sulhasta kappeliin, ja tämä odotti
viereisessä eteishuoneessa, että markiisi, joka oli ollut niin hyvä ja
luvannut toimittaa morsiamen isän virkaa tässä tilaisuudessa, saapuisi
paikalle. Jokin armeijaa koskeva asia oli näet äkkiä vaatinut Montrosen
tointa, ja niinkuin on helppo ymmärtää, odotteli Menteith hänen tuloansa
jotenkin maltittomalla mielellä; ja kuullessaan oven aukeavan hän sanoi
nauraen: »Te olette myöhästynyt paraatiin.»

»Kun et vain sanoisi minua liian aikaiseen tulleeksi», tiuskasi Allan
Mac Aulay, sisään hyökäten. »Vetäise miekkasi tupesta, Menteith, ja
puolusta itseäsi kuin mies taikka kuole kuin koira!»

»Sinä olet hullu, Allan!» vastasi Menteith, yhtä paljon kummastuneena
hänen äkillisestä ilmaantumisestaan kuin hänen käytöksensä
sanomattomasta vimmasta. Allanin posket olivat kalmankarvaiset--silmät
tuijottivat, pyrkien ulos kuopistaan--vaahtoa oli suun edessä ja hänen
liikkeensä olivat aivan kuin mielipuolen.

»Sinä valhettelet, petturi!» oli vimmainen vastaus. »Se on valhe,
niinkuin kaikki muukin, mitä olet minulle sanonut, on valhetta. Koko
elämäsi on yhtä valhetta!»

»Jos en olisi lausunut todellista ajatustani, kun sanoin sinua
hulluksi», virkkoi Menteith suuttuneena, »niin sinun oma elämäsi tulisi
sangen lyhytaikuiseksi. Missä asiassa syytät minua valhettelijaksi.»

»Sinä sanoit minulle», vastasi Mac Aulay, »ettet kosisi Annikka
Lyleä!--Valhettelija ja petturi!--odottaahan hän sinua nyt alttarin
edessä.»

»Sinä se olet, joka valhettelet», väitti Menteith.

»Minä olen sanonut sinulle, että hänen sukuperänsä tietämättömyys oli
meidän liittomme ainoa este. Se on nyt poistunut--ja mimmoiseksi arvelet
itseäsi, että minun muka pitäisi sinun tähtesi luopua oikeudestani?»

»Paljasta sitten miekkasi», sanoi Mac Aulay, »kyllä me toisemme
ymmärrämme.»

»Ei nyt», vastusti Menteith, »eikä tässä paikassa. Tunnethan minut
hyvin, Allan--odota huomispäivään, niin saat miekan kalistelemista
tarpeeksesi.»

»Juuri tänä päivänä, tänä hetkenä, taikka ei koskaan», vastasi Mac
Aulay. »Sinun voitonriemusi ei saa kestää yli sen tunnin, joka par'aikaa
löi. Menteith, sukulaisuutemme tähden--yhteisten tointemme ja
taistelujemme tähden--paljasta miekkasi ja puolusta henkeäsi!» Näin
puhuen hän tarttui kreiviä käteen ja puristi sitä niin vimmaisella
hartaudella, että kynsien alta purskahti verta. Menteith sysäsi hänet
väkisin pois luotansa, huutaen: »Mene tiehesi, hullu mies!»

»No sitten käyköön ilmestysnäkyni toteen!» huusi Allan ja vetäen tupesta
tikarinsa hän iski sen koko jättiläisvoimallansa kreivin rintaan.
Rintahaarniskan vastustus poikkeutti aseen kärjen ylöspäin, mutta syvä
haava aukesi kuitenkin kaulan ja hartian välillä ja iskun voima kaatoi
sulhasen pitkälleen lattialle. Montrose astui samassa eteishuoneeseen;
ja hääväki oli melusta säikähtyneenä suuresti peloissaan ja
hämmästyksissään. Mutta ennenkuin Montrose oli oikein nähnytkään, mitä
oli tapahtunut, oli Allan karannut hänen sivutsensa ja tuiskuna
törmännyt linnan portaista alas. »Vartijat, portti kiinni!» huusi
Montrose. »Ottakaa hänet kiinni!--Tappakaa hänet, jos vastarintaa
tekee!--Kuolla hänen pitää, vaikka olisi oma veljeni!»

Mutta toisella tikariniskulla Allan kaatoi vartijana seisovan
sotamiehen, samosi leirin läpi niinkuin vuoriston metsäkauris--vaikka
kaikki, jotka olivat hätähuudon kuulleet, ajoivat takaa--heitti itsensä
jokeen, ui toiselle rannalle ja katosi metsään. Samana iltana läksi
hänen veljensä Angus väkineen myös Montrosen leiristä ja meni kotiinsa,
josta he eivät enää palanneet armeijan yhteyteen.

Allanista on saatu se tieto, että hän ihmeen lyhyen ajan kuluttua sen
jälkeen kun oli murhansa tehnyt, ryntäsi sisään erääseen saliin
Inveraryn linnassa, missä Argyle par'aikaa piti neuvottelua. Allan
viskasi siellä verisen puukkonsa pöydälle.

»Onko se Jaakko Grahamen[41] verta?» kysäisi Argyle, jonka silmistä
loisti hirmuinen toivon välähdys sekaisin sen säikähdyksen kanssa, jonka
tämä äkillinen ilmestys tietysti nosti.

»Se on hänen lellipoikansa verta», vastasi Mac Aulay. »Se on sitä verta,
jota minun täytyi kohtalon määräyksen mukaan vuodattaa, vaikka
mieluummin olisin vuodattanut omani!»

Näin puhuttuaan hän kääntyi ja läksi pois linnasta, eikä siitä hetkestä
enää ole mitään varmaa tietoa hänen vaiheistaan. Kenneth pojan nähtiin
kolmen muun Sumulaisen kanssa pian sen perästä kulkevan Loch Finen
poikki, josta voi päättää, että he vainosivat hänen jälkiänsä ja että
hän heidän käsistään sai surmansa jossakin tietymättömässä erämaassa.
Toiset puolestaan arvelevat Allan Mac Aulayn menneen ulkomaalle ja
kuolleen jossakin karthausilaisluostarissa. Mutta kumpaakaan arvelua ei
ole koskaan voitu vahvistaa paljasta luuloa varmemmaksi.

Hänen kostonsa ei muuten onnistunut niin täydellisesti, kuin hän
luultavasti itse arveli. Sillä Menteith, vaikka kyllä sai syvän haavan
ja oli kauan vaarallisessa tilassa, säilyi kuitenkin iskun pahimmista
seurauksista sillä, että oli majuri Dalgettyn onnellisen neuvon mukaan
hääpuvukseen pannut rautahaarniskan päällensä. Mutta hänestä ei enää
ollut apua Montroselle; paraaksi siis katsottiin, että hän aiotun
puolisonsa--nyt todella »murehtivan morsiamen»--seurassa ja haavoitetun
appensa kanssa vietäisiin Ardenvohrin linnaan. Dalgetty seurasi heitä
järven rantaan asti, huomauttaen Menteithille, että kaikin mokomin olisi
rakennettava etuvarustus Drumsnabin kukkulalle suojaksi nuoren
kreivinnan äskensaadulle perintölinnalle.

Matka kävi aivan onnellisesti, ja Menteith oli muutamien viikkojen
perästä jälleen niin tointunut, että saattoi vihittää itsensä yhteen
Annikan kanssa Ardenvohrin herran linnassa.

Vuorelaiset olivat vähän kahdella päällä siitä, kuinka heidän piti
sovittaa Menteithin tointuminen haavastaan yhteen ilmestysnäyn kanssa,
ja kokeneet ennustajat olivat milt'ei suutuksissaan hänelle siitä, kun
hän ei kuollut. Mutta toiset arvelivat näyn jo silläkin tulleen
täytetyksi, kun haava oli tullut isketyksi samalla kädellä ja samalla
aseella, joista ennustus oli puhunut. Ja kaikki päättivät, että tuo
sormus, johon oli kuvattu kuolleen kallo, oli ennustanut morsiamen isän
kuolemaa; sillä Ardenvohrin herra ei elänyt monta kuukautta tyttärensä
vihkiäisten perästä. Uskomattomat puolestaan sanoivat tätä kaikkea
joutaviksi loruiksi ja arvelivat Allanin luullun ilmestysnäyn muka
tulleen vaan hänen oman himonsa yllytyksistä. Kateus siitä, että hän oli
nähnyt Menteithissä onnellisemman kosioveljen, oli taistellut hänen
parempain tunteittensa kanssa ja ikäänkuin hänen tietämättänsä johtanut
hänelle sen ajatuksen mieleen, että kilvoittelija olisi murhattava.

Menteithin voimat eivät vahvistuneet siihen määrään, että hän enää olisi
voinut seurata Montrosen lyhyttä, mutta loistavaa retkeä. Ja kun tämä
sankari laski väkensä hajalle ja läksi ulkomaalle, päätti Menteith elää
hiljaisuudessa itsekseen, kuten hän tekikin Stuart-suvun palaamiseen
asti. Sen onnellisen tapauksen perästä hän sai säätynsä mukaisen viran
maassaan, eli kauan, nauttien niin hyvin kansansa kunnioitusta kuin myös
kotoista rakkautta, ja kuoli hyvin vanhalla ijällä.

Tarinamme henkilöiden luvusta ei tällä tavoin jää meille enää
mainittavaksi, paitsi Montrosea, jonka urhotyöt ja kohtalo ovat
historian omia, muita kuin ritari Dugald Dalgetty. Tämä herra hoiti yhä
edelleenkin tarkimmalla huolellisuudella virkaansa ja otti ulos
palkkansa siksi, kun monen muun kanssa joutui sotavangiksi Philiphaughin
tanterella. Hänelle piti nyt tulla sama kohtalo, joka tässä
tilaisuudessa lopetti hänen muutkin virkaveljensä. Heidät näet
kuoletettiin pikemmin saarnatuolista kaikuvien soimausten kuin minkään
siviili- tai sotaoikeuden päätöksen nojassa. Heidän verensä katsottiin
ikäänkuin syntiuhriksi, jolla maan pahuuden syyllisyys oli pois
huuhdottava, ja se surma, joka Jumalan erinäisestä käskystä kohtasi
Kanaanin maan asukkaita, otettiin jumalattomalla, julmalla tavalla
esikuvaksi näidenkin miesten suhteen.

Useat Covenantilaisten palveluksessa olevat alankolaisupseerit
rukoilivat kuitenkin Dalgettyn puolesta, sanoen häntä mieheksi, jonka
taidosta tulisi hyötyä heidän omalle armeijalleen ja joka helposti
taipuisi toisesta palveluksesta muuttamaan toiseen. Mutta tässä asiassa
osotti ritari Dugald Dalgetty, vastoin kaikkea, mitä hänestä olisi
luullut, itsepäistä lujuutta. Hän oli muka pestattu kuninkaan
palvelukseen määrätyksi ajaksi eivätkä hänen periaatteensa sallineet
hänen, ennen sen määräajan kuluttua, siitä poiketa hiuskarvankaan
vertaa. Covenantilaiset puolestaan eivät tahtoneet ymmärtää tämmöisiä
hienoja eroituksia, ja vaara pyöri, että majurista olisi tullut
marttyyri, ei tämän tai tuon valtiollisen periaatteen tähden, vaan
ainoastaan sen vuoksi, että hänellä oli niin tiukka käsitys sotapestin
sitovasta voimasta. Hyväksi onneksi saivat hänen ystävänsä kuitenkin
lukua laskettuansa selvän siitä, ettei Dalgettyn pestiajan loppuun enää
ollut enempää kuin kaksi viikkoa jälellä, jota ajanmääräystä, vaikka oli
aivan varmaa, ettei pestisopimusta enää uudistettaisi, ei mikään valta
maailmassa olisi saanut häntä rikkomaan. He saivat jollakin vaivalla
tuomion lykätyksi tätä lyhyttä aikaa tuonnemmaksi, jonka kuluttua
Dalgetty aivan helposti suostutettiin kaikkiin ehtoihin, jotka he
hänelle määräsivät. Hän pestautui säätyjen palvelukseen ja yleni viimein
majuriksi Gilbert Kerrin väessä, jota tavallisesti nimitettiin Kirkon
omaksi ratsumiesrykmentiksi. Hänen myöhemmästä elämästänsä emme tiedä
mitään, kunnes tapaamme hänet hallitsijana esi-isiensä perintömaalla,
Drumthwacketin talossa; hän ei ollutkaan saanut sitä omaksensa miekalla,
vaan rauhallisella naimisliitolla Hanna Strachanin kanssa, joka oli
ennen mainitun Covenantilaisen jotenkin ijällinen leski.

Ritari Dugaldin sanotaan eläneen vielä vallankumouksen perästäkin, eikä
siitä ole kovin kauvan, kun vanhat ihmiset vielä tarinoivat, kuinka hän
kuljeskeli sillä seudulla hyvin vanhana, umpikuurona, täynnä
loppumattomia juttuja ikimuistettavasta Kustaavus Adolfuksesta,
Pohjoismaiden Leijonasta ja protestanttiuskonnon suojelusmuurista.


LOPPU.



VIITESELITYKSET:

[1] Skotlannin säädyt olivat tällä juhlallisella liitolla sitoutuneet
suojelemaan presbyteriläistä kirkonjärjestystään kuninkaan hankkeita
vastaan. Suom. muistutus.

[2] Skotlannin vuoriston asukkaat olivat Gaelin kansaa, alankolaiset
englantilaisten sukua. Edellisillä oli jokainen heimokunta (_clan_)
aivan erillänsä ja oman sukupäällikkönsä patriarkka-vallan alla. Suom.
muistutus.

[3] Campbell oli Argylen klanin sukunimi. Suom. muist.

[4] Covenantilaisiksi sanottiin niitä, jotka yllämainitun sovinnon
(_covenant_) olivat allekirjoittaneet.

[5] Sen ajan presbyteriläisillä sekä Skotlannissa että Englannissa oli
tapana yhä sekoittaa raamatun lauseita puheeseensa. Suom. muist.

[6] Piispalaiset antoivat kirkkokunnan ylimmän johdon piispojen,
presbyteriläiset pappiskokousten käsiin. Suom. muist.

[7] Kavaljeereiksi sanottiin kuninkaan puoluetta siitä syystä, että
siihen kuului enimmiten aatelismiehiä; liikanimien »Keropäät» olivat
kuninkaan vastustajat saaneet tasaiseksi kerityn tukkansa vuoksi. Suom.
muist.

[8] Pieni saksalainen raha. Suom. muist.

[9] Kapteeni tahtoi sanoa »pfalzkreivin.» Suom. muist.

[10] Kirkkovettä. Oikeastaan arvoisa kapteeni tarkoitti sanaa
Kirschenwasser = kirsikkaviina. Suom. muist.

[11] = minun herrani, hollantilaisten kohteliaisuusnimitys. Suom. muist.

[12] Tarkoittaa vuorelaisia, joilla se nimi oli tavallinen. Suom. muist.

[13] Aleksanteri, tarkoittaa alankolaisia. Suom. muist.

[14] Skotlannin vuorelaisilla ei siihen aikaan ollut tapana käydä
housuissa. Suom. muist.

[15] Gladiaattorit olivat muinoin Roomassa orjia taikka palkkalaisia,
jotka teaatterissa tai muuten juhlatiloissa tappelivat keskenään
katsojain huviksi. Suom. muist.

[16] Hän tarkoittaa: miekalta (A. Ferrara oli mainio miekkaseppä). Suom.
muist.

[17] Kastanjetit ovat ohuita puupalikoita, joilla espanjalaiset
tanssiessaan naksuttelevat tahtia. Suom. muist.

[18] Hollannin säädyt.

[19] Lyhyen hameen kaltainen vaate, jota vuorelaiset pitävät. Suom.
muist.

[20] Yksi Argylen markiisin liikanimiä vuorelaisten kesken.

[21] Argylen klanin sukunimi.

[22] Argylen markiisin liikanimiä.

[23] Argylen markiisi.

[24] Campbellien klani.

[25] Herra Duncan Campbell, jonka omana oli Ardenvohrin linna.

[26] Argylea markiisin.

[27] Argylen markiisin.

[28] Oikeastaan Bathori, vaikkei kapteeni sitä nimeä oikein muistanut.
Suom. muist.

[29] Pappi hollantilaisten puhetavan mukaan. Suom. muist.

[30] Oikeastaan Bethlen, Transsylvanian unkarilainen hallitsija. Suom.
muist.

[31] Ei tarvita, Fuscus, maurilaisia heittokeihäitä, ei jousta eikä
myrkytettyjen nuolten täyttämää viintä.--Eräästä Horatiuksen runosta.

[32] Kreikkalaisten unenjumala. Suom. muist.

[33] Eri maiden pieniä rahalajeja. Suom. muist.

[34] Se on: Me kuljemme lumihankia myöten saalista viemään.

[35] Tässä on alkukielellä sanaleikki, jota ei voi suomentaa; sillä
»halter» merkitsee englanninkielellä sekä suitsia että hirsinuoraa.
Suom. muist.

[36] Englannin kuninkaan silloinen palatsi Lontoossa. Suom. muist.

[37] Tekmessan, vankitytön, kauneus liikutti hänen herraansa, Ajaxia,
Telamonin poikaa.

[38] Dalgetty sekoitti tässä Apollo ja Eskulapius nimiset jumalat.

[39] Sotavanki, josta Troijan sodan aikana syntyi riita parin
kreikkalaisen päällikön välillä. Suom. muist.

[40] Cupido oli roomalaisilla rakkauden, Mars sodan jumala. Suom. muist.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vanha tarina Montrosesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.