Title: Munkkiniemen Elsa
Author: Sissala, Eero, 1851-1909
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Munkkiniemen Elsa" ***


MUNKKINIEMEN ELSA

Kirj.

Eero Sissala


G. W. Edlund, Helsinki, 1891.



SISÄLLYS:

     I. Koetusten alku
    II. Se oli Isän tahto
   III. Se kaunis Heleena ja hänen Matti-poikansa
    IV. Hyvä tahto on puolen voimaa
     V. Uuteen toimeen
    VI. Kaksi sairasta vaimoa
   VII. Mutta annas olla, minä tunnen hänet
  VIII. Sitä en tahdo, älkää Herran tähden!
    IX. Sunnuntai-käräjät
     X. Jumala on rakkaus
    XI. Eihän se nimeä maininnut
   XII. Kesäpuuhia
  XIII. Hän oli mamselin vanha tuttu
   XIV. Ja he menivät kukin omaa tietänsä
    XV. Rajuilman tauottua lakkasivat pojatkin riitelemästä
   XVI. Että mökkinsä puretaan, onhan nekin terveisiä
  XVII. Kun tulisi hyvä isäntä
 XVIII. Uuteen palvelukseen
   XIX. Eihän nyt pilvistä siihen pudonnut
    XX. Silloin se muutti mummo taloonsa
   XXI. Retki Punavuorille
  XXII. Eräs velvollisuus
 XXIII. Etkö kiellä enään minua?
  XXIV. Mummo omituisena
   XXV. Vaikeudella eteenpäin
  XXVI. Viimeinen palveluspaikka
 XXVII. Pesijätär-kumppanukset
XXVIII. Pieni muutos
  XXIX. Kaikki muuttui
   XXX.



ENSIMÄINEN LUKU.

Koetusten alku.


Munkkiniemen kartanon maalla oli mökki-pahainen. Tuo yksi-akkunainen
rakennus, jolla oli aikanaan ollut kunnia seisoa kartanon pellolla ja
tehdä riihen virkaa, sai toimittaa vanhoilla päivillään ihmisasunnon
ammattia.

Jos ei tuo ränstynyt tölli asujallensa voinutkaan tarita suuresti
elämän mukavuuksia, niin vaatimaton oli asukaskin. Hän oli sangen
tyytyväinen, kun huoneen seinävierillä kasvoi kesäisin kaunista nurmea
ja lähellä humisi tuuli hongikosssa ja akkunasta katsellessa näkyi
lahden sinervä pinta. Vaan ei sillä hyvä, että hän vaan luontoa
akkunasta katseli, hän kulki siellä itse joukossa.

Töllin asukasta kutsuttiin Leski-Annaksi ja luutamuijaksi. Hän oli
Munkkiniemen rengin leski. Hänellä oli viisi-vuotinen Elsa niminen
tyttö. Tyttö sinisilmäinen keltatukkainen sai kesäisin seurata äitiänsä
metsissä ja vointinsa mukaan auttaa äitiänsä; pääasiassa kumminkin sai
hän kulkea retustaa äitinsä hupina.

Pian oppi tyttö tuntemaan tienoot ja seudun metsät ja saaret. Äidillä
oli nimittäin oma venhe, jolla mentiin ja käytiin välistä uskomattoman
etäällä. Sillä myöskin kuletettiin tavarat Hietalahden rantaan, josta
niitä sitten äiti kantoi pitkin kaupunkia. Äidin kera mittaillessa
Helsingin katuja oppi pian Elsa tuntemaan kaupungin kadut, talot ja
enimmän osan ihmisistä, jotka Helsinkiläisiksi itseänsä kutsuivat.

Sunnuntai- ja juhlapäivinä matkusti Leski-Anna tyttöineen kirkkoon.
Silloin hän enimmäkseen kulki halki metsien kaupunkiin, talvisin kyllä
jäätäkin, vaan suvella ei hän pyhinä venhematkoja tehnyt, sillä hän sai
arkina soutaa tarpeikseen asti. Leski-Anna oli hurskas, oikein vakava
kristitty. Kristillisyyttänsä koetti hän myöskin jo aikaisin istuttaa
nuoren Elsansa sydämeen. Kotoinen hartaus, ahkera jumalansanan
viljeleminen ja Herran huoneessa käynnit tekivätkin tytössä hyvän
vaikutuksen, jonka äiti suureksi ilokseen huomasi.

Näin kului aika jonkun verran eteenpäin. Tytön suuremmaksi tultua alkoi
perheen toimeentulo käydä paremmaksi, tytöstä kun oli suuri apu äidin
toimille. Kumminkaan ei sitä hauskuutta kauvan kestänyt, sillä äiti
huononi silmin nähden. Leski-Anna sai usein suonenvedon ja
rintatautikin raastoi häntä samaan aikaan. Vähitellen tuli hän vallan
sängyn omaksi. Pieni Elsa oli silloin yhdentoista vuotias. Hän hankki
lääkärin kaupungista joka selitti, että lesken sairaus on tullut
paljosta ruumiillisen työn ponnistuksesta ja on hyvin epäiltävää
laatua.



TOINEN LUKU.

Se oli Isän tahto.


Leski-Annan tauti ei parantunut, vaan kuolema kumminkin antoi tovin
itseänsä odotella. Tämä tuotti Elsalle suurta surua ja huolta. Rahaa
tosin oli hiukan säästöön karttunut, niin että äiti saattoi antaa
tyttärellensä hänen niukan ansionsa lisäksi säästöstä, jott'ei
kumminkaan ravintoa puuttunut. Munkkiniemen kartanosta myöskin silloin
tällöin jotain lähetettiin. Mutta se kaikki säästöinensä apuinensa ajan
pitkään ei muuksi riittänyt kuin pahan ilman varaksi. Elsa, laitettuaan
kaikki kuntoon poissaolon ajaksi, meni metsään luutia tekemään, joita
hän sitten kuletti kaupunkiin ja joista hän aina sai jommoisenkin
maksun ja lisäksi runsaanlaisesti ravintoaineita Helsingin
rouvasväeltä, kun he asianlaidan käsittäneeksi saivat.

Mitään valitusta köyhäin hoidolle ei tehnyt kukaan. Elsa tuskin tuota
köyhäin holhouksen mutkikasta järjestystä olisi osannut kulkeakaan. Niin
kului aika kaikessa hiljaisuudessa eteenpäin. Elsa oli iloinen, kun
päivän moninaisista ponnistuksista väsyneenä sai ehtoolla kallistaa
levolle äitinsä majassa. Niin Elsa nukkui, vaan sairas äiti valvoi.

Äidin yskimisestä heräsi usein tarkkakuuloinen Elsa, mutta nukkui taas,
kun ei äiti mitään häneltä pyytänyt. Leski-Anna maaten sängyssään,
jossa hänen silmänsä olivat mökin ainoaan akkunaan päin, ajatteli
enimmäkseen taivaallista rikkautta ja sitä, että ijäti saisi olla
Jesuksen ja kaikkein pyhäin kuin myöskin enkelein parissa. Kumminkin
hänelle siinä sivussa usein muistui mieleen entinen elämänsä. Siinä
tosin ei ollut suuria muistelemisia, sillä hän oli saanut elämän-ikänsä
raskaasti raataa maallisen elonsa eteen, josta hän oli vaan saanut
palkakseen kivuloisen ruumiin. Hän oli ollut maailmassa vähällä yhden
kerran tulla maallisesti onnelliseksi, mutta oli tuhmuudessaan katsonut
ylön oivallisen naimatarjouksen, jonka kautta hän olisi saanut hyvän ja
varakkaan miehen. Kumminkin oli hän joutunut sittemmin naimisiin paljo
mitättömämmän miehen kanssa, jolla ei mitään ollut, ja päälliseksi oli
suuri juomari ja viinan uhrina oli heittänyt henkensäkin.

Tyttärellensä ei hän ollut kertonut juuri mitään miesvainajastansa,
sillä hänen mielestään ei se asiaa auttanut jos lapselle kertoili
juomarin isän metkuja ja elämöimisiä.

Pitkät olivat sairaan lesken unettomat yöt. Tuskalla saivat tunnit
kuluneeksi. Erittäin hartaasti hän odotti vanhan seinäkellonsa
lyöntejä. Suurin hauskuus oli se hänelle, kun tuo seinällä astuva
vanhus löi aamulla viittä, sillä se oli Annalla terveytensä päivinä
ollut tavallinen ylösnousun aika; joskus oli hän noussut kello
kaksikin. Nyt oli kumminkin noussut melkein nousematta, kun oli täysi
työ nousta istualleen sängyssä. Siinä kun hän katseli onnettoman
laihoiksi kuihtuneita käsiänsä ja, muistellen niiden nuoruuden aikaista
pyöreyttä, vertaili vuoteellaan makaavan Elsan yhtä pyöreitä käsiä
omiinsa, silloin vyöryivät raskaat kyynelet äitiparan silmistä, sillä
nyt jo saivat tytön kädet raataa, ja mitä sitten -- jaa mitä sitten --?
Ehkä nekin yhtä onnettomana alas vaipuvat, jos Luoja sen niin sallii;
ja hän itki.

Melkein jok'ikinen aamu itki hän samaa asiaa. Tyttökin noustessaan aina
huomasi, että äiti oli itkenyt, vaan ei hän voinut sitä muuksi käsittää
kuin taudin tuottamaksi suruksi. Vihdoin huononi äiti siinä määrässä,
ett'ei Elsa voinut jättää häntä ensinkään yksin, vaan täytyi hankkia
kotimies niin kauvaksi, kuin hän hankki lääkärin apua ja rohtoja
kaupungista.

Erinomaisella huolella hoiteli pieni Elsa sairasta äitiänsä. Kauvan
kestikin sairastusta, joka kysyi Elsalta tavatonta kykyä ja voimain
ponnistusta. Mutta hän oli oppinut jo nuorena sen läksyn, että jos mitä
tekee, tekee sen niin kuin Herralle ja niin se Herra, jota hän palveli,
auttoi ja vahvisti hänen lapsellisia ja vähäisiä voimiansa kestäviksi.

Vihdoin tuli Leski-Annan pääsin-päivä. Hän sanoi Elsalle:

"Nyt tyttäreni lähden minä maailmasta Isän tykö. Vaan kun minä olen
poissa, vaella sittenki elämäsi läpi Herran tiellä ja Jesuksen
Kristuksen uskossa. Rukoile Jumalaa varjelemaan sinua kaikesta pahasta
ja sielun viettelijän pauloista."

Kun sattumalta tuli siihen pari naapurin vaimoa, puhui hän heillekin
muutamia varoituksen sanoja, samalla iloiten siitä suuresta kunniasta,
joka häntä taivaassa odotti. Ja niin hän nukkui.

Kyynelsilmin katselivat vaimot hänen maallista osaansa sängyssä.
Ruumista kuihtunutta, jonka autuas sielu äsken oli jättänyt. Vaan Elsa
ei itkenyt.



KOLMAS LUKU.

Se kaunis Heleena ja hänen Matti-poikansa.


Elsa-paran raskaana huolena oli äitinsä maallisen osan saattaminen
haudan pimeään, mutta rauhaisaan leposijaan. Toinen naapurinaisista;
Lemströmska nimeltään ja luutien tekijä viraltaan, tarjoutui arkkua
hankkimaan. Ruumiin päänalaisen alla oli rahakukkaro. Siinä oli Elsan
koko perintö. Vaan kun kukkaron sisus tutkittiin, huomattiin, että
rahaa oli vähän näpisti arkun ostamiseen kaupungin puusepältä.
Hautajaisten pitämisestä ei puhettakaan.

Kun siinä eukot päätään kallistellen ja toisiaan silmiin katsellen
tuumivat, johtui Lemströmskan mieleen seuraava tuuma.

"Minä menenkin Munkkiniemen herrasväen pakinoille."

Silloin poistuivat molemmat naiset.

Kevät aurinko paistoi sisään mökin akkunasta.

Elsa puhdisteli ja siistiskeli paikkoja väliin vilkaisten äitiänsä
sängyssä. Ehdottomastikin tahtoi häntä vähän pöyristyttää. Pian lakkasi
hän siistimästä ja ajatteli mennä ulos -- jaa, ulos, mutta sitten ei
uskaltaisi tulla takaisin. Siinä oli hän kappaleen aikaa kahden
vaiheella, ollako sisässä vaiko ulos rientää. Vihdoin vakaantui hän
mielipiteissään, kun muisti äitivainajansa monta kertaa sanoneen,
ett'ei tarvitse mitään pelätä; se on joutuvaa epäuskoa.

Jonkun aikaa puuhattua, oli huone niin hyvässä järjestyksessä, kuin se
ruumiin sisässä ollessa saattoi tullakin. Juuri kun hän oli valmiiksi
kaikki saanut, kuului ääniä pihalta, jonne ei akkunasta voinut nähdä.
Samassa astuikin tupaan Munkkiniemen rouva ja Lemströmska.

"Jaha, vai jo Anna pääsi pois?" sanoi rouva. Vähän mietittyään sanoi
hän: "Ottakaa te Lemströmska, ja toimittakaa mitä siihen tarvitsee;
rahaa voitte käydä meiltä."

"Kiitoksia paljon!" sanoi Elsa.

"Kiitos kiittämästäsi lapsi! ja kiitos äitisi hoitamisesta sillä kukaan
vieras ei häntä niin hyvin olisi hoidellut. Ja sinä saat tulla meille
palvelukseen, kun äitisi on haudattu."

Sen sanottuaan poistui rouva huoneesta.

"Kyllä minä tiedän ne rahan antamiset, että jos minä paljon kulutan,
niin kina siitä tulee. Mutta mieheni saa tehdä arkun ja sillä tavalla
koetetaan päästä niin vähällä kuin suinkin mahdollista, ett'ei rouvan
rahapussi tule liiaksi rasitettua. Niin, rouvan eli herrankohan lienee
pussi, vaan kyllä minä tiedän, ett'ei siitä paljon lieviä enemmän kuin
muiltakaan oikeassa asiassa, vaan kyllä turhassa!" sanoi Lemströmska.

Neljän päivän kuluttua oli sunnuntai. Elsa ja Lemströmska olivat
hautajaiset niin puuhanneet, että ruumis vietiin kärryissä ja he
kävelivät jäljessä. Hautasaattona oli Elsa, Lemströmska miehineen ja
kolme Munkkiniemen renkiä, kuin myöskin yksi Munkkiniemen piika.

Tuossa matalassa töllissä sitten illalla juotiin kahvit pullan kanssa,
ja keskusteltiin vapaasti kaikenlaista. Sillä herrasväki ei häirinnyt
läsnäolollansa töllin yksinkertaisia hautajaisia.

Myöhällä lähtivät vieraat pois iloisina, vaikk'ei suinkaan runsaasti
ravittuina; sen vajauksen sai palkita oma koti, oma ruoka. Elsan
huviksi jäi mökkiin maata Munkkiniemen piika. Niinpä tytöt itsensä
siunattua yönsä levollisesti töllissä nukkuivat, ett'eivät yhtään
vavahdelleet eikä säikkyneet.

Seuraavana aamuna kun heräsivät, meni Munkkiniemen piika Sanna
kotiinsa, jättäen Elsan tölliinsä. Elsa yksin jäätyänsä tuumi mitä
hänen nyt olisi tehtävä. Ruoka oli hyvin vähissä ja raha aivan lopussa.
Mennäkö Munkkiniemeen, kuten rouva oli käskenyt, vai lähteäkö luutia
kaupunkiin viemään, joita oli joku määrä valmiina, kun ei äitinsä
viimmeisinä päivinä päässyt niitä kulettamaan. Nyt oli kumminkin äidin
hoitaminen loppunut ja Elsalla vapaat kädet mennä minne halutti.

Silloin sitoi Elsa luutanipun, heitti sen selkäänsä ja alkoi astua
kaupunkiin. Kevään lämpöinen aurinko puristi hänestä monta hikipisaraa.
Niin raskas ei ollut ennen hänelle luutanippu kuin sinä päivänä. Hän ei
tahtonut jaksaa kantaa sitä ensinkään ja hän luuli tulevansa aivan
sairaaksi. Hän tunnusteli itseänsä oliko hän toden tottakin sairas,
vaan kun luudat olivat selästä poissa ei ollut sairauttakaan.

Ennen kun hän ennätti kaupunkiin, tuli tiellä muuan keski-ikäinen
herrasmies hänelle vastaan. Herralla oli mustaksi maalattu kävelykeppi
kädessä.

"Mistä kaukaa tyttö?" kysyi herra sauvaansa nojaten pysähtyen Elsan
kohdalla.

"Munkkiniemestä", oli vastaus.

"Sinä kun olet luutatyttö, varmaankin tunnet männyn kasvaimet eli
kärkit."

"Kyllä, hyvin ne tunnen herra."

Herra yski ja veti henkeänsä vinkumalla.

"Ne pitäis olla erinomaista rinnan lääkettä, kun niistä keittää vettä
ja sen liemen juo", sanoi herra.

Elsa hätkähti. Rinnan lääkettä, männyn kärkit, jos olisi hän
äitivainajallensakin tiennyt niistä lientä keittää. Elsa aikoi jotakin
sanoa, vaan ei suu auvennut.

Herra huomasi tytön hämmennyksen ja kysyi: "Kuinka niin
syvämietteiseksi tulit rintalääkkeestäni?"

"Niin, jos männyn kärkit todella rintaan auttaa, niin varmaankin äitini
olisi elossa. Jos sen olisin ennen tiennyt, olisin joka päivä äitilleni
kärkkilientä keittänyt."

"Onko äitisi kuollut jo?"

"Eilen haudattiin."

"Jaa, se on auttamaton paikka, vaan kerran täytyy ihmisen kuolla. Vaan
niin kuin sanoit, olisi se ollut hyvä koettaa niin kauvan, kuin
äitissäsi oli henki. Se kuitenkaan älköön sinua huolettako, sillä etpä
tiennyt konstia ja kuka tietää, olisiko tuo auttanutkaan."

Herra yski ja rinta kihisi ja köhisi.

"Vaan minun se on toista, joka vielä elän, minä aijon koettaa. Kyllä
lääkäri sanoo, että minä kuolen tällä vuosiluvulla. Soma sillä olisi
nauraa, jos mäntylientä juomalla eläisin vielä toiseenkin vuosilukuun."

"Tahtooko herra männyn kärkkiä, niin kyllä minä hankin."

"Sitä vartenhan juuri näin aikaisin olen liikkeellä, että mahdollisesti
tapaisin jonkun luutatytön eli eukon, sillä minä itse, totta puhuen, en
jaksa heitä metsästä hakea."

Siinä sitten suostuttiin, että Elsa vielä saman päivän illalla tuopi
männyn kärkkiä herran asuntoon Hämeenkadulle.

Pian sai Elsa luutansa myydyksi ja ostettuaan itsellensä ruokaa
kiiruhti kaupungista pois.

Kun Elsa metsässä riipi kärkkejä koriinsa, johtui hänen mieleensä
ett'eikö sellainen listiminen tee pahaa metsän kasvamiselle; kumminkin
hän otti korinsa täyteen ja lohdutti itseänsä että kaikki on niin kuin
pitääkin olla silloin kun ihmisten terveys on kysymyksessä.

Kun hän paraiksi pääsi metsästä tielle ja laski raskaan korinsa maahan
vähäsen huoataksensa, sekä siinä levätessään katseli ympärillensä,
kuuli hän pensaan juuresta tienmutkasta hiljaista nyhkimistä. Hänen
utelijaisuutensa heräsi ja hän kohta riensi paikalle. Siinä istui pieni
poika itkien, pieni luutanippu vierellänsä.

"Mistä poika? Mitäs itket?" kysyi Elsa suurella osanottavaisuudella
pojan suruun.

"Minä olen Kirkkonummelta, erään lesken poika, äitini on kipeänä ja
minä lähden noita luutia myymään, vaan minulla on niin surkea nälkä,
kun en ole syönyt kuin eilen pikkusen. Kaikki ruoka on kotona lopussa,
äidilläni vaan on vesikiulu sängyn vieressä."

"Mikä tauti on äidilläsi?"

"Keuhkotauti."

"No, sittenhän sen pitäisi saada lientä näistä männyn kasvaimista."

Poika katseli suurilla silmillä Elsaa.

"Niin, älä katsele mitään, tuolla on mulla korissa kärkkiä. Ne täytyy
viedä yhdelle herralle kaupunkiin. Hänelläkin on rintatauti."

Poika nousi ylös ja otti nippunsa astuen Elsan perässä siihen paikkaan,
missä Elsan kori oli.

"Sinä itkit nälkääsi; tässä on sinulle voileipää!" sanoi Elsa ja
levitti paksulta voita reikäleivän puolikkaan päälle.

"Kiitoksia!", sanoi poika alkaen jäytää voileipää.

"Kuinka vanha sinä olet?"

"Yhdeksän vuoden."

"Ja minä luulin seitsenvuotiseksi, kun olet niin hirveän pieni."

Poika ei nähtävästi hyväksynyt, että häntä tuttu niin pienenä piti,
koetti siis nousta oikein seisomaan ja venyttää itseänsä pitkäksi, vaan
pienenähän pieni pysyi.

"Sinä taidat olla jo kahdeksantoista, kun olet niin iso ja pulskan
näköinen", tuumi poika.

"Sinä lasket nyt leikkiä poika, minä olen, en kahdeksantoista vaan
kahdentoista."

Siinä sitten alkoivat molemmat astumaan kaupunkiin päin. Tuli mökki
tien vierellä; mökin pihaan poikkesi Elsa ja poika seurasi perässä.
Mökin omistaja, eräs vanha mummo, oli Elsalle vanhuudesta tunnettu,
sillä siinä oli hän äitineen monta kertaa käynyt levähtämässä ja
evästään syömässä.

Mummon silmät kävivät suuriksi kun Elsa tuli ilman äitiä ainoastaan
pienen pojan seuraamana.

"Saisinko jättää tänne eväsnyyttini? En jaksaisi kantaa sitä muun
raskaan kantamuksen mukana kaupunkiin."

"Jätä vaan, lapsi", sanoi mummo.

Kun Elsa pääsi eväsnyytistänsä, otti hän puolet pojan luudista
selkäänsä, kantaen koria käsivarrellaan. Nyt joutui matka oikein
vikkelästi ja tuothätää olivat he kaupungissa. Kun pääsivät tullista
sisälle, ajoi kaksi herrasmiestä kääsyissä tullille. Toinen vanhempi,
paksu herra, aukasi kukkaronsa ja heitti pienen hopearahan lasten eteen
tielle.

"NO, sinun eteesi se putosi ja sinulle hän sen heittikin", sanoi Elsa
pojalle,

"Kyllä se kuuluu, ei minulle eikä sinulle, vaan molemmille", arveli
poika.

"Mikä sinun nimes on?" sanoi Elsa.

"Minun nimeni on Matti."

Sitten menivät Matti ja Elsa erääsen kauppapuotiin, jossa rikottiin
hopearaha kupariksi, sillä Matti tahtoi antaa Elsalle puolet. Kun siinä
tuli puheeksi Matin äidin kurja tila kotona, osti kauppias Matin
luudat, maksaen niistä hyvän hinnan, ja antoi vielä pojalle evästä
kotimatkalle.

Nyt ei olisi Matilla ollut muuta kuin lähteä hintoineen eväineen
Kirkkonummelle, mutta poika tahtoi nyt vuoronsa auttaa Elsaa korin
kantamisessa herran luo Hämeenkadulle.

Pian olikin herralla männyn kärkit edessänsä ja piika sai ensimmäiseksi
työkseen alkaa keittämään tuota pihkalientä.

"Jos tämä rupeaa minua auttamaan, niin saat enemmänkin tuoda!" sanoi
herra, antaen Elsalle kaksi hopearahaa.

Elsa kiitti ja lähti.

Matti odotti häntä pihalla ja nyt he alkoivat yhdessä astumaan
kaupungista pois. Siinä kulkiessa alkoi Matti ehdotella:

"Jos en asuisi niin kaukana, pyytäisin sinun tulemaan äitini luo
keittämään kärkkilientä."

"Oikein! en ollut huomatakaan. Sinnehän minä lähdenkin. Aikaahan mulla
on." Ja niin menivät he mökkiin josta otettiin Elsan eväsnyytti ja
sitten Kirkkonummelle.

Nuoret ovat melkein väsymättömiä astumaan. Niinpä Matti ja Elsakin,
mutta sitten kun lapselta voimat loppuu, ei hän tahdo päästä paikalta
pois. Kun vihdoin viimeinkin pääsivät Kirkkonummelle, oli aurinko jo
aikaa laskenut ja tuskin kumpikaan jaksoi liikkua.

Oli mökki maantien vieressä, siinä oli vähän enemmän huoneita kuin
Elsan kodissa. Oli siinä huoneita kaksi ja vielä navettakin, vaan ei
navetassa kumminkaan lehmää. Lehmät ja muut elukat kuuluivat niihin
Matin äidin mahtavuuden aikoihin, joita hänelläkin oli ollut
maailmassa, mutta jotka viinaan menevä mies ja hänen pitkällinen
sairautensa oli pois tieltä toimittanut. Tuossa makasi laattialla,
vesikiulu vieressä, kuolemankielissä vaimo, joka pari vuosikymmentä
takaperin oli seudun kauniimpia neitoja.

Leski Heleena aukaisi silmänsä, kuin lapset hiljaa hiipien sisään
astuivat. Hän nousi hyvin vaikeasti istualle vuoteeltansa ja katsoi
pitkään tulijoihin, niin tarkkaan kuin ilman valoa oli mahdollista
kevät-yön hämärässä.

"Kenen tyttö sinulla on Matti-parka kanssasi? Minä en suinkaan jaksa
häntä tuntea."

"Minä olen myös erään lesken tytär Munkkiniemestä läheltä Helsingin
kaupunkia. Äitini on juuri hiljan kuollut. Viime sunnuntaina hän
haudattiin. Poikanne löysin nälissään ja väsyneenä tien vieressä
pensaan juurella itkemässä. Minä auttelin häntä kaupunkiin ja nyt tulin
tänne, kun kuulin, että olette kipeä, tuomaan ruokaa ja jos osaisin
jotenkin teitä auttaa."

Sairas kuunteli hyvin liikutettuna ja kummissaan Elsan puhetta ja sanoi
hyvin kipakasti:

"Onko Jumala enkelinsä lähettänyt? Vai kuinka sen voin uskoa, että
toisen pitäjän ja seurakunnan ihminen tulisi tänne asti minulle
palvelusta tekemään?"

"Kun ei naapuritkaan mitään tee", sanoi Matti.

"En minä enkeli ole, ainoastaan kristitty", sanoi Elsa.

"Kristitty!" sanoi sairas vuoteellansa. "Sen huomaan jo töistäsikin
lapsi, että olet kristitty. Istu jo hyvä ihminen, äläkä itseäsi enään
seisomisella väsytä. Kyllä nyt jo sietää istua, hyvä ihminen!"

Matti oli jo istunut äitinsä vuoteen laidalle.

Elsa istui vuoteen viereen penkille. Siinä hän aukaisi eväsnyyttinsä ja
ojensi voileivän sairaan käteen.

"Kiitos sulle, hyvä lapsi!" sanoi Heleena ja itkusilmissä söi voileipää
ja ryyppäsi vettä pienestä kiulusta viereltänsä.

Kun hän vähän söi, alkoi hän kovasti yskiä.

Matti kaatui vuoteelle ja alkoi kuorsata.

Kun yskä meni vähän sivu, kysyi Elsa:

"Kuinka kauan tuo yskä on teillä ollut?"

"Ei se ole vielä ollut kuin kaksi vuotta, noin pahana se ei ole ollut
kuin puolen vuotta."

"Eiköhän se paranisi männynkärkki-vedellä?"

"Ei tiedä, sitä en ole tullut koetelleeksi. Kyllä minä jo olen juonut
tärpätit, tervavedet, tuomen kuoret ja suokanervat. Kyllähän ne
kaikkikin hiukan helpottaa, vaan todellista apua eivät ne tuota. Niin
kait minun käsitykseni on."

Elsakin uinahti penkille ja kun heräsi oli jo aurinko korkealla. Vaikka
olikin vielä eilispäivän ponnistuksista ruumiinsa hyvin kankea,
kumminkin hän hoputti Mattia näyttämään hänelle paikkaa, josta männyn
kärkkiä voisi ottaa.

Ei aivan kaukana mökistä oli tiuha nuori näreikkö. Sinne nyt lapset
menivät juoksujalassa. Pian oli heillä suuri korillinen kärkkiä, jonka
nyt mökkiin hinasivat.

Mökkiin kärkit saatuansa pani Elsa kohta tulelle padan, jonka hän oli
täyttänyt vedellä ja kärkeillä. Niistä hän nyt keitti lientä, siksi
kunnes vesi noin puoleksi kuivui. Kun vesi sitten oli jähtynyt, antoi
hän sairaan juoda sitä, ja Heleena tunsi kohta sen jälkeen, että yskä
oli menettänyt hyvän osan voimastansa.

"Hyvää se tuntuu tekevänkin", sanoi Heleena.

Elsan silmät kiilsivät ilosta.

"Juokaa enempi äiti, sitä lientä!" sanoi Matti.

"Matti parka! Sinä tahtoisit kerralla äidin terveeksi, vaan se ei käy
niin hätään, sillä jos lääkettä nauttii tavattomassa määrässä, tekee se
vaan paljasta pahennusta."

Elsa ja Matti olivat sitten kaiken päivää huoneessa, odotellen, miltä
sairaan tila rupeaisi näyttämään. Sairas nukkui hyvän osan päivää
joteskin rauhallisesti. Hengitys tosin oli raskaanlaista, vaan Matti,
joka oli äitinsä ennen nähnyt, sanoi sen olevan paljonkin keveämpää,
kuin edellisinä päivinä. Elsan mielestä kävi se taas siihen suuntaan,
kuin hänenkin äitinsä hengitys moniaita päiviä kuoleman edellä, ja hän
pelkäsi siis pahinta. Kumminkaan ei hän siitä mitään Matille puhunut.



NELJÄS LUKU.

Hyvä tahto on puolen voimaa.


Toista viikkoa viipyi Elsa Heleenan mökissä. Sillä ajalla olikin
Heleena niin paljon vahvistunut, että saattoi kärryn tärinän kestää ja
matkustaa kaupunkiin. Elsa oli myynyt päällysnuttunsa toiseen torppaan
saadakseen hevosta, jolla vietäisiin sairas lasareettiin. Nuttu sopi
mainiosti tämän torpan tyttärelle, ja sen hinnalla oli torppari valmis
Heleenaa kyyditsemään.

Niin lähdettiin ja Elsa istui sairaan viereen. Vielä otettiin kärryihin
ne luudat, jotka Elsa ja Matti olivat odotellessaan valmistaneet. Matti
sai juoksennella perässä, välisti pidellen kiinni kärryn perälaudasta,
välisti saaden hänkin istua luutien päällä kärryn perällä, kun sattui
olemaan myötämäki. Tämä kulku oli toki Elsan mielestä paljokin
keveämpää, kuin tuo Kirkkonummelle meno, vaikka olikin torpparilla
jokseenkin laiha ja laiska koni.

Mutta tuon sairaan eukko-Heleenan silmistä valui kuumat ja kirkkaat
kyynelet. Hän muisteli menneitä parempia aikoja, kun hän varakkaana
tyttärenä ja sittemmin varakkaana vaimona ajeli asioille pääkaupunkiin
samaa maantietä. Ehdottomastikin muisteli hän miesvainajaansa
katkeruudella. Tuo viha suli kumminkin pian, kun hän katsahti
vieressänsä istuvaa Elsaa, jonka lapsellinen kristillinen rakkaus oli
ollut hänelle suureksi avuksi. Hän piti siinä tilassa ollessaan kaiken
suututtelemisen suurena syntinä, kun Jumala oli hänestä niin suurta
huolta pitänyt, että lähetti hänelle auttajan toisesta seurakunnasta.
Mutta muistuuhan sitä kaikkea mieleen kärryissä istuessa; niinpä
Heleenakin muisti nyt kuinka hän ennen rikkaan tyttärenä ollessaan
kumminkin Elsan ikäisenä oli halveksinut köyhiä, etenkin
luutakauppiaita ja varsinaisia kerjäläisiä. Oli ollut monta kertaa
kiukkuinen, kun näki luutakauppiaiden isänsä metsästä varpuja
taittavan. Oli ollut kiukkuinen isällensäkin, kun noin vaan antoi
koivujansa listiä, Palkitseeko Jumala pahan hyvällä? Se oli kysymys,
joka nousi Heleena-paran sydämessä. Noista ajatuksistaan ei hän puhunut
kenellekään, ja niin he saapuivat Helsinkiin.

Elsan ei enään tarvinnut vaivata itseänsä leskeä lasareettiin
johtamisella. Sillä torppari ja Heleena itse lupasivat siitä huolta
pitää. Hellästi puristi leski Elsan kättä, kun erosivat. Mattikin jäi
torpparin ja äitinsä hoimeihin.

Kun hän vihdoinkin oli saanut eron tuosta Kirkkonummen vaivaisväestä,
alkoi hän astumaan katua ajatuksiinsa vaipuneena. Tuossa astuessaan
tunsi hän erinomaisen ikävän äitivainajataan. Kun hän siinä
kyynelsilmin katua verkalleen astui aikeessa mennä kotimökkiinsä,
muisti hän männyn kärkit ja herran, joka niitä häneltä sai. Hän käänsi
kulkunsa herran asunnolle ja meni huoneesen sisälle. Mitään herraa ei
huoneessa ollut, vaan vanhanpuoleinen naisihminen.

"Eikö tässä enään asu se herra, joka minulta osti männyn kärkkiä?"
kysyi Elsa puoli hämillään.

"Se kuoli jo; eilen olivat herran hautajaiset", vastasi vanha nainen.

"Ei suinkaan hän mahtanut niiden kärkkien tähden kuolla?" sanoi Elsa
hyvänpäiväisesti säikähdyksissään.

"Jopa, mitä tyhjää, ei se niiden tähden, vaan kun oli jo niin rinta
loppu, että keuhkot putosivat vatsan pohjaan, niin elääpä sitä enään
sitte", tuumi mummo.

Näin sekä loukattuna että lohdutettuna poistui Elsa huoneesta. Että
Herra oli kuollut tuota haluttua kärkkivettä saatuansa, poisti Elsasta
sen mielipiteen, että äitinsä ehken eläisi, jos sitä lääkettä saanut
olis. Mutta pikaista oli kumminkin Elsan mielestä herran kuolema. Josko
hän tuli autuaaksi, siihen kysymykseen olisi hän mielellään vastauksen
tahtonut. Tietäisiköhän se mummo? Mutta ett'ei liian uteliaalta mummon
silmissä näyttäisi, hän päätti parhaaksi karttaa uudestaan taloon ja
mummon pakinoille menemistä.

Nyt hän alkoi vapaalla mielellä astumaan reippaasti Munkkinientä kohti.

Ilta-aurinko loi purppuraa lännen taivaalle, kun hän asteli noita
tuttuja polkuja. Kotiinsa hänen piti menemän, mutta hänellä ei ollut
mielestänsä siellä mitään tekemistä. Surulliseksi tuli mielensä, kun
hän astui mökkiin; kumminkin hän Jumalaa kiittäen söi hyvällä halulla
niukan illallisensa ja nukkui rauhaisesti.



VIIDES LUKU.

Uuteen toimeen.


Aamulla kun hän heräsi, mietti hän jatkaisiko yksinään
luutatyttö-tointansa vai mitä. Kun hän sitä ajatellen puki yllensä,
pesi kasvonsa ja kampasi hiuksensa ja oli ulos lähtöön valmiina, astui
sisälle Munkkiniemen piika Sanna ja sanoi:

"Hyvää huomenta Elsa! Missä sinä, Elsa rukka olet ollut? Minä olen
yrittänyt tänne monta kertaa, vaan ei täältä ole kuulunut hiiren
hiiskahdusta enemmän kuin haudasta. Rouvakin sanoi jo, että minnekähän
Elsa parka niin katosi. Maitokuski on kaupungissakin koettanut kysellä
sinua, vaan ei ole sekään mitään selvyyttä saanut. Sano, hyvä ihminen,
mitä sinulle on tapahtunut."

"Mitä te luulitte minulle tapahtuneen? Varmaankin oikein pahaa."

"No, jotain sellaista me tuumimme."

"Kyllä teillä on vähä uskoa, kun luulette, ett'ei Jumala, joka
hallitsee koko suurta avaruutta, voisi vaaroista suojella ja varjella
yhtä orpotyttöä. Ettekö tiedä, ett'ei varpunenkaan puusta putoa ilman
Isän tahtoa, saatikka sitten ihminen. Jos Jumala kerran pitää huolen
linnusta, miksi ei hän pitäisi myöskin köyhästä tytöstä. Kyllä Sanna se
on niin, koska minä ihmeellisen johdatuksen kautta jouduin erään
kuolevan lesken auttajaksi aina Kirkkonummelle asti. Hän oli sairas,
vaan minulla on toivoa hänen parantumisestaan."

Sanna oli tovin aikaa aivan vaiti. Hän katsoi kummissaan Elsaa, joka
seisoi suorana ja vastausta odottavassa asemassa hänen edessänsä.

"Niin, minä en paljon ymmärrä jumalisista asioista. Kummastuttaa minua
kumminkin, sillä minä osaan, niinkuin moni muukin, kaikkea ihmetellä.
Lähde nyt kuitenkin kanssani, edes näyttämään itses rouvalle!"

Silloin Elsa sanaakaan virkkamatta läksi ulos ja lukitsi ovensa,
pistäen avaimen taskuunsa.

Aamu-aurinko paistoi mitä ihanimmasti, kun tytöt astelivat yli kauniin
vihannan niittykedon. Päivä kultasi mitä somimmasti seudun metsät ja
läheisen meren lahden ja lintujen vienot aamuvirren sävelet kaikuivat
viidakosta. Erittäin majesteetillisenä seisoi ylemällä paikallansa
Munkkiniemen herrastalo, sen monet akkunat häämöttivät kuin kuparilla
sekoitettu kulta. Vanha halleva vahtikoira käreällä äänellänsä ilmoitti
vierasten tulon, kun tytöt pihaa lähestyivät. Häveten poistui vahti,
kun näki tulijoiden olevan vanhoja tuttuja ja puoliksi talon väkeä.

Tuossa uhkeassa talossa oli myöskin portaat, jotka kyökkiin johtivat.
Niitä portaita tytöt nousivat ylös. Munkkiniemen avarassa ja
valoisassa kyökissä oli suuri helli ja seinät täpö täynnä komean
loistaviksi kiilloitettuja vormuja, astioita ja kansia. Tuo kiiltävä
kupari-ylöllisyys huikaisi melkein äkkinäisen silmiä. Hellin luona
hääri touhuunsa kiinnitettynä hellin päällikkö, keittäjätär. Hän oli
keski-ikäinen hyvin jaksavan näköinen, ja pian osoittikin voimaansa,
kantaen tavattoman suurta perunavatia kyökin pitkälle mustaksi
maalatulle pöydälle. Tavattoman suoraan ja korkealle nousi höyry
perunavadista.

"Elsakin on täällä!" sanoi keittäjätär, laskettuaan vadin pöydälle.

"Tulinhan minä."

"Istu!"

Sanna oli sillä välin pyörähtänyt sisälle, luultavasti rouvalle
kertomaan Elsan löytymisen.

Viereisistä huoneista kuului sekaisia ääniä, lasten hälinää ja
aikaisten keskustelua. Vähän ajan kuluttua ilmestyi Sanna väliovelle.

"Tule rouvan luo!" sanoi Sanna alennetulla äänellä.

Hiljaa hiipien seurasi Elsa käskyä.

Oli pieni nurkkakamari, johon aamuaurinko heitti valoa vaaleain
verhojen läpi. Kamari oli erittäin somasti ja siististi sisustettu.
Rouva oli vaatetettuna aamunuttuun ja istahti nojatuoliinsa. Hän jäi
viistoon asemaan pöydän vieressä, kun käski Elsan istua oven pielessä
sijaitsevalle tuolille. Rouva koputti sormiensa päillä pöytään ja
katseli väliin akkunaan, josta verhon tähden ei voinut läpi nähdä,
väliin Elsaan.

"Mitä olet nyt miettinyt Elsa?" sanoi vihdoin rouva, katkaisten
äänettömyyden.

"Enhän ole vielä miettinyt paljon mitään. Kumminkin olen sen verran
ajatellut, ett'ei luutatytön toimi enään minulle sovellu."

"Sitä minäkin tarkoitan; sinun on parasta alkaa palvelusta."

Elsa ei vastannut mitään.

"Kyllä saat olla meilläkin, mutta on minulla toinenkin paikka. Sinä
pääset vanhan sisareni luo kaupunkiin; hän on minulle puhunut monta
kertaa, että toimittaisin hänelle maalaistytön ja minä olen luvannut
toimittaa sinun. Hän on aivan yksinäinen vanha-piika, joka elää
pensioonilla. Jos vaan tahdot, niin minä vien sinun jo tänään hänen
luoksensa."

"Mutta eikö hänellä ole entistä palvelijaa?"

"Hänellä kyllä on ollut, vaan nyt ei hänellä ole; siinä on käynyt
semmoinen vanha matami pientä palvelusta tekemässä. Sen minä huomautan
sinulle, että hän tahtoo olla hieman oikullinen; vaan älä huoli mitään
hänen oikuistansa. Vastustamista ei hän suvaitse."

"Luulen voivani häntä palvella."

"Minä luulen sitä samaa, ja kun kerran tottuu herrasväkeä palvelemaan,
kyllä se aina siinä sitten eteenpäin luistaa."

Rouva näytti hyvin miettiväiseltä.

"Kuules Elsa! minun piti myöskin sivumennen huomauttaa erästä kohtaa,
vaikka se onkin arkaluontoista laatua. Älä sinä ylön paljon päätäsi
vaivaa noilla ylimaailmallisilla henkisillä asioilla, sillä kun niitä
kovin paljon miettii, voipi niissä tulla ennenkuin luuleekaan
sekapäiseksi. Monen on käynyt niin."

"Kuka on antanut ihmiselle järjen ja ymmärryksen lahjan?" kysyi Elsa,
hymysuin katsellen rouvaa.

Rouva hieman naurahti ja lausui sitten verkalleen:

"Kyllä minä sen tiedän, että Jumala, joka ihmisen teki, sen myöskin
teki täydellisimmäksi luontokappalten seassa; -- Hän teki sen
kuvaksensa ja lahjoitti sille kuolemattoman sielun, josta seurasi
myöskin järki ja ymmärryksen lahja. Sillä kumminkaan ei ole sanottu,
että ihmisen pitää haeskella tuulen takaisia. Ota nyt ja mene kyökkiin
saamaan suurusta; sitten saat käydä kodissasi järjestämässä kalustoasi
ja iltasella menemme uuteen paikkaasi. Ota myöskin mukaasi mitä luulet
tarvitsevasi, sillä sinä näetkös tulet muuttamaan palvelukseen josta et
milloin vaan voi käydä Munkkiniemen niityn laidassa vaatteita
muuttamassa."

Elsa meni kyökkiin, jossa väki olivat juuri ruoalta päässeet, Sanna ja
kyökkipiika vaan vielä aterioivat. Rouva tuli kyökin ovelle ja sanoi:

"Liina katsoo Elsalle myöskin haukattavaa!"

"Kyllä!" sanoi Liina, se oli keittäjättären nimi, ja viittasi
sormellansa Elsaa rahille istumaan.

Elsa aloitti syönnin. Siinä oli leipää ja silakkaa, perunoita ja
piimää. Kaikki söivät hyvällä halulla. Syödessä katseli Liina Elsaa
silmiin, viimein aloitti hän puheen:

"Mamseli Eveliina saapi siis tänään uuden piian. No, ei se hullumpi
palveluspaikka ole; saahan siinä olla yksin, vaikka yksinäisyyskö se
sitten on maailman hauskinta elämää."

"Yksinkö siinä on; onhan siinä mamseli", sanoi Sanna.

"Onhan siinä mamseli, vaan kuinkahan siinä Elsan lukevaisuuden kanssa
käypi?"

"Lukee lukunsa ja tekee tehtävänsä, siinähän se on", sanoi Sanna.

"Kyllä, mutta on siinä sentään pieni tieto mitä luetaan ja missä
luetaan. On ymmärrettävä asia, ett'ei Elsa ollessaan mamselin luona ole
enään jumalisen äitinsä luona. Siinä on eroitus."

Elsa oli paljaana kuuntelijana eikä niinmuodoin vastannut mitään.
Syötyänsä ja kiitettyänsä läksi hän kotimökillensä.

Niinkuin rouva oli neuvonut, tuli nyt kaikki kapineet tarkastuksen
alaisiksi. Elsa avasi äitinsä vanhan arkun ja purki permannolle sen
sisällön. Siinä oli äitiin juhlapuku: musta hame ja röijy. Musta silkki
sievästi laskoksilla, jonka kuitenkin selvästi hyvin kuluneeksi
eroitti. Enimmäkseen köyhältä näytti arkun sisältö. Elsan tulivat vedet
silmiin, kun hän tuota tavara-aittaa tutki. Hän ei itkenyt sitä, että
oli köyhä orpotyttö, vaan sitä, että tiesi äitinsä muuttaneen ja
vaihtaneen nuot halpa-arvoiset ja perin kuluneet maalliset pukimet
ijäti kestäviin, sanomattoman kallisarvoisiin taivaallisiin. Hänen
pienestä rinnastansa nousi syvä huokaus taivaitten Herralle, että
hänkin vielä kerran voisi niin päättää matkansa maailmassa, että sais
kuoltuansa tuon ikävöidyn vanhurskauden puvun ja sitä autuaitten
seurassa kantaa. Kun hän siinä järjesteli vaatteita jonkunlaiseksi
nyytiksi ja tulikuumat kyynelet tippuivat vaatteiden päälle, aukaistiin
tuvan ovi ja sisään astui Lemströmska.

"Johan Elsa on kotosalla", sanoi eukko.

"Olenhan minä, mutta nyt minä lähden palvelukseen."

"Kenelle?"

"Munkkiniemen rouvan sisarelle kaupunkiin."

"Vai niin, missä sinä olet ollut niin kauvan? Minäkin kertaa pari
yritin tänne, sinua tapaamatta."

Elsa kertoi lyhykäisyydessä Kirkkonummella käyntinsä ja mitä hän sillä
matkalla oli huomannut.

"Herran työt ovat ihmeelliset! Niin sanoi äitisikin monta monituista
kertaa. Minun vaan ei tahdo mennä päähäni ne asiat, vaikka kuinka
koettaisin. En minä juuri niin jumalatonkaan olisi mielessäni,
vaan kumminkin huomaan, että se perin yllyttää, se yllyttää
välinpitämättömyyteen Jumalasta ja hänen pyhästä sanastansa ja mieleen
lykkää kaikenlaisia murheita ja suruja. Kyllä se on hyvä, joka jaksaa
niin uskoa; sellaisella ihmisellä on paras, hyvä piti sanomani,
maailmassa."

"Hyvä niin! Jos vaan aina tämän elämän läpi Herrassa vaeltaa", sanoi
Elsa.

Lemströmska, vanhan tuttavuuden puolesta, auttoi Elsaa toimissa, jotka
tuota pientä majanmuuttoa edistivät. Tuot'hätää olivatkin muutettavat
kapineet kunnossa. Otettiinpa äitivainajan arkkukin pihalle, jossa
puhdistettiin ja annettiin tuulettua. Siihen sitten sullottiin
mitä kelpaavata löydettiin.

Kun kaikki oli kunnossa, lukittiin ovi niin huolellisesti, kuin
voitiin. Sitten kantaa retustettiin arkku Munkkiniemeen.

Ehtoolla valjastettiin hevonen kääsyjen eteen. Elsa ja rouva istuivat
kääsyihin, renki läksi kyyditsemään. Arkku jätettiin Munkkiniemeen, kun
ei sitä sopinut kääsyissä kulettaa. Ensikertaa eläessään ajoi Elsa
kääsyissä ja niin saavuttiin kaupunkiin. Hevonen ajettiin erääsen
pihaan, joka oli puutarhalla varustettu ja jossa kasvoi kaikenlaista
viheriäistä ja kauniita kukkia. Rakennukseltaan oli talo matalanlaista,
eikä siinä huoneiden luku hyvinkään korkealle noussut; oli siinä
kumminkin vinkkelirakennus, johon johti kolmet eri portaat. Vinkkeliin
vieviä portaita myöten meni rouva sisälle, käskien Elsan seurata
mukana. Porstuassa oli kaksi ovea; toinen kamariin, toinen kyökkiin.
Avain oli kummankin oven suulla, ja rouva meni komeammasta eli kamarin
ovesta sisälle.

"Odota nyt Elsa hiukkasen tässä porstuassa, kun menen ja käyn täällä",
sanoi rouva.

Rouvan mentyä, alkoi sisältä kuulua iloista keskustelua ja naurun
hekotusta. Eipä aikaakaan niin pistiin kapeakasvoinen valkoisella
myssyllä verhottu naisenpää oven raosta.

"Kah, onhan siellä ihminen! Tule sisään!" kuului naisen kutsuva ääni.

Elsa astui sisälle ja pysähtyi ovipieleen. Munkkiniemen rouva oli
istunut keinutuoliin, jossa hän hiljalleen itseänsä keinutteli. Mamseli
katseli Elsaa kauttaaltansa päästä jalkoihin.

"Kyllä sinä näytät väyreeltä tytöltä; pelkään vaan että olet liian
nuori", tuumi mamseli.

"Minkä vuoksi luulet liian nuoreksi?" kysyi rouva.

"Jos jotain tarvitsis joskus nostaa, mitä lapsesta on."

"Älä hätäile, kyllä hän on kantanut painoja ja monen monta luutatakkaa,
vaan ethän tarvitse taas tavattomia nostattaakaan."

Sillä vastauksella näytti mamseli olevan tyydytetty.

"Mene sinne kyökkiin sitten!" sanoi mamseli.

Kun Elsa meni kyökkiin, istui siellä vanha mummo, jotain nypläten
pöydän päässä; rillit olivat hänellä nenällä.

"Mitäs sinä haet?" kysyi mummo, katsellen Elsaa lasisilmiensä ylitse.

"Minä tulen tänne palvelukseen."

"Palvelukseen! Jaha, vai sinä oletkin uusi piika. Saat kait tään viran
minulta."

Eukko ei vähääkään hyvillään olevalta näyttänyt. Mamseli ja rouvakin
tulivat kyökkiin.

Mummo oli noussut suoraksi pöydän päässä ja sanoi:

"Mitä konstia se on, että minut pannaan pois kesken kuukauden? En minä
ole tiennyt toista paikkaa itselleni varustaa. Enhän minä tähän ole
pyrkimässä käynyt; mamseli itse pyysi minua. Olisin tuoksi tietänyt,
niin en olisi tullutkaan."

"Ettehän te tässä asuva ole, ja minä tarvitsen semmoisen, joka
vakinaisesti luonani asuu. Siksi toiseksi saattehan käydä täällä tyttöä
neuvomassa tämän kuun loppuun. Täyden palkan minä teille tältäkin
kuulta maksan", sanoi mamseli.

Mummo ei vastannut mitään siihen, ainoastaan ulkonaisella käytöksellään
osoitti siihenkin päätökseen tyytymättömyyttä.

"Kyllähän minä menen pois, en minä millään muotoa tahdo mummon virkaa
enkä leipää. Tottapahan hyvä Isä katsoo minulle toista manaamatointa
leipää", lausui Elsa, kääntyen oveen päin ja oli aikeessa mennä ulos.

"Kuule!" sanoi Munkkiniemen rouva. "Älä mene!"

Elsa pysähtyi.

"Jos mun vallassani olis, niin minä ajaisin tuon matamin paikalla
poijes", tuumi rouva.

"Sisareni sanoo niin, kuuletteko?" sanoi mamseli.

"Kyllä minä tästä ajamattakin menen. Komeampaahan tuo ajamalla mennä
olis", sanoi mummo verkalleen.

"Tehkää hyvä herrasväki, kuten itse tahdotte, vaan ei minun tieltäni
pidä ketään pois laittaa", sanoi Elsa.

Kaikki katselivat odottavassa asemassa, meneekö mummo. Mummo meni ja
murisi mennessään, ollen niin sydäntä täynnä, ett'ei hyvästikään
sanonut.

"No niin, kyökki on nyt sinun!" sanoi mamseli. "Ota päältä ja ole
niinkuin talon ihminen."

Elsa jäi kyökkiin ja tarkasteli nyt kaikkia paikkoja, että oppisi
tietämään missä mikin on, jos tarvitaan. Munkkiniemen rouva oli myöhään
iltaan sisarensa kamarissa. Illalla katsoi hän pois mennessään kyökin
ovelta sisään ja sanoi:

"Hyvästi Elsa, pidä hauskaa!"

Elsa katseli akkunasta, kuinka rouva nousi kääsyihin ja kuinka
sisarensa häntä erinomaisella hellyydellä hyvästi jätteli.

Kun rouva oli mennyt, tuli mamseli kyökkiin.

"Eikö sinulla ole ollut ikävä, kun jouduit yksin niin kauvan olemaan?
Tuo Klaara jäi niin kauvaksi, että oikein. Oletko sinä edes katsellut
paikkojakaan täällä?"

"Olenhan minä tässä katsellut mitä nähtävillä paikoilla on. -- Eihän
tuota vastatulleen sovi kaikkiin salapaikkoihin tirkistellä."

"Eipä täällä niin erinomaista olekaan; ei täällä meillä ole niinkuin
sisareni kyökissä. Kas tuota matamin ruojuketta, miten on jättänyt
padan ruostumaan. Osaatko sinä Elsa laittaa tuon padan puhtaaksi?"

Elsa alkoi kohta puhdistamaan pataa.

"Kyllä se hyvin näkyy käyvän", tuumi mamseli.

Kun pata oli puhtaana, käski mamseli Elsan kanssansa kamariin. Siellä
näytteli hän kaikenlaista, minkä vaan luuli Elsaa huvittavan. -- Olipa
mamselilla toinenkin kamari, se näkyi olevan sänkykamari. Siellä olikin
Elsalla kohta tehtävää, sillä hänen tuli mamselin opastuksella laittaa
sänky maattavaan kuntoon.

Kun vuode oli laitettu ja pieni pöytä sängyn eteen nostettu, mentiin
kyökkiin. Siellä laittoi mamseli illallista kyökin pöydälle sanoen:

"Syödään tässä. Palvele sinä vaan minua. Kyllä huomautan, mitä sinun
kulloinkin on tehtävä. Minä osaan opettaa, mutta minä osaan myöskin
vaatia. Ei sellainen osaa vaatiakaan, joka ei osaa opettaakaan. Minä
olen opettanut monesta tytöstä kunnon piian. Mutta älä luule, että ne
sentään sen edestä kiittää. Kas niin, syö ja pane sitten tuohon sänkyyn
maata! Hyvää yötä, Elsa."

"Kiitoksia! hyvää yötä, mamseli!"



KUUDES LUKU.

Kaksi sairasta vaimoa.


Elsa yksin jäätyään söi illallisensa, laittoi vuoteensa ja pani
levolle. Sängyssään rukoili hän hartaasti Jumalaa ohjaamaan häntä, nyt
kun hänellä ei enään ollut äitiä, niin että hän kunnialla voisi tulla
toimiin vieraiden ihmisten kanssa, ja niin eläisi tässä maailmassa,
että hän kuoltuansa saisi ijankaikkisen elämän. Hän uinahti ja heräsi
erittäin vilkkaana aikaisin aamulla.

Valoisana kesäaamuna oli hauskaa kaupungissakin. Hän avasi kyökin
akkunan ja ah, kuinka hyvä haju tuli sisään lähellä akkunaa olevista
puutarhan puista. Olipa pieni lintukin oksalla aamuvirttänsä laulamassa
luojan kunniaksi. Niin riemastui Elsan sydän tuosta linnun
viserryksestä, että oli hänkin virittää virren ja kimakan äänensä
akkunasta yhdistää linnun lauluun, mutta terve järki sai hänessä sen
verran sijaa, että hän jaksoi yli riemunsa luontonsa hillitä ja olla
vaiti eikä veisullansa herättää mamselia emäntäänsä; sillä hän varmaan
arvasi, ett'ei hänen enempi sen perästä siinä kyökissä sallittaisi
virsiänsä viritellä. Lyhyt oli kumminkin tyttöparan ilon aika ja pian
rupeis kyynelet vierimään hänen poskiansa alas, sillä nyt hän taas
muisti elämän kodissa, ja kuinka se kaikkine murheinensa suruineenkin
oli sentään hauskaa. Vaikka leipä usein särvintä kaipasikin, sai hän
vapaasti täydellä aaltoilevalla rinnalla laulaa luojan kunniaksi kotona
ja metsässä, laulaa taivaalliselle Isälle surunsa ja huolensa.

"Onko se mamselin uusi neiti?" kuului ääni puutarhasta.

Elsa oli vetänyt päänsä pois akkunasta, vaan kuultuansa naisäänen häntä
puhuttelevan, meni hän jälleen akkunan luo. Kun hän akkunasta ulos
katsoi, tuli vanhanpuolinen lyhyenläntä, mutta lihava nainen akkunan
alle.

"Hyvää huomenta!" sanoi nainen.

Elsa tunsi hänen entiseltä, kun hän kaupoilla kulkiessaan oli samalle
ihmiselle luutia ja vispilöitä myynyt.

"Jumala antakoon! emäntä", vastasi hän.

Emäntä näki, että Elsan silmät olivat itkusta punaiset.

"Onko ikävä?" kysyi emäntä suurella osanottavaisuudella.

"Tahtoohan se vähän olla", vastasi Elsa, koettaen hillitä luontoansa.

"Noo, kyllä se ikävä ohitse pian menee, kun ensin pääsee siunattuun
alkuun. Tule tänne puutarhaan, että tulee vähän hauskempi!"

Samassa soi kello kyökin seinässä. Se oli mamseli, joka soitti
piikaansa.

"Kello soipi ja minun täytyy mennä sisälle", sanoi Elsa ja poistui
akkunasta. Hiljaa hiipien meni hän kamariin. Mamseli oli pistänyt
avaimen oveen, että hän pääsi sänkykamariin.

"Oletko sinä jo näin aikaisin ylhäällä? Minä vaan soitin koetteeksi,
pitikö sinun olla hyvä heräämään."

"Voi hyvä mamseli! minä olen saanut Luvan herätä monta kertaa pyryyn ja
pakkaseen. Jos minä muuta olisin niin hyvin tottunut kuin heräämään ja
ylösnousemaan, niin ei sitten hätää."

"Niin, kyllä minä sen arvaankin, että siinä virassa kuin sinä olet
ollut, on täytynyt aikaisin nousta ja luvan saanut lähteä. Meillä et
tarvitse niin aikaisin nousta, sillä minä mielelläni aamusella makaan
vähän pitempään."

Elsa sai luvan poistua. Hän meni emännän luo puutarhaan. Hauskaa se oli
siellä katsella, kun tuo hyvänlaatuinen talon-emäntä kaikkia näytteli.

Mamselin noustua alkoi vasta askareet, kun hän oli Elsaa kieltänyt
mihinkään toimeen ryhtymästä, ennenkuin hän opastamaan joutuisi. Kello
oli täsmälleen kahdeksan, kun mamseli saapui kyökkiin. Silloin tehtiin
tuli helliin ja kahvipannu asetettiin tulelle. Elsa sai katsella
tarkkaan kaikkea, kuinka mikin paikka oli tehtävä. Kun kahvi oli
tarpeiksi kiehunut, sai Elsa ottaa pienen sievän korin kyökin seinältä
naulasta ja saatuansa mamselilta muutamia kuparirahoja ja neuvoja,
juosta läheiseen leipurin puotiin kiireisesti koriansa täyttämään.
Onnellisesti suoriutui Elsa leipurissa käynnissänsä, ruvettiin,
kahvinjuomiseen ja Elsa sai koettaa taitoansa kahvin tarjoamisessa. Se
kuitenkin kävi niin kömpelösti että mamseli päästi kimakan naurun. Kun
kahvi oli juotu, meni mamseli sisään päällensä pukemaan, sillä oli
käytävä torilla. Nyt otettiin isohko kori, jonka Elsa sai kantaa;
toiseen käteensä sai hän ottaa kuparisen maitokannun. Niin asteli
mamseli edellä ja Elsa perässä. Matka ei ollut torille aivan pitkä.
Ennenkuin mihinkään kauppoihin ryhdyttiin, kulettiin ympäri torin ja
jok'ikisen kuorman luona teki mamseli moniaita kysymyksiä. Saamistansa
vastauksista teki hän, tuon kiertokulun suoritettuansa, sen
johtopäätöksen, että kaikki oli sinä päivänä hirveän kallista. "Liian
vähän maalaisia näin kesällä torilla", tuumi hän. Kumminkin oli jotakin
ostettava. Tuo kuparinen kannu ostettiin maitoa täyteen, yhdestä
venheestä vähän tuoreita silakoita ja niin lähdettiin torilta pois.
Kantamukset kannettiin kotiin ja Elsa sai ensimmäiseksi työkseen kotiin
päästyä näyttää taitoansa silakkain perkaamisessa.

Mamseli katseli tuota kalan perkausta ja huomautti kohta:

"Päät pois! Vai sinä rupeat jättämään päät paistettaviin silakoihin."

Erinomaisen hyvin hän mamselin mielestä suoriutuikin tehtävässään.
Kalat tuhrutettiin jauhoissa ja paistettiin pannussa. Toiseksi ruuaksi
keitettiin maitovelliä ja kolmanneksi paistettiin pannukakkuja. Nyt sai
Elsa käyttää ja näyttää taitoansa päivällispöydän laittamisessa isossa
kamarissa. Se oli Elsasta erittäin hauskaa työtä. Vaikka hän tekikin
paljon erhetyksiä, huomasi mamseli että Elsassa oli halua ja
tarkkuutta.

Kun päivällispuuhista oli onnellisesti suoriuttu ja mamseli pannut
sohvalle lepäämään, meni Elsa pihamaalle tuulluttelemaan. Kun hän siinä
yksinään seisoi, pidellen käsillään puutarhan aidasta, kurkisti
toisesta talosta yli vanhan ja matalan väliaidan entinen matami, joka
eilispäivänä niin vihaisena oli pois lähtenyt.

"Kuinkas käypi siellä uuden piian?" kysyi matami.

Elsa huomasi, ett'ei mummon äänessä enään ollut semmoista äkäisyyttä
kuin eilispäivänä. Hän läheni sentähden aitaa, jonka ylitse mummo
katsoi ja pääsi puutarhaa kiertämällä aivan mummon eteen.

"Asutteko te siinä talossa?" kysyi Elsa.

"En minä tässä talossa asu. Minä asun tuolla kappaleen matkan päässä
kadun toisella puolella, vaan minulla on täällä työtä. Olen parhaallaan
pyykillä tässä pankkitirehtöörillä. Täällä on iso pyykki, joka kestää
monta päivää. Sano mamselille, että hän laittaa pyykin ensi viikoksi,
sillä silloin minä joudan, jos hän muutoin minun tahtoo pesemään. Sano
myöskin, ett'en minä ole vihainen kahta päivää yhteen jaksoon."

Sen sanottuaan poistui mummo aidan päältä ja Elsa kippasi kyökkiinsä.
Siellä hän alkoi tehdä puhdasta parhaansa perästä. Tuot'hätää oli
kaikki kunnossa ja kahvipannu porisi hellillä.

Kello soi.

Elsa juoksi sisään. Mamseli oli noussut ylös ja istui sohvalla,
lueskellen jotain kirjaa.

"Keitä kahvia aivan samalla lailla, kuin näit aamulla!"

"Se on jo valmis!"

"Hyvä! Tuo se sisään."

Elsa kantoi kahvin sisään ja mamseli ihmetteli kahvin hyvää makua ja
sitä tapaa, jolla hän sitä tarjosi, juuri kuin monta vuotta palvellut
piika.

"Minun täytyy kiittää sisartani siitä, että hän toimitti sinun tänne
eikä itse sinua pitänyt."

"Se pesumatami puhui tulevansa mamselin vaatteita pesemään ensi
viikolla, jos mamseli muutoin tahtoo. Hän sanoi ei olevansa enään
vihoissaan."

"Hm", sanoi mamseli. "Tulkoon vaan! enhän minä ole hänen käskenyt olla
vihoissaan."

"Niin, ei mikään ole niin suloista, kuin sovinto", sanoi Elsa.

Mamseli katsahti terävästi Elsaa silmiin, nähtävästi kummeksien tytön
lausetta.

"Sinä olet hyvin jumalinen ja äitis oli myöskin; olen tuota kaikkea
sisareltani kuullut."

"Jumalan pelko on viisauden alku", sanoi Elsa.

"Juokse sanomaan matamille sinne tirehtöörin alakyökkiin, että hän
tekee niin hyvin ja tulee meille pyykille ensiviikolla."

Elsa oli valmis lähtemään.

Pian juoksi hän portista ulos ja sitten toisesta sisään ja tuli pihan
perällä tirehtöörin pesutupaan. Täällä oli matamia kaksittain, vieläpä
muudan piikakin höyryävien punkkain takana työtänsä ahkeraan tekemässä.
Samaan aikaan kuin Elsa ilmestyi pesutuvan ovelle, löi piika
suopavaahtoa ylös kattoon, jotta se räiskyi kaikkien silmille ja sanoi:

"Tämä on renkien rakkautta."

"Jopa meni vähään renkien rakkaus, kun suopavahtoon!" tuumi tuo ennen
mainittu matami.

"Hyvää rakkauttahan se on; ei sais sitä ilman vaatteitakaan puhtaaksi",
tuumi toinen pesumummo.

Elsa läheni hiljalleen tuttavan matamin työpaikkaa ja sanoi:

"Mamseli lähetti sanomaan, että teette hyvin, jos tulette ensi viikolla
meidän pyykille!"

"Kiitoksia! Mamseli saa taas oikein saamarin valkoisia vaatteita; sen
takaan kuin kymmenestä sormestani", vastasi mummo.

Toinen matami alkoi katsoa Elsaa ällistellen ja sanoi:

"Etkös sinä ole se luutatyttö Munkkinimestä?"

"Kyllähän minä olen luutiakin tehnyt", sanoi Elsa.

"Älkää nyt hemmetissä luutatytöksi sanoko mamselin palvelusneitsyttä",
sanoi ensimmäinen mummo.

"Silläpä ei ole väliä, miksi minua kutsutte. Kumminkin sanon, että
huonoa oltavaa sekin olis, jos ei kukaan luutaa tekisi."

"Kas tyttöä vaan, mitä päästelee naamastaan", sanoivat kaikki ja
nauroivat.

Elsa meni pois eikä enempää kuunnellut. Kotiin tultuaan hän kysyi luvan
saada käydä sairaalassa katsomassa Heleena-tuttavaansa. Mamseli ei
tahtonut mitenkään saada päähänsä, että kannattais käydä Kirkkonummen
köyhiä katsomassa. Vihdoin hän kuitenkin myöntyi ja Elsa läksi.

Sairaalassa makasi Heleena sängyssään. Hän nukkui, vaan heräsi, kun
Elsa astui vuoteen viereen.

"Kas kun Elsakin on tullut tänne!" sanoi sairas ihmeissään.

"Niin, minä olen nyt täällä kaupungissa palvelemassa, ja pidin
velvollisuutenani käydä tirkistämässä, oletteko saanut sijaa täällä ja
hyvää hoitoa ja semmoista."

"Kyllä minä täällä hoitoa saan ja luulen, että paranenkin, sillä
rohvessoori on sanonut, ett'ei rintani niin huono ole kuin sen yskään
nähden luulisi."

"Olisipa hyvä, jos paraneisitten!"

"Enemmän kuin hyvä Matti-rukankin tähden. Aivanhan sekin joutuisi
mieron tielle, jos minä nyt jo kuolisin."

Elsa painoi päänsä aivan lähelle sairaan kasvoja ja sanoi:

"Jumala kyllä orvoista huolen pitää, mutta teidän itse tähtenne täytyy
rukoilla lisää armon aikaa, että ennätätte tehdä parannuksen." Nousten
kumarruksista lisäsi hän: "Jumalan edessä ei ole mitään mieroa."

Sairas katseli pitkään Elsaa.

"Sinussa on ihmeellinen henki, kun sinä pidät semmoista huolta niinkuin
minustakin, vallan oudosta ihmisestä. Ihme kuin jumalisuus kulkee
perintönä vanhemmista lapsiin!"

"Jospa se kulkisikin perintönä, vaan kun tahtoo olla ihan päinvastoin",
tuumi Elsa. "Koettakaa kääntyä Jesuksen puoleen ja turviin te itse,
älkää muita ihmetelkö. Se kallis perintö on juuri yhtäläisesti
teillekin tarjona, kuin se oli minun äidilleni ja minulle."

Toisella puolen huonetta makasi eräs vanha vaimo sairaana sängyssänsä.
Hän kuuli Elsan ja leski-Heleenan keskustelun.

"Kuinka vanha sinä olet, tyttö?" kysyi tuo vanha vaimo.

"Minä käyn kolmattatoista."

"Ja osaat jo noin puhua autuuden asioista. Sinun täytyisi vähintääki
olla sairaan hoitajatar."

"Se hänen täytyisi olla!" toisti Heleena.

Samassa aukeni ovi ja sairasten hoitajatar, keski-ikäinen lihava nainen
astui sisälle, toisessa kädessä rohtopullo, toisessa lusikka. Hän
läheni Heleenan sänkyä ja kaatoi nestettä lusikkaan, tarjoten sitä
Heleenalle. Sairas nielasi joutuin lusikan sisällön.

"Onko tämä teidän tytär?" kysyi hoitajatar Heleenalta, katsahtaen
Elsaa.

"Ei hän minun tyttäreni ole, eikä minussa olisi ollutkaan sellaisen
tyttären kasvattajaa."

"Kuinka niin?"

"Hän on jumalisen lesken tytär ja on nyt uskovainen niinkuin
äitivainajansakin."

"Mikä sinun nimes on?"

"Nimeni on Elsa Särkkä."

"Ja missä ovat vanhempasi asuneet?"

"Munkkiniemessä."

"Onko isäsi palvellut Munkkiniemessä?"

"Kyllä hän kuuluu palvelleen."

"Ja eikö se ollut suuri juomari?"

"Kyllä hän juoneenkin kuuluu."

"Tunsin kyllä isäsi, aivan hyvin tunsin; sainpa yhden yön täydet
tekijäiset hänestä aivan tässä samassa talossa. Hän oli juonut ja
sitten kadulle pökertynyt. Poliisit raastoivat hänet tänne melkein
hengetönnä. Liika on liikaa juomisessakin, -- ai, mikä sininen savu
hänen suustansa tuli, kun hän vähän lämpesi. Minä ja yksi nuori lääkäri
teimme parastamme pitäen hänessä henkeä. Kamala mies oli, se minun
täytyy tunnustaa." Vähän mietittyänsä hän sanoi: "Ja sitten hän kuuluu
kuolleen, ei aivan kauvaa sen tapauksen jälkeen."

"Niin se kuuluu olleen, kuten kerroitte", sanoi Elsa.

"Semmoinen hän vaan oli, en muuta tiedä sanoa", sanoi hoitajatar,
mennen ulos rohtoinensa.

"Siinä on myöskin ihminen; puhuu kuin puolihassu", sanoi Heleena.

"Eiköhän se puhunut niinkuin Elsan kiusaksi", tuumi vanhempi vaimo.

"Jonkinlainen herjauksen tarkoitus siinä kait oli", sanoi Heleena.

"Ei se mitään tee, hyvä vaan, että saan kuulla mimmoinen isäni oli.
Äitivainaja ei niin tarkkaan tiennyt sitä kertoakaan. Tahi jos
tiesikin, ei tahtonut. Se oli vaan synti, joka isässäni oli. Hoitajatar
on nähnyt vaan seurauksen synnistä ja siitäkin vielä ulkopuolisen
kuoren. Sellaiset näkemiset ovat vakavana ja kauhistuttavana
varoituksena karttamaan synnillisiä menoja", sanoi Elsa.

Samassa kuin Elsa oli puheensa lopettanut, astui sisään Heleenan poika,
pieni Matti. Hän oli vasta saanut myydyksi kaikki ne luudat, jotka he
olivat tullessa hevosella tuoneet.

"Joko sinä Matti parka pääsit eroon luudistasi?" kysyi äiti.

"Viimeinkin sain kaikki myydyksi."

"Lähdetkö sinä kotiin nyt?"

"Kuinka vaan tahdotte!"

"Niin, mene vaan kotiin, äläkä nyt liiaksi vaivaa itseäsi. Osta
rahoilla ruokaa ja sano naapurin emännälle, että äiti on paranemaan
päin!"

Matin silmät kiilsivät ilosta, kun kuuli äitinsä olevan paranemaan
päin.

"Sinäkin olet täällä!" sanoi Matti Elsalle, puristaen häntä hellästi
kädestä.

"Niin, mene kotiin vaan ja tee niinkuin äitis käskee!"

"Hyvästi nyt äiti!" sanoi Matti.

"Hyvästi nyt Heleena! Tulkaa nyt kaikin puolin terveeksi. Hyvästi
mummokin!" sanoi Elsa, aikoen lähteä.

"Hyvästi Elsa!" sanoi mummo. "Mutta olisit viipynyt vähän aikaa
minunkin sänkyni vieressä!"

"Kyllä mielellänikin viipyisin, vaan kun olen toisen palvelija niin
täytyy kotiin kiiruhtaa."

"Minäkin olen uskovaisia maan mummoja. Meidän henkemme tuntuu ilman
riitaa soveltuvan yhteen. Mene vaan lapsi askareihisi ja pidä päälle
alkamaasi!"

Elsa ja Matti läksivät ulos sairashuoneesta.



SEITSEMÄS LUKU.

Mutta annas olla, minä tunnen hänet.


Elsa ja Matti kulkivat siihen asti, kuin tuli kadun kulma, josta Matin
oli alkaminen pitkä matkansa Kirkkonummelle. Kauvan seurasi Elsa
silmillänsä Mattia, kun hän astuskeli, tuo perin pieni poika, kadun
laitaa pää alas painuneena. Pian Elsa siitä sitten kotiinsa pyörähti ja
meni kyökkiinsä. Mamseli, kuultuansa kyökkiin ihmisen tulleen, riensi
katsomaan.

"No, kuinka siellä sairas oli?"

"Paranemaan päin luuli olevansa."

"Selitäpäs minulle oikein, mikä ja mistä se sairas on?"

"Minä en oikein itsekään tiedä hänen perijuurtansa, sen vaan tiedän,
että Kirkkonummella hän asuu pahanpäiväisessä mökkirähjässä, ei paljon
paremmassa kuin meidän siellä Munkkiniemessä. Sen sain siellä ollessani
sivulta kuulla, että hän oli ollut varakas aikoinaan ja että hän oli
joutunut häviöön ja köyhyyteen juomarin miehen kautta."

"Mikä hänen nimensä mahtaa olla?"

"Sukunimen kuulinhan minä, mutt'en muista; ristinimi on Heleena."

"Heleena! mutta annas olla, minä tunnen hänet. Saako sinne sairaalaan
vielä mennä?"

"Kyllä kait."

"Minä tahdon heti mennä häntä katsomaan!"

Samassa pyörähti mamseli kamariin ja pisti kapan yllensä ja hatun
päähänsä.

"Tule mukana, Elsa!" sanoi hän mennessään.

Emäntä seisoi pihalla, kun mamseli lukitsi porstuan ovea.

"Minnekkä nyt mamseli lähtee?" kysyi emäntä.

"Kuinka niin? Onko siinä lähdössäni jotain erinomaista?"

"Ei muuta kuin vaan näyttää niin kiire mamselilla olevan."

"Menen katsomaan lasarettiin yhtä ihmistä, olisiko se vanhoja
tuttaviani."

Kun menivät portista kadulle, sanoi mamseli:

"Se nyt vasta on kyselijä, tuo emäntä. Hän on muuten hyvä ämmä, vaan
älä kiireesti lähde mihinkään, muuten saat selittää minne matka pitää."

Ripein askelin, melkein juosten, menivät mamseli ja Elsa sairaalaan.
Pihalla tuli hoitajatar heille vastaan.

"Mamselikin tulee tänne. Ketä te etsitte?"

"Mikä sen muijan nimi on, joka tään tytön tuttavana täällä rintatautia
sairastaa?"

"Minä en muista, vaan saattehan kuulla häneltä itseltään. Vie tyttö
mamselia sinne -- avain on ovessa, kyllähän sinä osaat."

"Kiitoksia!" sanoi mamseli ja seurasi tyttöä kamariin.

Elsa astui edellä ja mamseli perässä sairashuoneeseen; outo haju pisti
nenään heidän sisään astuessa.

Molempien silmät kääntyivät juuri äsken kuolleesen ihmiseen.

"Voi hyvä mamseli! Mummo on kuollut!"

Mamseli seisoi vähän hämillään, eikä vastannut mitään, nyykäytti vaan
vähän päätään.

"Mitä, onko mummo kuollut?" kysyi Heleena sängystään toisella puolen
huonetta, nousten samalla istumaan. "Mitä minun silmäni näkevät?
Mamseli Eveliina täällä!"

"Ai! Heleena! Mikä ihmeellinen sattumus", sanoi mamseli ja
juoksujalassa läheni vuodetta.

"Oletteko te Elsan emäntä?"

"Olen."

"Voi taivasten tekijä! mitä minä olen saanut kärsiä, sitten kuin
viimein mamselin näin."

"Ei minunkaan elämäni ole aivan hauskimpia ollut; aina vaan
yksinäisyyttä. Mutta kumminkin saanhan olla omassa rauhassani. Niinhän
minä aina sanoinkin, että ennen olen aina ilman miestä, kuin että
sattuisin saamaan juomarin ja hulttion miehen."

"Ihmisen on tässä maailmassa kulkeminen kohtaloansa kohti. Minäkin aina
kuvittelin mielessäni loistavaa vanhuutta ja onnellista avioelämää.
Olinpa ylpeäkin haaveksiessani. Vaan onnettomuus minua on seurannut
joka askeleella", sanoi Heleena itkussa suin.

"Jaa", sanoi mamseli. "Kyllä se on kummallista kuinka kohtaloiden
ohjaaja ohjaa muutamia ihmisiä maailmassa vaikeuden kautta. Näyttäis
juuri kuin toiset ihmiset olisivat syntisempiä kuin toiset; niin
näyttäis kärsimyksiin katsoen, vaan kun asiata tarkemmin tutkii, niin
ei siinä suurempi syntisyyskään ole rangaistavana. Luullakseni siinä
suureksi osaksi on omaa syytä, eli kuinka te Heleena luulette?"

"Suureksi osaksi siinä on omaa syytä, eli toisin sanoen niinkuin
perhe-elämässä toisen aviopuolison syytä. Meidän elämässä kumminkin,
vaikka sen itse sanon, oli isännän vikaa enemmän kuin minun, sillä hän
joi ja hävitti kaikki."

"Annamme niiden asiain nyt olla, te tarvitsette lepoa ja me voimme
poistua. Mutta milloin tuo poisviedään?" sanoi mamseli, tarkoittaen
kuolleen mummon ruumista.

"Kyllä he tulevat sen ottamaan, kun saavat tietää että täällä on
kuollut", sanoi Heleena.

"Hyvästi nyt Heleena! Minä tulen toisen kerran; en tahdo väsyttää
teidän heikkoja voimianne ylen määrin. Tulkaa terveeksi! sitä toivottaa
vanha ystävänne, ja käykää meillä, kun ikään vaan sen verran
paranette."

Heleena hyvin liikutettuna puristi mamselin kättä ja sanoi:

"Kiitän sydämestäni teitä, että tulitte minua katsomaan. Mamseli on
ainoa, joka enään pitää minua ihmisenä. Kaikki on minun hyljänneet; kun
loppui rikkaus niin loppui myöskin tuttavuus siihen patuiseen paikkaan.
Mitä taas tuohon Elsaan tulee, se pieni enkeli, muulla nimellä ei häntä
voi nimittää, on minulle toimittanut jumalallisen sallimuksen kautta
tään kaiken avun ja hyvyyden; hän on suorastaan pelastanut meidät
molemmat puutteisin kuolemasta, nimittäin poikani ja minun."

Viimeistä lausetta sanoessaan tahtoi itku voittaa.

"Kyllä vielä kaikki hyväksi tulee!" lohdutti mamseli, ja niin läksivät
he sairashuoneesta.

Kotimatkalla ei mamseli puhunut mitään Elsalle eikä vähään aikaan
kotonakaan; hän näytti vallan mietteisinsä vaipuneen. Elsa luuli
tehneensä suuren pahan, kun oli Heleenan asiassa toiminut. Nähtyänsä
mamselin niin hiljaisena ja miettivänä ei hän uskaltanut häneltä mitään
kysyä, ei edes mitä illalliseksi laitetaan. Hän luuli mamselin
närkästyneen siitä kun Heleena sanoi Elsaa enkeliksi ja hänen vaan piti
tavallisena ihmisenä. "Enkeli! mikä enkeli minä olen? Voi kun se
Heleena-eukko on olematon niissä puheissaan", sanoi itsekseen kyökissä
Elsa.

Vihdoin tuli mamselikin kyökkiin ja näytti itkeneeltä. Hän istahti
kyökin pöydän päähän ja alkoi kutoa sukkaa.

"Elsa, laita teetä tulelle!" sanoi hän tehden työtänsä. Elsan hääriessä
hellin luona alkoi mamseli puhua:

"Voi hyvä Isä kuitenkin Heleena parkaa! kyllä on muoto muuttunut. Hän
oli vähän komea tyttö, kaunis, rikas, ja itsestänsä pitäväinen.
Arvaathan kolmen rusthollin tytär. Jaa, kyllä siinä oli tyttö. Hän oli
meidän lähimmäinen naapuri. Asia näet oli seuraava: Me olimme pappilan
väkeä. Isäni oli kirkkoherrana samassa seurakunnassa ja meidän
puustellista oli vaan kivenheitto matkaa siihen maankuuluun ja uhkeaan
rustholliin, jonka rikkaudet kehuttiin olevan loppumattomat. Vanhukset
eli isäntä ja emäntä eivät olleet mitään erinomaisen isollisia eikä
pojatkaan, mutta kyllä tyttäret. Ei sen puolesta, että tää Heleena
mikään pahan kiskoinen ylpeä olisi ollut, ei, päinvastoin, mutta
enemmin naurettavan komeilija. Se nyt taisi olla osaksi syystä
siitäkin, kun hän oli niin tavattoman kaunis, että moni herrasihminen,
minä muiden mukana, olin kateellinen hänen somaa vartaloansa ja hienon
hienoa hipiäänsä. Toinen Liisa niminen tyttö oli ylpeä myöskin, mutta
ei niin kaunis, vaan sen sijaan kylän kuulu tavattoman häijyytensä
vuoksi. Mutta armias kun se naimisiin tuli, siitäkös toimen emäntä
kuuluu tulleen; piti talonsa ja kuuluu rikkaana olevan tänäkin päivänä.
Vaan hän asuu kaukana Hämeen maassa, jonne hän naiduksi tuli."

"Rikkaana!" sanoi Elsa aivan ihmeissään. "Onko sillä ihmisellä sydäntä
ensinkään. Että, vaikka olis kuinka häijy, niin auttaa hänen kuitenkin
pitäisi ainoata sisartaan, kun tietää puutteessa olevan."

"Niin Elsa sanoo, mutta sinä olet lapsi etkä vielä käsitä tään maailman
menoa. Etkö sinä, kun lukevainen olet, ole veisannut virressä: 'Ystävist'
älä ihastu, sillä veljein väli rikkoontuu.' Mitä siinä on sanottu
veljestä, voidaan myöskin sanoa sisaresta. Se ei ihmekään ole, jos ei
sisar, joka asuu kaukana Hämeessä, mitä hänen hyväkseen tekisikään,
sillä tuskin hän niin varmaan tietääkään näin kurjasti asiain olevan,
maalaiset kun eivät paljoakaan kirjevaihtoa käytä, vaan ennemmin
menevät itse asiansa toimittamaan. Mutta veljet, se minusta on ihme ja
kumma! kun he kaikki asuvat samassa pitäjässä ja tietävät hänen
onnettoman tilansa ja myöskin sen, ett'ei hän itse ole syypää
köyhyyteensä, vaan ainoastaan miesvainaja. Auttaisivat edes sisartaan,
mutta siinäpä seisotaan, jokos auttavat? eikös auttaneetkin? Semmoisia
ne ovat ihmiset; ei ne häntä edes sisarekseen tunnusta, sitä vähemmin
että veisivät onnettomalle leivän pahan, ne hävyttömät. -- Kohota Elsa
kantta, ett'ei kuohu niin paljon vettä joutavasti hellin päälle!"

"Ai! kun ma niin uskoon kuuntelin."

"Jos minulla olis varaa, niin minä kiusallakin, ihan veljien harmiksi,
laittaisin Heleenan asumaan kaupunkiin. Antaispa nähdä, eikö veljet
joskus vierainakin kävis, kun hän vaan täällä alkais jotakuinkin hyvin
voida. Vaan jos niin olis ja se siksi tulis että minä sattuisin siihen,
niin sanoa mäläyttäisin minä päin naamaa jotta joko kelpaa nyt
vierastella veljien, kun muut ihmiset, vennon vieraat, ensin auttavat
pahimmasta pukamasta läpi."

"Vai mamseli on rovastin tytär."

"Niin olen, kuinka niin?"

"Oliko mamselin isä hyvä saarnamies?"

"Mitä taivaallisia sinä nyt rupeat kyselemään?"

"Muuten vaan kysyin."

"Siinä tietysti tuossa kysymyksessä on jotain alla. Siitä on varmaankin
äitivainajas tai joku muu jotain puhunut."

"Ei puhunut äiti eikä kukaan muukaan, minä kysyn sitä aivan itsestäni
ja perin hyvässä tarkoituksessa."

"Niin, kysyppä missä mielessä hyvänsä, kyllähän tuon uskon, että
rehellinen olet. Isäni saarnaa kuuntelivat kirkon seinät mielellänsä.
Nimeä kantaa sen ristimät lapset, yhdessä asuvat vihkimänsä
pariskunnat, jos eivät itsestään riitele ja erkane. Haudassa makaavat
ne kuolleet, jotka ukko hautaan siunasi ja haudassa hän itsekin. Mutta
saarnat, ne olivat enemmin kirkon seiniä varten kai aivotutkin ja
seinät sitä kuuntelikin, vaikka kyllä kirkossa väkeä oli usein
tungokseenkin, mutta seiniä ne olivat ne ihmisetkin."

"Hän oli siis aivan suruton pappi."

"Niinkuin lahopuu."

"Hän oli muuten lahjakas, hyvä ulosanto."

"Niin pontevasti saarnaavat yhdet sadasta, ja ääni semmoinen, jotta
kirkon seinät tärisivät."

"Hengetön saarna on kuin puukellon soitto."

"Se on tosi, mutta kaadappas sitä teetä nyt kuppiin, muuten tässä tulee
meistäkin paljaita puukellon soittajia ja vielä päälliseksi sellaisia,
joita kutsutaan Naakaksi. Hyvinpä rupeaa haukotuttamaan."

Elsa kaatoi teetä ja mamseli joi kolme kuppia.

"Hyvää se onkin! Nyt on sinun vuorosi!"

Elsakin joi, mutta ainoastansa kolme suuntäyttä, sitten hän kaatoi
loput ämpäriin.

"He, he, he, miksikä sinä sen ämpäriin kaasit?"

"Silakkaapa tässä tuntuu mieli tekevän", sanoi Elsa tunkien kaloja
suuhunsa ja seisoen kyökin kaapin edessä.

"No, kyllä tässä osaan minäkin silakan kimppuun käydä", sanoi mamseli,
mennen hänkin kaapin luo.



KAHDEKSAS LUKU.

Sitä en tahdo, älkää Herran tähden!


Seuraavana päivänä tuli Munkkiniemen rouva kääsyillä ja renki toisella
hevosella, jonka perässä oli kärryt ja kärryissä Elsan arkku. Elsa,
nähtyänsä kyökin akkunasta, että hänen arkkunsa on rattailla, juoksi
suoraa päätä pihalle ja alkoi auttaa rengin kanssa arkkua sisälle.
Mamseli ei ollut huomannut kadunpuoleisesta akkunasta vierasten tuloa
ja kun ei hänellä pihalle päin ollut muuta akkunaa, kuin kyökin, niin
ei hän tiennyt asiasta mitään. Hän sattumalta joutui tulemaan
porstuaan ja näki äkkiä edessänsä sisaren, Elsan, rengin ja arkun
porstuassa.

"Mitä joukkokuntaa te olette?" kysyi mamseli.

"Kyllä sen kuulee, että vanhoja piikoja täällä asuu, kun ei tunne omaa
sisartaan", sanoi rouva naurahtaen.

"Sehän on tämän maailman tapa", vastasi mamseli.

"Ei suinkaan se nyt mitenkään sovi, että maailman tapa niin tarttuu
papin tyttäreen."

"Niinpä papin, no, jaa, mihinkäs tuo arkku nyt sovitetaan?"

Munkkiniemen rouva katsahti hieman äkäisesti Elsaan, kun kuuli
sisarensa lausuvan isästänsä tuon halveksivan lauseen "niinpä papin".

"Arvostellaanko täällä jo pappejakin?"

Mamseli mutisti suutansa ja silmäniskulla huomautti, ett'ei sopinut
rengin kuulten keskustelua jatkaa, ja osoitti rengin ja Elsan viemään
arkkua ylös vinnille.

"Ole hyvä ja astu sisään!"

Rouva ja mamseli menivät kamariin.

"Miltäs uusi piika näyttää?"

"Kyllä siitä kalu tulee."

"Se on siinä uskonnollisessa puuhassa niin kovasti. En tiedä, mutta
minusta tuntuu, kuin ei se olis niin nuorella tytöllä oikein
paikallaan. Mielestäni on pilalla koko tyttö."

"Siinäpä seistään", sanoi mamseli, seisoen keskellä kamarin laattiaa,
terävästi katsoen silmiin sisartaan. "Jos meidän isä ei olisi soittanut
puukelloa sen sijaan kuin hänen piti hengellisesti saarnata, niin et
sinä sanoisi minulle tuolla tavalla tänä päivänä. Etkö sinä tiedä, että
'lasten on Jumalan valtakunta'?"

Munkkiniemen rouva oli saanut vastauksen ja sen omalta sisareltansa --
vastauksen, jota hän ei olisi unissaankaan osannut aavistaa saavansa.
Hän ei muistanut riisua sadekappaansakaan, vaan istahti ensimmäiselle
tuolille, mikä eteen sattui. Rinta löi, päässä jyski, korvissa humisi,
ja sanat sisaren huulilta omasta rakkaasta etevälahjaisesta
isävainajasta. "Puukellon soittoa hengellisen saarnan edestä. Oliko se
mahdollista? Huusihan isä tosin kuollessaan, että hän on taluttanut
sieluja kadotuksen kuiluun ja helvettiin, vaan vakuuttihan lääkäri,
että se on hermo- ja aivohäiriötä. Kuinka se on mahdollistakaan? Ei,
hyvä Jumala! jos kerran taivasta on olemassa niin siellä varmaan, aivan
varmaan, isälläni on asuin-sijansa."

Mamseli näki, että sisar oli säikähtänyt ja että hänen huulensa hiljaa
liikkuivat; kuitenkaan ei hänen suustansa mitään kuulunut.

"Mitä sinä oikein luulet nyt miettiväs?" kysyi mamseli. "Kuinka sinä
rohkenet mennä tekemään johtopäätöksiä luojan töistä? Ja ollessasi
papin tytär, mennä sanomaan lapsen pilalla olevan yksinkertaisen
uskonsa ja jumalisuutensa tähden. Sinä tiedät, ett'ei minullakaan ole
mitään omatakeista eikä varmaa uskonnollista kantaa, vaan en sittenkään
noin jumalattomia päätelmiä voi tehdä, sillä siitä soimaisi minua
luntonikin."

"Älä nyt noin tuimasti minua tuomitse, jos tuon nyt sanoin, sillä en
siinä ennättänyt tuntoani kuulustella; se tuli vaan pikemmin
tottumuksesta. Sinä hyvä siskoni muistat, että isävainajamme halveksi
kaikkea lahkolaisuutta ja kerettiä ja muistan hänen monesti toruneen
piikojammekin, jos jotain sellaista yrittelivät. Onko tytössä lahkoa,
kerettiä tai kirkon uskoa, on minulle tietämätöntä, vaan minusta on
vakaumukseni mukaan hyvin tukalaa elää sellaisten ihmisten kanssa,
jotka yhtenään puhuvat ja ajattelevat taivaallisia ja unhottavat
maalliset askareensa."

"Sellainen vakaumus on suoraa jumalattomuutta."

Samassa astui Elsa huoneesen ja sanoi:

"Minä asetin arkkuni siihen sen vanhan hyllyn viereen lähelle akkunaa
vinnissä. Ei suinkaan se pahasti tehty ollut, mamseli?"

"Ei, mitäs sillä väliä on, jos se suittaisi nyt tiellä olla, niin
saattaahan sitä perästäkinpäin siirrellä."

"Kylä minun täytyy myöntää, että jumalinenkin saattaa olla toimellinen.
Minusta näyttää tuo tyttö olevan oivallisen piian alku", sanoi rouva
Elsan mentyä.

"Se ajatus sinun on välttämättä pois heittäminen, sillä mitäs estettä
jumalisuus toimille tekee ja entäs rehellisyys, joka on niin tärkeää ja
tarpeellista tavaraa." Mamseli mietti hetkisen ja ei näyttänyt oikein
löytävän keinoa millä saada kääntymään juttua toiselle tolalle. "Sanoin
pois heittäminen, nimittäin turhat ennakkoluulot ja, mitkä pahimmat,
kristittyin halveksimiset -- ja sinun tulee edellä kaikkea saada uusi
vakaumus, semmoinen, joka on jonkunlaisessa sopusoinnussa sen
nimityksen kanssa, että olet papin tytär. Sinun tulee koettaa vähän
asettua noudattamaan sen Herran tahtoa, jonka sanansaattaja ja pappi
isämme oli tai kumminkin luulotteli olevansa. Mutta ettemme rasittaisi
päätämme liian pitkällä yhtäkkisellä tutkimisella paljaan henkien
valtakunnan ja sen perustuslakien suhteen, esittelen, että sen sijaan
ikäänkuin välityöksi ottaisimme erään tähän maailmaan ja maahan
kuuluvan käytännöllisen asian ja koettaisimme tehdä jotakin erään
köyhän lesken eduksi, joka juuri ei jumalisuuden harjoituksilla eikä
erinomaisilla muilla menoillakaan ole esiintynyt, vaan on muuten
suuressa avun tarpeessa ja on eräs tuttavamme vanhemmilta, se tahtoo
sanoa isäni virkavallan mahtavuuden ajoilta."

"Kuka se on?"

"Sinä muistat lähellä pappilaa maantien haarassa mäellä talon;
rustholli se oli, vaan sille isännälle kuului niitä kolmekin. Sinä
muistat, sen takaan, vallan hyvin myöskin erään komean tyttären
mainitusta kartanosta nimeltä Heleena, tekee mieleni sanoa ihana
Heleena. Emmekö monta kertaa hänen kauneuttansa kadehtineet? Mutta
niinkuin kadehtimisemme olis ollut erittäin tehoisa, on raukan muoto
surkastunut. Muuttunut on muoto, muuttunut onnikin. Hän ihmissilmäin
edessä parhaan kukoistuksensa aikana oli onnensa kukkuloilla ja olisi
sitä vieläkin, joll'ei olisi saanut kurjan kunnotonta juomaria, viinan
särpijää mieheksensä. Nyt hän makaa täkäläisessä sairaalassa eikä olisi
sielläkään, tuskin koko elävitten luvussa, jos ei minun pikku piikani
olisi häntä auttanut."

"Eikö hän ollut mielestäsi tarpeiksi ylpeä? Etkö näe että hänen
ylpeydestänsä on seurannut kosto? Pitääkö sinun, eli onko sinua
valtuutettu lieventämään Jumalan hänelle määräämää rangaistusta?"

"No, sinä tulet, kuta enemmän me tässä keskustelemme, aina ankarammaksi
ja ymmärtämättömämmäksi. Jumala oli hänelle silloin jo lieventänyt tuon
nuoruudessaan tekemän tuhmuuden rangaistuksen, kun hän lähetti Elsan
häntä hoitamaan ja hänen tienvarrelle nääntyvää poikaansa ruokkimaan ja
holhomaan. Siinä missä oli Elsan, on minunkin valtakirjani."

"Minkä minä hänelle osaan? Pitääkö minun hoitaman toisen pitäjäläistä?"

"Antanemme sen asian olla; minusta näyttää kun asia ei paraneisi
puheistamme. Keskustelu tässä näkyy saaneen surkean käänteen. Sinun
edessäsi ei ole pyhää vanha tuttavuuskaan! Sinun kaikki kaikkesi on
Munkkiniemen uhkea herraskartano, miehesi ja sen rikkaudet. Mutta
ennenkuin lopetan tykkänään puheen näistä aineista, kysyn: mihinkä
joutuu ja kenelle tästälähin kuuluu Elsan äitiin Leski-Annan mökki
Munkkiniemen niityn laidassa?"

"Siihen on minun perin keveätä vastata, kun hyvin tiedän, että mökki on
meidän omaisuuttamme. Mieheni sen antoi vanhoista aineista rakentaa ja
erityisellä luvalla on se kuulunut Leski-Annalle hänen kuolemaansa
asti. Kuolema on rikkonut kaupat, kontrahdit ja lupaukset. Mökki kuuluu
meille siksi, kunnes mieheni joko antaa sen jollekin toiselle tai
hajoittaa rähjän polttopuiksi. Mitä irtainta mökin sisällä lieneekin,
se kuuluu Annan perilliselle, hänen tyttärellensä Elsalle."

"Oikein! se on perin hyvä, että saan tietää! Kun nyt kotiisi menet,
niin ole hyvä ja sano miehellesi, että jos Munkkiniemen metsässä ei
enään ole muuta polttopuuta niin polttakoon heti ensimmäisenä tätä
seuraavana päivänä Leski-Annan mökin. Toiseksi, jos miehelläsi on
yhtäpitävät mielipiteet sisareni mielipiteiden kanssa, niin sano
hänelle hyvin paljon terveisiä mamseli Eveliinalta, että hän tekee
viisaimmin, jos ei milloinkaan enään siihen mökkiin pane vanhoja
palvelijoitansa puutteisin kuolemaan. Klara! Klara! Muista että
sisaresi sanoi sen."

"Kiitos! Kyllä sanotaan, mutta minä en ole täysin tyytyväinen tänä
päivänä mamseli Eveliinan huonosti valittuun rippisaarnaan. Sinä puhut
juuri kuin olisit ollut katsomassa, kuinka me vanhoja palvelijoitamme
puutteisin tapamme."

"Odota! Vaikene! Minä kutsun Elsan. -- Elsa! tule tänne!"

Elsa tuli, hyvin hämillään kiireestä käskystä.

"Sano nyt Elsa suusi puhtaaksi. Olisitteko eläneet äitisi sairauden
aikana Munkkiniemestä annetulla avulla ilman ett'ei sinun tarvinnut
raastaa, tehdä luutia ja kantaa kaupaksi kaupunkiin? Lähetettiinkö
talon puolesta kertaakaan lääkäriä hakemaan?"

Elsa lensi kasvoiltansa punaiseksi, jotta korvanlehdistäkin luuli veren
tippuvan. Munkkiniemen rouva nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin
laattialla. Kireäksi näytti käyvän asia molemmille. Elsa aukaisi
suunsa:

"Munkkiniemestä annetulla avulla! Saan kyllä nöyrimmästi kiittää rouvaa
avusta! Vähäinenkin apu tarpeessa on apua sekin. Mutta elää sillä, on
ero niinkuin yöllä on päivästä. Äitini pitkään sairauteen nähden olisi
sillä avulla elänyt hiiret, vaan ei ihmiset. Lääkärin kustansin ja
hankin minä. Mitä muuten siihen tulee, ei heidän ollut velvollisuuskaan
meitä, kumminkaan minua elättää, sillä isäni niin hyvin kuin äitinikin
olivat palvelusajaltansa saaneet suostutun palkkansa."

"Hiiretkö? Kuinka sanoi?" sanoi Munkkiniemen rouva.

"Hiiret, minä sanoin ja puheistani vastaan!"

"Puheestasi kyllä voit vastata, sitä en menekään valheeksi takamaan,
sillä minä luotan rehellisyyteesi aivan täydellisesti. Mutta siinä
asiassa on eräs mutka, johon ei ole minun syytäni muuta kuin puoleksi.
Minä kyllä olen käskenyt viedä maitoakin joka aamu. Eikö sitä tuotu?

"Joka sunnuntai-aamu puoli tuoppia", vastasi Elsa.

"Vai niin, no, siinä on vika, joka ei ole minun tahdostani. Se on minun
syyni, ett'en vienyt itse; minä kyllä olen käskenyt, vaan se on mennyt
toista tietä. Nyt ei auta muu kuin minun täytyy eroittaa kyökkipiika
palveluksestani tänäpäivänä."

"Sitä en tahdo, älkää herran tähden!"

"Kuinka niin? Eikö syypää tarvitse saada ansaitsemaansa rangaistusta?
No, voitko sanoa, että äiti kuoli varsinaisesti puutteisin?"

"Sitä ei hän tehnyt, sillä minä Jumalan avulla voin hankkia mitä
vähäisen säästömme lisäksi tarvittiin."

"Jos ei keittäjämme ole äitisi hengestä vastaava, ja hänellä ehkä on
lieventäviä asianhaaroja olemassa, silloin pysyköön paikassa, mutta
sinulle maksakoon kaiken, minkä hän on sinun suustasi pois myynyt ja
varastanut."

"Käyttäkää armahtamis-oikeuttanne katalaa kohtaan niin pitkälle, kuin
sitä vaan riittää. Hän ehkä katuu ja parantaa itsensä."

"Jätä hänet Elsan rangaistavaksi!" sanoi mamseli.

"Kyllä hän sitten liian helpolla pääsee. Minuun nähden jääköön vaan!"

Siihen loppui keskustelu ja rouva suoriutui kotimatkalle.



YHDEKSÄS LUKU.

Sunnuntai-käräjät.


Oli sunnuntai. Kellot soivat heleästi kaupungin tapulissa. Kansa,
riensi kirkkoon. Mamseli Eveliinakin kiiruhti kirkkoon ja piika Elsa
sai kulkea hänen vierellänsä. Mamseli oli pukenut itsensä mustaan
pukuun, juuri kuin hänellä olisi ollut murhepäivät. Elsan vaatetus oli
sitä ja tätä, sillä ei ollut vielä ehditty saamaan mukavia vaatteita.
Hänellä oli päässä äitinsä silkki -- ja yllä oma röijy, mutta äidin
musta hame. Kirkossa oli mamseli Eveliinalla vissi paikka, jossa hän
istui, vaan tällä kertaa oli hän myöhästynyt ja täytyi haeskella uutta
paikkaa. Tällä tavalla ei ehken löytynyt mielen mukaista istuinsijaa,
vaan sen hartaammin hän istui tuossa uudessa paikassa Elsan vierellä ja
kuunteli saarnaa suurella tarkkuudella ja pyhiskeli ehtimiseen kyyneliä
valkoiseen nenäliinaansa. Munkkiniemen piiatkin olivat tulleet
kaupungin kirkkoon ja istuivat käytävän toisella puolella, ja
keittäjätär julmisteli ja mulkoili silmiänsä mamselin ja hänen piikansa
puoleen. Tämä ei jäänyt asian-omaisilta huomioon ottamatta. Elsa ei
ollut näkevinään tuota rumaa katsantoa, vaan mamseli lähetti käytävän
toiselle puolelle silmäyksen sellaisen, jotta keittäjätär silmäyksestä
kehoitettuna päätti parhaaksi kääntää kasvonsa ja kaiken huomionsa
papin ja saarnastuolin puoleen, josta pappi paraallaan pauhasi: "Sovi
nopiasti riitaveljes kanssa, ett'ei riitaveljes sinua anna joskus
tuomarille, ja tuomari antaa sinun palvelijalle, ja sinä heitetään
torniin." Sitten hän saarnasi ja muistutti, että tämä sovitus oli
tehtävä niin kauvan kuin molemmat riitaveljet tiellä ovat; muutoin oli
käypä niinkuin Jesus tekstissä sanoo: "Joutuu torniin siihen asti
kunnes viimeisenkin rovon maksanut on."

Nähtävästi hämilleen joutui nyt Munkkiniemen kyökkipiikakin ynnä muiden
mukana, eikä enään niin koreesti mullistellut, vaan pää painui hieman
alaspäin. Siinä oli paras todistus hänen syyllisyydestään, josta
mamseli toivoi piankin saavansa jotain muutakin kuulla.

Saarna loppui, vaan kun se ikään loppunut oli, niin Munkkiniemen piiat
alkoivat joutua kirkosta pois. Nyt täytyi mamselin luopua tavallisesta
tavastansa istua kirkossa loppuun asti ja hartaudella jumalanpalvelus
lopettaa. Hän kiiruhti Elsan kanssa perään, ja saavutti tytöt torilla.

"No, hyvää päivää neidit! Olettehan tulleet kaupungin kirkkoon ja ihan
koko voimalla", sanoi mamseli.

Tytöt pysähtyivät ja keittäjätär punehtui ja mamseli koetti häntä
oikeen silmiin tähystää, silmiin, jotka lueskelivat hiekkamuruja ja
kiven nupuloita torilla.

"Kuinka teihin niin kovasti saarna vaikutti tänään kirkossa?" kysyi
mamseli saadakseen juttua alkuun.

"Se tulee tiedämme siitä, kun käypi harvoin kirkossa", vastasi
keittäjätär.

"Ehkä! Olkaapa nyt neidit hyvät ja pistäytykää meilläkin jalkojanne
lepuuttamassa."

Tytöt eivät estelleet vaan kulkivat mamselin perässä taloon. Siellä he
menivät kyökkiin.

Vähään aitaan ei piiat tehneet muuta kuin istuivat. Sannakaan ei ääntä
päästänyt, sitä vähemmin keittäjätär.

Mamseli muutettuaan kotopukuun kiiruhti kyökkiin.

"Niinhän te täällä istutte, kuin kirkossa!" lausui mamseli.

"Mitäs täällä muuta?" vastasi Sanna.

"Kuinka sinä Liina niin rumasti katselit minun päälleni kirkossa, että
en tahtonut kehdata paikassani istua? Pitäis kumminkin sen verran
ihmisyydestä tietää, ett'ei Herran huoneessa silmillään rupea sappeansa
purkamaan. Herran huone minun luullakseni olisi kumminkin se rajoitettu
ala, joka täytyisi uskostakin olla vapaa kaikista vihaisista
silmäyksistä."

"Enhän minä mamselia katsonut; katselin Elsaa vaan."

"Elsaa, oliko Elsa sitten sopivampi kirkossa syödä, kuin minä? Tiedä,
että Elsa on yhtä kallis Jumalan edessä kuin minäkin."

"Hän katala on valhetellut ja puhunut pahaa minusta, josta rouva on
koko päivät minulle riidellyt. Olis kaunista, jos tuommoisen kakaran
tähden joutuisin pois monivuotisesta paikasta, ja saisin huonot
päästökirjat."

"Mistä se rouva on sitten riidellyt?"

"Sanoo minun varastaneen ja myyneen kaikki sen, mitä hän on käskenyt
antaa Elsan äidille."

"Onko hän käskenytkään mitään antaa?"

"On väliin käskenyt ja silloin on annettukin."

"No, eikö nämät toiset neidit tiedä mitään tähän asiaan?" kysyi
mamseli, suu ivallisessa hymyssä.

Toisia tyttöjä oli kolme, Sanna, Mari ja Kaisa. Mari rupesi puhumaan ja
sanoi:

"Kyllä aina on asiassa kaksi puolta. Rouva kyllä on kitsas, ett'ei
tahdo raahtia antaa kaikkein tärkeimpiäkään. Kuitenkin on hän
useammasti käskenyt kuin Liina on antanut. --"

"Pidätkö suusi kiinni!" huusi Liina nousten kauhistuen seisomaan.
"Tulla ylös syötyä omilta palveluskumppaneilta."

Elsa luki kuitenkin Liinan silmistä, että jotakin oli maksan päällä.

"Älä nyt huuda, äläkä päälle kävele ihmisten huoneessa! Kyllä minä vaan
en sinua pelkää totta puhuessani. Vai onko valhe, että sinä vuosittain
olet elättänyt sitä sulhastasi, vanhaa sotamiehen ketkaletta, talon
tavaralla ja kustannuksella, ja hän monta kertaa viikossa
säännöllisesti tulee aprakoitansa noutamaan. Sille sinä työnnät lihat,
leivät ja maidot eli mitä parasta talossa löytyy. Onnellinen laiskuri
mies; ei tee työtä ensinkään, vaan syöpi paremman ruoan, kuin koko
Munkkiniemen palkolliset."

Tämän puheen aikana oli Liina ollut milloin punainen, milloin harmaa
kasvoilta. Nähtävästi olisi hän Mariaa lyönyt, jos olisi uskaltanut.

"Valhettele vielä, kun hyvin kuulut osaavan!"

"Ei suinkaan se ole valhe", sanoi mamseli.

"Kyllä Mari totta puhuu!" toistivat toiset tytöt.

"Te voisitte puhua tuota oikeudessakin?"

"Kyllä", vastasivat tytöt.

"Jaa, hyvä mamseli, kyllä mamselikin nyt kuulee, kuinka he kaikki ovat
liittouneet minua vastaan, vaan kun oon syytön niin --"

"Niin, sitten ei muuta kuin Elsa vaan on valhetellut", sanoi mamseli.
"Mutta mistähän se Elsa on tiennyt valhetella, kun ei talossakaan ole
ollut."

"Minä muutan pois Munkkiniemestä ja ihan paikalla, kun ma kotiin
pääsen", sanoi Liina.

"Älä muuta, pyydä anteeksi emännältäsi, ja lakkaa sulhaistasi
ruokkimasta, tai mene naimisiin. Mitä semmoinen vuosien pitkä
kosinta-aika on?"

"Minä tulen niin häväistyksi, että minun on mahdotonta enään palvella
näillä tienoin!" Sen sanottuaan alkoi Liina mennä ulos.

"Noinko sinä lähdet?" kysyi mamseli.

"Minulta on nyt loppunut kaikki kohtelijaisuus ja myöskin
kärsivällisyys", sanoi Liina mennessään ja heitti kyökin oven kauheasti
kiinni.

"Kamala tuo ihminen! johan tuo voipi vaikka toisen tappaa", sanoi
mamseli.

Jälelle jääneet tytötkin ihmettelivät Liinan käytöstä, kun asia
kuitenkin oli niin selvä, ett'ei siinä valhetteleminen auttanut.

Tytöt läksivät Liinan jälkeen ja niin jäi Elsa ja mamseli kahden
kesken.

"Syödään nyt pian ja lähdetään sitten, käyden, kosk' on kaunis ilma,
Munkkiniemeen."

Yksinkertainen kuiva ruoka laitettiin ainoastansa kyökin pöydälle,
jossa mamseli ja Elsa söivät yht'aikaa. Syötyä lähdettiin astumaan
verkalleen, astumaan Elsan johdolla suorimpia polkuja ja teitä. Ilma
oli mitä ihanin ja mielelläänkin kulki metsien läpi ja puiden
siimeksessä. Mamseli, ollen tottumaton ja vanhanlainen metsissä
kulkemaan, lepäsi monta kertaa ja pyyhiskeli hikeä, jatkaen taas
matkaa.

"Kyllä kävelykin on hauskaa, vaan onnellinen se, jolla on hevonen.
Tässä muuten saattaa tehdä pienen huomion siitä vaikeudesta, mikä
näillä köyhillä naisilla ja lapsilla on, kun he saavat raastaa pitkin
metsiä ensin keräämässä luuta-aineita tai poimimassa marjoja ja niitä
kaikkia sitten kantaa hirmuisen pitkät matkat kaupunkiin. Heidän
tilansa todellakin on surkuteltava", sanoi mamseli.

"Kyllä se on monestikin perin vaikeaa, kun täytyy niin paljon käydä ja
kauvan kantaa, vaan kyllä ihminen kaikkeen tottuu ja voisi sanomattoman
paljon kärsiä. Se minua kumminkin aina kummastuttaa, kuinka muutamat
ihmiset ovat ennen syntymäänsä jo niin onnen suosimia, että syntyvät
rikkaiden lapsiksi, kumminkin sellaisiksi, joiden ei elinpäivinään
tarpeen vuoksi tarvitse niin mitään tehdä, ei edes itseänsä hoitaa,
vaan vielä toiset palvelevat ja kaikki valmiina eteen kantavat."

"Niin, minä olen yksi niitä onnen suosikkia, joista puhuit. Kummallinen
sääntö se on ja sallimus, ja tulee siitä kun lasten vanhemmat ovat niin
varustaneet ja koonneet eli ovat virkamiehiä olleet, että tytöt
naimattomina ollen ja vaimot leskeksi jäätyään saavat pensioonin; vaan
että se niin on, on kumminkin ihmeellistä maallista onnea minustakin."

"Kun nyt niin on, ei kenenkään velvollisuus liene tahallansa laittaa
noita onnettomia luudankantajia, eikä havumuijia. Me olemme nyt menossa
Munkkiniemeen ja arvaan, että siellä tulee ratkaistavaksi Liinan
kohtalo. Mikäpä tuo muu tulee hänestäkään, kuin havu- ja luutamuija,
jos hänet työnnetään väkisin sellaisen laiskan kanssa asumaan", sanoi
Elsa.

"Niin, kyllä se sitäkin on, mutta ei tiedä; hän kuuluu olevan taitava
keittäjä ja jos tuota pientä varkautta ei olisi, voisi hän saada kunnon
paikan kaupungissakin. Kamalalta se muutoin kuuluu, ovatko toisten
piikain puheet todenperäiset, vai eivätkö kateudesta puhu."

Vihdoin saapui mamseli piikoinensa Munkkiniemeen. Nyt olisi hän ehkä
odottanut, että sisar olisi tullut hänelle vastaan ja hänen niinkuin
ennenkin käsipuolesta kiidättänyt huoneesen. Mutta sisarpa ei, vaikka
istuikin tiellepäin antavassa akkunassa, tullutkaan tulijoille vastaan,
eipä pannut paraatti-ovelle avaintakaan, vaan sisar sai köntiä sisään
kyökin kautta. Tämä oli Eveliinalle pitkän kävelymatkan perästä
enemmän, kuin sietämätöntä. Hän meni kyökin läpi ruokasaliin, jättäen
Elsan kyökkiin, jossa Liina itkusta silmät punaisina hellin luona
puuhaeli. Kun hän pääsi ruokasaliin, näki hän, kuinka sisar istui
isossa salissa selin siihen avoimeen oveen, jossa mamseli seisoi, olipa
vielä katsovinaan akkunasta ulos, samalla kuin hänen miehensä sohvalla
nojallaan pitkä piippu hampaissa venyi.

"Hyvää päivää, herrasväki!" sanoi mamseli jotenkin ankaralla
äänenpainolla.

"Päivää!" sanoi sisar, ollen kääntävinään päätänsä tulijaan päin.

"Päivää! Eveliina on hyvä ja istuu!" sanoi herra.

"Kiitoksia! mutta minä olenkin nyt niin hyvä, että minä en istu. Sillä
luuletteko, että minä olen koira teidän edessänne, että te laskette
minun kamuamaan ja vieraita ovia haeskelemaan niinkuin jonkun
epäiltävän henkilön. Minä lähden siitä ovesta, mistä olen tullutkin ja
samanlaisella hevosella. Klara, syötä sinä piioillasi vanhoja
sotamiehen lötköjä ja tapa nälkään entiset palvelijasi, jotka sinua
ovat kunnialla palvelleet ja rehellisesti työtä tehneet. Vielä sitten
mokoma emäntä näytät ilmeisen kiukkusi. Katso perään! Johan sulta saa
varastaa puolen maailmaa ja sinä et tiedä mitään. Sinäpä fiini olet,
kun luotat piikoihisi ja annat niiden vaikka päällänsä seisoa. Tiedä,
että minulla on ikuinen leipä, enkä tarvitse sinua, mutta sun leipäsi
voisi loppua jos et katso perään talouttasi."

Munkkiniemen herra käänsi kasvonsa vaimoonsa päin ja odotteli, mitä
vastausta antaisi sisarellensa syytöksiin emäntä ja aviovaimo, jonka
hän oli valinnut puolisokseen ja taloutensa hoitajaksi.

"Hyvästi nyt! minä menen sinua häiritsemästä, sillä en minä tässä
kuitenkaan näin ollen ole muuta kuin pahennukseksi."

"No, Eveliina, odottakaa nyt!" sanoi herra.

Mamseli ei enään kuunnellut ja vähän ajan päästä nähtiin hän Elsan
kanssa astelevan pois talosta ja istahtavan mättäälle metsässä.

Munkkiniemen herra katsoi vaimoineen akkunasta, ja nähtyään tuon oudon
tapauksen, jonka syyt hän vaan puolinaisesti käsitti, lausui hän:

"Mitä ymmärretään rakas Klara tuolla tapauksella? Onko maa kääntynyt
viime aikoina väärin päin akselissaan? Selitäppäs minulle jos voit sen
tapauksen syyt."

"Mahdoit aukaista sille paraatti-ovi!"

"Enhän minä nähnyt, kun sohvalla venyin. Siinäkö se on olevinaan
kaikki? Ei, siinä on muutakin, olethan hyvä ihminen kaiken loppuviikon
ollut, kuin murjaani, että tuskin vastaat minun kaikkein
kohtelijaimpiin kysymyksiini. Siinä on muutakin kuin vaan ovi."

"No, anna nyt olla mitä hyvänsä; kyllähän me niistä sovimme!" koetti
rouva sanoa.

"Ei se vaan siltä näytä, että tuo olisi sovinnon tekemistä; pikemmin se
minun ymmärtääkseni on sodan julistamista. Rumaakin tuo on, kun toinen
tulee jalkaisin kaupungista asti ja sitten tulee vastaanotetuksi kuin
turkkilaisilta."

"Lapsethan tuolla jo ovat lepyttämässä!"

"Lapsetko? no, ne edes ovat ihmisempiä ja puhuttelevat tätiään!"

Molemmat katsoivat akkunasta ulos.

Poika Antti, yhdeksän vuotinen ja tytöt, Klara ja Liisi, kahdeksan
vuotiset kaksoiset, olivat käyneet metsässä. Poika oli tehnyt itselleen
kirjokepin ja tytöillä oli metsäkukista laaditut kimput. Juuri kuin
mamseli Elsan kanssa istahti mättäälle, tulivat lapsetkin ulos
metsästä. Ensin he katselivat ihmeissään mättäällä istuvia ja kävivät
lähemmäksi. Likelle tultuansa näkivät he tädin siinä istumassa, pikku
piikoinensa. Tädin silmät olivat kosteana; niistä oli juossut muutamia
kuumia kyyneleitä. Mamseli Eveliinan toimet olivat tulleet palkituksi
pelkällä ylenkatseella, ja sen johdosta olivat silmätkin kosteana.

"Tätihän siinä istuu! Minä luulin, että kuka siinä istuu", Sano! Liisi.

"Katsokaas, täti, kuinka kaunis minulla on sauva!" sanoi Antti.

"Niin, sinun -- tuommoinen! mutta mulla kun on niin kaunis kimppu!
Eikös olekin kaunis, täti", sanoi Liisi.

"Kaunishan minullakin on! eikös olekin, täti", kysyi Klara.

"Kyllä, kyllä, lapset! kauniita teillä on kaikilla! Kyllä täti näkee."

"Osaatko sinä Elsa tehdä parempia kukkakimppuja?" kysyi Liisi.

"Vieläkös nyt kauniimpia; kyllähän ne jo ihmeen kauniita ovat!" vastasi
Elsa.

"Kyllä sitä täytyy lähteä huojumaan kotiin käsin, ei tässä nyt muu
auta", sanoi mamseli, nousten seisomaan.

"Lähdettekö jo kaupunkiin, täti?" kysyi Antti.

"Ettekö te sisälle tulekaan?" kysyi Klara.

"Minä kävin jo, hyvä lapsi! Hyvästi nyt kaikki!"

"Täti ei mene vielä! Olkaa nyt vielä vähän aikaa. Minä sanon papalle,
että se antaa teille hevosen. Oriilla saatte ajaa. Se laukkaa niin
että, voi kun se on hauskaa! Se hyppii ihan pystyyn välistä, kun se on
oikein innossaan. Pappakin pelkää, kun se oikein panee sieramensa
suuriksi. Se aivastaa niin, niin se päristelee ja kuopii maata ja se
syöpi niin suuren joukon kauroja", osoittaen kädellään kyynärän verran
maata. "Noin suuren, niinkuin Konalan heinäläjä", sanoi Antti.

"Eipä, kun semmoisen kopan, joka vetää viisi tynnyriä", sanoi Liisi.

"Olette te niitä höpäköitä!" sanoi mamseli.

"Niin vaan, täti, tulkaas katsomaan, kun se orit on tuolla haassa. Se
on puussa kiinni; muuten se lähtisi juoksemaan ja menis kaikkien
päälle. Liinakin, vaikk' on niin paksu, niin pudotti maitokiulun
kädestään, että yksi vannekin katkes ja valkoinen maito kaikki meni
maahan, kun orit rupesi tarhaan lehmien sekaan ryymäämään. Se ryntäsi
niin, että kaikki lehmät hajosivat ympäri vainiota ja mylvivät pelosta
vavisten."

"Sepä koko pekuna on hevoseksi! Johan se aika jalopeura on!" sanoi
mamseli.

Samassa näkyi käytävällä Munkkiniemen herra ja rouva; he lähestyivät.

"On oikein herttainen ilma tänään!" sanoi herra.

"Tuo tuomi haisee niin hyvälle tänä kesänä!" sanoi rouva.

"Luonto on kaunis; se on totta, mutta ihmisillä on se suuri vika,
ett'eivät ole yksimielisiä. Se olisi niin hauskaa, kun he sitä
olisivat!" sanoi mamseli.

"Hyvä, Eveliina! Pitää kärsiä nuoremman sisaren heikkoja puolia.
Tunnettehan jo toisenne", sanoi herra, seisoen mamselin edessä suorana
ja seljällään nojaten sauvaansa.

"Tunnen kyllä! mutta hänen pitää myöskin nuoremmuuttansa totella minua.
Sillä tiedät, Fredrik, ett'en tarkoita pahaa."

"Jaa, mutta teillä naisilla on tapa semmoinen, että kaikki asiat,
olivatpa kuinka karkeita ja kireitä hyvänsä, pitää tuleman paikalla
ratkaistuiksi; vähintäänkin yhdessä päivässä. Mutta minä sanon: se ei
luonnistu, sillä kaikki asiat tarvitsevat kypsyä, ja ovat vasta
päätettävät tarkan punnitsemisen perästä."

"Pappa! eikö saakin täti ajaa oriilla kaupunkiin?" kysyi Antti.

"Mitä sinä hupatat? kuinka täti semmoisella uskaltaa mihinkään ajaa?"
vastasi herra. "Menkää nyt lapset pihaan ja viekää Elsakin mukaanne; me
vähän kävelemme täällä."

Elsa ja lapset läksivät.

"Eveliina tulee kävelemään meidän kanssa!" sanoi herra.

"Kylläpähän kävelen kaupunkiin!"

"Kuinka sinä tuommoinen olet?" sanoi rouva.

"Älä kummastele, kummaile vaan itseäs."

"No, jopa nyt jotakin, kun opetetut sivistyneet ihmiset viitsii!"
ihmetteli herra.

"Siitä Elsasta ei ole muuta kuin harmia ja ristiä", sanoi rouva
valittavalla äänellä.

"Elsasta ristiä! mitä harmia Elsasta sinulle on? Sekö kun Elsa
harrastaa totuutta ja oikeutta?" sanoi mamseli äkäisellä äänellä. "Ja
itsehän sen minulle toit! Mitä toit ristiä välillemme?"

"Joutavia! tuollaisen lapsen puheista viitsii aikaiset ihmiset
kiistellä", tuumi herra.

"Nyt ei askeltakaan tästä edemmäs; minua ei tämä marssiminen huvita.
Jos tahdotte minua lepyttää, niin kaikki ja jokainen paikalla kyökkiin
ja rosvoa tupustamaan", sanoi mamseli.

"Mikä rosvojuttu se on, ja mitä se merkitsee?" kysyi kärsimättömänä
herra.

"Tule kuulemaan! kyllä minä suuta pidän, kosk'ei teissä ole itsessä
tuntoa."

Sanaakaan sanomatta seurasivat herra ja rouva mamselia, joka suoraa
päätä meni kyökkiin. Liina istui pöydän päässä ja luki katkismusta.

"Paraiksi, että luet katkismusta ja sitä, mitä seitsemännessä käskyssä
kielletään!" sanoi mamseli, asettuen Liinan vastapäätä toiseen päähän
pöytää.

Herra ja rouva seisoivat ovella.

"Mutta hullusta kyöpelin marakatista heitti ristin koko pitkäksi
Jumalan pyhäpäiväksi; jaksaakin kamuta perässä, vaikka häntä hiidessä
asti asuisi. Jos paha henki ajaa papilla, niin papintytöllä se aina
hullummin ajaa", sanoi Liina, lyöden katkismuksen niin lujasti pöytään,
että se hyppäsi ylös ja kirposi avoimesta akkunasta pihalle.

"Nyt sulla paha henki ajaa, kun heitit katkismuksen pellolle", sanoi
mamseli. "No, ei sillä väliä; kylläpähän sotamies korjaa samalla, kuin
se tulee ruokaansa noutamaan!"

"Korjaa! kyllä minä tästä itseni kohta korjaan; en minä ijankaiken
rupea yhden kakaran tähden tässä haukkumisia kuulemaan!" sanoi Liina,
alkaen heittää vaatteita päälleen.

"Liina, Liina! älä ole tuhma!" sanoi rouva.

"Onko hän joitakin sotamiehiä meidän tavarastamme elättänyt?" kysyi
herra.

"Sulhasta, näet!" sanoi mamseli.

"Ala kauskia sitten!" sanoi herra.

"Niin kauskinkin, vaan käskemättä minä tulin ja käskemättä menen."

"Älä vinkaile ja tulputa suutas! Puhu sievästi ja läiski hiljemmin!"
sanoi herra. "Sano, oletko sinä varastanut?"

"Olen! mitä se siihen kuuluu?"

"Hm, hassu hän on; se minun täytyy myöntää. On varastanut ja se ei
vielä muka kuulu asiaan." Vähän mietittyään kysyi herra:

"Mikä kakara se on, jota hän syyttää?"

Rouva tarttui nyt puheesen ja sanoi:

"Se on Elsa, ja asia on se, että minä Leski-Annan sairauden aikana
käskin Liinan viemään itse tai toisilla tytöillä kannattamaan mökille,
mitä he välttämättömimmästi tarvitsevat. Kumminkin on Liina
laiminlyönyt lähettämiset ja viemiset, jonka sain Elsan omasta suusta
kaupungissa kuulla, kun hän sanoi hiirien ainoastaan meidän avustamme
eläneen. Se on hirveätä ja suuri häpeä talolle."

"Tulkaapas tänne saliin kaikki!" sanoi herra. Hän meni itse edellä,
rouva ja mamseli perässä ja Liina seurasi hyvin vitkaan, jääden
seisomaan ovipieleen. Herra istui keskellä permantoa sijaitsevaan
soututuoliin ja sanoi:

"Käskekää Elsa tänne!"

Rouva avasi akkunan, joka oli puutarhaan päin, ja josta kuului lasten
ääniä.

"Elsa! Tule sisään!" huusi rouva.

Vähän ajan takaa kuului lasten liukkaita askeleita, ja he tulivat
kaikella voimalla, Liisillä erinomaisen komea kukkakimppu kädessä.

"Pappa! katsokaas kun Elsa laitti kauniiksi minun kimppuni!"

"Entäs minun?" sanoi Klara ja ojensi hänkin kimppunsa, koettaen joutua
papan luo.

"Minä en pidä koko Elsasta, kun sanoi minun tehneen syntiä, kun vuolin
pyhänä kirjokepin!" lausui alakuloisena Antti.

Elsa seisahtui Liinan viereen ovipieleen.

"Kyllä ovat kauniita kimput! Antin sauvasta en minä jouda nyt puhumaan.
Olkaa nyt lapset sohisematta ja poistukaa pihalle; minulla on täällä
tärkeitä keskusteltavia!" sanoi herra.

Lapset juoksivat pois.

"Kuinka se on Elsa? etkö saanut äitisi sairauden aikana mitään?" kysyi
herra.

"Kyllä se vähä oli!" vastasi Elsa.

"Lähetitkö sinä Liina mitä rouva käski?"

"En!

"No, se on hyvä, että tunnustat edes". -- "Mikä sotamies se on, jota
olet ruokkinut?"

"Niilo hänen nimensä on."

"Niilo, maltahan! Mikä sukunimi hänellä on?"

"Kontio!"

"Eikö hän koskaan ole puhunut kenenkään hengestä ja kunniarahasta?"

"On, kyllä hän on näyttänyt sen minulle, mutta kuului sen hiljakkoin
panneen pantiksi, kun oli juontipäällä."

"Onko hän puhunut, kenen hengen pelastuksesta hän tuota merkkiä
kantaa?"

"Meidän herran sanoo kerran pelastaneensa hukkumasta, kun oli venhe
herralta kaatunut!"

"Aivan oikein! siitä on aikaa jo monta vuotta, mutta se, joka minun
kotona henkiin virvoitti, oli Leski-Anna, Elsan äiti, hän palveli
silloin vanhuksillani. Hän kyllä autti minun vedestä, vaan Annan
toimesta sain minä hengen. Molemmat he tekivät tehtävänsä."

Mamseli ja rouva kuuntelivat, päätään kallistellen, keskustelun menoa.

"Missä hän nyt asuu?" kysyi herra.

"Suutarin mökissä, Korpan maalla!"

"Hae hänet tänne kohta! me juomme kahvia niin kauvan."

Liina läksi kolmella nelisellä.

"Enkö minä sanonut, että asia pitää aina ensin tutkia, ennenkuin
selkään sutkii", sanoi herra, katsahtaen mamselin päälle joteskin
äkäisesti.

"Fredrik, mitäs silloin olisit tehnyt, jos miehellä ei olisi ollut
niitä ansioita?" kysyi mamseli.

"Olisin ajanut tytön pois, tai antanut anteeksi vastaisen parannuksen
toivossa."

Nyt siirtyivät kaikki ruokasaliin, jonka pöydällä lämmin kahvi odotti.
Elsa oli hankkeissa mennä kyökkiin.

"Istu pöytään, Elsa! Nauti kahvia, kosk' olet äitisi elättänyt ja
hoitanut hautaan saakka! Minä olen ollut näissä asioissa surkean
huolimaton; se minun häpeäkseni täytyy tunnustaa."

Kun he siinä, yhtä ja toista tarinoiden, olivat istuneet kotvasen
aikaa, ilmestyi ruokasalin ovelle elähtänyt mies harmaassa
sarkapuvussa, jonka rinnassa riippui useampia mitalia. Mies oli kookas
ja voimakkaan näköinen ja kantoi pulskaa huulipartaa. Kyökissä seisoi
Liina ja odotti utelijaan näköisenä, mitä tapahtuman piti.

Kohta miehen ilmestyttyä loi Munkkiniemen herra kahvipöydästään kieron
silmäyksen ja koko hänen olemuksensa osoitti, että hän pian aikoi
jotakin suurta toimittaa. Niin juhlallisen näköisenä hän istui.

"Hyvää päivää, teidän ylhäisyytenne!" sanoi sotamies.

"Päivää!" vastasi herra hieman venyttäen.

"Herra on kutsuttanut minua!" jatkoi mies.

"Odota, älä ennätä, kyllä kerkiää! Vasta tulit!"

Mies näytti tulevan hieman hämilleen ja kasvoista näkyi, että hänen
suloiset unelmansa olivat sammumaisillaan.

"Nimesi on Niilo Kontio, eikö niin?"

"Kyllä!"

"Ja kannat hopeista kunniarahaa minun henkeni pelastamisesta?"

"Sen teen!"

"Tulitko pahastikin haavoitetuksi minun henkeäni pelastaessasi?"

"En vähääkään vioittunut."

"Pystyt siis työhön täydellisesti?"

"Kyllä!"

"Mutta et saa työtä, tai muutoin puuttuu halua siihen."

Mies näytti joutuneen aika pulaan. Hän katseli sivulleen ja jokaisen
päälle, vieläpä kattoon ja laattiaan.

"Jaa, kyllä minä osaan tehdä työtä ja saanhan minä sitä, mutta tulen
monta kertaa suureen puutteeseen."

"Niin juomisesi kautta!"

Miehen kasvoihin lensi puna ja häntä rupesi hiottamaan.

"Kyllähän siihen on viinankin syytä!"

"Ja velttoutta ja laiskuutta", lisäsi herra.

Mies ei nähnyt hyväksi vastata, vaan herra jatkoi:

"Kun sinä kerran olet niin urhoollinen mies, että olet voinut pelastaa
ihmistä hukkumasta ja olet ansainnut useampia palvelus-mitalia
rintaasi, on perin huonosti ruveta niin perin epärehelliseen toimeen,
kuin piikain kanssa komplotteeraamaan. Jos sinulla oli nälkä, mahdoit
tulla minun tyköni. Kuinka kaunan sinä olet varkain syönyt meidän talon
ruokaa?"

"Olenko minä ollut teidän ruokaa varkaissa?"

"Sitä ei sinun tarvitse ruveta kinaamaan, sillä antaja on tunnustanut.
Liina!"

Liina astui ruokasaliin.

"Sano, että hän kuulee, oletko vai et ruokkinut häntä."

"Kyllä minä niin paljon antanut sille olen, että jos maksan sitä,
joudun hyvin kolme vuotta ilman palkkaa palvelemaan!"

"Kuuletko nyt?"

"No, ei teidän talo se ainoa ole, jonka keittäjätär sulhasia, olletikin
vanhoja ja uusia sotamiehiä ruokkii; sellaisia kokkia on Helsinki
puolillaan."

"Kaikkiko kyökkipiiat ovat varkaita?"

"Mitä he lienevät, kyllä he vaan ruokkivat!"

"Teidän velvollisuutenne on mennä naimisiin!"

"Minä en huoli siitä! Minä huomaan, että minä olen pahasti tehnyt,
ollessani epärehellinen palvelija. Jos herra antaa minulle anteeksi
erhetykseni, niin minä palvelen ja maksan mitä olen kuluttanut."

"Sinäkö et huoli minusta?"

"Ole vait!" sanoi herra, polkien jalkaa. "Sinä saat mennä minun
edestäni sen sileän tien." Ottaen kolme hopearahaa kukkarostaan: "Siinä
on vielä, ett'ei ole mielesi paha, juo nekin! Jos sinä olisit
rehellisesti pyytänyt minulta sekä ruokaa että piikaa, niin olisi tämä
asia käynyt toisella tavalla ja sinusta olisi voinut tulla kunnon
torppari tai pieni virkamies kaupunkiin. Mutta näin ollen tekisin minä
suuren synnin, jos minä auttaisin lurjusta. Koska Liina on katunut
tuhmuutensa, saapi hän täydellisen anteeksi-annon, ja koska hän niin
epärehellisestä ja laiskasta miehestä ei huoli, saapi hän vielä
palkankorotusta."

"Kiitoksia herra ja rouva ja kaikki!" sanoi Liina.

"Ja nyt saat Niilo Kontio poistua! Ja muista, ett'et enää tule meidän
alueelle, sinä riidan ja rähinän aine!" sanoi herra.

"Enkö minä saa piikaa?"

"Millä se sinua elättäis, jos naimisiin joutuis?" sanoi herra.

Niilo poistui, kiroten mennessään.



KYMMENES LUKU.

Jumala on rakkaus.


"Kamala mies tuo!" sanoi herra, Kontion mentyä.

"Minua pahasti peloittaa se, että hän harkitsee jonkun koston, kun hän
noin tuli vihoitettua!" sanoi rouva.

"Olet lapsellinen, Klara!" sanoi mamseli.

"Minkä koston hän osaisi laatia?" kysyi herra.

"Voisi lyödä kuolijaaksi sinun, tai polttaa talon!"

"Hän voipi sen tehdä, jos se on hänen vallassaan, mutta minä luulen,
että meitä suojelee paljon korkeampi ja voimakkaampi, joka voipi
pahatkin aikeet tyhjäksi tehdä. Hän kyllä veti minun vedestä, ja se työ
ansaitsisi tulla hyvinkin palkituksi, mutta en voi nyt mitään palkintoa
hänelle toimittaa, hän kun on ollut suuri lurjus", tuumi herra.

Mamseli ja Elsa nousivat pöydästä; herra ja rouva samoin.

"Täytyy lähteä kaupunkiin", sanoi mamseli.

"Jaa, minä lähden kyytiin", sanoi herra.

"Älä Jumalan tähden!" sanoi rouva.

"Kuinka niin?"

"Kontio voipi sinun lyödä hengeti."

Tämän puheen kuuli Liina kyökkiin.

"Se ei lyö ketään; ei hänellä ole luontoa tuskin tappaa rottaa, sitä
vähemmin ihmistä", sanoi Liina.

"Sen minä kyllä uskon!" sanoi herra. "Jaa, sano, Liina, renki Kallelle,
että se valjastaa Pollen kaksi-istuimisen eteen."

Siinä sitä sitten kaikessa sovinnossa mamselikin sisarestaan erosi,
vieläpä sanoi hyvästit Liinallekin. Vanha Polle seisoi pää nyökällään
kääsyjen edessä, joihin nousi Munkkiniemen herra ja mamseli
takaistuimelle, mutta Elsa istutettiin etuistuimelle.

"So, soo, Polle! aletaanpas laputtaa", sanoi herra, ottaen suitset
käteensä ja tuo vanha, viisas hevonen alkoi juosta löntystää. Aurinko
oli jo hyvin alhaalla ja varjo venyi pitkäksi. Ihanassa iltailmassa oli
surinaa; siinä sääskiä ja kärpäsiä ja muita hyönteisiä hyöri. Hauskaa
ajoa se oli kumminkin, ja Elsa olisi mielellään suonut matkan
pitemmäksikin.

"Minulla on yksi tuttava sairaalassa", alkoi mamseli puhumaan.

"Kuka se on?" kysyi herra.

"Se on yhden rikkaan miehen tytär, jolla oli kolme rusthollia. Hän on
joutunut naimisensa kautta onnettomaksi ja on aivan kurjassa tilassa."

"Juopon miehen sai, arvaan!"

"Juopon!"

"Mitä Eveliina hänelle aikoo?"

"En tiedä itsekään. Kun hän nyt paranee ensin, saapa nähdä, mitä sitten
hänelle puuhaan." Vähän vaiti oltuaan jatkoi mamseli, katsellen
tieviereen: "Elsa sen ihmeellisen salliman kautta joutui tietoonsa
saamaan ja kuletti Kirkkonummelta tänne lasareettiin, ja minä luulen
että hän virkistyy. Hänessä minun ymmärtääkseni ei ole niin paha
keuhkotauti; paremmin nälkätauti eli näivetys."

Tullista kun sisään tultiin ja katua ajettiin, tulvasi ihmisiä
ehtokirkosta.

"Vahinko, kun ei tullut kirkossa oltua! Niille on tänään pitkään
saarnattu ja hyvä saarna pidetty!" tuumi mamseli.

"Oltiinhan aamukirkossa!" sanoi Elsa.

"Jaa, silmien kanssa riitelemässä Munkkiniemen Liinan kanssa!"

"Hm!" myhähti herra, vaan kukaan ei tiennyt mitä hän ajatteli, ja hän
käännytti hevosen mamselin asuntoon.

Kun paraiksi pääsivät pihaan ja saivat hevosen pysäytetyksi, juoksi
pieni poika kääsyjen viereen; hänen silmistänsä valuivat suuret
vesikarpaleet.

Elsa tunsi kohta Matin ja riensi alas kääsyistä.

"Minä olen täällä odottanut sinua, kun äiti kuoli k:lo 4:jän aikana!"

"No, joko äiti nyt kuoli?" kysyi Elsa.

"Heleenako kuollut?" huusi hädissään mamseli.

"Se on semmoista, että herra ties mitä syöttävät ja miten ne hoitavat;
kuolihan siitä samasta huoneesta se mummokin!" puhui mamseli.

"Epäileekö Eveliina lääkäreitä?" kysyi herra.

"Mikä tässä maailmassa tietää keneenkään luottaa", vastasi mamseli.

"Hyvähän se oli, että pääsi kitumasta", tuumi herra.

"Niin, mutta sielu!" sanoi mamseli, päätään kallistellen.

"Kyllä hän autuaaksi tuli", sanoi Elsa.

"Niinkö Elsa luulee? Jos niin olisi, olisin minä hyvin hyvilläni."

"Elsa sen nyt sitten tietää!" tuumi herra.

"Kyllä hän tietää, paremmin kuin minä ja sinä, Fredrik."

"Taitaa tietää!" arveli herra, ettei kinaa tulisi.

"Hänen oma äitinsä kuoli hiljan ja tyttö on sen nähnyt!"

"Ja sillä hän nyt tietää kaikki asiat!"

"Sinä olet paha, Fredrik!"

"Kyllä äitini autuaaksi tuli! Hän sanoi sen itse minulle aamulla",
sanoi Matti.

"No, se on eri asia, kun poika puhuu!" tuumi herra.

Ja niin menivät he joukossa huoneesen. Elsa meni kyökkiin ja pieni
Matti, mamseli ja herra kamariin.

Kohta kun Munkkiniemen herra ja mamseli olivat päällysvaatteensa
riisuneet, tulivat he kyökkiin. Elsa puuhasi jotakin askaretta ja Matti
seisoi ja piteli ovipieltä.

"No, mitäs sinä nyt rupeat toimittamaan, poika?" kysyi herra.

Matilla meni väkisinkin peukalo suuhun, ja mitäpä se suusta poissa
tekikään, kun asiat olivat perin epäselvät ja vaativat ensin kovasti
miettimistä, ennen kuin vastaisi.

"Ota nyt peukalo suustasi ja vastaa, kun herra kysyy!" sanoi mamseli.

"Hm, kylläpä siinä taitaa pyöreät pojalla olla!" arveli herra.

"Kuinkas äitisi nyt hautaan saadaan?" kysyi Elsa.

"Ne hautaavat sen sieltä lasareetin puolesta", vastasi Matti.

"Ai! ai! Ei ole hyvä sekään!" sanoi mamseli, ja katsoi silmiin herraa.
"Eiköhän olisi puuhata jotain? Voi Heleena parkaa, kun lasareetin
hautaus!"

"Ei se nyt häävi hautaus ole, vaan hautaus, kuin hautaus!" tuumi herra.

"Minä hyvin sen tiedän, ett'ei kuollut siitä tiedä, kuinka häntä
haudataan, vaan se olisi niinkuin vanhan tuttavuuden puolesta somempi,
kun hautaisi pikku sievästi, vaikk'eikään suuren-kustannuksellisesti",
sanoi mamseli.

"Minä en vähääkään tunne sellaista Heleenaa, vaan kun lienee
tuttavianne ja tahdotte haudata häntä vähän paremmin, annan minäkin
siihen hiukka apua!" sanoi herra.

"Sepä olisi koko hyvä asia, hyvä Fredrik!"

Niillä päätöksillä läksi herra pois, istui kääsyynsä ja katosi pihasta.

"Hän on kunnon mies, minä pidän paljon hänestä!" sanoi mamseli.

Matti seisoi vaan edelleen kyökin ovipielessä.

"Sinä olet käynyt taas Kirkkonummella, vai kuinka?" kysyi Elsa.

"Kävinhän minä."

"Tiedätkö sinä enoistasi?" kysyi mamseli.

"Kyllä minä ne tunnen, rikkaita isäntiä ovat"

"Etkö käynyt heidän luonansa, kun kävit kotonasi?"

"Kävin Juuso-enon luona ja hän aikoi ottaa minun luoksensa, jos äiti
kuolee."

"No, onhan se sitten suunnille ihminen", sanoi mamseli.

"On koko helpoitus meille", sanoi Elsa.

"Sitä se on", sanoi mamseli. "Kuinka sinä nyt pääset sinne?"

"Käyden vaan! Hätäkös kesällä kävelläkään on?"

Silloin mamseli asetti pojan illallista syömään ja pojan syötyä antoi
vielä nyyttiin evästä, ja sanoi nyyttiä sitoessaan:

"Kun sinä nyt tulet enosi luo Kirkkonummelle, niin sano paljo terveisiä
Eveliina-mamselilta, siltä rovastivainajan tyttäreltä. Sano hänelle
että hän tulkoon tänne ensi tuorstaina päivällisen aikaan, sillä
silloin hautaamme hänen Heleena sisartansa. Jos hän muutoin hyväksi
näkee, sanokoon Aatu-veljelleenkin, että hänkin saa tulla sisartansa
hautaamaan. Se ei liene niinkään suuri kustannus ajaa Helsinkiin omilla
hevosilla niin merkillisen asian tähden, sillä ei aina omia sisaria
kuole."

Matti lupasi koettaa sanoa niin hyvin, kuin mahdollista.

"Niin, ala mennä! nyt tulee yö ja vilponen käydä. Mene hyvän onnen
kanssa!"

Matti alkoi astella pois kyökistä nyökäyttäen hyvästijätöksi päätään,
painoi pienen lippulakin kartanolla päähänsä ja juosta reputti ulos
pihasta mamselin antama nyytti kädessä.

Kun Matti oli paraiksi pois näkyvistä ennättänyt, tuli pyykkimummo
pihalla mamselin portaita kohti.

"Tuota en ollut muistaakaan!" sanoi mamseli Elsalle. "Se käypi kuin
kello tuo akka ja tulee ihan täsmälleen niinkuin puhe oli."

Enempää ei mamseli ennättänyt puhua, sillä mummo oli jo kyökin ovessa.

"Hyvää iltaa!" sanoi mummo. "Antakaa nyt anteeksi, vaikka minä niin
äkäpäällä täältä viimein läksin!"

"Mitä se sitten tekee? Suuttuuhan ihminen toisinaan", sanoi mamseli.

"Niin, ja minä vielä sittenkin, jolla on ollut niin paljon
vastoinkäymisiä maailmassa!" tuumi mummo.

"Kyllähän niitä ihmisillä on vastoinkäymisiä, niin kauvan kuin elää",
säisti mamseli.

"Kyllä muutamat pääsevät kappaleen vähemmällä harmilla tämän maailman
läpi", sanoi mummo ja vedet vyörivät hänen silmistänsä.

"Taas on tänään yksi köyhä leski päässyt maailman vaivoista, luulon
mukaan Herransa iloon!" sanoi mamseli sortuneella äänellä.

"Kuka se on?" kysyi mummo, istahtaen rahille.

"Hän on yksi Heleena niminen ihminen Kirkkonummelta."

"Heleena! mitä Herran nimessä? mikä Heleena hän mahtoi olla?" kysyi
mummo, katsoen mamselia silmiin, silmillä joilla tuskin näki, niin oli
hän säikäyksissä.

"Hänen isällään oli kolme taloa."

"Jaa, jaa, kyllä minä tiedän! Minä olen hänen äitinsä sisar, minä olen
hänen tätinsä!" sanoi mummo, istuen aivan nolona.

"Te Heleenan täti! Sisarenne oli rikas talon emäntä!"

"Niin olikin!"

"Kuinka te tänne jouduitte?"

"Sepä se! Kyllähän minäkin olisin voinut olla talon emäntä, jos se
olisi ollut sallittu, mutta se ei ollut; sallimus on kaiken onnen
minulta kieltänyt ja elän päivästä toiseen, kun vaan jaksan raataa.
Minä olin nuorempi, kuin se sisar, josta mamseli puhuu. Hän naitiin kun
olin vielä pieni. Hän pääsi emännäksi rikkaasen taloon ja sai suuret
myötäjäiset. Pian sen jälkeen kuolivat vanhempani ja minun perintöosani
pantiin holhojan taa. Holhojan kasvatettavaksi jouduin itsekin ja sain
sanomattoman paljon kärsiä kasvatusaikanani. Vihdoinkin tulin
aikaihmiseksi ja sain kosijoitakin luokseni, mutta samaan aikaan joutui
holhojani vararikkoon ja köyhtyi, ja sinne meni ja hupeni perintöni.
Kosijat sen kuultuansa hylkäsivät minut."

"Jaa!" sanoi mamseli.

"Niin minä suutuin, tulin palvelukseen kaupunkiin ja sillä tiellä olen,
Joskus vaan olen käynyt Kirkkonummella."

"Mummo on siis naimaton!"

"Ei, leski minä olen. Täällä menin sitte naimisiin muutaman
merijullikan kanssa; Pekka hänen nimensä oli, ja siihen määrään
hävytön, että ensi reissulla häittemme jälkeen karkasi, minun suureksi
harmikseni ja kummakseni. Se onni minulla kumminkin oli, ettei toki
lapsia tullut eikä jäänyt."

"Hyvä on onnea vähäkin!" sanoi mamseli.

"Hyväpä oloksikin!" vastasi mummo.

Mummo jäi yöksi mamselin kyökkiin, sillä seuraavana aamuna aivan
aikaisin piti noustaman pyykille. Elsa ja mamselikin saivat kiirutta
vielä illalla katsomaan vaatteita pyykkiin.

Seuraavana aamuna nousi mummo aikaisin ylös. Elsa sai luvan nousta
myöskin, sillä hänen oli seuraaminen mummoa pesotupaan. Mamselin käsky
kuului:

"Mummon pitää opettaa Elsa pyykitsemään!"

Pesotupaan päästyään katseli mummo ihmeissään Elsaa, kuinka hän alkoi
kuin vanha pesijätär puuhata lipeätä ja muita toimia.

"Pesethän sinä oikein puhtaaksi!" sanoi mummo hetken aikaa yhteistä
työtä tehtyään.

"Olenhan minä pessyt kodissa äidin kanssa ja yksinkin, se vaan että
meillä oli niin vähä vaatteita."

"Herra siunaa, kun tuo tyttö osaa niin tyytyväisesti puhua kaikesta,
niin kuin köyhyyskin olisi vaan ilman-aikainen turhanpäiväinen asia, --
vaikka se on suuri vitsaus ja Jumalan ankara rangaistus."

"Ai, ai, mummo! Ei se ole rangaistus eikä mikään vitsaus, se on pelkkä
Jumalan rakkaus: sillä Jumala on rakkaus."

Mummo painoi päänsä höyryyn ja pesi voimansa takaa; väliin jupisi hän
sanoja:

"Jumala on rakkaus!"



YHDESTOISTA LUKU.

Eihän se nimeä maininnut.


Pyykkipäivinä oli mamselilla paljon puuhaa, kun Elsa oli pesotuvassa.
Hänen täytyi keittää ja varustaa ruoka oikeaan aikaan pesijöille ja
muutoinkin pitää taloudesta huolta. Kun vielä sattui samaan aikaan tuo
Heleenan kuoleminen, niin täytyi juosta myöskin lasareetissa.
Keskiviikkona hankitsi mamseli Heleenan siihen ruumisarkkuun,
jonka Munkkiniemen herra oli ostanut ja lasareettiin lähettänyt.
Keskiviikkona saivat pesijätkin pyykin pestyksi ja vaatteet kuivamaan.
Pyykin pestyä rupesi pesumatami, vaikka olikin hyvin väsynyt,
puuhaamaan hautajaisia. Hautajaisia piti mamselin luona pidettämän ja
oli vähän ruokaakin varustettava, koska odotettiin vieraita
Kirkkonummelta asti. Mummo näytti parastaan ruoan ostamisessa omalla
rahallaan, koska Heleena, niinkun hän sanoi, oli hänelle sisaren tytär.

Tuorstaina oli mamselin asunto juhla-asussa ja katajanhavuja ripoitettu
permannolle. Mummo, joka tiesi kaupungin läpeensä, oli hankkinut ja
kutsunut kantajat. Täsmälleen jälkeen puolisen tuli kaksi
maalaishevosta pihaan; hevosilla oli kuormana juhlapukuun puetuita
ihmisiä ja tavaraa. Kärryistä laskeutui mies elähtänyt kumpasestakin;
samoin kaksi tanakkaa emäntää. Olipa kärryillä pieni Mattikin, vaan hän
oli saanut ihka uuden puvun. Maalaisilla oli ruokatavaroita kärryissä
runsaassa määrin, lihaa, voita, leipää, maitoa, juustoa ja siankinkkua.
Kyökin pöytä tuli aivan lastiinsa noiden maalaistavarain paljoudesta.

Paraiksi olivat nämät maalaiset ennättäneet itsensä mamselille esittää,
kun jo pihaan ajoi Munkkiniemen herrakin rouvineen. Kohta heidän
jäljissään tuli kuusi siistiin merimiehenpukuun puettua miestä; he
olivat nuot matamin kutsumat kantajat.

Vieraiden tullessa oli matami kaupungilla jotakin vielä puuhaamassa.
Kun hän ostoksineen tuli portista sisään, näki hän maalaiskärryt ja
hevoset ja katseli avossa suin niitä. Kohta kuin mummo astui kyökin
ovesta sisään, venyi maalaisten naama pitkäksi, ja hyvin alakuloisina
tervehtivät he mummoa, sanoen muudan joukosta:

"Onhan täällä tätikin!"

Toinen emännistä kysyi:

"Kuinka jaksaa Priitta Stiina?"

"Kyllähän minä hyvin jaksan, mikäs minua vaivaa! Vapaa ihminen, teen
työtä ja syön ruokaa Suomen pääkaupungissa."

Samassa käski mamseli vieraita sisälle.

Hyvä katajan haju tunki tulijoille vastaan, kun maalaiset vetäytyivät
mamselin saliin. Munkkiniemen herra koetti kohtelijaasti tervehtiä
vieraita: noita kuolleen veljiä ja heidän emäntiään, vaikka sappea
pakoitti ja olisi ollut valmis heille kunnottomuudestansa oivan
nuhdesaarnan pitämään. Kahvin juotua lähdettiin joukossa
sairashuoneelle.

Sievästi hankittuna makasi Heleena arkussansa. Elsa ja Matti lähenivät
likimmäksi arkkua, Elsa koetti ruumiin kylmää kättä ja purskahti
itkemään. Tämä teki syvän vaikutuksen veljiin ja kaikkiin läsnäoleviin.
Vedet vyöryivät kaikkein silmistä. Toinen veli läheni arkkua ja
kosketti sisaren kättä, toinen veli poistui takaperin saattojoukon taa.
Samassa joutui siihen pappikin ja arkun kansi ruuvattiin kiinni ja
sitten lähdettiin.

Kaksi mustaa hevosta veti ruumisvaunua. Hiljalleen kulki hautasaatto
luteerilaiselle hautausmaalle. Eräässä nurkassa sai Heleena sijansa; se
ei ollut mikään loistopaikka, mutta sievä sija se oli sentään. Siihen,
kolmen kyynärän syvyyteen, se kaunis Heleena nyt laskettiin. Pappi,
ijältänsä nuori, mutta muutoin hyvälahjainen ja tarkka asioiden
huomaaja, oli kirkkoherran apulainen. Hän oli myöskin väliaikaisena
sairashuoneen saarnaajana. Hän oli ripittänyt Heleena-vainajan ja tiesi
niinmuodoin suureksi osaksi hänen historiansa. Nyt hän pontevin sanoin
puhui moniaita muistosanoja vainajasta, jotka muutamissa kohdissa eivät
olleet aivan hauskinta laatua joillekuille asian-omaisista; sen parhain
huomasi niistä ei aivan suloisista silmäyksistä, joilla he pappia
tähystivät. Hautausmenojen päätyttyä sanoi mamseli hiljaa Elsalle:

"Jos Jumalan sana milloin ei rakkautta rakenna, vaikuttaa se kiukkua
kuitenkin!"

Hyvässä järjestyksessä saavuttiin sitten hautajaistaloon, jossa
alettiin kaikkea tyhjentää mitä sisälle pantu oli. Maisteltiin
viiniäkin ja tuntuihan se pian kulmissa; se samalla antoi rikkaille
isännille rohkeutta aloittaa puhetta:

"Kuuluukohan se papille tehdä niin sormeentuntuvia huomautuksia
ruumissaarnassa, melkein mieskohtaisia syytöksiä?" sanoi Aatu-isäntä.

"Eihän se nimeä maininnut", vastasi Juuso.

"Ja siinä se olisi tehnyt niinkuin mies, kun olisi aikalailla nimeltään
haukkunut!" sanoi Munkkiniemen herra.

Aatu jäi katsomaan silmät selällään Munkkiniemen herraa.

"Jaa, suuri niillä on papeilla oikeus ruoskia toista ihmistä sanoilla",
arveli Aatu vasta pitkän ajan päästä.

Mamseli mutisti suutaan sisarelleen ja hänen miehellensä.

Elsa kulki siinä edestakaisin, yhtä vieden toista tuoden. Isäntien ja
emäntien huomio kääntyi Elsaan.

"Tämäkö tyttö se on, joka sisar-Heleenan lasareettiin toi?" kysyi Aatu.

"Sama tyttö juuri", sanoi mamseli.

"Kummallinen on tyttö, kun pani ainoan nuttunsa saadakseen vieraan
pitäjän ihmistä lasareettiin!" sanoi Aatu.

"Ei vaan sitä olisi tehnyt yksikään meidän kylässä", sanoi Juuso.

"Nuttuasi et saa takaisin, vaan kyllä nutun hinnan", sanoi Juuso,
ottaen lompakon povestaan ja laskien pöydälle kaksi seteliä.

"Sinä panet kaksi, minä panen kolme, koska sinä otit pojan", sanoi
Aatu, pannen hänkin rahaa rahan päälle ja ojentaen rahat Elsalle.

Elsa otti rahat vastaan ja niiasi, sanoen samalla:

"Kyllä minä nämät otan, tuleepahan taas ehkä joku joka tarvitsee" ja
lisäsi: "paljo kiitoksia!"

Maksettuaan rahat tulivat isännät rattoisammalle tuulelle ja puhelivat
ruokaa odottaessa kaikenlaista, samalla kun emännät puhelivat mamselin
ja rouvan kanssa. Ruoan jouduttua, jota Priitta-Stiina-täti kyökissä
valmisti, söivät kaikki hyvällä halulla, ja syötyään läksivät vieraat
pois.



KAHDESTOISTA LUKU.

Kesäpuuhia.


"Setelirahoja ne ovat, vaan ei niinkään suuresta arvosta", sanoi mamseli,
katsottuaan vierasten mentyä Elsan rahoja. "Pohatat lievensivät
omaatuntoaan maksamalla Elsan nutun ja ottamalla pojan. Kun edes
pitäisivät hyvin poikaa, olisi sekin hyvä askel eteenpäin poika
raukalle!"

"Ehkä ne nyt sentään täyttävät enon velvollisuuden", sanoi mummo, joka
pyyhki astioita.

"Eiköhän oteta vielä jankoltaan vaatteita sisään; minusta näyttävät
aivan kuivilta", kehoitti mamseli, katsellen kyökin akkunasta pihalle.

Pian olivatkin kaikki täydessä puuhassa päästämässä vaatteita nuoralta.

"Ja Elsa kun osaa jo tavallisen hyvin pestä vaatteita!" sanoi mummo
mamselille.

"Elsa on kummallinen tyttö; ei luulisi luutatytön osaavan muuta kuin
luutia tehdä", vastasi mamseli.

"Mihinkä hyvät ihmiset pannaan tämä ruokien paljous", kysyi mamseli,
kun vaatteet oli saatu korjuusen ja hän ennätti kyökkikomentoansa
miettimään. -- "Ottakaa tekin nyt hyvähkö joukko niitä kotiinne!" sanoi
hän Priitta-Stiinalle.

"No, Jumalan kiitos! kyllähän se minulle hyvä on", vastasi mummo.

"Alkakaa kasata; Elsa saa tulla apuna kantamaan. Ottakaa mitä vaan
haluttaa, ei ne meillä tule syötyä!"

"Mamseli on hyvä ja itse antaa; en minä rupea rohmuamaan!"

Mamseli antoi niin, että niitä oli mummon ja Elsan kantaa isolla
pärekorilla. He menivät mummon asuntoon eräässä mutkikkaan kadun
kulmatalossa. Tämän pihan perällä oli pieni kamari pesotuvan takana.
Huone oli muutoin soma ja siisti.

Elsa ihmetteli Priitta-Stiinan sievää ja pientä huonetta ja sen
omituisia huonekaluja. Luutakaupoilla ollessaan oli hän nähnyt
paljonkin, mutta ei somuudessa sen vertaista ja ihme, ettei hän ollut
koskaan joutunut siinä huoneessa ennen käymään.

"Näin minä asun ja pidän oman vapauteni", tuumi mummo.

Elsa ei osannut siihen vastata; hän ajatteli vaan.

"Pitkäänhän sinä ihmettelet!" sanoi mummo naurahtaen. "Kyllä minullakin
sentään on ikävääkin, niin että kärtyisyyteen asti, vaikka tää asunto
näin näkyy, kuten olet sen jo tällä vähäisellä tuttavuutemme ajalla
huomannut."

"Jaa, itsekullakin on omat asiansa ja mielipahansa!" sanoi Elsa.

"Jumala on rakkaus! sanoit sinä, ja ne sanat soivat pitkään ja vienosti
korvissani. Soisin, että Jumala, rakkaudesta rikas, rakastaisi
minuakin!"

"Jumala rakastaa kyllä teitäkin. Hän rakasti jo teitä, ennen kuin
olitte syntynyt! Hän rakasti meitä kaikkia, ennen kuin maailman
perustus laskettu oli. Olette varmaankin lukenut sen, että Jumala oli
Kristuksessa ja sovitti maailman itse kanssansa. Teillekin tehtiin
synnistä vapaus ja valmistettiin autuus, silloin kuin Kristuksen
veressä Jumala sovitettiin ja autuus kaikille langenneille Aatamin
lapsille annettiin."

"Kyllä minä lukenut olen, mutta en mitään käsittänyt, enkä ole voinut
mitään sovintosaarnaa itseeni sovittaa enkä sen lupauksia omistaa!"

"Te olette tien suulla; se ennen pitkää teille valkenee", sanoi Elsa.

"Olisi se hyvä, -- vaan pitihän mennä mamselin luo. Mielellään taas
levähtäisikin, mutta vielä mieluummin tekee palvelusta hyville
ihmisille." Katsahtaen ruokajoukon päälle, "siinä on ruokakultaa hyvien
ihmisten antamaa, että milloin sen syödäkään ennätän", sanoi mummo ja
pani ovensa lukkoon, lähtien Elsan kanssa mamseli Eveliinan luo.

Kun sinne pääsivät, istui mamseli kyökin pöydän päässä joteskin
murtuneen näköisenä silmillään lukien permannon rakoja.

"Mitäs mamseli nyt suree?" kysyi mummo.

"En minä sure, minä vaan ajattelen, kuinka mitättömiin ihmisen
aikomiset menee. Kun minä mielessäni kuvittelin, kuinka laitan Heleenan
tänne kaupunkiin asumaan ja kuinka kiitollinen hän siitä on minulle, ja
hänelle tulee niin hauska olla, saa kouluuttaa poikansa j.n.e., niin
äkkiä menivät tuumani nurin, jotta häpeen omia ajatuksianikin. Kyllä
ihminen on oikein turhamielinen!"

"Ja itserakas!" sanoi Elsa.

"Oikein kouraantuntuvasti itserakaskin!" myönsi mamseli.

"Huomenna kait vaatteet vedetään?" kysyi mummo.

"Huomenna, ja lauvantaina silitetään."

"Sitten menen minä lepäämään!" sanoi mummo.

"Terveydeksenne tehkää se!" sanoi mamseli. "Mutta illallinen."

"Kiitos! ruokaa mulla on liiaksikin!" sanoi mummo ja läksi.

Seuraavana päivänä oli mummo taas toimissaan; vaatteita vedettiin ja
venytettiin. Elsakin sai näyttää voimaansa jos hänen piti pysymän
pystyssä lakanan toisessa päässä. Usein tahtoi hän tulla mukana ja
kaatua kun mummo kiskoi kuin karhu.

Suurista pyykkipuuhista päästyään ja kaikki kuntoon saatuaan läksi
mamseli loppukesäksi Munkkiniemeen. Siellä sai hän asunnoksensa
vinttikamarin, josta oli ihana näköala ja voi tähystää kauvas
viehättävään ympäristöön. Kalua kaikenlaista toi mamseli mukanaan ja
Elsa sai asua kesällä mamselin kanssa samassa huoneessa. Elsan mökistä
tehtiin levähdyspaikka kävelymatkoilla tahi oikeammin metsäpirtti. Se
oli Munkkiniemen herrasväen kesäkartanona, ainoastaan leikillä ja
naurun vuoksi, mutta usein he sentään menivät mökin sievälle nurmikolle
istumaan.

Munkkiniemen rannassa oli useampia venheitä; muutamat olivat hyvässä
kunnossa, toiset perin rappiolla. Viimeksi mainittuihin kuului Elsan
venhe, jolla hän aikoinaan oli äitineen soudellut ympäri saaret ja
niemet. Tuo Elsalle niin rakas muistokappale oli joutunut hylyksi;
suullaan se rannalla makasi ja päivä raoista tirkisti. Elsa
katsellessaan venhettä tillahti itkemään, sillä monet muistot olivat
kätkettynä äitivainajan ja lapsuuden suloisista ajoista tuossa vanhassa
venheessä.

Munkkiniemen herralla oli suuri venhe, johon sopi toistakymmentä
henkeä. Harvoin oli se kuitenkin liikkeessä, sillä ilman piti olla
melkein tyynen, ennen kuin hän uskalsi lähteä veden päälle. Hän oli
saanut pelon vereensä hukkumayrityksistään ja onnistumattomista
venhematkoista.

Oli kerran kesä-ilta ja oikein tyyni. Naisväki rupesivat pakoittamaan
herraa ulos lahdelle. Heti myöntyikin hän ja iso venhe irroitettiin
rannasta; kaksi renkiä otettiin soutajiksi. Elsa ja mamselikin
seurasivat mukana. Herra itse istui perää pitämään, tarkasti ja
vakaasti varoittaen lapsiaan istumaan sievästi ja rauhallisesti.

Venhe suunnattiin kaupunkia kohden ja tuothätää mentiin sivu
Seurasaaren; sitten laskettiin Trumsön rantaan, josta lahden ylitse ja
saaria kierrellen Hietalahteen. Yli Hietalahden, sivu Munkkisaaren ja
Hernesaaren, ja Munkkisaaren välisestä salmesta kuljettiin Harakkaa
kohden. Aukealta mereltä katseltiin kaupunkia, josta parhaastaan
silmiin pisti Punavuoren paljaat kalliot ja Kaivopuiston metsä.

"Milloinkahan nuotkin kalliot ovat taloja täynnä?" kysäsi Munkkiniemen
rouva.

"Ei milloinkaan!" vastasi herra.

"Fredrikki annahan kulua sata vuotta, kyllä vielä toista näet, sillä
Helsinki on pääkaupunki", sanoi mamseli.

"Se ei kuulu meidän aikakauteen; se on meille yhtä kuin ei
milloinkaan", vastasi vakaisesti herra.

"Eikö käännytä jo takaisin?" kysyi rouva.

"Mennäänhän nyt ympäri Viaporin", sanoi herra.

"On Suomessakin tanakka sotavarustus", tuumi mamseli, tähystellen
Viaporia. Toisetkin katselivat ja tekivät siitä huomioita.

"Siihen on mereltä menemättä, jos vaan ei laskea tahdota", tuumi toinen
soutajista.

"So, kyllä piisaa nyt", tuumi herra ja antoi venheen kääntyä, ja
laskettiin takaisin Munkkiniemen rantaan.



KOLMASTOISTA LUKU.

Hän oli mamselin vanha tuttu.


Syksy tuli ja samalla se aika, jolloin kaupunkilaiset maalta
kotiutuvat. Mamselikin tuli piikoineen kaupunkiin mutta kumma kyllä ei
enään entiseen asuntoonsa, vaan vallan toiseen. Siinä ei ole liioin
ihmettelemistä, sillä joka vuokralla asuu, saa usein muuttaa.

Mamseli oli kyllästynyt. Ihmiselle tulee toisinaan kyllästymisen
aikakausi, -- hän oli kyllästynyt toimetonna olemiseen. Hän vuokrasi
avarat huoneet ja rupesi pitämään ruokaa ja kortteeria ylioppilaille ja
muille nuorille herroille. Kaupunkiin tultua tuli suuri majanmuutto, ja
uusien mööpelien eli huonekalujen osto. Elsan mielestä pani mamseli
niin paljon rahaa tuossa uudessa puuhassaan ulos, että hän luuli ja
nimittikin mamselin kukkaroa tyhjentymättömäksi.

Kaksikerroksisessa rakennuksessa sen toisessa kerroksessa, joka oli
varustettu isohkoilla akkunoilla ja tarkoitukseen sopivilla monilla
kamareilla, aloitti mamseli uutta liikettänsä. Pyykkimummokin otettiin
auttajaksi ja lisävoimaksi tuli maalta kaksi tanakkaa punaposkista
piikaa. Kumma kyllä, oli toinen noista piioista Munkkiniemen
kyökkipiika, tuo lukijalle entiseltä tuttu Liina. Olikohan joku
kipa-kapa tullut Munkkiniemessä taaskin, ja Liinan sentähden ollut
pakko muuttaa kaupunkiin? Eipä suinkaan. Mamseli oli kelpolailla
korottanut palkkaa ylitse sen, mitä Liina Munkkiniemessä sai, ja tuo
palkankorotus sen vaikutti, että Liina mielellään muutti mamselin
suurehkon ruokalaitoksen keittäjäksi.

Kun lukukausi yliopistossa alkoi, ilmestyi Helsinkiin paljo majapaikan
etsijöitä. Ensimmäisenä päivänä oli mamselilla kaikki sijat tilattuna,
ja vieraat muuttivat sisään; kaksi herraa kutakin kamaria kohti.
Noissa nuorissa herroissa oli virkamiesten ja talonpoikain lapsia,
rikkaita pohatoita ja joku perin köyhäkin. Kaikki he olivat valinneet
elämän-uraksensa lukumiehen tien, ja koettivat niinmuodoin kilvan
ennättää opin vaivaloisella tiellä, saavuttaakseen mitä pikemmin
tavoittamansa päämaalin: virkamiehen palkan ja paikan vastaiseksi
toimeentuloksensa ja koulukustannusten palkitsemiseksi.

Mamselin oma kamarikin jaettiin kahdeksi, sillä se oli nurkkahuone
kahdella akkunalla. Toisen puolen sai asunnoksensa Munkkiniemen nuori
herra. Herra ja rouva Munkkiniemestä olivat poikaa katsomassa ja
hyväksyivät paikan aivan mallikelpoiseksi pikku herralle.

Nyt kun oli paljon muita palvelijoita, sai Elsa sisäpiian toimen; hän
sai luvan palvella herroja. Hän heille kahvia kantoi, saappaat
kiillotti, pesuvedet kantoi, vieläpä asiallakin juoksi. Näin
alituisessa puuhassa pian kului ensimmäinen lukukausi.

Noissa nuorissa herroissa oli hyvä joukko papeiksi aikovia. Elsa
jokahisen erittäin tarkasti tuli tuntemaan; hän tunsi heidät paljo
paremmin kuin emäntänsä heitä tunsikaan, sillä mamseli ani harvoin kävi
herrojen huoneessa. Elsapa heistä osasikin itsekseen tehdä havaantoja
ja näki, ettei hänen pappi-aluistaan ollut kuin yksi ainoa, jolla oli
se mieli, kuin tulevainen pyhä virka vaatisi. Arvellee joku, että
lienee ehkä ollut jokin perin köyhä mökinpoika, joka kerjuulla ja
velalla itseänsä kouluutti; kaukana kumminkin se oli siitä. Hän kyllä
oli ruumiiltaan perin laiha ja kapeamuotoinen, mutta äärettömän rikkaan
rovastin poika. Rovasti oli leski eikä hänellä ollut muita lapsia, kuin
tämä poika, joka oli kuin papiksi luotu. Useimmat mamselin
hyyryläisistä tulivat kotiin jälkeen puoliyön ja astuivat lujasti
ja hoiperrellen; vieläpä usein kotiin tultua syntyi niiden
kamarin-asukkaiden kesken korttitalkoo ja sen keskessä väliin aika
metakka. Mamseli senlaisten metakoiden jälkeen kävi aamulla herroja
puhuttelemaan, useinkin näin sanoen:

"Kun te kerran olette sivistyneitä ja herroja, niin älkää te eläkö kuin
luontokappaleet eli kuin pakanat."

Semmoisten puheiden jälkeen olivat herrat, niin kauvan kuin muistivat,
nolona. Työläästi kehtasivat tulla isoon saliin yhteiselle
päivälliselle, kun muutamat vielä seivästäessään olivat saaneet
sinimarjoja kasvoihinsa. Mamseli oli aina itse ensimmäisenä
päivällistouhun aikana silmillään seuraamassa mitä kulloinkin
tarvittaisin, vaan muutamat herroista olisivat väliin suoneet, että hän
olisi kaukana ollut, vähintään tuulimyllyn toisella puolella.

Munkkiniemen Antti oli vilkas, reipas ja ahkera poika, ja läksyt olivat
hänellä niin selvät, kuin selkein vesi. Tuo rikkaan rovastin jumalinen
poika ohjasi häntä mamselin pyynnöstä, ja poika edistyi koulussa
suurilla askeleilla.

Kaikkine edistyksineen ja touhuineen tuli joululuvalle lähtö ja
saappaat vietiin suutariin paikattavaksi. Elsa sai kantaa Haneliukselle
rajoja monta kantamusta, ja kun hän vie viimeistä osuutta niin --
Matti, hän oli siellä suutarin opissa, tuo Kirkkonummen Matti.

"Sinä täällä opissa!" sanoi Elsa.

"Niin, hyvä Elsa! et usko mitä elämää ne minun kanssani pitivät. Ei
isäntä niinkään kuin lapset ja emäntä. Minä olin suorastaan liikaa
siinä talossa. Sen huomasi isäntäkin ja kaunis kerta hän otti minun
mukaansa kaupunkiin ja etsi minulle paikan tähän."

"Ja tässäkö on hyvä?"

"Tässä on hyvä; sen parempaa ei köyhän poika tarvitse. Minä koetan
opetella suutariksi, eikö tuota silläkin eläne."

"Elää kait", sanoi Elsa ja läksi pois.

Kotiin tultuansa kertoi Elsa mamselille:

"Matti on Haneliuksella suutarin opissa."

"Herranen aika! suutarin opissa", sanoi ihmeissään mamseli. "Eipä
ruvenneet pitämään poikaa muuta kuin silmän pilkkeeksi."

"Emäntä ja lapset ovat olleet niin pahat."

"Vai niin, no, kyllä sen jo senkin emännän näki päällekin päin, ett'ei
hän ole orpolasten hoitaja."

Muutamia päiviä ennen joulua läksivät herrat maalle vanhempiensa luo,
vaan tuo hiljainen rovastin poika ei mennyt. Hän jäi yli pyhien
kaupunkiin, ja sanoi odottavansa isäänsä kaupunkiin kohta pyhien
jälkeen.

Kun ylioppilaat läksivät, antoivat he passarillensa juomarahaa, ja
Elsalle keräytyi rahaa aikalailla kumminkin itse mielestänsä, vaikka
toiset eivät vielä sellaisia summia suuressa arvossa pitäneet. Tuo
ennen mainittu maisteri, joka ei poiskaan lähtenyt, ei juomarahaakaan
antanut, sillä hän sanoi ei hänellä rahaa olevan ennenkuin isänsä
tulisi.

Kun joulu kaikkine lahjoineen ja iloineen oli ohi, tuli eräänä iltana,
kun kaikki oli erittäin rauhallista mamselin asunnossa, pihalle ajaen
jonnin joutavalla hevosluuskalla ja vanhalla reellä, vanhanpuoleinen
lihava herrasmies. Miehellä oli mustalla veralla päällystetty turkki ja
päässä karvalakki; jaloissa oli suuret karvasaappaat. Vieras antoi
hevoselleen heiniä ja alkoi sitten astuskella yläkertaan. Hän löysi
ainoastansa kyökin ovelta avaimen ja astui kyökkiin.

"Hyvää iltaa tytöt! Asuuko tässä yhtä Isakki nimistä ylioppilasta?"
kysyi vieras.

Elsa, jonka päässä oli tarkassa muistissa kaikkien herrojen sekä
liika- että ristimänimet, huomasi kohta, että etsittiin kotiin jäänyttä
herraa, ja läksi kohta kynttilä kädessä johtamaan vierasta, sanoen:

"Rovasti on hyvä ja tulee tänne!"

"Mistä neiti tietää, että minä rovasti olen?" kysyi ukko.

"Kyllä minä arvaan", vastasi Elsa, ja vei vieraan Isakki-maisterin
kamariin.

Isakki-maisteri oli ahkerassa lukemisen touhussa saksankielisiä
"tunnustuskirjoja". Hyvään aikaan ei hän kääntänyt päätään oveen päin,
ja ukko ja Elsa seisoivat niin hiljaa, että tuskin hengitystä kuului.
Vihdoin astui ukko pöydän luo, laski hiljaa kätensä pojan olkapäälle ja
sanoi:

"Oikein Isakki! pidä päälle. Onko tuo viimeinen tenttaami?"

"Joko te tulitte?" kysyi Isakki kääntyen isäänsä päin. "Minä en kuullut
yhtään kun tulitte."

"Kyllä minä näin sen ja seisoin tuolla ovessa tytön kanssa kauvan
aikaa."

Elsa kääntyi pois ja meni kyökkiin.

"Hän oli Isakki-maisterin isä", sanoi Elsa toisille piioille.

"Isä niin lihava, ja poika niin laiha!" sanoi Liina.

"Kyllä se monestikin niin on", lisäsi mummo.

"Niinpä se on melkein aina", sanoi Lotta.

Mamseli asui Isakki-maisterin kamarin viereisessä kamarissa. Kun
rovasti tuli, oli hän lepäämässä päivällisen päälle ja veteli unta
kaikessa rauhassa tammikuun iltapimeässä. Kuitenkin loppui häneltä pian
uni, sillä hän näki unta niin että heräsi -- hän kuuli tutun äänen läpi
unensa ja jäi silmät auki ihmeissään kuuntelemaan. Hän nousi istualle
sohvalla ja hieroi silmiänsä, mutta hän luuli sen kumminkin olevan
unta. Ei, unta se ei enään ollut sillä seinän takaahan se ääni kuului.

"Ihan sama ääni kuin silloinkin! Olleeko hän sama mieskin?" tuumi
mamseli itsekseen.

Mamseli veti kellonnauhaa.

Elsa tuli sisään juoksujalassa.

"Tiedätkö sinä Elsa, kuka vieras tuolla on Isakki-herran kamarissa?"

"Maisterin isä."

"Onko hän tullut?"

"Hän tuli juuri äsken."

"Minkä tekosyyn nojalla minä menisin sinne, että saisin nähdä,
kummoiseksi hän on käynyt. Tiedäs, se rovasti on minun vanha tuttuni;
se on ollut isälläni apulaisena. Siitä on Elsa rukka aikaa jo."

"Käskekää hänet tänne kahville."

"No, herranen aika, enkö minä nyt itsestäni noin paljoa haiveltanut.
Käske rovasti tänne!"

Elsa meni.

Mamseli sillävälin sytytti monihaaraisen kynttiläjalan pöydällä.

Elsan ääni kuului vienosti seinän takaa:

"Rovasti on hyvä ja tulee kahville mamselin luo!"

"Mikäs mamseli se on?" kuului rovasti kysyvän.

"Hän on emäntäni!"

"Pappa menee vaan!" toimitti Isakki-herra.

Vähän ajan takaa aukeni ovi ja rovasti astui virkanutussa sisään. Elsa
oli oven aukaissut ja painoi sen kiinni myöskin.

"Hyvää iltaa!" sanoi rovasti.

"Jumala antakoon! Vielähän tekin elätte!"

"Mitä? Eveliinako on tuossa? Vielähän minä elän ja olen; jopa olen
ennättänyt leskeksikin tulla."

"Kyllähän siitä ajasta jos jotakin on ennättänyt", vastasi mamseli.

Rovasti puristi hellästi mamselin kättä; sitten hän istui mamselin
neuvomaan soututuoliin.

Mamseli veti kellon nauhaa. Elsa tuli sisälle.

"Tuokaas kahvia rovastille!" kuului mamselin käsky.

Elsa poistui ja tuli vähän ajan päästä takaisin, tuoden kahvia
vehnäleivän kanssa.

Rovasti ja mamseli olivat erittäin vilkkaassa keskustelussa, että töin
tuskin joutivat kahvia ottamaan. Elsa meni pois, ja mummo kyökissä
Elsalta kysyi:

"Mitä se rovasti siellä tarinoipi?"

"Siellä on ilo ylimmillään", vastasi Elsa.

"No, mitähän siitä vielä tuleekaan?" arveli mummo.

"Häätpä tietenkin!" tuumi Liina.

"Joutavia, vanha ihminen!" sanoi mummo.

Hyvään aikaan ei kuulunut mitään sisään kutsumusta.

Viimein tuli mamseli kyökkiin antamaan käskyjä Liinalle illallisen
valmistuksessa; samalla hän suhasi jotakin Liinan korvaan, ja meni pois
kyökistä.

"Oo, eihän nyt kummempaa!" oli Liina ihmettelevinään. Toiset eivät
olleet millänsäkään. Suuri illallinen laitettiin ja Isakki-maisterikin
kutsuttiin illalliselle. Illallisen päätökseksi tuli, että rovasti ja
mamseli olivat kihloissa.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Ja he menivät kukin omaa tietänsä.


Isakki-maisteri oli tuohon isänsä kauppaan hyvin tyytyväinen. Rovasti
meni asiat toimitettuaan kotiinsa. Häiden pito jätettiin kevään
valoisaan aikaan.

Niinkuin oli luonnollista, antoi mamseli tiedon kihlauksestansa
Munkkiniemeen, vaikka itse kihlaus tapahtuikin äkkiä ja ilman heidän
läsnäoloansa. Tästä nousi touhu Munkkiniemessä. Rouva suuttui niin,
että lähti paikalla kaupunkiin sisartansa nuhtelemaan, sillä mitä enään
hullumpaa asiaa taisi maailmassa olla, kuin sisar, joka oli luvannut
aina naimatonna pysyä, nyt äkkiä kuin tuulesta lähtee ruustinnaksi ja
veisi sinne mennessään kapineensa, tavaransa ja pankissa olevat rahat.
Tästä olisi hän valittanut miehellensäkin, jos ei se olisi samaan
aikaan sattunut olemaan pitkässä reisussa ulkomailla. Ja niin saapui
rouva mamselin asuntoon pilvisenä tammikuun päivänä.

Kun rouva tuli mamselin asuntoon, oli mamseli kyökissä ja sinne tuli
rouvakin.

"Mitä minä olen nyt saanut kuulla, että sinä menet naimisiin ja pääset
ruustinnaksi? Onnea vaan! Mutta olisit tuota voinut päästä maailman
läpi ilmankin, kun kerran alotit. Mitä niitä turhia puheita pidät ja
puhut minun lapsistani ja lupaat niille, kun et niille kumminkaan
anna."

"Älä nyt pauhaa, hyvä ihminen, minun asianihan se on. Etkähän sinä ole
minkään puutteessa eikä sinun lapsesi; ei se ole kuin joutavaa
ahneutta", vastasi mamseli.

"Kuules, tuleppas tänne!" sanoi mamseli.

"Minne?" kysyi rouva.

"Tänne porstuaan!" ja niin he menivät molemmat porstuaan.

Munkkiniemen rouva seisoi sisarensa edessä hyvin ryhdikkäänä.

"Tässäkö me seisomme kylmässä porstuassa?" kysyi rouva.

"Tässä me nyt seisomme, että pakkanen hiukan jäähdyttää liikaa intoasi
toisen omaan, sillä tietääkseni olet saanut perintösi niinkuin minäkin,
ja varakkaan miehen, ett'ei sinun lapsesi köyhyyden tähden puutteesen
joudu, jos eivät oman kunnottomuutensa tähden ajan varrella."

"Kylmä mulle tässä tulee. Tiedä se, että olen istunut reessä ja nyt
pidät sinä minua kylmässä porstuassa."

"Niin, se sopii hyvin, kun minä olen rovastin tytär, että vihdoinkin
tulen ruustinnaksi."

"Kuules, Eveliina, sinä olet ihan viime aikoina tullut niin kovin
kummalliseksi. Sinun elämäsi oli hiljaista ja rauhallista, kuin
kyyhkysellä pesässään, mutta sinä olet tuon hiljaisuuden heittänyt;
sinä olet siipesi levittänyt ja ruvennut puuhaamaan, kuin sellainen,
joka ei muuten elä."

"Jaa, minä opettelen emännäksi."

"Mistäs sitä tiesit ruveta opettelemaan, hyvä Eveliina?"

"Se tuli itsestään, se aavisti."

"Laske minut edes kyökkiin! Totta se on, että vilustaa minua."

"Voithan mennä kamariinkin", sanoi mamseli ja aukaisi kamarin oven.
Sinne hävisivät porstuassa-juonittelijat.

"Voi hyvänen aika", sanoi mummo. "Kyllä ei ole sekään hyvä, että on
tavaraa. Noin sitä sitten on riita sisarten välillä ihan tavaran
tähden."

"Pientä se on mummo tuo; olen minä suurempiakin kahakoita nähnyt",
sanoi Liina. "Kyllä siinä on rouvassa matantuuraa, mutta herra on hyvä
mies."

Lotta, joka oli etempää maalta eikä ollut koskaan muiden kuin
talonpoikaisten parissa ollut, kysyi:

"Riiteleekö herrasväkikin?"

"Eihän ne juuri riitele; ne vaan lausuu ja sanelee", vastasi Liina.

Vähän ajan kuluttua kuultiin rouvan ja mamselin ääni porstuassa. Se oli
naurun sekaista keskustelua ja he menivät rappuja alas pihalle, jossa
kuski hevosta pidellen rouvaa odotti.

Piiat näkivät kyökin akkunasta, kuinka sisarukset kaikessa sovinnossa
erkanivat. Mamseli katsahti pihalla seisoessaan kyökin akkunaan ja
piiat vetivät päänsä akkunasta pois, vaan mamseli kiiruhti ylös ja tuli
suoraa päätä kyökkiin.

"Se on pulska, tuo sisaren miehen orit!"

"Kyllä siinä on konkaria", vastasi Liina.

"Huh, huh, hyi, kun siellä on pilvipakkanen tänään; oikein se kynsiin
kiinni ottaa!" tuumi mamseli. "Pitäkää pellit kiinni, ett'ei lämmin
taivaalle luista", lisäsi hän ja meni kamariin.

       *       *       *       *       *

Aika kului, joululupa loppui. Ylioppilaat alkoivat tulla kaupunkiin.
Mamselinkin huoneet alkoivat täyttyä. Ankara alkoi työ. Nyt mamseli
huomasi vasta uhoon yhtyneensä. Hänen piti huolta pitää suurehkosta
majapaikasta ja samalla morsiuspuuhistansa. Suurenlaisesti tahtoi hän
varustaa itsensä kaikenlaisilla kapineilla. Hänellä itsellään tosin oli
liina- ja pitovaatteita moneksi vuodeksi, vaan sulhasen liinavaatteet
ja peitteet alkoivat vetää puoleensa kaiken huomion. Hän oli kahden
vaiheella, pitikö heittää majanpito toisiin käsiin kesken talven, vaiko
jatkaa sitä poislähtöönsä asti.

Isakki-maisteri suoritti viimeisen tenttaaminsa jo helmikuussa.
Tuo ainoa tulevainen poikapuoli oli myöskin uusiin tamineihin
varustettava. Mamselilla oli syytä iloita, että hän sai varustaa poikaa
papintutkintoa ja vihintää suorittamaan. Hänellä oli vielä suurempi syy
senkin tähden, kun Isakki oli tuleva kumminkin aluksi isällensä
apulaiseksi, ja oleva alituisesti yhdessä perheessä ja äitipuolen
silmien edessä.

Munkkiniemen Elsa, hänkin täytti kolmannentoista ikävuotensa ja oli jo
täyden ihmisen pituinen ja kokoinen. Hänen poskensa alkoivat käydä
punakoiksi ja käsivartensa sievän pyöreiksi ja hänen vesiruskea
tukkansa riippui kahtena palmikkona, joiden päihin oli sidottu siniset
nauhat. Viime aikoina oli mamseli tehnyt hänestä huomioita, ett'ei Elsa
enään lukenut eikä virrennuotteja hyräillyt. Hän otti siis Elsan
kahdenkesken puhutellakseen:

"Kuinka on Elsa sinun jumalisuutesi kanssa?"

"Näytänkö minä jo niin jumalattomalta?"

"Älä nyt tuskastu hyvä ihminen, minä hyvässä tarkoituksessa sitä
kysyn."

"En tuskastu, en, mamseli kysyy vaan! Minä vastaan, että en minä tässä
jouda mitään näkyviä jumalisuuden harjoituksia pitämään. Meillä on
kiire työ, mamseli kulta!"

"Niin on, kyllä meillä nyt hyvä lapsi työtä piisaa. Mutta se, Elsa
rukka, on hyvä, että on työtä ja aina touhua, sillä työ, jos se
toisinaan on suuri rasituskin, on myöskin syntiselle ihmiselle jalo
virvoitus ja huvitus. Se viepi mielestä pois kaikki joutavat ja
turhanpäiväiset ajatukset. Herra armahda, missä pulassa minä olin monta
kertaa ajatuksineni niinä pitkinä vuosina, kun vietin joutilasta ja
ikävää toimettoman vanhanpiian elämää. Juuri sen vuoksi aloin tämän
toimen. Onhan se kyllä totta, mitä sisareni sanoo näistä kaikista
puuhistani, että olisin vähemmälläkin toimeen tullut. Mutta miksi en
saisi minä niin hyvin kuin hänkin puuhata? Olenko minä enemmän, kuin
hän, nurkkaani noiduttu? Sen sanon, että yhtä jumalinen voipi olla
työtouhussa, kuin joutilaanakin."

Sen pitemmälle ei keskustelu sillä kertaa kestänyt, sillä nuot
maalliset touhut tulivat esteeksi, ja Elsaa kaivattiin toimiinsa.

"Menköönhän nyt, mutta niin kauvan kuin minä emäntä olen, teen minä
tuossa tavassa muutoksen. Elsa on tästä lähin liian pulska passaamaan
minun herrojani. Minä sanon: mummo on kaikkein sopivin passari meidän
maistereille. Elsa kyllä juoskoon jalkojensa nuoremmuuden tähden ulos
kaupungilla, vaan kotoiset kamaritoimet minun herroilleni tehköön
mummo!" Näin jutteli mamseli kamarissaan itsekseen, neuloessaan sulhon
paitaa.

Samana päivänä tekikin mamseli tuon muutoksen ja mummo sai huolekseen
herrain passauksen.

Kevät kului ja kesä läheni. Nuoret herrat alkoivat solua kotipuoleensa.
Mamseli alkoi myöskennellä liikoja huonekalujansa, joita ei hänen
tarvinnut viedä tuonne maapappilaan. Palvelijat saivat hakea paikkoja,
mikä minnekin, sillä siitä taloudesta oli loppu tuleva. Elsan olisi
mamseli mielellään vienyt mukanaan, mutta Elsa ilmoitti ei tahtovansa
maalaiseksi tulla. Häät vietettiin tuossa majatalossa, jonka jälkeen
kaikki saivat talosta mennä minne kukin pääsi.



VIIDESTOISTA LUKU.

Rajuilman tauottua lakkasivat pojatkin riitelemästä.


Häät olivat olleet komeat ja niissä oli ollut hauskuutta jäämäänkin
asti. Kuka kumminkin häiden jälkeen ja mamselin mentyä jäi pahoille
mielin, oli Munkkiniemen Elsa. Hänelle ei mamseli muistanut antaa
päästökirjaa eikä palkkaa. Hulluinta kaikista oli se, ett'ei mitään
palkanmäärää ollut puheessakaan ja tietysti käytti mamseli tilaisuutta
hyväkseen. Jäi toinenkin piika päästökirjatta; se oli mummo, mutta hän
ei jäänyt ilman palkkaa. Liina meni jälleen Munkkiniemeen ja Lotta
kotipuoleensa.

Nyt oli Elsa paikatta, eikä oikeastaan tiennyt mitä tehdä, kun ei ollut
sanottavasti mitään, millä toimeen tulla ja päästökirjaa puuttui.
Mummo, kaikenlaisia kokenut vanha ihminen, käski tytön tulla kotiinsa
siihen pieneen kamariin pesotuvan perässä, joka monta vuotta oli ollut
hänen hoteissaan halpaa hyyryä vastaan. Elsa ei juuri mieluisesti
tahtonut ruveta mummon rasitukseksi, vaan mummo kehoitti noudattamaan
kohtelijasta tarjousta, ja niin meni Elsa mummon mukana.

Se oli kirkas kesäaamu, kun mummo ja Elsa työnsivät käsirattailla Elsan
arkkua ja kaikenlaisia kapineita tuohon hyvin vanhaan taloon. Talo oli
kulmatalo Kruununhaassa ja niin rakennettu, että, katsoi pihan perältä
tai katurakennuksesta, näkyi aina pohjoissatama. Niin muodoin näkyi
tuosta korkealla mäellä olevasta pesotuvan-peräkamarin akkunasta
kirkkaasti kimalteleva mainittu pohjoissatama. Väsyksiin saakka saivat
he työntää ylösmäkeä noita rattaita ennenkuin pääsivät tuota kaunista
näköalaa ihailemaan, näköalaa, joka oli loistavampi kuin mamselin
ravintolassa, vaikka se sijaitsikin rakennuksen toisessa kerroksessa.

"Kyllä tässä on kaunis katsella!" huudahti Elsa saatuaan arkun
paikalleen ja kiirehdittyään akkunaan. Sieltä risteilikin venheitä
edestakaisin ulapalla. Komeana kohosi lahden takana Korkeasaaren
kaunis metsä, ja siitä oikealla kaakkoon käsin Katajanokan vuori
mökkiryhminensä. Juuri kuin tuota mökkijoukkoa vartioiden kohosi
mahtavana Viaporin linna eli sotavarustus. Se oli niinkuin leveälle
siipensä hajoittanut kotka, suojellen Helsinkiä, niin meren myrskyiltä
ja hyökylaineilta, kuin vihollisiltakin. Katsojan silmät kiintyivät
vielä etäämpänä sijaitsevien saarten metsiinkin ja Söörnääsin
rantoihin, kallioihin ja kärkeen.

"Todellakin kaunis kaupunki!" huudahti Elsa, tähystäen vieläkin
silmillään kauas etäisyyteen.

"Niin Helsinki", vastasi mummo.

"Juuri sama", sanoi Elsa. "Entisajan ihmiset ovat olleet viisaita
paikan valinnassa. Missä oli erittäin viehättävä paikka, siihen tehtiin
kaupunki."

"Se on totta, sen minäkin myönnän, mutta siinä parhaastaan silmällä
pidettiin, missä on hyvä hamina, johon laivat voivat veden syvyyden
tähden hyvin laskea ja missä niillä on suojusta ison meren laineilta.
Usko pois, mutta meidän maamme rannoilla on harva paikka, johon isot
laivat rantaan pääsevät, vesi kun näet on liian matalaa. Helsinki on
siinä suhteessa koko mainio, kun rantaan, ihan kalarantaan, pääsee
laivalla vaikka kummoisella." Mummo mietti hetkisen ja lisäsi:
"Helsinki kyllä on pulskeassa paikassa, mutta entisajan ihmiset ovat
olleet huonoja rakentajia; -- katso tuota Katajanokkaa! Taitaako sanoa,
että on liiaksi kaunista?"

Elsa katsoi akkunasta tuota "Katajanokan" mökkiryhmää ja sanoi:

"Se on köyhien rakentama; ei yksikään varakas entis- eikä nykyaikaan
ole rakentanut noin huonoa!"

Ennenkuin mummo ennätti vastausta harkita, näki hän portista sisään
kömpivän vanhan kalastajan, joka kantoi isonlaista pärekoria päänsä
päällä.

"Kas, taas tuo vanha Jaansonni on tuossa pärekoppinensa. -- Ahvenia
arvatenkin!" Samassa kiiruhti mummo pihalle.

"Hyvää huomenta, Jaansonni. Onko teillä ahvenia?"

"Ihan viime yönä saatuja", kuului vastaus, kun ukko laski korinsa
maahan.

Elsakin juoksi siihen.

"Minulle viisi naulaa", sanoi mummo.

"Ja minulle kaksi", kuului ääni takaa. Se oli eräs toisen huoneen
asukas, joka sitä sanoi.

Ahvenet hyppelivät ja häntäänsä sinkauttelivat ukon kassissa, joka jo
roikkui puntarin koukussa. Aika lihavia ja isoja olivatkin ahvenet.

Elsa katseli ukkoa, hänen hallistunutta lammasnahka-lakkiansa,
harmaata sarkapukuansa, rasvanahkaisia rumia pikisauma-saappaitansa,
punaisen- ja mustanjuovikasta liiviänsä, sekä vihdoin ukon paksuja
ahavoittuneita poskia ja lyhyttä ruskeata partaa.

"Matami se ostaa silloin, kuin ostaa", sanoi Jaansonni.

"Niin, meitä on kaksi henkeä", vastasi mummo.

"Ketä kaksi?"

Mummo osoitti Elsaa.

"No, hitto vieköön! Mistä te tuommoisen neiden olette käsittänyt?
Enempi semmoisia; niitä vaan sellaisia tyttöjä ei kasvakaan joka mökin
nurkassa!"

"Missähän niitä luulettekaan kasvavan?"

"Se täytyy olla parempi paikka, jossa tuonlaisia tyttöjä kasvaa!"

"Mökissä niitä vaan kasvaa", vastasi mummo, ja alkoi Elsan kanssa
astumaan pesotupaa kohden. Jaansonni nosti korin päänsä päälle, alkaen
jutaa ulos portista. Mummo puisti ahvenet esiliinastansa ämpäriin,
kaatoi raitista vettä päälle ja sanoi Elsalle:

"Saat puhkaista nuot kalat."

Elsa perkasi ahvenet, ja sanoi sen tehtyään:

"Nyt olisi hyvää aikaa lähteä Helsingin pitäjään, ja laittaa
äitivainajan hautaa."

"Jaa, Heleenan hauta myöskin on laittamatta; me laitamme tänä kesänä ne
molemmat."

"Laitetaan vaan", sanoi Elsa.

"Meidän sopii lähteä tänään jo; minä luulen, ett'ei sen sopivampaa
aikaa tulekaan", sanoi mummo.

Nyt laittoivat he evästä koriin ja läksivät astumaan Helsingin
pitäjään. Elsa olisi mielellään kulkenut Espoon tullista ulos ja
valinnut tuon hänelle tutun Konalan tien, mutta mummo tuumi, että
pääsee sitä Helsingistä pois Hämeenkin tullista ja Latokartanon kautta.
Niin alkoivat astua yli Pitkän sillan.

Ensikertaa oli nyt Elsa tuolla Vanhaankaupunkiin vievällä tiellä, ja
mukavaa oli sitä tietä kulkeakin, kun meri mukana seurasi. Päästyään
Sumtähden viljelysmaiden kohdalle, lausui Elsa:

"Olisipa Helsinki silloin aimo kaupunki, jos se tänne saakka
riittäisi!"

"Varttoo nyt, varttoo nyt", sanoi mummo ja astui edelleen.

Niin kulkivat he sivu Sumtähdet ja Annebergit, ja tulivat
Vanhaankaupunkiin. Siinä laski tuo ruskeavesinen Vantaa koskena alas,
pitäen aikamoista pauhinaa ja metakkaa mennessään.

"Katsopas tuota hurmaavaa vettä, kuin tahtoo viedä silmät mukaansa",
tuumi mummo.

"Kyllä sen partaalla on hauska asua, vaan en tahtoisi alituisesti
kosken ääntä kuunnella, sillä se on niin levotonta minusta", arveli
Elsa.

Mummo oli siihen asti omasta tahdostaan kantanut eväskoria. Nyt ojensi
hän Elsalle korin ja niin astuttiin edelleen. Vanhankaupungin kohdalla
löysi mummo seipään kappaleen maantieltä, jonka hän kohta sauvakseen
omisti ja työnteli sillä ruumistansa eteenpäin. Silloin tällöin tuli
joku maalainen kuormahevosineen heille vastaan. Vaikk'ei tuo
vastaantulijain tomu ollutkaan juuri makeinta nieltävää, teki muiden
ihmisten näkeminen kumminkin matkustuksen rattoisammaksi.

Vihdoinkin loppui tuo mutkitteleva taival, ja matkalaiset pääsivät
Helsingin-pitäjän kirkonkylään.

Siinä seisoi tuo yksinkertainen Herran huone rauhallisena kuolleiden
kodon keskellä, ja matkalaiset istahtivat tien viereen nurmelle
hautuumaan lähellä.

"Kuka meille osoittaa äitivainajasi haudanpaikan?" kysäsi mummo.

"Kyllä haudankaivaja sen tietää", vastasi Elsa.

"Jos muistaa", sanoi mummo.

He pistäysivät hautuumaalle, jossa vallitsi täydellinen hiljaisuus. He
kulkivat ympäri ja lueskelivat kirjoituksia hautakivissä ja tauluissa.
Vihdoin eräässä nurkassa näkivät he, kuinka multaa sinkoili ylös. Siitä
huomasivat kohta, että haudankaivaja kaikessa hiljaisuudessa siellä oli
virkapuuhissaan. He lähenivät puolivalmista hautaa ja tervehtivät
kuopassa seisovaa keski-ikäistä miestä, joka heidän lähestyttyä nosti
hattua ja nojasi rintansa lapionvartta vastaan.

"Minä etsin äitini hautaa", sanoi Elsa.

"Kenen sinä olet tyttö sitten?" kysyi mies.

"Leski-Annan, Munkkiniemestä."

"Etkö muista, siinähän se on tuon ison koivun juurella."

Silloin Elsan muisti virkosi. Haudankaivajakin nousi ylös ja tuli
paikkaa tarkemmin näyttämään, ja hauta olikin korkeammalla muuta maata
niin, että siihen vähällä vaivalla tuli sievä penger. Haudankaivajan
avulla saivat he vähän turpeita ja mummolla oli mukanansa
muutamanlaatuisia kukan siemeniä, joita hän pisteli haudan päälle
mukavaan järjestykseen. Kun hauta oli laitettu ja he olivat aikeessa
poislähteä, puhkesi Elsalta katkera itku. Hän muisti tuon Herrassa
nukkuneen, rakkaan äitivainajansa.

Sillä välin kuin mummo ja Elsa hautaa kaunistivat, oli haudankaivajakin
saanut työnsä valmiiksi. Hän seisoi lapio kädessä käytävällä ja näytti
odottavan. Mummo kuiskasi Elsan korvaan:

"Nyt se odottaa palkintoa turpeista ja työkaluista."

"Niin, mutta kun minä sen vähän mikä mulla rahaa onkin, unehutin sinne
vaatearkkuun", vastasi Elsa.

"Luullakseni, jos ei hän aivan liikoja pyydä, on senverran minulla",
sanoi mummo. Ja niin astelivat he, hiljaa supisten, käytävälle
haudankaivajan luo.

"Mitä me olemme velkaa teille turpeista ja työkaluista?" kysyi Elsa.

"Joutavia, mitä minä turhasta maksoa köyhältä tytöltä; eihän nuot
rikkaatkaan mitään maksa. En minä semmoisista mitään ota; täytyyhän
minun ne irti kiskoa kumminkin, kun ma hautaa alustan. Olkaa nyt niin
hyvät ja tulkaa minun asuntooni, edes hiukan huokamaan."

Haudankaivaja käveli edellä; Elsa ja mummo perässä. Tuot'hätää he
tulivat miehen asuntoon.

Haudankaivajan pienessä tuvassa istui akkunan edessä pöydän ääressä
noin viisitoista vuotinen tytär neulomassa palttinata, josta näytti
muodostuvan paita. Se oli haudankaivajan ainoa perillinen tuo
tytär, joka piti emännyyttä leskenä olevalle isällensä. Huone oli
yksinkertaisesti sisustettu, ja varsin siisti. Vanha seinäkello
peräseinällä löi juuri kaksi. Haudankaivaja istui tuolille pöydän
päässä, joten tuli istumaan tytärtänsä vastapäätä. Elsa alkoi penkillä
istuessaan syödä evästänsä; pian rupesi mummokin noudattamaan Elsan
esimerkkiä.

"Tuo maitoa vieraille, Miina", sanoi haudankaivaja.

Tytär meni kohta ulos. Vähän päästä tuli hän takaisin, tuoden maitoa
valkoisella puutuopilla.

Puolipäivän aurinko paahtoi sisään mökin akkunasta. Vaikka ovi oli
auki, tuntui tuvassa joltinenkin kuumuus. Erittäin tervetullut olikin
matkalaisille raitis maitohaarikka.

Haudankaivaja käski vierasten siirtymään pöydän ääreen; tytär otti
pöydältä pois aivinatilkkunsa ja siirtyi penkille neulomaan.

"Kyllä täällä hyvin syönti käypi, missä olemme", vastasi mummo
talonväen kohtelijaisuuteen.

"Ei niinkään hyvin", sanoi haudankaivaja ja hoputti vieraita pöydän luo
muuttamaan.

Vieraat tottelivat kehoitusta ja muuttivat syöntinsä pöydälle, ja
söivät eväänsä loppuun. Syötyänsä aikaa Elsa taas jutella
haudankaivajan velasta:

"Sanokaa nyt, hyvä isäntä, paljonko olen teille velkaa."

"No, kun se velka sua niin kovin huolettanee, niin anna jotakin;
kyllähän tuon otan. Täytyyhän tytön päästä tunnonpintehestä", sanoi
haudankaivaja hymyssä huulin.

"Minulla ei ole rahaa itselläni mukana ollenkaan, vaan lainaan
mummolta. Lainatkaapas nyt mummo!"

Mummo veti villalangoista kudotun kukkaron taskustansa; siitä hän antoi
Elsalle kaksi isonlaista hopearahaa vanhaa mynttiä. Elsa ojensi rahat
haudankaivajan käteen.

"Piisaako, riittääkö nämät?" kysyi hän.

"Riittää ne. Näistä rahoista minä kastelen tään kesää istuttamasi
kukkaset ja vielä hankin haudan pääpuoleen sievän, joko tuomen tai
pihlajan vesan. Keitä kahvia, Miina!"

Miina asetti kohta kahvipannun tulelle, ja tuossa tuokiossa oli kahvi
valmiina. Elsan ja mummon suureksi huviksi liikkui Miina erinomaisen
taitavasti ja liukkaasti.

"Kaupungissahan tuo Miina tarvitsisi olla", sanoi mummo.

"Kuinka niin? Mitä hänellä kaupungissa tehtäisiin?" kysyi
haudankaivaja.

"Kaupungissa tarvitaan sellaisia tyttöjä, jotka töissään joutuu",
tuumiskeli mummo.

"Kyllä niitä tarvitaan maallakin", sanoi ukko, sytyttäen piippunsa.
"Maalla tarvitaan työtä yhtähyvin kuin kaupungissakin."

Kahvit juotiin ja lämmin liemi lisäsi ennestäänkin suurta
lämpöä. Kiitellen haudankaivajan ja hänen näppärän tyttärensä
vieraanvaraisuutta, sanoi mummo hyvästi; Elsa seurasi mummon
esimerkkiä, alkaen lähteä.

"Niin aina, vierailla on matka edessä ja niin muodoin kiiru; en
minäkään tahdo siis viivyttää. Hyvästi sitten! Kyllä minä pidän
haudasta asianomaista huolta, kuten puhuttu on."

Elsa ja mummo olivat taas maantiellä ja menossa Helsinkiin.

Kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, silloin tällöin jälelleen
vilaisten, tuli muutamia hevosmiehiä kuormineen heidän jälessään.
Kuormien ajajat tekivät hyvänpäivän sivumennessään ja käänsivät
katseensa jälelleen. Heitä oli kolme miestä ja yhtämonta hevosta.

"Sillä mummolla on kaunis ja ryhdikäs tytär", sanoi viimeinen eli
jälimmäisen hevosen ajaja.

"Kuules, Elsa, nyt he luulevat sinua minun tyttärekseni."

"Niinpä kuuluvat", vastasi Elsa.

Jo pysähtyivät kaikki hevoset, ja miehet laskeutuivat tielle.

"Te olette varmaankin Helsingistä, kun olette niin kaupunkilaisten
näköisiä", sanoi nuorin miehistä, sama joka ajoi viimeistä hevosta.

"Kaupungista me olemme", vastasi mummo.

"Ettekö tahdo ajaa kyydillä?" kysyi hän vielä.

"Emme, se tulee niin kalliiksi", tuumiskeli mummo.

"Ei se mitään maksa, istukaa vaan kärryihin."

"Erinomaisen kohtelijaitahan te olettekin, kun aivan ilmaiseksi
rupeatte kyyditsemään; ette suinkaan te ole Helsingin pitäjästä", sanoi
mummo.

"Kuinka niin", sanoi puhuteltu. "Tuossa sanassa on jokin piikki meidän
pitäjäläisille. Helsinginpitäjästä me olemme. Olkaa hyvät vaan ja
nouskaa kärryihin lepuuttamaan jalkojanne."

"Näkyypä tuossa olevan jo kylliksi vetämistä entisessäkin kuormassa, ja
meillä ei ole mitään kiirettä; me ennätämme kyllä kotiin siksi, kuin
meitä siellä tarvitaan", laususkeli mummo.

"Kas muoria kun on ylpeä! Tule sinä tyttö, jätä äitisi siihen!"

"Mene nyt vaan", sanoi Elsa.

Hevosmiehet nousivat kärryihin ja alkoivat laulellen ja vihellellen
ajaa eteenpäin.

"Siinä on aukeata tuossa", sanoi Elsa, katsellen ympärilleen, kun
olivat joutuneet kulussaan aukealle paikalle, missä oli suuri avara
kenttä ja peltoa.

"Se on se Helsingin Malmi", sanoi mummo.

"Tämäkö se Malmi on? Ajattelin jo mennessä kysyä", sanoi Elsa, joka
puolelle tähystellen.

"Mikähän siinä on, kun ihminen katselee jotakin kaunista, niinkuin
suuria taloja, peltoja ja kenttiäkin, niin väkisinkin tahtoo tulla
mieleen, ollako nuot minun. Se ei luullakseni ole aivan oikein ja on
tavallaan toisen omaisuuden himoitsemista", arveli mummo.

"No, joko te ennätitte omistuspuuhiin? En minä vielä niin pitkälle
kerinnyt. Minä vaan ajattelin eiköhän noilla ihmisillä ole talvella
hyvin kylmä, kun ovat alttiina kaikille tuulille, ja mitä he polttavat
huoneita lämmittääksensä? Ei, minä en rakasta semmoista autiota maan
kylää; se näyttää alastomuudellansa, metsättömyydellänsä hyvin
köyhältä."

"Sinulla on siinä puheessa paljon oikeata; kyllä autio aukea köyhältä
suomalaisen silmiin pistää."

Jonkun aikaa kulettua alkoi mummoa väsyttämään, ja katuvaksi alkoi
käydä, kun oli hyljännyt miesten tarjouksen nousta jalkojaan
lepuuttamaan kuorman päällä. Elsakin alkoi väsyä ja tuon tuostakin
istahtivat he tien vierelle levähtämään. Kun pääsivät Viikin eli
Latokartanon kohdalle, alkoi idästä päin kohota musta pilvi, joka
ennusti ankaraa ukkosen sadetta. Harvaan salamoi kirkkailla
leimauksilla ja kuului kaukaista jyrinää. Matkalaisille tuli kiire ja
alkoivat he ponnistaa voimiansa, että mahdollisesti ennättäisivät
Vanhaankaupunkiin myllyn suojaan. Erinomaisen liukkaasti alkoivat he
astua tuulen tupruttaessa tomua silmiin, vaan ei auttanut. Pian olikin
heillä Vanhakaupunki, ja ennättivät he muutaman mökin porstuaan juuri,
kuin parhaallaan alkoi vettä ja rakeita pudota.

Kiireissään ei mummo ennättänyt valita tuttavaa taloa, vaan kun hän oli
jonkun aikaa porstuassa seisonut, tuli talon emäntä huoneesta ja tunsi
mummon, käskien heitä kohta sisälle sadetta pitämään. Kohta olivatkin he
valmiit seuraamaan käskyä ja noudattamaan kutsumusta, astuen huoneesen.
Huone ei ollut aivan pieni, mutta muutoin hyvin matala, jossa asukkaina
ynnä emäntää oli kolme ruotsinkielin riitelevää pientä poikaa. Vaikeata
oli käsittää riidan syytä, vaan ei se tauonnut vieraiden
läsnäolostakaan; olipa muutamien tukkakin vaarassa. Äitikin koetti jo
hiilisauvoineen välissä häärätä, mutta erinomaisen huonolla
menestyksellä. Eikä emäntä noilta rähiseviltä pojilta saanut rauhaa
vierailta kuulumisia kysellä; ennen oli myrskykin ohi ja sade laannut.

Rajuilman tauottua lakkasivat pojatkin riitelemästä ja menivät ulos.
Emäntä pyyteli anteeksi poikiensa rähinän edestä. Vieraat katsahtivat
akkunasta ulos ja näkivät, että ulkona jo pouta vallitsi. Lahdella kävi
vielä jommoisetkin laineet ja koski pauhasi entistänsä kovemmin.

"Uskokaa pois vieraat, siitä tulee kaunis tyyni ilta, joka on myrskyn
jälkeen tavallista. Te voisitte helposti päästä venheellä kaupunkiin,
eikä se suuria maksa. Naapurissa tuossa on useampia venheitä ja siinä
on kylliksi soutajia. Tahdotteko muutoin, niin --?"

"Kuin tahdot, Elsa?" kysyi mummo.

"Kyllä se helpommin käy, mennään koettamaan."

Silloin he läksivät. Emäntä kävi edellä ja vieraat perässä; mentiin
niin tien yli torppaan. Täällä oli väki parhaallaan iltaruoalla:
isäntä, emäntä ja kaksi täysikasvuista poikaa. Tuo oppaana oleva
naapurin emäntä kysyi:

"Ettekö lähtisi soutamaan näitä vieraita kaupunkiin"?

"Minkätähden ei", vastasi kohta toinen nuorista miehistä.

Vieraat saivat luvan istua penkille.

Pian lopetti nuori mies syöntinsä, pisti lakin päähänsä ja puki itsensä
harmaasen sarkanuttuun.

"Tulkaa mukaan!" hän sanoi.

Elsa ja mummo läksivät pojan perässä rantaan astumaan.

Rannassa oli verkkojen säilytyshuone. Nuori mies katseli merta, katseli
tuuliviiristä tuulen suuntaa. Hän huomasi ilokseen voivansa purjeissa
laskea hyvää laitatuulta Helsingin Pohjois-satamaan. Hän otti vajasta
purjeen ja laittoi venheen reilaan. Vieraat käski hän istua venheesen.
Niin lähdettiin. Nuori mies piti itse perää sekä hoiti purjetta. Vielä
kävi maininki myrskystä, ja poika istui vakavana venheen perässä. Tuuli
vinkui ja venhe kulki tavatonta vauhtia. Pian jätti hän Vantaan
vaahtoavat laineet, sivuutti Annebergin ja Sumtähden rannat ja laski
sievästi Söörnääsin sivuitse. Vielä yksi ojelmus ja silloin oltaisiin
Pohjois-satamassa. Mutta, niin kun tuo riitelevien poikien äiti oli
ennustanut, tyyntyi ja lakkasi tuulemasta. Ilta-aurinko paistoi
suloisesti, kultaloistoon pukien lahdet, niemet ja rannat, ja
monenkarvaisissa väreissä kimalteli kaikki akkunat Kruununhaassa. Nuori
mies ei puhunut eikä pakissut, käänteli vaan purjettaan ja matka kului
varmasti, mutta verkalleen. Lahdella kulki edestakaisin venheitä;
enimmät venheet liikkuivat soutamalla, josko muutamat koettivat
purjeillakin matkaansa jouduttaa. Vihdoin laski matkalaistemmekin venhe
Pohjois-sataman rantaan.

Mummo kehoitti venheen hoitajaa tulemaan asuntoonsa, juomaan kuppi
kuumaa teetä.

Mies suostui pyyntöön, sitoi venheensä kiinni, ja alkoi astua mummon ja
Elsan perässä. Niin noustiin ylös tuota jyrkkää pihamaata ja pian
oltiin tuossa pesotuvan takana olevassa mummon peräkamarissa. Vieras
sai istua tuolille pöydän päässä ja Elsa meni panemaan vettä tulelle.

"Se olikin oikein hyvä ja hauska kyyti, joka meidän osaksemme tuli!"
sanoi mummo.

"Helpottaa se hiukan kävelyn vaivaa, kun pääsee vettä myöten", vastasi
mies, samalla katsahtaen akkunasta ulos. "Kaunispa teillä on näköala;
kaunista meilläkin on", arveli hän lisäksi.

"Kaunishan tässä on näköala, vaan erinomaisen kaunis on teilläkin, se
täytyy sanoa, kun asutte aivan kosken äärellä. Eikö se sentään ikäväksi
pistä, kun aina koski korvissa kohisee?"

"Kun siihen on lapsuudesta tottunut, niin ei siitä mitään lukua pidä;
toisinaan ei muista, ei edes kuulekaan."

"Kyllä ihminen kaikkiin tottuu!" tuumi mummo.

Elsan oli teevesi valmiina ja Elsa leipurista vehnäset hakenut. Nyt
joivat he kaikin hyvällä halulla teetä matkan päätökseksi. Teen
juotuaan ja maksun saatuaan suoriutui Vanhankaupungin vakainen
nuorukainen venheellensä ja paluumatkalle.

Kohta miehen mentyä kuului rummun pärinä ja vaskitorvien helinä. Elsa
ja mummo kiiruhtivat ulos ja hät'hätää ovensa lukittua kiiruhtivat
soiton ääntä kohden. Kun pääsivät Hämeenkadulle, kulki siinä sotajoukko
ohi. Edellä ratsasti joukko uljaita Donin kasakoita; heidän jälessään
kävi yksi rumpali ja hänen jälessään monta rumpalia ja vihdoin koko
komea torvisoittokunta aika lailla soittaen. Soittajien jälessä
ratsasti uljas sotaherra komeassa puvussa ja vielä komeamman hevosen
selässä, ja sitten seurasi jalkaväkeä kiiltävine aseineen, komeine
lippuineen, joukko joukon perään.

"Minne he noin nyt menevät?" kysyi Elsa.

"Ne menevät äkseeraamaan Helsingin Malmille."

Kadulle kerääntyneet ihmiset katselivat pitkään noita ohimeneviä
uljaita sotajoukkoja.

Elsa ja mummo pyörähtivät asuntoonsa ja paneusivat levolle, vaan kauvan
kuului vielä korvissa rummutus ja soitto Söörnäästä päin.



KUUDESTOISTA LUKU.

Että mökkinsä puretaan, onhan nekin terveisiä.


Seuraavana päivänä alkoi mummo Elsan kanssa korjaelemaan vaatteita,
sillä monta kohtaa oli epäkunnossa. Nyt kun oli jonkun verran hyvää
aikaa, niin silloin täytyi omaa työtä tehdä.

Se perusajatus mummossa, nyt kun Elsan äidin hauta oli kunnossa, ei
laannut, vaan aina virkistyi: että Heleenan hauta oli vähintään saman
holhouksen saava kuin Leski-Annankin, eikä haittaisi jos sen päällä
olis risti, vaikka yksinkertainenkin.

Ei viikkoa saanut kuluneeksi kuin jo mummo Elsan kera läksi
hautuumaalle, paikkaa tarkemmin tutkimaan. Hauta varustettiin ristillä
ja sievällä kukkapenkerellä. Kaiken kustannuksen kulutti yksin mummo.
Vasta kun hauta oli jo täydessä kunnossa, meni mummo Matin luo hänen
oppipaikkaansa ja sanoi:

"Me olemme laittaneet äitisi haudan; ole hyvä ja käy väliin siellä
katsomassa!"

Matti tuli aivan hämilleen tuosta odottamattomasta uutisesta; hän oli
melkein unohtanut, että hänellä äitiä on koskaan ollutkaan. Tuo
hälinämäinen maailman meno ja asuskeleminen suuressa mies- ja
poikajoukossa, oli hänen saanut unohtamaan entiset olot, haudat ja
äidit, melkeinpä oman itsensäkin, eikä hän varmaan paikkaakaan
muistanut, missä äitinsä hauta olikaan. Lupasi hän kumminkin, eroon
mummosta päästäksensä, käydä hautaa katsomassa.

Mummon tarkka silmä huomasi kyllä Matin vian, että hän liiaksikin hyvin
viihtyi verstaassa. Hän siis kotiin tultuansa kertoi Elsalle, ettei
Matin kanssa ole kaikki niinkuin olla pitäisi.

Ei se sanoma Elsastakaan hyvä ollut, vaan minkäs sille osasi.

Kun oli Elsan mielestä kaikki sellaisessa kunnossa, että voisi mennä
palvelemaankin, kun vaan paikkaa olis, alkoi hän tuumia:

"Mistähän tuon nyt palveluspaikan saisi?"

"Kyllähän se on oikea ajatus sekin mennä palvelemaan, vaan kyllä voipi
juuri tulla toimeen palvelemattakin" vastasi mummo.

"Jaa, ei juuri, kun ei ole minkään käsityön tekijä", tuumi Elsa.

"Käsityönkin tekijäksi voipi itsensä harjoittaa, jos muutoin haluaa",
päätteli mummo.

"Kyllähän minulla on käsityötä, kun menen maalle taas luutia tekemään."

"Älä nyt hyvä ihminen pilaa puhu; tottahan nyt ihminen muutakin työtä
saapi, kuin luutien tekoa", sanoi mummo ollen hyvin tosissaan.

"Sekin mamseli meni niin ikään. Jos palkkaa ei olisikaan maksanut,
olisihan kumminkin päästökirjan antanut", tuumiskeli Elsa.

"Meillä ei vielä ole hätää mitään. Palvelukseen sinä kyllä pääset; olen
minä sekin akka, että sulle palveluspaikan saan, ilman mamselin eli
ruustinnan päästökirjaa."

Samassa kuin mummo viimeistä sanaa sanoi, aukesi kamarin ovi, ja sisään
astui Munkkiniemen rouva.

"Hyvää päivää Elsa ja mummo", sanoi rouva.

"Päivää, päivää! Jumal' antakoon", sanoi mummo.

Elsa nousi seisomaan ja rouva antoi kättä Elsalle.

"Sisareni on kirjoittanut sieltä maalta ja lähettänyt Elsan
päästökirjan ja tämän rahan", sanoi rouva, ojentaen Elsalle setelin ja
paperilapun. "Hän kirjoittaa muuten olleensa sinuun täysin tyytyväinen
ja toivoo, että joutuisit saamaan hyvän palveluspaikan."

"Kiitoksia", sanoi Elsa erinomaisen hämillään.

Rouva jatkoi: "Mieheni sanoo sinulle terveisiä, että mökkisi tulee
purettavaksi tänä kesänä, ja että jos sinulla on jotakin siellä, joka
johonkin kelpaa, käyt sitä pois korjaamassa."

"Lieneekö tuolla mihinkään kelpaavaa", sanoi Elsa.

"En minäkään luule, vaan sopiihan se tarkoin tutkia. Mummo voipi tulla
sinne myöskin."

Rouvalla ei ollut aikaa enempää puhua, vaan sanoi hyvästi ja läksi.

"Kas nyt sinä hätäilit ihan turhaan. Kyllähän minä ruustinnan tavat
tiesin, ett'ei hän maksamatta jätä, vaan hän häätouhussaan ihan
suorastaan unehutti koko asian. Se seteli osoittaa, että hän on
maksanut sinulle yhtä suuren palkan kuin täysikasvuisille piioille",
lauseskeli mummo.

Elsa myönsi, että hyvin on maksettu. Siinä sitten tuumittiin ja
lähdettiin Munkkiniemeen.

Oli pilvinen päivä. Päivällisen aika oli ohitse, kun mummo ja Elsa
olivat taas maamatkalla. Se oli Elsalle tuttua taivalta, taivalta joka
sisälsi monet rakkaat muistot lapsuuden ajasta ja äitivainajasta.
Erinomaisen pian olivatkin he määräpaikalla ja esittivät itsensä
Munkkiniemessä avainta saamaan ja mökkiä vakoomaan.

Munkkiniemen kyökin seinällä, jossa Liina entiseen tapaansa hallitsi,
riippui mökin avain. Liina se avaimen antoikin, eikä herrasväki mitään
tiennyt, että he olivat tulleetkaan. Elsa meni suorastaan vanhaa
polkuaan mökille, aukaisi oven ja astui mummon kanssa sisälle.

"Mitä arvelette mummo, mitä näillä tehdään, ja mihin näitä pannaan?"
kysyi Elsa.

"Älähän hätäile, jahka tutkitaan. Onhan siinä pata, ämpäri ja kiulu,
kippoja ja kuppia, sekä sänky. Lisäksi on tässä kaksi tuolia ja pöytä.
Porstuassa näkyy olevan iso kelkka ja pari airoja ja sängyssä yhtä ja
toista. Katsotaanpas porstuaan. Niin aina, siinä ne olivat airot ja
kelkka, aivan oikein! Tästä ovat tikapuut vinnille. Mitäs täällä on?
Vanha hylkeennahka-laukku, kas kun eivät vielä ole karvat mädäntyneet,
vaikka itse laukku on aivan homeessa. No, hitto viedä, täällä on
turkitkin ja karvat kaikki sujona. Voi, kun annoit koin syödä hyvät
turkit, jaa, harmaa puolivillainen on päällys. Isäsi turkit ne ovat.
Entäs sitten, täällä on hattuja, täällä karvalakkia. Mitä hullua, ihan
täydelliset kangaspuut ja seitsemän kaidetta, pirtaa, eli miksi niitä
tässä sanon. On niidet jo aivan mädät, mutta pirroilla kutoo vielä.
Syöstäväkin kuin eilen tehty. On rukkikin, mutta nyöri on poikki ja
nukkaraudasta suu lohennut; haarukasta on hampaita poissa. Eipä täällä
ole muuta ottamista, tulen alas", sanoi mummo.

"Mihin minä ne asetan?" kysyi Elsa.

"Taas kysyy, mihinkä tavaran asetat! Ne viedään ensiksikin kaikki
pihalle, puhdistetaan ja tuuletetaan. Sitten viet kaikki kelpaavat
kotiisi, Sinne missä asut, ja kelpaamattomat heität pellon höysteeksi,
vaikkapa Munkkiniemenkin pellon; ei pelto lantaa paheksine."

Nyt alkoi kiire työ.

Kaikki irtaimisto kannettiin kedolle, jossa ne puhdistettiin ja
tuuletettiin. Kun kaikki oli niinkuin olla piti, kaipasi mummo airoille
venhettä. Elsa kyllä tiesi, missä venhe oli, ja hänen täytyi ohjata
mummo sen luo. Venhe oli ravistunut, vaan ei vielä aivan mitätön. Mummo
alkoi linkkuveitsen kanssa työntämään rääsyjä rakoihin ja tuot'hätää
oli venhe vedenpitävä. Nyt käänsivät he sen pohjalleen ja työnsivät
veteen. Vettäpä siihen alkoi herua.

"Kunnoton venhe", sanoi Elsa.

"Silläkö, kun siihen vähän vettä tulee? Sillä me vielä tavarat
kaupunkiin viedään", tuumi mummo.

Venhe sai turvota ja Elsa ja mummo yöpyivät Munkkiniemeen.

Aamulla meni mummo ensimmäiseksi venhettä katsomaan. Vähänpä se enään
oli vuotanut. Siltä paikalta, missä venhe oli suullaan maannut, löysi
mummo vanhan äyskärin; se olikin Elsan venheesen kuuluva kapine ja se
heitettiin nyt venheesen. Sitten kannettiin kaikki tavarat venheen luo,
ja helpostipa se venhe kantoikin kaikki tavarat ja kaksi ihmistä. Niin
istui mummo airoille ja alkoi vetää Elsan perintövenhettä. Pian jäi
Munkkiniemi, ja mummo nauroi:

"Purkakoon nyt Munkkiniemen herra mökkiä; omansapa se on ja sinulla on
sinun omasi."

Pian otti Elsa mummolta toisen airon ja niin he soutivat kaksissa
hengin tyyneessä ilmassa tuon jokseenkin pitkän matkan, Munkkiniemestä
Pohjois-satamaan. Lastin purettua tuli hyvä joukko lisää tavaraa tuon
tuvan nurkkaan ja Pohjois-satama sai yhden venheen lisää.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kun tulisi hyvä isäntä.


Elsa katseli kallella päin pesotuvan nurkkaan; hän katseli ihmeissään,
kuinka joutavaa oli tullut joutavan lisäksi. Niinkuin kaikesta näytti,
olivat ne päälliseksi tiellä ja tiellä hän itsekin. Mummo huomasi pian,
että Elsa näytti tyytymättömältä perintöönsä ja sen säilytyspaikkaan.
Hän laski hiljaa kätensä Elsan olkapäälle ja sanoi:

"Luulenpa, että perintösi vaan harmittaa sinua."

"Minusta on kaikki niin hassua", vastasi Elsa.

Mummo, joka oli paljon maailmassa nähnyt, ei tuosta niinkään kummissaan
ollut, vaan tuumiskeli:

"Kaikki asiat näyttävät alussaan hassuilta, vaan kun niihin tutustuu,
tulevat lopulta aivan tavallisiksi ja ovat silloin hyvinkin viisaita."

Elsa myönsi sen kylläkin niin olevan ja alkoi puuhata kapineitansa
parempaan järjestykseen.

"Mutta se venhekin, mitä minä silläkin teen?"

Mummo mietti hetkisen ja sitten virkkoi:

"Se on kyllä vanhanlainen; olisi melkein myytävä niin kauvan, kun sillä
jotain saa. Liian kalliita tahtoo siitä polttopuitakin tulla, ja hengen
kaupalla on sillä, jos kävisi Korkeasaaressa pyykkiäkin pesemässä. Kuka
sen tietää, mihin me taas jonkun ajan päästä joudumme, tulemmeko moniin
aikoihin edes näkemäänkään venhettä, sen vähemmin sillä soutamaan."

Joku salainen voima oli tuossa mummon puheessa, joka sai Elsan silmät
kosteiksi. Kuka tietääkään edeltäpäin, mihin ihmiset joutuivat. Sangen
salaperäinen oli Elsan mielestä mummo. Hän oli palvelija eikä
palvelija, hän oli apuna missä häntä tärkeimmin tarvittiin. Ankarasti
piti hän kiinni oikeuksistansa, silloin kun luuli vääryyttä kärsivänsä,
mutta sangen hupainen mummo hän oli silloin, kun sai olla toiselle
avuksi. Oikein köyhä ei hän ollut, vaan ei rikaskaan. Elsan mielestä se
oli omituinen mummo. Pesotupaa ja sen peräkamaria hallitsi hän kuin
omaa taloansa. Miten olikaan hän sen niin valtoihinsa saanut?

Talo, jossa mummo asui, oli erään varakkaan kalastajanlesken talo.
Huoneita ei talossa ollut paljo ja harvoin nekin vähät hyyrättynä,
sillä tuo emäntä ei lainkaan sillä lukua pitänyt, oliko hänellä
hyyryläisiä vai ei, ja huoneita ei korjattu koskaan. Jos hyyryläinen
tahtoi olla niin sai. Ketään ei hän koskaan pois käskenyt, enemmän kuin
lienee taloonsa pyydellytkään. Hyyryistä ei hän liioin kovaillut. Se
maksoi joka jaksoi, joka ei taas jaksanut eikä pystynyt, se sai olla
maksamatta; pois hän vaan ei käskenyt. Huoneita itse korjaamasta ei hän
liioin kieltänyt, ja sai vetää hyyrystäkin pois; eikä siitäkään riitaa
syntynyt. Mutta huoneet olivat kumminkin niin rappiolla, ett'ei niissä
enään millään ehdolla hyyryläiset asuneet. Emännän oma huone
katurakennuksessa ja pesotupa kamarinensa olivat paraat asuntokelpoiset
koko talossa.

Emäntä olikin jo hyvin vanha ja sanottiin hänen toisinaan höpsivänkin;
kumminkin hän puhui itsekseen. Mummosta, tuosta vanhasta pesumatamista,
piti hän paljon, ja kutsui häntä aina rouvaksi. Mummo ottikin tuon
rouvannimen mielellään vastaan emännältä, vaan ei hinnasta mistään
muilta, sillä hän sanoi, että se kuuluu talonomistajalle, että hän
kunnioittaa hyyryläistä. Emäntä taas puolestaan antoi mummolle rouvan
arvonimen sentähden, että mummo aina maksoi hyvin hyyryn, ja piti
huoneen siistinä ja hyvässä kunnossa, niinkuin myöskin sentähden,
ett'ei mummolla ollut lapsia, pieniä eikä suuria. Emännällä ei koskaan
lapsia ollut ja niinmuodoin ei hän juuri olletikin reuhaavia lapsia
oikein hyvillä silmin katsellut.

Sattuipa nyt juuri samana päivänä, jona Elsan tavarat Munkkiniemestä
tuotiin, se kummallinen tapaus, että kun mummo jonkin asian johdosta
pistäytyi emännän kamariin, olikin hän kuollut. Mummo ei ollut aivan
arka, vaan kumminkin teki se hänessä hyvin oudon vaikutuksen. Hän oli
kuollut aivan sairastamatta. Mummo huomasi kyllä, että emäntä oli
aamulla noussut ylös niin terveenä, että oli voinut huoneensa puhdistaa
ja tilansa korjata. Mitä muuta oli hän askaroinut, siitä ei tolkkua
saanut; se vaan oli selvä, että hän makasi sohvalla hengetönnä, kylmänä
ja kankeana. Mitään ulkonaista väkivallan merkkiä ei ruumiissa näkynyt,
joten ei voinut otaksua murhankaan tapahtuneen.

Erittäin kauvan ei mummo tuon kuolleen huoneessa siekaillut, vaan
poistui ottaen avaimen kamarin ovelta, ett'ei joku menisi kamariin ja
äkkiarvaamatta kuolijaaksi säikähtäisi. Nyt kiiruhti mummo sanomaan
Elsalle emännän kuolemaa.

Elsa, joka ei emäntää paljon tuntenutkaan, ei osannut siitä olla paljo
pahoillansakaan; kumminkin ihmisen, vaikkapa oudonkin, kuolema,
varsinkin niin äkkinäinen, teki Elsaan syvän vaikutukseen. Mummo itki
katkerasti vanhaa tuttavaansa, ja Elsakin alkoi itkeä, kun mummo alun
antoi. Jonkun aikaa itkettyään huomasi mummo, ett'ei se porusta parane,
ja läksi sanomaan toisille asukkaille talossa. Samassa rakennuksessa,
kuin emäntäkin, asui muudan sepän leski. Hänellä oli kaksi aika-ihmistä
tytärtä. Äiti ja tyttäret olivat neulojia. He olivatkin ainoat talon
lisäasukkaat sillä kertaa. Heidän asuntoonsa johti eri rappu ja mummo
meni hiljaa ja varovasti heidän porstuaansa. Kamarin ovi oli lämpymän
tähden hiukan raollaan, ja mummo kurkisti raosta ja näki heidän kolmen
ahkerassa neulontapuuhassa.

"Hyvää päivää, älkää pelästykö", sanoi mummo.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi leski Lund.

"Emäntä on kuollut", sanoi mummo.

"Kuollut!" sanoivat naiset melkein yhteen suuhun.

"Hän on arvatenkin halvauksen saanut", sanoi leski Lund.

"Niin minäkin otaksun", sanoi mummo.

Elsa oli hiipinyt mummon perässä, ja kun mummo katsahti taaksensa, näki
hän Elsan seisovan keskellä pienen porstuan permantoa.

"Elsa rukka", sanoi mummo.

"Mummo rukka", vastasi Elsa.

"No, sen sanoit niinkuin pitikin. Hyvin minua surettaakin, mihin tästä
taas joutuukaan", tuumiskeli mummo.

Siitä sitten kaikki läksivät katsomaan emännän ruumista.

Leski Lund, nähtyänsä emännän ruumiin, oli valmis lääkäriä hakemaan.
Toiset odottelivat niin kauvan ruumishuoneen eteisessä ja pihamaalla,
kunnes lääkäri saapui.

Lääkäri, ollen jo vanha harmaapäinen, asteli sisään sauvansa nojalla.
Tarkkaan hän tutki kuollutta ja huomasi hänen aikoja sitten tämän
maailman jättäneen. Rohvessoori sanoi, että ruumiin saa haudata.

Nyt oli tieto annettava vainajan sukulaisille.

Kenelläkään läsnäolevista ei ollut varmaa tietoa sukulaisista;
kumminkaan ei heitä oltu talossa koskaan nähty.

Mummo otti huolekseen käydä pappilassa. Siellä hänen mielestänsä se
asia paraiten tunnetaan. Pappilassa kumminkaan ei sen pitemmälle
päästy, kuin että hän oli tullut aikoinaan Sipoon pitäjästä ja sitten
joutunut naimisiin miehelle, jonka leskenä hän kuoli, sekä ett'ei
tälläkään ollut sukua kaupungissa. Kirkkoherra kumminkin lupasi kysyä
tietoa Sipoosta. Kun se näin oli, ei ollut toivoakaan saada sukulaisia
hautajaisiin, vaan täytyi talossa olevien haudata kuollut omalla
kulutuksellansa.

Mummo piti emännällensä yksinkertaiset hautajaiset, ja suri kovasti,
kun ei varmaan tiennyt, saiko enään talossa asua vai ei. Niinkuin
päivän nousua, odotti hän tietoja Sipoosta.

Pari viikkoa hautajaisten jälkeen, kun Elsa eräänä aamuna istui akkunan
edessä kamarissa ja neuloi, näki hän maalais-isännän ajavan pihaan
ruskealla hevosella ja sievillä kärryillä.

"Tuolla tulee varmaankin mummolle vastaus!" huudahti Elsa.

Mummo, joka jotakin hääriskeli kamarin perällä, tulla löntysti akkunan
luo.

"Mikä vastaus?" mummo hämillään kysyi.

"Ai, maalainen", kiljasi mummo hevosmiehen huomattuaan.

Vastustamattoman halun tunsi mummo mennä pihalle vierasta
puhuttelemaan. Järki kumminkin sai voiton ja hän pysyi sievästi
paikallansa. Vieras otti heiniä kärryistä ja heitti hevosen eteen ja
alkoi astella pesotupaa kohden. Avoimesta ovesta astui hän sisälle ja
seisahtui keskellä permantoa. Kamarin ja pesotuvan välinen ovi oli
myöskin auki, mutta vieras ei tullut kamariin saakka, vaan kysyi
pesotuvasta:

"Onkohan tämä se sisarvainajani talo?"

"Kuka oli sisarenne?" kysyi mummo, astuen pesotupaan.

"Sisareni nimi oli Klementiina ja oli hän tietääkseni naimisissa vanhan
kalastaja Starkin kanssa."

"On oikein tämä, Starkin lesken talo; hän kuoli aivan vähän aikaa
sitten", vastasi mummo.

Vieras ja mummo tulivat kamariin.

Vieras oli korkeakasvuinen, hoikanlainen ja ijältään noin
viidenkymmenen vuotinen. Hänellä oli puolivillaiset vaatteet, vähän
vivahtavat siniharmaasen; takki oli auki, niin että punaisen ja sinisen
juovainen liivi näkyi. Paksut teräksiset kellonvitjat osoittivat liivin
taskussa löytyvän taskukellon. Jalassa oli hänellä lyhytvartiset
saappaat ja kädessään piti hän hallavoitunutta huopahattua. Partaa ei
miehellä ollut, vaan tarkemmin katsottuna osoitti musta ja tiuha sänki,
että hänellä oli hyväkin parran kasvu, vaan että hän ajeli leukansa.

Mummon käskystä istui vieras akkunanpieleen.

"Onko tää teidän tyttärenne?" kysyi vieras, katsahtaen Elsaan, kun tämä
neuloi pöydän toisessa päässä.

"Hänen vanhempansa ovat kuolleet. Hän on nyt orpo, vaan hänpä onkin
kohta aikaihminen", lausui mummo.

"Kohta niin, vai on vanhemmat molemmat kuolleet?"

Sitä sanoessaan ja kauvan jälkeen näytti mies ajatuksiinsa vaipuneelta.
Väliin hän veltosti sivulleen katseli ja näytti kovin uniselta. Vihdoin
hän havahtui, kasvonsa kirkastuivat, ja ojentain selkänsä suoraksi
istuimella, hän lausui:

"Jaa, niin se on tässä maailmassa. Kuolema, se korjaa puoleensa kansaa,
nuorta ja vanhaa. Kuolleet on minunkin vanhempani. Minun ikäiselleni
tuo nyt ei ole mikään kummakaan, vaan eivät ne sentään kauvankaan ole
kuolleena olleet. Isäni kuoli viisi vuotta sitten ja äitini kuolemasta
on neljä kuukautta. Kyllä se koskee kovasti, kun omaisia niin kuolee,
vaan sille ei mitään voi. Minulla ei näytä olevankaan onni myötäinen;
kolme vuotta sitten jäin leskeksi, ja ainoa lapsi, mikä minulla olikin,
seurasi äitiänsä hautaan. Hän oli jo aikaihminen, tytär, josta minulla
olisi ollut paljo apua talouden hoidossa, mutta poissa, ainiaan poissa,
on minun rakas lapseni, minun Kaarina tyttäreni!"

Elsa ja mummo katselivat ihmeissään vierasta erinomaisella säälin
tunteella. Mummo alkoi kääntää juttua toisaalle ja kysyi:

"Mitä aijotte nyt tämän talon kanssa tehdä ja kenelle tämä talo
oikeastaan tästälähin kuuluu, teillekö vai jollekin toiselle?"

"Herra hänen tiennee! Minusta on samantekevä kenelle tää kuuluu. Otan
tään minäkin jos se minulle joutuu, jos taas ei, niin minä tyydyn aina
siihen, mitä muutkin ihmiset päättävät."

"Te varmaankin annatte siinä tapauksessa, että isännäksi tulette,
entisten hyyryläisten asua talossa?" kysyi mummo.

"Jaa, hyyryläisten, siitä en minä tiedä mitään sanoa; mutta minä
luulen, että tää talo tulee myytäväksi. Mitä hyyryläisten kanssa tekee,
sen määrää se joka talon ostaa."

"Niin kauvan kumminkin asumme tässä, ja minä olen myöskin saamista
sisarenne hautajaiskustannuksista, sillä minä hautasin hänen omalla
kulutuksellani; sisarenne tavarat ovat liikuttamatta huoneessa", sanoi
mummo.

"Vai niin", sanoi vieras ja meni pihalle hevosensa luo. Sieltä sisään
palatessaan hän kantoi raskasta eväspussia.

"Kas tässä, matami! Ottakaa vähän kylänruokaa maistijaisiksi", sanoi
isäntä, laskien pussin mummon eteen permannolle.

Mummo aukaisi pussinsuun siteen ja nosti sieltä lampaanlihoja, juustoja
ja suuren voipytyn. Tavarat hän latoi pöydälle.

"Antaako isäntä nämät minulle?" kysyi mummo.

"Niin olisi tarkoitus", vastasi vieras.

"Kiitoksia!"

Mummo käski Elsan keittämään kahvia sillä aikaa, kun hän meni isännän
kanssa emäntävainajan huonetta näyttämään. Elsa keitti kahvia. Kahvi
oli jo kauvan valmiina, ennenkuin mummo ja vieras huoneesta palasivat.
Hevonen hirnahteli pihalla isäntäänsä ikävöiden. Elsa katsahti
akkunasta ja näki mummon ja isännän kuin myöskin leski Lundin
tulevan emännän huoneesta kartanolle. He näyttivät kaikin hyvin
syvämietteisiltä. Elsa koetti avoimesta akkunasta kuunnella, vaan ei
saanut suoraa keskustelun menosta; isäntä pudisteli päätänsä aina
aikatavasta.

Vihdoin alkoivat isäntä ja mummo astua pesotupaa kohden ja isännän
sanat kuuluivat:

"Huono komento."

He olivat siis tutkineet huoneet ja nähneet ne olevan perin rappiolla.

Vieras tuli mummon kanssa huoneesen ja Elsa taritsi kohta heille
molemmille kahvia. Kahvia nauttiessaan tuumiskeli isäntä:

"Asukaa vaan jos voitte tässä talossa, eipä tää niin häävinen olevan
näytä", ja vähän mietittyään: "minun täytyy suoriutua asioilleni;
kylläpähän perästä saadaan nähdä, kuka tähän isännäksi tulee."

"Kun tulisi hyvä isäntä", sanoi mummo.

"Toivotaan!"

Sen sanottuaan alkoi isäntä lähteä; kiiteltyään kahvin edestä hän meni
pihalle, painoi hattuaan syvempään, irroitti hevosensa ja ajoi ulos
pihasta.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Uuteen palvelukseen.


Muutamia päiviä tuon maan-isännän käynnin jälkeen tuli mummo myöhään
illalla kotiin erään tuttavansa herrasväen luota. Heillä oli ollut
senlainen onnettomuus, että heiltä oli kuollut palvelusneiti.

"Nyt sinulla on paikka tiedossa, vaikk'ei minua lainkaan huvita, että
taas ehkä erkanemme, sillä olisimmepa kyllä toimiin tulleet yhdessäkin.
Mutta toiselta puolelta on se erittäin sopivaa, että pääset
palvelukseen, sillä en minä juuri kehoita sinua täänlaisen vanhan
mummon toimissa pyörimään, kun vaan palveluspaikkoja on saatavissa."

Silloin Elsan silmät kiilsivät; oikeinpa rinta aaltoili pelkästä
ilosta. Yksitoikkoiseksi alkoikin tulla eläminen mummon kamarissa,
vaikka jotain tehtävää olikin. Toista toki oli palvelus.

Mummo tuli hyvilleen, nähtyään Elsan suloisesti hymyilevän.

"Minun on hauska nähdä sinua, kun sinulla on halu työhön. Nytkään tänä
kesänä ei mikään olisi voinut estää sinua levähtelemästä, mutta sinä
päinvastoin olet ollut ahkerassa työssä; sellainen pitää ihmisen luonto
olla. Ahkeraa täytyy ehdottomastikin kunnioittaa sekä rikkaan että
köyhän."

"Mitä lajia väkeä he ovat, sen uuden palveluspaikan isäntäväki?" kysyi
Elsa.

"Maisteri on herra, he ovat vielä nuoria kumpikin sekä rouva että
herra. On heillä jo pari pientä lastakin sentään."

"Yksikö palvelija heillä pidetään?"

"Mihinkäs siinä yksi joutuis! Tulee teitä olemaan kaksi. Sinä
oikeastaan tulet lastenpiiaksi, ja sinun tulisi, jos myönnyt menemään,
mennä sinne jo huomis-aamuna."

"Miksikä en menisi."

"Älä nyt suinkaan hyvä ihminen siksi ota, että minä mitenkään ajan
sinua sinne, tai tahdon sinusta päästä!"

"En minäkään tahtoisi teistä päästä, ilman sanomattannekin sen
ymmärrän, ett'ette aja minua pois, sillä olisittepa sen voinut tehdä
kohta tuloni jälkeen."

"Hm", myhähti mummo.

Elsalla olivatkin kapineet joltisessakin kunnossa, mutta täytyi niitä
järjestää sentään, ennenkuin taas voi muuttaa uuteen palveluspaikkaan.
Kiireellä asetettiin kaikki reilaan läpi yön. Vähän nukahdettua
aamupuoleen, nousivat mummo ja Elsa puoliunisina ylös, haukkasivat
suurusta ja varustausivat lähtemään. Käsirattaille nostettiin Elsan
arkku ja nyt työntämään uutta ja outoa tulevaisuutta kohden.

Matka ei ollut pitää, sillä maisteri asui hyvin lähellä ainoastaan
toisessa korttelissa, ja oli siinä talossa tasainen pihamaa. Talon isoa
porttia pidettiin aina kiinni, ja kulettiin ulos ja sisään pienestä
portista. Siitä ei kuitenkaan kärryillä päässyt, vaan täytyi silloin
aina isoportti avata. Hirmuisen raskaat ja tanakat olivatkin tuon
isonportin puolikkaat. Niin, portin auki saatua työnnettiin käsirattaat
pihaan ja mummo johti kärryt maisterin kyökin rappujen eteen. Talossa
oli yksikerroksinen vinkkeliin rakettu asuinhuone-rivi, joka oudon
silmään näytti tavattoman pitkältä ja muhkealta. Elsalla ei nyt
kumminkaan ollut aikaa sen tarkemmin talon ulkomuotoa tutkia, vaan
kantoi mummon kanssa arkkua kyökkiin. Ensi silmäyksellä huomasi Elsa,
että kyökki oli hyvin avara, melkein Munkkiniemen kyökille vivahtava.
Oli siinä pulska ja tanakka piikakin, jonka toveriksi Elsan nyt oli
rupeaminen.

"Elsa tulee niin jotta rytkyy!" sanoi entinen piika, äänellä, joka
ilmoitti, että Elsa nyt oli tekemisissä suoraluontoisen ja säyseän
ihmisen kanssa.

"Hyvää huomenta!" sanoivat tulijat.

"Jumala antakoon", vastasi neiti.

Entisen neidin arkun viereen nostettiin Elsan arkku, sillä kyökin
seinämällä oli kyllä sijaa kolmellekin arkulle.

"Siinä on Sanna-vainajan arkku vielä poishakematta", sanoi toinen
piika.

"Saanko luvan kysyä nimeänne?" kysyi Elsa.

"Katri minun nimeni on."

Kun Katri oli paraiksi kerinnyt nimensä uudelle kumppanilleen
ilmoittaa, astui rouvakin kyökkiin. Rouva oli keskikokoinen
sirovartaloinen. Erinomaisen kaunis ei hän ollut, ei ylpeä myös, vaan
muutoin ryhdikäs, niin että jo ensi silmäheitolla huomasi hänen olevan
parempaa sukua; vähintäänkin juoksi hänen suonissaan aatelinen veri.

"Hyvää päivää rouva, tässä minä tuon teille Elsan. Minä toivon, että
rouva tulee olemaan täysin tyytyväinen Elsaan, ja niinmuodoin en
tarvitse minä hävetä esityksestäni."

Elsa ojensi päästökirjan rouvalle.

Rouva luki ja katsahti luettuaan Elsaan.

"Soo, vai olet sinä jo niinkuin vanhat palvelijat?"

Rouva pyörähtiin ympäri, kävi vähän hellin luona ja meni niin lappu
kädessä toiseen huoneesen. Vähän ajan kuluttua raotti rouva ruokasalin
oven ja kutsui Elsan sisälle. Elsa astui ruokasaliin.

Täällä istui maisteri pöydän ääressä aamukahvia juomassa. Hän oli
pienenlainen sievä mies, harmaa aamunuttu yllä ja silmälasit nenällä.
Elsa seisahtui ovipielessä vähän ja maisteri katsoi kahvipöydästään
Elsaa silmiin, samalla ryypiskellen kahvia suuhunsa. Rouva istahti
myöskin pöydän ääreen ja kaasi itsellensä kahvia, kaasipa yhden
liikakupinkin, ja sanoi:

"Tules Elsa tänne pöytään ottamaan kuppi lämmintä!"

Elsa ujosteli hieman ja astui pitkäveteisesti pöydän luo. Istui
kumminkin sitten uutta käskyä odottamatta kahvipöytään, ja noudattaen
talonväen esimerkkiä joi kahvia vehnästen kanssa.

Maisteri, juotuansa kahvin, astui hilpeästi työhuoneesensa. Ruokasalin
ja maisterin kamarin välinen ovi jäi isännän mentyä seposelälleen ja
Elsa näki kahvipöydästä, kuinka maisteri istui kirjoituspöydän ääreen
ja alkoi kirjoittaa.

Rouva nousi pöydästä ja astui kyökin-ovelle, jonka raosta hän sanoi:

"Mummo, tehkää niin hyvin ja tulkaa vähän tänne!"

Mummo tuli.

"Olkaa hyvä ja istukaa tähän pöytään; minä kaadan vähän kahvia."

"Kiitoksia, mitä rouva nyt minua kahvittamaan."

Mummo istui Elsan viereen. Elsa nousi ylös.

"Kiitoksia paljon rouva", sanoi Elsa.

"Ei kiittämistä", vastasi rouva ja Elsa pyörähti kyökkiin.

Mummo ja rouva tarinoivat ruokasalissa tovin aikaa.

Sillävälin muutti Elsa pukua kyökissä ja asetteli kapineitansa. Kun oli
saanut kaikki järjestetyksi ja toiselta piialta vähän talon tapoja ja
järjestystä kysellyksi, meni hän ruokasaliin.

"Kas, kun minäkin jäin tänne koko päiväksi istumaan", tuumi mummo.

"Jaha, Elsa tuli", sanoi rouva. "Lähdetäänpäs lastenkamariin!"

"Hyvästi nyt rouva ja paljon kiitoksia", sanoi mummo.

"Älkää nyt vielä menkö; tulkaa lapsia katsomaan", sanoi rouva.

"Voinhan tulla, jos rouva niin tahtoo."

Rouva kulki edellä, mummo perässä ja Elsa viimeisenä, ison salin takana
olevaan kamariin. Täällä vetelivät vielä aamu-unta rouvan lapset,
nelivuotinen poika ja kolmivuotinen tyttö. Kummallakin heistä oli oma
pieni sänkynsä. Toisella puolen huonetta sijaitsi lastenpiian sänky,
jota rouva kohta osoitti niinkuin Elsalle kuuluvana kapineena. Lapset
kun nukkuivat, ei kauvan lastenkamarissa viivytty, vaan mentiin läpitse
huoneen herrasväen makuuhuoneesen, joka sijaitsi lastenkamarin
vieressä, josta myöskin oli ovi isoon saliin. Tässä makuukamarissa oli
huonekaluina kaksi puusänkyä, pöytä, yksi piironki, useita tuolia,
vaatekaappi ja pesokaappi. Piirongin päällä oli peili ynnä muita
koristuksia ja seinillä monioita kuvatauluja.

Tärkeämpiä esineitä näytteli rouva Elsalle viran puolesta, sillä Elsan
ammattina lastenpiian toimen ohessa tuli olemaan myöskin huoneiden
siivous ja kunnossa-pito. Rouvan huomautuksen mukaan, jos hän nimittäin
näihin molempiin pystyisi, tulisi hän isomman palkan saamaan.

Mummo puristi hellästi Elsan kättä hyvästijätöksi ja poistui.

"Hyvästi rouva", sanoi hän mennessään.

"Hyvästi, hyvästi, mummo", sanoi rouva.

"Yyää! -- mam-mammaa!" kuului lasten itkunsekainen ääni toisesta
kamarista.

"Älä itke Anni, mamma kyllä tulee", sanoi rouva, kiiruhtaen lapsensa
luo. Elsa seurasi hiljalleen hyvin varovasti jäljessä.

Pikku Anni oli noussut istualle sängyssään; hänellä oli aika pyöreät
käsivarret ja komea pellavankarvainen tukka. Pieni Yrjö heräsi myöskin
ja katseli sisarensa kanssa suurilla silmillään äitiänsä ja Elsaa.

"Täältä mamma tuopi Annille ja Yrjölle Elsan", sanoi rouva leperrellen
lapsilleen.

"Elsan", sanoi Yrjö.

"Eltan", soperti Anni.

"Niin, Elsa tulee teitä hoitamaan."

"Ne taitavat vierastaa minua", tuumi Elsa ja poistui samalla etemmäksi.

"Eivät ne vierasta, tule vaan auttamaan pukemisessa ja silmien
pesussa."

Yrjö laskeusi sängystään alas ja rouva pani hänelle housut jalkaan ja
kasteli vedessä sienen, pyhkäisten siihen myöskin vähän saippuaa, ja
pyyhki sitten sillä pojan silmät puhtaiksi.

"Nyt saa Elsa pyyhkiä silmäsi kuiviksi, ja pukea enemmän; sinä tiedät
itse missä vaatteesi ovat", sanoi rouva, samalla antaen hoitoa pikku
Annille, jonka silmät nyt pestäviksi tulivat. Anni aristeli ja
pyristeli, eikä tahtonut lainkaan olla tyytyväinen, että hänen
kasvojansa kylmänlaisella vedellä huuhdottiin.

Elsa pyyhki Yrjön kasvot, kampasi pään, auttoi pitkät punaiset sukat ja
matalat solkikengät jalkaan; itse pani Yrjö röijyn yllensä, ja läksi
juoksemaan kamarista pois.

"Lapset taitavat olla hyvin terveitä, kun näyttävät niin virkuilta",
arveli Elsa.

"Ovathan tähän asti olleet, josta Luojalle kiitos", vastasi rouva.

Pian saatiin Annakin vaatteisiin; tukkaa vähän suorittiin ja rouva
alkoi taluttamaan häntä salin kautta ruokasaliin. Isossa salissa
kääntyi Anni taaksensa katsomaan, seuraako Elsa mukana. Nähtyänsä Elsan
heidän jäljessään kulkevan, sanoi Anni "yhm", ja ojensi kätensä Elsan
talutettavaksi.

"Eipä Anni yhtään vierastakaan", sanoi Elsa, ja otti Annia kädestä,
taluttaen tytön ruokasaliin. Siellä asetettiin Anni omalle korkealle
tuolillensa, joka työnnettiin pöydän ääreen. Yrjö oli jo entiseltä
ruokailemisen touhussa täyttä vauhtia.

Rouva jätti lapset Elsan huostaan ja meni maisterin kamariin.

"Kuules Alfred, kun pikku Anni ei yhtään vierasta Elsaa, kokotti vaan
kätensä Elsalle, että hän vaan saisi taluttaa enkä minä. Yhm sanoi
vaan."

Maisteri, vaimonsa puheesta kehoitettuna, nousi työstänsä ja tuli
ovelle katsomaan, jossa hän ei kuitenkaan sen enempää viipynyt, kuin
että vähän vilkasi.

Rouva palasi pian takaisin ruokasaliin ja sanoi Elsalle:

"Meillä on kaikki niin husin hasin, kun on ollut niin vähän työvoimaa;
tänään täytyy meidän siistiä, mutta mene nyt Elsa kyökkiin
suurukselle."

Elsa meni kyökkiin, jossa suuruspöytä jo häntä odotti.

"Nyt saamme haukata", sanoi Katri. Ja molemmat tytöt rupesivat ruoalle.

Kun Elsa oli syönyt, meni hän sisälle, jossa hän sai ensi toimekseen
harjata maisterin vaatteet, jota työtä hän teki ulkona rappusilla. Sen
tehtyään sai hän kiilloittaa maisterin saappaat kyökissä.

Maisteri katseli vaatteitaan ja saappaitaan, ja kun ei niissä mitään
moittimista huomannut, niin ei sanaakaan virkkanut. Omassa
työhuoneessaan hän yllensä puki ja otti sauvan etehisen nurkasta
käteensä ja alkoi astua ulos.

Maisterin mentyä alkoivat rouva ja Elsa puhdistaa maisterin
työhuonetta. Se olikin kyllä puhdas; ei missään näkynyt tomun
hiukkaakaan, vaan puhdistettava se nytkin oli, jos ei muuta, niin
paremmaksi vakuudeksi. Lapsetkin olisivat mielellään avuksi tulleet,
vaan rouva ei sallinut lasten ensinkään miehensä työhuoneesen tulevan,
vaan saivat he leikkiä muissa huoneissa. Yrjö olikin Annille hyvä
hoitaja, niin ett'ei tarvinnut kuin välistä mennä hätään, kun Anni
rupesi kovin Yrjölle juonittelemaan.

Puhdistustyö kävi Elsalta rouvan mielestä erittäin kätevästi ja samalla
tarkasti, ja hän oli erittäin tyytyväinen Elsaan.

Kun huoneet oli siistityksi saatu, sai Elsa luvan mennä lasten kanssa
pihalle. Lapset olivatkin jo hyvin tuskissaan sisällä olemiseen, kun
kesäaurinko sisään paistoi ja huomasivat kesäilmassa ulkona olevan
paljo hauskemman olon. Elsa menikin kohta, ja Yrjö juoksi edellä; Elsa
talutti Annia.

Pihan laidassa kasvoi sievää lyhyttä nurmea. Sinne lapset kohta
juoksivat, sillä he olivat tottuneet siellä leikkimään. Annikin
juoksenteli nurmella ja ei ollenkaan talutusta kaivannut.

Pihalla oli muitakin lapsia, ja hekin tulivat siihen katsomaan, ei
maisterin lapsia, vaan uutta neitiä Elsaa. Siinä oli isännän tytärkin,
joka oli jo toisella kymmenellä, erittäin sievä ja näppärä olento.
Isännän tytär rupesi Elsan kanssa tarinoimaan ja toiset saivat hänen
käskystänsä vähän etemmäksi poistua. Hän kyseli Elsan kotia ja
sukuperää ja jutteli hänelle kaikenlaista hauskaa. Kun hän näki
maisterin rouvan katselevan salin akkunasta, juoksi hän akkunan alle ja
kysyi:

"Emmekö saa vaunua ulos, että saamme viedä Annin kadulle?"

"Sano Elsalle, että hän tulee ottamaan vaunun."

Elsa kuulikin rouvan käskyn ja juoksi sisälle. Tekla, se oli tytön
nimi, jäi niin kauvaksi lasten luo. Elsa hinasi vaunua ulos, ja kun Anni
näki että vaunua tuodaan, kurotti hän jo kaukaa käsiään, sanoen:

"Yh, yh, vaunu."

Tekla ja Elsa nostivat Annin vaunuun ja laittoivat hänen siihen
istumaan niin sievästi kuin taisivat, ja nyt lähdettiin työntämään
vaunua portista ulos. Yrjökin työnsi sisarensa vaunua, näyttäen, että
hän oli mies ja vuotta vanhempi.

"Minnekäs mennään nyt?" kysyi Elsa.

Tekla, joka entisenkin neidin aikana oli maisterin lasten kanssa ulkona
käynyt, sanoi:

"Mennään Kluuvin rantaan."

Sinne sitä niin mentiinkin ja erittäin suloiselta tuntuikin
kuumanlaisena kesäpäivänä mennä veden rantaan. Siellä oli toisiakin
lastenpiikoja vaunuinensa, joita he edestakaisin työntelivät. Muutamat
toisista lasten hoitajista tunsivat maisterin lapset ja vaunun kuin
myöskin Teklan, ja sen johdosta alettiin Elsalta kysellä yhtä ja
toista. Olipa joukossa muutamia, jotka tunsivat myöskin Elsan, ei
ainoastansa mamselin luona olon ajoilta, vaan myöskin luutakaupan
ajoilta. Tuttavia niin Elsalle lisääntyi ja sai heidän kanssansa
vaihtaa monta ystävällistä sanaa, joka olikin erittäin virkistävää, kun
hän nyt oli ensi päivää uudessa paikassaan, eikä vielä varmaan tiennyt,
kummoiseksi uusi paikkansa rupeaa.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Eihän nyt pilvistä siihen pudonnut.


Lapsille kun tuli nälkä ja muutenkin aika oli kotiin lähteä, erkani
seurue ja meni kukin suunnallensa. Elsakin seurueinensa työnsi vaunua,
eikä kauan aikaa kulunut, kun oli jo taas kotona. Rouva seisoi
portaalla vastaan-ottamassa ja kun Anni sisään kannettiin, joka oli
välillä nukkunut, sanoi rouva:

"Hyvin sinun kanssasi lapset viihtyy! Olitteko Kluuvin rannassa?"

"Olimme; siellä oli paljo muitakin", vastasi Elsa.

Anni kannettiin lastenkamariin omaan sänkyynsä nukkumaan; samassa tuli
maisterikin kotiin.

"Pappa!" ehätti Yrjö sanomaan, "me olimme Kluuvin rannassa."

"Vai niin, vai niin", sanoi maisteri ja meni työhuoneesensa.

Päivällis-aika läheni ja Elsa joudutti itsensä päivällispöytää
laittamaan, ja kyökissä hän kaikkia auttoi, minkä ennätti. Rouvakin oli
kyökissä päivällispuuhassa.

"Käyhän katsomassa Annia, ett'ei putoa sängystä", sanoi rouva.

Elsa oli menossa, vaan kun rouva oli ottanut survoaksensa
kaneelinparkkia, pidätti hän Elsan, sanoen:

"Survo sinä tuota", ja meni itse lasta katsomaan.

Elsa survoi ja Katri nauroi.

"Millä sinä naurat?" kysyi Elsa.

"Nauranpahan vaan emäntää; kyllä sinä saat vielä monta kertaa työstä
työhön muuttaa, sillä rouva aina vaan joka työtä yrittää, vaan sitten
työntää piian tehtäväksi."

"No, piikahan sitä saakin tehdä, sitä vartenhan piika on", sanoi Elsa.

"Sitä varten piika on, vaan sanoisi sitten, että tee se ja se, eikä
alustaisi ja sitten kumminkin jättäisi", sanoi Katri.

Elsa ei tahtonut vastata siihen, vaan hienonsi kuoret sanan puhumatta.
hänen mielestänsä oli Katri taitavan näköinen, mutta taisipa hänessä
olla ivailijan ja panettelijan vikaa, eikä se ollut Elsan mieleen.
Paitsi sitä oli näiden hienontaminen juuri hänen tehtävänsä niin
pienessä ruokalaitoksessa kuin maisterin. Pahaksi onneksi Katrille oli
tällä kertaa myöskin se, että Elsa oli nähnyt parempia keittäjiä,
niinkuin esimerkiksi Munkkiniemen Liinan, ja nähnyt, kuinka liikkuu ja
työssään joutuu. Katrin keitäntö siihen nähden oli paljasta
apinoimista. Kumminkaan ei Elsa hänelle mitään ilmoitellut, vaan
hienonnettuaan kuoret meni ruokasaliin pöytää kuntoon laittamaan.

Rouva lienee ehkä ollut suuresta suvusta, kuitenkin kun hän tuli pöytää
Elsan kanssa laittamaan, huomasi Elsa hänen tehneen useita
muodottomuuksia; kumminkaan ei hän siirrellyt rouvan töitä, vaan antoi
olla kajoomatta, ja odotti että, jos rouva kaikki kesken jättää, niin
kyllä sitten käskee hänen siirrellä kaikki paikoilleen. Mutta mitään
sellaista ei kuulunut ja Elsa huomasi sen säännöttömyyden kuuluvan
talon tapoihin, ja Katrin puheen johdosta hän nyt käsitti, ett'ei rouva
ollut mikään töiden tekijä.

Päivällinen syötiin ja ruoat korjattiin pois. Maisteri paneusi
pitkäkseen työhuoneessaan olevalle sohvalle, ja rouva salin sohvalle.
Kun herrasväki oli paraiksi unen helmoihin kerinneet, rupesi Anni
kirkumaan. Elsa olikin jo varalta lastenkamarissa ja sieppasi Annin
ylös ja kiikutti kyökkiin. Siellä olikin pieni Yrjö entiseltä Katrin
kanssa tarinoimassa. Kun Yrjö näki Annia tuotavan, sanoi hän: "Antakaa
Annillekin päivällistä."

"Päivällistäpä kylläkin Anni rukalle, kun nukkui sivu päivällisen",
sanoi Katri.

Elsa syötti tytön hyväksi ja meni lasten kanssa pihalle.

Melkein samaan tapaan kului aika koko kesäkauden. Elsalla oli paljon
työtä, sillä hänen piti maata lastenkamarissa, ja olla valmis heräämään
Annin pienimpäänkin irahdukseen. Hänen täytyi puhdistaa huoneet ja
vaatteet, käydä asialla ja pitää lapsista kotona ollessaan alituista
huolta. Kirkkoon ei hän päässyt koko kesänä, vaikka hän sinne hartaasti
halusi. Katri kävi pari kertaa kirkossa, ja sillä ajalla sai Elsa tehdä
työtä Katrinkin edestä. Elsa ei tuota kirkkolupaa liioin pyytänytkään,
kun sitä ei pyytämättä annettu. Mummo ei käynyt liioin hänen luonansa,
eikä hänkään mummon luona käynyt.

"Tottahan Elsa ensivuodeksikin meille jääpi?" kysyi rouva syksyllä
Elsalta.

"En ole sitä ajatellut tehdä", vastasi Elsa.

"Kuinka niin", kysyi rouva ihmeissään.

"Minä en jaksa täyttää tätä ammattia, ja jos ammatin jaksankin, niin
kirkosta en voi vuosittain poissa olla."

"Kyllähän meillä on paljo työtä, vaan kun olemme köyhiä, niin emme voi
pitää useampaa kuin kaksi palvelijaa. Kirkossa käynninkin voisi niin
järjestää että pääsisitte vuoroon", sanoi rouva erinomaisen
alakuloisena.

Elsa kyllä sen huomasi, että isäntäväkensä olivat vähävaraisia, mutta
niin perin suora tunnustus kuin rouvan köyhyydentunnustus oli, sai
Elsan kelpolailla alakuloiseksi; se kävi suorastaan hänen sydämelleen,
se tahtoo sanoa: hänen tuli herrasväkeänsä sääli.

"Jääpikö Katri paikoilleen?" kysyi Elsa rouvalta.

"Häneltä en ole vielä kysynyt, vaan minä voin mennä kysymään."

Tätä keskustelua pidettiin lastenkamarissa, ja rouva riensi kyökkiin.
Hetkisen kuluttua tuli hän takaisin ja sanoi:

"Muuttaahan se Katrikin, kuuluu jo olevan paikka."

Elsa katsoi rouvaa silmiin ja rouva Elsaa.

"En minä tiedä mitä minun pitää tekemän, kun te molemmat muutatte",
sanoi rouva harmissaan.

"Minä en voi mitään päättää, ennenkuin minä kysyn mummolta", vastasi
Elsa.

"No, ole niin hyvä ja mene kohta mummolta kysymään."

Elsa pisti liinan päähänsä ja juoksi mummon luo.

Mummo istui kamarissaan pesotuvan perässä; nähtyänsä Elsan hän nousi
seisoalle ja sanoi:

"Vielä tuonkin ihmisen silmät näkee!"

"Ei mummokaan ole meillä kesäkauteen käynyt."

"Kyllä olen aikonut sinne monta kertaa, vaan olen ajatellut, että
tulisit itse. Minä olen nähnyt unta niin paljon sinusta, ja melkein
olen katunut, että sinun sinne toimitin. Totta kyllä, en ole sitä
paikkaa kuullut varsinaisesti moitittavan josko ei kiitettävänkään;
kumminkin arvaan minä, että tällä kertaa sinä et kehu paikkaasi."

"Minä en juuri moitikaan muusta kuin kahdesta syystä. Ensiksi on siinä
liian paljon työtä, ja toiseksi kirkkovuoroa ei milloinkaan."

"Kuinka olet tuuminut muuten?"

"Minua surettaa, kun rouva sanoo olevansa köyhä eikä voivansa useampaa
palvelijaa pitää ja Katrikin muuttaa pois."

"Jos rupeisit kyökkipiiaksi."

"Enköhän minä olisi vielä liian nuori siksi."

"Nuori, niin, se täytyy myöntää; mutta helpompi se on, kuin ne toiset
kaksi yhteen. Ajatteleppas yölepo, joka on ihmiselle tärkein."

Elsa vaipui mietteisin.

"Kuinka tuumit nyt?"

"Minä tuumin sen surkeutta, joka minun nykyisen virkani perii, jos minä
kokiksi rupean."

"Joka ei siitä vähääkään välittäisi, vaan sinähän tuosta taidat
kylläkin huolehtia toisen ihmisen vaikeudesta ja työskennellä toisenkin
edestä. Se minua kumminkin kummastuttaa, kun köyhäkin osaa laittaa
itsellensä leveän asunnon, vaikk'ei ole varaa pitää asunnonmukaista
palvelijakuntaa; se minua kummastuttaa. Ja se ei ole muuta kuin
ylpeyttä köyhällä, ottaa lukemattomia huoneita, ja maksaa vielä suurta
hyyryä. Olisi paikallaan, että muuttaisit pois", tuumaili mummo,
katsellen akkunasta ulos.

"Mummo, ei saa panetella, mummo! Sillä minä hyvin tiedän meidän
herrasväen asiat, ja sen, että heillä täytyy olla niin paljo huoneita."

"Ei saa panetella! Kuinka sanoit?"

"Älkää häiritkö minua, minä nyt puhun meidän herraväen huoneista."

"Häiritkö sinua! Kuinka sanoit?"

Elsa ei ollut kuulevinansakaan, vaan jatkoi:

"Kun isäntäni on maisteri, täytyy hänellä olla erityinen työhuone, ja
ett'ei hänen tarvitse työhuoneessaan syödä, täytyy hänellä olla
ruokasali erikseen, ja ett'ei hänen tarvitsisi maata lasten kanssa
samassa huoneessa, niin täytyy olla lastenkamari. Kyökki täytyy olla
niin köyhällä kuin rikkaallakin, missä ruoka laitetaan, ja että hänellä
on iso sali, on se virhe talonrakentajalta joka teki yhteen huoneistoon
liikoja huoneita. Vaan olen minä nähnyt sitäkin tarvittavan, väliin
istuu salissa vieraita ja toisinaan kävelee maisteri edestakaisin salin
permannolla ottaen pitkiä askeleita, ja näyttää sellaisina hetkinä
olevan paljasta ajatusta ja miettimistä koko mies. Ja sen puuskan
ohimentyä hän kuin nuoli kiiruhtaa kamariinsa ja voipi kaikessa
rauhassa lukea ja kirjoittaa monta pitkää tuntia perätysten. Niin,
kaikkia huoneita meillä tähdellisesti tarvitaan."

"Hm, mukavasti sinä kyllä osaat sovittaa maisterin huonejärjestelmän,
enkä minäkään voi käsittää miten hän juuri voisi tulla vähemmillä
huoneilla naineena herrasmiehenä toimeen, sillä vaikka pussi onkin
hoikanlainen, täytyy hänen elää arvonsa ja virkansa mukaisesti. Muutoin
se asia ei meidän punnittavaksemme kuulukaan, meidän vaan piti miettiä
ja tuumata, käypikö sinun laisinkaan sijallesi rupeaminen ja mihin
toimeen olisi edullisinta ruveta."

Elsa jäi istumaan sanatonna.

"Niin," alkoi mummo taas puhumaan. "Minäkin tästä kohta joudan vaikka
holliin, jos evästä annetaan. Oli onneksi, että sinä edes sait paikan
ja tulet eteenkinpäin saamaan. Minulla tässä on toiset tanssit ja vielä
päälliseksi kiipaleet!"

Elsa nosti silmänsä ja tähysti ihmeissään mummoa.

"Niin," jatkoi mummo taas. "Tähänkin taloon se menneellä viikolla tuli
uusi isäntä. Kohta hän näytti, että uusi luuta lakaisee puhtaaksi.
Lundin leski tyttärineen muutti jo eilen, ja sellaista poispanemistapa
se oli minullekin. Sanoi hän vaan, että pesotupa pitää talossa olla
vapaana ja kamarissa muka saisin minä asua tuota kaunista hyyryä
vastaan, joka nyt olisi tasaisesti puolet enemmän entisestä määrästä.
Herra armahda, mistä minä sen rahan kynsin? Sipoolainen ei liioin ole
minulle mitään lähettänyt emäntävainajan hautauskustannuksista. Tässä
maassa ei tehdä köyhälle kohtuutta. Käräjiinkö minä rikasten kanssa?
Mistä minä sen rahan uitan? Jaa, jaa!" huokaili mummo.

"Todellakin harmillista", vastasi Elsa.

"Niin, harmillista se on, vaan olisi minulla vielä yksi tähti, joka
himmeästi valaisee toivoni taivaalla, vaan nyt on kumminkin asiat
sellaisena, että tuo toivoni on melkein mahdoton toteutumaan. Sillä
siihen tarvitaan enemmän rahaa, kuin minulla nykyjään on."

"Saanko minä kuulla sen?"

"Kyllähän tuon kerron. Siellä etäällä Punavuorten kalliolla on eräs
yksi-huoneinen talo, onpa se sievä koiju kahdella akkunalla. Se mökki
on joutunut myytäväksi kaupungin puolesta, omistajansa perillisetönnä
kuoltua. Suurta hintaa ei kaupunki siitä pyydä, vaan enemmän kuitenkin,
kuin minulla on rahoja, ja tuo mökki myydään pian, sillä tavallisesti
sellaiset halvat mökit menevät hyvin sulavasti kaupoiksi, koska on
kosolta niitä sellaisia pieniäkin eläjiä, joilla sen verran on rahaa.
Paitsi saavathan he lainaksikin, kun on kiinteimen osto kysymyksessä.
Mutta minä, vaikka olenkin tuttava monen kanssa tässä kaupungissa, en
saa lainaa niin paljo, että sen töllin ostaisin. En tosin ole sitä
vielä hakenutkaan, vaan tiedän minä sen, ett'en saa."

"Eiköhän!"

"No, en minä tiedä, vaan kamalaa on, jos minun pitää ruveta tässä
asumaan ja korkeata hyyryä maksamaan, sillä tuot'hätää ei ole minulla
säästöistäni jälellä rahan haamuakaan, ja minä olen myyty muija, jonka
viimmeinen asuinsija on 'köyhäinhuone'. Voi hyvä Elsa, suuri hyyry on
minulle kauhistus!"

"Köyhäinhuone", se sana soi kamalasti Elsan korvissa. Raataa
elin-ikänsä kaupunkilaisten töissä ja vanhana joutua köyhäinhuoneesen.
Ihmisten sydämettömyys! Sellainen vanhuuden orjallinen turva sai Elsan
melkein vapisemaan, ja hänen silmänsä tulivat kosteiksi, kun hän
ajatteli hyvän ystävänsä "mummon" joutumista tuollaiseen maalliseen
perikatoon, Ja hän sanoi:

"Eihän nyt toki köyhäinhuoneesen."

"Jaa, ei tosin sinne monenkaan suu syyhy, mutta kova pakko vaan
sinnekin kerran käskee. Olisi se mamseli Eveliina vielä täällä ja
naimatonna, niin en hetkeäkään epäilisi mökin saamistani, mutta otapas
nyt."

"Kuinka paljo teiltä rahaa puuttuu?" kysyi Elsa.

Mummo kaivoi esille rahasäästöjänsä. Niitä oli useammassakin paikassa.
Sitten hän laski rahat ja sanoi talon hinnan, vaan puuttuihan siitä.
Elsan rahat kyllä täyttivät tuon vajauksen, ja hän sanoi:

"Minä annan rahani, niin voitte ostaa mökin vaikka tänään."

"Vieläkö sinulla ovat rahasi säilössä, etkö ole vaatetta ennättänyt
ostamaan? Ole niin hyvä ja anna ne lainaksi; minä en niitä
tarvitsisikaan, jos minä olisin saanut emännän hautauskustannukset
käteeni. Kyllähän siinä vielä paljonkin tarvitaan, ennenkuin kaikista
selkkauksista on päässyt, sillä siinä on ostettavana ja maksettavana
pöytäkirjoja, lainhuudatuksia, karttapapereita, leimoja ja sinettiä.
Kyllä minä tiedän, että rahaa talon ostaminen viepi, vaan hyyrypä rahaa
viepi; ei talo niin paljon vuodessa kulu, kuin hyyry on, eipä totta
toisen kerran, vaan ne kiskovat muutamissa vuosissa talon hinnan
takaisin; niin ne tekevät, ne tunnottomat."

"Rahoista menee myöskin korot; monikin ostaa talon velkarahalla ja
täytyy ottaa kalliin hyyryn, että voipi maksaa korot ja ulosteot ja
ehkä kauppasummaakin lyhentää", sanoi Elsa.

"Niin, kyllä tiedän, mutta kyllä he kiskovat sekä pääomat, ulosteot,
että korot, ja huonoilla huoneillaan ruumiin terveydenkin köyhältä
ihmiseltä. Kuka käskee kerjäläisen ja kykenemättömän niin isoja taloja
ostaa?"

"Minä en tiedä enkä ymmärrä niin paljon kuin mummo, mutta minun
luullakseni on se poikkeustiloissa, kun niin rutiköyhät taloja ostaa,
että senvuoksi tarvitseisivat ottaa korkohyyryä. Lienee tuo
jonkinlaista ahneutta."

"Otaksutaan, että ei ole ahneutta, ja että he ottavat kohtuuden mukaan,
mutta ajan voittamiseksi täydymme pian päättää talon ostosta ja sinun
palveluksestasi."

"Mitä mieltä olette siis, rupeanko keittäjäksi vaiko entiseen
toimeeni?"

"Minä tulen kanssasi, ja puhun rouvan kanssa."

Mummo läksi Elsan kanssa maisterin asuntoon ja pian he olivat molemmat
maisterin rouvan luona lastenkamarissa.

Rouva, nähtyänsä Elsan ja mummon tulevan, meni heti mummoa vastaan,
antoi kättä ja käski istumaan.

"Mitäs kuuluu nyt mummolle?" kysyi rouva.

"No, kiitoksia, eipä erikoisia kuulukaan, tuossahan menee hiljakseen,
hiljaa vanha hiihtää."

"Me olemme tässä Elsan kanssa tuumineet, rupeaisiko hän ensivuodeksi
meille, vaan hän ei oikein tyydy paikkaansa. Mitä ajatusta on siinä
asiassa mummolla, kysyn sen puolesta, koska olette Elsalle muutoinkin
vähän niinkuin holhojan virkaa pitäneet."

Rouvan ääni oli vähän väräjävä tuota puhetta pitäessä, niin että
Elsakin helposti huomasi rouvalle tekevän vaikeata.

"Enhän minä, hyvä rouva, ole Elsan holhoja, josko ei Elsakaan minun; me
olemme entisiä työkumppaneita vaan. Paitsi sitä Elsa alkaa jo olla
aikainen ja päättäköön hän itse, mihin toimeen hän parahiten pystyy.
Minun ymmärtääkseni kumminkin on siinä virassa, jossa hän nyt on ollut,
liika työ hänen ikäisellensä. Minun tietääkseni hän pystyy
kyökkipiiankin toimeen."

"Minä luotan paljon teidän sanoihinne, ja uskon, että Elsa kylläkin
pystyy kyökkipiian tehtäviä täyttämään. Jos Elsa muutoin tahtoo itse,
saa hän Pyhäinpäivästä ruveta meidän kyökkipiiaksi."

"Enhän minä mikään keittäjä juuri ole, vaan jotakin sentään osaan sillä
alalla, johan sain opastusta mamselin luona", sanoi Elsa.

Sen sanan päälle antoi rouva Elsalle kyökkipiian pestin.

Elsa sai taas vähän rahaa ja meni mummon kanssa kyökkiin, jossa hän
aukaisi arkkunsa ja antoi sieltä mummolle rahaa. Hän antoi hänelle
kaikki rahansa, että mummo pääsisi mökkiä ostamaan.

Juuri kuin mummo uudelleen luki vastaan-ottamiansa rahoja, tuli
rouvakin kyökkiin.

"Niin, rouvakin ja tämä toinen neiti saavat olla vieraana miehenä, että
minä olen nämät rahat Elsalta lainannut mökin ostamiseen, jotka maksan
kasvuineen takaisin."

"Minä täydellisesti luotan teihin, vaan tuo Elsa on niin outo minun
mielestäni, että minä kutsun maisterin", sanoi rouva.

Tuota pikaa tuli rouva maisterin kanssa kyökkiin.

"Kummoinen asia se on, joka on tekeillä?" kysyi maisteri, katsellen
hyvin terävästi lasisilmiensä läpitse mummoa.

"Se on semmoinen asia, että Elsa lainaa minulle rahaa, että minä saan
ostaa töllin Punavuorilta", vastasi mummo hiukan äkäisellä äänellä.

"Mimmoinen se talo on, jota Elsan rahoilla ostetaan?"

"Talo ei liene muuta kuin yksihuoneinen tölli, vaikka se maksaa
enemmän, kuin minun rahani. Mutta mummolla on paljo enemmän itsellään",
vastasi Elsa.

"Mummon täytyy välttämättä antaa Elsalle velkakirja; oikeastaan
saisitte hankkia takauksen", sanoi maisteri.

"Maisterin minä pyydän kirjoittamaan velkakirjan, ja sopiihan maisterin
myöskin pistää itsensä takausmieheksi; eihän siinä tule muuta vahinkoa,
kuin että siinä nimi on!" laususkeli mummo.

"Enhän minä itseäni takaukseen kaupannut", sanoi maisteri.

"Älä hyvä Alfred, älä Herran tähden mene takaukseen! Kuka maailman
asioista tietää, ja me kun olemme niin köyhiä, jos maksamaan joutuisi,
olisipa se vahinko. Minä varoitan sinua, Alfred!" sanoi rouva.

"Ei rouvan tarvitse tämän asian tähden mitään hätäillä, kosk'en minä
hätäile, joka rahat annan, ja kun kerran rahat ovat omia ansaitsemiani,
niin mahtanen ne saada lainata, kun hyvin tunnen ja tiedän mummon, että
ne hänen käsissään eivät ole hukassa. Jos mummo tahtoo kirjoituttaa
todistuksen, että minä voin saada rahat takaisin, siinä tapauksessa,
että kuolisitte, ennenkuin nuot rahat on takaisin maksettu, niin kaikki
on hyvin," arveli Elsa.

Maisteri katsoi rahat, paljonko niitä oli, ja meni sisälle, kirjoitti
joutuin velkakirjan ja kirjoitti itsensä todistajaksi, vaan ei
takaukseen.

Elsa pisti velkakirjan arkkuunsa ja mummo, sanottuaan hyvillään
hyvästit kaikille, läksi pois.

Kaikki seisoivat mummon mentyä kyökin permannolla kappaleen aikaa
hämillään. Vihdoin menivät maisteri rouvineen sisälle.

Herrasväen mentyä alkoi Elsa tuumia:

"Eipä Katri tiedä, mistä meille tulee ensivuodeksi kyökkipiika."

"Tiedätkös sinä sitten?" kysyi Katri.

"Kyllä, ja tunnenkin osaksi häntä."

"Eihän nyt pilvistä siihen pudonnut, kun ei täällä ole ketään
käynytkään", sanoi Katri hämillään.

"Niin kumminkin nyt on käynyt, että on piika tingattu ja pestattu."

"Siinäpä oli kiiru, kun minä sanoin, että minä taidan tulla muuttamaan
ja onhan sitä paikkaakin tiedossa, niin kohta oli toinen sijassa. Ei
ollut mitään paikkaa eikä muuttamisen aikomustakaan, vaan nyt
todellakin täytyy hakea paikan; saapa nähdä vaan josko tämmöistäkään
saankaan, sillä tässä on rauhallinen paikka", tuumiskeli Katri
mielipahoissaan.

Elsa puraisi huultaan ja käänsi päänsä toisaalle.

"Onhan meillä lastenpiian paikka vielä avonaisena, voithan päästä
siihen, kun pian puhut rouvan kanssa", sanoi Elsa, seisoen selin
Katriin.

"Oletko sinä hassuna; keittäjästä lastenpiiaksi samassa
perheessä? Johan se olisi yhtä kuin alaupseerilta kiskottaisi nauhat
pois ja alennettaisi sotamieheksi."

"Olisiko se niin paljo valehtelemisesta? Mitäs sanoit, että sinulla on
paikka, kun sitä kumminkaan ei ollut. Katso nyt, sinä koetit kiusoittaa
rouvaa, joka köyhyydessään jo entiseltä kyllä rasitettu on, ja
varmaankin tarkoitit kiskoa palkan ylennystä. Ja rouva pestasi minut
sinun sijaasi kyökkipiiaksi."

"Sinut! Ja sinut kyökkipiiaksi!"

"Kuinka niin?"

"Muutoin vaan; jo menee, kun lapsi kyökkipiiaksi."



KAHDESKYMMENES LUKU.

Silloin se muutti mummo taloonsa.


Seuraavana päivänä oli Katri hyvin nolona; vihainen hän ei Elsalle
ollut, eikä juuri sopinutkaan olla, sillä hän oli vaan kummissaan,
kuinka asiat voivat mennä päinvastaiseen suuntaan, kuin tarkoitus on.
Elsa taas puolestaan kertoi ihmeinään rouvalle, ettei Katrilla paikkaa
ollutkaan.

"Olkoonpa jos", vastasi rouva, "mitähän sitten valehteli minulle."

Samana päivänä tuli Katrikin rouvan luo, pyytämään päästökirjaa ja
lupaa mennä ulos paikkaa kuulustamaan. Molemmat hänelle myönnettiin.
Mikä lieneekin vikana ollut, mutta tovin ulkona juostuansa tuli hän
tyhjäntoimittajana takaisin, vaikka päästökirja oli perin hyvä. Nyt
otti hän kahden kesken Elsan puhutellakseen ja sanoi:

"Kuinka sinäkin viitsit olla niin kummallinen, vaikka sinun kehutaan
olevan jumalisen tytön, että rupeat tahallasi toisen leipää polttamaan,
luulisi tuota itsekunkin elävän omalla työllään, eikä tuppaavan toisen
paikalle."

"Mitä se on kun Katri puhuu? Olenko minä tupannut sinun paikkaasi? Minä
olen ruvennut sinulta avonaiseksi jääneesen kyökkipiian paikkaan; itse
olet itsesi irti sanonut ja valta minulla oli siihen eikä jumalisuuteni
estä minua rupeamasta työhön semmoiseen, joka on toiselta avonaiseksi
jäänyt."

"Jaa", sanoi Katti, eikä osannut mitään muuta.

"Jos tahdot, niin pyydä mummoa toimittamaan, kyllä hän sinulle paikan
saapi, ole varma siitä. Mutta minä en voi ruveta viran alennusta
pyytämään, juuri kuin koroitusta olen saanut", sanoi Elsa.

Juuri kuin Elsa viimeistä sanaa lausui, astui postiljooni kyökkiin ja
kysyi "Katri" nimistä neitiä. Katri ojensi kätensä ja sai siihen
kauniin isohkon kirjeen, jossa oli helevän punainen lakka. Postiljoonin
mentyä aukaisi Katri kirjeen ja rupesi lukemaan. Vähän aikaa luettuansa
rupesi hän hypähtelemään ja tanssimaan.

"Siinä se nyt on!" sanoi Katri, ja rupesi näyttämään Elsalle pitkää
nenää. "Asiat käypi sentään maailmassa paremmin, kuin pahat ihmiset
luulevat", lisäsi hän sanaa.

Elsa katseli ihmeissään Katria; hän oli nyt joutunut Katrin silmissä
pahaksi ihmiseksi. Aivan hyvä ei hän ollut itse mielestänsäkään, vaan
kumminkin hän tunsi itsensä syyttömäksi Katrin syytökseen. Hän aikoi
poistua kyökistä.

"Älähän nyt mene. Kenelle minä tässä muillekaan salaisuuksiani kerron,
jos en sinulle", sanoi Katri.

"Sinä pidä salaisuutesi omana tietonasi; minua ei huvita salaisuudet
joita sinä sydämesi katkeruudesta ja mielikarvaudesta minulle kerrot",
vastasi Elsa.

Katri katsoi Elsaa silmiin, suu naurun hymyssä. Tästä katseesta
rauhoittui Elsa ja jäi odottavaan asemaan, mitä kirjeen sisällöstä
hänelle kerrottaisiin.

Katri luki:

  "Turussa kirjoitettu minun omalle kultaselleni!

  Rakas Katrini!

  Tämän kautta saan minä tervehtää sinua, ja tietä antaa, että minä
  voin hyvin. Mökkini on nyt aivan valmis, vaan yksitoikkoiseksi sen
  elämän vetää, kun ei kumppania ole. Minä olen ollut kovin ikävissäni
  aina siitä saakka, kuin sinä läksit Helsinkiin. Jos sinä sen hyvän
  työn tekisit ja tulisit kohta tänne, niin me heti häitä viettäisimme.
  Hyvä olisi jos pääsisit kohta, vaan viimeistäänkin Pyhänpäivänä
  odotan sinua tänne!

                             Ystäväsi

                          Pekka Niironen."

Kirjeen luettua tuli Elsa hyvin alakuloiseksi; hän nojasi
kyynärpäillänsä kyökin pöytään ja katsoa tuijotti avonaista kirjettä
pöydällä, mutta Katrin silmiin ei hän katsonut. Katri huomasi Elsan
hämmennyksen.

"Kuinka sinä niin ymmälle minun kirjeeni sisällöstä jouduit?" kysyi
Katri.

"Tottahan nyt ymmälle jo vähemmästäkin joutuu, kun suorastaan tuo
kirje putoo kuin taivaasta pelastamaan sinua samaan aikaan, kun sinä
varomattomuutesi tähden puheistasi olit jäädä ilman paikkaa ja
palvelusta. Unta kait sinun sulhasesi on siellä Turussa nähnyt, että
sinä tulevaksi vuodeksi olet vähällä paikatta joutua täältä", vastasi
Elsa.

Katri katsoi Elsaa silmiin, suurilla silmillä niinkuin sellainen, joka
on kesken uniansa herätetty.

Elsa meni kyökistä pois.

Kun Elsa jälleen ilmestyi lastenkamarissa, sattui rouva katsomaan Elsaa
kasvoihin. Elsan silmät olivat kosteat, mutta hänen poskissansa näkyi
vihan puna. Elsa teki tehtäviään vaan kyyneltulva sai enemmän valtaa.
Rouva huomasi, että Elsan itkuun oli jonkinlainen ulkonainen loukkaus
syynä ja siis kysyi:

"Mitä nyt itkee Elsa?"

"Enpähän erikoista mitään, itken vaan pahoissa sydämissäni", arveli
Elsa.

"Semmoinen tunnustus suuresti huvittaa minua", sanoi rouva naurahtaen,
ja meni pois.

Kun Elsa taas sattumalta joutui kyökissä Katrin näkösälle, pidätti
Katri häntä hiukan puheillensa pysähtymään.

"Kuules Elsa, minun sydämeni on vallan sula sinua kohtaan. Anna
anteeksi, minä loukkasin sinua ilman syytä."

"Mielelläni ja erinomaisella ilolla annan minä anteeksi, eikä se
loukkaus sinun puoleltasi minua kohtaan suuri ole. Itse asiassa olen
itse enemmän loukannut sinua. Jos en olisi ollut niin lapsellisen
rehellinen, että sinulle rupesin ilkkumaan kuka sinun paikkasi
perijäksi tulee, niin sinun äkäsi ei olisi mitenkään voinut kääntyä
minua kohtaan. Mutta niin ollen, otaksuit sinä minulla olevan joitakin
vehkeitä itseäsi vastaan. Sitä ei minulla kumminkaan ole. Kyllä sen
itse huomaat, että vika alkuaan on sinun. Koska minäkin tähän asiaan
sekaantumisella ja puolittain onneasi kadehtimalla olen loukannut
tuntoani, niin pyydän kaikessa nöyryydessä anteeksi."

"Mielelläni annan sinulle anteeksi", sanoi iloissaan Katri.

"Kiitos sinulle, ja Jumalalle kiitos ja kunnia! Omatunto puhdistuu, kun
riidat ja vääryydet sovitaan. Mutta vielä on yksi asia, jota sinä älä
laimin millään muotoa lyö. Sinun pitää tunnustaman rouvalle, että
valehtelit."

"Kyllä senkin voin tehdä, vaikken siihen olisi juuri halukas.
Kumminkaan en rouvaa pelkää, ja siis kohta tunnustan."

Samassa astuikin rouva kyökkiin.

Katrin kasvoille lensi puna, kun Elsa jäi odottavaan asemaan täyttääkö
Katri lupauksensa.

"Kuulkaas rouva, minä valehtelin, että minulla on paikka. Siinä
häpeällisessä tarkoituksessa sen tein, että rouva rupeaisi minua
luusimaan ja palkkaa ylentämään. Onko rouva niin hyvä ja antaa sen
anteeksi minulle?"

Rouva tuli vahan hämilleen.

"Mitä se nyt on? Enhän ikinäni ole moista kuullut. Anteeksi pyytäminen
on meidän kaupungissa jotain outoa ja uutta. Kyllä minun puolestani saa
anteeksi olla. Vaatiiko kristin-usko noin tarkkaa aina vähäpätöisiin
anti?"

"Tarkkaa se vaatii", sanoi Elsa ja poistui kyökistä.

Rouva, jäätyään Katrin kanssa kahden kesken, alkoi kysellä:

"Mitä kipa-kapaa täällä oli, kun Elsa niin oli kiukuissaan äsken ja
sitten nyt niin parannusta tehtiin?

"Voisihan sitä aina jotakin eripuraisuutta pientä tulla. Mutta sen minä
sanon, Elsa on hyvä tyttö kyllä", vastasi Katri.

"Hän sanoi itkevänsä pahoissa sydämissään, sen tytön vastauksille ei
voi välistä muuta kuin makeasti nauraa."

"Kyllä se väliin siksi tahtoo vetää, vaan niinpä se olisi kenen kanssa
hyvänsä, että jos suoraan sanoo niin kuin asia on, niin tulee monta
kertaa haukkumaan itseänsä ihmisille, ja mitä sille juuri muutakaan
osaa kuin naurahtaa. Niin ei se olisi, jos kaikki olisivat rehellisiä;
silloin ei toden puhumista vikanakaan pidettäisi", tuumiskeli Katri.

"Eihän tuota vikana sentään pidettäne. Ovathan ihmiset totuutta
vaativinaan ja valetta vihaavinaan."

"Jaa, silloin kun huomaamat, että toisen valehteleminen heitä
vahingoittaa; muutoin kyllä saa puhua puita heiniä."

Rouva mietiskeli.

"Mitenkähän se olisi, rouva, minä sain tässä kirjeen eräältä
kotiseutuni vanhalta tuttavalta, jossa hän kaikkein kohtelijaimmasti
kysyy, voisinko minä tulla heti sinne, tai viimeistään Pyhäinpäivältä.
Minä joutuisin naimisiin hänen kanssansa", sanoi Katri.

"Onko hän kunnon mies?"

"Hyvä mies; en hetkeäkään epäile hänen kanssansa vihille mennä ja
yhteiselämään ryhtyä."

"Enhän minä naimisasioissa voi vähääkään sinua pidättää. Hyvä on, jos
olet Pyhäinpäivään saakka, vaan jos asiasi siitä haittaa kärsii, niin
mene niin pian kuin itsellesi sopii. Täydyn tulla, tavalla tahi
toisella toimeen", päätti rouva.

Siitä sitten rouva läksi pois kyökistä ja ensityökseen Elsan kanssa
tuumimaan, "miten olla ja elää nyt, kun Katri hyötöhyviään ennen
aikojaan aikoo pois matkustaa."

Elsallekin sellainen hiukan huoleksi nakkasi.

Vähän mietittyään sanoi hän:

"Mitähän olisi, jos mummo tulisi niin kauvaksi, kuin ennättää kuulustaa
tointa."

"Mummo, jospa hän tulisi, mutta tuskin hän nyt sitä tekee, kun hän
juuri on siinä talon puuhassaan."

"Sopisi kumminkin häneltä kysyä."

"Ota ja pistäy sitten mummon luona", käski rouva.

Elsa kietaisi huivin päähänsä ja meni ulos. Ulkona oli jo pimeä ja
sadetta vähän vihmosi. Ilma oli tavallisen lämmin. Pian oli Elsa taas
tuossa entisessä pesotuvassa ja sen peräkamarissa. Kun hän ennätti
kamarin ovelle, oli mummo täysissä tamineissa kaupungille lähdössä.

"Hyvää iltaa!" hökäsi Elsa sanoa.

"Jumal' antakoon! Ihanpa tulit kreivin aikaan, juuri olin aikeessa
teille lähteä!"

"Kuinka talon oston kävi?"

"Kyllä talo ostettiin; avaimet ja talonkirjat ovat minulla.
Huomispäivänä aijon muuttaa, vaan en tiedä kenen saanen avukseni; on
paljonlaisesti tuota kamaa."

"Voi jos pääsisin minä teitä auttamaan! Tuossa vielä nuot minunkin
kapineeni ovat teidän vedätettävänä", sanoi Elsa.

"Enhän minä sinua voi pyytääkään. Kyllähän nuot hevosmiehen kanssa
autan. Kyllähän niistä aina junkaan tullaan, ja onpa siinä nyt mitä
tullakin, kun Sipoolainenkin kävi hautauskustannukset suorittamassa, --
ei nyt Elsa rukka ole rahan puutosta.

"Sepä on koko hyvä asia", sanoi Elsa.

"Onpa niinkin! Melkein voisin maksaa sinulle rahasi takaisin;
kumminkaan en maksa niitä ihan nyt, sillä ei tiedä mitä kustannuksia
siitä vielä tulee. Ihmiset puhuvat että talonkaupoissa aina saadaan
jälkimaksoja maksaa."

"Pitäkää vaan rahat; en minä niitä nyt tarvitse. Olihan minulla vähän
muutakin asiaa. Meidän Katri menisi mielellään Turkuun, nyt kun häntä
on sinne naimisiin kutsuttu. Etteköhän te mummo tulisi meille niin
kauvaksi apuihmiseksi, kun ennätetään toista piikaa saada!"

Mummo mietti hetkisen.

"Kun minä nyt tässä muutetuksi saan, niin voinhan sinne tulla. Samahan
minulle on mitä minä teen. Kyllähän mökki siellä pysyy. Panen paikan
oven lukkoon, jos ei satu täällä kotimiestä saamaan."

"Minulla on kiire; olkaa niin hyvä ja tulkaa niin pian, kuin vaan
joudutte!"

"Kyllä tulen! Sano terveisiä rouvalle!" tuumi mummo.

Elsa läksi kotiinsa juoksemaan.

"Kyllä mummo tulee niin pian kuin vaan muutetuksi saa", sanoi Elsa
rouvalle.

"Vai niin", sanoi rouva, ja samalla lisäsi: "juuri sillä aikaa kuin
siellä kävit on maisteri saanut viran ja palkan ylennystä. Meille tulee
paljon parempi olo ensi vuonna."

Samassa kuulivat rouva ja Elsa lastenkamariin, kuinka eräs vieras herra
läksi ulos maisterin luota.

"Hän juuri toi tietoa maisterin viran ylennyksestä", sanoi rouva.

Vieraan mentyä tuli maisteri lastenkamariin.

"Kyllä siitä asiasta oli iso apu leivälle, vaan otaksun, että Kalle
suuttuu, kun ei sitä virkaa saanut. Epäilemättä hän olisi ollut yhtä
ansiollinen sitä virkaa saamaan, kuin minäkin", sanoi maisteri.

"Kyllä, mutta hän on naimaton ja varakas mies. Hän tulee ilmankin
aikaan, ja siksi toisekseen, voi hän saada jonkun ajan takaa vieläkin
paremman viran, josko eikään täältä, niin jostakin muualta."

"Kyllä hän saada voipi, mutta näetkös, ihminen on ihminen eikä mitään
muuta ja hän voipi olla hyvästikin vihoissaan minulle viran saamisen
johdosta vaikka eihän tääkään virka itse olossa vielä mistään kotoisin
ole."

Katri tuli siihen ja sanoi mummon tulleen kyökkiin ja tahtovansa rouvaa
puhutella.

"Käske mummo tänne!"

Katri meni ja vähän päästä tuli mummo lastenkamariin.

"Hyvää iltaa, rouva!"

"Jumal' antakoon, mummo!"

"Tuleeko teidän Katri naimisiin?"

"Niinhän se taitaa tulla."

Maisteri, joka mummon tullessa pyörähti sänkykamariin, tuli ja kysyi:

"Mihinkä se Katri naidaan?"

"Turkuun kuulutaan!" vastasi rouva.

"Sepä sattui, eikö hän ollutkin ilman paikkaa?"

"Oli, vaan kyllä hän nyt sentään paikkoja olisi saanut. Nyt ei hän
niitä kumminkaan tarvitse."

Maisteri poistui.

"No, mummo kait tulee meitä auttamaan!" sanoi rouva.

"Sitä minä tulin paremmin perustamaan, voinhan tulla."

"Tulkaa tänne ruokasaliin, mummo, niin teille tarjotaan teetä!" sanoi
rouva, vieden mummoa edellään ruokasaliin. "Maisterikin on saanut viran
ylennystä!"

"Ohoh!" ihmetteli mummo. Täältä Helsingistäkö?"

"Täältä. Tulee saamaan vähän enemmän palkkaa ja on helpompi työ."

"Sepä on!" tuumiskeli mummo.

Maisterikin tuli teetä juomaan.

"Saan toivottaa onnea uuteen virkaan!" sanoi mummo."

"Paljon kiitoksia onnentoivotuksista! Jumala teillekin onnea uudessa
talossanne asumiseen siunatkoon. Olipa se oiva asia, kun tekin
vanhoiksi päiviksenne saitte oman kodin", sanoi maisteri.

"Niin kodin! Kyllä se hyvä asia onkin, että ihmisellä on omantakeinen
nurkka. Onpa hänessä poikin tai pitkin, kukaan ei siitä marise."

"Kyllähän siinä vapaus on", tuumaili maisteri.

"Hyvää teetä rouvalla onkin!" sanoi mummo.

"Ei isoon aikaan ole minustakaan niin hyvälle maistanut tee. Mahtaneeko
teenkin maku olla mielialan mukaan?" arveli maisteri.

"Kyllä siinä sitäkin on. Jos on mieli hyvä, niin kaikki maistuu
makeammalle", vastasi mummo.

"Oikein!" sanoi maisteri.

Siinä sitten yhtä ja toista juteltua sanoi mummo lisäksi:

"Minä tulin täällä käymään melkein juuri kuin sanomaan, että minä voin
maksaa ne Elsan rahat mikä hetki hyvänsä. Olen saanut saataviani.
Kumminkin olkoon maksaminen siihen asti kun saan muutetuksi, että mä
näen mitä minulla niissä puuhissa oikeastaan kuluu", sanoi mummo.

"Kerkiäähän tuo nuot saada", sanoi rouva.

"Mitä hän niillä niin kiivaasti tekee?" sanoi maisteri.

"Niinhän tuota minäkin arvelin!" tuumi mummo. "Kiitoksia paljo, hyvä
herrasväki, kaikista ja hyvää yötä!" lisäsi mummo niiaten.

"Samaa teille, ja onnea uuteen taloonne!" sanoi maisteri.

Rouva kertoi samaa.

Mummo meni kyökkiin ja seisattui keskelle permantoa.

"Täytyy lähteä kotiin maata, vaikkei juuri jouda paljo makaamaan, kun
aamulla täytyy muuttaa, ja muutossa on aina puuhaa kaikenlaista", sanoi
mummo hieman haukotellen.

"Vaikea muutto teille tulee, kuinka sinne pääseekään kuormien kanssa?
Eihän sinne vaivaiseen vuorikylään pääseekään kuormineen, tietä
näettekö kun ei ole", sanoi Elsa.

"Tietä säällistä tosin ei ole Punavuorille, mutta tulehan ensi pyhänä
katsomaan eikö kamsut ole siellä kuten kuuna päivänä", naurahteli
mummo.

"Minä olen erittäin kärkäs siihen, että tulla katsomaan, kuta pikemmin
vaan pääsen", sanoi Elsa.

Mummo meni.

Vähän jälkeen tuli rouva kyökkiin.

"Joko mummo meni? Maisteri sanoo että me menemme sunnuntaina, jos on
kaunis ilma, Punavuorille kävelemään ja samalla menemme mummonkin uutta
taloa katsomaan", sanoi rouva.

"Se sopiikin vallan hyvin, viedään lapset kanssa, minä kannan
pienempää", sanoi Elsa.

"Jos niin tekisi", vastasi rouva.

"Kyllähän Punavuorilla raitis ilma on, vaan siellä niin onnettoman
kovasti tuulee", sanoi Katri.

"Tuulessa pian vilustuu!" sanoi rouva.

"Ei se mitään tee, kun ei paikallansa kauvan seiso", sanoi Elsa.



YHDESKOLMATTA LUKU.

Retki Punavuorille.


Loppu viikkoa oli satanut, vaan sunnuntai-aamu oli heleän kirkas.
Maisterin herrasväki makasivat pitkään pyhä-aamuna, koko lailla
pitempään kuin arkina, jolloin maisterin täytyi nousta kirjoittamaan.
Ruumis täytyy saada levätä ja ihminen virkistää itseänsä edes yhden
aamun viikossa. Kirkonkellojen heleä ääni kutsui Jumalanpalvelukseen,
se ääni kuului myöskin maisterin asuntoon.

Maisteri aukoi silmiänsä ja haukotteli:

"Tarvitsispa nousta ylös ja lähteä kirkkoon", hän sanoi.

"Kirkkoon! Eikös mennä mummon taloa katsomaan?" kysyi rouva.

"Jaa, jospa kävis katsomassa sitäkin manttaalia", sanoi maisteri,
nousten istualle sängyssä.

Rouva kilisti pientä kelloa. Vähän ajan takaa toi Elsa kahvia
tarjottimella, jonka hän laski rouvan sängyn vieressä seisovalle
pöydälle.

"Harjaa vaatteeni hyväksi, Elsa, minä lähden katsomaan mummon taloa
tänään!" sanoi maisteri.

Elsa kiiruhti käskyä täyttämään.

Pian olikin maisterin jotenkin kuluneet vaatteet puhtaana, ja täydessä
kunnossa päälle pantavaksi. Elsan oli joutuminen myöskin lapsia
pukemaan, jossa rouvakin oli avullisena. Pian olivatkin kaikki
tamineissaan ja söivät suuruksensa, jonka tehtyä lähdettiin astumaan.

Matka kuluikin alussa hyvin, vaan kuta pitemmälle ehdittiin, sen
vaikeammaksi kävi kulku rapakoiden ja kallioiden tähden. Rouva alkoi jo
katua ja oli vähällä palauttaa lapset takaisin. Kumminkin hän maisterin
kehoituksesta jatkoi matkaa edelleen. Vihdoinkin pääsivät he perille.
Samassa saapui siihen pieni Mattikin.

"Sieltähän herrasväki tulee! Ja semmoinen siivo kun tänne on, kuinka
rouvakin sentään pääsi?" sanoi mummo.

Hänellä oli kohta lämmintä kahvia tarjota, ja hän vei vieraat
perimmäiseen huone-pahaseen. Matti vaan jäi Elsan kanssa etuhuoneesen.

"Aika sievän talonhan vaan mummo niin äkkiä itselleen sieppasi", oli
rouva sanovinaan.

"Aika kallio-linnahan tämä on", ilvehti maisteri kahvia juodessaan.

Kun kahvit oli juotu, alkoivat maisteri ja rouvakin katsella huonetta
kaikista nurkistaan, ja sitä tutkimusta tehden menivät he etuhuoneesen.
Siinä seiniä tähystellessään pysähtyi maisteri Matin eteen ja kysyi:

"No, tuleeko sinusta suutaria?"

"Sitä en itsekään vielä tiedä varmaan, vaan luulis kumminkin", vastasi
Matti.

"Eikös se ole hyvin ikävää, kun täytyy koko päivät istua?"

"Ei se niin ikävää muuten olis, vaan se tahtoo ruveta niin selkää
pakottamaan, ja minä luulen ettei se työ ole oikein terveellistä",
vastasi Matti.

"Luuletko niin?" sanoi maisteri, ja lisäsi: "kyllähän
käsityöläisammatti ei kaikkein hullumpi ole, kun vaan kunnollisesti
siinä on, ettei retkuttele. Kehoittaisin minä sinua siinä
opetteleutumaan ja koettamaan. Vaikeutta siinäkin tosin on, vaan
sittenhän tuon tietäisi, kun tuota koettaisi. Mutta, niinkuin itsekin
sanot, minä luulen samaa, ettei suutarin työ kasvavalle pojalle
niinkään terveellistä ole."

Rouva yhtyi miehensä mielipiteesen.

Herrasväki menivät takaisin paikoillensa, ja kun he olivat toiseen
huoneesen poistuneet, antoi mummo Matillekin kahvia vehnäsen kanssa.

"Muuttaisitko sinä mielelläsi muuhun ammattiin?" kysyi mummo.

Matti tuli hyvin alakuloiseksi ja mietiskeli tovin aikaa:

"En minä kesken aikaa muuta, käyn minä oppini päähän asti, kun paikka
sentään on hyvä. Mutta kun opista pääsen, sitten minä muutan ammattia
jonkinlaiseksi muuksi, sillä juoppona suutarin sällinä en olla tahdo."

Elsan silmät kiilsivät ja mummon kasvot kirkastuivat.

"Älä vainenkaan rupea juopoksi kisälliksi!" sanoi mummo.

"Niin, älä suinkaan sellaiseksi rupea, Matti!" sanoi Elsa.

"Pojan päässä on enemmän miestä kuin pienessä kylässä!" sanoi maisteri
toisesta huoneesta.

Nyt oli kahvikalaasi lopussa, ja aika ruveta tutkimaan vuosisatojenko
vaiko kymmenien oli mummon talo vanha. Vieraat kuljeskelivat järjestään
kaikki, navetat, liiteritkin; vanha oli talo, vaan kyllä se hintansa
arvoinen sentään oli.

Mummon talolla oli naapurikin, sillä siinä oli talo vieressä, vähäistä
pienempi kuin edellinen. Kun mummon vieraat seisoskelivat pihalla, eli
oikeammin punertavalla kalliolla, tuli naapurin isäntäkin ulos. Hän oli
vanha mies jo, jonka ahavoittunut muoto ja karkea vaatetus ilmoitti,
että hän joko oli kalastaja itse, tai vähintäänkin kalakauppias. Ukko
läheni aitaa, joka eroitti mummon ja hänen talonsa, hän katsoi yli
aidan, nähdäksensä mitä väkeä naapurin pihalla seisoo. Kun hän siihen
seisomaan jäi, läheni maisteri myöskin aitaa, alkaen haastattaa ukkoa:

"Hyvää päivää, vanhus, kuinka jaksatte nyt? Otaksun juuri kuin tuntisin
teidät."

"Jumal'antakoon! Niin minähän se olen niiden kapteenien isä."

"Niin aina", sanoi maisteri, vaikk'ei ukkoa vähän vähintäkään tuntenut.
Siitä huolimatta sai maisteri toimeen ukon kanssa pitkän jutun.

"Te kalastatte, eikös niin?" kysyi maisteri.

"Vielä minä olen kalastanut, mutta minua on kohdannut se suurin
onnettomuus mikä nainutta miestä kohdata voipi. Vaimoni kuoli ja
ypöyksinään olla kotona, kuin myöskin kalastajan hengenvaarallista
tointa ilman apua harjoittaa ei ole hauskinta laatua, sen ymmärtää joka
vähänkään on perhe-elämän suloa tuntenut. Poikani molemmat kyllä ovat
merikapteenia, vaan hekin purjehtivat Herra ties missä milloinkin
mailman kaikilla merillä, eikä niin muodoin minulla heistä ole muuta
hauskuutta kuin se, että he ovat arvostaan korkeampia minua, että ovat
kapteenia ja minä vaan vanha kala-ukko. Erittäin mielelläni ottaisin
minä jonkun pienen pojan apulaisekseni jos sellaista olisi saatavissa."

Maisteri vilkaisi silmäpuolellaan Mattia, joka kaikella
tarkkaavaisuudella etäämpänä seisoen kuunteli. Oikein jo korvissa
humisi merituuli Matilla, ja ajatuksissaan oli hän olevinansa kaukana
merellä ukon kanssa kalastamassa.

Maisterikin vaipui hetkiseksi miettimään, eikö todellakin poika, jolla
ei itsellään ollut halua käsityöläis-ammattiin, olisi omansa vanhan
kalastajaukon kumppaniksi, jossa hän täydelleen tottuisi kalastajan
ammattiin ja vesillä liikkumiseen ja jonkun ajan kuluttua voisi hän
mennä merille ja ehkäpä todella hänestäkin vielä voisi tulla, josko
eikään juuri, niinkuin ukon molemmista pojista, kapteeni, niin
oivallinen perämies tai matroosi kumminkin.

Elsakin ajatteli, että Matin olisi hyvin sopivata mennä kalastajan
oppiin.

Matti läheni Elsaa ja kuiskasi hiljaa korvaan:

"Mitäs, jos minä laitan itseni tuon ukon palvelukseen?"

"Kuinkas pääset paikastasi pois?"

"Siinähän se on pieni vaikeus, mutta on siitä mennyt toisiakin. Jos
minä tekisin jotakin nurin päin, ja sitten vielä vähän mestaria
vastustaisin, niin kyllä hän sitten ympäri korvia ropsii ja minun ulos
potkii!"

Viimeisen puheensa Matti kaikkein kuuluviin puhui.

Maisteri katsahti Mattia viistosilmällä, ja sanoi:

"Kyllähän silläkin lailla pois pääsee, vaan sellainen pääseminen on
liian kalliilla hinnalla ostettua vapautta, ja on erittäin alentavaista
ja epäterveellistäkin keinottelua, vaikka sitäkin luulenma paljon
käytetään opista pääsemiseksi."

"Ei niin, Matti, muuta konstia siinä on pidettävä!" sanoi mummo.

"Jätä se mummon haltuun!" sanoi Elsa.

"Isäntä on hyvä ja tulee juomaan kupin kahvia!" sanoi mummo erittäin
kohtelijaan näköisenä ukolle.

"Kiitoksia! Minä tulen aivan kohta, kun panen oven lukkoon." Ja ukko
mennä läntysti ovea lukitsemaan.

Kaikki menivät huoneesen.

Vähän ajan takaa tuli ukkokin, puettuna sinertävästä verasta tehtyyn
kirkkotakkiin.

"Onni olkoon taloon, ja sen uudelle omistajalle! Vaikka outo olen, niin
sydämestäni kaikille ihmisille onnea suon ja sen kaikkein enin
naapurilleni!" sanoi ukko erittäin hyvällä tuulella.

"Kiitoksia! Samaa teille!" vastasi mummo, ja kiiruhti kahvia noutamaan.

Ukko seisoi ovipielessä, eikä mummo kiireissään muistanut käskeä häntä
edes istumaan. Mummo toi kahvia ja vehnäleipää kanssa ja ukko vielä
seisoi.

"Hyvänen aika, kun te vielä seisotte, enkä minä edes muistanut käskeä
teitä istumaan!"

Siinä oli tuoli ovipielessä ja sen päälle ukko istui.

"Oletteko ennen asunut näillä tienoin?" kysyi ukko.

"En näin kaukana, vaikka kyllä kerran täällä päin", vastasi mummo.

"Täällä on niin ihmeen hauska ja terveellinen asua. Kumpahan olette
täällä vähän aikaa, niin saattepa nähdä kuinka tulette kappaleen
nuoremmaksi. Näettehän että vanha minä olen ja kumminkin täysissä
voimissa; sen vaikuttaa askaroiminen raikkaassa puhtaassa meri-ilmassa
ja asuminen terveellisillä kallioilla. Onnellinen se ihminen, joka
asuntonsa tänne saa, ja niin kauvan kun kaupunki ei tänne päin isone,
kestää sitä hyvää. Vaan kun Helsinki on pääkaupunki ja aikaa voittain,
niinkuin pääkaupungit tavallisesti, isonee, pelkään pahoin että
rakennushaluiset anastavat nämätkin kalliot, mutta vielä tää sittenkin
on terveellisimpiä osia Helsingistä."

"Kyllä täällä hyvin raittiilta ja terveelliseltä tuntuu, vaan mitä
mahtaisi vaikuttaa kalan haju, se ehken ei oikein täytä terveyden
kaikkia sääntöjä", huomautti maisteri.

"Mikä kalan haju täällä on? Se on hieno meri- ja vuori-ilma, joka
täällä vallitsee. Kalat ne viedään kaupungin rantaan ja herrasväki
syövät ne", sanoi ukko.

Kun hän oli juonut yhden kupin kahvia (toisesta ei hän huolinutkaan),
teki mummo hänelle ehdoituksen:

"Tässä olisi minulla yksi poika, joka sangen mielellään rupeaisi
kalastajan oppiin.

"Ha ha ha, kalastajan oppiin! Todellakin. No, ei sen puolesta, on
kalastuksessakin oppimista. Vaan että oppipoikia kalastukseen
tarjotaan, on erinomaisen hauskaa minusta", naureskeli ukko.

"Niin, kun ei hän halua suutarin opissa olla, niin ruvetkoon
kalastus-oppiin", vastasi mummo.

Ukko tirkisti Mattia tarkasti ja sanoi:

"Tuohon näköön oli ennen minun nuorempani, eli Jooseppi poikani,
hänellä oli vilkas pää. Minä rakastin häntä ... enemmän kuin vanhempaa,
joka oli paksupäinen jörö. Mies hänestäkin tuli, vaan ei ole Jooseppini
vertainen. Kyllähän jörömäisyys merellä hyvä on, vaan ei ole paha jos
hituisen ennenkin huomaa kuin aivan viime katiskassa. Kyllähän minä
tuon pojan mielellänikin otan, jos hän viitsii minun oppiini tulla,
mutta siinä täytyy väliin ottaa lujasti kiinni, ei se olekaan suutarin
työtä, kun minä teen."

Kun ei siinä ollut sitten mitään erinomaista toimimista, eikä ukkokaan
mielestään ollut herrasväen selsiä, alkoi hän tehdä poislähtöä. Samaa
ajattelivat toisetkin vieraat, että lähtö se paras on. Mummo lukitsi
ovensa ja sitten lähdettiin seutua katselemaan. Maisteri oli joskus
ennenkin kävellyt noilla omituisen kirjavilla kallioilla, sen vuoksi
hän nytkin mielellään meni vuoren astuntaan. Omituista kyllä, oli hän
ennen paljon huolimattomammasti niitä paikkoja astuskellut, kun nyt
jolloin hän sai näyttää vaimollensa ja lapsillensa niitä monilukuisia
juovia noissa ikivanhoissa kallioissa. Vaikka olikin syysilma, tultiin
pian huomaamaan ukon kehumiset oikeiksi tään vuori-ilman
terveellisyydestä, sillä saattoipa noilla kallioilla huoletta täysillä
keuhkoilla hengittää, eikä kalan haju, vaikka kulkiessaan tulivatkin
aivan ukon verkkohuoneen lähelle, vähintäkään pahaa oloa vaikuttanut
eikä mieltä käännellyt. Ukko näytteli vieraillensa kaikki varastonsa,
aittansa, verkkonsa ja venheensä, joihin kaikkiin pieni Matti sydämensä
pohjasta ihastui. Eikä toisetkaan voineet ukon mukaviin laitoksiin
mielistymättä olla. Kun ukon tavaroita oli kyllin katseltu, nousivat
kaikin, yksin vanha kalastajakin, korkeimmalle kalliolle, josta sopi
katsella sekä merta että kaupunkia ja sille kuuluvia sieviä saaria. Kun
seutuakin oli kyllin katseltu, löi vanhus jalkaansa kallioon ja sanoi:

"Eikös ole lujaa perustusta tässä, lisätä tännepäin kaupunkia?"

"On kylläkin!" vastasi siihen maisteri.

Sitten tultiin kalastajan talon kohdalle. Kalastaja-vanhus pysähtyi
surumielisesti pitkään katsomaan vanhaa ränstynyttä tölliänsä, ja
lausui kallella päin:

"Jos en olisi niin onnettoman vanha ja köyhä ruoja, niin tottapa
vetäisin vielä tuohon uhkaman talon."

"Se ei olisi hullumpi ajatus!" sanoi maisteri.

"Minä pyydän anteeksi, etten voi herraa käskeä sisälle, sillä miehisen
hengen siistinpito on niin sattuman nojassa. Kulloin muistan niin
siistin, mutta nyt olen unhottanut. Hyvästi herrasväki!" sanoi ukko.

Mummokin erkani kotiinsa, ja maisterin herrasväki alkoivat verkalleen
astumaan kaupunkiin käsin. Matti seisoi kalliolla, katsellen kauvan
menijöiden jälkeen.



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Eräs velvollisuus.


Kun menijät olivat kadonneet ja Matti yksikseen jäänyt, tirkisteli hän
ukon tölliä kauvan aikaa ja pistäytyi mummon pihaan. Pihalla odotti
mummo, ja kun Matti viimeinkin tuli, menivät he molemmin sisälle.

Kun he molemmat olivat istuneet, kysyi mummo:

"Kuinkas nyt oikein teemme, muutatko sinä pois suutarilta, vai jäät
sinne?"

"Muutan minä, jos vaan pääsen."

"Mieluummin minäkin sen näen, että sinä tulet tähän naapuriksi, ja elät
vanhan taitavan ukon kanssa, sillä minä olen hänestä kuullut
kerrottavan paljasta hyvää. Omat lapsensa on hän kasvattanut kunnon
ihmisiksi, jopa siihen määrään että ovat voineet kohota
merikapteeneiksi, joka on hyvin tärkeä sekä arvoaste että elinkeino
merikaupungissa asuvalle miehelle. Että sinä tulet ukon hoimeniin ja
niin lähelle minua, saan minä silmilläni seurata sinun elintapaasi ja,
jos mahdollisesti sinussa alkaisi ilmestyä kaupunkilaispoikien pahoja
oireita, kohta ankaralla kädellä niitä sinusta pois karsia. Sinulla on
hyvä iso-täti, mutta muista myöskin, että se sama täti on kaikessa
tapauksessa kohtuudella ankarakin, ja kun sinulla ei ole vanhempia,
täytyy minun ottaa äidin velvollisuus sinun ylitsesi. Lähdemmekö nyt
suutarille?" laususkeli mummo.

Matti myönsi, että häneen nähden kyllä voipi mummo tulla yhdessä
suutarille, mutta varoitti mummoa mitään äkäisyyden oireita
näyttämästä.

Mummo naurahti ja alkoi lähteä. Porstuan ovi lukittiin ja kulettiin
kalastajan talon sivuitse. Melkein ääneti astuivat he oikotietä yli
kallioiden, sitten ohjaten kulkunsa Töölön eli Espoon tullia kohden.
Mainitulle tullille vievän kadun eli nykyisen Länsi-Henrikinkadun
varrella asui Matin oppimestari, puusta rakennetussa talossa. Talo oli
uusi ja komea, vieläpä kauniiksi maalattu, enin kuitenkin pisti silmiin
talon kaunis portti. Niin mummo kuin Mattikin olivat siitä portista
edestakaisin monta kertaa kulkeneet, vaan ei Mattikaan, vaikka jo
kauvan aikaa oli asunut talossa, ollut sitä niin tarkanneeksi tullut,
kun nyt, hetkellä jolloin hänen oli siitä talosta eroaminen. Mummoakin
alkoi arveluttaa mitenkä alkaisi jutun mestarin kanssa ja pysytteliin
portin ulkopuolella. Matti nojasi selkänsä portin pielusta vasten ja
hetkisen siinä alapäisenä seisottuansa alkoi hyräillä:

    "Pois mun täytyy lähteä
    Ja hyvä talo jättää!"

Mummo katsoi pitkään Mattia ja sanoi:

"Niinkö rupeaa haastattamaan?"

Matti ei virkkanut mitään ja viimeinkin mentiin sisälle
verstashuoneesen.

Täällä oli paljon suutarintiskiä ja istuinrumpuja sekä sänkyjä. Väkeä
ei ollut sanottavasti kotosalla, ainoastaan pari oppipoikaa loikoili
sängyssä ja yhden tiskin ääressä istui juopunut kisälli ja häntä
vastapäätä eräs isonlainen oppipoika. Kisälli nukkui ja väliin torahti
jotakin pojalle; sen verran kuin hänen puheestaan selkoa sai, voi
huomata että hän oli kovassa rahapulassa ja tahtoi pojalta rahaa
lainaksi, arvatenkin luuli hän olevansa vielä liian vähän juovuksissa.
Matti meni omalle paikalleen ja istui rummulleen, mummo meni hänen
perässään ja istui Matin viereen. Tuo juopunut sälli nosti päätään ja
raotti silmiään. Huomattuaan Matin alkoi hän karjua:

"Oletko nyt kotona roisto? Missä sinä juoksentelet?"

Mummon kasvot lensivät punaisiksi, ja hän yritti aukaista suunsa, mutta
jätti sanomatta, kun Matti mutisti suutaan merkiksi, ettei maksa asia
puhumisen vaivaa.

Sälli, nähtyänsä ettei Matti häneen mitään huomiota kääntänyt, nousi
ylös rummultaan ja astui askelta pari -- mutta -- putosi alas, vaan ei
alemmas kuin permannolle. Siinä selällään hän pureskeli hampaitaan ja
sanoi:

"Nyt tietäkääs pojan penikat se, -- se -- se -- se, että minä, joka
olen herra ja sälli, niin, te tiedätte kuinka korkea-arvoinen herra
minä olen, ja nyt minä vasta tapankin ihmisiä!"

Tähän aikaa kerrottuaan "minä tapan ihmisiä", vaipui hän uneen ja alkoi
kuorsata.

"Herra on siinäkin paikassa", sanoi mummo.

"Aatu, onko mestari kotona?" kysyi Matti siltä pojalta joka juopuneen
sällin kanssa oli istunut.

"Kyllä minä luulen että hän on kotona!" vastasi poika.

Mummo meni verstaasta kamariin, jota käytettiin työnjohtohuoneena.
Huoneen seinät olivat yltympärinsä lesteillä kaunistetut ja siinä oli
työnjohtajan pöytä. Ovi oli raollaan sitä seuraavaan huoneesen, jossa
mestari istui soututuolissa pitkä piippu hampaissa. Mummo astui
huoneesen ja kumarsi.

Matti jäi toiseen huoneesen.

"Mitäs mummolla olisi asiaa?" kysyi mestari.

"Minä vaan tulin puhumaan tuosta Matista."

"Matista! Mitä puhumista siitä nyt on?"

"Eiköhän mestari laskisi sitä pois!"

"No, eipä juuri, onhan se sukkela juoksupoika ja kyllä siitä suutarikin
tulee, kunhan nyt vähän vaurastuu."

"Niin, vaan", sanoi mummo.

"Mitä niin?"

"Pelkään, että poika oppii juopoksi!"

"Voi hän senkin tehdä, sillä ainapa se paha on tarttumassa, mutta
nähkääs, muori hyvä, kyllä sitä voipi muuallakin juopoksi oppia."

"Suutarit ovat järjestään kaikki juoppoja", sanoi mummo.

"Olenko minäkin?"

"Kyllä mestarikin ryyppää, kyllä minä sen tiedän, vaan enhän minä nyt
sitä sano, että niin taitamattomasti, kuin tuo muudan ihmisten tappaja,
joka verstaan permannolla makaa!"

"Kyllä minä arvaan, kuka siellä makaa, vaan juuri hän ei tapa, eikä lyö
ketään, vaikka sillä humalapäissään on suuria sanoja suussa. Selvänä
hän on miesten paraita, silloin hän on siivo-käytöksinen ja hyvä
työmies. Mutta, jos te nyt niin kovin pojan pilaantumista pelkäätte,
niin, minuun nähden, menköön vaan, enhän minä voi hänen vastaista
käytöstään tässä arenteerata."

Silloin nousi mestari ylös keinutuolistaan ja astui kirjoituspöytänsä
ääreen ja kirjoitti päästökirjan. Kirjoitettuansa hän taittoi sen
kokoon ja ojensi mummolle. Mattikin oli vetääntynyt ovelle.

"No, hyvästi nyt Matti", sanoi mestari, puristaen Mattia kädestä.

Matilta pyöri vedet silmistä hyvästi jätellessä mestariansa. Siitä
huomasi mummo, että poika oli ennättänyt taloon perehtyä ja isäntäänsä
rakastua, ja nyt sai taas erota, lähteäksensä outoa tulevaisuutta
kohden astumaan.

Sitten menivät Matti ja mummo verstaasen ja keräsivät pojan kapineet ja
toisille pojille hyvästit sanottua läksivät astumaan pois. Verstaasta
ulos astuessaan täytyi heidän astua tuon ihmisten tappajan yli, sillä
hän oli liikkunut ihan kynnysalle. Mummo oli vahingossa satuttavinaan
jalkansa sen jalkaan, josta juopunut vähän havahtui ja mörisi:

"Tap, -- tapp, -- minä tapan -- kai -- kaik -- ihmisiä."

"Tapa, tapa, minun puolestani, kunhan et minua tapa", sanoi mummo ovea
kiinni painaessaan.

"Mimmoinen tuo tosiaankin on selvillään?" kysyi mummo pihalla Matilta.

"Paras mies koko joukossa", vastasi Matti.

"Kyllä se on kummallista, kuinka se viina ihmisen muuttaa", ihmetteli
mummo.

Sitten mentiin semmoista vauhtia, etteivät suinkaan jälilleen katsomaan
joutaneet, ja pian tultiin mäelle, jossa nuot naapuritöllit seisoivat.

Kalastajan tölliin kääntyi nyt mummo ja Matti seurasi perässä. Töllin
ovi oli sisältä haassa, mummo naputti ovea sormillaan. Sitä sai hän
tehdä useat eri kerrat, ennenkuin ukko havahtui päivällisunestansa.
Vihdoin hän kumminkin aukaisi oven ja vieraat astuivat sisälle.

Huone oli avaranlainen, siinä oli akkuna pihalle ja toinen kalliolle
päin. Nurkassa oli leivin-uuni, joka huonetta melkoisesti pienensi,
liedellä uunin edessä oli sikin sokin patoja ja astioita. Piha-akkunan
edessä oli pöytä, jonka edessä rahi ja akkunan pielissä pöydän
molemmissa päissä tuoli. Peräseinällä oli levitettävä sänky, joka nyt
oli kiinni ja sen puisella kannella näytti ukko äsken levänneen, koska
siinä oli vanha sarkanuttu pehmityksenä ja päänalaisena kulunut
punaisella sahviaanilla päällystetty tyyny. Sängyn kohdalla seinällä
käydä harppasi suuri ja vanha seinäkello, ja vielä samalla peräseinällä
kohosi korkea, permannosta kattoon ulettuva, siffonieri-kaappi
moninaisine veistoksineen ja koristuksineen. Kallionpuoleisella
sivuseinällä oli yksinomaisena haltiana seinähylly kirjoja täynnä.

Ukko seisoi hämillään vierastensa edessä ja kiirehti heitä istumaan,
tehden sijaa sohvan kannelle, ottamalla pois nuttunsa, jonka hän
ripusti seinälle, ja sipaisten kantta kämmenellänsä.

"Tehkää niin hyvin ja istukaa!" sanoi ukko.

Mummo meni kohta kannelle istumaan, vaan Matti istui rahille, laskien
samalla nyyttinsä rahin alle. Ukko meni korjailemaan patojansa ja
astioita parempaan järjestykseen. Samalla viritti hän takkaan valkean
ja alkoi kahvia keittämään.

"Kuinka tää on talvella lämmin, kun näyttää ulkoa päin niin
rapistuneelta?" kysäsi mummo.

"Kyllä tää on hyvin vanha, mutta kovista hongista tehty, ja kun muistaa
panna puita uuniin, niin tarkenee, vaikka ei juuri voikaan silakoita
seinillä paistaa."

Siinä sitten yhtä ja toista tarinoiden valmistui kahvikin ja ukko
kantoi kahvipannun pöydälle, otti pöytälaatikosta sokeria ja hakkasi
sitä pieniksi veitsellä ja vasaralla. Sitten otti hän tuosta vanhasta
komeasta kaapistansa kolme kahvikuppi-paria, joihin hän laski kahvia
kuin hyvin tottunut emäntä ainakin.

Ukon kehoituksesta kävivät vieraat kahviin käsiksi, ja mummo kehui ukon
keittämää kahvia hyvän makuiseksi. Kun kahvia tavan mukaan oli juotu
molemmat kupit, alkoi mummo tehdä lähtöä, ja Matti sai jäädä ukon luo.

"Hyvästi nyt isäntä", sanoi mummo ja puristi kalastajaa hellästi
kädestä.

"Hyvästi! Jumalan haltuun! Kyllä minä pidän huolta pojasta, mikäli on
voimassani", sanoi ukko, erinomaisen vakavalla ja hartaalla äänen
painolla.

"Kiitoksia teille!" sanoi mummo.

Ukko ja Matti jäivät seisomaan tuvan permannolle, kun mummo poistui.



KOLMASKOLMATTA LUKU:

Etkö kiellä enään minua?


Kun maisterin herrasväki kotiin pääsivät, oli päivällinen jo valmiina
ja he istuivat kohta pöytään. Elsa toimiskeli Katrin apuna kyökissä,
vaikka kätensä olivatkin hyvin väsyneet, kun oli saanut kantaa
maisterin poikaa joltisenkin pitkän matkaa. Katri ilmoitti Elsalle,
että se oli viimeinen päivällinen, minkä hän oli siinä perheessä,
ehkenpä koko Helsingissä laittava, sillä hän aikoi ani varahin
huomeisaamuna matkustaa Turkuun, koska oli heidän poissa ollessaan
siellä eräs tyttö käynyt, joka myöskin piti samaa matkaa, vaikka ei hän
aivan Turkuun asti.

"Ei olisi uskonut mummoa, minkälaisen sievän talon tuo vielä vanhoilla
päivillään itselleen vänttäsi. Ihan vinttaamatta se siinä asuu ikänsä
lopun juuri kuin taivaan heijassa", tuumiskeli maisteri
päivällispöydässään.

"Kyllä olisi meilläkin koko hyvä olemassa oma talo, mutta kuka antaa
köyhälle talon?" sanoi rouva.

"Niin, älä sinäkään aina korvissani soita tuota köyhyyttä; hyvin sen,
hyvä ihminen, sanomattasikin tiedän. Jos onni on, niin paljonkin
saadaan, vaan paapatuksella ja ruikutuksella ei saada mitään", sanoi
maisteri.

Rouva painoi päänsä alaspäin ja söi kiivaasti.

Maisteri söi sen hitaammasti ja viimein lakkasi tykkänään.

"Maalla torpparina olla on paljon parempi, kuin lukumiehenä
Helsingissä. Mikä ihme ja kumma vienee miehen päästä mielen kun pitää
lukea ja kouluuttaa itseään, eikö siinä väellään voisi kyntää ja maata
kuokkia? Antaisi rikoten lukea, joilla siihen on aikaa ja tilaisuutta",
puheli maisteri.

Rouva tiesi hyvin, ett'ei sovi senlaisessa tilaisuudessa puhetta
jatkaa, ennenkuin miehensä ennättää saada ajatuksen käänteen. Rouva
siis kaikessa hiljaisuudessa söi, ja vähän päästä alkoi maisterikin
syödä.

"Hyvän ruokahalun se vuori-ilma tekikin, se rapakon rämpiminen", sanoi
rouva ruoalta päästyään.

Maisteri vilkaisi vaimoaan lasisilmiensä alitse.

"Rapakon rämpiminen!" matki maisteri. "Tekeekö se ruokahalun?"

"Ka, mitäs tuo muuta tehnee", sanoi rouva ja meni kyökkiin.

Maisteri meni työhuoneesensa, hänellä oli paksu pakka paperia pöydällä.
Hän alkoi selailla papereita ja katseli ja tutki niitä. Vihdoin hän
latoi ne taas kokoon ja heitti itsensä kyljelleen sohvan päälle. Siinä
asemassa hän hiljaa puhui itsekseen:

"Köyhyys, köyhyys, ja se, se kestää. Vihdoin häntä ihminen pääsee
siihen, ett'ei aina ja joka hetki köyhäksi sanota!" Siihen hän hiukan
uinahti. Oli jo pimeä huoneessa kun Elsa tuli kynttilä kädessä,
jonka hän laski pöydälle ja vähän sen jälkeen tuli hän uudestaan
kahvi-tarjottimen kanssa. Maisteri nousi istumaan ja otti kahvikupit
käteensä. Vähän aikaa mietittyänsä alkoi hän ryypiskellä. Kun maisteri
viimeistä kahvitippaa suuhunsa kaasi, saapui rouvakin kamariin.

"Kuules, kun Katri lähtee jo huomenna pois, ja hän tietysti tahtoo
tänään jo palkkansa", sanoi rouva.

"Maksa pois", vastasi maisteri.

"Eihän minulla ole rahaa", sanoi rouva.

"Minullako sitä sitten on?"

"En tiedä onko sinullakaan, vaan jotakin keinoa siinä pidettävä on pois
matkustavan ihmisen kanssa."

"Ja vielä sitten pyhäpäivänä", sanoi maisteri hieman äkäisesti. "Käske
Katri tänne."

Samassa tuli Elsa kahvikuppeja pois noutamaan.

"Tuo Elsa lisää kahvia, ja käske samalla Katri tänne", sanoi maisteri.

Elsa meni.

Vähän ajan takaa tuli Elsa kahvi-tarjottimineen. Hänen perässään hiipi
Katri ja seisahtui ovipieleen. Maisteri otti kahvia, rouva samoin, ja
Elsa poistui.

"Menetkö sinä jo huomenna pois talosta?" kysyi maisteri.

"Kyllä."

"Hyvin sopimaton aika, millä minä sun nyt selvitän. Saisit oikeastaan
palvella vuotesi päähän asti. En minä tässä seiso rahat kourassa
odottamassa milloin piiat hyväksi näkevät liesuun lähteä", saneli
maisteri.

Katri tuli ensin vähän hämilleen; pian sai hän kumminkin siksi
rohkeutta että sanoi:

"Parempihan pienempää summaa on maksaa kuin isompaa, aina vaikeampihan
se köyhän on maksaa kun summa suureksi karttuu."

Maisteri nousi seisomaan, heitti kahvikupit pöydälle ja huusi:

"Joko tässä piiatkin rupeaa minua konkurssiin vaatimaan? Huomenna saat
palkkasi, vaikka siihen menisi viimeinen nuttuni, mutta pysykin siellä
sitten, mihin menet!"

"Minulla on jo kyllä ikää, että tiedän mennä ja tulla mihin milloinkin
haluttaa", sanoi Katri.

"Mene nyt vaan! Huomenna, minä sanoin, saat palkkasi", sanoi maisteri,
osoittaen sormellansa Katrille ovea.

"Kyllä se on onnetonta tuo palvelijain pito; jos voisi tehdä itse
kaikki, niin säästyisi siitäkin koko lailla", tuumi rouva.

"Kuka sitten palvelijoita pitäisi ja mistä he eläisivät, jos ei kukaan
vierasta väkeä pitäisi vaan kaikki itse tekisi?" sanoi maisteri, alkaen
astua eteiseen josta hän otti päällysnuttunsa ja sauvansa ja meni ulos.

Rouva miehensä mentyä pistäysi kyökkiin.

"Kuinka Katrikin noin suututtaa maisterin? Pitäisi vähän pitämän suunsa
aisoissa, vaikka pois meneväkin on", sanoi rouva.

"Ei ole nyt aikaa aisoittamaan", vastasi puhuteltu.

"Hm", sanoi rouva ja poistui.

"Maksakootpa jos, kyllä minulla senverran itsellänikin on että Turkuun
pääsen, vaan ei lisä luotaan lykkäisi jos tuota saisi", puheli Katri
Elsalle rouvan mentyä.

Juuri kun Elsa aikoi Katrin puheesen jotakin vastata, aukesi kyökin ovi
ja mummo Punavuorilta astui sisälle.

"Hyvää iltaa", sanoi mummo."

"Jumala antakoon", vastasivat molemmat tytöt.

"Istukaa mummo", käski Elsa.

Mummo istui ja samalla kaivoi povestansa esille rahakukkaron ja sanoi:

"Matin minä vein jo kapteenien isälle. Otti hän pojan vastaan.
Parantanutko lie vaan pahentanut paikkaansa, vaan eipä tuo niin hääviä
näkynyt siellä suutarissakaan elämä olevan. Päissään siellä ihan
pyhäpäivänä muudankin venyi ja kaikkia tappavainen halu hänellä tuntui
olevan. Ei se semmoinen esimerkki ole mitään terveellistä kasvavalle
nuorukaiselle. Herra hänen tiennee, mikä ihmiselle täällä maailmassa
parasta olisi."

"Kait sen nyt tietää ilman epäilemättä, että Matilla parempi on olla
vanhan ja vakavan äijän kasvatettavana kuin että suutarien joukossa ja
ylenannettujen parissa, jossa paha esimerkki on hänellä joka käänteessä
nähtävänä", sanoi Elsa.

"Siksi tuon minäkin otin, ja kun häntä itseäänkin niin halutti. Mutta
olihan minulla muutakin asiaa. Etköhän ottaisi, Elsa, sitä rahalainaasi
takaisin ja antaisi velkakirjaani pois, kun minulla ovat nämät
Sipoolaisen antamat rahat tallehdittavana ihan tyhjänpäiväisesti",
puheskeli mummo, tarjoten rahoja.

"Sipoolaisen rahatko ne ovat? Eikö ne ole teidän omat rahanne?"
huomautti Elsa.

"Sipoolainenhan nämät viimeksi antoi, oikeastaan nämä tällä kertaa ovat
sinun rahat."

Elsa ojensi kätensä ja mummo luki rahat käteen. Sitten laski Elsa
pöydälle rahat ja aukaisi arkkunsa, josta hän vaatteiden alta kaivoi
esille mummon velkakirjan, jonka hän laski mummon käteen.

Mummo saatuansa velkakirjan käteensä silmäili sitä ja käänteli
laskoksille, sitten hän kysyi:

"Mitäs minä olen kasvuista velkaa?"

"Vai velkaa ja vielä kasvuista muutamasta päivästä, kaikkea mummo vielä
kysyykin", vastasi Elsa.

Rouva oli kuullut mummon äänen ruokasaliin, ja astui siis sen johdosta
kyökkiin.

"Ka, mummokin on täällä", sanoi hän.

"Mitkä rahat tuossa pöydällä ovat?" kysyi rouva, nähtyänsä Elsan rahat.

"Ne ovat minun, mummo maksoi jo lainan takaisin", vastasi Elsa
puolestaan.

"Nytkö jo!" lausui rouva hehkuvin silmin. Työläästi näytti hän saavan
silmänsä rahoista pois.

Tytöt sen vian kyllä huomasivat, mistä rouvan silmiin semmoinen rahan
suosio johtui. Elsa otti rahat pöydältä, luki ne ja ojensi rouvalle:

"Rouva on hyvä ja ottaa nämät rahat talteen; ovathan ne varmemmat
rouvan takana kuin minun arkussani", sanoi Elsa.

"No, mutta hyvä lapsi, etkö sinä tarvitse vaatetta ostaa?" oli rouva
sanovinaan.

"Enhän minä vielä alasti ole, kerkiäähän tuota sittenkin, kunhan nyt
tässä lisääkin ansaituksi tulee", tuumi Elsa.

Rouva mutisti suutaan ja meni pois rahat kädessä.

"Nyt pian saan minäkin rahaa", sanoi Katri.

"Siitä saat olla varma, vaan olisit sen ehkä ilmankin saanut, niin
mitättömänä en isäntääni pidä, ett'ei hän piian palkkaan rahaa saisi",
sanoi Elsa.

Katri katsahti viistoon Elsaa.

"Onpa sinulla hyvä luottamus", sanoi Katri.

"Kyllä ne rehellistä väkeä ovat maisterin herrasväki", sanoi mummo,
puuttuen puheesen. "Ei niissä mitään pelkäämistä ole, eikähän ne edes
ylöllisesti eläkään."

Maisterin käynti kuului porstuassa, kun hän meni saliin. Elsa riensi
kyökistä lastenkamariin, ja tuli salissa maisteria vastaan. Salissa oli
pimeä, vaan Elsan mennessä läpi salin kynttilä kädessä, näki
maisterikin paremmin kulkea. Tällä kertaa ei maisteri mennytkään
työkamariinsa, vaan sänkykamariin. Siellä istuikin rouva tutkimassa
kuinka korkealle Katrin saatava nousee. Nähtyänsä miehensä tulevan
kysyi rouva:

"Missä pappa kävi?"

"Tyhjää takaa ajamassa!" oli vastaus. "Kävin rohvessoorin luona, vaan
se on katala köyhempi kuin minä, kyllä minä pelkään että nälkään se
vielä kuolee. Vaikka hyvin tiedän että rahaa hänellä on jotta
alimmaiset mätänee, sitä hänellä ei ole, koskaan ollutkaan."

"Haa, juuri Fredrikin kaltaiset, ne rikkaana pysyvätkin. Katso
Fredrikki rohvessoori tietää, että pankki se vakavin on rahojen
säilytyspaikka", sanoi rouva.

"Kyllä hän tietää, mutta mihinkä hiileen minä nyt taas puhallan?"

"Minkä tähden?"

"No, sen Katrin palkan tähden, oletko sen asian jo perin unohtanut?"

"Katrin palkka on täällä laatikossa", sanoi rouva, osoittaen
pöytälaatikkoa.

"Mistä olet sitä nyt saanut?" kysyi maisteri ihmeissään.

"Ole nyt -- Elsalta. Mummo maksoi velkansa ja Elsa oli antavinaan ne
minulle talteen. Niin, talteen, eipä vielä lainaksikaan, hän osaa pitää
isäntäväkensä arvossa, -- mutta puhutaan hiljaa, hän ehkä kuuntelee
tuolla lastenkamarissa."

"Kuunnelkoon, siinäpä ei kulta kulu jos hän saakin tietää että me häntä
kehumme", sanoi maisteri tavallisella kuultavalla äänellä. "Ota ja
kirjoita nyt kirjaan summa, kuinka paljon Elsan rahoja oli, ja niistä
olemme maksavat kuuden koron kasvut. Mutta mene nyt kohta ja kuittaa
Katri, ett'ei hän pääse enempää meitä hätyyttämään."

Rouva otti pöytälaatikostaan rahaa ja läksi astumaan, toisessa kädessä
muistikirja, toisessa rahat, kyökkiin.

"Tässä on palkkasi! Ja mummo olkaa todistajana että Katri on kaikki
saanut", sanoi rouva.

Katri luki rahat.

"Kyllä ne oikein ovat, en tule lisää pyytämään, hyvä että vaan sain.
Kiitoksia!"

"Kiitoksia kiittämästäsi", sanoi rouva hieman ivallisesti. "No, mummo
kait jääpi tänne nyt Katrin sijaan, niin kauaksi kun ennätän hankkia
toisen lastenpiian."

"Voinhan jäädä joksikin aikaa, pysyyhän mökki siellä."

"Hyvä!" sanoi rouva ja kiiruhti sisälle. Suoraa päätä meni hän
lastenkamariin ja sanoi Elsalle:

"Kiitoksia Elsa, kun päästit minun pälkähästä!"

"Siinä ei ole mitään kiittämistä, sitä vartenhan rahat ovat, että niitä
käytetään tarvittaessa", vastasi Elsa.

Rouvalla oli vanha, muuten auttavassa kunnossa oleva piaano. Hän ei
ollut vielä Elsan aikana kertaakaan sitä avannut eikä soittanut, nyt
hän kiiruhti tuon soittokoneensa luo ja soitteli sen seitsemiäkin
trillin trallia. Elsakin tuli saliin ja maisteri.

Maisteri katseli kummanaan, mikä nyt vaimonsa päähän pisti, soittamaan
kun pitkistä ajoista noin rupesi. Hän seisoi hämillään, ja nuhteli
itseään. Hänen työnsä kun ei sallinut muka mitään häiritsemistä, johon
luettiin piaanonsoittokin. Kuitenkin soimasi häntä tuntonsa kovuudesta,
kun hän oli joskus tullut vaimoansa kieltäneeksi soittamasta. Olihan
hänen rouvansa vielä nuori ja osaksi lapsellinenkin ja sai taistella
alituisen köyhyyden kanssa, olikin siis iso synti kieltää häneltä sitä
hauskuutta, jonka soittaminen vaikuttaa sekä itselleen soittajalle että
kuulijoille. Rouvan tauottua soittamasta, kun näki miehensä vierellään
seisovan, sanoi maisteri:

"Soita vaan, sydänkäpyni!"

Rouva katsahti miestään erinomaisen onnellisen näköisenä ja kysyi:

"Etkö kiellä minua? Niin istu siihen piaanon viereen ja kuuntele kun
soitan jotakin erinomaisen kaunista." Sitten huomasi hän Elsan seisovan
keskellä laattiaa.

"Katsoppas Elsa, ett'ei lapset herää ja pudota itseään."

Elsa kiiruhti lastenkamariin ja rouva alkoi lauluja soittamaan ja
laulamaan.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Mummo omituisena.


Seuraavana aamuna päivän valjetessa ajoi pihalle vanha köyryselkäinen
maalaisukko. Kärryissä istui myöskin erinomaisen sievä punaposkinen
neitonen. Neiti laskeusi alas ja kiiruhti maisterin kyökkiin, jossa
Katri oli jo kotvasen odotellut lähtöön valmiina. Kyökissä oli myöskin
Elsa. Neiti katsahti Elsaa ja kohta tarttui syliksi häneen ja puristi
vahvasti.

"Kyllä Katri puhui vähän että täällä on Elsa, vaan en minä saanut
selvää, kuka Elsa", puhui vieras.

Neiti oli Munkkiniemen Liina.

"Matkustaako Liinakin pois näiltä tienoilta?" kysyi Elsa.

"Matkustanhan minä sinne Turun puoleen. Kontio on hankkinut siellä
muutamassa suuressa herraskartanossa pehtorin paikan, ja me menemme nyt
naimisiin. Se Kontio on laannut tykkänään ryyppäämästä, sitten kun sai
Munkkiniemen herralta kotiripitykset, ja tullut kunnon mieheksi.
Munkkiniemen herrakin on hyvillään, että hän niin on itseänsä
kunnostanut, ja antoi minulle vähän rahaakin Kontiolle vietäväksi."

"Viepikö tuo ukko teidät aivan perille asti?" kysäsi Elsa.

"Viepi, hän on aivan Turun vierestä, ja Kontion koti on matkan
varrella; hän heittää minut Kontion luo, ja Katrin hän viepi Turkuun
asti. Hän on ollut asioilla täällä, mikä riita-asia hänellä lienee,
jossa hän sanoo paljon rahaa kuluttaneensa, ja on erittäin mielissään
että saapi paluumatkalla hevosellansa hiukan ansaita."

Liina ja Katri kantoivat nyt Katrin arkun kärryihin. Rouvakin saapui
rappusille.

"Jaha, Katri lähtee nyt", sanoi rouva.

"Lähteä lähtevän pitää. Hyvästi nyt, rouva! Rouvan ei pidä olla millään
tapaa vihainen minun päälleni ja minä pyydän anteeksi", sanoi Katri.

"Mene vaan kaikessa rauhassa Jumalan nimeen."

"Sillä tavalla olen minä joskus kuullut sanottavan sellaisillekin,
joita muuten samassa työnnetään käsipuolesta ovesta ulos.

"Katri! Anna olla muutamat sanat sanomatta", sanoi Elsa.

"No, hyvästi nyt Elsa", sanoi Katri.

"Hyvästi", sanoi Elsa.

"Hyvästi Elsa! Älä unhoita minua", sanoi Liina.

"Hyvästi, hyvästi! Liina sanoo Kontiollekin paljo terveisiä, että Elsa
on erittäin iloinen siitä, että hän on ruvennut kunnon ihmiseksi",
sanoi Elsa.

Nyt nousivat molemmat tytöt kärryihin, ukko myöskin, joka otti suitset
käteensä, pisti piipun hampaisinsa ja sanoi:

"Hei ruuna!"

Kärryt pyörivät pihasta ulos, ja Elsa seurasi portille asti.

Rouva seisoi rappusilla ja mummo katsoi kyökin akkunasta kun Elsa
palasi. Olipa pihalla myöskin Tekla, talon-isännän tytär, ja talon
kyökkipiika.

"Joko teiltä Katri pois meni?" kysyi Tekla.

"Jo meni", vastasi Elsa.

"Kuka teille Katrin sijaan tulee?"

"En tiedä", vastasi Elsa ja meni rappusille, josta he jatkoivat rouvan
kanssa matkaa kyökkiin.

Rouvan ja Elsan saapuessa kyökkiin veti mummo akkunan kiinni. Samalla
hän alkoikin puristaa leukaansa ja poskeansa, hän oli siis hammassäryn
saanut.

"Särkeekö mummon hampaita?" kysyi rouva.

"Tuntuu rupeavan säilöstämään, pidin hölmö tuota akkunaa auki ja
päätäni raossa, se ei väliin kärsi kylmää viimaa", puheli mummo
puristellen poskeansa kaksin kourin.

"Särkeekö niitä hampaita usein?" kysyi rouva.

"Ei hyvin usein, vaan on se sentään jäytänyt että siellä on syvä
kuoppa."

"Mitähän siihen olisi parasta panna, eiköhän olisi sopivin ottaa pois
se kipeä hammas?"

"En minä raskitse sitä pois otattaa, ennen minä panen siihen vaikka
mitä; kun saisin piipun hikeä, en sitä koskaan ennen ole pannut, mutta
muutamat sanovat sillä päässeensä."

Rouva juoksi maisterin luo ja kysyi:

"Saattaako piipun hikeä panna hampaasen, kun sitä särkee?"

"Kenen hammasta särkee?"

"Mummon hammasta."

"Saattaa kyllä mummon hampaasen panna piipun hikeä, vaan sinun
hampaaseesi täytyisi olla vähintäänkin kreofuuttia."

Rouva sieppasi luudasta varren ja kaivoi hikeä maisterin piipusta, jota
hän erinomaisella kiireellä kyökkiin mummon hampaasen kiikutti.

Mummo istui sängynlaidalla ja aukaisi suunsa, kun rouva työnsi tuota
mustaa laastaria hampaan koloon.

"Kiitoksia paljon! Joutaahan olla, mitä tuo tuosta arvelee", tuumiskeli
mummo ja heittäysi sängyn päälle kyljelleen. Vähän ajan päästä rupesi
mummo haukottelemaan ja -- pyörtyi.

Elsa ja rouva juoksivat maisteria hakemaan ja rouva sanoi:

"Hän pyörtyi jo, miten hengenkin kanssa käynee!"

"Siitäkö piipun ihvestä se nyt akka pyörtyi?"

Sen sanan päälle nousi maisteri ylös ja meni kyökkiin juoksujalassa.
Rouva ja Elsa seurasivat perässä.

"Olisinkohan tehnyt tyhmyyden, kun suostuin antamaan luvan panna piipun
hikeä hampaasen! Sitä en kumminkaan luule", sanoi maisteri, koettaen
mummon valtimoa. "Ei tämän kanssa taida niin aivan vaarallista olla,
vaan ottakaa nyt varovaisuuden vuoksi riepu ja kastakaa kylmänlaisessa
vedessä ja sitten pidätte sitä mummon otsalla."

Elsa kastoi rievun ja painoi sen mummon otsalle.

Maisteri seisoi kyökin pöydän edessä, josta hän katseli asiain menoa.

"Huu, huu, uh, mikä se niin otsaa kylmentää?" kysyi mummo.

"Otetaan pois piipun hiki hampaasta", sanoi maisteri.

Mummo nousi istualle.

"Niin vaan, minä luulenkin että se on vähän helpottanut", tuumi mummo.

"Te pyörryitte", sanoi Elsa.

"Ei suinkaan", kiisteli mummo ja katseli jokaisen päälle, vaan kun
kaikki olivat totisen näköisiä, myönsi hän.

"Taisin pyörtyä, ei suinkaan sille mitä mahda, kyllähän se voimakasta
on, piipun hiki."

Mummo nousi seisoalle ja sanoi:

"Ei minusta nyt ole tässä mitään apua, ainoastaan vaivaa. Minä lähden
mökilleni ja haen apua hampailleni ja kun ne terveeksi tulevat, sitten
voin tulla."

"Vaan jos ette tulekaan", sanoi rouva.

"Kyllä!" sanoi mummo ja pani nutun yllensä, alkaen astua pois.

Rouva tiesi jo entiseltä, ett'ei mummoa mitenkään taivuttaa voinut, jos
ei hän itsestään mihin myöntynyt eikä siis koettanutkaan häntä
pidättää. Mummon mentyä kääntyi rouva Elsaan päin ja sanoi:

"Ka niin, ota virka vastaan, ja ala keittää, kyllämähän pidän lapsista
huolen itse, jos en ihmistä saa."

Maisteri ja rouva menivät pois ja Elsa jäi kyökkipuuhiin.

Vähän ajan takaa palasi rouva kyökkiin ja sanoi Elsalle:

"Maisteri aina puhuu siitä luusopasta, etköhän sinäkin voisi sitä
keittää?"

"Jahkama koetan, tuleehan laistansa, kyllähän sen ehkä syödyksi saa",
vastasi Elsa.

"Koeta nyt sitten!"

Päivällisaika tuli ja Elsan keittämää luusoppaa sisään kannettiin;
sopan haju ruokasalista jo löysi tiensä maisterin kamariin.

"Jo haisee se herkullinen liemi", sanoi maisteri, pisti kynänsä
läkkitolppoon ja alkoi astua ruokasaliin.

Rouvakin ilmestyi pöydän luo samaan aikaan.

"Nyt saadaan uuden köksän keittämää ruokaa, mutta suuresti minua
kummastuttaa sitä nerokkaisuutta, jolla hän osaa keittämistä hoitaa,
siihen nähden kun hän on vielä niin kovin nuori", sanoi rouva, istuen
pöytään.

Maisteri syötyänsä lausui:

"Kyllä me voitettiin keittäjättären kaupassa, ei itse mummokaan olisi
tuota soppaa paremman makuiseksi saanut, ja pannukakkukin on maan
paraita."

"Mummo oli oikein hyvä, kun Elsan meille toimitti", sanoi rouva.

"Kyllä hän hyvä mummo on, vaikka omituinen."

"Sitä on vanhoilla ihmisillä aina jotakin sellaista, jota me nuoret
emme voi käsittää", sanoi rouva.

Maisteri meni työhuoneesensa.

Elsa piti keittäjän virkaa kokonaista kolme päivää ja mummoa ei näkynyt
ei kuulunut. Rouva kaipaili ja haikaili, että sehän nyt hammassärkyä on
kun viikkokausia kestää, ja lähetti Elsan tiedustamaan asian oikeata
laitaa.

Ilta alkoi hämärtää, kun Elsa lähti Punavuorille päin astumaan; väliin
hän käveli, väliin juoksi, että matka kuluisi. Vielä oli päivän
kajastusta, kun hän tuli mummon mökille.

Hän yritti mennä ovesta sisään kuin kuuna päivänä, vaan ei päässyt
porstuaankaan. Riippulukko, jonka mummo itse oli ovelle pannut, pysyi
siinä ja ovi sai olla aukaisematta. Vanhan kalastajan akkunasta
pilkoitti valo, hän kurkisti siitä sisälle ja näki Matin ja ukon olevan
syönnin touhussa. Hän meni sisälle, ja kun Elsa kalastajan ovelle
ilmestyi, säpsähtivät molemmat, niin Matti kuin ukkokin.

"Hyvää iltaa! Onko mummoa näkynyt täälläpäin näinä päivinä?"

"Ei hän ole täällä käynyt sitte kun minun tänne toi", vastasi Matti.

"Onko se ovikin kiinni ollut kaiken aikaa, oletko sitä huomannut
katsoa?"

"Ei tosin siellä ole ollut mitään liikettä, eilen kumminkin oli ovi
lukossa", sanoi Matti.

"Mihinkähän tuo sitten on mennyt?" alkoi ukko tuumamaan.

"Hän oli meillä maanantaina aamupäivällä, tai oikeastaan hän oli meillä
maanantaita vasten yönkin. Mutta sitten rupesi hänen hampaitansa
kovasti pakottamaan ja hän itse tahtoi siihen piipun ihveä, sitä hän
sai ja sitten hän pyörtyi. Kuin saimme hänen pyörryksistä tointumaan,
läksi hän pois ja sillä tiellä hän on", sanoi Elsa.

"No, mutta missäs mummo sitten on?" rupesi ukko enemmän kummastelemaan.

"Niinäpä se nyt on, missä hän on?" sanoi Elsa.

"Ei sille nyt pimeällä mitään voi, huomispäivänä täytyy häntä ruveta
etsimään, jos ei hän siksi koteudu", tuumi ukko.

"Hyvästi!" sanoi Elsa ja läksi juoksemaan kotiin päin.

Kun hän oli ennättänyt Esikaupungintorille, näki hän erään henkilön
hiljalleen tulevan vastaansa; oli siihen määrään pimeä, että ei hän
oikein eroittanut oliko tuo vastaantulija outo vai tuttava. Kumminkin
pysähtyi Elsa ja pysäytti toisenkin.

"Saanko luvan kysyä kuka te olette?" kysyi Elsa.

"Elsako se on?" vastasi puhuteltu.

"Ai, on se mummo kumminkin, kuten arvelinkin. Missä olette ollut?"

"Tuolla minä olin klinikassa."

"Siitäkö hampaasta?"

"Siitäkin, ja kuuluihan tuota olleen muutakin vikaa, siellähän nuot
pitivät syömättä monta päivää. Päässähän tuota kuulin olevan tautia, ja
antoivathan nuot pulveria mukaankin", tuumaili mummo.

"Minne te nyt sitten menette?"

"Kotiinpa tietenkin."

"Mutta jos olisitte tullut meille?"

"Ei, hyvä lapsi, kuinka minä sinne voin nyt tulla, kun ei ole ensinkään
tekijää minussa, ja luulen että minun lasini onkin pian ulosjuossut ja
työni tehdyt."

"Älkää puhuko mummo noin", sanoi Elsa, pyhkien vesipisaroita
silmistään. "Te olette minulle niinkuin äiti."

"Ja sinä niinkuin tytär! Vaikka minulle ei muutoin kuulu äidin arvo,
joutaahan olla korkean ikäni vuoksi kumminkin. Hyvästi nyt!"

"Jumalan haltuun mummo", sanoi Elsa, puristaen lujasti mummoa kädestä.

Mummo alkoi astua, vaan Elsa seisoi kauvan paikallansa tähystäen mummon
jälkeen, kunnes hän katosi illan pimeään.

Kun Elsa ei enään voinut mummoa nähdä, kääntyi hänkin kotiinpäin ja
juoksi kaiken matkaa.

"Mummo tuli vastaan, hän oli ollut klinikassa", sanoi Elsa rouvalle
kotiin päästyään.

"No, tuleeko hän meille?"

"Ei taida, kuolevansahan tuo luulee, mutta en minä tahtoisi sen mummon
kuolevan; minä pidän mummosta paljon", sanoi Elsa.

"Se on oivallista, että pidät hänen arvossa", sanoi rouva.

Elsa alkoi tehdä askareitansa, ja hänellä olikin niitä nyt entistä
enemmän, kun sai yksin tehdä kahden edestä. Sopihan koettaa, minkä
siihen teki. Rouvaa alkoi huolestuttaa ja hän sanoi:

"Mahdatkohan sinä voida yksin kaikkea suorittaa? Ehkä täytyy jostakin
apua hankkia."

"Rouva antaa sen hankkimisen nyt olla tuonnemmaksi, kunnes ehdin katsoa
mitä voin ja mitä en voi", vastasi Elsa.

Seuraavana aamuna lähetti mummo Matin sanomaan, ett'ei hän mitenkään
voi tulla, ja että rouva saapi etsiä toista hänen sijaansa.

"Minkä sille mahtaa", vastasi rouva, ja Matti meni pois.



VIIDESKOLMATTA LUKU.

Vaikeudella eteenpäin.


Niin jäi Elsa ainoaksi palvelijaksi maisterin perheessä. Vaikka
työnpaljous olikin hänelle suureksi rasitukseksi, että vedet väliin
silmistä vyöryivät, kun alkoi kovin yli voimien käydä, kului aika
hiljalleen eteenpäin kumminkin. Rouva koetti Elsan mieltä ilahuttaa,
antamalla hänen vierellänsä laulaa kun hän itse soitti pianoa. Se kyllä
itsessään ei Elsalle ikävämpää ollutkaan, vaan kun päivässä ei ollut
varaa hetkeäkään hukata, sai hän lauluhetkensä tavattomalla kiireisellä
voimien ponnistuksella jällensä palkita, että sekin aikaa voittaen tuli
hänelle paljaaksi rasitukseksi. Niin kului vuosi seuraavaan syksyyn,
jolloin hän ehdotti rouvalle, että hänen on muuttaminen ihan pakosta.

"Kyllä näen lapsi rukka että poskesi ovat lakastuneet tään vuoden
kuluessa, liiaksi olet saanut voimiasi karaista, sen huomaan", sanoi
rouva.

"Poskieni väristä en paljoa perusta, vaan minä muutoin huomaan, ett'en
jaksa virkaani enään täyttää", vastasi Elsa.

Semmoiseksi asia jäi. Rouva pestasi itselleen seuraavaksi vuodeksi
kaksi piikaa, ja Elsan haki eräs toisen maisterin rouva itselleen
toiseksi piiaksi. Niin muutti Elsa taas uuteen paikkaan.

Nyt tuli hänelle palveluskumppaniksi iso ihminen, mutta ankara,
kiukulla täytetty pohjalainen. Hänellä oli aina kirous toisessa
suupielessä, ja joka toisessa sanassa. Ensi hetkessä Elsa jo sitä
säikähtyi, kun hän ei ollut sellaiseen puhetapaan ensinkään tottunut.

Nyt oli muutoin perin huono vuosi tullut. Se herrasväki oli yhtä köyhä
kuin edellinenkin, kumminkin kun edellisenä vuotena oli ruoka halvempi,
sai sitä sentään tarpeikseen, vaan ruoka, etenkin leipä, oli sinä
vuotena tavattoman korkeassa hinnassa, jonka vuoksi sitä ei mitenkään
voitu niin paljoa hankkia kuin tarvittiin, vaan se täytyi suorastaan
jakaa kristillisesti, neljännes hienoa reikäleipää päivän osaksi
henkeen.

Köyhiä ihmisiä kulki talvella ehtimiseen kyökki kyökiltä etsien jotakin
suuhun pantavaa nälkänsä sammutukseksi. Miespuolilla, etenkin
maalaisilla, oli jotakin puusta tehtyä kapinetta kaupattavana leipään
tai leivän hintaan vaihtamisen tarkoituksessa. Elsa ei voinut olla
ostamatta heiltä, olletikin kun hänellä nyt oli rahoja, kun entinen
isäntä oli hänelle lähtiessä suorittanut kaiken velkansa. Vieläpä hän
jakoi köyhille ruokaosansakin usein, ja itse joko vallan paastosi,
tai osti sijaan kauppiaalta. Niin karttui lusikoita, kapustoita,
kyynäränmittoja ja minkä mitäkin, totta niitä olisi ollut monenkin
talon tarpeeksi. Kummallisinta kumminkin oli se, että tuo äkäinen
pohjalaistyttökin suostui Elsan toimiin niin, että hänkin talven
kuluessa alkoi käyttää samanlaista tapaa entisten palkkarahojensa
tuhlauksessa ja osan-ottavaisuudessa yleiseen maassa vallitsevaan
nälkään.

Vuoro-sunnuntain pääsivät tytöt vähän ulos. Silloin Elsa aina pistäysi
mummon luo Punavuorille, jossa hän istui tunnin pari tarinoiden mummon
kanssa, saipa väliin mummon kanssaan. Mummo muutoin oli muuttanut
elintapaansa ja laannut pyykillä ja muilla sellaisilla kulkemisesta,
oli hyyrännyt toisen huoneensa eräälle pohjalaiselle salvurinperheelle
ja itse lisäansiokseen ruvennut neulomaan työmiesten alushousuja ja
paitoja.

Maisteri, joka nyt oli Elsan isäntä, oli hänkin omanlaatuisensa. Hänkin
oli köyhästä pojasta kouluuttannut itsensä ja osasikin pitää
ansioistansa ja arvostansa; hänen mielestänsä ei kukaan tässä pahassa
matoisessa maailmassa ollut hänen vertaisensa töissä, opissa, eikä
viisaudessa. Vielä oli hän ylpeä suurisukuisesta mutta köykästä
aatelisesta vaimostansakin.

Rouva, tuo suurisukuinen, olikin erittäin järkevä, hyvin maltillinen
kunnon ihminen. Hän osasi miehensäkin kiihkoa siivosanallaan niin
hillitä, ett'ei talossa mitään mainittavia tapahtunut. Vaan hänkään ei
voinut aina silmillään seurata miehensä kynää, joka erittäinkin
toisinaan olisi ollut hyvinkin tarpeellista, tämä kun kovin rajusti
rupesi toisia herroja kirjoituksessaan opettamaan, pannen koko
tuttavakunnan yhteen mylläkköön, josta tämä herra itse sai kärsiä
enimmän, kun näet ei ollut suosiossa kenenkään, ja itse ei ketään
suosinut.

Kuitenkin, vaikka siinä talossa oli ylöspito niukka, alkoi Elsan
voimat vahvistumistaan vahvistua. Sillä siinä oli työnteko
säännöllisempää, eikä niin rasittavaa kuin ainoana piikana, ja oli
roteva palveluskumppani, joka, vaikka muutoin äkäinen, ei katsonut
töitä läpi sormiensa, vaan teki mitä tarvittiin ja eteen sattui, niin
auttaen raskaimmissa toimissa huonokuntoisempaa kasvavaa kumppaniansa.
Vaikk'ei Elsa hänen kiroilemistansa suosinut, oli hänellä siitä
johdosta että hän häntä auttoi, raakalais-toveriansa kohtaan paljon
anteeksi antamusta, ja niin sai talvi loppunsa.

Kesän tultua tapahtui Elsan elämässä se muutos, että hän nyt sai lähteä
herrasväen kanssa maalle. Tällä kertaa Hämeesen. Herrasväkeä vähän
arvelutti, kuinka huonon vuoden jälkeen siellä ensinkään ruoan puolesta
toimeen tultaisiin, kumminkin luultiin siellä pälkähästä päästävän kun
menee suurimpaan taloon asumaan mitä pitäjässä löytyy. Ja niin
lähdettiin.

Tavarat jätettiin kotiin, ainoastaan otettiin kaikkein tärkeimmät.
Molemmat palvelijat otettiin myöskin mukaan. Kun oli useita lapsiakin
herrasväellä, täytyi olla neljä kyytihevosta kerrallaan. Matkalla oli
Elsalla yhtähyvin kuin lapsillakin paljon katselemista Suomen
ihanuudesta, vähän kun olivat matkustelleet. Vihdoin pääsivät he
määräpaikkaan.

Kylä ja etenkin se talo, johon herrasväki asumaan asettui, oli seudun
komeimpia. Jonkinlaista tietoa oli talon emännällä edeltäpäin heidän
sinne tulosta, koska hän oli kohta tulijoita vastaan-ottamassa ja
osoitti teitä heille varustettuihin huoneisin. Talon haltijatar oli
jonkinlaista herrasväkeä, vaikka maalla alituiseen asuen hyvästi
talonpoikaistunut, niin että hänen melkein otti tavalliseksi
talonpoikaisemännäksi. Kumminkin oli hän lapsensa kouluuttanut, koska
ne näyttivät heti ensi silmäyksellä herrasväeltä, ja olikin niitä
poikia ja tyttäriä hyvähkö liuma, kaikki hieman äitinsä näköön
vivahtavia. Ensiksi tervehti tuo rouva kumminkin Elsaa, edellä muiden,
josta Elsa luuli häntä puolihassuksi ja pelästyi.

Elsassa oli hyvä joukko silmiin pystyvää kauneutta. Se se oli, joka
narrasi tuota maalaisrouvaa häntä ensin tervehtimään, kun sama rouva
muutoin oli hyvin leikillinen ihminen. Kuten sanottu, osoitti rouva
teitä heille varustettuihin huoneisin. Huoneet olivatkin sisustetut
erittäin komeasti, jott'ei kaupungissa paremmin. Maisteri rouvineen
näyttivät erittäin tyytyväisiltä asuntoonsa, jota vielä sekin lisäsi
kun melkein kaikki akkunat olivat päivään ja komeaan puutarhaan päin.
Talon rouvan lapset seurasivat äitinsä esimerkkiä, he kokousivat
kyökkiin ja pyörittivät Elsaa ympäri kyökin permantoa ja nauroivat,
että Elsa oli hyvin kummissaan ja pääsemättömissä heistä. Melkoisessa
määrässä alkoi se suututtaa Elsan isäntäväkeä; kumminkaan eivät he
kehdanneet mitään puhua, olivat vaan nauravinaan.

Ihana oli kesä suloisessa Hämeessä, sangen viehättävä oli se. Talo
sijaitsi sievän järven rannalla, jossa voi uidakin, ja olikin järven
rantaan tehty pieni mutta erittäin soma uintihuone. Talon herrasväki
kävivät joka päivä uimassa, ja oli sinne vapaa pääsy hyyriläisilläkin,
ei heitä siitä kielletty. Elsallekin oli erittäin virkistävää ottaa
väliin kylmä kylpy; selvästi alkoi se näkyä kasvojen värissä, joka
kaunistumistaan kaunistui. Elsan emännällekin ja hänen lapsillensa
näkyi se hyvää vaikuttavan, sillä hekin kaikki tulivat erittäin
vilppaiksi. Selvästi näkyi että jolla senkin verran on varaa että mennä
suveksi maalle kaupungin tomusta, se kyllä takaisinvoitetulla
terveydellä palkituksi tulee, jos muutoin ei tauti ole aivan tappavaa
laatua.

Ihmeellinen oli muutoin tuo samainen kylä, ei siinä huomattavasti ollut
menneenä vuonna halla vieraana käynytkään. Talon lapset kyllä kertoivat
Elsalle, kuinka äidillä oli viime talvena paljon köyhiä ruokittavana,
ja kuinka niitä oli etäisiltäkin seuduilta kuleksinut. Kuitenkin löytyi
talossa pitkin kesää ilman muualta hankkimatta kaikkea mitä tarvittiin.
Kaikesta voi päättää että maisteri oli osunut asumaan erittäin mukavaan
ja sovelijaasen paikkaan.

Elsalle oli kaikkein hauskinta heinänteon aika, silloin sai hän luvan,
talon-emännän erityisestä pyynnöstä herrasväeltänsä, käydä niityllä
heiniä hajoittelemassa ja kokoamassa. Samalla kun Elsa, ollen aivan
siihen työhön tottumaton, teki sitä hauskuudekseen, teki hän sen
kumminkin tavalla sellaisella, että talon pehtori suostui niin hänen
työntekoonsa, että alkoi pyydellä häntä jäämään sinne palvelukseen
heille seuraavaksi vuodeksi. Tämän intonsa ilmoitti pehtori
emännällekin, joka siitä rupesi oikein Elsaa joka värssyn välissä
haastattamaan ja pyytämään heille jäämään. Kumminkaan ei Elsa siihen
suostunut ja asia jäi semmoisekseen.

Kesä muuttui syksyksi ja ilmat kolkommiksi, puutarhakasvit valmistuivat
ja marjat tuleentuivat. Talon lapset jakelivat runsaat osat Elsalle
puutarhan hedelmistä emännän naurahdellessa. Elsan suureksi
kummastukseksi oli talon nuori herra ylioppilas aina etunenässä,
koettaen aina haastattaa Elsaa, vaan Elsan suu ei tahtonut sujua
vastauksiin tuolle herralle, vaan hän sai enimmäkseen jäädä
tyhjäntoimittajana seisomaan. Vihdoin tuli lähtö ja kaikki kapineet
olivat kärryissä, Elsa vaan seisoi vielä pihalla. Silloin puristi tuo
nuori herra Elsaa hellästi kädestä ja vedet vyöryivät hänen
silmistänsä, kun hän hiljalleen lausui:

"Lapsi rukka, sinä et ymmärrä etkä käsitä minua, etkä tarkoitustani!"

"Ehkä en!" vastasi Elsa, nousi kärryihin tuon pohjalaisen kumppaninsa
viereen, ja rattaat alkoivat vieriä kartanon portista ulos.

Takaisin matkustaminen pääkaupunkiin ei ollutkaan niin viehättävän
hauskaa kuin maalle meno, sillä melkein koko matkan satoi taukoomatta.
Mukaan otetut sateenvarjot eivät voineet likimainkaan suojella
märkyydeltä, ja ennen pitkää olivat kaikkien vaatteet kastuneet. Lapset
alkoivat yskiä ja osoittaa pahoinvointia, jonka vuoksi täydyttiin usein
mennä johonkin taloon tienvieressä vaatteita kuivaamaan ja kuivempia
arkusta muuttamaan. Vihdoinkin pääsivät Helsinkiin, vaan kaikkein
ensimmäiseksi oli lapsille haettava lääkäri, sillä muutamat heistä
näyttivät vallan sairailta. Se oli sen kesähuvin päätös.

Parin viikon kuluttua olivat taas kaikki terveenä; samanlaisia
matkustuksia, samanlaisia sateita, kuin myöskin yhdenlaisia
taudinkohtauksia olivat saaneet samaan aikaan moni muukin perhe kärsiä.
Vähitellen kuitenkin enimmät tointuivat, ja elämä alkoi olla vilkasta
ja eloisaa pääkaupungissa. Elsa kumminkin taas oli aikomuksessa koettaa
uutta palveluspaikkaa, sillä häntä oli käynyt etsimässä palvelukseensa
eräs rouva, jonka mies harjoitti vilkasta kauppaliikettä, ja hän siis
antoi tuon rouvan pyyntöön myöntävän vastauksen.

Elsa pyysi päästökirjaa rouvalta, josta rouva äkääntyi niin ettei
puhunut pariin päivään sanaakaan Elsalle. Kumminkin hän tuon
päästökirjan paikalla antoi.

Kun toinen meni, niin ei jäänyt toinenkaan; sekin pohjalainen tyttö
hankki itsellensä toisen paikan ja niin he molemmat muuttivat maisterin
herrasväeltä pois. Huolimatta siitä, kuka heidän seuraajaksensa tuli,
ottivat he tavalliseen aikaan ulos palkkansa ja vapautensa.
Vapaapäivikseen menivät he mummon luo Punavuorille, ja käyttivät
aikansa sangen ahkeraan vaatteidensa parantelemiseen. Tytöillä oli
neuloessaan monta muistoa juteltavana maareissultansa Hämeestä.
Erittäin se pohjalaistyttö koetti kiusaa tehden muistuttaa Elsaa jos
jostakin hyvästä kohtelusta, mutta vaikka hän muutoin oli paha
kiroilemaan, oli hän kumminkin aika vekkuli, ja kun näki toista
rupeavan harmittamaan, jätti hän viimeisen sanan sanomatta ja koetti
saada toimeen naurua, joka usein hänelle onnistuikin, niin että
molemmat päästivät naurun, josta mummo päätteli, että ovat varmaankin
siellä Hämeessä käydessään tehneet jotakin kummituksia, tai tekevät
supistessaan hänestä vanhasta ihmisestä ja huoneen haltiattaresta
pilaa.

Kesän kuluessa oli mummon naapurissa tapahtunut se muutos, että tuo
kalastaja-vanhus oli hävittänyt kasvattinsa Matin ja oli taas yksinään.
Matti, saatuaan ukon kanssa kalastella, oli niin meri-elämään
innostunut, että kun ukon poika, merikapteeni, tuli ulkomaan matkoilta
laivoineen kotona käymään ja taas läksi uudelleen merille ja tarvitsi
senlaista poikaa, oli Matti valmis lähtemään, koettamaan uutta uraa
elämässään ja merimies-onneansa. Ukko oli jo ehtinyt Mattiinsa niin
perehtyä että kyynelsilmin oli hänestä eronnut, eikä moneen päivään
ollut hänelle jälestäpäin ruoka maistunut. Niin ikävän oli sanonut
poikaa olleen. Omasta pojastaan ei ollut niinkään lukua pitänyt. Sen
oli itse mummolle kertonut.

Elsalle oli vähän odottamaton uutinen se, että Matti noin oli pitkälle
merireissulle joutunut, sillä hänkin piti Mattia holhottinansa, olihan
juuri hän kerran Matin pelastanut nälkään nääntymästä maantien vierestä
lähellä pääkaupunkia. Elsan mielessä kuvitteli, että lieneekin Matilla
se viisaus, että hankkii itsellensä leivän meriltä, jossa ammatissa ei
niin tuntuvasti hallavuodet vaikuta leipälakkoa kuin maalla
työskennellessä. Sillä eiväthän he kulkiessaan mailman kaikilla merillä
ole niin yhden köyhän pohjoisen ja pienen isänmaan varassa. Tuota
leivän vähyyttä olikin Elsa ynnä monet lukemattomat muut hiljattain
kyllin kokea saaneet. Vedet vyöryivät Elsan silmistä, kaikkea tätä
ajatellessa. Pahin oli kumminkin Elsan mielestä se, että poika voipi
meritouhakassa tulla oikein jumalattomaksi. Juuri kun Elsa siinä istui
neuloen surullisna mietteissänsä, astui sisään eräs vapautta pitävä
tyttö, joka hänkin oli aikeessa mennä uuteen palvelukseen.

"Täällä te vaan istutte kuin luostarinunnat, ettekö lähde vähän
tuuluttelemaan?" sanoi vieras.

"Minne sitten?" kysyi Elsan kumppani.

"Joroihin".

"Joroihin", matki Elsa.

"Niin juuri, Joroihin", sanoi vieras. "Siellä tulee olemaan erittäin
hauskaa."

"Mitäpä kaikesta hauskuudesta, se on vaan joroa kumminkin", vastasi
Elsa.

"Kyllä minä olen joroissa ollut, kyllä sinne mennä kannattaa", sanoi
Elsan kumppani.

Elsa rupesi miettimään asiaa, sillä hän ei tietänyt mitä joro olikaan,
sitä vähemmin olisi niissä koskaan käynyt.

"Voinhan käydä katsomassa", sanoi viimein Elsa, ja alkoi pukea yllensä.
Kumppani teki samaa ja niin lähdettiin.

Ulkona oli nuori lumi maan valkoiseksi pukenut, kuu pilkisteli pilvien
raosta kaakkoistaivaalla, viileä koillistuuli puhalti päin kasvoja
tyttöjen astellessa kaupunkiin käsin Punavuoren etukaupungista. Joro,
se piti oleman lähellä kaartin kasarmia, ja olikin siinä eräs talo,
jonka pihan perältä kuului viulun vingutus. Portista sisään siis, ja
pirttiin pihan perässä.

Täällä oli kauhean iso pirtti oikein maalaiskuosia; paksu savupilvi
kävi tulijoille vastaan, huone oli tukahduttavan kuuma vaikka oli
ovikin raollansa, sisässä oli nuorta kansaa renkiä, ja piikoja, olipa
merimiehiäkin. Miehet vetivät savua minkä kerkisivät, ryyppäsivätpä
viinaa ja kahvia lisäksi ja väliin pistettiin tanssiksi. Olipa siinä
vielä kysymyksessä jonkinlaiset arpajaiset: oli muudan vanha ikikulu
sateenvarjo pois arvottavaksi tuomittu, jonka vielä viimeisellä
hetkellänsä piti tuottaman omistajallensa vähintään neljänkertainen
hinta.

Elsalla ei ollut vähintäkään halua astua sisään tuohon joro-pirttiin.
Hän äkääntyi seisomaan porstuassa, josta hän katseli asiain menoa. Näin
ollen ei voineet toisetkaan mennä sisälle, sillä he eivät tahtoneet
Elsaa yksin jättää. Tuo, joka oli opastanut heitä, oli kovasti
harmissaan, kun toiset tanssasivat ja hänen täytyi seisoa porstuassa;
vihdoin hänen kärsivällisyytensä vallan loppui ja hän sanoi:

"Voi kun kuluu aika hukkaan, minä menen, tulkaa jos tahdotte!"

"Mene, mene", kuiskasi Elsan kumppani sanoa.

Silloin hän menikin.

Samassa astui porstuaan eräs merimies sinisessä puvussaan, ja alkoi
pokkuroida Elsaa tanssimaan.

Elsa ei pitänyt mitään kiirettä.

"Mene siitä, kun et minua pyydä", sanoi Elsan toveri, se pohjalainen.

"Ei väkisten ystäväksi huolita", vastasi merimies.

"Olenko pyytänyt?" sanoi puhuteltu.

Kun ei merimies asiaansa toimeen saanut, palasi hän pitkin nenin
paikallensa.

"Mennään pois", sanoi Elsa.

"Sama minusta", vastasi toinen.

Ja niin läksivät juoksu-jalkaa Punavuorille päin astumaan.

"Joroon", sanoi Elsa kulkiessaan.

"Oli vähän liian paksua ja savuista joroa minustakin tuo", lisäsi
toinen.

"Kaikissa sitä käydäänkin", sanoi Elsa.

"Jotakin höpötystä nuorilla", vastasi toinen.

Sellaisilla puhein saapuivat mummon taloon.

"No, eikö joroihin mentykään?" kysyi mummo.

"Käytiin, vaan ei kelvattu", vastasi pohjalainen.

"Ei minulla ole aikaa joutaviin", tuumi Elsa ja istui työhönsä.

"Soma tyttö", sanoi mummo.

Elsa ei vastannut siihen mitään vaan jatkoi sanatonna työtänsä. Mummo
vähän vaiti oltuansa jatkoi:

"Kyllä se onkin kaikkein parasta, Elsa, että kavahdat sellaisia
huvipaikkoja ja joroja. Sillä niissä ei ihminen parane, päin vastoin
pahenee ja laittaa itsensä onnettomaksi. Hetkisen huvi tuottaa perästä
käsin satakertaisen harmin, vieläpä pahimmassa tapauksessa syvää
suruakin ja tunnonkin vaivoja. Ihmisen elämä on täällä niin lyhyt,
ettei siinä ole aikaa joutaviin huveihin, vaan kaikki aika on tarkkaan
käytettävä tositoimiin ja ylevämpien tarkoitusten hyväksi, ja siinä
onkin tosi hauskuus."

Elsa katsoi pitkään mummoa silmiin, alkoi sitten puhumaan:

"Te mummo olette puheissanne oikea enkeli. Minä rukoilen kirkossa, minä
rukoilen kodissa, työtä tehdessäni ja maatessani. Aina minä oikein
pyytämällä pyydän Jumalalta, että hän varjelisi minua kaikesta pahasta,
varjelisi minua mailman hekumasta, kunniasta ja rikkaudesta, ja
kaikesta siitä mikä vaan estää sieluni ijankaikkista autuutta. Siinä
uskossa minä luja olen, että hän varjeleekin minua, niin kuin hän
varjeli äitivainajaanikin, Herrassa nukkunutta, samoin täältä
nukkumaan. Vaan jos ikää pitkään piisaa, niin saan minä kyllä kulkea
pitkän ja vaivaloisen koettelemussarjan halki, joka ei suinkaan ole
niinkään helppo, kun tää mailma on esteitä ja loukkauksia täpö täynnä.
En kumminkaan minä seuraa pahan hengen yllytyksiä halusta, enkä
pienestä pakostakaan, vaikka teenkin joka päivä syntiä."

"Kuinka sinä noin ymmärrät puhua?" kysyi Elsan kumppani.

"Minä en puhu sitä mistään korkeasta ymmärryksestä ja viisaudesta,
vaan yksinkertaisesta omasta kokemuksesta, ja niin kuin äitini ja
jumalansana sanoo."

"Minunkin tarvitsisi lukea ahkerampaan, vaan kun siihen en ole oikein
totutettu alusta eikä pienestä, niin se on niin perin kankeata ja
halutonta, melkein surutonta, -- surutonta elämä, surutonta ja
huoletonta luku. Joutavaa kiukuttelua ja kiroilemista koko elämä. Herra
hänen tiennee mikä minustakin tulee", sanoi Elsan kumppani.



KUUDESKOLMATTA LUKU.

Viimeinen palveluspaikka.


Kaupungin palvelijoilla ei ole pitkää vapaa-aikaa, se on vaan muutama
päivä, maalaiset ne ovat jotka viikkokausia levähtelevät vapautta
pitäen. Niinpä oli Elsankin tuot'hätää muuttaminen uuteen paikkaansa;
yht'aikaa he mummon talosta läksivät tuon pohjalaistytön kanssa ja
erosivat eri suunnille. Vedet pyörivät molempien silmistä eron hetkenä,
sillä tuo kumppani, vaikka äkäinen, oli kumminkin ollut Elsan mielestä
paras tähän-astisista työtovereista. Onnea he siis sydämensä
kyllyydestä toisillensa eron hetkellä toivottivat ja käsien
puristuksista ei tahtonut ensinkään loppua tulla. Kun olivat vihdoinkin
eronneet, meni Elsa tuon suuren kauppiaan pihaan ja kyökkiin, jossa
paikoilleen jääneet piiat olivat häntä vastaan-ottamassa. Siinä remakka
syttyi, kun Elsa kyökkiin tuli, sillä hän oli joukon kaunein.

Vähän hän istahti kyökin pöydän päässä olevalle istuimelle ja läksi
sitten entisestä paikastansa tavaroitansa noutamaan; siihen toimeen hän
sai uuden paikan rengin ja hevosen.

Hevonen ja ajaja olivat vähän hurjaa lajia, joka hetki luuli Elsa
kaaduttavan tuossa rattailla seisoessaan.

Erinomaisen onnellisesti kaikki kumminkin kävi. Maisterin rouva puristi
hellästi Elsaa kädestä erotessa, ja lapset liekkuivat Elsan röijyn
liepeissä.

"Elsa ei saa mennä!" huusivat lapset.

Turhaan kaikui kumminkin lasten kielto. Elsan tavarat kannettiin
kärryihin, ja niin alettiin ajamaan. -- Uudessa paikassa entiset piiat
ihmettelivät kovasti, kun Elsalla oli kapineita kokonainen talous. Ne
olivat niitä kapineita, joita hän oli hallatalvena ostanut, auttaessaan
hätäyntyneitä kansalaisia.

Kun Elsa oli saanut tavaransa asetetuksi hänelle osoitettuun paikkaan,
tuli talon rouvakin, Elsan uusi emäntä, siihen. Hän oli kotoisin
ulkomaalta ja sangen harvapuheinen.

"Elsa on täällä nyt siis," sanoi rouva.

"Kyllä, hyvää iltaa rouva!"

"Tervetuloa nyt", lisäsi rouva ja kääntyi takaisin sinne, mistä
tullutkin oli.

Talossa tässä oli tapana pitää paljon palvelijattaria. Vielä yksi uusi
poika oli tulematta. Samassa kun rouva pois meni, astuikin kyökin
ovesta sisään solakka noin kaksikymmentä viisi vuotia nainen; tyttö ei
ollut kaunis eikä ruma, olipahan vaan siltä väliltä. Muutoin ei
tarvinnut olla mikään tarkkasilmäinen huomatakseen, että tyttö oli
täydessä seilissä juovuksissa, koko hänen ryhtinsä, astuntansa ja
puheensa sen osoittivat. Eikä aikaakaan ja hän tunnustaakin, että hän
on humalassa. Hän oli näet palvellut kauppiaassa, jossa löytyi juuri
sellaisia tavaroita kaupaksi. Kauppapalvelijat olivat hänelle
läksijäisiä pitäneet, ja tytön viinillä ylön täyteen täyttäneet.

Toiset piiat nyt tässä uudessa paikassa tulivat hieman hämilleen tästä
uudesta tulokkaasta, ja pelkäsivät juuri hänen humalassa-olonsa
puolesta rouvaa, ettei hän ehtisi häntä noin hiihtotuulella kohta ensi
iltana näkemään. Kaikeksi onneksi ei rouva sinä iltana enään kyökkiin
tullutkaan.

Yksi oli joukossa kumminkin, joka ei säikähtänyt humalaista naista
nähdessään, se oli talon vanha keittäjätär; hänellä oli viinipullo
kaapissaan, josta hän kaatoi täydet ryypyt Elsalle ja Liisalle,
molemmille uusille tulokkaille. Liisa maistoi kohta pikarin pohjaan
asti, vaan Elsa ei huolinut ensinkään.

"Koska ei vieraalle hyvä kelpaa, kyllä tänne kelpaa", sanoi keittäjätär
ja kaatoi lasin sisällön omaan suuhunsa.

"Se on pieni kiusa", sanoi Elsa, ja siirtyi toiselle puolelle huonetta.

Eräs entisistä piioista, Ulla nimeltään, suostui Elsaan kohta ensi
hetkestä. Nyt kun hän oli tuon vanhan keittäjättären mielen viinin
maistamattomuudellansa rikkonut, talutti Ulla Elsan erääsen kamariin,
joka kuuluikin heidän molempien makuuhuoneeksi; täällä istuivat he alas
omille, heille talon puolesta kuuluville tuoleillensa ja Ulla sanoi
Elsalle muutamia sanoja:

"Älä säikähdä meidän vanhaa kyökkikarhua, vaikka kyllä hänellä konsteja
ja vinkeitä piisaa; väliin käypi hän ja ilman syyttäkin oikein
käsikähmäiseen tappeluun, vaan minä näen sinun voimasi jo päältäpäin,
ettei sun häntä pelätä tarvitse. Muiden ihmisten puolesta tässä talossa
kyllä toimeen tulee; kun vaan tehtävänsä tekee, niin rouva ei puhu
hyvää eikä pahaa, hän on sellainen."

Enempää ei Ulla ehtinyt puhumaan, vaan täytyi hänen joutua töillensä.
Elsakin alkoi aloitella tehtäviensä täyttämistä.

Seuraavana aamuna oli Liisa joteskin pahoin voipa kupari-seppänsä
kanssa, niin että keittäjättären täytyi tarita hänelle viiniä; siitä
tuli hän parempaan vointiin ja lupasi ettei hän isoon aikaan niin
täyteen itseänsä juo, ja sen lupauksensa hän täyttikin.

Elsa kun oli huoneiden puhdistajan virassa, kuului hänelle muun muassa
puhdistaa talon tavattoman suurta konttorihuonetta. Kohta ensi aamuna
oli hänen meneminen konttooriin, jossa jo muutamia herroja oli
kirjoittamassa. Pitkin silmin alkoivat herrat katsella uutta
puhdistajaa, sillä olipa Elsa tavallisen mehukas olento päälaelta
olkapäihin j.n.e. Kummiinsa herrat kumminkin tulivat, kun tyttö ei
vähintäkään näyttänyt kenestäkään välittävän. Ei hän mitenkään hämillään
näyttänyt olevan, ainoastaan teki hän töitään varovasti ja taitavaan,
juuri kuin ei ketään muita huoneessa olisi ollutkaan. Ehtimiseen saapui
toisia konttoristia konttooriin, kaikki he säännöllisesti tirkistivät
Elsaa, ja yhtä säännöllisesti hämilleen jäivät, kun ei Elsa ollut heitä
lainkaan huomaavinaan. Ennen kun Elsa ennätti kaikki tehtävänsä
suorittaa, saapui siihen keski-ikäinen mies, joka oli hartioistaan koko
lailla kokoon kyyristynyt. Vihaisesti heitti hän suuren avaimen
kirjoituspöydälle ja kirosi; häntä Elsa koko lailla hätkähti ja luuli
mielipuolen tulleen huoneesen. Hän ei juuri aivan mielipuolikaan ollut,
josko ei aivan viisaskaan, olihan siltä väliltä; hän oli se mies, jonka
hartioilla oli talo ja talous. Vaikkei hän mikään pääkonttoristi ollut,
oli hän isännästä ensimmäinen mies, eli se, joka kaikista asioista
parhaan huolen piti. Kun hän oli avaimen pöytään heittänyt ja kironnut
kirottavansa, huomasi hän Elsan, ja tuli hyvin latuskaiseksi. Toisetkin
herrat vetäisivät sen johdosta suutansa nauruun. Samassa poistui
Elsakin konttoorista.

Elsa meni kyökkiin, suu naurun hymyssä. Hän oli saanut huomata, että
hänellä oli virka, joka vaati erityistä mielen malttia hänen
näköiseltänsä. Sanaakaan sanomatta meni hän saliin ja alkoi siellä
puhdistustoimensa. Salin puhdistettuaan sai hän rouvaltaan ensimmäisen
kiitoslauseen.

Näin alkoi aika kulumaan päivittäin eteenpäin. Melkein joka päivä meno
oli yhtäläinen.

Vaikka tässä suurikauppiaan paikassa olikin paljon piikoja,
tuot'hätää sai Elsa huomata että hänen osakseen tuli kaikkein raskain
työtaakka. Hänen, juuri hänen, piti joutua joka paikkaan, asiat
juoksemaan, huoneet puhdistamaan, pyykkiä pesemään ja viimeiseksi
kaikkia toisia piikoja passaamaan, josta kaikesta hän sai toisilta
kateen-silmäyksellisiä suurkiitoksia ja toisinaan aika rähinää
sisältävät haukkumiset. Vieläpä toisinaan sanoivat hänelle: "Hän on
meidän paras."

Kaikkein rakkain mikä Elsalla oli ja johon hän ei päässyt hyvinkään
monesti, se oli kirkkoon. Toiset kyllä kävivät kirkossa hänenkin
edestään, kumminkin he aina kirkkoon menon nimellä virsikirja
kainalossa ulos läksivät, luvan rouvalta siihen saatuansa. Rouvalta
näytti olevan tykkänään unhotuksissa Elsa, ei hän Elsan ulospääsy-vuoroa
näyttänyt ensinkään muistavan, vaan se oli siitä yksinkertaisesta
syystä, kun ei hän ulos kärttänytkään. Näin ollen oli hän ollut paikassa
kokonaisen talven, eikä tällä ajalla ollut vielä kertaakaan päässyt
mummonkaan luona käymään. Sattui kerta eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun
toiset piiat taaskin tavallisuuden mukaan ulos itseänsä pyysivät, että
rouva pysäytti muutaman heistä, huusi Elsan luoksensa ja sanoi:

"Kuinka se on Elsa sinun kanssasi, kun ei sinulle ulospääsön vuoroa
koskaan tule? Minun syyni se ei ole, kun toiset aina pyytää, niin minä
olen luullut että nämät pyytävät sinua edestänsä kotona olemaan."

"Ei minua ole kukaan pyytänyt", vastasi Elsa.

"Eikö, no sepä on erinomaisen hävytöntä toisten puolelta sinua vastaan,
sinua joka saat tehdä kaikki työt."

Tämä ei ollut toisten äärestä kuunnella aivan lohdullista saarnaa;
semmoinen puhe rouvalta pisti toisten niin vihaksi, että muutamat
itkivät, ja jotka toisessa huoneessa seisoivat ja kuuntelivat,
koettivat edes irvistää, vaikka Elsan edessä koettivat olla sievästi,
kuin maitoa äsken latkineet kissat.

Elsa ei kuitenkaan tahtonut estää ulos pyytäneen lähtöä, vaan lupasi
kumppaninsa ulos, jääden sillä kaupalla itse sijaan, että hän pääsee
seuraavana sunnuntaina koko päiväksi, ja niin hän pääsikin.

Seuraavana sunnuntaina olikin erittäin kaunis kevätkesän ilma. Aikaisin
aamulla puki Elsa yllensä, hoiteli ensin tärkeimmät askareensa ja
jouduttiin itsensä aamu-jumalanpalvelukseen kirkkoon. Kirkon rappusilla
yhdytti hän mummon, jolla oli kaikenlaista kerrottavaa, kun ei ollut
Elsaa koko talvena nähnyt. Muun muassa oli hänellä terveisiä Matilta,
joka oli mummolle kirjoittanut Itäindiasta asti, joka mahtoi olla
mahdottoman kaukana meidän maasta. Pahaksi onneksi ei mummo ollut
huomannut ottaa tuota kirjettä taskuunsa, sitähän olisi kyllä sopinut
näyttää tuossa kirkon rappusilla. Siinä ei kuitenkaan muu auttanut kuin
mennä ensin kirkkoon, ja sitten mummon mökille kun ehtii. Kirkossa
sattui olemaan sillä kertaa joteskin ala-arvoinen saarna, joten ei se
Elsaa eikä mummoakaan suuresti miellyttänyt; kuuntelivat he sitä
loppuun kumminkin ja läksivät kohta amen sanottua rientämään
Punavuorille.

Meri oli tyyni ja näytti kesäauringon valossa vuorelta katsottuna
erinomaisen majesteetilliseltä. Vielä mummon akkunastakin teki sitä
Elsan mieli tirkistää. Mutta tuo Matin kirje, sehän se oli luettava,
pitihän sitä olla myöskin utelijas. Mummo ojensi kirjeen Elsalle. Elsa
katseli kirjeen kuorta kummissaan, se kun oli niin sukkelasti oudon
näköinen. Olipa itsessä kirjeessäkin katsomista, se kun oli sukkelan
omituista paperia; mutta asiaan.

Elsa lukee:

  "Trankebarissa Indian maalla, Joulukuun 19 päivänä tänä vuonna.

  Hyvä rakas mummoni!

  Tämän kautta saan tietä antaa, että minä voin nykyjään joltisenkin
  hyvin täällä Indian polttavan auringon alla. Kovasti ikävöitsen
  teitä, enkä tiedä oletteko enään elossakaan. Jos elossa vielä
  olette tämän kirjeen saavuttua, niin sanokaa terveisiä Elsalle,
  hän on mielestäni hyvä tyttö, sanoakseni paras tyttö mailmassa.
  Minä olen ollut monessa kovassa hengenvaarassa, vaan olen kuitenkin
  Jumalan avulla onnellisesti tähän asti päässyt. Nyt aijomme lähteä
  Singapooreen. Laivassamme on käynyt pari kertaa hyvin ystävällinen
  ukko, hän on lähetyssaarnaaja, saarnaa täällä pakanoille, mutta
  myöskin hän puhelee kristityille. Hän ei osaa meidän kieltä, vaan
  minä alan jo vähän tajuta engelskaa ja niin muodoin joteskin käsitän
  että hän on uskollinen Herran palvelija, jonka silmämääränä on,
  ihmisten kaikkein kansallisuudesta huolimatta, sielujen autuus.
  Ihmiset täällä ovat suureksi osaksi mustan harmaita iholtaan ja
  epäjumalan palvelijoita, mutta he eivät ole mitään villiä; heidän
  käytöksensä on niin kuin sivistyneen ihmisen ja heillä ovat ylpeät
  Bramini-papit, jotka heille opettavat tuhansia erilaatuisia
  kidutuksia ja seremonioita sielun autuudeksi. "Voi sinuas musta
  Aasia!" Minulle on muutoin erittäin hauskaa saada kiertää näin
  maailmaa ympäri, ja nähdä paikkoja ja ihmisiä. Merielämässä on
  paljon pahaa ja pahentavaista, mutta siinä, jos se oikein käytetään,
  on sangen paljon hyvääkin ja opettavaista. Sydämmellisesti teitä,
  mummo, ja naapurianne, kalastaja-vanhusta, ja Elsaa ja kaikkia
  tuttavia tervehtien lopetan kirjeeni.

                                              Teidän Matti."

"Milloinka tämä kirje tuli?" kysyi Elsa.

"Se tuli toissa päivänä."

"Kylläpä kestää, ennen kuin Suomeen saapuu, kun menee aikaa monta
kuukautta. Kyllä on poika kaukana", tuumi Elsa.

Mummon silmät tulivat kosteiksi Elsan tätä sanoessa.

Elsa huokasi syvään ja hänen ajatuksensa risteilivät oudoilla vierailla
mailla. Sanat kirjeessä: "Voi sinuas musta Aasia!" ne soivat
kummallisesti Elsan sielussa. Mitä varten se Aasia oli niin
pakanallinen, pimeä ja musta? Herranko tahto se oli, että niin piti
olla?

"Minä annan pakanat perinnökses, ja mailman äänet omakses." Ne
profeetan sanat selvinä seisoivat Elsan muistissa siinä ajatellessaan.
Olivathan pakanat Jesuksen Kristuksen perintö, ja mailman kaikki ääret
hänen omaisuutensa. Huolehtia sitä miksi Aasia oli hirmuisen laaja ja
musta pakananmaa, oli siis sama kuin Jumalan neuvoskamariin
tunkeuminen. Jumala itse oli heitäkin aikanansa etsivä.

Kauvan oli Elsa hiljaa mietteissään istunut. Mummo liikuskeli
edestakaisin huoneessaan, väliin Elsaa vilkaisten.

"Kumpaako suret, Mattiako, vai Aasialaisia?" kysäisi mummo.

"Ehkäpä molempia", oli Elsan vastaus.

Sitten viipyi Elsa mummon seurassa iltaan saakka. He kulkivat
tuulluttelemassa punaisilla kallioilla, kauniissa kevätilmassa. Noin
kello kuuden ajoissa ehtoolla läksi Elsa kotiinsa. Ei jalkansa paljoa
painaneet, keveänä kuin västäräkki hän astua sipsutti matkansa ja
vihdoin tuon suuri-kauppiaan jylhästä portista sisään. Pihalla seisoi
lauma kauppa-apulaisia ja konttoorikirjureita.

"Elsakin on ollut kaupungilla", sanoi muudan nuoremmista.

"Ja te ette saa häntä puhutella, se tietäkää, tyttö on minun
omaisuuttani", sanoi pää-puukhollari, se, jonka sanottiin taloa
selässään kantavan.

Elsa kuuli sen, vaan ei vastannut mitään, meni vaan kyökkiin ja vihdoin
sänkykamariinsa; virsikirjansa laski hän sievästi nurkkahyllylle.

Kun hän oli juuri ennättänyt pukeutua arkipukuunsa, astui rouva
kamariin.

"Elsakin sai kerran vuodessa käydä henkimässä keuhkoonsa raitista ilmaa
täyteen. Kävitkö sen mummon luona Punavuorilla, josta joskus olet
ikävöiden maininnut?" tuumaili rouva.

"Minä kävin kirkossa ja mummon luona", vastasi Elsa lyhyesti.

Rouva jatkoi:

"Minä kuulin äsken akkunasta, että meidän taloudenhoitaja kutsuu sinua
omaisuudekseen; hän varmaankin aikoo naida sinut ja sitten ruveta itse
miehekseen, kaiketi kauppiaaksi."

"Naikoon vaan, vaan kysyköön ensin minulta luvan", vastasi Elsa.

"Tietysti hän sen tekee", sanoi rouva.

Sitten antoi rouva käskyjä ensi viikolla alkavasta suuresta
kevätpyykistä. Siinä taas oli Elsalla oleva etevä osa, hän kun kelpasi
melkein työn johtajaksi tuossa vaatteiden puhtaaksi pesussa. Käskyt
annettuaan poistui rouva.

Koska oli jo ilta ja pyhä loppuun kulunut, meni Elsa pesotupaan
kaikenlaista järjestelemään maanantai-aamuksi, sillä pyykin pesu alkoi
aamulla kello kolmen lyömältä viimeistään. Kun hän siellä yksinään
järjesteli ja hääräili hiljalleen jotakin virren värssyä, lennähti
suuri paperipussi keskelle tuvan laattiaa, jonka perästä ovi taas kiinni
painettiin. Elsa hyppäsi akkunaan, josta kurkistamalla hän voi tuntea
poistuvan miehen mainituksi äkäiseksi taloudenhoitajaksi. Sitten vasta
hän nosti pussin laattialta ja aukaistuaan näki sen täytetyksi hienon
hienoimmilla leipurin tavaroilla. Elsa painoi sievästi pussin suun
kiini ja nosti sen uunin korvalle, tulevien aikain varaksi.

"Vai niin, hm, hm", hymäili hän sitten itsekseen. Kun hän oli
pesotuvassa tehtävänsä toimittanut, läksi hän pois ja lukitsi oven,
astui sitten arvokkaana ylitse pihan kyökkiin. Konttorin portailla
seisoi taloudenhoitaja kädet housun taskuissa, ikään kuin voitostansa
ylpeillen. Hymyillen katseli hän etäämpänä astelevaa soreavartaloista
ja ryhdikästä Elsaa siksi kunnes hän katosi.

Kun Elsa oli parhaaksi kyökkiin päässyt, saapui siihen eräs kaartin
alaupseerin vaimo, joka erinomattain tahtoi tekeytyä Elsan tuttavaksi.
Elsa veikin tuon rouvan kamariinsa, jossa tuo vieras alkoi toimittaa
kaikella kunnioituksella veljeänsä Elsan sulhaseksi.

"Parempaa miestä kuin veljeni on, et voi tästä maailmasta löytää",
lateli kaartilaisen vaimo.

"Voipi olla, olenkos minä häntä huonoksi sanonut, kun en miestä
vähääkään tunne, vaan minä en kumminkaan vielä ketään tarvitse",
vastasi Elsa.

"Sinä lapsi raukka et ymmärrä mitään. Sinä et näy huomaavan omaa
hyvääsi. Ajatteles, tuossa paikassa tulee hänestä vääpeli, ja arvaas,
mikä korkea arvoaste se on, ja kuinka ryhdikästä on kulkea vääpelin
sivulla hänen rouvanansa. Ja ajatteles että hän vielä rakastaa sinua,
-- todellakin, mikä erinomainen onni!"

"Jaa, oikein autuus! Vaan nyt näillä puhein ei siitä kaupasta tule
mitään. Olkaa niin hyvä ja sanokaa paljon terveisiä kunnian-arvoiselle
veljellenne, että hän tällä kertaa etsii muita, minulla on tässä
asiassa eri mielipiteet", sanoi kuivasti Elsa.

Vieras rouva poistui.

Samassa saapui siihen talon rouva.

"Kuules Elsa! Minun aikomukseni on mennä tällä kertaa edemmäs maalle
kuin Helsingin lähelle. Minä aijon Tammisaaren tienoille. Heti kun
pyykki on saatu pestyksi ja vaatteet kuiviksi, me lähdemme."

"Vai niin, kyllä koetan jouduttaa työtä, pyykin tähden kyllä pääsee",
sanoi Elsa.

Rouva nyökkäsi tyytyväisenä päätänsä ja poistui.

"Paraiksi ikään, että tästä pääsee hiukan, enhän tässä enään muuta
saakaan kuulla, kuin ainaista naimista", jupisi Elsa puoliääneen.
Sitten meni hän kyökkiin illallista syömään.

Toisetkin piiat saapuivat illalliselle.

"Niin, kohta niitä meilläkin häitä saadaan!" sanoi keittäjätär
illallispöydässä. "Nuorimmista alkaa."

Elsa ei ollut huomaavinaan.

Toiset olivat olevinaan tietämättömiä kuin äsken puusta pudonneet.
Kyselivät toisiltaan ja taas kyselivät. Keittäjätär osoitti Elsaa
sormellansa.

"Varusta vaan pääsi, ett'et liikaa juovu häissäni", sanoi Elsa.

Kenenkään ei tehnyt mieli jatkaa keskustelua Elsan kanssa siitä
aineesta.

Aamulla aikaseen nousi Elsa ja saapui pesotupaan. Tulivatpa siihen
kohta perään matamitkin, jotka tavallisesti olivat kun isoa pyykkiä
pestiin. Ankara alkoi työ. Kun oli pari tuntia kovasti hierottu, saapui
keittäjätär pesotupaan kuuman kahvipannun kanssa. Hän jätti siihen
leveälle akkunalaudalle pannun, kupit ja kerma-astian ja kohta poistui.
Elsa sieppasi namuspussinsa uuninkorvalta ja alkoi jaella matameille
hienoa kahvileipää. Matamit riemuissaan kysymään:

"Neitikös meille näin hyvät kahvileivät kustantaa?

"Ei neiti, vaan sen sulhanen", vastasi lyhyesti Elsa.

Matamit katselivat toisiaan ihmeissään. He heti huomasivat, että pilaa
teki nyt sulhasestaan tyttö, kuka lieneekin sitten ollut tuo kantoon
ajanut sulhanen. Kauvaa ei heidän tarvinnutkaan odottaa. Kun tuli
suurusaika ja kaikki kävivät kyökissä aterioimassa, ennätti Elsa
takaisin pesotupaan hiukan ennen kuin matamit ja rupesi askaroitsemaan;
samassa saapuikin taloudenhoitaja ja rupesi Elsalle imartelemaan.

"Sinä olet kaunein kaikista naisista, se on Eevan tyttäristä, maan
päällä", aloitti taloudenhoitaja.

"Mitä se teille kuuluu?" vastasi Elsa.

"Etkö ymmärrä että aijon kosia sinua?"

"Kyllä minä sen kuulen, mutta painukaa ulos täältä, teillä ei ole
mitään tekemistä pesotuvassa."

"Sinäkö hävytön minulle niin vastaat!" sanoi taloudenhoitaja, lyöden
jalkaa lattiaan.

"Mars", sanoi Elsa ja talutti miestä ulos matameita vastaan, jotka
juuri tulivat suurukselta. Samaan sattui itse talon herrakin pihalle,
ja kaiken näki.

"Herra on niin hyvä ja pitää komennon noiden herrojen päälle, ett'eivät
ne saa tulla piioille rauhattomuutta tekemään", sanoi Elsa,
työntäessään taloudenhoitajan rappuja alas.

"Mitä sinulla todellakin minun piikojeni kanssa tekemistä on?" kysyi
talon herra.

"Teidän hävyttömät piiat", vastasi puhuteltu ja sadatteli mennessään,
konttooria kohden.

"Jaa, jaa", sanoi talon herra ja meni omia rappujaan ylös.

Matamit, tunteissaan taloudenhoitajan ilkeäksi kiukkuiseksi heittiöksi,
nauroivat koko menolle sydämensä pohjasta. Eipä aikaakaan, alkoikin
kuulua konttoorin rappusilta aika metakka. Siellä ajoi kepin kanssa
taloudenhoitaja kaikkia nuorempia herroja ulos.

"Pois kaikki talosta lurjukset, minä otan uudet ja paremmat", kuului
taloudenhoitajan mahtava ääni, seiniä ja rappusia sauvalla
pieksäessään. Nuoremmat herrat koettivat nauraakin ja olivat he kovasti
hämilläänkin.

Talon herra näki koko menon akkunastaan. Hän aukaisi akkunan ja huusi:

"Siivolla! Mitä niitä syyttömiä miehiä komennat; tiedänhän minä
kiukkusi syyn, mokoma mustasukkainen. Hallitse luontosi, tahi ajan
sinut itses paikalla pois."

Taloudenhoitaja oli kuin kivettynyt.

"Me vedämme oikeuteen haukkumisesta", alkoivat nyt nuoremmat uhatella,
noustessaan takaisin konttooriin.

"Koko mailma on kääntynyt minua vastaan", sanoi taloudenhoitaja,
hyppeli ja itki. Talon herran täytyi saapua häntä asettamaan.

"Mitä tuo tuollainen hassutus on ikämieheltä? Eikö voi käyttää
järkeänsä?" puhuskeli isäntä kohtelijaana.

"Onko minulla hassutusta? Minä palvelen teitä uskollisesti vuodet monet
kymmenet läpeensä, uskollisuudessani olen kaikkialla ja hoidan
talouttanne kuin omaa silmääni, enkä niin paljoa saa kaikesta
vaivastani, että edes toimittaisitte yhden piikatytön vaimokseni, onko
suuria pyydetty?" rähisi puhuteltu.

"Ei kyllä ole pyyntönne mikään kohtuuton. Mutta asia, sen tiedätte
itsekin, on sitä laatua luonnostaan, että minä en voi piikojani teille
vaimoksi väkisten pakoittaa. Tiedätte sen ett'ei meillä pidetä orjia,
joita isäntä naittaisi, kenelle tahtoisi."

"Kyllähän minä sen sanomattannekin tiedän, vaan kun suuttuu niin sitä
suuttuu." Hiukan mietittyään hän lisäsi: "te lupasitte ajaa minun pois
paikalla talostanne äsken."

"Tehkää vaan aivan mieltänne myöten, mutta ei pitkänkään palveluksen
ansioilla eikä suurimmallakaan uskollisuudella ole sitä lupaa että,
kumminkaan asiatta, pitää pahaa elämää talossa", vastasi talon herra
tukkukauppias ja poistui.

Taloudenhoitaja jäi pihalle miettimään ja raapieli korviensa taustaa.
Siinä hiukan tuumailtuansa pyörähti hän pikimältänsä konttoorissa,
josta tuli silkkihattu päässä ja keppi kädessä, mennen ulos portista,
eikä häntä sitten kolmeen päivään talossa nähty.

Kun taloudenhoitaja niin monta päivää alkoi poissa viipyä, eikä edes
tullut isäntänsä kanssa tiliäkään tekemään, alettiin jo arvella hänen
tehneen itsemurhan, ja ruvettiin kuulustelemaan oliko häntä kukaan
missään nähnyt. Yksi ainoa näkijä oli, joka sanoi hänen mainittuna
päivänä ajaneen maanmiehen kärryissä Espoon tullista ulos. Ei muuta.

Isäntä oli Elsalle' hieman nyreissään niin kauvan kuin mies oli
kadoksissa, sen selvästi huomasi hänen vihaisista silmäyksistänsä.
Mutta kun tuo karkuri kolmannen päivän illalla kotiin tuli, ei
seuraavana päivänä isäntäkään enää kiukkuiselta näyttänyt.

Niinkuin rouva oli sanonut, pyykin pestyä lähdettiin maalle,
Tammisaaren puolelle. Herra jäi kotiin; rouva, lapset ja Elsa vaan
läksivät. Kaksilla kärryillä ajaa romuutettiin pitkin maantietä
seurakunnasta seurakuntaan. Vihdoin saavuttiin erääsen erittäin
viehättävään lahden pohjukkaan. Lahden rannalla oli punainen talo
valkoiseksi maalatuilla ikkunapuitteilla. Talo oli joka puolelta
siistin näköinen, astuipa silmiin kaikkialla että talossa oli
varallisuuttakin. Pellot ja suurenmoiset niitut olivat joka puolella
somassa järjestyksessä talon ympärillä. Minne vaan katsoi, näkyi
ihmistyön ja ahkeruuden jälkiä, kukkivine niittyineen ja aaltoilevine
viljavainioineen. Talossa oli jommoinenkin puutarha hyvää tuoksua
levittämässä ympärilleen, olipa pitkä navetta, isohko talli, kaksi
myllyä ja viisi vierekkäin rivissä seisovaa jyväaittaa, sanalla sanoen,
äsken taloon tulleen silmät kääntyivät kaikkialle.

Kuin kauppiaan rouva piikoinensa ajaa romisutti talon pihaan ja
lapsikuorma kohta jäljessä tuli, nosti talon vanha ja lihava vahtikoira
aika metakan, ett'ei paremmasta apua. Samaan rähinään ilmestyi myöskin
talon ijäkäs lihava emäntä vanhimman kauniin pulloposkisen tyttärensä
kanssa. Emäntä ja tytär ottivat vieraita vastaan erinomaisella
kohtelijaisuudella ja nöyryydellä, jotta sitä oli kumminkin sivulta
sievä katsella; jos he teeskentelivät, oli se heidän asiansa.
Vastaanottajien joukossa oli myöskin talon täysikasvuinen poika, mutta
hän ei ollut huomattavissa, hän seisoi tallissa lapio kädessä ja sieltä
hän suurimmalla tarkkuudella seurasi Elsan jok'ainoaa kaikkein
pienintäkin liikettä. Heti ensi silmäyksellä, vaikka etäältäkin
katsottuna, herätti Elsa huomiota. Talon poika oli kumminkin
maltillinen mies, hänkin kyllä mielellään katseli siroa naista vaan ei
hän tahtonut lähelle mennä, niin antaen jokaisen olla omassa
rauhassaan. Itsekseen hän kumminkin jupisi: "Siinäpä on kaupungin
tyttö, joka on jotain toista kuin Anttosen Anna-Stiina."

Vieraat astuivat sisään ja emäntä kaikkein ensimmäiseksi näytteli
heille kaikki huoneensa ja parhaat esineensä. Kauppiaan rouvaakin
kovasti miellytti emännän somat huoneet ja vielä enemmän omituiset
vanhan-aikaiset, mutta arvokkaat huonekalut. Elsakaan ei ollut moista
ennen nähnyt. Elsa ei kumminkaan kauvan joutanut katselemaan emännän
kalleuksia, vaan täytyi kiiruhtaa pihalle kärryiltä tyhjentämään oman
rouvan kapineita. Kun hän siinä kärryä tyhjensi, saapui siihen hiljaa
hiipien lapio kädessä talon poikakin. Mitään ei hän puhunut, kohautti
vaan hattuansa ja puristi toisella kädellään lapion vartta; siinä
hän sanatonna seisoi, vanhan aatelis-suvun jälkeläinen, lapio
kädessä isäinsä maata ja pihaansa nuoren palvelustytön katseilta
puollustamassa. Elsa ei ollut poikaa näkevinään, kumminkin hän piti
miestä joteskin omituisen näköisenä.

Kun Elsa oli kaikki kapineet sisään ja paikoilleen saanut, sai hän
luvan hiukan istahtaa, joka ei ollutkaan pahitteeksi pitkän matkan
jälkeen. Emäntä laittoi sillä välin ruokaa vieraille, jossa hänellä oli
tyttärensä ja piika apuna. Rouva oli Elsalle kertonut että talonväki,
johon asumaan menisivät, on vanhaa aatelia, mutta heidän käytöksessään
ja työtelijäisyydessään ei Elsa voinut muuta huomata kuin vakaisen
talonpoikaisväen. Kun vieraat olivat päivällistä saaneet, läksi emäntä
näyttämään uintirantaa ja uintihuonetta. Elsa ja lapsetkin saivat
seurata mukana. Siellä emäntä erittäinkin Elsalle huomautti kuinka syvä
meri oli uintihuoneen kohdalla, että jos hän lapsia siellä uittaa, ei
hän muutamissa paikoin lähde aivan kauvas; muutoin osoitti emäntä
erittäin edulliseksi ja lasten uintipaikaksi sovelijaaksi erästä lahden
sopukkaa, jossa oli kaunis valkoinen hietapohja ja lämmin matala vesi.

Kauppiaan rouva olikin juuri varta vasten tullut siihen paikkaan
sentähden, että saisi uida ja karkaista omaa terveyttänsä, kuin myöskin
antaa lasten uida. Matkan päätarkoituksena oli siis uiminen.

Sitten koko kesän kuluessa olikin rouva erittäin tyytyväinen kesäänsä,
sillä lapset, jotka Helsingistä lähtiessä eivät vielä ensinkään uida
osanneet, olivat syksyllä kelpo uimareita. Itse virkistyi hän niin,
että kuvastaan peilissä katsoessaan huomasi olevansa ihan kuin uusi
ihminen. Kaikki muut muutti näköänsä paitsi Elsa, sillä hän oli jo
entiseltä niin täysiverinen, ett'ei muutosta voitu hänen kasvoillansa
eroittaa.

Talon rannassa oli pieni venhe, sillä sai Elsa käydä kerta viikossa
Tammisaaren kaupungissa hakemassa rouvallensa mitä milloinkin. Kerta
syksymmällä kun hän taas meni Tammisaareen, tuli häntä vastaan kadulla
nuori merimies, joka oli pitkä ja hoikka ikäänsä nähden, sillä hän oli
vielä kovin nuoren näköinen. Poika tuo pysähtyi Elsan kohdalla ja
tirkisti tarkasti tyttöä silmiin, sanoen vihdoin hyvän päivän.

Elsa kääntyi myöskin katsomaan ja vastasi:

"Matti se hiljankin on!"

"Elsa sinä olet näenmä sittenkin", tuumi Matti.

Laiva, jossa Matti oli palveluksessa, oli saapunut sentähden
Tammisaareen, kun heillä oli sinne lastia tuotavana. Siinä kadulla
syntyi Elsan ja Matin välillä pitkä keskustelu, jonka loputtua he
erosivat kukin suunnallensa, toistensa kättä kauvan puristaen.

Suoritettuaan ostonsa kaupungissa istui Elsa ruuheensa, alkaen soutaa
lahden tyyntä pintaa. Reitillä näkyi laiva, jolla Matti oli mustasta
Aasiasta palannut. Elsa katseli mustaa uhkeata laivaa, sen liehuvia
lippuja, komeita mastoja ja raakapuita ja hiljalleen hyräillen muuatta
virren värssyä souti hän soutamistaan siihen lahteen, jonka rannalla
hän asuntoa piti.

Vihdoin tuli lähdön päivä ja hevoset seisoivat taas kärrien edessä.
Vahtikoira ei enään haukkunut, hän vaan peppuroi leikkien maassa. Talon
poika, vaikk'ei Elsan kanssa kesäkauteen ollut sanaa vaihtanut, läheni
kärryä, johon Elsa nousi, ja paljastetuin päin puristi Elsan kättä
hyvästijätöksi. Talon rouva eli emäntä tyttärineen mutistivat suutaan
nauruun, vaan poika oli sen sijaan jotain enemmänkin kuin totinen, sen
hänen silmistänsä näki.

"Kummallinen mies", sanoi Elsa itsekseen.

Taas ajettiin ja ajettiin. Syksysateet olivat tiet pilanneet niin, että
kärryt vajosivat sisään melkein akseliaan myöten, ja kuta lähemmäksi
Helsinkiä päästiin, sen huonommaksi kävi tie. Kumminkaan onneksi sillä
kertaa ei satanut, jotta matkustajat pääsivät aivan kuivina kaupunkiin.

Kun ajettiin tuon ison kauppatalon portista sisään, seisoi
taloudenhoitaja pihalla ja, katsoen Elsaa veitikkamaisesti silmiin,
nosti hattunsa korkealle, kumarsi syvään ja heilutti ilmassa hattuaan
rallatellen.

"Konstaile vaan", arveli Elsa ja meni kyökkiin.

Rouva katseli vihaisesti taloudenhoitajan menettelystä, kumminkaan ei
hän mitään hiiskunut.

Päästyänsä kyökkiin, sai Elsa kuulla eräältä kotona olleelta
palveluskumppaniltansa, että juuri tämä kumppani oli sillä välin kesän
kuluessa tullut taloudenhoitajan kanssa lemmenliittoon, ja että hän
luuli pääsevänsä tuon miehen rouvaksi. Olipa hänellä sekin toivo, että
he sitten perustavat oman kaupan ja rupeavatkin elämään oikein
herroiksi.

"Onnea vaan ja menestystä yritykseenne", sanoi Elsa erittäin totisen
näköisenä.

Kun Elsa oli paraiksi ennättänyt riisua matkavaatteensa ja muuttaa
kotona käytettäviin, astui mummokin Punavuorilta huoneesen.

"Mummokin täällä! Ja niin terveen ja reippaan näköinen!" sanoi Elsa.

"Olenhan minä täällä. Mattikin on kaupungissa ja laiva Helsinkiin
talveutuu, ja kaikki tulevat olemaan talvea kotona. Etkö sinäkin jää
itseksesi ja tule asumaan minun luokseni kallioilla?"

"Nyt en minä käsitä tarkoitustanne. Mitä minun eroamiseni palveluksesta
itseänikään, vähimmän vielä teitä hyödyttäisi?"

"Minulla on minun käsitteeni, ja sinulla ehkä sinun, mutta älä paheksu
jos vanhan tuttavuuden puolesta hiukan sua opastan. Sinä et itsekään
taida sitä huomata, että olet viime aikoina pulskistunut melkein
liiaksikin kauniiksi; tosin sinä olet, sen tiedän, Herraa pelkääväinen
lapsi, mutta jos jumalisuutesi olisikin suuri, on viettelyskin
voimallinen ja kömpii esiin sangen moninaisessa haamussa ja muodossa.
Sen vuoksi eipä olisi liiaksi, jos tänä pahinna aikana olisit
ymmärtäväisen vanhan ihmisen tarkkaa tarkimman peräänkatsannon alla,
siksi kunnes tulisit oikein naimisiin tai muutoin vanhenisit. Joko alat
älytä?"

Elsa mietti kauvan ja vihdoin kysyi:

"Ja mitä töikseni tekisin teidän luonanne, jos sinne tulisinkin?"

"No, sen kuin ihminen elääkseen tarvitsee, sen pian tekee, tekee ihan
aikansa kuluksi; voimme pestä pyykkiä, talvisin kotona, ja suvella sen
kallion ja meren välissä olevan lammin rannalla."

Elsa naurahti.

"Kyllähän sitä elämisen eteen paljonkin saa työskennellä, mutta, sama
se on, voinhan sanoa itseni ylös ja pyhäinpäivästä muuttaa", sanoi Elsa
ja mummo poistui.

Seuraavana päivänä ilmoitti Elsa rouvalle, että hän muuttaa. Rouva
kummeksi ensin sitä kovasti. Vihdoin hän tuli siihen käsitykseen, että
Elsa muuttaa taloudenhoitajan tähden, ja antoi hänelle päästökirjan.
Pyhäinpäivästä muutti hän mummon taloon Punavuorille.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Pesijätär-kumppanukset.


Ennen muuttoansa ei ollut Elsalla aikaa käydä mummon luona eikä
Matiltakaan Aasian asioita kyselemässä, vaan sai tyytyä niihin
niukkoihin tietoihin, joita hän ehti saada puhutellessaan Mattia
Tammisaaren kaupungin kadulla. Nyt kun hän oli päässyt mummon ja Matin
luo, sai hän Matilta joka päivä lisää tietoja, kummoisilta pakanat
näyttävät ja millä lailla elävät. Pitkillä matkoillaan oli Matti
tottunut koko sukkelaksi puhumaan, jotta hän monta kertaa sai Elsan
tykkänään työnsä unhottamaan ja kallella päin kuuntelemaan. Kummallista
oli Elsan mielestä se, että niin vähän jokainen oli pakanoista
puhunut, ei niistä ollut ennen Mattia puhunut herrasväki ja tuskin
merimiehetkään. Se asia, niin kovin tärkeä, näytti heiltä tykkänään
unhotuksiin jääneen. Nyt päätti Elsa kumminkin elämänsä ja toimensa
niin pyhittää, että jotakin voisi tehdä niiden hyväksi, jotka
kristin-opista eivät mitään tienneet, ja aikoi ensitilassa puhua siitä
asiasta jollekulle kaupungin papeista.

Matti sai myöskin asunnon mummon kamarissa, sillä hän oli alkanut käydä
koulua. Aikomuksensa tuntui olevan ruveta ennemmin kauppiaaksi kuin
merimieheksi. Mutta, ennen kun kaupan-oppipaikkaa kuulustaisi, oli
parempi että kävi koulua vähän. Palkastansa oli Matilla sen verran
säästössä, ett'ei hän sinä talvena mummon armoille pelkästään
heittäytyä tarvinnut. Nyt kun mummo oli Elsan avukseen saanut, alkoi
rahaa yhtenään tulla, jott'ei siinä yhden pojan kouluutus suuria
painanut olisikaan.

Ennen pitkää huomasi Elsa, että hän oli mummon luokse muuttamisellansa
paljon voittanut. Rahan tulo tosin ei hänellä ollut suurentunut, sillä
mummo oli kassan hoitajana ja hän oikeastaan palkattomana piikana.
Mutta hän oli voittanut paljon vapautta, jota hänellä ei ollut
palveluksessa ja se, mille Elsa paljon arvoa pani, pyhäpäivän
viettämisvapaus, oli hänellä aivan täydelleen kaikkina pyhinä, jolloin
hän sai käydä kirkossa vaikka monta kertaa päivässä, jos vaan viitsi
kulkea Punavuorilta kirkkoon saakka.

Kiireessä työssä kului Elsan ja mummon talvi melkein huomaamatta,
jott'ei siinä joudettu paljon haukottelemaan ja talven pituutta
mittailemaan. Mutta kenellä kiire oli ja oikein vauhtia oli saanut, se
oli Matti; hän se luki niin, että luultiin pojan lukevan päänsä puhki.
Luultiin ensin että poika vaan vähän kouluuttaisi itseänsä ja sitten
menisi kaupan oppiin, mutta pian alettiinkin huomata, että pojasta
voisi tulla jotain muutakin kuin kaupan-apulainen tai kauppias.

Läheisessä töllissä asui myöskin kaksi ylioppilasta. Nämät lukijat
olivat myöskin hyväpäisiä, mutta aivan köyhiä poikia, jonka tähden
heillä ei ollut varaa käydä uljaasti puettuina eikä asua paraalla
paikalla kaupungin sydämessä. He lukivat jumaluusoppia ja aikoivat
papeiksi, ja ilvehtivät kierrellessään Punavuoren mutkaisia ja lumisia
kallionvälisiä polkuja, niiden olevan jumaluusopillisia polkuja, kun
niitä oli sanomattoman vaikea kulkea. Pian nämät ylioppilaat joutuivat
myöskin Matin ja mummon tuttavuuteen, ja vähäistä maksoa vastaan
opastivat Mattia minkä ennättivät, jotta Matti koulun loppuessa
keväällä oli luokan priimus.

Talvella oli tuo vanha kalastajaukko sanonut viimeiset hyvästit tälle
mailmalle. Onneksi sattui edes toinen poika olemaan kotona isäänsä
hautaamassa. Matilla ei ollut enään kalastajan töllissä mitään
tekemistä vastaisuudessakaan, kun vanhus oli kuollut. Kapteeni, tuo
kalastajan poika, olisi taaskin vetten auvettua vienyt Matin merelle,
vaan Matti oli päättänyt jäädä kaupunkiin aloittaakseen taas syksyllä
koulunkäyntiä, ja merelle lähtö jätettiin sikseen. Vähän aikaa
kapteenin merelle lähdettyä tuli äkkiä ukko-vainajan talo huutokaupalla
myytäväksi, kun molemmat perilliset, kapteenit, olivat Liverpoolissa
toisensa tavanneet ja siitä niin suostuneet että lähettivät käskyn
Helsinkiin töllin myymisestä.

Keskellä kesää, kirkkainta kaunista ilmaa, eräänä helteisenä
juhannuksen-aikaisena päivänä, myytiin kalastajan tölli. Ihmisiä oli
saapunut kaupungista tölliä huutamaan; olipa siinä Punavuoren
kaupungin-osan asukkaatkin hyvin tarkalleen edustettuna. Ukon
irtaimisto myytiin ensin, joka ei juuri suuriin noussut, ja joutuivat
venheet ja kalanpyydykset toisille kalastaja-naapureille. Kun tölliä
alettiin myydä, alkoivat ihmiset nauramaan.

"Mitähän tuosta rähjästä viitsisi tarjota?" tuumailivat ostelijat
toisilleen. Matti, Elsa ja mummo seisoivat siinä myöskin, mutta
erittäin totisina ja tarkkaavaisina. Vihdoin kun huutokaupan pitäjä
kehoitti heidän alkamaan, eikä aikaa hukkaan kuluttamaan, sanoi muudan
kalastaja jotain hintaa puheen aluksi. Mummo odotteli, sanooko vielä
joku muu mitään. Jopa lisääkin joukosta muudan pari kolikkoa, silloin
lisäsi mummokin vähän ja vasara putosi. Kun sitten vielä laskuhuudolla
mummo hiukan lisäsi, oli hän tuot'hätää kahden rinnatusten seisovan
talon haltijatar ja omistaja, ja maksoi rahat kohta pöytään
huutokaupan-pitäjän eteen.

Talo kyllä ei kalliiksi tullut, mutta ihmettelivät sitä ihmiset
sentään, että tuollainen pyykkimummo osteli töllin töllin perään, ja
tulivat mummoa onnittelemaan kahden talon emäntänä. Mummo niikaili ja
kiitteli siitä kohtelijaisuudesta.

Kun mummo oli töllin haltuunsa saanut, antoi hän sen puhdistaa, korjata
ja verhota oikein sieväksi. Sitten hän otti siihen hyyryläiset asumaan,
ja tuumi sitten Matille ja Elsalle:

"Joutaahan nyt kasvovattaa siinä rahoille korkoa."

Kesä-aikana kävi vaatteiden peso lammin rannalla mainiosti; siellä oli
kuivausnurmikkoa ja mitä vaan tarvittiin, eikä siellä häirinnyt kukaan
muut kuin toiset pyykkärit, siellä kaukana kaupungin touhakosta. Syksyn
tultua oli taas rahaa säästössä, ja Matti meni taas kouluun.

Matti kävi koulua jouluun saakka ja edistyi oikein Porvoon-mitalla.
Mutta kun tuo korkea juhla saapui ja sitä vietettiin mummonkin mökissä,
tuli Matti pyhinä kovasti kipeäksi, niin että Elsan täytyi hakea
hänelle lääkäri. Lääkäri sairaan nähtyänsä pudisti tyytymättömänä
päätänsä ja kirjoitti rohtoja. Sairas sai rohtoja, vaan kuolema seurasi
kuitenkin kolmantena joulupäivänä. Kaiken sairastusajan hoiti Elsa
taukoomatta, levähtämättä Mattia, sitä Mattia, jonka hän kerran oli
korjannut maantien ojasta nälkään kuolemasta. Parhaassa
kukoistuksessaan hän pääsi pois.

Tämän kuolemantapauksen johdota puki Elsa itsensä mustiin vaatteihin,
osoittaen, että hänellä oli suru. Mummo teki sen saman.

Oli poikia Punavuorella syntyneitä ja siellä kasvaneita, jotka olivat
tulleet sekä Elsan että Matti-vainajan tuntemaan. Heidän joukossaan oli
myöskin sellaisia, jotka olivat käyneet mailman ympäri ja sen kaikilla
merillä, joko monta sellaistakin jotka olivat soudelleet kiven kanssa
kilpaa omassa rannassa. Muutamilla heistä oli hattu, ostettu uljaissa
ulkomaan kaupungeissa, ja muutamat menivät ja ostivat hatun Helsingin
hatunkauppiailta, kumma se, että he iloissaan pukivat itsensä ja päänsä
verhosivat uudella hatulla. He tahtoivat haudata kunnialla nuorta
meripoikaa, He tahtoivat laittaa oikein sievät lippu-hautajaiset,
saattaa vainajata lippujen kanssa hautaan. Kukin tahtoi näyttäytyä niin
uljaana kuin mahdollista, ja jos mahdollista herättää jotakin huomiota
Elsassa, nyt kun hän heidän ajatuskantansa mukaan oli päässyt miestä
itsellensä kasvattamasta, eli toisin sanoen oli tuossa kasvatuksessaan
epäonnistunut. Niin sai Matti aika saaton jälkeensä, jotta sitä
mielellään sivullinenkin katseli. Siinä istui Elsa mummon rinnalla
musta silkki päässä, ja näytti niin ihmeesti mummon tyttäreltä,
vaikk'ei ollut sukua ei syntyä, ja haudan reunalla itkivät Elsa ja
mummo niin, että toisetkin rupesivat sen vuoksi itkemään.

"Se on ihmeellistä, kuinka he niin rakastivat tuota poikaa", sanoivat
ihmiset.

Kirkkoherra, joka oli hautaa siunaamassa, puhui kuinka kristillinen
rakkaus voipi paljon, kun se totinen on, niinkuin vainajallekin
asetettu ystävyys oli selvä merkki siitä. Hän oli aina ollut sellaisten
ihmisten luona, joiden tykönä oli löytänyt hellän kodin, ja vielä,
kuljettuaan kaukana vierailla mailla, oli uudestaan hellään kotiin
osunut. Nyt oli hän saanut muuttaa kodista kotiin.

Haudan siunattua ja mullalla täytettyä pisti Elsa multaan pienen
päreristin. Sitten mentiin mummon taloon, jossa vielä oli pari
kahvikuppia mieheen juotava.

Kahvia juodessa alkoi muudan vanhempi merimies, jolla oli
täysikasvuinen poika, puhumaan:

"Niin me siis vietämme tänään erään nuoren merimiehen hautajaisia.
Tiedän, että tämän äsken manalle menneen nuorukaisen kuolema koskee
syvästi sekä mummoa että Elsaa, sillä hän oli hyväsävyinen toivorikas
nuorukainen. Kun ei kuitenkaan voida sanoa, että hän oli Elsan mies,
eikä suinkaan edes sulhanen, ainoastaan muuten hyvä tuttava, soisin
minä että tämä surujuhla muutettaisiin ilojuhlaksi siten, että poikani
Anton ja Elsa kihlaisivat toisensa."

"Me olemme pesijättäriä", sanoi mummo.

"Olemme pesijätär-kumppanukset, ja emme tahdo kumppanuuttamme rikkoa",
sanoi Elsa.

Ukko tuli totiseksi, poika loi katseensa laattiaan ja joukossa istuva
jumaluusopillisia polkuja astuvainen nuorukainen värähteli
liikutuksesta.

"Mistä on naisella tuo viisaus?" sanoi ylioppilas.

"Ja se viisaus on suurin typeryys, mitä maa päällänsä kantaa", sanoi
ukko äkäisenä, kuitenkin hilliten luontonsa, ett'ei suurempaa melua
syntynyt.

Yksi ja toinen koetti kääntää juttua toisaalle.

Vihdoin, mutta verkalleen, alkoivat vieraat poistua, ylioppilas jäi
viimeiseksi. Vihdoin hänkin alkoi lähtöä hankkia, otti lakin käteensä
ja seisoi kuin jotakin odottaen.

Elsa katsahti häneen sivu kulkiessaan. Nuorukainen punehtui.

"Kuulkaas, mummo!" sanoi ylioppilas, Elsan mentyä. "Ettekö voisi niin
toimittaa, että minä pääsisin Elsan kanssa lähempään tuttavuuteen?"

"Mitä joutavista tuttavuuksista on, te tulette papiksi ja saatte
tuttavia kyllin kyllä rikasten rovastien tyttäristä. En suinkaan minä
käsitä, mitä Elsan tuttavuus teitä hyödyttäisi", tuumaili mummo.

"Ankara mummo!" ajatteli nuorukainen itsekseen.

"Te olette paha", sanoi hän ääneen.

"Tehän paha olette!" sanoi mummo hieman kiivastuen. "Ettekö ajattele,
että jokainen saakoon suruansa viettää kaikessa rauhassa. Eihän
sellaiset esitykset sovi hautauspäivänä."

"Niin kyllä, mutta mikä tekomies Matti-vainaja Elsalle oli?"

"Hyvä tuttava, ja jos Matti elänyt olisi, pari heistä tullut olisi,
kyllä minä sen tiedän", vastasi mummo.

Ylioppilas ei vastannut mitään. Elsa tuli huoneesen ja nuorukaisen ei
auttanut muu kuin sanoa hyvästi ja mennä. Kumminkin hän lähtiessään
puristi Elsan kättä enemmän tuttavan kuin vieraan tavoin, jottei se
puristus huomaamatta Elsaltakaan jäänyt.

Mummo ja Elsa kahden kesken jäätyänsä olivat ääneti hetkisen; sitten
aloitti mummo puheen:

"Maisteri se pyyteli minua, että minä toimittaisin sinun hänen
tuttavuuteensa, mitäs siihen sanot?"

"Siihen, mitä minä siihen, vaimoksi en minä hänelle kelpaa ja muuta
tuttavuutta -- mitä muuta siinä sen parempaa olisi, saahan hän ruokaa
täältä kuten ennenkin, jos häntä hiukasee."

"Sinä mukava olet; jos olisit äsken maalta tullut, niin luulisin että
olet ihmeinen tollero, mutta nyt sinä olet joko koiranleuka tai
vekkuli."

"Joko molemmat tai ei kumpaakaan, aika sen näyttää ja silloin tekin
toista laulatte", vastasi Elsa.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Pieni muutos.


Aika kului eteenpäin, vuosia vierähteli. Pesijätär-kumppanukset
elelivät mökissä elämäänsä entistä. Ylioppilaista toinen oli jo päässyt
papiksi kaukaiselle Pohjanmaalle, vaan nuorempi tuli vielä
säännöllisesti talveksi Helsingin Punavuorille, josta hän yhtä
säännöllisesti kesäksi poistui, matkustaen maalle saarnaamisella ja
lasten opetuksella ansaitsemaan. Talvisin tämä nuori herra usein mummon
mökissä vierasteli, sillä hänelle säännöllisesti joka käyntikerta
ruokaa tarjottiin ja hän näyttikin siitä sortista olevan perin
kiitollinen. Hänellekin kerran koitti päivä, jolloin hän kehui saavansa
suorittaa viimeisen tenttaamin papiksi-pääsöä varten, siinä sanoi hän
tarvittavan rahoja ja pyysi jonkun ei aivan pienen summan mummolta
lainaksi. Mummo ei juuri tahtonut olla halukas antamaan, kumminkin hän
Elsan kehoituksesta lainasi rahat, ja summan täyttämiseksi menikin
mummon rahat viimeiseen penniin. Elsa oli vähitellen ruvennut häntä
suosimaan, hyvin paljon siitäkin syystä, kun hän papiksi tultuansa oli
aikonut toteuttaa Matti vainajan halun mustan Aasian pakanain
käännyttämisen suhteen, ja vaikuttaa kaikella voimallansa sen asian
eteen. Persoonallisesti hän itse liehui Elsan sulhaisena.

Kerta muutamana sunnuntai-iltana oli jokin huvi Kaisaniemen puistossa,
ja sinne riensi puoli Helsinkiä. Mummo ja Elsakin päättivät kerran
heittää hetkeksi erakkoelämänsä ja pistäytyä sinne, missä muutkin
ihmiset aikaansa kuluttivat.

Keveässä kesäpuvussaan sipsutteli Elsa, ja mummo siniraitaisissaan.
Pitkin matkaa oli mukana kulkevia ihmisiä, mutta lähellä Kaisanientä
kasvoi se ihmistulvaksi. Siinä meni vanhaa tutisevaa kaljupäätä, siinä
nuorta heitukkaa, suurta ja pientä, köyhää ja varakasta. Aurinko
paistoi kirkkaasti ja ilmassa liiteli muutamia vaaleita pilviä.
Jokainen puistoonmenijä koetti näyttäytyä mahdollisimman muhkealta ja
toisia etevämmältä. Elsaankin pian tarttui sama tauti, hänkin mummon
rinnalla käyskennellen koetti kohautella olkapäitään. Hänen ei olisi
sitä tarvinnut tehdä, kyllä hän niin kaunis muutoinkin oli, että hänet
pian toisten joukosta huomattiin.

Kun Elsa näki, kuinka nuoret neitoset kavaljeeriensa käsikynkässä
riippuen eteenpäin tepostelivat, muistui hänen mieleensä että olis
hänelläkin nuori herra taluttajaksi, mutta se ei tule tähän syntiseen
joukkoon, hän kun kulkee jumaluuspolkuja, hän kun tulee kansan
johtajaksi ijankaikkiseen elämään. Sitä ajatellen istausi hän tien
viereen viheriälle nurmelle. Mummo, esimerkkiä seuraten, istui myös.
Siinä nyt sai leväten katsella tämän mailman menoa ja sen kirjavaa
joukkoa, joka levottomuudessaan sinne ja tänne hyöri ja pyöri.

Mummo vähän aikaa istuttuaan ja kansan vaellusta tarkastettuaan lausui:

"Niinkuin oriit sodassa, juoksevat he synnin vimmassa, vielä juhlina ja
sunnuntai-päivinä."

"Hm", myhähti Elsa, ja katsoi muuatta keltaista lyhyt-vartista kukkaa
joka pistiin esille lyhyestä nurmesta. Vaan kuinka hän jälleen silmänsä
ylös nostettuaan vaaleni, kun hänen sivuitsensa kulki hänen sulhonsa,
muuan Aasian tuki ja turva, taluttaen käsipuolesta kaikella hellyydellä
erästä solakkaa pitkänlaista, ei aivan kaunista herrasnaista. Elsan ja
mummon sivuitse kulkiessaan tuo ylioppilas hieman säpsähti, nosti
kumminkin lakkiansa, jatkaen sitten matkaansa kadoten naisineen
väkijoukkoon.

Mummon nousi poskihin puna, silmänsä säteilivät tulta. Elsa hieman
vaaleni, ja huulet vavahtelivat.

"Voi tuota ryökälettä, selkäänsä tarvitsis, mokoma tenttaamin-ottaja
ja elätettävä, ompas nyt komeutta ja herruutta", sanoi mummo
äänenpainolla, joka hyvin ilmaisi, että mummo olisi ollut sillä
hetkellä valmis maisteria hyväksi kylvettämään.

"Tuolle ruojalle vielä jaoin viimeiset ja ainoat kovalla työllä
ansaitsemamme rahatkin", lisäsi mummo.

"Olkaa hyvä ja tyyntykää, mummo", sanoi Elsa.

"Tyyntykää! Mailma paljasta koiruutta täynnä, niin tyynny nyt", vastasi
mummo.

"Jaa, kyllä minä sen myönnän, että mailma on semmoinen kuin sanotte.
Mutta semmoinen se oli ennen meitä ja siinä se pysyy meidän jälkeemme.
Ei väkisin ystäväksi. Sanoinhan sen jo ammoin teille, jotta aika
näyttää. Aika on nyt sen näyttänyt, etten minä ole hänen morsiamensa,
vaan narripelin esine. Onnellinen sattumus on siis se, ettei pahemmin
ole käynyt, ja saan kiittää hyvää Jumalaa varjelemisestansa.
Onnellisella hetkellä olemme myöskin vastoin tavallista tapaamme tänne
saapuneet, hyvin nähdäksemme minkä veroinen meidän suosikkimme kaikkine
korulauseinensa on ja mistä miehestä hän lupauksineen käypi. Ei siis
mieltä väärempää hänelle, uuteen yritykseen onnea vaan", tuumaili Elsa.

"Toista sinäkin puhut, ja toista asuu sydämmessäsi; ethän sinäkään,
vaikka kuinka jumalinen olisit, ole muuta kuin tavallinen ihminen",
vastusteli mummo.

"Mikäs muu kuin ihminen minä vaan olenkin. En ole enkeli, en edes
pyhimys. Mutta, se on asia, että olen saanut tänään selville hänen
kieroilemisensa. Minusta on hän kevätkauden ollut niin omituinen ja
joskus puhunut joteskin ristiin. Minä kumminkin olen niin luullut, että
hän ajattelee niin paljon tulevaista painavaa virkaansa, tai
harmittelee läksyjänsä, että sen tähden ei oikein asiassa pysy, mitä
meidän asioihimme koskee, mutta se ristin salaisuus onkin tuo
ryökkinä-heitukka, rohvessyörin tytär; kyllä minä hänet hyvinkin
tunnen. Tavallinen hyvänsävyinen ihminen, ei mitään moitetta, ja rahaa
seuraa, arvaan minä, jonkun verran mukana. Arvaahan että haluaa päästä
rohvessyörin vävyksi", selitteli Elsa.

Mummo tuli lempeämmäksi, kun kuuli rahan saannista puhuttavan.

"Taitaa poika sentään tulla onnelliseksikin", sanoi hän.

"Epäilemättä", sanoi Elsa.

Torvet pärähtivät soimaan, rumpali löi rumpuansa Kaisaniemen
kunnahalla. Se oli venäläinen sotaväen musiikki, joka oli sinne
soittamaan tilattu.

"Kauniisti ne soittavat", sanoi mummo.

"Hyvin kauniisti", toisti Elsa.

Molemmat nousivat seisoalle ja läksivät astumaan joukkoa kohden. Väkeä
oli kuin pilveä soittajien ympärillä, siinä pientä, siinä suurta; vähän
etäämpänä eräällä penkillä istui ylioppilaskin morsiamineen. Elsa ja
mummo eivät olleet heitä huomaavinaan. Soittoon kiintyi vähitellen
heidän ajatuksensakin niin, etteivät muistaneet heitä katsoakaan.
Vihdoin lakkasi soitto ja joukko hajousi. Mummokin läksi liikkeelle
Elsan kera, mutta tuota herraa morsiamineen ei enään näkynyt
missään. Kellot alkoivat tornissa soida ja ihmisiä kutsua
iltajumalanpalvelukseen.

"Lähdetään kirkkoon", sanoi Elsa.

"Lähdetään vaan", sanoi mummo, alkaen astua Elsan perässä. Muutamia
muitakin alkoi solua, kirkkoon aikeessa, pois.

"Nähkääs minkä minä voitin", sanoi eräs poika sivu juostessaan,
korkealla kädessään tinaista teekannua heilutellen. Nyt vasta huomasi
Elsa ja mummokin juhlan oikean tarkoituksen, että siellä olivat
arpajaiset.

Vihdoin saapuivat mummo ja Elsa kirkkoon. He asettuivat istumaan
lähelle saarnatuolia, ei kuitenkaan saarnatuolin alle, jotta he hyvin
helposti voivat nähdä pappia silmästä silmään. Heillä ei ollut
vähintäkään tietoa, kuka papeista silloin saarnaisi.

Kun virsi oli veisattu, näkivät he suureksi kummastuksekseen kuinka tuo
ylioppilas täydessä papin puvussa astelee sakaristosta suoraa päätä ja
nousee saarnatuoliin.

Ensimmäiseksi, kun hän saarnatuolilla toimitusta alkoi, näki hän mummon
ja Elsan. Vähän änkyttämällä ja vapisten hän ensimmäisiä sanoja luki,
vaan totuttuaan paransi hän parantamistaan, jotta se vihdoin muuttui
melkein Sinain jyrinäksi, ja hänen sointuva äänensä oikein soimalla soi
kirkon kaikissa kolkissa ja loukoissa. Saarna ei ollut lyhyt eikä
pitkä, sitä oli parahiksi, ja kaikki olivat saaneet kunnianimensä
kuulla.

"Hyvin se saarnaa, mutta muuten en minä oikein suosi", sanoi mummo
hiljaa Elsalle.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Kaikki muuttui.


Ylioppilas ei käynyt moneen päivään mummon luona.

Kerran hän kumminkin tuli ja sanoi:

"Hyvät ystävät! Minä pyydän anteeksi etten ole voinut paremmin pitää
puhettani. Minä kyllä olen naimiskauppoja hieronut Elsan kanssa, vaan
asia on kääntynyt eteentulleiden syiden tähden toiseksi, ja täydyn siis
peruuttaa entiset lupaukseni. -- -- --"

Sen pitemmälle ei hän ehtinyt puhua, kun mummo keskeytti hänen:

"Sinä, luuletko tänne tulevasi narraamaan? Maksa velkasi, ja
rohvessyörin tyttärinesi mene sitten muille markkinoille. Me olemme
alhaista ja oppimatonta väkeä, kumminkin olemme kunniallisia ihmisiä,
joita vaan ei niin käy narrata kuin itse tahtoo."

Ylioppilas seisoi hämillään.

"Antaa hänen mennä rauhassa", sanoi Elsa.

"Hyvästi nyt Elsa", sanoi ylioppilas, antaen kättä Elsalle.

"Hyvästi vaan, tule onnelliseksi uuden morsiamesi kanssa."

Ylioppilaan pyörivät vedet silmistä ja hän meni.

       *       *       *       *       *

Kohta en perästä sairastui mummo kovasti. Kauvan hän sairasti ennenkuin
kuoli. Elsa hoiteli häntä kaiken aikaa erinomaisella huolella ja
hellyydellä sekä itkeskeli toisinaan katkeria kyyneleitä. Nyt sai
hän hautaan saattaa toisen äitinsä. Hän hankki mummolle haudan
Matti-vainajan viereen ja pystytti heille halvan mutta sievän yhteisen
hautakiven. Mummon talot joutuivat myytäväksi ja niiden hinnan saivat
mummon perilliset. Ylioppilaan velka pysyi aina maksamatta; papiksi hän
tosin tuli, vaan rohvessyörin tytärtä ei hän saanutkaan, eikä niin
muodoin perintöäkään. Ei hänkään kauvan elänyt vaan riutui surusta
pois.

Elsa asui kauvan hyyryläisenä mummon entisessä talossa, maksaen hyyriä
uudelle isännälle; hän pesi ja silitti tuhansia paitoja ja hyräili
jumalisia virsiä. Mutta niin viisasta ei tullut kosijaa, että hän enään
olisi ruvennut kauppoja hieromaan; hän vastasi:

"Minä olen kyllästynyt kosijoihin, omani on kuollut ja toinen minut
hylkäsi, olkoon sillänsä."

Hänen ilokseen olivat ihmiset alkaneet pakanain käännytystä puuhata.
Nyt oli Elsan riemu täydellinen. Nyt oli musta Aasia voittava
itsellensä Golgatan ristin, ja Luojan istuimen eteen oli senkin synkän
maan edestä kannettava sovinnon malja. Suomen pääkaupunkikin valmisti
nuorukaisista apostolia, vaikkei juuri Aasiaan niin kumminkin Afrikaan,
joten Elsa oli tyydytetty. Mustille ihmisille heitä vaan lähetettiin.
Haavi kirkossa tuli painavammaksi lähetysrukouksissa Elsan
lanttiloista, joita hän huoaten heitteli uhriarkkuun. Vielä sallittiin
hänen nähdä se päivä, jolloin vihittiin Suomen ensimmäiset
lähetyssaarnaajat, ja nähdä heidän matkustavan täältä pois.

Utelijaana odotti hän uusia tietoja ja uusia voittoja mustien
maan-osasta; ja oli surullinen kun ei tiedot olleet loistavia ja toivon
mukaisia. Hartaammin hän rukoili ja toivoi, teki työtä ja odotti.

Sen kiven viereen hautuumaalla, jossa Matti ja mummo lepäsivät, teetti
hän yksinkertaisen viherijäisen penkin. Sen päällä nähtiin hän kesäisin
istuvan ja kirjaa lueskelevan. Olipa hän istuttanut haudalle
monivärisiä kukkasiakin, -- siinä oli valkoisia, siinä punaisia.
Ihmiset luulivat häntä hieman hajamieliseksi, kuten vanhoista-piioista
yleiseen luullaan.

Pitkään antoi mustain maan-osa odottaa, ennenkuin antautui. Elsa luki
lähetyssanomia ahkeraan ja sai kyllä niistä nähdä voittavan
muukalaisen, vaan jälkeen jäävän Suomen miehen. Kerran koitti Elsan
toivon tähti, jo kuului sanoma voitoista meikäläisten ja kastoi Haamin
lapsia miesi Suomen. Elsan rukous oli tullut kuulluksi.

       *       *       *       *       *

Elsa oli elänyt Helsingissä kauvan. Oli nähnyt Helsingin pienenä ja sai
sen myöskin nähdä suurena. Taloja rakennettiin, katuja tehtiin, ja
kaupunki muuttui, kuin siivillä, oudoksi, entisestään tuntemattomaksi.
Armottoman iskun edessä sai väistyä vanhat muinaisrakennukset uuden
rakennusinnon tieltä. Kaupunkia kaunistettiin vanhain ihmisten harmin
kustannuksella. Taloja oli kaikkialla, kansaa myöskin kaikkialla sekä
päivällä että yöllä. Ei missään ollut jälkeäkään entisyydestä. Elsassa
itsessäänkään ei ollut entisyyttä. Puna hänen poskiltansa oli myöskin
matkustanut samaa tietä kuin Helsingin entisyys, ja entisen reippaan
Elsan sijassa nähtiin vanha rampeutunut vanhus. Tässä vanhuksessa vielä
kumminkin löytyi sielu, joka osasi muistaa entisiä aikoja. Väkeväksi
heräsivätkin ne muistot hänessä.

Sauva kädessä alkoi hän astua Helsingin pitäjää kohden. Siellä lepäsi
hänelle rakkain mailmassa, hänen äitivainajansa. Vielä kerran tahtoi
hän nähdä äitivainajansa haudan. Hän pistäysi Helsingin pitäjän
hautuumaalle. Täälläkin oli osaksi väistynyt entisyys. Uusia ja aina
vaan uusia hautoja ja patsaita oli siellä nähtävänä, mutta äitinsä
hautaa ja pientä puuristiä etsi turhaan hänen silmänsä. Hän etsi
uskollisesti ja vihdoin löysi hän sen poikki katkenneiden joukosta
kallellaan kiviaitaa vasten seisomassa. Hän purskahti itkuun, sillä
pian hänkin itse oli oleva hyljättyin joukossa maan päältä. Samassa
nosti hän silmänsä korkeuteen, sillä yksi oli siellä ainaiseksi elävä,
jonka lempeä sydän ei ketään hylkää. Hän sai uutta reippautta, suuteli
useat kerrat vanhaa rakasta puista ristiä ja läksi pois astumaan. Hän
ohjasi kulkunsa toista tietä ja palasi Munkkiniemen kautta. Hiljaa
hiipien ja väsyneenä saapui hän Munkkiniemeen. Kotinsa sijalla oli
pelto, sinne ei hän päässyt, mutta vaikka kartanon tilukset olivat
olleet muutoksen alaisina, oli siinä kuitenkin säilynyt monta hänelle
lapsuuden ajoilta tuttavaa puuta, joihin kumminkin ajan hammas oli
lyönyt leimansa. Hetkisen istahti hän Munkkiniemen maalla ja katseli
ympärilleen sekä merelle että maalle. Siinä oli hänen äitivainajansa
veneen sija melkein samanlaisena kuin lapsuuden aikana. Väsymyksestä
huolimatta alkoi hän kulkea kaupunkiin päin. Kesä-illan rusottaessa
tunsi hän puun tien vieressä, jonka juurelta hän lapsena ollessaan oli
pelastanut Matti-vainajan. Kauvan hän mietti ja katseli tuota tyhjää
paikkaa.

Aamulla, kun aurinko ensimmäisiä säteitään heitteli Elsan asuntoon
Helsingin Punavuorilla ja Elsan asuintoveri, muudan pyykkimummo, nousi
nukkumasta, näki hän Elsan yöllä kuolleen hiljaa ja huomaamatta. Siinä
hän lepäsi, kädet ristissä rinnalla, ja himmenneet silmät katsoivat
korkeuteen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Munkkiniemen Elsa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.